
*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 74568 ***





RITARI GALAHAD

Kylliksi elämäkertaa hänen maineensa selittämiseksi


Kirj.

JOHN ERSKINE


Englanninkielestä suomentanut

Väinö Nyman





Hämeenlinnassa,
Arvi A. Karisto Osakeyhtiö,
1928.




SISÄLLYS:

Ensimmäinen osa
   Elaine I-XII
Toinen osa
   Elaine ja Ginevra I-VIII
Kolmas osa
   Ginevra ja Galahad I-XI
Neljäs osa
   Galahad ja etsintä I-VII
Viides osa
   Valkoinen Elaine I-VI






Ensimmäinen osa

ELAINE




I


Kahdesti elämässään sai Lancelot naiselta lemmenpyynnön. Kahdelta ihan
erilaiselta naiselta, joita molempia nimitettiin Elaineksi. Mutta kuten
koko maailma tietää, ei Lancelot välittänyt mistään naisesta, paitsi
Ginevrasta.

Selostakaamme jälkimäinen tapahtuma ensin. Keski-ikäisenä hän saapui
Astolatin ritarin Bernardin taloon, ja, ritarilla oli tytär. Häntä
nimitettiin Elaine Puhtaaksi hänen ulkomuotonsa vuoksi ja siksi, ettei
hän tiennyt mitään maailmasta. Tästä Elainesta me tavallisesti kuulemme
kerrottavan. Vanhat kirjat kertovat hänen rakastaneen Lancelotia
parantumattomasti ja kuolleen siitä. Heidän erohetkellä lausumansa
sanat on kirjoitettu muistiin.

"Tahtoisin teidät miehekseni."

"Kiitän teitä", sanoi Lancelot, "mutta minusta ei milloinkaan tule
aviomiestä".

"Silloin, kaunis ritari, tahdotteko ruveta rakastajakseni?"

"Jumala siitä varjelkoon!" vastasi Lancelot. "Teidän sukunne ei pitäisi
siitä."

"Silloin valitettavasti", sanoi Elaine, "täytyy minun kuolla
rakkaudesta".

"Älkäähän nyt", sanoi Lancelot. "Olisin ehkä mennyt naimisiin ennen
tätä, jos vain olisin mukautunut siihen. Nyt se on liian myöhäistä.
Mutta koska se herättää teissä sellaisia tunteita kuin sanotte, tahdon
tehdä voitavani. Kun menette naimisiin — ah, kyllä te menette — lupaan
osan maistani teille ja perillisillenne, ja niin kauan kuin elän,
tahdon olla uskollinen ritarinne."

"Ei", sanoi Elaine, "ei, jollette tahdo mennä naimisiin kanssain tai
ruveta rakastajakseni".

"Sorea neito", sanoi Lancelot, "näistä molemmista asioista on minut
vapautettava".

Kun hän sanoi voineensa ehkä mennä naimisiin ennenkin, ei hän ajatellut
Ginevraa. Hän muisteli nuoruuttaan. Silloin oli ollut toinenkin Elaine,
Pelles-kuninkaan-tytär. Hänkin oli tarjonnut itsensä, sydämensä ja
ruumiinsa, ja vaikka Lancelot alussa olikin vastannut kieltävästi,
väsyi hän lopulta sen toistamiseen. Galahad oli heidän poikansa.

Galahadin äiti oli ylhäistä sukua. Kuningas Pelles oli pyhän graalin,
Kristuksen ehtoollisastian säilyttäjä ja Arimatian Josefin läheinen
sukulainen. Mutta tätä pidetään vain taruna.

Monta tarua liittyy kuningas Pellekseen, ja muutamat niistä tuskin
sopivat hurskaaseen sukuun kuuluvan miehen arvolle. Sanotaan
esimerkiksi hänen päättäneen olla naittamatta tytärtään kenellekään,
paitsi maailman kuuluisimmalle ritarille, ja tyttärenkin vaatimukset
aviomieheen nähden olivat yhtä ankarat. Mutta kuinka kuningas voisi
tietää, kuka oli kuuluisin? Läheisyydessä sattui asumaan muuan
aatelisnainen, kaunis mutta onneton nainen, joka oli suljettu torniin.
Eräs noita oli pitänyt häntä siellä viisi vuotta upotettuna variin
veteen, eikä hän milloinkaan pääsisi pois sieltä, ennenkuin maailman
paras ritari tulisi ja tarttuisi hänen käteensä. Kuningas Pelles sääli
tätä naista, joka kuitenkin saattoi kelvata ritarillisuuden puntariksi.
Kun kaunis ritari Gawaine saapui tornille, piti kuningas häntä tarkasti
silmällä. Aatelisnainen oli vieläkin ahdingossa, kun Gawaine ratsasti
pois. Mutta kun Lancelot tuli, avautuivat ovien lukot ja salvat
itsestään, ja nainen pääsi heti hädästään, kun Lancelot tarttui hänen
käteensä. Vaikka hänen sanotaan sillä hetkellä olleen alastoman kuin
neulan, ei viisi vuotta kestänyt kiehuttaminen ollut vaikuttanut
mitään pahaa, ja ritari Lancelotin mielestä hän oli kaunein nainen,
mitä hän milloinkaan oli tavannut, paitsi kuningatar Ginevraa. Hänen
mielipiteensä tuntuu joutavalta. Mutta koko tämä juttu on keksitty.

Kerrotaan myös kuningas Pelleksen valinneen Lancelotin toisella
tavalla, louhikäärmeestä hautaholvissa saavutetun voiton perusteella.
Oli näet muuan hautaholvi ja siinä kultaisin kirjaimin seuraavat
sanat: "Tänne tulee kuninkaalliseen sukuun kuuluva leopardi ja surmaa
tämän käärmeen. Ja tämä leopardi siittää leijonan, ja tämä leijona
on kaikkia muita ritareita etevämpi." Kuningas päätti liittää tämän
leopardin perheeseensä ja leijonankin, luonnollisesti. Lancelot surmasi
louhikäärmeen. Silloin kuningas kysyi hänen nimeään, mutta hän tiesi
sen jo Lancelotin tavasta tappaa louhikäärmeitä. Mutta louhikäärmeestä
ei ole sen parempia takeita kuin korvennetusta aatelisnaisesta.

Lopuksi kerrotaan kuningas Pelleksen ja hänen tyttärensä joutuneen
jonkinlaisiin vaikeuksiin koettaessaan saada selville näiden
ennustusten totuutta. Koska Lancelot oli uskollinen Ginevralle,
pakottivat he perheloihtijan lumoamaan hänet niin että Elaine näytti
hänestä rakastetulta naiselta ja hän vietti yön Elainen sylissä.
Aamulla oli lumous haihtunut. Ensi vimmassaan Lancelot aikoi tappaa
tytön, joka oli pettänyt hänet, mutta tyttö polvistui ja rukoili häntä
vedoten toivottomaan rakkauteensa. Hän oli hyvin kaunis, ja asian
korjaaminen oli sitäpaitsi liian myöhäistä. Tämä on lähempänä totuutta,
mutta mitään loihtijaa ei ollut, eikä kuningas Pelles ollut sekaantunut
asiaan.

Hyvä on mainita näistä taruista, koska ne tunnetaan, ja ellemme
varoittaisi lukijaa, voisi hän ryhtyä etsimään niitä tästä kirjasta.
Mutta me kerromme tarinan, niinkuin se tapahtui omassa maailmassamme,
samanlaisille ihmisille kuin mekin olemme tai vain hieman paremmille
— tämän tarinan siis sellaisena kuin se oli, ennenkuin runoilijat
irroittivat sen alkuperästään ja käyttivät sitä kaukaisten ja
salaperäisten asioiden kuvailemiseen. Vaatimattomassa muodossaan sillä
oli oma tarkoituksensa. Tässä emme kerro mitään graalista, Arimatian
Josefista, pyöreästä pöydästä tai Excaliburista; me rajoitamme
selostuksemme näiden kuuluisien haaveiden pelkkiin ituihin, sellaisina
kuin ne olivat, ensimmäisiin vaatimattomiin seikkailuihin, elämään sen
kehittyessä runoudeksi.

Kertomus alkaa, kun Arthur, Ginevra ja Lancelot olivat nuoria. Neljä
vuotta Arthurin häiden jälkeen, määritelläksemme ajankohdan. Kolme
naista ja muuan yhteensattuma kuuluvat juoneen. Kun Elaine Puhdas
tarjosi rakkautensa ja Lancelot kieltäytyi siitä, oli hän kokenut mies
ja varuillaan.




II


"Teidän pitää myöntää, että olen rakastanut teitä uskollisesti", sanoi
ritari Bromel.

"Minä myönnänkin sen", vastasi Elaine. "Te tulette alituisesti tänne
isäni linnaan, vannotte, että sydämenne on murtunut ja uskottelette,
että se mahdollisesti paranee, jos vain menen naimisiin kanssanne.
Ajattelette, että minun pitäisi vastata siihen kiitoksillani ja
ruumiillani. Tuo aate on hullunkurinen, että mies voi hankkia itselleen
naisen, toistamalla alituisesti, kuinka kiihkeästi hän haluaa naista
omakseen. Ritari Bromel, en aio teeskennellä kiitollisuutta. En tahdo
kiittää teitä sen tarjoamisesta, mistä te tiedätte minun olevan
piittaamatta."

"Olette tuskin kohtelias", vastasi ritari Bromel, "ja ellen olisi
houkkio, jättäisin teidät nyt. Mutta rakastan teitä, siinä koko juttu,
eikä kukaan luovu rakkaudestaan, ennen kuin hänen on pakko."

"En rakastu koskaan teihin", sanoi Elaine. "Luopukaa siitä nyt ja
hakekaa joku toinen tyttö. Olette vielä nuori, mutta aika kuluu,
ja jos te haaveilette kodista ja perheestä, pitää teidän toteuttaa
aikomuksenne nopeammin. Olette tuhlannut kolme vuotta."

"Ettekö tekin kaipaa kotia ja perhettä?" kysyi ritari Bromel. "Luulisin
jokaisen naisen ikävöivän niitä."

"Bromel, olette kiltti poika, mutta jokainen lisäämänne sana tuo
minulle vain uudestaan varmuuden siitä, etten saa menettää sydäntäni
teille. Te poikkeatte asiasta. Ei, en halua kotia, eikä minulla tällä
hetkellä ole mitään kunnianhimoa varustaa ainoatakaan miestä perheellä.
Te ajattelette, että olen jo tarpeeksi vanha, voidakseni tuntea
sukupuoleni vaatimukset ja äidillisen vaiston. Olen onnellinen isäni
kanssa täällä, ja lasten synnyttäminen on ymmärtääkseni vastenmielinen
kokemus."

"Toivoisin, ettette puhuisi niin", sanoi Bromel. "Se on rivoa ja
raakaa, enkä huomaa siinä mitään järkeä. Mistä saatte sellaisia
mielipiteitä? Te tahraatte vielä mielenne."

"Tuoliako, mitä sanoin sukupuolesta ja lapsista?"

"Niin."

"Hyväinen aika, minähän sain sen teiltä. Te vihjailette aina niihin.
Tietysti on mieleni tahraantunut. Jos rakastaisin teitä, menisin
naimisiin kanssanne, ja me saisimme nuo lapset, mutta te olette tehnyt
minusta niin itsetietoisen, että epäilen, kykenenkö milloinkaan
rakastumaan keneenkään."

Ritari Bromel meni tornin ikkunan luo ja katsoi linnanpihalle. Hän
seisoi selin Elaineen. Liian lihava viiriäiskoira heräsi unestaan
Elainen tuolin vieressä ja käveli huoneen poikki tarkastelemaan, mitä
ritari Bromel katseli. Elaine istui katsellen noita molempia selkiä.
Sitten hän katseli käsiään ja tarkasteli muuatta sormeaan.

"Ellette olisi kiusannut minua, olisimme voineet olla hyviä ystäviä."

Kuullessaan hänen äänensä viiriäiskoira palasi hänen luokseen ja nukkui
jälleen. Ritari Bromel ei liikahtanut ikkunan luota. Elaine ryhtyi
jälleen jatkamaan koruompelustaan.

"Isänne miehet ovat kovassa touhussa", sanoi ritari Bromel. "Siellä on
todellinen meteli."

"Niin, hän käski isännöitsijän laittaa talon hyvään kuntoon. Ritari
Lancelot tulee tänne."

Ritari Bromel kääntyi häneen päin.

"Ah, tuleeko hän tänne? Milloin sitten?"

"En tiedä, mutta isäni odottaa häntä piakkoin."

"No niin, en tietysti voi kilpailla ritari Lancelotin kanssa."

Elaine nauroi hänelle.

"En olisi mustasukkainen, jos olisin te. En ole koskaan nähnyt ritari
Lancelotia, ja hän on isäni vieras eikä minun. Hän on sitäpaitsi
Ginevran rakastaja."

"En usko sitä juttua", sanoi Bromel, "ja jos uskoisinkin, en toistasi
sitä. Kuningatar on jalo nainen ja kuningas hieno mies."

"Ei kukaan epäilekään sitä."

"Lancelot on kohteliaisuuden sielu", jatkoi Bromel. "Hän ei ole koskaan
elämässään tehnyt mitään alhaista."

"Olen varma siitä, ettei hän koskaan olekaan."

"Siinä tapauksessa teidän ei sovi puhua sellaista."

"En todennäköisesti mainitsekaan tästä aiheesta teille enää. Se näyttää
panevan teidät unohtamaan, että olette vieras isäni talossa, ilman
minkäänlaista valtaa komentaa minua."

"Olette oikeassa. Käyttäydyin huonosti", sanoi Bromel, "mutta ei kukaan
saa parjata kuningatarta, Arthuria eikä Lancelotia. Pidän teistä
liian paljon voidakseni nauttia lisäytyvästä tottumuksestanne puhua
huolettomasti. Minun on pakko vastustaa sitä teidän itsenne vuoksikin."

Viiriäiskoira heräsi jälleen ja katsoi häneen.

"Bromel, jos tulitte tänne tänä iltapäivänä taivuttamaan minua,
valitsette omituisia väitteitä. Voin kuvitella mielessäni tarkasti
tuollaisen kodin, jota minun mielestänne pitäisi ikävöidä — te
hallitsisitte minua ja lapsia ja määräisitte meidän ajatuksemmekin.
Mutta koska en ole vaimonne, käytän vapauttani hyväkseni sanomalla
teidän saapuvilla ollessanne, että Lancelot ja Ginevra rakastavat
toisiaan ja että he ovat maailman parhaita ihmisiä, kuten Arthurkin."

"Siinä ei siis mielestänne ole mitään väärää, että kuningatar rakastaa
Lancelotia?"

"Vaikka en vielä olekaan nähnyt Lancelotia, kuten kerroin teille,
otaksun kuitenkin, ettei Ginevra ole erehtynyt."

"Minun on parasta lähteä pois", sanoi Bromel. "Emme nähtävästi pääse
yksimielisyyteen, vaan voimme ehkä menettää maitiimme."

"Ehkä olette oikeassa", sanoi Elaine. "Kun tulette jälleen, ritari
Bromel, muistakaa, että asia on ratkaistu."

"Asiasta on tuskin vielä alettu keskustellakaan"; vastasi Bromel. "Aion
mennä naimisiin kanssanne."

"Varokaa tuota portaiden tiukkaa mutkaa mennessänne alakertaan!" sanoi
Elaine. "Kivi on kulunut ja liukas."

Viiriäiskoirakin tuli portaiden yläpäähän ja seisoi Elainen vieressä.




III


Kuningas Pelles oli ylpeä mies, mutta Lancelotia kohtaan hän osasi
käyttäytyä oikein. Linna oli poikkeuksellisessa kunnossa, kun tämä
kuuluisa ritari ratsasti pihalle. Hän tuli sinne Arthurin asioissa.
He taluttivat hänen hevosensa pois, auttoivat häntä varustusten
riisumisessa ja opastivat hänet hallin nurkkaan, missä hän ja hänen
isäntänsä saattoivat puhella vapaasti. Kun Arthur lähetti Lancelotin
viemään viestejä, supistui väittely hyvin vähään, mutta Pelles pitkitti
neuvottelua illansuuhun saakka, jolloin palvelijat toivat sinne
kynttilöitä ja järjestivät huoneen illallista varten.

"Tyttäreni, joka toimii emäntänä pöydässäni", sanoi kuningas Pelles,
"tulee tänne heti. Ellei teillä ole mitään sitä vastaan, odotamme
häntä."

"Tyttärennekö?" kysyi Lancelot. "Olette onnellinen. Hän on siis
tarpeeksi vanha hallitsemaan taloanne?"

"Hän toimii emäntänä pöydässä", sanoi Pelles. "Hän on vain
kaksikymmenvuotias, toisissa asioissa nuori, mutta toisissa taas liian
vanha. Toivoisin tietäväni, mitä hänelle tekisin. Hänen äitinsä kuoli
neljä vuotta sitten. Elaine ajattelee liian paljon."

"Elaine! Kaunis nimi!"

"Se kelpaa kyllä", sanoi kuningas.

"Ja hänkö ajattelee liikaa?"

"Hän ei halua mennä naimisiin. Sallisin hänen itsensä valita miehen
itselleen, mutta hän sanoo, että koko aviosääty, kun sitä tarkastellaan
järkevästi, on epämiellyttävä."

"Hän tahtoo ehkä mennä nunnaluostariin", sanoi Lancelot.

"Olen ehdottanut sitäkin, mutta hän sanoo, ettei hänen luonteensa
sovi hengelliseen elämään, ja minäkin epäilen samaa. Pidän hänestä
äärettömästi, mutta hän on hankala lapsi."

"Näin hyvin varustetussa kodissa", sanoi Lancelot, "on hänellä vähän
tehtävää. Ehkä hänen on pakko ajatella jonkun paremman tehtävän
puutteessa."

"Ah, en tiedä sitä!" sanoi Pelles. "Täällä tapahtuu paljon
kaikenlaista, ja minä jaan niin paljon siitä hänen kanssaan kuin hän
suinkin vain sallii. Me metsästelemme metsästyskautena ja vien hänet
useimpiin turnajaisiin. Hän oli viime vuonna läsnä niissäkin, joissa
tapettiin mies."

"Muutamien päivien kuluttua toimenpannaan turnajaiset Lonazepissä",
sanoi Lancelot. "Kun poistun luotanne, pitää minun kohdata Arthur sinne
vievällä tiellä. Toivon tyttärenne tulevan sinne."

"Hän ei halua", sanoi Pelles. "Pyysin häntä lähtemään, mutta hän sanoi
tätä urheilulajia vanhettuneeksi. Hänen mielipiteensä ovat sellaiset.
Murhaamisessakin, sanoi hän, pitää jokaisen pysytellä aikansa tasalla."

"Nimittääkö hän sitä murhaamiseksi?"

Tällä hetkellä Elaine tuli huoneeseen.

"Tyttäreni, ritari Lancelot suo meille kunnian istuutua pöytäämme."

"Niinpä todellakin", vastasi Elaine hymyillen pitkälle soturille, jolla
oli niin syvät silmät ja arpiset posket. Kun he olivat istuutuneet
paikoilleen, katsoi Lancelot pöydän yli häneen. Hän ei ollut niin
pitkä kuin Ginevra eikä hänen tukkansakaan ollut niin ruskea. Hän oli
leikannut sen lyhyeksi ja oli solakka kuin poika, mutta hänen sinisten
silmiensä veitikkamaisuus näytti Lancelotista kaikelta muulta, mutta ei
poikamaiselta.

"Tiedättekö", sanoi Elaine, "en voinut lainkaan kuvitella teitä niin
nuoreksi. Se johtuu tietysti maineestanne. Luulin teitä vähintäinkin
viisikymmenvuotiaaksi."

"Lady —", aloitti ritari Lancelot.

"Nimeni on Elaine. Se säästää aikaa." Hän hymyili Lancelotille jälleen.

"Tarkkaa käytöstäsi, tyttäreni!" sanoi kuningas Pelles. "Mitä aioitte
sanoa, ritari Lancelot?"

"Soisin ansaitsevan! mainetta, mutta pelkään, että lady —"

"Eipähän kuin Elaine", keskeytti Elaine.

"— pelkään, että Elaine on liian hyväntahtoinen".

"Mutta ettehän te ole viisikymmenvuotias, vai oletteko?"

"Vain puolet siitä."

"Siinäkin on jo tarpeeksi ikää miehelle."

"Ritari Lancelot, olen suunniltani häpeästä", sanoi kuningas Pelles.
"Tyttäreni on —"

"Hän on viehättävä", jatkoi Lancelot. "Hän on kaikkea sitä, mitä
tyttärenne pitääkin olla."

"Hyvä—!" sanoi Pelles.

"Teidän kai ei aina tarvitse olla matkoilla?" kysyi Elaine. "He kai
sallivat teidän oleskella hovissakin joskus?"

"Minne tahansa Arthur meidät lähettää, mutta enimmäkseen tietysti
oleskelemme Camelotissa. Olen nyt matkalla tapaamaan kuningasta —
aiomme ratsastaa Lonazepin turnajaisiin. Sanoin juuri äsken isällenne
toivovani, että tekin esiintyisitte siellä muiden aatelisnaisten
joukossa."

"En pitäisi mistään enempää. Lähdemmekö, isä?"

"Hyväinen aika, kun kysyin sinulta, et tahtonut!"

"Ah, tämäkö se olikin? Luulin sinun tarkoittavan jotakin muuta. Niin
todellakin! Keitä aatelisnaisia sanoittekaan sinne tulevan, ritari
Lancelot?"

"Kaikki hovinaiset."

"He ovat kai hyvin kauniita?"

"Yksi heistä", vastasi Lancelot. "Erästä, joka varmaan tulee sinne,
sanotaan, että hän on maailman viehättävin kaunotar."

"Olen kuullut, että Ginevra on suloinen", sanoi Elaine.

"Kuningatar ei halua katsella turnajaisia", sanoi Lancelot. "Hän on
juuri toipumaisillaan vaikeasta taudista. Tarkoitin Iseultia."

"Iseultiako? Ritari Tristramin Iseultiako? Eihän hän kuulu hoviin."

"Hän vierailee maassa", sanoi Lancelot, "ja Tristram ottaa varmasti
osaa turnajaisiin".

"He ovat kuuluisia rakastavaisia!" huudahti Elaine. "En toivonut
koskaan näkeväni heitä. Mutta silloin minulla ei ollut toivoa nähdä
teitäkään, ritari Lancelot."

Kuningas Pelles sanoi tiukasti palvelijoille: "Ritari Lancelot haluaa
hieman enemmän paistia. Ehkä se on paremmin valmistettua tällä kertaa,
ritari Lancelot."

"Ei lisää paistia, kiitoksia vain."

"Eivätkö he olekin?" kysyi Elaine.

"Ketkä sitten ja mitä he ovat?" sanoi kuningas Pelles.

"Aioin kysyä ritari Lancelotilta, eivätkö Tristram ja Iseult olekin
ihmeellisiä rakastavaisia."

"Kuinka ritari Lancelot sen tietäisi? Ja vaikka hän tietäisikin, ei
sinun sovi kysyä sitä häneltä. Luulen ritari Lancelotin haluavan hieman
enemmän viiniä, tytär."

"Haluatteko?" kysyi Elaine.

"Ei, lisää viiniä, kiitoksia, vain."

"Te tietysti tunnette heidät henkilökohtaisesti?" kysyi Elaine.

"Tunnen heidät", vastasi Lancelot. "He näyttävät herättävän
harrastustanne."

"Äärettömästi! He ovat maailman onnellisimmat ihmiset."

"He ovat varmasti erinomaisia", sanoi Lancelot, "mutta en ole koskaan
kuullut heitä ylistettävän tällaisilla sanoilla".

"Ah niin! He todella elävät. Jos vain luulisin voivani —"

"Tytär!" sanoi kuningas Pelles.

"Sanoitko jotakin, isä?"

"Sinä unohdat itsesi. Unohdat vieraammekin."

"Ritari Lancelotinko? Hyväinen aika, minähän puhuin hänelle!"

"Niin teitkin, mutta puheesi ei ollut sopivaa eikä huvittavaakaan."

"Vastustan mielipidettänne", sanoi ritari Lancelot. "Kaikki, mitä
tyttärenne on sanonut, miellyttää minua."

"Silloin aion jatkaa. Luvallasi, isä. Aioin sanoa, että jos voisin
rakastaa jotakuta miestä, kuten Iseult rakastaa Tristramia, pitäisin
itseäni onnellisena. Mutta pelkään laimentumista."

Lancelot tuijotti häneen, ikäänkuin ei olisi häntä ennen nähnytkään.
Kuningas Pelles katsoi ritari Lancelotiin ja sitten palvelijoihin.
Muuan heistä luuli hänen tahtovan jotakin ja kiiruhti hänen luokseen.

"Etkö sinäkin ajattele niin?" kysyi Elaine.

"Ei, tytär, en ajattele ollenkaan niin."

"Ihmettelenpä, haluaako ritari Lancelot ilmaista meille ajatuksensa",
sanoi Elaine.

"Kyllä kai", vastasi hänen isänsä. Palvelija perääntyi arvokkaasti.

"Laimentuminen olisi tietysti hyvin vakava asia. Minulla on muuan
ystävä, joka on varoittanut minua siitä", sanoi Lancelot. "Mutta voinpa
melkein sanoa, että te olette turvassa siltä vaaralta. On kuitenkin
olemassa muitakin keinoja tyydyttävän elämän viettämiseen. He eivät ole
täydellisesti onnellisia."

"Mikä vika heissä sitten on? Eivät kai he ole väsyneet toisiinsa, vai
mitä?"

"Mikäli tiedän, eivät", sanoi Lancelot. "Mutta ajatelkaa, kuinka paljon
he menettävät."

"Olen hyvin typerä. En käsitä heidän menettävän mitään."

"Herrainen aika, he ehkä tuntevat olevansa luodut toisilleen, ja
näyttääkin siltä kuin he olisivat. Mutta sitten, mitä varten kuningas
Mark luotiin? Iseult on hänen vaimonsa kaikissa tapauksissa. Eivätkä he
sitäpaitsi voi koskaan saada lapsia."

"Haluavatko he niitä?"

"En voi kuvitella, ettei ihminen rakastuttuaan halua niitä", vastasi
Lancelot.

"Ettekö voi kuvitella sellaista mistään ylevistä rakastavaisista?"
kysyi Elaine.

"En kestään."

Nyt oli Elainen vuoro tuijottaa häneen — niin tiukasti, että Lancelotin
oli pakko katsoa syrjään ja vedota Elainen isään.

"Eikö asia olekin niin, kuningas Pelles?"

Kuningas nousi.

"Epäilemättä — tietysti se on niin. Kutsummeko mestarilaulajan
laulamaan meille, ritari Lancelot? Vai siirrymmekö tuon ikkunan luo
huvittelemaan? Keskustelut tässä talossa eivät ole syvällisiä, mutta
mestarilaulajassakaan ei juuri ole kehumisen varaa. Kaipaamme täällä
hovin etuoikeuksia."

"Keskustelu on tarpeeksi syvällistä minulle", sanoi Lancelot.
"Tottumukseni ovat enimmäkseen käytännöllistä laatua. Oikeastaan en ole
sellainen jota sanoisitte ajattelevaksi mieheksi."

Elaine ei siirtänyt silmiään hänestä. Kuningas kumarsi kevyesti
Elainelle, vähemmän kunnioitukseksi kuin merkiksi, ettei hän saisi
viivyttää heitä. Elaine astui ikkunan luo, siihen syvään aukkoon,
jonka pitkät pielet olivat lyijyllä päällystetyt ja asettui istumaan
pieluksien peittämälle partaalle. Hänen täytyi tietää kokemuksesta,
etteivät hänen jalkansa ulottuneet lattiaan, koska hän heti nosti ne
alleen istuutuen niille. Lancelot valtasi istuimen häntä vastapäätä.
Pelles asetti tuolin itselleen juuri heidän väliinsä.

"Näköala tästä ikkunasta on melko kaunis", sanoi kuningas.

"Onpa todellakin", myönsi Lancelot.

"Se on kaunein silloin, kun se nähdään", sanoi Elaine.

"Tietysti — päivisin", sanoi hänen isänsä. "Mutta kuu nousee piakkoin."

"Kuutamo on niin epämääräistä", sanoi Elaine.

He katselivat avonaisesta ikkunasta pimeään.

"Jos olette innostunut toimeliaaseen elämään", sanoi Elaine, "täytyy
teidän kadehtia heitä, koska heidän piti tehdä niinkuin he tekivät".

"Keistä sinä nyt taas puhut?" kysyi Pelles.

"Tristramista ja Iseultista, isä. Eivätkö he juoneet jotakin
taikajuomaa? Melko hauskaa tehdä sellaista, mihin on pakko, mistä ei
voi väitellä eikä tarvitse vastata. Ja erittäinkin silloin, kun tekee
sen mielellään kaiken uhallakin."

"Tuo tarina ei ole tosi", sanoi Lancelot. "Tristram sanoi niin minulle."

"Tahtoisin, että kertoisitte minulle jotakin Ginevrasta", sanoi Elaine.

Lancelot hypähti istuimeltaan.

"Koska en saa nähdä häntä turnajaisissa."

Lancelot istuutui taas paikalleen.

"Onkohan kuningattaresta mitään muuta kerrottavaa sen lisäksi, mitä
jokainen tietää?"

"Onko siis olemassa jotakin, mitä jokainen tietää?" kysyi Elaine.

"Kaikki tietävät, että hän on kuningatar", vastasi Lancelot. "Ja jos he
ovat katselleet häntä, tietävät he hänet kauniiksi."

"Iseultiakinko kauniimmaksi?"

"Hänen kauneutensa on erilainen. Ginevran olemus kohottaa muita."

"Arthur on luullakseni juuri siksi niin suuri kuningas", sanoi Elaine.
"Vai oliko hän jo suorittanut kuuluisimmat tekonsa ennen menoaan
naimisiin Ginevran kanssa?"

"Tytär, en voi sallia tämän jatkua", sanoi hänen isänsä. "Keskustelusi
tänä iltana on loukannut minua, kuten olen jo ennenkin huomauttanut.
Nyt minun täytyy kieltää kaikki vallaton väittely kuningas Arthurista.
Hänestä puhuminen siten kuin olet tehnyt ei ole koskaan soveliasta ja
kaikkein vähimmän ritari Lancelotille, joka on hänen paras ystävänsä."

"Mutta, isä", sanoi Elaine, "minunhan täytyy tehdä nämä kysymykset
jollekin sellaiselle henkilölle, joka tietää asiat. Jos olisit sallinut
minun matkustaa hoviin katselemaan maailmaa, olisin saanut vastaukset
niihin jo aikoja sitten. Tietysti Ginevralla on kyky innoittaa miehiä.
Mutta Arthur oli jo maineensa kukkuloilla mennessään naimisiin. Tahdon
vain tietää, mitä Ginevra voi tehdä sellaisen verrattoman miehen
hyväksi. Sen kysyminen ei ole mitään uskottomuutta, vai onko, ritari
Lancelot?"

"Hän oli kuuluisa mies, kun Ginevra meni naimisiin hänen kanssaan",
vastasi Lancelot. "Ja nyt hänen mielestäni pitäisi olla vielä parempi,
koska Ginevran rakkaus on kuulunut hänelle."

"Pitäisi olla, mutta onko hän?" kysyi Elaine, "Ja edellytättekö te,
ettei hän enää omista Ginevran rakkautta?"

"Toiset miehet eivät näytä tarvitsevan niin paljon innoitusta kuin
toiset", vastasi Lancelot. "Tarkoitan juuri sitä. Vaikka Arthur
ei olisi koskaan kohdannutkaan Ginevraa, olisi hän silti ollut
erinomainen."

"Olen kuullut, että hän on oikeastaan ikävänlainen", sanoi Elaine.

"Minussa hän herättää harrastusta", sanoi Lancelot.

Elaine ei puhunut enää mitään. Kuu oli jo noussut korkealle, ja
kuningas Pelles kiinnitti toisten huomiota siihen. Se oli Lancelotin
mielestä hyvin kaunis.

"Toivon, että saamme pitää teidät luonamme jonkun aikaa", sanoi
kuningas.

"Minun täytyy ratsastaa pois varhain huomisaamuna. Minun olisi pitänyt
tehdä niin jo tänä iltana, mutta vieraanvaraisuutenne oli niin
miellyttävä, etten hennonnut lähteä."

"Tapaan teidät aamiaisella", sanoi kuningas. "Milloin tahansa teille
vain sopii."

"Minäkin tulen, ritari Lancelot", sanoi Elaine.

"Se ei ole tarpeellista, tytär."

"Ei", sanoi Elaine, "ei siksi, että se on tarpeellista".




IV


Lancelot oli jalkeilla ennenkuin hovikunta oli valmis tarjoamaan
hänelle aamiaista. Elainekin nousi ennen isäänsä. Hän tuli alakertaan,
lihava viiriäiskoira kintereillään, ja näki Lancelotin kävelevän
puutarhassa edestakaisin juuri ikkunan kohdalla.

"Toivon teidän nukkuneen hyvin", sanoi Elaine.

"Mainiosti. Entä te?"

"En ole nukkunut koko yönä."

"Mitä ihmettä te sitten olette tehnyt?"

"Olen ajatellut."

"Ajatellutko?" sanoi Lancelot. "Isänne kertoi minulle teidän menevän
siinä liiallisuuksiin, mutta ei ilmaissut teidän tekevän sitä öisin.
Mitä te ajattelitte?"

"Teitä, ritari Lancelot. Tein kaksi päätelmää teistä. Ja nousin varhain
kertoakseni teille toisen niistä."

"Miksi ei molempia?"

"Ensimmäisen jälkeen haluaisitte tuskin kuunnella toista."

"Millainen on ensimmäinen?"

"Rakastan teitä, ritari Lancelot."

"Te tarkoitatte —"

"Juuri sitä. Koska ette ehkä tule tänne enää ikinä, otaksuin parhaaksi,
että kerron sen teille. Ellette rakasta minua, en joudu sen huonompaan
asemaan, ja kaikissa tapauksissa tahdon mielelläni ilmaista sen
teille... Oletan, ettette todella rakastakaan minua?"

"Puhuakseni suoraan", sanoi Lancelot, "niin en".

"En ehdotakaan avioliittoa", sanoi Elaine. "Vaatisin silloin tietysti
liikaa. Mutta vain lempenne vähäksi aikaa?"

"En voi."

"Ettekö koskaan?"

"En koskaan."

"No niin, en aio luopua ajattelemasta teitä. Se kai on teille
samantekevää?"

"Olen pahoillani tämän vuoksi", sanoi Lancelot.

"Teidän ei tarvitse olla. Tällaistahan saattaa tapahtua vaikka kelle."

Hän kumartui taputtelemaan vieressään seisovaa viiriäiskoiraa. Lancelot
puolestaan katseli hänen auringon valaisemaa tukkaansa.

"Käyttäydyn tuskin soveliaasti huomauttaessani siitä", sanoi Lancelot,
"mutta te olette kiihoittanut uteliaisuuttani. Sanoitte tehneenne
toisenkin päätelmän."

Elaine suoristautui ja nauroi. "Niin, olen pahoillani, että olette
rakastunut Ginevraan."

"Kuka kertoi minun olevan?"

"Se tekee pulmani ratkaisun niin vaikeaksi minulle — ymmärrätte kai
sen?"

"Minkä pulman, Elaine?"

"Hyväinen aika, sen pulman, kuinka voittaisin rakkautenne — tai teidät.
Luullakseni en minäkään voi saada kaikkea."

Kuningas Pelles tuli ovesta niin nopeasti, että hänen jalkansa
luiskahtivat, ja hän horjui, ennenkuin saavutti jälleen tasapainonsa.

"Olen pahoillani, että tulen näin myöhään, ritari Lancelot. Määräsin,
että aamiaisenne piti olla valmiina puoli tuntia sitten, mutta he eivät
herättäneet minua ajoissa. Mutta nyt se on jo pöydällä älkääkä missään
tapauksessa menettäkö minuuttiakaan. Milloin teidän pitää tavata
Arthur?"




V


Lancelot ja Arthur ratsastivat turnajaispaikkaa kohti tasangon laitaa
pitkin metsän varjossa. Tasangon poikki vei toinenkin polku Lonazepiin
päin, ja polun takaa alkoi toinen metsä. Auringonpaisteessa he
saattoivat nähdä pari asestettua miestä, joiden välissä ratsasti nainen.

"Nuokin henkilöt ovat matkalla turnajaisiin", sanoi Arthur.

"Ovat varmasti", sanoi Lancelot.

"En tunne vaakunaa", sanoi kuningas, "ja näin kaukaa on mahdotonta
nähdä, kuka tuo nainen on. Hänen tukkansa on musta."

"Niin onkin", myönsi Lancelot. "Hän on Iseult. Toinen ritari lienee
Tristram, ja koska toinenkin näyttää yhtä voimakkaalta, luulen häntä
saraseeni Palomidekseksi, Iseultin toiseksi rakastajaksi."

"Et suinkaan tarkoita, että hänellä on kaksi samalla kertaa?" kysyi
Arthur. "Jos olisin sen tiennyt heistä —"

"Ah, en!" vastasi Lancelot. "Tristram on hänen rakastajansa, mutta
Palomides jumaloi häntä ja luulen häntä jalommaksi mieheksi, jos muuten
on eroa, koska hän ei saa mitään korvausta — eikä vastedeskään saa."

"Iseult ei tietystikään voi herättää toiveita saraseenissa", sanoi
Arthur.

"Siinä on sittenkin jotakin", sanoi Lancelot. "Epäilenpä, koettaako
Tristram kovastikaan kääntää häntä oikeaan uskoon. Mutta jos Palomides
vaihtamalla uskontoaan voisi voittaa Iseultin omakseen, tunnustaisi hän
syntinsä ensimmäiselle tapaamalleen papille. Mutta kristitty tai ei,
hän on silti ihmeellinen ritari."

"Olen kuullut sanottavan Iseultia tavattoman kauniiksi", sanoi Arthur.

"Hän onkin kaunis, mutta oma puolisonne on paljon suloisempi."

He ratsastivat muutamia minuutteja äänettöminä.

"Olet siis nähnyt hänet?" kysyi Arthur.

"Olen nähnyt heidät molemmat", vastasi Lancelot.

"Itse olen nähnyt vain Ginevran", sanoi Arthur. "Minkä näköinen Iseult
on?"

"Hänen tukkansa on musta, kuten huomasittekin, ja hänen ihonsa on
valkoinen. Hänellä on huomiotaherättävät siniset silmät. Pitkät tummat
silmäripset. Ne näyttävät kosteilta, ikäänkuin uisivat."

Nyt he ratsastivat jälleen parisataa kyynärtä ääneti.

"Haluanpa melkein ratsastaa tuon seuraavan kentän poikki", sanoi
Arthur, "ja lausua molemmat ritarit tervetulleiksi turnajaisiimme".

"En tekisi sitä, jos olisin sijassanne", sanoi Lancelot. "Jos
tervehditte heitä nyt, on teidän pakko ratsastaa matkan loppu heidän
kanssaan, jolloin muut turnajaisiin saapuneet loukkautuvat kuullessaan
teidän kunnioittaneen paria taistelijaa suojeluksellanne, kahta
muukalaista, joista toinen on saraseeni."

"Olet tapasi mukaan ihan oikeassa, Lancelot. Silloin on parasta,
ettemme ilmaise heille, keitä olemme. Olen sellaisella tuulella,
että tahdon liittyä heidän seuraansa tuntemattomana, kypärinsilmikko
ummessa, lausua kohteliaisuuteni naiselle ja hänen molemmille
rakastajilleen ja ratsastaa sitten heidän edellään."

"Jos ratsastatte noiden miesten luo kypärinsilmikko ummessa ja jos
vielä kaiken lisäksi puhuttelette naista ilmaisematta itseänne ensin
Tristramille, aloitatte turnajaiset siinä paikassa. Tristram tai
Palomides heittää teidät maahan satulasta."

"Tokkohan", sanoi Arthur. "Mutta minäpä pidänkin varani."

Hän ohjasi hevosensa kentälle iskien kannukset sen kylkiin.

"Jumalan nimessä, Arthur!" huusi Lancelot kiiruhtaen hänen jälkeensä.
"Ajatelkaa, mitä teette! Vaikka voisittekin käsitellä noita miehiä,
loukkaisitte Iseultia. Mutta ellette halua kunnioittaa häntä, ajatelkaa
sentään hieman Ginevraa. Tämä ei tuottaisi hänelle vähääkään kunniaa.
Ja paholainen vain tietää, mitä etuja siitä saatte. Katkenneen niskan
ehkä."

"Tulen takaisin tuossa tuokiossa", vastasi Arthur. "Tarkoitukseni on
hyvä, eikä kukaan ymmärrä sitä väärin."

"Olen seurannut teitä silloinkin, kun olitte järkevä", sanoi Lancelot.
"Minun pitää auttaa teitä nytkin."

Päästyään kentän poikki he ratsastivat kovaa vauhtia Iseultin ja hänen
miestensä jälkeen. Tristram ja Palomides kuulivat heidän tulevan
ja pysähtyivät. Kun he näkivät Arthurin ja Lancelotin laskeneen
kypärinsilmikkonsa alas, peittivät hekin kasvonsa ja odottivat
hyökkäystä. Mutta Arthur hämmästytti heitä hidastuttamalla hevosensa
vauhtia. Hän ratsasti käymäjalkaa tirkistellen silmikkonsa raoista
Iseultia, ja Lancelot ratsasti hänen kintereillään katsellen tiukasti
molempia keihäitä. Arthur unohti kokonaan tervehtiä ritareita.

"Hyvää huomenta, kaunis lady", sanoi hän.

"Hyvää huomenta", vastasi Iseult.

Arthur oli jo melkoisen matkan päässä, ennenkuin Tristram huusi hänelle.

"Kuulkaahan nyt, kuka sitten lienettekään, tämä ladyn kärsimä loukkaus
koskee minuakin. En haluaisi mielelläni pistää teitä selkään. Kääntykää
ympäri!"

Lieneekö Arthur kuullut vaiko ei, hän ratsasti vain tyynesti eteenpäin.
Lancelot tiukensi polviensa otteen lujaksi ja piti keihästä valmiina.

"Olette raukkamaisen epäkohtelias!" huusi Palomides. "En minäkään
haluaisi pistää teitä selkään, mutta ellette käänny, suuntaan iskuni
siihen."

Arthur sai takaisin mielenmalttinsa niin ajoissa, että kuuli kavioiden
kapseen, ja kääntyi ympäri juuri sillä hetkellä, kun Palomideksen
onnistui syöstä hänet satulasta ja pudottaa ruohikkoon. Vihoissaan
Palomides oli kannustanut hevostaan niin kovasti, ettei aluksi saanut
sitä pysähtymään. Kun hän tuli takaisin, näki hän Tristramin kiipeävän
satulaan ja Lancelotin puhelevan hänelle melko ystävällisesti.
Arthurkin oli noussut satulaan jälleen, mutta näytti koko lailla
huumaantuneelta. Nähdessään Palomideksen Lancelot houkutteli Arthurin
syrjään.

"Mihin he ovat menossa, Tristram? Miksi laskit hänet menemään niin
helposti?"

"No niin, ensiksikin", vastasi Tristram, "ellet olisi ratsastanut
kentän poikki, olisit nähnyt pitkän ritarin käsittelevän minua ihan
samalla tavalla kuin sinä hänen ystäväänsä. En ollut sellaisessa
asemassa, että olisin voinut pidättää heitä. Sitäpaitsi selitti
pitkä ritari, etteivät he olleet aikoneet olla epäkohteliaita. Hänen
ystävänsä, sinun vastustajasi, kuuluu korkeaan säätyyn. Varmaankin he
hirttävät sinut Lonazepissa senvuoksi, että kohotit kätesi Jumalan
valittua vastaan, sinä kun olet vielä pakana."

"Mitä tarkoitatkaan?"

"Ritari, joka heitti minut satulasta, oli Lancelot. Tiesin sen
samassa silmänräpäyksessä, kun hänen keihäänsä sattui minuun. Hänen
anteeksipyyntönsä oli hänen luonteensa mukainen. Nyt voit kai arvata,
kuka toinen oli."

"Kuka sitten?"

"Arthur, tietysti. He ovat eroamattomat."

"Se ei ole mahdollista", sanoi Palomides. "Arthur ei puhuttelisi naisia
tiellä noin loukkaavalla ja tuttavallisella tavalla."

"Se mies oli Arthur", sanoi Tristram.

"Miksi hän ei puhutellut sinua tai minua?"

"Hän piti Iseultin ulkomuodosta enemmän."

       *       *       *       *       *

Lancelot ja Arthur ratsastivat ääneti hyvän matkaa.

"Minun pitää tavata heidät jälleen", sanoi Arthur vihdoin.

"Keitä tarkoitatte?"

"Tristramia ja Iseultia."

"Teitä on vaikea tyydyttää", sanoi Lancelot. "Luulin teidän saaneen
tarpeeksenne heistä koko iäksenne."

"Ei", vastasi Arthur, "minun pitää korjata väärinkäsitys. Saan kyllä
tilaisuuden käydä heidän luonaan turnajaisten jälkeen."

"Pyydän, ettette tekisi sitä Se on vain pahaksi."

"Mutta ei varmaankaan miksikään vahingoksi. Tekoni oli tyhmä — vähin,
mitä nyt voin tehdä, on selittää heille vaikutteeni. Menen heidän
luokseen yksinäni muutamiksi hetkiksi."

"Yhä pahempaa", sanoi Lancelot. "Minun täytyy tulla mukananne sinne."

"Sanon jälleen", sanoi Arthur, "että menen puhuttelemaan heitä
yksinäni".

"Ja minä toistan jälleen vielä paremmalla syyllä", vastasi Lancelot,
"että minunkin pitää lähteä sinne katsomaan, että pääsette sieltä
hengissä takaisin".




VI


Ellei Arthur olisi katsonut Iseultia, ei Galahad olisi syntynytkään.
Tai ellei Bromel olisi tullut vielä kerran rukoilemaan Elainea.
Tai ellei Bors, Lancelotin serkku, olisi sattunut ratsastamaan
Pelles-kuninkaan linnan ohi.

Bromel, tietysti, oli tuskin tervetullut, mutta hänet oli kuitenkin
päästettävä sisään.

"Ettekö ole muuttanut mieltänne ollenkaan?" aloitti hän.

"Ah, kyllä!" sanoi Elaine. "Olen paljoa järkevämpi — edistynyt
tavattomasti. Mutta en haluaisi laskea siitä leikkiä. Olen pahoillani
teidän vuoksenne, koska tiedän, miltä teistä tuntuu."

"Alatte ymmärtää", sanoi Bromel. "Saan kyllä lupauksenne jonakin
päivänä. Voin odottaa."

"Sanoin tietäväni, miltä teistä tuntuu, mutta en tunne sillä tavalla
teitä kohtaan. En rakasta teitä, Bromel. Olkaamme ystäviä. Voin nyt
olla hellempi ystävä kuin ennen vanhaan."

"Ellette rakasta minua, niin mitä se merkitsee, että sanoitte
muuttuneenne?"

"Väititte luonteeni muutamien puolien nukkuvan. No niin, ne kaikki
ovat heränneet nyt. En halveksi enää rakkautta enkä avioliittoakaan.
Haluaisin mielelläni lapsia itselleni."

"Mitä teille onkaan tapahtunut?"

"Senhän kerroin jo teille. Olen järkevämpi."

"Eikö teillä ole mitään muuta sanottavaa minulle?"

"Ei mitään."

Bromel alkoi kävellä edestakaisin huoneessa. Hän pysähtyi vihdoin
tornin ikkunan viereen. Sitten hän katseli jonkun aikaa ulos.

"Kun olin täällä viime kerran", sanoi hän, "laittoi isänne taloa
kuntoon Lancelotille. Hän saapuikin tänne, luullakseni?"

"Kyllä."

"Hän on varmaankin hyvin vaikuttava persoonallisuus", jatkoi Bromel.
"Puhuin tyhmästi hänestä silloin, mutta kadehdin teiltä mahdollisuutta
puhutella häntä."

"Minäkin kadehdin itseäni", vastasi Elaine. "Olisin iloinen, jos saisin
puhutella häntä jälleen. Hän viipyi täällä vain yhden yön."

"Tahtoisitteko kertoa minulle, minkä näköinen hän on?" kysyi Bromel.
"Tunnustan olevani utelias."

"Pitkä — tumma — syvät silmät — paljon arpia kasvoissa. Hän on
viisikolmattavuotias ja — no niin, hyvin vaikuttava persoonallisuus."

"En usko noita hänestä levitettyjä juttuja", sanoi Bromel.

"Tekisitte viisaammin, jos uskoisitte, koska ne ovat tosia", sanoi
Elaine. "Hän on Ginevran rakastaja."

"Silloin olen pahoillani", sanoi Bromel.

"Niin olen minäkin", sanoi Elaine.

"Tehän ennen ajattelitte, että se oli oikein."

"Niin ajattelen nytkin, mutta olen silti pahoillani."

Bromel tuli takaisin hänen luokseen.

"Olette siis varmempi kuin koskaan ennen, ettette tahdo mennä naimisiin
kanssani?"

"Paljoa varmempi."

"Siinä tapauksessa tiedän, mitä on tapahtunut."

"Niinkö?"

"Olette kohdannut jonkun toisen."

Elaine tarttui koruompelukseensa, koetti neuloa siihen pari kolme
pistoa ja pani sen jälleen syrjään. Bromel katsoi häneen. Elaine katsoi
takaisin niin tiukasti kuin suinkin.

"Oletan, ettei minulla ole oikeutta kysyä sitä teiltä", sanoi Bromel
vihdoinkin.

"Mitä sitten?"

"Sitä, oletteko kohdannut jonkun toisen."

"Ah, sellainenko tuo kysymys olikin? Luulin teidän todenneen jotakin.
Olette tietysti ihan oikeassa."

"Siinä tapauksessa se mies on Lancelot."

"Kukapa muu?"

"Ja rakastaako hänkin teitä?"

"Teidän ei olisi pitänyt esittää tätä kysymystä. Mitä vastaisinkaan,
ellei hän rakastaisi? Teidän pitää otaksua, että hän rakastaa. Mutta
todellisuudessa on asian laita päinvastoin."

"Lorua!" sanoi Bromel. "Jos hän rakastaisi teitä, sanoisi hän sen
teille, mutta mistä tiedätte, ettei hän rakasta teitä."

"Hän sanoi sen minulle", vastasi Elaine. "Minusta tuntui yleensä
parhaalta kysyä sitä häneltä."

"Kysyittekö häneltä, rakastaako hän teitä?"

"En voinut keksiä muutakaan keinoa, saadakseni siitä selkoa."

Bromel tuijotti häneen kuin jähmettyneenä.

"Älkää katsoko minuun noin, Bromel. Aioin olla pahoillani teidän
tähtenne, mutta te pakotatte minut vielä nauramaan. Olen pahoillani
itsenikin vuoksi. Kerranko teille koko tarinan?"

"Luullakseni ei mikään nainen tahdo levittää sellaisia uutisia
itsestään", vastasi Bromel.

"Erehdyin siis. Luulin teidän voivan säilyttää salaisuuden", sanoi
Elaine. "Olette jälleen oikeassa. Hyvästi, Bromel. — Ettekö aiokaan
lähteä?"

Hänen äänensä sävy herätti hänen vierellään nukkuvan lihavan
viiriäiskoiran. Se nousi ja käveli Bromelia kohti.

"Tule takaisin tänne, Arthur, ja pane maata!" komensi Elaine. Koira
totteli.

"En tahdo lähteä", sanoi Bromel, "ja haluaisin kuulla kaikki, mitä
ikinänsä tahdotte kertoa minulle".

"Se tuottaa nyt vähemmän huvia", vastasi Elaine. "Hetki on haihtunut.
No niin, en aio kietoa sitä mihinkään salaperäisyyden verhoon. Se on
hyvin yksinkertaista. Muutamia päiviä takaperin en rakastanut ketään,
mutta nyt rakastan Lancelotia. Sanoin sen hänelle ja luonnollisesti hän
vastasi sen olevan mahdotonta. Hän ei ilmaissut minkäänlaista syytä,
mutta tietysti voin arvata sen. Uskon kuitenkin saavani hänet omakseni
lopulta, koska Ginevra ei voi saada häntä."

"En ymmärrä teitä ollenkaan."

"Lancelot sanoi, ettei kukaan, joka ei halua lapsia itselleen, rakasta
oikein."

"Mitä sillä on siinä tekemistä?"

"Siitä johtuu kaikki."

"Olen järkyttynyt ylenmäärin."

"Niin kai, Bromel."

"Onneksi siinä ei ole mitään vaaraa. Vain yksi laji naisia voisi tehdä
jotakin sellaista."

"Nuoko, joilla on äidinvaisto?"

"Luonnotonta! Teillä ei ole äidinvaistoa. Te vain himoitsette
Lancelotia."

"No niin, lupaan teille, etten ehdota sitä hänelle, ellen tiedä hänen
hyväksyvän sitä. Älkää olko huolissanne minun vuokseni, Bromel —
onnistun siinä vielä jollakin tavalla."

Jälleen Bromel käveli hitaasti edestakaisin huoneessa ja katsoi
lattiaan.

"Käsittelette sitä asiaa tavattoman tyynesti", sanoi Elaine, "enkä
voi unohtaa kaikkia niitä tunteja, jotka olette tuhlannut minulle.
Meistä on tullut hyviä tovereita määritellessämme vain sydämeni tuskia.
Pelkään olevani itsekäs."

Bromel pysähtyi ja katsoi häneen.

"Se ei tekisi teitä onnelliseksi."

"Mikä ei tekisi?"

"Se, että saisitte lapsen."

"Bromel, kuinka loukkaavia sanoja te nyt laskettelette huuliltanne!"

"Se ei tekisi teitä onnelliseksi, Elaine."

"Mutta se tekisi hänet onnelliseksi."

"Eikä tekisi! Sellainen koe saattaisi teidät molemmat suureen
kurjuuteen."

"Se ei ole mikään koe. Muistakaa, kuinka usein se on tapahtunut
ennenkin. Miehet ja naiset ovat eläneet täällä maailmassa jo kauan
aikaa."

"Se on tapahtunut ennenkin, mutta tulos ei ole koskaan ollut hyvä.
Lancelot muistaa sen kyllä. Tahdotteko kertoa minulle, tietääkö hän jo
jotakin suunnitelmistanne?"

"Ei sanaakaan. Olen puhunut siitä vain teille, Bromel. Voisitte
turmella koko asian, jos varoittaisitte häntä."

"Ei kannata varoittaa. Hän saattaisi ehkä ajatella, ettei se ole minun
asiani missään tapauksessa. Mutta vanhana ystävänä luulen, että minun
pitää kertoa tästä kaikesta isällenne niin paljon, että hän tietää olla
varuillaan."

Elaine laski molemmat kätensä tuolin käsipuille, vaipui sitten takaisin
siihen ja katsoi häneen.

"Kertokaa isälleni, jos haluatte. Varoittakaa häntä tulevista
lapsenlapsistaan. Te ette ehkä voikaan säilyttää salaisuutta missään
tapauksessa. Häntä hämmästyttää huolehtiminen, jota te osoitatte hänen
perheensä onnelle. Ilmoittakaa hänelle rukkasten saaneena kosijana
tuntevanne, että hänen jälkeläisensä ovat teidän vallassanne. Todella,
Bromel, teillä on paljon väärin sovitettua rohkeutta. Kun isä on
selvittänyt välinsä kanssanne, luuletteko minun kunnioittavan teitä
enemmän sen vuoksi, että olette pettänyt luottamukseni?"

"Teidän ei tarvitse syyttää minua", vastasi Bromel. "Lancelot on
varastanut sen rakkauden, joka oikeastaan kuului minulle. En varoita
häntä — epäilemättä hän tietää, mitä pitää tehdä, ja on imarrellut
teidät jollakin tavalla ajattelemaan, että olette valloittamaisillanne
hänet. Teistä tulee hänen uhrinsa, näen sen nyt. Selitän sen isällenne
ja lähden sitten hakemaan Lancelotia ja vaadin hänet taisteluun
kanssani."

"Toivoin teidän saavan nauttia pitemmästä elämästä. Kertokaa vain
Lancelotille tietävänne, että hän on minun rakastajani, ja katsokaa,
mitä teille silloin tapahtuu. Minähän sanoin teille hänen kuuluvan
Ginevralle. Mutta tehkää, kuten haluatte. Ystävyytemme on lopussa, enkä
aio uskoa teille enää mitään tämän jälkeen."

"En halua riidellä kanssanne, Elaine —"

"Emmehän me toki riitelekään. Olemme vain lakanneet olemasta ystäviä.
Ennen eroamme olen sanonut teille sen, mitä luulette parhaaksi
kielitellä naapureille."

"Varoitan isäänne, että Lancelot koettaa houkutella teitä", sanoi
Bromel, "ja sitten aion asettua tuon sillan päähän tuolla, jonka
kautta Lancelotin on pakko ratsastaa tullessaan teidän luoksenne. Aion
selvittää välini hänen kanssaan."

Elaine nauroi. "Mutta, Bromel, hän ei tule. Saattaa käydä niin, etten
näe häntä enää ikinä. Ette suinkaan tarkoita sitä, että aiotte odottaa
siellä päiväkausia?"

"Kun olen puhunut isällenne, ryhdyn selvittämään välejäni rakastajanne
kanssa."

       *       *       *       *       *

Se onnistui kuitenkin niin, ettei hänen tarvinnut odottaa pitkää aikaa.
Myöhään seuraavana iltapäivänä ritari Bors ratsasti sitä tietä pitkin
ja lähestyi siltaa. Bromel pysäytti hänet.

"Olette pitkä mies", sanoi hän, "ja melko vaarallisen näköinen. Luulen
teitä odottamakseni mieheksi."

"Olette ehkä oikeassa", sanoi Bors. "Onko ystävällänne jokin erityinen
nimi?"

"Sukkeluutenne ei hyödytä nyt mitään, ritari Lancelot" sanoi Bromel.

"En ole ritari Lancelot", vastasi Bors, "mutta jos voin tehdä teille
jonkun palveluksen, olen hänen sukulaisensa".

"Hän on sukunsa suurin lurjus", sanoi Bromel. "Olisin mieluummin
kohdannut hänet, mutta sillä välin voitte tekin kyllä kelvata."

Ritari Bors katsoi häneen hetkisen ääneti. "Lancelot ei ole lurjus,
ja hänen perheensä muita jäseniä, jos laskette niihin kaikki
serkut, kuten minutkin, on niin paljon, ettei heistä voida väitellä
yksityiskohtaisesti. Olen pahoillani, että olette kallistanut korvanne
hänestä levitetyille valheille."

"Enkä ole", sanoi Bromel. "Hän on varastanut erään kokemattoman nuoren
naisen sydämen täällä — voinpa melkein sanoa suojelemattoman naisen,
paitsi sitä suojelusta, jonka minä voin hänelle antaa. Hän aikoo
saattaa tytön häpeään, ellen estä häntä siitä. Älkää pudistako minulle
päätänne tuolla tavalla, ellette halua taistella."

"En ole koskaan ennen tuntenut taistelua näin tarpeettomaksi", vastasi
Bors. "Koko juttu on naurettava. En tiedä, kuka olette, enkä aavista,
kuka se nainen on, jos häntä on olemassakaan. Epäilen, että olette
hieman mieletön."

"Olen ritari Bromel, ja se nainen on Elaine tuolla linnassa."

"Ette suinkaan tarkoita Pelles-kuninkaan tytärtä?"

"Ajattelin teidän tuntevan hänet", sanoi Bromel.

"Tunnen Pelles-kuninkaan", sanoi Bors. "Ehdotan, että menemme sinne
yhdessä ottamaan selville, mikä on hätänä."

"Minne meidän pitäisi lähteä yhdessä?" huusi Bromel. "Ette pääse tämän
sillan toiseen päähän, ellette tapa minua. Olette yhtä petollinen kuin
Lancelotkin. En tahtoisi luottaa kumpaiseenkaan."

"Olen pahoillani, että teistä tuntuu siltä", sanoi Bors, "mutta jos
haluatte saada selkäänne —"

Hän peräytti hevostaan muutamia metrejä ja ratsasti sitten kovaa
vauhtia ritari Bromelia kohti, jonka uljuus oli epäkäytännöllistä
lajia, paitsi kuvitelmissa. Borsia melkein nauratti. Muutamia
työkkäyksiä vain, ja Bromel oli hänen armoillaan.

"En tahtoisi mielelläni tappaa teitä", sanoi hän, "mutta niin käy,
ellette peruuta solvauksianne".

"Peruutan ne, mutta ne voivat ehkä olla tosiakin."

"Huomautin jo olevani pahoillani", toisti Bors aukaisten Bromelin
kypärin nauhat.

"Peruutan ne", sanoi Bromel.

"No, tämä kuulostaa jo paremmalta", sanoi ritari Bors sallien hänen
nousta seisaalleen.

"En huomaa tässä mitään naurettavaa", sanoi Bromel.

"Olette oikeassa", vastasi Bors. "Tässä ei ole teille mitään
naurettavaa. Saatte pitää henkenne vain yhdellä ehdolla: ratsastakaa
suoraan hoviin, hakekaa Lancelot käsiinne ja pyytäkää häneltä
puheitanne anteeksi."

Bromel lupasi — tarjoutuipa vielä vannomaan sen miekkansa kahvan
nimessä.

"Hyvä on", sanoi Bors. "Nyt te lähdette matkalle suoraan tuon sillan
kautta hakemaan Lancelotia."

Hän katseli hetkisen Bromelin matkan edistymistä ja kääntyi sitten
Pelles-kuninkaan linnaa kohti.

       *       *       *       *       *

Pelles otti hänet vastaan samassa suuressa hallissa, missä Lancelotia
oli huvitettu. Kun Elaine kuuli, että Bors oli Lancelotin serkku,
liittyi hän heihin.

"Olen iloinen saadessani teidät vieraakseni, ritari Bors", sanoi
kuningas. "Kuinka terveeltä te näytättekään! Toivoakseni ei teitä
pysäytetty tiellä?"

"Ei sillä tavalla, että siitä kannattaisi puhua", vastasi Bors.

"Sillan poikki oli siis mielestänne helppo päästä?" jatkoi kuningas.

"Kyllä. Sillassa ei ole mitään vikaa, vai onko?"

"Ei", vastasi kuningas. "Silta on tyydyttävässä kunnossa. Oletteko
tavannut etevää serkkuanne viime aikoina?"

"Enpä juuri — en mennyt Lonazepiin", vastasi Bors. "Kuulin vain hänen
ja Tristramin kunnostautuneen siellä. Mutta sehän on niin heidän
tapaistaan."

"Oliko Iseult siellä"? kysyi Elaine. "Minunkin piti lähteä sinne isän
kanssa, mutta siitä ei sittenkään tullut mitään."

"Teidän olisi pitänyt matkustaa sinne. Niin, luulen Iseultin olleen
siellä."

"Ritari Lancelot ihailee häntä, vai mitä? Kun hän oli täällä, puhui hän
Iseultista."

"Älkäämme nyt syventykö siihen aiheeseen", sanoi Pelles. "Tyttäreni,
ritari Bors, on hurmaantunut Lancelotiin. Voin sen kertoa teille yhtä
hyvin, ennenkuin hän itse ehtii siitä puhua. Jos tahdotte tehdä minulle
ystävänpalveluksen, taivuttakaa serkkunne olemaan tulematta tänne enää.
En haluaisi, että tyttäreni saattaisi vieläkin itselleen ikävyyksiä
niin mainion miehen kanssa — tarkoitan, ettei hän saattaisi ikävyyksiä
Lancelotille."

"Jos hiemankaan välittäisit perheemme maineesta, isä, et esittäisi
minua ritari Borsille tällaisilla sanoilla. Ihailen kyllä ritari
Lancelotia, mutta kukapa ei niin tekisi?"

"Ihan oikein", sanoi Bors. "Me kaikki jumaloimme häntä."

"Sitä se ei ole — te ette tiedä", sanoi kuningas Pelles. "Kun hän oli
täällä joku aika sitten, puhui tyttäreni hänelle tavattoman rohkeasti
ja suoraan naisen ja miehen keskinäisestä suhteesta — tai oikeammin
läheisimmästä suhteesta, ja ennen hänen lähtöään antoi tyttäreni
hänelle toiveita, kuten luullakseni sanotaan. Koko hovi on epäilemättä
kuullut kerrottavan minua kohdanneesta häpeästä."

"Jos luulette Lancelotin ryhtyvän levittämään juoruja jostakin
naisesta", sanoi Bors, "ette tunne häntä. Tässä tapauksessa hänellä ei
ole edes ollut aihetta salata asiaa. Te olette kohtuuton tytärtänne
kohtaan."

"Olen pahoillani", sanoi Pelles. "Toivoisin olevani väärässä."

"Ritari Bors, kiitän teitä minulle osoittamastanne luottamuksesta",
sanoi Elaine. "On sääli vaivata teitä perheväittelyillämme, mutta koska
isäni on mennyt jo näin pitkälle, pitää hänen mielestäni esittää teille
kaikki ne todistukset, joita hän luulee ratkaiseviksi. Se on ainakin
huvittavaa eikä vahingoita minua ollenkaan."

"Luovutetaan se tehtävä ritari Borsille", sanoi kuningas. "Täällä
naapuristossa asuu muuan ihailtava nuorimies, joka on kosinut
tytärtäni. Eilen hän kertoi minulle erään jutun, jota en voi olla
uskomatta, osaksi senvuoksi, että luotan häneen, mutta pääasiallisesti
siksi, että hänen käytöksensä tukee tätä otaksumaa. Hän kertoi
Elainen ilmoittaneen, että hän on toivottomasti rakastunut ritari
Lancelotiin ja oli tunnustanutkin ritarille intohimonsa ja — minua
hävettää, koska minun vielä pitää lisätä selostukseeni seuraava
olennainen yksityiskohta — sanonut luulevansa, että hän vielä saisi
synnyttää Lancelotille lapsen. Mutta tyttäreni väittää ritari Bromelin
ymmärtäneen hänet kokonaan väärin tai vääristelleen asian, koska ritari
Lancelot ei rakasta eikä ole koskaan rakastanutkaan häntä. Mutta
Bromel on ihan varma siitä, että serkkunne on jollakin tavoin pelannut
väärin. Hän odottaa sillan luona haastaakseen Lancelotin taisteluun.
Menettelisikö hän niin, ellei hänellä olisi päteviä syitä siihen, mitä
hän kertoi minulle?"

"Hän saattaa olla varma asiastaan, mutta kuitenkin väärässä", sanoi
Bors. "Minä en ainakaan pane suurta painoa hänen arvostelulleen?"

"Tunnetteko hänet?" kysyi Pelles.

"Olemme kohdanneet toisemme. Luulen tuntevani hänet. Hän tarkoittaa
hyvää."

"Koska tunnette hänet", sanoi kuningas. "Voimme ehkä lähettää hänelle
sanan, että hän tulisi tänne päivälliselle. Hän on luullakseni nyt
tuolla sillan luona."

"Eikö siitä tulisikin onnellinen sovinto?" sanoi Elaine.

"Kun vain haluat sitä, isä, voit varmasti —"

"Ratsastin juuri äsken sillan kautta", sanoi Bors. "Hän ei ole siellä."

"Ehkä se onkin yhtä hyvä", sanoi Pelles. "Tämä asia järkyttää häntä
yhtä kovasti kuin minuakin. Elaine, annatko sinä päivällismääräykset,
vai annanko minä?"

"Anna sinä, isä. Teet sen paljoa taitavammasti kuin minä."

"Olen luonanne jälleen kolmen minuutin kuluttua, ritari Bors", sanoi
Pelles ja hävisi näkymättömiin ovesta.

"Otaksun teidän ymmärtäneen", sanoi Elaine. "Isäni on hölmö."

"En ole koskaan ajatellut sitä hänestä."

"Ajatelkaa nyt. Toivon, ettette tappanut Bromelia."

"Ah, en!" sanoi Bors. "Hän koetti vain viivyttää minua, siinä ei ollut
mitään sen vakavampaa. Hänen mieltään vaivaa jokin asia."

"Niin vaivaakin. Mitä teitte hänelle, ritari Bors?"

"Lähetin hänet pyytämään Lancelotilta anteeksi tekemiään syytöksiä."

"Minua koskeviako?"

"Niin."

"Silloin saa koko hovi kuulla sen."

"Se ei juolahtanut lainkaan mieleeni", sanoi Bors. "Erehdyin
lähettäessäni hänet sinne."

"Eikö mitä! Lancelot saa tietää, etten ole unohtanut häntä", sanoi
Elaine. "Rakastan häntä todellakin, ritari Bors, ja juuri siksi Bromel
ja isäni saattavat minut pulaan. Lancelot on syytön kaikkeen muuhun
paitsi omaan viehätysvoimaansa."

"Olen nähnyt tällaista tapahtuvan ennenkin", sanoi Bors. "Lancelot
ymmärtää kyllä. Toivokaamme, ettei ritari Bromel pääse Ginevran
puheille."




VII


Vaikka Ginevra oli ollut sairas, ei hänen kauneutensa silti
hävinnyt. Hänen viehkeytensä oli sitä lajia, joka ei johdu niin
paljon ulkomuodosta tai ihonväristä, pitkästä, uhkeasta vartalosta,
meislatuista kasvoista tai ihmeellisestä hiusten sädekehästä kuin
sisäisen hengen jonkinlaisesta kiihdyttävästä voimasta. Jokainen tunsi,
ettei tämä nainen terveenäkään ollut koskaan levollinen — ei enempää
kuin mikään muukaan liekki. Hänen hillitty arvokkuutensa oli saavutus.

Hän oli istuutunut puutarhansa nurkkaan, jota linnan muuri suojeli.
Ollen vielä liian heikko pitkiin kävelyretkiin hän voi ainakin kuluttaa
kesäpäivän ruusujen ja muiden kukkien läheisyydessä sellaisten ritarien
ja aatelisnaisten seurassa, joiden kanssa hän saattoi keskustella, tai
keskustelun katketessa katsella laajaa maaseutua, jonka takaa niityt
ja metsät siintivät. Lady Anglides, joka oli hänen tyttöaikainen
ystävänsä, seisoi hänen vierellään, ritari Ector pysyi kunnioittavan
matkan päässä, ja ritari Gawaine lepäsi ruohikossa Ginevran jalkojen
juuressa. Agravaine ja Meliagrance pelasivat shakkia kirsikkapuun
varjossa. Agravaine oli voiton puolella. Meliagrance oli asettaunut
niin, että saattoi katsella Ginevraa.

"Turnajaisia", sanoi Gawaine, "voidaan pitää kokonaan epäonnistuneina".

"Epäonnistuneinako?"

"Te ette ollut siellä, kuningatar."

"Jos vain jaksaisin", vastasi kuningatar, "niin nauraisin. Ettekö te
koskaan viisastu?"

"En voi väittää sitä", keskeytti ritari Ector.

"Puhutteko minun terävyydestäni?" kysyi Gawaine.

"Puhun turnajaisista. Kuningattaren poissaolo pahoitti mielemme, mutta
turnajaiset olivat silti ihmeelliset."

"Olivatko ne? Ensi päivä, jolloin Palomides tappoi Lancelotin hevosen,
ei minusta ollut minkään arvoinen."

Ginevra katsoi häneen.

"Tapettiinko siellä Lancelotin hevonen?"

"Se ei ollut hänen paras hevosensa", vastasi Ector.

"No niin, saraseeni tappoi sen kaikissa tapauksissa."

"Tappoiko Palomides sen?"

"Kyllä, kuningatar, se mies, joka seuraa aina Iseultia — hänen
nimellinen rakastajansa. Hän on Lancelotin kilpakosija ja on ollut
mustasukkainen hänelle alusta saakka."

"Mutta Lancelot on liian voimakas hänelle", sanoi Ginevra.

"Ihan niin. Se oli juuri näyttäytynyt todeksi, mutta Palomides heitti
keihäänsä menemään, tarttui miekkaansa, katkaisi Lancelotin keihään,
ikäänkuin se olisi ollut parsanvarsi, ja sivalsi hevosen kaulan melkein
poikki."

"Nuo itämaiset miekat ovat teräviä", sanoi Ector.

"En ole tiennytkään, että sellainenkin on sallittua turnajaisissa",
sanoi Ginevra.

"Ei se olekaan. Voittaja saa kyllä tappaa miehen, mutta ei hevosta. He
selittivät myöhemmin säännöt Palomidekselle. Mutta hevonen kuoli sillä
välin."

"Siitä ei nyt kannata puhuakaan", sanoi Ector. "Turnajaiset olivat
suurenmoiset. Lancelot ei ole koskaan kunnostautunut paremmin; kuningas
oli tietysti vieläkin oivallisempi, Tristramkin oli tiellä. Hyvä
Jumala, millainen mies!"

"Minua huvittavat selostuksenne kuninkaan saavutuksista", sanoi
Gawaine. "Teidän mielestänne hän siis onnistui mainiosti kaikessa
muussa, paitsi siinä, että hänet heitettiin satulasta maahan?"

Agravaine ja Meliagrance keskeyttivät pelinsä ja katsoivat
kuningattareen. Kuningatar pysyi tyynenä, mutta tuntui kuluvan hyvän
aikaa, ennenkuin hän puhui.

"Gawaine, oletteko vihainen ritari Ectorille siitä, ettei hän imartele
minua, vai siitäkö, että hän on teitä rohkeampi? Viis siitä, ritari
Ector! Jos Arthur olisi täällä, olisi hän ensimmäinen myöntämään, että
useimmat teistä ratsastavat paremmin kuin hän."

"Moitteenne pitäisi musertaa minut kokonaan, kuningatar, mutta en
ole lainkaan lannistunut. Oikeastaan olemme samaa mieltä. Ector on
rohkeampi. Todellisuudessa liiankin rohkea. Hän tietää yhtä hyvin kuin
minäkin, että kuningas putosi hevosensa selästä."

"Ei ainakaan turnajaisissa", väitti Ector.

"No niin, hieman ennen sitä. Se on sama asia. Tuo saraseeni jälleen,
kuningatar. Hän on vihoissaan Arthurillekin."

"Eikä ole", väitti Ector.

"Onpahan! Agravaine oli kuullut uutisen eräältä mieheltä, joka oli
kuullut Palomideksen puhuvan siitä."

"Gawaine", sanoi Ginevra, "epäilen, huvittaisiko teitä enemmän suora
käsiksikäyminen asioihin".

"Kaikissa tapauksissa", sanoi Ector, "toisena päivänä kannatti olla
paremmin mukana. Tristram vaihtoi varusteensa ja tuli kentälle
valepuvussa, ja miehet koettivat vuorotellen taistella muukalaista
vastaan niin kovasti kuin suinkin saadakseen selville, kuka hän on, ja
saivatkin. Se oli hilpeää leikkiä."

"Oli kylläkin", myönsi Gawaine, "mutta sitten vaihtoi Palomideskin
varusteitaan ja kävi hänen kimppuunsa kuolemaa halveksien. Kuinka te
selitätte sen? Ja silloin ratsasti Lancelot kentälle hyvin tyynesti —
ettekö muista sitä — ja Palomides väistyi syrjään luovuttaen Tristramin
hänelle. Luulin heidän tappavan toisensa, ennenkuin he saivat selville,
keitä he olivat."

"Hyväinen aika. Lancelothan ihailee Tristramia", sanoi Ginevra.
"Hän olisi pahoillaan, jos kohottaisi kätensä Tristramia vastaan,
erehdyksessäkin. Luulin hänen pitävän Palomideksestakin."

"Lancelot on ehkä suutuksissaan hänelle siitä, että hän heitti
kuninkaan satulasta", sanoi Gawaine.

"Mutta miksi Palomides riitelisi sekä Lancelotin että Arthurin kanssa?"
kysyi Ginevra.

"Agravainen kuulema juttu valaisee sitä asiaa."

"Gawaine", sanoi kuningatar, "näen teidän tahtovan, että kysyisin,
millainen tuo juttu on. Kertokaa se, jos se tekee teidät
onnellisemmaksi."

"Ah, ei, ei, se ei ole tärkeä — ja ehkä se ei ole tosikaan, kuten äsken
sanoitte. Tuntuu ikävältä, ettei sitä saada mitenkään selville."

"Saadaanpahan! Kun Arthur tulee takaisin, kysyn sitä häneltä. Hän
kertoo sen minulle."

"Olin unohtanut, kuinka helposti te voitte saada selville totuuden,
kuningatar", sanoi Gawaine. "Miksi ette tiedustele Lancelotilta,
millainen hänen suhteensa Iseultiin on? Se voisi ehkä selittää, miksi
Palomides on mustasukkainen."

Meliagrance keskeytti pelinsä ja meni sellaiselle paikalle, mistä
saattoi kuulla paremmin. Agravaine liittyi häneen. Ginevra ei näyttänyt
huomaavankaan heitä.

"Gawaine", sanoi hän, "en ole todennutkaan, kuinka ilkeä kieli teillä
on. En ole koskaan ennen luullut teitä pelkuriksi. Viskatkaa itse tuo
kysymyksenne Lancelotille päin silmiä. Kysykää häneltä, kun me kaikki
kokoonnumme tänne nauttimaan haastattelusta."

"Teidän käskystänne, kuningatar, kysyn sitä häneltä", vastasi Gawaine.
"Saanko ilmoittaa hänelle tekeväni sen teidän käskystänne?"

Meliagrance purskahti nauruun, mutta keskeytti, kun kuningatar katsoi
häneen.

"En tiedä, kuinka me ryhdyimme puhumaan tästä aiheesta", sanoi Ector.
"Turnajaiset olivat hienot. Gawaine tekee sattumasta salaperäisen
jutun. Kuningas kohtasi heidät matkallaan turnajaisiin —"

"Ketkä hän kohtasi?"

"Tristramin, Iseultin ja Palomideksen, kuningatar. Palomides,
tuntematta vastustajaansa, hyökkäsi kuninkaan kimppuun. Arthur ei olisi
kierähtänyt satulasta, jos hän olisi ollut varuillaan. Turnajaisten
jälkeisenä iltana kuningas ja Lancelot menivät Tristramin telttaan.
Seurasin heitä sinne. Agravaine liittyi minuun matkalla. Tapasimme
heidät puhelemassa keskenään mitä ystävällisimmin."

Meliagrance selvitti kurkkuaan. "Oliko Palomideskin siellä?"

"Ei, Tristram ja Iseult vain."

"Kuinka ystävällistä oli keskustelu teidän poistuessanne sieltä?" kysyi
Meliagrance.

Ector epäröi hetkisen ja kääntyi Agravainen puoleen.

"En voi arvostella sitä", sanoi Agravaine. "En kiinnittänyt huomiotani
siihen. Iseult on niin kaunis, etten voinut keskittää ajatuksiani
mihinkään muuhun."

Meliagrance teki liikkeen molemmilla käsillään kämmenet ylöspäin,
ikäänkuin asia olisi todistettu.

"Eivät Arthur ja Lancelotkaan voineet. Erittäinkään Lancelot. Siinä
koko juttu."

Ginevran huulet jäykistyivät sekunniksi, mutta sitten hänen väsyneet
kasvonsa vääntyivät hymyyn, ikäänkuin hän olisi pitänyt tästä
huomautuksesta.

"Iseult on nähtävästi sellainen henkilö, jota kannattaa katsella",
sanoi hän. "Heti kun voimistun, pitää meidän saada hänet tänne
luoksemme Palomideksesta huolimatta."

"Mutta haluaakohan kuningas heitä tänne?" jatkoi Meliagrance
itsepäisesti. "Se ei olisi mikään sovelias vierailu kaiken sen jälkeen,
mitä on tapahtunut."

"Mitä sitten on tapahtunut? Olen valmis kuuntelemaan, jos joku teistä
tahtoo selittää monet vihjauksenne."

Ei ainoakaan puhunut mitään. Ginevra näytti niin riutuneelta ja
kuumeiselta, että Anglides kumartui hänen puoleensa ja sanoi jotakin
hiljaisella äänellä.

"Ei nyt!" huudahti kuningatar. "Jään tänne, kunnes saan asian
täydellisesti selville. En ole koskaan ennen Arthurin hovissa
kuunnellut tällaisia viittauksia. Puhuvatko he todellakin kuninkaasta?
Hänenkö vaimoaan he huvittavat?"

"Minä ainakin", sanoi Meliagrance, "puhun Lancelotista. Huhu kertoo
hänen ihailevan Iseultia. Siinä ei ole mitään luonnotonta tai
häpeällistä. Kukaan ei viittaa siihen, että Iseult tahtoisi ottaa hänet
Tristramin sijaan."

"Ja minä", sanoi Gawaine nousten ruohikolta ja puhdistellen tomua
vaatteistaan, "puhun kuninkaasta. Epäilen, ovatko hän ja Tristram hyviä
ystäviä nyt. Tuona iltana teltassa Tristram oli epäkohtelias veljelleni
— sanoi Agravainea Lamorakin murhaajaksi tai ainakin osalliseksi
siihen. Jos Agravaine on murhaaja, olen minäkin ja niin on kuningaskin
pitäessään meitä viattomina."

"Miksi te ette voi selostaa rehellisesti tapahtumaa?" huusi Ector.
"Tristram oli Lamorakin ystävä ja väittää Lamorakin kaatuneen suuren
väijyksistä hyökkäävän ylivoiman uhrina eikä tasapäisessä taistelussa.
Hän sanoo tuota odottamatonta päällekarkausta epäritarilliseksi,
ja Lancelot on samaa mieltä hänen kanssaan. Niin on kuningaskin,
varmasti. Luulitteko todellakin voivanne läpäistä nämä turnajaiset
kuulematta arvostelua siitä, mitä teitte viime vuonna? Tristram on
epäilemättä huolissaan Iseultin ja itsensä vuoksi; kuinka hän voisi
tietää, mitä sellaisessa maassa saattaa tapahtua, missä yksi tuollainen
päällekarkaus on tehty?"

"Ymmärrän teidän olevan oikeassa, ritari Ector", sanoi Ginevra.
"Turnajaiset olivat varmasti erinomaiset."

"Mitä te miehet ajattelette?" kysyi Anglides. "Tulitteko tänne
tiedustelemaan kuningattaren vointia? Oliko aikomuksenne ilahduttaa
häntä?"

"Tulimme juuri sitä varten", vastasi Ector, "mutta olemme tehneet sen
väärällä tavalla. Kuningatar, teidän ei kannata kiinnittää huomiotanne
näihin juoruihin. Tulette iloiseksi, kun pakotatte meidät sanomaan
jäähyväiset."

"Ainoa asia, josta en pidä", sanoi kuningatar, "on se, että kuulen
teidän riitelevän tai hakevan riitaa. Mitä ikinä Arthur tehneekin,
on se hyvin tehty — te kaikki tiedätte sen — ja Lancelot on
samanlainen kuin aina ennenkin. Gawaine, te olette liian suuressa
kiitollisuudenvelassa kummallekin voidaksenne olla uskoton."

"En minä olekaan uskoton, kuningatar. Olen päinvastoin kuninkaan
uskollisimpia ystäviä. Olen selostanut vain tosiseikat."

"Väitättekö sitäkin uskollisuudeksi?" kysyi Meliagrance. "Oletteko
ajatellut, kannattaako sellaisia tosiseikkoja ollenkaan selostaa?"

"Oletteko ajatellut kuningatarta? Tahtoisin sen mielelläni tietää",
sanoi Anglides. "Puheenne tekisi voimakkaankin ihmisen sairaaksi, saati
sitten toipilaan."

"En ole enää mikään toipilas, Anglides", sanoi Ginevra. "Tämä
keskustelu on palauttanut minulle enemmän tarmoa kuin uskoin itsessäni
olevankaan... Kenen kanssa te äsken puhelitte, ritari Ector?"

"Kuningatar, portilla on muuan nuori muukalainen, joka hakee ritari
Lancelotia. Hänellä on jokin viesti ritarille, jota hän ei halua
ilmoittaa kellekään toiselle. Hän vaatii tietoa, milloin Lancelot tulee
takaisin tai mistä hänet nyt voidaan löytää."

"Haluamme mielellämme vastata noihin kysymyksiin itse", sanoi Ginevra.

"Ehkä hän tulee Iseultin luota", sanoi Meliagrance. "Tai Tristramin."

Ginevra ei näyttänyt kuuntelevan häntä. "Mikä tuon nuoren miehen nimi
on, ritari Ector?"

"Hän nimittää itseään ritari Bromeliksi. Otanpa selville, mistä hän
tulee."

"Se ei ole tarpeellista. Otan selon siitä itse, jos te miehet vain
sallitte minun niin tehdä. Käske hänet tänne puutarhaan, Anglides. Te
muut saatte mennä tiehenne."




VIII


Ginevra oli jälleen ihan entisellään Arthurin palatessa kotiin. Hän
kuuli Arthurin sydämellisen naurun linnanpihalta ja kuunteli hänen
nopeiden askeltensa kaikua leveiltä portailta. Kun kuningas koputti
hänen oveensa, oli hän valmis lausumaan puolisonsa tervetulleeksi.

"Et voi aavistaakaan, kuinka onnellinen olen saadessani nähdä sinut
jälleen, Ginevra. Ja sinä näytät terveemmältä, paljoa terveemmältä."

"Ah, minä olenkin jo ihan terve! Kuulin kerrottavan, että turnajaisesi
olivat suurenmoiset."

"Hyvin kiihoittavat", vastasi Arthur asettuen istumaan sohvan päähän.
"Tristram ja Palomides toivat niihin vaihtelua."

"Olen iloinen, että ne sujuivat toiveittesi mukaisesti. Millaisia uusia
sankaritöitä he siellä suorittivat?"

"Ah, ilman heitä olisi siellä suoritettu vain tuttuja tekoja. En
kuitenkaan voinut nauttia siellä."

"Miksi et, Arthur?"

"Kaipasimme sinua."

Puhuessaan hän katsoi tarkasti kuningattareen ja tämän hymyillessä
näytti tyytyväiseltä.

"Ja sitäpaitsi Tristram ilmoitti minulle kantavansa kaunaa Lamorakin
viime vuonna tapahtuneen kuoleman vuoksi. Agravaine oli saapuvilla
hänen puhuessaan."

"Olen pahoillani Lamorakin vuoksi", sanoi Ginevra. "Ja suruissani,
että Tristram on vihoissaan. Toivoin, että turnajaiset olisivat olleet
kaikin puolin hauskat."

"Ne olivat enemmänkin kuin tyydyttävät enimmältä osaltaan. Liioittelen
vaikeuksia toistamalla niitä."

Hän istui tarkastellen kuningatarta hetkisen, nauttien nähtävästi
näkemästään sellaisen miehen tapaan, joka on tyytyväinen oloonsa omassa
talossaan. Kuningatar kohotti katseensa ja vastasi hänen hymyynsä.

"Arthur, etkö sinäkin ajattele näiden turnajaisten täyttäneen jo
tarkoituksensa? Miehet ottavat ne liian vakavalta kannalta. Tulevatko
ne aina tuottamaan vaikeuksia?"

"Olet puhunut tästä ennenkin, tietysti. Ei, luulen niitä päinvastoin
hyödyllisiksi."

"Miksi, Arthur? Kun asutit maata, saatoit taistella oikeiden asioiden
puolesta, ja turnajaiset soivat hyvää harjoitusta, mutta nyt —"

"Ne suovat sitä vieläkin, Ginevra. Tunnen mielipiteesi ja olen
pahoillani, etten voi yhtyä niihin. Iloitsen rauhasta. Emme olisi
saavuttaneet sitä koskaan, ellemme olisi tienneet, kuinka taistellaan."

"Minäkin iloitsen rauhasta", sanoi kuningatar, "mutta emmekö voisi
aloittaa joitakin tärkeämpiä tehtäviä nyt, kun olemme lopettaneet
sodat? Ei kai rauha ole päämäärämme, vai mitä? On kai olemassa
muutakin, mitä voisimme edistää?"

"Uskon, Ginevra, että rauha itse on edistystä. Elleivät turnajaiset
kelpaakaan muuhun tarkoitukseen, pitävät ne ainakin miehet terveinä —
suovat hyvää harjoitusta."

"Harjoitustako? Mutta niissähän tapetaan miehiä."

"Niin, ne ovat raakoja jolloinkin, mutta miehiä tapetaan
satunnaisestikin, vaikka he eivät koskaan ottaisi osaa turnajaisiin."

"Kun puhut terveydestä, ajattelet luullakseni heidän ruumiitaan", sanoi
kuningatar. "Miehesi ovat vajoamaisillaan juorujen ja ärtyisyyden
tottumuksiin."

"Toiset juoruavat, ja toiset ovat ärtyisiä", vastasi kuningas.
"Joukossa on aina muutamia mitättömiä henkilöitä. Heihin ei kannata
suuttua."

"Eikö silloinkaan, kun he puhuvat sinua — omia miehiäsi vastaan?"

"He eivät uskalla."

"Eivätkö uskalla? Kun olin puutarhassa eräänä päivänä, tulivat Gawaine
ja Meliagrance muutamien muiden kanssa tiedustelemaan vointiani.
Pelkästä jonkin tärkeän puheenaiheen puutteesta he kertoivat minulle
Palomideksen heittäneen sinut maahan hevosesi selästä. Oli kerran
sellainenkin aika, jolloin ei ainoakaan miehistäsi olisi uskaltanut
myöntää sitä itselleenkään, ei vaikka se olisi ollutkin totta. Nyt he
kertoivat sen minulle."

"He kertoivat vain totuuden."

"Toivoin heidän valehdelleen."

"Ei, halusin nähdä, miltä Iseult näyttää, tahtomatta ilmoittaa
hänelle henkilöllisyyttäni, minkävuoksi ratsastin heidän luokseen
kypäränsilmikko ummessa. Kun Palomides hyökkäsi kimppuuni, en ollut
valmis, mutta ehkä se ei olisi vaikuttanut asiaan. Hän on voimakas
mies."

"Olen kovin, kovin pahoillani, Arthur."

"Ah, mutta minäpä en ole! Sillä ei ole väliä."

"Päinvastoin. Häpäiset itsesi tyhmällä käytökselläsi."

"Tyhmällä tai ei, olen kuitenkin iloinen, että tein niin. Miehen pitää
päästää luontonsa valloilleen silloin tällöin. Jos olisin samanlainen
säädyllisyyden harras puolustaja kuin sinäkin, olisin yhtä hermostunut.
Olet liian pidättyväinen."

Kuningatar odotti hetkisen, ennenkuin puhui jälleen.

"Siinä tilaisuudessako siis Tristram puhui Lamorakista? Hän saattoi syystä
kyllä olla kiukuissaan."

"En puhutellut Tristramia silloin, vaan vasta seuraavana päivänä."

"Oliko Lancelot mukanasi?"

"Hyväinen aika, kyllä! Hän oli ihan takanani. Hän heitti Tristramin
satulasta, ja me ratsastimme tiehemme, ennenkuin Palomides ehti
ahdistaa meitä jälleen."

"Jos Lancelot ratsasti tiehensä, kuten sanoit", sanoi Ginevra, "ei hän
paennut vaaraa. Hän oli kai hyvin häpeissään?"

"Hän ei hyväksynyt sitä, että ratsastin heidän ohitseen. Hän väittää,
että minun olisi pitänyt puhutella Tristramia. Hän vastusti menoani
heidän luokseen seuraavana iltana, vaikka tulikin kanssani suojelemaan
minua — tai suojelemaan ehkä sinua. Hän pelkää minun menettäneen
sydämeni Iseultille."

"Gawaine väittää sitä teistä molemmista."

"Ymmärrän. Juuri se on järkyttänyt sinua."

       *       *       *       *       *

"Ei", sanoi Ginevra, "jos sinä ja Lancelot ihailette Iseultia, pitää
teidän tehdä se avoimesti. Sanoin miehille, että niin pian kuin olen
tarpeeksi terve, kutsun Tristramin ja Iseultin tänne, missä me kaikki
voisimme puhutella heitä. Toivoin sinun kutsuneen heidät jo."

"Parasta on ajatella sitä asiaa toistamiseen", sanoi Arthur.
"Iseultissa ei ole mitään vikaa — hän on hyvin hieno, komea nainen —
hyvin paljon sinun näköisesi, Ginevra, paitsi sitä, että hänen tukkansa
on musta, ja kuvittelen häntä tyynemmäksikin. Mutta Tristram on
tavattoman töykeä. Hän ei voisi tulla toimeen miestemme kanssa."

"Eikö siinä ole jotakin vikaa, elleivät miehemme voi käyttäytyä
säädyllisesti vierasta kohtaan? Kutsu heidät molemmat tänne. Älä kiellä
sitä minulta."

"Tristram ei halua tulla, olen varma siitä, Ginevra. Hän pelkää
jotakin. Ei luullakseni kuitenkaan Lancelotia."

"Miksi menit puhuttelemaan häntä toistamiseen?"

"Pyytääkseni heiltä anteeksi — ja tahdoin nähdä Iseultin.
Ratsastaessani heidän ohitseen edellisenä päivänä en todellakaan voinut
arvostella häntä. Hän on kaunis nainen. Sanoin sen hänelle, mutta
Lancelot lisäsi tiukasti, että sinä olet vielä kauniimpi."

"No niin, te molemmat näytätte koettaneen kovasti tehdä Tristramin
onnelliseksi", sanoi Ginevra.

"Virhehän se oli ja kokonaan minun vikani", sanoi Arthur.

"Puhukaamme hauskemmista asioista. Onko mitään huvittavaa tapahtunut?"

"Olen tullut toimeen melko hyvin eikä täällä ole tapahtunut mitään
tavallisuudesta poikkeavaa. Arthur, sinun pitäisi saada Tristram tänne
vain noiden huhujen kumoamiseksi."

"Ajatelkaamme sitä tarkemmin. Hän ei tule, mutta mehän voisimme kutsua
hänet osoittaaksemme hänelle suosiotamme. Kun Lancelot palaa, lakkaa
juoruaminen."

"Miksi ei sinun palattuasi?" kysyi Ginevra. "Oletko sinä kuningas vaiko
hän? Kun menin naimisiin kanssasi, olit hyvin pirteä. Olenko minä syynä
muutokseen? Sinä annat määräyksiä, jotka eivät aina ole järkeviä, ja
Lancelot panee ne toimeen. Vaikka olet vielä nuori, laiminlyöt ruumiisi
harjoittamisen, et voi istua enää hevosesi selässä niin vakavasti
kuin ennen. Kysyit, onko mitään huvittavaa tapahtunut ajanvietteeksi.
Olen huvikseni ajatellut samanlaisia ajatuksia kuin nämäkin ovat. Kun
määräät Lancelotin töittesi suorittajaksi tai sallit hänen toimia
suojelijanasi, eikö mieleesi lainkaan juolahda, että hän ehkä —"

"Ginevra, en ole aavistanutkaan, että olet mustasukkainen Lancelotille.
Luulin sinun pitävän hänestä yhtä paljon kuin hänkin sinusta. Älä
myrkytä häntä kohtaan tuntemaani ystävyyttä. Hän on minua etevämpi
ja on aina ollut. Jos olisin niin huono kuin sanot, pysyisikö hän
uskollisena?"

"Jos hän on luonteeltaan uskollinen, ei hän petä sinua koskaan", sanoi
Ginevra. "Ehkä hän muistelee menneitä vuosia, joista ei vielä olekaan
kovin pitkälti aikaa."

"Olet vielä heikko, Ginevra, ja minä olen väsyttänyt sinut kokonaan.
Parasta on, ettemme puhu tästä mitään enää, Mutta ennenkuin menen,
haluan kertoa sinulle hauskan uutisen Lancelotista."

"Sanoit edottavasi Tristramia, kunnes Lancelot tulee takaisin. Missä
hän nyt on?"

"Hän on täällä — palasimme yhdessä — mutta aion lähettää hänet toiselle
asialle Pelles-kuninkaan luo."

Ginevra säpsähti kuullessaan nimen, mutta Arthur ei huomannut sitä.

"Et voi arvata uutista."

"Kuinka voisinkaan?"

"Lancelot on vihdoinkin rakastunut. Toivoin aina, että hän rakastuisi,
mutta hänessä ei näyttänyt olevan minkäänlaista romantiikkaa. Nyt on
puhe Elainesta, Pelles-kuninkaan tyttärestä."

"Sepä hauskaa!" sanoi Ginevra. "Milloin hän kertoi sen sinulle?"

"Hän ei kertonut sitä minulle itse — kuulin sen eräältä
Bromel-nimiseltä nuorelta mieheltä, joka kohtasi Gawainen. En voi
näyttää toteen, onko kosiskelua jatkunut jo kauan aikaa, vai alkoiko
se vasta silloin, kun hän kävi siellä juuri ennen turnajaisia. Mutta
Bromelin puheista päättäen on sitä jatkunut jo kauan aikaa. Hän halusi
itse saada Elainen omakseen ja syytti Lancelotia tytön varastamisesta,
jolloin Bors kuritti häntä solvauksesta. Nyt hän haeskelee Lancelotia
pyytääkseen anteeksi. Sattumalta hän tuli uskoneeksi tarinansa
Gawainelle. Jos Lancelot koetti pitää sen salassa, on Bromel nyt
kostanut."

"Sinä et ole puhutellut Bromelia itse?"

"En — Gawaine kertoi sen minulle."

"Se ei ole ehkä tottakaan. Gawaine tahraa nykyään mielellään sinun ja
Lancelotin mainetta."

"Milloin on hän tehnyt niin?"

"Hän kertoi tuon jutun Palomideksesta."

"Mutta sehän oli totta", sanoi Arthur. "Ja epäilemättä on tämäkin
totta. Et näytä haluavan kuulla hyviä uutisia Lancelotista. Olen
käsittänyt kokonaan väärin tunteesi häntä kohtaan."

"Etkä ole", vastasi Ginevra. "Olen iloinen hänen puolestaan, jos hän
vain tulee onnelliseksi. Hänen olisi pitänyt mennä naimisiin jo kauan
aikaa sitten. Mutta tässä huhussa on jotakin kummallista — jos hän
rakastaa Elainea, miksi hän ei kerro sitä meille — kerro sitä ainakin
sinulle?"

"Ehkä hän kertookin vielä", sanoi Arthur. "Liitto olisi kunniaksi
molemmille. Pelles on kunnon mies, vaikka hänellä ei olekaan
huumorintajua. Olen kuullut, että hänen vaimonsa oli etevä nainen. Hän
kuoli nuorena. Mitään syytä ei ole olemassa, miksi tytöstä ei tulisi
oikeata vaimoa hänelle."

"Ei lainkaan mitään syytä", sanoi Ginevra, "jos Lancelot rakastaa
häntä".

"Tietysti", sanoi Arthur, "olen aina ajatellut Lancelotin rakastuvan
naiseen, joka on kotoisin jostakin maailman harvinaisesta kolkasta,
johonkin ainutlaatuiseen kaunottareen — Iseultin kaltaiseen ehkä. Hänen
kohtalonsa tuntui viittaavan siihen. Mutta jos hän on rakastunut,
vahvistaa se vain sitä otaksumaa."

Ginevra istui nojaten päätänsä syvän tuolin selustaan. Hänen silmänsä
olivat ummessa. Arthur totesi, kuinka sairas hän todellakin oli. Hän
nousi poistuakseen Ginevran luota. Ginevra aukaisi silmänsä.

"Oletko nähnyt tämän Elaine-nimisen tytön?" kysyi hän.

"Koetan muistella. Luultavasti en. Hän pysyttelee enimmäkseen kotonaan."

"Onko Bors tullut takaisin? Haluaisin kuulla hänen selityksensä."

"Niin minäkin. Hän palaa tänne viikon kuluttua. Hän voi kertoa sen
meille, ellemme mieluummin kysy sitä Lancelotilta itseltään."

"Aioin kysyä sitä häneltä", sanoi Ginevra sulkien silmänsä jälleen.
Arthur lähestyi ovea.

"Sanoitko lähettäväsi hänet toiselle asialle?"

"Kyllä. Jos hän on jonkinlaisessa suhteessa Elaineen, haluan edistää
sitä. Hän ehkä haluaakin ratsastaa sinne. Asialla ei ole kyllä mitään
kiirettä, mutta tahdon suoda hänelle tilaisuutensa. Eikö minun pidä
tehdä juuri niin?"

"Luullakseni sinun pitää", vastasi Ginevra. "En tiedä olenko ajatellut
häntä sellaisen asian yhteydessä?"

"Jos mielestäsi on parempi olla häntä lähettämättä sinne, on vielä
aikaa."

"Ei, anna hänen mennä. Jos hän rakastaa tuota naista, ei mikään voi
pidättää häntä poissa sieltä, ja jos jonkun on autettava häntä, on
parasta, että auttaja olet sinä."

"Pelkään keskustelleemme liian kauan aikaa", sanoi Arthur. "Olen ollut
ajattelematon kuten tavallisesti."

"Ennenkuin Lancelot lähtee, haluaisin puhutella häntä."

"Toivon hänen uskovan salaisuutensa sinulle", sanoi Arthur.

"Tietääkö hän mitään Borsista ja Bromelista?"

"Kuinka hän voisi?"

"Gawaine on ehkä kertonut hänelle — tai Meliagrance."

"Oletko vieläkin huolissasi Meliagrancen vuoksi?"

"En huolissani, vaan en luovu mielipiteestäni", vastasi Ginevra. "Se
mies ei ole minun eikä sinunkaan ystäväsi, jos vain osaan päätellä
oikein."




IX


"Elaine", sanoi kuningas Pelles, "tämä ajattelematon käytöksesi alkaa
tuottaa tuloksia. Uskon ritari Lancelotin kuulleen kaikki Bromelilta."

"En ole vastuussa Bromelista, isä — hän ei kuulu käytökseeni."

"Ehkä hän sentään kuuluu. Hyvin suuressa määrin sitäpaitsi. Hän esittää
sinut oikeassa tai väärässä valossa ratsastellessaan maan halki ja
selostaessaan hurjia puheitasi. Olen juuri saanut ritari Lancelotilta
viestin, joka näyttää kohdistuvan sinuun. Hän saapuu tänne parin päivän
kuluttua toisessa asiassa ja pyytää tavata vain minua."

"Nähtävästi jokin yksityisasia", sanoi Elaine.

"Ehkä, mutta varmasti uskon hänen toivovan, ettei häntä enää — voin
ehkä sanoa — saatettaisi hämmennyksiin tai kiedottaisi pauloihin."

"Miesraukka!" sanoi Elaine. "Miksi hän antautuu tähän vaaraan?"

"Kuningas lähettää hänet. Asia ei ole yksityinen — vaikeutena olet
sinä, Elaine. Viesti on eriskummainen, he eivät tavallisesti koskaan
lähetä sanaa edeltäpäin."

"Kun hän tuli tänne viime kerralla, tiesit hänen tulonsa ja laitoit
linnan kuntoon."

"Sain vain sattumalta kuulla siitä."

"No niin", sanoi Elaine, "arvaileminen ei hyödytä mitään. Kysyn häneltä
miksi hän halusi tavata vain sinut."

"Päinvastoin", sanoi hänen isänsä, "pidän hänen toivoansa käskynä.
Huomenna saat matkustaa linnaamme Caseen. Se ei ole kaukana, ja lähetän
sinne muutamia palvelijoita panemaan kaikki kuntoon sinua varten.
Huvittele siellä, kunnes Lancelot on matkustanut pois, ja jos hän kysyy
sinua, ilmoitan sinun olevan matkoilla jossakin kaukana. Bromel ei saa
enää toista tilaisuutta juoruamiseen."

"Ei hän saisikaan missään tapauksessa", sanoi Elaine. "Kiitos vain
viisaasta järjestelystäsi, isä."

"Sinun on parasta lähteä heti aamulla", sanoi Pelles.

"En aio lähteä ollenkaan", vastasi Elaine. "Se ei olisi turvallista.
Käyttäydyn paljon paremmin täällä, kun sinä pidät minua silmällä."

"Olen pitänyt sinua silmällä jonkun aikaa, ja tulokset ovat
osoittautuneet huonoiksi", sanoi Pelles. "Ole valmis matkaan
huomisaamuna."

"Et suinkaan tarkoita karkoittavasi minut talosta vain senvuoksi, että
Lancelot tulee tänne?"

"Tarkoitan juuri sitä."

"No niin, en halua lähteä."

"Kuten haluat", vastasi Pelles. "Siinä tapauksessa aion itse huvittaa
Lancelotia tuolla toisessa linnassani. Tämä on kyllä mukavampi, mutta
toinenkin ehkä kelpaa."

"Aiotko lähettää minut pois joka kerta, kun hän tulee tänne?"

"Puhun nyt tästä erityisestä vierailusta. Ellet sinä lähde, lähden
minä."

"Jos kunnioitat perheemme mainetta niin suuresti", sanoi Elaine,
"etkö voi huomata, että varovaisuutesi on naurettava? Teen sopimuksen
kanssasi, isä — anna minun jäädä, ja minä lupaan sinulle, etten puhu
hänelle sanaakaan."

"Mahdotonta! Jos hän olisi täällä, puhuisi hän sinulle."

"Luuletko, että hän todella niin tekisi?"

"Älä suututa minua, tytär. Hänen olisi pakko puhutella sinua
kohteliaisuudesta ja kun sinäkin kerran pääset alkuun, en voisi hillitä
sinua."

"Jos olisit äitini", vastasi Elaine, "kertoisin sinulle kaiken sen,
mikä sydäntäni painaa. Sinä käsittäisit siitä, ettei minun sovi
poistua."

"En ole äitisi", sanoi Pelles. "Mutta jää tänne, kun kerran sitä
tahdot. Minä lähden."

"Polvistun eteesi!" huudahti Elaine. "Salli minun jäädä ja puhutella
häntä sinun kuultesi. Tiedän paremmin kuin sinä, kuinka paljoa
paremmassa turvassa silloin olen."

"Huomisaamuna, sanoin äsken." Kuningas katsoi häneen. "Voit vallan
mainiosti nousta seisaallesi polviasennostasi. Olen tehnyt päätökseni."

Elaine nousi hyvin iloisena. "Olet pakottanut minutkin tekemään
päätökseni. Epäilin hieman, mutta tiedän nyt tahtoni. Minä lähden.
Sinun olisi pitänyt todella sallia minun jäädä, jotta olisin voinut
puhdistautua hyvällä käytöksellä Lancelotin nähden. Mutta nyt en halua
käyttäytyä säädyllisesti ollenkaan. Tahdon erota kaikessa niin paljon
kuin suinkin sinusta. Luulen kykeneväni järjestämään sen. Haluan —"

"Älä puhu minulle tuolla tavalla", sanoi Pelles. "Olet menettänyt
itsehillintäsi kokonaan."

"Ah, en kokonaan vielä!" vastasi Elaine. "Mutta sillä ei olisikaan
väliä. Aiot pitää minua silmällä, jos ymmärrän sinut oikein."

"Niin aionkin."

"Voimakeinoillako? Sinun järkesi minun järkeäni vastaan."

"Ihan niin."

"Äiti raukkani!" sanoi Elaine. "No niin, mahdollisuudet eivät siis ole
niinkään huonot."




X


"Ginevra!" huudahti Lancelot.

Ginevra istui korkeaselustaisessa tuolissa, jollaisen he olivat
kantaneet puistoonkin hänelle. Lancelot kiiruhti huoneen poikki
ojennetuin käsivarsin, mutta Ginevra ei tehnyt minkäänlaista liikettä
tervehtiäkseen häntä. Lancelot pysähtyi. Ginevra näytti kalpeammalta
nyt kuin silloin ulkosalla.

"En osannut lainkaan aavistaa, että sinä olet vielä noin sairas",
aloitti Lancelot.

"Olen ihan terve."

"Ginevra, olemme olleet niin kauan aikaa erossa toisistamme —"

"Niin, aika on tuntunut pitkältä, ja olemme kaivanneet sinua täällä.
Arthur on kertonut minulle turnajaisista. Tyydyttivätkö ne sinuakin?"

"Eivät", vastasi Lancelot.

"Olen pahoillani. Miksi eivät?"

"Sinä et ollut siellä."

"Kaikki sanovat niin. En todellakaan ollut siellä."

Lancelot ihmetteli, mitä hän tarkoitti. Ginevra nojasi päänsä
tuolinselustaan — temppu oli hänen keksimänsä — ja ummisti puolittain
silmänsä.

"Mikään ei sujunut siellä täydellisesti oikein", sanoi Lancelot.

"Niin paljon olen minäkin saanut selville."

"Mitä tarkoitat, Ginevra?"

Ginevra suoristautui äkkiä korkeassa tuolissaan ja katsoi suoraan
häneen.

"Jos vain petät minut, loppuu rakkautemme. Ja luulen sinun pettäneen
minut jo."

"Pettänytkö sinut? Mitä sanotkaan?"

"Tiedät sen vallan mainiosti. Ymmärrät kai, mitä rakkautemme
tarkoittaa. Jos aiot kulkea samaa tietä kuin Arthur, en voi käyttää
sinua mihinkään."

Lancelot istuutui penkille seinän viereen.

"Ginevra, mitä olenkaan tehnyt tai jättänyt tekemättä?"

"Et kai tiedä sitä?"

"En laisinkaan."

"No niin, esimerkiksi, sinä kohtaat Tristramin ja Iseultin — sinä ja
Arthur väijytte heitä tiellä ja ahdistatte heitä heidän teltassaan."

"Menin kuninkaan mukana molemmilla kerroilla. Miksi olet vihainen?"

"Etkä olisi mennyt kummallakaan kerralla, jos olisit ollut yksinäsi?"

"En varmastikaan!"

"Juuri senvuoksi olen vihainen. Molemmat tapahtumat olivat häpeäksi
teille. Teit jotakin sellaista, minkä tiesit alhaiseksi."

"Ginevra, minun oli pakko seurata häntä. En lainkaan halua puhdistautua
hänen kustannuksellaan, mutta hän oli päättänyt mennä."

"Lancelot, meidän oli saavutettava tämä hetki ennemmin tai myöhemmin,
ja olen iloinen, että saavutimme sen, ollessamme vielä nuoria. Sinun
pitää valita joko Arthur tai minut. Suhteemme on jo tarpeeksi omituinen
— sinä olet rakastajani ja kuitenkin olet ylpeä uskollisuudestasi
häntä kohtaan. Et voi olla uskollinen molemmille. Jos vieläkin
tunnet rakkautemme oikeutetuksi, rohkaise mielesi, mies, ja vastaa
seurauksista. Mutta jos haluat mieluummin olla uskollinen Arthurille —
no niin, erehdyit suuresti ryhtyessäsi kosiskelemaan hänen vaimoaan."

"Sanon tätä odottamattomaksi vastaanotoksi", sanoi Lancelot. "Et
kerro minulle kaikkea, mikä mieltäsi painaa. Mitä onkaan tapahtunut?
Kosiskella hänen vaimoaan?! Siten se ei alkanut."

"Tarkoitatko minun kosiskelleen sinua?"

"Sydämemme eivät kaivanneet mitään kosiskelua", vastasi Lancelot. "Ja
mitkä ovat nuo rakkautemme seuraukset, joista vaadit minua vastaamaan,
paitsi kunnioitustani sinua kohtaan?"

"Nämä lauselmat ovat tavattoman hyviä", sanoi Ginevra. "Ja se on
paha merkki. Ollessani tavallisella tuulellasi et ole ollenkaan
kaunopuheinen. Tiedät, miksi antauduin sinulle. Voin rakastaa vain
yhdenlaista miestä — sellaista, joka eroaa muista tässä maailmassa,
joka rakentaa jotakin, joka alituisesti edistyy. Luulin kerran Arthuria
sellaiseksi."

"Minä puolestani", sanoi Lancelot, "en ole koskaan myöntänyt
vastakohtaa. Sinun on pakko se todeta. Rakastin sinua sinun itsesi
vuoksi enkä kehittääkseni sinua, kuten sinä näytät rakastaneen minua,
enkä lausumalla arvosteluja miehestäsi."

"Se, miksi rakastit minua, ei merkitse juuri mitään nyt", vastasi
Ginevra. "Te molemmat näytitte eroavan suuresti toisistanne, mutta
olettekin hyvin toistenne kaltaisia. Olisin yhtä hyvin saanut olla
onneton Arthurin kanssa. Kun huomasin hänen olevan tyytyväisen itseensä
voimatta kuvitella minkäänlaista uraa, silloinkaan, kun ehdotin sitä
hänelle, en voinut auttaa häntä enää millään tavalla. Käännyin silloin
sinun puoleesi saadakseni elää. Luulin voivani saavuttaa elämän sinun
avullasi — saatoin haaveilla, ja sinä voit loihtia esille näyn —
yhdessä olisimme voineet, välittämättä Arthurista, säilyttää hänelle
kuningaskunnan ja nimen. Ah, Lancelot, luuletko, että olisin antautunut
sinulle, ellei tämä olisi ollut ainoa toivo sielujemme pelastukseksi?"

"Tämä oli varmasti sinun käsityksesi siitä", vastasi Lancelot.

"Ihan niin! Sellainen oli aatteeni, jota sinä et enää kannata."

"Minähän olen aina ajatellut sitä eri tavalla, Ginevra. Halusin
yksinkertaisesti sinua omakseni, niin kiihkeästi, että olin petollinen
parhaalle ystävälleni, enkä mielelläni ajattele sitä, mutta toivon
sinun löytävän tuon, mistä olet niin paljon puhunut — purkauksen
tarmokkaisuudellesi kaikesta siitä, mitä olen pannut toimeen. Olen
sinulle kiitollisuuden velassa kaikesta. Olen koettanut seurata
aatettasi. Kun kerroin sinulle kerran, kuinka äärettömästi kalpaan
poikaa itselleni — kaipaan todella vieläkin — poikaa, jolla olisi minun
nimeni, sanoit sinä, että hyvien töiden täytyy olla lapsiamme ja että
lapsiakin siitetään turhaan, ellei niistä kehity vanhempiaan etevämpiä
ihmisiä. Alituisesti jotakin parempaa, sanoit sinä."

"Ymmärsit minua ennen", sanoi Ginevra. "Miksi olet muuttunut?"

"En ole muuttunut."

"Sepä hullua — tiedät kyllä muuttuneesi. Seuraat nykyään Arthuria
kaikenlaisiin kahnauksiin, joissa varmasti menetät maineesi ja
vaikutusvaltasi. Jos hän halusi katsella Iseultia, miksi sinunkin piti
lähteä mukaan?"

"Jos luulet hänen rakastuneen Iseultiin —"

"Tristram ehkä ajattelee niin, mutta en minä", vastasi Ginevra. "Arthur
ei ole rakastunut keneenkään. Hän kaipaa vain vaihtelua — hän on vain
poikanen vielä. En luule sinunkaan rakastuneen Iseultiin. Nyt ei ole
puhe siitä. Mutta kun kuningas tekee tyhmyyksiä, seuraat sinäkin häntä
ja teet samoin. Annat hänen määrätä, pitääkö sinun käyttäytyä jalosti
vaiko hyvin tyhmästi."

"Ginevra, ellen olisi lähtenyt hänen mukaansa tuona ensi kertana, olisi
Palomides tai Tristram tappanut hänet, ennenkuin he olisivat saaneet
selville, kuka hän on. Senjälkeen pidin velvollisuutenani varjella
häntä. Salli minun kertoa sinulle tämä juuri siksi, että rakkautesi
kuuluu minulle — hänen vaimonsa rakkaus — enhän voi olla saapuvilla,
katselemassa, kuinka hänelle tehdään pahaa. Minun täytyy suojella
häntä hieman itsenikin vuoksi, sillä ellen tekisi niin ja jos hänet
tapettaisiin, pitäisi minun ajatella, kuinka kiihkeästi olin toivonut
hänen kuolemaansa."

"En toivo Arthurin kuolevan", sanoi Ginevra. "Mistä oikeastaan
puhutkaan? Mutta minullakin on omatunto. Ainoa puolustukseni on,
että sinusta rakkautemme avulla on tullut paras kaikista elävistä
miehistä — tai ajattelin ainakin niin. Kun tulos on sellainen, voidaan
yhteiselämällämme sanoa olleen jonkin päämäärän, nimittää sitä melkein
pyhäksi. Muussa tapauksessa olisimme vain pettureita, jotka piilottavat
syntinsä, enkä silloin haluaisi enää olla missään tekemisissä kanssasi."

"Mutta ensin koetin kieltää Arthuria ja sitten pelastin hänet. Eikö se
ollut oikein?"

"Voit päätellä sen siitä, mitä miehet ajattelevat sinusta", vastasi
Ginevra. "He sijoittavat nyt sinut Arthurin kanssa samaan luokkaan.
He sanovat, että te kaksi ahdistitte Iseultia julkeina naisten
tavoittelijoina, ja luulevat Tristramin käyneen epäluuloiseksi. Miksi
sinun pitäisi suojella Arthuria häneltä itseltään? Et sitä kuitenkaan
voi. Anna hänen olla sellainen kuin hän on. Ole sinäkin oma itsesi.
Silloin sinun ja hänen välisensä ero tulee ilmeiseksi. Ehkä hänkin
häpeää niin, että palaa järkiinsä. Mutta asioiden ollessa näin sinä
vain kiihoitat hänen mielettömyyttään."

"Jos aion jäädä hänen kuningaskuntaansa", sanoi Lancelot, "pitää minun
totella häntä".

"Komensiko hän sinut mukaansa puhuttelemaan Iseultia? Luulen, ettei hän
tehnyt sitä. Sinun on valittava joka tapauksessa. Joko rakkautemme,
unelmamme luoda jotakin — tai kuuliaisuus Arthurille ja hänen
itsetyytyväisyydelleen."

"Jos hän käskee minua, täytyy minun totella."

"Vastoin parempaa tietoasiko?"

"Niin."

"Siinä tapauksessa eroamme nyt. Jos vain hän saa ohjata elämääsi,
tiedän kyllä, millaisen lopun se saa."

"Ei ainakaan pahaa."

"Ei kunniakastakaan. Muistelen, millaisen otaksuin sinusta tulevan, ja
teeskentelen luulevani, että olet vieläkin sellainen. Mutta en välitä
kutsua sinua luokseni enää."

Lancelot odotti hetkisen ennenkuin vastasi.

"Odotat liikoja minulta, Ginevra, ja se on koko vaikeus. Ellet olisi
odottanut liikoja Arthurilta, rakastaisit häntä vieläkin. Olet jo
väsynyt minuun, joten sillä ei ole paljoakaan väliä, mitä teen tai
jätän tekemättä."

"Odotin enempää", sanoi Ginevra, "kuin teistä kumpikaan on jaksanut
suorittaa, jos sellaisia toiveita voidaan sanoa liioitelluiksi. Kun
menin naimisiin Arthurin kanssa, luulin hänestä kehittyvän kuuluisan
miehen, mutta —"

"Hän olikin kuuluisa mies."

"Samaa olet sanonut ennenkin. Olemme eri mieltä, kuten tavallisesti.
Ehkä voimme olla yhtä mieltä siitä, että rakkautemme alkoi toivosta
luoda sinulle jonkinlainen ura."

"Ginevra, rakkautemme alkoi, koska rakastin sinua — muuta en tiedä.
Sinulla oli kyllä aikomus tehdä minusta jotakin, ja pelkäsin sinun
pettyvän."

"No niin, minä olenkin pettynyt."

Lancelot odotti jälleen hetkisen.

"Ginevra, otaksu, että pääasiassa olen samaa mieltä kanssasi. Sen
mukaan, mitä olemme ajatelleet, ei keskinkertainen elämä voi olla
onnellista. Mutta et ole näyttänyt minulle minkäänlaista pelastusta
siitä."

"Tarkoitat siis minun erehtyneen — en ole innoittanut sinua tarpeeksi.
Kuten tahdot."

"Olet hätäinen — salli minun selittää tarkoitukseni. Neuvot minua
vetäytymään syrjään, kun hän tekee tyhmyyksiä. Mutta kun hän käskee
minuakin tekemään tyhmyyksiä — ei, en tahdo väittää sitä — hänen
käskynsä eivät ole koskaan olleet tyhmiä. Mutta kun hän käskee jotakin,
mitä en jostakin syystä halua tehdä —"

"Mitä esimerkiksi?"

"Minun ei tarvitse lausua sinulle esimerkkejä, Ginevra."

"Mutta minä vaadin sinulta niitä Arthurin vaimona. Ajattele tätäkin
erääksi hänen pyhäksi käskykseen."

"En voi ajatella esimerkkiä juuri nyt."

"No niin — luulen, ettet voikaan. Toivoin sinun voivan. Toivoin
sinun sanovan, ettet enää toistamiseen lähde mielelläsi vierailemaan
Pelles-kuninkaan tyttären luo. Arthurhan on juuri äsken käskenyt sinun
ratsastaa sinne."

"Pelles-kuninkaan tyttären luoko?"

"Arthur tietää tarinan, ja niin teen minäkin. Hän iloitsee siitä, että
vihdoinkin olet löytänyt naisen, jota voit rakastaa. Hän lähettää sinut
tälle matkalle senvuoksi, että saisit nähdä tytön jälleen."

"Tämä poikkeaa suuresti siitä, kuinka itse ymmärsin hänen
määräyksensä", vastasi Lancelot.

"Nuo määräykset eivät merkitse mitään. Matkustat sinne tervehtimään
häntä."

"En tiedä lainkaan, mitä olet kuullut", sanoi Lancelot, "mutta sanon
sinulle rehellisesti, etten rakasta Elainea".

"Niin, se juuri on tytön nimi", sanoi Ginevra. "Tarina on tosi."

"Jos ottaisin asian vakavalta kannalta, menettäisin järkeni", sanoi
Lancelot. "Joitakin loruja on kantautunut korviisi, ja sinä olet
mustasukkainen, syytät minua uskollisuudestani Arthuria kohtaan ja
väität rakkautemme loppuvan tähän. Etkö voi käsittää minun suhdettani
siihen? Elainen tarina on tavaton."

"Eikä ole!"

"Mutta se on täydellisesti viaton."

"Pidän parempana, etten kuuntele sitä."

Lancelot seisoi katsellen häntä, mutta hänellä ei ollut enää mitään
sanottavaa. Lancelot käänsi hänelle selkänsä ja käveli ovea kohti.

"Toivon sinun jatkavan tätä lemmenkauppaa hienotunteisemmin kuin olet
aloittanut."

"Se ei ole mikään lemmenkauppa eikä siitä ikinä sellaista tulekaan.
Olen tavannut tytön vain kerran elämässäni — ei, kaksi kertaa —
käydessäni vierailemassa hänen isänsä luona. En odota näkeväni häntä
milloinkaan enää."

"Uskallatko vannoa, ettet puhuttele häntä seuraavan vierailusi aikana?"

"Uskallan."

"Älähän nyt sentään, Lancelot. Pelasta jotakin haaksirikosta. Mitä
tahansa muuta, mutta sinusta ei saa tulla valehtelijaa. Arthurilla ei
ole mitään muuta tarkoitusta lähettäessään sinut sinne kuin se, että
voisit kohdata sen tytön."

"Ginevra, mikäli hän on kertonut minulle ja mikäli minulla on oikeus
ajatella, hän lähettää minut sinne toimittamaan erästä asiaa, joka
ei lainkaan koske Elainea. Viivyn siellä vain vähän aikaa ja olen
lähettänyt sanan hänen isälleen, että tahdon tavata vain hänet. Elaine
pysyttelee epäilemättä huoneessaan."

"Hyvin tavatonta!" sanoi Ginevra. "Miksi teit niin?"

"Kaukana siitä, että rakastaisin tyttöä, mutta tahdon mieluummin olla
häntä tapaamatta."

"Onko hän niin vastenmielinen?"

"Luulen häntä hyvinkin viehättäväksi."

"Silloin varmaankin pelkäät häntä. Pelkäätkö menettäväsi hänelle
sydämesi?"

"No niin, se kuulostaa mielettömältä", vastasi Lancelot, "mutta hän
on rakastunut minuun ja koska en vastaa samalla tavalla, pysyttelen
mieluummin syrjässä. Ajan mittaan hän kyllä unohtaa sen."

Ginevra nauroi. Sitten hän katsoi Lancelotiin, ollen pitkän aikaa vaiti.

"En tietystikään voi näyttää hämmästyneeltä senvuoksi, että hän
rakastaa sinua. Se ei olisi kohteliasta. Mutta ihmettelen, kuinka
tiedät sen niin varmasti parin tavallisen kohtaamisen jälkeen."

"Hän sanoi sen minulle itse."

"Mitä?"

"Hän pyysi minun lempeäni — ei avioliittoa, vaan lempeäni. Ilmoitin
hänelle sen olevan mahdotonta."

"Oliko siinä kaikki?"

"Oli."

"Minä puolestani olisin odottanut hänen sanovan, että hän valloittaa
sinut ennemmin tahi myöhemmin kaikesta huolimatta."

"Hän sanoikin jotakin sellaista."

"Niin he aina tekevät", sanoi Ginevra. "Ja useimmiten se käykin niin.
On olemassa sellaisia miehiä, jotka alistuvat sen naisen rukouksiin,
jota he eivät rakasta. Mies riemuitsee oman jaloutensa tunnosta...
Elainen on erinomaisen hauska kuulla viestisi hänen isälleen."

"En käsitä sitä."

"Hyväinen aika! Hän tietää siitä sinun muistelevan häntä ja aavistaa
sinun pelkäävän niin kovasti, ettet uskalla kohdata häntä. Et pelkäisi
ollenkaan, ellet epäilisi omaa päätöstäsi vastata kieltävästi."

"Siinä asiassa ei käy niin", vastasi Lancelot. "Kun tulen takaisin,
olet taas terveempi, pikkuasiat eivät vaivaa sinua enää, ja sinä
lakkaat uskomasta pahaa minusta. Lupaan kertoa sinulle kaikki, mitä
siellä tämän vierailun aikana tapahtuu, yhtä tarkasti kuin ensimmäisen
vierailunikin tapahtumat, ja silloin huomaat, ettei sinulla ole
minkäänlaista aihetta mustasukkaisuuteen."

"Kun tulet takaisin, en halua kuunnella kertomustasi, koska emme tapaa
enää toisiamme. Ei, Lancelot, me eroamme nyt. Jos lähdet tälle asialle
Pelles-kuninkaan luo, en halua puhutella sinua koskaan enää. Ja jos
suututat minut väitteilläsi tai vastatodistuksillasi, pyydän Arthuria
karkoittamaan sinut pois kuningaskunnastaan. Lancelot, kieltäydy tästä
huonoon valoon saattavasta vierailusta, jos vielä rakastat minua —
selitä kaikki Arthurillekin samalla tavalla kuin nyt minulle. Ellei hän
ymmärrä asiaa, kieltäydy ryhtymästä mihinkään sellaiseen seikkailuun,
jonka tiedät häpeälliseksi. Häpeälliseksi sinulle tai — se johtunee
sinunkin mieleesi — minulle."

"Ilmoitin Arthurille toimittavani hänen määräämänsä tehtävän ja olen jo
lähettänyt tuon viestin Pelles-kuninkaalle."

"Arthur saattaa lähettää sinne jonkun toisen. Hänen ei ole pakko
turvautua parhaaseen ritariinsa tällaisissa pikku asioissa."

"Mutta, Ginevra, sinähän sanoit Elainen riemastuvan hänen isälleen
kirjoittamastani kirjeestä. Kuinka paljoa enemmän hän ajattelisikaan
kaikenlaista, jos jäisin kokonaan tulematta?"

"Jos pysyt poissa sieltä", vastasi Ginevra, "ei sillä ole väliä, mitä
hän ajattelee. Mutta tee nyt miten vain haluat."

"Ginevra", sanoi Lancelot, "ellet olisi niin väsynyt, jos olisit
täydellisesti oma itsesi, et käyttäisi tällaista puhetapaa".

"Jos vielä rakastaisit minua, ei sitä tarvittaisikaan."

"Ginevra —"

"No, mitä nyt?"

"Jos pakotat minut valitsemaan, tottelenko sinua vaiko Arthuria
asioissa, jotka mielestäsi ovat merkityksettömiä —"

"Tämä ei ole mikään merkityksetön asia."

"Siinä tapauksessa kaikissa asioissa. Jos minun täytyy valita joko
sinun määräyksesi tai hänen, tottelen kuningasta. Hän on määrännyt
tämän tehtävän, ja minä lähden, vaikka se sattuukin olemaan
täydellisesti omaa tahtoani vastaan. En ole ilmoittanut sinulle muuta
kuin totuuden."

Ginevra nousi seisaalleen ja katseli häneen suoraan leimuavin silmin.
Hän kumarsi ylenkatseellisesti käskien viittauksella Lancelotia
poistumaan.

"En palaa, ennenkuin lähetät hakemaan minua", sanoi Lancelot. "Mutta
sinä lähetät kyllä — kadut vielä tätä järjetöntä tuultasi. Kun saan
sanankin sinulta, tulen. Rakastan vain sinua — ja aina."

Ginevra katsoi häneen vakavasti, kunnes hän poistui huoneesta. Sitten
hänen voimansa loppuivat, ja hän vajosi hervotonna ja kalpeana takaisin
korkeaan tuoliinsa. Anglides tuli sisään.

"Ritari Lancelot pyytää, että hän saisi puhutella teitä hetkisen vielä."

"En tahdo nähdä häntä, en nyt, en jälleen enkä milloinkaan enää", sanoi
kuningatar. Hän ei avannut silmiään.

"Kuningatar", sanoi Anglides, "hän on pysähtynyt ulko-ovelle melko
suureen miesjoukkoon".

"Ilmoita hänelle viestini tarkasti", sanoi Ginevra "heidän kaikkien
kuullen".




XI


Kun Lancelot ratsasti toisen kerran Pelles-kuninkaan linnaan, muisteli
hän ensimmäistä vierailuaan. Hän huomasi, ettei linna ollut muuttunut,
mutta vastaanotto oli erilainen. Hänen tulonsa ei näyttänyt liikuttavan
ketään. Hän oli vihoissaan itselleen siitä, että hän oli niin herkkä
kaikelle sellaiselle. Palvelijat ottivat tietysti hänen hevosensa
hoiviinsa, mutta pahanenteisen juhlallisesti. Hän oli pahoillaan, että
oli tullutkaan sinne.

Pelles seisoi ovella. Lancelot kuvitteli hänen näyttävän tavallista
jäykemmältä, mutta lohduttautui muistamalla, ettei se voinut olla
mahdollista.

"Olitte hyvin ystävällinen lähettäessänne tuon viestin edeltäpäin",
sanoi kuningas. "Se soi meille hetkisen ainakin vaatimattoman
vastaanoton järjestämiseen teille. Tässä kaukaisessa piirikunnassa on
palveleminen vaillinaista — joka vuosi on yhä vaikeampi pitää taloa
tyydyttävässä kunnossa. Ainakin sen jälkeen kun vaimoni kuoli. Kaipaan
häntä."

"Niin taloudessa kuin muissakin asioissa on tyttärenne varmaankin
teille suureksi avuksi."

"Tulkaa sisään ja istuutukaa, ritari Lancelot", sanoi Pelles. "Matka on
varmaankin väsyttänyt teitä aika lailla."

He istuutuivat suuren ikkunan ääreen.

"Ajatellessani vieläkin asiaa", sanoi kuningas, "haluaisin mielelläni
kysyä teiltä, ellei teillä ole mitään sitä vastaan, kuinka tulitte
tehneeksi tuon erehdyksen".

"Minkä erehdyksen?" kysyi Lancelot.

"Otaksumisenne, että Elaine olisi minulle avuksi. Olette vanhapoika,
ymmärrän sen, mutta vaikka niinkin, pitäisi teidän sentään olla parempi
taloudenhoidon arvostelija. Ettekö tahtoisi sanoa minulle, koettiko
Elaine taivuttaa teidät uskomaan, että hän on pätevä siihen?"

"Tyttärenne on melkein vieras minulle —"

"Sitä toivoin — ajattelinkin", sanoi Pelles.

"Mutta kuvittelen hänellä olevan taitoa kaikkeen sellaiseen, mihin
hän huolii sovittaa sitä, ja otaksuin hänen ponnistelevan auttaakseen
teitä."

"Ymmärrän", sanoi Pelles. "Kiitoksia hyvin paljon. Ryhtykäämme nyt
heti juttelemaan asioista — Arthurin viestistä. Luulen, että teillä on
kiire. Toivoisin teidän voivan jäädä yöksi tänne, mutta kirjeestänne
päättäen pelkään, ettette voi."

"Minun pitää palata Camelotiin niin pian kuin suinkin", vastasi
Lancelot.

"Mutta teidän täytyy nukkua jossakin", sanoi kuningas. "Miksi ei siis
täällä? Olisitte tällaisen vanhan miehen toverina autiossa talossa."

"Eikö Elaine olekaan kotona?"

"Ei, ritari Lancelot, hän ei ole kotona. Hän on matkustanut viemisille
muutamien kaukaisten sukulaistemme luo. Tarkoitan hänen nyt olevan
kaukana täältä."

"Olen pettynyt", sanoi Lancelot. "Olen todellakin."

"Oletteko? Kun sain viestinne, ajattelin itsekseni, ettette voi
toivoakaan yksinäisempää kohtauspaikkaa kuin tämä on, Elainen
oleskellessa poissa täältä."

"Mutta kun pyysin tavata vain teitä", sanoi Lancelot, "ei mielessäni
ollut mitään sellaista epäkohteliaisuutta, että olisin tahtonut
ehdottaa teille hänen poistamistaan linnasta".

"Eikö?" sanoi Pelles. "Ei ette tarkoittanut olla epäkohtelias, mutta
uskalsin ajatella teidän haluavan juuri sitä. Kun luin kirjeenne, olin
hyvin tyytyväinen tietäessäni hänen jo olevan poissa tieltä. En moiti
teitä ollenkaan, ritari Lancelot. Tyttäreni on hyvin rakas minulle,
mutta hän on oikullinen ja olen pahoillani, että hän on suututtanut
teidät."

"Suututtanutko minut?" kysyi Lancelot. "Eikä ole! Ei ollenkaan!"

"Pelkäsin hänen tehneen niin. Kuulin hänen omilta huuliltaan — olen
ihan varma tästä — että hän oli vaivannut teitä ihailullaan. Hän
ihailee teitä. Sanoin hänelle, ettei hän osaa juuri lainkaan hillitä
itseään."

"Mitä minuun tulee", sanoi Lancelot, "ei hänen tarvitse sitä ollenkaan
koettaa. Pidän häntä viehättävänä nuorena naisena, joka teki oloni
täällä hyvin hauskaksi. Hän on suorapuheinen ja koska hän liioittelee
ylistyksissään, ymmärrän, että häntä ymmärretään usein väärin. Mutta
siihen ovat mielestäni syynä paljon useammin muut naiset kuin miehet.
Mikäli hänen ihailunsa oli persoonallista, en ollut niin tyhmä, että
olisin ottanut sen täydestä todesta."

"Ellette ota Elainea vakavalta kannalta", sanoi kuningas, "pyydän
teitä niin tekemään ensimmäisessä tarjollaolevassa tilaisuudessa.
Hän on tarmokas ja on jo tehnyt päätöksensä tässä asiassa. Jos
hänen tiedossaan olisi edes jokin keino, jolla hän voisi kiinnittää
huomionne, puoleensa, käyttäisi hän sitä. Mieltäni pahoittaa, että hän
on niin huoleton puheissaan ja jonakin päivänä saattavat jotkut hänen
puheistaan hämmästyttää teitä."

"Lupaan, etten ajattele pahaa hänestä, ennenkuin minun on pakko", sanoi
Lancelot. "En rakasta häntä —"

"Jumalan kiitos, ritari Lancelot! Pelkäsin teidän rakastavan."

"En rakasta häntä ja hän tietää sen."

"Tietääkö hän?"

"No niin, hänellä ei ole mitään syytä ajatella sitä."

"Hänen puheittensa perusteella uskoin melkein yhteen aikaan —"

"Mitä, kuningas Pelles?"

"Sitä on hyvin vaikea pukea sanoiksi — ymmärsin hänen toivovan, että
hän saisi — ei, en voi sanoa sitä! Erehdyin varmaankin silloin. Ette
suonut hänelle minkäänlaista tilaisuutta — ei, ette tietystikään."

"Kunniasanallani", sanoi Lancelot, "tämä on kummallinen juttu. Mitä
tarkoitatte tuolla tilaisuudella? En antanut hänelle mitään — en ole
vaihtanut hänen kanssaan paria tusinaa sanaakaan elämässäni — ja nekin
vaihdettiin puutarhassanne, kun aamiainen myöhästyi."

"Älkää loukkautuko — suokaa minulle anteeksi", pyysi Pelles. "Mitä
ikinä hautonenkaan mielessäni, syytän siitä Elainea enkä teitä. Minun
olisi pitänyt se mainita."

Lancelot katsoi häneen. Kuningas paljasti ikävuotensa tänä iltapäivänä.

"Olen pahoillani, että olette huolissanne hänen tähtensä, kuningas
Pelles. Ellen rakastakaan Elainea, voin ainakin sanoa rehellisesti
ihailevani häntä — hänellä on terävät aivot ja lämmin sydän — hän tulee
vielä onnelliseksi jonakin päivänä lähimmässä tulevaisuudessa ja on
kunniaksi teille, kun vain oikea mies saapuu paikalle."

"Minusta tämä suunnitelma tuntuu kaukaiselta", sanoi Pelles, "mutta
toivon teidän olevan oikeassa. Ettekö sattumalta voisi aavistaa, kuka
tämä oikea mies on?"

"En ollenkaan."

"Siinäpä sitä ollaan — en minäkään... No niin, olemme poikenneet
aiheesta. Toivon teidän jäävän tänne yöksi."

"Ehkä voin palata Camelotiin yhtä hyvin täältäkin. Kyllä, mielelläni."

"Mainiota! Puhukaamme nyt kuningas Arthurin asioista. Millaisen viestin
hän on lähettänyt minulle?"

"Se koskee heiniä", vastasi Lancelot.

"Mitä minulla on tekemistä heinien kanssa?" kysyi Pelles.

"Heiniä sekä kauroja, mutta pääasiallisesti heiniä", sanoi Lancelot.
"Camelotissa sijaitsevat tallimme ovat suuresti riippuvaisia maastanne
rehuihin nähden —"

"Ah, varmasti", sanoi Pelles. "En äsken ymmärtänyt. Mitä teillä on
sanomista heinistäni?"

"Tänä kesänä olemme saaneet teiltä keskinkertaista huonompia heiniä."

"Mahdotonta!" sanoi Pelles.

"Arthur on pahoillaan, mutta tallimiehet valittavat ja hän haluaa
tietää, ovatko heidän valituksensa lainkaan oikeutetut."

"Välittävätkö tallimiehet? Arthur on siis lähettänyt viestin
tallimiehiltään minulle, vai mitä? Ja teidän välityksellännekö, ritari
Lancelot? Onko hän tutkinut heiniä itse? Luulen, ettette tyytyisi
toisen miehen arvosteluun siitä, mitä hevosenne syö."

"He valittavat, että heinät ovat tomuisia — muutamat hevoset ovat
sairastuneet päätautiin."

"En ole lähettänyt teille tomuisia heiniä, ritari Lancelot, koska
minulla ei ole sitä lajia. Alkukesästä satoi melkoisesti ja hyvin
usein. Emme voineet toivoakaan sen parempaa heinäsatoa."

"No niin, sellainen on valitus", sanoi Lancelot.

"Oletteko itse tarkastellut noita tomuisia heiniä?" kysyi Pelles.

"En voi väittää sitä."

"Eikö teidän hevosenne ole sairastunut päätautiin?"

"Ei tietystikään!"

"No niin, tällainen valittamistapa tuntuu minusta melko
kummalliselta... Mutta näin meidän kesken vain, mitähän kuningas
tarkoittaa lähettäessään minulle tällaisen viestin?"

"Ei ainakaan mitään vihamielistä", vastasi Lancelot. "Häntä on viime
aikoina huolestuttanut hänen oman hevosensa käytös. 'Eläin ei ole niin
kestävä', sanoo hän 'eikä niin terve kuin ennen vanhaan'. Kun hän
moitti siitä miehiään, syyttivät he heiniä. Hän käski silloin minun
ottaa selville tosiseikat."

"Lähetimme heinät ritari Kaylle. Huomasiko hänkin ne tomuisiksi?"

"Minun on pakko vastata siihen kieltävästi. Hän on täydellisesti varma
niiden hyvästä laadusta."

"Siinä tapauksessa on puhe vain Arthurista ja hänen hevosestaan", sanoi
Pelles. "Saako se todellakin yskänpuuskia?"

"Se on jättänyt hänet pulaan parissa kolmessa tilaisuudessa viime
aikoina", vastasi Lancelot. "Hän käski minun ilmoittaa sen teille.
Luulen sen huolestuttavan häntä."

"No niin", sanoi Pelles, "hänen hevosensa saa samoja heiniä kuin teidän
hevosenne syö tällä hetkellä. Lähdemmekö itse tarkastamaan, millaisia
ne ovat?"

"Se on tuskin tarpeellista", vastasi Lancelot.

"Se on mielestäni parasta. Sittenhän te voitte tarkastaa Camelotiin
tuodut heinät ja päättää, onko niissä minkäänlaista eroa."

He kävelivät linnanpihan poikki talleille, ja Pelles käski erään miehen
pudottaa lattialle melko suuren kimpun Pelles otti niitä kahmaloittain
tarkasteltavakseen. Lancelot käänteli niitä jalallaan.

"Mitä vikaa niissä on?" kysyi Pelles.

"Ei mitään", vastasi Lancelot. "Jos vain Arthurin hevonen syö tällaisia
heiniä, ei pitäisi olla aihetta valituksiin."

"Ilmoittakaa heille, etten ole lähettänyt heille muunlaisia, ja jos
hevonen syö jotakin muuta, on se Arthurin asia eikä minun. Minua ei
imartele lainkaan se, että tätä asiaa on ryhdytty penkomaan, ritari
Lancelot. Sehän voidaan melkein lukea minulle häpeäksi. Minulla on
valtakunnan parhaat niityt, ketoja ketojen vieressä täältä Caseen
saakka."

"Mihin saakka?" kysyi Lancelot.

"Toiseen talooni, Casen linnaan saakka, joka sijaitsee tien varrella
puolen tunnin päässä täältä. Se kuului äidilleni."

"Ah, en ole koskaan kulkenut sitä tietä enkä siis tiedä siitä mitään",
sanoi Lancelot.

"Ettekö?" sanoi kuningas Pelles. "Jopa nyt jotakin! Tähän hetkeen
saakka olin ihan unohtanut sen, mutta kun saatoitte kuningatar Ginevraa
hänen häihinsä, pysähtyi koko matkaseurueenne sinne. Tarjosin sen
kuninkaalle. Teidän täytyy muistaa se."

"Nyt kyllä", vastasi Lancelot. "Muistan sen todellakin. Mutta en
osannut liittää tuota paikkaa millään tavalla teihin."

"En ollut siellä silloin", sanoi Pelles, "enkä voinut kutsua teitä
tännekään surumme vuoksi... vaimoni vasta äsken tapahtuneen kuoleman
tähden. Kah, millainen yhteensattuma! Siellä on niittyjeni raja."

Lancelot ei sanonut mitään enää, ja he kävelivät takaisin halliin.

       *       *       *       *       *

"Käsken heidän tuoda kynttilät sisään, ja me syömme päivällisen
hetkisen kuluttua", sanoi Pelles.

Lancelot katseli pitkien solakoiden kynttiläin tuomista sisään ja
ruokien kantamista laajalle ja yksinäiselle pöydälle.

"Voimme yhtä hyvin istuutua paikoillemme nyt", sanoi Pelles.

"Kun olin täällä viime kerralla, odotimme häntä", sanoi Lancelot.

"Pyydän anteeksi", sanoi Pelles.

"Elaine juolahti vain mieleeni", sanoi Lancelot.

"Ah, niin, siihen hän kyllä pystyy", sanoi hänen isänsä... "Voi, teidän
pitää ottaa lautasellenne enemmän tätä — se on hanhea, muistakaa se,
eikä mitään oikeata lihaa. Ajattelin ensin paistattaa riikinkukon
teille, mutta tarkasteltuani niitä päätin, etten anna teidän kärsiä
nälkää. Mutta ei hanhikaan ole paljon voimakkaampaa ravintoa
taistelevalle miehelle?"

"En taistele tällä haavaa", vastasi Lancelot, "ja hanhi on tavattoman
mureaa".

"Täällä tilallani", sanoi Pelles, "ylpeilemme muustakin kuin heinistä.
Riistamme on mainiota, ja linnut, joita tarjoilemme — on niin, meillä
on ainakin tarpeeksi raaka-aineita talouteemme."

"Ettekö luule hänen paljastavan taipumuksiaan siihen tultuaan
vanhemmaksi?" kysyi Lancelot.

"Kenen ja mihin?" sanoi Pelles.

"Sanoitte, ettei tyttärenne ole lainkaan innostunut taloudenhoitoon."

"Oikein hyvin, sanottu. Käytinkö tuota lausetta?"

"Aate kiinnosti tarkkaavaisuuttani", vastasi Lancelot. "Luulen luonteen
kehittyvän ajan oloon oikeissa olosuhteissa."

"En tiedä, onko sellainen kehittyminen toivottavaa", sanoi Pelles.
"Hieman kuria vain, jos jokainen voisi olla! varma sen oikeasta
laadusta. Ettekö välitäkään pavuista, ritari Lancelot? Tai hieman
enemmän täytettä hanheni kera? Ritari Lancelot haluaa vähän —"

"Ei kiitoksia", sanoi Lancelot. "Minulla on tarpeeksi. Teillä on mainio
kokki, kuningas Pelles."

"Ei kehnokaan. Todellisuudessa ylpeilen voidessani säilyttää paikan
maineen entisellään, ritari Lancelot. Tehän ymmärrätte tunteeni, kun
kuulin tuosta heiniäni koskevasta epäluulosta."

"Se on mitätön asia, vannon sen teille", sanoi Lancelot. "Olen
pahoillani, että toin viestin. Koko juttu on ollut onneton erehdys."

Pelles ei vastustanut häntä.

"Jos jolloinkin sattumalta saisitte tilaisuuden mainita vierailustani
tyttärenne palattua kotiinsa, luotan siihen, ettei hän ajattele
pyytäneeni teiltä yksityistä keskustelua senvuoksi, että se jollakin
lailla koski häntä — persoonallisesti."

Kuningas Pelles oli syventynyt jyrsimään sitkeää hanhenjalkaa.

"Toivon, ettette luule minua ärtyisäksi, ritari Lancelot.

"En ärtyisäksi, vaan vaiteliaaksi, ehkä. Mutta tämä puhe rehuistanne
suututtaa teitä. Älkää antako sen vaikuttaa."

"Saanko tehdä teille erään kysymyksen?" kysyi Pelles.

"Kun olitte täällä viimeksi, teki tyttäreni keveitä huomautuksia
kuningas Arthurista. Muistatte kai sen? Hillitsin hänet heti.
Mutta näin meidän kesken sanoen, aloin jo silloin epäillä Arthurin
muuttuneen."

"Vain paremmaksi, jos ollenkaan", vastasi Lancelot.

"Suotte kai minulle anteeksi vihjaukseni, vai mitä?" pyysi Pelles.
"Tunnen itseni vanhentuneeksi puhellessani teidänlaisillenne
nuorille miehille, jotka hallitsevat meitä nykyään, mutta käytän
hyväkseni etuoikeutta. Tähän asti kaikki ne sanat, jotka olen kuullut
Arthurin lausuvan — olen pahoillani, ettei niitä ole sen enempää —
ja ne satunnaiset viestit, jotka olen saanut häneltä, ovat olleet
hyvin järkeviä. Nyt minulle kerrotaan hänen hääräävän kovasti, ja
varmasti hän etääntyy meistä kauaksi. Koska hänen viestinsä käyvät
harvinaisemmiksi, pitäisi niiden olla sitä tärkeämpiä, mutta ne eivät
ole."

"Hän onkin ahkera", vastasi Lancelot. "Ei kuitenkaan niiden vaikeiden
pulmien ratkaisemisessa, joita hänellä oli ensi aikoina, vaan kuitenkin
ahkera. Siellä on yksinkertaisiakin velvollisuuksia, jotka vievät hänen
koko aikansa."

"Tietysti", sanoi Pelles. "Mutta yksinkertaiset tehtävät eivät vaadi
taitoperäistä toimeenpanoa. Hänen tallimiestensä olisi pitänyt
sopia tämä asia taloudenhoitajan kanssa. Olen kyllä hyvin ihastunut
saadessani teidät vieraakseni tänne, ritari Lancelot, mutta luulisin
teidän ja Arthurin aikaa liian kalliiksi tuhlattavaksi tällaisiin pikku
seikkoihin."

"Se onkin itsessään pikku seikka", vastasi Lancelot, "mutta jos se
johtuu jostakin epärehellisyydestä hänen palveluksessaan —"

"Ah, ajatteletteko niin?"

"En", vastasi Lancelot. "Torjuin vain tuon viittauksen sen arvon
mukaisesti."

He lopettivat aterian lausumalla muutamia sanoja vielä. Sen lopussa
Pelles palasi päähänpiintymäänsä.

"Olenko oikeassa otaksuessani, että kuningas on toimelias.

"Ihan oikeassa."

"Olisiko julkeaa kysyä, mikä yritys askarruttaa häntä juuri nyt?"

"Ei mikään erityinen, luullakseni."

"Ei siis mitään rehua koskevaa — sen laatuun kohdistunutta harvinaista
tarkkaavaisuutta?"

"Ilmoittaisin teille sen, jos vain tietäisin", vastasi Lancelot. "Mutta
en tiedä mitään. Hänellä saattaa olla kaikenlaisia suunnitelmia, joista
hän ei mainitse minulle mitään."

"Todellako?" sanoi Pelles.

       *       *       *       *       *

Lancelot käveli edestakaisin huoneessaan miettien yksinäisyyttään.
Ginevra, Elaine, Bromel, Pelles — kaikki nämä henkilöt olivat hänen
ajatuksissaan. Hän oli vihainen kuningattarelle, paljoa vihaisempi kuin
hän oli todennutkaan lähtiessään suorittamaan tehtävää. Mitä oikeutta
kuningattarella oli nöyryyttää häntä? Kun hän palaisi Camelotiin
huomenna, niin millaisiin olosuhteihin hän palaisi? Oliko kuningatar
oikeassa, oliko hän mustasukkainen vai ei, väittäessään Arthurin
keksineen tämän matkan toimittaakseen hänet ja Elainen yhteen? Pelles
ei ollut mikään hölmö, sittenkään. Epäilikö hän, että tällä vierailulla
oli jokin salainen tarkoitus? Voiko vanhus todellakin luulla häntä
Elainen rakastajaksi? Ei luettuaan kirjeen. Hän oli kirjoittanut sen
Ginevran vuoksi — ja kuinka paljon hyvää se oli tuottanutkaan hänelle?
Kuningatar oli laskenut leikkiä hänen valtioviisaudestaan, ja hän oli
viettänyt ikävän illan.

No niin, ei ollut järkevää ajatella liian paljon tätä tai jotakin
muuta. Hän koettaisi hieman nukkua.

Hän kuuli ovelle hiljaa koputettavan. Luultavasti kuningas, ajatteli
hän, jonka mieleen myöhemmin on juolahtanut joitakin ajatuksia
hevosruuasta. Hän irroitti salvan, katsoi käytävään ja näki edessään
tomun peittämän miehen, vasta tulleen pitkältä ratsastusmatkalta.

"Ritari Lancelot", sanoi hän. "Tuon teille salaisen viestin, teille
ainoastaan."

"Tulkaa sisään ja sulkekaa ovi", sanoi Lancelot. "Kukaan ei voi
kuunnella meitä, mikäli tiedän. Millainen on viestinne?"

"Naisenne on Casen linnassa. Hän tahtoo tavata teitä heti."

"Hyvin kiinnostavaa", vastasi Lancelot. "Kuka on tämä salaperäinen
henkilö, joka lähettää minulle kutsun keskiyöllä?"

"Ritari Lancelot", sanoi mies, "olen tuonut viestin".

"Sehän voi yhtä hyvin olla ansa."

"Voi kylläkin", vastasi mies.

Lancelot koetti kuvitella, kuinka Ginevra oli voinut päästä Casen
linnaan niin pian.

"En lähde nyt", sanoi hän. "Mutta huomenna pysähdyn linnaan ja osoitan
kunnioitustani naiselle."

"Kuten haluatte", sanoi mies. "Huomenna hän ei ole siellä enää."

"Kuinka päästään linnaan?" kysyi Lancelot.

"Vasemmalle kääntyvää tietä pitkin sillan tuolta puolelta. Se
sijaitsee suoraan edessäpäin noin puolen tunnin matkan päässä. Ryhdyn
oppaaksenne."

"Ei tänä yönä", sanoi Lancelot.

"Säästääkseni aikaa", sanoi mies, "käskin satuloida hevosenne. Se
odottaa teitä valmiina linnan pihalla."

"Käskekää heidän viedä se talliin takaisin! Millä oikeudella
häiritsitte sitä? Kuka päästi teidät sen luo? Kuka te olette?"

Mutta mies oli jo mennyt tiehensä.

Lancelot istuutui hiljaisessa huoneessaan ja koetti ajatella. Viestien
lähettäminen ei ollut lainkaan Ginevran tapaista. Mutta entä jos hän
olisikin päättänyt koetella hänen lupaustaan tai jos hän vakavasti
kaduttuaan tahtoi lopettaa heidän riitansa? Hän muisti tuon Casen
linnan huoneenkin —

Mutta Ginevra ei ollut voinut matkustaa niin kauaksi — melkein yhtä
nopeasti kuin hän itse oli ratsastanut. Ginevran oli täytynyt katua
käytöstään minuutin tai parin kuluttua hänen poistumisestaan. Kuka
muu voisi viekoitella häntä ulos? Tuo Bromel-niminen mieskö, josta he
puhuivat? Vai oliko hänellä jokin toinenkin vihollinen tässä maailman
osassa? Huomenna hän pysähtyisi Casen linnaan.

Mutta ennenkuin hän nukahtaisi, pitäisi hänen tarkastaa, mitä tuo
lurjus oli tehnyt hänen hevoselleen. Hän laskeutui linnan portaiden
juurelle. Pihalle johtava ovi ei ollut salvassa, ja hevonen oli vielä
siellä valmiina hänen varaltaan. Näkyvissä ei ollut ainoatakaan
tallimiestä, jotka luultavasti kaikki nukkuivat. Hän voisi kyllä kutsua
avukseen vahdit ulkoportilta, mutta se herättäisi koko talonväen.
Kuu oli peittynyt pilviin — valaistus oli melkein riittämätön tien
löytämiseen.

Hän meni halliin, mihin hänen varusteensa oli viety, puki ne ylleen,
kiipesi hevosensa selkään ja istui pimeässä kuunnellen. Sitten
hän lähti hitaasti ratsastamaan porttia kohti. Hänen hevosensa ei
ollut koskaan ennen ollut niin meluisa, mutta vahdit päästivät
hänet menemään, ikäänkuin olisivat tottuneet keskiyöllä tapahtuviin
lähtöihin. Hän ratsasti sillan yli ja kääntyi vasemmalle.

Tällainen tapa poistua talosta, missä hän oli vieraana, pani hänet
tuntemaan itsensä syylliseksi jollakin tavalla. Hän ei sitäpaitsi
tiennyt, kuinka hän pääsisi takaisin tai päästäisivätkö aamuvahdit
hänet sisään tai kuinka hän voisi selittää seikkailun Pellekselle.
Epäilemättä hän oli tekemäisillään jotakin sellaista, mitä Ginevra
sanoisi päätökseksi. Kun hän saapuisi sinne, voisi Ginevra ehkä sanoa
hänen ratsastusmatkaansa tyhmäksi kepposeksi, enemmän Arthurille kuin
hänelle sopivaksi. Mutta tällä kertaa se oli Ginevran käsky. Mitä
Ginevra olisikaan sanonut, jos hän olisi kieltäytynyt tulemasta?

Hän kannusti hevosensa laukkaan.

Metsät näyttivät tuoreilta, vaikka vuodenaika olikin jo niin myöhäinen.
Hän tunsi, kuinka kosteus toi mukanaan puun hajua. Valoa oli niin
niukalti, ettei hän nähnyt tietä, mutta hän tiesi hevosensa löytävän
tien tasaiset kohdat ja karttavan kuoppia. Tietysti ei kukaan luota
hevoseensa siten päivänvalossa. Millaisiin ponnistuksiin antaudummekaan
ohjataksemme itseämme, ajatteli hän. Hänen oma elämänsä — kuinka hän
oli koettanutkaan sovelluttaa sitä erääseen suunnitelmaan, koska
Ginevra oli halunnut sitä. Ehkä Ginevra olisi pitänyt hänestä enemmän,
ellei hän olisi koettanut niin kovasti.

Hänen hevosensa näytti haluavan hidastaa vauhtinsa hölkäksi, mikä ei
ollutkaan hämmästyttävää niin pitkän matkan jälkeen. Sen saamassa
rehussa ei varmastikaan ollut mitään vikaa. Pelleksen pitäisi antaa
jokin määrätty vastaus huomenna. Olisiko hänellä niin paljon rohkeutta,
että hän lähettäisi Arthurille sellaisen viestin kuin oli vihjaissut
päivällisillä? Kaikissa tapauksissa Pelleksen talous oli järjestetty
liian leväperäisesti. Anteeksiantamatonta oli sallia tuon tuntemattoman
päästä hevosten luo.

Casen linna alkoi häämöittää melko läheltä. Hän kannusti ratsunsa
laukkaan kerran vielä. Nyt kun hän oli saapunut tänne, voi hän nimittää
itseään Ginevran rakastajaksi. Oliko hän tullut sinne intohimosta,
uteliaisuudesta vai ylpeydestäkö? Heidän riitansa oli vielä liian
tuore. Haava oli vielä auki. Myrkytetty, ehkä. Ginevran julkiset
hänelle antamat moitteet — mitä tapahtuisikaan, kun se kantautuisi
Arthurin korviin?

Portti oli auki — hänen tarvitsi vain ratsastaa pihalle. Täälläkin
näyttiin oltavan varmoja hänen tulostaan. Muuan mies talutti pois
väsyneen hevosen, ja Lancelot astui halliin. Siellä paloi vieläkin
muutamia valoja, ja eräs nainen nousi tuolilta tervehtimään häntä.

"Toivoimme teidän tulevan, ritari Lancelot", sanoi hän. "Minulle on
kerrottu kuningattaren haluavan puhutella minua."

"Kuningattarenko? Ah, hän haluaa sitä todellakin!" Lancelot ei voinut
muistaa tätä naista, joka muuten oli tutun näköinen. Hän auttoi
Lancelotia varustusten riisumisessa.

"Missä hän on?"

"Käytävän ja portaiden yläpäässä on suuri huone. Siellä hän on."

Siis juuri siinä huoneessa. Se oli varmasti Ginevra. Tutut portaat
— pitkä käytävä — hieman raolleen työnnetty ovi. Hän koputti. Hän
näki huoneesta valoa, aukaisi oven ja astui sisään. Huone oli ihan
samanlainen kuin ennenkin — jykeviä tuoleja ja pöytiä, paksut verhot
seinillä — ja nyt pari palavaa kynttilää verhoilla eristetyn vuoteen
vieressä.

"Ginevra!"

Verho siirrettiin syrjään, ja ylöspäin käännetty valkoinen käsi
ojentautui häntä kohti. Tämä vetoaminen pani jotakin tarttumaan hänen
kurkkuunsa. Lancelot kiirehti hänen luokseen ja kumartui.

Hänen olisi tietysti pitänyt tietää jo alusta asti.




XII


"Älkää poistuko, ennenkuin saan tilaisuuden selittää!"

Elaine nousi istualle vuoteessaan, ja vihastaan huolimatta Lancelot
näki, kuinka kaunis hän oli.

"Tässä ei ole mitään selitettävää", vastasi ritari. "Tulin tänne
erehdyksestä. Teidän pitää suoda minulle anteeksi — aion lähteä heti."

"Ette suinkaan, ennenkuin olen selittänyt teille kaikki!" huudahti
Elaine. "Ei ollut lainkaan helppo saada teitä tänne enkä voi päästää
teitä luotani puhumatta muutamia sanoja. Jos menette nyt, en saa
koskaan toista tilaisuutta kertoakseni teille."

"Te saitte minut tänne, niinkö? Sangen hyvin — minut houkuteltiin
petoksella tulemaan tänne. Ei ole olemassa mitään syytä, miksi jäisin."

"Ah, eikö?" sanoi Elaine. "Se ei ollut sen ilkeämpi petos kuin sekään,
jonka teitte minulle."

"En ole pettänyt teitä koskaan!" sanoi Lancelot.

"Ettekö kirjoittanut kirjettä isälleni ja ettekö ilmoittanut siinä
haluavanne tavata vain hänet yksinään?"

"Siihen ei sisältynyt mitään petosta."

"Se oli kuitenkin keino, jolla saitte minut pois talosta. Isäni
lähetti minut tänne heti — pois omasta kodistani — vain siksi, että
olin sanonut teille rakastavani teitä, ja te pelkäsitte minua, ritari
Lancelot, te pelkäsitte minua."

"Isänne ilmoitti teidän lähteneen viereisille jo ennen kirjeeni
saapumista — viereisille kaukaisten sukulaisten luo."

"No niin, siitä sen nyt näette, mitä olette tehnyt isänikin luonteelle.
Oli kerran sellainenkin aika, jolloin hän ei olisi valehdellut."

"Elaine", sanoi Lancelot, "tämä kaikki on hyvin kaunista, mutta kuten
minä sen näen, on minut täällä houkuteltu outoon taloon kello yhden
aikana yöllä, ja — ja —"

"Niin", vastasi Elaine, "erään hurjan nuoren naisen makuuhuoneeseen,
joka on mennyt levolle. Ritari Lancelot, teidät on saatettu hyvin
huonoon valoon."

"Olette tuottanut minulle enemmän harmia kuin luulettekaan, Elaine.
Petitte minut sillä, mitä tiesitte. Minä — se mies sanoi Ginevraa
viestin lähettäjäksi."

"Hän on ovelampi kuin uskalsin toivoakaan. Käskin hänen sanoa odottajaa
teidän naiseksenne."

"Ehkä hänen sanansa kuuluivatkin niin."

"Silloin en pettänyt teitä, ritari Lancelot — te petitte vain itsenne."

"Teillä ei ole mitään syytä nimittää itseänne minun naisekseni. Teillä
ei ole mitään oikeutta minuun."

"Totta, ritari Lancelot, mutta jos olisin ilmoittanut nimeni, ette
olisi tullut."

"Minun ei missään tapauksessa tarvitse jäädä tänne. Olisin mielelläni
tavannut teidät isänne talossa, mutta tehän ymmärrätte, etten voi
nauttia vieraanvaraisuudestanne täällä."

"En ole lainkaan varma siitä, oletteko te sellainen ihmeellinen mies
sittenkään", sanoi Elaine. "Olette arka ettekä pysy oikein totuudessa.
Iloitsisitte muka, jos olisitte voinut tavata minut isäni talossa?
Miksi lähetitte hänelle sen kirjeen?"

"Aion olla rehellinen siihen kirjeeseenkin nähden", vastasi Lancelot.
"Luulin menetteleväni järkevästi siinä, etten tahtonut tavata teitä
tämän vierailuni aikana, en senvuoksi, että inhoaisin teitä, vaan
siksi, että pelkäsin teidän ehkä voivan — no niin, teidän ehkä voivan —"

"Tietysti", sanoi Elaine. "Se olisi voinut nousta minulle päähän."

"Mutta halusin tavata teidät kuin ystävän silloinkin, kun kirjoitin
kirjeen."

"Todellako? Todellisuudessa olen kuitenkin iloinen, että kirjoititte.
Isä ajatteli heti tätä paikkaa, ja minäkin ymmärsin, millaisen
mahdollisuuden se suo minulle — en olisi koskaan saanut tällaista
mahdollisuutta kotona."

"Millaista mahdollisuutta tarkoitatte?"

"Ainoata mahdollisuuttani saada nauttia rakkaudestanne tänä ainoana
yönä."

"Olette mieletön, Elaine! Ja niin olen minäkin jäädessäni tänne."

Ja ennenkuin Lancelot ehti poistua hänen luotaan, oli Elaine poissa
vuoteestaan ja seisoi hänen edessään valkoisena ja solakkana. Hän
kurkottautui kiertääkseen käsivartensa Lancelotin kaulaan.

"Kuulkaahan nyt", sanoi hän, "olen pannut enemmän vaaralle alttiiksi
kuin pyydän teitä panemaan, kaikki, mitä minulla on tässä maailmassa
— isäni hyvät ajatukset minusta ja senkin, mitä ystäväni tulevat
ajattelemaan minusta. Se ei johdu siitä, että olen välinpitämätön, eikä
siitäkään, että olen kokematon. Ja panen vaaralle alttiiksi senkin,
mitä te ajattelette minusta, ja se on minulle suuriarvoisinta. Mutta
tänä ainoana yönä haluan nauttia niin paljon rakkaudestanne kuin vain
voitte luovuttaa minulle. En pääse silti lähemmäksi onnea. En pyydä
teiltä mitään muuta, ritari Lancelot. Jos pidätte sitä parempana,
vannon, etten halua tavata teitä enää milloinkaan koko elämäni aikana.
Lupaan kaiken muunkin, ellette vastaa kieltävästi."

"En voi teeskennellä rakastavani teitä, Elaine, siten kuin tarkoitatte.
Ette varmastikaan tahdo, että koko vastaisenkin elämänne turmelisi —
niin, miksi me sitä nimittäisimmekään? Sellainen ei ole edes rakkauden
varjoa. Sanoitte kaipaavanne intohimoa, mutta tämä ei ole sitäkään
Oikea tunne ilmestyy kyllä. Ja sitä kannattaa odottaa."

"Mitä ainakin minuun tulee", vastasi Elaine, "on se jo ilmestynyt. Enkö
tietäisi sitä? En rakasta koskaan enää. Ah, luulen teidän ajattelevan
minun tahtovan sitä vielä useinkin, mutta kun tutustuitte Ginevraan,
ettekö silloin tiennyt sen olevan ikuista? Te ette rakastu minuun
koskaan — hän ehti ennen minua — mutta luulen teidän pitävän minusta,
ja ymmärrätte, miltä se tuntuu — ja voisitte olla ystävällinen."

"Pidän teistä, Elaine. Ja senvuoksi en voikaan täyttää pyyntöänne. Hyvä
nimenne —"

"Olen miettinyt kaikkea, kuten jo kerroin teille. Mutta kullakin voi
vain olla yhdenlainen hyvä nimi, vai mitä? Ginevralla on hyvä nimi."

"Puhuitte kuningattaresta ennenkin. Mitä koetatte sanoa hänestä?"

"Älkää teeskennelkö, ritari Lancelot. Me seisomme nyt vastakkain —"

"Teidän olisi parasta mennä takaisin vuoteeseenne. Voimme keskustella
sittenkin yhtä hyvin."

"Istuutukaa tähän sitten ja kuunnelkaa. Vaikka ette huolikaan minusta,
pitää teidän olla niin ystävällinen, että olette yhtä vilpitön minua
kuin minä teitäkin kohtaan. Olette Ginevran rakastaja, ja hän on teidän
rakastettunne. Uskon sen tai muussa tapauksessa en olisi houkutellut
teitä tänne tänä yönä. Jos sydämenne olisi vapaa, koettaisin voittaa
sen kokonaan itselleni. En moiti teitä, ritari Lancelot — kadehdin
vain häntä. Mutta älkää puhuko omistusoikeudesta. Olette heittänyt sen
pois jonkin sellaisen vuoksi, mitä luulette paljoa suuremmassa määrin
todelliseksi. Seuraan vain esimerkkiänne, jos sallitte minun niin
tehdä."

"Elaine, ymmärrättekö sen syytöksen vakavuutta, jonka nyt teitte
kuningatarta vastaan?"

Elaine katsoi häneen niin tarkkaavaisesti kuin katsotaan johonkin
kirjan sivuun jotakin määrättyä sanaa etsiessä.

"Syytöksen vakavuuttako?" toisti hän. "En aikonut syyttää häntä
mistään. Mutta ellette te ja hän ole rakastavaisia, niin vannokaa se
minulle kunnianne nimessä. Lupaan uskoa teitä."

Lancelot ei sanonut mitään.

"Tietysti. Hän on onnellinen nainen. Mutta eräässä suhteessa olen
sentään paremmalla puolella — minun ei tarvitse olla uskollinen
kenellekään muulle ja jos otatte minut, ritari Lancelot, voitte tehdä
sen kevyellä mielellä, koska ette tee kellekään vääryyttä."

"Ei", vastasi Lancelot, "ette olisi onnellinen. Ajattelette, että
olisitte, mutta jälkeenpäin näkisitte sen kohtauksen melko synkässä
valossa. Tarkoitan, jos muuten olisitte onnellinen. Pahimmassa
tapauksessa, vaikka ette näytä sitä ajatelleenkaan, saisitte ehkä
lapsen kasvatettavaksenne tässä vihamielisessä ja arvostelevassa
maailmassa."

"Puhutte kokemuksesta", sanoi Elaine, "ja ehkä haluatte kertoa minulle
hieman enemmän. Kadutteko sitä, että olette rakastunut Ginevraan?
Tarkoitan, jos teidän pitäisi valita jälleen, tulisiko teistä hänen
rakastajansa?"

"En kadu sitä", vastasi Lancelot. "Tekisin saman valinnan jälleen."

"Oletteko täydellisesti onnellinen?"

"Ehkä en ihan täydellisesti — mutta kuka on?"

"Ihan niin, ritari Lancelot, kuka on? Niin olen minäkin ajatellut. Ette
ole täydellisesti onnellinen, ja luulen, ettei Ginevra eikä Arthurkaan
ole. Isäni on kuin ruumistunut säädyllisyys, mutta ei hänkään näytä
onnelliselta. Hän rakasti äitiäni, mutta epäilen, tekikö hän äitini
onnelliseksi. Ja mitä kuuluisuuteen tulee, kunnioittavat miehet teitä
enemmän kuin Arthuria, voimatta sille mitään. Isälläni, joka ei koskaan
tee mitään sopimatonta, ei ole kuuluisuutta ollenkaan. Älkäämme pettäkö
itseämme sanoilla, ritari Lancelot. Olette anastanut elämästä suuremman
osan kuin muutamat muut miehet ettekä haluaisi vaihtaa kohtaloanne
heidän kohtaloonsa. Jos tahdotte olla ystävällinen minulle nyt, saan
enemmän kuin voin toivoakaan saavani muuten — en enempää kuin haluan,
mutta enemmän kuin on mahdollista millään muulla tavalla. Jaloa on
kiertää maailmaa huojentaen puutteita ja onnettomuuksia, mutta oletteko
milloinkaan tehnyt parempaa pelastavaa tekoa kuin antamalla hieman
enemmän sisältöä toisen henkilön elämälle?"

"Elaine", vastasi Lancelot, "olette estänyt minut kehoittamasta teitä
noudattamaan yleistä elämäntapaa, mutta en epäile sitä silti vääräksi.
Jos minun olisi pakko valita jälleen, valitsisin sen, mitä jo suureksi
onnekseni olen saanut, mutta voisin sentään kuvitella jonkinlaista
vielä täydellisempää onnea. Sanoessamme, että elämä on oikeutettua,
tunnustamme selvästi, ettei se ole ollut viatonta. Ettekä te koskaan
saa rakkaudestanne minuun sitä, mitä minä olen saanut rakkaudestani
Ginevraan. Ensiksikin hän on poikkeuksellinen luonne, ja toiseksi hän
rakasti minua."

"Eikö hän enää rakastakaan?" kysyi Elaine.

"Aioin sanoa", jatkoi Lancelot, "että voisin helposti täyttää
pyyntönne, mutta se tapahtuisi hyvin alhaisesta vaikutteesta. Kun
seisoitte edessäni tuossa, näin teidän ruumiinne. Meissä kaikissa on
jotakin eläimellistä, mikä ei ole rakkautta. Tällä hetkellä, kun puhun,
voisin puristaa teidät syliini, mutta jälkeenpäin voisin vihata teitä."

"Ottakaa minut!" sanoi Elaine. "En välitä siitä, mitä jälkeenpäin
tapahtuu."

"Kyllä te sentään välitätte."

"Minulla on enää vain yksi ainoa väite jäljellä", sanoi Elaine.
"Jos sittenkin vielä haluatte poistua luotani, saatte tehdä niin.
Nuo ihmiset, joiden joukossa olen kasvanut, ovat kaikki hyviä,
mutta ikäviä. Te olette ainoa kiinnostava mies, jonka milloinkaan
olen tavannut, ritari Lancelot. Noiden hyvien pitäisi olla
lumoavia, ja olen kysynyt itseltäni, miksi he eivät ole. Luulen sen
tietäväni. Papit käskevät meidän vastustaa kaikkia niitä voimakkaita
mielijohteita, joita jokainen terve ihminen saa, sentähden, että
voisimme muuttaa ne joksikin korkeammaksi voimaksi. Eikö ole niin?
No niin, kaikki tuntemani hyvät ihmiset ovat niin syventyneet
hillitsemään mielijohteitaan, etteivät he koskaan voi kehittää
minkäänlaista korkeampaa voimaa. Ja jos he voisivatkin, eivät he
tietäisi, mihin sitä käyttäisivät. Sanoitte, että teillä on alhaisia
vaistoja. No niin, te olette kuitenkin ainoa mies aikalaisistanne,
joka suorittaa jaloja tekoja. Jos hylkäätte minut, elän säädyllistä
elämää masentuneena. Haluatteko todella, että minusta tulisi — isäni
kaltainen? Mutta jos otatte minut sillä edellytyksellä, että rakastan
teitä epäitsekkäästi, jos lahjoitatte minulle takaisin tunnin noista
syvistä mielenliikutuksista, jotka jo aikoja sitten on reväisty irti
perhesydämestä kaikkien hyvien omaisteni vaikutuksesta, lupaan rukoilla
puolestanne, Lancelot, sen vuoksi, että olette pelastanut minut — se
kelpaa vastapainoksi synneillenne, kun kaikki on tehty."

Lancelot katsoi noita rukoilevia kasvoja ja ihanaa ruumista. Hän laski
kätensä Elainen kädelle.

— Sittenkin tuntuu, — ajatteli hän —




XIII


Aamuvalaistuksessa hän seisoi kapean ikkunan ääressä ja katseli outoa
maisemaa. Elaine aukaisi silmänsä ja piti häntä silmällä.

"Onpa se jotakin, että ritari Lancelot on lempinyt minua!"

"Olen ajatellut sitä", sanoi Lancelot. "Sanoin teille, että voin ehkä
vihata teitä jälkeenpäin."

"Vihaatteko nyt?"

"Voisin tappaa teidät."

Elaine nousi vuoteestaan ja astui hänen luokseen.

"Saatte tappaa minut, jos vain haluatte. Annoitte minulle sen,
mitä halusinkin. Sillä nyt olen ainakin saanut nauttia niin paljon
lemmestänne. Jos olette ollut uskoton itsellenne, jos pelkäätte
Ginevran moitteita, jos jostakin muusta syystä haluatte vapautua
minusta, tappakaa minut nyt."

Lancelot kumartui suutelemaan häntä.

"Olkaa onnellinen, jos voitte. Mutta tämä on hyvin väärin. Siitä ei
seuraa mitään hyvää."






Toinen osa

ELAINE JA GINEVRA




I


"Enkö ole ollut vieraanvarainen?" kysyi Ginevra. "Kun hän tuli, pyysin
häntä jäämään tänne johonkin huoneeseen lähelle minua, ja olen ottanut
asiakseni seurustella hänen kanssaan hieman joka päivä. Jos on jotakin
sellaista, mitä olen jättänyt tekemättä, ilmoita minulle, jotta voisin
sen täyttää. Mutta minulla on oikeus saada tietää, kuinka tämä päättyy.
Tahdotko liittää hänet talouteeni ainiaaksi? Älä nyt tuskastu."

"Olet kysynyt tätä samaa ennenkin", vastasi Arthur. "Luulen hänen
haluavan jäädä tänne vain niin pitkäksi aikaa, kunnes Lancelot palaa.
Tunnemme hänen tarinansa — voimme yhtä hyvin auttaa häntä."

"Hän on Pelles-kuninkaan tytär", sanoi Ginevra, "ja jos olet oikeassa,
haluaa hän kiihkeämmin tavata Lancelotia kuin Lancelot häntä. Siinä on
kaikki, mitä tiedän."

"Ei ihan kaikki — sinähän tiedät lapsestakin — kerroin sen sinulle
itse. Hänestä tulisi hyvä vaimo Lancelotille, joka alkaa jo lähetä
keski-ikäänsä yksinään. Ja juuri hänen vuokseen pidän tätä naista
täällä siihen saakka, kunnes hän tulee takaisin. Jos vain vähäinen
ystävällisyys tyttöä kohtaan voisi edistää heidän avioliittoaikeitaan
ja ystäväni onnea, maksaisi se vaivan, vai mitä luulet?"

"Arthur, sinähän kerroit minulle hänen tulleen tänne kuningaskunnan
asioissa — sanoit, että hänen oli ollut pakko tulla itse, koska hänen
isänsä on kuollut eikä hänellä ole ainoatakaan miessukulaista. Nyt
hän näyttääkin tulleen tänne erilaisessa tarkoituksessa — meidän on
autettava häntä! saamaan Lancelot omakseen. Lancelot ei ole samaa
mieltä kanssasi siitä, mikä on hänen onnensa. Hänellä on hevosensa,
eikä Elaine asu niin kaukana, ettei Lancelot voisi päättää sellaisista
asioista itse."

"Hänen pitäisi", vastasi Arthur, "mutta en ole lainkaan varma, voiko
hän. Ehkä hän ei itsekään oikein tiedä, mitä hän haluaa. Jos Elaine
on synnyttänyt hänelle lapsen, kuten sanotaan, ja jos hän rakastaa
Elainea, kuten Elaine näyttää rakastavan häntä, toivoisin heidän
menevän naimisiin. En ymmärrä, miksi he eivät jo ole niin tehneet.
Huvita häntä, kunnes Lancelot tulee takaisin, ja sitten ehkä saamme
kaikki selville."

"Pyydät liian paljon tällaisia suosionosoituksia, Arthur. Minun piti
huvittaa Iseultia täällä sen jälkeen kun sinä ja Lancelot olitte
saattaneet itsenne huonoon valoon. Sinulla oli silloinkin siihen omat
syysi, miksi hänet oli kutsuttava tänne. Olen jo unohtanut ne."

"Se tapahtui neljä vuotta sitten", sanoi Arthur. "Ei ole ihmekään,
jos oletkin unohtanut. Kerran neljässä vuodessa, kuten näet, ei
useammasti, pyydän sinua tekemään jotakin sellaista, mitä sanot
suosionosoitukseksi."

"Almanakkaa ei saa sekoittaa tähän", vastasi Ginevra. "Sinun ei pitäisi
milloinkaan pyytää tällaisia suosionosoituksia. Kerran, voidakseni
pelastaa kuuluisuutesi, piti minun käyttäytyä naurettavasti. Ja nyt
minun pitäisi pelastaa Lancelotin maine. En suostu siihen."

"Ginevra, joskus luulen sinulla olevan ennakkoluuloja kaikista niistä
henkilöistä, joista pidän. Niin, olisin iloinen, jos voisin pelastaa
hänen maineensa, ja vieläkin iloisempi, jos voisin lisätä vähän
vaihtelua hänen elämäänsä, joka näyttää hieman liian uhrautuvaiselta ja
yksitoikkoiselta."

"Kuinka itseuhrautuvaisesti hän on käyttäytynyt tätä naista kohtaan,
haluaisin mielelläni tietää", sanoi Ginevra. Hänen kätensä leikki
hiusten pitkillä palmikoilla. Hän työnsi jakkaran syrjään ja kumartui
eteenpäin kuin noustakseen seisoalle. "Jos Elaine jää tänne niin
pitkäksi aikaa, kunnes Lancelot tulee takaisin, otaksun sinun pyytävän
minua pitämään häntä luonani siihen saakka, kunnes he menevät
naimisiin."

Arthur ei vastannut, ja sekunnin tai parin kuluttua Ginevra laski
jalkansa jakkaralle jälleen ja vaipui takaisin tuoliinsa.

"Ehkä olet oikeassa", jatkoi Ginevra. "Luulen, että näkisin heidät
mielelläni yhdessä. Voimme päättää sitten. Mutta jos Lancelot väittää
kuulemaasi kertomusta valheeksi —"

"Se on tosi, Ginevra — etkä sinä epäile sitä sen enempää kuin minäkään.
Kaikki ovat kuulleet puhuttavan lapsesta."

"Elainen ei tarvitse jäädä tänne, jos Lancelot ei rakasta häntä", sanoi
Ginevra. "Mutta jos Lancelot rakastaa, ei taas hänenkään ole pakko
jäädä."

"Mitä tarkoitat?"

"Pitääkö minun selittää se yksitavuisilla sanoilla?" sanoi Ginevra.
"Jos Lancelot rakastaa häntä, menevät he naimisiin. Ja jos he menevät
naimisiin, vie Lancelot hänet mukanaan omaan maahansa tai Elaine vie
Lancelotin mukanaan Gorbiniin. He eivät halua jäädä tänne asumaan."

"En ollut ajatellut sitä", vastasi Arthur. "Näyttäisi kummalliselta,
jos Lancelot asettuisi asumaan muualle."

"Meidän pitää tottua siihen", sanoi Ginevra.

Arthur liikahteli levottomasti, nousi seisaalle, katseli ulos
ikkunasta, kääntyi äkkiä ja katsahti vaimoonsa. Ginevra piti silmällä
kaikkia hänen liikkeitään ja kohtasi hänen katseensa järkkymättä.

"Onko mitään muuta, mitä haluat pyytää minulta?"

"Jos sinulla on jotakin tärkeätä tehtävää, poistun huoneestasi nyt",
vastasi Arthur, "ja mehän voimme jolloinkin muulloin, kun sinulla on
aikaa, keskustella tästä jälleen."

"Lopeta se nyt", sanoi Ginevra. "Olen saanut tarpeekseni siitä."

"Haluaisin mielelläni tietää", sanoi Arthur, "mitä on tullut sinun
ja Lancelotin väliin. Teistä molemmista on liikkeellä muuan juttu.
Kun hän lähti Pelles-kuninkaan luo, silloin kun ilmoitin sinulle
tahtovani auttaa häntä, kerrotaan sinun antaneen hänelle lähtiäisiksi
jonkunlaisen julkisen moitteen. Sinusta ja hänestä puhutaan nyt ihan
yhtä paljon kuin hänestä ja Elainesta."

"Kysy häneltä, missä vika on", sanoi Ginevra. "Sanoin hänelle hänen
tuhlaavan elämänsä mitättömiin asioihin ja kiinnitin hänen huomionsa
siihen, että hänellä oli ollut lupaava ura edessään, ja että olin
koettanut innoittaa hänet siihen; mutta olin hölmö koettaessani sitä."

"Hänen ei olisi pitänyt kiinnittää siihen niin vakavaa huomiota",
sanoi Arthur. "Sehän ei ollut sen pahempaa kuin sanot minullekin tuon
tuostakin."

"Se koski häneen enemmän kuin sinuun", sanoi Ginevra, "ehkä senvuoksi,
että sanoin hänelle teidän luonteittenne olevan melkein samanlaiset
kaikissa tapauksissa, vaikka ajattelinkin alussa hänessä olevan jotakin
suurta. Sanoin hänen turmelleen elämänsä seuraamalla sinua arvottomiin
tilanteihin."

"Se oli jo melkoisesti liioiteltua", sanoi Arthur. "Jos haluat loukata
jotakin ystävää, etkö voi sitä tehdä vetämättä minua mukaan?"

"En vetänyt sinua mukaan, koska liityit siihen hyvin luonnollisella
tavalla. Menin naimisiin kanssasi, koska luulin sinusta kehittyvän
suuren miehen. Koska olen nainen —"

"Enkö ole kuullut tätä jo ennenkin?" kysyi Arthur.

"Se on vieläkin totta. Koska olen nainen, en voi panna kaikkea toimeen
itse, mutta ohjaan mielelläni sellaista miestä, joka osaa ja tahtoo.
Kun näin sinun luopuvan urastasi — aina vastakin uskon sitä uraksesi
— toivoin Lancelotin toteuttavan työsi ja rohkaisin häntä niin paljon
kuin suinkin. Luonnollisesti, kun hän seurasi sinua tuohon häpeälliseen
seikkailuun Iseultin ja Tristramin kanssa, sanoin hänelle ajatukseni
suoraan. Hänen anteeksipyyntönsä johtui uskollisuudesta sinua kohtaan.
En tarkoita, että hän siirsi syyn sinun niskoillesi — hän päinvastoin
puolusti sinua."

"Ja sitä sinä et luullakseni voinut antaa anteeksi", sanoi Arthur.

"Juuri niin."

"Vaikka asia olisikin niin, en ymmärrä, miksi olet vihoissasi
Elainelle. Hänellä ei näytä olevan minkäänlaista halua matkia minua."

"Tuo nainen on valmis turmelemaan hänen elämänsä."

"Luulin sitä jo turmeltuneeksi. Miksi et salli Elainen nauttia lopusta
rauhassa?"

"Hän saa nauttia siitä missä tahansa haluaa", vastasi Ginevra, "paitsi
minun talossani".

Arthur ei vastannut heti. Hän katsoi vaimoonsa monta kertaa kuin olisi
aikonut vastata, mutta Ginevra ei kohottanut katsettaan lattiasta.

"Minussa on enemmän harrastusta sinuun ja itseeni", sanoi Arthur, "kuin
Lancelotiin ja tuohon naiseen".

"Niinkö?" sanoi Ginevra.

"Niin juuri", vastasi Arthur. "Jos puhut kuten nyt olet puhunut, en
kummastele lainkaan, että hovissamme tapahtuu häväistysjuttuja. En
tahdo väittää, että olen täydellinen. Tahdotko sinä?"

"Se, mitä ryhdyit tekemään, oli jonkunlainen vaatimus, Maailma toivoi
sinun jatkavan sitä."

"Jatkavan mitä?"

"Ah, siitä ei kannata enää lainkaan puhua Arthur! Et sinä eikä
Lancelotkaan kykene enää mihinkään tärkeään, Olen joutunut
jonkinlaiseen loukkuun."

"No niin, se ei ainakaan ole minun valmistamani. Kun menimme naimisiin,
aloitit koettamalla muuttaa minua — tekoja, joita silloin suoritin,
sanoit vanhentuneiksi. Nyt olet pettynyt, koska en ole enää sellainen
kuin siihen aikaan... Olit ehkä oikeassa ensi kerralla. Maailma, johon
raivasin paikkani, alkaa jo muuttua, enkä ole pahoillani siitä."

"Miksi et?"

"Se on palvellut meitä aikansa. Taistelimme melkoisesti — Lancelot
niitti mainetta niissä otteluissa. Mutta nyt meillä on edessämme uusia
pulmia. Hänellä on ainakin yksi sellainen tämän tytön kanssa. Tapanani
oli ajatella, että miesten pitää mennä naimisiin sen naisen kanssa,
jota he rakastavat, eikä muuten rakastella heitä, ja ettei kukaan
hyvä nainen voi lempiä muita miehiä kuin omaa miestään. Luulen sinun
vieläkin ajattelevan niin."

"Jatka", käski Ginevra.

"No niin, nyt kaikki näyttää paljon mutkallisemmalta kuin ennen.
Sellaiset aatteet eivät vaikuta minuun, mutta ne ovat maailmassa,
ja ne on otettava lukuun. Sen vuoksi olen Iseultin ja Tristramin
ystävä. Kerran oli sellainenkin päivä, jolloin en olisi halunnut heitä
talooni. Niin on Lancelotinkin laita. Jos hänellä ja tällä tytöllä on
ollut suhde — jos heillä on elävä lapsi tällä hetkellä, kuten ihmiset
sanovat, en halua tuomita häntä enkä Elainea, ennenkuin tiedän enemmän
asiasta."

"Nämä mielipiteet ovat minulle tuttuja", sanoi Ginevra.

"Pysyisitkö niissä, jos olisit kuningas Mark?"

"Mark ei ole hyvinkään järkevä", vastasi Arthur.

"Hänen tilanteessaan ovat vain harvat aviomiehet."

"Pulma olisi silti olemassa, vaikka tekisin mitä tahansa", sanoi
Arthur. "Kun maa on villi, kuten tämä minunkin maani alussa, täytyy
ihmisten taistella hengestään ainakin nälkää, ellei vihollista vastaan
naiset ovat tyytyväisiä silloin kunhan heillä vain on hyvä suojelija ja
elättäjä. Mutta kun asiat on saatu kuntoon, vaativat he, että heidän
miehensä pitää tehdä heidät onnellisiksi. Se on jo paljon pyydetty."

"Se tuntuu paljolta, kun sitä pyydetään mieheltä", sanoi Ginevra.

Arthur nousi seisaalleen poistuakseen.

"Mitä siitä nyt arvelet? Lähetänkö Lancelotin keskustelemaan kanssasi
siitä lopullisesti? Häntä odotetaan huomenna."

"Ei ollenkaan! Miksi minun pitäisi keskustella siitä lopullisesti hänen
kanssaan? Lähetä hänet laittoman vaimonsa luo. Et kertonut minulle,
että hän tulee takaisin niin pian."

"Et antanut minulle tilaisuutta siihen. Kun tulin tähän huoneeseen,
vaadit heti, että lähettäisin Elainen pois tänään iltapäivällä. Pyysin,
että hän saisi oleskella täällä Lancelotin paluuseen saakka. Ellet
olisi niin kiivas, Ginevra, niin —"

"Hän lähtee siis huomenna?"

"Epäilen, tokko kummassakaan vai molemmissa on halua lähteä sillä
hetkellä, kun Lancelot kohtaa hänet. Enkä lupaa lähettää Lancelotia
hänen luokseen, kuten pyydät. Sallin heidän kohdata toisensa
luonnollisesti."

"En tunne lainkaan olleeni kiivas", sanoi Ginevra. "Tiedän täsmälleen,
kuinka siinä käy."




II


Kun Lancelot tuli takaisin, vaihtoi hän muutamia sanoja Arthurin kanssa
ja lähti sitten hakemaan Ginevraa. Elaine käveli penkereellä, jonka
poikki hänen oli mentävä päästäkseen Ginevran torniin. Kun Lancelot
näki hänet, pysähtyi hän kuin lävistettynä.

"Näytätte hämmästyvän tavatessanne minut", sanoi Elaine. "Toivon sen
tapahtuneen ilosta."

"En voinut aavistaakaan teidän olevan täällä", vastasi Lancelot.

Elaine hymyili hänelle.

"En ole kuullut teistä mitään pitkiin aikoihin", sanoi Lancelot.

"En minäkään ole kuullut teistä", vastasi Elaine, "en kertaakaan".

Lancelot ei vastannut.

"Saitteko viestini — niin kauan kun lähetin niitä?"

"Kyllä", vastasi Lancelot.

"Silloin tiedätte, että minulla on poika. En sano, että meillä on. Ette
ole koskaan tullut katsomaan häntä."

"Hän on poikani", sanoi Lancelot, "ja halusin nähdä hänet. Mutta tiesin
olevan parasta, että pysyttelen poissa."

"Pyydän anteeksi, mutta —"

"Te ymmärrätte täydellisesti — älkää teeskennelkö. Pyysitte minua
palaamaan luoksenne, vaikka teidän olisi pitänyt tietää, etten halua.
Silloin lähetitte sanan, ettette halua sitä itsenne, vaan lapsen
vuoksi. Ajattelette varmaankin minua hyvin yksinkertaiseksi. Tehän
tiedätte, etten rakasta teitä. Ajoitte tahtonne läpi tuona ainoana ja
yönä luulen saavani maksaa siitä. Mutta siinä ei ole mitään järkeä,
että se tehdään vielä pahemmaksi. Jos nyt tulisin luoksenne, vaikkapa
tapaamaan vain poikaa, kuvittelisitte minun tulleen tapaamaan teitä."

"Ette ole ystävällinen", sanoi Elaine, "ettekä rehellinen. Te piditte
minusta, vaikka ette rakastanutkaan minua, eikä teillä ole mitään syytä
nyt käyttäytyä raa'asti."

"En ole raaka. Tällaisesta asiasta keskustellessa ei kukaan voi olla
kohtelias. Varoitin teitä. En rakastanut teitä ja tiesin vihaavani
teitä jälkeenpäin. Tai tehän olisitte yhtä hyvin voinut ruveta
vihaamaan minua."

"Vihaatte siis minua vieläkin, Lancelot?"

"Ehkä en vihaakaan — mutta en pidä teistä. Saanko mennä niin pitkälle?
Kun ajattelen, kuinka paljon onnestani te riistitte minulla — no niin,
en pidä teistä. Ette varmaankaan tiennyt mistään sen paremmasta."

"Tiesin, mitä olin tekemäisilläni", vastasi Elaine.

"Olen toivonut, ettette tiennyt sitä. Olen koettanut ajatella, että
minun pitää ottaa syy niskoilleni."

"Oletteko?"

"Olen. Mutta en koeta sitä enää. Älkääkä odottako minun voivan kohdella
teitä sydämellisesti tuon kepposen jälkeen."

"Vaikka teillä ei olisikaan mitään hyötyä minusta, voisitte kuitenkin
mieltyä lapseen. Lancelot, minä luovun toivostani. Olen tullut
tänne vain pojan vuoksi. Tulin itse, koska te ette halunnut vastata
viesteihini. Olen aina ollut rehellinen teitä kohtaan — se on kyllä
totta, että tein kaikkeni siepatakseni teidät, ja minähän sanoinkin,
etten pyydä mitään muuta. Luulin voivani täyttää osani välipuheesta —
luulin saavani sen, mitä toivoinkin, pyytämättä. Oletin teidän tulevan
takaisin luokseni, jos synnyttäisin teille lapsen. Tietysti erehdyin.
Mutta nyt tarvitsee poika teitä, Lancelot, enkä ollut ajatellut
sitä. Hän on luullakseni hyvin teräväpäinen lapsi, mutta koska hän
elää yksinään minun kanssani, on hän melkoisesti itseensäsulkeutunut
— luulen hemmoitelleeni hänet pilalle. Hän on tavattoman tarmokas,
Lancelot — enkä minä voi saada häntä mihinkään. Senvuoksi tulin tänne
odottamaan teitä. Tahdotteko auttaa minua? Ei, ei sitä — tahdotteko
tehdä jotakin oman poikanne hyväksi?"

Lancelot nojautui penkereen kaidetta vasten ja ajatteli hetkisen. |

"Minäkin haluan olla rehellinen. Luonteeni on luullakseni myrkytetty,
mikäli on puheena suhteeni teihin. En voi teeskennellä olevani
oikeudenmukainen — epäilen teitä vielä tällä hetkelläkin. Jos lähden
katsomaan lastani, pitää minulla olla jonkinlainen suhde hänen äitiinsä
— ja voitte ehkä saavuttaa tarkoituksenne vieläkin. Tehän tiesitte jo
alusta alkaen minun rakastavan vain yhtä naista, ja vaikka olettekin
turmellut onneni haluan nauttia siitä vieläkin niin paljon kuin
suinkin. Kun pysäytitte minut tänne, olin matkalla kuningattaren luo
— tuosta ovesta penkereen päässä mennään hänen huoneisiinsa. Tiedätte
sen kaiketi. Luuletteko, että voisin mennä hänen luokseen nyt, kuten
vieläkin aion tehdä, jos ensin olisitte saanut lupauksen minulta, että
tulen vierailemaan Corbiniin? Minulla ei ole mitään salattavaa häneltä,
ja varoitan teitä, että jos hän haluaa tietää, kerron hänelle koko
keskustelumme sisällön. Minun ja teidän kesken ei voi olla olemassa
minkäänlaista toveruutta."

"Oletteko kertonut hänelle lapsestanne?" kysyi Elaine. "Vai onko se
muuan niistä asioista, joista hän ei välitä saada tietoja?"

"Ennen matkustamistani", vastasi Lancelot, "kuningatar oli vihainen
minulle teistä levitettyjen huhujen vuoksi. Tällaista on tapahtunut
niin usein viime vuosina, että luulen menettäneeni hänen rakkautensa.
Hän ei ole kysellyt lapsesta mitään, mutta jos hän kysyy, kerron
hänelle kaikki."

Elaine oli niin hidas vastaamaan, että Lancelot katsoi tiukasti häneen.

"Uskon kertovani teille totuuden", sanoi Elaine. "Luulen nyt
rukoilevani teitä vain poikani puolesta; haluaisin kyllä itsekin tavata
teitä useammin, Lancelot, en tahdo teeskennellä päinvastaista, mutta
tiedän, ettette rakasta minua. Puhun pojan puolesta. Jos voitte keksiä
jonkun keinon saadaksenne hänet vaikutusvaltanne alaiseksi, joutumatta
itse alttiiksi pahalla tartunnalle, hyväksyn järjestelyn, olipa se
sitten millainen tahansa. En voi teeskennellä olevani hyvä äiti
hänelle, mutta tahdon suoda hänelle hänen mahdollisuutensa. Haluatteko
tehdä niin paljon?"

"Minkä näköinen hän on?" kysyi Lancelot.

"Ulkomuodoltaanko? Teidän ilmeinen kuvanne. Hän on terve ja voimakas —
ja liian tarmokas, todellakin. Hän leikkii tullimiesten kanssa ja pitää
koirista ja hevosista, mutta ei halua opetella tuntemaan kirjaimia
eikä pysyä huoneissa senkään vertaa, että hänet voitaisiin pestä, eikä
hänellä ole minkäänlaisia tapoja."

"Toivon, että hän on rehellinen", sanoi Lancelot.

"Ajattelen, että johonkin verukkeeseen turvautuminen olisi hänelle
mahdotonta", sanoi Elaine. "Hän tulee isäänsä."

"Missä hän nyt on? Täälläkö Camelotissa?"

"Kotonaan", vastasi Elaine. "En tuonut häntä tänne."

"Miksi ette?"

"Jos vaaditte saada sen tietää, täytyy minun tunnustaa menettäneeni
rohkeuteni. Kuten tiedätte, ei minulla ole miestä. Kotona sillä
ei ole väliä, mutta en ole koskaan matkustellut hänen kanssaan
vieraiden joukossa, ja tämä olisi ollut tukalin paikka aluksi, koska
rakastettunne olisi pitänyt minua silmällä täällä."

"Olette tietysti tavannut Ginevran", sanoi Lancelot. "Unohdin kokonaan
hetkiseksi, missä me olemme."

"Olen tavannut hänet", vastasi Elaine. "Olen todellakin! Olen hänen
vieraansa. Ettekö tiennyt sitä?"

"En tiennyt teidän oleskelevan täällä. Hänenkö vieraansa? Hän tietää
siis, kuka te olette?"

"Tämä huomautus on epäkohteliaisuutta joko häntä tai minua kohtaan,
en ole oikein varma, kumpaako. Hän tietää, kuka olen. Hän tietää
meidän juttumme. Olen huomannut sen hänen kohteliaasta käytöksestään.
Me hymyilemme toisillemme — kasvoillamme. Lancelot, on ollut oikein
lumoavaa odottaa teitä täällä."

"Siitä ei voida syyttää ainakaan minua", vastasi Lancelot. "Tulitte,
koska halusitte niin tehdä, kuten teette kaikkea, eikä teidän olisi
pitänyt tulla. Jos olisi minua todella tarvittu, olisitte voinut
lähettää sanan."

"Jälleenkö? Olisitteko vastannut tällä kertaa?"

Lancelotilla ei ollut mitään sanomista. Hän koetti katsoa Elainea
silmiin.

"Tehän näette", aloitti Lancelot vihdoin, "siitä tavasta, kuinka olette
toiminut, ettei tällä haavaa voida tehdä mitään. Kuningatar haluaa
tietää, miksi olette tullut tänne. Hän oli liian ovela kysyäkseen sitä
ennen, mutta nyt uskallan lyödä vaikka vetoa siitä, että hän odottaa
vaikutteenne paljastumista. Jos alkaisin vierailla luonanne kodissanne,
kuvitelkaa, kuinka helppoa olisi taivuttaa hänet tai jokainen muu
uskomaan, että teen niin, saadakseni katsella poikaa. Ja kun olen
kertonut hänelle, että poika on oma lapseni —"

"Hyvä on, Lancelot, älkää tulko kotiini — puhutelkaa poikaa jossakin
muualla. Lähetän hänet minne tahansa haluatte. Olisiko täällä hovissa
tilaa hänelle?"

"Ei nyt, vaan myöhemmin ehkä. Sen kaiken kuuleminen, mitä täällä
puhutaan, ei olisi hyväksi lapselle. Ehkä ei kuningatarkaan olisi
ystävällinen hänelle."

"Ei varmastikaan", vastasi Elaine, "enkä sitä haluaisikaan. En pyydä
häneltä minkäänlaisia suosionosoituksia."

"No niin", sanoi Lancelot, "siinä tapauksessa teidän on parasta tehdä
mitä ikinä voitte hänen hyväkseen siellä, missä hän nyt on, ja sitten
kun hän on neli- tai viisitoistavuotias, tuon hänet tänne, jos hänestä
on kehittynyt lupaava nuorukainen. En voi tehdä mitään sen parempaa."

"Luulen, että minun pitää matkustaa kotiini", sanoi Elaine. "Eikö
teistä itsestännekin kuulosta, että olette hieman itsekäs?"

Sensijaan että olisi vastannut Lancelot siirtyi hieman Ginevran tornia
kohti.

"Otaksun teidän tietävän, että isäni on kuollut", sanoi Elaine.

Lancelot kääntyi hänen puoleensa jälleen.

"Kuulin siitä jotakin", vastasi hän. "Toivoin sentään, ettei se olisi
totta."

"Olen iloinen voidessani ilmoittaa hänen kuolleen ennen Galahadin
syntymistä. Hänen huomiokykynsä oli melko huono enkä kertonut sitä
hänelle koskaan. Käytökseni ei olisi hämmästyttänyt häntä, mutta hän
ihaili teitä — luuli teitä ihan täydelliseksi. Hän huomautti minulle
aina, kun nimitin teitä Lancelotiksi. 'Ritari Lancelot, tytär',
muistutti hän."

"Hän oli hyväntahtoinen mies", sanoi Lancelot. "Tein hänelle vääryyttä
vasten tahtoani."

"Ettekö voi muistella sitä muuten kuin sanomalla sitä oikeaksi tai
vääräksi?" kysyi Elaine.

"Kuinka voisinkaan muistella sitä muuten?"

"No, jonakin sellaisena, mille ei helposti voitu mitään — jonakin, mikä
hämmentävästä laadustaan huolimatta oli ainakin luonnollista."

"Mutta jokainen sellainen teko voidaan korjata", vastasi Lancelot. "En
halua olla tunnustamatta vastuunalaisuuttani."

"Miksi siis tulitte tuona yönä, kun lähetin noutamaan teitä? Sanotte,
ettei se tapahtunut rakkaudesta."

"En tiennyt kutsujaa teiksi — luulin häntä Ginevraksi, ja kun kerran
asian laita oli niin, oli minun pakko tulla."

"Ihan niin, teidän oli pakko. Mutta tietysti, kun lähetin viestin,
en tiennyt lainkaan teidän riitaantuneen. Sanokaa sitä onneksi, jos
haluatte — mutta minä nimitän sitä kohtaloksi. Muistelkaa kaikkea
askel askeleelta. Jos olisitte rakastanut minua, ette olisi suuttunut
viestistäni — mutta minä lähetin sen vain siksi, että saisin selville,
rakastatteko te minua. Oliko siinä mitään muuta, mitä olisin voinut
tehdä? Kun tulitte sinne, ette halunnut jäädä, mutta oli jo tavattoman
myöhä eikä poistuminen ollut niinkään helppoa, vai mitä? Ja te
himoitsitte minua hieman, ettekö himoinnutkin? Jälkeenpäin te vihasitte
minua. Sitä en ollut tahtonut ettekä tekään, ehkä. Mutta se tapahtui.
En kadu mitään siitä, Lancelot, ja olen pahoillani, että te kadutte. Se
oli osa elämästämme, ja sen täytyi tapahtua."

"En myönnä sitä", vastasi Lancelot. "Jos myöntäisin sen, pitäisi minun
sallia jokaisen, joka vain haluaa, sekaantua elämääni ja sanoa sitten,
että hän oli määrätty osa siitä. Te ette pelannut rehellistä peliä. Kun
tulin huoneeseenne keskiyöllä, oli ilkityö tehty — omaisenne tiesivät
minun olevan siellä enkä voinut milloinkaan selittää käyneeni siellä
viattomassa tarkoituksessa."

"Ette voinutkaan", sanoi Elaine, "mutta se oli silti viattomampaa kuin
tarkoititte. Luulitte odottajaa toiseksi naiseksi, ystävänne vaimoksi."

"Ainoa teitä koskeva kohta siinä on se", sanoi Lancelot, "etten
olisi tullut, jos olisitte lähettänyt viestin omassa nimessänne.
Olihan paljon kunniallisiakin keinoja, joiden avulla olisitte voinut
saada selville, rakastinko teitä. Todellisuudessa teidän ei olisi
pitänyt lainkaan kysyä, koska se on miesten asia. Tai jos naiset
aikovat anastaa sen etuoikeuden itselleen, pitää heidän suoda meille
samanlainen etuoikeus kuin rehellinen mies suo naiselle — etuoikeus
vastata kieltävästi."

"Voisitte yhtä hyvin mennä sisälle ja sopia Ginevran kanssa", sanoi
Elaine. "Toisen meistä ainakin pitäisi tulla onnelliseksi. Kun panin
kaikki vaaralle alttiiksi voittaakseni teidät, tiesin, etten ehkä
onnistuisi siinä, minkävuoksi ei epäonnistuminen hämmästytäkään
minua. Minua hämmästyttää vain teidän kovuutenne. Puhutte kuin ei
koko asia koskisi teitä lainkaan, kuin joku ohikulkija komentaisi
jotakin pahankurista pientä tyttöä käyttäytymään kiltisti. Kukaan ei
voisi kuvitella, että te kerran olette jakanut kanssani tuon — tuon
ihmeellisen intohimon. Sanon teille nyt suoraan, ettei Ginevra ole
koskaan rakastanut teitä niin vilpittömästi kuin minä — rakastanut
teitä teidän itsenne eikä nimenne vuoksi. Vaikka te halveksitte minua,
pitäisi teidän nähdä, kuinka suuresti teitä rakastan, ja käyttäytyä
sen mukaisesti. Olitte kerran niin jalomielinen, että säälitte minua.
Omituista, että nyt olette unohtanut, mitä olemme, te ja minä, mitä
jokainen on — kuinka vähän onnea saamme osaksemme tässä maailmassa.
Ette halua vai haluatteko saada tietää sitäkään, millaiset kärsimykseni
ovat olleet; te ratsastitte vain tiehenne ja annoitte minun selittää
kaikki ja kestää tekomme seuraukset. Minun vain piti mennä maailmaa
vastaan lapseni kanssa. Olen kasvattanut häntä tähän saakka avuttanne.
En ole saanut sanaakaan teiltä, en silloinkaan, kun hän syntyi. Jos
olisin kuollut, ette olisi tullut hautajaisiinikaan, koska siinä
tapauksessa olisitte joutunut liian huonoon valoon. Nyt olen saanut
kärsiä helvetin vaivoja rakastettunne seurassa täällä, ja sietänyt
tämän hovin puheita vain sen mahdollisuuden vuoksi, että voisin pyytää
teitä auttamaan minua, jotta voisin kasvattaa miehen pojastanne,
koska tiesin, etten voi toimittaa asiaani muulla tavalla. Jos
ymmärsin vastauksenne oikein, suostutte kohtaamaan lapsen jolloinkin
tulevaisuudessa, kun hän on kasvanut suureksi. Teidän katsantokantanne
mukaan on siis seurusteleminen oman poikansa kanssa isälle vaarallista.
Eikö teissä ole hitustakaan ystävyyttä, Lancelot?"

Hän koetti pidättää kyyneltään, mutta ei voinut. Kun hän lopetti
vastalauseensa, tapahtui se siksi, ettei hän voinut enää hillitä
ääntään.

"Mitä sitten tahtoisitte minun tekevän, Elaine?"

Elaine kääntyi syrjään koettaen kuivata silmiään, mutta hänen ruumiinsa
vapisi vielä. Kun hän rauhoittui, katseli hän kaupunkia ja sen takana
sijaitsevia ketoja. Se hänen käsistään, joka oli lähinnä Lancelotia,
nojautui penkereen laitaan. Lancelot peitti sen omalla kädellään.

"Mitä tahtoisitte minun tekevän?"

"Olen sanonut sen jo teille — sehän on hyvin yksinkertaista — en voi
selittää sitä sen tarkemmin."

"Olen luonnollisesti tyhmä, ja te luulette edelleenkin minua
kovasydämiseksi", sanoi Lancelot, "mutta minulla on vieläkin sellainen
tunne, Elaine, ettei se, mitä tahdotte ole niinkään yksinkertaista. Jos
tehtäväni supistuu siihen, että teen pojasta sellaisen kuin hänestä
pitääkin tulla, hyvän ja rehellisen, pitää minun tehdä ainakin se.
Mutta hylätessäni ehdotuksenne en ajattele lasta ollenkaan. Ajattelen
vain teitä kuin hyvin kaunista ja valpasta naista, joka oli minulle
kerran liikaa ja joka voi käydä minulle vaaralliseksi vieläkin,
ellen ole varuillani. Keskustellessamme tunnen ottelevani taitavan
vastustajan kanssa — eikä ole ihmekään, ettette ole myötätuntoinen
huomautuksilleni. Pulmakseni suoraan ajattelen, ettette puhu ollenkaan
lapsen puolesta."

Elaine kääntyi ja katsoi häneen iloisesti hymyillen.

"Lancelot", sanoi hän, "jos aloitamme vielä tällaisen ottelun, käytte
minulle liian teräväpäiseksi. Olette melkein oikeassa. Rukoilen lapsen
puolesta, mutta haluan teitä itselleni enemmän kuin tiedättekään,
huolimatta siitä, kuinka paljon arvaatte. Ja vaikka olette niin töykeä,
korvaa keskusteleminen kanssanne kaikkien näiden yksinäisten vuosien
tuskat. Toin surua elämäänne luullakseni siksi, että olin itsekäs. Jos
te toitte sitä minun elämääni, tapahtui se sentähden, että olitte niin
suurenmoinen. Minua säälittää meidän molempien vuoksi."

Elaine oli ihan hänen vieressään, hänen kasvonsa olivat avonaiset ja
hehkuvat; heidän kohtalonsa, jotka olivat salaa sotkeutuneet toisiinsa,
näyttivät tällä hetkellä selviltä; Lancelot puristi hänet rintaansa
vasten ja piti häntä siinä painaen huulensa hänen huuliaan vasten.

"Meidän pitää lähteä", sanoi Lancelot vihdoin.

"Minun täytyy, mutta ei sinun. Ei ainakaan kauaksi. Ginevra on tullut
hakemaan sinua."

Lancelot kääntyi äkkiä. Ginevra seisoi ovella penkereen päässä.

"Lancelot", sanoi Elaine, "hän tietää. Näin hänen kasvonsa, kun
suutelit minua."




III


Ritari Bromel ratsasti Corbinin linnaa kohti. Hän oli niin vaipunut
ajatuksiinsa, ettei nähnyt mitään tien vierillä ennenkuin saapui
melkein portille. Silloin lentävä kivi sattui hänen hevoseensa pannen
sen hyppimään. Ritari Bromel pysäytti ratsunsa ja katsoi taakseen
nähdäkseen, mistä kivi oli heitetty. Pitkässä ruohikossa, noin kymmenen
jalan päässä siitä paikasta, mihin hän oli ratsastanut, seisoi muuan
pieni poika, joka oli ihan lapsi vielä.

"Miksi teit niin, poikaseni?" kysyi Bromel.

Poika tuijotti kylmästi häneen hieroen vieläkin pois käsistään kivestä
tarttunutta multaa. Bromel käänsi hevosensa, ja poika odotti häntä
nähtävästi iloisena.

"Sinäkö heitit tuon kiven?"

Lapsi nyökkäsi.

"No, miksi?"

Lapsen kasvot vääntyivät iloiseen hymyyn.

"Pannakseni hevosesi hyppimään!"

"Ah, halusit siis panna hevoseni hyppimään, vai mitä?" Lapsi nyökäytti
päätänsä jälleen, ikäänkuin olisi iloinnut niin täydellisestä
ymmärtämyksestä.

"Kaikki hevoset", sanoi hän.

"Jos ymmärrän oikein tarkoituksesi", sanoi Bromel, "heittelet kivillä
kaikkia hevosia, jotka kulkevat ohi. Olet oivallinen nuori lurjus.
Olen enemmän kuin puolittain taipuvainen laskeutumaan maahan heti ja
antamaan sinulle selkään, ennenkuin käyt vieläkin pahemmaksi."

"Hyppää maahan", sanoi lapsi.

"Kunniasanallani", vastasi Bromel, "tule tänne, nuori mies, että saan
ravistella sinua hieman".

Lapsi tuli heti.

"Hyppää maahan", sanoi hän. "Anna minun ratsastaa."

Bromel katsoi noihin pieniin kiihkeihin kasvoihin. Silmien erikoinen
kirkkaus ja rohkea käytös auttoivat häntä arvaamaan, kuka tuo poikanen
oli.

"Asutko sinä tuolla?"

Lapsi katsoi linnaan ja nyökkäsi.

"No niin, tartu käteeni ja kiipeä satulaan. Ratsastamme sinne yhdessä."

"Hyppää maahan", komensi lapsi. "Tahdon ratsastaa yksinäni."

"Jos luulet minun luovuttavan sinulle hevosen, että voisit taittaa
niskasi sillä aikaa kun jatkan matkaani jalkaisin, on sinulla jotakin
opittavaa. No, tulehan nyt ja kiipeä taakseni."

"Enkä tule."

"Olet tällä kertaa oikeassa, kun et tahdo", sanoi Bromel kääntäen
hevosensa vielä kerran linnaa kohti. Hän melkein odotti pojan
purskahtavan itkuun, mutta pettyikin. Lapsi painautui vain takaisin
ruohikkoon, ikäänkuin odottamaan toista matkustajaa.

Bromel ratsasti linnan pihalle hieman hämmentyneenä. Ilman tätä
kummallista kohtaustakin olisi tuon lapsen näkeminen vaivannut häntä.

"Tulin tapaamaan lady Elainea", sanoi hän portinvartijalle.

"Hän ei ole nyt täällä, ritari Bromel, vaan hovissa", vastasi mies.

"Hovissako? Onko hän siellä nyt?"

"On vieraisilla", vastasi mies. "Hän on ollut poissa jo jonkun aikaa
emmekä tiedä, milloin hän palaa, mutta luullakseni piakkoin."

"Eikö hän vienyt poikaansa mukanaan, vai mitä?"

"Herrainen aika, ei; poikahan on vallan lapsi vielä! Me pidämme häntä
silmällä täällä."

"Ah, vai pidätte te!" sanoi Bromel. "Haluaisin tavata lapsen ellei
teillä ole mitään sitä vastaan."

"Alice, Alice!" huusi mies. "Tuokaa nuori herra Galahad tänne, jotta
ritari Bromel saa puhutella häntä."

Portailta kuului melko epäröiviä askeleita, ja muuan pelästynyt nainen
tuli näkyviin. Jotakin oli vasta äskettäin tapahtunut hänen toiselle
silmälleen, koska sen ympärillä oli musta rengas.

"En voi löytää häntä, ja se on totta", sanoi hän. "Olen tarkastanut
koko talon."

"Juokseeko hän karkuun usein?"

"Melkein aina, ritari. Useimmiten talleihin, mutta hän ei ole siellä
nyt."

"Ei olekaan! Löydätte hänet ruohikosta tien viereltä juuri porttien
ulkopuolelta", sanoi Bromel.

"Taivaalle, kiitos!" sanoi nainen lähtien juoksemaan porttia kohti.

"Alice oikein jumaloi häntä", sanoi portinvartija. "Kuta pahempi hän
on, sitä enemmän he pitävät hänestä."

"Onko hän vaikeasti hillittävä lapsi?" kysyi Bromel.

"Hyvä Jumala!" vastasi portinvartija.

He vaikenivat kuunnellakseen portin ulkopuolelta kuuluvaa kinastelua.
Hetkisen kuluttua Galahad tulla laahusti linnan pihalle, hoitajattaren
koettaessa turhaan kiirehtiä hänen askeliaan. Poika tuli suoraan
Bromelin luo, ikäänkuin tervehtiäkseen vanhaa toveriaan.

"Haluatko katsella uutta koirankoppia?"

"En tällä haavaa", vastasi Bromel. "Tahdon vain tietää, kuinka pääsit
tuonne tielle, vaikka äitisi väen luullaan vartioivan porttia?"

"Minäkin haluaisin mielelläni tietää sen", sanoi portinvartija. "Eikä
tämä suinkaan ole ensi kerta. Ihmettelenpä, onko hän löytänyt muurista
jonkun reiän."

"Menin tielle portista", vastasi Galahad.

"Olet ilkeä poika", sanoi Alice. "Ritari Bromel on jo katsellut sinua
tarpeekseen, ja nyt sinä tulet kanssani yläkertaan. En päästä sinua
näkyvistäni, ennenkuin äitisi tulee takaisin."

"Enkä tule!" vastasi Galahad.

"Etköhän sinä sentään tule", sanoi hoitajatar nostaen hänet syliinsä.
Kun he katsoivat ovesta, näki Bromel Galahadin panevan kovasti vastaan.
Kaikki hänen ruumiinsa muut osat vääntelehtivät, paitsi sitä, jonka
ympärille nainen oli kiertänyt käsivartensa. He olivat jo varmasti
päässeet portaitten puoliväliin, kun Bromel kuuli kovan huudahduksen.
Ääni oli Alicen eikä Galahadin.

"Nyt oli varmasti toisen silmän vuoro", sanoi portinvartija.

"Ette suinkaan tarkoita hänen lyövän hoitajatarta?"

"Kun hän on sillä tuulella, lyö hän kaikkea, mikä eteen sattuu, ritari."

"Ei suinkaan äitiään, toivoakseni", sanoi Bromel.

Mies ei näyttänyt kuulleen kysymystä.

"Voitte ilmoittaa emännällenne minun käyneen täällä", sanoi Bromel.
"Siitä on jo pitkälti aikaa, kun viimeksi kohtasin hänet, ja mieltäni
pahoittaa, että hän on poissa. Kertokaa hänelle että olen nähnyt hänen
poikansa pahimmalla tuulellaan."

"Ah, ette suinkaan ole, ritari", vastasi mies.

"Sanokaa minulle suoraan", sanoi Bromel, "kasvattaako häntä kukaan?
Eikö täällä ole ketään sellaista henkilöä, joka voisi kurittaa häntä
hänen ansioittensa mukaan?"

"Epäilen, tahtoisitteko koettaa sitä itsekään, ritari. Ja hänen äitinsä
on sitä mieltä, että pitää turvautua taivuttelemiseen."

"No niin, toivon, ettei hän tapa ketään ilkivaltaisuudellaan tai
puhkaise hoitajattaren silmiä... Katsokaa tuonne nyt."

Galahad seisoi ovella, missä hän oli kuunnellut monta sekuntia.

"Haluatko katsella uutta koirankoppia?"

Portinvartija nauroi.

"Teidän ei pitäisi nauraa", sanoi Bromel. "Lapsi turmeltuu, kun hänen
ilkeille huomautuksilleen nauretaan. Eikä teidän pitäisi näyttää
tuollaiselle lapselle, että te kiinnitätte niin suurta huomiota häneen."

"Uutta koirankoppia?" toisti Galahad.

"Mitä hän tarkoittaa?"

"Rakennamme tilavaa koppia uudelle verikoiralle", vastasi portinvartija.

"Mihin ihmeeseen Elaine tarvitsee verikoiraa?" kysyi Bromel. "Tämä ei
kuulosta lainkaan siltä kuin metsästäisitte villikarjuja valtakunnan
tässä osassa."

"Nuoriherra Galahad näki sellaisen pedon ja tahtoi sen omakseen",
vastasi mies. "Hänen äitinsä vastustaa kyllä niin vihaisen koiran
hankkimista taloon. Ehkä Galahad unohtaa sen vielä, niin ettei sitä
tuoda tänne ollenkaan. Sillä välin ei kopin rakentamisesta ole
suurtakaan vahinkoa."

Galahad tuli hevosen viereen ja tarkasteli tavattoman innostuneena
Bromelin kengän haarniskoitua kärkeä.

"Luulen hoitajattaren hautovan vieläkin kasvojaan", sanoi Bromel
portinvartijalle. "Teidän on pidettävä silmällä tuota poikaa...
Kun tulen takaisin, nuoriherra Galahad, jos näet joskus niin teen,
toivon näkeväni sinussa joitakin parantumisen merkkejä. Jos Arthurin
kuningaskunnan tässä päässä on ilkeämpää poikaa —"

Galahad päästi Bromelin kengän irti niin kovalla tyrkkäyksellä, että
kannus tunkeutui hevosen kylkeen.

"Mene kotiisi!" sanoi hän.




IV


"Suostuin ottamaan sinut vastaan, sanoakseni sinulle jäähyväiseni. Jos
olisin jalomielisempi, onnittelisin sinua."

"Jos voisit olla kärsivällinen hetkisenkään, Ginevra —"

"Ei mitään selityksiä. Voin luottaa omiin silmiini. Siinä suhteessa ei
minulla ole mitään sanomista valintaasi vastaan. Tietysti te molemmat
ette halua jäädä tänne. Olkaa niin ystävälliset ja menkää jonnekin,
missä en teitä koskaan enää näe."

Lancelot seisoi oven lähellä ja Ginevra istui ikkunan luona huoneen
toisessa päässä. Hän puhui katsomatta Lancelotiin.

"Miksi seisot siellä? Minähän käskin sinun mennä."

"Ginevra, etkö halua kuunnella minua? Olen rakastanut vain sinua.
Elaine on tuottanut minulle vain hämminkiä ja harmia. Jos hänellä
olisi sellainen oikeus minuun kuin luulet, toisinko siinä tapauksessa
hänet tänne ja pyytäisinkö häntä jäämään? Hän on tullut tänne omasta
halustaan tuottaakseen minulle vaikeuksia, kuten kerran ennenkin. Sano
mitä haluat, mutta älä nimitä minua hänen rakastajakseen. Tunteeni
häntä kohtaan ovat kaikkea muuta kuin hellät."

"Otaksun, että syleilit häntä penkereellä inhosta."

"Sinun ei tarvitse olla ivallinen — syy oli juuri sellainen, osaksi.
Olin juuri lausunut muutamia kovia ja totuudenmukaisia sanoja hänen
tulostaan tänne, ja hän murtui purskahtaen itkuun. Kun ajattelin hänen
yksinäisyyttään ja onnistumattomuuttaan, jollaisen kohtalon uhriksi
hän luulee joutuneensa, ja omia kovia sanojani, painoin hänet tyhmästi
kyllä rintaani vasten —"

"Älä sano tyhmästi, Lancelot — se ei ole kohteliasta eikä
rehellistäkään, käytettyäsi hyödyksesi hänen suosiotaan."

"Rehellistä tai ei, totta se kuitenkin on. Se, mitä tein ja mitä
näit, kuvasi väärin käytöstäni, esitti sen epäilemättä hänellekin
väärässä valossa, ja luulen käyttäytyneeni tyhmästi. Hän kohtasi minut
sattumalta, kun olin —"

"Oletko varma, että se tapahtui sattumalta?"

"Ah, hän saattoi ehkä odottaa minua, mutta kun tulin penkereellesi
rientääkseni tervehtimään sinua, en aavistanut ollenkaan hänen
oleskelevan hovissa, saatikka hänen oleskeluaan juuri tuossa paikassa."

"Missä luulit hänen olevan?"

"Siellä, missä olen varonut käymästä näinä neljänä vuonna. Luulin hänen
oleskelevan kotonaan."

Ginevra nauroi.

"Vai niin, hän hermostuttaa siis sinua niin kovasti. Pelkäät tavata
häntä, et pidä hänestä, mutta kun hän löytää sinut, säälit häntä niin,
että suutelet häntä. Lancelot, en tiennyt luonteen voivan rappeutua
tällä tavalla. Olisit voinut syrjäyttää minut jonkun sellaisen naisen
vuoksi, joka mielestäsi oli kauniimpi ja hienompi, mutta sitä en
ymmärrä, kuinka voit käyttäytyä petollisesti sellaisen henkilön vuoksi,
jota halveksit."

"En ole käyttäytynyt petollisesti", vastasi Lancelot. "En ole ollut
lainkaan petollinen."

"No niin, jos tämä on totta, pitää sinun tehdä siitä loppu. Hae
itsellesi joku eristetympi paikka, missä voit kehittää luontaista
vastenmielisyyttäsi."

"Ginevra, en kestä tätä — teet minusta vielä mielipuolen." Ginevra ei
vastannut vähään aikaan. Lancelot väänteli toisella kädellä toista
kättään kuin hämmentynyt poika, Kun Ginevra katsoi niihin, laski
Lancelot ne kupeilleen velttoina ja rauhallisina.

"Minäkin voin menettää järkeni, kun niikseen tulee. Mitä me olemmekaan
tehneet? Keksimme sen kuvaamiseksi hienoja sanoja, mutta olen ollut
rakastajattaresi, huomaan sen nyt; en ole ollut sinulle mitään sen
enempää. Hyödytöntä on toistaa sitä jälleen, mitä olit minulle; jos
voisit ymmärtää sen, olisimme vieläkin onnelliset. Jos minun pitää
jatkaa olemassaoloani, jonkun eläimen tapaan, kuolen mieluummin.
Minulla ei ole minkäänlaista puolustusta nyt, ei mitään tuloksia
näytettävänä elämästäni, ei itsekunnioituksen hiventäkään. Olen pari
kertaa antautunut miehelle, jolle olen pannut liian suuren arvon."

"Jos tarkoitat rakkautesi olleen paremman minulle kuin itsellesi",
vastasi Lancelot, "olet tietysti oikeassa. Ilman sinua olisi minusta
todella voinut tulla niin kehno kuin luulet minun nyt olevan. Mutta et
ole oikeudenmukainen. Aloit moittia minua uskollisuudestani Arthuria
kohtaan — Jumala yksin tietää, kuinka uskolliset olemme hänelle olleet.
On kummallista, mutta ilman rakkauttasi ja ilman sitä, mitä se opetti
minulle, en kaiketi olisi ollut huolissani hänen vuokseen enempää kuin
Tristram oli Markin tähden. Mutta vähäisinkin uskollisuus häntä kohtaan
suututti sinua niin, että lähetit minut pois. Se oli vaikeuksieni alku.
Jos tietäisit jokaisen vaiheen siitä, voisit nähdä suoran linjan tuosta
tiukasta käskystä, jonka annoit minulle tältä samalta ovelta, siihen
suudelmaan, jonka todistajaksi jouduit hetkinen sitten."

"Lopeta siihen", sanoi Ginevra. "Minä en suudellut Elainea. En ole
utelias tietämään viattoman ja välttämättömän elämäsi jokaista
vaihetta, mutta jos haluat, voit kertoa minulle erään tapahtuman siitä.
Olemme kuulleet, että hänellä on lapsi ja että sinä olet hänen isänsä.
Onko se totta?"

"On."

"Niin otaksuinkin. Minua hämmästyttää kuitenkin, että myönnät sen.
Alan oppia jotakin inhimillisen julkeuden laajuudesta. Et rakasta
Elainea, et niin hiventäkään; kartat hänen seuraansa ja suutelet häntä
julkisesti vain sulasta säälistä; mutta se on totta, että sinulla
ja hänellä on lapsi. Todella, Lancelot!... No niin, tämä on ajan
tuhlausta... Haluatko poistua?"

"Jos tahdot sitä. Mutta kertoisin sinulle mielelläni lapsesta."

"Lancelot, onko sinulla aavistustakaan siitä, kuinka mahdoton sinä
olet? Yksityiskohdat eivät voi miellyttää ketään muuta kuin Elainea ja
sinua."

"Muutamat yksityiskohdat koskevat sinuakin. Sinun pitää kuunnella,
Ginevra. Luulen, ettet silloin ollut oma itsesi — loukkasit minua
ja karkoitit minut täältä kuin koiran. Kuitenkin sanoin silloin, ja
se olikin totta, että rakastan sinua vieläkin, että tulen takaisin,
kun vain kutsut minua. Tuona yönä Corbinissa sain viestin sinulta,
kuten luulin olit tullut Caseen. En voinut oikein uskoa sinun tulleen
sinne, mutta koska olin luvannut, ratsastin sinne. Tämän lisäksi en
voi sanoa juuri mitään puolustuksekseni. Hymyile, vain, mutta tyttö
oli intohimojensa vallassa, hän näytti olevan halukas mukautumaan
onnettomuuteen, kunhan vain saisi nauttia siitä onnesta, mitä hän luuli
saavuttavansa sellaisessa seikkailussa. Ja sinä olit ollut julma. Jos
olin heikko, oli se osaksi sinun syytäsi."

"En olisi voinut uskoa tätä", vastasi Ginevra, "ellen olisi kuullut
sitä omilta huuliltasi. Sellainenko onkin luonteesi, jota erehdyin
luulemaan järkeväksi? Ellen muka olisi karkoittanut sinua kovilla
sanoilla. Muistatko ollenkaan, mitä nuo kovat sanat koskivat? Pyysin
sinua, ettet menisi sinne ollenkaan. Et voi väittää, ettei sinua
varoitettu. Ole valehtelija, jos haluat, mutta ole taitava valeissasi
— ilmoita minulle oikea syy äläkä sitä, että hän oli onneton ilman
sinua ja halusi itselleen lapsen jonkunlaiseksi muistoksi. Minä en
voinut saada lasta — en Arthurille, koska rakastin sinua — ja sinä
ja minä ajattelimme, ettei meillä ole oikeutta kutsua sielua tähän
epäilyttävään maailmaan, ehkä häpeään. Mutta tätä naista kohtaan
olit vähemmän hienotunteinen. Voin kuvitella, millainen mies siitä
lapsesta kehittyy. Myöhemmin, kun hän käyttäytyy toivomustesi mukaan,
ihmiset alkavat kuiskailla, että hän on Lancelotin poika. Jokaisen
sinun kerran tekemäsi jalon työn vastineeksi hän suorittaa jonkun
ilkeän ja väärän, voidakseen siten kuluttaa kunnian pois nimestäsi.
Sinulla ei ole mitään oikeutta moittia häntä siitä, koska se ei ole
hänen syynsä. Ihan erillään rakkaudestani — tarkoitan siitä kivusta,
jota olet tuottanut minulle — voit ymmärtää, miksi en halua nimeäni
mainittavan sinun nimesi yhteydessä. Aion jatkaa elämääni jollakin
tavalla Arthurin kanssa. Sinun pitää lähteä tiehesi täältä sen naisen
kanssa. Ehkä sitten, kun joudut vielä kovemmin hänen pauloihinsa,
menet hänen kanssaan naimisiinkin lapsen vuoksi. Toivon mielelläni
sinun tekevän niin, koska se on minulle ihan samantekevää. Mutta sinun
pitää poistua hovista heti etkä saa koskaan tulla takaisin. En halua
antautua sellaiseen vaaraan, että voisin kohdata sinut tai hänet vielä
jolloinkin."

"Minne minun pitää lähteä? Täällähän olen elänyt sinun kanssasi."

Ginevra nauroi jälleen.

"Kysytkö neuvoani tällaisissa mitättömissäkin asioissa? Miksi et
matkusta omaan maahasi? Sillä on se etu puolellaan, että se on kaukana
täältä. Ota nainen mukaasi ja tee mitä voit lapsen hyväksi... On
olemassa toinenkin keino tietysti — sinähän voit muuttaa asumaan
hänen luokseen Corbiniin. Hänellä on hyvässä kunnossa oleva maatila,
sanotaan, ja epäilemättä hän tulee pitämään tavattoman hyvää huolta
sinusta."

Ginevra ei huomannut Lancelotin kasvoihin leviävää ilmettä — se olisi
voinut vaikuttaa kuin jonkinlainen lyönti.

"Mutta siinä tapauksessa sinun pitää olla hyvin varovainen. Pyydän
sitä, koska en halua tavata sinua enää. Ja mitä uraasi tulee, ei
sinun tarvitse olla huolissasi senvuoksi, koska siitä ei tule mitään.
Varoitin sinua jatkuvan vetelehtimisesi välttämättömistä seurauksista.
Se on liian myöhäistä nyt... Toivon sinun lähtevän heti. Tarkoitan jo
tänään. Ja naisesi myös."

"Ginevra, luuletko hänen haluavan jäädä tänne?"

Hänen äänensä oli niin käheä ja heikko, että Ginevra kääntyi katsomaan
häneen.

"Ei sinun lähdettyäsi. Mutta hänen lähtönsä ei tuota mitään vaikeuksia.
Voin hoitaa sen asian — olisi vain yksinkertaisempaa, että sanoisit sen
hänelle itse. Et kuitenkaan penkereellä, muista se."

Lancelot seisoi paikallaan väännellen käsiään. Näytti siltä kuin hän ei
olisi kuullutkaan.

"Niin, luullakseni ei olekaan enää muuta. Olen todella hyvin
kiitollinen, jos poistut heti."

Lancelot näytti hieman loukkautuneelta, ikäänkuin Ginevra olisi sanonut
jotakin ajattelematonta.

"Milloin tahansa lähetät hakemaan minua —", aloitti hän.

"Ah, hyvä Jumala! Onko olemassa tuota toista naista vai ei?"

"Ei ole olemassa muita kuin sinä."

"Poistu tästä huoneesta! Jos puhut vielä sanankaan minulle, kutsun
Arthurin tänne, kerron hänelle koko jutun ja pyydän häntä tappamaan
minut säälistä."

Hän astui Lancelotin ohi ja avasi oven. Lancelot kääntyi katsomaan,
mitä hän teki. Sitten, ikäänkuin olisi äkkiä muistanut jotakin, hän
poistui, katsomatta kuningattareen ja puhumatta enää sanaakaan.




V


Kun Arthur tuli Ginevran huoneeseen iltapäivän lopulla, istui Ginevra
vieläkin ikkunan luona katsellen ketojen yli metsän laitaan, johon
laskevan auringon säteet sattuivat. Kuullessaan Arthurin askeleet
hän nousi kiiruhtaen vastaan. Arthur ei ollut nähnyt sellaista
tervehdyshymyä moneen monituiseen päivään. Ginevra kiersi käsivartensa
hänen kaulaansa ja suuteli hämmästynyttä miestään.

"Kaipasin sinua", sanoi hän. "Olen ollut niin ikävissäni."

"Minähän tulen aina tähän aikaan", vastasi Arthur. "Olen iloinen, että
kaipasit minua enemmän kuin tavallisesti."

"En enempää kuin tavallisesti, Arthur."

"No niin — saamme kai olla kahden kesken. Olen iloinen, että ikävöit
minua."

"Ikävöin aina sinua", vastasi Ginevra, "vaikka en ole aina todennutkaan
sitä näin selvästi".

"Et suinkaan ole jälleen sairas, vai mitä?"

"En ole koskaan ollut tämän terveempi."

Arthur istuutui hänen lähelleen.

"Vedä tuolisi tänne — voimme molemmat ihailla tuota ihmeellistä
valaistusta."

Kun tuolit oli sijoitettu vierekkäin, tarttui Ginevra Arthurin käteen
päästämättä sitä irti.

"Olen ajatellut kaikki valmiiksi, Arthur."

"Mitä sitten?"

"Aion aloittaa kaikki uudestaan — olen arvostellut sinua liian
ankarasti, ja sanani ovat tulleet väliimme. Olen luullut sitä
sinun syyksesi, mutta nyt ymmärrän osan siitä johtuneen omasta
erehdyksestäni."

"En ole millänikään, vaikka minua arvostellaankin", vastasi Arthur.
"Olen kestänyt sen melko hyvin, vai mitä?"

"Osaksi sen vuoksi olenkin pahoillani, että olen puhunut niin paljon."

"Ah, sellaista tapahtuu! En ole ollenkaan hämmästynyt, etten ole voinut
tyydyttää sinua. Olit ehkä oikeassa."

"Siihen aikaan luulin tietysti olevani."

"Niin minäkin ymmärsin."

Ginevra katseli yhä ikkunasta maisemaa, josta Arthur ei kuitenkaan
piitannut.

"Pyydän sinulta erästä suosionosoitusta", sanoi Arthur, "ja olen
tuonut muutamia uutisia. Elaine lähtee kotiinsa — eräs hänen nopeita
päätöksiään, ja haluan, että sanot hänelle jäähyväiset."

"Miksei", vastasi Ginevra. "Tietysti."

"Olen iloinen kuullessani, että se sinusta on tietty asia. Hän tuli
sanomaan jäähyväisiä ja kysyi, luulenko sinun olevan vapaan tähän
aikaan päivästä — hän ei luonnollisesti voi matkustaa, kiittämättä
sinua ensin vieraanvaraisuudestasi."

"Hän oli sentään oikeastaan sinun vieraasi", sanoi Ginevra. "Epäilen
sinun pyytäneen hänet tänne ja sinä pidit huolta siitäkin, että hän
jäi. Mutta se on jo vanha juttu. Ilmoita hänelle tahtovani tavata
häntä."

"Olen jo ilmoittanut sen hänelle", vastasi Arthur. "En voinut sanoa
muuta ja tulin selittämään sinulle. Onpa hyvin onnellista, että olet
tällä kannalla."

"Niin, onnellistahan se on", sanoi Ginevra.

"No niin, hän tulee tänne hetkisen kuluttua."

He vaikenivat molemmat hetkiseksi.

"Lancelot matkustaa kai hänen kanssaan?" kysyi Ginevra.

"Ei näytä siltä — halusin tiedustella sinulta sitä asiaa. Oletko
puhutellut häntä?"

"Olen."

"Toivon hänen kertoneen sinulle jotakin suhteestaan tyttöön?"

"Hän kertoikin minulle yhtä ja toista."

"Onko sitä pidettävä salassa vai saanko minäkin tietää? Onko Lancelot
hänen rakastajansa?"

"Lancelot ei sano välittävänsä hänestä ollenkaan — sensijaan tyttö
ahdistelee Lancelotia."

"Ginevra, tämä hämmästyttää minua! Silloin kai tuo huhu lapsesta on
silkkaa valhetta?"

"Hän myönsi lapsen omakseen."

"Sepä on omituisinta, mitä olen koskaan kuullut!"

"Eikä ole", sanoi Ginevra.

"Tahtoisin tietää, kuinka hänen on käynyt."

"Elaine voi ehkä kertoa — mutta minun ei sovi kysyä sitä häneltä,
Arthur. Jos haluat tietää, kysy häneltä itse."

"Olen jo kysynyt häneltä, eikä hän tiedä."

"Mitä?"

"Hänellä ei ole aavistustakaan siitä, minne Lancelot on mennyt. Aioin
kertoa sinulle juuri tämän uutisen, että hän on kadonnut. Haeskelemme
paraillaan häntä. Muutamat miehet epäilevät kieroa peliä."

"Hän on ratsastanut pois jonnekin", sanoi Ginevra. "Epäilemättä saamme
kuulla hänestä jotakin hyvissä ajoin. En ole lainkaan huolissani —
millaiset hänen vikansa lienevätkään, hän voi kyllä pitää huolta
itsestään."

"Mutta hänen hevosensa ja varusteensa ovat täällä. Hän näyttää
lähteneen keveissä pukimissa ilman takkia, kypärää, miekkaa ja
keihästä."

Ginevra kohotti katseensa.

"Sinä näit hänet viimeksi, luullaksemme", sanoi Arthur. "Näyttikö hän
ihan terveeltä — no niin, oliko hän samanlainen kuin tavallisesti?"

"Mitä tarkoitat?"

"Kerrotaan hänen kiiruhtaneen kaupungin läpi jalkaisin ja avopäin kuin
mielipuolen. En ole saanut käsiini sitä henkilöä, joka näki hänet, jos
muuten kukaan näkikään, mutta se juttu leviää, että hän oli menettänyt
järkensä. Bors ja Ector koettavat hakea häntä, mutta Ector sanoi juuri
äsken minulle, että jos hän on menettänyt järkensä, on hän voinut
heittäytyä jokeen."

"Hän ei ollut mielipuoli poistuessaan luotani", sanoi Ginevra, "mutta
ei entisensä kaltainenkaan. Elaine on vaivannut häntä. Hän on jollakin
tavalla Lancelotin omatunto. Hän myöntää lapsen omakseen, vaikka ei
rakastakaan Elainea eikä aio ruveta elämään hänen kanssaan."

"En mainitsisi siitä mitään Elainelle", sanoi Arthur. "Jos hän puhuu
jotakin siitä, koeta lohduttaa häntä."

Anglides tuli nyt huoneeseen.

"Täällä on joku, joka haluaa sanoa teille jäähyväiset, kuningatar,
sittenkun teillä on aikaa."

Arthur katsoi vaimoonsa.

"Jos siellä on Elaine, tulkoon hän sisälle nyt."

"Menen katsomaan, ovatko he saaneet selville mitään", sanoi Arthur.

Kun ovi oli sulkeutunut hänen jälkeensä, järjesteli Ginevra
silkkihameensa poimuja, silitteli pitkiä palmikoitaan ja veti
jalkajakkaran lähemmäksi. Hän ei kohottanut päätänsä, kun Elaine tuli
sisään — ehkä senvuoksi, että Elaine liikkui niin hiljaa.

"Aion matkustaa kotiini, kuningatar Ginevra — ja halusin sanoa
jäähyväiset ja kiittää teitä."

"Toivotan teille turvallista paluumatkaa", vastasi kuningatar. "Teidän
ei tarvitse kiittää minua mistään."

"Vieraanvaraisuudestanne ainakin", sanoi Elaine. "Olisin ollut ylpeä
ystävyydestännekin, jos olisitte halunnut suoda sen minulle."

Ginevra ei sanonut mitään, ja Elaine kääntyi mennäkseen, mutta
kuningatar kutsui hänet takaisin.

"Teidän ei pidä luulla minua vihamieliseksi. Ymmärrän, että olette
hyvin järkevä nainen. Tiedätte, miksi emme ole ystäviä."

"En tiedä sitä ollenkaan. Miksi emme ole?"

"Jos vastaatte minulle noin", sanoi Ginevra, "erehdyin puhuessani
teille niin suoraan. Tiedätte sen vallan mainiosti. Meidän ei tarvitse
väitellä siitä — voimme olla rehelliset hiljaisuudessakin. Älkää vain
teeskennelkö hämmästyvänne siksi, etten ole sydämellinen. Olitte
uhkarohkea tullessanne tänne ollenkaan — pakottaaksenne kaikkien
ihmisten joukosta juuri minut pitämään teitä luonani, niin että voitte
kohdata hänet."

"Voinette lausua ankaria sanoja minusta, kuningatar, ja pysyä silti
totuudessa, mutta minä en uskalla olla niin rohkea, En ole ikinä
kaivannut sitä, että pitäisitte minua luonanne. Kuningas Arthur ehdotti
sitä — luulen hänen ystävyydellään tahtoneen kunnioittaa isäni muistoa
— mutta se on ollut kidutusta minulle."

"Ajatelkaa, kuinka miellyttävältä se minustakin on tuntunut", vastasi
Ginevra. "Olisin paljoa mieluummin — no niin, kuten jo sanoin, teidän
ei tarvitse kiittää minua mistään."

Hän teki karkoittavan liikkeen, ja Elaine kääntyi puolittain — muuttaen
kuitenkin äkkiä mielensä.

"Tiedättekö, että tuo äsken sanomanne oli täydellisesti totta —
minun ei tarvitse kiittää teitä mistään. Olette tehnyt minut niin
onnettomaksi kuin suinkin olette voinut koko sinä aikana, jonka
olen kuluttanut kattonne alla, ja itsekkäisyytenne, ennenkuin olin
nähnytkään teitä, on turmellut elämäni."

"Todellako? En ymmärrä tarkoitustanne", sanoi Ginevra.

"Ah ei, ymmärrätte sen kyllä täydellisesti. Olette kuninkaan vaimo,
mutta teidän täytyi saada Lancelotkin omaksenne. Jos olisitte antanut
hänen olla rauhassa, olisi hän saanut omakseen jonkun uskollisen
naisen, joka olisi rakastanut häntä ja lahjoittanut hänelle ne lapset,
joita hän kaipaa. Mutta nyt teidän täytyy pitää häntä jumaloivana
palvelijananne, riistää häneltä sielu ruokkiaksenne sillä omaa
haluanne."

"Unohdatte itsenne", vastasi Ginevra. "Voin onneksi suoda teille
anteeksi säälistä, koska tunnen syyn, miksi menetätte malttinne.
Vaikka olettekin saattanut hänet pulaan, ei hän silti ole teidän
omaisuuttanne."

"En kaipaa sääliänne", sanoi Elaine. "Mutta te tarvitsette minun
sääliäni. Hän rakasti teitä kerran, vaikka pelkäättekin sitä myöntää;
mutta nyt hän alkaa huomata, kuinka itsekäs olette ollut ja mistä
olette erottanut hänet. Älkää sanoko, että hän vieläkin rakastaa
teitä — sanokaa vain se, mistä olette paljoa varmempi, että hän on
uskollinen teille. Jos hän olisi vapaa, enkö tietäisi, kumpi meistä
saisi hänet? Tuona iltana, kun hän tuli luokseni, hän halusikin tulla.
Hän ei koskaan ajatellut, että te muka olitte todella tullut Caseen
niin pian sen jälkeen kun hän oli eronnut teistä täällä. Ja penkereellä
eilen, kun hän suuteli minua — te näitte hänet — tapahtui se siksi,
että hän ottaa osaa huoleeni. Hän tietää meidän ymmärtävän toisiamme
parhaiten. Säälisin teitä, kuningatar Ginevra, ellette olisi poikennut
suunnitelmastanne ja tehnyt hänestä onnetonta. En voi antaa sitä teille
anteeksi."

Ginevra hymyili.

"Voisin lainata lauseenne", vastasi hän. "Ellette olisi ollut niin
itsekäs ja petollinen, olisi minun oma elämäni ollut onnellisempi.
Monet ennen teitä ovat tienneet, millaista rakkaus on. Opitte vielä
tuntemaan totuuden elettyänne vanhemmaksi. Kun tulette vanhemmaksi, on
teidän hyvin vaikea ajatella käytöstänne."

"No niin", sanoi Elaine, "minulla on hänen lapsensa, ja sekin on jo
jotakin".

"Niin onkin — muistuttaja ja moite."

"Ajatteletteko niin?" kysyi Elaine. "Toistaiseksi ainakin hän on ollut
minulle suureksi lohdutukseksi. Näyttää kuin hän tietäisi olevansa
minulle korvauksena — hän on omituisen hellä minulle. Kun olen kovin
alakuloinen, muistelen onneani — ajattelen antaneeni Lancelotille
jotakin sellaista, mitä ei kukaan toinen nainen ole lahjoittanut
hänelle. Ja mitä ahdinkoon tulee, olin ajatellut sitä jo ennen. Olen
ylpeä siitä, että voin olla niin jalomielinen, että tein sen. Mutta
silloin en ollut kiitollisuudenvelassa kellekään toiselle, ja luulen
sen vaikuttavan asiaan. Saatoin antaa itseni täydellisesti."

"Sanoitte", sanoi Ginevra, "että teillä on hänen lapsensa. Oletteko
ihan varma siitä? Ettekö ajattele, että poika haluaa lähteä luotanne
saatuaan tietää enemmän? Miltä hänestä tuntunee, kun hän huomaa
syntymiseensä liittyvän varjon? Ketä hän silloin syyttää?"

"Teitä, luullakseni", vastasi Elaine. "Selitän sen hänelle." Ginevra
nauroi.

"Haluan mielelläni nähdä pojan sitten kun olette kasvattanut hänestä
miehen."

"Kuningatar Ginevra, katkeruutenne ei ole teille ollenkaan kunniaksi.
Te karkoititte Lancelotin pois. Jos hän on menettänyt järkensä,
kuten kuiskaillaan, olette te syypää siihen; jos hänet löydetään
kuolleena, tapoitte te hänet. Hän oli aina uskollinen teille, tuona
yönäkin Casessa — hän ei antanut minulle sitä koskaan anteeksi, että
viekoittelin hänet sinne. Kun pysäytin hänet eilen, oli hän matkalla
luoksenne. Väijyin häntä, kun tiesin, ettei hän teidän vuoksenne
tule minnekään minun luokseni vapaaehtoisesti. Tahdoin pyytää hänen
apuaan lapsemme kasvattamiseen. Pyysin Lancelotia ottamaan hänet tänne
ja harjoittamaan häntä niinkuin hänen poikansa ansaitsee. Lupasin
pysytellä kokonaan poissa hänen tieltään, jos hän täyttäisi pyyntöni.
Mutta koska hän on uskollinen teille ja tietää, ettette mielellänne
halua lastani läheisyyteenne, kieltäytyi hän. Silloin te palkitsitte
häntä sanomalla jotakin niin epäystävällistä, että hän menetti
järkensä. He eivät voi löytää jälkeäkään hänestä. Ritari Ector luulee
hänen joutuneen jonkun väijytyksen uhriksi. Te olette syyllinen siihen
kaikkeen ja nyt istutte siinä ja teette ivallisia huomautuksia. Olkaa
oikeamielinen, kuningatar Ginevra — mitä tulee kunniaan ja jalouteen ja
uskollisuuteen, ja ajatelkaa välillämme olevaa eroa. Luuletteko, että
mikään, mitä te voitte sanoa, vaikuttaa minuun?"

"Jos sanotte minua epäystävälliseksi", vastasi Ginevra, "uskon
olevanikin sellainen, vaikken ole sitä tarkoittanut. Koetin ilmoittaa
teille totuuden lievimmän osan. Sitä, onko Lancelot menettänyt
järkensä, en tiedä, mutta luulen huhua vääräksi. Ja vaikka se olisikin
tosi, kieltäydyn täydellisesti vastaamasta hänen tilastaan. Senjälkeen
kun tulitte hänen elämäänsä, olen tavannut häntä hyvän harvoin. Sen
perusteella, mitä hän sanoi eilen, luulin hänen ajattelevan vain teitä."

"En tiedä, mitä hän sanoi, kuningatar Ginevra, mutta ellei hänen
luonteensa ole muuttunut, puhui hän yhtä kohteliaasti minusta kuin hän
aina puhuu teistäkin."

"Hän puhuikin kohteliaasti", vastasi Ginevra. "Mutta kai nyt huomaatte
turmelleenne meidän kaikkien onnen — omannekin siihen laskettuna.
Tunnustan oman onneni. Rakastin häntä. Olette vihjannut siihen, ja se
onkin totta."

"Teidän ei tarvitse olla niin rohkea", sanoi Elaine. "Lupaan, etten
kerro sitä Arthurille."

"En voi olla niin avomielinen teitä kohtaan kuin haluaisin, koska
te teette sen minulle niin vaikeaksi", sanoi Ginevra. "Älkää luulko
olevanne ainoa, joka tuntee itsensä yksinäiseksi ja kaipaa lasta
ynnä paljon muuta. Älkää väittäkö, ettette voinut olla rakastamatta
häntä, ikäänkuin se merkitsisi kaikkea. En minäkään voinut olla
rakastamatta häntä. Nuo muutamat vuodet ennen tutustumista teihin
olivat hänen parhaimpansa — hän suoritti silloin ihmeellisiä tekoja.
Ihmisten oli tapana sanoa, että hän levitti ympärilleen jonkinlaista
valoa tullessaan johonkin paikkaan. Onnemme oli sellaista. Mekin
halusimme lapsia — mutta on olemassa monenlaisia lapsia, kuten joskus
kyllä käsitätte. Minun lapsiani olivat Lancelotin jalot työt ja hänen
kuuluisa nimensä. Sitä voi sanoa muullakin tavalla — on olemassa myös
monenlaisia äitejä. Toinen nainen voi lahjoittaa elämän ja toinen
sen, mikä tekee elämän elämisen arvoiseksi. En ole niin lapseton kuin
ajattelette. Ehkä vielä kadehditte minua."

"Kadehdin teitä vain yhden asian vuoksi", sanoi Elaine. "Jos
kutsuisitte hänet luoksenne vielä nytkin, tulisi hän heti, jos vain
olisi hengissä. Te luulisitte sen tapahtuvan rakkaudesta, mutta
minä väittäisin sen tapahtuvan uskollisuudesta. Mutta olkoonpa syy
millainen hyvänsä, tunnustan, että olisin iloinen, jos voisin kutsua
hänet luokseni. Paitsi tätä, ei minulla ole mitään kaduttavaa eikä
minkäänlaista syytä kadehtia toisia."

"Onnittelen teitä", sanoi kuningatar. "Tunnen vain harvoja niin
onnellisia ihmisiä. Useimmilla meistä on paljon kaduttavaa joko omien
vikojemme tai ystäviemme tekemien erehdysten vuoksi."

"Lähden nyt", sanoi Elaine. "On surullista, ettemme vieläkään näin
vilpittömän keskustelun jälkeen ymmärrä toisiamme."

"Me ymmärrämme toisemme täydellisesti", vastasi Ginevra.

"Epäilen sitä. Mutta tarkoitan: jos Lancelot nyt tulisi takaisin
järkevänä, kuinka teidän ja minun silloin kävisi?"

"Nyt en ymmärrä teitä ollenkaan", sanoi kuningatar. "No niin,
luuletteko voivanne luovuttaa hänet minulle lapsen vuoksi, vai pitääkö
minun luopua hänestä teidän vuoksenne?"

"En ole ikinä kuullut näin kylmäveristä kysymystä!" sanoi Ginevra. "Hän
noudattaa tietysti omaa tahtoaan. Teidän ja minun pitää suoda hänelle
vapaus valita."

"Pitääkö meidän?" kysyi Elaine. "Jos hänen pitää päättää, luulen meidän
kummankin tekevän parhaansa taivuttaakseen hänet puolelleen. Tiedän
niin tekeväni. Mutta hän valitsee teidät uskollisuudesta."

"Lupaan, etten kohota sormeanikaan", vastasi Ginevra. "Jos hän haluaa
teidät, ottakoon teidät. Olen sanonut sen hänelle."

Elaine epäröi hetkisen.

"Kun hän valitsee teidät", sanoi hän sitten, "tahdotteko olla
ystävällinen pojalleni Lancelotin vuoksi? En tule tänne enää, mutta
haluan, että hänen isänsä kasvattaisi hänet hänen vertaistensa joukossa
ja soisi hänelle mahdollisuuden tässä maailmassa. Se voi ehkä olla
vallassanne jonakin päivänä, että voitte tehdä hänestä joko onnellisen
tai onnettoman."

"Kuinka vanha se lapsi jo on?" kysyi Ginevra. "Sinne on vielä niin
pitkälti aikaa. Saattaa tapahtua, ettei Lancelot tulekaan takaisin,
vaikka en luule hänen kuolleen. Ja paljon muitakin asioita voi sattua.
Mitä poikaanne tulee, en välitä hänestä lainkaan. Suoraan sanoen, hän
on teidän asianne."




VI


Hovissa oli muutamia sellaisia henkilöitä, jotka itsepäisesti uskoivat
Lancelotin menettäneen henkensä. Puolet heistä väitti hänen tulleen
hulluksi ja saaneen senvuoksi onnettoman lopun — muut taas kuiskailivat
Ginevran ja hänen riidelleen. Muutamat syvämielisemmät huomioiden
tekijät olivat varmat siitä, että hän vielä eli huolimatta siitä,
kuinka kauan hän pysyisi poissa, ja ennustivat hänen tulevan takaisin
jonakin draamallisena hetkenä. Tästä viimeisestä otaksumasta oli
vastuussa Bors, vaikka hän ei ollut tarkoittanut sitä. Kun hän silloin
tällöin tuli takaisin, kieltäytyi hän puhumasta, minkävuoksi hovi sai
vapaan arvaamisvallan. Jos joku sanoi Lancelotin menettäneen järkensä
surusta, salli Bors huomautuksen mennä ohitseen vastustamatta sitä.
Jos taas joku toivoi loistavaa paluuta, ei hän koskaan sanonut, että
Lancelot oli jo haudassaan, mistä kaikesta voitiin päättää Lancelotin
piileskelevän jossakin, ja Bors tiesi missä. Ginevra ei kysellyt
mitään. Noin vuoden ajaksi hän menetti jotakin kukkeudestaan; hän oli
ärtyisä naisille ja ivallinen miehille. Sitten hän muuttui äkkiä,
sai takaisin elämänhalunsa, kehitti makuaan loistavien huvitusten
aikaansaamiseksi ja rohkaisi hovia ilonpitoon. Arthur näytti pitävän
muutoksesta.

Gawaine keskusteli siitä veljensä kanssa eräänä päivänä heidän
ratsastaessaan Camelotia kohti.

"Ginevra on kuullut hänestä jotakin — sitä tämä kaikki tarkoittaa",
sanoi Agravaine. "Hän tietää, missä Lancelot oleskelee."

"Epäilen sitä", vastasi Gawaine. "Ginevran kaltainen nainen voi keksiä
muitakin syitä. Hän ei ole enää kovinkaan nuori, vaan alkaa jo nähdä
edessään keski-iän. Se on ehkä ylpeyttä — hän ei ole tehnyt vielä
tiliään elämän kanssa."

"En voi lainkaan ymmärtää Arthurin sokeutta", sanoi Agravaine. "Vaikka
hän ei olisi käsittänyt sitä ennen, olisi hänen pitänyt huomata se
silloin, kun Elaine saattoi asian pulmalliseen vaiheeseen."

"Oletko varma hänen sokeudestaan? Minä puolestani luulen hänen tietävän
enemmän kuin ihmiset olettavat."

"Siinä tapauksessa hän on hölmöläinen raukka, kun voi sietää sitä."

"En voi sanoa siitäkään mitään", vastasi Gawaine. "Jos hän huomaa
Ginevran siirtäneen rakkautensa toiseen henkilöön — no niin, mitä, jos
Arthur jo onkin väsynyt häneen? Huolimatta kauneudestaan hän koettelee
vannaan suuresti Arthurin kärsivällisyyttä. Kukaan ei epäile kuninkaan
rakkautta Lancelotiin. Mielipiteeni on, että jos nyt menisit Arthurin
luo todistuksinesi hänen vaimonsa uskottomuudesta, karkoittaisi hän
sinut valtakunnasta kuin yleistä pahennusta tuottavan henkilön."

"Jos hän on sellainen mies", sanoi Agravaine, "olet antanut minulle
erään aatteen. Luuletko hänen tuoneen Elainen tänne lopettamaan koko
suhteen panemalla heidät riitelemään keskenään?"

"Ginevra olisi voinut tehdä niin", vastasi Gawaine, "mutta ei Arthur.
Hän ei ole tarpeeksi ovela — tai hän on liiankin ovela."

"Luuletko Ginevran hankkineen itselleen toisen rakastajan?"

"En", vastasi Gawaine. "Hän rakasti Lancelotia."

"Onhan siellä Meliagrance, tietysti."

"Lorua!"

Ja se osoittautuikin loruksi. Meliagrance voitti turnajaiset muutamia
päiviä myöhemmin näiden sanojen jälkeen — pienet turnajaiset, niin
sanoaksemme, koska Palomides, Tristram tai Lancelot eivät ottaneet
niihin osaa. Tällaisina tärkeinä päivinä ennen vanhaan oli Lancelot
aina laskenut voitonmerkkinsä julkisesti kuningattaren jalkain juureen.
Meliagrance menetteli nyt samalla tavalla.

"Sillä ei ole mitään arvoa itsessään", aloitti hän, "mutta teidän
hyväksymisenne tekee siitä muistettavan esineen. Voitin sen vain
tuottaakseni teille kunniaa — se on parhaani, vaikkakin vähäpätöinen."

Ginevralla oli hovinaisensa ympärillään, Anglides ja hänen uusin
ystävänsä, nuori Ettard. Muutamia miehiäkin seisoi läheisyydessä. Ehkä
he kaikki vertasivat tätä muihin tilanteihin. Ginevra näytteli osansa
hyvin. Hän otti vastaan lahjan suloisesti hymyillen.

"Tämä ei ole mikään vähäpätöinen lahja", sanoi hän. "En ylistä mitään
niin suuresti kuin mieheni ystävien kohteliaisuutta."

Meliagrance näytti jollakin tavalla sekaantuneen. Hän nousi seisaalle
ja hieroi polviaan.

"Miehenne parhaalta ystävältä", sanoi hän.

He katsoivat häneen hämmästyneinä, ja hän peräytyi mykistyneenä.

"Mikä pani sinut sanomaan niin?" kysyi Gawaine.

"Etkö nähnyt? Kuningatar nauroi minulle."

"Eikä nauranut."

"Luuletko, etten tiedä? Hän olisi vielä tiukempien sanojen tarpeessa."

"Ehkä", vastasi Gawaine. "Se riippuu siitä, millaisen vaikutuksen
haluat aikaansaada. Jos haluat saattaa hänet häpeään, et kaipaa mitään
apua — sinulla on hyvin onnistuneita päähänpistoja, kun niikseen
tulee. Mutta jos haluat päästä osalliseksi hänen suopeudestaan, pitää
sinun ottaa oppia muista. Vielä yksi tällainen julkea vetoomus, ja hän
taivuttaa Arthurin hirtättämään sinut."

Ritari Lancelotin poissaolo ei tehnyt ketään onnelliseksi. Kun hän
juoksi kapeaa katua alaspäin tuona iltapäivänä aseettomana ja avopäin,
hävisi hän toveriensa tietoisuudesta; mutta hänestä jäi sentään
jotakin jäljelle värittämään heidän ajatuksiaan ja vaikuttamaan heidän
käytökseensä.

Sitä, mitä hänelle silloin heti tapahtui, he eivät saaneet koskaan
tietää, eivät sittenkään, kun hän oli järkevä mies jälleen ja
oli tullut takaisin tutulle paikalleen, koska ne päivät olivat
haihtuneet hänen muististaan. Meille on kerrottu hänen parina vuonna
juoksennelleen villinä ja kokonaan järjetönnä toisesta syrjäseudusta
toiseen, syöneen sellaisia, hedelmiä, joita hän voi kerätä metsistä,
ja kaikkea muutakin, mitä voi saada, eikä hänellä ollut yllään
muuta kuin paitansa ja housunsa. Mutta vaikka tämä kuulostaakin
yksityiskohtaiselta, emme sentään tiedä sitä varmasti. Kertomus muuttuu
uskottavaksi siitä alkaen, kun hän kohtasi henkilöitä, jotka voivat
vieläkin käyttää järkeään tai olivat ainakin järkevämpiä kuin hän.

Ritari Bliant, esimerkiksi. Ritari Bliant ratsasti puolisonsa kanssa
linnansa läheisyydessä, mutta kun ilma oli niin tukahduttavan kuuma,
lepäilivät he eräässä huvimajassa, jonka aseenkantajat olivat heille
pystyttäneet. Ritari Bliant oli ripustanut miekkansa ja kilpensä
erääseen lähellä kasvavaan pieneen puuhun ja jutteli miestensä kanssa
sillä aikaa kun hänen puolisonsa levähti sotilasvuoteella teltan
nurkassa.

Hän kertoo kuulleensa mitä hämmästyttävintä melua kuin äkillisen
taistelun alettua — hän luuli ainakin kymmenen miehen kamppailevan
siellä keskenään. Eräs hänen miehensä meni ensiksi teltan ovelle
ja näki pitkän miehen, partaisen ja melkein alastoman, iskevän
kilpeä miekalla. Oli selvää, että miekka katkeisi piakkoin hänen
käsitellessään sitä sillä tavalla tai kilpi halkeaisi kahtia. Huvimaja
oli ehkä sytyttänyt pilkkeen hänen sairaissa aivoissaan tai aseiden
näkeminen pannut liikkeelle hänen vanhan intohimonsa.

"Hellitä miekka kädestäsi, mies!" huusi aseenkantaja samalla tavalla
kuin komennetaan palvelijoita. Lancelot katsoi häneen hämmentyneenä,
laski sitten hyvin varovasti miekan ruohikkoon ja tuli hänen luokseen.
Ennenkuin ritari Bliant ehti sekaantua asiaan, näki hän oudon miehen
kohottavan aseenkantajan ilmaan hartioista, pudistelevan häntä kuin
mattoa ja viskaavan hänet sitten suinpäin maahan. Lancelot tarttui
miekkaan jälleen tavattoman hellästi, mutta ennenkuin hän alkoi taas
pistellä kilpeä, siveli hän miekkaa sormellaan nähdäkseen, kuinka
paljon terää siinä oli vielä jäljellä. Koska Bliant oli aseeton, päätti
hän koettaa saada jotakin aikaan oveluudella.

"Hyvä mies", sanoi hän, "ettekö haluaisi asettaa miekkaa syrjään
joksikin aikaa? Olette pikemminkin unen ja uusien vaatteiden kuin
liikunnon tarpeessa."

"Mitä siihen tulee", vastasi Lancelot, "nähdessäni ensimmäisen merkin
siitä, mitä aiotte minulle antaa, tapan teidät".

Bliant kertoo peräytyneensä telttaan, häpeämättä lainkaan vauhtiaan,
ja eloon jäänyt aseenkantaja lainasi hänelle haarniskansa, miekkansa
ja kilpensä. Sitten hän tuli esille tehdäkseen lopun mielipuolesta.
Nähdessään hänen tulevan niin varustettuna Lancelot hyökkäsi hänen
kimppuunsa ja katkaisi yhdellä ainoalla sivalluksella ritari Bliantin
iskuun kohotetun miekan. Bliant oli kiitollinen oman hyvän kilpensä
vanhalle raudoitukselle, joka oli turmellut terän ja vioittanut
miekkaa; mutta tästäkin hyvästä onnesta huolimatta hän menetti
tajuntansa, ja hän voisi sanoa lyönnin jatkuvasti sekoittaneen hänen
aivonsa, kun hän joskus myöhemmällä iällään tuli sekapäiseksi. Lancelot
ei kiinnittänyt häneen sen enempää huomiota, vaan lähdettyään kerran
hyökkäämään suuntasi kulkunsa teltan ovelle ja sitten suoraan telttaan.
Ritarin puoliso ja aseenkantaja pakenivat teltan toisen pään ovesta.
Silloin sattui niin onnellisesti, että Lancelot huomasi vuoteen,
astui sen luo ja tunnusteli sitä kädellään, ikäänkuin mielijohteesta,
ostaakseen sen. Se oli pehmeämpi kuin kova maa, jolla hän äsken oli
maannut, ja hän huokaisi huojennuksesta, ojentautui sille pitkäkseen ja
nukkui.

Ritarin puoliso oli sillä välin kiiruhtanut miehensä ruumiin luo, kuten
hän luuli. Kuullessaan hänen itkunsa ritari Bliant avasi silmänsä.

"Missä se mielipuoli nyt on, joka antoi minulle iskun kallooni? En ole
ikinä tuntenut sellaista käsivarren voimaa."

"Hän nukkuu", vastasi henkiin jäänyt aseenkantaja.

"Ette suinkaan tarkoita, että tapoitte hänet?"

"En. Hän päätti itse uinahtaa hieman vuoteellanne." Ritari Bliant
purskahti nauruun, vaikka hänen päätänsä vieläkin pakotti.

"No niin, älkäämme herättäkö häntä. Me köytämme mies-raukan kädet ja
jalat, ja sitten teidän pitää hakea linnasta hevoskantovuode — kannamme
hänet kotiin vuoteineen päivineen. Luulen hänen olleen lahjakkaan
miehen silloin, kun hän vielä voi käyttää järkeään."

"Hän toi mieleeni ritari Lancelotin", sanoi junkkari.

"Näin hänet kerran Lonazepissa."

"Hän vaikuttikin Lancelotilta", myönsi Bliant.

He varoivat häiritsemästä hänen untaan ja saivat hänet viedyksi linnaan
onnettomuudetta. Kun hän vihdoin heräsi, oli hän hyvin kärsivällinen
heidän kanssaan ja lapsellisen hiljainen. Surullista oli katsella hänen
taivuttavan päänsä sidottujen käsiensä yli, mutta he eivät uskaltaneet
päästää häntä irti, ennenkuin hän näyttäisi joitakin terveen järjen
merkkejä. Sittenkään, kun hän oli saanut takaisin terveytensä, hyvän
ruoan ja suojan ansiosta, ei kukaan uskaltanut ajella hänen partaansa.
Hän istuskeli päivät pitkät sukimattomana ja ääneti katselemassa
pienestä ikkunasta aukeille kedoille ja oudolle tielle, joka kiemurteli
niiden välitse linnan ovelta.

Bliant kertoo tällaista kestäneen puolitoista vuotta. Silloin hän
joutui pieneen sotaan muutamia naapureitaan vastaan, ja eräänä
iltapäivänä, kun hän ratsasti omien maittensa poikki, hyökkäsi pari
veljestä hänen kimppuunsa, ritari Breuse ja ritari Bertelot. Molemmat
syöksyivät häntä vastaan samalla kertaa, ja hän lähti pakoon henki
kurkussa. Lancelot, joka istui ikkunansa luona kahlehdittuna kuten
tavallisesti, näki Bliantin tulevan parin miehen takaa-ajamana. Silloin
heräsivät hänen entiset vaistonsa; hän katkaisi kahleensa suureksi
vahingoksi käsilleen, ja kun nuo molemmat veljekset ajoivat Bliantia
takaa portin sisäpuolelle, oli Lancelot siellä valmiina vastaanottamaan
heitä. Hän kiskaisi Bertelotin satulasta maahan vääntäen hänen
miekkansa irti ja antoi sitten Breuselle samanlaisen kuuluisan iskun
päähän, jollaista Bliantkin oli saanut maistaa. Breuse kiepsahti
satulasta maahan, ja hänet pelasti vain Bertelotin apu ja Bliantin
suopeus, hän kun päästi heidät pakoon. Kun he olivat menneet, sanoi
Bliant hävenneensä nähdessään Lancelotin katkaistut kahleet ja hänen
käsiensä tilan. Sen jälkeen mielipuoli sai kuljeskella vapaana, kuten
muutkin perheen jäsenet.

Sitten kului vielä vuosi, kertoo Bliant, kunnes he eräänä päivänä
lähtivät metsästämään villikarjuja. Lancelotilla ei ollut
aavistustakaan siitä, mitä se kaikki tarkoitti, mikäli he saattoivat
nähdä, mutta hän seisoi katsellen heidän valmistuksiaan. Eräs mies oli
sitonut mainion hevosen puuhun ja pistänyt keihäänsä maahan voidakseen
auttaa erästä toveriaan. He näkivät Lancelotin katselevan hevosta,
ikäänkuin hän olisi koettanut päästä selville jostakin vaikeasta
asiasta. Hänen oli täytynyt hypähtää satulaan äkkiä, kun heidän
tarkkaavaisuutensa oli kohdistunut muualle, sillä viimeinen, mitä he
hänestä näkivät, oli suuri tomupilvi kaukana tiellä. Keihäskin oli
hävinnyt. Hän oli ottanut varmaan senkin.

Niin paljon olemme saaneet selville Bliantin todistuksesta. Sitten
meillä on erään erakon kertomus, jolla sentään on totuuden leima.
Kerrotaan hurskaan erakon löytäneen hänet metsästä villin karjun
hirmuisesti haavoittamana. Lancelot oli tappanut pedon, mutta
ei ennen kuin onnettomuus oli tapahtunut — hirvittävä viillos
ja veri virtaamassa puroina. Erakko ymmärsi, ettei siinä saanut
hukata sekuntiakaan aikaa, mutta Lancelot uhkasi häntä miekalla
makuuasennostaan. Erakko jatkoi kuitenkin itsepäisesti ystävällistä
kohteluaan.

"Kuinka te saitte tämän haavan?" kysyi hän.

"En ole ikinä nähnyt sellaista hölmöä", vastasi Lancelot. "Ettekö näe
tuota karjua?"

"Voin parantaa teidät!" sanoi pyhä mies. "Sallikaa, että autan teitä
kuin ystävä."

"En voi sietää enää ystäviä", vastasi Lancelot. "Jos koskette minuun,
irroitan päänne kaulastanne."

Erakko poistui hänen luotaan hetkeksi, kunnes tapasi erään miehen
lantarattaineen. He tulivat takaisin ja tavattuaan Lancelotin
tajuttomana ja helposti hoidettavana nostivat hänet ja karjun rattaille
ja veivät heidät erakkolaan. Siellä monina viikkoina erakko paransi
Lancelotin haavat, mutta ei hänen järkeään. Todellisuudessa liittyi
käsittelyyn jotakin sellaista, mikä teki hänet vielä järjettömämmäksi
kuin ennen.

Mutta sillä tavalla lisätään vanhoihin tarinoihin kaikenlaista
perätöntä ja kirjaillaan niitä. Tämä tapaus on epäilyttävästi
samanlainen kuin Lancelotin tuonti Bliantin linnaan. Toisessa
tapauksessa he ottivat vuoteen ja toisessa karjun mukaansa.

Emme todellakaan tiedä mitään hänen seikkailuistaan siltä ajalta,
joka kului hänen lähdöstään Bliantin luota, kunnes hän ilmestyi
Corbinin kylään, Pelleksen linnan, Elainen kodin, lähellä sijaitsevaan
taloryhmään. Hän tuli juosten tietä pitkin tukka hajallaan ja vaatteet
riekaleina. Pienet pojat heittelivät häntä kivillä ja multapaakuilla,
niin että hänen kasvonsa likaantuivat, mutta hän jatkoi vain juoksuaan,
kunnes muutamat linnan miehet hyökkäsivät esille ja pelastivat hänet.
Hekin arvasivat millainen hän ehkä oli ollut ennen mielipuolisuuttaan,
ja sulkivat hänet säälistä Galahadin uuteen koirankoppiin. Sen toisessa
seinässä oli luja ristikko, ja he saattoivat katsella häntä, hänen
kävellessään siellä edestakaisin. Ristikon eräässä nurkassa oli aukko,
josta hänelle voitiin ojentaa ruokaa ja juomaa, tarvitsematta pelätä
hänen väkivaltaisuuttaan.

"Tiedättekö, että olemme saaneet erään hullun miehen taloon, rouva?"
sanoi Alice. "Miehet ottivat hänet kiinni muutamia tunteja sitten ja
ovat teljenneet hänet uuteen koirankoppiin."

"Verikoirani kuoli juuri ajoissa", sanoi Galahad. "Menen katsomaan
häntä."

"Et tee mitään sellaista", sanoi Elaine. "Sinä pysyt täällä."

"Teidän itsenne pitäisi mennä katsomaan häntä, rouva", sanoi Alice.
"Hän on suuri kuin jättiläinen."

"En halua nähdä sellaista onnettomuutta, jos voin karttaa sitä", sanoi
Elaine. "Miesraukka! Onko koirankoppi tarpeeksi mukava hänelle?"

"Se on luja, ja hän olisi vaarallinen kaikkialla muualla", vastasi
Alice. "Hänen tukkaansa ei ole lyhennetty vuosisatoihin."

"En ole koskaan nähnyt oikeata mielipuolta", sanoi Galahad. "Onko hän
hullun koiran näköinen?"

"Ei oikeastaan", vastasi Elaine.

"Tämä ainakin on hyvin rauhallinen kopissaan", sanoi Alice.

"Menen katsomaan häntä", sanoi Galahad.

"Etkä mene!" sanoi Elaine. "Kiellän sen ehdottomasti."

Mutta Galahad meni kun menikin pihalle ja näki isänsä ensi kerran.
Lancelot oli kyyristynyt erääseen nurkkaan ja piilottanut kasvonsa
uteliaalta talonväeltä. Galahad heitteli häntä kivillä, kunnes muuan
suurehko lohkare sattui hänen takaraivoonsa. Lancelot nousi ja tuli
ristikon viereen, johon koko pieni joukko peräytyi paitsi Galahad.
Lancelot tarttui vankilansa ristikkoon ja katseli kauan aikaa poikansa
kirkkaita silmiä ja kullankeltaista tukkaa.

"Rouva", sanoi Alice, "nuoresta herrasta on tullut mielipuolen ystävä".

"Sanoin Galahadille, ettei hän saa mennä sen miehen läheisyyteen."

"No niin, heistä on silti tullut hyvät ystävät", sanoi Alice. "He
seisovat nyt vastakkain katsellen toisiaan, ja mielipuoli näyttää niin
hiljaiselta kuin koira, vaikka nuoriherra Galahad heittikin häntä
kivellä."

"Galahad, et suinkaan heittänyt häntä kivillä?" kysyi Elaine.

"Heitin, saadakseni hänet liikkeelle", vastasi Galahad.

"Enkä aina kivilläkään. Käytin joskus keppejäkin."

"Olet jo niin vanha, melkein seitsenvuotias poika, etkä osaa käyttäytyä
sen paremmin!"

"En heittänyt häntä silmään enkä muuhunkaan arkaan kohtaan", vastasi
Galahad. "Olen varovainen. Päähän vain."

"Päähänkö vain?" huudahti Elaine. "Mitä, jos halkaisisit hänen
kallonsa?"

"Hän on sentään hullu, eikö olekin? Äiti, sinä pilaat aina kaikki
asiat."

"Tahtoisin, että olisit ystävällinen, Galahad. Muuta en toivokaan.
Raa'at pojat heittelevät hulluja kivillä, mutta sinun pitää kohdella
heitä ystävällisesti."

"Äiti, miksi ihmisistä tulee hulluja?"

"Jos tietäisimme sen, voisimme ehkä parantaa heidät."

"Alice sanoi sen johtuvan rakkaudesta, etkö sanonutkin Alice?"

"Alice on ehkä oikeassa. Olen kuullut puhuttavan ihmisistä, jotka ovat
tulleet hulluiksi rakkaudesta."

"Tämä ei ainakaan", sanoi Galahad. "Hän on varmasti aikoinaan ollut
todellinen mies."

Ajan mittaan he sallivat Galahadin ruokkia vankia, käyttäen sitä
lahjukseksi, ettei hän enää heittelisi kiviä. Joka päivä hän työnsi
ruoan vangille ristikon pienestä luukusta, ja Lancelot katseli silloin
poikaa. Talonväki tottui siihen, kävi huolettomaksi, todellakin — tai
Lancelot sai ehkä selville, kuinka aidakkeen yli sopi kiivetä. Eräänä
rauhallisena iltana hän livahti pihan poikki Elainen puutarhaan, missä
Elaine oli tunnustanut hänelle intohimonsa eräänä aamuna kauan aikaa
sitten. Lancelot löysi mieluisensa paikan erään päärynäpuun juurelta
lähteen luota ja ojentautui ruohikkoon nukkumaan.

Kävellessään yksinään Elaine tapasi hänet sieltä. Hän tunsi nuo
takkuisen parran alta häämöittävät piirteet, ja hänen onnensa sokaisi
hänet hetkiseksi, koska hän luuli Lancelotin tulleen takaisin
rakkaudesta häneen kaikkien näiden vuosien kuluttua. Kun hän puhutteli
Lancelotia, ponnahti tämä seisaalle, ja silloin ilmeni, että Lancelot
oli mielipuoli.




VII


Seitsemän pitkää talvea tuli ja meni, ja Lancelotin nimeä lakattiin
mainitsemasta Camelotissa. Eräänä iltapäivänä kevään lopulla Ginevra
käveli penkereellä Anglideksen ja Ettardin kanssa katsellen vuodenajan
kauneuksia. Metsällä oli vieläkin ensi vihreytensä, ja hedelmätarhat
olivat kukkia tulvillaan.

"Kun olin tyttö, menimme hakemaan metsästä kieloja", sanoi Ginevra.
"Nousimme hämärissä, kun kaste vielä näytti suloiselta auringonvalossa,
ja toimme kukat kotiin, ennenkuin kaste ehti kuivua niissä. Haluaisin
mielelläni koota niitä kerran vielä."

"Mutta sehän on vain nuorten rakastavaisten huvia", sanoi Anglides.
"Ei mikään muu seikkailu värisytä niin kovasti kuin tuollaiset
viattomat tehtävät, kun sydän on yhtä vihreä kuin vuosikin ja
hyvin vastaanottavainen kauneuden vaikutuksille — lehtien kaikille
valovivahduksille ja jokaiselle laulavalle linnulle. Mutta silloin
vain, kun rakastettu on tuossa rinnalla."

"Sillä tavalla selitetään runoilijoita", sanoi Ettard. "Talvi on niin
ikävä ja huoneet niin kosteat, että aina unohdamme, kuinka suloista
elämä sentään on. Mutta keväällä se muistuu jälleen mieleemme."

"Luulen teidän tarkoittavan", sanoi Ginevra, "että runot ja kevätleikit
saavat olla tekemisissä muunkin kuin poikien ja tyttöjen välisen
rakkauden kanssa. Ne ovat kuin osa menetettyä elämää, mutta ne tulevat
takaisin luoksemme."

"Turhaa on keskustella siitä nyt", sanoi Anglides. "Olemme jo
sivuuttaneet nuoruutemme, ja salaisuus on haihtunut. Myöhäistä on
meidän olla muuta kuin filosofeja."

"Liian myöhäistäkö!? Ei milloinkaan!" huudahti Ginevra. "Aioin muuttua
nuoreksi jälleen. Lähdemme noukkimaan kukkia huomisaamuna."

"Mutta huomenna ei ole vapunpäivä, kuningatar", sanoi Anglides.

"Ei meidän eikä vuodenkaan kannalta, mutta mitä ovatkaan päivämäärät?
Sydän määrää iän, ja minä aion lähteä."

Kun hän puhui siitä Arthurille myöhemmin, oli Arthur eri mieltä asiasta.

"Te naiset ette voi lähteä ratsastamaan metsiin yksinänne", sanoi hän.
"Ottakaa muutamia miehiä mukaanne."

"Eivätkö metsät ole täydellisesti turvalliset", kysyi Ginevra. "Luulin
niiden olevan niin hyvässä kunnossa, ettei, sinulla ole enää mitään
tehtävää siellä."

"Ne ovatkin turvalliset", vastasi Arthur, "mutta näyttäisi hyvin
omituiselta, jos ratsastaisitte sinne seurueetta. Miehet tulevat oikein
iloisiksi saadessaan lähteä mukaanne."

"He turmelisivat meiltä kaiken huvin, Arthur. Tämä, että haluan lähteä
noukkimaan kukkia entiseen tapaani, on muuan oikkuni. Meidän pitää
teeskennellä, muistella noita menneitä aikoja emmekä voi tehdä sitä,
jos siellä on miehiäkin. Tahdon lähteä sinne Anglideksen ja Ettardin
kanssa; me voimme suojella toisiamme ja lupaan, etten ratsasta kauaksi."

"En pidä siitä", sanoi Arthur. "Palaatte ehkä kotiin turvallisesti,
mutta se on silti väärin. Tämä ei ole lainkaan terveen järkesi
mukaista."

"Ei terveen järjen", vastasi Ginevra, "vaan jonkin paljon korkeamman".

"Mihin aikaan palaatte?"

"Iltapäivän puolivälissä, emme myöhemmin."

"No niin, annan sinulle lomaa siihen saakka", sanoi Arthur, "mutta
ellet ole palannut silloin, lähetän hakemaan sinua".

He ratsastivat pois linnasta seuraavana aamuna ennen camelotilaisten
heräämistä. Ginevra oli naamiaistuulella; hän oli löytänyt tyttömäisen
puvun eräästä vanhasta arkusta, ja hänen silmänsä säteilivät
seikkailunhalusta. Anglides ja Ettard olivat myötätuntoisia,
mutta unisia. Aamuilma värisytti heitä. Linnantornista saattoi
vartija katsella noiden kolmen kiemurtelevan tasangon poikki, kun
he suuntasivat kulkunsa suorinta tietä pitkin metsään. Hän näki
heidän pysähtyvän varjon laidalle hetkiseksi, ikäänkuin he olisivat
keskustelleet matkan suunnasta. Sitten he katosivat puiden väliin.

Metsä oli kostea, kuten Ginevra olikin sanonut sen olevan, mutta tämä
kosteus ei tuntunut kasteelta. Jotakin sen ihanuudesta oli haihtunut.
Ehkä he kaikki olivat liian herkkiä vaikutteille. He olivat varmasti
hermostuneita ja kiihottivat hevosensakin samanlaisiksi — nuo kolme
kaunista päätä olivat pystyssä korvat höröllään odottaen jotakin
yllätystä. He olivat jo syvällä metsässä, ennenkuin Ginevra rikkoi
hiljaisuuden.

"En ole koskaan voinut määritellä suhdettani metsiin", sanoi hän.

"Mihin, kuningatar?" kysyi Anglides.

"Näihin tällaisiin puihin — metsiin."

"Onko niissä sitten jotakin salaperäistä?"

"Kyllä", vastasi Ginevra. "En tiedä ikinä, pidänkö niistä vai en."

"Hyväinen aika, luulin meidän tulleen tänne tänään juuri siksi, että te
pidätte metsistä!"

"Ah, en puhu nyt kevätretkistä", sanoi Ginevra. "Tehän tiedätte, että
voisimme vallan hyvin kaadattaa kaikki nämä puut maahan, saadaksemme
niiden sijalle valoisia ketoja ja suoria teitä. Jokainen sanoo, että
meillä pitää olla ketoja ja teitä. Mutta mepä haluamme itsellemme
puitakin. Arthur on aina ylpeä siitä, että hän on päästänyt valoa
metsiinsä, mutta alituisesti vihainen, jos joku toinen kaataa metsää.
Muistatteko noita vanhoja kertomuksia, joissa ihmisten kerrotaan
eksyneen metsiin? Kun olin tyttö, kuulin erään papin sanovan että
eksyminen kuvaa inhimillisiä erehdyksiä. Hän oli sitä mieltä, että
metsät on hakattava pois. Kun tutustuin Arthuriin, luulin hänen
hakkauttavan kaikki puut maahan."

"Siinä tapauksessa pappi ei olisi hyväksynyt kevätretkiä", sanoi Ettard.

"Hän ei huomaisi tässä mitään vikaa", vastasi Ginevra, "Mukanamme ei
ole ainoatakaan miestä."

Ehkä hän katui huomautustaan. He ratsastivat jonkun aikaa ääneti.

"Arthur on tehnyt tästä metsästä melko yksitoikkoisen", sanoi Ginevra.
"Hän on raivannut pois kaikki pensaat ja katkottanut kaikki oksat
päämme korkeudelle saakka — katsokaa, kuinka kauaksi puiden lomitse
voitte nähdä — ja maa niiden välissä on pehmeä kuin matto."

"Mutta se on ihmeellinen!" sanoi Anglides. "En voi sanoa tätä
milloinkaan yksitoikkoiseksi. Eikö tämä ole sellainen kuin metsän pitää
ollakin? Ajattelin juuri, että se on niin täydellinen kuin kudotut puut
suuressa seinäryijyssänne kotona."

"Metsien puolustukseksi voi sanoa jotakin, ennenkuin niitä ruvetaan
raivaamaan", huomautti Ginevra. "Ne ahdistavat minua. Ettekö ole
koskaan huomanneet, kuinka paljon voimakkaammilta ne näyttävät,
kuinka paljon suurempia puut ovat ja millaisen voiman tunteen ne
suovat? Siellä asustavat peloittavimmat jättiläiset ja katkerimmat
louhikäärmeet, eivätkö asukin? Kun raivaamme metsät, vapaudumme
sellaisista epämukavuuksista, mutta onnettomuudeksi vapaudumme samalla
puistakin."

"En usko jättiläisiin enkä louhikäärmeisiin, kuningatar, ettekä tekään
usko. Emme ole ikinä nähneet ainoatakaan."

"Senvuoksi meidän pitääkin uskoa niihin", sanoi Ginevra. "Jos näkisimme
jonkun, eivät ne olisi parempia kuin mikään muukaan tosiseikka —
käsittäisimme asian ja menettäisimme uskomme."

He jatkoivat ratsastustaan kerran vielä ääneti, kunnes saapuivat
eräälle kukkien kaunistamalle aukiolle, ja muistaen, miksi olivat
lähteneet retkelle, he laskeutuivat maahan, sitoivat hevosensa nuoriin
puihin ja noukkivat kukkia.

"Ne ovat yhtä kauniita kuin ennenkin", sanoi Ginevra.

"Olen vieläkin nuori."

"Kun tahdon tietää jotakin metsistä", sanoi Ettard, "ihmettelen,
miksi ne ja kukat ja ympärillämme leviävä maailma luovat niin monta
mielikuvaa miehistä ja naisista. Keräämämme kukat panevat meidät
ajattelemaan nuoruutta, puut taas käänsivät papin mielen inhimillisiin
erehdyksiin. Elämme kuin kuvastinseinäisessä huoneessa; kaikkialla,
mihin käännymme, näemme itsemme."

Ginevra kohotti suurta kimppua järjestellen kukkia yksitellen. Hänen
pukunsa oli vaaleanvihreä, sopien hyvin ruohon väriin, ja hän oli
heittänyt palmikkonsa hartioilleen.

"Minun laitani ei ole ihan niin", sanoi hän. "Kun katselen miehiä ja
naisia, käy usein niin, että he tuovat mieleeni aamun ja illan, korkeat
vuoret ja synkät metsät — ja muutkin asiat. Ihminenkin kuvastelee
jotakin — en tiedä, mitä. Kaikista tuntemistani miehistä olen hakenut
koskemattoman metsän salaperäisyyttä, sitä ääretöntä elämää, jota
voitaisiin harjoittaa kesyttämisen asemesta. Siksi onkin mielestäni
jotakin väärää noissa jutuissa, joissa jättiläinen tai louhikäärme
tapetaan. Nehän olisivat voineet olla suureksi hyödyksi ja ovat aina
hauskempia kuin se sankari, joka ottaa ne hengiltä. Sellainen ei ole
rehellistä — hän ei voi tehdä sitä ilman erityistä miekkaa, ja niiden
hävittyä olemattomiin meillä ei ole muuta jäljellä kuin turvallisuus."

"Saanko sanoa sanasen turvallisuudesta? Se ei ole mikään halveksittava
asia ylimalkaan", sanoi Anglides. "Jos minun pitäisi jatkaa matkaani
näiden puiden lomitse pimeässä olisin iloinen, että kuninkaan miehet
ovat olleet täällä työssä kirveineen."

"Nyt, kun olemme koonneet nämä kukat ja päättäneet nämä asiat", sanoi
Ettard, "olen valmis puoliselle. Olemme varmasti ratsastaneet jo
tuntikausia."

"Siitäkö tuntuu?" kysyi Ginevra. "Olin melko hyvässä kunnossa siihen
saakka, kunnes mainitsit ruoasta. Se jäähdytti seikkailun tunnetta.
No niin, jos meidän kerran täytyy syödä, kelpaavat nuo suuret juuret
pöydäksemme."

"Pyydän, ilmoittakaa meille, missä me oikeastaan olemme, kuningatar?"
kysyi Ettard. "En voi muistaa kaikkia tekemiämme mutkia. Ihmettelen,
että niin hyvin tunnette nämä metsät."

"En tunne niitä lainkaan, mutta kukin voi aina palata samaa tietä
pitkin kuin on tullutkin tänne", vastasi Ginevra. "Ei kukaan voi eksyä
niin selvältä polulta. Oleskelen mielelläni metsissä, kuten jo sanoin
sinulle."

"En luule välittäväni lainkaan jättiläisistä enkä louhikäärmeistä",
sanoi Ettard, "mutta toivoisin, ettei täällä olisi niin paljon
kovakuoriaisia. Voitteko todellakin nauttia ateriastanne täällä? Niin
monen vuoden ja sellaisten ponnistusten jälkeen voidakseen sivistyä
ja saada olonsa mukavaksi lähteä tällaiselle huviretkelle — onko se
laitaa?"

"Tämä ei ole mikään huviretki", sanoi Ginevra. "Huomautuksesi eivät
sovi ollenkaan. Tämä on kevätretki, henkinen tilaisuus. Otin ruokaa
mukaani vain siksi, ettet sinä eikä Anglides voi tulla toimeen ilman
sitä. Nyt se suo teille voimia paluumatkalle. Meidän pitää lähteä
hetkisen kuluttua, jos mielimme päästä kotiin iltapäivän puolivälissä."

He ratsastivat kovaa vauhtia, kunnes saapuivat ensimmäisen tien haaraan.

"Minne päin nyt?" kysyi Anglides.

"Tuonne — muistat kai tuon poikkilatvaisen koivun?" vastasi Ginevra.

"En", sanoi Anglides. "Muistelen tulleemme tänne tuota toista tietä
pitkin."

"Se vie samalle suunnalle kaikissa tapauksissa", sanoi Ettard.
"Pääsemme varmasti lopulta tasangolle."

Seuraavassa käänteessä he olivat kaikki yhtä mieltä siitä, mihin päin
heidän piti lähteä, ja vielä seuraavassakin sen jälkeen. Sitten Ginevra
pysäytti hevosensa äkkiä. Muuan mies istui satulassaan katsellen heitä
eräältä tien vieressä sijaitsevalta aukiolta niin hiljaa, etteivät he
olleet huomanneet häntä.

"Olette poistunut kauaksi kotoanne, kuningatar Ginevra", sanoi hän.

"Ah, ritari Meliagrancehan siellä onkin! Niin, ratsastimme jonkun
matkaa metsään, mutta olemme nyt nähtävästi kääntyneet väärälle
polulle."

"Olette todellakin, jos tarkoituksenne on ratsastaa Camelotiin. Se on
ihan toisella suunnalla. Saanko opastaa teidät takaisin?"

"Se ei ole lainkaan tarpeellista, kiitoksia vain", vastasi Ginevra,
"jos ohjaatte meidät oikealle suunnalle".

Mies ei liikahtanutkaan. Naiset huomasivat siirtyvänsä lähemmäksi
toisiaan hieman hermostuneina odottaessaan häntä. Vihdoin hän ratsasti
edelle puhumatta sanaakaan, ja Ginevra viittasi hovinaisilleen, että he
seuraisivat häntä.

"Miehenne ovat olleet kummallisen välinpitämättömiä erotessaan teistä
näin", sanoi Meliagrance.

"Tulimme tänne yksinämme, ritari Meliagrance. Ette voisi arvata sitä,
mutta olemme kolme kevätretkelle lähtenyttä maalaistyttöä. Lähdin
uudistamaan nuoruuttani."

"Tämä aika on jo myöhäinen kevätretkille", sanoi Meliagrance.
"Vuodenaika —"

"Ah, älkää kertoko sitä meille, koska sen jo tiedämme?" sanoi
kuningatar. "Aika lentää ja niin se todella tekee. Onko tämä se polku,
jota meidän pitää seurata? En halua tuottaa teille minkäänlaisia
hankaluuksia, ritari Meliagrance."

"Ei mitään hankaluuksia, kuningatar. Tämä on juuri se polku, mutta se
vie linnani ohi, ja olin matkalla kotiini, kun tapasimme toisemme."

He ratsastivat niin kauan aikaa, että olisivat päässeet jo Camelotiin,
jos vain olisivat seuranneet samaa polkua, jota pitkin olivat sinne
tulleetkin. Meliagrance ei koettanutkaan aloittaa keskustelua, eivätkä
nuo kolme naista jaksaneet enää laskea kaikkia teitä tai käännöksiä.

"En voi ymmärtää, miksi se vie meiltä niin paljon aikaa", sanoi
Ginevra. "Vaikka eksyimmekin, olimme vain ratsastaneet muutamia
tunteja. Emme voi mitenkään olla matkalla Camelotia kohti. Ja aurinko
alkaa jo laskea."

"Tämä on lyhyin tie, kuningatar", sanoi Meliagrance. "Teidän
vallassanne on ilmoittaa, kuinka kauas olette ratsastaneet ja minne
koetitte päästä."

"En pidä huomautuksestanne, ritari Meliagrance!" Ginevra pysäytti
hevosensa. "Mihin te opastatte meitä? Pelkään luottaneeni teihin
liiaksi. Opastakaa meitä suoraan, jos henkenne on teille rakas."

Meliagrance pyörähti päin ja uhmasi häntä kapealla polulla.

"Kuningatar, en halunnut lainkaan tunkeutua seuraanne, mutta te
pyysitte, että opastaisin teidät pois metsästä. Olen seurannut suorinta
polkua, kuten kuningas Arthur tai kuka tahansa hänen ritareistaan voi
todistaa. Sitä, mikä teidät ensiksikin toi tänne, en tiedä, ja olen
viimeinen vaatimaan teitä vastuuseen siitä. Teidän täytyy ymmärtää,
kuinka tukalaa se olisi minulle, jos joku hovista löytäisi meidät
täältä yksinäisyydestä meidän voimatta ilmoittaa päteviä syitä sen
puolustukseksi, ettemme ole oikeilla paikoillamme. Luvallanne näytän
teille tien ja poistun luotanne nyt. Mutta koska ette voi luottaa
minuun niin paljon, että saisin opastaa teitä, noudatatte tuskin
neuvojanikaan."

"Näyttäkää meille suorin tie sitten", sanoi Ginevra, "ja me tulemme
kyllä toimeen yksinämmekin. Ei ole olemassa mitään syytä, miksi en
luottaisi teihin, ritari Meliagrance, mutta lupasin palata kotiin
iltapäivän puolivälissä, ja Arthur lähettää nyt miehensä hakemaan
meitä. Meillä ei olisi ollut lainkaan aikaa tähän pitkään kierrokseen,
jonka nyt olemme tehneet."

Meliagrance ohjasi hevosensa pensaikkoon ja antoi heidän ratsastaa
ohitseen.

"Tienne on hyvin selvä tästä alkaen — suoraan vain eteenpäin ja toinen
polku vasemmalle."

Kun he katsoivat taakseen nähdäkseen seurasiko hän heitä oli hän
kadonnut näkyvistä, ja varjot näyttivät synkkenevän metsässä.

"Tämä on hyvin valitettavaa", sanoi Ginevra. "Melkein ketä muuta
tahansa olisi ollut hauskempi puhutella kuin Meliagrancea. Ihmettelen,
mitä tekemistä hänellä oli täällä."

"Hän oli matkalla linnaansa", sanoi Anglides. "En tiennyt, että hänen
kotinsa sijaitsee tässä metsässä."

"En minäkään tai muutoin olisin pysytellyt kukkia poimiessani
ainakin muutaman penikulman päässä siitä", sanoi Ginevra. "Mutta
vaikka niinkin, miksi hän ratsasti yksinään ja aseettomana? Tunnen
jonkinlaista levottomuutta siitä, että hän seurasi jälkiämme, ja ehkä
hän on vieläkin takanamme."

"Tässä on toinen käänne", sanoi Ettard. "Älkäämme enää eksykö pois
tieltä."

Ratsastettuaan vähän aikaa polkua pitkin he saapuivat vanhan linnan
edustalle, laajalle kentälle. Tie jatkui portin vieritse.

"Tämä on hänen linnansa", sanoi Ettard. "Ettekö ole iloinen, ettei hän
ole kotona?"

"Ratsastakaa eteenpäin nopeasti", sanoi Ginevra.

Mutta juuri portin kohdalla astui kolme miestä esille varjosta, tarttui
hevosten suitsiin ja talutti ne hyvin päättävästi linnanpihalle. He
kuulivat portin sulkeutuvan takanaan. He puolittain odottivat näkevänsä
rosvojoukon pihalla, mutta siellä seisoi vain yksi aseeton mies.

"Epäilin petosta ja olinkin oikeassa", sanoi Ginevra.

"Saatte maksaa tämän kalliisti."

"Minun täytyi kiiruhtaa ehtiäkseni tänne ennen teitä", sanoi
Meliagrance, "eikä minulla senvuoksi ollut aikaa kohteliaampaan
vastaanottoon. Suotte kai meille anteeksi linnamme vaatimattoman
kunnon? Olen pahoillani, ettei täällä nyt satu olemaan ainoatakaan
naista, mutta nämä miehet näyttävät teille huoneenne."

Hän jätti heidät seisomaan sinne ja hävisi mustaan sisäänkäytävään,
joka oli pihan nurkassa. Nuo kolme miestä auttoivat naisia laskeutumaan
maahan hevosten selästä ja opastivat heidät portaita myöten käytävään,
jonka kummallakin puolella oli koppimaisia huoneita. Ginevra ei
vastustellut lainkaan, ja toiset seurasivat hänen esimerkkiään. Kun
he astuivat huoneihinsa, sulkivat miehet ovet. Ginevra odotti avaimen
kiertymistä lukossa, mutta tätä vankilan tuntua ei lisätty.

"Miehet poistuivat luultavasti hetkisen kuluttua", ajatteli hän. Hän
aukaisi ovensa tyynesti. Mies oli vielä siellä.

"Haluan puhutella hovinaisiani."

"Ei käy päinsä, kuningatar, ikävä kyllä."

"Tahdotteko ilmoittaa ritari Meliagrancelle, että haluan puhutella
häntä?"

Mies sanoi jotakin eräälle toverilleen, viitaten sitten Ginevraa
sulkemaan ovensa. Meliagrance astui huoneeseen hetkisen kuluttua
koputtamatta, sulki oven tullessaan ja odotti hänen sanojaan.

"Mitä tarkoitatte ottaessanne minut vangiksi?"

"Vain sitä — olette nyt vankini."

"Voitteko hetkistäkään olettaa voivanne salata tätä väkivaltaa
kuninkaalta? Vaikka olenkin vallassanne nyt, vaatii hän teidät tästä
hirvittävälle tilille."

"En halua ollenkaan tehdä teille minkäänlaista väkivaltaa, vaikka
suvaitsette niin olettaa. Olette vankini tällä haavaa. Kuten sanoitte,
en aio lainkaan salata sitä."

"Ritari Meliagrance, parempi on, jos tapatte minut heti kuin että
pidätte minua täällä vastoin tahtoani."

"Ymmärrätte minut ihan väärin, kuningatar — en aio tehdä teille
minkäänlaista vahinkoa enkä tiedä, kuka voi nuhdella minua siitä, että
pidätän teitä."

"Oli kerran sellainenkin aika, jolloin ette olisi uskaltanut!"

"Tarkoitatte, kun Lancelot oli täällä, kuningatar. Mutta silloin ei
esiintynytkään tilaisuutta teidän pidättämiseenne."

"Mikä tilaisuus tämä sitten on?"

Meliagrance epäröi ennenkuin vastasi.

"Tiedätte yhtä hyvin kuin minäkin, kuningatar, millaisessa asiassa
lähditte retkellenne seurueetta. Vangitessani teidät täytin vain
velvollisuuteni uskollisuudesta kuningastani kohtaan. En ole koskaan
uskonut Lancelotin kuolleen enkä sitäkään, että te ja hän olitte
riidelleet niin kovasti, ettei sovinnosta voinut olla puhettakaan.
Olitte liian rohkea lähtiessänne tapaamaan rakastajaanne tänne metsään
ihan kuninkaan silmien edessä. Petollisuutenne saa nyt äkillisen lopun."

"Uskotte siis todellakin, että Lancelot on rakastajani ja että —"

"Kuningatar, tiedämme kaikki, että Lancelot oli rakastajanne, ja uskon
teidän lähteneen tänään retkellenne tavataksenne hänet."

"Jos hän olisi niin lähellä kuin sanotte, Meliagrance, tunnette vaaran,
johon silloin joutuisitte."

Ritari hymyili hänelle sanomatta mitään. Kuningattaren järki hämmentyi
hänen ihmetellessään, voisiko Lancelot olla saavutettavissa.
Meliagrance kääntyi mennäkseen.

"Te tarkoitatte jotakin kaikella tällä", sanoi Ginevra. "Mitä te
minulta haluatte?"

"En mitään nyt, kuningatar. Himoitsin rakkauttanne silloin, kun
kerrottiin teidän ja Lancelotin eronneen. Olitte rakastanut häntä ja
ajattelin voivani taivuttaa teidät rakastamaan hieman minuakin. Mutta
se oli erehdys, jonka pakotitte minut tuntemaan."

"Siis suoraan sanoen", sanoi Ginevra, "koska en halunnut teitä
rakastajakseni, suljette minut tänne näännyttääksenne minut nälkään,
luullakseni, tai jotenkin muuten taivuttaaksenne minut!"

"Toistan vieläkin, ettei teidän tarvitse kärsiä minkäänlaista
väkivaltaa minun puoleltani."

"Lieneekö Arthur samaa mieltä siitä, että olette nyt niin oikeassa kuin
luulette olevanne, ritari Meliagrance?".

"Kysykää sitä häneltä, kun hän tulee tänne", sanoi Meliagrance. "Olen
lähettänyt noutamaan häntä."

"Kerron hänelle, miksi ahdistelette minua."

"Kertokaa hänelle mitä haluatte. Näiden ovien ulkopuolella seisovat
miehet tietävät minun puhutelleen teitä vain omasta pyynnöstänne.
Olen lähettänyt sanan kuninkaalle, että hänen vaimonsa aikoi saapua
sopimuksen mukaan tapaamaan rakastajaansa, Lancelotia, määrättyyn
paikkaan ja että olen vanginnut hänet. Olen valmis puolustamaan tätä
syytöstäni ruumiillani."

"Meliagrance, en ole milloinkaan elämässäni kuullut tuollaisia
tyhmyyksiä! Lancelot ei oleskele tässä metsässä, ja hovinaiseni
tietävät aikomuksemme viattomuuden."

"Minulla ei ole mitään tekemistä siinä, kuningatar. Tulitte seurueetta,
ja sen, miksi niin teitte, saatte selittää miehellenne. Tapasin teidät
kuitenkin kaukana suunnastanne, kokonaan vastakkaiselta taholta kuin
missä Camelot sijaitsee. Antakaamme kuninkaan päättää."

"Jos uskotte omia sanojanne, olette hölmö", sanoi Ginevra. "Epäilen,
että olettekin pelkkä sotamies."

"Ellei teillä ole mitään muuta sanottavaa minulle, kuningatar, suotte
kai minulle luvan poistua?"

Ginevra vaipui ajatuksiinsa, kunnes pihalta alkoi kuulua sellaista
melua, että hän arvasi Arthurin saapuneen linnaan. He opastivat
kuningattaren sinne ja taluttivat esille kolme hevosta.

"Mitä tämä tarkoittaa, Ginevra?"

"Sitä vain, että ritari Meliagrance on pitänyt minua ja näitä naisia
vankeinaan. Meidät tuotiin hänen linnaansa voimakeinoilla ja sitten
meitä säilytettiin täällä vartioituina. Tuo mies on kavaltaja, Arthur."

"En ole ollenkaan kavaltaja", väitti Meliagrance. "On tiedetty jonkun
aikaa — tai me ainakin uskoimme niin — että kuningatar Ginevra pettää
teitä. Teille olisi kerrottu tästä jo ennen, jos ystävillänne olisi
ollut todistuksia. Tänään kuningatar ratsasti metsään omituisessa
asiassa. Jos uskallan syyttää häntä petoksesta, kuningas Arthur,
pitää minun vastata syytöksestä hengelläni taistelussa jotakin
sellaista henkilöä vastaan, joka haluaa ryhtyä hänen puolustajakseen.
Hyvä on! Haastan jokaisen miehen hovissanne tai muualla kieltämään,
että Lancelot on hänen rakastajansa ja että hän tuli metsään tänään
tapaamaan Lancelotia. Tietysti hovinaiset olivat tietämättömiä hänen
tarkoituksestaan ja ellen olisi tehnyt tyhjäksi hänen suunnitelmaansa,
olisi hän tavannut Lancelotin sattumalta."

"Kaikki on silkkaa valhetta", sanoi Ginevra. "Lancelot ei ole metsässä,
mikäli minä tiedän."

"Kuningatar, uskallatteko kieltää, että hän on rakastajanne?" kysyi
Meliagrance.

"Kerron Arthurille nyt, kuten uhkasin tehdäkin, että te tarjouduitte
itse siihen kunniakkaaseen asemaan — niin valehtelija kuin olettekin."

"Kuningatar, kuningas voi päätellä käytöksestäni, rakastanko teitä.
Mutta rakastatteko Lancelotia? Tässä on puhe siitä."

"En ole ollenkaan varma siitä", sanoi Arthur. "Otatte sellaisen vastuun
niskoillenne, että vangitsette vaimoni ja syytätte häntä siitä, että
hän on tullut tänne metsään tapaamaan Lancelotia. Teillä täytyy olla
jokin syy, jonka vuoksi ajattelette Lancelotin oleskelevan täällä. Mikä
on perusteenne?"

"Se tosiseikka, että kuningatar tuli tänne niin omituisella tavalla,
saattaa kelvata syyksi", vastasi Meliagrance. "Mutta en ole lakimies.
Tahdon taistella jokaista vastaan, joka haluaa väittää puheitani
valheeksi, paitsi teitä vastaan, kuningas Arthur — en tietystikään voi
taistella kanssanne."

"Tule kotiin, Ginevra. Saamme ajatella tätä tarkemmin."

"Siinä ei ole mitään ajattelemista, kuningas Arthur", sanoi
Meliagrance. "Olen lausunut syytöksen ja vaadin tilaisuutta todistaa
sen. Määrätkää päivä, ja minä tulen sinne puolustamaan sanojani."

Arthur kohdisti terävän ja surullisen katseensa kauniiseen vaimoonsa ja
vihastuneeseen mieheen.

"Hyvä on", sanoi hän vihdoin. "Minä määrään päivän."

Ginevra haetti ritari Borsin luokseen seuraavana iltapäivänä.

"Olen apunne tarpeessa", sanoi hän. "Voitteko saada Lancelotin
käsiinne?"

"Kuningatar", vastasi Bors, "en tiedä, haluaako ritari Lancelot —"

"Kyllä hän haluaa", sanoi Ginevra. "Ilmoittakaa hänelle että pyydän
häneltä anteeksi. Olen nöyryytetty. Olen vaarassa, ehkä hengenvaarassa,
eikä kukaan muu voi niin varmasti pelastaa minua. Hänen pitää olla
täällä kymmenentenä päivänä tästä lukien — maanantaina viikon päästä
— voidakseen ryhtyä taisteluun ritari Meliagrancea vastaan. Sanokaa
hänelle, ettei hänen tarvitse tulla, jos hän on lakannut rakastamasta
minua — en tahdo siinä tapauksessa enää elää, Mutta nyt rukoilen häntä
polvillani."




VIII


"Mitä ratsastamiseen tulee", sanoi Lancelot, "epäilen, voinko opettaa
sinulle paljon enempää. Olet todella hyvin taitava siinä. Mutta keihään
käyttämisessä sinulla vielä on jotakin opittavaa. Muista, että kevyt
keihääsi on vain leikkikalu. Aioin sanoa, että opit tempun kokemuksesta
ja sitten kun tulet painavammaksi ja lihaksesi terästyvät, mutta siinä
ei ole vielä kaikki: sinun pitää käyttää hyödyksesi koko painoasi.
Paino sen tekee. Oma ja hevosen paino keihään tueksi juuri silloin, kun
pistät vastustajaasi. Ensiksikään et nojaa tarpeeksi eteenpäin, ja —"

"Jos sallisit minun ottaa pitemmän vauhdin", sanoi Galahad. "Kun saan
hevosen hyvään vauhtiin, tiedän voivani tehdä sen."

"Kuta pitempi vauhti, sitä heikompi isku, sen olen aina huomannut",
vastasi Lancelot. "Milloin tahansa olen nähnyt miehen ottavan liian
pitkän vauhdin, tiesin hänen hidastuttavan sitä viime hetkellä ja
silloin voin kohottaa hänet hevosen selästä perin helposti."

"Mutta minäpä en hidastuttaisikaan vauhtiani."

"Kuvittelet vain, ettet hidastuttaisi. Ei, ainoastaan niin pitkä
välimatka, että voit tukea iskuasi koko painollasi. Kuta taitavampi
olet, sitä lyhyemmän vauhdin tarvitset. Siinä on Tristramilla ja
minulla aina ollut etu puolellamme — me saatoimme liikkua melko
pienellä alalla. Mutta jotkut muut, kuten Gawainekin, tarvitsevat koko
kentän itselleen."

"Koetanko vielä kerran?" kysyi Galahad, "Luulen käsittäväni sen nyt."

"Olet väsyksissä. Huomenna. Vie hevoset pois ja lähtekäämme sitten
linnaan. Äitisi odottaa meitä piakkoin."

Elaine odotti heitä puutarhassa. Hän katsoi pitkää poikaansa ja
Lancelotia, joka oli laihempi kuin milloinkaan ennen, hiusten alkaessa
jo harmaantua. Joskus katsellessaan näitä erottamattomia toveruksia hän
melkein luuli näkevänsä unta.

"Mitä olette hommanneet tänään iltapäivällä, Galahad?"

"Olemme leikkineet turnajaisia. Edistyn vähitellen, äiti — jonkun ajan
kuluttua alan jo kelvata hänelle vastukseksi."

"Kuinka voitkaan puhua noin isästäsi? Jos joskus maailmassa osaat
jotakin, on hän sen sinulle opettanut."

"Oh, hän on ihan oikeassa!" sanoi Lancelot. "Kun hän kasvaa suureksi,
kehittyy hänestä minua etevämpi keihään käsittelijä."

"En usko sitä", sanoi Elaine, "mutta iloitsen sentään, että hän
edistyy. Sinä teet hänestä ritarin ennen pitkää, huomaan sen."

"Niin juuri, isä — vai mitä? Minut pitää lyötämän ritariksi ja sitten
lähden hakemaan seikkailuja muiden miesten tapaan."

Elaine nauroi.

"Olet jo melkein viisitoistavuotias — kuten muutkin miehet."

"Sekin on jo hyvä juttu, äiti — tahdotko lyödä minut ritariksi, isä?
Lähtekäämme matkalle ja tehkäämme jotakin yhdessä. En ymmärrä, miksi
pysyttelet niin syrjässä."

"Ritarin arvon saavutat kyllä ajan mittaan", vastasi Lancelot. "Älä ole
kärsimätön."

"Minun ei olisi pitänyt mainita sitä, Galahad", sanoi Elaine.

"Et ole vielä valmis siihen. Et tietäisi, mihin se sinua velvoittaa."

"Enköhän sentään!"

"No niin, mitä tekisit, jos isäsi tekisi sinusta ritarin tänään
iltapäivällä?"

"Lähtisin hakemaan jotakin vastustajaa."

Elaine nauroi jälleen.

"Luulen, että hyökkäisit melkein jokaisen kimppuun, joka sattuisi
tulemaan vastaasi."

"Haluaisin pelastaa ihmisiä vaarasta samalla tavalla kuin isäkin ennen
vanhaan."

"Auttaisit ehkä jotakuta onnetonta naistakin, vai mitä?" kysyi Elaine.

"Sellaisia ei ole olemassa nykyään, niin isä sanoi minulle."

"Ei olekaan", myönsi Elaine. "Jos niitä olisi, pelastaisi hän ne itse."

"Ainoa laji ritareita, jollaiseksi en halua tulla", sanoi Galahad, "on
— no niin, oletko tavannut ritari Bromelin, isä? Hän pysyttelee vain
kotonaan."

"Bromel raukka!" sanoi Elaine. Mutta hän hymyili.

"Olin unohtanut hänet", sanoi Lancelot. "Olen ollut täällä — kuinka
kauan olen ollutkaan täällä, Elaine? Melkein neljä vuotta, eikö niin?"

"Siitä alkaen, kun paranit", vastasi Elaine. "Ennen sitä — mutta miksi
puhuisimme siitä, Lancelot?"

"Järkeni on vielä heikko tai muussa tapauksessa olisin kyllä muistanut
Bromelin. Missä olet nähnyt hänet, Galahad?"

"Ah, hänen tapanaan oli tulla tänne joskus! Hän ratsastaa huonosti,
isä, ja on vielä juhlallisempi kuin sinä."

"Isäsi ei ole juhlallinen, Galahad — hän oli vain sairas kauan aikaa."

"Oh, isä ja minä ymmärrämme mainiosti toisiamme! Hänessä ei ole mitään
vikaa. Mutta ei kukaan voisi sanoa sinua hilpeäksi vai voisiko, isä?"

"Jos he niin sanoisivat, erehtyisivät he", vastasi Lancelot. "Gawaine
saattaa laskea leikkiä ja Tristram osaa laulaa, mutta kun olin sinun
ikäisesi, oli minun pakko raivata itselleni tie ylöspäin. Silloin
liityin Arthuriin, ja meillä oli liian paljon työtä, voidaksemme
jalostaa keveimpiä puoliamme — tiedoilla ja kirjoilla ja muilla
samanlaisilla asioilla."

"Minäkin pidän enemmän todellisesta työstä", sanoi Galahad,
"sellaisesta, mitä sinä ja Arthur tavallisesti teitte. Juuri senvuoksi
haluan päästäkin ritariksi."

"Mutta vaikeus on siinä", sanoi Lancelot, "että todellinen työ on jo
tehty. Nykyään ritarien täytyy hakea louhikäärmeitä ja jättiläisiä,
koska ne eivät tule heitä vastaan julkisilla teillä."

"Tämä on vain isäsi hauskaa pilaa, Galahad — hän ei ole koskaan
elämässään kohdannut louhikäärmettä."

"Se riippuu siitä, miltä kannalta sitä katsellaan", sanoi Lancelot.
"Olen kokenut melko paljon."

"Jos maailmassa olisi jotakin tehtävää", sanoi Galahad, "luulen, ettei
Bromelkaan tahtoisi oleskella kotonaan. En ollut ajatellut sitä. Kuinka
Arthur kuluttaa aikaansa?"

"Viihtymällä hyvin vaimonsa seurassa", vastasi Elaine.

"Jonakin päivänä saat nähdä hänet, toivoakseni", sanoi Lancelot. "Hän
oli paras ystäväni."

"Eikö hän enää ole, isä?"

"Galahad, isäsi on väsynyt — hän on uhrannut sinulle koko päivän. Vien
hänet huoneeseeni lepäämään hetkiseksi ennen päivällistä."

"Ja minä lähden katsomaan, kuinka hevoset ovat kestäneet sen", sanoi
Galahad.

       *       *       *       *       *

Elainen huoneessa Lancelot vaipui syvään tuoliin.

"Oletko hyvin väsynyt, Lancelot?"

"En erittäin."

"Olen pahoillani, että ryhdyimme juttelemaan tuosta aiheesta."

Lancelot ei sanonut mitään.

"Ja olen pahoillani, että puhuin niin Ginevrasta."

Lancelot ei kohottanut katsettaan.

"Huolimatta kaikesta siitä, mitä olen koettanut tehdä, et rakasta minua
vai rakastatko?"

"Teet minut onnettomaksi tuolla kysymykselläsi, Elaine. Mitä toivot
minun vastaavan? Pelastit järkeni jollakin tavalla hoidollasi — olet
ottanut minut luoksesi ja antanut minulle suojaa, vaikka olenkin
häviölle joutunut mies. En voi olla tarpeeksi kiitollinen sinulle...
Mutta sinäkin tiedät, kuinka se kaikki alkoi."

"Lancelot, voisin sanoa olevani suruissani paitsi yhden asian tähden."

"Galahadiako tarkoitat?"

"Niin. Luulen hänen alkavan kiintyä minuun, ja jos voin säilyttää hänen
rakkautensa, saan sinunkin rakkautesi jollakin tavalla, Lancelot. Olen
kiitollinen sairaudellesi — se soi minulle tilaisuuden olla hyödyksi
sinulle ja teki sinusta ainakin joksikin aikaa toverin hänelle. Hän
ihailee sinua."

"Hänen tulevaisuutensa on epätietoinen, Elaine. Kun hänet lyödään
ritariksi, kuten hän haluaa, ratsastaa hän pois — en kuitenkaan ymmärrä
minne, ja mitä tekemään. Et suinkaan halua menettää häntä?"

"En menetäkään. Hän palaa kyllä silloin tällöin, ja jos jäät tänne,
vaikka et rakastakaan minua, saan nauttia jonkinlaisesta onnesta
hoitaessani teitä molempia."

"Älä petä itseäsi, Elaine — hän ei tule takaisin. Sellaiset miehet
eivät ikinä tee niin. Ja minun olisi pitänyt ilmoittaa sinulle jo
aikaisemmin, etten voi jäädä tänne enää pitkäksi aikaa — minun olisi
pitänyt matkustaa jo aikoja sitten."

"Tiesin sen, Lancelot! Huomasin sinun eilen katselevan Camelotiin päin.
Olet melkein terve."

"Camelotiinko? Elaine, se on viimeinen paikka, minne aion mennä. Sinun
ei tarvitse olla enää mustasukkainen Ginevralle. Hän ei päästäisi
minua lähelleenkään — voin vain toivoa sydämestäni, että hän on
kokonaan unohtanut olemassaoloni. Ei, minä lähden pois Arthurin koko
kuningaskunnasta omaan maahani. Raukkamaista on toimia haamun tavalla
ja ahdistaa entistä maailmaani — minun pitäisi pysyä siellä tai olla
sieltä kerta kaikkiaan poissa."

"Jos voit tulla onnellisemmaksi kaukana luotani", sanoi Elaine,
"silloin sinun pitää lähteä. Mutta ei varmastikaan ennenkuin olet
saanut takaisin kaikki voimasi — olet vielä silloin tällöin hyvin
heikko."

"Väität aina samaa, Elaine. Mutta en saa voimiani takaisin, ennenkuin
alan käyttää niitä — toimettomuus pitää minua heikkona."

"Ota Galahad mukaasi — matka tekee hänelle hyvää, ja silloin voit
jatkaa hänen harjoittamistaan."

"Sittenpähän nähdään", vastasi Lancelot. "Mutta mielestäni hänen
pitäisi jäädä tänne vielä joksikin aikaa. En ole sopivin toveri
hänelle. Hänen pitäisi aloittaa oikein — Arthurin hovissa."

"No niin, mutta ellet sinä ole siellä kumoamassa juoruja, saattaa hän
kuulla joitakin vastenmielisiä asioita Camelotissa."

"Kuinka paljon hän tietää?"

"Hän tietää, että sinä olet hänen isänsä, tietysti — siinä kaikki."

"Luuleeko hän sinua vaimokseni?"

"Oletan hänen luulevan — varmaan hän luuleekin."

"Tarkoitatko, että olet sanonut hänelle niin?"

Elaine ei vastannut.

"No niin, en moiti sinua siitä paljonkaan. Myöhemmin hän saa sen kyllä
selville."

Elaine katseli hänen riutuneita kasvojaan.

"Lancelot, enkö voi taivuttaa sinua millään tavalla?"

"Mitä tekemään?"

"Rakastamaan minua — tulemaan miehekseni — viettämään lopun elämästämme
yhdessä. Meillähän on poika — ja meillä olisi kaikkea muutakin, jos
vain rakastaisit minua."

Lancelot suoristautui tuolillaan ja tuijotti lattiaan.

"En voi tehdä niin, Elaine. Olisimme voineet olla ystäviä — ja nyt
olemmekin. Ajattelen vieläkin, että teit silloin sekä minulle että
itsellesi vääryyttä. Se ärsyttää. Mutta toiselta puolen olen sinulle
kiitollisuudenvelassa hengestäni tai ainakin järjestäni. Mutta en
rakasta ketään enkä koskaan tule rakastamaankaan ketään, niinkuin
kerran rakastin Ginevraa. Sitä et saa minulta vaatia."

"Rakastat häntä vieläkin", sanoi Elaine. "Siinä on koko vaikeus.
Huolimatta kaikista noista ilkeyksistä, joista hän sinua syyttää,
palaisit hänen luokseen heti, jos hän esimerkiksi huomenna kutsuisi.
Menisit takaisin sellaiseen suhteeseen, josta kiilto on jo kulunut
pois. Jos hän soisi sinulle tilaisuuden, tulisi sinusta hänen
raukkamainen orjansa."

"Hän ei suo minulle sellaista tilaisuutta", vastasi Lancelot, "minkä
vuoksi en voikaan ryhtyä väittelemään kanssasi luulottelemastasi
orjuudesta. Hän ei lähetä hakemaan minua, ja jos hän niin tekisikin,
en luullakseni lähtisi. Kerran olisin tehnyt niin, mutta en nyt enää.
Se elämäni osa on jo lopussa. Viittasin vain siihen kuin mittaan,
millaista rakkaus voi olla. Sinun ja minun ei sovi mennä naimisiin
keskenämme, ellemme tunne sellaista intohimoa. Epäilen, tunnetko
sinäkään sitä, ja tiedän, etten minä sitä tunne. Sydämessäni ei ole
enää jäljellä rakkautta kellekään."

"Olet kokonaan väärässä", sanoi Elaine. "Rakastat Ginevraa yhtä
kiihkeästi kuin ennenkin, ja jonakin päivänä hän lähettää sinulle
sanan, ja sinä menet sinne. Mikä antaa hänelle sellaisen voiman? Et
ollut onnellinen hänen kanssaan — tunsit itsesi syylliseksi. Mutta
hän sai aina käsitellä sinua mielensä mukaan. Kun ajattelen, kuinka
rakastan sinua ja kuinka julmasti hän sinua kohtelee, ja että milloin
tahansa hän koukistaa pikkusormensa, käännät minulle heti selkäsi,
voitko kuvitella, miltä minusta tuntuu? Kun lähdet, seuraa sinua
pian Galahad, jolloin jään ihan yksikseni. En itseni, vaan hänen
vuokseen tahdoin tutustuttaa hänet sinuun. Kun se nyt on tapahtunut,
menetän hänet. Kun hän tapaa Ginevran jonakin päivänä lähimmässä
tulevaisuudessa, luulen hänen joutuvan saman lumouksen valtaan. Jos
Ginevra joskus arvaa, kuinka kipeästi se minuun koskee, koettaa hän
parhaansa riistääkseen poikani minulta."

"Valtiatar", ilmoitti Alice, "ritari Bors on alakerrassa. Hän saapui
juuri tuoden viestin ritari Lancelotille."

"Tiedän, mitä ritari Bors haluaa", sanoi Elaine. "Siitä alkaen,
jolloin hän sai selville oleskelupaikkasi, olen tiennyt hänen tulevan
tänne jonakin päivänä ja vievän sinut mukanaan Ginevran luokse. Olen
varma, että hän on nyt tullut tänne juuri siinä tarkoituksessa.
Mene alakertaan lausumaan hänet tervetulleeksi, Lancelot. He ovat
taluttaneet hänen hevosensa pois, ja hän odottaa sinua."

"Tämä ei ole minun linnani eikä kotini", vastasi Lancelot. "Sinun
itsesi pitää laskeutua alakertaan toivottamaan hänet tervetulleeksi.
Tulkoon hän missä asiassa tahansa, sinun mustasukkaisuutesi on ihan
aiheeton. Ginevra ei halua minua takaisin, ja ellei hän pyydä minua
tulemaan, en voi lähteä."

"Mutta lähtisit, jos vain voisit."

"En voi tietää sitä."

"Mutta minäpä tiedän. Älä anna Borsin odottaa enää kauempaa."

"Elaine, olen jo sanonut, etten voi lausua häntä tervetulleeksi,
ikäänkuin tämä olisi minun taloni."

"Tai, ikäänkuin minä olisin vaimosi."

"Kuten haluat. En aavista lainkaan, miksi Bors on tullut tänne —
luonnollinen selitys kuuluisi, että hän on tullut tapaamaan sinua. Joko
lausut hänet tervetulleeksi tai hän saa seisoa pihalla koko yön."

"Äiti", sanoi Galahad, "ritari Bors on juuri saapunut tänne Camelotista
ja haluaa puhutella ritari Lancelotia. Sanoin hänelle ilmoittavani sen
isälle itse."

"Tietysti", sanoi Elaine. "Mene sinne, Lancelot. Me seuraamme sinua
hetkisen kuluttua. Galahad ja minä, saadaksemme tietää pahimman."

Lancelot laskeutui samoja portaita alakertaan, joita ritari Bromel oli
käyttänyt muutamia vuosia sitten. Galahad odotti, kunnes hänen isänsä
oli päässyt äänen kuulumattomiin.

"Mitä tarkoitat pahimmalla? Mitä on tapahtunut?"

"Pelkään ritari Borsin tulleen hakemaan isääsi pois — ehkä takaisin
hoviin. Jos asian laita on niin, emme näe häntä enää täällä, emme
ainakaan usein."

"No niin, hänen pitääkin mennä takaisin hoviin huolimatta siitä,
näemmekö häntä enää koskaan. En ole ymmärtänyt, miksi hän on
piileskellyt täällä sinun ja minun luonani, vaikka häntä tarvitaan
maailmassa, ja jokainen on varmaankin ihmetellyt, missä hän on. Hänen
pysyttelemisensä syrjässä kaikesta niin kauan aikaa on ollut hirveäksi
häpeäksi hänenlaiselleen miehelle."

"Etkö luule hänen tehneen jo tarpeeksi?" kysyi Elaine. "Hänen osalleen
on tullut kaikki se kunnia, jota sellaisella elämällä saavutetaan. Jos
hän lähtee takaisin nyt, voi hän parhaassa tapauksessa toivoa vain
sitä, että hän menestyisi yhtä hyvin. Olen ollut onnellinen nämä lyhyet
vuodet vain siksi, että olen saanut pitää isääsi luonamme, vaikka hän
siten ehkä on menettänyt jonkun lisän kuuluisuuteensa. Ja ajattelen
vieläkin, ettei hänen oleskelussaan täällä ole ollut mitään väärää.
Mitä olisit tiennyt hänestä, mitä hän olisi voinut opettaa sinulle, jos
hän olisi ollut toimittamassa jotakin Arthurin asiaa maailman toisessa
päässä?"

"Mutta sehän juuri tekee elämän jännittäväksi, äiti."

Äidin kasvoissa oli jotakin, mikä hillitsi häntä, ja hän jatkoi
vähemmän varmasti:

"Eikö sinuakin ole hävettänyt, että hän on pysytellyt kotona nämä viime
vuodet?"

"Ei, minua ei hävettänyt ollenkaan — olin vain onnellinen", vastasi
Elaine. "Useimmat naiset haluavat lähettää miehensä taistelemaan
kunnian puolesta. Mutta kun miehet tuodaan kotiin kuolleina tai
haavoittuneina, tuntuu samoista naisista elämä melko kovalta, ja
muutamat heistä valittavat sen olevan kovinta naisille. Tyhmää,
mielestäni. En ole koskaan ollut erittäin kiihkeä turnajaisten ja
taisteluiden ihailija, Galahad. Jos on olemassa jokin erityinen syy,
kuten itsepuolustus tai jokin sentapainen, on asia toinen, mutta
taisteleminen pelkän taistelemisen vuoksi tuntuu luonnottomalta. Ja
muillakin ihmisillä on jonkinlaisia oikeuksia. Meidän pitää keksiä
velvollisuuksia eikä suinkaan sellaisia kisoja, jotka tekevät sekä
itsemme, että muutkin onnettomiksi. Jos isäsi on onnellinen täällä
ja jos hän on tehnyt minut ja sinutkin onnellisiksi, silloin on tämä
sopiva asuinpaikka hänelle, huolimatta siitä, mitä hovi sanoo. Kaukana
siitä, että minua hävettäisi hänen oleskelunsa luonamme, luulen hänen
olevan suuremmassa kiitollisuudenvelassa sinulle kuin millekään
kuninkaalle tai kuningattarelle."

"Äiti, sinä olet elänyt täällä hyvässä turvassa niin kauan kuin
voin muistaa, mutta usein olen kuvitellut, ettet ole täydellisesti
onnellinen, ja toivonut, että voisin viedä sinut jollakin tavalla
ulos maailmaan innoittamaan urhoollisia ritareita kuningatar Ginevran
tapaan. Mutta sinä et voisi innoittaa heitä tuollaisilla puheilla. Et
salli minun antautua vaaralle alttiiksi ratsastaessani hevosellani.
Haluaisin mielelläni tietää, mitä hauskuutta se minulle soisi, ellen
antautuisi vaaraan. Voisin yhtä hyvin istua täällä luonasi ja opetella
koruompelua."

Elaine nauroi.

"Kun olin sinun ikäisesi", sanoi hän, "olisin puhunut sinun tapaasi
vaaroista ylimalkaan, mutta en koskaan ole ymmärtänyt niiden raakojen
leikkien arvoa, joista luulet pitäväsi. Hyvin nuoret ihmiset ovat
vanhoillisia, ja muutamat vanhat miehet pysyvät aina nuorina. Isoisäsi
oli sellainen. Hänen käytöksensä oli arvokasta ja hän luuli tietävänsä
elämästä kaikki, mutta kuollessaan hän ehkä tiesi siitä yhtä vähän kuin
sinä nyt. Hän vain matki hienoja miehiä, joihin hän oli tutustunut
edellisen sukupolven aikana. Siitä voi väitellä, että muutamat asiat
ovat tärkeämpiä, mutta ainoastaan erityinen luonteenlaatu voi oikein
harrastaa tuollaista eroa. Olen aina koettanut tunkeutua asioiden
ytimeen ja saada selville, mikä on oleellista. Toivoisin sinunkin
tekevän niin, mutta pelkään sinun jäävän isäni kannalle."

"Se, mikä tuntuu väärältä sinun tavassasi käsitellä elämää", vastasi
Galahad, "on se, että isä näyttää saavuttaneen kuuluisuutensa sinusta
huolimatta ja ilman apuasi. Ellei miehiä ole luotu taistelemaan tai
saavuttamaan mainetta turnajaisissa, kuinka he sitten voivat olla
hyödyksi? Etkö halua, että hän tekisi jotakin?"

"En halua häntä poistumaan luotani, Galahad. Ritari. Bors vie hänet
mukanaan. Ja sinun luotasi myös, tietysti Hänen mentyään tiedät,
kannattiko hänen oleskella täällä."

"Mutta minäkin lähden", sanoi Galahad. "Hänettä täällä ei ole mitään,
minkä vuoksi tänne sietäisi jäädä."

"Etkö tahdo jäädä tänne minun vuokseni?"

"Toivon, ettet pyydä sitä minulta, äiti... Älä koetakaan pitää minua
koko ikääni eristettynä täällä!"

"En minä sitä haluakaan", vastasi Elaine. "Meidän keskustellessamme
olen todennut, että elämäni on kokonaan epäonnistunut. Isäsi ei ole
koskaan rakastanut minua vilpittömästi. Etkä sinäkään rakasta minua.
Kun synnyit, luulin sinun voivan houkutella isäsi kotiin, mutta hän ja
sinä tyydytätte vain toisianne, ja minä jään ulkopuolelle."

"En halua lainkaan kuulla sinun sanovan, etten rakasta sinua", sanoi
Galahad, "mutta jos tarkoitat rakkaudella toivoa, että pysyisin kotona
koko ikäni, olet tietysti oikeassa. Jos olet puhunut samalla tavalla
isällekin, en ihmettele ollenkaan sanojasi, ettei hän rakasta sinua.
Häntä hämmästyttää luullakseni se, että ymmärrät häntä niin vähän."

"Onko hän jutellut sinulle minusta?"

"Ei koskaan! Ei sanaakaan!"

Lancelot seisoi ovella. He eivät olleet kuulleet hänen tuloaan.

"Tahtoisin mielelläni, että tulisit tervehtimään ritari Borsia, Elaine,
jos vain haluat."

"Varmasti, Lancelot — mutta hän tuli tapaamaan sinua."

"Sinun on parasta tulla alakertaan."

"Kaiketi minäkin saan tulla sinne", sanoi Galahad.

Bors käveli hallissa edestakaisin hyvin nyrpeänä, kuten näytti. Hänen
asiansa oli selvästi hyvin tärkeä.

"Olette tervetullut, ritari Bors", lausui Elaine.

"Olenko? Pelkäsin, ettette olisi sillä kannalla. Lancelot on
luullakseni kertonut teille?"

"Se ei ollut lainkaan tarpeellista — kun saavuitte tänne, tiesin teidän
tulleen hakemaan häntä."

"Ei ihan niinkään", vastasi Bors, "mutta häntä kaivataan kovasti hovissa
ja olen tullut tänne kuningattaren käskystä pyytämään hänen apuaan".

"Miksi ei Arthur pyydä sitä?"

"Luulen hänenkin pyytävän sitä kautta rantain — mutta Ginevra lähetti
minut."

"En voi ymmärtää sitä, tietystikään."

"Elaine", sanoi Lancelot, "sanoin sinulle, ettei kuningatar lähetä
hakemaan minua, tai jos lähettääkin, en halua lähteä. Luulen sinun
muistelevan sitä nyt. Olin pääasiaan nähden oikeassa. Ellei tämä olisi
poikkeuksellinen tilanne, ei hän ikinä olisi lähettänyt hakemaan minua."

"Etkä olisi koskaan lähtenyt sinne", sanoi Elaine. "Ymmärrän sen nyt."

"Kuningattaren henki on vaarassa. Meliagrance on syyttänyt häntä
petoksesta ja haluaa puolustaa syytöstään henkeen ja vereen asti
taistelemalla, ja kuningatar pyytää minua puolustajakseen."

"Kuka se Meliagrance on, isä?" kysyi Galahad.

"Muuan voimakas taistelija — hovin parhaimpia", vastasi Lancelot.
"Siellä ei ole ainoatakaan, joka kykenisi voittamaan hänet."

"Eikö Arthurkaan?"

"Kyllä, mutta Arthurin ei tietystikään sovi oikein hyvin ryhtyä
puolustamaan omaa vaimoaan."

"Tuokin on muuan vanhentunut luulo", sanoi Elaine. "Siinä sen nyt näet,
Galahad. Kenen muun pitäisi puolustaa vaimoa, ellei hänen miehensä?"

"Ehkä", vastasi Lancelot, "mutta Arthur ei siihen sovi, ja ellen minä
lähde, voi Meliagrance todistaa syytöksensä oikeaksi".

"Suoraan sanoen siis", sanoi Elaine, "Meliagrance syyttää kuningatarta
petoksesta, ja kuningatar, seuraten ylevämielisen käytöksen kaikkein
tunteellisimpia lakeja, lähettää hakemaan teidät sinne, jotta
tappaisitte Meliagrancen."

Bors katseli heitä uteliaana. Lancelotilla ei ollut mitään sanomista.

"Kun olet tappanut hänet, Lancelot, mitä olet todistanut omasta
puolestasi?"

"En mitään, Elaine — en enempää kuin jos joku mies koettaisi tehdä
sinulle pahaa ja minä tappaisin hänet ensin. Meliagrance haluaa
kuningattaren henkeä. Hän himoitsi kuningattaren rakkautta, mutta
kuningatar ei huolinut hänestä. Tämä on hänen kostonsa."

"Ah, rakastiko Meliagrancekin häntä? Miesraukka! Hän on jo melkein
kuollut... Lähdettekö heti?"

"Kyllä meidän pitäisi", vastasi Bors.

"Galahad, auta isääsi joutumaan valmiiksi. Haluan jutella ritari Borsin
kanssa."

Galahad suuntasi kulkunsa uljaasti talleja kohti, ja he kuulivat hänen
kyselevän isältään tuosta tulevasta taistelusta. Elaine odotti, että
Bors sanoisi jotakin. Mutta Bors antoikin hänen puhua ensin.

"Millaisesta petoksesta kuningatarta syytetään?"

"En kertoisi sitä mielelläni teille, Elaine — syy on kaikissa
tapauksissa vähäpätöinen — hän haluaa vain kostaa, kuten Lancelot
sanoikin."

"Bors, saan sen kyllä tietää, joskus, ellen teiltä, niin muilta, mutta
sen kuuleminen olisi ehkä miellyttävämpää silloin, kun ei toisia ole
läheisyydessä. Lähetin Galahadin pois, jotta voisitte kertoa sen
minulle."

"No niin", vastasi Bors, "hän syyttää kuningatarta petollisuudesta
Arthuria kohtaan ja siitä, että kuningatar on ollut Lancelotin
rakastajatar".

Elaine ei ollut nähtävästi valmistautunut tähän.

"Nyt se siis tulee julkisuuteen!"

"En usko sitä", vastasi Bors. "Hän väittää kuningattaren tulleen
metsään pari kolme päivää sitten tapaamaan Lancelotia sopimuksen mukaan
määrätyssä paikassa. Tehän tiedätte, ettei Lancelot ollut siellä, ja
kuningaskin on ihan varma siitä. Epäilen, tokko itse Meliagrancekaan
sitä uskoo. Siitä ei tule minkäänlaista häväistysjuttua. Lancelot
tappaa hänet."

"Olette kohdellut minua hyvin epäystävällisesti, ritari Bors. Olette
riistänyt hänet minulta."

"Ah, hän tulee —"

"Älkää nyt koettako valehdella, minulle. Hän ei tule takaisin, vaan jää
Ginevran luo."

"No niin, ajattelin kyllä sitäkin, Elaine, mutta ellen olisi tullut
hakemaan häntä, olisi kuningatar voinut ehkä menettää henkensä."

"Ehkä, mutta luultavasti ei. Arthur ei olisi voinut olla niin ankara
hänelle."

"En ollut niinkään halukas antautumaan vaaraan kuin te ehkä olisitte
ollut, Elaine — mutta tuntisin samalla tavalla teidän sijassanne."

"Ah, en halua, että Ginevralle tapahtuisi mitään pahaa — sellaisesta
voitosta en lainkaan pidä. Mutta joka tapauksessa Meliagrance on
puhunut vain totta."

"Jos ihailette häntä senvuoksi, olette ainoa henkilö, joka niin tekee",
vastasi Bors.

Lancelot tuli huoneeseen varusteet yllään.

"Ainoa henkilökö, joka mitä —? Oletko valmis, Bors?"

"Olen, jos vain hevoseni on. Ovatko he taluttaneet sen pihalle?"

Elaine sai olla vain hetkisen kahden kesken Lancelotin kanssa.

"Nyt olet itsesi näköinen", sanoi hän, "ja näytät jälleen
onnelliseltakin. Hän on vihdoinkin lähettänyt hakemaan sinua."

"Olen vihdoinkin saanut jotakin tekemistä", vastasi Lancelot.

"Ah, kyllä tiedän! Kerro hänelle, että luovun sinusta, koska en muuta
voi. Hän on nujertanut minut, ja voin nyt yhtä hyvin sen tunnustaakin.
Olemme mennyttä kalua — ritari Meliagrance ja minä."

"Lorua!" sanoi Lancelot. "Sinun ei pitäisi puhua noin."

"Lupaa minulle muuan asia", jatkoi Elaine. "Vaikka unohtaisit minut,
muista aina Galahadia. Hänessä on suuren miehen ainesta, jos joku vain
voi saada sen esille. Luulen hänestä kehittyvän rotunsa oivallisimman
miehen, paitsi yhtä."

"Silloin hänestä kehittyy tarpeeksi oivallinen", vastasi Lancelot.

Kun Lancelot oli noussut satulaan, suuntasi hän katseensa hetkiseksi
ovella seisovaan Elaineen.

"Lancelot", sanoi Elaine, "minusta tuntuu, ettet enää milloinkaan
suuntaa katsettasi minuun".






Kolmas osa

GINEVRA JA GALAHAD




I


Pari vuotta — ja taas oli kevät.

"Lancelot", sanoi Ginevra, "alan jo vanheta. Ei edes vuodenaikakaan saa
minua toivomaan nuoruuttani takaisin."

"Eikö se ylimalkaan ole onnellista?" kysyi Lancelot. "Tarkoitan, että
kun viime kerralla koetit olla nuori jälleen —"

"Sain takaisin rakastajani", vastasi Ginevra. "Ei, Lancelot, et voi
pakottaa minua katumaan sitä. Nämä vuodet ovat olleet parhaimpamme."

"Ovatkohan, Ginevra? Olen kyllä ollut onnellinen, mutta samalla
ihmetellyt sinua. Et ole huomannut minussa vikoja senvuoksi, että
olen laiminlyönyt urani — mutta ehkä sinusta tuntuu sen toisteleminen
hyödyttömältä — ehkä luulet mielenvikaisuuteni tehneen lopun minusta."

"Keitä ovat nuo kaksi miestä — nuo tuolla kaukana tiellä — etkö voi
nähdä heitä?"

Lancelot astui ikkunan luo ja suuntasi katseensa metsää kohti.

"Kookkaampi on Bors. Hän palaa pitkältä matkalta. Toista miestä en
tunne."

Hän istuutui jälleen paikalleen tammilavitsalle komeassa tuolissaan
istuvaa kuningatarta vastapäätä.

"Et suinkaan aikonut vaihtaa puheenaihetta, vai mitä?"

"En; kuulin kyllä sanasi, Lancelot, ja voin niihin vastatakin. Urasi
on pilalla, mutta mielenvikaisuudella ei ole siinä mitään tekemistä.
Luulen Arthurinkin uran olevan pilalla, mutta hän ei ole ainakaan
vielä mielipuoli. Näiden molempien pätevien syiden vuoksi ei minulla
itsellänikään ole mitään uraa. Mutta jalosti teit tullessasi takaisin,
ja minäkin olen mukautunut elämääni vastustelematta ja ilman sitä
työtä, jota olin syntynyt suorittamaan, mutta se on silti tehnyt
minut hyvin onnelliseksi... Älkäämme keskustelko tästä aiheesta enää
milloinkaan."

"Ennenkuin luovumme siitä kokonaan, haluaisin mielelläni tehdä
erään pienen viittauksen", sanoi Lancelot. "Se on perinpohjaisen
ajattelemisen tulos, mutta saat vapaasti sanoa, jos haluat, että
järkeni on vielä heikko. Arthur ja minä emme ole sittenkään kovin
epäonnistuneita miehiä. Emme ole menettäneet oikeata onneamme. Se
on pettymykseni ydin. Ellemme olisi onnistuneet, olisi urasi ollut
täydellinen."

"Nimitätkö sinä tällaista lausuntoa viittaukseksi? Et ole ollenkaan
rakastajan tuulella tänään."

"Tuulessani ei ole mitään vikaa, mutta sinähän sanoit alkavasi vanheta.
Voidaksesi olla onnellinen tarvitset läheisyyteesi miehen, josta voit
tehdä jotakin. Hyvä raaka-aine sopii siihen parhaiten. Koska sinulla
ei nyt ole sellaista tilaisuutta taitavuutesi harjoittamiseen, luulet
menettäneesi nuoruutesi."

"Olen nelikymmenvuotias", sanoi Ginevra.

"Vaarallinen ikä", sanoi Lancelot. "Jostakin kypsymättömästä
henkilöstä, joka nyt sattuisi tulemaan tiellesi, kehittyisi suuri mies
vastoin tahtoaankin."

"Sinähän teet tavattoman nerokkaita huomautuksia tänään", sanoi
Ginevra. "Ja viisautesi olisi kunniaksi naisellekin."

"Tämä kaikki juolahti mieleeni hyvin äkkiä", vastasi Lancelot, "vaikka
en ole ajatellut naisia kovinkaan viisaiksi. Luullakseni he kuitenkin
ovat. He ovat järkevyyden vaikuttimia."

Ginevra katsoi häneen hetkisen, kumartui sitten eteenpäin tuolissaan
ja ojensi kätensä. Lancelot nousi seisaalle, mutta ei tullut hänen
luokseen. Kuningattaren kädet vaipuivat hervottomina alas.

"Lancelot, emmekö ole rakastavaisia vieläkin? Rakastan sinua — en ole
milloinkaan elämässäni kaivannut rakkauttasi niin kiihkeästi kuin nyt."

Elleivät he olisi niin kiintyneet toisiinsa, olisivat he nähneet
Arthurin seisovan ovella. Lancelot puristi kuningattaren syliinsä ja
kumartui suutelemaan häntä. Arthur pysyi yhtä liikkumatonna kuin verhot
seinillä.

"Ginevra", sanoi Lancelot, "et ole minua näin suudellut moniin vuosiin.
Nuoruutemme on tullut takaisin."

"Ei, vaan rakkautemme", vastasi Ginevra. "Tein pahasti saneessani
kerran, että se merkitsee minulle vähemmän kuin siunattu onneni."

Hän tarjosi huulensa jälleen, ja Arthur peräytyi ovelta äänettömästi.

"Olemme ajatelleet liian paljon itseämme — joku osa siitä ajasta, jonka
olisimme voineet olla yhdessä, on tuhlattu ajattelemiseen", sanoi
Lancelot. "Tästä alkaen nautimme yksinkertaisesti vain rakkaudestamme,
emmekö nautikin? Jäljellä ei ole enää kovinkaan monta vuotta."

"Olen aina rakastanut sinua, huolimatta siitä, mitä olen sanonut tai
tehnyt", vastasi Ginevra. "En voi ajatella mitään kaunista tässä
maailmassa ajattelematta sinua. Jos minulla on ollut suuria haaveita
sinulle toteutettaviksi, toi rakkautemme ne mieleeni."

"Tiedän sen", sanoi Lancelot, "mutta älkäämme palatko enää tuohon
vastenmieliseen aiheeseen. Olen rakastanut sinua sellaisena kuin olet.
Milloin tahansa olen kuullut kauneudesta mainittavan, olen muistellut
sinun sulojasi — ja kun kuulin puhuttavan pehmeydestä ja pyöreydestä
ja muotojen ihanuudesta tuntui minusta kuin olisit sylissäni. Toiset
naiset — no niin, voisin sen nautinnon tunnustaa papille muiden
syntieni kanssa, jos tapanani muuten olisi tunnustaa niitä, mutta minä
olen antanut sieluni sinun suuteloistasi ja tehnytkin siinä hyvän
kaupan. Annan kaikki, mitä minulla on, viimeiseen hengenvetooni saakka
sinun rakkaudestasi."

Ginevra suuteli häntä hieman viileämmin ja vapautti itsensä hänen
syleilystään. Silitteli pukuaan ja istuutui jälleen kuninkaalliseen
tuoliinsa. Lancelot seisoi paikallaan katsellen häntä.

"Mutta viimeiseen hengenvetoosi asti", sanoi Ginevra, "ovat kai
olemassa kaikki nuo mahdolliset muut naiset — se nautinto, jota niin
helposti kadut? En halua sieluasi, Lancelot, vaan tahtoisin sinut
kokonaan itselleni."

"Sanoin sen vain kuvaillakseni, kuinka äärettömästi rakastan sinua,
Ginevra."

"Koeta keksiä jokin miellyttävämpi ihailumuoto", sanoi Ginevra.
"Minulle ei Elaine voi koskaan muuttua pelkäksi sananparreksi."

"Etkö ole jo voinut häntä unohtaa? Sinähän tiedät, etten rakasta häntä.
Tiedät minun vihaavan sitä kepposta, jonka hän teki minulle. Olen ollut
sinulle aina uskollinen. Kun halusit saada minut takaisin tulin heti,
vaikka —"

Hän keskeytti äkkiä, ja Ginevra katsoi häneen hymyillen.

"Vaikka sinun täytyikin jättää hänet yksin."

"Jätin sinne poikani", sanoi Lancelot. "Mutta en kadu sitä, tahdoin
vain kerran vielä sanoa sinulle, millaisen hinnan mielelläni maksan
rakkaudestasi."

"Poikasi vaivaa minua, Lancelot, tunnustan sen suoraan. Suhteesi
Elaineen olisin unohtanut jo aikoja sitten, ellei hän olisi synnyttänyt
sinulle lasta. Minun olisi pitänyt tulla hänen äidikseen. Ah,
silloin..."

Hän kätki kasvot käsiinsä ja alkoi nyyhkyttää. Lancelot hämmästyi niin
suuresti, ettei tiennyt mitä tehdä, vaan seisoi kuningattaren tuolin
vieressä odottaen hänen tyyntymistään ja sellaisessa tilassa Anglides
tapasi heidät tullessaan huoneeseen.

"Kuningatar", sanoi hän, "kuningas Arthur haluaa tietää, onko ritari
Lancelot täällä. Jos hän on, pitää hänen heti mennä kuninkaan puheille
suureen halliin."

Ginevra paljasti täydellisesti välinpitämättömät kasvonsa.

"Hän on täällä, Anglides, ja lähtee heti. Keskustelumme olikin jo ihan
lopussa."




II


Arthur seisoi muutamien ritariensa keskellä suuren hallin toisessa
päässä. Kun Lancelot astui sisään, lopettivat he puheensa ja
perääntyivät hieman antaakseen hänelle tilaa. Hän huomasi seisovansa
Galahadia vastassa.

"Kuinka tulit lähteneeksi tänne, poikani?"

"Hän on siis sinun poikasi?" sanoi Arthur.

"On kyllä."

Sitä ei ollut syytä epäilläkään, kun he seisoivat yhdessä. Siitä
alkaen hovijuorut, millaisia tahansa niitä oli liikkeellä Galahadin
kustannuksella, olivat taipuvaisia muuttumaan salaisiksi. Meliagrancen
kohtaloa ei ollut vielä unohdettu.

"Mikä tuo sinut tänne?" kysyi Lancelot.

"Halusin tulla ja pyysin ritari Borsia oppaakseni. Haluan, että minut
lyödään ritariksi, isä, jos sinä ja kuningas luulette minua valmiiksi."

"Hän halusi tulla", sanoi Bors, "mutta minä ehdotin, että hän lähtisi
mukaani. Vastuunalaisuus on minun, Lancelot. Asioissani oli minun pakko
ratsastaa hänen äitinsä linnan ohi, ja nähdessäni, kuinka mainiosti hän
oli edistynyt, sain varmuuden siitä, että hän kuuluu tänne."

Lancelot ei sanonut mitään. Hän oli ylpeä edessään seisovasta
pojastaan, jonka vartalo ja ryhti olivat kuin vanhemman miehen;
mutta hän olisi mielellään kysynyt Borsilta, oliko Elaine osaltaan
vaikuttanut tähän tuloon suunnitellessaan ehkä jotakin uutta sotajuonta
ja oliko Bors tuntenut olevansa jonkinlaisessa kiitollisuudenvelassa
Elainelle tuotuaan sen viestin, joka vei hänen rakastajansa pois.

"Toivoiko Elainekin sitä?" kysyi hän.

"Hänen äitinsäkö? Hän ei halunnut menettää Galahadia", vastasi Bors,
"mutta myönsi että sen piti tapahtua joko nyt tai ei milloinkaan, jos
Galahadille aiotaan hankkia loistava ura."

"Urako!" huudahti Lancelot, hilliten kuitenkin itsensä heti. "Kuningas
Arthur, jos hyväksytte, teen pojastani teille ritarin."

He kääntyivät katsomaan, mitä kuningas sanoisi, ja useimmat heistä
ajattelivat hänen näyttävän melko epäystävälliseltä.

"Tiedät enemmän näistä menoista kuin me, Lancelot. Poikasi ei
ole näyttänyt, millaista ainesta hän on, mutta sinä kai kykenet
arvostelemaan häntä."

"Tehän tunsitte hänen isoisänsä", sanoi Lancelot.

"Ja minä tunnen sinut", sanoi kuningas.

Lancelot näki vilahdukselta Gawainen seisovan ryhmässä huvitettuna
ja uteliaana. Hän näki myös Galahadin kauniit kasvot, kiihkeät mutta
hieman huolestuneet.

"Polvistu", käski hän.

Galahad polvistui isänsä eteen, ja Lancelot kosketti hänen olkapäitään
miekallaan. He sanoivat jälkeenpäin Lancelotin osoittaneen tavallista
suurempaa mielenliikutusta; hänen äänensä vapisi kun hän kehoitti
poikaansa nousemaan seisaalle ritari Galahadina, ja hän lisäsi
odottamatta erään puolittain rukoilevan ja puolittain imartelevan
lauseen:

"Tehköön Jumala sinusta hyvän miehen, sillä sinä olet saanut enemmän
kuin osasi kauneudesta."

Bors jäi halliin saadakseen jälkeenpäin vaihtaa muutamia sanoja
Lancelotin kanssa.

"Hän on hieno poika — menetin sydämeni hänelle retkellämme, ja hän on
kauniskin, kuten sanoit; hän on kaunis jäljennös sinusta."

"Onko hän näköiseni?" kysyi Lancelot. "Juuri tuona hetkenä ja tuossa
asennossa hän palautti mieleeni Elainen."

Bors ihmetteli, mutta päätti olla kysymättä, missä tilaisuudessa Elaine
oli polvistunut Lancelotin eteen ja näyttänyt kauniilta.

"En vieläkään tiedä, miksi hän on tullut tänne, Bors. Mitä minun pitää
tehdä hänelle?"

"Jos olen arvannut oikein hänen sydämensä laadun", vastasi Bors,
"hankkii hän kyllä itselleen jotakin hommaa ilman sinun apuasikin.
Kun tulin Corbiniin, pyrki hän kiihkeästi koettamaan taitoaan jotakin
kulkijaa vastaan, joka haluaisi ryhtyä otteluun hänen kanssaan.
Keskustelin muuten Elainen kanssa. Hän sanoi sinun käsittävän
väärin, jos hän lähettäisi Galahadin sinun luoksesi, kun sinä et
ollut näyttänyt merkkiäkään todistaaksesi muistavasi hänen ja pojan
olemassaoloa sen jälkeen kun poistuit hänen luotansa pelastaaksesi
Ginevran. Hän sanoi, että jotakin on tehtävä, ja minä olin samaa mieltä
hänen kanssaan. Jos olet vihastunut, moiti minua."

Arthurkin odotti saadakseen sanoa hänelle jotakin.

"Olemme olleet ystäviä monta vuotta", sanoi hän. "En olisi uskonut
sinun salaavan niin paljon elämästäsi minulta, ellen olisi nähnyt sitä
omin silmin."

"Halusin kertoa teille siitä", vastasi Lancelot, "mutta puhuminen ei
ole helppoa minulle, kaikkein vähimmin siitä aiheesta."

"No niin, emmekö voi päästä täydelliseen selvyyteen asioista nyt?"

"Jos vain haluatte, vaikka luulenkin teidän arvanneen kaikki
nähtyänne hänet. Elaine on hänen äitinsä. Se tapahtui kauan aikaa
sitten, juuri vähää ennen Pelles-kuninkaan kuolemaa. Poika on nyt
seitsentoistavuotias."

"Tiedän kaiken tuon" vastasi Arthur, "mutta mielestäni olisi sinun
pitänyt jakaa vanhan ystäväsi kanssa kaikki likeisimmät kokemuksesi.
Rakkautesi tuohon naiseen — onko hän vaimosi?"

"Ei!" sanoi Lancelot. "Jos olisin mennyt naimisiin, olisin tietysti
ilmoittanut sen teille. Olen pahoillani sanoessani, etten ole koskaan
rakastanut Elainea niin paljon, että olisin voinut mennä naimisiin
hänen kanssaan, en siinäkään tilaisuudessa, josta Galahad on tuloksena!"

"Ollessaan täällä Elaine näytti hyvin viehättävältä tytöltä",
sanoi kuningas. "Toivoin teidän rakastavan toisianne ja pääsevän
jonkinlaiseen yhteisymmärrykseen. Kadehdin sinulta poikaasi. Hän
lahjoitti sinulle hienon pojan."

"Siinäpä se pulma juuri onkin", vastasi Lancelot. "Hän tiesi etten
rakasta lainkaan häntä, mutta suunnitteli voittavansa minut omakseen
lapsen avulla. Nyt pidän pojasta äärettömästi, mutta Elaine ei voi
johtaa minua sillä tavalla. Jos nyt menisin hänen kanssaan naimisiin,
olisi hän voittanut minut jokaisessa yksityiskohdassa."

"Niin sinulle kaikissa tapauksissa käy, jos joskus menet naimisiin",
sanoi Arthur. "Mutta se tulee olemaan kovaa pojalle, Lancelot. Gawaine
ja muut hänenlaisensa lörpöttelevät melkoisesti."

"Sysään heti keihääni sen miehen läpi, joka ottaa asian puheeksi tai
Galahad tekee sen, jos kuulee sen ensin. Hänellä on kiivas luonne ja
terävä keihäs. He saavat huomata sen ennen pitkää."

"Kotirauhan vuoksi", sanoi Arthur, "olisi parempi, jos he huomaisivat
sen heti. Mitähän olisi, jos järjestäisimme turnajaiset pojan
kunniaksi? Meidän ei tarvitse selittää sitä niin monilla sanoilla,
koska he ymmärtävät muutenkin sen tarjoavan heille tilaisuuden saada
selville, kuinka kovasti hän jaksaa iskeä."

"Se on luullakseni paras keino. Paitsi teistä ja minusta hän voi
suoriutua kaikista muista."

"Järjestämme turnajaiset ehkä huomiseksi, jos ehdimme saada kaikki
valmiiksi", sanoi Arthur, "ja minä pidän huolta siitä, että koko hovi
tulee niitä katsomaan. Kerron Ginevralle, että poikasi on saapunut
tänne. Vai haluaisitko kertoa sen hänelle itse?"

"En", vastasi Lancelot. "Tahdon mieluummin, että te kerrotte sen
hänelle."

He katsoivat toisiinsa hetkisen. Sitten Arthur ojensi kätensä hänelle.

"Minua surettaa sinun tähtesi, Lancelot — paljoa enemmän kuin voit
arvatakaan."




III


Kuten hänen isänsä ennen häntä, löysi Galahadkin tiensä penkereen
poikki kuningattaren tornin ovelle. Ginevra oli pyytänyt Galahadia
tulemaan. Turnajaisissa hän oli istunut hovinaistensa joukossa ja
katsellut ottelua — pojan peloittava tarmo oli hämmennyttänyt toisen
hovilaisen toisensa jälkeen. Lancelot oli pysäyttänyt hevosensa kentän
päähän ja katsellut sieltä kamppailua.

"Arthur, haluaisin tutustua tuohon nuoreen mieheen", oli Ginevra
sanonut, kun kaikki oli päättynyt. Ettard kohotti kulmakarvojaan ja
koetti vaihtaa silmäyksen Anglideen kanssa.

"Ilmoittakaa ritari Galahadille, että kuningatar haluaa onnitella
häntä", sanoi Arthur.

Galahad laskeutui hevosensa selästä ja käveli kuningattaren aitiota
kohti. Kun he näkivät hänen kävelytapansa ja paljaat kasvonsa niinkin
kaukaa, ajattelivat he kaikki samaa asiaa.

"Niin", sanoi Ginevra, "hän on Lancelotin poika".

He pitivät silmällä hänen lähestymistään.

"Kuningatar", sanoi Ettard, "luuletteko olevan oikein, todella
siveellistä, että jokin syntyperältään hänenlaisensa osoittautuu niin
ihailtavaksi?"

Kuningatar tuijotti häneen.

Galahad seisoi heidän edessään onnellisena päivätyöstään, kuitenkin
hieman järkkyneenä äkillisistä ja ilmeisistä kunnianosoituksista.

"Olen iloinen saatuani katsella menestyksenne alkua", sanoi Ginevra.
"Te polveudutte molemmilta puolin jalosta suvusta. Teistä tulee vielä
yhtä kuuluisa mies kuin isännekin on."

"Ehkä", vastasi Galahad. "Mutta minun täytyy tunnustaa, että minulla
on ollut hyvin helppo työ tänään iltapäivällä. Nuo miehet olivat niin
ystävällisiä, etteivät viitsineet ahdistaa minua kovasti."

"Se ei ole lainkaan heidän tapaistaan", sanoi kuningatar.

"He koettivat parastaan, kuten tekin. Se on ainoa keino."

Ettard sanoi myöhemmin Ginevran suoriutuneen siitä melko hyvin, mutta
Anglides pahastui huomautuksesta.

"Siinä ei ollut mitään, mistä hänen olisi pitänyt suoriutua."

"Eikö? Etkö luule hänen olleen raivoissaan mustasukkaisuudesta
nähdessään toisen naisen pojan ilmestyvän näyttämölle niin loistavasti?"

"Hän olisi ehkä ollut", vastasi Anglides, "ellet sinä niin julkisesti
olisi muistuttanut hänelle Galahadin syntymää. Ensin luulin hänen
yksinkertaisesti vain puolustavan itseään, mutta sinä pakotit hänet
tulemaan Galahadin avuksi."

"En ajatellut kuningattaren suhdetta hänen isäänsä, vaan ihmettelin
vakavasti, miksi niin synnissä syntyneet lapset, kuten meille on
sanottu, ovat usein lahjakkaampia kuin —"

"Olen kuullut tuon kysymyksen ennenkin", sanoi Anglides, "enkä tiedä
siihen vastausta, mutta toivoakseni asian laita on niin. Se pulma on
vanhempien eikä lasten ratkaistava. Ainoa henkilö, jolla luullakseni
oli hyvin tukala olo tänään, oli Lancelot. Eikä Galahadin äiti ollut
täällä lainkaan."

"Mille kannalle luulet Ginevran asettuvan häntä kohtaan tämän päivän
jälkeen?"

"Kuvittelen hänen jo olevan määrätyllä kannalla", vastasi Anglides.
"Etkö kuullut hänen kutsuaan huomisillaksi? Luulen hänen pitävän
Galahadista ja aikovan auttaa häntä kuuluisuuden saavuttamisessa."

"Siis vielä toinen mies innoitettavaksi", sanoi Ettard.

"Mutta tämä onkin melko nuori."

Nuori tai ei, hän seisoi kuningattaren edessä sovitulla hetkellä.

"Kun teillä on varusteet yllänne", sanoi kuningatar, "tullaan teille
usein sanomaan, että olette kaunis. Niin minäkin ajattelin eilen.
Tottukaa siihen älkääkä panko mitään huomiota ylistyksiin. Pidän teistä
nyt paljoa enemmän, kun teillä ei ole yllänne tuota kimaltelevaa
pukuanne. Tottukaa tähänkin ylistykseen. Saatte kuulla sitä vielä
paljoa suloisemmilta ja nuoremmilta naisilta."

Tällainen vastaanotto mykistytti Galahadin. Hän ei ollut tavannut
muita naisia kuin äitinsä ja Alicen. He eivät olleet koskaan jutelleet
hänelle tällä tavalla — ei ainakaan Alice. Ginevra näytti niin
erinomaiselta, ja Galahad tavoitteli sanoja vannoakseen, ettei voinut
olla ketään nuorempaa eikä kauniimpaa naista, mutta Ginevra ymmärsi
hänen tarkoituksensa ja nauroi hänelle.

"Älkää sanoko niin, Galahad. Olkaamme aina rehellisiä toisiamme
kohtaan, te ja minä, ilman kohteliaisuuksia."

Galahad oli kummallisesti mielissään siitä, että heistä tuli niin
hyvät ystävykset heti ja että he olivat aloittaneet liittonsa
kohteliaisuuksitta.

"Nyt", sanoi Ginevra, "haluaisin mielelläni tietää, mitä te aiotte
itsestänne tehdä, jos teistä ei ole vastenmielistä kertoa minulle".

"Minä tahtoisin kehittyä samanlaiseksi ritariksi kuin isäni ja kuningas
Arthur!"

"Siinäkö kaikki?"

"Eikö se riitä? He ovat komeimmat miehet, mitä tunnen."

Kuningattaren hymy, joka näytti kunnioituksen puutteelta, loukkasi
Galahadia.

"Komeimmat, mitä minäkin tunnen", lausui kuningatar, "mutta maailman ei
tarvitse loppua meihin. Olen toivonut, että ilmestyisi vielä komeampia
miehiä."

"En ymmärrä, kuinka se olisi mahdollista", vastasi Galahad.
"Ja sitäpaitsi myöntänette, ettei meillä vielä ole tarpeeksi
heidänlaisiaan."

Ginevra nauroi sydämellisesti ensi kerran moniin vuosiin. Galahadin
mielestä hän näytti nyt vielä suloisemmalta, äkkiä onnelliselta, mutta
hän ihmetteli, mikä kuningatarta saattoi huvittaa.

"Niin", sanoi Ginevra, "vielä on sijaa monelle, mutta uskon teistä
tulevan kuuluisamman kuin kenestäkään muusta, kun vain kerran näette
uran".

"Kuningatar, näettekö te sen?"

"En itseäni varten, Galahad, vaan näen sen teille — uuden
ritarillisuuden uran."

Galahad näytti hämmentyneeltä.

"Isä on opettanut minua käsittelemään hevosta ja aseita, ja jos
ratsastan jonnekin kuningas Arthurin asioille, luulen löytäväni
itsellenikin pari kolme tehtävää. Isä sanoo kunkin oppivan enimmän
vaikeuksista, kun niitä sattuu."

"Mitä tällainen varustautuminen ja taisteleminen hyödyttää, Galahad?"

"Sehän turvaa luullakseni valtakunnan rauhaa ja rankaisee vääryyttä!"
vastasi Galahad. "Ja se on sitäpaitsi tavattoman hauskaakin."

"Hauskaa!" huudahti kuningatar. "Harvat heistä ovat niin rehellisiä,
että tunnustaisivat sen. Haluatte turvata valtakunnan rauhaa ja
rangaista vääryyttä. Entä sitten?"

"Eikö siinä ole jo kaikki?"

"Toivoakseni ei. Jos onnistutte, ettekö huomaa, kuinka joutilasta
elämää saatte viettää? Jonakin päivänä voitte tulla iloiseksi siitä,
että vääryys pääsee jälleen niin suureen valtaan, että saatte ryhtyä
korjaamaan sitä."

Galahad tunsi pahastuvansa, mutta ei keksinyt sopivaa vastausta.

"Isänne ja kuningas rauhoittivat tämän maan ja pitävät sitä nyt
mainiossa kunnossa. Epäilemättä tarkoituksenne on lähteä johonkin
villiin maahan ja tehdä sama palvelus siellä."

"Ei", vastasi Galahad, "minä en ole koskaan ajatellut villejä maita.
Ehkä minun pitäisi lähteä, mutta haluan mieluummin pysyä täällä.
Halusin liittyä kuningas Arthurin hoviin."

"Yhä vain pahempaa", sanoi Ginevra. "Se on ihan luonnollista, mutta
teidän täytyy myöntää, että se on myös hyödytöntä. En suosittele noita
villejä maita, mutta te kulutatte elämänne turhaan, ellette saa aikaan
jotakin uutta, jotakin kokonaan omintakeista. Isänne ja kuningas loivat
todellakin kerran valtakunnan ja hallituksen. Teidänkin pitäisi luoda."

"Mitä?"

"En ole vielä ajatellut sitä loppuun", vastasi Ginevra, "mutta tunnen
aatteen tulevan. Ehkä te itsekin näette siitä vilahduksen?"

"Ainoa aatteeni oli tehdä ratsastusretkiä kuninkaan hyväksi ja auttaa
silloin tällöin kauniita naisia."

Ginevra nauroi.

"Ei naisia. Ehkä se on muuan noista uusista merkeistä, joita haluamme.
Jättäkää naiset pois siitä."

"En ymmärrä, kuinka se kävisi päinsä", sanoi Galahad.

"Te edistytte", vastasi kuningatar. "Se on kyllä kovaa, mutta jonakin
päivänä se on tehtävä, ja miksi ette voisi ryhtyä uranuurtajaksi?
Älkää rakastuko keneenkään heistä ja varokaa erittäinkin, ettei
kukaan heistä saa tilaisuutta rakastua teihin. Se vain häiritsisi
tarkkaavaisuuttanne."

"Tämä saattaa minut ymmälle", sanoi Galahad. "Vastustatte taistelemista
ja kiellätte minua rakastumasta keneenkään. Mitä silloin jää jäljelle?"

"Se, mikä meidän pitää ajatella valmiiksi... Ette suinkaan ole
rakastunut keneenkään?"

Galahad katsoi häneen melkoisesti hämmästyneenä.

"Äitinikin tekee samanlaisia kysymyksiä", sanoi hän. "En, kuningatar,
en luullakseni ole — en ainakaan siten kuin olen kuullut puhuttavan
siitä; mutta toivon joskus rakastuvani."

"Heti, kun teillä on siihen aikaa, luullakseni. Niin he kaikki
tekevät", sanoi Ginevra. "Haluaisitteko kuulla, miltä se näyttää naisen
kannalta? Rakastaja suorittaa ihmeellisiä tekoja hänen kunniakseen,
ja hän on tyytyväinen. Sitten mies jatkaa näiden ihmeellisten tekojen
suorittamista, kunnes se muuttuu hänelle ja hänen naiselleen tavaksi.
Mutta tavat eivät suo meille huvia. Nainen tulisi surulliseksi, jos
mies lopettaisi ne, mutta tuskin huomaakaan, jos mies jatkaa."

"Sepä kumma. Luulin teidän, jos kenenkään —"

"Mitä sitten?"

"Ehkä minun ei sovi sanoa sitä."

"Sanokaa vain — ilmoitan teille ajatukseni jälkeenpäin."

"Olette enemmän innoittanut miehiä sellaiseen palvelukseen kuin
useimmat muut naiset — ettekä kuitenkaan usko siihen!"

"Galahad, miehet sanovat meidän innoittavan heitä, mutta se ei tunkeudu
heihin kovinkaan syvälle. He eivät jatka edistymistään. Jos he
kauneutemme lumoissa, kuten he sanovat, huomaavat jonkun mainion asian
suoritettavakseen, suorittavat he sen yhä uudestaan, kunnes maailma saa
siitä kyllikseen, ja joku yleinen hyväntekijä pysäyttää heidät. He ovat
taistelleet toisiaan vastaan ja kunnioittaneet naisiaan jonkun aikaa.
Senvuoksi teidän pitää antautua uudelle uralle — olla rehellinen ja
alkuperäinen."

Galahad oli hetkisen vaiti.

"Saanko tehdä teille persoonallisen kysymyksen?"

"Kyllä."

"Luulin ritari Meliagrancen tehneen teille jotakin vääryyttä, ja te
lähetitte hakemaan isääni, ja hän tuli avuksenne."

"Se on totta."

"No niin, ettekö ajatellut isäni taitoa aseiden käytössä melko
hyödylliseksi?"

Kuningatar hämmästyi eikä hänellä ollut valmista vastausta ja kuitenkin
Galahadin terävyys näytti miellyttävän häntä.

"Pidän isäänne suuressa kunniassa, Galahad, ja olen hänelle suuressa
kiitollisuuden velassa monesta asiasta. En arvostele häntä — en
ainakaan perinpohjaisesti. Mutta hänen taitonsa aseiden käytössä,
teidän pitää myöntää se, oli hyödyksi vain senvuoksi, että Meliagrance
haastoi kamppailuun elämästä ja kuolemasta. Väitän Meliagrancen
käyttämää keinoa viattomuuteni tai syyllisyyteni toteamiseksi tyhmäksi
ja vääräksi."

"Kuningatar, ette suinkaan tarkoita menettäneenne uskoanne
kaksintaisteluun jumalantuomiona?"

"Mikäli voin muistaa", vastasi Ginevra, "en ole koskaan siihen uskonut".

"Todellako kuningatar? Sehän on taistelija-ammattimme huippu — tämä
usko, että viaton mies kykenee voittamaan sellaisen miehen, joka on
väärässä!"

"Toivoisin sen olevan totta, Galahad, mutta sittenkin luulen, että
voiton vie väkevin käsivarsi, virein ratsu, terävin silmä ja suurin
taito ja kokemus. Viattomuudella ja hyveellä ei ole siinä mitään
tekemistä."

"Ette varmaankaan tiedä, kuinka hirmuista se on!... Ette voi tietää!
Teidän ei sopisi puhua tuolla tavalla."

"Miksi ei, jos se vain on totta?"

"Koska se tarkoittaa, että isäni, joka aina voittaa, on ehkä joskus
ollut väärällä puolella — jopa silloinkin, kun hän puolusti —"

"Kuunnelkaa minua hetkinen, Galahad. Isänne on opettanut teidät
taistelemaan niin hyvin, että luultavasti kykenette voittamaan kaikki
muut paitsi häntä. Luuletteko olevanne täydellinen — tarkoitan, aina
oikeassa, paitsi silloin, kun taistelette isäänne vastaan?"

"En luule itseäni täydelliseksi."

"Mutta luullakseni tulette aina voittamaan."

"Tämä on hirveintä, mitä minulle koskaan on tapahtunut!" sanoi Galahad.

"Se on muuan uusi aate", sanoi Ginevra. "Aatteet tulevat vastoin
tahtoammekin!"

"Luulen sentään, ettei asia olekaan niin paha, kuin ensin ajattelin",
sanoi Galahad. "Isäni voittaisi tietysti. Hän on sellainen, jota
sanoisin täydelliseksi mieheksi, tai ainakin hyvin lähellä sitä
käsitettä. Ettekö tekin sanoisi niin?"

"Galahad", vastasi kuningatar, "isänne ja minä olemme viettäneet
melkein puolet elämästämme yhdessä mieheni hovissa. Nyt en kykene
arvostelemaan häntä puolueettomasti. Mutta sanani eivät tarkoittaneet
erityisesti häntä — te vain tulkitsitte ne niin."

"Kuningatar, en tiedä, millä kannalla nyt olen — en ole varma, voinko
enää taistella oikein taitavasti... Mutta jollei siinä sittenkään ole
mitään, miksi onnittelitte minua eilen?"

"Rakas poika", vastasi Ginevra, "olin iloinen nähdessäni teidän
voittavan — en lainkaan sanonut, että olitte oikeassa. Liittyikö
eiliseen kamppailuun jotakin, minkä vuoksi teidän olisi pitänyt olla
oikeassa? Mutta jos tämä vaivaa teitä, miksi ette voi asettua sille
kannalle, että olitte oikeassa kaikissa tapauksissa? Tehän voitte
siihen sovittaa erään näistä uusista tavoista. Te voitatte aina, mutta
ennenkuin aloitatte, koettakaa päästä varmuuteen siitä, että olette
oikeassa. Silloin ei ehkä taistelua enää tarvitakaan."

Ettard tuli huoneeseen tyynesti ja kuitenkin sennäköisenä kuin hänellä
olisi tärkeä asia.

"Kuningatar, sitten kun pääsette vapaaksi, haluaa kuningas puhutella
teitä."

"Hetkisen kuluttua, Ettard."

Ettard poistui huoneesta.

"Nyt, kun hän on mennyt, sallikaa minun varoittaa teitä", sanoi
Ginevra. "Älkää salliko Ettardin panna päätänne pyörälle. Huomaan hänen
valmistautuvan siihen yritykseen."

"Siitä ei ole pelkoa", vastasi Galahad. "En pidä hänestä ollenkaan.
Hänellä on terävä kieli."

"Niin onkin", sanoi kuningatar, "ja lämmin sydän. Ja pahinta kaikesta,
hän on teille liian vanhakin. Siitä saattaa ehkä tulla hänen suurin
viehätyksensä. Teidänlaisenne nuoret miehet alistuvat useinkin pari
kertaa heitä vanhempien naisten tahtoon. Mutta en halua, että pilaatte
elämänne rakkausseikkailulla."




IV


Lancelot tapasi Ginevran kävelemässä puutarhassa.

"Siitä on jo kulunut vuosisata, kun viimeksi sain puhutella sinua",
sanoi Ginevra. "En pidä näistä välinpitämättömyyden oireista."

"Jos ne vähänkin suututtaisivat sinua, et puhuisi niistä näin
tyytyväisesti. Et ole kaivannutkaan minua, Ginevra. Poikani on lyönyt
minut laudalta."

"Hän on viehättävä poika."

"Nähtävästi! Kun olen yrittänyt torniisi näinä viime päivinä, on Ettard
ilmoittanut minulle sinun juttelevan Galahadin kanssa. Odotin sinua
täällä tänään toivoen saavani siepata muutamia minuutteja itselleni
kalliista ajastasi."

Hän näki selvästi Ginevran olevan kaikkein loistavimmalla tuulellaan ja
tiesi olevansa siihen syytön.

"Voimme levätä hetkisen noiden hedelmäpuiden juurella tuolla", sanoi
Ginevra, ja Lancelot istuutui hänen viereensä puutarhapenkille.

"Niin, olen tavannut poikasi joka päivä hänen tulonsa jälkeen. En
toivonut hänen tuloaan, Lancelot, mutta kun hän nyt kerran on täällä,
pidän hänestä. Hänellä on äärettömät mahdollisuudet."

"Juuri siitä halusinkin keskustella kanssasi", sanoi Lancelot. "Hänen
mahdollisuuksistaan. En halua, että ne pilataan."

"Miksi sanot sen minulle? En minäkään halua, että ne pilataan."

"Olemme eri mieltä hänen mahdollisuuksistaan ja siitä, kuinka niitä
on kehitettävä. Ensi kerran, Ginevra, on minullakin jonkinlaisia
suunnitelmia toisen henkilön urasta."

"Sinun ei kuitenkaan tarvitse puhua loukkaavasti minulle. Olisin
vallan hyvin voinut jättää poikasi huomioon ottamatta hänen laittoman
syntyperänsä vuoksi, mutta luulin sinun olevan kiitollisen hänelle
osoitetusta ystävyydestä. Minussa oli myös herännyt sääliä häntä
kohtaan. Nyt alan pitää hänestä hänen itsensä vuoksi, mutta sinä näytät
vastustavan sitä. Todella Lancelot, sinä olet suututtava."

Lancelot piirteli merkkejä käytävään kenkänsä kärjellä. Melko pahoja
merkkejä.

"Etkä sinä ole lainkaan paras toveri tänään iltapäivällä", jatkoi
Ginevra.

"Olen kiitollinen sinulle, että olet ottanut vastaan pojan — tiedät kai
sen", vastasi Lancelot, "mutta näyttelen nyt kahta osaa: olen hänen
isänsä ja sinun rakastajasi".

"Isyyttä ei voi epäilläkään", sanoi Ginevra, "mutta viime vuosina olet
ollut rakastajani vain silloin tällöin. Tällä hetkellä ei sinussa
liene paljoakaan hellyyttä minua kohtaan. Olen melkein suutuksissani,
Lancelot."

"Luulen, että sinulla onkin siihen syytä, vaikken ole sitä lainkaan
tarkoittanut. Olen aina ollut rakastajasi. Silloinkin, kun olemme
riidelleet, tiesin riiteleväni juuri sen henkilön kanssa, jota rakastan
enimmän. En ole aina ollut varma siitä, että sinä rakastit minua yhtä
paljon."

Ginevra jäykistyi hieman.

"Sitä, kumpi meistä on uhrannut enemmän toisen hyväksi, emme voi ikinä
saada selville... Halusitko sanoa jotakin Galahadista?"

"Kyllä. Olen saanut tietää häneltä, että hän on menettänyt sydämensä
kokonaan sinulle. Hän sanoo sinun innoittavan häntä, eikä ymmärrä, mitä
hänelle on tapahtunut. Ginevra, sinä olet käyttänyt viehätysvoimaasi
niin nuoren pojan lumoamiseen. Sellainen ei ole rehellistä peliä."

Ginevran loistava tuuli palasi.

"Se on täydellisesti rehellistä! En ole koskaan tehnyt ainoatakaan
niin jaloa tekoa. Siitä ei kehity kuhertelua keski-ikäisen naisen ja
pojan välillä. Olipa hienotunteista sinun puoleltasi, Lancelot, että
vihjaisit siihen! Se on muuan niistä asioista, joita aion toimittaa
hänen hyväkseen — naisista ei saa olla hänelle mitään haittaa. Hänestä
tulee vielä minun mestariluomani."

"Sinun mitä?"

Ginevra nauroi iloisesti, vaikka Lancelot ajatteli naurun olevan
väkinäistä.

"Älkäämme poiketko enää vanhalle maaperälle, Lancelot. Halusin tehdä
jotakin Arthurista ja —"

"Ja jotakin minusta. Tiedän sen. Ja nyt olet saanut Galahadin haltuusi
vallan nuorena ja tällä kertaa aiot kehittää hänestä todellisen miehen."

"Kuten haluat", vastasi Ginevra. "Tarkoitan melkein juuri sitä."

"No niin, kun olet lopettanut hänen kehittämisensä, ei hänen oma
äitinsä tuntisi häntä, koska hän on jo nyt niin hämmentynyt."

"Ei hänen isänsäkään tuntisi häntä", sanoi Ginevra. "Mutta tässä
muutoksessa ei erityisesti Elaine ole mielessäni."

"Etkö haluaisi kuvailla minulle, millainen tästä mestariluomasta tulee?"

"Lancelot, olen ajatellut ihan uudenlaista miestä, alkuperäistä
tyyppiä. Ensiksikin hänestä tulee henkisesti voimakas ja ruumiillisesti
puhdas. Hän ei saa sellaista mielijohdettakaan, että hän katuisi tai
häpeisi jotakin eikä hän ikinä rakasta naista muulla tavalla kuin
poikasi nyt rakastaa minua."

"Vai niin", sanoi Lancelot. "Jos jätetään hetkiseksi syrjään se
mahdollisuus, että ihmisluonto voidaan muuttaa perinpohjin, niin
haluaisin tietää, mistä tämä onnellinen ajatus juolahti päähäsi"?

"Kokemuksesta, päinvastaisesta", vastasi Ginevra. "En ole milloinkaan
kohdannut sellaista miestä. Se on jotakin ihan uutta."

"Jumala ei ajatellut sitä luodessaan meidät", sanoi Lancelot. "Se on
todella alkuperäistä. Mutta eiköhän hänestä kehity hirmuinen öykkäri?"

"Vaara onkin juuri siinä, mutta luulen, että sen voi karttaa", sanoi
Ginevra. "Hänen huumoritajuaan pitää kehittää. Sinulta hän ei ole
perinyt paljoakaan, Lancelot."

"Hänellä on sekä isä että äiti", sanoi Lancelot. "Mutta mitä
hyötyä siitä on, jos otaksutaan, että voit tehdä hänestä sellaisen
luonnottoman pyhimyksen? Kuinka hänen on elettävä tässä tuntemassamme
maailmassa?"

"Aatteeni on sellainen, että sitä tarmoa, jonka toiset miehet tuhlaavat
rakkauteen ja uskollisuuteen tai niiden teeskentelyyn, voi yhtä hyvin
käyttää johonkin todelliseen työhön, tärkeään ja vakavaan. En koeta
valita hänelle työtä. Erehdyin juuri siinä, Lancelot, koettaessani
auttaa sinua; mutta silloin olin nuorempi etkä sinäkään ollut niin
nuori kuin Galahad nyt. Ei, aion pitää huolta siitä, että hänen
ihmeellinen tarmonsa kootaan varastoon, hitusenkaan siitä häviämättä
turhaan, kunnes se jonakin päivänä suorastaan räjähtää kauniilla
tavalla."

"Sellainen räjähtää kyllä, mutta ei kauniisti", sanoi Lancelot. "Olen
nähnyt niin tapahtuvan. Toivotko minun jäävän katselemaan, kuinka
turmelet poikani elämän?"

"Sinun ei tarvitse jäädä katselemaan", vastasi Ginevra. "Sitäpaitsi en
aio turmella hänen elämäänsä, jos olisin toiminut oman mieleni mukaan,
ei häntä olisi olemassakaan eikä hän varmastikaan olisi ilmestynyt
tänne hoviin. Mutta nyt on minun vuoroni, Lancelot. Sinun olisi pitänyt
hankkia hänelle sellainen äiti, joka olisi voinut kasvattaa hänet. Nyt
minä aion täyttää sen velvollisuuden itse."

"Kuin lieväksi kostoksi, voin käsittää sen", sanoi Lancelot. "En
kuitenkaan uskonut sinun voivan vaipua niin syvälle."

"Ei kostoksi, Lancelot — ei ollenkaan! Suon vain parhaalle osalle
itsestäni mahdollisuuden, jollaisesta se ei ole vielä koskaan
nauttinut."

"No niin", sanoi Lancelot, "aion olla läsnä suojelemassa häntä. Sinä
et varoita häntä ainoastaan naisista, vaan riistät häneltä vielä osan
hänen ihastuksestaan aseidenkäyttöön. Kun eräänä päivänä opetin häntä
miekkailemaan, teki hän tyhmiä kysymyksiä haluten tietää, milloin hän
taistelee oikealla puolella. Luulin järkeni heikentyneen jälleen tai
otaksuin itseäni niin kuuroksi, etten saanut selvää hänen sanoistaan.
Halusin tietää sen hölmön nimen, joka oli vihjaissut sellaisiin
vaikeuksiin, mutta silloin hän loukkaantui."

"Minä olin se hölmö, jota tarkoitit", sanoi Ginevra. "Niin, se on
mestariluomani toinen puoli. Toivon, että pelkkä taistelu alkaa tuntua
Galahadista vähemmän tärkeältä kuin taisteleminen oikealla puolella."

"En voi kuvitellakaan mitään ilkeämpää", sanoi Lancelot.
"Valitettavasti minun on pakko puhua näin, Ginevra, mutta jos opetat
hänelle sellaista viisastelua, ei hänestä ole säädyllisen miehen
toveriksi. Kuvittele, että joku on hänen apunsa tarpeessa, sanokaamme
jokin ystävä tai hänen isänsä tai äitinsä tai joku muukalainenkin, ja
hän jää punnitsemaan, kumpi riitapuolista on oikeammassa. Jos hän näkee
miehen lyövän naista, luulen sinun haluavan, että hän ottaa selville
ennen sekaantumistaan asiaan, onko nainen ansainnut selkäsaunan vai ei!"

"En ole ajatellut sitä sillä tavalla."

"Mutta niin hän ajattelee, kun kerran saat hänet ohjatuksi väärälle
tolalle", sanoi Lancelot.

Ginevra ei vastannut.

"En tarkoittanut ihan tätäkään, mutta sinä kykenet kyllä arvaamaan
ajatukseni", sanoi Lancelot.

Hän nousi seisaalle kuin odottaisi kuningattaren poistuvan puutarhasta
tai lähettävän hänet pois.

"Älä mene!" sanoi Ginevra. "Meillä on vielä muutakin keskusteltavaa.
Ymmärrän vihdoinkin muutamia asioita, joita et ole pukenut sanoiksi.
Ihmettelet, kuinka uskallan yllyttää Galahadia taistelemaan vain
totuuden puolesta, vaikka lähetin sinulle viestin, että tulisit
pelastamaan minut ritari Meliagrancen kynsistä."

"Se ei ole ikinä juolahtanut mieleenikään — Meliagrance oli
valehtelija. Hän koetti vain tuottaa sinulle vaikeuksia, koska et
rakastanut häntä. Hän ei saanut sen enempää kuin ansaitsi".

"Hän syytti meitä siitä, että olemme lemmenliitossa", sanoi Ginevra,
"ja minua erikoisesti siitä, että olen uskoton Arthurille."

"Se ei ollut pääasia", sanoi Lancelot. "Syytökseen oli aiheena tuo
retkesi metsään, ja Meliagrance väitti sinun ratsastaneen sinne
kohtaamaan minua. Hän tiesi, etten ollut siellä, tai muussa tapauksessa
hän ei olisi pannut henkeään vaaraan. Hän oli siis pelkkä valehtelija."

Ginevra hymyili hänelle.

"No niin, millainen on sinun mielipiteesi siitä asiasta? Teinkö väärin
pelastaessani sinut pyynnöstäsi?"

"Lancelot, se oli kaiketi oma syyni, että olin pelastuksen tarpeessa.
Olin joutunut niin pahaan pulaan, etten voinut pelastua muuten. En
kuitenkaan ajattele sitä tapausta puhtaan oikeuden esimerkkinä."

"Enkö voi pelastaa henkeäsi antamatta jotakin esimerkkiä?" kysyi
Lancelot. "En kadu rakkauttamme enkä mitään sen seurauksia. Mutta
ehkä sinua on jo alkanut kaduttaa. Arvatenkin sinun on vaikea
kuvitella näitä täydellisyyksiä Galahadille, tuntematta itsekin niiden
vaikutusta."

"Kuuleppa", sanoi Ginevra, "alan juuri ymmärtää, kuinka me voimme elää
aatteiden maailmassa".

"Mitä ihmettä?" sanoi Lancelot. "Et suinkaan aio ruveta mystikoksi tai
sentapaiseksi?"

"Ehkä aion", vastasi Ginevra. "Kun ihminen alkaa ajatella sellaista
täydellisyyttä, jota ei ole milloinkaan nähnyt, eikö hän silloin elä
kuin toisessa maailmassa?"

"En ainakaan minä", sanoi Lancelot. "Minulla ei ole ikinä ollut
epäilyksiä siitä, missä maailmassa elän. Jos muutan johonkin toiseen
maailmaan, tiedän kai olevani siellä — muussa tapauksessa ei siinä ole
mitään eroa. Mutta siinä, että ihminen teeskentelee olevansa muualla
ollessaan täällä, on mielestäni jotakin järjetöntä, Ginevra. Älä opeta
tätä Galahadille."

"Tahdotko kävellä kanssani linnaan?" kysyi Ginevra. "Galahadilla on
varmasti enemmän vaikutusvaltaa minuun kuin minulla häneen. Voit jo
nähdä sen seuraukset. Tavallisesti olisi tästä tullut meidän kesken
riita, Lancelot, mutta se onkin ollut ajatusten vaihtoa."




V


He kävelivät penkereellä varhaisessa hämärässä. Lancelot ja Bors
olivat menneet Arthurin kanssa päättämään joistakin rakennuksista
ja perustustöistä. Gawaine selosti mielipiteitään Ginevralle ja
Anglideelle, ja Galahad kuunteli kärsimättömänä.

"Erotus on siinä, haluatteko kasvattaa hedelmiä, kuten maanviljelijä",
sanoi Gawaine, "vai tahdotteko sopivaa kehystä hienolle elämälle.
Puutarhoissakin on filosofiaa, kuningatar, kuten kaikesta muussakin.
Minua hämmästyttää, että puutarhanne — vaikka itse olette niin henkevä
— on, sanoisinko, hieman karkea. Täällä kasvatetaan vain hedelmiä.
Kuinka voitte odottaa, että me rakastuisimme tai että meistä tulisi
runoilijoita näin pelkästään hyödyllisessä ympäristössä?"

"Hedelmät eivät ole ollenkaan haitaksi runollisille taipumuksillenne,
Gawaine", sanoi Ginevra.

"Koetelkaapa minua, kuningatar. Teen niin hyvin kuin rehellinen, näin
ehkäisty mies suinkin voi. Mutta karsikaa puita hieman paremmin,
istuttakaa penkkien ympärille muutamia pensaita varjoksi, antakaa
minulle täysikuu ja puolituntinen jonkun hovinaisenne seurassa ja
katsokaa sitten tulosta."

"Taivas auttakoon meitä!" huudahti Anglides. "Minä ainakin tahtoisin
enemmän hedelmiä. Istuttakaa omenia, kuningatar, tai pääryniä."

"No niin, sivuuttakaa minut", sanoi Gawaine, "tai luovuttakaa hänelle
Galahad sensijaan kokeeksi. Olen kuitenkin yhä sitä mieltä, ettei
puutarha saa olla hedelmätarha."

"Siellä on pari kolme sellaista paikkaa", sanoi Ginevra, "jotka
minusta aina ovat tuntuneet suotuisilta romanttisille ajatuksille,
mutta tunnustan, etten ole koskaan oleskellut niissä teidän kanssanne,
Gawaine."

"Tulkaa siis nyt, kuningatar — mutta epäilen noiden paikkojen
olemassaoloa muualla kuin kiintymyksessänne tähän maatilaan."

"Ah, en voi luottaa itseeni hirmuisen kerskailunne jälkeen!"

"Anglideskin tulee tietysti sinne, kuningatar, ja Galahad. Olette
siellä ihmeellisesti turvassa."

"Ettekö tulekaan, Galahad?"

"Jos suotte minulle anteeksi, kuningatar, niin jään tänne."

"Hän pitää puhettani tyhmänä", sanoi Gawaine.

"Niin teenkin", vastasi Galahad.

"No niin, te voitte mietiskellä siinä viisauttanne hetkisen", sanoi
Gawaine. "Emme viivy siellä pitkää aikaa."

Galahad kuunteli heidän ääniään, kun he kävelivät polkuja pitkin
penkereen juurella. Ilta oli kirkas ja tyyni, ja hänestä tuntui
miellyttävältä olla yksinään.

"Mitä te mietiskelette, ritari Galahad?" virkkoi Ettard hänen
rinnallaan.

Galahad kääntyi häneen päin säpsähtäen. Tämä oli se nainen, joka
halusi lumota hänet. No niin, hän pysyisi lujana. Muistaen Ginevran
varoituksen hän katseli naista uteliaasti. Ettardilla oli todella
miellyttävät kasvot. Niissä oli jotakin riivattua, mutta silti ne
olivat herttaiset. Hänellä oli hyvin avokaulainen puku. Galahad, joka
ei ollut ennen huomannut hänen uljuuttaan, eikä sitäkään, kuinka
valkoinen hänen povensa oli, kävi nyt levottomaksi.

"Odotan kuningatarta", sanoi hän. "Hän palaa tänne hetkisen kuluttua."

Hänen mielestään oli turvallisempaa käyttäytyä töykeästi. Hän nojautui
penkereen laitaan ja syventyi katselemaan maisemaa.

"Minäkin odotan häntä", sanoi Ettard.

Hänkin nojautui penkereeseen Galahadin vieressä ja katsoi samalle
suunnalle. Galahad toivoi, että toiset pian tulisivat takaisin. Hän ei
kuullut enää heidän ääniään.

"Kuka on kuningattaren kanssa, ritari Galahad?"

"Anglides ja Gawaine."

"Ah, Gawaine, onko hän siellä?"

Hänen äänensä ei ilmaissut muuta kuin ihailua Gawainea kohtaan. Galahad
oli mielissään siitä, että hänellä oli niin hyvä arvostelukyky.

"Luullakseni tiedätte", sanoi Ettard, "miksi tulonne hoviin on tehnyt
meidät kaikki niin onnellisiksi?"

"En tiedä siitä ollenkaan."

"Koska olette niin vakava ja elämällänne on tarkoitus. Toiset ovat
hyvin kilttejä, mutta he ovat Gawainen kaltaisia. Te teette todella
vielä jotakin ansiokasta."

"Toivoakseni", vastasi Galahad. Tämä ei kuulostanut kyllin
vaatimattomalta. "Mutta te olette ystävällinen saneessanne sen minulle.
En ymmärrä, miksi se ei ole samantekevää muille ihmisille."

"Voi, te ette ymmärrä!" sanoi Ettard. "Vain teidän oleskelunne täällä
tekee elämän helpommaksi niille meistä, jotka tuntevat samalla tavalla.
Erittäinkin naiselle. Useimmat miehet ajattelevat naisen harrastavan
vain kohteliaisuuksia, keveää puhelua ja rakkausseikkailuja ja muuta
sellaista. Tehän ymmärrätte, kuinka tyhmää ja merkityksetöntä se on. Ei
yksikään ajatteleva nainen halua Gawainen kaltaista miestä ystäväkseen.
Tarkoitan täysin vilpitöntä ystävyyttä, kuten voitte ymmärtää, ritari
Galahad, niinkuin miesten välillä — uskollista toveruutta. Jokainen
täällä tietää teidät sellaiseksi, ja te olettekin ainoa. Niin kauan
kuin olen oleskellut täällä hovissa, en ole jutellut kellekään tällä
tavalla."

Galahad oli syvästi liikutettu.

"Paljon kiitoksia siitä, että olette puhunut siitä minulle", sanoi hän.

"Ajattelin, että minun todella piti puhua. Se auttaa niin paljon,
kun saa tietää, mitä kaunista ihmiset sanovat. Ylistys auttaa meitä
kaikkia, mutta ihmiset useinkin jättävät sen antamatta, kunnes on liian
myöhäistä."

Hänen onnistui ilmaista jotakin omaa elämäänsä koskevaa viime
sanoillaan.

"Mutta teitähän ylistetään suuresti."

"Niinkö luulette?"

Vaikka Galahad kuinkakin vaivasi päätänsä, ei hän muistanut mitään.

"En ymmärrä, kuinka he voisivat sitä välttää", sanoi Ettard.

Galahad tunsi itsensä äkkiä vanhaksi ja häijyksi.

"Olen koko lailla teitä vanhempi", sanoi Ettard, "ja minulla on
melkoisesti kokemusta. Tuntuu oudolta, että te ymmärrätte niin hyvin."

"Se on meidän välistä luonnollista myötätuntoa — ettekö tekin ajattele
niin?" sanoi Galahad.

"En tietysti käsitä niin paljon kuin te, mutta tunnen olevani hyvin
paljon samaa mieltä kanssanne."

"Olen niin iloinen", sanoi Ettard. "Tunsin toisenlaisen miehen kerran."

"Kuka hän oli?"

"Ehkä minun ei pitäisi vaivata teitä huolillani. Ihmisten tulisi pitää
vastenmieliset asiat omina tietoinaan."

"Kun teillä kerran on ymmärtäväinen ystävä", sanoi Galahad, "voitte
mielestäni yhtä hyvin kertoa. Jos voisin auttaa teitä jollakin tavalla
—"

"Olette jo auttanutkin", keskeytti Ettard. "Siinä ei ole todellakaan
mitään kertomista — koska sellaista voi tapahtua jokaiselle naiselle,
jolla on hienot tunteet."

"Mitä sitten?" kysyi Galahad.

"Voi, se tapahtui jo kauan aikaa sitten, mutta se on muuan niistä
asioista, joita ei hevin unohdeta."

"Varmaankaan ei", myönsi Galahad.

"Hän sanoi rakastavansa minua ja uskon hänen rakastaneenkin omalla
tavallaan, enkä minä voinut olla rakastamatta häntä. En vielä
sittenkään, kun olin saanut hänestä selon. Se on pahinta kaikesta,
ettekö tekin ajattele niin, kun rakastaa jotakuta, joka ei kelpaa
ihanteeksi?"

"Kyllä", vastasi Galahad. "Mikä vika hänessä oli?"

"Ah, hän oli kyllä kelvollinen omalla tavallaan, ja useimmat naiset
olisivat olleet tyytyväisiä. Mutta kun opin tuntemaan hänet paremmin,
huomasin, että hän oli — no niin, vain rakastaja. Tehän ymmärrätte."

"Tietysti", vastasi Galahad. "Ei lainkaan ihanteenne."

"Kaukana siitä", sanoi Ettard. "Tiesin teidän käsittävän sen."

He tarkastelivat maisemaa yhdessä.

"Mutta millainen onkaan ihanteenne?" kysyi Galahad.

"Ystävä", vastasi Ettard, "mies, joka voi olla myötätuntoinen olematta
silti äitelä, joka ei halua suutelolta eikä muutakaan sellaista
ilkeää. Miehillä ei näytä olevan aavistustakaan siitä, miltä sellainen
muutamista naisista tuntuu. Pidän kohteliaasta käytöksestä, tietysti,
mutta siinä onkin suuri ero."

"On varmasti!"

"Rakas isäni osasi käyttäytyä kohteliaasti", sanoi Ettard. "Hän
kumartui suutelemaan äitini kättä mitä kunnioittavimmalla tavalla.
Sellainen ei ole alhaista rakastelua, vaan kunnianosoitusta. Mutta mikä
mies kykenee siihen nykyään? Heidän tunteensa ovat joko tavallisia tai
—epäjaloja, se luullakseni on sopiva sana."

"Mitä muuta pitäisi ihanteeksenne sopivan miehen tehdä?"

"Paitsi sitäkö, että hän suutelisi kättäni?" sanoi Ettard. "Käytin sitä
vain esimerkkinä. Hän kunnioittaisi kaikkia naisia samalla jalolla
tavalla ja halveksisi sellaisia miehiä ja naisia, jotka antautuvat
rakkaudeksi nimitettyyn intohimoon."

"Minä ainakin", sanoi Galahad, "olen päättänyt, etten mene ikinä
naimisiin".

"Ette naimisiin! Mutta miksi?"

"Syistä, joista olemme keskustelleet. Ystävyys on paljoa parempaa,
paljoa epäitsekkäämpää, niin paljon henkevämpää."

"En tahtoisi liioitella", sanoi Ettard. "Avioliitto voi olla hyvinkin
henkevä. Olen varma, että se on mahdollista."

"Se on antautumista", sanoi Galahad. "Siinä on jotakin alhaista."

"Näen vain yhden asian selvästi", sanoi Ettard. "Te olette rakastunut."

"En ole sanonut sitä."

"Ette, mutta se on tarpeeksi selvää jokaiselle, ken ymmärtää. Se on
juuri sitä rakkautta, jota sellainen sydän kuin teidän voi tuntea."

Galahad mukautui siihen aatteeseen, että hän oli rakastunut.

"Toivotan teille täydellisintä onnea", lisäsi Ettard.

"Kiitoksia", vastasi Galahad.

"Vaikka tietysti meidänlaisillemme luonteille sen paras puoli ei ole
onni."

He ajattelivat tätä aatetta ääneti.

"Minä olen tavattoman taitava ennustamaan kädestä", sanoi Ettard.
"Antakaa minun katsoa kättänne."

"En usko siihen."

"En minäkään, en täydellisesti, vaikka ennustukset joskus toteutuvatkin
kummallisen tarkasti... Ei, vasen käsi, olkaa niin hyvä."

Hän kumartui tarkastelemaan Galahadin leveää kämmentä eikä valkoista
povea voitu syrjäyttää, jos Galahad katsoi häneen ollenkaan. Kun Ettard
kohotti äkkiä päätänsä, olivat Galahadin kasvot punaiset, ja hän katsoi
avaruuteen.

"Hyväinen aika! Hyväinen aika!" sanoi Ettard. "Sydänviiva... Ehkä on
parempi, etten kerrokaan teille mitään näkemästäni."

"Mitä siinä on?"

Ettard päästi hänen kätensä irti.

"Ei, se ei olisi rehellistä. Ja kuten jo sanoitte, kädestä ennustaminen
on pelkkää hölynpölyä."

"Kertokaa minulle, mitä näitte."

Hän ojensi kätensä jälleen Ettardille.

"En haluaisi, mutta jos vaaditte, ettekä ota sitä vakavalta kannalta...
Olette rakastunut teitä paljoa vanhempaan naiseen... tai piakkoin
rakastutte... ei, olette jo ... ettekä voi mennä naimisiin hänen
kanssaan."

"En haluaisikaan missään tapauksessa", sanoi Galahad.

"Se on hyvin jaloa rakkautta... kah, tässä on toinen... ja sekin on
jaloa."

"Menenkö minä naimisiin hänen kanssaan?" kysyi Galahad.

"En voi vielä sanoa sitä varmasti."

"No niin, en tahdokaan."

"Se on kummallinen viiva... Suuri intohimo, sanoisin, ja sitten tämä
toinen nainen... ja sitten se haihtuu näkyvistä täydellisesti... Ei voi
tietää, mitä sitten seuraa."

"Tämäkin jo riittää", sanoi Galahad.

"Ennustinko oikein?" kysyi Ettard.

"En tiedä, kuka tuo toinen on, mutta ensimmäisestä puhuitte oikein."

"Tiesin sen, ritari Galahad. Olen niin iloinen, että jotakin niin
kaunista on tapahtunut teidänlaisellenne luonteelle. Olette varmaankin
hyvin onnellinen?"

"Kyllä", vastasi Galahad.

"Vaikka ette aio milloinkaan mennä naimisiin hänen kanssaan."

"Ah, en voi mennäkään naimisiin hänen kanssaan", sanoi Galahad, "mutta
tietysti en sitä haluakaan".

"Ette tietystikään", myönsi Ettard. "Jos voin joskus auttaa teitä
hieman, kiitokseksi avustanne minulle —"

Hän puristi vieläkin Galahadin kättä — mutta Galahad ei ollut varma,
pitikö hän Ettardin kättä omassaan. Kaikissa tapauksissa hän ihmetteli,
kuinka hän voisi vapauttaa kätensä. Silloin juolahti muuan onnellinen
ajatus hänen mieleensä: hän kohotti Ettardin käden huulilleen ja
painoi siihen kuivan ja aran suutelon. Hän oli vihainen itselleen
huomatessaan, että Ettardin kädenselkä oli sierottunut.

Hän oli juuri päässyt tämän kunnianosoituksen puoliväliin, kun muut
huvittelijat ilmestyivät penkereen päähän.

"Hyvä, Galahad!" huudahti Gawaine. "Nyt kai ymmärrätte tarkoitukseni,
kuningatar? Tällä penkereellä ei kasva ainoatakaan hedelmäpuuta."




VI


Arthur käveli takaisin linnaan Lancelotin ja Borsin kanssa.

"Kuinka poikasi edistyy?" kysyi hän.

"Paremmin kuin uskalsin toivoakaan. Hän oli melko nuori tullakseen
tänne ja tunsi vain harvoja henkilöitä."

"Kun hän mielestäsi on valmis, lähetän hänet aluksi jollekin helposti
toimitettavalle asialle."

"Hän oppii paljon oleskelemalla täällä hovissa, luulisin; mutta minulla
ei ole aavistustakaan siitä, kuinka järkevästi hän käyttäytyisi
vastuunalaisessa tehtävässä."

"Sen selville saamiseen on olemassa vain yksi keino", sanoi Arthur.

He jatkoivat matkaansa hetkisen.

"Mitä luulet hänen oppivan täällä?"

"Käyttäytymistä, ensiksikin", vastasi Lancelot. "Sitä, kuinka hänen
pitää seurustella miesten ja naisten kanssa."

"Hänen pitäisi tietää, kuinka hänen pitää seurustella miesten kanssa",
sanoi Arthur.

"Hän kaipaa luullakseni muutosta, vaikkei ole ollutkaan täällä pitkää
aikaa", sanoi Bors. "Hän ei ole enää niin hullunrohkea kuin silloin
ratsastaessaan rinnallani. Etkö ole huomannut, kuinka miettiväiseksi
hän alkaa käydä, Lancelot?"

"Hän koettaa syventyä tähän uuteen elämään", vastasi Lancelot. "Se ei
voi tapahtua yhdessä silmänräpäyksessä. Vielä muutamia viikkoja täällä,
ja hän on hyvin perehtynyt."

"En ole varma siitä, haluammeko hänelle sellaista tulosta", sanoi
Arthur. "Epäilen, onko hovi sopivin paikka sellaiselle pojalle itsensä
löytämiseen. Hän kaipaa todellista maailmaa. Lähellä on liian paljon
naisia."

"En voi kuvitellakaan sellaista hovia, jossa ei olisi naisia", sanoi
Bors.

"Tarkoitat varmaankin, ettet tiedä sellaista", sanoi Arthur.

"No niin", sanoi Bors, "en usko haluavanikaan. Olen itsekin
jonkinlaisessa kiitollisuudenvelassa heidän luomalleen ilmapiirille. Se
hienostaa."

"En tiedä, onko meistä kukaan arvokas maailmalle hienostumisen vuoksi.
Gawaine on hienostunut. En voi kuitenkaan luottaa häneen, ellei hän ole
näkyvissäni."

"Gawainella on hyvätkin puolensa", sanoi Bors.

"Pidän hänestä hyvin paljon", sanoi Arthur, "mutta olen huomannut hänen
hienostumisensa".

He olivat nyt saapuneet linnan luo ja kuulivat ääniä penkereeltä.

"Keitä siellä on, Bors?"

"Kuningatar hovinaisineen ja Galahad, luullakseni."

"No niin, lähdenpä sisälle... Siinä sen nyt näet, Lancelot — kuningatar
ja Galahad."

"Kuningatar on ollut hyvin ystävällinen hänelle."

"Enkö sitä tietäisi? Senvuoksi hänen onkin parasta ratsastaa täältä
pois joksikin ajaksi. Hänestä tulee muuten meidän muiden kaltainen
näinä toimettomina päivinä. Luulen tuossa pojassa olevan jotakin
alkuperäistä, ellei sitä turmella huonolla harjoittamisella. Hän kai
kuluttaa suurimman osan ajastaan Ginevran luona, vai mitä?"

"Luulen niin."

"Lähetän hänet pois ensimmäisessä sopivassa tilaisuudessa, Lancelot.
Sinä ja minä kestämme paremmin innoitusta kuin hän."




VII


"En moiti teitä ollenkaan siitä, että olette tyytymätön minuun", sanoi
Galahad.

"Olette hyvin armollinen", vastasi kuningatar. "Olen iloinen, ettette
moiti minua."

"Tarkoitan", sanoi Galahad, "että olen masentunut ajatellessani, mitä
olen tehnyt. Mutta sittenkin ajattelen, ettette ymmärrä, tai muussa
tapauksessa ette olisi niin vihainen."

"Näin teidän suutelevan häntä."

"Hänen kättään", korjasi Galahad.

"Olen antanut liian suuren arvon viattomuudellenne", sanoi kuningatar.
"Mistä sitten suutelot alkavat, kun on puhe teistä? Näin teidän
suutelevan häntä."

"Se ei ollut oikeastaan suutelokaan, vaan pikemminkin kunnianosoitus."

Ginevra purskahti nauruun, mutta lopetti äkkiä.

"Oletan teidän vaihtaneen salaisuuksia keskenänne?"

"Kyllä."

"Galahad, luulette, etten ymmärrä tätä, mutta tiedän enemmän tuosta
keskustelusta kuin te. Tiedän enemmän naisista. Kun varoitin teitä,
tunsin pelin jokaisen käänteen."

"Ette ole oikeudenmukainen Ettardia kohtaan, kuningatar — hän oli
ystävällinen ja myötätuntoinen, ja me —"

"Miksi hänen piti olla myötätuntoinen? Ette suinkaan ollut joutunut
minkäänlaisiin hankaluuksiin, vai olitteko?"

"Tarkoitan meidän todenneen, että luonteemme ja ihanteemme ovat melkein
samanlaiset."

"Toivoakseni eivät ole", sanoi Ginevra. "Sallikaa minun näyttää teille,
kuinka hyvin tiedän, mitä tapahtui. Hän oli uskovinaan teille jonkun
sydämensä suurimman salaisuuden."

"Hän uskoikin sen minulle."

"No niin, en kysy teiltä hänen sanojaan, koska se ei olisi oikein,
mutta kysykää itseltänne, Galahad, uskoiko hän todella teille mitään.
Älkää olko millännekään! Pääasia on se, että te silloin tunsitte
tarvetta kertoa hänelle jotakin omasta puolestanne, ja se antoi
hänelle tilaisuuden imarrella teitä kuuntelemalla tarinaa sisäisestä
elämästänne. Hän kiersi teidät pikkusormensa ympärille. Hän pani teidät
puhumaan liian paljon ja suutelemaan vielä kaiken hyvän lisäksi."

"En luottanut häneen — en ainakaan täysin."

"Ellette täysin, niin kuitenkin luotitte", sanoi Ginevra.

"Ei, hän ennusti minulle kohtaloni vasemmasta kädestäni ja kysyi
sitten, oliko hän osunut oikeaan."

"Jos tietäisitte, kuinka alkuperäinen tuo menetelmä on, ette tuntisi
itseänne lainkaan imarrelluksi", sanoi Ginevra. "Se oli kai kuin
hampaiden kiskomista."

"Kuningatar", sanoi Galahad, "ellei teillä ole ollenkaan myötätuntoa
Ettardia kohtaan, en ymmärrä, miksi hän palvelee teitä".

"Miksi ei? Kaikki naiset ovat samanlaisia, rakas poika — miesten
läsnäollessa kaikki naiset toimivat melkein samalla tavalla. Osaan
kaikki nuo Ettardin tekemät temput, mutta tahdon, että teistä kehittyy
poikkeuksellinen mies, jota ei mikään erota, eivät naisetkaan, siitä
elämästä, johon olette oikeutettu."

"Mutta, kuningatar, en tunne tehneeni mitään niin erittäin pahaa.
Tiesin, ettette pitäisi siitä, ja siksi olenkin pahoillani, että niin
tein, mutta en ymmärrä, mikä siinä on siveellisesti huonoa."

"Se, mihin se voisi johtaa", sanoi Ginevra. "Oletteko te sellainen
mies, joka voidaan taivuttaa tekemään kaikkea, mitä nainen haluaa? Se
on pääasia! Kauniit kasvot ja viehättävä ruumis voivat viekoitella
useimmat miehet harhapoluille, vaikka he luulevatkin olevansa
riippumattomia — naisten ei tarvitse tehdä muuta kuin näytellä itseään
heille, ja he alkavat kuvitella naista joko henkiystäväkseen tai
ennakolta määrätyksi myötätuntoiseksi toverikseen. Senjälkeen on
kaikki mahdollista. Tietysti on olemassa sellaistakin rakkautta, jota
ankarimmatkin kadehtivat, mutta se on hyvin harvinaista, Galahad. Juuri
sellaiselle rakkaudelle teidän pitää säästää itsenne. Useimmat miehet
ovat mukaantuneet — no niin, olen jo sanonut sen. Senvuoksi me tunnemme
sääliä, joka on melkein halveksimista, kaikkia niitä miehiä ja naisia
kohtaan, jotka eivät ole rakastaneet jalosti. Voi väittää sen olleen
luonnollista, mutta kaikissa tapauksissa tämä sanontatapa ilmaisee
heidän tehneen vain sen, mihin luonto on heidät pakottanut."

"Mutta, kuningatar", sanoi Galahad, "ettekö tiedä, että melkein
kaikissa kertomuksissa kuuluisista ritareista ja kauniista naisista he
rakastuvat toivottomasti toisiinsa?"

"Olen kuullut siitä", vastasi Ginevra.

"Ettekö te tekisi niin?"

"En tahdo, että te tekisitte niin. Olette harvinainen persoonallisuus,
Galahad, ja teidän esimerkkinne merkitsee paljon."

"En tietystikään mene naimisiin — sanoin Ettardillekin niin."

"Ettardin mielestä se on varmaankin ylitsepääsemätön este."

"En ymmärrä teitä", sanoi Galahad.

"Sanoitte, ettette mene naimisiin", sanoi Ginevra.

"Ei, en aio ruveta munkiksi enkä paeta elämää enkä tuomita muita,
vaikka he menevätkin naimisiin —"

"En minäkään", sanoi Ginevra.

"Koetan vain olla hieman — kuinka sanoisinkaan — hieman — tarkoitan,
että sielu on se ainoa osa meistä, joka saattaa kestää tarkastuksen."

"Saattaakohan se?" sanoi Ginevra. "Galahad, en tahdo, että
käsittäisitte väärin, mitä olen sanonut. Tahdon, että teistä kehittyisi
erinomainen, mutta ei mikään luonnoton mies. Haluan mielelläni suojella
teitä sellaisilta naisilta, jotka tekisivät teistä hölmön, mutta
teidän täytyy rakastaa — teillä täytyy olla joku intohimo ja mielikuva
elämässänne."

"Kaikki, mitä olette sanonut minulle hoviin tuloni jälkeen, on avannut
silmäni mielikuvalle. Koska se, mitä ihmiset nimittävät rakkaudeksi,
panee heidät tekemään vihamielisiä tekoja ja koska rakkaus siinä
merkityksessä on parhaimmillaankin jotenkin eläimellistä, en halua
olla missään tekemisessä sen kanssa. Koetan rakastaa kaunista
käyttäytymistä."

"Siinäkin on muuan vaara", sanoi Ginevra.

"Siinä tapauksessa luovun kaikesta", sanoi Galahad. "Luulin, ettei
teillä ole mitään sitä vastaan."

"Tiedän, miltä teistä tuntuu", sanoi Ginevra. "Teissä herää katkeruus
niitä sovitteluja ja ristiriitoja vastaan, joita nimitetään
kohtaloksemme."

"Se ei ole ikinä juolahtanut mieleeni enkä ole varma, mitä se
tarkoittaa", sanoi Galahad. "Koetan elää sen aatteen mukaan, joka
teillä on minusta, eikä minun nyt tarvitse tehdä muuta kuin ottaa
selko siitä aatteesta. Tietysti minun ei olisi pitänyt suudella
Ettardin kättä, koska ette pidä siitä. Mutta muun puolesta en tunne
itseäni rikolliseksi. Ette hyväksy naisia ettekä rakkaussuhteita.
Hyvä on, koetan karttaa molempia. Ja kuitenkin te sanotte sen olevan
vaarallista, että ihminen koettaa elää nuhteetonta elämää."

"Puhutte kuin isänne", sanoi Ginevra. "Antakaa minun selittää:
hölmömäistä on antautua naisten johdettavaksi, kuten useimmat miehet
antautuvat — ja mitä rakkauteen tulee, on tyhmää arvostella liian
huonoksi elämän tavallista kulkua, ja hyvin hienon miehen pitäisi
pystyä tuntemaan hyvin jaloa intohimoa."

"Kuinka siihen päästään?" kysyi Galahad.

"Siihen ei ole mitään ohjetta — jokaisen täytyy aikaansaada se
itse väsymättömällä työllä. Mutta kun te sanoitte rajoittavanne
pyrkimyksenne kauniiseen käytökseen, pelkäsin teidän menevän kokonaan
palasiksi, niin että olisitte vain vaaraton, tyhmä henkilö."

"No niin, jos se on tyhmyyttä —"

"Ehkä aioitte sanoa, ettei Ettard ole tyhmä. Ei hän olekaan. Galahad,
varoitan teitä kahdesta asiasta heti, kahdesta ihan erilaisesta
vaarasta. Toinen on se alhainen viehätys, jota ehkä erehdytte
luulemaan rakkaudeksi. Sekin on jo kyllin arveluttavaa laatua. Mutta
toinen on pahempi — mielen veltostuminen, se väsymys, joka joskus
saa valtaansa hiljaiset luonteet. Useimmat nuoret miehet aloittavat
uransa kaikenlaisilla haaveilla, ei välttämättä sellaisilla kuin te,
vaan haaveilla ylimalkaan. He lopettavat useinkin pyhittäen koko
tarmonsa kauniille käytökselle. He siis raukeavat noudattamaan tavaksi
tulleita tottumuksiaan, kaikki heidän päivänsä ovat samanlaisia, ja he
iloitsevat siitä, että ne toistuvat ilman edistymisen tuottamia tuskia
tai epämukavuuksia."

"Silloin he ovat oikeastaan jokseenkin tavallisia", sanoi Galahad, "jos
voivat mukaantua niin helposti".

"Niinkö luulette?" sanoi Ginevra. "Olen sattunut elämässäni pitämään
hyvin paljon kolmesta miehestä, joissa kussakin oli suuruuden ainesta.
Ensimmäinen pääsi juuri rajoille tyytyen sitten saavuttamiinsa
tuloksiin. Toinen meni paljoa pitemmälle, mutta hänkin mukautui
juurtuneihin tapoihin ja lakkasi kuvittelemasta. Se vaara uhkaa
teitäkin, Galahad. Oletetaan nyt, että jos te seuraatte tätä
kieltäytymisihannettanne, voiko se suoda teille ja muille mitään
todellista onnea, vaikka se pelastaisikin teidät erehdyksistä ja
surusta? Jos käännätte selkänne elämälle, ette voi kehittyä."

"Mitä tapahtui kolmannelle miehelle?"

"Ette ole vastannut vielä kysymykseeni", sanoi Ginevra.

"Mikä se oli? Kuinka kauan aion edistyä? En tiedä, kuningatar, mutta
koetan harrastaa jalompia asioita — voin luvata sen — enkä tee muita
onnettomiksi."

"Ettekö todellakaan?" sanoi Ginevra. "Silloin teistä tulee kokonaan
uudenlainen mies. Käsitättekö, kuinka vaikeata se tulee olemaan?
Jos esimerkiksi jokin tyttö rakastuu teihin tulisesti, kieltäydytte
te vastaamasta hänen tunteeseensa, peläten, että teette jonkun
onnettomaksi. Mutta hän voi kuolla, kun hänen sydämensä murtuu."

"Ihminen ei kuole sydämen murtumisesta", vastasi Galahad. "Ette usko
sitä itsekään."

"En ole koskaan kuollut siitä syystä, mutta jokin toinen nainen ehkä
kuolee", sanoi Ginevra. "Voi käydä niin, että kaunis käytöksenne
saattaa sellaisesta naisesta näyttää itsekkäältä tavalta suojella omia
tunteitanne. Olen aina ajatellut, että todella urhoollinen mies saattaa
säilyttää ihanteensa vetäytymättä syrjään elämästä."

"No niin, alan jo uskoa tämän kaiken olevan liikaa minulle", sanoi
Galahad. "Olen kovasti hämmentynyt. En ymmärrä, kuinka nuo molemmat
voidaan toteuttaa samalla kertaa."

"Voisin väittää onnistuneeni siinä —"

"Sepä se, kuningatar, te olettekin ainoa sellainen henkilö!"

"Ei, Galahad, mutta olen varma, että se on juuri sitä, mitä meidän
pitää koettaa. Jos minulla olisi poika, toivoisin hänelle ensiksikin
voimakkaan ja terveen ruumiin. Se tarkoittaa voimakkaita intohimoja,
Galahad — voimaa kaikkeen sellaiseen, mitä ruumis panee ihmisen
ajattelemaan. Tahtoisin, että kaikenlainen kauneus kiihdyttäisi häntä
— ei ainoastaan huvittaisi, vaan kohottaisi. Toivoisin tämän kiihkon
hänessä muuttuvan niin peloittavaksi ja uuvuttamattomaksi, että koko
hänen elämänsä sen toisesta päästä toiseen olisi kuin pelkkää tuleen
syöksymistä. Tavalliset miehet pelkäävät tietysti sitä tai heillä ei
ole voimia sen ylläpitämiseen. Muutamat heistä iloitsevat todellakin
heikkoudestaan sentähden, että se suo heidän olla turvassa. Mutta
sellainen mies, josta puhun, vaikka kiihko kovaksi onneksi saattaakin
johtaa hänet monelle eri suunnalle — voi yrittää syöstä heti mihin
tuleen tahansa. Valitkaa vain yksi haave, Galahad, ja olkaa uskollinen
sille, mutta älkää sanoko, että kaikki ne asiat, jotka päätitte jättää
suorittamatta, olivat välttämättä pahoja; älkää tehkö valintaanne
helpommaksi teeskentelemällä, että teidän päätöksenne johti ainoaan
mahdolliseen nuhteettomaan elämään. Toivon teidän rakastavan kaikkea,
mitä sopii rakastaa, vaikka luopuisittekin suurimmasta osasta siitä —
säilyttäkää ruumiilliset nautinnot, mutta pitäkää itsenne kurissa."

"Se kuulostaa vaikealta", sanoi Galahad, "vaikka tietäisinkin, mitä
valitsen. Ette maininnut siitä mitään."

"En tiedä sitä", vastasi Ginevra. "Mutta olen varma, että meidän
pitää jättää maailma kiihoittavampana jälkeemme kuin mitä se oli
tänne tullessamme. Kauniimpana, enemmän sellaisena, että se herättää
harrastusta."

"Ja siinä pitää olla enemmän sitä, mistä meidän tulee kieltäytyä",
sanoi Galahad.

"Ehkä tarkoitankin juuri sitä", sanoi Ginevra. "Ette suinkaan tahtoisi
tehdä sitä vähemmän kauniiksi senvuoksi, että voisimme saada sen
kokonaan omaksemme?"

"No niin, koetan tehdä parhaani", sanoi Galahad. "Olen iloinen, että
sain kuulla tämän teiltä, johon täydellisesti luotan. Jos tämä on
se keino, jonka avulla teistä on tullut sellainen kuin nyt olette,
kuningatar, on se oikea keino minullekin."

"Voi, älkää ottako minua esikuvaksenne! Mutta se on oikea keino...
Galahad, muistakaa, että se on oikea keino, vaikka pettyisittekin
minusta."

Galahad nauroi.




VIII


"Oletko hoitanut hevostasi?" kysyi Arthur.

"Kyllä; satula ei ollut oikein kohdallaan eilen", vastasi Galahad.
"Pelkäsin selän hieroutuneen rikki."

"Oliko se?"

"Ei, pesimme sen puhtaaksi, ja hevonen on terve tänä aamuna."

"Hyvä! Tahdon, että lähdet toimittamaan erästä asiaani."

Poika punastui mielihyvästä. Arthur katsoi häneen hetkisen.

"Tule tuonne nurkkaan, missä on varjoisaa."

He kävelivät linnan pihan poikki ja istuutuivat lavitsalle suuren
hallin ikkunoiden alapuolelle.

"Luuletko olevasi valmis ratsastamaan pois yksinäsi?"

"Kyllä", vastasi Galahad.

"Tässä on puhe muustakin kuin taidosta ratsastaa ja taistella.
Näillä asioilla liikkuessasi vaaditaan sinulta kohteliaisuutta ja
hienotunteisuutta. Katsohan, kun me lähetämme lähettilään hovista
jonnekin, pitää saada jotakin toimeen; mutta asia ei onnistuisi, jos
vain antaisimme määräyksiä."

"Miksi te epäonnistuisitte?"

"Ihmiset eivät tottelisi niitä."

"Tehän voisitte tietysti pakottaa heidät siihen."

"Mutta se olisi sotaa", sanoi Arthur. "Puhun hallinnosta. Jos annan
sinulle jonkun viestin vietäväksi jollekin vasallilleni, pitää sinun
jättää se hänelle sellaisella tavalla, ettei hän otaksu sitä miksikään
käskyksi, mutta kuitenkin tottelee. Sinun pitää puhutella häntä —
tarkoitan jokaista heistä — hänen omassa talossaan enkä halua, että hän
tuntee itsensä jonkinlaiseksi orjaksi. Mutta toiselta puolen en halua
lähettää kellekään tarpeetonta viestiä."

"Ymmärrän", sanoi Galahad. "Ehkä voisin onnistua paremmin, jos tuntisin
miehen, jolle puhun — hänen omituisuutensa, ne asiat, joita minun pitää
tai ei sovi mainita."

"Saat ne kyllä selville toimittaessasi tehtävääsi", sanoi Arthur.
"Juuri sitä tarkoitankin hienotunteisuudella. Olet ehkä oppinut sitä
hieman täällä seurustellessasi naisten kanssa."

Galahad päätti olla vastaamatta.

"Mieheni ovat mainioita silloin kun pitää tapella", sanoi Arthur,
"mutta paitsi isääsi, ei minulla ole senkään vertaa hienotunteisuutta,
että he voisivat lausua syntymäpäiväonnittelun hevoselle. Toivoakseni
sinä olet taitavampi siinä."

Galahad ihmetteli vieläkin, mikä sopisi oikeaksi vastaukseksi.

"Ovatko naiset hemmoitelleet sinut pilalle?" kysyi Arthur.

"En luule, kuningas, sillä naiset ovat olleet minulle ystävällisiä."

"Niinpä tietenkin. Mutta toivon, etteivät he ole täyttäneet päätäsi
aatteilla, kuinka sinun tulee käyttäytyä — millaiselle uralle sinun
pitää antautua, ja niin edespäin."

"Luulen alkavani ymmärtää, millaiseksi mieheksi haluan tulla", vastasi
Galahad. "Olen suuressa kiitollisuudenvelassa kuningattarelle hänen
antamastaan avusta."

"Tämä asia on tärkeä, jonka olen varannut sinulle", sanoi Arthur.
"Oletan, että voit lähteä matkalle heti?"

"Milloin vain käskette."

"No niin", sanoi Arthur, "pue varusteet yllesi, satuloi hevosesi ja ole
valmis ratsastamaan tuosta portista viidentoista minuutin kuluttua."

Hän nousi seisaalle, ja Galahadkin ponnahti pystyyn.

"Olen valmis. Mutta ette ole ilmoittanut minulle, minne pitää
ratsastaa."

"Odotan sinua täällä", vastasi Arthur. "Satuloi hevosesi. Ilmoitan
sinulle asian, kun lähdet matkallesi."

Niinä muutamina minuutteina, jotka Galahad viipyi poissa, Arthur käveli
edestakaisin. Muuan ohikulkeva tallimies kosketti lakkiinsa, mutta
kuningas ei huomannut sitä. Hän kohotti katseensa äkkiä kuullessaan
kavioiden kapsetta. Galahadin haarniska oli uusi ja vieläkin kiiltävä.
Kypärän silmikko oli ylhäällä, ja kiihkeät kasvot näyttivät erittäin
nuorilta.

"Olen valmis matkaan", sanoi hän.

"Hyvä on. Sinun pitää ratsastaa äitisi luo."

"Äitinikö luo?"

"Corbiniin", vastasi kuningas. "Hän tulee iloiseksi nähdessään sinut.
Jää sinne päiväksi tai pariksi, niin pitkäksi aikaa kuin näyttää
parhaalta. Ole hienotunteinen."

"Hyvä on", sanoi Galahad. "Ja millainen on viesti?"

"Sinä", sanoi Arthur.

"Kuningas Arthur, ette suinkaan karkoita minua pois hovista? Olenko
tehnyt jotakin, mikä on tuottanut teille pettymystä?"

"Ah, et!" vastasi kuningas. "Tule takaisin milloin haluttaa, ja täällä
on sinulle muita tehtäviä. Mutta sinä et ole tavannut äitiäsi tulosi
jälkeen tänne, ja hänen ilahduttamisensa tekee sinulle hyvää, ja saat
taas nauttia kotielämästä senjälkeen, kun ensi kerran olet katsellut
maailmaa."

"Minun olisi pitänyt sanoa jäähyväiset kuningattarelle."

"Minä sanon ne hänelle sinun puolestasi. Hän ymmärtää kyllä."




IX


"Kuningatar", sanoi Anglides, "täällä on muuan mies, joka haluaa
puhutella teitä. Sanoin teidän olevan toimessa, mutta hän sanoo
luulevansa teidän suovan hänelle tämän suosionosoituksen. Hänen nimensä
on Bromel, ritari Bromel."

"Olen kuullut sen nimen jossakin", sanoi Ginevra. "Missä se olikaan?
Ah, luulenpa nyt muistavani! Niin, otan hänet vastaan, Anglides."

Kun Ginevra jäi yksikseen, otti hän kaapistaan pienen kuvastimen
hankkien varmuuden siitä, että hänen tukkansa esiintyi edukseen. Kun
Bromel astui huoneeseen, istui hän korkealla valtaistuimellaan ja
pujotteli kultalankoja pieneen koruompelukseen.

"Ette suinkaan muista minua?" kysyi Bromel.

"Kyllä, täydellisesti. Olen usein muistellut monta vuotta sitten
tapahtunutta keskusteluamme."

"Otan vapauden pyytää kerran vielä harrastustanne, kuningatar, mutta
te voitte tehdä palveluksen eräälle alamaisellenne ja ehkä suotte
rohkeuteni anteeksi kuultuanne asiani. Se koskee epäsuorasti ritari
Galahadia."

"Niinkö?" kysyi kuningatar.

"Ehkä minun pitää selittää heti, että se koskee hänen äitiään", sanoi
Bromel. "Kuten tiedätte, palasi ritari Lancelot hoviin joku aika sitten
eikä ole käynyt Corbinissa sen jälkeen. Elaine suree kovasti hänen
poissaoloaan, niin kovasti, että luulen sen lopulta vaikuttavan hänen
terveyteensä. Eikä siinä ole vielä kaikki. Ritari Galahad, jota hänen
äitinsä jumaloi, seurasi ritari Lancelotia tänne, eikä hänkään ole sen
jälkeen vieraillut kotonaan. Tulin muistuttamaan ritari Lancelotille
näitä asioita, mutta hän on poissa jollakin matkalla. Silloin aioin
puhua siitä ritari Galahadille, mutta hänkin on poissa."

"Mahdotonta", sanoi Ginevra. "Hän oli täällä eilisiltana."

"Hän ei ole täällä nyt", sanoi Bromel. "Minulle on kerrottu hänen
ratsastaneen pois tänä aamuna."

"Hän ei ole voinut ratsastaa kauas", sanoi Ginevra. "Hän palaa kyllä
päivän kuluessa. Hän voi tulla sillä aikaa kun keskustelemme hänestä."

"Joka tapauksessa hän ei ole täällä nyt, kuningatar, ja sen vuoksi
ajattelinkin teitä, koska teillä on hieman vaikutusvaltaa ritari
Lancelotiin ja epäilemättä hänen poikaansakin. Jos vain tahdotte,
voitte taivuttaa heidät hyvittämään ajattelemattomuutensa."

Ginevra ajatteli kauan aikaa. Liian kauan Bromelin mielestä. Hän
pelkäsi erehtyneensä tullessaan sinne.

"Oletteko varma, että he ovat ajattelemattomia?" kysyi Ginevra.

"Kuningatar, en tahtoisi pitää heitä niin ilkeinä, että voisin luulla
laiminlyöntiä harkituksi."

Kuningatar näytti saaneen uuden ajatuksen.

"Millainen on suhteenne tähän pulmaan, ritari Bromel? Olen unohtanut —
oletteko Elainen veli?"

"En, kuningatar; olen vain muuan hänen naapurinsa. Kotini on Corbinin
läheisyydessä ja olen tuntenut Elainen koko ikäni. Oikeastaan —"

"Muistan nyt", sanoi Ginevra. "Mitä sanomista teillä olisi ollut
Lancelotille, jos hän olisi ollut täällä?"

"Olisin pyytänyt häntä palaamaan Elainen luo vaikkapa vain muutamiksi
tunneiksi. Ystävällisyys ei maksaisi hänelle juuri mitään, mutta
Elaineen se vaikuttaisi hyvin piristävästi. Hän on tavattoman
alakuloinen, kuningatar, ja eräinä hetkinä pelkään hänen joutuvan
tuhoon. Hänen isänsä on kuollut, kuten ehkä olette kuullut, eikä
hänellä ole muuta harrastusta elämässä kuin nämä molemmat miehet.
Heidän poistuttuaan hänen luotaan hän nimittää itseään surkuteltavaksi,
epäonnistuneeksi ihmiseksi. Hänen tilansa on mielestäni perin
arveluttava."

"Hän vieraili kerran täällä hovissakin vuosia sitten", sanoi Ginevra.
"Muistelen, että hän oli hyvin lumoava nainen."

"Hän on vieläkin lumoava", sanoi Bromel.

"Siinä tapauksessa ajattelen, että hänellä pitäisi olla paljon
kosijoita — hänen olisi pitänyt mennä naimisiin ennen tätä."

"Kuningatar", sanoi Bromel, "pidän varmana, että te tiedätte hänen
rakastavan ritari Lancelotia. Koska Lancelot ei halunnut mennä
naimisiin hänen kanssaan, ei hän huolisi kenestäkään toisesta. Hän on
luonteeltaan tavattoman uskollinen."

Kuningattaren silmät siristyivät melkein ilkeästi.

"Miksi ei ritari Lancelot halua mennä naimisiin hänen kanssaan?"

"Enpä uskaltaisi kysyä sitä häneltä."

Kuningattaren kasvot muuttuivat lempeämmiksi, ja hän vaipui hetkiseksi
omiin ajatuksiinsa.

"Ritari Bromel", sanoi hän vihdoin, "mitä toivotte minun tekevän?"

"Jos te, koska voitte vaikuttaa ritari Lancelotiin, muistutatte
hänelle, että hänen jatkuva poissaolonsa näissä oloissa on jokseenkin
julmaa, uskon hänen osoittavan Elainelle edes hiukan huomiota, koska
se tekisi Elainen onnelliseksi. Se, että Lancelot velvollisuuksiensa
vuoksi pysyy hovissa tai on matkoilla, on kyllä Elainen tiedossa."

"Saanko kysyä, lähettikö hän teidät hakemaan Lancelotia?

"Jos hän tietäisi minun tulleen tänne, ajattelisi hän minun tehneen
hänelle vääryyttä. Hän ei itse koskaan esitä toista pyyntöä
Lancelotille eikä hänellä ole pienintäkään aavistusta, että minä teen
sen hänen puolestaan."

"Silloin te olette jalo mies."

"Jaloko, kuningatar?"

"Ritari Bromel, olen kuullut teitä mainittavan Elainen ensimmäiseksi
rakastajaksi. Nähtävästi te rakastatte häntä vieläkin. Pyydätte minua
vaikuttamaan ritari Lancelotiin. Jos teen niin ja hän tottelee, käyvät
mahdollisuutenne voittaa Elaine omaksenne hyvin pieniksi. Tai ehkä ette
huolikaan hänestä enää."

"Minun ei pitäisi vaivata teitä henkilökohtaisilla asioillani", sanoi
Bromel, "mutta olen aina rakastanut ja tulen aina rakastamaankin häntä.
Jos hän ottaisi minut miehekseen nyt, tulisi minusta kuningaskuntanne
onnellisin mies. Mutta hän ei yksinkertaisesti huoli minusta."

"Otaksun, että hänen ja Lancelotin välisestä suhteesta voi syyttää
Lancelotia", sanoi kuningatar. "En voi antaa anteeksi Lancelotille
sitä, että hän petti tytön."

"Ei, kuningatar. Minun on pakko ilmoittaa sen olleen suurimmaksi osaksi
Elainen omaa syytä. Siihen aikaan ajattelin toisin, mutta se johtui
siitä, että olin katkerasti pettynyt, ja oli niin helppo syyttää
Lancelotia. Mutta Elaine kertoi minulle itse, mitä hän aikoi tehdä,
ennenkuin teki sen. Juuri senvuoksi taistelin ritari Borsin kanssa.
Olette ehkä kuullut kerrottavan siitä?"

"Muistelen kuulleeni", vastasi kuningatar. "Ja te rakastatte häntä
vieläkin?"

"Kyllä, kuningatar."

Kuningatar katsoi häneen, ja hän kohtasi tämän katseen värähtämättä.
Hänen mielestään näyttivät kuningattaren kasvot hyvin surullisilta.

"Kerroitte koettaneenne hakea Galahadia, koska Lancelot oli poissa.
Saanko kysyä, mitä asiaa teillä oli Galahadille?"

"Vain samaa, kuningatar. Tahdoin, että hän pistäytyisi äitinsä luona
silloin tällöin, päästämättä äitiään siihen luuloon, että hän on
kokonaan poistunut äitinsä elämästä. Hän on niin nuori, ja hänellä on
toistaiseksi niin vähän tekemistä, että hänellä on vähemmän tekosyitä
laiminlyöntinsä puolustukseksi. Koska en tavannut häntä, toivon teidän
käyttävän vaikutusvaltaanne häneenkin, kuningatar. Se ei ole niin
mutkikasta kuin hänen isänsä kanssa — hänellä ei ole mitään mahdollista
riitaa äitinsä kanssa, ja poikana hän on velvollinen kunnioittamaan
häntä."

"Onko siis Lancelot riitaantunut Elainen kanssa?"

"Hän teki Lancelotille jonkun kepposen", sanoi Bromel. "En tiedä
tarkalleen millaisen, mutta hän kertoi itse tehneensä Lancelotille
vääryyttä. Se kaikki on jo mennyttä. Pääasia on, että hänellä on
suuremmat oikeudet Galahadiin kuin Lancelotiin."

"Mutta jos ymmärrän teitä oikein, ajattelette edullisemmaksi, että
Lancelot lähtee sinne?"

"Se tekisi hänelle enemmän hyvää — ja ajattelen hänen parastaan",
vastasi Bromel. "Hän pitää Galahadista, mutta ei ole rakastanut koskaan
ketään muuta kuin Lancelotia. Hänet kasvatettiin melko itsekkääksi —
sillä ei ole väliä, kuinka suuresti rakastan häntä, minun on kuitenkin
pakko tunnustaa se. Mutta senjälkeen kun hänen ainoa intohimonsa osui
Lancelotiin, on häntä rohkaistava niin paljon kuin suinkin. Jokaisen
pitää rakastaa jotakuta. Olen arvellut, että hänen rakkautensa
Galahadiin ehkä onkin vain keino, jolla hän tahtoo saada luokseen
Lancelotin."

"Luulen, että ymmärrätte häntä paremmin kuin kukaan muu", sanoi
Ginevra. "Selostuksenne hänestä on ainakin ensimmäinen, joka on saanut
minut uskomaan. Ja mitä pyyntöönne tulee... olen samaa mieltä kanssanne
siitä, ettei miesten sovi hylätä Elainea, mutta meidän on hyvin vaikea
sekaantua tähän asiaan. Onneksi ette tavannut kumpaakaan heistä.
Galahad ei olisi ymmärtänyt — epäilen, onko hänellä pienintäkään
aavistusta äitinsä oikeasta suhteesta hänen isäänsä, enkä tiedä,
mitä hän tekee, kun hän saa sen tietää. Jos olisitte puhunut tästä
Lancelotille, olen varma, että hän olisi loukkaantunut. Kaikissa
tapauksissa, Elaine itse on valinnut."

"Niinkö, kuningatar? Ihmettelen sitä. Tietysti ajattelemme mielellämme,
että elämämme on omissa käsissämme, ja epäilemättä sen pitää ollakin,
jos olemme järkeviä. Mutta otaksukaa, ettei hän ollutkaan järkevä.
Otaksukaa, ja se onkin totta, että hän oli kasvanut tekemään juuri
sitä, mikä häntä miellytti, saamatta kärsiä siitä. Tälläkin kertaa
hän teki, mikä häntä miellytti, jossakin merkityksessä, mutta se ei
ollutkaan sitä, mitä hän toivoi."

"Ja teidän mielestänne meidän pitää maksaa toisten erehdyksistä?"

"En sano, että meidän pitää, kuningatar, mutta me teemme niin
tavallisesti."

"Oletan", sanoi Ginevra, "että jos se olisi tehtävä jälleen, Elaine ei
olisi entistä järkevämpi".

"Ei olisikaan, koska hän rakastaa Lancelotia."

Ginevra nauroi.

"Olette rehellinen mies, ritari Bromel, huolimatta siitä, kuinka
väitteillenne käy. Luulen Elainen olleen sokean naapurinsa
hyvyydelle. Mitä pyyntöönne tulee, koetan auttaa teitä. Älkää toivoko
liikaa — epäilen, voinko taivuttaa ritari Lancelotia. Ehkä minun
ei pitäisi koettuakaan. Hän ei saa tietää teidän tulleen tänne
siinä tarkoituksessa, jos vain voimme salata sen häneltä. Asia on
arkaluontoinen, koska se koskee häneen. Mutta puhun siitä Galahadille.
En tiedä kuitenkaan, mille kannalle hän asettuu. Minua huolestuttaa
se, että ystävyytenne, vaikka onnistuisimmekin, voi korjata asian vain
vähäksi aikaa. Elleivät he välitä Elainesta, kuka voi pakottaa heidät
siihen?"

"Täydellisesti totta", sanoi Bromel. "Olen ajatellut sitä, mutta
on parasta, että teemme voitavamme tällä haavaa ja luotamme
tulevaisuuteen. Jos Elaine kuolisi sydämen murtumisesta tai
toivottomuudessaan tappaisi itsensä, emme tekisi oikein syyttäessämme
siitä Lancelotia tai Galahadia. Mutta he menettäisivät maineensa
maailman silmissä — ihmiset sanoisivat heidän laiminlyöneen Elainea,
ja he molemmat syyttäisivät itseään. Haluan torjua uhkaavan hetken ja
antaa lopun pitää huolta itsestään."

"Elaine ei tee itsemurhaa", sanoi Ginevra. "Hän ei ole sitä lajia."

Bromel seisoi odottaen, mutta kuningattarella ei ollut enää mitään
sanomista.

"Olisi tietysti parempi, kuningatar, jos ritari Lancelot ottaisi
asiakseen —"

"Mitä?"

"Lähteä viemisille Corbiniin."

"Ritari Bromel... luulen selittäneeni teille asemani tarkasti. En
voi pyytää Lancelotia enkä ketään toistakaan miestä aloittamaan
rakkaussuhdetta, saatikka sellaisen naisen kanssa, jota hän inhoaa,
ja vielä vähemmän, jos mahdollista, sellaisen naisen kanssa, joka on
häväissyt hänen nimensä. Hänen pitäisi epäilemättä lähteä sinne. Sanon
vain, etten voi pyytää häntä."

"Valitettavasti olen ehdottanut sellaista, mikä tuntuu teistä
vastenmieliseltä", sanoi Bromel, "mutta luulin ritari Lancelotin
olevan suuressa kiitollisuudenvelassa teille ja tottelevan mielellään
ehdotustanne".

"Te hämmästytätte minua, ritari Bromel! Miksi luulette hänen olevan
kiitollisuudenvelassa minulle?"

"Lähetitte sanan hänelle, kuningatar, että hän tulisi puolustamaan
teitä ritari Meliagrancea vastaan."

"Niin tein, ja hän pelasti henkeni. Mutta sehän tekee minusta hänen
velallisensa. En voi sanoa sen enempää."

"Kuningatar, jos voitte suoda minulle anteeksi, niin Elaine ajattelee
— ei, minulla ei ole oikeutta sanoa sitä. Mutta kun lähetitte
hakemaan häntä puolustajaksenne, riistitte hänet Elainelta. Hän oli
tyytyväinen oleskeluunsa Corbinissa, mutta kun hän ratsasti pois sieltä
toimittamaan asiaanne, ei hän koskaan palannut."

"Ymmärrän", sanoi Ginevra. "Elaine ajattelee minun riistäneen hänen
onnensa. Ellen olisi lähettänyt hakemaan hänen rakastajaansa, ei hän
olisi jäänyt yksin."

"Hän ajattelee, ettette pane häneen mitään arvoa, kuningatar, ja
tuskinpa sitä voi odottaakaan. Mutta te voitte huomata, kuinka
Lancelotin hovivelvollisuudet ovat tulleet hänen ja Elainen väliin."

"Ritari Bromel, en todellakaan näe mitään sellaista. Näen vain
ajattelemattoman tytön, joka on joutunut ilkeään pulaan, ja hienon
miehen, joka mukaantui ajattelemattoman tytön houkutuksiin, ja suopean,
mutta ei kovinkaan järkevän ystävän, joka ajattelee, että sellaisetkin
asiat voidaan vielä korjata. Meidän pitää antaa sen asian kehittyä
omalla tavallaan. Puhun siitä Galahadille."

"Olette hyvin ystävällinen", sanoi Bromel. "Sanon nyt jäähyväiset."

"Mihin aiotte lähteä?" kysyi Ginevra. "Corbiniinko?"

"Ei, kuningatar, vaan omaan kotiini. Ette ole koskaan nähnyt sitä. Se
on pieni kartano. En luule kuninkaankaan pysähtyneen sinne."

"Mutta varmaan olette käynyt täällä ennenkin — ainakin silloin, kun
teidät lyötiin ritariksi."

"Kuningas Pelles löi minut ritariksi kauan aikaa sitten kotona. Hän
oli liiankin jalomielinen, mutta hän ja isäni olivat ystäviä ja hän
ajatteli — no niin, minulla oli hänen lupansa mennä naimisiin hänen
tyttärensä kanssa. Mutta hänellä ei ollut suurempaa vaikutusvaltaa
Elaineen kuin minullakaan."

"Ymmärrän koko tarinan nyt", sanoi Ginevra. "Ansaitsette paljoa
suuremman onnen, kuin useimmat meistä."

"Olen hyvin tyytyväinen ylimalkaan", sanoi Bromel. "Saan aina lohtua
siitä ajatuksesta, kuinka harvojen tapaamien! miesten tai naisten
kanssa haluaisin vaihtaa paikkaa. Todellisuudessa en kenenkään."

Ginevra hymyili.

"Olette kaikkea muuta kuin hovimies", sanoi hän, "ja epäilemättä —"

Arthur seisoi ovella.

"Tämä on ritari Bromel, Arthur, muuan Galahadin äidin naapuri. Sen
perusteella, mitä hän on kertonut minulle, luulen, että Galahad on
ollut hieman välinpitämätön. Hänen pitäisi mennä vierailemaan äitinsä
luo."

"Niin pitäisikin", myönsi Arthur.

"Puhun hänelle siitä heti, kun hän tulee tänne. Tiedätkö, missä hän on?"

"Kyllä. Hän on lähtenyt vieraisille äitinsä luo."

"Eikä hän maininnut minulle siitä halkaistua sanaakaan."

"Hän tahtoi sanoa jäähyväiset, mutta minä sanoin hänelle vieväni ne
perille", sanoi Arthur. "Lähetin hänet matkalle tänä aamuna. Sinä ja
ritari Bromel olette ihan oikeassa. Minulla oli sama aate itsellänikin."




X


Kun Galahad ratsasti pihalle, seisoi Elaine ovella juttelemassa Alicen
ja ovenvartijan kanssa. Galahad koetti esiintyä niin arvokkaasti kuin
oli nähnyt muidenkin vieraiden tekevän. Hän hillitsi nauramishalunsa ja
laskeutui satulasta maahan hieman varovasti.

"Taivaan nimessä!" huudahti Alice. "He ovat lähettäneet hänet takaisin
jo!"

"Ei", huomautti Galahad, "he —" mutta muistikin samalla, miksi hän oli
tullut sinne.

Elaine suuteli häntä molemmille poskille ja näytti vastahakoisesti
päästävän hänet irti. Galahad puristi hänen kätensä omaansa, kun he
kävelivät halliin. Alice seurasi tietysti heitä, ja ovenvartijakin tuli
niin lähelle, että kuuli keskustelun.

"Oletpa kiltti poika muistaessasi minua", sanoi Elaine.

"En olisi lainkaan hämmästynyt, vaikka iloinen hovielämä olisi
haihduttanut meidät kaikki mielestäsi."

Hän auttoi Alicea varustusten riisumisessa ja työnsi sitten Galahadin
istumaan.

"Meillä on paistia puoliseksi", sanoi Alice. "Hänen lempisipulinsa
kera."

"Paisti on mainio, Alice", sanoi Galahad, "mutta ilman sipulia tällä
kertaa, ole niin hyvä".

"Hän ei pidä sipulista, se on selvää", sanoi Elaine.

"Kuka ei pidä, äiti?"

"En tiedä vielä. No niin, hovielämä miellyttää kai sinua, vai kuinka?"

"Se on loistavaa! Sinun pitäisi nähdä, äiti, kuinka siellä eletään — ja
sinä rakastaisit kuningatarta. Minulla ei ollut aavistustakaan, että on
olemassa sellainen nainen."

"Hän on hämmästyttävä", myönsi Elaine. "Ymmärrän hänen kohdelleen sinua
hyvin."

"Tietysti. Hän sanoo tuntevansa kuin olisin hänen oma poikansa."

"Ei ole turvallista vaatia sen enempää keltään naiselta", sanoi Elaine.
"Kuinka isäsi jaksaa?"

"Hyvin, luullakseni. Hän on ratsastanut jonnekin — en ole nähnyt häntä
pariin kolmeen päivään."

"Otaksun, että Ginevra tuntee olevansa äiti hänellekin", sanoi Elaine.

"Hän pitää isästä, luullakseni", vastasi Galahad, "mutta ei näytä
olevan läheisissä suhteissa häneen. Et voi aavistaakaan, kuinka
kylmäkiskoinen isä on hovissa, ei lainkaan niin toverillinen kuin
täällä. Otaksun sen johtuvan hänen vastuunalaisuudestaan."

"Kuka pitää huolta vaatteittesi pesusta?" kysyi Alice, "Olen aina
halunnut tietää, kuinka se toimitetaan suuressa kartanossa."

"Ne ihmiset, jotka siistivät huoneen, ottavat vaatteet mukaansa ja
tuovat ne takaisin — ainakin enimmät. Olen menettänyt kaksi parasta
paitaani, äiti."

"Luulin sinun sanovan, että kuningatar paikkaa vaatteesi", sanoi
Elaine. "Se olisi aito äidillistä."

Galahad halveksi ivaa.

"Mitä uutta tänne kuuluu?" kysyi hän.

"Ei mitään. Elämme entiseen tapaamme niin hyvin kuin suinkin voimme
ilman sinua."

Galahad hämmentyi todetessaan, ettei ollut kaivannut äitiään.

"Oletteko jo ottanut osaa taisteluun, nuori herra?" kysyi ovenvartija.
"Luulin teidän matkustaneen hoviin taistelemaan kaikkia vastaan."

"Meillä on ollut siellä yhdet turnajaiset", vastasi Galahad.

"Otitko sinä osaa niihin?" kysyi hänen äitinsä.

"Kyllä. Minulla ei ollut siinä paljoakaan tekemistä."

"Isäsi ja kuningas eivät tietysti kamppailleet kanssasi", sanoi Elaine.

"Mutta kuningas lähettää minut oikealle asialle, jos suoriudun hyvin
tästä."

"Mistä?"

"Hän käski minun palata tänne tervehtimään sinua ja kertomaan kaikesta,
mitä olen tehnyt, ja sitten hän antaa minulle jonkin tärkeän tehtävän."

Elainen kasvot synkistyivät.

"Luulin aluksi sinun palanneen omasta tahdostasi."

"Äiti, tiedät minun tulevan mielelläni takaisin, mutta en ole ollut
vielä poissa pitkää aikaa."

"Se ei tunnu sinusta siltä", sanoi Elaine. "Alice, sinun on parasta
mennä katsomaan paistia."

Alice ymmärsi vihjauksen, ja ovenvartijakin seurasi häntä ulos
huoneesta.

"Et ole terveen näköinen", sanoi Galahad. "Oletko sairastanut?"

"Olen ollut hieman huonossa kunnossa", vastasi Elaine, "mutta nyt
olen jälleen terve. Viikon tai parin kuluttua olen ihan entiselläni.
Kuningatar on siis hyvin ystävällinen sinulle?"

"Tavattoman ystävällinen. Melkein joka päivä hän juttelee kanssani
tunnin verran."

"Missä?"

"En tiedä, mitä tarkoitat, äiti."

"Tapaatko sinä sattumalta hänet puutarhassa joka päivä?"

"Ei, vaan hänen huoneessaan tornissa. Menen tavallisesti sinne
iltapäivisin."

"Hän ei ehkä pidä siitä, Galahad — sinun tulee varoa vaivaamasta häntä."

"Hän käski minun tulla."

"Joka päiväkö?"

"Niin."

"Luuletko sen olevan järkevää, Galahad? Ihmiset saattavat ruveta
puhumaan sinusta — voivat sanoa sinun pitävän hänestä liian paljon tai
koettavan saada hänen suosiotaan puolellesi. Hän ei kai tapaa muita
miehiä joka päivä, vai tapaako?"

"No, no, äiti, siinä ei ole mitään väärää! Ei kukaan puhuisi hänestä."

"Minähän sanoinkin: sinusta."

"Ei ole mitään aihetta siihen. Olen oppinut häneltä paljon ja menen
sinne mielelläni. Hän on sinua vanhempi, eikö olekin?"

Elaine istui katsellen pojan kasvoja.

"Otaksun, että kohtaat kuninkaankin joka päivä."

"Päivällisellä", sanoi Galahad, "ja joskus muuallakin. Hän on hyvin
toimelias. Hän ei puhu paljoa, mutta on silti hyvin suopea minulle."

"Entä isäsi?"

"Kun hän on siellä, opettaa hän minua ohjaamaan hevosta tai käyttämään
keihästä, mutta suurimman osan ajasta hän on jossakin matkoilla."

"Olen iloinen, että saat edes hieman oleskella hänen seurassaan.
Hänellä on kai sinulle paljon enemmän sanomista kuin kuninkaalla?"

"Tuskin. Hän sanoo vain, mikä on tarpeellista, kyselee minulta hommiani
ja milloin olen puhutellut kuningatarta viimeksi — siinä onkin melkein
kaikki."

"Otaksun, ettei hänellä ole aikaa puhella paljon Corbinista."

"Ei ainakaan vielä."

"Ymmärrän", sanoi Elaine. "Ginevra pitää siis yksinään huolta
keskustelusta... Mistä hän sinulle juttelee, Galahad?

"Tulevaisuudestani — mikä minusta tulee. Pidän hänestä senvuoksi niin
paljon, että hänellä on jaloimmat ihanteet, mitä milloinkaan olen
kuullut. Hän tietää minun menestyvän tarpeeksi hyvin taistelijana,
mutta sanoo tahtovansa, että minusta kehittyisi ihan uudenlainen mies,
sellainen, jollaisiksi hänen mielestään miesten pitäisi kehittyä
sivistyneemmässä maailmassa — niin etteivät he riitelisi naisista ja
tuhlaisi tarmoaan sellaiseen — ymmärrät kyllä tarkoitukseni — vaan
seuraisivat jotakin loistavaa mielikuvaa loppuun saakka. Kunnes tapasin
hänet, ei minulla ollut aavistustakaan, kuinka ilkeältä tavallinen
elämä minusta tuntui — hän pani minut tajuamaan oman makuni."

"Mitä sinä nimittäisit tavalliseksi elämäksi?"

"No sitä, jota miehet tavallisesti viettävät, kosiskellen naisia, ja
niin edespäin."

"Ja Ginevrako auttaa sinua kohoamaan sen yläpuolelle?"

"Äiti, hänellä on hurmaava tapa saada minut käsittämään sen uran
jalous, jolle hän toivoo minun antautuvan. Nyt voin ymmärtää, miksi
sanotaan hänen innoittaneen miehiä, kuten isääni ja kuningasta."

"Ovatko he esimerkkejä siitä, mitä hän haluaa?" kysyi Elaine.

"Tietysti, mutta hän näyttää ajattelevan, että vielä voisi olla jotakin
— en tahdo sanoa parempaa — mutta ehkä olisi helpompi seuraamalla
heidän esimerkkiään edistyä oikein pitkälle."

Elaine istui tarkastellen häntä. Hänen katseensa teki Galahadin
epämääräisesti levottomaksi.

"Sinun on parasta laittaa itsesi kuntoon päivällistä varten", sanoi
Elaine. "Huoneesi odottaa sinua — samassa kunnossa kuin lähtiessäsi."

Aterian aikana Elaine ei kysellyt häneltä Camelotin elämästä, vaan
huvitti häntä kotiuutisilla, sitten lähettäen hänet kuluttamaan
iltapäivänsä kartanon muiden miesten seurassa, jotka kaikki olivat
uteliaita näkemään hänet ja ylpeitä hänen alkavasta merkityksestään
suuressa maailmassa. Mutta illalla hän istui Elainen vieressä
kaari-ikkunan ääressä ja katseli puutarhaa.

"Kuinka kauan voit viipyä luonamme?"

"Kuningas salli minun itseni määrätä ajan", vastasi Galahad. "Luulen,
että lähden paluumatkalle huomenna. Hän lupasi lähettää minut tärkeälle
asialle, ja haluan kiihkeästi mennä takaisin sinne. Toivoakseni saan
piakkoin ratsastaa tätä tietä pitkin usein, äiti."

"Silloin on hauskaa tavata sinua", sanoi Elaine. "Olen ajatellut sitä,
mitä kerroit kuningattaresta. Galahad, en ollut kuvitellut sinua muuksi
kuin pojaksi. Kuinka hän tiesi sinun harrastavan rakkausasioita?"

"Enhän minä niitä harrasta."

"Mutta hän neuvoi sinua, ettet olisi samanlainen kuin ne miehet, jotka
kosiskelevat naisia. Minun mieleeni ei olisi koskaan pälkähtänyt
jutella sinulle sellaisista asioista."

"Ehkä olisi, äiti, jos olisit elänyt hovissa. Olen kertonut sinulle,
kuinka paljon pidän sikäläisestä elämästä — mutta olen saanut tietää
myös eräitä vastenmielisiä asioita, joita joskus sattuu noiden ihmisten
joukossa. Siellä kerrotaan parista kolmesta uljaasta miehestä, kuten
Gawainesta, että he rakastelevat naisia, jos naiset sallivat sen
tapahtua, ikäänkuin he olisivat naimisissa. Ja siellä onkin sellaisia
naisia. Kuulin hirvittävän jutun Gawainesta, että hän muutamia vuosia
sitten oli käyttäytynyt sillä tavalla erästä sievää tyttöä kohtaan, ja
tyttö oli synnyttänyt lapsen. Sitten tyttö tietysti tappoi itsensä."

"Kuinka hirmuista!" sanoi Elaine. "Miksi hän tappoi itsensä?"

"Hän ei voinut elää sellaisen häpeän jälkeen. En ymmärrä, kuinka
Gawaine kehtaa katsoa ihmisiä silmiin. Mutta juuri sitä kai kuningatar
ajatteli, kun hän neuvoi minua oikealle uralle."

"Pitäköön hän huolta omista asioistaan", sanoi Elaine. "Poikani ei
kaipaa neuvoja häneltä."

"Se oli pelkkää ystävällisyyttä hänen puoleltaan — sinä käsittäisit
sen, jos kuuntelisit häntä", sanoi Galahad. "Selostan sen huonosti,
mutta kun hän puhuu minulle, tunnen itseni paljoa voimakkaammaksi — en
voisi tehdä mitään ilkeää pitkään aikaan jälkeenpäin."

"Hän on epäilemättä ystävällinen — puhuin ajattelematta", sanoi Elaine.
"Olen kiitollinen hänen harrastuksestaan sinua kohtaan. Mitä isäsi
ajattelee hänen neuvoistaan?"

"En tiedä."

"Etkö ole keskustellut siitä hänen kanssaan?"

"En. Hänellä on niin paljon hommaa, ja sitäpaitsi olisi niin vaikeata
keskustella sellaisista pulmista isän kanssa, koska hän näyttää olevan
niin korkealla niiden yläpuolella."

"Luulen hänen huomanneen ne jalkainsa alla", sanoi Elaine.

"Älä vieraannu hänestä, Galahad."

"Nyt kun lähden toimittelemaan asioita, tapaan häntä ehkä useammin",
sanoi Galahad. "Kuningatar ei hyväksy taistelua, vaan pitää sitä
jäännöksenä vanhoilta villeiltä ajoilta ja haluaa, etten taistelisi
ollenkaan, ellen ole oikeassa."

"Emme rupea riitelemään näistä mielipiteistä", sanoi Elaine.
"Taisteleminen on aina näyttänyt julmalta tai naurettavalta. Isoisäsi
oli tavallisesti hyvin vihoissaan minulle, kun sanoin niin. Ihmettelen,
mitä hän ajattelisi pojastani, taistelijasta, joka on jo miehen
kokoinen."

"Äiti", sanoi Galahad, "olen ollut hyvin itsekäs. Ehkä isäkin on ollut
samanlainen. Olen ajatellut sitä palattuani kotiin. Sinun olisi pitänyt
päästä hoviin jo aikoja sitten. Sinä kuulut sinne. Miksi et voisi
lähteä sinne minun kanssani?"

"Olen ollut hovissa", vastasi Elaine. "Palaan sinne joskus katsomaan,
kuinka sinä edistyt, mutta en nyt — se on liian aikaista. Tulen sitten,
kun sinusta tulee hyvin kuuluisa mies. Nykyään sinä et tarvitse minua —
sinulla on kuningatar."

"Haluaisin niin mielelläni viedä sinut sinne mukanani."

"Galahad, olen iloinen, että säälit sitä tyttöparkaa, jota Gawaine
kohteli niin huonosti, vaikka minun täytyy sanoa, että hän oli tyhmä
tappaessaan itsensä. Olen huolissani pelosta, että nämä uudet ja jalot
haaveesi saattavat ehkä viekoitella sinut olemaan liian ankara hänelle
rakkauden takia ja liian lauhkea arvostellessasi hänen itsemurhaansa."

"Tarkoitat, että hänen olisi pitänyt kestää seuraukset osana
rangaistuksestaan."

"Galahad, en ole puhunut sinulle tällaisista asioista ennen, mutta en
ole varma siitä, menettelikö tyttö väärin rakastuessaan Gawainea. Se
kuulostaa siltä kuin Gawaine olisi tehnyt julmasti hylätessään hänet,
mutta se onkin ainoa synti, josta olen varma. Tahdon, että sinusta
tulee hyvä mies — muista, että minä olin äitisi ennen Ginevraa; tahdon,
että sinusta tulee sellainen mies, joka uskaltaa panna vaaraan jotakin
sen vuoksi, mitä toivoo koko sydämestään. Kuningattaren neuvo kuulostaa
minusta hieman ovelalta ja varovaiselta."

"Eihän se ole ovelaa, kun toivoo ihmisten viettävän nuhteetonta
elämää, vai onko?" kysyi Galahad. "Ilmaisin sen kaiketi taas huonosti
— hän sanoo inhoavansa sellaisia miehiä, jotka vaipuvat noudattamaan
turvallisia tottumuksiaan ja kokonaan unohtavat elää."

"Luulen meidän tarkoittavan samaa. Sillä ei ole väliä, kunhan vain
muistat olla jalo. Jos ajattelet minua ollessasi hänen luonaan —"

"Ajattelen sinua usein, äiti."

"No niin, kun niin teet, ajattele ystävällisesti."

"Miksi en niin tekisi?"

"Koska minä kuulun vanhempaan sukupolveen. Olen juuri huomannut sen.
Aatteesi hämmästyttävät minua hieman, ja senvuoksi sinun täytyy olla
jokseenkin kylmä minun aatteitani kohtaan."

Galahad oli jo kauan aikaa halunnut mennä nukkumaan. Jotakin oli
tapahtunut kodille tai hänelle, hän ei tiennyt kummalle. Sen täytyi
olla, niinkuin kuningas oli sanonut, että lyhytaikainen oleskelu
hovissa oli vanhentanut häntä äkkiä. Hän ei mielellään myöntänyt sitä,
mutta ei ollut oikein vireessä — hän tunsi epäsointua kaikessa, mitä
hänen äitinsä oli sanonut. Oliko hänen isänsä tuntenut samaa? Senkö
vuoksi ei kumpikaan heistä vieraillut Corbinissa?

       *       *       *       *       *

Alice oli kattanut pöydälle herkullisen aamiaisen, mutta Galahad söi
vähän, ja sitten hän ilmoitti äidilleen, että hänen täytyi lähteä
paluumatkalle.

"Jää puoliselle, Galahad — et saa ruokaa matkalla."

"Alice panee kyllä evästä mukaani", vastasi Galahad, "ja ehdin
Camelotiin päivälliselle".

"Tiedät itse parhaiten, mitä sinulta odotetaan", sanoi Elaine.

Kun hän oli valmis lähtemään, kumartui hän hevosen selästä suutelemaan
äitiään.

"Tule kotiin niin usein kuin voit."

"Ratsastan tänne tulevalla viikolla — pyydän kuninkaalta luvan siihen.
Mutta aion puhua isälleni sinun tulostasi hoviin."

"Myöhemmin", sanoi Elaine.

Hän katseli Galahadia ovelta, ja kun Galahad katsoi taakseen juuri
ennen häviämistään näkyvistä porttitorniin, heilutti hän kättään ja
hymyili.

Galahad ratsasti tunnin tai enemmänkin kovaa vauhtia. Silloin liittyi
häneen sivupolulta tuleva ratsastaja, joka oli matkalla kuninkaan
kaupunkiin. Tämä mies oli Gawaine.

"Hei, Galahad!" huusi hän. "Kuinka Ettard voi?"

"En ole tavannut häntä äskettäin, mutta luulen hänen voivan hyvin."

"Nämä pienet riidat ja erot", sanoi Gawaine, "ovat tavallisia
varhaisemmilla asteilla".

"En tiedä, mistä puhutte", sanoi Galahad. "Olen käynyt kotona
tervehtimässä äitiäni."

"Olisitte helposti voinut tehdä pahempaakin", sanoi Gawaine.
"Toivoakseni äitinne jaksaa hyvin"?

Muuan heitä vastaan tuleva ratsastaja kiinnitti heidän huomionsa.
Hän osoittautui ritari Bromeliksi, joka oli matkalla kotiinsa. He
pysäyttivät hevosensa puhuakseen hänen kanssaan.

"Luulin sinun olevan vieraisilla äitisi luona, Galahad."

"Niin minä olinkin — lähdin juuri äsken Corbinista." Bromel oli
sennäköinen kuin haluaisi sanoa jotakin lisää, mutta jokin esti hänet
siitä. Hän ei näyttänyt niin iloiselta kuin tavallisesti.

"Hän asuu lähellä teitä, eikö niin?" kysyi Gawaine heidän jatkaessaan
matkaansa.

"Kyllä", vastasi Galahad.

"Hän ei katsellut teitä ystävällisesti", sanoi Gawaine.

He ratsastivat jonkun matkaa ääneti.

"Hän keskeytti meidät", sanoi Gawaine. "Aioin kysyä, tarkoititteko,
ettette ole riidellyt Ettardin kanssa?"

"En tietysti ole!"

"Olen iloinen kuullessani sen. Olipa se onni."

Galahad ei ollut kuulevinaan tätä huomautusta. Gawaine kävi
miettiväiseksi.

"Ihmettelen", sanoi hän, "miksi ei äitinne milloinkaan mennyt
naimisiin".

"Mitä?" huudahti Galahad.

"Se ajatus ei ole lainkaan mahdoton", jatkoi Gawaine. "Bromel on
luullakseni kyllin ihastunut häneen."




XI


"Oletteko luopunut minusta?" kysyi Ginevra. "On jo kulunut — kuinka
monta päivää jo onkaan? — siitä, kun viimeksi osoititte kunnioitustanne
kuningattarellenne oikean ritarin tapaan."

"Olen käynyt äitini luona", selitti Galahad.

"Olen kuullut, sen, mutta en teiltä."

"Kuningatar, kun kuningas käski minun lähteä, halusin sanoa teille
jäähyväiset, mutta hän käski minun lähteä heti ja lupasi selittää
asian."

"Milloin palasitte?"

"Pari päivää sitten, kuningatar."

"En ole tavannut teitä — minun oli tosiaankin pakko lähettää hakemaan
teitä, saadakseni puhutella teitä hieman. Epäilemättä Arthur voi
selittää senkin."

Hän ei näyttänyt niin ankaralta kuin hänen sanoistaan voi päättää.
Hänellä oli yllään uusi ja viehättävä puku, ja Galahad ajatteli, kuinka
paljon komeammalta hän näytti kuin hänen äitinsä.

"En ole pysynyt poissa senvuoksi, että halusin sitä."

"Ettekä myöskään siksi, että minä sitä toivoin! Siinä nyt näette,
Galahad, ettette voi keksiä minkäänlaista pätevää puolustusta."

"Olen ollut hyvin onneton", sanoi Galahad.

Ginevra huomasi siinä jotakin huvittavaa.

"Otaksun Ettardin sulojen ahdistavan teitä. Epäilemättä näette hänestä
unta."

Galahad ponnahti seisaalle kiihkeästi.

"Oletteko tekin samanlainen kuin muut?" kysyi hän.

Ginevra piilotti hämmästyksensä eikä ollut kuulevinaankaan huomautusta.

"Istuutukaa", sanoi hän. "Haluaisin tietää, miksi olette onneton."

"Luvallanne poistun, nyt kuningatar. Kerron sen teille joskus toiste."

"Ei, se on liian tärkeää", sanoi kuningatar. "Kertokaa nyt."

Galahad istuutui vastahakoisesti, kuten näytti, eikä osoittanut halua
puhua enempää.

"Olisin mieluummin puhumatta siitä — nyt, ellei teillä ole mitään sitä
vastaan. Sillä ei ole mitään tekemistä hovin kanssa."

"Tiesin, ettei poissaolonne johtunut persoonallisista syistä", sanoi
Ginevra. "Isänne sanoo teidän kohtelevan häntä vielä pahemmin. Kun
hän aikoi puhutella teitä eilen, vannoi hän teidän kääntäneen hänelle
selkänsä ja kävelleen pois."

"Kyllä", vasaasi Galahad, "minä käänsin hänelle selkäni".

Hän huomasi vastauksensa säikähdyttävän kuningatarta.

"Galahad, ette suinkaan ole riidellyt isänne kanssa?"

"En luullakseni. En ainakaan vielä."

"Me olisimme kaikki hukassa, jos niin tapahtuisi."

"En halua riidellä hänen kanssaan", sanoi Galahad, "mutta se ei liikuta
ketään, vaikka niin tekisinkin".

"Se liikuttaa minua", sanoi kuningatar, "isäänne ja teitä Galahad,
tapasitteko äitinne terveenä?"

"Hän voi hyvin, luullakseni. Hän oli ollut sairaana, mutta ei pahasti."

"Mutta oliko vierailunne niin hauska kuin olitte toivonut?"

"Kyllä vierailu", vastasi Galahad, "mutta paluumatkalla—"

"Mitä silloin tapahtui?"

"Kuulin jotakin, mutta kerron sen teille joskus toiste."

"Tietysti, ellette halua kertoa, en tahdo mitenkään pakottaa teitä
siihen", sanoi kuningatar.

"Haluan mieluummin kertoa sen teille kuin kellekään toiselle. Tehän
olette ainoa ihminen, jolle voisin sen hiljaa sanoa. Mutta jolloinkin
toiste."

"No niin, odotan jotakin arvokasta, kun suostutte vetämään verhon
syrjään", sanoi Ginevra. "Olette valmistellut sitä merkillisellä
tavalla."

"Se koski ihmisiä, joita olen pitänyt suuressa arvossa", sanoi Galahad,
"enkä voi kunnioittaa heitä enää".

"Se ei ehkä ollut totta", sanoi kuningatar. "Varminta on, ettei usko
kaikkia hovissa liikkuvia juoruja."

"Pelkään sen olevan totta, kuningatar."

Kuningatar epäröi hetkisen.

"Se on ikävää, ja jos se on totta, toivon, ettei se koske minua.
Minusta ei tuntuisi lainkaan hauskalta, jos saisitte tietää vikani,
Galahad."

Galahad hymyili, ja tällä haavaa näytti hänen tavallinen:
onnellisuutensa palaavan.

"Se on niin ikävää kuin suinkin. Jos se koskisi teitä, olisi se
varmasti silkkaa valhetta."

Ginevra katseli häntä tarkkaavaisesti. Galahad luuli hänellä olevan
mielessä jotakin, mistä ei voinut päättää, sanoisiko sen vai ei.

"Galahad, tiedän, mitä olette kuullut. Ja arvaan sen ilkeän henkilön
nimenkin, joka on viitsinyt kertoa sen teille."

"Kuulin sen sattumalta, erehdyksestä", sanoi Galahad. "Mies saa
kiittää teitä siitä, että hän on vielä hengissä. Ellen olisi muistanut
sanojanne, olisin tappanut hänet heti paikalla."

"Mitä minä sanoin?"

"Muistatte kai puheenne voittamisesta silloinkin, kun ollaan väärässä.
Päätin ottaa selon siitä, olinko oikeassa, ennenkuin iskin häntä Nyt ei
sille enää voi mitään."

"Se koski äitiänne."

"Niin."

"Ja isäänne."

"Kuinka sen tiedätte?"

"Kaikki tietävät sen täällä, Galahad."

Se näytti huojentavan Galahadin mieltä, että kuningatar, tiesi sen.

"Silloin voitte ymmärtää tunteeni, kuningatar... Ja olin juuri luvannut
äidilleni tulla hänen luokseen jälleen ensi viikolla."

"Ja teistä tuntuu vaikealta lähteä sinne nyt, eikö niin?"

"En tietystikään voi lähteä sinne", sanoi Galahad. "En lähde hänen
luokseen enää milloinkaan."

"Ettekö ole liian hätäinen? Voitte ehkä vielä lähteä sinne
mielellännekin, kun tämä uutinen ei enää järkytä mieltänne."

"En unohda sitä", sanoi Galahad, "En suostu."

"Ja senkö vuoksi käänsitte isällenne selkänne!?" kysyi kuningatar.

"Niin. Minulla ei ole enää hänen kanssaan mitään tekemistä."

"Galahad", sanoi kuningatar, "ehkä se johtuu siitä, että olemme
turmeltuneita, mutta emme saa arvostella isäänne niin ankarasti. Se oli
kummallinen juttu. Hän on ainoa, joka voi kertoa sen teille jos haluaa.
Hänen ystävänsä ymmärtävät sen tapahtuneen jonakin tuollaisena hetkenä,
jolloin jalokin mies voi olla heikko. Se pahoittaa mieltänne, tietysti,
mutta se ei ollut teidän syytänne, ja epäilen, onko se todella
haitannut teitä millään tavalla. Mutta tärkein asia on, ettette epäile
— eikä kukaan meistä epäile, — isänne luonnetta."

"Ettekö tekään?" kysyi Galahad. "Kuinka arvostelette äitiäni?"

"En tunne äitiänne oikein hyvin", vastasi Ginevra. "Olemme vain kerran
keskustelleet hieman kauemmin toistemme kanssa. Hän on ehkä kertonut
siitä."

"Ei koskaan", vastasi Galahad.

"Se on tietty, ettei hän ole halunnut. Keskustelumme koski tätä samaa
aihetta. Ilmaisin inhoavani sitä, mitä hän ja isänne olivat tehneet ja
mitä he luullakseni vieläkin tekivät."

"Kas vain, että hän halusi puhella siitä!"

"Jos pidän parempana olla häntä arvostelematta", sanoi Ginevra, "johtuu
se myös siitä, etten tiedä tarpeeksi. Tällaiseen asiaan liittyy aina
jotakin hämmentävää. Kun nainen joutuu vaikeuksiin miehen kanssa,
moitimme miestä siitä, että hän on tehnyt naiselle vääryyttä, mutta
naiset ovat yleensä sitä mieltä, että mies on viekoiteltu joissakin
epäedullisissa oloissa, ja ne naiset, jotka pitävät hänestä, ovatkin
siitä ihan varmat. Äitinne kaipasi nähtävästi isänne rakkautta, vieläpä
epäsäännöllisellä tavalla, ellei voinut saada sitä muuten. Jos hän sai,
mitä hän halusi, ei teidän tarvitse olla pahoillanne hänen tähtensä."

"Mutta he eivät ole naimisissa", sanoi Galahad. "Miksi isäni ei
mene naimisiin hänen kanssaan vielä nytkin? Miksi, hän antaa äitini
oleskella siellä yksinään kuin häpeisi? Ymmärrän nyt, miksi meillä oli
niin omituinen koti."

"Ehkä häntä hävettääkin syystä tai toisesta", sanoi kuningatar.
"Mutta silloin ei olisi edullisempaa heille kummallekaan eikä varsin
kunnioitettavaakaan, että isänne menisi naimisiin hänen kanssaan, ellei
siinä ole rakkautta."

"Eikö ole rakkautta?"

"Uskon äitinne rakastaneen Lancelotia enemmän kuin Lancelot rakasti
häntä, jos äitinne sai hänet omakseen joksikin aikaa, johtui se vain
siitä, että äitinne teki hänelle jonkin kepposen. Millainen se kepponen
lienee ollutkin, pitää isänne sitä pahana. Voittehan ymmärtää sen."

Galahad nousi seisaalle ja alkoi kävellä edestakaisin huoneessa.
Mutta sitten hän äkkiä muistikin, missä hän oli, ja istuutui jälleen
paikalleen.

"Pyydän anteeksi, kuningatar, mutta pahemmin olen sekaisin nyt kuin
tullessani tänne. Vaikeuteni näytti niin voittamattomalta, etten
halunnut puhella siitä; mutta mieleeni ei ikinä juolahtanut, että te
ette ajattele sitä yhtä pahaksi kuin minäkin ja että te tuomitsette
äitini ja puolustatte isääni. Siten voisi vain Gawaine puhua."

"En puolusta kumpaakaan, mutta he ovat teidän vanhempanne. Eikö olisi
parasta katsella asiaa niin edullisessa valossa kuin suinkin, koska
kerran puhun siitä teille?"

"Mutta kuinka sitä voi katsella edullisessa valossa? Heistä ei olisi
pitänyt tulla vanhempia, kun he eivät olleet naimisissa — eihän ollut
muuta kuin ilkeä synti heidän puoleltaan rakastaa toisiaan tai olla
rakastavinaan. Eikö oma rehellinen mielipiteenne ole sama?"

Ginevra oli hieman hidas vastaamaan tähän kysymykseen.

"Kyllä tässä erityisessä tapauksessa, Galahad. Jos olisitte ollut läsnä
niissä eri tilaisuuksissa, jolloin olen lausunut isällenne ajatukseni
siitä, ette sanoisi minun puolustavan häntä tai äitiännekään. Mutta
kuta vanhemmaksi ihminen tulee, sitä enemmän alkaa hänestä tuntua siltä
kuin jaloa rakkautta voisi olla sellaistenkin ihmisten välillä, jotka
eivät ole naimisissa. Heidän pitäisi tietysti olla aviopuolisoita,
mutta rakkaus on jaloa."

Galahad kalpeni.

"Tekin olette siis muuttunut!"

"Olen mitä?"

"Kuningatar, siitä ei ole vielä pitkää aikaa, kun olitte tyytymätön
minuun senvuoksi, että suutelin Ettardin kättä. Selititte minulle,
mihin se voi johtaa. Jos minusta tuntuu vaikealta antaa anteeksi
isälleni, johtuu se opettamistanne tai vahvistamistanne tunteista.
Olen teille kiitollisuudenvelassa siitä mielikuvasta, joka minulla on
puhtaudesta ja voimasta. Haluatteko, että unohtaisin sen nyt? Tehän
tiesitte vanhempieni suhteen silloin, kun annoitte minulle mielijohteen
tuomita heitä."

"Olette koskenut asian ytimeen", sanoi kuningatar. "He ovat kaikissa
tapauksissa vanhempanne. Jäisivätkö ihanteeni kauniiksi teille, jos
käyttäisin niitä kiihoittimina isäänne ja äitiänne vastaan?"

"Teidän ei tarvitse kiihoittaa minua", vastasi Galahad. "Kammoan heitä
nyt — olen katkaissut välini heidän kummankin kanssa."

"Aiotte siis olla täydellisesti johdonmukainen suhteessanne oikeaan ja
väärään silloinkin, kun se tuomitsee omat vanhempanne?"

"Ellen olisi, niin kuinka se sopisi oikeuden ja vääryyden mittapuuksi?"
vastasi Galahad. "Jos annan anteeksi omille vanhemmilleni ja tuomitsen
jonkun muun, olisiko se parempaa kuin taisteleminen sillä puolella,
jonka tiedän vääräksi?"

"Niin, olette todellakin johdonmukainen", sanoi kuningatar. "En ole
huomannut tätä piirrettä teissä ennen."

"Kuningatar, mieltäni pahoittaa se, ettei se näy olevan teille
mieluista."

Ginevra nousi, laski kätensä hänen olkapäilleen ja katsoi häntä
silmiin. Galahad tiesi vallan hyvin, ettei tämä liike johtunut
tavallisesta hellyydestä, eikä Ginevran kasvojen kaipaava ilme
merkinnyt sellaista vetoamista, jolla hänen äitinsä ehkä oli kääntynyt
Lancelotin puoleen.

"Sanokaa minulle, Galahad", sanoi Ginevra, "merkitseekö se ihanne,
josta olemme unelmoineet, teille nyt enemmän kuin isä ja äiti?"

"Merkitsee", vastasi Galahad. "Näen nyt, etteivät isäni ja äitini ole
antaneet minulle paljoa, mutta tämä ihanne antaa minulle jotakin, minkä
vuoksi kannattaa elää."

"Minä opetin teille sen ihanteen", sanoi Ginevra.

"Niin teitte. Olen siitä kiitollinen teille, kuningatar."

"Jos joskus huomaisitte minun tehneen väärin ihanteemme mukaan
arvosteltuna, pysyisittekö johdonmukaisena ja tuomitsisitte minutkin?"

Galahad näytti ajattelevan tätä kysymystä perin joutavaksi. Hän
hymyili, mutta kuningattaren kasvoissa oli jotakin, mikä muutti hänet
totiseksi jälleen.

"Kuningatar, en halua laskea leikkiä sellaisesta asiasta."

"Kumman tekisitte? Älkää pettäkö minua."

"Pysyisin uskollisena ihanteelleni", vastasi Galahad.

"Ja hylkäisitte minut?"

"Niin."

"Galahad, sanoitte, etten pidä tästä johdonmukaisuudestanne. Olitte
kokonaan väärässä — ihailen sitä. Olen vihdoinkin onnistunut. Jos
olen kohteliaisuudesta sanonut jotakin, mikä panisi Lancelotin
synnin äitinne kanssa näyttämään vähemmän ilkeältä, karkoittakaa se
ajatuksistanne. Vihatkaa sitä, mitä he tekivät. Jos eläminen heidän
kanssaan taivuttaisi teidät vähitellen puolustamaan heitä, erotkaa
heistä nyt. Ja jos joskus teen jotakin arvotonta, teille ja minulle
arvotonta, luvatkaa, että luovutte minusta heti ehdottomasti ja
ikuisiksi ajoiksi."

"Mutta, kuningatar —"

"Luvatkaa, Galahad!"

"Jos välttämättä vaaditte, lupaan, mutta —"

"Pitäkää nyt lupauksenne, ja teistä tulee mainiompi mies kuin
isästänne. Teidän pitää lähteä jonnekin joksikin ajaksi — pyydän sitä
kuninkaalta."

"Mutta pitäisin avustanne, kuningatar —"

"En voi opettaa teille enää mitään", sanoi Ginevra. "Jos pidätte
lupauksenne, olette oppinut kaiken sen, mitä milloinkaan tulen
tietämään."






Neljäs osa

GALAHAD JA ETSINTÄ




I


Arthur ja hänen hovikuntansa kävelivät puistossa puolisen jälkeen.

"Kuningatar, mitä olette tehnyt Galahadille?" kysyi Gawaine. "Emme ole
nähneet häntä hänen palaamisensa jälkeen."

"Minulla ei ole aavistustakaan siitä", vastasi kuningatar. "Missä hän
on, ritari Lancelot?"

"Galahadilla on omat päähänpistonsa", vastasi Lancelot.

"Ah, sellaisessa tilassako hän onkin?" sanoi Gawaine. "Siitä pojasta
puhutaan vielä paljon."

"Miksi?"

"Hänestä kehittyy mainio sydämien murtaja. Näistä vakavista
nuorukaisista, joilla on korkea siveellinen päämäärä, tulee aina
vaarallisimpia."

"Senkö vuoksi te olette niin vaaraton?" kysyi kuningatar.

Hän huomasi tämän keskustelun suututtavan Lancelotia.

"Haluaisin vaihtaa muutamia sanoja kanssanne", sanoi hän, "tästä
pojastanne. Tuolla on penkki... Tiedät tietysti, mikä häntä vaivaa."

"En ole lainkaan varma siitä."

"Olet kyllä. Noudatin hänet luokseni eilen."

"Entä sitten?"

"Hän tietää kaikki Elainesta ja sinusta."

"Kerroitko sinä hänelle?"

"Lancelot!"

"Kuka muu olisi uskaltanut kertoa?"

"Hän sanoo saaneensa tietää sen sattumalta. Hän ei tietysti halunnut
mainita henkilön nimeä — mutta luulen hänen kuunnelleen jonkun miehen
puhetta."

"No niin, sille ei nyt voi mitään", sanoi Lancelot. "Hänen piti saada
se tietää. Onko hän syvästi loukkaantunut? Sen tähdenkö hän ei halua
puhutella minua?"

"Niin, hän tuntee haavoittuneensa. Hän sanoo, ettet sinä eikä hänen
äitinsä enää kuulu hänen ihanteihinsa."

"Todellako?" kysyi Lancelot. "Aikooko hän tuomita meidät?"

"Hän on jo tuominnut."

"Kun hän oppii enemmän elämästä, käy hän suopeammaksi", sanoi Lancelot.
"Hän on vielä niin nuori. Olipa paha, että hän kuuli sen niin pian.
Selitit tietysti hänelle asian oikein, vai mitä?"

"Luulen tehneeni sen. Sanoin mitä suinkin voin puolustukseksesi —
selitin, että siitä voi syyttää vain Elainea, ja väitin, että melkein
kaikilla miehillä on heikot hetkensä."

"Olisit voinut tehdä jotakin vielä parempaa, Ginevra, ja
oikeudenmukaisemmin."

"Kenties olisin. Soisin, etten olisi ollut niin ankara Elainelle...
Lancelot, miksi et mene hänen kanssaan naimisiin Galahadin vuoksi?"

"Tiedät, etten halua, tai muussa tapauksessa et ehdottaisi sitä. Jos
tekisin niin, vihaisit minua."

"Elaine säälittää minua, Lancelot. Luulen ymmärtäväni hänet nyt. En
tuomitse häntä kokonaan."

"Et kokonaan, vaan kuitenkin vielä tarpeeksi", sanoi Lancelot.
"Rakastan sinua, Ginevra, mutta tunnen sinut."

"Tunnetko? Olisi ollut parempi, jos olisin koettanut taivuttaa
Galahadia rakastamaan enemmän äitiään — jos olisin taivuttanut hänet
uskomaan, ettei Elainea sovi moittia, että sinä teit hänelle vääryyttä.
Se olisi ollut avuksi pojalle. Et olisi välittänyt siitä, vai olisitko?"

"Enkö olisi!" sanoi Lancelot. "En tehnyt hänelle vääryyttä, vaan hän
sekaantui tahallaan meidän onneemme avoimin silmin."

"Lancelot, Galahadin kaltainen poika tuomitsee jokaisen vääryydestä
naista kohtaan, mutta ei ymmärrä, kuinka nainen on voinut tehdä
vääryyttä sinulle."

"Kun nyt olet tällaisella anteeksiantavalla tuulella", sanoi Lancelot,
"et nähtävästi välitä siitä, että hieman kostat minulle minun
kustannuksellani. Ulota minuunkin hieman tuota samaa jalomielisyyttä,
jota jakelet Elainelle."

"Puhun siitä vain siten kuin sinäkin tekisit, olen varma siitä, jos
keskustelisit Galahadin kanssa. Et suinkaan moittisi hänen äitiään?"

"Jos minä itse otan syyn niskoilleni tai jos sinä syytät siitä minua,
on siinä suuri ero."

"Niin kyllä", sanoi Ginevra, "mutta sinun pitää ottaa koko syy
niskoillesi heti. Galahadin pitää ajatella niin hyvää kuin suinkin
äidistään. Onnettomuudeksi en ajatellut sitä ajoissa, vaan annoin
hänelle toisen vaikutelman, että vääryyttä kärsinyt puoli olitkin sinä."

"Ylistän jalomielisyyttäsi. En halua menettää poikani ystävyyttä."

"Lancelot, olen hyvin peloissani — katsohan, olen opettanut hänelle
sen, mitä koetin opettaa sinulle."

"Epäilemättä. En voinut ymmärtää, mitä se oli, ja nyt, kun hän puhuu
minulle, hän on kuin ulkomaalainen, jonka kieltä en osaa."

"No niin, näet siis pulman. Koetin näyttää hänelle Elainen kanssa
tehdyn työsi lieventävät puolet, mutta heti oli selvää, että jos saan
hänet taivutetuksi, teen tyhjäksi kaiken sen, mitä olen saanut aikaan
— hänestä tulisi vain tavallinen viisasteleva, ihanteensa menettänyt
nuori mies, jonka voimat ovat haihtuneet. En voinut niin tehdä. Olisin
silloin menettänyt ainoan mahdollisuuteni jalon sielun kehittämiseen.
Rehellisesti puhuen, Lancelot, hän aikoi äkkiä kauhistuen paeta sinua
ja Elainea ja syntiäsi, ja minun oli pakko valita hänen kauhunsa
haihduttamisen ja hänen ihanteensa välillä, ja senvuoksi kehoitinkin
häntä jatkamaan täydellisyyteen pyrkimistään, vaikka hänen pitäisikin
karistaa tomu jaloistaan päästäkseen eroon sinusta ja äidistään. Mitä
muutakaan voin tehdä? Sanoin hänelle, että kauhuntunne oli oikea — ja
että hänen pitäisi sitä viljellä."

"Oli kerran aika", sanoi Lancelot, "jolloin todella luulin sinussa
olevan tunnetta ja ystävällisyyttä ja joku määrä rakkauttakin minua
kohtaan".

"Se on totta", sanoi Ginevra. "Yhdessä merkityksessä en ole rakastanut
ketään toista niin suuresti kuin sinua. Mutta Galahadia rakastan
toisella tavalla, häntä ainoastaan. Olen valmis uhraamaan sinut ja
kenet muun tahansa tässä maailmassa saadakseni varmuuden siitä, että
hänestä tulee sellainen kuin hänessä on ainetta."

"Jos olisi puhe omasta uhrautumisestasi, Ginevra, tuntisit ehkä eri
tavalla."

"Mutta minä aionkin uhrautua. Mitä häneen tulee, ei asemaamme voi
puolustaa. Näen sen hetken tulevan. Galahad ei ole muuta kuin mies,
joka on syntynyt edelle ajastaan. Hän saa nyt tietää kaikki sinusta ja
minusta, ja olen varma, ettei hän sitten enää halua puhutella minua."

"Hän ei saa tietää sitä", sanoi Lancelot. "Ei kukaan uskalla kertoa
sitä hänelle. Menen siitä takuuseen."

"Etkö luule, että hänen ehkä pitäisi saada se tietää?"

"Ginevra, kuinka on laitamme? Oletko palannut siihen mielentilaan, että
kadut rakkauttamme? Tai oletko samaa mieltä papin kanssa, että se joka
suhteessa, oli syntiä?"

"En kadu sitä eikä se ole syntiä meille, vaan hänelle se tulee olemaan.
Luulen saaneeni hänet sille kannalle, ettei hän voi mitenkään antaa
meille anteeksi. En milloinkaan uskaltanut toivoa, että voisin saada
toimeen niin paljon. Kummallista, että uutinen sinun ja Elainen
suhteesta edisti hänen kehittymistään niin nopeasti."

"Haluat siis, että hän saa selville meidänkin suhteemme, menettääksesi
hänet?"

"En halua menettää häntä", vastasi Ginevra, "mutta tietysti se olisi
oikea tulos. Sinäkin ymmärrät sen varmasti."

"Olen ehdottomasti sokea moiselle täydellisyydelle! Jos olisin sen
ymmärtänyt, olisin tyydyttänyt sinut jo kauan aikaa sitten, mutta
en ole ikinä käsittänyt ihanteittesi tarkoitusta. Galahadilla on
nähtävästi taipumusta siihen. Hänestä olisi pitänyt tulla sinun
rakastajasi."

"Hän on poikani eikä rakastajani", sanoi Ginevra. "Me odotamme paljoa
enemmän pojaltamme."

"Kun muistelen koko tarinaamme", sanoi Lancelot, "tuntuu kuin
menettäisin järkeni. Luulin panevani vaaraan henkeni ja nimeni
suuren rakkauden vuoksi. Pidin itseäni onnellisena saadessani tehdä
niin. Mutta nyt en tiedä, mitä minulle on tehty. Olen kuin puinen
shakkinappula, jota siirrellään sinne tänne pelissä — joku koettaa
ratkaista tehtävää, mutta se ei ole minun tehtäväni... Jos haluat, että
parhaat ystäväsi jättävät sinut, miksi olit niin ankara minua kohtaan
Elainen tähden?"

"Milloin olen ollut ankara sinulle?"

"No niin — silloin penkereelläsi, kun hän oli kiertänyt käsivartensa
kaulaani."

"Ole rehellinen, Lancelot — sinun käsivartesi olivat hänen kaulassaan."

"Se johtui ainakin hänen aloitteestaan."

"Hyvin mahdollista", sanoi Ginevra. "Hänen asemassaan olisin
menetellyt samalla tavalla. Hän koetti riistää sinut minulta. Mutta
olen vapautunut mustasukkaisuudesta, Lancelot. Hänellä täytyy olla
harvinaisia ominaisuuksia, koska hän on voinut synnyttää Galahadin
kaltaisen lapsen. Olen pahoillani, että olin niin töykeä hänelle."

"Elaine on nyt syrjässä. Senvuoksi luulet vapautuneesi
mustasukkaisuudesta. Oman rauhani vuoksi aion pitää huolta siitä, ettet
enää sairastu siihen tautiin."

"Ajattelen Galahadia", sanoi Ginevra. "Valitettavasti minun täytyi
asettua sille kannalle hänen kanssaan sinua ja Elainea vastaan.
Tosiaankin olisi suureksi avuksi, jos hän voisi ajatella äidistään niin
hyvää kuin suinkin."

"Eikä isästään", sanoi Lancelot.

"Se on vähemmän tärkeätä. Hän on luultavasti saanut jo oppia
sinulta kaikki, mikä suinkin on mahdollista, mutta minä haluan
tukea hänen ihannettaan suuresti kunnioitettavan ja hurskaan elämän
saavuttamiseksi."

"Sinulla ei ole sen enempää sydäntä kuin kalalla", sanoi Lancelot.
"Jokainen sana, jonka sanot pojastani, loukkaa minua."

"Etkö voi ymmärtää?" kysyi Ginevra. "Me tulemme aina olemaan
toisillemme sellaisia kuin tähän asti."

"Sano säntilleen, mitä tarkoitat", vastasi Lancelot.

"Rakastavaisia, etkö sanoisi niin? Voi, Lancelot, älä ole tyhmä!
Koetan vain käsitellä rehellisesti tosiasioita. Etkö ole tarpeeksi
jalomielinen voidaksesi kanssani suunnitella hänen parastaan?"

"Jos sinulla on jokin kelpo suunnitelma, menen niin pitkälle kuin
haluat, Ginevra, mutta huomautuksesi ovat arvottomia sekä hänelle että
meille. En halua niitä enää kuunnella. Mutta jos on olemassa jotakin,
mitä voin tehdä, ilmoita minulle."

"Ajattelen, että hänen on parasta lähteä etsimään."

"Mitä?"

"Hänen pitää lähteä jollekin hyvin tärkeälle asialle — etsimään
jotakin."

"Nyt olet ajatellut helppoa tehtävää. Kaiketi minun pitää keksiä se,
mitä hänen pitää etsiä?"

"Ei, minä keksin senkin. Mutta hänen pitää ratsastaa pois, hyvin
etäälle tällä kertaa. Jos hän on poissa täältä, pienenevät hänen
mahdollisuutensa kuulla meistä jotakin. Tosin hän saattaa kuulla
huhuja muuallakin, mutta silmiemme edessä liikkuvat juorut ovat
vaarallisimmat. Siinäkin tapauksessa, jos hän joskus saa sen selville,
olen varma, että hän tahtoo lähteä pois täältä, ja se olisi vähemmän
silmäänpistävää, jos ihmiset ovat jo tottuneet hänen poissaoloihinsa."

"Arthurilla on paljon tehtäviä hänelle", sanoi Lancelot.

"Hänen poissaolonsa johtuvat kyllä siitä."

"Se ei saa olla tavallinen tehtävä. Tahdon jotakin, mikä voi kehittää
hänen luonnettaan."

"Noudata siinä omaa mieltäsi, jätän sen sinun huoleksesi."

"Ehkä hänen pitäisi lähteä johonkin uuteen villiin maahan", sanoi
Ginevra, "ja panna se järjestykseen samalla tavalla kuin sinä ja Arthur
teitte".

"Jos voit muistaa niin pitkälti taaksepäin", sanoi Lancelot, "oli
kerran päivä, jolloin sanoit sellaista työtä raa'aksi ja alkuperäiseksi
— ja kehoitit minua ryhtymään henkevämpiin yrityksiin. En voinut keksiä
ainoatakaan, ja se todisti sieluni rajoitukset. Nyt et sinäkään voi
keksiä mitään — vaivaat aivojasi kysymyksillä, mistä saisit jonkin
valiotehtävän, luonteille parhaimman, ja lopetat siihen ehdotukseen,
että poika tekisi samaa kuin minäkin. Siinä on sinunkin edistymisesi."

"Sinun pitää käsittää näiden molempien tapausten ero."

"Pitääkö minun?" kysyi Lancelot.

"Meillä on syy lähettää hänet pois. Hän sanoi minulle kerran haluavansa
jäljitellä sinua ja kuningasta, ja minä sanoin, että hänen pitää
hakea jokin villi maa ja panna se järjestykseen. Sanoin sen tietysti
peloittaakseni häntä, mutta nyt olen siitä vähemmän varma. Ehkä hänen
haaveensa voidaan saavuttaa vain jossakin uudessa maailmassa."

"Olet johdonmukainen tällä kertaa", sanoi Lancelot. "Vain jossakin
uudessa maailmassa, missä elää uudenlaisia miehiä ja naisia."

"Olemme ainakin yhtä mieltä siitä", sanoi Ginevra, "ettei sitä voi
saavuttaa täällä; Camelotissa. Me kuulumme tähän paikkaan, Lancelot,
mutta ei hän."

"Minulla ei ole hyötyä", sanoi Lancelot, "sellaisesta hyvyydestä, jolla
pitää olla erityinen suunta, ennenkuin se voi työskennellä. Tosiaankin
annat minulle hyvin epäedullisen kuvauksen Galahadista. Hän tuntui
minusta lupaavammalta, ennenkuin sinä paransit häntä."




II


Galahad tapasi Arthurin valleilta portin läheltä katselemassa, kuinka
muurarit korjasivat vallia.

"Oletko valmis toiseen tehtävään?" kysyi kuningas.

"Ihan valmis", vastasi Galahad, "mutta toivon —"

"No niin, mitä toivot?"

"Minun ei olisi pitänyt sanoa sitä."

"Sano vain, koska kerran aloitit."

"Toivoin, että tästä tehtävästä tulisi todellinen."

Arthur murahti jotakin, mikä ei näyttänyt tarkoittavan mielihyvää.

"Ginevra sanoi minulle, että olet aika lailla loukkautunut. Tunnet nyt
oman tarinasi."

"Niin, tunnen sen nyt", vastasi Galahad.

"Etkä hyväksy sitä, mikäli olen kuullut oikein."

"En hyväksykään."

Arthur tarkasteli häntä hymyillen tuikeasti.

"Nuori mies", sanoi hän, "eikö mieleesi ole juolahtanut, ettei se kuulu
lainkaan sinuun?"

"Mikä?"

"Esivanhempiesi käyttäytyminen."

"Ei esivanhempieni tietystikään, mutta se vaikuttaa tunteihini
vanhempiani kohtaan, jos he —"

"Jolleivät he aina ole päässeet omien hyveittesi tasalle. Tarkoitatko
sitä?" kysyi Arthur.

"En, luullakseni", vastasi Galahad. "Minulla oli suuret ajatukset
isästäni ja äidistäni."

"Niin on minullakin omista vanhemmistani", sanoi Arthur. "Ajattelen
niin hyvää isästäni, että olen tuhlannut monta tuntia toimeliaasta
elämästäni arvatakseni, kuka hän oli."

Galahad näytti perinpohjin hämmästyvän.

"Sinä ja minä olemme samassa veneessä", sanoi kuningas, "paitsi sitä
eroa, jonka juuri mainitsin. Kasvaessani ajattelin isäkseni vanhaa
ritari Ectoria, sitten kuulin olevani Utherin poika ja sitten, että
äitini oli siihen aikaan varmasti ollut Cornwallin herttuan vaimo. Mikä
tarinani muunnos lienee tosi, en tiedä."

"Tunsitte kai äitinne?" kysyi Galahad.

"Igrainenko? Kyllä varmasti. Hän oli erikoisen hyvä nainen."

"Mitä ajattelette hänestä?"

"Ajattelen, että hän oli äitini", sanoi Arthur. "Mitäpä muuta?"

"Minun kannaltani se ei ole niin yksinkertaista", sanoi Galahad.
"Tunteeni äitiäni kohtaan oli erikoinen."

"Minun piti lähettää sinut kotiisi tapaamaan häntä", sanoi kuningas,
"etkä vieläkään pidä sitä sopivana tehtävänä".

Galahad mietti hetkisen.

"Olin onnellinen täällä", sanoi hän, "ja ehkä olin itsekkäästi
välinpitämätön, mutta minulla oli hyvin suuret ajatukset vanhemmistani."

"Tietysti sinulla oli, tai muussa tapauksessa en olisi päästänyt sinua
puheilleni", sanoi Arthur. "Ja sinun pitää ajatella heistä hyvää
jälleen, tai muuten karkoitan sinut täältä. Minulla ei ole mitään
hyötyä sellaisesta miehestä, joka ryhtyy tuomitsemaan isäänsä ja
äitiään."

"En vaadi oikeutta tuomita heitä."

"Vai et? Kuulin sinun luvanneen äidillesi tulla hänen luokseen jälleen
tällä viikolla, mutta olet pysynytkin poissa sieltä, koska hän ei muka
sovi seuratoveriksesi. Näyttää kuin olisit julkisesti kääntänyt selkäsi
isällesikin etkä ole puhutellut häntä senjälkeen."

Galahad punastui ja näytti hieman nololta.

"Olet ehkä hankkinut itsellesi jonkun hyvän ominaisuuden, josta en
tiedä", sanoi Arthur, "ja joka suo sinulle oikeuden seurustelupiirin
tarkastelemiseen siten, että erotat lampaat vuohista, mutta jos minulla
olisi sellainen oikeus, en käyttäisi sitä".

"Ettekö tahtoisi karttaa ihmisiä, jotka ovat tehneet vääryyttä, ja
liittyä niihin, jotka viettävät nuhteetonta elämää?"

"Ellemme puhelisi vanhemmistasi, olisin samaa mieltä kanssasi", vastasi
Arthur, "mutta vain sillä edellytyksellä, että näytät minulle selvästi,
kuka on tehnyt väärin ja kuka oikein, ja että, kun liityt valitsemaasi
pyhimysryhmään, he eivät tunne hyvyyden keskimäärän alentuneen. Mutta
mitä vanhempiisi tulee, otaksun, ettet edes lapsena tuottanut huolta
äidillesi?"

"Kyllä minä tuotin", vastasi Galahad.

"Teit joskus väärin, kuten inhimillinen olento ainakin, vai mitä?"

Galahad tunsi hieman loukkautuvansa siitä, että kyseleminen oli näin
alkeellista.

"No niin, aioin kysyä, karttoiko äitisi sinua?"

"Se ei ole sama asia", sanoi Galahad. "Olinhan häntä nuorempi."

"Ja vanhempasi ovat sinua vanhemmat. Se on oikein. Miksi anteeksianto
pitäisi olla hyve vanhemmissa, mutta ei nuorissa? Sanon sinulle, nuori
mies, että äitisi ja isäsi ovat jalompia ihmisiä kuin sinä. Heillä on
suurempi sydän ja jalommat ajatukset."

Galahad oli muserrettu, mutta ei silti uskonut.

"Kuningas Arthur", kysyi hän, "ajatteletteko, että vanhempani tekivät
oikein?"

"Tarkoitatko, oliko se oikein sinulle?"

"En, vaan oliko se oikein heidän puoleltaan?"

"Et käsitä mitään helposti. Ymmärrän kyllä, kuinka olet vastuunalainen
omasta käytöksestäsi ja kuinka sinun pitää vastata siitä, mitä luovutat
lapsillesi; mutta kuinka esivanhempiesi, lähimpien tai kaukaisimpien,
synnit voivat vaivata omaatuntoasi — no niin, sitä en kykene
käsittämään."

"Luulin heitä täydellisiksi", sanoi Galahad.

"Saisit hävetä silmät päästäsi, ellet olisi niin ajatellut ja vieläkin
ajattelisi. Mutta täysikasvuisen miehen pitää olla hieman hölmö,
ellei hän tiedä, että meillä kaikilla on vikoja. Vanhemmissasi, kuten
muissakin ihmisissä — en uskalla sanoa, kuten sinussa — on sekaisin
hyvää ja pahaa. He tulisivat onnellisiksi, jos voisit täydentää
heidän elämänsä hyvällä puolella — kehittymällä sellaiseksi, mitä he
eivät voineet olla. Tahtoisitko mieluummin rangaista heitä heidän
erehdyksiensä: vuoksi?"

Kun Galahad katsoi kuninkaaseen, oli hänen kasvoissaan Elainen omaa
vilpittömyyttä.

"Sen jälkeen, mitä olette sanonut, tunnen olevani pieni ja itsekäs —
enkä kuitenkaan voi taivuttaa itseäni katumaan, että vihaan heidän
tekoaan."

"No niin", sanoi Arthur, "ellet koeta olla pieni etkä itsekäs, seuraa
loppu itsestään. Se ei ole kokonaan sinun syytäsi."

"Kun tulin hoviinne", sanoi Galahad, "tahdoin olla isäni seurassa,
tietysti, mutta toivoin samalla saavani oleskella teidän lähellänne.
Minulla ei silloin ollut aavistustakaan kuningatar Ginevrasta.
Olin kuullut hänen nimensä, mutta en koskaan toivonut saavani
todellisuudessa tutustua häneen tai saavuttaa hänen ystävyyttään.
Toivon kuitenkin saavani suorittaa enemmän tehtäviä palveluksessanne,
kuningas Arthur, ja iloitsenkin senvuoksi tästä uudesta tehtävästä.
Käyntini äitini luona ei ollut sellainen palvelus kuin tarkoitan.
Toivoin saavani harjoitusta aseiden käytössä, halusin ottaa osaa
turnajaisiin ja muuhun sellaiseen, kuten isäni ja te ennen teitte."

"Eikä enää ole turnajaisia — siksikö olet pahoillasi?"

"Enkä pahoittele", vastasi Galahad. "Mutta täällä ei todellakaan ole
turnajaisia. Ei sen koommin kun yhdet juuri tuloni jälkeen tänne."

Arthur tarkasteli häntä päästä jalkoihin asti.

"Kun isäsi ja minä aloitimme, emme olleet sinua paljoa vanhempia...
Olisitko pitänyt tuosta villistä elämästämme, ennenkuin meistä kaikista
tuli sivistyneitä?"

"Kuningas Arthur, luulin saavani tutustua täällä juuri siihen."

"Ja sensijaan oletkin saanut kuluttaa aikasi sisällä ja opetella
keskustelemaan. Kuulehan nyt, Galahad, jos palautan entisen sotakurimme
ja vaadin ritareitani muuttumaan sellaisiksi ratsastajiksi ja
taistelijoiksi, jollaisia he olivat ennen, tahdotko auttaa minua
samalla tavalla kuin isäsikin teki, ennenkuin täällä oli liian monta
naista?"

"Pitäisin siitä", vastasi Galahad.

Arthur puristi hänen kättään, ja kun he seisoivat siinä innostuksensa
lumoamina, olisi ollut vaikeata sanoa, kumman kasvot näyttivät
nuoremmilta.

"Minäkin pitäisin siitä", sanoi kuningas. "Sinä ja minä voimme sen
tehdä. Tästä alkaen ryhdymme elämään miesten maailmassa. Tiesin, että
nämä sisäiset teoriat olivat epäterveellisiä. Nyt voit näyttää minulle,
kuinka suoriudut melko vaikeasta tehtävästä, ja kun palaat, aloitamme
heti. Järjestämme turnajaiset Winchesteriin, ja elleivät naiset pidä
siitä, saavat he jäädä kotiin."

Galahad toivoi saavansa taistella oikealla puolella, mutta katsoi
parhaaksi olla ilmaisematta omantuntonsa vaatimusta liian pian.

"En tahdo sanoa, ettet ole mitään oppinut hovista, sen nykyiselläänkin
ollessa", sanoi Arthur. "Nämä äskeiset huolet ja yllätykset ovat
opettaneet sinulle enemmän kuin nyt voit sanoakaan. Mutta me
olemme tottuneet liian helppoon ja laiskaan elämään, ja entinen
onnellisuutemme on haihtunut olemattomiin. Sinä ja minä lähdemme
hakemaan sitä ja tuomme sen takaisin. Kun puhuit, kuten teit, Galahad,
näin sinun olevan minun lajiani. Ellen olisi tyhmä, olisin huomannut
sen jo ennenkin."

"Kuningatar Ginevra on ollut niin hyvä ystävä, ja hän on niin järkevä",
sanoi Galahad. "En tahdo olla kiittämätön hänen hovilleen, koska täällä
ei mielestäni ole vietetty mitään pahaa elämää."

"Mutta kuitenkin pidät toista elämää parempana?"

"Kyllä."

"No niin, ole kiitollinen Ginevralle kaikesta, mitä hän on tehnyt
hyväksesi, ja myös äidillesi ja isällesi. Ajattele hyvää menneisyytesi
hyvistä puolista ja käännä uusi lehti — se on minun tapani katsella
asioita. Mutta nyt tehtävään — et suinkaan pelkää sen vaikeutta?"

"Koetelkaa minua", sanoi Galahad.

"Sinun pitää ehkä tappaa mies tällä kertaa. Siitä ei ole suurta
vahinkoa, vaikka niin teetkin, mutta ehkä se ei olekaan tarpeellista.
Käytä älyäsi. Nyt on puheena pari niin hävytöntä lurjusta, etten
ole mokomista kuullut muutamiin vuosiin. Luulin maan vapautuneen
heidänlaisistaan roistoista. Sinun pitää ratsastaa erään hyvän
ystäväni, herttua Lianourin, linnaan. Emme ole kuulleet hänestä
sanaakaan moniin kuukausiin. Lähetin sinne sananviejän, joka ei ole
palannut. Lianourilla on hyvännäköinen tytär. Muuan huhu on juuri
kantautunut korviini — mutta voimmehan yhtä hyvin kävellä takaisin
linnaan. Sillä aikaa kerron sinulle koko asian."




III


Galahad oli menossa Ginevran torniin. Ettard seisoi pienellä
parvekkeella penkereen kohdalla katsellen, kuinka iltapäivän aurinko
loisti seudun yli. Galahad ei ollut häntä näkevinään, mutta Ettard
huusi hänelle:

"Onko koskaan nähty mitään noin kaunista?"

Galahad pysähtyi hetkiseksi vain näyttääkseen, ettei hän pelännyt
Ettardia.

"Kynnetyt pellot hämmästyttävät minua aina", sanoi hän. "Vuosi vuodelta
unohdan, kuinka kaunista ja ruskeaa kynnetty maa on. Ihmisellä ei ole
milloinkaan tilaisuutta unohtaa metsää."

"Mutta tehän ratsastatte aina sen siimeksessä", sanoi Ettard. "Kuinka
siis voisitte sen unohtaa?"

Galahadin mieleen juolahti, että Ettardin täytyi tietää hänen
ratsastaneen sen läpi vain kerran —tai kahdesti jos laski matkan
Corbiniin edestakaisin.

"Tuntuu ikävältä, että alatte ratsastaa pois, kuten muutkin miehet,
ritari Galahad. Täällä hovissa on niin yksinäistä, kun te lähdette
luotamme. Toivoin, ettei teistä tulisi sellainen."

"Millainen minusta pitäisi tulla?"

"Voisitte pysyä täällä luonamme", vastasi Ettard "Täällä pitäisi olla
mies tai parikin, jotka voisivat elää taistelematta alituisesti.
Silloin olisi naisillakin jokin tehtävä tässä maailmassa."

"Luulenpa että heillä varmasti jo onkin jokin tehtävä", sanoi Galahad.

"Ette ole kovin kohtelias tänä iltapäivänä", sanoi Ettard.

"Miksi en? Eivätkö naiset innoita miehiä tekemään parastaan? Eivätkö
saavutuksemme tuota heille kunniaa?"

"Missä kuulitte tuon?" kysyi Ettard

Galahad ei pitänyt tästä sävystä. Ettard oli vallaton ja sitäpaitsi
näytti laskevan leikkiä hänen kustannuksellaan Hän toivoi, että olisi
jatkanut matkaansa.

"En ole ikinä voinut innoittaa ketään", jatkoi Ettard "Ehkä vika on
minussa itsessäni. Mutta jos innoitan jotakuta miestä, niin ensimmäinen
asia, jonka hän toimittaisi näyttääkseen innoittamiseni vaikuttaneen,
olisi kai se, että hän nousisi hevosensa selkään ja poistuisi luotani."

"Jos jäisimme tänne, ette ylpeilisi meistä", sanoi Galahad.

"Jos rakastaisin miestä, ei hän voisi jäädä luokseni liian pitkäksi
aikaa", sanoi Ettard.

"Niin, jos rakastaisitte. Luulin teidän puhuvan miehistä ylimalkaan."

Molemmat katselivat kynnettyjä ketoja hetkisen, ja Galahad ajatteli,
että hänen oli parasta paeta.

"Aiotteko jo lähteä?"

"Minun pitää tavata kuningatarta", vastasi Galahad.

"Pitää!" toisti Ettard. "Siinä tapauksessa harras pyyntöni oli turha."

"Mikä pyyntö?"

Ettard nauroi ja Galahad kääntyi takaisin katsomaan, mistä se johtui.
"Olette kummallinen poika", sanoi Ettard. "Ehkä hyvin syvämielinenkin.
En saa teistä selvää. Odotin täällä saadakseni puhutella teitä."

"Miksi?"

"Siksi vain."

"Niin, mutta miksi?"

Ettard nauroi jälleen. He katselivat toisiaan.

"Luulen olevani tyhmä, Ettard, mutta en tiedä, mitä tarkoitatte."

"Ette ole tyhmä — olette ihmeellinen", sanoi Ettard. "Pidän teistä
siksi, ettette ymmärrä. Tarkoitin yksinkertaisesti vain sitä, että on
hauska tavata ja puhutella teitä. Syvennytte tämän jälkeen kaiketi
tärkeihin tehtäviin kaukana luotamme, ja tulemme siis tapaamaan
toisiamme hyvin harvoin, minkä vuoksi toivoin näitä muutamia
minuutteja. Olen iloinen, että sain ne, vaikka pelkäsittekin puhutella
minua."

"Enkä pelännyt", väitti Galahad.

"Eikö ole ihme, että kuuluisa mies, joka on lähdössä taisteluun — kai
louhikäärmeitä vastaan tällä kertaa? — pelkää puhutella yhtä ainoaa
vaarallista naista!"

"En pelännyt, olin vain kiireissäni", sanoi Galahad. "Minulla on tärkeä
sitoumus täytettävänä."

Hän oli hyvin vihainen, kun Ettard nauroi.

"Huusin teille", sanoi Ettard. "Kuullessanne pahaenteisen ääneni ette
uskaltanut täyttää tärkeää sitoumustanne. Pelästyitte varmaankin niin
kovasti, ettette voinut lähteä juoksemaan."

"Sanokaapa, mistä te oikeastaan puhutte?" kysyi Galahad.

"Ette ole kohtelias tänään, ritari Galahad. Kiusoittelin vain teitä
senvuoksi, että siitä asti, kun kuningatar näki teidän suutelevan
kättäni, olette karttanut minua kuin ruttoa."

"Se ei ole ollut syynä", vastasi Galahad. "Tarkoitan —"

"Mitä?"

"En voi selittää. Saatte ajatella minusta mitä haluatte Mutta minun
olisi pitänyt olla kohtelias... Kuulkaahan, Ettard, kaikki, mitä
sanotte, kuulostaa melkein aina hyvin ystävälliseltä, mutta te lausutte
sen sellaisella äänenpainolla, että se panee minut tuntemaan —"

Ettard katseli kynnettyjä ketoja ja odotti, että hän jatkaisi.

"Ette todellakaan ole vielä rakastunut, huolimatta siitä, mitä ennustin
kädestänne. Jonakin päivänä te rakastutte, mutta nyt ette osaa vielä
sen kieltäkään kuullessanne sitä puhuttavan. Katsokaa, ritari Galahad,
olen kasvanut sellaisessa maailmassa, missä miehet ja naiset puhuvat
ikäänkuin olisivat rakastavaisia — ja joskus he ovatkin."

"Niin se on, luullakseni", sanoi Galahad. "Minussa ainakaan ei ole
paljoa sellaista ainesta. En perinyt sitä — ja luulenpa olevani siinä
isäni kaltainen."

Ettard ei voinut uskoa kuulleensa oikein.

"Isännekö kaltainen?"

"Niin. Hän ei ole tunteellisempi kuin minäkään."

"Kuinka yksinkertaiseksi minua oikeastaan luulette, ritari Galahad? Te
laskitte tietysti leikkiä. Isänne on ihanteellinen rakastaja."

Galahad perääntyi, ikäänkuin Ettard olisi lyönyt häntä. Hänen kasvonsa
punastuivat.

"Hänen on täytynyt olla äitini rakastaja kerran, koska olen hänen
poikansa. Mutta sitten hänellä on ollut hyvin vähän tekemistä äitini
kanssa. Aion tulla hänen kaltaisekseen — lukuunottamatta tuota
tapausta, joka opetti hänelle niin paljon ja niin kalliista hinnasta.
Mutta minua hämmästyttää, että tahdoitte viitata äitiini."

"Ritari Galahad, hän ei ole koskaan juolahtanut mieleenikään. Mitä te
oikein ajattelette minusta? Tarkoitin hänen suurta rakkauttaan!"

"Hänellä ei ole mitään sentapaista", sanoi Galahad.

"Eikö isänne ole rakastunut? Pitääkö minun uskoa, ettette tiedä sitä?"

"Ettard, minulla ei ole aavistustakaan siitä, mihin vihjailette."

Ettard näytti pelästyneeltä ja hyvin katuvaiselta.

"Olen tehnyt teille suurta vääryyttä, ritari Galahad. Olen — olen vain
kiusoitellut teitä."

"Ettard, onko isäni nyt rakkaussuhteessa johonkin naiseen?"

"Tietysti ei, Galahad, paitsi ehkä äitiinne. Puhuin vain päättömiä
hyvin epähienosti. Olen äärettömästi pahoillani."

"Kuka se nainen on, Ettard?"

"Siitä ei ole mitään apua, Galahad — ette voi kiskoa hänen nimeään
minusta."

Galahadin kasvot olivat kalpeat, mutta hän näytti muuttuneen raudaksi.
Hänen äänensä oli yhtä vakava kuin katseensa ja kätensä.

"Jos kerran on niin, on se niin... Saan sen kyllä selville... Kysyn
Ginevralta."

"Hyvä Jumala! Kaikkea muuta, mutta ei sitä!"

"Miksi ei?"

"Koska se ei ole totta. Valehtelin teille, Galahad. Jos jatkatte tätä
typerää ilkeätä puhettani tahraatte isänne nimen hänen nimensä kanssa.
Voi, kuinka pahoillani olenkaan, Galahad — niin pahoillani!"

Galahad kääntyi lähtemään.

"Tuskinpa olette niin pahoillanne kuin minä", sanoi hän.

"Saanko sanoa viimeisen sanan, ritari Galahad?"

Galahad pysähtyi.

"Kun sanoin häntä rakastajaksi, ylistin häntä. Mutta te näytätte
ottavan sen toiselta kannalta. Useimmat ihmiset ajattelevat, ettei voi
olla mitään niin ylevää ihailua kuin sellaisen miehen rakkaus. Monet
naiset panisivat siitä autuutensakin vaaraan."

Galahad odotti, oliko Ettardiila vielä jotakin sanottavaa. Sitten hän
jatkoi hitaasti matkaansa. Ettard katseli ketojen yli kaukaista metsää
kohti, mutta ei nähnyt mitään.

       *       *       *       *       *

Ginevra katseli ikkunastaan samaa maisemaa. Ei hänkään nähnyt sitä. Hän
oli ollut apealla mielellä muutamina viime päivinä. Galahad oli niin
kuohuksissaan, ettei nähnyt kuningattaren huolestunutta ilmettä.

"Odotin teitä aikaisemmin", sanoi kuningatar.

"En voi puolustaa epäkohteliaisuuttani, kuningatar. Minut pysäytettiin
matkalla, mutta minun ei olisi pitänyt mukaantua siihen... Otaksun
teidän tietävän, että lähden matkalle jälleen huomenna."

"Kuningas puhui minulle jotakin piakkoin tarjoutuvasta uudesta
tehtävästä, ja isänne kertoi teidän lähtevän huomenna. Hän on hyvin
ylpeä teistä, Galahad."

Galahad kumarsi hieman, ikäänkuin hänen isänsä olisi ollut läsnä. Hänen
kielensä tarttui kiinni hänen kitalakeensa.

"Viekö matkanne teidät jonnekin äitinne läheisyyteen?" kysyi Ginevra.

"Ei, kuningatar."

Kuningatar hymyili heikosti.

"Galahad, huolimatta siitä, mitä sanoimme silloin eräänä päivänä,
ajattelen, että teidän pitää vierailla hänen luonaan. Tehän lupasitte
niin tehdä."

Galahad kumarsi jälleen kevyesti.

"Hyvä on", sanoi Ginevra, "jääköön se asia tällä haavaa".

"Olette hyvin ystävällinen, kuningatar."

Seurasi painostava hiljaisuus:

"Galahad, miksi tulitte tänne tänä iltapäivänä?"

"Osoittaakseni teille kunnioitustani — kuten aina olette sallinut minun
tehdä matkalle lähtiessäni."

"Osoittakaa sitä sitten", sanoi kuningatar. "En ole koskaan nähnyt
teitä näin mykkänä."

"Pyydän anteeksi", sanoi Galahad. "Kun lähdin liikkeelle, halusin
kertoa teille tästä uudesta tehtävästä —"

"Vaadin, että se on jonkinlaista etsintää", sanoi kuningatar.

"Sitä se onkin, kuningatar — mutta tullessani tänne menetin
harrastukseni siihen. On olemassa muuan Lianour-niminen mies, joka
asuu kaukana täältä — hän on maansa herttua, ja kuningas luulee hänen
joutuneen petollisen menettelyn uhriksi. Hänestä ei ole kuulunut mitään
pitkään aikaan, ja hänen linnansa tienoilla on nähty pari vierasta
ritaria. Muutamat huhut kertovat seitsemästä ritarista, mutta kuningas
sanoo heidän lukumääränsä supistuvan kahteen, päättäen virallisista
selostuksista. Herttua Lianourilla on kaunis tytär, ja asian laita
saattaa olla niin, että nuo muukalaiset ovat ottaneet hänet ja hänen
isänsä vangiksi. Minun pitää ottaa selville, mikä siellä on vinossa,
jos mikään, ja tehdä voitavani asian korjaamiseksi."

"Jos siellä on liian monta, Galahad, älkää hätäilkö, vaan palatkaa
selostamaan."

"Niin sanoo kuningaskin, mutta en aio tulla takaisin. Jos siellä on
jotakin vinossa, koetan oikaista asian."

"Aavistan lopun", sanoi Ginevra. "Te pelastatte kauniin neidon, ja
sitten hän vangitsee teidät. Tai ellei siellä ole mitään hullusti,
huvittaa hänen isänsä teitä, ja he ilmaisevat kiitollisuutensa
kauniille nuorelle ritarille. Silloin te kuitenkin menetätte sydämenne.
Se tapahtuu ennemmin tai myöhemmin. Teistä tulee suurenmoinen
rakastaja, Galahad, vaikka teillä on ennakkoluulo naisia vastaan."

"Olenko menettämäisilläni järkeni, kuningatar? Ennakkoluuloniko naisia
vastaan? Ette siis enää halua —"

"Galahad, pelkään puhuneeni liian ankarasti äidistänne vain siksi, että
hän on nainen. Halusin varoittaa teitä sukupuoltani vastaan, mutta
ehkä liioittelin siinä hänen kustannuksellaan. Se ei olisi teille
lainkaan eduksi, jos menettäisitte kunnioituksenne häntä kohtaan. Olin
kohtuuton. Lancelotia voi oikeastaan syyttää enemmän. Äitinne oli vain
tyttö, ja ellei Lancelot aikonut mennä naimisiin hänen kanssaan, olisi
hänen pitänyt kavahtaa kosiskelua."

"Ajattelin teidän kohtelevan isääni liian ystävällisesti sinä päivänä",
sanoi Galahad. "Nyt tiedänkin teidän tehneen niin."

"Minusta tuntui oikealta puhua siitä ennen matkaanne", sanoi
kuningatar. "Siihen aikaan, kun tulette takaisin, olette toipunut
pahimmasta järkytyksestä, ja toivon teidän pysyvän uskollisena
ihanteillenne, käymättä ankaraksi."

"Kuningatar, minulla on se ilkeä vaikutelma, että milloin tahansa
puhumme tästä, koetatte vetää minut takaisin sieltä, minne minut
työnsitte. Jos olen ankara, teitte te minut sellaiseksi. Opetitte
minulle millaiset tunteenne ovat näissä asioissa. Kun ensin kohtasin
teidät, olin kuullut tavallisia kertomuksia miehistä, jotka olivat
käyttäytyneet väärin naisten kanssa, eivätkä ne minua loukanneet,
koska ne olivat mielestäni niin mitättömiä, ettei niistä tarvinnut
kiihoittua. Jos olisin silloin kuullut samaa äidistäni, olisin
epäilemättä ottanut sen jokseenkin kevyeltä kannalta. Jos olisin itse
joutunut jonkun lumoojattaren pauloihin, olisin ehkä kerskaillut
sillä miesten tapaan. Mutta te olette yhtä kaunis sisällisesti kuin
kasvoiltanne ja ruumiiltanne. Ette ole opettanut minua niin paljon
tuomitsemaan vääryyttä kuin loukkautumaan siitä. Senvuoksi en paljoa
piittaakaan perusteluista. Jos kuuntelisin sellaisia puolusteluja kuin
nyt esitätte, alkaisin pelätä, että liukuisin ehkä takaisin vielä
alemmas kuin ennen. Voisin helposti olla suvaitsevainen, mutta vain sen
kustannuksella, mitä herätitte minussa ja mistä kiitän teitä niin kauan
kuin elän. Eikö minulla nyt ole syytä arvailla, mikä minusta tulisi,
jos eksyisin uraltani? Olen kuin painajaisen kynsissä ajatellessani,
millaisia mielijohteita minun on täytynyt periä molemmilta
vanhemmiltani, koska heidän tarinansa on sellainen kuin se on."

Ginevra hymyili hänelle surullisesti.

"Mielijohteita!" sanoi hän. "Lancelot joutui ehkä pulaan kuullessaan,
että hänellä on poika, mutta en ole varma siitä. Hän on aina halunnut
poikaa. Elämä on hyvin omituisesti järjestetty, Galahad — se ehkä
auttaa meitä olemaan armeliaita — sillä tavallisesti ihmiset ovat
kiitollisia lapsistaan, kuinka tahansa he ovat syntyneet. Koska
mielenne nyt askartelee näissä asioissa, pitää teidän kuvitella
sellaisten miesten ja naisten tunteita, jotka ovat lapsettomia. Sillä
ei ole väliä, ovatko he hyviä vai huonoja ihmisiä. Huolimatta siitä,
mitä he saavat aikaan, he useinkin tuntevat olevansa hyödyttömiä.
Heissä on jokin mennyt lamaan. Joku aika sitten halveksitte
ruumiillista. Ja minä olen kehoittanut teitä luomaan sielun töitä,
mutta eläminen vain henkisessä maailmassa ei ole täydellisesti
tyydyttävää. Siinä että näkee itsensä nuorena jälleen omassa
lapsessaan, täytyy olla jotakin iloa. Sen täytyy olla kuin toinen
mahdollisuus."

"Tämä olisi kaikki totta, eikö niin, vaikka vanhemmat olisivat
naimisissakin? Äitini olisi pitänyt olla isäni vaimo. Sitä, miksi hän
ei ole, ei kukaan halua kertoa minulle, mutta saan sen kyllä selville.
Siinä juuri on sen synnillisyys, kuningatar. Pelkään siihen liittyvän
jonkin salaisen häpeän."

Ginevra hämmästytti häntä ojentamalla äkkiä kätensä.

"Hyvästi", sanoi hän. "Älkää antautuko vaaraan ja palatkaa luoksemme."




IV


Galahad oli juuri noussut satulaan valmiina matkaan, kun Lancelot
käveli hitaasti linnanpihan poikki hänen luokseen. Kaikki ne, jotka
sattuivat liikuskelemaan pihalla, pysähtyivät hetkiseksi katselemaan
kuuluisaa ritaria ja hänen suurenmoista poikaansa.

"Otaksun sinun olevan lähdössä", sanoi Lancelot. "Ole varovainen, ettet
joudu satimeen lähestyessäsi Lianourin linnaa. Se on ainoa vaara.
Ja muista, ettet väsytä hevostasi, ennenkuin pääset sinne. Nopeasti
ratsastaminen on aina viekoittelevaa."

"Muistan sen", sanoi Galahad.

"Ratsastusmatka ei ole pitkä — sinun pitäisi suoriutua siitä kahdessa
päivässä. Odotamme sinua takaisin viikon lopulla."

Galahad ei vastannut.

"Ellemme silloin kuule sinusta mitään", sanoi Lancelot, "tulee joku
meistä sinne ottamaan selville, onko jokin mennyt vinoon".

"Teidän ei tarvitse — älkää tulko", sanoi Galahad. "Voin ehkä
myöhästyä, mutta koetan lähettää sanan."

"Mutta sinun pitää palata selostamaan. Kuningas toivoo sitä."

Galahad oli jälleen vaiti. Lancelot tarttui suitsiin ja katsoi
poikaansa.

"Mikä sinua vaivaa, Galahad?"

"En voi kertoa sitä täällä. Eikä sitäpaitsi kannata kertoa sinulle
ollenkaan. Senvuoksi aioinkin poistua sanomatta — nyt en voisi puhella
kanssasi luonnollisesti."

Lancelotin käsi irtautui suitsista. He katselivat toisiaan hetkisen.

"Satuloin hevoseni ja ratsastan kanssasi jonkun matkaa", sanoi Lancelot.

He ratsastivat kaupungin läpi puhumatta sanaakaan. Kun he saapuivat
maaseudulle hillitsi Lancelot hevosensa kävelemään.

"Sano nyt minulle, ennenkuin eroamme", sanoi hän, "mikä sinun mieltäsi
painaa".

"En tahtoisi sanoa sitä sinulle", vastasi Galahad, "mutta jos sitä
ehdottomasti vaadit, voin ilmoittaa kuulleeni jotakin elämästäsi".

"Tiedän sen", sanoi Lancelot. "Olihan välttämätöntä, että niin kävisi.
Olen sekä surullinen että iloinen. Se tekee minut onnettomaksi,
luonnollisesti, enkä minäkään ole ylpeä siitä, mutta se, mitä on tehty,
on tehty. Nyt tiedät pahimman."

"Tiedänköhän?" sanoi Galahad. "Kuulin vain kuiskailtavan siitä. En
tiedä, kuka hän on."

"Äitisikö?"

Galahad tuijotti häneen, ja sitten hänen kasvonsa kirkastuivat.

"Olen iloinen, että pakotit minut puhumaan", sanoi hän.

"Ehkä minut on johdettu harhaan."

"Äitisi ja minä emme ole naimisissa — sinua ei ole johdettu harhaan.
Rakkautemme oli syntiä, kuten sinäkin ehkä ajattelet. Mutta sinä olet
poikani, ja iloitsen siitä, että olet."

"Mutta miksi et mennyt naimisiin äitini kanssa?" Lancelot ratsasti
eteenpäin koettaen sepittää vastausta. "Se, mitä kuulin, selitti sen",
sanoi Galahad. "Kuulin sinun olevan jonkun toisen naisen rakastajan.
Mutta eihän se voi olla totta, eihän?"

"Kyllä", vastasi Lancelot, "se on totta".

"Nyt tiedän pahimman", sanoi Galahad. "Isä, pelkkä sen ajatteleminen
teki minut sairaaksi. Hylkäsit äitini ja nyt häpäiset itsesi jonkun
ala-arvoisen henkilön kanssa, kun et enää ole nuori etkä voi mitenkään
puolustaa itseäsi. Se on raukkamaista?"

"Tämä on kovaa puhetta", sanoi Lancelot. "Tiedät, etten monelta
mieheltä sitä sietäisi. Mutta olen pahoillani kaikesta sinulle
tuottamastani tuskasta ja selitän sinulle kaikki kärsivällisemmin kuin
käytöksesi ansaitsee. En hylännyt äitiäsi tämän toisen naisen vuoksi
— olin hänen rakastajansa, ennenkuin kohtasin äitisi, ja äitisi tiesi
sen. Äitisi koetti särkeä onnemme."

"Otaksun", sanoi Galahad, "ettei tämä toinen nainen halunnut mennä
naimisiin kanssasi äitini ja minun tähteni".

Lancelot sivuutti tämän kysymyksen.

"Se ei voinut olla Ettard", sanoi Galahad.

"Ei ollutkaan."

"Ei, hän on liian nuori. Olen iloinen, etten tiedä, kuka hän on."

"Sitten kun saat sen selville", sanoi Lancelot, "salli minun ilmoittaa
sinulle, millä kannalla siinä asiassa olen. Häpeän suhdettani äitiisi,
mutta rakkauteni tähän toiseen naiseen on elämäni ainoa siunaus."

"En halua lainkaan syyttää sinua tai häntä", sanoi Galahad, "enkä tahdo
puhuakaan siitä. En edes ajatella sitä."

He ratsastivat hitaasti eteenpäin.

"Jos itse saisin valita onneni", sanoi Lancelot, "kuvittelisin
onnellisempia ja yksinkertaisempia kokemuksia kuin ne, jotka olen
kestänyt. Toivoisin, että minulla olisi kaikki se hyvä, mitä tämä
nainen on suonut minulle, ilman sen tunnonvaivoja. Mutta mikäli voin
nähdä, ei kenenkään kohtalo ole yksinkertainen. Olen kiitollinen
kaikesta siitä, mitä olen saanut nauttia."

"En ymmärrä", sanoi Galahad, "kuinka mitään todella hyvää voi tulla
kehnosta käytöksestä. Jotakin sellaista huvia kyllä, josta ei sovi
puhua — mutta luullakseni juuri se tuottaakin sinulle tunnonvaivoja,
kun nyt sitä ajattelet."

"Olet suuresti erehtynyt", sanoi Lancelot. "Tunnonvaivat ilmestyvät
silloin, kun muistelen, kuinka uskoton olen ollut. Viittaamastasi
huvista ei yleensä puhuta, mutta se johtuu siitä, että se on liian
pyhää."

Galahad kannusti hevostaan mutta hillitsi sen heti kävelemään jälleen.

"Miesten suhteet naisiin", sanoi Lancelot, "ovat melkein samanlaisia
kaikkialla ja aina. Kun tulet vanhemmaksi, hyväksyt ne kuin luonnon
tosiseikat. Mutta lisäksi on olemassa kauniimpia suhteita erikoisten
naisten kanssa. Sinun pitää ajatella sitä kokonaisuutena, Galahad.
Et voi tyytyä vain henkiseen riemuun, hylätä tai vieroksua niitä
ruumiillisia virikkeitä, joista se on peräisin. Rakkaus on ylt'yleinen
ilmiö ja pitää kiinni ylt'yleisestä luonnosta silloinkin, kun se
muuttuu jaloksi."

"Sinä näytät puhuvan tavallisista naisista", sanoi Galahad. "Unohdat,
että olen tutustunut Ginevraan."

"Puhun siitä, mikä on tavallista miehissä ja naisissa", vastasi
Lancelot. "Se nautinto, johon viittasit, on miehen ja naisen välisen
ystävyyden joko alku tai loppu. Joskus he rakastavat toisiaan
sieluissaan, kuten sanoisit, mutta lopulta kaatuvat toistensa syliin,
koska sielut ovat niin yksinäisiä. Ja joskus on ruumis etusijalla,
mutta se panee heidät ahnehtimaan sitä, mitä vain sielu voi tyydyttää."

"Puristit äitini syliisi", sanoi Galahad, "mutta sielusi ei kasvanut
paljoakaan. Ja Ginevra on lahjoittanut minulle sielun, luullakseni,
mutta rakkautemme on — no niin, se on puhdas."

"Nämä ovat molemmat äärimmäisyydet", sanoi Lancelot. "Sellaisissa
tapauksissa ei ystävyys kestä. Jätin äitisi, kuten tiedät."

"Minä en ole jättänyt Ginevraa", sanoi Galahad.

"Sinun ja kuningattaren iässä on hieman eroa. Ja sinä olet tottunut
neuvottelemaan hänen kanssaan, ikäänkuin kysyisit neuvoa oraakelilta.
Ratkaisu ilmestyy jonkun tytön hahmossa, josta saattaa tulla toverisi.
Nainen, jota minä rakastan, on antanut minulle sielun. Kun tiedät
enemmän, myönnät kyllä, että se on melkein samanlainen sielu kuin
sinunkin saavuttamasi. Mutta hän antoi minulle itsensäkin. Olen hänelle
kiitollinen molemmista lahjoista."

"Me kaksi emme milloinkaan ymmärrä toisiamme", sanoi Galahad. "Ellet
olisi isäni, en tahtoisi kuunnella tällaista puhetta. En ole ikinä
kuullut mitään niin alhaista."

Lancelot pysäytti hevosensa.

"Onnea matkalle!" sanoi hän. "Käännyn takaisin tästä. Ellen olisi
isäsi, en olisi viitsinyt tuhlata niin paljon sanoja hävyttömälle
nuorelle hölmölle. Syy väittelyyni kanssasi on tarpeeksi yksinkertainen
minun kannaltani. Eräässä merkityksessä — ihmettelen, voitko käsittää
tätä ajatusta — ajattelen sinua poikanani. En saa koskaan toista.
Tahdon, että sinusta tulee parempi mies kuin kestään meistä. Mutta
inhosi kaikkea alhaista kohtaan saattaa käydä liian voimakkaaksi
miellyttääkseen minua. Jos tahdot tulla suureksi, pitää sen näkyä
käytöksestäsi — se ei ainoastaan riitä, että arvostelet. Jokainen voi
nähdä vian ja epäonnistumisen. Älä tuhlaa tarmoasi tuomitsemiseen — tee
paremmin itse. Se on vaikeata. Senvuoksi ovatkin suuret miehet niin
harvinaisia."

"Se olisi helpompaa", vastasi Galahad, "ellen olisi sinun poikasi".

Lancelot käänsi hevosensa ja kannusti sen laukkaan Camelotia kohti.
Galahad katseli hänen menoaan, veti sitten silmikkonsa alas ja kääntyi
päämääräänsä kohti.




V


Lancelot karttoi hoviväkeä lopun päivästä. Illalla hän kysyi
Ginevralta, saisiko puhutella häntä hetkisen. Arthurilla oli jotakin
hommia Gawainen ja Borsin kanssa. Kuningatar vei hänet huoneeseensa
torniin ja puhui ensin.

"Olen menettämäisilläni rohkeuteni, Lancelot. Hän saa sen selville
jonakin päivänä."

"Mitä on tapahtunut?"

"Ei mitään vielä, mutta eilen hän oli täällä, ja sen perusteella, mitä
hän sanoi, olen varmempi kuin koskaan ennen, että hän jättää meidät.
Minulla ei ollut aavistustakaan, että tuntisin sen niin syvästi. Voi,
Lancelot, hän on se poika, joka meidän olisi pitänyt saada!"

Lancelot seisoi katsellen häntä, kun hän kohotti kätensä silmilleen.
Kuningattaren kyynelet tekivät hänet levottomaksi, mutta hän ei ollut
nyt sellaisella tuulella, että olisi voinut lohduttaa.

"Puhuitko hänelle jälleen hänen äidistään?"

"Kyllä. Sanoin hänelle, että hänen pitäisi lähteä tervehtimään äitiään."

"Luulen sinun tehneen sen myönnytyksen, jota tuumit, vapauttaaksesi
Elainen ja pannaksesi kaiken syyn minun niskoilleni."

"Elaine on luullakseni hyvin ystävällinen, ja nyt voin hieman käsittää,
kuinka minäkin kärsisin hänen asemassaan. Lancelot, Galahad on
katkaissut niin ehdottomasti kaikki välinsä hänen kanssaan kuin hän
olisi kadotukseen joutunut sielu. Aikanaan hän tuomitsee minut vielä
ankarammin."

"Ellei kukaan kerro hänelle sinun tarinaasi", sanoi Lancelot, "ja
niin kauan kuin minä elän, ei sitä uskallakaan kukaan. Sinun ei
siis tarvitse olla huolissasi. Kuvittelen kyllä, että hänen pitäisi
mennä tervehtimään äitiään, mutta en ole varma siitä. En tiedä, onko
Elainella mitään vaikutusvaltaa häneen ja millaiset seuraukset siitä
muuten olisi. Elaine kaipaisi intohimoista elämää, samanlaista kuin
Tristramin ja Iseultin. Koska hän ei voinut saavuttaa sitä, ei hänellä
ollut muita keinoja."

"Kuitenkin se tuntuu hieman julmalta", sanoi Ginevra. "Hän ei jalostu
jos jätät hänet yksin ja yksitoikkoiseen elämään."

"Toivoisin saavani tietää, mitä sinulla oikeastaan on mielessä", sanoi
Lancelot. "Neuvotko minua palaamaan hänen luokseen ja jatkamaan siitä,
mihin lopetin? Päättelen vielä nytkin, että hän huolisi minusta."

"Älä ole ivallinen", sanoi Ginevra. "Galahadin pitää käväistä hänen
luonaan silloin tällöin ja olla hänelle niin hellä kuin miehen pitääkin
olla äidilleen. En tarkoita muuta."

"Siitä seuraisi paljon muutakin. Jos Galahad alkaa vierailla hänen
luonaan, niin — no niin, et tunne Elainea niin perusteellisesti kuin
minä."

"Voin kaikista syistä uskoa puheesi todeksi", sanoi Ginevra, "mutta
sydämessäni epäilen sinua kohtuuttomaksi".

"Se on nyt liian myöhäistä", vastasi Lancelot. "Olemme kestäneet sen,
ja me kaikki tiedämme asemamme. Et voi tehdä häntä onnelliseksi,
ellet tuhoa rakkauttamme. Siinä on koko juttu. En rakasta häntä enkä
ole koskaan rakastanutkaan. Ellen rakastaisi toista, käyttäytyisin
rehellisesti luullakseni, jos osoittaisin hänelle senverran huomiota,
mikä olisi välttämätöntä hänen tyydyttämisekseen. Mutta koska rakastan
vain sinua, en halua uhrata parempaa puoltani tyydyttääkseni hänen
oikkunsa. Ja sitäpaitsi, Ginevra —"

"Aioit sanoa —"

"Jos osoittaisin Elainelle edes persoonatonta ja viatonta ystävyyttä,
olisit mustasukkainen kuin piru."

"Olin ennen mustasukkainen", vastasi Ginevra. "Mutta se kaikki on
mennyttä."

"Joutuisin valitsemaan joko sinut tai hänet", sanoi Lancelot. "Älkäämme
puhuko siitä. Mutta ellen voi palata Elainen luo, en voi kehoittaa
siihen Galahadiakaan. Se on ikävä juttu — sinun on parasta luopua
siitä, Ginevra."

"Lancelot, tahdon, että Galahad menee jälleen hänen luokseen. Haluan,
että hän tulee hieman armeliaammaksi, ennenkuin saa kuulla meidän
elämästämme."

"Hän tietää jo minun elämäni!" sanoi Lancelot. "Ratsastin hänen
kanssaan vähän matkaa, kun hän meni suorittamaan tehtäväänsä, ja hän
kertoi minulle kuulleensa, että olen jonkun naisen rakastaja."

"En saa nähdä häntä milloinkaan enää!" sanoi Ginevra.

"Miksi et? Hän ei tiedä, kuka se nainen on."

"Etkö kertonut hänelle?"

"Tiedät, etten olisi voinut. Sanoin hänelle vain, että huhu on tosi,
mitä minuun tulee."

"Mille kannalle hän asettui, Lancelot?"

"Hän kuunteli minua niin kauan kuin sieti, menetti sitten malttinsa ja
sanoi mielipiteensä minusta — tai oikeastaan päinvastoin minä menetin
malttini ja jätin hänet tielle. Ginevra, sinä olet tehnyt hänestä
nenäkkään veitikan."

"Hän ei ole niin järkevä kuin sinä ja minä — enkä minä sitä haluakaan.
Mitä sanoit hänelle, Lancelot?"

"Sanoin hänelle, että rakkauteni hänen äitiinsä oli syntiä mutta että
rakkauteni tähän toiseen naiseen — sinuun — on päähyveeni."

"Hän ei luultavasti käsittänyt erotusta", sanoi Ginevra.

"Lopuksi", lisäsi Lancelot, "koetin saada hänet ymmärtämään, että
kaikissa miesten ja naisten välisissä hellissä suhteissa on jotakin,
mitä hän tyhmässä varmuudessaan sanoisi alhaiseksi."

"En ymmärrä, kuinka tämä tieto voisi auttaa häntä."

"Se voisi opettaa hänelle jotakin elämästä, siis aiheesta, jonka
tuntemisessa hän vielä nykyään on lapsen kannalla. Kun ensin puhuit
unelmistamme, Ginevra, ihmeellistä uraa tarkoittavista unelmistamme,
luulin sinun tarkoittavan haavetta siitä, mitä mahdollisesti voisi
tehdä. Sellaiset unelmat ovat tervettä järkeä. Mutta se, mitä silloin
tarkoitit, on nyt selvää — olet onnistunut siinä Galahadiin nähden
— tahdoit ahtaa aivoni täyteen sellaisia aatteita, joita ei voi
toteuttaa."

"Eikö?"

"Ei! Ne eivät sovi tähän nykyiseen maailmaan. Olet lähettänyt pojan
hakemaan sellaista hyvyyttä, jota löytää vain taivaasta."

"Ei siis mitään pahaa", sanoi Ginevra.

"Mutta sitä ei ole olemassa täällä. Sellaiselle hyvyydelle, jonka hän
ehkä huomaisi, olet tehnyt hänet sokeaksi ja tietysti pahuudellekin
yhtä hyvin."

"Sitä en ymmärrä", sanoi Ginevra.

"No niin, kun hän kysyi minulta, olinko jonkun naisen rakastaja,
vastasin hänelle myöntävästi. Siinä oli hieman hyvettä, eikö
ollutkin? Ja kieltäydyin vetämästä sinua mukaan. Eikö se mielestäsi
ollut säädyllistä? Mutta hän ei suonut minulle vähääkään kunniaa
suoruudestani tai jalomielisyydestäni. Sitä ilkeää henkilöä, joka
kertoi hänelle hänen äidistään, ja toista, joka usutti hänet tämän
toisen tarinan kimppuun — heitä minä uskon hänen pikemminkin ihailevan
senvuoksi, että he kertoivat hänelle pelkkää totta. Se on melko ikävää."

"Lancelot, jos menet naimisiin Elainen kanssa, en ole mustasukkainen.
Kuta enemmän sitä ajattelen, sitä sopivammalta ratkaisulta se tuntuu.
Silloin voit mennä Galahadin luo ja myöntää hänen olleen oikeassa —
hänen arvostelunsa tehosi sinuun ja senvuoksi olet korjannut vanhan
erehdyksesi."

"Ja luopunut toisesta naisesta."

"Se tapahtui silloin pakosta."

"Mikä tarkoitus tällä merkillisellä suunnitelmalla on?" kysyi Lancelot.

"Hän saisi jatkaa omaa elämäänsä, tarvitsematta enää tuskitella
vanhempiensa vuoksi", vastasi Ginevra.

"Tiedän, mitä tarkoitat — hän jäisi silloin tänne hoviin. Mutta sitten
kun olen nainut mies, kuinka käy jos hän saa selville, ketä rakastin
ennen parannustani? Pois hän lähtisi, ja minä jäisin lohduttamaan
Elainea. Ei, kiitoksia!"

"Siinä tapauksessa pitää meidän punnita, onko meidän parasta odottaa,
kunnes hän kuulee salaisuutemme joltakin vihamieliseltä henkilöltä, vai
pitääkö meidän itsemme kertoa se hänelle."

"Millainen aate! Kutsu hänet tänne huoneeseesi tuttavalliseen
neuvotteluun ja ilmoita hilpeästi, että vaikka oletkin kuningatar
ja parhaan ystäväni vaimo, olet sittenkin ollut rakastajattarenani
parikymmentä vuotta. Voinhan minä sill'aikaa pitää silmällä ikkunoita,
ettei hän hyppää ulos ja taita niskaansa. Tai ehkä olet harjoittanut
hänet, niin että hän lähettää hakemaan Arthuria tai kenties Elainea, ja
sitten voimme aloittaa täysin rehellisen perhekokouksen."

"Älä laske siitä leikkiä, Lancelot — minä puhun tosissani. Sinun
pitäisi kertoa se hänelle. Voisit sanoa meidän toivovan, että hän saa
tietää kaikki, kun vielä olemme täällä selittämässä syitämme. Voisit
selittää, missä merkityksessä ajattelemme rakkauttamme hyveelliseksi ja
mitä hyvää maailma on saanut syleilyistämme."

"Luuletko minun ihailevan tätä ivaa?" kysyi Lancelot. "Vai onko tämä
sittenkin se haave, jota luulet valmistaneesi hänet vastaanottamaan?"

Kuningattaren silmiin ilmestyneet kyyneleet ja hänen majesteetillisen
vartalonsa lyyhistyminen panivat Lancelotin katumaan sanojaan. Ginevra
oli enemmän huolissaan kuin hän oli luullut.

"Vakavasti sanoen, Ginevra, se ei käy päinsä — pelkään sen olevan
mahdotonta."

"Saisimme ainakin tietää, mitä hän meistä ajattelee — meidän ei
tarvitsisi sitä odottaa. Meillä olisi mahdollisuus esittää se niin
edullisessa valossa kuin suinkin."

"Hänelle ei siitä tulisi mitään valoa. Hän jättäisi meidät kuten olet
sanonut."

"Niin hän kyllä tekisi", myönsi Ginevra. "Se olisi selvää."

"No niin, meidän ei tarvitse arvailla, mitä hän tekisi siinä
tapauksessa, että kertoisin hänelle, koska en aio sitä tehdä. Ei mikään
mies voi paljastaa sen naisen nimeä, joka on hänelle antautunut, enkä
tahdo tulla poikkeukseksi senvuoksi, että minun pitäisi mukaantua
Galahadin ivaan. Mutta jos nainen haluaa kerskailla rakastajastaan, on
se hänen tunnustettu etuoikeutensa. Miksi et kerro sitä hänelle itse?"

"Kuolisin mieluummin! Lancelot, hän luulee minua —"

"Anna olla", keskeytti Lancelot. "Olen aavistanut kaikenlaisia
loppuja loistavalle rakkaudellemme, mutta en ikinä tällaista. Meidän
rakkautemme! Olet niin ylpeä siitä, että kuolisit, jos poika saisi sen
tietää!"

"Kuinka on oman ylpeytesi laita? Kerro hänelle itse." Kuningattaren
kasvoja kirkasti onnellinen mielijohde.

"Mikä ihmeellinen aate!"

"Mikä sitten?" kysyi Lancelot.

"Ajattelin, kuinka loistavaa olisikaan tehdä, kuten ehdotit — kertoa
kaikille — mennä Arthurin luo ja ilmoittaa, että me rakastamme
toisiamme — kertoa Galahadille — kieltäytyä tunnustamasta mitään häpeää
siinä, minkä tiedämme puhtaaksi."

"Olen aina toivonut saavani kuolla haarniska ylläni", sanoi Lancelot.
"Aatteesi toteuttaisi luultavasti toivoni. Ei, Ginevra, kaikki on jo
liian myöhäistä. Meidän pitää jatkaa, kuten aloitimmekin, ja kestää
seuraukset."




VI


Ettard katseli, kuinka puutarhuri istutti ruusuja. Ginevra ja Anglides
kävelivät polkuja pitkin ja saapuivat paikalle juuri kun pensas saatiin
maahan.

"Enemmän ruusuja", sanoi Anglides.

"Jotakin runoilijoille, arvoisa neiti, puheenaiheeksi", sanoi
puutarhuri poistuen lapioineen ja kastelukannuineen.

"Ihmettelettekö koskaan, kuningatar, mitä tuollaiset ihmiset
ajattelevat meistä?" kysyi Anglides.

"Oletan heidän ilmaisevan sen runoissaan", vastasi kuningatar.

"Tarkoitin puutarhuria, kuningatar."

"Pyh! Mitä hän meistä muuta ajattelisi kuin samaa, mitä muutkin."

"Otaksun teidän tarkoittavan naisia", sanoi Ettard. "Ehkä hän
ajattelee, kuten runoilijatkin, että olemme ruusupensaista
kallisarvoisimpia."

Arthur ja Gawaine laskeutuivat heidän luokseen penkereeltä.

"Nyt tämä näyttää joltakin", sanoi Gawaine, "Kuningatar, osaatte
seurata neuvoja."

"Gawaine", sanoi Ettard, "mitä puutarhurit ajattelevat naisista?"

"Puutarhuritko? Ovatko he muita miehiä järkevämpiä?"

"He saivat ensimmäisen tilaisuuden", vastasi Ettard.

"Satun tietämään, että tämä erityinen puutarhuri on oikeaoppinen",
sanoi Arthur. "Hän uskoo naisten olevan Aatamin kylkiluun pitennyksiä."

"Gawaine", sanoi kuningatar, "luulin teidän väittävän, että tiedätte
kaikki naisista".

"Jumala varjelkoon, en, kuningatar! En koetakaan. Ihailen heitä
mieluummin."

Ettard nauroi, mutta kuningatar ei hymyillyt.

"Jos joku olisi kysynyt minulta, mitä tiedän naisista", sanoi Arthur,
"olisin vastannut, etten edes ymmärrä puutarhoja. Ne molemmat kuuluvat
yhteen. Kun Lancelot ja minä raivasimme itsellemme tietä maailmassa,
teimme sen ilman naisia ja ruusuja. Kun sain kuningaskuntani haltuuni,
hankin itselleni heti puutarhan. Huomasin, ettei mikään linna ole
kuninkaallinen ilman puutarhaa."

Gawaine hymyili.

"Uskon teidän menneen naimisiinkin melkein samaan aikaan?"

"Menetin sydämeni, Gawaine. Tämä puutarha oli muuan lahjoistani
Ginevralle."

Kuningatar tiesi heidän tarkastelevan hänen kasvojaan.

"Olen kävellyt täällä monena kesänä", sanoi hän. "Puutarhat eivät
vanhene, kuten muutamat muut kauniit asiat."

"Tarkoitatte naisia, kuningatar", sanoi Ettard.

"Niin teen."

"Siinä tapauksessa kieltäydyn siitä kunniasta. En ole milloinkaan
tuntenut itseäni nuoremmaksi."

"Odotan Galahadia takaisin huomenna", sanoi kuningas.

Ettard säpsähti kuullessaan nimen ja näki kuninkaan pitävän häntä
silmällä.

"Olen ajatellut häntä paljon näinä päivinä", sanoi Ginevra.

"Mikä koetus kokemattomalle pojalle!"

"Luuletteko, että tehtävä todella oli vaarallinen?" kysyi Gawaine.

"Hän ei joutunut vaaraan, olen varma siitä", sanoi kuningas, "mutta
hänen oli ehkä pakko taistella. Sain melko yksityiskohtaisen
selostuksen kaikesta. Pari lurjusta on anastanut Lianourin omaisuuden
ja hänen kauniin tyttärensä, kerta kaikkiaan, ja he pitävät perhettä
vankeudessa, kunnes saavat muodollisen suostumuksen niille aviollisille
suhteille, jotka he ehkä jo ovat aloittaneet."

"Arthur, kuinka inhoittavaa!" sanoi Ginevra.

"Tämä on pahinta, mitä on tapahtunut pitkiin aikoihin", sanoi kuningas.
"Se sattui juuri parhaaseen aikaan, jotta voisimme koetella Galahadia.
Hän voi käsitellä noita lurjuksia, mutta he eivät ajattele niin. Jos
olisin lähettänyt Lancelotin, olisivat he lähteneet pakoon. Nyt, kun
tulee vain poika, ryntäävät he esille ja taistelevat. Hänen on pakko
tappaa heidät molemmat. Juuri sitä haluankin."

"Arthur, sinäkin palaat nuoruutesi villeyteen."

"Niin teenkin. Unohdin sen vähäksi ajaksi ja muutuin kohteliaaksi,
mutta kuningaskunta onkin vaatimattoman mielipiteeni mukaan mennyt
hunningolle. Nyt olen jaloillani jälleen ja aloitan kerran vielä
sellaisten nuorukaisten kanssa kuin Galahad on. Hän menestyy, jos saan
isketyksi hiemankaan järkeä hänen päähänsä. Mitä taistelemiseen tulee,
on hän siinä isänsä vertainen."

Ginevra käveli puutarhapenkkiä kohti, ja muut seurasivat häntä.
Gawainella ei ollut mitään halua keskustelun lopettamiseen.

"Teistä siis tuntuu, että kaikki on kerran vielä aloitettava alusta?
Eikö nykyinen kuningaskunta ole hyvällä tolalla?"

"Tämäkö?" sanoi Arthur. "Täällä ei käy laatuun mikään muu kuin
jutteleminen, kun olemme alistuneet naisten hallittaviksi. Galahad
tuli luoksemme kunnianhimoisena saadakseen ottaa osaa miesten töihin.
Nyt hän koettaa pönkittää maailmankaikkeutta ja poistaa inhimillisiä
erehdyksiä pääasiallisesti miettimällä ja väittelemällä."

"Hänessä ei ollut mitään vikaa, kunnes hän kohtasi Ettardin", sanoi
Gawaine. "Hän halvaannutti Galahadin luonteen toimeliaan puolen.
Rakkaus vaikuttaa sillä tavalla muutamiin miehiin. Mutta toisen eri
tyypin, kuten teidät ja minut, se tekee hyvin toimeliaaksi."

"No niin, tahdomme katsella, mitä Galahad saa toimeen, kun hänen
naisensa pitää häntä silmällä", sanoi Arthur. "Kun hän palaa, järjestän
heti turnajaiset Winchesteriin."

"En ole kuullut tuota sanaa vuosikausiin", sanoi Ginevra. "Turnajaiset!"

"Saat kuulla sen usein tämän jälkeen", sanoi kuningas. "Olemme liiaksi
veltostuneet. Ja olen saanut vielä toisenkin aatteen. Teidän naistenkin
pitää keksiä itsellenne jotakin tehtävää."

"Mitä esimerkiksi?" kysyi Ginevra.

"Mitä tahansa haluatte, kunhan se vain on hyödyllistä. Kun olin nuori,
tekivät naisetkin työtä. Nyt palvelijat keittävät ja puhdistavat,
ja hienot naiset mukautuvat vain olemassaoloonsa. Ajattelin sen
loppuun eräänä yönä, kun en saanut unta. En ole koskaan pitänyt siitä
teoriasta, että naisten pitää innoittaa miehiä suuriin tekoihin,
mutta en tajunnut, mikä siinä on väärää. Nyt ymmärrän sen. Jos naiset
haluavat innoittaa työhön, pitää heidän innoittaa toisiaan."

"Millaista työtä suosittelisitte minulle?" kysyi Ettard.

"Matkustakaa kotiinne ja menkää naimisiin. Ginevralla on Anglides,
joka kyllä pitää huolta hänestä. Olette jo nähnyt tarpeeksi hovista
tietääksenne, kuinka teidän pitää hoitaa omaa kotianne, ja te voitte
tehdä pienen kartanon hauskaksi."

"Eikö minun olisi parasta odottaa jonkun kosijan ilmaantumista,
kuningas Arthur? En haluaisi tunnustaa sitä julkisesti, mutta ei kukaan
ole vielä pyytänyt kättäni."

"Minä haen teille miehen", sanoi Arthur. "Jonkun hyvän, rehellisen
miehen, joka rakastaa teitä tarpeeksi, ja jos haluatte suuremman
vaikutusalan tunteillenne, saatte sen lapsistanne."

"Sinun ei tarvitse olla törkeä", sanoi Ginevra. "Luulin meidän jo
päässeen tuosta opista, että naiset ovat täällä vain lisäämässä
väestöä."

"Sitä varten ainakin", sanoi Arthur, "ja elleivät he halua, pitää
heidän keksiä jotakin muuta yhtä hyödyllistä".

"Luulen, että lähden takaisin linnaan, ellei sinulla ole mitään sitä
vastaan", sanoi Ginevra.

"Me lähdemme kaikki", sanoi Arthur. "Mutta pyydän Ettardia jäämään
tänne hetkiseksi, koska aion kysyä häneltä jotakin."

Kun toiset lähtivät edellä, kävi Ettard levottomaksi. Kuninkaan
kasvoissa ei ollut mitään ystävällistä.

"En viivytä teitä pitkää aikaa... Tavoitteletteko Galahadia?"

Ettard epäröi.

"Olen puhellut leikkiä hänen kanssaan."

Kuningas odotti muuttamatta ilmettään.

"Ette ole vastannut kysymykseeni."

"Luulen mielistelleeni häntä, mutta en ole ajatellut asiaa siltä
kannalta."

"Rakastatteko häntä? Haluatteko mennä naimisiin hänen kanssaan?"

"Rakastan häntä."

"Parasta on, että poistutte hovistani vapaaehtoisesti", sanoi
Arthur. "Se hämmästyttäisi omaisianne yhtä paljon kuin teitäkin, jos
lähettäisin teidät kotiinne. Otaksun, ettei Galahad ole kosiskellut
teitä?"

"Mitä olen tehnyt väärin, kuningas Arthur?"

"Ette mitään, luullakseni, mutta olette levottomuutta herättävä olento.
Ette tee mitään hyvää täällä. Voitte ehkä vallata Galahadin, enkä aio
antautua sellaiseen vaaraan. Aion puhdistaa tämän paikan ja luotan
siinä hänen apuunsa."

"Antakaa minun jäädä tänne, kuningas Arthur! En tee mitään sellaista,
mitä ette voi hyväksyä."

"Rakas lapsi, sillä ei ole väliä, mitä lupaatte tai mitä minä hyväksyn.
Olette kuitenkin olemassa, ja tämä poika on täällä, johon olette
rakastunut. Jos asian laita olisi päinvastoin, jos hän kosiskelisi
teitä, en sekaantuisi asiaan. Mutta kun nainen sen tekee, on se ikävä
juttu, huolimatta siitä saako hän miehen omakseen vai ei. Galahadin
äiti oli hieno tyttö, mutta en halua että sama juttu toistuisi toisessa
polvessa."

"Loukkaatte minua!" sanoi Ettard. "Teillä ei ole mitään oikeutta puhua
niin. Sanoin rakastavani häntä, mutta te hän tiedätte, kuinka paljon
olen häntä vanhempi, ja rakkauteni onkin siksi enemmän äidillistä."

"Vaikka pojalla ei ole isää, näyttää hänellä silti olevan liian monta
äitiä. Hänen elämänsä ei ole tasapainossa. Olen vähemmän töykeä kuin
luulette. Milloin aiotte matkustaa?"

Ettard ponnahti seisaalle kalpeana raivosta.

"Palatkaamme linnaan yhdessä", sanoi kuningas. "Kävely tyynnyttää
mielenne."




VII


Hän oli niin kärsimätön, että tuskin jaksoi odottaa, kunnes Anglides
oli ilmoittanut hänet.

"Puhuttelin kuningasta ensin, kuningatar, ja kiiruhdin sitten kertomaan
teille."

"Olette kotona jälleen ja terveenä", sanoi Ginevra. "Teidän ei tarvitse
kertoa minulle enempää — siinä on tarpeeksi hyviä uutisia yhdelle
päivälle."

"Tapoin erään miehen", sanoi Galahad. "Toisen hevonen oli liian nopea,
tai muuten olisin tappanut hänetkin."

"Galahad, kuinka hirmuista!"

"Mitä vielä! Olin vihainen koko matkan, ja kun saavuin sinne ja he
ratsastivat vastaani, ymmärsin, miltä kuninkaasta tuntuu — eräät
menetelmät ovat keskustelua paremmat."

"Ja pelastettuanne kauniin neidon, rakastuitteko häneen?"

"En."

Hänen äänensä kuulosti niin jännittyneeltä, että kuningatar katsoi
häneen.

"Hän oli kuollut. Tulin sinne liian myöhään."

Hän vaipui istumaan, painoi päänsä äkkiä kumaraan ja nyyhkytti kuin
hänen sydämensä olisi murtunut. Kuningatar astui hänen luokseen ja
koetti kohottaa hänen kasvojaan puoleensa.

"Älkäähän nyt, Galahad. Olette saanut kokea liian paljon — siinä koko
syy. Olitte sellaisessa tilassa, ettette oikeastaan olisi voinut
lähteäkään tuolle hirmuiselle asialle. Voi poikaraukkaa!"

Galahad nousi ja käveli ikkunan luo. Ginevra antoi hänen tointua. Hän
selvitti kurkkuaan ja kääntyi kuningattareen päin, mutta ei sanonut
mitään.

"En anna itselleni anteeksi, että sallin Arthurin lähettää teidät
sinne. Tämä on juuri sellaista, mitä saimme kokea alituisesti, kun
vielä olin nuori. Kestin sen paremmin silloin, mikä oli ehkä nuoruuteni
ja tietämättömyyteni ansiota. Hän teki teistä suorastaan pyövelin."

"Ei, kuningatar, olen iloinen, että lähdin sinne. Nyt olen nähnyt, mitä
meidän pitää tehdä — meidän pitää käydä käsiksi sellaisiin miehiin,
ennenkuin se on liian myöhäistä. Levähdettyäni tarpeeksi haluan heti
lähteä uudelle matkalle. Turnajaisten jälkeen."

"Ah, kuningas on kertonut teille niistä!"

"Hän puhui niistä jo ennen lähtöäni. Aiomme uudistaa turnajaiset ja
kaiken entisen ritarillisuuden, kuningatar — kuningas sanoo, että voin
auttaa häntä — tietysti poikkeamatta ihanteistanne. Hän sanoi, että jos
onnistun tehtävässäni, voimme aloittaa heti."

"Niin, hän sanoi sen eräänä iltana, mutta en tiennyt teidän ja
hänen ajatelleen sitä yhdessä. Otaksun, että teistä tulee raaka ja
kova, kuten noista miehistäkin tavallisesti, jotka ottivat osaa
sellaisiin huvituksiin. No niin, olen iloinen, että tunsin teidät
turmeltumattomana kautenanne."

"En muutu niin — lupaan sen, kuningatar."

Ginevra hymyili.

"Kuningatar, jos tietäisitte ajatukseni, kun ratsastin Lianouriin
päin, ymmärtäisitte, mitä ihanteemme merkitsivät minulle. Ellei teitä
olisi ollut, en olisi palannutkaan. En kuningas Arthurin enkä yhteisen
suunnitelmamme tähdenkään."

"Mitä teillä on kuningasta vastaan?" kysyi Ginevra.

"Kuningatar, ollessani hänen kanssaan minun pitää olla isäni
läheisyydessä."

Ginevra tunsi hetken koittaneen. Välähdyksessä hän näki, mille kannalle
hänen piti asettua.

"Teidän olisi pitänyt antaa jo anteeksi isällenne, Galahad."

"Te ette tiedä", sanoi Galahad. "Te ette tiedä."

"Ellen tiedä, pitää teidän kertoa se minulle. Mitä ajattelitte
ratsastaessanne Lianouriin?"

"Juuri ennenkuin tulin sanomaan jäähyväisiä, kuulin isäni olevan jonkun
naisen rakastajan. En voinut keskittää ajatuksiani siihen, mitä puhuin
teille, kuningatar, tämän viimeisen kauhun kaikuessa niin tuoreena
korvissani. Kun ratsastin pois, liittyi isäni minuun. Kysyin häneltä,
ja hän myönsi sen."

He katsoivat toisiinsa.

"Kuningatar, älkää kertoko minulle, että tekin sen tiesitte."

"Kyllä minä olen sen tiennyt."

Galahad haukkoi ilmaa.

"Kuningatar, Jumalan nimessä, koska jumaloin teitä, älkää pyytäkö minua
antamaan anteeksi hänelle ja sille naiselle!"

"En minä pyyttäkään sitä, Galahad. En ymmärrä, kuinka te voisittekaan."

Galahad kuivasi hien otsaltaan.

"Olette siis tiennyt sen jo kauan aikaa?"

"Ennenkuin isänne kohtasi Elainen, oli se nainen isänne rakastajatar...
Hän ei ollut tarpeeksi jalo rakastaakseen isäänne julkisesti, ja
tietysti juuri hän oli syynä siihen, ettei isänne voinut naida
äitiänne."

"Te puolustatte isääni aina", sanoi Galahad.

"Tällä kertaa ehkä voimme löytääkin puolustuksen", sanoi kuningatar.
"Kun saatte tietää, kuka se nainen on —"

"En tunne häntä enkä halua tietää hänen nimeäänkään. Hänestä tulisi
vain uusi ihminen vihattavaksi."

"Vihaisitteko häntä?"

"Ehkä viha on liian voimakas sana. En ole koskaan tavannut häntä tai
muussa tapauksessa olisin kai hieman epäillyt. Mutta jos hän on nainen,
jonka olen tavannut ja jota olen kunnioittanut — silloin vihaisin häntä
sen pahan vuoksi, mitä hän on tehnyt. En voisi jäädä oleskelemaan
sinne, missä hän asuu. Tiedätte, miksi en voi tavata omaa äitiäni.
Mistä voisimmekaan puhella? Kuinka voisi kumpikaan meistä teeskennellä,
ettemme ajattele tarinaamme? Se olisi liian hirmuista! Mutta tämän
toisen naisen kohtaaminen olisi vielä kauheampaa."

"Galahad", sanoi kuningatar, "toivoitte, etten pyytäisi teitä antamaan
anteeksi. En pyydäkään sitä. Mutta ettekö koettaisi ymmärtää —
kuvitella, kuinka kaikki tapahtui? Teidän pitäisi mielestäni olla
oikein utelias tietämään, miksi henkilöt —"

"En ole lainkaan utelias minnekään päin", vastasi Galahad.

Kuningatar odotti hetkisen.

"Teidän pitää muistaa", sanoi hän, "että olen tottunut kaikkiin niihin
kummallisiin ja pahoihin asioihin, joita ihmiset tekevät — olen elänyt
enemmän kuin pari kertaa teidän ikänne — rakas poikaseni, oikeastaan
olen viisikymmentä kertaa teitä vanhempi. Mikään ei hämmästytä minua
enää. Voin otaksua sen syyn tai tämän, pienen huojennuksen siellä
ja täällä sen auttamiseksi, mitä te ja minä pahoittelisimme. Isänne
ei rakasta eikä ole ikinä rakastanut äitiänne. Hän on yksinäinen
mies, kuten kaikki hänen ystävänsä tietävät. Jos siis on olemassa
joku nainen, joka voi lohduttaa ja auttaa häntä ja jonka ehkä olisi
pitänyt tulla hänen vaimokseen ja hänen poikansa äidiksi, jos kohtalo
olisi ollut suopeampi — tahdotteko tuomita heidät siitä, että he ovat
pelastaneet rakkaudestaan niin paljon kuin ovat voineet?"

"Asia ei ole niin — isäni kertoi minulle rakastaneensa sitä naista jo
ennenkuin hän näki äitini."

"Hyvä on", sanoi Ginevra, "ottakaa se vaikka siltä kannalta. Otaksukaa
hänen rakastaneen hyvää naista, ennenkuin hän kohtasi äitinne, ja
otaksukaa, että äitinne onnistui jollakin hetkellisellä lumousvoimalla
murtaa isänne uskollisuus, ja otaksukaa isänne palanneen jälkeenpäin
oikean lemmittynsä luo, joka oli tarpeeksi jalo ymmärtämään ja antamaan
anteeksi. Otaksukaa, ettei tämä nainen estänyt isänne naimisiinmenoa
äitinne kanssa, vaan äitinne, joka teki onnellisen rakkauden
mahdottomaksi tälle naiselle. Mitä siitä ajattelette?"

"Hänen olisi pitänyt mennä naimisiin ainakin toisen kanssa", sanoi
Galahad. "En voi ymmärtää näitä otaksumia, kuningatar. Ehkä se johtuu
siitä, kuten sanoitte, että tiedän niin vähän maailmasta — mutta siitä,
millainen maailma tämä on, opin vielä tietämään enemmän. Isäni olisi
pitänyt tehdä päätöksensä."

"Sanoitte minun puolustavan häntä", sanoi kuningatar. "Luulen teidän
ajattelevan, että tämä asia on alentanut häntä — jollakin tavoin
häväissyt, vienyt hänet alemmas siltä asteelta, jolla hän ennen oli.
Ollakseni rehellinen naista kohtaan minun pitää sanoa, että nainen
auttoi häntä vapautumaan monesta jokseenkin raa'asta piirteestä.
Muistan sen ajan, jolloin isänne tunteet eivät olleet sellaisia,
joita sanoisimme hienoiksi, ja jolloin hänen käytöksensä, paitsi
karkeaa rehellisyyttä, oli kehittymätön. Arthur ja hän olivat silloin
kuningaskunnan perustamispuuhissa tai juuri saaneet sen valmiiksi, ja
taistelukirveen taitava käyttäminen oli heidän mielestään suurinta
täydellisyyttä. Nainen auttoi häntä kehittymään ystävälliseksi ja
kaipaamaan hienoutta. Voitte ehkä sanoa, että hänen olisi pitänyt
joutua tämän innoituksen esineeksi synnittä. Hänen olisi pitänyt
rakastua parempaan naiseen. Myönnän sen. Mutta noina aikoina ei
naisissa ollut paljoakaan valitsemisen varaa. Luulen, että jos isänne
olisi tuntenut jonkun täydellisesti hyvän naisen, ei tämä tarina hänen
menneisyydestään vaivaisi teitä."

"Jos hän olisi tullut tänne nuoruudessaan ja tavannut teidät!" sanoi
Galahad.

"On eräs toinenkin seikka", sanoi kuningatar. "Kysyitte, miksi hän ei
nainut toista heistä. Kerron sen teille. Hän ei voinut naida äitiänne,
koska hän rakasti toista, eikä hän voinut naida tätäkään naista, koska
hänellä oli jo mies."

"Hän ei kai ole varastanut kenenkään kukkaroa, vai onko?" kysyi
Galahad. "Muuta ei enää puutu."

"Sitä ei voi mitenkään puolustaa", sanoi Ginevra, "mutta tietysti oli
nainen syyllisempi. Epäilemättä hän sanoisi, että hänen miehensä oli
tuottanut hänelle pettymyksen tai etteivät he tulleet toimeen tai että
avioliitto oli ikävä. Luullaan, ettei hänen miehensä neuvotellut hänen
kanssaan avioliitosta — otti hänet vain kuin maksuksi velasta, kun
oli tehnyt arvokkaan palveluksen naisen isälle. Teidän pitää tietää
nämä heikot selitykset pulmaan, Galahad — parempia en voi tarjota. Kun
kaikki on sanottu, olemme siinä, mistä lähdimmekin."

"Emme oikein", sanoi Galahad. "Ensin sanoitte, ettette tiedä, kuinka
voisin antaa heille anteeksi. Haluan kerrankin, kuningatar, että
sanoisitte minulle, miksi ajattelette heidän olevan väärässä."

"Minä sanonkin sen."

Galahadin hämmästykseksi hän nousi korkealta tuoliltaan, tuli hitaasti
hänen luokseen, otti hänen kasvonsa käsiensä väliin ja suuteli hänen
otsaansa.

"Ritarini!"

Galahad ajatteli, että kuningatar oli menettänyt järkensä. Kuningatar
istuutui jälleen ja hymyili. Hän muisti järkkyneenä, kuinka hänen
äitinsä oli seisonut Corbinin ovella.

"Se nainen on sellainen, ettei hänelle voi antaa anteeksi", jatkoi
kuningatar, "koska hän oli uskoton miehelle, joka rakasti häntä
uskollisesti ja kulutti nuoruutensa koettaessaan tuottaa hänelle
kunniaa ja onnea. Hänelle ei voi antaa anteeksi senkään vuoksi, ettei
hän koskaan antautunut kokonaan isällenne, kuten äitinne teki. Luulen
hänen senvuoksi inhonneenkin äitiänne. Hän ei halunnut lahjoittaa
isällenne sitä poikaa, jota isänne kaipasi. Hänellä ei ollut äitinne
uskallusta. Eikä isällenne voi antaa anteeksi, koska sen naisen puoliso
oli hänen ystävänsä. Hän oli petollinen kaikelle luottamukselle. Hän on
vuosikausia teeskennellyt olevansa lemmittynsä miehen ystävä, vaikka on
ollut hänen vaimonsa rakastaja."

Hän puhui kuin julistaisi tuomiota oikeussalissa. Galahad kuunteli
lumottuna. Ginevra viittasi käsillään, ikäänkuin siinä olisi ollut
kaikki.

"Te ja minä olemme yhtä", sanoi Galahad. "En voi antaa heille
milloinkaan anteeksi."

Kuningatar ei vastannut, ja hiljaisuus kävi painostavaksi. Galahad
nousi seisaalle.

"Hyvästi", sanoi kuningatar.

"Olen väsyttänyt teitä huolillani — kiitoksia kaikesta —" Kuningatar
pudisti päätänsä ja viittasi häntä menemään.

Hän oli jo päässyt melkein ovelle, kun kuningatar kutsui hänet takaisin.

"Siitä päivästä alkaen, kun tulin Camelotiin, isänne ja minä olemme
rakastaneet toisiamme. Hän olisi nainut äitinne, ellei olisi yhä
rakastanut minua. Minä puolestani rakastan häntä kuolemaani asti."

Galahad tarttui ovenpieleen.

"Te!" huohotti hän... "Kuningas Arthur!"

Ginevra istui katsellen häntä.

Galahad kääntyi ja jätti hänet.






Viides osa

VALKOINEN ELAINE




I


"Luulen, että sinun pitää lähteä turnajaisiin kaikissa tapauksissa",
sanoi Ginevra. "He liittävät muuten poissaolosi siihen tapahtumaan,
että hän ratsasti pois."

"He olisivat oikeassa", vastasi Lancelot. "Arthur järjesti turnajaiset
pääasiallisesti pojan vuoksi. En voi nyt osoittaa mitään harrastusta
niihin."

"No niin", sanoi Ginevra, "menetin oman harrastukseni turnajaisiin
vuosia sitten enkä ole pahoillani, vaikka et otakaan näihin osaa...
Mutta, Lancelot, voisit ratsastaa eräälle asialleni, jos haluaisit."

"Kyllä minä haluan", vastasi Lancelot. "Mille asialle?"

"Tahdon, että lähdet tapaamaan ja ilahduttamaan Elainea vielä kerran.
Mustasukkaisuuteni on loppunut. Hän menetti miehensä ja on nyt
menettänyt poikansa. Olen jollakin tavalla vastuunalainen. Toivon, että
ratsastaisit sinne ja olisit ystävällinen."

"Voit turvallisesti kehoittaa minua", sanoi Lancelot, "koska tiedät,
etten tahdo sitä tehdä".

"Kyllä sinä lähdet, kun kerran minä tahdon."

"Ginevra, et sinäkään tahdo. Nautit vain epäitsekkään aatteen riemusta,
mutta sinä ja minä tiedämme, missä on raja."

"Tarkoitan sitä, mitä sanonkin — tahdon, että lähdet Elainen luo
ilahduttamaan häntä. Sinun ei tietysti tarvitse siinä liioitella. Mutta
olen vapautunut taipumuksestani mustasukkaisuuteen ja toivoakseni alan
olla kohtuullinen."

"Jos alat jälleen puhua tästä aiheesta", sanoi Lancelot, "sallin
sinun puhua, mutta älä kuvittelekaan, että voisin ottaa sen vakavalta
kannalta. Luulen todella, että olet tulemaisillasi hysteeriseksi.
Galahadin inho ja hänen katoamisensa taivaanrannan taakse tuntuvat
sinusta luonteen harjoittamisen mestarinäytteiltä, ja riemusi
innostuksessa haluat olla runsaskätinen. Jättäkäämme se siihen.
Jokainen Elainelle suomani lohdutus näyttäytyisi liian suureksi.
Olen niin taitamaton, etten voisi sanoa hänelle, kuinka pahoillani
olen, että hän on menettänyt minut, enkä selittää sitäkään, miksi
ylpeilet Galahadin karkoittamisesta. Etkä sinä halua, että menisin
liiallisuuksiin siinä. Todellakin, Ginevra, mitä ajattelisit
sellaisesta lohdutuksesta, joka loppuu rakkauden puutteessa?"

"Ei sekään huolestuttaisi minua nyt", vastasi Ginevra. "Olen saanut
osakseni kaikkea, mitä elämä on voinut tarjota. Olen saanut aikaan sen,
mitä tarkoitinkin."

"Kuulostaa siltä", sanoi Lancelot, "kuin olisit lopettanut välisi minun
kanssani. Jos olet, älä koetakaan määrätä seuraajaasi minun suosiooni."

"Et voi saada minua toivottomaksi tänään", sanoi Ginevra. "Ivailusi on
ihan turhaa. Niin, jos haluat tietää, luulen rakkautemme tulisimman
osan palaneen loppuun. Tästä alkaen on meillä vain ystävyytemme ja
muistomme, Lancelot. Kaiken hellyyteni, mitä minulla oli jälellä,
annoin pojalle."

"Mutta minun rakkauteni ei ole palanut loppuun", sanoi Lancelot, "ja
epäilen, onko sinunkaan. Nopein keino sen todistamiseksi olisi, että
lähtisin vierailemaan Elainen luo."

"Todista se sitten — olen pyytänyt sitä sinulta."

"En halua."

"Etkö luvannut?"

"Olin liian hätäinen."

Hän istui katsellen Ginevraa. Huolimatta moittivista sanoistaan
Lancelot tiesi, kuinka kaunis hän oli, ja vielä heidän riitojensa
ja kinasteluinsa jälkeenkin rakasti häntä. Galahadin lähdön jälkeen
Ginevra oli käynyt hurmaavammaksi. Hänen silmänsä olivat kuumeisen
suuret, ja ihonväri oli helakampi kuin hänen tyttönä ollessaan.

"Etkö voisi ratsastaa sinne ja sieltä takaisin yhdessä päivässä?"

"Voisin luullakseni."

"Se tyydyttäisi minut."

"Tyydyttäisikö se Elainea? Et todellakaan ole ajatellut hänen
parastaan, vaikka otaksut tämän tuottavan hänelle huvia. Ilmoitanko
hänelle olevani sinun lähettämäsi? Ellen lähde sinne omasta halustani,
ei sitä voi puolustaa millään, että häntä kohdellaan kylmästi tai että
hänen luotaan poistutaan heti. Hän ei usko sinun olevan pahoillasi
siitä, mitä on tapahtunut, vaan ajattelee sinun haluavan pöyhistellä
onnistumisellasi."

"En lähetä sinua sinne viemään viestiä", sanoi Ginevra, "vaan lähetän
sinut itsesi. Hän antaa kyllä arvon erolle. Tee, mitä haluat, lohduta
häntä parhaan taitosi mukaan, ja minä ymmärrän. Tiedän nyt hänen
puolustuksensa."

"Millainen se oli?" kysyi Lancelot.

"Hän halusi hartaasti itselleen poikaa."

"Lorua!" sanoi Lancelot. "Pelkkää lorua!"

"En ole varma, voiko mies arvostella sellaisia asioita", sanoi
kuningatar. "Sinusta tuntuisi todennäköisemmältä, jos sanoisin, ettei
hän voinut vastustaa viehätysvoimaasi. Mutta Galahadin omistaminen ja
hänen menettämisensä ovat opettaneet minulle paljon."

Lancelot ei kääntänyt silmiään hänestä. Hänen laihtuneet kasvonsa
vetäytyivät heikkoon hymyyn.

"Jos lähtisit tänään", sanoi Ginevra, "olisin hyvin kiitollinen".

Hymy häipyi ritarin kasvoilta, mutta hän ei sanonut mitään.

"Tahdotko tehdä niin, Lancelot?"

"En tahdo!"

"Etkö rakkaudesta minuunkaan?"

"Onko se mielestäsi rehellinen syy", sanoi Lancelot, "ilmoitettuasi
minulle rakkautesi palaneen loppuun?"

Ginevra tuli sinne, missä hän istui matalalla lavitsalla seinän
vieressä, ja puristi hänen suuren kätensä valkoisten sormiensa väliin.
Lancelot oli yhtä kylmä kuin seinäverhot heidän takanaan.

"En aio antaa houkutella itseäni siihen", sanoi hän.

Ginevra kohottautui häntä kohti, eikä hän voinut olla suutelematta
lemmittynsä huulia. Ginevra antoi väittelyn jäädä siihen pisteeseen
hetkiseksi.

"Kun poika palaa", sanoi Lancelot, "voi hän lähteä tervehtimään
äitiään. Hän on nyt valmis antamaan anteeksi Elainelle."

"Onko hänestä kuultu sanaakaan?"

"Ei", vastasi Lancelot. "Ei niin merkkiäkään."

"Hän ei palaa", sanoi Ginevra. "Pettyisin, jos hän tulisi. Hän hankkii
itselleen nimen maailmassa — kuuluisan nimen, mutta jossakin muualla."

"No niin, jos hän tekee erehdyksen palatessaan meidän luoksemme", sanoi
Lancelot, "ei sinunkaan sovi pyytää, että minä palaisin Elainen luo.
Viihdyn melko hyvin siellä, missä hän ei ole."

"Eikö sinulla todella ole hitustakaan hellyyttä häntä kohtaan?"

"Olemme väitelleet siitä jo tarpeeksi."

"Emme oikein", sanoi kuningatar. "Rakastatko minua vielä? Jos rakastat,
nouse hevosesi selkään ja ratsasta Elainen luo... Lähde heti!"

"Mutta, Ginevra —"

"Lähde joka tapauksessa", jatkoi kuningatar. "Ellet tee tätä minun
vuokseni, en voi teeskennellä olevani onnellinen kanssasi. Haluan
mieluummin, että lähdet jonnekin joksikin ajaksi, Lancelot."

"Et tarkoita, mitä sanot —"

"Tarkoitanpahan. Haluan, että menet tapaamaan Elainea. Ellet tottele,
loukkaat minua — ei ole lainkaan hauska havaita, että olet lakannut
minua rakastamasta. Oli kerran sellainenkin aika, jolloin olisit
suorittanut vaikeampiakin tehtäviä minun vuokseni. Mutta koska et
halua, en tahdo oikeastaan nähdä sinua läheisyydessäni — en ainakaan
ennenkuin Arthur palaa turnajaisista."

"Sinä olet etevä karkoittamaan ihmisiä", sanoi Lancelot. "Hyvä on, minä
lähden. Minua ei ole koskaan ennen karkotettu näin lempeästi, ja sinua
pitää palkita."

Hän äänessään ei ollut mitään epäkohteliasta, mutta hän lähti huoneesta
katsomatta Ginevraan. Ginevra oli odottanut hänen suuteloaan.

Anglides tapasi emäntänsä hieman ärtyisällä tuulella.

"Missä olet ollut, Anglides?"

"Viereisessä huoneessa, kuningatar, siltä varalta, että kutsuisitte
minua."

"Hyvin hienotunteista! Olet antanut minun odottaa. Missä uusi
koruompelus on?"

"Haen sen tänne, kuningatar."

Kun hän toi sen, oli Ginevra jo paremmalla tuulella.

"Kiitoksia", sanoi hän. "Tunsin itseni niin yksinäiseksi täällä, kun
minulla ei ollut mitään tekemistä."




II


Ginevra kuunteli kavioiden kopsetta pihalta. Hän oli saanut
tyrmistyttävän vaikutelman, ettei Lancelot halunnut lähteä — hänen
äskeinen käytöksensä oli vihjaissut uuteen riippumattomuuteen
rakastetun toiveista. Kului toista tuntia, ja Ginevra ihmetteli, kuinka
hänen pitäisi käsitellä rakastajansa kapinallisuutta, mutta sitten
kuuli sen, mitä oli odottanutkin.

"Kuka ratsastaa pois, Anglides?" kysyi hän.

"En tiedä, kuningatar. Mies on pukeutunut haarniskaan ja on yhtä kookas
kuin ritari Lancelot, mutta haarniska ei ole hänen eikä hevonenkaan."

Ginevra astui itse ikkunan luo.

"Mies on Lancelot", sanoi hän, "eikä kukaan muu".

Hän palasi koruompeluksensa ääreen, mutta Anglides jäi vielä katsomaan.

"Miksi hän lähtisi valepuvussa, kuningatar?"

"En sano tuota valepuvuksi", vastasi kuningatar. "Hänen kokoistaan
miestä on vaikea piilottaa, vaikka hän on hankkinut itselleen uuden
hevosen ja haarniskan."

"Mutta haarniska ei ole uusi", sanoi Anglides. "Se on ruosteinen."

Ginevra ei vastannut. Hän jatkoi ompelemistaan, kunnes Lancelot oli
päässyt hyvän matkan päähän.

"Mille tielle hän poikkeaa, Anglides — Manchesteriinko päin?"

"Hän on nyt likellä tiehaaraa", vastasi Anglides. "Hän hidastuttaa
vauhtiaan — niin, juuri sinne — ei, kuningatar, hän kääntyy takaisin —
poikkeaa pohjoiseen päin vievälle tielle."

Ginevran koruompelus putosi hänen syliinsä. Hän otti sen taas käsiinsä
ja jatkoi työtään vapisevin sormin. Anglides kääntyi huoneeseen päin.

"Olen unohtanut, minne se tie vie, kuningatar. Luulin hänen ratsastavan
turnajaisiin."

"Niin minäkin luulin", sanoi kuningatar. "Ehdotin hänelle tuota
pohjoista tietä, mitä nyt kadun."

"Sehän on melko pitkä kiertotie, luullakseni", sanoi Anglides.

"Siinäpä se hankaluus juuri onkin."

Lancelot ei tiennyt muuta keinoa kuin lähteä matkalle, koska
Ginevra oli niin itsepäisellä tuulella. Hänen mieleensä juolahti,
ettei lyhytaikainen yksinäisyys olisi haitaksi, jotta hän voisi
perusteellisesti ajatella Galahadin suuttumusta ja sitä vaaraa, jonka
he olivat sivuuttaneet, niin ettei koko maailma saanut tietää heidän
varastettua rakkauttaan. Sen, että Ginevra oli käyttäytynyt hyvin
taitavasti, hän oli valmis myöntämään, mutta se johtui suurimmaksi
osaksi siitä, että Ginevra oli onnistunut kasvattavassa teoreettisessa
työssään. Lancelot epäili hieman, oliko Ginevra enää täysijärkinenkään.
Hän oli kuullut parhaimpienkin naisten joskus voivan käydä omituisiksi.

Kun hän saapui tiehaaraan, aikoi hän kääntyä vaistonsa pakotuksesta
länteen päin. Turnajaisiin osaa ottaminen olisi ehkä hyväksikin
ennen niiden loppumista ja hänellä oli puolittain valmis suunnitelma
lähteä niitä ainakin katsomaan. Lainattu hevonen ja vanhat varusteet
saattaisivat ehkä piilottaa hänet joukkoon. Ehkä ei sentään, mutta
valepuku sopi hänen mielentilaansa.

Hänen mieleensä juolahti äkkiä, että hän vielä oli Ginevran ikkunan
näkyvissä. Hän oli seisonut sen luona itsekin ja katsonut nähdäkseen,
mille tielle Arthur tai Gawaine poikkesi. No niin, kaksi voi pelata
tätäkin peliä. Hän kääntyi takaisin ja poikkesi Corbiniin vievälle
tielle. Hän tiesi hyvin, kuinka Ginevran tyyneyden kävisi, jos hän
todella näyttäisi lähtevän Elainen luo, Ginevra ansaitsi kärsiä päivän
tai pari. Jälkeenpäin, kun hän kuulisi Lancelotin olleen turnajaisissa,
hän myöntäisi itse olleensa syypää.

Siitä oli jo kulunut pitkälti aikaa, kun hän oli ratsastanut metsän
läpi suorittamaan niin vähäpätöistä tehtävää ja täyttämään niin
pientä velvollisuutta. Hän oli vapaa ratsastamaan mielensä mukaan ja
nauttimaan varhaiskesästä. Hän muisteli sitä pitkää ratsastusmatkaa,
jolloin hän oli tuonut Ginevran ja hänen seurueensa Arthurin luo
häihin. Metsien tuoksu oli silloin imeytynyt hänen sielunsa. Siihen
saakka hän ei ollut osannut erottaa aamutuoksuja, jolloin kaste kuivui,
viileästä iltatuoksusta, kun kaste alkoi laskeutua maahan. Häntä oli
huolestuttanut oma luonnoton tunteellisuutensa, ja hän oli maininnut
siitä Ginevralle. Onneksi Ginevrakin oli huomannut sen. Lancelot oli
pelännyt heltyvänsä vielä runoilijaksi, mutta Ginevra oli jonkun ajan
kuluttua selittänyt hänelle sen olevan rakkautta. Siitä oli jo kulunut
pitkä aika, mutta hän tunsi vieläkin silloiset tuoksut.

Sitten oli seurannut öinen ratsastusmatka Caseen kosteiden metsien
läpi —

Hän pysäytti hevosensa voidakseen ajatella. Jos hän jatkaisi näin,
saapuisi hän Corbiniin tai jonnekin sen läheisyyteen, ennenkuin päivä
olisi lopussa, ja joku voisi tuntea hänet siellä. Mutta täällähän oli
jossakin länteen päin vievä sivupolku — se veisi Winchesteriin, jos
riittäisi kärsivällisyyttä.

Se ei ollutkaan juuri polkua leveämpi, kun hän löysi sen, ja sitä
oli käytetty niin vähän, ettei ruohikossa näkynyt ainoatakaan kavion
jälkeä. Metsänvartijat eivät olleet viitsineet raivata sitä keväällä,
nuoret oksat löivät häntä kasvoihin silloin tällöin, ja hevonen
pysähtyi joskus tuskastuneena epätasaiseen tiehen ja silmiin sattuviin
lehviin. Lancelot kannusti sitä eteenpäin. Varmasti sieltä löytyisi
jokin autio erakkola tai pahimmassa tapauksessa ainakin pehmeä penkere
joltakin aukeamalta yösijaksi. Toistaiseksi hän oli yksinään.

Hän mietiskeli, mitä Arthur sanoisi hänen tulostaan turnajaisiin.
Sellainenkin aika oli kerran ollut, jolloin hän oli tiennyt kaikki
Arthurin ajatukset. Palasikohan se milloinkaan enää? Ja Arthur oli
lukenut kaikki hänen sydämestään — kuinka sanottiinkaan? — kuin
avoimesta kirjasta. Hän toivoi, että Arthur niin tuntisi hänen
sydämensä nytkin. Se olisi suuri huojennus. Muistellen menneitä aikoja
hän ymmärsi kuinka uskollinen ystävä Arthur oli ollut — ystävällinen
Elainelle hänen vuokseen ja järkevä Galahadia kohtaan. He kolme yhdessä
— mitä he olisivatkaan voineet saada aikaan! Paljon, paljon —

Hän luuli saapuvansa jollekin aukeamalle ja alkoi väitellä itsensä
kanssa, pitikö pysähtyä siihen, vaikka iltapäivä ei ollutkaan vielä
lopussa, vai ratsastaako eteenpäin siinä mielessä, että ilmestyisi
toinen samanlainen paikka. Mutta äkkiä hän ratsasti esille puiden
välistä ja joutui vanhan rakennuksen eteen. Se ei ollut kyllin luja
linnaksi, mutta kuitenkin jollakin tavalla suojassa murattipeitteisten
vallien takana, jotka näyttivät luhistuvan rauhallisesti sieltä täältä,
ja kaivannon ympäröimänä, joka oli tyyni kuin kuvastin. Ainoatakaan
ihmistä ei ollut näkyvissä. Hänen katsellessaan tuli joutsen uiden
linnan nurkan takaa kuninkaallisesti ja hitaasti. Pienet kareet
vierivät takaisin tuskin liikuttaen rannan liljoja.

Lancelot ratsasti portille ja huusi. Hetkisen hän luuli tätä paikkaa
autioksi, mutta iäkäs portinvartija pisti sitten päänsä esille tornin
ikkunasta.

"Olen eksynyt — annatteko minulle vuoteen?" Portinvartija punnitsi
kysymystä.

"Vai haluatteko näyttää minulle tien Winchesteriin?" Ukko kohotti
kätensä korvansa taakse.

"Winchesteriin", toisti Lancelot.

"Tämä ei vie sinne", vastasi portinvartija.

Hän ja Lancelot katselivat toisiaan.

"Kuka täällä asuu?" kysyi Lancelot.

"Astolatin ritari Bernard", kuului vastaus.

"Vai tämä on Astolat! Olen kuullut nimen. No niin, ilmoittakaa ritari
Bernardille, että ritari Lancelot on täällä, liittyäkseen kuningas
Arthuriin ja valmiina tulemaan portista linnaan, jos tahdotte avata
sen."

Pää katosi, ja hetkisen kuluttua portti aukeni ja Lancelot ratsasti
sisään. Ritari Bernard oli siellä lausumassa hänet tervetulleeksi. Hän
oli pitkä mies, jolla oli ystävälliset kasvot.

"Olimme epäkohteliaita vain senvuoksi", sanoi hän, "ettemme tienneet,
kuka olitte. Katsokaa, olen ainoa taistelukykyinen mies koko talossa.
Ellette te ja kuningas pitäisi valtakuntaa niin hyvässä järjestyksessä,
olisi köyhillä miehillä, kuten minullakin, kovat ajat."

"Minulla ei ole mitään oikeutta vedota ystävyyteenne", sanoi Lancelot.
"Olen häirinnyt teitä."

"Ette ollenkaan! Talossa on aina ruokaa ja enemmän vuoteita kuin voimme
täyttää — emmekä näe vieraita luonamme tarpeeksikaan usein, ritari
Lancelot... Mieheni auttavat teitä haarniskan riisumisessa ja pitävät
huolta hevosestanne. Sitten me kävelemme puistossa, kunnes kokki saa
ruoan valmiiksi."

Palvelijat eivät olleet taitavia, mutta saivat kuitenkin haarniskan
riisutuksi. He näyttivät tietävän paremmin, kuinka hevosia käsitellään.

"Tämä on hyvin kaunis puisto", sanoi Lancelot. "Olen nähnyt harvoja
paremmin hoidettuja. Sellaisia ruusuja!"

"Tämä on vaimoni puutarha", sanoi ritari Bernard.

"Hän uhraa varmaankin sille koko aikansa", sanoi Lancelot. "Tällainen
ilmaisee yhtä paljon hellyyttä kuin taitoakin."

"Vaimoni", sanoi ritari Bernard, "kuoli viisi vuotta sitten. Hän piti
hyvin paljon ruusuista."

"Pyydän anteeksi, en tiennyt sitä", sanoi Lancelot.

He kävelivät polkuja pitkin.

"Olemme kuulleet silloin tällöin kertomuksia hyvin kuuluisasta
pojastanne, ritari Lancelot."

"Se ilahduttaa minua", sanoi Lancelot. "Galahad on mielestäni melko
lupaava."

"Enemmänkin, sanoisin. Olemme kuulleet kertomuksia hänen tavattoman
jalosta luonteestaan. Juuri sitä olemme odottaneetkin teiltä, ritari
Lancelot, että kasvattaisitte poikanne niin hyvin."

"Se ei ole minun ansiotani ollenkaan", sanoi Lancelot.

"Vaatimattomat isät sanovat aina niin, ja minä myönnänkin äidillä
olevan suurimman ansion siihen, että pojasta kehittyy kunnon mies"
sanoi ritari Bernard, "mutta myös miehellä on siinä jotakin tekemistä".

Lancelotin mielestä voitiin siirtyä puhumaan muustakin.

"Teillä on kai poika itsellännekin, ritari Bernard?"

"Minulla oli yksi, mutta hän kuoli."

Lancelot tunsi masentuvansa, hairahduttuaan toisen kerran koskettamaan
perhesurua. Ritari Bernardin kotia painoi nähtävästi kirous.

"Harjoitatte kai maanviljelystä, ritari Bernard? Ette tietystikään
täällä metsässä."

"Peltoni ovat kauempana lännessä — sivuutatte ne matkallanne
Winchesteriin."

"Ja mitä enimmäkseen viljelette?"

"Heinää, ritari Lancelot. Hevosenne on varmaankin syönyt heiniäni
ennenkin. Lähetän ne Camelotiin kuninkaalle."

Lancelot hämmästyi.

"Ah, niin, kyllä muistan!" sanoi hän... "Olemme aina käyttäneet tämän
erityisen seudun heiniä."

"Täällä on hyviä niittyjä", sanoi ritari Bernard. "Kuningas on aina
ilmoittanut olevansa tyytyväinen."

Lancelot koetti poiketa toiselle ajatussuunnalle.

"Miksi emme ole milloinkaan tavanneet teitä? Oleskelette liian paljon
kotonanne, ritari Bernard. Hovi ilostuisi vierailustanne."

Pitkä mies, jolla oli ystävälliset kasvot, hymyili heikosti.

"En ole erittäin hauska toveri", sanoi hän. "Tämä vanha talo ja
köyhyyteni sopivat minulle. Olen syntynyt vaatimattomaksi henkilöksi,
ritari Lancelot — ainoaksi onnistumisekseni voidaan sanoa, että minun
on onnistunut karttaa suurta maailmaa."

"Nimitättekö hovia suureksi maailmaksi, ritari Bernard? Ajattelemme
sitä usein ahtaammaksi paikaksi kuin tällaista rauhallista kotia."

"En tiedä — en ole koskaan ollut siellä — mutta minusta on tuntunut,
ritari Lancelot, että saisin katua, jos jolloinkin uskaltaisin tulla
hienon elämänne laidalle. Teidän pitää ymmärtää, etten sano mitään
epäedullista siitä — vaara olisi ehkä siinä, että alkaisin pitää siitä
liiaksi."

"Lorua!" sanoi Lancelot. "Meillä on tarpeeksi vikoja viilentämään mitä
tulisinta innostusta. Te saisitte vain oppia tuntemaan meidät."

"Niinpä niin", vastasi ritari Bernard. "Luonteeni on sellainen, että
rakastun ihmisiin, ennenkuin opin heitä tuntemaan. Kallista huvia!
Olin varmasti järkevä tyytyessäni siihen mitä elämä on suonut minulle,
hakematta muuta."

"Oletteko ajatellut luostaria tai erakkolaa tai jotakin muuta
sellaista?" kysyi Lancelot. "Teillä näyttää olevan taipumusta siihen."

"No niin, sanoakseni totuuden", sanoi ritari Bernard, "olen liian
maailmallinen sittenkin. Rakastan tätä vanhaa taloa."

Lancelot huomasi keskustelun käyvän vaikeaksi ja oli iloinen, kun
portinvartija tuli ilmoittamaan, että päivällinen oli valmis. Tästä
alkaen portinvartija näytti muuttuvan juomanlaskijaksi. Pöytä oli
katettu halliin, joka oli jokseenkin pieni huone, mutta toi mieleen
historiaa. Siellä oli ollut varallisuutta ennen. Ikkunat olivat
puutarhaan päin, mutta viiniköynnökset peittivät ne niin kokonaan, että
vain valoläikät muuttivat varjot vihreiksi.

Pitkän pöydän päähän oli varattu paikat kolmelle. Lancelot ihmetteli,
oliko juomanlaskija perheen sukulainen.

"Tyttäreni toimii emäntänä", sanoi ritari Bernard. "Luvallanne, ritari
Lancelot, odotamme häntä."

Lancelot näki kuin unta.

"Ei kai hänen nimensä ole Elaine, vai mitä?"

"On kyllä", vastasi ritari Bernard.

Lancelot odotti kiinnittäen katseensa tummaan tammioveen. Jos se olisi
auennut ja jos muuan tyttö, jolla oli kullanväriset hiukset ja kirkkaat
ystävälliset silmät —

"Tyttäreni", sanoi ritari Bernard, "sinulla ja minulla ja on kunnia
huvittaa ritari Lancelotia".

"Ritari Lancelotia!" huudahti tyttö.

Hän oli tullut huoneeseen hiljaa toista tietä. Kun Lancelot kääntyi,
oli tyttö hänen rinnallaan. Hän oli pitkä, kuten isänsäkin, mutta
näytti vielä hyvin nuorelta. Hänen tukkansa oli tumma ja silmänsä vielä
tummemmat, ehkä siksi, että hänen ihonsa oli niin puhtaan valkoinen.
Hänen yllään oli tulipunainen viitta, jonka hihat oli kirjailtu
helmillä. Hän oli pukenut ylleen parhaan asunsa.

Päivällisellä Lancelot tuskin voi kääntää silmiään hänestä. Ja milloin
tahansa hän kohotti katseensa, tyttö katsoi häneen, ihmettelevä ilme
lapsellisissa kasvoissaan.




III


Elaine oli jo ennen aamiaista äitinsä puutarhassa. Sieltä Lancelot
ja ritari Bernard tapasivat hänet, kun hän noukki kukan sieltä,
toisen täältä ja hoiteli kuihtuneita varsia. Hänen yllään oli sileä
musta puku, pitkä ja ruumiinmukainen. Lancelot ajatteli, etteivät
hänen kasvonsa olisi niin valkoiset, jos hän työskentelisi enemmän
puutarhassa.

"Hyvää huomenta, ritari Lancelot. Olette siis niin itsepäinen, että
haluatte lähteä luotamme?"

"Olen pahoillani, että teidän pitää lähteä", sanoi ritari Bernard.
"Elaine ja minä olemme yhtä mieltä siitä, että meidän pitäisi nähdä
enemmän ihmisiä. Tilapäinen vierailunne on virkistänyt meitä. Ehkä
haluatte tulla jälleen, nyt kun olette löytänyt tien — jos muuten
voitte sanoakaan sitä tieksi."

"Tulen varmasti", vastasi Lancelot. "Olette lausunut minut
tervetulleeksi tavattoman ystävällisesti, ritari Bernard, ja kodillanne
on kummallinen viehätysvoima. Minulla ei ole ollut tällaista rauhan
tunnetta vuosikausiin."

"No niin, miksi ette voisi viettää toista yötä luonamme
paluumatkallanne? Voitte silloin kertoa meille uutisia turnajaisista."

"Luulen, että se miellyttäisi minuakin. Teenpä niin, ritari Bernard,
sillä ehdolla, että tuotte tyttärenne Camelotiin."

Tämä aate näytti miellyttävän ritari Bernardia.

"Voimme ehkä luvata, Elaine. Mitä sanot?"

"Minusta se olisi ihanaa, isä. Ehkä he kaikki ovat ritari Lancelotin
kaltaisia."

"He eivät lähettäneet minua tänne esimerkiksi", sanoi Lancelot.
"Tapaatte siellä parempia ihmisiä."

"No niin, tulemme sinne piakkoin ja otamme siitä selon itse", sanoi
Bernard. "Sillä välin odotamme teitä turnajaisten jälkeen."

"Ette suinkaan haavoitu siellä, vai mitä?" kysyi Elaine. "Lupaan, etten
antaudu sellaiseen vaaraan tällä kertaa."

"Tietääkseni ei poikanne oleskele hovissa tällä haavaa?" kysyi Bernard.

"Ei", vastasi Lancelot.

"Tahdon tutustua häneen. Kuulemastani olen päätellyt, että hän on
sellainen nuori mies, jota olemme tarvinneet."

"Hänellä on ihailtavia ominaisuuksia", sanoi Lancelot.

"Sanotte tarvitsevanne häntä."

"Viittaan siihen — saanko sanoa — että hän ei ole maailmallinen."

"Niinpä kyllä", myönsi Lancelot. "Hän ei ole sellainen, jota sanoisin
maailmalliseksi."

"Tämä on tärkeätä", sanoi Bernard. "Pelkäsin nykyisiltä nuorilta
miehiltä puuttuvan intoa uhrautumiseen — ja tässä on kuitenkin poika,
jolla on kaikki edut puolellaan, syntyperä, kasvatus ja varallisuus,
mutta joka alkaa ponnistella korkeita ihanteita kohti heti alusta asti.
Ajattelen parempaa hovista, sanon sen suoraan, ritari Lancelot, kun
tiedän hänen kuuluvan sinne. Minun oli tapana ajatella, että sellainen
hyvyys voi menestyä vain mietiskelevässä elämässä, mutta jos nuori
mies on niin toimelias ja kuitenkin säilyttää ihanteensa, on meille
koittamassa uusi aika, vai mitä luulette?"

"En ole pätevin henkilö vastaamaan siihen kysymykseen", vastasi
Lancelot. "Hän on poikani, tietysti, ja olen pitänyt häntä silmällä
tarkasti."

"Tiedän, että teidän on pitänyt kasvattaa hänet huolellisesti.
Elainekaan ei ole koskaan ollut poissa näkyvistäni syntymänsä jälkeen."

"Tarkoitin", sanoi Lancelot, "että vaikka Galahad onkin harvinainen,
epäilen, tuleeko hänestä milloinkaan tyypillistä".

"Ei varmastikaan", sanoi Bernard. "Jos hän on harvinainen, ei hän
voi olla tyypillinen. Mutta jos muutkin nuoret miehet, vaikkapa vain
muutamat elävät hänen tavallaan, tekee se suuren eron."

"En ymmärrä, missä olette kuullut hänestä niin paljon."

"Ritari Gawaine ratsasti tämän kautta vähän aikaa sitten ja kertoi
hänestä meille tuntikausia."

"En pidä hänestä", sanoi Elaine. "Hän puhuu kuin laskisi leikkiä
kaikista ihmisistä."

"Vain hovilaisten tapaan", sanoi Bernard. "Koetin selittää sitä
tyttärelleni. Mutta olen iloinen, ettette te ole sellainen, ritari
Lancelot."

Portinvartija näyttäytyi puutarhan päässä.

"Kas, aamiainen onkin jo valmis", sanoi ritari Bernard. "Ihmettelinkin
juuri, kuinka sen oli käynyt."

"Ei vielä", sanoi portinvartija. "Se ei ole ihan valmis vielä. Saanko
vaihtaa kanssanne pari sanaa?"

Ritari Bernard kiiruhti hänen jälessään sisälle.

"Kokki hermostuu", sanoi Elaine.

"Nyt olen häirinnyt taloudenhoitoanne", sanoi Lancelot.

"Ei, samaa sattuu ollessamme yksinämmekin. Hän näkee näkyjä."

"Kokkiko?"

Lancelot purskahti nauruun, mutta Elaine oli vakava.

"Hän näkee enkeleitä silloin tällöin. Isä ei salli, että häntä
häiritään. Hän sanoo, ettei meidän sovi sekaantua sellaiseen
kokemukseen, josta tiedämme niin vähän."

"Hyvin järkevää", sanoi Lancelot. "Ja mitä näyn kestäessä tapahtuu
miehelle?"

"Hän näkee vain näyn", vastasi Elaine. "Mutta jonkun muun on silloin
valmistettava ruoka."

"Hyvin kummallista!"

"No, eikö poikannekin näe näkyjä?"

"Ei minun tietääkseni", vastasi Lancelot.

"Ritari Gawaine luuli hänen näkevän. Kun isä kertoi hänelle kokista,
innostui ritari Gawaine suunnattomasti. Hän sanoi antavansa vaikka
viisi vuotta elämästään, jos saisi nähdä enkeleitä itse, mutta sitä
etua ei ollut hänelle suotu. Ehkä senvuoksi, että häneltä puuttuu
nöyryyttä, sanoi hän. Hän ei voisi alentua kokiksi, sanoi hän."

"Ja kuinka isänne vastasi siihen?"

"Hän kysyi näkikö ritari Galahad enkeleitä, ja ritari Gawaine vastasi,
ettei hän oikeastaan näekään mitään muuta."

Lancelot katsahti taloon päin nähdäkseen, eikö aamiainen alkanut jo
valmistua.

"Ritari Lancelot, tahdotteko suoda minulle suuren kunnian?"

Lancelot hämmästyi niin, ettei osannut vastata.

"Näitte tuon puvun, joka oli ylläni eilen illalla. Olen irroittanut
toisen helmillä koristetun hihan. Kun taistelette turnajaisissa, ettekö
kiinnittäisi sitä kypäräänne kuin ystävyyden todisteeksi minulta?"

Hänen silmänsä olivat loistavat ja rukoilevat; ja Lancelotin mielestä
oli vastenmielistä katsella, kuinka vakavissaan hän oli. Kylmät väreet
karmivat häntä, hänen aavistaessaan vaikeuksia.

"Elaine, en ole lainkaan varma, taistelenko näissä turnajaisissa."

"Ah!" huudahti Elaine.

Hänen äänensä oli niin surullinen kuin maailma olisi luhistunut.

"Mutta voinpa ehkä taistellakin, tietysti... Elaine, minun pitänee
ilmoittaa teille, etten ole koskaan käyttänyt minkään naisen merkkiä.
Ystäväni odottavat näkevänsä varusteeni koristelemattomina. Minun on
myöhäistä muuttaa kantaani."

"Mutta eilen illalla kerroitte isälleni käyttävänne vierasta varustusta
ja ratsastavanne uudella hevosella siksi, etteivät ystävänne tuntisi
teitä. Eikö se auttaisi teitä käyttämään tätäkin?"

Lancelot katsoi valkoisia kasvoja ja näki ne viattomiksi.

"Olisiko tärkeätä, että käyttäisin sitä?"

"Tärkeämpää minulle kuin teille, ritari Lancelot."

"Lupaan käyttää sitä. Ja kun palaan tätä samaa tietä, voitte kiinnittää
sen takaisin pukuunne, ellei se ole mennyt riekaleiksi. Puku oli hyvin
kaunis... Kas, tuolta tulee isänne!"

"Syömme nyt", sanoi ritari Bernard. "En tiedä, nimitättekö tätä
aamiaiseksi vai puoliseksi."




IV


Bors palasi ensimmäisenä Winchesteristä. Anglides kohtasi hänet
linnanpihalla tulossa tallista.

"No, onnistuivatko ne hyvin?"

"Ne muistuttivat enemmän entisiä aikoja kuin uskalsin odottaakaan.
Tietysti kaivattiin siellä Galahadia."

"Entä hänen isäänsä?" kysyi Anglides.

"Ei, Lancelot oli siellä. Hän voitti turnajaiset."

"Ettekö erehdy, Bors? Näin hänen poikkeavan toiselle tielle."

"Hän oli siellä. Tunsimme kaikki hänet, huolimatta hänen ruostuneesta
haarniskastaan. Hän taisteli vanhaan tapaansa."

Bors aikoi lähteä huoneeseensa, mutta Anglides pysäytti hänet.

"Teidän pitää kertoa minulle. Miksi hän käytti ruostunutta haarniskaa?
Ja milloin hän saapui turnajaisiin? Luulimme hänen oleskelevan
Corbinissa."

"No niin, ehkä hän olikin siellä", vastasi Bors. "En kysy sitä häneltä,
mutta kaikki kielet ovat liikkeessä. Näyttää siltä kuin hän olisi
palannut Elainen luo."

"Elainenko?"

"Niin. Hän käytti Elainen merkkiä, punaista hihaa. Hän ei ole koskaan
tehnyt niin paljon kuningattaren vuoksi. Sanotaan hänen palanneen
Elainen luo Galahadin katoamisen jälkeen, ja he ovat sopineet
keskenään. Todellisuudessa hän saapui turnajaisiin vasta niiden
loppupuolella. Nyt kysytään, tahtooko hän mennä naimisiin Elainen
kanssa vielä näin myöhään."

"Kuinka hirmuista!" sanoi Anglides.

"Ei ollenkaan. Tämä on vain hyväksi. Ihailen Elainea — serkkuni olisi
pitänyt naida hänet jo vuosia sitten."

"Entä kuningatar?"

"En ole lainkaan suvaitsevainen häntä kohtaan", sanoi Bors.
"Hän turmeli Lancelotin elämän. En ole arkaluontoinen — heidän
rakkausjuttunsa eivät huolestuta minua — mutta kuningattaren olisi
pitänyt tietää oma tahtonsa ja auttaa häntä tai lähettää hänet muussa
tapauksessa pois. Hän ei ole välittänyt Lancelotista pikkusormensakaan
vertaa näinä viimeisinä viitenätoista vuonna, vaan ainoastaan tottunut
moittimaan häntä ja määräilemään hänen matkoistaan."

"Asia ei ole niin", sanoi Anglides. "Kuningattaren elämä on sekaantunut
hänen elämäänsä. Kun Lancelot kääntyi Corbiniin päin, olisi teidän
pitänyt olla katsomassa, kuinka hänen mielensä murtui. Kun nainen antaa
kaikki, pitää miehen olla uskollinen hänelle."

"Sanoisin, että Elaine antoi hänelle kaikki", sanoi Bors.

"Mitä oli hänellä menetettävää? Kuningatar on pannut vaaraan nimensä
ja turvallisuutensa hänen tähtensä, ja hän oli ihan teidän muiden
kaltainen, kun toinen nainen sattui hänen tielleen."

"Useimmilla meistä alkaa olla määrätty mielipide siitä vaarasta, johon
kuningatar antautui. Hän ei antautunut mihinkään vaaraan."

"Hän on hyvin kaunis nainen"; sanoi Anglides.

"Mitä sillä on sen kanssa tekemistä? Niin, hän on hyvännäköinen, mutta
kuta vanhemmaksi tulen, sitä mieluummin haluaisin, että Elaine istuisi
minua vastapäätä pöydässä vuoden kaikkina päivinä. Hän oli ennen
vanhaan rohkea tyttö, jolla oli terve sydän."

"Olen katsellut kuningatarta kauan aikaa", sanoi Anglides, "ja
rakastan häntä. Hänellä on kyllä vikansa, hänelläkin — häntä on
vaikeampi tyydyttää, mutta se johtuu hänen huolistaan. Olen nähnyt
hänen rukoilevan toista miestä toisensa jälkeen tässä hovissa, että
heistä tulisi oikeita ritareita. Arthur saa kunnian osakseen, tietysti,
mutta tunnen tuolla tornihuoneessa tapahtuneet keskustelut. Hän on
työskennellyt päivät pääksytysten muiden onnen ja heidän todellisen
menestymisensä hyväksi."

"Hän ei ole koskaan ollut huolissaan minun vuokseni", sanoi Bors. "Kun
oikein laskette, huomaatte hänen erityisesti suosineen vain miestään,
Lancelotia ja Galahadia. Eikä näillä molemmilla jälkimäisillä,
myönnätte kai sen, ollut mitään tekemistä tornihuoneessa saadakseen
innoitusta. He olivat yhtä säännöllisiä kuin kellonkoneisto
odottaessaan vuoroaan kiivetä nuo portaat ylös ja kuunnella
kuningattaren saarnaa. Ihmettelimme, kuinka kauan kestää, ennenkuin
Lancelot tulee järkiinsä. Galahad antoi hänelle järkevän esimerkin, ja
olen kiitollinen, että Lancelot koettaa sitä seurata."

"Aikooko hänkin poistua hovista?"

"Ah, ei! Tarkoitan vain, että hän on hylännyt Ginevran ja palannut
pojan äidin luo. Hän on todellakin lähtenyt takaisin — hän onkin
Corbinissa parhaillaan. Hän ratsasti sinne päin heti, kun turnajaiset
loppuivat."

"Meidän pitää salata tämä Ginevralta", sanoi Anglides.

"Minä ainakaan en tahdo sitä", sanoi Bors, "ja toiset tuntevat samalla
tavalla kuin minäkin. Emme kerro sitä hänelle tahallamme, mutta jos
juttu alkaa itsestään, annamme sen levitä luonnollisesti. Se on varmin
keino erottaa kuningatar hänestä."

"Kun kuningatar karkoitti hänet pois kauan aikaa sitten, menetti hän
järkensä", sanoi Anglides.

"Se oli erehdys — hän ei tee sitä jälleen. Saattepa nähdä."

Anglides näytti murtuneelta.

"Bors, tämä hovi hajaantuu."

"Se on hajaantunut jo", vastasi Bors. "Yksi ainoa voimakas tärähdys
vain, ja maahan se luhistuu. Olen iloinen siitä, Anglides. Kuningas
on satulassa jälleen, ja me aloitamme uudestaan. Sitä ei tarkoiteta
loukkaukseksi teille naisille, mutta tällä kertaa tulee siitä miesten
maailma, ehdottomasti innoittamaton, hienostumaton ja mutkaton. Jumalan
kiitos!"

"Mukaudun siihen", sanoi Anglides. "Otaksun teidän sallivan meidän
elää, ja haluan mielelläni nähdä mutkattoman miehen. Kun olin nuori,
luulin haluavani mennä naimisiin jonkun kanssa, mutta kuten sanoitte,
heitä ei ole vielä olemassakaan. He ovat aina rakastuneet jo kauan
aikaa ennen johonkin toiseen naiseen, johon ovat väsyneet. Hän,
naisraukka, rasittaa heitä. Ja kaikki kuuluisuudet, kuten Lancelotkin,
ovat tuhlanneet hellyytensä niin ja niin monelle naiselle."

"Hän rakasti Ginevraa", sanoi Bors. "Jos Ginevra olisi ollut uskollisen
kiintymyksen arvoinen, rakastaisi Lancelot häntä vieläkin. Mutta tehän
voitte ymmärtää, että Elainella on todelliset oikeudet häneen."

"Miksi luulette Elainen antaneen hänen käyttää hänen hihaansa?" kysyi
Anglides. "Ilmoittaakseenko asian siten Ginevralle?"

"Voidaan ajatella niinkin — hän oli ehkä iloinen saadessaan ilmaista
voittonsa. Mutta ymmärsin sen niin, että Lancelot oli väsynyt asemaansa
ja tahtoi varoittaa meitä, että hän tämän jälkeen kuuluu Elainelle."

"Jos Lancelot menee naimisiin hänen kanssaan", sanoi Anglides, "luulen
Galahadin ehkä palaavan".

"Tietysti — he ovat ajatelleet sen valmiiksi, saatte olla siitä ihan
varma. Lancelot ei ole sellainen mies, että hän pysyisi toimettomana ja
antaisi poikansa uran turmeltua."

"Minusta on niin ikävä ajatella Ginevraa", sanoi Anglides.

"Aihe on käynyt minullekin inhoittavaksi", sanoi Bors. "Ajattelen häntä
niin harvoin kuin mahdollista."




V


Kun Lancelot palasi ritari Bernardin taloon, pysähdytti hän hevosensa
aukeaman reunaan nauttiakseen vielä kerran paikan rauhallisuudesta
metsänlaidassa ja vallien juurella kimaltelevasta kuvastinkirkkaasta
vedestä. Hän odotti nähdäkseen, tulisiko joutsen uiden tervehtimään.
Kartano oli viehättävä, ja hän oli iloinen tietäessään saavansa viettää
vielä toisen yön vanhan katon alla.

Ritari lausui hänet tervetulleeksi hallissa ja kysyi uutisia
turnajaisista.

"En ole tekemisissä sellaisen urheilun kanssa itse", sanoi hän, "enkä
ole koskaan ollut taitava siinä, mutta tyttäreni on ollut oikein
kuumeissaan turvallisuutenne vuoksi — hän oli varma, että joudutte
siellä vaikeuksiin. Minä en ollut huolissani, mutta tunnen sentään
huojennusta nähdessäni teidät näin terveenä."

"Siinä ei ollut mitään huolehtimisen syytä", sanoi Lancelot. "Olimme
kaikki ystäviä, ja olen harjaantunut suojelemaan itseäni. Missä Elaine
on?"

"Hän tulee tänne heti. Hän on liian tunteellinen, lapsiraukka — elämä
tulee kohtelemaan häntä kovasti."

"Teidän ja hänen pitää täyttää osanne välipuheesta ja tulla hoviin",
sanoi Lancelot. "Silloin korvaan hänelle sen, että olen tuottanut
hänelle huolia. Hän on hieno tyttö, ritari Bernard. Olette onnellinen."

"Hän on äitinsä kaltainen, ja siksi hän onkin niin rakas minulle...
Kas, tuolta hän nyt tuleekin!"

Lancelot huomasi, kuinka kummallisesti Elaine oli muuttunut. Hän näytti
olevan toipumaisillaan jostakin pitkästä taudista. Hänen ihonsa ei
olisi voinut olla valkoisempi eivätkä silmänsä tummemmat kuin ennen,
mutta hänen vartalonsa notkahti, ikäänkuin hänellä ei olisi voimia
seistä.

"Olette terve, ritari Lancelot."

"Ihan terve. Ja hiha on vain repeytynyt yhdestä kohdasta. Neulan piston
tai parin jälkeen voitte käyttää sitä jälleen."

Elaine hymyili.

"Säilytän sen sellaisena kuin se nyt on muistoksi teistä; toivoin sen
repeytyvänkin hieman. Pitikö teidän taistella kovasti suojellaksenne
sitä, ritari Lancelot?"

"Muutamat miehet luulevat kai niin."

"Silloin ehkä autoin teitä hieman?"

"Sitä ei voi epäilläkään!"

Hänen ilmeinen ihastuksensa koski Lancelotiin. Turnajaiset olivat
olleet perin joutavat, tai ehkä hän oli tulossa vanhaksi. Lapsi
liioitteli.

"Toivoisin olleeni siellä", sanoi Elaine. "Mutta voin melkein nähdä,
mitä teitte. Olitte ihmeellinen, ritari Lancelot!"

"En ollenkaan! Hyvin tavallinen vain, Elaine, vannon teille."

Ritari Bernard näytti pitävän keskustelusta. Hän istui lähellä
kuunnellen. Elaine katseli Lancelotia suurilla ihailevilla silmillään,
ja Lancelot tunsi itsensä narrimaiseksi.

"Oliko siellä naisiakin?"

"Muutamia vain — en kuullut, keitä he olivat."

"Oliko kuningatar siellä?"

"Ei", vastasi Lancelot. "Satun tietämään, että hän jäi kotiin."

"Olen kuullut, että hän on hyvin kaunis", sanoi Elaine. "Isä näki hänet
kerran, ja isän mielestä hän oli kaunis."

"Hyvin kaunis, todellakin", myönsi ritari Bernard.

"Hän on minun naisihanteeni", sanoi Elaine. "Niin kaunis katseltavaksi
ja niin hyvä. Kun isä sanoo, ettei hovielämä kehitä sielua, kuten tyyni
elämämme täällä, kysyn häneltä, kuka voisi olla parempi kuningatar
Ginevraa, vaikka hän asuisikin nunnaluostarissa. Olen aina pitänyt
kuningas Arthurista ja hänen ritareistaan Ginevran vuoksi. Tunnette kai
Ginevran?"

"Kyllä", sanoi Lancelot. "Olen ollut Arthurin palveluksessa teidän
ikäisestänne saakka, luullakseni."

"Olen yhdeksäntoistavuotias", sanoi Elaine.

"Sen ikäinen minäkin suunnilleen silloin olin", sanoi Lancelot.

"Ajattelette varmaankin, että hän poikkeaa suuresti hovin muista
naisista?"

"Olen varma siitä", vastasi Lancelot.

"Olen ymmärtänyt sen niin", sanoi Elaine, "ja kuitenkin se ajatus
tekee minut surulliseksi. Miksi eivät useammat naiset voi elää mukana
suuressa maailmassa ja olla meille esimerkkeinä?"

"Se on tärkeä kysymys", sanoi Lancelot. "Oletteko ajatellut vastausta
siihen?"

"Otaksun, ettei muutamilla heistä, ei edes kaikilla rikkaillakaan, ole
ollut hyviä koteja", sanoi Elaine.

"Erittäinkään rikkailla", sanoi ritari Bernard. "Teoriani on, että
varhaisimpina vuosina saaduista vaikutteista riippuu kaikki, ja
varallisuus kätkyessä on jonkinlaista lapsuuden vastustamista. Kun
ihminen saa kaikkea, mitä haluaa, ei hänellä ole mielikuvitusta."

"Kuningatar oli nuoruudessaan", sanoi Lancelot, "jokseenkin köyhä,
kuten ehkä tiedätte".

"Ihan niin", vastasi Bernard. "Siitä sen näkee."

"Mutta mielestänne on hyvä saada varallisuutta myöhemmin?"

"Ei", vastasi Bernard. "Vaatimaton omaisuus on paras." Vanha
portinvartija alkoi kattaa pöytää päivälliseksi. "Sinun pitää näyttää
ritari Lancelotille uudet kukat äitisi puutarhassa", sanoi Bernard.
"Aterian jälkeen saattaa olla jo pimeä."

Elaine vei Lancelotin erään ruusuryhmän luo, jonka jokaisessa rungossa
oli kaunis kukka tai parikin.

"Ne aloittivat kukintansa teidän poissaollessanne... Ritari Lancelot,
saanko keskustella teidän kanssanne kahden kesken ennen lähtöänne
täältä?"

"Puhukaa minulle nyt — mehän olemme kahden kesken", sanoi Lancelot.

"Ajattelin sen ehkä voivan tapahtua aamulla täällä puutarhassa — olen
silloin aina täällä, ja isä syö tavallisesti aamiaisensa myöhään."

"Nyt on siihen sopiva tilaisuus", sanoi Lancelot. "Aloittakaa nyt."

"Isä kutsuu meidät päivälliselle minuutin kuluttua."

"Se, mitä ette ehdi sanoa, saa jäädä huomiseksi."

"Minun ei pitäisi kysyä sellaista asiaa — mutta minun täytyy saada
tietää, minun täytyy todellakin, ritari Lancelot."

Hänen kasvonsa olivat yhtä lapselliset kuin silloinkin, jolloin
Lancelot näki ne ensi kerran.

"Ritari Lancelot, aiotteko lähteä luotamme huomenna?"

"Kyllä."

"Haluatteko ottaa minut mukaanne?"

"Toivon isänne tuovan teidät piakkoin Camelotiin, Elaine. Toivon sitä
kaikesta sydämestäni."

"En tarkoita sitä, ritari Lancelot. Minun oli pakko kysyä... Minun piti
saada tietää, ymmärrättekö te."

Lancelot tuijotti häneen, voimatta ymmärtää, että Elaine oli sanonut,
mitä ajatteli.

"Tokko ymmärrän?"

"Rakastan teitä, ritari Lancelot", sanoi Elaine.

Ritari Lancelot ratsasti pois ennen päivänkoittoa.




VI


"En halua lainkaan tavata sinua enää", sanoi Ginevra. "Minulla ei ole
mitään sanottavaa sinulle ja luulisin, ettei sinullakaan ole mitään
puhumista minulle."

"En tullut tänne siksi, mitä haluan sanoa, vaan kummallisen käytöksesi
vuoksi", sanoi Lancelot. "Olet kohdellut minua kaikkien nähden kuin
olisin kerjäläinen, vieläpä melko vastenmielinen. Suuressa hallissa
ovat ateriat olleet hirvittäviä kokemuksia. Olen viitenä päivänä
pyytänyt päästä puheillesi saadakseni tietää syyn, ja tänään, kun
Anglides sanoi sinun olevan vapaana, sanoin hänelle — no niin, tiedät
kyllä, mitä sanoin hänelle."

"Toivoakseni olet tässä huoneessa viime kertaa", sanoi Ginevra,
"ja koska olet tullut tänne luvattani, on hyödytöntä pyytää sinua
poistumaan. Tällä hetkellä olen sinun armoillasi. Sano sanottavasi,
mutta älä toivokaan minun rupeavan väittelemään uskottomuuksistasi
entiseen tapaamme."

"Ei ole olemassa mitään uskottomuuksia, joista voisimme väitellä,
kuningatar. Tulin vain kysymään, miksi olette epäkohtelias minulle."

Ginevra katsoi häneen tiukasti, mutta ei näyttänyt haluavan nöyrtyä.

"Miksi, kuningatar?"

"Emme tahdo väitellä siitä, Lancelot."

"Miksi emme haluaisi väitellä? Jos on olemassa jokin syy, jonka
perusteella voit kohdella minua kuin koiraa kuninkaan pöydässä, niin
ilmoita se minulle. Se on joko valetta tai sitä ei ole olemassakaan.
Olen tottunut vihaasi, Ginevra, mutta tavallisesti olen tiennyt syyn
siihen."

"Ja tiedät nytkin."

"Enkä tiedä."

Kuningatar otti ompeluksensa pöydältä ja käveli huoneen toiselle
puolelle.

"Suot kai minulle anteeksi selkäni?" sanoi hän. "Valaistus on parempi
täällä, ja minun täytyy jatkaa työtäni."

Lancelot odotti, mutta Ginevra ei ollut tietävinäänkään hänen
olemassaolostaan. Hän otaksui kuluneen ainakin tunnin ja ihmetteli,
mitä sanottaisiin, jos joku sattuisi tulemaan huoneeseen ja tapaisi
heidät valvomassa näin epätavallisella hetkellä. Jos siten joutuisi
toisten pilkattavaksi —

Hän nousi seisaalle mielenosoituksellisesti ja käveli ovea kohti.

"Hyvästi", sanoi kuningatar. "Näissä olosuhteissa sinun pitää asettua
sinne. Jos minun pöydässäni ateriat tuntuvat sinusta vastenmielisiltä,
johtuu se ehkä tunnonvaivoista, kun olet niin paljon poissa vaimosi
luota."

"Onko tämä jonkinlaista pilaa?" kysyi Lancelot.

Kuningatar ponnahti seisaalle ja kääntyi häneen päin.

"Tämä on ainakin kunnianosoitus hävyttömyydellesi, Lancelot, sellainen
kurja valehtelija kuin sinä olet! Et välittänyt hänestä ollenkaan, et
tietystikään! Sinua piti kehoittaa lähtemään hänen luokseen, tietysti!
Pelkäsit minun tulevan ehkä mustasukkaiseksi, jos heiluttaisit hänelle
kättäsi turvallisen matkan päästä. Ja sinä olet ollut hänen miehensä
koko ajan!"

"Kenen, Jumalan nimessä?"

"Onko sinulla useampiakin? Etkö tiedä, ketä tarkoitan?" Lancelot oli
liian hämmentynyt voidakseen ajatella.

"Miellyttäisikö sinua, Ginevra, että kuulisit minun toistavan, mikä on
totta, ettei minulle ole vaimoa?"

"Miellyttääkö sinua kuulla jälleen, minkä tiedät todeksi, että olet
kurja valehtelija?"

Lancelot huomasi nyt ensi kerran elämässään kyllästyneensä häneen. Hän
ei välittänyt siitä, oliko Ginevra menettänyt järkensä vai ei. Hän
halusi vain päästä eroon Ginevrasta hiemankin säädyllisellä tavalla.

"Ginevra, olen rakastanut sinua monta vuotta ja tuottanut sinulle
pettymyksiä liiankin usein, mutta en ole koskaan kertonut sinulle
mitään, mikä ei olisi ollut totta. Minulla ei ole vaimoa eikä ole ikinä
ollutkaan. Kun kysyin sinulta, kuka hän on, tahdoin vain tietää, minkä
nimen liität minun nimeeni. Tiedän itse sinun erehtyneen olkoon naisen
nimi mikä tahansa."

"Näin sinun lähtevän ratsastamaan hänen luokseen, ja Anglideskin näki
sen."

"Ah!... Sinä siis katselit minua?"

"Me näimme sinut, Lancelot. Mitä hyötyä siis on —"

"Mutta minä en ratsastanut Corbiniin", sanoi Lancelot. "Tiesin sinun
käyvän mustasukkaiseksi, jos niin tekisin, enkä muutenkaan halunnut
tavata Elainea. Olin turnajaisissa, ja sinäkin tiedät minun olleen.
Miehet ovat puhelleet siitä kanssani pöydässäsi sinun kuultesi."

"Olit varmasti turnajaisissa, Lancelot, mutta olit Corbinissakin. Eikö
mieleesi juolahda, että miehet saattavat puhella selkäsi takanakin?"

"Ginevra, en ollut Corbinissa, eikä kukaan voi sitä väittääkään.
Poikkesin kyllä sinne päin tienhaarassa, koska luulin sinun ehkä
pitävän minua silmällä ja koska olit pyytänyt minua lähtemään sinne,
mutta päästyäni metsän peittoon käännyin länteen päin jälleen."

"Olit kiinnittänyt kypärääsi jonkun naisen hihan."

"Se on kyllä totta, että tein niin."

"Kenen hiha se oli?"

"Elainen, ritari —"

"Etkä kuitenkaan ole tavannut häntä?"

"Ymmärrän nyt, missä vika on, Ginevra —"

"Niin teen minäkin."

"Se nainen ei ole sama, Ginevra — vaan Astolatin ritarin Bernardin
tytär. Hän on ihan lapsi vielä, ja kannoin merkkiä tehdäkseni hänelle
mieliksi."

"Kuka on ritari Bernard? En ole milloinkaan kuullut hänestä."

"Hän on halpa ritari, joka asuu metsässä muutamien palvelijoiden
ja äidittömän tyttärensä kanssa. He ottivat minut vastaan yöksi
sen jälkeen kun poikkesin syrjään Corbinin tieltä. Pysähdyin sinne
palatessanikin. Lähetä kysymään häneltä, ellet usko minua. En ole
tavannut Galahadin äitiä enkä kuullut hänestä mitään."

"Vaaditko minua uskomaan, että on olemassa kaksi Elainea, jotka
molemmat ovat rakastuneet sinuun?"

"En ole sanonut, että he ovat rakastuneet minuun."

"Et kyllä, mutta tietysti he ovat. Ja epäilemättä tämä toinen, josta et
koskaan ennen ole kertonut minulle —"

"En tiennyt hänen olemassaolostaan mitään, ennenkuin saavuin hänen
isänsä taloon tuona iltana."

"Niinkö? Ja kuitenkin kannoit hänen merkkiään seuraavana päivänä.
Nopeaa tutustumista!"

Lancelot ei vastannut.

"Hän kertoi sinulle luultavasti rakastavansa sinua?" Lancelot oli vaiti.

"Kertoiko hän?"

"Kyllä hän kertoi."

"Halusiko hän antautua sinulle, vaikka et voinut mennä naimisiin hänen
kanssaan?"

"Kyllä."

"Ja sinäkö vaadit minua uskomaan, ettei se ole sama nainen?"

"Ginevra", sanoi Lancelot, "olemme nyt päässeet sellaiseen kohtaan,
etten halua pakottaa sinua uskomaan mitään, mitä et mielelläsi halua.
Mutta koska olet kysynyt totuutta, olen kertonut sen sinulle. He ovat
kaksi eri naista. Heidän iässään on ainakin parinkymmenen vuoden ero
ja maailman täyttävä ero heidän luonteessaan, eivätkä he ole ollenkaan
samannäköisiä. Mutta heillä on sama nimi, ja onnettomuudekseni molemmat
ovat valinneet minut ihailunsa esineeksi."

"Sinun täytyy pitää huolta seuraavasta pojastasi itse", sanoi Ginevra.
"Minä olen jo liian vanha siihen."

Kun Lancelot katseli kovien juovien ilmestymistä ja haihtumista vihan
ja loukatun ylpeyden mukana, ihmetteli hän, kuinka oli koskaan voinut
pitää noita kasvoja kauniina.

"Uusia poikia ei synny enää", sanoi hän. "En rakasta tätä tyttöä enkä
rakastanut toistakaan, mutta tällä kertaa minun ei tarvitse mitään
katua."

"Ajattelen vieläkin sinun käyttäytyvän huonosti, kun et suostu elämään
hänen kanssaan Corbinissa", sanoi Ginevra. "Olin pahoillani hänen
tähtensä, kun luulin sinun hylänneen hänet. Mutta nyt tunnen suurempaa
myötätuntoa häntä kohtaan, kun tiedän, millainen mies hänellä on."

Lancelot alkoi nauraa.

"Pysy vain luulossasi. En ole nainut häntä enkä ketään toistakaan.
Mutta otaksu, että jos olisin mennyt naimisiin Galahadin äidin kanssa,
niin eikö se olisi ollut juuri sitä, mitä kehoitit minua tekemään? Ja
etkö vannonut, ettet tulisi mustasukkaiseksi?"

"Siis myönnät menneesi naimisiin hänen kanssaan!" sanoi Ginevra.

Lancelot kohotti kätensä.

"Yksinkertainen juttusi ei petä minua", jatkoi Ginevra, "eivätkä
väitteesi minua liikuta. Sanoin, etten tulisi mustasukkaiseksi, mutta
sinä tiesit sen asian paremmin — tiesit minun koettavan käyttäytyä
rehellisesti häntä kohtaan ja tiesit minun rakastavan sinua. Tiesit,
että olin antanut sinulle anteeksi ennenkin — kuinka monta kertaa? Ja
koetin kohottaa sinut jälleen, kun käyttäydyit — niinkuin teit. Mutta
ehkä et tiennyt, millaiset tunteet naisella on sellaistakin miestä
kohtaan, joka on hänelle arvoton, jos nainen edes kerran on antautunut
hänelle. Nainen kuuluu hänelle ja hän naiselle — siinä kaikki, mitä
siinä on. Nainen ei voi ajelehtia toisesta suhteesta toiseen, kuten
mies, ja jättää muistoansa taakseen — hän antoi niin paljon, että
miehen pitäisi ajatella häntä syleillessään seuraavaa uhriaan —"

"Nyt tulee jo liikaa", sanoi Lancelot. "Sivuutat säädyllisyyden."

Ginevra vaipui tuoliin ja hengitti niin huohottamalla kuin olisi
juossut portaita ylös. Mutta hän näytti saavuttavan entisen tyyneytensä
— juovat katosivat hänen kasvoistaan, ja Lancelot oli suutuksissaan
huomatessaan, että hän oli sittenkin kaunis.

"No niin, Lancelot, rakkaani", sanoi hän —

"Niin, Ginevra, sinun rakastajasi. Unohdit sen hetkiseksi."

"Tahdon sinua tekemään jotakin hyväkseni, Lancelot."

"Mitä sitten?"

"Mene kotiisi vaimosi luo!"

       *       *       *       *       *

Kun Lancelot oli päässyt portaiden juurelle, kiiruhti Anglides
huoneeseen.

"En voinut kertoa sitä hänen ollessaan täällä", sanoi hän. "Epäilen,
tokko hän tietääkään sitä vielä, mutta Galahadin äiti on kuollut."

Ginevra jäykistyi marmoriksi.

"Kuningatar!" sanoi Anglides. "Kuningatar... oletteko pyörtynyt?"

Ginevra työnsi hänet pois.

"Kuinka sen tiedät?"

"Hän on täällä — he aikovat haudata hänet tänne Camelotiin."

"Miksi juuri tänne kaikkien paikkojen joukosta?"

"Heillä on mukanaan kirje, jonka hän oli kirjoittanut tuntiessaan
kuolevansa. Kun kuningas Arthur luki sen ääneen hetkinen sitten, olin
joukon takana enkä kuullut kaikkea, mutta sain kuitenkin sen verran
selville, että Lancelot oli kutsunut hänet tänne hoviin —"

"Ah!" sanoi Ginevra.

"Ja tyttö sanoi ajattelevansa Lancelotin voivan antaa hänelle
helpoimmin anteeksi, jos hän tulee hoviin tällä tavalla."

Ginevra ajatteli hetkisen.

"Missä tämä kaikki tapahtui?"

"Kappelissa. He kantoivat hänet sinne, ja kuningas tuli, ja he
paljastivat hänen kasvonsa viimeisen kerran. Kuningas sanoi kertovansa
sen teille itse, kunhan Lancelot saa sen tietää ensin."

"Hän oli kaunis nainen", sanoi Ginevra.

"Muistan, millainen hän oli vuosia sitten", sanoi Anglides, "enkä
tahtoisi sanoa häntä kauniiksi".

"Onko hän muuttunut?" kysyi Ginevra.

"En tiedä. Olin muiden takana ja lähdin heti kertomaan teille."

"Säälittää Galahadin vuoksi", sanoi kuningatar. "Heidän olisi pitänyt
sopia keskenään... Anna minulle musta hartiahuivini, Anglides...
Otaksun, että minunkin täytyy lähteä sinne."

Hän kääri hartiahuivin päänsä ympärille ja järjesti sen kasvojensa
suojaksi kauniilla käsillään. Kun hän tuli kappelin ovelle, väistyi
linnanväki hänen tieltään. Hän käveli kuin kuningatar, ja hänen
kasvonsa, joilla nyt oli musta kehys, olivat unohtumattoman kauniit.

Hän polvistui kuolleen jalkopäähän hetkiseksi rukoilemaan. Heidän
edessään tapahtuvan surunäytelmän loistava iva järkytti Gawaineakin
— kun hän näki ylenkatsotun naisen rukoilevan tai ehkä kiittävän
kilpailijansa ruumiin ääressä. Sitten Ginevra astui hitaasti arkun
pääpuoleen ja katsoi vainajan piirteitä.

Hän huudahti heikosti tai naurahti hysteerisesti ja hillitsi sitten
itsensä. Kaikki hämmästyivät nähdessään hänen kääntyvän heihin päin,
panevan kätensä ristiin ja selvittävän kurkkuaan, ikäänkuin hän aikoisi
puhua. Siitä voi ehkä tulla hautajaispuhe.

"Heitä oli kaksi", sanoi hän.




VII


Myöhemmin Lancelot menetti itsekunnioituksensa ja rupesi hieman
jälkeenpäin munkiksi.

Veli Martin, joka oli harjaantunut sielujen parantaja, käveli
tavallisesti hänen kanssaan luostarin käytävissä heidän
hartaudenharjoitustensa loma-aikoina, koettaen selvittää Lancelotin
mielentilaa. Veli Martin ilmoitti, että Lancelotin mielentilat olivat
todella omaa luokkaansa.

"Minulla on se pulma, etten ole harjaantunut tunnustamaan syntejäni",
sanoi Lancelot. "Uskon vakavasti olevani katuvainen ja luulin, että
kun ihminen katuu syntejään, on kaikki muu hyvin yksinkertaista. Mutta
tietysti se on samanlaista kuin muu — ihmisen pitää oppia sekin."

"Milloin tunnustitte syntinne viimeksi ennen tuloanne tänne?"

"Sallikaa minun muistella... Jaha, se tapahtui juuri Arthurin ja
Ginevran avioliiton jälkeen."

"Siis noin parikymmentä vuotta sitten", sanoi veli Martin.

"Niinpä kaiketi, ehkäpä siitä on enemmänkin aikaa", vastasi Lancelot.
"Katsokaas, tunnustin syntini säännöllisesti, ennenkuin minusta tuli
Ginevran rakastaja, ja kerran sen jälkeen. Kun tunnustin syntini,
kysyi pappi minulta, kadunko, ja koska halusin olla rehellinen, kysyin
häneltä hänen tarkoitustaan. Hän sanoi kysymyksen koskevan sitä, olenko
pahoillani siksi, että Ginevra oli minun, ja minä sanoin, etten ollut.
Hän ilmoitti, ettei hän voinut antaa minulle synninpäästöä, minkä
vuoksi en koskaan mennyt takaisin."

"Kuinka on laitanne nykyään?" kysyi veli Martin.

"Jossakin merkityksessä kadun nyt. En tietystikään voi sanoa katuvani
rakkautemme hyviä puolia."

"Millaisia ne ovat?" kysyi veli Martin.

"Hänen kauneutensa — ja toivo päästä hänen arvoisekseen — ja hänen
huuliensa jättämä muisto, kun hän oli nuori."

"Näitäkö te nimitätte hyviksi puoliksi?" sanoi veli Martin. "Haluaisin
myös kuulla ajatuksenne sen pahoista puolista, joita nyt kadutte."

"No niin, oli väärin, etten voinut naida häntä — hermomme olivat
jännityksessä, emmekä olleet täydellisesti onnelliset — ja kaikki
hajosikin tuhaksi lopun lähestyessä. En osaa oikein kuvailla sitä,
mutta te ymmärrätte kyllä. Iloitsen kaikesta siitä, mikä ei ollut
väärin, ja kadun kaikkea sitä, mikä oli syntiä. Eikö se riitä?"

"En oikein usko, tiedättekö, mikä oli mitäkin", sanoi veli Martin.
"Mutta te saatte toistaiseksi jatkaa."

"Vähän jälkeenpäin, kun rakkautemme oli alkanut, vuoden verran
myöhemmin, kohtasin erään tytön, joka tarjosi itseään minulle —
ei millään julkealla tavalla, minun on pakko myöntää se, vaan
rehellisesti. Hän pyysi rakkauttani elämänsä yhdeksi hetkeksi, vaikka
tiesikin koko ajan minun rakastavan Ginevraa. Olen tottunut väittämään,
että hän petti minut siihen, mutta nyt tunnustan himoinneeni häntä. Hän
oli hyvin houkuttava. Olen katunut sitä yhdestä tai toisesta syystä
siitä alkaen. Riittääkö se?"

"Tämä näyttää selvältä asialta", vastasi veli Martin. "Mutta olen
ihmetellyt, miksi puhuitte Ginevrasta mainitsematta sitä asian puolta,
joka huolestuttaisi minua enimmän. Ette näytä kysyvän itseltänne, mitä
Arthur, hänen miehensä ja ystävänne, tästä kaikesta ajatteli."

"Tiedän, mitä Arthur ajattelee siitä", vastasi Lancelot.

"Kuinka te voitte sen tietää?"

"Kysyin häneltä. Juuri senvuoksi olenkin nyt täällä. En voinut sietää
ajatusta, että olen petollinen hänelle, ja jouduin sellaiseen kohtaan,
jolloin olisin mieluummin kuollut hänen miekkansa iskusta kuin enää
piilottanut tätä salaisuutta. Menin senvuoksi rehellisesti hänen
luokseen ja tunnustin rakastavani hänen vaimoaan liiaksi. Otaksuin sitä
rehellisimmäksi keinoksi päästä asiasta."

"Milloin se tapahtui?" kysyi veli Martin.

"Ihan äskettäin."

"Rakastitte häntä liiaksi", sanoi veli Martin, "mutta ette rakastanut
häntä tarpeeksi. Olisin sanonut sitä rehelliseksi teoksi, jos olisitte
mennyt Arthurin luo parikymmentä vuotta sitten. Mitä kuningas sanoi?"

"Hän sanoi tienneensä sen jo jonkun aikaa. Melkein heti häiden jälkeen
hän sanoi huomanneensa Ginevran menneen naimisiin hänen kanssaan
muovaillakseen hänet toisenlaiseksi. Hän ei olisi välittänyt siitä,
kertoi hän, jos hänellä olisi ollut enemmän vapautta, mutta koska
hänellä oli kuningaskunta hallittavanaan, oli hänellä liian paljon
hommaa ehtiäkseen uudistua. Silloin hän huomasi Ginevran kääntävän
tarkkaavaisuutensa minuun, ja vaikka se loukkasikin häntä, sopi sitäkin
järjestelyä puoltaa jollakin tavalla. No niin... juuri siksi olen
täällä. Kun Arthur puhui minulle siten, en kehdannut katsoa maailmaa
kasvoihin."

"Tunnustatteko nyt syntejänne, veli Lancelot, vai toisteletteko vain
onnettomuuksianne?"

"Olen myöntänyt tunnustavani", vastasi Lancelot. "Kerroin jo teille
tuosta tytöstä, joka tarjosi itsensä minulle. No niin, hänessä oli
paljon suloja, mutta viattomuus ei kuulunut niiden joukkoon. Hän tiesi
kaikki, mitä pitikin, ja vielä enemmänkin. Mutta satuin tulemaan
toiseen taloon vain noin kuukausi sitten, ja isäntäni sanoi minulle,
että meidän piti odottaa hänen tytärtään, jonka oli määrä olla
emäntänä päivällispöydässä, ja tyttären nimi osoittautui samaksi kuin
ensimmäisenkin tytön. Minulla oli kummallinen tunne, että ehkä tuo
ensimmäinen tulee ahdistamaan minua kaikkien näiden vuosien jälkeen.
Mutta kun tytär vihdoinkin tuli, oli hän vielä pelkkä lapsi — kokonaan
viaton eikä mitään muuta. Heillä oli kuitenkin sama nimi."

"Miksi ei heillä olisi ollut?" sanoi veli Martin. "Nimi merkitsee niin
vähän."

"En tiedä", sanoi Lancelot. "Ennenkuin lähdin siitä talosta, ehdotti
tämä viaton tyttö minulle ihan samaa kuin tuo järkeväkin oli tehnyt.
Halusi rakkauttani tai tulla vaimokseni tai lyhyesti sanoen: halusi
minut omakseen."

"Me emme aina saa toista tilaisuutta", sanoi veli Martin "Toivon teidän
käyttäytyneen paremmin tällä kertaa?"

"Kyllä", vastasi Lancelot. "Sanoin hänelle sitä satunnaiseksi
harhaluuloksi ja vakuutin, että kun se haihtuu, menee hän jonakin
päivänä naimisiin oikean miehen kanssa, jolloin meistä kaikista tulee
ystäviä. Sehän oli jalompaa, eikö ollutkin?"

"Siinä ei ollut mitään moitittavaa", vakuutti veli Martin.

"Kuitenkin, kun sitä oikein ajatellaan", sanoi Lancelot, "paraskin
käytöksemme saattaa tuottaa paljon kiusaa ja erehdyksemme päättyä
hämmästyttävästi. Kun tein syntiä tuon naisen kanssa, joka heittäytyi
syliini, saimme lapsen. Sen vääryyden tulokseksi tuli Galahad."

"Ette suinkaan tarkoita jaloa Galahadia?" kysyi veli Martin.

"En tiedä, kuinka jalo hän on", vastasi Lancelot, "mutta muita ei ole
olemassa".

"Olemme kuulleet hänen omistaneen elämänsä", sanoi veli Martin,
"maailman pyhimmän aarteen etsimiseen".

"Niin ne jutut paisuvat", sanoi Lancelot. "Ellen olisi rakastanut
Ginevraa, ei Galahad olisi nyt voinut pyrkiä tähän suuruuteen."

"Se ei ole lainkaan itsestään selvää", sanoi veli Martin.

"Ginevra oli mustasukkainen hänen äidilleen ja hänelle ja vihainen
minulle", sanoi Lancelot, "ja Ginevran mieleen juolahti voittaa meidät
kaikki tekemällä hänestä oikea mestarinäyte. Ennen sen valmistumista
Ginevra kai rakastui häneen."

"Ymmärrän", sanoi veli Martin.

"Ja sitten", sanoi Lancelot, "kun kerran tein oikein puhumalla niin
ystävällisesti ja järkevästi pienelle tytölle, vei se häneltä hengen".

"Hän kuoli luultavasti luonnollisista syistä", sanoi veli Martin.

"Ehkä", myönsi Lancelot, "mutta saamani vaikutelma oli sellainen, ettei
hän olisi kuollut, jos olisin vastannut myöntävästi".

"Kuulkaapa", sanoi veli Martin, "nyt ette ole sillä tiellä, joka vie
armoon".

"Osaatte arvostella sen asian paremmin kuin minä", sanoi Lancelot.
"Mutta eikö ihminen voi jollakin tavalla saada armoa ja kuitenkin tehdä
kysymyksiä?"






*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 74568 ***