
*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 74596 ***

language: Finnish




MUSTA RAITA

Valikoima virolaisaiheisia novelleja 1904—1914


Kirj.

AINO KALLAS





Helsingissä,
Kustannusosakeyhtiö Otava,
1919.




SISÄLLYS:

I.
Saarenmaa.
Lukkari ja kirkkoherra.
Kaupunkimatka.
Kubja-Pärtin kuolema.
Ingel.

II.
Bathseba Saarenmaalla.
Saarenmaan profeetta.
Salakuljettaja.
Pyhän isän lähetti.
Häät.

III.
Bernhard Riives.
Vanhan Orgin kuolema.

IV.
Vieras.
Yksi kaikkien edestä.
Lasnamäen valkea laiva.
Finis poeseos.





I.




SAARENMAA.


Saarenmaa, orjien saari...

Lakeat laidunmaat, hietanummet, joilla kyläläisten karja kesäisin
syötöllä kulkee. Virstamääriä tasaista, puutonta maata, armotta
alttiina auringon paahteelle, joka sitä hitaasti kärventää, kutistaen
ruohon matalaksi nukaksi. Saviperäinen, harmaa maa halkeilee
kuivuuttaan, rakoillen syvinä vakoina ja uurteina, jotka risteilevät
kuin vanhuuden rypyt. Ei ainoakaan puu suo siimestään, maa on kova
kuin kivi, rankkasadekin sen vain vaivoin lävistää, vesi jää pinnalle
pieniksi, ruskeiksi ojiksi. Sateen jälkeen maa vilisee kuorietanoita,
jotka hitaasti matelevat eteenpäin, kantaen asuntoaan seljässään.

Jo ennen juhannusta on kaikki kasvullisuus karkoittunut, ainoastaan
kataja visassa sitkeydessään ajaa juurensa helteen kovettamaan maahan.
Mutta nälistyneet lammaslaumat, joilta ei yksikään orastava sirkkalehti
säästy, eivät jätä selkään pistäviä oksia rauhaan. Ne jytystelevät
katajapensaita joka puolelta, pureskellen ne suuriksi, vihreiksi
mättäiksi, jotka toinen toisensa vieressä eroavat tasangosta. Se on
kuin rococo-aikuinen puutarha, jonka taitavan puutarhurin käsi on
kuvioiksi leikellyt, toiset ovat ympyriäisiä kuin pallo, muutamat munan
soikeita, toiset supistuvat säännölliseksi sipuliksi kuin venäläisen
kirkon kupu. Katajapensaitten välissä kasvaa ainoastaan ohdakkeita ja
pientä, punaista kukkaa, jonka tulipunaiset, maata matavat kukkatertut
loistavat kuin kimppu säkeniä kuivuneessa ruohossa.

Maisema kehittyy vähitellen, — karjamaat muuttuvat matalaa
pähkinäpensaikkoa kasvavaksi nummeksi, tulee vastaan keto, jossa kataja
yhtäkkiä on kiivennyt puuksi, ennenkuulumattomassa ylpeyden puuskassa,
muistuttaen huonoa, kituvaa jäljennöstä etelän hautasypressilehdoista.
Yli tien kulkee matala mäenharjanne, jonka tuuli näkyy tahtovan
lakaista pois, nostaen siitä yhtämittaa kokonaisia pilviä valkeaa
lentohiekkaa, joka peittää lähitienoon, niin että jalka uppoaa siihen
kuin sahajauhoihin.

Saarenmaalaiset talot ja mökit vilahtavat tien varsilta, joskus
yksinäisinä, pensaikkoon kätkeytyneinä tai kuin viskattuina
kivikkotasangolle, toisinaan kyliksi yhtyen, viisi, kuusi taloa samassa
ryhmässä. Mutta aina yhtä nöyrinä ja matalina, — syvälle kaltevat
turve- ja olkikatot varjostavat seiniä kuin syvään silmille painettu
lakki. Ne ovat kyyristyneet niin mataliksi kuin suinkin, ikäänkuin
mahdollisimman vähän huomiota herättääkseen, niitten ainainen,
harmaa väri eroaa tuskin huomattavasti ympäristöstä. Ja silloinkin,
kun kyliksi yhtyvät, ne vaikuttavat yhtä arasti ja pelokkaasti,
ikäänkuin nuo puolikymmentä taloa takaa-ajon pelosta olisivat toisiaan
likenneet. Mustina ja rappeutuneina, asuintupa, riihi ja navetta yhtenä
rakennuksena, ne kyyhöttävät mahdottomien kattojensa alla, jotka
näyttävät tahtovan tukahuttaa, painaa puristuksiin kaiken elämän. Tuon
tuostakin vilahtaa tuulimylly, pyöreällä kivijalustallaan, hitaasti
leikaten ilmaa harmailla siivillään.

Saarenmaan sydän on kiveä, kevättulvien ja sateitten aikana lohkeilee
äkkiä maa, ja tulee näkyviin valkeanvihertävä kalkkikivi, aivankuin
olisi maassa luuhun asti ulottuva haava. Se on Saarenmaan selkäranka.

On monta historiaa Saarenmaan menneisyydestä, mutta ei yhtäkään niin
puolueetonta kuin tämä luonto. Saarenmaalla luonto kirjoittaa historiaa
seitsensatavuotisesta orjuudesta.

Koko maisema on masennettu ja nöyrä, aivankuin olisi pitkät ajat
raskaan rauta-anturan alle tallautunut. Ne ovat työorjan nälkiintyneet,
syyttävät kasvot, jotka paistavat joka puolelta vastaan kovaksi
kuivuneesta, käyttämättömästä karjamaasta, — sille, jolla on silmät
nähdä.

Saarenmaan kivessäkin on orjan luonto, se ei milloinkaan vuorina kohoa,
ei taivasta uhmaile, vaan maan sisustaan vetäytyy, kätkee uhkansa
sydämeensä kuin orja. Ja karjanummien ohdakkeet, joita tuskin maasta
eroitat, pistävät salavihaisina kättäsi tai jalkaasi, mutta kuitenkin
pidät niitä niin halpoina, ettet edes taittamalla rankaise, vaan astut
eteenpäin, ajatellen: ohdakkeen kostoa, orjan kostoa!

Saarenmaan kukoistuskin on lyhyttä ja räikeää kuin orjan pyhäpäivä.
Ainoastaan parina viikkona ennen juhannusta aaltoilevat aito
saarenmaalaiset apilapellot kirkkaissa väreissä, korkeiksi ja reheviksi
yleten. Kuin Itämeren kukka-ansari, täynnä tuulen tuomia näytteitä
joka ilmansuunnalta, harvinaisia kukkia, jotka muuten pakenevat paljon
eteläisemmille asuinsijoille. Viikate on jo valmiina sitä varten, sen
hiipaisevaa hiontaa kuuluu joka talosta, sen terä välkähtää mökkien
nurkilta, — huomenna tai ylihuomenna on lopussa tämä värivivahdusten
vallaton leikki. Mutta pari päivää ennen juhannusta, ne ovat Saarenmaan
morsiusaikaa, tuuleen tuhlattua hunajantuoksua, väreissä laulettua
korkeata veisua. Se on korvausta karuista karjamaista ja nälkäisistä
nummista, se on Saarenmaalle samaa, mitä on saariston työorjalle
pyhäpäivä, jolloin hän pukee ylleen kirjavan kansallispukunsa, jonka
iloiset värit saavat hänet arkiryysynsä unohtamaan. Matalien, kivistä
koottujen aitojen vierissä kukkivat orjantappurat, muuttaen kuivat,
pölyiset maantiet raittiiksi ruusutarhoiksi, kätkien okansa punaisten
kukkiensa alle kuin kissa kyntensä. Vetiset, alavat maat aaltoilevat
valkeaa suovillaa, pehmeitä kuin äsken sataneet lumihöytäleet, ja
hetteen silmän luona kukoistaa lemmikki, kansantarun mukaan aina
veden partaalla, pestäkseen siniset silmänsä puhtaiksi. Sieltä täältä
moisioitten kujilta pilkoittavat hevoskastanjan valkeat kukkatertut,
suorina ja jäykkinä oksillaan kuin sytytetyt kynttiläkruunut.
Hieta-äyräitten ja kiviaitojen lomiin, vieläpä olkikattojen rakoihinkin
on imeytynyt kellertävä maksaruoho, joka kasvaa tiheinä mättäinä kuin
keltainen sammal.

Se on Saarenmaa, orjien saari...

1904.




LUKKARI JA KIRKKOHERRA.


Kaarinan kirkkoherra von Rosen istui kansliahuoneessaan ja merkitsi
kirkonkirjoihin viimeksi kuolleet henkilöt. Hänen oli kuuma, huolimatta
kansliahuoneen viileästä kellari-ilmasta ja avonaisesta ikkunasta,
jonka verhoja tuuli ei hipaissutkaan. Huone oli kapea, pimeänlainen,
ja kostea maan ja kiven haju tuntui nurkissa. Valkeiksi kalkituilla
seinillä väikkyi valo vihreänä kajastuksena, tunkeuduttuaan ikkunaa
piirittävän pensaikon läpi. Kansliahuone oli synkkä, kuten koko
pappilakin, joka oli rakennettu katoolisaikuisen nunnaluostarin
sijalle. Etehisen holvikäytävä pyöreine kaarroksineen oli vielä
muistuttamassa entistä luostaria.

Von Rosen selaili haluttomasti ja hajamielisesti kirkonkirjoja: Anna
Ei—Tea, 40 vuotta, — Riidu Mihkelin poika, 2 vuotta, 3 kuukautta...
Hän käänsi lukkarin viroksi antamat vastaukset itsekseen puoliääneen
saksaksi, välittämättä lukkarista, joka aina silloin tahdottomasti
käänsi vasenta korvaansa, jolla herkemmin kuuli, sinne päin. Hän tiesi
lukkarin auttavasti ymmärtävän ja vaillinaisesti puhuvankin saksaa,
mutta käytti tahallaan aina viroa puheessa, pysyttääkseen juopaa heidän
välillään suurempana.

Lukkari seisoi keskellä lattiaa, vastaten kirkkoherran ajottaisiin
kysymyksiin, pieni paperikäärö kädessä, — lyhytkasvuinen, kuivettunut
mies, kotoisessa sarassa, nöyrän ja samalla älykkään näköinen. Hän
seisoi ilman minkäänlaista nojaa, nähtävästi häntä väsytti, hän
muutteli vähäväliä jalkojaan, siirtäen ruumiinsa painoa toiselta
toiselle.

Von Rosen ei katsahtanutkaan lukkariin, vaan merkitsi vainajain nimiä
erityiseen luetteloon ja piirusti ristit ja kuolinpäivät kirjoihin.
Kaiken hän teki mahdollisimman hitaasti ja arvokkaasti. Hän istui
mukavassa, nahalla päällystetyssä nojatuolissaan, jalat rentonaan
lattialla. Itse asiassa häneltä kävi kaikki aivan koneellisesti,
hänen ajatuksensa askartivat alituisesti tasaisessa surinassa, joka
kuului talon takaa. Tämä surina, joka sekaantui pensaasta sirahtavaan,
katkeamattomaan viserrykseen, jännitti häntä, piti kaikki hänen
aistinsa vireillä. Se porisi kuin kiehuva kattila, sihisten tasaisesti,
herkeämättä, vähän vinkuvalla nuotilla. Hän kuulosti sen jokaista
vivahdusta, odottaen sen muuttavan äänilajia.

Päivä oli kuin valittu, pilvetön, helteinen, ilman tuulen henkeä...
Sadetta ei ollut pelättävissä. Mehiläisten täytyisi tänään parveilla,
ainakin sen suuren perheen vadelmapensaikossa... Jos kaikki hyvin
kävisi, saisi hän tänä suvena kaksinkertaiset perheet. Niitä olikin
talvella tuhoutunut iso joukko, talvi oli ollut tavattoman pitkä,
mehiläiset nähneet nälkää. Hän teki pitkiä laskuja mielessään, miten
monta naulaa kustakin pesästä saisi. Ehkä kerääntyisi niin paljon, että
maksaisi vaivan itse lähteä Riigaan kaupalle.

Hän vilkaisi vaivihkaa lukkariin, ja tämän terävä, vaikka nöyrä
katse suututti ja häiritsi häntä. Mahtoiko tuo arvailla hänen
ajatuksiaan? Hän tekeytyi kahta totisemmaksi ja kertasi kovalla
äänellä lukkarin sanat, aivankuin olisi ollut yksin huoneessa. Hänen
verevät pyhimyskasvonsa, jotka niin sattuvasti muistuttivat niitä
halpahintaisia, räikeitä väripainoksia, joita kansan sekaan levitetään,
kävivät vakavan ja ankaran näköisiksi.

Tämä pieni, kuivettunut lukkari oli jo ehtinyt monta kertaa häntä
hermostuttaa. Hän ei saanut häntä mistään kiinni, koko mies oli joka
tavoin vaan luuta ja nahkaa, ei voinut mistään näpistää. Von Rosen oli
puutteellisen viron kielen taitonsa tähden sangen riippuvainen hänestä
virkamatkoillaan, eikä hän voinut koskaan lukkarille antaa anteeksi
nöyryytystä, mihin kerran oli joutunut hautajaisissa.

He seisoivat kaikki ruokapöydän ääressä, ihmiset totisine
hautajaisnaamoineen, kokonainen rivi yksivakaisia, ankaria kasvoja.
Hän alkaa lukea pöytäsiunaukseksi Herran rukousta, laskettaa sitä
ulkomuistista. — Yhtäkkiä hän tuntee muistin pettävän, sanat
sotkeutuvat, aivankuin lanka solmuun, hän änkyttää, hikoilee, tuntee
otsasuonensa paisuvan... Hän kertaa edellisen lauseen, — ei sittenkään.
Hän ei muista mitään. Hänen katseensa harhailee avuttomasti pitkin
tupaa, kaikkien kasvot ovat syyttävät kuin tuomarien. Vihdoin hän
keksii lukkarin pöydän toisessa päässä: »Johanson, lue sinä eteenpäin»,
hän saa sanotuksi.

Sen sijaan, että olisi ollut kiitollinen avusta, kiukutteli hän juuri
lukkarille, vierittäen syyn koko häpeästä tämän niskoille. Hänen oli
täytynyt kestää moinen nöyryytys seurakuntalaistensa edessä. Ja juttua
oli paljon levitelty pitkin pitäjää, kaiketikin lukkarin toimesta.

Sitä paitsi hänestä toisinaan tuntui, kuin olisi lukkari karsain silmin
katsellut hänen monia maallisia hommiaan, vaikka ei tietysti koskaan
ollut sanaakaan virkkanut. Mutta sillä miehellä oli kummallisen terävät
silmät kuihtuneissa kasvoissaan, välähtävät, läpitunkevat, jotka
sopivissa ja sopimattomissa tilaisuuksissa häntä seurasivat.

Hän oli kyllä maanviljelijä ennen kaikkea, papillisesta arvostaan
huolimatta, se oli selvää. Vastoin tavallisuutta hän oli pitänyt
pappilan maat omassa hoidossaan, antamatta niitä vuokralle, kuten
useimmat muut. Hän oli köyhtynyttä aatelissukua, joka vähitellen oli
häätynyt tiloiltaan, ja pappisuralle hän oli kääntynyt etupäässä
päästäkseen siten kuitenkin moisionomistajaksi. Häntä huvitti
maanviljelys, hän tunsi tarkoin kaikki työt eikä epäillyt itse omin
käsin niihin puuttua.

Hänen alustalaisensa pelkäsivät häntä kaksinverroin. Ensiksikin hän
oli aina itse työssä mukana, eikä hänen silmältään mikään jäänyt
huomaamatta, hänen edessään ei auttanut mitkään verukkeet. Hänen
pappilassaan oli kaksi ruoskapäivää, kuten suurissa moisioissa. He
keksivät hänestä sananparren: tänään annan Jumalan armoa, huomenna
ruumiin hirmua.

Mutta he olivat tottuneet ankariin isäntiin, eikä se yksin olisi
riittänyt heitä peloittamaan. He pelkäsivät hänen saarnojaan, niitä
helvetin hirmuja, joilla hän heitä uhkasi, jolleivät isäntiään
tottelisi. Hänellä oli heidän mielestään taivaan avaimet, hän päästi
sinne mielin määrin, kenen tahtoi. Oli yksi ainoa aihe, josta hän
innolla ja vakuutuksella saarnasi: talonpoikain laiskuudesta ja
kiittämättömyydestä. Silloin pani hänen syvä, komea äänensä kirkon
kajahtelemaan ja muijat kirkon vasemmalla puolen itkemään syntejään.
Jos se hänestä olisi riippunut, olisi hän mielellään pitänyt voimassa
keisarinna Katariinan aikuisen säädöksen, joka pakoitti kaiken kansan
kaksi kertaa vuodessa saapumaan kirkkoon katumussaarnaa kuuntelemaan,
saarnan aiheeksi oli laillisesti määrätty orjien kuuliaisuus aatelisia
isäntiään kohtaan. Mutta sitä hänen tuskin olisi tarvinnut tehdä,
tämä vanha pakkotapa, joka jo oli poistettu, oli piintynyt kansan
käsitykseen, niin että he itsestäänkin niinä päivinä tulvivat kirkkoon.

Ei hän sentään ollut niinkään vihattu kuin olisi voinut luulla,
päinvastoin talonpojat pelkonsa ohella hänestä pitivätkin. Heihin
vaikutti hänen suuri asiantuntemuksensa maanviljelyksen joka alalla,
ja se, ett'ei hän halvimpaakaan työtä kammonnut. Mutta ennen kaikkea
vaikutti heihin hänen ulkomuotonsa, huolimatta soimaavasta suusta tuli
hyvälle päälle hänen kasvojaan katsellessa, niissä oli sanomattoman
hyvinvoinnin ja itsetyytyväisyyden leima, ja suurista, miedoista
silmistä paistoi jotain hyväsydämisyydenkin tapaista.

Ainoa, jota hänen ei koskaan onnistunut peloittaa eikä myöskään
voittaa, oli tämä pieni lukkari. Hän aavisti siinä miehessä salaista
vastarintaa ja uhkaa, hän ei ollut talonpoika eikä herra. Juuri se,
ett'ei hän ollut kumpaakaan, suututti von Rosenia. Hän ei osannut
kohdella häntä, ei kehdannut aivan vasten silmiä haukkua kuten
talonpoikaa, mutta vielä vähemmän olisi alentunut häntä vertaisenaan
kohtelemaan. Hän antoi hänen aina seisoa läsnäollessaan ja pani
erityistä painoa puhuttelusanalle sinä, teroittaakseen lukkarin mieleen
hänen alhaista asemaansa, mutta sittenkin tuntui, kuin ei olisi lukkari
kylliksi nöyryytetty.

Kovimmat ottelut heillä oli talonpoikien tähden. Lukkari ei koskaan
heitä avonaisesti puolustanut, mutta aina hän toi uusia kanteita ja
valituksia, aivankuin olisi ollut niitä kylällä keräämässä. Hän teki
sen nöyrästi, ilman melua, niinkuin se olisi ollut luonnollisin asia,
että hän sielunpaimenensa kanssa otti ne asiat puheeksi. Milloin oli
neljänpäivän mökkiläinen tilaltaan häädetty, mitoin oli Vaidan herra
taas pakoittanut jonkun tytön moisioon. »Mitä se sinuun kuuluu»,
hän oli kerran tiuskaissut. »Ei minulle, mutta teille, armolliset
kirkkoherrat», oli lukkari vastannut.

Hän oli niin tottunut alempisäätyisten matelemiseen ja
koirannöyryyteen, että tällainen hiljainen vastustus oli hänelle aivan
uutta. Hän rakasti sitä, että talonpojat jo kaukaa kuullessaan pappilan
aisakellojen kilinän, — talonpojilta oli kulkusten käyttö kielletty, —
ajoivat päätä pahkaa rattaansa ojanteeseen, niin että kuorma singahteli
sinne tänne. Hänestä oli mieluista, kun talonpojat lähestyivät häntä
selkä kyyryssä ja jo veräjällä ottivat lakin päästään, ja kun he
kiitokseksi kaksin käsin halailivat hänen polviaan.

Hänet valtasi usein salainen ahdistus ollessaan tämän miehen kanssa,
vaikka hän varoi sitä näyttämästä. Siinä miehessä oli sitkeyttä, visaa
voimaa, jolla oli joustavuutta alennustilastaan kohota, häntä ei
milloinkaan saisi maan tasalle. Se mies osasi olla vaiti ja odottaa
aikaansa.

Kuka tietää, joll'ei juuri tällaisista miehistä ja heidän
jälkeläisistään kerran koituisi saksalaisen vallan hukka tässä
maassa? Ne olivat ne myyräntyöntekijät, jotka kaikessa hiljaisuudessa
perustuksia järkyttivät.

Tuskin oli päässyt puolen porrasta korkeammalle, niin jo siinä seisoi
ja aikoi auttaa muun joukon yhtä kauas.

Hiostava helle virtasi ikkunasta, valkeaksi kalkitut kiviseinät
kuumenivat kuin uuni. Lukkari muutteli jalkojaan yhä tiheämpään, hän
oli seisonut jo ainakin puolen tuntia, ja kuumuus painoi ohimoita
rautavanteena. Kuin sattumalta ja varkain hän vilkaisi vapaata tuolia
pöydän kulmassa, mutta käänsi kiireesti katseensa muuanne. Istumista
hän ei tullut ajatelleeksikaan. Mutta kuitenkin tuo tuoli vietteli
silmää, niin että täytyi sinne katsomista vastustaa kuin kiusausta.
Hänen silmänsä pälyilivät pitkin huonetta ja sattuivat suureen
kaappiin, missä kirkonkirjoja ja rippikapineita säilytettiin. Hitaasti
alkoi hänen käsivartensa siirtyä, kyynärpää tavoitti kaapin laitaa,
nojautuen siihen ensin varovasti ja heikosti, sitten yhä lujemmin,
kunnes se levollisena lepäsi laiteella, kannattaen osaa ruumiin
painosta.

Von Rosen katsahti äkkiä ylöspäin.

»Johanson, — mitä sinä ajattelet! Seiso suorana, — etkö näe, että minä
olen läsnä.»

Häntä riemastutti tämä oivallinen tilaisuus masentaa lukkaria,
nöyryyttää hänet perinpohjin, koko ajan hän oli sellaista tähystellyt.

Lukkari vetäisi rauhallisesti käsivartensa kaapin reunalta ja seisoi
suorana, kädet sivuilla, kasvojen värähtämättä.

Samalla alkoi puutarhasta kuulua suhisevaa surinaa, aivankuin kiehuvaan
veteen äkkiä olisi kivi viskattu, ja vesi kiehunut yli.

Von Rosen hypähti silmänräpäyksessä pystyyn, tempaisi takin yltään
ja syöksyi ulos, jättäen lukkarin seisomaan keskelle kansliahuoneen
lattiaa.

»Mehiläiset, mehiläiset!» kuului hänen kaikuva äänensä puutarhasta.

Kaarman pappilan puutarha oli täydellinen vastakohta pappilan
pelloille, yhtä hoidoton ja metsittynyt, kuin maat olivat muokatut.
Von Rosen ei pitänyt siitä mitään lukua, kaikki kasvoi siellä
vihantana ja villinä, rikkaruohotkin. Hyötyisässä maassa rehoittivat
nokkoset, varjoten talon sivuseinää, suuriksi, miltei tuntemattomiksi
kasveiksi kohonneina, aivankuin niitä pitkät ajat olisi jalostettu.
Puutarhamansikat sensijaan olivat vapaudessaan villiintyneet,
lavoistaan karanneet ja kiertelivät kevytmielisinä teitten vieriä
pitkine, velttoine varsineen, hedelmää tekemättä.

Korkeitten, raakiloivien vadelmapensasten varjossa oli kymmenkunta
mehiläispuuta pystyssä, onttoja, katkaistuja puunrunkoja, joista
salaperäinen surina kuului. Näissä vanhanmallisissa mehiläiskeoissa
on vielä koko metsän tuoksuva runollisuus jäljellä, niitä nähdessä on
keskellä koskematonta metsää, jossa kaikki elää, yksin laho puukin.

Vadelmapensaikon yläpuolella leijui pieni, musta pilvi, joka hajautui
ja tiheni, sihisten ja kuhisten, ikäänkuin olisi satoja neuloja
toinen toistaan vastaan hangattu. Lähemmin katsoen se näytti mustalta
verkolta, jonka silmukat nopeasti liikkuivat edestakaisin. Se oli
parveilevien mehiläisten karkeloa.

Yhtäkkiä koko pilvi nuolen nopeudella syöksyi eteenpäin.

»Ne lentävät yli aidan, — kiireesti peili tänne!» jylisi von Rosenin
ääni.

Hän oli unohtanut kaiken, pimeän kansliahuoneen homehajuineen, tomuiset
kirkonkirjat ja niskoittelevan lukkarin. Papillinen hitaus oli kadonnut
hänen liikkeistään, huolimatta alkavasta lihavuudestaan hän juoksi
edestakaisin läähättäen ja puhaltaen. Hän oli jo saanut siepatuksi
käsiinsä pienen käsiruiskun, kiivennyt matalalle kivi-aidalle ja
suunnannut sen letkun pakenevia mehiläisiä kohti.

Hienona vihmana lankesi vesiruiskun säde mehiläisten päälle, ne
näyttivät epäröivän, liitelivät vähän aikaa yhdessä kohden, pitivät
kuin neuvottelua.

Von Rosen sieppasi tuojan kädestä peilin ja alkoi sitä pyörähytellä
auringossa, jonka säteet kilpistyivät sen kiiltävästä pinnasta, sattuen
suoraan mehiläisiin äkillisinä valonvälähdyksinä, nopeina kuin salama.

Von Rosenille tuli tuokioksi mieleen lukkari kansliahuoneessa. Mitä
joutavia, tietysti hän oli lähtenyt pois, hän lohdutti itseään. Tai
ryhtynyt johonkin työhön siellä. Se vaan häntä harmitti, että lukkari
oli taas saanut vettä myllyynsä.

Koko mehiläisparvi kaarteli paraikaa tuuhean lehmuksen ympärillä.
Yhtäkkiä ne piirittivät yhden sen ulkonevista oksista ja alkoivat
kääriytyä sen ympärille. Ne imeytyivät toinen toiseensa kiinni,
muuttuivat kuin liikkuvaksi kasviksi, ruskeaksi sammaleeksi, jota oksa
alkoi kasvaa. Sammal levisi yhä laajemmalle alalle pitkin oksaa, —
vihdoin riippui puun kyljessä suuri, värähtelevä pahka, joka yhä kasvoi.

Von Rosen jäi ainakin tunnin ajaksi puutarhaan, mikään mahti maailmassa
ei olisi voinut häntä häiritä. Mehiläisten parveileminen oli hänen
intohimojaan, se jännitti häntä kuin hyvin järjestetty peli. Vasta kun
kaikki oli kunnossa, uusi perhe onnellisesti asunnossaan, hän lähti
takaisin takkiaan noutamaan.

Kansliahuoneessa lukkari yhä seisoi keskellä lattiaa, samassa
asennossa, mihin oli jäänyt.

Von Rosen hämmästyi sanattomaksi, hän oli taas kokonaan unohtanut
lukkarin.

»Mitä sinä siinä teet?» pääsi häneltä vihdoin.

»Minä seison ja odotan, armolliset kirkkoherrat», lukkari vastasi.

Von Rosen vaipui henkeä tapaillen nojatuoliin ja tuijotti lukkaria.
Pilkkaako tuo mies teki hänestä? Hän ei saanut selvää, oliko lukkarin
sanoissa pistävintä ivaa vaiko suurinta nöyryyttä. Ja miksi hän oli
seisonut koko ajan? Näyttääkseenkö ruumiillista kestävyyttään vaiko
pelosta, alistuvasta orjanmielestä?

Vai olisiko siinä ollut jotain muuta? Olisiko tuo lukkari todella mies,
joka jaksaisi odottaa aikaansa, seisoa ja odottaa? Ja hänen takanaan
pitkät rivit sarkatakkisia, äänettömiä miehiä... ja kun aika olisi
tullut, — mitä sitten?

1904.




KAUPUNKIMATKA.


Nurga Mihkel ajaa hiljakseen moision halkokuormaa kaupunkiin. Hän
istuskelee väliin kuorman nokalla, jalat roikkuen, väliin kävelee
vieressä. Hän astuu pahasti, jalat taipuvat polvesta ja notkahtelevat
joka askeleella. Hän on pitkä ja hintelä, olkapäät vähän kumarat,
alahuuli lerpattaa velttona.

Hän on hevosineen kuormineen paksun pölypilven peitossa, maantie on
kuin jauholaari, joka pölähtelee joka kosketuksesta. Suuret, vihaiset
paarmat piirittävät hevosta joka puolelta, imeytyen sen laihoille
lauteille ja luisiin koipiin. Mihkel sivaltelee niitä tuon tuostakin
koivun varvulla ja kiroaa välillä, toisinaan pakoittaa hevosen
hölkkäjuoksuunkin niistä päästäkseen.

Maa on molemmin puolin kuivaa karjanummea, moniviikkoinen pouta on
kulkenut kuin kulo sen ylitse. Multa irvistää paikotellen, kuin musta
hiili. Pari virstaa tie kulkee moision peltojen halki, jotka jo ovat
sänkenä, ruisky'öt alkavat kuivaa hienossa tuulessa.

Mihkel katselee ruiskuhilaita pitkään, kadehtivasti ja
väliäpitämättömästi samalla kertaa. Toispäivänä hän oli itse vielä
ollut moision pellolla leikkaamassa. Eilen oli pikkuisen ehtinyt
aloitella omalla pellollaan, kaataa maahan pari sarkaa, ja nyt tuli
tämä kaupunkiinmeno.

Sydänalaa hiukaisee niin kummasti, kun niitä omia peltoja ajattelee.
Pieninä, kapeina kielekkeinä ne kiertelevät jossain suosilmän reunalla,
huono-ojasina, huonosti väestettyinä. Viljakin on toisenlaista kuin
moision pelloilla, kasvaa harvaa, lyhyttä kortta ja tyhjiä päitä.
Mutta tänä vuonna oli siemenvilja ollut hyvää, ja kyllin oli sitä
myös ollut, oras oli vihertänyt tiheänä nurmena. Mutta sitten tämä
poutakesä. Yhä vaan aurinko hellittää pilvettömältä taivaalta, aamulla
on sakea auer, koko ilmakehä näyttää kiehuvan ja höyryävän. Ruis kypsyy
puolimittaisena, puolipehmeä jyvä varisee maahan. Tiukkuu maahan
tulevan vuoden leipä.

He menevät armollisen herran luo, ensin yksitellen, sitten lähetystönä,
lakit kourassa jo maantiellä: armolliset parooniherrat, ruis varisee?
Armollinen herra katsoo tiukkaan, viittaa kädellään: sentähden
tulettekin huomenna moision pellolle leikkaamaan, joka mies! He
hiipivät ovesta ulos, pää riipuksissa kuin vanhalla työhevosella, ja
pienet peltotilkut suon reunalla kangastavat mielessä. Mutta seuraavana
päivänä he leikkaavat otsansa hiessä moision sarkaa.

Nurga Mihkel on ennättänyt Kaarinan kirkolle, josta vielä on
kaksitoista virstaa Kuresaaren kaupunkiin. Hevonen pysähtyy käskemättä
ja luimistelee korviaan, se kääntää takkuisen harjansa vasemmalle päin.
Suuren, matalan kivirakennuksen luota hirnahtaa toinen hevonen. Nurga
Mihkelin hevonen ynähtää vastaukseksi ja alkaa laahustaa sinnepäin.

»No, olkoonpa menneeksi, koska ruunakin niin tahtoo.»

Nurga Mihkel kääntää hevosen krouvia kohti, joka synkkänä,
pieni-ikkunaisena kohoo aivan kirkon vieressä. Vuosikymmeniä ne ovat
katselleet toisiaan, kapakka ja kirkko, — kirkko suorana, ylevänä,
musertavana, — krouvi matelevana ja salavihaisena.

Hän menee hevosen sidottuaan suoraan krouvitupaan, hidasta,
notkahtelevaa käyntiään. Huone on viileä ja pimeähkö kuin kellari,
kiviseinät uhoovat kylmää, lattia on leveillä, epätasaisilla
kivipaasilla laskettu.

»Viinaa!» Mihkel sanoo raskaasti, istahtaen lavitsalle.

Vastapäisestä nurkasta nousee mies, kuskin puvussa, kiiltävänappinen
takki yllä ja korkea hattu päässä.

»Terve, Nurga Mihkel, — minnekkä matka pitää?»

»Kaupunkiinhan minä...»

Mies ottaa hatun päästään, paksu, kihara tukka hulmahtaa sen alta.
Hänellä on leveät, verevät kasvot, heleänpunaiset posket, ja toinen
leuka pyöristymässä toisen alle. Silmät ovat pienet, intohimoiset ja
kiiluvat, liikkuvat nopeasti. Hän kiinnittää ne Mihkeliin, tutkivasti,
puoleksi pilkallisesti, ikäänkuin mitatakseen miehen tyhmyyttä. Hän
heiluttelee jalkojaan, singahuttaa ne ristikkäin, renkuttelee tuoliaan
ja hyräilee. Nähtävästi hänellä on jotain mielessä, jokin ajatus, jonka
Mihkelin läsnäolo on synnyttänyt.

»Omilleko asioillesi?» hän utelee eteenpäin.

»Ei, — moision halkokuormaahan minä...»

Mihkel ei huomaa lainkaan vieraan katseita, hän hörppii hitaasti
viinaansa pienissä, säästäväisissä kulauksissa.

»Mitä sinä niin päätäsi nuokutat, mies!»

»Pellot varisee», — Nurga Mihkel vastaa yksitoikkoisesti, kuin vanhaa
asiaa kerraten ja hakematta ymmärrystä tai osanottoa itselleen. Samalla
hän ensi kertaa katsoo vastapäätä istuvaan kuskiin. Jonkinlainen
vaistomainen vastenmielisyys herää hänessä. Mokomakin herrojen
syöttiläs! Syö selvää leipää kaiken vuotta!

»Olisitte leikanneet ennen, — tehneet vaikka hätäleipää.»

Kuski sanoo sen kevyesti, huolimattomasti, vieläpä paljastaa valkeat
hampaansakin ajatellessaan leipää, joka sytyttäessä palaa kuin
olkitukko.

Hän kumartuu yhtäkkiä eteenpäin, aivan lähelle Mihkelin kasvoja.

»Kuule, Mihkel, tahdotko ansaita viisitoista kopeekkaa?»

Mihkel vetäytyy hiukan taaksepäin, niin paljon kuin seinältä pääsee.
Hän ei vastaa vielä sanaakaan, vaan punnitsee mielessään, taistellen
pientä epäluuloa vastaan, joka kolkuttaa sydämessä.

»Ei muuta, — kuin että viet tämän kirjeen tuomarille.»

Kuski vetää povitaskustaan kirjekuoren, jossa näkyy viisi sinettiä.

»Minulla ei olisi aikaa nyt mennä, — sentähden, näetkös.»

»Menethän sinä muutenkin kaupunkiin, eihän tämä mitään paina», hän yhä
mielittelee.

Hän kiertää ja kaartaa Mihkeliä, aivankuin tyttöä, jonka aikoo voittaa
itselleen. Pieninä ja viekoittelevina kiiltävät hänen silmänsä paksujen
kulmien alta. Noin hän varmaan katsoo tyttöihin, tahtoessaan saada
niitä pauloihinsa. Juuri tyttösankari hänessä kaikkein selvimmin pistää
esiin tällä hetkellä, voittamaton, jota ei kukaan jaksa vastustaa eikä
kiinnittää.

»Anna tänne, — joudanhan minä tuon viedäkin.»

Mihkel ojentaa kaikessa viattomuudessa kätensä ottaakseen kirjeen ja
rahat. Hetken aikaa hän vielä epäilee: miksi toinen niin tyrkyttää
hänelle kirjettä, ottaisihan hän sen vähemmilläkin mielittelemisillä.
Mutta pieni, pyöreä hopearaha jouduttaa hänen päätöstään, omituisen
mielihyvän tunne solahtaa läpi ruumiin, kun raha siirtyy hänen
käteensä, se on hiukan kylmä, tuntuu kourassa kuin vesipisara. Melkein
uusi se on, kiiltää ja kimaltaa pimeässäkin.

»Onnea sitten matkalle», kuski huutaa hänen jälkeensä.

Mihkel istuu taas poikittain kuormallaan. Miksi kuski mahtoi nauraa,
näehän, hohottaa tuossa ovessa, niin että kiertelee. Kertoo jotain
krouvin isännälle ja taas hohottaa. Ja miksi se niin monta kertaa
huusi: onnea matkalle!

Äskeinen vastenmielisyys kuskia kohtaan nousee taas hänessä. Aika
velikulta! Hätäleipää tekemään käski, — niinkuin ei olisi itse sitä
tuon korkuisena kyllikseen syönyt. Mutta odotappas, muutaman vuoden kun
on saksojen pöydässä istunut, ei enään kelpaakaan leipä eikä suolakala.
Aletaan jo nauraa talonpojille, kun ne peltojensa tähden huolehtivat.

Häntä kuohuttaa kuskin välinpitämättömyys ja rauhallisuus, täydellinen
huolettomuus säästä ja ilmasta, poudasta ja pakkasesta. Hänen
maamiesvaistonsa kohoaa tätä herrasmaisuutta vastaan, hänen oma
sisällinen vavistuksensa, jolla hän seuraa lämmön, tuulen ja pilvien
vaihteita, kalvaa häntä kahta kovemmin. Mokomakin irtolainen...

Kaikesta huolimatta hänessä sentään alkaa kehittyä pieni mielihyvän
tunne. Ei hän tiedä, viinaryyppykö se lie, joka niin suloisesti
suonissa kiertelee, vai sekö tieto pienestä hopearahasta takin
taskussa. Mitä kaikkea sillä rahalla saisi ostaa... Ensiksikin viidellä
kopeekalla kampeloita, niitä Vapahtajan kiroomia kaloja, jotka
saarelaisen suussa sentään sulivat. Sillä rahalla saisi jo suuren
joukon, eukko voisi panna niitä suolaankin, latoa niitä saaviin kuin
ruskeita lehtiä päälletysten.

Tupakkaa hän myös ostaisi ja viinaa taas kotimatkalla, menisi krouviin,
viskaisi rahan pöydälle ja sanoisi: »Kahdella kopeekalla viinaa,
maksakoon mitä maksaa!» Jos Vaidan kuski vielä sattuisi siellä olemaan,
antaisi sillekin...

Hän joutuu hienoon hiprakkaan, mitä lähemmäksi kaupunkia saapuu, hänen
työn väsyttämässä ja elinaikaisen nälän laihduttamassa ruumiissaan ei
ole vastustusvoimaa, yksi lasi vettä väkevämpää riittää panemaan hänet
iloiselle päälle.

Kaupungin kujaa ajaessaan hän jo pistää pieneksi lauluksikin, hän on
avomielisellä, koko maailmaa syleilevällä tuulella, ystävällisillä,
vähän juopuneilla silmillä hän katselee kaikkia vastaantulijoita.
Yhtäkkiä hän alkaa pitää kuskin hänelle antamaa tointa kunnia-asiana,
luottamustoimena, jota ei jokaiselle uskottaisikaan. Varmaan oli
kuullut ennen, kuinka kelvollinen mies se on se Nurga Mihkel, ei
varasta, ei valehtele, ei toisen tavaraa himoo... Joku oli varmaan
hänestä sanonut: katsoppas sitä Nurga Mikkeliä, se sitä on miestä...
Toisenlainen mies voisi hävittää kirjeen, maantielle pudottaisi,
ottaisi näin taskustaan, ja äläppäs, jo livahtaisi tielle, — sinne
jäisi, — löytäisi jokin mustalaisakka tai sen semmoinen.

Taikka kyllä sen joku toinen avaisikin, jos siksi tulisi. Syhyttää
hänenkin sormiaan, kun sitä katselee, tahtoisi nähdä sitä kirjoitusta,
vaikka ei ymmärtäisikään siitä muuta kuin mustan valkealla. Mutta nuo
viisi punaista laikkaa, ne särkyisivät avatessa. Sanotaan linnaan
niitten rikkomisesta joutuvan. Itse Vaidan parooniherra ne siihen on
painanut omalla kädellään, ja näkyy niissä Vaidan vaakunakin, sama,
mikä sinne moision päätyyn on kaiverrettu kalkkikivestä, karhu kruunua
kantamassa.

Hän ei annakkaan kirjettä palvelijalle, vaan vaatii itse tuomarin
tulemaan. Pyyhkäisee vielä kätensäkin takin helmaan, ennenkuin
kirjeeseen tarttuu, ja sitten noin kahdella hyppysellä hyvin hienosti
yhdestä kulmasta pitelee ja puhaltaa pölyhiukkaset kotelolta pois.

»Armolliset tuomariherrat, tässä olisi se Vaidan paroonin kirje.»

Hän vielä kumartaakin syvään, melkein maahan saakka. Ehkä antaa tuomari
juomarahaa, kuka tietää, kouraisee taskustaan pari vaskikolikkoa tai
vaikkapa puolenkin ja pistää pivoon. »He, juoppas minun terveydekseni
siellä Kaarman krouvissa!»

Mihkeliä hykäyttää sisäisestä naurusta kaikkea sitä miettiessään. Hän
alkaa ottaa takaisin kaiken, mitä pahaa on ajatellut Vaidan kuskista,
se oli sentään rehti ja pulska mies, vaikka juoksikin tyttöjen jäljissä
ja oli aika suupaltti. Ja mitäpä se talonpojan huolista tietää, se
ruokkoo vain päivät pitkään hevosiaan, sukii niitä ja pesee ja väliin
ajelee kuusivaljakolla pitkin pitäjiä, niin että takin napit välkkyy.
Mitä se sellainen tietäisi. Mutta muistipa kuitenkin köyhää raukkaa,
viisitoista kopeekkaa antoi...

Halkokuorman määräpaikkaan vietyään hän siistii itseään muutaman
majatalon pihalla, noukkii heinänkorsia takistaan ja housuistaan. Pää
kenossa hän kysyy jokaiselta vastaantulijalta missä tuomari asuu,
kovalla äänellä, että se kuuluu yli kadun. Kirje hänellä on kädessä,
sinettipuoli näkyvissä.

Hänen rohkeutensa kestää aina tuomarin portaisiin saakka, mutta niissä
se alkaa vähentyä joka askeleella. Joka portaalta tuomari ikäänkuin
nousee korkeammalle, ja hän itse alenee pienemmäksi. Hän ei uskalla
ajatellakaan, että portaitten päässä on ovi. Häntä pyörryttää, ja
jalat heikkenevät, kuin pitäisi pilviin kiivetä. Hän on jo näkevinään
tuomarin istuvan kuin taivaan kaarella vaakakupit kädessä ja jyristävän
oikeutta.

Ennenkuin huomaakaan, hän on jo etehisessä, ja joku palvelija on
ehtinyt siepata häneltä kirjeen. Hän äkkää sen vasta, kun se on
liian myöhäistä. Vaan kun hän siitä selville pääsee, niin tuntuu se
melkein helpoitukselta. Hän kääntyy jo ovea kohti ja hapuilee salpaa
kömpiäkseen ulos, kun raskaat askeleet ja kilisevät kannukset saavat
hänet pysähtymään.

»Kuule mies, — sinä saat neljäkymmentä paria raippoja», joku sanoo
kimeällä äänellä.

Nurga Mihkel jää suu auki seisomaan, tyhmistyneenä, puusta pudonneena,
kykenemättömänä sanaakaan lausumaan puolustuksekseen.

»Se seisoo tässä: ajanut piloille kolmivuotiaan valakan, neljäkymmentä
paria raippoja tuomarin luona kaupungissa.»

Nurga Mihkel ei vieläkään käsitä mitään. Kolmivuotiaita valakoita
kiitää hurjassa vauhdissa hänen ohitseen, hänen oma vanha ruunansa
lönkyttää jäljessä. Mitä tämä kaikki merkitsi? Hän katselee avuttomasti
tuomaria, joka on lyhyt, kaljupää mies sotilaspuvussa.

»Kuka saa raippoja?» hän sopertaa.

»Sinä, — tarttukaa kiinni, miehet!»

Kaksi sotilasta karkaa hänen kimppuunsa kummaltakin puolen. Humala
haihtuu hänen päästään samassa tuokiossa, hän on yhtäkkiä selvä.

»Armolliset tuomariherrat, — minä olen syytön, — en minä ole se
mieskään», hän huutaa, vimmatusti koettaen vapauttaa itseään.

»Mitä hän sanoo?» kysyy tuomari, joka jo oli kääntynyt pois mennäkseen.

»Päästäkää minut irti, — minä olen syytön, — Vaidan kuskihan se...»

Tuomari seisoo hetken aikaa ja kohauttaa sitten olkapäitään.

»Syytön tai syyllinen, — kuinka minä voin sen tietää. Minä täytän vain
virkani.»

Hän viittaa miehille, he alkavat laahata Mihkeliä pois, hän vastustaa
käsin ja jaloin, yhä hokien viattomuuttaan. Hänet paiskataan jollekin
kovalle penkille, sidotaan kiinni, vaatteet repäistään auki, ja iskuja
alkaa sataa. Hän on kuin tulisateessa, — niinkuin ukkosen ilmalla
makaisi alasti maassa, ja salamat sattuisivat selkään. Silmien edessä
lyö valkeata, ja vuoroin taas mustenee kaikki. Tuntee vain jotain
lämmintä vuotavan pitkin kylkeä ja noruvan lattialle. Verta...

Hänestä tuntuu aika ijankaikkisuudelta. Varmaan hän on jo saanut
sata paria... Ehkä ovat laskuissaan erehtyneet ja pieksevät hänet
kuoliaaksi, niinkuin Vaidan riihimiehen... Hän tahtoisi itkeä kiukusta
ja tuskasta... Kummallinen heikkous tuntuu kaikissa jäsenissä, unohtaa,
että onkaan jalkoja tai käsiä tai päätäkään... Pää se varsinkin käy
kuin tunteettomaksi, niinkuin siinä ei olisi tippaakaan verta...

»Neljä — kymmentä», suhisee hänen korvissaan.

Hän makaa liikkumattomana ja nousee vasta vaivaloisesti, kun sotamies
kolhaisee kylkeen.

Tympeästi, mutisematta hän sieppaa vaatteet ylleen ja tekee lähtöä.

»Mies hoi, — viisitoista kopeekkaa tänne vitsojen hintaa», joku huutaa
hänen jälkeensä.

Hän katsoo hetken aikaa tylsästi, sitten vähitellen ymmärtää. Koko
kärsitty vääryys on yhtäkkiä päivänselvä hänelle. Mutta hän ei itsekään
tiedä, kehen hänen syytöksensä kohdistuvat, Vaidan kuskiinko, joka
hänet petkutti, herroihin, jotka hänet tutkimatta hutkittivat, vaiko
sotamiehiin, jotka tuomion ovat täytäntöön panneet.

Hän on samalla kuin häpeissään, hänen oma pökkelyytensä harmittaa häntä
enimmän. Jos tämä juttu tiedoksi tulee, niin nauretaan hänelle vasten
naamaa, kuski saa vielä kiitoksiakin kepposestaan, sukkela poika, kas
vaan, kuinka osasi puijata ja oman nahkansa pelastaa... Mitäpä ei
työorja maksaisi makeasta naurusta...? Ei kukaan syytä herroja, kukapa
niihin ylettyisi, ne tekevät työtään pilvien takana, kuin itse isä
Jumala... Parasta hänen vaieta kuin hauta...

Hän kaivaa taskustaan hitaasti hopearahan, henkäisee siihen,
kiilloittaa takkinsa hihalla kirkkaaksi. Hänen on vaikea siitä erota,
melkein hän ottaisi uudestaan kärsiäkseen koko raipparangaistuksen,
saadakseen pitää viisitoista kopeekkaansa.

Vihdoin hän huokaisee syvästi, kääntyy poispäin, soljahuttaa sen
sotamiehen käteen.

Puolen tunnin kuluttua hän jo ajelee ruunallaan puolijuoksua tyhjiä
halkovankkureitaan Kaarinalle päin kulkevalla tiellä.

Hän ajattelee tuskin mitään, korkeintaan kangastaa hänen mielessään
saunan lava, huuruinen, lämpimän kostea ilma ja eukon heittämä löyly
sihahtaville kiville. Ja hän itse makaamassa vatsallaan lavalla, eukon
hieroessa hänen kirvelevää selkäänsä viinalla ja vihtoessa häntä
tuoksuvalla koivuvihdalla.

»Omatko herrat sua nyt pieksivät?» eukko kysäisee.

»Omatko vai vieraat, — saman se on tekevä», hän vastaa. »Pidä sinä vaan
löylystä huoli, akka.»

1904.




KUBJA-PÄRTIN KUOLEMA.


Kubja-Pärt, Vaidan vouti, alkoi tehdä kuolemaa.

Ihan omassa vuoteessaan, olkikuvolla, lammasnahkain alla. Eikä
mihinkään erityiseen tautiinkaan, ihan tavalliseen vilustumiseen vaan.
Krouvista tultua oli ratsuineen lumipyryssä tieltä eksynyt ja syvään
kinokseen joutunut, siinä kahlatessa oli hevonen alta pois livahtanut
ja jättänyt voudin istumaan lumikinoksen harjalle kuin satulaan.
Seuraavana päivänä hänet oli löydetty kangistuneena kuin jääpuikko. Nyt
oli häntä kylliksi sulateltu, ja henkeään alkoi heittää.

Eipä voinut monikaan vouti kehua omassa vuoteessaan lopputilit
tehneensä. Usein löydettiin heidät milloin mistäkin pää verissä, —
tiheistä pähkinäpensaikoista tai suon keskeltä, — tai vaivaisiksi
piestyinä riihen takaa. Tekijää vaan ei koskaan tiedetty,
kyläkunta vaikeni yhtenä miehenä, kuulusteltaessa kaikki vannoivat
viattomuutensa. Mene, ota kiinni!

Mutta toisinaan kasvoi viha voutia kohtaan niin kipeäksi, ettei sitä
salamurhakaan parantanut, sen täytyi puhjeta kuin paiseen kaikkien
nähtäväksi. Kirkasna Jumalan päivänä, pelloilla elonkorjuussa,
niityillä heinänteossa, hyökättiin miesvoimalla voudin kimppuun,
rusikoittiin hänet kuoliaaksi, lyötiin ja potkittiin vielä hänen
vaiettuaankin, ja mentiin itse ilmiannolle. Eikä siitä julkisen koston
makeudesta voinut peloittaa kolme sunnuntaita peräkkäin kaakinpuussa
eikä elinaikainen karkoitus kylmälle maalle — Siperiaan.

Mutta Kubja-Pärt oli onnellisesti joka satimen sivuuttanut. Oikean
kainalon alla kuumotti hänellä vieläkin toisinaan arpi, jonka puukko
pimeänä syysyönä oli puhkaissut. Pahojen ilmojen edellä se alkoi
punoittaa ja hiljalleen pakoitella. Monta kertaa hän oli ollut
käsirysyssä, pilkkopimeinä öinä, jolloin vastustajan kasvoja ei voinut
eroittaa, ainoastaan tunnustella häntä rinnuksista ja käsivarren
lihaksista.

Kubja-Pärt muisteli aikansa kuluksi kuolemaa odotellessaan kaikkia
näitä kertoja, mutta ne eivät tuottaneet hänelle niin sekoittamatonta
iloa kuin ennen. Kaikki alkoi tuntua niin turhalta, kun hän nyt
kuitenkin oli sattunut satimeen, vaikkei työorjien virittämään.

Vuoteessaan maaten hän katseli väsynein silmin vaimoaan Madlia,
— lapsia heillä ei ollut. Oliko Madli kertaakaan käynyt tyynyä
pöyhöttämässä tai vuodetta kohentamassa? Vettäkin lennätti
korvattomassa kupissa, haaleata, lämminnyttä vettä, joka ei janoa
sammuttanut. Jos hän ypöyksin tuvassa olisi, niin tuo musta, nokinen
kivi takan kulmassa tekisi juuri yhtä paljon hänen hyväkseen kuin Madli.

»Madli, kuulehan», hän sanoi, »iloitsetko, kun kuolen?»

»En minä, — mutta kyllä siitä iloitaan muualla — sekä maan päällä että
maan alla.»

»Ettäkö minä suoraa päätä menen kadotukseen?»

»Vieläpä raipalla ratsastaen, — siitä ole varma.»

Kubja-Pärt avasi silmät selälleen. Tämä oli hänelle uutta. Madlilla oli
siis kaksinkertaista ilonsyytä, ensiksi, että pääsisi hänestä eroon, ja
sitten, että tietäisi varmasti hänen pahaan paikkaan joutuvan.

»Miksi sinä minua vihaat? Kiittää saisit, kun kunniasi pelastin,
herrojen heitto!»

»Herra maksoi minusta sinulle, sen tiedät itsekin», vastasi vaimo
hammasten välitse.

»Entä jos minä nyt katuisin kaikkia pahojani?»

»En minä muuta sanoisi, kuin että vahinko löylyä, joka sinulle kuumassa
paikassa on varattu.»

»Madli, — menehän, taita vitsat, — mutta oikein aitoraipat, tuo ne
minulle, — sydäntäni syhyttää niin oudosti.»

»Kättäsi sinun syhyttää, mutta etpä minuun uloitu, — koetappas, —
tapaatko tänne asti vuoteestasi.»

»Kuule, tuohan vitsat!»

»Itsellesikö niitä haluat? Kyllä silloin minusta auttajan saat.»

»Älä mutise, vaimo, — tee niinkuin sanoin. Siitä nuoresta koivikosta
myllyn takaa. Ja sido ne valmiiksi, muistatko.»

»Voinhan ne tuodakin. Kyllä kai nyt koivut joutavat kasvamaan rauhassa
sinun kuoltuasi.»

Hetken kuluttua toi vaimo raipat. Pitkät, sujuvat, läjähtävät
koivuvitsat, jollaisia Vaidassa käytettiin ruoskapäivinä,
keskiviikkoisin ja lauantaisin.

Kubja-Pärt pani ne vierelleen vuoteellensa.

»Katso nyt tarkkaan, Madli», hän sanoi. »Tässä ovat nyt kaikki minun
syntini. Minä panen ne nyt tähän rinnalleni. Ja nyt sinä luulet minun
menevän raipat rinnalla suoraan helvettiin, Madli.»

Hän rupesi sormittelemaan vitsoja ja kertoi niistä Madlille.

»On näillä tuomiota pidetty —, vanhoja ovat tuttuja. On lyöty selkiä,
jotka ennestään olivat raippojen ratkomia, kun löit, aukenivat
vanhatkin arvet. Eipä sellainen mies useinkaan ääntä päästänyt, itse
vaatteensa riisui ja tallin penkille heittäytyi, — anna mennä! Ja
se oli kuin veristä kirjoitusta siihen vanhaan selkään, — ei siihen
muita asiakirjoja tarvittu, selkä paperiksi, raipat kyniksi ja veri
musteeksi, — valmis!»

»Mutta oli niitä toisenkinlaisia, valkeita kuin koivuntuohi, jotka
värähtelivät jo ennen raipan sattumista, — pieniä, hentoja tyttöjä,
jotka uikuttivat ja kuikuttivat ja polvia syleilivät. Ja monta kertaa
täytyi niiltä väkisin kiskoa vaatteet säpäleiksi, niskasta polviin
saakka.»

»On niillä lyöty monenlaisia selkiä, on sellaisia, joissa ei vielä
raipan puumerkkiä ollut. Ja kun sellaiseen ensi kertaa raippa sattuu,
niin hypähtää mies kohoksi kuin kaksivuotias orhi, joka ensi kertaa
ruoskaa maistaa. Mutta aikansa riehuttuaan talttuu ja seuraavalla
kerralla jo iskee yhteen hampaansa eikä hievahdakaan.»

»Jos sinä sentään nostaisit ne pois, Madli, — alkavat painaa niin
raskaasti», hän sanoo yhtäkkiä, käännellen päätään tyynyllä.

»Anna nyt olla vaan, — painakoot nyt hiukkasen sinuakin.»

Mies ja vaimo katselivat hetken aikaa toisiaan, mies veti suunsa kuin
irvistykseen. Häntä alkoi huvittaa vaimon varmuus hänen kadotuksestaan.

Yhtäkkiä, ennenkuin vaimo ennätti estämään, hän ehti siepata päänsä
kohdalta seinältä päreen ja sytyttää sillä vitsat rinnallaan palamaan.

Ne eivät ruvenneet hevillä syttymään, oksien päät ottivat tulta ja
hiiltyivät, työnsivät mustaa, paksua savua, ilmiliekkiin leimahtamatta.

Kubja-Pärt nieli kitkerää savua.

»Näetkö nyt, Madli», hän sanoi, »tuossa nyt palavat minun syntini.
Minä panen raipat juuri sydämeni kohdalle. Uhrisavua niistä nousee,
Jumalalle otollista suitsutusta.»

Hän alkoi lukea katkonaisesti Isä meidän, puoleksi tukahtuneella
äänellä.

»Sinä luulit minun menevän kadotukseen, mutta minä menenkin suoraa
päätä taivaaseen», hän kuiskasi vahingoniloisena.

Hetken kuluttua oli Kubja-Pärt kuollut. Raipat paloivat yhä hänen
rinnallaan rätisten ja kipinöiden.

1904.




INGEL.


Ingel, sõrveläinen imettäjä, istuu lapsi sylissä portailla. Sõrveläinen
piippolakki kiepoittaa toisella korvalla, hiukan kallellaan, kirjava
tupsu heilahtaa pään joka käännähdyksellä, — se on hullunkurinen,
veikistelevä päähine, keksitty jonakin ylimielisenä, ilosta pulppuavana
hetkenä. Sõrveläinen hame sensijaan uloittuu raskaissa poimuissa
kainaloihin saakka, peittäen vartalon muodot kömpelöihin laskoksiinsa,
sen mustalla, vakavalla pohjalla juoksee rinnatusten punaisia ja
valkoisia juovia.

Imettäjä on voimakasrakenteinen, uhkearintainen nainen, hänellä on
lempeät, suloiset kasvot, joitten avonaisissa, varmoissa piirteissä
tuntuu saariston ruotsalaisen sekaveren muovailu. Hän istuu
liikkumatta, pää hiukan nuokuksissa, silmät puoliavoinna, melkein
torkuksissa päivänpaahteesta ja lapsen tasaisesta imemisestä. Jotakin
kasvimaista rauhaa on hänessä, kuin suuri, kaunis kasvi, jonka lehdet
kuumuudesta lerpattavat.

Hiljaa, hitaasti vuotaa virolainen voima hänestä vierasrotuiseen
lapseen. Hänen verensä kiertelee tuon lapsen suonissa, uusia soluja
synnyttäen, muodostaen hermoja, jänteitä, lihaksia. Se kiertelee
lapsen aivoihin saakka, siihen pehmeään kudokseen, johon mikään ajatus
vielä ei ole poimuaan painanut. Hän antaa terveen verensä, koko
käyttämättömän pääomansa juosta pieneen, hentoon vesaan, jonka veri
sukupolvien kuluessa on vaalentunut.

Mutta hän ei imetä lapseen yhtään katkeraa ajatusta, ei yhtään
syytöstä, ei orjan vaistomaista vihaa. Hän on yhtä rauhallinen ja
hedelmällinen kuin maa, joka ei kysy, kenelle se viljan idättää,
herralle vai orjalle. Hän ei tule ajatelleeksi, ketä hän rinnoillaan
kasvattaa, ehkä uuden sortajan heimolleen. Hänelle ei tule mieleenkään,
että tuo pieni käsi joskus voisi lyömään kohota.

Lapsi tuskin herää syömään, silmät ummessa se imee rintaa. Se on
täysin levollinen, itsetietoinen kuin hallitsija, omistusoikeudestaan
varma, kuten lapset, jotka aina saavat syödä kylliksensä. Sen pienet,
rusoittavat kasvot kätkeytyvät melkein kokonaan pitsien ja nauhojen
varjoon, joita sen pukuun on tuhlattu, se on kääritty silkkiseen
peittoon ja liinaisiin kapaloihin, ohuthiuksista päätä peittää
nypläystaidon mestariteos, aitopitsinen myssy. Sen kahdeksankuisissa
aivoissa on täysi tietoisuus kaikesta tästä mukavuudesta ja
huolenpidosta, se ei huoli huutaa eikä olla kärsimätön, se on varma
siitä, että sen pieninkin toive täytetään. Varsinkin on imettäjä sen
yksinomaista omaisuutta, olemassa vain sitä varten, olento, jolla
ei ole mitään merkitystä ilman sitä. Se tietää, ett'ei imettäjä
äännähdäkään, vaikka se häntä hiuksista repisi, riuhtaisisi niitä koko
pikku kätensä voimalla, imettäjä ei uskalla liikahtaakaan, vaikka se
upottaisi vasta saamansa neljä hammasta hänen rintaansa.

Imettäjä siirtää lapsen varovasti rinnoilta helmaansa ja kiinnittää
soljella valkoisen röijynsä. Pieni kylmänvärinä kulkee hänen
läpitsensä, ikäänkuin tuuli yhtäkkiä olisi häntä koskettanut. Ehkä hän
oli nukahtanut, ja mehiläinen häntä unissa pistänyt, ehkä kulki pilvi
auringon ohitse. Hän havahtaa täysin hereille, ja hänen ajatuksettomiin
silmiinsä palaa sielu takaisin.

Herrasväki oli lähtenyt viikkoisille vierailuille naapuripitäjään.
Sen huomaa kaikesta, kamaripalvelija hännystelee joka paikassa ja
teeskelee isäntää, haukkuu työpoikia ja mielistelee sisäneitsyttä
Vanha puutarhuri leikkelee kääntösaksilla orapihlaja-aitaa tasaiseksi,
vihreäksi muuriksi, mutta lepäilee tuon tuostakin ja pistää nuuskaa
nenäänsä. Lippukin on laskettu puolitankoon, merkiksi herrasväen
poissa-olosta, riippuu rentona pitkissä poimuissa. Puutarhakin on kuin
pakosta päässyt, mehiläiset surisevat kahta kovemmin, ja pikkulinnut
uskaltavat hiekkapyörylälle asti.

Ingel ei käsitä, miksi hänellä alkaa sydänalassa hiukaista niin
oudosti. Ikäänkuin joku nakertaisi siellä pienillä, terävillä
hampailla. Ja siitä syntyisi yhä suurempi kolo, yhä suurempi aukko,
tyhjä paikka.

Se ei ole nälkää eikä janoa, mutta muistuttaa kumpaakin. Jokin vietti,
jokin halu herää hänen olennossaan. Koko ruumiissa tuntuu kuivuus ja
raukeus, ikäänkuin pitäisi kiireesti juosta lähteen luo ja kastaa koko
päänsä, suunsa, ohimonsa, niskansa kylmään veteen. Mutta varsinkin se
tyhjyyden tunne suurenee suurenemistaan, ikäänkuin nälkänä, mutta joka
ei tunnu ainoastaan ruumiissa, vaan kaikissa ajatuksissa.

Jotakin on häneltä poissa, hänen ruumiistaan ja sielustaan, melkein
kuin käsi olisi hakattu pois tai silmä puhkaistu, niin avuttomalta ja
kipeältä tuntuu. Pikkuruinen osa hänestä on poissa. Ja nyt jännittyy
koko hänen olentonsa sitä pikkuista osaa kohti, se vetää sitä
puoleensa. Hän istuu sävähtämättä paikoillaan, ja kuitenkin hänestä
tuntuu, kuin juoksisi hän koko ajan ja etsisi sitä pientä, kadonnutta
osaa itsestään.

Se ei auta mitään, että hän on kylläinen, että hänen on lämmin
ja hyvä olla. Se tyhjä paikka ei täyty siitä. Hän on kuin sairas
yhtäkaikki. Kaikki hänen aistimensa muuttuvat luonnottoman herkiksi,
hän on kuulevinaan lapsen itkua Sõrven rannoilta saakka, kaikki saa
hänen korvissaan itkun vivahduksen, sadelinnun valittava piipitys ja
lehmuksen latvan humina.

Yhtäkkiä hän muistaa kissan kotona, jolta isä poikaset mereen upotti.
Kuinka se mateli maha riipuksissa, naukui surkealla nuotilla, etsien
poikasiaan. Tai se varpunen, jolta haukka pesän tyhjensi, kuinka se
räystään kohdalla tirskutti, kierteli pesää, kutsuen kummallisella
kurkkuäänellä poikasiaan.

Luontokappaleitakin vetää oma veri. Ja häntä ei armollinen rouva
kertaakaan päästänyt lastaan katsomaan. Sen ainoan kerran hän oli
varkain pujahtanut, vitsojen uhallakin, juossut koko matkan kuin
henkensä edestä, joka hetki taaksensa takaa-ajajia pälyillen. Hyvä
Jumala, kuinka he olivat leikkineet lapsen kanssa, hänelle tuli
vieläkin naurusta vedet silmiin sitä muistellessa. Hän oli olevinaan
koira ja koetti purra lasta: nyt hauva tulee, hau, hau... Ja sitten hän
hyvin hellävaroin otti lapsen käden tai jalan suuhunsa ja rauskutteli
sitä hampaillaan varovasti. Lapsi oli kirkaissut ilosta, se oli
nauranut ensimäisen naurunsa, kummallisen pienen kiekauksen melkein
kuin kukonpoikanen, käpristänyt jalkansa ja kätensä kippuraan ja sitten
taas tavoittanut varpaalla hänen suutaan...

Mahtaisiko lapsi vielä ottaa häneltä rintaa? Hänen tuli ihan kuuma
sitä ajatellessa, veri kuin sakosi päässä. Kun hän saisi koettaa yhden
kerran, yhden ainoan kerran vaan, senjälkeen hän olisi vaikka vuoden
lapsesta erillään. Kun hän vaan kerran vielä saisi kuulua lapselle,
olla oikein yhtä sen kanssa, samaa ruumista ja sielua, tuntea veren
liittyvän vereen...

»Tiiu, — tulehan tänne!»

Tiiu tulee juoksujalkaa lähemmäksi.

»Tiiu, — mene, tuo poika tänne vähäksi aikaa vain, kuuletko!»

»En minä, rouva saa tietää!»

»Rouva tulee vasta viikon päästä, eipä tuo pitäjälle asti kuulle.»

»Kantelevat toiset...»

»Eikö mitä, — viedään lastenkamariin. Tiiu, kuulehan, saat tämän
hopeasoljen.»

Ingel alkaa irroittaa paidastaan pientä hopearengasta. Tyttö keikkuu
hänen edessään varpaillaan ja katselee hänen sormiaan.

»Ripille kun pääset, annan silkkiä tanuksi sulle, toden totta.»

»Oikeinko kirjavaa?»

»Ostan hopeapitsinkin, — mene nyt aika kyytiä.»

»No, kun ottanet kaiken edesvastuun päällesi. Sano, että itse toit.»

Tyttö hypähtää menemään, kiipee kuin kissa puutarhan muurin yli ja
katoaa pellolle. Ingel lähtee lastenkamariin ja panee lapsen sylistään
sinisellä silkillä vuorattuun kehtoon, jonka haahkanuntuva-tyynyt
vajoavat joka kosketuksesta.

Entä jos lapsi ei ottaisikaan enään häneltä rintaa, jos se alkaisi
hylkiä. Puristaisi suunsa myttyyn ja kääntäisi päänsä muuanne. Ehkä
olisi lapsi aivan vieras hänelle.

Taikka, — ehkä se on kuollut huonoon hoitoon ja ruokaan. Ei sitä kukaan
hänelle sanoisi, vasta sitten aikojen päästä, kun herrasväen lapsi
olisi vieroitettu, hän saisi mennä hakemaan pientä hautakumpua Jamman
hautuumaalta.

Levottomuus kasvaa hänessä. Hän on ainoastaan yhden kerran näin
kipeästi jotakuta odottanut, — sulhastaan, joka oli mennyt
asevelvollisuutta pakoon merimieheksi suureen ulkomaalaiseen laivaan.
Silloin hän oli juossut Sõrven hietikoilla edestakaisin, häpeän
tuskassa, yksinäisenä, hyljättynä, tähystellen laivaa, joka eteni
taivaan rannalla.

Tiiu raoittaa hätäisesti ovea.

»Ingel, otahan perillisesi!»

Hän sieppaa tytön sylistä mytyn, kieputtaa sitä pitkin huonetta,
puristaa sitä rinnoilleen. Ensimäisenä hetkenä hänellä on kyllin siitä,
että lapsi on elossa, ja että hän tuntee sen pienen ruumiin sylissään.

Mutta heti senjälkeen hänessä herää epäilys ja vaistomainen epäluulo
niitä vieraita kohtaan, jotka lasta ovat hoitaneet, arvosteluhalu, joka
mielellään löytäisi vikoja.

Hän hämmästyy lapsen keveyttä, hän saattaa nostaa sen päänsä
tasalle, se ei paina mitään hänen käsivarsillaan. Hän kiikuttaa sitä
edestakaisin, ikäänkuin punniten sitä.

Kuinka kepeäksi se on käynyt, — painaako kahtakymmentäkään naulaa...

Niin on kuin höyhentukko...

Nyt hän alkaa etsimällä etsiä puutteita, valittaen ja puoliksi itkien.
Hän alkaa irroitella vaatteita lapsen ympäriltä, jokaista tarkastaen ja
arvostellen.

»Poika raukka, eikö ne ole paitaasikaan paikanneet, — aivan on
repaleissa.»

»Ei ole kai viikkoon vettä nähnyt...»

Hän riisuu lapsen aivan alastomaksi, tutkien sen jäseniä.

Sillä on mustelmia, — tuossa kainalon kohdalla, — ja toinen polven
taipeessa.

Herra Jumala, onko ne lyöneet lasta, — taikka antaneet sen putoilla ja
kolhia itseään.

»Pojalla on käsikin huvennut niin laihaksi. Nälälläkin ne sinua on
pitäneet. Kyllä äiti antaa!»

Hän istahtaa jakkaralle, imettääkseen lasta. Röijyään avatessa
vapisevat hänellä sormet pelosta, että lapsi ehkä hylkisi.

Lapsi katselee häneen kummastellen ja totisena. Se on tottunut
makaamaan yksin, katselemaan kattoon, tottunut huutamaan, ilman
että kukaan sitä kuuli, sille on aivan uutta, että joku sen kanssa
puhelee ja puuhaa. Se ei ymmärrä ollenkaan, mitä sen pitäisi tehdä.
Se kääntelee levottomana päätään edestakaisin, torjuu käsillään ja
jaloillaan. Vihdoin menee siltä suu väärään.

»Eikö poika huolikkaan. Taivaan isä, lapsi ei tahdo enään minulta?»

Hänestä tuntuu aivan, kuin hän olisi kadottanut lapsen, niinkuin se
olisi toisen kerran otettu häneltä. Lapsi ei tunne enään häntä, se
vieroo ja pelkää, hänellä ei ole enään lasta!

»Otanko soljen pois, — ehkä poju pelkää sitä. Panenko vanhan huivin
päähän, — onko se nyt pojun oma äiti?»

»Tahtooko poika ratsastaa, näin: Sõit, sõit Sõrve randa... kapp, kapp
kalaranda...»

»Hyvänen aika, ei mikään tässä auta.»

Hän ei saa millään keinoin lasta nauramaan. Vakavana, pikkuvanhana
makaa lapsi hänen helmassaan, ikäänkuin sitä jo kätkyessä painaisi
heimonsa koko taakka.

»Poika kasvaa suureksi, rupeaa kalastajaksi Sõrveen. Tuo merestä
hopeankiiltävää kalaa. Äiti perkaa kalat ja panee aurinkoon kuivamaan.»

Ei sekään huvita poikaa. Ingel on epätoivoissaan, itkeä nyyhkyttää.
Äkkiä tulee hänelle pieni ajatus. Pieni, viaton ajatus.

»Äiti panee pojalle myös kauniit vaatteet, pitsiröijyn ja siniset
nauhat.»

Se ajatus naurattaa häntä niin, että hän käsiään hykertää. Hän alkaa
penkoa laatikkoa, jossa pikku paroonin vaatteita säilytetään, viskaa
sieltä huiskin, haiskin lattialle pieniä mekkoja, silkkisiä, villaisia,
pitseistä punottuja, hienoja myssyjä, pieniä silkkiä, peitteitä,
kapuloita. Hän alkaa pukea niitä lapsensa ylle, aina uutta etsien,
ei mikään ole hänestä kyllin hyvää. Koko laatikon hän myllistää
ylösalaisin, hakiessaan lapselle kelpaavaa. Kullasta kudottu mekko
sillä pitäisi olla, niinkuin kuninkaan lapsella.

Hän on iloinen kuin nuori tyttö, joka koristeihe kuvastimen edessä.
Tämä on kuin leikkiä, hän pukee kuin suurta nukkea leluksi itselleen.

Vihdoin on lapsi valmis, hieno hiepukka, keikkuu hänellä käsivarrella
kuin pitsivauva. Ei tuntisi orjatytön lapseksi, yksinäiseksi raukaksi,
niin on kuin paroonin poika. Hän asettaa molemmat lapset vieretysten
kehtoon ja vertailee niitä keskenään. Ei ole eroitusta ollenkaan,
erehtyä voisi, niin ovat molemmat komeat.

Hän tekee syvän niijauksen, suutelee lapsen kättä: hyvää huomenta,
armolliset parooniherrat...

Mitä hän nyt tekisi, alkaisiko riisua taas lasta. Sen vanhat
ryysyt ovat levällään vuoteella, hänellä on melkein ruumiillista
vastenmielisyyttä niitä kohtaan, ei tahtoisi hyppysen nenälläkään
kajota. Niistä leviää vastenmielinen haju.

Jokin uusi ajatus, jommoista hän ei ole koskaan ajatellut, herää
hänessä. Miksi pitää toisen lapsista maata ryysyissä ja toisen silkissä?

Hänen päänsä menee kuin pyörälle siitä ajatuksesta. Sellaista hän
ei ole koskaan ennen miettinyt, — kuka Jumalan töitä tutkisi. Mutta
sittenkin on kummallista, miksi se toinen pikku poika jää tähän
pehmeään kehtoon ja myöhemmin hienoissa kengissä kepsuttaa suuria,
valoisia saleja ja aina saa kyllikseen syödä, vaikka vaan hanhenmaksaa
ja hunajaa haluaisi. Vaan se toinen, hänen omansa, pannaan pimeään
savupirttiin ja vuoden, pari se leikittelee Sõrven rannalla ja pyytelee
rautakaloja matalikoilla, mutta sitten orjuus alkaa.

Ensin kulkee paimenena karjamailla, moision lehmien jäljessä, kastuu
sateella ja palelee syksysyötössä. Sitten tulee työpojaksi moisioon,
vaikka vielä on hintelä kasvultaan ja keskimittainen, — tekee
miehen työt, kulkee auran kurjessa, heiluu viikatteen varressa. Saa
sitten pienen mökin ja maatilkun, mutta ei omakseen, verivuokran
siitä moisioon suorittaa, ja kun herra hyväksi näkee, siirtyy taas
korpiryteikköön uutisasukkaaksi.

Hän seisoo tuijotellen molempiin lapsiin pelästynein silmin. Äitiys
herättää hänessä ennustavan voiman, hän muuttuu kaukokatseiseksi,
näkee tulevaisuuden näkyjä. Hänen sydämensä kuin repeytyy rikki,
ajatellessaan poikansa kohtaloa.

Vihaa nousee hänessä yhtäkkiä, vaikkei hän vielä tiedä, ketä vastaan
se kohdistuu, katkeruutta, kostonhimoa. Hän ei pyydä mitään itselleen,
hänet voivat tallata maahan kuin tomuhiukkasen, mutta pojalleen hän
vaatii parempaa osaa.

Yhtäkkiä hän on siepannut paroonin pojan kehdosta ja alkanut sitä
riisua, säälimättömin käsin, kuumeisella kiireellä. Taivaansiniset
vaipat, untuvareunuksiset mekot lentelevät pitkin lattiaa. Lapsi alkaa
parkua hänen käsissään, se ei ole tottunut koviin kouriin.

Hän käärii sen ympärille oman poikansa repaleet, jotka tuskin koossa
pysyvät, huivin riekaleen, likaisen paidan, pari vanhaa riepua. Hänen
lempeä, sävyisä luonteensa muuttuu yhtäkkiä villiksi ja hurjaksi.

Hän alkaa pilkata ja soimata lasta.

»Riepunukke, — räsymekko!»

»Onko nyt hyvä ollaksesi, — makaappas sinäkin kerran työorjan räsyissä.»

Hän nauttii nähdessään lasta moisessa alennustilassa, se on hänelle
hyvitystä, korvausta koko hänen heimolleen. Hän syytää suustaan raakoja
sanoja, joitten kuulemistakin ennen olisi karttanut.

Hän on parhaassa touhussa, kun Tiiu syöksähtää sisään, hiestyneenä ja
kalpeana.

»Nyt kävi hullusti, — saksat tulivat kotiin äkkiä, rouva on jo
portailla.»

Ingel selviää silmänräpäyksessä, niinkuin olisi kylmään veteen
pistetty. Kiihko ja kuume katoovat yhdessä tuokiossa.

»Minnekkä se toinen lapsi pannaan», hätäilee Tiiu. »Ja voi herranen
aika...»

Häneltä pääsee hämmästyksen huudahdus nähdessään paroonin pojan.

»Kyllä sinun selkäsi nyt tarkenee, Ingel rukka, en minä tahtoisi olla
sinun nahoissasi.»

Ingei on lysähtänyt vuoteelle istumaan, ikäänkuin ei mitään näkisi eikä
kuulisi. Hänellä on silmät puoleksi ummessa, ja otsalle kohoo hikeä,
ikäänkuin hän kävisi kovaa taistelua.

»Joutuun nyt, rouva tulee jo, askeleita kuuluu käytävästä.»

Ingel nousee seisomaan. Hän on tehnyt päätöksensä.

»Anna rouvan tulla», hän sanoo hitaasti ja tyynesti. »Rouva pieksää
verille ja ajaa maantielle. Antaa piestä ja antaa ajaa. Minä otan
lapseni ja menen.»

1904.





II.




BATSEBA SAARENMAALLA.

Nikolai I:sen ajoilta.



KUIGU ANTS, moision seppä.
VIIU, hänen vaimonsa.
VANA-KAI, hänen äitinsä.


[Riihitupa, katossa kuivausparret, maalattia, oikealla suuri takka,
koukussa riippuvan padan alla palaa tuli, takan edessä kolmijalkainen,
rautapäinen päreteline, nurkassa suuri vuode, ikkunan alla kangaspuut
ja rukki. Ilta. VIIU, pystyrintainen, heleäsilmäinen nuori nainen,
tulee ulkoa, ämpäri kädessä, hameet korkealle käärittyinä]

VANA-KAI (tihrusilmä, kumara eukko kurkoittautuu uunilta). Taisi ovi
käydä, — tänne asti vetäisi kylmän viiman, — Viiukohan se...? Viiu hoi!

VIIU. Mitä nyt?

VANA-KAI. Navetastako sinä?

VIIU. Vein lehmille apetta, — tuossa on vielä ämpäri, jos et usko.

VANA-KAI. Uskonhan minä, — uskon toki... Taitaa olla oikein herran ilma
tänään?

VIIU. Pyryttää pihan tukkoon, — kahlasin lumessa polviin saakka.

VANA-KAI. Tuiskuttaa se suurelle tiellekin... (varovasti) Et sinä
suinkaan tienhaarassa asti käynyt?

VIIU (kumarruksissa korvoa huuhtoen). Mitäpä minä siellä?

VANA-KAI. Niin, sepä se, mitä sinä siellä! (alkaa laskeutua alas uunin
pankolta).

VIIU. Siunatkoon, muori, — minnekkä nyt?

VANA-KAI. Päästä minut irti, — minä menen katsomaan.

VIIU. Älä herran tähden, — tuiskahdat silmillesi lumeen.

VANA-KAI. Päästä minut, — minulla on sellainen hätä koko ruumiissani
Antsin tähden.

VIIU (äkillisesti) Turhaa se on, ei siellä vielä ketään näy.

VANA-KAI. Mistä sinä sen tiedät?

VIIU. Kun kävin katsomassa.

VANA-KAI. Olisit ennen sanonut, — maksoiko se totuus nyt sulle puolta
kopeekkaa... Taitaa sinunkin sydämesi sentään pamppailla miehesi tähden.

VIIU. Muori, kuulehan, — mitä sinä luulet, — miksi se Ants niin viipyy?

VANA-KAI. Herra sen tiennee,... liekkö hyväksi vai pahaksi, — ehkä
päästävät vielä syynissä vapaaksi, eivät viekkään sotaväkeen.

VIIU (pitkään) Luuletko, muori?

VANA-KAI. Tiedänkö minä, — mutta onhan sillä paronin kirje mukana. Ei
sitä ilman paroonin tahtoa oteta.

VIIU. (nopeasti nousten) Niin, — onhan sillä paroonin kirje. — Etkö
tule syömään, muori?

VANA-KAI. En tiedä, — saanko nieltyä tänä iltana.

VIIU. Minäpä panen silakat valmiiksi, — kaadan kuppiin piimää.

VANA-KAI. Ei minulla ole sitä rauhaa, että saattaisin syödä. Kuulitko
jotain?

VIIU. (säikähtyen). Enhän minä kuunnellutkaan.

VANA-KAI. Istuithan taas siinä korva ikkunan tasalla.

VIIU. Muori, kuule, jos se Ants nyt viedään sotamieheksi, — pitääkö ne
sen tosiaan kaksikymmentäviisi vuotta?

VANA-KAI. Ei se keisari vähemmällä hellitä.

VIIU (hiljaa). Mutta sittenhän se on jo vanha mies

VANA-KAI. Mitä...?

VIIU. Se on jo vanha mies, kun takaisin tulee, sanon minä.

VANA-KAI. Vanha tietystikin, — niinkuin olisi mahla puusta juoksutettu,
viskaa risukasaan! Eikä siitä enään maantyöhön ole, — ei ole miekasta
auraksi, vaikka ovat samaa rautaa molemmat. Ei sen sormet enään
viikatteen varteen taivu. Tyhjäntoimittajaksi oppii, — liekkö tuosta
enään muuksi kuin kapakassa istujaksi. Sanovat kielensäkin unohtavan,
alkavat ryssää solkata, — kakpusivai, — karasoo, — kuuluvat toiset
unohtavan puhumisen tykkänään. Ilmankos ne nuoret miehet piileksivät
rahkasoissa, kun syynille pitäisi. Mutta niihin saarella pakenet, —
meri edessä.

VIIU. Mitähän sitten minusta tulee? Niinkuin elävän leski. On mies eikä
ole.

VANA-KAI. Sinusta? — kyllä sinulle aina paikka keksitään. Menet vaikka
takaisin moision sisäneitsyeksi, — sehän sulla vielä on verissä, — ei
nämä multalattiat ole sinun liepeittesi laahata.

VIIU. Älä jorua joutavia, vanha ihminen!

VANA-KAI. Niinkuin minä en tietäisi, — liian hienot ovat sinun kätesi
näihin alhaisiin askareihin... Kyllä sinä kaikki teet, mutta nyrpistät
nenääsi ja nostelet helmojasi... Olisi edes lapsi sinulla, — hoitelisit
ja hyssyttäisi! sitä... Ei olisi silloin Antsia ehkä sotamieheksi
tahdottukaan, — harvoin se kruunu perheellisiä... Mutta eipäs, — toista
vuotta jo on naimisissa ja hoikka kuin humalan seiväs.

VIIU. Rupea nyt taas näykkimään!

VANA-KAI. Mihin se lapseton nainen kelpaa, — on kuin kesantopelto!
Sillä on liian paljon aikaa, — rupeaa hautomaan hullutuksia päässään.

VIIU. Pidä paikalla suusi... Asustat siellä uunin pankolla kuin lepakko
ullakon nurkassa, — kaikki muka tiedät ja näet. Yhtä hyvä minä olen
kuin toisetkin!

VANA-KAI. Ettäkö ehkä sentään olisit sinnepäin... Kuuletko, Viiu!

VIIU. Jätä minut rauhaan, — en ole sanonut niin halaistua sanaa sinne
enkä tänne.

VANA-KAI. Tietääkö Ants siitä?

VIIU (alkaa kovasti kolistellen pestä kiviastioita).

VANA-KAI. Mitä sinä tänä aamuna moisiossa teit?

VIIU. Mitäkö tein? — navettavuorolla kävin.

VANA-KAI. Mistä asti sinä siellä karjavuorossa käyt, — ethän sinä
alussa?

VIIU. Viime kuusta asti, — etkö sitä tiedä?

VANA-KAI. Kuka minulle enään mitään kertoisi, — parasta olisikin olla
kuuro ja mykkä kuin maa. Mutta en minä vielä sokea ole, vaikka uuninkin
loukossa kykin.

VIIU. Mitä sinä...?

VANA-KAI. Sanon vaan, että pimeässä ne kissan silmät näkevät.

VIIU (pysähtyy, — kuuntelee). Ui—ih, herra Jumala!

VANA-KAI. Mitä sinä kiljaisit, — ihan minullakin sydän kurkkuun hypähti.

VIIU. Eikös ollut kuin reen rapinaa, — kuulkaa nyt, — jalakset
hankaavat lunta, — hevosen kaviot lyövät pehmeää kinosta, — jos nyt
Ants tulee... Minä en uskalla kuulla, — peitän pääni huppuun, — menen
vuoteeseen, tukin korvani, — sano, että makaan, että käännyin kipeäksi,
että kuolin, — mitä vaan.

VANA-KAI. Älähän nyt, Viiu, — se ajoi ohitse, — kääntyi kirkolle, —
kuuletko, Viiu, — älä nyt vapise, — juo vettä, — nähkääs, kun tärisee
koko ihminen.

VIIU. Ui-ih, jos se nyt tulee!

VANA-KAI. Ole nyt vaiti, ei sieltä ketään tule. Enpä olisi uskonut,
että sinä Antsin tähden noin tuskaan tulisit.

VIIU. Anna minun olla, — muori!

VANA-KAI. Älä nyt, hyvä ihminen, noin hätäänny, — onhan Antsilla
paroonin kirje.

VIIU (kylmästi nousten). Sinäkin uskot siihen paroonin kirjeeseen,
niinkuin isä Jumala olisi sen kirjoittanut.

VANA-KAI. Kuinka sen kirjeen laita oikein oli, — jos sinä kertoisit
vielä kerran.

VIIU. Johan sinä sen kerran kuulit.

VANA-KAI. Minä olen niin huonokuuloinen — murenee puheesta toinen puoli
tielle. — Tapasitko itse paroonin?

VIIU. Tapasin.

VANA-KAI (varovasti tunnustellen). Oliko se yksin huoneessa?

VIIU. Oli, tai en minä varmaan muista, — odotas, — ehkä oli armollinen
rouvakin siinä.

VANA-KAI. Mitä rouva siellä teki?

VIIU. Mitä armolliset rouvat tekevät? — kädet ristissä istuvat.

VANA-KAI. Älä koukuttele, — ei siellä huoneessa armollista rouvaa ollut.

VIIU. Sinähän näyt sen asian paremmin tietävän.

VANA-KAI. Ja parooni lupasi kirjoittaa sotaherralle, mitä? Etteivät
ottaisi Antsia sotamieheksi? Että hänellä on vanha äiti, joka jo haudan
viertä kompuroi? Että on toisia paroonin alustalaisia, — joutopoikia,
maailmanmahteja, — menkööt ne! Samannäköisiä ne sitten sentään ovat
ruunun sarassa, — kuin silakat, — ei muuta kuin mätä päälletysten
tynnyriin. Vaikka tusinan tappaisi, ei säälittäisi, ei niitä ihmisiksi
muista. Mutta kun ne omissa pukeissaan näkee, silloin vasta tietää,
että niillä on maat ja mannut, vaimot ja äidit... Lupasiko se
kirjoittaa sen kaiken?

VIIU (pöydän luona askarrellen). Muori, — et ole syönyt palan
painamaakaan, — perunat koskematta.

VANA-KAI. Älä sekoita, — en minä nyt muusta, vaikka sulaa sianrasvaa
tarjottaisi... Tietää minä tahdon, kirjoittiko parooni.

VIIU. Kai se sitten kirjoitti.

VANA-KAI. Mitä — »kai»! Etkö sitten tiedä? Itsehän kävit pyytämässä.

VIIU. Olenko minä sitä kirjettä lukenut?

VANA-KAI. Pyysitkö edes? Rukoilitko niin kuin henkeäsi...? — olitko
polvillasi — vastaa—!

VIIU. Nyt voit kysyä niinkuin pappi ripillä, mutta minä en hiiskahda
sanaakaan.

VANA-KAi. Tahdotko tietää, mitä Antsilla vielä on, — sanonko? Nuori
vaimo Antsilla on, joka herrojen edessä liukastelee!

VIIU. Muori — minä — minä...

VANA-KAI. Kynnet siivolla, metsäkissa!

(Vaitiolo. Viiu askartaa levottomasti tuvassa, polkee rukkia, nousee,
kohentaa kangasta, seisahtaa, kuuntelee).

VIIU. Etkö pane maata, muori.

VANA-KAI. En.

VIIU. Tahdotko syödä, — vai korjaanko pöydältä?

VANA-KAI. En, — vie vaan pois.

VIIU. Mitä sinä sitten tahdot, — menisit toki pankolle, — siellä on
lämpöisempi.

VANA-KAI. Kiusoittaako se sinua, jos tässä istun?

VIIU. Mitä sinä minusta niin katsot?

VANA-KAI. Katselee kissakin kuningasta.

VIIU. Ei se Ants sen kiireemmin tule, vaikka siinä istutkin.

VANA-KAI. Ehkä hänellä ei enään hoppua olekkaan.

VIIU (terävästi). Mitä sinä sillä...?

VANA-KAI. Sitä vaan, että kyllä Ants nyt viedään.

VIIU. Kuinka sinä, — mistä sinä...?

VANA-KAI. Siinä kirjeessä seisoikin jotain muuta.

VIIU. Mitä, — tiedätkö sinä sen sitten?

VANA-KAI. Etkö sinäkin tiedä...? No, miksi et vastaa? Tietää ihminen
paljon muutakin, ei vaan sen, mitä korvaan huudetaan.

VIIU. (ei vastaa).

VANA-KAI. Sanonko minä, — siinä kirjeessä seisoi: ottakaa Ants
sotamieheksi! Eikö se ole niin?

VIIU (säpsähtäen). Nyt se tulee, ruuna pärskyi, — herra Jumala, — minä
hyppään alas kellarin luukusta, — minä en voi sitä nähdä.

VANA-KAI (nousten). Kuinka se niin ravia ajaa, mikä siellä niin
rysähti, — eikö vaan ajanut aisat poikki veräjän pieleen.

ANTS (tempaisee oven auki, lyhyessä turkissa, ylkä yleensä lumessa,
takissa metallinumero. Tummahipiäiset, sileäksi ajellut kasvot, lyhyet
viikset, silmät syvällä). Iltaa! — iltaa, sanon minä, — eikös kukaan
vastaa?

VANA-KAI. Hyvää iltaa, poika.

ANTS (riisuuntuen). Iltaa, Viiu, — tule vaan esiin, näetkös, mikä
pojan rinnassa välkkyy, — niinkuin kulkunen vaan kilisee, tiriliri,
tiriliri...

VANA-KAI. Mikä siinä on, poika, — ruuminko raha?

ANTS. Kiiltävä raha niinkuin suurilla saksoilla. Nyt sitä ollaan
herraa, eletään kuin viimeistä päivää. Tänään syödään ja juodaan ja
mässätään, annetaan suuta sorjan tytön, — huomenna asetutaan kanuunan
suun eteen, pyydetään: hei, toveri siellä, ammuppas pari naulaa rautaa
tästä piskuisesta koneesta läpi, joka rinnassa raksuttaa.

VANA-KAI. Sinä olet istunut Luugusen krouvissa kotimatkalla, poika.

ANTS. Juopuu sitä tällaisena päivänä, vaikka ei olisi tippaakaan viinaa
kielellä. Kaikki menee päähän, — kun hengitätkin, jo huimasee. No,
Viiu, tulehan tänne!

VIIU. (lähestyy vastahakoisesti).

ANTS. Tule nyt vaan, Viiu, — istu tuohon, paina ruumin rengin polvea,
likistetään nyt viimeisiä kertoja, — likistetään lähemmäksi, — noin...
Sattuiko, oliko liian kovasti, — ei ole minulla paroonin kourat,
— ei ole maidossa pestyt nämä käpälät, isomoukarin varressa ovat
kovettuneet. Ehkä ne nyt siliävät, kun alkavat pyssyä pidellä.

VANA-KAI (itkien). Että ne nyt sinut sentään ottivat, Ants, — umpeen
painamatta minunkin silmäni jäävät, kun kuolen.

ANTS. Ei jouda pulskat pojat lavitsoja hautomaan. — Onko sinulla viinaa
kotona, Viiu?

VIIU. Ei ole.

ANTS. Mitä sinä niin allapäin käyt... Ettäkö sinun on minua ikävä? —
Leskeksi jäät, mutta miestä vaan et saa, — sieltä kaukaakin minä sinua
kiinni pitelen. — Onko sinun minua ikävä, Viiu?

VIIU (peittää kasvonsa, itkee).

ANTS (pehmeästi). Vähän sentään, — ei paljoa pyydetäkään. Kyllä minä
sen siellä kaukana muistan, — kuinka sinä tulit pajan ovelle kykkimään,
ja kipunat lensivät, — kyllä silloin rauta rauskui, ja moukari
putosi. Eikö ole viinaa? Ei haittaa, juodaan pelkkää vettä, humaltuu
siitäkin... Äitimuori, kuulkaas!

VANA-KAI. Mitä nyt, poikani?

ANTS. Mikset sinä koskaan ole pitänyt ehtoorukouksia? Syntisiä olemme
olleet, syntisiä. Nyt alamme pitää, missä raamattu on. Viiu, missä on
raamattu!

VIIU. Mitä sinä sillä?

ANTS. Saathan nähdä. Missä se on?

VIIU. Tuolla hyllyllä.

ANTS. Anna tänne, — kas, kuinka kuuliainen vaimo minulla on... Ja nuori
se on, — silmät kiiluvat kuin metsämarjat.

VANA-KAI. Mitä sinä nyt aiot tehdä, poika?

ANTS. Lukea teille raamatusta, Jumalan sanaa sieluillenne ravinnoksi,
niinkuin pappi sanoo. Taikka, — Viiu se lukeekin, — sillä on selkeä
ääni, — soi kuin kello. Minä tahtoisin kuulla kuningas Taavetista, —
missä paikassa hänestä puhutaankaan?

VIIU (kääntelee vapisevin käsin raamattua, — on pudottaa sen). Minä —
en vaan — tiedä.

ANTS. Sinä kirjanoppinut, — etkä tunne raamattua. Äitimuori, tiedätkö
sinä?

VANA-KAI. Mitä paikkaa sinä...?

ANTS. Siitä minä tahtoisin kuulla, kuinka se kuningas Taavetti toisen
miehen vaimoa rakasteli, — sitä Bathsebaa.

VANA-KAI. Eikö se ole toisessa Samuelin kirjassa.

VIIU (selaillen). Minä en löydä.

ANTS. Anna tänne, — minä etsin. Näe, — tuossa siitä on, ala lukea.

VIIU. Eihän tässä näe, — silmät sokaisee.

ANTS (panee uuden päreen). No nyt... (painolla). Lue, Viiu!

VIIU (katkonaisesti sanoja niellen ). »Ja koska se aika joutui
vuodesta, jolla kuningasten oli tapa sotiin mennä, lähetti David Joabin
ja palvelijansa hänen kanssansa ja kaiken Israelin kiikuttamaan Ammonin
lapsia, ja he piirittivät Rabban, mutta David jäi Jerusalemiin.»

»Ja tapahtui, että David ehtoopuolella nousi vuoteeltaan ja käyskenteli
kuninkaan huoneen katon päällä ja näki vaimon pesevän itseään, ja vaimo
oli sangen ihana näkyänsä.»

»Ja David lähetti ja antoi kysyä vaimoa ja sanoi: eikö tämä ole
Bathseba, Eliamin tytär, Urian, sen Hethiläisen emäntä?»

(Purskahtaa itkuun).

ANTS (ottaa kirjan). Mutta nyt minä luen täältä muutamia värssyjä
eteenpäin.

»Huomeneltain kirjoitti David Joabin tykö kirjan ja lähetti sen Urian
myötä.»

»Ja hän kirjoitti kirjaan sanoen: pankaa Uria kovimman sodan eteen ja
käätkäät teitänne hänen tyköänsä takaperin, että hän lyötäisiin ja
kuolisi.» (sulkee kirjan).

Viiu, kun sinä tänään tulit paroonin luota, etkö tiennyt, mitä
kirjeessä seisoi?

VIIU (suuressa tuskassa). Oh Jumala, Jumala...

ANTS. Etkö sinä sitä aavistanut?

VIIU. Minä en voi, — en voi...

ANTS. Vastaa Jumalan nimessä!

VIIU (hiljaa). Aavistin.

ANTS. No nyt, — tiesinhän minä sen... Nyt puhu minulle kuin papille.
Tunnusta syntisi. Aloita. Kuinka kävi tänään paroonin luona?

VIIU. Parooni — oli — yksin. Minä sanon: Antsille on tullut käsky
saapua sotamiehenottoon. Parooni tulee, ottaa leuasta: ja sinä jäät
nyt yksin, sanoo. Menee pöytänsä luo, viheltelee: sinä jäät nyt yksin,
sanoo. Tulee luo: tiedätkö, että kaksikymmentäviisi vuotta on pitkä
aika... Armahtakaa, parooni, minä sanon, kirjoittakaa pari sanaa, niin
Antsia ei viedä. Kyllä sinusta huoli pidetään, sanoo ja nauraa. Minä...
nauroin myös... tahdoin pyytää, rukoilla, mutta huulille nousee vaan
nauru. Sinä olet yhtä kaunis kuin ennenkin, sanoo. Samalla suutelee...

ANTS. Ja sinä...

VIIU. Minä työntäisin kädellä, — nauroin. Tahtoisitko hyville päiville,
sanoo. Armahtakaa Antsia, minä sanon. Parooni menee, kirjoittaa
kiireesti paperille, sulkee koteloon. Minua pistää kipeästi, kysyn,
että mitä se nyt kirjoitti. Siinä on pidetty huolta, ettei sinun tule
ikävä kahdenkymmenenviiden vuoden aikana, sanoo. Sitten minä tulin
kotiin ja annoin kirjeen Antsille.

ANTS. Etkä sanonut mitään, vaimo?

VIIU. En sanonut mitään.

ANTS. Annoit minun mennä siinä uskossa, että siinä oli vapautuskäsky?

VIIU. Niin... armahda...

ANTS. Älä tule lähelle, taikka... Älä tartu minuun, minä en tiedä, mitä
teen... (vaipuu lavitsalle, sisällisesti murtuneena). Bathseba, köyhän
miehen ainoa karitsa!

1905.




SAARENMAAN PROFEETTA.


Jumalanpalvelus oli loppumaisillaan Kaarinan kirkossa, kapeista,
lyijynkarvaisista holvi-ikkunoista ja avatusta ovesta pusertui
urkujen huminaa. Sitten soitto hiljentyi, ikäänkuin ei olisi jaksanut
lävistää paksuja kiviseiniä, ja sensijaan alkoi kuulua tasaista
laulun hyminää. Mutta yhtäkkiä sinkosi voimakas amen kuin nuoli
kirkosta, niin että kirkon pihalla seisojat, pari kolme miestä vasten
tahtoaan säpsähtivät ja arasti ympärilleen vilkaisivat. Ja heidän
kaikkien katseensa viivähtivät hetken aikaa ja kuin salavihkaa eräässä
miehessä, joka seisoi kiviaitaan nojaten, kädet ristissä ja synkkänä,
umpimielisenä kirkkoa tuijotellen, ikäänkuin odottaen, mitä sieltä
tuleman piti. Mutta mies kohotti äkkiä päänsä, joka oli rinnalle
vaipunut kuin hartaasti ja epätoivoisesti ongelmoita miettivän, ja
sekavain kulmakarvojen alta kohtasi heitä varma ja luja katse, joka
kyllä taisi olla kahdenvaiheilla itsensä, mutta ei koskaan asiansa
suhteen. He loivat kaikki hämillään silmänsä maahan tai sivulle,
häveten äskeistä epäröimistään. Yksi heistä, rippikoulu-ikäinen poika,
tunsi epämieluista ahdistusta, kuten silloin, kun kirkkoherra selittää
sitä kymmenistä käskyistä, johon varmaan tietää itsensä vikapääksi.
Hän alkoi töllistellä kirkon huippua ja laskea naakkoja, jotka sen
ympärillä parveilivat, lennellen kellotapulin aukoista edestakaisin
sisään ja ulos, ja samalla hän ajatteli, saisiko kiven lingotuksi
yli tornin, ja käsi syhyi takin taskussa. Juuri hänen isovarpaansa
kohdalla oli pyöreä kivi, kuin luotu linkoon, kiusaus suihki suonissa,
mutta samalla hän nopeasti peitti kiven jalallaan ja kääntyi katsomaan
kirkosta tulijoita.

Yksin seisonut mies kääntyi selin ja alkoi katsella hautakiveä, joka
oli kallellaan kirkon pihalla, sillä se oli entinen hautuumaa. Hän
ajatteli suurta, valkeaa kivipaatta, jonka omin käsin oli louhoksesta
irtilohkaissut, sileäksi hivuttanut ja siihen nimensä, syntymävuotensa
ja alle sanat »Saarenmaan profeetta» kaivertanut. Kun kaikki
vaikenisivat, alkaisivat kivetkin puhua, silloin kun hän itse jo olisi
mullaksi muuttumassa.

Selkänsä takaa hän kuuli kirkosta tulijain humun, heidän askeleensa
kirkon kivipermannolla ja parvien portailla, heidän vapautuvan
puheensorinansa päästyään ulos, — ja hän näki heidät kaikki,
vaikka ei sinnepäin katsonutkaan, heidän kirkon hämärään tottuneet
ja huikaisevassa auringossa supistuvat silmänsä, heidän uneliaat
naamansa, joissa vielä saaman ja virsien vaikutus viipyi, koko tympeän
puolihorroksen, jossa heidän sielunsa ja ruumiinsa asustivat.

Hän tunsi sielunsa voimattomuudesta ja tuskasta puristuvan. Mitä hän
heille sanoisi? Hänen sielunsa oli hedelmätön ja kuivillaan kuin
karjanummi, joka huusi vettä. Siitä asti kun viimeistä kertaa oli
vaimonsa jättänyt, hän oli samonnut asumattomia aloja, oli rämpinyt
soita ja rämeitä, peloitellen yksinäisillä askeleillaan mättäissä
pesivät suokuovit. Hän oli janoisin huulin painautunut pitkäkseen
karjanummien kuihtuneelle rinnalle, ikäänkuin maan hengitys olisi
voinut häntä elähyttää. Mutta maa oli liikkumaton, kuin kiveksi
jähmettynyt, hänestä tuntui kuin olisi kuolleen rinnalla maannut, ja
yli tasangon levisi tiheä, tähdetön taivas. Herran henki pakeni häntä.

Hän kääntyi kirkkoon päin, pysähdyttäen silmänsä kirjavaan
väenvilskeeseen kiviaidan ja kirkon välillä, — hän näki vaimot
korkeissa, pytyn muotoisissa tanuissaan, jotka tekivät heidät pitkän ja
kankean näköisiksi, ikäänkuin he olisivat kantaneet kuormaa päässään,
— hän näki heidän raitaiset hameensa, heidän hopeasolkensa povella ja
nuorien tyttöjen kuperat, silkkikankaiset myssyt. Mutta hänen silmänsä
jyrsivät tätä koreutta terävästi, kuin mato kukkatarhaa, ja pysähtyivät
miesten takkien kiiltäviin metallinappeihin ja punavihreisiin,
kudottuihin vöihin, joitten päät riippuivat rentonaan sivuilla.

Hän tunsi heidän kaikkien häntä katselevan ja odottavan häneltä
jotain, kukaan ei poistunut kirkonpihalta, vaan kaikki jäivät,
puhellen keskenään, viivytellen askeleitaan kuin jollakin tekosyyllä,
mutta katse yhä häneen tähdättynä. He odottavat minua kuin lapset
luvattua vitsaa, hän ajatteli, jos heillä olisi hyvä omatunto, niin
hajaantuisivat kukin tahollensa, ja minä saisin saarnata puille ja
pensaille. Äkkiä hän tunsi valtansa heidän ylitsensä, niinkuin joku
olisi hänelle sanonut: nämä kaikki ihmiset ovat sinun omaisuuttasi,
ja hetken aikaa ylpeys paisutti häntä, se huumasi häntä, että hän oli
pantu kuin mäen nyppylälle seisomaan ja paimentamaan muita. Mutta
seuraavassa silmänräpäyksessä hän halveksi itseään ja toisia. Susikin
hallitsee lammaslaumaa, niin kauan kuin jaksaa kintereillä juosta, ja
niin kauan kuin lampaat pysyvät lampaina, hän ajatteli. Pelko on se
ruoska, joka ihmiset koossa pysyttää. Hän oli nojallaan aitaa vasten,
hänen pienet silmänsä välkkyivät, suuri, kaareva nenä vainusi ilmaa,
ja viikset riippuivat tukkoina alaspäin. Hän tunsi salaista yhteyttä
kaikkien noitten ihmisten kanssa, hän tunsi, kuinka he rimpuilivat
poispäästäkseen ja kuitenkin olivat kuin maahan kasvaneet, kuinka
he vihasivat häntä ja kuitenkin juoksivat hänen jäljissään, koska
hän sanoi heille totuuksia, joista eivät heidän pappinsa eivätkä
kirkonseinänsä mitään tienneet.

Yhtäkkiä avautui väkijoukko kahden puolen, ja Kaarman kirkkoherra kulki
ohitse papin kauhtana yllään, kainalossa raamattu. Mutta keskelle
pihaa päästyään hän pysähtyi, ja hänen silmänsä kääntyivät sinne,
minne muittenkin, aidan nojalla seisovaan mieheen. Hän näytti ahmivan
ilmaa, suurempaa vauhtia saadakseen, hänen ahdashenkinen, halvaukseen
taipuva rintakehänsä nousi, verevät kasvot pullistuivat, ja kumeassa
messuäänessä kalskahti vanhat vihat:

»Minä käsken teitä kaikkia poistumaan kirkon pihalta.»

Väkijoukossa syntyi supinaa ja liikettä, ja epäluuloisia katseita
singahteli sekä pappiin että saarnamieheen. Mies seisoi liikahtamatta,
ja hänen karkean parransängen peittämät poskensa eivät värähtäneet.
Mutta tuuheitten viiksien varjosta välkähti uhan hymy, vaikka hän ei
katsonut väkijoukkoon, vaan alaspäin ruohoiseen maahan.

Pappi jatkoi:

»Te luulette tulleenne tänne kuulemaan pyhää miestä, Saarenmaan
profeettaa. Minä sanon teille, kuka hän on... Hän on toimestaan juossut
kankuri, vaimonsa rääkkääjä ja kansan kiihoittaja, joka on tyrmään
heitettävä.»

Mies sävähti yhtäkkiä, niin että sen kaikki näkivät, hän horjahti, ja
kädet tarttuivat lujasti kiviaitaan, ikäänkuin kannattaakseen raskasta
ruumista.

»Missä on sinun vaimosi, — eikö hän näe lapsinensa nälkää
kaikkinaisessa kurjuudessa!»

Pappi sanoi sen voitonriemuisesti ja katsahti mieheen, joka näytti
kokoonlyhistyneeltä, pää retkotti rinnalla, ikäänkuin hän olisi ollut
vyötäisistä sidottuna häpeäpaaluun.

Kirkkoherra astui läpi väkijoukon, joka oli kivettynyt molemmin puolin
liikkumattomaksi muuriksi, ja katosi pappilan pääovesta.

Samalla alkoi muuri liikkua, ja pettyneitä, hämmästyneitä katseita
sinkosi aidan nojalla seisovaan mieheen. Mutta hiljaisuutta kesti
yhä, kaikki odottivat, ikäänkuin ihmettä, joka pesisi miehen yhtäkkiä
lumivalkeaksi. Silmät sanoivat: puhu, puolusta, me kuuntelemme, me
uskomme ... Mutta kaikkien näitten katseitten pohjalla välähti salainen
vahingonilo.

Sen vahingonilon tunsi mies kiviaidalle saakka, tuuli toi sen hänen
hehkuville kasvoilleen kuin kimpun säkeniä, se vihmoi häntä polttavana
sateena. Hän ei nähnyt luottamusta eikä odotusta, jolla nuo katseet
pyysivät häntä puhumaan, hän tunsi ainoastaan, mitä niitten pohjalla
piili. Minä olen heitä sanallani ruoskinut, hän ajatteli, olen
paljastanut heidän salaisimmat syntinsä, heidän sydämiensä kätketyt
häpeät olen vetänyt esiin. Olen nuhdellut heitä rikoksista, joita
he ovat luulleet ainoastaan yön katselleen, olen korean kuoren alta
kaivanut esiin mädän ytimen. Ja he ovat kuunnelleet minua katse maassa,
katumus huulilla, mutta sisimmässä sielussaan he ovat kapinoineet, ja
nyt he kostavat minulle.

Hän oli mykkä, niinkuin olisi häneltä kieli katkaistu. Hän tunsi,
ettei olisi saanut suustaan muuta kuin järjetöntä soperrusta. Missä
oli Herran henki, joka kuiskasi sanat hänen korvaansa, kun hän vaelsi
Saarenmaan kahtatoista pitäjää kirkolta kirkolle. Hän loi hetkeksi
katseensa ylöspäin, mutta taivaan suuri sininen kupu oli niin tyhjä
ja ilmava, ikäänkuin siellä pilvien takana kukaan ei olisi voinut
pitää asuntoa, ja auringon kultaiset langat olivat liian ohuita
kannattaakseen edes taivaaseen tahtovaa ajatusta. Hiki pusertui hänen
otsalleen raskaina karpaloina.

Yhtäkkiä pölähti maantieltä kirkon ja kapakan välistä tupruava
tomupilvi, joka näytti koonneen liepeisiinsä kaiken maantien
irtohiekan. Pienet, näkymättömät kulkuset tiukuttivat hevosten
aisoissa. Vaunut, joissa istui vanhanlainen herra, ajaa karahuttivat
täyttä vauhtia kirkon edustalle, ja pölypilvessä seurasi kärryillä
kaksi sotilasta.

»Onko Aleksanteri Toom, — Saarenmaan profeetaksi sanottu, täällä?»
jylisi vaunuista.

»Seisoo tuolla aidan luona», uskalsi joku väkijoukosta sanoa, mutta
piiloutui samalla kuin häveten toisten taakse.

»Ottakaa kiinni», sanoi vanha herra, sotamiehille viitaten.

Väkijoukko antoi väistyen tilaa. Mutta mies, joka tähän asti oli
seisonut kuin unessa ja lamautuneena, suoristi säpsähtäen itsensä, ja
hänen kiinteä katseensa käsitti nopeasti kaikki, — väkijoukon, josta ei
kukaan sormeaankaan liikuttanut häntä puolustaakseen, sotamiehet, jotka
jo olivat parin askeleen päässä, ja kirkkoherran voitokkaan hymyn,
millä hän tarkasti tapahtumaa puitten pimennosta.

Samalla palasi häneen elämä, hänen silmänsä kiipesivät pitkin kirkon
seiniä, hipaisivat puitten latvoja, vilkaisivat maantietä, jolle pöly
laskeutui, — pari nopeata hyppyaskelta, voimakas otto suonikkain,
paljastuvin käsivarsin, ja hän kiipesi ylöspäin pitkin vaahteran
rosoista runkoa. Hän kiipesi nopeasti, hänen kätensä tarttuivat oksiin
varmasti kuin koukut, ja paksuanturaiset saappaat lohkoivat kuorta.

Tuskin oli hänellä lehtikatos yllään ja sivuillaan, kun hän tunsi
kiihtymyksen poreilevan suonissaan kuin kiehumaan rupeavan veden, —
hän tunsi voimakkaitten sanojen sukeutuvan huulilleen, niinkuin olisi
kaukaa kuullut niitten jyrinän. Niinkuin olisi raju-ilma kulkenut hänen
läpitseen, ja hänen sielunsa avautunut virvoittavalle sateelle kuin
huokoinen maa. Hän tunsi taas taipuvansa Herran pyhän vihan ruoskaksi,
jonka piti ravistaa hereille torkkuvat.

»Satimeen meni!» huusi toinen sotamiehistä. »Ammunko?» Hän tähtäsi
pilan vuoksi kiväärillään suoraan oksien halki.

»Elävänä se lintu pyydetään», vastasi toinen sylkäsi kouriinsa ja
varustautui kiipeemään.

Mutta korkealta, vaahteran lehvien peitosta kajahti varma, helkkyvä
ääni:

»Puuhun on kerran kiivennyt Herran mies Sakeuskin, miksi en minä sitte
puusta puhuisi!»

»Tässä olen enkä muuta voi. Ja nyt, rakkaat veljet ja viholliset,
kuulkaa, mitä teille ilmoitan ja sitten tuomitkaa. Ennen olin kankuri
ja istuin aamusta ehtooseen kyyryssä loimien ylitse, ja käteni kuljetti
sukkulaa, ja jalkani hypittivät polkusia, ja kun työni oli valmis,
oli ihmisillä vaate, jolla alastomuutensa verhosivat. — Mutta eräänä
päivänä sanoi Herran henki minulle: rupea minun kankurikseni. Minä
annan nämä Saarenmaan kaksitoista pitäjää sinun kangaspuiksesi, ja
niissä näet ihmisten synnin punaista kangasta kutovan, siihen heitä
mustaa kudetta, että he elämänsä murhetta muistaisivat. Ja siitä asti
minä vaellan sanan sukkula kädessä ja kuljen kirkolta kirkolle, ja
kun olette kirkoissanne taivaan mannaa maistaneet, niin tulen minä ja
ripoitan kirpeää suolaa sekaan, että se teidän syntienne haavoissa
polttaisi. Ja kun teidän pappinne ovat saarnanneet teille taivaan
ihanuudesta, tulen minä ja lämmitän teidän ympärillenne helvetin, että
te nyt jo tekisitte parannuksen synneistänne.»

Hän hapuili puheessaan eteenpäin kuin unissakävijä, joka putoomatta
kulkee kattojen ja kuilujen poikki.

»Ja sekin on totta, että minulla oli nuori vaimo ja että olen rääkännyt
häntä ja jättänyt hänet nälkään ja viluun. Mutta jos oikea kätesi on
sinulle pahennukseksi, niin hakkaa se poikki ja heitä luotasi. Ja jos
teillä jossakin jäsenessä on kylmänvihat, niin parempi on leikata
se pois, ennenkuin tauti leviää koko ruumiiseen. Sillä kolme kertaa
olen minä tämän naisen takia langennut ja palannut takaisin, vaikka
minun piti kodittomana kulkea, niinkuin ei minulla olisi vaimoa eikä
lapsia, ei kattoa eikä päänalusta. Hän oli se kivi, joka aina veti
minut pohjaan. Silloin minä tartuin ruoskaan ja löin häntä, mutta
jokainen isku koski kuin itseeni, sillä minun vanha luontoni riippui
kiinni tässä naisessa. Ja minä purin hampaani yhteen tuskasta ja
löin sittenkin, siksi kunnes tuntui, kuin olisin oman sydämeni rikki
ruhtonut ja kaikki olisi minussa turtunut ja kuollut. Silloin minä otin
sauvani enkä enään taukseni katsonut.»

»Ja sekin on totta, että olen yllyttänyt kansaa herroja vastaan, ja kun
minut taas tyrmästä päästetään, niin teen sitä vieläkin. Mutta sinulle,
Vaidan herra, joka istut ylpeänä vaunujesi tyynyillä, minä kerron unen,
jonka viime yönä näin. Minä olin olevinani itse pahassa paikassa, ja
siellä kiehui rautapatoja, suuria, niinkuin se, millä moisiossa kaljaa
keitetään. Ja yhdessä istuit sinä, Vaidan herra, ja jumal'avita, kyllä
tarkenit. Mutta sinä, Metsalõukan Mihkel, kuljit puusylys olalla ja
lisäsit tulta kattilan alle. Ja minä kysyin: mistä se tulee, että
sinä teet työtä, mutta herra istuu joutilaana? Ja Metsalõukan Mihkel
vastasi: sentähden, että saksat pysyvät saksoina kuoltuaankin.»

»Ottakaa kiinni, se lurjus!» vanha herra huusi nousten pystyyn
vaunuissaan.

Mutta Saarenmaan profeetta laskeutui vaahteran lehväin lomitse
alimmalle oksalle ja hyppäsi sieltä tasajalkaa maahan.

»Tässä olen», hän sanoi levollisesti ja ojensi kätensä köytettäviksi.

1905




SALAKULJETTAJA.


Salakuljettaja Parbu-Jaan istui tutkintovankilan lavitsalla ja
odotti vuoroaan. Nelisnurkkainen laivuriparta hipaisi tuontuostakin
paksua, suurta huivia, joka kaksinkerroin oli kaulaan köytetty,
pienimmästäkin hartiain liikkeestä rasahteli kankea öljykangastakki.
Aika kävi ikäväksi, hän alkoi kuljetella katsettaan pitkin seiniä,
mutta luopui siitä pian, hän tunsi vankilahuoneen yhtä tarkkaan
kuin oman kalastajamökkinsä Kihelkonnan rannassa, kolmatta kertaa
hän istui näitten seinien sisäpuolella. Hän vilkas! sivumennen
vankilatovereihinsa, — kahteen nuoreen poikaan, jotka huoneen toisessa
nurkassa korttia pelasivat, — nämä olivat olevinaan pelin touhussa,
mutta korttien takaa seurasivat häntä silmillään ja myhäilivät, —
poikamaista, peittämätöntä uteliaisuutta näkyi heidän katseistaan.
Parbu-Jaan arvioi heitä kotvasen kauas kantavalla katseellaan, joka oli
luotu meren lakeuksia halkomaan, ja jolle kaikki esineet olivat kuin
liian lähellä, sitten rypistyivät hänen silmäkulmansa, ikäänkuin olisi
heidät liian kevyiksi havainnut.

Mutta yhtäkkiä pilkahti alentuva, naurava hyväntahtoisuus hänen
viekkautta ja päättäväisyyttä ilmaisevista piirteistään, ja nousten,
pari kertaa poikki huoneen kulkien, hän tokaisi ohimennen pojille:

»Moision metsästä puita varastaneet, hä...?»

Siinä kysymyksessä kuulosti yhtaikaa suvaitsevainen rikoksen
anteeksianto sekä sen mitättömyyden halveksiminen.

»Niinkuin naulan päähän!» sanoi toinen pojista tehdyllä miehekkyydellä,
kehaisten.

Mutta Parbu-Jaan ei katsahtanutkaan heihin, vaan pysähtyi korkealle
muuratun ristikkoikkunan ääreen koko pituudessaan, hänen järeä,
yli syllän pituinen vartalonsa täytti matalan vankilahuoneen,
ikäänkuin siihen olisi varjo äkkiä langennut. Hän ylettyi juuri
ikkunaan asti, niin että leuka lepäsi kivikaiteella, ja hetkisen
aikaa hän seisoi liikkumattomana, mutta käänsi sitten pettyneenä ja
välinpitämättömänä päänsä takaisin. Hänen silmiinsä oli sattunut
pieni, kuresaarelainen piha, jommoisia avautuu valkoisiksi
rapattujen, kaltevakattoisten talojen välillä, jotka ovat asettuneet
vanhan, rappeutuneen linnoituksen liepeille, kuin elämäntäydet,
tirskuttavat pikkulinnunpesät suuren, aution huuhkajan pesän.
Kasvilavoja, — tunkiolla nokkivia kanoja — yhdellä jalalla seisova
kukko, — kuolaimiaan rauskutteleva hevonen. Mutta varsinkin pisti
hänen silmiinsä, että yhden kanan poikueessa oli kolme ankanpoikaa,
hänen silmänsä keksivät ne heti mustankellahtavista untuvista ja
haasottavasta käynnistä. Niilläpä mahtaa olla ikävä vettä, hän ajatteli
ja kohosi samalla varpailleen, hänen silmänsä etsivät jotain kaukaa,
kattojen takaa taivaan rannalta, missä ilma väreili kuumuudesta kuin
hienon lasiharson takana. Janoinen, tyytymätön katse suurensi niitten
sinistä terää, suolan puute tuntui koko ruumiissa, niinkuin olisi kauan
elänyt vedellä ja imelällä leivällä. Ilma tuntui tukehduttavalta,
sekin, mikä ulkoa ikkunanraosta virtasi, oli kuin seisahtanutta, täynnä
pyöriviä tomuhiukkasia. Mutta merta ei näkynyt, — se oli kauempana
vallitusten ja hiekkasärkkien takana.

Hän näki sen kuitenkin ajatuksissaan, — ei Kuresaaren kylpyvieraille
tasoitettuna rantana, vaan laajan, yksinäisen hietamatalikon
Kihelkonnan rannalla, — niin selvänä se oli hänen tajunnassaan, että
hän luuli tuntevansa mätänevien, rannalle ajautuneiden merilevien
hajun, ja saappaillensa rauskuen rikki tallaavan pieniä, rusoittavia
näkinkengän kuoria. Hän tunsi kahlaavansa vedessä, joka hitaasti
syveni, — tyynessä, läpikuultavassa vedessä, jonka pohjalta hän eroitti
veden hiljaa heiluttamat levät, jotka kivien kyljessä kasvoivat, ja
pienen kalaparven, joka pakeni hänen varjoaan. Vesi kohosi hitaasti,
pursui sisään saappaan varresta, kasteli housut, — tavoittaa
vyötäisiä... Silloin hän on laivalla, joka on ankkurissa matalikon
suussa. Eikö hän tunne tänne asti purjenuorien levottomina rapisevan,
ja myötätuulen laivan perää aalloilla kärsimättömänä pieksevän. Mutta
laiva ei lähde, ankkuri koukistaa kyntensä valkoiseen hiekkaan, purjeet
vetelehtivät pitkin mastoja, laiva kelluu hiljaa, ja laidat kuvastuvat
veteen...

Sen täytyy lähteä, — huomenna, — ylihuomenna, — sen täytyy olla ensi
viikolla Memelissä... Hänen lujatekoiset kasvonsa käyvät levottomiksi,
sukkelasanainen leikillisyys, joka muuten aina kutitti partaan
kätkeytyneitä huulia, piiloutuu näkymättömiin. Hänen silmänsä etsivät,
vaanivat, tähystävät, — kulmakarvojen takaa ponnistaa äly, — hän
piiskaa ajatuksiaan, ajaa niitä yhä uusille löytöretkille... hänen
täytyy päästä vapaaksi tällä kertaa. Se on päämäärä, sitä kohden hänen
täytyy laskettaa. Hänen täytyy olla yhtä varma, yhtä terävä, kuin
ohjatessaan salakuljetusjaalaansa karien ja rantavahtien ohitse.

Umpisokkelo, jossa hän turhaan ponnistelee, käy sietämättömäksi,
hän alkaa uudestaan katsella poikia, jotka sattuma on tuonut hänen
huonetovereikseen, ja heidän uteliaista katseistaan hän lukee saman
ajatuksen, mikä häntä itseään ajaa takaa: he arvailevat, pääseekö hän
livahtamaan vapaaksi vai eikö.

»Risuvarkaita», hän hymähtää halveksivasti, mutta ojentautuu yhtäkkiä
heidän eteensä täydessä pituudessaan, hartiat ovat leveät kuin koko
muuta ruumista kannattava poikkipuu.

»Pojat hoi, — minkä mittaiseksi te minua luulette?» hän sanoo.

Toinen pojista, sama, joka äskenkin oli vastannut, myhähtää viekkaasti,
silmää iskien.

»Niin pitkäksi ainakin, ettet näitten seinien sisälle mahdu.»

»Oikein», jyrähtää hän hyvillään.

»Me jo tässä pelasimme turakkaa sinun onnellesi», kertoo poika
rohkaistuneena.

»Ei minulla muitten onnea ole tarvis kuin omaani», hän sanoo ylpeästi,
niskaa nytkäyttäen.

»Uusi tuomari kuuluu olevan, — äsken Ylämaalta tullut», toimittaa
toinen poika hopussaan, päästäkseen hänkin sanavuoroon.

Parbu-Jaan katselee viimeksi puhuneen pojan pitkulaisia kasvoja, sakean
tukan peittämää otsaa, nenän ja leuan puisevaa muotoa.

»Kenen poikia sinä olet?» hän kysäisee melkein hyväntahtoisesti, — »Vai
uusi tuomari!» hän lisää miettivästi jo unohtaen pojan.

»Sen minä olen Tare-Tiiun.»

»Vai niin, vai niin, — vai Tiiun», kertaa Parbu-Jaan koneellisesti.

Hän alkaa kulkea kiivaasti edestakaisin lattialla. Uusi tuomari! Kunpa
olisi tehdä sama temppu vielä kerran... Mutta se oli liiaksi tuttu, —
kaikki Saarenmaan kapakkain seinät olivat sitä ihmetelleet, — metsäkin
jo kaikui sitä... Hän ihmetteli nyt itsekin silloista rohkeuttaan,
hänessä kasvoi kunnioitus itseään kohtaan kuin jotakuta vierasta...
Hän istuu silloin tutkintovankilassa, mutta jalkoja polttaa kuten
nytkin, ja laiva odottaa lähtijäänsä. Silloin hän purasee huulensa
kapeiksi, tiirottaa silmänsä totiseksi kuin kirkossa ja pyytää tuomarin
puheille: »Armolliset tuomariherrat, eukolle on kotona tullut pieniä
vieraita, — pitäisi olutta panna ja ristiä, — pääsisikö tästä pariksi
viikoksi?» Tuomari epäilee, vanha vekkuli, se Parbu-Jaan, mutta
heltyy vihdoinkin: »Että oletkin kahden viikon päästä paikoillasi!»
Hän tulista ravia Kihelkonnan rantaan, tuulta purjeisiin, käy Memelit
ja tuo laivanlastillisen rommia ja ruutia. Sovitun ajan kuluttua on
vankilassa.

Ajatukset palaavat entisiin muistoihin, ikäänkuin niistä vauhtia
ottaakseen. Ja huolimatta levottomuudesta tuntuu tärisyttävä
nauru tahtovan nousta, vapauttava nauru, joka kohottaisi hänen
itsearvontuntonsa entiselle tasalle.

Muistot nostavat ja laskevat häntä kuin aalloilla alusta, naurattavat,
harmittavat. Mutta sen hän tuntee, ettei koskaan niistä saisi
kyllikseen, hän halaisi aina uusia kokemuksia, liittääkseen ne
entisiin, eikä hän ole oma itsensä, ennenkuin taas tuntee jalkainsa
alla keikkuvat laudat ja käsissään peräsimen vivun.

Syksyinen ilta, ranta häämöttää tummana kaistaleena, ja hänestäkin,
joka sitä lähestyy, se näyttää vihamieliseltä, vieraalta maalta. Kuu on
luonnottoman suuri, kuin taivaaseen revennyt valo-aukko, se ei valaise,
vaan kuultaa himmeästi. Hän ei usko omiin silmiinsä, aaltojen vaahto
viskautuu sumuksi väliin, hän säpsähtää jokaista maston ratinaa ja
purjenuorien hankaavaa keinutusta. Hän tuntee, että rantaa peittävässä
pimeydessä on jotain vihamielistä, hänen aistimensa eivät vielä tiedä
mistään vaarasta, mutta salainen, aavistava voima hänessä vainuaa
väijyjää. Yhtäkkiä tuikahtaa merkkilyhdyn valo rannalta... rantavahdit.
Hän alkaa tovereineen viskellä tynnyreitä veteen, ilman sääliä hän
näkee niitten vierähtävän sinne ja uppoavan, — veteen kaikki! Mutta
sensijaan tähystävät hänen silmänsä rantaa, — ne merkitsevät puita,
kiviä, hietasärkkiä, jotka pimeydessä haahmoittavat, — ne piirtävät
paikan, sen etäisyyden rannasta, selvemmin hänen muistiinsa kuin ikänä
oppinut kartantekijä paperilleen. Seuraavana aamuna he koukuilla
nostavat tynnyrit pohjasta.

Muistoihin sekaantuu verta, taivas ruskottaa pahaa ennustavan
punaisena, hän näkee käden tarttuvan jaalansa laiteeseen, suuren,
ruskean käden, jonka rystöt ja kynnet ovat kuin rautaa, — käden,
jonka omistaja on hänelle yhdentekevä, — joka on kuin syvyyksistä
kohonnut hänen retkeään estämään. Hänen vihansa kohdistuu käteen, joka
uskaltaa pidättää hänen alustaan, hän ajattelee kättä kuin ruumiista
irtautuneena, elävänä olentona. Kirves heilahtaa ilmassa, ja käsi
putoaa mereen.

Mutta ajatukset kuljettavat hänet nopeasti pois tästä pyörteestä.
Kesäinen, kirkas päivä, meri silopintainen, valkoiset lokit lentelevät,
ja päivä siroittaa hopeaa niitten siipiin. Hän seisoo jaalansa mastoon
nojaten, viekkaana, suljettuna, seuraten silmillään rantavahteja,
jotka tarkastavat laivaa, juoksentelevat kuin laivarotat, nuuskien
kaikki paikat, ruumasta kajuuttaan, kajuutasta kannelle. Hän ei liikuta
sormeakaan estääkseen, päinvastoin viskaa hän piipunsavujen lomitse
purevia sukkeluuksia miehille, neuvoo itse heille salaisia komeroja.
Mutta he hiipivät toinen toisensa jäljestä kannelle, noloina kuin
veteen kastetut, ja hän hyvästelee kohteliaasti heidän päällikköään,
— tarjoo hänelle taskumatistaan ryyppyä, toivottaa tervetulleiksi
toistekin. Mutta kun rantavahtien vene on liukunut matalikolle, hän
tarttuu touvikääröön, jolla äsken yksi rantavahdeista oli istunut,
ja hänen kätensä hieroo touvin päätä, joka murenee ruskeiksi,
tutunhajuisiksi lehdiksi, — kierrettyä tupakkaköyttä!

Hän heittää taas ikävöivän katseen ikkunasta. Elokuu on
keskivaiheillaan, ja öisin kimaltaa taivas tähdissä, joista jokainen on
kuin pieni kompassi. Hänen ylpeytensä on purjehtia Memeliin tai Ruotsin
rannikolle ilman kompassia, luottaen vaan näihin pikku valoihin, jotka
öisin sammuivat, syttyivät ja vaihtoivat asentoa, aina sitä myöten kuin
matka eteni.

»Sinäkö sen sanoit, että on uusi tuomari?» hän kysyy yhtäkkiä, poikien
puoleen kääntyen.

»Minä», poika vastaa, tiedoistaan ylpeänä.

Parbu-Jaan myhähtää, käsi jää partaa sivelemään. Hän on kuulevinaan
sanoja ja keskusteluja, oman äänensä, joka yhä kovenee ja vaimenee,
joku nauraa täyttä kurkkua... Hänen kätensä puristuvat kuin lujaan
otteeseen... Nyt hän sai siitä kiinni... Niin sitä pitää... Hän ei
ole vielä liian varma, se on melkein liika uhkarohkeaa, hänen täytyy
ummistaa silmänsä sen vaaroilta. Mutta hänellä on sama tunne kuin
syvään veteen hyppäävällä: voi olla, että uppoan, mutta luultavampaa
on, että jään pinnalle.

Hän katsahtaa poikiin ja alkaa samalla jo näytellä jo uutta osaansa,
— terävät, älykkäät silmät suurenevat tyhjiksi ja tylsiksi, hartiot
lysähtävät veltoiksi, tukka valahtaa tuhmana otsalle, peittäen sen
viisaan, voimakkaan kaaren, suun päättävä puristus laukeaa avonaiseksi
töllöttämiseksi.

»No, kenen näköinen minä nyt olen?» hän sanoo kääntyen poikiin ja
työntäen lakkinsa takaraivolle.

Pojat katselevat häntä säikähtyneinä, hänessä on jotain metsittynyttä
ja villiä yhtäkkiä, joka selittämättömyydellään peloittaa heitä, he
kyselevät katseillaan toisiltaan vastausta, hämillään, tahtomatta
suutaan aukaista.

»Hullu-Matsin», supisee toinen toiselle korvaan.

»Oikein pojat! Minä olen päästäni sekaisin, huomatkaa se. Koko yön olen
puhunut puita heiniä, en eroita enään kuuta auringosta... Jos kysytään,
niin sanokaa se.»

Vanhemman pojan herkät kulkurisilmät välähtävät, repeävät suuriksi,
— ymmärtämystä ja ihailua tulvii niistä. Toinen tuijottaa mitään
käsittämättä.

Vanhempi poika kurkoittautuu yhtäkkiä aivan lähelle Parbu-Jaania.

»Mutta mitä sinä siitä annat?» hän kuiskaa.

Parbu-Jaan katsoo ensin häntä ankarasti, sitten päästää suuren naurun,
hän tuntee yhtäkkiä mielihyvää pojasta, niinkuin itse olisi hänet
kasvattanut, pojan varhaiset liikemies-taipumukset sykäyttävät hänen
vanhoja vaistojaan.

»Pyssyn ja ruutia. Parhaasta tehtaasta», hän heittää hätäisesti
pojalle, kuullessaan vanginvartijan askeleitten käytävässä lähestyvän.
Poika heittäytyy koko ruumiinsa painolla ovea vastaan, kolkuttaen.

Vanginvartijan arat silmät näyttäytyvät oven raossa, pimeään tottuneet
silmät, jotka alinomaan näyttävät pelkäävän säännöllisen arkikulun
häiriytymistä.

»Mitäs täällä on tapahtunut», hän sanoo toruvasti, kuin lapsia
häristellen.

Parbu-Jaan seisoo nurkassa, höpisee itsekseen ja nauraa. Pojat ovat
vetäytyneet hänestä mahdollisimman pitkän välimatkan päähän.

»Me tahdotaan toiseen koppiin», sanoo vanhempi poika. »Ei me tuon
kanssa, — se on päästään vialla, koko yöhön ei anna rauhan rahtua,
puhuu ja puhuu, minkä kieli kerkiää.»

Vanginvartija katsahtaa epäluuloisesti Parbu-Jaaniin.

»Mikäs sen sitten tuli», hän sanoo tyytymättömänä. Hän puolestaan olisi
valmis päästämään heidät pakenemaan kaikki tyynni, syylliset sekä
syyttömät, mutta mitäs tehdä, kun on pantu lukoksi.

»Mikäs sen pään nyt sekoitti», hän toistaa yhä itsekseen.

»Mennään tuomarin luo», hän sanoo hiljaa, kehoittavasti kuin
pahankuriselle lapselle, sävyisästi tarttuen Parbu-Jaania olasta ja
lykäten häntä edellään.

Parbu-Jaan tottelee vastaanpanematta, hän ei hetkeksikään unohda
osaansa, huulet liikkuvat koko ajan, mutisten käsittämättömiä sanoja.

Oikeussalissa odottaa tuomari, silmälasiherra, kirjureineen.

»Mies on yöllä tullut hulluksi», sanoo vanginvartija nöyrästi,
ikäänkuin itse olisi siihen syypäänä.

Tuomarin kylmä katse kiintyy Parbu-Jaaniin, — ja katseen kylmyydestä
huolimatta tuntee Parbu-Jaan sävähtävänsä tulikuumaksi.

»Sepähän nähdään», sanoo tuomari kuivasti.

Hän lukee kovalla äänellä syytöksen, — Parbu-Jaan kuuntelee sinne tänne
vilkuillen.

»Parbun talon ylisiltä on löydetty kaksi tyhjää kahvisäkkiä, joissa on
Memelin leima», sanoo tuomari lopuksi.

»Noh — näe — eikös tulekin valhe ilmi, armolliset tuomariherrat»,
sanoo Parbu-Jaan, »säkit löydetään, niinkuin kukaan kahvia säkeissä
kuljettaisi, — johan se niistä tielle tippuisi.»

»Mitä sinä loruat?» kysyy tuomari.

»Sitä vaan, että eihän kukaan kahvia säkeissä, — juomaahan se on.»

»Etkö sinä kahvia tunne, mies?»

»Mistäs minä herrain herkkuja.»

Tuomari katselee häntä vähän aikaa, sanoo sitten:

»Tule tänne, — eikö tämä ole sinun kompassisi?»

Parbu-Jaan löntystää pöydän ääreen, tahallaan jalkojaan laahaten. Pää
kallellaan hän alkaa katsella kompassia.

»Jo nyt on kummat, — vai liikkuu, — no, voi senkin seitsemän, — ihanhan
se keikkuu, mikäs sillä on hätänä?»

»Mies, muista kenen kanssa puhut. Kuka minä olen?»

»Niitä Jumalan juoksupoikiahan te olette. Kun Jumala mitä lakia
kivitaululle piirtää, niin te lennätätte niitä ihmisille.»

»Mies, missä sinä viime viikolla olit?»

»Istuin riihituvassa niinkuin Luoja luonut on, — akka pesi ainoaa
paitaa.»

»Tunnustatko vai et?»

»Tunnustanhan minä kaikki, mitä tuomariherrat vaan tahtovat. Kaikkeen
minä sanon jaa ja amen.»

»Sinä siis kävit Memelissä?»

»Kävinpä niinkin.»

»Milloin se oli?»

»Ei siitä ole kuin kaksikymmentä vuotta.»

»Säästä suutasi, mies.»

»Sitähän minä juuri säästän ja selkääni myös. En minä vallan pyörällä
ole, vaikka lienenkin tuomaria tuhmempi.»

»Saat mennä. Ei minulla ole aikaa hullujen kanssa.»

Parbu-Jaanin pää painui alemmaksi, hymy katosi tuuheaan partaan.
Hän käydä löntysti vartijan kanssa salista, — vartija katseli häntä
jonkinlaisella pelonsekaisella kunnioituksella. Vankilan pihalla hän
pysähtyi, — katsahti ikkunaan, josta näkyi kaksi uteliasta pojanpäätä,
viittasi heille kädellään, keikauttaen laivuripartaansa. Sieraimet
laajenivat, niinkuin olisivat meren huokua imeneet.

Kuuden tunnin kuluttua hän purjehti kohti Memeliä, myötätuulessa,
kirkkaana elokuun kuutamoyönä, — tuhansien tähtien vilkkuessa pieninä,
varmoina kompasseina.

1905.




PYHÄN ISÄN LÄHETTI.


Emajoen rannalla, kaksitoista virstaa siitä, missä nykyinen Tarton
kaupunki sijaitsee, oli entisinä aikoina suuri ja kuuluisa luostari. Se
oli alkuaan kaiken hurskauden ja siveyden pesäpaikka, mutta tapahtui,
että eräs veljistä möi sielunsa paholaiselle, ja tämän veljen kautta
levisi pahennus koko luostariin, niin että siellä pikemmin palveltiin
paholaista kuin Neitsyt Maariaa ja Jumalaa. Luostarikopeista, joitten
kivipermantoja hurskasten rukoilijain polvet olivat kuluttaneet, tuli
ilotyttöjen olopaikka; suurissa, synkeissä luostarisaleissa, joissa
ennen kaikuivat De profundis ja Ave Maria, nousi mässäys ja viinin
ilo kattoon asti. Mutta luostarin kirkossa seisoivat puusta veistetyt
pyhimykset liikkumattomassa, sanattomassa vihassa, ja Neitsyt Maarian
silmästä tipahti kyynel Jesus-lapsen poskelle, sillä eräänä aamuna oli
ikuinen lamppu hänen edessään sammunut.

Vaan huhu luostarin häväistyksestä alkoi kiertää maata, ja eräänä
päivänä se saapui itse pyhän isän korviin Roomaan saakka. Pyhä isä
vihastui silloin niin, että hänen paavinhiippansa horjahti, ja kutsutti
heti luokseen erään korkeista kardinaaleistaan. »Valmistaudu matkalle!»
hän sanoi, »ja jos huhu on kertonut totta, niin singahuta minun korkea,
paavillinen kirousbullani heille vasten silmiä.»

Korkea kardinaali oli sangen viisas ja viekas mies. Hän ajatteli
itsekseen: »jos minä nyt menen sinne kardinaalin kauhtanassa ja paavin
bulla kainalossa, niin voisi tapahtua, että ne vintiöt saavat vihiä
ja ehtivät korjata viinitynnyrit talteen. Ja se olisi suuri vahinko
kahdestakin syystä. Ensiksikin en saisi nähdä mitään, ja toiseksi, —
toiseksi ei minulla olisi mitään sitä vastaan, jos kerran maistaisin
itse paholaisen — abi male spiritus! — viiniä, minä olen niin pyhä
mies, ettei minuun hänen myrkkynsä tehoa.»

Tämän viisaan päätöksen tehtyään korkea kardinaali pukeutui
kerjäläismunkin pukuun, sitoi nuoran vyötäisilleen ja lähti vaeltamaan
Emajoen luostaria kohti. Mutta luostarin munkit olivat kardinaaliakin
viekkaampia, ja jo viikko ennen kardinaalin tuloa, oli heillä hänen
matkansa ja sen tarkoitus tiedossa.

Tartosta saakka kulki korkea kardinaali jalkaisin, sauva kädessä
ja kerjäten vastaantulijoilta⁻. Tie kulki pitkin Emajoen äyrästä.
Eräässä paikassa kasvoi rannalla tiheä pajupensaikko, ja joukko miehiä
oli niitä leikkelemässä ja kuori massa. Hevoskuormallinen sileitä
pajuvitsakimppuja seisoi tien ohessa odottamassa.

»Minnekä noita vitsoja viedään?» kysyi korkea kardinaali.

»Emajoen luostariin.»

»Mitä niillä siellä tehdään?»

»Jokainen munkki pieksee kaksi paria päivässä mäsäksi omaan selkäänsä.»

Kardinaali oli hyvin ihmeissään, mutta oli liian viisas jotain
sanoakseen.

Vähän matkaa kuljettuaan hän näki tien ohessa miehen, joka kaivoi
yrttejä ja juuria maasta pieneen koppaan. Miehellä oli yllä ainoastaan
vanha säkki, johon päätä ja käsiä varten oli tehty reiät.

»Kylläpä kansa on köyhää tällä kulmalla», kardinaali ajatteli, ja hänen
kävi sääliksi viheliäistä miespoloista.

»Sinä olet kai jonkun kartanon alustalaisia», hän sanoi ääneen, mutta
huomasi samalla, että miehen päälaki oli pyöreäksi ajeltu.

»En, isä, minä olen Emajoen luostarin veljiä», mies vastasi nöyrästi.

»Mistä asti teillä on tuommoiset puvut?» kardinaali kysyi.

»Jo monta kymmentä vuotta, arvoisa isä», mies vastasi.

»Onko pyhä isä Roomassa ne teille määrännyt?» kardinaali kysyi
viekkaasti.

»Ei, me olemme itse ne keksineet lihamme kuolettamiseksi.»

Kardinaali ei sanonut mitään, vaan jatkoi matkaansa. Kun hän oli
saapunut luostarin portille, kompastui hänen jalkansa munkkiin, joka
pitkin pituuttaan makasi portin edessä.

»Hän on varmaan juovuksissa paholaisen viinistä», kardinaali arveli, ja
hänen sydämensä täyttyi ilolla.

Hän kosketti anturakenkänsä kärjellä makaavaa munkkia, mutta tämä ei
hievahtanut.

Samalla pisti portinvartijamunkki päänsä esiin komerostaan.

»Sinun täytyy astua hänen ylitsensä, isä», hän sanoi. »Hän on yksi
veljiämme, joka täten on pyytänyt saada harjoittaa nöyryyttä. Jokaisen
luostariin tulijan täytyy tallata häntä.»

Luostarin pihalla tuli apotti kardinaalia vastaan.

»Tulet kaukaa, isä», hän sanoi.

»Niin, olen köyhä kerjäläismunkki ja pyytäisin yösijaa.»

»Jokainen on tervetullut kattomme alle», vastasi apotti, »mutta hänen
täytyy samalla alistua sääntöjemme alaiseksi».

»Mielelläni, arvoisa isä», kardinaali vastasi viekkaasti. »Olen niin
paljon kuullut luostaristanne, että tahtoisin siihen lähemmin tutustua.»

Apotti johdatti hänet sivukäytävään, jonka molemmin puolin olivat
luostarikopit. Ne olivat aivan tyhjiä, lattialle oli siroitettu teräviä
kiviä, ja seinällä riippui ristiinnaulittu.

»Missä veljet makaavat?» kysyi korkea kardinaali.

»Me harjoittelemme makaamaan seisaallaan», apotti vastasi, ristien
silmänsä kuvan edessä. »Muutamat veljistä ovat vielä heikkoja, mutta
toisilla on jo Herran voima ruumiissaan.»

Kardinaali sai ylleen samanlaisen säkin kuten muillakin oli, ja apotti
vei hänet pitkään, valkeaksi kalkittuun saliin, jossa joukko munkkeja
seisoi pitkän pöydän ääressä.

Apotti teki kädellään muutamia merkkejä, ja kardinaalin eteen pantiin
pieni kulho.

Hän ei uskaltanut virkkaa mitään, kun kaikki muut vaikenivat, vaan
alkoi mitään kysymättä syödä.

Kulhossa oli kovasti suolattuja, kahdentuuman pituisia kaloja, joita
terävien selkä-eviensä tähden nimitetään rautapiikeiksi. Kardinaalin
mielestä tuntui, kuin olisi suolattuja rautanauloja niellyt, niin ne
pistivät sekä kieltä että kurkkua.

»Luulenpa, että palvelisin itse paholaista, jos saisin kulauksen vanhaa
viiniä tämän palan painoksi», hän ajatteli, ja vaikka se ajatus oli
niin syntinen, ei hän tuntenut hitustakaan katumusta.

Mutta kukaan ei tuonut edes vettä pöydälle, vaan kaikki poistuivat yhtä
äänettöminä, kuin olivat tulleetkin.

»Minulla on kova jano, arvoisa isä», sanoi kardinaali apotille heidän
poistuessaan ruokasalista.

»Me emme koskaan juo ennenkuin kolme tuntia ruoka-ajan jälkeen»,
vastasi ankarasti apotti.

Kardinaali vaikeni puhumattomaksi, mutta suolarakeet kihelmöivät hänen
sisälmyksiään.

Hän saapui apotin kerällä luostarin kirkkoon, eikä hän tiennyt,
näköhäiriökö se oli, vai minkätähden hänestä näytti, kuin olisivat
kaikkien pyhimysten suupielet olleet muikeassa hymyssä.

»Mistä saakka pyhimykset ovat alkaneet hymyillä», hän kysyi apotilta.

»Meidän pyhimyksemme ovat aina iloinneet hurskaasta elämästämme»,
apotti vastasi nöyrästi.

Alttarin yläpuolella oli iso, kullalla huoliteltu Neitsyt Maarian kuva.
Sen edessä seisoi munkki, kaksi suurta, paksua kynttiläjalkaa raskaasta
hopeasta käsissä, liikkumattomana kuin kuvapatsas.

»Eikö hän väsy, arvoisa isä», kardinaali kysyi kuiskaten.

»Hänen vuoronsa on nyt lopussa», apotti vastasi. »Meillä on tapana,
että jokainen luostariimme tullut vieras ottaa tämän toimen huolekseen.»

Kardinaali aikoi vastustaa, mutta hetken mietittyään vaikeni. Munkki
jätti kynttilät hänelle, ja hän asettui kädet ojossa seisomaan
kuvan eteen. »Paavi-ukkoa on pahasti peijattu», hän ajatteli, »tämä
luostarihan on kaiken hurskauden huippu, — ei itse isäkään enempää
vaatisi.»

Mutta mitä kauemmin hän kynttilöitä piteli, sitä levottomammaksi hän
kävi.

»Ehkä on sinua puijattu, poikaseni», hän sanoi itselleen. »Pyhä isä on
ehkä saanut kuulla hairahduksistasi, — ja kukapa meistä täydellinen
olisi! — ja lähetti sinut nyt tähän luostariin katumusretkelle, vaikka
ei luiskahtanut mitään sääntöjen ankaruudesta, ettei säikyttäisi.»

»Nyt en jaksa enään», hän sanoi ja antoi kätensä vaipua. Hiki juoksi
hänellä pitkin ruumista.

Mutta kuullessaan munkkien kuoron parvekkeelle astuvan, hän kohotti
kynttilät entiseen asentoon.

»Suolaisia ne kalat», hän ajatteli. »Voisin juoda joen täyden vettä.»

»Kyllä minä olen suuri syntinen», hän sanoi itsekseen, »mutta että
minun tänne asti piti parannettavaksi tulla, se ei sentään päähäni
mene.»

Pitkällinen seisonta alkoi häntä pyörryttää, kirkko tanssi hänen
silmissään, puupyhimykset hyppelivät vallan hurjasti ylös, alas
synnillisessä, maallisessa karkelossa. Kynttiläin liekit liehuivat kuin
virvatulet.

»Nyt kaadun maahan», hän sanoi, mutta samalla joku tarttui häntä
kädestä.

Apotti vei hänet takaisin ruokasaliin, jossa pitkälle pöydälle oli
ladottu puuhaarikoita.

Kardinaali tarttui ahnaasti haarikan korvaan ja vei sen huulilleen,
mutta irvisti pahasti ensi kulauksella.

»Tämähän on vedellä sekoitettua etikkaa», hän sanoi itsekseen.

»Se on kaljaa», munkki kuiskasi hänen vieressään, ikäänkuin arvaten
hänen ajatuksensa.

Kardinaali tunsi kielensä kitalakeen kuivuvan, ja paholaisen
viinitynnyrit vierivät hänen mielikuvituksessaan pitkässä jonossa
saliin.

»Nyt menemme saunaan», sanoi apotti hänelle.

»Mikä se semmoinen on?» kardinaali kysyi.

»Meillä on tapana lauantai-iltasin viedä vieraamme saunaan», apotti
vastasi kierrellen.

Kardinaali astui apotin kera pimeähköön huoneeseen, jota ainoastaan
suuren kiukaan loimu valaisi. Lattia oli kivestä.

»Riisuudu», käski apotti.

Kardinaali totteli väristen.

»Tämä on varmaan piinakammio», hän ajatteli kauhulla, ja kaikki hänen
syntinsä pistivät häntä kuin tulisilla neuloilla.

»Astu portaita myöten parvelle», apotti käski.

Kardinaali kiipesi vapisevin polvin pimeitä portaita myöten.
Tukehduttava kuumuus huokui hänelle vastaan.

»Mitä he aikovat tehdä? Korventaa minut elävältä?» hän ajatteli.

»Pane pitkäksesi», apotti huusi alhaalta.

Kardinaali heittäytyi oljille.

Yhtäkkiä kuului sähinää, niinkuin olisivat kiukaan kivet alkaneet
kiehua. Kuumuus kohosi kaksikertaiseksi, kardinaali luuli lihan ja luun
sulavan.

Toistamiseen kuului läiskäys, vihaisesti pihahti kuuma höyry.

»Jokos riittää löylyä?» apotti kysyi portaitten päästä.

»Jo — jo! Armahtakaa,— minä olen suuri syntinen», kardinaali vaikeroi.

Samalla apotti nousi portaille, ja kardinaali tunsi äkkiä selkänsä
kihelmöivän nopeista lyönneistä.

»Nyt vihdotaan», apotti sanoi.

»Minä tunnustan, — minä tunnustan», kardinaali huusi. »Kaksi kertaa
olen pistänyt kirkon rahoja omaan taskuuni.»

»Entä vielä», sanoi apotti, vihtoen edelleen.

»Olen käyttänyt salarippiä väärin, — olen valhetellut, varastanut,
ylönsyönyt ja ylönjuonut, — naisten kanssa kemuja pitänyt...»

Apotti heitti taas kiululla vettä kiukaalle.

»Kuka sinut lähetti?»

»Minä palan, — armahtakaa! Pyhä isä lähetti.»

»Mitä sinun piti tehdä?»

»Kirota luostari.»

»No ja minkä sanoman sinä nyt paaville viet?» apotti kysyi, tarttuen
toiseen saunavihtaan.

»Jo riittää... Te olette hurskaita, siveitä, itsenne kieltäjiä,
lihankiduttajia, paastoojia, pyhiä miehiä...»

»Hyvä, — nyt voit mennä.»

Kardinaali kömpi saunan lavalta alas punaisena kuin keitetty rapu.

»Sinä menet säkki ylläsi Roomaan saakka, huomaa se», apotti sanoi,
»muuten ilmoitan tunnustuksesi paaville».

Säkkipukuinen kardinaali livahti luostarin portista maantielle ja alkoi
paljain jaloin laputtaa kohti Roomaa.

1905




HÄÄT.


Sata vuotta sitten vietettiin eräässä saarenmaalaisessa talossa
häitä. Morsian istui keskellä lattiaa, niin että jokainen taisi
nähdä hänen kuumuudesta hohtavat, nuoret kasvonsa; äsken hiuksille
kiinnitetty tanu, johon hän vielä oli tottumaton, pakoitti hänet
pitämään niskansa jäykkänä, mutta hän oli sen näköinen, kuin ei olisi
muutenkaan liikoja kumartunut. Hän piti kädet sylissä esiliinallaan,
jota paraikaa »paikattiin»: vieraat tulivat toinen toisensa jäljestä
kupari- tai hopearahoineen, jotka he heittivät hänelle syliin. Hän
kiitti ja nauroi, — hän ikäänkuin koko ajan vaan odotti aihetta
päästääkseen iloisuutensa valloilleen, sillä sitä näkyi olevan hänessä
kosolta. Kun rahat oli korjattu pois, sieppasi joku häävieraitten
joukosta viisivuotiaan pojannallikan ja pani hänet morsiamen polville
»sylipojaksi». Sukkeluuksia ja viittauksia sateli joka puolelta,
vakavia, ennustavia toivomuksia ja rohkeata leikinlaskua, joka kerta
toisensa jäljestä nosti veret morsiamen poskille.

Huolimatta suorasta rohkeasta luonteestaan hän kävi hiukan hämilleen ja
nosti pojan lattialle, hänen oli kuuma, tanu puristi ohimoita, hänen
teki mieli pujahtaa hetkeksi pois häätuvasta. Hän vetäytyi sivulle,
kukaan tuskin huomasi häntä, kokit alkoivat pyyhkiä ruokapöytiä,
koputuksin kutsuen rahanantajia. Nurkassa viritettiin viuluja. Hän
pujottautui yhä lähemmäksi avonaista ovea ja vihdoin siitä ulos,
— pitkin kyläkujaa, jossa hanhet haasottelivat ruskeauntuvaisine
poikasineen, hän melkein juoksujalkaa lähti kaivolle. Kukaan muu ei
ollut huomannut hänen poistumistaan kuin sulhanen, joka koko ajan oli
pitänyt häntä silmällä ja suoraa päätä lähti hänen jälkeensä.

Hän tapasi vastavihityn vaimonsa kaivon arkulta, jossa hän
kumarruksissaan vinttasi vettä Talosta eroitti heidät aita ja
humalapensaikko, Kuullessaan jonkun tulevan, morsian kääntyi kuin
pahasta teosta tavattua. »Minun oli niin kuuma», hän sanoi anteeksi
pyytäen. Mutta sulhanen piteli kaivon patsaasta kiinni ja katseli häntä
kiirettä pitämättä, — silloin hänkin, kuin äänettömästä sopimuksesta,
istuutui kaivonkannelle, jonka halkeamista ruoho työntäytyi esiin.
»Ollaan täällä vähän aikaa», hän pyysi. Sulhanen nyykäytti päätään,
hellittämättä katsettaan hänestä, ja heistä tuntui molemmista sekä
hyvältä että pahalta, ikäänkuin he omin lupinsa olisivat ottaneet
itselleen jotain muille määrättyä.

Morsian kuljetteli kättään kaivon kaukalossa, joka toisesta päästä
oli haljennut. Mutta toisessa päässä, sinne kerääntyneessä vedessä,
uiskenteli pari kolme mehiläistä, jotka olivat sinne juomaan
lentäessään uponneet. Hän ojensi keskisormensa veteen, ja mehiläiset
kiipesivät yksitellen sitä myöten ylös. Ne alkoivat suristaa
siipiään ja hieroa niitä jaloillaan, takajalat kuivasivat nopeasti
hienokarvaista ruumista, ne vetivät jalkojaan pitkin sormea, jättäen
hienot vesijuovat iholle. Yhtäkkiä yksi ryömi ylemmäksi ja katosi
hihansuusta ranteelle.

»Se pistää sinua», nuori mies huusi äkillisellä liikkeellä.

Mutta tyttö ojensi käsivartensa nopeasti alaspäin ja pudisti mehiläisen
ruohoon, hänen kasvonsa loistivat ilosta, sillä miehen levottomuus oli
hänelle mieluista.

He kääntyivät molemmat kuuntelemaan häätalosta kuuluvaa tanssisoittoa,
jota viulut ja säkkipillit vinguttivat. »Meitä haetaan», tyttö
kuiskasi, ja nuori mies nyykäytti päätään. He käänsivät katseensa
kujasta ja talosta, jonka savutorvesta hääkeittojen savu nousi,
eteenpäin tasangoille, taivaalle, missä alkukesän aurinko pilvettömänä
laski. Ruispeltojen sinipunervat sarat muodostivat loivan kulman
taivasta vasten, ja niitten takana punoitti rusko kuin lupauksena
tulevasta sadosta, ikäänkuin taivaalle olisi kirjoitettu, että nämä
pellot kymmenkertaisen hedelmän kantaisivat. Aidan takaa alkoi
karjanummi, ja se oli heille rakas kaikessa karuudessaan, koska se
muistutti heille, kuinka paljon työtä oli jäljellä heitäkin varten.
Kaukana kohosivat kirkon pystyt piirteet, — ainoana kohokohtana
tasangossa, — halliten seutua, seuraten joka suunnalle, mistä sitä
katsoikaan.

Kesäinen ilma oli täynnä surviaisia, jotka pitivät piiritanssejaan
ilmassa. Kaivon arkulla istuva morsian tunsi niitten syöksyvän sokeina
vasten kasvojaan, hän löyhytteli niitä loitommalle pienellä lehvällä,
mutta niitä tunkeutui väkisin korviin, suuhun ja silmiin. Hän tunsi
kipeän piston silmässään, ikäänkuin siihen olisi tipahtanut pisara
kirpeää nestettä, ja alkoi sitä hieroa.

»Surviainen lensi silmään», hän sanoi.

»Älä hiero, minä otan pois», sulhanen sanoi kiireesti.

Hänen ei tarvinnut kumartua, seisoessaan he olivat melkein yhtä
pitkät, heidän silmänsä katsoivat suoraan vastakkain. Mies vajotti
hiukan tytön silmänreunaa, surviainen oli tarttunut sen sisäpuolelle
pienenä, mustana nyppylänä. Hän lähensi kasvonsa vieläkin lähemmäksi,
poistaakseen sen varovasti kielellään, heidän katseensa eivät enään
tavoittaneet toisiaan, vaan sulivat yhteen, hän näki, mitä muuten ei
ollut tytön kasvoissa huomannutkaan, hienonhienot verisuonet, jotka
risteilivät silmän valkuaisessa, pienet päivettymäpisamat, jotka pitkin
nenänvartta poskille levisivät. Se oli kaikki hänestä kaunista, ja
hänen ajatuksensa kulkivat tahtomatta pian lähestyvään omistukseen.
Tyttö huomasi sen ja katsoi häneen avonaisesti, ilman hämmennystä,
vainuina antaumaan, mutta ilman kiihkoa, rauhallisin, luottavin silmin.

»Mennään sisään», hän sanoi, ottaen miestä kädestä.

Samalla he molemmat näkivät kumaran miehen, joka tuli pitkin kujaa
maantieltä päin. Hän kulki hitaasti, niinkuin olisi jokainen askel
ohut raskas, he ehtivät molemmat ajatella, että hän tuli kuin
hautajaisvieras eikä häihin kutsuttu. He pääsivät juuri tupaan, kun
vieras ehti pihaveräjälle.

»Se on moision vanhempi vouti», sulhanen sanoi. »Tuo hänelle olutta.»

Morsian katsahti häneen kummastuneena, sillä juuri sama ajatus oli
lennähtänyt hänen päähänsä, että juuri hänen itsensä, eikä kenenkään
muun, piti tuoda tervetuliais-olutta viimeksi tulleelle vieraalle.

Hän otti puuleikkauksilla koristetun haarikan ja meni toiseen tupaan,
mutta ovella hän tahtomattaan katsahti taaksensa, ja tupa tuntui
hänestä valoisammalta kuin tavallisesti, hän näki, että kaikkien
perä-ikkunan kohdalla olevien kasvot hohtivat auringon punaisessa
kajastuksessa. Ja joka kerran, kun jokin pari tanssi ohitse, niin hekin
hetkeksi upottautuivat punaiseen väriin. Vieras seisoi varjossa.

Morsian hapuili pimeässä huoneessa oluttynnyrin tappia, kun hän äkkiä
säpsähti. Häähuoneen humu vaihtoi äänilajia, — koko huone huokasi
yhtäkkiä... Morsian tunsi sormensa epävarmoina pitelevän haarikkaa,
jotain raskasta laskeutui hänen päällensä, — hänen teki yhtäkkiä mieli
istua jauholaarin reunalle ja nyyhkyttää, — hän ei tiennyt itsekään,
mutta häntä peloitti mennä takaisin.

Vaahtoava haarikka kädessä hän aukaisi häätuvan oven, mutta pysähtyi
kynnykselle, niin että haarikasta läikähti olutta. Hänen katseensa
kiitivät kysyvinä pitkin tupaa, mutta kaikki väistyi niitten edestä,
kasvot kääntyivät pois, katseet kiintyivät lattiaan. Ainoastaan
epämääräinen tuhon tunne jäi, salainen ahdistus painoi katon alemmaksi,
ja viulun kielet lepäsivät kuin kangistuneina. Useat naiset alkoivat
itkeä, miehet tuijottivat synkkinä. Hän haki silmillään äitiä, —
hänellä oli huivi silmillään, — isää, — silmät maassa — sulhastaan...
vihdoinkin hän sai katseesta kiinni, — mutta vaan hetkeksi, sitten
sekin pakeni häntä.

Samalla isä nousi, vanhentuneena, kokoonvaipuneena, kaikki tekivät
tilaa, kuten surulle tehdään, — isä menee kamaria kohti, — kasvoista
on kiilto kuin poishangattu. Hän tuntee, että hänen täytyy seurata,
mutta hän menee kuin tyhjän salin läpi, — hän ei katso ketään, hän
tuntee, että toiset kaikki ovat tällä hetkellä vaan katsojia, ja heidän
uteliaisuutensa ja säälinsä loukkaa häntä. Hän suoristaa päänsä, niin
että korkea tanu hipaisee matalaa kattoa. Mutta äidin ohi mennessään
hän heltyy, hänen katseensa rukoilevat äitiä seuraamaan mukana, ja äiti
nousee, arkana, kyyneleihin sulaneena.

Ovi sulkeutuu heidän jälkeensä.

»Älä puhu mitään», äiti sanoo isälle.

»Eikö se ole lapsellista, että äiti noin pyytää», hän ajattelee, mutta
ymmärtää samalla, että äiti vaan rakkaudesta niin sanoi.

Mutta hän tuntee, että nyt se tulee...

»Sinut on käsketty moisioon yöksi, tyttö», isä sanoo jyrkästi.

Hän avaa silmänsä, nyt se putosi, — hänestä tuntuu ihmeelliseltä,
että hän vielä hengittää ja elää. Mutta hänessä herää voimakkaana
itsesäilytysvaisto.

»Voi olla käsketty, vaan ei ole vielä menty», hän kivahtaa terävästi
kuin naulaa lyöden.

»Ei siinä armoja anneta, semmoinen on oikeus herroilla», isä sanoo
tympeästi.

Hän tuntee isän sanat ylpeässä niskassaan kuin rautapainona, joka
pakoittaa sitä kumartumaan. Mutta hän vastustaa yhä itsepäisesti.

»Sellainen sana lähetetään, että tästä talosta ei tulla», hän sanoo.

Mutta isä hymähtää kuin lapsen puheille.

»Mitä se auttaisi. Meidät ajaisivat mierolle.»

»Mennään sitten mierolle, koko joukko.»

»Ja sinut veisivät väkisin kuitenkin.»

Hän tuntee, kuinka piiri hänen ympärillään pienenee, mutta hän ei ai'o
vielä antautua.

»Mennään tuomarille», hän sanoo.

»Siellä on samat herrat vastassa. Keisari kaukana, Jumala korkealla.»

»Äiti, — mitä sinä?» hän kysyy.

»Et sinä ole ensimäinen etkä viimeinen, lapsi», äiti sanoo itkunsa
seasta.

Hän katsoo heihin avuttomasti. Hän tuntee, että he molemmat jo ovat
alistuneet, etteivät he yrittäisikään vastustaa.

»Kutsukaa Jaan tänne», hän sanoo.

Sulhasen tullessa häntä hävettää, ikäänkuin hän olisi johonkin syypäänä.

»Voisitko sinä ottaa minut sitten, — takaisin?» hän kuiskasi.

»Sehän se on, etten tiedä», sulhanen vastasi.

»Minä ottaisin sinut kyllä takaisin, mutta en tiedä, voisinko olla
sama», hän lisäsi kiireesti oikaisten.

»Niin se on, — tietysti», morsian vastasi nöyrästi.

»Vaikka on niitä muitakin mennyt ja takaisin tullut», hän lisäsi,
niinkuin ei olisi itse sitä sentään uskonut.

»Voi sitä toiset mennä ja tulla, mutta ei sinunlaisesi sieltä palaa»,
mies vastasi painolla.

»Tiedätkö sinä sitten jotain, — mitä minun pitäisi tehdä», hän kysyi
tuskalla.

»En minä vielä tiedä» mies vastasi.

»Ei se minulle niin paljon arvoista ole että sinä minut takaisin otat,
kuin että olet sama», tyttö sanoi, niinkuin olisi koko ajan sitä
ajatellut ja nyt vasta sen sanoiksi saanut.

Tyttö katsoi mieheen, mutta kuin sumua oli välissä, ja hän haparoi
miestä kädestä, edes tunteakseen hänen läsnäolonsa. Yhtäkkiä tuntui
hänestä kuin olisi häneen sumun läpi katsovissa silmissä jotain
välähtänyt, — keksikö mies jonkun ajatuksen? hän ajatteli. Käsi, joka
tiukasti puristi hänen kättään, oli kuuma ja värähteli, ikäänkuin veri
olisi siinä hyvin kiireesti ja epätasaisesti virrannut. Hän tunsi
sen nytkähtelevän ja siitä näkymättömän voiman virtauksena leviävän
omaan ruumiiseensa. Jotakin syntyi heitä ympäröivässä sumussa, siinä
kasvoi jotakin — muodotonta, kauheata... Silmät alkoivat kysyä häneltä
jotakin, ne katsoivat häneen käskevinä, — äänettöminä, ilman sanoja
ne vaativat häneltä jotain... Hän koetti ymmärtää, mitä mies tahkoi,
mutta sumua oli yhä edessä, hän jännitti kaikki aistimensa, ikäänkuin
irtautui itsestään ja suli noihin silmiin... hän alkoi vapista... sumu
silmien edessä muuttui punaiseksi. Jotain selittämätöntä yhdisti heidät
tällä hetkellä, — ei rakkaus eikä viha, — vaan ajatus, joka yhtaikaa
syntyi heissä molemmissa.

Yhtäkkiä mies kumartui ja liikutti huuliaan, tyttö luki niiltä
kysymyksen:

»Uskaltaisitko?»

»Uskaltaisin», hän vastasi, ilman sanoja.

Niinkuin olisi sumu äkkiä hajaantunut, he näkivät toisensa kirkkaassa
valossa, molempain silmistä katsoi selvänä päätös.

»Mutta seuraisitko sinä minua pakkotyöhön Siperiaan?» tyttö kysyi.

»Seuraisin joka paikkaan, minne sinua viedään.»

»Mutta millä minä hänet...», tyttö sanoi lauseensa katkaisten.

»Tällä», — mies sanoi varovasti, vetäen vyöstään puukon.

He katsahtivat toisiaan kylmästi, ei kuten vastavihityt, vaan kuin
rikostoverit, joissa jo nyt alkoi rikoksentekijäin epäluulo ja viha
toisiaan kohtaan.

Yhtäkkiä mies heltyi.

»Meidän hää-yömme», hän sanoi.

Tyttö sävähti, mutta ei liikahtanut. Mutta he ymmärsivät molemmat,
ettei se koskaan tulisi näin juhannus-kirkkaana, tuoksuraskaana,
vaan pimeänä, synkkänä se kerran laskeutuisi Siperian vankiasutuksen
hirsimökkien yli.

1905.





III.




BERNHARD RIIVES.


Eräs Itämerenmaakuntain rankaisuretkikuntaan kuulunut nuori upseeri
kertoi:

»Olimme kuudenkymmenen matruusin kanssa saapuneet muutamaan Vironmaan
rantapitäjään. Pitäjä, josta tulimme, oli ollut kapinan kaikkein
pahimpia pesäpaikkoja, melkein kaikki aatelismoisiot olivat tuhkana;
olimme sentähden mekin puolestamme käyttäneet kaikkea mahdollista
ankaruutta. Olimme suoraan sanoen väsyneet näkemään verta, niin
matruusit kuin ylipäällikkömmekin, minusta puhumattakaan. Siihen ei
koskaan aivan totu, ajan pitkään se alkaa etoa sydäntä, paitsi siinä
tapauksessa, että siitä juopuu.

»Tekemättä mitään sopimusta tai edes keskenämme siitä puhumatta,
olimme tällä kertaa päättäneet antaa armon käydä oikeuden edellä. Sitä
suuremmalla syyllä, kun koko pitäjässä ei oltu poltettu kuin yksi
ainoa moisio, ja sekin todistettavasti kiertävän, muualta tulleen
kapinallisen joukon toimesta. Pienempiä lainvastaisuuksia oli tietysti
tehty kosolta, oli suljettu krouvi, vaadittu lakon uhalla muonamiehille
uusia palkkaehtoja, jotka sopimukset moision omistaja hengenhädissään
oli allekirjoittanut, oli pidetty kapinallisia kokouksia ja puheita
j.n.e. Vangitsimme ja kuulustelimme kymmenkunnan miestä, pääsyylliset
sensijaan, kiihoittajat ja kokousten toimeenpanijat olivat kaikki
teillä tietymättömillä. Ainoastaan sen tulokkaan, joka oli johtanut
muonamiesten lähetystöä, saimme kiinni. Hän oli varoituksista
välittämättä pysynyt kodissaan, josta matruusit hänet toivat
sota-oikeuden eteen. Hänen nimensä oli Bernhard Riives.

»Neuvottelimme rangaistavien suhteen parin aatelisen ja pitäjän
kirkkoherran kanssa, ja kaikki kehoittivat lievään rangaistukseen,
johon itsekin olimme taipuvaiset. Ainoastaan parooni, jonka luona
muonamiesten lähetystö oli käynyt, vaati Bernhard Riivekselle
kuolemanrangaistusta, varoittavaksi esimerkiksi koko pitäjälle.
Hänellä tuntui olevan vanhaa kaunaa tätä miestä kohtaan, joka, kuten
perästäpäin kuulin, oli uskaltanut laillisen oikeuden tietä mittauttaa
talonsa entisen oikean rajan, joka tuli kulkemaan yli paroonin
apilaniityn. Vähän aikaa sinne tänne keskusteltuamme hän kuitenkin
suostui vaihtamaan rangaistuksen kahdeksisadaksi lyönniksi, jota
korkeampaa rangaistusta emme tässä pitäjässä ottaneetkaan käytäntöön.

»Annoimme siis tuoda sisään talollisen Bernhard Riiveksen. Hän oli
suurikasvuinen talon poika, hänen kasvonsa olivat tyynet, täysiparran
reunustamat ja kulmikkaat. Harmaansinisten silmien älykäs ja herännyt
katse oli yhtaikaa sekä itsetietoinen että masentunut. Pelko oli
kaukana hänen olemuksestaan, mutta hän ei näyttänyt odottavan
mitään hyvääkään. Hän ei ollut millään lailla röyhkeä, vielä
vähemmän mateleva, hän oli päinvastoin ikäänkuin jo sivuuttanut nämä
ominaisuudet, jotka pitkä-aikainen orjuus luo. Koko hänen olennossaan
oli jotain vaikuttavaa, ihmisiä tiedottomasti hallitsevaa, hänen
raskaat hartiansa näyttivät olevan luodut toisia eteenpäin työntämään.
Hän oli niitä talonpoikia, joitten lapset tavallisesti muodostavat
sivistyneen säädyn ensimäisen polven.

»Päätöksemme oli, kuten sanottu, valmis, mutta kuulustelimme kuitenkin
häntä näön vuoksi.

»Oliko hän kehoittanut muonamiehiä lakkoon? Oli. Miksi hän sen oli
tehnyt? Koska heidän tilansa oli sietämätön. Oliko hän johtanut
muonamiesten kokousta ja kirjoittanut uudet sopimuskaavat? Oli. Oliko
hän käynyt muonamiesten kanssa moisiossa? Oli. Miksi juuri hän oli
ottanut tämän asian johtaakseen? Koska juuri hän, saatuaan parin vuoden
koulusivistyksen, piti velvollisuutenaan auttaa muita, jotka eivät
olleet sitä saaneet. Oliko hän moisiossa sanonut: jollette allekirjoita
nyt, niin teette sen viikon kuluttua toisella musteella? Ei, hän ei
ollut käyttänyt minkäänlaisia uhkauksia. Oliko hän ollut kunnantalolla
pyhäinkuvaa repimässä? Ei, sitä hän ei ollut tehnyt.

»Hän antoi kaikki vastauksensa varmasti ja yksikantaan, mutta yhtaikaa
välinpitämättömästi, ilman toivoa, ikäänkuin olisi aavistanut
kuulustelun muodollisuuden. Hänen harmaat ja viisaat silmänsä eivät
katselleet ketään meistä.

»Seurasi muutamain todistajain kuulustelu. Kaikki ilman poikkeusta
todistivat ainoastaan hyvää Bernhard Riiveksestä. Hän oli itse ostanut
talonsa vapaaksi ja maksanut suurimman osan velasta, mikä Tallinnanmaan
läänissä on harvinaista. Hän oli ollut kaikenlaisissa kunnallisissa
luottamustoimissa ja aina osoittanut malttia sekä älyä. Ainoa, mitä
häntä vastaan muistutettiin, oli, ettei hän koskaan käynyt kirkossa
eikä ehtoollisella. Ylipäänsä ei hänellä tuntunut olevan yhtään
vihamiestä.

»Minun tehtäväkseni tuli lukea hänelle tuomio. Hänet tuotiin taas
sisään, ja hän seisoi edessäni lammasnahkaturkissaan, joka edestä oli
auki. Ensi kertaa tunsin, että hänen silmänsä pysähtyivät minuun, ja
vaikka katseeni oli kädessä pitämässäni paperissa, tunsin kuitenkin
koko ajan näitten tutkivain ja älykästen silmien katseen. Muistan
tuumineeni, mahtoiko hän ymmärtää venättä.

»Luin siis tuomion ensin venäjäksi, ja koska osaan kutakuinkin viroa, —
olen Narvasta — käänsin sen suoraa päätä viroksi.

»Kun pääsin sanoihin 'kaksisataa lyöntiä', kuulin hänen kiristävän
hampaitaan. Katsoin häneen, hän oli kalpean ja villin näköinen,
ikäänkuin hänen tavallinen itsehillintänsä olisi hetkeksi pettänyt.
Mutta hän ei sanonut sanaakaan.

»Annoin käskyn viedä hänet pois. Näin hänen kääntyessään ovessa, että
hänen hartiansa hytkyivät kuin vilutautisen.

»Pienemmät syylliset rangaistiin ensin. En mennyt rangaistuspaikalle,
hermoni olivat jonkinlaisessa hajoomistilassa, ja toivoin hartaasti,
että kaikki pian päättyisi.

»Olin jäänyt yksin huoneeseen, jossa järjestelin papereita. Yhtäkkiä
aukeni ovi, ja Bernhard Riives työntyi sisään, kahden matruusin
kiinnipitelemänä. Peljästyin nähdessäni hänet, ja vasten tahtoani
tarttui käteni ladattuun revolveriin.

»Hän oli kauhea katsella. Hänen lakkinsa oli poissa, ja vaatteet
useasta kohden rikkirevityt, ikäänkuin hän olisi tullut käsikähmästä,
toinen poski vuoti verta kuin pistimen haavasta. Kaikki jonkinlaisen
talonpoikaissivistyksen luoma luja itsekuri oli kadonnut, hän oli
kuin astunut monta monituista sukupolvea takaisin heimonsa sotaisia
vaistoja kohti. Hänen arvokkaisuutensa ja ylemmyytensä olivat sensijaan
ennallaan, samoin hänen tiedottomat johtajaominaisuutensa; hän
muistutti pakana-aikojen heimopäälliköitä siinä seisoessaan. Mutta
hurja hulluus, joka oli katsonut hänen silmistään tuomiota lukiessa,
oli kadonnut, ja sensijalla liikkumaton, jääksi jähmettynyt katse.

»Mitä tahdot?» kysyin häneltä.

»En anna itseäni piestä», hän sanoi tyynellä uhalla.

»Olet saanut tuomiosi», sanoin.

»Vaikka, — mutta se ei sovi minulle, — minä en ole orja, että minua
vitsoin pieksetään.»

»Sinut oltiin vähällä tuomita kuolemaan, mies», sanoin.

»Hän säpsähti, vaikeni ja katsoi minuun.

»Voit kiittää ylipäällikön armoa, että pääset kahdellasadalla
lyönnillä», jatkoin. »Voit mennä!»

»Käskin sotamiesten tarttua häneen, mutta hän rynnistäysi irti.

»Mitä nyt!» huusin kärsimättömästi.

»Minua ei lyödä!» hän toisti.

»Mies, punnitse sanojasi!» tiuskasin hänelle. »Voimme ammuttaa sinut!»

»Ampukaa sitten, jollette muuta osanne», hän sanoi.

»Menin ylipäällikön puheille. Ihmiselämä on kopeekan arvoinen,
ajattelin, ja merkillinen tyhjyys, irrallisuus hajaannutti ajatukseni
lepattaviksi kuviksi... Väkisinkin koetin pitää niitä kurissa,
pakoittaa niitä kulkemaan määrättyä sotilaallista uraa, ainoaa
niille oikeaa. Kuitenkin tunsin hetkellistä heikkoutta... Mitä oli
meidän tekeminen? Olimme kumpikin neuvottomia. Uskalsin ehdottaa,
että armahtaisimme hänet täydellisesti, mutta tajusin itsekin, että
senkautta kadottaisimme kaiken arvon kansan silmissä. Se ei käynyt
laatuun, emme voineet sivuuttaa rangaistusta.

»Ylipäällikkö otti asian tyynemmin.

»Antaa hänen itse valita raippojen ja kuolemanrangaistuksen välillä»,
hän sanoi. »Se pehmittää hänet, saat nähdä.»

»Menin taas Bernhard Riiveksen luo ja ilmoitin hänelle ylipäällikön
päätöksen. Hän kuunteli minua ääneti.

»Koetin hinnasta mistä hyvästä hellyttää hänet.

»Onko sinulla vaimo?» kysyin.

»On», hän vastasi yksikantaan, aivan kuten kuulustelussakin.

»Entä lapsia?»

»On — viisi», hän vastasi.

»Jumalan nimessä, — ajattele sitten heitä, mies.»

»Pelkäsin hänen tähtensä ja yhtaikaa halusin hartaasti murtaa hänen
itsepäisyytensä, jonka sisimmät syyt eivät olleet minulle täysin
selviä. Kuitenkin oli hänessä jotain, jolle salaisesti tein kunniaa.

»Hän ei vastannut, vaan näytti taistelevan itsekseen.

»Kuule nyt minua», sanoin, »tule järkiisi! Näethän, tahdon parastasi.
Sinä olet vahvarakenteinen ja kestät hyvin rangaistuksen, sairastat
viikon ja olet terve taas.»

»Enhän minä sitä pelkää», hän sanoi.

»Miksi sitten, vastaa toki!»

»En voi. Siinä kaikki. Luonto ei lupaa, en voi. Voin kuolla, mutta en
voi antaa itseäni piestä.»

»Teitä on aina lyöty», sanoin. »Kun vielä olitte orjia, lyötiin teitä
aina. Isääsi on pieksetty, isoisääsi samoin.»

»Se on totta, meitä on aina lyöty», hän myönsi. »Mutta minua ei enää
lyödä. Minä olen syntynyt vapaana.»

»Nyt hän oli taas löytänyt itsensä. Hänen kulmikkaisiin,
suuripiirteisiin kasvoihinsa ilmestyi taas sama talonpoikaissivistyksen
tasapaino, jonka olin heti alussa niissä huomannut.

»Lapsesi, mies! Viisi lastasi, jotka jäävät orvoiksi, jos sinut
ammutaan.»

»Heidän on parempi kasvaa isättöminä kuin orjan lapsina. Ampukaa minut!»

»Hän sai tahtonsa täyteen. En ollut läsnä, kun hänet ammuttiin, en
edes tahtonut nähdä hänen ruumistaan, jonka hänen vaimonsa ja vanhin
poikansa veivät pois, en edes kuulla kertomusta hänen viimeisistä
hetkistään.

»Mutta minun mielipiteeni on: tässä talonpojassa, tässä Bernhard
Riiveksessä suoristui seitsensatavuotisen orjuuden selkä.»

1908.




VANHAN ORGIN KUOLEMA.


1.

Moision uudelle navettarakennukselle tehtiin paraikaa pärekattoa.
Se täytti koko takapihan sivu-alan; järeistä, harmaista kivistä
liitetty seinä kohosi jykevänä kuin kirkon muuri, ja vielä lasittomat
ikkuna-aukot ammottivat pitkulaisina. Kurkihirsi oli enää puoliksi
näkyvissä, — se oli aarniohonka, joka aikoja lukemattomia oli moision
puistossa humissut. Mutta nyt istui sen selässä kahareisin mies ja
kalkutteli vasaralla kattonauloja päreisiin.

Sellaista navettarakennusta ei oltu nähty yli kymmenen kihlakunnan.
Piirustuksetkin oli tuotu jostain kaukaa merien takaa, sieltä, mistä
karjarotukin oli peräisin, ja vierasta kieltä murtava rakennuttaja oli
armollisen herran kanssa käynyt perustuksia mittaamassa. Eivät olleet
navetan seinäkivetkään näiltä mailta, harmaata kiveä ne olivat, kovaa
kuin rauta. Kolmensadan sarvipään kytkyeitten piti navetassa tilansa
saada, sillä armollinen herra aikoi ensi vuonna taas karjaansa lisätä.
Oli siellä laitoksia monimutkaisia, joista oudon silmä ei heti selkoa
saanut; oli lämpöjohto, joka putkia myöten työnsi kuumaa ilmaa pitkin
navettaa, oli ilmanvaihtaja, joka alati ristivedon avulla piti ilman
puhtaana, ja erityinen vesijohto raikasta vettä heruttamassa.

Kaikki moision muut rakennukset jäivät varjoon uuden navetan rinnalla,
yksin päärakennuskin, joka suuruudestaan huolimatta oli matala ja
vanhanaikuinen; ei piisannut pitäjän kirkkokaan navetalle komeudessa,
sillä tällä karjakirkolla oli torninsakin, monta jalkaa korkea,
johon vesi suureen säiliöön pumputtiin. Ja eräänä aamuna oli tornin
harjalle ilmestynyt ristikin, joka kuitenkin ennen pehtorin tuloa yhtä
salaperäisesti katosi, kuin oli ilmestynytkin. Mutta kirkoksi siitä
pitäin navetta ristittiin.

Lehmät, kiiltokarvaiset, rauhalliset maidonantajat kulkivat joka aamu
tulevan asuinsijansa ohi, — ynähtivät sen suurille ikkunoille ja
puskivat koetteeksi sarvensa kivinurkkaukseen.

Oli hyvin helteinen päivä ennen juhannusta. Miehet hikoilivat ylhäällä
katolla päreitä pannessaan, he olivat siellä korkealla puiston
satavuotisten lehmusten ja tammien tasalla. Armollinen herra oli äsken
tehnyt tavallisen aamuisen tarkastuskävelynsä ja taas poistunut; työ
kävi vähän veltompaa vauhtia, ruokarupeamaa odotellessa.

Lastukasalla navetan seinämällä seisoskeli vanha Org, moision entinen
paimen, virsut jalassa. Parina viime vuonna hän ei ollut enää
paimenessa käynyt, vaan sai elinaikaisesta raatamisestaan moisiolta
pienen eläkkeen.

Siitä huolimatta hän kesäisin omaksi ratokseen seurasi karjan jälkiä.
Sinne häntä alati veti, suoreunaisille rinteille, siellä hän kannon
nenässä yhä päivänsä vietti, suokoivujen harmahtavaa tuohta näperteli
ja katseli, kuinka nuoremmat nyt juosta kipittivät lehmiä suon reunalta
hätyyttämään.

Hän kiroili kirkkaasti lehmiä, sätti niitä kuin järkeviä olentoja,
joitten pitäisi käsittää hänen sanansa ensi kuulemalta; vihaisina
hyrräsivät kurkkuärrät hänen suustaan, mutta huolimatta karkeista
kirouksistaan, hän ei milloinkaan lyönyt lehmiä.

Siitä asti kuin navettarakennukseen oli ryhdytty, ei häntä enää
muualla näkynyt. Jo perustaa pantaessa hän oli ollut läsnä, hänen
virsunsa löntystivät hitaasti ja säännöllisesti rakennuspaikalle,
jossa hän päivänpaahtaman hirren nenän istuimekseen valitsi. Hän puhui
harvoin työmiesten kanssa, kärsi heidän kompasanansa hievahtamatta,
ilman että olisi tutissut harmaata sänkeä työntävä leuka. Itsekseen
mitä vähän joskus pakinoi, mutta ei paljoa kysellytkään, päiväkaudet
vain istuskeli piippunysä suussa. Joskus meni itse rakennukseenkin,
tarkasteli epäluuloisena tornia ja hanoja, joitten merkitystä ei
ymmärtänyt. Sattui toisinaan joku hyvänsuopa mies hänelle niitten
merkitystä selittämään, silloin hän urahti hyvillään, täynnä
kunnioittavaa ihmettelyä. Tekivät hänelle joskus koiranhampaat
pilaakin, ilveilivät ja valehtelivat suut silmät täyteen; ukko ensin
uskoi, mutta keksi kuitenkin vihdoin kepposen ja päästi kuuluville
kaikki kuratinsa.

Päivällislypsylle, joka pihan toisessa päässä toimitettiin, hän
sentään malttoi lastukasaltaan kömpiä, — kun luuli piikahepakkojen
korvien välttävän, niin puheli lehmille, kullekin erikseen, nimitteli
niitä kaikkein koreimmilla kiroussanoilla, kuten lempinimiä olisi
jaellut. Sitten alkoi murahdellen kertoa niille navetasta, saisivat
asua kuin saksat ikään, ei ollut papillakaan sellaista linnaa, muuta
kuin sunnuntaisin, kun saarnastuolissa seisoi. Katsella saisivat alati
lystiksensä maantielle suurista ikkunoista, — niinkuin armolliset
rouvat salin ikkunoissa hepenissään istuvat ja ohikulkijoita
tirkistävät. Pakisi lopuksi vielä kaikista uusista laitoksista,
vesijohdosta ja ilmanvaihtajasta, — lehmien liikkumattomat silmät
katsoa muljottivat, ja leuat märehtiä jauhoivat, — kauempaa kuului
maidon tasainen sohina.

Kerran joku sattui hänelle kertomaan erään paroonin tallista, jossa
pilttuut olivat mustaa, kallista kiveä, — se pilasi hänen hyvän
tuulensa pariksi päiväksi, — kelläkään ei olisi saanut olla parempaa
kuin hänen lehmillään.

Nyt hän tapansa mukaan taas seisoskeli lastukasalla, jota aurinko
paahtoi, niin että olisi luullut sen tuleen räsähtävän, — katolla
kalkahtelivat säännölliset vasaraniskut, ja kurkihirsi lyheni,
valkoisten päreitten peittoon kadoten.

Joku mies tuli kivikuormaa ajaen mäkeä ylös. Hevonen teki keskimäessä
tenän, seisahtui äkkiä. Mies sivalsi ruoskalla koninsa laihoja kupeita,
joitten nahan alta kuultavat lihakset heti uuteen ponnistukseen
pingottuivat.

»Vedäkin, — kuka käski hevoseksi ruveta, — olisit ruvennut lehmäksi,
jos laiskotella tahdot!»

Miehen kokkapuhe kuului navetan katolle saakka, josta vastaukseksi
pärähti monikurkkuinen naurun rämäkkä. Olisit lehmäksi ruvennut, —
hevosraiska!

Org lastukasallaan muikautti myös suutaan, se oli hänestä sukkela sana.

Mutta yhtäkkiä joku mies sanoa kivahti katolta, päreeseen naulaa lyöden:

»Lehmiksi tässä täytyy kohta ihmistenkin ruveta, jos mieli syödä ja
juoda kunnolla. Rakennetaan karjalle kirkkoja, mutta muonamiehet...»

Se oli muuan äsken kaupungista tullut kiertävä työmies.

Kuului yksinäinen naurun yritys, joka naurajansa kurkkuun tyrehtyi.

Kukaan ei puhunut pitkään aikaan mitään.

Mutta oli kuin olisi katolla äkkiä alkanut itää ja kasvaa jotakin,
niinkuin kasvavat äkkiä sadehöyrystä myrkylliset sienet. Miesten pään
päällä alkoi sakeutua sankka pilvi, taivaan selkeydestä huolimatta, —
he työskentelivät yhtäkkiä kuin laukeemaisillaan olevan ukkospilven
alla. Jokaisessa se erikseen hautui, kasvoi nopeasti kuin räikeä
värinen myrkkysieni, toinen ei toiselle ajatustaan lausunut. Mutta
kullekin oli merkillisen selvää yhtäkkiä: tässä minä nyt istun
navetan katon harjalla ja lehmille korkeaa kattoa kalkuttaen, ja itse
elän lapsineni kuin sikolätissä. Eivätkä he tienneet, mistä enemmän
hämmästyä, tästä ajatuksestako, vai siitä, että se vasta nyt ilmestyi.

Pieni pila hevosesta ja lehmästä kierähti kuin kipinä kuloruohoon.
Mutta ilmiliekkiin se ei hevillä leimahtanut, kyti vain kuin kosteissa
sammalissa.

Vasarat kalahtelivat kilk, — kalk...

Aivan niinkuin ainaisina arkipäivinä, — ei mitään eroitusta.

Ainoastaan kummallinen, painostava helle paahtoi kattoa, helle, joka
näytti auringosta sydämiin siirtyneen, ja niissä nyt poltti ja sokaisi.

Org lastukasallaan kummeksi katolla vallitsevaa hiljaisuutta, —
vihdoin hän vetäytyi nurkkauksen suojaan, johon jäi puolitorkuksiin,
lakkireuhkana silmillä.

Aurinko yhä vain tulikuumana paahtoi, kaikki iti ja kasvoi sen
säteissä. Jotain suurta ja muodotonta se hautoi, jotain alkuvoimaista,
— syvää, lainehtivaa levottomuutta pinnalta tyynissä mielissä, —
ihmisten ensi yritystä ymmärtää itseään ja omaa tilaansa.

Pari päivää sen jälkeen kävi moision armollisen herran puheilla
muonamiesten lähetystö pyytämässä: »että he saisivat asua yhtä hyvin
kuin moision lehmät».


2.

Vanha Org näki eräänä joulukuisena yönä ihmeellistä unta. Hän oli
seisovinaan navetan salvoksella, ja työmiehet rupesivat yhtäkkiä
sitä punamullalla sivelemään. Katonkin panivat punaiseksi, niin
että välkkyi. Org silloin meni navettaan, mutta siellä vasta silmät
repesivät, — miehiä oli sielläkin suti pivossa ja väripönttö vieressä,
— ja eikös ne turkaset tuhranneetkin paraikaa lehmiä punaisiksi!
Juuri sivelivät suurta Kirjoa, jolla oli valkea tähti otsassa.
Heleänpunaisiksi ne lehmät värjättiin, kuin tulen liekkejä selkään ja
kupeihin.

Org aikoi juuri heille sanoa: ettekös herkeä, vietävät, mutta samalla
joku miehistä uhkasi häntäkin sudilla, josta tippui punaista väriä.

Siihen hän heräsi. Tupa oli punertavan valoisa.

Hän nousi, avasi oven, — hänen edessään oli lakea pelto, — lunta oli
vielä hyvin vähän.

Kuusimetsän takaa paistoi punainen ruskotus.

Org ajatteli hyvin hitaasti.

Yhtäkkiä tuntui, kuin olisi pieni palava kipinä jostakin iskeytynyt
suoraan hänen aivoihinsa.

Moisio paloi...

Palava kipinä yhä uursi ja poltti, — hän tunsi päässään äkillistä kipua.

Hän ei ollut koskaan eläissään ollut pakoitettu niin nopeasti
ajattelemaan.

Yhtäkkiä hänelle selvisi: lehmät!

Hän urahti jotain syvällä kurkkuäänellä, tulisella kiireellä sitoen
virsun nauhoja.

Nyt hän jo oli matkalla punaista valoa kohti, joka veti häntä
puoleensa, kuin tuli kärpästä.

Hän ei ollut koskaan pitänyt itseään erittäin tarpeellisena maailmassa,
mutta nyt hänestä yhtäkkiä tuntui, ettei ilman häntä voitaisi tulla
toimeen. Moisiosta pitäisivät kyllä muut huolen, mutta kuka pelastaisi
lehmät...

Hän kiroili yhtämittaa juostessaan, lakki putosi päästä ja alkoi
huppelehtia pitkin pellon sarkaa, — hän vain juoksi...

Hän oli moision takapihalla ja oli horjahtaa maahan kovasta vauhdista.
Navetta oli paikoillaan, sen korkea kattoharja leikkautui mustana
liekitsevään valoon, joka tuli sen takaa.

Moision päärakennus paloi.

Org kiitti jumalaa siitä, että päärakennus paloi eikä navetta. Hän
tunsi yhtäkkiä juosseensa liian kiivaasti, henki ei ollut kulkea
rinnassa.

Ammunta navetassa kävi yhä kumeammaksi.

Se oli hirveä, mölisevä kuoro, epätoivolle ja tuskalle viritetty.

Org tunsi taas aivoissaan kuin kipinän polttoa. Mutta hän meni
kuitenkin ensin päärakennukselle katsomaan, olisiko apua tarpeen.

Hän näki heti, että sitä oli mahdoton pelastaa, se paloi joka neljästä
nurkastaan.

Ihmisiä oli piha ja puutarha täynnä.

»Onhan puutarhan lammikossa vettä», hän sanoi ensimäiselle, jonka
kiinni sai.

Mutta se katsoi häneen kuin hourioissa oleva, hymyillen kummallista
hymyä, eikä vastannut mitään.

Sivurakennuksesta, missä tulta vielä oli vähän, kannettiin huonekaluja
pihalle.

Org laahautui sinne nähdäkseen, voisiko auttaa.

Pihalla oli jo ennestään suuri röykkiö huonekaluja, — kullatutta sohvia
ja tuoleja silkkipäällyksineen, mattoja, ritarien ja avokaulaisten
aatelisneitosten muotokuvia.

Yhtäkkiä Org näki ihmeekseen, kuinka joku palavalla soihdulla alkoi
röykkiötä sytyttää.

Tällöin Orgin aivoissa pieni, polttava kipinä syttyi selväksi tuleksi.
Hän, joka koskaan ei ollut paljoa ajatellut, alkoi yhtäkkiä ajatella,
niinkuin olisi äkillinen valo hänen aivoissaan valjennut.

Yhtäkkiä hän ymmärsi, että kaikki nämä ihmiset eivät olleetkaan
saapuneet sammuttamaan, kuten hän ensin oli luullut, vaan sytyttämään.

He olivat omin käsin sytyttäneet moision, niinkuin heidän esi-isänsä
sen kerran omin käsin olivat rakentaneet.

Eivätkä he ainoastaan moisiota polttaneet, vaan jotain muuta, jotain
hirveän raskasta, jotain hyvin, hyvin vanhaa...

Ja heistä tuntui, kuin olisi se muodottoman raskas ja kauhea nyt savuna
ilmaan hajonnut, — niinkuin ei sitä olisi enää ollutkaan olemassa...

He katselivat savua ja luulivat sen nyt haihtuvan savun mukana...

Orgia itketti yhtäkkiä kaikki nämä ihmiset ja heidän kurjuutensa.

Mutta yhtäkkiä hän heräsi ajattelemaan sitä, miksi tänne oli tullut.

»Miksi lehmät niin ammuvat?» hän kysyi.

»Ne ovat kaksi päivää lypsämättä», vastasi hänelle joku, joka vieritti
suurta viinitynnyriä.

Org ymmärsi senkin, hän ymmärsi tänään kaikki. Ne, jotka olivat
vierittämässä seitsemänsatavuotista painoa yltään, — ne eivät ehtineet
ajatella, että kaksisataa lehmää oli lypsämättä.

Hän alkoi kiireesti juosta navettaa kohden. Kukaan ei pidättänyt häntä,
jokaisella oli oma puuhansa.

Hän pääsi sivuovesta sisään.

Korvia särkevä mölinä täytti navetan, — se oli alituista ammuntaa,
herkeämätöntä, turhaa avunhuutoa.

Muutamat vahvimmat lehmät olivat riuhtoutuneet kytkyeistä irti ja
temmelsivät ympäri navettaa, puskien toisensa verille.

Mutta useimmat makasivat kuin kuumeessa, silmät kiiltävinä, läähättäen,
alituisesti ammuen...

Kaikki ammuivat, — toiset hiljaa, valittavasti ynisten, ikäänkuin jo
huomaten kaikki turhaksi; toiset kurkun täydeltä, vahvalihaksisen
kaulan kurkoittuessa...

Heinät hinkaloissa olivat loppuun kolutut, muutamat jyrsivät hinkalojen
puuseinämiä nälissään.

Hiljainen, tasainen yninä oli tehdä Orgin hulluksi. Näillä kohtaloonsa
alistuneilla oli kuumeesta suurentuneet silmät, suuret, liikkumattomat
kuin lasista.

Hän lähestyi yhtä, — se käänsi kärsivästi päätään, — silmät rävähtivät
väsyneesti, — yhtäkkiä se sai kuin raivokohtauksen ja puski pitkät
sarvensa hinkaloon, jotta rusahti.

Org koetteli sen utaria, ne olivat kivenkovat, kuumat, turvoksissa.

Hän alkoi lypsää lehmää, suoraan maahan, oljille.

Mutta samalla hänelle selvisi tehtävänsä mahdottomuus: eihän hän voinut
kahtasataa lehmää yksinään lypsää...

Hänen päänsä oli kuin tulessa, ja hiljainen yninä ikäänkuin tunkeutui
sinne, soi hänen korvissaan ja aivoissaan.

Koko navetta oli kuin muuttunut alimmaksi helvetiksi, jossa alituinen
voihkina vallitsi.

Org tunsi sekaisin menevänsä, jos kauemmin navetassa viipyisi.

Hän juoksenteli jo nytkin edestakaisin pitkin navettasiltaa, hirveästi
kiroillen.

Eiväthän lehmät olleet mitään pahaa tehneet, minkä ne sille mahtoivat,
että kivisessä kirkossa asuivat.

Hänestä tuntui, kuin kohdistuisi kaikkien kuumeen ja nälän kanssa
kamppailevien elukoitten valitus häneen, — niinkuin kaikki mölisevät,
ammuvat kurkut olisivat häntä kohden suunnatut...

Muuan lehmä kaatui ihan hänen silmäinsä edessä kyljelleen, kovissa
tuskissa, kuin suonenvedossa, vaahtoa pursui kidasta...

Org ei jaksanut enää kestää, hän pakeni, — ikäänkuin koko karja olisi
ollut kintereillä vihaisena, puskevana laumana.

Ulkona oli valoisaa kuin päivällä. Puiston aarniokuuset paloivat
latvoistaan korkeina ilotulituspatsaina.

Org pidätti jokaisen, joka tielle sattui.

»Lehmät, — lehmät!» hän hoki.

Hänen kielensä ei enää taipunut muuta sanomaan, siinä sanassa oli koko
hänen epätoivonsa.

Mutta hän kohtasi vain houreisia, kiihkoisia katseita, jotka
tuijottivat häneen käsittämättä, mitä hän sanoi, — tulen sokaisemia
silmiä, joissa itsessä paloi outo, villi tuli.

»Lehmät!» hän sopersi.

Hän ei tiennyt, olivatko kaikki nämä ihmiset juovuksissa, ja jos
olivat, viinastako vaiko jostain muusta.

Heissä oli jotain viinan päihtymystä väkevämpää.

Sen hän vain käsitti, ettei kukaan aikonutkaan auttaa häntä.

Mutta yhtäkkiä hän näki, kuinka joku kiipesi navetan nurkkausta myöten
katolle, päre hampaissa.

Hänen aivonsa ikäänkuin paloivat liian nopeasta ponnistuksesta poroksi,
jäljelle jäi vain hillitön, sokea vimma...

He aikoivat polttaa navetan...

Vaikka olisi nähnyt oman mökkinsä palavan, ei se olisi häneen niin
koskenut... Kirkonkin olisivat voineet polttaa poroksi hänen silmäinsä
edessä...

Nyt niitä juoksi yhä useampia navettaa kohti, — heidän varjonsa
kasvoivat pitkiksi lumella.

Org tunsi kummallista tyhjyyttä päässään, ikäänkuin siitä olisi
sisällys valunut pois.

Hän juoksi takaisin navettaan, enää tietämättä, mitä teki, hän mylvi,
ammui kilpaa lehmien kanssa, keskellä sekasortoa...

Hän alkoi päästää niitä kytkyeistä irti, toisia toistensa jäljestä,
lehmät kasaantuivat yhteen rykelmään, syöksyivät epätoivon vimmalla
toistensa päälle, ammottavia haavoja puskien, tallaten jalkoihinsa
heikommat...

Mutta ei yksikään ymmärtänyt törmätä avonaista sivu-ovea kohti.

Org mylvi kurkkunsa täydeltä, irroitellen vitjoja ja kytkyeitä.

Katolta kuului päreitten räiskyntää, se oli syttynyt tuleen.

Kuumeesta puolihullut elukat kasaantuivat monipäiseksi, monisarviseksi
hirviöksi.

Kitkerä, tukehduttava savu alkoi pilvenä tunkeutua navettaan.

Org ei ajatellut enää itseään, tuskin muistikaan, kuka oli, — hän
kuului mielestään tähän samaan karjaan.

Hän komenteli ja käski sitä, hän oli sen johtaja, mutta nyt hän
ikäänkuin puhui sen omaa kieltä, jota se ymmärsi.

Yksi ainoa järkevä ajatus leimahti vielä hänen sammuvissa aivoissaan:

»Miksi he eivät tahdo pelastaa karjaa, — sellaista kallista karjaa, —
miksi eivät avaa pääovia ja kanna ulos elukoita?»

Ja sitten vastaukseksi siihen, viimeisenä, mitä hän ylipäänsä enää
selvästi ajatteli:

»Lehmistähän se kaikki alkunsa sai, ne kun asuivat paremmin kuin
muonamiehet, — nyt kostettiin lehmille.»

Tuli kuumotti jo läpi katon, — palavia kekäleitä alkoi tippua.

Se kiihdytti elukat äärimmilleen...

Mutta Orgia ei enää helvetillinen mylvinä häirinnyt. Hän otti itse
siihen osaa, juoksennellen ympäri navettaa, joka hetki vaarassa saada
kuolettavan iskun tai potkun.

Yhtäkkiä hän kompastui johonkin ja kaatui...

Hän kompuroi ylös, — hänen edessään makasi kuollut lehmä, — äsken
poikinut.

Vasikka, aivan tahmainen vielä, horjui heikoilla jaloillaan ja
kurottautui etsimään emänsä utaria.

Silloin Orgissa heräsi jotain, mikä ei ollut enää ajatusta, vaan
eräänlaista vaistoa, hän otti vasikan syliinsä ja alkoi kantaa sitä
ikkunaa kohden...

Yhtäkkiä kaikki muu oli hänelle yhdentekevää, — hänen korvansa
lakkasivat kuulemasta, hän luuli kaiken hiljenneen ympärillä.

Ainoastaan vasikan tahmaisen ruumiin hän tunsi sylissään.

Hän kantoi sitä kuin lasta.

Kuumuus navetassa kävi tukahduttavaksi.

Hän saapui ikkunan luo, joka ei ollut kovin korkealla. Hän yritti sitä
avata, mutta ei löytänyt hakaa, silloin hän iski ikkunan säpäleiksi.

Hän nosti vasikkaa ikkunaa kohden, sen pehmeä turpa hipaisi hänen
kättään, — nyt hän sai sen ikkunan tasalle...

Mutta samalla putosi katosta jotain raskasta, palavaa suoraan hänen
päälleen.

Hän typertyi navetan sementtilattialle, ynisevän vasikan päälle.

1906.





IV.




VIERAS.


Matushka kutsui illalliselle, seisoen lasikuistilla koko venäläisessä
mahtavuudessaan, ja ainainen surupuku yllään, jota hän herkeämättä
käytti ainoan tyttärensä kuoleman jälkeen, posket hienosti hehkuen
piirakkataidon salaisuuksista ja vieraanvaraisuuden tyydytyksestä.

Puutarhasta vastasivat batjushkan ja vieraan äänet,
jasmiinipensaikkojen takaa.

Yli sorahiekkaan raivatun puutarhan tuntui kahdelta puolen meren
näkymätön läheisyys suolaisena, kalseana tuntuna, johon lakeudet ja
karjanummet lisäsivät kuivan kuloheinän tuoksun. Pähkinäpensaikko ja
korkeat kastanjat varjosivat kujan, niin että ainoastaan pienen valkean
kirkon vihreät sipulikuvut piirtyivät kylmänkeltaista taivasta vasten.

Ilmassa oli sekä iltaa että jälkikesää.

Mutta kesken puitten tummenevan vihreyden loistivat kirsikat
aistillisena, herkullisena värituntuna, nuokkuen lasinkuultavina ja
kypsinä, keskellä sammuvaa, saarenmaalaista maisemaa.

Batjushka, virolainen syntyään, valkea, moneen kertaan pesty
kotikauhtana yllään, yhtä haalistunut kuin harmaat hiukset ja partakin,
johdatteli vierastaan pitkin puutarhan käytäviä, kasvoilla lempeä,
väsynyt hymy, ikäänkuin haalistunut sekin.

Vieras, Paul Karask, oli puutarhassaolijoista nähtävästi ainoa, joka
tajusi tämän seudun ja illan kuivahkon ja suljetun kauneuden, jonka
antaumattomuus ja arkuus häntä kiihoitti, ja hänellä oli täysi työ sitä
sisällisesti selvitellessään. Mutta hän näytti varmasti päättäneen
nauttia tästäkin kauneuslajista, kärsien vain siitä, ettei ollut läsnä
ketään, jolle olisi voinut lahjoittaa hetkellisen tunnelmansa, mikä yhä
eheämpänä alkoi selkeytyä hänen kauneustajunnastaan.

»Antakaa anteeksi matushkalle, jos hän alkaa taas puhua Mashasta»,
batjushka sanoi, heidän kumartuessaan kirsikkapuun alitse. »Hän ei voi
toisin, se keventää hänen sydäntään, hän on täällä niin yksin, raukka.»

»Oliko teidän tyttärenne nimi Masha?» kysyi vieras hajamielisesti,
ja pari lasinpunaista kirsikkaa putosi hänen olkapäälleen. »Maria
Aleksandrovna?» hän jatkoi, yhtäkkiä herkistyen. »Ja hän on kuollut?»

»Viisi vuotta takaperin», batjushka vastasi. »Niin, Maria
Aleksandrovna...»

Vieras jättäytyi yhtäkkiä jälkeen ja musersi huomaamatta kirsikan,
jonka pursuva mehu punasi hänen sormensa. Hänen sydämensä alkoi
yhtäkkiä sykkiä, levottomasti ja epämieluisasti.

»Tekin jo huomenna lähdette, Paul Karlovitsh», batjushka sanoi.
»Tulitte maata mittaamaan ja nyt jo lähdettekin. Mitä me teistä
oikeastaan tiedämme? Emme mitään. Oletteko edes naimisissa vai ettekö?»

Mutta ennenkuin vieras ehti vastata, päätyi batjushka jo
katajakepillään ankkoja hätyyttämään ja ehätti huohottaen vasta
kuistilla vieraan.

Ruokasalissa oli pöytä kukkuroillaan. Syötiin piiraita ja savustettua
kampelaa ja alotettiin uudelleen uunipiimästä ja ankanpaistista, kunnes
saavuttiin kirsikoihin ja sajuun. Välillä juotiin madeiraa tomuisesta
pullosta. Batjushka söi hitaasti ja vaieten, matushka ei syönyt melkein
ollenkaan, hän istui pöydän toisessa päässä venäläisen vilkkaana ja
kyynelherkkänä, pakinoiden yhtämittaa.

Ilma oli täynnä pölyä ja vieraanvaraisuutta.

Vieras sensijaan söi valikoimalla ja huolellisesti, kuten ihminen, joka
ei päästä yhtäkään nautintoa ohitsensa, mutta vaikka hän näennäisesti
oli täysin kiintynyt tähän mieluisaan toimeen, ilmaisivat hänen
käsiensä eleet sisäistä hermostumista.

»Oliko teidän tyttärenne Maria Aleksandrovna jonkun aikaa Pietarissa?»
hän kysäisi yhtäkkiä aivan levollisesti.

»Oli melkein vuoden ajan», batjushka vastasi, vähän hämmästyneenä. »Hän
opiskeli siellä laulua. Vaan miksi te sitä kysytte?»

»Muuten vain... Tunsin Pietarissa erään Maria Aleksandrovnan... Mutta
hänen vanhempansa asuivat muistaakseni Liivinmaalla.»

»Mepä muutimmekin tänne vasta pari vuotta takaperin», batjushka sanoi
»Siirsivät minut, vanhuksen, vääryyttä tekivät...»

»Ehkä te tapasittekin juuri meidän Mashan», matushka sanoi. »Oliko hän
kaunis?»

»Hyvin kaunis», vieras sanoi.

»Masha oli kaunis», sanoi matushka. »Kaikki sen myönsivät. Hän oli
minun näköiseni.»

»Jevgenia Ivanovna on ollut kaunotar nuorena», hymyili batjushka
anteeksi pyytävästi.

»Oliko Maria Aleksandrovna naimisissa», vieras kysyi.

»Hän kuoli kahdeksan kuukautta jälkeen häitten», vastasi matushkan
värisevä ääni.

»Häneltä ei jäänyt siis lapsia?»

»Hän kuoli ennenaikaiseen lapsivuoteeseen, se on, hän...»

Batjushkan silmistä lennähti ehkäisevä, varoittava silmäys, mutta
matushka jatkoi:

»Hänen ei olisi lainkaan tarvinnut kuolla... Mutta on hirveitä asioita,
joista ei ehkä pitäisi puhua.»

»Niin, sinä olet oikeassa, parempi on vaieta», säesti batjushka.

»Pavel Karlovitsh on pian satojen virstojen takana», intoutui matsuhka.
»Nähkääs, hänen miehensä, kauppias Pichelbaum, piteli häntä pahoin,
sentähden hän kuoli.»

»Jätetään nämä asiat!» sanoi batjushkan särkynyt basso. »On asioita,
joita emme koskaan voi tietää.»

Mutta matushkan ryppyisillä poskilla paloivat heleät täplät.

»Mashalla oli ollut rakastaja ennen naimistaan, kihloissa ollessaan,
vaikka emme sitä tienneet, emmekä nytkään tiedä, kuka... Mitä me täällä
meren takana tiesimme, mitä hän teki Pietarissa? Kannan sydämessäni
vihaa vuosikausia enkä tiedä, ketä kohtaan... Jos tyttäreni olisi
hukkunut, en sanoisi mitään, ymmärtäisin, alistuisin, en kapinoisi.
Sanoisin, se oli kohtalo, korkea, vihreä vesiseinä. Mutta nyt vihaan
ihmistä, jota en tunne. Voin antaa anteeksi aallolle, joka hukuttaa
lapseni, mutta en ihmiselle, joka hävittää hänet.»

»Ihmisellekin täytyy antaa anteeksi», sano batjushka.

»Olenkin antanut anteeksi Pichelbaumille... Hän oli kärsinyt vääryyttä,
voin sen käsittää... Mutta en voi antaa anteeksi toiselle, jota en
tunne...»

»Täytyy, täytyy...», batjushka sanoi, huojuttaen valkoista päätään.

»Eipä niinkään», matushka kiihoittui. »Ihmisellä on silmät, joita voin
hellyttää, korvat, joita voin anella, on käsi, johon voin rukoillen
tarttua, voin järkyttää hänet kyyneleilläni... Mutta kohtalo, se on
kostea, vihreä vesiseinä...»

»Tyynnyhän, tyynnyhän, rakkaani», rauhoitteli batjushka, itse silmät
vesissä.

Mutta matushka jatkoi:

»Kun ajattelen, että ehkä olen nähnyt hänet, että näillä käsilläni,
niin, näillä käsilläni olen kantanut ruokaa hänen eteensä, että hänen
sormensa ovat hipaisseet oveni ripaa...»

»Eikö hän koskaan ilmoittanut nimeä?» kysyi vieraan hillitty ääni.
Kirsikat olivat koskematta hänen lautasellaan.

»Ei, — ei koskaan. Hän ei ollut niinkuin minä, hänessä oli isänsä
verta, hän osasi vaieta. Minä sanoin vielä vähää ennen hänen
kuolemaansa: sanoisit nyt, Masha, keventäisit omaa sydäntäsi, ja
meidänkin olisi helpompi. Mutta hän vaan katseli minua ja pudisti
päätään. Ja niin hän kuolikin.»

Kaikki vaikenivat. Huoneessa oli melkein hämärä. Ei kukaan koskenut
enää ruokiin, jotka jäähtyivät kukkuraisella pöydällä.

Yhtäkkiä vieras kysyi läpi hiljaisuuden ja alkavan pimeän:

»Onko Pichelbaum uusissa naimisissa?»

»Hän on jo monta vuotta ollut uusissa naimisissa», batjushka vastasi.

Matushkan kyynelettömät, kuin kuivuneet silmät katselivat yhä samaa
ajatusta ajellen tyhjyyteen.

»Minun täytyy sanoa teille kaikki, koska kerran aloin. Te teette niin
vähän kysymyksiä, ja kuitenkin tahtoo teille kertoa, väkisinkin...
Nähkääs, me emme tienneet siitä mitään, vannon sen teille, luulin
antavani hänet avioliittoon kuin tuosta viereltäni... Mutta Mashalla
oli ollut suhde, oli ollut rakastaja, — ja sentakia Pichelbaum piteli
häntä pahoin. Hän on lyönyt Mashaa juovuspäissään ja selvänäkin...
Pichelbaum itse kertoi sen jäljestäpäin, hän syytti meitä, jotka emme
mitään tienneet. Hän ei uskonut edes lasta omakseen, hän vihasi sitä,
ennenkuin se syntyikään...»

»Suvaitkaahan, kunnianarvoisa Jevgenia Ivanovna», puuttui nyt vieras
puheeseen, »eikö tämä ihminen, josta puhutte, voi olla kohtalo hänkin?
Ehkä oli hänen syntymätähtiinsä kirjoitettu, että hänen täytyi hävittää
teidän perheonnenne, tahtomattaankin?»

»Vaikkapa vain, vaikka niinkin», intoutui matushka, »mutta ihmiselle
tahtoo kostaa, tahtoo rangaista hänet, nöyryyttää hänet, tahtoo silmän
silmästä, hampaan hampaasta».

»Ja miksi juuri teidän pitää kostaa, Jevgenia Ivanovna?»

»Ei kostaa, ei kostaa», batushka hymisi.

»Mutta minähän olen äiti. Minä tuntisin hänet tuhansista äidin
vaistollani, vihani vaistolla.»

»Oletteko niin varma siitä, Jevgenia Ivanovna?»

Matushkan mustat silmät pysähtyivät hämmentyneinä vieraan
hermostuneisiin sormiin.

»Te ette usko sitä, Pavel Karlovitsh?»

»En ole sanonut, etten usko. Ette siis ole koskaan ketään epäilleet?»

»Emme ketään.»

Syntyi hiljaisuus. Kaikkien kolmen katseet hipaisivat hitaasti toisiaan
läpi hämärän, joka esti kasvonpiirteitä näkymästä.

Kuten äänikoneen neula, elävöittäen kuolleet levyt, hitaasti kiertää
hiuksenhienoja juovia, niin alkoi heidänkin kaikkien sielussa
raatelevasti, julmasti kiertää muistojen terävä neula, pakoittaen
soimaan vaienneet säveleet.

»Pimeä on. Täytyy sytyttää kynttilät», sanoi matushka soinnuttomasti.

Ja hän haparoi tulitikkuja. Kesti loppumattoman kauan, ennenkuin
vihdoin kuului tuttu raapaisu. Hän sytytti kaksi hopeahaarukkaista
kynttilää pöydällä, ja hänen kätensä vapisi.

Yhtäkkiä hänen katseensa pysähtyi vieraan kalpeihin kasvoihin, ja hän
kysyi epävarmalla, tunnustelevalla äänellä:

»Kuinka te äsken sanoittekaan, Pavel Karlovitsh, — ettekö tekin ollut
Pietarissa?»

Ja lyhyessä väliajassa, mikä kului kysymyksestä vastaukseen, ehti
kolmen ihmisen välillä syntyä kohtalokas yhteenkuuluvaisuuden tunne,
joka kytki heidät eroittamattomasti ja elinijäksi toisiinsa.

1912.




YKSI KAIKKIEN EDESTÄ.


Se tapahtui kaukaisessa kalastajakylässä, etäällä moisiosta, etäällä
kirkosta, vielä kauempana saaren ainoasta kaupungista, hietasärkällä,
jonka ainoa ajoittainen vieras, sekin harvinainen, oli eksynyt harmaa
halli, paennut Ruhnun ruotsalaisia hylkeenpyytäjiä.

Heinäaikaan alkoi kiertää huhu, että Soorun Andreksessa oli pitaali.

Soorun Andres, kalastaja, jonka savupirtti oli lähinnä verkkopihaa,
oli jo useita vuosia tuntenut ajottaista raukeutta, joka viime aikoina
kiihtyi pitkin ruumista säteileviksi kivuiksi, samalla kun hänen
käsivarsiinsa alkoi ilmestyä ruskeita laikkoja, jotka sormenpäällä
painaessa hävisivät muun ihon karvaisiksi. Huolimatta alussa taudistaan
sen enempää, hän kävi kalassa kuten ennenkin, sillä hänellä oli
elätettävänään, paitsi vaimoa, kolme ala-ikäistä lasta, mutta vuoden
päästä paheni hänen tilansa. Haettiin puoskarimuori, joka saunotti
hänet perinpohjaisesti, lasten kurkistellessa saunan rikkinäisestä
ruudusta, kuinka isää hierottiin. Andres itse ei sanonut mitään, hänen
suuri, roteva ruumiinsa oli lavalla avutonna naisten käsissä, hänen
alistuessaan talttumuksella kaikkeen.

Hän oli silloin melkein neljänkymmenen vuoden vanha, ikänsä kaiken
terve ja vankkarakenteinen.

Hän tervehtyi välillä, kävi taas koko kevään kalassa, mutta tultuaan
eräänä alkukesän aamuna apajalta, hän haki täyden vesirainnan ja alkoi
veden kalvossa ryppykulmin tarkastella muotoaan, sivellen kädenselällä
silmäkulmiaan, joitten iho oli sinertävän kiiltäväksi pingoittunut,
niin että kulmakarvat olivat hävinneet. Katseltuaan aikansa mitään
puhumatta, hän työnsi jalallaan rainnan kumoon kynnykselle ja käski
lyhyesti vaimoaan Tiiua: »Vie pois!»

Senjälkeen hän laitatti itselleen makuusijan lieden ääreen, valitellen
herkeämätöntä ja yhtämittaista vilua, ja sieltä hän laajenneilla,
lasimaisilla silmillään, joitten luomet riippuivat raskaina ja
velttoina, katseli läpi savuhämärän pirtissä liikkujoita.

Ruskeat laikat hänen käsivarsissaan olivat muuttuneet pieniksi,
pakottaviksi kuhmuiksi, ja samanlaisia kuhmuja alkoi ilmestyä hänen
kasvoihinsakin, turvottaen ne tuntemattomiksi.

Koko kylä kävi häntä katsomassa, naiset usein, miehet harvemmin. Jotkut
peloittivat, toiset lohduttivat häntä, kolmannet antoivat neuvoja,
ja hän totteli kaikkia, suurella ja alistuvalla kärsivällisyydellä,
niellen kaikki ilkeät ja pahanmakuiset lääkkeet, joita hänelle
tarjottiin.

Jonkun ajan kuluttua hän taas oli jalkeilla ja teki koko talven
kotiaskareita, punoen koppia ja verkkoja korjaten, mutta seuraavana
kesänä heinäaikaan, hän taas jäi makuulle, tällä kertaa valittaen
kuumetta. Ja hänen kasvonsa olivat oudon kiiltävät, ikäänkuin
paisuneet, nahan pingoittuessa yli muuttuneiden piirteiden; samoin
hänen kätensä ja jalkansa.

Silloin ymmärsi hän itse, ja muut myöskin, että hänessä oli pitaali, ja
yli koko kylän levisi avuttomuuden ja tulevan tuhon tunto, ikäänkuin
joku suuri ja armoton vitsaus olisi ollut tulossa kaikille yhteisesti.
Ja moni tutkisteli itseään sanan valossa, etsiskellen salaisia
syntejään, joittenka tähden heitä nyt kuritettiin, yhteisesti. Äidit,
pelkoa täynnä, kylvettivät lapsiaan saunassa, tutkien heidän ruumiinsa
päästä jalkoihin, hakien hirvittävän taudin merkkejä ja säikähtyen
viattomintakin ihottumaa. Mutta lääkärin tuontia ei kukaan ajatellut,
sillä kylä oli perimmäisessä Sõrvessa, hietanummien ja korpien takana,
ja siellä oli aina eletty ja kuoltu omin neuvoin, ilman apua.

Andreksen vaimo Tiiu, nuorin, vuoden vanha lapsensa käsivarrella, meni
naapurista naapuriin, kunnes oli käynyt koko kylän yltympäriinsä. Sinä
iltana oli sankka sumu, johon upposi laakea hietasärkkä verkkoineen ja
mertoineen, ainoastaan kylän kolmen tuulimyllyn siivet jäivät kellumaan
pinnalle, uiskennellen aavemaisessa, valkeassa vedessä.

Ja Reinun Kaarelin suuri oinas eksyi laumasta ja takertui sarvistaan
mertaan ja oli siten koko yön, kunnes aamulla paimenpoika päästi irti
vapisevan, pelosta puolikuolleen eläimen, joka huppuroituaan hiekassa
katosi metsään.

Ja Teiste Marilla kävi painajainen suuren, tiheän jouhiseulan muodossa,
josta tihkui jauhoa, valkeata kuin kalkki, suut silmät täyteen,
tukahduttaen hengityksen ja sokaisten silmät.

Koko kalastajakylä valvoi sen yön, paitsi lapsia, etsiskellen Jumalan
aivoitusta ja keinoa, joka kääntäisi heistä pois lähestyvän vitsauksen.

Seuraava päivä oli sunnuntai, ja kylä valkoisella, kimaltavalla
hietasärkällä selvisi sumusta. Mutta miehistä ei kukaan varustautunut
kirkkoon, vaan aamusta alkaen he istuskelivat verkkopihalla, jonka
hiekkaista neliötä kymmenkunta harmaata verkkovajaa piiritti, tyhjien
verkkoseipäitten ojentuessa rivittäin, kuin joukko ohuita ristejä.

He pitivät neuvoa keskenään, hiljaisena ja synkkänä lautakuntana,
kutsumatta vaimoja avuksi, tuntien vastuunalaisuuden koko kyläkunnan
tuhosta ja menestyksestä, joka oli heidän käsiinsä uskottu. Ja heidän
joukossaan oli useita Andreksen kasvintovereita ja läheisiä sukulaisia,
mutta melkein kaikki olivat samaa kalastajajoukkuetta, ja heillä oli
yhteiset kalavedet ja yhteiset verkot ja merrat.

Mutta puolipäivän aikaan, vaimojen kirkosta palatessa, he antoivat
kutsua Andreksen ja osoittivat hänelle paikan ulompana omaa piiriään,
muutaman luhistuneen vajan kynnyksellä.

Eikä kukaan heistä halunnut aloittaa, sillä he olivat kaikki tyynni
hyviä tovereita, ja vitsaus oli kaikille yhteinen, itsekunkin syntien
rangaistukseksi, eikä heistä kukaan ollut varma, ettei se ensi kerralla
kohtaisi häntä ja hänen huonettansa, sillä he tiesivät kyliä, joissa
oli viisi ja kuusi ja enemmänkin pitaalisia.

Mutta kun he näkivät sairaan kysyvät ja ahdistetut silmät, eivät he
voineet kauemmin vaieta, vaan vanhin heistä sanoi, toisten pannessa
pois piippunsa:

»Me tiedämme kaikki, ettäs olet pitaalinen.»

Ja taas he vaikenivat, ja taivaalla soutivat säikähtyneet, pakenevat
pilvet, juuri heidän päittensä päällitse.

Taas sanoi vanhin:

»Meitä on yhteensä neljättäkymmentä henkeä, lapset yhteenluettuina, ja
sinä olet yksin. Eikö ole oikeampi, että yksi kadotetaan, kuin että
kaikki kansa hukkuisi?»

»Katso, meidän aivoituksemme ei ole sinua hukata, vaan tahdomme sinua
syöttää ja juottaa, kunnes kuolet. Mutta ettet tartuttaisi meitä
kaikkia, niin myös vaimoasi ja lapsiasi, niin suljemme sinut Reinun
Kaarelin vanhaan talliin ja uskomme, että mielisuosiolla sallit sen
tapahtua?»

Eikä kukaan sanonut sanaakaan, ei tuomarit eikä tuomittava, sillä
tässä lautakunnassa ei ollut asianajajaa eikä puolustuspuhetta, ja
tuuli tuprutti ajohiekkaa auringonkimaltavana pilvenä silmiin, ja
lokit lensivät kalantähteitä tähystäen yli verkkopihan, jossa ihmiset
julistivat Jumalan tuomiota.

Seuraava päivä oli yhtä kirkas kuin edellinenkin, täynnä meren ja
auringon kimallusta. Lapset juoksentelivat aamun alkaen yhdestä mökistä
toiseen, pehmeässä ajohiekassa. Reinun Kaarel, kylän toisessa päässä,
loi lannantähteitä tallistaan ja kantoi sinne olkia. Suurin osa
kalastajia oli jäänyt kotiin, mutta pysyttelihe kotosalla, ilmestyen
joskus mökkinsä ovelle, levottomasti tähystellen Reinun Kaarelin
pirttiin päin. Naiset toivat vettä toistensa kaivoista ja supisivat,
punakirjavat sõrvelaishameet välkkyen auringossa.

Kello yhden aikaan saapui Reinun Kaarel vanhan, valkopartaisen
kalastajan kanssa Soorun Andreksen mökille. Ei kumpikaan mennyt sisään.
Reinun Kaarel vain raoitti ovea ja huusi: »Tule ulos!»

Ensin ilmestyivät Andreksen kolme vanhinta lasta, kaksi poikaa ja
tyttö, pistivät päänsä ovesta ja pakenivat suin päin sisään. Hetken
kuluttua he tulivat uudestaan yksitellen ja jäivät risupinon viereen
kaikki kolme, uteliaina ja totisina.

Tuvasta ei kuulunut hievahdustakaan. Reinun Kaarel istuutui
hakkuutukille ja sytytti piippunsa, ja valkopartainen katseli
aurinkoista merta, silmiään siristellen.

Yhtäkkiä tuli Andres kiireesti ulos, kaikkein kuluneimmissa
vaatteissaan, ja pieni nyytti kädessä. Nuorin vanhemmista lapsista
alkoi ensin huutaa, hänet nähdessään, ja sitten huusivat kaikki kolme,
herkeämättä.

»Tiiu, — ota lapset!» käski Andres kähisevällä pitaalisen äänellä.

Mutta lapset olivat jo ennättäneet edelle, ja juoksivat pitkin kujaa
kylän toista laitaa kohden, yhä kirkuen, ja heidän edellään kymmenkunta
säikähtynyttä lammasta.

Andres lähti edeltä Reinun Kaarelin ja valkopartaisen välissä, ja Tiiu
seurasi jäljempänä, huohottaen itkusta ja sylilasta kantaen.

Heidän kulkiessaan olkikattoisten savupirttien ohi, näkyi nurkkauksien
takana joka paikassa uteliaita ja totisia kasvoja. Yksi ja toinen
liittyi kulkueeseen, jättäytyen jonkun matkan päähän, mutta joukko
paljaskinttuisia lapsia juosta kirmasi aivan heidän vieressään.

»Lapset pois!» hätyytti Reinun Kaarel.

Lapset painuivat tuulimyllyn kivijalustan taakse ja sieltä livistivät
yli kiviaidan, Reiniin Kaarelin mökkiä kohden.

Andres ei lausunut halaistua sanaakaan, yhtä vähän kuin hänen
saattajansakaan. Tien käänteessä pysähtyi valkopartainen ja tarjosi
Andrekselle tulta.

Yhtäkkiä tuli Andreksen takkuinen paimenkoira suurella hälinällä ja
uikuttaen kuin pahaa aavistaen ja takertui isäntänsä polviin kaksin
käpälin.

»Pankaa koira kiinni!» Andres sanoi. Joku jälkijoukosta, joka nyt
oli kasvanut ainakin kymmeneen henkeen, tarttui koiraan ja sulki sen
läheiseen aittaan, jossa se alkoi kynsiä ovea ja ulista.

Kulkue poikkesi nyt rantanummelle, edeten hitaasti ja synkkänä kuin
hautajaissaatto. Ajohiekka vajotti joka askeleella. Pitkin meren rantaa
tuli toisia, yhteensä toistakymmentä henkeä, paitsi lapsia.

Reinun Kaarelin pirtti oli aivan kylän äärimmäisessä laidassa, muita
suurempi ja paremmin rakennettu. Vanha, käyttämätön ja rapistunut talli
seisoi erillään muista uudemmista rakennuksista, puuttomalla aukealla,
ovi avoinna.

Vallitsi haudan hiljaisuus, kaukaa vain kuului aittaan suljetun koiran
ulina.

»Tahdotkos nyt sitten mielisuosiolla mennä, ja onko se myöskin oma
totinen tahtosi?» sanoi valkopartainen.

»On», kuului pitaalisen kurkusta.

Jotkut naisista kävivät tallin ovella sisään kurkistamassa ja
peräytyivät kiireesti, mutta pari pientä poikaa pujahti sisään, josta
Kaarel heidät käsipuolesta talutti ulos.

Yhtäkkiä kääntyivät kaikkien silmät Tiiuun, joka oli lyyhistynyt maahan
istualleen ja itki kimakoin, vihlovin vedoin, rintalapsen kierähtäessä
suulleen hiekkaan.

»Kiireesti, kiireesti!» hoputti Reinun Kaarel valkopartaista.

He tarttuivat molemmat Andrekseen, kumpikin olkapäästä ja työnsivät
häntä tallin avointa ovea kohden. Mutta Andres, ikäänkuin kooten kaikki
entiset voimansa, pudisti yhdellä olkapään sysäyksellä heidät pois ja
astui itse ovesta sisään, enää kääntymättä.

Silloin Reinun Kaarel otti kiireesti taskustaan sinne kätketyn
irtolukon ja aikoi sulkea oven, kun Andres yhtäkkiä kääntyi:

»Odottakaa, täällä on poika», hän sanoi.

Ja tallin pimeimmästä nurkasta, olkikuvolta, hän sai käsiinsä
kuusivuotiaan poikansa, joka oli sinne piiloutunut, pyöröpäisenä ja
tuhrusilmäisenä itkusta.

Hän nosti pojan ulos, ja senjälkeen sulki Reinun Kaarel oven, suurella
irtolukolla, pistäen avaimen taskuunsa.

He seisoivat kaikki paljain päin, kuin pyhää toimitusta tehtäessä,
hartaina kuten esi-isänsä vuosisatoja takaperin toimittaessaan
lepytysuhria kiivastuneille jumalille pyhissä uhrilehdoissaan, ja
yhtäkkiä alkoi Teiste Mari virren, jota muuten veisattiin vain
hautajaisissa, ja he veisasivat sen kaikki seitsemän säkeistöä alusta
loppuun, hitaasti ja venyttäen, suljetun tallin edessä.

1913.




LASNAMÄEN VALKEA LAIVA.


Tapahtui sinä keväänä, että lähes kaksisataa Järvamaan talonpoikaa,
maltsvetin lahkolaisia, sanottuaan aikaisemmin moisioille maansa
irti, jätti siemenen kylvämättä ja pellot kyntämättä, ja alkoi
vaeltaa Tallinnan rantaa kohden, odottaakseen valkeaa laivaa, jonka
heidän uskonisänsä profeetta Maltsvet oli luvannut. Ja niille, jotka
peloittivat heitä moisionisäntäin vihalla, he vastasivat yksin suin,
että raskas ja sikeä uni oli tuleva yli kaikkien, jotka yrittäisivät
estää Herran valittuja lähtemästä uuteen Kaananiin, joka hersyi maitoa
ja hunajaa.

Kun he viimeistä kertaa yöpyivät leiriksi muutaman kylän niitylle,
tuli heitä katsomaan paljon rahvasta, kuten kaikkialla, niissä he
näyttäytyivät, mutta he kestivät kaikki pilkkapuheet närkästymättä,
niitä sanojilleen takaisin sinkoomatta, Herramme esimerkkiä
seuraten, niin naiset valloillisten hiustensa, kuin miehet viinan
maistamattomuutensa takia, jota heiltä kuuliaisuus profeetan käskyille
vaati. Koska heitä enää vain muutaman tiiman matka eroitti paikasta,
jossa heidän oli odotettava Herran kunniaa ja ihmettä, rukoilivat ja
veisasivat he innolla iltamyöhään, vahvistautuen sanan rieskalla ja
tutkistellen pyhää kirjaa, johon heidän toivioretkensä jo ammoin oli
merkitty; hevosten levätessä kauempana, vankkurien luona.

Kun maltsvetit seuraavana aamuna tekivät lähtöä, seisoi kyläkauppias
Meritsin nuori vaimo Maie paraikaa leivinuunin edessä, ja hänen
paljaat käsivartensa olivat yhä taikinassa, ja hiukset ohimoilla
kosteat ja kiharaiset kuumuudesta. Kuultuaan melun ja rattaitten
ratinan, hän kiiruhti portille, hätääntyen kahden pienen poikasensa
takia, jotka tuokio takaperin olivat pihamaalla leikkineet, ja haki
heitä katseellaan suuresta väenvilskeestä, löytämättä. Silloin hän
kuuli jonkun sanovan selkeällä ja tajuttavalla äänellä: »Katso, kaksi
jauhattavat kedolla, ja yksi otetaan», ja samalla hänen sydämensä
täytettiin suurella levottomuudella, näitten sanojen johdosta,
ikäänkuin taikina, johon hapatus heitetään, niin että hän unohti
tykkänään poikansa, niin myös leivät uunissa, ja meni sisään,
hoiperrellen kuin puoliunessa.

Hän seisoi avoimen leivinuunin edessä kauan aikaa, muistamatta sen
suuta sulkea, kädet rentoina kupeille hervahtuneina, kypsyvän leivän
tuoksun kohotessa hänen sieraimiinsa. Talo oli typötyhjä, sillä kaikki
olivat juosseet kylän raitille.

Niin hän seisoi, kauan aikaa, kunnes hiljaisuus herätti hänet. Hän
riensi puodin ikkunaan ja näki raitin tyhjäksi, tomun laskeutuessa
hitaasti ja kullankarvaisena auringosta.

Silloin hän taas kääntyi päin huoneeseen, hämärin silmin, ja yhä kuin
unessa, alkoi kiireesti kerätä kapineita, umpimähkään, mitä tielle
sattui, mutta laski yhtäkkiä kantamuksensa pöydälle ja siihen jätti.
Hän ei sitonut edes huivia päähänsä. Hänen kätensä olivat tahmeat
taikinasta, ja vaatteet jauhoiset, kun hän juoksujalkaa lähti raitille.
Hän muisti kahta poikaansa, jotka olivat leikkineet kaivon luona,
muisti leipiä uunissa ja lukkoamatonta puodin ovea ja juoksi eteenpäin,
varmana ehättävänsä toivioretkeläiset maantiellä.

Niinpian kuin oli saavuttanut heidät, haihtui hänestä yhtäkkiä
kaikkinainen epäily, ja hän tunsi haluavansa puhua, kuten edellisenä
ehtoona oli maltsvetien leirissä kuullut parin naisen puhuvan,
unhoittaen arkuutensa ja sanoen suurella äänellä:

»Totisesti, profeetta Maltsvet on lähettävä uskovaisilleen laivan
Lasnamäen rantaan, ja hän käskee kansansa kokoontua niitylle, jossa
nuori nurmi kasvaa. Ja hänen laivansa on oleva valkea kuten poutapilvi
tai kuten meren vaahto.»

Mutta monet hänen ympärillään kysyivät: »Kuka tämä on?» Ja toiset
vastasivat: »Ei hän taida olla maltsvetien parista, sillä hänen
hameensa on kirjava, ja hiukset palmikolla.»

Silloin hän vastasi kaikille yhteisesti:

»Miksi te kysytte? Minä en ole kukaan, minulla ei ole nimeä eikä lasta,
ei miestä eikä kotia.»

He tyytyivät siihen eivätkä kysyneet häneltä sen enempää, vaan
ymmärsivät, että Herran Henki oli puhunut vaimon suun kautta,
valituillensa vahvistukseksi. Auringon paahtaessa suoraan hänen
varjottomiin silmiinsä, tarjosi muuan nainen hänelle huivia, mutta hän
ei huolinut siitä, vaan irroitti hiuksensa, päästäen ne valloilleen
valumaan, kuten maltsvetien vaimojen ja tyttärien tapa oli. Ja ne
olivat hyvin pitkät ja kiharaiset ja kattivat hänen kirjavan hameensa.

Hänelle tehtiin tilaa vankkureilla, mutta hän sanoi tahtovansa
mieluummin kulkea jalkasin ja luovutti tarjotun paikan lapselle, jonka
jalkapohjat olivat rakoilla, itse tukien väsyneitä ja kanneskellen
uupuvien äitien lapsia, vuorotellen, hän, ennen itse heiveröinen.
Hänelle tarjottiin ruokaa, mutta hän hylkäsi sen päätään pudistaen,
ja kun häneltä kysyttiin, sanoi hän isoovansa ja janoovansa vain
vanhurskautta ja taivaallista laivaa, lykäten pois kädet, jotka
hänelle leipää kurkoittivat, ja kaikki, jotka kuulivat hänen sanansa,
ihmettelivät hänen uskoansa. Eikä hän loppumatkalla enää puhunut,
vastaten vain tarpeellisimpiin, ja hänen sallittiin olla yksin,
mutta hänen silmäteränsä olivat yhä laajentuneet ja täynnä kaukaisia
kangastuksia, jotka hän yksin näki, vaieten niistä.

Muutamat sanoivat: »Katso, Tiskren hurskas neitsyt on keskellämme!»

Toiset, jotka edellisenä vuonna olivat kuulleet Tiskren neitseen
puhuvan, vastasivat: »Eihän toki, tämä on nuorempi, ja hänen hiuksensa
ovat väriltään kuin hunaja ennen hyytymistään.»

Mutta oli niitäkin, jotka sanoivat: »Eikö tämä ole Maie Merits,
rihkamakaupasta? Eikö hänen miehensä myynyt minulle Pärtynpäivän
tienoilla nelikollisen silliä? Eikö hänellä ole kaksi piskuista lasta
kotona? Kuinka hän siis on täällä meidän keskellämme?»

Toiset taas nuhtelivat heitä, sanoen: »Eikö tosin profeetta
Maltsvetillakin ole toinen nimi, samanlainen kuten kaikkien muitten
meidän seastamme? Eikö hänkin ole ollut kaikkinaisissa maallisissa
askareissa, kuten krouvarina ja myllärinä? Eikö hän ole vaihtanut
hevosia ja ollut kuten yksi meistä? Miksi siis vieroisimme tätä vaimoa,
joskin hän joskus on tehnyt muutakin, kuin julistanut Herran ihmettä.
Pois se!»

Kaikkein maallisimmat uskovaisista kysyivät: »Onko hänellä edes
lupakirja? Kuinka hän aikoo lähteä kanssamme kaukaiselle maalle?
Onko hänellä miehensä ja moision omistajan lupakirja ja maaherran
allekirjoitus?»

Mutta että heidän joukossaan oli paljon samankaltaisia irtolaisia,
ilman lupakirjaa, niin ei kukaan halunnut häntä häiritä, sillä heidän
kaikkien odotuksensa oli ylenpaltinen, ja heidän suvaitsevaisuutensa
suuri.

Saavuttuaan Lasnamäen rantaniitylle, lähelle Tallinnaa, he istuutuivat
kaikki nuorelle, keltakukkaiselle nurmelle, iloisessa odotuksessa,
yhteensä kolmattasataa henkeä, kumpaakin sukupuolta, lapset ja
imeväiset niihin luettuina. Eikä heillä ollut, paitsi tarpeellisimpia
keittokaluja ja vaatevaroja, mitään mukanaan, lukuunottamatta viikon
eväitä. Hevoset, joilla olivat tulleet, he lähettivät takaisin, sillä
he olivat myyneet ne jo ennen lähtöään, kuten olivat rahaksi muuttaneet
huoneensa ja irtaimistonsa, elonsa ja raavaskarjansa.

Tuskin he olivat pysähtyneet, kun muuan sokea ja korkeakasvuinen
nainen aloitti virren: »Nüüd hüa maakene, oled sinä jälle käes», sillä
hän luuli jo perille saavutun, ja hänen huulensa olivat avoimet, ja
sieraimet värähtelivät, hengittäen olemattomia tuoksuja kukista,
jotka eivät ikinä olleet itäneet hänen pihansa pientarilla, ja
hän ojensi kätensä suoraan eteenpäin, ikäänkuin lämmitellen niitä
paahtavamman auringon paisteessa, ja hänen harmaan kaihin kattamat
silmänsä räpyttivät avuttomasti, ikäänkuin olisivat väkisin halunneet
nähdä profeetan kuuluttamat viinamäet. Mutta kun hänelle ilmoitettiin
hänen erhetyksensä, ei hän käynyt murheelliseksi, vaan antoi taluttaa
itsensä ihan veden rajaan, johon hän kärsivällisenä jäi odottamaan,
taluttajaansa tarttuen, jottei harhautuisi ihmishälinässä, kun
lähtömerkki annettaisi.

Koska Maltsvet, heidän profeettansa, oli kieltänyt heitä polvistumasta,
niin he toimittivat rukouksensa pystyssä seisoen, kasvot siniseen
mereen päin, josta heille oli apu tuleva, ja heidän pukunsa oli musta
ja harmaa, joskus harvoin valkoinen, samoin profeetan sanojen mukaan,
ja heidän vaimojensa ja tyttäriensä hiukset valloilliset.

Taas he istuivat rantakiville, ja joku esilukijoista avasi raamatun,
jossa koko heidän retkensä oli ennustettu ja vartavasten heidän
tähtensä kirjaanpantu, sillä he eivät tehneet mitään, mitä Sana ei
käskenyt, eivätkä luopuneet mistään, mitä Sana ei kieltänyt.

Kirjoitettu oli: Järvamaan talonpojat elivät kaikkinaisessa ahdingossa,
ruumiin ja sielun, ja vaivattiin aivan ankarasti vierailta isänniltään,
kuten Israelin rahvas Egyptin faaraoilta.

Kirjoitettu oli: Herra oli herättävä työorjuudessa ja vitsain alla
huokaavalle kansalleen profeetan, jonka sanan kennoissa olisi makeampaa
hunajaa, kuin pappien ja veljesseurakunnan lukijain, ja tämän profeetan
nimi oli Johannes II elikkä Maltsvet, maallisella nimellä myöskin Juhan
Leinbergiksi kutsuttu.

Ja kirjoitettu oli: Maltsvet oli johdattava uskovaisensa Egyptin
orjuudesta autuaammille asuinsijoille, tullen heidän tykönsä valkealla
laivalla.

He olivat uskonisänsä käskyä totellen luopuneet värillisistä vaatteista
ja silmäinkoreudesta ja palmikoiduista hiuksista, ja nuoret tytöt
kirjavista nauhaseppelistä, ja heidän huulensa olivat puhtaat viinasta
ja väkevistä, sianlihasta ja tupakanhajusta.

Mutta missä heidän Kaananinsa oli oleva, sitä ei heistä yksikään
tiennyt. He olivat kuulleet profeettansa kyliä kiertäessään puhuvan
kaukaisesta, lämpimästä maasta, jonka Herra oli valituilleen varannut,
jossa ei ollut isäntää eikä orjaa, ei yökylmiä eikä lunta, vaan
vihertäviä viinamäkiä ainaisessa auringossa ja siunaavassa sateessa.
He olivat kuulleet tämän maan nimenkin, mutta se oli haihtunut heidän
aivoistaan. He tiesivät vain, että profeetta Maltsvet oli lähtenyt
sinne ennen heitä ja lupauksensa mukaan oli tuleva heitä noutamaan
valkealla laivalla Lasnamäen rannasta.

Sentähden he eivät sallineet lasten tänä iltana kerätä risuja, eikä
yhtään pataa pantu tulelle kivien väliin, eivätkä he myöskään aukoneet
nyyttejään eivätkä säkkejään, kuten muina iltoina, yhtävähän kuin he
valmistivat makuusijojakaan, itselleen tai lapsille, sillä kaikki
tämä oli heidän mielestään vähäuskoisuuden merkki, joka Jumalan
pitkämielisyyttä kiusaisi. Suuremmat lapset laskeutuivat hiekalle
likekkäin, kuten karitsaiset kedolla, mutta vähäisemmät itkivät itsensä
uneen äitiensä sylissä.

Ja sokea vaimo istui hievahtamatta, sormet taluttajansa ranteen
ympärillä, tykyttävää valtimoa tunnustellen, odottaen sen kiivaamman
lyönnin hänelle heti ilmoittavan, kun laiva ilmestyisi näköpiiriin, ja
sulkien käyttämättömät silmänsä.

Mutta vaimo, joka oli juossut pois miehensä ja lastensa luota, ja jota
ei kukaan tuntenut, oli huuhtonut käsivartensa valkeiksi merivedessä
ja istui toisten joukossa, hiusten kätkiessä hänen kasvonsa muilta,
eikä hän muistanut rahtuakaan siitä, mikä oli ollut, eikä kuka hän oli,
sillä hän oli uudestaansyntynyt tänä päivänä.

Äidit, joilla oli monta lasta, huolehtivat, kuinka he laivan tullessa
saisivat kaikki lapsensa mukaan, ettei yksikään puuttuisi, ja he
kokosivat pienokaisiaan liepeisiinsä, kuten kana kokoo poikasiaan.

Silloin Maie, keskittäessään katseensa suoraan aurinkoon, tunsi
äkillistä häikäisyä, ja kaikki hänen edessään haihtui valosumuun, ja
tästä maidonkarvaisesta autereesta, joka täytti taivaanrannan, alkoi
haahmoittaa valkea laiva.

Hänen näki sen aivan selvästi, ei sisäisin silmin, vaan maallisin,
ruumiillisin, sen liukuessa vitkaan pitkin tyyntyvää vettä, ilman airon
loisketta, sivuttain, kyntäen pitkän, hitaasti häviävän, hopeaisen
vesivanan, — purjeitten pingoittuessa hapraina kuin valkeat hattarat.

»Minä näen, — minä näen!» hän huusi kuuluvalla äänellä.

Ihmiset piirittivät hänet, tarttuivat häntä hartioihin, ja hänen
hiuksensa lankesivat tiheinä ja kultaisina yli kasvojen.

»Minä näen valkean laivan!» hän sanoi.

»Missä se on? Näytä se meille!» hän kuuli ympärillään huudettavan.

Silloin hän tunsi, kuinka kaikkien näitten satojen ihmisten ikävä
ikäänkuin valui häneen, kunnes hänen sielunsa kävi ahtaaksi. Hän
itse hävisi, kuoli pois, ikäänkuin hänen ruumiinsa ja sielunsa rajat
olisivat murtuneet, hänen elämänsä haihtui olemattomaksi, ja hän
itse sen keralla, mutta yhtäkkiä elivät hänessä kaikki, jotka hänen
ympärillään riutuivat kipeästä ja ylen suuresta odotuksesta. Heidän
odotuksensa ja kyyneleensä kerääntyivät häneen kuten säiliöön, ja hän
näki ja odotti yhtäkkiä kaikkien puolesta.

»Ettekö näe, te sokeat?» hän sanoi. »Avatkaa silmänne, valkea laiva,
jonka profeetta on luvannut, lähestyy meitä.»

Samalla kävivät hänen jäsenensä kankeiksi, ja vaimot ottivat vastaan
hänen maahan vaipuvan ruumiinsa ja asettivat hänet hiekalle, jossa hän
makasi taintuneena, pitkien hiustensa päällä.

Mutta miehet sälyttivät taakat selkäänsä ja kantoivat ne veden rajaan,
ja vaimot huusivat lapsiaan, ja rintalapset parkuivat, ja monet nuoret
miehet kahlasivat matalassa vedessä, niin kauas kuin pääsivät, ja vielä
toiset veisasivat vastaanottovirttä, mutta väkevämmät eivät työntäneet
heikompia, ja kellä oli vanha ja vaivaloinen isä tai äiti, tuki häntä,
sillä he olivat kaikki yhdistetyt rakkaudessa.

Mutta kun he pari tuntia täten olivat odottaneet, väsyivät useimmat, ja
he sanoivat toisilleen: »Se oli vain ennustus. Vieras vaimo, jota emme
tunteneet, on ennustanut. Hän on saanut merkin ennen meitä.»

Ja taas toiset sanoivat: »Huomenna tai ylihuomenna tulee laiva!»

Vaimot hoitelivat Maiea ja priiskoittivat hänen kasvojaan vedellä,
kunnes hän tuli tajuihinsa, mutta hän ei puhunut enää sanaakaan sinä
yönä.

Aamupuoleen yötä alkoivat useat lapset vaikertaa vilua, ja äidit
paljastivat povensa ja lämmittivät heitä oman rintansa lämmöllä,
riisuen osan vaatteistaan ja peittäen niillä palelijat. Kun päivä alkoi
sarastaa, valtasi heidät outo raukeus, ja moni nukahti, mutta useimmat
valvoivat, uupumusta vastaan taistellen, ja uusi päivä täytti heidät
uudella uskolla ja odotuksella.

He valmistivat lapsille aterian, mutta hylkivät itse ruokaa, karkaisten
itseään kylmällä lähdevedellä, eivätkä he tunteneet mitään nälkää.

Puolipäivän aikaan alkoi kaupungista päin niityn laitaan kokoontua
joutilasta ja uteliasta väkeä, jotka kysyttelivät ja haastattelivat
heitä. He kärsivät kuten aina kaikki kompasanat vaiti ja vastaamatta,
harjoittautuen kärsivällisyydessä ja anteeksiannossa, varmoina
pilkkaajiensa pikaisesta häpeästä.

Seuraavina päivinä oli heidän odotuksensa levollista ja varmaa, eikä
yksikään heistä epäillyt, ja nurina oli kaukana heistä. Ehtoisin alkoi
heidän varsinainen varrontansa, ja he olivat niin varmoja laivan
tulosta, että he aina kiireesti kokosivat päivän kuluessa hajaantuneet
kapineet, etteivät turhaan kuluttaisi aikaa, kun kutsu tulisi. Ja he
sammuttivat kaikki tulet, paitsi yhtä, jota he aina pitivät vireillä,
merkiksi mereltä tulijoille.

Heidän uskonsa vahvistettiin monin kerroin, kun leiri kasvoi, uusien
uskonveljien ja valkean laivan odottajien saapuessa rantapitäjistä, ja
he antoivat auliisti tilaa vieressään, jakaen, mitä heillä jakaa oli.
Mutta viidennestä päivästä alkaen he alkoivat säännöllisesti keittää,
tosin pyytäen Herralta anteeksi tätä epäuskon ja malttamattomuuden
merkkiä, sillä eivät ainoastaan lapset kärttäneet ruokaa, vaan moni
aikuinenkin tunsi nälän hiukaisua, häpesi sitä ja koetti karkoittaa
mielestään, kunnes antoi myöten, kaluten kovaa leipäkannikkaa, muilta
varkain, lopulta sanoen ääneen itselleen ja toisille, ettei Herra
suinkaan tahtonut heidän nälkään nääntyvän.

Kun ensimäinen viikko oli ohitse, oli heitä jo viidettä sataa henkeä
Lasnamäen niityllä ja rannalla. Heikompien valitettua väsymystä, he
vuorottelivat öisin valvonnassa, niin että aina oli niitä, jotka
tähystivät merta, öin ja päivin, ettei öljy heidän lampuistaan
loppuisi, kuten tyhmien neitsyitten yljän tullessa.

Mutta Maie kulki heidän keskellänsä, ja hänen aivoissaan hämärsi
tieto jostakin, mitä hänen oli mahdoton muistaa. Hänen ajatuksensa
pysähtyivät alati hetkeen, jolloin hän tunsi ihmistungoksen
ympärillään, mutta mitä sen tuokion takana oli, ei hän tiennyt. Joskus
tuli hänelle ajatuksia, joita hän ei omikseen tuntenut, ikäänkuin
murenema jostakin kadonneesta ja kaukaisesta olennosta. Istuessaan
rannalla ja nähdessään lasten paahtavan puolipaljaita jäseniään
hiekassa, hän halusi mennä ja silittää heidän päätään, ja kun hänen
sormensa hajamielin haroivat lapsen hiuksia, herätti hiusten hipaisu
tutun tunnon, jonka hän varmasti oli ennenkin elänyt, mutta missä ja
milloin?

Jaksamatta sitä selvittää, hän loittani lapsista, palatakseen taas
heidän luokseen, tuntien heidän parissaan selvimmin kadonneen itsensä
läheisyyden. Hän jakoi heille melkein koko ruokaosansa, sillä hänen
ruumiinsa ei tarvinnut kuin nimeksi ravintoa, eikä hän nukkunut
sydänyön hetkeä kauempaa, mutta hän ei tuntenut silti uupumusta, ja
usko säteili hänestä.

Iltasin, auringon laskun aikaan, hän tunsi levottomuutta ja
sydämenkouristusta, ja jos toiset silloin kokoontuivat odottavina
hänen ympärilleen, jäykisti kuolonkankeus äkkiä hänen jäsenensä, mutta
yli huulten tulvi vuolas sanavirta, sillä hänen henkensä harhaili
kaukaisilla mailla, etäällä niistä, jotka hänen ympärillään olivat.

Ja ne, jotka häntä kuuntelivat, näkivät hänen kahlaavan läpi
lujasänkisen ja korkean vehnän, ja hänen kätensä punnitsivat tähkien
painavuutta, ja he näkivät hänen karistavan jyviä pivoonsa ja ylistävän
niitten valkeutta, ja hetken päästä he näkivät hänen astuvan yhä
ylemmäksi, ja nyt hän riipi heille rypäleitä, ja niitten mehu vuosi
pitkin hänen sormiaan, ja hän itse ja he kaikki huumaantuivat tästä
kultaisesta mehusta, ja hänen hurmionsa tarttui heihin.

Ja hän kysyi heiltä:

»Tahdotteko te taivaallista vaiko maallista hyvyyttä?»

Silloin he muistivat pitkiä työpäiviään ja kaikkinaista orjuuttaan, ja
että heille jo vuosisatoja taivaalliset hyvyydet olivat tarjona olleet,
niin he vastasivat nyt:

»Me halajamme taivaallista hyvyyttä, mutta katso, me ikävöimme myös
niitä, kuin maan päällä tarjona ovat.»

Hän vastasi heille:

»Teidän pitää molempia saaman.»

Hän puhui heille profeetta Maltsvetistä, jota hän ei koskaan ollut
nähnyt, ja hän kuvaili häntä heille, niinkuin olisi nähnyt hänet
edessään ruumiillisin silmin ja selkeämmin kuin yksikään heistä, ja
he kysyivät hämmästyneinä: »Missä hän on nähnyt profeetta Maltsvetin?
Taitaako tämä vaimo nähdä, mitä muut eivät näe?»

Ja heidän odotuksensa oli riemullinen, ja heidän uskonsa suuri.

Mutta eräänä iltapäivänä meni taivas pilveen, ja alkoi sataa
tihkusadetta, iltaan asti ja koko yön läpeensä. He peittivät lapset
yöksi, eikä kukaan napissut, sillä he olivat kaikki karkaistuja ja
säihin tottuneita. Kun seuraavana päivänä yhä satoi, niin myös toisena
ja kolmantena, hakivat he olkia ja heiniä läheisestä kylästä, ja
rannanpuoleinen rahvas tarkasteli tuulen merkkejä ja vakuutti sateen
pian herkeävän, ja heidän ainoa huolensa oli, etteivät he tainneet
pitää merkkitulta alati vireillä, ponnistuksistaan huolimatta.

Mutta sadetta jatkui kuusi päivää ja yötä, ja alava rantaniitty,
jaksamatta imeä itseensä niin suurta veden paljoutta, muuttui
hyllyväksi hetteeksi. Tuskin oli sade tauonnut, kun tuuli kääntyi
pohjoiseen, ja heidät yllätti laakealla rannalla pohjoismyrsky,
joka lakaisi yli heidän leirinsä kolme päivää. Silloin alkoivat
äidit ensimäisinä nurista palelevien lapsukaistensa takia ja sanoa:
»Pystyttäkää toki sateensuojia kaikkein vähäisemmille!»

Mutta uskonkiihkoisimmat miehistä vastasivat: »Pois se! Emmekö me
jaksa tätä piskuista vaivaa kärsiä autuuden takia, joka meille luvattu
on? Rakennammeko me majoja, niissä torkkuaksemme, kun Herran laiva on
tulossa?»

He kovettivat korvansa ja paaduttivat sydämensä, mutta lasten äidit
olivat itsepintaisia eivätkä lakanneet heitä kärttämästä, ja lasten
isät olivat myöntyväisempiä kuin muut, ja niin oli toisen viikon
lopulla muutamia vaajoja vajotettu hiekkaan, ja niitten yli pingoitettu
peitteitä.

Ja ilma oli taas ihana ja lämmin, sillä oltiin kesäkuussa.

Muuan maltsvetien lapsista oli löytänyt vesilinnun pesän rannalta
heinämättäiden välistä ja kävi joka päivä sitä katsomassa, sanoen
itselleen: »Kun pesässä on viisi munaa, tulee valkea laiva.»

Mutta kun pesään ei enää mahtunut yhtään munaa, hän sanoi:

»Niinpian kuin poikaset tulevat esiin munista, tulee valkea laiva.»

Kun pesä oli täynnä poikasia, hän sanoi:

»Jahka ne oppivat uimaan, niin tulee valkea laiva.»

Ja hän kävi joka päivä pesällä eikä muistanut enää ollenkaan tähystää
merelle, sillä se oli hänestä tarpeetonta.

Mutta kolmannen viikon alussa sairastui erään Kolgarannan kalastajan
kaksiajastaikainen poika kuumeeseen ja kouristuksiin ja heitti henkensä
äitinsä vuoroin vaikeroidessa ja soimatessa. Hänen miehensä naulasi
kokoon pari lyhyttä, höyläämätöntä laudanpätkää ja kantoi kirstun
olallaan kaupunkiin, mutta äiti seurasi taampana eikä ollut tyytyväinen
lapsensa valkeaan laivaan.

Ja kaupungista takaisin tultuaan hän oli vieläkin tyytymättömämpi ja
alkoi napista suurella äänellä ja sanoa, ettei hän tarvinnut mitään
valkeaa laivaa, vaan tahtoi lapsensa takaisin, joka oli saanut taudin
kosteudesta ja yökylmästä. Mutta hänen miehensä, joka oli hurskas ja
jumalaapelkääväinen, sulki kiireesti hänen herjaavan suunsa, ennenkuin
se ennätti enempää syntiä tehdä, eikä hän senjälkeen enää uskaltanut
mitään ääneen puhua, mutta hänen huulensa liikkuivat lakkaamatta,
sopottaen sekavia sanoja.

Siitä asti alkoivat äidit peljätä pienokaistensa takia, sillä heitä
oli paljon leirissä, ja oli niitä, jotka ehdoittivat, että lapset
lähetettäisi pois, mutta toiset eivät suostuneet siihen, sillä he
halusivat kaikki yhdessä lähteä luvattuun maahan.

Keltaiset kukat niityn laidassa, missä niitä ei tyystin maahan
tallattu, antoivat sijaa sinipunerville, vihdoin punaisille ja
sinisille, ja kun lapsi eräänä aamuna meni vesilinnun pesälle, oli
se tyhjä, ja silloin hän pitkistä ajoista tähysti merta, mutta
avovesi oli aurinkoinen ja laaja, eikä hän voinut eroittaa muuta kuin
uiskentelevan, untuvaisen vesilinnunpoikueen, vaan ei mitään valkeaa
laivaa.

Ja hän oli ollut niin varma uskossaan, että nyt sensijaan kadotti
kaiken malttinsa ja kysyi itkien jokikiseltä, jonka tapasi: »Eikö
tulekkaan koskaan valkeaa laivaa?»

Kaikki, joitten puoleen hän kääntyi, lohduttivat häntä ja käskivät
kärsivällisesti odottaa, mutta sanat oli sanottu, ja lapsi oli lausunut
ne ensimäisenä, eivätkä ne singonneet siniseen ilmaan, kuten sanat
tavallisesti.

Valkea laiva viipyi yhä, mutta sensijaan tulivat kaikkinaiset taudit
vedestä ja maasta, kuin myös ilmasta. Alkoi luuvalo, käpristäen
kokoon heidän jäsenensä, puhkeilivat paiseet, ja alkoi kalvaa ankara
sydänalanahdistus, hivuttavan kuumeen keralla. Ne, jotka olivat
janoonsa juoneet ojan ruosteista vettä, hourasivat korkeassa kuumeessa
maahan levitettyjen olkien päällä, ja heidän päänsä oli tulikuuma, ja
heidän aivonsa täynnä kangastuksia, ja he tahtoivat väkisin ryöstäytyä
hoitajiensa käsistä valkealle laivalle vastaan, jonka heidän kuumeesta
palavat silmänsä näkivät. Ja hoitajat seurasivat heidän katsettaan,
pidätellen heitä, ja tunsivat kateutta kuumesairaita kohtaan, jotka
olivat onnellisia näyissänsä.

Imettävistä äideistä ehtyivät monet, ja nyt tuli rintalasten vuoro
sairastua, ja kohta senjälkeen hiukan isompien. Monesta perheestä
sairastivat kaikki lapset ja osa aikuisiakin, ja yhdeksän tahi kymmenen
lasta heitti tänä aikana henkensä, kuollen neuvottomien ja rukoilevien
äitiensä käsiin. Mutta oli paljon niitä, joitten usko vain vahvistui
kaikkinaisesta vaivasta.

Kun Maie eräänä päivänä oli huomaamattaan mennyt maantielle saakka,
näki hän pitkin tietä miehen lähestyvän raskain ja laahaavin askelin,
ja jäi tahtomattaan odottamaan tulijaa, mutta hänen kasvonsa olivat
kankeat ja liikkumattomat, kuten unissakävijän.

Kun mies oli ehtinyt Maien kohdalle, hämmästyi hän suuresti ja kalpeni,
mutta Maie katseli häntä kuin vierasta eikä tervehtinyt.

Silloin mies sanoi aivan hiljaa: »Maie, etkö tunne minua?»

Ja Maie vastasi: »Totisesti, minä en tunne sinua, vaan näen sinut
tänään ensi kertaa.»

Mies sanoi: »Sinä olet laihtunut ja sairas. Tule, niin vien sinut
kotiin.»

Mutta Maie vastasi: »Sinä erehdyt, sillä minulla ei ole kotia, ei
miestä eikä lasta, vaan minä puhun niitä, kuin Herran ovat.»

Hän kääntyi mennäkseen, mutta hänen kultaisten hiustensa kiilto oli
sammunut, ikäänkuin ne olisivat kauhtuneet sateesta ja auringosta.

Seuraavana päivänä hän näki saman miehen vielä kerran, toisella
puolen maantietä, jossa hän istui kuin odottava, aivan rauhallisena
ja tomuisena. Mutta iltapäivällä, juuri kun hän tunsi Hengen olevan
tulossa, ja hän jo viittasi lähellä seisojille, huomasi hän yhtäkkiä
taas saman miehen, tällä kertaa maltsvetien keskellä. Silloin hänen jo
puoliksi kangistuneet jäsenensä yhtäkkiä uudelleen oikenivat suoriksi,
ja hän jäi tuijottamaan mieheen, ja jokin ajatus kolkutti hänen
aivoissaan herkeämättä. Ja hän sanoi kaikille:

»Minä en voi puhua tänään», ja meni rannalle ja poimi hiekasta
raakunkuoria, ja hänen tultuaan takaisin, oli mies mennyt.

Ilma oli poutainen ja ihana, eikä heillä ollut yhtään siimestä,
ja aurinko paahtoi heitä katveettomalla niityllä, ja he kärsivät
kuumuudesta, kuten äsken kylmyydestä. Helle hervotti heidät uneliaiksi,
ja he olisivat halunneet vain nukkua, ja valvonta rasitti heitä.

Mutta jo kolmantena viikkona olivat heidän ruokavaransa tyystin
lopussa, sillä ei kukaan ollut aavistanut odotuksen kestävän näin
kauan, ja he olivat toivoneet valkean laivan olevan kukkuroillaan
muonaa. Ja heidän pienet poikasensa kävivät ongella, ja ensin he
kurittivat heitä siitä, mutta lopulta ei kukaan enää kieltänyt, eivätkä
he myöskään voineet estää lapsiaan juoksemasta maantielle, jossa
armeliaat ja uteliaat ihmiset antoivat heille almuja.

Ensin he ostivat leipää ja kalaa ohiajavilta talonpojilta, ja
parempiosaiset jakoivat vähäosaisille, niinkauan kuin heillä jakaa oli,
sillä he olivat kaikki yhtä valittua joukkoa. Mutta heitä oli paljon,
ja heidän rahansa hupenivat nopeasti, ja nälkä alkoi heidän keskellänsä.

Silloin alkoi yksi ja toinen leirissä napista ja sanoa: »Onko Maltsvet
unohtanut uskovaisensa? Istuuko hän yksinään Kaananin lihapatain
ääressä ja virvoittaa itseään viinamäen runsaudella, sillaikaa kun
hänen valittujaan vaivataan näljältä ja kaikkinaisilta taudeilta?»

Toiset sanoivat:

»Onko valkea laiva tehnyt haaksirikon, ennenkuin ehti Lasnamäen
rantaan? Onko tapahtunut onnettomuus?»

Ja oli niitäkin, jotka sanoivat: »Miksi te petätte itseänne ja
toisianne silmänlumeilla? Menkää kotia ja kyntäkää tyhjät vainionne!
Valkeaa laivaa ei ole, ja Maltsvet on kelmi ja petturi!»

Toiset nuhtelivat näin puhujia kauhistuneina ja sanoivat:

»Meidän uskomme on ylen heikko, ja Herra koettelee meitä.»

Mutta kun nälkä oli heikontanut odottajien ruumiit, ja varjoton
aurinko päivät pääksytysten paahtanut heidän päätään, muuttui heidän
odotuksensa. He istuivat vuoroin penseässä, tylsässä epätoivossa, ja
valkea, rutikuiva hiekka valui heidän väsyneitten sormiensa lomitse,
ja heistä oli yhdentekevää, oliko aamu vai ehtoo. Rannanpuoleiset
kalastajat alkoivat ajatella verkkojaan, jotka he lähtökiireissä
olivat polkuhintaan myyneet tai muuten lahjoittaneet, ja kun he
iltasin näkivät lähikylän miesten lähtevän apajalle, seurasivat he
heidän pieniä purjeitaan, ikäänkuin ne olisivat olleet luvatun valkean
laivan, ja heidän oli yhtäkkiä ikävä työtä, josta olivat luopuneet.
Peltomiehet näkivät tyhjät, mustat vainiot, joissa ei yksikään
vihertävä viljan korsi todistanut keväisestä työstä, ja oli kuin marras
maa olisi syyttänyt heitä, jotka olivat sen jättäneet rikkaruohojen
kilpakentäksi. He kärsivät työttömyydestä vielä enemmän kuin
syömättömyydestä, ja heidän silmänsä olivat arat ja anteeksianovat, kun
he kuulustelivat ohiajajilta vuodentulon toiveita ja kalansaalista.

Maien puheet olivat sekavia ja outoja näinä aikoina, niin
etteivät lähestulkoonkaan kaikki niitä oivaltaneet, vaikka hänen
loveenlankeemisensa kesti nyt entistä kauemmin, ja hän taisi puhua
pari tuntia yhtämittaa. He ymmärsivät, että hän kuin unissaan hapuili
jotain, mikä hävinnyt oli, ja hänen äänensä oli usein uikuttava, ja hän
valitti ääneen, silmät ummessa, ettei nähnyt enää selvään laivaa.

Ja taas oli niitä heidän joukossaan, jotka sanoivat: »Mitä te odotatte?
Mennään kotiin, ennenkuin näännymme.»

Mutta kun he ajattelivat, että heidän entinen elämänsä alkaisi
uudestaan, niinkuin ei mitään olisi ollut, kauhistuivat he hengessänsä,
heräten tympeydestään, sillä he olivat myyneet kaikki, mitä heillä
oli, eikä ollut kattoa eikä seiniä enää, jotka he olisivat tainneet
omikseen nimittää, eikä jalantäyttä maata, joka olisi heidän omansa
ollut. Silloin he eivät jaksaneet käsittää, että Herra olisi unohtanut
ja hyljännyt heidät, jotka olivat kaikki alttiiksi antaneet, ja niin
värähti heidän nälän näännyttämissä aivoissaan kuumeinen odotus, eikä
heidän mielikuvituksellaan ollut enää mitään rajaa.

Heidän leirilleen kertyi katselijoita päivä päivältä, ja kaupungista
samosivat sankat joukot, ilvehtiviä tai sääliviä ihmisiä, mutta suurin
osa oli vain uteliaita. Yritteliäät kaupustelijat eivät jättäneet
pystyttämästä kojujaan niityn laitaan, ja kuten muinoin Jerusalemin
temppelissä, niin kaupittiin nyt maltsvetienkin taivastemppelissä
kaiken päivää kuin turulla ja markkinoilla, ja oli paljon melua ja
kompia ja ilakoimista ilmassa niityn ympärillä, kunnes sydänyö sen
lopetti.

Mutta eräänä yönä istui sokea vaimo unta saamatta, ja hänen kätensä
alkoi hapuilla, ikäänkuin olisi tavoittanut uunin lämmintä kylkeä,
ja hänen korvansa herkistyivät kuullakseen heinäsirkan siksutuksessa
kaiun uunisirkan unettavasta soitosta, johon hän öisin oli tottunut.
Ja hän herätti taluttajansa ja sanoi hänelle: »Mitä minulla on
valkeasta laivasta, jota silmäni eivät koskaan selitä, ja Kaananista,
jossa astuntani on yhtä avutonta kuin täällä? Eikö ole samantekevä,
lämmittääkö sammuneita silmiäni risuvalkean loiste tai lämpimän maan
aurinko?» Senjälkeen hän paneutui maata, mutta aamulla hän talututti
itseään ympäri leiriä ja heitti kaikille hyvästi, päivitellen heidän
käsiensä laihuutta, eikä yksikään yrittänyt häntä pidättää, kun hän
kääntyi maantielle.

Sinä iltana nurisivat muutamat nuoret miehet äänekkäästi keiton
viheliäisyyttä ja pitivät neuvoa keskenään, ja huomenkoitteessa he
olivat kateissa, ja joku oli nähnyt heidän kulkevan kaupunkiin päin.
Heitä odotettiin ehtooseen saakka, mutta kun aurinko laski, eikä ketään
kuulunut, ymmärsivät kaikki, että oli turha heitä odottaa.

Silloin Kolgarannan kalastajan vaimo, joka oli vaiennut lapsensa
kuolemasta saakka, nousi ja kulki pitkin leiriä ja sanoi kaikille,
jotka kuulla tahtoivat, mutta eritoten äideille, joilla oli pieniä
lapsia:

»Mitä te turhaan kiusaatte Jumalaa? Tahdotteko, että hän hukkaa teidät
ynnä lastenne kanssa? Ettekö näe, että Hän on kääntänyt kasvonsa pois
meistä?»

Illalla hän lähti ja paljon muita hänen kerallaan, mutta hänen
miehensä, joka oli hurskas ja uskossaan luja, jäi, ja jäljelle
jääneitten luku oli yhä suuri, eivätkä he tienneet, mitä heidän tekemän
piti, sillä Lasnamäen niityllä odotti heitä nälkäännääntymys, mutta
kotona raipat ja orjuus.

Ja vielä kerran he tutkiskelivat itseään ja syyttivät vähäuskoisuuttaan
ja ylitsekäymisiään siitä, että Herra näin koetteli heitä. Sillä mitä
merkitsi Herrain Herralle lähettää valkea laiva Lasnamäen rantaan?
Hänen ei tarvinnut muuta kuin lausua poutapilvelle: »Lasken laivaksi
Tallinnanmaan rantaan, sillä katso, siellä odottaa minua valittu
kansani, johon minä mielistyin.» Tai mitä merkitsi Herran sanoa
suurimmalle sotalaivalle kaukaisella reitillä: »Käänny kulussasi, sillä
sinua tarvitaan Lasnamäen rannassa.»

Ehkä he kuitenkin olivat vihoittaneet Herran ylönsyömisellä ja
ylönjuomisella ja silmäinpyynnöllä? Ehkä Hän vaati heiltä vielä jotain?
He olivat valmiit luopumaan kaikesta, jos heillä vielä olisi jotain
antaa. He olivat kestäneet nälkää ja tauteja viisi viikkoa Lasnamäen
niityllä, mutta olivat yhä alttiit, jos Herra niin tahtoi.

He rukoilivat, niinkuin eivät olleet viikkokausiin enää rukoilleet,
epätoivon uskolla: »Vaadi meiltä! Vaadi meiltä kaikki! Anna meille
merkki, että tiedämme tahtosi!» Heidän ylitseen heittyi heijastus ensi
kutsumuksen ajoista, jolloin profeetta Maltsvet vielä kiersi kyliä ja
herätti sieluja, uutta uskoa julistaen, ja jolloin heidän sydämensä
halu oli kieltäytyä kaikesta, mikä ennen oli heille himoruokaa ollut.

Ja ihmiset, jotka olivat paastonneet siitä saakka, kun emo heidät
parmailtaan vieroitti, kantoivat nyt kokoon viimeisetkin ruuantähteet
ja polttivat ne, lepyttääkseen Jumalan, joka oli heihin julmistunut.
He kaatoivat hiekkaan kaljat ja maidot, kellä vielä jäljellä oli, ja
särkivät keitinastiat, ettei kukaan kiusaukseen lankeisi, ja heidän
paastonsa olisi täydellinen. Suuren kiihkon tullessa heidän ylitseen,
he tukkesivat lähteet ja täyttivät ne soralla, ja kovettivat korvansa
nälkäisten lasten parkunalta eivätkä armahtaneet edes sairaitakaan.

He näkivät taas valkean laivan, kuten odotuksensa ensi päivinä, ja
kuten Henki oli sen vaimon suun kautta ennustanut, ja he tiesivät, että
jos heidän uskonsa olisi kyllin luja, niin ihme tapahtuisi. He näkivät
sen lähestyvän ulapalta, keskeltä satamavesien järeitten sotalaivojen
ja kauppa-aluksien, hopeaisen laivan, valkean kuin meren raakun,
valmiin mahduttamaan heidät kaikki ja viemään heidät kevyesti keinuen
autuaammille asuinsijoille.

Ja jos ihmisten ikävä kelvolliseksi havaitaan Herran edessä, niin oli
heidän uhrinsa totisesti suuri.

Mutta kolmannen päivän illalla heidän paastonsa alusta alkaen, kun
kaikki olivat koolla rannalla, tapahtui, että eräs Järvamaan mies alkoi
pidellä päätään ja hihkua kuin humaltunut, vaikka ei tilkkaakaan viinaa
ollut kulkenut hänen huultensa yli, ja kaikkien rannalle kokoontuneiden
nähden juosta pitkin rantaa sinnepäin, missä kalaveneet olivat. He
näkivät hänen kompastuvan ja taas juoksevan ja koko ajan huitovan
käsillään, vaikka aaltojen kohina esti hänen ääntään kuulumasta. Kun
hän oli ehtinyt veneitten luo, näkivät he hänen työntävän veneen
vesille ja melovan päin ulappaa, yhdellä airolla.

He olivat kaikki vaiti hämmästyksestä, odottaen hievahtamatta, mitä
tuleman piti.

»Hän soutaa vastaan valkealle laivalle», sanoivat jotkut.

Mutta yhtäkkiä he näkivät, kuinka hän heitti melan käsistään, kurkoitti
kätensä kuin jollekin näkymättömälle vastaan ja astui yli veneen
partaan, arvelematta, kuten olisi astunut lujalle mantereelle, kadoten
heidän silmistään.

Silloin pääsi heidän kurkuistaan huuto, pitkä ja epätoivoinen, ja he
huusivat kauan, tietämättä lopulta itsekään miksi, ja juoksivat pitkin
rantaa. Ja vain muutamilla oli kyllin mielenmalttia soutaa ulapalle ja
ryhtyä naaraamaan ruumista, joka seuraavana aamuna vedettiinkin vedestä
ja pantiin rannalle, menneenvuotisten kaislojen päälle.

Mutta heidän silmäinsä kaihit putosivat, ja he tiesivät yhtäkkiä
kaikki, että heidän toivioretkensä oli päättynyt, ja he alkoivat koota
kapineitaan, lähteäkseen kotiin, etsien Maiea, purkaukseen hänelle
pettymyksensä.

Mutta Maie istui ojan reunalla, selin muihin, kädet velttoina ja
väsyneinä helmassa, johon hän oli koonnut sinisiä ja punaisia kukkia.

Hänen kultaisten hiustensa kiilto oli sammunut, mutta hänen silmänsä
olivat yhä liikkumattomat kuin unissakävijän.

Vaikka ei kukaan sanonut, tunsi hän kuitenkin, istuessaan paljaat jalat
niittyojassa, että kaikki odottivat hänen avaavan suunsa ja puhuvan.

Mutta hänellä ei ollut heille mitään sanomista.

Hän koetti muistutella, kuka oli ja mistä oli, ja maariankämmenet
tuoksuivat hänen sylissään, ja hän sormieli avuttomana niitten juuria,
jotka olivat vahanvalkoiset kuin kuolleen lapsen käsi; mutta hän ei
muistanut mitään.

Silloin tuli hänen luokseen muuan maltsvetien lapsista, joka oli ollut
maantiellä kaupunkilaisten huvimatkailijain luona ja toi almunantimena
kädessään suuren kaistaleen äsken leivottua ja vielä lämmintä leipää.

Ja koska Maie alati oli hyvä lapsille, taittoi lapsi hänelle puolet
leivästään.

Maie tarttui siihen kuin unessa, mutta äsken kypsyneestä, pehmeästä
ruisleivästä nousi tuttu tuoksu hänen sieraimiinsa, ja hän tunsi aluksi
sietämätöntä nälkää, mutta seuraavana tuokiona hän yhtäkkiä näki
avoimen leivinuunin ja paistuvat leivät uunissa.

Hän piteli päätään, ja läpi aivojen sävähti ajatus: »Herran tähden,
leivinuuni pitää sulkea.»

Samalla sanoi joku, jota hän ei nähnyt, aivan hänen korvansa juuressa:
»Mitä sinä täällä teet? Mitä sinä odotat?»

Ja heti hän hervahti heikoksi, lyyhistyen kokoon, ja hänen muistinsa
palasi.

Hän näki molemmat poikansa, jotka leikkivät pihalla kaivon luona,
ja vanhemman hiha oli kyynärpäästä rikki. Puodin ovi oli auki, ja
elttaantuneen sillin haju nousi avoimesta nelikosta.

Hän muisti miestään, poikiaan, arkipäiväistä askarettaan,
puodintaus-kamaria ja uunissa paistuvia leipiä, ja hänen kätensä
palmikoisivat vaistomaisesti vanunutta tukkaa, samalla kun hänen
sydämensä oli sairas ikävästä.

»Valkeaa laivaa ei ole», hän sanoi, nousten seisomaan, heikkona ja
horjuen kuin pitkästä taudista.

Eikä kukaan häntä pidättänyt, sillä jokaisella oli oma murheensa, ja
niin pujottautui Maie Merits läpi tungoksen maantielle ja alkoi kulkea
kohti kotia, odotettuaan viisi viikkoa ihmettä Lasnamäen niityllä.

1913.




FINIS POESEOS.


Lepäsin ylhäällä majakkatornissa, lyhdyn lasisuojuksessa; oli kuuma, ja
aurinko paahtoi kuin läpi ansarin lasin. Avovesiltä vierivät raskaat
laineet, masentuen matalaan majakkasaareen kuin aallonmurtajaan;
idässä, Saarenmaan puolella, velloi vesi kymmenien salaisten karien
kurimuksessa. En nähnyt mitään, en mitään, katsoin vain kirkasta
lasilevyä edessäni, näin vain särön, joka sen pinnan pirstosi,
juoksutellen juovia, kuin sulkia linnun siivessä.

En nähnyt mitään ja sentään näin: näin öisen, keväisen, jäittensä
äsken hajautunutta hyhmää huokuvan meren ja sen yllä palaavien
muuttolintujen tasaisesti lentävän parven. Yhtäkkiä sattuu valosalama
keskelle pimeää merta, tulisuihku tuntemattomasta valkeuden lähteestä.
Linnut pysähtyvät, epäröivät, heidän linnunsydämensä sylkyttää
höyhenisessä povessa... Ja yhtäkkiä valtaa heidät huumaus, huikaiseva,
hullaannuttava, pyhä pyörtymys... Eteenpäin, kohti valon lähdettä,
siihen sulkansa kastaa, siihen upota, siihen kadota... Ja he lentävät
taas, mutta nyt siivet vinhasti suhisten, ojokauloin, väkevän
kaipauksensa vieminä, — eivät enää lennä, heittäytyvät, sinkoutuvat
läpi jäähyhmäisen ilman...

Kunnes yhtäkkiä putoavat, runnelluin päin, verisin siivin, ääntä
päästämättä majakkatornin juurelle...

Majakkalyhdyn kirkas pinta on pirstoutunut ... Turha yritys olisi
pelastaa teitä jälkimaailman suuren enemmistön tuomiolta, te typerät,
sokaistut lintuparat! Päinvastoin olette ansainneet yllin kyllin
nuhdetta ja sadatuksia ja myöhästyneitä, ah, niin hyvänsuopia
neuvoja... Hamaan hautaankin seuraa teitä poroporvarien kirous...

Mutta typerät, ihanat linnut, niinkauan kuin kerakkeiden ja ääntiöiden
yhdistyksellä on sydämiä sulattava sointunsa, niin kauan syntyköön
loppusoinnullisia ja loppusoinnuttomia runoja, joissa kangastaa
valoonsyöksyjäin muisto! Kadehtikaamme näitten lintujen sokaistuja
silmiä, niitten kuolemaa halveksivaa haltioitumista, niitten
jumalallista typeryyttä, jota sanomme sankaruudeksi, kun se vie
valtaan, ja typeryydeksi, kun se johtaa teilauslavalle, me alati
aprikoivat, me kymmenesti kylmäkiskoiset, jotka emme ikinä antaudu
vaaralle alttiiksi, emmekä ruhjoudu lasisuojuksia vastaan...

Sinä silmänräpäyksenä eli Runo, — kuollakseen seuraavana.

Finis Poeseos, — Runo on kuollut!

1914.






*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 74596 ***