The Project Gutenberg EBook of Muistatko, by Juhani Aho #3 in our series by Juhani Aho Copyright laws are changing all over the world. Be sure to check the copyright laws for your country before downloading or redistributing this or any other Project Gutenberg eBook. This header should be the first thing seen when viewing this Project Gutenberg file. Please do not remove it. Do not change or edit the header without written permission. Please read the "legal small print," and other information about the eBook and Project Gutenberg at the bottom of this file. Included is important information about your specific rights and restrictions in how the file may be used. You can also find out about how to make a donation to Project Gutenberg, and how to get involved. **Welcome To The World of Free Plain Vanilla Electronic Texts** **eBooks Readable By Both Humans and By Computers, Since 1971** *****These eBooks Were Prepared By Thousands of Volunteers!***** Title: Muistatko Author: Juhani Aho Release Date: October, 2005 [EBook #9082] [Yes, we are more than one year ahead of schedule] [This file was first posted on September 4, 2003] Edition: 10 Language: Finnish Character set encoding: ASCII *** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK MUISTATKO *** Produced by David Starner, Tapio Riikonen and Distributed Proofreaders MUISTATKO--? Kukkia kevaiselta niitylta Juhani Aho Kun hautasi umpeen luotua sen ymparille ryhmittynyt saattovaki kuin yhdesta suusta yhtyi viimeiseen virteen, paisuttaen sen kuin ylos korkeuteen kumpuilevaksi suitsutukseksi, vihlaisi rintaani katkera, kirveleva tunne, etta nyt olin sinut lopullisesti menettanyt. En ollut menettanyt sinua viela _silloin_, kun olit hengahtanyt viimeisen hengahdyksesi. Pidin sinua silloin viela kadesta ja sina tunnuit olevan ainakin osaksi minun. Eika erontunne arkkua hautaan laskettaessa ja sita umpeen luotaessakaan viela ollut taysin tietoinen. Olithan siina, joskin turpeen alla, ja minusta oli kuin olisin, haudalle tullen ja sita hoitaen ja kukittaen, viela kauankin voinut olla kanssasi kosketuksissa. Ja olisihan, minunkin kerran kuoltuani, levatty saman turpeen alla, yhdessa elettya yhdessa haviten. Mutta kun saattovaki sataaanisena veisasi: "Ja ruumis, se maatunut maassa, nyt katoovaisuutensa muuttaa ja taivaassa sielunsa kanssa on alkava eloa uutta, oi onnea, ihanuutta!" niin oli kuin ero olisi ollut lopullinen ja peruuttamaton. Ne kaikki, ystavat, tuttavat, jopa ventovieraatkin uskovaiset yhtakkia kuin tempasivat sinut minulta ja veivat miltei mielenosoituksellisesti sinut virtensa savelsiivilla minulta pois. Monisatalukuisen seurakunnan aani oli kuin yhden ainoan aani, joka tulkitsi yhta ainoata jarkahtamatonta, voitonvarmaa uskoa, etta olet noussut sinne ja tulet siella elamaan niinkuin hekin vuorostaan kerran, kaikki, jotka siihen uskovat. Heidan uskonsa ei ollut minun, mutta mina tiesin, etta se oli sinunkin. Rintani taytti kaipaus ja kaiho, etten voinut uskoa niinkuin sina, vaikka olisin tahtonutkin. He ikaankuin jostain voitosta riemuiten veivat sinut minulta sinne, mista en koskaan sinua saavuta. Oli niinkuin he ikaankuin enkelipilvessa olisivat kantaneet sinut nakyvistani hautuumaan koivuholvin lapi ylos kesaiseen sineen ja auringon haikaisevaan autereeseen, ja niinkuin sina vastaansanomatta olisit antanut sen tapahtua, jattaen minut siihen avuttomine epauskoineni, voimattani sinuun enaa koskaan yhtya. Tiesin, etta uskoit elamaan kuoleman jalkeen ja etta oli taivas ja tapaaminen siella. Ilmaisit sen uskosi silloin, kun ensimainen lapsemme oli kuollut, sanoit, etta elamasi olisi mahdoton elaa, jollet tietaisi tapaavasi jalleen niita, jotka kerran kadotit. Se oli sinussa siis pohjimmaltaan vain rakkautta meihin, rakastamiisi, minuunkin, jotka tahdoit tietaa kohtaavasi jossain viela kuolemankin jalkeen. En hennonut edes koettaakaan sita tunnelmaa sinulta riistaa, en sinun tahtesi enka itsenikaan tahden, johon se myoskin kohdistui. Mutta sina tiesit, etten mina sittenkaan uskonut niinkuin sina. Kai suritkin sita salaisesti. Ja siksi oli nyt, niinkuin kaikki siteet valillamme olisivat katkenneet eivatka olisi enaa yhteen solmittavissa. Sina olit mennyt ja mina olin jaanyt.... Juhlahymnein sinut juhlasaatossa oli minulta viety. Olimme elaneet ihanan elaman kaksin, nyt taytyy minun elaa loppuikani taalla yksin. Sina naytit surumielisesti, mutta samalla alistuvasti siihen tyytyvan. Tunnuit sanovan: usko, niin tapaamme! Ja yhtakkia oli minustakin, kuin olisikin se vain _siita_ riippunut. Niin pian kuin uskon, ettet ole mennyt, et ole. Kun tulemme elamaan yhdessa siella, niin elamme viela taallakin, joskin lyhyessa, satunnaisessa erossa. Olit vain mennyt hiukan edeltapain auringon maahan, mina taalla vain jarjestaen jotain ja sitten seuraten. Olisin tahtonut, kiihkeasti tahtonut, mutta en kuitenkaan voinut. Kuinka tunteeni koettikin minua taivutella, jarjellani en voinut mitenkaan. En voinut muuta kuin itseani saalien valittaa: miksi on minulta otettu lapsuuteni usko? Olit kulkenut minulta avaruuden kuilun yli, olit iaksi mennyt sen toiselle puolelle. Uskaltaisinko minakin, sittenkin, pyrkia sen yli? Sinun vastuullasi, sinun uskoosi uskoen? Uhmata omaa epauskoani? Tuli hetkeksi huikaiseva, vaivuttava halu siihenkin. Oli miten oli, kavi miten kavi--mita mina taallakaan ilman sinua? Vaivoin jaksoimme yhdessakaan elaa nama viimeiset kirovuodet maailmansuruinemme, kansankipuinemme, omine onnettomuuksinemme. Kuinka voin jatkaa elamista yksin, kun kaikki vain pahenee: olot, ihmiset, ei rehellisyytta, oikeutta, vanhurskautta, totuutta--mita mina taalla enaa teen? On mahdotonta koettaakaan. Ei ole tarmoa tyohon, valittaa en voi ... lahdenko pois? Mutta jos en paasekaan yli? Jos joudun iaksi harhailemaan erossa sinusta. Sina siella, mina missa, ikuisessa erossa? En voi lahtea sille taipalelle. Jos eromme on oleva ikuinen, en sita ainakaan itse tahdo jouduttaa. Samassa tunnen: olipa miten oli ... olitpa missa olit, elitpa tai olit kuollut, erottipa meidat millainen kuilu tahansa, mina _tahdon_ olla yhteydessa kanssasi. Ja kuta suurempi on uupumukseni astuessani hautuumaalta kotiin pain ja taistellessani hukkumistani vastaan, sita kiihkeammin mina turvaan tahan oljenkorteen: siihen, etta sittenkin taytyy. Miten? Sita en tieda enka kasita enka valitakaan tietaa. Mutta kuilun poikki mina olen kulkeva. Hoen sita itselleni kuin hourailija. Saavun kotiin. Talo on lehtikujan koivusta rannan pihlajaan saakka niin rauhallinen ja tyyni ja valinpitamaton, kuin ei taalla olisi mitaan muutosta tapahtunut. Ja kuitenkin ne ovat nahneet, puut ja ikkunat ja paadyt, kaiken ja olleet mukana kaikessa. Miksi ne ennen aina elivat ja surivat ja iloitsivat yhdessa kanssamme? Nyt niista on kadonnut myotatunnon ja osanoton henki. En sita niista loyda nyt niinkuin joka kerta ennen, kun tulin ja menin, nyt kun sita eniten kaikesta tarvitseisin. Ovat korjanneet pois kuuset rappujen edesta. Pianpa ehtivat. Olisivat antaneet niiden siihen ruskettua niinkuin juhannuskoivujen, olisivathan olleet edes ne muistuttamassa siita, etta olit ainakin _ollut_ taalla, ollut siina viimeisen kerran ja siita lahtenyt. Minulta tullaan tiedustelemaan talon huomisia toita: onko alotettava jo heinanteko vaiko mentava ruismaata muokkaamaan? Vaki on sekin, niinkuin ei mitaan olisi tapahtunut eika muuttunut. Minun taytyy antaa joitakin maarayksia ja annankin. En jaksa paljoa ajatella, sen kuitenkin jaksan: Tahan taloon en voi jaada. Kokonainen elaman malja yhteisia iloja on suistunut suulleen eika niita ole enaa, suruja ja karsimyksia en voi kenenkaan kanssa jakaa. En jaksa, murrun niiden alle. Jarvi oli tyven ja aurinko juuri laski. Sen muistan. Sitten vaivuin johonkin, johon jain. Olen nukkunut yon ja paivan, ensi kerran viikkojen valvomisen jalkeen. Olen harhaillut autiossa talossa, jonka vahitellen taas tunnen omakseni. On kai juhannusilta, koska kaikki vaki on poissa, jarven rannoilla hulmuaa kokkovalkeita ja keinukalliolta kuuluu soittoa.... Sinakin olet poissa, mutta kai tulet pian. Silta varalta, etta mina tulisin ennen, nayt--hyva haltija--panneen esille illallisen ja peittaneen ruuat liinalla. En tahdo koskea niihin, ennenkuin tulet. Tiedan jo, etta olet tullut pois sielta, minne sinut veivat. Olen tavannut sinut kaikkialla. Puiston koivut ja rannan pihlaja tietavat jo tulostasi. Henkesi varahtelee joka lehvassa. Oli hyva, etta korjasivat pois hautauskuuset. Jaan tanne enka koskaan lahde. Nyt ei mikaan paina, nyt kaikki tukee ja nostaa. Kuule, voin puhua sinulle milloin hyvansa ja mista hyvansa! Tiedatko, elamani on loytanyt itselleen uuden lahteen! Muistatko, kuinka me kerran, sina hirmuisena kesana, kun petyimme kaikesta--omistamme, tasta kansasta, sen punaisista niinkuin sen valkoisistakin, kaikista parhaista ihanteistamme, kun tyomme tulokset nayttivat luhistuvan raunioksi ja me sen alle ja vain sorasta nouseva poly leijaili kaiken ylla--kuinka me, kun elaman surkeudella ei nayttanyt olevan mittaa eika maaraa, kysyimme vastausta odottamatta, miksi elamassa lopulta kaikki ei ainoastaan sorru raunioiksi niinkuin nykyisilla tappotanterilla, vaan sitten myos niinkuin siella kuoleutuu ja kuivaa karuksi, ohdakkeiseksi eramaaksi, jonka hedelmoitymisesta ei ole toivoakaan. Ei kosteikkoa silmankantamissa, ei taivaalla nakyvissa ainoatakaan pilvea, ei vesisuonta maan alla ainakaan meidan tiedossamme eika saavutettavissamme. Miksi epailys, uupumus on ainoa, joka jaa? Miksi henkikin kuivuu ja kuihtuu yhdessa ruumiin kanssa? Onko senkin saatava kasvuvoimansa aineesta? Eiko sekaan kesta ajan vaihteita? Jos henki on vapaa, riippumaton, miksi se ei pysy vireessaan ruumiin sortumisesta huolimatta? Eika vain meidan, vaan koko maailman henki? Eiko olekaan sen sisaltoa ilman sen kuorta? Onko henki vain jotain semmoista kuin hoyry kattilassaan, sahko patteriinsa sidottuna? Nama olivat minun viimeaikaisia vaikeroimisiani. Sina koetit sanoa vastaan. "Henki virkistyy ja uudistuu omasta voimastaan. Ihanteet ja aatteet imevat voimaa itsestaan, siita, mita ovat olleet ja mita ovat saaneet aikaan. Vaikkei niilla enaa nayttaisi olevankaan nykyisyytta, eika olevan tulevaisuudesta tietoa, on niilla ollut entisyys, joka ei voi havita, koska ei mikaan havia. Koska ei havia meren vaahtokaan, vaan muuttuu tuulen kuollessa takaisin vedeksi, koska se ei ollutkaan vaahtoa se, joka haihtui, vaan vetta, joka iat kaiket elaa, liikkuu ja laikkyy." Jotain semmoista puhuit silloin, kun viela voit. Et kauankaan senjalkeen enaa voinut. En ymmartanyt sinua silloin, et saanut minua silloin siivilleni. Kai elamanlahde, sen alati uudistuva vesisuoni, oli johonkin katkettyna, mutta minulla ei silloin ollut sita kaivonkatsojatietajan taikasauvaa, jonka avulla olisin sen loytanyt, ei sita tuoretta oksaa, joka olisi taipunut sinnepain, missa kaivo oli katkettyna. Ja nyt minulla on se taikasauva, ja juuri nyt se taipuu uutta tahan asti tietamatonta, minulle katkossa ollutta elamanlahdetta kohti. Kayskelin taalla kuin nukkuvassa, lumotussa puutarhassa, jossa ei lintu liikahda, ei oksa, ei puu, eika valvo muu kuin valoisa, viilea kesainen yo, ja jossa sina nukut jossain kuin sadun prinsessa--niin yhtakkia levahtaa eteeni kuin valoisalle vaatteelle hailahteleva sarja eletyn elamani kuvia joista en tieda, mista ne saavat valonsa, mutta joissa naen liukumassa ohitseni sinut ja onnellisimmat hetkeni--enka ainoatakaan onnetonta. Vaelsin eilen pimeassa, haparoiden eteenpain, kopeloiden kasin ja jaloin, kiukutellen elaman kurjuutta ja pahoitellen maailman pahuutta. Niinkuin kerran vuoristossa, missa pimea yllatti, sakenemistaan saeten. Ja yhtakkia alkaa siella koko taivas salamoida, mutta ei jyrista, valot syttyvat ja sammuvat ja syttyvat uudelleen ja alinomaa, valahdellen vuorilta ja vuorten takaa, heijastaen sinisilta jaatikoilta ja lumihuipulta toiselle ja sielta alas, niin etta kuljettavani polku yli kaitaisten siltain ja ohi ammottavien kuilujen pysyy valkeana ja turvallisena kuin paivalla.... Onnemme parhaat hetket, ihanimmat elamyksemme, suuret ja pienet, elamamme huiput, olen nahnyt ja naen ne ylosnousseina, uskosi herattamina kuolleista. Ne ovat siina ja tuolla ja kaikkialla ymparillani. Maan alla kumpuaa ja taivaalla hehkuu ja loistaa, tama lumottu puutarha heraa ja sina nouset puutarhan pihlajan alta ja tulet vastaani niinkuin silloin--muistathan--kun siita ensi kerran ojensit minulle katesi ja kun mina ujona ja mykkana en saanut sanaakaan sanotuksi tervetuliaisiksi, vaan sina kasvojesi ilmeella itse sanoit itsesi tervetulleeksi. Tappotannerten rauniot ovat tasoittuneet ja talot ja puutarhat ja puistot ja pellot ovat vanhoilla paikoillaan, ei mitaan ole havitetty, eramaa kukkii, koko maailma on ennallaan--niinkuin tama talommekin, josta en ikina lahde--sanoinhan jo: mina jaan tanne enka koskaan lahde. Pian, pian ne muistiin, onneni hetket! Myoskin muu maailma ehka niita tarvitsee, kaikki, jotka vaeltavat pimeydessa ja epatoivossa eivatka tieda, missa on _heidan_ elamansa lahde ja miten se on loydettavissa. Niita nousee minulle joka askeleella kuin kukkia kevaisella niitylla. Niita on yhta paljon elamani varjoisilla alangoilla kuin sen paivaisilla rinteillakin. Onko niita todella voinut olla siella niin paljon? Musta, kylma maa peittyy kokonaan niiden alle, naen ne kunkin erikseen, voin laskea ja luetella ne, etaampaa naen niita loppumattomasti toisen toisensa takana sulaneina yhteen kuin kukkasvainioksi, kuin kukkasmaaksi. Saan niita, milloin tahdon, sylini taydet, sirotan ne kaikkialle kaduille, havitetyille paikoille, levitan ne kuin purppuravaatteen kuningasten kulkea,--ei kuningasten, vaan kerjalaisten, meidan kaikkien, joilla ei nayttanyt enaa olevan mitaan onnea, ei ainakaan omaamme. On, on, vaikka emme sita tieda emmeka ymmarra. Mina vapisen kiihkosta kuin lapsi, joka tyhja tuohinen kadessa laahusti kotiinsa pain marjasta, missa ei koko paivana ollut mitaan loytanyt, ja yhtakkia yllattaa mansikka-ahon tai vadelmikon raunion kupeella--tuolla, tuolla niita punoittaa suuria, mehevia, kuinka paljon tahansa, enemman kuin mihin astia riittaa ja ehdin yksin poimia. Kun ei vain kukaan toinen tulisi ja veisi, minka mina olen loytanyt--ei, tulkoot kaikki, koko maailma, saatte kaikki, en tahdo itselleni mitaan, silla minulla on nyt yllin kyllin onnea loppuiakseni, kun ammennan uudelleen entisen elamani onnet. Tunnen yhtakkia voivani unohtaa kaiken. Luontokin, vaikka taistelee ja voihkaa ja karsii ja nayttaa kuolleen valkoisen vaipan alle, paasee rauhaan, iloitsee eika nayta muistavan muuta. Ei kesainen tyyni lampi lipattavine laineineen muista talvellista jaapeittoaan, ei lehto hiirenkorvalla ollessaan syksyn kellastuneita, putoilevia lehtia, ei tyven meri myrskya, ei kukkaniitty kuloa. Miksi mina sitten murheitani ja karsimyksiani! Silla ethan olekaan kuollut. Jos olit, heratin sinut henkiin. Houkuttelin sinut takaisin ja luon sinut ehommaksi entistasi. Sina luot itsellesi ja minulle ja meille taivaan taalla, heraat hengettarena, joka kay talosta taloon, majasta majaan niita kaunistamassa. Lohdutukseksi varsinkin niille, jotka eivat jaksa uskoa elamaan kuoleman jalkeen, mutta eivat myoskaan kuolemaan elaman jalkeen, vaan tahtovat elaa uudelleen sen, mika tassa elamassa oli ihaninta ja parahinta, niinkuin se olisi tuleva elama. Ajattele, etta onnettomuutta ei ole, kun sita ei anna olla. "Onhan sita tuossa ja tuossa, onhan joka tien varressa kaatuneita, lahoneita puita, ja eramaassa valkenevia luita." Olkoon, mutta katso myos hongikon humisevaan holviin ja tahtaa kauas taivaanrantaan pain, mista kosteikon palmu viittoo tieta. Elkaa valittako siita surkeudesta, minka naette, niin ette nae. Kieltakaa tosiasiat, niin niita teille ei ole. Opetelkaa hymyilemaan, silloin kun teilla on suurin suru. Kaykaa onneen niinkuin kukka aurinkoon pain silloinkin, kun aurinkoa ei ole, pilvisimmallakin saalla, yollakin, napaseutujenkin yossa. Kaantykaa siihen pain niinkuin islamilainen Mekkaansa, valvokaa niinkuin neitsyet ylkaa odottaen, etta ehditte ajoissa, ajoissa niinkuin aamua aavisteleva kukka, kaantyneina itaan imeaksenne siita itseenne heti ensimaisen onnen auringon sateen. Kulkekaa, ihmiset, umpisilmin onnettomuudelle, elkaa muistako suota, johon olitte uponneet, vaan ihanaa tunnetta, kun pelastuitte ja paasitte sen reunaan ja riensitte ylos vaaran laelle. Kuinka monta kertaa olikaan meilla juuri niin! Mina tahtoisin antaa kaikille taman elamanviisauden ohjeen. Muistatko, mita me lastemme haudalta palattuamme paatimme? Sina sanoit: "Koettakaamme olla, niinkuin sita ei olisi ollutkaan. Tasotamme sen, kylvamme siihen kukkia. Emme pane hautaristia, vaan vihrean puun, jossa ei ole syntyma- eika kuolinvuosia, ja joka vain vihertaa ja tuoksuu. Unhotuksen evankeliumi olkoon meidan, niinkuin se on ollut ihmiskunnankin. Se on sen terveydekseen siten jarjestanyt. Jos kaikki vaaryys ja kauheus, mita maailmassa yleensa on tapahtunut, alati elaisi muistossa ja mielissa, taytyisi verikostossa surmata kaikki ja lopulta itsensa sovitukseksi. Ei mitaan sovitusta, ei mitaan uhria--ei mitaan anteeksiantoakaan, ainoastaan unhotus, niinkuin me--niinkuin sina teit niille, jotka surmasivat poikamme. Jos ihmiskunta olisi katkenyt itseensa kaikki onnettomuutensa, maallisia murheitaan hautoen, olisi se jo aikoja sitten menehtynyt, tukehtunut, kuollut oman mielensa myrtymykseen, omien veriensa myrkytykseen." Se oli sinun oppiasi tama, sina aioit elaa sen mukaan. En tieda, mista olit sen saanut--ehka oli se verissasi perintona joltain esi-isalta tai esi-aidilta, paljon karsineilta ja paljon kestaneita, jotka eivat koskaan nostaneet kattaan kohtaloaan kirotakseen, vaan tyytyivat siihen sen voittaakseen. Sinussa kai virtasi niinkuin minussakin semmoisten veri, joissa oli vuosisatojen taytymys ja tyytymys, jotka olivat vieneet hallavuosilta voiton ja kestaneet vanhojenkin isojen vihojen kauhut: meidan on kestettava naiden uutten, sina sanoit, ennenkuin sorruit. Sinussa virtasi semmoisten vanhojen uskovaisten veri, sina olit heista tulos. Meidan vanhempamme olivat uskovaisia ja emmehan mekaan omalla tavallamme muuta kuin uskoneet. Tunnen, etta minussa alkaa soida hymni onnesta, ilolaulu onnelle. Sen aiheet kokoontuvat kaikkialta, missa ne ovat hajallaan kuin Lemminkaisen ruumiinosat, jotka rakkaus kokosi, ja lahetti mehilaisen taivaasta noutamaan niille hengen. Silla sinahan menit sinne vain tullaksesi ja tuodaksesi. Sortui kaikki ja kaikki on rakennettava alusta. Menetin maani, kansani, uskoni, molemmat poikani, lopulta sinutkin. En pukeudu tuhkaan ja sakkeihin niinkuin Job, en kiita siita Herraa, niinkuin han teki, vaan vaadin ja otan hanelta takaisin, mita olen menettanyt. Liitan pala palalta yhteen sarkyneen elaman sirpaleet ja nostan ne jalustalle. Kuljen kuin uuden elaman luomisen huumeessa. Luon sen muistoistani. Rakennan, mita minulta polttivat, sovitan silla, mita rikkoivat, viiton heille kaikille sovituksen tien. En enaa jaksa enka tarvitse surra omaa kohtaloani, en isanmaan enka muun maailman. Pakenen tata inhaa ikaa siihen ihanaan aikaan, kun tata ei viela ollut. En tieda, mihin joudun, mutta yhden tiedan--: kuinka. Lahden muistojen taipalelle, lahdemme yhdessa; ensin yksin, sitten sinun kanssasi! Muistatko--ethan voi, silla eihan sinua silloin viela ollut, ei ainakaan minulle. Mutta etkohan kuitenkin ollut mukana jo silloinkin, mukana elamani aikaisimmassakin onnessa. Se oli, niinkuin sanottu, kevainen metsaniitty, nuokkuen kukkia niin, etta mika siina lienee ollutkin pahan mielen mustaa mutaa ja murheiden kivia ja nokisia kantoja niiden alla, ne peittyivat niihin. Sanoit usein, etta lapsuutesi oli ollut sinullekin niinkuin minulle yhtamittaista onnea. Ehka sinun onnesi kukat olivat toiset, minun toiset, mutta molempain kuitenkin kukkia. Ja mikset olisi voinut jo silloin olla taalla, missa minakin! Ainakin nyt minulla on se tunne, etta jos joku silloin olisi sanonut minulle, etta sinulla on ystava, joka jostain sinua katsoo, vaikket hanta naekaan, olisin uskonut sen heti, empimatta. Jos minulle olisi sanottu, ettei han tosin viela ole syntynytkaan, mutta etta han syntymattomana jo pyrahtelee kuin pikku lintuna taman talon ymparilla, niin olisin uskonut senkin. Etta vaikkemme heita naekaan, he kylla nakevat meidat. Minulle sanottiinkin joskus, etta lapset, jotka eivat viela ole syntyneet, liikuskelevat sen talon tienoilla, johon kerran tulevat. Niin olin muka minakin tehnyt. Minun oli helppo uskoa se silloin eika minun nytkaan ole erikoisemman vaikea uskoa, etta toisilleen maaratyt henkina seurustelevat toistensa kanssa jo ennen henkiloitymistaan. Se on niin kaunista ja nayttaa selittavan niin paljon siita, mika on salaperaista ja muuten kasittamatonta. Ja olisiko se sen ihmeellisempaa kuin kaikki se, mika on satunnaista? Olisiko ollut vain pelkka sattuman oikku, etta me tapasimme toisemme, ja kaikki, mita siita seurasi? Ettei se olisi ollut mitenkaan edelta maaratty? Varmaan sina olit joku niista valkorinta-paaskysista, jotka muistan, ennenkuin mitaan muuta muistan, istumassa ja sirittamassa aitan harjalla tai viilettelemassa ilmassa, kun minut on kannettu paivapaisteeseen pihalle. Kukuit ehka kakosena, jonka kuulin, mutta jota en koskaan nahnyt. Saatoitpa olla se tiainen, joka talvella tuli naputtamaan ikkunaan ja jonka luulin pyrkivan sisaan ja joka kerran tulikin avatusta ikkunasta eika mitenkaan tahtonut lahtea ulos. Olithan tietysti taalla, kuinka et olisi ollut, vaikkei sinua viela olisi ollutkaan, koskapa olet nytkin, kun sinua ei enaa ole, enemman kuin oli silloinkaan. Kun olet taalla se ilma, jota nyt hengitan, mikset olisi ollut sita jo silloin? Kuinkas minun muuten olisi niin sanomattoman suloista muistella muistojani niilta ajoilta? Eivat ne tuomatta tule. Joku niita sielta kukkasniitylta poimituttaa ja tanne kannattaa. Ne tulevat sielta kuin ilakoivan lapsilauman tuomina, jotka odottavat isoisan oven takana, juhlapukuisina, valmiina hanta laululla herattamaan hanen syntymapaivanaan, jokainen koettaen kuin toisensa kilvalla kurkottaa niita minulle. Niita ojennetaan minulle pitkin paivaa kaikkialla, missa vain liikun. En tieda, mitka niista ennen toisia ottaisin vastaan, ne ovat minusta yhta kauniita kaikki. Kun tulen tanne tyohuoneeseeni, joka oli myoskin isani tyohuone, on niita poyta ja ikkunat ja uuninreunat kukkuranaan. Ei riita maljakoita mihin niita panna. Sinako panet heidat tuomaan niita tanne, tahan huoneeseen, joka on niin taynna sinua, ensin aavistusta sinusta, sitten kaipausta, sitten kaikkien toiveideni toteutumista? Taalla sinua ikavoin, tanne sinua odotin, tietamatta silloin viela sinusta mitaan. Tama oli haahuoneemme, tama tyohuoneeni, tanne sina tulit ensin yksin luokseni, sitten lasten kanssa, toista kasivarrellasi kantaen, toisen kieppuessa helmoissasi. Kuulen pienet askeleet eteisessa ja kaden haparoivan lukkoa. Mina jarjestelin joitakin talous- ja tilikirjojani, sina kudoit jotain lamminta ja pienokaiset kisasivat vuoteessa siihen lopulta nukkuen, milloin poikittain, milloin pitkin. Varhaisimpia muistojani on, etta minakin aikoinani kisasin siina samassa vuoteessa. Taalla me lopuksi yhdessa itkimme poikiamme, kun heidat meilta vietiin--mutta ei _siita_ nyt sanaakaan, silla tama ei ole siita. Ikkunastahan nakyvat koivukaytava ja vainiot ja kirkko ja silta ja virta ja kirkonsalmi ja kaukana tummametsaiset vaarat: yhteisen onnemme elinpaikka ja olinpaikka, taulu ja sen kehys. Enhan tieda, oliko lapsuuteni juuri se, milta se minusta _nyt_ nayttaa. En tieda tarkoin, mika on unta ja mika totta siina, mita siita muistan. Seison sen talla puolella niinkuin usmaverhon edessa. Toiset elamykset sen takaa nakyvat vain himmeina ja haavemaisina, mutta toiset heloittavat taydessa valossa. Se verho on niinkuin utuseina, jota varhaisen sunnuntaiaamun aurinko ja sen virittama hiljainen tuulenhenki ajaa rannan puihin sita niissa liestytellen ja ratkoen, availlen ja taas sulkien. Milloin nakyy ja milloin taas katoo palanen metsaista nienta, rantaa, saari, joku lato luhdalla haikaisevassa, taydessa valossa. Valiin on peitossa kaikki, kaikki, mika on maassa, mutta taivas on koko ajan sininen ja vapaa. Kuuluu ajavien aania ja soutavien aironliiketta, kirkonkellojen soittoa sunnuntaisin. Ei nay paljoa kerrallaan, mutta se, mika nakyy, nakyy voimakkaana ja valoisana. Silla valoisa aamu, sunnuntaiaamumaisema on minulle lapsuus elamyksineen. En saa sielta nyt pakottamallakaan esiin muuta, kuin mika on mieluista muistella. Miksi muistuu vain se? Siksiko, etta onnen kasvuvoima kevaisessa rehevyydessaan on niin suuri, etta se tukehduttaa kaikki murheelliset rikkaruohomuistot? Lapsuus on lyhyita ja nopeita elamyksia, voimakkaita vaikutelmia, se ei ole kokonainen eika yhtenainen, mutta ei siina myoskaan ole mitaan puolihamyista eika himmeaa. Mutta heleimmillaankin se on salaperainen ja selittamaton. Se oli minulle taynna nakyja ja pikku ihmeita, joita en kuitenkaan semmoisina pitanyt, vaan jotka olivat kaikki ymmarrettavia-- ehka siksi, ettei tuntenut edes tarvetta niiden ymmartamiseen. Ei mikaan olisi voinut hammastyttaa. Uskoi kaikkeen ja teki kaikesta toden ja ilonaiheen. Ihastui kaikkeen, ei ihmetellyt mitaan. Jos kuu ja tahdet olisivat alkaneet tanssia viiruina taivaalla niinkuin pareen hehkuva hiili sita pimeassa pirtissa kiivaasti heiluttaessani, olisi se vain ollut hauskaa, olisin hypellyt varpaillani ja taputtanut kasiani jumalalle, jonka pisti paahan nain huvittaa lapsiaan. Lapsi on elamansa loitsija, oman itsensa taikuri, pikku Prospero, jolla aina on saapuvilla ja kaskettavanaan mielikuvituksensa Ariel. Han taittaa lepanlatvoja siivikseen, liehuttaa niita ja on lintu ja lentaa. Han tarvitsee ratsun, tempaa kepin ja keikahtaa sen selkaan ja ajaa. Haukahtaa ja on koira, ammahtaa ja on lehma, hirnahtaa ja on samassa varsa, ynahtaa ja on vasikka. Ei ole mitaan eroa lapsen unella ja todella, han valvoo ja nukkuu tietamatta, mika on unta ja totta. Lapsuuteni _kokonaisuudessaan_ on kuin joku senaikuinen tallainen _yksityinen_ yo: nukun pitkat ajat niin sikeasti, ettei siita ole muuta muistoa kuin pimeys. Sitten alkaa sen sisasta haamoitella suloisia unia, useinkin samoja ja ennen nahtyja: uskaltaa hypata katon harjalta, kun jo tietaa, ettei loukkaa jalkaansa; osaa ja saa uida; saa ratsastaa _oikean_ hevosen selassa. On joskus pieni painajaishata, kun iso koira ajaa, mutta se ei saa koskaan kiinni. Heraa ja nukkuu uudelleen ja on taivaassa, jossa lapsillekin on varattu omat pienet kultapoytansa ja kultajakkarat, ja tarjotaan luumuja ja kermaa hopealautasilta. Mutta juuri kun on ollut saamassa sen suuhunsa, heraa pahimmoilleen. Se on suru, ei sentaan suurimpia, silla toivoo, yha unessa, etta toisen kerran on taivaassa parempi onni.... Jos olet siella, pida huoli, etta lapset eivat heraa, ennenkuin saavat syodyksi luumunsa kerman kera. * * * * * Aikaihmiset alkavat nouseskella, mutta minun ei viela ole tarvis. Olen puolihereilla, mutta tahdon sailyttaa unen silmissani enka avaa niita. Kuuluu hiljaista liiketta ja kuiskutusta. Joku kohottaa minua olkapaista ja asettaa paani tyynylle ja vetaa peitetta jalkojeni paalle. Aiti se on, tunnen hanen otteensa, joka on toinen kuin lastenhoitajan. Raotan hetken paasta silmiani. Takassa leimuaa aamuvalkea ja aiti istuu sen aaressa ja parsii kintaita. Ne ovat minun, joihin eilen tuli reika. Heti kun nousen, menen makeen. Mutta nyt ei ole viela aika nousta, silla ikkuna on musta. Aiti sanoo: "Tuti viela." Nukun taas ja kun heraan, on iso paiva ja ikkunasta nakyy huurteinen koivu. On satanut tuoretta lunta. Seinalla vastapaata vuodetta vaeltaa lattiasta kattoon ulottuva pitka kaitainen varjo nurkasta toiseen, kadoten uunin taa; hetken kuluttua liukuu sama varjo uunin takaa ja katoo nurkkaan; sitten tulee niita kaksi, toinen toisaalta niinkuin kaksi ihmista vastakkain, ne sulavat hetkeksi yhteen ja seisovat siina keskella seinaa; sitten ne eroavat kukin haaralleen. En tieda, mita ne ovat, enka kysy. Tuolilla vuoteen vieressa on uusi kelkka ja ne minun kintaani. Mina pelmahdan pystyyn ja kirkaisen riemusta. Mita sina paivana sitten tapahtui, en muista. Mutta niinkuin semmoinen yo ja semmoinen aamu on minulle koko lapsuuteni. On kuin senaikuiseen onnentuntuun tullen paasisin heti kosketukseen myoskin kaiken sen onnen kanssa, mita minulla on elamassani yleensa ollut sinun kanssasi. Niinkuin siella olisi pohjallinen koko elamani langan kultaisen keran. Kultaisenko? Ei ole kaikki kultaa, joka kiiltaa, sanovat, eika kai ollut silloinkaan, minullekaan. Vaan vaikka se olkoonkin valekultaa muille, minulle ei lapsuudessani mikaan ollut valekultaa. Lapselle kaikki kiiltaa ja lapselle kaikki on kultaa, kuvittelunsa kultaa. Ja eiko elama yleensa ole kuvitellen elettya, silloin kun se on kauneimmin eletty, sita kauniimmin kuta kuvitellummin? Taivaan valtakunta on lasten, mutta lasten valtakunta on myos taivas. Se valtakunta oli pieni ja rajoitettu. Siina ei alussa ollut muuta kuin pihamaa huoneiden ja ulkohuoneiden keskessa, ja puutarha ja pienet pellot ja tie rantaan ja toinen metsanrantaan ulkoverajalle ja siita suureen ulkometsaan. Kaikki, mika tapahtui ulkopuolella, tapahtui toisessa maailmassa. Yhteytta sen kanssa yllapiti vain se, mika sielta nakyi ja mita sielta kuului. Jotka ajoivat maantiella tai soutivat jarvella, eivat olleet meidan maailmasta, vaan siita toisesta. Ne olivat vieraita ja mina niita vierastin ja vieroin. Vieras, vihainen harka puski verajaa, mutta ei paassyt. Se mylvi kerran koko kesaisen yon ja ammui vimmatusti, mutta minua ei pelottanut vuoteessa isan selan takana. Toisen kerran kavi ukkonen, jyrisi ja leimahteli, valaisten isan korkean otsan hanen istuessaan ja katsoessaan ikkunaan. Isa on totinen ja pelkaa, koska se on Jumalan voima, joka kay, ja koska milloin tahansa saattaa samalla tavalla jyrahdellen ja leimahdellen tulla maailman loppu. Mina en pelkaa, koska se on aidan takana ja mina olen isan selan takana. Ei meidan maailma lopu, vaikka muu maailma siella loppuisikin. Tama kotoisen turvallisuuden tunne on elamani ensimaisia onnen tunteita. Minulla ei ole mitaan tarvetta pyrkia pois pihamaan puitteista. Kun ensi kerran joudun maantielle ja kuulen karryjen rytinaa, juoksen taytta karkua kotiin niinkuin ketunpoika luolaansa. Naen kylla kaukaa kirkontornin ja pappilan keltaisen paadyn ja suuret ikkunat ja valkoiset ikkunalaudat, kuulen saannollisesti soitettavan siella ruokakelloa, jonka mukaan meillakin tulevat toista, kiipeanpa aidallekin nahdakseni seipaasta pidellen paremmin, mutta minun ei tee sinne minnekaan mieleni. Naen samasta paikasta toisenkin talon, vastakkaiselta taholta, Iivaaran rinteelta hyvin kaukaa salojen takaa toiselta puolen jarven. Se on vielakin suuremman ja komeamman nakoinen. Silla on ruskea katto ja vihreat seinat, mutta ikkunoita ei nay. Mina tiedan, etta se on metsankuninkaan Tapion linna, koska Satu-Anni niin sanoi. Muut sanovat, etta se on vain vanha aho, jonka jyrkka rinne nayttaa seinalta ja rusottava kaski katolta. En usko. Se _on_ sen Tapion linna. Uskon kaiken siksi, miksi mieleni tekee. Minulle on ja elaa ja haastelee kaikki, niinkuin itse tahdon. Jokainen esine elaa, jokaisessa on henki. Hieno virpa vingahtaa, vahan paksumpi vongahtaa, kun niita huiskutan, mutta luuta suhahtaa. _Mina_ saan niista ne aanet. Mina annan niiden haastaa niin kauan, etten enaa jaksa. Keppihan kalahtaa, kun lyon silla toista keppia, toinen keppi toisin kuin toinen. Keppi suuttuu ja lyo minua peukaloon. Minakin suutun ja lyon takaisin _pahaa_ keppia. Tynnorista vastaa toisin, kun siihen puhun, kuin jos siihen kuiskaan. Metsa huutaa: "Hoh!", kun mina huudan: "Hoh!"-- "Hih!", kun mina huudan: "Hih!". Oli siita niin hauska, olin siita niin onnellinen, etta sita muistaessani yha vielakin on siita hauska ja olen siita onnellinen. Ei mikaan ole siihen aikaan niinkuin se oikein on. Ei mikaan ole minulle niinkuin muille. Mina aavistelen aikaihmisten puheista, etta heilla on toisin kuin minulla, etteivat nae sita mita mina. He valista hymahtavat minulle, vaikken ymmarra miksi. Ilmaantuu tuon tuostakin iso musta lintu pihaan, jolla on punatupsu niskassa ja pitka nokka. Se lentaa pitkissa ponnahduksissa, siivet kauan supussa, laskeutuu ja nousee, ja sen huuto kuuluu jo kauan, ennenkuin se nakyy. Se lentaa aitan seinaan, pysyy siina ja takoo sita niinkuin paastakseen seinasta sisaan. Aitan seinasta se menee tallin seinaan, siita lahoon koivuun puutarhassa ja kumauttelee sita. Sitten se lentaa virran yli ja huutaa mennessaan, ja sen huuto kuuluu viela kauan. Se tulee silloin, kun pihalla ei ole muita kuin mina. Mina kuvittelen, etta se tullessaan ja mennessaan viheltelee vain minulle. Kerran kaki tulee kukkumaan ihan pihakoivuun eika silloinkaan ole muita kuin mina. Mina naen, kuinka sen kurkku pulpahtelee ja pyrsto liikahtelee joka kerta, kun se kukahtaa. Sanovat tietavan kuolemaa, kun kaki tulee pihaan kukkumaan. Minulle on kuolema sita, etta lapsi paasee taivaaseen. Minun oli mieluista ajatella, etta se tulee ottamaan minua. Mutta ei kauankaan sen jalkeen syntyi minulle pikku sisar. Miksi tilttaltti niin mukavasti nostanee ja laskenee pyrstoaan, kun pysahtyy kivelle? En vasy sita katsomasta ja kummastelemasta ja seuraan sen mukana portille asti. Teen itselleni pyrston kattopareesta, hyppelen kivelta kivelle ja nostan ja lasken. Miksi leppalintu, jolla on pesa liiterin nurkkalaudan alla, valista piipittaa, niinkuin silla olisi hata? Se kuin itkee jotain. Mita se itkee? Miksi tulee sade yolla, kun se illalla itkee? Eraana kevaana ennen jaiden lahtoa laskee parvi suunnattoman suuria valkoisia pitkakaulaisia lintuja sulaan virtaan. Ne uiskentelevat siina edestakaisin ja sukeltavat paansa ja kaulansa veteen. Mina katselen niita tasta isan kamarin ikkunasta, polvillani tuossa sohvalla, minulla on yska enka saa menna ulos. Yhtakkia ne kaikki ojentavat kaulansa. Joku ajaa sillalla. Sitten ne nousevat siivilleen ja lahtevat lentamaan pohjoista kohti yli harmaan lumettoman jaan. Sen ajan muistoja ovat kevatillat, jolloin sammakot kurnuttavat, niin etta metsat ja niityt ja rannat helisevat, ja kuuluu myos puron kohina niittylahden pohjasta. Nain yhden niita latakon reunalla navetan takana. Silla oli suuret ulkonevat silmat kuin nalkaisilla sairailla kerjalaislapsilla. Silla oli suuri vatsa ja hintelot saaret. Mina kaannan sen kepilla selalleen ja se potkii ja sen vatsa on keltainen. Minun on paha olla. Tunnen ehka ensi kerran elamassani tunnonvaivoja. Siihen aikaan oli jonakin vuonna nalkavuosi. Naen suuren muuripadan aamusta iltaan asti kiehumassa keittion hellalla. Siina on jonkinlaista ruskeaa vellia, josta saa kupillisensa jokainen tulija, joita paivat paastaan kay ulos ja sisaan. Keittion poydalla on rivinaan puukuppeja, joiden aareen pyytajia istuu toinen toisensa jalkeen. Syoneet sijoitetaan rekeen ja hoidetaan taipalelle. Kun renki palaa viemasta, odottavat hanta uudet saatettavat. Katselen heidan tuloaan ja menoaan ruokasalin ikkunasta. Pujahdan valista keittioonkin. Kerran seisoo sen oven suussa vaimo, sylissaan iso tytto, jota pidellessa laihan kantajan selka on surkeasti kenossa ja vinossa. Han ei voi laskea lastaan maahan, silla sen, nalkaisen ja sairaan, jalat eivat kannata hanta. Tytto tuijottaa suurilla tylsilla silmillaan eteensa. Seison hellan kulmassa hellanraudassa kiikkuen. Aiti tulee sisaan ruokahuoneesta sylissaan sisareni, jolla on kadessaan vasta saamansa voileipa. Vesi kihoo minunkin kielelleni, silla minullakin on nalka, aina nalka, vaikka kai saan syoda jotakuinkin tarpeekseni. Ovensuussa aitinsa sylissa istuva tytto ei puhu mitaan, mutta hanen silmansa alkavat elaa ja palaa. Naen vielakin sen ilmeen. Sisareni aikoo vieda voileivan suuhunsa. Silloin aiti kuiskaa jotain hanen korvaansa. Sisareni ojentaa katensa ovea kohti, aitini astuu askeleen ovemma ja kerjalaisvaimo askeleen peremma. Kun hanen tyttonsa nakee, etta hanelle ojennetaan voileipaa, syoksahtaa han eturuumiillaan niin pitkalle kuin paasee ja on vahalla kaataa aitinsa tempauksellaan, tarttuu molemmin kasin voileipaan ja avaa suunsa selalleen kuin linnunpoikanen, ja samalla katoo voileipa kielen yli kurkkuun, saaden aikaan raivoisan lakahtymiskohtauksen, joka paattyy surkeaan rykimiseen.... Mutta eihan minun pitanyt naista tammoisista--miten lienevat johtuneet mieleeni? Sekaantuiko sinun kuvasi aitini kuvaan? Seison kerran kesalla laiturilla, jonka alla ja ymparilla jo silloin oli se hieno valkea hiekkapohja. Minun ei oikeastaan olisi lupa siihen menna, kun ei ole muita rannassa. Siihen ui syvasta nousten parvi suuria kaloja, joilla on punaiset evat. Ne ovat niin kesyja, etta uivat ihan rannalle pulikoimaan. Niiden selat nousevat vedesta ja nayttaa kuin ne pyrkisivat maihin. Ne ovat ehka niita Nakin ottamia lapsia. Olen kuullut, etta Nakki ottaa lapsia, jos lapset menevat luvatta yksin rantaan ja vie ne linnaansa ja muuttaa kaloiksi. Yhtakkia ne suikaisevat jyrkkayksen taa ja ovat kadonneet. Jos ne menivat viemaan sanaa isalleen? Mina juoksen kiireesti pois laiturilta.... On ollut semmoinen Kihovauhkonen, joka on ihminen, mutta kun tulee jarven rannalle, ei lahde kiertamaan, vaan kulkee pohjaa myoten ja nousee toisella rannalla maihin. Silla on rapylat sormien ja varpaiden valissa. Se on kaikkien kalain tuttu. Se on ollut Nakin kultalinnassa ja nahnyt siella kirkkoveneen pituisen hauen. Se ajaa sen selassa, kun on kiire. Mina olen ja elan Kihovauhkosena pitkat paivat, sukellan aitan alle ja tulen toiselta puolelta ylos. * * * * * Seison yksin tormalla, avopain ja paljain jaloin, ja katselen alas rantaan. On kielletty menemasta yksin, mutta minun tekisi taas kovin mieleni sinne, heittamaan voileipia ja munalukkoja. Torman alla on sauna ja sita vastapaata korkea, tiuha pisteaita, josta ei paase yli eika lapi. Saunan edessa on pistekota ja musta muuripata. Kodasta tulee ulos ruskea elukka, melkein niin iso kuin meidan vasikka. Mutta ei se ole se, koska se juuri asken oli niityssa. Eika silla ole hantaakaan. Se kulkee tominan kuulumatta hiljaa hypahdellen aitaan asti ja haviaa siihen. Yli sen se ei voinut menna eika myoskaan lapi, se vain havisi siihen. Ehka se sittenkin oli vain vasikka. Seison siina ja mietin sita. Narhi raakaisee aidan takana. Nyt se mahtoi nahda sen. Se raakaisee aina silloin, kun nakee jonkun.... Menisinko kertomaan, etta meidan saunasta tuli vieras hannaton vasikka ja meni aitaan ja havisi siihen? Ne eivat ehka uskoisi. Mutta kuta enemman luulen muiden epailevan, sita varmempi olen itse. Kenenkahan lienee ollut vasikka ja mitahan silla mahtoi olla tekemista meidan saunassa? Ja kuinka se paasi aidan lapi? Olipahan kenen tahansa, se paasi vain. Se olisi paassyt, vaikka olisi ollut aikalehma. Mina tiedan nyt jotain, jota muut eivat tieda ja pidan sen omana tietonani. Se on ensimmainen suuri salaisuuteni, jonka olen sailyttanyt tahan paivaan asti.... En menekaan silla kertaa rantaan, vaikka piiat menevat ja minakin voisin menna. Miksi? En tieda. Menen mieluummin yksin leikkimaan hiekkalaatikkoon isan kamarin ikkunan alle. * * * * * Hiekkalaatikossa, auringossa, lampiman seinan kupeessa--kaivamassa, peittamassa, rakentamassa ja hajoittamassa ... uuneja, taloja, tarhoja, koko ajan hyrailemassa omatekoista savelta ... toverina pikkusisar, joka ei viela osaa muuta kuin istua ja nauraa ja kaivaa hiekkaa lapiolla miten sattuu; jattaa sen ja tunkee hiekkaa suuhunsa ja silmiinsa ja alkaa itkea ... mina siivoan hanen nenaansa, pikkuraukan, sitten aiti tulee ja ottaa hanet.... Muistatko, kuinka me kerran avonaisesta ikkunasta ulos nojautuen katselimme samanlaista kohtausta samassa paikassa, ja sina puristit liikutuksesta ja onnesta kattani ja suutelit minua poskeen? Sina elat taalla, sina elat ja te kaikki. Muistoni sulavat yhteen, toisen ajan ja toisen. Mutta missas nyt olinkaan? On ilta, meidat lapset on laitettu vuoteeseen, suureen yhteiseen pesaan, niinkuin linnunpoikaset emon untuviin. Han on pannut meidat peitteen alle ja vetanyt sen reunoistaan kiinteaksi kahden puolen. Me seuraamme aina aidin kaikkia iltatoimia hanen liikkuessaan huoneessa. Vasta sitten, kun han on poistunut tai istuutunut iltaompeluksensa aareen tai laskeutunut levolle ja kaskenyt meidan painamaan silmamme kiinni, me teemme niin ja antaumme unen valtaan. Nyt han aikoo viela viimeksi laskea uutimen alas, ettei aamuaurinko noustessaan pistaisi silmaan.... Silloin han pysahtyy ja jaa katsomaan ulos. Sitten han katsoo meihin ja hymyilee, laskee viela vahan uudinta, hitaasti ja varovasti, mutta ei laskekaan ihan alas asti. --"Aiti, mita siella on?"--"Ei ole mitaan, painakaa vain silmanne kiinni." Mutta siella on jotain, koska han yha katsoo sinne ja hymyilee meille.-- "Aiti, sano, mita siella on?"--"Tulkaahan sitten katsomaan, mutta tulkaa hyvin hiljaa." Meita pelmahtaa valkoinen poikue polvilleen sohvalle. En ensin nae muuta kuin puutarhan, porkkanapenkit ja retiisipenkit ja pinattilavan ja ruoholyokkipenkit ja karviaismarjapensaat ja meidan lasten hernepenkit ja aidin omat hernepenkit, joista ei saa ottaa luvatta.--"Tuossa, tuossa hernepenkin paassa", kuiskaa aiti.--"Ai!"-- "Pitaa olla hiljaa, ettei se pelasty." Siina on minun nimikkopenkkini paassa pieni koyryselka ruskea elukka, joka napertelee pienella, hyvin nopeasti veputtavalla turvallaan herneen helpeita, maistaen yhta, maistaen toista. Sitten sen selka oikiaa, ja takajalat venyvat hirvean pitkiksi ja se siirtyy toiseen penkkiin, syo taas ja kuukkii reunimmaiseen penkkiin ihan ikkunan alle.--"Aiti, onko se kissa?" kysyy pikku sisar.--"Hss, ei ole kuin pupu." Se ei nae meita. Mina tahtoisin hetipaikalla saada sen omakseni, mina naen sen jo omanani, mina saan leikkia sen kanssa niinkuin pikku kissan kanssa, mina otan sen syliini ja syotan sita omasta hernepenkistani. Aion juuri pyytaa aidilta, etta saisin menna ottamaan sen kiinni, kun pikku sisar kopauttaa ikkunaan. Se siella kapsahtaa takajaloilleen istumaan, pitkat korvat pystyssa ja etujalat hassusti lerpallaan. Me rummutamme kaikki ikkunaan ja meilta paasee hilliton nauru ja riemuhuuto. Se loikkaa pitkan laukan poikki porkkanapenkkien ja retiisipenkkien ja pinattipenkkien ja yli karviaismarjapensaiden torman alle saunaan pain. Silla ei ollut hantaa kuin pieni topohanta. Aiti vetaa uutimen alas ja komentaa heti nukkumaan ja kaskee painamaan silmat kiinni. Mina painan ne kiinni siksi aikaa, kun aiti on huoneessa, mutta kun han on mennyt, mina valvon kauan ja mietin. Minun hannaton vasikkani taisi ollakin tama pupu. * * * * * Seuraavana paivana mina odotan sita saunapolun paassa. Se ei tule. Illalla, kun aiti laskee uudinta, odotan, etta han taas kutsuu katsomaan. Han ramayttaa uutimen alas ja menee, kehoitettuaan meita heti sulkemaan silmamme. Hiivin vuoteesta, kiipean sohvalle ja raotan uudinta. Ei se ole siella. Aiti vain kuukkii porkkanapenkissa ja kitkee. Miksi aiti menikaan sinne, tulisi pois pian ja panisi hankin nukkumaan, johan kaikki muutkin ihmiset nukkuvat! Vihdoin aiti tuleekin ja nukkuu heti. Mina nousen viela kerran ja raotan taas uudinta. Ei se ole siella nytkaan. Ei se mahda tulla enaa milloinkaan. Sataa tuhuttaa ja tuulee. On autiota ja ikavaa. Onko se pelastynyt ja pahastunut? Luuliko se, ettemme sallineet sen olla siina ja hatistimme sen siksi pois? Olisi se saanut syoda minun hernepenkistani kuinka paljon tahansa. * * * * * Huomenna heti herattyani pyydan paasta etsimaan pupua aidan takaa. Pienet veljet ja sisaret pyytavat paasta mukaan. Aiti antaa luvan, mutta tulee itse aidan taa pitamaan silmalla. Mina alan kutsua pupua kuin kissaa ja kaikki muut tekevat samoin. Mutta kuinka sita puputankin, se ei tule. Aiti sanoo, etta pitaa liikkua aivan hiljaa ja etsia nareiden juurilta. Jos joku nakee sen, ei saa kirkaista, vaan pitaa pysahtya ja peraytya ja tulla sanomaan toisille hiljaa. Me hiivimme sammalikossa varpaisillamme, hipristellen niinkuin sokkosilla, hajaannumme, tarkastamme joka pensaan. Luulemme nakevamme vaha valia pupun, mutta se ei olekaan se, se on milloin kivi, milloin kanto, milloin ei mikaan. Silloin aiti sanoo, etta joku rupeisi pupuksi ja toiset sita etsimaan. Pikku sisko saa ruveta. Me vahan loittonemme ja han saa sillaikaa menna piiloon.--"Nyt saa tulla", huutaa aiti. Me etsimme taas.--"Ole hiljaa, pupu", varottaa aiti. Pikku sisar on vahan aikaa hiljaa. Sitten se alkaa parkua taytta kurkkua. Se oli kyyristynyt ihan muurahaispesan viereen. Se ei sano, mika sita vaivaa, vaan huutaa aitia. Mina retuutan sen aidin luo ja aiti nostaa sen aidalle ja alkaa tarkastaa. Silla on muurahaisia koltin alla. Se herkeaa parkumasta vasta, kun aiti sita suutelee ja taputtelee sita purtua paikkaa.... * * * * * Toisena paivana menen yksin leikkimaan pupua ja rupean itse itselleni pupuksi. Piiloudun nareen juureen ja kuukin siita toisen nareen juureen. Narhi nakee minut ja raakaisee, toinen narhi vastaa. Ne seuraavat minua puusta puuhun aitaan asti. Kiipean piha-aituuseen, hiivin saunan taitse ja tormaa ylos puutarhaan. Syon, veputtelen siella herneenpalkoja. Aiti tulee.--"Saahan pupu syoda aidinkin penkista?"--"Syokoon nyt sitten." Mina panen toiset rummuttamaan ikkunaan, etta pelastyisin. Ne tekevat niin ja mina loikkaan nelinkontan porkkanapenkkien ja retiisipenkkien ja portlaakkapenkkien yli. Aiti vaatii, etta minun taytyy pysya kaytavilla. --"Mutta eihan oikeakaan pupu?"--"Vaikka kohta!"--Pikku sisar rummuttaa eraana paivana ruudun rikki. Se ei saa siita vitsaa, kun on niin pieni; mutta pupusilla olo paattyy siihen. * * * * * On ikava, ei tieda, mihin ryhtya, tuulee kylmasti ja on kylma, vaikka aurinko paistaakin, ei mikaan maita, voileipa putoo monta kertaa alaspain hiekkaan--en ymmarra, miksi sen aina pitaa pudota alaspain--ei ole toveria, ei tee mieli leikkia yksin hiekassa, ei viitsi aina ratsastaa keppihevosenkaan selassa. Enka keksi muuta kuin heittaytya selalleni aitovarrelle. Taivaalla liitelee ja laatelee kaksi suurta lintua, ne laskee ja nousee siipea liikauttamatta, valista ne on niin korkealla, etta niita tuskin nakee. Viimein ne katoo kokonaan. Semmoisina paivina artyy tekemaan pahaa, huudattaa siskoja, tekee kaikenlaista kiusaa, sorkkii kepilla porsaita karsinaan ja saa nuhteita. Tulee mielihaluja, joita ei saa tyydytetyksi. Tahtoisin paasta suureen kuuseen, joka kasvaa portin pielessa, vaan en nae keinoa miten sinne kiiveta. Siella sanotaan olevan oravan pesa ja rastaan pesa ja latvasta nakyy Jortaninkallio ja koko jarvi ja kirkonsalmi ja haudankaivaja ongella Koiraniemessa. Se on liian paksu reisittavaksi eikahan ulotu kadet edes sen ympari. Alimmat oksat ovat niin ylhaalla, etten paase aidan paaltakaan. Hypatessani aidalta alas satutan ison varpaani kiveen ja taytyy panna vesikaare. Kun olen parkunut paruttavani ja lakkaa pakottamasta, on kylla se pieni hauskuus, etta varpaassa on kaare ja saa nilkuttaa kantapaallaan ja etta kaikki kysyvat: "Kah, mika on sattunut varpaaseen?" Mutta paiva on kuitenkin menetetty eika tieda huomisestakaan. Menen maata ilottomasti ja yolla potkii veli peitteen alla. Muistan tantapaisen paivan siita, mika sita seurasi. Kun aamulla saan silmani auki, on vuoteeni vieressa kukkapoyta. Poyta on katettu valkoisella, lattiaan asti ulottuvalla liinalla. Sen etupuolelle on kiinnitetty kiehkuroita harakanvarpaista. Sen keskella on maljakossa ruiskukkia ja maljakon ymparilla on seppele kissan kapalista. Siina on lakeritanko ja rintasokeria ja kaksi piparkakkupupua ja muitakin piparkakkuja.--"Voi herttanen aika!" (Meidat on opetettu sanomaan: "Voi herttanen", ettemme sanoisi: "Voi herranen" ja turhaanlausuisi Hanen nimeaan). Pikku siskot seisovat malttamattomina poydan ymparilla. Niiden taytyy saada maistaa ja ne saavatkin. Aiti panee kuitenkin minulle pussistaan yhta monta piparkakkua sijaan. Lapset ovat yha levottomia, vaikka ovat saaneet suunsa tayteen. Ne hypahtelevat ja pyorahtelevat ja niilla nayttaa olevan jotain mielessaan.--"Aiti, sano sille jo!"--"Mita, mita?"--"Panehan nyt ensin housut paallesi." Sitten han sukii tukkani ja sanoo viimein:--"Jos nyt sitten menisit talliin." Lapset kirmaisevat ulos, kaataen toisiaan mennessaan ja ehtivat ennen minua tallin ovelle, silla varvas on viela hella. Sen oven alipuoli on kiinni, ylapuoli on auki. Siita kurkottaen naen pilttuun nurkassa haavanoksia.--"Menehan lahemma." Menen lahemma, mutta en nae viela mitaan.--"Katsohan tarkemmin." Pieni pupu kyyrottaa nurkassa, korvat supussa selan paalla. Riemuhuuto! Mina olen saanut elavan pupun syntymapaivalahjaksi.--"Katsohan tarkemmin!" Riemu remahtaa kaikista suista, silla siella on toinenkin samanlainen. Mina olen saanut kaksi elavaa pupua syntymapaivakseni. * * * * * Meni koko se kesa niiden hoitamiseen, haavanoksien hankkimiseen, karvakortteiden keraamiseen. Ne ovat ensin arkoja, kyyrottavat nurkassa eivatka uskalla tulla ottamaan, ennenkuin olemme kiivenneet ylasillalle ja sielta tirkistamme lattian raoista. Sitten ne vahitellen kesyttyvat ja uskaltavat ottaa maasta, vaikka me olemmekin sisalla vahan matkan paassa. Lopulta ne ottavat kadestakin ja kun mina paivakaudet katson, kuinka niiden huulet veputtavat, niin alkavat omatkin huuleni veputtaa, ja minulle nauretaan, etta ne veputtavat yolla nukkuessanikin. * * * * * Se oli se ikimuistoinen pupukesa ja kaikki sen muut muistot ja elamykset haipyvat naihin. Sitten kavi niin, etta toisen vei kissa ja toinen loikkasi ulos ullakon ikkunasta, jonne ne oli viety tallista pois hevosen tielta. Suru ei paassyt tunkeumaan kovinkaan syvalle, silla satoi ensimaisen lumen ja lumipallosilla olo ja lumilinnojen rakentelu antoi yllin kylla muuta ajattelemista. Lapsuuteni muistot ja mielialat ja elamykset ovat kuin heilimoivia tahkapaita, joista niita koskettaessa polahtaa pois ne helpeet, joihin hieno jauho on kiinnittynyt. Tahtoisin verhota lapsuuteni sen omaan ruumiinmukaiseen harsohuntuun. Olen kompelosorminen maaraatali, joka saa aikaan vain huonosti istuvan pitkahihaisen kotelon. Lapsuus on kotelostaan vapautunut perho, se pitaisi saada keijukaisena tanssimaan, mutta tama minun lapseni tallustelee tassa kuin isan raskaissa, suurissa saappaissa. Pelkka kosketuskin, pelkka mainitseminen, riittaa kuitenkin itselleni, pysyttamaan itseani sen ajan onnen tunteessa ja siksi mina omiksi iloikseni jatkan. Loihtikoot muut esiin omansa. Sanon tassa viela kerran, etta maailma oli minulle vain ihmeita taynna ja etta kaikkein tavallisimpienkin tapahtumien takana oli jotain, jota jain ihmettelemaan ja kysymaan ja josta olisi tahtonut tietaa enemman. Kaikki uusi minua jannitti, ei vain siksi, etta se oli uutta, vaan etta siina viela oli jotain muutakin. Sellaisena salaperaisena on maailma minulle oikeastaan aina pysynyt. Silloin en tietystikaan koettanutkaan sen ihmeellisyyksia selittaa. Lapsi aavistelee kylla, mutta tietaa tuskin sen tekevansa. En ole koko elamassani paassyt kauemma kuin lapsi, joka todetessaan ihailee ja ihmettelee, pyrkimattakaan sen pitemmalle ja syvemmalle. Olen ollut mielestani kaikkein selvimmilla silloin, kun maailma on ollut minulle vain ihana, lumottu metsa, jossa aina vain aukee uusia ihanuuksia ja tulee vastaan yllatyksia, kaikkein tavallisimmissakin. Odotan joka tien kaanteessa metsanneitoa tai jotakin semmoista ilmestysta. Ja se tulee aina toisessa tai toisessa muodossa. Enka sita koskaan hammasty. Sinakin tulit minua vastaan niinkuin lumotussa metsassa. En ymmartanyt sinua enemman kuin muutakaan, en kyennyt mitenkaan selittamaan tuloasi, ainoastaan lumouduin ja huumauduin, ja saakoon se minulle yha edelleenkin riittaa. _Luulin_ lopultakin saaneeni selityksen sinusta, sina olit kaiken elamani huippu, edemmaksi sinua en ole kyennyt nakemaan enka mielestani tarvinnutkaan. Mutta sinussa oli niin paljon ihmetta kuin kaikessa muussa yhteensa. Miksi viehatit, mika sinussa viehatti, sita en saanut selville enka koettanutkaan enka enaa koeta. Kuta enemman sinua muistelen, sita ihmeellisempi olet. Ihmeellisinta sinussa oli, etta olit jo ennenkuin olitkaan. Sinulla oli minussa edeltajasi, huutavan aanet, jotka tuloasi valmistivat. Tunne sinuun, johonkin sinunlaiseen, oli minussa, ennenkuin itse olit. Loydan ne, edeltajasi, aikaisimmasta lapsuudestani, ainakin luulen nyt loytavani. Rakastin niita, koska niissa oli kussakin jotain, mita sinussa sitten kaikin. Ne pitivat minua sylissaan, niiden kanssa leikin, ne kertoivat minulle satuja, mina viihdyin niiden kanssa, haastoin heille huoliani, ikavoin heita enka olisi hennonut heista koskaan erota. Ne muistuvat juuri mieleeni toinen toisensa jalkeen. Muistathan Taaton tadin? Pidit hanesta paljon ja viela enemman han sinusta. Retkemme hanen luokseen, hanen pieneen taloonsa, jossa han isannoi ja emannoi yksin, oli ensimmainen retkemme kahden kesken. Jotta se kestaisi kauemmin, ajoimme kayden melkein koko matkan. Kesainen tie kulki viileita metsia, pihkalle tuoksahtelevia petajikoita, tyynten lampien rantoja, ahoisia maita, siinsi vaaroja ja haamoitti aukeita, etaisia ulapoita. Hevonen pysahtyy lepaamaan ja saa levata, kunnes itse, taakseen katsoen ja kuin kummastellen, taas lahtee liikkeelle. Ratas milloin helisee kovalla kangastiella, milloin sihisee pehmoisessa hiekassa. Ja paivan painuessa iltaan tullaan pieneen vanhaan, valkoiseksi rapattuun taloon lehdon sisassa lammen rannalla, jossa valkomyssyinen vanha neiti sulkee meidat syliinsa, nauraen ja itkien ilosta. Han nauroi aina, itkiessaankin, pelkasta ilosta ja nautinnosta saada nauraa. Sina muistat hanet, kun han syleiltyaan meita loi katensa yhteen ja huudahti: "Kyllapa te, lapset, olette kaunis pari! Kyllapa sinulla on hienon- ja hyvannakoinen morsian, mista hanet lienetkin loytanyt!" Eihan sita kenenkaan olisi tarvinnut minulle sanoa, mutta minun oli kuitenkin mieluista sita kuulla.--"Voi teita herttaisia lapsia, etta tulitte! Etteka kirjoittaneet sanaakaan! Olkaa onnelliset, olkaa onnelliset!" Ja sitten han vuoron itki, vuoron nauroi ja nimitti meita alinomaa lapsikseen. Osasit olla niin kauniisti hanen kanssaan, puhella hanen asioistaan ja huolistaan, joita hanellakin oli: rengit laiskottelivat, naapurit syottivat lehmillaan hanen niittynsa, varastivat kaloja hanen katiskoistaan. Tuotit niina paivina hanelle sanomatonta iloa, autoit hanta hanen vastalauseistaan huolimatta ruuan laitossa. Rakastin sinua siita jos mahdollista viela enemman. Han makuutti meita untuvilla kuin lintuemo poikasiaan, toistamistaan toistellen: "Te olette nyt minun lapsiani, teidan pitaa antaa minun kuvitella, etta olette minun, minun vain nama paivat." Kautta elaman patoutunut aidinrakkauden tarve purkihe hanessa silloin meihin niinkuin ennen minuun. Olin rakastanut hanta aivan pienesta, niin kauan kuin muistan. Rakastin hanta varsinkin siksi, etta han oli iloinen ja nauroi. Aiti ja hanen sisarensa eivat olleet iloluontoisia, nauroivat vain harvoin, kun valttamatta taytyi, kun eivat voineet sita mitenkaan pidattaa. Silloin he purskahtivat kuin pakosta, hytkyivat, koettivat kaikin tavoin vastustaa, saivat kuin kouristuksen, se naytti tekevan kipeaa, kunnes sen vihdoinkin voittivat kuin vaikean kohtauksen ja huokasivat lopuksi ja pyyhkivat vedet silmistaan ja olivat taas hirvean totisia. Tadista hersyi nauru kuin puro pulppuavasta lahteesta. Han kavi meilla pari kertaa vuodessa ja tuli aina yllattaen. Minulla on hanesta tavallisin muisto, etta heraan pimeana talviaamuna, kun tuli jo roihuaa ja raiskaa takassa ja kuulen kuiskuttelevaa puhelua. Han istuu ja juo kahvia isan ja aidin kanssa. Karkaan paitasillani vuoteesta, kirkaisen, heittayn suin pain avautuvaan syliin ja puristaun siihen pehmeata rintaa vasten ja tunnen poskessani silkkia pehmoisesta, korkeasta povesta. Tempaan esille hanen kultakellonsa, joka on aivan erikoisen pieni ja soma, jonka naputus tuskin kuuluu, saan itse avata sen ja katsoa sen sisaan, sen ihmeelliseen sykkivaan elamaan. Saan sormia sen kultakaatya ja kulettaa edestakaisin sen nappulata. Hanella on paljon muuta naytettavaa, on medaljonki, jossa on sen mammavainajan hiuksia, on korvarenkaat, joita saa sormia, kunnes han huutaa: "Koskee, koskee!"--ja on itkevinaan, vaikkei koskisikaan. Hanen taskuistaan saa ottaa kaikki, mita niissa on, ja niista loytyy joka paiva aina uusia karamelleja ja mita kaikkea. Vaikka niita kuinka usein tyhjentaisi, on niissa vahan ajan paasta aina jotain uutta. Han suutelee, jota aiti ei koskaan tee, eika aidilla ole aikaa leikkia minun kanssani, kun aina taytyy hoitaa pienempia ja hommata. Han kuuntelee tarkkaavasti kaikkea, mita hanelle haastan pupuista ja Nakin kaloista ja Kihovauhkosesta ja mustista linnuista ja muista, joista ei osaa haastaa kenellekaan muulle, ja han nauraa, kun hanta kutittaa kaulaan tai kainalon alle. Han kiikuttaa polvellaan ja laulaa: "Riia riia rankka, hesten heeter lankka, naar vi kom till hennes koor, vaar teer inken hemma, para en kammal kumma, ok tvoo smoo huntar unter penken vast me kulenken, somssaa, somssaa: hauvavauva vauvvaa--" ja silloin se on purevinaan rintaan ja harisevinaan ja mina puren ja harisen vastaan ja me olemme molemmat menehtya nauruumme. Han lahtee yhta salaperaisesti, kuin on tullutkin. Kun heraan jonain aamuna, ei hanta enaa ole. Han on niin hellasydaminen, etta hanen olisi vaikea olla, jos taytyisi kuulla lasten itkevan jalkeensa. Ja jotta ne eivat itkisi hanen kuulemattakaan--niinkuin eivat sitten itkekaan--han jattaa jaahyvaistuomisikseen parhaat antimensa: milloin omenia, milloin viikunoita, milloin marmelaateja, joita ei koskaan muuten saa. Han oli ensimainen rakkauteni, silla en luule, etta on suurtakaan eroa rakkaudella, olipa se mita lajia tahansa, kun se kerran on sita oikeinta, sita parasta. Rakastin hanta siksi, etta han rakasti minua, ja rakastin sinua siksi, etta sina rakastit minua. Toinen rakkauteni oli punainen tytto pappilan rannassa. Naapurin poika oli tuonut kaupaksi onkikalojaan, suuria ahvenia, sarkia ja sayneitakin. Jannityksesta jaykkana mina kysyn:--Mista olet saanut nama kalat?--Vahan mahtavoiden han vastaa:--Koiraniemesta.--Maaltako vai veneesta?--Suupieltaan venayttaen han vastaa:--Veneesta mina ongin. Mina sain onkia ainoastaan maista jaloin omasta rannasta tai enintaan kahlata niin pitkalle, kuin paasin polvia myoten veteen. Pyykkilaiturin paassa olisi ollut hyva paikka, mutta siihen en saanut menna, silla siita alkoi jyrkkays, jonka takana oli kuolema ja vaani se Nakki. Veneestakin olin joskus saanut onkia. Mutta sitten oli kerran sattunut se hirmuinen hapea, etta veneessa hypellessani sen kokka oli irtautunut maasta ja vene alkanut ajautua ulos selalle ja olisi kai mennytkin sita menoaan ja vienyt minut mennessaan, jollei aiti, parkunan kuultuaan, olisi syossyt puutarhasta rantaan ja suin pain vaate paalla veteen ja saanut kokasta kiinni. Mista seurasi ankara, vitsan uhalla annettu kielto olla sen jalkeen ollenkaan menematta veneeseen, jollei kokka ole lujasti maissa kiinni ja tuuli maihin tai piiat pesemassa pyykkia rannassa. Kielto oli olemassa jo kolmatta kesaa, mutta siita huolimatta mina olin oppinut seka soutamaan etta pohjasta tyontelemaan--matalalla vedella sisapuolella kaislikon--aidin aanettomalla suostumuksella hanen itsensa pitaessa salaisesti silmalla puutarhasta. Mutta valjemmille vesille, ulkopuolelle kaislikon en ollut mennyt enka halunnutkaan menna, silla vaikka kielto tavallaan olikin kaytannossa kumottu, oli se kuitenkin olemassa ja saattoi milloin tahansa astua uudelleen voimaan kaislikon sisapuolellakin. Mutta nyt oli Pekka ollut Koiraniemessa asti ja saanut nuo suuret ahvenet ja sayneet, eika se ollut paljoakaan suurempi poika kuin mina, pikemmin kooltaan pienempi, vaikka vahan vanhempi. Ja osasinhan minakin jo kulkea veneella seka meloen ja soutaen etta pohjasta tyontaen. En tieda itsekaan, mita minussa oli tapahtunut, en, kuinka olin tullut siihen, mista itseni tapasin: veneesta kaukana ulkopuolella kaislikon, melomassa lahden poikki saarta kohti, joka oli virran niskassa, matkalla Koiraniemeen, joka oli virran alla. Paatos oli nahtavasti tapahtunut silmanrapayksessa niinkuin koiranpenikan, joka kappyrassa maaten yhtakkia kuulee sisaisen aanen haukahtavan hanelle jotakin, kutsuvan jonnekin, kavahtaa pystyyn ja livistaa tiehensa taakseen katsomatta, mistaan valittamatta ja mitaan kutsua kuulematta, vaikka sen kuulisikin. Kiisin kuin veitsella viiltaen rantaan. En tieda, nakiko minut kukaan, kun lahdin, ja huusiko kukaan jalkeeni, mutta vaikka olisivat huutaneetkin, en luultavasti olisi mistaan valittanyt, vaan karannut kasista. Tuli mita tuli jalestapain, minun taytyi saada suorittaa suurteko, onkia veneesta, saada suuri ahven Koiraniemen kainalosta, laskea virta ja nousta se omin voimin, niinkuin Pekka oli tehnyt. Olin laskenut taman virran usein ennenkin, mutta en yksinani, vaan isan ollessa perassa ja mina hanen polviensa valissa: olin solahtanut sillan alitse, jonka arkkujen valissa vesi loklatti kummasti ja aanet kumahtivat kuin kellarin holvissa ja airot taytyi vetaa kiireesti sisaan. Tuli vastaan aina toinen toistaan kummempaa kummaa: Virrantalon nuottakota ja sen kahden puolen saman talon risupadot, joista kevaalla kudun aikana saatiin vitsamerroista mahdottomasti sarkia, sitten vanhan sodanaikuisen sillan vedenalaisen arkun jaannos, jonka paalle piti varoa ajamasta taydella veneella; sitten suuri riippukoivu, jonka alta hauki otti uistinta, kun sattui syonnilleen, ja oli kerran ottanut haudankaivajan uistimeen niin mahdottoman suuri Kihovauhkosen venkale, ettei pysynyt veneessa; sitten poukama ja niitty ja niitylla Ryhalan lato perallaan ja suu vinossa, ja kun kierrettiin sakeata haapaa kasvava niemenkarki, niin nakyi Koiraniemi ja sen suuri kayra petaja, johon aina kytkivat tukkilautan, mista Virrantalon ahne isanta nylki rumat rahat lauttamiehilta. Niemen kainalossa oli ryto, mahdottoman suuri veteen juuriltaan kaatunut kuusi, jossa kellonsoittaja pyhaaamuinakin onki eika ahneissaan malttanut lahtea pois, ennenkuin naki papin veneen tulevan. Vuolas virta on alkanut vieda venettani ja topakasti meloen mina lisaan sen vauhtia. Valkopainen virstapatsas sillan korvassa kuin kurkottaa kaulaansa paremmin nahdakseen, kuka sielta tulee. Ja silta koyristaa selkaansa, ihmetellen ja ihaellen, etta onpas poika uskaltanut lahtea yksin virran vietavaksi. Arkkujen mustat aukot ammottavat suurempina ja vahan kuin uhaten ja pelotellen: uskallatko tulla? Mina uskallan, mina vaannan vetta taapain melalla. Pikku koira vikittaa siltaa pitkin ja pysahtyy ja pistaa kuononsa kaiteiden valiin ja vikisee ja heiluttaa hantaansa. Ka, meidan Penni! "Penni se! Penni se! Hyppaa!" Se ulvoo ja pyrkii mukaan, mutta ei uskalla hypata alas ja rientaa rannalle. Virta kantaa veneen arkkuun, laita rusahtaa--mutta rusahtakoon! Joku ajaa sillan yli, kaviot kopsaa ja koko silta nytkyy, ja rapisee hiekkaa veteen ja veneeseen. Sillan alitse tultuani naen, etta se onkin vain pikku poika, ei sen suurempi kuin mina. Se heiluttaa ohjasperiaan ja hosaisee hevostaan ja huutaa minulle mennessaan: hei! johon minakin huudan: hei! niinkuin pitaa ja raiskaytan melalla vetta korkealle ilmaan. Meita on kaksi Manttalan poikaa, toinen sillalla, toinen sillan alla, toinen hevosella, toinen veneella. Veneen vauhti kiihtyy, virta vyoryy yha suurenevina haransilmina. Vanhan sotasillan kohdalla nakyy pohja ja seisomaan nousten mina survaisen siita veneelle uutta vauhtia. Jaan seisomaan peraan ja vipuan melalla veneen laidasta.... Nuottakota siina katsoa mollottaa ... paivaa, nuottakota!... Penni laukkaa rantaa, niin etta korkea heinikko lakoilee sen kohdalla. Nahdakseen minut paremmin, missa mina menen, se pomppaa korkealle ilmaan. Penni se! Koiraniemessa mina otan sinut veneeseen, tule sinne! Isa saa heti huomenna ostaa minulle uistimen, niin mina ensi kerralla otan tuosta riippukoivun alta sen suuren hauvin, joka paasi haudankaivajalta.... Rannan puut katsovat kummastellen, etta kuka siina menee semmoista vauhtia. Keskella virtaa on suvanto ja sen poukama ja siella on lumpeita ja loistaa hauvinkukkia. Lato lahden pohjassa niitylla tollottaa suu auki ja viela enemman perallaan kuin ennen. Otanpa tuosta lumpeita ja hauvinkukkia pikku siskolle, joka niita aina pyytaa tuomaan. Ollappa se nyt itse tuossa kokassa ottamassa, niin olisi silla hauska. Ei tieda sisar, ei tieda kukaan, missa tama poika menee. Eivat tietaisi tulla ottamaan, vaikka meloisin maailman laitaan. Vene kelluu kaislikkorinnassa, missa akanvirta sita pidattaa. Kuuluu hyrsketta ja polsketta. Joku tulee jostain. Tuleeko joku minua hakemaan? Ajetaanko minua takaa? Niemen nenaitse pohkaisee vene vihaista vauhtia. Se tulee melkein kohona. Kokassa on iso koira. Mies seisoo perassa ja sauvoo pohjasta ja vene hypahtelee ja hyrskahtelee. Kokka vaahtoaa ja suuri laine lakoilee kahden puolen venetta. Se tulee ihan minua kohti. Aikooko se tulla ottamaan? Muistan lahteneeni luvatta. Lyykahdan voimatonna peratuhdolle ja mela putoo veteen. Sita sorkkiessani on vene tullut ihan kohdalle. Sehan onkin Salomo, tuttu mies. Silla on rykelma verkkoja veneessa ja kokassa pyssy. Se meneekin kalaan ja vesilintuun. Ei se mene kotiin kantelemaan. Se on hyva mies, kaikkien meidan lasten ystava, kun on meilla toissa. Se auttaa minut aina suureen kuuseen olkapailtaan. Mahdottoman vakeva mies, kantaa yksin rakennushirren selassaan ja jaksaa kiikuttaa minua kammenellaan suoralla kadella. Se aina muhoilee, nytkin se sielta muhoilee.--"Hei!" huudan mina.--"Heipa hei!" vastaa Salomo.--Nyt se jo menee siella kaukana. Sen koira horistaa korviaan Pennille toisella rannalla. Penni seisoo veden rajassa ja haukkuu ja lahtee sitten rantaa pitkin Salomon veneen jalkeen. Meidan Penni on Salomon Hallin pentuja. Kampean veneen takaisin keskivirtaan, ja siita nakyy jo Koiraniemi ja kuusiryto sen kainalossa ja kayra paksu petaja niemen nenassa. Mutta matalan niemen yli siintaa levea kirkonsalmi ja sen rannalla iso pappila ja pappilan takana kirkko. Aina kun siihen tulin, silloin ja joka kerta sen jalkeen lapsena, nuorena ja viela vanhempanakin, pidatti ihmetyksesta hetkeksi henkeani, niinkuin olisin katsellut maailmaa korkealta maelta. Sinne teki mieli, mutta ei uskaltanut. Pappila on rantaan viettavalla rinteella korkeiden koivujen ja haapain keskessa. Se on suuri ja komea, taitekattoinen ja keltaiseksi maalattu ja laudoilla vuorattu, ja valkoiset ikkunalaudat. En ole siella koskaan kaynyt, ainoastaan soutanut ohi. En huomaakaan, kun olen jo ajautunut ohi onkimapaikan. Ka, eihan minulla olekaan onkea mukana. Vene saa liukua sivu Koiraniemenkin, mina istun perassa selkakenossa ja mela kainalossa ja uitan sikaa, antaen virran vieda. Salmi suurenee, virta laimenee, vene kantautuu ohi pappilan uimahuoneen ja pysahtyy tyynen salmen keskelle pappilan laiturin kohdalle. Pappilassa ovat salin ikkunat auki ja sielta kuuluu pianonsoittoa ja kaunista laulua. Rouvasvakea koreissa vaatteissa kayskentelee herrain kanssa kasikkain puutarhassa. Siella on vieraita. Niiden pikkupojat ovat pallosilla maantiella aittojen edessa. Minun tekisi usein mieleni menna sinne niittyja myoten ja haan lapi katsomaan aidan raosta, silla siella on kesy kurkikin, joka koikkii pihamaalla, mutta en saa, silla ne ovat suruttomia ja me olemme heranneiden ihmisten lapsia. Pihasta juoksee rantaan avopainen, ihan punaiseen puettu tytto. Silla on toisessa kadessa ongenvapa ja toisessa matotuohinen. Se juoksee laiturin paahan, heittaa onkensa veteen ja seisoo sitten kauan aikaa liikkumatonna ja tuijottaa eteensa. En ole koskaan nahnyt kokonaan punaiseen puettua tyttoa, ainoastaan yhden semmoiseen huiviin kirkossa. Aiti ei mennyt siihen penkkiin, vaan istui toiseen ja sanoi, ettei saa katsoa taakseen. Vaan tati meni. Kenen lienee se tytto, pappilassa ei tietaakseni ole yhtaan senkokoista eika mustatukkaista tyttoa. Se kuvastuu kokonaan veteen, siina on kaksi samanlaista punaista tyttoa. Nyt se riipaisee siimaa ja valayttaa salakan vedesta. Se juoksuttaa sen maihin ja tulee pian takaisin laiturin paahan, ja kumartuu ottamaan matosta tuohisesta. Sen tukka on vain yhdesta kohti niskasta kiinni sidottuna punaisella nauhalla, se putoo monta kertaa sen silmille ja se heittaa sen paansa heitolla olan yli. Taas se saa salakan, mutta se lentaa laiturin viereen ja paasee. Silloin se sanoo: ash! Voi herttanen, kuinka se on soma! Kylla kai se paasisi taivaaseen, jos kuolisi, vaikka silla onkin punainen hame. Koskapa tatikin sanoi siita kirkon punahuivisesta tytosta, etta olkoon lapset puetut kuinka suruttomasti tahansa, eivat ne joudu hukkaan, vaan niiden vanhemmat.... Nyt se taas sai salakan! Ja mina istun siina, kuinka kauan istunenkin, ja katselen punaista mustatukkaista tyttoa, mela yha kainalossa, vaikkei vene liikahdakaan. Se ei ole minusta tietavinaankaan, ei katso kertaakaan muuanne kuin onkeensa. Seisoo ihan liikkumatonna, valista vain pyyhkaisten itikan otsaltaan. Pihasta tulee sen lihava mammalyllero ja pysahtyy laiturin paahan. "Etko jo tule pois?" "En mina viela." "Aurinkokin laskee ja alkaa tulla kylma." Mutta tytto vain seisoo yha ja onkii ja saa taas kalan. "Kuka se on tuo poika? kysyy sen mamma." "Kuka poika?" "Tuo, joka istuu tuolla veneessa lakittomin pain." Tytto ei vastaa. "Kenenka sina olet poika?" kysyy sen mamma nyt suoraan minulta. Kuin pahanteosta pakoon hypahtaen mina sysaan liikkeelle veneen, joka istuessani ja katsellessani punaista tyttoa on kaantynyt kotiin pain, silla on alkanut kayda iltatuulen viri salmea pitkin. Melon yha tiukemmin ja vasta Koiraniemen kohdalla katson jalelleni. Siina se viela onkii, mutta sen mamma on alkanut lylleroitella pihaan. Nyt se ottaa matoastian ja keraa kalat ja juoksee jalesta. Nyt sita ei enaa nay. Pappilan ruokakello soittaa vakea syomaan. Penni on tullut Koiraniemeen ja vikisee siita veneeseen. Otan sen ja panen pois melan ja otan airon ja alan tyonnella lahelta rantaa pohjasta, niinkuin Salomo. Minullakin on koira kokassa ja minunkin veneeni kokka kohisee ja laine lakoilee kahden puolen. Mina ajattelen koko ajan, etta jos olisi punainen tytto tuossa rannalla, niin nakisi. Virran nousu kay minusta viela helpommin kuin lasku. On kuin olisi minulla moninkertaiset voimat, niinkuin olisin kohta aikamies. Saan veneen menemaan suoraan, niinkuin tahdon, eika se nyt hipaisekaan sillan arkun seinaan, vaan solahtaa yhta vauhtia sen alitse. En ajattele sita, etta sauvon, ajattelen vain sita, etta punainen tytto nakee, kuinka mina sauvon. Hei virstapatsas, punaruumis, valkohattu! Minut on vallannut sanomaton mielihyvan ja hyvanolon tunne ja illan viileys hivelee ohimoita ja tunnen, etta otsatukka leiskahtaa joka kerta, kun kumarrun eteenpain ja ponnistan. Kun tulen kotiin, kysyy aiti, missa olen ollut. Sanon olleeni vain vahan ongella eika aiti kysy missa. Palasin usein Koiraniemen kainaloon odottamaan punaista tyttoa. Istuin ja ongin rytokuusen kupeella ja sain paljon isoja ahvenia ja sarkia ja sayneitakin, mutta en koskaan enaa nahnyt punaista tyttoa. En saanut tietaa, kuka han oli ollut ja mika hanen nimensa, enka uskaltanut keneltakaan kysya. En tieda, enko uskaltanut siksi, etta han oli tytto, vaiko siksi, etta han oli punainen. Punainen oli meilla syntia. Mina kuitenkin ajattelin hanta koko kesan, varsinkin pantuani maata ja luettuani iltarukouksen. En lukenut sita enaa aaneen yhdessa muiden lasten kanssa, vaan luin sen yksin ja hiljaa, ettei kukaan kuulisi. Pyysin joka ilta salaa Jeesukselta, etta han antaisi punaisen tyton tulla huomenna ongelle. Pyysin siihen aikaan kaikkea Jeesukselta, sitakin, etta han munittaisi aapiskukolla minulle sokeripalan lehtien valiin. Mutta vaikka se tytto ei tullutkaan, oli minun kuitenkin suloista kaivata hanta tulemaan pappilan laiturin paahan, heittamaan hopeista, valkahtelevaa salakkaa korkealle ilmaan. Unhotin hanet mielestani vasta sitten, kun isa laittoi minulle jousipyssyn. Kai olin jo joitain vuosia vanhempi. Vuosia en muista, ainoastaan tapaukset. Meidan musta ruuna seisoo rappujen edessa, valjastettuna uusien Turun kiessien eteen. On kirkas, lammin paiste. Sen karva kiiltaa ja valjaiden soljet ja pislait valkkavat ja istuinten hakkien puolapuut ovat sileat ja lampimat. Istun takaistuimella lahinna nuoremman veljen kanssa. Minulla on uusi koltti, uudet housut ja uusi lakki, jossa on oikea nahkalippa. Hypistelen sita toisella kadella, samalla kun toisella pitelen etuistuimen kaiteesta, etten retkahtaisi selalleni, jos ruuna nyhtaiseisi, kun paarmat ja karpaset puree. Pikkuveli puristaa kaiteesta kahdella kadella. Se jo kerran pyllahti maahan, kun ruuna riipaisi. Isa istuu etuistuimella, suitset kadessa. Aiti viela viipyy. Sen on ensin pitanyt imettaa ja nukuttaa kaikkein pienin ja vieda vahan suuremmat puutarhaan huoneiden taa poimimaan viinimarjoja, etteivat nakisi ja rupeisi itkemaan, kun me lahdemme. Malttakoothan mielensa, kylla tulee viela heidankin vuoronsa. Mika sinne koko joukolla niinkuin mikakin mustalaispartti, eikahan semmoinen joukko mahtuisi kiesseihinkaan, eika ruuna jaksaisi vetaakaan makisella matkalla. "Eiko se jo ala joutua?" kiirehtii isa. Samassa aiti tuleekin, kay viela toimittamassa jotain ja nousee sitten viimein isan viereen. "Mina menen avaamaan porttia!" "Et sina paase alas." Mutta mina paasen alas ja saan portin auki ja kiinnikin, ja keikautan itseni takaisin ylos ja olen aika miesta mielestani ja hoidan koko matkan pikku veljea pitamalla katta hanen selkansa takana. Olemme matkalla Vanninmakeen, Repolaan, jossa meidan lehmat ovat kesalaitumella. Se on siella jossain sydanmaan kylassa, jonne on hyvin makinen maantie ja suuria soita makien valissa. Niiden vaet ovat meidan parhaita ystavia. Ne tuovat meille kirkossa kaydessaan keltaista paksua piimaa ja marjoja ja ohralettuja. Niilla on myos hyvin keltaista paksua voita. Alkumatka on viela tuttua. Jortanin kalliolle asti, jossa on oltu mustikassa. Siita lahtee ison kiven kohdalta polku metsaan. Nytkin sielta tulee lapsia mustikasta, suut, posket ja sormet sinisina. Tytot niiaavat meille, minullekin, mina nyokaytan heille paata niinkuin isa. On kauhean paljon makia, jyrkkia ja pitkia. Isa nousee aina maen alla kavelemaan ja mina myoskin.--"Istuisit karryissa, eiko sinua vasyta?"-- "Ei vasyta". Ruuna vetaa mutkitellen. Mina ihmettelen sita siksi, etta silloinhan sille tulee pitempi matka. Isa selittaa syyta siihen, vaikka mina en ymmarra, mutta tottapahan ruuna sen tietaa, koska niin tekee. Miksi lienee tie maen kohdalla leveampi kuin muualla? Tie laskee Holpanlahden rantaan. Isa ajaa veteen ja antaa ruunan juoda. Hyvin pienia kaloja viilettaa vedessa rattaiden valissa. Kaukana siintaa suuri jarven selka ja sen yli nakyy Iivaara, jossa nyt ei olekaan enaa Tapion linnaa. Eraassa louhikossa tien vieressa on punaisia kivia. Aiti sanoo, etta niista saa sinista varia. Toisessa paikassa on metsa kahden puolen tieta palanut mustaksi, rahtimiehet ovat sytyttaneet, ovat nekin huolettomia, kun jattavat tulen kuivaan sammaleen. On hirvean pitka, suora tie rannattoman suon halki. Siina tuntuu viileammalta ja tuoksuu vakevalle. Aiti tahtoisi panna villahuivin meidan hartioille, mutta ei meilla ole ollenkaan kylma. Se maki, joka nakyy suon takaa, ei ole viela Vanninmaki, vaan Ryhalanmaki.--"Milloin tullaan perille?"--Isa ei sano sanovansa, sittenpahan naet. Ruuna lorottaa joka maen alla, vaikkei olisikaan lorottamista--soh! "Isa, saanko mina nyt ajaa?" Isa antaa minulle ohjasperat, mutta pitaa myoskin itse ylempaa kiinni. Se silla aina kiusaa. "Isa ei saa pitaa." Isa antaa ohjakset kokonaan minulle ja panee sillaikaa piippuun. Mina hoputan ja saan ruunan vahan juoksemaankin. Tulee vastaan rahtimies, jolla on suuri parkkikuorma. Mina saan sivuutetuksi sen omin avuin, vaikkei rahtimies ollenkaan kaanna.--"Ne ovat semmoisia junkkareita!"-- "So, so", sanoo aiti, "kuinka sina niin?" Tie yha nousee, mina saan yha ajaa, koska osaan. Tulee taloja ja peltoja ja tuulimyllyja, kokonainen kyla. "Isan pitaa sanoa, milloin minun pitaa kaantaa Repolaan." "Joka tahtoo olla ohjaksissa, sen pitaa itsensa myos tietaa, mihin ajaa." Mina kuitenkin ajan, vaikken tieda. Luotan siihen, etta isa kuitenkin sanoo. Ruuna kaantyy eraaseen taloon. Mina kaannan sen pois. Joku ukko seisoo portinpielessa ja portti on auki.--"Sivuko se nuori mies aikoikin ajaa?" Sehan on Repolan isanta. Isa ottaa ohjakset ja ruuna riipaisee juosten pihaan. Vai tama nyt sitten on se Repola! Olen ensi kertaa nain kaukana kylassa. Minut valtaa hilliton uteliaisuus nahda kaikki, mita taalla on. Taalla ei ole mikaan niinkuin meilla. Tama on korkealla maella eika missaan ole jarvea eika rantaa. Kah, niilla on viisi aittaa rinnakkain rivissa, toinen toistaan pienempaa. Kah, niiden valissa on sola, takana kasvaa tuomikko--siina sitten olisi mainio olla piilosilla. Kah, tallin oven paalle on naulattu suuri lintu, siivet levalleen ja jalat hajalleen. Kurki! Isanta on riisunut ruunan ja menee juottamaan sita niittynotkoon. Mina menen perassa. Siella on suuri, syva lahde ja sen vesi on niin kirkasta, etta nakee pohjaan asti. Siita lahtee maanalainen puro, joka vie lampiin ja lampi laskee jokeen ja joki jarveen. Siina voisi olla kalojakin, onko siina kaloja? Onhan siina kaloja. Mita kaloja?--"Ruutanoita."--"Minkalaisia kaloja ne on, saako niita ongella?"--"Ela mene liian lahelle, sen reunat saattavat pettaa. Solahdat maan sisaan." Mina ajattelen: jos olisin Kihovauhkonen, hyppaisin lahteeseen ja harrisin maan alitse meidan jarveen. Sammal sihisee ja painuu allani ja minun sydanalaani vihlaisee somasti, kun hyppaan pois. Isanta vie ruunan talliin ja niittaa sille heinia. Siella on pieni varsa emansa kanssa samassa karsinassa. Se pistaa turpansa ulos ja mina uskallan silittaa sen ylahuulta, joka on siloinen ja suloinen kuin Taaton tadin sametinsilkkinen ompelutyyny. Se imee emaansa, ensin toista nisaa ja sitten toista. Minkatahden se niita muuttaa? Isanta sanoo, etta toisessa on syomista, toisessa juomista. Tupatiella juoksee pikku koiranpentu vastaan, haukkua raiskayttaa ensin ja tulee sitten pyorimaan jaloissa. Mina tempaan sen syliini.--"Saanko mina sen?"--"Saahan sen."--Nyt se on minun koira. Sen nimi on Otti. Se potkaisekse sylistani ja ryntaa pirttiin, mina jalesta. Siella on pankon alla kolpperossa vasu, jonne se juoksee. Siina on toinenkin aivan samanlainen. Sen nimi on Anti. Ne ovat niin yhdennakoisia ja yhdenkokoisia, etten tieda, mika on Otti ja mika Anti. Pikku poika tulee karsinasta ja selittaa, etta sen tietaa siita, etta Otti on urosa ja Anti imisa. En tieda, kuinka sen sittenkaan tietaa. Poika selittaa. Ahaa! Sen pojan nimi on Taavetti. Silla on housuja kannattamassa nahkainen solkivyo niinkuin aikamiehilla ja vyosta riippuu tuppi. Silla ei ole milloinkaan ollut puupuukkoa. Saisivat ne jo antaa minullekin oikean puukon. Tupa on kauhean suuri, taalla vasta voisi tavattomasti telmia. Hirvean isolle uunille vie portaat yhdesta ainoasta hirresta, johon on koverrettu astuimet. Uunin kupeella on luukku, josta mennaan lattian alle. Tupa on taynna ihmeellisia asioita. Vanha ukko istuu penkilla ja palmikoi tuohia.--"Mika siita tulee?"--"Konttihan tasta olisi tulevinaan, ei tieda, tuleeko." Mina seison ja katson, kuinka han napparasti pistelee pitkia tuohiliuskoja toistensa alle.--"Vieras on hyva ja istuu", sanoo ukko. Mina istun ja han alkaa puhutella minua kuin vertaistaan:-- "Kuuluuko sita mita vieraalle?" Mina tiedan, etta silloin pitaa vastata: --"Ei tuota mitaan kiireelle kerrottavaa, mita vain teille."--"Ei tuota meillekaan mitaan erinaista, on ollut vain hyvat heinailmat."--"On meillakin ollut hyvat heinailmat."--"Tana aamuna tuo vahan sataa ramautti karjankynteen."--Olin aivan erikoisesti mielissani siita, etta han nain kohteli minua kuin aikamiesta ja istuuduin hanen viereensa penkille, vaikka olisi tehnyt mieleni lahtea telmimaan Taavetin kanssa ja kiiveta uunille ja menna katsomaan koiranpenikoita. Han keskeytti hetkeksi tyonsa ja alkoi kaivaa piippuaan rassilla, joka riippui kukkarossa, minka han oli vetanyt esiin housunkauluksen alta. Han tyhjensi sen kouraansa, kaari neulanauhan kukkaron suun ymparille ja moksautti, paataan taapain keikauttaen, piipunperat poskeensa. Sitten han, mulauttaen minulle silmiaan, ruiskautti hampaittensa valitse pitkan mustan maran kauas keskelle tuvan lattiaa. Mina teen vaistomaisesti saman, mutta se paattyy vain sihaukseen.--"Pitaa painaa kieli hampaita vastaan ja ponnauttaa kurkkulaellaan, niin se lentaa. Ahah, jopahan lensi paremmin!" On ilmaantunut kaksi pienta tyttoa meidan eteemme, molemmilla sormet suussa.--"Kah, etteko te alya, sydanmaan kollot, pistaa katta kirkonkylan nuorelle herralle." Tytot sysaavat silloin katta ja niiaavat minulle kuin aikaihmiselle. Silloin aukeaa tuvan ovi ja eteisesta tulee tytto kahvia kantaen. Joku toinen on avannut hanelle oven ja han tulee keikuttaen tarjotinta ylhaalla paansa paalla. Hanella on ristikkainen hame ja ristikkainen lyhyt nuttu ja valkoinen esiliina. Hanella on keltainen tukka, keskea jakauksella, ja pitka palmikko. Han tulee minua kohti, tarjotin yha ylhaalla. Sitten han laskee sen minun eteeni ja katsoo minua hymyillen suoraan silmiin. Hanella on punaiset posket ja poskissa kuopat.--"Olkaa hyva ja ottakaa kahvia." En ole viela koskaan ottanut itse kahvia; aina kun ovat kylassa tarjonneet, on aiti pannut sokerit ja kermat sekaan ja lautaselle vehnaset ja asettanut kupin eteeni poydalle. Mutta kylla mina osaan yhta hyvin itsekin, ensin sokerin ja sitten kerman ja sitten vehnasen.--"Panee enemman sokeria sekaan", sanoo tytto. Mina panen kaksi palasta. "Panee viela, kun ovat niin pienia." Panen kolme ja otan sitten vehnaspalan.--"Ottakaa toistakin sorttia." Kun olen tehnyt senkin ja huomannut, etta se kay hyvin, nostaa heiskauttaa han taas tarjottimen paansa tasalle ja menee keikutellen ulos, ja joku toinen painaa oven hanen jalkeensa kiinni. Minulle on tuotu kahvia erikoisesti tupaan ja sita varten on avattu ovia! Tytot ja Taavetti seisovat ja tollottavat minuun. Pitaisikohan minun antaa niille vehnasestani? Mutta mina olen jo ahtanut sita poskeni pullolleen ja harpin kiireesti kahvia, vaikka se polttaa niin, etta sita laikahtaa koltilleni ja tahtoo vaantaa suuta itkuun ja vesi kihoo silmaan. Taas tulee tytto samalla tavalla tuomaan toista kuppia. Mina tiedan, etta toinen kuppi aina ensin aiotaan ottaa ilman leipaa ja etta sokeri pannaan sekaan vasta, kun siihen kehoitetaan. Han kehoittaakin ja istuu viereeni odottamaan ja antaa lapsille kullekin sokeripalasen ja piparikakun. Vasta kun han on lahtenyt, muistan, etta enhan olekaan kiittanyt, ja juoksen hanen jalkeensa. Minussa on herannyt vastustamaton halu saada olla hanen kanssaan. Han tulee minua vastaan toisesta tuvasta, kadessa suuri kivikuppi ja toisessa myoskin kivikuppi. Seuraan hanen mukanaan. Han menee saunakotaan. Siella on suuri muuripata, tyhjana tulella.--"Tule vain, tule vain", kehoittaa han minua. Han alkaa paistaa otralettuja, nostaa kauhalla kupista lettuvellia ja lavayttaa sen padan pohjaan, jossa se karahtaa ja lemahtaa hyvalle nenaan. Sitten han kaantaa sen ja paistaa toisen puolen ja antaa sen minulle. Se on hyvaa, vaikka vahan polttaa. Han katsoo minuun, nauraa vahan uutta paistaessaan ja mina nauran myos. Minun pitaa vain syoda niin paljon kuin jaksan, mutta enhan mina enaa jaksa. Itse han ei syo, kokoo vain napparasti kasaa korkeammaksi, lettua letun paalle. Pian on toinen kuppi tyhja ja toinen kuppi kukkuranaan. Han panee tyhjan kupin kumolleen tayden paalle ja antaa minulle kapustan ja me viemme ne yhdessa. Mina juoksen hanen jalessaan joka paikkaan. Han menee aittaansa, siihen kaikkein pienimpaan, se on ihan hanen omituinen omansa. Se on kuin leikkihuone. Hanella on siella hyvin pieni vuode nurkassa. Han ei makaa siina kenenkaan kanssa, Taavetti vain makaa ylasillalla. Orsilla riippuu hanen vaatteitaan ja monet ihan uudet kengat, uudet pieksut, uudet ruojut ja uudet lipokkaat, ja sukkia ja sukkanauhoja, ja sen ukki on tehnyt sille virsut, jotka sopivat minunkin jalkaani. Aitinsa on kutonut ja ommellut sen vaatteet, mutta se on itse neulonut sukkansa ja kutonut sukkanauhat. Han ottaa orrelta paitain valista hajuheinapalmikon ja pistaa sen nenan alle ja kaskee haistamaan. Se tuoksuu ihmeen hyvalle.-- Tunsin sen tuoksun sitten aina, kun han muistui mieleeni. Sinakin sitten aina kerasit sita samaa tuoksuheinaa liinavaatteittesi valiin--ja sait sen mukaasi viimeiselle retkellesi. "Mika tuo on?" "Kannel--soitanko?" Han nappailee sita ja hyrahtaa lauluun. Sen silmat katsovat silloin jonnekin kauas aitan ovesta ulos minun ohitseni. Se kuuluu minusta hyvin kauniilta. Meista tulee yha paremmat tutut. Hanen nimensa on Johanna.--"Lahdetaanko marjaan?"--Me juoksemme maantien poikki tuulimyllymaen taa aholle hakaan. Siella paistaa paiva niin lampimasti, etta kivet polttaa jalkaan. Johanna johdattaa marikosta marikkoon, kutsuu luokseen, kun loytaa uuden, ja antaa minun aina poimia parhaat. Han kaataa omasta tuohisestaan minun tuohiseeni eika auta, vaikka panisin kuinka vastaan.--"Tokihan, tokihan!" Pian ovat tuohiset taynna mansikoita ja vattuja ja on seassa muutamia mustikoitakin. Ne tulevat ensin pohjapeittoon, sitten melkein puolilleen, sitten enemmilleen kuin puolilleen, sitten piripintaan, sitten kukkuralleen.--"Nyt poimitaan suuhun." Mina poimin joka marjan suoraan suuhuni, han kouraansa. En loyda enaa.--"Tulehan tanne!... Suu auki, silmat kiinni!" Han nakkaa suuni tayteen marjoja ja lahtee kirmaisemaan pois. Saavutan hanet vasta tuulimyllyn alla. Han istuu siella kivella ja siivoaa marjojaan. "Etpa saanut minua kiinni."--"Nytpas sain!"--ja laiskaytan hanta selkaan.--"Etpas saanut!" ja han heiskahtaa pois, ja kiertaa myllya ja kun olen saamaisillani hanet kiinni, hypahtaa han rappusille ja aikoo menna myllyyn, mutta ovi on lukossa ja han pujahtaa kaiteen alitse myllyn hannalle ja istuutuu siihen kahareisin. Mina teen samoin. Hivuttaun eteenpain, han vetaytyy selka edella saman verran pois. En saisi hanta kiinni, vaikka hanet tavottaisinkin, han ei pitele kasillaan, puristaa vain jaloillaan, mutta mina en uskalla irtauttaa kasiani. Siirrytaan, siirrytaan, hannan paassa mina hanet otan, han ei uskalla hypata alas. Mutta han uskaltaa ja seisoo jo maassa kivella kadet ojona minua kohti. Mina putoan hanen syliinsa, me kaadumme molemmat ja minulta paukahtaa otsa kiveen.--"Koskiko sinuun, natti poika?"--"Ei koskenut"--vaikka koski.--"Anna, kun puhallan."--Han puhaltaa otsaani, jossa on jo kuhmu ja painaa sita esiliinallaan. En itke, en vaikka, vaan nauran ja kayn kiinni ja sanon: "Sainpas kiinni!", johon han sanoo: "Saitpas." Ja sitten han pyorii myllyna kantapaillaan, kadet siipina, hame kellona hulmuten, ja mina myos, ja me pyorimme niin kauan, etta kaadumme. Ja sitten me olemme pallosilla pihamaalla ja se paiva menee kuin ryoppy, kunnes hanen aitinsa huutaa hanet lehmitarhaan ripsumaan. Me ripsumme yhdessa, toinen toisella puolen lehman. Sitten Johanna lypsaa oman nimikkolehmansa ja mina ripsun. Isa ja aiti ja pikkuveli ja isanta tulevat ristiaisista toisesta talosta ja isanta taluttaa ruunan tallista ja alkaa valjastaa. Aiti huutaa minua tulemaan.--"Ela mene, jaa tanne", kuiskaa Johanna lehman alta. Mina nakkaan ripsuni pois ja juoksen sanomaan, etta tahdon jaada tanne iaksi paivaksi. Kaikki nauravat ja isa nostaa minut takaistuimelle pikkuveljen viereen.--"Jai se Otti ottamatta", sanoo isanta porttia avatessaan, mutta ruuna riuhtaisee menemaan. Minulla on niin paha mieli, etten osaa edes itkea. En saanut heittaa hyvastiakaan. On taysi tyo pysytellessani kiinni, kun ruuna karkaa taytta vauhtia alamaessa. Kun se viimein hiljentaa vauhtiaan vastamaessa, sanoo aiti kietoessaan harsohuivia ymparilleni iltakylmassa:--"Olisiko sinun kovin mielesi tehnyt sita koiranpenikkaa? Tuodaan sitten toissa kertana." Sitten han sanoo isalle: --"Kovin siisti ja korea tytto se Johanna." Jos hyppaisin alas, niin etteivat nakisi ja karkaisin metsaan ja sitten juoksisin sielta sinne! Mutta isa ajaa kovasti illan viileassa. Tuulee vastaan milloin kylmaa ilmaa notkopaikoissa, milloin lemahtaa lampimampaa kovemmilla mailla. En muista, miten tultiin kotiin. Minulla oli viela maata pannessani niin ikava, etta rintaan koski. Odotin, etta Johanna tulee pian meilla kaymaan kirkossa kaydessaan ja tuo silloin sen koiranpenikankin. Han tulikin, ei kuitenkaan sina kesana, vaan jonain toisena; mutta han ujosteli minua ja mina ujostelin hanta. Emme osanneet taalla meilla olla eika leikkia sunnuntaiaamuna. Minulla ei ollut mitaan nayttamista hanelle. Han meni kirkkoon ja sielta suoraan kotiinsa. Mutta se ei ollut se muisto, joka hanesta minulle jai, minulle jai hanesta ainaisena miellyttavana suloisena muistona jotain siistia, reipasta, ystavallista ja hellaa, joka oli sanonut minua natiksi pojaksi, joka oli puhaltanut otsaan ja kuiskannut lehman takaa, etten menisi, vaan jaisin--ja olisin jaanytkin, jos ei minua olisi temmattu pois, ehtimattani heittaa edes hyvastiani. Heraan eraana aamuna siihen suloiseen tunteeseen, etta on tekeilla jotain erikoista, mutta en heti saa selville mita. Missa olen? En ole tavallisessa vuoteessani isan selan takana. Olen huoneessa, jossa ei ole ikkunaa. On kuin tuikkaisi tahtia, mutta jostain hyvin lahelta. Nenaani tuoksahtaa lampaan villan haju. Nyt muistan: olen aitassa nahkasten alla. Samassa muistan kaiken muunkin ja pollahdan pelastyksissani ylos. Olenko nukkunut liian kauan, onko myohastytty?--"Nouskaa, nouskaa! On lahdettava heti!"--Ovi aukeaa.--"Ei ole viela mitaan kiiretta, viela te ehditte." On pieni pettymys, etta tati sittenkin on noussut, vaikka oli sovittu, ettei kukaan nouse herattamaan. Mutta hanella on aitan rappusilla kahvit ja maidot ja voipullat. Ja jospa nyt tati nousikin, kunhan eivat muut. Kaikki ne nukkuvat viela, niinkuin oli sovittu ja paatetty, lehmatkin tarhassaan. On viela puolihamara, en ole koskaan ollut ylhaalla ennen auringonnousua. On vahan kylma ja raput ovat marat. On niin mukavaa, etta aiti viela nukkuu, uutimet alhaalla, vaikka lapset ovat ylhaalla. Olisi mukava menna naputtamaan ikkunaan. Mutta me liikumme hiljaa, varpaillamme. Ei saa puhua kovaa, hss! Juomme aaneti kahvia ja silmat tuntuvat jotenkuten suuremmilta ja kuin pyrkisivat yha viela suuremmiksi. Siina on seinaa vasten ongenvapani ja jokaisen meidan pieni evaskonttimme. Ne ovat kasteesta marat, mutta hiekka niiden alla on kuiva ja valkea. Me olemme lahdossa koko paivan retkelle Suurelle suolle lakkaan. Se on maantien takana ja monen maen takana, mutta kylla me sinne osaamme. On siella oltu ennenkin aikaihmisten kanssa. Siella on lampi suon laidassa, josta saa kaloja, minulla on ongenvapa, muilla vain tuohiset, pikkulapset saavat poimia lakkoja, sillaikaa kuin mina ensin ongin ja sitten paistan nauriita, joita sielta saa meidan halmeesta. Nain on aikoja sitten tarkkaan tuumittu ja paatetty. Me lahdemme hirmuisen totisina, perakkain, kontit selassa ja marjatuohiset hattuna paassa, niinkuin marjamiehilla on tapana. Tie vie navetan taitse haan lapi notkoon. Metsan sisus on hamara, puista rapisee kastetta ja kumahtelee tuohisiin, oksain valit ovat taynna hamahakin verkkoja. Notkossa on usvaa, niin ettei nay suohauta eika liinaliko, vaikka ne ovat ihan tien vieressa. Siita puhaltaa tavi ilmaan ja lentaa meidan ylitse rankattaen jarvelle pain. Me hatkahdamme juoksemaan ja juoksemme yhta menoa rinteen ylos, jolloin leipakannikat kolahtelevat konteissa. Yhtakkia on vastassa ulkoaidan veraja, niin tukeva ja juhlallinen ja ankara--koska sen lapi ei ole ennen saatu menna yksin-- etta tuskin uskallan pudottaa alas verajapuun. Samassa kuuluu kotoapain rykimista ja kolahtelemista ja mina pujahdan pian lapi, niinkuin ehtiakseni jotain piiloon. Ollaan ulkometsassa, korkeassa harvassa hongikossa. Taalla naapurin vihainen harka aina mylvii. Vaikka mina tiedan, etta se ei nyt ole taalla, vaan sydanmaalla laitumella eika sita siis tarvitse pelata, niin mina pelkaan sita kuitenkin ja tunnen sen pohkeissani. Tekisi mieleni juosta, mutta mina en juokse. Jarvella rankattaa taas se tavi. Tie nousemistaan nousee ja tullaan sille korkealle harjulle, josta nakyisi kirkko ja pappila ja Koiraniemi ja meidan talon katot ja koko maailma, jos ei olisi niin sakea usva. Suurta suota ei nakyisi, silla se on viela korkeamman harjun takana. Laskeutaan alas ja toksahdetaan yhtakkia maantiehen. Se menee jonnekin hyvin kauas Kajaaniin, jossa on talvella markkinat. Kuuluu karryjen kolinaa. Emme ehtisi enaa maantien yli, ennenkuin se tulisi tormaa laskien kohdalle ja nakisi ja turmelisi marjaonnen. Pysahdymme nareikkoon. Se on isa, joka tulee pitajalta. Se ei huomaa, ei tieda, etta me olemme tassa. "Papp--!"--"Hss!" Se ei kuullut, se menee! Me sitten kiireesti maantien yli. Pikkusisar kaatuu ojaan ja aikoo purskahtaa itkuun, mutta ei purskahdakaan, kun me puhdistamme sen vaatteet ja irvistelemme sille, niin etta se viimein nauraa ja me nauramme kaikki. On kuin olisi oltu kauhean kauan matkalla. Koti on jossain hyvin kaukana missa lie. On noustava hyvin jyrkka kivikkotorma, sakea nareikko ensin, sitten lepikko, sitten koivikko. Kun paastaan harjun laelle sen suuren kiven luo, nakyy siita jo vahan suurta suota haamoittaen metsan lapi. Toinenkin rinne on alussa niin jyrkka, etta on tartuttava vesoihin kiinni. Sitten se ei enaa ole niin jyrkka. Me lennamme suin pain suon reunaan ja nakkaamme tuohisemme eteemme maahan huutaen kaikki yhteen aaneen: "Kipperin kapperin marjoja tayteen! Sinun tuohisesi kumolleen, minun kohdalleen!" Silloin kuuluu mahdoton parahdus, ensin yksi, sitten toinen, muuttuen pitkaksi parkunaksi ja kirkunaksi, ja lammen paassa suolla seisoo kurkilauma, kaulat kurkallaan, nokat aukeillen ja siivet iskien. Samassa ne nousevat lentoon ja kiertavat lammen ja tulevat meidan kohdallemme melkein puiden tasalla lentaen, jalat roikkuen pitkina ja siivet havisten, ja kaannellen paitaan ja koukutellen kaulojaan. Muut lapset huutavat niille vastaan: kurkluu! kurkluu! matkien niiden aanta ja rynnaten heti lakkamattaaseen, mutta mina seison kuin tyrmistyneena enka paase liikahtamaan paikaltani. Kurjet vaakkuvat suota pitkin, kiertavat sita kohoten vahan korkeammalle, yha kirkuen ja kadoten viimein usvaan. Viela kauan sen jalkeen, kun ne ovat menneet, kuuluu niiden huuto, ensin loittonemistaan loitoten, sitten taas niinkuin yhdesta kohti. Se kuuluu pitkin paivaa silloin talloin. Ne ovat yha kuin meille vihoissaan, niinkuin toruisivat. Mina tiedan, etta siella on viela toinen suo, niin laaja, ettei rantaa nay ja sen keskessa on lampi, jolle ei paase muuten kuin suksella, ja jossa on hirmuisen isoja haukia ja mustia ahvenia ja sen rannalla kauheasti lakkoja, etta niita saisi mattaista lapiolla lykaten. Koetan onkia, mutta saan vain muutamia pikku ahvenia. Enka viitsi poimia lakkojakaan. Kuljeskelen metsassa ja koetan paasta semmoiseen paikkaan, josta nakyisi kurkien suo. Se nakyy koivun haarasta, johon kiipean, ja sen takaa nakyy vaara, josta nousee kasken savu, mutta kurkia ei nay. Nyhdan nauriita halmeesta ja teen risukokon suon reunaan, jonka tuhassa paistan nauriit. Kaikkien nenat ja posket nokeutuvat niita syodessa ja ne nokeavat niita viela tahallaankin. Niilla on kauhean hauska ja kun kurjet kerran taas siella kirkaisevat, niin ne matkivat niita, mutta mina en voi. Tahtoisin vain paasta niita sinne nakemaan, ja viela mina kerran paasenkin. Tama suo on kauhean pieni ja mitaton, tuommoisten pikkulasten suo. Kun tullaan illalla kotiin, ovat aiti ja tati maantiella vastassa.--"Aiti ja tati, me on saatu hirvean paljon marjoja! Kaikki kontit tayteen!"-- "Aiti ja tati, me paistettiin nauriita ja syotiin!"--"Sen olette nakoisiakin."--"Aiti ja tati, mepa nahtiin kurkiakin!"--Ne sanovat sen niin, kuin niiden nakeminen ei olisi ollut sen kummempaa kuin marjain poiminta ja naurispaistikkaiden paistanta. Minulle se oli semmoista, josta en olisi osannut kenellekaan puhua. * * * * * Maailmanrantani oli siirtynyt loitomma. Minussa oli herannyt halu paasta nakemaan sen taa, minun sydanalastani kuin vetaa sinne, suurille soille ja tuntemattomiin metsiin. Alkaa tehda mieleni sinne yksin. Minua ei mikaan elamassani ole kiehtonut niinkuin ne takalistot ja eramaat ja metsat ja metsajarvet ja kosket. En tiennyt viela silloin, mita ne tulisivat minulle olemaan ja mita kaikkea siella oli minulle katkettyna. Siella oli salaperaiset saynevirrat ja loiskivat lohisuvannot. Siella oli minulle aina uudelleen loydetty autuuteni asunto ja kaikkien kaipuitteni hoiva. Siella vaeltelin ja soutelin yksin, siella sinunkin kanssasi, silloinkin kanssasi, kun et viela ollut mukana. Siella oli lempiviikkomme lehtimaja. Kun sielta kosket laskettua ja vedet lehtipurjeessa viileteltya veneeni kokka karahti kotirantaan, seisoit sina rannassa, ihastellen kalojani ja riistaani.... Siella oli laulujen ja kanteleen maa. Siella uusiintui minulle ruumis ja sielu. Minunhan on taytynyt pitaa perunkirjoitus sinun jalkeesi, sinun, muka vainajan, niinkuin jonkun jalkeen, joka muka olisi kuollut. Taytyy kaivaa esiin kaikki kellarista ullakolle asti ja merkita joka esine kirjaan ja panna niille raha-arvo. Sinunkin kultasi, hopeasi, sormukset, vaatteet. Tein sen kevealla sydamella, silla ethan ole kuollut. Tein sen melkein hauskuudekseni--kun ajattelin niita arvoja, mitka niilla on maailmalle ja mitka minulle. Mita vaivaisveroa tulisinkaan maksamaan, jos panisin niihin niiden todellisen arvon, niiden ainoan, sen, mika niilla on minulle. Ja tamahan on tavallaan perunkirjoittamista tamakin, mita kirjoitan, kalleimman omaisuuteni arvioimista, ainoan, mita minulla oikeastaan enaa on: muistojeni. Muistatko--muistatko sen vanhan kirjan, Genovevan, joka oli kulunut minun kasissani ja joka myoskin kului meidan lastemme kasissa. Sina loysit sen kerran ullakolta vanhasta kirjavasusta ja luit sen yhteen menoon siina polvillasi niilla sijoillasi ja osasit sen melkein ulkoa kertoessasi pojille uudestaan ja aina uudestaan, silla he eivat uupuneet sita kuuntelemasta, ja olivat siita yhta ihastuneita ja jarkytettyja kuin mina ja siskoni lapsuudessamme. Loysin nyt taas sen siita samasta vasusta ja minulle loiskahti vastaani laine voimakkaimpia lapsuuteni muistoja. Olemme kaikki lapset yksin kotona talvisena sunnuntai-iltana. Vanhemmat ovat jossain vieraisilla. On kova pyry ulkona, lumi raiskyy ikkunoihin ja koivut kohisevat talon ymparilla, jaisten oksien raapiessa salin seinia. Meille on niinkuin usein ennenkin haettu kotimieheksi Laukkasen Anni, Satu-Anni, koulumestarin kivuloinen ja kalpea tytto, joka ei milloinkaan leiki eika hymyile. Han istuu kynttilan aaressa lukien milloin mitakin mukanaan tuomaansa tai meilta loytamaansa kirjaa. Han odottaa, etta olemme leikkineet loppuun ja telmineet itsemme uuvuksiin ja pyydamme hanta kertomaan 'juttuja'. Kokoonnumme hanen ymparilleen puolipimeaan saliin, jonka poydalla tuikkii yksi ainoa raiskyva talikynttila. Me suuremmat istumme tuoleilla, kyynarpaat poytaan nojaten ja leuat kasien varassa, pikkusisar pyrkii Annin syliin ja kietoo kasivartensa hanen kaulaansa, ettei hanta pelottaisi. Jo ennenkuin Anni alkaakaan, meidat valtaa varistys, meita pelottaa vahan, mutta on suloista samalla, silla me tiedamme, etta kaikki, mita Anni kertoo, paattyy niin, etta aina lopulta on hyva olla, "Kerro juttuja, kerro juttuja!" "Mistas mina nyt sitten kertoisin? No mina kerron vaikka tasta Kenoveevasta", sanoo han ja sulkee kirjan, jota oli lukenut. "Kerro, kerro!" Me tiesimme sen, me osasimme sen ulkoa, mutta me tahdoimme kuulla sen viela kerran. "No, mina sitten kerron Kenoveevasta ja hanen pojastaan Mertsista ja miehestaan jalosta Sikrista ja pahasta Kolosta." "Ja kesysta hirvesta!" "Kenoveeva oli yhden Rapantin herttuan ja hanen puolisonsa ainoa tytar", alkaa Anni. "Jo lapsena oli tytolla hyvin tarkka ymmarrys ja jalo ja lempea sydan. Kun herttuatar istui rukkinsa aaressa ja kehrasi, istuutui myos viisivuotinen Kenoveeva kauniille jakkarallensa ja otti kiinni langan paasta ja taisi pian pienilla sormillaan kehrata kaikkein hienointa rihmaa. Kehratessaan han osasi asettaa aidilleen kaikenlaisia painavia kysymyksia, ja kun hanelta kysyttiin, han vastasi erinomaisen selvasti ja sievasti, niin etta kaikki sanoivat ihmetellen: tuosta lapsesta tulee varmaan jotain erinomaista. Han jakeli koyhille lapsille vaatteita, joita itse oli valmistanut, ja antoi aidilleen sen rahan, jonka oli saanut isaltaan omiin tarpeihinsa ja omiksi vaatteiksensa. Aamulla varhain ja illalla myohaan han kantoi sairaille virvoituksia. Ja kun han kasvoi taysikasvuiseksi, oli han yhta viaton ja herttainen kuin kaunis ja hanta mainittiin kaikkien hyvien avujen esikuvana." "Entas sitten?" "Sitten se oli niin, etta Sikri, joka oli urhoollinen ritari, pelasti sodassa herttuan hengen. Palkaksi siita han pyysi Kenoveevaa puolisoksensa ja vanhemmat antoivat ilomielin hanelle tyttarensa vaimoksi. Kun se aamu valkeni, jolloin Kenoveevan taytyi aviomiehensa kanssa matkustaa pois, itki han katkerasti ja hanen aitinsa sulki hanet vapisevalle sydamellensa ja sai itkultaan tuskin sanotuksi: 'Jaa hyvasti, Kenoveeva, Jumala johdattakoon sinua. Ela koskaan tee mitaan, mita sinun Jumalan ja vanhempiesi edessa taytyisi haveta.'--Ja piispa Hiltovi, joka oli pariskunnan vihkinyt, siunasi heita ja sanoi Kenoveevalle: 'Elkaa itkeko, nuori jalo rouva, Jumala on teille suuren onnen valmistanut-- vaikka kokonaan toisenlaisen kuin yksikaan meista tassa lasna olevista luulee. Se paiva tulee, jolloin kaikki tanne kokoontuneet Jumalaa siita ilokyynelin kiittavat. Herra olkoon kanssanne!' Nama hurskaan miehen sanat tayttivat kaikkien lasnaolevien mielen kummallisella aavistuksella. Sitten auttoi kreivi ihanan, katkerasti itkevan puolisonsa komean ratsun selkaan ja kumpikin ratsasti pois." "Entas sitten?--Mitenkas sitten kavi?" "Sikri ja Kenoveeva elivat onnellisesti ja rauhallisesti Sikrin linnassa muutaman viikon. Eraana iltana myohaan istuivat molemmat illallisen jalkeen arkihuoneessa; Kenoveeva kehrasi ja lauloi, Sikri soitti kanteletta ja saesti Kenoveevan laulua. Silloin kuului sotatorven soitto.--'Mita kuuluu?' kysyi kreivi sotapaallikolta.--'Sotaa kuuluu, saraseenit ovat hyokanneet maahan, he uhkaavat havittaa kaikki tulella ja miekalla. Kuningas kaskee jo tana iltana lahtea sotaan.' Paivan vaietessa olivatkin jo kaikki Sikrin ritarit koolla linnan suuressa salissa. Kenoveeva astui esiin ja ojensi puolisollensa miekan ja keihaan ja sanoi:--'Kanna naita aseita Jumalan ja isanmaan puolesta heikkojen ja turvattomien suojaksi ja hirmuksi pahantekijoille!' Nain puhuttuaan vaipui Kenoveeva kalpeana kuin kadessaan oleva silkkinen nenaliinansa miehensa syliin. Surullinen aavistus tulevista karsimyksista taytti hanen sydamensa.--'Voi Sikri, jos et sina enaa palajakaan!' valitti han.--'Ole turvassa, ilman Jumalan tahtomatta ei kukaan voi minua vahingoittaa. Lahinna Jumalan haltuun uskon sinut ja kaikki, mita minulla on, taman uskollisen palvelijani Kolon haltuun. Ja nyt, rakas vaimoni, jaa hyvasti.' Kreivi Sikri nousi komean ratsunsa selkaan ja ratsasti, salatakseen kyyneleitaan, kiiruusti pois. Kenoveeva kiiruhti torniin ja katseli sielta rakkaan puolisonsa jalkeen, sitten han sulkeutui huoneeseensa eika koko paivana maistanut eineen muruakaan." "Kerro jo kesysta hirvesta!" "Kreivin hoviherra, se Kolo, oli hyvin paha ja ilkea mies. Kun ei Kenoveeva antanut hanen tehda, niinkuin se tahtoi, vaan uhkasi ajaa hanet sentahden kokonaan pois, niin Kolo lahetti Sikrille sotaan semmoisen panettelukirjeen Kenoveevan paalle, etta Sikri luuli pahaa rouvastaan ja kaski ensin heittaa hanet vankeuteen ja sitten vieda mestattavaksi. Mutta ennenkuin Kenoveeva vietiin, kirjoitti han puolisolleen kirjeen, jossa vakuutti viattomuuttaan ja pyysi, ettei han Koloa, tuota soaistua raukkaa, surmaisi vihassaan.--'Anna hanelle anteeksi, niinkuin mina hanelle anteeksi annan, silla mina en tahdo pienintakaan kostonpyyntoa ottaa mukaani iankaikkisuuteen eika minun kauttani ole yhtakaan veripisaraa vuodatettava.'" "Eihan sita mestattu, eihan?" "Ei, silla Jumala hellytti pyovelien sydamet. Kun he tulivat noutamaan hanta ja hanen poikaansa, joka hanelle oli syntynyt vankilassa--" "Sen nimi on Mertsi ..." "... niin Kenoveeva laskeutui polvilleen ja rukoili.--'Nouse ylos, Kenoveeva', sanoi jaykasti ja rumalla aanella toinen miehista, jonka nimi oli Heintsi ja jolla oli tulisoihtu kadessaan. 'Ota lapsesi ja seuraa meita!' Kenoveeva vastasi: 'Jumala, ole minulle armollinen, mina olen sinun kadessasi', nousi ylos ja seurasi heita. Toisella miehella oli suuri miekka kadessa. He veivat Kenoveevan suureen synkkaan metsaan. Taivaalla loisti lukemattomat tahdet, kuu oli laskeutumaisillaan, tuuli puhalteli kylmasti ja he tulivat lakealle paikalle, jota ikivanhat puut ymparoivat. 'Tassa', sanoi Kuntsi, se miekkamies, 'seisahdu, Kenoveeva, ja rupea polvillesi.' Kenoveeva laskeutui polvillensa. 'Nyt anna minulle lapsesi, ja sina, Heintsi', sanoi han sille toiselle miehelle, 'sido hanen silmansa.' Vaan Kenoveeva puristi lasta rintaansa vastaan ja katsahtaen ylos taivaaseen han huusi: 'Oi, Jumala, anna minun kuolla, ainoastaan pelasta lapseni!'--'Ela turhia viivyttele', sanoi julma mies. 'Minka kerran taytyy tapahtua, se tapahtuu. Anna tanne.' Vaan Kenoveeva valitti ja rukoili yha: 'Oi, katsokaa tuonne ylos taivaaseen. Naettehan kuun, katsokaa, se peitakse pilven taa ikaankuin ei voisi nahda sita tekoa, jonka aiotte tehda. Kuulkaa, kuinka tuuli nousee, etteko kuule, miten kauheasti puut heiluvat ja miten kovasti kaikki lehdet varisevat. Koko luonto kauhistuu viattoman murhaa. Voitteko Jumalan silmien edessa tehda semmoista kauheata tekoa? Muistakaa, etta on Jumala, jonka tuomioistuimen edessa teidan kerran taytyy tili tehda!'--Heintsi, joka oli ollut aaneti, pyyhkaisi veden silmistaan ja sanoi: 'Annetaan hanen elaa. Jos sina tahdot verta vuodattaa, niin pista miekkasi Kolon rintaan, mutta tama ei ole elaessaan tehnyt muuta kuin hyvaa. Ajattelehan toki, kuinka paljon hyvaa han sinullekin taudissasi osoitti.'--'Hanen taytyy kuolla', sanoi Kuntsi. 'Jos me annamme hanen elaa, taytyy meidan itsemme kuolla eika se auta hanta kuitenkaan.'--'Voimmehan tehda nain: annamme hanen tehda valan, etta han jaa ainiaaksi metsaan.' Ja kun toveri hanta oikein houkutteli ja hanen sydantaan hellytteli, niin sanoi Kuntsi: 'Olkoon niin.' Ja han vannotti Kenoveevalle valan, ettei tama ikina lahtisi pois eramaasta. Ja sitten kulettivat he Kenoveevan ja hanen lapsensa viela kauemmaksi eramaahan vuorten ja laaksojen yli kaikkein kauheimpaan seutuun, jossa ei ihmisen jalka viela ollut kaynyt. Siella Kenoveeva vaipui vasyneena ja voimatonna tammipuun alle ja miehet jattivat hanet siihen ja menivat tiehensa." Oli ollut ihan hiljaista, sen kun Anni vain kertoi, koko ajan kynttilaan katsoen, tasaisella aanella, ja koivun oksat raapivat seinaa ja uunin pelti valista vongahteli. "Milloinka tulee se kesy hirvi?" "Kohta se tulee." "Kerro pian!" "Kenoveeva jai tunnottomana makaamaan tammen alle. Viimein havahti han ja kasitti olevansa yksin eramaassa. Kuu oli aikoja sitten laskenut ja pimeys peitti maan. Tuuli vinkui ja humisi metsassa. Etaalla ulvoi susi. Han jai lapsi sylissa istumaan puun alle ja odotti paivan nousua. Koko seutu oli viljelematon, karu ja kauhea katsella. Ei missaan muuta kuin kallioita, orjantappuroita ja sammalia. Kenoveeva varisi vilusta ja lapsiparka rupesi surkeasti itkemaan. Han lahti lapsi sylissa kulkemaan lumessa ja sateessa yha kauemmas korpeen, tietamatta minne. Viela kerran kapusi han kallion yli ja naki nyt hirvittavien vuorten valissa laakson, jossa kasvoi puita ja pensaita. Han kapusi alas ja huomasi taampana tammipuun oksien alla aukon. Tama johdatti luolaan ja Kenoveeva astui luolaan. Siella han oli lapsineen suojassa sateelta ja tuulelta, mutta hanen oli kauheasti nalka ja lapsi alkoi itkea. Silloin Kenoveeva laskihe polvilleen, pani lapsensa viereensa, katsahti ylos taivaaseen, pani katensa ristiin ja rukoili: 'Oi, sina rakas taivaallinen Isa, ravitsethan sina kaarneetkin--'" "Mita ne on kaarneet?" "Ne on raamatunkielessa samat kuin jokapaivaisessa kielessa korpit ... 'ravitsethan kaarneetkin, jotka tuolla lentelevat, sina voit myoskin minut lapsineni elattaa tassa eramaassa, jos tahdot.' Ja katso, silloin pilvet akkia hajosivat ja aurinko paistoi lampimasti luolaan. Jotakin ritisi pensaassa ja samassa seisoi hirvilehma luolan edessa." "Aih!" paasi meilta kuin yhdesta suusta odotuksen ja jannityksen jalkeen. "Kenoveeva pelastyi ensin, vaan tuli sitten rohkeammaksi ja silitteli sita. Hirvilehma nuoli hanen kattaan ja laskeutui maahan hanen eteensa. Susi oli repinyt sen vasikan ja sen utaret juoksivat. Kenoveeva otti poikansa ja antoi sen imea hirven utaretta ja lehma oli siita vain hyvillaan, kun liika maitonsa sita rasitti. Itselleenkin Kenoveeva lypsi hirven maitoa, asetti sitten lapsensa sammalvuoteelle ja laskeutui hanen viereensa ja nukkui. "Ja uskollinen elain, joka sen jalkeen ei enaa luopunut hanesta, lepasi jaloissa ja lammitti niita." "Siihenko se loppui?" haukotteli pikku sisar. "Ei se viela loppunut, mutta eikohan pitaisi jo menna nukkumaan?" "Ei viela, ei, kerro, niinkuin se sitten kavi." "Sitten kavi niin, etta ne elivat siella monta vuotta ja joivat sen hirven maitoa ja soivat mita loysivat juuria ja marjoja ja pahkinoita ja omenoita ja muita hedelmia, ja Mertsi kasvoi isoksi pojaksi. Mutta sitten, kun niille alkoi tulla vaatteista puute, niin yhtena paivana akkasi Kenoveeva nuoren metsakauriin, jonka kettu oli tappanut ja aikoi juuri syoda sen suuhunsa. Han hatyytti ketun pois ja nylki kauriin ja teki sen nahkasta Mertsille pienen hihattoman turkin. Ja eraana toisena paivana, kun Kenoveeva oli etsimassa hedelmapuita korkean vuoren rinteella, tuli hirvittava susi vuorta ylospain kantaen lammasta kidassaan. Se seisahtui ja katsoi vihaisin, kiiluvin silmin Kenoveevaa. Kenoveeva saikahti niin, etta alkoi vapista, vaan pian hoksasi han, mita oli tehtava, kaappasi seipaan ja karkasi suden paalle ja antoi sille semmoisen kumauksen paahan, etta susi jatti lampaan ja heitti pyorryksissaan kipperon kapperoisiaan hyvan matkaa kuperkeikkaa vuorelta alas ja pakeni ulvoen. Sen lampaan nahkasta laittoi han itselleen lampiman turkin. "Mutta kreivi Sikri oli jo aikoja sitten palannut sodasta ja saatuaan tietaa, etta hanen puolisonsa oli syyttomasti mestattu, rupesi han sita suremaan niin, etta oli tulla mielipuoleksi. Eika hanta tahdottu saada millaan tavalla viihtymaan eika minnekaan lahtemaan, han vain istui puolisonsa huoneessa ja murehti hanta. Mutta eraana paivana han kuitenkin lahti metsastamaan. Han tapasi hirven jalet ja lahti niita seuraamaan. Ne veivat luolaan. Han katsoi sisaan ja naki ihmeekseen ihmisen haamun makaavan luolan peralla.--'Jos olet ihminen, niin astu paivan valkeuteen!--Kuka olet ja mita taalla teet?' kysyi han sitten, nahtyaan naisihmisen tulevan ulos, jolla oli yllaan lampaan nahka ja hanen olkapaitansa peittivat pitkat hiukset.--'Sikri', vastasi nainen heikolla aanella, silla han oli sairastunut ja vasta juuri taudistaan sen verran toipunut, etta parahiksi pysyi pystyssa.--'Sikri, mina olen puolisosi Kenoveeva, jonka tuomitsit kuolemaan. Mutta Jumala tietaa, etta mina olen viaton.'--'Oi!' huusi han. 'Sina puolisoni eronnut henki, tuletko syyttamaan minua surmastasi?'--'Sikri', sanoi Kenoveeva itkien, 'rakas puolisoni, en ole mina mikaan henki, olen totisesti sinun Kenoveevasi, vaimosi.' Mutta Sikri vain tuijotti haneen, niinkuin olisi nahnyt aaveen. Viimein, kun vaimonsa yha puhutteli hanta ja tarttui hanen kateensa, han tointui kuin raskaasta unesta.--'Niin, totisesti, sina olet Kenoveeva!' huusi han ja lankesi polvilleen vaimonsa eteen. Silloin tuli Mertsikin metsasta. "Han oli puettuna metsakauriin nahkaansa ja tarpoi paljain jaloin paksussa lumessa. Kun han naki kreivin kauniissa ritarivaatteissa ja iso hoyhentoyhto hatussa, saikahti han ja seisahtui. Nahdessaan kyyneleet, jotka runsaina valuivat pitkin hanen aitinsa poskia, han huusi: 'Kuka tama on? Tahtooko han sinut tappaa? Ela itke, aiti! En salli sinulle mitaan pahaa tapahtua.'--'Han on isasi', sanoi Kenoveeva.--'Poikani!' huusi Sikri, 'rakas poikani, tule syliini.' Han suuteli poikaa, otti hanet syliinsa, syleili toisella kadellaan Kenoveevaa ja katsahtaen kyynelet silmissa taivaaseen sanoi:--'Jumalani, tama on sanomattoman suuri onni, lohdutus ja autuus murheelliselle sydamelleni, etta saan yhtaikaa nahda tassa lapseni ja rakkaan vaimoni, joka on minulle kuin kuolleista heratetty.' Sitten kreivi puhalsi torveen ja hanen ritarinsa ja palvelijansa kiiruhtivat joka taholta paikalle. Han lahti ratsastamaan linnaan ja tuomaan Kenoveevalle vaatteita ja jarjestamaan siella kaikki hanen vastaanottamistaan varten. Linnasta tuotiin vaunut, joihin he istuivat kaikki kolme. Heita vastaan tuli suuri joukko ihmisia. Mita lahemma linnaansa Kenoveeva tuli, sita suurempi ihmispaljous seisoi kahden puolen tieta. Kaikki tervehtivat heita ilohuudoilla. Kun he tulivat maelle, josta linna nakyi, alkoivat siella kaikki kellot soida. Kansa naki Kenoveevan pelastuksessa Jumalan erinomaisen suojelun ja vietti hanen tuloaan pyhana juhlana." "Entas hirvi? Jaiko se metsaan?" "Eihan se jaanyt. Hirvi kulki koko matkan vaunujen rinnalla. Ja Sikri teetti sille sitten oman navetan. Siella se sai asua oisin, mutta paivisin se sai vapaasti kayskennella linnan pihalla, tulipa usein pyrkimaan portaita myoten linnaankin, pyrkipa aina Kenoveevan huoneeseen asti eika lahtenyt pois, ennenkuin se vahaksi aikaa paastettiin sisaan. Se oli hyvin kesy, soi kadesta. Metsastyskoiratkaan pihalla eivat sita hatyyttaneet eika kukaan tehnyt sille mitaan pahaa. Lapsilla oli suuri ilo tasta kauniista elaimesta, ne antoivat sille leipaa ja silittivat sita. Aidit sanoivat: 'Hyva Isa, jos tata elainta ei olisi ollut, olisi rakkaan kreivinnan ja nuoren kreivimme taytynyt kuolla eramaassa.'-- 'Senpatahden ei pida yhtaan elainta kiusata', sanoi sen hoitaja. 'Jos ei meilla olisi harkaa auran eteen valjastaaksemme eika lehmaa, joka antaisi meille maitoa, kavisi meille yhta kolkosti kuin kreivittarellemme olisi kaynyt eramaassa ilman tata hirvea'." "Siihenko se loppui?" "Olihan sita siinakin taas kerrakseen." Anni oli totinen, tuijotti kynttilaan, niisti sen napillaan ja sanoi opettavasti, niinkuin tapansa oli, etta siita tasta tosikertomuksesta selviaa, miten kauheata on, etta saattaa olla maailmassa niinkin pahoja ihmisia, etta syyttomat saatetaan silla tavalla karsimaan. Mutta totuus ja oikeus voittaa ja paha saa palkkansa ja pelastuneille tulee viela parempi olo kuin on ollut ennen. Aisakello helahti ulkona ja aiti tuli sisaan, pudistellen lumia vaatteistaan. "Hyvat lapset, vielako te valvotte, menkaa toki hetipaikalla nukkumaan! Sinun poskesihan palavat, niin etta kateen polttaa." Ne polttivat omaankin kateeni. "Mita te olette taalla tehneet?" "Me on kerrottu satuja." Minulle se ei ollut satua, vaan totta. Kesy hirvilehma, semmoinen kesy hirvilehma!--oli totta. Olisin minakin tullut toimeen sen maidolla kuinka kauan tahansa. Minapa olisin viela onkinut kalojakin suuren Kurkisuon lammista ja virittanyt ansoja janiksille ja linnuille ja etsinyt kurkien munia. Silla metsa, johon Kenoveeva oli viety surmattavaksi, oli ihan meidan aidan takana ja eramaa, jossa han oli elanyt, oli siella suuren Kurkisuon takana, ja luola, jossa he olivat asuneet, oli siina vuoressa, joka nakyi sielta soiden takaa. Silloin kun ne olivat siella, oli siella omenapuita ja saattaapa olla viela nytkin, koska metsassa kasvaa makeita herukoitakin, jotka ovat makeampia kuin aidin mustat viinimarjat. Lapset kannettiin torkkuen vuoteeseen ja nukkuivat, ennenkuin heidat ehdittiin riisuakaan. Mina valvoin vuoteessani viela kauan, miettien, olinko nahnyt semmoista ihmista, joka olisi ollut niinkuin Kenoveeva ensin vanhempainsa kotona ja sitten Sikrin linnassa ja sitten eramaassa ja jolle olisi voinut tapahtua niinkuin hanelle. En loytanyt hanta tuttavistamme, mutta minun oli kuitenkin hyva olla, etta semmoinen ihminen on ollut, niin kaunis ja viisas ja hyva ja jalomielinen, etta rukoili vainoojiensa puolesta ja antoi surmaajilleen edeltapain anteeksi niinkuin Kenoveeva Kololle. Mina lupasin itselleni, etten enaa koskaan lehmia niittyyn ajaessani lyo niita kepilla selkaan enka pistele sikoja pahnaan. Mina luulen, etta minulle siita alkoi rakentua kuva ihmisesta, jossa en tahtoisi olevan mitaan pahaa, mita minussa ja muissa. Kai olin jo silloin nahnyt semmoistakin, mika oli, niinkuin olin paatellyt, ettei pitaisi olla. Oli ihmeen hyva ollakseni sadun pyhimysta ajatellessani. Eiko liene han minulle ollut yksi edeltajistasi, sina rakas siella ylhaalla, missapa lienetkin, sina, joka rukoilit armoa niille, jotka surmasivat poikasi silmiesi edessa. Lienee ollut niihin aikoihin, koska sen nyt samalla muistan--kun Konttiseta ensi kerran tuli taloon, tuli jalkaisin ja meni jalkaisin, avopain ja paljain jaloin. Ei tiedetty, mista han tuli ja minne meni, eika kuka han oikein oli, lempeasilmainen, hymyileva hissuttelija, yrttien kerailija, voiteiden keittaja ja elukoiden parantelija. Taisi olla hyvinkin koyha, koska sai aidilta lahtiessaan evasta konttiinsa ja isalta tupakkaa, ja kiitteli siita liikutettuna moneen kertaan, ylistellen ystavallisia ihmisia ja anteliasta taloa. Olimme hyvat ystavat, silla han vuoleksi minulle kaarnaveneita ja kavi kanssani ongella, mina onkien, han enimmakseen jutellen. Minulla oli hanta aina ikava, kun han lahti, niinkuin Taaton tatia ja Laukkasen Annia,--joka kuoli sina samana talvena, jona kertoi Kenoveevasta. Kerran istui han konttiaan kiinni sitoen aitan rappusilla, koyttaen kenkiaan kontin paalle, ja tarttui keppiinsa, joka oli paksu leppainen roskulakeppi. "Tassa talossa on hyva haltija," sanoi han, "ja se tulee tassa ehka aina pysymaan," sanoi han, nousten ja katsahtaen ymparilleen. "Mika se on hyva haltija?" mina kysyin. "Se on se, joka toimittaa talossa kaiken, mika siina on kaunista ja hyvaa." "Mika taalla on kaunista ja hyvaa?" "Vaikkapa sekin, kun kaikki ovat iloisia ja onnellisia ja ystavallisia, kun kaikki saavat olla terveita ja pysyvat hyvalla tuulella, kun lapset ovat kiltteja, kun niiden posket punottavat niinkuin sinun ja silmat loistaa, ja kun on kaunis nakoala tuonne jarvelle ja noin taytelainen ruispelto, ja on hyva hevonen niinkuin teilla ja hyvalypsyisia lehmia ja aina, milloin vain tulee, on puhtaat huoneet ja siisti pihamaa ja makea saunan loyly matkavaarinkin kylpea, ja hiekkapohjainen uimaranta, ja nainpahan teilla kerrankin veneen, joka ei vuoda." Mina aloin jo kasittaa ja jatkoin: "Ja kun aiti antaa nisuleivan ja paljon voita sen paalle ja pyhina meilla on rusinasoppaa ja lettuja kermahillon kanssa--ja kun minulle tulee hyva mieli, kun on ollut paha mieli." "Jospa niinkin, jospa niinkin, naytpa tietavan." Olin juossut, reputtanut hanen vierellaan maantielle saakka. "Tassa talossa on semmoinen hyva haltija, eli toisin sanoen henki. Mina sanoisin, etta se on pyha henki, mutta ela sano kenellekaan, etta olen sita siksi sanonut. Uskovaiset voisivat pahastua." "En mina sano." "Sita ei vain saa pelottaa talosta pois." "Milla lailla ei?" "Monellakin lailla, vaikkei aina tieda tarkoin eika arvaa olla varuillaan. Mutta sen, etta se on pois lahdossa, huomaa siita, kun kaikki alkaa kayda painvastoin." "Ettako silloin tulee sairaaksi ja pahalle tuulelle eika lehmat lypsa...." "Eika saa pyhana rusinasoppaa eika lettuja", hymyili seta. "Ja kiukuttelee suotta eika tottele", saestin mina.... "Voi, jos se lahtee, jos kuka pelottaa sen pois." "Se usein jaa, jos on jokukaan, joka ei ..." "Mina en...." "Sitten se pysyy." "Minka nakoinen se on?" "Ukon naama ja lapsen ruumis ja ripeys ... ja sen henki on esi-isain henki." "Oletko sina nahnyt sen?" "En muuta kuin unessa, mutta sen jalet nakee usein ... milloin niinkuin hiiren jalet hangella, tai niinkuin linnun jalet hiekassa tai oravan jalet vitilumella. Vieppas sille valista kaikkein parastasi, jota mielesi oikein tekisi ja jota et raatsisi mitenkaan antaa pois, vie nuorta maitoa pikku tuokkosessa riiheen tai rusinasoppaa. "Mina vien!" "Ja pista kauralyhde talveksi aidanseipaaseen. Se hyvastyy uhrista ja jaa." "Minne te menette?" "Menen katselemaan, miten haltijoita muissa taloissa hoidetaan, ja neuvomaan, jos tarvitaan. Tulen taas tannekin tarkastamaan." "Tulkaa pian taas!" "Saatanpahan taas tullakin." Mina paatin, etta mina olen tassa talossa se, joka en paasta pois hyvaa haltijaa. Eika se tasta paassytkaan. Mutta olisi kai se minulta paassyt montakin kertaa--ilman sinua. Alan nahda hyvan haltijan joka paikassa, kaikessa, mika minusta on hyvaa ja hauskaa ja mieluista ja kaunista. Se juoksee edellani ongelle rantaan ja metsaan marjaan. Se on minulle toveri, mina haastelenkin sen kanssa. Palvelen sita ja uhrailen sille. En pyyda enaa Jumalalta, enka Jeesukseltakaan. Niista minulle yha paljon puhutaan, mutta ne ovat niin kaukana. Minulle on puhuttu myoskin enkeleista, mutta nekin ovat minusta kaukana. En paase niita lahelle, ne leijailevat siella ylhaalla ja laulavat jossain ylistysta karitsan kunniaksi. Ja joulutonttukin oikeastaan pelotti, niin kauan kuin siihen uskoin. Olihan kylla hauska, etta se tuli, mutta ehka viela hauskempi, etta se meni ja paastiin jakamaan sen lahjoja. * * * * * Maailmani on laajentunut ulospain ja syventynyt sisaanpain. Mielikuvitukseni antaa minulle joka paiva jotain, milloin ylhaalta ja ulkoa ja kaukaa, milloin lahelta ja sisasta. Mina teroitan silmani kuumiksi lahteeseen ja kaivoon ja muurahaispesaan ja se on kaikki yhta ihmeellista. On ilo nain pyrkia pois, mutta samalla on, niinkuin leijan lienee turvallista tuntea, etta sen nuora on kiinni kotikartanon tikapuussa. Se ei paassyt minulta koskaan irti, ei ollut elamassani niin ankaraa myrskya. Mutta kai se kuitenkin olisi katkennut, jollet sina silloin olisi siihen tarttunut ja vetanyt minua varovasti tanne alas. Teit sen tietamattasi silloin ja ehka monta kertaa ennenkin. Kiinnitat minut yha edelleenkin tanne. Enka nyt ymmarra suurempaa onnea kuin saada ja voida pysya ja elaa siina ymparistossa, missa olen syntynyt ja haaveillut ja nahnyt nakyja, joita hyva haltija on minulle taalla aina nayttanyt, nayttanyt keskipaivallakin. Vahan mina olen maailmaa muualla nahnytkaan. Pienin paaskynenkin, vahaisin vastarakkikin on nahnyt sita enemman. Nehan ovat nahneet sita paljonkin, outoja maita ja meria. Mutta tannepas ne nekin tulevat, sukupolvi toisensa perasta. Ne saavat taalta rahjaisen raystaan alta, kivirauniosta, jotain, joka tuo heidat tanne uudelleen ja aina uudelleen. Ei se ole aina emo, joka heidat tuo, se on paikka, joka vetaa. Ei ole minulla, niinkuin heilla--sukuni loppuu minuun. Mutta ehka on muita, jotka tulevat. Tyhja pesamme ei ehka sittenkaan jaa tyhjaksi. Tulipa kuka tuli, ne saavat naista nekin tietaa, kuinka taalla on oltu ja eletty ja iloittu ja voidaan elaa ja pitaisi elaa ja iloita. Myoskin sita varten mina tata kirjoitan enka vain omiksi iloikseni. En ehka olisi kirjoittanut mitaan, jos kaikki aina olisi kaynyt hyvin eika tata viimeista tullut. Olemme ehka juuri taten saavuttaneet elamamme tarkoituksen, sina ja mina. Olisihan viela paljonkin naita kukkia kevaiselta niitylta. Mutta eihan niita kuormittain eika sylen taydelta. Muistojenkin kukat ovat pantavat valikoiden kimppuun ja sitaistavat silkilla. Jos ne kaikki poimisin, olisi niita aina yhta paljon jalella. Kasvaisi muistellessa aina uusi poimitun sijalle niinkuin sadun lumotussa puutarhassa. Niita keraten en paasisi sinua sen lahemma. Haluan sinne, missa sina olet kaikin mukana. * * * * * Minulla ei koskaan ole ollut muuta ystavaa kuin eramaa ja sina. Ennenkuin elin sinun lumoissasi, elin eramaan lumoissa. Rakastin ensin sita ja sitten sinua ja sitten kumpaakin yhdessa ja vuoroon. Eika kumpikaan kadehtinut toistaan eika tunkenut toista tieltaan. Te minua tenhositte molemmat, rannattomat, pohjattomat, hamyiset ja haipyvat ja samalla laheiset ja tutut ja omat, sina ennen kaikkea sieluinesi ja sydaminesi, --joihin halusin eksyakin ja joista en omin neuvoin pyrkinyt pois enka edes halunnut selvyyteen, siihen, mika minussa oli omaa. Ikavani teihin takaisin oli sietamaton, jos minun joskus taytyi elaa teista erossa. Olin kierrellyt Kurkisuon ja sen takalistot ja tavannut siella kurjet ja sen muut ihmeet. Olin mattaalla maaten vaivaiskoivupensaan suojassa tahystellyt niita ja katsellut niita silmasta silmaan, kunnes ne tunsivat minut ja mina heidat, eivatka peljanneet, vaan koikkivat ja kirkuivat ymparillani vahan matkaa minusta. Eivatka ne nekaan, enemman kuin ne pikkulinnut ennen, olleet minulle, mita muille, vaan niinkuin henkia ja haltijoita ja semmoisia. Olin viritellyt ansoja ja tuonut kannannaiset kuormat teiria, pyita ja metsakanoja. Mutta ei minua viehattanyt niin paljon saalis kuin hurma saada hiiviskella siella ja kuukkia ja tuntea onnen tunnetta nautinnosta olla ja elaa siella yksin ja sulautua siihen ja joutua sen lumoihin.... Ja niinhan mina oikeastaan olen kaikkea muutakin elanyt ja tehnyt, aatteissa, tunteissa ja tunnelmissa, henkisia harrastaessani, muokatessani maata, kyntaessani ja kylvaessani. Ja silloin minun taytyi, eramaan rakkauteni ollessa tulisimmillaan, siita erota. Mutta jos en olisi siita eronnut, en olisi yhtynyt sinuun.... On kirkas syyspaiva kaupungissa. Istun kylmalla, keltaiseksi maalatulla koulun penkilla, edessa ruma, musta taulu ja jankkaava, ikava opettaja. Ikkunasta nakyy suuri tyhja kauppatori, mutta sen takana kohoo matalain puutalojen yli havumetsaisia makia, seassa keltaisen heleita koivuja. Siella, niiden takana, kymmenien peninkulmien paassa, mutta kuitenkin siella pain, on koti ja kodin takana Kurkisuo ja sen takaiset kellastuvat vaarat. Kaikki ne naen samalla kertaa. Siella ollen mina samalla naen ja kuulen kaiken, mita luokalla tapahtuu, seuratessani kuitenkin opetusta. Vaan vastaellessanikin mina kuulen kuhertelevat teeret, jotka arkoina pakenevat lahestyessa, naen pienen punaisen Anti-koirani vilahtavan puiden valissa hanta kippurassa. Kuuluu kohina kuin puu kaatuisi, kotkotusta ja kiihkeaa, kimakkaa haukuntaa, metsopoikue on puussa, ahon laidassa--ja mina olen taalla. Minulla on ikava ja kaipaus, niin etta rintaa raastaa, olen ensi kerran elamassa oikein todella onneton, sielussani sairas sydanjuuria myoten. Olen kuin vankina vieraassa vihollismaassa. On kuin elamani taalla tulisi menemaan hukkaan, niinkuin olisin iati kadotettu. En ole osannut tutustua taalla kehenkaan, ainoa oikea ystavani, Anti, istuu siella kotona rappusilla ja odottaa minua, ja kun minua ei kuulu, lahtee vihdoin yksin metsiin, vastahakoisesti, vain aikansa kuluksi, hyvin tietaen, ettei han sielta yksin mitaan saa. Minakin menen suotta aikojani metsalle ilman pyssya, joka iltapaiva, jokainoa sunnuntai ja lupapaiva, kaupungin ulkopuolelle, jossa kayskentelen, ja saanhan edes nahda harakan, kuulla variksen, ja jos orava kurahtaa puuhun ja saan katsoa sen pieniin, ruskeihin silmiin ja sita haastatella ja sille kirskautella niinkuin se minulle, niin on pitkaksi aikaa helpompi ollakseni. Se oleskelee samoilla seuduilla ja loydan sen sielta toistekin--kunnes sitten en enaa loyda. Lumen tultua hiihtelen yksin enka mene toisten poikien kanssa makeen. Loydan janiksen jalet, etsin niita myoten sen makuuksen, joka on jaatynyt kovaksi, se paasee monta kertaa menemaan, mutta laskee viimein niin lahelle, etta naen mustat korvain karet ja ruskeat silmat. En aja sita ylos, hiivin ohi, jatan sen siihen ja kayn toistekin katsomassa, kunnes sekin sitten kerran on poissa kaikkine jalkineen. Hankiaisten aika--on juuri se aika, jolloin mentiin isan kanssa kokemaan haukirysia Kurkilammin puron niskaan--enka saa olla siella. Sainhan sitten--muistatko, mina ja Lauri, mina isana, Lauri minuna--mutta sita muistelen sitten, kun tulen siihen aikaan. Mutta nyt mina ... kaupungin lahella on lampi, ja kaupunkilaisten rysia rannan poreessa ... nyt mina aamulla varhain ennen kouluun menoa menen sinne ja saan nahda vaajan tutisevan ja joskus itsekin nostaa ja tyhjentaa jonkun rysan. * * * * * Aurinkoiset, kevaiset aamut kun istun ja luen avonaisen ikkunan aaressa, kun kiurut laulaa ja kaet kukkuu ymparistossa ja soitto vallitsee koko kaupungin, joka ei viela ole herannyt paivalliseen pikku kolinaansa--on lauantai ja huomenna on sunnuntai. Ja sunnuntaina mina makaan aholla, lampiman kiven kupeessa, edessani lintuverkko, jonka voin vetaista nuoralla kiinni ja verkon keskella lintuhakki, jossa on hemppu, joka laulaa luokseen toisen hempun, vaikka on hakissa, ja toinen tulee rakastettunsa luo, vaikka vankilaan. Mutta kun olen vienyt ne kotiin ja ruokkinut niita paivan pari ja ne lakkaavat laulamasta, paastan ne ensin toisen ja sitten toisen ulos ikkunasta, kourastani, jossa ne varahtelee, ja lentavat peltojen yli toinen toisen jalkeen. Sitten kohtasin _hanet_ siella, taas yhden edeltajistasi. Han tuli minua vastaan kuin ilmestyksena minulle tuntemattomasta, semmoisesta, jota en ollut koskaan ennen nahnyt--hieno tytto, jonka rikkaalla, ylhaisella isalla oli kaupungin komein talo sen laidassa, eristetty ja ylhainen, minne han useimmittain ajoi, joskus vain kaveli, soittosalkku kadessa. Tiesin, milloin han tulee ja menee, hiivin hanta kohtaamaan kuin metsalintua ja sain hanet nahda, mutta en koskaan tavata, en edes katsettaan. En tiennyt hanesta paljoakaan enemman kuin tiesin punaisestakaan tytosta, enka mihin han sitten joutui. Hanella on kirkkopaikkansa heidan omassa penkissaan ylhaalla kuorissa, mina asetun oven suuhun nahdakseni hanen kulkevan ohi, ihan ohitseni, jotta hanen hihansa hipaisisi minun hihaani ja ehtiakseni heti hanen jalessaan nakemaan, kun han nousee rekeen, huulilla aina samanlainen hieno hymy. Tiedan, mika ikkuna on hanen huoneensa ikkuna ja kayn joka ilta sanomassa sille hyvaa yota. Menen sen alle kuutamoiltoina, kuulemaan, kun han soittaa. Kayn siella viimeisen kerran varhaisena talviaamuna, rientaen toisten pukeutuessa, ennenkuin on astuttava rekeen lahteakseni joululomalle. Ikkuna on pimea, ja uudin alhaalla; edellisena iltana se oli ollut valaistu, kaikki ikkunat, myohaan yohon, hanella oli tanssiaiset. Nyt tuulee raskaasti, etelasta suurilta selilta. Minulle on kaikki yhta synkkaa, pimeaa ja toivotonta. Tiedan, ettei han koskaan saa edes tietaa minun olevan olemassa, mutta sittenkin mina siina pysyn, jossain haaveessa, jossain tulevaisuudessa toteutuvassa ihmeessa--_jos_ han sittenkin saisi tietaa. Ei muuta kuin saisi tietaa. Mutta vaikkei saisikaan, niin mina sailytan taman tunteeni omanani. Se on minulle kallisarvoinen aarre, josta kenellakaan ei ole tietoa, oma kasvattini, hakkilintu, jota pidin kadessani ja jonka paastin, kun se pyrki, sentahden, etta pyrki eika tahtonut olla minun enka saanut sita pitaa. Paatan pysya sille iati uskollisena, silla mina en koskaan voi loytaa ketaan toista semmoista kuin han. Tietysti en! Nythan sille jo voisin hymyilla, mutta en tahdo, silla nythan tiedan, etta se oli siina muodossa uskollisuutta vain omalle itselleni, tunteelleni, alkavalle, samalle, joka sitten pysyi ja pysyy yha. Ihanteelle, semmoisena kuin se silloin ensi kerran ilmestyi. Se hetki on minulle nyt vain hauska, miellyttava muisto. Silloin se oli katkera kuin ikuinen ero. Tuuli huoahteli raskaasti ja kosteasti pimealta ulapalta. Tornikello loi viitta. Koko kaupunki oli pimea, vain joku tyomiehen ikkuna jo valaistu.--"Minne se nyt juoksi? Siinahan se tulee. Missa sina?"--Hevonen odotti jo valmiina valjaissa. Seurasi pitka matka nytkyttelevan, ritisevan reslan pohjassa. Pitka aamupuhde, lyhyt auringoton harmaa paiva ja taas pitka puhde ja pitka yo, pitka matka pois,--valittava, nyyhkyttava tiuku vanhan takkuisen hevosen kaulassa, umpikeli,--_pois,_ vaikka kotiin, silla ei siellakaan nyt tuntunut olevan mitaan lohdutusta eika viihdytysta eika korvausta. Vasta sitten, kun Anti ilosta ulvoen karkaa vastaan kotijarven jaalla, josta se on kuullut tutun tiuvun ja hyppaa rekeen ja nuolee nenan, huulet ja posket,--ja mina sitten hanen kanssaan kaiket paivat hiihtelen Kurkisuon lumiset ulapat ja saaret ja takalistot, vasta sitten mina paasen hanesta rauhaan. En kuitenkaan kaipauksestani haneen. Han oli poissa, kun tulin takaisin. Minulta unohtuivat hanen piirteensa, jai vain muisto vartalosta ja kaynnista ja palmikosta. Jai muutakin, jai kaiho johonkin, jota ei saa eika usko koskaan saavansa, mutta jota kuitenkin ihmeena odottaa. Enka tieda mitaan sen kauniimpaa ja suloisempaa kuin sellainen kaiho, silloin kun se ei kalva, ensimainen tietoinen onnenkaipuu, selva ja maaratty, vaikka hamara, kirkas, vaikka utuinen, hyvin kaukaisen onnenmaan ikava, saavuttamattoman, mutta kuitenkin saavutettavan kaipuu, vaikkei silla hetkella tieda, milloin ja miten. Ja sama se, vaikkei mitenkaan eika milloinkaan. On vain ilo kaivata ja nautinto kuvitella. Vaistosin sentaan jo silloinkin tulevan, tietamattoman onnen yhden ehdon: etta on vaaroja, joita on valtettava, epapuhdasta, josta on peseydyttava, rietasta ja rumaa, jota on paettava, rikkaruohoa, jota on kitkettava joka ilta ja aamu, jotta sielu pysyisi hoidettuna kuin aidin taimilava, josta han poimii pienimmankin ohdakkeen ja vesiheinan enteen--ja mina paatin ja mina koetin ja mina voitin. Se oli uutta voittamista joka paiva, kilpasillaoloa, aina edistyvaa ennatysta, mika antoi varmuutta ja uskallusta ja myoskin ylpeytta. Ja silloin mina myos paasin kosketuksiin sen kanssa, mika on kaunista, suurta, jaloa ja ylevaa. Sina kai nyt taas tulit _siina_ muodossa minua vastaan, kiersit taas sita tietasi eteeni, hiiviskellen hyvana haltijana ymparillani. Minne mina liikuinkaan, haparoiden, ojennellen sokkoisia sormiani, aina tulin kehaan, jossa kohtasin sen, minka sitten saavutin. Vaikka viela vaistyitkin, niinkuin haamu, niinkuin metsanneito, jota kuvittelin kuulevani, jonka vilahtavan viidakossa, vaikken koskaan saanutkaan nahda, et milloinkaan kaikonnut minusta ulkopuolelle sen kehan, jossa oli liikuntapiirini. Jos osaisin, runoileisin tahan ylistysrunon runoudesta, siita suuresta ja jalosta, joka selvittaa omat hamarat aavistelut, tulkitsee, mita ei ymmarra, ottaa hoitoonsa sydamen hauraat, hapuilevat aaluvat, asettaa ne aurinkoon ja antaa niille siina sijan, suuntaa vaistoilevan varren kasvamaan sinne pain, minne sen on kasvettava ja kostuttelee sen arkoja juuria. Harmaakattoisen, rakoseinaisen, nokiuunisen, ikavan koulupoikakammion seinat hohtavat ja kuultavat lapi, se on kuin lasinen maja keskella lumottua puutarhaa, missa eletaan kaikki elamanilot, tapahtuu ja toteutuu kaiken maailman kaunis minun silmieni edessa ja mina elan mukana, niinkuin kaikki olisi minun. Elan ihmetellen ja iloiten ominani toisten ilot ja onnet, joskus myos heidan surunsa surren, mutta ainoastaan sen verran, etten sorru. Mista lienen saanut luettavakseni ne kirjat--en muista--jotka lukitsivat ja iaksi liittivat minut sinuun ja siihen, jota minulla ei viela ollut, mutta jonka taytyi tulla, ja ellei tullut _se_, olkoon mikaan tulematta, elan elamani erakkona itsessani, elan sen kuvitellen, etta minulla se on, vaikkei olisikaan--tunteitten ihanne. Enka ela ainoastaan tassa tunteiden onnessa, saan jo silloin ja rinnan sen kanssa aavistusta siita onnen hurmasta, jonka antaa aate, kun heraa halu ajatella ylevasti, pakko toteuttaa, mita pitaa oikeana ja totena, niinkuin se ja se sankari, ritari, marttyyri--taistella, kaatua ja kuolla. Mina sanelen: "enempi kuin elo moinen kuolo." Haen ystavaa innostuakseni naista yhdessa, en loyda ketaan, joka hehkuisi niinkuin mina. Katsovat minua kummanaan, pitavat minua joskus hauskuutenaan ja huvinaan, useimmiten pilkkanaan, olen heille haaveilija --niinkuin kai olinkin--mika oli heista sama kuin houhottaja, niinkuin kai myoskin olin.... Arkiuduin omiini. En tavannut vastakaikua mistaan muusta kuin itsestani, ainoastaan metsani minulle vastasi, taman oman maailmani ranta, _tama_ eramaani, taynna omia ihmeitani. Siina elin aina siihen asti, kuin se sittemmin oli myoskin sinun. Silla elimmehan uudelleen nekin ajat yhdessa, sina tahdoit sen, sanoit tahtovasi paasta toverikseni siinakin ajassani, tutustuaksesi silloiseenkin sieluuni-- muistatko ne talvi-illat, kun luimme yhdessa kaikki ne kirjat, nyt kultakirjaisiin kansiin sidottuina--tuossahan ne ovat vielakin! Oli torin varrella talo, rikkaan kauppaneuvoksen, ikkunat niin alhaalla, etta voi nahda kadulta sisaan. Iltaisin paloi siella aina lamppu poydalla sohvan edessa. Sen ylapuolella seinalla oli tauluja: metsoja soitimella, teiria metsapolulla, tyyni lahdelma, jossa kellui vesilintuja, keskimaisena seinalla suuri kotka, joka nosti ilmaan valkoista janista kaatuneen hongan alta. Joulun alla on siella kerran taidenayttely, kaikki mita kaupungista on saatu kokoon, haveliaiden koyhien hyvaksi. Mies kantaa neuvoksen portista yhta ojokasin paansa paalla nayttelyyn, mina juoksen hanen jalessaan, kurkistan alle, seuraan kouluun saakka, han asettaa sen hetkeksi kaytavaan ja mina saan katsella sita siina, kunnes han lahtee noutamaan toista ja mina seuraan mukana ja odotan portilla, reputan taas miehen jalessa ja saan taas nahda, seuraten kuin nalkainen leipapalaa. Silla tavalla mina saan nahda kaikki taulut, jotka mies kantaa siita talosta ja muista. Lopulta ne ovat kaikki rivissa, koulun kaytavassa. On lupapaiva, siihen keraytyy muitakin poikia, mutta tulee myos joku herra ja ajaa meidat pois. Vaan mina olen nahnyt tarpeeksi silla kertaa. Olen saanut silmata uusin silmin entiseen maailmaani, eramaahani ja sen elamaan. Minulle alkaa kaikki elaa tauluina, seka se, mita senjalkeen naen, etta varsinkin se, mita olen ennen nahnyt--kurjet, kun ne ojentelevat kaulojaan, koikkivat ja lentavat--koirani, kun se istuu pihamaalla minua odotellen--janis makuullaan nareen juuressa. Minulle tulee palava jano nahda tauluja yha enemman. En saa niita nahdakseni muualta kuin kauppaneuvoksen ikkunasta, johon ne ilmaantuvat taas, kun nayttely muutaman paivan jalkeen suljetaan. Sinne en paassyt, silla minulla ei ollut sita markkaa, minka paasylippu maksoi. Sain sen sijaan kasiini kuvakirjoja, sen verran kuin niita sain. Mutta yksi niista avasi minulle koko Suomen. Sielta loysin meidan oman kirkon ja pappilan ja Koiraniemen, virran ja vesilintuja siina kaislikon reunassa, ja pappilan laiturin, puuttui vain punainen tytto sen paasta, mutta sen mina sijoitin siihen itse. Loydan viela jostain kuvitetusta sadusta neidon kuvan, jonka alle on kirjoitettu 'totuuden jumalatar'. Sen otsarivasta loistaa tahti ja sen kasvot sateilevat oikeutta ja ankaruutta ja ylevyytta. Oli kevainen paiva, jaat olivat juuri lahteneet ja kesalaivat tulleet. Puut tekivat lehtea koulun pihalla, aurinko lammitti seinaa ja kivijalkaa. Etelasta huokui leuto tuuli. Seisoin siina ja odotin muutamien muiden poikain kanssa laulajatarta, jonka tiesimme tulevan valitunnilla harjoittamaan juhlasalissa, laulaakseen siella illalla. Pyrahtaa portista sinivalkoinen neitonen, silkkia kahisten, helmat hulmuten tuulessa. Han astuu valkoisin silkkikengin joustavasti kuin lintu kahisevassa vasta ajetussa hiekassa, kadessa paivavarjo, keltainen paalta ja punainen alta. Se rasahtaa suppuun. Han huomaa meidat, hymahtaa, nyokayttaa meille paataan ja ponnahtaa juoksuaskelin rappuja ylos. Juhlasalin ikkunat ovat auki, kaikki. Hanen askeleensa kaikuvat ulos, nyt han on salissa meidan kohdallamme. Han laulahtelee siella kulkiessaan, vaikenee, helahyttaa pitkan savelen soittokoneesta, juoksutellen kimakimmasta karkeimpaan. Sitten han laulahtaa aantaan koettaen, keskeyttaa, alkaa uudestaan, visertaa, visertaa. Vahtimestari sulkee ikkunat ja sitten kaikki kuuluu heikommin. Kun han palaa, olemme yha siina. Han kysyy hymyillen, mita varten me seisomme siina. Minua rohkeampi poika sanoo:--"Me kuunneltiin teita."-- "Onko teilla lippuja?"--"Ei ole."--"Tassa on".--Han pistaa sormenpaansa pieneen samettisalkkuun ja ottaa sielta tukon lippuja, jotka antaa meille. Tuuli on paiskannut portin kiinni, me hyokkaamme sinne ja repaisemme auki molemmat puoliskot. Han nauraa heleasti ja valkoiset hampaat valkkaa. Mina paasen laulajaisiin! Mina olen saanut hanelta _itseltaan_ lipun! Minun taytyy kiilloittaa kenkani, joita ei koskaan ennen ole kiilloitettu, lainata kaulus ja kravatti toverilta, jolla niita on monta, kayda leikkauttamassa tukkani. Loydan seisomapaikan salissa uunin kulmassa, silla lippuni on seisomapaikka. Kateederi on siirretty nurkkaan. Koulun kello seisoo, sen molemmat luodit on pantu ikkunalle, lyomaluoti ja kaymaluoti, _koulun_ vanhan kellon, joka on yhta arvokas ja yhdenarvoinen kuin rehtori, ja joka ei kenestakaan valita eika ketaan kunnioita, ei keneenkaan mukaudu, vaan kaikki siihen, joka saa kayda rukoustenkin aikana ja lyoda rehtorinkin puhuessa, sen on taytynyt vaieta, sen heilurin pysahtya, se tytto on sen niin maarannyt, hanta ei saa hairita.... Se laulahtaa lyhyen saveleen seinan takana rehtorin huoneessa, sen aani hulmahtaa oven taydelta sisaan, kun rehtori avaa oven ja kumartelee siina taakseen huoneeseen ja tulee punastuen, vanha rehtori punastuen, saliin, jossa kaupungin hienosto ja koko opettajisto ja niiden rouvat istuvat koulun penkeilla, meidan penkeillamme, kuin koulupojat, harras, kunnioittava ilme kasvoillaan. Lintunen liitaa sisaan ja astahtaa korokkeelleen, valkopukuinen, keltapalmikoinen, kadessa kimppu punaisia ruusuja, jotka han asettaa soittokoneen kannelle. Han tervehtii kaikkia, yli salin, katse kuin valoviuhka koskettaen kaikkia, minuakin. Han on hymyillyt--sitten han yhtakkia on kaynyt totiseksi, melkein surulliseksi--sitten han riemahtaa--sitten han laulaa iloisen laulun, toisen vallattoman, veitikkamaisen,--sitten taas kaihoisan kansanlaulun-- olen heti hanen vallassaan, han nostaa, laskee, heittelee, viehattelee mihin tahtoo--mina olen kuin lehti virran vietavana, tahdoton tyynessa virissa, samoin kuohujen pyorteessa, samoin kiven huopeessa kieriessani, nauttien siita, riemuiten, meninpa mihin menin, odottaen yha uutta, huieten pyortymyksesta hanen vallassaan, voimatta, tahtomatta vastustaa-- menettaen tajuntani kaikesta muusta. Han laulaa erikoisesti minulle, yksinomaan minulle--on tullut enkeli taivaasta ottamaan minua sinne. Olen kuin irtautunut jostain, luonut yltani jotain, vapautunut aineesta ja maasta, minulla on uudet, kiiltavat vaatteet. Loydan itsestani uusia tunteita, sanomattoman riutuvan onnen, itkun ja hurman--ei vain kaivattuna, vaan toteutuneena. En saa koskettaa hanta, en tarttua hanta kateen--voi autuutta, jos saisin!... Minusta taytyy tulla jotain muuta, jotain parempaa, jotain suurta ... mita, en tieda, ainoastaan tunnen. Etta jotain niin ihanaa on!... Etta niin voi laulaa ja olla! Etta on sellainen ihminen! Tassa karussa koulusalissa, naiden kolkkojen vankilaseinien sisalla! Hanet saatettiin kotiinsa kauppaneuvoksen taloon ... ylioppilaat laulavat hanelle yolla, han tulee ikkunaan, josta olen katsellut tauluja, kiittaa, seisoo, niin kauan kuin laulavat, kiittaa taas ja katoo. Vaeltelen koko kesaisen yon puistossa ja rannoilla, odottaen aamua, jolloin han lahtee. Han seisoo laivan kannella, syli kukkia taynna, han taittaa niita ja heittaa laivan loitotessa sulavalla liikkeella niita alas jaahyvaisia huiskuttavalle saattovaelle. Saan yhden lennosta kiinni--ei mikaan satu ole ollut minulle niin kaunis. Han oli viimeinen edeltajasi. Han meni sinne, mista sina tulit. Ei ole enaa pitkaltikaan siihen, kun tulit. Aarretulet jo palavat katkojensa ylla. Olen muistellut naita pyhaisin. Arkena minulla ei ole aikaa, silla minulla on tassa talossa kaksin verroin tyota nyt, kun lahdit, ja mina tahdon hoitaa sita niinkuin sinunkin aikanasi, ja yhta hyvin yksin kuin me ennen kaksin. Olen yha ainaisen valvontasi alla, ja ehka mina juuri siksi naissa toimissani niin viihdyn. Mutta pyhana mina puhelen kanssasi. Pyhathan olivat aina ennenkin naille pyhitetyt. Katselin, mita tahan saakka olen saanut poimituksi naita muistojeni kukkia. En ole saanut sielta esiin muuta kuin kukkia, eika siella liene muuta ollutkaan. Vai muistanko vain ne, kukat kevaiselta niitylta. Tahtoisin sanoa "pyhaiselta". Silla kukkaniitty pyhana poimittaessa ei ole sama niitty kuin arkena. Oli aivan toinen helotus heinikossa, kun lapsena juoksin sinne pyhaaamuna, pyhavaatteet ylla, pestyt ja valkoiset, ja itsekin pesty ja puhdas. Ruiskukka sinertaa sunnuntaina toisin kuin maanantaina. Mika sen tehnee? Oma juhlamieliko? _Juhlamieli_ sen tehnee-- silla samoin oli juhlapaivana mina tahansa, olipa nimi- tai syntymapaiva, haat, ristiaiset tai--hautajaiset. Kun pikkusisar oli kuollut ja pantu valkoiseen kirstuunsa,--han, joka syntyi silloin, kun kaki tuli pihaan,-- ja aiti sanoi: noutakaa lapset, kieloja!--niin me pyorahdimme niita noutamaan, kilvan, hypellen ja viserrellen, ja poimimme ne ja panimme sen pieniin, kalpeihin katosiin, jotka lepasivat ristissa rinnan paalla valkoisella kuolinliinalla--enka ymmartanyt, miksi vanhemmat ihmiset itkivat. Silloin oli kesa ja aurinko paistoi--on muuten merkillista, etten nailta ajoilta muista ainoatakaan kesaista sunnuntaita, ettei olisi ollut tyventa ja kirkasta ja herttaista, tai jos tuuli, niin aina etelasta. Niinkuin nytkin: hella tuuli liikuttelee uutimia, ikkunasta nakyy kirkko ja avatut tapulin luukut, asken siella soitettiin yhteen ja nyt kai siella on saarnan aika, koska kellot riippuvat liikkumattomina. Kuinka monet miespolvet lienevatkaan tuon tasta nain nahneet, ja kuinka monet tullevat nakemaan! Tama sama ikkuna etelaan, sama tuuli, sama sunnuntaimieli--enka saa tahan iaksi jaada. Jos voisi nukahtaa poytansa aareen ja parta kasvaisi kuin Barbarossalla--olisin valmis lahtemaan vasta sitten, kuin saapuisi noutajatar nostamaan siita unesta toiseen, ikuiseen, jonka ei sanota olevan unta, vaan iankaikkista valvomista ilman uupumusta ja levon tarvetta. * * * * * Tahan saakka minulla siis ei ollut arkea elamassani. Mutta nyt leviaa ymparilleni arki, niinkuin harmaa, yli koko taivaan rannan ulottuva pilvi, niinkuin hiljalleen kumoutuvan kattilan reuna. Ei kyllakaan kokonaan lapikuultamaton, mutta kuitenkin paivan peittava, auringon ottava, harmenemistaan harmeneva ja harmentava. Ei linnut laula, ei haltijat hiivi. Se laskeutuu alas, sakenee heraiseksi usvaksi, ei niin sakeaksi, ettei lahimpia nakisi, mutta nakopiiri ei ulotu edemma kuin portinpieleen. Ei kuulukaan mitaan. Suhahtaa joskus kuin siipi--missa? Tulee joku lintu nakyviinkin ja menee--mutta minne? Ei istu puuhun, ei laskeu jarvelle, ei katoa kaukaisuuteen, vaan niinkuin nuoli ammuttuna huopateltan seinasta sisaan ja seinasta ulos, reikaa jattamatta. Harrin kuin kala veden pohjassa, ymparilla sen ontto, ahdas, aina yhta pieni nakopiiri. Aivan painvastoin kuin se lapsuuteni sumuharso, joka liikehti auringon alla, repeili, aukeili ja naytteli aukeamiensa lapi niemia ja saaria ja rantoja ja ulapoita. Tasta ei osaa mihinkaan ulos, tassa ei tee mieli edes haparoida niinkuin pimeassa. Ja kuitenkin pitaisi olla matkalle lahdon aika, ja olisi noustava siivilleen loytaakseen elamansa ja onnensa ja niiden tarkoitusten tien paan. Tama on sita aikaa--ensimaisen ja ainoan ylioppilasvuoden--jolloin olin eksyksissa sinusta, en missaan kosketuksissa kanssasi, jolloin olin kadottanut kaipuunkin sinuun ja kaikkeen, mika oli yhteydessa kanssasi. Johdot entisyyteen, eramaahankin, kaikkein rakkaimpaani ja tutuimpaani, ainoaan ystavaan, olivat katkenneet. Sielta ei kuulu minulle mitaan. Minut oli maaratty siirtymaan muuanne, tehtavani ja tulevaisuuteni ovat muka toisaalla, lukutiella, jollain semmoisella--mutta ei sinnekaan ollut sielun johtolankoja. Sisaani ei tunge mitaan ulkoapain herasumuisen ympyran ahtaasta piirista. En saa sielta mitaan, missa tuntisin tarpeen uudelleen elaa, voidakseni edelleen elaa. Se oli tyhjyyden ja onton kumahtelun aikaa elamassani, silla siina ei ollut mitaan siita, mika siina sitten on ollut tarkoitusta, mika siina on ollut sinua. Siina oli sinua vain sikali, mikali tunsin sinua menettavani, enka laheskaan aina tuntenut edes sitakaan. Olin uskoton kaikelle, mille olin, asken ylos aatteiden ja ihanteiden aurinkoon kimmotessani, lupautunut olemaan uskollinen. Tein melkein aina sita, mista tiesin, ettei olisi pitanyt. Menetin uskot, haaveet, heitin pois aatteet, niinkuin vanhat vaatteet. Menetin mielestani oikeuden haneen, johon olin vaistonnut tulevani yhtymaan, joka kerta kuin tein jotain, jota ei olisi pitanyt. Mutta en siita valittanyt. En valittanyt edes katua. Tapasin silloin talloin paremman itseni, pidin sita hetkisen uteliaana kourassani, mutta kun se pieni lintu sykki ja alkoi lammittaa, kouristin sen kuoliaaksi, paastamatta sita lentoon. Se ei saanut tulla takaisin toiste minua muistuttamaan ja hairitsemaan. Hymahtelin parhaita muistojani, kun ne sittenkin joskus tulivat yllattaen. Nauroin itselleni ja muille lapsellisia tunteitani, kaihoisia kuutamohaaveiluja, ihastumisia ja puhtauden ihanteita. Huumaavin haaveeni oli ollut olla puhdas sille, joka oli tuleva. Mutta mika oikeus kenellakaan on minuun? Mita velvollisuutta minulla on kayda tilille? Jos han joskus kysyy, sen hanelta salaan. Saatoin silmaa rapayttamatta, kun minulle sopi ja etuni vaati, valehdella mita hyvansa, kenelle hyvansa. Ei ole mitaan sitovaa eika velvoittavaa yli sen, mihin ei itse tahdo itseansa velvoittaa. Sen verran olit viela herrani ja mestarini, etta nain ajatellen ja tehden tunsin sinut kieltavani. Olisin voinut pettaa, jollei olisi ollut pelkoa ilmitulemisesta. Taytyyhan maailmassa menestya, mutta ei maailmassa menesty, ellei itse pida itsestaan huolta. Itsekkaisyys ja itsensasailyttamisvaisto on annettu avuksi ja aseeksi. Asuintoverini, vanha ylioppilas sanoi: "Viettele tuo tytto, hullu olet, jollet sita tee--tekee sen kuitenkin toinen"--kai olisin senkin tehnyt, jos olisi ollut tilaisuutta--tein sen ajatuksissani. Tapaan itsessani itsekkyyden, omahyvaisyyden ja sydamettomyyden kuiluja, joihin katselen pyortymatta, hapeamatta, punastumattakaan--silla semmoisiahan ovat muutkin. Se aika minua nyt tympaisee--alkoi muuten tympaista jo piankin, ja siksi kai sita myos niin pian pakenin. Riennan sen yli kuin vetelan suon, joka _on_ rammittava, paastakseen toiselle rannalle. Mista se tuli tama? Siita kai, etta olin heikko ja henkisesti turvaton. Kuljin siina sumussa, ilman johtotahtea, ilman toverillista tukea mistaan --ei mitaan henkiheimolaisuutta kenenkaan kanssa siihen, jota sielu ja sydan tarvitsee. Kaikki oli suunnattu ulkokohtaiseen. Elettiin isanmaallisuuden, suomalaisuuden humussa, puoluekiihkossa, joka repaisi ja innostutti--mutta se oli taistelua, kansalaissotaa, veljesvihaa, sotatilaa--se oli kuin leirielamaa, jossa ei ole aikaa sisaisen elaman arvoille. Juhlapuheinnostusta, kvartettilaulutunnelmaa, joukkohuumausta, ei mitaan yksilollista ylentymista. En saanut itseani varten kiinni mistaan erikoisesta, se oli kaikki ylimalkaista ulkonaista touhua. Ja kaikkein korkealentoisimmatkin juhlat paattyivat juominkeihin ja juomingit laitakaupungille. Ei ollut henkia ilmassa, eivat mitkaan salaperaisyyden siivet suhisseet ymparillani niinkuin ennen tata aikaa, ei nakynyt hyvan haltijan jalkia millaan vitilumella--vuokra-asunnot, kapakat--katupoikaelamaa, oltiinpa sitten "talolla" tai toveripiireissa, teatterissa tai kapakassa ... oli tunnussanana: "Ei saa olla tuntehikas".... "Ei ole elamaa kuoleman jalkeen".... Ja me sanelimme sita runoa, jossa mustalainen laulaa: Enta jalkeen kuoleman? Kukapa sen tietaa, tuskin tutkimistakaan asia tuo sietaa: kuihtuu kukka, kaatuu puu, linnun laulu lakastuu. Niin kay elavitten. Mikas tulee sitten? En loytanyt henkiheimolaisuutta. Tovereita oli, mutta ei ystavia eika yhteisymmartajia. Menen mukana, panen sieluni pohjiaan myoten semmoiseen, joka ei ole minun, ja ihastun siihen, valheellisesti, teennaisesti, vain tempautuen, ja on seuraavana paivana tekokiihkoisuuden kohmelo. Ei ole tama minua, sen tunnen, se on vierasta vieroa. Olihan minulla tahan saakka ollut olevinaan jonkunlainen uskokin, se kaikkein ihmisten yhteinen, kaunis kyllakin ja turvallinen--soudetaan suvisena sunnuntaiaamuna tyynta salmea, ohi pappilan, kirkon rantaan, noustaan sen maelle, tervehditaan juhlavaatteisia tuttavia, pistetaan ystavallista katta, kysytaan kuulumisia, seisotaan katsomassa pappien tuloa lehtikujaa myoten ja heidan vieraitaan hienoja herrasvakia-- kajahtaa urkujen ensi savel--mennaan kirkkoon--istumme ja veisaamme ja kuuntelemme pappia, tiedamme, mita han puhuu, vanhaa ja tuttua, mutta kuuntelemme kuitenkin--mieli ylenee yhteisesta virresta, kay hartaaksi rukouksista ja messuista ja heltyy ripista ja on tyytyvainen vapauttavasta amenesta. Sama jokapyhainen ateria, mutta ateria kuitenkin, jota mieli vaatii viikokseen, ei muista nautittuaan, mutta kaipaa, jos olisi jaanyt ilman. Jota varten taytyy nahda se vaiva ja nakeekin mielellaan, etta lahtee pitkienkin matkojen takaa taipaleelle, samalla tosin muitakin asioita ajaakseen, olemaan yhdessa henkiheimoisten kanssa, sanoakseen toisten kanssa kuinka koneellisesti tahansa: uskon,--yhteinen asia ja yhteinen usko, mika antaa tukea ja turvallisuutta, karsina, aita, jonka sisassa on viihdykastakin--oli minullekin, minka huomaan siita, ettei ollut viihdykasta, kun laumasta haihduin. Oli hyva, miltei huoleton olla, kun tiesi ja uskoi, etta vaikka et omin voiminesi mitaan mahtaisikaan, viimeisessa tiukassa tulee apu, etta on se, joka ei hylkaa eika heita, ei kaikkein kurjinta ja vaivaisinta ja avuttominta ja ansiottomintakaan. Kaikki on sovitettu, kaikki pestaan pois. Ei niin, ettei itseni pitaisi tehda kaikkea voitavaani, ponnistaa viimeisimpanikin, vaan ettei tarvitse joutua epatoivoon, ei pelata lopullisesti sortuvansa, ei jaada oman onnensa nojaan, ei kaatua oman avuttomuutensa ojaan. On kuin vakuutettu seka tapaturmaisen kaatumuksen varalta etta jokapaivaisen lankeemuksen varalta ja iankaikkisen kadotuksen varalta--saaden voimiensa ja varainsa mukaan suorittaa vuotuinen eransa, tietaen, etta pyrkimys ja halukin merkitaan muistiin eika vain saavutus. Mutta kun se ei ole vain armon, vaan myos ansion varassa, niin se ponnistaa pyrkimykseen ja saavutuksiin. Siina yhteisuskossa oli minun hyva olla. Mutta sekin meni minulta siella niinkuin sunnuntaipurjehtijan purje kaatuu kumoon yllattavassa niemen nenan salavihurissa, toverien remussa. Syytin purjetta ja purtta niinkuin pakana epajumalaansa, silloin kun tama ei auta, uhreista huolimatta. "Mika sina olet, ethan kyennytkaan palvojaasi pelastamaan, vaan heitit oman onnensa nojaan?"--ja tapaa itsensa pulikoimassa emapuun paalla. Vanhan lapsuuden uskon viimeiset rippeet karisti tuo toveri, asuintoverini, vanhempi minua, rappiolle joutunut, vippivelkainen, joka ei uskonut mitaan, mutta tiesi kaikki, oli pilkallinen, terava, kaiken arvostelija ja repija, kaiken ivaaja, eniten itsensa. Paha henkeni--ja sittenkin hyva. "Jumalan uskon", puhui han kerran, "omalla tavallani tosin, teoriana, joka tarvitaan selvittamaan yhta ja toista, mutta olkoon menneeksi, etta Jumala on, ylin jarki, ylin johto tai jotain semmoista, mutta ei hanella ole poikaa, jonka muka lahetti maailmaan kuolemaan ihmisten syntien edesta." Uskalsin sentaan, hanen varmuudestaan huolimatta, talla kertaa huomauttaa, etta kun se kuitenkin on raamatussa niin, ja kun raamattu on jumalansanaa--? "Ja sina uskot?" "Totta kai." "No, olkoon sitten, mutta ei raamattukaan anna tukea sille, etta Jeesus oli Jumalan poika. Han oli ihmisen poika, siis ihminen, niinkuin han itsekin sanoo." "Sanoo han itsestaan toisinkin." "Sanoo kylla, luuli, ei ehka tiennyt niin itsekaan, kuvitteli olevansa ja ehka kuolikin siina harhaluulossa, vaikka mina kylla sita suuresti epailen, ettei han sittenkin olisi tullut toisiin ajatuksiin, jos ei ennen, niin ristinpuulla, ylenannettuna, kahden varkaan valiin." Han kavi sita todistamaan, etta Jeesus ei ole jumalanpoika--han toisessa vuoteessa, mina toisessa, oli aamuyo, oli oltu vuosijuhlassa. "Mutta silloinhan menisi kaikki myttyyn, syntisen lunastus, pelastus?" "Vaikka menisikin, minun puolestani menkoon ja on mennytkin--se nyt on eri asia, joka ei kuulu tahan. Mutta ei sen tarvitse menna siihen. Jos sinun on valttamatonta uskoa johonkin itseasi parempaan, ylempaan, valittujen avustajaan, syntisen koiran suosta nostajaan, niin usko Jeesukseen itseasi parempana ihmisena, ihanneihmisena, taydellisimpana, joka on elanyt, koeta jalitella hanta, jos voit--ja onhan niita muitakin: Sokrates, Franciscus Assisi, marttyyrit, historia on taynna niita schutsmanneja--mina en valita. Mene yliopiston kirjastoon ja lainaa ja lue Bibelns lara om Kristus--Rydberg myos todistaa, en muista nyt, kolminaisuudestako vai Kristuksen jumaluudesta--etta kasikirjoitusten jaljentajat ovat lisanneet eraita paikkoja--vississa tarkoituksessa, niinkuin on todistettu." "Todistettu?" "On, usko minua, _siita_ ei ole epailystakaan, etta eraita paikkoja on jalkeenpain lisatty, ensin sulkujen sisaan, sitten viety tekstiin, sitten jatetty sulut pois, sitten alleviivattu ja lopuksi painettu ne paikat lihavalla raamattuun." Han sanoi sen niin varmasti, niinkuin se olisi ollut itsestaan selva vastaanvaittamaton asia, tieteellinen totuus, aikoja sitten ratkaistu. Sitten han haukotteli ja nukkui samassa. Eiko siis olekaan lunastusta, ei pelastusta, ei mitaan apua ulkoapain, ylhaalta pain, tassa kurjuudessa? Eiko ihmisella olisi apua muusta kuin itsestaan, eraasta esimerkista, jota on koetettava noudattaa? Mahdollisuuskin, etta niin voisi olla, huimasi, juuri kuin olin menettanyt yhden tuen, naytin saaneeni toisen.... Ryhdyn siis rakentamaan sille pohjalle. Alan jo huomenna, rupean pyrkimaan ihanne-ihmiseksi, kayn toteuttamaan--semmoinen paatteleminen kay pian silla ialla. Herasi uhmakin. Kaikki voimat kokoon, kaiken heikkouden uhallakin! En ole viela suossa suuta myoten. Uin maihin omin avuin, vaikkei pelastusrengasta ristinpuun korkeudesta minulle heitettaisikaan. Mina yhtakkia luulin omistavani sen voiman, ihmisen oman voiman. Olin ainakin saanut oljenkorren. Miksei toinen ihminen voisi sita mita toinenkin? Han on voinut kuolla, miksen mina voisi elaa. Tuntui kuin minussa sina yona olisi tapahtunut suuri ihmeellinen herays. Tahdoin sanoa sen hanelle heti aamulla, kuulla, mita han ajattelisi. Olin ollut hanen oppilaansa huonossa ja hyvassa. Han nukkuu ja kuorsaa. Herattyaan han on kartyinen, paivan han juoksee rahaa lainaamassa vekseliensa uudistuksiin. Vasta illalla han virkoo kapakassa ja on valmis aatteilemaan. Vaikka pelkaan, etta han tavallisuutensa mukaan pilkkaa, en nyt valita. Han kuuntelee intomielista ihastustani elamani uuteen ohjelmaan. Han yhtakkia ei pilkkaakaan. Katsoo minuun surumielisesti ja saalien. "Tee voitavasi, koeta parastasi, minakin olen koettanut useampaan kertaan silla pohjalla. En koeta enaa--ei ole ollut siitakaan apua. Henki on altis, mutta liha on heikko. Se on ihana paikka raamatussa, ylen ihana ja tosi kuin Jumalan sana. Mutta ehka sina onnistut. Mina en viitsi enaa, olen kaikessa tapauksessa mennytta miesta. Mina kerron sinulle, missa maarin en onnistunut. Koetin viimeksi muutama paiva sitten--jaa, kai se oli pari kolme yota sitten--milloin mina olin viimeksi koko yon poissa ja tulin ihan markana kotiin?" "Lauantaina." "Niinpa niin, sunnuntaita vasten, se sopii. Paadyin lopulta sinne, 'Punaiseen helvettiin', Svean luo. Se on muuten ainoa helvetti, joka on olemassa ja jossa olen ollut ja jonne aina menen--sita toista ei, ikava kylla, ole, siella olisi sielun ainakin lammin olla. Nyt ruumis kuopataan kuin koira ja sielu menee kankaalle ja menkoon--mutta mina olisin ennemmin tahtonut menna mereen, ja johan mina sita varten meninkin sielta jaalle Ursinin kallioiden kohdalta, mihin Groohaaran punainen majakkatuli pilkottaa. Katso, mina olin herannyt siella--hyi!--tyhja kukkaro, tyhja ruumis, tyhja sielu ja paha maku suussa. Oli ihan tyven vastasataneen lumen jalkeen ja paistoi aamuyon kuu. Sirpalesaaren ulkopuolella oli musta meri. Pelastus, vapautus, unhotus! Ei, vaan oma voima, viimeinen ponnistus, nyt mina sen teen, kuolen pois kaikesta suuresti, jalosti, hienosti, naytan itselleni, naytan koko maailmalle, kuolen itse omien syntieni sovitukseksi, kuolen niinkuin roomalainen ammeeseen-- Suomenlahden lainehisin. Rahja! Siita ei tullut mitaan.... Mika epatoivo ja hapea, ettei taaskaan ollut kestanyt, oli antanut jalkansa luiskahtaa, otteensa heltia--ratkaisevimmalla hetkella--ja kun se niin heltii ratkaisevimmalla hetkella, heltii se aina. Tiedatko, miksi mina olen tammoinen? Siksi, ettei minulla elamassani ole ollut ketaan, joka olisi minua rakastanut. Jokaisella pitaa olla elamassa joku, joka hanta rakastaa ja jota han. Solvejg! Lue se kirja. Onko sinulla tulta?" Istuimme Esplanaadin kaiteella, jonne olimme joutuneet, kun ravintola oli suljettu. Han sai tulta ja sytytti. Putoili leppoisasti lunta. "Mina tallustelin lumessa puolipolveen--saakelin raskasta talvipalttoossa ja kohmelossa.--Sinulla, keltanokalla ei ole aavistustakaan siita, mita on rakkaus ja kaipaus"--han on kai noin kuusitoista vuotias--"kaikki, kaikki, mika on ihaninta ja puhtainta, mina menen nyt kuolemaan hanta ajatellen, puhdistaun hanta ajatellen"--han kulkee takaperin niinkuin siella puutarhassa, jossa han hyppeli kaytavalla, kirsikkamarja suussa ja toista minulle tarjoten, houkutellen juoksemaan jalessaan--"semmoista tyttomaista veitikkamaisuutta, niinkuin ne ... voi ihanuutta, voi kauneutta, voi puhtautta sydamen ja sielun! Nain hanet siina edessani jaalla. 'Han kanteloa soitti ja laulun lauleli, han tunteheni voitti ja heltyi syomeni' ... ei han soittanut, vaikka kylla han soittaakin ja laulaa, kuorossa, taalla, han on tyttokoulussa. Mina kiiruhdan, mutta hengastyn enka jaksa edemma kuin Sirpalesaaren paahan. En voi astua askeltakaan paksussa lumessa ja talvipalttoossa ja kohmelossa, taytyy levata, lysahtaa markaan hankeen, en jaksa fyysillisesti ... ja kun olen levannyt, en jaksa psyykillisesti; kammon kuolemaa, vaikkei minulla ole elamasta odotettavana ei niin mitaan. Mina sanoin silloin itselleni tekosyyksi sen, etta huomenna lankee vekseli ja etta kunnon miehen kunnia muka vaatii, etta se on jarjestettava, ennenkuin jarjestaa taman toisen--mutta se oli tietysti tekosyy. Mina en uskalla, minulla ei ole voimaa edes kuolla--lahdin Ursinin kalliolta ja paadyin Sirpalesaareen ... toivon, etta sina paaset pidemmalle, poikani ... mene ja tee toisin ... uusi uskosi sinua auttakoon. Amen. Nyt mennaan kotiin. Onko sinulla markka ... ei, minulla onkin. Ishvoshjik!" Seuraavana paivana mina lahdin--pakenin. Etten joutuisi siella vieraalla maalla omine voimineni hukkaan minakin, koska ei kukaan minuakaan rakasta. Sinahan olit silloin siella, mutta enhan sinusta mitaan tiennyt. Sinahan olit se tytto, joka oli hypellyt hanen edessaan puutarhan polulla. Han ei saanut sinusta voimaa kuollakseen, mina sain sinusta voiman elaakseni-- viela kuolemasikin jalkeen. Tulin tanne eramaahani enka palannut sinne enaa koskaan. Saali, etta meni tama suloinen sunnuntai hukkaan naissa. Kuuluu kirkonkellon loppukumaus. Jumalanpalvelus on paattynyt, kirkkovaki tulee, toiset ajaen, toiset soutaen. * * * * * Puhuimmehan naistakin menneistani joskus. Sina, joka ymmarsit kaiken, et koskaan oikein ymmartanyt, et paassyt perille siita, miksi on tarpeen sellainen auttaja, pelastaja ja tuki. Sina et koskaan ollut semmoista tarvinnut. Olit syntymastasi sita tekoa, etta helahdit heti oman aanesi, niinkuin parhaasta metallista valettu kello--hopeakello. Se kello oli tietamattasi soinut hanenkin, vanhan toveriparan, sarkyneeseen sieluun. Sinulle ei ollut tuottanut mitaan vaivaa olla hyva, jalo ja puhdas, olit terve ja tahraton seka ruumiillisesti etta sielullisesti. Mika ihana ihminen sina siinakin suhteessa olit! Ilman kiusausta korvessa, ilman taistelua, voittamisesi tarvetta tai tappion vaaraa.... Ei mennyt sittenkaan hukkaan tama sunnuntai, saatuani sanoa viela taman. On viela yksi taival, ennenkuin tulen perille, sinne, missa sinun aikasi alkaa. Se on vuosilta ja tapahtumilta pitkakin, mutta elamyksilta lyhyt, silla niita ei oikeastaan ollut kuin yksi ainoa: kaipuu. On kuin ajaisin ja ajaisin, yksin, talotonta taivalta, vaikka ajan paljonkin ohi. Ajan paljon ohi, naen tieni varrella taloja ja kylia, poikkean niihin, olen mukana tapahtumissa ja ihmisten touhuissa. Isa kuolee, saan haltuuni taman talon ja hoidan sita aidin kanssa. Me menestymme, otan osaa kunnallisiin ja kansallisiin. Uurtelen tavallaan uraakin, silla mina naytan heille, etta herrastakin voi tulla talonpoikana mies eika renttu, viela parempi talonpoika kuin talonpoika itse. Minahan taalla yritan, neuvon ja otan alotteita heidankin hyvakseen. Pysyn pystyssa--omin voimin--olen taydellisesti hermojeni ja lihasteni ja janteideni ja tunteitteni herra--tulen helposti toimeen ilman sita vanhaa yhteisuskoa-- saan itsessani aikaan sisaisesti paljoa enemman kuin kukaan muu--katselen saalien heita, jotka hakevat turvansa lunastuksista ja pelastuksista ja semmoisista. Mita lienenkin menettanyt, en ole menehtynyt. Tunkee joskus epaily: kannattaako? en koskaan saa palkkaani, en koskaan kohtaa hanta? Missa mina taalla hanet kohtaisin? Mutta vaikkei han tulisikaan, en tee tata palkan vuoksi, mina sittenkin olen uskollinen; koska en saa olla hanelle, jota minulla ei ole, niin saanhan itselleni, ainoalle, joka minulla on. Eika kuitenkaan mikaan kaikesta tasta kaiu _muistelun_ arvoisena mielessani eika ole taman taipaleenteon oikea sisalto. Sielta tanne saakka soi senaikuisen elaman ainoana johtosavelena se, mika yksinaiselle matkamiehelle: reen alati yksitoikkoinen ritina, tiuku, kulkunen, joka soittaa aina vain samaa aihettaan: kaipuuta, kaipuuta, onnen ikavaa, milloin vahan aanessa nousten, milloin vahan laskien--ylamaet, alamaet, metsatiet, viittatiet niemesta niemeen, varsinkin talottomat taipaleet, loppumattomasti. Enka tieda, mihin matka on paattyva ja milloin, tuskin minnekaan ja milloinkaan. Kaikki muu kuin kuolee, kaipuu yksin elaa, vuodesta vuoteen, aina tyydyttamaton, aina hivuttava, valista jaytavakin, se ainainen yksinaisyys, ystavan ikava, ja toverin ja henkiheimolaisen tarve. Sita elattaa eramaa ja autiot ulapat, niiden avaruus, suuruus, hiljaisuus ja yksinaisyys ja matkojen kaukaisuus. Sita elattaa kolkko viima, paahtaessaan pohjoisesta--tai on tyven ja revontulet palavat. Sita elattaa kuikan huuto yli suurten selkien--kuovi, joka valittaen kutsuu soiden takaa omaansa,--halli, joka ulvoo haikeuttaan peninkulmien paahan, vaaralta vaaralle, toverilleen, jota ei koskaan ole tavannut, vaan jota kuitenkin vaistoo, niinkuin viimeisessa toivottomassa kaihossa, tienneeko itsekaan minka, tai ulvoo sita taivaalle kylmaan kuuhunkin, mihin silla ei ole mitaan mahdollisuutta paasta. Sita elattaa hankia sulattava paiva ja myohaan yohon tippuva raystas-- puro, joka kevatyona soittaa--tai kun kesatuuli kulkee sihisten yli heilimoivan pellon--tai kun kay syysmyrsky ulapalta ja notkistaa vastarannan puut ja lepanlehdet nurin, valkoisen puolen paallepain.... Tai kun on tammoinen ypoyksinainen sunnuntai-ilta ja hanuri kuuluu sillalta ja heillakin tuntuu olevan haikea ikava, vaikka tanssivat. Naista se elaa ja naissa se kasvaa--ja mina odotan ihmetta lumoja luomaan, odotan jotain tulevaksi, vaikka tiedan, ettei tule. Silla minun taytyy, koska se on ainoa, jonka kautta olen kosketuksissa kanssasi. Kun sen joskus kadotan, sita kaipaan--kaipuutani. Se on kuin kytotuli lumen alla suossa, suitsutus tuntemattomalle haltijalle, josta en tieda, onko sita, onneni haltijaa, enaa minulle olemassakaan. Vaan jos se sittenkin olisi? Jos yhtakkia olisit tullut, seisonut tiella odottamassa ja pyytanyt pysahtymaan ja noussut tahan rekeen ja sanonut: "Siinahan olet, loysinpas, saanko seurata?" Sita kuvitellessani:--etta joku etsii minuakin, niinkuin mina hanta--kaihon kulkunen lakkaa soimasta, yollinen viima puhaltamasta, tulee tyven ja sappi kuun ymparilta katoaa. Nakohairiossa joskus tapahtuukin niin, olet tulevinasi, tinarinta tienkaanteessa, kuutamossa, samassa haihtuaksesi kuin vitilumi hangella ... ja jainen kuusi tiepuolessa taas kohisee ja tiuku ja kulkunen yha itkee ja mina istun paa hupussa syrjin viimaan ja viluuni. Ja kuitenkin olit jo--tiedanko kuinka monta kertaa--kulkenut tieni poikki, ohitseni siella, mista pakenin tanne, tietamattani, aavistamattanikaan, etta sinua oli olemassa. En ole voinut ikina ymmartaa, etten sinua jo silloin tavannut. Kuinka ei joka hermo tiedoittanut, etta tulit minua vastaan, kun tulit vastaani joka paiva, monta kertaa paivassa, kulkiessani samaa katua kuin sinakin? Kuinka ei sieluni soinnahtanut sinua, kuinka en erottanut aantasi muiden aanista ja nauruasi muiden naurusta, silmiasi muiden silmista, en kayntiasi, en palmikkoasi, kun tyttoparvi, jossa sinakin kuljit, hulmahti ohi? Kuinka oli henkeni niin epaherkka, kuinka sieluni siihen maarin turto? Eika henkeni sittenkaan ollut epaherkka--eika tuntoni sittenkaan turto.... Muistatko--? Kuulen ensin aanen ja tiedan samassa, etta se on sinun. Naen sitten notkahtavan vartalon ja tiedan, etta se on sinun, ja kun samassa naen kasvosi ja katseesi, alhaalla laiturilla, pyorahtaessasi pain laivaan ja katsahtaessasi ylos kannelle, tiedan kolmannen kerran, etta se olet sina. Seison alakannella avatun laivaportin kohdalla. Koivuilla koristettu juhlalaiva, joka jarvea kiertaen on kulkenut sillasta siltaan, noukkien laulujuhlaan tulijoita, on pysahtynyt taas muutamaan, ja laivan portti avataan. "Vielako me mahdumme, herra kapteeni?" kysyy helea aanesi neitoparven keskesta. Kumartaen ja tehden kadellaan keikailevan liikkeen sielta alas vanha, kohtelias kapteeni vastaa: "_Teille_ taytyy aina olla tilaa minun laivassani, keijukaiset.--Seis!-- Takaisin!--Lankonki alas." Teita on retkikunta nuoria neitoja, kaikki samanvarisissa ja -kuosisissa urheilupuvuissa, kukkia rinnassa, matkasauvat kadessa, selassa pienet reput. Teissa on jotain, joka ei ole takalaista. Ette malta odottaa porraslaudan laskemista, vaan hypahdatte, sina ensimaisena, sillalta suoraan laivaan. Tartut toisella kadellasi kaiteeseen, toisen saan mina ja nostan sinut sisaan. "Kiitos," sanot sina, ehtimatta katsoa auttajaasi.... Sitten sina katsot ja toistat: "Kiitos!" saestaen sita silmayksella, jonka luulen sanovan, etta olit mielellasi antanut minun auttaa, niinkuin se olisi ollut sinulle iloinen yllatys. Sitten riennatte kaikki ylakannelle, josta teita tervehditaan ja huudetaan tulemaan. Kun toinnun, olen tajunnut: elamani ikuinen onni--tai sen ikuinen onnettomuus--on kulkenut ohitseni ... kaikki on ratkaistu, en tieda, miten, olipa miten tahansa, mutta ratkaistu se on ... jos han ei ole se, ei hanta ole eika tule. Tapaan sinut ylakannella laamannin vaen seurassa. Ne ovat ottaneet sinut haltuunsa niinkuin omansa, niinkuin sukulaisensa, nuoret herrat sinuttelevat sinua, kyselevat teilta jalkamatkastanne, siina nauretaan ja ilakoidaan. He, nuo uusmaalaiset keikarit, ovat sulkeneet sinut piiriinsa, kohdellen sinua silla teennaisella, suojelevalla, itserakkaan ivallisella hienostelulla, joka minua heissa aina on tympaissyt, noissa minulle kuin vierasverisissa, herrasrotuisissa, kyomynenissa, piikojensa pitajissa, isansa pojissa, tuon vanhan elostelijan, aina sikariaan imevan, punanenaisen ja -naamaisen, valkoliivisen totisedan. Joka kerta kun tulevat tielleni, mina vavahdan ja vaistan heita kuin metsanelava vierasta hikea. He koettavat olla minulle tuttavallisia, kun joskus tavataan, mutta ovat samalla suojelevaisia, jota en voi sietaa. Olet heidan saarroksessaan, lasket leikkia heidan kanssaan, naurat, olet hilpea, mutta samalla mina mielihyvalla totean, etta olet hienompi ja sivistyneempi kuin he, jotenkuten eristayt ja pidat heita valimatkan paassa. Yhtakkia sina siella kaannyt, niinkuin etsisit jotakin, naet minut, saat hamillisen ja samalla iloisen ilmeen, ja virkat jotakin laamannin tadille. Han on ainoa siina perheessa, jota siedan, hieno, vanha rouva, aidin ystava, salaisesti herannyt, joka valista tulee meille puhumaan huoliaan. Han viittaa minut esiin ja esittelee meidat, laamannin herrojen vaistyessa silmiaan siristaen ja antaessa hitaasti tilaa minulle, kotikutotakille. Sina astut heidan piiristaan ja ojennat minulle katesi. Kasvoillesi leimahtaa elava, herkan sielun valiton valahdys, joka nayttaa ilmaisevan herttaista hyvaa sydanta ja pohjatonta, kirkasta hyvantahtoisuutta ja koruttomuutta, ujoa ja samalla avonaista ja iloista mielta--heijastaen sen pohjaa samalla kuin pintaa niinkuin kirkas lapikuultava poreileva lahde. Ethan osannut etka tahtonut koskaan salata etka peittaa mitaan etka olla muuta, kuin mita olit--tiesin aina, mita ajattelit ja tunsit--joka teki olon kanssasi turvalliseksi ja suhteemme suoraksi. "Olemme oikeastaan vanhat tutut", sina sanot, ja katesi ote on luottava ja luja niinkuin toverin. "Missa herrasvaki on tutustunut?" kysyy joku herroista. "Minulla oli ilo auttaa neitia laivaan", mina sanon. "Olen tuntenut teidat jo kauan sitten--te ette tietysti muista etteka voikaan?" Ja sina kerrot nauraen, punastuen, mutta siita valittamatta, luontevasti ja avomielisesti, kuinka olin harva se paiva tullut teidan koulutyttoparveanne vastaan Bulevardinkadulla. Olitte "ihastuneita" kotikutosarkaiseen ja naapukkalakkiseen. "Siis vanha flamma--onnittelemme!" "Te punastutte molemmat!" Ja he jatkoivat tahan tapaan, joka minulle aina on ollut sanomattoman vastenmielista ja epasivistynytta. Sina et nayttanyt valittavan, vaan sanoit hilpeasti: "Tiesimme, missa asuittekin ja kenen kanssa." Mainitsit vanhan asuntotoverini nimen--sinako siis olit se hanen kirsikkatyttonsa? Kerroit hanen olevan siella maalla, kansakoulunopettajana, naimisissa eraan kunnon talonpoikaistyton kanssa, jonka olitte hanelle toimittaneet ja joka oli tehnyt hanesta miehen. Kuulin kaiken tuon, mutta koko ajan mina vain ajattelin tata yhta: han on nahnyt minut, vaikka mina en ole nahnyt hanta, han tunsi minut ja han tahtoi tutustua minuun uudelleen, ja sen kaiken han sanoo noiden kuullen. Kapteeni tuli samassa, saatuaan laivansa kayntiin, pyytamaan, etta sina olisit niin erinomaisen ystavallinen ja herttainen, etta antaisit juhlayleison kuulla kuorosi ihanaa laulua. Sina suostuit koreilematta. Asetuitte perimmalle kannelle pyorylaan hulmuavan lipun alle koivujen keskeen. Lauloit itse mukana. Kuorosi naytti tulkitsevan vain sita, mika silla oli sinua. Tyttosi olivat kuin toisintoja sinusta, niinkuin kamarineidot prinsessastaan, kasvojen ilmekin sama kuin sinulla. Olin kai kuvitellut itselleni ulkomuotoasi ja olentoasi jonkinlaiseksi kaikkina naina kaipuuni vuosina. Koettaessani nyt saada esille kuvaa, jonka mahdollisesti olin luonut sinusta itselleni ennen tata tapaamista, en saa esille pienintakaan piirretta, joka olisi toinen kuin se, mika siina silmanrapayksessa, kun kuulin aanesi ja nain vartalosi ja kohtasin kasvojesi ilmeen, painui mieleeni olevaksi ja olleeksi. Sinua ymparoi siina viilea tuuli ja paivanpaiste ja siniset laineet ja liehuvat liput ja juhannuskoivut kannella. Terve vari, kylma hipia, mutta silma tumma ja lammin ja hymy monivaihteinen, silman ymparys herkka-- paavaikutus raikkaus ja pirteys ja luontevuus ja hempeys. Laulunne loputtua katettiin teille kahvipoyta kannelle, ne ottivat, laamannin vaet ja kapteeni ja muut herrasvaet, teidat haltuunsa ja sulkivat piiriinsa. Mina istuin syrjassa toisella puolella kannen, josta voin sinut nahda. Olit mukana, mutta kuitenkin niin, kuin et olisi ollut oikein kotonasi, omassa heimossasi, niinkuin olisi katseesi joskus etsinyt jotain, kurkottautunut toiselle puolelle jonkun esteen yli, kuuntelit, mita sanottiin, mutta hajamielisesti, ja kysyit uudestaan. Ja minulle riitti onni, niinkuin monesti ennen, nahda ja kuulla ja koota itseeni kaukaa. Olit omani, niinkuin laulajatar tai nayttelijatar on, hanen omalla ottamallaan oikeudella, sen, joka hanta enin ihailee ja parhaiten ymmartaa. Vaatimatta hanta erikoiseksi omakseen han ottaa kaiken, minka se muillekin antaa, mutta han luulee ottavansa ja omistavansa samalla joukon erikoisuuksia ja hienouksia, joita muut eivat muka huomaa. Aloin omistaa sinun kaiken kansan kauniistasi sen, mika mielestani kuului vain minulle ja minka mina, vain mina, kykenin ottamaan ja olin oikeutettu saamaan: erikoisen vivahduksen aanessa, varahdyksen huulilla, paan ja palmikon viivan, tavan, milla veit kupin huulillesi ja nielit--lopulta kaiken, niin ettei sinussa sittenkaan ollut mitaan, mika olisi voinut olla muiden. Kun vaikutit minuun niin erikoisesti, niin voimakkaasti, et voinut olla toisen, sinun taytyi olla vain minun ja minua varten. Et voinut olla tarkoitettu muille kuin minulle, ei mikaan voinut olla olemassa sinussa ilman minua. Mina olin kuin sen olemassaolon ehto ja edellytys. "Et muille neito nuori, vaan minulle neito nuori!" Sinussa oli minulle jotain synnynnaista, salaperaista sukulaisuutta, omaa pyhittamaani ja itselleni vuosien kaipauksella vihkimaani, ansaitsemaani etuoikeutettua. Olit minun siksi, etta minulle sovit paremmin kuin kenellekaan. Noilla toisilla tuossa ei ollut aavistustakaan oikeasta sinusta. Olit heille luultavasti vain yleensa soma tytto. Olit pian omani _niin,_ etta _otin_ sinut tuosta, vein sinut taalta oman ottamiseni oikeudella, sijoitin kotiini, tulevaan elamaani, nahden sinut salamannopein elamyksin kulkemassa pihapolulla reippaana emantana, kantamassa lasta keveasti ja vaivattomasti tukevilla kasivarsillasi, vaimona, aitina heti samalla kuin morsiamena. Ohjelmoin siina koko tulevan elamamme onnen. En tiennyt viela edes, kuka oikein olit, en edes, mika oli etunimesi. Ystavallinen, herkkavaistoinen laamannin tati yhtakkia istui vieressani ja kehoitti liittymaan seuraan, hanen tuolinsa oli vapaa; mutta kun mina kiitin ja tein tilaa sivullani, han jai ja alkoi kertoa sinusta. Olet orpotytto, setasi, tuomarin tadin veljen, kasvatti, olet suorittanut kokeet jatko-opistossa ja myos seminaarissa, silla aiot opettajaksi, joka ala sinua miellyttaa, koska rakastat kansaa ja tahdot uhrata elamasi sen valistamiseksi--jollet sita ennen joudu naimisiin, niinkuin on hyvin luultavaa. "Aini on niita tyttoja, jotka ennen tai myohemmin menevat naimisiin ja parasta se onkin; sillakin alalla heita viela tarvitaan, vaikka voihan olla hyva, etta he sita ennen harrastavat muutakin. Han on aitityyppi, meidan pikkutytot olivat aivan rakastuneita haneen, niinkuin kaikki muutkin. Pappa ja pojat ovat miltei mustasukkaisia toisilleen. Pojat, jotka niin usein riitelevat, ovat olleet kuin enkeleita keskenaan." "Han on kovin hauska ja miellyttava tytto, ja kovin musikaalinen", jatkoi han.... Meilla oli tavattoman hauska ... ne saivat aikaan sekakuoron ja lauloivat saarissa ja jarvella. Meilla oli aivan juhlaviikko. Minua han oikein hemmoitteli--en ole, jumala paratkoon, semmoisella juuri pilattu. Toivon, ettet ymmarra minua vaarin. Mutta kuinka aitisi jaksaa? No, nyt sielta nakyy kaupunki. Laamannin tadin puhuessa ja sinua katellessa sina olit koko ajan ollut hymyily-yhteydessa hanen kanssaan ja siita oli kuin pirahtanut jotain minullekin. Lahestyttaessa kaupunkia sina jouduit liukumaan minusta ja tama kosketus hammentyi.... En kayttanyt lyhytta tilaisuutta paastakseni puhelemaan kanssasi. Seisoit hetken yksin katsellen kaupunkia, jossa liehui juhlalippuja kaikilla katoilla sita ymparoivien kukkulain tummaa taustaa vastaan, ja rannassa kiilsi vastamaalattuja laivoja ja parveili heleapukuista juhlayleisoa, juhlamerkit rinnassa, ja nuoria ylioppilaita marsalkkanauhoissa. Sinulla oli kasvoillasi ihastunut, miltei haltioitunut ilme. Sitten katsahdit taaksesi laivaan ikaankuin hakien jotakin, jolle olisit tahtonut sanoa jotain, mutta katseemme eivat osuneet yhteen ja samassa olivat laamannin herrat taas takanasi tarjoutuen kantamaan tavaroitasi. Heilla oli tuttavia rannalla vastassa ja he veivat sinut mukanaan. Emmehan saaneet koko juhlan aikana paljoakaan tavata emmeka vaihtaa montakaan sanaa. Mutta mina luulen, etta sina tiesit minusta niinkuin minakin sinusta. En kadota sinua nakyvistani. Asut samassa talossa puistotorin varrella, missa laulajatar silloin ennen, ja tulet samaan ikkunaan kiittamaan serenaadista, jonka ylioppilaat--kai laamannin herrojen toimesta--panevat toimeen sinulle ja kuorollesi. Teilla on juhlassa suuri menestys. Seurailen sinua juhlakentalle ja laulajaisiin ja kaikkialle--kaukaa. En paase kosketuksiin kanssasi enka erikoisemmin koetakaan. On kuin tahtoisin viela olla kiinni kaipuussani, pyrkimatta sen tyydyttamiseen. Valista on, niinkuin en hennoisi viela sijoittaa sita mihinkaan oleelliseen. Etsin kylla tilaisuutta, mutta en sita valmista, vaan jatan sen tavoittamisen sattuman varaan. Olen yha edelleen selvilla siita, etta kohtaloni on ratkaistu:--joko--taikka ... kaikki--tai ei mitaan ... kolmatta ei ole.-- Mutta on kuin olisi arvan onnistumisen taikana, etten itse saa ryhtya sita vetamaan enka ratkaisua kiirehtimaan. Hedelman pitaa pudota puusta omasta painostaan minun sita ravistamatta. Sinunkin pitaa kaivata ja tulla, ainakin puolitiehen, minua vastaan, sinunkin on astuttava askeleesi. Koska juhlakentalla ja muuallakin menet muiden luo, mikset tulisi minunkin luokseni, jos sinulla siihen olisi tarve? Olethan tietystikin huomannut, etta seurailen sinua kaikkialle. Tiedat jo, mika on tarpeen, voidaksesi ottaa jonkun kehoittavan askelen, vuorostasi sinakin. Ja mina odotan ja toivon sita. On kaikkien kuorojen huviretki laivalla. Varaan jo ajoissa itselleni paikan, istun ja odotan, taalla varmaankin olen saava paremman tilaisuuden tavata sinut kuin juhlakentalla, jossa aina olet mukana jossain ohjelmassa tai omaistesi ja ihailijoittesi ymparoimana. Laiva on jo taynna vakea ja lahtovalmiina, mutta sinua ja kuoroasi ei nay. Odotan niin kauan, etten enaa voi poistua. Siita tulee ikava retki minulle valinpitamattomien tuttavien seurassa, minun taytyy kuulla lakkaamatonta laulua, joka minua tympaisee, kun sinun kuorosi ei ole mukana, ja laulujen valissa iankaikkisia, isanmaallisia puheita, jotka pyrkivat lentoon, mutta eivat paase, rapyttavat vimmatusti, mutta eivat osaa nousta. Eivat muutkaan niita kuuntele, vaikka huutavat elakoota ja taputtavat kasiaan niiden loputtua kiitokseksi siita, etta vihdoinkin loppuivat--alkaakseen uudelleen. Kun vihdoin viimein olimme kaantyneet ja olimme lahestymassa kaupunkia, tuli sielta vastaan toinen laiva, menossa etelaan, taynna juhlakansaa, joiden joukossa, laivan sivuuttaessa toisensa, nain kuorosi sen kannella. Tietysti sinakin olet siella. Olen nakevinani sinut, mutta sina et nae minua. Heilutat liinaa, niinkuin et oikein tietaisi kenelle, ikaankuin haparoiden, toiselta rannalta, ainoastaan olemassa oloasi ilmaisten-- kuvittelin, etta heilutit minulle, vaikken uskonutkaan. Mitapa sina minusta, mitapa minusta kukaan? Naissa juhlissa on minusta yhtakkia jotain teennaista ja kieroa ja vaillinaista. Ne ovat olevinaan kansanvalistusjuhlia. Keta taalla on? Herrasvakea enimmakseen, tuskin yhtaan talonpoikaa, ei ainoatakaan tyomiesta ottamassa osaa. Suomen suuret salot eivat ota niihin osaa. Ei nailla tallaisilla Suomen kansan pohjakerroksia valisteta ja herateta eika niiden henkea ravita. Korpien katkoihin olisi mentava puhumaan ja soittamaan, kylasta kylaan, torpasta torppaan, koyhan kansan trubaduurina, niille, jotka eivat tieda, etta heillekin on jatetty kantelo jalelle. Jos minulla olisi ollut se pikkukuoro, olisin tiennyt, minne sen kanssa menna, en olisi tullut tanne, en mennyt laamannin herrojen huviksi heidan saariinsa soittamaan.... Mina siis saan puskea yksin sitakin turvettani, tasta lahtien niinkuin tahankin asti. Tunnen saavani siihen uutta sisua ja uutta kiristavaa voimaa. Ollappa minulla toveri, ollappa meita kaksi! Mina jo paatan: tahdon saada sen selvaksi hanelle, joka meni minulle hyvastia heittamatta, lahden hanen jalkeensa sinne etelaan talla samalla laivalla, joka ilmoittaa lahtevansa tunnin kuluttua. Menen sinne sen vanhan toverini luo, sielta jollain tekosyylla sinun luoksesi, haen sinut kasiini vaikka maailman aarista.... Siirryin tietysti sittenkin omaan laivaan, joka sekin lahti tunnin kuluttua. Voitin itseni--muka. Silla oliko se nyt sittenkaan mikaan voitto? Eiko olisi ollut suurempi voitto voittaa itsensa toisapain, ottaa kerrankin kohtalonsa omiin kasiinsa eika antaa sen aina johtaa? Koska kuitenkin olin varma, peruuttamattoman varma, nyt sinun mentyasi, etta olit se ainoa ja oikea. Kiduin kylman yon kippurassa laivan kannelle, pelastusvyo paani alla. Kavelin raskaan taipaleen laivarannasta kotiin. Miksi sittenkin olin ollut niin saamaton, miksen sittenkaan tarttunut onneni ohjiin? Siksiko, ettei niin pitanytkaan, koska niihin on kenenkaan itsensa turha tarttua, turha koettaakaan temmata niita itselleen ja pakottaa omaan puoleensa sita, minka on mentava toisaanne? Ovat luulleet sen voivansa, maailman valtiaat. Ovat olleet olevinaan ohjissa. Olivatkin kohtalotarten ruoskan alla ja sen alla huohottivat, huohottivat ja sen alle naantyivat. Ei kukaan ole oman onnensa seppa, viela vahemman muiden. Ainoa, jolla voi tehda tyhjaksi riippuvaisuuden tehon, on: ei ohjata, ei uhmata, vaan kyyristya ja kestaa. Minulle yritti tulla tama taytymykseen tyytymisen mieli, mutta mina tyonsin sen silloin viela ovesta takaisin. Kapinoin tietamatta mita vastaan.... Menisinko sittenkin sinne etelaan? Mutta mina puskin pohjoista kohti, minun taytyi saada jostain itselleni turvaa, ja mina painoin eramaahani ja eramaani taa niinkuin ennen. Viimeinen erotaival alkaa. Olin pannut hanta varten, kuviteltuani ja kaivattuani varten, taalla uuteen kuntoon vanhat huoneet ja liittanyt vanhoihin uusia, olin muokannut hanta varten maat, raivannut uutispeltoa, ojittanut suota, kyntanyt vaot ja kylvanyt hanelle niihin. Hanta varten kalkkoi kirves hirsimetsassa, soljui auringossa valkkavalla talvisella tiella rakennuspuu pihaan, sinkoili lastu uuden kesaaitan salvoksella maaliskuun auringossa kuin koskessa vesipisarain parsky. Han oli tulevinaan valipalaa tuomaan, nousevinaan telineille, piiluni iskeytyi levahtamaan hirren paahan ja mina istuin hirrelle ja minulle ojentui hoyryava juoma ja vastaleivottu lamponen, han viipyi ja ihasteli tyoaloja, suunnitellen apuna, miten tama ja miten tuo--han lahti omiin askareihinsa, notkahdellen, hyrahdellen ja kerta viela jalelleen katsahtaen ja haipyi-- mutta ei kadonnut. Oli taalla, vaikkei ollut, mutta oli tuleva kerran. Mina hanta varten rakentelin ja laittelin, se elamani ainoana tarkoituksena ja se tarkoitus ainoana ilona. Veistelin talvella soutuveneen, sivelin siihen ruskean tervan toukokuun paahteessa, lounastuulen liehtoessa kesaa, tein sille telat uuden uimahuoneen viereen--sorvasin talvipuhteella rukin sijansa katsojaa odottamaan, hoylasin sukset, raudoitin kahden istuttavan reen ja kahden ajettavat rattaat--oli kasvatettu kotivarsasta nuorikolle nimikkovirkkukin. Oli tullut hyvat vuodet, pelto tyonsi ruista kuin kaislaa, kaikki onnistui, han oli se hyva haltija, joka hoiti taloa, hanta itseaan ei nakynyt, vaan jalet nakyi muuallakin kuin vitilumella ja rannan hiekassa, se sai minulta uhriksi parhaan, mita minulla on: ainaiset ajatukseni ja lupaukseni, eika muuta vaatinut, siihen tyytyi. Oli kysyvinaan, oli kaskevinaan kertomaan ja sai tietaa elamani aikaisimmatkin ilot, hilpeimmat muistoni--kun istuin yksin ehtoisin puutarhassa koivun alla ja kun iltarusko riutui ja lehmisavu halaili peltoa ja iltausva niittya ja ojensivat toisilleen katta aidan nurkassa pihlajan yli. Tiesin, etta han tulee ja ottaa iloiten vastaan, minka mina iloiten annan, en tieda, milloin, han voi tulla milloin hyvansa, siksi taytyy taman kaiken aina lamppuna palaa--kukkakimppu kuvan alla olkoon aina valmis ja aina tuores, joka aamu sama ja joka aamu uusi, jossa on kaikki kukkaset kevaiselta niitylta, kaikki toivot tulevasta ja kaikki muistot menneesta: hanelle pyhitetyt lapsen nayt, pojan haaveet, oudot linnut, ruskea elukka tuossa hernemaassa, valkoiset tytot ja punaiset, Taaton Tati, Satu-Anni, Kenoveeva ja kesy hirvi, Johanna, kurjet ja joutsenet--ja etta olen saanut takaisin vanhat ihanteet ja omistanut uusia, ollut itselleni uskollinen--ja kuinka mielestani niiden kera kohosin ja kirkastuin, ylenin ansiokkaaksi ja arvokkaaksi sille, jota palvelen--nuorukaisen lupaukset ja saavutukset, taistelut ja voitot--kaikki nama tapaukset ja ajatukset ja tunteet soiden sanoina, kerran sinulle kerrottavina. On nyt, niinkuin olisin kautta elamani valmistellut ja pyhitellyt ne kaikki kuin haalahjaksi, tervetuliaisiksi uuteen kotiin: iloisimmat ja ihanimmat ja onnellisimmat elamykseni kaikesta, mita minulla siihen saakka oli ollut. Aitivanha on aavistanut aherrusteni salaisen tarkoituksen, arvannut tarmoni ja tyoiloni syyn, sen herkkaan korvaan on kai kuulunut jannittyneen tyojousen hermon varina, ja han sanoo istuessamme viikon viimeisena iltana uuden aitan kynnyksella, minulla kadessa sen avain, jonka mina, viilattuani sen lehden ja sita pajan jalelta sirosteltuani, olin pudottanut hanen helmaansa, sanoo:--"Olisi jo aika ripustaaksesi aittasi avain nuorikon vyolle."--"Ei ole viela sattunut sopivata."-- "Pitaisi katsoaksesi, olisi jo aika tuodaksesi."--"Olettehan taalla te, aiti."--"Pian minusta aika jattaa"--ja han alkaa taas esitella omia ajattelemiaan.--"Kun eivat minun kelvanne, etsinet itse", huokaa, kun vaikenen.--"Mistapa mina heita?"--"Menet juhlille, siella heita karkeloinee kassapaita sinullekin."--"Jollei joskus lentaisi lintu raystaan alle minun liikkumattanikin?"--"Ei tule sekaan lintu liikkumatta."--"Tuleehan tiainen ja paasky, heraan paivana kesaisena ja siina se sirittaa." Mutta laittoi aiti kuitenkin evaat ja lahdin--hanelle mieliksi, lienee ollut aavistukset itsellanikin. Kavi, niinkuin kavi. En voi enaa jaada tanne, missa kaikki liiaksi muistuttaa sinua--joka olit taalla ollut, vaikket ollutkaan ollut--niinkuin muistutti tuonnoin, tanne haudaltasi palattuani, ennenkuin taas tulit takaisin. Tulet joka paikasta kummitellen vastaani, et enaa toivottuna haaveena, vaan menetetyn aaveena. En kuule enaa aanta, vaan aanen katoavan kaiun. Ei kukaan enaa voi asettua siihen, missa sina olit. On autiota, sisallotonta, on kaynyt kulo, ei pala enaa aarnituli katketyn aarteen ylla. Kavaisit pesassa, hylkasit sen, pyrahdit pois eika kukaan toinen ole ottava sita haltuunsa. Ei ole taalla sijaa enaa entiselle kaipuullekaan, veit senkin viihdytykseni mennessasi, otit senkin, ja omasihan olikin. Ei ole siitakaan enaa, tarkoituksettomasta, toivottomasta, itseansa jaytavasta ikavasta. Minun taytyy siis taalta pois, autiosta ja tyhjasta talosta, itse aution ja tyhjan. Minne, en tieda. Jonnekin toisaanne kuin mista tulin. Anti-koirani, aina samaniminen, tyttaren tyttaren tytar, tietaa, on ollut vastassa laivarannassa, on kieppunut koko paivan kintereillani, mielitellyt, viekoitellut--juoksee rantaverajalle ja kutsuu, kulettelee kalakonttia pitkin pihaa, retuuttaa sen rantaan, kiertaa hantaa verkkovajan ovella, vakiutuu viimein uuden veneen kokkaan ja ulvoo--ensin ikavasta, kun en tule enka valita, sitten ilosta, kun tulen ja alan vaantaa hankavitsaa--tietaa kaiken, ymmartaa kaiken, jonkun vaeltavan ihmishengen katko. Aitivanha kysyy puutarhan portilla: "Menetko minne?" "En tieda niin tarkoin." "Jos menet koskille kalaan, ota ruissakki myllyyn." "Se sopii ..." ... silla miksen menisi koskille yhta hyvin kuin minne muuannekin. "Ja ela tulekaan ilman lohia ja suuria sayneita--ota astia ja anna myllarin Johannan suolata, tulee pian heinanteko ja sarpimen tarve vaelle. Kai otat verkkosi ja onkivehkeesikin?" Aiti tietaa, mista poikansa mieli aina viihtyy. Aiti on nahnyt mielen mustaksi ja aavistellee syynkin: jos lieneekin juhlilla jotain etsinyt, ei ole loytanyt. Ei tieda muuta, mutta ei utele, ei aiti koskaan utele. Tahtoisi parasta ainoalleen, viimeiselleen--kuolivat nuorina toiset. Aidilta ne vietiin, hanelta vietiin kaikki, minulta ei. Aiti eli heissa, mina aina omissani. Lienenko muistanut lohduttaakaan silloin, kun olisi pitanyt. Aiti katkee omat huolensa, kuta suuremmat sita tarkemmin. Ei osaa nauraa, mutta ei myoskaan itkea, ei ainakaan muiden nahden, aina tasainen, aina tyyni, yolla vain joskus kuuluu seinan takana valvovan hiljainen huokaus, silloin surree, minka surree, aamulla on taas ensimaisena tyoauransa kuressa. Ei han muistojaan pakene eika aaveitaan pelkaa. Havettaa itseani naiden omien huolieni haudonta ja pettymysteni paisutus ja oman onneni ikavan hemmottelu--enka sittenkaan voi olla sita tekematta. Laittoi aiti taas evaat, lahden hanelle mieliksi, lienee ollut jotkut aavistukset itsellanikin. "Varaja kivia koskissa--ja sano terveisia Johannalle--tassa on vahan viemisia sen lapsille." Kaikki han muistaa, sydan omasta tyhja, tayttaa sen toisilla, Lahdenko?-- mutta onhan kuitenkin mentava myllyyn. Kun astun veneeseen, on kuin lahtisin pakoon, niinkuin pelkuri. Mutta kun tartun airoon, tulee taas tarve ponnistaa pois poistumisen vuoksi. Aiti on aiti ja mina olen mina, kumpikin hoitakoon itse huolensa, han tehkoon sen omalla tavallaan, mina teen omallani. Ja mina soudan suuria tyynia selkia, eika kuulu muuta kuin kaakkurin huuto ilmassa. Tulen laajaan virran suuhun ja ylhaalla airo sipaisee nuokkuvia ruohoja ja kumoo kaislikoita, sakeita kuin hankia, kun soudan harhaan. Vetelen virtoja ja vuolaita suvantoja, joiden rannoilla nukkuu suuria taloja ayrailla ja kuvastuu taivasta vastaan kaivonvintteja. Virran suu kapenee ja tulee ne suuret luhtaniityt ja niiden lukemattomat ladot aina etaiseen, matalaan metsanrantaan saakka, minka takana ovat ne suuret kurkisuot, joilta kuuluu auringon noustessa silloin talloin pitkia parahduksia. Aamuaurinko vetaa kylmaa kultaansa soitten yli nakyvalle eramaan vaaralle. Sen alla on se koski, mihin pyrin. Raukaisee, haukkaan evaita. Mita mina oikein sinne? Keta mina pakenen? Maksaako vaivan? Enko ole raukka? Siinahan on ruissakki, niin--sita vartenhan mina. Korven reuna lahenee, veden kulku kiihtyy, joki laajenee matalaksi sahiksi, jossa vesi varajaa kuin tuulen virin alla aina samassa paikassa, ei murru, joskus vain jossain kulahtaa kuin nielevan kurkku. Lahden taas. Avartuu eteen suvanto, koommin kuin pieni jarvi, kalasauna rannan kaarteessa suuren kuusen alla. Olisi siina erakolle maja, mutta kauemma kaipaa mieli. Vedet kapenevat taas ja niiden vauhti kiihtyy, vesi mustaa kuin Tuonelan joessa, rannoilla juuriltaan suistuneita honkia, ja alas ui vaahtopalloja, poyheita kuin kuontaloita, kosken irti tempomia ja sen sotkemia. Soudan ja soudan, sauvon ja sauvon. Paiva kallistuu iltaan, hyttyset hurisee, lohi silloin talloin loiskahtaa ilmaan. Anti-koira istuu kaiken aikaa peratuhdolla, vainuten vesille ja vainuten maihin, tuon tuostakin vilkaisten minuun:--Siinahan taas hyppasi lohi, mikset sina ongi?... Tuolla ui sorsa poikineen, mikset sina ammu?... Tuolla tuoksuu metsopoikue karpalomattaan kupeessa--etko nae-- miksemme mene maihin?... Mika sinua vaivaa? Tiedan, mutta onhan tassa tarkeampiakin. Vai olet nyt taas silla paalla? Ja se haukkuu kiihkeasti. "En ole millaan paalla. En pysahdy, en ammu, en ongi, koska minun taytyy toisille perille."--"Mille perille?"--"Mille perille tahansa!" Vaahtokuontaloita viilettaa yha tiheammin alas, kuta ylemma tulen. Rannat kohoaa, vayla kiristyy, koskitaival alkaa. On kaytava sauvoimeen kasiksi, on oteltava ase kadessa veneenalaisten eramaan vesien voimaa vastaan. On saatava nama rukiit myllyyn, vahat muusta! On saatava rukiit myllyyn ja sarvinta aitivanhan heinavaelle, vahat muusta--onhan juuri sita varten lahdetty. Ela vilkuta siella suvannon lehtosaaressa rantapuiden valissa enaa sina, ei ole aikaa, et ole kuitenkaan sina, ja nakyja en tahdo enaa nahda. Tama on eroretken viimeinen taival, ole siella, minne jait. Ei ole nyt aika kuvittelujen ja kaipuun. On aika puskea hyrskysta hyrskyyn, sauvoimen ponnistaa pohjasta ja sysata suoraan kokka, kun koski kampeaa ja virta painaa vinoon. Tama sinun veneesihan nousee nivasta nivaan kuin linnunpoika rapyloin ja siivin. Nousee, kun taytyy--ja vaikkei olekaan muuta turvaa kuin oma itseni, niin ei ole, elkoonka tulko. Jottako nousisit, pursi, paremmin, jos meita olisi kaksi, jos toinen perassa, toinen kokassa, toinen pidellen, kun toinen vaihtaa sauvointa ja tyontaa? Nousen yksinkin--mista sina tiedat, etta kavisi muka paremmin kaksin? Yksin olen, itse ainoa omani. Sina menit sinne, mina menen tanne. Sauvon vastedes elamani niinkuin nyt taman kosken. Suoriun siita, niinkuin tasta. Se on siina, miten vihaisesti sauvoin ponnistaa pohjasta, siina, miten painan ja painin. Ottelemme siis, sina elamanikin vastavirta, sina kohtalonikin kinahmi. Vaikka olkoonkin joka otteessasi uusi yllatys--mina voitan. Nyt tiedan, mita varten tanne tulin.--Mutta kenen tassa voitan? Sinutko? Sinunko kanssa nyt taistelen? Sinuunko kiukkuani pusken? Mita varten? Siinahan onkin jo suvanto ja voitto ja lepo! Siina on leppoisa, silea suvanto, jota vene viiltaa, niinkuin sita nyt tyontaisivat samat voimat ylos, jotka asken painoivat sita alas, viimeisella vimmallaan. Olen saanut itselleni niiden voiman. Mitako varten taistelen kanssasi? Sinunko uhallasi olen tassa, sinuako uhmaten? Syytinko asken sinua? Mista? Eihan ole linnun syy, etta sattuu lentamaan tien poikki, jota mina satun kulkemaan, eika pysahdy, enka mina hanta sentahden saa. Kuitenkin kaikitenkin--kosket on valilla ja virrat ja suunnattomat selat ja mahdottoman avarat maat, talottomat taipaleet. Ei mitaan tietoa toisella toisesta, eika tarvitse ollakaan. Eroko? Kaikenko ero? Ihanko uusi taival edessa? Ettako elaman onni ei ollutkaan siella, mista sita kaiken elamani ensin vaistosin ja sitten tietoisesti etsin? Eipa siis ollut. Kun ei ollut, niin ei ollut. Taas on tyynta vetta, rannat nousee, aukee lampi, sitten virta, sitten pienia jarvia ja soilahteleva pitka suvanto--ja siina se nyt sitten taas on--kahden vaaran puristuksessa putous, jossa keltainen vaahto kaatuu kalliopaaden yli. Putouksen vieressa on pienoinen mylly, ratas parskyttaen vetta mustaan markaan seinaan. Ylempana myllarin tupa ja kiviaidan ymparoimat pellot. Takana on lehtoinen vaaran rinne, ylinna avopaa kallio--joita kaikkia, putouksesta alhaalta vaaran laelle ylos, hehkuttaa ilta-auringon viimeinen ilotuli. Tulee aina mieleen, tanne naita vesia sauvoessani: Kas, mika majatalo Tuonen tumman joen partaalla --sitako varten, etta vasahtanyt sielu saisi yopya matkallaan ikuisuuden ylavesiin, alkulahteelle, missa se sitten lieneekin, ehka sokeana hetteen silmana jossain hiekkaharjujen tai honkanummien umpisuossa--tuo tuli ensi kerran mieleeni, tuli joka kerta ja nyt taas, verkalleen huovatessani pera edella, peratuhdolla Anti, punertaen sekin, illan hohteessa, itsekin punainen. Anti haukahtaa. Vene viilettelee suvantoa alas, aiti perassa, myllarin emanta, entinen Repolan Johanna, lapsineen, yksi tytto kokassa soutaen, kaksi keskituhdolla, yksi kokkakaarella istuen. Tuntee tulijan ja huudahtaa: "Voi minun paiviani--kun en ollut tunteakaan uutta venetta--oltiin menossa saunan lammitessa vastaksien taittoon--ka, soutakaahan, tytot!" Virta kantaa heidat ohi, ennenkuin ehtivat tarttua airoihin. Han huutaa minulle, etta soutaisin uuteen valkamaan niityn alle, missa on verkkovaja ja nakyy virepuut, siina on parempi laskea maihin. Olen maissa ennen kuin he ja joudun kokastamaan heidan venettaan, josta pipanat piipertavat maihin kuin vuonat karsinasta. Aiti kaskee antamaan katta ja notkahuttamaan, ja he notkahuttavat, kaikki samannakoisia ja melkein samankokoisia, vanhin ihan niinkuin aiti ennen, kaikki valkotukkaisia ja heleasilmaisia--minua vihlaisee nuorinta, ristityttoani, ilmaan keikauttaessani tunne: ollapa minullakin, mutta ei ole eika mahda tulla. Aiti itse on hamillaan ja hyvillaan, kasvot valkehtien niinkuin aina, herahtaen vuoron nauruun, vuoron koettaen vakiintua totiseksi--ei tieda oikein, mita sanoisi, sitten sanoo: "Juoskaa, tytot, myllyyn sanomaan isalle, etta tuli vieras ... etta tulee ottamaan sakin.... Tultiinpahan taas ... ja kalaponttokin mukana, kylla se pian saadaan tayteen ... lohet hyppiikin kuohun alla niin etta ... nyt siella taas yksi ja tuossa toinen!"--Ja vasta sitten han tuli tervehtimaan, pyyhittyaan katensa esiliinaan: "No terve, no terve! Kylla nyt Ville tulee iloiseksi, kun on odotettu jo pitkaan ... tuli juuri kotiin salolta puita lukemasta metsaherran kanssa, maanantaina se taas lahtee.... Siina se astuu, jankkailee, vaikka tiedan, etta juoksisi, jos ilkiaisi--hei, astu ravakammin alamaessa! ela tuossa jarruttele!" Mies, janttera, tyyni, harvapuheinen, vaimonsa vastakohta, yhta pidattyvainen kuin tama eloisa ja puhelias, ensi nakemalta melkein tyly, jos ei tietaisi--ainoastaan silmat ja suun ymparys muhoilevat, ilmaisten mielihyvaa ystavan tulosta. "Maltettiinpas lahtea ... vaan lienee ollut tarkeitakin touhuja.... Ja uusi vene? Ja omaa tekoa? Eika taida pahasti vuotaakaan." Han tarkastelee saumoja, nostelee kokasta ja perasta. "Sopii kiittaa Villen oppilaansa tyota, niin kiittaa itseaankin samalla," mina sanon. "Se on Villen paras kiitos, kun ei moiti," nauraa Johanna. "Ei ole hullumpi ensi tekeleeksi." "Tekeleeksi! Se pitaa sitten jo olla maailman mainio, joka ei ole Villesta hullummaksi." Ville vaantaa missakin selkaansa ja me kokoamme Johannan kanssa muut tavarat ja nousemme pihaan. Koirat ovat loytaneet toisensa, heidan Ottinsa ja minun Antini, sisarukset, samaa pentuetta, Repolan peruja, yhdennakoiset, pystykorvat, punaiset ja kippurahannat, etta tuskin voi toista toisesta erottaa, ja ryntaavat molemmat paalleni, ulvoen ja nuoleskellen--sitten puree Ottia kirppu ja sen on istuttava peralleen puremaan, jolloin Anti tarttuu hantaan ja alkaa laahata, ja silloin taas alkaa kahina ja harina. Pikkutytot ovat turvautuneet aitinsa helmoihin. "Ka, oletteko siina, eihan vieraan Antia tarvitse pelata enemman kuin omaa Ottiakaan. Mina sita sitten en ole saanut noista kakaroista rauhaa, ensin aidin ja sitten omani...." "Katsokaa, Konttiseta viepi vuonaa karsinaan!" huudahtavat tytot ja rientavat kaikki rinnetta pihaan, missa vanha aija, parevasua kantaen, tulee tuvasta ja menee nurkan taitse navettaan pain. "Mita se ukko kantaa?" "Kun se tullessaan loysi vuonan louhusta, jalka poikki, niin sita se hoitaa. Se sen sitoi ja on makuuttanut tuvassa ja nyt nakyy vievan karsinaan, kalun se taitaa siita saada.--Kaypi tupaan, mina menen laittamaan lettutaikinaa." "Ei nyt pida turhaan sita vaivaa nahda." "No, ei toki milloinkaan ilman, se kuuluu meilla asiaan niinkuin ennen Repolassakin." Heidan talonsa on pengermalla, tupa, aitat, navettarakennus, takana jyrkasti nouseva jylha, komea vaara, Kurkivaara. Pihalla on kaikkialla kerppuja kuivamassa, nurkissa, tikapuilla, aidalla. Tupa on kuin vihrealla verhottu. Tasta nakyy koski ja suvanto ja siintavat kaukaisuudet yli pohjoisten salojen, soiden ja eramaan jarvien. Istahdan rapuille levahtamaan. On yha enemman viihtyisaa ollakseni. Ville kantaa vetta saunaan, joka on vahan alempana, Johanna askartelee aitassaan. Han on sama kuin vuosia sitten, sama reipas, ystavallinen, huolekas ja iloluontoinen--sama ilme, samat liikkeet--silloin pikku tytto, nyt emanta ja aiti. Han oli ollut meilla asuntoa rippikoulussa, joka kaytiin yhdessa, olimme olleet hanen veljensa Taavetin haissa, han morsiustyttona, mina sulhaspoikana. Han joutuu naimisiin nuoren metsanvartijan kanssa, miesten parhaan, kaikkitaitoisen, sepan, kirvesmiehen, metsamiehen, joka oli rakentanut itselleen torpan ja myllyn tanne eramaahan. He elavat hyvin, molemmat aina tyossa ja hankkimassa. Tulen tanne tuon tuostakin kalastamaan ja metsastamaan, milloin koskitieta soutaen ja sauvoen, milloin suksella hiihdellen yli suurien soiden, Kurkisuon ja sen takalistojen, ja yli Kurkivaaran--ensi kerran silloin, kun lahdin itseani pakoon; silloin pois kevaisia hankia, pois kotoakin heti, silloin melkein niinkuin nyt. On uisteltu Villen kanssa lohet ja tuulastettu hauet, ammuttu teeret, metsot, janikset, on haasteltu monet yot nuotiolla, revontulten hulmutessa taivaalla, ja tuumailtu maailman menot ja taman oman maan asiat halki, joita metsavahti ja hanen vaimonsa seurailevat kuin omiaan, lukien kaikki kirjat, joita saan heille hankituksi. Ollaan ystavat Johannan ja hanen miehensa kanssa, Johannan ehka viela enemman kuin miehen. Viivyskelen taalla joskus viikkokaudet. Tuloni nayttaa aina olevan heille iloinen, mieluinen yllatys, eivatka tieda, miten pitaa minua hyvana. Heissa on kaikkea sita, mika minulle ihmisissa aina on ollut miellyttavinta ja arvokkainta: ystavallisyytta ja auttavaisuutta ja herttaisuutta ja osanottoa, tarve olla mieliksi ja aina antaa mita itsella on--haastan heille kaikki asiani niinkuin hekin minulle--ollaan ystavia, minulla on vahan enemman kirjatietoja, heilla enemman elaman ja kokemuksen. Taalla mina aina paasen siita, mika minuun muualla tarttuu epamieluisaa ja minulle kuulumatonta, tai kuormittuu raskasta. Taalla haihtuu haikeudet ja katoo kaipuut. Taalla on minulla oma kesaaittani, niinkuin erakolla maja, joka Villen kanssa yhdessa kalkuteltiin ja sammalsaumoille salvettiin-- leikilla puhuen: minulle muka vanhain paivien varalle, kun aiti kuolee ja mina myon talon ja muutan tanne vaariksi, elakkeelle, ja Villen ja Johannan lapset saavat peria sen huoneen ja mita minulta muutakin jaa. Johon Johanna nauraa:--Omasi kanssa siihen tulet--ja olisi jo aika tullaksesi ... (han sita samaa, mita aitikin) ... johon mina:--Tuo Ville vei, ennenkuin mina ehdin. Johon Johanna:--Taisi tulla vakainen vahinko. Yksi tytoista tuiskahtaa nurkan taitse: "Aiti, tulkaa katsomaan, se seisoo jo kolmella jalalla!" "Hyva, hyva, mutta en mina nyt jouda," sanoo Johannan aani aitasta. Tytto tuiskahtaa sinne takaisin. Mina seuraan. Siella on vuona karsinassa, seisoen kolmella jalalla, neljas lastoitettuna ja sidottuna. Emo maakii kujassa, mutta vuona ei valita siita, vaan tunkee turpaansa hakkioven lapi, jossa hoitajansa maassa istuen sita hyvailee ja sille haastelee, kiintyneena siihen niin, ettei huomaa, ennenkuin mina tervehdin. "Paivaa, paivaa,--ka, kun ne olisivat sen tappaneet, kun eivat luulleet kalua tulevan, vaan tulipahan ... kohta otetaan lasta pois ... menkaa, tytot, nyhtamaan nuorta heinan helvetta pellon pientarelta ... katsohan, kun ei valita yhtaan emastaan ... hoitajansa katta vain imee.... Kerran minulla oli koira, jota vahan aikaa hoidin, niin se seuraili niin, etta kun en saanut haihtumaan muuten, niin piti sitoa ja minun lahtea veneella suuren selan yli--jaa, jokos mina sanoin paivaa, terve, terve ... menkaa, tytot, menkaa ... mina heitan sille viela olkia vuoteeksi.... Kaydaan tuonne pihaan.... Istutaan vaikka tahan rappusille.... Mitas sinulle sitten oikein kuuluu?... Olitko juhlilla? Hyodyitko niista mita? Antoivatko laulannat lohtua sielullesi?" "Enpa tieda." "Sita minakin, ei niista meikalaisille ... olinhan tuolla minakin kerran ... en minakaan niista heidan torviensa toitotuksista ja rumpujen parrytyksista ja juhlapuheista ja paukutuksista ... enka mina sita huitomista ja kuin vakisin laulattamista ja kilvan kirkumista, jotta kuka paremmin parahtaisi ... se on minun musiikkiani, kun tuo Johanna soittaa kanneltaan tuvan hamyisessa karsinassa. "Nyt saunaan!" hoikkasi Ville torman rinteelta. "Tullaan, tullaan!" hoikkaa Konttiseta vastaan. Joka kerta kuin tavataan, pitkienkin aikojen paasta, menee meilta heti puhe naihin tammoisiin. Han on ystaviani, niinkuin nama taalla, ja muitapa minulla ei juuri olekaan, eika ole ollut tarvis eika enaa tule. Han on melkein sama kuin silloin, kun kavi ensi kerran meilla ja haastoi minulle hyvasta haltijasta ja miten sita on hoidettava, etta se viihtyisi, ja yha han siita haastaa. Ei kukaan tieda, kuka han oikein on ja mista kotoisin, enka minakaan ole kysynyt. Kerran han kuitenkin: etta "olisi ehka voinut tulla vaikka pappi tai vaikka laakari, tai vaikka runoniekka eli rohvessori, jos en olisi sairastunut kovaan sielun tautiin ja tuskaan, jossa oli vahalla henki menna, mutta ei kuitenkaan mennyt henki, vaan tuli, tuli henki sanomaan nayssa, etta mina olen se kaiken hyvan henki ja kaiken kauniin henki ja sinun on seurattava minua ja opetettava minua muille. Siita ei siihen aikaan kukaan tiennyt, mutta nyt on jo niita, jotka tietavat ja ymmartavat tai ainakin aavistavat. Mina olen sen kuiskaava aani eramaassa." Han parantelee ihmisia ja elaimia luonnonlaakkeilla, hieroo, kylvettelee, laakitsee luun ja lihan vikoja ja tyynnyttelee ja viihdyttelee verien vihoja. Ei ota mitaan maksua vaivoistaan, mutta ruuan ja vaatteen ottaa, kun annetaan, ja evasta konttiinsa pitemmille taipalille. Ei han viihdy kauan paikassaan, katoo pitkiksikin ajoiksi, mutta kun palaa, on, niinkuin olisi ollut kaiken aikaa talossa, elanyt yhdessa mukana, ja tietaisi, mita on tapahtunut ja mita tarvitaan. Han on nakija, aavistelija, ymmartaja, joka virittaa ensin oman sielunsa sen vireeseen, johon yhtyy, ja siita vahitellen hanen sielunsa omaansa. Olemme soittaneet monet sielun savelet yhdessa, han tulee kuin kutsuttuna silloin, kun minulla on sen soiton tarvis. Han sanoo tietavansa, kuulevansa kaukaa, milloin kuka hanta kutsuu. Istumme lauteilla, vastojen hautuessa, suloisessa lampimassa, ennenkuin loyly viela on lyoty. "Olisin mina kuitenkin tahtonut siella juhlilla yhden laulattajan lauluja kuunnella," jatkoi siina Konttiseta.--"Olisin viela kerran tahtonut kuulla niiden etelan tyttojen kuoroa." "Missa te heidat kuulitte?" "Ka, oletpa kuullut sinakin ja nahnyt, koska sita aanesi vielakin varahtaa. Ja jos olet kuullut ja nahnyt ja ymmartanyt heidat oivaltaa, niin on heista ollut siella juhla sinullekin, niinkuin oli minullekin. Missako?--elahan, Ville, viela lyo loylya, annahan, kun haastellaan, tekisin siita runon, jos osaisin--tuli vastaani neitoparvi niemen kainalossa, haltijatar impineen valkealla hiekalla--ilakoivat ja lauloivat, mina metsan reunassa polulla ihmeissani istun ja kuuntelen-- nakevat minut, eivat kirkaisten kummitusta pakoon, vaan huutaa tytto evailleen--esitteleikse, sanoo nimensa, itsensa ja sisartensa--ei kysyta, kuka on tama aija ja minne hanella matka, niinkuin taalla aina muut yli olan ja nenan vartta pitkin, vaan tieta kysytaan, milloin laiva lahtee, onko kiire jos ehka tiedan, saavatko luvan kysya--he matkalla juhlille-- on tultu Savon saloja ja jarvia ihantelemaan, tanne tahdottaisiin jaada, taalla aina olla, ei siella, mista he, naiden nakoalain vertoja.--Pitaa tulla tanne olemaan, mina sanon.--Eihan tieda. Tekisi kylla kovin mieleni tulla, han sanoo ja katsoo herttaisesti kaihoten. Mina heidat neuvon siita eteenpain, saatan oikotien paahan, josta vie laivasiltaan--siita han kiittaa, ottaa omasta rinnastaan kukan ja kiinnittaa minun rintaani, ukkorahjan, tamannakoisen kulkijan ja kerjalaisen--ja laulaen lahtevat, ei kuulu tirskuntaa tienkaanteen takana naiden tyttojen, vaan vilkuttavat kadella ja liehuttavat liinoja harjun rinteelta. Sanon sinulle: en ole ihanampaa nahnyt--sinua aattelin: siina sinulle nuorikko taloosi--siita minullekin muistelemisen iloa koko taival tanne asti eramaan halki. Mina kun mita semmoista naen ja kuulen, sita tallettelen ja kantelen kuin linnunpoikaa povella. Ne olivat hekin sita hyvain ihmisten heimoa, olipa olevinaan heita ikavakin.... Nyt saat, Ville, lisata lamminta." Kylvetaan verkalleen--Ville haastaa asioistaan, ja sitten istutaan ulkona rahilla saunan seinamalla illan viileassa, polvella puhtaat paidat, jotka Johanna on siihen pannut, kullekin omansa. "Hohhoo," huokaa vanhus, "onpa taas hyva ollakseni, hyvain ihmisten hoivissa--onhan siina puhdas paita minullekin--se on tuo Johannakin sita hyvain ihmisten henkiheimoa--sita on Taaton mamsselikin--ei niita ole monta, vaan joitakin on--sita samaa valittua sukua ovat. Mina uskon, etta maailmassa on kahdenlaista heimoutta, ruumiin ja hengen. Hengen heimoudet kulkevat katkettyina vuosisatain, ehkapa tuhansienkin alitse--antiikista ja Egyptista ja Intiasta ja viela kauempaakin historian aikain kautta naihin paiviin asti--yksiloityvat ja uusiintuvat ohi ruumiillisten periytymisten henkien periytymisen tietaja sen salavaylia ... niista ajantiedot ihmeissaan kertoo, pyhista miehista ja naisista, mutta paljon on semmoisia, joista historia ei mitaan tieda eika ihmiset tieda, mita aatelia he ovat--ei naita kaikki ymmarra enka osaa selittaakaan, mutta sina ymmarrat, sinulla on vahan semmoiset tuntosarvet kuin minulla.--Mina viela siita tytosta--onko mitaan ihanampaa luomakunnan luomaa kuin hyva ja hieno ihminen, kun on viela nuori ja kaunis nainen! Se on ruma tarina, etta se oli nuori nainen, joka vietteli miehen ja sai aikaan syntiinlankeemuksen ja ihmiskunnan kirouksen--ei ihmiskunta ole langennut eika kirottu, siina on vain hyvaansa, huonoansa. 'Uskotko, etta tuo nuori morsiamesi olisi voinut kaarmeen neuvosta sinut langettaa syntiin?' kysyin kerran apulaispapilta, joka oli kihlannut rovastinsa tyttaren. Jai siihen tuppisuuksi. 'No, jos ei se, niin kuinka sitten joku toinenkaan?' Miksi olisi pantu pahasta maailman perustus? Ei se ole siita pantu, vaan hyvasta on pantu. Ihmisen aivoitukset ovat hamasta lapsuudesta yhta hyvin hyvat kuin pahat." Johanna jo huikkasi tuvan rappusilta illalliselle. "Tullaan.... Se olisi pitanyt tehda tama tarina semmoinen, etta maailma oli alkujaan riidan, sodan ja turmeluksen ja pahennuksen eramaa, mutta sen keskessa oli rauhan ja rakkauden keidas. Niin siina keitaassa asuu luojan kaksi luomaa onnellista, ne syovat tiedon puun ja rakkauden puun ja kauneuden puun kaikista hedelmista, joka puu on yksi ja sama puu, ja saavat siita sen valistuksen, etta menevat portille ja puhuttelevat ohikulkevia ja ulkona olevia ja kutsuvat sisaan kaymaan ja katsomaan heidankin taloaan, etta tulkaa nakemaan, mitenka taalla meilla eletaan, ja sita mukaa kuin tulijoita on, niin sita mukaa siina paratiisi laajenee niinkuin uudispelto ja sen muurit siirtyy niinkuin pellon aita ja kasittaa lopulta koko maailman, vaan joka ei osaa eika tahdo elaa, niinkuin paratiisissa pitaa, niin se menkoon takaisin maailmaan entiseen kurjuuteensa, kunnes tulee halu paasta uudelleen autuaitten asuntoon. Se olisi ollut silla tavalla se maailman luomisen ja ihmiskunnan ylennyksen taru kirjoitettava ja silla tavalla ajateltava ihmiskunnan alku. Sita on herttainen silla tavalla ajatella ja niin mina sita ajattelen yksikseni talottomilla taipalilla. Mitas Ville sanoo?" Ville vain kuunteli ja muhoili: "Osanneeko siihen semmoiseen minunlainen mitaan, mutta en mina siihen aituukseen sentaan kaikkea maailmaa tahtoisi." "Eika ole pelkoakaan, etta koko maailma siihen pyrkisikaan." Verkalleen pihaan astuessamme virkkoi seta viela: "Olihan se ihana neito--ajattelin sinua ... olisi siina ollut taloosi emanta, silla oli niin tekevan nakoiset kadetkin." On illastettu tuvassa, Johannan letut ja kokkelit ja vasta kirnutut voit. Ville on vetaytynyt aittaansa, viikon raadannasta rauennut mies. Johanna on pannut lapsensa levolle, askarrellut viimeiset lauantai-ilta-askareensa, istuutunut karsinaan, polvella kantele, josta juoksuttelee hauraita saveliaan, hamyhetken herattamia. Sitten han soittaessaan yhtakkia kysyy: "Et tainnut siella vielakaan tavata sita mieleistasi, sita viimeista parasta, koska tulit tanne suoraan, vai tapasitko jo?" Puhuin heille kaiken. Miksen olisi puhunut heille tata niinkuin muutakin! Olin pyrkinyt ja luullut paasseeni siita eroon, koskia puskien kotoa pois. Mutta olin kai siina viela kiinni jollain viimeisella venyvalla toivon saikeella, koska oli tarve saada toivon apua toiselta. Jos Johanna ehka nakisi sen toisin, jos han loytaisi jotain mahdollisuutta--vaikkei muuta kuin uskoisi, ja vaikkei uskoisi, niin kuitenkin sanoisi uskovansa. Vaikkei sanoisi muuta kuin: eihan milloinkaan mitaan tieda. Mieli herahtaa ja sulaa. Kerron kaikki viimeisesta parhaasta, ensimaisesta ja viimeisesta. Sanon senkin, etta piti tulla tanne paastakseni eroon. "Vaan pitaako nyt sitten antautua sen ainoan varaan?" sanoo Johanna, ei kuitenkaan niinkuin olisi todella tahtonut sanoa: ei pida. "Niin se nyt minusta vain on, etta pitaa." "Ja niin sen on oltavakin!" han yhtakkia sanoo lampimasti. "En osaa ajatellakaan muuta kuin: han tai ei kukaan muu." On kuin olisi silma huiennut nakemasta muuta, kuin mika siina on kuva siita haikaisevan kirkkaasta, josta sattui siihen pisto niinkuin auringon sateesta.... "Ei sita osaa eika ole tarvis--kun mina nain Villen ja kuulin aanensa, niin loi kuin sokeudella kaikkeen muuhun ja tiesin samassa, etta jollet sina, niin ei kukaan muukaan, vaikken tiennyt, tokko tuo tahtoneekaan. Oli pitkat erot, kun vanhemmat panivat vastaan tyhjalle miehelle menoa, eika luullut totta tulevankaan, vaan tulipas--ja tulee sinullekin." Han yhtakkia nappaili kanteleestaan iloisen savelen, haaveillen omia haaveitaan, kai oman onnensa muistoja, mutta niinkuin samalla olisi tahtonut soittaa ne minulle, minun puolestani, minun onnekseni--ja minulla oli siina lyhyt hetkinen, niinkuin hanen ystavallinen uskonsa olisi ollut minun. Seta on noussut ja pistaytynyt pois. Johanna ripustaa kanteleensa naulaan ja katsoo ikkunasta ulos: "Siella se taas sen vuonansa kanssa, se sitten on hyva mies tuo seta. Ei taida han olla kaikkien mieleen, mutta minusta han puhuu oikeita, kun ajattelen vapaasti enka muista, mita ennen on kasketty ajattelemaan ja uskomaan. Keventaa niin ihmeesti mielta, kun se tulee taloon. Saisi olla vaikka ikansa. Siella on tila aitassa, niinkuin aina ennenkin.... Mina viela siita askeisesta: on vain elettava toivossa." Mina elankin siina taas--ja miksen elaisi--se voi olla yhta hyvin mahdollista kuin mahdotontakin--ja minulle on tullut sinusta yksi kuva lisaa, joka on niinkuin oma nakemani: ilakoiva tyttokuoro jarven rannalla--ja kuinka sina kiinnitat kukan vanhan miehen rintaan ja heilutat hanelle hyvastia, ja etta olet sanonut:--Eihan tieda, tekisi kovin mieli kerran viela tulla.... Eika kestanyt kauankaan, kun mina sinut sitten nain laivasillalla. Heittayn vuoteeseeni, aitan ovi jaakoon auki, en voi nukkua--kuka tammoisena yona voisi nukkua! On se aika yosta, kun taivaan valo on vaaleimmillaan illan viimeisen ruskon ja aamun ensimaisen sarastuksen vaiheilla. Kaikki muut linnut vaikenevat, ja vain rastas laulaa. Koski rantojensa kuilussa kumajaa tummaa syvaa saveltaan, yolintu kuusessa nakkelee sen yli sirautuksiaan, milloin pitkia kuin nauhoja, punaisia, valkoisia, keltaisia, milloin lyhyita kuin helmia, lasisia, hopeisia, kultaisia, ja kun se visertaa, silloin ei kuulu koski, mutta kun se hetkeksi lakkaa, silloin kuuluu taas koski--hennon kurkun varina voittaa vesien kurimon tohisevan torven. Seta hissuttelee pihalla, ei nayta aikovankaan nukkumaan--han muuten nukkuu milloin sattuu--ja kun nakee, etta valvon, han tulee, istahtaa aitan kynnykselle, tyhja piippu kourassa. Ojennan hanelle kukkaroni. "Kiitos, tekihan mieli tupakkaakin piippuun, vaikken ehka olisi ilennyt heti pyytaa--ja jos valitat, niin haastellaan viela--vai mennaanko koettamaan lohta--mina soudan?" Setahan aina tarjoutuu soutamaan, mieliksi, vaikkei ole kalamies eika malta soutaa halultaan haastella. "Haastellaan tassa." "Mina siihen askeiseen puheeseen viela," alkoi han heti--"etta saahan toivoa ja pitaahan toivoa--mutta jos kavisi niin, ettei toivo toteutuisi, niin on osattava elaa sittenkin. Se on annettava sekin uhriverona hyvalle haltijalle, joka meita hoitaa, niin kylla haltija maksaa sinulle velkansa takaisin. Saanko puhua--ethan pahene?" "Puhukaahan--enhan toki." "Sina et ehka enaa tapaa hanta eika han ehka tule omaksesi silla tavalla, kuin toivoisit, mutta ela siita valita, ei han sinua silti jata. Han jaa sinulle hyvaksi haltijaksi ja tulee asumaan talossasi, aina luonasi, vaikket hanta koskaan nakisikaan. Han tuli, oli ja meni, niinkuin lintu, joka istahtaa eteesi polulle eika tieda, etta oli katsoja. Pysahdyit, katselit ihmeen ihania, puhtaita hoyhenia ja sen jalan kevytta nousua ja kaulan kaarta ja sulavia liikkeitaan. Se on siina aikansa, kaantelekse, katselee, ei huomaa sinua, kun olet ihan hiljaa, sitten yhtakkia pyrahti pois, et tieda, miksi, lieneeko tiennyt itsekaan, ehka kuuli kutsun jostain tai ilman vain, etka hanta sitten enaa koskaan nae. Mutta siihen jai hanesta sija, se paikka, jossa oli ihana ollut, ja jai lahdon humaus ja lehvan liikahdus. Se meni, mutta naky ei mennyt eika mene, sina vaellat ja tulet toisen kerran ja kuinka monta kertaa tahansa siihen pyhaan paikkaan ja luulet hanet nakevasi siina aina, ja sinulle on sitten sama, onko se siina vai ei, silla se on siina kuitenkin. Katsohan: niinkuin ei ole autuaaksi tullakseen valia silla, mita uskoo, kunhan uskoo, eika edes silla, onko olemassakaan se, johon uskoo, niin ei ole myoskaan valia silla, keta rakastaa ja miten rakastaa, kunhan vain rakastaa. Ei rukoileva lakkaa, vaikkei jumala rukoukseen vastaakaan, rukoilee vain sita hartaammin. Ei rakkauden tarvitse siihen raueta, ettei saa vastarakkautta. Kun voi rakastaa omanaan sitakin rakkautta, jolla muut ovat rakastaneet, niinkuin esimerkiksi Korkean veisun rakastajan ..." "Ja Salamin ja Sulamitin--" "-- ... niinpa niin, ja kaikkien runoilijain rakkautta, niinkuin ne ovat sita kuvitelleet, vaikkeivat olekaan sita itse semmoisena ehka kokeneet, niin miksi ei voisi rakastaa omaakin kuvittelemaansa rakkautta ja olla siita niin onnellinen, kuin se olisi totta, jopa viela onnellisempikin. Runoile sina hanesta itsellesi ikuinen rakkaus. Niinkuin minakin siita kukasta, minka han minulle antoi. Ela hylkaa rakkauttasi haneen elaka pyri paasemaan siita eroon, vaikka taytyisikin ollaksesi erossa hanesta. Se on kylla vaikeata viela sinun iallasi...." "Oletteko tekin semmoista kokenut?" "Lienenhan yhta ja toista minakin, vaikka olen nyt tammoinen--en puhuisi, jos en tietaisi. Se on vaikeata, mutta se kay, ja ilo ihanteesta, jonka tuskissasi luot ja saat sailymaan ja kannat sielussasi, niinkuin aiti lasta povellaan, on suurempi ja tyydyttavampi kuin mistaan maallisesta ja todellisesta. Rakkaus voi olla yhta kaunis, vaikkei sen esinetta olisikaan. Ajattelehan aidin rakkautta toivottuun lapseen tai kuolleeseen lapseen, kylla se on sama kuin elossa olevaan. Sen on niinkuin sen, minka ihmiskunta on runoillut, runoillessaan itselleen uskon nakymattomaan, uskon elamaan kuoleman jalkeen, uskon Jumalaan ja jumalanpoikaan ja lunastukseen ja pelastukseen toisen avulla, kun omat voimat loppuu. En mina ole mikaan ateisti enka kieltaja, vaikka sanotaan. En mina tahdo ristinoppia repia, eika sita voikaan. Vaikkei se olisi milloinkaan toteutunut eika toteutuisi, vaikka se olisi vain haave, niinkuin se kai onkin, niin juuri siksi sita ei voi havittaa eika saa. Juuri samoin pitaa rakastaakin ja tullaan aina rakastamaan. Ja milloin on rakkaus toteutunut niin, etta se olisi antanut, mita on luvannut? Kysy kenelta tahansa, joka on sita saanut enemman kuin mina ja sina? Ja katsele, mita siita on kirjoitettu. Rakkaus toteutuu vain sille, joka ei ole sita saanut, vaan ainoastaan kuvitellut. En osaa tata niin jarjestyksessa kuin pitaisi-- mutta sina kylla ymmarrat." "Ymmarran, mina alan jo ymmartaa." "Oikeastaan mina vain sita, etta pida hanta ihanteenasi." "Olin jo pitanyt, ennenkuin nainkaan." "Ja pida hanta yha niin, etta toteutat hanen silmiensa alla sita, mita sinussa itsessasi on parasta, hoida hanta hyvana haltijana omassa itsessasi." "Olen jo koettanut." "Olet oikealla tiella. Silloin han on sinun eika hanta sinulta kukaan riista; vaikka haave, niin kuitenkin tosi. Sinahan loit hanet, ennenkuin hanet naitkaan. Jollei hanta sinulla olisi ollut ennen, et olisi hanta tavannut silloin, vaan ehka jonkun muun, olisit kulkenut hanen ohitsensa, niinkuin monen muun, ties kuinka monen, et olisi kuullut edes humausta hanesta, et tavannut hanta lintuna polullasi. Nyt kuulit hanet. Jos haaveesi olisi luonut toisen kuvan, et olisi hanta nahnyt. Ole sentahden yhakin nakevinasi, etta han sinulle elamassasi hymyilee, niin han sen tekee, etta han on joka paikassa, niin han on. Anna hanen muuttua elamasi visioniksi, niinkuin laulajalle ianikuiselle Pohjolan impi revontulten kaaren paalla, tai niinkuin se kuva siita tytosta, jonka otsalla loisti totuuden tahti, tai niinkuin se laulajatar, tai niinkuin sille Dantelle se Beatrice. Se on ihanaa semmoinen. Silloin se ei sinulle kuole eika katoa, etka pety." Han oli haltioitumistaan haltioitunut, puhui milloin minulle aittaan, milloin ulos ovesta niinkuin nakymattomalle kuulijakunnalle siella ulkona jossain kesayon viileassa maailmassa. Olen jo aikoja sitten antautunut hanen lumoihinsa. Han tulkitsee kaikkeni, on sieluni salatietaja, ajatusteni lukija ja sanelija. "Kaipaa," sanoo han hartaasti--"kuule, sina et saa tukehduttaa kaipaustasi, et koettaakaan siita paasta, niinkuin sanoit tahtovasi. Kaipaa, ela katkerasti ja kivuloisesti, vaan suloisesti, hiljaisesti, viihdyttavasti, hartaasti. Sinun taytyy se itsesi tahden, pelastuksesi tahden, et jaksa muuten elaa, rupeat ehka juomaan tai tuskissasi muuten pahasti elamaan--tai kovenet tai tulet ahneeksi ja vaivut aineen orjaksi --ei pida unohtaa sita parastansa, minka on saanut, eika paatua, vaan tyytya taytymykseen." "On viihtyisaa kaivata olematonta ja tulematonta, ottaa vastaan kaikki, mika annetaan, toivomatta itse mitaan, mika ei ole saatavissa, ja saada siita palkakseen rauha, ja kirkastus. Kun paaset sille polulle, noudattelet sita--otat vastaan kaiken niinkuin sateen ja poudan,--niin voitat silla kuolemankin. Kun se tulee harnailemaan: nyt otan, nyt otan! --sina vain sanot: sama se, ota, ota!--ja kuolema hammastyy semmoista vastaantulijaa ja luikkii tiehensa haveten, hanta koipien valissa. Kuolet tietysti, mutta kuolemaa pelkaamatta ja pakenematta. Et ollutkaan hanen saaliinsa, menit mielellasi, pyrit melkein pyrkimalla pois. Tulet sen luo, tapaat siella sen, tapaat kaiken, jota et taalla tavannut. Se on hyvan haltijan palkka, jota palvelit." Ukon leuka varahti kerta pari, han pudistihe liikutuksensa lumoista, koetti turhaan hymahtaa, mutta onnistui lopulta voittaa itsensa. "No, ka, nyt on pappi taas saanut saarnansa saarnata ... olen sinua valvottanut, olisit ehka nukkunut mieluummin ... mahdoit paiskata oven kiinni, jos et kehdannut kuunnella--mutta kaipa mina silloin olisin paukuttanut avaimen reiasta ja olisi vain pitanyt koreesti kuunnellaksesi. Painanko oven kiinni, ettei tule itikoita?" "Antaa vain olla auki ... tayttakaahan viela piippunne." "Taytyy taas paimenen menna kaitsemaan karitsaansa." Ja han tassutteli lamponavettaan pain. Ajattelin: hanen laisiaan kai olivat nekin, jotka ennenkin saivat luopumaan kaikesta ja seuraamaan hanta, saarnaveljet, jotka hoitivat vasyneita luostarien rauhaan. Hanen laulunsa otti, minka toisen soitto asken oli antanut. Ja niista tuli kuitenkin molemmista, ainaisesta toivosta ja ainaisesta kieltaymyksesta, elamani vastainen sisalto. Minulle jai hanesta jalelle: Niin se on ja niin se on meneva. Heitin sinulle siina valkenevassa aitassa ikuiset hyvastit. Paiva nousee, joku varpunen tirskahtaa. Ei kuulu enaa rastaan huilu, kumajaa vain kosken tumma torvi. On viikon mentya poutainen pyha ja taivaalla seisoo korkeat, liikkumattomat pilvet, ilmassa viileyden henki. Lahden sielta kuin toivioretkelta, kuin pyhalta paikalta, tullakseni pian taas takaisin. Palaan taas elamaan ilman sinua, lasken viiletellen alas samat kosket, jotka asken sauvoin ylos, soudan suvannot, laskettelen lehtipurjeessa suuret selat. Koska se kai on niin maaratty ja on niin pakko, niin on kai myos niin parempi. Oli tapahtunut sellainen herays, annettu sellainen ilmestys. Olen kuin jattaytynyt kohtaloni virran vietavaksi airottomassa purressa, ilman mahdollisuutta enaa paasta omin voimin maihin, omakohtaiseen onneen, niinkuin olin sita tahan saakka kuvitellut. Ja ilman haluakaan, silla kuljethan nyt kuitenkin mukana, niinkuin lippu tangossa, niinkuin keulakuva laivassa, aina nakyvissa, edella ja ylla. Ethan ole kenenkaan niinkuin minun, kenen olletkin. Et ollut maaratty minulle sita varten, kuin olin toivotellut. Sinun tarkoituksesi minulle oli ollut toinen. Elamallani oli ollutkin toinen maara. Olit tullut tielleni suunnataksesi sen siihen. Olit tullut vain koskettaaksesi ruumiin koteloa, jotta sielu paasisi perhona ylos onnensa paivaan. Olit ollutkin vain herattaja uuteen elamaan. Sita mina, en muuta, niin valittomasti varahdinkin aanesi ensi kerran kuullessani. Siina puhuikin vain sielu sielulle, henki hedelmoitti hengen. Siksi kai en saanut pyrkia enka paasta sinua lahemma, vaan sina menit, niinkuin olit tullutkin. Ei siis eroa, vaan hengen yhtymys henkeen. Vien sinut hyvaksi haltijaksi takaisin, saat olla ja piilla ja tulla vastaan kaikkialla, josta tahdoin sinut pois, sinua paeten. Korotan sinut kuvaksi, johon katson, kun uuvun, auttajaksi, jota kohti ojennan kateni, kun en yksin jaksa--alttarille, jonka ymparilla aherran ja jonka aaressa uhraan kaikki, mika minussa on parasta. Nakyvat kotirannan koivut. Alotan siella elamani uudestaan, panen tarmoni tyohon toisten hyvaksi, kaiken hyvaksi, joka minua tarvinnee, en ela itselleni enka omalle onnelleni, elan aidille, annan toisten lapsille, kun ei minulla itsellani omia. Ei saa elamalla olla yksityisen onnen tarkoitusta. En tieda silloin viela, myotatuulen kantaessa minua veneessa, jonka olin sinuakin varten veistanyt, kotirantaa kohti, jonka hiekka jo kuumottaa ja uimahuone paistaa, en aavista silloin--vahaa ennen--taman kaiken lopullista tarkoitusta, en, mika on oleva taman kieltaymyksen pikainen palkka: etten menettanyt sinua, koska suoritin sinusta taman ansiotyon, koska olin valmis antamaan taman uhrin. Yhdyimme siksi, etta naytin voivani erota. Olisiko voitu muutenkin yhtya? En usko, silla mina uskon, etta jos et olisi annettu minulle palkkioksi tasta, ei elamastamme myoskaan olisi tullut se, mika siita tuli ja miksi se oli tarkoitettu, eika onnemme sisalloksi se, minka se siita sai. Sen langoista kehrattiin sielussani onnemme loimet ja sina panit siihen sen onnemme kuteet, ja niin kudottiin, helskytettiin onnemme kangas. Ettako se olisi voitu kutoa onnellisen sattumankin langoista ilman sen yliluonnollisempia ihmeita ja edellakaypia salaisia tarkoituksia? Ettako mina nyt jalkeenpain vain nain kuvittelen? En jalkeenpain, vaan jo heti silloin.... Eikahan sattumata ole. Senkin langat juoksevat kadesta, joka niita edeltamaaraten johtaa ja niista tietoisesti kutoo. Sattumattaretkin ovat kohtalotarten kaskylaisia. Ne sen asettivat, niinkuin niille maarattiin. Ne ne panivat minulle onnen koetehtavan ja elamalle sen velvoituksen. Sain sinut ensi kerran sita varten, etta elamani ei olisi vain itseani, vaan myoskin muita varten, ja toisen kerran sain sinut nyt tanne, koska se oli sita ollut. Onnemme tuli onneksi myoskin muille, ja mina luulen, etta sita jatkuu, niin kauan kuin jaksan. Tama oli ensimainen elamani suuria sunnuntaipaivia. Monesko lienee tama, jona tata muistelen? Veneen kokka karahtaa kotirannan hiekkaan, uimahuoneen viereen, lehtipurjeen kantamana puolitiehen maihin. Olen siis taas kotona. Minut valtaa hetken heikkous ja voimattomuus. Miksi tulin tanne takaisin? Enko tullut takaisin maailmaan liian pian? On yhtakkia siina rannalla, missa kylman pohjatuulen laine loiskaa ja pienia vaahtopalloja kiitelee ylos hiekalle, sanomattoman lohdutonta, kolkkoa ja arkista, niinkuin voi olla vain silloin, kun ilta-aurinko niinkuin nyt yli mustansinisen veden, pohjatuulen paalta pilvettomasta luoteesta, luo lahjomatonta kovaa valoaan niin, etta nakyy jokainen lehti, jokainen rihva, jokainen salo ja rako ranta-aidassa. Airo kolahtaa koleasti, vesi veneen tapissa korisee melkein ilkeasti, Anti-koira on koko ajan maannut kappyrassa kokkatuhdolla, retki on ollut hanelle pettymys, ei mitaan riistaa, sinne jai karkelokaverikin. Se loikkaa laiskasti maihin ja lahtee vetelasti edelta pihaan saamatta hantaansa kayraksi. Minusta on, kuin olisin tullut uutimettomaan huoneeseen, harsot ovat poissa, ei ole auerta ajatusten eika tunteiden ymparilla. Elaman karu todellisuus viluttaa, sydan ja sielu varisee, ei mikaan varaja. Nainko tuleekin olemaan? Jaksanko? En saa hanta jaamaan, en sillakaan tavalla kuin kuvittelin ollessani onnenlaulajan lumoissa. Han on auttamattomasti poissa, puhallettuna kuin tahkasta heilimon helve, kuin kultapoly poutaperhon siivilta. Nakkaan lehtipurjeen kauas jarveen, olkoon siella, vesi viekoon. Nostan jauhosakin selkaan ja lahden kumarissa sen raskaan painon alla nytkyttamaan rantapolkua ylos verajalle. Pudotan toisella kadella alas sen puut. En viitsi sulkea niita, tulenmahan sitten takaisin. Paatan menna huvimetsikon ja puutarhan lapi rakennuksen paitse suoraan aitoille. Tuijotan polkuun, hatunlippa on valunut silmille, en nae eteeni, mutta tunnen tien ilmankin. Jahka tulen pihlajamajan poytakivelle, taytyy siina korjatakseni sakkia paremmin selkaan ja saada parempi ote. Kuka siina istuu, kuka nousee? Sina! Sina siina seisot. "Hyvaa paivaa," sanoo aanesi. En saa vastanneeksi, silla ojentautuessani vyorahtaa sakki maahan, pitkakseen, sen suun side aukeaa ja jauhoja valahtaa maahan. Minun taytyy nostaa se pystyyn puuta vasten ja sina teet liikkeen kuin kumartuaksesi minua auttamaan. Olen siina edessasi ihan jauhottuneena avojaloin ja avopain, silla lakkikin putosi sakin kanssa. "Ette tunne," sina sanot, hymyillen ystavallisesti, samalla hiukan hamillasi. "Tunnenhan toki," mina sammallan hengastyksissani. Sina ojennat katesi, en aio uskaltaa tarttua siihen, ennenkuin olen polyttanyt omani jauhoista, mutta sina tartut siihen siita huolimatta ja pudistat sita reippaasti. "Oletteko te taalla?" saan mina vihdoin kysytyksi. "Kai olen, koska olen," sina naurahdat ja pyorahdat ympari. "Teko?" "Niin, mina" ... ja sina pyorahdat takaisin. "Jaa, niin, niinpa tietenkin--antakaa anteeksi, etta isanta ottaa vastaan vieraan tassa asussa." "Ei ole vaaraa, koska en aio teita syleilla! "Ettepa tietenkaan."--Olen sen verran paassyt tajuihini, etta saan naurahtaneeksi mukana. "Suokaa anteeksi hammennykseni, mutta--kuinka neiti on taalla?... Etteko siis mennytkaan?" "Minne?" "Juhlilta pois--'Saimassa'." "Tyttoni siina vain menivat." "Mina luulin nahneeni--" "Naitte siis vaarin. Mutta minne te sielta katositte?" "Minako?" Mina olen istuutunut puutarhan penkille ja sina istut toiselle vastapaata.... En saa katsotuksi sinua silmiin, naen vain jalkasi, sirot ja lujat, ja voimakkaan nilkan ja kaunismuotoiset kengat. Sitten naen sinut vyotaisia myoten, joihin on kiinnitetty valkoinen ruusu, aivan varmaan aidin ruusupenkista otettu, joita siella oli vain yksi semmoinen suuri, mina tunnen sen siita, etta sen yksi lehti punertaa. En saa sitten selvaksi muuta ajatusta, kuin etta minun pitaisi sitoa sakin suu ja vieda sakki aittaan ja menna muuttamaan vaatteita. Mutta kun vieras istuu, olisi varmaan epakohteliasta jattaa hanet tahan yksin. Kasvoihisi vilkaisten mina naen, etta silmasi hymyilevat, mutta ei huulet. "Tu--tulitteko hevosella vaiko--?" "Ihan laamannin oriilla, tadin kanssa." "Se on siivo ja saysea--missa se on?" "Tallissa." "Oliko taalla ketaan miehia kotona?" "Ei ainoatakaan, kuuluvat lahteneen jonnekin takamaalle heinaan." "Vai jo ne menivat--ja niin, niinhan pitikin." Sina nahtavasti koetat pidattaytya purskahtamasta nauruun--suusi ymparys varahtaa ja silmissa on veitikka--sinulla on pieni, soma olkihattu, kiinnitettyna paksun palmikon taa--sieramet elaa. "Kuka sen sitten riisui?" "Jaa, oriinko?" "Niin." "Mina." "Se on siivo ja saysea--jaa, johan sanoin sen," ja mina kysyn kiireesti: "Onko se--tuota--saanut heinia--kun ei ollut korttakaan vanhoja heinia koko talossa, kun piti kevaalla syottaa kaikki ja repia olkikatotkin?" "Mina niitin aitinne luvalla apilasta." "No, sehan sopi erinomaisesti!" mina melkein riemahdan. "Olette ollut myllyssa," sina sanot, kun en mina taaskaan tieda, mita sanoisin. Paassani on sisainen paine, mutta ei mikaan paase sielta ulos. "Kah, sakki valuu, minun taytyy vieda se aittaan"--ja mina melkein ryntaan sen kimppuun, sitomaan sen suuta. Sina pyydat saada pitaa suuta, kun mina sidon. "Elkaahan toki, te jauhotutte--kylla mina." Mutta sina pidat kuitenkin, kiristat oikein lujasti, niin etta rystyt menevat valkeiksi. "Kas niin, nyt mina autan sen selkaanne." Mutta sita mina en salli, en, vaikka mita tapahtukoon, minun on saatava estetyksi sinut jauhottumasta hinnalla milla hyvansa, ja ettet ehtisi, mina keikautan sen olalleni niinkuin heinasakin ja lahden puolijuoksua pihaan. Kuulen sinun seuraavan, riennat edelle, avaat minulle puutarhan portin ja painat siina paahani lakin, ja olet uuden aitan rappusilla samalla kuin mina. Se nyt ei ole eloaitta se, mutta olkoon menneeksi, panen sen siihen. "Mika soma uusi aitta!" sina sanot. "Aitinne sanoi, etta se on kivijalasta kattoon isannan itsensa rakentama." "Olihan siina minulla toki apulainenkin--taytyy noutaa avain." "Se on suulla ... saanko avata ... olkaa hyva." Mina sitten sinun avatessa ovea keikautan sakin aittaan, satutan ulos tullessani otsani kamanaan, sina sanot: Ai!--johon mina:--Ei se mitaan!-- sina otat avaimen suulta, sanot:--Siinapa on korea avain, ja ojennat sen minulle. Olen sen verran selvinnyt, etta ajattelen, etta nyt voisi merkitsevasti sanoa:--Pitakaa se, se on teita varten tehty,--mutta mina otan sen ja sanon:--Neiti on hyva ja kay sisaan--minun taytyy.... Mita minun taytyy? Muuttaa vaatteet. Missa ne onkaan? Seison hetken paasta edessasi salissa, miten kuten pukeutuneempana, ainakin oli minulla, mikali muistan, kengat ja jauhoton takki. Sina istut sohvapoydan aaressa, toisessa kadessa paperikaaro, toisella selailet valokuva-albumia. Mina katson velvollisuudekseni ryhtya selittamaan, keta ne ovat ne ja ne, se on isavainaja, se hanen sisarensa, joka viela elaa, ne ovat pikkusisaria, jotka ovat kuolleet. "Onko isanne kauan sitten kuollut?" Mina mainitsen vuosiluvun, sinun isasi on kuollut vuotta ennen. "Te asutte setanne luona?" "Niin." "Jaha, vai niin." "Missahan aiti ja laamanska ovat?" "Ne menivat jonnekin, jonkun sairaan vaimon luo. Kai he pian tulevat." Te katositte niin pian sielta juhlilta, yhtakkia ... en saanut teita kasiini, kuinka koetinkin, minulla olisi ollut teille asiaa. "Olisiko?" "Olen nyt sita varten taalla." Sina alat avata paperikaaroa. "Olettehan kansakoulun johtokunnan esimies, eiko niin?" "Olen kylla." "Teidan koulunne naisopettajan paikka on julistettu haettavaksi, hakemusaika paattyy tanaan." "Huomenna se vasta paattyy, taman kuun kolmantenakymmenentena ja ensimaisena kello kaksitoista yolla." "No, sittenhan en ole myohastynyt, saan luvan jattaa hakemuspaperini." "Haetteko te tanne opettajaksi?" "Niin on aikomukseni--luuletteko, etta saan viran?" "Se riippuu kanssahakijoista." "Niin oikein, mina tarkoitin oikeastaan sanoa: onko minulla toiveita ... toisin sanoen: vaarallisia kilpailijoita?" "Mina katson heti--" "Elkaa vaivautuko--ehdinhan saada sitten sen tietaa." "Kylla mina sitten heti ilmoitan, kohta kun--" "Kiitos." "Jaatteko tanne pitkaksi aikaa?" "Kuinka tarkoitatte? Se riippuu siita, saanko paikan." "Mina tarkoitan--jos saatte--tai jollette saisi," mina sammallan. "Jollen saa, matkustan heti." "Ja jos saatte viran?" "Silloin jaan tietysti pidemmaksikin aikaa." "Niin, tietysti." Olen mielestani auttamattomasti typera, mutta sina katsot nyt minuun niin hyvantahtoisesti, melkein hellasti, etta yhtakkia taas saan rohkeutta sanoa: "Mina kylla luulen, etta tulette saamaan viran, koska olette kaynyt jatko-opiston ja teilla myos on todistus seminaarista ... ja pannaan myoskin merkitysta laulunopetukseen. Olen ajatellut, etta kaikille suomalaisille kansakoululapsille olisi opetettava myoskin kanteleen soittoa." "Soitatteko kannelta?" "En mina. Enta te?" "Hiukan." "Sehan on suurenmoista--taalla on eras metsanvartijan vaimo, joka soittaa aivan erinomaisesti kannelta, ja sen mies osaa tehda niita--saan muuten sanoa terveisia eraalta tuttavaltanne--tai oikeastaan niin, etta han varmaan olisi lahettanyt niita, jos olisi tietanyt ... eras ihailijanne." Ja paastyani vihdoin puheen alkuun, en saa itseani keskeytetyksi ja mina kertoa hulautan yhteen menoon kohtauksesta Konttisedan kanssa. "Hanko, Tapioseta ... se herttainen aija ... me ristimme hanet Tapiosedaksi." "Han nimitti teita metsanneidoikseen ... kohta sen jalkeen, kun han oli teista eronnut, han loysi lampaan vuonan, jolta oli jalka poikki." "Ai." "Ei se mitaan, han sitoi sen ja kylla se kohta on terve ... han on semmoinen luonnonlaakari, muuten sangen intressantti mies, tietaja...." Nyt minulta loppui kaikki asiat. Mita ihmetta mina viela keksisin? Sina vain katselet ja nayt odottavan lisaa. Onneksi tullaan, aiti ja laamanska tulevat. "No, sepa mainiota," sanoo aiti. "Pianpa palasitkin, tulit juuri parhaaseen aikaan." "Laskettelin lehtipurjeessa." "No, Aini," sanoo laamanska, "saatko viran?" "Hanen taytyy saada se," sanoo aiti, "mina puhun itse ukkojen kanssa, jos ei muu auta,--kun kerran on tarjolla tuommoinen korea tytto, joka nayttaa olevan viela hyvakin, seka aanesta kuullen etta silmiin katsoen.... "Tati!" sina riemahdat ja kavahdat hanta kaulaan, "anteeksi, mutta enko saa sanoa tadiksi?" "Saathan toki, lapsi kulta." Teidan on lahdettava. Mina valjastan hevosen, sina annat sille rappujen edessa sokeria kammeneltasi ja suutelet sen turpaa ja halaat sen kaulaa. Sina nouset jantevalla liikkeella tatisi viereen, tartut ohjiin, jotka ojennan sinulle, mina juoksen avaamaan portin--sina irroitat vyotaisistasi sen ruusun ja heitat sen minulle. "Siina on porttipojalle vaivoistaan!" Mina huudan hanelle, etta asia paatetaan ylihuomenna, ja sina huiskutat viela maantielle kaantyessanne katta hyvastiksi. Aiti sanoo:--Tehan olette jo kuulemma tutut etka maininnut siita minulle mitaan. En osaa muuta kuin pyorayttaa aitia hartioista ja suudella hanta--ensi kerran elamassani. Mita tama on? Mita on tapahtunut? Tiedan sen, etta olet tullut, etta olet ollut meilla--meilla, sina meilla!--mutta mita muuta on tapahtunut sen lisaksi? Onhan se vallan mahdotonta, ihmetta se on! Minun taytyy saada ryhtya johonkin. Riennan rantaan ja siirran veneen hiekalta omille teloilleen ja airot uimahuoneeseen, ja panen uimahuoneen lukkoon. Ja lehtipurje ei saa roikkua tuossa vedessa. Mina vien sen halkovajaan. Siellahan ei ole ollenkaan pilkottuja puita. Pilkon kaikki, mita siina on pilkkomatta. Aiti sulkee aittojaan yoksi. "Etko tule jo illalliselle ja nukkumaan?"--"Tulen, tulen." Mutta mina en tule. Naen viitakkeeni pistettyna tallin naulaan, sen tavalliseen paikkaan. Sen terassa on viela siihen tarttuneita apilanlehtia sinun niittosi jalelta. Nythan on viilea niittaa ja alottaa samassa heinanteko. Mina menen apilaspellolle ja teroitan rautaani kauemmin, kuin ehka olisi tarpeen, koska metsanranta helajaa. Satakieli alkaa soittaa viidakossa ja soittaa koko yon. Niitan apilan maahan yhteen menoon ja kayn levolle vasta, kun aurinko nousee. On semmoinen paiva, kun pohjatuuli on tyyntynyt eika etela viela ottanut ilmoja valtaansa. Kay vain virit milloin mistakin ja herattelevat henkaykset. Istun ja vuoleskelen piita haravaani ja nidoskelen viitakkeita halkovajassa, joka on avoin etelaan ja aurinkoon. Vahitellen alkaa kayda tuulonen yli peltojen ja pihamaan, valellen kuin aiti lasta lampimalla vedella yli koko ruumiin--enka tieda, mita enaa voisin onnentunteeseeni lisata. Eihan minulle oikeastaan ole viela mikaan toteutunut, mutta minusta on, kuin minulle kuitenkin olisi toteutunut kaikki. Kaikki, mika on tapahtunut, on totta, mina tiedan sen, mutta mina melkein kuin toivoisin, etta se ei sita olisi, vaan olisi yhakin unta voidakseni siita herata siihen, etta se on totta. Han on ollut taalla--han tulee jaamaan tanne--han on kayva taalla usein samalla tavoin kuin eilen. Ja mina, joka koetin karkoittaa hanet taalta, joka lahdin sita varten hanta pakoon, luovuin hanesta ja kaikesta omakohtaisesta onnesta--ja silloin han tuli tanne! Sen ihmeen jalkeen en epaile enaa mitaan. Kun se on ollut mahdollista, on kaikki muukin oleva, mika tahansa maailmassa. Mina tiedan ja tunnen sen. Mina uskon onneeni ja sen tahteen. Se on ilmoitettu minulle, vaikkei olekaan viela annettu. Olen rauhallinen ja varma. On tapahtunut taika, jota ei mikaan voi purkaa. On kuin olisi kuultu rukous ja siihen vastattu, annettu kuin kohtalon korkea hyvaksyminen sellaisesta, missa minut on pantu koetukselle, tunnustuksena, kuin palkkiona siita, etta olen ollut uskollinen siina vahassa, mita minulla on, hanelle, se on: ihanteelleni ja itselleni. Minussa on voitokas varmuus siita, etta olen siis ollut ja tulen myos olemaan onnen erikoisen kaitselmuksen alainen. Mina naen ja selitan kaikki, mita on ollut ja tapahtunut, siina mielessa, etta sinun taytyi tulla, etta se oli niin maaratty siita saakka, kun minut ensi kerran kohtasit. Lahdit juhlille, ojensit minulle laiturilla katesi, et mennytkaan sielta pois, niinkuin luulin, vaan tulit tanne, ja istuit odottamaan minua puutarhan penkilla. Autoithan minua heti, sidoit yhdessa kanssani sakin suun, avasit portin, painoit hatun paahani, avasit aitan oven, heitit minulle portilla kukan.... Jos minulle nyt juuri annettaisiin jotakin muuta taman lisaksi, mina tuskin jaksaisin ottaa sita vastaan. Sina olet jo taalla, olet taalla siksi, etta olet aina ollut. Olet ollut aina, elamani nakymattomana haltijana, monessa muodossa, nyt ilmestyit vain lopullisessa, siina, missa tulet aina olemaan, kaikkialla niinkuin kuultokuvana kirkon kaari-ikkunassa, jossa, taivaan ollessa harmaan ja tumman, siita ennen nakyi vain himmea hahmo, mutta jossa nyt, auringon sadehtiessa sisaan taydelta teraltaan, varit hehkuu ja aariviivat elavat. Tata uskoani mina siina itsekseni juhlin. Tama on ensimainen niita onnen hiljaisia pyhia, semmoisia, jolloin ei olla kirkossa, vaan vietetaan se kotona, omassa yksityishartaudessa. Niita on ollut meilla--kuinka paljon! Niista ei toinen tiennyt, et sinakaan aina, vaikka olitkin aina niissa mukana. Kun ei nyt vain kukaan tulisi--mutta ei tule kukaan, ei aitikaan, istuu kai omassa huoneessaan ja pitanee omien aatostensa pyhaa hankin.... Tuli viela pieni takatalvi siihen kevaaseen, satoi lumen onneni oraaseen.... Missa sina viivyt? Miksi et tulekaan, vaikka olet saanut tiedon? Saithan heti tiedon, ja mina odotin, etta tulisit samassa, odotin uuden kotisi avaimet valmiina. Odotin paasevani sita sinulle nayttamaan, uutta, vasta valmistunutta, puhdistettua, maalattua. Et tullut sina paivana, et toisena, et kolmantena, et koko viikolla. Katselin maantielle, kuulostelin jokaisen rattaan ritinaa. Ehka tulet sunnuntaina kirkkoon. Et ollut siella. Oli mentava jokivarrelle heinaan, laamannin ohi. Ajattelin: ehka naet jo veneen ja riennat avopain rantaan, heilutat liinaa ja huikkaat. Hovissa on vieraita, lienee nimipaiva, syntymapaiva, voi olla vaikka kihlajaiset, niista mina tiedan heidan juhlansa. Istuvat valkoisissaan verannalla ja olkihatuissa, ja naiset harsohameissa, toiset heittavat ayraalla renkaita ilmaan, huudahdellen, hypahdellen, naurahdellen; sina lennatat rengasta tuomarin pojalle, vartalosi notkahtaa, palmikkosi heilahtaa. Et huomaa venetta, vaikka on viitakkeita kokassa ja haravoita perassa. Menenko maihin? En. Olisi ollut sinulla kiireempi kaydaksesi, jos tulit tanne sen tahden, kuin jo kuvittelin. Satoi lumen mielen yli, kaiken taannoisen yli. On kolea olla, epailyn ja epavarmuuden vilu tunkee sieluun ja mieleen--silla en enaa jaksa uskoa mahdolliseksi mitaan siita, mita olin kuvitellut. Eiko siina ollutkaan mitaan taikaa, etta tulit, eiko merkinnytkaan mitaan, etta istuit ja odotit puutarhan penkilla, avasit portin, kiersit auki aitan lukon ja heitit portilla kukan ja huiskutit tien kaanteessa katta. Mita sina minusta, semmoinen kuin sina, semmoisesta kuin mina, kompelo, saamaton, sina hieno toisen maailman tytto, noiden suurellisten sukua. Olen hulluttelija, ainainen luulottelija, parantumaton haaveilija ja unien nakija--enka kuitenkaan jaksa paasta siita omin voimin eroon, en koskaan. Raadan siella viikon paivat heinakuun helteessa, lepailen yot viileassa ladossa, saan sen tayteen parhaita heinia, ei ole kaynyt edes aamukaste karhon paalla--kaikki minulle onnistuu, ei vain se ainoa, mita enin toivon. Kun palaan, ovat hovin ovet kiinni ja kaikki nakyvat olevan poissa. Kun tulen kotiin, kysyn: "Onko uusi opettajatar kaynyt?" "Ei ole nakynyt," aiti melkein arahtaa kankaansa takaa, iskien pirtaa, "ovat kuulemma olleet retkilla pitkin pitajaa ajelemassa vieraidensa kanssa.... Ja taitaa katsella sita omakseen tuomarin poika," aitinsa haastoi. "Lieneeko jo saanut?" "En tieda," tiuskaa aiti. Tulee vasyneen tyomiehen raukea sunnuntai. En valita enaa mistaan. Ei siis ole mikaan muuttunut. Riutuva paiva paistaa iltaisia pihoja pitkin, ilottoman sunnuntain sanomattoman ikava ehtoo, kuva eletysta ja viela elettavasta. Lepaan aittani ylasillalla ja luen lehtea. Varpuset narskuttavat katon harjalla. Aitivanha istuu kamarinsa ikkunassa, silmalasit nenalla ja tutkii sanaa. Niin silloin narahtaa portti ja sina tulet yltyleensa valkoiseen puettuna siita sisaan. Sina tulet arasti liukuen kuin metsalintu joskus eksyessaan autioon taloon, niinkuin olisi vahan kiire, niinkuin pelkaisit myohastyvasi, silma tahystellen joka taholle, kummastellen, eiko taalla ollakaan kotona, kolkutat porstuan ovelle, mutta niin arasti, ettei aiti kuule, katsahdat aittaankin pain, huulilla utelias hymy ja silmissa kyseleva, melkein hataytynyt katse, mutta et huomaa minua, silla ylasillan luukku on vain puoleksi auki ja mina en liikahda. Menet puutarhaan, tulet takaisin, kadessa heinankorsi, jota heilutat, istahdat keinulaudalle, suorit helmojasi--ja mina katson sinuun ja naen silmasi, vaikkeivat ne nae minua, naen joka piirteesi, odottavan ilmeesi--kun tietaisin, mita ajattelet? Sina viimein rykaiset ja mina myos, ennenkuin astun aitasta ulos. Sina sanot:--Ah! "Iltaa," sanon mina. Olet noussut, ilostunut, punastut, varahdat--mita? "Voi, annatteko anteeksi," sina sanot ja tarjoat minulle molemmat katesi. "Mista niin?" "Etten ole tullut ennen teita kiittamaan." "Eihan siina mita kiittamista." "Onhan--kun olette toteuttanut hartaimman toivoni." "Sehan oli helposti toteutettavissa semmoisilla todistuksilla ja suosituksilla." "Miten hyvansa, mutta kiitos kuitenkin." "Kaymmeko sisaan?" "Istumme tassa." "Nahkaas, saanko kuitenkin selittaa. Siella oli koko ajan vieraita ja retkia ja kaikenlaista muuta ... ja minun taytyi ... mutta nyt se saa riittaa ... mina melkein karkasin pappilasta. Olin tullessani koululla, mutta en paassyt sisaan." "Olette saanut maalia hihaanne." "Kiipesin ikkunaan.... Tahtoisin nyt heti paikalla paasta sinne-- jarjestamaan ja toimimaan--milloin voin muuttaa?" "Milloin tahansa ... kaikkihan on valmiina...." arvelin teidan muuttavan laamannista vasta syksylla." "Ei, mina muutan sinne heti ... tulin pyytamaan avaimia." "Ehka saan tulla teita saattamaan ja nayttamaan? Valjastan heti. Kaytte ehka siksi aikaa aidin luo." "Emmeko mene mieluummin jalkaisin?" "Niinkuin tahdotte." Aiti tulee. "Valkoinen kuin morsian--ja jos jo lieneekin--mutta jos olisi totta, mita puhuvat, olisi kai sulhanenkin mukana." "Ei ole totta, tati kulta," sina sanot tyynesti hymahtaen, ja mina naen, etta se ei ole totta. "Suottahan mina vain, ilman aikojani," sanoo aiti ja hanen ryppynsa sateilevat, suupielista ja silmain kulmista yli kasvojen. Suli siihen sen takatalven lumi--eika sita sitten enaa koskaan satanut meidan onneemme. Muistatko--?... kysyn, silla nythan meita on tasta lahtien naita muistelemassa kaksi--muistathan sen ikimuistoisen ensimaisen kavelyretkemme kesaisena iltana ja yona, aina uudelleen eletyn, joka kerta kun yhdessa kaantelimme onnemme kuvakirjan lehtia. Silla kavelylla ja sina lampimana kesaisena iltana, joka vahitellen vaihtui viileaksi yoksi, ohi pappilan ja kirkon, ohi kirkonkylan talojen, oikopolkua peltojen lapi, vahan matkaa suuren tyynen jarven rantaa, sitten syrjatieta koulun lehtoiseen niemeen ja sielta takaisin maantielle ja viela raikasta, helahtelevaa hongikkoa siihen, missa erottiin, mutta ei erottukaan--silla kavelylla pantiin koko tulevan elamamme pohja, virisi yhteiselamamme johtosavel soimaan aina tahan paivaan asti. Et aavistanut, mika riemu taytti rintani, kun mina maantielle tultuamme kysyin:--Menemmeko niittyja myoten suoraan pappilan kautta vai ympari?-- ja sina sanoit:--Menemme ympari, niin emme tapaa heita.--Ovatko ne siella?--Ovat--vaan en valittaisi nyt heista--tahdon olla nyt teidan kanssanne. Sina kayt toisella puolen tieta, mina toisella, uusi, yltyleensa valkea pukusi tumman vihreaa havumetsaa vasten. Sina vaikenet hetken, sitten se tulee purkautuen, kuin olisi se jo kauan ollut sydamellasi: "Mina tata tieta siksi, etta saisin kerrankin hairitsematta puhua totisista, joista taalla ei kukaan valita--silla ne totisesti eivat valita muusta kuin niista pienista omistaan, nama taalla niinkuin heikalaiset kaikkialla, ei mitaan yleista harrastusta, ei isanmaallista innostusta--ei laamannissa, ei pappilassa ... ne melkein saalivat minua, etta olen antautunut opettajaksi ... pitavat sita paahanpistona ... olisi muka niin paljon parempaa ja arvokkaampaa semmoiselle kuin minulle--mina lopulta melkein suutuin ja laksin--oikeassa oli opettajani: 'ei taman kansan kultuuria linnoista kasin luoda--aivan toisista keskustoista kuin kartanoista ja hoveista ja suurista pappiloista uuden ajan valo tulee sateilemaan Suomen saloille.' Ja se on totta--naina kahtena viikkona mina vasta oikein olen sen huomannut--mina olen siita nyt niin varma, niin varma--kun vain voisin ja osaisin!"--ja sina taoit nyrkilla avoimeen kammeneesi. "Te varmaan voitte." "Luuletteko?" sina sanoit lampimasti ja astuit askeleen keskemmalle tieta omalta puoleltasi, ja mina samoin omaltani, ja me kavelimme kohta rinnakkain, lahekkain, nopein askelin, sinun innostuksesi tahdissa, joka samalla oli tarttunut minuun. "Taalla ei ole, vaikka toivoin ja luulin, minulle ketaan henkiheimoa, ei ainoatakaan ymmartajaa...." "Ei taalla ole, ei ole ollut minullekaan." "Mutta meidan taytyy siis, ainakin meidan olla sita toisillemme. Kylla mina tietaisin, kuinka, kun vain saisin apua jostain. Koulutyo kylla menee, sen tiedan, mutta minusta pitaisi muutenkin herattaa, virittaa-- tahdotteko auttaa minua?" Mina sanon--sydan sykkyralla--etta mina, mita suinkin voin, etta mina kylla--ja etta kokemukseni ovat juuri samat. "Katsokaa, se menee kylla, kun on se tahto ja se henki. Voi, voi, sita olisi niin sanomattoman paljon,--minun taytyy saada teidat mukaan--tehan olette seka talonpoika etta herra--juuri niinkuin jokaisen olisi oltava tassa maassa, taalla maalla.... Mina heti nahtyani teidat laivassa sain kuin ilmestyksen, etta siina han on, jos missaan, jota tarvitsen: ylioppilaslakki ja kotikutotakki.--Minne te sielta juhlasta yhtakkia katositte?" "Olitte siella aina niiden minulle vieraiden ymparoimana." "Niin, niin, se oli sellaista touhua.... Mutta te ihan kuin kartoitte minua." "Enhan tiennyt, mita olisitte ajatellut, jos olisin tunkeutunut tuntematonna...." "Te ette ole minulle tuntematon, sanoinhan sen jo heti laivassa!" sina sanoit melkein kiivaasti, ollen leikilla suuttuvinasi ja sitten sille naurahtaen, hiukan hamillasi. "Mita te sanoitte?" "Etteko enaa muista?" "Tahtoisin kuulla sen viela kerran." "Niin tarkistakaa sitten korvanne ja kuulkaa, etta meilla tytoilla oli siella kullakin 'ihanteemme' ja 'ihastuksemme', ja te olitte langenneet minun osalleni. Nyt sen kuulitte--viela kerran! "Saanko viela kysya: mika minussa sitten oli niin ihannoitavaa ja ihastuttavaa?" "Etteko katsonut siella koskaan katuikkunaan? Tuommoinen totinen, hirvean totinen, ehka hiukan ujo, avosilmainen, otsa aatteellisissa rypyissa, suu asianymmartavassa supussa, lakin reunan alla kahertynyt valkoinen tukan reuna--nyt se on jo hiukan kellertynyt, huomaan--olennoitunut kuva siita, minka olin luonut itselleni 'isanmaan toivosta', joka elaa vain aatteissa ja ihanteissa, niinkuin minusta pitikin. "En mina, valitettavasti kylla, siella juuri ollenkaan niissa aatteissa ja ihanteissa elanyt ... painvastoin mina menetin senkin vahan, mita olin sita ennen omistanut ... ainakin suurimmaksi osaksi." "Ette te ole mitaan menettanyt...."--Ja sitten sina taas sanoit oikein totisesti: "Ja sentahden taytyy meidan, kahden ja ainoan takalaisen, tehda liitto." "Kuinka ajattelette?" "Tyoliitto ... valistusliitto ... teidan taytyy vastata kaikkia toiveitani--toteuttaa se ihanteeni ... kuuletteko?" "Mutta milla tavoin olette ajatellut?" "Antakaa minulle ensin katenne ... naemme sen sitten, milla tavalla ... paaasia on aluksi, etten ole taalla missaan yksin. Jos ette lupaa, peruutan hakemukseni ja haen itselleni vaikutusalaa jostain muualta." "Eihan toki, eihan toki--kyllahan mina tietysti teen kaikki, minka vain voin." "Kiitos." "Mita nauratte?" "Pelastystanne--etta ehka jaisitte ilman opettajaa." "Mutta ettehan minua ollenkaan tunne, mista tiedatte, etta mina kelpaan teidan tarkoituksiinne?" "Jos en tieda, niin tunnen, aavistan ... kuulen aanestanne ja naen ilmeestanne ... sita paitse tati laamanska on kertonut teista ja toimistanne taalla.--Sielta niiden vaunut nyt ajavat ... painaumme tahan, niin ne eivat huomaa." Laamannin vaunut ajoivat pappilan puistokujaa, jonka tienhaaraan me juuri olimme tulossa, ja me painausimme kiireesti ruispellon suojaan, kunnes ne olivat ohi. Sina nauroit: "On kuin me jo olisimme liitossa ... salaliitossa heita vastaan...." Me nousemme. Sina kurkotat ruiskukan aidan yli ja kiinnitat sen rintaani. Et puhu mitaan, se tapahtuu kuin ohimennen. En saa edes kiitetyksi, kun sina samassa hyppaat takaisin maantielle. Olen kuin suunniltani, kuin huumautunut, en ymmarra viela, mita tama oikein on. Onko han tullut heidan luotaan kokonaan minun luokseni? Hanko minulle semmoista puhuu, minusta semmoista uskoo? Tietaako han, aavistaako han, mita han oikein on minulle? Eihan tama vain olle mikaan nakohairio, eihan han vain viela pyrahtane pois niinkuin lintu polulta-- eika jaa muuta kuin oksan heilahdus?--Hanko pyytaa minua avukseen, minua yhteistyohon, minua liittoonsa, joka taalla kaiken ikani en ole muuta niin kaivannut kuin apua ja henkiheimoa ja ymmartajaa? Tuleeko han omakseni ... onko jo tulemassa? Olisiko se sittenkin mahdollista? Valittaako han minusta muutenkin kuin aate- ja tyotoverina? Mutta sama se, vaikkapa vain sellaisenakin ... onhan ihmeellista, uskomatonta, etta tama on nyt nain, sittenkuin asken oli niin kokonaan toisin. Mina kysyn tata kaikkea, samalla koko ajan kuullen sinun puhuvan yha edelleen, ja mina vastaan ja alan itsekin suunnitella ja alan innostua--josta sina yha lampenet ja aanesi varahtaa ja povesi nousee ja silmasi tummuu. Me ohjelmoimme yha edelleen kulkiessamme ohi kirkon ja kirkonkylan talojen. Se on haaveilua enemman kuin suunnittelua. Sinun suunnitelmasi vaihtuvat, sinulla on mielestani aate toinen toistaan onnistuneempi ja tarpeellisempi. (Ne olivat niita, joita kaikkia sitten koetimme toteuttaa.) "En missaan ole kuullut niin kauniita aania kuin taalla, tuossa kirkossa --minka ihanan kuoron taalla voisikaan saada aikaan! Ja se on saatava aikaan! On ihmeellista, kuinka sellainen kuoro yhdistaa ja kuinka sen kautta paasee heita lahelle, kuinka se kokoo nuoria ja vanhojakin ja kuinka sen ohessa sitten voi heille puhua ja heita innostuttaa ja saada heita mukaan muuhunkin. Me ensin laulatamme heidat hereille heidan omalla laulullaan." "Kansan laululla kansan." "Juuri niin, mutta kuulkaa, eihan siella koululla kuulu olevan edes urkuharmoniakaan. Me ryhdymme heti hankkimaan arpajaisia. Ja siihen ainakin taytyy saada nuo herrasvaetkin mukaan. Meilla on tehtavia loppumattomiin, vaikka koko elinajaksemme!" "Me--! Meilla--!--Vaikka koko elinajaksemme--!" Tahdon olla, lupaan olla mukana kaikessa--mina sinun kanssasi--me kaksi-- me, sina ja mina.... Heraa aatteita ja alotteita, joista ei asken ollut aavistustakaan, loydan itsestani semmoista, jota en olisi uskonut olevankaan. Alkaa nyt, mika sitten jatkui kautta koko elaman, etta sina hedelmoitat, annat uskoa ja luottamusta. Mina aina aloin kuin kuivua, kun sina joskus satuit olemaan poissa.... Eihan se, mita suunnittelimme, ollut mitaan niin erikoisen nerokasta, ei mitaan itsessaan ihmeellista ja uutta, mutta siina oli minulle ihmeellista se, etta me molemmat aioimme samaa, ihailimme ja rakastimme samaa. Kaikki kay niin luontevasti, olemme kuin vanhat tutut--olemme jo kauan sitten astuneet samoin askelin ja minusta tuntuu kuin olisimme jo kauan sitten sointuneet yhteen, naista jo monesti puhuneet ja sopineet, ja voisimme kulkea kasikadessa. Mina sanon vaha valia: "Niin juuri, juuri sita minakin olen", ja sina sanot samoin--ja sehan se sitten on ollutkin elamanlaulumme ainainen kerronta. Mina sanon, etta juuri naitahan minakin olen kaiken ikani hautonut ja ajatellut, vaikkei minulla ole ollut henkiheimoa eika ymmartajaa. "Ei minullakaan ole ollut sita, johon olisin oikein sointunut," sina sanot--"muita kuin vanha opettajani," sina sitten hetken kuluttua lisaat. "Onhan tosin minullakin ollut Tapioseta ja metsanvartijan Johanna ja hanen miehensa." "Keta ne ovat?" sina kysyt ja mina kerron heista hiukan, mina kerron, etta Johanna oli toinen rakkauteni, kun han oli pieni tytto ja mina viela pienempi poika; ensimainen rakkauteni oli eras punainen tytto, joka onki tuolla pappilan laiturilla. "Onko teilla ollut montakin rakkautta?" sina kysyt, hymahdat. "On," sanoin mina samoin ... "oli viela eras tytto koulukaupungissa, jota en edes puhutellut, ja eras laulajatar, joka oli kuin taivaan enkeli, ja Taaton tati, isani sisar." "Eiko muita?" "Ja eras, joka oli, mutta jota ei kuitenkaan ollut. Enta teilla?" "On minullakin ollut--eras, josta en tiennyt, oliko hanta vai eiko." Mina tahtoisin puhua siita enemman, kertoa koko elamani, paasta sinua viela lahemma. Mina tahtoisin sanoa, mika minusta nayttaa olleen sen tarkoitus: se, etten joutunut taalta pois, voidakseni taalla olla apuna sinulle, kun kerran ehka tulet, etta taalla varta vasten valmistuisin kaikkeen siihen, mihin sina minua taalla tarvitset. Sinahan tarvitset minua, minahan kelpaan sinulle, ennen kaikkia muita, siksi etten ole samanlainen kuin ne muut taalla--ja jos en olisi jaanyt tanne, en olisi sinusta se, mika olen, vaan samanlainen kuin ne muut. Minun elamallani on siis ollut tarkoitus, edeltamaaratty, sinun tahtesi, sita varten, etta voisin olla sinulle apuna. Tahtoisin saada taman kaiken sinulle jotenkuten sanotuksi, jotta tietaisit, ja luottaisit.... Mutta on tultu koulun portille. Se on siina pikku niemessaan vahan yksinaisena, autiona ja suljettuna korjauksen ja puhdistuksen jalelta. Porttikin on tylysti lukossa. Joistain ikkunoista puuttuu viela lasit ja niiden edessa on rumat laudat. Piha on nurmettunut. Mina avaan sinulle ovet ja me kaymme kaikki huoneet. Juhlasalissa sina laulahdat, koettaen sen sointua. Se on hyva, oikein hyva.... Sina huudahtelet ja ihastelet uusia, siisteja huoneita. Sinun huoneestasi on nakoala jarvelle ja yli kirkonkylan peltojen, ja sina huomaat, etta siella kauimpana nakyy meidan talon paaty ja sen katon yli koivut. "Ehka nakyy sielta tuletkin talvella?" "Ei nay, ikava kylla." "Mutta lippu nakyisi." "Meilla ei ole lippua." "Laittakaa se lippu, mina laitan myos." Suljemme taas ja levahdamme ulkoporstuan penkilla. On kuin innostuksesi yhtakkia olisi jotenkuten laimentunut, niinkuin olisit jostain alakuloinen, epavarma, mutta koettaisit kuitenkin koettamalla pysya vireessa. "Taalla on nyt tietysti hiukan autiota ja tyhjaa, mutta jahka lapset tulevat--miksi koulu ei ala heti? On niin pitkalti syksyyn.... Tuohon taytyy laittaa puutarha--jotain siihen voisi vielakin kylvaa. Mutta mista mina saan hevosen ja miehen--tuletteko te auraamaan sen auki?" "Mutta aiotteko todellakin heti muuttaa tahan autioon taloon--taalla on teille liian kolkkoa ja yksinaista." "En voi jaada laamanniin--se on nyt vain niin--enkahan tieda, minne mina muuannekaan." "Tulkaa meille siksi aikaa--aiti varmaan ottaisi teidat ilolla vastaan-- ja mina myos." "Ja teko myos?" Et vastannut sen varmemmin. En saanut selville, mita ajattelit ja aioit. Katsoit minuun vain pitkasti ja silmaa rapayttamatta. Sitten luomesi varahtivat ja sina nousit ja me lahdimme. Tie kulki jarven rantaa, korkean hongikon viileata pylvastoa. Sina kavelit vaieten, katsahtaen vain kerran toiselle puolelle tien, missa mina kavelin, ja naytit olevan jossain kaukana. "Kai mina nyt tulen toimeen koulullakin ... mutta jos tulisin teille siksi aikaa, kunnes koulu alkaa, voisinko olla teille joksikin hyodyksi-- mina tarkoitan: jollain tavalla avuksi?" "Jos valttamatta tahdotte auttaa--" "Tahdon--valttamatta." "... niin voittehan auttaa aitia kuinka paljon tahansa hanen kankaissaan ja puutarhassaan ja taloudessaan...." "Mina osaan lypsaa, osaan kirnuta, osaan leipoa kuinka hienoja leivoksia tahansa!" sina yhtakkia riemahdat. "Eihan meilla niita niin erittain hienoja." "Osaan mina laittaa kalakukonkin!--Mina tulen!--Mutta voisinko auttaa myoskin teita? Osaan haravoida--" "Ja niittaa--!" Sina ryopsahdat sille puolelle tieta, missa mina kayn. "Mina tulen! Kuule sina--en mina osaa enaa teititella--kuulehan, kun mina kesalla ensin autan sinua, niin sinako sitten talvella minua?" "Sehan sopii." Me kuljemme yhtakkia kasikadessa. Sina olet, en tieda kuinka, pistanyt katesi kainalooni. En uskalla painaa sita kasivarrellani, en edes sita liikauttaakaan--se kangistuu siihen koukkuunsa, missa se oli, kun tartuit siihen. Et ota sita pois, ennenkuin olemme laamannin tiehaarassa. "Nyt teidan taytyy--sinun taytyy--kaantya--kiitos, aatetoveri, tyotoveri, kavelykaveri!--Nakemiin!" Alat menna kiireesti--kaannyt, kuljet muutamia askelia taapain, poskesi hehkuvat ja silmasi sateilevat, riennat puolijuoksua--sitten viela kerran kaannyt. "Kuule," mina sanon. "Ela mene sinne, tule meille heti!" "Mita sanot?" sina kysyt ja pysahdyt viela kerran. "Mina sanoin: tule nyt jo meille!" "Nainko myohaan?" "Eihan nyt ole myoha--aiti kylla viela valvoo." Eparoit lyhyen hetken, sitten sanot: "Mina tulen!"--ja tulet. Ja me kavelemme takaisin saman tien, jonka asken olimme tulleet. Aiti viela valvoo, porttiaitaa vasten nojaten, valkotukka, villahuivi olkapailla, kaarittyna tiukalle kasivarsien ymparille. "No?" sanoo han. "Saako tama nuori neiti tulla meille yoksi?" "Tottahan toki." "Saanko jaada leipomaan ja kutomaan?--mina osaan!" "Ja niittamaan ja haravoimaan?" "Johan nyt toki--mutta aivanko totta, etta tulet meille?" "Totta...." "No, voi minun paiviani...." Muistatko viela--?--kun sitten jonain paivana sen jalkeen istuimme penkilla puutarhan lehtimajassa. Minako olin sen ensin sanonut vai sina? Mutta kun se oli sanottu, sanoit sina: "Tieda--etta olen rakastanut sinua siita pitaen, kuin sinut ensi kerran nain." "Ja mina sinua jo ennen, kuin sinut nain ... sina olet minulle koko entinen elamani, ja olet tama nykyinen ... ja olet oleva tulevakin ... minulla ei nyt nayta olleen mitaan elamaa, jossa sina et olisi ollut mukana, eika tule olemaan, jossa et olisi oleva mukana." Sina tartuit heltyen ja sisaisesti haltioituen molempiin kasiini ja sanoit totisesti, hartaasti, melkein juhlallisesti, kasvot kiinteina ja kalpeina: "Mina olen rakastanut sinua siita alkaen, kun kohtasin sinut siella vanhan kirkon puistossa, kun sina, valkolakki ja kotikutotakki, astelit ajatuksissasi ohitseni, ja vaikket sina silloin etka milloinkaan minua huomannut, niin mina sanoin itselleni: 'Siina han on' ... tai ehka: 'Semmoinen han on oleva' ... ja han oli seka se etta semmoinen. Ja vaikka sina yhtakkia katosit enka tiennyt minne, etka tullut enaa minua vastaan, vaikka odotin--ja vaikka olin menehtya turhan odotuksen ikavaan--enka tiennyt edes, kuka olit, niin sina et koskaan kokonaan haipynyt mielestani. Enka ollut koskaan oikeastaan siita onneton, silla olin varma, etta hanet kerran tapaan, etta aikanaan han tulee, kuinkas ei tulisi--minulle soi sinusta aina savel jostain niinkuin metsasta nakymattoman linnun viserrys." "Rakas--sina--onko se totta?" "Minun sielussani ja sydamessani ei ole koskaan ollut ketaan muuta--eika siina ole soinut mitaan muuta savelta kuin sinun eika ole voinut soida, silla se oli viritetty sinun sointuusi heti, kun se mihinkaan viritettiin. Ja jos siina joskus on pyrkinyt soimaan jokin muu, niin on se soinut vaarin ja tunne on mennyt umpeen." Paastit kateni ja virkoit viela: "Ja mina tahdon viela sanoa sinulle sen, etta mina tulin juhlille vain sita varten, etta ehka tapaisin sinut siella--ja kun kohtasin sinut laivassa, niin mina tiesin, etta kohtaloni oli ratkaistu, mutta en uskaltanut sinua lahestya, koska pelkasin, ettet ehka tulisi valittamaan --ja kun kadotin sinut taas, mutta en voinut menna--ja vain sinua vartenhan mina tulin sitten tanne--ja kun odotin sinua tassa puutarhan penkilla enka tiennyt, tulisitko, niin en voinut kasittaa, mika minusta tulisi, jollei tama sinun talosi olisi oleva minunkin taloni ja sinun aitisi minun aitini.... Ja nyt olen sanonut mina, mita minulla oli sanottavana. Sano sina nyt, mita sinulla on." "Jos mina sanoisin, mita minulla on sanottavana sinusta, niin pitaisi minun sanella sinulle koko elamani." "Sanele." Mina sanelen ne sinulle, aina iltaisin paivan tyon paatyttya, kaikki, nain kuin tassa. Mina tuon sinulle kaikki, mita minulla on ollut siihenastista itseani ja onneani--kaikki nama kukkaset kevaiselta niitylta. Sina sanot:--Tuo viela, tuo viela!--Ja mina tuon, ja kun tuon, sina sanot:--Kuule, on ihan kuin olisin nama ennen nahnyt, kuin olisin ollut siina kaikessa minakin mukana!-- Olitkin! Kun toin sen siita taman talon hyvasta haltijasta, jota olin hoitanut ja palvellut ja jolle olin uhrannut parhaani, mita osasin ja ymmarsin, jotta han taalla viihtyisi ja menestyisi ja minua seuraisi elamassani onni, ja kun sanoin, etta se haltija, jota niin olin hoitanut ja joka oli tata taloani ja minua vuorostaan hoitanut, sittenkin kai olit sina, niin sanoit: "En mina ollut se, se oli enempi ja parempi kuin mina, mutta minakin tahdon sita hoitaa niinkuin sina, taalla ja sinussa ja minussa, itsemme ja muiden onneksi--hoidamme sita yhdessa." Ja kuinka me sita hoidimme, kaiken hyvan haltijaa--omaksi onneksemme ja muiden ja kuinka koetimme koko taman maan ja kansankin onneksi--senhan sina tiedat. Mutta vaikka tiedatkin, niin mina viela kerron siita sinulle, silla niin kauan kuin minulla on, mita kertoa onnesta ja sinusta, onni ja sina taalla pysytte. Ja kun minulla ei enaa ole niista mitaan kerrottavana, kun kerran paattyvat nama tuhannen ja yhden onnenpaivan tarinat, silloin paattykoon myoskin minun tarinani, ja mina lahden ja tulen sinne, missa olet, missapa sitten olletkin. End of the Project Gutenberg EBook of Muistatko, by Juhani Aho *** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK MUISTATKO *** This file should be named 7muis10.txt or 7muis10.zip Corrected EDITIONS of our eBooks get a new NUMBER, 7muis11.txt VERSIONS based on separate sources get new LETTER, 7muis10a.txt Produced by David Starner, Tapio Riikonen and Distributed Proofreaders Project Gutenberg eBooks are often created from several printed editions, all of which are confirmed as Public Domain in the US unless a copyright notice is included. Thus, we usually do not keep eBooks in compliance with any particular paper edition. We are now trying to release all our eBooks one year in advance of the official release dates, leaving time for better editing. Please be encouraged to tell us about any error or corrections, even years after the official publication date. Please note neither this listing nor its contents are final til midnight of the last day of the month of any such announcement. The official release date of all Project Gutenberg eBooks is at Midnight, Central Time, of the last day of the stated month. A preliminary version may often be posted for suggestion, comment and editing by those who wish to do so. Most people start at our Web sites at: http://gutenberg.net or http://promo.net/pg These Web sites include award-winning information about Project Gutenberg, including how to donate, how to help produce our new eBooks, and how to subscribe to our email newsletter (free!). Those of you who want to download any eBook before announcement can get to them as follows, and just download by date. This is also a good way to get them instantly upon announcement, as the indexes our cataloguers produce obviously take a while after an announcement goes out in the Project Gutenberg Newsletter. http://www.ibiblio.org/gutenberg/etext03 or ftp://ftp.ibiblio.org/pub/docs/books/gutenberg/etext03 Or /etext02, 01, 00, 99, 98, 97, 96, 95, 94, 93, 92, 92, 91 or 90 Just search by the first five letters of the filename you want, as it appears in our Newsletters. Information about Project Gutenberg (one page) We produce about two million dollars for each hour we work. The time it takes us, a rather conservative estimate, is fifty hours to get any eBook selected, entered, proofread, edited, copyright searched and analyzed, the copyright letters written, etc. Our projected audience is one hundred million readers. If the value per text is nominally estimated at one dollar then we produce $2 million dollars per hour in 2002 as we release over 100 new text files per month: 1240 more eBooks in 2001 for a total of 4000+ We are already on our way to trying for 2000 more eBooks in 2002 If they reach just 1-2% of the world's population then the total will reach over half a trillion eBooks given away by year's end. The Goal of Project Gutenberg is to Give Away 1 Trillion eBooks! This is ten thousand titles each to one hundred million readers, which is only about 4% of the present number of computer users. Here is the briefest record of our progress (* means estimated): eBooks Year Month 1 1971 July 10 1991 January 100 1994 January 1000 1997 August 1500 1998 October 2000 1999 December 2500 2000 December 3000 2001 November 4000 2001 October/November 6000 2002 December* 9000 2003 November* 10000 2004 January* The Project Gutenberg Literary Archive Foundation has been created to secure a future for Project Gutenberg into the next millennium. We need your donations more than ever! As of February, 2002, contributions are being solicited from people and organizations in: Alabama, Alaska, Arkansas, Connecticut, Delaware, District of Columbia, Florida, Georgia, Hawaii, Illinois, Indiana, Iowa, Kansas, Kentucky, Louisiana, Maine, Massachusetts, Michigan, Mississippi, Missouri, Montana, Nebraska, Nevada, New Hampshire, New Jersey, New Mexico, New York, North Carolina, Ohio, Oklahoma, Oregon, Pennsylvania, Rhode Island, South Carolina, South Dakota, Tennessee, Texas, Utah, Vermont, Virginia, Washington, West Virginia, Wisconsin, and Wyoming. We have filed in all 50 states now, but these are the only ones that have responded. As the requirements for other states are met, additions to this list will be made and fund raising will begin in the additional states. Please feel free to ask to check the status of your state. In answer to various questions we have received on this: We are constantly working on finishing the paperwork to legally request donations in all 50 states. If your state is not listed and you would like to know if we have added it since the list you have, just ask. While we cannot solicit donations from people in states where we are not yet registered, we know of no prohibition against accepting donations from donors in these states who approach us with an offer to donate. International donations are accepted, but we don't know ANYTHING about how to make them tax-deductible, or even if they CAN be made deductible, and don't have the staff to handle it even if there are ways. Donations by check or money order may be sent to: Project Gutenberg Literary Archive Foundation PMB 113 1739 University Ave. Oxford, MS 38655-4109 Contact us if you want to arrange for a wire transfer or payment method other than by check or money order. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation has been approved by the US Internal Revenue Service as a 501(c)(3) organization with EIN [Employee Identification Number] 64-622154. Donations are tax-deductible to the maximum extent permitted by law. As fund-raising requirements for other states are met, additions to this list will be made and fund-raising will begin in the additional states. We need your donations more than ever! You can get up to date donation information online at: http://www.gutenberg.net/donation.html *** If you can't reach Project Gutenberg, you can always email directly to: Michael S. Hart Prof. Hart will answer or forward your message. We would prefer to send you information by email. **The Legal Small Print** (Three Pages) ***START**THE SMALL PRINT!**FOR PUBLIC DOMAIN EBOOKS**START*** Why is this "Small Print!" statement here? You know: lawyers. They tell us you might sue us if there is something wrong with your copy of this eBook, even if you got it for free from someone other than us, and even if what's wrong is not our fault. So, among other things, this "Small Print!" statement disclaims most of our liability to you. It also tells you how you may distribute copies of this eBook if you want to. *BEFORE!* YOU USE OR READ THIS EBOOK By using or reading any part of this PROJECT GUTENBERG-tm eBook, you indicate that you understand, agree to and accept this "Small Print!" statement. If you do not, you can receive a refund of the money (if any) you paid for this eBook by sending a request within 30 days of receiving it to the person you got it from. If you received this eBook on a physical medium (such as a disk), you must return it with your request. ABOUT PROJECT GUTENBERG-TM EBOOKS This PROJECT GUTENBERG-tm eBook, like most PROJECT GUTENBERG-tm eBooks, is a "public domain" work distributed by Professor Michael S. Hart through the Project Gutenberg Association (the "Project"). Among other things, this means that no one owns a United States copyright on or for this work, so the Project (and you!) can copy and distribute it in the United States without permission and without paying copyright royalties. Special rules, set forth below, apply if you wish to copy and distribute this eBook under the "PROJECT GUTENBERG" trademark. Please do not use the "PROJECT GUTENBERG" trademark to market any commercial products without permission. To create these eBooks, the Project expends considerable efforts to identify, transcribe and proofread public domain works. Despite these efforts, the Project's eBooks and any medium they may be on may contain "Defects". Among other things, Defects may take the form of incomplete, inaccurate or corrupt data, transcription errors, a copyright or other intellectual property infringement, a defective or damaged disk or other eBook medium, a computer virus, or computer codes that damage or cannot be read by your equipment. LIMITED WARRANTY; DISCLAIMER OF DAMAGES But for the "Right of Replacement or Refund" described below, [1] Michael Hart and the Foundation (and any other party you may receive this eBook from as a PROJECT GUTENBERG-tm eBook) disclaims all liability to you for damages, costs and expenses, including legal fees, and [2] YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE OR UNDER STRICT LIABILITY, OR FOR BREACH OF WARRANTY OR CONTRACT, INCLUDING BUT NOT LIMITED TO INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR INCIDENTAL DAMAGES, EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH DAMAGES. If you discover a Defect in this eBook within 90 days of receiving it, you can receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending an explanatory note within that time to the person you received it from. If you received it on a physical medium, you must return it with your note, and such person may choose to alternatively give you a replacement copy. If you received it electronically, such person may choose to alternatively give you a second opportunity to receive it electronically. THIS EBOOK IS OTHERWISE PROVIDED TO YOU "AS-IS". NO OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, ARE MADE TO YOU AS TO THE EBOOK OR ANY MEDIUM IT MAY BE ON, INCLUDING BUT NOT LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR A PARTICULAR PURPOSE. Some states do not allow disclaimers of implied warranties or the exclusion or limitation of consequential damages, so the above disclaimers and exclusions may not apply to you, and you may have other legal rights. INDEMNITY You will indemnify and hold Michael Hart, the Foundation, and its trustees and agents, and any volunteers associated with the production and distribution of Project Gutenberg-tm texts harmless, from all liability, cost and expense, including legal fees, that arise directly or indirectly from any of the following that you do or cause: [1] distribution of this eBook, [2] alteration, modification, or addition to the eBook, or [3] any Defect. DISTRIBUTION UNDER "PROJECT GUTENBERG-tm" You may distribute copies of this eBook electronically, or by disk, book or any other medium if you either delete this "Small Print!" and all other references to Project Gutenberg, or: [1] Only give exact copies of it. Among other things, this requires that you do not remove, alter or modify the eBook or this "small print!" statement. You may however, if you wish, distribute this eBook in machine readable binary, compressed, mark-up, or proprietary form, including any form resulting from conversion by word processing or hypertext software, but only so long as *EITHER*: [*] The eBook, when displayed, is clearly readable, and does *not* contain characters other than those intended by the author of the work, although tilde (~), asterisk (*) and underline (_) characters may be used to convey punctuation intended by the author, and additional characters may be used to indicate hypertext links; OR [*] The eBook may be readily converted by the reader at no expense into plain ASCII, EBCDIC or equivalent form by the program that displays the eBook (as is the case, for instance, with most word processors); OR [*] You provide, or agree to also provide on request at no additional cost, fee or expense, a copy of the eBook in its original plain ASCII form (or in EBCDIC or other equivalent proprietary form). [2] Honor the eBook refund and replacement provisions of this "Small Print!" statement. [3] Pay a trademark license fee to the Foundation of 20% of the gross profits you derive calculated using the method you already use to calculate your applicable taxes. If you don't derive profits, no royalty is due. Royalties are payable to "Project Gutenberg Literary Archive Foundation" the 60 days following each date you prepare (or were legally required to prepare) your annual (or equivalent periodic) tax return. Please contact us beforehand to let us know your plans and to work out the details. WHAT IF YOU *WANT* TO SEND MONEY EVEN IF YOU DON'T HAVE TO? Project Gutenberg is dedicated to increasing the number of public domain and licensed works that can be freely distributed in machine readable form. The Project gratefully accepts contributions of money, time, public domain materials, or royalty free copyright licenses. Money should be paid to the: "Project Gutenberg Literary Archive Foundation." If you are interested in contributing scanning equipment or software or other items, please contact Michael Hart at: hart@pobox.com [Portions of this eBook's header and trailer may be reprinted only when distributed free of all fees. Copyright (C) 2001, 2002 by Michael S. Hart. Project Gutenberg is a TradeMark and may not be used in any sales of Project Gutenberg eBooks or other materials be they hardware or software or any other related product without express permission.] *END THE SMALL PRINT! FOR PUBLIC DOMAIN EBOOKS*Ver.02/11/02*END*