*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 73880 *** PUNASTA JA UIHREÄÄ Kirj. Lauri Soini Helsingissä, E. E. Sundvall, 1903. On mieleni verisen punainen ja tulisena liekkinä palaa. Se luontohon vihreän vilpoiseen ja suloseen sointuun halaa. SISÄLLYS: Punanen lippu Äänilaulu Ihmiskunnan kukka, I—IV Lapset kadulla Itkekää! Kiitos! Ei sittenkään! Työväen illat Omasta vastakohdastaan Aineen multa ja aatteen kulta Vanha tammi Nuorten laulu Salon tyttö kaupungissa Luonnon syliin! I—IV Kyntäjäpojan laulu Työt kahden hän yksin suorittaa Oli punaposkinen neitonen kerran Vaatteissa ja alastonna. PUNANEN LIPPU. Oi veljyet, lippua katsokaa miten yllä se hulmuten liehuu! Kuin huomenrusko se punertaa, väri hohtava kuin veri kiehuu! Veripunasena merkkinä olkoon se: niin nuorekas, kuohuva veremme on rinnassa, suonissamme! Veripunasena yllämme hulmuten se olkohon muistutin ainainen mikä, veljet, on ohjelmamme! Me olemme juuri ja varsi maan, on meissä sen kukkimisvoima. Mut hoivana meillä on nälkä vaan ja kurjuus, sorto ja soima. Maa luulevi voivansa kukkia ja kuitenkin sulkea, tukkia valon, lämpimän varreltansa... Rikas luulevi luovansa kulttuurin, kun verhoupi kultahan, silkkihin, vaikk' kahleissa kerjää kansa... Mut kansa ei kärsiä voi, ei saa elon orjuutta kauvan jatkaa! Sen täytyvi vapaus valloittaa, omin askelin astua matkaa! Työkansa jo voimansa kerätköön joka mies sekä nainen herätköön, pää pystyssä käyköhän valoon! Joka mies sekä nainen yhtyköön ja ympäri lippumme ryhtyköön vapahduksemme taistohon jaloon! Oi, siskot ja veljyet, katsokaa miten yllämme lippu liehuu! Kuin huomenrusko se punertaa, väri hohtava kuin veri kiehuu! Sen alla on joukkomme perhelies, joka ukkokin niinkuin nuori mies sen ympäri liittohon käyköön! Kukin kohdaltaan, rivit kauttaaltaan, koko tarmolla vaatien vapauttaan, yön usvista selvittäyköön! Niin vauhdilla taistelun tarmoisan ja voimalla yhteisponnen me saavumme uutehen aikahan ja löydämme rauhan ja onnen. Se aika jo ruskona kimmeltää, se meille jo silmihin himmeltää sinirannalta toivon taivaan. Oi, sillä on kirkas loistokkuus! Sen koitosta hohtavi onni uus jo aikamme taistohon, vaivaan. Mut kerta kun toivotun päivämme ajan siivetär maahan kantaa, veli veljelle, kansakin kansalle yli vetten kättä kun antaa, ja miekka kun taltaksi taotaan ja keihäs kyntöauraksi maan, ja voima on rauhan työssä — pois kuivuvat silloin kyyneleet, vuostuhanten aikana virranneet väkivallan ja sorron yössä. ÄÄNILAULU. Nouskohon jo kaikki kansa oikeutta laatimaan, toimellansa, voimallansa vapautta vaatimaan! Yhteistunto, yhteiskunto, veljeshenki verraton, yksi mies ja yksi ääni — siinä Suomen suoja on. Yhteistyöllä kansa vaati korven kuuset väistymään, kansa pellot, niityt laati metsämaahan synkeään. Ken nyt, kurja, kukkarolla kahlehtia kansan vois? Yksi mies ja yksi ääni — patterit ja teljet pois! Yhteisvoimin toimi kansa valistusta valvattain, yhteisäänin laulujansa lauloi kautta maailmain, yhteismielin synnyimaata kaikki käymme puoltamaan — yksi mies ja yksi ääni yhteisesti vaaditaan. Vaimo, lieden lämmön luoja, nuoren kansan kasvattaa; vaimo, siveyden suoja, sulostuttaa maailmaa; heikon hellä hoiva, nainen, hänkö ääntä ilman jää? Mies ja nainen yhdellainen — siinä taiston määränpää. IHMISKUNNAN KUKKA. I. PÄIVÄN POLULLA. Kevähisen kukkasen lainen tyttö on pienenä lasna: vuokon valkoisen, orvokin tuoksuavan. Aatteles vienouttansa, joka kuni hentonen helve liehuvi leijaillen, korttansa kaulaillen! Aatteles kainouttansa: umpuna, silmillä verhot, uinuu se aavistain tuulia maailmain! Aatteles raittiuttansa, joka terälehtenä nuorra ummusta pilkistää, päivähän tirkistää! Kukkasen kaltanen vielä neito on kasvaessansa aatteles kauneuttaan ummusta aukenevaa! Ollapa pilvetön, kirkas kukkasen aamunen päivä, ollapa nähtävinään kaunehet korkeimmat; tuliapa lämpimin tuulin tuudituks lempeys rinnan, hellimys heikomman, tuoksumus suloinen; tuliapa viljellyksi ymmärrys tarkka ja vilkas, kerkeä selvittämään piirtehet hienoimmat; tuliapa viedyksi neito lämpimän päivyen alle, viedyksi parhaitten polkujen kulkemiseen — mihin elon tiellänsä voikaan kelvata neitonen nuori, laiho se toivokas on, ihastus kansan ja maan! Entäpä sitte kun joutuu armas ja auvokas aika, jolloin yhtä hän vaan alkavi kaihoamaan! Vihdoin löytävi neito toivotun poikasen uljaan, silmähän vilkahtaa silmäys vienoinen — ruusulle tuoksuvat kummut, päivälle hohtavi taivas, valtimot läikkyen lyö, rinta on riemua täys. Riemuten rinnalla kullan, kätöset käärien yhteen, lintuna liidellään, pesähän pistäytään. Lemmen liekissä yhtyy lempivä mieli ja ruumis, sydämet yhtenä lyö, yksi on aatoskin, riemu ja pilvyet murheen, onni ja onnettomuuskin kaikki on yhteiset, kaikki on salvat pois. Kuhertavan kevähisen teiren pesän pian poikaset täyttää, lapsoset avuttomat on, vaativat vaalintaa. Yhdessä askaret hoitain, yhdessä iloten ja surren ahkerat vanhemmat lapsia kasvattaa. Ulkona liikkuvi taatto päivisin ansiotöissä, äitipä puuhailee liettänsä lämmittäin. Iloa ja onnea on elo lempeän, toimevan vaimon, jonk' koti puutteeton, lämmin ja kaunonen on, jonneka iltaisin mies mielevä tyynenä astuu, ilosena mieleltään, vaimoa auttelemaan, laulaen tuudittamaan kodin pienintä, hentoa kukkaa, toisia lapsia myös yhdessä hoitelemaan. Lapsien kasvatus on kodin tehtävä suurin ja tärkein, äidillä kasvatus on valtius maailman. Oi, mikä kalleus on hyvä äiti mi voipi ja tahtoo nousevat pienoiset ohjata parhain päin! Kasvatus tehtävä on kuin kevähinen kyntö ja kylvö, jossa mi taaksemme jää, edestä sen löydämme taas. Jos kuka kuntoa on, jalon tuntoa kylvänyt lapseen, lapsesta heijastaa takasin se vanhempaan: hällä on riemuinen elon päivyen ehtoopuoli, onnekas ompi hän myös iltana vanhuuden. II. VALOA JA VARJOA. Yksi kun kulkevi kukkien keskellä elämän polkunsa täällä — toinen on kuin haavan lehti liukkahalla jäällä. Yksi kun lapsena kapaloon uinuu lemmen ja onnen vyöhön — toinen käypi kerjäläisnä pakkaseen ja yöhön. Yksi kun kasvavi kiehkuraruunussa kaunihin, ihanan ja jalon — toinen piennä työnnetään työhön mieron talon. Yhden henki kun heilimöi ja kukkana nurmehen juurtuu — toisen sielu silvotaan ja murehissa murtuu. Yksi kun livertäen, riemuiten kera kultansa kuhertelee toinen hälle tehtahassa — huntuja kehräelee. Yksi kun ilosena vihkimätuolilta vuotehelle astuu — toinen raukka raiskaeltu kyynelistä kastuu. Yksi kun vaalivi ilosia lapsia turvassa taaton ja miehen — toinen niitä taluttavi yksin mieron tiehen. Yhdellä liesi on lämmin ja lauha ja koti niin kaunis ja armas — toisen mökki leivätön ja liesi kylmän karmas. Syytä on yhdellä ilosin mielin onnensa päivyttä kiittää — Toinen koito elon tiellä kyyneleitä niittää. III. MONET MURTUVAT. Iloset ihmiset, tietkää kaikki, vaikka te tahdotte unhottaa, tietkää, kuinka on ihmislapset, vaimot ja lapsoset kultahapset useat murtanut armoton maa! Lapsena, käydessä kerjuuteillä, kylmillä, jäisillä penkereillä usea jo kelmeni, kylmettyi, runtui ruumis ja särkyi sielu, sydänveri nuorekas jähmettyi, usean tempasi hornan nielu, tempasi maailma tunnoton, nurja, murskasi astinlaudakseen. Siellä nyt itkee se poljettu joukko, itkevät lapset ja raiskatut neidot, itkevät kalpeat vaimotkin. Monethan miehetkin murtuvat, sankarit suuretkin sortuvat elämän jylhillä jyrkänteillä. Kuinka jaksaa hento nainen, kantelon kielonen hienokainen, — merien aallokossa, elämän taistelossa —, kuinka jaksaa hän auttaa itseään? Hän ei jaksa, hän yrittää turhaan toteen vain huutaa ja kujertaa, toivoo lohtua, apua ja turvaa, kaipaa huoltensa huojennusta, halajaa henkensä vapautusta. Saapiko halata ja kaihota turhaan? Oi, jos kantaisi kantelon kaiku sydämien soppihin sisimpiin, hälytyskelloja, herätyskelloja, hyviä ja jaloja ja kauniita kelloja, suurien surujen synkkiä kelloja, kelloja veristen tuskien, murheitten tahtoisin tarmolla soittaa mielissä maailman valtojen; tahtoisin ihmiset voittaa työhön uudistuksen, kaikkien heikkojen pelastuksen ja vapautuksen. IV. NAINEN ON IHMISKUNNAN KUKKA. On nainen kansamme onnen pohja, ja hällä on tulevan toivomme ohja. Ken ihmisyyden ilmituojan ja nousevan polven hellän suojan ja nuoren kansan kasvattajan ja elämän sulosen hienostajan — ken voi hänet tallata lokaan? Ja nainen on ihmiskunnan kukka, ja luomisen ruunu hän kaunein on. Miten sallitte, että sen kultatukka yhä suoltuu juoksussa murrokon? Heti viekää valoa ja lämpöä hälle, heti suokaa suloa sen elämälle! Heti loasta ja liejusta köyhä nainen nyt ihmistielle jo auttakaa! Heti tummasta alhosta kaunokainen nyt täytyy päivähän nostattaa! Oi, tulkaa tuuloset lämpimät, suven ilmalta, etelästä liidelkää, ja tulkaa päivyen säihkynnät ja tuokaa valoa ja lämpimää ja tuokaa vettä ja tuokaa tulta ja kirkastakaa sydänten kulta ja sulattakaa ja yhdistäkää ja veljet ja siskot lähentäkää luo toistensa! Kunnes kaunoset kantelot kerran kaikaa ihmeen ihanata, valosata uutta aikaa, aikaa kirkastetun ihmisyyden, aikaa vapaan, väljän henkevyyden, aikaa onnen ja riemun. LAPSET KADULLA. Nämä lapsoset, päivähän luodut, ovat suljetut synkeyteen. Sinisilmä on riemua varten, vaan vuotavi kyyneleen. Nämä lapsoset lämpöä kaipaa, vaan kadulla kylmä on. Nämä lapsoset pyytävät leipää — oi, kuullos, sä tunnoton! Nämä piskuset _pyytävät_ sulta mihin heillä on _oikeus_, olis oikeus muutakin saada: kodin lämpö ja kasvatus. Oi, etkö sä ihminen vauras verituskia rintaasi saa, kun kansasi kalliit lapset näin itkien vaikertaa! Ken lapsena itkien kerjää palan pienosen leipää vaan, hän miehenä uhkaten vaatii elinehtoja, oikeuttaan. Tyly uhka on sorron kasvu, viha kukka on kurjuuden. Niin, köyhä jos liekissä hehkuu kuka sytyttävi liekin sen? ITKEKÄÄ! Oi, vaimot ja lapsoset, itkekää! Te itkien nokkoset kitkekää! Vilun vaivanen elämänne, sydäntuskanne, kärsintänne ja kaihot ja raskaat huolet ja pistävät mieron nuolet — ne kaikki te vesiksi itkekää, niin jotta ne virtoja synnyttää ja virrat täyttävät tulvanaan joka kaupungin ja kaiken maan ja sortajat virtaan hukkuvat ja virrassa sulavat kalseat sydänkalliot, jääkammiot — ja kukkia kasvavat rauniot! Niin paljo kun itkeä jaksatte, maan huuhtovi kyynelsuihku se. Ja yltä sen vettenpaisumuksen taas nousevi aurinko siunauksen. Ja silloin taivas ja kaunis maa sen loistossa kirkasna kimaltaa. KIITOS! Oi kiitos, Jumalani, että sä soit surun tulta ja tuskaa mulle! Olis sydämeni, sen sinä arvata voit, ihan arvoton muuten sulle. Oman mieleni palossa ma ymmärtää voin muittenkin surujen juurta. Sitä ilman en tuntisi ensinkään maan piirissä mitään suurta. Mut kun olen surujen ja tuskan mies, niin surujeni hiiliin yhtyy koko kansani liekkivä murheen lies — ja silloin se palamaan syttyy! EI SITTENKÄÄN! Ja vaikkapa maailma kahleihin mun elämäni vangiksi saisi, ihanteitani en minä sittenkään ikipäivinä unhottaisi! Mitä painavammin mua multahan poljettais, sitä ankarammin mun mieleni kaihoais! Tuliroihuna loimotellen mun sieluni palaisi ja säkeninä välkähdellen kevätriemua halaisi! Ja vaikkapa ruoskalla suomittais mua elämän rientoni tähden, niin ruoskakin ennen katkeais kuin uraltani syrjään lähden! Mitä kirpeämmin mun haavani kirveltäis, sitä virkeämmin mun henkeni ryntäjäis, ja ukkospilvenä jälleen mun ääneni jyräjäis, tulisimmalle välkynnälleen mun salamani säilähtäis! Mut ollapa kumpua välkeää mun vapahana liikkua hiukan, ja ollapa valoa ja lämpimää ja saadapa leivänkin niukan! Mun lauluni saisi sulin kielosin kajahtaa! Se heijastaisi niin kirkasna maailmaa! Se huolet ja murheet voittais, ne tyynenä tulkitseis ja iloa ja onnea soittais ja kansaa palveleis! TYÖVÄEN ILLAT. Tämä aika on taiston ja kärsinnän, mut taistoa toivehet johtaa. Ne viittovat luolista tehdasten ylös, kauvaksi, koittohon päivän sen, jona ahkera raataja elämän ilon, onnen ja rauhan kohtaa. Työ ei ole silloin niinkuin nyt — se ei ole orjan työtä. Se uusien sankari-ihmisten on kunniatehtävä riemuinen, jota toimivi ihminen veljeynyt vain hetkisin, ei läpi yötä. Hän hetkinä päivyen parhaimman luo elämän pohjan ja kaiteen. Mut päivä kun päättyvi kätten työn, niin raataja löystävi raadevyön ja ravitsevi rintansa rauhaisan mehuhedelmillä hengen ja taiteen. Yks soutavi aavalle aatteitten, yks laskevi lahdelle lemmen; yks laulavi laulua sointuvaa, yks tietehen tarhassa askartaa; yks istuvi nurmella uinaillen, yks karkelot kiitävi ennen. Vähät siitä mi millekin mieleen on, kun kaikilla vaan on aikaa; koko kansa kun vapaat illat saa sydäntyötänsä hetkisen harrastaa, se kasvavi, nousevi taivohon, ja rinta sen riemua raikaa. OMASTA VASTAKOHDASTAAN. Miss' elämän ankara myrsky pauhaa, kas, siellä on kaihoa satamaan. Mut missä on leutoa, missä lauhaa, kas, siellä taistoja toivotaan. Jos missä ei mitään näy, ei siellä mitään luonnukaan. Koko olemus esiin käy omasta vastakohdastaan. Ken orjana mieron leipää syöpi, tien tahtovi murtaa vapauteen. Ketä ankarin iskuin vääryys lyöpi, hän innolla pyrkivi oikeuteen. Jos missä ei mitään näy, ei siellä mitään luonnukaan. Koko olemus esiin käy omasta vastakohdastaan. Jos missä on pahuus painavinna, niin siellä on rientoa hyveihin. Ja missä on valhe mahtavinna, siell' arvohon täyttävi totuuskin. Jos missä ei mitään näy, ei siellä mitään luonnukaan. Koko olemus esiin käy omasta vastakohdastaan. Kun vallalle pääsevi aine ja liha, pian toivomme elohon henkiseen. Kun aikansa riehuvi raivo viha, sydän herkkä on hellään rakkauteen. Jos missä ei mitään näy, ei siellä mitään luonnukaan. Koko olemus esiin käy omasta vastakohdastaan. Jos jossakin väikkyvi unenhorto, halu siellä on suurin valveille. Kenen kietovi särkynyt sekasorto, sopusointuhun ehjään halaa se. Jos missä ei mitään näy, ei siellä mitään luonnukaan. Koko olemus esiin käy omasta vastakohdastaan. AINEEN MULTA JA AATTEEN KULTA. Kaks kauvan on ollunna vastakkain: maa alhaalla, ylhäällä pilvi. Ja kauvan on ollunna vastakkain tosi ainehen, aattehen ilvi. Sumupilvi on leijunut irrallaan sinijärvien maailmasta — mies miettivä huojunut houreissaan, ei tuntenut mullan lasta. Polo raataja ainehen alainen valon sankarin notkuen kantoi, mut sankari suuri ja salainen hänen nälkähän nääntyä antoi. Jopa vavahti ja valveni aineen mies, mies poljettu niskan nosti! Pois vierähti taakka ja murtui ies — niin Kullervo kohlunsa kosti! Mut vieläkin väikkyvät vastakkain tosi ainehen, aattehen ilvi. Niin, vieläkin väikkyvät vastakkain maa alhaalla, ylhäällä pilvi. On aika jo aattehet nostattaa kotikoivuina nurmelta töyryn! Ne viiltävät vihreillä latvoillaan pois taikojen pilvihöyryn! Jo nousevi tuuhea aatteen puu mehupohjalta maisen mullan, mut vihreä latva sen heijastuu ikipäivyen kirkkaan kullan! VANHA TAMMI. On nuorena vesana se kerran noussut, kera tuhansien vesojen kilpaillut. On ollut se vehmas ja hyötysä tammi ja ihanin terhoin versonut. Niin vireänä, viherjänä versoi se, ja latva sen laajeni taivaalle. Nyt taivahan rantoja myöten se kaartuu, yltympäri kattavi kaiken maan. Mut kuivunut on sen suonien mahla, se laannut on aikoja kasvustaan. Jo onsi ja laho on vanha puu, sen leveät lehvät kuivettuu. On ympäri tammea nuori metsä, joka kilvaten pyrkivi taivoon päin. Mut sitä ei salli se vanha tammi — kun jäisi se peittohon metsän näin. Se metsältä auringon varjoaa ja kuoleman taimille tarjoaa. Oi, nouskaa pienoset kirvesmiehet — tuhat pientä on sama kuin suuri mies! On aika jo kaatua vanhan tammen, sen luita jo syököhön loimuva lies! Ja nouseva koivikko kaiken maan on vapaa nuoressa kasvussaan! NUORTEN LAULU. Me laulaen kilvalla laskeutaan alas kuivilta kukkuloilta, ja elämän vettä me maistellaan sinijärvien rannikoilta. Niin raittihit lähteet siellä on, ja valkoset kukkaset nurmikon ne toivojen tähtinä viittovat päin taivahan siintoa suurta. Me kansamme keskelle kuljemme kuin helmahan äidin armaan, ja rintahan kiini me suljemme sen kehtomme tuutijan harmaan. Sen kanssa me tahdomme toimia ja koitella nuoria voimia, ja rintamme riemua soitellen sen rinnalla sykkivät kilvan. SALON TYTTÖ KAUPUNGISSA. Oi, ihmiset, ihmiset, ilmaiskaa, miks minut on tänne tuotu! Ja miksi on vihreä laaksomaa niin kauvaksi jättää suotu? Miks täytyvi kaihota ruikuttain, salon tuntea sulot vain kaihossain? Mun mieleni halajavi hiljaista sulosoppea rannalla lammen. Kera kultani mielisin kuunnella käen kukkua latvassa tammen. Mut vallassa maailman myrskyjen mä itken ja orpona tuskailen. Mun mieleni halajavi liidellä yli lehtojen, laihojen, vetten, ja katsoa päivyen säihkyssä yli maitten ja manteretten. Mut miero mun siipeni poikki lyö, ja toivoni päivyen peittää yö. Mun mieleni halajavi hengittää salon rauhaa suurta ja syvää. Se halajavi elää elämää ikikaunista, totta ja hyvää. Mut kätkössä kalliomuurien jääharkoksi jäätyvi sydämen. Mun mieleni halajavi vihantaa ja vehmasta onnen oksaa. Mut muitten on metsä ja muitten maa, vain muureja silmäni hoksaa. Jos jossakin lehväkin liplattais, miten täällä sen taittaa uskaltais! Kai ovatkin toivoni turhia, kai suotta on mieleni paha. Salcunelmani kai ovat houreita ja totta vain touhu ja raha. Mut ihana on sentään salomaa, ja sinne mun mieleni halajaa! LUONNON SYLIIN! I. Varjoissa uinuvi sulotonta unta homehtunut oppinut yhteiskunta. Kirjoissa henki sen nuutuu, niihin se turtuu ja puutuu. Pitäkää sielujen palanut tuhka, pitäkää kirjojen kuivunut ruhka, joka eli — ennenkun kuoli! En minä kuorista huoli! Luontoa, elämätä huokua tahdon, helmiä etsiä pohjalta vahdon! Luonnossa, suloa mi helää, elämäni halajan elää! Luonto on nuortean elämän virta, luonnossa virisevi sointujen pirta kaunista kangasta luoden, iloa ja riemua suoden! II. Jos astuvi hetkeksi köyhään majaan tai vaikkapa pistäkse seppien pajaan, niin rinta, mi kirjaan kyltyy, taas uudesti elämään yltyy. Jos hetkeksi ottavi varresta paljan, niin tuntuu kuin olis raskaan taljan pois heittänyt hartehilta, ja voimasta kuohuu rinta. Jos hetkisen lavertaa vaimojen kanssa ja kuulevi iloja ja murheitansa, niin hellästi heläjää mieli ja lauluhun läikkyy kieli. Vaan entä jos leikkivi parvessa lasten, sinisilmien, raitisten valkohasten! Oi, iloa sun sydämesi silloin! Nukut ruusujen tuoksuun illoin! III. Kun kevähällä jättävi kaupungin ja kulkevi ympäri maata, ihan onnesta, riemusta hullautuu! Sitä ei edes kertoa saata — oma itse kun kokonaan unhottuu ja luonto vain mielehen heijastuu! Ohi vaarojen vilkkuvat kirkkainnaan sinijärvet ja vihreät lehdot, ja vainiot tuoksuvat tuoreuttaan, ja tuutivat tuulien kehdot, ja kukkia, kukkia täynnä on maa, ja perhoset päivässä liihottaa. Ja karjojen kellot ne kalkattaa, ja lintuset livertävät kilvan, ja vaaleat hattarat kaihottaa yli kirkkahan, siintävän ilman, ja loistava aurinko kirkastaa tien varrella talosen ikkunaa. Joka hetkenä kulkija nähdä saa yhä uuden ja ihanan taulun, on suloa ja kauneutta täynnään maa ja helinätä soiton ja laulun. Elo on kuin lintusen vapaa ain — oli pitkin tai poikittain! IV. Mut silloin elämä on parhaallaan, kun niitylle heinään lähtee! On ihan kuin janon sais sammuttaa sulovetosella lirisevän lähteen, kun tuoresta heinää niittelee ja heinillä perhona liitelee, ja heleänä päivä paistaa, ja nurmi ja lehto loistaa! Oi, ihanata heiniä huiskuttaa on rinnalla neitosen vilman, ja silmää iskien kuiskuttaa kera viehkeän sirkeäsilmän! Välin punasena poskuet hiilottaa, välin huivihin silmät hän piilottaa! Ja heleänä päivä paistaa, ja nurmi ja lehto loistaa! Miten ilosena hilskaten, kilpaillen pere illalla saunahan saikaan! Oli löylyssä saunan lämpöisen koko karjamme yhteen aikaan! Mut hämärässä jälkeen iltasen pojat koputtavat aitan ovehen. On sulosen valonen suvinen yö, sydän leutona sykkien lyö. Ja aitassa soidessa hyttysen on armasta vaipua uneen, ja neitojen vaipassa uinaillen jää maailma unhon lumeen. Mut olo niin suvisen sulonen on ja uni niin ilosen huoleton. On sulosen valonen suvinen yö, sydän leutona sykkien lyö. KYNTÄJÄPOJAN LAULU. Minä maatani kynnän. Kivikumpujen kuohkea, möyheä maa orasnousua vehmasta ennustaa kevättenholla tuorehen tuoksun. Hepo astuvi verkkahan vakoaan, johon virittävi aurinko soitsullaan soman kultarihmojen juoksun. Kun kiteilee ja säteilee näin peltoni verhossa kultien, oi ihanaa ja juhlaisaa on toivokas toimeni keväinen! Niin maatani kynnän. Ja lähtösen tummahan kalvohon, joka peilinä vihreän lehdon on, luo aurinko loiston kumman. Koko maisema välkkyen väräjää. Käki kaihoten kukkua helkyttää käpylatvassa kuusikon tumman. Käen kaihontaan lurituksellaan satakielonen riemua soinnuttaa. Se valtaa mun, ihan innostun — mun lintuset laulelukilpaan saa. Minä kynnän ja laulan. Ja hevoseni nuori ja eloinen, mun kiiltäväkarvani heloinen, vaon varrella astuskellen elokatsehin tutkivi maisemaa ja herkkiä korvia liikuttaa kevätkaikuja kuulostellen. Kun istuudun ja laulelun lepohetkenä nurmella viritän, hepo kuulostaa... jopa hirnahtaa... minä hevoseni riemuksi liritän... Minä kynnän ja laulan. Niin viehkeän kaunonen mulla on maa, niin kiehtova, mieleni ettei saa, ei voi olla laulua ilman. Mä laulelen työssä, ja iltaisin — oi, silloin vasta mä laulankin kun luon' olen armahan Vilman. Hänen silmistään sadepäivän nään, näen pohjolan siintävän taivahan; ja vihreän maan, ja aallokkaan ja siintävän päilyvän lahdelman. Mun täytyvi laulaa. Mun täytyvi laulaa aurastain, kotipellosta, nuoresta kaurastain, kotimaastani armahasta, kevätpäivästä, laulusta lintujen ja ilmeistä kultani silmien — jos niistä ei, mistäs vasta! Oi, enimmin ja hellimmin mä silloin lauluja laulaisin, kun varjoitta ja vapaana valo pääsisi kansani rintoihin! TYÖT KAHDEN HÄN YKSIN SUORITTAA. Näki neitonen herkkä ja hehkuinen punaposkisen nuorukaisen. Toi poikanen neidolle sormuksen ja lempensä paulahan sai sen. Ja lemmen hedelmänä syntyi laps, niin terve ja kukkea pellavahaps. Mut miehessä puuta ei ollutkaan sitä hedelmätä hoivaten kantaa. Meni toisia tyttöjä narraamaan hän ympäri maailman rantaa. Nuor äiti nyt huokasi häpeissään — mut eipähän yltynyt itkemään! Hän herroille laittoi ruokalan ja vastukset tarmolla taittoi, ja lapsensa sorjan ja reippahan kuin muutkin hän kouluun laittoi. Työt kahden hän yksin suorittaa — oi, kunnia kunnolle antakaa! OLI PUNAPOSKINEN NEITONEN KERRAN... Oli punaposkinen neitonen kerran. Lauleli, liverteli luonnossa Herran. Suven sulonurmella leikkiä löi. Muonaksi mättähän marjoja söi. Vaan tuli talvi ja tuprusi lunta. Uinuen suvisien muistojen unta harhaili hankea neitonen, lauleli kylmässä värjyillen. Sävy oli katkera neitosen laulun. Kasvoilla väri oli kuoleman kauhun. Vilusta ja nälästä laulaen näin rimpusi neitonen eellehen päin. Pakastii piipitti pihlajapuusta: "Älä, älä siitä! Sä laulele muusta!" — "Laulelen sitä mitä sisälläni on; vilu on, nälkä on armoton." "Omiasi älä, vaan muista sa laula!" "Ensiksi leipää, sä seppelekaula!" — "Mistäpä sulle sen leivän sain?" "Älä edes estele laulelujain!" Vilustansa neitonen lauleli hetken, vaan pian nälkä jo katkasi retken. — Neitonen kaatui. — Miksi? — Ken ties. Hangelta löysi sen hiihtävä mies. VAATTEISSA JA ALASTONNA. Meni nuoria herroja rannalle uimaan, meni seitsemän sorjassa parvessa. He säälien silmivät kulkijapoikaa repaleista ja paljasjalkaista. Kiviniemestä heittyen vetosen helmaan, he laiskana lahdessa loiskivat. Mut lahdesta lasketti järvelle poika, teki kääntehet sotkasen soreat. Ihastuksella katsovat nuoret herrat, miten pulskivi poikanen taidokas. Hän joka oli vaatteissa kerjuri kurja — alastonna on sankari, kuningas! *** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 73880 ***