
*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 74561 ***







SOKKOSILLA


Kirj.

JUHO HOIKKANEN





Helsingissä,
Kustannusosakeyhtiö Otava,
1925.




I


Oli puolipimeä elokuun yö.

Iso-Mannilan talossa nukkui työväki omassa asuinrivissään, mutta
vierasrakennuksessa, jossa isäntäväellä oli makuuhuoneensa, valvoi
ainakin kaksi: talon tytär Laina ja vanhahko emännöitsijä Marjaana.
Heidän makuuhuoneittensa sijaitessa seinäkkäin, ilman väliovea,
Marjaana kuuli Lainan kamarista hiljaista valitusta, joka väliin
tuntui pyrkivän ilmoille pidätettynä, kipeänä kirkaisuna. Emännöitsijä
ei kuitenkaan kiinnittänyt siihen erikoisempaa huomiota, sillä jo
keväästä alkaen, Lainan lääkärillä käynnin jälkeen, hän oli useinkin
kuullut viereisestä kamarista valitusta ja itkunnyyhkytystä. Ne äänet
olivat hänestä kyyneliin asti liikuttavia, mutta eivät mitenkään
kummeksittavia. Päinvastoin: joku muu olisi saattanut huutaa
sudenkoloon, saatuaan kuulla kohtalostaan niin raskauttavan lausunnon
kuin Laina. Tytön oman kertoman mukaan oli lääkäri sanonut hänen
vatsassaan olevan n.s. liikkuvan kasvin, jonka vuoksi leikkaus oli
välttämätön. Mutta kun lääkäri oli lisäksi todennut hänen potevan
myös niin vaikeaa sydänvikaa, että jos hänet silloin olisi nukutettu,
hän olisi voinut uinahtaa ikuiseen uneen, ei toistaiseksi ollut muuta
keinoa kuin koettaa vahvistaa sydäntään mahdollisesti myöhemmin
tehtävää leikkausta varten karttamalla etenkin kuumia kylpyjä ja
raskasta työtä. Näitä lääkärin määräyksiä Laina oli noudattanut
niin tarkasti, että hän koko kesänä ei ollut käynyt kertaakaan
saunassa kylpemässä eikä poistunut kamaristaan -juuri muulloin, kuin
pistäytyessään silloin tällöin rannassa peseytymässä, aina yksin.

Kun tuttua voivotusta oli tällä kertaa jonkin aikaa jatkunut, kuuli
Marjaana Lainan nousevan vuoteestaan ja menevän ulos. Mutta jokainen
hiipivä askel ja oven ylen varovainen käynti ikäänkuin kuiskuttivat
hänen korvaansa: Pidä silmällä, Marjaana, tuolla tavoin liikkuvat vain
ne, joilla on jotakin salattavaa.

Hieman levottomana emännöitsijä päätti valvoa ja odottaa poistuneen
palaamista, mutta väsymys voitti ja hän raukesi uneen. Tietämättä,
kuinka kauan oli nukkunut ja mikä yön hetki lienee ollut kulumassa,
hän herättyään kuuli Lainan kamarin oven avautuvan ja paukahtavan
kuuluvasti kiinni. Sitten niinkuin se tulija olisi huoneen perälle
pyrkiessään horjuvan humalaisen tavoin törmännyt muutaman raskaan
juoksuaskelen eteenpäin, mutta kaatumistaan välttääkseen pysähtynyt
melkein samassa, ryöpsähtänyt taas kolkkavin kengin kappaleen matkaa
ja jälleen seisahtunut, kunnes vihdoin sängyn raskaasta rysähdyksestä
päättäen retkahti voihkaisten vuoteelleen.

Silloin se salainen aavistus, mikä vanhan emännöitsijän sydämessä oli
jo jonkin aikaa kipinänä kytenyt, leimahti hirvittävään liekkiin.
Hän lennätti korvansa väliseinään ja kuunteli suu auki ja silmät
renkaina, eikö Lainan valituksen ohella tirskahtaisi seinän läpi
jotain toistakin ääntä. Mutta kun mitään sellaista ei kuulunut, tuntui
hänestä, kuin se puuttuva ääni huutaisi apua hengenhädässä: Kiiruhda,
kiiruhda, Marjaana, asiat ovat onnettomammin kuin jaksat uskoakaan.
Marjaanalle tuli niin hätäinen hoppu, että hän oli sekautua hameeseensa
pujottaessaan sitä yllensä.

Lähtee sitten — hiipien hän nyt vuorostaan — ulos ja pysähtyy
pihamaalle, elokuun salaperäisen yön ympäröidessä nukkuvalta näyttävää
taloa. Hetkisen mietittyään, minne mennä, hän kiiruhtaa juoksujalkaa
saunaan, kyntää kourin karsinamullan, etsii lauteet, mallasparven,
joka sopen, sohaisee kohennuskepillä uuniinkin, joka mustana ja suu
ammollaan ruhjottaa raskaana nurkassaan.

Saunasta hän rientää rantaan, etsii kiihkeästi jotakin jäljille
johtavaa merkkiä: veritippaa laiturista, jalan jälkeä nurmikon
kasteesta. Tuijottaa sitten hetkisen tyynen veden pintaan laiturin
vierelle, niinkuin odottaisi pohjasta poretta nousevaksi. Kun sitä ei
kuitenkaan kuulu, kurkistaa hän laiturin reunan yli matalaan pohjaan,
mutta tempaisee samalla päänsä takaisin kuin tulesta.

— Jumala varjelkoon! Sielläkö se on? Onko se se?

Kim Marjaana vapisten ja sydän seppänä takoen uskaltaa uudelleen
kallistautua kurkantoralta laiturin laidan yli, häntä melkein
hymähdyttää hirveä säikähdyksensä; sillä siinä missä hänen
pelästyneisiin silmiinsä äsken oli vilahdukselta kuvastuvinaan pienen
lapsen alaston, valkoinen ruumis, näkee hän nyt siltapalkin alta
kurkottavan vain oman himmeän kuvansa. Keventynein mielin hän heittää
silmäyksen järvenselällekin, jonka tyynellä kalvolla siellä etäämpänä
hohtaa himmeänä hopeana valkoisten kesäöitten viimeinen, kalpea
kajastus. Ja eikös taas vanha sydämensä hätkähdä, kun hän äkkää siellä
jotakin mustaa liikkuvan. Mutta kun katsoo kätensä alta tarkemmin,
näkee hän siellä vain yksinäisen sorsan, joka rantapensaitten kiiluvia
silmiä väljille vesille paenneena ja pää siiven alle painautuneena
nukkuen kiertää hiljalleen yöllistä ympyräänsä.

Vanhan emännöitsijän askelet olivat paljon keveämmät hänen noustessaan
rantatörmää ylös kartanolle kuin hetkistä aiemmin laskeutuessaan
rinnettä alas rantaan.

Hän hakee, hakee edelleen. Mutta vaikka hänen pitäisi valalla vannoa,
niin ei kuolemakseen hän voisi muistaa, mistä kaikista paikoista hän
on sitä kaipaamaansa etsinyt. Vihdoin hän ikäänkuin löytää itsensä
karjapihasta, jossa hänet yht'äkkiä yllättää niin herpaiseva väsymys,
että hän tahtomattaan lysähtää navetan kynnykselle istualleen, ja
nyt vasta huomaa, kuinka hiki lämpiminä virtoina valuu yli uupuneen
ruumiin. Eksyneen tavoin hän on aluksi niin pökerryksissä, ettei heti
ota oikein tunteakseen tuttua paikkaa. Kuin unessa hän näkee edessään
outoja, makaavia lehmiä, jotka laiskasti kääntävät katseensa häneen
kuin kysyen: mitäs nyt, joko nyt on aamulypsynaika? Joku ynähtää, muuan
vääntäytyy seisoalleen, useat alkavat märehtiä. Marjaanan vähitellen
selviydyttyä täyteen tajuunsa alkaa hänen mielessään rauhoittavana
orastaa epäilyksen ihana itu:

— Eihän minulla, hupakolla, ole asiasta sen selvempää tietoa kuin omat
aavistukseni ja johtopäätökseni. Onhan voinut, tällä kertaa, kouristaa
Lainan sydäntä niin ankarasti, että siinä ja siinä, pääsikö kaatumatta
kamarinsa lattian yli. Ehkä olen olemattoman jäljessä juossut? Ehkä
olenkin etsinyt vain viimetalvista lunta?

Mutta toisaalta: kuta hiljaisemmaksi elokuun satumainen yö tuntui
käyvän, sitä äänekkäämpänä hän oli sielussaan kuulevinaan vaaranalaisen
äänetöntä hätähuutoa, joka kalliitten hetkien tuloksettomina kuluessa
tuntui jo etääntyneenä kaikuvan kuin kuoleman kynnykseltä. Ei
milloinkaan ennen elämässään Marjaana ollut tuntenut itseänsä niin
tärkeäksi henkilöksi kuin nyt, jolloin elämä tai kuolema riippui
hänestä. Hänen teki mieli kysyä neuvoa lehmiltä, teki mieli kysyä
kuunkannalta, joka taivaalla kynsistään kiikkuen näytti pienellä
silmänurkallaankin näkevän kaikki. Epätoivoisen tuskalla hän ojensi
kätensä harmaalle taivaalle, ikäänkuin olisi tahtonut kurkottaa ne kuun
ohi vielä ylemmäksi, huulten hiljaa höpistessä äänetöntä rukousta.

Kun hän sitten herkkäuskoisen jännityksellä oli aikansa turhaan
odottanut jotakin yliluonnollista vihjausta etsimänsä salaisen
kätköpaikan löytämiseen, ja kun hän — Jumala ja omatunto olkoot
todistajina viimeisellä tuomiolla — oli puolestaan tehnyt kaiken,
minkä ihminen voi, hän nousi jo seisoalleen lähteäkseen kamariinsa
maata. Mutta hän ei ehtinyt vielä poistua, kun hänen korviinsa kuului
navetasta outo narahdus. Tavallisissa oloissa hän olisi saattanut pitää
sitä tappelevien rottien rääkäisynä, mutta nyt hän tunsi sydämensä
kuin seisahtuvan ja väsymyksen väistyvän. Hän juoksi lampokarsinaan
kuin kassalleen, kopeloi kourin puolipimeässä nurkassa ja sai käsiinsä
riepuun kääräistynä jotakin pehmeää, lämmintä, ja kuin sattumalta
pienen pullon.

Marjaana kiidätti molemmat löytönsä erääseen vieraskamariin,
mahdollisimman etäälle Lainan makuuhuoneesta. Kääräistyään lapsen
tilapäisesti lämpimiin vuodevaatteisiin hän laski kierrekaihtimen
akkunan eteen ja tarkasti terävästi sen ryppyisiä, mustansinisiä
kasvoja. Navetassa kuulemansa urahduksen jälkeen hän ei ollut
kuullut raukan päästävän pienintä uikahdusta. Kun hän tämän oudolta
kuulostavan äänettömyyden lisäksi huomasi nyt valkean valossa lapsen
suusta pursuavan ilmakuplia ja vihreätä vaahtoa, kaappasi hän käteensä
mukanaan tuomansa pikku pullon. Nuuskaistuaan sieraimillaan sen
avonaisesta suusta ja tarkastettuaan valoa vasten pullon pohjassa
helmeilevän nesteen väriä, syöksähti hänen suustansa kuin kipeänä
parkaisuna yksi ainoa sana:

»Sievettä!»

Tämän järkyttävän havainnon tehtyään ja ymmärtäen, että minuuteista
voi riippua kaikki, Marjaana silmänräpäystäkään viivyttelemättä juoksi
kahvikuppi kädessä takaisin karjapihaan, nyt vielä nopeammin kuin
etsintämatkalle lähtiessään.

»No, Mansikki, ylös, ylös, kiireesti!... Nopeammin, nopeammin!... Kas
niin, hiljaa nyt vaan... vatj sii...!»

Kyykähtäen seisoalle nousseen lehmän kupeelle hän heruttaessaan puheli
sille kuin maanitellen elukkaa pysymään hiljaa paikallaan:

»Voi, et tiedä, et tiedä, Mansikkini, mikä erinomainen lääkäri,
mikä mainio apteekki olet — jos ollakseen — sille... sille pienelle
pojalle, jonka huulille äitinsä... oma äitinsä... maailmaan tulon
ensi tervehdykseksi... lämpimän rinnan asemesta pisti myrkkypullon
kylmän suun... Vatj sii...! Älä vain suutu, kun ajoin sinut niin
kovakouraisesti ylös: älä nosta maitoasi... Jollei sinunkin apusi
liene jo liian myöhäistä?... Jumalan kiitos, jopa herahti! Pari
pitkää vetäisyä vain herkimmästä nännästäsi... Kas niin, jo riittää.
En miljooniin, en koko maailman kultaan voisi vaihtaa nyt tätä yhtä
kahvikupillista sinun lämmintä maitoasi. Kiitos, Mansikki, rupea maata
nyt taas.»

Parhaan ymmärryksensä mukaan lääkittyään lasta maidolla ja käärittyään
sen kunnolliseen kapaloon Marjaana hiipi parin huoneen läpi ja koputti
hiljaa talon haltijoitten makuukamarin oven. Mutta kun ei kuulunut
mitään vastausta, ajatteli hän säälien asiasta tietämättöminä siellä
vain nukutaan vanhurskaan unta. Hän koputti uudelleen lujemmin.

»Kuka se?» kuului vihdoin isännän unelias kysymys.

»Minä se olen, Marjaana.»

»Mikä on hätänä?»

»Tulkaapa vähän tänne.»

Kun isäntä ja emäntä yöpukimissaan, mielessä outo aavistus, tulivat
Marjaanan jäljessä valaistuun kamariin ja huomasivat sängyssä
pieluksella kurttuiset, mustanpuhuvat lapsen kasvot, eivät he olisi
voineet pahemmin hätkähtää, vaikka olisivat nähneet siinä, käärmeen
kiemurassa. Molemmat vastatulleet olivat niin hämmästyksen lyömiä,
etteivät aluksi saaneet sanaa suustansa.

»Mi-mi-mikä tuo on?» änkötti isäntä vihdoin kuin hengästyneenä.

»Se on nyt se Lainan liikkuva kasvi», vastasi Marjaana surumielisesti.

Tämän kuultuaan emäntä lyyhistyi tuolille istualle. Eikä ollut muuten,
kuin että isännänkin polvet hiukan notkahtivat, mutta pian hän
suoristautui entistä pystymmäksi, samalla kuin kädet vaistomaisesti
puristuivat nyrkkiin.

»Olette te naisia! Eikö teillä ole ollut silmiä päässänne? Te tiedätte
lehmienne poikimisen paremmin kuin...!» ryöppysi sanoja hänen suustaan
niin koskenaan, että tuntui kuin viime lauseen sanomatta jäänyt
loppuosa olisi ruuhkautunut hänen kurkkuunsa.

Isännän mielenpurkauksesta välittämättä Marjaana alkoi kertoa
yöllistä etsintäänsä. Ikäänkuin itselleen voimia kooten ja antaakseen
kuulijoilleen hiukan toipumisaikaa hän piti pienen väliajan, ennenkuin
jaksoi nostaa kuormaan viimeisen, raskaimman kiven.

»Minun on vaikea sanoa kaikkea mitä tiedän, sillä minä pelkään, että
teidän sydämenne eivät kestä sitä kuulla. Mutta kun on ihmishenki
kyseessä, on minun pakko ilmaista, että sieltä lampokarsinasta minä
lapsen kera löysin, niinkuin Jumalan johdatuksesta, tämänkin», hän
sanoi ja otti esiin kukkaruukun taakse piilottamansa pikku pullon.

»Mitä?... Minun sievesipulloni! Mi-mitä tämä on?... Eihän Marjaana
tarkoittane, että... että tätä olisi annettu lapselle?» kyseli isäntä
kiihtyneenä ja katsoi emännöitsijään niin terävästi, kuin olisi tämän
silmistä tahtonut lukea hänen ajatuksensa.

»Kyllä... sitä minä tarkoitan», vastasi Marjaana.

Tuskin hän oli ehtinyt sen sanoa, kun emännältä pääsi vihlaiseva
parahdus, ja hän olisi kuukahtanut tuolilta lattialle, ellei Marjaana
olisi ehtinyt häntä tukemaan. Isäntä tuijotti lattiaan, niinkuin
olisi ajatuksissaan koettanut luoda kuvaa viimeksi kuulemansa teon
kantavuudesta. Tuokion hiljaisuuden jälkeen alkoivat hänen sanansa
putoilla lyijykuulina molempain naisten sydämelle, jopa niin raskaina,
että hän näytti itsekin niitä kauhistuvan:

»Vanha totuus on: joka antaa sormensa pirulle, se vie koko käden. Mutta
_kun_ kerran myrkkyä antoi, niin olisi antanut niin pitkän ryypyn, että
muuta ei olisi tarvinnut.»

»Voi, taivaan Isä!» huudahti emäntä ja jonkin äkillisen voiman
vahvistamana kiiti kädet levällään kuin suojelusenkeli vuoteen luo,
kietoen lapsen hellään syleilyynsä, niinkuin olisi tahtonut varjella
sitä kaikesta pahasta.

»Jumala varjelkoon, että se ryyppy ei olisi ollut liian pitkä. Isäntä
katsoo: tuossa pieluksella pienessä ruumiissa kamppailevat keskenään
maito ja myrkky, elämä ja kuolema. Mutta kun meillä ei ole tietoa,
kumpi puoli pääsee voitolle, on lapsi kastettava», sanoi emännöitsijä.

Kun isäntä tämän odottamattoman huomautuksen johdosta mietti, että
hänen pitäisi ilmiantaa vieraalle, vieläpä papille, välillisesti häntä
itseään ja koko talon kunniaa leikkaava häpeä, ehkäpä vankilaan johtava
raskas rikoskin, vastasi hän jyrkästi:

»Ei ikinä!»

»Voiko isäntä Jumalan ja omantuntonsa edessä vastata, jos kävisi
niin onnettomasti, että kuolematon sielu teidän takianne joutuisi
iankaikkiseen kadotukseen?» jatkoi Marjaana järkähtämättömästi, ja
hänenkin äänessään kalskahti terästä.

Se naula veti. Isäntä väänteli käsiänsä tuskissaan kahden tulen
välissä: yhtäällä pahansuovan maailman nauru ja pilkka, toisaalla
kastamattoman sielun iankaikkinen itku. Hän melkein vapisi kahden niin
voimakkaan mahdin puserruksessa ja hänen äänensä värähti kysyessään
Marjaanalta avuttoman rukoilevasti:

»Olisiko pappia lähdettävä hakemaan nyt heti — yöllä?»

»Kuka tässä puhuu papista», Marjaana sanoi. »Jos lapsi on mennäkseen,
niin ei ehdi pappi tähän tarpeeseen. On toimitettava hätäkaste.»

»Hätäkaste!»

Kas, sitäpä seikkaa isäntä ei ollut hoksannut. Mutta kun asia sai nyt
tällaisen käänteen, hänestä tuntui, kuin hänen rinnassaan leimahtanut
helvetin tuli olisi tupsahtanut sammuksiin, ja että sen maallisenkin
puolen voi jotenkuten järjestää, kun saa ajatusaikaa.

»Se sopii, se sopii», hän myönnytteli, Marjaanan mielestä tilaisuuteen
nähden liiankin vapautuneesti.

»Mutta kukas meistä osaa sen kastamisen toimittaa?»

»Miehiselle miehellehän se tehtävä kai oikeutta myöten kuuluisi,
mutta kun minä olen ollut lapsen lääkärinä ja kun minulla on yhtä
puhtaat paperit kuin isännälläkin, niin ehkäpä voin olla pappina myös.
Mutta kummeina teidän ainakin on oltava — vai tahdotteko, että käyn
kutsumassa väen puolelta jonkun...?»

»Ei, ei! Ei hiiskaustakaan väen puolella!»

Kun Marjaana oli keittiöstä hakenut puhdasta, haaleata vettä, ja isäntä
hänen pyynnöstään tuonut virsikirjan ja varmuuden vuoksi raamatunkin,
alkoi kastetoimitus. Emäntä naiskummina piti sylissään lasta, jossa
hän ei huomannut muuta elonmerkkiä kuin sen, että kastettava tuntui
käteen lämpimältä, josta päättäen henki luultavasti ei ainakaan vielä
ollut paennut. Marjaana toimitti tehtävänsä käsikirjan mukaan aivan
kirjaimellisesti: nosti kädellään vettä kolmasti lapsen päälaelle ja
samalla luki kirjasta:

»Minä kastan sinut N.N. nimeen Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen. Amen.»

Kun kastaja lopuksi oli lukenut Isä meidän rukouksen ja Herran
siunauksen ja sen päätyttyä oli tavan mukaan, päät hartaasti
kumarruksissa ja silmät suljettuina, hetkinen vaiettu, sanoi emäntä:

»Eikö olisi oikein, että minä nyt tämän pienen — pienen... mikäs sen
nimeksi nyt tuhkaan? Vai tahko tälle raukalle nimeä ollenkaan?»

»Niin, tosiaan, mitenkäs se on, Marjaana, sen nimen laita? Se taisikin
unohtua kokonaan pois», kyseli isäntäkin kuin hätäytyneenä.

Marjaana säikähti niin, että hän hiukan kalpeni. Sitten hänen
poskipäilleen leimahti kuin häpeän puna, mutta kun hän katsoi
virsikirjasta hätäkasteen kaavaa uudelleen, sanoi hän rauhoittuneena:

»Ei siinä mitään erehdystä tullut: Änän on hänen nimensä.»

»Mutta onkos se semmoinen ihmisen nimi ollenkaan?» epäili isäntä.

»Nimi kuin nimi. On niitä almanakassa hullumpiakin nimiä... ja olisi
isäntä itse kastanut ja pannut pojan vaikka Vapiaaniksi», sanoi
Marjaana suutahtaneena.

»Olkoon nyt sen asian laita miten tahansa, ja eiköpä tuo lie yksi nimi
yhtä hyvä kuin toinenkin», sanoi emäntä sovittavasta »Mutta eikö olisi
oikein, että minä nyt tämän onnettoman raukan veisin äitinsä viereen,
äitinsä rinnoille?»

Isännän sokea suuttumus oli aluksi kohdistunut lapseen, mutta kun hän
hiukan tyynnyttyään kykeni ajattelemaan, mikä suunnaton vääryys oli
tehty syyttömälle, ja kun hän lisäksi lapsen kummina oli ikäänkuin
sitoutunut sen suojelijaksi, muuttui viha viatonta kohtaan voimakkaaksi
myötätunnoksi, leimahtaen sitä tulisempana syylliseen.

»Ei ikinä! Ei ikipäivinä sitä lasta äitinsä tule näkemään, jääköön
poika eloon tai kuolkoon», hän vastasi vääjäämättömästi emännän
ehdotukseen.

»Siinä kohdassa yhdyn minäkin isäntään», sanoi Marjaana emännän
kummastukseksi. »Juuri sen vuoksihan minä toin lapsen tänne enkä vienyt
sitä äidilleen. On parasta Lainan itsensäkin takia jättää hänet siihen
luuloon, niinkuin me muut emme hänen asiastansa mitään tietäisi.»

»Oikein. Tämä asia on tavalla tai toisella järjestettävä niin, että,
meitä kolmea lukuun ottamatta, siitä ei kukaan muu tule tietämään
milloinkaan mitään. Salpa suun eteen — pankaa mieleenne se!» jatkoi
isäntä.

»Kyllä ymmärretään. Mutta isäntä hakee nyt kaapistaan viinipullon, että
saan viedä sen Lainalle, sillä kyllä kai hänenkin sydän parkansa nyt
vahvistusta tarvitsee», pyysi Marjaana.

Hiukan viivyteltyään isäntä, pää miettivästi kumarassa, käveli hitaasti
ovelle, mutta vilkaistuaan sattumalta kuolleelta näyttävän lapsen
sinisiin kasvoihin hän pyörähtikin ympäri, tuli kiivaasti takaisin,
ojensi pöydältä kaappaamansa sievesipullon Marjaanalle ja sanoi:

»Tässä on viinipullo!»

Nyt Marjaanakin todenteolla kuohahti. Hän otti pöydältä raamatun, iski
rystysillään sen puukanteen että kopsahti ja suoristautuen isännän
eteen sanoi:

»Minä en tahdo puoltaa pahaa. Mutta jos isännän tapana olisi lukea
muutakin kuin seteleitään, niin isännän pitäisi tietämän, mitä
annettiin sille naiselle, joka kyynelillään kasteli Jeesuksen jalat ja
kuivasi ne hiuksillaan.»

»Mitäs sille annettiin?» kysyi isäntä.

»Sille annettiin synnit anteeksi — eikä ne tainneet niin pienet
ollakaan.»

»Eipä kai.»

»Ja tietääkös isäntä, mitä juomaa Jaakopin kaivolla annettiin sille
vaimolle, jolla oli ollut viisi miestä, eikä se viides ollut hänen
omansa — liekö ollut ne neljäkään?»

»En satu tietämään.»

»Ei se ollut sievettä.»

»Mitäs se oli?»

»Elävätä vettä... Isäntä menee hakemaan viinipullon nyt heti.»

Isäntä meni.




II


Syrjäisen silmissä kulki Iso-Mannilan elämä entistä latuansa, niinkuin
ei mitään erikoista olisi tapahtunut: riihiä puida jyskytettiin,
suviviljaa leikattiin, ja eräänä iltana vinkui viulut ja jytisi jalat
väentuvassa iloisessa talkootanssissa, — samalla kuin vieraspuolella
oli hiljaista ja kolkkoa kuin ruumishuoneessa. Siellä seisoi kuolema
äidin ja pojan kamarien ovilla sirppeineen yötä ja päivää. Mutta sen
vilja ei ollut tuleentunutta.

Ensin parani äiti, tai oikeammin vain se puoli hänestä, mikä oli
liikkuvan kasvin aiheuttama, mutta »sydänvika» tuntui vain yltyvän.
Niinä öinä, jolloin Marjaana makasi kamarissaan, emännän valvoessa
vuorollaan lapsen luona, hän kuuli usein Lainan kamarista edestakaista
kävelyä, milloin miettivän hidasta, milloin niin kiivasta, että tuntui
kuin hän olisi raivoissaan tahtonut puskea päänsä seinään. Sellaisen
vihurin jälkeen voi kamarissa vallita pitkät purrot hiiskumaton
äänettömyys, niinkuin siellä olisi nukuttu rauhoittavaan uneen.
Mutta tätä pettävää yön hiljaisuutta saattoi yht'äkkiä leikata kuin
vinkaisevan piiskan iskulla sivalletun koiran ulvahdus, niin polttavan
kipeä voihkaisu, että siitä päättäen ne synnytysyön vaivat olivat
olleet vain neulan pistoksia näihin kadotuksen tuskiin verrattuina.

— Niinhän pitääkin olla, ajatteli Marjaana. Eihän sitten Jumalaa
taivaassa olisikaan, jos ihminen rankaisematta saisi tehdä mitä
hyvänsä. Ja ehkäpä tämä kaikki on Lainalle vain hyväksi, ehkäpä
tarvitaan tavallista kuumempaa tulta ennenkuin niin rikollisessa
sydämessä kulta kuonasta eroaa.

Kun sairas oli niin paljon virkistynyt, että hän voi olla jalkeilla,
kuuli Marjaana hänen eräänä yönä nousevan vuoteestaan ja alkavan
laittaa kenkiä jalkaansa. Emännöitsijä arvasi heti, että Laina on
nyt kai lähdössä uudelleen navettaan, katsomaan työnsä seurauksia ja
arvatenkin viemään vainajaa väliaikaisesta piilopaikasta varmempaan,
lopulliseen kätköön. Marjaana päätti tällä kertaa ehtiä ennen häntä;
sillä kun hän itse aiemmin oli henki kurkussa etsinyt elävää lasta,
niin olipa hän nyt hiukan utelias näkemään toisen etsivän kuollutta.
Hän oli tuskin ehtinyt piiloutua tyhjään vesisäiliöön navetan nurkassa,
kun jo Lainakin tuli. Hän sytytti mukanaan tuomansa kynttilän, ja
tuli toisessa kädessä, toisen hajasormin harrottaessa pelokkaasti
eteenpäin, alkoi varpaillaan, ruumis kumartuneena hiipiä kätköänsä
kohti niin hiljaa, kuin olisi pelännyt herättävänsä kuolleen, jonka hän
kuvitteli siellä olevan. Kuta likemmäksi lampokarsinaa hän tuli, sitä
kovemmin lepatti kynttilän liekki, ikäänkuin sieltä pimeästä nurkasta
olisi puhaltanut vastaan kylmä viima, joka pani hänen kätensä vilusta
vapisemaan. Aidan likelle päästyään hän kallistihe hieman takakenoon,
niinkuin jokin näkymätön voima olisi työntänyt häntä takaisin. Kun hän
nähtävästi ei olisi jaksanut jatkaa loppumatkaa entiseen, hiipivään
tapaansa, hän väsyneen hevosen tavoin, joka kaikki voimansa kooten
koettaa raskaine kuormineen rynnäten päästä mäen viimeisen, jyrkimmän
kinkaman päälle, hyökkäsi parilla harppauksella aidan viereen ja samaa
vauhtiansa kumartui katsomaan karsinan sisään.

Nähdessään karsinan tyhjäksi Laina kohoutui vaivoin seisoalle ja jäi
kuin kiinni naulattuna paikalleen. Kasvot kalpeina, silmät seisten
päässä suurina ja värähtämättöminä, suu tyhmästi ammollaan hän katsoa
tollotti maahan yhteen kohti kuin hölmö. Mutta kynttilän liekissä
Marjaana näki hänen sielunsa. Samoin kuin tuli hänen kädessään ihan
sammuakseen heiluen piirteli pyrstö sojossa mutkikkaita viivoja sinne
tänne, sikin sokin, niin yhtä sekavina risteilivät hänen hätäytyneet
ajatuksensa, koettaessaan päästä selville, minne lapsi oli joutunut.

Ties, kuinka kauan hän olisi siinä seissyt, ellei Marjaanalta
kylmähkössä sementtisäiliössä olisi tahtomattansa päässyt rikkinäinen
rykäisy, joka tyhjässä, kumisevassa kivinavetassa räsähti yön
hiljaisuudessa niin kammottavasti, että hän itsekin säikähti. Vain
vilahdukselta hän ehti nähdä, kuinka sammuneen kynttilän kytevä sydän
lentävänä tulitähtenä kiiti halki pimeän navetan ja katosi ovesta ulos.

— Olisiko luullut sen kadonneen poikansa täältä pimeästä nurkasta
hänelle kummituksena rähähtäneen. Semmoisesta voisi saada pitämistä
elämäniäkseen, ajatteli Marjaana kömpiessään pois vesisäiliöstä.

Kului taas muutamia päiviä, ilman erikoisempia tapahtumia. Mutta eräänä
yönä Marjaana sai jälleen aihetta koputtaa isännän makuukamarin oven.

»Ei, minä en voi maata kamarissani enää yhtään yötä. Minä en jaksa
kuulla niitä ääniä, joita sieltä seinän takaa nyt on alkanut kuulua»,
hän puhui kiihtyneenä, ennenkuin isäntä ehti edes mitään kysyä.

»Yhäkö se itkee?» tutkaisi isäntä.

»Kunpa se vain itkisi, niin eihän silloin olisikaan vielä ylen suurta
hätää.»

»Mitäs se muuta tekee?»

»Se nauraa.»

»Nauraa?»

»Semmoista kolkkoa naurua, joka kiertää kylmän renkaan kuulijan sydämen
ympärille ja panee kananlihalle nousseen ihon vilusta värisemään.»

He vaikenivat hetkisen, niinkuin olisivat miettineet, mistä tämä
sisäinen taudinkäänne mahtoi johtua.

»Mitä se nauraminen merkinnee?» kysyi isäntä.

»Se merkitsee sitä, että kun omantunnon uuniin kertyy polttoainetta
liian paljon ja liian tulenarkaa, niin kuumuus voi viimein nousta
niin suureksi, että lieska lyö sydämestä ylös aivoihin asti. Jos tätä
jatkuu, niin voi palaa poroksi sekä sydän että pää. Ja mitäs silloin
jää jäljelle: elävältä kuollut ihmishaamu kuin semmoinen tulipalon
turmelema huone, jonka sisus on palanut tuhkaksi, mutta ulkopuolinen
kehys on vielä jäänyt jotenkuten seisomaan.»

»No miten se semmoinen tulipalo Marjaanan mielestä olisi sammutettava?»
kysyi isäntä neuvottomana.

»Vain kuolema voi sen kokonaan sammuttaa, mutta me ihmiset voimme
hillitä sen raivoa tempaamalla tulesta pois kaikkein tervaisimman
halon.»

»Millä tavoin?»

»Sanomalla äidille vain: Lapsesi elää.»

Vaikka isäntä ei voinut väittää, että Marjaana olisi väärässä, sanoi
hän siitä huolimatta jyrkästi:

»Ei koskaan!»

Mutta hiukan mietittyään hän samalla lisäsi:

»Tai ehkä — ehkä sitten, kun Laina ensin omasta aloitteestaan
tunnustaa, että hän on salaa synnyttänyt lapsen ja surmannut sen.»

Marjaanan täytyi puolestaan myöntää isännän asettama ehto
kohtuulliseksi. Tarkemmin ajatellen tarvittiin hänenkin mielestään
Lainan puolelta sen verran avomielistä, luottavaa nöyrtymistä,
ennenkuin todellinen parannuksen teko voi kunnolleen edes alkaa.
Vaikka, sikäli kuin hän Lainan luonnetta tunsi, sitä tunnustusta lienee
turha odottaa.

Kun oli jo täysin varmaa, että kuolema oli äidin tällä kertaa jättänyt,
seisoi se vielä nyrkki koholla lapsen kamarin ovella, valmiina
iskemään minä hetkenä hyvänsä kohtalokkaan kolmannen lyönnin. Emäntä
ja Marjaana olivat hienoksittain huomauttaneet isännälle, että olisi
haettava lääkäri sairaan avuksi, mutta tämä oli ehdottomasti vastaan.
Pitäisihän heidän ymmärtää, että kun kerran pappia ei oltu voitu tuoda,
niin ei lääkäriäkään. Molempien naisten oli sen vuoksi omine oppeineen
hoidettava ja lääkittävä lasta edelleen, ja epätietoista on, olisiko
oikea lääkäri voinut saada nopeampaa parannusta aikaan kuin he: mitä
tiedosta puuttui, sen korvasi sydän.

Isäntää sen sijaan ei sairasvuoteen ääressä nähty kertaakaan.
Kuitenkin hän hoitajilta kyselemällä seurasi tarkasti taudin kulkua.
Kaikkein vakavimpina hetkinä, jolloin lapsen elämä ja kuolema
kiikkuivat puntaruksissa puoleen ja toiseen, hoitajat olivat surukseen
huomaavinaan isännän kasvoilla varkain häivähtävän jonkinlaisen
hyvänmielen ilmeen ja kuulevinaan hänen rinnastaan kohoavan kuin
helpotuksen huokauksen silloin, kun vaakalautanen oli painumassa
enemmän hautaan päin.

— Jäässä, liikkumattomassa teräsjäässä on yhä isännän sydän,
huokailivat naiset. Ja jäässä se pysyy. Sillä kun kerran kuolema, jonka
pitäisi olla kaiken sovittaja, ei voi sitä sulattaa, niin ei sitten
mikään muukaan.

Ja kuitenkin piili jäljellä vielä voimakkaampi mahti, jota isännänkään
sydän ei voinut järkkymättä kestää.

Lapsen parannuttua Marjaana oli jo aiemmin ollut huomaavinaan sen
kauniissa, sinisissä silmissä outoa, tuijottavaa ilmeettömyyttä.
Käsittämättä syytä siihen hän eräänä päivänä kuin sattumalta huiskautti
kättänsä lapsen silmien edessä ja hämmästyi nähdessään, että tämä
ei liikkeen johdosta räpsäyttänyt silmiään ollenkaan. Uudistettuaan
huiskuttamistansa vielä useita kertoja, aina samoin tuloksin, hän
hätäytyneenä haki lapsen isovanhemmat kamariin ja kertoi heille
havaintonsa. Kun sitten hekin vuoroonsa olivat erilaisin kokein
koettaneet saada lapsen räpsäyttämään silmiään, siinä kuitenkaan
onnistumatta, kähähti isännän suusta vihdoin kuin läkähtyvän kuiskaus:

»Sokea!»

Tuskinpa se tulematta jäänyt kuoleman kolmas isku olisi niin raskaasti
jysäyttänyt molempien naisten sydämille kuin tämä yksi ainoa, hirveä
sana.

»Äidin antama myrkky ei jaksanut viedä lapsen henkeä, mutta näön se
nähtävästi on iäksi vienyt», huomautti isäntä kuin selitykseksi.

Kun tämä kauhea totuus oli emännälle ja Marjaanalle täysin selvinnyt,
eivät heidän kyynelensä olisi olleet niin kuumia, jos siinä heidän
edessään vuoteella makaavan lapsen silmissä olisi ollut iankaikkinen yö.

»Jos Marjaana haluaa nyt mennä Lainalle ilmoittamaan, että hänen
lapsensa elää, niin minulla ei ole enää mitään sitä vastaan», sanoi
isäntä taas.

»Ei, ei mitenkään. Sehän olisi samaa, kuin kaataisi öljyä tuleen»,
epäsi Marjaana.

»Mitäs minä taanoin sanoin: _Kun_ kerran myrkkyä antoi, niin olisi
antanut niin pitkän ryypyn, että muuta ei olisi tarvinnut. Eikös se
olisi ollut parempi niille molemmille?» huomautti isäntä.

»Kauheata se olisi ollut sekin, kauheata, mutta kyllä minun täytyy niin
paljon yhtyä isännän sanaan, että _näin_ ollen se ehkä olisi ollut
onnellisempaa», myönnytteli Marjaana.

»Ei, ei!» huudahti emäntä, jonka mielestä tässä käytiin kauppaa
ihmishengestä, sulkien taas, kuten kerran aiemmin ja niin monta kertaa
jälkeenpäin, varjelusenkelinä lapsen suojelevaan syleilyynsä.

Mummon ja sokean lapsen kohtausta katsoessaan isäntä seisoi
tuokion sanattomana ja poistui sitten kiireesti kamarista. Piti
muka jouduttautua pellolle kiirehtimään ohran aumaajia, sillä
näytti nousevan sade. Mitään sellaista uhkaa ei Marjaana taivaalla
huomannut, mutta isännän sumenevissa silmissä hän oli nähnyt niin
sakeaa liennettä, että sen läpi katsottuna lienee taivaskin näyttänyt
pilviseltä. Hän arveli, että jos isäntä vielä hetkenkään olisi viipynyt
kamarissa, tämä ei olisi voinut enää pidättää kyyneliään, ja sen sateen
puhkeamista hänen miehuutensa ei sallinut muitten nähdä.

       *       *       *       *       *

Lapsen päivä päivältä vaurastuessa alkoi sen itku käydä niin
äänekkääksi, että oli pelättävissä sen kuuluvan seinien ulkopuolellekin
ja piilotetun siten ilmaisevan itse itsensä. Ne kolme, jotka
salaisuuden tunsivat, pitivät sen vuoksi eräänä myöhäisenä iltana
perheneuvottelun, millaisiin toimenpiteisiin nyt olisi ryhdyttävä,
kun lasta oli mahdoton enää kauemmin kotona säilyttää. Tehtiin
useita, ehdotuksia, jotka aluksi tuntuivat hyvinkin onnistuneilta,
mutta tarkemmin harkitessa osoittautuivat kuitenkin toinen toistaan
mahdottomammiksi käytännössä toteuttaa. Kun oltiin jo joutumassa
täydelliseen neuvottomuuteen, pelasti Marjaanan käytännöllinen ymmärrys
umpikujasta, nyt kuten usein ennenkin.

»Jos salaisuus tahdotaan sulkea lujan lukon taakse, on Änän vietävä
niin kauaksi, että sen ääni ei tänne kuulu», sanoi Marjaana —
ainoa, joka tahtoi juurruttaa käytäntöön lapselle hätäkasteessa
antamaansa nimeä. »Minun kotipuoleni, josta nuorena tyttönä maailmalle
päädyin, on tarpeeksi etäällä ja niin syrjässä muusta maailmasta,
että sen piiloisempaa loukkoa on vaikea muualta löytää. Siellä
asuu muuan minulle lapsuuden ajoista tuttava pariskunta: puuseppä
Aletuinen ja vaimonsa Saara, hyviä ihmisiä, joiden hoivissa Änännän
olisi turvallista olla kuin Jumalan kämmenellä. Mutta kun ne ovat
köyhänpuoleisia, niin... Vaikka ei suinkaan se Saara mitään palkkaa
siitä hoidostaan, kunhan isäntä antaisi rahaa senkään verran, mitä
kuluu Änännän ruokaan ja vaatteisiin. Minä kyllä ottaisin viedäkseni
pojan heille.»

»Voivatko ne myöskin olla vaiti, jos myöhemmin sattuisivat jotenkuten
saamaan vihiä salaisuudesta?» kysyi isäntä, jolle asian tämä puoli
tuntui olevan tärkein.

»Niinkuin hauta.»

»Hyvä on», sanoi isäntä ja jatkoi kuin jo aiemmin valmiiksi
ajattelemaansa asiaa:

»Mitä siihen rahalliseen puoleen tulee, niin minä, kun en voi tehdä
julkisia perintöpapereita, tässä Jumalan ja meidän kuuden korvan
kuullen vannon, että niin kauan kuin poika elää, minä hänen hyväkseen
— tosin maailmalle näkymättömänä — teen kaiken sen, minkä rahalla voi
saada aikaan, vaikka minun sitä varten pitäisi uhrata... uhrata koko
Iso-Mannilan talo.»

»Nyt enkelit taivaassa ilosta itkevät», sanoi emäntä liikutettuna, ja
isännän näin suuren myönnytyksen rohkaisemana uskalsi mennä askelta
pitemmälle:

»Etkö voisi taipua vielä siihenkin, että lapsi saisi jäädä kotiin?»

»En!»

Siinä kohden ei ollut tinkimisen varaa. Mutta emäntä lohdutti itseään
sillä, että ehkäpä tulee vielä sekin aika, jolloin isäntä ilomielin voi
tehdä tämänkin uhrauksen.

Oli määrä lähteä matkalle jo seuraavana yönä, aluksi isännän saattamana
kaupunkiin asti, sieltä rautateitse edelleen ja lopuksi kyytihevosella
perille.

Kun kaikki oli jo lähtövalmista ja erikoisesti emännän pelkäämä
eronhetki käsissä, otti hän vielä viime kerran lapsen syliinsä, katsoi
sen sokeihin silmiin niin haikean hellästi, kuin poika olisi ollut
hautaan lähtevä, ja puheli sille äänellä, joka tuntui tulevan suoraan
sydämestä:

»Hyvästi nyt — hyvästi nyt. Saanenko sinua enää milloinkaan nähdä?...
Oi saan, saanhan toki, jollei täällä, niin siellä, missä sinunkin
sokeat silmäsi selkenevät ja jossa me kaikki jälleen lapsiksi tullaan.
Enhän minä ilman sitä toivoa tätä eronhetkeä kestäisikään... Onhan
siellä, Marjaana, korissa jo tutit ja maitopullo ja kaikki pienet
vaatteet — ettei vaan mitään unohtuisi?»

»On, on.»

»Hoida, rakas Marjaana, tätä pientä, pitkälle matkalle lähtijää hyvin.
Katso, että se ei vilustu, että aina on villaista ympärillä, ja maista
maitoa aina itse ensin, ettet anna myrtynyttä.»

»Kyllä, kyllä. Mutta meidän pitää nyt...»

»Ja sano, sille vaimolle — mikä sen nimi nyt olikaan?... Niin, sille
Saaralle, että se tälle, äidittömälle, olisi äitinä, pehmein käsin
ja hellin sydämin. Voi, joko se Marjaana tahtoo tämän pois, joko
teidän täytyy lähteä?... Niin, niin: ennenkuin kuu nousee. Se on
tälle, yön lapselle, kuunkin kalpea valo liian kirkas — yö sisällä,
yö ympärillä... Voi, kyllä tämä nyt on... mutta ei auta, ei auta...
Hyvästi nyt — hyvästi nyt... ja Jumala sinua, lapseni, siunatkoon ja
varjelkoon.»

Marjaanan täytyi lievällä väkivallalla ottaa lapsi mummon sylistä. Pian
sen jälkeen rattaat lähtivät hiljalleen vierimään kaupunkia kohti yön
pimeydessä, ihmisten raskaimmin nukkuessa.




III


Puuseppä Aletuisen tuvan portailla istui noin kymmenvuotias poika,
jonka hieman elähtäneissä kasvoissa, kumaraisessa asennossa ja
tukevassa, polvien välissä seisovassa sauvassa, josta hän piti lujasti
kiinni molemmin käsin, oli jotakin vanhusta muistuttavaa. Hän, sokea,
ei nähnyt mitään, mutta siitä salaperäisestä hiljaisuudesta, joka nyt
leikkien vaihteessa vallitsi puusepän pihamaalle kokoontuneitten kylän
lasten kesken, hän ymmärsi, että jotakin jännittävää oli tekeillä.

»Viimeinen pari!» kajahti vihdoin kimakka lapsen ääni hänen korviinsa.

Siinä tuokiossa alkoi tanner jytistä. Nopeat juoksuaskelet milloin
etääntyivät, milloin lähenivät ja kaapasivat väliin ohi niin
likeltä, että portailla istuja tunsi vauhdin aiheuttaman lämpimän
ilmavirran leyhähtävän kasvoillensa. Hän kohensihe ryhtinsä istuessaan
suoraksi, sauvaa yhä jännittyneempänä puristavat kädet ojentuivat
eteenpäin, herkästi elehtivät kasvot värähtelivät ja ripsireunaiset
silmäluomet takoivat kelmeänä maitona muljahtelevien valkuaisten yli,
ikäänkuin silmien vangittu valo olisi kiinni sidotun linnun tavoin
räpyttänyt siipiänsä vapauteen pyrkiessään. Kun jäljekkäin kiitävien
paljaitten jalkojen jytinä pihamaan pintaan kuului yhä sakenevan
ja ohi vilkaisevien huohottava hengitys käyvän yhä kiivaammaksi,
ponnahti sokea poika vihdoin kuin jonkin sisäisen voiman ampaisemana
seisoalleen, juosta vilisti paikallaan, että keppi kädessä heilui,
ja huohotti kuten muutkin juoksijat. Kuullessaan kentältä ahdinkoon
joutuneen pakenijan hätäisen kirkaisun, parkaisi hänkin ja hypähti
sykähtävin sydämin syrjään, ikäänkuin sillä ovelalla tempulla
pettääkseen kuvittelemaansa takaa-ajajaansa, jonka kurkottavan käden
kouraisun hän oli jo tuntevinaan niskassansa. Askelten aivan liki
lähetessä hän juoksijoita kiinni tavoittaakseen kahmaisi käsin eteensä
kuin kolossaan pyytävä rapu pihdeillään saalista, joka on osunut sen
saksien ulottuville.

Sokea poika oli leikissä mukana sieluineen ja ruumiineen ehkä
innokkaammin kuin kukaan muu. Mutta kun lesken vihdoin onnistui iskeä
toinen pakenevista parikseen, lyyhähti hän jännityksen lauettua
herpautuneena portaille istualleen ja kätki kasvonsa käsiinsä häpeäänsä
salatakseen.

Oli taas, niinkuin aina ennenkin, hänen leikkinsä ollut vain pelkkää
kuvittelua, leikin leikkiä.

Sokean pojan portaalla murheellisena istuessa ja verratessa itseänsä
näkeviin lapsiin paistaa pohotti heinäkuinen sunnuntai-iltapäivän
aurinko hänen lakittomaan päähänsä. Hänelle se ei paistanut taivaalta,
vaan taivaasta Jumalan luota. Siellä — niin oli »täti» aina kertonut —
hänenkin silmänsä kerran selkenevät ja hän saa nähdä paljon sellaista,
jota täällä maan päällä ei näe näkeväkään. Hän saa siellä enkelien
kanssa olla hippasilla ja juosta leskistä pitkin taivaan tasaisia
tanteria, kompastumatta ja päätänsä seiniin ja aitoihin mustelmille
kolhimatta. Siellä hän osaa lukea aapista niinkuin muutkin lapset, voi
kiipeillä katoille ja pitkiin palmupuihin, hyppiä ojien yli ja sauvalla
eteensä tunnustelematta kulkea kivikkoisiakin polkuja, lankeilematta
polviaan nahattomiksi ja lyömättä varpaitaan verille. Niin, ja
lentääkin hän voi, kun kerran siivet on.

Kiitollisena kaikesta tästä hän surunsa unohtaen käänsi kasvonsa kohti
aurinkoa, jonka hehku sihisi korvissa, pisteli ja nipisteli leikkisästi
ihoa ja tunkeutui lempeästi hyväilevänä aina sydämeen asti. Suoraan
avoimiin silmiin paistava aurinko valaisi hänen sokeutensa harmaata
hämärää kuin sen suuren, tulevan kirkkauden maidonvalkea kajastus.
Lämmön vaikutuksesta hän tunsi kuin kohoutuvansa ylös aurinkoa kohti ja
sulautuvansa sen hehkuun niin välittömästi, että leikkijäin jalkojen
töminä kantautui vain aika-ajoin hänen korviinsa heikosti kuin jostakin
hyvin kaukaa, hänelle vieraasta maailmasta.

Pihan perällä koivun katveessa istui kaksi vanhaa vaimoa: puuseppä
Aletuisen emäntä ja muuan naishenkilö, jota paikkakunnalla ei tunnettu.
Räätäli Jahnukaisen akka tosin arveli, että vieras ei voinut olla
kukaan muu kuin se salaperäinen kulkija, jonka hän kymmenen vuotta
sitten eräänä syksyisenä kuutamoyönä oli nähnyt käärö käsivarrella
ajavan Aletuisen mökkiin ja jo samana yönä sieltä kääröttömänä
lähtevän, sellaisin seuraamuksin, että aamulla oli puusepän pirtistä
alkanut kuulua itkunvikinää, ikäänkuin lapsi olisi sinne yön aikaan
taivaasta tipahtanut. Nuorten jaloista nöyrästi syrjään vetäytyneinä
vanhukset katsoivat ääneti lasten leikkiä, ristiin liitetyt kädet
hartaina helmassa.

»Muistatkos sinä, Marjaana, vielä niitä aikoja, kun sitä mekin noin
hapset hajalla ja hameet hulmuavina leskistä juostiin?» huomautti
puusepän emäntä vieraalle hiukan surumielisesti.

Puhuteltu nyökäytti myöntävästi päätänsä.

»Muistanko? Eihän sitä meidän iällä enää paljon muuta muistetakaan.
Niistä eväistähän meidän, Saara hyvä, on loppuikämme elettäväkin. Mutta
niitä on sellaisiakin, joilla elämänsä ehtoolla ei tule olemaan edes
sitä iloa, joiden muistoon vanhuksina, jos sinne asti elävät, yksinpä
vihreimmät nuoruusmuistotkin kompuroivat kolmella jalalla», sanoi
vieras ja viittasi kädellään portaalla istuvaan sokeaan poikaan.

»Kyllä ymmärrän — Moosesta tarkoitat. Mutta onhan hänellä nyt sentään
jotain iloakin, niinkuin äsken näit. Ja saahan hän tuolloin tällöin
leikkiä myös yhdessä muitten lasten kanssa. Odotahan, kun kyllästyvät
tuohon kisaansa, niin saatpa nähdä, että niitä on semmoisiakin
leikkejä, joissa Mooses on parasta mestaria.»

»Näyttää vähän siltä, että ne Mooseksen pienet ilot on kyynelillä
maksettava. Mutta kiitollinenhan tulee olla vähästäkin. Onhan,
toisekseen, olemassa vielä onnettomampia, sellaisiakin, joilta kaikki
valtatiet tähän näkyväiseen maailmaan ovat suljetut, jotka samalla ovat
sekä sokeita että kuuroja ja mykkiä.»

»Mitä mahtanee Jumala viisaudessaan ajaa takaa siinä, että hän, joka
itse näkee näkymättömätkin, kuulee kuulumattomatkin ja ymmärtää kaikki
kielet, sallii syntyä sellaisia luomuksia, joiden silmille maailma on
vain loputonta syksyistä yötä, korville ainaista haudan hiljaisuutta
ja joiden eläinten ääntä muistuttavassa mölinässä on kuulevinaan
kielelle sidottujen sanojen rimpuilevan raudoissaan kuin elinkautiset
kahlevangit?»

»Sitä se siinä takaa ajaa, että nekin, jotka aina marisevat
köyhyyttään, saisivat heistä nähdä kuin kuvastimesta, kuinka äärettömän
rikkaita he itse ovat.»

Marjaana vaikeni hetkiseksi ja sanoi sitten syvään huokaisten:

»Eikähän ole aina Jumalan syy...»

Saara heitti häneen tutkivan silmäyksen ja kysyi kuin matkien:

»Jumalan syy?... Kun sinä aikoinaan laskit tuon portailla istuvan
pojan kolmikorttelisena minun syliini ja pistit setelitukun kouraani,
oli sinulla sellainen hoppu, että tuskin kahvikuppia maltoit odottaa.
Suhahdithan vain hät’hätää korvaani, että poika on parempain ihmisten
lapsia ja hoitopalkkio sen mukainen. Silloiseen vaiteliaisuuteesi ja
kiireeseesi saattoi sinulla olla omat syysi, — pelkäsit kai, että
sinut täällä tunnetaan, mutta se oli turhaa luuloa, koska minäkään en
sinua enää tuntenut. Enkähän minä salaisuuttasi liioin kärkkynytkään.
Mutta kun tulen pian kymmenen vuotta olleeksi lapsen äitinä, olen
kantanut poloisen kasteelle, kuormittanut kummina puolet sen syntejä
hartioilleni ja hoitanut sitä, sokeaa raukkaa, hellemmin kuin omaa
lastani, niin minulla on oikeus saada vihdoinkin tietää pojan syntyperä
ja alkuvaiheet pohjia myöten.»

»Kasteelle, sanot. Kenenkäs nimeen se on kastettu?» tutkaisi Marjaana.

»Herra nähköön! Isän, Pojan ja Pyhän hengen nimeen.»

»Ole tuossa viisastelematta, ikä-ihminen. Tarkoitan, kenen nimiin poika
on merkitty kirkonkirjoihin?»

»Omiin nimiinsä. Me kummit, mieheni ja minä, esitimme sen papille
löytölapsenamme, jonka isän ja äidin Jumala yksin tietää.»

»Ja Mooseksenko annoitte lapselle nimeksi?»

»Osui olemaan silloin ristimispäivänä, syys kuussa, Mooseksen päivä.»

Marjaana mietti hetkisen.

»Niin... no niin... hm!... Se kastamisasia, kuulen mä, on tainnut mennä
vähän vikaan. Näin meidän kesken: pojan nimi pitäisi oikeastaan oleman
Änän.»

»Häh? Mikä Änän?»

»Katsos, minä annoin lapselle heti sen synnyttyä hätäkasteen ja nimen,
mutta kun vielä pappikin on nostanut sen päälaelle kolmasti vettä,
tuntuu minusta, kuin poika olisi kastettu kuusiyhteisen jumalan nimeen.»

»Varmempi on.»

»Muutenhan Mooses on sille pojalle hyvinkin sopiva nimi.»

»Miten niin: _sille_ pojalle? Onkos se tämä meidän Mooses myös vedestä
pelastettu?»

Marjaana katsoi kaiken likellä olevan ohi kauas taivaan rannalle,
ikäänkuin hän sieltä etäisyydestä olisi tahtonut palauttaa kymmenen
vuoden takaiset tapahtumat kuvina muistiinsa. Vannotettuaan Saaraa
ikuiseen vaitioloon kaikesta siitä, mitä tämä nyt saa tietää, hän
kertoi Mooseksen varhaisimman lapsuuden surullisen tarinan aina siihen
asti, jolloin hän jätti lapsen Saaran haltuun.

Nyt Marjaana puolestaan olisi halunnut tietää jotakin Mooseksen
myöhemmistä elämänvaiheista, mutta Saara ei ehtinyt vielä kertomuksensa
alkuunkaan, kun heidän mielenkiintonsa kohdistui toisaalle. Leskisen
juoksuun kyllästyneinä lapset olivat muodostaneet pihaan ison, suljetun
piirin ja kutsuivat Mooseksen mukaan leikkimään »Aatamia ja Eevaa».
Kun tämä ei ollut voinut ottaa osaa muuhun leikkiin, annettiin hänen
nyt ikäänkuin sen korvaukseksi melkein aina olla Aatamina, tyttöjen
vuorollaan ollessa Eevana sidotuin silmin.

Näiden kiinni saaminen oli Moosekselle niin helppoa, että Marjaana,
joka ei ollut tätä hänen taitoansa ennen nähnyt, epäili hänen näkevän.
Kuitenkin hänestä näytti Mooseksen innostus odottamattoman laimealta.
Pojan kuullessa aina uudelta Eevalta ilmeisellä mielenkiinnolla
odottamansa vastauksen tavanmukaiseen kysymykseensä: »Missä Eeva?»
näytti hänen kasvoillaan joka kerta kuvastuvan pettymystä.

Kaikki tähän asti mukana olleet tytöt olivat kilvan pyrkineet sokoksi,
mutta joukossa oli muuan vaaleaverinen tyttönen, joka aina uutta
Eevaa valittaessa kyyristäytyi muitten taakse piiloon, ikäänkuin
siten koettaen tehdä itsensä näkymättömäksi. Mutta kun kaikki muut
tytöt tulivat vihdoin osansa suorittaneiksi, ei hän enää voinut
välttää kohtaloansa: puoliväkisin, silmät sidottuina talutettiin hänet
vastaanhangottelusta huolimatta paratiisiin.

»Missä Eeva?» kysäisi Mooses entiseen välinpitämättömään tapaansa.

»Täällä!» kuului piirin vastakkaiselta laidalta heikosti hänen
korviinsa.

Kas, se ääni vaikutti. Mooses ryntäsi viivyttelemättä sitä kohti,
mutta tyttö vältti taitavasti hyökkäyksen. Näki heti ensi alusta, että
tällä kertaa oli tosi kysymyksessä: Aatamilla oikeata kiinnisaamisen
intoa ja Eevalla todellista pakenemistahtoa, jota ei suinkaan voinut
sanoa olleen kaikilla tytöillä. Mooseksesta tuntui päinvastoin, kuin
monet heistä antautuisivat tahallaan kiinni, niin että ei oikein
tietänyt, tavoittiko hän heitä vai he häntä — seikka, joka hänen
muutenkin laimeaan intoonsa vaikutti erittäin tympäisevästä Mutta kun
Mooseksen hyökkäykset tällä kertaa, liiallisen kiihkon takia olivat
harkitsemattomia ja askelet liian kuuluvia, onnistui tytön aina
livahtaa pakoon melkein läpi käsien, ja Aatami sai joka kerta kahmaista
syliinsä tyhjää ilmaa. — »Missä Eeva?» — »Täällä!» vaihtelivat
kysymykset ja vastaukset tuhkatiheään. — »Polttaa, polttaa!» —
»Polttaa, polttaa!» rähähti varoittavana milloin mistäkin piirin
kohdasta, sokkojen ryntäillessä hehkuvin poskin tätä elävää, käsin
sidottua raja-aitaa vasten.

Kamppailun käydessä yhä jännittävämmäksi jakautuivat leikkitoverit
kahteen vastakkaiseen puolueeseen, poikien toivoessa voittoa Aatamille,
tyttöjen Eevalle. Kun Mooseksen tuloksettomien hyökkäysten johdosta
poika-puolueen kesken oli jo pääsemässä valtaan masentava epäilys
siitä, että tämä ei saisi tyttöä ollenkaan kiinni, kivahti piiristä
vihdoin äkäisellä äänellä lausuttu sana:

»Nuuski!»

Tämän huomautuksen kuultuaan tytöt tahtoivat, että Aatamin sieraimiin
pitäisi pistää tappuratukot, hän kun näkee nenällään, mutta poikien
ulvova vastalause tukahdutti moisen sääntöjenvastaisen ehdotuksen
alkuunsa. Mooses muutti oitis menettelytapansa sellaiseksi, että se
entisten kokemusten perusteella herätti yhtäällä iloista voiton toivoa,
toisaalla pelokasta levottomuutta. Saadessaan jälleen vastauksen
kysymykseensä: »Missä Eeva?» hän alkoi nyt kissan askelin hiipiä
ääntä kohti, samalla nuuskien sieraimillaan ilmaa kuin saalista
vainuava metsäkoira. Sen Eevakin näytti aavistavan. Kuulumattomasti
koskettivat hänenkin varpaansa pehmeää nurmikkoa, ja äärimmilleen hän
herkisti kuuloansa, samalla kuin hän käsin koettelemalla pysyttelihe
piirin lähellä, koettaen siten sekoittaa omaa erikoishajuansa joukon
yhteishajuun. Aikansa näin kierreltyään ja kaarreltuaan sokot alkoivat
vihdoin toistensa tietämättä kulkeutua vastakkain ja sivuuttivat
toisensa niin likeltä, että olkapäät miltei hipaisivat toisiaan, koko
piirin painautuessa jännityksestä hiukan kyykkyyn ja pidättäessä
hengitystään. Tuskin oli tyttöpuolue ehtinyt helpotuksesta hengähtää,
kun Aatami yhtäkkiä pyörähti ympäri, niinkuin olisi nyt vasta saanut
hajua etsimästään, ja kaappasi säikähdyksestä kirkaisevan Eevan
syliinsä. Tämä koetti kaikin voimin rimpuilla irti, mutta Mooses painoi
häntä niin kiinteästi rintaansa vasten, että näytti siltä, kuin hän
ei niin vaikeasti pyydystämästään saaliista aikoisi luopua ollenkaan.
Mutta kun hän tytön petollisesti rauhoittuessa hellitti hiukan
otettansa, riuhtaisihe tämä äkillisellä tempaisulla vapauteen. Nyt
alkoi entistä kiivaampi ottelu, joka kuitenkin päättyi leikki-Aatamille
melkein yhtä surkeasti kuin alkuaikojen oikealle Aatamillekin. Kun
hän kiihkeässä takaa-ajon innossaan teki erään kaikkein rajuimpia
hyökkäyksiänsä, osui hän törmäämään piiriä vastaan niin voimakkaasti,
että se murtui, ja hän syöksyi samaa vauhtiansa keskelle läheistä, isoa
nokkospensaikkoa. Siellä hän yhdessä kohti sätkytti paljaita sääriänsä,
kun hätäännyksissään ei tietänyt, minne päin pitäisi mennä viholaisista
vapautuakseen.

»Polttaa, polttaa!» leukaili leikkiä matkien muuan irvihammas.

Mutta silloin eräs pitkä poika tarttui kiivaasti pilkkaajan niskaan
ja nakkasi hänet Mooseksen seuraksi samaan nokkospensaaseen. Tästä
teostaan hän sai kaikilta muilta hyväksyvän, kiitollisuutta ilmaisevan
silmäyksen.

Mooseksen päästyä vihdoin pois piinapaikastaan hän lähti häpeäänsä
ja tuskiansa itkien, keppi kolmantena jalkana, yksinäisyyteen järven
rantaan, pihaan jääneiden leikkitoverien katsoessa surumielisinä hänen
jälkeensä.

»Vieläkö leikitään?» kysyi muuan joukosta, kun Mooses oli kadonnut
rantatörmän taakse.

»Ei, ei leikitä enää», kuului yhtaikaa useasta suusta kaikkien
yksimielinen vastaus.

Lapset hajautuivat hiljaisina ja alakuloisina kukin taholleen. Mutta
se viimeksi Eevana ollut tyttö itki kulkiessaan yksinäistä metsäpolkua
myöten kotiinsa päin.




IV


Vuosien vieriessä oli Aletuisen naapurien ja muitten kyläläisten
mielenkiinto Moosekseen ja hänen salaiseen syntyperäänsä vähitellen
väljähtynyt. Mutta syksyllä, Marjaanan käynnin jälkeen, leimahti
mielissä jo melkein sammunut uteliaisuus uuteen liekkiin. Sokea
poika oli kadonnut jäljettömiin, häipynyt puusepän mökistä yhtä
salaperäisesti kuin kesäisiin maihin muuttanut pääskynen pesästään
räystään alta, kenenkään huomaamatta, kenenkään osaamatta tarkalleen
sanoa päivää ja hetkeä, milloin hän oli lähtenyt ja minne mennyt —
tai paremminkin: viety. Sillä pojan poistumisen aikoina oli myös
itse Aletuinen ollut kateissa useita päiviä. Jotakin yhteyttä mahtoi
niinikään olla sen kesällisen, puusepän mökissä vierailleen vaimon
ja pojan katoamisen välillä. Arvailtiin sinne ja tänne. Ahdisteltiin
Aletuista ja Saaraa piinaavilla kyselyillä, mutta kun nämä vain
lyhyesti ja yli olan huomauttivat, että eipä sen asian pitäisi
sivullisia liikuttaa, suututtiin ja haukkua nalkutettiin takana päin,
hyvinkin myrkyllisesti.

»Miksi kidutetaan ihmisiä tietämättömyyden pimeydessä kuin käärmettä
pihdeissä, miksi ei sanota suoraan, minne sokea on viety. Ihan olisi
vallesmannille sana saatettava. Ties, vaikka puuseppä olisi vasarallaan
moukaroinut pojan kuoliaaksi, pistänyt ruumiin säkkiin, raahannut
sen selässään yön pimeydessä pois kotoaan ja upottanut Kuorejärven
syvyyteen.»

»Niin, niin, kukapa tietää. Vaikka kunnian kirjoissahan nuo ovat
puusepän väet näihin asti kulkeneet. Mutta ei tuntuisi oikein
sopeutuvan tähän karjanhoitajajärkeen se, että joku, ellei hän ole
aivan pähkähullu, tuhoaisi parhaan lypsylehmänsä. Elähtäneempi väki
muistaa: ei sitä ennen Aletuisen nokan edessä näkynyt juuri muita
herkkuja kuin kuorekuppi ja leipäkannikka, mutta siitä alkaen kun sokea
poika ilmestyi, on puusepän pöydällä höyrynnyt riisiryynipuurot ja
rusinasopat joka jumalan pyhä, usein arkinakin.»

»Entäpä jos asiat nykyisin ovat keikahtaneet niin päin, että Aletuinen
sen entisen emännän tapaan olisi pitänyt edullisempana teurastaa
kultamunia munivan kanan, kaapatakseen kaiken kullan — pojan suuret
perinnöt, näet — yhtaikaa.»

»Niinkin voisi olla.»

       *       *       *       *       *

Kului vuosi vuoden jälkeen. Lapset kasvoivat aikuisiksi, aikuiset
huomaamattaan vanhenivat, ja tuolloin tällöin sai Aletuinen tehdä
kätkyen jollekin maailmaan tulevalle ja ruumisarkun jollekin hautaan
lähtevälle.

Mutta sokeaa Moosesta tuskin enää muistettiinkaan.

Hirvaskylän elämän näin mataessa eteenpäin vanhaa tuttua latuansa
ajoi eräänä hiljaisuuttaan torkkuvana keväisenä sunnuntaipäivänä
kylän läpi näköjään nuori herrasmies, joka kärryjen kuoppaisella
kylätiellä kallistellessa ja laiskan kyytipojanloikareen sinne
tänne retkahdellessa istui koukkupäiseen sauvaansa käsillään tukien
jäykkänä ja suorana kuin tikku, suurilla, pyöreillä, pikimustilla
silmälaseillaan naama totisena katsoen suoraan eteensä kuin pöllö
hongan oksalla, kertaakaan sivulleen vilkaisematta, kertaakaan
nostamatta valkoista olkihattuaan vastaukseksi harvojen vastaantulijain
nöyriin tervehdyksiin.

»Olisiko, ryöttä, ollut niin koppava, ettei ollut näkevinäänkään,
tai lieneekö uppoutunut niin syviin mietteisiin, ettei huomannut»,
arvelivat vastaantulijat ja pysähtyivät närkästyneinä katsomaan tuon
ylpeältä näyttävän matkustajan jälkeen.

»Niitä on tönöjä tässä tien poskessa useitakin. Ehkä se on tämä, johon
herra aikoo», sanoi kyytipoika vihdoin ja seisautti hevosensa erään
mökin eteen.

»Kuka...? Sus siunatkoon!» kuului tuvan avonaisesta ovesta käsien
läiskähdyksen säestämä huudahdus ja sen jälkeen kiireistä, ikäänkuin
hätääntynyttä liikehtimistä.

»Tuo kiljaisu lähti Jahnukaisen akan kurkusta. Aja eteenpäin ja muista:
suuri yksinäinen koivu pihan perällä», neuvoi kyydittävä.

»Tässä», sanoi ajaja hetken päästä ja pysähdytti hevosen Aletuisen
pihaveräjälle.

Oudon herrasmiehen äkkiarvaamatta ilmestyminen herätti puusepän
pirtissä melkein yhtä suurta hämmästystä kuin Jahnukaisenkin tuvassa.
Sukaistuaan takin ylleen Aletuinen meni vierasta vastaan, kouraisi
hatun päästänsä, kumarteli ja kohotti kätensä tervehtiäkseen, mutta
kun tämä ei näyttänyt häntä huomaavan, rykäisi puuseppä ilmaistakseen
läsnäolonsa.

»Onko se Aletuinen? Hyvää päivää. Terveisiä Helsingistä», sanoi vieras
ja puristi pitkään ja lämpimästi vanhuksen kättä.

»Ki-kiitos... Tuota... vai Helsingistä herra ... En taida tuntoakaan.»

Vieras naurahti.

»Vai ei setä minua enää tunne. Siitähän onkin kulunut aikaa jo
kolmetoista vuotta, kun viimeksi on yksissä oltu.»

Puuseppä kyhni niskaansa.

»Ei maar, mutta... ei suinkaan se liene — ei mitenkään...»

»Mooses, vai...?»

»Ei suinkaan hän mahtane se olla?»

»Sama mies. Mutta entäs — vieläkö täti elää?»

»Jumalan kiitos — tässähän minä», sanoi Saara ja niiata töksäytti
jäykillä jaloillaan. »Terve tulemasta, terve tulemasta. Vai hän...
Her... Mooses käy sisään, käy sisään.»

Aletuinen hiukan punastui ja ikäänkuin vieläkin olisi epäillyt
kuulemansa todenperäisyyttä painoi hatun verkkaan päähänsä.

Kun matkatavarat oli kannettu sisään, istui Mooses väsyneenä
keinutuoliin puusepän kamaripöksässä, otti kellon taskustaan, laski
sormensa sen lasille ja hetkisen tarkattuaan kuin lääkäri sairaan
valtimon sykintää sanoi: »Jaha, jopa se onkin kello kymmentä vailla
kaksitoista.»

Aletuinen ja Saara vilkaisivat toisiinsa ja hymähtivät, mutta eivät
puhuneet mitään. Tuommoisesta ihmeestä oli kyllä kuultu, mutta ei oltu
ennen nähty eikä jaksettu sitä todeksi uskoa.

»Ei ole tässä ehditty vielä kuulumistakaan kysellä. Koulun penkilläkö
hän on Mooses istunut kokonaista kolmetoista vuotta?» alkoi Saara.

»Niin, koulua olen käynyt, ensin kymmenen vuotta varsinaista koulua ja
sitten kolme vuotta työkoulua.»

»On siinä housujen takamuksia kysytty. Mutta aina siitä asti kun Mooses
sinne kouluunsa lähti, on minun mieltäni ehtimiseen kaivellut kysymys,
että millä kumman tavalla heitä opetettaneen ja mitä opetettaneen
niille, joilta puuttuu silmien valo», jatkoi Saara.

»Mitäkö opetetaan? Lukemista, laskentoa, kirjoitusta, monta muuta»,
sanoi Mooses.

»Lukemista? Ettäkö ihan sisästä, kirjasta, eikä vain korvakuulolta ja
ulkomuistin varassa?»

»Ihan sisästä, kirjan lehdiltä luetaan.»

»En oikein ymmärrä: eihän sitä tämä näkeväkään, kun painaa silmänsä
kiinni, osaa lukea...»

»Kiinni! Sitä ei moni meikäläinen osaa lukea, vaikka pitää silmänsä
aukikin», huomautti Aletuinen.

Saara heitti paheksuvan silmäyksen mieheensä, jonka lausunnossa hän
vainusi verhotun viittauksen omaan, varsin kangertavaan lukutaitoonsa.

»... osaa lukea muuta kuin sen, mitäpähän vähän virren värsyä, raamatun
lausetta ja katkismuksen kappaletta on vähän muistiin rippeeksi jäänyt.»

Vastaamatta mitään Mooses avasi erään matka-arkkunsa, pinosi
käsivarrelleen kannannaisen sylyyksen muutamia kirjojen näköisiä ja
kantoi ne selkä kenossa kamarin pöydälle:

»Kas tässä.»

»Mitäs ne ovat nuo?» kysyi Saara, jossa samoin kuin miehessäänkin noin
tavattoman isojen teosten näkeminen herätti hiukan ahdistavan tunteen,
vähän samanlaisen kuin lukuisten alkaessa suntion kannettua raskaat
kirkonkirjat kinkerituvan pöydälle.

»Kirjoja», vastasi Mooses lyhyesti.

»Onko hän, herra, lukenut läpi kaikki nuo?» kysyi Aletuinen
kunnioitusta ja arvonantoa värähtävällä äänellä.

»Ei mitään herraa. Enemmän, paljon enemmänkin olen lukenut, setä.»

»Jo pitää olla oppinut sen, joka on tuommoisen paperinpaljouden
aivoonsa ahtanut. Ei uskoisi yhden ihmisen pääkoppaan mokoman viisauden
määrän mahtuvankaan», arveli Saara.

»Pitää maar siinä nupissa olla muutakin kuin täitä», lisäsi Aletuinen.

Pyhällä kunnioituksella lähenivät aviopuolisot kirjoja. Mutta kun Saara
arkaillen ja hiukan vapisevin käsin uskalsi avata pienimmän niistä, hän
melkein hätkähti säikähdyksestä, ikäänkuin hän aarrelippaan avattuaan
olisi löytänyt vain tyhjän sisuksen.

»Taisi Mooses sittenkin pitää meitä yksinkertaisia maanmoukkia
narrinaan. Eihän täällä näy yhtä ainoata puustainta, ei muuta kuin
pelkkiä valkoisia lehtiä, jotka ovat paksuja ja jäykkiä kuin härän
vuota», sanoi Saara.

»Silmätkäähän vähän tarkemmin», kehoitti Mooses.

»Niin, katsotaanpas pilanpäiten, ripustetaanpas mekin, Henteri,
silmälasit nokalle ja tutkitaan tarkemmin... On, on maar siinä jotakin,
niinkuin valkoista risukkoa valkoisella pohjalla. Mikä mahtanee olla
tämä kirja — vai liekö tuolla tuommoisella nimeä ollenkaan?»

»Katekismus.»

»Kate...!»

»Lyhyt katekismus», lisäsi Mooses.

»Lyhyt — tuo, joka on kookas kuin raamattu. Entäs nämä muut, jotka ovat
isoja kuin kirkon kirjat?»

»Ne ovat virsikirja, Johanneksen evankeliumi ja Paavalin epistola
Roomalaisten tykö.»

Tämän nimiluettelon kuultuaan vanhuksista tuntui, niinkuin heidän
äsken kuvittelemansa, noihin kirjoihin kätketyn viisauden leiviskäisen
paino olisi pudonnut heidän sydämeltään. Olo tuntui taas keveältä ja
kodikkaalta, kuten ainakin vanhojen tuttavien parissa, ja Mooseskin
ikäänkuin läheisemmältä.

»Mooses lukisi, olisi tuo soma nähdä meidän vanhojen tuokin, ennenkuin
kuollaan, lukisi vähän niinkuin näkeeksi jotakin, vaikkapa siitä
Paavalin epistolasta», pyysi Saara.

Kohtaa erikoisesti valikoimatta Mooses avasi pyydetyn kirjan, kuljetti
molempien käsiensä sormia lehdillä ja lausui samalla ääneen:

»Mitästä me siis sanomme meidän isämme Abrahamin lihan puolesta
löynneen? Sillä jos Abraham on töiden kautta vanhurskaaksi tullut, niin
hänellä on kerskaamista, vaan ei Jumalan edessä. Mutta mitä Raamattu
sanoo: Abraham uskoi Jumalaan ja se luettiin hänelle vanhurskaudeksi...»

Lukemisen päätyttyä oli kamarissa hetkisen hiljaisuus. Saara vain
pyyhiskeli huivinsa kulmalla kyyneliä silmistään.

»Ihan tämä tuntuu luonnolle mahdottomalta, vaikka kyllä kai se nyt
uskoa pitää, kun tuon on omin silmin nähnyt. Kun katsoin noita
puustaimettomia lehtiä ja vain kuulin Mooseksen äänen, niin oikein löi
ihoni vilunsiiraan. Tuntui näet — ja eikö sinustakin, Henteri — kuin
itse pyhä Paavali olisi haastanut haudastaan valkoisen hangen alta.»

»Tai itse isäjumala suoraan lumisesta taivaasta», lisäsi Aletuinen.

»No niin — miks'ei niinkin. Käsilläänkö hän Mooses tosiaankin lukee?
Onko hänellä silmät sormien päissä?»

»Hm. Voisin minä lukea varpaillanikin, tai vaikkapa hätätilassa
nenälläni.»

»Vueh!... vai vaikkapa nenällä. Kummalliseltahan tuo tuntuu sekin
mykkien sormillaan puhuminen, mutta kyllä tämä on vielä ihmeellisempää.»

»Mitä hänellä on tässä mustassa sankaniekkalaatikossa, joka tuntuu
kevyeltä ja muistuttaa vähän pienen lapsen ruumisarkkua?» kysyi
Aletuinen, haluten kääntää keskustelun arkisempiin asioihin.

»Viulu siinä vain on», sanoi Mooses.

Vanhukset vilkaisivat taas toisiinsa ja hymähtivät, ikäänkuin tuon
iloisen nimen kuuleminen olisi herättänyt jonkun kaukaisen muiston
heidän nuoruutensa ajoilta, kenties hääillastaan.

»Osaako hän soittaa viulua myös? Onko hän käynyt koulua silläkin
alalla?» kysyi Aletuinen.

»Kyllä», sanoi Mooses, haukotteli ja kallistihe keinutuolin selustaa
vasten.

Vanhukset käsittivät sen merkiksi, että Mooses haluaisi nyt hetkisen
olla yksin, levähtääkseen pitkän matkan vaivoista. He hiipivät
varpaisillaan ulos, Saara tuliaiskahvin keittoon ja päivällispuuhiin,
Aletuinen paitahihasillaan loikoilemaan aurinkoiselle pihanurmikolle.

       *       *       *       *       *

Kun Jahnukaisen akka, jonka täytyi urkkia tietoonsa kaikki kylän asiat,
päivällispataansa hämmentäessään ja alituiseen maantielle kurkkiessaan
huomasi äskeisen kyytipojan palaavan yksin takaisin, pisti hän hierimen
miehensä käteen ja läksi niistä jalkainsa teistä kuulustelemaan,
minne matkustaja oli jäänyt, mitä se oli miehiään ja mitä tekemistä
hänellä mahtoi olla täällä Hirvaskylässä. Saatuaan Aletuisen Saaralta
haluamansa tiedot ja vielä vähän enemmänkin hän juoksi asunnosta
asuntoon kuuluttamaan suurta uutistansa.

»Ette taida tietääkään...?»

»Mitä tietää?»

»Että Mooses on palannut.»

»Mikä Mooses?»

»Sokea Mooses. Hän, jota me hullut Jurvaset olemme pitäneet melkein
vainajana, on taas ilmestynyt Aletuisen mökkiin kuin kuolleista
nousseena.»

»Valehtele!»

Jahnukaisen akka sipaisi suutahtaneena kämmensyrjällä jäntereistä
kurkkuansa kuin puukolla:

»Tuosta poikki!»

»No ei sitten. Milloin se on tullut?»

»Nyt juuri, siunaaman aika sitten.»

»Missä se on ollut?»

»Helsingissä. Opissa. Se on käynyt koulua kolmetoista vuotta, kuulkaa:
kol-me-tois-ta vuotta. Mutta sittenpä se on tullutkin niin oppineeksi,
että tietää ajan kulun minuutilleen koettamalla vain kädellään kellon
lasia. Se osaa lukea varpaillaan ja nenällään semmoisia kirjoja, joista
tämä näkevä ei näe muuta kuin pelkkää tyhjää — kertoja pyyhkäisi
kämmeniään kuvaavasti vastakkain — ei tämän enempää. Ja herra se on
oikein: mustat silmälasit, valkoinen hattu, hopeahelainen keppi.»

»Jo toki sen pitää olla isokin herra, joka on käynyt koulua kolmetoista
vuotta.»

Jahnukaisen akan kulku kylässä oli vaikutuksiltaan samanlaista kuin
kasken sytyttäjän, joka tuikkaa tulen sinne tänne, kunnes se kerta
alkuun päästyään leviää omalla voimallaan oksasta oksaan ja leimauttaa
pian koko kasken ilmiliekkiin. Iltapäivään mennessä oli Mooseksen paluu
jo melkein kaikkien kyläläisten tiedossa ja ainoana puheen aiheena.
Niin merkillinen mies oli omin silmin nähtävä — tiesi, milloin hän taas
katoaa. Kuin salaisesta sopimuksesta alkoi ihmisiä kokoutua Aletuisen
mökille. Niitä istuksi pihanurmikolla, nojaili aitoihin ja salavihkaa
vilkuili kamarin akkunaan, jonka takana Mooseksen tiedettiin olevan.
Puhuttiin hiljaisella äänellä ja kartettiin koskettelemasta sitä asiaa,
jonka takia oli liikkeelle lähdetty, ikäänkuin hieman hävettäisiin
näyttämästä lapsekasta uteliaisuuttaan toisillensa. Oltiinpa vain
menossa kyläilemään sinne ja sinne, palaamassa sieltä ja sieltä,
mutta kun tästä ohi kulkiessa satuttiin kuulemaan, että se Mooseskin
on sieltä Helsingistä palannut, niin... Ja vähän asian nimellistä
itselleen puusepällekin: poika siinä puuhaillut akan ottohommissa,
niin olisi teetettävä sille laveampi sänky ja pyydettävä Aletuisen
veistämään yksin häpein kätkyen keikkapuut kuivamaan.

Saaran huomautettua Moosekselle pihamaalle kokoutuneesta väestä meni
tämä ulos, nosti kohteliaan sirosti hattuaan ja pyysi, että tultaisiin
häntä kädestä pitäen tervehtimään. Kului melkoinen aika, ennenkuin hän
tunsi ojennettuun käteensä tarttuvan luisevan kouran, jonka karhumainen
puserrus muistutti hänelle elävästi, että hän oli nyt kaukana
Helsingistä. Seurasi useita yhtä miehekkäitä tervehdyksiä, mutta niiden
loputtua alkoi niin pitkä väliaika, että Mooses, näköjään pettyneenä,
luuli jo kaikkien häntä tervehtineen, kunnes vihdoin kuuli jonkun
miesäänen komentavan:

»Mitäs siinä kursailette ja ujostelette, menkää nyt vaan — kun mielenne
kuitenkin tekee.»

Hetkistä myöhemmin läiskähti kuuluvasti kuin korvapuusti Mooseksen
käteen karhea, mutta edellisiä hiukan pienempi kämmen, luja likistys
molemmin käsin, Jahnukaisen akan vanhahko, honottava ääni jossakin
Mooseksen pään yläpuolella:

»No Herran terveeks, Herran terveeks — pitkästä aikaa.»

Vähitellen kädet tuntuivat käyvän yhä pienemmiksi ja pehmeämmiksi,
niiden otteet aremmiksi ja ujommiksi, mutta Mooseksen sitä lujemmiksi.
Muuan pieni käsi tuntui vapisevan, niin hiljaa, että kenenkään muun
kuin sokean herkät hermot eivät olisi kyenneet sitä tuntemaan.

»Kuka se on?» kysyi Mooses.

»Hilja vaan», kuului kuiskaava vastaus.

»Kuka Hilja? Mistä?»

»Hilja Lehtimäki — Lehtimäen torpasta.»

Tämän nimen kuultuaan Mooses tunsi omankin kätensä hiukan vavahtavan.
Hellittämättä tytön kättä omastaan hän kysyi:

»Muistaako Hilja vielä niitä aikoja, kun me yhdessä leikittiin?»

Viipyvä vastaus oli tuskin kuuluva:

»Eiköhän.»

Olisi ollut vielä monta esittäytymään pyrkivää neitosta, mutta Mooses
näytti unhottaneen kaikki muut. Pahastuneina ja ikäänkuin julkisesti
häväistyinä nämä tervehtimättä jääneet Mooseksen entiset lapsuustoverit
vetäytyivät kuin voitettuina syrjään keventämään loukattua mieltänsä.

»Sitä vartenko Mooses tämän pitkän kättelyn toimeenpanikin, että
löytäisi joukosta vain sen yhden ainoan.»

»Niin kai. Näittehän, ettei sillä ollut kenellekään muulle kuin
Hiljalle edes puolta sanaa lausuttavana. Mitähän salaista lienevät
keskenään kuiskutelleet.»

»Arvaahan sen! Ettekö huomanneet, kuinka Hiljan kasvot leimahtivat
punaisiksi ja katse painui kenkien kärkiin.»

»Ehkä he haluavat olla sokkosilla kerran vielä.»

»Leikkiä 'Aatamia ja Eevaa', niinkuin ennen lapsina.»

»Silloin Mooses poltti vain jalkansa nokkosiin, mutta sanokaa minun
sanoneen: tässä leikissä se polttaa vielä sydämensäkin.»

»Ja Hilja myös.»

»Hilja myös.»

Vieraitten pyynnöstä Mooses näytti heille kirjojansa ja luki
näytteeksi, jonka kestäessä ja kotvan aikaa sen päätyttyäkin väen
joukossa vallitsi hiiskumaton hiljaisuus, pidätetyn kummastuksen
lauetessa vihdoin hillityksi, pihan laajuiseksi ihmettelyn sorinaksi.

»Ei uskoisi — ei uskoisi... Jo pitää olla ikuinen ihme...»

Kun kuultiin, että Mooses osaa soittaa viulua, pyydettiin hänen sitäkin
taitoansa näyttämään. Aluksi hän soitti vakavia isänmaallisia lauluja,
sitten lemmenlauluja, joita kaikkia kuunneltiin yhtä hartaina, moni
kyyneltyvin silmin. Olihan kyllä ennenkin viuluniekkoja kuultu, olipa
sellaisia omassa kylässäkin, mutta halkojen sahaamista oli heidän
vingutuksensa tähän verraten. Siinä oli tässä opinkäyneen soittimessa
sellainen selittämätön, vapiseva sivusointu, jota ei ollut oman kylän
soitossa, ja joka iloisenkin sävelen kielillä laulaessa ikäänkuin
itki siinä vierellä. Se oli tämä surunvoittoinen valitus, joka sielun
salaisissa kielissä herätti herkimmän vastakaiun ja nosti kyynelet
silmiin.

Illemmalla uskallettiin nuorten taholta ehdottaa, että kun Mooses nyt
on palannut, niin sopisiko ehkä hänen kunniakseen panna pystyyn pienet
tulijaistanssit. Olisi tuo somaa kerran eläessään pyörähtää semmoisen
mestarin soiton mukaan. Ei Mooseksella enempää kuin Aletuisella ja
Saarallakaan ollut mitään sitä pyyntöä vastaan.

Sokea istui tuvan portaalla, kuten ennen poikasena, ja soitti polkkaa,
ja samat jalat, jotka kolmetoista vuotta sitten olivat tässä leskistä
juosseet, jytisivät nyt pihamaalla tanssin tahdissa. Mutta toiset
olivat hameet, joiden helmukset ohimennen pyörähtäessään humauttivat
lämmintä ilmaa hänen kasvoillensa. Ja samoin kuin silloin tuntui
Mooseksesta nytkin, kuin se töminä kuuluisi ajoittain hyvin kaukaa,
jostakin toisesta maailmasta, kuin oli se, jossa hän eli.

Vasta yömyöhällä lähdettiin kotiin. Mutta moni neitonen kääntelehti
lemmen tuskissa unettomalla vuoteellaan aamuun asti, korvissa yhä
yöllisen soiton sävel ja silmissä sokean soittajan hienostunut kuva.
Lehtimäen tyttären aitassa taidettiin itkeäkin, tietämättä oikein,
olivatko ne kyynelet ilon vai surun.




V


Huomenissa, Mooseksen paluun jälkeisenä päivänä, Saara lämmitti saunan.
Sillä hänen mielestään jokaisen, ken oli ollut kotoaan poissa pitemmän
ajan, täytyi ikäänkuin uudestaan syntyä, eikä sellainen ruumiin ja
sielun vieraista vaikutteista puhdistuminen voinut tapahtua missään
muualla niin hyvin kuin saunan lauteilla, sisäänlämpiävän, nokisen
saunan hautovassa höyryssä.

»En ole tullut kysäisseeksi, onko heillä siellä kaupungeissa saunansa
niinkuin täällä maallakin, ja kylpenevätkö heitin, vai millä tavoin
hikiänsä puhdistellevat — jos nuo, joutilaat, hikoillevat ollenkaan?»
kysyi Saara, joka löylyn lyöjänä seisoi kippo kädessä kiukaan edessä,
Mooseksen ja Aletuisen lauteilla kylpiessä.

»Kyllä, onhan siellä saunoja myös. Mutta ei ole löyly niissä niin
suloisen hautovata eikä kylpeminen muutenkaan tunnu niin kotoisen
rattoisalta kuin tällaisessa oikeassa maalaissaunassa», sanoi Mooses.

»Kunhan tässä kesä kerkiää pitemmälle ja koivuun kasvaa isompi lehti,
että saan taittaa käsiinne uudet vastat, niin kas sitten se kylpy
vasta oikein kylvylle tuoksahtaa», sanoi Saara hyvillään siitä, että
täällä maallakin oli sentään jotain yhtä hyvää ellei parempaakin kuin
kaupungissa.

Aletuinen ja Saara eivät olleet pitäneet sopivana Moosekselta heti
hänen tulennaltaan kysellä, minne tämä nyt opintonsa päätettyään
aikoi vakiutua asumaan ja mitä töitä aikoi toimitella. He toivoivat
hänen itsensä ottavan sen asian puheeksi, niinkuin nyt tänä iltana
tapahtuikin.

Heidän kolmisin istuessaan kylvyn jälkeen viillytteleimässä vihreällä
nurmikolla saunan edustalla, alkoi Mooses kertoa:

»Koko kouluaikani asuin saman, yksinäisen leskivaimon luona, jonne setä
minut aikoinaan vei. Vanhemmaksi ja ymmärtäväisemmäksi tultuani kyselin
usein emännältäni, kuka minun koulunkäyntini oikein kustantaa, valtioko
vai kunta. Mutta rouva taputteli vain ystävällisesti olkapäälleni,
hymähteli ja kiertäin kaartain vastaili, ettei minun sen asian takia
tarvitse ollenkaan mieltäni murheuttaa: on olemassa rikkaita, hyviä
ihmisiä, jotka ovat ottaneet minut siipiensä suojaan, vaikka eivät sitä
hyvää työtänsä tahdokaan maailmalle torvella toitottaa.»

Mooses oli hetkisen vaiti miettivän näköisenä. Sitten hän aivan
odottamatta heitti vanhuksille kysymyksen, jonka esiintuomisen he
olisivat suoneet jäävän ainaisesti tekemättä tai ainakin siirtyvän niin
kauaksi, että olisivat ehtineet vastauksesta keskenään neuvotella:

»Ehkä _te_ tiedätte, kuka se minun tuntematon hyväntekijäni on?»

Saara hädissään painoi sormen huulilleen ja pudisti miehelleen
varoittavasti päätänsä. Tämä nyökäytti ymmärtämyksen merkiksi.

»Tuota... sitä on vähän vaikea tietää», alkoi Aletuinen. »Sillä se
avunantaja ei itse lähetä rahoja, vaan on Mooseksen nimiin tallettanut
summan pankkiin, josta määrätyn suuruisen erän lähettäminen uusiutuu
joka kuukauden ensimmäisenä päivänä yhtä säännöllisesti kuin auringon
nousu.»

»Sen minä kyllä tiedän», sanoi Mooses ja teki kädellään kiivaan,
tyytymättömyyttä ilmaisevan liikkeen.

»Mutta kukas — —?»

Hänen vuoroin punastuvat, vuoroin kalpenevat kasvonsa alkoivat elehtiä
ja nytkähdellä hermostuneesti. Vihdoin hänen suustansa syöksähti
vastausta vaativana:

»Kukas minun _äitini_ on?»

Sitä kysymystä odottaessaan Saara oli pelosta ihan vapissut. Mutta kun
vanhukset eivät tahtoneet kasvatilleen teeskennellä tietämättömyyttä
eivätkä näin yhtäkkiä voineet myöskään totuutta ilmaista, ei heillä
ollut muuta keinoa kuin vaieta.

»Ja _isäni_...?» lisäsi Mooses.

»Jumala sen tietää», huokasi Saara totuuden mukaisesti.

Kuin äkillisen raivon puuskassa Mooses karkasi molemmin käsin tukkaansa
ja sähisi:

»Jumala! Enkö _minä_ sitten saa koskaan tietää vanhempiani?»

Hän kätki kasvonsa käsiinsä ja nyyhkytti:

»Pitääkö minulle kaikki olla yötä?»

Vanhukset vaikenivat liikutettuina, odottaessaan Mooseksen tyyntymistä.
Kauan ei viipynytkään, kun hän oli taas rauhallisempi, ja ilmeisesti
häpeillään tunteittensa tahdottomasta purkautumisesta kiiruhti
jatkamaan asiaansa:

»Jo varemmin keväällä oli rouva saanut jostakin kirjeen, jossa häntä
pyydettiin järjestämään asiat niin, että kun nyt olin tarpeeksi
oppinut, minä palaisin jälleen lapsuuteni kotiin asumaan. Kiitollisena
tuntemattoman ystäväni tähänastisesta avustuksesta minä olen kuitenkin
päättänyt, nyt mieheksi tultuani, yrittää lentää omin siivin ja
kieltäytyä vastaanottamasta kirjeessä luvattua, jatkuvaa avustusta.
Koulussa oppimani kotiteollisuuden avulla luulen itsekin voivani
henkeni elättää. Kunhan ehtivät sieltä Helsingistä lähettää lupaamansa
koripajut, teen niistä kesän pitkään erilaisia sen alan tuotteita,
joita talven tultua kiertelen pitäjillä ja kaupungeissa myymässä.
Hevonen olisi kuitenkin sitä varten ostettava- ja saatava joku
poikanen oppaaksi. Ehkäpä siinä sivussa voisin ansaita jonkin markan
viulunsoitollakin ja seinäkellojen korjaamisella, jonka taidon myös
olen koulussa oppinut. Niin, sillä tavoin ne muut ovat minun puolestani
puuhailleet. Mutta mitäs te, setä ja täti, tästä minun asuntoasiastani
sanotte? Sitä ei ole taidettu teiltä tiedustaa ollenkaan?»

»Sitä on toki turha ottaa huulilleenkaan. Avosylin otamme Mooseksen
vastaan — onhan hän meille melkein kuin oma poika», sanoi Aletuinen.

»Enemmän, Henteri, vielä enemmän kuin oma», lisäsi Saara ja osoitti
äänettömästi miehelleen sokean silmiä. »Oli niin haikea ollakseni
silloin Mooseksen mentyä, että se ikäväni pyrki toisinaan ihan itkuksi
pihahtamaan.»

»Siihen lisäksi se, että kun me kaksi ammattimme perusteella nyt olemme
tulleet ikäänkuin virkaveljiksi keskenämme, niin onhan meidän molempain
rattoisampi työskennellä yhdessä saman katon alla kuin kummankin
erikseen. Huononpuoleisethan tässä tosin vähän on oltavat, parempain
ihmisten, mutta jos Mooses tyytyisi tuohon kamaripöksään, niin voisi
siitä ehkä korjailemalla ja sanomalehtiä seiniin liisteröimällä saada
vielä jotenkuten mukiinmenevän», ehdotti Aletuinen.

»Näin kesän aikana olisi aitassa raittiimpi ja viileämpi maata. Sinne
minä jo Mooseksen vuoteen laitoinkin», sanoi Saara.

»Pahinta taitaa sittenkin olla se, miten Mooses muuten ruvennee täällä
sydänmaan hiljaisuudessa viihtymään, kun on niin pitkän ajan imenyt
veriinsä pääkaupungin melua. Minä, vaikka olin siellä vain käymättä,
en ole sitä Paapelin pesää saanut kokonaan haihtumaan mielestäni
vieläkään», sanoi puuseppä kuin suuttuneena.

Mooseksen maatessa yksin aitassa oli ympäröivä hiljaisuus äkikseltään
niin outoa, että hän ei tahtonut saada unta silmiinsä ollenkaan.
Iltayöstä kuului jostakin yksinäinen lehmän ammahdus kuin pasuunan
puhallus, kalahti kello, kulkeutui korviin aitan seinien himmentämänä
käen kukuntaa kuin maan alta ja pikku lintujen vaimenevaa viserrystä
isosta pihakoivusta, kunnes nekin äänet myöhemmin yöllä vaikenivat.

Tässä hiljaisuudessa johtui kuin itsestään Mooseksen mieleen lähinnä
eiliset tapahtumat: hänen tänne paluunsa, kyläläisten tervehdyskäynti
hänen luonansa, yöllinen soittonsa, tuliaistanssi. Mutta kaikkein
suloisimpana muistona jäi Lehtimäen Hiljan pieni pehmeä käsi värisemään
hänen käteensä — eikä ainoastaan käteensä — hänen vihdoin uneen
rauetessaan, yökehrääjän rukin tasaisesti hyrrätessä läheiseltä
niityltä.

Aletuisen lausuma pelko Mooseksen viihtymisestä osoittautui paikkansa
pitäväksi. Aluksi paikkakunnan muutoksen uutuus, keskustelut vanhusten
kera ja huoleton joutilaisuus tuntuivat Mooseksesta hyvinkin
viehättäviltä. Mutta kun tuossa pienessä perheessä elettiin ei
ainoastaan ikään, vaan koko hengen sisältöön nähden niin erilaisissa
maailmoissa kuin hän, olivat yhteiset keskusteluaiheet pian lopussa.
Kun lisäksi päivästä päivään jatkuvaa hiljaisuutta häiritsi vain
Aletuisen veistokirveen säännölliset kopsahtelut tai höylän sihahtava
ääni ja joskus Saaran vanhuuttaan vapiseva virren veisuu, alkoi Mooses
tuntea yhtä voimakasta kaipuuta täältä pois kuin kymmenvuotiaana tänne
takaisin. Vaikka hän ei kaihoansa vanhuksille valittanutkaan, olivat
nämä kuitenkin huomaavinaan hänen jotakin, sen tapaista kärsivän, kun
Mooses haikeimpina hetkinään otti viulunsa kamarin seinältä ja soitti
— soitti vähin niin kauan, että siitä ei ollut loppua tullakaan. Mutta
vasta sitten kun Saara varmempaa todistuskappaletta etsiessään eräänä
lauantai-iltana, Mooseksen muutettua kylvyn jälkeen puhtaat yllensä,
löysi hänen käytetyn paitansa kauluksen kureesta jotakin, vakuutti hän
miehelleen löytöänsä näyttäessään:

»Ikävä sillä pojalla on.»

»Jollei tuo ole tartuntatäi», epäili Aletuinen.

»Tai jollei se ennusta jotakin onnettomuutta», lisäsi Saara.

Töllin yksinäisyyden painaessa raskainna Mooseksen mieltä hän koetti
pelastautua siitä pakenemalla vielä suurempaan yksinäisyyteen.
Hän istuskeli vähin päiväkaudet järven rannalla, ja kun tärkein
ulkomaailmaan johtava tiedonportti oli ikuisesti suljettu eikä
korvienkaan kautta ohut sen vaativampia sisään pyrkijöitä kuin käen
kukunta, pikku lintujen laulu ja laineiden hiljainen lipatus laituria
vasten, saattoi hän uppoutua muistoihinsa häiritsemättömämmin kuin
näkevä. Mooseksen muistot tulivat hänen sieluunsa sokeina, muotoa
vailla olevina elämyksinä, eivätkä ne kaikki olleet yksinomaan iloista
laatua. Mutta oli joukossa semmoisiakin, surullisen lystillisiä, jotka
vielä vuosien kuluttua pyrkivät vetämään huulia hymyyn.

Kerrankin muuan poika oli vastannut opettajalle, joka liiallisen
ankaruutensa tähden oli oppilaiden epäsuosiossa, niin näsäviisaasti,
että koko luokka remahti raikuvaan nauruun. Opettaja oli suuttuneena
määrännyt naurun aiheuttajalle jälki-istuntoa, mutta kaikki muut
pojat olivat toverinsa puolesta tehneet käsin ja jaloin jyrisevän
vastalauseen. Siitä opettaja oli kimmastunut yhä enemmän ja
jalkaa polkaisten uhannut salvata koko luokan lukkojen taakse
jälki-istuntoon. Silloin pojat olivat kaapanneet keppinsä kupeeltaan,
nousseet seisoalleen ja aseet koholla alkaneet mennä opettajan
pöytää kohti, mutta melua hyväkseen käyttäen uhattu oli onnistunut
kenenkään kuulematta pujahtamaan ovesta ulos. Näkymätöntä vihollista
tapaillessaan tarkoitti joku iskeä kepillään siihen kohtaan, missä
arveli opettajan istuvan, mutta onnettomuudekseen osuikin kopsauttamaan
toveriansa päähän, samoin toinen, kolmas. Mutta kun lyödyt antoivat
samalla mitalla takaisin, oli pian kaikkien sota kaikkia vastaan. Se
oli sokeaa ympärihuitomista, huutamista, valitusta, siunailemista,
kiroilemistakin. Kun opettajista yksi ja toinen yritti mennä
kiihtynyttä laumaa hillitsemään, sulkivat he nopeasti oven, ikäänkuin
olisivat pistäneet päänsä ampiaispesään: sojottavia aseita oli heti
suunnattuina opettajaa kohti. Kylmänä vetenä niskaan vaikutti vasta
johtajan uhkaus mennä noutamaan konstaapeli kadulta kapinaa kukistamaan
ja viemään pojat poliisiputkaan. Rauhan palattua havaittiin joukossa
sinikuhmuisia otsia ja verta vuotavia neniä, mutta kuitenkin ainoastaan
yhden kapinoitsijoista oli pakko turvautua lääkärin apuun. No,
rangaistushan siitä sitten tuli ja ankara tulikin, mutta kärsittyähän
on nyt sekin.

Tämäntapaiset ja monet muut Mooseksen muistot tulivat ja menivät ja
palautuivat yhä uudelleen. Mutta joka kerta toistuessaan ne olivat
menettäneet osan alkuperäistä voimaansa ja tuoreuttansa. Kun ne
kalvenneina vihdoin olivat häipyneet kuin jonnekin hyvin kaukaisen
ajan taakse, silloin tapahtui, että tähän asti sulkeuksissa ollut
aistien ainoa valtaportti avautui, ja hän alkoi kuulla käen kukuntaa,
pikkulintujen laulua ja laineiden lipatusta samalla korvalla kuin
kolmetoista vuotta sitten. Aletuisen kirveen kopsahtelut ja höylän
sihahtelut olivat taas niin kotoisen rattoisia kuulla, ja Saaran
virrenveisuu herätti rinnassa samanlaista pyhää hartautta kuin ennen
lapsuuden aikoina.

Vihdoin tuli ilmoitus koripajujen lähetyksestä. Aletuinen haki niitä
kaukaiselta rautatieasemalta kokonaisen hevoskuorman. Joutilaisuuteen
kyllästyneenä Mooses ryhtyi heti ahkeraan työhön. Hänen punoessaan
pajuista erimuotoisia ja erikokoisia koreja, korituoleja ja muita
huonekaluja istua könötti Aletuisen tuvan penkillä melkein aina
uteliaita kyläläisiä ihmettelemässä hänen hämmästyttävää taitoansa.

— Eivät ikinä he, koira vie, vaikka ovat näkeviä, kykenisi saamaan
moisia teoksia käsistään irti — ei sinnepäinkään. Siinä ja siinä, jos
monikaan poropeukalo osaisi kyhätä kokoon yksinkertaista pärekoppaa,
kiertokopasta puhumattakaan.

Luottamus sokean taitoon kasvoi vähitellen niin suureksi, että muuanna
päivänä nähtiin erään vanhan vaarin kulkevan Aletuisen tölliä kohti,
helisevä seinäkello kainalossa, pitkä heiluri kädessä ja nuoralla
yhdistetyt hiekkapussit niskan varassa rinnalla roikkumassa. Tutiseva
pää miettivästi kumarassa hän väliin hidastutti askeliaan, vähin
pysähtyi kokonaan, niinkuin aikoisi kääntyä takaisin. Katsoi väliin
surullisesti kellonsa mustuneita, muumiomaisia kasvoja, painoi taas
koperon hellävaroen kainaloonsa ja jatkoi epäröivänä helisevää
kulkuansa. Puusepän pirttiin tultuaan hän esitti Moosekselle asiansa:

»Tämä kello ei ole enää mikään eilispäivän teerenpoikanen. Isäni
isä kuuluu sen aikoinaan kaupungista ostaneen. Kuulopuheiden mukaan
pitäisi sen oleman itsensä Könnin käsialoja — liekö totta, en
tiedä. Vaari-vainajani ajoista asti on se jotenkin täsmällisesti
tätä ajallista armonaikaa näyttänyt, mutta on nyt viime aikoina
ruvennut reistailemaan — olisiko mennyt russakka rattaiden vähin vai
kuolemaaniko ennustellee.»

»Miten se on reistaillut?» kysyi Mooses.

»On vähin käynyt, väliin seissut, kunnes tässä muuanna ehtoona —
oltiin juuri iltasta syömässä — sen sisälmyksissä korahti kuin
kuolevan rinnassa, ja siitä hetkestä asti se on näyttänyt ajatonta
iankaikkisuutta, joka ei kulje eteen- ei taapäin.»

»Lyökö se?» tutkaisi Mooses taas.

»Sehän siinä melkein hirvittääkin, että se lyö, kun taulua vain hiukan
täräyttää. Että on, näet, mielestäni kuin seinälle nostettu ruumis,
jota kun sormella otsaan kopsautat, se alkaisi puhua.»

»Vai könniläinen? No herätetään se vainaja sitten henkiin», sanoi
Mooses ja haki säilystään melkoisen varaston erilaisia kellosepän
työkaluja.

Hänen alkaessa purkaa kellon sisuksia tarrautui ukko yht'äkkiä molemmin
käsin sokean ranteeseen, niinkuin olisi tahtonut estää tämän jatkamasta
hajoitustyötään.

»Mitä? Ettekö te usko minun osaavan tätä korjata?» kysyi Mooses hiukan
närkästyneenä.

»Ky-kyllähän minä, mutta... Mooses antakoon anteeksi tämmöiselle
vanhalle hupsulle... On tuo niin rakas — rakas...»

Kun Mooses oli purkanut kellokoneiston pöydälle, meni ukkoon entistä
väkevämpi epäuskon henki: eivät ikinä nuo monet rattaat ja ruuvit tule
sokean taidolla takaisin oikeille paikoilleen. Mutta kun ne kuitenkin
tulivat, ja kun kello lisäksi näyttäytyi korjauksen jälkeen tarkaksi
tehtävässään, oli se vaarista likipitäin yhtä suuri ihme, kuin jos
sokea olisi oikean kuolleen herättänyt henkiin.

Tämä Mooseksen ensimmäinen kellonkorjaus kotikulmallaan oli
kyläläisille kuin hyvin suoritettu, luottamusta herättävä koenäyte
Seurauksena siitä oli, että Aletuisen kamarin seinällä käydä
raksutti yht'aikaa vähin kaksi, kolmekin vierasta kelloa korjattuina
hakijoitansa odottamassa.




VI


Kesän kuluessa Mooses teki työtä niin herkeämättömän ahkerasti, että
vanhuksista näytti, kuin moinen uupumaton aherrus ei voisi johtua
pelkästä työnilosta, vaan että hänellä kannustimena täytyi olla
jokin muu, salainen päämäärä, johon hän erinomaisella ahkeruudellaan
hikiotsin pyrki.

Mutta syksyn tultua vanhukset olivat havaitsevinaan hänessä jälleen
samantapaisia ikävänoireita kuin aiemmin keväällä. Eräänä päivänä
Aletuisen tehdessä akkunankehystä höyläpenkkinsä ääressä ovensuun
puolella ja Saaran kehrätessä villoja peräpenkillä he molemmat
keskeyttivät työnsä, vilkaisivat päätä nyökäten toisiinsa ja katsoivat
taas Moosekseen, joka keskellä lattiaa tavalliseen työasentoonsa
polvilleen unohtuneena, keskentekoinen kori edessänsä ja pää hiukan
eteen kumartuneena näytti ikäänkuin rukoilevan. Hänen kauneilla,
eloisilla kasvoillaan ilmehti sisäinen onnellisuus iloisena kuin
auringonpaiste, ja hymyilevät huulet hihkuivat tuskin huomattavasti,
niinkuin hän olisi kuulumattomasti kuiskaillut jollekin näkymättömälle
hyvin helliä sanoja. Hetkisen kuluttua hän nosti molemmat kätensä ylös
kasvojensa kohdalle ja liikutti vilkkaasti sormiaan.

Aviopuolisoiden jännittyneinä seuratessa sokean outoja eleitä ja
koettaessa turhaan arvailla niiden tarkoitusta, jäykistyivät Mooseksen
sormet yhtäkkiä aivan liikkumattomiksi, kädet retkahtivat raskaasti
alas ja kasvot ikäänkuin kivettyivät. Vähäistä myöhemmin he näkivät
pikimustan silmälasin alta valuvan ison, kirkkaan kyynelhelmen,
vierivän kovettunutta poskea pitkin ja tipahtavan alas, sokean itsensä
siitä nähtävästi mitään tietämättä.

Kun Mooses vihdoin hiukan hätkähtäen ja punastuen heräsi
haaveistansa, alkoi Saaran rukki hyrrätä ja Aletuisen nuija paukkua
taltan päähän; sillä vanhukset hienotunteisesti tahtoivat jättää
sokean siihen luuloon, että he eivät olleet tästä kaikesta mitään
huomanneet, vaan olivat koko ajan näinikään ahkerasti ahertaneet.
Mooses ryhtyi kiireesti jatkamaan keskeytynyttä työtänsä, ikäänkuin
siten korvatakseen hukkaan kulunutta aikaa. Mutta Aletuisen
ammattimiessilmä näki heti, että nyt tulee »susi». Vihdoin Mooses
näkyi sen itsekin huomaavan, purki kudontaansa ja yritti uudelleen,
mutta kun hajamielisyydessään ei onnistunut sen paremmin, heitti hän
hermostuneena tekeleen syrjään ja meni ulos.

»Mitäs tuo oli? Mitä ihmeen ihanuuksia hän sielunsa silmillä mahtoi
nähdäkään?» huomautti Saara miehelleen rukkinsa takaa.

»Ja mitä kummaa hän sormillaan haparoi tyhjää ilmaa, niinkuin olisi
koetellut jotakin, soittanut viulua tai lukenut niitä sokeankirjojaan»,
ihmetteli Aletuinen.

»Iloiselta tuo aluksi näytti, mutta kyynelpä sen silmälasin alta
lopuksi tipahti kuin raskas sadepisara mustasta pilvestä.»

»Se pisarapa tuo tainnee tässä maailmassa monenkin povessa pohjinna
olla», arveli Aletuinen.

Sinä päivänä Mooses ei yrittänytkään enää työhön. Koko iltakauden hän
käveli, seisoskeli, istuskeli levottoman näköisenä järven rannalla,
Mutta siellä ei kuulunut enää keväällistä käen kukuntaa, ei lintujen
laulua eikä laineiden rattoisaa lipatusta. Niiden asemesta tunkeutui
nyt sokean korviin korkeina vyöryvien aaltojen kumeata kohinaa järven
selältä, laineiden raskasta loiskintaa laituria vasten ja tuulen
ulvahtelevaa huminaa rannan puista.

Illan tultua Mooses sulkeutui aittaansa tavallista aikaisemmin.

Huomatessaan tämän, kaiken muun lisäksi, vanhukset pudistelivat
huolestuneina päätänsä: eihän ihminen, vaikkapa nuori ja voimakaskin,
ole sentään mikään kone. Kun poika heidän ystävällisistä
varoituksistaan huolimatta oli kaiken kesää ahertanut yötä ja päivää,
näyttää käyvän niin, että hän rangaistukseksi tottelemattomuudestaan
luontoa vastaan saa nyt syyspuolella nukkua päivää ja yötä.

Mutta kun Saara myöhään yöllä pistäytyi ulos asialleen, jäi hän
hämmästyneenä pihaan seisomaan, käänteli päätänsä puoleen ja
toiseen ja vilkaisi taivaallekin, kuuluiko sieltä enkelien laulua
vai valehtelivatko hänen vanhat korvansa. Päästyään selvyyteen,
että soitto kuuluikin Mooseksen aitasta, oli sen sävy hänestä
tällä kertaa niin erikoista, että hän ei malttanut olla kutsuvasti
kopsauttamatta miehelleen tuvan akkunaruutuun. Aletuisen tultua ulos
vanhukset kyykkivät hiljaa aitan ovelle kuuntelemaan. Heidän siinä
alusvaatteisillaan, virsut jalassa seistessään Saara liikutettuna
kopeloi miehensä käteen kiinni, pusersi sitä vähäisen ja kallistihe
ruumistaan hiukan Henteriin päin. Aviopuolisot unohtivat kotvaseksi
ajan kulun, mutta kun he vihdoin palasivat takaisin tupaansa lämpimään
vuoteeseen, Mooseksen jäädessä aittaan jatkamaan yöllistä soittoansa,
siirsihe Saara hyvin lähelle miehensä kupeeseen ja sanoi:

»Tuolla aitan ovella seistessämme minusta tuntui, että sen saman hymyn
ja kyynelen, mitkä päivällä näin Mooseksen kasvoilta silmilläni, nyt
sain hänen viulustansa kuulla korvillani.»

»Semmoiseltapa se vähän soinnahti minunkin mielelleni», myönsi
Aletuinen.

       *       *       *       *       *

Tuli jälleen yö, pilkkoisen pimeä syksyinen yö. Aikansa taaskin
soitettuaan Mooses laski viulun koteloon niin hellästi kuin äiti
rakkaimpansa kehtovuoteelle. Kopeloi sitten keppinsä aitan nurkasta ja
lähti oikopolkua, joka hänelle oli tuttu lapsuudesta asti, kulkemaan
Lehtimäen torppaan. Sinne päästyään hän sauvansa ponnella kopsautti
pari kertaa tyttären aitan ovelle. Sen hiukan viipyen avauduttua Mooses
astui sisään, haparoi tervehtiäkseen Hiljan käden omaansa ja siitä yhä
kiinni pitäen istuutui tytön viereen vuoteen laidalle.

»Tulin taas sinua katsomaan», sanoi hän puheen aluksi.

»Katsomaan!» pääsi Hiljalta tahtomattansa melkein kuin hätähuuto.

Hänen olonsa näin Mooseksen välittömässä läheisyydessä tuntui ja oli
aina tuntunut samanlaiselta kuin nuotiolla lämmittelijän pakkasyössä:
kun toista puolta polttaa, palelee toista.

»Minulla on ollut sinua niin ikävä, etten ole voinut olla tänne
tulematta, semmoinen selittämätön kaipaus, että näinä viime viikkoina
en ole voinut tehdä juuri mitään muuta kuin viulua soittaa ja sinua
ajatella. Meidän vanhukset sanovat, että heistä tuntuu, kuin minä
soittaisin yht'aikaa häitä ja hautajaisia», sanoi Mooses.

»Häitä ja hautajaisia!... Mutta miten ihmeessä sinä osaat kulkea
kapeaa, mutkittelevaa metsäpolkua näin säkkipimeässä? Vai eikö sinulle
yö ole yhtään pimeämpi kuin päiväkään?»

»Kyllä niiden välillä eroa on, minunkin silmissäni. Mutta kuta pimeämpi
ja hiljaisempi yö on, sitä paremmin minä osaan kulkea, kuta kirkkaampi
päivä, sitä huonommin.»

»Mitenkä niin voi olla?» kummasteli Hilja.

»Päivällä, näet, kaikenlaiset äänet vaikuttavat huomiota hajoittavasti,
mutta varsinkin valon ja varjon vaihtelut pyrkivät harhauttamaan
oikeasta suunnasta. Onhan siinä osaamisessani sitten vielä jotakin
muutakin, jota en osaa oikein sanoa, etkä sinä sitä taitaisi ymmärtää
selittämälläkään, kun teillä näkevillä ei sellaista kykyä ole. Mutta
tänne sinun luoksesi minä osaan yöllä ja päivällä, vaikka pitäisi
takaperin kulkeakseni.»

»Tokkohan sentään takaperin?» naurahti Hilja ja pusersi kuin
kiitollisuuden osoitukseksi hiukan lujemmin Mooseksen kättä.

Mutta kun tämä ei hänen kysymykseensä enempää kuin
kädenpuserrukseensakaan mitään vastannut, tuntui Hiljasta, kuin sokea
olisi tullut vielä mykäksikin.

»Minkä tähden sinä sitä minun näkemistäni nyt kyselet? Peloittaako
sinua se, että olen sokea?» kysyi Mooses.

»Anna anteeksi, Mooses, enhän minä mitenkään tahtoisi loukata enkä
mieltäsi pahoittaa. Mutta vaikka minä hammasta purren koettaisin
karaista luontoani, niin minä en mahda mitään sille enkä voi sitä
sinulta salata, että kun sinä nyt syyspimeitten tultua istut tässä
vuoteen laidalla näinikään vierelläni, niin tuntuu minusta kuin
istuisin kahden yön välissä.»

Alkoi pitkä äänettömyys. Hilja tunsi Mooseksen otteen kädessänsä
herpautuvan, sitten lievän yrityksen irroittaa kätensä kokonaan pois,
mutta säälistä tyttö esti sen.

»Näetkö sinä minua nyt?» kysyi Mooses vihdoin.

»En hitusen vertaa», vastasi Hilja.

»No, mutta eikö meidän näin käsikädessä istuessa ole yhtä hyvä olla,
vaikka emme näekään toisiamme?»

»Kyllä — joskus. Mutta minusta tuntuu hirveältä ja ihan kuolemankammo
värisyttää sydäntäni, kun kuvittelen, että tällaista pimeyttä, kuin
nyt tämäkin yö, jatkuisi aina, että aurinko ei koskaan nousisi eikä
aamu valkeneisi. Ja semmoista aamutonta yötähän on sinun elämäsi. Ethän
sinä ole edes minun kasvojani nähnyt etkä tule milloinkaan näkemään.
Voisinhan olla niin ruma, että et minusta näkevänä huolisikaan.»

»Sinäkö! Sinä olet kaunis, olenhan sinut monta kertaa nähnyt. Aina
siitä asti, kun ennen lapsina yhdessä leikittiin, on sinun kuvasi
ollut mielessäni niin ilmielävänä, että voisin sen savesta muovata. Ja
sanoinhan äsken, että ikävissäni tulin sinua nytkin katsomaan — kas
näin.»

Mooses alkoi molempien käsiensä sormien päitä hyvin hellästi hivuttaa
tytön kasvoilla, vähän samaan tapaan, kuin hän lukiessaan kuljetti
niitä kirjan lehdillä. Hän koetteli tutkien sileitä poskia, nenän
muotoa, huulia, leuan pyöreyttä, korvia, kaulaa, kulmakarvojen
kaarevuutta, tukan pehmeyttä. Hiljan ruumiissa sokean lempivä »katse»
tuntui aluksi melkein siltä, kuin kuollut olisi pimeässä aitassa
kylmillä sormillaan kopeloinut hänen kasvojansa. Mutta sen jatkuessa
hän tunsi vähitellen vaipuvansa jonkinlaiseen suloiseen puoliuneen.
Vaistomainen tunne kyllä sanoi, ettei pitäisi antaa ylivaltaa
sellaiselle herpautumiselle, vaan olisi koetettava äkillisellä
voimainponnistuksella riuhtautua lumouksesta irti kuin painajaisesta.
Mutta raukea väsymys oli mennyt jo niin pitkälle, että hänellä ei ollut
enää voimia eikä lopulta haluakaan siitä vapautua.

Melkein yhtä ohjatonta oli Mooseksenkin rakkaus. Niin sileä, pehmeä ja
lämmin oli hänen Hiljasta saamansa kuva, ettei hän enää voinut hillitä
itseänsä, vaan ikäänkuin nälkäisen iskiessä leipäkannikkaan kietaisi
kätensä tytön vyötäisille, nosti hänet syliinsä ja aistiviallisen
sairaalloisella intohimolla pusersi häntä rajusti rintaansa vasten.
Kuin itsestään kiertyivät Hiljan kädet Mooseksen kaulalle ja pää
nojautui hänen olkaansa vasten. Heidän vuoteen laidalla näin sylikkäin
istuessaan Hiljasta tuntui, niinkuin he olisivat jossain kaukana
virran vietävänä venheessä, jossa ei ollut airoja eikä perämelaa.
Valtoinaan kiitävän venheen vauhti huumasi suloisesti aisteja, mutta
toisaalta vihloi sydäntä värisyttävä pelko. Lieneekö ollut kuuman veren
kohinaa korvissa tai jotain outoa aavistelua, Hilja oli ihan selvästi
kuulevinaan jostakin alempaa kuohuvan kosken pauhua, jonka pyörryttävää
putousta kohti virran voima heitä, sokeita ja avuttomia, veti pimeänä
syysyönä yhä kiihtyvämmällä vauhdilla.

Heidän äänettöminä nauttiessaan sanattomasta lemmestänsä Mooses tunsi
vihdoin Hiljan raukean ruumiin alkavan vavahdella ja kuuli hänen hiljaa
nyyhkyttävän. Sokea hellitti syleilynsä tytön vyötäisiltä, jolloin tämä
siirtyi jälleen vuoteen laidalle istumaan.

»Miksi sinä itket?» kysyi Mooses.

»En minä tiedä sitä itsekään. Sydämessäni tuntuu vain niin vaikealta,
kuin sitä olisi painamassa raskas kivi», sanoi Hilja.

Mooses mietti hetkisen.

»Raskas kivi?... Niin, en minä sitä ymmärrä, kuinka raskasta sinulle
olisi, jos aurinko ei enää, nousisi eikä aamu valkenisi. Minulle se
olisi yhdentekevää: eihän ole mitään menettämistä siinä, jota koskaan
ei ole ollutkaan. Mutta minä tahtoisin vihdoinkin tietää, voitko sinä
rakastaa minua — tämmöisenä kuin olen.»

»Rakastanhan minä. Olenhan jo ennen sanonut, että minun aittani ovi ei
milloinkaan ole avautunut muille pojille kuin sinulle.»

»Onkos ollut pyrkijöitä?» kysyi Mooses hiukan mustasukkaisena.

»Olenko minä sitten mielestäsi niin ruma, että poikien olisi pitänyt
kaukaa kiertää minun aittani ohi?»

»No, no, mitä sinä nyt. Kaunis ja ihana sinä olet.»

»Mutta mitenkäs sinun laitasi on siinä asiassa? Oletkos sinä koputellut
kepilläsi muittenkin tyttöjen aittojen oville kuin minun?»

»Hm... Totta pulinakseni: yhden kerran, vain yhden ainoan kerran.»

»Miksi vain yhden?»

»Sillä tytöllä taisi olla petos mielessä houkutellessaan minut
luokseen. Ehkä hän ei ollut saanut muita, niin lienee ajatellut, että
tuon, sokean, joka ei mitään näe, hän voi viekoitella pauloihinsa.
Mutta siinä hän erehtyi. Minäpä vilkaisinkin sormillani hänen
kasvojansa ja sanoin samalla ikuiset hyvästit.»

»No minkä näköiset sen kasvot olivat?»

»Kuin riivinrauta tai raspiviila. Näkevät sanoivat jälkeenpäin,
että sen tytön naama on täynnä näppylöitä ja rokonarpia. Siitä
pitäen minulla on ollut hienoksittain epäluuloa ja kammoa kaikkia
tuntemattomia naisia kohtaan.»

»Niin, että viattomia ja puhtaita siis ollaan — mutta...»

»Mitä mutta?»

»Se avioliitto minua peloittaa.»

»Sinä taidat pelätä sitä, etten voi sinua elättää?»

»Enhän minä niin sitäkään. Olenhan minä tottunut työtä tekemään, niin
että tarpeen vaatiessa voisin elättää meidät molemmatkin.»

»Oho! Niinkuin mustalaisakka. Ei, kyllä minä, jos luoja antaa
terveyteni tällään säilyä, pidän huolta meistä molemmista — ja lapsista
myös.»

»Herra Jumala! Lapset?... Niitä minä en ole tullut ajatelleeksikaan.
Mutta jos ne nekin syntyvät sokeina kuin kissanpojat tai koiranpenikat.»

»Ei niin kuulu olevan, ei sokeus periydy. Mutta mennäkseni vielä
äskeiseen, minun työni on kalliimpaa kuin monen muun, jopa niin
kallista, että harva täällä Hirvaskylässä kykenisi arvokkaimpia
teoksiani ostamaan.»

»Niin kai. Mutta mitäs sinä tekisit, jos en suostuisikaan tulemaan
vaimoksesi, vaan ottaisin miehekseni jonkun toisen?»

Mooses mietti.

»En minä nyt ehkä ihan järveenkään taitaisi mennä. Mutta jos sinä
toisen ottaisit, niin kyllä minä silloin puhdistaisin Hirvaskylän tomut
jaloistani ja lähtisin — kauas pois.»

»Ei, ei! Ei pois!» hätäytyi Hilja ja kuin pidättääkseen Moosesta
lähtemästä kietoi lujasti käsivartensa hänen vartalonsa ympäri, hän nyt
vuorostaan.

Tytön hellää halailemista ja rukoilevaa pyyntöä Mooses piti puolittain
avioliitto-lupauksena. Mutta hänen mielestään asia ei ollut vielä
kypsynyt sille asteelle, että hän olisi uskaltanut Hiljalle tarjota jo
aikoja sitten varaamaansa kihlasormusta.




VII


Täysikuu nosti pyöreää naamaansa Mustikkamäen takaa ja kurkisti puitten
välistä nukkuvaa Hirvaskylää. Kohoutui siitä vähitellen ylemmäksi,
jolloin vuoren laella törröttävät petäjien latvat kuvastuivat sen
pintaan tummana maisemamaalauksena, joka pyöreän kehyksen alaosaan
painautuen pieneni pienenemistään. Sen vihdoin kokonaan näkyvistä
kadottua halkaisi taulun pintaa ylhäältä alas ulottuva patsas. Sitä
myöten kiipesi pallo yhä ylemmäksi, mutta patsaasta ei näyttänyt
tulevan loppua. Vasta sitten kun kuu oli jättänyt äskeisen puuryhmän
kappaleen matkaa allensa, kuvastui sen kirkkaalle pinnalle mustana
varjokuvana kelohongan käkkyräinen latva. Näytti kuin vuoren
korkeimmalla kiireellä näkymättömänä seisova jättiläinen olisi
ojentanut ylös paksua käsivarttansa, pitänyt kuuta hetken kourassaan
ja työntänyt tuon hopeisen jättiläiskuulan kulkemaan komeassa kaaressa
halki avaruuden.

Kuu ei nähnyt kylässä aluksi mitään liikettä, mutta korkeammalle
kohottuaan se huomasi erään aitan oven avautuvan, mieshenkilön tulevan
siitä ulos, pysähtyvän aitan eteen ja kääntävän mustat silmälasinsa
kuin valoa vaistoten kohti kuuta, joka hetkisen katseli kasvojaan
noissa synkissä kuvastimissa. Kauemmin viivyttelemättä mies lähti
kulkemaan saunan taitse metsään päin, varjo kupeellansa. Ylhäällä
katsoja olisi voinut luulla siinä kulkevan kaksi sokeaa, jotka
yht'aikaa tökkäsivät keppinsä aina samaan kohtaan.

Kun Mooses oli ehtinyt noin puoliväliin tuttua tietänsä, joka vie
Aletuisen mökistä Lehtimäen torppaan, ja oli sivuuttanut polun poskessa
kyyköttävän yksinäisen metsätönön, näki kuu tässäkin asunnossa aitan
oven avautuvan ja sen mustasta kidasta työntyvän kumarassa kuutamoon
nuoren miehen, joka kappaleen matkaa jäljessä pysytellen alkoi hiipien
seurata äsken mennyttä yhtä uskollisesti kuin varjo: edellä kulkijan
kävellessä käveli hänkin, milloin tämä pysähtyi, seisahti seuraajakin.

Lehtimäen kartanolle tultua hyyvistyi jäljessä kulkija navetan
seinukselle varjoon ja tuijotti kiiluvin silmin nurkan takaa
Moosekseen, joka vähääkään arkailematta ja näköjään varmana asiastaan
meni pihan halki Hiljan aitan ovelle kuin kassalleen. Nuoren miehen
kuullessa sieltä pian hiljaista koputusta, koski se häneen niin
kipeästi, kuin jos sokea olisi sauvansa ponnella iskenyt olan takaa
hänen jyskyttävään sydämeensä.

»Saatana!» sähähti kuin kyyn kähähdys hänen yhteen purtujen
hampaittensa välistä, kun aitan ovi Mooseksen sisään mentyä sulkeutui
ja salpa kuului kolahtavan sen eteen. Yksin jäätyään hän hiipi aitan
kupeelle varjon puolelle ja korva seinän raossa koetti kuunnella, mitä
sisällä puhuttiin, mutta keskustelu oli niin hiljaista sipinää, että
hän ei voinut erottaa sanoja. Äänen hellästä sävystä hän kuitenkin
ymmärsi, että rakkaita oltiin. Hän ei ollut mikään oppinut mies, vaikka
olikin kantanut kahta konttia rippikoulussa, mutta olipa kuin itse
paholainen olisi muun kiusan kukkuraksi puhaltanut nyt hänen sieluunsa
sen vähäisen tiedonrippeen, mikä niiltä ajoilta oli hänen muistiinsa
jäänyt: kertomuksen häähuoneesta, jonka ovet toisille avataan, toisilta
suljetaan.

— Jumaliste! Enkö minä itse juuri tällä kirotulla hetkellä ole yksi
niitä, jotka hampaitaan kiristellen jäävät värjöttämään hääsalin
ulkopuolelle, samalla kuin toiset sisällä riemuitsevat. Sitä
kertomusta, enempää kuin monta muutakaan, en silloin osannut enkä
ymmärtänyt, mutta tämänsyksyisen kokemuksenkoulun käytyäni taitaisin
selittää sen paremmin kuin pappi, se vanhapoika, joka luultavasti ei
itse ole milloinkaan ollut häähuoneen sisä- eikä ulkopuolella, mietti
hän synkässä mielessään.

Tällä välin oli puhelu aitassa käynyt vähän äänekkäämmäksi, joten
ulkona-olijakin saattoi siitä erottaa joitakin yksityisiä lauseita.

»Ettäkö ihan varmaan aittasi ovi ei milloinkaan ole auennut muille kuin
minulle?» kuului Mooses vannottavan.

»No mutta hyvänen aika, etkö sinä nyt saata sitä uskoa. Olenhan sinulle
jo tuhannenkin kertaa penännyt, että ei», oli Hiljan vastaus.

»Valehtelet!» teki salakuuntelijan mieli ärjäistä ja sanansa vakuudeksi
iskeä nyrkillänsä aitan seinään, mutta saadakseen lisää tyydytystä
uteliaisuudelleen, hillitsi kuitenkin mielensä ja pysyi hiljaa.

»Mitä se asiamme enää vitkuttamisesta paranee», kuului taas Mooseksen
ääni sanovan. »Rohkaisepas mielesi, kultaseni, ja ota tämä... tämä
kultainen kahle.»

»Mikä se on? Sormusko?»

»Tai ei, annahan kätesi tänne, niin minä painan itse sen sormeesi.»

»Voi, hyvä Jumala, minua vieläkin niin peloittaa, että mitä tästä
oikein tulee, ja mitä siitä ihmisetkin sanovat. Eikähän tästä äitini ja
isänikään tiedä vielä yhtään mitään.»

»Ei vanhempaisi eikä kenenkään muunkaan tarvitse tästä toistaiseksi
mitään tietääkään. Ollaan aluksi vain salakihloissa.»

»Voi, Jeesus... no ollaan nyt sitten... Kyllä se yhtäkaikki somalle
sormessa tuntuu. Kiitos vaan, kiitos vaan, rakas Mooses.»

Varjossa piileksijän silmissä pimeni kuun kirkastama maailma hänen tätä
keskustelua kuullessaan. Kun hetkistä myöhemmin aitan hiljaisuudesta
kuului tai oli kuuluvinaan hänen humiseviin korviinsa pitkien
suutelojen suriseva ääni, ikäänkuin juuri tehdyn liiton vahvistukseksi,
tempasi hän puukon kupeeltansa. Vavahteleva käsi uhkaavasti koholla,
ikäänkuin tahtoisi iskeä aseen seinän läpi, hän tuokioksi jäykistyi
lyöntiasentoonsa kuin rajatonta vihaa esittävä kuvapatsas. Yhä
tulisemmilta kuulostavien suutelojen polttaessa piileksijän rintaa
hän helvetillisessä tuskassaan piirsi puukkonsa kärjellä ristin aitan
seinähirteen, painoi puukon tuppeensa, otti tulitikkurasian taskustaan
ja, pää miettivästi kumarassa, tuijotti sen punaiseen kanteen, huulilla
hirveä hymy. Tähyili sitten pimennostaan valoisalle kartanolle,
niinkuin olisi katseellaan etsinyt sopivaa ovea, tukevaa pönkkää ja
helposti palavaa sytykettä.

Mutta ennenkuin hän ehti ryhtyä suunnitelmaansa toteuttamaan, jos olisi
siihen ollenkaan ryhtynyt, kuului aitassa hyvästeltävän. Mooseksen
päästyä polulle hän alkoi taas seurata sokeaa kappaleen matkan päässä,
kuten tulomatkallakin. Mooses käveli patiineillaan kevyesti kuin
vietereillä, kasvot loistavina ja melkeinpä hypähdellen iloisesti
viheltämänsä tanssikappaleen tahdissa. Mutta jäljessätulijan punaiset
pieksut putoilivat raskaasti polkuun kuin puupölkyt. Kuitenkin oli
hänen kulussaan jotakin kavalasti hiipivää kuin ketulla jänistä
seuratessaan, ja väliin näytti, kuin hän aikoisi lähteä juoksuun
väijymäänsä tavoittaakseen, mutta jokin salainen voima pidätti häntä.

Jotenkin lähellä Lehtimäen torppaa leikkaa polku pienen niittypataman
nurkkaa. Miesten sinne saavuttua pysähtyi jälkimmäinen, ja ensikerran
koko matkalla vetäytyi hänen suunsa jonkinlaiseen naurunirvistykseen.
Miten lienee Mooses erikoisesti tällä kertaa ollut niin ajatuksiinsa
kiintyneenä, että hän niityllä harhautui polulta, mutta sitä
huomaamatta kulki vain keppiään ilmassa heiluttaen ja iloisesti
viheltäen eteenpäin. Ennen pitkää hän kuitenkin äkkäsi erehdyksensä
ja kadottamaansa polkua etsiessään harhaili eksyneen tavoin ristiin
rastiin. Vihdoin hän läksi päättävästi kulkemaan määrättyyn suuntaan.
Sen nähdessään paikallaan seisoja veti suunsa entistä leveämpään
irvistykseen, kunnes hän lopuksi hengitystään pidättäen painautui
ihan koukkuun pelkästä jännityksestä. Yks kaks, kuului niityltä
loiskahdus, eikä Mooseksesta ollut enää jälkeäkään näkyvissä. Silloin
se salaseuraaja kaappasi aidan varrelta ison, laakean kiven ja sitä
sylissään kantaa retuuttaen lähti suoraan sitä paikkaa kohti, minne
sokea oli kadonnut.

»Ähähähä!» kuuli Mooses jostakin yläpuoleltansa, pian sen jälkeen veden
loiskahduksen alhaalta viereltänsä, ähkymistä, pärskymistä ja lopuksi
kiukkuisen:

»Op perkele!»

Tapaukset seurasivat toisiaan niin nopeasti, että sokea ei ollut vielä
ehtinyt selvitä edes ensi säikähdyksestään, kun hän tunsi lujan kouran
tarttuvan kurkkuunsa, työntävän hänet selin jotakin pehmeää vasten ja
kuuli äskeisen äänen ärjähtävän kuin peto:

»Jumalaut'! Nyt tapellaan!»

»Minkä tähden?» koki Mooses kähistä, puristuksen hengitystä salvatessa.

»Tytön tähden.»

»Minkä tytön?»

»Hiljan.»

»Hiljan!» kiljaisi Mooses, hän nyt vuorostaan, ja ikäänkuin tuo sana
olisi leimauttanut tulen hänen suoniinsa, hän karkasi terävästi kuin
pii vastustajansa kurkkuun.

Syntyi tuima ottelu, joka kiivaudessa veti vertoja kahden villipedon
taistelulle samasta naaraasta. Aluksi oli epävarmaa, kumpi voitolle
pääsee, mutta vähitellen alkoi tappelun aloittajan ote höltyä, ja hän
peräytyi askel askelelta, kunnes tulla töksähti seinä eteen.

»Älä... älä hiidessä... kurista... tukehdun», hän kähisi.

Mutta ennenkuin Mooses uskalsi hellittää otettansa, kopeloi hän
vapaalla kädellään vastustajansa vyötäisiä, nykäisi puukon tämän
tupesta ja nakkasi sen ylös niitylle. Peräytyi sitten takaperin, kunnes
hänkin sai seinän selkänsä suojaksi.

»Kuh-kukas se on?» kysyi hän huohottaen kuin palje.

»Jaa mih-minäkö? Eikös sitä soh-sokeakin äh-äänestä tunne?» läähätti
kysytty vastaukseksi.

»Eh-eikös se ole Muh-mullikan Topi?»

»Sah-sama mies.»

»Mih-missäs meh ollaan?»

»Missä?... Heh-elvetti! Suh-uohaudassa.»

»Puh-utositko sinäkin?»

»Puh-utosin... juuri kun aioin...»

»Niin mih-mitä aioit?»

»... mätkäyttää kiven päähäsi», piti hänen sanoa, mutta huomatessaan,
että Mooseksen kanssa ei ollut leikkimistä, hän lausui ääneen:

»Ah-auttaa sinua.»

»Vah-vai niin!»

Keskustelu kävi niin vaikeasti, että heidän täytyi kotvaksi keskeyttää
se, rauhoittaakseen ja tyynnyttääkseen hengitystään.

»Mitäs pahaa minä olen Topille tehnyt, että sinä minua niin
kovakouraisesti tervehdit?» alkoi Mooses puuskuttamasta lakattuaan.

»Mitä pahaa! Eikö sinulla silmittömällä ole edes korvia päässäsi:
sanoinhan jo äsken, että tytön tähden», vastasi Topi.

»Älä hauku. Jos sinä tarkoitat Hiljaa, niin on parasta, että et
tunkeudu puun ja kuoren väliin. Sinulle voin sanoa, että me olemme
kihloissa. Hilja on minun kihlattu morsiameni.»

»Jukuliut! Minä tiedän sen sanomattasikin melkein paremmin kuin sinä
itse.»

»Mistäs sinä sen tietäisit?»

»Siitä, että minä tänä saatanan syksynä olen aitassani valvonut ja
vahtinut sinua kuin kartanokoira. Ja joka jumalan yö, kun keppiäsi
tiehen tökkien olet nokka pystyssä mennä köpittänyt oveni ohi
Lehtimäkeen, olen minä seurannut sinua puukko kourassa, kyyröttänyt
korva seinänraossa aitan kupeella sinun sisällä ollessasi ja saattanut
herraa taas kotimatkalla, välistä Aletuisen palatsiin asti.»

Mooseksen ruumiissa risteili kylmiä väreitä, ikäänkuin jäistä rautaa
olisi viiltäen vedetty hänen selkäänsä pitkin.

»En minä kai ole sinulta sitä palvelusta pyytänyt», sanoi hän.

»Et kai, enkä minä olisi sitä käskemälläsi tehnytkään. Mutta tiedä,
että minäkin rakastan Hiljaa ja tytön lähimpänä naapurina olen tottunut
pitämään häntä kuin omanani jo lapsuudestani asti. Ja jos sinua,
jota kaikki pitivät jo kuolleena, ei olisi ilmestynyt taas tänne
Hirvaskylään kummittelemaan, niin Lehtimäen tyttären sormessa voisi
kiiltää nyt minun sormukseni... Vai luuletko olevasi ainoa, jolle
Hiljan aitan ovi on auennut?»

»Mitä! Mitä sinä sanot?»

»Ähähähä! Maistahan nyt sinäkin kerran pisara sitä sappea, jota minä
olen koko syyskauden latkinut.»

»Hilja on vakuuttanut toista.»

»Usko sinä ykslahkeisia.»

»Valehtelet!» karjaisi Mooses ja teki terävän liikkeen, kuin aikoisi
uudestaan karata Topin kimppuun.

Kuu osui parhaiksi paistamaan pitkin suorakaiteen muotoista hautaa
ja valaisi kokonaan sen pääsemän, jonka luona Mooses seisoi. Topi
hyyvistäytyi vastakkaisen, varjoisan seinän nurkkaan ja vapisi pelosta.
Hiljan epäröivistä vastauksista Mooseksen rakkaudentunnustuksiin
hän oli vielä näihin asti koettanut sydämessään elättää kalpeata
toivoa tyttöön. Mutta äsken tapahtuneen kihlauksen musertaessa
lopullisesti hänen haaveensa rippeetkin, ei hänellä silmittömässä
vihassaan hautaan pudotessaan ollut aikaa ajatella, kenen kanssa oli
tekemisissä. Siksi hän uskalsi tapella. Mutta nähdessään nyt Mooseksen
ja osan mustaa hautaa kuun valossa, Topista tuntui, kuin hän olisi
hiljaisella hautausmaalla avonaisessa ruumishaudassa, jonka pohjalle
laskettu vainaja oli noussut ylös arkustaan seinää vasten seisomaan ja
sanattomana tuijotti häneen mustilla silmäkuopillaan. Äskeistä tapausta
lukuun ottamatta oli tämä kummituspelkoon verrattava kammontunne
pidättänyt häntä vahingoittamasta kadehtimaansa ja verisesti
vihaamaansa Moosesta. Eikä hän voinut ymmärtää, miten Hilja rohkeni
olla aitassaan yöllä kahden kesken sokean kanssa, jota hän itse kammosi
kuin kuollutta, hullua, unissakulkijaa.

»Meidän on yritettävä päästä täältä pois», urahti hän nurkastaan
värähtävällä äänellä.

»Mitä?» tutkaisi Mooses, niinkuin olisi mietteistään herännyt.

»Pois...»

»Niin kai. Mutta mitenkäs täältä päästään?» Topin pysytellessä
mahdollisimman etäällä kolkosta toveristaan miehet alkoivat kulkea
pitkin haudan sivuja, kurkottivat käsiään ylös ja yrittivät hyppäämällä
päästä äyrääseen kiinni, mutta pohja oli pehmeää ja seinä liian korkea
heidän ylettyäkseen partaalle.

»Niillä miehillä on täytynyt olla jättiläisvoimat ja Koljatin pituus,
jotka täältä kaivonpohjasta ovat ylettyneet ja jaksaneet mättää märkää
mutaa ylös partaalle», arveli Mooses.

»Mitä vielä. Haudan toisessa päässä on aikoinaan ollut maahan lapiolla
luodut askelet, joita myöten miehet ovat nousseet kantamuksineen ylös
kuin portaita», tiesi Topi.

»Missäs ne portaat nyt ovat?»

»Sateet ja tulvavedet ovat ne vuosien kuluessa liottaneet ja huuhtoneet
liejuksi haudan pohjaan.»

Miesten asema kylmähkössä vedessä seisten alkoi käydä vakavaksi.

»Jos huudettaisiin?» ehdotti Mooses.

»Ei helkkarissa! Pidetään hiidessä turpamme kiinni koko asiasta, nyt
ja vastakin. Jos tämä tulisi tiedoksi, niin johan meille nauraisi
harakatkin», sanoi Topi.

»Niinpä taitaisi olla.»

Kun miehet vielä kerran olivat kiertäneet haudan ympäri matalinta
kohtaa etsimässä, pysähtyivät he taas neuvottomina kuopan eri päihin.

»Muistatkos sinä, Topi, kun me ennen lapsina 'Aatamia ja Eevaa'
leikkiessämme kiruimme ja potkimme paljaine säärinemme Aletuisen
pihassa samassa nokkospensaassa?» kysyi Mooses.

»Perhana! Taittiinpa jo silloin sätkyttää sääriämme Hiljan tähden.
Nokkoset polttivat jalkani rakoille.»

»Niin minunkin. Mutta nyt tuntuu, niinkuin tassuja alkaisi palella.»

»Ei kahta kolmannelta. Saapa nähdä, milloin ja millaisessa paikassa me
kolmannen kerran yhdymme», sanoi Topi.

Poispääsyn näyttäessä mahdottomalta ja Topin päätyessä siihen
vakaumukseen, että hänen on koko yö oltava sokean kanssa yksin syvässä,
mustassa haudassa, yltyi hänen kammonsa sydäntä jyskyttäväksi peloksi.

»Miten ihmeessä me pääsemme tästä sudenkuopasta pois?» vaikeroi hän
hädissään.

»Sudenkuopasta?» matki Mooses, mietti hetkisen ja kysäisi:

»Oletkos sinä kuullut satua sudesta ja ketusta, jotka putosivat samaan
kuoppaan?»

»Totisesti, mutta siinähän meillä onkin pelastus», sanoi Topi. »Sinun,
joka olet ryöstänyt minulta tytön, sopii olla sutena, minä kettuna
nousen selkääsi, kapsahdan partaalle ja autan sinut sitten ylös.»

Mooses kumartui, Topi kapusi hänen selkäänsä ja siitä olkapäille
seisomaan. Saatuaan äyräästä lujan otteen hän hypähti ylös ja
samalla hihkaisi: »Hyvästi!» Sen kuullessaan Mooses teki nopeasti
kaksijalkaiselle ketulle saman tempun kuin susi aikoinaan
nelijalkaiselle: puuttuvan hännän asemesta hän tarttui haudan reunalta
roikkuviin Topin sääriin ja suuttuneena tempasi niin voimakkaasti, että
mies pudota roiskahti nurinniskoin haudan pohjaan selälleen.

»Ei talosta niin lähdetä kuin torpasta. Sinä et tainnutkaan tuntea
satua kokonaan», sanoi hän, tarttui Topin niskaan, painoi hänet haudan
kupeelle kumaraan ja kapusi nyt itse partaalle.

»Etsippäs keppini, kai se siellä veden pinnalla jossakin uiskentelee»,
komensi hän.

Topi teki nöyrästi työtä käskettyä ja kepin löydettyään ojensi sen
Moosekselle. Sokean pitäessä koukusta kiinni kiipesi hän sitä myöten
ylös ja ponnisti samalla jaloillaan haudan reunasta. Partaalle
päästyään hän aikoi hyvästiä sanomatta lähteä tiehensä, mutta Mooses
tarrautui hänen kainaloonsa kiinni ja sanoi:

»Ei niin kiirettä. Kun sinä olet minua ennenkin saatellut, niin teeppä
vielä kerran pieni palvelus ja ohjaa minut tästä polulle — sitten saat
mennä sen pitkän tien.»

Topin jouduttua tahtomattaan näin kiinteään kosketukseen sokean kanssa
valtasi hänet niin kammottava pelontunne, että hänen viimeinenkin
vastustuskykynsä lopen herpautui. Hän tunsi jollakin käsittämättömällä
tavalla olevansa kuin Mooseksen salaperäisen voiman vankina, ja
uskaltamatta yrittääkään tempaista kättään pois tämän kainalosta, hän
ei voinut muuta kuin totella.

— Jos Hiljakin on näin avuton Mooseksen läheisyydessä, niin
silloinhan hän on yhtä turvaton kuin minä nyt, ajatteli Topi. —
Mutta miksi se sitten päästää Mooseksen aittaansa? Se heitä tiennee
ja tuntenee, hameväkeä. Sanotaan niillä vähin olevan kummallisen
vetämyksen kauheihin ja hirveihin miehiin, kunhan vain jotenkin ovat
tavallisuudesta poikkeavia. No, tämä tässähän kyllä on puolivillainen
herra, soittoniekka ja kirjanoppinut — viis silmistä..

Läntiselle taivaalle kiertänyt kuu näki aamupuolella yötä kaksi
märkyyttään kiiltävää, suomudan neekereiksi värjäämää kilpakosijaa
äänettöminä astelevan käsikoukkua kalpeavaloisella niityllä, ikäänkuin
olisivat olleet keskenään hyviäkin ystäviä.




VIII


— Kaksikymmentä vuotta...

Kalpea, talvinen iltapäivä viipyi vielä ulkona pihamaalla, mutta
sisällä kamarin nurkissa hiipi jo harmaa hämärä. Laina laski
sukankutimen syliinsä, kallisti päänsä väsyneesti kiikkutuolin
selkänojaa vasten, sulki silmänsä ja alkoi keinua lyhyin heilahduksin.

— Enemmän: kaksikymmentäkolme vuotta. Ja jok'ikinen niistä minulle
pitkä kuin ikuisuus. Hyvä Jumala, kuinka kauan tätä vielä kestää?
Milloin tulee loppu? Ja mitä seuraa sitten, lopun jälkeen? Vai seuraako
mitään? Mikä siinä lie, etten _minä_ ole saanut enkä saa tunnustetuksi,
en papillekaan, en salaripissäkään, vaikka on monia muita, jotka vielä
vuosikymmenienkin kuluttua ovat ilmiantaneet itsensä, pienemmistäkin
rikoksista kuin minun, ja omaatuntoaan keventääkseen menneet vankilaan
omasta vapaasta tahdostaan?

— Oli se yhtäkaikki kummallista, että onnistuin sen asiani salaamaan
niin hyvin, ettei siitä vieläkään tiedä mitään kukaan muu kuin minä
itse — ja Jumala... Jumala?... Vai tietävätkö ne? Minkätähden ne
kaikki, isä, äiti ja Marjaana, liikkuvat ja ovat aina siitä hirveästä
yöstä lähtien liikkuneet täällä vieraspuolella kuin varpaisillaan
ja puhuneet kuiskailemalla kuin ruumishuoneessa? Ja minkä tähden ne
katsovat minuun niin kummallisesti, niinkuin niillä olisi jotakin
salattavaa? Aavistavatkohan ne sittenkin jotakin, vai tämä minun
surkeuteniko lie syynä siihen, että ovat niin vanhentuneen ja
murheellisen näköisiä, he myös? Ja lisäksi: mihin ihmeeseen se pullo
oli hävinnyt sieltä lampokarsinasta? Ei kai se ketulle tai koiralle
kelvannut — jos muun veivätkin. Mutta ehkä se kuitenkin oli siellä,
vaikka en silloin hädissäni hoksannut. Piti käydäkseni sitä jälkeenpäin
perkkäämässä, mutta en voinut. Ennen nuorena tyttösenä siellä vasikoita
juottelin ja vein heiniä lampaitten häkkiin, sitten aikuisempana lehmiä
lypsin, mutta sen etsintäyöni jälkeen olen navettaa kaukaa kiertänyt ja
tulen kiertämään niin kauan kuin elän.

— Kyllähän ne ovat koettaneet minua lohduttaa, Marjaana ja äiti —
varsinkin äiti: »Sydämelläsi, rakas lapseni, jos jotakin on, rukoile
Jumalaa, taivaallinen isä antaa anteeksi, niinkuin antoi sille ja
sille.» Ja sitten: »Kristuksen veri puhdistaa.» Kunpa jaksaisin uskoa
kaiken sen. Mutta kun minusta tuntuu, että sen rikokseni sovitukseksi
pitäisi vuotaa minun omakin vereni — eikä vielä sekään riittäisi.
Vuosikausiahan sitä sitäkin, itsemurha-ajatusta, mielessäni haudoin, ja
jos tehdäkseen, niin silloin se olisi pitänyt toteuttaakseni, kun vielä
voimia oli. Nyt en enää jaksa. Mutta mitä se olisi sekään hyödyttänyt?
Vaikka minulla olisi antaa kymmenen henkeä, niin minä en sillä
uhrillani voisi herättää yhtä ainoaa kuollutta eloon... Vaan onhan
se hengissä — siellä — jossain — vaikka ruumis... Hui, hui, hui!...
Sitten ne monet muut luonani kävijät, pappikin: »On olemassa helvetti
ja iankaikkinen kadotus.»... On kai! Pitäisivät suunsa kiinni! _Sitä_
he vakuuttavat _minulle_. Mitä ne tietävät iankaikkisesta kadotuksesta,
ne, jotka eivät ole jalallaan astuneet edes ajallisen helvetin
kynnykselle...

— Kaksikymmentäkolme vuotta... Se olisi nyt, jos olisi saanut elää —
minä en tiedä edes sitä, oliko se poika vai tyttö — olisi aikaihminen.
Se voisi olla jo naimisissa. Sillä saattaisi olla lapsi. Ja minä
olisin silloin isoäiti, mummo... Minkä näköinen se mahtaisi olla nyt?
Minkä näköinen sen puoliso? Ja niiden lapsi?... Voi, taivasten isä
sentään! Minä kysyn ja kysyn — kaikkea, ja ainoan vastauksen voi antaa
ainoastaan pöytälaatikkoon piilottamani lasipalanen, eikä sekään muusta
kuin siitä, minkä näköinen minä itse olen.

Laina oli jo kauan sitten huomannut, että kaikki kuvastimet
vieraspuolelta katosivat vähitellen olemattomiin. Hän ymmärsi kyllä,
että se toimenpide tapahtui hänen tähtensä: nähtävästi ei olisi suotu
hänen näkevän omaa kuvaansa. Kuin menetetyn korvaukseksi ilmestyi
samaan aikaan hänen pöydälleen iso perheraamattu, ikäänkuin olisi
tahdottu huomauttaa, että on tullut aika hänen hylätä muut kuvastimet
ja katsoa kuvaansa siitä. Kuitenkin hän oli ajoissa ehtinyt kätkeä
tarpeeksi ison, rikkoutuneen kuvastimen palasen. Sen hän nyt, kuten
usein ennenkin, otti esiin pöytälaatikostaan ja pystytti nojalleen
raamattua vasten, jonka puukanteen Marjaana aikoinaan oli rystysillään
kopsauttanut, lyödäkseen isännän aseettomaksi sanan voimalla.

Hän katsoi hetkisen kuvaansa kuin jotakin vierasta henkilöä. Otti
sitten pöytälaatikostaan valokuvansa ja piteli sitä kasvojensa vierellä
niin käännettynä, että nykyinen ja nuoruudenaikainen kuva näkyivät
kuvastimessa rinnakkain.

— Mikä hirvittävä ero! Toisen täyteläisyyttä uhkuvilla huulilla naurava
hymy, niinkuin voi olla vain kahdeksantoistavuotiaalla, joka ei vielä
tiedä murheesta mitään. Suurissa, kirkkaissa silmissä sirkeä viattomuus
kuin lapsella. Kasvot pyöreät kuin omenat, ja pieni hymykuoppa
vasemmassa poskessa. Ja kuin kruununa varjostavat sileää otsaa
ulkonevana, kaarevana räystäänä tuuheat kutrit, mustat kuin syysyö...
Toisen ohuet huulet kuin sinertävä, mutkikas nauha, ja riippuvien
suupielien veltoissa poimuissa irvistävä katkeruus kuin synti. Syvällä
raskaina lupsottavien silmäluomien kapeissa raoissa tuijottava
syyllisyys ja elämäntyrtymys. Molemmat ryppyjen risteilemät posket kuin
yhtä ainoaa, sisään painunutta kuoleman hymykuoppaa. Ja syvinä uurteina
aaltoilevan otsan yllä kumottaa kiireellä harvojen hopeasuortuvain
lomista pitkinä päivinä paljas, valkoinen päälaki.

— Ja niitä erottaa toisistaan vain kaksikymmentäviisi vuotta!

Hän kätki kuvastimenpalasen ja valokuvan takaisin säilyyn. Kyynärpäät
pöydällä, pää käsiin nojaten hän silmät suljettuina vertaili vielä
muistissaan noita kahta kuvaa toisiinsa, voisiko niiden välillä
olla mitään muutakaan yhtymäkohtaa, mutta huomasi suruksensa, että
sisäinen eroavaisuus oli vielä suurempi kuin ulkonainen. Hän kulki
kuvitelmissaan elämänsä aurinkoista alkutaivalta, lähtien niin kaukaa
lapsuutensa aamusta kuin muisti jaksoi kantaa, vaikka tuntuikin
pyhyyden loukkaukselta hänen nyt enää edes ajatuksissaan astua sitä
polkua, jota hän viattomana oli vaeltanut. Se tie tuntui juontavan
alkunsa aluttomuudesta, jonne muisti ei ulottunut, ja maan päälle
päästyään jatkuvan puhtaana, valkoisena lankana aina siihen asti,
kunnes tuli eteen jyrkkä raja. Siihenastisen Lainan jäädessä kauniina
muistona sen taakse, syntyi solmu lankaan ja jatkui mustana eteenpäin,
vääntelehtien kuin päähän isketty käärme, joka kuolleenakin lakkaa
liikkumasta vasta sitten kun aurinko laskee. Mutta lakkaako hänen
käärmeensä kiemurtelemasta vielä sittenkään, kun hänen aurinkonsa
laskee? Tuntui siltä, että niinkuin sillä valkoisella langalla ei ollut
alkua, niin ei myöskään tällä mustalla ole loppua, on vain avaamaton
umpisolmu välissä... Vaan entäpä siihen voisi syntyä vielä toinenkin
solmu, josta se taas alkuperäisen värisenä jatkuisi loputtomuuteen, ja
musta olisi vain pienenä pätkänä kahden valkoisen välissä... »Taivaan
isä antaa anteeksi.»... »Kristuksen veri puhdistaa...»

— Niin — niinhän se äiti. Mutta miksi se taas, erikoisesti tänään, niin
kummallisen raskaasti painaa mieltäni, se lapsi-vainaja?

Hän aukaisi ison raamatun vahvoista vaskihakasistaan ja alkoi
kuiskaavalla äänellä lukea sen viimeistä lukua:

»Ja hän osoitti minulle puhtaan elämän veden virran, selkeän niinkuin
kristallin vuotavan Jumalan ja Karitsan istuimesta...»

Laina ei ehtinyt päästä luvun loppuun, kun hänen korviinsa helähti
ulkoa kulkusen kilinää. Hän kääntyi akkunasta katsomaan ja näki pihaan
ajavan valkoisella hevosella pari miestä, jotka näyttivät olevan
outoja näillä tienoin. Turkinkaulukset pystyssä he istuivat korkealla
isoon heinähäkkiin ladotun kuorman sevillä. Toisella oli mustat
silmälasit päässä, ja aikamiehen turkkiin pukeutunut ajaja näytti
vielä poikaselta. Hän sitoi hevosen piha-aitaan ja taluttaen toveriaan
kädestä he menivät väen puolelle.

— Ketä lienevät, kaupustelijoita. Mies taitaa olla heikkonäköinen
tai sokea, koska poika sitä kädestä taluttaa, arveli Laina ja jatkoi
keskeytynyttä lukemistansa:

»Ja katso, minä tulen pian, ja minun palkkani on minun kanssani,
antamaan kullekin, niinkuin hänen työnsä on...»

       *       *       *       *       *

»Hyvää iltaa», tervehti silmälasimies, pysähtyi tuvan ovensuuhun ja
herrasväen tapaan otti lakin päästään.

»Saisiko talossa yötä olla?»

»Onhan lämmintä. Mistä kaukaa ollaan?» kuului isännän vastakysymys
peräpenkiltä.

Kun vieras oli maininnut kotipitäjänsä, tutkaisi isäntä uteliaasti:

»Mistä sieltä?»

»Hirvaskylästä — ei isäntä taida tuntea niitä maita. Minä asun siellä
erään puuseppä Aletuisen luona.»

Sen kuullessaan isäntä hiukan hätkähti ja ponnahti kuin pelästyneenä
seisoalleen. Kasvoilla vastenmielisyyttä kuvastava ilme hän, käsi
miettivästi korvallisella, katsoi pitkään ja terävästi vieraaseen.
Käveli sitten ketterästi, vaikka jo hiukan kumaraisena, ovensuuhun,
ojensi kätensä vieraalle ja sanoi:

»Iltaa — ei ole vielä lähemmin tervehdittykään.»

Heidän puristaessaan toistensa kättä isäntä tutki nyt läheltä vieraan
kasvoja, ja näytti niinkuin hän samalla olisi ystävällisesti hymyillyt.

»Vieras käy tänne... kä-käydään tänne toiselle puolelle», pyysi hän.

Isäntä hiukan edellä, vetäen jäljessä harppailevaa sokeaa kädestä, he
kävelivät pihan poikki vieraspuolelle niin kiireesti, että näytti, kuin
taluttajalla olisi erikoinen hätä saada vieras piiloon mahdollisimman
pian. Lieneekö ollut sattuma vai tahallinen tarkoitus, että isäntä
johti sokean samaan kamariin, josta kaksikymmentä vuotta aiemmin eräänä
syysyönä oli hänet pienenä kapaloraukkana pois kyydinnyt.

»Vieras istuu — tässä on tuoli. En ole vielä nimeäkään kysynyt.»

»Mooses minun nimeni on», sanoi vieras.

»Niinpä. Vaan entäs sukunimi?»

Mooses punastui, ja käsi kohoutui sokeitten silmien eteen kuin häpeän
peitteeksi.

»Minä, hyvä isäntä, olen niitä semmoisia, joilla ei omaa sukunimeä
olekaan, kun ei ole mitään sukuakaan. Kasvatusisäni Aletuisen nimellä
olen kirjoissa kulkenut.»

Nähdessään sokean nuorilla kasvoilla kuin oman verensä häpeästä
leimahtavan isännän sydämen yllätti voimakas säälinpuuska. Hänen
huulensa tapailivat äänettöminä sanoja, niinkuin hän vastoin tahtoansa
aikoisi hämmästyttää Moosesta ilmaisemalla hänen salatun syntyperänsä.
Mutta melkein samassa hän huiskautti torjuvasti kättänsä ja
yhteenpuristettujen huuliensa takaa mumisi kuin itsekseen:

»Hm... hmm...! Eihän nimi miestä pahenna Moo... vieras istuu, on
vapaasti kuin kotonaan — ihan kuin kotonaan. Minä pistäydyn vähän
asioillani, mutta tulen tuokiossa takaisin.»

Hän jätti Mooseksen yksin kamariin hieman oudolta tuntuvaa
ystävällisyyttä kummeksimaan, meni tupaan ja sanoi tallimiehelle:

»Riisu vieraan hevonen talliin ja anna apilasta eteen. Ota lisäksi
aitasta kauroja korvoon ja sipulia leipää joukkoon. Jos hevonen on
hiessä, niin anna vettä vasta vähän myöhemmin, ettei saa köhää... Mikä
sen tämän nuoren miehen nimi on?»

»Sehvania minä olen», sanoi poika.

»Vai Sehvania. Siellä teidän maanääressä taitaa ollakin vain pelkkiä
rohveettoja. Miina vie Sehvanian keittiöön ja antaa suunavaukseksi
jotain lämmittävää ja ruokaa niin paljon kuin makoon mahtuu.»

Isäntä palasi vieraspuolelle ja pysähtyi hetkiseksi salin lattialle
miettimään.

— Se on ilmoitettava varovin lausein kuin odottamaton kuolonsanoma,
sillä äkillinen ilo voi vanhoille sydämille olla yhtä tuhoisa kuin ylen
suuri surukin, hän päätteli ja meni keittiöön, jossa emäntä ja Marjaana
olivat parhaillaan iltapäiväkahvia juomassa.

»Sepä sattui. Herunee sieltä pannunne pohjasta kuppi kuumaa
vieraallekin?» kysäisi hän.

»Vieraalle? Onko tullut vieraita? Ketä?»

»Koettakaapa arvata.»

Isännän äänensävystä ja koko olennosta uhosi niin outoa
salaperäisyyttä, että vanhukset käsittivät tavallista harvinaisemman
vierailun olevan kyseessä. Viitsimättä kuitenkaan ruveta arvoituksilla
leikkimään he tiukkasivat isäntää ilmaisemaan vieraan. Mutta kun tämä
ei heti siihen suostunut, katsoi Marjaana häntä kiinteästi silmiin ja
sanoi:

»Ellei näin vanhan hupsun unet ole jo merkitystänsä menettäneet, niin
se vieras ei voi olla kukaan muu kuin Änän.»

»Entäpä jos olisikin», myönsi isäntä.

»Voi, Herra jumala!» huudahti emäntä. »Mooses! Onko Mooses tullut?
Missä se on? Minkä näköinen se on?»

»Siellä on omassa kamarissaan. Tulkaa katsomaan, niin sittenpä näette
omin silmin. Mutta muistakaa: ei hiiskaustakaan, ei viittaustakaan
siitä — tiedätte kyllä mistä. Eikä Lainalle halaistua sanaa.»

»Vai _omassa_ kamarissaan. Kuinka sinä olet hyvä, ja kuinka sinä
samalla olet kova: eikö vieläkään äiti ja lapsi saa tavata toisiaan,
vaikka poika tulee kuin Jumalan lähettämänä emonsa luokse? Mutta minä
uskon, että vielä ne kerran... Kuule, Marjaana, älä jätä, älä jätä,
mennään yhdessä. Pitele minua vähän kädestä — tuntuu niinkuin jalkani
eivät jaksaisi pitää päällänsä ja päätäni pyörryttäisi. Älä, älä —, ei
niin lentämällä.»

Isännän aukaistua kamarin oven tähystivät molemmat naiset sykkivin
sydämin kynnyksen takaa hämärähköön huoneeseen. Odottamansa surullisen
näyn asemesta nähdessään kauniin, hienosti pukeutuneen nuorukaisen,
mustat silmälasit juhlallisina nenällä, istumassa tuolilla ryhdikkään
suorana, he eivät olleet uskoa silmiänsä. Hilliten ilmoille pyrkivää
iloansa mummot, huulet hymyssä ja päät maireina kallellaan, tyytyivät
vain pari kertaa koskettamaan kämmeniään kuulumattomasti vastakkain.

»Anteeksi — viivähdin vähän — vieras saanut istua yksikseen. Täällä
tulee pari naishenkilöä tervehtimään: emäntä ja talon vanha, uskollinen
palvelijatar», esitteli isäntä.

Mooses nousi seisoalleen, kumarsi kohteliaasti ovelle päin ja ojensi
kätensä tervehdykseen. Siihen tartuttiin kaksin käsin ja puristettiin
niin hellästi, kuin siinä kosketuksessa olisi hehkunut välittömästi
sydämen lämpö.

»Emäntä?»

»Niin. Noin nuori voisi sanoa minua mummoksikin. Jumalan terveeksi,
Jumalan terveeksi ... ja terve tulemasta.»

»Kiitos. Teidän kätenne vapisee.»

»Me vanhat vapisemme. Onko hän ollut terve? Miten hän on matkoilla
voinut? Ovatko ihmiset olleet hyviä — kotona ja kylässä?»

»Kiitos, kyllä. Ei minulla ole valittamista missään suhteessa — paitsi,
tietysti... huomaahan emäntä sen.»

Käsi taputti häntä hellästi olalle.

»Niin, niin. Jumalalle kiitos, että on hyviä oltu.»

Marjaana, joka emännän takana kärsimättömänä vuoroaan odottaen oli tätä
kiirehtien hihasta nykinyt, ei malttanut enää odottaa, vaan tarttui
emäntää käsipuoleen ja siirsi hänet yksinkertaisesti syrjään.

»No tuohon käteen! Herran terveeks, sanon minäkin. Ja terve tulemasta
minunkin puolestani.»

Mooses hiukan hölmistyi.

»Mutta emmekö me ole ennenkin tavanneet toisiamme?» kysyi hän.

»Vo-hooi! Montakin kertaa.»

Näin uhkaavan alun kuullessaan isäntä pui Marjaanalle kiivaasti
varoittaen nyrkkiään ja pudisteli tuskaisena päätänsä, ja levottomalta
näytti emäntäkin. Mutta Marjaana vain rauhallisesti huiskautti
kättänsä: kyllä minä tiedän.

»Mutta mistä Änän... tuota... Mooses — sanotaan me vanhat noin nuorta
poikaa vain ristimänimellä — mistä Mooses minut tuntee?»

»Äänestä ja... hm — hajusta.»

Marjaana nyrpisti nenäänsä hiukan loukkautuneena.

»Eipä minussa pitäisi liikoja hajuja olla, joka muutan puhtaan paidan
ylleni joka lauantai.»

Alkuun päästyään hän selitti sokealle pääpiirtein koko sikäläisen
sukunsa, maailmalle kulkeutumisensa ja tutustumisensa Moosekseen, tämän
ollessa vasta mustalaispojan kokoinen. Kyseli kuulumisia: miten jaksaa
vanha Aletuinen, miten Saara, Jahnukaiset ja muut hirvaset. Tokaisi
lopuksi:

»Joko sitä on Mooseksella niinkuin kaveria?»

»Ei ole», kielsi Mooses, mutta samoin kuin äsken isännän tutkaistessa
sukunimeä hän jälleen punastumisellaan ilmaisi, kuinka arkaan kohtaan
tämäkin kysymys koski.

»Eikäkö vielä tiedossakaan? Sanoo suoraan vaan, ei me kielitä», ahdisti
emännöitsijä.

»Mitäpä syytä olisikaan sitä teiltä näin etäällä peitelläkseni. Olen
salakihloissa — ollut jo viime syksystä asti.»

Kuin tyrmistyneinä kuulemastaan vanhukset vilkaisivat toisiinsa,
ja laajoin ihmetyksen elein läppäsivät mummot taas kämmeniään
kuulumattomasti vastakkain.

»Herra isä! Kuka? Mistä?»

»Ette taida tuntea Lehtimäen Hiljaa?»

»Lehtimäen Hiljaa?... Sekö! Muistanhan minä, kun Saaran kanssa
Aletuisen pihakoivun alla istuttiin ja katsottiin teidän sokkosilla
leikkimistänne. Se lippari karkasi silloin Mooseksen käsistä, mutta
näytätpä — sanon sinäksi, kun ollaan vanhoja tuttuja — näytätpä saaneen
jälkeenpäin lujemman otteen. Mutta olekin kärellä ettei lähde uudestaan
liesuun.»

Marjaana leväytti sylensä ja halata hätisti Moosesta hartioista.

»Eipä sitten muuta, kuin onneksi olkoon ja lapsia tulkoon.»

»Jumala siunatkoon, Jumala siunatkoon — teitä molempia», toivotti
emäntäkin surumielisesti, ristiriitaisin tuntein.

Isäntä, mitä lienee miettinyt, ei puhunut mitään.

»Vai niin, vai sillä lailla on Mooseksen asiat. No, sittenpä juodaankin
kihlajaiskahvit», sanoi Marjaana, meni keittiöön ja tuli pian takaisin
tarjotin kädessä.

»Mitä tavaraa Mooseksella — sanotaan nyt sitten Moosekseksi — on
heinähäkissä?» kysyi isäntä kahvia juodessa.

»Koriteoksia», vastasi Mooses.

»Myytävänä kai?»

»Niin. Ehkä isäntä ostaa jonkin?»

»Ties, vaikka ostaisinkin. Käydäänpä niitä katsomassa.»

Heidän kuormalle tultuaan Mooses kopeloi ensimmäiseksi viulukotelon
käsiinsä.

»Onko sekin myytävänä?» kysyi isäntä.

Sokea pudisti kieltävästi päätänsä.

»Ei, hyvä isäntä — ei hinnalla millään.»

Iso-Mannilassa, kuten kaikkialla muuallakin, herättivät Mooseksen työt
ihailevaa ihmettelyä ja peitettyä epäilyäkin siitä, voivatko sellaiset
mestariteokset olla ensinkään hänen itsensä valmistamia. Enemmän
kuin tositarpeen takia saattoi moni saidempikin ostaa jonkin esineen
vain sen vuoksi, että saisi näytellä sitä tuttavilleen kuin jonakin
harvinaisena ihmekapineena, siksi että oli sokean tekemä. Isäntä
aikoi ensi-innostuksessaan tyhjentää Mooseksen häkin pohjia myöten,
mutta tarkemmin harkittuaan tyytyi kuitenkin ostamaan vain kaikki
jäljelläolevat korituolit, jotka sijoitettiin isoon vierashuoneeseen.
Sitten hän meni kamariinsa hakemaan rahaa ostoksiensa maksuksi, mutta
naisten mielestä hän viipyi tarpeettoman kauan. Kun hän vihdoin palasi
ja antoi setelit myyjälle, tutki tämä niitä kutakin erikseen sormeansa
ja kättänsä pitkin mittaamalla. Tarkastuksensa tuloksena hän kummeksien
huomautti:

»Isännälle on varmaankin tullut erehdys: satamarkkasten asemesta olette
antanut pelkkiä viisisatasia. Tässähän on rahaa enemmän kuin minun koko
kuormani ja hevoseni maksavat yhteensä.»

»Ei siinä ole erehdystä tullut», sanoi isäntä. »Kun tässä äsken kuulin,
että Mooses aikoo avioliittoon ja tietenkin oman kodin perustamiseen,
niin se, mitä summassa liikaa lienee, on tarkoitettu meidän kaikkien
yhteiseksi huomenlahjaksemme tuleviin häihin.»

Kun naiset tiesivät isännän tavallisesti pitävän pennin syrjästä ehkä
liiankin tiukasti kiinni ja kun he nyt lisäksi käsittivät, että hänen
pitkällinen viipymisensä kamarissaan ei voinut johtua muusta kuin
raha-arkun ääressä käydystä ankarasta kamppailusta kahden vastakkaisen
voiman kesken, oli heistä isännän voitto mammonasta tällä kertaa
sitäkin suurempi. Vesikierteet silmissä he nyökäyttelivät kiitollisina
liikutuksesta tutisevia päitänsä. Mitä merkitsivätkään heidän tyhjät,
kyyneleiset onnittelunsa isännän miehekkään uhrin rinnalla.

Vanhukset odottivat Mooseksen ilahtuvan ikihyväksi ja puhkeavan
kiitoksiin niin kuninkaallisen runsaasta lahjasta. Mutta kävikin
päinvastoin. Sokea seisoi setelit kourassa kuin lyötynä. Hän ymmärsi
asian niin, että isäntä ainoastaan säälistä hänen sokeuttansa kohtaan
antoi häälahjansa. Mutta hänen elämänsä raskaimpana taakkana oli tähän
asti ollut yksinkertaisten, maitosydämisten ihmisten ymmärtämätön
sääli, eikä hän halunnut sitä lajia lisää, ei ainakaan vierailta,
tuntemattomilta ihmisiltä. Isännän olisi pitänyt nähdä ja ymmärtää,
ettei hän kulkenut hääapua kerjäämässä, vaan myymässä kättensä töitä
niille, jotka halusivat ostaa. Oltuaan aluksi kahden vaiheella, miten
menettelisi, ettei loukkaisi hyvää tarkoittavaa antajaa, hän vihdoin
päättävästi erotti rahoista tuolien hinnan lompakkoonsa ja laski
ylijäämän kiittäen isännän eteen pöydälle.

Tämän jälkeen oltiin salissa kotvan aikaa ääneti, ja tuntui puolelta ja
toiselta, niinkuin väliin olisi laskeutunut jotakin vierasta ja kylmää.

»Mooses taitaa olla hyvin rikas?» pisti Marjaana, suutahtaneena isännän
puolesta.

»Eikä niin rikaskaan, semmoinen vain omillaan eläjä», vastasi sokea
vaatimattomasti.

»On tainnut Mooses ennenkin omillaan elää ja kouluja käydä?»

Kuten taanoin pudisti isäntä Marjaanalle taas varoittavasti kättänsä ja
estääkseen hänen jatkamasta puuttui itse puheeseen:

»Minä en tarkoittanut lahjallani loukata enkä antaa sitä miksikään
vaivaisavuksi, mutta koska Mooses näkyy sen semmoiseksi käsittäneen,
niin en minä liioin tahdo tyrkyttää. Olen aina pitänyt niistä, jotka,
kuten minäkin, pyrkivät elämässään toteuttamaan sananlaskua: oma apu
paras apu.»

Hän veti salin akkunoitten kierrekaihtimet tarkasti alas, sytytti
tulen kattokruunuun ja haihduttaakseen välikohtauksen synnyttämää
painostavaa tunnetta pyysi Mooseksen soittamaan viulua. Siihen tätä
ei tarvinnutkaan kahta kertaa pyytää. Kotoisten kuulijoitten istuessa
uusissa korituoleissa salin seinämillä sokea soitti seisoallaan —
vanhoille enimmäkseen virsiä ja hengellisiä lauluja. Avarassa huoneessa
mahtavina ja tunnelmallisina kaikuvia säveliä kuuntelivat naiset
hartaina. Ja Mooseksen eläytyessä yhä syvemmälle soittoonsa alkoi
isännänkin sielussa tuntua välitöntä kosketusta hänelle oudoista
maailmoista, joissa seteleillä ei tuntunut olevan mitään tekemistä.
Vasta nyt hän saattoi ymmärtää perussyyn Mooseksen järjettömältä ja
vähän ylpeältäkin näyttävään kieltäytymiseensä ottamasta lahjaa vastaan
ja käsittää sokean soittajan kielteistä vastausta kysymykseensä viulun
myynnistä: »Ei, hyvä isäntä — ei hinnalla millään.»

Kesken rauhallista soittoa vanhukset yht'äkkiä hätkähtivät ja
vilkaisivat kysyvinä toisiinsa, samalla kuin heidän kasvoillaan
kuvastui jännitystä ja levotonta neuvottomuutta. Heidän aavistamattaan
astui Laina saliin ja pysähtyi eräälle sisähuoneisiin vievälle ovelle
kuuntelemaan. Pään Hyökkäyksillä ja muilla eleillä koetti Marjaana
salavihkaa tehdä isännälle ymmärrettäväksi, että odottamattoman
kohtauksen selvittäminen jätettäisiin hänen huoleksensa, on hän ennen
pahemmistakin pulmista suoriutunut. Kun vanhukset olivat Lainan
läsnäollessa jo parikymmentä vuotta keskustelleet tilaisuuden vaatiessa
osittain mykkien tapaan, oli heidän jotenkin helppoa silläkin tavoin
ymmärtää toistensa ajatuksia. Sormi varoittavasti huulilla isäntä
nyökäytti Marjaanalle myöntävän vastauksen. Tämä meni luvan saatuaan
Lainan luo ja puhua sopotti hiljaa hänen korvaansa:

»Tämä nuori mies on syntyisin... hm — kotoisin minun synnyinseudultani.
Sokea raukka, niinkuin näet. Ehkä haluat häntä kädestä pitäen
tervehtiä?»

Saatuaan hyvin epämääräisen vastauksen Marjaana sanoi ääneen:

»Ei Mooses taida tietääkään, että täällä on nuorempiakin kuulijoita
kuin me vanhat: talon tytär — haluaisi tervehtiä.»

Sokea pisti viulun kainaloonsa, kumarsi ja ojensi kätensä odottavasti
tervehdykseen. Lainan lähtiessä hiljaa kulkemaan häntä kohti ei emäntä,
vaikka juuri hän oli enimmän toivonut näiden kahden keskinäistä
tapaamista, nyt voinutkaan olla heidän tervehdyksensä näkijänä, vaan
pakeni kiireesti keittiöön. Isäntä käänsi katseensa poispäin ja
liikutuksesta tärähteli hänen leukansa. Mutta Marjaana vain hymähteli
ja hykerteli tyytyväisenä käsiään.

»Hyvää iltaa. Teidän kätenne vapisee — niinkuin emännänkin», sanoi
Mooses.

»Niin. Äiti on vanha ja minä olen sairas», selitti Laina niukasti,
ikäänkuin siten huomauttaakseen, että hän ei haluaisi ryhtyä pitempiin
keskusteluihin.

»Onko neiti jo kauankin sairastanut?»

»Hm!... Yli kaksikymmentä vuotta.»

»Niin kauan! Anteeksi — mikä neitiä vaivaa?»

Laina mietti hetkisen.

»Sydämessähän se taitaa suurin kipu olla.»

»Eivätkö lääkärit voi sitä parantaa?»

»Ei muut kuin se yksi, joka meidät kaikki tekee terveiksi.»

Niin toivottoman vastauksen kuullessaan joku muu olisi voinut valittaa
ja surkutella, mutta omien kokemustensa opettamana Mooses piti parhaana
vaieta.

»Laina, tuleppa tänne», kutsui Marjaana. »Istuppa tähän poi... (poikasi
tekemään tuoliin, aikoi hän sanoa). Et ole tainnut huomatakaan, ne on
tuon sokean pojan tekemiä.»

»Niinkö? Ihmeellistä. Ne ovat kauniita.»

»Ehkä haluat sinäkin yhden kamariisi? On siinä mukava istuaksesi.»

»Kyllä — jos vain annetaan.»

»Si-sinua vartenhan minä...» alkoi isäntä, mutta sai niin äkillisen
tarpeen niistää nenäänsä, että lause jäi kesken.

Kun Laina oli istuutunut poikansa tekemään korituoliin, värähti hiukan
Marjaanankin ääni hänen sanoessaan:

»No, Mooses, annappa nyt tulla viulustasi mitä siitä parasta lähtee.»

Mooses antoi. Isäntä ja Marjaana olivat ymmärtävinään, että sokea
soitti nyt erikoisesti viimeksi tulleelle, että hän sen osanottonsa,
minkä äsken jätti suullisesti sanomatta, nyt lausui viulullansa. Ja
saattoihan siinä käyrän alla valittaa osa hänen omaakin kohtaloansa.
Miten hän olisi mahtanut soittaakaan, jos olisi edes aavistanut
osankaan siitä, minkä he tiesivät. Tai, kuka ties, olisi hän siinä
tapauksessa iskenyt viulunsa säpäleiksi. Kun soitto oli lakannut ja sen
viimeinen sävel irrallisena kaikuna ilmassa värähtänyt, oltiin salissa
ääneti tovin aikaa.

»Kiitos. Hyvää yötä», sanoi Laina vihdoin ja poistui kamariinsa yhtä
aavemaisen hiljaisena kuin oli tullutkin.

Talvinen ehtoo oli jo pitkälle kulunut. Iltasen syötyä Mooses vietiin
maata »omaan kamariinsa». Emäntä itse oli laittanut vuoteen, ja
pehmeä se oli. Valot sammutettiin, ja talossa oli taas hiljaista ja
pimeää. Mutta Lainan kamarin akkunasta tuikki tuli myöhäiseen yöhön
asti. Soiton innoittamana hän pöytänsä ääressä Marjaanan viemässä
korituolissa istuen luki isosta puukantisesta perheraamatusta
Ilmestyskirjan näkyjä Uuden Jerusalemin ihanuuksista.




IX


Kevättalvella eräänä maaliskuun aamuna lähti joukko talkoomiehiä
kirveet olalla hankiaista myöten sydänmaahan kaatamaan hirsiä Mooseksen
uutta asuinrakennusta varten. Silmiä häikäisevänä hohti valkoinen
hanki aamuauringon kirkkaassa valossa. Harmaana hämäränä huomasi sen
sokea Mooseskin, joka Aletuisen taluttamana oli myös mukana. Perille
päästyä alkoivat kirveet paukkua petäjien kylkiin, ja katkeamattomana
raikuna soi kaikuva metsä. Humahtaen kaatua rysähteli petäjiä hangelle.
Kaikki tämä oli Mooseksen sydämelle kuin suloista soittoa. Mutta vanha
Aletuinen oli sokean tulevaisuudenunelmista, joista muut miehet eivät
vielä mitään tietäneet, hiukan alakuloisella mielellä.

Aletuisessa alkoi nyt työ ja touhu, kalke ja nakutus. Hankiaista
myöten ajettiin hirret talkoolla kotiin. Mooses palkkasi muutamia
miehiä veistämään ne kuivamaan, toisia halkomaan kiiloilla kiviä
perustusta varten. Pari miestä veteli lankkusahalla pukkien päälle
nostettuja hirsiä lattia- ja laipiotarpeiksi. Aletuinen teki ovia
ja akkunankehyksiä, ja Mooses itse kutoi öin päivin korihuonekaluja
uuteen kotiinsa. Siitä oli muuten määrä tehdä samanlainen kuin vanhakin
rakennus, paitsi että tuvan ja kamarin piti tulla hiukan kookkaampia ja
akkunoiden isompia.

Heti lumen sulattua ryhdyttiin rakennusta salvomaan Aletuisen pihan
perälle. Hirsikertojen kohottua niin korkealle, että oli ruvettava
akkuna-aukkoja suunnittelemaan ja mittailemaan, sanoi muuan työmiehistä
puoleksi leikillään, puoleksi tosissaan:

»Sitä minä tässä olen itsekseni tuumaillut, että sen täytistäkö
tämä rakennus tekee akkunoilla ollenkaan, kun Moosekselle ei niistä
kuitenkaan ole mitään hyötyä, ja huoneet pitäisivät umpinaisina
paremmin lämpimänsä.»

»Onhan tuolla akkunat omallakin nokallaan, vaikk'ei hänelle niistäkään
liene mitään hyötyä», arveli toinen.

»Silläpä. Voisihan tämän rakennuksenkin ulkoseiniin maalata tuhria näön
vuoksi mustat valeakkunat.»

»Kuka ties, vaikka Mooses tähän piankin emännän kemmertäisi, kun niin
tulista hoppua pitää tämän palatsinsa valmistumiseksi.»

»Ties hänen senkään. Ne on tuommoiset aistivialliset useinkin
hanakampia naisväkeen kuin tavalliset meikäläiset miehet, joista
monikin jänishousu pelkää hametta pahemmin kuin ruttoa.»

Mies nurkallaan kohosi rakennus ennen pitkää vesikattoon. Viimeisiä
päreitä naulattaessa ruoteisiin ylhäällä katonharjalla iskettiin
jo alhaalla permantopalkkeja niskasiin kiinni, ja uunien muuraajat
läiskivät kauhoillaan saviseosta tiilien väliin sen kuin kerkisivät.

Jo paljon ennen ajateltua määräaikaa oli Mooseksen rakennus valmis
vastaanottamaan nuorta emäntää.

       *       *       *       *       *

Kun sokean olisi ollut hiukan vaikeaa ja oudoissa ihmisissä kiusallista
huomiota herättävää mennä pappilaan vihittäväksi, oli Aletuinen käynyt
pyytämässä papin tulemaan heille. Mutta kun olisi voinut näyttää liian
vaateliaalta yksistään heikäläisten vihkimisen takia vaivata pappia
niin pitkän matkan taakse, hän oli esittänyt raamatunselityksen pitoa
samassa yhteydessä. Ehkäpä tuotaisiin joku lapsikin kastettavaksi.

Rovasti oli ensin luvannut apulaisensa, mutta kun oli huomannut
pyytäjän kasvoilla pettymyksen ilmeen ja muistellut sitä hetkeä,
jolloin Aletuinen ja Saara kantoivat sokean, isättömän ja äidittömän
löytölapsen ristittäväksi hänen luoksensa, oli hän tullut kuin
liikutetuksi ja sanonut, että kun hän oli ottanut Mooseksen
kasteenliittoon, niin tahtoi hän itse tulla vahvistamaan tämän
toisenkin liiton. Rovasti oli sanonut haluavansa toimittaa tämän
vihkimisen itse senkin vuoksi, että se oli hänelle ainoalaatuinen.
Sillä vaikka hän pitkän pappeutensa aikana olikin jo monta avioliittoa
solminut, niin ei milloinkaan ennen ollut sattunut, että sokea olisi
hänen edessään vihkipallille polvistunut. Määräajaksi sovittiin eräs
sunnuntai heinäkuun keskipaikkeilla.

Nyt oli se päivä tullut.

Jo paljon ennen vihkimistoimituksen alkua tuli Aletuisen mökille
ensimmäisiä kutsumattomia häävieraita, tai oikeammin sanankuulijoita,
muutamia vanhoja mummoja, isot liinaan käärityt virsikirjat kädessä.
Heti ensimmäinen silmäys pihamaalle viritti heidän sieluunsa
aransekaisen juhlatunnelman: molempien tupien portaitten pielissä
seisoi kahteen riviin pystytettyjä koivuja kuin juhannuksena. Keskellä
pihaa pienellä, valkoisen liinan peittämällä pöydällä oli vedellä
täytetyn pullon suuhun pistetty vertauskuvaksi kaksi orjantappuran
oksaa, toisessa punaisia, toisessa valkoisia ruusunkukkia. Aidan
ulkopuolella ruhjottivat rovastin isot, mustat vaunut, kun eivät
nähtävästi olleet mahtuneet kapeasta portista sisään.

Kartanolla oli salaperäisen hiljaista, kuin mökissä kaikki olisi
ollut kuollutta ja huoneisiin hautautunutta. Kerran vain Saara mennä
hompsotti aittaansa ja palatessaan näkyi kantavan esiliinansa alla
jotakin pyöreätä, nähtävästi viilipyttyä rovastin päivällispöytään.
Mutta juhlakoivujen lehtien lipatuksessa hiljaisessa tuulessa,
pöytäliinan nurkkien häilähdyksissä, ruusujen kumarruksissa kuin
jollekin näkymättömälle, puhdistetussa pihassa, rovastin vaunuissa,
kaikkialla tuntui kuiskivan arkisuudelle vieras, pyhäisessä
salaperäisyydessään hieman raskas odotuksen henki.

Iltapäivän lähetessä sitä kellonlyömää, jolloin toimituksen oli määrä
alkaa, oli Aletuisen kartanolle kertynyt kansaa, kuten vuotta aiemmin
Mooseksen palattua pitkältä matkaltaan, nyt kuitenkin paljon enemmän
ja kaukaa naapurikylistäkin. Miehet odotellessaan seisoksivat ja
tupakoivat sankkana, harmaana ryhmänä rovastin vaunujen ympärillä.
Sellaiset ajoneuvot olivatkin harvinainen nähtävyys Hirvaskylän teillä.
Muuan uskalikko renkipoika oli kavunnut vaunuun, jossa hän selkäkenossa
rehevänä istuen, punaiset pieksut jalassa, hattureuhka takaraivolle
työnnettynä ja »rantsalmelainen» letkuvarsi hampaissa pössäytteli
suupielestään kessuhaikuja teeskennellyn mahtavana.

»Pois tieltä, alamainen kansa!»

»On siinä kai toista istuaksesi kuin lantakorin terävällä syrjällä
kivikkoisella tiellä ajaessasi, salamat silmissä?»

»Kuka porsas se puhuu lantakorista, rovastille?»

»Totta totisesti: että vaikka, näet, on vieterit ja resoorit ja topatut
istuimet ja selkänojat, niin sittenkin pitää olla vielä höyhenpatjat
pakaroiden alla.»

»Pehmeä se pitää olla pehmeätä vastassa.»

»Mutta kun laittaa lanta-aisoille norjan kiikkulaudan ja sen
nenään sitoo täyden heinäsäkin, niin siinä on yhtä pehmeä istua
kuin tuossakin, ja kuoppaisella tiellä karkuuttaessa vietraa niin
vietävästi, että on ilmaan lentää.»

»Miltä se nyt näyttäisi, kun rovasti ratsastaa nelistäisi kahareisin
kiikkulaudalla, liperit kaulassa, kirja kainalossa ja kappa pyrstönä
perässä.»

Naisväki istuskeli pikku ryhmissä pihan puolella. Ne ensimmäisinä
tulleet vanhat mummot isoine virsikirjoineen olivat jo ajoissa
siirtyneet likelle pöytää, huonokuuloisina ollakseen lähellä rovastia
tämän saarnatessa. Heidän joukossaan ei paljon puhuttu, mutta se vähä
mitä lausuttiin, koski häitä — ei niin paljon tämänpäiväisiä kuin
menneitä ja tulevia.

»Ne ovat jo kaukana takanapäin, meidän häämme.»

»Ja niin likellä edessäpäin se päivä, jolloin meidät, kuoleman
kihlaamat, jälleen vihitään.»

»Niin, niin... Vaikka eihän sitä sen vihkimäpäivän likeisyyttä tai
kaukaisuutta tiedä nuorikaan — ei sekään tämänpäivän morsian.»

»Olet siis sinäkin kuullut...?»

»Olen. Outoja enteitähän siitä Hiljankin kohtalosta vähän kuiskaillaan.»

Ison pihakoivun juurelle oli nuorista ja keski-ikäisistä muodostunut
piiri, joka vastustamattomalla voimalla veti yhä uusia tulokkaita
puoleensa. Mutta siinä rykelmässäpä olikin Jahnukaisen akka keskeisenä.

»... Lipolla itselläänkään muuta kuin yksi silmä, sanot... Niin on,
mutta minä näen sillä yhdellä silmällä ihmisten asioita paremmin kuin
moni kahdella. Toissilmäisiä morsiamia ja sulhasia — onhan niitä. Mutta
eihän tätä tämmöistä ihmettä, hyvät Jumalan luomat, ole kuuna päivänä
kuultu ei nähty, että nyt umpisokea...»

Jahnukaisen akka ravisti rajusti päätänsä, ikäänkuin siten
ilmaistakseen asian niin mahdottomaksi, että sitä ei voi sanoin lausua.

»Onhan Mooses aikaansaavampi kuin moni näkevä ja voi elättää vaimonsa
siinä kuin joku toinenkin», kuului joukosta sulhasta puolustava ääni.

»Puhu mitä puhut ja olkoon Mooses niin kunnon mies ja koulunkäynyt ja
viuluniekka kuin onkin, mutta sen minä sanon, että Hiljana minä en
olisi uskaltanut tätä askelta astua.»

»Olisi tainnut olla sen askelen ottajia muitakin kuin Hilja —
rikkaampiakin.»

Monet nuoret kasvot sävähtivät punaisiksi, joten puhujan väite tuli
verellä todistetuksi.

»Ne on hulluja nämä nykyajan nuoret», kivahti Jahnukaisen akka. »Vaikka
taitaahan noissa olla syytä moniaissa vanhoissakin... mutta olkoonpa
sanomatta.»

»Miten niin syytä?»

»Jaa, jaa, kyllä ne Saaran metkut tiedetään. Se akka kun Hiljalle tai
kelle tytölle tahansa kahvit keittää, niin se saa paremmankin heilakan
pikiintymään vaikka turkkilaiseen eli mahomettiin... Mutta kas, onhan
Topikin täällä.»

»Mullikanko Topi? Älkää nyt! Missä? Eikös olekin tuolla miessakissa.»

»Mikähän tuuli tuon nyt tänne lennätti, hampparin, joka on ollut
maailman kululla viime syksystä asti, kun rukkaset saatuaan ei kärsinyt
olla kotonaan Hiljan ja Mooseksen riijuuta näkemässä.»

»Eihän sillä liene mitään palsaa mielessä, se on toisinaan vähän
rajupäinen.»

»Että kehtasikin tulla. Miltä mahtanee nyt sydämelleen tuntua, kun saa
nähdä entisen morsiamensa vihillä toisen rinnalla.»

»Nauravan tuo ainakin nyt näkyy että hartiat hytkää, mille höröttänee.»

»Taitavat ne semmoisten naurut ja hörötykset olla vain surun peitteenä.»

Jahnukaisen akka vilkaisi ainoalla silmällään ympärilleen ja kuiskasi
kuin salaisuutena:

»Ette ole tainneet kuullakaan...?»

»Mitä kuulla?»

»On ilmestynyt risti Hiljan aitan seinään.»

»Risti?»

»Niinkuin se olisi jollakin teräaseella piirretty. Ja sitten on nähty
semmoista unta, että Hilja...»

»Hsss... No nyt se alkaa.»

Kuulijat eivät saaneet tietää, minkälaista unta oli nähty, sillä
puhelu keskeytyi, kun Saara tuli tuvastaan, käsissä kaksi matalaa,
vartavasten tehtyä jakkaraa, jotka hän asetti rinnakkain pihaan pöydän
viereen. Pian sen jälkeen tuli rovastikin Aletuisen puolelta ja asettui
seisomaan jakkaroiden eteen, sormi kirjan välissä. Kaikkien katseet
kääntyivät nyt uutta rakennusta kohti. Kauan ei tarvinnut odottaakaan,
kun vihittävät muutamien sulhaspoikien ja morsiusneitojen saattamina
astuivat koivukujanteeseen. Siitä eteenpäin piha-aukean yli kävellessä
morsian näytti häpeävän sitä, että hänen piti taluttaa sulhastansa
papin eteen, kun olisi pitänyt olla päinvastoin. Mooseksella oli
punainen ruusu takin rintapielessä, morsian oli puettu valkoisiin,
kruununa morsiustyttöjen sitoma kukkasseppele päässä ja maahan asti
ulottuva harso takana. Yleisön mielestä oli kaikki sitä myöten hyvin,
mutta kun nuorten morsiamien poskilla oli tällaisissa tilaisuuksissa
totuttu näkemään ujouden punan hehkua, tuntui oudolta, että Hiljan
kasvot olivat miltei yhtä kalpeat kuin hänen pukunsakin.

Rovastin aluksi lukiessa käsikirjastaan aviomiehen ja -vaimon
velvollisuuksista toisen toistansa kohtaan Mooses seisoi suorana
ja pää pystyssä, niinkuin olisi mustilla silmälaseillaan hiukan
pöllömäisen näköisenä tuijottanut rovastia suoraan suuhun. Hilja seisoi
hänen sivullaan pää alas painettuna ja silmät suljettuina, näköjään
semmoisena, kuin tämä kaikki olisi hänelle vain pelkkää unennäköä. Kun
rovasti vihdoin kolmiyhteisen Jumalan nimeen ja sen pihaan kokoutuneen
seurakunnan läsnäollessa teki tavanmukaisen kysymyksensä, ensin
sulhaselle, antoi tämä reippaasti ja kuuluvalla äänellä myöntävän
vastauksensa. Mutta kun sen jälkeen tuli morsiamen vuoro lausua
peruuttamaton »tahdon» sanansa, oli joukossa niitä, jotka pelkäsivät
ikävää hämminkiä, levottomina odottaessaan, mitä hän tulee vastaamaan.
Eikä lopultakaan kukaan kuullut, mitä hän sanoi, mutta huulien
kaksiosaisesta liikkeestä arveltiin, että myönteiseksi lienee hänenkin
vastauksensa tarkoitettu.

Toimituksen edistyessä siihen kohtaan, jolloin sulhasen piti ottaa
liivinsä taskusta sormus ja pitää siitä kiinni yhdessä morsiamen
kanssa, huomasivat lähellä olijat Hiljan käden vapisevan, niinkuin
hänellä olisi ollut vilu heinäkuun helteessä. Eikä hänen ulkoa
oppimastaan »rakastamisesta myötä- ja vastoinkäymisessä» tullut mitään,
yrittäessään lukea sitä omin avuin, niinkuin katkismuksen kappaletta
lukusilla, vaan hän sekautui läksyssään, yritti uudestaan, mutta
sotkeutui sanoissaan yhä pahemmin. Vihdoin rovastin täytyi ryhtyä
sanelemaan edellä, ja morsian liikutteli huuliaan jäljessä. Papin
avustamana Mooses painoi sormuksen Hiljan vapisevaan sormeen.

Kun rovasti oli vielä lukenut muutamia rukouksia, pani hän kirjan
pöydälle ja ojensi molemmat kätensä siunaavasti jakkaroille
polvistuneiden päitten ylle. Vanhan sielunpaimenen siinä asennossa
lausuessa loppusiunaustansa: »Herra siunatkoon teitä ja varjelkoon
teitä-----», oli se kaiken muun nähdyn ja kuullun kukkuraksi niin
liikuttavaa, että vanhat mummot pöydän likellä irroittivat nenäliinat
virsikirjojensa ympäriltä ja pyyhiskelivät silmiään.

Illemmalla, rovastin lähdettyä, vavahteli Aletuisen pihamaa tanssijain
askelten alla. Lujimmin löi pieksua ketoon Topi. Hän olikin melkein
aina »lattialla» ja hänen tanssinsa oli yhtä liioiteltua ja rajua kuin
naurunsakin. Ikävää huomiota herätti se, että morsianta ei näkynyt
joukossa ollenkaan. Pahoinvointia kuului valitelleen. Mooses oli mukana
loppuun asti ja soittajan levähtäessä antoi hänkin vaihteen vuoksi
viulustansa jonkin tanssikappaleen, ottipa osaa karkeloonkin. Lopuksi
nuoret nostivat hänet hurraata huutaen ukkomieheksi.

Kartanolla ovat jo kaikki äänet vaienneet, mutta häätaloon jääneistä
tuntuu, niinkuin osa juhlahenkeä olisi jäänyt viipyvänä pihan
hiljaisuuteen. Morsiustytöt ja muutamia vanhempiakin naisia on
pyynnöstä jäänyt Aletuisen aittoihin yöksi. Muuan kotiinsa palaava
miesjoukko on istuutunut rantapenkereelle laiturin luokse nauttimaan
kesäyön ihanuudesta. Mooses makaa jo kamarissaan ja odottaa nuorta
vaimoansa häävuoteelle vierellensä. Mutta häntä ei kuulu. Hilja seisoo
tuvan akkunan edessä ja katsoo miettivän näköisenä tyynelle järvelle.

»Etkö jo tule?» kuulee hän Mooseksen kutsuvan äänen oven takaa
kamarista.

»Kyllä kai sitä nyt on pakko tulla», vastaa Hilja niin heikolla
äänellä, kuin sitä ei olisi tarkoitettukaan kysyjän kuultavaksi.

Hän riisuu seppeleen päästänsä, harson, hääpukunsa, kenkänsä, ja
astuu paitasillaan kamariin. Ensimmäiseksi sattuu hänen katseensa
mustiin silmälaseihin pöydällä. Hän hätkähtää. Hilja ei ole niitä
ennen nähnyt muualla kuin Mooseksen nenällä, jossa ne ovat antaneet
hänen kasvoilleen vain jonkinlaista, hiukan synkähköä lisäkaunistusta
ja arvokkuutta. Mutta minkä näköistä on niiden takana? Lapsuuden
ajoilta hänellä oli niistä vain hämärä, epämieluinen muisto. Ei, hän
ei uskalla katsoa miestänsä silmiin. _Miestänsä!_ Olisi antanut olla
lasit silmillään tämän ensi yön, maatessaankin — nyt, kun hän kaiken
jännittävän jälkeen on sairauteen asti hermostunut, ja kun tämän
päivän ja koko kihlausajan levoton odotus ja paisuva pelko ovat tällä
avioelämän huippuhetkellä kasautuneet kuin keräksi hänen sydämeensä...
Ja kun vielä lisäksi se Topikin...

Kun hän kuitenkin vihdoin äärimmäisen jännityksen ja vastustamattoman
uteliaisuuden vallassa vilkaisee vuoteelle ja näkee siellä käsiään
häntä kohti kurkottavan ja »katsomaan» kaipaavia sormiaan liikuttelevan
miehensä silmien paikalla elottomina muljahtelevat, kelmeät valkuaiset
kuin pikku linnun munanpuoliskot, verestävin reunuksin, ryntää hän
kirkaisten ovesta ulos ja rientää tuulena laituria kohti.

»Topi!» pääsee hänen suustansa huudahdus, huomatessaan entisen
sulhasensa rannalla miesjoukossa.

Hän kääntyy nyt lahdenpoukamaa kiertävälle rantapolulle, eikä hän näe
mitään muuta kuin kuolleina muljahtelevat silmävalkuaiset ja ojennetut
kädet, joiden värisyttävää koplottelua hän on joka hetki tuntevinaan
niskassansa.

Rannalla istuvat miehet ovat ponnahtaneet seisoalle, mutta ovat
näkemästään niin ymmällä, etteivät osaa ryhtyä mihinkään toimiin. Kaksi
mahdollisuutta voi olla: Hiljaa on kohdannut äkillinen mielenhäiriö tai
hän on tullut hiukan liian myöhään katumapäälle ja on nyt karkumatkalla
kotiinsa. Kuin takaa ajettu otus hän kiitää edelleen, katoaa vähin
rantapensaitten taakse ja ilmestyy taas aukkopaikoissa näkyviin.
Juostuaan jo kauaksi laituria vastapäiselle rannalle hän näyttää
tekevän äkillisen päätöksen: poikkeaa polulta eräälle rantakalliolle,
jonka juurella vesi on syvää. Katsojat näkevät hänen nyt seisovan
kaiholla kuin valkoisen haamun, toisen samannäköisen vedenneitona
alhaalla järven pinnan alla. Sitten ne molemmat yht'aikaa viittaavat
kuin hyvästiksi rannalla seisoviin miehiin ja Aletuisen mökkiin päin,
levittävät sylensä, niinkuin ystävykset jo matkan päässä, kohdatessaan
toisensa pitkän eron jälkeen, ja lentävät kuin joutsenet toistensa
kaulaan kahden avaruuden keskellä.

Nyt miehet eivät enää viivyttele. Tuokiossa kelotaan verkkokoppelin
seinältä uistimen siima kokoon, vene lykätään vesille, ja kuin
kosken kuohua halkoo pian sen kiitävä kokka. Mutta ehtiäkseen
onnettomuuspaikalle vieläkin pikemmin Topi lähtee juosten samaa polkua
kuin Hiljakin, riisuu vauhtiaan hiljentämättä takin yltään ja heittää
sen polun sivuun, sitten liivit, ja lopuksi nakkaa hatun päästänsä.
Kalliolle päästyään hän voimakkaalla henkäisyllä ahmaisee ilmaa
keuhkoihinsa, huiskauttaa kätensä ylös ja sujahtaa haukena syvyyteen.
Venheessä toimettomina istujat nytkäyttävät ruumistaan vaistomaisesti
soudun tahdissa ja kurkottautuvat jännittyneinä eteenpäin, kuin
siten kiirehtiäkseen aluksen kulkua. Topi on tunnettu kotikylänsä
etevimmäksi ja rohkeimmaksi uimariksi ja sukeltajaksi, mutta kun hän
nyt viipyy veden sisässä arveluttavan kauan, alkaa miesten mielessä
herätä epäilevää levottomuutta. Oli ymmärrettävää, ettei taitavinkaan
sukeltaja niin ankaran juoksun hengästyttämänä, tapauksen järkyttämänä
ja sellaista saalista etsiessään voinut olla oikeissa voimissaan. Tai,
kuka tietää, jospa hän ei tahdokaan tulla takaisin? Entäpä he yhden
asemesta saavatkin uistimellaan naarata kaksi? Vihdoin Topi kuitenkin
kohoutui veden pinnalle, upposi uudelleen, nousi taas ja saatuaan
rantapiissä maata jalkainsa alle raahasi kantamuksensa kallion sivuun
nurmikolle. Mutta samalla hän itsekin horjahti istualle pelastamansa
viereen ja silmät suljettuina huohotti kuin palje. Näki, että hän oli
katsonut kuolemaa silmiin melkein yhtä likeltä kuin tuo toinenkin.

Kiireesti lähdettiin hukuttautunutta viemään venheellä kotirantaan,
jonne Mooses, mökin vanhukset ja yöpyneet vieraat olivat
puolipukeissaan kokoutuneet.

»Herra Jumala! Herra Jumala!»

Topi lähti toinnuttuaan niissä märissään polkua myöten takaisin
etsimään vaatteitaan ja kuulemaan Hiljan kohtalosta. Pihassa hän tapasi
Mooseksen, jota Aletuinen puoliväkisin talutti omalle puolelleen
rauhoittamaan ja yöpymään.

»Iltaa. Ei ole vielä tervehdittykään.»

»Iltaa. Topiko se on?»

Puristaessaan toistensa kättä oli heidän otteensa lämpimämpi kuin viime
tapaamalla suohaudassa vuosi sitten, joka kohtaus johtui kuin itsestään
nyt heidän kummankin mieleensä.

»Sinun kuuluu omakin henkesi siellä järvessä olleen hiuksen varassa»,
sanoi Mooses.

»Eihän siinä muuten mitään, mutta lienenkö siinä kiireessä ottanut
hiukan liian kiivaan sukellusvauhdin, niin puskea jysäytin pääni kovaan
pohjaan ja se löi vähän pökerryksiin.»

»Kiitos... Hiljankin puolesta... itse se ei voine sinua enää...
milloinkaan kiittää.»

»Niinkö ovat asiat?»

»Niin ne taitavat olla.»

Miehet olivat kantaneet Hiljan hervottomana ja vettä valuvana, mutta
kuitenkin vielä lämpimänä, uuteen tupaan ja jättäneet hänet, naisen,
naisten haltuun. Hätäännyksissään ja tietämättömyydessään nämä eivät
oikein ymmärtäneet, mitä pitäisi tehdä hukkuneen henkiinpelastamiseksi.
Joku arveli, että olisi pitänyt heti Hiljan maalle saatua sitoa
nenäliina tai muu vaate tiukkaan hänen suunsa eteen, ettei ulkoilma
olisi päässyt keuhkojen yhteyteen. Nyt se on jo liian myöhäistä. Ainoa
tunnettu keino oli vanha, koeteltu hierominen. Mutta ei sekään nyt enää
auttanut, kuollut kylmeni vähitellen hierojain käsiin.

Eivät auta kyynelet eikä itkut: morsiusneitojen on ryhdyttävä pukemaan
ystävätärtään kuolon morsiameksi.

»Mutta emmekö voisi jättää sitä tehtävää huomisaamuun», ehdottaa joku.
»Sillä mistä tähän nyt yöllä saadaan kuolinvaatteet ja ruumislaudat.»

»Kuka puhuu kuolinvaatteista ja ruumislaudoista — häissä. Morsian on
puettava morsiameksi ja nostettava nukkumaan häävuoteelleen», sanoi
toinen.

Oli kuin kuulijain polvet olisivat niin onnistuneen ajatuksen edessä
liikutuksesta notkistuneet.

»Niin on tehtävä. Niin on tehtävä.»

Kun Hilja sitten täydessä hääpuvussaan, morsiusseppele kalpealla
otsalla, kädet ristissä rinnan yllä ja kultainen vihkisormus sormessa
lepäsi yksin häävuoteellaan, oli se morsiusneidoista niin kaunis näky,
että moni heistä olisi sillä hetkellä suonut itse olevansa hänen
sijassaan.

Akkunan eteen kiinnitettiin valkoinen vaate ja ovet lukittiin.
Mutta Mooseksen mustat silmälasit pöydällä tuijottivat hiljaiselle
häävuoteelle kuin kummastuneina.




X


Sinä yönä oli Aletuisen mökissä yksi ainoa, joka nukkui rauhallisesti —
Hilja. Puusepän pyynnöstä oli Topikin jäänyt tölliin yöksi, ollakseen
vanhan miehen apuna, jos jotakin odottamatonta sattuisi. Sellainen
varovaisuus osoittautuikin tarpeelliseksi. Kun Moosekselta ei voitu
Hiljan kuolemaa kauemmin salata, pyrki hänen tuskansa ajoittain
riistäytymään yli rajojen. Hän teki itsensä syypääksi Hiljan kuolemaan
ja sai väliin niin ankaria raivokohtauksia, että ne lähenivät hulluuden
rajoja. Sellaisina hetkinä oli molemmilla miehillä täysi työ pidellessä
häntä seinien sisällä, ettei hän saisi toteutetuksi uhkaustansa mennä
järveen, hän myös. Kun naiset onnetonta rauhoittaakseen kokivat
lohduttaen huomauttaa, ettei asia niin toivoton ole, kuin miltä se
Mooseksesta nyt näyttää, sillä saahan hän kuoltuaan tavata Hiljan
tulevassa elämässä ja olla hänen kanssaan yhdessä iankaikkisesti,
vastasi sokea, ettei hän jaksa odottaa niin kauan, vaan tahtoo tavata
Hiljan nyt heti. Myöhemmin hän kuitenkin rauhoittui kuin sähkönsä
purkanut pilvi ja nukkui kyyneliinsä kuin pieni lapsi.

Aamun tultua vei Aletuinen kuivina kahisevat hääkoivut pois ja pystytti
uuden tuvan ulko-oven pieliin kaksi kuusta, joiden tyvipuolet hän oli
kolonut valkoisiksi. Kantoi sitten olallaan omaan tupaansa muutamia
pitkiä lautoja ja alkoi niitä höylätä sihautella.

Kun Mooses myöhemmin heräsi unenhorroksestaan, lähti hän heti noutamaan
kamaristaan silmälasejansa ja samalla vainajaa »katsomaan». Hän oli
kyllä kuullut puhuttavan kuolemasta, mutta kun ei ollut milloinkaan
ennen joutunut sen kanssa läheisempään kosketukseen, ei hänellä ollut
siitä ennakolta minkäänlaista ulkonaista aistimusta. Kenties jonkun
muun sieraimet eivät olisi kuolinhuoneessa tunteneet vielä mitään
erikoista, mutta kun Mooses avasi oven, leyhähti häntä vastaan outo
haju, jollaista hän ei ollut ennen kokenut. Hän pani keppinsä pystyyn
oven pieleen ja ruumis hiukan kumarassa, kädet eteenpäin ojennettuina
läheni hiipien ensi kertaa elämässään »suurta tuntematonta». Polvien
odottamatta kopsahtaessa sängyn laitaan hän vavahtaen hiukan peräytyi,
läheni uudestaan ja pelon ja uteliaisuuden sekaisin tuntein kosketti
varovasti vainajan kasvoja, hätkähti ja nykäisi kätensä nopeasti pois,
ikäänkuin hän lämpimän ihmisihon asemesta olisi tavannut jääkappaleen,
jonka kylmyys värisyttävänä karahti hänen omankin ruumiinsa läpi.
Tämmöistäkö oli siis kuolema: outo haju, liikkumattomuus, äänettömyys,
kylmyys. Kun hänen sormensa monien yritysten jälkeen tuohon kolkkoon
kylmyyteen vihdoin tottuivat, oli kamarissa harvinainen näky: sokea
ruumisvuoteen vieressä polvistuneena koettelemassa molemmin käsin
kuolleen kasvoja.

Yöllisen, raivokkaan surunpurkauksen jälkeen Mooseksesta tuntui
kummalliselta, että hän vainajan välittömässä läheisyydessä ei
tuntenut murhetta juuri ollenkaan. Päinvastoin täytti hänen rintansa
keveä, vapauttava tunne. Vuoteella lepääjä tuntui läheisemmältä kuin
milloinkaan ennen ja niinkuin Hilja nyt vasta olisikin hänen oikea
omansa — nyt, kun he molemmat olivat sokeita, ja Hilja hiivistelemättä
ja aristelematta salli hänen katsoa kasvojansa. Iski mieleen onneinen
ajatus:

— Jospa se juoksikin järveen sen vuoksi, että kuolemansa kautta pääsisi
lähemmäksi minua, puhkaisisi sitä tietä sen yksipuolisen sokeuden
muurin, joka meitä ennen erotti. Niin täytyy olla.

Hän kallisti hellästi lämpimän poskensa kuolleen kylmää poskea vasten.

»Hilja... Hilja...»

»Mooses, Mooses.»

Hämmästyksen lyömänä hän palasi vanhaan tupaan ja istuutui vaiti
penkille. Aletuinen höyläsi yhä niitä pitkiä lautoja, ja Saara keitti
aamiaispuuroa lieden ääressä.

»Mitäs setä nyt niin ahkerasti höylää?» kysyi Mooses.

»On tehtävä arkku vainajalle», sanoi puuseppä.

»Minkä tähden sillä on niin kiire?»

»Ei käy laatuun näin kesäkuumalla pitää ruumista kauan kotona... ja on
tuo lajikseenkin tavallista kolkompi säilytettäväksi elävien ilmoilla.»

»Miten niin kolkompi?»

»Itsensä surmaaja.»

Hiljan surma-asiasta Mooseksella oli jo oma vakaumuksensa, vaikka hän
ei tahtonut siitä vielä mitään mainita. Sen sijaan hän hämmästytti
vanhuksia kysymällä:

»Voivatko kuolleet puhua?»

Aletuinen mietti hetkisen, ennenkuin antoi vastauksensa:

»Minä olen jo monesta vainajasta viimeisen mitan ottanut ja monelle
viimeisen majan valmistanut, mutta ainoastaan yksi niistä on tullut
minulle työtäni valittamaan, sekin vain unessa, ja siihen sillä lie
ollutkin pätevät syynsä.»

»Mitä se valitti?»

»Miten lienen sillä kertaa sattunut mitassa hairahtumaan, niin siitä
tuntui Juosulan Koaprovainaa puhetta pitävän, että hänen täytyy
iankaikkisesti maata polvet koukussa, kun kirstunsa on liian lyhyt.
Sen enempiä kokemuksia ei minulla itselläni niissä asioissa ole. Mutta
paljonhan niistä tarinoita kerrotaan.»

»Tarinoita? Sinulle on kaikki tarinoita. Ei niitä jokainen näe eikä
kuule. Leppälän vaarivainajan sanotaan kuoltuaan laskeneen rahojaan,
että helinä ja kilinä kuului talossa harva se yö», puuttui Saara
keskusteluun.

»Minkä tähden toiset vainajat puhuvat ja liikkuvat, mutta toiset
eivät?» uteli Mooses edelleen.

»Kaikki kummittelijat ovat vieneet omallatunnollaan hautaan jonkin
salaisen, tunnustamattoman rikoksen, joka ei anna heille lepoa maan
povessakaan», tiesi Saara.

»Mahtaneeko Hiljallakin olla jokin salainen rikos tunnollaan?» kysyi
Mooses.

»Tiettävästi ei. Mutta miksi Mooses nyt näitä tämmöisiä kyselee?»

»Siksi, että minä kuulin Hiljan puhuvan.»

Saaran kasvot läikähtivät hiukan kalpeiksi, kauha heltisi kädestä,
ja hän tunsi hartioitaan kylmästi kouristavan. Aletuinen lakkasi
höyläämästä, ja vanhukset katsoivat ääneti toisiinsa. Kuin asian
selvitykseksi Aletuinen koputti sormella otsaansa: ei olisi kumma,
vaikka niin määrätön murhe irtauttaisikin aivokopassa jonkin ruuvin
höllälleen. Mutta sille otaksumalle Saara pudisti epäilevästi päätänsä.

»Puhui?... Taivas varjelkoon! Mi-mitä se sanoi?» kysyi mummo.

»Ei muuta kuin kuiskasi kahdesti nimeni: Mooses, Mooses — aivan kuin
ennen elävänä.»

Aletuinen kävi miettiväksi, niinkuin hänellä olisi kypsymässä jokin
ajatus.

»Kuuluiko se kuiskaus vuoteelta, Hiljan suusta, vai jostakin muualta?»
kysyi hän.

»Ei, ei se vuoteelta kuulunut, vaan jostakin niinkuin ilmasta,
tyhjyydestä — tai minusta itsestäni.»

»Siinä tapauksessa Mooses on kuullut omiaan, korvat ovat valehdelleet.
Ajattelin jo, että olisiko Hilja ehkä valekuollut.»

»Ei se ole vale- eikä muu kuollut. Nythän se vasta elääkin. Nythän me
vasta toisemme näemmekin, kun kumpikin olemme sokeita. Mitä ruumiin
kuolemasta, kun henki elää», innostui Mooses.

Aletuinen koputti taas Saaralle otsaansa, kuin huomauttaakseen: mitäs
minä äsken sanoin? Mutta eukko pudisti äskeistä jyrkemmin päätänsä.
Hänen hermoilleen oli jo liikaa siinä, että itsensäsurmaaja lepäsi
hänen kodissaan, mutta jos se vielä lisäksi rupeaa kummittelemaan, niin
mihin tästä joudutaan. Hän alkoi kammoa Moosestakin, jonka koko elämä
kuvastui hänelle nyt aivan uudessa valossa, tai paremminkin pimeydessä.
Tuommoinen kummallinen, ainaisessa yössä eläjä, joka on itsekin
kuoleman kynnyksellä käynyt ja lukee niin peloittavia kirjoja, voi
hyvinkin seurustella kuolleitten kanssa. Sokean läsnäolo tuntui hänestä
nyt yhtä vaaralliselta kuin kissan tai koiran läheisyys ukkosilmalla.
Sillä niinkuin ne omalla sähköisyydellään vetävät taivaalta salamoita
puoleensa, niin samoin saattaa sokean sielu vetää luoksensa ilmassa
liiteleviä vainajien henkiä. Kuka tietää, vaikka Hilja juuri tällä
hetkellä istuisi näkymättömänä tuossa penkillä hänen vierellään.

Vaikka Aletuinen ei ollut arkalasta kotoisin, horjautti Mooseksen
kertomus kuitenkin hetkellisesti sen verran hänen uskoansa, että hän,
ennenkuin uskalsi lähteä Hiljasta arkunmittaa ottamaan, meni, Saaran
kintereillä seuratessa, kamariinsa ja kulautti pullonsa suusta pari
pitkää rohkaisuryyppyä.

»Parasta olisi pysyäksesi poissa, mutta kun sinun nyt kuitenkin on
pakko mennä, niin ota yksin tein raamattu kainaloosi ja pane se
aukinaisena kamarin pöydälle tai mieluummin vainajan rinnan päälle»,
pyysi Saara.

»Voisithan sinäkin sen taian tehdä. Tule mukaani.»

»Minä! Ei, vaikka tuhannen tuhatta annettaisiin.»

»Turha vaiva, mutta voinhan sen mieliksesi viedäkin», lupasi Aletuinen.

»Tai ei, raamattu on tarpeen täälläkin. Ota tämä Mooseksen 'Paavalin
epistola', jos tuo olisi siihen tarkoitukseen vielä tehoisampi.»

Aletuisen ruumishuoneesta lähdettyä Hilja jäi jatkamaan ikuista
untansa, avattu sokeankirja rinnan päällä.

Iltaan mennessä oli yksinkertainen arkku kantta vaille valmis. Kaikki
kolme rupesivat maata Aletuisen kamariin. Mutta kun Saara aamulla nousi
vuoteeltaan miehensä vierestä ja avasi oven mennäkseen tupaan kahvia
keittämään, säikähti hän niin, että oli lentää selälleen eikä hetkiseen
saanut sanaa suustansa.

»Mikä on hätänä?» kysyi Aletuinen.

»Tässä tulee ihan hulluksi ja sydän pakahtuu pelosta... Siellä seh...
nyt on... arkussaan», sammalsi Saara katkonaisesti.

»Kuka?»

»Hilja.»

Aletuinen nousi kiirettä pitämättä vuoteeltaan ja meni rauhallisesti
tupaan. Piippunsa sytytettyhän hän alkoi varovaisesti herätellä
Moosesta, joka valkoisissa alusvaatteissaan nukkui arkussa selällään
kuin ruumis.

»Mooses nousee ylös — ei se ole elävien vuode.»

»Noustaanpa noustaan», sanoi Mooses herätessään puolivalveille ja
koetteli käsin arkun kupeille, niinkuin etsisi jotakin. Hymähti sitten
sille puuhalleen ja jatkoi puhumistaan, nousematta vielä arkusta:

»Yöllä ulkona käydessäni pisti päähäni oikaista tähän pitkäkseni
koettamaan, millainen siinä on Hiljan maata, mutta nukahdin, ja siinä
se loppuyö meni.»

»No millaiselta siinä lepääminen tuntuu?»

»Ahdashan tämä vähän on ja kova. Mutta arvatkaapa, setä, mitä minä
tässä yöllä maatessani uneksin.»

»Kai niillä vuoteilla maatessa uneksitaan yhtä ja toista.»

»Uneksitaanpa niinkin. Olin makaavinani Hiljan kanssa haudassa
yhteisessä arkussa. Meidät oli vasta vihitty, ja vietimme nyt ensi yötä
häävuoteellamme. Tiesimme olevamme kuolleita ja puhuimme rakkaudesta,
kunnes vihdoin nukahdimme, herätäksemme vasta viimeisellä tuomiolla.
Eikä se tuomio ankara ollutkaan. Meitä kosketetaan hellästi olkapäähän
ja puhutaan lempeällä äänellä: Lapset, nouskaa, on aika herätä. Kun
sitten havahduin puolivalveille ja kuulin sedän äänen, oli se kuin
jatkoa sille unessa kuulemalleni. Näin mahtanee Isäjumala herättää
kuolleet viimeisenä päivänä.»

»Ehkäpä niinkin — vaikka kyllähän sen viimeisen heräämisen pitäisi,
sanan mukaan, oikeastaan isommalla rymyllä tapahtua», sanoi puuseppä.

Kun Aletuinen parin päivän päästä vei vainajan kirkolle
ruumishuoneeseen ja teki papille kuolonilmoituksen, hän hiukan
kummastui, kun uutisensa ei näyttänyt rovastia erikoisesti
hämmästyttävän. Tyyneen tapaansa tämä vain lausui valittelunsa:

»Minä otan sydämestäni osaa teidän kaikkien suruunne ja rukoilen
Jumalaa antamaan teille voimia tämän raskaan koettelemuksen
kantamiseen. Mutta muuten Aletuisen surusanoma ei tule minulle aivan
odottamatta, sillä jotakin tämän tapaista minä jo viime sunnuntaina
sitä avioparia vihkiessäni aavistin, vaikka en odottanutkaan seurauksia
näin pian ja näin ylen järkyttävässä muodossa. Nähtävästi on niin, että
yö ja päivä eivät sovi yhteen. Milloin olette ajatellut vainajan maan
poveen siunattavaksi?»

»Että asianomainen itsekin voisi olla saatossa mukana, olemme,
helteitten vuoksi, ajatelleet viedä Hiljan viimeiseen lepoonsa jo ensi
pyhänä», ilmoitti Aletuinen.

Sen sanottuaan hän vaikeni ja katsoi rovastia silmiin kuin tutkiakseen,
rohkenisiko hän ollenkaan esittää sitä, mikä hänen mieltänsä tässä
hautaamisasiassa raskainna painoi. Katseen painuessa alas kuin häpeän
ja syyllisyyden tunnustuksena hän vihdoin sanoi:

»Nöyrin pyyntömme olisi haudata vainaja koulua käyden, kellojen
soidessa.»

Nyt rovasti vaikeni vuorostaan, niinkuin hänen olisi vielä vaikeampi
sanoa sanottavaansa kuin Aletuisen:

»Tällaisissa tapauksissa saattaisi lain mukaan tulla kyseeseen vain
hiljainen hautaus.»

»Minä tiedän sen. Mutta eikö voisi armo käydä oikeuden asemesta. Tämä
kuolemantapaus on meille jälkeenjääneille jo sinänsä niin raskas, että
jos siihen vielä lisätään hiljaisen hautauksen häpeä ja sen kautta
langetetaan vainajan sielulle äänetön kirous, niin minä pelkään, että
kaikki — ajattelen lähinnä onnettoman isää ja äitiä — eivät ehkä voisi
_sitä_ kuormaa kantaa, jos muun voisivatkin.»

»Minä en ole vielä lausunut asiasta omaa mielipidettäni, ainoastaan
sen, mitä laki sanoo. Mutta laki on niinkuin luetaan. Kun muistelen
tuota viimesunnuntaista vihkimistilaisuutta, niin minä luulen, että
meidän ei tarvitse turvautua lain armoon ollenkaan. Sillä oman näkemäni
perusteella voisin melkein vannoa, että nyt ei ole kyseessä vakain
aikomuksin tehty itsemurha, vaan äkillinen mielenhäiriö tai jokin muu
siihen verrattava syy. Näin ollen minä hyvällä omallatunnolla voin
sallia vainajallenne kunniallisen hautauksen ja Jumalan ja ihmisten
edessä otan vastuulleni, jos lainrikosta tapahtuu», sanoi rovasti.

»Pastoriko tullenee ruumiin siunaamaan?» kysyi Aletuinen.

»Minä siunaan, mutta saattamaan tulee myös apulaiseni», lupasi rovasti.

Kun Aletuinen ajatteli, että rovasti ei ainoastaan suostunut hänen
pyyntöönsä, vaan vieläpä lupasi hautaussaattoon kaksi pappia kuin
suurille rikkaille, tarjoutui itse siunaamaan vainajan ja maallisen ja
jumalallisen lain edessä otti vapaaehtoisesti vastatakseen kaikesta
tästä, oli se Aletuisen mielestä niin jaloa, ettei hän voinut
estää harvoin esiintyvää kyyneltä vierähtämästä silmäkulmastaan,
puristaessaan käsnäisellä puusepänkourallaan kiitokseksi rovastin kättä.

       *       *       *       *       *

Sunnuntaina aamupäivällä Mooses seisoi ensikertaa elämässään
hautausmaan portilla. Siellä tuntui samanlainen tuoksu kuin Hiljan
ruumishuoneessakin, mutta niin paljon voimakkaampana, että jos kuoleman
toinen tunnusmerkki, kylmyys, oli samassa suhteessa, niin pitäisi
läheisyydessä olla kokonaisen jäävuoren. Täydellistä hiljaisuutta tosin
ei tällä kertaa ollut, mutta puhelu oli kuiskailevaa ja äänensävy niin
hillittyä, että se vain tehosti ympäröivää hiljaisuutta. Joku kuului
nyyhkyttävän.

Kotvasen odotettua alkoi hautausmaan sisäpuolelta kuulua sokean korviin
virren veisuuta, johon tuntui ottavan osaa vain pari, kolme miesääntä.
Laulun lakattua kumahti korkeudesta malmin ääni niin raskaana ja
odottamatta, että Mooses hiukan säpsähti. Hänen pitäessään Aletuisen
kädestä kiinni lähdettiin kulkemaan hiljaa eteenpäin, kaikkien kolmen
kellon pauhatessa yhteen ääneen, niin että sokeasta tuntui, kuin
maailmaan ei sillä kertaa mitään muuta ääntä mahtuisikaan kuin niiden
jylinää. Kun oli pysähdytty ja kellot lakanneet soimasta, kuuli Mooses
hetkistä myöhemmin kumean jymähdyksen alhaalta maan sisästä ja rovastin
äänen melkein viereltänsä: »Maasta olet sinä tullut.» Sitten toisen —
kolmannen.

Heti sen jälkeen sokea kuuli kirjan lehtiä selattavan ja jälleen papin
äänen:

»Ihminen, vaimosta syntynyt, elää vähän aikaa ja on täynnä
levottomuutta, kasvaa kuin kukkanen ja lankee, pakenee kuin varjo ja ei
pysy.»

Kun rovasti oli lukenut ruumissaarnansa tekstin, kävi kuin liikutuksen
humaus haudalle kokoutuneessa väkijoukossa. Jok'ainoa sana oli kuin
Hiljasta kirjoitettu. Kuulijat olivat yksimielisiä siitä, että ainakaan
he eivät olleet milloinkaan ennen kuulleet rovastin niin kauniisti
ja ottavasti puhuvan, ja sittenkin heistä tuntui, että rajoitettu
aika ei sallinut sielunpaimenen puhua puoltakaan kaikesta siitä, mitä
hänen sydämellään oli. Mutta eipä sitä papilla ollut usein sellaista
saarnanaihettakaan.

Toimituksen päätyttyä Mooses Aletuisen kehoituksesta otti haudan
partaalta hiekkaa kouraansa ja ravisti sen sormiensa läpi hautaan,
kuten tapa vaati. Hienon hiekan joukossa olleiden pienten kivien
kumea rapina arkun kanteen oli Hiljan vastauksena hänen viimeiseen
hyvästijättöönsä.




XI


Jo Hiljan haudalla herätti yleisössä ihmettelyä ja supattelua se,
että Mooses joukossa oli miltei ainoa, jonka silmistä ei tipahtanut
yhtä ainoaa kyyneltä eikä hän näyttänyt muutenkaan surulliselta,
vaikka juuri häneen olisi luullut tilaisuuden kipeimmin koskevan.
Kotikulmalla se kummastus vähäistä myöhemmin muuttui kauhunsekaiseksi
hämmästykseksi. Oli ennenkuulumatonta jumalattomuutta ja hirvittävää
pakanuutta siinä, että leski, joka on saattanut itsemurhan tehneen
vaimonsa siunattuun multaan, jo muutama päivä sen jälkeen vetelee
viulullaan kamarissaan, puolisonsa ruumishuoneessa, iloisia
tanssikappaleita ja veisaa rakkaudenlauluja.

Ties, kuinka kauan tällaista ilonpitoa olisi jatkunut, ellei olisi
sattunut kohtalokasta tapaamista, jonka seuraamuksena sokean soitot ja
laulut lakkasivat kuin tikkua taittaen ja hänen koko elämänsä kääntyi
aivan uusille urille. Kerran kyläilemässä kulkiessaan Mooses poikkesi
ohimennen Jahnukaisen mökkiin, jossa akka yksin oli tupaisalla.

»No, miltäs se yhden illan aviomiehen leskenäolo tuntuu?» kysäisi eukko
hiukan pilkallisesti.

»Leskenä? Ei, Lippo hyvä, enhän minä mikään leski ole», sanoi sokea
tosissaan.

»Vai ei leski. No, eipä oikeastaan. Sanotaan Mooseksen soittelevan
kamarissaan polkkia, viheltelevän ja laulavan rakkauden lurituksia.
Monet sitä paheksuvat, mutta minusta se on niinkuin ollakin pitää.
Mitäs tyhjää suremaan semmoista, missä ei ole murheen syytä.»

»Onpa hauska tavata kerrankin ihminen, joka ymmärtää, että minä nyt
vasta soitan todellisia häitäni ja että minun oikea avioliittoni nyt
vasta onkin alkamassa.»

»Ymmärtää? Totisesti, nyt minä en ymmärrä Mooseksen puheesta
hölynpölyä.»

»Nähkääs: Hiljan henki on minun kanssani, tunnen sen omassa hengessäni.»

Jahnukaisen akka läiskäytti kämmeniään yhteen ja höräytti raikuvan
naurun.

»Minun päiviäni!... Maatkoon rauhassa, mutta sen minä sanon, että
Mooseksena minä viis mokomasta veisaisin.»

»Miten: mokomasta?»

»Heh! Onkos tämä nyt laitaa: karata miehensä luota hääyönään ja juosta
järveen.»

»Lippo ei taida käsittää, että Hilja hukuttautui ainoastaan sen vuoksi,
että kuolemansa kautta pääsisi likemmäksi minua, sokeaa.»

»Höh! Vai likemmäksi? Mutta Topin nimi sen huulilla kuuluu viimeisenä
sanana olleen.»

»Topinko?»

»Nii-in. Ja Topille se kuuluu kalliolta viimeisen hyvästinsä
viitanneen.»

»Topilleko?»

»Ja Topihan sen oman henkensä uhalla raahasi ylös järven pohjasta.»

»Sehän se... On tainnut Hiljan aitan ovi avautua Topillekin, ennen
minun koulusta tuloani?»

»Vo-vooi! Vakituinen vieras, veikkonen.»

Mooses oli kuullut tarpeekseen, sanoi hyvästit ja läksi. Kotiin
tultuaan hän tärkeän näköisenä kutsui Saaran kahdenkeskiseen
keskusteluun vanhusten kamariin.

»Onko totta, että Topin nimi on ollut Hiljan huulilla sen viimeisenä
sanana?» hän kysyi ja toivoi sydämestään kielteistä vastausta, sillä
Jahnukaisen akan puheisiin ei ollut aina luottamista.

»Niin sanotaan», myönsi Saara yksinkertaisuudessaan, ymmärtämättä
sokean kyselyn tarkoitusta.

»Sille se kuuluu viimeisen hyvästinsäkin viitanneen?»

»Lie hyvinkin viitannut.»

»Ja Topihan sen oman henkensä uhalla raahasi ylös järven pohjasta.»

»Ei kai siihen Mooses olisi kyennyt.»

»Miksi ei?»

»Noh — sokea.»

»Minkäs tähden minä olen sokea?»

»Jumala sen tiennee.»

»Kukas minun äitini on?»

»Herra senkin tietänee.»

Mooses vaikeni. Mutta hänen kasvojensa hermostuneesta nytkähtelystä ja
tummenevasta väristä Saara näki, että sokean sisällä kiehui. Mummon
aavistamatta hän yht'äkkiä iski molemmat nyrkkinsä pöytään ja ärjäisi:

»Herra?! Perkele sen tietää paremmin. Ja te tiedätte myös, olen minä
siksi paljon teidän ja muiden salaisia kuiskeita kuunnellut. Ne kaksi
asiaa: äitini ja sokeuteni syyn minä tahdon tietää, nyt heti. Kuulkaa:
nyt heti!»

Sokean mustat silmälasit välkähtelivät Saaraa kohti niin peloittavina
ja uhkaavina, että mummo parka hätäytyi ihan neuvottomaksi. Kun
hänestä lisäksi tuntui, että semmoinen mies, joka seurustelee
kuolleitten henkien kanssa, on voinut hyvinkin sitä tietä saada
salaisuudesta jotakin vihjettä ja kukaties saattaa jotenkin tietää
hänenkin ajatuksensa, hän ei enää uskaltanut vedota ainaiseen Jumalan
tietämiseen, vaan kertoi hädissään sokean synkän lapsuustarinan,
ilmaisematta kuitenkaan tarkemmin, kuka ja missä Mooseksen äiti on.

Saaran kertomuksen päätyttyä oli kamarissa kotvan aikaa raskas
hiljaisuus. Kasvojen merkeistä mummo voi jälleen havaita, että
kiehuva tulivuori sokean sisällä odotti uutta purkautumistansa. Se
puhkesi kuitenkin tällä kertaa jotenkin hillitysti, mutta kaameassa
harvasanaisuudessaan sitä järkyttävämpänä:

»Minä kiroan äitini.»

»Herra Jeesus!» kuiskasi mummo kuin ukkosen jyrähtäessä ja pani
vapisevat kätensä ristiin.

»Minä etsin sitä lapsensa myrkyttäjää niin kauan kunnes löydän ja tapan
sen sikiönsä surmaajan.»

»Taivas varjelkoon!»

»Minä kiroan Hiljankin, saatanallisen valehtelijan, jonka petollista
sormiluuta vielä senkin jälkeen, kun syntinen liha on jo mädäntynyt,
minun vihkisormukseni tulee ympäröimään kuin iankaikkinen, kultainen
valhe.»

Tämän keskustelun jälkeen Mooses ei puhunut enää sanaakaan äidistään,
ei Hiljasta eikä paljon muustakaan. Hän makasi yönsä kamarissaan ja
kulutti siellä yksinäisissä ajatuksissaan enimmäkseen toimettomat
päivänsäkin. Joskus, kaikkein synkimpinä hetkinään, hän otti viulun
käteensä ja soitti. Mutta se oli nyt toisenlaista kuin taanoinen
henkien häiden soitto. Raskaasti sahaavan käyrän alla parkui yht'aikaa
aina kaksi kieltä korvia repivinä epäsointuina. Mutta näytti siltä,
kuin soittaja olisi jollakin tavoin nauttinut tästä tahallisesta
viulunsa ja itsensä rääkkäämisestä. Viulun rääkyminen oli nähtävästi
sopusoinnussa hänen sielunsa nykyisten sävelten kanssa.

       *       *       *       *       *

Niin kului loppukesä. Mutta kun Aletuinen eräänä syyskuun aamuna meni
Mooseksen kamariin kutsumaan häntä yhteiselle murkinalle, ei sokeaa
siellä ollutkaan, ja vuode oli aivan koskematon. Vanhuksille tuli
hätä käteen. He etsivät kartanolta ja lähiympäristöstä, löytämättä
kadonneesta jälkeäkään, kyselivät tienvarressa asujilta, olivatko nämä
heidän etsimäänsä huomanneet.

Mutta ei kukaan, ei edes Jahnukaisen akan valpas silmä ollut huomannut
sokean maantietä ohi kulkevan — ja mitenkäpä olisi voinut nähdäkään
pimeänä syysyönä.

Perinpohjaisen etsimisen ja tiedustelujen jälkeen päädyttiin lopuksi
monen jo alunperin omaksumaan vakaumukseen, että sokea on hukuttautunut
järveen. Kun Mooseksella lyhyen, onnellisen »henkisen avioliittonsa»
aikana oli tapana kulkea sitä pyhää polkua, jolla Hiljan jalat olivat
viimeisen kerran maan pintaa koskettaneet, ja istuskella sillä
kalliolla, jolta vaimonsa oli järveen hypännyt, ei voitu muuten
ajatella, kuin että Mooses on pudottautunut — tai ehkäpä sokeudessaan
vahingossa luiskahtanut — syvyyteen samalta kalliolta kuin Hiljakin.

Useitten kylän miesten avustamana Aletuinen toimitti kallion juurella
ja muuallakin naarauksia monta päivää, mutta otaksuttua hukkunutta ei
vain löytynyt.

»Vaan jospa Mooses on lähtenyt äitiänsä etsimään, niinkuin minulle
kerran uhkaili», huomautti Saara kahden kesken miehellensä.

»Onpa voinut senkin tehdä. Tässä ei kohta tiedä, mitä uskoo», sanoi
Aletuinen väsyneesti.

       *       *       *       *       *

Samaan aikaan kuin Kuore järvessä toimitettiin innokkaasti naarauksia,
ajaa junnasi muuan karjalainen kaupustelija nelipyöräisillä
vankkureillaan istuen tavarakuormaansa ylämaihin päin. Eräällä
asumattomalla taipaleella hänen huomionsa kiintyi yksinäiseen
kulkijaan, joka pää kekassa käveli kiivaasti häntä vastaan, kepin
kärjen iskiessä maantien raiteeseen tuimasti ja nopeasti kuin
ompelukoneen neula. Miesten lähetessä toisiaan kaupustelija näki, että
vastaantulija oli sokea. Mutta se taisi olla lisäksi kuurokin, koska ei
näyttänyt aikovankaan väistyä tien sivuun.

»Tpruu, tpruu!» kielteli ajaja, kun sokean rinta jo tuuppasi hevosen
turpaan.

»Älä päälle aja!» ärjäisi Mooses ja hypähti kuin unesta heränneenä
tiepuoleen.

»A siehää miun piällein tut ku noijan nuolj. Mihin siul on niin kiiru?»

»Helvettiin!... Viekö tämä tie Imatralle?»

»A sinne viep.»

Oli pimeä iltayö, kun Mooses läheni päämääräänsä. Kosken kohina kuului
jo etäältä hänen korviinsa hiljaisena, maanalaisena jumuna. Välimatkan
lyhetessä pauhina yhä koveni, mutta sokean vasta rannalle tultua se
kohahti möyryävänä ja ärjähtelevänä yön hiljaisuudessa kuin raivostunut
peto ja sylkeä räiskytteli vihaisena vesipärskeistä ylös kalliolla
seisojan kasvoille. Mooses oli asiansa jo niin kypsyttänyt, että mikään
epäröinti ei voinut enää tulla kysymykseen. Hän nakkasi hattunsa ja
keppinsä kuin syötiksi karjuvan pedon kitaan ja heittäytyi niiden
jäljessä itse kuohuihin.




XII


Vanhan Saara paran sydän oli ollut kylmänä aina Hiljan kuolemasta asti.
Vaikka vainaja jo aikaa sitten lepäsi haudassa, ei mummo uskaltanut
vieläkään käydä yksin Mooseksen kamarissa päivälläkään. Kun voi olla
mahdollista, että myöskin Mooses oli hukuttautunut, alkoi hän nyt
kaiken muun lisäksi pelätä Kuorejärveäkin. Mutta Aletuinen ei ollut
milloinkaan ennen nähnyt häntä pelosta niin kalpeana ja vapisevana,
kuin eräänä aamuvarhaisena eukon palatessa tupaan ulkoa asioiltaan.

»No, mitä ihmeitä sinä nyt taas olet nähnyt?» kysyi ukko.

»Eh-en minä... mitään ole nähnyt, mutta kuh-kuullut olen. Jos Mooseksen
kah-kamarissa ei ennen ole kummitellut, niin nyt kummittelee...
Vah-vannon... Hoh-hommani jäi kesken...»

»Paras vannomatta. Mitä sinä, kuuhkelo, sieltä olit kuulevinasi?» kysyi
ukko.

»Puh-puhetta: Hih-hiljan ja Mooseksen heh-ehhenget...»

Saaraa rauhoittaakseen ja voidakseen todistaa, mikä hupakko eukko taas
oli ollut, Aletuinen lähti perkkäämään asiaa. Mutta mentyään uuteen
tupaan tunsi puuseppäkin pelottoman sydämensä hiukan vavahtavan.
Saara oli kerrankin oikeassa. Kamarista kuului todellakin puhetta.
Aletuinen arveli ensin, että Mooses olisi yöllä tullut kotiin ja mennyt
kamariinsa, avain kun illalla oli unohtunut ulko-ovelle. Mutta kun
hän kuunteli tarkemmin, ei puhe, joka oli katkonaista, käsittämätöntä
sekamelskaa, tuntunut ollenkaan Mooseksen ääneltä, pikemminkin jonkun
unissapuhujan aavemaiselta honotukselta. Hän raotti hiukan ovea ja
kurkisti sisään, mutta hämmästyi yhä enemmän, kun näki pöydällä oudon
lippalakin. Pian hän kuitenkin karaisi luontonsa ja astui kamariin.
Mooses makasi sängyssä selällään ja jatkoi yksinpuheluaan:

»Pauhaa... Korvissa kohisee... Auttakaa, auttakaa, minä hukun...
Hilja, nyt virta venettä vie-----------Sievettä... myrkkyä... Ei,
ei! Älä kaada suuhun. Pois pullo!... Juo itse!... Minä tapan sinut
— äiti--------Hilja... Rakas, rakas, anna minun katsoa kasvojasi —
kas näin... Kaunis... kaunis sinä olet... Topiko?... Tapellaan! Älä
kurista, älä kurista kurkusta... Ähä — kettu-------------Topilleko
se viittaa?... Hilja, älä tule likelle... Pois, saatana!... Sormus
pois!... Oh! Minä tapan — itseni... Pauhaa... Pauhaa-----------»

Hourailija rauhoittui hetkiseksi ja hengittää huohotti lyhyeen ja
raskaasti. Aletuinen laski kätensä hänen otsalleen. Se poltti kuin
tuli. Siitä aamusta alkaen ukko itse istui sairaan vuoteen ääressä yötä
ja päivää monta vuorokautta, muutti kylmiä kääreitä hänen yllensä ja
hoiti miten parhaiten taisi.

Kun korkea kuume vihdoin laskeutui ja sokea tuli täysin tajuihinsa,
katsoi Aletuinen ajan tulleen tiedustaakseen, missä Mooses oli ollut.

»Hm... Onhan sitä oltu, missä lie oltukaan — Imatrassakin», vastasi
Mooses peittelemättä.

»Jotain sen tapaista täällä kotonakin aavisteltiin: luultiin Mooseksen
makaavan Kuorejärven pohjassa. Syynsä niin ratkaisevaan askeleeseen
lienee itsekullakin, eikä se kuulu sivulliseen. Mutta jos Mooses
tosiaankin on ollut niissä hankkeissa, niin olisi tuota luullut
löytyvän nestettä likempääkin.»

»Kaiken sen jälkeen, mitä minä Jahnukaisen akalta Hiljasta kuulin,
oli minusta yksinpä Kuorejärven vesikin liian epäpuhdasta juostakseni
siihen sen valehtelijan jäljessä», sanoi Mooses.

»Minä ymmärrän hyvin Mooseksen katkeruuden, mutta on tehtävä oikeutta
sillekin, joka ei voi enää itseänsä puolustaa. Sinun ei pitäisi
uskoa akkojen puheita, Jahnukaisen akan kaikkein vähimmän. Mitkä
lienee Hiljallakin syynsä olleet ja mitkä väkevät voimat sielussansa
vaikuttaneet toivottomaan tekoonsa, minä luulen tietäväni ja moni
muu minun kanssani, että se tyttö astui Herransa eteen puhtaana kuin
pulmunen, niin ruumiin kuin sielun puolesta — vaikkapa olisi niissä
rakkausasioissa vähän valehdellutkin», sanoi Aletuinen ja sen enempää
kantaansa perustelematta pyysi sokean lähemmin kertomaan merkillisestä
matkastaan.

»Kuumehoureet ja tositapahtumat ovat muistissani kietoutuneet toisiinsa
niin sekavaksi vyyhdeksi, etten voi varmasti tietää, mikä on unta,
mikä totta. Oli voinut kulua silmänräpäys tai ikuisuus tiedotonta
huumaustilaani koskeen hyppäämisestäni siihen hetkeen, jolloin löysin
itseni laakealta rantapaadelta, kuohujen pauhatessa ihan vierelläni.
Vaistomaisesti iskin käteni kallioon ja vedin itseäni ylemmäksi,
mutta menetin uudelleen tajuntani. Kun siinä maattuani taas toinnuin,
konttasin rinnettä ylöspäin, tapasin puun ja taitoin siitä oksan
kepiksi käteeni. Muistelen sitten horjuvana harhailleeni sinne
tänne, kunnes vihdoin tunsin kovan raiteen jalkaini alla ja märkänä,
lakittomin päin lähdin taivaltamaan takaisin samaa tietä, jota olin
tullutkin. Mutta vaikka minä kuljin ja kuljin, tuntui minusta, niinkuin
en etääntyisi Imatrasta askeltakaan: kosken pauhu kohisi yhä korvissani
heikentymättömällä voimalla, eikä sen ääni ole vieläkään lakannut
tyyten kuulumasta — lakanneeko milloinkaan. Lienen sitten tuntenut
jossakin tien varrella lämmitetyn saunan hajua sieraimiini, poikennut
sinne kuivailemaan vaatteitani, nukkunut, jatkanut taas matkaani,
väliin jalkaisin, väliin kyytihevosella, saanut jostakin lakin päähäni
ja... Kuinka kauan minä olen täällä maannut?»

»Useita vuorokausia, hyvin heikkona — väliin on jo kuolevaksikin
katsottu», sanoi Aletuinen.

Mitä muuta Mooses lienee matkansa varrelta unohtanutkin, pääasian
hän kuitenkin selvästi muisti: hyppäämisensä Imatraan. Moni muu oli
sinne syöksynyt, vaan harva hengissä palannut. _Minä_ olen yksi niitä
harvoja, ajatteli Mooses. Mutta entäpä jos koski ei olisikaan minua
hylännyt? _Missä_ minä siinä tapauksessa nyt olisin?

Sen kysymyksen ympärillä sokean ajatukset alkoivat kiertää yhä
ahtaammassa kehässä, kunnes pysähtyivät keskipisteeseen — ja siinäpä
se olikin kadotuksen kuilu. Kas, _siellä_ hän olisi, ellei hyöky
heittänyt kalliolle. Siitä ajatuksesta hän tuli kuin sairaaksi
uudestaan. Imatra oli hänet hylännyt, mutta tulinen järvi veti sielua
syvemmälle ja syvemmälle, eikä siitä tuntunut olevan mitään pelastuksen
mahdollisuutta. Kun sokea oli jo useita viikkoja kärsinyt hengessään
helvetin tuskia, muisti hän vihdoin kirjansa. Koulusta tulonsa jälkeen
Mooses ei ollut niitä lukenut juuri muulloin, kuin silloin tällöin
uteliaille näytteeksi. Mutta nyt hän otti ne esiin ja lukea ahmi läpi
vuorokausien. Oli jotakin kummitusmaista ja kammottavaa, kun sokea
pimeinä syysöinä kamarissaan akkunan edessä pöytänsä ääressä istuen
kuljetti kuin urkujen aavesoittaja kiihkeästi sormiaan edestakaisin,
rivi riviltä, kirjan lehdillä, jotka nekin olivat mustat kuin yö. Sen
lukukammion akkunoista ei tuikkanut tuli.

Eräänä yönä Mooses otti viulunsa seinältä ja vetäisi käyrällä korkeinta
kieltä. Se kirkaisi hänen korviinsa kuin pahahenki.

»Voisithan myydä viulun, jollet itse voi sillä soittaa», kuiskasi
pahahenki hänen sielussaan.

»Mitä omatuntosi ei salli sinun itsesi tehdä, älä viekoittele sitä
muittenkaan tekemään», sanoi enkeli.

»Voisithan soittaa sillä vain virsiä ja hengellisiä lauluja.»

»Ne kielet, jotka ovat laulaneet syntisen maailman iloja, ovat epäpyhiä
ylistämään Jumalaa.»

»Mutta niinhän on omankin kielesi laita.»

Järjen kannalta Mooses myönsi saatanan olevan oikeassa, mutta hänen
sydämensä oli enkelin puolella. Sokea meni rantaan viuluineen ja täytti
sen kannen reijistä valuttamallaan hienolla hiekalla, jota sinne
oli tuotu maitopyttyjen pesemistä varten. Sitten hän ojensi kätensä
heittääkseen soittokoneen järveen, mutta yht'äkkiä painoikin sen
rintaansa vasten ja pusersi hellästi kuin äiti sylilastaan.

»Kavahda! Eikö viulu sinun elämäsi koettelemuksissa ole useinkin ollut
ainoa pettämätön toverisi? Näinkö sinä palkitset parhaan ystäväsi?»
kuiskutti viettelijä hänen sydämessään.

»Jos kätesi pahentaa sinut, niin hakkaa se poikki ja heitä pois
tyköäs», jyräytti enkeli ankarana.

Mooses kauhistui maailmanrakkauttansa. Hän tarttui viulun kaulaan ja
käsi ojona pyörähti ympäri kuin kiekon heittäjä. Kuullessaan heti
sen jälkeen ruohikon takaa pimeältä järveltä äänen, vavahdutti hänen
sydäntänsä, niinkuin hän olisi nakannut järveen kalleimpansa, alasti
riisumansa elävän ihmisen, jonka paljas selkä pudotessa läiskähti veden
pintaan. Hän istuutui Saaran hiekkakasalle ja itki.

Seuraavana päivänä Mooses pyysi Aletuisen tekemään hänelle puusta
laatikon, samanlaisen viilekkeistä selässä kannettavan, jollaisia
käyttivät kuljeksivat rihkamakauppiaat, hänelle kuitenkin vain
yksilaatikkoisen.

»Mitä Mooses sillä tekee?» kysyi Aletuinen.

»Kirjoja minä siinä kannan», vastasi sokea.

»Mitä varten Mooses kirjoja selässään kantaa?»

»Henki käskee minun lähteä maailmalle saarnaamaan syntisille
parannusta.»

       *       *       *       *       *

Oli jo myöhäinen syksy. Nopeasti oli kylään levinnyt suusta suuhun
kulkenut tieto, että Iso-Mannilaan on tänään aamulla tullut sokea
uskovainen, joka iltapäivällä pitää siellä raamatunselityksen.
Määräaikana oli talon iso tupa väkeä täynnä, sillä jokainen tiedon
saanut halusi kuulla, mitä sokealla saarnaajalla on sanomista,
Kuulijain joukossa olivat myöskin talon isäntä, emäntä, Laina ja
Marjaana. Saamansa tekstiksi Mooses luki tällä kertaa säkeistön
Ilmestyskirjasta:

»Katso, minä tulen pian, ja minun palkkani on minun kanssani, antamaan
kullekin, niinkuin hänen työnsä on.»

Sitä kuullessaan Laina kohotti kumaraista päätänsä. Oli omituinen
sattuma, että sokean viime talvena ajaessa pihaan tuolikuormineen, hän
itse oli parhaillaan lukemassa juuri samaa lukua, josta tämä nyt otti
säkeistön saarnansa aiheeksi.

Useimpien kansanpuhujain tapaan Mooses ei jaksanut kauan pysyä
tekstissään Hän alkoi puhua omasta elämästään, ja se olikin kuulijoista
paljon mielenkiintoisempaa.

»Minä olen lyhyen elämäni aikana ehtinyt jo kahdesti astua kuoleman
kynnykselle», hän kertoi. »Tuskin on paria kuukautta kulunut siitä,
kun minä itsemurha-aikeissa hyppäsin Imatraan. Silloin minä olin
lähempänä kadotusta kuin milloinkaan ennen. Mutta Jumala pelasti minut.
Hän ei sallinut minun ruumiini ja sieluni hukkua iankaikkisesti.
Muutama kuukausi sitä ennen minun vastavihitty vaimoni heittäytyi
kalliolta järveen hääyönämme ja lepää nyt haudassa kaukana kotipitäjäni
kirkkomaassa Minä olen ollut orpo syntymästäni asti. Minä en ole
koskaan tavannut vanhempiani. Isästäni en tiedä mitään, mutta
äidistäni olen kuullut, että hänen pitäisi olla ison talon tytär, joka
aviottomana synnytti minut salaa yöllä, kaasi sievettä pullosta suuhuni
ja heitti minut lampokarsinaan kuolemaan. Silloin minä ensikerran
kolkutin tuonelan portille, ja olisi ollut onnellisempaa minulle
ja monelle muulle, jos se olisi silloin avattu. Niin ei kuitenkaan
tapahtunut: minut pelastettiin, mutta silmieni valo----------»

Puhuja keskeytti kertomuksensa kuullessaan oudon romahduksen, niinkuin
joku olisi kaatunut penkiltä lattialle, sitten naisten siunailemista,
kiireistä liikkumista ja hälinää.

»Mitä on tapahtunut?» kysyi sokea.

»Täällä muuan pyörtyi», vastattiin.

»Kuka se on?»

»Tämän talon tytär. Jatkakaa te vaan puhettanne, me kannamme sairaan
vuoteellensa virkoamaan», kuului isännän ääni sanovan.

Mooses jatkoi. Mutta hän ei ollut vielä ehtinyt lopettaa esitystänsä,
kun Marjaanan vieraspuolelta tuoma viesti alkoi kuulijain joukossa
kulkea kuiskeena korvasta korvaan:

»Laina on kuollut... Laina on kuollut...»






*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 74561 ***