
*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 75884 ***

language: Finnish




KONTTORITYTTÖJEN KOHTALOITA

Kirj.

Elin Wägner


Suomentanut

Hella Wuolijoki





Helsingissä,
Osuuskunta Työläisnainen,
1913.




SUOMENTAJAN ESIPUHE.


Porvarillinen perhe on tätä nykyään täydellisesti hajoamistilassa.
Kapitalistinen talousjärjestelmä on järkyttänyt ikivanhat kristillisen
perheen tuet, perhe ei ole enään yhtenäinen tuotanto-osuuskunta, jota
se oli keskiaikana. Palkkatyö vaatii kaikki perheen jäsenet valtaansa.

Kapitalistinen tuotanto, suurtuotanto, on ennen kaikkea hävittänyt
naisten työn perheessä. Yhä enemmän ja enemmän ostetaan perheessä
elintarpeita ja tuotteita ulkoa ja yhä tarpeettomaksi tekevät
nämä halvemmat teollisuustuotteet kotiteollisuuden joka muodossa.
Porvarillisessa perheessä, jossa vaatteet ja elintarpeet ostetaan,
joutuvat juuri naispuoliset jäsenet työttömiksi ja ovat pakotetut
hakemaan työtä ulkoa työmarkkinoilta.

Ja sitten tulevat ne lukemattomat konttorit ja toimistot ja nielevät
sisäänsä koulusivistystä saaneita tyttöjä konekirjoittajiksi,
pikakirjoittajiksi ja kirjeenvaihtajiksi. Ja harvoin
kaupunkilaisoloissa enään jonkun verran koulusivistystä saaneet tytöt
istuvatkaan työttöminä kotona. Useimmilla heillä on sentään joku pieni
paikka Jossain konttorissa. Ja, koska he enimmiten asuvat kotona
ja harvoin maksavat mitään ylöspidostaan, käyttävät he palkkansa
ainoastaan vaatteisiin ja huvituksiin n.s. »neularahoina».

Mutta on vielä toisenlaisiakin konttorityttöjä, joita tulee yhä enemmän
ja enemmän ja jotka pääasiallisesti täyttävät kaikki vastuunalaisemmat
paikat. Ne ovat niitä tyttöjä, joita eivät vanhemmat kykene elättämään
ja jotka ovat pakotetut joutumaan suorastaan palkkatyöväen asemaan.
He ovat useimmiten kotoisin sivistyneistä perheistä ja ovat lapsesta
saakka sentään tottuneet ottamaan osaa sivistyneeseen elämään. Heidän
asemansa on todellakin hyvin kurja. Heidän palkkansakaan ei ole isompi
kuin niitten toisten tyttöjen, jotka asuvat kotona ja käyttävät
palkkansa ainoastaan neularahoiksi, mutta kuitenkin heidän täytyy elää
palkastaan ja olla hyvin puettuja kuten porvarillinen ympäristö vaatii.
He ovat ulkopuolelle luokkaansa, joutuneita henkilöitä, jotka kuitenkin
vaistoilleen ovat kiinni siinä vanhassa maailmassa ja väärän häpeän
vuoksi koettavat matkia sen elämäntapoja.

Heitä on vaikea saada järjestymään, koska he laskevat itsensä sentään
joksikin paremmaksi kuin köyhälistö ja häpeävät tilaansa. Sitä
paitsi ovat he melkein enemmän kuin mitkään työläiset riippuvaisia
työnantajiensa mielivallasta, koska yhä vaan lisääntyy niitten
»parempien» perheitten tytärten, joukko, jotka aikansa kuluksi,
sulhasta odottaessaan, ovat valmiit vaikka kuinka pienestä palkasta
istumaan puolet päiväänsä konttorissa ja luonnollista on, että kun
työnantajilla on sellainen armeija hyvin puettuja tyttöjä tarjolla,
eivät he ole halukkaat lisäämään todellakin tarvitsevien palkkaa.
Luonnollista on myös, että sellaisten konttorityttöjen palkkariita
loppuisi sillä, että kymmeniä tahi satoja uusia tarjoutuisi
lakkolaisten tilalle. Eikä niitten taloudellisen aseman parantumisesta
ole ennen toiveita, kuin todellakin kaikki työtätekevät naiset tulevat
enemmän tahi vähemmän riippuvaisiksi palkastaan.

Elin Wägner kuvaa tässä huvittavassa kirjasessaan Tukholman
konttorityttöjen elämän kurjuutta. Kaiket päivät epäterveellistä työtä
tomuisissa konttoreissa, halu elää herrasväen tavalla, kiusauksia joka
taholta, ainoana lohdutuksena sulhanen, joka pelastaisi konttorista
ja joka useimmiten jää tulematta, avutonta, lakkaamatonta, hiljaista,
taistelua olemassaolon puolesta... sellainen on tuon itsetiedottoman,
sivistyneen köyhälistön elämä.

Elin Wägner on tunnetuita Ruotsin naisasianajajia, joka kertomuksissaan
on hyvin usein kuvannut ansiotyöllä eläviä itsenäisiä, sivistyneitä
naisia. Tunnetuin näistä hänen teoksistaan on »Pennskaftet»
(Kynänvarsi), jossa hän kuvaa naispuolisen sanomalehdentoimittajan
elämää, mutta vielä reippaampi kuin tämä, on hänen »Norrtullsligan»
kirjansa (sama kuin nyt ilmestyy suomeksi nimellä »Konttorityttöjen
kohtaloita»), erinomaisen vilkkaasti ja suurella taidolla kirjoitettu
kirja, joka täten annetaan ulos suomalaisessa asussa.

Helsingissä 30 päivänä marraskuuta 1913.

Suomentaja.




1.


Tukholma 29 p:nä syyskuuta.

Mikään ei tapahdu niinkuin sen luulisi. En minä olisi luullut
kymmenen vuotta takaperin, että tämmöinen kohtalo minua odottaa. Kun
pappi luetti minua, kun minä sain ensimäisen pitkän hameen ja ostin
ensimäisen paketin hiusneuloja, jotka sitäpaitsi heti putosivat
tukastani.

Vielä vähemmin olisin sitä uskonut viisi vuotta takaperin, jolloin
tulin kahdenkymmenen vuotiaaksi ja olin ensimäisen kerran rakastunut.
Muistan, miten minä onnellisena ja kuitenkin rikollisesti peläten
ensimäistä kertaa eräänä iltana hiivin takakatuja kohtaukseen ja
seisahduin erään lyhtytolpan juureen katsomaan kelloa ja rakastettuni
odotti minua puistossa. Ei koskaan tulisi enää arkipäivää minun
elämässäni, vakuutin minä itselleni. Tulisi vain taivasta ja helvettiä,
eniten kuitenkin taivasta, yhä vain ylös ja alas yhtämittaista
kelkkamäkeä. Ja jonkun aikaa se menikin niin, mutta sitte yks, kaks,
kolme, tuli seisahdus, ja se tapahtui juuri silloin kun minä olin
alimmillani. Jos joku olisi silloin uskaltanut minulle sanoa, että
minusta tulee konttoristi, minusta, jonka aina piti kuolla seuraavan
viikon keskivaiheilla, mutta nyt minä olen sitä.

Ei ollut mitään muuta tehtävissä. Olisi mahdollisesti ollutkin, mutta
tämä oli lähinnä. Ja toisinaan kun on hyvin väsynyt, tarttuu lähinnä
olevaan.

Mielestäni on nyt juuri silmäini edessä suuri armeija
pumpulitnusliinipuseroita ja minä itse viimeksi tulleena
pakkorekryyttinä. Ensimäisenä päivänä lokakuuta alkaa harjoitus.

Joku kirjailija on sanonut meistä työskentelevistä naisista, että
meidän täytyy siinä kohden myöntää olevan oikeassa, että se ei ole
rakkaus työhön, joka meidät pakoittaa miehen työaloille, vaan on se
huutava hätä. Se on sangen oikein ja viisaasti sanottu, sillä se on
juuri huutava hätä, ja minä olen varma siitä, että minä tulen vihaamaan
työtä, jonka nyt olen saanut. Minun sieluni vaistomaisesti värisee
kauhusta, kun minä vain ajattelenkin kassakirjaa ja kirjoituskonetta,
mutta meidänhän täytyy elää, Puten ja minun, etenkin Puten, ja vaikka
Putte tosin on kuten hän itse sanoo, leski ja orpo, ei se riitä.
Täällä Tukholmassa tulee hänen koulunkäyntinsä sekä ylöspitonsa niin
hirvittävän kalliiksi. Ja niinpä olen sitte velvollisuuden tunnosta
ottanut kassanhoitajan ja kirjeenvaihtajan paikan erään tuomarin luona
ja kaikki sanovat, että minun pitää olla vallan erikoisesti iloinen,
koska sain sellaisen paikan minun iälläni niin mukavasti, ilman mitään
suosituksia ja todistuksia enempää Chartaulta kuin Pohlmanniltakaan.
Minä en ole kuin 25 vuoden vanha, mutta minä olen kuullut, että ne
mieluummin tahtovat saada konttoriinsa nuoria ja sellaisia, joilla
on vanhemmat kaupungissa, se kun tulee halvemmaksi. Viattomuudessani
tuntuu minusta siltä, että minun pitäisi olla kylläkin halpa, sillä
saan vain kahdeksankymmentä kruunua kuussa seitsemän tunnin työstä
ja viisikymmentä äyriä ylitunneilta, joita tulen kyllä tekemäänkin,
sillä tulot niistä saa Putte. Itse täytyy minun tulla toimeen sillä
kahdeksallakymmenellä.

Tulin kaupunkiin kello 7 aamulla kuin mikäkin vaivainen mööpeli,
toisin sanoen, huonekalut tulivat sentään paremmin, sillä ne olivat
hyvin pakatut ja kannettiin kotiin. Minulle sitä ei tehty, ei edes
yhtään elävää sielua ollut vastassa. Mutta eihän nyt sentään tarvitse
rohkeuttaan menettää. Teki kyllä mieleni ottaa ajuri, mutta voitin
mielitekoni ja nousin raitiovaunuun, luvaten samalla itselleni, että
en edes raitiovaunussa tule usein ajamaan, koska piletin hinnalla saa
leipää koko päiväksi aamu-, ilta- ja päivällisvoileipiä varten, jos
nimittäin ei tee niitä liian monta, eikä liian suuria.

Raitiovaunu oli täynnä aamukalpeita ja viluisia työläisiä. Heidät
nähdessäni koetin ottaa tilaisuudesta vaarin ja kohottaa mielialani
»ajattelemalla niitä, joilla on vielä vaikeampaa kuin minulla».
Koska minun tulee olla konttorissa vasta kello yhdeksän ja näiden
alkaa työnsä jo kello seitsemän, olisi minun mielialani kaiken
todennäköisyyden mukaan pitänyt parantua. Mutta kyllä se näyttää olevan
vain vanhain ihmisten jaaritusta, sillä vaikka minä kuinka näitä kello
seitsemän ihmisiä ajattelin, ei tunnelmani parantunut.

Ja se punanen vaunu rämisi Uplannin katua ylös talojen, talojen ja
talojen sivuitse, ja kun minä luulin olevamme noin vanhan Upsalan
kohdalla, oltiinkin jo Odentorilla. Koko Pohjoistullikatu muistutti
jo huonekalumakasiinia ja paljasti hyvinkin sisäisiä asioita
perheitten elämästä. Minun oli melkein vaikeata päästä sisään asuntoni
portista. Talo, jossa asun, on nimittäin uusi, suuri, melkein kuin
linna ja mahtuu siihen ihmisiä melkein yhtä paljon kuin pieneen
pitäjään. Porttikäytävästä tullaan sementillä laskettuun pihaan,
jonka ympärillä on kivimuuria ja porraskäytäviä aina f:ään saakka.
— Jos oikein kurottaa itsensä, näkee kenties neliskulmaisen palan
taivasta, joka näyttää yhtä suurelta kuin tavallinen puserokangas, Piha
kokonaisuudessaan muistuttaa kaivoa, ja toisinaan johtuu ajattelemaan
Jooseppia ja hänen epäystävällisiä veljiään.

Me asumme viidennessä kerroksessa, mutta hissiä ei ole, sillä tämä
talo on rakennettu alempaa keskiluokkaa varten. Ihmiset sanovatkin,
että rappujen nouseminen pitäisi olla hyödyllistä, ei ainakaan tule
turhanpäiten kotiin.

Kun minä vihdoinkin olin hommannut itseni ja matkatavarani sinne
viidenteen kerrokseen, vaivuin aivan hengästyneenä istumaan
alimmaiselle vintinrapulle. Kukaan ei kuullut minun koputuksiani kyökin
ovelle ja silloin minä raivostuin ja paukutin niin että koko talo
tärisi.

— Oletko se sinä, Elisabet? — kuului oven takaa.

— Kyllä kai, pitäisihän sinun ymmärtää, ettei kukaan säällinen ihminen
tähän aikaan päivästä kulje.

— Olen, minä olen Elisabet, avatkaa!

Sen ne tekivät vihdoinkin, ja silloin minä ymmärsin heidän
epäilyksensä, sillä kaikki he olivat enemmän tahi vähemmän yöpukimissa
ja tukka kesken kampaamatta. Minun täytyi nauraa. Tämä oli siis se
Pohjoistulliliitto, sivistyksen etuvartio Vaasain kaupungissa! Mutta
minusta tuntui, että tulisin viihtymään täällä. Oli onni minulle, että
tämän iloisen ja kuuluisan liiton yksi jäsen oli mennyt naimisiin ja
eli onnellisena maaseudulla, jotta minä voin saada hänen paikkansa.
Meillä on kaksi huonetta vuokrattuna eräältä vanhalta rouvalta, jonka
pojan pitäisi olla notari; meillä on osa hänen kyökkiinsä ja minä
luulen, että tarkoituksena on, että meidän pitäisi elää ainoastaan
leivästä ja huuhdella se alas teellä ja kahvilla ilman kermaa.
Päivällisen syövät toiset tytöt ulkona, jossain ja joskus, miten sopii
ja kannattaa. Tästä alkaen tulen minä kuulumaan siihen ihmisluokkaan,
joka näkee niin sanottua kotielämää ainoastaan silloin, kuin vastapäätä
asuva naapuri on unohtanut laskea uutimensa alas. Jos me olisimme
miehiä, olisimme me tuomitut elämään yksinomaan ravintoloissa. Se voi
olla koko hauskaakin sen jälkeen kun on ollut perhetyttönä vanhempain
kodissa ja muitten kodissa syntymästään saakka.

Eeva, joka on ainoa, kenen minä ennestään heistä tunnen ja josta
pitäisi tulla huonekumppanini, esitti minut.

— Tässä on se uskovainen rouvasihminen omien sänkyvaatteitten
kanssa, kuten meidän ilmoituksessamme mainittiin. Minä toivon, että
kaupunginlähetti tuo perässä sänkyvaatteet.

Kaikki syleilivät minua nyt ja suutelivat ja auttoivat minua riisumaan
päällysvaatteeni ja nauroivat ja lörpöttelivät mahdottomasti, kunnes
Eeva vihdoin päästi sellaisen ulvonnan, että se olisi voinut herättää
kuolleetkin haudoistaan.

— Mitä taivaan nimessä, Eeva? sanoin minä.

— Notari!

Joku ovi oli narissut käytävässä ja yhtäkkiä olivat kaikki tytöt kuin
poispuhalletut kyökistä, muut paitsi Baby, joka oli jo miltei puettu
ja varjeli kahvipannua pannessaan kengännauhojaan kiinni. Tietysti ei
sieltä mikään notari tullut, vaikka kyllä mies olisi voinut saattaa
koko joukon levottomuutta aikaan kanahäkissä tähän aikaan vuorokaudesta.

Heti sen jälkeen pelästyin minä uutta kirkuvaa hätähuutoa.

— Tytöt, kello on kaksikymmentä minuuttia yli kahdeksan!

Minä tulin aivan mykäksi sen elämän johdosta, mikä nyt nousi. Oli aivan
kuin olisi pyörremyrsky raivonnut huoneessa. Kahvikupit ja sokeriastiat
lensivät piironginlaatikosta, leipää ja voita heitettiin esille
eräästä kyökin nurkkakaapista. Baby lennätti kahvin, ja kaikki tekivät
itselleen voileipiä kuumeentapaisella kiireellä ja kaatoivat sisäänsä
kuumaa kahvia samaan aikaan aivan käsittämättömällä tavalla asettaen
hattujaan päihinsä peilin edessä. Heti puoli yhdeksän jälkeen juoksivat
he rappuja alas, päällysvaatteet käsivarrella ja hanskat, laukut, sekä
vaaleanpunaiset voileipäpussit kädessä. Yhtäkkiä tuli niin hiljaista,
että minä oikein hätkähdin.

Odottaessa kaupunginlähettiä lämmitin minä pannullisen vettä ja aloin
pestä kyökissä suurusastioita. Se oli elämäni ensimäinen kerta, mutta
ei suinkaan tule olemaan viimeinen. Kohtaloni on aina ollut läheisesti
yhdistettynä pesupunkkaan.

Nyt tuli tosiaankin notari. Minä raotin hiukan kyökin ovea ja nousin
puulaatikon päälle, voidakseni ovessa olevan lasiruudun kautta katsella
mitä notari teki. Kuten olin aavistanutkin, ei hän mennyt suoraan
eteiseen, vaan meni ensin meidän molempain huoneittemme läpitse.
Hän ei voinut muuta luulla, kuin että kaikki olivat poistuneet
kuten tavallisesti. Silloin kiipesin minä alas, menin hiljaa kuten
pikkuinen enkeli huoneeseeni ja tulin juuri parahiksi nähdäkseni hänen
hypistelevän Babyn kirjahyllyä. Hän pakeni pelkurimaisesti eikä edes
esitellyt itseään, hän oli pitkä ja ikävän kalpeahko eikä ollut minun
makuuni.

Heillä on ollut jo yksi mies mukana romaanissa ennenkuin minä tulin
tänne. Mitä tästä alkaen tuleekaan. Minä en tiedä, mitkä miehet ja
muut onnettomuudet minua odottavat täällä Tukholmassa. Mutta noin
kokemuksien mukaan voi kuitenkin laskea, että sinne, missä minä nyt
olen, kerääntyy vuosien päästä yhtä ja toista.




2.


30 p:nä syyskuuta.

Tänään olin konttorissa ja esittelin itseni tuomarilleni. Minut oli
otettu valokuvan mukaan ja häneltä näytti pääsevän helpotuksen huokaus,
kun hän näki, että minulla on myöskin hyvä iho. Huomenna alkaa työ.
Ja eilen tarkastin minä meidän asuntoamme. Eevalla ja minulla on
keskikokoinen huone ja siellä on kummallakin meillä ikkuna ja yksi
pitkä seinä. Eevan seinä on hyvin häntä kuvaava ja yhtä virkistävä
kuin hän itsekin. Keskellä on ihana, leveä leposohva, joka on ostettu
monen kuukauden kieltäytymisillä ja sen yläpuolella riippuu taulu,
jossa on seuraava kirjoitus: Miehet, älkää millään tekosyylläkään
menkö naisten vaunuun. Tämän luostarimaisen määräyksen ympäri ja sen
täydellisinä vastakohtina on Sindigin ja Wiegelandin mitä rohkeimpien
taulujen jäljennöksiä sekä kirjavassa sekamelskassa runoilijain,
näyttelijäin ja kevytmielisten naisten kuvia, Botticellin madonnia ja
hänen omia tätejään. Sohvan vieressä on hänellä pikkuinen, houkutteleva
tupakkapöytä, mutta ikkunan edessä suuri kirjoituspöytä, jossa hän aina
korjailee jotain puseroa, reunustaa hametta tahi silittää kaulapitsiä,
sanalla sanoen tekee kaikkea muuta, mutta ei kirjoita. Ikkunoitten
välisellä seinällä on toinen pikkuinen kirjoitus, joka vallankin
aamulla, jolloin huone on kuin myrskytuulen jäljeltä, tekee hiukan
jyrkän vaikutuksen, siinä niin, seisoo: Järjestys on työn edellytys.

Tuollaiset sananlaskut näyttävät Eevalla olevan aivan tautina, sillä
käytävän ovenpieleen on hänen käsialallaan liidulla kirjoitettu: Tietä
ei pidä kulkea milloin notari kuuluu tahi näkyy.

Omalle seinälleni olen minä asettanut vanhan ja vanhanaikaisen punasen
sohvan, joka kotona oli työhuoneessa, sitte on minulla siellä pari
taulua, vanhempaini kuvat kehyksissä ja isän kuvan ympärillä on
kellastunut tohtoriseppele. Isä raukka, joka ei koskaan suostunut
kirjoittamaan »kvinna» sanaa kv:llä. Kyllä se oli hyvä, että sinä
kuolit pois ennen kuin naiset saivat oikeuden päästä valtionvirkoihin
ja kaikkiin muihin. Ajatteleppas, jos sinun opettajakuntaasi olisi
ilmestynyt hame! Sitte on minulla kolme, neljä jäljennöstä Rembrandtin
tauluista, joita minä uskollisesti ihailen, Hendrijke ja Saskia,
joita kohtaan minä tunnen myötätuntoa ja kaksi Rembrandtin itsestään
piirtämän muotokuvaa, toinen Saskian ajalta ja toinen Hendrijken
ajalta. Sitte minulla on kaunis ja intohimoinen naisenpää Rosettilta ja
sanomalehdestä leikattu Dusen kuva, pää alaspäin ja tuskallinen ilme
kasvoilla.

Toisessa huoneessa, josta ovi on suoraan meidän huoneeseemme, asuu
liiton nuorin sekä vanhin jäsen, Baby, jonka nimi oikeastaan on
Magnhild ja Emmy. Kumpikin ovat he Yhdistettyjen Osakeyhtiöitten
konttorissa. Ennen kuin minä olin puhunut mitään Babyn kanssa, näytti
minusta, että koko hänen pikkuinen persoonallisuutensa ilmeni siinä,
että hänen ikkunallaan oli lasissa hyasinttisipuli ja pikkuinen purkki
Ruotsin maata, jonka hän oli ostanut heinätorilta viidellätoista
äyrillä litran ja kylvänyt siihen ruohoa. Tuo tilava ompelupöytä
ikkunan vieressä ompelulaatikkoineen ja pikkusille mustepulloilleen,
joissa kuitenkaan ei ollut mustetta, on hänen. Pöydän alimmaisella
hyllyllä on rikkiluettu ja jumaloitu Heine, Levertinin runokokelmia ja
Blicher-Clausenin »Viulu», jonka kannet on selkäpuolelta rikki. Sängyn
päällä on sievä tyyny, jossa on Allumin kuva, mutta Baby kääntää aina
sen kasvot alaspäin päiviksi.

Emmyn pitäisi kai liiton vanhimpana jäsenenä edustaa kokemusta, mutta
minä en usko, että hän elämässään tuntee juuri muita kuin harmaita
puolia, työtä ja kieltäytymistä. Yhteenvedon siitä, mitä hän on
oppinut, on hän neulonut gobeliinikankaaseen makuusohvansa yläpuolelle.
Siellä seisoo aivan lyhyesti:

»Opi kärsimään valittamatta.»

Minä sanoin siitä jotain Eevalle ja hän kertoi sääliväisesti hymyillen,
että Emmy koko liittoonkuulumisensa ajan on valmistanut sellaisia
gobeliineja.

Minä olin päivällisellä eilen rikkaan enoni luona, joka asuu Rantatorin
varrella, ja kaikki perheen jäsenet sanoivat minulle: pikku raukka,
tule tänne usein, niin pidämme sinusta huolta! Görel, minun serkkuni,
uskoi minulle, että hän käyttää hajuvesiin, hanskoihin ja suklaaseen
yhtä paljon rahaa kuukaudessa kuin minun koko kuukausipalkkani
on. Mutta kyllä hän onkin sitte paksu ja parfymeerattu. Siitä
huolimatta tulin minä sieltä iloisena ja kiitollisena, koska en
ollut ottanut vastaan tädin tarjousta asua samassa huoneessa hänen
huushollimampsellinsa kanssa ja palvella Göreliä ja juosta hänen
kanssaan hänen vaatteitaan koettamassa Jankesin luona. Kun minä tulin
kotiin, oli kaikki pimeätä ja hiljaista, ja minä oikein nautin, kun
sain panna avaimet omaan lukkooni ja sain istua huoneessa, joka tuntui
olevan koti.

Mutta sitte tuli Baby ja Emmy. Baby viserteli kuin lintu ja Emmy murisi
hiljakseen tapansa mukaan. Mutta pian tuli kokonainen tuulispää ja Eeva
syöksyi sisään reippaana, punaposkisena ja loistavana. Tuskin oli hän
päässyt ovesta huoneeseen, kun hän kiljasi yhden tavallisia kauhunhuuto
jaan: Herra Jumala, öljy!

— Minä menen hakemaan, sanoi Baby nöyrästi.

— Ei, ole sinä vaan rauhassa, minullahan on päällystakkikin vielä yllä.

Ja samalla pyörähti hän jo kyökkiin öljykannua hakemaan ja sitten
suoraa tietä rappuja alas.

Ennen kuin minä olin vielä kunnolleen löytänyt edes tulitikut, soi
ovikello.

— Minun täytyi painaa nenälläni sähkönappia, vakuutti Eeva totisena ja
hänen kätensä olivatkin todella aivan täynnä. Oikeassa kädessään oli
hänellä, öljykannu ja olutpullo puristettuna kainalon alle. Vasemmassa
toinen olutpullo ja paketti kynttilöitä.

— Oletkos sinä noin kulkenut pitkin katua, kysyin minä kauhistuneena.

— Olen monta kertaa, mutta ei päivän valolla. Porttikäytävässä on
puoti juuri meitä varten ja sieltä me ostamme kaikenlaista ja antaa
ne vähän velaksikin. Tapahtuu kyllä toisinaan huonoina aikoina,
kun kunnallismaksut hikipäässä pitää suorittaa, että meidän täytyy
kuukauden lopulla kulkea pitempiäkin matkoja. Te olette nyt siis velkaa
minulle kaksitoista ja puoli äyriä jokainen öljystä ja oluesta, jonka
sitte saatte kaataa joko lamppuihin tai itseenne, miten vaan haluatte.

— Mutta miten hienoa sinulla on, Elisabet. Isäsi ja Rembrandt. Mutta
sinä oletkin aina tarkasti valikoinut.

— Kyllä, vallankin mitä vanhempiin tulee. Mutta eikös kohta saisi vähän
ruokaa.

— Jos juoda tahdot, niin saat sitä silmänräpäyksessä. Ja tapansa mukaan
nopeasti aukaisi hän pullon ja kaatoi minulle olutta lasiin.

— Miksi ette juo mieluummin maitoa, kysyin minä.

— Voi taivas, kun sinulla on vielä paljon oppimista, päivitteli Eeva.
Luuletkos sinä, että maito on vaan niin juotavissa. Se on kallista ja
huonoa ja toisinaan sitä ei tahdo saada rahalla eikä millään. Juo pois
vaan, se on hyvää yökötyksiä vastaan.

Minä vakuutin, etten tunne ensinkään semmoisia oireita.

— Vai et tunne. Kyllä sinä varmaan tunnet, sanoi hän. Aina saa
yökötyksiä kun tulee Tukholmaan ennen kuin siihen tottuu. Olisitpas
nähnyt minut neljätoista päivää takaperin, kun minä tulin takaisin
lomaltani. Minä kävelin tässä ihan kuin pyörtynyt silli ja kirosin...

— No mutta, Eeva, sanoi Magnhild.

— Juu, Baby, minä kirosin. Kadut inhoittivat minua, puhumattakaan
kaikista noista rumista taloista. Minä olisin tahtonut asettua
Odentorille ja oksentaa. Ja niinä olisin tahtonut asettaa pienen pommin
konttorin portaitten alle. Mutta nyt minä olen tottunut siihen. Nyt
on toimistoni minun mielestäni iloisin ja hauskin hautaustoimisto
mailmassa.

— Jospa minäkin voisin sanoa sitä asianajotoimistostani jonkun ajan
perästä, sanoin minä.

— Sen tulet varmaan tekemään. Konttorielämä on miellyttävää, hitaasti
tappavaa myrkkyä. Sinä tulet kyllä olemaan tyytyväinen mailmaasi.
Ainoastaan parempina hetkinäsi tulet sinä tuntemaan, että tyttöjen
ei pitäisi olla tyttöjä konttorissa, vaan naituja, joilla on lapsia,
jotka juoksevat kilpaa pitkin ketoja, ja kyökki ja kangaspuut, mutta ei
ensinkään sivistystä! Ja semmoisina hetkinä tulee sinun paha olla, sen
minä takaan.

— Ei se mitään tee, Eeva, sanoin minä. Minun paremmat hetkeni tulevat
aina niin pitkän väliajan perästä.

Baby oli sillä välin kadonnut kyökkiin ja tuli takaisin sieltä kauhu
kasvoilla.

— Meillä ei ole enään voita kotona, kuiskasi hän.

— Minulla on, selitin minä, ja oli oikein liikuttavaa nähdä kun minä
otin esille maalta tuomani leivät ja voit ja munat. Me saimme vallan
erinomaisen illallisen. Tunnelma kohosi, Baby otti esiin Levertininsä
ja lausui sieltä runonpätkiä voileipiä syödessään. Sitten sammutimme
lamput, panimme tulen kynttilään ja aloimme polttaa hartaasti
paperossia.

Vasta kello kymmenen aikaan lakkasi nauru kaikumasta ja me rupesimme
paneutumaan maata.

Kun me olimme vähän aikaa maanneet ääneti, sanoi Baby juhlallisesti:

— Nyt menee yläluokka Oopperakellariin!

Ja sitten me nukuimme.




3.


9 p:nä lokakuuta.

Ajatelkaas, sunnuntaiaamu! Koko viikko on mennyt yhdessä humussa, ja
ellei ole ollut työssä, on ainakin ajatellut sitä. Konttori, konttori
ja: olenko minä nyt muistanut sen ja olenko minä nyt muistanut sen.
Ja toisinaan olen minä herännyt keskellä yötä unestani ja sanonut:
Kassakirja! Ja minun päässäni on kirjoituskone vasaroinut ja sormeni
ovat liikkuneet ajatuksen tahdissa ja naputtaneet Remingtonilla.

Päällikköni on kyllä kiltti ja auttavainen ja sanoo, että minun pitää
kysyä vain häneltä, milloin jotain asiaa en saa itse selville. Mutta
minä mielelläni en tahdo osottaa hänelle, että minä olen niin huono
kuin minä todellisuudessa olen.

Liitto nauraa minulle, kun minä en osaa puhua mistään muusta kuin
konttorista ja sanoo, että he kyllä saavat konttoriaikana semmoisesta
tarpeekseen, ja jos en minä pian tule hauskemmaksi, pitää minun muka
muuttaa pois. Eniten pilkataan minua siitä, että olen niin täsmällinen
aamuisin.

— Noin erinomaisia mekin olimme kun me olimme uusia, sanoo Eeva.

Niin loppui ensimäinen viikko, ja kun kello viisi
lauvantai-iltapäivällä suljin kassakaapin ja kirjoituspöytäni,
ajattelin minä, että nyt olen vapaa koko sopasta aina maanantaiaamuun
saakka.

Kun olin syönyt päivälliseni, menin noutamaan Puttea, joka asuu
Östermalmilla täysihoidossa erään leskirouvan luona yhdessä kolmen,
neljän muun koulupojan kanssa. Kävin hänen tähtensä kahdessa
eläväinkuvain teatterissa ja leipurissa ja menin sitten hänen
kanssaan kotiin ja asetin hänet lukemaan läksyjään. Sitten taivalsin
kotiin sateessa, väsyneenä, hameenliepeet märkinä. Juuri silloin kun
kaikki ihmiset menivät teatteriin! Mutta minun täytyi käydä puodissa
sunnuntaiostoksilla ja sitten kiivetä rappuja ylös.

Kotona oli aivan hiljaista. Vasta kun menin sisimmäiseen huoneeseen
tulitikkuja hakemaan, huomasin, että jotain oli sohvalla. Kun menin
lähelle ja raappasin tikulla valkeata, huomasin, että se oli Emmy,
joka siinä makasi pitkää pituuttaan, aivan hengettömän näkösenä ja
äänettömänä, eikä vastannut kysymyksiini. Minä aivan kauhistuin.

Hän on lopussa, ajattelin, ei varmaankaan voi enään koskaan hoitaa
tointaan ja mitä me sitten hänelle teemme? Minä odotin ja odotin, mutta
ketään ei tullut. Minä seisoin ikkunan ääressä ja katselin kuinka tulta
ilmestyi meidän linnamme jokaiseen ikkunaan, niin että talo lopuksi
muistutti liituliimaa, joka meillä oli kotona ja johon me panimme
kynttilän sisään, niin että joka aukosta loisti tuli. Vastapäätä
olevassa kerroksessa paloi takkavalkea ja punertavalla verholla
peitetty lamppu. Siellä istui vanha herra ja vanha rouva ja luultavasti
lapsenlapsi pöydän ympärillä, jossa oli omenoita ja pähkinöitä. Oli
aivan kuin olisi istunut teatterin pimeässä katsomossa ja seurannut
valaistulla näyttämöllä tapahtuvaa toimintaa. Toimintaa kylläkään ei
ollut paljon, mutta lämpö ja tunnelma tuntui yli pihan. Minun sydämeni
kaipasi yhtäkkiä jotain, jota en koskaan ajattele, mutta jonka kanssa
joskus toivoisin voivani saada lapsenlapsia.

Se oli hyvin tyhmästi minulta, mutta se johtui siitä, että heidän
lamppunsa oli aivan sen kaltainen kuin meilläkin olisi pitänyt olla
ja joka jokainen ilta olisi punertavalla valollaan katsellut meidän
hiljaista, pyhää onneamme.

Kun olin päässyt sinne saakka, laskin esiripun ja ajattelin: tuo on
kyllä hyvä, mutta minullahan on vapaus. Ja sydämeni pohjasta halveksin
minä sitä, kuten naiselliset naiset tekevät silloin kun heillä on se
vapaus.

Mutta tytöt tulivat, Jumalan kiitos, ja pyhä äänettömyys loppui.

— No missä se uskollinen on? (se olin minä). Lamppuihin tulta. Nyt
vietetään sapatti-iltaa. Minä olen ostanut viidelläkymmenellä äyrillä
kukkia Heinätorilta.

— Älkäähän nyt, sanoin minä. Emmy on kipeä. Hän makaa aivan
liikkumattomana sohvalla ja minä olen turhaan koettanut saada häntä
henkiin.

— Oh, et sinä tunne meidän tapojamme. Semmoisena hän on joka viikko.
Ei se mitään muuta ole. Kyllä hänet vielä muutaman kerran voi käyntiin
vetää. Hänellä on enemmän voimia uhrata Yhdistettyjen Osakeyhtiöitten
alttarille kuin sinä luuletkaan, vai mitä Emmy?

— Niin, jos kerran täytyy kestää, sanoi Emmy. Jos minulla olisi ollut
eläke, olisin kuollut jo aikoja sitten.

— Emmy puhuu aina siitä, että täytyy, sanoi Baby. Minä puolestani
odotan aina jotain hauskaa, joka vapauttaisi minut Yhdistettyjen
Osakeyhtiöitten konttorista. Jos minulla ei olisi sitä lohdutusta, niin
minä menehtyisin.

— Minä odotan ainoastaan kuolemaa, vastasi Emmy ja kääntyi seinään päin.

— Tule Baby, sanoi Eeva. — Hänen selkäänsä varmaankin taas kolottaa.
Ota Levertin mukaasi.

— Baby, sanoin minä, paljonkos sinulla on palkkaa?

— Kuusikymmentäviisi. Kuinka niin?

— Ja kauvankos sinä olet ollut yhtiössä?

— Tuskin vielä vuottakaan. Mutta älä puhu mitään palkankorotuksesta.
Minä kerran keväällä pyysin, koska en voinut tulla toimeen
kuudellakymmenelläviidellä.

— Noh?

— Niin, päällikkö sanoi vain, että neiti kai tietää, ettei tämä ole
mikään armeliaisuuslaitos.

— Ja ne ottavatkin siihen mieluummin parempia tyttöjä, joiden papat
ovat yhtiön palveluksessa ja jotka saavat kotoansa huoneen ja
siivouksen ja kolme kertaa päivässä ruokaa.

— Ja tarkoitus kai on, sanoin minä, että niitten palkka riittää
hajuvesiin ja hanskoihin ja makeisiin.

— Niin on kai tarkoitus, sanoi Eeva. — Mutta Baby, sinä voit kylläkin
kertoa siitä. Teidänhän pitäisi tehdä lakko uudeksi vuodeksi pitkin
linjaa, jos ette saa korotusta. Eikö se ole komeata, Elisabet?

— Se kuulostaa niin omituiselta, sanoin minä. Eihän sivistyneitten
tyttöjen tapana ole tehdä lakkoja.

— Ei, ei olekaan, sanoi Eeva. — Mutta nyt onkin tullut toisenlaiset
ajat kuin oli ennen.

Koko iltana emme puhuneet muusta kuin lakosta ja sen
menestymismahdollisuuksista ja omasta asemastamme.

Eeva oli erittäin innostunut lakkosuunnitelmista ja oli vakuutettu sen
menestymisestä. Baby oli vähemmän innostunut. Babyhän odottaa vain
jotain hauskaa, jonka kautta pääsisi pois Yhdistettyjen Osakeyhtiöitten
konttorista ja koko konttorielämästä. Ja sitten hän viis välittää
kuinka hänen tovereittensa käy. Sillä semmoisia me olemme.

Tänä lauvantai-iltana ei tullut niin hauskaa kuin tavallisesti ja se
oli Emmyn syy. Ainoastaan pikkusen tanssimme paitasillamme bostonia
ennen sänkyyn menoa.

Mutta vastapäätä oleva punainen lamppu ei ollut vaikuttanut minuun
hyvin. Minä en voinut nukkua, vaan monta tuntia kulutin itseäni
ajattelemalla vanhoja, katkeria ajatuksia kaikista muista paitsi
Pohjoistullinkadusta, konttorista, päälliköstä ja Remingtonkoneesta.

Mutta ajatelkaas, sunnuntaiaamu! Aamuaurinko paistoi ikkunasta ja
kellonsoitto kuului Vaasan kirkosta. Ja minä makasin puolinukuksissa,
väsyneenä ja onnellisena, ikäänkuin olisin jostain tuskasta päässyt.

Yhtäkkiä kuulin minä Eevan sanovan:

— Se, joka on nuorin, saa nousta keittämään kahvia.

Ja Magnhild valitti:

— Ei suinkaan minun nyt tänään taas tarvitse nuorin olla. Minähän olin
nuorin viime sunnuntaina.

Jonka johdosta minä tein teeskennellyn yrityksen nousta ylös, mutta
Magnhild tiuskasi:

— Koetappas vain ja liehui yöpuvussaan oven sivuitse. Ja yöllisten
synkkäin ajatusten jälkeen saada maata rauhassa ja kuulla kahvikuppien
iloista kilinää kyökistä sekä tuntea juuri keitetyn kahvin hajua
nenässään, se oli tosiaankin täydellinen, joskin vähän lapsellinen
nautinto.

Heti sen jälkeen istuimme kuin neljä valkoista kyyhkyistä
kahvitarjottimen ympärillä ja joimme itsellemme vatsakatarria ja
ylistimme jumalia. Sellainen oli Liiton jumalanpalvelus. Kello puoli
kaksitoista olimme puetut.

Heti sen jälkeen tulee pikku lemmikkini Putte ja tahtoo saada Peggin
mukaansa Urheilupuistoon. Eeva ja Emmy katoavat myös omalle taholleen,
mutta Baby, joka Jumala paratkoon on pyydetty pois illaksi, jää kotiin
ja koettaa paikkailla silkkipuseroansa.

— Ja ajatteleppas, kertoo hän minulle kotiin tultuani, minulla on ollut
täällä pikkuinen seikkailukin. Kun te olitte menneet, soi puhelin
ja kysyttiin notarin äitiä. Ei ole kotona, vastasin minä ja silloin
sanoo ääni, että hän on notari ja että hän on unohtanut avaimensa ja
täytyy turvautua minun apuuni, päästäkseen sisälle. Minä lupasin pitää
varani ja heti sen jälkeen avasin hänelle oven. Hän esitti itsensä
hyvin juhlallisesti ja minusta tuntui se hyvin hullunkuriselta, koska
hän on niin monta kertaa nähnyt minut aamunutussa ja kampaamattomana
käytävässä. Hän kiitti kohteliaasti ja tiedätkös, hän on oikein
rakastettava ja hauska eikä ollenkaan niin punssinpunainen kuin muut
herrat.

— Ei, mutta hän on kalpea kenties jostain muusta syystä, luulen minä.

— Hän kysyi, enkö minä mene kävelemään niin kauniina sunnuntaiaamuna.
Ja hän toivoi, että me menisimme joskus yhdessä.

— Onko tämä ensimäinen kerta kun joku herra huomaa, että sinä olet
olemassa Baby, sanoin minä. Kuinka vanha sinä olet?

— Kahdeksantoista vuotta, Pegg, mutta minä olen koko ikäni asunut
Halmstadissa.

Minä asetin käteni hänen kiharaisen päänsä päälle ja rukoilin hänen
puolestaan pienen rukouksen.




4.


16 p:nä lokakuuta.

Sunnuntain jälkeen tulee helposti maanantai, sanoo Eeva.

Kello on noin kahdeksan korvilla, mutta kukaan ei ole vielä
liikahtanutkaan. Kello tulee kymmentä minuuttia yli kahdeksan ja
silloin alkaa kuulua ruikutusta Emmyn ja Babyn kamarista.

Maanantaiaamun murhenäytelmä alkaa. Huokaus seuraa toistaan. Toinen
selittää, että hän on onneton, koska makaa näin kauvan, toinen taas,
että hän on mieletön, mutta kuitenkaan ei kukaan liikuta itseään.

— Oppikaa kärsimään valittamatta, tytöt, sanon minä ja olen yhdellä
hyppäyksellä ylös sängystäni.

Toiset seuraavat esimerkkiä, mutta tämä on ainoa hetki päivästä,
jolloin Eeva on vaarallisella tuulella. Ja sama uudistuu joka päivä.
Sama aikainen ja häiritsevä ylösnouseminen, samat valitukset, sama
kiire ja sama nelistäminen konttoriin. Minä olen nyt ollut täällä
kaksi viikkoa, mutta minusta tuntuu, kuin olisi tämmöistä jatkunut
jo vuosikausia. Kunhan olen ollut täällä muutamia vuosia, tulen
mahdollisesti ajattelemaan, että se tuntuu viikolta.

Luulen, että konttorissa olevilla herroilla ei ole oikeastaan
henkilökohtaisesti mitään minua vastaan, mutta periaatteen vuoksi he
eivät hyväksy minun läsnäoloani siellä. Päälliköllä itsellään ei ole
luullakseni minkäänlaisia periaatteita naiskysymyksessä, ne sanotaan
hänen omasta puolestaan ratkaisevan yksinkertaisesti ja järkevästi,
mutta kahdella siellä olevalla nuorella juristilla on sen sijaan
useampiakin. Tänään jouduimme aivan kauheaan riitaan päällikön syödessä
aamiaista. Ja kävi niin kuinka aina käy, minut saatiin vaikenemaan,
mutta ei vakuutetuksi.

Kysymys oli meidän naisten oikeudesta työskennellä, ja ajatelkaas, että
vielä meidän päivinämme täytyy sellaisesta asiasta riidellä.

Molemmat nuoret herrat, he ovat sitä paitsi sangen nuoria, olivat
jyrkästi sitä mieltä, että meillä naisilla ei ole mitään tekemistä
työmarkkinoilla ja ettemme ole koskaan siellä aikaansaaneet muuta kuin
harmia. Sen tähden myöskin avioliittojen lukumäärä vähenee. Me otamme
suorastaan leivän miesten suusta.

— Mutta mitä meidän pitäisi sitten tehdä, sanoin minä. Lakatako työstä?

— Juuri niin.

— No menisikö se yhtä hyvin sitten ilman meitä?

— Paljoa paremmin.

— Jos me nyt kaikki yhtaikaa jättäisimme työmme, niin voisitteko te
hoitaa sekä omat että meidän tehtävämme?

— Se olisi kylläkin helppo asia.

— Mutta mitä meidän pitäisi sitten tehdä? Pitäisikö meidän kuolla
nälkään?

— Ei, kyllä teistä huoli pidettäisi.

— Kuka pitäisi? Tekö?

— Niin, onhan meillä kotimme — — Mutta minulla ei ole mitään kotia ja
minä olen köyhä ja minulla on pikkuinen veli. Minun täytyy työskennellä
ja ottaa vastaan sellaista työtä kuin voin saada. Jos te ajattelette
minun kohtaloani, ovat teidän periaatteenne aivan tyhjiä ja järjettömiä.

Minä en itkenyt ollenkaan, vaikka olisin yhtä hyvin voinut senkin tehdä
ja sitten tuli päällikkö.

Kun minä puin päällystakkia ylleni, mennäkseni päivälliselle, tuli
varatuomari Thyrén minun tyköni ja sanoi:

— Minä olen pahoillani, jos te olette pahoillanne.

— Tosiaankin, sanoin minä, mutta ei teidän silti tarvitse
päivällistänne turmella.

— Me sanoimme kai suurusta syödessä jotakin, joka loukkasi teitä.

— Jos te olisitte sanonut, että te sanoitte sen »jotakin» aikomuksella
loukata minua, niin olisitte kai ollut enemmän oikeassa, vastasin
minä ja käänsin hänelle selkäni. Minä olen totuttanut itseni olemaan
välinpitämätön semmoisien suhteen, hyvästi.

Nyt hän ei aivan pian yrittäne uudestaan, toivon minä. Hän näyttää
muuten kiltiltä pojalta, eikä hän siihen mitään voine, että hänellä
on järjettömät ajatukset naisista, sillä kaikki miehet ajattelevat
samalla tavalla. Minä olen tavannut yhden ainoan, joka ymmärsi minun
ihmisarvoni, — eikä hänkään sitä tehnyt.

Baby on aina tullut keittokouluun yhdessä minun kanssani, mutta tänään
jäi hän pois ja minun täytyi syödä yksin. Ruokakarjaa syötetään siellä
pienten pöytäin ääressä, mutta siellä on niin ahdasta, että aina on
muutamia nälkäisiä nautoja, jotka odottavat vuoroansa. Usein on siellä
seuroja, mutta yhtä usein yksinäisiä, kuten minäkin ja kaikki me
istumme ja koetamme tutkia toisiamme, odottaessamme peparuutilihaa.
Siellä on nuoria ja vanhoja, mutta enimmäkseen kuitenkin naisia ja
enimmäkseen vanhoja. Minusta näyttävät he surullisen hullunkurisilta
tulevaisuuskuvilta, nämä tyypit, jotka ovat vanhoja olematta
arvokkaita, yhtä vastenmielisiä joko he sitten myhäilevät kalpeata
tyytyväisyyshymyä, kun kaalikääreet pannaan heidän eteensä, tahi
murisevat pikkumaisina ja tyytymättöminä vastakkaisessa tapauksessa.
Kun minä tulen vanhaksi eikä minulla ole kotia eikä lapsia ympärilläni,
tulen minä keittämään ruokani kamarini pesässä kotona ja käyn ulkona
ainoastaan hämärässä. Mutta vanhoja ajatellessani tuli mieleeni mitä
Putte sanoi eilen.

Kuules, Pegg, olisipas se mukavaa, jos sinä menisit pian naimisiin.

— Enkö minä sinun mielestäsi voisi vielä vähän odottaa, kysyin minä
hämmästyneenä.

— Tuskin, Pegg, joudut muuten hyljättyjen listalle.

— Mistä sinä sellaista olet kuullut?

— No kun pojat sanoivat lauvantaina, kun sinä olit minun luonani. Mutta
ne tuumas, ettei se ole sinun syysi, sillä ei ole niinkään helppo
skaffata itselleen miestä, ellei ole messinkilintu.

— Mikä? mitä sinä sanoit?

— Semmoinen likka, jolla on paljon plootuja, etkö sinä ymmärrä?

— Putte, Putte, lapsilta pitää hullujen totuuden kuuleman.

Minä luulen Liiton ymmärtävän, että minulla on alussa ollut hiukan
vaikeuksia, kuten Eeva sen ennustikin. Kukaan ei sano mitään, mutta he
ovat kaikki niin ystävällisiä. Eilen illalla kun minä tulin kotiin,
istui Eeva lattialla Fröding kädessään ja piti spriikeittiötä silmällä.
Hän oli kahvinkeittohommissa ja minä luulen, että se tapahtui minun
vuokseni. Täällä on kommunismi toteutettu käytännössä. Kaikki, mikä
on minun, kuuluu Liitolle, ja päin vastoin. Ja jos jollakulla on
sattumalta rahaa, auttaa hän ilolla toisia, joilla sitä ei ole. Ja
enimmäkseen niillä ei ole. Me olemme köyhiä, mutta ylpeitä.

— Puhutaanpas pikkuisen pahaa lähimmäisistämme, sanoi Eeva, kun kahvi
oli valmis.

— Ei, sanoin minä, puhutaan mieluummin päälliköistämme. Kuinkas sinun
päällikkösi kanssa on, Eeva? Eikös hän ole — —?

— Rakastunut minuun? On kyllä. Se on minun kaikkien päälliköitteni
omituisuus. Minä olen ollut kaikenlaisissa konttoreissa, mutta
miltei joka paikassa on joku tahtonut suudella minua niskaan. Sitten
menin minä tänne hautaustoimistoon, sillä minä luulin, että kuoleman
alituinen läsnäolo... mutta tämä on kuitenkin kaikista hulluin.

— Ja kun minä muistan missä kaikessa minä olen ollut ja sitten
ajattelen vanhaa pappaani, joka ei viime kesänä Linköpingissä
antanut minun mennä vakaantuneen nuoruuden ystäväni kanssa kahden
kirkkokonserttiin — esitettiin Händelin Largo, sinä ymmärrät, j.n.e. —
niin, katsohan, minun täytyy sekä nauraa että itkeä. Ja kun me sitten
söimme illallista kaupungin automaatissa, voileipiä ja maitoa — piti
hän sen johdosta minulle siveellisyyskysymyksestä esitelmän, joka
olisi riittänyt vaikka lentokirjaseksi. Pappa raukka, jospa sinä vain
aavistaisit!

— Eikös hän käy koskaan täällä, kysyin minä.

— Kyllä hän oli kerran viime keväänä. Hän kävi minun päällikköni luona
tiedustelemassa »kuinka minun tyttäreni käyttäytyy» ja pyytämässä että
se äijän rahjus pitäisi »isällistä huolta» minusta.

Ja päällikköni piti itsensä vakavana ja sanoi, että pappa voi olla
vakuutettu siitä, että hän tuntee velvollisuutensa työssään olevia
nuoria tyttöjä kohtaan.

— Mutta seuraajana päivänä tuli minulle taas uusi ja mieluisa tilaisuus
kivauttaa häntä korvalle käytävässä. Mutta kuinka sinä panet naamasi
niin maalaiseksi, Elisabet. Odota vaan, kyllä sinäkin saat sitä vielä
kokea. Sinähän olet Liiton kaunotar.

Sitte hän sieppasi harmonikan ja lauloi että kaikui paikat:

    »Velkoja on meillä, velkoja on meillä,
    Viattomuut' ei kelläkään.»

— No mutta Eeva, sanoi Emmy ankarasti.

— Oh, oh, sanoi Eeva, minä unohdin sinut kokonaan.

— Entäs Babyn, sanoin minä koetteeksi.

— Etkö sinä ole nähnyt, mitä Baby hommailee? kysyi hän vastaan.
Hän tuli kotiin puolen tuntia takaperin ja meni kyökkiin ja minä
olen vallan varma, että hän kaikessa hiljaisuudessa koettaa ruokota
kengistään ja hameistaan enintä kuraa. Se tapahtui hänelle vasta ensi
kerran eilen ja hän oli aivan sen näköinen kuin se saven kappale, josta
meidän herramme loi Aatamin. Sanoppas, minkä tähden rakastavat parit
aina menevät semmoisia teitä, joilla kura menee yli kalossien.

— Notariko se on? kysyin minä.

— Niin, ja Eläintarhakävelyt.

Eeva oli tosiaankin oikeassa siinä, että pian saisin kokea jotain uutta.

Mutta voiko siitä tulla jotain muuta kuin vanha juttu uudella nimellä?




5.


20 p:nä lokakuuta.

Baby täytti eilen vuotensa, ja vaikka se tapahtuikin hyvin
sopimattomaan aikaan, juuri kuukauden lopussa, oli hän kuitenkin
kutsunut puolisen tusinaa parhaita ystäviään luoksemme kahville,
ja Liitto oli hassannut sateenvarjollisen punaisia kukkia ja minä
kirjoittanut runon, jossa tuskallisesti koetin hakea rimmiä notarille.

Mutta Babyllä oli koko päivän ruusu tukassa ja onnellinen katse
silmissä ja molemmat olivat notarin ansioita.

Meillä oli aika työ saada kaikki järjestykseen. Baby ja minä hotkasimme
pari lihapullaa Vaasa-automaatissa, sitten kiersimme leipuripuoteja
ja hedelmäkauppoja, jonka jälkeen syöksyimme rappuja ylös kotia päin.
Puolivälissä tuli meitä vastaan Eeva, joka oli päässyt konttoristaan
tavallista aikaisemmin. Kädessään oli hänellä kaksi suurta
pilleripurkkia, joissa kummassakin oli ollut 500 Blaudin rautapilleriä
ja hän selitti menevänsä ostamaan kermaa. Mutta hän vakuutti
huuhdelleensa kummankin purkin kuumalla vedellä.

Kun me tulimme ylös, kompastuimme me Emmyyn, joka pesi eteisen lattiaa,
rillit päässä. Eeva oli jo pannut kukat veteen ja me katoimme pöydän
niin hienosti kuin suinkin osasimme, vaikkakin itse saimme juoda
kukkavaaseista eikä kaikkia vieraita varten ollut teelusikoita.
Leipäkorina oli ylösalasin käännetty lampun kuuppa, johon oli pantu
servietti, mutta, kuten Eeva sanoi, ottakoot vieraat lusikoita
mukaansa. Ja jos tätä kutsuu mustalaiselämäksi, niin muuttuu kaikki
heti hienommaksi kuin kristalli.

Kaikessa hiljaisuudessa olin minä ollut hieman levoton Babyn juhlan
tähden, sillä puolen tusinaa naisia ei ole minusta mikään hauska seura.
Mutta se meni paremmin kuin minä luulinkaan. He tulivat tietystikin
kuten Jumalan ilma kaikki kuusi yhtaikaa ja ympäröivät Babyn, mutta he
olivat mukavia ja yksinkertaisia ja iloisia ja ainoastaan kaksi heistä
teki rouvasihmisen vaikutuksen. Pari kertaa minun tosin täytyi poistua
lepoittamaan korviani, mutta ylimalkaan kaikki meni erinomaisesti.

Baby oli nätti emäntä, kauniine tukkineen ja pehmeine, punaisine
poskineen ja hänen valkoinen esiliinansa teki hänet oikein kodikkaaksi.
Ja kaikki sanoivat:

— Sinun pitäisi olla naimisissa, Baby, sinä sopisit siihen paljoa
paremmin kuin konttoriin.

— Kylläkin, mutta luuletteko te sitten, että minä saan sen, jonka minä
tahdon? kysyi Baby, ikäänkuin kaikki olisivat voineet nähdä notarin
aikomukset ja tulevaisuuden.

— Ei, Baby, sanoin minä, ei sitä koskaan saa, jota tahtoo, mutta
kenties voi saada sen, jota joku toinen haluaa ja se on yhtä hyvä,
kenties parempikin.

— Tästä siirtyi keskustelu aivan huomaamatta konttoriherroihin ja minun
täytyi hetkeksi aikaa mennä kyökkiin pesemään astioita.

Sinne tuli minun luokseni eräs Babyn vieraista, vanhin heistä, laiha
ja suonikas, joka oli kutsuttu mukaan sen tähden, että hän vanhoilla
päivillään oli tullut humoristiseksi.

— Hän harrastaa enimmän yhteiskunnallisia asioita, kuin kukaan muu
meistä, oli Baby minulle selittänyt, ja toruu meitä aina siitä,
ettei meillä ole yleisiä harrastuksia. Hän sanoo, että meidän täytyy
kypsyttää itsemme yleistä äänioikeutta varten, mutta hän ei myös
koskaan ole ollut nuori eikä semmoista (semmoisella tarkoittaa Baby
rakastelemista). Baby luulee, että yhteiskunnalliset harrastukset
tulevat iän mukana ja minä vastaan, että se olisi hyvä, jos asianlaita
niin olisi, sillä silloin olisi myöskin Babystä jotain toivoa. — Ei,
minä olen ajatellut mennä naimisiin, — ja se on hänen mielestään
johdonmukaista, niinkuin se kyllä onkin.

— Ei suinkaan neitikään pidä siitä roskasta, mitä ne tuolla sisällä
puhuvat, sanoi humoristinen minulle.

— Ehkä en, vastasin minä, mutta jos te olisitte ystävällinen ja
auttaisitte minua astioitten kuivaamisessa, olisin teille kiitollinen.
Jättäisimme heidät vähäksi aikaa oman onnensa nojaan.

— Joukkoja ei voi suinkaan jättää oman onnensa nojaan, sanoi hän, niitä
täytyy opettaa. Kai ne on teille jo sanonut, että minä olen sen tähden
yhteiskunnallisiin asioihin innostunut, koska en ole rakkausasioissa
menestynyt. Tiedätte kai, että se olen minä, joka järjestän lakkoa
uudeksi vuodeksi. Voitteko te millään pelillä aikaansaada musikaalista
meteliä?

— Kyllä, harmonikalla.

— No ettekö te suostuisi vetämään sillä jotain pientä laulua, että
minä saisin puhua heille muutaman sanan, se sopisi niin hyvin tässä
pienessä, valitussa ja luotettavassa seurassa.

Minä suostuin siihen. Me pakotimme heidät vaikenemaan »Työväen
marssilla», jonka jälkeen humoristinen nousi tuolille ja puhui:

— Niin, pikku likat, täällä te nyt istutte ja lörpöttelette kasööreistä
ja insinööreistä.

Joku kuiskasi pilkallisesti: Pihlajanmarjoja!

— Ovat kyllä happamia, ovat! keskeytti hän kuivasti. Minä olen
kyllä niitä maistanut. — Mutta te ette tahdo ajatella vakavasti
asemanne parantamista muulla kuin avioliitolla ja muilla semmoisilla
arpajaisilla. Teillä ei ole ensinkään yhteiskunnallista tunnetta. Ei,
eikä mitään oman arvon tuntoa. Teitä ei liikuta ollenkaan meitä kohtaan
harjoitettu vääryys. Me kun saamme noin puolen palkkaa samasta työstä,
ei, ei samasta, sillä me ehdimme, jumalauta, me ehdimme enemmän.
(Lörpöttelet! Ajatteleppas kasööri Svenssonia, tosiaankin Svensson
j.n.e.). Se on kevytmielisyyttä, ymmärrättekö (lyö nyrkkiä pöytään) ja
se on oikein teille, että se on niin kuin se on. Mutta kuitenkaan en
voi olla koettamatta panna hiukan järkeä teihin. Uutena vuonna tulemme
kaikki koettamaan saada palkkamme korotetuksi kahteensataan kruunuun
kuukaudessa ja työaika pitää olla yhtä tuntia lyhempi. (Sinä olet
hullu! Luuletkos tosiaankin? Tirehtööri ajaa meidät ulos — —.) Vai ei
käy, sanotte te, vai ei hyväksy? No tietysti silloin me teemme lakon.
(Mutta millä me sitten elämme? Säästöillämmekö?) niin, jatkoi hän,
mistään huolimatta, — vaikkapa säästöillämmekin ja sitte me käännymme
kaikkien naispuolisten konttoristien puoleen ja pyydämme heidän
apuansa. Kyllä se menee, jos olemme yksimielisiä. Mutta kukaan ei saa
ruveta petturiksi.

Ja hän astui alas tuolilta.

Mutta nyt olimme me muut päässeet vauhtiin ja viitisen minuutin
kuluttua oli lakkoliitto perustettu, jossa oli puheenjohtajana tuo
humoristinen ja jokainen maksoi viiden kruunun lakkokassaan. Kun tuli
Emmyn vuoro, vetäytyi hän syrjään ja tahtoi ajatella asiaa.

— Minun mielestäni meidän on nyt hyvä olla, mutisi hän. Sitä paitsi en
minä jaksaisi oikein olla mukana. Tehän puhuitte kaikki yhtaikaa. Ja
sitä paitsi eihän tässä enään ole paljoa jälellä.

Heti sen jälkeen menivät he pois ja me huomasimme olevamme lopen
väsyneitä. Mutta koko illan me kuitenkin kiljuimme toisillemme,
ikäänkuin me olisimme olleet Niagaran putouksen ääressä.




6.


Baby ja minä olimme ulkona illalla. Oikeastaan ei Baby aikonut mennä
minun kanssani ulos, mutta notarilla oli yövuoro. Kaupunki oli
peittynyt historialliseen marraskuun sumuun tänään niinkuin eilenkin.
Ei se ollut sellaista tavallista tiheätä, sitkeätä, läpipääsemätöntä
sumua, joka tekee kadulla vaeltamisen seikkailuksi, vaan sumu oli
vanhaa, velttoa, itkunsekaista, jossa ainakin minä olen heikommalla
puolella. Kosteus kaduilla tunkee naisellisen pehmeästi ja hyväilevästi
kengän ruojuja myöten, kääriytyy hameen helmoihin ja vielä ylemmäs ja
sitä tulee niin väsyneeksi ja kyllästyneeksi — ellei ole rakastunut
niinkuin Baby, kuten ymmärrätte.

Baby on ihastuttava, mutta sitä hän ei itse huomaa. Illalla kävelemme
me kaikki muut väärinä, väsyneinä ja kiharat suoristuneina, mutta hän
on illallakin yhtä kiharainen ja reipas kuin aamulla.

Hän pitää kiinni minun käsivarrestani ja puhuu notarista, paitsi
milloin seisomme paremmanpuoleisten puoti-ikkunain ääressä. Notari
hakkailee häntä ja on valloittanut tuon lapsikullan sydämen. Hänen
puhuessaan ajattelen minä, että kuinkahan se kaikki oikeastaan mahtaa
loppua. Minä kyllä huomaan, että Baby ajattelee kolmea huonetta ja
kyökkiä Vaasain kaupungissa, mutta minä en uskalla sanoa hänelle,
että minua epäilyttää. Mitä vanhemmaksi minä tulen, sitä helpompi on
ymmärtää asioita, mutta kokemuksiani minä en tunge kenellekään. Minua
kuitenkin hiukan hymyilyttää, kun minä Babyssä tunnen oman itseni,
semmoisena kun olin siihen aikaan, jolloin en luullut joutuvani
kenenkään uhriksi, vaan rakastettuna kehuskelin ensimäisestä omastani.
Hän ei tosin ollut notari, ja notarilla kyllä on hieman paremmin
istuvat kravatit, mutta muuta erotusta ei minun mielestäni siinä
olekaan.

Babyssä on minun mielestäni, niinkuin aikoinani minussa itsessänikin,
joku määrä tuota viatonta, liikuttamatonta aarretta, tuota ylpeätä
ja nöyrää, ilmaista ja läpinäkyvää rakkautta, johon on sekoittunut
joku määrä salaperäistä hartautta, kuten johonkin pieneen pyhimykseen
ja joka ei oikeastaan vielä itse tiedä, mitä hänen ruumiissaan ja
sielussaan liikkuu. Kun sitten ajattelen mitä tästä kaikesta oikeastaan
tuleman pitää, kouristaa minun sydäntäni. Ja minä, joka oikeastaan en
koskaan ole tunteellinen, tulen nyt siksi, ajatellessani Babya. Sillä
hän on kuitenkin liian hyvä, joutuakseen porttikäytäväromaanin ja
rantakatukävelyjen uhriksi.

Pysähdyimme Laivasaaren sillalle ja katselimme unisia, sumun läpi
näkyviä valoja ja käännyimme pois ja minua väsytti yhä enemmän
ja enemmän. Kaarle XII:n torilla tarjosin niinä Babylle vapaan
raitiotiematkan Pohjoistulliliittoon, jollaista ylellisyyttä en ole
pitkään aikaan itselleni sallinut, mutta matkahan oli niin pitkä ja
minä niin väsynyt.

Vaunussa tapasimme erään Babyn toverin Yhdistettyjen Osakeyhtiöitten
konttorista — ainahan sitä raitiovaunussa jonkun tapaa — ja otimme
hänet mukaamme kotiin. Liiton asunnosta on sitä paitsi tullut
jonkinlainen meidän kodittomain ystäväimme kokoontumispaikka. Niitten
joukossa myös eräs rakastava pari, jotka Eeva on sinne mukaansa
kiskonut ja jota hän suojaa, ja minua aina kotiin mennessä hirvittää,
että nyt se taas on siellä ja meidän muiden täytyy pysyttäytyä
kyökissä. Mutta se etu siitä kuitenkin on, sanoo Eeva, vastaukseksi
minun murimiseeni, että meidän ei tarvitse lämmittää niin paljoa, koska
aina rakastavaisten poismennessä on ilma aivan kuuma suudelmista.

Tänään oli tietysti myöskin siellä paljon väkeä. Miespuoli oli,
Jumalan kiitos, mennyt pois, mutta likka istui vielä ja kokoili voimia
uskaltaakseen mennä emäntänsä silmäin eteen.

Emmy oli taas kipeä ja makasi, mutta en minä enään viitsi hänen
kivustaan niin pelästyä kuin alussa. Minä tiedän kuitenkin, että huomen
aamulla hän on puettu ennen meitä muita.

Eeva istui ja hypisteli jotain, josta hänen mielestään pitäisi tulla
talvihattu, mutta meidän sisääntultuamme ponnahti hän ylös ja ehdotti,
että panisimme tulta uuniin ja hiukan juoruaisimme.

— Mutta eihän meillä ole puita eikä ajatuksia, sanoin minä.

— Minulla on ainakin itsemurha-ajatuksia, jos ne kelpaa, sanoi meidän
viimeksi tullut vieraamme ja horjahti Emmyn sohvalle.

— Oletkos sinä Gerda raukka taas huoneen haussa, sanoi Baby.

— En, sanoi Gerda. — Minä kävelen vain ulkona ja haistelen täysihoitoa.
Se on vielä pahempaa. Minä en enään tahdo asua yksin...

— Liittyykö siihen liian paljon kiusauksia?

— Ei, sanoi hän. — Päin vastoin, liiankin vähän ja sentähden täytyy
minun muuttaa ennen ensimäistä päivää joulukuuta. Mutta vielä en minä
tiedä kuhunka pääni kallistaisin.

— »Kultani, pääsi mun sydäntäni vasten hiljaa...» Baby aivan vakavasti
deklameerasi Levertiniä.

— Niin, mutta kuulkaapas tytöt, sanoi Gerda aivan yhtäkkiä.

— Jotain täytyy tehdä. Tukholman täysihoidon pitäjät ovat varmaankin
laskeneet hintansa semmoisten tyttöjen mukaan, joilla on sivutuloja.
Oh, niinä olen ollut tänään niin monessa paikassa. Ja kuulkaahan...
Mutta saanko minä paperossin. Ai, neiti Elisabet on kovin rakastettava.
— Ensimäisessä paikassa, johon menin, tuli vastaani likainen, oluelta
tuoksuva, käsittämättömän näköinen olento ja huoneen takaa avautui
ovi, josta kuului kirkunaa, naurua ja »Ilosta leskeä». »Lehdessä oli
ilmoitus». Jahah, ja mulle näytettiin huonetta, eikä se hullumpi ollut
ja hinta kahdeksankymmentä ja »jahka minä tätä nyt ajattelen huomiseen».

Koottuani voimia automaatissa marssin Östermalmille erääseen
komeannäköiseen ja arvossa pidettyyn taloon suuren liikekadun varrella.
Oven aukaisi eräs pystynokkainen, hameella varustettu askeetti, tulin
sisään östermalmilaiseen eteiseen, sen tapaisen, joka tekee semmoisen
vaikutuksen, ettei sinne tee mieli jäädä. Vastaani tulvasi semmoinen
rasvan ja siveellisyyden tuoksu, joka olisi minusta varmaankin,
jos olisin sinne jäänyt, karkoittanut kaiken lihanhimoitsemisen ja
perkeleen ja koko maailman. Olisittepas nähneet huoneen. Sillä voitteko
kuvitella kuningatar Isabellan paitaa päivää ennen kuin maurit ajettiin
Espanjasta, ja huonekalut olivat kaikesta siveellisyydestään huolimatta
sellaiset, kuin olisi koko Tukholman irtain väestö ne prostitueerannut.

Gerdan puhuessa tarkastelin minä häntä. Hän oli noussut kokonaan
sohvalle kuten kissa ja oli kuosikkaan näköinen. Hän oli hyvin puettu
ja kammattu, kasvot olivat kylläkin hieman karkeat, mutta kauniit
ja ainoastaan epäedullisessa valaistuksessa huomasi hänen olevan
kolmekymmentä vuotta vanhan.

— No aiotteko te sitte vastata siveellisyydelle huomenna, kysyin minä.

Hän kääntyi minuun vastatakseen ja silmissään oli hituinen ylpeyttä.

— En, sanoi hän. — Minähän sanoin etten voi asua pohjoisessa. Silloin
vakuutteli hän, että se olikin etelä, mutta minusta se on uskomatonta.
Sitä paitsi olen vielä ollut parissa paikassa, joissa oli kylpyhuone ja
maksoi satakaksikymmentäviisi ja satakolmekymmentä kruunua kuukaudessa.
Minulla on kahdeksankymmentä kruunua palkkaa enkä koskaan saa enempää
ja se lyö kai hyvin yhteen vai kuinka? Tuskin tässä muu auttaa kuin
joutua S.S.B.B:een.

— Älä komeile, sanoi Eeva, luuletko sinä, että sinne on niin helppo
päästä.

— Minä ajattelin juuri ehdottaa, että hankkisitte itsellenne
rakastajan, sanoin minä.

Baby ja morsian hätkähtelivät, me muut nauroimme.

— Minä olisin tehnyt sen jo aikaa, sanoi Gerda ja heilautti
huolimattomasti kättään. — Keneltä te luulette minun siitä kiitosta
saaneen, että olen ollut kuten sankarittaret Sophie Marie Schwartzin
romaaneissa?

— Ei ainakaan miehiltä, sanoin minä.

— Eikä muiltakaan, kuten näkyy. En pääse sentähden edes täysihoitoon.

— Et, huomautti Eeva, joka koetti hattuaan ja tyytyväisenä koketeerasi
kuvansa kanssa peilissä. Et sinä pääse edes Leskikotiin etkä Fristadiin.

— Kyllä neiti vielä pääsee naimisiin, kun vaan se oikea tulee, sanoi
morsian. (Niin ne sanovat aina!)

— Rakas kulta, sanoi Gerda. Se oikea on ollut täällä niin monta kertaa,
mutta se on aina saanut mennä takaisin.

— Sitä minä en ymmärrä, sanoi Baby kainosti. Jos se oikea tulisi, jota
minä rakastaisin oikein sydämestäni, niin minä menisin sen kanssa
vaikka mihinkä.

— Mutta ajatteleppas, sanoin minä lempeästi, jos sinä esimerkiksi juuri
silloin pesisit tukkaasi.

Babyn silmiin tuli suuret, kosteat kyyneleet ja minua kovasti kadutti.
Mutta Gerda sanoi hienotunteisesti Babyyn päin kääntyen:

— Meillä ei ollut mitään missä me olisimme menneet, Baby. Kellään
niistä oikeista ei ollut venhettä, joka olisi kannattanut enemmän kuin
yhden ja sentähden se on jäänyt.

— Pitäisi antaa nuorille miehille korkeat palkat, että he voisivat
ottaa tyttöjä venheisiin. Sitten he voisivat saada vähemmän ja
vähemmän, sen sijaan että he nyt saavat myöhemmin lisää. Sitten meidän
ei tarvitseisi soutaa toistemme tiellä.

— Eikä kaataa toisiamme.

— Eikä tapella airoilla. Mutta tosiaankin. Se on hyvä ajatus. Kuinka
sinä olet viisas, Eeva. Tosiaankin vahinko, että sinulla on niin vähän
vaikutusta maailman järjestykseen.

— Niin, siinä tapauksessa olisi kyllä jotain tulevaisuutta, vaikka
olisikin siveellinen, sanoi Gerda. Ajatelkaas, minua harmittaa
vallan kuolemakseni, että olen ollut niin arka, että ainoastaan
vastenmielisesti ja harvoin olen antanut suudelman jollekin miehelle,
jonka en luullut voivan mennä minun kanssani naimisiin. — Niin, se on
totta, joko uskotte taikka ei. — Viimeinen huomautus oli minua varten,
jonka suupielissä taisi olla hieman epäilevää myhäilyä.

— Mutta kyllä sulla sitte on kuivaa elämässäsi ollut, sanoi Eeva
suoraan. Etkö sinä ole koskaan toivonut olevasi mies.

— Kyllä, sillä emmehän me saa naisiakaan olla.

— Siinä on se suuri ero, sanoin minä, että kun miehinen konttoristi
on väsynyt päivän työstä, menee hän ulos ja tuhlaa pari seteliä
huveihinsa. Mutta kun naiskonttoristi on väsynyt, tulee hän kotiin ja
ottaa aspiriinipulverin.

— Niin se on ollut, sanoi Gerda, mutta sitä ei saa jatkua. Ei, nyt
minun täytyy mennä kotiin, tytöt. Ja minä soitan teille saatuani
rakastajan. Mikäs teidän telefooninumeronne on, vaikka minä kyllä sen
heti unohdan. Se on se sama, kuin »Sun selvä päiväs nousee taas», sekä
kolmas värssy virsikirjasta, sanoi Eeva. Minä tulen mukanasi, koska
sokeri on lopussa.

Nyt minä näin, että Baby oli kalpea ja masentunut ja sanoin.

— Kultani, ei hän sillä mitään tarkoita.

Mutta en minä kuitenkaan ole varma siitä.

Kolmenkymmenen vuotiaana tekee nainen enemmän tai vähemmän helposti
sitä, minkä hän on kaksikymmentävuotiaana tuominnut.




7.


Sunnuntaina, päivämäärän olen unohtanut.

Menin kotiin tavanmukaisilta sunnuntaipäivällisiltä Rantatiellä asuvan
enoni luota. Serkkuni Görel oli ollut tavattomasti kihloissa ja minä
kestin hänen juttujaan aika kauvan, mutta kun hän sanoi, että hänen
sulhasensa ei ollut koskaan rakastanut muita kuin häntä, silloin
minä läksin, sanoen tekosyyksi että Puten pitäisi lukea läksynsä.
Tuo sulhanenhan oli kesällä meidän kaikkien silmien edessä ollut
silmittömästi rakastunut erääseen rouvasihmiseen, jolla oli aika
kirjava menneisyys.

Sellaisen ylitse voi kyllä vetää ristin, mutta ei sentään saisi kehua
vasten parempaa tietoaan.

Jätin Puten hänen tanttinsa luokse ja lähdin kotiin päin. Minusta
oli hauskaa tietää, että siellä kaikki on pimeätä, hiljaista ja
tyhjää. Teki mieleni mennä sohvan kulmaan ja ottaa mukaani 25 äyrillä
karamelleja ja uneksia, että minä olenkin sentään vanha, jolla on jo
kokemuksia takanaan.

Kaupunki oli eläväin kuvain teatterista tulevan valon peittämänä ja
haisi huonoille sikaareille. Tyhjä ruumisvaunu meni Rödbodintorille
päin. Minä kävelin Kuningattarenkatua myöten ja kuusi kertaa
puhuteltiin minua Rauhankadun ja Kuninkaankadun välillä. Kuudes oli
minun päällikköni, mutta hän huomasi pian kenen kanssa oli tekemisissä
ja valehteli, että hän oli tuntenut minut muka jo kaukaa.

Se päällikkö, se on vähän omituinen. Ei ainoastaan sen tähden, että hän
on aika iloinen hulivili, mutta että hän myöskin tekee sen vaikutuksen,
kuin pitäisi minun olla mahdollisimman miellyttävä, voidakseni kelvata
hänelle. Toisinaan ajattelen minä, voi voi, jos tosiaankin voisin olla
paremmin puettu kuin nuo monet muut, jotka täällä kävelevät, jotta
voisin asettaa hänet polvilleen eteeni. Jos minulla olisi sellaiset
hameet, jotka kahisisivat aivan kuin pidätetty nauru ja pikkuiset
kengät Sjöbergiltä, joihin voisi rakastua ja pitsiä ja plyymiä ja
saippuaa, joka maksaisi 25 kruunua kappale.

Silloin hän rakastuisi minuun.

Silloin — —.

Hän seisahtui ja alkoi keskustella. Ei hän näyttänyt ollenkaan niin
kauniilta kuin tavallisesti, mutta hän näytti sen sijaan hieman
kiltimmältä ja oli hiukan pahoillaan. Ja silloin kuin mies on hiukan
pahoillaan, täytyy hänen kertoa siitä, vallankin kun nainen ei ole
vielä kolmeakymmentä vuotta täyttänyt.

— Kuulkaas neiti, sanoi hän. Minä olen hieman pahalla päällä,
masentunut ja kaipaan jotain ihmistä, joka ymmärtäisi minua.

— Minä kyllä huomaan sen, sanoin minä.

— Vai niin, kyllä minä sen arvasin. Ettekö te kenties tahtoisi kävellä
minun kanssani tuonne alaspäin. Minulla tarvitsee oikeastaan aina
olla joku vieressäni, joka on iloinen ja reipas, muuten en minä voi
kävellä tämän kaupungin katuja tällaisena hirveänä iltana rauhallisena.
Otaksukaa, että minä luulen, että te voitte tuntea itsenne
tyytyväiseksi, vaikka te kävelisittekin Kuningattarenkadulla sateisena
sunnuntai-iltana.

— Niin kyllä, sanoin minä, sillä minun mielestäni tunnelmani ja
mielialani eivät koskeneet häntä.

— Mutta löytyy kuitenkin jotain, jota kutsutaan sunnuntai-ikäväksi,
sanoi hän opettavaisesti.

— Tosiaankin, sanoin minä!

— No ettekö te sitten sitä tiedä?

— Ei minulla ole varoja eikä aikaa ja sitä paitsi en minä tahdokaan
sitä tietää, sanoin minä reippaasti. (Sillä naisen suurin voima on olla
heikko, silloin kuin mies on vahva ja kun mies osottautuu heikoksi,
silloin taas pitää osottautua olevansa vahvempi kuin onkaan.)

— Mutta mitä te oikein ajattelitte, ennen kuin kohtasitte minut
kulkiessanne noin pitkin katuja ja kun ei teillä ollut ketään, jonka
kanssa olisitte voinut vaihtaa ajatuksia?

— Ooh, sanoin minä mitään ajattelematta. Minä ajattelin vain mistä
voisin saada sopivan takin pojalleni.

Voi taivas, silloin minä huomasin erään lyhdyn valossa, että hän luuli
minulla olevan lapsen ja että Putte oli jonkun minun hairahdukseni
hedelmä. Mutta ei hän sanonut mitään muuta kuin että kadulla oli lokaa.

Kulkiessamme satamakatua alaspäin, rupesi minua yhtäkkiä se huvittamaan
ja tulin niin hauskalle tuulelle, että sitä ei olisi ollenkaan
odottanut, huomioon ottaen minun vähäset rahavarani.

Hän ehdotti, että menisimme ravintolaan ja minä suostuin, itsekseni
salaa hymyillen.

Meille tuotiin viiniä ja lasien sekä kapeakaulaisen pullon välitse näin
minä hänen katseensa, joka luultavasti ihmetteli, mitä minä oikeastaan
olin mahtanut maailmassa kokea. Minua se huvitti. Tuntui ikään kuin hän
ei olisi koskaan nähnyt perhetyttöä, jolla on syntiä takanaan.

Hän joi verrattain paljon ja seuraavina tunteina tulin minä tuntemaan,
että hän oli jonkun verran oluthumalassa. Tunteellisuuden ilmapuntari
oli jo alusta pitäen verrattain korkealla ja hän puhui vain
olemassaolon arvoituksesta ja elämän lyhyydestä.

— Kuinka te ymmärrätte niin hyvin, sanoi hän jonkun ajan päästä ja
työnsi tuolinsa hieman minun tuoliani kohden ja minä sanoin:

— Paljonko kello on? Eikös jo nyt pitäisi lähteä?

— Lähteäkö, ei suinkaan, päin vastoin, otetaan vielä jotain. Se oli
niin rauhoittavaa — ja jos me olisimme olleet kahdenkesken, olisi hän
asettanut päänsä minun olkapäätäni vastaan niinkuin pikkuinen lapsi.
(Koettakoonpas konttoriaikana.)

— Nykyään on maailmassa niin turvatonta, sanoi hän. Taivas on niin
tyhjä ja kaikki tuntuu olevan luvallista.

Minä kysyin, että kuinka se taivas niin tyhjä on.

— Minä en tiedä, vastasi hän, mutta sen minä tiedän, että hissi on
toistaiseksi suljettu, kuten sanotaan.

— Mutta silloin pitää mennä rappuja myöten. — Ja siihen malliin me
keskustelimme.

Jumala on kyllä minun todistajani, että minä en puhunut minkäänlaisia
syvämietteisiä asioita, vaan enemmästä päästä istuin ja hymyilin
niin viisaan näköisenä kuin suinkin mahdollista. Mutta kun me
erottiin, seisoi hän pitkän aikaa ja kiitteli minua siitä, että minä
läsnäolollani olin saattanut hänen elämäänsä jonkinlaisen varmuuden.

— Te olette, sanoi hän, sellainen ihminen, josta voisi ajatella,
että hän tulevaisuudessa; jos hän tulee vanhaksi ja hieman
lihavanpuoleiseksi, on aina kotona, silloin kun sen luokse tullaan
ja aina istuu tuolillaan ikkunan vieressä, hymyilee heille ja antaa
heille neuvoja. Mutta kaikkea tätä tekee hän ainoastaan silloin, jos
häneltä sitä on pyydetty. Jos on tapahtunut jotain kauheata, jos joku
on murhannut jonkun eli jos ei muuten uskalla olla omassa seurassaan,
niin silloin ajattelee ensin teitä, tulee suoraa päätä Teidän luoksenne
ja panee päänsä teidän polvillenne. Te silloin silitätte sen tukkaa
ja sanotte: älä sinä raukkani itke, minä kyllä näen, että sinulla on
vaikeuksia, mutta koetetaan nyt ajatella, mitä niitten suhteen olisi
paras tehdä.

Minä olin sangen kauhuissani päällikköni käyttäytymisestä. Olinhan
kylläkin nähnyt usean miehen olevan tunteellinen, niinkin tunteellinen,
että he ovat vielä hullumpia kuin joku meistä. Mutta en olisi sentään
moista uskonut omasta päälliköstäni. Olin samalla myös hiukan ylpeä,
mutta hän olisi minun silmissäni noussut vielä korkeammalle, ellei hän
olisi juonut niin paljon viiniä.

— Oli jo verrattain myöhäinen kun tulin kotiin ja koetin mahdollisimman
hiljaa hiipiä sinne. Eteisessä jo huomasin, että Babyn ja Emmyn
huoneessa liikkui kynttilä sinne tänne ja tultuani ovelle kohtasi minua
liikuttava näky.

Baby tanssi hiukset hajallaan alushameellaan, kureliivi yllä hartaasti
bostonia, lamppu kädessä, hymyili minulle, nikkasi silmää ja — oi
nainen, oi nainen — —! Seisoin äänettömänä ja ajattelin: olin kai
minäkin sellainen silloin kuin alotin — — —

Lienen tullut hieman hermostuneeksi ollessani tuomarini tätinä, sillä
tunsin kyyneleitä silmissäni, sanoessani:

— Baby, voi voi, Baby, onpas sulia tulinen kavalieeri.

Baby tuli luokseni lamppu kädessä ja sanoi:

— Osaatkos sinä viedä?

Minä nyökäytin päätäni myöntävästi.

— Katsos, sanoi hän, pitäisi saada se luontevuus ja pehmeys, joka on
Bostonissa pääasia. Minähän olen nyt notarin klubissa ja tiistaina
meillä on tanssiaiset.

<tb>

Emäntämme on matkustanut pois muutamiksi päiviksi lapsenlapsensa
ristiäisiin ja sen tähden on Babyn rakkaus saanut nopean ja minun
mielestäni onnellisen ratkaisun. Se tapahtui juuri sunnuntai-iltana.
Me tanssimme bostonia ja viattomasti soitimme harmonikkaa. Mutta juuri
kun olimme lopettaneet tanssin yhä kevyemmin ja kevyemmin puettuina ja
joutuneet sänkyihimme, kuulin minä notarin yön hiljaisuudessa tulevan
hiipien kotiin erään naisen seurassa. Hänen huoneensa on seinittäin
minun huoneeni kanssa ja minusta tuntui kuin olisivat he olleet minun
huoneessani. Aikaa myöten unohtivat he kaiken varovaisuuden ja neljä
tuntia olin minä valveilla, sillä minua häiritsi lakkaamatta raaka
nauru, huudahtukset ja kehoitukset olemaan hiukan hiljempää.

Kun naikkonen oli mennyt, huomasin minä Eevan makaavan sohvalla
ja hiljakseen kiroilevan. Kuulin muutamia epämääräisiä sanoja ja
kiukkuisia purkauksia. Miksei yhtähyvin joku raitiotiekonduktööri tahi
joku panimorenki — — —

— Eeva kulta, sanoin minä lopuksi, älä nyt huoli olla noin hermostunut.
Sinähän herätät vain Babyn.

— Mutta Baby oli hereillä. Niin Baby oli tosiaankin hereillä, kenties
ensi kerran koko elämässään ja minä sanoin hänelle, vaikka Eeva koetti
murhata minut silmäyksillään.

— Baby, sellaista on elämä, älä huoli välittää siitä.

— Mutta ei suinkaan hänen olisi sentään tarvinnut kiskoa häntä tänne,
nyyhkytti Baby. Nyt minä en voikaan tanssia bostonia tiistaina.




8.


4 p:nä joulukuuta.

Joulu lähestyi aivan tarpeettoman nopeasti. Jotta meidän taloudellinen
tilamme tulisi meille tarpeeksi selväksi, laittoi Eeva eilen seuraavan
kuulutuksen:

Liitto kutsutaan täten lauvantaina kokoukseen neuvottelemaan
sisäpoliittisista asioista.

Kokoonnuimme aikaiseen ja miehissä. Puheenjohtaja Eeva makasi
sohvallaan. Emmy ja minä istuimme sohvalla ja Babyn pikkuinen pää oli
minun polvillani. Silitellessäni hänen hienoja kiharoitaan ja polttavia
poskiaan, ajattelin minä itsekseni, että mitä se notari nyt meinaa, kun
Baby hänet viime tiistaina Bostonklubissa niin suututti. Jatkaakohan
tosiaankin nyt hyökkäystään ja on olevinaan rappiolle joutunut
nuorukainen, joka pyytää pelastavaa enkeliä ojentamaan hänelle kätensä,
vai kohottaako hän kenties vain olkapäitään ja tanssii bostonia jonkun
toisen kanssa. Minä puolestani olisin tietystikin tahtonut, että
jälkimäinen mahdollisuus olisi tapahtunut, mutta ajattelin kuitenkin,
että pitäisiköhän minun kaiken mahdollisuuden varalle valmistaa Babya
ensinmainittuun.

— Haluavatko läsnäolevat, että sammutamme lamput, ennen kuin ryhdymme
käsittelemään päiväjärjestyksessä olevia asioita, sanoi puheenjohtaja,
öljyn hinta on nimittäin noussut.

Ehdotus tuli hyväksytyksi ilman erikoisia vaikeuksia, ja kun se heti
oli toteutettu, jatkoi Eeva:

— Minä olen kutsunut tämän kokouksen kokoon, jotta olisimme
tilaisuudessa katsomaan puutetta suoraan silmiin. Ensiksikin: montako
päivää on vielä tässä kuussa? Kaksikymmentä kuusi. Niin, kolmekymmentä
viimeistä päivää on aina kaikkein vaikeimmat, sen tiedämme me jokainen.

— Ranskan leipään riittää meidän kassamme kylläkin, sanoin minä,
mutta hullumpaa on, että tässä kuussa on joulu, jolloinka ihmisille
tavallisesti tulee niin hirveitä vaatimuksia. Ja katsokaas tytöt,
minulla on Putte. Teillä ei sellaista ole.

Me kyllä haluaisimme, että meillä sellainen olisi, sanoivat he kaikki
yhtä kyytiä ja minun täytyi hypätä ylös suutelemaan heitä.

— Me kyllä voimme pikkuisen säästää sitä varten jo etukäteen, sanoi
Emmy. Minä olen monta kertaa jo ajatellut, että mitä sillä voilla tekee
kun kerran on niin hyvää margariiniakin.

— Pellegriinan margariini on parasta, mutta osta kuitenkin aina
Zenithin margariinia, sanoi Eeva hiukan väräjävällä äänellä. Eikö sinun
mielestäsi meidän pitäisi ostaa myöskin leipää, joka on vanhentunutta.

— Sitähän me teemme joka päivä, mutta kun ei sitä saa, sillä
päivällähän se jo loppuu kokonaan, vastasivat Magnhild ja Emmy.

— Ei, sanoin minä, ei semmoinen konsti käy päinsä, vaan meidän pitää
keksiä jotain sivutuloja. Onkos kellään mitään ehdotuksia.

— Kyllähän Liitto on jo pitkät ajat takaperin neulonut hienoja
pitsitöitä ja toimeen pannut pieniä laittomia arpajaisia, sanoi Eeva.
Oikeastaan meidän olisi jo pitänyt alkaa se aikaisemmin, mutta hyvähän
kun edes nyt sen teemme. Jos me tosiaankin olisimme huomanneet sen
aikaisemmin, olisimme voineet jo huomisenkin päivän häväistä tekemällä
työtä ja olisimme jo ehtineet pitkän matkaa eteenpäin.

Minä sanoin, että minä olen saanut Pohjoismaiselta Yhtiöltä merkkausta
ja että voi saada muutakin ylimääräistä työtä konttorissa pariksi
tunniksi iltapäivisin.

— Mutta minä tahtoisin neuloa oikeita todellisia joululahjoja, joita
voisi lahjoittaa pois, sanoi Baby hieman häpeissään.

— Babyllä näyttää olevan huonoja taipumuksia, sanoi Eeva, mutta hänelle
kyllä voi antaa anteeksi, sillä hän on niin äärettömän nuori.

— En suinkaan! — Baby nousi ylös loukkaantuneena.

— Hänellä on vain pikkuinen, keltainen, ruma, vanha — — —

— Vai niin, sanoimme me vakavina ja ymmärtäen asian ja Baby yhtäkkiä
vaipui aivan lattialle, ikäänkuin hän olisi etsinyt jotain rakoa, mistä
olisi päässyt lattian alle.

— Kas niin, sanoi Eeva, nyt on kokous loppunut. Sytytä lamppu Baby,
sillä minun täytyy parsia käsineitäni.

— Eevan ei olisi ollenkaan tarvinnut olla hienotunteinen, sillä juuri
samalla soitettiin eteisen kelloa.

Minä luulin, että se olisi ollut Putte ja syöksyin aukaisemaan.

Minä olin vähällä kaatua selälleni huomatessani, että oven takana oli
minun Rantakadulla asuva serkkuni, mukanaan sulhasensa. Tuo sulhanen on
opettajana eräässä lyseossa eikä ole koskaan rakastanut ketään muita.
En ole sen jälkeen niin hämmästynyt, paitsi silloin kuin huomasin,
että tämä opettaja tosiaankin tahtoi naida minun serkkuni. Kun tytöt
kuulivat toiseen huoneeseen heidän äänensä, hiljensivät he hieman
pelästyneinä puhettaan ja minä vein vieraani huoneeseeni ja asetin
heidät sohvalle istumaan, juuri sen taulun alle, johon oli kirjoitettu:
»Miehet eivät saa tekosyylläkään astua naisten osastoon». Mutta se
ei ollenkaan sulhasta huvittanut, josta päättäen hän oli jo mennyt
verrattain pitkälle; heidän pitäisi mennä naimisiin ensi kuussa. Meillä
oli äärettömän ikävää ja Görel ja minä koetimme puhua mahdollisimman
paljon hänen avioliittonsa G:stä, t.s., mitenkä hän kapionsa merkkaisi.
Minä kysyin häneltä, tahtoisiko hän antaa minulle ne työt urakalle
ja silloin huomasinkin, että hän oli ajatellut minun tekevän kaiken
sen ilmaiseksi ja ainoastaan kunnian vuoksi. Hänellä on itsellään
niin vähän aikaa tätä varten, sillä hän paraillaan käy aatelisilla
emäntäkursseilla. Hän näytti minulle eräästä sanomalehdestä kuvia
jonkunlaisen prinsessan kapioista, — kas, noin niitten pitäisi olla.
Minä ajattelin sitä vanhentunutta leipää, jota me syömme ja Zenithin
margariinia ja tulin hieman sosialistiseksi. Mutta juuri silloin tuli
Eeva sisään.

— Oh, anteeksi, onko täällä vieraita? Minä ajattelin vain kysyä sinulta
Elisabet, missä on se leipäpussi, johon minä tavallisesti panen ne
leivänsyrjät, jotka minä olen ajatellut antaa eläimille Skansenilla.
Minä nimittäin taidan mennä sinne huomenna.

Minä vilkaisin sulhaseen ja Göreliin. Sulhanen katseli vain Eevaa,
joka oli tosiaankin hyvin sievä, kuten aina, sillä Eevallahan on hyvä
vartalo ja hyvä iho. Mutta Görel katseli vain sulhaseensa.

— Eeva kulta, etkö sinä ole kysynyt Magnhildilta. Mikäli tiedän, ei
hänellä ole viime aikoina ollut rahoja, vallankin sen jälkeen, kun hän
antoi puolipohjata kenkänsä.

— Onko hän tosiaankin tuhlannut ne. No, se oli hänen asiansa, vastasi
Eeva ilmettäkään muuttamatta. Olinhan minä ne säästänyt nälkäisiä
häkissä olevia eläimiä varten että kyllähän se näinkin voi käydä.

— Ette suinkaan näe nälkää, kysyi sulhanen osaaottavasti.

— Emme suinkaan, kuten kuulette, mikäli vain leivän syrjiä riittää — — —

— Mutta Sven kulta, nehän laskevat vain leikkiä, selitti Görel ja
piilotti päänsä hänen olkapäänsä turviin, niin että hatun plyymit
kutittivat sulhasen kasvoja.

— Görel, sanoin minä ankarasti, on tosiaankin aika, että sinäkin saat
tietää sen, että koko Ruotsin kansa ei sentään anna laittaa kenkiinsä
puolipohjia Ranskassa, kuten sinä ja täti. Minun mielestäni, koska
sinulla on sulhanen, jonka edessä eräs pikkuprinssikin on päässyt
ripille ja joka on julkaissut ehdotuksen uudeksi virsikirjaksi — —

— Mutta rakas Elisabet, sanoi sulhanen ja katsoi puhuessaan koko ajan
Eevaan, koskas sinä olet sosialistiksi tullut?

— Silloin, vastasin minä, kun minun täytyi itse ruveta elättämään
itseäni.

— Juuri sentähden ei naisten pidäkään elättää itseänsä, sanoi hän
päättäväisesti.

— Aivan oikein, puuttui puheeseen Eeva, nipistäen samalla minua salaa
käsivarresta, heillä pitäisi olla mies ja isäntä, joka pitää heistä
huolta.

— Minun mielestäni, sanoin minä ja nipistelin häntä takaisin, pitäisi
heillä olla ei ainoastaan yksi mies, vaan kokonainen tusina miehiä.

— Kylläkin sopiva tapa ratkaista naiskysymys, sanoi sulhanen ja taputti
hellästi yksityisen ratkaisunsa selkää.

Eeva ja minä nikkasimme silmää toisillemme Görelin hattukoristeitten
takana ja viettelimme sulhasen liukkaalle jäälle. Ja Görelin häntä
suunnattomasti ihaillessa piti hän pitkän ja opettavaisen esitelmän
siitä, kuinka naisen, huomioon ottaen hänen erikoisen ja oikullisen
taipumuksensa, tulee tyytyä siihen paikkaan yhteiskunnassa, mihin hän
jo luomisesta alkaen on määrätty.

Kun he olivat menneet, piti Eeva esitelmän ja matki sulhasta
aivan suuremmoisesti. Ja joka kerta kun hän matki miten sulhanen
bassoäänellään oli hyökännyt naisten kimppuun, lisäsi Eeva: Mutta
löytyyhän poikkeuksia ja viittasi meihin kaikkiin. Me olimme silloin
vähällä kuolla nauruun. Baby sanoi, että Eevan suu aivan väsyi.




9.


Aatonaattona.

Minun elämässäni oli aika ja se oli ennen kuin minä olin täyttänyt
kaksikymmentä, jolloin minun suurimpana surunani oli se, ettei
minulle koskaan tapahtunut mitään. Minä kävelin ja odotin. Jokainen
kirjeenkantaja, jokainen henkilö, jonka kohtasin kadulla, jokainen
kaupunginlähetti oli mielestäni se, jota minä jo pitkän aikaa olin
odottanut.

Mutta kun ei mitään kuulunut, ajattelin minä, pitääkö minun tosiaankin
koko elämän ikäni odottaa ja kuihtua harmaassa yksinäisyydessä, pitääkö
minun muistikirjani lehtien tosiaankin olla vallan valkeita. Mutta sen
jälkeen on minulla ollut liiankin paljon seikkailuita. En ole enään
viitsinyt edes laskea niitä.

Rikkaat ihmiset tekee joulu vielä rikkaammiksi ja köyhät tekee se yhä
vain köyhemmiksi. Mutta joulu tulee yhtä hyvin köyhän kuin rikkaankin
tykö. Ja totuttu tapa aikaan saa sen, että silloin koetetaan olla
tyytyväisen näköisiä, annetaan toinen toisilleen lahjoja ja ollaan
muutenkin iloisia.

Kun se tuli lähemmäksi ja lähemmäksi ja ilmestyi joululehtiä ja
ilmoituksia ja piti puhdistaa huoneita, niin minä tosiaan ajattelin:
minä tulen vain istumaan kotona enkä huoli koko hommista. Minä en tahdo
mitään jouluiloa vieraassa kodissa. Minä en tahdo leikkiä joulua, sillä
se näyttää inhoittavalta. Mutta silloin minä muistin Puten ja huomasin,
että minun täytyy. Ehkä se olikin parasta. Mitäs tässä elämässä
oikeastaan muutakaan on, kuin että vastaa ystävällisesti puhelimeen ja
että Putelia on hiukan hauskaa. Ja niin se menee.

Me kaikki neljä olemme tehneet parhaamme, ilmeisten neljäntoista päivän
kuluessa olemme työskennelleet kuin orjat. Kaikilla meillä on ollut
ylimääräistä työtä konttoreissamme ja kotiin tultuamme olemme neuloneet
yli puolen yön, saadaksemme voittoja laittomiin arpajaisiimme, — minun
päällikköni otti kymmenen arpaa —. Niillä arpajaisillamme ajattelemme
saada jonkun pennin kukin. Rahat olemme panneet ruokakassaan. Baby on
laihtunut kaksi kiloa ja minun silmieni alla on mustat renkaat. Mutta
onhan kuitenkin Puttea varten minulla uusi takki ja höyrykone ja niin
ollen olen minä tyytyväinen.

Sattumalta on päällikölläni myöskin ollut työtä konttorissa joka
ilta, vaikka ei suinkaan hänen tarvitse hankkia mitään takkia ja
höyrykonetta. Hänen on vaikeata pysyä huoneessaan rauhassa, joten hän
vain häiritsee minua. Eilen illalla sanoin minä sen hänelle ja pyysin
hänen ajattelemaan, että minä olen köyhä ja että minun pitää ansaita.
Silloin otti hän kiinni minun molemmista käsistäni ja sanoi, että ne
eivät ole luodut naputtelemaan hänen koneellaan. Sitä paitsi olivat
minun käteni muka liian pienet ja pehmeät sellaiseen työhön ja että
se muka on verinen vääryys, että minun pitää turmella nuoruuteni ja
kauneuteni konttorityössä. Olisi ollut paljon parempi, jos hän olisi
noitten kauniitten lauseitten sijasta luvannut minulle palkankorotusta,
mutta sitä hän ei tehnyt.

Löytyy uusi laji hakkailua, jota minä en ole tähän saakka tiennyt,
nimittäin konttorihakkailu. Sillä on oma erikoinen sanastonsa, omat
tilanteensa ja omat inhoittavaisuutensa. Jos minä tavallisissa oloissa
en tahdo tavata jotain herraa, jota kohtaan tunnen vastenmielisyyttä,
jos meidän välillämme on jotain kiusallista, niin minä en häntä siis
tapaa, koska minä sitä en tahdo, eikä minun tarvitse häntä nähdä, eikä
hänen kanssaan puhua.

Mutta jos minä olen konttorissa, ja jos siellä on miehiä, niinkuin
siellä tietystikin on, niin en pääse heitä pakoon. Jokainen aamu
odottaa kohtaloni minua. Minun työni ja minun taloudellinen asemani
pakoittaa minut sinne, jossa on se mies, josta minä en tahtoisi kuulla,
tai jota en kenties tahtoisi tavata. Mutta kuitenkin olen pakoitettu
hengittämään samaa ilmaa kuin hän, katselemaan häntä, puhumaan hänen
kanssaan, vastaamaan hänen kysymyksiinsä, siksi kunnes — — —.

Lörpötystä.

Tänään kello viisi menin minä verrattain hyväntuulisena keittokouluuni
syömään. Käteni oli aivan täynnä paketteja ja minä iloitsin jo
etukäteen siitä, että sitte menen kotiin, käärin paperit uudestaan ja
kirjoitan niihin joululahjavärsyjä. Olin hetkeksi aivan unohtanut Babyn
suuren surun, jonka hän sai eilen, mutta kun minä sen lapsen näin,
muistin yhtäkkiä, että hänen kassassaan oli vajaus ja ymmärsin, ettemme
voi minkäänlaista hauskuutta saada ennenkuin se asia on selvillä.
Minun tuli kyyneleet silmiini, kun näin hänet istuvan näin yksinään,
pää alaspäin painettuna, enkä ehtinyt vielä edes paikalleni istumaan,
ennenkuin hän sanoi minulle: onko sinulla, Elisabet, 67 kruunua, 58
äyriä?

— Rakkaani, sanoin minä, ei minulla ole sitä, mutta minä voisin kenties
hankkia. Etkö sinä ole löytänyt rahoja.

— En, sanoi hän. Ja ravisti surullisesti päätään. Ja kuinka minä
olen laskenut aivan koko päivän. Eikä löydy mitään keinoakaan löytää
niitä. Mutta minun täytyy, kuten ymmärrät, mennä uudelleen alas niitä
hakemaan. Minä tulen hakemaan niitä koko yön, että älkää siis ollenkaan
huolehtiko, vaikka minä en tulisikaan kotiin. Ja sitten jouluksi, Pegg!
Mitä minun pitäisi tehdä.

Minä sanoin kuten kaikki järkevät vanhat ihmiset aina sanovat: »Syö
ensin, et sinä muuten osaa ajatella. Kyllä sinä ne löydät, ellet vain
ole hermostunut.» Ja Baby ajatteli, kuten kaikki nuoret ihmiset ovat
aina ajatelleet, ettei vanhain mielestä heidän surunsa merkitse mitään
ja että he puhuvat vain roskaa. Mutta hän söi kuitenkin. Hän unohti
jopa siihen määrään itsensä, että tilasi jälkiruokaakin.

— Pegg, tämä on oikein elämän todellista surua ja vakavuutta. Ja tämän
minä saan rangaistukseksi sen tähden, että olen käynyt pää alaspäin
ja surrut sitä, että notarilla on naikkosia. Ja olen luullut olevani
onneton. Ah, koko se sielun suru on ainoastaan roskaa. Todellinen
suru on ainoastaan sappikiveä ja kassavaillinkia. Hyvästi, Pegg, jos
sattumalta löydät 67 kruunua, 58 äyriä kadulta, niin voit soittaa
numeroon 6359. — Ja hän hymyili hieman tuskallisesti ja meni kassalle:
— siellä oli vasikanpaisti ja syltillä täytetty mantelikakku ja 60
äyriä ja 30 äyriä, joka tekee yhteensä 90 äyriä.

Minä istuin vielä jonkun aikaa ja ajattelin. Sitte menin takaisin
konttoriin. Siellä istuin tunnin ja koetin työskennellä odottaen
hermostuneena koska päällikkö tulisi.

Hän kyllä tulikin ja oli lempeä ja myöntyväinen.

— Tuomari on aina ollut hyvin ystävällinen, olisiko se kenties
mahdollista, vaikka onhan se kylläkin hieman hävytöntä — voisikohan
saada sata kruunua palkastaan etukäteen — voi kuinka minä vihasin
häntä, sentähden että hän katsoi minuun niin omituisesti.

— Mutta silloin neidin asiat tulevat olemaan edelleenkin huonot, sanoi
hän ja katsoi minuun pitkään.

— Minä voisin kyllä iltapäivisin istua täällä konttorissa ja kuitata
siten sen rahan, ehdotin minä.

— Löytyyhän niitä muitakin keinoja.

— Minä ymmärsin hänen tarkoituksensa aivan hyvin, mutta sanoin. — Niin,
onhan minulla sukulaisia, minä koetan, jos joku niistä tahtoisi auttaa
minua.

— Ja luuletteko te minun sallivan teidän niin tekevän? Ette te
liikkeeltä voi saada rahoja etukäteen, sillä se sotisi minun
periaatteitani vastaan, mutta mahdollisesti kylläkin minulta
persoonallisesti.

— Entäs ehdot, sanoin minä afäärimäisesti. Mutta minun sydämeni löi
kovasti.

— Te itse, sanoi hän, ja tuli minua kohti. Minä nousin ja menin
pulpettini taa.

— Ettekö te ymmärrä, että käyttäydytte sopimattomasti, sanoin minä ja
veret nousi poskilleni.

Hän pyyteli minulta monin kaunein sanoin anteeksi, sanoi olevansa
tyhmä aasi y.m. y.m. ja minun piti välttämältä puristaa hänen kättään
merkiksi siitä, etten ole hänelle vihoissani. Mutta minä ajattelin
käyttää tilaisuutta hyväkseni.

— Minä pyydän ilmoittaa tuomarille, sanoin minä, että meillä Tukholman
konttoritytöillä on musta lista, joihin merkitään ne päälliköt, jotka
enimmän hakkailevat konttorityttöjään.

— Minä tahtoisin nähdä sen, sanoi hän.

— Minä kyllä arvaan sen, sanoin minä, mutta se tuskin onnistuu. Sitä ei
ole koskaan edes kirjoitettu. Oh, kyllä kai te hämmästyisitte, sillä te
olette N:o 3 ja kaikki Tukholman konttoritytöt tietävät sen.

Se häntä vain huvitti. — Sehän oli hauskaa. Mutta saadakseni hänet
oikein pehmeäksi, vedin minä esiin koko Babyn jutun ja hänen
kassanvaillinkinsa, mutta hän ei minua uskonut.

— Minä luulin neidin olevan hieman vähemmän tekopyhän, sanoi hän,
ottaen huomioon neidin kokemukset elämässä.

Minä tietysti ymmärsin hänen tarkoittavan Puttea, mutta vaikenin,
koska tiesin ettei hän kuitenkaan uskoisi minua, ennenkuin näkee minun
kolmetoistavuotiaan Putteni omassa persoonassaan edessään. Ja vavisten
kävelin minä eteiseen panemaan palttoota päälleni, lujasti päättäen
mennä Rantatielle nöyryyttämään itseni Babyn tähden.

Minun seisoessani siellä ja pannessani hanskoja käsiini, tuli hän,
kädessään kirjekuori.

— Neiti olisi kuitenkin saanut 100 kruunua joululahjaksi, sanoi hän
väsyneesti.

Minä tulin tavattoman iloiseksi ja hämmästyneeksi, ja ojensin hänelle
käteni, jota hän suuteli.

— Näyttää siltä kuin minä en aina vaikuttaisi rauhoittavasti tuomariin,
sanoin minä leikillisesti.

— Ei suinkaan neiti sitä tarkoitakaan, kuiskasi hän ja tuli lähelleni.

— Minun täytyy mennä nyt, sanoin minä ja peräännyin.

— Ainoastaan silmänräpäys. Te olette kai pahoillanne siitä, että minä
äsken olin niin ilkeä ja raaka. Ettekö te tahtoisi osoittaa minulle,
että te ette minua vihaa, sillä sitä te ette saa tehdä.

Vastaukseksi astuin kaksi askeletta takaperin, mutta ovella sai hän
minut kiinni, pani kätensä vyötäisilleni ja suuteli minua.

Minä olin aivan tahdoton. Muistan vain sen, että ajattelin — oh, kuinka
hän viitsii!

Mutta kun minä sitten olin tullut kadulle, unohdin minä kaikki harmit
sen vuoksi, että minulla nyt oli niin paljon rahaa, että voin auttaa
Babya ja että vielä vähän jääkin. Riensin hänen luokseen ja hyvä isä,
kuinka iloiseksi se kakara tuli! Me menimme kotiin, mutta matkalla
ostimme yhtä ja toista.

Kotona oli Eeva vallan seitsemännessä taivaassa viidenkymmenen kruunun
tähden, jotka hän odottamatta oli saanut joululahjaksi.

Hän nauraa vielä unissaankin, minun tätä kirjoittaessani.

Kello on yli kaksitoista. Siis jo jouluaatto. Olenkohan minä tehnyt
mitään erikoisen pahaa. Mutta jos olen tehnyt, niin on se vallan
kauheata, ettei minua ensinkään kaduta. Tuntuu vain niin mukavalta.




10.


Uudenvuoden aattona.

Joulupäivän aamuna tapahtui jotain aivan hämmästyttävää kello puoli
kahdeksan. Me olimme jo toivottaneet toisillemme hyvää joulua ja
loikoilimme puolihereillä, kuten ihminen tekee juuri minuuttia ennen
kun hänen pitäisi nousta ylös. Kaikissa ruukuissa ja vaaseissa, mitkä
vain oli kokoon saatu, oli kuusenoksia ja puolanvarsia ja männynoksia
ja puhtaat liinat kaikilla pöydillä. Messinkiesineet puhdistettu ja
Babyn hyasintit kukkivat ikkunoillamme.

Eeva oli juuri sanonut minulle: maataan nyt vielä vähän aikaa, ei
suinkaan kukaan voi meitä siitä moittia, jos tulemmekin neljännestuntia
myöhemmin konttoriin. Pitäähän nyt jollain tavalla saada nauttia
joulusta. Ja juuri silloin kuulin minä eteisestä kahvivehkeitten
kilinää ja notarin äiti aukaisi oven hymyilevänä ja lempeänä.

— No mutta, sehän oli äärettömän ystävällistä rouva Berggreniltä,
sanoimme me kaikki yhtaikaa ja hän asetti kahvitarjottimen pöydälle ja
lausui:

— Hyvää joulua, neidit, ja tehkää niin hyvin. Se näytti kaikinpuolin
niin äärettömän hauskalta ja kodikkaalta, mutta kun minä katsoin
Babyyn, niin huomasin, että hän oli tyytymättömän näköinen syödessään
notarin äidin saframileivosta. Se näytti hullunkuriselta ja minä
huomasin kuinka Emmy koetti salaa lohduttaa Babya seuraavalla
omituisella tavalla:

— No no, älä nyt ole murheellisen näköinen, ajatteleppas minua, jota ei
ole kukaan koskaan edes pettänyt.

Meidän konttorimme piti suljettaman kello yksi ja minä olin käskenyt
Puten tulemaan sinne siksi, sillä hän tahtoi mennä ulos ja sitten
ostoksille.

Kun tulin aamulla konttoriin, tuntui minusta kuin olisi siivoojamuija
ja herrat minun päältäni huomanneet, mitä oli edellisenä iltana
tapahtunut ja levottomuudella odotin minä hetkeä, jolloin tapaisin
päällikköni. Mutta hän oli niin levollinen ja tyynen näköinen, että
minä luulin hänen unohtaneen kaikki tyyni.

No, minä kyllä sitten huomasin, ettei hän ollut sitä tehnyt. Koko
aamupäivän taistelimme me, hiljaista ja epätoivoista taistelua. Hän
tahtoi päästä tekstissään eteenpäin, minä tahdoin sen estää, sillä
joulurauha oli kuitenkin jo tarpeeksi häiriintynyt. Jos hän ei tapojaan
paranna, en minä voi pitää sormuksiani enää oikeassa kädessäni. Tekee
niin kipeätä, kun hän puristaa sitä koko voimallaan.

Kello tuli yksi ja varatuomarit poistuivat lyönnilleen, vilkaistuaan
ensin minun huoneeseeni, jossa oli päällikkö ja toivotettuaan hauskaa
joulua niin merkitsevästi hymyillen, että minä olisin tahtonut lyödä
heitä. Minä olin tilannut Puten sinne kello yhdeksi, mutta se hutilus
viipyi, niin että ajattelin mennä jo porttikäytävään sitä odottamaan
päästäkseni päälliköstäni eroon. Hän hyöri ympärilläni ja keksi
kaikenlaisia kysymyksiä viivyttääkseen minua: mitä minä tulen tekemään
joulupäivinä, olinko minä ajatellut antaa hänelle mitään joululahjaa,
tahdoinko minä mennä ulos hänen kanssaan ja lopuksi että olinko minä
niin naurettava, että olin äkeissäni edellisen illan tapahtumista.

Minä olin äärimmilleen hermostunut, kun Putte vihdoin tuli. Minä otin
lakin hänen päästään pois.

— Kas niin, pojuseni, sano nyt päivää tuomarille, sanoin minä
salaisesti iloiten.

Se oli suuremmoista.

— Oh helvetti! sanoi hän.

— Kuinka niin, kysyin minä.

— Oliko se tälle kun se takki piti ostettaman?

— No mutta tuomari, sanoin minä lempeästi nuhdellen, ettekö te tosiaan
voisi paremmin säilyttää joululahjasalaisuutta.

— Kylläkin, mutta tämä on jo suuri mies.

— Niin on, sanoin minä. Meidän välillämme on kaksitoista vuotta, mutta
hän on niin isokasvuinen, hän on tullut meidän isäämme.

Ja siihen malliin se kävi. En tiedä mitä päällikköni mahtoi ajatella,
mutta kai sen aikoinaan saan tietää.

Putte tahtoi välttämättä mennä Itäiselle Pitkällekadulle. Minä en
tahtonut ensinkään mennä sinne päin, mutta hän vain marssi ja vihelteli
ja kun tuli joku vanhanpuoleinen nainen vastaan, niisti hän nenäänsä
joka kerta heidän kohdallaan, niin että minä sanoin hänelle:

— Lapsi kulta, sinä joudut vielä poliisin käsiin.

Silloin ryhtyi hän toisiin konsteihin ja sanoi aina ääneen:

— Pegg, eikös sinunkin mielestäsi noitten ämmien pitäisi enemmän
näyttää noita torahampaitaan.

Lopuksi täytyi minun nipistää häntä korvasta kun tulimme Eduskuntatalon
kohdalle.

— Jassoo Pegg, sanoi hän sitten. Jos nyt toinen on säästänyt koko
viimeisen viikon voidakseen saada sisarelleen komean joululahjan, niin
tämä rupeaa rääkkäämään häntä vielä jouluaattona. En minä olisi sitä
uskonut.

Hän oli aivan ilmetty Anderssonskan Kalle (eräs suosittu nuorisonkirja
Ruotsissa). Mutta hänellä onkin se kirja ollut mukana raamatun välissä
joka aamu rukouksissa.

Minä tietysti pyysin häneltä, raukkamaisesti kyllä, anteeksi. Hän oli
tyytyväinen ja suuntasi kulkunsa Eduskuntatalon pohjoiselle puolelle,
joka on virtaan päin.

— Mutta Putte, sanoin minä, sinähän kuljet kiertoteitä. Mutta hän
rupesi juoksemaan ja kun minä saavutin hänet, seisoi hän ja näytti
erästä aukeamaa kivijalassa.

— Se on minun säästöpankkini, ymmärrätkös, sanoi hän, mutta käänny nyt
poispäin, sillä ei sinun tarvitse saada tietää, paljonko rahaa minulla
on.

— Mutta, lapsi kulta, kuinka sinä noin teet, sanoin minä.

— Muutenhan minä tuhlaisin ne, ymmärrätkös, yhtä kyytiä, sanoi
hän. Muut pojat panee niin paljon rahaa torttuihin, mutta minä
olen säästänyt. Ja hän oli aivan loistavan iloinen siitä, että oli
pidättäytynyt syömästä leipurin herkkuja minun tähteni.

Sitte pysähtyi hän jokaisen ikkunan luo, sillä nyt piti ostaa jotain
Peggille, että tämä tulisi hienoksi. Lopuksi meni hän päättäväisesti
erääseen naisten kauppaan ja minä odotin liikutettuna mikä ikkunassa
olevista inhoittavista kapineista olisi hänen huomionsa kiinnittänyt.
Vasta kun hän tuli ulos tyytyväisyydestä loistaen, takintaskussa
paketti, sain minä hänen istuutumaan viereeni raitiovaunuun ja ajamaan
kotia kohti.

Mutta yhtäkkiä sanoi Putte kuuluvalla äänellä:

— Pegg, minkä tähden sinun päällikkösi sanoi, »oh helvetti» kun hän
näki minut?

Koko raitiovaunu lakkasi hengittämästä ja minä sävähdin tulipunaiseksi.

— Ei suinkaan hän niin sanonut, vastasin minä nopeasti. — Mutta
kuuleppas Putte, sanoin minä, saadakseni hänet toisiin asioihin. —
Etkö tahtoisi juosta hiukan minun asialleni kun kotia pääsemme, minä
muistaakin, että tänään on minun vuoroni ostaa spriitä, mutta minulla
ei ole pulloa muassani. Ehkä sinä juokset alas sitä hakemaan, minä kun
olen niin väsynyt.

— Eikö neiti ole koskaan tullut ajatelleeksi, että ei sovi opettaa
lapsia juoksemaan kapakoissa, sanoi eräs minun vieressäni istuva vanha
herra ja läpi koko raitiovaunun kävi ikäänkuin humahdus.

— En ole tosiaankaan koskaan tullut sitä ajatelleeksi, vastasin minä
aivan totuudenmukaisesti ja silloin tarttui puheeseen eräs kolmas
henkilö ja selitti, että alaikäiselle ei annetakaan spriitä. Kun
asiasta näytti sukeutuvan yleinen keskustelu, nousin minä Puten kanssa
vaunusta pois, vaikka olisikin vielä ollut pari pysäkin väliä kotiin.

Poika oli hyvin onnellinen, sillä hänkin oli luullut, että minä aioin
lähettää hänet tavalliseen anniskeluyhtiön puotiin ja oli sangen
pettynyt kuullessaan, että minä tarvitsenkin vain denaturoitua spriitä
priimuskeittiötä varten.

Me kaikki nauroimme sitten koko jutulle, mutta vielä enemmän huvitti
tyttöjä päällikkö ja harha-askel. Puttea kutsuttiin koko illan vain
harha-askeleeksi.

Kello seitsemän tuli jouluvieraat. Ensinnä se humoristinen
Yhdistettyjen Osakeyhtiöitten konttorista. Se sama, joka oli niin
yksin maailmassa, ettei häntä kutsuttu mihinkään muualle kuin meille
ja Gerda, joka yhä edelleen haki itselleen sopivaa ja mukiin menevää
rakastajaa.

Koko talossa oli joulu ja meidän ikkunaan näkyi kuusi eri joulukuusta
eri kerroksista, mutta meidän oli seitsemäs ja Putte sai sytyttää
sen. Tytöt olivat äärettömän ystävällisiä Putelle, oikein liikuttavan
ystävällisiä ja hän oli illan sankari ja sai joululahjoja meiltä
kaikilta. Minä olin vähällä suudella hänet kuoliaaksi, kun hän
lahjoitti minulle seitsemänkymmenenviiden äyrin kauhistuttavan näköisen
rintaneulan, jonka hän oli ostanut Itäiseltä Pitkältäkadulta. Minä
aion säilyttää sen hänen lapsiaan varten, joista minä vanhoilla
päivilläni toivon saavani paljon huvia. Me lahjoittelimme toisillemme
pikkukapineita ja Emmy sai kymmentä lajia saippuaa, sillä se tavara on
hänen suurin heikkoutensa.

Mieliala oli hyvä ja kun se alkoi painua, otimme me harmonikan esille.
Illallisen valmistaminen antoi meille pariksi tunniksi hommaa. Minä
komensin kaikki toimeen sekä ennen että jälkeen illallisen ja vuoron
perään hämmensimme me puuroa. Baby ehdotti, että puuro syötäisiin
sitten vasta, kun se on neljäkymmentäviisi minuuttia kiehunut ja minä
ajattelin, että oli se onni notarille, että heistä aikoinaan tuli ero.
Mutta minun täytyi tunnustaa, että kun tuli minun vuoroni hämmentää
puuroa, niin hieman itkin muistaessani äitiä ja kotia, joita en enää
koskaan saa nähdä. Kukaan ei sanonut mitään, mutta minä luulen, että
kaikki hiukan itkeskelivät tuota muistorikasta puuroa hämmentäessään.
|a notari liikkui käytävän eteisessä ikäänkuin kissa. Moraalin nimessä
täytyi minun hätistää hänet pois pari kertaa.

Kun me olimme syöneet ja vieraittemme suosiollisella avulla pesseet
astiat ja kuivanneet ne, asetimme Puten nukkumaan erään pienen verhon
taakse ja onnistuimmekin siinä pitkän vaivan perästä. Kaikki tytöt
tahtoivat suudella häntä kun hän siinä makasi ja oli niin herttaisen
näköinen, mutta minä varoitin heitä. Vähitellen asetuimme me kaikkikin
nukkumaan. Baby ja minä tilapäisesti lattialle laitetuille vuoteen
tapaisille ja vieraat siirtyivät pitkän kursastelemisen jälkeen sänkyyn
ja sohvalle. Eihän meillä ollut sydäntä antaa heidän tänä yönä mennä
kotiinsa synkkään ja yksinäiseen huoneeseensa nukkumaan. — Eihän siinä
meidän joulussamme paljon uskontoa ollut, mutta olihan siellä paljon
liikuttavaa ystävyyttä, jonkunverran epäitsekästä uhrautuvaisuutta ja
hieman myöskin sankarillisuutta, sillä olimmehan me kaikki iloisia,
vaikka ei kukaan meistä ollut naimisissa.




11.


Uusi vuosi.

Minä muistan lapsuusajoiltani meidän opettajattaremme, joka oli aina
puettu harmaaseen tyköistuvaan leninkiin ja jokaikinen maanantaiaamu
alkoi opetuksen sanomalla haudankalsealla äänellä: Taas alkaa uusi
viikko vaivoineen ja suruineen. Ei se nyt erikoisen rohkaisevaa
pienelle lapselle ollut ja minä muistankin, kuinka joka ainoa kerta
meidän sydämemme läpätti ja me ajattelimme, että mitähän suruja ja
vaivoja meille taas silläkin viikolla tulee.

Minä olen mielestäni tullut aivan tuon vanhan kouluneidin kaltaiseksi,
sillä vuoden alussa minun ajatukseni käyvät aivan samaan malliin. Mutta
kenties tästä sentään tulee hauskakin vuosi, vaikka näyttääkin ikävältä.

Pyhät ovat menneet ja rauha niitten mukana.

Liiton kodissa on viime päivinä tapahtunut sangen huomiota herättäviä
tapauksia. Näyttää siltä kuin Yhdistettyjen Osakeyhtiöitten tytöt
aikoisivat tosiaankin ryhtyä sanoista töihin. Mutta Herra Jumala,
kuinka paljon sanoja siihen on tarvittu. Salaliiton johtajilla on
ollut kokouksia meidän luonamme ja he ovat olleet sangen kovaäänisiä
ja kiihkeitä. Ensin on täytynyt valmistaa mielialaa henkilökunnan
keskuudessa ja se on ollut kovaa työtä. Johtaja, neiti Stenberg,
uskoi minulle, että toisinaan tuntui aivan toivottomalta. Ne tytöt,
joilla on koti Tukholmassa ja joiden siis ei tarvitse nähdä kaikkea
sitä puutetta kuin heidän toveriensa, olivat homman suhteen sangen
välinpitämättömällä kannalla ja muiden tyttöjen keskuudessa oli
menettelytavasta yhtä monta mieltä kuin tyttöäkin, kenties hieman
enemmänkin.

Kokouksissa meidän luonamme koetettiin päästä yksimielisyyteen
yhteisestä toimintatavasta ja sanoja vuoti aivan virtanaan.

Baby oli kuin tulta. Hänen silmänsä loistivat ja äänensä kaikui.
Vastavaikutus rakastelemisen jälkeen ilmenee täten.

Toverit sanovat, että hän on aivan hurja agitaattori. Se on tosiaankin
miehuullista häneltä, sillä koska tahansa voi joku niistä tytöistä,
jotka tahtovat olla hyvää pataa päälliköittensä kanssa, paljastaa
hänet ja ilmoittaa hänen hommistaan päällikölle. Tämä epäluulo ei
ole mitenkään kaunis, mutta Jumala paratkoon, se paljastaa meissä
yläluokkalaisnaisissa suuren vian, jota on turha koettaa peitellä.

Lakkokomitea oli hiljattain meillä kahvilla. Se oli kuun alkupuolella,
jolloinka vielä ollaan reippaita, koska kukkarossa on pari kymppiä
ja minä kysyin heiltä, kuinka monen he luulevat lakkoon yhtyvän. He
luulivat, että kolme neljäsosaa parhaassa tapauksessa. Mutta ketä ne
ovat?

Sitä he eivät osanneet varmaan sanoa.

— Niin, sanoin minä. Luultavasti ne teidän joukostanne, joiden täytyy
elää yksinomaan omasta työstään ja joiden näyttää edeskin päin täytyvän
niin tehdä, koska teillä ei ole sulhasta eikä rakastajaa, ettekä näytä
sellaista saavankaan. Samassa tulin ajatelleeksi, että nyt olin sanonut
jotain, jota milloinkaan ei voida antaa anteeksi, ei edes ne, jotka jo
omastakin mielestään ovat sanoneet hyvästit rakkaudelle ja oman kodin
perustamistoiveille. Mutta se oli silloin jo myöhäistä.

— Mutta kuinka sinä voit sanoa sillä tavalla, kysyi Baby pienen,
kiusallisen vaitiolon jälkeen.

— Sen tähden, sanoin minä, että nykyaikana täytyy naisten rakkauden ja
naisten työn olla vihollisia keskenään. Ainoa tapa, millä saadaan ne
molemmat sopusointuun, on tehdä niistä rakkaudentyö. Ja sellaisenhan
voi tehdä joku sairaanhoitajatar, joku opettajatar, ehkä joku, jolla
on kanoja ja puutarha ja kaikkein enimmän vaimo tahi äiti, mutta
mainitkaapas minulle joku konttoristi tahi konekirjoittajatar, joka
numeroita tehdessään ja naputtaessaan voi suorittaa rakkauden työtä.

— Me kyllä voisimme sitä tehdä, sanoivat Eeva ja neiti Stenberg
yhtaikaa. Sinä et tunne meitä, ja asetappas joku oikein naisellinen
nainen konttoriin, niin ei ole ollenkaan mahdotonta, ettei hän rupeisi
hellästi kohtelemaan kassakirjaa ja hoiteleisi äidillisellä huolella
mustetolppoa ja konttoripoikaa.

Nyt syntyi kiivas väittely naisen kutsumuksesta. Minä sain pari heistä
puolelleni, mutta enin osa oli minua vastaan ja viimeksi meni koko
juttu sekaisin ja mieliala tuli vähän kiusalliseksi.

Seuraavana päivänä tuli Baby ja kertoi, että hän on tarkastanut rivit
ja huomannut, ettei minun laskuperusteeni ollut aivan järjetön.

— Minä olen itse todistuksena siitä, sanoi hän.

— Hänen mielessään kummittelee aina vain notari, joka on kiukuissaan
siitä, kun Baby ei tullut bostonklubiin ja telefoneeraa kaksi kertaa
päivässä toiselle.

Seuraavana päivänä juoksi hän kotiin sydän kurkussa.

— Tirehtööri tietää kaikki, he ovat lörpötelleet.

— No mitä hän sanoi, kysyimme Eeva ja minä yhtaikaa.

— Sanoo, hän ei sano mitään, kulkee vain ympäri, hymyilee niin
pirullisesti, että minä luulen että ellemme me pane heti sitä toimeen,
niin hymyilee hän koko homman kuoliaaksi. Ja kun me seisomme käytävissä
ja kuiskuttelemme, menee hän aina ohitse ja sukeltaa aivan kuin maan
alta ja silloin me taas tahtoisimme vaipua maan alle.

Niin meni taas päivä eikä Babya näkynyt keittokoululla. Mutta kun minä
tulin kotiin, makasi se pikkukiihottaja sohvalla ja itki niin, että
koko sohva vapisi hänen nyyhkytyksistään.

Hänen vieressään istui Emmy aivan masentuneena ja tuijotti avuttomana
avaruuteen. Koska minun mielestäni oli paras antaa Babyn itkeä loppuun,
otin minä Emmyn meidän huoneeseemme.

— Mitä on tapahtunut?

— Oikein ikävää, mutta se on heidän oma syynsä.

— No kerro, sitten saamme tietää kenenkä syy se on?

— Heidät kutsuttiin tänä aamuna johtajan tykö.

— Ketkä? Babykö?

— Niin, ja neiti Stenberg ja vielä kaksi ja ne sanottiin ylös, koska ne
olivat koettaneet yllyttää tovereitaan.

— Sepä oli omituista. Ennenkuin oli mitään tapahtunutkaan? Ja kuinka
hän tiesi siitä?

— Jotkut olivat kai lörpötelleet.

— Oh, saisinpa minä ne käsiini! Mutta mitä te sitten teitte?

— Ne meni sitten johtajan tykö ja veivät sen kirjoituksen, jonka
tiedät, jossa oli korkeammasta palkasta ja lyhemmästä työajasta ja ne
pani lisäksi siihen, että Baby ja neiti Stenberg pitäisi otettaman
takaisin.

— No.

— Tirehtööri sanoi ei siihen kaikkeen.

— Ja entäs sitten?

Minä olin niin kiihtynyt että vallan vapisin.

— Silloin parikymmentä meistä sanoi että he eroavat.

— Paljonko teitä on kaikkiaan?

— Neljäkymmentä seitsemän.

— Eikö tosiaankaan enempää tullut? No mitä johtaja sitten sanoi?

— Hän sanoi, että ne saivat tehdä niinkuin heitä huvitti, että hän saa
likkoja vaikka miten paljon, jotka ovat hyvinkin kiitollisia voidakseen
työskennellä hänen liikkeessään. Stenberg oli hänelle kyllä sanonut,
ettei se käy niin helposti kun johtaja sen luulee ja silloin kysyi hän,
että onkos Stenberg koskaan nähnyt naisten voivan pitää yhtä.

— Mutta minun mielestäni te olette osottaneet, että me sen voimme
tehdä, sanoin minä. Joka tapauksessa on tämä ainakin hyvä mielenosotus.
Seuraa vain kysymys, mitä meidän nyt pitää tehdä. Kuinka me nyt voimme
saada teille molemmille työtä ja tuloja.

— Rakas Elisabet, sanoi Emmy.

Minä katsoin häntä ja hänen oli niin vaikea ilmoittaa sitä, minkä minä
luonnollisesti koko ajan olin aavistanut: että hän ei ollutkaan niitten
kahdenkymmenen joukossa. Ja minun kävi häntä sääli.

— Minä ymmärrän kyllä sinut Emmy, sanoin minä. Sinähän olit koko ajan
hiukan sitä vastaan.

Tuli äänettömyys. Vihdoin sanoi hän keventyneenä:

— Minä olen kyllä ajatellut, että voisin hiukan auttaa Babya, kunnes
hän saa jotain, sillä kassanhoitaja sanoi, että hänen luullakseen me
muut, jotka olimme lojaalisia, saamme hiukan palkanlisäystä.

— Jassoo, sanoin minä ja menin Babyn luo, joka itki hiljaa ja
väsyneesti.

— Älä nyt ole pahoillasi, rakkaani, sanoin minä ja suutelin häntä.

— Vo-oi, Pegg, sanoi hän aivan sydämensä pohjasta. Se on niin
häpeällistä.

— Lorua, lapseni, se oli reippaasti tehty, vaikkakin niin kauhean
järjettömästi. Mutta niin se on usein. Kahdenkymmenen vuoden päästä
sellainen yritys kylläkin onnistuu.

Minä koetin hiljalleen kääntää hänen tyynyään, mutta se oli yhtä märkä
molemmin puolin.

— Ja minä olen sitte niin mahdottoman köyhä, sanoi Baby ja kaikki ne
muut on sitä myös — minun tähteni, mitä sinä luulet Jumalan tästä
sanovan.

Minä hoitelin häntä kuten pientä lasta, ja hän tuntui semmoinen
olevankin. Aivan kuin Putte. Olen toisinaan ajatellut, että minä
mahdan ollakin tavattoman äidillinen. Jospa hakisinkin paikkaa jossain
lastenkodissa, tahi hommaisin itselleni jollain tavalla kanalan. Se
sopisi ihan varmaan minulle paremmin.

Kesken kyyneleitä tuli Eeva. Hän tuli aivan kiihkoihinsa, kutsui Babya
martyyriksi ja sankarittareksi ja onnistui hieman virkistämään Baby
raukkaa. Mutta Emmylle osoitti hän halveksumistaan niin selvästi, että
Emmy oli aivan onneton.

En ole koskaan nähnyt Eevaa sellaisena. Hänen ja Emmyn välillä kehittyi
oikein täydellinen kohtaus, jolloin Emmy vähitellen kiihottui, tuli
isoääniseksi, ilkeäksi ja mahdottomaksi. Emme olisi koskaan voineet
aavistaa, että hänessä löytyy niin paljon voimaa.

— Minä olen kyllä ollut sellaisessa hommassa, mukana erään kerran
jo pitkän aikaa takaperin, sanoi hän. Meitä oli kahdeksan eräässä
konttorissa, jotka sanoimme itsemme ylös yhtaikaa, koska näimme
suorastaan nälkää ja meille luvattiin parempaa ja parempaa, mutta ei
koskaan niitä lupauksia pidetty. Luulimme kylläkin viisaasti tehneemme,
mutta samana päivänä ilmoitti päällikkö lehdissä ja sai kuusikymmentä
vastausta.

— Niin kyllä, mutta sehän on kunnian asia, sanoi Eeva.

— Ei ole, sanoi Emmy. Se on mahajuttu, sen te kyllä hyvin tiedätte, ja
vaikka Magnhild on typerä, ei teidän tule sen tähden minua haukkua,
että minä olen viisaampi.

Sellaista hän puhui. Se oli hyvin surullista. Me olimme aina ennen
olleet hyviä ystäviä ja minä olin pitänyt Emmystä aivan kuin ihminen
pitää vanhasta saalista.

Niin, enhän minä oikeastaan ollut yhtään äkäinen.

Emmylle sillä kun ihminen on vanha, heikko ja köyhä, on hänen vaikea
olla innostunut. Mutta minä en voinut saada Eevaa katsomaan asiaa yhtä
suvaitsevilla silmillä. Olimme vähällä joutua siitä riitaan, mutta
viime hetkessä huomasimme, että se vain pahentaisi asiaa.

Syleilimme toisiamme ja olimme yhtä mieltä siitä, että Hall Caine on
oikeassa, sanoessaan:

»Surkeata on olla nainen!»




12.


Tammikuussa.

Eeva ja minä.

Olemme juuri tulleet kotiin hommistamme, makaamme kumpikin
puolipimeässä sohvallamme ja olemme aivan ääneti. Kumpikin tietää, että
toisella on aivan tarpeeksi tekemistä omien ajatuksiensa kanssa.

Emmyä ja Babya ei kuulu, eikä sitä tule kummastellakaan, sillä sen
jälkeen kun Emmyllä ja Eevalla oli silloin yhteenotto, ei meillä enään
ole ollut niin hauskaa kuin ennen. Eikä kenelläkään ole erityistä
kiirettä kotiin iltaisin.

— Oletko sinä huomannut, Pegg, sanoi lopuksi Eeva, että tuntuu niin
kuin ei kaikki olisi kuten ennen.

— Kahvin, vai öljyn suhteen, sanoin minä, vaikka kyllä tiesin hänen
tarkoittavan jotain muuta.

— En minä nyt juuri öljyäkään tarkoittanut, vastasi Eeva, sillä vaikka
se olisi lopussakin, niin saisihan sitä uuttakin sentään näin kuukauden
alussa. Mutta minä makaan tässä ja ajattelen vain niitä vanhoja, hyviä
aikoja. Köyhiä me olimme ja aika harmi meillä oli aina raha-asioittemme
järjestämisessä, ja kun tuli ensimäinen päivä, ei mulla useinkaan ollut
muuta kuin kolme ja puoli kruunua saatavana palkastani, mutta hyvällä
tuulella olimme silti. Täällä oli korvia huumaava melu. »Mamma», joka
nyt on maalla naimisissa, oli harvinaisen taitava pitämään pahaa ääntä
eikä häntä juuri rakkaus ja kihloissa oleminen häirinneet. Joka ilta
me nauroimme siksi kunnes emme jaksaneet enempää, koska ruumiimme
jalommat osat tulivat liikaa rasitetuiksi ja useamman kuin yhden kerran
olin minä itseni niin kuittiin puhunut, etten enää olisi kyennyt edes
rääkymään.

— No ei se sitten olekaan ihmeellistä, että sinusta nyt tuntuu
hiljaiselta, sanoin minä.

— Ihmeellistä! Babyhän kävelee ympäri posket kalpeina ja hameet roikkuu
kuin seipään päällä — —.

— No onko se ihmeellistä, sanoin minä, huomatessani hänen
äänenpainossaan jotain moitteen tapaista. Pettynyt rakkausasioissaan —
—.

— No mikä rakkaus se oikein sitten oli?

— Se oli ensimäinen, Eeva kulta, sanoin minä, ja sillä hyvä. Sitä
paitsi hän on ilman paikkaa.

— Se on kyllä vakavampaa laatua, sen minä myönnän. Onkos hän nyt taas
työnhaussa, vai miten sinä luulet?

— On varmaankin, sanoin minä. Ei hän anna perään. Hän on saanut
päähänsä, että hän ei tahdo lähteä Tukholmasta vaikka hänen äitinsä on
kirjoittanut ja ottaisi hänet kotiin Oskarshamniin, vai mikä se nyt on.

— Semmoisia me olemme kaikki, sanoi Eeva. Usein me haukumme Tukholmaa
ja meillä on kyllä siihen syytä. Mutta samalla me rakastamme tätä
kaupunkia kiinteästi ja toivottomasti. Me kyllä saamme sangen vähäsen
kaikesta siitä kauniista iloisesta ja hauskasta, mitä kaupunki voi
tarjota, sillä pääasiassa tulee meidän osaksemme vain katujen lika,
kunnallisverot ja korkeat vuokrat. Mutta koetappas lähettää meitä
Oskarshamniin. Jonkun ajan kuluttua kuolisimme ikävöidessämme sitä,
mitä nyt täällä haukumme. Täällähän voi sentään aina jotain tapahtua.

— Niin, kylläkin, niin kauvan kuin olemme nuoria, sanoin minä. Mutta
ajatteleppas sitten.

— Älä puhu mitään tuommoista, mutisi Eeva hieman väräjävällä äänellä.
Minä en uskalla ajatellakaan kuihtuvani hautaustoimistossa viidentoista
markan palkankorotuksella kuussa. Minustahan tulisi aivan semmoinen
kuin Emmystäkin.

— Minä pidän Emmystä kuitenkin, sanoin minä. Samoin kuin pidetään
siivosta ja hiljaisesta kilpikonnasta.

— Sinusta kenties tuntuu hauskalta, kun sinulla on kilpikonnia
läheisyydessäsi, mutta minä olen toista maata. Juuri hänen
kilpikonnamaisuutensa ja salaperäisyytensä ärsyttää minua. Ennen
sai olla varma siitä, että hänen ajatuksensa olivat ystävällisiä,
vaikkakaan niitä ei ollut paljon. Sitä paitsi ei häntä paljon ennen
huomannutkaan, mutta nyt hän ärsyttää minua. Minä en voi häntä sietää.
Minä olen iloinen, etten ole vihitty häneen. Minä luulen, että tästä
voi tulla joku muutos, vaikkakaan en tiedä millä tavalla.

— Minä luulen sen tietäväni. Katsoppas, minä luulen, että hän on paljoa
sairaampi kuin mitä kukaan aavistaakaan. Mutta hän on vain vaiti ja syö
aspiriinia. Kolme, neljä pulveria päivittäin ottaa hän, sen minä olen
huomannut. Mutta pian tulee päivä, jolloin se enään ei auta.

— No ottakoon silloin kuusi, sanoi Eeva hieman sydämettömästi. Nehän
ovat Jumalan kiitos niin halpoja.

— Hyi, Eeva, sanoin minä, etkös sinä tiedä kuinka vaarallista se on.

— Minä tiedän sen paremmin kuin sinä, sanoi hän. Yhteen aikaan olin jo
vähällä tulla sen nautinnon orjaksi. Sehän on konttorityttöjen kohtalo
ja onnettomuus, kuten tiedät. Se on niin halpaa ja sitä on niin mukava
saada ja sen jälkeen tulee niin mukava olla, kun se vie päänkivun pois.
Mutta sitten yhtenä päivänä huomasin muistini heikentyvän ja sitten
olen antanut päätäni särkeä niin paljon kuin sitä on haluttanut.

— Ja rupesit kai ottamaan Blaudin rautapillereitä —, sillä vielä nytkin
ne ovat Eevan heikkoutena —. Mutta luuletkos tosiaankin, että muutkin
konttoritytöt, paitsi Emmy, syövät niitä kaksi ja kolme päivässä.

— Minä tiedän yhden konttorin, sanoi Eeva, jossa juoksupoika yhtäkyytiä
lentää apteekin ja konttorin välillä tyttöjen asioilla. Lopuksi sanoi
johtaja, että heidän pitäisi koota niin paljon rahaa, että saisivat
yhden kilon kerrassaan. Semmoista on konttorielämä. Mutta nyt ne ovat
kai kaikki kuolleet tahi joutuneet naimisiin.

— Niin, eihän sitä muuta valittavaa ole, sanoin minä.

Samassa tuli Baby, pani kappansa tuolille, hanskansa toiselle tuolille,
ranskanleivän pöydälle ja tuli sitten uunin viereen.

— Minulla on nyt paikka, kertoi hän.

— Katsoppas, sanoi Eeva, ja sytytti lamppua.

Minä laskeuduin alas sohvalta ja etsin hiusneulojani.

— Mikä paikka, Baby?

— Eräässä leipurissa Stuurekadulla.

— Paljonkos kuukaudessa?

— Niin, ei se paljoa ole. Neljäkymmentäviisi alussa. Mutta — —.

— Leivoksillako sinä luulet eläväsi, tahi luuletkos saavasi herroilta
juomarahoja?

— Kuinka sinä olet ilkeä, Pegg, sanoi Baby, ja kohotti nuhdellen
katseensa minuun.

— Niin olenkin, sanoin minä, koska sinä olet nauta. Vai kuinka, Eeva?

— Eeva oli jyrkästi, kenties liiankin jyrkästi samaa mieltä kuin minä.

— Te olette ilkeitä, sanoi Baby itkuun purskahtamaisillaan.
Minähän olen tehnyt kaiken voitavani. Ettekä te osaa aavistaakaan,
montako askelta minä olen ottanut ja montako kieltävää vastausta
pyyntöihini saanut sen jälkeen kun minut ajettiin pois Yhdistettyjen
Osakeyhtiöitten konttorista.

Kello oli neljänneksen yli seitsemän. Minä panin päällystakkini ja
hattuni ylleni voidakseni vielä kerran auttaa Babya. Mutta tällä kertaa
minä en ajatellut ensinkään päällikköäni. Minun on hyvin vaikeata
pakoittamatta kääntyä hänen puoleensa. Hänen läsnäolonsa tekee minut
hermostuneeksi. Mutta milloin en häntä näe, on minun miltei ikävä
ja hän — — — ei, en minä sentään viitsi kirjoittaa sitä. Minä olen
lopettanut hänestä puhumisenkin, sillä tytöt vain sanoisivat: anna sitä
ympäri korvia. Mutta kuinkas minä voisin sitäkään tehdä? Henkisesti
annan itselleni korvapuustia joka päivä. Se on ainoa, mitä voin tehdä.

Juuri kun olin aikeessa mennä, sanoi Baby:

— Kuules nyt, missäs Emmy on?

— Ei se ole vielä tullut.

— Sehän on merkillistä.

— Kuinka niin?

— No eikö hän sitten ole puhunut siitä kauheasta metelistä, joka oli
eilen Yhdistettyjen Osakeyhtiöitten konttorin edustalla?

— Ei, kilpikonna ei juuri paljoa ilmoittele. Mikä meteli se oli sitten?

— Juu, siellä oli suuri skandaali, mutta minä en ollut mukana, Pegg.
Noin kaksitoista tahi viisitoista niistä, jotka konttorista erosivat,
kulkevat tavallisesti edestakaisin ja odottavat, kunnes ne toiset
menevät päivälliselle. Ja ne panivat toimeen pienen mellakan, aivan
niin kuin työmiehetkin tekevät ja sanoivat niille toisille rumia
sanoja, mutta ei sentään niin rumia kuin työmiehet. Mutta eilen kuin
tytöt tulivat ulos, oli heillä viidenkymmenen kruunun lahjapalkkio
siitä, niin kuin johtaja sanoi, että he olivat olleet lojaalia ja
muutamat heistä eivät voineet olla härnäämättä sen johdosta noita
ulkona seisovia raukkoja, ymmärrätkös?

— Kyllä minä ymmärrän.

— Ja silloin tietysti ne suuttuivat vallan mahdottomasti ja syntyi
suuri tora ja riita. Johtaja oli onneksi mennyt, mutta porttivahti ajoi
heidät kaikki pois. Nyt ovat he kannelleet johtajalle ja johtaja on
sanonut soittavansa poliisille, jos se vielä uudistuu. Minua hävettää.

— Niin minuakin. Tähän verrattuna on sinun tyhmyytesi oikein maukas. Ja
minä lähdin.

Mutta Babyn tyhmyys ei ollut mitään minun oman tyhmyyteni rinnalla.
En minä tiennyt, että minun enoni on Yhdistettyjen Osakeyhtiöitten
osakkeittenomistaja ja johtokunnan varajäsen. En ole koskaan tullut
niin nolatuksi. Sen sijaan että minun kiltti enoni olisi antanut
Babylle paikan, sain minä kuulla enoltani, jonka kapitalistisydän oli
syvimpiä myöten järkytetty, että tyytyväisyys on naisen hyve ja että
minun pitää varoa, jotta ei tuo nykyaikainen henki minuun tarttuisi.
Lakko oli hänestä mitä paheksuttavin ja palkat niin — no, se oli
periaatteellinen kysymys. Jos henkilökunta olisi jollakin siivolla
tavalla anonut itselleen lahjapalkkiota, olisi hän kylläkin puolustanut
sitä johtokunnassa, sanoi hän. Mutta se hävytön tapa, Elisabet kulta,
se tapa — — — ja en minä missään tapauksessa voi hakea paikkaa yhdelle
niistä, jotka sillä tavalla tekivät. Se olisi väärin tehty niitä
kohtaan, jotka ovat menetelleet oikein. Viimemainittuja tulee rohkaista
ja johtokunnan jäsenet ovat päättäneetkin niin tehdä, antamalla
vuoron perään heidän syödä päivällistä luonaan. Täten säästyy heiltä
joltinenkin summa eikä yhtiölle tule kuitenkaan mitään lisämenoa.

Loppuosa oli kylläkin tarkoitettu leikinlaskuksi, mutta minä oikein
toden teolla suutuin.

— Mutta onkos teillä varaa siihen, sillä ettehän te saa muuta kuin
kaksikymmentä prosenttia osakkeistanne, sanoin minä lempeimmällä
äänelläni.

— Ainoastaan kymmenen, Elisabet kulta, ainoastaan kymmenen, sanoi
hän, sillä yhtiöjärjestyksen mukaan ei yhtiö saa jakaa muuta kuin 10
prosenttia osaketta kohti.

— Ei saakaan, sanoin minä, kyllä minä sen tiedän. Sen tähden te
olettekin jakaneet kaikki osakkeet kahtia.

Kaiken tämän minä olin kuullut varatuomareiltani konttorissani ja
suureksi ilokseni näytti se vaikuttavan enoon.

— Minä menen kai tädin ja Görelin luo nyt hiukan vastaanottohuoneeseen,
sanoin minä.

Mennessäni katsoin enoon. Hänellä näytti olevan jotain kielellään,
mutta hän vaikeni, nyökäytti päätään ja huokasi helpottuneena, kun minä
suljin oven. Voi hyvä Jumala!

— Sohvanurkassa istui minun paksu, jalosukuinen tätini, lorgnetti
kädessään. Leninginhihat ulottuivat vain puolikäsivarsiin ja hän
keskusteli Emmyn kanssa, joka istui suorana ja peloissaan eräässä
hyvässä nojatuolissa ja Görel uinaili kädessään kirja, luultavasti
sulhasen tohtorinväitöskirja, lampun luona.

Minusta tuntui kuin se kaikki olisi noussut minun kurkkuuni ja veri
tulvasi poskilleni. Seuraava tunne oli se, että teki mieleni hyökätä
tädin kimppuun ja ilmoittaa Görelille, että hän on nauta.

Täti tervehti hyväntahtoisesti ja minusta näytti kuin minä hänen
mielestään olisin tullut sopivaan aikaan. Eihän se haitannut, että minä
näin miten hän teki hyvää hiljaisuudessa. Görel, joka nähtävästi odotti
sulhastaan, ei ensinkään salannut pettymystään. Minä olisin luullakseni
sanonut jotain sopimatonta, ellei minun olisi ollut sääli Emmyä. Hän
ei tietystikään huomannut kohtauksessa koko veristä ivaa, mutta tunsi
kuitenkin, että hän teki naurettavan vaikutuksen. Hän meni miltei heti.
He pyysivät minua odottamaan teetä ja sulhasta, mutta minä sanoin
meneväni oopperaan.

Kun olimme Emmyn kanssa tulleet ulos, otin hänen käsivarrestaan kiinni
ja sanoin:

— Minä tahtoisin, että he kutsuisivat minutkin toisinaan, mutta tästä
emme huoli puhua mitään niille muille.

— Kun olimme tulleet Kustaa Adolfin torille, sain minä päähäni
toteuttaa sen, minkä olin ilkeyksissäni sanonut äsken tädille ja
Görelille. Nimittäin mennä oopperaan. Ja sen minä teinkin. Sain 75
äyrin paikan kolmannelle riville, josta ei nähnyt mitään muuta kuin
muutamia puseroita ja niskakampoja tai en oikeastaan nähnyt edes niitä,
sillä istuin silmät kiinni ja kuuntelin Lohengrinia. Musiikki vaikutti
minun sieluuni kuten lanoliini. Se tuli pinnalta pehmeäksi. Mutta
sisäpuolella oli, kuten aina, levottomuus ja synkkä aavistus siitä
välttämättömästä, joka lähestyi.

Oli purevan kylmä kun minä menin kotiin puolityhjiä katuja pitkin.
Tuuli puhalsi Upplannista päin ja lakasi Pohjoistullin ja Kuningattaren
katuja kuten kyökkipiika, ollessaan pahalla päällä. Ja marssiessani
Kuninkaanmäkeä ylös, tuntui minusta kuin olisin ollut joku rikka,
joka tahtoo mennä kyökinovesta takaisin. Oli sellainen ilta, jolloin
vastaantulevat herrat eivät viitsi luoda silmäystä edes naisen
vartaloon ja jolloin parhaatkin meistä vaistomaisesti ikävöivät
rakastajaa ja automobiilia. Koska minä en kuulunut niihin parhaisiin,
ikävöin minä sitä itsetietoisesti.

Ja kaikkein arveluttavin oli se, että minä sanoin itse itselleni:
niiden hankkiminen on sinulle yksinkertaisin asia maailmassa.

Jos vain — — —




13.


4 p:nä helmikuuta, veronmaksupäivänä.

Kun me hiljaa ja ahkerasti pukeuduimme eilen aamulla ja palelimme,
sillä on edelleenkin pureva kylmä ja tuli sangen kehno, keskeytti Eeva
äkkiä hiljaisuuden ilmoittamalla: tänään on tuomiopäivä.

— Mitä sinä tarkoitat? Tuleeko taasen maailman loppu, kysyin minä.

— On jotain vielä pahempaa, kuulin Babyn sanovan toisesta huoneesta.
Älä koeta teeskennellä tietämätöntä!

— Tänäänhän sinun täytyy maksaa vero. Vai tahdotko ehkä että
ulosottomies tulee kimppuusi?

— Se riippuu siitä miltä hän näyttää, minä koetin laskea leikkiä,
samalla kun aloin etsiskellä avainnippuani, ottaakseni esille
kirjekuoren palkkoineni kirjoituspöydän laatikosta.

Huoaten laskin minä kymppini. Tytöt olivat oikeassa, tuntui sangen
tuskalliselta. Minä toivoin, että olisin ollut naimisissa, vakuutettu
kun olin, että useimmat hienot rouvat eivät tiedä edes minkä näköinen
verolippu on.

Eeva ja minä olimme päättäneet mennä ja suorittaa uhrimme yhdessä,
ja kello kuusi marssimme me ulos. Puotirouva seisoi portilla ja
Vaasankaupungin kodikkaaseen tapaan kysyi hän ymmärtävästi ja
osaaottavasti hymyillen, oliko kysymys verosta.

— Kiiruhtakaamme nyt, sanoi Eeva, niin se on pian tehty, ja sitten
mennään minun kustannuksellani leipuriin, tulkoon mitä tahansa!

Mutta kun me tulimme uhripaikalle, seisoi siellä pitkä ja ilkeämielinen
jono ihmisiä, joilla oli sama asia ja samat tunteet kuin meillä.

Tämä on liikuttavaa, puhkesi Eeva sanomaan heleällä äänellään, niin
että koko jono käänsi päätään kuin komennon mukaan.

— On kyllä katkeraa, että kynitään ihmiseltä hänen viimeiset lanttinsa,
mutta että tarvitsee seisoa jonossa ja kaiken lisäksi jäätyä polviin
saakka, se on minusta julmaa.

— Oletko koskaan ajatellut, sanoin minä, kieltäytyä maksamasta veroa,
niinkuin Englannin äänioikeusnaiset, niin kauvan kuin sinulta puuttuu
kansalaisoikeudet?

— Kyllä, jos vaan syy olisi pätevä, niin saisimme me kyllä pitkän
lykkäyksen, mutta nyt ei siitä tulisi mitään muuta kuin että he
ottaisivat jalokivemme ja perhehopeamme, vastasi Eeva.

— Ohoh, sanoi eräs mies meidän takanamme. Kyllä ne osaisivat
ahdistaa neitejä. Ei käy päinsä tähän aikaan mutista vastaan tässä
kapitalistiyhteiskunnassa.

Eeva käytti heti tilaisuutta hyväkseen ja alkoi hakkailla kysymyksessä
olevaa miestä, samalla kuin he molemmat kovin kapinallisesti puhuen
panivat viralta nykyisen hallituksen ja muodostivat yhteiskunnan
Marxin ja Lassallen mukaan. En ole koskaan voinut kuvitella ketään
Eevan tapaista. Hän olisi aivan varmaan samalla menestyksellä soaissut
valtioministerin, puhumalla järkevästä kehityksestä tahi professori
Kjellenin väittelemällä kolmikamarijärjestelmästä.

Mutta lopulta tuli meidän vuoromme, ja kun me totisina olimme maksaneet
ropomme — niin, kelle oikeastaan? — ja tulimme ulos, huomasimme me
Babyn — huohottavana, epätoivoisena.

— Tytöt, älkää viivyttäkö minua! Minun täytyy päästä kotiin hakemaan
verolippu ja rahaa ja jälleen takaisin, ennen kuin suljetaan! Ja minä
en oikein tiedä missä ne ovat.

— Niin, enkä minäkään, sanoi Eeva, mutta minä löysin sinun
papintodistuksesi eilen Hjalmar Söderbergin Gertrudin välistä.

Mutta tätä ei Baby enään kuullut, hän oli jo monta hevosenpituutta
edellämme.

— Tiedätkö mitä, sanoin minä. — Me emme menekään leipuriin. Mutta me
ostamme neljänneskilon kahvia ja muutamia wienerleipiä, ja sitten
sytytämme me spriikeittiön ja panemme juorupannun tulelle ja kun
toiset tulevat näytämme heille, että mekin voimme kantaa kohtalomme
filosoofeina.

— Luuletko Sokrateen ostaneen wienerleipää elämänsä katkerina hetkinä,
kysyi Eeva.

— Minä luulen, että hän meni rakastajattarensa luo. Me menemme
kuitenkin sen sijaan Berlinin leipuriin.

Kun tytöt tulivat kotiin, kohtasi heitä juorupannun leppoisa
kiilto, ja kaakeliuunissa paloi hauskasti Eevan joululahjalaatikko.
Kahvipannu porisi spriikeittiöllä ja leipäkorissa oli täsmälleen
kahdeksan wienerleipää, ei, kymmenen, sillä me saimme kaksi
kaupanpäällisiksi, kun leipurineiti kuuli, että me olimme olleet veroa
maksamassa. Emmynkin kasvot kirkastuivat ja Baby alkoi heti laulaa
lempiballaadiansa:

    Kaunis kuin kevätpäivä
    Lämmin kuin kesäpäivä
    Ompi ruotsalaisen raittiusmiehen tykyttävä sydän...

— Mutta hiljaa, Jumalan tähden Baby, sanoin minä.

— Kuinka sinä sanot Jumala, kun sinä kuitenkin vain tarkoitat notaria
ja notarin mammaa, sanoi Baby nuhdellen ja katsoi silmät pyöreinä
minuun. Sinä olet muuten niin ihastuttava, mutta sinä käytät yhtä päätä
väärin Jumalan nimeä, niin että minä oikein pelkään, kuinka sinun tulee
käymään. Kuinka sinä olet voinut ruveta Jumalan nimeä väärin käyttämään.

— Sen tein minä kun lakkasin uskomasta Häneen, kultaseni, sitä paitsi
on se minulta hyvin pahasti, erittäinkin kun tiedän, että se loukkaa
sinua. Kuka tarjoo kahvin: minun korviini kuuluu ikään kuin se olisi jo
valmista!

Mutta ei edes kahvi voinut kääntää Babyn ajatuksia korkeampiin
asioihin. Hän oli aivan kiihtynyt tuon verokuitin vuoksi ja sitten tuli
muuta vielä lisäksi.

— Tämä elämä on sentään niin raskasta, vai kuinka, sanoi hän.

— Ei se helppoa ole, sanoin minä.

— Toisinaan täytyy oikein ajatellakin, sillä maailmassa on niin paljon
eriskummallista ja väärää, josta ei mitenkään tahdo päästä selville.

— Ei tahdo päästä, Jumala paratkoon, sanoin minä, kokonaan unohtaen
Babyn äskeisen varoituksen, ja silloin ei pidäkään mitään ajatella.
Eeva, auta minua, Baby tahtoo ajatella.

— Anna lapsen ajatella, sanoi Eeva päättävästi ja kuumensi vanhaa
leipää lampun päällä. — Minun mielestäni ihmisen pitää ajatella, ainoa
meistä neljästä on Eeva, joka kykenee siihen, mutta hänenkin kykynsä
loppuu silloin kun hän on pakotettu maksamaan kunnallisveroja ilman
että hän voi pienimmälläkään tavalla vaikuttaa siihen, miten nämä
rahat tuhlataan. Ja minkä tähden, Herra siunatkoon, niitten, jotka
eivät kykene mitään ajattelemaan, pitää olla juuri kahdeksanluokkaisen
oppikoulun käyneitä tyttöjä. Katsoppas vain työläisiä. Etkö sinä luule,
että ne ajattelevat, sekä miehet että naiset ja sitä paitsi he toimivat
myös.

— No emmekö me sitten toimi?

— Toimimme kylläkin, mutta näetkö sinä mitenkä se käy. Yhtähyvin voisi
järjestää Tukholman issikkahevoset. Ei meillä ole niinkään paljon
yhtenäisyystunnetta kuin niillä. Niillä on sentään joku ystävällinen
sana sanottavana toisilleen, kun ne tapaavat toisensa. Mutta meillä!
Voi helvetti!

Minä katsoin Emmyyn. Hän oli kasvoiltaan vallan valkoinen ja syvästi
loukkaantunut.

— Mutta sinä poltat itsesi, Eeva, sanoin minä. Joka oli kylläkin aivan
oikein, sillä ranskanleipäkin oli jo vallan musta altapäin.

Emmy nousi ylös.

— Kyllä se on parasta, että minä sanon nyt sen heti paikalla. Minä aion
muuttaa ensi päivästä huhtikuuta yksistäni asumaan, virkkoi hän ja meni
toiseen huoneeseen. Minä seurasin häntä.

— Särkeekös sinun selkääsi taas, Emmy?

— Sitä särkee aina, niin kuin tiedät. Mutta usein on vielä pahempaakin.

— Voinko minä auttaa sinua?

— Ei kiitos! Minä otan pulverin ja menen sänkyyn. Katsoimme toisiimme
minun ulostullessani.

— Se viittaa vähän maailman loppuun päin, sanoin minä.

— Oh, Balder ei ole vielä kuollut, vastasi Baby ja katsoi
rakastettavasti minuun.

— Mutta nyt ammuin minä nuolen, deklameerasi Eeva ja viskasi lämpimän
puolipalaneen ranskanleivän minun polvelleni.

— Mutta illalla, ennen kuin me olimme tulen sammuttaneet, hätkähdin
minä yhtäkkiä tuntiessani, että joku hellästi ja varovaisesti
kosketteli minua. Se oli Baby, joka asetti suunsa aivan minun korvaani
ja kuiskasi:

— Mutta uskothan sinä kuitenkin Jumalaan, Pegg?

— Uskotkos sinä, kysyin minä ja heitin peitteen hänen ympärilleen.

Hän painautui aivan minun likelleni ja pani kätensä minun kaulalleni.

— Uskon kyllä, kuiskasi hän hiljaa, niin hiljaa, että minä tuskin
kuulin sitä. Minä uskon, kuten minä olen aina tehnyt, jokaikiseen
kirjaimeen koko pipliassa, Pegg, enkä minä ymmärrä kuinka minä voisin
uskomatta olla. Mutta etkös sinäkin usko?

— En minä voi sitä tehdä, Baby. En ole pitkään aikaan voinut.

— Mutta miltä se tuntuu, kuiskasi Baby kauhistuneena. Eikä sinulla ole
edes äitiä.

— Yksinäiseltä kylläkin, Baby, mutta täytyy luottaa itseensä. Mutta
minä en kertonut Babylle mitenkä surullista se minun mielestäni oli.

— Mutta etkö sinä luule uudelleen voivasi ruveta uskomaan, Pegg?

— En tiedä, Baby kulta, mahdollisesti silloin kun minä tulen vanhaksi
ja pelkään kuolevani.

— Niin minäkin luulen, sanoi Baby mieli keventyneenä ja suuteli
minua. Sinä olet aivan liian rakastettava joutuaksesi kadotukseen.
Ajatteleppas, että sinä kuitenkin voit olla niin herttainen.

— Ei mutta, sanoin minä, nyt sinun täytyy mennä nukkumaan, pikku
raukka, sinä kylmetyt muuten.




14.


Aina vaan helmikuussa.

Görel on miehensä kanssa Nizzassa. Ja minä olin kaikkea sitä
hommaamassa Grand Hotellissa.

Minä olin oikein kutsuttu, vaikkakin minulla oli suuria epäilyksiä
sellaisten mailmallisten huvien suhteen, sillä ajat ovat huonot. Ja
vaikkakin se oli sellainen tilaisuus, kun toisen häät, ei tuntunut
olevan ollenkaan oikeutettua sinne mennä, sillä lakkokin oli onnistunut
huonosti ja Baby oli leipurissa Stuurekadulla ja öljy oli noussut 18
äyriin litralta.

Mutta liitto oli päättänyt, että minun täytyy mennä, ja vaikka minä
selitin, että minulla ei ole pienintäkään halua esiintyä noitten
loistavain, ylhäisten, seurapiireihin kuuluvain kanojen joukossa,
minä kun olin vain köyhä sukulainen, jonka paras vaate oli uudestaan
silitetty musliinihame sekä kaulan ympärille pantava, pari kertaa
pantattu ja uudelleen lunastettu samettinauha kultasydämineen,
vastasivat he, että pukuni suhteen saisin olla aivan rauhassa.

— Kyllä sinä saat mitä tarvitset, sanoi Eeva, minä takaan sen Liiton
kunnian kautta.

— No et sinä ainakaan siitä paljoa pantissa saisi, vastasin minä
epäillen.

— Älä epäile vaan usko pois, kehoitti Eeva, se kyllä järjestyy, ellet
sinä vain ole itsepäinen vaan suostut lainaamaan kuten me muutkin
teemme, silloin kuin joka toinen vuosi on jokin juhlatilaisuus.

Ja aivan oikein. Päivää ennen häitä tuli Baby kotiin mukanaan silkkinen
alushame, jonka hän oli lainannut en tiedä keneltä, ja Eevalla oli
pitkä komea liina, jossa oli pitsejä, ja viuhka. Itse olin minä
ostanut parin ihania, pitkiä hanskoja ja säästänyt niin paljon että
olin saanut myös tukkaani pienen kultaperhosen.

Gerda, se joka itselleen rakastajaa haluaa ja joka pitää äärettömästi
vaatetusseikoista, tuli, kiltisti kyllä, meille eräänä iltana ja hänen
kanssaan neuvoteltiin heti myös näistä. Hän on suorastaan nero ja voi
vielä tulla erinomaiseksi ompelijaksi, jos vain jättää konttorialan.

Kaikki tytöt auttoivat minua pukemisessa ja kuitenkin kävi niin
hullusti, että Eevan täytyi neuloa nappi minun leninkiini vielä sen
jälkeen, kun olin jo puettu, enkä minä sitä huomannut ollenkaan
ennen kuin oli vaatteet ylläni. Ja nyt en pääse ensinkään naimisiin,
ajattelin enoni vaunuihin mennessäni. Lähtiessäni oli Liitto minua
suudellut ja sanonut kehottavasta »Voi voi kun sinä olet herttainen;
koeta nyt saada sopiva henttu sieltä ja ajattele meitä sitten kun tulet
Grand Hotelliin!» mutta siitä huolimatta olin minä sangen liikutettu ja
tuntui tuskalliselta.

Kiusallista oloa ei kestänyt sentään kauvaa, kello 11 olin jälleen
kotona.

Koko Liitto tuli eteiseen yöpuvuissaan ja sanoi:

— No?

— Häät, sanoin minä ärsyttävästi, ovat naurettavia, kiusallisia
tilaisuuksia. Onhan minulla sentään se lohdutus, vaikka en pääsekään
naimisiin, ettei tarvitse semmoista komediaa sietää.

— Minä olen samaa mieltä kuin sinä — teoreettisesti, sanoi Eeva. Mutta
ajatteleppas sen sijaan:

    »Kun kaksi kuuluu toisilleen ja muut ei siitä tiedä
    Ei heillä kotia ei perhettä ei arkisuruja.»

Babyn silmät loistivat hänen kuullessaan Levertiniänsä ja hän lausui:

    »Kun lankes hämy kesä-illan vieno,
    hää-illan hauras, hento valkohuntu,
    mi kattoi kaupungin kuin kudos hieno,
    ol' ikkunoissa heillä lemmen tuntu,
    he kodittomat lempi toisiaan,
    sen peittivät he muilta päällä maan,
    mies yksinäinen, yksinäinen nainen,
    salainen matkaseura samoovainen.»

Baby, joka pariin kuukauteen ei ollut puhunut muista kuin yleisistä
asioista, oli yhtäkkiä tullut runolliseksi. Hän istui sohvansa
kulmassa mykkyräisissään, paidan lieve vedettynä yli paljaitten
jalkojen ja tukka hajallaan. Kun minä käännyin katsomaan häntä,
huomasin minä hänen sulkeneen silmänsä, mutta hänen suunsa hymyili
ja hän oli niin onnellisen näköinen. Ja minä luulin kuulevani
hänen hiljaa tanskankielellä kuiskaavan: »Oi ihmiset — — —.» Baby
puhuu aina tunteellisena ollessaan tanskaa. Milloin se on jotain
Blicher-Clausenilta, milloin Ingeborg Maria Sickiltä.

Minä kyllä pidän Babysta, mutta nyt juuri inhoitti hän minua. Mutta
kun Eeva alkoi kerrata: »he kodittomat lempi toisiaan —» sekottaessaan
vademekumia vesilasiin, tipahuttaen pisaran jokaisen korostuksen
kohdalla, en voinut enää pysyä vaiti.

— Älkää ensinkään olko olevinanne epämoraalisia, sanoin minä. Sinä olet
kuitenkin samanlainen raukka kuin me muutkin, joka olisit mahdottoman
iloinen jos joku tahtoisi rehellisesti naida sinut, ettei sinun
tarvitsisi pitää nimenäsi Gustafsonia ja että saisit nukkua niin kauvan
kuin tahtoisit aamusilla.

Ainoat kerrat elämässään on Eeva ollut äänettömänä silloin kuin hänen
suussaan on vettä, ja juuri silloin olen minä aina koettanut ilmoittaa
hänelle sisimmät ajatukseni. Silloin tanssii hän tavallisesti hurjasti
ympärilläni ja uhkaa hammasharjalla aivan tukehtumaisillaan, kunnes
vihdoinkin saa sanoja suustaan. Mutta silloin.

— _Kuinka sinä sen tiedät_, että kukaan sitte ei tahdo? tiuskasi hän
vihdoin.

Baby heräsi.

— _Kuka_, Eeva? kysyi hän ahneen näköisenä.

— Se on vain roskaa Baby, sanoin minä ylhäisesti. — Mutta ettehän te
ole vielä kysyneet mitään häistä.

— Oliko siellä kauniita naisia? Oliko niillä kauniita vaatteita?
sanoi Eeva, ja minä huomasin hänen olevan iloissaan päästessään
eheänahkaisena pakoon äsken tapaturmassa lausumaansa tuhmuutta.

— Missä on kauniita naisia, siellä on aina myös vielä kauniimpia
vaatteita, sanoin minä, ja siellä oli kumpiakin. Mutta kaikki ne oli
niin kuivia kuin tapeetit. Minä oikein ihmettelin kuinka me, joilla
ei ole aikaa edes kunnolleen kynsiämme hoitaa, vielä vähemmän aikaa
ajatella korkeampia asioita, keskimäärin kuitenkin olemme paljoa
huvittavampia ja hauskempia. Ja niin me olemme. Minusta me olemme
oikein miellyttäviä ja vilkkaita. Jota ei suinkaan voi sanoa kaikista
naisista.

— Niin kyllä, sanoi Eeva ajattelevasti. Mutta sanoppas se muille.
Konttoristit! Ihmisten mielestä ne eivät ole muuta kuin tärkkikaulus,
vahakangashihat, mustetahroja, ikävyyttä ja epänaisellisuutta. Me
olemme ruusuja, mutta ruusuja, jotka kukkivat pimeässä. Mutta jos
ihmiset tietäisivät miten meidän elämämme tekee meidät viisaiksi ja
vaatimattomiksi, neuvokkaiksi ja kärsivällisiksi, niin hakisivat he
meitä kovastikin.

— Niinkös luulet? sanoi Baby hieman painokkaasti.

— Tietysti minä luulen niin. Minun mielestäni konttoristina harjaantuu
äärettömän hyvin avioliittoon. Paljoa paremmin kuin perhetyttönä. Sillä
perhetytöt ovat aina sentään hieman semmoisia ja tämmöisiä.

— Olet sinäkin kapine, joka et tuohon elettyyn ikääsi vielä tiedä, että
miehet juuri semmoisia tahtovatkin — sanoin minä häntä ärsyttääkseni.
Etkö sinä pikkuinen nautaraukka tosiaan tiedä, että miehet rakastavat
juuri sellaisia naisia, jotka eivät osaa edes oikealta puolelta nousta
raitiovaunuun, eivät osaa muuttaa vaunua kun pitäisi mennä toiselle
linjalle eivätkä osaa panna omia tavaroitaan pakaasiin?

— No ei juuri minulla ole semmoisia kokemuksia, sanoi hän hieman
salaperäisesti hymyillen, jonka vuoksi minä rupesin ajattelemaan, että
jotain kenties oli tapahtumaisillaan. Ajattelin jo kysyäkin, mutta
sitte tuumasin: kuuleehan sen myöhemminkin.

Sitten hän yhtäkkiä siirtyi aineesta toiseen.

— Olikos serkkusi kylläkin tyyriissä kapselissa?

— Sinähän puhut aivan kuin hän olisi puolen grammaa aspiriinia,
vastasin minä. Oli kylläkin, voit olla vakuutettu siitä! Laskeppas
meitin kaikkien tämän kuukauden palkat yhteen, niin tulee noin puolet
siitä mitä kapseli maksoi.

— Itkusteliko se?

— Itkusteli kylläkin ja hänellä oli niin ihastuttava nenäliina, joka
oli ollut minun muorillani ennen vanhaan. Eikös se ollut kuolemansynti?
Tietysti minä olisin perinyt sen. Minä ajattelin sitä koko vihkimisen
ajan.

— Ettes häpeä puhuessasi semmoisesta, sanoi Baby. Olikos hyvää ruokaa?
Joitko paljon samppanjaa? Kun tänään kolmatta ateriaa syödessämme taas
ajoimme vain pelkkää leipää mahaamme, ajattelimme me sinua.

Ikkunalla olikin, Dagens Nyheterin päällä, leipäkori, voirasia ja
pari tyhjää putelia, ja kun minä sitä kaikkea katselin ja muistelin
kristallisten samppanjalasien kilinää, tuntui hiukan liikuttavalta.

— Oh, sanoin minä, onko teillä vielä pilsneriä? Ja voileipä? Taikka
edes kappale leipää? Minä tahdon syödä ruokaa, joka minulle kuuluu.
Enkä minä niiltä roskilta kadehti heidän tryffeleitään ja timanttejaan.
Minä kyllä tyydyn itseeni ja kohtalooni ja pilsneriini.

— Ei olekaan muuta kuin yksi pullo olutta, sanoi Baby ovelta pullo
kädessä. Ja puolet ranskanleivästä voit saada, mutta et enempää, sillä
toinen puoli täytyy säästää huomiseksi.

— Mutta et sinä ole vielä sanaakaan sanonut herroista, sanoi Eeva.

— Sokerit pohjalla. Ajatteleppas! Minut esitettiin siellä viimekesäisen
henttuni kanssa. Meillä oli oikein hauskaa.

— Vieläkö hän ihaili sinua?

— No mahdottomasti. Vallankin kun minä esiintulleesta syystä tulin
sanoneeksi rakastavani toista.

— Päällikköäsikö?!

— Ja hänen mielestään oli silloin sopiva tilaisuus alottaa uudelleen.

— No alotitteko te?

— Alotimme. Minä sanoin hänelle etten ollenkaan hänestä välitä ja
hän selitti minulle, että minä välitän kaikista miehistä, jopa
semmoisistakin, jotka ovat minua ennen rakastaneet. Mutta minä
sanoin, että hänen ei sentään tule toivoa mahdottomia. — Eikö teillä
tosiaankaan ole enään leipää?

— On kyllä, jos sinä vaan sitte lupaat mennä aamulla aikaiseen puotiin,
ennenkuin minä kotoa lähden, sanoi Baby, voit kyllä saada minun
suurusleipäni, ja meni vuoteestaan lattialle, hyräillen:

    »sinä olet mun ja minä olen sun
    ja kukaan ei sitä tiedä — — —.»

Eeva ja minä katselimme hänen jälkeensä. Hän on sentään liian sievä
ollakseen leipurissa, ajattelimme me. Samassa huusi Emmy minua ja minä
menin ulos.

— En viitsinyt sinulta niittenkään aikana kysyä, mutta _mitä_ sinun
tädilläsi oli päällänsä?

Ja minun täytyi, vaikka olinkin väsynyt, istua kertomaan Emmyn
neuloessa. Vihdoin käänsi hän kalpeat ja väsyneet kasvonsa minuun päin.

— Katsos, nyt on minun tyynyni valmis, sanoi hän. Opi kärsimään
valittamatta! Ja huomenna menen lääkäriin. Eilen maksoin sairaus-
ja hautausapukassaan koko neljännekseltä. Kaikki on siis hyvin nyt;
ajatteleppas että sinun tätisi, joka on niin paksu, viitsi panna
päälleen niin vaaleata pukua!

Kun vihdoin olimme päässeet sänkyyn, ja Eeva ja minä olimme
kahdenkesken, sanoi hän:

— Pegg, elä suutu, mutta kun sellaisella tytöllä kuin sinä olet, on
ikävää häissä, niin on se vain sentähden, että se, josta sinä pidät, ei
ollut muassa.

Minä hätkähdin, niinkuin ihminen aina tekee jos joku tietäen tai
tietämättään osuu oikeaan.

— Hyvin paljon niitä, joista minä pidän, oli sieltä pois, sanoin minä
lyhyesti. Mutta itsekseni kuitenkin tiesin hänen olevan oikeassa.
Tiedän kyllä asioiden kehittyneen siihen suuntaan että minä, kuten
maapallokin, lainaa lämpönsä muualta.

— Pegg, varo vain, sanoi Eeva lempeästi. Minä niin pelkään, että siinä
jotain on. Sinä olet niin muuttunut.

— Niinkuin monet muutkin.

— Niin kyllä. Niinkuin monet muutkin. Mutta ei samasta syystä.
Minun mielestäni voi konttoristi, jonka päällikkö on tullut hänen
jumalakseen, lähettää kotiinsa terveisiä. Minä olen tässä ammatissa
ollut enemmän aikaa kuin sinä.

— Kaikesta päättäen oletkin, sillä en minä ymmärrä yhtään sanaa siitä,
mitä sinä puhut.

— Kyllä sinä ymmärrät! Mutta jos tahdot kuulla suoraa puhetta, niin
voin minä sanoakin, että hyvinkin moni konttoripäällikkö tahtoisi
sangen mielellään liittää perhejuttuihinsa nuorten ja kauniitten
konttorityttöjensä elämäkertoja.

— Jos sinä tarkoitat minun päällikköäni, niin voin sinulle ilmoittaa,
että hän ei ole naimisissa, sanoin minä.

— Mutta ei sinusta siitä huolimatta tule koskaan hänen rouvaansa, sanoi
Eeva. Hänen tuleva rouvansa, joka tulee hänen rouvakseen silloin kun
hän harppaa viiskymmenluvulle, mahtaa nykyään olla Sveitsissä jossain
hienossa täysihoitolassa ja sen papalla pitää olla talo Rantatien
varrella.

— Aina sinä olet yhtä viisas, sanoin minä.




15.


Emmy ei mennytkään lääkärin luo. Mutta lääkäri tuli hänen luokseen.

Ja kun hän oli järjestänyt kotinsa, lopettanut tyynyompeluksensa,
maksanut kaikkiin sairasapukassoihinsa, sanalla sanoen päättänyt tulla
sairaaksi, niin samassa olivat myöskin hänen voimansa lopussa. Aamulla
emme enää voineet saada häntä sängystä pois. Hän makasi siinä aivan
tahdottomana, toisinaan vain hieman vaikeroiden selkäsärkyään.

— Meidän pitää lähettää lääkäriä hakemaan, sanoi Eeva.

— Niin kyllä, sanoin minä, mutta sehän on kallis juttu. Eikö sinunkin
mielestäsi olisi syytä odottaa huomiseen, kenties hän voisi silloin
itsekin mennä lääkäriin.

— Minähän puhunkin meidän tohtoristamme, vastasi Eeva, eikä se mitään
maksa. Eeva oli oikein ihmeissään, etten minä niin yksinkertaista asiaa
hoksannut. Etkö sinä sitten tiedä kuka meidän lääkärimme on.

— En.

— Sehän on hullunkurista. Hän oli Tukholman kiltein lääkäri. Meitä on
suuri joukko, jotka aina menemme hänen luokseen, kun meitä jokin vaivaa
ja hän sanoo, ettei hän meiltä, jotka olemme köyhiä konttorityttöjä,
ota yhtään mitään. Minä soitan hänelle ja sinä voit kai olla kotona ja
ottaa hänet vastaan.

Niin minä olinkin, ja hän tuli siinä puoli yhdeksän ajoissa. Minä
aukaisin eteisen oven hänelle juhlallisesti ja hartaasti, jonka hän
toivoakseni huomasikin. Minua aivan hämmästytti, että hän oli vallan
tavallisen ihmisen näköinen. Mies, joka aivan ilmaiseksi antoi meille
jotain, vaatimatta siitä hyvästä meidän työtämme, tai mitään muuta
hyvää! Joka aivan omasta alotteestaan ajatteli, että meillä oli
vaikeuksia ja puutetta ja vaivautui meidän tähtemme. Hänen täytyy
olla aivan erikoinen ihminen. Mutta minusta tuntuu niin hyvältä, että
semmoinen ihminen on olemassa, ja aina katkerana ollessani tulen minä
ajattelemaan häntä.

Hän tutki Emmyä kauvan. Minun täytyi vastailla tohtorin kysymyksiin,
sillä Emmy ei jaksanut. Tulos oli, että hänet täytyy heti viedä
Sabbatsbergiin leikattavaksi. Selkäsärky oli ollut jonkun
vaarallisemman taudin oire.

— Tämä on kylläkin ikävä tapaus, mutta ei mikään tavaton, sanoi
tohtori. Se tulee tuosta luonnottomasta paikallaan istumisesta, johonka
naisen ruumis ei ensinkään sovellu, ja sitte liikarasituksesta ja
heikosta ruuasta. Hänen olisi aikaisemmin pitänyt tulla minun luokseni.
Minä en voi ymmärtää, miksi hän on sitä viivytellyt, sillä kaikesta
päättäen on hän siitä paljon kärsinyt.

Minä kyllä sen tiedän, ajattelin minä.

— Tuleeko hän koskaan terveeksi, mitäs tohtori siitä luulee?

Hän sanoi ettei hän uskalla sanoa siitä yhtään mitään. Ja sitten katsoi
hän minuun ja lausui:

— Ei neiti itsekään niin erikoisen virkeä ole.

— Herran tähden, sanoin minä, minähän olen vasta vähän aikaa ollut
tässä toimessa, niin että minulla ei ole oikeutta olla pienimmässäkään
määrässä heikko.

(Mutta minulla on kylläkin jo ammattisärky selässä. Se tuntuu vallankin
silloin kun olen liian paljon kirjoittanut koneella.)

— Hoitakaa ajoissa itseänne kuitenkin, sanoi tohtori hieman käskevästi.
Sillä, uskokaa minua, muuten ette kestä kauvan.

Minä kohautin olkapäitäni.

— Ei se mitään tee.

— Moni nuori tyttö on vastannut minulle siten, sanoi hän hiljakseen
sellaisella äänellä kuin jos minä olisin ollut pieni lapsi.

— Mikä teitä kaikkia oikein vaivaa. Eikö teillä ole minkäänlaista
elämänhalua? Ilman sitä ei ruoka sula, kuten ehkä tiedätte.

— Oh, sanoin minä, meidän ruokamme sulattamiseen ei niin varsin paljon
elämänhalua tarvita.

Nyt täytyi minun tehdä selkoa hänelle mitä me oikein söimme: kahvia ja
voileipiä, suklaata ja voileipiä, päivällistä talouskoululla, teetä eli
olutta ja voileipiä.

Hän hämmästyi ja päivitteli, selitti minkälaisen ruokajärjestyksen
pitää olla ja lupasi kirjoittaa asiasta sanomalehtiin. Luullakseni
puhui hän myös jotain tulevasta sukupolvesta, eli oli hieman
tunteellinen. Kun hän poistui, tunsin minä saaneeni yhden ihailijan
entisten lisäksi. Minä toivon, että taivasta varten pitää koota
aarteita.

Niin joutui Emmy Sabbatsbergiin ja jälleen tuli Liittoon jonkinlainen
kaipauksen sekainen sopusointu. Me käymme häntä tervehtämässä niin
usein kuin voimme, sillä hän on vielä liian heikko voidakseen tulla
leikatuksi. Minua hirveästi pelottaa ajatella hänen kohtaloansa.
Sen jälkeen kuin olin tohtorin kanssa puhunut, tuntuu minusta kuin
oma kohtaloni olisi kenties samanlainen. Se on tietysti vaikeata.
Minun oma elämäni näyttää minusta niin tärkeältä ja oikein elämisen
arvoiselta. Ajatus kuolemasta rasittaa minua kylmän varjon tavoin ja
toiselta puolen taas tunkee esiin halu elää hieman voimakkaammin ja
nopeammin tästä lähtien. Minä lasken vuosiani ja minulle tulee niin
sanomaton halu painaa elämääni sydäntäni vastaan, vaikka se olisi
minulle turmioksikin. Se on aivan sama miten käyttäydyn, kolmenkymmenen
viiden ikäisenä olen kuitenkin pakoitettu menemään lopen kuluneena
Sabbatsbergiin.

Ja juuri ollessani tässä välinpitämättömässä tunnelmassani, olen
pakotettu sanomaan itselleni, että minä olen rakastunut häneen ja että
hän sen tietää. En ymmärrä, miten se on niin pitkälle mennyt, enkä
myös tiedä miten voi olla rakkautta, johon ei yhdisty mitään etuja
eikä toivomuksia. Tiedän vain sen, että näin on aivan sietämätöntä
olla ja että elän ainaisessa jännityksessä. Yhäti on kaikenlaisia
kohtauksia, joita ilman tilinpäätös olisi tapahtunut paljoa nopeammin.
Nyt se tapahtui vasta eilen. Olin siellä eilen iltapäivällä, kuten
tavallisesti, ja tuomari oli myös. Ja kun minä lopultakin sain
selville, että tilinpäätökseni oli oikein, hyppäsin ylös ja aloin
riemuissani laulaa:

    Tulipa valmiiks' kuitenkin
    Vaikka se kauvan kestikin.

Silloin näin yhtäkkiä hänen seisovan ovella ja minä peräännyin
vaistomaisesti seinää vasten. Seisoin siinä sitten hiljaa ja katsoin
häntä silmiin ja ajattelin nopeasti mutta kuitenkin selvästi: _nyt kävi
hullusti_, sillä minä olen kuitenkin suuri raukka.

Siihen aikaan kuin minun äitini oli nuori, oli paljoa helpompi
selviytyä miehistä ja heidän rakkaudestaan. Siihen aikaan
merkitsi käden vyötäisille paneminen kihlasormusta, suudelma oli
kihlausilmoitus, eikä silloin tytöstä välitetty paitsi jos hänestä
tykättiin.

Ja nyt!

Sanaakaan sanomatta otti hän minut syliinsä ja suuteli minua, enkä minä
voinut ääntäkään päästää, vielä vähemmin tehdä mitään liikettä. (—
»Sitten minä kyllä hänelle sanon, sitten — — —.»)

Sitten otti hän minut, edelleenkin sanaa sanomatta, huoneeseensa ja
asetti minut matalalle nahkatuolille, mutta itse istui hän tuolin
nojalle käsi minun kaulani ympärillä.

— Antakaa minun mennä, sanoin minä veltosti.

— Vai niin, sanoi hän lihastakaan liikuttamatta, nyt!

Hänen äänenpainossaan oli sellainen varmuus, että se kiukutti minua, ja
se, tavallisen moraali näkökannan mukaan, tilapäisesti pelasti minut.

— Niin juuri, sanoin minä. — On turhaa olla sentään vielä noin varma.

— Jo ensi hetkestä olen ollut sinusta varma! sanoi hän kiusoittaakseen
minua.

Minä muistin hänen kerran sanoneen, että hänen oli äärettömän
hauskaa nähdä minua silmät vihasta välkkyvinä ja siksi minä nauroin
niin kiusoittavasti kuin mahdollista ja koetin nousta ylös.
Mutta koettakoonpas vaan kuka hyvänsä nousta matalasta, nahalla
päällystetystä tuolista ylös, kun toinen, joka on vahva, istuu vieressä
eikä laske! Nyt täytyy käyttää kieltään, ajattelin minä, mutta
huutamaan minä en rupea ennenkuin ei mikään muu auta.

Ja koko ajan tiesin, että lopputulos ei riipu hänestä vaan minusta,
vaikkakin näytti siltä kuin hän olisi tilaisuuden herrana. Mutta minä
hullu kun rakastin häntä.

Kuinkahan monta kertaa olen nähnyt painettuna fraasin: tahdotko tulla
vaimokseni? Usein olen ajatellut, että mahdetaanko sitä käyttää niin
monta kertaa todellisuudessakin, mutta nyt se tapahtui kuitenkin, t.s.
ei sentään juuri niin, sillä hän jätti tahallaan pois sanan vaimo.

Minä ravistin päätäni.

Se ei ensinkään vaikuttanut häneen.

— No miksei sitte? sanoi hän hieman ylimielisesti.

— Minulla on siihen pikkuinen hassunkurinen syy, sanoin minä. Te ette
rakasta minua.

— Oh! Sanoi hän. — Sitä minä juuri odotinkin. Mutta entä jos minä nyt
»rakastaisin» teitä?

Hän lausuu sen tekosanan aina selvin ja halveksumista osottavin tavoin.

— Jos te sen tekisitte, sanoin minä, niin olisin luullakseni valmis
kaikkeen!

— No mistäs sinä tiedät, että minä en sitä tee?

— Siitä että te kohtelette minua niinkuin kohtelette, sanoin minä. —
Niin ette te silloin koskaan tekisi.

Samalla minä huomasin kuinka asia oli ja se varmuus herätti minun
naisellisen ylpeyteni.

— Jos minä rakastaisin (taas sama äänenpaino) teitä, niin te tekisitte
siis sen, mitä minä silloin teiltä en pyytäisi? sanoi hän. — Vai
kuinka? On sekin johdonmukaisuutta. Te pyristelette. Ette pysy asiassa.
Olette yhtä arka kuin muutkin. Taikka — kenties se on vain sotajuoni.

Se oli ainoa minkä minä voitin. Hän ei ollut vielä koskaan suonut
minulle sentään niin pientä arvonantoa. Rohkeuteni petti minut.

— Antakaa minun mennä, sanoin uudelleen, mutta jonkun verran
surkeammalla äänellä.

— Olkaa niin hyvä, vastasi hän kylmästi. Ei ollut mitään esteitä. —
Mutta oli kuitenkin, sillä juuri noustessani huomasin, että hänen takin
hihassaan oleva nappi oli tarttunut tukkaani.

— Katsokaas nyt, sanoi hän, te olette kuitenkin minuun kiintynyt.

— Minulla on aina ollut huono onni, vastasin minä ja nauroin vastoin
tahtoani. — Minä kiinnyn helposti kaikenlaisiin hirviöihin, jotka eivät
ole sen arvoisia, että niistä ensinkään välittäisi.

— Kiitos, sanoi hän.

— Ei mitään, vastasin minä helpottuneena ja menin ovea kohti.

— Ettekö te edes hyvästi sano?

Minä käännyin ympäri. Hänen äänensä oli väsynyt ja hänen katseessaan
näkyi ainakin pettymystä ja hellyyttä.

Ja silloin minä tein sen.

Minä menin suoraan häntä kohti ja hiivin vapaaehtoisesti hänen syliinsä.

— Elisabet, minähän tiesin sen.

En tiedä, miten kauvan me siinä seisoimme, lopuksi kuiskasi hän jotain
minun korvaani, ja se teki minut aivan kylmäksi sellaisesta pelosta,
jollaista en ollut ennen tuntenut.

Ja minä pakenin, ennenkuin hän oli ehtinyt tointua, aivan ajattelematta
ja kiihtyneenä.

Menin sitten kotiin vapisten kuten galvaniseerattu sammakko ja
ajattelin.

— Mitä minun nyt pitäisi tehdä?

Ja mielessäni näin hänen menevän automobiilissaan jonnekin pelaamaan
pokeria ja ajattelevan: nyt ei minulla ole siinä suhteessa muuta vaivaa
kuin olla hiukan kärsivällinen, niin — — —

Mutta kesken kaiken en kuitenkaan voinut olla sitte illalla nauramatta
Eevalle. Hän käveli kuten unissa ympäri huonetta huomaamatta minua ja
ajattelematta missä oli tai mitä teki.

— Eeva! sanoin minä lopuksi. — Herää. Silloin hyppäsi hän ylös ja
katsoi minuun silmät suurina.

— Ripustanko minä sinun leninkisi naulaan vai...?

— Kiitos, sanoin minä vavisten. — Ei tarvitse, mutta istu tänne minun
sänkyni viereen ja anna minun itkeä viisi minuuttia, sillä minä olen
niin onneton ja jos minä tästä onnellisesti pääsen, on se vain sattumus!




16.


Neljäntenätoista, mutta kylmänä päivänä maaliskuuta.

— No nyt sinä saat kuulla, sanoi Eeva.

— Sitä minä olen jo kauan odottanut, sanoin minä.

Hän meni oven luo ja sulki sen.

— Se on suuri salaisuus, sanoi hän. Minä aion lähteä pois
hautaustoimistosta.

— Mutta mihinkäs sinä sitten aiot mennä? kysyin minä.

— Minä aion lopettaa koko konttoripalveluksen, sanoi hän ylpeästi.
Minulla on eräs, joka palvelee minua sensijaan.

— No ystävä kulta, kerroppas, sanoin minä huoaten hiljaa kateellisena.
Miksi, miksi, ajattelin minä, se toisille on niin helppoa ja minulle
niin saakelin vaikeata?

— Se on oikein satu, sanoi hän.

— Niin niin, tietysti, sanoin minä, ja aivan uusi.

— Ajatteleppas, me tapasimme toisemme jo viisi vuotta takaperin. Me
kävimme kauppakoulua Göteborgissa ja olimme yhtä hyviä. Ja nyt sillä
on, kuvitteleppas, 4,600 vakinainen palkka ja minulla on 1,000 eikös se
ole merkillistä.

— On, sanoin minä, sangen merkillistä. Mutta entäs sitten?

— Niin, no niinkuin nyt arvaat, niin ei sitä ihminen sentään juuri
kihloihin mene kauppakoulussa, vaikka tarpeeksi tykkääkin toisistaan.
Ajattele vain, että voihan sitä tulla vaikka joku prinssi, ja niin
mekin erosimme ilman, että oli mitään muuta kuin lupaukset. Minä sain
paikan ja muutin yhtä päätä ja niin hänkin teki ja siten kadotimme
toistemme jäljet. Kyllähän sinä sen tiedät miten se käy.

— Tiedän kyllä, Jumala paratkoon, sanoin minä. Se menee rikki.
Eteenpäin.

— Ei sinun kuitenkaan tule luulla, että minä kokonaan unohdin, sanoi
Eeva ja katsoi kelloaan kymmenennen kerran, vaikkakaan minä en niin
hyvin muistanut kuin hän. Ja kun minulla oli niin paljon leipähuolia!

— Sinulla, niin! Sinähän olet tunnettu siitä. No; tuliko hän sitte
Tukholmaan sinua hakemaan?

— Minähän jo sanoin, että se on kokonainen romaani, sanoi Eeva
loukkaantuneena. Ei se sentään niin yksinkertaista ollut; hän tuli
kyllä Tukholmaan, mutta ei minua hakemaan. Hän ei näet tiennyt, että
minä olin täällä. Minä sain sattumalta kuulla hänen olevan kaupungissa,
ja sen minä kuulin eräältä meidän yhteiseltä ystävältämme, joka oli
nähnyt hänen kävelevän Engelbrektinkadulla harmaa palttoo päällä. Siitä
tulee nyt keväällä kaksi vuotta, ja jonkun aikaa minä haeskelinkin
häntä pitkin katuja, mutta kaikilla herroillahan on harmaa palttoo!
Toisinaan, kun minun oli ikävä, selailin minä puhelinluetteloa ja
katselin hänen nimeään.

— Ei mutta kuuleppas, sanoin minä, nyt sinä tietysti luulet koko ajan
ajatelleesi häntä! Etkö sinä muista niitä, herroja klubissa, jossa minä
tapasin sinut ensimäisen kerran, tai sitä edellisessä konttorissa,
josta sinä minulle niin usein puhuit. Mutta tästä et sinä ole koskaan
sanaakaan maininnut. Elä ensinkään luulottele, että hän on sinun ainoa
rakkautesi.

— Sinun mielestäsi ei kenelläkään ihmisellä saisi olla ihanteita, sanoi
Eeva ja heitti niskojaan. Sinulla niitä sitte ei ole ollenkaan, kun
itse pääset sanomaan. Paljonko kello on? Miksi ei Baby tule?

— Odotatko sinä tosiaankin _Babya_? kysyin minä. Sinä tiedät sen yhtä
hyvin kuin minä, että hän on pikakirjoituskursseilla. Mutta kerro
nyt lisää, minun täytyy kuulla kaikki ennenkuin sinun omasi tulee.
Soititkos sinä lopuksi hänelle sitte?

— Minäkö? En. Minä aina ajattelin, että en suinkaan minä hänestä ennen
kuule kuin saan kutsun hänen hautajaisiinsa. Ja ellen olisi tekemisiin
joutunut, olisin kylläkin mennyt jonkun toisen kanssa naimisiin, siinä
sinä olet aivan oikeassa.

— Hän tai joku muu!

— Juuri niin, mutta nyt se oli hän! Se oli juuri päivää ennen joulua
kun pari kappaletta konttorista oli sairaina ja päällikkö tuli ja
sanoi, että minulla olisi päivällistunti kello puoli neljä ja että
tulisin sitte takaisin konttoriin. Olin kyllä äkeissäni, mutta totella
täytyi ja menin Sturen ravintolaan, kuten tavallisesti. Muistan vielä
ajatelleeni, että minkälaisia päivällisvieraita siellä siihen aikaan
mahtaa olla. Erään akkunapöydän ääressä istui joku herra ja luki
sanomalehteä — — —

— Ja sinun onnistui kuitenkin saada se huomaamaan sinut? kysyin minä.
Ja silloin on se kyllä se oikea.

— Ei hän minua huomannut ollenkaan. Minulla oli lampaanpaistia, ja
tiedäthän miten pian sen kastike jäähtyy. Mutta kun hän sitten laski
lehden pois, oli hän kuitenkin se oikea, ja hän oli niin muuttunut
edukseen.

— No siitä tuli kai kohtaus?

— Ei mitenkään. Minä menin suoraan hänen tykönsä ja sanoin: päivää,
tekö se olettekin? Mitenkä te olette tänne eksynyt?

— Etkö sinä mitään muuta sanonut? kyselin minä.

— En, äsh, kylläpä sinä olet tuhma! Ja hän vastasi sangen punasena:
— En minä ole ensinkään eksynyt, minun konttorini on Sture-torilla
ja minä olen käynyt täällä tähän aikaan miltei joka päivä syömässä
kokonaisen vuoden kuluessa.

— _Niin minäkin_, sanoin minä, emmekä sitte tienneet mitä puhua
toisillemme. Mutta kuules Pegg, eikö se ole mahdottoman merkillistä?
Kokonaisen vuoden olemme me kumpikin kulkeneet samasta ovesta, syöneet
saman pöydän ääressä emmekä ole tienneet toisistamme yhtään mitään.
Ja sitte vallan sattumalta, siksi, että toverini on sairas, tulen
aikaisemmin, ja löydämme toisemme. Muuten olisimme mahdollisesti
syöneet koko elämänikämme siellä emmekä olisi saaneet mitään tietoa
toisistamme. Mutta uskotkos sinä sallimukseen?

— En, kyllä, t.s. minä tahtoisin ensin nähdä sinun sulhasesi. Koskas
hänen pitäisi tulla? Puoli kahdeksan? Kello on nyt seitsemän. No sitte
hän saapuu parin minuutin kuluttua. Oletteko te sen jälkeen tavanneet?

— Hän muutti heti ruoka-aikojaan ja nyt me syömme aina yhtaikaa. Ja
suvella menemme me naimisiin, hänellä on sellainen luonne.

— Niin, nyt sinä olet satamassa, sanoin minä. Mutta, ystäväkultani,
luuletko sinä tulevasi onnelliseksi?

— No en suinkaan minä umpimähkään naimisiin mene, vastasi hän
loukkaantuneena ja meni ovelle askeleita kuuntelemaan, ja minä
ajattelin: nyt tulee sulhanen aivan heti.

— Mutta niinhän sitä aina mennään, sanoin minä. Eikä kaikki mene
naimisiin tullakseen oman miehensä kanssa onnellisiksi.

— Ush, Pegg, kuinka sinä olet ilkeä? Etkö sinä sitte usko rakkauteen?

— En, sanoin minä, minä olen rakastanut liiaksi montaa. Uskotkos sinä?

— En, sanoi Eeva, ei minun tarvitse uskoa, koska minä tunnen sitä.

Se kuulosti niin lapsellisen voitonvarmalta, niin järkähtämättömältä ja
onnelliselta, että minun oma asemani tuntui sen rinnalla kaksin kerroin
kurjemmalta.

Ja sitten hän tuli. Minulle oli hän suuri pettymys. Minun tuli niin
paha olla, kuin olisi alushameeni juuri ollut putoamaisillaan, mutta ei
juuri ketä tahansa voi verratakaan siihen, jota minä rakastan. Ja tällä
oli sentään minun rakastettuuni verrattuna se hyvä puoli, että hänellä
oli rehelliset aikomukset. Mutta minusta tuntui kuin olisin saanut
aavistuksen siitä tuskasta, mikä valtaa isän ja äidin, kun he uskovat
tyttärensä antavan itsensä ja kaikkensa vallan sokeasti miehelle, joka
ei ole heidän mieleisensä.

— Etkö sinä aijo onnitella minua? sanoi Eeva kun hän oli mennyt.

Minä yritin, mutta ääneni ei kestänyt. Ellen olisi joka päivä
konttorissa niin kiusaantunut, ei sitä olisi koskaan tapahtunut.

— Anna anteeksi, minä olen vain niin iloinen, Eeva, se kaikki tyyni on
vain iloa. Mutta jos minä jonakuna päivänä tulen hurjaksi ja matkustan
täältä, niin oletko niin ystävällinen ja pidät hiukan huolta Putesta,
kunnes minä ehdin saada asioita hiukan järjestykseen.

— Että sinä voit pitää semmoisesta miehestä, sanoi Eeva, tietämättään
toistaen sen kysymyksen, jonka minä ajatuksissani olin hänelle itselle
tehnyt. Hänhän on tavallinen naisten viettelijä.

— Ei se minun pitämiseni niin vaarallista ole sanoin minä vältellen.
Pahempi vain, että olen pakotettu hänet joka päivä näkemään. Ja minusta
tuntuu siltä, että minun täytyy lähteä pois.

— Että sinä voit pitää semmoisesta hirviöstä, sinähän tunnet hänen
maineensa.

— Minä tunnen enemmänkin kuin sen, sanoin minä, mutta kyllä se menisi
ohitse, ellei minun tarvitseisi nähdä häntä alinomaa.

Kumpikaan meistä ei ollut huomannut Babya, ennenkuin hän oli aivan
vieressämme.

— Aikooko Pegg matkustaa, kysyi hän kauhistuneena. Sehän on koko Liiton
loppu.

— Sinun pitää tulla usein tervehtämään »minua kun minä menen naimisiin,
sanoi Eeva merkitsevästi. Ja niiden sanojen jälkeen unohdettiin minut.

Mutta sinä iltana päätettiin Liiton kohtalo.

Eeva aikoo jättää konttorin seuraavan kuun lopussa. Hän on ruvennut
harjoittelemaan taloudenhoitoa ja keittotaitoa, vaikka hän aina ennen
vakuutteli menevänsä ainoastaan sellaisen miehen kanssa naimisiin, joka
syö vain raakoja pihvejä. Emmy tulee piankin, oman vakuutuksensa mukaan
»rupeamaan itselleen», ja Jumala yksin tietää, mitä minä teen. Babylle
on tarjottu asunto sokerileipurin luona ja se on tosiaan ainoa keino
millä hän voi pysyä hengissä, ellei onnistu saamaan parempaa paikkaa.

Joka tapauksessa on meidän lyhyt, mutta kunniakas satumme pian lopussa.

Allah on niin tahtonut.




17.


19 p:nä maaliskuuta.

Viimeksi kun tapasin Emmyn, pyysi hän, että ottaisin Puten mukaani
seuraavalla kerralla tullessani. Putte ei ollut siihen ensin
halukas, mutta minä puhuin hänelle oikein kauniisti ja vetosin hänen
ritarillisiin tunteisiinsa. Olen vieläkin näkevinäni hänet edessäni
seisomassa, pureskellen lakkinsa syrjää silmät suurina ja kosteina ja
koettaen olla töykeän näköinen kun minä puhuin Emmy-tädistä, joka on
hyvä ja kovin sairas eikä elä kenties enää montaa päivää. Sitten sanoo
hän: »no mennään sitten», ja panee pienen, laihan, mutta voimakkaan
kätensä minun käteeni.

Se tapahtui sunnuntaina. Kirkas auringonpaiste sulatti lunta ja
Putte luisteli puolipohjillaan että vesi roiskui. Minä olin ostanut
heinätorilta muutamia kukkia, jotka Puten olisi pitänyt antaa Emmylle,
mutta Putte ei tahtonutkaan. Oli oikein liikuttavaa nähdä kuinka Emmyn
kasvot kirkastuivat kun hän Puten näki, oli ikäänkuin kauvan salattu
äidinrakkaus olisi hänessä yhtäkkiä virinnyt.

Putte ei tietysti ymmärtänyt kysyä kuinka hän jaksoi eikä osannut
ilmaista enempää sääliä kuin lausua rohkaisevia sanojakaan. Se oli
Emmy, joka puhui hänen kanssaan koulusta ja läksyistä ja opettajista,
mutta sitte Putte pääsi alkuun ja alkoi kertoa juttuja Görelin
miehestä, mutta toisinaan huomasi hän itsekin puhuvansa liian
äänekkäästi ja vilkaisten häpeissään minuun, alensi hiukan ääntään.

Emmy oli hänestä huvitettu. Oli kokonaan häneen kiintynyt. Hänen
katseensa hyväili Puten pientä suuta ja hänen koko kasvonsa paloivat
halusta saada suudella Puttea, silittää Puten lyhyeksi leikattua tukkaa
ja pidellä hänen pientä, likaista, suonikasta kättä omassaan.

Vaikka ei minulla tahtonut olla sydäntä siihen, täytyi minun lopuksi
lähettää Putte pois, ja minä varottelin moneen kertaan, että hän
muistaisi tulla enon luo Rantatielle päivälliselle. Ja samassa kun
Putte oli mennyt, katosi Emmyn kasvoilta loiste, ikäänkuin kynttilä
olisi sammunut, ja minä huomasin, että hän on sairas ja tulee pian
kuolemaan.

— Minä pidän niin paljon siitä nulikasta, sanoi hän, ja minä olen
aikonut antaa hänelle hiukan rahoja, kun en itse enään niitä tarvitse.
Oi, kultani, ei se ole paljon, se on niin äärettömän pikkuisen, mutta
minä säästin joka vuosi muutamia kruunuja, ja nyt olen minä ajatellut
antaa ne Putelle.

Kyyneleet tulivat silmiini ja minun täytyi purra hampaani yhteen,
etten purskahtaisi itkuun. Minua säälitti niin äärettömästi Emmyn
koko yksinäinen, vaivaloinen, iloton ja tarkoitukseton elämä. Jos
minä olisin tuossa ja makaisin, ajattelin minä, niin voimattomassa
katkeruudessani vääntelisin käsiäni enkä tahtoisi kuolla, minä
tahtoisin tietää millä oikeudella minut on pakotettu työskentelemään
kuin kone ja heitetään tunkiolle kun koneisto on kulunut.

Mutta Emmy oli vain tyytyväinen.

— Kun minä olen valveilla aamusin tai herään öisin ja ajattelen, että
ei tarvitse mennä konttoriin, niin se tuntuu niin _suloiselta_ usko
pois, sanoi hän. — Ja jos sinä tietäisit kuinka ihanaa se on kun saa
olla väsynyt!

Elämä on kalvanut hänet niin luita myöten, että hänellä ei ole jäljellä
muita tunteita kuin väsymys ja levosta nauttiminen. Ruumiillisesti ei
hän kuolemaa pelkää ja tie sinne toiselle puolen on tasainen ja ilman
kauhuja. Elämä ottaa, voidakseen antaa, kiusaa, voidakseen sovittaa ja
suuttuu, voidakseen leppyä. Lopuksi on paras paljastaa päänsä ja vaieta.

Rantatiellä oli perhepäivälliset nuoren parin kunniaksi, koska he
olivat juuri palanneet kotiin häämatkaltaan. Kaikki olivat iloisia,
tärkeän näköisiä ja kovasti touhuissaan, niin että muut eivät
huomanneet minun alakuloisuuttani paitsi eno. Jälkeen puolisen, joka
nähtävästi oli valmistettu silmällä pitäen sitä periaatetta, että sen,
joka ei työtä tee, tulee syödä kovasti, kutsui hän minut luokseen.

— Minä olen huomannut, Elisabet, että sinua jokin vaivaa, sanoi hän
ystävällisesti. — Etkö sinä voisi sitä kertoa?

— Minä en voi mitään kertoa, enokulta, sanoin minä.

— Ei, ei, sanoi hän, ei minulle, mutta hyvälle tädillesi!

Minä taisin vetää suutani hiukan nauruun. Mutta naineet miehet ovat
hiukan yksinkertaisia ja naurettavia kun tulee heidän rouvansa
kysymykseen. Minäkö hyvälle tädilleni! Aivan varmaan joku torimatami
ymmärtäisi minua paremmin. Mutta samassa lähetti joku hyvä henki
minulle loistavan ajatuksen:

— Mutta jos eno voisi antaa minulle sata kruunua, sanoin minä.

En minä ollut ehtinyt ajatella mitä minä niillä tekisin, mutta
luullakseni oli minun mielessäni tällainen suunnitelma: rahojen
_kanssa_ tulee sentään paremmin toimeen kuin _ilman_ rahoja.

Minä sain kaksi sataa ja minä olen enolle koko elämäni kiitollinen
siitä, että hän ei sanallakaan asettanut mitään ehtoja tai antanut
määräyksiä miten niitä oli käytettävä.

Minä otin häntä kaulasta kiinni ja suutelin häntä ystävällisesti,
hiukan kunnioittavasti ja säälivästi. Sääliväisyyttä oli tädin vuoksi.
Se on kauheata, kun lahjattomat naiset joutuvat naimisiin, mutta
tietysti vielä kauheampaa, jos he eivät joudu.

Koko sunnuntaiyön olin minä valveilla ja sieluni käveli ikävöiden ja
verisin jaloin aamua kohti.

Eeva, joka oli koko päivän ollut niin perinpohjaisesti kihloissa,
että hänen valkoisen musliinipuseronsa selkäpuoli oli aivan
mustunut sulhasen takin hihasta, makasi ja vikisi unissaan ja sanoi
aina sopivain väliaikain perästä: Gustaf. Baby nukkui hiljaa ja
rauhallisesti ja minä milloin makasin jyskyttävin ohimoin, milloin
nousin istumaan kädet polvien ympärillä ja valitin aivan ääneen.

Toisinaan sanoi järkeni: »Minä en voi turmella koko elämääni miehen
tähden, joka vain leikittelee minun kanssani.»

Toisin ajoin sanoi sydämeni: »Eihän se ole turmelemista, ja jospa
olisikin, niin entä sitte? Ketä varten minä säästäisin itseni, minä,
jolla ei ole muita myötäjäisiä kuin Putte?

Minä en _voi_ jäädä.

Minä en _voi_ matkustaa, hän on tullut minulle yhtä välttämättömäksi
kuin ruoka ja ilma.

Minä ajattelin Emmyä, ja minä, joka olin häntä niin säälinyt, kadehdin
nyt. hänen välinpitämättömyyttään.

Minusta tuntuu aivan kuin olisin pyöreä ja pieni taikinapallo, joka
on kaakuksi muodostumaisillaan, niin ohueksi kaakuksi, että siitä
katoaa kokonaan yksilöllisyys ja kaikki kulmikkaisuudet häviävät
leivinpöydällä niin, ettei sitä huomaakaan. Semmoista on elämän meno ja
mitä taipuisampi on, sitä pikemmin loppuvat riidat, mutta kehitys on
sitä tuskallisempi.

Sillä tavalla kulutin aikaa aamuun saakka.

Varatuomarit eivät koskaan puhu mitään ja ovat siinä suhteessa paljoa
sääliväisempiä kuin naistoverit, jotka eivät voisi olla joka päivä
käyttämättä minun sydäntäni neulatyynynään. Mutta vaikka he eivät
mitään puhukaan, luen minä heidän silmistään kuitenkin, että he näkevät
kaikki ja ymmärtävät kaikki ja ovat sellaista jo kauvan odottaneet.
He ovat nähneet saman pelin uudistuvan jokaisen sievän tytön suhteen,
joka vain on konttoriin tullut — eikä täällä ole kai muita ollutkaan.
He ovat nähneet alun, kehityksen ja huippukohdan. Heitä kai hieman
harmittaa koko asia ja minä olen heidän mielestään sekä surkuteltava
että hieman koomillinen — aivan kuten omastakin mielestäni — toisinaan.

Tuomari itse koettaa olla kärsivällinen ja välittämättä kaikista
arveluista, joita hän kutsuu atavismiksi. Toisinaan loppuu kuitenkin
hänen kärsivällisyytensä. Silloin on hän niin intohimoisen kiihkeä,
että minä olen vähällä menettää tasapainoni, mutta toisinaan hän myös
suuttuu ja kiroaa, että hän ottaa minut joka tapauksessa, vaikka minä
olisin miten jyrkästi vastaan.

Minä jyrkästi vastaan!

Minä lakkasin menemästä konttoriin iltapäivisin, mutta silloin rupesi
hän telefoneerailemaan minulle tänne ja komentamaan minua sinne.

Nyt olen yksin kotona ja tiedän, että kymmenen minuutin kuluttua hän
soittaa. Hän tulee sanomaan, että tänään on vielä lähetettävä hyvin
tärkeä kirje, ja minä vastaan, että kyllä minä tulen, ja asetun
peilin eteen kampaamaan tukkaani, ja tukkani säkenöitsee kammatessani
uhmaavasti ja kun katson kuvani silmiin, loistavat ne mustina ja
vaarallisina, mutta poskeni palavat. Ja käteni vapisevat niin, että
ainoastaan vaivoin saan hattuni päähäni ja hanskat käteeni. Sitten
menen rappuja alas, en tiedä miten, ja raitiovaunussa istun hymyillen,
niin että vieressä istuva herra painautuu likemmäksi. — — — Hst! —
Jokos nyt soi? Ei. — — Hetken päästä olen sitten hänen lumouksensa
alaisena, nöyränä, häpeissäni, mutta vaikka, vaikka — —

Minä tiedän, että tytön tulee olla kuten varmuustulitikku, joka syttyy
ainoastaan laatan sivuun raapastessa. Vaikka miten monta kertaa
pistettäisi tulikiveen ja vietäisi tulen läpi, niin ei saa syttyä
— paitsi laatikon sivuun raapastaessa. Jospa saisi olla pienessä
suojelevassa perhelaatikossa, mutta nyt ei ole mitään sellaista.

Kas niin, nyt. —

<tb>

Kotimatkalla ostin aikataulun ja laskin paljoko kolmannen luokan
piletti maksaa asemalle, jossa paras ystäväni asuu.

Minä ajattelen tehdä itseni sangen naurettavaksi. Parin vuoden päästä
minä oikein sydämestäni pilkkaan itseäni, ellen mahdollisesti silloin
ole vanhan neidin kannalla ja tuomitse nuoruuteni hairahduksia.

Juna lähtee kello 1 päivällä — puolen vuorokauden kuluttua olen siis
poissa. Nyt istun yksin ja katselen ympärilleni huoneessa, joka on
ollut Pohjoistulliliiton kotina, köyhänä ja puutteellisena kotina
kylläkin, mutta kuitenkin jonkinlaisena suojana maailmaa vastaan,
kotina, jossa yksinäinen ihminen on hakenut suojaa vielä yksinäisemmän
ihmisen luona.

Minä ajattelen Emmyä, joka pian muuttaa semmoiseen asuntoon, jossa
vuokrat eivät ole kalliita. Minä ajattelen Eevaa, joka sileine
sormuksineen, pyyhinliinoineen ja lauseparsineen »kyllä vaan
uushopeakin kelpaa» luulee tietävänsä mitä on rakkaus ja seisovansa
seitsemännen taivaan portilla. Ja Babya, tuota pikku Baby-lasta, jolla
on niin paljon surua ja levottomuutta edessään ja joka menee sitä
kohti niin pienenä ja aseettomana ja tulee suremaan Liittoa ja minua,
muutettuaan sokerileipurin tykö ja ikävöiden ajattelemaan niitä iloisia
ja huolettomia päiviä, joita yhdessä vietimme.

Itseänikin ajattelen, joka lähtee pois keskellä kuukautta, palkkaa
ei nosteta etukäteen, ja panee toimeen skandaalin pelastaakseen
— mitä? — kunniansa! ja tottelee, ei juuri omaatuntoa, mutta
itsensäsäilytysvaistoa. Se on kyllä heikkoutta ja naurettavaa, mutta se
on ainoa mahdollisuus.

Puttea ajattelen, tuota pitkää poikanulikkaa, ja olen levoton, kun
hänet pitää jättää Tukholmaan.

Minä ajattelen Tukholmaa, jota olen kunnioittavasti rakastanut,
vaikkakin saamatta vastarakkautta, ja josta tosin olen nähnyt
vain kuoret, mutta niin kovin vähän sitä kaunista, opettavaista
ja salaperäisen syntistä, minkä nämä kuoret kätkevät. Ja tälläkin
hetkellä, ollessani aivan elämäni tienhaarassa, en voi olla
harmittelematta, että koko Tukholmassa oloajallani ainoastaan
kolme kertaa olen ollut teatterissa, yhden kerran konsertissa enkä
ainoatakaan kertaa oopperakellarissa!




18.


Baby, rakkaani!

Kiitos pitkästä ja kaihomielisestä kirjeestäsi. Sen johdosta tahdon
sinulle sanoa, että ei pidä kiintyä kehenkään, joka kuuluu tähän
maailmaan, kaikkein vähimmän minuun. Lapsi kulta, minä olen uskoton,
kuten niin monet miehet ja naiset sitäpaitsi ovat, minä kyllästyn
ennemmin tai myöhemmin kaikkeen, jopa Tukholmaankin ja konttorissa
istumiseen. Minä tiedän, rakkaani, että ei se mitenkään puolusta minun
käyttäytymistäni ja sitä, että ilman valmistuksia ja jäähyväisiä olin
kotoa poissa, kun te tulitte keittokoululta. Mutta meidän täytyi
erota joko silloin tai maaliskuun viimeisenä päivänä, ja minusta
tuntui, että en olisi kaikkea sitä kestänyt. Minä olen pitänyt teistä
kaikista tavattoman paljon — ja, niin, mutta kun sitte tuli sähkösanoma
sairaalta ysävältäni, kuten kirjoitin.

Nyt minulla on paikka, jossa ei ole telefoonia eikä konttoria eikä
mitään mihin olemme tottuneet ja koko ilmanala on aivan toisenlainen
kuin Tukholmassa. Minä olen erään tilanomistajan luona, jonka rouvan
ystävyyden kerran maailmassa voitin antamalla rukkaset eräälle
miehelle, jota rouva siitä huolimatta ei saanut, ja nyt sillä rouvalla
on keväällä saadut kaksoset, niin että voit kuvitella miten iloiseksi
hän tuli saadessaan tänne minut, jolla ei ole kaksosia ja joka on
esteetön käyttämään pyykinpesuun puolen vuotta Tukholmassa säästämiään
lihaksia. Hän oli varustanut vaatteita vain yhdelle, joten voit kai
kuvitella, että pyykinpesoa on, ja sitte lämmitän heidän maitoansa ja
yhtä ja toista muuta.

Sinä kai ajattelet, että minä kaipaan Liittoa ja sen luolaa, ja kyllä
minä kalpaankin, mutta minä en halua takaisin.

Minun oikea paikkani ei ole kirjoituspulpetin ääressä eikä kynä
ole minun aseeni. Voi hyvä Jumala, kuinka minä nautin saadessani
työskennellä molemmin käsin ja koko ruumiillani. Saan kantaa ämpäreitä,
kiikuttaa lapsia, silittää pikkuisia paitoja — jospa vain tietäisit
miten herttaisia ne ovat — panna pyykkiä kuivamaan ja katsella, miten
lumi sulaa metsässä! Nousen ylös aikaisin aamulla, hakkaan luita
kanoille, juoksen kellariin ja vinnille, laitan ruokaa sairaalle,
saan tehdä enemmän työtä kuin jos olisin naimisissa tässä talossa,
en ajattele mitään ja ihoni on tosiaankin tullut paremmaksi. Mitään
suunnitelmia ei minulla ole, ainoa asia, jota mietin, on Putte.
Sinähän tiedät, että hän on sellainen erinomainen poika, vaikka
hiukan hermostunut luokalla, ja rehtori sanoo, että hänen pitäisi
saada hyvää ja hellää ohjausta. Mutta miten minä sitä hänelle
Tukholmassa saisin? Minä tahtoisin muuttaa hänet oppilaitokseen jossain
maaseutukaupungissa, jossa ottaisin luokseni asumaan 6 tai 7 muutakin
poikaa, mutta kaikkea sitä ei ole tosiaankaan helppo järjestää. Saa
nähdä, miten käy syksyllä!

Niin, saa nähdä miten käy syksyllä. Ja mitä Liitolle silloin kuuluu?

Eeva, alkaaksemme hänestä, on autuaana jossain päin Tukholmassa
nuoruuden rakastettunsa kanssa, joka minua tosin ei miellyttänyt, mutta
se on nyt se sama, koska kerran Eeva itse näki kohtalon sormen siinä,
että heillä kummallakin oli ruokalippu Stureruokalaan.

Emmy — niin, Emmyn suhteen voi ottaa kysymyksen alaiseksi, eikö hän
sittenkin syksyllä mahtane olla onnellisin meistä kaikista, koska
hänelle on silloin jo tapahtunut viimeinen suuri yllätyksensä tai
pettymyksensä. Vanha Emmy-raukka, hän oli hidas ajatuksellisin meistä
kaikista, tiesi vähimmän ja oli proosallisin. Ja kohta tietää hän
enimmän kuin kaikki maailman oppineet.

Lopuksi sinä, Baby-rukka, josta minä aivan erikoisesti pidin,
yksinäinen sinä olit ja avuton ja hyvä, ja minä en ollut juuri mitään
niistä. Voitkos kuvitella minun hämmästystäni, kun sinä kirjoitit
hakeneesi minun entistä paikkaani tuomarini luona ja että tuomari
mahdollisesti ottaa sinut.

Se oli tosiaan äärettömän hauskaa sinulle ja _erinomainen onni_,
että sivuutit niin monta, vaikka et osaakaan kirjoittaa koneella
etkä ole erikoisen tottunut kirjeenvaihtoon. Et suinkaan ole koskaan
tullut ajatelleeksikaan, että hän kiinnitti huomionsa pääasiassa
sinun _ulkonäköösi_? Etkö? Ei sitä mielellään ajattelekaan, kun on
konttoripaikasta kysymys! Sen ei luule ensinkään kuuluvan siihen, vai
kuinka? Ja paljon mahdollista, että se ei kuulukaan asiaan, mutta
tiedäthän, että kun _lähetit_ todistuksesi, ei kukaan pannut _niihin_
mitään huomiota.

Minä en suinkaan tahdo kieltää sinua sitä paikkaa ottamasta, sillä
siinähän on sopivat konttoritunnit ja päällikkösi on sellainen
_ystävällinen_ päällikkö, että olen varma hänen tulevan pitämään
sinusta _hyvin_ paljon. Niin rakkaani, jos hän rupeisi sinusta
tosiaankin pitämään niin paljon, ettei enää sen jälkeen muista pitäisi,
ei kukaan tulisi siitä niin iloiseksi kuin minä, sillä hän on niin
tavattoman rakastettava ja miellyttävä ja näyttää niin hienolta ja
kauniilta.

Tämä kaikki tuntunee sinusta tarpeettomalta, koska kysymys on
ainoastaan paikasta, mutta voit sentään ajatella, että minulla on tässä
jokin tarkoitus. Kuten ymmärrät, ei se minulle mitään niin vaarallista
ollut, minähän olin vanhempi ja olen kokenut yhtä ja toista. Mutta minä
en ole varma, että sinä voit nähdä hänen ajatuksensa niin helposti
kuin minä. Sinulla ei ole vielä oikeutta olla niin viisas kuin minä.
Siksi sinä tulet vasta sitte, kun tapahtuu jotain sellaista, mitä et
ole vielä kokenut. Minä en tiedä, onko hän puhunut sinulle mitään
minusta, no jaa, hänellä ei ole kyllä siihen mitään syytä, ja kun hänen
onnistuu minun paikalleni saamaan kaksikymmentävuotias sinä, pehmeine
kiharoillesi, niin luulenpa hänen olevan iloissaan siitä, että minä
matkustin, vaikkakin hän alussa kuului olleen äkeissään ja sanoneen,
että minä käyttäydyin aivan kuin piika, joka »lähtee» paikastaan.

Niin niin, sinä teet tietysti niinkuin tahdot, hyvät neuvot ovatkin
vain sentähden olemassa, että niitä ei pidettäisi arvossa. Mutta
ota sentään huomioon se, että olet varoillasi, kun hän tulee
miellyttäväksi, jommoinen hän kyllä osaa olla. Katsoppas, teidän
kahden katsantokannat ovat niin äärettömän erilaiset, mutta sen tulee
hän alussa salaamaan. Ja nyt kun muutat sokerileipurin luota ja otat
huoneen itsellesi, niin ota huomioon, että perhe-eteisen antama
moraalinen tuki ei ole suinkaan halveksittava.

Kuulehan, jos hän joskus sattumalta tulee puhuneeksi minusta, niin
ole hyvä ja anna minun tietää mitä hän minusta oikein ajattelee,
vaikkakin, sehän on aivan se sama, yhtä hyvin hän unohtaa minut kuin
muutkin, joita hän... tarkoitan, joilla on ollut paikka hänen luonaan.
Erittäinkin jos sinä joudut sinne, ymmärrätkös. Ja sinä joudut sinne,
minusta niin tuntuu. Ajatteleppas, jos sinusta tulisi se! Mutta minä
ymmärrän, että sinun ulkonäkösi vaikuttaa häneen.

Nyt, Babykulta, menen minä nukkumaan. Minun sänkyni on niin kapea, että
tuskin mahdun itseni kera siihen vieretysten, ja kuitenkin nukun joka
ilta heti kun olen siihen päässyt. Ruumiillisen työn siunaus!

Hyvästi pikkuiseni. Allah olkoon kanssasi! Koskas luulet hänen sallivan
meidän tavata toisiamme?

Elisabetisi.


Muistatkos kun Emmy vietiin sairashuoneeseen ja minun piti soittaa,
että ne tulisivat noutamaan hänen tavaroitaan? Sinä olit paitasillasi
ja minä ja Eeva olimme myös ja juuri kun minä olin numeron
keskusasemalle ilmoittanut, huusit sinä minulle: muista sanoa, että
toimittavat tänne naineen lähetin!

No ystävä kulta, en minä tahdo hämmentää sinun puhdasta sieluasi,
mutta sinun tuleva päällikkösi on kaikkea muuta, mutta ei nainut
kaupunginlähetti!

Viimeisen kerran

Pegg.







*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 75884 ***