*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 69100 ***

VAIN TYTÖN RAKKAUS

Kirj.

Charles Garvice


Englanninkielestä ["Only a Girl’s Love"] suomentanut

Alpo Kupiainen



Naisten romaaneja 33





Hämeenlinnassa,
Arvi A. Karisto Oy,
1924.




I.


Eräänä syystalven iltana vierivät Firenzen kaduilla vaunut, joissa
istui mies ja tyttö. He olivat isä ja tytär. Mies oli tuskin
keski-ikäinen, mutta hänen hiuksensa olivat harmahtavat, ja hänen
kaunismuotoisen suunsa ja silmännurkkiensa ympärille oli murhe uurtanut
vakoja. Hänellä samoin kuin tyttärelläkin oli etelän säännölliset
kasvonpiirtet, tumma tukka ja mustat silmät, vaikka hän olikin
syntyperäinen englantilainen, nimeltään Harold Etheredge. Hän ei ollut
hyvissä varoissa eikä korkeassa yhteiskunnallisessa asemassa, vaikka
hän olisi kyllä voinut saavuttaa sekä rikkautta että mainetta, jos
hänellä olisi ollut tilaisuutta ponnistaa niiden tavoittamiseksi. Mutta
kohtalo oli määrännyt, että niiden palkkioiden saamiseksi tarvittava
intoinen tarmo, joiden tähden useimmat meistä uurastavat, tukehtui
tältä mieheltä jo varhain, hirvittävän iskun jättämän suuren surun
jäytämänä.

Hän oli ollut hyvin lupaava kirjailija; hän oli nyt yksinkertaisesti
Harold Etheredge, leski, jonka sydän ja pyrkimykset olivat kätkettyinä
hänen verrattomasti rakastamansa naisen hautaan. Hän oli rakastanut
vaimoaan niin suuresti, että hänen tunteensa vieressään istuvaa lasta
kohtaan, joka kyllä oli hänestä hyvin rakas, olivat sen rinnalla
kitukasvuisia.

»Nukutko, Stella?» kuiskasi mies vanhojen, kömpelötekoisten vaunujen
rämistessä runouden kaupungin hiljaisen, autiolta näyttävän kadun
kiveyksellä. Hän puhui hyvin hellästi, mutta hänen äänessään
oli raukean välinpitämätön sointu, joka oli selvä merkki hänen
elinvoimiensa näivettymisestä. »Olemme pian perillä.»

»En, isä rakas, en nuku», vastasi tytär herttaisesti. »Minusta on
ikävää, että matkamme on päättymässä. Soisin voivamme tällä tavoin
ajaa yhdessä edelleen vuosikausia. Kun vain ajattelen, että meidän
pitää erota, vaikka vain lyhyeksikin ajaksi, niin sydämeni tuntuu
lyijynraskaalta ja pelkään sen lakkaavan sykkimästä.»

»Niin, rakas, niinhän se on!» mutisi mies. »Sinä tiedät, että ero
koskee kipeästi minuunkin. Tahtoisin pitää sinut aina luonani. Mutta
minä en saa, en tohdi tehdä sitä. Sanotaan, että suru tekee meidät
itsekkäiksi, ja minut se on jo tehnyt. Mutta en ole tarpeeksi itsekäs
turmellakseni nuorta elämääsi ja synkistääkseni tulevaisuuttasi.
Stella, menettelisin julmasti ja rikollisesti, jos pitäisin sinut
luonani. Kuluu vielä joku aika, ennenkuin voin taaskin mennä muiden
ihmisten seuraan. Minun täytyy saada olla yksin keskustellakseni
menettämäni rakkaan sielun kanssa. Jos pitäisin sinut luonani, loisi
murheeni varjon nuoreen elämääsi. Niin ei saa käydä. Nuori ihminen
tarvitsee nuorten seuraa, aivan kuin kukka kaipaa auringonpaistetta.
Nuoruus ei ole luotu synkkyyttä ja surua varten. Nuoren silmästä
valuneet kyyneleet on pian pyyhittävä pois ja unohdettava —»

»Luuletko, että voin ikinä unohtaa äitiä?» kuiskasi tyttö huokaisten.

»En, Stella; mutta luotan, että pian opit ajattelemaan häntä tyynen
hellästi ja että mielesi saa pyhän rauhan siitä varmasta toivosta, että
kohtaat hänet tuolla onnen maassa, jossa eroa ei tunneta.»

Hänen kasvonsa kalpenivat, huulet vavahtelivat, ja hänen silmänsä
katsoivat ilmeettöminä ikkunasta hämyiselle kadulle, jossa valoja
parhaillaan sytytettiin. Hän tiesi kaipaavansa päästä yhtymään
rakastamaansa naiseen tuolla onnen maassa ja mielessään rukoilevansa,
että he tapaisivat toisensa pian.

»Mutta älkäämme tänä iltana enää puhelko hänestä», lisäsi hän,
pakottautuen hilpeäksi. »Meidän on ajateltava sinun tulevaisuuttasi.
Sinä et mene tähän kouluun yksinomaan täydentääksesi kasvatustasi, vaan
myöskin saadaksesi kaiken sen huolenpidon ja hoivan, jota nuori tyttö
tarvitsee. Sinun pitää unohtaa murheesi, Stella, niin että voit kasvaa
samalla tavoin kuin muutkin reipassydämiset ja iloiset englantilaiset
tytöt. Muistathan aina olevasi englantilainen, Stella? Oi, kyllä,
todennäköisesti sinä et sitä unohda! Toivon, että viihdyt täällä hyvin,
rakas. Koulu on hyvä. Sain ensiluokkaiset suositukset, ja johtaja
kirjoitti kauniisti. Mutta jollet viihdy, niin kirjoitathan ja kerrot
siitä minulle. Tulen silloin tietysti heti noutamaan sinut pois. Käyn
aina joskus sinua katsomassa, en kovin usein, lapseni, sillä ei olisi
hyvä, jos kalpeat kasvoni ja musta pukuni yhtenään muistuttaisivat
sinulle yhteisen rakkaamme menetystä.»

Tyttö koetti olla valittamatta, sillä hän tiesi, että hänen kyyneleensä
koskisivat isään ja saisivat hänen silmäkulmansa rypistymään, ikäänkuin
luomia painaisivat vuotamattomat kyyneleet.

»Aivan varmasti viihdyn hyvin», sanoi hän, »vähän ajan kuluttua,
kun olen ehtinyt hieman tasaantua ja lakannut näkemästä entisyyttä,
näkemästä _häntä_ niin selvästi. Sinun ei pidä huolehtia minusta,
isä rakas. En myöskään aio leikkiä koko aikaani, uskothan, aion
työskennellä ankarasti, niin että saat näppärän tyttären, kun olen
kasvanut, sellaisen tyttären, joka voi puolestasi hoitaa vaivaloisen
kirjevaihdon ja kenties auttaa sinua työssäsi. Sillä pianhan sinä
kykenet taaskin työhön, isä, eikö totta? Se auttaa sinua unohtamaan.»

»Niin, niin», myönteli isä, mutta hänen äänessään ei ollut pontta eikä
hänen silmissään tulta. Hän tiesi, että hänen elämäntyönsä oli tehty,
hänen kunnianhimonsa kuollut ja elämänhalukin ehtynyt. Häntä tuntui
haudan takaa kutsuvan ääni, joka puhui rakkauden kieltä.

He jatkoivat keskusteluaan, joka usein katkesi pitkiksi toveiksi,
puhellen menneisyydestä kuten ainakin henkilöt, jotka surevat yhteistä
onnettomuutta. Sitten vaunut pysähtyivät korkeassa muurissa olevan ison
portin eteen, ja Harold Etheredge virkkoi, tukehduttaen huokauksen:
»Olomme perillä, Stella.»

Kyytimies laskeutui hitaasti ja kömpelösti kuskipukilta ja soitti
kelloa. Vanha nainen, jonka kasvoja reunusti avara, valkea myssy,
tulla lyllersi pienestä kojusta, irroitti salvat, raotti porttia ja
tirkisti kadulle kasvoillaan puolittain epäluuloinen, puolittain varova
ilme, joka olisi ollut aivan paikallaan, jos hän olisi ollut jonkun
keskiaikaisen linnan porttivahti. Herra Etheredge lausui nimensä.
Sitten hän ja Stella seurasivat naista pihan poikki, portaita ylös
ja eteissalin läpi huoneeseen, jota vanhanaikainen lamppu himmeästi
valaisi. Sinne Stella ja hänen isänsä jäivät odottamaan laitoksen
johtajatarta. Pian avautui ovi, ja huoneeseen astui pitkä, luiseva
nainen. Tämä oli rouva Howden, koulun johtajatar, jonka kanssa Harold
Etheredge oli ollut kirjeenvaihdossa. Hän tervehti tulijoita huulillaan
liukas hymy, jonka oikean luonteen Etheredgeltä kenties hämärä säläsi.

»Tämäkö on rakas tyttärenne, herra Etheredge?» virkkoi nainen
pudistettuaan vieraiden kättä ja silmäiltyään pää kallellaan ja muka
myötätuntoinen hymy tylyillä kasvoillaan tummasilmäistä tyttöä.

»Niin, tämä on tyttäreni, tämä on Stella», vastasi isä masentuneella,
melkein kolealla äänellä. »Toivon, että olette hyvin hyvä ja
kärsivällinen häntä kohtaan, sillä häntä on äskettäin kohdannut ankara
isku, kuten kirjeessäni selitin. Hän ei ole ollut terve eikä ole kovin
hyvissä voimissa vielä nytkään.»

Nainen hymyili, ottaen kasvoilleen niin hellän ja ystävällisen ilmeen
kuin osasi. Hän oli näytellyt osaansa siksi usein, että se luonnistui
joltisestikin, vaikka Harold Etheredge, jollei murhe olisi tylsyttänyt
hänen havaintokykyään, olisi epäilemättä nähnyt, ettei nainen ollut
vilpitön. He keskustelivat vähän aikaa, herra Etheredge antoi
johtajattarelle rahaa ja nousi sitten poistuakseen. »Tulen pian sinua
katsomaan, rakas, hyvin pian», kuiskasi hän irroittaessaan Stellan
käsiä kaulastaan. »Pysy reippaana ja koeta viihtyä!»

Tyttö seisoi tyyten huomaamatta johtajattaren läsnäoloa, kädet rintaa
vasten painettuina ja pää kumarassa, kuunnellen isänsä vaimentuvia
askelia ja portin rämähdystä, kun se sulkeutui isän jälkeen ja eroitti
hänet ulkomaailmasta niin moniksi raskaiksi kuukausiksi.

»Sinun on parasta lakata vaikeroimasta; sillä laitat vain itsesi
sairaaksi», lausui johtajatar, jonka ääni ei enää ollut teeskennellyn
myötätuntoinen ja pehmeä, vaan kova ja pureva.

Stella säpsähti ja tuijotti hämmästyneenä häneen, sillä ei kukaan, ei
ainakaan kukaan nainen, ollut sitä ennen koskaan puhutellut häntä sillä
tavalla.

Naisen huulet kaartuivat jonkunlaiseen virnistykseen. »Niin, sinähän
olet koulussa nyt», selitti hän; »et saa täällä suurennella etkä vaatia
erikoisia vapauksia; siitä emme pidä; onhan suorastaan velvollisuutemme
kitkeä pois kaikki sellainen». Puhuessaan hän soitti kelloa, ja kun
ovelle ilmestyi nälkiintynyt, surkeannäköinen palvelija, sanoi hän
tälle tiukasti: »Tämä on neiti Etheredge. Opasta hänet makuuhuoneeseen!
— Oletan, ettet halua illallista? Se on hyvä. Nukut paremmin, kun et
syö. Kello soi puoliseitsemän aamulla; myöhästymisestä rangaistaan.
Täsmällisyys on hyve, ja sitä on tässä talossa kaikkien noudatettava.
Hyvää yötä!»

Siten alkoi Stellan kouluaika Minerva-opistossa, jossa hän yhdessä
kolmenkymmenenviiden muun tytön kanssa vietti muutamia elämänsä
surkeimpia kuukausia. Kaikki tytöt olivat onnettomia ja alakuloisia;
sillä koulun kolkossa rakennuksessa ei riemu viihtynyt; heidän oli
mahdoton olla edes hilpeitä. He kärsivät kaikki; mutta Stella kärsi
kenties enemmän kuin muut, sillä hän oli perinyt taiteellisen isänsä
tunneherkkyyden, ja iloton huone, niukka ravinto ja johtajattaren
salakavalat loukkaukset olivat hänelle suoranaista kidutusta. Mutta
isälleen hän ei hiiskunut mitään siitä, että hän oli onneton, sillä hän
tiesi, että se tekisi isän aseman surkeaksi. Olihan isä tarkoittanut
parasta; hänet oli petetty kuten muutkin vanhemmat; ja siksi tyttö
kärsi vaieten. Jopa hän isänsä käydessä häntä katsomassa kertoi tälle
olevansa tyytyväinen; ja isä poistui, luullen jättäneensä hänet
mieluisten ikätoverien hilpeään ja viihtyisään seuraan ja säästäneensä
hänet näkemästä oman elämänsä synkkyyttä, joka pian päättyisi, sillä
hänen vaimo-vainajansa viittoili häntä luokseen, ja hän siirtyi yhä
lähemmäksi kutsujaa. Pian tuli loppu. Stellalle kerrottiin, että
hänen isänsä oli kuollut. Ja koska isä oli toivonut, että hän jäisi
opistoon, niin hän jäi ja kesti jonkun aikaa äänettömästi kärsien orvon
elämänsä jokapäiväisiä puutteita ja alituista kurjuutta. Mutta tuli
aika, jolloin hänen kärsivällisyytensä oli lopussa; ja hänen poskillaan
hehkui kuumeinen puna, ja hänen silmänsä paloivat päättävinä, sillä
hänet oli vallannut epätoivo, joka tuntui niin oudolta hänen nuoressa,
hellässä, rakkautta kaipaavassa sydämessään.




II.


Oli lämmin ilta kevätkesällä. Aurinko oli painumaisillaan pitkän,
mänty- ja kuusipeittoisen kukkulajonon taakse, jonka juurella
koukerteli rauhallisesti, meluttomasti virtaava joki, noudatellen
jonon käänteitä. Vastapäätä näitä kukkuloita oli pitkin joen vartta
ulottuvia, laajoja niittyjä vihantina äsken nousseesta ruohosta ja
keltaisina vasta puhjenneista voikukista. Iltarusko pani taivaan
hehkumaan monivärisenä, valaisten maisemaa, jonka taustalla häämötti
kaukainen Lontoo.

Näky oli kaunis, sellainen, jollaisia tapaa Englannissa ja joka saa
sekä runoilijan että maalarin innostumaan. Tällä hetkellä se oli
itse asiassa innostanut erään viimeksimainittuun luokkaan kuuluvan
taiteilijan; sillä eräässä matalan, olkikattoisen, niityn reunassa
olevan talon huoneessa istui James Etheredge maalaustelineensä ääressä,
tuijottaen avoimen ikkunan puitteista näkyvään tauluun, sivellin
velttona riippuvassa kädessään.

Tietämättään oli taiteilija itsekin maalaamisen arvoinen. Tämä kookas,
hoikka, sirorakenteinen mies, jonka kalpeita kasvoja reunusti valkea,
pehmeäsuortuvainen tukka ja jonka lempeät, haaveksivat silmät etsivät
aina rajatonta, tuntematonta, näytti samanlaiselta kuin ne henkilöt,
joita vanhat firenzeläiset mestarit mielellään ikuistivat kankailleen.

Huone muodosti sopivat puitteet asukkaalleen. Se oli todellinen
taidemaalarin työhuone — siivoamaton, epäjärjestyksessä ja viehättävä.
Valmiita ja keskentekoisia tauluja riippui seinillä ja oli nojallaan
niitä vasten, antiikkisia aseita ja oudonmallisia pukuja oli heitetty
sinne tänne lattialle ja keskiaikaisten tuolien selkämyksille; ja
kirjoja, joista muutamien kannet olisivat saaneet heran valahtamaan
tuntijan kielelle, oli avattuna pöydällä ja kasattuna huoneen
äärimmäiseen soppeen. Täydellinen hiljaisuus vallitsi.

Vanhus istui jonkun aikaa vaipuneena uneksivasti ihailemaan luonnon
kauneutta, kunnes talon takana olevasta kylästä kuului kirkonkellon
kumahdus; silloin hän nousi säpsähtäen pystyyn, kokosi siveltimensä ja
kävi taaskin maalaamaan. Ilta kului, ja yhä hän työskenteli hentojen,
taitavien käsien loitsiessa kuvaa kankaalle; rusko haihtui hitaasti
taivaalta, ja yö levitti tummaa vaippaansa, valmistautuen laskemaan
sen uurastavan maailman peitteeksi, ennenkuin maalari pani pois
siveltimensä. Sitten hän käänsi taulun takaperin telineelle, meni —
hajallaan olevien esineiden tähden se oli jonkun verran vaivaloista —
huoneen poikki, löysi vanhan ruusupuisen piipun, sytytti sen, istuutui
jälleen tuoliinsa ja alkoi maisemaa katsellen tapansa mukaan haaveilla.

Hän oli niin syvästi vaipunut valtoiminaan harhaileviin aatoksiinsa,
ettei herännyt, kun ovea raotettiin. Ovi avautui hyvin hiljaa ja
hitaasti, ja siitä ilmestyi nuori tyttö, joka pysähdyttyään hetkeksi
kynnykselle astui meluttomasti huoneeseen ja jäi seisomaan, silmäillen
ikkunan ääressä olevalla tuolilla istuvaa liikkumatonta miestä. Äkkiä
istuja vilkaisi ylöspäin ja näki hänet. Silloin tyttö puhui.

»Oletteko James Etheredge?» hän kysyi.

Taitelija hätkähti. Siihen eivät olleet syynä sanat, vaan tytön
ääni, ja vanhus istui sekunnin virkkamatta mitään; sitten hän nousi
seisomaan, katsoi vierasta ihmeissään ja vastasi: »Kyllä, se on nimeni.
Olen James Etheredge.»

»Etkö tunne minua? Olen Stella — veljesi tytär, Stella», sanoi tyttö
koruttomasti.

»Stella — veljeni tytär — Haroldin lapsi! Miten olet tänne tullut?
Ja minä olen luullut sinun olevan koulussa Firenzessä. Yksinkö olet
tullut?»

Tytön katse siirtyi sedän kasvoista ihanaan maisemaan, ja silloin
niissä oli merkillisessä määrin samanlainen ilme kuin vanhuksella.
»Niin, tulin yksin, setä, sillä olin onneton. He olivat kovia ja
tylyjä. Kenties he tarkoittivat hyvää, mutta sitä oli mahdoton sietää.
Ja lisäksi oli isän kuoleman jälkeen niin yksinäistä. Setä, kestin sitä
niin kauan kuin jaksoin, mutta sitten — tulin tänne.»

Vanhuksen silmät sumenivat. »Lapsi-parka! Lapsiparka!» jupisi hän.
»Mutta miksi et kirjoittanut minulle ja kertonut kaikesta?»

Tyttö naurahti. »Siksi, että meidän ei sallittu kirjoittaa muuta kuin
sanelun mukaan. Koulusta ei ollut lupa lähettää ainoatakaan kirjettä
johtajattaren niitä lukematta. Emme milloinkaan päässeet ulos yksin;
muuten olisin pannut kirjeen postiin hänen tietämättään. Niin, en
voinut kirjoittaa; senvuoksi päätin karata. Saatuani rahat, jotka sinä
olet aina neljänneksittäin minulle lähettänyt, lahjoin seuraavana
iltana erään palvelijan jättämään oven auki. Tunsin tien rannikolle ja
tiesin, minä päivänä ja mihin aikaan laiva lähti. Pääsin laivaan ja
saavuin Lontooseen. Rahat riittivät parhaiksi matkalippuun, ja minä —
minä — siinä kaikki, setä.»

»Kaikki?» toisti vanhus. »Sinun kaltaisesi nuoren, hennon lapsen
kulkea yksin sellainen matka! Nyt sinun on kotiuduttava luokseni,
jollei sinusta täällä ole liian yksinäistä. Kuinka vanha olet,
tyttö-kultaseni?»

»Yhdeksäntoista, setä», kuului reipas vastaus.

»Yhdeksäntoista — vasta lapsi!» Sitten vanhus katsoi neitoa ja lausui
hyvin hiljaa ääneen ajatuksensa: »Kaunis kuin enkeli.» Tyttö kuuli sen
kuitenkin, ja hänen kasvonsa lehahtivat punaisiksi, mutta seuraavalla
hetkellä hän katsoi viattoman avoimesti setäänsä silmiin.

»Et sanoisi niin, jos olisit nähnyt äitini. _Hän_ oli kaunis kuin
enkeli. Isä sanoi usein toivovansa, että sinä näkisit hänet; sinä
olisit muka varmasti tahtonut maalata hänet. Niin, hän oli kaunis.»

»Kyllä. Mutta, rakas lapsi, oletko sairas?» huudahti taiteilija,
keskeyttäen puheensa, sillä hän näki tytön kasvojen äkkiä käyvän
kalpeiksi.

Stella hymyili hänelle. »En, en, olen vain hieman väsynyt, ja», lisäsi
hän lapsellisen yksinkertaisesti, »luulen olevani vähän nälkäinen.
Minulla näet oli rahaa vain matkalippuun.»

»Taivas varjelkoon!» hätäili setä ja syöksähti ylös niin rajusti, että
oli vähällä kaataa tytön kumoon. »Lapsi on kuolemaisillaan nälkään, ja
minä vain haaveilen. Mikä aivoton tomppeli olenkaan!»

Kiihdyksissään hän soitti kelloa, kunnes koko talo kajahteli kuin
paloasema. Ulkoa kuului kiirehtiviä askelia, ovi tempaistiin auki,
ja huoneeseen tuoksahti keski-ikäinen nainen, myssy hyvin kallellaan
päässä ja punehtuneilla kasvoilla pelästynyt ilme. »Jumala varjelkoon,
sir, mikä on hätänä?» hän huohotti.

Etheredge heitti kellon kädestään ja huudahti sen enempää selittämättä:
»Tuokaa heti jotakin syötävää, rouva Penfold, ja viiniä myöskin! Tämä
lapsi-raukka on nääntymäisillään nälkään!»

Nainen katseli häntä ällistyneenä, ja hänen hämmästyksensä yhä
lisääntyi, kun hän vilkaisi ympäri huonetta eikä nähnyt minkäänlaista
lapsi-raukkaa, kun Stella oli piilossa antiikkisen tuolin korkean
selkämyksen takana.

»Lapsi-raukka! Mikä lapsi-raukka! Te olette uneksinut, herra Etheredge!»

»En ole», selitti vanhus sävyisästi. »Totta se on, rouva Penfold. Tyttö
on tullut Firenzestä saakka saamatta muruakaan suuhunsa.»

Stella tuli esiin piilostaan. »En koko matkaa Firenzestä asti», hän
oikaisi.

Rouva Penfold hätkähti ja tuijotti vieraaseen. »Hyvä Jumala! Kuka hän
on?»

»Enkö jo sanonut sitä. Hän on veljeni tytär, Stella. Hän on
saapunut Italiasta, ja — toivoisin teidän tuovan ruokaa ja pullon
vanhaa viiniämme. Istu lepäämään, Stella! Tämä on rouva Penfold —
taloudenhoitajattareni, hyvä nainen.»

Rouva Penfold astahti eteenpäin. »Veljenne tytär, sir! Ei suinkaan vain
herra Haroldin tytär, josta olette niin usein puhunut! Mutta miten
pääsitte sisään, neiti?»

»Ovi oli auki», vastasi Stella.

»Hyväinen aika! Senhän on täytynyt tapahtua kokonainen tunti sitten!
Ja te, sir» — hän katsoi hämillään olevaa taiteilijaa moittivasti —
»olette antanut nuoren neidin koko ajan istua hattu päässä ja kappa
yllään niin pitkän matkan jälkeen ettekä ole kutsunut minua! Tulkaa
mukaani, neiti», lisäsi hän, kääntyen tyttöön päin.

Stella seurasi naista yläkertaan, missä hän viimemainitun avulla
järjesti tukkansa ja siisti pukuaan. Hänen palatessaan alas oli sedällä
jo ateria odottamassa. Hän söikin mielellään, sillä hän oli paastonnut
useita tunteja.

Ilta oli kaunis, ja lopetettuaan illallisensa Stella meni kuutamossa
välkkyvän ikkunan ääreen. »Kuinka viehättävä paikka tämä onkaan, setä!»
riemuitsi hän. »Varmaankin sinä viihdyt täällä hyvin.»

»Niin», hymähti vanhus haaveillen. »Niin. Luuletko sinä viihtyväsi,
Stella?»

»Kyllä», vastasi tyttö hiljaa. »Paremmin kuin voin sanoakaan.»

»Eikö sinusta tunnu yksinäiseltä, kun ainoana seuranasi on ukko, joka
on eronnut maailmasta ja melkein unohtanut sen?»

»Ei, ei, tuhat kertaa ei!» oli vastaus.

Rauhoittuneena Stellan sanoista istuutui maalari ikkunan ääreen
nauttimaan piipustaan, samalla kun veljentytär liikkui huoneessa,
tarkastellen tauluja. Pian kiintyi hänen huomionsa erääseen kuvaan;
se esitti miestä, jolla oli tumma, aaltoileva tukka, jalomuotoinen,
»kuninkaallinen» pää ja mustat, ilmeikkäät silmät. »Kuka tämä on,
setä?» kysäisi hän.

»Sekö? Niin, se on loordi Trevorne», selitti vanhus. »Hänen isänsä
on kreivi Wyndward — Wyndwardin herra, kuten häntä näillä seuduin
nimitetään. He asuvat tuolla kartanossa, Wyndward Hallissa. Tule
katsomaan! Se näkyy täältä.»

Stella siirtyi innokkaana ikkunan ääreen.

»Onko tuo muhkea, valkea rakennus Wyndward Hall? Kuinka suurenmoinen se
on! Italiassa sitä nimitettäisiin palatsiksi.»

»Palatsi se on Englannissakin, mutta me olemme vaatimattomampia. Täällä
tyydytään nimittämään sitä kartanoksi. Se on vanha rakennus, ja sen
omistaa vanha suku.»

»Kerro minulle heistä!» pyysi neito tyynesti. »Ovatko he ystäviäsi?»

»Kyllä, he ovat ystäviäni, mikäli ystävyys on mahdollinen köyhän
maalari-paran ja Wyndwardin herran välillä. Ihmiset sanovat heitä
ylpeiksi, mutta he eivät ole liian ylpeitä kutsuakseen silloin tällöin
James Etheredgeä luokseen päivällisille; ja he syyttävät häntä
ylpeydestä, kun hän ei taivu keskeyttämään elämänsä hiljaisuutta
suostumalla heidän vieraanvaraiseen pyyntöönsä. Katsopa tuonne
vasemmalle, Stella! Niin kauaksi kuin silmä kantaa ulottuu Wyndwardin
alue, sitä jatkuu noiden kukkuloiden välitse peninkulmittain. Loordi ja
lady Wyndward asuvat kartanossa tyttärensä kanssa — tyttö-raukka!»

»Miksi sanot tyttö-raukka?» huomautti Stella.

»Siksi, että koko suvun varat eivät voi muuttaa häntä toisenlaiseksi;
hän ansaitsee hellää sälliä. Hän on raajarikko. Näetkö tuon ikkunan —
tuon, joka on valaistu?»

»Kyllä.»

»Se on hänen huoneensa ikkuna; siellä hän päivät pääksytysten lepää
sohvallaan, katsellen laaksoon.»

»Tyttö-parka!» huokasi Stella. Syntyi hetken hiljaisuus. »Mutta sinähän
mainitsit, että loordi Trevorne on kreivin poika, setä. Eikö hänkin asu
siellä?»

»Ei aina», vastasi setä aatoksissaan. »Joskus loordi — Leycester on
hänen nimensä — käy täällä, mutta muuten hän oleksii melkein aina
Lontoossa, tuhlaten siellä tuhansia. Onpa hyvä, että Wyndwardit ovat
rikkaita, sillä muutoin heillä ei olisi enää mitään jäljellä. Leycester
on koko ikänsä elänyt hurjasti.»

»Onko hän sitten niin paha?» virkkoi Stella hiljaa.

Setä naurahti. »’Paha’ on lievä sana, Stella; mutta kuitenkin olen
nähnyt hänen kasvojensa pehmenevän viatonta lasta muistuttavaan hymyyn;
olen kuullut hänen huuliltaan sellaista naurua, jollaista naisten
oletetaan nauravan, ennenkuin tämä maailma on pusertanut heistä kaiken
naurun. Mutta minähän jaarittelen kuin vanha mylly! Etkö soittaisi
minulle vähän, lapsi-kulta? Tuolla nurkassa on pieni urkuharmooni.»

Stella huomasi, ettei hän halunnut sen enempää puhella varakreivi
Trevornesta, meni vastustelematta harmoonin ääreen ja istuutui
soittamaan. Hän ei valinnut säihkyvää marssia, vaan koruttoman
firenzeläisen iltavirren, jota hän oli kuullut Firenzen suuren kirkon
alttarin ääreen polvistuneiden naisten hartaasti veisaavan. Sitten hän
alkoi laulaa. Kuullessaan ensimmäiset kirkkaat sävelet vanhus säpsähti,
painoi kasvot käsiinsä ja vaipui haaveiluun.

Kun iltavirsi oli rauhaisasti, verkkaisesti päättynyt, nousi Stella
seisomaan; mutta viitaten kädellään kehoitti setä häntä jäämään
soittokoneen ääreen. »Sinulla on isäsi ääni, Stella; laula vielä!»

Tällä kertaa hän lauloi hupaisen katkelman, jonka kertaussäkeet
huokuivat voimakasta tunnetta. Lopetettuaan sen hän kuuli takaansa
hiljaista liikettä, kääntyi päin ja näki vanhuksen nousevan tuoliltaan
ja poistuvan ovelle vapisevin huulin. Nuoren tytön suloinen ääni oli
loihtinut hänen silmiensä eteen menneisyyden vainajineen, ja hän meni
ulos, ettei tyttö huomaisi hänen mielenliikutustaan.

Myöskin Stella nousi seisomaan ja astui ikkunan ääreen ja jäi
katselemaan öistä maisemaa. Kuu valoi hopeataan kaukana välkkyvälle
joelle ja valaisi hänen jalkojensa juuressa lepäävää nurmikkoa. Melkein
tietämättään hän aukaisi ikkunan ja astui pieneen puistoon. Hän asteli
mutkittelevaa polkua myöten pienelle puiselle portille, jonka kautta
kyläntieltä päästiin puistoon. Stella löysi muutamia orvokkeja ja näki
sitten tien varressa kasvavan kukkivan syreenipensaan.

Hän avasi portin ja juoksi keveästi penkeren kupeelle. Vähän kauempana
oli kukkia vielä tiheämmissä rykelmissä. Sinne päin kävellessään hän
kuuli kaukana nelistävän hevosen kavioiden töminää.

Tämä odottamaton melu hämmästytti häntä siinä määrin, että hän jäi
paikalleen seisomaan ja katsomaan siihen suuntaan, mistä ääni kuului;
samassa ilmestyi tien mutkasta näkyviin ratsastaja, joka lasketti
täyttä laukkaa häntä kohti. Stella vilkaisi taakseen, mutta pieni
valkea portti ei ollut näkyvissä; hän oli tullut edemmäksi kuin
oli aikonut. Oli hyödytöntä koettaakaan ehtiä takaisin, ennenkuin
ratsastaja saavuttaisi hänet; hänellä oli vain parhaiksi aikaa
päästä pois tieltä. Hän kiiti vikkelästi penkerettä ylöspäin ja
pysähtyi syreenipensaan alle odottamaan. Ratsastaja tuli varjosta
kuutamoiselle kohdalle. Petollisessa valossa näyttivät sekä mies että
ratsu hirvittävän isoilta, mutta Stellaan ei vaikuttanut eikä hänen
huomiotaan kiinnittänyt miehen koko, vaan hänen ryhtinsä ja käytöksensä.

Hän ei voinut erottaa ratsastajan kasvoja, mutta vartalosta päättäen
hän oli kookas, leveäharteinen nuorukainen. Välimatkan lyhetessä hän
näki, että mies oli seurustelupuvussa, lukuunottamatta samettista
vaippaa, joka oli väljästi, mutta kuitenkin somasti kietaistu jäntevän
vartalon ympärille. Mies ja hevonen näyttivät olevan yhteen valetut
saapuessaan pitkin raittia, kunnes olivat tytön kohdalla. Ratsastajalla
ei ollut aavistustakaan hänen läheisyydestään, mutta kyllä hevosella.
Sen levottomasti vilkuvat silmät huomasivat Stellan häämöttävän puvun,
ja päätänsä kääntäen se hypähti sivulle ja pysähtyi. Ratsastaja nosti
raippansa ja rapsautti hevosta kylkeen, tehden samalla kärsimättömän,
kiukkuisen liikkeen; mutta eläin nousi heti takajaloilleen, ja raippa
vaipui jälleen alas.

»No, hitto, mikäs on hätänä?» huudahti mies. »Eteenpäin, tomppeli!»

Kuullessaan tutun äänen ratsu höristi korviaan, mutta seisoi
hievahtamatta paikallaan joka jäsen vapisten. Stella näki raipan
kohoavan uudelleen, ja vaistomaisesti, hänen itsensä sitä huomaamatta,
pääsi hänen huuliltaan naisellinen vastalause: »Ei! Ei?»

Kuullessaan kiihkeän, rukoilevan äänen pysäytti ratsastaja raippansa
koholle, antoi sitten kätensä vaipua ja pikemminkin kiskomalla kuin
ohjaamalla pakotti hevosen pensaikon vierelle.

»Ken siellä? Kuka olette?» hän kysyi vihaisesti. »Mitä h————». Äkkiä
hänen puheensa katkesi, ja hän tuijotti sanattomana Stellaan, joka
tyttömäisen kauniina seisoi hänen edessään. Pian mies kuitenkin sai
takaisin puhelahjansa. »Pyydän anteeksi», hän virkkoi, hypäten ratsunsa
selästä Stellan viereen. »Pelkäänpä säikäyttäneeni teitä. Luulin
olevani yksin. Annattehan anteeksi?»

Stella katsoi ratsastajaa silmiin, ja heikko puna levisi hänen
poskilleen.

»Minunhan pitäisi pyytää anteeksi; en minä pelästynyt, vaan ratsunne
pelästyi minua.»

Mies vilkaisi hevoseensa, joka nyt seisoi rauhoittuneena, suitset
miehen käsivarrella. »Se on tomppeli!» selitti hän pikaisesti;
»itsepäinen tomppeli eikä osaa pelätä ollenkaan. Se oli pelkkää
juonittelua. Mutta älkää välittäkö siitä mitään. Saanko auttaa teitä
tielle?»

Hymyillen Stella otti vastaan tarjotun avun.

»Teidän on vilu», sanoi mies, tartuttuaan hänen käteensä. »Keväiset
illat ovat petollisia. Onko teillä pitkä matka kotiinne?»

»Ei minun ole ensinkään vilu», torjui tyttö.

»Onko teillä pitkälti matkaa?» toisti ratsastaja, ja vaikka hänen
sävynsä olikin kohtelias, niin se osoitti, että hän oli tottunut
saamaan vastauksen kysymykseensä.

»Ei ole, vain tuonne pienelle valkealle portille.»

»Pienelle valkealle portille — Etheredgen, taiteilijan, asuntoon?»
huudahti mies hämmästyneenä. »Asutteko siellä?»

»Kyllä.»

»En ole milloinkaan ennen nähnyt teitä Wyndwardissa.»

»Ette olekaan; en ole täällä ollutkaan tätä iltaa aikaisemmin.»

»Tätä iltaa? Tiesinhän, etten ollut teitä ennen tavannut.»

Miehen sävy, joka täydelleen poikkesi kuluneesta mielistelystä,
nostatti veren Stellan kasvoihin. Tällä välin he olivat ehtineet
portille. Mies käveli tytön rinnalla, suitset käsivarrellaan, ja kookas
hevonen asteli rauhallisesti kuin lammas. Stella pysähtyi ja sanoi:
»Hyvää yötä!»

»Hyvää yötä!» vastasi ratsastaja. »Mutta malttakaahan! Aion lähteä
pois. Jos kerran olette saapunut vasta tänä iltana, en voi saada tietää
nimeänne. Tahdotteko sanoa sen minulle, ennenkuin poistun?»

»Nimeni on Stella Etheredge. Olen taiteilija Etheredgen veljentytär.»

»Stella!» toisti mies. »Stella! Kiitoksia! En unohda sitä. Minun
nimeni», lisäsi hän, kohottaen hattuaan, »on Trevorne — Leycester
Trevorne.»

»Tiesin sen», huudahti Stella harkitsematta.

»Tiesitte sen! Mutta tehän tulitte tänne vasta tänä iltana! Miten se on
mahdollista?»

»Hyvin yksinkertaisesti», selitti tyttö. »Olen nähnyt kuvanne ja —
tunsin teidät sen nojalla.»

Trevorne hymyili kummallisesti. »Ymmärrän. No niin, hyvää yötä!»

»Hyvää yötä, ja hyvästi!» vastasi Stella, ojentaen kätensä.

Mitä toisen mielessä lieneekään liikkunut, hänen kasvoillaan ei
kuitenkaan näkynyt merkkiäkään hämmästyksestä, kun hän tarttui tytön
käteen. »Ei», virkkoi hän antaessaan Stellan vetää kätensä pois. »Ei
hyvästi! Olen muuttanut mieltäni. En lähdekään pois. Siis vain: hyvää
yötä!» Sitten hän hyppäsi hymyillen ratsunsa selkään ja ratsasti
ripeästi pois.




III.


Stella katseli poistuvan varakreivi Trevornen jälkeen, kunnes kookas
raudikko oli vienyt hänet pois näkyvistä. Vielä senjälkeenkin tyttö
seisoi paikoillaan vaipuneena uinailevaan haaveiluun, joka ei
pukeutunut selviksi ajatuksiksi, kunnes puistossa huhuilevan sedän ääni
herätti hänet.

»Missä olet ollut, Stella?» kysyi vanhus, kun neito juoksi puistoon ja
tuli hänen luokseen. »Arvelin sinun muuttaneen mieltäsi ja lentäneen
takaisin Italiaan. Rouva Penfold on etsimässä sinua niityiltä.»

Nauraen kiersi Stella kätensä hänen kaulaansa. »Niin helposti et
pääse minusta eroon, setä. Ei, olin vain kävelyllä puiston vieritse
kulkevalla sievällä tiellä. Kas tässä on vähän kukkia; eivätkö ne ole
suloisia? Mutta ne eivät ole retkeni ainoa tulos, setä», hän jatkoi.
»Minulle sattui seikkailu.»

Vanhus asteli piippu suussa ja kädet selän takana.

»Seikkailu!»

»Niin.» Stella nyökäytti päätänsä. »Kohtasin loordi Trevornen.»

»Loordi Trevornen!» hämmästeli Etheredge. »En tietänyt edes, että hän
oli kotosalla. Onko maalaamani kuva hänen näköisensä?» lisäsi hän,
kääntyen hymyillen tyttöön päin.

»Kyllä, setä, se on; mutta en nähnyt aivan selvästi, kuten arvaat;
olihan kuutamo. Hän ratsasti tavattoman isolla raudikolla.»

»Tunnen sen», mutisi vanhus. »Ja hän kiiti hurjasti kuin kadotettu
sielu. Otaksuttavasti hän vilahti sivuitsesi kuin meteori. Niin, sinä
et voinut nähdä häntä etkä voi arvostella kuvaa.»

»Ei hän niin vilahtanut ohitseni. Epäilemättä hän olisi sen tehnyt,
mutta raudikko pani vastaan. Luultavasti se pelästyi minua, sillä minä
seisoin töyryllä tien vieressä.»

»Pysähtyikö hän?» kysyi Etheredge. »Sepä ihme; niinkin vähäinen seikka
kuin ratsun säikähtäminen riittää saamaan hänet raivoihinsa! Hän
pysähtyi!»

»Sillä hänen oli pakko», huomautti Stella hiljaa syvän, neitseellisen
kainouden punan levitessä hänen kasvoilleen, kun hän ajatteli, että
juuri hän olikin pysäyttänyt loordi Trevornen.

»Oliko hän vimmoissaan?»

»Ei; sananlaskun lammaskaan ei olisi voinut olla lauhkeampi», huudahti
Stella, purskahtaen sointuvaan nauruun.

»Hänen on täytynyt olla hyvällä tuulella. On kummallista, että hän
oli tänä iltana ulkosalla. Kartano on täynnä kaupungista saapuneita
ihmisiä; mutta siitä hän ei välittele, jos häntä haluttaa ratsastaa.
Entä kuvani?»

»Se on hänen näköisensä. Niin, hän on hyvin komea mies; hänellä oli
tänä iltana väljä, tummanpunainen samettivaippa yllään; en tietänyt,
että miehet nykyisin käyttävät sellaisia värejä.»

»Tupakkanuttu», selitti setä. »Epäilemättä hän oli noudattanut
hetkellistä mielijohdetta — satuloinut ratsunsa ja ajaa karauttanut
joen poikki. No niin, todennäköisesti et nyt vähään aikaan häntä enää
näe. Hän viipyy kartanossa harvoin kauempaa kuin päivän tai pari.
Kaupunki viehättää häntä liiaksi.»

Stellan huulet aukenivat, ja hän oli vastaamaisillaan, että loordi
Trevorne oli äkkiä päättänyt jäädä tänne, mutta jokin selittämätön
tunne esti häntä virkkamasta mitään.

Äkkiä koputettiin ovelle, ja rouva Penfold astui sisään, tuoden
kynttilöitä. »Teittepä minulle aika kepposen, neiti Stella», hän sanoi,
hymyillen nuhtelevasti. »Luulin teidän eksyneen. Huoneenne on kunnossa,
neiti.»

Stella meni vanhuksen luo ja suuteli häntä. »Hyvää yötä, setä!»

»Hyvää yötä, lapseni!» vastasi hän, katsellen tyttöä hellästi,
silmissään hieman hämmentynyt ilme. »Hyvää yötä, ja näe kauniita unia
tänä ensimmäisenä kotona viettämänäsi yönä!»

»Kotona!» kuiskasi Stella. »Kotona! Olet kovin hyvä, setä.»

Rouva Penfold oli saanut aikaan ihmeitä niin lyhyessä ajassa, ja Stella
huomasi seisovansa yksin pienessä, vaatimattomasti, mutta mukavasti
sisustetussa huoneessa. Kun hänen katseensa kiersi ympäri huoneen,
kävivät hänen silmänsä kosteiksi. Se oli niin viehättävä vastakohta
sille elottomalle, paljasseinäiselle salille, jossa hän oli asunut
kaksi raskasta vuotta yhdessä parinkymmenen yhtä onnettoman tytön
kanssa, ja muutos oli niin äkillinen, että hän tuskin saattoi uskoa
sitä todelliseksi. Mutta nuoruudessa ollaan aina valmiit sopeutumaan
elämän yllättäviin käänteisiin, ja hän vaipui sikeään uneen, nukkuen
unia näkemättä aamuun saakka.

Sillä välin oli loordi Trevorne ratsastanut ylöspäin kukkuloiden
rinteitä, metsän halki, kartanoa ympäröivälle avoimelle kentälle.

Rakennus sijaitsi puistossa, jossa kasvoi kastanjoita ja tammia ja
jonka läpi loordi Trevorne saapui. Hän ratsasti lehtokujaa myöten
pengermälle. Siellä hän laskeutui satulasta, jätti ratsunsa tallirengin
hoivaan ja astui sisään rakennuksen läpi ulottuvan pitkän käytävän
alapäässä olevasta ovesta.

Käytävä oli hillitysti valaistu; varjostetut, korkeiden
pronssipatsaiden kannattamat lamput valoivat miellyttävää hohdetta
tummalla tammilaudoituksella riippuviin lukemattomiin tauluihin.
Holvatusta katosta riippui repaleisia lippuja, joista useimpia
aikaisemmat Wyndwardit olivat kantaneet taisteluissa, ja salin jonkun
verran synkkää vaikutusta lievensivät säännöllisten välimatkojen
päässä kiviruutuisella lattialla seisovien ritaripatsaiden välkkyvät
varustukset ja jykeviä ovia sekä korkeita ikkunoita peittävät
tummanpunaiset verhot. Koko huoneen asu, sen ilmakin tuntui huokuvan
vanhan, mahtavan suvun henkeä. Vaikka talo oli täynnä vieraita, ja
seurusteluhuoneessa oli parhaillaan koolla loistava seurue, ei suureen
eteissaliin tunkeutunut ainoatakaan ääntä. Pari, kolme palvelijaa,
jotka seisoivat ovien vieressä tai istuivat penkeillä, haastellen
hiljaa keskenään, vaikenivat heti kun loordi Trevorne astui sisään, ja
muuan heistä lähestyi ottamaan vastaan mahdollisia käskyjä.

»Lähetä Oliver luokseni!» virkahti loordi mennessään miehen ohitse.
»Olen huoneessani.»

Hän nousi portaita myöten pääkäytävään ja astui sitten erääseen puiston
puolella olevaan huoneeseen. Hänen asuntoonsa kuului vastaanottohuone,
pukeutumishuone ja makuukamari. Ensinmainittu kuvasti selvästi
omistajansa makua ja harrastuksia. Se sisälsi sekavan kokoelman
urheilu- ja taide-esineitä. Siellä oli nyrkkeilykintaita ja miekkoja;
pyssyteline ynnä runsas valikoima pyssyjä; onkivapoja ja ratsuraippoja
riippui antiikkisen, avotakkaisen, pesäristikolla varustetun uunin
yläpuolella.

Yhdellä seinällä oli ainoalaatuisia, arvaamattoman kallisarvoisia
syövytyksiä, toisella puolitusinaa öljymaalauksia, kolmannen
vierustalla seisoi piano ja maalausteline, johon kiinnitetyllä
kankaalla oli keskentekoinen Venus nousemassa meren vaahtoisesta
kehdostaan.

Hän astui huoneeseen, viskasi hattunsa tuolille ja pyyhkäisi kädellä
tukkaansa, hymyillen miettivästi ja samalla rauhattomasti. — Stella!
— hän tuumi, — Stella. Se oli väärin. Tähden pitäisi olla kirkas ja
kultainen, pelkkää valoa ja auringonpaistetta, kun taas hän — hyvä
Jumala, mitkä silmät! Ne olivat varmasti suloisimmat, herttaisimmat
kasvot, mitä ihminen on ikinä nähnyt. Kummako sitten, että pidin niitä
vain näkynä, kun ne niin äkkiä ilmestyivät yläpuolelleni? Jos nuo
kasvot voisivat sellaisina kuin ne näin hymyillä ensi keväänä Akatemian
seinältä, niin kuinka suurin joukoin keräytyisikään typerää väkeä niitä
töllistelemään! Jos — niin, mutta kukapa voisi sen tehdä? Ei kukaan! Ei
yksikään ihminen! Yhtä hyvin saattaisi koettaa siepata auringonvaloa
siveltimeen ja vetää sitä kankaalle — yhtä hyvin —

Hänen mietteensä katkesivat äkkiä, kun hänen katseensa osui kankaalla
hymyilevään Venus Afroditeen. Astuen huoneen poikki taulun eteen hän
pysähtyi katselemaan sitä arvostelevasti.

— Venus, jolla on kalpeat, vaaleanpunertavat kasvot ja ilmeettömät,
siniset silmät, haalistuneenkeltainen tukka ja typerä, teeskentelevä
hymy! Ei enää ikinä Venus näytä minusta tuollaiselta. Ei; tästä
lähtien näen hänet samanlaisena kuin tänä yönä; tukka mustaa silkkiä,
kaareutuvat kulmakarvat varjostamassa tummanruskeita silmiä, joiden
syvyydestä voi havaita sielun pilkistävän. Sellainen on Venus eikä
tällainen.

Pilkallisesti hymyillen hän sieppasi siveltimen ja vetäisi leveän,
mustan, turmelevan juovan kauniiden kasvojen ylitse.

— Näin haihtuivat ikuisiksi ajoiksi kaikki aikaisemmat haaveeni
naisellisesta viehkeydestä. Viehkeydestä! Tätä iltaa ennen en ole
kertaakaan sitä nähnyt. Stella! Tähti! Niin, oikea nimi hänellä
sittenkin on. Hän tuikahti minulle tähden lailla.

Ovelle koputettiin, ja hänen kamaripalvelijansa Oliver astui sisään.
Loordi Trevorne tuijotti häneen jonkun aikaa hajamielisesti, heräten
sitten haaveistaan.

»Mitä nyt, Oliver?»

»Olette kutsunut minua, mylord.»

»Ah niin! Unohdin sen kokonaan. Haluan peseytyä ja muuttaa pukua.»

Oliver meni meluttomasti toiseen huoneeseen ja auttoi isäntäänsä
vaihtamaan samettisen tupakkanutun sijalle seurustelupuvun, harjasi
Trevornen tiheän, lyhyeksi leikatun kastanjanruskean tukan ja aukaisi
oven.

»Missä vieraat ovat? Onko heistä ketään tupakkasalissa?»

»Kyllä, mylord; loordi Barton ja kapteeni Halliday. Sandfordin markiisi
ja sir William ovat biljardisalongissa.»

Leycester nyökäytti päätänsä, laskeutui portaita myöten alakertaan ja
suuntasi askeleensa seurusteluhuoneeseen. Se oli kartanon muiden osien
mukainen, upea, runsaasti koristettu sali, jota valaisivat himmeiksi
hiottujen lasikupujen sisällä palavat kynttilät. Salin toisessa päässä
oli komea piano, jonka ääressä istui nainen, soittaen ja laulaen,
toisten seisoessa ympärillä kupit käsissä. Lähellä takkaa oli pöytä
hopeisine kahvivehkeineen, joiden ääressä kreivitär puuhaili.

Lady Wyndward oli vielä kukkeimmillaan, vaikkakin Leycester oli
kaksikymmentäneljävuotias; hän oli mennyt avioliittoon kahdeksantoista
ikäisenä ja oli nyt saavuttanut täydellisen äidillisen kauneuden;
tarvitsi vain vilkaista häneen oivaltaakseen, mistä Leycester
oli saanut harvinaisen edullisen ulkomuotonsa. Hänen lähellään
seisoi pitkä, hoikka mies, jolla oli ylpeät, säännölliset kasvot ja
teräksenharmaa, pitkänlainen tukka, joka oli kammattu taaksepäin
korkealta otsalta. Se oli kreivi. Hän seisoi musiikkia kuunnellen,
tummien, terävien silmien katse maahan luotuna; mutta hän huomasi
Leycesterin saapumisen ja kohotti päätänsä, rypistäen hieman
otsaansa. Lady Wyndward näki hänen ilmeensä ja arvasi syyn, mutta
hänen kasvoillaan ei näkynyt pienintäkään ihmetyksen tai närkästyksen
merkkiä. Ne pysyivät aina rauhallisina ja kiihkottomina, ikäänkuin
niiden omistaja olisi halveksinut tavallisten kuolevaisten heikkoutta.
Leycester pysähtyi hetkiseksi, silmäillen seuruetta, sitten hän meni
salin poikki pöydän luokse. Lady Wyndward katsahti ylöspäin, hymyillen
ystävällisesti.

»Haluatko kahvia, Leycester?»

»Kiitos, kyllä», vastasi varakreivi.

Kreivitär tarjosi hänelle kupin, ja hänen ottaessaan sen lähti pianon
ympärille kertyneestä ryhmästä eräs nuorukainen ja tuli hymyillen hänen
luokseen. Hän oli loordi Grayford, Leycesterin läheisin ystävä.

»Missä olet ollut, Leycester?» kysyi hän, lasinen kätensä toisen
leveälle olalle.

Näiden kahden välinen suhde oli melkein veljellistä kiintymystä.
He olivat yhdessä olleet Etonissa, missä Leycester, kookas jäntevä
poika, oli otellut hennon ja heikon toverinsa tappelut; he olivat
olleet asuintovereja Oxfordissa, olleet kumppanuksia kaikessa
hurjamielisyydessä, joka oli tehnyt heidän yliopistoaikansa
kuuluisaksi, ja olivat yhä eroamattomia. Leycester oli pitkästä pojasta
kasvanut rotevaksi mieheksi; loordi Grayford oli täyttänyt hintelän
poika-aikansa lupaukset ja kehittynyt hoikaksi nuorukaiseksi, jolla oli
vaaleat hiukset ja velton miellyttävä olemus, kuten heikoilla ihmisillä
joskus on, ja naismaisen lempeä luonne.

Leycester kääntyi hymyillen häneen päin ja kreivi katsahti sinnepäin
kuullakseen poikansa vastauksen; kreivitär käsitteli kahvipannua
ikäänkuin hän ei olisikaan kuunnellut yhtä tarkkaavasti.

»Kävin ottamassa pienen nelistyksen. Tupakkahuoneessa oli seurue
puolinukuksissa, ja kun olin kuullut Bartonin intialaisen jutun
sata kertaa, tuntui se olo siellä jotensakin pitkäpiimäiseltä;
sitten muistui mieleeni, että raudikko on jo viiden viikon ajan
saanut maltittomana pureksia pilttuutaan, ja päätin antaa sen vähän
jaloitella.»

Kreivi kääntyi otsaansa rypistäen toisaalle. Loordi Grayford naurahti.
»Somaa käyttäytymistä!» hän huudahti. »Ja täällä me olemme haeskelleet
sinua joka sopukasta.»

»Miksi ette tulleet meidän luoksemme seurustelusaliin, loordi
Trevorne?» kysyi eräs lähellä istuva kaunis neito. »Me emme olisi
rasittaneet teitä intialaisilla jutuilla.»

»Mutta minähän olisin ollut vaivaksi teille, lady Constance», vastasi
Leycester.

»Kenties», arveli neito hymyillen. »Olette vaatimattomampi kuin olen
luullut.»

Leycester istuutui hänen viereensä ja alkoi puhella hänen kanssaan
loppumattomia turhanpäiväisyyksiä, joita niin keveästi kirposi hänen
huuliltaan, mitättömiä vaihtokolikoita, jotka hänen sointuva äänensä ja
harvinainen hymynsä tuntuivat muuttavan täysipainoiseksi rahaksi. Mutta
keskustellessa kulkivat hänen ajatuksensa tummatukkaiseen tyttöön, joka
oli ilmestynyt hänen näkyviinsä maantien vierellä kasvavan pensaikon
vihreästä, tuoksuisesta siimeksestä, ja pian hän kuvitteli mielessään
neitoa puuhailemassa niityllä olevan talon pikkukamarissa, keskellä
vanhan taiteilijan työhuoneen miellyttävää sekasortoa. Vähitellen
muuttuivat hänen vastauksensa hajanaisiksi ja epäjohdonmukaisiksi.

Pian hän nousi seisomaan ja asteli salin poikki, pysähtyen silloin
tällöin vaihtamaan sanan, pari jonkun vieraan kanssa. Hänen solakka,
kaunis vartalonsa kohosi korkeammalle kuin muiden miesten, ja hänen
siromuotoinen päänsä oli haaveilevassa takakenossa asennossa. Naiset
loivat hänen jälkeensä ihailevia, kaihoisia silmäyksiä, ja monet
heistä olisivat ponnistaneet koko viehätysvoimansa pidättääkseen hänet
luonaan, jolleivät olisi kokemuksesta tienneet, että hänen silloisessa
mielentilassaan heidän sulonsa eivät häneen pystyneet.




IV.


Kreivitär tarkkaili loordi Trevornea pöytänsä äärestä ja kuiskasi
katsahtaen kreiviin: »Leycester on rauhattomalla tuulella tänä iltana.»

»Niin», myönsi kreivi huokaisten. »Mistä se johtunee? Tiedätkö?»

»En», vastasi kreivitär levollisesti. »Hänessä ei ollut mitään
erikoista päivällisaikaan.»

»Miksi hän ei voi käyttäytyä muiden ihmisten tapaan?» virkkoi kreivi
suruisesti. »Voitko kuvitellakaan kenenkään toisen poistuvan isänsä
vieraiden luota ja lähtevän ratsastamaan ympäri maaseutua?»

»Leycester ei ole milloinkaan ollut toisten kaltainen. Hän on sellainen
kuin on, eikä mikään voi häntä muuttaa.»

Kreivi seisoi hetkisen ääneti, kädet selän takana ja tummat silmät
tähdättyinä lattiaan.

»Onko hän kertonut sinulle viime kujeestaan — hullusta
päähänpistostaan?» hän kysyi hiljaa. »Se maksaa lähes
kaksikymmentätuhatta puntaa. Wyndwardinkin täytyy tuntea sellaiset
suoneniskut.»

Kreivitär nosti päätänsä. »Kyllä tiedän», hän sanoi, »hän on kertonut
minulle kaikki. Se oli kunnia-asia. En ymmärtänyt sitä täydelleen;
kilparatsastus on sellaista ajanvietettä, josta en suuresti pidä,
vaikka meillä onkin aina ollut kilpahevosia. Joku koetti käyttää hänen
nimeään toimiakseen epärehellisesti, minkävuoksi hän otti hevosensa
pois kilpailusta. Hän sanoo, ettei hän voinut menetellä toisin.»

Kreivi huokasi. »Epäilemättä on asia niin. Mutta se on perin hullua,
eikä siitä tule loppua ollenkaan. Miksi hän ei mene naimisiin?»

Kreivitär vilkaisi komeaan nuoreen mieheen. »Hän ei mene naimisiin,
ennenkuin löytää sellaisen, jota hän voi rakastaa.»

Kreivi katsahti ympäri huonetta ja sitä somistavia lukuisia kauniita,
viehättäviä naisia, huoahtaen kärsimättömästi. »Häntä on vaikea
miellyttää. Hänen olisi aika mennä naimisiin ja tasaantua. Useimmille
miehille ei vuosi tahi pari merkitsisi mitään, mutta hänelle — minusta
tuntuu pahalta ajatella, että arvonimi on vain meidän molempien elämän
varassa. Miksi et puhu hänelle? Sinun tähtesi hän on valmis tekemään
mitä tahansa.»

Kreivitär hymyili. »Kaikkea muuta paitsi sitä. Ei, en voi puhua
hänelle; se olisi hyödytöntä. En halua heikentää vaikutusvaltaani.»

»Taivutan Lilian puhumaan hänelle.»

»Lilian! Hän ei sitä tekisi. Hän pitää Leycesteriä yli-ihmisenä, eikä
hänen mielestään yksikään nainen koko maailmassa voi olla hänelle
kyllin hyvä.»

Kreivi rypisti otsaansa. »Te kaksi juuri olette hänet pilanneet.»

»Ei, emme ole. Hän on nyt miehenä sama, mikä hän oli poikana.
Muistatko, mitä Nelson vastasi, kun Hardy kysyi häneltä, miksi hän
ei tehnyt mitään, vaikka yksi hänen laivoistaan taisteli kahta
vihollisalusta vastaan? ’Teen kaikki mitä voin — odotan aikaani.’»

Ennenkuin kreivi ennätti vastata, saapui hänen luokseen eräs ministeri
ja alkoi keskustella hänen kanssansa. Sitten nousi kreivitär paikaltaan
ja meni huoneen poikki syövytysalbumia selailevan vanhanpuoleisen
rouvashenkilön luokse. Hän oli Longforthin leskikreivitär, pieni,
hintelä nainen, jonka laihoja, ryppyisiä kasvoja terävät, mutta
ystävälliset harmaat silmät valaisivat, tehden ne huomattaviksi. Hän
oli puettu koruttomasti kuin kveekarinainen, lukuunottamatta joitakuita
vanhoja, määrättömän kallisarvoisia pitsejä, jotka lievensivät hänen
yksinkertaisen silkkipukunsa jäykkyyttä. Nuoremman naisen lähestyessä
katsahti hän ylöspäin ja teki tulijalle tilaa sohvalla. Lady Wyndward
istahti virkkamatta mitään, ja molemmat olivat hetkisen ääneti. Sitten
vanhempi nainen huomautti vilkaisematta puhetoveriinsa: »Poika tulee
joka päivä yhä komeammaksi, Ethel!»

Lady Wyndward huokaisi.

»Mikä vaivaa?» kysäisi toinen, hymyillen osaaottavasti. »Mitä hän on
nyt tehnyt, polttanut kirkon vaiko karannut jonkun pormestarin tyttären
kanssa?»

»Hän ei ole tehnyt sanottavasti mitään», selitti lady Wyndward. »Ja
juuri se on vikana.»

»Ymmärrän», vastasi toinen. »Hän on vaarallisin ollessaan alallaan;
pelkäätte aina hänen valmistelevan jotakin tavallisuudesta poikkeavaa
huimapäisyyttä. No niin, ystävä rakas, jos annatte maailmalle tällaisen
olennon, niin teidän täytyy tyytyä seurauksiin — olla valmis maksamaan
siitä. Minä tekisin sen aivan nurkumatta.»

»Oi, sinä et sitä käsitä», sanoi kreivitär, ja hänen hymyssään oli
jotakin liikuttavaa.

»Kyllä varmasti. Kadehdin sinua. Rakastan poikaa, Ethel. Koko tässä
salissa ei ole ainoatakaan naista, nuorimmasta vanhimpaan saakka,
joka ei häntä rakasta. Et saa odottaa, että mies, jolle jumalat ovat
antaneet niin runsaasti lahjojaa, käyttäytyisi tavallisten kuolevaisten
tavoin.»

»Miksi en! Juuri samaa sanoo Algernon minulle.»

»Sen arvasin. Tarkkasin teitä äsken. Varo kaikin mokomin yhtä seikkaa:
älä salli Algernonin sekaantua hänen asioihinsa. Tuntuu oudolta sanoa,
mutta Leycesterin isä on koko maailman sopimattomin mies koettamaan
hillitä häntä. Meillä naisilla yksin on kykyä ohjata häntä.»

»Juuri se minua huolestumaakin», vastasi lady Wyndward. »Pelkkä
ajatuskin siitä, mitä tässä suhteessa saattaa tapahtua, pitää minua
alituisen pelon vallassa.»

»On vain yksi varma keino — toimita hänet avioliittoon!» huomautti
vanha kreivitär, myhäillen koomillisesti.

»Toisen kerran: samaa sanoo Algernon. Ja te kumpikin puhutte siitä yhtä
tyynesti kuin kehoittaisitte minua antamaan hänelle kupin teetä.»

Kreivitär Longforth oli vähän aikaa vaiti; sitten hän kysyi: »Missä
on Lenore Beauminster? Hän on ainoa nainen, joka todella voi saada
Leycesterin taipumaan. Kutsu hänet tänne ja anna heidän olla yhdessä!
Lenore tulee mielellään.»

»Siitä en ole varma; Lenore on ylpeä; hän saattaisi arvata, minkä
vuoksi häntä pyydämme.»

Vanha rouva oikaisi niskaansa niin ylväästi kuin hän itse olisi ollut
Leycesterin äiti. »Entä sitten? Onko seurapiirissämme yhtään tyttöä,
joka ei halukkaasti tarttuisi tällaiseen tilaisuuteen? En sano sitä
sen vuoksi, että Leycester on Wyndwardin perijä; hänessä on itsessään
kylliksi ilman sitäkin.»

»Onpa hyvä, ettet sinä ole hänen äitinsä; sinä olisit tehnyt hänet
sellaiseksi, jollainen hän ei nyt ole — turhamaiseksi.»

»Tiedän sen. Mutta Lenoreen nähden olet sinä väärässä. Jos hän ikinä
on kenestäkään välittänyt, niin juuri Leycesteristä. Lenore on ylpeä;
mutta rakkaus sovittaa ylpeyden, ja hän saa näyttää voimiaan. Ja jos
hän sen tekee, niin ei edes Leycester kykene häntä vastustamaan. Pyydä
häntä tänne ja jätä kaikki muu hänen huolekseen — ja kaitselmuksen
varaan.»

Kreivitär istui hetkisen virkkamatta mitään ja laski sitten kätensä
puhetoverinsa laihalle, kurttuiselle kädelle, jota ei ainoakaan
jalokivi koristanut. »Aina turvaudun sinuun. Minusta tuntuu, että sinä
ymmärrät häntä paremmin kuin hänen oma äitinsä.»

»En suinkaan», lausui vanha rouva; »mutta rakastan häntä melkein yhtä
lämpimästi».

»Minä kirjoitankin heti», kuiskasi lady Wyndward, nousi paikaltaan ja
meni sivuhuoneeseen, jossa muun kaluston joukossa oli kirjoituspöytä.
Hän tarttui kynään ja mietittyään hetken kirjoitti:

 »Rakas Lenore.

 Etkö tahtoisi tulla tänne luoksemme viikon ajaksi? Meillä vierailee
 muutamia ystäviä, mutta seurue ei ole täydellinen ilman sinua. Älä
 vastaa: ’En’, vaan tule! En mainitse mitään erikoista päivää, niin
 että voit itse määrätä tulosi.

 Ystävällisesti

                                          Ethel Wyndward.

 J.K. — Leycester on kotosalla.»

Kirjoittaessaan nimeään hän kuuli jonkun kävelevän takanaan ja tunsi
askelista Leycesterin. Tämä pysähtyi äkkiä hänet nähdessään, astui
hänen viereensä ja laski kätensä hänen valkealle olalleen sanoen:
»Kirjoitatko äiti?»

Kreivitär taittoi kirjeen laskoksille. »Kyllä. Minne olet menossa?»

Nuorukainen osoitti kelloa, joka naksutteli juhlallisesti alustallaan.
»Kello on kymmenen, äiti», hän huomautti hymyilen?

»Kas vain, niinpä onkin», myönsi kreivitär.

Leycester seisoi jonkun aikaa, katsellen häntä ja tuntien nuoren miehen
poikamaista ylpeyttä äitinsä kauneuden johdosta, kumartui sitten,
painoi huulensa hänen poskelleen ja poistui huoneesta.

Kreivitär katsoi hänen jälkeensä, hellä kiilto silmissään.

Kukapa voisi olla rakastamatta häntä? — hän kuiskasi itsekseen.

Hyräillen säveltä tuoreimmasta oopperasta juoksi Leycester keveästi
ylös portaita yläkerran käytävään; mutta kun hän saapui käytävän
toiseen päähän ja koputti eräälle ovelle, kuoli hilpeä sävel hänen
huuliltaan. Matala ääni virkkoi: »Sisälle!» Hän aukaisi oven varovasti
ja meni huoneeseen. Kamari oli pieni, mutta kalusto oli upea,
jokseenkin omituista tyyliä. Heti sisään astuessaan olisi vieras pannut
merkille kaikkialla vallitsevat pehmeät, miellyttävät värit. Koko
huoneessa ei ollut ainoatakaan räikeän väristä kohtaa; lattiamatto ja
verhot, kalusto, itse taulutkin, kaikki olivat rauhallisen värisiä,
niin että ne eivät voineet väsyttää silmää eivätkä rasittaa hermoja.
Paksu persialainen matto vaimensi askelten äänen, takan hehkua lievitti
läpikuultava kaihdin, ja huonetta valaisi vain lamppu, joka oli
hopeaketjulla ripustettu kattoon ja jota verhosi paksu varjostin.

Ikkunan ääreen sijoitetulla sohvalla lepäsi nuori neito. Kun Leycester
astui sisään, kohosi hän puoleksi istualleen ja käänsi tulijaa kohti
kalpeat, mutta kauniit kasvonsa, hymyillen odottavasti. »Sinäkö siellä,
Leycester?» hän virkkoi. »Tiesin sinun tulevan.»

Nuori mies meni hänen luokseen ja suuteli häntä. Hän kiersi
käsivartensa Leycesterin kaulaan, painoi kasvonsa veljen poskea vasten
ja katseli häntä ihailevan rakastavasti. »Kuinka kuuma sinulla onkaan!
Onko siellä alhaalla tukahduttavaa?»

»Kamalasti», vastasi Leycester, istuutuen hänen viereensä ja pistäen
kädet taskuihin. »Siellä ei tunne ilman henkäystäkään; ja jos siellä
vähänkin tuulahtaisi, niin vallanpitäjä kyllä huolehtisi kaikkien
reikien sulkemisesta. Tämä huone on suloisen vilpoinen, Lil; onpa
hauskaa tulla tänne.»

»Niinkö?» kysäisi neito innokkaasti. »Sinä ajattelet todellakin niin.
Minusta on hauskaa kuulla se sinun suustasi. Mitä siellä tehdään?»

»Samaa mitä tavallisesti», vastasi Leycester; »leikitään, lauletaan,
pelataan korttia, yleensä kiusataan toisiaan.»

Lilian naurahti. »Entä mitä sinä olet tehnyt?»

»Olen ollut apuna viimemainitussa huvituksessa», vastasi hän keveästi.

»Minulle kerrottiin, että olit ulkosalla», sanoi neito hiljaa.

Leycester nyökkäsi päätään. »Niin olinkin; kävin vähän juoksuttamassa
raudikkoa.»

»Poistuit vieraiden luota ensimmäisenä iltana! Se oli sinun tapaistasi,
Ley! Mutta ilta oli herttainen. Katselin auringonlaskua. Jos olisin
tietänyt sinun menevän ratsastamaan, olisin pitänyt silmällä. Minusta
on hauska nähdä sinut ison raudikkosi selässä. Ratsastitko niittyjen
poikki?»

»Kyllä; niittyjen poikki.» Hän istui hetkisen vaiti, huudahtaen sitten
äkkiä: »Lil, minä näin tänä iltana näyn. Kauneimman tytön mitä ikinä
olen tavannut, sinua lukuunottamatta.»

Lilian ei pannut vastaan, naurahti vain. »Tytön! Minkä näköinen hän
oli?»

»En voi sitä selittää. Jouduin äkkiä hänen eteensä. Raudikko
havaitsi hänet ensiksi ja oli siksi inhimillinen että hämmästyi
liikkumattomaksi.»

»Etkö osaa kuvailla häntä?»

»En; jos sitä koettaisin, niin sinä nauraisit. Se on naisten tapa. Ja
minkä sille voi, että olet nainen, Lil!»

»Oliko hän tumma vaiko vaalea?»

»Tumma», vastasi Leycester. »Silloin en sitä huomannut; katsellessani
häntä oli mahdotonta ajatella, oliko hän tumma vaiko vaalea, mutta
perästäpäin muistin. Lil, muistatko sen kuvan, jonka lähetin sinulle
Pariisista — tytön, jolla oli tummat silmät ja pitkä, silkkinen tukka
— ei musta, vaan auringonpaisteessa ruskealta välkkyvä — pitkät
silmäripset, jotka varjostivat silmiä, ja huulet kaartuneina puolittain
vakavaan hymyyn?»

»Muistan, Ley. Oliko hän sen näköinen?»

»Oli; mutta elävä. Kuvittele kuvan esittämä tyttö eläväksi. Voit
aavistaa, minkälainen ääni hänellä olisi. Pehmeä ja sointuva, mutta
kirkas kuin kulkusen kilinä ja helkkyen hienon tenhoisasti, puolittain
vakavasti, puolittain ilakoiden.»

»Ley! Ley, olet tullut runoilemaan luokseni tänä iltana.»

»Runoilemaan! Se on totta. Sinä olet oikeassa; sellaiset kasvot ja
sellainen ääni tekisivät runoilijan jäykimmästäkin miehestä, mitä
maan päällä elää.»

»Sinä et ole jäykkä, Ley! Mutta kuka se tyttö; on? Mikä hänen nimensä
on?»

»Hänen nimensä» — Leycester empi hetkisen, ja hänen tietämättään
sai hänen äänensä ihmeellisen soinnun — »on Stella. Hän on
Etheredge-vanhuksen, tuolla talossa asuvan taiteilijan, veljentytär.»

Lilianin silmät menivät levälleen. »Todellako, Ley? Minun täytyy saada
nähdä hänet!»

Leycester punehtui katsoessaan sisartaan. Lilian vilkaisi hänen palaviin
kasvoihinsa ja kalpeni sitten äkkiä.

»Ei», hän lausui vakavasti. »En tahdo nähdä häntä. Ley — Sinä unohdat
hänet huomiseen mennessä. Anna minun katsoa silmiisi!» Leycester
kääntyi Lilianiin päin, ja neito katsoi suoraan hänen silmiinsä,
kiertäen sitten kätensä hänen kaulaansa. »Oi, Ley! Onko se vihdoinkin
tullut?»

»Mitä tarkoitat?» kysyi nuorukainen, ei vihaisesti, mutta hieman
tuikeasti, ikäänkuin olisi pelännyt vastausta.

»Ley», sanoi Lilian, »sinä et saa tavata häntä enää. Lähdet pois
huomenna, lähdethän?»

»Miksi?» ihmetteli veli. »Sinun tapaistasi ei ole lähettää minua pois,
Lil.»

»Ei, mutta nyt teen sen. Minä, joka odottelen sinun saapumistasi minua
katsomaan elämäni suloisimpina nautintoina, minä pyydän sinua menemään,
Ley. Ajattele! Sinun täytyy lähteä heti, oman itsesi tähden yhtä hyvin
kuin hänenkin vuoksensa.»

Leycester nousi seisomaan, katsoen häntä hymyillen. »Itseni tähden
kenties, mutta ei hänen. Sinä, tyttö-hupakko, luuletko, että koko
sukupuolesi on yhtä puolueellinen kuin itse olet? Sinä et ole nähnyt
häntä, kuten minä näin hänet tänä iltana, et kuullut hänen terävää
sukkeluuttaan minun kustannuksellani. Hänen tähtensä! Sinä saat minut
nauramaan, Lil.»

»Minä en voi nauraa, Ley. Ethän jää tänne! Mitä hyvää siitä voisi
koitua? Tunnen sinut niin hyvin. Sinä et rauhoitu, ennenkuin olet
tavannut Venuksesi uudelleen, ja sitten — oi, mitä muuta hän voisikaan
kuin rakastua sinuun? Ley, kaikki aikaisemmat seikkailusi ovat saaneet
minut nauramaan, sillä aina niiden aikana tiesin sydämesi olevan
vapaan; saatoin katsoa silmiisi ja nähdä niiden syvyydestä hilpeän
naurun; mutta nyt en voi. Sinun täytyy poistua. Lupaa se minulle!»

Leycesterin kasvot kävivät kalpeiksi hänen katseestaan, ja uhmaava
ilme, joka Lilianin seurassa tuli niin harvoin näkyviin, hiipi hänen
silmiinsä ja hänen suunsa ympärille. »En voi luvata Lil», sanoi hän.




V.


Päivä, pari edellisessä luvussa kerrottujen tapahtumien jälkeen
istuivat Stella ja hänen setänsä aamiaispöydässä, ja edellinen kuvaili
hupaisasti seuruetta, joka edellisenä iltana oli ollut vaatimattomalla
illanvietolla tohtorin rouva Hamiltonin luona.

»Oliko sinulla hauskaa?» kysyi setä, katsellen häntä haaveksivasti.

»Oi, hyvin hauskaa; he olivat niin ystävällisiä. Rouva Hamilton on
mitä herttaisin vanha rouva; ja tohtori oli perin hyvä minua kohtaan.
Sitten kohtasin pastorin, herra Fieldingin — hän on todella varsin
juhlallinen herrasmies. Hän kertoi tavanneensa sinua harvoin, mutta
toivoi näkevänsä minut kirkossa.»

Herra Etheredge hieroi otsaansa ja näytti melkein syntipukilta.
»Luulenpa, että tuo oli takakäteen annettu näppäys minulle, Stella»,
virkkoi hän miltei surullisesti. »Näetkö, en käy usein kirkossa.
Aina on aikomukseni mennä sinne, mutta tavallisesti minulta aika
unohtuu, tai kuljeskelen metsissä ja vainioilla enkä muista koko
jumalanpalvelusta, ennenkuin se on jo liian myöhäistä.»

»Mutta sinähän olet syntinen, hirveän syntinen», vastasi Stella
vakavasti, mutta hilpeä tuike tummissa silmissä. »Huomaanpa, että minun
on huolehdittava sisäisestä olemuksestasi samoin kuin aterioistasikin,
setä. Mutta jatketaanhan; siellä oli eräs herra Adelstone, lontoolainen
nuorukainen. Hän olikin eilisillan salonkileijona. Luullakseni hän oli
herra Fieldingin sisarenpoika. En pitänyt hänestä paljoa. Se oli hyvin
huonon maun merkki, pelkään, sillä kaikki näyttivät ihailevan häntä
äärettömästi, ja niin teki hän itsekin.»

Herra Etheredge katsahti häneen huolestunut ilme kasvoillaan. »Minun on
sanottava, Stella, että sinä olet liian arvosteleva. Luulen, ettemme
ole siihen tottuneet.»

Stella nauroi. «Ei juolahda mieleenikään haaveksia, että herra
Adelstone olisi vähääkään huomannut häntä arvosteltavan purevasti;
hän tuntui olevan perin tyytyväinen kaikkiin, itseensä erikoisesti.
Kieltämättä hän oli hyvin puettu. Sitten hänellä oli maailman somimmat
pienet kätöset ja jalat, ja hänen tukkansa oli niin sileä kuin mustan
ja ruskean kirjavan terrierin, joten hänellä oli jonkun verran syytäkin
olla tyytyväinen.»

»Mikä hänen tekonsa sitten loukkasi sinua, Stella?» kysyi vanhus
melkein äkäisesti.

Tyttö naurahti hienon punan kohotessa hänen kasvoilleen; mutta hän
vastasi aivan avoimesti: »Hän lausui minulle kohteliaisuuksia, setä, ja
minä — minä kammoan niitä! Etenkin kun niiden lausujan huulilla väikkyi
itsetyytyväinen hymy, joka osoittaa, että hän ajattelee enemmän omaa
kaunopuheisuuttaan ja ritarillisuuttaan kuin sitä henkilöä, jota hän
imartelee.»

Vanhus katsoi häntä kasvoihin. »Tahdotko tehdä minulle mieliksi ja
vielä kerran sanoa, kuinka vanha olet?»

Tyttö purskahti nauruun. »Olenko liian järkevä, setä? Mutta älä välitä
siitä — lupaan olla hyvä.»

Hänen puhuessaan avautui ovi, ja rouva Penfold ilmoitti: »Herra
Adelstone.»

Nuori, solakka, tumma, moitteettomasti puettu mies seisoi oviaukossa,
hattu toisessa, kukkakimppu toisessa kädessä. Hänen kasvonsa olivat
eittämättä kauniit, vaikka ankara arvostelija olisi voinut pitää
vikana sitä, että hänen silmänsä olivat liian pienet ja liian lähellä
toisiaan, ja olisi vielä voinut lisätä, että hänen huuliensa ohuus
lähenteli rumuutta; mutta hän oli yhtä kaikki hauskannäköinen, ja
huolimatta hyvin sopivasta puvusta, tahrattomista, harmaapäällyksisistä
kengistä ja valkoisista käsistä, joissa välkkyi valikoitu kokoelma
sormuksia, kuvastui hänen olemuksestaan voimaa; ei kukaan olisi voinut
epäillä, että hän oli typerä tai että häneltä puuttui huomiokykyä.
Herra Etheredgen katsahtaessa ylöspäin oli hänen kasvoillaan
tavanmukainen hämmentynyt ilme, kuten aina hänen ottaessaan vastaan
vieraita, mutta Stella ojensi kätensä, hymyillen rauhallisesti ja
hillitysti. Jo yhdeksäntoistavuotisessa nelosessakin on hyvin paljon
naista.

»Hyvää huomenta, herra Adelstone. Tulitte parhaiksi juomaan kupin
kahvia.»

»Minun pitäisi pyytää anteeksi tunkeutumistani näin sopimattomalla
ajalla», huomautti herra Adelstone kumartuessaan puristamaan ojennettua
kättä; »mutta kelpo emäntänne ei tahtonut kuulla puhuttavankaan, että
poistuisin käymättä täällä jäähyväisillä. Pelkään olevani vastuksena.»

»Ette millään muotoa», murahti taiteilija. »Kas tässä tuoli, herra
Adelstone.»

»Toivon, ettette ole väsynyt eilisiltaisesta vähäisestä huvittelusta,
neiti Etheredge», jatkoi vieras istuutuessaan.

Stella nauroi. »En ensinkään. Tullessanne olin juuri kertomassa
sedälle, kuinka hupaista siellä oli. Olin ensimmäistä kertaa
vieraskutsuilla Englannissa, kuten tiedätte.»

»Oi, ette saa nimittää sitä vieraskutsuiksi», huudahti herra Adelstone.
»Mutta olen hyvin iloinen, että teillä oli siellä hauskaa.»

»Kuinka kauniita kukkia!» huomautti Stella, vilkaisten kimppuun.

»Saanko tarjota ne teille?» sanoi toinen, ojentaen niitä hänelle.
»Kuulin teidän eilenillalla kasvihuoneessa ihailevan niitä ja toin
niitä sen vuoksi teille pappilan ansarista.»

»Minulleko? Oi, sitä en aavistanut! Olen kovin pahoillani, että olette
vaivautunut. Se oli perin ystävällistä. Olette varmaankin raastanut
kasvi-parkoja hirveästi.»

»Niille tuottaisi täyden lohdutuksen, jos ne voisivat tietää, kenelle
niiden kukat katkottiin», vastasi mies hieman kumartaen.»

Stella katsoi hymyillen häntä silmiin ja vilkaisi veitikkamaisesti
setäänsä. »Sepä oli somaa», hän kuiskasi, »kukka-raukat, on sääli,
etteivät ne voi sitä tietää. Ettekö te voisi kertoa sitä niille? Onhan
olemassa kukkaiskieli, tiedättehän!»

Herra Adelston hymyili. Hän ei ollut tottunut saamaan
kohteliaisuuksiinsa niin sattuvia vastauksia ja jäi hetkiseksi ymmälle,
samalla kun hänen katseensa ovelasti välähtäen siirtyi pois neidon
kasvoista.

Herra Etheredge katkaisi painostavaksi käyvän äänettömyyden. »Pankaa
ne tuonne maljakkoon, herra Adelstone, tehkää hyvin, ja tulkaa sitten
haukkaamaan hieman aamiaista. Ette suinkaan ole vielä ehtinyt syödä.»

Adelstone odotti, kunnes Stella toisti kehoituksen, ja siirsi sitten
tuolinsa pöydän ääreen. Stella soitti ja pyysi kupin ja lautasia sekä
kaatoi hänelle kahvia. Hyvin vaivattomasti syventyessään keveään
puheluun tarkkaili hän valppain silmin Stellan käsivarren jokaista
viehkeätä liikettä, vilkaisten silloin tällöin neidon kauniisiin
kasvoihin. Puhelu oli hyvin sujuvaa ja koko huvittavaa. Herra
Adelstone oli nähnyt jos jotakin. Hän kertoili Lontoon pian alkavasta
huvikaudesta, ja Stella istui, kuunnellen puolittain viehättyneenä,
puolittain hämillään, sillä hänelle oli Lontoo tuntematon maa, ja
loistavat ylimysnimet, joita valui puhujan liukkaalta kieleltä, olivat
hänelle aivan outoja.

Senjälkeen Adelstone keskusteli herra Etheredgen kanssa Akatemian
tulevasta näyttelystä; hän tuntui perinpohjin tuntevan kaikki
näytteille pantavat taulut ja tietävän, mikä niistä herättäisi
huomiota, mikä ei. Sitten hän kääntyi uudelleen puhuttelemaan Stellaa.
»Teidän on käytävä Lontoossa, neiti Etheredge; koko maailmassa ei ole
toista sellaista paikkaa — ei edes Pariisi eikä Rooma.»

»Ei ole kovinkaan todennäköistä, että pitkään aikaan saan nähdä
Lontoota. Setäni ei usein käy siellä, vaikkakin se on näin lähellä,
ethän?»

»En, en», myönteli vanhus, »en usein.»

»Kentiespä teitä onkin siitä syystä onniteltava», huomautti herra
Adelstone. »Sen viehättävyydestä huolimatta olen iloinen päästessäni
sieltä pois.»

»Asutteko siellä?» kysyi Stella.

»Kyllä», vastasi hän tyynesti, mielihyvin pannen merkille pienen
mielenkiintoisen välähdyksen neidon silmässä. »Asun virkahuoneistossa,
yhdessä vanhoista lakikouluista. Olen lakimies!»

»Aiotteko viipyä täällä kauan?» tiedusteli herra Etheredge kohteliaan
huomaavasti.

Herra Adelstone oli vaiti hetken ja vilkaisi Stellaan, ennenkuin
vastasi: »En tiedä. Aioin lähteä takaisin tänään, mutta — taidanpa
muuttaa mieltäni.»

»Oi, kuinka kaunis ilma nyt onkaan!» lausui herra Etheredge. »Olisi
sääli nyt poistua Wyndwardista Lontooseen.»

»Niin; minusta on nyt vielä vaikeampi lähteä kuin aikaisemmin»,
vastasi herra Adelstone, antaen katseensa hetkiseksi pysähtyä Stellan
kasvoihin. »Sallitteko minun katsella taulujanne?» lisäsi hän sitten,
kääntyen taiteilijaan päin.

»Johan toki», myönsi vanhus.

Jasper Adelstone käveli ympäri huonetta, nostellen kankaita ja
tarkastellen niitä. Stella seisoi ikkunan ääressä ja hyräili hiljaa.
Äkkiä hän kuuli herra Adelstonen tahtomattaan huudahtavan, ja
käännyttyään ympäri hän näki, että miehellä oli loordi Trevornen
muotokuva käsissään. Herra Adelstonen kasvot olivat häneen päin, ja kun
hänen pyörähdyksensä oli nopea, ennätti hän huomata, että katselijan
otsalla oli synkkä, tyytymätön ryppy, joka pysyi tuokion hänen
kasvoillaan, mutta katosi, kun heidän silmäyksensä yhtyivät.

»Loordi Trevorne!» virkahti hän, naurahtaen ja kohottaen
kulmakarvojaan. »Erinomainen esimerkki taiteilijan idealistisesta
silmästä. Herra Etheredge on maalannut loordi Trevornea muistuttavan
kuvan ja itse lisännyt siihen ihanteellisen, runollisen tunnun.»

»Tarkoitatteko, että se ei ole hänen näköisensä?» sanoi Stella.

Herra Etheredge, joka oli tarttunut siveltimeensä heti aamiaisen
jälkeen, jatkoi työtään kuulematta heidän kummankaan sanoja.

»En», vastasi herra Adelstone, katsoen kuvaa kylmä ilme kasvoillaan.
»Se on hänen näköisensä, mutta se — imartelee häntä. Se antaa hänelle
runollisia ominaisuuksia, joita hänellä ei ole.»

»Tunnetteko hänet?» kysyi Stella.

»Kukapa ei häntä tuntisi?» vastasi hän, ohuiden huulien kaareutuessa
ivalliseen virnistykseen. »Loordi Trevorne on tehnyt itsensä liian
mainehikkaaksi — olin sanomaisillani pahamaineiseksi —»

Helakka puna lehahti Stellan kasvoille, jotka seuraavalla hetkellä
kävivät taaskin kalpeiksi. »Älkää», hän sanoi, lisäten sitten nopeasti:
»Tarkoitan: älkää unohtako, että hän ei ole saapuvilla puolustamassa
itseään.»

»Pyydän anteeksi! En tietänyt, että hän on teidän ystäviänne», selitti
Adelstone.

»Loordi Trevorne ei ole ystäviäni», huomautti Stella rauhallisesti.

»Siitä olen iloinen», vastasi toinen.

Stellan silmät kävivät hänelle ominaisella tavalla tummemmiksi ja
syvemmäksi, ja väri palasi hänen kasvoilleen. Herra Adelstone oivalsi
heti tehneensä virheen ja ehätti sitä korjaamaan.

»Suokaa anteeksi, jos olen olettanut lyhyen tuttavuutemme liian
läheiseksi, mutta sillä hetkellä ajattelin vain, että olitte ollut
liian vähän aikaa Englannissa tunteaksenne henkilöitä, jotka ovat
meille hyvin tuttuja, ja ettette tuntisi loordi Trevornen oikeata
luonnetta.»

Stella nyökäytti päätään vakavasti. Sisäinen ääni yllytti häntä
pukeutumaan sotisopaan poissaolevan puolesta; sana »pahamaineinen»
pisteli ja kalvoi hänen mieltään. »Te sanoitte, että loordi Trevorne on
’pahamaineinen’», huomautti hän, hymyillen totisesti. »Varmastikin se
on liian voimakas sana.»

Adelstone mietti hetken, silmät tiukasti neidon kasvoihin tähdättyinä.

»Kenties; mutta varma en siitä ole. Tosin käytin sitä vain vastakohtana
sanalle ’mainehikas’, mutta en sittenkään usko tehneeni sillä hänelle
vääryyttä. Sellaisen miehen, jonka nimi on tunnettu ympäri koko
maan, täytyy olla kuuluisa joko hyvästä tai pahasta, viisaudesta
tai hulluudesta. Loordi Trevorne ei ole kuuluisa hyveistään eikä
viisaudestaan. Mitään muuta en voi sanoa.»

Sen jälkeen vallitsi hiljaisuus vähän aikaa. Jasper Adelstone seisoi
kuva kädessään, silmäillen Stellan kasvoja peitetyn tarkkaavasti.
Vaikka hän olikin näennäisesti rauhallinen, sykki hänen sydämensä
nopeasti. Stellan kauneus oli senlaatuinen, joka panee miehen sydämen
lyömään kiivaasti tai pysähtymään täydelleen. Häntä katsellessa
sykki Adelstonen sydän rajusti, ja hänen pienet, kirkkaat silmänsä
kiiluivat; edellisenä iltana hän oli pitänyt Stellaa kauniina, mutta
tänä aamuna hänen viehkeytensä esiintyi koko raikkaassa puhtaudessaan,
ja arvosteleva maailmanmies tunsi menettävänsä sydämensä. Hän
laski kuvan äkkiä lattialle ja astui neitoa kohti. »Teillä ei ole
aavistustakaan kuinka kaunista ja raikasta on niityillä. Ettekö tahdo
lähteä kävelemään joelle kanssani?» pyysi hän, aikoen vallata Stellan
yllättävällä ryntäyksellä.

»Miten vain, mutta se on mahdotonta», vastasi neito, katsoen häntä
naurusuin. »Minua odottavat taloustehtäväni, ja minun on aika käydä
niihin käsiksi.»

Herra Adelstone tarttui heti hattuunsa, kääntyen toisaalle salatakseen
kiukkuaan, joka rypisti hänen otsaansa ja väänsi hänen kasvojaan.
Mennen maalarin luokse hän sanoi: »Hyvästi!»

Herra Etheredge säpsähti ja tuijotti häneen; hän oli kokonaan unohtanut
vieraan. »Hyvästi, hyvästi joko lähdette? Pyydän anteeksi. Ettekö jää
juomaan teetä kanssamme?»

»Herra Adelstone haluaa välipalaa ensin, setä», selitti Stella.
»Hyvästi», jatkoi hän, ojentaen kätensä, »hyvin paljon kiitoksia
kukista».

Adelstone puristi hänen kättään niin kauan kuin uskalsi, poistuen
sitten talosta. Kenties huomaamatta pääsi Stellalta helpotuksen huokaus.

»Hyvin hupaisa nuorukainen, Stella», virkkoi herra Etheredge
siirtämättä katsettaan kankaasta. »Hyvin pystyvä myöskin. Muistan
hänet niiltä ajoilta, kun hän oli aivan pieni poika, ja aina sanoin
silloin, että hän tulisi menestymään. Kerrotaan hänen päässeenkin hyvin
eteenpäin. Minusta se ei ole ihme. Jasper —»

»Jasper!» toisti Stella. »Kuinka kamala nimi!»

»Mitä? Kamalako? Enpä tiedä — en tiedä.»

»Mutta minä tiedän», virkkoi Stella nauraen. »Entä sitten, mitä aioit
sanoa?»

»Että Jasper Adelstone on mies, joka hellittämättä yrittää kunnes
saavuttaa sen, mihin on mieltynyt.»

»Hauskaa kuulla», hymähti Stella avatessaan oven. »Hänen tähtensä
toivon, ettei hän mieltyisi aurinkoon tahi Kuuhun!» Purskahtaen
nauramaan hän sitten juoksi keittiöön, missä rouva Penfold odotti häntä
salaamatta maltittomuuttaan.

Valkealla, puhtaaksi pestyllä pöydällä oli torttujen valmistukseen
tarvittavat laitteet. Stella, joka itsepintaisesti tahtoi tehdä itsensä
hyödylliseksi, oli houkutellut rouva Penfoldin opettamaan hänet niitä
paistamaan. Aluksi oli tämä kelpo nainen vastustellut. »Te jauhoatte
itsenne, neiti Stella, ja pilaatte setänne ruuansulatuksen, neiti, sen
te saatte aikaan», oli hän selittänyt.

»Mutta jauhothan voidaan harjata pois, eikä sedän tarvitse syödä
torttuja ja makeisia vähään aikaan. Kyllä minä ne syön, minä en välitä
koko ruuansulatuksesta», oli Stella puolestaan vakuuttanut, ja rouva
Penfold oli mukautunut.

»Pelkäsin teidän tehneen kaikki ennen tuloani, mutta te ette tahdo olla
niin halpamainen, että pyrkisitte etuilemaan, ettehän?» sanoi Stella
sitoessaan eteensä erittäin hauskan esiliinan.

»Tuo kaikki on hölynpölyä, neiti Stella», murahti rouva Penfold;
»siihen ei ole tilaisuuttakaan.»

Jauhoisella kädellään Stella kohotti taikinakaulainta sankarimaiseen
tapaan ja prinsessan ilme kasvoillaan. »Rouva Penfold», hän
huudahti, »sellainen nainen, olkoon hänen asemansa mikä hyvänsä,
joka ei osaa tehdä hillovanukasta tai omenatorttua, ei ansaitse
englannittaren nimeä. Antakaa tänne hillo! Ei sentään! Eikö teidänkin
mielestänne raparperi olisi mainiota muutteeksi? Kummastakohan
setä pitää enemmän, hillosta vaiko raparperista? Taidanpa mennä
kysymään häneltä itseltään.» Sitten hän pudotti pulikan — jonka
rouva Penfold sai siepatuksi, ennenkuin se putosi lattialle —
puisteli pois viidennentoista osan häneen tarttuneista jauhoista
ja juoksi taiteilijan työhuoneeseen. »Setä! Olen tullut jättämään
sinun ratkaistavaksesi raparperien ja mansikkahillon välisen
paremmuuskilpailun; toinen on suloinen ja makea kielestä, mutta jonkun
verran äitelä; toinen on raikas ja pirteä, mutta hieman hapan.»

»Voi taivahan taatto! Mitä sinä höpiset?» huudahti ällistynyt maalari,
töllistellen tyttöön ihmeissään.

»Raparperia vaiko hilloa? Nyt, ylevä roomalainen, puhu tai kuole!»
huudahti Stella, käsi koholla ja huulet avoinna naurussa.

Herra Etheredge tuijotti häneen taiteilijan ihailevin katsein. »Ahaa,
vanukas!» hän puhkesi puhumaan, mutta pysähtyi äkkiä, jääden silmät
pyöreinä katselemaan Stellan taakse.




VI.


Stella kuuli askeleen narahduksen soraiselta tieltä, ja vilkaistessaan
herra Etheredgen katseen suuntaan hän näki lasiovella seisovan
loordi Trevornen jäntevän vartalon. Loordi oli puettu ruskeaan
pumpulisamettiseen ratsastuspukuun, ja kädessä hänellä oli ruoska,
jolla hän sulki sisäänkäytävän parilta paimenkoiralta, tavattoman
isolta bulldoggilta ja skyeläiseltä terrieriltä, viimeksimainitun
osoittaessa vimmatusti haukkuen tyytymättömyyttään senjohdosta, että
sitä pidettiin ulkosalla. »Takaisin! Kauemmaksi, Vix!» Kun koirat
sitten peräytyivät ja isommat niistä laskeutuivat nöyrästi totellen
polulle, astui loordi huoneeseen. »Pyydän anteeksi», hän alkoi,
pysähtyen pää kumarassa Stellan eteen. »Luulin herra Etheredgen olevan
yksin; muuten en olisi saapunut näin karkealla tavalla.»

»Ei mitään anteeksipyytämistä; se ei tee mitään», sanoi Stella
iloisesti, tuntien että hänen kasvonsa olivat käyneet punaisiksi ja
katse painunut lattiaan.

»Niinkö? Olen siis saanut anteeksi?» lausui loordi ojentaen kätensä. ’

Hänen tullessaan sisään Stella oli vienyt kätensä selän taakse,
vaistomaisesti koettaen piilottaa paljaat, jauhoiset käsivartensa; nyt
hän työnsi kätensä esille muutamia tuumia ja näyttäen sitä hän sanoi
naurahtaen: »En voi.»

»Jauho ei tee mitään», pilaili loordi. Stella antoi hänelle
pikkusormensa, johon hän tarttui, puristaen sitä hetkisen ja hellittäen
sen ilman ainoatakaan arkipäiväistä kohteliaisuussanaa.

»On turhaa pyytää teiltä anteeksi sitä, että häiritsin teitä, sen
tiedän; siksi en pyydäkään», selitti hän herra Etheredgelle.

»Kuinka voitte, loordi Trevorne?» kysyi herra Etheredge, ojentaen
hänelle pitkän, kapean kätensä, mutta yhä ikäänkuin pidellen kiinni
rakkaasta maalaustelineestään. »Jaloittelemassa koiria? Eivätkö ne ole
vihaisia? Ole varovainen, Stella!» Stella oli nimittäin polvistunut
keskelle koiraparvea, hyväillen kookasta verikoiraa, mikä herätti
toisissa kateellista harmia, niin että ne kirjaimellisesti tuppautuivat
häneen kiinni, töykkien häntä.

Loordi Trevorne katsoi taakseen ja oli hetkisen vaiti, silmät
kiintyneinä pikemminkin polvillaan olevaan tyttöön kuin koiriin. »Ne
ovat aivan vaarattomia, neiti Etheredge», sanoi hän sitten.

»Ei minua peloita», vastasi Stella, kääntyen häneen päin. »Yhtä hyvin
voisin minä ajatella purevani niitä kuin ne kuvitella purevansa minua.»
Puhuessaan, hän veti verikoiran ison pään syliinsä, ja koira katseli
surkeannäköisenä hievahtamatta häntä silmiin, nuollen hänen kättään.

»Mikä ihastuttava ryhmä!» huudahti herra Etheredge, joka rakasti koiria
— kankaalla.

»Minun ei olisi pitänyt tuoda niitä tänne», mutisi loordi Trevorne;
»mutta ne pysyvät kyllä aivan rauhallisina eivätkä tee mitään pahaa,
sen voin vakuuttaa. Mutta jatkakaahan toki työtänne; muuten minusta
tuntuu, että häiritsen teitä.»

»Ettekö jouda istumaan?» kysyi herra Etheredge, osoittaen tuolia.

»Olen tullut pyytämään teiltä suosionosoitusta», vastasi loordi
Trevorne, pudistaen päätään. »Toivoisin teidän maalaavan minulle
pienen maiseman. Tiedättehän metsässä, vastapäätä pikku saarta olevan
aukeaman. Sen haluaisin saada maalatuksi.»

»Valitan» — aloitti vanhus.

Loordi Trevorne keskeytti hänet kohteliaasti. »Oletteko nähnyt sitä
äskettäin? Se on koko jokivarren viehättävin palanen. Suoraan joesta
se ulottuu vihreänä kukkulan laelle, taivasta tavoitellen. Puiden
väliselle aukeamalle ovat esikot muodostaneet kultaisen maton. Näin
kahden jäälinnun leijailevan sen ylitse ollessani siellä tänä aamuna;
ja silloin katsellessani tulin ajatelleeksi, kuinka hauskalta, kuinka
kauniilta se näyttäisi kankaalla teidän maalaamananne. Ajatelkaapa!
Helakkaa vihreätä, kultainen etuala, yläpuolella keväinen taivas, ja
kaikki kuvastuneena alhaalla juoksevaan jokeen.»

Herra Etheredge keskeytti työnsä kuunnellakseen, ja koiran luona
polvillaan oleva Stella kuunteli myöskin. Hänen korvissaan soi loordi
Trevornen ääni kuin suloisin musiikki. Hän näki loordin kuvaaman
taulun, ja sanojen ja äänen musiikki herätti hänen sydämessään
sopusointuisen kaiun.

»Perin hienosti, perin houkuttelevasti esitetty», sanoi herra
Etheredge. »Olette sanataituri, Leycester; mutta minä olen järkkymätön
kuin kallio. Totisesti on kaunopuheisuuttanne kulutettu hukkaan;
puhuttelette miestä, joka ei ole altis vaikutuksille. Minä, James
Etheredge, maalaan tätä taulua. Olen syventynyt työhöni.»

»Ette siis suostu?»

»En», vastasi vanhus hymyillen. »Jollekin toiselle esittäisin syitä
ja koettaisin naamioida kieltäytymistäni. Mutta teille on kaikki muu
paitsi yksinkertainen ’ei’ aivan hyödytöntä.»

»Se pahoittaa mieltäni», huomautti loordi Trevorne kääntyessään
toisaalle. »Aioin sen lahjaksi sisarelleni Lilianille.»

Vanhus laski siveltimen kädestään ja pyörähti häneen päin. »Miksi ette
sanonut sitä heti?» hän kivahti.

»Halusin nähdä, tekisittekö jotakin minulle — minulle itselleni»,
selitti loordi Trevorne peittelemättömän naivisti.

»Haluatte sen lady Liliania varten», huudahti herra Etheredge. »Minä
teen sen luonnollisesti.»

»En sano teille kiitoksia», huomautti Leycester. »Minulla ei ole mitään
syytä kiittää teitä. Sisareni saa sen tehdä. Milloin tulette —»

»Ensi viikolla — ensi kuussa —»!

»Nyt heti», keskeytti Leycester, ojentaen vanhukselle kätensä
erikoisella tavalla, jonka luonteva sulavuus tehosi Stellaan.

»Tiesinhän sen! Tiesinhän sen! Teille pitää aina kaiken tapahtua nyt
heti.»?

»Kevät ei teitä odota! Nytkin, puhuessamme, muuttuu lehtien vehreys,
hyvin hitaasti kyllä, mutta varmasti; yhdessä viikossa on se mennyttä,
ja sen kanssa koko kauneus. Tulette nyt, niinhän?»

Herra Etheredge katsahti ympärilleen koomillisen neuvottomana; sitten
hän naurahti. »Kuinka kauan siihen menee?»

»Muutamia tunteja!»

»Kaikki vehkeet on hilattava sinne —»

Leycester meni vanhanaikaisen kaapin luokse. »Minä kannan ne ja teidät
kaupanpäällisiksi, jos haluatte.» Sitten hän pysähtyi äkkiä, seisoen
käsi kaapin päällä, ja kääntyi Stellaan päin. »Pyydän anteeksi! Teen
synnin toisensa jälkeen. Unohdin, että täällä nyt on kodinhengetär.
Olen niin tottunut käsittelemään setänne tavaroita vapaasti; tiedän
niin hyvin kaikkien hänen kapineittensa säilytyspaikat, että —»

»Teidän tietonne on sitten suurempi kuin setäni», virkkoi Stella
nauraen. »Älkää pyytäkö minulta anteeksi!»

»Saanko?» kysyi loordi, aukaisten kaapin ja ottaen esille
luonnoslehtiön ja värilaatikon. Sitten hän selvitti kokoonkäännettävän
kenttätuolin nurkassa olevan taiteellisen romun joukosta ja
valmistautui lähtemään.

Herra Etheredge tarkkaili hänen puuhiaan murheellisen näköisenä; mutta
nähdessään, että vastustaminen oli hyödytöntä, hän murahti: »Missä on
hattuni, Stella? Nähtävästi minun on pakko lähteä.»

Leycester seisoi, katsellen Stellaa kaihoisin, hartain silmin. »Olen
mennyt niin pitkälle», hän sanoi, »että mieleni tekee uskaltautua
vieläkin pitemmälle. Ettekö tekin tule mukaan?»

Stella säpsähti ja hänen silmänsä välähtivät innostuneesti; sitten
hän ojensi torjuen kätensä ja purskahti nauruun, vastaten: »Minun on
tehtävä vanukasta.»

»Jos tietäisitte, kuinka kaunis aamu nyt on — kuinka suurenmoiselta
joki näyttää — niin antaisitte vanukkaan mennä menojaan.»

Stella pudisti päätään. »Ikävä kyllä, mutta en voi.»

»Ikävä minustakin», vakuutti loordi koruttomasti. »Nyt minusta on
ikävää, että olen saavuttanut mitä halusin. Luulin teidän lähtevän
mukaan; oletteko yhäti järkkymätön?»

»En luovu vanukkaasta millään ehdolla», vastasi Stella naivisti.

»Entä tuletteko sitten, kun vanukas on valmis? Kas tuolla», jatkoi hän
innokkaasti, tarttui Stellan käteen, vieden hänet ikkunan ääreen ja
osoittaen ruoskallaan.

»Tuolla se paikka on! Se ei ole kaukana — vain niittyjen poikki ja
ensimmäisestä portista. Tulettehan?»

»Kyllä, kyllä tulen!» kuiskasi neito.

Loordi Trevorne kumarsi, kutsui koiriaan ja seurasi herra Etheredgeä,
joka oli jo lähtenyt.

Stella seisoi hetkisen paikallaan, katsellen heidän jälkeensä; sitten
hän meni keittiöön laittamaan vanukasta. Hän lopetti työnsä ääneti
ja kävi senjälkeen noutamassa hattunsa yläkerrasta. Kun hän poistui
talosta ja asteli polkua pitkin, juoksi loordi Trevornen verikoira
iloisesti häntä vastaan, ja pian hän näki loordin itsensäkin jonkun
matkan päästä.

»Olettepa te ollut vikkelä», ihmetteli loordi saavuttuaan hänen
luokseen. »Luulin vanukkaan tekoa salaperäiseksi hommaksi, johon
kuluisi äärettömän paljon aikaa.»

»Jäittekö odottamaan minua?» kysyi Stella, tummat kulmakarvat
kohonneina suoraksi viivaksi.

»En», vastasi Leycester yksinkertaisesti. »Tulin takaisin. Minusta ei
ollut hauskaa ajatella, että teidän olisi tultava yksin. Oletteko siitä
vihainen?»

»En, teitte kovin ystävällisesti», virkkoi neito avoimesti. Kuin
kesäisen illan keveä utu alkoi rakkauden lumous jo kietoutua hänen
ympärilleen; sokeasti, vastustelematta hän kulki sitä kohtaloa kohti,
jonka jumalat olivat hänelle varanneet.




VII.


Rinnakkain astelivat loordi Trevorne ja Stella Etheredge niittyjen
poikki; leivot kohosivat heidän edellään ilmoihin ja leijailivat
taivaalla, virittäen lirityksiään; hopealta välkkyvänä juoksi hiljainen
joki merta kohti; puiden vihreät oksat huojuivat leppoisasti lievässä
tuulessa, Ja niiden ylitse kohosi harmaakivinen Wyndward Hall.

Loordi Trevorne puhkesi äkkiä puhumaan, niin äkkiä, että Stella, joka
oli vaipunut häntä koskeviin aatoksiinsa, hätkähti kuin pahanteosta
yllätettynä.

»Olen aprikoinut», sanoi Leycester, »kuinka herra Etheredge suhtautuu
siihen muutokseen, jonka teidän saapumisenne taloon on täytynyt saada
aikaan».

»Hän sopeutuu siihen ihailtavan alistuvasti», selitti Stella hymyillen.
Sitten hän lisäsi hiljaisemmin: »Hän on minulle oikein hyvä.»

»Hän ei voisikaan muuta olla», kuului tyyni vastaus. »Tarkoitan, ettei
hän voi olla muuta kuin lempeä ja herttainen mitä elävää olentoa
kohtaan hyvänsä. Olen tuntenut hänet jo poikavuosiltani saakka. Hän on
aina ollut samanlainen, aina elänyt unten maailmassa. Pitäneekö hän
teitäkin unennäkönä.»

»Ainakin sitten hyvin todellisuutta vastaavana», huomautti Stella
naurahtaen, »sellaisena, joka kestää koko päivän.»

»Mitä te itse pidätte muutoksesta, tästä hiljaisesta, rauhallisesta
elämästä Thamesin laaksossa? Joko se kyllästyttää teitä? Ikävöittekö
entisiä iloisia huvituksianne?»

»Minulla ei ole ollut huvituksia», sanoi Stella, katsahtaen
Leycesteriä silmiin. »Olin kolkossa, kammottavassa koulussa, joka
muistutti kotia yhtä vähän kuin Saharan erämaa tätä viehättävää
niittyä. Miltäkö minusta tuntuu? Siltä kuin minut olisi siirretty
paratiisiin — kuin olisin minä, joka aloin ajatella, että olin yksin
maailmassa ja ettei minulla ollut siellä mitään tekemistä, löytänyt
ystävän, jota saan rakastaa —»

Stella pysähtyi, ja katsoen hänen valkean pukunsa mustaa vyötä virkkoi
Leycester hellästi: »Suokaa anteeksi! Annattehan anteeksi? En tietänyt
—»

»Ei mitään — mistä olisitte sen tietänyt?» vastasi Stella hymyillen.
»Niin, olin aivan yksin maailmassa. Isäni — on kuollut.»

Hetkisen olivat molemmat vaiti, sitten Stella jatkoi: »Niin, tämä on
paratiisi. Minulla ei ollut aavistustakaan siitä, että Englanti on
tällainen; sitähän nimitettiin sumujen maaksi.»

»Te ette ole nähnyt Lontoota marraskuun iltoina», virkkoi loordi
nauraen. »Englantiin saapuessaan asettuvat useimmat ulkomaalaiset
asumaan johonkin West Endin hotelliin ja arvostelevat koko maata
Lontoosta saamansa vaikutelman mukaan — hyvin harvat heistä tulevat
edes näinkään kauaksi. Te kai ette ole ollut Lontoossa?»

»Kuljin sen läpi, siinä kaikki. Mutta kuulin eilenillalla siitä koko
paljon.»

»Niinkö?» kummasteli loordi hyvin huvitettuna; »eilenillalla?»

»Niin, rouva Hamiltonin luona. Hän pyysi ystävällisesti minua
iltakutsuille, ja yksi vieraista, herra Adelstone, pani parastaan
saadakseen minut käsittämään, kuinka tärkeä ja suurenmoinen Lontoo on.»

Loordi Trevorne mietti hetkisen. »Adelstone, Adelstone. En tunne häntä.»

»Mutta hän kyllä tuntee teidät», tokaisi Stella, ennenkuin oikein
oivalsikaan mitä sanoi.

»Vai niin. En muista häntä. Mutta malttakaapa, eikö hän juuri ole herra
Fieldingin sukulainen?»

»Hänen veljensä poika», selitti Stella hieman punehtuen, mikä ei jäänyt
Leycesteriltä huomaamatta.

»Nyt muistan hänet», jatkoi hän; »pitkä, hoikka, tumma mies. Lakimies
luullakseni. Niin, kyllä muistan. Hänkö siis kertoi teille Lontoosta?»

»Hän», myönsi Stella; kun hän sitten muisti muutamia tunteja
aikaisemmin tapahtuneen keskustelun, muuttui hänen poskiensa väri
entistä tummemmaksi. »Hän on hyvin hauska seuramies ja tietää paljon
asioita ja armahti tietämättömyyttäni hyvin ystävällisesti. Olin
hänelle perin kiitollinen.»

Hänen äänensä omituinen sävy sai Leycesterin katsahtamaan häneen
kysyvästi.

»Minusta tuntuu», arveli loordi, »että teidän kiitollisuutenne
ansaitseminen on helppoa.»

»Eipä olekaan», vastusti Stella; »olen mitä kiittämättömin olento.
Mutta eikö setä olekin tuolla?» lisäsi hän vaihtaakseen puheenaihetta.

»Kyllä», vastasi Leycester silmäten ylöspäin. »Hän on uutterasti
työssä. En uskonut saavani häntä taipumaan. Sisareni nimi tehosi kuin
taikasana.»

»Hän pitää paljon sisarestanne», huomautti Stella miettivästi.

»Onko hän puhunut teille sisarestani?» kysäisi Leycester, tarkaten
Stellaa kiinteästi.

»Kyllä. Hän — hän kertoi minulle sisarestanne, kun tiedustin häneltä,
kenen kukkulalla oleva kartano on. Siitä tavasta, jolla setä puhui
hänestä, päättelin, että hän pitää hänestä paljon. Sisarenne nimi on
Lilian, eikö niin?»

»Niin on», vahvisti loordi, »Lilian». Hän lausui nimen vienon hellästi.
»Luullakseni jokainen, joka hänet näkee, rakastaa häntä. Tämä kuva
tulee hänelle; ja se ilahduttaa häntä enemmän kuin — kuin — tuskin
tiedän mitä sanoa. Mistä naiset enimmän pitävät?»

»Timanteista kai?» vastasi Stella nauraen.

»Pidättekö te niistä?» huomautti Leycester. »En luulisi niin.»

»Miksi ette?» kysyi Stella. »Miksi ei minulla olisi sukupuoleni
ominaisuuksia? Kyllä, kyllä minä pidän timanteista. Pidän kaikesta
kauniista, kalliista ja harvinaisesta. Muistan, kun kerran menimme
Firenzessä tanssiaisiin.»

Lordi Trevorne katsahti häneen.

»Vain katsomaan!» huudahti neito. »Olin liian nuori nähtäväksi, minkä
vuoksi minut vietiin parvekkeelle, josta näki koko avaran salin ja
josta tarkastelin naisten kauniita pukuja ja välkkyviä jalokiviä;
ajattelin, että antaisin kaiken maailman aarteet, jos saisin olla
samanlainen kuin he. Se ajatus pilasi tyyten huvini. Muistan, että
poistuin sieltä itkien ja valittaen; ymmärrättehän, tilavalla
parvekkeella oli niin pimeätä ja yksinäistä, ja minä tunsin itseni niin
halvaksi ja mitättömäksi.»

»Entä oletteko nyt järkevämpi?» kysyi Leycester hymyillen.

»En rahtuakaan!» vastasi Stella. »Vähemmän kuin silloin haluaisin nyt,
että minut pistettäisiin pimeälle parvekkeelle katselemaan toisten
riemua. Eikö tämä tunnustus osoita, että minulla on kateellinen ja
perin turmeltunut mielenlaatu?»

»Kyllä», myönsi nuorukainen, omituisen hymyn pilkottaessa hänen
kellanruskeiden viiksiensä takaa. »En erehtyisi, jos ennustaisin teille
kaikenlaisia pahoja kommelluksia.» Näin sanoen hän aukaisi tytölle
portin, pakottaen koirat, ruoskallaan räväyttäen, peräytymään.

»Älkää laskeko noita koiria niskaani, Leycester», varoitti taiteilija,
vilkaisten työstään. »No, Stella, oletko saanut myrkkyseoksesi
valmiiksi?»

»Kyllä, setä», sanoi tyttö, katsoen olkansa yli.

»Kuinka työ sujuu?» tiedusti loordi Trevorne.

»Koko hyvin», murahti vanhus; »paremmin kuin tästä lähtien, teidän
saavuttuanne häärimään ympärilläni».

»Selvä viittaus, että ilmatilamme on halutumpi kuin seuramme, neiti
Etheredge. Voimmeko haihtua avaruuteen?»

»Se on sedän tapa pyytää meitä jäämään tänne», sanoi Stella istuutuen
nurmelle.

Leycester komensi koirat tiehensä ja heittäytyi itse melkein neidon
jalkojen juureen. »Puhuinko liikoja?» kysyi hän, osoittaen ruoskallaan
näköalaa.

»Ette hitustakaan», tunnusti Stella. »Täällä on kaunista — viehättävää;
muita sanoja ei siitä osaa käyttää.»

»Toivoisin, että tyytyisitte sen sanomiseen ettekä vaatisi minua sitä
maalaamaan», pisti herra Etheredge väliin.

»Siinä viimeinen hiuskarva. Älkäämme jääkö tänne sätittäviksi, neiti
Etheredge», intoili Leycester, hypähtäen seisomaan. »Mennään joen
poikki poimimaan esikkoja. Veneeni on täällä.»

He menivät yhdessä joen rannalle. Leycester auttoi Stellan veneeseen,
järjesti patjat hänelle mukavasti, tarttui airoihin ja työnsi veneen
vesille.

Hän souti hitaasti joen poikki; aurinko paistoi täydeltä terältään,
muuttaen heidän vanavetensä väräjäväksi kullaksi ja Stellan hiuksien
värin upeaksi ruskeaksi.

Eipä ihmekään, että neidon vastassa istuvan Leycesterin katse kiintyi
kiihkeän ihailevasti hänen kasvoihinsa. Sillä nuorukaisesta oli kauneus
yksi niitä harvoja asioita, joiden tähden kannatti elää.

Huomaamatta hänen hievahtamatonta katsettaan Stella silmäili
vedenpintaa patjoihin nojautuneena. Ääneti Leycester liikutteli airoja,
hitaasti, meluttomasti; hän ei olisi puhunut ja rikkonut lumousta,
vaikka olisi saanut koko maailman aarteet. Stellaa katsellessaan
oli hänen edessään se kuva, josta hän edellisenä iltana oli puhunut
sisarelleen. — Vain kauniimpana, — hän haaveksi, — vielä kauniimpana!
Kuinka syviin aatoksiin hän on vaipunut! Hän on unohtanut minut —
unohtanut kaikki. Oi, hyvä Jumala, jospa hänen rinnassaan voisi
herättää rakkauden! Mutta ei, se olisi julmaa — julmaa; ja kuitenkin,
nähdä hellä hohde noista silmistä — nähdä noiden huulien raottuvan
huokumaan suurta tunnetta, se vastaisi — mitä? Se riittäisi korvaamaan
kaikki, mitä ihminen saattaa kärsiä, vaikka hän kuolisi seuraavalla
hetkellä, jos nuo silmät hymyilisivät, jos nuo huulet kohoisivat
rakkaudesta häneen!

He olivat unohtaneet ympäristönsä siinä määrin, että veneen karahtaessa
rantaan he molemmat säpsähtivät.

»Niin pian!» mumisi Stella. »Kuinka kaunista täällä onkaan! Luulen
olleeni unelmien mailla.»

»Minä tiedän olleeni», virkkoi Leycester merkitsevästi, nousten ja
ojentaen kätensä. Mutta Stella hypähti keveästi maihin ottamatta
vastaan hänen apuaan.

Nuorukainen sitoi veneen kiinni ja seurasi häntä; hän oli jo polvillaan
poimimassa keltaisia esikkoja. Sanomatta sanaakaan noudatti Leycester
esimerkkiä. Joskus he olivat niin lähekkäin, että Stella tunsi
hänen hengityksensä häilyttävän hiuksiaan — niin lähekkäin, että
heidän kätensä melkein koskettivat toisiaan. Vihdoin laskeutui neito
sammalpeitteelle ja huudahti, osoittaen naurusuin hattuaan, joka oli
täynnä maan keväisiä tähtösiä: »Kuinka armotonta raastamista! Älkää
poimiko enää; se on kevytmielistä tuhlausta!»

»Joko teille varmasti riittää? Miksipä empiä, kun tarjolla on näin
miljoonittain?»

»Ei, ei enää!» kielteli Stella. »Minusta tuntuu, kuin olisimme jo nyt
tehneet pahaa!»

Leycester vilkaisi kädessään olevaan kukkavihkoon, ja huomatessaan
hänen katseensa Stella purskahti nauramaan.

»Ettehän tiedä, mitä tekisitte niilläkään, jotka teillä on, mutta
kuitenkin tahdotte yhä lisää. Teidän on sidottava ne kimpuiksi.»

»Opettakaa te minua!» pyysi loordi, istahtaen hänen viereensä.

Stella kokosi kukat kimpuiksi, sitoen ne yhteen pitkillä
sanajalanvarsilla; Leycester koetti tehdä samoin, mutta vaikka hänen
kätensä olivatkin valkeat ja hoikat, eivät ne olleet yhtä näppärät, ja
hän ojensi koko ison kukkavihkonsa tytölle. »Teidän on ne sidottava»,
hän selitti.

Stella naurahti ja kietoi sitten sanajalan kukkien ympäri; mutta se
katkesi, ja esikot putosivat maahan kultaisena kuurona. He kumartuivat
kumpikin niitä kokoamaan, ja heidän kätensä sattuivat yhteen.

Aluksi Stella nauroi; sitten nauru kuoli hänen huulilleen. »Minun
— minun täytyy lähteä», änkytti hän, hypähtäen seisoalleen. »Setä
kummeksii, minne olen joutunut.» Puhuessaan hän katsoi jokeen päin
melkein säikähtyneen kiihkeästi.

Mitään virkkamatta auttoi Leycester häntä kokoamaan kukat ja ojensi
sitten kätensä tukeakseen häntä, ja he suuntasivat askeleensa joen
rannalle.




VIII.


Juuri kun Stella ja Leycester saapuivat joen varrelle — Stellan
käsi oli jo veneen reunalla — kuulivat he tiukujen kilinää, ja
katsahtaessaan ylös Stella näki pienet vaunut, jotka saapuivat
maantietä pitkin kahden maidonvalkean ponin vetäminä; hänen huomiotaan
oli herättänyt hevosten valjaisiin kiinnitettyjen kulkusten ääni.

Hevoset juoksivat ripeästi, ja Stella näki, että vaunuja ajoi
tummanruskeaan liveriin puettu kuski; mutta seuraavalla hetkellä
kiintyi koko hänen huomionsa kuskin vieressä istuvaan nuoreen neitoon.
Hän oli niin eetterimäisen kaunis, että Stella jäi katsomaan kuin
lumottuna. Neidon kädessä oli kirja, mutta hän ei lukenut. Hän piteli
kirjaa niin höllästi, että kun vaunut tulivat rantatöyrään kohdalle,
jonka takana Stella oli, se kirposi hänen löyhästä otteestaan.
Häneltä pääsi huudahdus, ja totellen äkillistä tunnetta Stella juoksi
vikkelästi rantaäyrästä ylös, otti kirjan maasta ja ojensi sen hänelle.

Hän ilmestyi niin äkkiä, että lady Lilian säpsähti, ja hetkiseksi valoi
heikko puna väriä hänen kalpeihin poskiinsa; vielä sittenkin, kun
puna oli häipynyt, hän istui sanattomana, samalla kun hänen silmiensä
hämmästynyt ilme muuttui teeskentelemättömäksi, sydämelliseksi
ihailuksi.

»Oi, kiitos, kiitos!» puhkesi hän sitten puhumaan. »Olette kovin
ystävällinen! Olin niin veltto, että annoin sen pudota. Mutta mistä te
tuoksahditte — pilvistäkö?» Näin sanoessaan hän loi Stellaan katseen,
josta kuvastui viehättävää imartelua.

»Aivan päinvastoin», selitti Stella, hymyillen avointa hymyään.
»Seisoin tuolla alhaalla, veneen luona.»

»Niinkö! Minä en nähnyt teitä. Kuinka kauniita esikkoja! Oletteko ollut
niitä poimimassa rinteiltä?» kysyi Lilian, huokaisten hiljaa.

»Kyllä. Tahdotteko ne?»

»Oi, en, en; en mitenkään voi suostua riistämään niitä teiltä.»

»Juuri minähän olen ollut varkaissa», huomautti Stella naurahtaen.
»Olen ottanut sellaista, mikä ei ole omaani. Otattehan nämä?»

»Jos tahdotte antaa ne minulle ettekä pidä väliä, vaikka poimittekin
uusia, niin olen hyvin iloissani», vastasi toinen.

Sitten oli kumpikin vaiti. Heidän lähellään seisoi loordi Trevorne
Lilianin huomaamatta ja Stellan unohtamana. Hän katseli ja odotti
omituisen hymyn väikkyessä huulillaan. Hän osasi tulkita sisarensa
silmien ilmeen: Lilian halusi oppia lähemmin tuntemaan kaunista tyttöä,
joka oli haltiattaren tavoin ilmestynyt hänen eteensä.

»Te — te olette outo täällä, ettekö olekin?» virkkoi lady Lilian äkkiä,
punehtuen hieman. »Tarkoitan, ettette ole täkäläisiä asukkaita.»

»Kyllä minä asun täällä», vastasi Stella, osoittaen niittyjen takaa
näkyvää taloa.

Lady Lilian säpsähti, ja ottaen tilaisuudesta vaarin astui loordi
Trevorne rauhallisesti Stellan vierelle.

»Leycester!» huudahti Lilian, tehden hämmästyneen eleen.

Hän katsoi sisartaan silmiin, hymyillen omituista, käskevää,
vastustamatonta hymyään. Tuntui siltä kuin hän olisi sanonut: — Enkö
sitä ennustanut? Voitko torjua häntä? — Mutta ääneen hän lausui:
»Saanko esitellä teidät muodollisesti toisillenne? Tässä on neiti
Etheredge, Lilian. Neiti Etheredge, tämä on sisareni.»

»Olen hyvin iloinen siitä, että olen kohdannut teidät», sanoi lady
Lilian, ojentaen kätensä.

Stella tarttui ohueen, valkeaan käteen ja piti sitä hetkisen omassaan;
sitten lady Lilian katsahti vuoroin heitä kumpaakin. Leycester oivalsi
heti katseen merkityksen. »Neiti Etheredge on uskaltautunut kanssani
vesille», hän ehätti selittämään. »Tulimme joen poikki noukkimaan
kukkia jätettyämme herra Etheredgen tuonne maalaamaan.» Puhuessaan hän
viittasi kädellään joen toiselle puolelle.

»Ymmärrän», vastasi lady Lilian, »kyllä ymmärrän. Hän on maalaamassa.
Eikö hän ole taitava? Kuinka ylpeä teidän sietääkään hänestä olla!
Setänne ja minä olemme vanhoja ystävyksiä», jatkoi hän. »Joskus, kun
— kun olen hyvissä voimissa, vietän pitkän iltapäivän katsellen hänen
taulujaan. Hän on aina niin hyväntahtoinen ja kärsivällinen ja selittää
minulle kaikki. Mutta koska en vielä kykene tulemaan teille, tulette te
katsomaan minua, tulettehan?»

Syntyi hetken kestävä hiljaisuus. Leycester katseli joelle, ikäänkuin
odottaen Stellan vastausta.

»Teen sen hyvin mielelläni», sanoi Stella; ja Leycester vetäisi
henkeään helpotuksen tuntein.

Lady Lilian vilkaisi kuskiin, joka heti kosketti poneja ruoskallaan.

»Näkemiin», hyvästeli lady Lilian, »näkemiin!» Kun vaunut sitten olivat
jo liikkeessä, huudahti hän hiljaisella, sointuvalla äänellään, joka
muistutti hänen veljensä äänen heikkoa kaikua: »Niin, Leycester, Lenore
on meillä!»

»Sepä hyvä», vastasi Leycester, kohottaen hattuaan. »Näkemiin!»

Stella jäi hetkiseksi paikoilleen, katsellen lady Lilianin jälkeen.
Kumma kyllä kaikuivat viimeiset sanat hänen korvissaan kiusallisen
hellittämättä ja voimakkaasti. — Lenore on meillä! — Hän huomasi
toistavansa niitä sanoja itsekseen. Malttaen sitten mielensä hän
kääntyi nopeasti loordi Trevorneen päin.

»Kuinka kaunis hän onkaan!» hän melkein kuiskasi.

Leycester katsoi häntä, kiitollinen ilme kaunopuheisissa silmissään.
»Niin, hän on minulle hyvin rakas. Nyt pitää teidän odottaa, sillä
aikaa kun minä käyn noutamassa uusia kukkia.»

Stella jäi seisomaan vaipuneena mietteisiin, hänen juostessaan rinnettä
ylöspäin. Keijukaismaisen olennon äkillinen kohtaaminen oli herättänyt
hänen mielessään kummallisia ajatuksia. Hän ymmärsi nyt, että maallisen
onnen saavuttamiseksi tarvitaan muutakin kuin yhteiskunnallista asemaa
ja rahaa.

Hän oli niin vaipunut aatoksiinsa, ettei kuullut tietä pitkin saapuvan
hevosen kavioiden töminää, vaikka eläin juoksi ripeätä vauhtia. Lordi
Trevornen korva oli valppaampi tai herkempi, sillä hän kuuli kapseen
ja pyörähti ympäri parhaiksi nähdäkseen kookkaan, kastanjanruskean
hevosen, jota ratsasti pitkä, hoikka, tummaverinen nuorukainen, aivan
lähellä Stellaa, joka seisoi selin tulijaan päin. Leycesteriltä pääsi
kirousta muistuttava äännähdys; hän viskasi kukat maahan, syöksähti
neidon ja ratsun väliin, tarttui molemmin käsin suitsiin ja pakotti
pelkällä voimallaan hevosen takajalkojensa varaan. Ratsastaja, joka oli
tuijotellut joelle, hölmistyi niin täydelleen, että ratsun noustessa
takajaloilleen suistui satulasta.

Stella säikähti melua, vilkaisi taakseen ja kiiti pois tieltä. He
muodostivat seuraavanlaisen ryhmän. Loordi Trevorne piti yhä vieläkin
kiinni suitsista ja hillitsi hevosta rautaisella otteellaan, kun taas
äskeinen ratsastaja virui pitkänään tiellä. Hän oli liikkumatta, mutta
vain hetkisen; pian hän nousi seisomaan ja lähestyi loordi Trevornea.
Hän oli Jasper Adelstone. Hänen kasvonsa olivat kalmankalpeat, minkä
vastakohtana hänen pienet silmänsä näyttivät sysimustilta.

»Mitä tämä tarkoittaa?» ärjyi hän raivoissaan, nostaen puolittain
tietämättään ratsuraippaansa.

Se oli kovan onnen liike; sillä muuta ei tarvittu saattamaan loordi
Trevorne vimmoihinsa. Silmänräpäyksessä tarttui loordi ruoskaa
kohottavaan käteen, löi miehen maahan, katkaisi raipan ja nakkasi
palaset omistajan päälle. Kaikki tapahtui äkkiä. Vaikka Stella olisi
kuinka tahtonut, ei hän olisi ennättänyt estämään, ennenkuin ripeä
temppu oli tehty; mutta nyt hän juoksi miesten väliin.

»Loordi Trevorne», hän huudahti kalpeana ja kauhuissaan nähdessään
Leycesterin värittömät kasvot, jotka nytkähtelivät kiihkosta ja joista
kauneus oli hävinnyt raivoisan vääristyksen tieltä. »Loordi Trevorne!»

Kuullessaan hänen äänensä vetoavan, vaativan, moittivan soinnun vavahti
Leycester, hänen toinen kätensä painui kupeelle, toisen yhä pitäessä
nyt rajusti hyppivää hevosta teräsotteessaan, ja hän seisoi nöyränä
Stellan edessä. Mutta niin ei Jasper Adelstone. Hitain, kiemurtelevin
liikkein hän nousi maasta, pudisti itseään ja katsoi kiukkuisesti
vastustajaansa.

»Teidän on vastattava tästä, loordi Trevorne», hän sähähti.

»Mitä! Eikö teillä ole muuta sanomista!» kivahti Trevorne, jonka toisen
sävy kiihdytti uudelleen raivoiseksi. »Tiedättekö, kurja heittiö, että
olitte vähällä ajaa tämän neidin yli — niin, ajaa hänen ylitseen?
Vastata siitä! Hitto soikoon —» Samalla hän kohotti kätensä; mutta
tällä kertaa Stella oli aivan valppaana ja ehti ajoissa, kiertäen
kätensä Leycesterin käsivarren ympärille, jonka lihakset olivat
pullistuneina tiukoiksi kuin rautavyöt. Loordi Trevorne liikahti ja
rauhoittui jälleen. »Älkää pelätkö!» hän kuiskasi. »En tee hänelle
mitään. En, en.»

»Ratsaille, herra, ja pois näkyvistäni!» puhui hän sitten, osoittaen
hevosta. »Mutta ei, jumaliste, ette saa lähteä, ennenkuin olette
pyytänyt anteeksi neidiltä.»

»Ei, ei!» esteli Stella.

»Mutta minä sanon ’kyllä’», huudahti loordi Trevorne, silmät
liekehtien. »Pitääkö jokaisen räätälin saada ratsastaa alueellamme,
ajaen kumoon kenet haluaa? Pyytäkää anteeksi, herra, tai —»

»Neiti Etheredge», aloitti Jasper oltuaan hetkisen synkästi vaiti,
»ette saata epäilläkään, että olen sydämeni pohjasta pahoillani
tästä ikävästä sattumasta, joka aiheutui minun huolimattomuudestani.
Ratsastin huolimattomasti —»

»Kuin aasi!» keskeytti loordi Trevorne.

»Enkä havainnut teitä. Mutta mitään pahaa ei kuitenkaan olisi
tapahtunut, jollei tämä mies — jollei loordi Trevorne olisi raa’an
väkivaltaisesti suistanut minua satulasta. Olisin huomannut teidät
hyvissä ajoin, eikä, kuten jo sanoin, olisi tapahtunut mitään pahaa.
Kaikki mitä on sattunut on loordi Trevornen — vika. Vielä kerran:
suokaa anteeksi.»

Hän kumarsi neidolle; mutta samalla loi hän ilkeän katseen solakkaa,
jäntevää nuorukaista kohti, jonka kasvot olivat kalpeina kiihtymyksestä.

»Ei, ei ole mitään syytä!» selitti Stella vapisten. »En halua, että
pyydätte minulta anteeksi. Sehän oli pelkkä vahinko. Te ette otaksunut
täällä olevan ketään — minä — minä —. Oi, toivoisin, etten olisi
tullutkaan!»

»Älkää sanoko niin!» murahti loordi Trevorne, lisäten sitten ääneen
Jasperille: »Tässä hevosenne, herra; nouskaa ratsaille ja ajakaa
kotiinne, kiittäen tähteänne siitä, että neiti selviytyi ehein raajoin!»

Jasper seisoi tuokion, katsoen häntä silmiin; kumartaen sitten vielä
kerran päätään hän nousi hitaasti hevosensa selkään.

Loordi Trevorne, jonka kiihtymys oli asettunut, silmäili häntä
hetkisen levollisena ja liikahtamatta, kohotti sitten hattuaan,
tehden vanhanaikaisen liikkeen ja lausuen: »Hyvästi! Ja muistakaa
vastaisuudessa ratsastaa huolellisemmin!»

Jasper Adelstone katsoi häntä ratsunsa selästä, pahansuopa hymy ohuilla
huulillaan: »Hyvästi, mylord. Kyllä muistan.» Sitten hän painoi
kannukset hevosensa kupeisiin ja karautti tiehensä.




IX.


»Kuka on ’Lenore’, setä?»

Oli saman päivän ilta, ja Stella ja herra Etheredge istuivat
avoimen ikkunan ääressä, katsellen ulos hämärään, vanhus vaipuneena
muistoihinsa, neito käyden yhä uudelleen mielessään läpi aamuiset
tapahtumat herra Jasper Adelstonen vierailusta alkaen molempien miesten
väliseen kohtaukseen saakka.

Oli kummallista, oli melkein suorastaan ihme — sillä Stella oli perin
avomielinen ja vilpitön — ettei hän ollut kertonut sedälleen mitään
kiivaasta kohtauksesta; kerran tai kahdesti hän oli avannut suunsa,
mutta hänestä oli tuntunut vaikealta aloittaa kertomusta, ja hän
oli vaiennut. Hän oli kuvannut sedälleen kävelyään metsässä ja lady
Lilianin tapaamista, mutta loordi Trevornen ja Jasper Adelstonen
välisestä kiihkeästä kohtauksesta hän ei ollut hiiskunut mitään.

Kun Jasper oli ratsastanut pois, kasvot harmaankalpeina hillitystä
raivosta, oli loordi Trevorne katsellut Stellaa ääneti. Nyt, hämärään
katsellessaan, hän yhä näki sielunsa silmillä Leycesterin, jonka
kauniit silmät kuvastivat kaunopuheisesti katumusta ja nöyryyttä
ja hyvinmuodostuneet huulet vavahtelivat oman heikkouden tunnosta.
»Tahdotteko antaa minulle anteeksi?» oli hän vihdoin sanonut, siinä
kaikki. Sen enempää virkkamatta oli hän ojentanut kättään auttaakseen
häntä veneeseen, minkä avun Stella oli hylännyt, ja soutanut hänet
joen poikki sedän luokse. Sanaakaan sanomatta, mutta sama katumusilme
silmissään hän oli heistä erotessaan kohottanut hattuaan — mennyt
kotiinsa kartanoon, sisarensa lady Lilianin ja Lenoren luokse.

Siitä alkaen kun hän oli kuullut lady Lilianin lausuvan sen nimen
hellästi viitaten, oli se kaikunut hänen korvissaan. Siinä oli
eräänlainen lumouksen tuntu, joka puolittain tenhosi, puolittain
kiusasi häntä. Nyt hän istui pää käden varassa, tummat silmät
suunnattuina tähtiin, jotka hilpeästi tuikkivat taivaalla, ja lausui
ääneen kysymyksen:

»Kuka on Lenore, setä?»

Herra Etheredge liikahti tuolissaan ja katsoi häneen päin
hajamielisesti. »Lenore, Lenore? En tiedä, Stella, mutta nimi tuntuu
sittenkin tutulta. Missä sen kuulit? Tuskin on kohtuullista yht’äkkiä
pamauttaa minulle tuollaista kysymystä; voisithan udella minulta, kuka
on Julia, Lovisa, Anna Maria —»

»Kuulin sen tänä aamuna, setä», vastasi Stella. »Poistuessaan luotamme
lady Lilian mainitsi veljelleen, että ’Lenore on saapunut’.»

»Vai niin», hymähti vanhus. »Sitten tiedän. Hän on siis tullut. ’Kuka
on Lenore?’ Tuskin on koko Englannissa toista sellaista naista, jonka
tarvitsisi tehdä sitä kysymystä, Stella.»

»Niinkö?» kummasteli tyttö, kääntyen ihmeissään katsomaan setäänsä.
»Kuinka niin? Onko hän niin kuuluisa?»

»Sananmukaisesti, on; se on juuri oikea sana. Hän on kuuluisa. Hän on
suuri kaunotar.»

»Siinäkö kaikki? Se ei ole mikään ansio», huomautti Stella pettyneenä.

Vanhus empi hetken nähdessään, kuinka kylmäkiskoinen hän oli. »No niin,
kenties en puhunut oikein osuvasti. Lenore on enemmän kuin kaunotar —
hän on lumoojatar.»

»Se on parempaa», myönsi Stella. »Siitä pidän. Ketä hän lumoaa? Pitääkö
hän kesyjä käärmeitä, soittaen niille, vai hypnotisoiko hän ihmisiä,
vai mitä hän tekee?»

»Olet perin kyynillinen, Stella», sanoi vanhus nauraen. »Mistä olet sen
taidon oppinut; isältäsikö, vai onko se syntyperäinen lahja? Ei, hän
ei pidä kesyjä käärmeitä eikä hänellä tietääkseni ole hypnotisoimisen
taitoa; mutta lumota hän silti osaa. Ensinnäkin hän on todella ja
kehumatta hyvin kaunis —»

»Minkä näköinen hän on?» pisti Stella vienosti väliin.

»Hän on hyvin vaalea, tukka kultaa, silmät violetit.»

»Violetit!»

»Violetit!» toisti vanhus painokkaasti. »Olen nähnyt ne yhtä
violetinvärisinä kuin nuo tuolla penkillä kasvavat kukat. Hänen
suunsa ei ole pieni; ei ikinä vielä ole ollut pienisuista naista,
joka olisi ollut minkään arvoinen. Hänen suunsa on pikemminkin iso,
mutta se onkin kaunopuheisen ilmeikäs, sellainen suu, jonka huulen
pelkkä kaareutuminen on äärettömän rikassisältöinen. Luuletko, että
liioittelen? Maltapa, kun näet hänet!»

»Minusta ei tunnu», vastasi Stella hitaasti, »että olen erikoisen
halukas häntä näkemään, setä. Se muistuttaa minulle, mitä Napolista
sanotaan — nähdä Napoli ja kuolla. Nähdä Lenore ja kuolla!»

»Niinpä niin, se ei olekaan ihan väärin. Moni on hänet nähnyt — moni
mies ja ollut valmis kuolemaan rakkaudesta häneen.»

»Hänen täytyy olla hyvin kaunis, kun sinä, setä, puhut tuolla tavoin.
Onko hän myöskin viehättävä?»

»Kyllä, hän on viehättävä ja kerrassaan viehättävä onkin. Sanalla
sanoen, Stella, Lenore on korkeamman sivistyksen tuote; hän on
viimeisten vaatimustemme ihannekuva; nyt ei enää riitä pelkkä kauneus,
eikä tyydytä vain taituruuteen; hän ratsastaa hyvin ja pelottomasti;
hän soittaa ja laulaa paremmin kuin puolet niistä ihmisistä, joita
kuunnellaan konserteissa; minulle on kerrottu, ettei yksikään
Lontoon nainen tanssi sen viehkeämmin; ja itse olen nähnyt hänen
nostavan joesta kaksikymmennaulaisen lohen yhtä taitavasti kuin mikä
skotlantilainen onkimestari hyvänsä.»

»Olet kuvaillut täydellisyyden perikuvaa, setä», virkkoi Stella
vähäisen vaitiolon jälkeen. »Kuinka hänen naistuttavansa vihannevatkaan
häntä?»

»Luulen, että olet väärässä. En milloinkaan ole tuntenut naista, joka
olisi suuremmassa määrin ollut oman sukupuolensa suosikki.»

»Kuinka ylpeä hänen puolisonsa täytyykään olla hänestä?» mumisi Stella.

»Puolisonsa! Hän ei ole naimisissa.»

»Ei naimisissa! Niin täydellinen olento naimaton! Voiko ihmiskunta
sallia, että niin mallikelpoinen nainen jää yksinäiseksi? Setä, häntä
varmaankin pelätään!»

»Niin, kenties, kenties jotkut häntä pelkäävät», myönteli herra
Etheredge hymyillen. »Hän ei ole naimisissa. Lenore olisi voinut mennä
avioliittoon jo aikoja sitten; hänelle on tehty useita tarjouksia,
loistaviakin. Hän voisi nyt olla herttuatar, jos hän olisi tahtonut.»

»Miksi hän ei tahtonut?» kysyi Stella. »Sellaisen naisen pitäisi olla
vähintäänkin herttuatar. Juuri herttuatarta olet minulle kuvaillut
setä.»

»En tiedä», vastasi vanhus koruttomasti. »En usko, että kukaan sitä
tietää, kenties ei hän tiedä sitä itsekään.»

Stella ei virkkanut vähään aikaan mitään; hänen mielikuvituksensa
työskenteli ankarasti. »Onko hän rikas vaiko köyhä, setä?»

»En tiedä. Luulisin häntä rikkaaksi.»

»Mikä on hänen toinen nimensä, ja kuinka vanha hän on?»

»Hänen nimensä on Beauminster — lady Lenore Beauminster, ja hänen
pitäisi olla kolmenkolmatta vaiheilla. Niin, juuri niin.»

»Tämä ihmeellinen olento on siis kartanossa, meidän näköpiirissämme»,
kuiskasi Stella. »Sanoppa, setä, pidetäänkö häntä lasikaapissa ja
näytetään vain merkillisyytenä niin tai niin suuresta maksusta henkeä
kohti! Sillä tavoin pitäisi tehdä, eikö niin?»

»Mitäs Voltaire sanookaan, Stella?» pilaili vanhus, silittäen hänen
tukkaansa. »’Jos tahdot saada naisen vihaamaan toista naista, niin kehu
häntä kaikille.’»

Stellan poskille valahti hehkuva puna, mutta hän naurahti ja hänen
ilmeissään oli vain vähäinen harmistunut sävy. »Vihaamaan! Minä en
vihaa häntä, setä — minä ihailen häntä; haluaisin nähdä hänet; koskea
häneen — tuntea itse sen ihmeellisen tenhon, josta olet puhunut. Missä
hän asuu? Hän tekee minut hyvin uteliaaksi.»

Vanhus poltti hetkisen ääneti piippuaan ja virkkoi sitten: »Asuu?
Siitä minulla on tuskin aavistustakaan. Hän on kaikkialla, Lontoossa
huvikaudella, vierailuilla maaseudun kartanoissa muina aikoina.
Englannissa ei ole ainoatakaan taloa, johon hän ei olisi tervetullut ja
saisi samanlaista vastaanottoa kuin prinsessa. Omituista on, että hän
on täällä juuri nyt; seurustelukausi on alkanut, ja useimmat vieraat
ovat jo poistuneet kartanosta, toiset heistä ollakseen Lontoossa
parlamenttitehtävissään. On todellakin varsin omituista, että hän on
saapunut tänne tuuri tähän aikaan.»

Stella punehtui, ja hänet valtasi epämääräinen ärtymyksen tunne,
jonka syystä hän itsekään tuskin oli selvillä. »Minä luulisin, että
kuka hyvänsä tulee Wyndwardin kartanoon riemumielin milloin hyvänsä —
myöskin lady Lenore Beauminster», huomautti hän hiljaa.

»Wyndwardin kartano on hieno paikka», tuumi setä verkkaisesti, »mutta
lady Lenore on tottunut palatseihin. Lontoossa ei pidetä yksiäkään
tanssiaisia, joissa hänen poissaolonsa ei pistäisi silmään. Se on
omituista. Kenties lady Wyndwardilla on joku syy. Onhan Leycester.»

»Leycester?» toisti Stella automaattisesti. Sana luiskahti aivan
huomaamatta hänen huuliltaan, ja sitten kohosi hänen poskilleen hehkuva
puna. »Loordi Trevornea kai tarkoitat?»

»Niin», vastasi taiteilija. »Hänen äidistään ei mikään olisi sen
mieluisempaa kuin nähdä hänet naimisissa; ja sopivampaa puolisoa,
kuin Lenore on, hän ei voisi löytää. Niin; siinäpä se, sehän on
selvää. Ja Leycesterille ei sen paremmin voisi käydä; ja vaikka lady
Lenore on hylännyt korkeampiakin kosijoita, niin tulevana Wyndwardin
kreivittärenä oleminen on siksi viehättävää, että sitä ei kannata
halveksia. Näinköhän Leycester tarttuu satimeen, jos se on satimeksi
aiottu?»

Stella istui hiljaa, pää takakenossa, silmät tähtiin suunnattuina.
Mitäpä hänelle — köyhän maalarin veljentyttärelle — kuuluisi,
kenen kanssa loordi Trevorne, tuleva Wyndwardin kreivi, menisi
naimisiin? Ei mitään, ei kerrassaan mitään. Kuinka onnellisia, kuinka
siunatun onnellisia jotkut naiset olivatkaan! Tässä esimerkiksi on
kolmekolmattavuotias neito, kuuluisan kaunis, ylhäinen, halliten
suuressa maailmassa kuningattarena, eivätkä jumalat vielä siihenkään
tyytyneet, vaan heidän piti antaa hänelle Leycester Wyndward! Sillä
tietystikin olisi hänen mahdotonta vastustaa neitoa, jos tämä käyttäisi
lumousvoimaansa. Eikö setä ollut vastikään sanonut, että hän osasi
tenhota? — Olihan hän lumonnut sedänkin, haaveksijan, taiteilijan,
miehen, joka oli nähnyt maailmaa ja joka tunsi maailman niin hyvin?

Hän istui uneksien muutamia minuutteja, mutta tuli pian siihen
johtopäätökseen, että hänen ei kannattanut kovin paljon ajatella
Leycester Trevornea; niinpä hän nousi paikaltaan, meni harmoonin ääreen
ja alkoi soittaa.

Äkkiä aukeni ovi ja sisään tulvasi valoa rouva Penfoldin kantamasta
lampusta. »Oletteko siellä, neiti Stella? Niin kyllä, siellähän olette!
Arvelin, että herra Etheredge kenties soitti. Tässä on teille kirje.»

»Kirje! Minulle!» huudahti Stella, pyörähtäen hämmästyneenä tuolillaan.

»Niin, neiti, ja vastausta pyydetään.»

Stella otti kirjeen vastaan empien. Se oli ohuella, kauniilla
käsialalla osoitettu neiti Stella Etheredgelle. Stella käänsi kuorta
ja jäi tuijottamaan siihen painettuun vaakunaan. Hän tunsi sen, se
oli Wyndwardin töyhtökypäri. Hän istui vähän aikaa katsellen kirjettä
yrittämättäkään sitä avata; sitten hän repi sen hitaasti auki ja luki
kirjeen:

 »Rakas Neiti Etheredge.

 Ettekö tahtoisi lunastaa tänä iltana minulle antamaanne lupausta ja
 tulla minua katsomaan? Pyytäisittekö herra Etheredgeä saattamaan
 Teidät tänne syömään päivällistä meikäläisten kanssa huomenna kello
 seitsemän? Sanon ’meikäläisten’, koska minä aina syön yksin; mutta
 kenties teidän sopii päivällisen jälkeen tulla vähäksi aikaa luokseni.
 Älkää antako herra Etheredgen tapansa mukaan kieltäytyä, vaan sanokaa,
 että hänen on tuotava Teidät minun tähteni.

 Kunnioittaen

                                              Lilian Wyndward.»

Stella luki kirjeen ja luki sen vielä uudelleenkin, ikäänkuin ei
olisi uskonut silmiään. Lady Lilianin huomautus oli tuntunut niin
ylimalkaisesti lausutulta, että hän tuskin muisti sitä, mutta nyt hän
oli saanut suoranaisen kutsun Wyndwardin kartanoon — ja päivällisille.

»Vastaus, neiti?» äänsi rouva Penfold.

»Annan sen teille heti», vastasi Stella. Hän meni huoneen toisessa
päässä olevan setänsä luokse, pysähtyen hänen viereensä, kirje
kädessään. »Setä, sain juuri kirjeen lady Lilianilta, joka pyytää meitä
päivällisille kartanoon huomenna.»

»Päivällisille — huomenna? Oho, kultaseni! No, hyvä! Tietysti on
sinusta hauska lähteä. Siispä vastaa: kyllä. Perin ystävällisesti
tehty. Näetkö, Stella, toiveesi täyttyi melkein heti kun sen lausuit.
Saat nähdä esikuvasi — lady Lenoren.»

Stella säpsähti, ja hänen kasvonsa kalpenivat. »Enpä luule haluavani
lähteä sinne, setä; eihän minulla sitäpaitsi ole pukuakaan.»

»Jonkunlaisen puvun saat kyllä huomiseen puoliseitsemään mennessä»,
arveli setä naurahtaen, »muuten horjuu luottamukseni rouva Penfoldin
keinokkuuteen. Lähetä myöntävä vastaus, tyttöseni!»

Stella meni hitaasti pöydän ääreen ja kirjoitti pari riviä.

 »Rakas Lady Lilian.

 Olemme todella iloisia voidessamme tulla Teidän luoksenne huomenna.

 Kunnioittaen

                                          Stella Etheredge.»

Sitten hän soitti kelloa ja sanoi, ojentaessaan kirjeen rouva
Penfoldille: »Aion mennä Wyndward Halliin huomenna, mutta minulla ei
ole pukua.»

Rouva Penfold nosti tapansa mukaan kätensä ylös.

»Kartanoon, neiti Stella, huomenna! Herrainen aika, mitäs nyt teemme?»
Sitten hän vilkaisi nojatuoliin päin ja viittasi Stellalle, että tämä
tulisi ulos huoneesta. »Tulkaa yläkertaan, katsotaan siellä, mitä
saamme aikaan. Kartanoon! Ajatella nyt sitä!»

Stella istui tuolilla ja katseli hymyillen, kun hänen pukuvarastoaan
myllerrettiin ja katsastettiin. Vaikka se sisälsikin kaikkea, mitä
Stella todennäköisesti tarvitsisi arkioloissa, ei rouva Penfold,
järjestäessään neidon vaatteita heti tämän saavuttua, ollut ottanut
huomioon niin suurenmoista tapahtumaa kuin kutsua päivällisille
kartanoon. Levitettyään puvun toisensa jälkeen ja laskettuaan ne kaikki
jälleen päätään pudistellen käsistään otti emännöitsijä vihdoin esille
kerman värisen silkkipuvun.

»Se on soma», virkahti Stella.

»Mutta sehän on vain japanilaista silkkiä!» valitti rouva Penfold.

»Minun mielestäni se kelpaa», huomautti Stella; »pitsit ovat kunnossa,
eivätkö olekin?»

»Pitsit?» sanoi rouva Penfold miettivästi; sitten hänen kasvonsa
kirkastuivat. »Odottakaapa hetkinen!» huudahti hän. Heittäen puvun
käsistään hän kiiruhti ulos huoneesta, palaten vähän ajan kuluttua
muassaan pieni lipas. »Kun puhuimme pitseistä, johtui mieleeni, että
minulla on niitä säästössä. Ne ovat äitini tekemät — en tiedä, ovatko
ne hyviä.» Puhuessaan hän aukaisi lippaan ja nosti sieltä joitakuita
pitsirullia.

Stella hypähti seisoalleen, ja häneltä pääsi pieni naisellisen
ihastuksen huudahdus. »Kas, nehän ovat virkattuja!»

»Virkattuja, niinkö, neiti? En tiedä. Ovatko ne sitten hyviä?»

»Hyviä!» huudahti Stella, »ne ovat kauneita, viehättäviä, taivaallisia.
Lainaatteko ne minulle?»

»En, annan ne teille, jos suvaitsette ottaa ne vastaan, neiti Stella»,
selitti kelpo nainen, ylväästi hymyillen.

»Ei, ei; ei millään ehdolla, mutta mielelläni niitä käytän, jos
siihen suostutte», vastasi Stella, ottaen pitkän pitsin ja kiertäen
sen kaulaansa. »Oi, kuinka se on kaunis! Se tekisi halvimmankin puvun
komeannäköiseksi! Pidän sitä kyllä hyvin varovasti, varmasti pidänkin.»

»Mitä joutavia, rakas neiti Stella! Onpa hauska, että tulin
ajatelleeksi niitä. Ja nyt tarvitsette hansikkaat — malttakaapa
kun katson — kas niin, teillä on kerman väriset; ne sopivat puvun
kanssa yhteen, eikö totta? Menkää te nyt alas, ja minä tarkastan
vaatekappaleet ja kiinnitän pitsit. Kartanoon! Olen niin hyvilläni,
neiti Stella.»

»Niinkö?» sanoi Stella vienosti, mennen alakertaan. »Mutta minä en
tiedä, olenko hyvilläni vai pahoillani!»




X.


Kartanon tornikello löi puoliseitsemän, ja sen helähdys kieri
värähdellen laaksoon. Herra Etheredge seisoi ovella puettuna
juhlapukuun, joka, vaikkakin se oli vanhaa muotia ja käyttämisestä
kulunut, teki hänet tavallista arvokkaamman näköiseksi. Vaunut
odottivat oven edustalla, ja vilkaistuaan kelloonsa vanhus astahti
portaita kohti. Mutta samalla näkyi ylhäällä valoa ja kuului askelten
ääniä. Seuraavalla hetkellä luuli hän näkevänsä unikuvan, joka leijaili
alas hänen luokseen.

Stellalla oli yllään kermanvärinen silkkipukunsa; erinomaisen hieno
pitsikaulus ympäröi hänen hentoa, viehättävää kaulaansa, ja hänen
hiuksissaan oli punainen ruusu; mutta maalarin katse kiintyi hänen
ihastuttaviin tytönkasvoihinsa. »Mitä olet itsellesi tehnyt, lapsi?»
huudahti hän, silmät levällään ja teeskentelemättömän kummastuneena.

»Eikö hän — eikö se ole kaunis?» kuiskasi rouva Penfold hurmauksissaan.
»Mutta nyt teidän on lähdettävä, herra, tai muuten myöhästytte», lisäsi
kelpo vaimo.

Stella ja herra Etheredge nousivat vaunuihin ja lähtivät lyhyelle
matkalleen. Ajoneuvot vierivät sillan yli ja pitkää lehtokujaa myöten
rakennuksen pääkäytävän eteen.

Kartano oli niin laaja ja kunnioitusta herättävä, että Stellan rohkeus
tuntui masentuvan. Mutta hänen poskilleen kohosi väri uudelleen, kun
kaksi kookasta palvelijaa riensi leveitä portaita myöten alas avaamaan
vaunujen ovea. Heille hän ei näyttäisi pelkäävänsä. Pelkäävänsä;
niin, juuri se sana kuvasi hänen tunteitaan, kun hänet opastettiin
eteissaliin. Siellä oli vielä useita muita palvelijoita, jotka
seisoskelivat juhlallisen näköisinä, ja mustiin puettu palvelijatar,
jolla oli moitteettoman valkea päähine, astui esiin ja kysyi melkein
kunnioittavasti kuiskaten Stellalta, halusiko hän mennä yläkertaan;
mutta Stella pudisti päätään, ja palvelijatar vain auttoi viitan ja
huivin hänen päältään.

Sitten ojensi setä hänelle käsivartensa, ja hän laski kätensä sille,
samalla kun kaksi palvelijaa veti auki verhot, jotka verhosivat
seurusteluhuoneeseen vievää käytävää, ja kolmas siirsi syrjään toiset
verhot, jotka peittivät itse seurusteluhuoneen ovea, sekä ilmoitti:
»Herra ja neiti Etheredge.»

Lady Wyndward astui heti eteenpäin lausumaan vieraansa tervetulleiksi.
Jos Stellan kauneus ja sulous saattoi hänet hämmennyksiin, ei
kukaan olisi voinut aavistaa sitä hänen käyttäytymisestään. »Kuinka
voitte, herra Etheredge? Oli kovin ystävällisesti tehty, että
tulitte. Ymmärrän, kuinka suuri kunnianosoitus tämä on, ja olen
siitä kiitollinen. Tämäkö on veljentyttärenne? Kuinka voitte, neiti
Etheredge? Minusta on hyvin hauska tutustua teihin.«

Kun Stella puristi lady Wyndwardin kättä, palasi hänen rohkeutensa, ja
hän nosti silmänsä, katsoen kauniita, tyyniä kasvoja, aavistamatta että
kreivitär ihmetteli ja ihaili hänen kauneuttaan.

»Meitä on vain pieni seurue», jatkoi kreivitär. »Melkein kaikki
vieraamme ovat poistuneet. Meidän pitäisi itsemmekin olla nyt jo
kaupungissa, mutta loordi Wyndwardia pidättävät asiat täällä.» Hänen
puhuessaan lähestyi kreivi, ja Stella näki pitkän, hoikan miehen
kumartavan hänelle, ikäänkuin odottaen kättelyä.

»Kuinka voitte, herra Etheredge? Olemmepa vihdoinkin saaneet
houkutelluksi teidät erakonmajastanne. Kuinka voitte, neiti Etheredge?
Toivoakseni ette tuntenut kylmää vetoa.»

Stella hymyili, käsittäen heti, minkävuoksi jokainen ovi oli verhojen
peitossa.

Kreivi veti maalarin syrjään, ja kreivitär laski kätensä Stellan
käsivarrelle, ohjaten hänet lady Longforthin luokse. »Herra Etheredgen
veljentytär», hän esitteli; sitten Stellalle: »Lady Longforth.»

Stella tunsi terävän silmäparin tarkastavan kasvojaan.

»Hauska oppia teidät tuntemaan, ystäväni», virkkoi vanha rouva. »Tulkaa
istumaan viereeni ja kertokaa minulle sedästänne; hän on ihmeellinen
mies, mutta hyvin ilkeä. Itsepintaisesti hän pysyttelee piilossa,
sensijaan että tulisi muun maailman yhteyteen ja suostuisi olemaan
kuuluisuus, kuten hänen pitäisi olla. Mutta kentiespä te nyt tänne
saavuttuanne saatte hänet taivutetuksi lähtemään kuorestaan.»

»Tarkoitatteko hänen majaansa? En usko, että häntä saadaan millään
ehdolla suostutetuksi lähtemään sieltä. Ja miksi hän sen tekisi? Hän
viihtyy siellä perin hyvin.»

Hyväntahtoisen vanhan rouvan seurassa ei Stella ollenkaan kainostellut,
ja hän keskusteli kreivittären kanssa vapaasti, kunnes äkkiä, juuri
kun kello löi kahdeksan, hänen takanaan lausuttiin: »Päivällinen on
pöydässä, mylady.»

Kukaan ei kuitenkaan ollut sitä huomaavinaan eikä kreivitärkään
osoittanut vähäisimmälläkään merkillä eikä vilkaisulla kuulleensa
sitä. Äkkiä vetäistiin huoneen toisessa päässä olevat verhot syrjään,
ja saliin astui solakka mies. Se oli Leycester! Hän asteli lattian
poikki ja pysähtyi Stellan eteen, ojentaen kätensä: »Olette tullut»,
hän sanoi; »pelkäsin, ettette saapuisi. Siinä menetteli herra Etheredge
kovin ystävällisesti.»

Stella kätteli häntä virkkamatta sanaakaan. Hän tiesi, että hänen
vieressään istuvan vanhan rouvan terävät harmaat silmät tarkkasivat
häntä. Myöskin Leycester näytti sen oivaltavan, sillä hän lisäsi
tyynemmällä, jokapäiväisemmällä äänellä: »Olen myöhästynyt; se on vanha
vikani.»

»Niin onkin», huomautti vanha kreivitär. »Istukaa nyt hetkinen, jos
voitte!»

»Minähän olen antanut teidän kaikkien odottaa», sanoi hän, vilkaisten
kelloaan.

Lady Longforth pudisti päätään: »Ette suinkaan; odotamme Lenorea.»

Hänen puhuessaan menivät verhot levälleen, ja huoneeseen saapui joku.

Puitteinaan oviverhot, jotka laskeutuivat hänen takanaan
punaisiin poimuihin, seisoi ihmeellisen kaunis, kultatukkainen ja
violettisilmäinen neito. Stella tunsi hänet heti setänsä kuvauksen
nojalla; mutta häntä ei yllättänyt neidon kauneus, niin että hän
säpsähti; sen sai aikaan jokin muu, hänestä huokuva epämääräinen,
sanoinkuvaamaton tenhovoima, hänen olemuksensa, hänen ryhtinsä
viehkeys. Hän seisoi hetkisen paikoillaan ja silmäili hymyillen ympäri
salia; sitten hän meni verkkaisesti lady Wyndwardin luokse ja kumarsi
kreivittärelle syvään.

Stella ei voinut erottaa hänen sanojaan, mutta arvasi hänen pyytävän
anteeksi viivästymistään, sillä kreivi, joka seisoi vieressä, hymyili
hänelle. Stella istui paikallaan, katsellen lady Lenorea, ja äkkiä
hän havaitsi violetin väristen silmien kohdistuvan itseensä. Hän
näki kauniiden huulien liikkuvan, huomasi kreivin vastaavan ja
tarkkasi sitten heitä, kun he yhdessä astelivat salin poikki. Hänen
hämmästyksekseen he tulivat häntä kohti ja pysähtyivät hänen eteensä.

»Neiti Etheredge», aloitti kreivi, »sallikaa minun tutustuttaa lady
Lenore Beauminster teihin».

Stella katsahti ylöspäin ja kohtasi violettisilmien häneen kiintyneen
katseen. Hetkisen hän oli sanattomana; ponnistaen itseään hän sitten
ojensi kätensä, ja he seisoivat vastakkain, katsoen toisiaan silmiin,
loordi Trevornen seistessä sivussa, luonteenomainen hymy huulillaan.

XI.

Katsoessaan lady Lenorea Stella vasta ensi kerran tunsi, että niin
soma kuin hänen oma pukunsa olikin, oli se sittenkin tehty vain
halpa-arvoisesta silkistä. Sitä hän ei aikaisemmin ollut huomannut;
mutta nyt, tämän erikoisesti puetun naisen läheisyydessä, hän sen
tunsi. Hän tunsi myöskin jäävänsä lady Lenoresta jäljelle älynsä,
samoin kuin vaatetuksensakin puolesta, keskustellessaan hänen kanssaan
muutamia lyhyitä hetkiä ennen päivällistä. Hänestä tuntui todella
helpotukselta, kun koko seurue asteli jonossa ruokasaliin. Vaikka
päivällinen monine ruokalajeineen olikin Stellasta loppumattoman
pitkä, oli hänestä kuitenkin mielenkiintoista tarkkailla ihmisiä ja
kuunnella heidän puheitaan. Hän oli loordi Grayfordin seurassa kuin
kotonaan, niinkuin kuka hyvänsä olisi ollut. Palattuaan päivällisen
jälkeen muiden naisten mukana seurustelusaliin sai Stella nauttia
pienestä, jokapäiväisestä keskustelusta Leycesterin äidin ja kreivitär
Longforthin kanssa, mutta vaistomaisesti hän tunsi, että lady Lenore
karttoi häntä. Pian miesväki ryhmittyi kahvikuppiensa ympärille, ja
keskusteltuaan joitakuita minuutteja lady Lenoren ja muiden vieraiden
kanssa astui Leycester Stellan luokse ja ehdotti: »Jos suvaitsette,
niin saatan teidät nyt sisareni luokse, neiti Etheredge.»

»Oi, kyllä, tulen heti paikalla», vastasi hän, nousten seisomaan.

Leycester opasti hänet Lilianin huoneiden ovelle ja poistui sitten.

Lady Lilian lepäsi sohvalla ikkunan ääressä ja kohosi ojentamaan
kättään. »Kuinka ystävällisesti, että tulitte!» hän sanoi lämpimästi.
»Pidätte kai minua hyvin itsekkäänä, kun houkuttelen teidät pois
kaikkien muiden seurasta, ettekö pidäkin?» lisäsi hän, pitäen yhä
Stellan kättä omassa viileässä kädessään.

»En suinkaan», torjui Stella. »Minusta on hyvin hauska tulla tänne.
Olisin tullut aikaisemmin, mutta en tietänyt, saisinko sen tehdä,
ennenkuin veljenne tarjoutui tuomaan minut tänne.»

»Olen odottanut, mutta en halunnut lähettää noutamaan teitä», selitti
lady Lilian. »Onko teillä ollut hupaisa ilta?»

Stella istahti sohvan vieressä olevalle matalalle tuolille, katsoi
hymyillen Lilianin viehättäviä kasvoja ja virkkoi: »Minulla on ollut
ihmeellinen ilta!»

Lady Lilian katsahti häneen kysyvästi.

»Ihmeellinen», toisti Stella avoimesti. »En nimittäin koskaan ennen
ole ollut tällaisissa paikoissa; kaikki tuntuu niin suurenmoiselta
ja kauniilta — enemmän kauniilta kuin suurenmoiselta kylläkin — että
tuskin voin uskoa sitä todelliseksi.»

»Se on todellista — liian todellista», huudahti lady Lilian, hymyillen
ja hiljaa huokaisten. »Te tietysti pidätte sitä hyvin sievänä, mutta
minä — arvaatteko, mitä minä ajattelen?»

Stella pudisti päätään.

»Kun minä katselen täältä pientä majaanne, niin mietin, kuinka
kaunista, kuinka herttaista täytyy teidän elämänne olla.»

»Minun!» huudahti Stella. »Niin, niinpä kylläkin, se on hyvin
herttaista. Mutta tämä on ihmeellistä.»

»Senvuoksi että ette ole tottunut siihen», huomautti lady Lilian. »Oi,
te kyllästyisitte siihen pian, uskokaa minua. Mutta kertokaapa, mitä
kenestäkö piditte! Toivoisin, että lady Lenore Beauminster miellytti
teitä; eikö hän olekin viehättävä?»

»Kyllä», vastasi Stella; »hän on kuin kuningatar, mutta kauniimpi kuin
useimmat kuningattaret ovat olleet».

»Kuinka hauskaa, että ihailette häntä», riemuitsi lady Lilian. Hän
vaikeni hetkisen, laskien pehmeästi valkean kätensä Stellan tummille
hiuksille. »Saanko kertoa teille salaisuuden?»

»Kyllä; lupaan säilyttää sen», vastasi Stella hymyillen.

»Kuinka omituisesti sen lausuitte — niin juhlallisesti. Niin, uskon,
että te säilyttäisitte salaisuuden kuolemaanne saakka. Mutta tämä ei
ole senlaatuinen; se on vain — että me toivomme, kaikki toivomme, että
Lenoresta tulee sisareni.»

Stella ei säpsähtänyt eikä siirtänyt katsettaan pois kalpeista,
viehättävistä kasvoista; mutta hänen silmiinsä tuli ilme, joka ei
johtunut ihmettelystä eikä tuskasta, vaan jostakin voimakkaasta,
epämääräisestä tunteesta, ikäänkuin hän olisi pidättänyt henkeään
ponnistaessaan salatakseen kaikkien tunteiden merkit.

»Tarkoitatteko, että loordi Trevorne menee avioliittoon hänen
kanssaan?» kysyi hän varmasti.

»Niin, juuri sitä», vastasi lady Lilian. »Eikö se olisi sopivaa?»

»Loordi Trevornelleke?» kysäisi Stella, hymyillen yksivakaisesti.

»Kuinka kummallinen tyttö olettekaan!» sanoi lady Lilian, silittäen
puhuessaan Stellan silkinhienoa tukkaa. »Kuinka minä voisin virkkaa
siitä mitään? No niin — kyllä, tietysti. Mutta myöskin Lenorelle»,
lisäsi hän hieman ylpeästi.

»Niin, lady Lenorelle myös», myönsi Stella.

»Me kaikki haluaisimme niin hartaasti, että Leycester menisi
naimisiin», jatkoi Lilian naurahtaen. »Sanotaan, että hän on — niin
raju — sitä sanaa he muistaakseni käyttävät! Oi, he eivät näe häntä
sellaisena kuin minä. Pidättekö te häntä rajuna?»

Stella kävi kalpeaksi. Jännitys oli ankara, hänen sydämensä sykki
tempoillen. Korkeasäätyinen neito ei aavistanut, kuinka ankarasti hän
kidutti Stellaa sellaisilla kysymyksillä. »Minäkö?» änkytti Stella. »En
tiedä. En voi sanoa. Kuinka minä? Tuskinhan tunnen veljeänne.»

»Oi, niin, unohdin sen», selitti lady Lilian. »Minusta tuntuu kuin te
ja minä olisimme tunteneet toisemme jo hyvin kauan, mutta vastahan
tapasimme toisemme eilenaamulla, ja silloinkin olimme yhdessä vain
muutamia minuutteja. Mistä se johtuu? Onko teillä joku taikakeino,
Stella — sehän on nimenne, eikö niin? Se on kaunis nimi; oletteko
vihainen, kun käytän teistä sitä?»

»Vihainen? Enhän toki!» huudahti Stella, kohottaen lämpimän, voimakkaan
kätensä ja hyväillen sillä hiuksillaan lepääviä laihoja sormia. »En,
mielelläni toivoisin teidän nimittävän minua niin.»

»Tahdotko sinä nimittää minua Lilianiksi?»

»Jos niin haluat», vastasi Stella. »Kyllä, tahdon.»

»Meistä tulee hyvät ystävykset. Tekisitköhän minulle palveluksen, jos
pyytäisin?»

»Tekisin sinun hyväksesi mitä hyvänsä», selitti Stella katsoen häntä
silmiin.

»Tahdotko soittaa minulle vähän. Tiedän, että osaat soittaa ja laulaa,
sillä olen nähnyt silmiisi.»

»Olettakaamme, etten myöntäisi osaavani», virkkoi Stella, vienosti
naurahtaen.

»Et voi tehdä sitä! En ole milloinkaan erehtynyt. Leycester sanoo, että
sellaisissa asioissa olen noita.»

»No niin, minä koetan», myöntyi Stella, meni huoneen toiselle
seinustalle, aukaisi pienen pianon ja alkoi soittaa erästä Schubertin
sonaattia. Soitettuaan sen loppuun hän lauloi Gounodin »Ave Marian»; ja
sekä laulaja että kuuntelija olivat niin syventyneet musiikkiin, ettei
kumpikaan heistä huomannut, kun loordi Trevorne astui hiljaa huoneeseen.

Aavistamattakaan hänen läsnäoloaan Stella lauloi loppuun, viimeiseen,
kauniiseen, pitkään huokaukseen saakka; sitten hän kääntyi ja näki
loordi Trevornen, mutta ei liikahtanut paikaltaan — kalpeni vain ja
tuijotti häntä silmiin.

Loordi Trevorne ponnistihe ja mursi lumouksen liikahtamalla. Mutta hän
ei heti puhutellut Stellaa, vaan kääntyi Lilianiin.

»Toin sinulle jotakin», hän sanoi hiljaa, näyttäen herra Etheredgen
maalausta.

»Saanko sen?» huudahti lady Lilian riemastuneena. »Oi, Leycester, se
on sievä! Se on ihana! Tiedän, kuka sen on maalannut — setäsi, Stella!
Niin, kyllä minä tunnen!»

»Olet oikeassa», myönsi Leycester nauraen. Sitten hän astahti Stellaan
päin.

»Kuinka voin kiittää teitä?» hän virkkoi hiljaa. »Te lauloitte
kauniisti. Ettekö laulaisi vielä?»

»En, en laula», kuiskasi Stella.

»Ettekö? En sitä odottanutkaan, mutta kuitenkin olisin valmis uhraamaan
paljon kuullakseni teidän laulavan kerran — vain kerran vielä.»

»En laula», toisti Stella, mennen takaisin tuolilleen.

»Eikö se ole ihanaa?» riemuitsi lady Lilian kuiskaten. »Olen tänä
iltana saanut runsaasti lahjoja, kuulin lauluasi ja sain tämän taulun.
Kuinka erinomaista se oli! Missä olet oppinut laulamaan tuolla tavoin?»

»Ei missään», sanoi Leycester. »Sitä ei voida oppia!»

Lilian katsahti häneen; hän oli edelleenkin kalpea, ja hänen silmistään
näytti hehkuvan hillitty kiihtymys. »Mene kiittämään herra Etheredgeä»,
huomautti sisar.

»Heti kohta», vastasi Leycester, laskien kätensä Lilianin käsivarrelle;
»salli minun levähtää täällä hetkinen. Täällä on kuin paratiisissa sen
jälkeen kun —» Hän pysähtyi.

»Et saa levätä», selitti Lilian. »Laula jotakin, Ley!» Kun Stella
sitten nosti katseensa, naurahti Lilian sointuvasti. »Etkö tietänyt,
että hän osaa laulaa? Hän on pahankurinen, laiska poika. Hän osaa
kaikenlaista, jos vain viitsii, mutta hän ei milloinkaan halua
ponnistella. Ei hän nytkään laula, vai laulatko?»

Leycester seisoi silmäillen Stellaa, ja ikäänkuin hänen olisi ollut
pakko puhua ja katsoa nuorukaiseen kohotti Stella katseensa. »Ettekö
laulaisi meille?» hän pyysi hiljaa.

Ikäänkuin olisi odottanut hänen käskyään Leycester kumarsi ja meni
pianon ääreen. Hitaasti hän jonkun aikaa näppäili sormillaan säveliä;
sitten hän sanoi kääntämättä päätään: »Oletteko nähnyt nämä kukat?»

Stella ei olisi tahtonut liikahtaa; mutta Leycester tuntui kutsuvan
häntä luokseen, ja hän nousi ja meni pianon luokse.

»Jääkää siihen!» kuiskasi Leycester, vilkaisten häneen.

Hän empi silmänräpäyksen, mutta jäi seisomaan katse luotuna alas ja
vaikka hän ei nähnytkään, oli hän tuntevinaan nuorukaisen palavan
katseen kasvoillaan. Leycester hiveli vielä vienosti koskettimia ja
alkoi sitten ilman enempää alkusoittoa hiljaa laulaa:


    »Ma illansuussa saavuin laakson rintaan;
    siell’ luonto hymyili, ja lintuin laulu soi,
    ja joki rantaa kohti hiljaa solui.
    Ei rauhaa sielläkään.
    Mua lempi väijyi kukkatanterella;
    pensaikon takaa, jousi virehessä,
    hän huusi: ’Armasta en jätä ikinään!’
    Hämyinen hetki virran partahalla.

    Pois pilvilakiseen mä riensin vuoristoon,
    karuimpaan seutuhun, vain kotkain hallitsemaan.
    ’Vihdoinkin’, riemuitsin, ’saan rauhan lemmeltäin;
    täält’ ei se enää mua löydä’.
    Mutt’ utupilven takaa piilostaan
    se lauloi ilkkuvasti sulolauluaan:
    ’Sä turhaan karkaat; läsnä oon ma kaikkialla,
    ei laakso eikä vuorenhuippukaan sua multa peitä.’»

Katse Stellaan tähdättynä hän lauloi, ikäänkuin joka sana olisi
tarkoitettu hänelle; Leycesterin ääni muistutti huilua, se oli pehmeä,
kirkas ja sointuva; mutta voimakkaammin kuin ääni tuntuivat sanat
painuvan kuuntelevan Stellan sydämeen. Hänestä tuntui kuin olisi
Leycester uhmaten varoittanut häntä pakenemasta luotaan — hänen
rakkautensa, näytti hän haluavan sanoa, seuraisi häntä jokaiseen
rauhaisaan laaksoon, kaikille vuorten rinteille. Hetkeksi Stella
unohti lady Lenoren, unohti kaikki; hän tunsi olevansa kykenemätön
vastustamaan noiden tummien silmien ja sointuvan äänen lumousta; hänen
päänsä painui riipuksiin, silmät sulkeutuivat.

    »Sä turhaan karkaat; läsnä oon ma kaikkialla,
    ei laakso eikä vuorenhuippukaan sua multa peitä.»

Niinkö hänen kävisi? Tulisiko Leycester aaveen lailla seuraamaan häntä
aina ja kaikkialla? Säpsähtäen hän kääntyi poispäin ja meni nopeasti
sohvan viereen, ikäänkuin turvaa etsien.

»Olette väsynyt», huomautti lady Lilian.

»Niin luulen», vastasi Stella.

»Leycester, saata hänet pois! En tahdo rasittaa häntä, muuten hän ei
tule uudelleen luokseni. Tulethan jälleen, teethän niin?»

»Kyllä», sanoi Stella, »tulen uudelleen.»

Loordi Trevorne seisoi avoimella ovella, mutta Lilian puristi vielä
Stellan kättä. »Hyvää yötä!» hän sanoi, kääntäen kasvonsa ylöspäin.

»Hyvää yötä!» vastasi Stella, kumartui suutelemaan häntä ja poistui.

He menivät portaita alas virkkamatta mitään, mutta kun he saapuivat
seurusteluhuoneen lähellä olevan pienen kasvilaitteen luokse, pysähtyi
Leycester äkkiä. »Ettekö tahdo viipyä tässä hieman?» kysyi hän.

»On varmaankin jo myöhäistä», esteli Stella, pudistaen päätään.

»Vain hetkinen!» rukoili Leycester. »Sallikaa minun pitää teitä vähän
aikaa itseäni varten, ennenkuin lähdette pois — tähän asti olette
kuulunut muille.»

»Ei, ei, minun täytyy mennä», torjui Stella, koettaen jatkaa matkaa,
mutta nuorukainen ojensi kätensä, pidättäen häntä.

»Stella!»

Tyttö kääntyi ympäri, katsoen häntä avuttomasti, mutta Leycester näki
vain hänen viehättävän olemuksensa.

»Stella», toisti hän, vetäen tyttöä puoleensa, »minun täytyy puhua —
minun täytyy sanoa se sinulle — minä rakastan sinua! Minä rakastan
sinua!»

Vain kolme sanaa; mutta vain nainen voi ymmärtää, mitä ne kolme
sanaa merkitsivät Stellalle. Hän oli tyttö — pelkkä lapsi, eikä hän
ollut kuullut sellaisia sanoja koskaan ennen paitsi isänsä huulilta.
Tuskin hän nytkään tajusi niiden koko sisältöä. Hän tiesi vain, että
Leycesterin käsi oli hänen käsivarrellaan, että hänen silmiinsä
kiintyneestä nuorukaisen katseesta kuvastui intohimoa, vetoomusta,
pyyntöä ja käskevää voimaa, jota hän ei kyennyt vastustamaan. Hän
seisoi kalpeana ja henkeä pidätellen, hänen katseensa ei painunut
alas, sillä Leycesterin silmät vetivät sitä puoleensa, ja koko hänen
neitseellinen luontonsa oli kiihkeästi kuohuksissa tämän ensimmäisen
rakkaudentunnustuksen johdosta.

»Stella, minä rakastan sinua!» hoki nuorukainen, ja hänen äänensä
helkkyi kuin hiljainen, hieno musiikki, kaikuen hänen korvissaan vielä
senkin jälkeen kun sanat olivat haihtuneet Leycesterin huulilta.

Stella katsoi häneen valjuna ja vapisten, koettaen kädellään irroittaa
hänen otettaan, samalla huohottaen: »Ei, ei!»

»Mutta minä sanon: ’Kyllä’», vakuutti Leycester, tarttui hänen
toiseenkin käteensä ja piti häntä lähellään, katsoen syvälle tummiin,
ihmetteleviin, pelokkaihin silmiin. »Minä rakastan sinua, Stella.»

»Ei», toisti Stella vielä kerran, tuskin kuultavasti. »Se on
mahdotonta.»

»Mahdotonta!» matki loordi Trevorne. Hänen kiihkoisilla kasvoillaan
välähti heikko hymy, joka teki hänen silmiensä intohimoisen ilmeen yhä
selvemmäksi. »Minusta tuntuu mahdottomalta olla rakastamatta sinua.
Stella, oletko minulle vihainen, loukkaantunut? Olen ollut liian
maltiton, liian häikäilemätön ja karkea. Minun olisi pitänyt muistaa,
kuinka hento kukka rakkaimpani on», jatkoi hän. »Minun olisi pitänyt
muistaa, että hän on tähti, jota on lähestyttävä kunnioittavasti,
arkaillen, eikä koetettava vallata rynnäköllä. Minun ei olisi pitänyt
puhua täällä. Olen ollut liian hätikkö; mutta Stella, et voi aavistaa,
mitä sellainen rakkaus kuin minun merkitsee! Se on kuin tulviva
vuoripuro, sen salpaaminen on vaikeata; se särkee kaikki esteet
tieltään. Sellaista on rakkauteni sinuun, Stella. Ja sinä, mitä sanot
sinä minulle?»

Puhuessaan hän veti Stellaa yhä lähemmäksi itseään; tyttö tunsi hänen
hengityksensä häilyttävän hiuksiaan, saattoi melkein kuulla hänen
sydämensä kiihkeän sykinnän. Mitä oli Stellan sanottava hänelle? Jos
hän olisi antanut sydämensä puhua, niin hän olisi painanut kasvonsa
Leycesterin rintaa vasten ja kuiskannut: — Ota minut. — Mutta vaikkakin
hän oli vain tyttö, oli hänellä kuitenkin jonkunlainen käsitys kaikesta
siitä, mikä heitä erotti; yksin se paikkakin, jossa he olivat, oli
kaunopuheinen todistus siitä, kuinka kaukana he, tuleva Wyndwardin
loordi ja hän, köyhän taiteilijan veljentytär, olivat toisistaan.

»Etkö tahdo sanoa minulle mitään?» pitkitti loordi Trevorne. »Eikö
sinulta riitä minulle yhtä ainoata sanaa? Stella, jospa tietäisit,
kuinka kaipaan kuulla noiden kauniiden huulien vastaavan minulle
samoilla sanoilla, jotka itse lausuin! Stella, antaisin kaikki, mitä
minulla on, kuullakseni sinun sanovan: ’Rakastan sinua’!»

»Ei, ei», esteli Stella taaskin. »Älkää kysykö minulta — älkää puhuko
enää mitään! En voi sitä kestää!»

»Tuottaako sinulle tuskaa se, että kuulet minun rakastavan sinua?»
kuiskasi Leycester. »Oletko vihainen — pahoillasi? Etkö voi rakastaa
minua, Stella? Oi, armaani! Salli minun nimittää sinua _omaksi_
armaakseni, omani, vaikka vain kerran, vain lyhyen tuokion! Näetkö,
sinä olet minun, pidän sinua molemmista käsistäsi! Ole omani edes pieni
hetkinen, kun vastaat minulle! Oletko pahoillasi? Etkö voi edes hiukan
vastata kaikkeen siihen rakkauteen, jota sinua kohtaan tunnen? Etkö
voi, Stella?»

»Älkää vaatiko, älkää pakottako minua puhumaan!» valitti Stella.
»Antakaa minun mennä!»

»En, taivaan nimessä en! Sinä et saa mennä, et pääse menemään,
ennenkuin olet vastannut minulle. Sano, Stella, siitäkö se johtuu,
etten merkitse sinulle mitään ja ettet tahdo sitä minulle paljastaa?
Parempi totuus heti paikalla, olkoonpa sen kestäminen kuinka raskasta
tahansa, kuin jännitys. Puhu suoraan, Stella!»

»Se — ei — johdu siitä», äänsi tyttö pää painuksissa.

»Mistä sitten?» tiukkasi Leycester, kumartaen päätään kuullakseen
neidon sanat, niin että hänen huulensa melkein koskettivat Stellan
poskea.

Seurusteluhuoneesta kuului musiikin säveliä; se muistutti ympäristön
loistosta, loordi Trevornen suvun ylhäisestä asemasta ja antoi
Stellalle voimaa. Hän kohotti hitaasti päänsä pystyyn ja katsoi
Leycesteriä silmiin. Stellan katse kuvasti ääretöntä hellyyttä,
rajatonta kaipausta ja tukahdettua neitseellistä tunnetta.

»Se ei johdu siitä»», hän virkkoi. »Mutta — unohdatteko?»

»Unohdanko...?» kysyi nuorukainen maltillisesti, lempeästi, vaikka
hänen silmistään hehkui raju kiihko.

»Unohdatteko, kuka minä olen — kuka te olette?» sanoi Stella hiljaa.

»Unohdan kaiken muun paitsi että sinä olet minusta viehättävin ja
kallein kaikista Jumalan luomista olennoista», vastasi Leycester
kiihkoisesti. Sitten hänen kasvonsa saivat hieman hänelle
luonteenomaista ylpeätä sävyä, kun hän jatkoi: »Miksi tarvitsisi minun
muistaa mitään muuta, Stella?»

»Mutta minun tarvitsee», lausui Stella. »Niin, minun on muistettava.
Minä en voi — en saa unohtaa sitä. Minun on se muistettava. Minä
olen vain Stella Etheredge, taiteilijan veljentytär, tuntematon,
merkityksetön tyttö; ja te —»

»Ja minä?» pisti Leycester väliin ikäänkuin valmiina torjumaan kaikki
hänen estelynsä.

»Ja te!» Stella vilkaisi ympärilleen. »Te olette ylimys» teistä tulee
tämän kauniin kartanon herra. Teidän ei pitäisi, te ette saa sanoa
minulle sitä, että — sitä, mitä te äsken sanoitte.»

Leycester kumartui hänen puoleensa, tarttuen hänen käteensä käskevän
hyväilevästi. »Tarkoitatko, että koska olen mikä olen — että koska olen
rikas, pitää minusta tulla köyhä; että koska minulla on niin paljon —
liian paljon — on minulta evättävä se ainoa, joka kaiken muun tekee
omistamisen arvoiseksi? Parempi olla köyhimmän torpparin poika kuin
laajojen maatilojen omistaja, jos se olisi totta, Stella. Mutta se ei
ole. En välitä siitä, olenko rikas vai köyhä, ylhäinen vai alhainen
— kyllä, minä välitän siitä paljon. Tätä ennen se on ollut minusta
yhdentekevää. Ennen en ole sitä tajunnut, mutta nyt sen käsitän. Olen
iloinen siitä nyt. Tiedätkö miksi?»

Stella pudisti päätään, silmät maahan luotuina.

»Siksi, että voin laskea kaiken sen jalkojesi juureen.» Niin sanoen
Leycester notkisti toisen polvensa ja vei vapisevin käsin Stellan käden
sydämelleen. »Katso tänne, Stella! Lasken sen jalkojesi juureen. Ota
se, jos pidät sitä ottamisen arvoisena — ota se ja tee se omistamisen
arvoiseksi! Ei, mieluummin jaa se kanssani! Sinun rakkauteesi
verrattuna, armaani, on arvonimi, maatilat, rikkaus minusta arvotonta
rojua. Anna minulle rakkautesi, Stella. Minun täytyy saada se, minä
tahdon sen!» Hän painoi pitkän, polttavan suudelman tytön kädelle.

Säikähtäen hänen rajuuttaan Stella tempasi kätensä irti ja astahti
taaksepäin. Leycester nousi ylös, veti hänet istumaan tuolille ja jäi
seisomaan hänen viereensä rauhallisena ja katuvana.

»Anna anteeksi, Stella! Minä pelotin sinua! Näetkö nyt olen aivan
rauhallinen ja lauhkea — mutta kuuntele minua!»

»En, en», äännähti Stella vapisten. »En saa. Ajatelkaapa — jos — jos —
sanoisin sen, mitä haluatte niin kuinka voisin kohdata kreivittären?
Mitä he sanoisivat minulle? He soimaisivat minua teidän rakkautenne
varastamisesta.»

»Sinä et ole sitä varastanut; ei yksikään luostarin nunna olisi voinut
liehakoida vähemmän kuin sinä, Stella. Et ole varastanut mitään; minä
olen _antanut_ — antanut sinulle kaikki.»

»Se on samantekevää», kuiskasi Stella. »He olisivat joka tapauksessa
kovin pahoillaan. Oi, se on mahdotonta.»

»Mahdotonta?» toisti Leycester hymyillen. »Mutta sehän on jo
tapahtunut. Voinko minä rakastaa ja lakata rakastamasta yhdessä
hengenvedossa? Katso minua! Näytänkö sellaiselta, jota tuulahdus,
olkoonpa se sitten lievä tai raju, huojuttaa kuin kaislaa? Ei, Stella,
sellaista rakkautta kuin minä tunnen sinua kohtaan, ei voida sysätä
syrjään. Vaikkakin sinä sanoisit, ettet rakasta, ettet voi rakastaa
minua, ei rakkauteni kuitenkaan kuolisi; se on juurtunut sydämeeni
— se on tullut osaksi omasta itsestäni. Senjälkeen kun sinut näin,
ei ole kulunut ainoatakaan tuntia, jolloin en ole ajatellut sinua.
Stella, nukkuessanikin olet saapunut luokseni; olen uneksinut, että
olet kuiskannut minulle: ’Rakastan sinua.’ Anna tämän unen muuttua
todellisuudeksi. Oi, elämäni, armaani, anna sydämesi puhua, jos se
tahtoo sanoa rakastavansa minua. Näetkö, Stella, sinä olet minulle
kaikki kaikessa — älä riistä minulta onneani. Ethän epäile rakkauttani?»

Epäillä hänen rakkauttaan! Se oli Stellalle mahdotonta, sillä
jokaisesta sanasta, jokaisesta katseesta huokui totuuden tuntu.
Mutta sittenkään hän ei tahtonut taipua. Silloinkin kun Leycester
puhui, saattoi Stella mielessään nähdä häntä ankaran tuomitsevasti
silmäilevän kreivin synkät kasvot — kreivittären kauniit silmät, jotka
suuntautuivat häneen kylmän moittivasti, hämmästyneesti, vihaisesti.

Äkkiä hän kuuli askelia ja nousi kiivaasti pystyyn paetakseen loordi
Trevornen luota, jos se kävisi tarpeelliseksi.

Mutta Leycester ei ollut sellainen mies, jonka olisi voinut sysätä
syrjään. Kun Stella kohosi seisomaan, tarttui hän tytön käsivarteen
lempeästi, hellästi, rakastavan vetoavasti ja veti hänet lähelle
itseään. »Tule mukaani!» hän sanoi. »Älä jätä minua yksin juuri nyt!
Katsos, ovi on auki — on varsin lämmin ilma. Täällä olemme kahden. Oi,
armaani, älä jätä minua epävarmuuteen!»

Stella ei kyennyt vastustamaan, ja Leycester talutti hänet rakennuksen
vieressä olevalle pengermälle. Kesäisen leppeä läntinen tuuli huojutti
puiden oksia. Padon yli virtaava veden solina kuului alhaalta kuin
kaukainen musiikki. Satakieli lauloi heidän allaan olevissa puissa.
»Olemme täällä kahden, Stella», kuiskasi Leycester. »Vastaa minulle
nyt, kuuntele vielä kerran, armas! Minua ei sen toistaminen kyllästytä.
En väsy siihen milloinkaan. Rakastan sinua — rakastan sinua! Anna
vastauksesi, Stella! Tule lähelleni! Kuiskaa se! Kuiskaa: ’Rakastan
sinua’, tahi lähetä minut tieheni! Mutta sitä et tee; ei, sitä et tee!»

Unohtaen lupauksensa pysyä lauhkeana hän kiersi käsivartensa Stellan
ympärille, veti hänet rintaansa vasten ja — suuteli häntä. Tytön
ruumiin läpi kulki vavistus, taivas näytti hänestä laskeutuvan, koko
yö pysähtyvän ikäänkuin odottamaan. Vavahtaen äärettömästä riemusta
ja tuntien samalla outoa tuskaa, joka aina seuraa haltioitumiseen
kohonnutta tunnetta, Stella laski päänsä Leycesterin rintaa vasten,
painoi siihen kasvonsa ja kuiskasi: »Minä rakastan sinua!»

Jos ne sanat merkitsivätkin paljon loordi Trevornelle —
maailmanmiehelle, jolle moni kaunotar oli ollut valmis kumartamaan ja
lausumaan kohteliaita ja kunnioittavia sanoja — jos ne merkitsivät
hänelle paljon, niin kuinka paljoa enemmän ne merkitsivätkään
Stellalle? Ne kolme sanaa sisälsivät koko hänen neitseellisen
luottamuksensa. Niissä hän antoi koko nuoren, puhtaan elämänsä
tahrattoman, viattoman sydämensä toiselle. Hän vastasi Leycesterin
tunteeseen yhtä kiihkeästi, antaen kymmenkertaisesti takaisin.
Hetkisen oli nuorukainen vaiti, katse suunnattuna tähtiin, koko olemus
värähdellen näistä sävelistä — tämän koruttoman tunnustuksen riemusta.
Sitten hän painoi Stellan rintaansa vasten ja suuteli suutelemistaan
neidon hiuksia ja käsivartta, joka oli painunut hänen rintaansa vasten.

»Armaani, oi, armaani!» hän kuiskaili. »Onko se todellakin totta? Oi,
rakkaimpani, koko maailma näyttää minusta muuttuneelta! Sinä rakastat
minua? Näetkö, Stella, se tuntuu niin ihmeelliseltä, etten voi sitä
tajuta. Salli minun katsoa silmiisi; sieltä näen totuuden.»

Stella painautui yhä lujemmin häntä vasten; mutta hän nosti hellästi
tytön päätä ja katsoi pitkään hänen silmiinsä. Sitten Leycester
taivutti hitaasti päätään ja suuteli häntä kerran — janoisesti,
tulisesti.

Stellan silmät painuivat umpeen, ja hänen kasvonsa kalpenivat tämän
kiihkeän hyväilyn johdosta; sitten hän hiljaa huokaisten kohotti
päätään ja suuteli vuorostaan Leycesteriä. Kumpikaan ei virkkanut
sanaakaan; ääneti he seisoivat, tytön pää nuorukaisen rintaa vasten
painautuneena. Heille ei aikaa ollut olemassa, ja koko maailma oli
pysähdyksissä.

Melkein tyrmistyneenä Stella katseli tähtiä ja kuunteli joen solinaa,
himmeästi ihmetellen uutta riemua, jonka hänen elämänsä oli saanut. Oli
tapahtunut jotakin sellaista, mikä muutti koko hänen olemassaolonsa
toisenlaiseksi, ikäänkuin entinen Stella, jonka hän tunsi niin
hyvin, olisi poistunut ja uusi olento, joka oli saanut ihmeellisen,
autuaan onnen, olisi astunut hänen sijaansa. Ja myöskin Leycester,
suuren maailman mies, seisoi hämmennyksissä, uuden, riemuisan tunteen
yllättämänä. Jos joku olisi hänelle ennustanut, että hänen elämässään
tulisi olemaan sellainen hetki, niin hän ei olisi uskonut, hän, joka
luuli tyhjentäneensä maallisten nautintojen maljan pohjaa myöten. Veri
virtasi rajusti hänen suonissaan, hänen sydämensä sykki kiivaasti.
Mutta äkkiä tuli herääminen. Säpsähtäen katsahti Stella ylöspäin ja
koetti, vaikka turhaan, irtautua hänen syleilystään.

»Mitä olenkaan tehnyt?» kuiskasi tyttö.

»Tehnyt!» huudahti Leycester. »Olet tehnyt miehen onnellisemmaksi kuin
hän on kenenkään kuolevaisen uskonut ikinä voivan olla. Siinä kaikki.»

»Oi, ei!» sanoi Stella. »Olen menetellyt väärin! Minua pelottaa —
pelottaa!»

»Mitä? Sinulla ei ole mitään syytä pelätä. Voitko puhua pelosta
ollessasi minun sylissäni — pääsi rintaani vasten? Nojaa siihen,
armaani; puhu nyt pelosta!»

»Kyllä, nytkin», kuiskasi Stella; »nytkin — mutta olen niin
onnellinen», hän äänsi itsekseen; mutta Leycester kuuli sen. »Niin
onnellinen! Se on kaikki unta? Onhan?»

Loordi Trevorne kumartui suutelemaan häntä. »Onko se unta, luuletko
niin?» hän vastasi. »Ja oletko onnellinen? Ajatteleppa, kuinka
onnellinen minun täytyy olla! Sillä miehen rakkaus on syvempää,
kiihkeämpää kuin naisen, Stella. Ajattele, miltä minusta tuntuu!»

»Mutta sittenkin se on väärin! Minä pelkään niin», valitti Stella
huokaisten. »Koko maailma sanoo niin.»

»Koko maailma», toisti loordi, hymyillen halveksivasti. »Mitä meihin
maailma kuuluu? Me olemme sen ulkopuolella. Meidän maailmamme on
rakkaus — me molemmat, armaani.»

»Koko maailma», puheli Stella. »Voi! Mitähän ihmiset sanovat?»
Vaistomaisesti hän vilkaisi olkansa ylitse mahtavaan rakennukseen
päin, jonka lukuisista ikkunoista loisti valo. »Parhaillaankin
ihmetellään, missä olet, ja odotetaan sinua. Mitä sanottaisiinkaan, jos
tiedettäisiin, että olet täällä minun kanssani ja että on tapahtunut
tällaista!»

Leycesterin katse synkkeni. Hän tiesi paremmin kuin Stella kaikkine
pelkoineen, mitä siitä sanottaisiin, ja hän rohkaisi jo nyt luontoaan
ottamaan vastaan myrskyä, mutta hän hymyili rauhoittaakseen Stellaa.

»He sanovat, että minä olen maailman onnellisin mies. He sanovat,
että jumalat ovat molemmin käsin tuhlanneet parhaita antimiaan ja
antaneet minulle korkeimman hyvän — puhtaan, kauniin enkelin todellisen
rakkauden.»

»Oi, st, st!» varoitti neito.

»Sinä olet minusta enkeli», selitti Leycester koruttomasti. »Minä en
olo tarpeeksi arvokas koskettamaan pukusi lievettä! Jospa voisin elää
arvottoman, syntisen elämäni uudelleen, niin sinun tähtesi, armaani, se
olisi puhtaampaa, enkä olisi aivan niin arvoton sinulle.»

»Oi, hiljaa!» kuiskasi Stella. »Sinäkö arvoton minulle! Sinä olet
kuninkaani!»

Vaikka loordi Trevorne olikin voimakas mies, niin nämä yksinkertaiset
sanat, jotka niin kaunopuheisesti kertoivat Stellan ehdottomasta
luottamuksesta ja antaumuksesta, liikuttivat hänen olemustansa pohjaa
myöten. »Oma Stellani!» hän huokaisi. »Jospa tietäisit kaikki; mutta
tästä lähtien on elämäni sinun. Lasken sen käsiisi; muovaa se oman
mielesi mukaiseksi. Se on sinun tästä alkaen.»

Stella katseli häntä, koko sielu keskittyneenä silmiin, ja äkillinen
väristys kävi hänen lävitsensä Leycesterin intohimoisen vakuuttavien
sanojen johdosta; sitten hän vavahti äkkiä, ikäänkuin olisi kylmä käsi
työntynyt heidän väliinsä. »Minun», hän kuiskasi pelokkaasti, »kunnes
se siepataan minulta pois.»




XII.


Loordi Trevorne hätkähti. Stellan sanat kuulostivat juhlallisilta kuin
profeetan ennustus.

»Ken uskaltaa?» virkahti hän; sitten hän naurahti. »Pieni, arkaileva,
vapiseva armaani! Älä pelkää mitään! Tai pikemminkin kerro minulle,
mitä pelkäät ja ketä?»

»Lady Wyndwardia, heitä kaikkia», vastasi Stella antaen päänsä painua
Leycesterin olkapäälle. »Loordi Trevorne —»

»Mitä kuulenkaan?» kummeksi nuorukainen, hellän moittivasti.

»Leycester», kuiskasi Stella.

»Käytä taivaan nimessä pelkkää nimeäni!» huomautti Leycester melkein
katkerasti. »Silloin se muuri, jonka sinä kuvittelet väliimme, häviää
olemattomiin. Älä milloinkaan, älä edes piloillasi, puhuttele minua
enää arvonimelläni, rakkaani; muuten alan vihata sitä!»

»En unohda sitä koskaan», sanoi Stella. »Minun ei sallita sitä tehdä.
Minä en ole lady Lenore.»

»Jumalan kiitos, et!» myönsi Leycester hymyillen.

»Hän saa sen unohtaa; onhan hän myöskin ylimyssukua. Kuinka kaunis hän
onkaan!»

»Niinkö?» pilaili loordi Trevorne, katsoen hymyillen Stellaa silmiin.
»Mutta mitä Lenore meille tänä iltana merkitsee? Miksi puhut hänestä?»

»Siksi että sanottiin — lady Lilian sanoi, että sinun toivotaan menevän
avioliittoon hänen kanssaan», kuiskasi Stella.

»Hän voi sanoa samaa monista nuorista naisista», selitti Leycester.
»Äidistäni on se hyvin tärkeää. Niin, mutta toivomukset eivät ole
ratsuja; muuten täytyisi minun otaksuttavasti nousta satulaan ja
ratsastaa vanhempieni toiveiden mukaan — eikö se kuulosta syvällisen
viisaalta? Minä en ratsasta lady Lenoren luokse; olen ratsastanut sinun
jalkojesi juureen, armaani.»

»Etkä milloinkaan ratsasta pois luotani?»

»En ikinä. Täällä, sinun vierelläsi, pysyn niin kauan kuin elän.»

»Niin kauan kuin elän!» toisti Stella, ikäänkuin sanat olisivat olleet
musiikkia. »Saan pitää sinut aina lähelläni. Oi, se on liian kaunista,
liian kaunista!»

»Mutta se on totta», vakuutti loordi Trevorne.

Kello löi. Stella säpsähti. »Kuinka myöhäistä jo on!» hän hätäili,
päästäen pienen huokauksen. »Minun on lähdettävä! Jospa vain voisin
hiipiä tieheni näkemättä ketään toisia — ja toisten näkemättä minua.
Minusta tuntuu siltä, että heidän tarvitsee vain vilkaista minuun
oivaltaakseen mitä on tapahtunut.»

»Oletko niin kovin peloissasi?» kysäisi Leycester. »Todellako niin
peloissasi? No niin, mistäpä toiset sen tietäisivät?»

»Oi, ei, älä kerro heille», pyysi Stella, katsoen häneen hartaasti.
»Miksi puhuisimme heille. Silloinhan ikäänkuin antaisimme heille osan
onnestamme; se on meidän salaisuutemme, eikö niin?»

»Pitäkäämme se omana tietonamme», myönsi Leycester rauhallisesti,
haaveksien. »Miksi heidän todellakaan pitäisi se tietää! Antakaamme
maailman olla oven ulkopuolella, ainakin toistaiseksi. Vain sinä ja
minä kahden rakkautemme kanssa, armaani.»

Leycester kiersi kätensä Stellan ympärille, ja he palasivat
kasvilaitteen luokse. Siellä neito irtautui hänestä, mutta sitä ennen
hän otti vielä yhden suudelman. »Tämä on oikea ’hyvän yön’ toivotus,
ymmärräthän», huomautti hän; »se toivotus, jonka pian sanomme
toisillemme, ei merkitse mitään. Tämä on meidän ’hyvää yötämme’.
Kauniita unia, enkelini, tähteni!»

Stella painautui häntä vasten hetkiseksi; sitten hän, koettaen saada
kasvoilleen sellaisen ilmeen kuin ei mitään olisi tapahtunut, astui
seurusteluhuoneeseen rakastettunsa rinnalla.

»Kukaan ei näytä huomaavan mitään», kuiskasi hän viuhkansa takaa. Mutta
loordi Trevorne hymyili — hän tunsi asian paremmin.

Heidän mennessään edemmäksi huoneeseen Leycester pysähtyi erään taulun
eteen, osoittaen sitä; mutta hän ei puhunut siitä, vaan kuiskasi
sensijaan:

»Tuletko huomenillalla tapaamaan minua joen rannalle, portaiden luokse,
Stella?»

»Kyllä», vastasi hän.

»Tulen veneellä ja lähdemme soutelemaan jokea alaspäin. Tuletko kello
kuusi?»

»Kyllä.»

Samassa lähestyi heitä herra Etheredge kreivittären seurassa, mutta
ennenkuin hän ennätti sanoa mitään, tarttui Leycester niin sanoakseni
härkää sarvista kiinni. »Lilian on ihastunut maalaukseenne»,
hän selitti. »Lähtiessämme hänen luotaan hän suorastaan uhkui
kiitollisuutta, eikö totta, neiti Etheredge?»

Stella nyökäytti päätään. Kreivittären suurien, kirkkaiden silmien
katse tuntui tunkeutuvan hänen sydämensä pohjaan ja lukevan sieltä
hänen salaisuutensa.

»Luulenpa, että meidän on lähdettävä, Stella; vaunut ovat jo jonkun
aikaa odottaneet», sanoi hänen setänsä rauhalliseen tapaansa.

»Näin pianko?» esteli kreivitär.

Mutta herra Etheredge vilkaisi hymyillen kelloaan, ja Stella ojensi
kätensä. Silloin hän pikemminkin tunsi kuin näki, että viehättävä lady
Lenore oli tulossa heitä kohti.

»Joko aiotte poistua, neiti Etheredge?» kysyi tämä äänessään
pahoitteleva sävy. »Olemme saaneet olla seurassanne niin vähän; ja
olisin mielelläni tiedustellut teiltä kaikenlaista Italiasta. Tämä on
kovin ikävää.»

»Teidän täytyy tulla uudelleen luoksemme», huomautti kreivitär
miellyttävästi.

»Lilian vaati siitä juhlallisen lupauksen», sanoi Leycester
puristaessaan herra Etheredgen kättä.

Sitten hän ojensi kätensä Stellalle; mutta kaikista järkisyistä
huolimatta hän ei voinut erota neidosta ennenkuin viimeisellä hetkellä.
»Sallikaa minun saattaa teitä vaunuihinne ja peittää teidät hyvin», hän
pyysi, saattaen hänet pois. »Muista, rakkaani!» hän kuiskasi melkein
vaarallisen äänekkäästi, auttaessaan Stellaa vaunuihin. »Huomenna kello
kuusi.»

Hän jäi seisomaan paljain päin, ja viimeinen vilahdus, minkä Stella
hänestä näki, oli hellä, kiihkeä rakkauden hehku, joka tuikki hänen
tummista silmistään.

Kun he olivat saapuneet perille, nousi herra Etheredge vaunuista ja
ojensi kätensä Stellalle, joka hypähti maahan. Samalla häneltä pääsi
pieni kiljaus, sillä portin vieressä seisoi pitkä mies.

»Hyväinen aika, mikä nyt on hätänä?» huudahti herra Etheredge,
pyörähtäen ympäri. »Kas, tekö se olettekin, herra Adelstone?»

»Valitan, että säikäytin teitä, neiti Stella», alkoi Jasper Adelstone,
astuen esiin hattu vasemmassa kädessään; hänen oikea kätensä oli
siteessä. Stella huomasi sen ja kalpeni. »Olin kävelemässä niityillä ja
poikkesin katsomaan teitä. Rouva Penfold kertoi, että olitte menneet
kartanoon. Tullessani takaisin joelta kuulin vaununpyörien jyrinää ja
jäin odottamaan sanoakseni teille hyvää yötä.»

»Se oli hyvin ystävällisesti tehty», äännähti Stella, jonka katse oli
kuin lumottuna yhä kiintynyt herra Adelstonen vahingoittuneeseen käteen.

»Tulkaa sisään polttamaan sikaari», kehoitti taiteilija. »No, mutta
mikäs on käteenne käynyt, mies?»

Jasper katsahti häneen ja käänsi sitten pienet, terävät silmänsä
Stellaan. »Se on pikku seikka», hän selitti. »Minulle sattui eilen
tapaturma, ja käteni venähti. Ei siitä mitään. Ei, en tule sisään,
kiitos!» Hän pisti vasemman kätensä taskuun ja otti esille jotakin.
»Muistaessani, olin vähällä unohtaa tärkeimmän asian. Kohtasin
tiellä postitoimiston pojan, ja hän antoi tämän minulle säästääkseen
jalkavaivojaan.» Hänen kädessään oli sähkösanoma.

»Sähkösanoma minulle!» huudahti herra Etheredge. »Ihmeitä tapahtuu
aina. Tulkaa sisään, herra Adelstone!»

»Toivotan teille hyvää yötä nyt», virkkoi Jasper, pudistaen päätään.
»Suokaa anteeksi, että tarjoan vasenta kättäni, neiti Stella», lisäsi
hän, ojentaen kättään.

Stella tarttui siihen; se oli kuuma ja kuiva. »Olen hyvin pahoillani»,
sanoi neito hiljaa. »En voi sanoa, kuinka pahoillani olen.»

»Älkää siitä välittäkö», lohdutti Adelstone. »Unohtakaa se, kuten
minäkin teen! Se ei merkitse kerrassaan mitään.»

»Ja olen varma, että — loordi Trevornekin pahoittelee sitä», kuiskasi
Stella.

»Epäilemättä», myönsi Jasper. »Olen aivan varma siitä, ettei loordi
Trevorne halunnut katkaista käsivarttani. Mutta sainpa totisesti
tarpeeksi ankaran rangaistuksen huolimattomuudestani, vaikka, sen
vakuutan, olisin pysäyttänyt hevoseni hyvissä ajoin.»

»Kyllä, kyllä; sitä en ollenkaan epäile. En usko olleeni vähääkään
vaarassa», sanoi Stella vakavasti.

»Niin», jatkoi herra Adelstone hiljaa. »Loordi Trevornen ei ollut
ensinkään tarpeellista heittää minua satulasta eikä edes loukata minua.
Mutta loordi Trevornellahan on etuoikeuksia, eikö olekin?»

»En — en ymmärrä, mitä tarkoitatte!» vältteli Stella heikosti.

»Tarkoitan, että loordi Trevorne saa rankaisematta tehdä sellaista,
mitä toiset eivät voi edes ajatella.»

»Uskon varmasti, että hän on hyvin pahoillaan», vastasi neito,
»saadessaan tietää, kuinka vaikeasti loukkauduitte; ja hän pyytää
anteeksi mitä vilpittömimmin.»

»Sitä en epäile», myönsi Jasper keveästi; »ja kaikesta huolimatta,
onhan jotakin, kun loordi Trevorne on katkaissut ihmisen käsivarren,
eikö totta? Se on parempi kuin särjetty sydän.»

»Särjetty sydän! Mitä tarkoitatte?» kivahti Stella, katsoen miestä
paheksuvasti ja kasvot punaisina.

»Tarkoitan sitä, että loordi Trevorne on yhtä taitava murtamaan sydämiä
kuin raajojakin. Mutta unohdin, etten saa puhua mitään Wyndwardin
perillistä vastaan teidän kuullessanne. Suokaa anteeksi! Hyvää yötä!»

Kumartaen ja luoden Stellaan tutkivan katseen pienistä silmistään hän
poistui. Stella seisoi hetkisen paikallaan, tuijottaen hänen jälkeensä,
ja häntä puistatti ikäänkuin kylmä tuulahdus. Murtamaan sydämiä! Mitä
herra Adelstone lienee ajatellut?

Hän kuuli setänsä huudahtavan ja kääntyi äkkiä ympäri. Taiteilija
seisoi ikkunan valaisemalla kohdalla, avattu sähkösanoma kädessään,
kasvot kalpeina ja tuskastuneina. »Hyvä Jumala!» hän mutisi, »mitä
minun on tehtävä?»




XIII.


»Mitä minun on tehtävä?» huudahti herra Etheredge.

Stella meni nopeasti hänen luokseen, päästäen pienen säikähtyneen
äännähdyksen. »Mikä nyt on, setä-kulta?» hän tiedusti, laskien kätensä
vanhuksen käsivarrelle. »Kerrothan minulle?»

»En, en!» esteli setä, rutistaen sähkösanoman käteensä. »En millään
ehdolla.» Sitten hän ponnisti tahtoaan ja sai hillityksi itsensä,
puristi tytön kättä ja hymyili heikosti. »Niin, sain pahoja uutisia,
Stella.»

Stella talutti hänet sisään; vanhuksen kädet vapisivat, ja hänen
silmissään oli yhä vieläkin tuskainen ilme.

»Etkö tahdo kertoa minulle, mitä on tapahtunut?» pyyteli Stella
taaskin, kun taiteilija vaipui tuolille, nojaten valkean päänsä
käteensä. »Kerro minulle kaikki ja salli minun auttaa sinua kestämään
se jakamalla se kanssasi!»

»Älä kysy sitä, Stella. En voi puhua siitä sinulle — en voi. Häpeä
tappaisi minut. Ei! Ei!»

»Häpeä!» äänsi Stella, hymyillen surumielisesti. »Se häpeä ei kohtaa
sinua, setä-kulta; häpeä ja sinä ette ikinä voi sopia yhteen.»

»Kyllä, häpeä!» toisti herra Etheredge melkein rajusti, puristaen
kätensä nyrkkiin; »katkera, nöyryyttävä häpeä. Ensimmäistä kertaa
se nimi, jota olemme niin monta vuotta kantaneet, tahrautuisi ja
vedettäisiin lokaan. Minun on lähdettävä Lontooseen. Kuinka paljon
kello on? Niin myöhäistä! Eikö enää mene yhtään junaa? Stella, juokse
tiedustamaan rouva Penfoldilta! Minun on lähdettävä heti — heti;
jokainen hetki on tärkeä.»

»Lontooseen — tänä iltana — näin myöhään! Oi, et saa!» huudahti Stella
kalpeana.

»Rakkaani, minun täytyy», selitti setä rauhallisemmin. »Kiireellinen,
hyvin kiireellinen asia vaatii minua sinne, ja minun täytyy mennä.»

Stella pujahti huoneesta ja oli juuri herättämäisillään rouva
Penfoldin, kun muisti nähneensä aikataulun keittiössä. Hän meni
takaisin alakertaan ja etsi, kunnes löysi sen. Palatessaan taiteilijan
työhuoneeseen hän tapasi setänsä hattu päässä ja takki napitettuna.

»Anna se tänne», virkkoi vanhus ja selaili vapisevin sormin aikataulun
lehtiä. »On yksi juna, varhainen sekajuna, johon ehdin, jos lähden
heti. Niin, minun täytyy mennä, Stella.»

»Mutta älä lähde yksin, setä», rukoili Stella, »ethän? Annathan minun
tulla mukaasi?»

»Ei, minun on mentävä yksin», torjui vanhus, suudellen häntä. »Ei
kukaan voi auttaa minua tässä asiassa. Taivas sinua siunatkoon,
rakkaani; sinun rakkautesi ja myötätuntosi antaa minulle voimia sen
kestämiseen. Toivoisin voivani puhua sinulle; mutta en voi, Stella — en
voi.»

»Älä puhu sitten, setä rakas», kuiskasi Stella. »Ethän viivy kauan
poissa?»

»En kauempaa kuin minun on pakko», vastasi vanhus huoaten. »Pysythän
rauhallisena, Stella? Rouva Penfoldin pitää huolehtia sinusta. En
mielelläni poistuisi luotasi, mutta en mahda sille mitään. Lapseni, en
aavistanut, että minulla niin pian olisi jotakin sinulta salattavaa!»

Nämä sanat panivat Stellan säpsähtämään ja kohottivat hehkuvan punan
hänen poskilleen. Olihan hänelläkin salaisuutensa; ja kun se, oltuaan
äkillisen häiriön johdosta hetkisen unohduksissa, taaskin välähti hänen
mieleensä, alkoi hänen sydämensä sykkiä kiivaasti, ja hän loi katseensa
maahan.

»Meidän välillämme ei pitäisi olla minkäänlaisia salaisuuksia», jatkoi
vanhus. »Mutta — nyt — nyt — älä ole niin huolestuneen näköinen, rakas.
En ole kauan poissa.»

Stella saattoi setäänsä, painautuneena hänen käsivarteensa, kunnes
pieni, valkea portti sulkeutui hänen jälkeensä; sitten tyttö palasi
taloon ja istahti vanhuksen tuolille.

Jonkun aikaa askarsivat hänen ajatuksensa yksinomaan setää kohdanneessa
salaisessa huolessa, mutta pian heräsi hänen mielessään muisto
siitä, mitä hänelle itselleen oli samana iltana tapahtunut. Se oli
surua voimakkaampi, ja kädet ristissä, pää painuksissa hän istui,
muistellen loordi Trevornen miellyttäviä kasvoja ja kiihkeätä ääntä.
Kaikki oli hänestä niin ihmeellistä, niin epätodellista, että se
tuntui näytelmältä, jonka näyttämönä oli upea kartano ja näyttelijöinä
ylimysmiehet ja -naiset sekä pääsankarina komea loordi Trevorne. Hän
saattoi vieläkin tuntea Leycesterin polttavat suudelmat huulillaan,
pitkät, tuliset hyväilyt kaulallaan. Niin, se oli kaikki todellista;
hän rakasti Leycesteriä, ja tämä, niin outoa ja ihmeellistä kuin se
olikin, rakasti häntä! Miksi piti Leycester hänestä? Se ihmetytti
Stellaa. Eihän hänessä ollut mitään, minkä vuoksi loordi Trevorne
tuhlasi hänelle niin palavaa ihastusta ja kiihkeätä antaumusta.

Koneellisesti hän nousi seisomaan mennäkseen venetsialaisen peilin
ääreen ja katseli sen pintaa, joka välkkyi miellyttävästi huoneen
himmeässä valossa. Huoneen poikki astellessaan hänen mieleensä
juolahti kuva, joka nojasi nurin käännettynä seinään, ja hän kumartui
tarttuakseen siihen kuin henkilö, joka äkkiä muistaa aarteensa, nosti
Leycester Trevornen kuvan ylös, katseli sitä pitkään ja hartaasti,
kumartuen sitten suutelemaan sitä. Nyt hän käsitti, mitä noiden tummien
silmien hymy merkitsi; nyt hän tiesi, kuinka rakkauden hehku saattoi
niistä säkenöidä. Pannessaan kuvaa paikoilleen hän kaatoi pienen
lippaan. Sen sisältö vierähti lattialle, ja hän pisti kaikki takaisin
niin nopeasti kuin voi. Mutta sijoittaessaan viimeistä esinettä,
miniatyyrikoteloa, sen tavalliselle paikalle, ponnahti se hänen
käsissään auki, ja hän näki norsunluulle hienosti maalatun muotokuvan.
Hän tuskin vilkaisi siihen, aikoen painaa kotelon kiinni, mutta hänen
katseensa osui kuvassa olevaan kirjoitukseen, ja hän vei kotelon
lähemmäksi valoa.

Kuva esitti poikaa, jolla oli vaalea tukka, hymyilevä suu ja iloiset,
siniset silmät. Ne olivat hauskat kasvot, ja Stella käänsi kuvaa
lukeakseen kirjoituksen. Siinä oli vain yksi sana: »Frank.»

Uudelleen Stella katsoi kuvaa välinpitämättömästi; mutta äkkiä
välähti hänen mieleensä, että kuva muistutti jotakuta henkilöä, jonka
hän tunsi ja lisäksi läheisesti. Hän tarkasti sitä taaskin, tällä
kertaa huolellisemmin. Niin, siitä ei voinut olla epäilystäkään; kuva
muistutti varmasti hänen setäänsä. Eikä ainoastaan hänen setäänsä, vaan
myöskin häntä, sillä kun hän siirsi katseensa kuvasta peiliin, näki hän
sieltä epämääräisesti samanlaiset piirteet kuin muotokuvastakin.

»Frank, Frank?» hän hymähti. »En tunne ketään sennimistä. Ken hän
lienee?»

Hän palasi lippaan luokse ja otti esille muutamia muita miniatyyrejä;
mutta ne olivat suljettuja, eikä hän voinut löytää niistä joustinta,
joka pojan kuvan kotelosta oli sattumalta osunut hänen sormeensa. Tässä
jutussa oli salaperäisyyden tuntu, joka painosti ja ahdisti hänen
mieltään. Tehden pienen kärsimättömän liikkeen hän sovitti pojan kuvan
takaisin koteloonsa ja pani sen paikalleen lippaaseen. Sitä tehdessään
hän vilkaisi seinustalla olevaan kuvaan, jonka kasvot hymyilivät
hänelle, ja äkkiä välähti hänelle ajatus, joka tuntui puolittain
kammottavalta, puolittain profeetalliselta. Se oli Leycesterin kuva,
jonka hän oli ensimmäiseksi nähnyt tulo-iltanaan ja joka oli ollut
vihjauksena kaikesta siitä, mitä hänelle tapahtuisi. Saattaisiko se,
että hän oli nyt sattumalta löytänyt lapsen kuvan, merkitä jotakin.
Hymähtäen moittivasti itselleen hän karkoitti tämän haaveellisen
ajatuksen mielestään, asetti rakkaan kuvan paikalleen muiden taulujen
joukkoon, otti kynttilän pöydältä ja meni levollisesti yläkertaan.

Mutta unessa kummittelivat hänelle pojan kasvot, sekaantuen usein
loordi Trevornen piirteisiin.




XIV.


Loordi Trevorne seisoi minuutin, pari paikallaan, silmäillen vaunujen
jälkeen, jotka veivät pois Stellaa ja hänen setäänsä; sitten hän
meni jälleen sisälle. He olivat kuumapäistä rotua, nämä Wyndwardit,
ja Leycester, käyttääksemme lievää sanontatapaa, kykeni yhtä vähän
kuin kuka sukunsa jäsen hyvänsä olemaan järkevä ja harkitseva. Mutta
vaikka hänen sydämensä sykki rajusti ja kauniin tytön kuva nuoruuden
puhtaassa viehkeydessä väikkyi hänen silmissään, pysähtyi hän kuitenkin
hetkiseksi harkitsemaan tilannetta. Hän hymyili tuikeasti, sillä hänen
oli pakko tunnustaa, että se oli jotakuinkin erikoislaatuinen.

Ikivanhan nimen ja ruhtinaallisten tilusten perillinen oli vannonut
ikuista uskollisuutta maalarin veljentyttärelle, tytölle, jolla, olipa
hän sitten kuinka kaunis hyvänsä, ei ollut yhteiskunnallista asemaa,
eikä varoja esitettäviksi suosituksena hänen vanhemmilleen. Hän tiesi,
ettei hänen äitinsä sydämensä sisimmässä toivonut mitään sen hartaammin
kuin että hän menisi naimisiin ja vakaantuisi. No niin, hän aikoi
mennä naimisiin ja vakaantua. Mutta millä tavoin! Sensijaan että hän
hankkisi lisää loistoa jo ennestäänkin loistavalle nimelle, lisää
valtaa Wyndwardien jo ennestäänkin vaikutusvaltaiselle suvulle, ei
hänen avioliittonsa tulisi maailman silmissä olemaan mitään muuta kuin
polkuavioliitto.

Hymyillen puolittain uhmaavasti, puolittain ennakolta huvitettuna hän
astui saliin. Naisista olivat toiset, muiden muassa lady Longforth,
jo vetäytyneet huoneisiinsa; mutta lady Lenore istui edelleenkin
sohvallaan hartaan ihailijapiirin ympäröimänä. Leycesterin tullessa
sisään näki kreivitär, joka ei näyttänyt vilkaisevankaan häneen päin,
hänet ja huomasi hänen kasvojensa omituisen ilmeen. Se ilme oli hänellä
aina silloin, kun hän oli tekemäisillään jonkun hurjan rajun tempun.

Leycester meni suoraan kreivittären luokse ja pysähtyi hänen viereensä.
»No niin, äiti», hän sanoi, melkein kuin olisi vaatinut hänet
taisteluun, »mitä arvelet hänestä?»

»Neiti Etheredgestäkö?» kysyi kreivitär. »Minulla ei ole hänestä
mitään mielipidettä. Jos olisi, niin sanoisin, että hän oli hyvin
hauskannäköinen tyttö.»

»Hauskannäköinen!» toisti Leycester, kohottaen kulmakarvojaan. »Se
on kovin heikko sana hänen kuvaamistaan varten. Hän on enemmän kuin
hauska.»

»Se on tarpeeksi hänen asemassaan olevalle nuorelle tytölle», vastasi
kreivitär.

»Ja kelle hyvänsä», kuului sointuva ääni Leycesterin takaa, ja kun hän
kääntyi ympäri, näki hän lady Lenoren vastassaan.

»Se oli hyvin sanottu», huomautti loordi Trevorne nyökäyttäen päätään.

»Hän on enemmän kuin hauska», selitti lady Lenore, hymyillen
Leycesterille, ikäänkuin hän mitä lämpimimmin hyväksyisi sen, että
hänet oli syrjäytetty koko illaksi. »Hän on hyvin sievä, todella kaunis
ja sitten — saanko sanoa sen, rakas lady Wyndward? — niin raikas!»

»Koulutytön pitäisi olla ’raikas’, kuten te sanotte, Lenore; muuten hän
ei ole mitään», virkkoi kreivitär naurahtaen.

Leycester katseli vuoroin toista, vuoroin toista, silmäillen loistavan
kaunista lady Lenorea ihailevin katsein. »Olet oikeassa, Lenore», hän
sanoi. »Hän on kaunis.»

»Ihailen häntä tavattomasti», vakuutti lady Lenore, hymyillen hänelle
ikäänkuin olisi tuntenut hänen salaisuutensa ja hyväksynyt hänen
valintansa.

»Alkaa olla myöhäistä», huomautti kreivitär, vilkaisten ensin toista,
sitten toista. »Nyt sinun on mentävä, Lenore.»

Lady Lenore kumarsi. Hän kuten kaikki muutkin, jotka joutuivat
Wyndwardin emännän seurapiiriin, oli tottelevainen...

»Se on hyvä; olen hieman väsynyt. Hyvää yötä!»

Leycester tarttui hänen käteensä, puristaen sitä hetkisen. Hän oli
Lenorelle kiitollinen niistä sanoista, jotka tämä oli Stellasta
lausunut.

»Saanko saattaa sinua käytävään?» pyysi hän.

Kumartaen muille huoneessa-olijoille hän poistui lady Lenoren seurassa.
He astelivat vaieten portaiden juurelle, missä Lenore ojensi kätensä.
»Hyvää yötä», sanoi hän, »ja hyviä unia!»

Leycester katsahti häneen tutkivasti. Piilikö hänen sanoissaan joku
erikoinen merkitys? Tiesikö Lenore, mitä Stellan ja hänen välillään oli
tapahtunut? Mutta hän ei huomannut Lenoren silmistä muuta kuin niiden
pehmeän, väsyneen ilmeen; ja kumartaen ja puristaen hänen kättään
Leycester kuiskasi: »Toivotan samaa sinulle.»

Lady Lenore nyökäytti hymyillen päätään ja poistui, ja Leycester
kääntyi palatakseen saliin. Samassa avautui biljardihuoneen ovi, ja
loordi Grayford pilkisti raosta.

»Pelataan hieman, Ley», hän ehdotti.

»Ei tänä iltana, Charlie», vastasi Leycester, pudistaen päätään.

Lordi Grayford katsahti häneen, naurahti ja vei päänsä takaisin.

Leycester asteli eteissalissa edestakaisin; hän oli hyvin rauhaton eikä
halunnut mennä nukkumaan; Stellan ääni kaikui hänen korvissaan, hän
tunsi vieläkin Stellan huulien hellän hyväilevästi painautuvan omiaan
vasten. Hän ei voinut sietää biljardihuoneen melua ja naurua; se olisi
pyhyyden häväisemistä! Äkkiä hän pyörähti ympäri, ja meni yläkertaan
omaan huoneeseensa. Hän heittäytyi tuolille, kiersi käsivarret
niskaansa ja sulki silmänsä, uneksiakseen tytöstä, joka oli nojannut
hänen rintaansa — jonka suloiset, puhtoiset huulet olivat kuiskanneet:
»Minä rakastan sinua!»

Pian keskeytyi hänen haaveilunsa siihen, että ovelle hoputettiin ja
kreivitär astui sisään.

»Oletko tullut hieman pakisemaan, mylady?» kysäisi hän, käyttäen
hänestä arvonimeä leikillisen vakavaan tapaansa, kuten hän tavallisesti
puhutteli äitiään ollessaan kahden kesken hänen kanssaan.

»Kyllä, olen tullut haastelemaan kanssasi, Leycester», vastasi
kreivitär rauhallisesti. Mutta hänet oli vallannut kummallinen
vastahakoisuus käydä käsiksi siihen tehtävään, jonka hän oli ottanut
suorittaakseen. »Olet laittanut huoneesi varsin hauskoiksi, Leycester»,
hän huomautti.

»Sinä et ole tullut puhelemaan huoneistani, äiti», virkkoi Leycester
ja nojautui naurahtaen taaksepäin. »Mistä on kysymys? Ei suinkaan
talleista — ethän vain tahdo, että luovun hevosista?»

»Miksi sitä haluaisin, Leycester? Kyllähän ne maksavat melkoisia
summia, mutta jos ne huvittavat sinua, niin miksi —» Hän kohautti
olkapäitään, mutta ei lopettanut lausettaan.

»Ne maksavat todellakin melkoisia summia», myönsi Leycester nauraen,
»mutta enpä tiedä, onko niistä minulle kovinkaan paljon huvia. En usko,
että mikään huvittaa minua erikoisesti.»

»Kun mies puhuu tuolla tavoin, niin se tavallisesti merkitsee sitä,
että hänen on aika mennä naimisiin.»

Leycester aavisti, mitä oli tulossa, ja kävi hetkiseksi vakavan
näköiseksi; sitten hän katsoi äitiinsä hymyillen. »Eikö se ole
epätoivoinen lääke, mylady. Voin luopua hevosista, jos ne lakkaavat
huvittamasta minua ja rasittavat minua liiaksi; samoin voin luopua
useimmista niin sanotuista huvituksista, mutta avioliitto — jos
oletamme, että se ei olisi onnistunut! Se olisi perin vakava juttu.»

»Miksi se ei onnistuisi?»

»Käyhän joskus niinkin», selitti Leycester vakavasti.

»Ei milloinkaan, jos rakkaus on mukana», vastasi kreivitär lempeästi.

Leycester istui ääneti, katse luotuna lattiaan, josta hän oli
näkevinään kohoavan hoikan, tyttömäisen vartalon, jolla oli Stellan
kasvot ja silmät.

»Ei ole sen suurempaa onnea kuin se, jonka avioliitto tarjoaa, jos
mennään naimisiin rakastetun henkilön kanssa. Luuletko, että isäsi on
ollut onneton, Leycester?»

»Harvoilla miehillä on yhtä hyvä onni, mylady. Tahdotko etsiä minulle
toisen lady Ethelin?»

Kreivitär punehtui. Se oli suoranainen kysymys; ja hän halusi
mielellään vastata siihen, mutta ei tohtinut — ei vielä juuri nyt.

»Maailma on täynnä hempeitä, rakastavia naisia. Leycester, tahtoisin
nähdä sinut naimisissa ja vakaantuneena», kuiskasi hän oltuaan
hetken vaiti. »On aika jo; nyt sinun sopisi se jo tehdä. Syrjäytän
toistaiseksi kysymyksen sinun omasta onnestasi; on otettava huomioon
muitakin seikkoja.»

»Et haluaisi, että minä olisin viimeinen Wyndwardin kreivi, äiti?
Arvonimi kuolisi minun kanssani, eikö niin?»

»Niin», myönsi kreivitär. »Niin ei saa käydä, Leycester. Minua
kummastuttaa», jatkoi hän, »ettei se ole tapahtunut jo aikaisemmin,
minun tarvitsematta hiiskua mitään. Mielestäni sinä et ole kovin
kylmäsydäminen, tunteeton, Leycester. Me, sinä ja minä, olemme
tavanneet eräitä kauniita naisia, ja jotkut heistä ovat olleet hyviä ja
puhtaita. Minua ei olisi hämmästyttänyt, jos olisit jo aikoja sitten
tullut kertomaan minulle valloituksestasi. Olisithan tullut kertomaan
minulle, Leycester?» kysäisi hän.

Lievä puna lehahti Leycesterin kasvoille, ja hän laski katseensa.
Hän ei vastannut heti, ja kreivitär jatkoi, ikäänkuin olisi saanut
myöntävän vastauksen.

»Olisin ollut hyvin iloinen, jos olisin kuullut sellaista. Olisin
sydämeni pohjasta hyväksynyt valintasi.»

»Oletko siitä varma?» pääsi Leycesteriltä melkein koneellisesti.

»Aivan varma», vastasi kreivitär tyynesti. »Ihmetteletkö, miksi puhelen
sinulle tästä asiasta tänä iltana, Leycester?»

»Hieman», myönsi Leycester kasvoillaan hymy, joka ei ollut kovinkaan
iloinen. Hän tunsi salaavansa sydäntään äidiltään, kohtelevansa häntä
kaihtaen ja kartellen, ja hänen ylpeä, hieno luonteensa nousi kapinaan
sitä vastaan. »Hieman. Ajattelin juuri äsken, etten ole vanhentunut
parissakymmenessä vuodessa enkä ole tehnyt mitään erikoisen hurjaa.
Onko sinulle käyty tarinoimassa joitakin hirveitä juttuja minusta,
äiti, ja uskottelemassa, että ainoastaan avioliitto voi pelastaa minut
perikadosta?»

»Ei kukaan kerro minulle mitään sinusta, Leycester», vastasi kreivitär,
»siitä yksinkertaisesta syystä, etten sitä kuuntelisi. En halua
vähimmässäkään määrin sekaantua — ulkoiseen elämääsi, jollet sinä itse
tee minua siitä osalliseksi. En pelkää sinun tekevän mitään pahaa tai
kunniatonta, Leycester.»

»Kiitos!» sanoi Leycester levollisesti. »No, mistä sitten on kysymys,
äiti? Miksi tämä asia painaa mieltäsi niin raskaasti, että sinun on
pakko keventää sydäntäsi?»

»Koska tunnen ajan tulleeksi, koska onnesi ja menestyksesi on niin
lähellä sydäntäni, että minun täytyy valvoa puolestasi ja turvata ne
sinulle, jos suinkin voin.»

»Olet verraton äiti!» virkkoi Leycester hellästi. »Mutta se on
vakava askel, mylady, ja minä olen — sanoisinko jonkun verran
valmistautumaton. Puhut minulle, kuin olisin sulttaani ja kuin minun
vain tarvitsisi heittää nenäliinallani ketä hyvänsä kaunotarta, joka
miellyttää minua, saadakseni hänet.»

»Eikö ole ketään, jolle luulisit voivasi heittää sen nenäliinan,
Leycester?» kysyi äiti merkitsevästi.

»Se on kovin mutkaton kysymys, mylady. Olisiko oikein vastata siihen,
oikein sitä naista kohtaan, jos sellainen olisi olemassa?»

»Kehenpä luottaisit, jollet minuun?» huomautti kreivitär, ylväs väre
äänessään. »Jos olet tehnyt valintasi, niin tahdothan tulla kertomaan
siitä minulle, Leycester? Uskon, että tulet; en voi kuvitella sinun
menettelevän toisin. Ymmärrätkö, en pelkää vähääkään, ettei valintasi
olisi hyvä ja viisas. Ei, en pelkää tuhoisinta erehdystä, jonka sinun
asemassasi oleva mies voi tehdä — epäsäätyistä avioliittoa.»

»Puhut ankarasti, mylady», sanoi Leycester melkein tuikeasti.

»Niin», myönsi kreivitär, äänessään juhlallinen sointu, joka antoi
merkityksen joka sanalle — »niin, minä tunnen ankarasti. Jokainen äiti,
jolla on sinun asemassasi oleva poika, tuntee samalla tavoin; sitä en
epäile. Voit tehdä vain vähän sellaista, mitä ei voisi jälleen korjata;
yksi sellainen seikka, kaikkein pahin, on mieletön avioliitto.»

»Mutta, äiti, enhän minä suunnittele mennä naimisiin minkään karjakon
kanssa, en ainakaan tällä hetkellä.»

»Voisit solmita polkuavioliiton hieman korkeammassa asemassa olevan
kanssa, Leycester», vastasi kreivitär hymyillen. »Mutta miksi puhumme
siitä?»

»Sinä luullakseni sen aloitit», sanoi Leycester.

»Niinkö? Suo anteeksi. Minusta tuntuu kuin olisin loukannut sinua jo
silläkin, että satuin sellaista mainitsemaankaan. Ja olen väsyttänyt
sinua kaiken lisäksi.»

»Et suinkaan», torjui Leycester nousten seisomaan. »Olen hyvin
kiitollinen, äiti; uskothan sen?»

»Tahdotko olla vielä enemmän?» kysyi kreivitär, nousten hänkin ja
laskien kätensä poikansa olalle. »Tahdotko olla tottelevainen?»

»Tarkoitatko, että minun pitäisi viskata nenäliina?» tiedusti
Leycester, katsahtaen häneen omituisesti.

»Kyllä. Tee minut onnelliseksi heittämällä se!»

»Oleta, että valitsemani nainen kieltäytyy kunniasta!»

»Alistumme siihen vaaraan», hymähti kreivitär.

»Saattaisi luulla, että sinä olet jo valinnut, äiti.»

»Entä jos olenkin. Äidin vertaista avioliitonrakentajaa ei ole toista.»

»Olet siis valinnut? Se on minulle yllätys. Onko lupa kysyä, kehen on
vaalisi osunut, sulttaanitar?»

»Jos minä saisin valita puolestasi, olisin hyvin huolellinen,
Leycester, uskothan sen? Katso ympärillesi — sinun ei tarvitse
pinnistää katsettasi; minä voin nähdä hänet nytkin. Oi, sinua sokeaa!
Kuinka voit olla näkemättä! Hän, jonka näen, on nainen, jolla on
rakastava sydän rinnassaan ja joka tarvitsee vain sanan, että hänen
sydämensä alkaisi sykkiä — sinulle!»

»En osaa ajatella ketään sellaista», tuumi Leycester, punastuen. »Sinä
saat minut häpeämään, äiti.»

»Minun on siis tarpeetonta mainita hänen nimeään?» kysyi kreivitär.

»Minun täytyy se tietää nyt, arvelen», virkkoi poika pudistaen päätään.

Kreivitär oli hetkisen vaiti; sitten hän lausui hiljaa: »Se on Lenore,
Leycester.»

Leycester vetäytyi kauemmaksi hänestä, niin että hänen käsivartensa
luiskahti hänen olaitaan, ja katsoi häntä suoraan silmiin. »Lenore!»
äänsi hän. »Äiti, olisiko sinun pitänyt se sanoa?»

Värähtämättä kohtasi kreivitär hänen melkein moittivan katseensa.
»Miksi empisin, kun poikani onni on kysymyksessä?» vastasi hän
levollisesti. »Jos näkisin aarteen, arvokkaan helmen olevan jalkojesi
juuressa ja sinun menevän sen ohitse havaitsematta sitä, niin olisinko
väärässä lausuessani sanan, joka toimittaisi sen sinun käsiisi? Sinun
onnesi on minun elämäni, Leycester! Jos ikinä on ollut olemassa
aarretta, niin Lenore on sellainen. Aiotko mennä hänen ohitseen? Sitä
sinä et tee!»

Koskaan hän ei muistanut nähneensä äitiään niin liikutettuna.
Ensimmäisen kerran hän näki kauniin neidon — tai pikemminkin antoi
oikean arvon hänelle — jota äiti ikäänkuin piti hänen sielunsa silmien
edessä. Mutta se toinen, rakas tyttö, jonka huulet vieläkin näyttivät
kuiskivan: »Minä rakastan sinua, Leycester!» Entä hän? Äkkiä säpsähtäen
hän peräytyi.

»Minun mielestäni sinun ei olisi pitänyt puhua», hän virkkoi. »Sinä et
voi tietää —»

»Äidin silmät ovat valppaat», keskeytti hänet kreivitär. »Vain sana, ja
helmi on jalkojesi juuressa Leycester.»

»Jos asianlaita on niin, on vieläkin enemmän syydä pysyä vaiti, äiti.
Mutta toivoakseni olet erehtynyt.»

»Minä en ole erehtynyt. Luuletko, että olisin hiiskunut mitään, jollen
olisi ollut varma? Oi, Leycester, ajattele häntä! Onko kellään niistä
naisista, joita milloinkaan olet tavannut, kymmenettä osaakaan hänen
viehättävistä puolistaan? Kuvitteleppa häntä kodin valtiattarena!
Kuvittele häntä omanasi, aivan omanasi! Leycester, ei ikinä ole
syntynyt miestä, joka voisi kääntää hänelle selkänsä!»

Melkein tietämättään Leycester pyörähti ympäri, meni takan luokse ja
nojasi siihen. »Ei ole ainoatakaan miestä, joka sen tehtyään ei pian
palaisi ja olisi valmis antamaan kaikki mitä hänellä on päästäkseen
jälleen hänen luokseen! Minä lähden nyt, Leycester. Hyvää yötä!»
Suudeltuaan poikaansa hän meni ovea kohti.

»Hyvää yötä!» vastasi Leycester hellästi, avaten hänelle oven. »Olet
antanut minulle miettimistä liiaksikin.»

Kreivitär poistui virkkamatta sanaakaan. Pukeutumishuoneessa oli
kamarineito häntä odottamassa, mutta hän meni sisähuoneeseen ja vaipui
tuolille, kasvot kalpeina ja silmät huolestuneen näköisinä.

»Se on päässyt pitemmälle kuin arvelin», hän mutisi. »Tunnen hänen
silmiensä jokaisen ilmeen ja näin hänen salaisuutensa. Mutta niin ei
saa tapahtua. Tahdon vieläkin hänet pelastaa. Mutta miten, miten?»

Yksin jäätyään alkoi loordi Trevorne astua edestakaisin huoneensa
lattialla, otsa rypyssä, mieli myrskyisenä. Hän rakasti äitiään
lämpimän hartaasti. Jokainen äidin lausuma sana oli painunut hänen
sydämeensä. Hän rakasti äitiään ja tunsi hänet; hän tiesi, että äiti
mieluummin kuolisi kuin suostuisi siihen, että hän menisi naimisiin
Stellan asemassa olevan tytön kanssa, niin puhdas, hyvä ja herttainen
kuin hän olikin. Hän oli hyvin kiusaantunut, mutta hän pysyi lujana.

— Tulkoon mitä tahansa, — hän mietti, — hänestä en voi luopua. _Hän_
on aarteeni, arvokas helmeni, enkä minä ole mennyt huomaamatta ohitse.
Armaani!

Äkkiä keskeytyi hänen aatoksensa, kun ovelle koputettiin. Hän meni sitä
avaamaan, mutta se aukeni, ennenkuin hän ehti sen luokse, ja loordi
Grayford astui sisään. Hänen miellyttävillä, iloisilla kasvoillaan
väikkyi hymy, joka vain peitti kiintymyksen ja myötätunnon ilmeen.

»Onko jokin asia hullusti, vanhapoika?» kysyi hän, sulkien oven.

»Kyllä — ei — ei pahasti — kuinka niin?» vastasi Leycester, pakottaen
huulensa hymyyn.

»Kuinka niin!» matki loordi Grayford, työntäen kätensä yönuttunsa
avariin taskuihin ja silmäillen häntä kujeilevan moittivasti. »Voitko
kysyä sitä, muistaessasi, että huoneeni on täsmälleen sinun huoneesi
alla ja että sinä olet muuttanut tämän kiertävän eläinnäyttelyn
tyyssijaksi? Minkä vuoksi kulutat mattoa, Ley?» Hän istahti ja katsoi
huolestunutta ystäväänsä, kasvoissaan avoimen vilpitön ilme, joka
herätti luottamusta.

»Olen pahassa pinteessä», virkkoi Leycester.

»Anna tulla vain!» kehoitti loordi Grayford lyhyesti.

»En voi. Sinä et kykene minua nyt auttamaan», torjui Leycester huoaten.

Loordi Grayford nousi heti seisomaan. »Sitten poistun. Toivoisin
voivani. Mitä olet puuhaillut, Ley? Jotakin tänä iltana kai? Välipä
sillä; jos voin auttaa sinua, niin annahan tieto!»

»Istu paikallasi ja polta tuo, Charlie!» vastasi Leycester, heittäen
hänelle sikaarin. »En voi avata sydäntäni, mutta haluan ajatella, ja
siinä sinusta on apua. Onko nyt myöhäinen aika?»

»Kauhean», selitti loordi Grayford haukotellen. »Kuinka hupainen ilta
tämä olikaan. Mutta, Ley, etkö ole laskenut liian pitkälle suhteitasi
tuohon sievään, tummasilmäiseen tyttöön?»

Leycesteriltä keskeytyi sikaarin sytyttäminen, ja hän katsahti
ystäväänsä. »Mihin tyttöön?» tiedusti hän, äänessään hieman ylpeä
värähdys.

»Maalarin veljentyttäreen. Mikä kaunis tyttö hän onkaan! Muistuttaa
mieleeni — miksi sitä sanotaankaan? — gasellia. Käypä suorastaan
sääliksi, että hänet on aiottu suulaalle lakimies-vintiölle.»

»Mitä?» kysyi loordi Trevorne rauhallisesti.

»Etkö sitä ole kuullut?» virkkoi loordi Grayford jurosti. »Pojat
puhelivat siitä biljardisalissa.»

»Mistä?» tiukkasi loordi Trevorne edelleenkin tyynesti, vaikka
hänen silmänsä alkoivat välkkyä. Stella yleisenä puheenaiheena
biljardihuoneessa! Se oli pyhäinhäväistystä.»

»Niin, Langford siitä mainitsi; hän tuntee miehen.»

»Minkä miehen?»

»Jasper Adelstonen, jonka kanssa hän on kihloissa.»

Leycester piteli sikaaria huulillaan, ja äkkiä hän puraisi sen poikki
rajun kiihkeästi. Kaiken tapahtuneen lisäksi tämä oli viimeinen pisara.

»Se on valhetta!» pääsi häneltä.

»Kenties», myönsi loordi Grayford ja katsoi hämmästyneenä ystäväänsä.
Sitten hänen kasvonsa kävivät vakaviksi. »Mutta joka tapauksessa, Ley,
se ei voi merkitä sinulle mitään.»

Loordi Trevorne kääntyi ääneti toisaalle.




XV.


Jasper Adelstone oli rakastunut.

Kului jonkun aikaa ennenkuin hän voi tunnustaa sitä edes itselleenkään;
sillä hän oli aina mielellään kerskunut siitä, että lemmentunteet
eivät häneen pystyneet. Usein hän oli huvittanut itseään ja valittuja
tovereitaan pilkkaamalla heikkojen kuolevaisten mielenlaatua, kun
nämä antautuivat jonkin sellaisen ohjattaviksi, jonka hän määritteli
»hauraaksi ja halveksittavaksi kiintymykseksi toiseen sukupuoleen».

Avioliitto, oli hänellä ollut tapana huomauttaa, oli yksinomaan
liikeasia. Mies ei mennyt naimisiin, ennenkuin hänen oli pakko, ja
sittenkin vain parantaakseen asemaansa. Rakkaus taas ja kaikki muu
senlaatuinen — no, se oli hyljätty haave, haihtunut tarukäsite; joka
tapauksessa se oli liian mieletöntä miehelle, jolla oli käytöllistä
järkeä — sellaiselle miehelle kuin esimerkiksi Jasper Adelstone oli.
Hän oli nähnyt paljon viehättäviä naisia, eivätkä ne olleet suinkaan
suhtautuneet häneen epäsuopeasti. Hänen kasvonpiirteensä olivat
hyvinmuodostuneet, melkeinpä kauniit; ja ne olisivat olleet kauniit,
jos hän olisi päässyt eroon pienien silmiensä terävästä, ovelasta
väikkeestä. Hän oli sukkela ja hienotapainen, juuri sellainen mies,
jonka olisi saattanut olettaa lankeavan lemmen pauloihin. Mutta hän
oli sitkeästi pitänyt kiinni periaatteistaan ja kulkenut varmasti
hiipien menestyksen tietä, huulillaan kylmä hymy valmiina jokaiselle,
sydämessään ei ainoatakaan lämmintä värähdystä kellekään erikoisesti.
Mutta nyt! Niin, hän oli rakastunut — rakastunut korviaan myöten, niin
järjettömästi, niin rajusti kuin koulupoika konsanaan.

Se oli hänestä perin kiusallista! Se olisi ollut kiusallista
sittenkin, vaikka hänen mielitiettynsä olisi ollut perijätär tai
korkea-arvoinen ylimysnainen, jollaisen hän sisimmässään olikin
päättänyt naida, jos hän lainkaan menisi avioliittoon; sillä hän olisi
mieluummin tahtonut saavuttaa kunnianhimoiset pyrkimyksensä ilman
typerää ja sopimatonta rakastelua. Mutta hänen suureksi harmikseen
ei tyttö, joka oli herättänyt hänessä tämän äkillisen, järjettömän
intohimon, ollut perijätär eikä ylimystön vesa. Hän oli aivan mitätön
olento, tuntemattoman maalarin veljentytär! Hän ei edes liikkunut
seurapiireissä! Hän ei saisi mitään etua siitä, että menisi naimisiin
hänen kanssaan, ei kerrassaan mitään. Tyttö ei voisi auttaa häntä
ainoatakaan porrasta eteenpäin hänen kunnianhimoisella elämänurallaan.
Samana iltana, jolloin hän oli tavannut Stellan ensimmäisen kerran,
jolloin neidon kauneus ja enemmän kuin kauneus hänen kirkkaan puhtoisen
raikkautensa salaperäinen viehätysvoima oli yllättänyt hänet ja
kietonut hänet lumoihinsa, oli hän läksyttänyt itseään hyvin vakavasti.

— Jasper, — oli hän tuuminut, — sinä et mene tekemään itsestäsi narria,
toivoakseni. Tyttö ei ollenkaan sovi sinun suunnitelmiisi. Hän on
vain sievä tyttö; olet nähnyt parikymmentä, satakunta yhtä sievää
ja sievempääkin; ja hän on aivan mitätön olento! Ei, et tee itseäsi
narriksi — palaat huomenaamulla kaupunkiin.

Mutta hän ei lähtenyt takaisin kaupunkiin, vaan meni sensijaan pappilan
kasvihuoneeseen, teki kukkavihon ja vei sen taiteilijan majaan,
vaipuen yhä syvemmälle, kuten hän itse olisi sanonut, »narrimaisuuden»
liejuun. Mutta sittenkään ei olisi vielä ollut liian myöhäistä. Hän
olisi voinut selviytyä kutsumalla avukseen itsekkään luonteensa ja
ajattelemalla kaikkia kunnianhimoisia aikeitaan. Mutta onnettomuudeksi
Stella herätti hänen itserakkautensa — joka oli hänessä voimakkaampi
kuin lemmenpuuska. Stella uskalsi puolustaa Leycester Trevornea. Se oli
melkein lopullinen sysäys, jonka Stella tietämättään antoi, ja Jasper
poistui sisu kiehuen alkavasta mustasukkaisuudesta.

Mutta häntä odotti vielä viimeinen isku, joka mursi selkärangan
kaikilta hänen järkeviltä päätöksiltään, kun hän kohtasi Stellan ja
loordi Trevornen lehvikössä joen rannalla ja loordi Trevorne kävi
hänen kimppuunsa. Sillä hetkellä — viruessaan maassa, katsellen nuoren
ylimyksen kauniita, vihaisia, kiukkuisia kasvoja — Jasper Adelstone
vannoi, että Stellan pitää tulla hänen omakseen, käyköön kuinka
hyvänsä, rehellisillä tai halvoilla keinoilla. Hän vannoi sieppaavansa
hänet ylpeältä, tuliselta ylimykseltä, joka oli rohjennut sinkauttaa
hänet, Jasperin, tomuun ja loukata häntä.

Se oli itseensäluottava, julkean uskalias päätös; mutta Jasper olikin
sekä itseensäluottava että uskalias mies ja lisäksi mitä vaarallisinta
lajia, kylmä, laskeva, ovela, häikäilemätön. Hän oli eittämättä
taitava; hän oli menestynyt oikein hyvin, ja hän oli saavuttanut kaikki
omin neuvoin, ilman toisten apua. Vaikka hän olikin nuori, alettiin
hänestä jo puhua. Joutuessaan pahaan pulaan hänen erikoisalallaan
tulivat ihmiset hänen luokseen varmoina siitä, että tapaisivat hänet
kylmänä, kerkeänä, pystyvänä. Niin, hän menestyi hyvin; ja hänen
yrityksensä olivat rauenneet tyhjiin niin harvoin, että hän voi tuntea
itsensä varmaksi tässäkin asiassa. Hän palasi pappilaan ja punnitsi
asioita, johdattaen mieleensä kaikki mitä tiesi Etheredge-vanhuksesta.
Se oli varsin vähän, eikä pastorikaan osannut kertoa hänelle sen
enempää kuin hän jo tiesi.

James Etheredge eli maailmasta eristettynä, eikä hänellä nähtävästi
ollut ystäviä eikä sukulaisia muita kuin Stella. Hänen aikaisemmasta
elämästään ei tiedetty mitään. Hän oli saapunut tähän rauhaisaan
laaksoon muutamia vuosia takaperin ja järjestänyt heti olonsa yleisesti
tunnettuun tapaansa.

»Onko hän, onko hän koskaan ollut naimisissa?» tiedusti Jasper.

Pastori vastasi miettimättä: »En tiedä. Varmasti hän ei ole ollut
naimisissa täällä. En luule, että hänestä tiedetään mitään.»

Tähän sai Jasper tyytyä. Koko seuraavan päivän hän harhaili niityillä,
toivoen näkevänsä Stellan, mutta turhaan. Hänen olisi pitänyt olla
Lontoossa, mutta hän ei kyennyt riistäytymään irti täältä. Hänen
käsivartensa tuntui hieman jäykältä, ja vaikka siinä ei ollutkaan
mitään muuta vikaa, kääri hän sen ja sitoi sen kantimeen, selittäen
pastorille pudonneensa hevosen selästä.

Sitten hän kuuli, että kartanossa oli kutsut, ja purren hammasta
kateudesta ja kiukusta hän hiipi maantielle katsomaan Stellan lähtöä.
Tyttö näytti hänestä kaksin verroin kauniilta sen jälkeen kun hän oli
vannonut saavansa hänet omakseen. Ja koko sen iltapäivän hän kuljeskeli
maantiellä ja niityillä ajatellen Stellaa ja myöskin loordi Trevornea
sekä odotellen Stellan palaamista nähdäkseen hänet edes vilahdukselta.

Onni soi hänelle enemmän kuin pelkän vilahduksen; sillä hänen
odotellessaan saapui tietä pitkin postitoimiston poika, eikä Jasperin
ollut kovinkaan vaikea suostuttaa hänet jättämään sähkösanoma hänen
haltuunsa. Jasperia halutti kovasti aukaista sähkösanoma; ja jos kohta
hän kestikin houkutuksen, niin se ei suinkaan johtunut omantunnon
kolkutuksesta, vaan siitä syystä, että hän uskoi sen tuskin maksavan
vaivaa.

— Se on vain joku taulutilaus, — hän arveli. — Tärkeitä tietoja ei
lähetetä sähkösanomalla muuten kuin salamerkeillä.

Niinpä hän luovuttikin sen herra Etheredgelle avaamattomana, kuten
tiedämme; mutta kun hän kuuli vanhuksen äkillisen huudahduksen, oli hän
sydämensä pohjasta pahoillaan, ettei hän sittenkin ollut aukaissut sitä.

Erottuaan Stellasta portilla hän asteli tietä pitkin, mutta vain
niin pitkälle, että pääsi pois näkyvistä. Sitten hän palasi
pensasaidan varjossa ja jäi vartoamaan. Hän saattoi nähdä taiteilijan
työhuoneeseen, näki vanhuksen istuvan surun murtamana tuolillaan
ja Stellan suloisen hahmon liikkuvan hänen ympärillään. — Siinä
sähkösanomassa oli jotakin tietämisen arvoista, — tuumi hän. — Olinpa
hullu kun en tutustunut sen sisältöön. Mitähän ukko nyt tehnee?

Hän pohti kysymystä, pitäen taloa yhä valppaasti silmällä, ja sai
vastauksen, kun vanhus alkoi liikkua, mikä selvästi näkyi valaistusta
ikkunasta.

— Hän aikoo lähteä kaupunkiin, — päätteli Jasper.

Hän tiesi, että pian tulisi varhainen juna, ja piti varmana, että
vanhus matkustaisi sillä. Hän vilkaisi kelloonsa, painoi hatun tiukasti
päähänsä, päästi kätensä kantimesta ja lähti juoksemaan pappilaan.
Mennen sisään sivuovesta hän astui huoneeseensa, otti salkun, jossa
oli joitakuita papereita, sieppasi päällystakin ja sateenvarjon, jätti
aamiaispöydälle kirjelipun, jossa hän ilmoitti, että hänen oli pakko
äkkiä palata kaupunkiin, ja oikaisi asemalle. Koska hän ei halunnut
näyttäytyä, pysytteli hän varjossa odottamassa. Muutamien minuuttien
kuluttua hän näkikin herra Etheredgen saapuvan.

Asemalla ei ollut ketään muita kuin he, eikä Jasperin ollut lainkaan
vaikeata välttää vanhuksen katsetta. Uninen vahtimies asteli
edestakaisin, haukotellen ja heilutellen lyhtyään, ja Jasper päätti
olla vaivaamatta häntä matkalipun ostamisella. Juna porhalsi asemalle.
Herra Etheredge nousi ensimmäisen luokan vaunuun, ja odotettuaan
viimeiseen hetkeen saakka hyppäsi Jasper erääseen osastoon junan
toisessa päässä.

»Älkää huolehtiko lipusta», rauhoitti hän junailijaa. »Minä maksan
ennenkuin poistun vaunusta.»

Wyndwardista lähtien juna oli pikajuna; ja Jasper, joka osasi
huolehtia itsestään, tempasi verhot alas, otti laukustaan matkalakin,
asettui mukavaan asentoon ja vaipui uneen; muutamien vaunujen päässä
istuva vanhus taas kyyrötteli pää kumarassa, valvoen murheellisissa
mietteissään.

Kun juna saapui perille, heräsi Jasper virkistävästä unestaan, veti
ylös verhot ja piti silmällä herra Etheredgen poistumista. Hän odotti,
kunnes vanhus ennätti ajurien luokse, riensi sitten hänen jälkeensä
ja kuuli hänen käskevän kuskia viemään hänet Kings Hoteliin, Covent
Gardeniin. Myöskin Jasper otti ajurin ja ajatti aukiolle, jonka
varrella hänen asuntonsa sijaitsi, maksoi ja kiipesi portaita myöten
ahtaaseen käytävään, jonka kahden puolen oli lukuisasti ovia. Yhdelle
näistä ovista oli kirjoitettu hänen nimensä mustin kirjaimin. Hän avasi
sen avaimellaan, raapaisi tulta, sytytti ulkonemalla olevan kynttilän
ja astui huoneeseen, joka oli samalla kertaa konttoristin toimipaikka
ja asiakkaiden odotushuone. Sen vieressä, vihreäverhoisen oven takana
oli hänen oma työhuoneensa. Mutta taempana oli vielä useampia kamareja,
arkihuone, makuuhuone ja sen takana vielä yksi huone. Hän meni sinne,
piti kynttilää ylhäällä, valaisten kapealla vuoteella nukkuvaa miestä.

Mies oli hyvin pieni; hänen kasvonsa olivat kapeat, pergamenttimaiset;
lyhyeksi leikattua tukkaa olisi kenties voinut sanoa kastanjanruskeaksi.

Hän oli Jasperin konttoristi, oikea käsi, orja. Hän istui
toimistohuoneessa, otti asiakkaat vastaan ja opasti heidät Jasperin
puheille tai ajoi heidät anteeksi pyydellen tiehensä. Hän oli
omituisen näköinen mies, jolla ei ollut mitään määrättyä ikää eikä
yksilöllisyyttä. Jotkut Jasperin ystävät olivat usein udelleet,
mistä Jasper oli hänet onkinut. Mutta Jasper vastasi aina vältellen
tai sivuutti kysymyksen pilapuheella, ja Scrivellin menneisyys
pysyi salaperäisenä. Kaikki näkivät, että hän oli harras ja
väsymätön palvelija; Jasperin ollessa saapuvilla hän näytti elävän
vain totellakseen hänen käskyjään ja arvatakseen edeltäpäin hänen
toivomuksensa. Kun Jasper nyt kosketti häntä kädellään, hätkähti hän
ja oli heti istumassa, siristäen silmiään valon tähden ja tuijottaen
Jasperiin odottavasti.

»Oletko valveilla, Scrivell?» kysäisi Jasper.

»Kyllä, sir, täydelleen», kuului vastaus. Ja näytti todellakin
sellaiselta kuin olisi ollut valveilla tuntikausia.

»Sepä hyvä. Tarvitsen sinua. Nouse ylös, pukeudu ja tule viereiseen
huoneeseen. Jätän sinulle kynttilän.»

»Ei tarvitse, sir», vastasi Scrivell. »Kyllä minä näen.»

»Uskon, että näet — kuin kissa», virkkoi Jasper, ottaen kynttilän
mukaansa.

Muutamien minuuttien kuluttua avautui ovi, ja Scrivell astui sisään.
Hän näytti viheliäisen laihalta ja nääntyneeltä, oli puettu vanhaan,
mutta vielä mukiinmenevään mustaan takkiin, ja häntä olisi voinut pitää
vanhuksena, jollei olisi nähnyt hänen silmiensä terävää, valpasta
katsetta ja hiekanväristä tukkaa, jossa ei ollut merkkiäkään harmaasta.

Jasper istui yöpöytänsä ääressä, availlen kirjeitään, jotka hän oli
noutanut viereisestä huoneesta. »Kas, siinähän jo oletkin», sanoi hän.
»Tunnetko Kings Hotelin Covent Gardenissa?»

»Kyllä, sir.»

»No niin, sinun pitäisi mennä sinne pitämään vahtia. Sinne on juuri
asettunut eräs herrasmies, jotensakin kumarainen vanhus, jolla on
pitkä, valkea tukka. Ymmärrätkö?»

»Kyllä», kuului tyyni vastaus.

»Todennäköisesti hän lähtee ulos ensi töikseen varhain aamulla. Haluan
tietää, minne hän menee.»

»Ainoastaanko ensimmäisen paikan, johon hän pysähtyy?» kysyi Scrivell.

Jasper empi hetkisen. »Jospa pitäisit häntä yleensä silmällä —
sanokaamme kello yhteen saakka — ja palaisit sitten tänne. Haluan
tietää, missä hän liikkuu. Ymmärrätkö, Scrivell?»

»Ymmärrän, sir», oli vastaus. »Eikö mitään nimeä?»

»Kyllä, Etheredge», selitti Jasper rauhallisesti; »mutta siitä ei ole
väliä. Älä tiedustele mitään hotellista äläkä muualtakaan, jos suinkin
voit sen välttää!»

»Selvä on, sir», sanoi mies ja poistui huoneesta.

Uinaillessaan maatalossa, lähellä sulotuoksuisia niittyjä ja solisevaa
jokea, ei Stella aavistanut, että ensimmäiset silmät siihen verkkoon,
jota Jasper Adelstone punoi häntä varten, kudottiin sinä yönä Lincoln’s
Innin synkissä huoneissa.

Yhtä vähän aavisti lady Wyndward, viruessaan valveilla ja turhaan
koettaessaan keksiä keinoja torjuakseen maalarin veljentyttären
pojassaan aikaansaaman »hurmauksen» seuraukset, että terävämpi ja
häikäilemättömämpi järki oli jo alkanut työskentellä samaan suuntaan.




XVI.


Jasper riisuutui, meni vuoteeseensa ja nukkui sikeästi, kuten hänen
laatuisensa ihmiset yleensä, sillä aikaa kun Scrivell kädet taskuissa
seisoskeli kadunkulmauksessa Covent Gardenissa, tuijottaen Kings
Hotelin sisäänkäytävään. Vähän jälkeen yhdeksän Jasper heräsi,
peseytyi, pukeutui, kävi ulkona haukkaamassa hieman aamiaista ja
istuutui työskentelemään, unohtaen siksi ajaksi — todella unohtaen —
että maailmassa oli sellainenkin olento kuin Stella Etheredge.

Hänen voimansa salaisuus oli se, että hän kykeni keskittämään huomionsa
yhteen ainoaan asiaan ja työntämään kaikki muut tyyten syrjään.

Useita asiakkaita kävi hänen luonaan, ja Jasper avasi oven painamalla
nastaa, jolloin ripa siirtyi. Puoli kahdentoista vaiheilla koputti
joku. Jasper aukaisi oven, ja sisään astui kookas, muodikkaasti puettu
nuori herrasmies. Se oli eräs kapteeni Halliday, joka oli ollut
vieraiden joukossa Wyndwardin kartanossa ensimmäisenä iltana, jona
tutustuimme kartanoon.

Kapteeni Halliday oli suuren maailman mies; hän oli ollut rikas, mutta
oli ankarasti ponnistellut tehdäkseen itsensä köyhäksi — ja melkein
onnistunut. Hän oli hyvin tunnettu mies, jäsen keikariklubissa,
jossa pääasiallisena huvituksena oli uhkapeli. Jasper oli hänen
seurustelututtujaan ja nousi pudistamaan hänen kättään.

»Kuinka voitte?» tervehti hän, viitaten häntä istuutumaan. »Voinko
jollakin tavoin auttaa teitä?»

Jasperin tuttavat yleensä käsittivät, että hänen aikansa oli rahaa, ja
pitivät arvossa niitä hetkiä, jotka hän oli omistanut liikehommilleen.

»Käytte aina käsiksi asiaan, Adelstone», vastasi kapteeni Halliday
naurahtaen. »Niin, olen pienen neuvon tarpeessa.»

»Toivottavasti voin antaa sen teille. Mistä on kysymys?»

»Kas tässä!» jatkoi kapteeni. »Minulle on sattunut ikävä seikka.»

Jasper hymyili. Ei ollut ensinkään harvinaista, että hänen asiakkaansa
tulivat neuvottelemaan hänen kanssaan lainan saamisesta, ja usein
hänen onnistui hankkia heille rahaa — luonnollisesti joltakin
liiketuttavalta, aina joltakin »Cityssä» olevalta liiketuttavalta,
joka vaati ja sai sievoiset korot. Nyt Jasper aprikoi, kuinka paljon
kapteeni kenties halusi, ja olisiko järkevää lainata hänelle.

»Minkälainen seikka?» hän kysyi.

»Tiedättehän Rookeryn?» sanoi kapteeni.

Jasper nyökkäsi päätään.

»Olin siellä hiljattain — olen siellä joka ilta, pelkään», lisäsi
kapteeni; »mutta nyt tarkoitan toissayötä —»

»Niin», virkkoi Jasper, aikoen auttaa häntä. »Ja onni oli teille
vastainen, ja menetitte koko joukon rahaa.»

»Ei, en menettänyt; voitin hyvän läjän.»

»Onnittelen teitä», vastasi Jasper, hymyillen kylmästi.

»Voitin melkoisesti», jatkoi kapteeni, »kaikilta; mutta enimmän eräältä
nuorukaiselta, pelkältä pojalta, joka oli siellä vieraana — hänet oli
tuonut nuori Bellamy — tunnethan nuoren Bellamyn?»

»Kyllä, kyllä!» selitti Jasper. »Jokainenhan tuntee Bellamyn. Entä
sitten?»

»Niin, nuori mies — olin kauhean pahoillani hänen tähtensä ja koetin
taivuttaa häntä lopettamaan, mutta hän ei suostunut. Tiedättehän,
millaisia nuoret ovat ollessaan ensi kertoja mukana tässä kirotussa
pelissä?»

Jasper nyökkäsi uudelleen päätään, tällä kertaa huomattavasti
maltittomammin. Scrivell palaisi heti, ja Jasperilla oli kiire
kuulemaan hänen väijymisensä tuloksia.

»Hänellä oli aluksi onni, ja hän voitti kelpo tavalla; mutta sitten
onni kääntyi, ja minä voitin sataviisikymmentä puntaa. Silloin jätin
pelin sikseen — se oli jo liikaa, kun kynittävänä oli vain nuorukainen
— ja hän antoi minulle pelivelkakirjan. Seuraavana aamuna olin hieman
tiukalla — joko mainitsin, että tulin kotiin mukanani Gooch ja pari
muuta ja hävisin kaikki?» keskeytti hän kertomuksensa.

»Ei, ette ole virkkanut siitä mitään, mutta se on hyvin uskottavaa.
Jatkakaa!»

»Seuraavana aamuna olin rahapulassa — minun oli maksettava omat
pelivelkani — ja pistäydyin hänen luokseen saadakseni häneltä rahat.»

»Ja hän ajoi teidät ulos, minkä vuoksi nyt haluatte apuani», täydensi
Jasper, peittäen kädellään hymyään.

»Ei, en tarkoita sitä. Toivon, että kuuntelette minua loppuun saakka»,
vastasi kapteeni, jota keskeytys luonnollisestikin harmitti.

»Pyydän anteeksi!» selitti Jasper. »Arvelin auttavani teitä asian
ydinkohtaan. Mutta kas niin, kertokaa se omalla tavallanne!»

»Hän ei kieltäytynyt maksamasta, vaan antoi minulle vekselin,
valittaen sitä, ettei hänellä ollut käytettävissään käteistä. Kun hän
oli odottanut minun saapuvan, oli hän laittanut vekselin valmiiseen
kuntoon.»

»Jota luonnollisesti ette ottanut vastaan täysin tuntemattomalta
ihmiseltä», huomautti Jasper.

»Ei sinnepäinkään», vastasi kapteeni kylmästi. »Sen asettajana oli
Bellamy, ja se riitti minulle. Bellamyn nimi oli poikkipäin vekselin
takapuolella, joten hän oli velvollinen suorittamaan rahat, jollei
nuorukainen maksaisi.»

»Kyllä tiedän, mitä vekseli on», virkkoi Jasper naurahtaen.

»Tietysti», myönsi kapteeni. »Siinä oli siis Bellamyn nimi, joka riitti
takeeksi minulle.»

»Ja olisi riittänyt useimmille ihmisille.»

»No niin, aioin saada jonkun tuttavani diskonttaamaan sen saadakseni
sillä rahaa, ymmärrättehän. Mutta kun satuin tapaamaan Bellamyn
klubissa, välähti mieleeni, ettei hän pitäisi siitä, että vekseli
joutuisi liikkeeseen, minkä vuoksi kysyin häneltä, haluaisiko hän
lunastaa sen. Menettelin hyvin hienotunteisesti — ympärillämme oli koko
joukko tovereita — eikä hän tuntunut ymmärtävän minua. ’Mitä vekseliä
tarkoitat, vanhapoika?’ kysyi hän. ’Vuosi sitten vannoin, etten enää
panisi liikkeeseen ainoatakaan paperia, ja sen valan olen pitänyt!’»

Jasper nojautui hieman eteenpäin; hänen silmänsä saivat terävän, kovan
ilmeen, joka tulee koiran silmiin, kun se äkkiä vainuaa riistaa. Mutta
tällä kertaa hän ei virkkanut mitään; hän oli vaiti kuten tavallisesti
silloin, kun hänen mielenkiintonsa oli virinnyt.

»No niin, imartelenpa itseäni sillä, että esiinnyin kylmäverisesti»,
jatkoi kapteeni. »Arvasin, että vekseli oli —»

»Väärennetty», täydensi Jasper järkähtämättä.

»Niin; mutta tunsin myötätuntoa nuorta kerjäläis-raukkaa kohtaan
enkä tahtonut olla hänelle kova; sen vuoksi uskottelin Bellamylle
erehtyneeni ja tarkoittaneeni kokonaan toista henkilöä ja selitin
käsitelleeni edellisenä iltana samppanjalasia jotakuinkin vapaasti; ja
— te tunnette Bellamyn — hän tyytyi selitykseeni.»

»Entä sitten?» kysäisi Jasper hiljaa.

»Sitten otin ajurin ja ajoin Percival-kadun kahdenteenkolmatta —»

Hän keskeytti äkkiä, purren huultaan; mutta vaikka Jasper olikin
kuullut osoitteen ja niin sanoakseni painanut sen muistiinsa, ei hän
kuitenkaan millään tavoin näyttänyt panneensa sitä merkille, vaan
tarkasteli huolellisesti kynsiään.

»Ajoin nuorukaisen asunnolle, ja hän tunnusti kaikki. Nuori
kerjäläis-parka! Säälin häntä sydämeni pohjasta — säälin totta
totisesti. Se on kyllä väärin, tiedän sen. Te puhutte oikeudesta,
esimerkistä ja kaikesta muusta sellaisesta; mutta jos olisitte itse
nähnyt hänet, kasvot painettuina käsiin ja koko ruumis vapisten kuin
lehti, niin olisitte tekin häntä säälinyt.»

»Hyvin todennäköisesti», huomautti Jasper, vieden käden suulleen
salatakseen irvistystään, »hyvin todennäköisesti. Onhan sydämeni
erittäin herkkä säälimään — väärentäjiä.»

»En usko, että tämä nuori kerjäläinen teki sen harkitusti,
kylmäverisesti, ymmärrättehän; mutta astuessani äkkiä hänen
huoneeseensa hän oli kuin puusta pudonnut ja niin säikähtäneen
näköinen, että vekselin kirjoittaminen oli äkkiä pistänyt hänelle
päähän. Hän vannoo, että Bellamy ja hän ovat niin hyviä ystävyksiä,
ettei Bellamy olisi nostanut melua.»

»Niin», virkkoi Jasper hymyillen, »mutta tuomari ja lautamiehet näkevät
asian toisessa valossa.»

»Tuomari ja lautamiehet! Mitä tarkoitatte?» huudahti kapteeni. »Ette
suinkaan luule, että minä aion panna hänet — syytteeseen?»

— Mitä varten olette sitten täällä? — oli Jasper sanomaisillaan, mutta
muutti sen kohteliaasti, lausuen: »Mitä voin sitten tehdä puolestanne?»

»Niin, nyt alkaa juuri jutun omituisin kohta! Menin kotiin ottaakseni
vekselin ja repiäkseni sen palasiksi, mutta voitteko uskoa, en löytänyt
sitä! Mitä arvelette minun tehneen sille?»

»En osaa arvata», vastasi Jasper. »Kenties olitte sytyttänyt sillä
sikaarinne.»

»En; hajamielisyydessäni olin antanut sen ukko Murphylle eräiden
muiden vekselien muassa velan suoritukseksi. Ajatelkaapa sitä! Nuori
kerjäläis-rukka melkein mielettömänä katumuksesta ja pelosta, ja tuo
vanha vintiö Murphy on saanut vekselin käsiinsä! Ja jollei sitä saada
pois häneltä, käyttää hän lakia nuorta poikaa vastaan, niin varmasti
kuin kohtalo on kohtalo!»

»Niin kyllä; tunnen Murphyn», myönsi Jasper erittäin levollisesti. »Hän
on siksi hurja, ettei hän rauhoitu, ennenkuin on saanut lähetetyksi
ajattelemattoman nuoren ystävänne pois maasta.»

»Mutta hän ei saa tehdä sitä. En antaisi ikinä sitä itselleni anteeksi!
Ajatelkaapa, Adelstone! Aivan nuori poika, kiharapäinen nuori
kerjäläinen, jolle pitää suoda anteeksi tällainen pieni tapahtuma!»

Jasper nousi seisomaan ja otti kasvoilleen sellaisen ilmeen kuin olisi
jo kuluttanut aikaansa niin paljon kuin suinkin mahdollista. »Entä
sitten?» hän kysyi.

»Entä sitten!» matki kapteeni. »Pyydän teitä lähettämään jonkun
noutamaan sitä vekseliä, Adelstone, ja hankkimaan sen heti pois.»

»Totisesti», tuumi Jasper. »Sallinette minun mainita, että aiotte tehdä
hyvin varomattoman teon. Aiotte menettää sataviisikymmentä puntaa
pelastaaksenne herrasmiehenne lähtemästä sinne, minne hän lopuksi
kuitenkin varmasti joutuu. Hänet lähetetään rangaistussiirtolaan
ennemmin tai myöhemmin; nuorukainen, joka alkaa täten, jatkaa aina.
Miksi menettää sataviisikymmentä puntaa? Mutta», lisäsi hän nähdessään
kapteenin rehellisillä, vaikka yksinkertaisilla kasvoilla levollisen
päättävän ilmeen, »sehän on teidän asianne; minun asiani on antaa
teille neuvoja, ja sen olen tehnyt. Jos tahdotte kirjoittaa shekin
sille summalle, niin lähetän konttoristini Murphyn toimistoon. Hän on
tosin nyt ulkona, mutta palaa» — hän vilkaisi kelloon — »ennenkuin
olette kirjoittanut shekin valmiiksi». Niin sanoen hän ojensi
kapteenille kynän ja viittasi kohteliaasti kirjoituspöytää kohti.

»Nähkääs», änkytti kapteeni värin vaihtuessa hänen kasvoillaan,
»nähkääs, Adelstone, minun ei oikein sovi kirjoittaa shekkiä —
kirottua! Te puhutte, ikäänkuin minulla olisi vanhat sijoitukset
pankissani. En voi tehdä sitä. Pyydän teitä lainaamaan minulle rahat,
ymmärrättekö?»

Jasper hätkähti muka hämmästyksestä, vaikka toisen ehdotus ei suinkaan
tullut hänelle odottamatta. Hän oli arvannut, mitä oli tulossa. »Olen
hyvin pahoillani, rakas ystävä», hän vastasi. »Mutta pelkäänpä, etten
voi tehdä sitä. Tänä aamuna olen perin pienissä rahoissa, ja minulla
on eräitä suurehkoja maksuja. Olen juuri ostanut osakkeita eräälle
asiakkaalleni ja antanut pois rahani tällä hetkellä.»

»Mutta», pyysi kapteeni vakavasti, vakavammin kuin oli ikinä pyytänyt
lainatessaan itseään varten, »mutta ajatelkaa nuorukaista, Adelstone!»

»Suokaa anteeksi, Halliday», vastasi Jasper, tyly hymy huulillaan
ja kädet taskuissa, »mutta olen ajatellut häntä koko ajan enkä voi
käsittää, miksi tekisin nuoren lurjuksen hyväksi —»

»Hän ei ole lurjus», keskeytti kapteeni punastuen.

»Nuori väärentäjä sitten, jos se on teistä mieluisampaa, hyvä ystävä»,
jatkoi Jasper, »joka ansaitsee rangaistuksen, jos kukaan. Sehän on
rikoksen suosimista!» lisäsi hän siveellisesti.

»Olkaahan toki!» sanoi kapteeni, hymyillen hämillään. »Joutavaa on
teidän puhella tuolla tavoin! Haluan, että asian annetaan painua,
Adelstone.»

»No niin, en tosin ole yhtä mieltä kanssanne, mutta älkäämme väitelkö
siitä. En kuitenkaan voi lainata teille rahaa tämän jutun vaimentamista
varten, Halliday. Jos te itse tarvitsette, niin —»

Jasperin kylmät kasvot, tiukasti yhteen puristetut, melkein pilkalliset
huulet ja kovat, terävät silmät saivat kapteenin uskomaan, että kaikki
se aika, jonka hän käyttäisi koettaessaan pehmittää Jasper Adelstonen
sydäntä, olisi hukkaan tuhlattua.

»Mitäpä sille», virkkoi hän. »Valitan, että olen kuluttanut aikaanne.
Näkemiin! Tietysti tämä jää kahdenkeskiseksi asiaksemme, ymmärrättehän?»

Jasper kohautti kulmakarvojaan ja hymyili huvitettuna. »Paras Halliday,
olette lakimiehen toimistossa. Mikään sellainen, mikä tapahtuu näiden
seinien sisällä, ei joudu muiden tietoon, jollei asiakas sitä toivo.
Pieni tarinanne on yhtä varmasti tallessa minun takanani, kuin jos ette
olisi sitä kertonutkaan. Näkemiin!»

Kapteeni pani hatun päähänsä ja kääntyi menemään. Mutta samassa aukeni
ovi, ja Scrivell astui sisään.

»Pyydän anteeksi», virkkoi Scrivell ja peräytyi, mutta pysähtyi sitten
ja sensijaan että olisi mennyt ulos astui Jasperin kirjoituspöydän
ääreen ja laski pöydälle paperipalan.’

Jasper tempasi sen kiihkeästi. »N:o 22 Percival-katu!» hän luki. »Hyvä
on, Scrivell. Niin, mutta kuuleppas, juokse heti kapteeni Hallidayn
jäljestä ja sano hänelle, että haluaisin vielä puhella hänen kanssaan!»

Scrivell katosi, ja seuraavalla hetkellä palasi kapteeni. Hän näytti
vieläkin hyvin masentuneelta. »Mistä on kysymys?» tiedusti hän, käsi
ovenrivassa.

Jasper meni ovelle ja sulki sen. »Pelkäänpä, että pidätte minua kovin
herkkäluontoisena lakimiehenä, Halliday, mutta kertomanne juttu
liikuttaa minua, totisesti liikuttaa.»

»Mielestäni sen pitäisi», vastasi kapteeni istuutuen. »Se vaikuttaa
kehen hyvänsä, eikö totta?»

»Kyllä, kyllä!» myönsi Jasper huokaisten. »Onhan se hyvän väärin,
ymmärrättehän — kokonaan ammattini vastaista — mutta luullakseni olette
ottanut jutun vaimentamisen sydämenasiaksi, eikö niin?»

»Olen totisesti», sanoi kapteeni innokkaasti. »Ja jos te tietäisitte
kaikki, niin sanoisitte samoin.»

»Ettekö ole kertonut minulle kaikkea?» kysyi Jasper tyynesti. »En
tarkoita pojan nimeä; sen saatte pitää salassa, jos haluatte.»

»Ei; en tahdo salata mitään, jos suostutte auttamaan minua», selitti
kapteeni avomielisesti. »Jos olisitte päättänyt olla auttamatta, niin
tietysti en olisi ilmaissut teille hänen nimeään.»

»Ette luonnollisestikaan», selitti Jasper hymyillen ja vilkaisten
paperipalaseen. »No niin, kenties olisi teidän parasta kertoa minulle
kaikki, eikö niin?»

»Niin luulen minäkin», myönsi kapteeni. »Nuorukaisen nimi on —
Etheredge.»

»Ether—, kuinka se tavataan?» tiedusti Jasper välinpitämättömästi.

Kapteeni tavasi nimen. »Se ei ole tavallinen nimi, eikä hän suinkaan
ole tavallinen poika; hän on sorea nuorukainen, enkä voinut olla
tuntematta sääliä häntä kohtaan, sillä hän on jäänyt niin kovin paljon
omiin valtoihinsa — ilman ystäviä ja muuta sellaista.»

»Mistä se johtuu?» kysäisi Jasper kiihkon kalvaessa hänen sydäntään. —
Sittenkin oli taiteilija vanhuksella joku salaisuus!

»Niin, asianlaita on seuraava. Hänen isänsä on nähtävästi vanha mies —
maalari, kirjailija tai jotakin siihen suuntaan — joka asuu jossakin
maaseudulla eikä voi sietää tätä poikaa lähellään.»

»Miksi?» huomautti Jasper, tarkastellen kynsiään.

»Siksi että hän on äitinsä näköinen», vastasi kapteeni koristelematta.
»Äiti oli karannut toisen miehen kanssa, jättäen pojan jälkeensä. Kuten
tavallisesti, se koski mieheen, tämän pojan isään, hirveästi; hän erosi
maailmasta, hautautui jonnekin ja lähetti pojan pois luotaan, kohdellen
häntä kuitenkin hyvin, pani hänet Etoniin, Cambridgeen ja muihin
sellaisiin paikkoihin, mutta ei voinut nähdä häntä luonaan. Nyt hän on
täällä viettämässä loma-aikaansa, poika nimittäin.»

»Ymmärrän», sanoi Jasper hiljaa. »Aivan kuin romaaneissa, eikö
olekin? Entä» — hän pysähtyi heittääkseen paperikaistaleen takkaan —
»luuletteko, että poika on sen jälkeen ilmoittanut asiasta isälleen?»

»Jumala tietää — varsin mahdollista. Hän mainitsi jotakin
sähköttämisestä.»

»Niin, kyllä, niinpä niin», virkahti Jasper huolettomasti.
»Sopimatontahan se on, mutta minun täytynee tehdä kuten haluatte.
Kuta pikemmin tästä selviämme, sitä parempi.» Hän istuutui, kirjoitti
kirjeen ja liitti sen mukaan shekin.

»Kiitos, kiitos!» mutisi kapteeni. »En uskonutkaan, että teidän
kaltaisenne kelpo mies kieltäisi apuaan; en totisesti uskonut!»

»Minun ei pitäisi tehdä sitä», hymähti Jasper, päätään pudistaen, ja
soitti kelloa.

»Vie tämä kirje Murphylle ja odota vastausta, Scrivell!» käski hän.

Scrivell poistui sanaa sanomatta.

»Muuten», kysyi Jasper, »oletteko maininnut tästä jutusta kellekään
muulle kuin minulle?»

»En ainoallekaan sielulle», vastasi kapteeni, »enkä tietysti hiiskukaan
siitä».

»Ettepä tietenkään», myönsi Jasper myhäillen; »ei kannattaisi tuhlata
sataaviittäkymmentä puntaa asian vaimentamiseksi, jos sen tekisitte.
Jos mainitsisitte tällaisesta jutusta yhdellekään ihmiselle —
luonnollisestikin minua lukuunottamatta — saisi koko maailma sen
tietää. Mistä saitte kaikki nämä tiedot?»

»Bellamylta, pojan ystävältä», selitti kapteeni. »Hän pyysi minua
joskus pistäytymään luonaan.»

»Vai niin. Ette kai pane pahaksenne, jos kirjoitan kirjeen tai pari?»

»Tehkää hyvin», vastasi kapteeni, sytyttäen uuden savukkeen.

Jasper meni kaapille ja otti esille pullon wiskyä ja kaksi lasia.

»Kun tällainen hyvätyö — joka ohimennen sanoen on jyrkästi
lainvastainen — on saatu kunnollisesti sujumaan, niin sietää ottaa
ryyppy», virkkoi hän hymyillen.

»En aavistanut, että teillä olisi tällaisiakin puuhia täällä»,
huomautti kapteeni, vilkaisten ympärilleen.

»Tavallisesti ei», vastasi Jasper, naurahtaen kuivasti. »Oletteko hyvä
ja panette oven salpaan?»

Kapteeni, joka nautti suuresti kaikesta, mikä vain oli epätavallista,
täytti hänen pyyntönsä, ja sitten he istuutuivat ryyppäämään wiskyään.
Jasper heitti pois kuivan liike-ilmeensä ja tarinoi kaikenlaisista
asioista, kunnes Scrivell koputti ovelle. Hän aukaisi Scrivellille
oven, otti häneltä kirjekuoren ja toi sen kirjoituspöydän ääreen.

»Kuinka kävi?» kysyi kapteeni kiihkeästi.

»Kaikki hyvin», vastasi Jasper, näyttäen vekseliä.

Kapteeni huokaisi helpotuksesta.

»Minusta tuntuu kuin olisin tehnyt sen itse», hän sanoi nauraen. »Nuori
kerjäläis-parka! Kylläpä hän riemastuu saadessaan tietää selviytyneensä
rankaisematta!»

»Niin!» tuumi Jasper. »Mutta sivumennen sanoen, eikö olisi hyvä, jos
lähettäisitte hänelle pari riviä?»

»Juuri niin!» huudahti kapteeni innokkaasti; »se on hyvä ajatus. Saanko
kirjoittaa täällä?»

»Älkää päivätkö sitä lähetetyksi täältä», huomautti Jasper, työntäen
hänelle arkin paperia ja kirjekuoren, »vaan omasta asunnostanne.
Ettehän halua hänen tietävän, että kukaan muu tuntee tämän jutun.»

»En tietenkään. Kuinka tarkoin ajattelettekaan kaikkea! Kas siinä
lakimies — aina pää kylmänä!» Hän meni pöydän ääreen ja kirjoitti
seuraavansisältöisen kirjeen:

 »Herra Etheredge.

 Olen saanut — arvaatte minkä. Kaikki on kunnossa. Muuta ei tarvitse
 sanoa. Olkaa hyvä poika vastaisuudessa.

 Kunnioittaen

                                             Harry Halliday.»

»Mitä arvelette tästä?» tiedusti hän, ojentaen kirjeen Jasperille.

Jasper katsoi häneen. Hän istui kumarassa kirjoituspöytänsä ääressä,
nähtävästi kirjoittaen kirjettä, ja oli päätään nostaessaan
hajamielisen näköinen. »Mitä?» hän virkahti. »Ah, niin; se sopii.
Mutta malttakaas! Että hän rauhoittuisi täydelleen, on hyvä mainita,
että olette hävittänyt sen — kuten olettekin, kas näin!» Jasper otti
kuoren ja piti sitä kynttilän liekissä, kunnes se paloi lähelle hänen
sormenpäitään, pudottaen sen sitten pöydälle ja antaen sen käpristyä ja
kyteä tuhaksi.

Kapteeni lisäsi kirjeeseen siitä rivin. »Nyt saa konttoristinne mennä
viemään sen, jos sallitte.»

»Ei», vastasi Jasper. »Se ei ole mielestäni hyvä. Vieköön sen
kaupungin lähetti.» Hän soitti kelloa ja otti kirjeen. »Lähetä tämä
kaupunginlähetin mukana! Vastausta ei tule. Käske hänen jättää kirje ja
poistua!»

»Ja nyt minäkin lähden tieheni», sanoi kapteeni. »Toimitan teille
shekin näinä päivinä, Adelstone, ja olen teille hyvin kiitollinen.»

»Eipä mitään», vastasi Jasper hieman hajamielisen näköisenä, ikäänkuin
hänen ajatuksensa olisivat jo askarrelleet muissa asioissa. »Ei
kiirettä; sitten kun sopii. Näkemiin!»

Hän palasi kirjoituspöytänsä ääreen, ennenkuin kapteeni ehti poistua,
ja kumartui kirjoittamaan; mutta kun askeleet häipyivät kuulumattomiin,
hypähti hän seisomaan, sulki oven, vetäisi imupaperilehtiönsä alta
paperisuikaleen ja piteli sitä molemmin käsin edessään, silmäillen sitä
kiihkeä, voitonriemuinen hymy huulillaan. Se oli väärennetty vekseli.
Virkkamatta sanaakaan ja tekemättä ainoatakaan elettä hän katseli
sitä kokonaisen minuutin, tuijottaen siihen ikäänkuin se olisi ollut
elollinen, tunteva olento, joka virui hänen tiellään täydelleen hänen
vallassaan; sitten hän vihdoin nosti päänsä pystyyn, ja hänen huulensa
raottuivat vallasta tietoiseen hymyyn. — Näin pian! — mutisi hän; —
näin pian! Kohtalo suosii minua! Hän on omani! Kaunis Stellani! Niin,
hän on omani, vaikka sata loordi Trevornea olisi välillämme!




XVII.


Herätessään seuraavana aamuna Stella hätkähti muistaessaan edellisen
illan tapahtumat ja ajatellessaan, että hän oli rouva Penfoldin kanssa
kahden kesken talossa.

Pukeutuessaan hän johti mieleensä monivaiheisen illan kokemuksia —
vierailu kartanossa, sähkösanoma ja — eikä suinkaan vähimmän tärkeä
seikka — salaperäisen miniatyyrin löytyminen. Mutta ennen kaikkea
kangasti hänen mielessään valtava tosiasia, että loordi Trevorne
rakasti häntä ja hän oli luvannut kohdata Leycesterin samana iltana.

Mutta tällä hetkellä hänellä oli paljon ajateltavaa. Hänen oli
tavattava rouva Penfold ja ilmoitettava tälle, että herra Etheredgen
oli tärkeän asian vuoksi pitänyt äkkiä matkustaa Lontooseen. Hän ei
voinut olla hymyilemättä kuvitellessaan rouva Penfoldin ällistystä
ja uteliaisuutta ja pohti, kuinka hän voisi tyydyttää jälkimäisen
pettämättä sitä vähäistä luottamusta, jonka setä oli hänelle
osoittanut. Hän meni alakertaan, jossa aamiainen oli jo katettu ja
rouva Penfold hääräili salaamatta kärsimättömyyttään.

»Missä setänne on, neiti Stella?» kysyi hän. »Toivoakseni hän ei ole
mennyt maalaamaan ennen aamiaista, sillä silloin hän unohtaa sen tyyten
eikä palaa ennen päivällistä, jos sittenkään.»

»Setä matkusti Lontooseen», vastasi Stella. »Hän sanoi, että hänen oli
pakko lähteä.» Sitten hän kertoi, että vanhus oli saanut sähkösanoman.

»Entä milloin hän aikoo tulla takaisin?» tiedusti rouva Penfold.

»En tiedä; kaikki näyttää niin hiljaiselta ja yksinäiseltä, kun hän on
poissa.»

»Te — te ette tiedä — mitä se merkitsee, neiti Stella?» ihmetteli rouva
Penfold hiljaa, ääni värähtäen merkitsevästi.

»Niin, en tiedä — setä ei maininnut siitä mitään», selitti Stella.

Rouva Penfold katsoi häntä uteliaana ja näytti vaipuvan ajatuksiin.
»Ettekä te tiedä, mihin hän on mennyt, neiti Stella? En kysy pelkästä
uteliaisuudesta.»

»Sen uskon sanomattakin», virkkoi Stella lämpimästi. »Niin, en tiedä.»

»Toivoisinpa, että herra Adelstone olisi täällä», sanoi rouva Penfold
äreissään. »Hän on niin näppärä nuori herrasmies ja niin ystävällinen;
hän tekisi mitä hyvänsä setänne tähden. Hän on aina ollut ystävällinen,
mutta nyt hän on entistäänkin enemmän.»

»Niinkö?» kysyi Stella. »Miksi sitten?»

Rouva Penfold katsahti häneen naurusuin, mutta hymy häipyi hänen
huuliltaan, kun hän näki Stellan kummastelevan katseen. »En tiedä
syytä, neiti Stella; mutta kyllä hän on. Hän liikkuu yhtenään asuntomme
ympärillä. Oi, olen ihan unohtanut! Hän kävi täällä eilen ja jätti
jotakin teille annettavaksi.» Hän poistui huoneesta ja palasi kohta
takaisin kukkavihko kädessään.

»Vein ne ruokasäiliöön, että ne pysyisivät vilpoisina ja virkeinä.
Eivätkö ne ole kauniita, neiti?»

»Ihania», vastasi Stella. »Hän on kovin ystävällinen. Ovatko ne sedälle
vai minulle?»

»Teille, neiti Stella. Tuntuuko teistä siltä, että hän olisi tuonut
niitä sedällenne?»

»No, hänhän on sedän ystävä eikä minun. Oletteko ystävällinen ja
panette ne veteen?»

Rouva Penfold otti kukat pettyneen näköisenä. Hän ei ollut odottanut
Stellan ottavan kukkia vastaan näin kylmästi.

»Kyllä, neiti; eikö ole mitään muuta suoritettavaa?»

»Ei», vastasi Stella, »muuta kuin että odotamme sedän palaamista».

Rouva Penfold empi hetkisen ja poistui sitten.

Aamiaisen jälkeen Stella otti hatun päähänsä ja meni kävelemään
puutarhaan; hän liikkui omissa mietteissään, pitäen alituisesti
silmällä niittyjen halki vievää tietä, vaikka hän tiesikin, ettei setä
vielä voisi palata. Päivä kului iltaan, ja Stellan sydän alkoi sykkiä
nopeammin. Koko päivän hän oli ajatellut — uneksinut siitä hetkestä,
joka nyt oli niin lähellä, jota hän odotti kaihoten ja kuitenkin
melkein peläten. Rakkaus oli niin kummallista, niin salaperäistä, että
häntä pyrki hirvittämään. Ensimmäistä kertaa hän lausui itsekseen
kysymyksen, eikö hänen olisi parasta pysyä kotona ja luopua koko
rakkaasta kohtauksesta. Mutta hän kuvitteli mielessään loordi Trevornea
odottamassa häntä — ja hänen omatuntonsa tyyntyi.

— Minun täytyy mennä! — päätteli hän; ja ikäänkuin peläten, että hänen
mielensä saattaisi muuttua, pani hän hatun päähänsä ja lähti ripein
askelin polkua alaspäin. Mutta portilla hän pysähtyi ja huusi rouva
Penfoldille: »Menen vähän kävelemään. Jos setä palaa poissaollessani,
niin sanokaa hänelle, etten viivy pitkään.»

Stella asteli reippaasti niittyjen halki portaille, missä loordi
Trevorne odotteli häntä, ja hypähti keveästi veneeseen, jota loordi
Trevorne piteli laiturissa. Leycester souti jokea alaspäin, kunnes he
saapuivat erään saaren luokse; sitten hän ohjasi veneen pääuomasta
suvantoon ja nosti airot vedestä.

»Nyt tahdon katsella sinua!» hän sanoi. »Tähän asti ei minulla ole
ollut siihen tilaisuutta.»

Stella kohotti päivänvarjonsa kasvojensa eteen, ja Leycester veti sen
nauraen syrjään.

»Tuo ei ole kohtuullista. Olen janoisesti koko päivän odottanut
tummien silmiesi katsetta. En voi antaa niiden nyt olla piilossa. Mitä
ajattelet?» hän kysyi hymyillen, mutta hillityn tulisesti. »On niin
vakava ilme silmissäsi — minun silmissäni! Nehän ovat minun, ovathan,
Stella? Mikä sinun on?»

»Ajattelin mielessäni, eikö tämä — eikö tämä ole hyvin väärin, Le —
Leycester.»

»Väärinkö?» toisti Leycester, ikäänkuin miettien kysymystä hyvin
harkitsevasti. »On ja ei ole. Se on, jollemme rakasta toisiamme, sinä
ja minä. Ei ole, jos rakastamme. Voin puhua omasta puolestani, Stella.
Omatuntoni on rauhallinen, koska rakastan sinua. Entä sinä?»

Neito puristi hänen kättään.

»Ei, armas», jatkoi Leycester. »En pyytäisikään sinua tekemään mitään
pahaa. Se saattaa olla hieman ristiriidassa sovinnaisten tapojen
kanssa, tämä salaa otettu puolituntisemme — kenties se on; mutta
mitä me, sinä ja minä, välitämme sovinnaisesta? Vain onnestamme me
huolehdimme.»

Se oli vaarallisen hienoa järkeilyä yhdeksäntoistavuotiselle
tytölle; mutta se kelpasi Stellalle, joka tuskin täydelleen ymmärsi
»sovinnainen»-sanan merkitystä. Yhtäkaikki hän katsahti Leycesteriin
vakavasti: »Olisikohan lady Lenore tehnyt näin?»

»Lenore ja sinä olette kaksi aivan erilaista ihmistä, Jumalan kiitos!
Lenore palvoo sovinnaista! Hän ei liikahtaisi mihinkään suuntaan
ainoatakaan askelta, jota ei nimenomaan ole rouva Grundyn kaavoissa.»

»Et siis pyytäisi häntä?» virkkoi Stella.

»En pyytäisi», vastasi Leycester painokkaasti. »En pyytäisi ketään
muuta kuin sinua, rakas. Haluaisitko sinä, että tekisin niin?»

»En, en», vastasi Stella hätäisesti.

»Olkaamme sitten onnellisia», sanoi Leycester, hyväillen tytön kättä.
»Tiedätkö, että olet tehnyt minun lisäkseni toisenkin valloituksen?
Tarkoitan sisartani Liliania.»

»Oi!» huudahti Stella, ja hänen silmänsä välähtivät iloisesti. »Kuinka
kaunis ja rakastettava hän onkaan!»

»Niin, ja hän on ihastunut sinuun.»

»Oletko — oletko kertonut hänelle?» kuiskasi Stella.

Leycester arvasi, mitä hän tarkoitti, ja pudisti päätään. »En; senhän
pitää pysyä salaisuutena — meidän salaisuutenamme toistaiseksi, armas.
En ole kertonut hänelle.»

»Hän olisi siitä pahoillaan», arveli Stella. »Kaikki omaisesi olisivat
pahoillaan, eikö totta?» lisäsi hän surullisena.

»Miksi ajattelet sellaista?» nuhteli Leycester hellästi. »Mitäpä siitä?
Kaikki käy lopulta hyvin. He eivät ole pahoillaan enää sitten, kun sinä
olet vaimoni. Milloin tulet siksi, Stella?»

Stella säpsähti. »Oi, en!» hän torjui hermostuneesti, »en hyvin, hyvin
pitkään aikaan — kenties en koskaan!»

»Sen täytyy tapahtua pian», kuiskutti Leycester, kiertäen käsivartensa
tytön ympärille. »En voi odottaa kauan. En jaksaisi kestää, jos sattuma
meidät erottaisi. Stella, en tietänyt mitä rakkaus on, ennenkuin nyt!
Jos tietäisit, kuinka ikävöin tätä kohtaustamme, kuinka lyijynraskaina
hitaat tunnit vierivät, kuinka kurjan synkältä tämä päivä on minusta
tuntunut, niin ymmärtäisit.»

»Kenties ymmärrän», vastasi Stella vienosti.

»Silloin sinun täytyy ajatella samalla tavoin kuin minäkin!» huudahti
Leycester, käyttäen valppaasti hyväkseen toisen sanoja. »Sano, että
niin ajattelet, Stella! Kuvitteleppa, kuinka sanomattoman onnellisia
olisimme! Ja, armas, minkävuoksi sitten odottaisimme? Sen täytyy tulla
pian, Stella.»

»Ei, ei», esteli Stella heikosti. »Miksi sen pitäisi tapahtua pian?
Minä olen hyvin onnellinen.»

»Mitä pelkäät? Onko se ajatus, että joutuisimme kahdenkesken, niin
hirvittävä?»

»Ei se ole sitä», virkkoi Stella, katsellen valojuovaa, jonka nouseva
kuu loi veteen. »Ei se ole sitä. Ajattelen toisia.»

»Aina toisia!» mutisi Leycester hellän moittivasti. »Ajattele minua —
meitä!»

»Toivoisin — olin sanomaisillani: toivoisin, ettet olisi — mikä olet.»

»Samaan suuntaan puhelit eilen illalla. Rakas, olen itsekin usein
toivonut samaa. Sinä toivoisit, että olisin yksinkertaisesti herra
Brown.»

»Ei, ei», epäsi Stella nauraen, »en sitä.»

»Että olisin herra Wyndward —»

»Ilman linnaa», keskeytti tyttö. »Oi, jospa niin olisi! Jos olisit
vain, sanokaamme, työmies! Kuinka se olisikaan hyvä! Ajatteles! Asuisit
pienessä majassa, menisit työhön ja palaisit illalla kotiin; ja minä
olisin sinua odottamassa, keittäisin valmiiksi teen — tahtovatko
he teetä vai päivällistä?» kysyi hän, katkaisten haaveilunsa ja
purskahtaen nauramaan.

»Näetkö», pilaili Leycester, yhtyen nauruun, »se ei vetelisi. Katsos,
Stella, sinua ei ole tehty työmiehen vaimoksi; köyhyyden halvat huolet
sopivat toisenluontoisille naisille kuin sinulle. Mutta sittenkin
olisimme onnellisia. Olisithan iloinen nähdessäsi minun tulevan kotiin,
Stella?»

»Kyllä», vakuutti Stella, puolittain vakavasti, puolittain kujeillen.
»Näin Italiassa talonpoikien vaimojen seisovan majojen ovilla;
kuuma auringonpaiste valaisi heidän kasvojaan ja liinojaan; he
odottelivat miehiään ja tarkkailivat heidän tuloaan, kun he rinteitä
myöten kiipeilivät pelloilta ja viinitarhoista; ja he näyttivät niin
onnellisilta, että minä kadehdin heitä. Minä en ollut onnellinen
Italiassa, tiedäthän.»

»Oma Stellani!» kuiskasi Leycester. Hänen rakkautensa Stellaa kohtaan
oli niin syvä ja voimakas, hänen myötätuntonsa niin herkkä, että hän
ymmärsi puolinaiset lauseet yhtä selvästi, kuin jos Stella olisi
puhunut tuntikausia. »Ja niin odottaisit sinä minua majan ovella? No
niin, olkoon niin. Minä lähden linnasta, jos haluat, ja asetun asumaan
johonkin pieneen, muratin verhoamaan majaan.»

»Silloin olisi omaisillasi valittamisen syytä», huomautti Stella; »he
sanoisivat: ’Tyttö on vetänyt hänet omalle alhaiselle tasolleen — hän
on saanut Leycesterin unohtamaan säädystään ja korkeasta asemastaan
johtuvat velvollisuudet’.»

Leycester katsahti neidon harvinaisen kauniisiin kasvoihin, ihaillen
häntä uudessa valossa.

Hänen edessään ei ollutkaan vain soma nukke, pelkkä kokematon
koulutyttö, johon hän oli ihastunut, vaan neitonen, joka ajatteli ja
osasi ilmaista ajatuksensa.

»Stella!» hän virkkoi, »viisautesi melkein pelottaa minua. Missä
olet tullut noin kokeneeksi? Niin, asuntonamme ei tule olemaan maja,
enkä minä uurasta pellolla enkä minä paimenna lampaita. Mitä sitten
on jäljellä? Ei mitään muuta kuin että sinun on otettava sinulle
tuleva paikka maailmassa vaimonani. Mistä löytäisin viehättävämmät
kasvot, jotka voitaisiin lisätä vanhan eteissalin valokuvariviin,
tai suloisemman olennon seisomaan rinnallani toivottamaan vieraani
tervetulleeksi kuin se tyttö, jota rakastan?»

»St! St!» torjui Stella. »Olen vain yksinkertainen, tuhma tyttö, enkä
tiedä mitään muuta kuin —» Hän pysähtyi.

»Muuta kuin!» tiukkasi Leycester.

Stella katseli tuokion veteen; sitten hän kumartui ja kosketti
huulillaan keveästi Leycesterin kättä. »Muuta kuin että rakastan sinua!»

Kaikki sisältyi siihen. Leycester ei koettanutkaan vastata hyväilyyn;
hän otti sen vastaan nöyrästi, heltyen. Tuntui siltä kuin luonto olisi
äkkiä käynyt hiljaiseksi, ikäänkuin yö olisi kunnioittanut heidän
suurta onneaan tahtomatta sitä häiritä.

He olivat hetken vaiti vaipuneina kumpikin ajattelemaan toisiaan;
sitten Stella virkahti: »Minun täytyy lähteä! Katsos, kuu on jo
kohonnut puiden yläpuolelle.»

»Vielä hetkinen!» pyysi Leycester. »Lasketaan rantaan ja mennään
padolle, vain padolle saakka, sitten tulemme tänne, ja minä soudan
sinut takaisin. Siihen kuluu vain muutamia minuutteja! Tulethan,
haluaisin näyttää sen sinulle kuutamossa. Se on mielipaikkani: olen
usein ollut siellä, katsellen kuinka kuutamon hopeoima vesi huppelehtii
sen yli. Tahdon nähdä sen tänäkin iltana, kun sinä olet rinnallani.
Olen itsekäs, enkö olekin?»

Hän auttoi Stellan pois veneestä, ja tarkoin pysytellen korkeiden
puiden varjossa saapuivat he sille kohdalle joen rantaa, mistä pato
alkoi.

Leycester vei hänet veden rajaan ja piti häntä keveästi kiinni.
»Katsos!» hän sanoi, osoittaen hopeisena kimaltelevaa virtaa. »Eikö
ole kaunista? Mutta en ole tuonut sinua tänne yksistään ihailemaan
kauneutta. Stella, tahtoisin, että täällä vannoisit pysyväsi omanani.»

Hän kumartui ja piti kättään kuohuvassa vedessä ja pirskoitti muutamia
pisaroita ensin Stellan sitten itsensä päälle.

»Tämä on vanha tanskalainen tapa, Stella», hän selitti. »Nyt kertaa
sanani:

    »Osamme olkoon puute, rikkaus,
    rajaton riemu taikka murhe,
    mut rakkaus meidät yhteen liittää,
    ja kuolo yksin liiton murtaa.»

Stella toisti hänen sanansa, huulillaan heikko hymy, joka häipyi, kun
hän näki Leycesterin silmien vakavan ilmeen. Kun hän oli hätäisesti
lausunut viimeiset sanat, otti Leycester hänet syliinsä ja suuteli
häntä. Sitten he kääntyivät ja lähtivät takaisin veneelle. Mutta tällä
kertaa Stella riippui Leycesterin käsivarressa, nojaten päänsä hänen
olkaansa.

Kun he käänsivät selkänsä, ilmestyi valkea, aavemainen hahmo puun
takaa, jonka kohdalla he olivat seisoneet. Olento piti heitä silmällä,
kunnes he olivat kadonneet näkyvistä, pyörähti sitten ympäri ja lähti
astumaan kartanoon vievää tietä myöten. Samalla astui varjosta esille
toinen olento — tällä kertaa musta — mennen vinottain tien poikki. Lady
Lenore — sillä edellinen oli hän — käännähti ja näki kalpeat, varsin
sievät kasvot ja häneen tuijottavat pienet, terävät silmät. Häntä,
tähyilijää, oli tähystetty. Hetkisen hän seisoi paikallaan ikäänkuin
häntä olisi puolittain haluttanut puhua, sitten hän kietaisi villaisen
huivin päänsä ympärille. Mutta niin helposti hän ei päässyt eroon
toisesta. Tumma, hoikka olento astahti hänen taakseen ja kumartui,
ottaen maasta hänen nenäliinansa, joka huivia kietoessa oli häneltä
pudonnut.

»Sallitteko minun puhua teille?» kysyi mies levollisella, hillityllä
äänellä, lausuen joka sanan selvästi ja painokkaasti.

Lady Lenore katsahti vieraaseen, jolla oli kalpeat kasvot, ohuet,
päättäväiset huulet ja pienet terävät silmät, ja kumarsi päätään.
»Jos aiotte puhua minulle, sir, niin pelkäänpä, etten voi estää sitä.
Muistanette, että olemme täällä kahden.»

»Teidän armonne ei tarvitse muistuttaa minulle sitä seikkaa. Ei
ainoakaan tekoni eikä sanani anna teille aihetta toivoa, että teillä
olisi suojelija mukananne.»

»Sen saamme nähdä», vastasi lady Lenore. »Näytte tuntevan minut, sir!»
Sanoilla on mahdoton kuvata sitä ylpeätä halveksumista, joka kuvastui
äänen jäisestä sävystä ja violettisilmien kylmästä katseesta.

Hieno, nöyrä, mutta samalla itsetietoinen hymy vilahti miehen
kasvoilla. »On joitakuita henkilöitä, jotka ovat niin hyvin ja
yleisesti tunnettuja, että heidät helposti tunnetaan kuutamossakin;
sellainen on lady Len—»

Lady Lenore kohotti kättään, ja tämä käskevä liike pysähdytti puhujan;
mutta taaskin lehahti hänen kasvoilleen sama hymy, ja hän nosti kätensä
suulleen.

»Mitä teillä on sanomista minulle?»

Hän ei ollut kysynyt miehen nimeä, vaan kohdellut häntä kuten
kerjäläistä, joka oli hiipinyt hänen vaunujensa luokse niiden seisoessa
paikallaan ja julkealla orjamaisuudellaan saanut hänet kuuntelemaan
itseään. Miehen sisu kiehui rajusti tällaista kohtelua vastaan, mutta
hän hillitsi itsensä.

»Haluatteko pyytää minulta jotakin?» kysyi lady Lenore kylmästi,
säälimättömän ylpeästi, älytessään, että mies empi.

»Kiitos», vastasi mies. »Odotin alkusysäystä — minun on esitettävä
asiani sillä tavoin. Niin, haluan pyytää teiltä jotakin. Mylady, olen
teille tuntematon, mutta rohkenen pyytää apuanne.»

Lady Lenore katsoi häneen hymyillen kuten ihminen, joka on alunpitäen
tietänyt, mitä oli tulossa, mutta joka päähänpistoaan noudattaen on
ollut olevinaan ikäänkuin ei olisi aavistanut mitään. »Vai niin», hän
sanoi. »Minulla ei ole rahaa —»

Mies hätkähti ja ojentautui suoraksi; kaikki, mikä hänessä oli
miehekästä, kimmastui. »Rahaa!» hän sähähti. »Oletteko hullu?»

»Pelkään, että te olette», virkkoi nainen, katsoen häneen ylpeästi.
»Ettekö pyytänyt rahaa, herra?»

»Rahaa!» matki mies; sitten hän naurahti. »Olette surkeasti erehtynyt.
En ollenkaan ole rahan puutteessa. Tarvitsemani apu ei koske
raha-asioita.»

»Mitä se sitten on?» tiedusti nainen, ja mies erotti hänen ylimielisen
kopeasta äänestään uteliaisuuden värähdyksen. »Olkaa hyvä ja esittäkää
pyyntönne niin lyhyesti kuin osaatte, herra, ja antakaa minun jatkaa
matkaani!»

Silloin mies iski valtin pöytään; syvään kumartaen hän kohotti hattuaan
ja väistyi syrjään tieltä.

»Pyydän teidän armoanne suomaan anteeksi», alkoi hän kunnioittavasti,
mutta hänen kasvoistaan kuvastui tyytymättömyys, joka tuskin oli
teeskenneltyä. »Huomaan erehtyneeni. Pyydän mitä nöyrimmin anteeksi
tungettelemistani ja poistun. Toivotan teidän armollenne hyvää yötä.»
Sen sanottuaan hän pyörähti ympäri.

Lady Lenore katseli hänen jälkeensä kylmän halveksivasti; sitten hän
puri huultaan, luoden katseensa maahan, ja lausui äkkiä korottamatta
ääntään: »Odottakaa!» Mies kääntyi ja jäi seisomaan käsi povella,
kasvot tyyninä ja hillittyinä. Lady Lenore vaikeni hetkisen, ja hänen
mielessään — minkä mies epäilemättä arvasi — taistelivat uteliaisuus
ja ylpeys keskenään, jälkimäisen kieltäessä häntä enää jatkamasta
keskustelua. Vihdoin voitti uteliaisuus.

»Pysähdytin teidät, herra, kysyäkseni minkälainen se erehdys on, jonka
sanotte tehneenne. Teidän käyttäytymisenne ja sananne ovat minusta
arvoituksellisia. Olkaa hyvä ja selittäkää!»

Se oli käsky, ja mies taivutti päätään kunnioittavan alistuvasti.
»Olen harras luonnontutkija, mylady», hän virkkoi hiljaa, »ja kävelen
mielelläni täällä metsässä, erittäinkin kuutamolla; eikä se ole yksin
minun mielipuuhani».

Nainen ei punehtunut, mutta hänen silmänsä välähtivät; hän ymmärsi
sanoihin sisältyvän piston. »Jatkakaa, herra!» hän kehoitti kylmästi.

»Sattumalta jouduin tänä iltana joelle. Seisoin sitä ihailemassa,
kun kaksi henkilöä, ne molemmat, jotka juuri äsken poistuivat,
lähestyivät minua. Aavistin, että heillä oli rakkauskohtaus, ja olin
vetäytymäisilläni pois, kun kuun valossa näin, että toinen heistä oli
henkilö, jonka asiat liikuttavat minua hyvin suuresti.»

»Kumpi heistä?» kysyi lady Lenore kylmän rauhallisesti.

»Nuori nainen», vastasi mies, tuijottaen hetkisen maahan. »Tämä
mielenkiinto, pikemminkin kuin uteliaisuus, sai minut jäämään
paikoilleni, ja jouduttuani aikomattani kuuntelemaan kuulin äskeisen
omituisen kihlauksen, tai miksi halunnette sitä nimittää.»

Mies pysähtyi. Lady Lenore veti huivin tiukemmin päänsä ympärille
ja silmäili häntä salavihkaa. »Mitä kaikki tämä minuun kuuluu?» hän
huomautti ylpeästi.

»Suokaa anteeksi! Nyt oivallatte erehdykseni», sanoi mies hymyillen.
»Minulla oli sellainen käsitys, että koska _mielenkiinto tai
uteliaisuus_ saattoi teidätkin kuuntelemaan, kenties haluaisitte auttaa
minua.»

»Mistä tiesitte, että olin kuuntelemassa?»

»Näin teidän armonne saapumisen tänne; näin teidän asettuvan puun
taakse ja _näin_ kasvonne heidän keskustelunsa aikana.»

Kun lady Lenoren mieleen välähti, mitä kaikkea hänen kasvonsa
varmaankin olivat miehelle paljastaneet, pani kiihkeä halu nähdä hänet
avuttomana jalkojensa juuressa hänen sydämensä sykkimään hurjasti;
hänen kasvonsa kävivät tulipunaisiksi, ja kädet puristuivat tiukasti
huivin ympärille.

»Entä sitten, sir?» hän sai vihdoin sanotuksi silmäiltyään miestä
äänettömänä jonkun aikaa. »Jos otaksumme arvelunne oikeiksi, niin miten
voin auttaa teitä, vaikkapa suostuisinkin sen tekemään?»

»Auttamalla minua estämään äsken kuulemamme valan toteuttamista»,
ilmoitti mies suoraan ja avoimesti.

Lady Lenore oli hetkisen vaiti, katsellen miehen ohitse ikäänkuin
miettien; sitten hän virkkoi: »Miksi auttaisin teitä? Mistä tiedätte,
että nämä kaksi henkilöä kiinnittävät mieltäni?»

»Te unohdatte», muistutti mies lempeästi, »että näin kasvonne.»

Lady säpsähti. Miehen rohkea julkeus osoitti, että hän oli ylivoimainen.

»Jos myönnän, että tunnen heitä kohtaan mielenkiintoa, niin mitä
takeita minulla on siitä, että menettelen pyrkimysteni mukaisesti
luottaessani teihin?» kysyi hän kopeasti, mutta ei niin ylimielisesti
kuin siihen asti.

»Voin antaa siitä varman takeen», vakuutti mies levollisesti. »Minä —
rakastan — häntä.»

»Te rakastatte häntä?» kertasi lady Lenore. »Sitä tyttöä, joka juuri
äsken lähti täältä?»

»Nuorta naista», selitti mies hieman painostaen sanojaan, »joka äsken
vannoi uskollisuutta loordi Trevornelle.»

»Ja jos autan teitä, niin minkälaista pitää apuni olla?»

»Se on teidän asianne», vastasi mies. »Minä voin vastata naisesta,
Stella Etheredgestä — se on hänen nimensä.»

»En halua mainittavan nimiä», huomautti lady kylmästi.

»Aivan oikein», myönsi toinen. »Sanokaamme ’mies’ ja ’nainen’.
Vilpittömästi puhuen, olen vannonut, että tämän kihlauksen täytyy
raueta tyhjiin. Minä rakastan naista ja vihaan miestä.»

Lady Lenore katsahti häneen. Hänen kasvonsa olivat kalmankalpeat ja
silmät kiiluivat, mutta huulilla väikkyi yhä hymy.

»Te», jatkoi mies, »vihaatte naista ja — rakastatte — miestä».

Lady Lenore hätkähti, ja heleä häpeän puna levisi hänen kauniille
kasvoilleen. »Kuinka uskallatte!» hän huudahti.

»Olen näyttänyt teille korttini, mylady; tunnen teidän korttinne.
Voitteko väittää minun olevan väärässä? Sanokaa vain sana — sanokaa,
että asiain kulku on teistä yhdentekevä, ja minä kumarran ja poistun.»

Lady Lenore seisoi tuijottaen miestä, mutta ei voinut lausua sitä
sanaa. Mies oli puhunut totta; hän rakasti todellakin Leycesteriä
niin kiihkeästi, että se ihmetytti häntä itseäänkin; hän ei ollut
aavistanut sitä ennenkuin tänä iltana nähdessään Leycesterin syleilevän
ja suutelevan toista naista. Loukattu ylpeys, itserakkaus, kiihkeä
kaipaus, ne kaikki taistelivat vallasta hänen rinnassaan; ja mies, joka
rauhallisena seisoi hänen edessään, tiesi sen. Hän luki lady Lenoren
kaikki ajatukset, kun ne heijastuivat ylpeiltä, kauniilta kasvoilta.

»En käsitä», sanoi lady Lenore. »Te tulette luokseni aivan
tuntemattomana ja teette nämä tunnustukset.»

»Tulen luoksenne, koska te ja minä haluamme päästä samaan päämäärään —
erottaa nuo kaksi henkilöä toisistaan. Tulen luoksenne, koska olen jo
keksinyt eräitä keinoja sen päämäärän saavuttamiseksi ja uskon, että te
voitte huolehtia lopusta. Lady Lenore —»

»Älkää lausuko nimeäni», kielsi toinen, vilkaisten rauhattomasti
ympärilleen.

— »Te ja ainoastaan te voitte auttaa minua. Kuten olen sanonut, minä
voin vaikuttaa tyttöön, te voitte vaikuttaa mieheen. Olen saanut
ankarasti puuhailla sen vaikutusvallan saavuttamiseksi — olen punonut
kaikenlaisia juonia ja suunnitelmia. Olen käyttänyt oveluutta, järkeä
— nimittäkää sitä miksi haluatte; teidän tarvitsee turvautua vain
kauneuteenne. Yhdessä voitamme; yksin, niin luulen, ei se meille
onnistuisi; sillä vaikka pitelenkin tyttöä pihdeissä, niin miehestä
en voi vastata. Hän on itsepintainen ja raju ja voi jollakin hetkellä
sotkea suunnitelmani. Teidän asianne on huolehtia siitä, ettei hän tee
sitä. Suostutteko siihen?»

»Minkälainen vaikutusvalta teillä on tyttöön?» kysyi lady Lenore
uteliaasti hetkisen vaitiolon jälkeen.

»Suokaa anteeksi, että kieltäydyn vastaamasta. Mutta olkaa varma,
että minulla on. Ja teillä on yhtä voimakas vaikutusvalta mieheen.
Tahdotteko käyttää sitä? Sallikaa minun esittää asia täydelleen.
Miehen itsensä vuoksi teidän ei pitäisi empiä. Mitä hyvää voi johtua
sellaisesta avioliitosta — varakreivi, tuleva kreivi avioliittoon
tuntemattoman, nimettömän naisen, maalarin veljentyttären kanssa! Tytön
puolisona hän vaipuu mitättömyyteen, teidän puolisonanne kohoaa niin
korkealle kuin hänen ja teidän asemanne hänet oikeuttavat. Voitteko
empiä?»

Nainen oli kahdella päällä. Vastahakoisena liittoutumaan tuntemattoman
miehen — ja tuollaisen miehen! — kanssa hän seisoi epäröiden.

»Alkaa käydä myöhäiseksi», sanoi mies, vilkaisten kelloonsa. »Huomaan,
että teidän armonne hylkää liiton, jota tarjoan teille. Toivotan teille
hyvää yötä.»

»Seis!» huudahti lady Lenore, ojentaen kätensä. »Minä suostun.»

»Hyvä. Lyökäämme kättä!» kehoitti mies hymyillen ja ojensi omansa.

Lady Lenore empi, mutta laski kätensä miehen kouraan. Miehen henkinen
voima nujersi hänen vastarintansa.

»Nyt on sopimus allekirjoitettu. Muuta en teidän armoltanne pyydä, kuin
että olette valppaana ja taotte, kun rauta on kuuma. Kun se aika tulee,
huomautan sitä teille.»

Mies puristi hänen kättään, ja kosketuksen johdosta kävi väristys
naisen ruumiin läpi; miehen käsi oli jääkylmä.

»Nyt ei noilla kahdella ole minkäänlaista mahdollisuutta pitää
sopimustaan», riemuitsi mies; »te ja minä estämme sen. Hyvää yötä,
mylady!»

»Seis!» kielsi lady Lenore. »Te ette ole sanonut minulle nimeänne —
tiedätte minun.»

»Nimeni on Jasper Adelstone», vastasi mies. »Saatanko teidät kartanoon?»

»Ei, ei», esteli lady Lenore. »Menkää, olkaa hyvä!»

Jasper kumarsi ja poistui hänen luotaan, mutta ei mennyt kauemmaksi,
ennenkuin lady Lenore oli päässyt portista yksityispuiston alueelle ja
kadonnut näkyvistä.

Loordi Trevorne souti Stellan joen poikki, eroten sitten hänestä.
»Hyvää yötä, armaani!» hän kuiskasi. »Pian tapaamme. Näen sinut
huomenna. Hyvää yötä! Viivyn täällä, kunnes olet päässyt maantielle;
sitten olet turvassa.» Hän syleili Stellaa ja päästi hänet menemään,
jääden itse rantaäyräälle katselemaan häntä.

Stella riensi niittyjen poikki, saapuen hengästyneenä tielle. Hän
pysähtyi hetkiseksi ehtiäkseen rauhoittua ja lähti sitten kävelemään
kotiporttia kohti. Samassa astui hoikka nuorukainen varjosta hänen
eteensä. Häneltä pääsi pieni huudahdus, ja hän nosti katseensa. Kuun
valo lankesi hänen edessään oleville kasvoille. Ne olivat samat
kuin miniatyyrissä. Samat kasvot, vaikka muuttuneina poikavuosista
nuoruusikään.

Siinä oli »Frank».




XVIII.


Ne olivat samat kasvot, jotka Stella oli nähnyt miniatyyrissä,
muuttuneina lapsesta nuorukaiseksi. Samat siniset, avoimet,
luottavaiset, naiselliset silmät, sama kultainen tukka, joka kiertyi
lyhyihin kiharoihin, sensijaan että olisi valunut olkapäille kuten
kuvassa, sama hymyilevä suu, jonka alahuulessa oli pieni heikkouden
piirre. Miellyttävät, pikemminkin somat kuin kauniit kasvot, jotka
olisivat paremmin sopineet tytölle kuin pojalle.

Stella tuijotti nuorukaiseen uskomatta omia silmiään. Hänen mieleensä
välähti edellisen yön uni, ja hänen sydämensä alkoi äkkiä sykkiä
rajusti, pelosta vaiko ilosta, sitä hän ei voinut sanoa. Kuka oli tämä
poika, ja mitä tekemistä hänellä oli täällä? Hän nojasi porttiin,
ikäänkuin paikka olisi ollut hänen omaisuuttaan ja hänellä olisi oikeus
olla siellä. Stella astahti askeleen lähemmäksi, ja poika aukaisi
hänelle portin. Stella meni sisään, ja poika kohotti hattuaan, niin
että kuun säteet valaisivat hänen keltaisia hiuksiaan, ja hymyili
hänelle, samaan tapaan kuin lapset hymyilevät, yksinkertaisen, avoimen
ihailevasti.

»Oletteko — te _olette_ Stella!» Neito säpsähti kuullessaan pojan äänen
— se oli niin samanlainen kuin hänen setänsä ääni, mutta pehmeämpi ja
kirkkaampi.

»Kyllä, nimeni on Stella!» vastasi hän ihmeissään.

»Sitten olemme serkuksia», sanoi poika, ojentaen kätensä.

»Serkuksia?» kummeksi Stella, mutta antoi kätensä.

»Niin, serkuksia», toisti poika. »Sinä olet Stella, Harold-sedän tytär,
eikö niin? Ja minä olen Frank.»

»Frank?» kertasi Stella hämmästyneenä.

»Niin; olen serkkusi Frank. Toivoakseni se ei pahoita sinua.»

»Pahoita!» toisti Stella typertyneenä ja hämillään. »Ei, se ei pahoita
minua. Olen hyvin iloinen — luonnollisesti olen hyvin iloinen! Mutta en
aavistanut.»

»Et», virkkoi poika, huokaisten hiljaa. »Niin, arvasin kyllä, ettet
osannut aavistaa.»

Heidän takaansa kuului askelia, ja herra Etheredge tuli näkyviin.
Iloisesti huudahtaen Stella juoksi hänen luokseen ja kiersi kätensä
hänen kaulaansa.

»Setä!»

Vanhus suuteli häntä, pyyhkäisi hiukset hänen otsaltaan ja katsoi häntä
hellästi silmiin. »Niin, Stella, olen taaskin kotona.» Hänen äänensä
oli suruinen ja väsynyt, ja hän näytti kuluneelta ja rasittuneelta.
»Ja» — hän empi hetkisen, laskien kätensä pojan olalle — »toin toisen
mukanani. Tämä on poikani Frank.»

»Olen siitä niin iloissani», kuiskasi Stella, hymyillen sedälleen,
ikäänkuin tämä ilmoitus olisi ollut maailman luonnollisin asia.

»Frank viipyy luonamme jonkun aikaa. Hän aikoo Cambridgeen.»

»Vai niin», sanoi Stella. »Minä menen katsomaan, onko rouva Penfold
suorittanut tarpeelliset järjestelyt.»

Herra Etheredge katsoi hänen jälkeensä, kun hän meni sisälle; pojan
ääni herätti hänet mietteistään.

»Kuinka kaunis hän onkaan!» ihasteli Frank, heikko puna poskillaan ja
silmät loistaen poikamaisesta ihailusta. »En aavistanut, että minulla
on niin kaunis serkku, niin —»

»Et», virkkoi vanhus lämpimästi. »Jatka, Frank! Maltahan!» Poika
seisahtui, ja herra Etheredge laski kätensä hänen olalleen. »Hän
on yhtä hyvä kuin kauniskin. Hän on enkeli, Frank. Minun lienee
tarpeetonta mainita, ettei hän tiedä mitään — siitä.»

»Kiitos, isä!» lausui poika kiitollisena. »En mistään hinnasta soisi
hänen tietävän sitä.»

He menivät sisälle. Stella hyöri huoneessa, kattaen kiireesti
valmistettua ateriaa. Poika pysähtyi lasiovelle, ikäänkuin peläten
tulla likemmäksi, ettei häiritsisi. Stella huomasi hänet, meni hänen
luokseen ja sanoi: »Olen hyvin iloinen tulostasi! Myöskin setä on
varmaan iloinen!»

»Niin», vastasi poika hiljaa. »Oletko todellakin siitä hyvilläsi?»

Stellan kauniit silmät suurenivat, ja hän hymyili. »Oikein hyvilläni.
Sinun pitää tulla sisään syömään illallista. Se on jo aivan valmis.»

Stella meni kutsumaan setäänsä. Vanhus tuli ja istuutui. Poika odotti,
kunnes Stella osoitti hänelle tuolia, johon hän tottelevaisesti
istahti. Herra Etheredge ei vähääkään selittänyt Lontoossa käyntinsä
syitä, eikä Stella sitä kysellyt. Vanhuksen istuessa tapansa mukaan
äänettömänä haaveksien puheli Stella Frankille.

Frank kuunteli, tuskin siirtäen hetkeksikään katsettaan hänestä.

»Missä olit tänä iltana, Stella?» kysyi herra Etheredge äkkiä.

»Olin metsässä ja joella.» Puna lehahti hänen kasvoilleen; Frank
huomasi sen, mutta ei hänen isänsä.

»Olit myöhänlaiseen siellä, vai mitä arvelet?»

»Kyllä — liian myöhään», myönsi Stella syyntuntoisesti. Jospa hän olisi
voinut kertoa sedälleen! »En tahdo toista kertaa viipyä niin kauan.»

»Nyt sinulla on Frank seuraksesi», huomautti vanhus.

»Se on hyvin hauskaa.» Stella kääntyi serkkuun päin huulillaan hymy,
josta vielä selvästi kuvastui syyllisyydentunne, ja pitäen itseään
hirveän petollisena. »Tiedät epäilemättä kaikki kauniit paikat, ja
sinun on oltava oppaana.»

»Ei; en tiedä», selitti Frank. »En ole ollut täällä tätä ennen.»

»Frank on ollut koulussa», huomautti herra Etheredge rauhallisesti.
»Sinun on toimittava oppaana.» Sen sanottuaan hän nousi tuoliltaan ja
meni ikkunan ääreen.

Stella soitti kelloa, pyöritti nojatuolia korkeammaksi ja nouti
vanhuksen piipun, puuhaillen hänen ympärillään huomaavaisen hellästi.
Poika katseli häntä yhtä tarkkaavasti kuin ennenkin. Sitten Stella
palasi tuolilleen ja otti esille käsityön.

»Et kai aio työskennellä enää tänä iltana?» kummasteli Frank, nojaten
kyynärpäänsä pöytään ja päänsä käsiinsä.

»Tämä on vain uskottelua», vastasi neito. »Etkö muista vanhaa sanaa
laiskuudesta?»

Frank hätkähti ja kalpeni. Stella ihmetteli, mikä hänen sanansa oli
saattanut koskea poikaan, ja kiiruhti jatkamaan puhettaan.

»En osaa istua joutilaana tekemättä mitään. Osaatko sinä?»

»Kyllä, tuntikausia. Olen kamalan laiska. Mutta nyt minun on opittava
paremmille tavoille; minun täytyy noudattaa sinun esimerkkiäsi. Aion
lukea täällä ollessani — lukea ahkerasti, uskotko? Aloitanko jo tänä
iltana?» kysyi hän, katsoen tyttöön melkein orjamaisen hartaasti.

»Älä toki vielä tänä iltana», vastasi Stella nauraen. »Olet varmaankin
väsynyt. Tulit Lontoosta, eikö niin?»

»Niin; ja olen hieman väsynyt. Mieluimmin istuisin ja katselisin sinua,
jollei se sinua vaivaa.»

»Ei vähääkään.» Stella pudisti päätään. »Voithan kertoa minulle
koulustasi.»

»Mieluimmin istuisin katselemassa virkkamatta mitään, jollet sinä halua
keskustella», esteli Frank. »Minusta olisi sillä tavoin hauskinta.»

Hän tuntui kummalliselta pojalta; hänen tyyneydessään oli melkein
surumielisyyden tuntu, mutta Stella oli varma, että se oli ohimenevää.

»Stella», kuului vanhuksen ääni, »etkö soittaisi jotakin?»

Stella nousi heti istumasta, meni harmoonin ääreen ja alkoi soittaa.
Jonkun aikaa soitettuaan hän viritti laulun. Äkkiä hän kuuli aivan
viereltään nyyhkytystä muistuttavan äänen, ja katsahtaessaan sivulle
hän näki, että poika oli hiipinyt matalalle istuimelle lähelle häntä ja
istui kasvot käsiin painettuina. Stella pysähtyi, mutta äänetön istuja
vilkaisi häneen ja äkillisellä liikkeellä kehoitti häntä jatkamaan.
Stella lauloi laulun loppuun ja kumartui sitten Frankin puoleen. »Sinä
olet väsynyt!» hän kuiskasi.

Tytön ääni oli niin ystävällisen lempeä, niin sisarellinen, että se
tunkeutui suoraan pojan sydämeen. Hän katsahti Stellaan, silmissään
samanlainen ilme kuin uskollisella, herraansa hartaasti kiintyneellä
koiralla, ja kumartui sitten suutelemaan neidon puvun lievettä. Tämä
koruton teko saattoi Stellan hellän luonnon kuohuksiin, ja huokaisten
hän kallistui alaspäin koskettaen huulillaan pojan otsaa. Frank
punastui ja horjahti taaksepäin.

»Älä!» hän kielsi; hänen äänessään oli väkinäinen sointu. »En ole
kelvollinen sinun kosketettavaksesi.»

Vastaukseksi Stella kumartui uudelleen ja suuteli Frankia. Tällä
kertaa poika ei säikähtänyt, vaan tarttui Stellan käteen ja piti sitä
suonenvedontapaisesti; hänen huulensa värähtivät; sitten hän säpsähti
ja jäi tuijottamaan ovea kohti. Stella käänsi nopeasti päätään ja
jäi samoin tuijottamaan; sillä ovella seisoi Jasper Adelstone, katse
tähdättynä heihin. Stella nousi pystyyn, mutta Jasper tuli häntä kohti
sormi huulillaan.

»Hän nukkuu», sanoi hän, vilkaisten tuoliin päin ja ojentaen kättään.

Stella tarttui siihen; se oli kuuma ja kuiva.

»Minun pitäisi pyytää anteeksi, kun tulen näin myöhään», hän kuiskasi
varovasti, »mutta ohi kulkiessani oli musiikki liian houkuttelevaa.
Suotteko anteeksi?»

»Varmasti», vastasi Stella. »Meistä on hyvin hauskaa, että tulitte.
Tässä on serkkuni Frank», hän lisäsi.

Pienet silmät, jotka olivat olleet suunnattuina häneen, kääntyivät
poikaan ja sekunnin ajaksi ne saivat omituisen ilmeen; sitten sanoi hän
tavalliseen sävyynsä:

»Vai niin! Kotona loma-aikaa viettämässä kai? Kuinka voitte?» Hän
ojensi kätensä Frankille, joka astui esiin varjosta ja tarttui siihen.
Jasper katsoi häntä, hymyillen kummallisesti.

»Et ole esitellyt minua», huomautti Frank Stellalle.

»Herra Adelstone, sedän ystäviä», kiiruhti Stella lausumaan.

»Ettekö halua sanoa teidän ystävänne myöskin?» kysyi Jasper Adelstone
kohteliaasti.

»Pyydän anteeksi; kyllä, jos saan. Sanon: meidän ystäviämme.»

»Ja myöskin teidän, toivon», virkahti Jasper Adelstone Frankille.

»Niin, kiitos», vastasi poika; mutta hänen käyttäytymisensä oli
omituisen arkaa ja vastahakoista, minkä hän salasi huonosti.

»Ettekö jää istumaan?» pyysi Stella, siirtäen Adelstonelle tuolin.

»Pelkään häirinneeni teitä», valitti Jasper istahtaen tarjotulle
tuolille. »Olkaa hyvä ja jatkakaa!»

»Pelkään, että hän herää», huomautti Stella, vilkaisten vanhukseen
päin. »Setä on tänä iltana hyvin väsynyt; hän tuli juuri Lontoosta.»

»Niinkö!» ihmetteli Jasper, onnistuneesti näytellen hämmästynyttä.
»Minä myöskin olin Lontoossa. Siitä johtuu mieleeni, että rohkenin
tuoda nuotteja teille — setäänne varten.»

Niin sanoen hän veti taskustaan kirjan. Stella otti sen, ja häneltä
pääsi pieni iloinen huudahdus. Se oli italialainen laulukirja; jotkut
siinä olevista sävelistä olivat hänelle tuttuja, ja kaikki ne olivat
hyviä.

»Olette kovin ystävällinen ja huomaavainen! Jotkut näistä ovat vanhoja
mielilaulujani. Setä ilostuu hyvin suuresti. Parhaat kiitokset!»

»Onpa hauskaa, että siinä on sellaisia lauluja, joista pidätte»,
vastasi Adelstone. »Arvelin teidän kenties pitävän italialaisesta
musiikista enemmän kuin englantilaisesta.»

»Niin — kyllä», myönsi Stella, käännellen lehtiä. »Paljon enemmän.»

»Ehkä suotte minun jonakin iltana kuulla niistä muutamia?»

»Tietysti saatte kuulla!» lupasi Stella keveästi.

»Tilaisuutta minulla luullakseni on», jatkoi Jasper, »sillä pelkäänpä,
että saatte minusta ahkeran vieraan. Seikka on semmoinen, että minulla
on hieman asiaa sedällenne. Eräs asiakkaani on kaunotaiteiden suosija.
Hän on hyvin varakas mies ja haluaa kovasti, että herra Etheredge,
jota hän suuresti ihailee, maalaisi hänelle erikoisaiheisen taulun.
Aihe on verrattain vaikea — tarkoitan, että maalaamisen kestäessä on
tarpeen antaa joitakuita selityksiä — ja minä olen luvannut, jos herra
Etheredge suostuu, antaa ne selitykset.»

Stella nyökkäsi päätään. Hän oli uudelleen tarttunut käsityöhönsä
ja istui kumartuneena sen ylitse vähääkään aavistamatta, kuinka
ihailevasti molemmat toiset häntä katselivat — mies varovan, kiihkeän
kaipaavasti, poika avoimesti, ihastuneen kunnioittavasti.

»Mutta tiedättehän kuinka — olin sanomaisillani itsepäinen — setäni on.
Luuletteko, että hän suostuu maalaamaan?»

»Toivon voivani taivuttaa hänet siihen», arveli Jasper, hymyillen
kainosti. »Ehkä hän tekee sen minun tähteni; olemme vanhoja ystävyksiä,
kuten tiedätte.»

»Onko se siis teille?»

»Ei, ei», vastasi Adelstone hätäisesti; »mutta mainittu taiteensuosija
on vanha ystäväni, ja olen sitoutunut suostuttamaan herra Etheredgen.»

»Ymmärrän», sanoi Stella.

Jasper oli hetkisen vaiti, ja hänen katseensa harhaili ympäri huoneen,
etsien kukkia — _hänen_ kukkiaan. Niitä ei näkynyt missään; mutta
Stellan rinnassa olivat loordi Trevornen poimimat villit kukat.
Tumma varjo lehahti tuokioksi Adelstonen kasvoille, ja hänen kätensä
puristuivat nyrkkiin; mutta hän malttoi mielensä. Tulisi aika, jolloin
Stella pitäisi _hänen_ kukkiaan ja yksin hänen — hän oli sen vannonut!

»Aiotteko viipyä kotosalla kauan?» hän tiedusti hymyillen Frankilta.

Frank oli vetäytynyt varjoon, josta hän oli vuorotellen silmäillyt
Stellaa ja Jasperia. Hän hätkähti huomattavasti.

»En tiedä», kuului vastaus.

»Toivoakseni tapaamme toisiamme usein», jatkoi Adelstone. »Minä asun
pappilassa.»

»Kiitos!» vastasi Frank, mutta ei erikoisen riemastuneesti.

»Nyt minun on lähdettävä», sanoi Jasper, nousten seisomaan. »Hyvää
yötä!» Hän puristi Stellan kättä kumartaen. Sitten hän kääntyi poikaan
päin. »Niin», lisäsi hän, pitäen hentoa kättä tiukasti omassaan,
»meidän täytyy olla paljon yksissä, teidän ja minun.»

Sitten hän poistui, ja kun hän katosi näkyvistä, pääsi Frankilta
helpotuksen huokaus.

Stella katsahti häneen. Hän seisoi yhä vieläkin samassa asennossa kuin
Jasperin puristaessa hänen kättään, katsellen viimemainitun jälkeen.
Hänen kasvoillaan oli omituinen ilme, joka herätti Stellan huomiota.

»No?» virkkoi Stella hymyillen.

»Onko totta», kysyi poika, »että hän on setäni läheinen ystävä?»

»Luulen niin», vastasi Stella.

»Entä sinun?» jatkoi Frank kiihkeästi.

»Olen tuntenut hänet niin vähän aikaa», selitti Stella, melkein kuin
puolustellen.

»Arvasin sen», puheli poika. »Hän ei ole sinun ystäväsi — sinä et pidä
hänestä. Tiedän sen yhtä varmasti, kuin jos sinä olisit sen sanonut;
ja minä olen siitä hyvilläni.» Hänen äänensä värähteli hillitystä
kiihtymyksestä, ja katse oli rauhaton, vaivautunut, mikä kummastutti
Stellaa.

»Miksi niin?» tiedusti hän.

»Siksi etten pidä hänestä. Minä vihaan häntä.»

»Vihaat häntä!» huudahti Stella. »Ethän ole nähnyt häntä enempää kuin
muutamia minuutteja! Teetkö oikein saneessasi niin?»

»Luultavasti en», vastasi Frank; »mutta sille en mahda mitään. Minä
vihaan häntä. Hänessä on jotakin, mikä herättää minussa pelkoa.
Hänen puhuessaan minulla oli tukahduttava tunne. Etkö ymmärrä, mitä
tarkoitan?»

»Kyllä», myönsi Stella kerkeästi.

Juuri samanlainen tunne oli vallannut hänet itsensäkin joskus, kun
Jasperin hiljainen, mairitteleva ääni saapui hänen korviinsa. Mutta
hänestä tuntui typerältä vahvistaa pojan päähänpistoa.

»Mutta sehän on lorua! Hän on hyvin ystävällinen ja huomaavainen. Hän
on lähettänyt minulle kauniita kukkia — ja tämän laulukirjan.»

Frank otti kirjan ja katseli sitä ynseästi, viskaten sen sitten
pöydälle, ikäänkuin häntä olisi haluttanut sinkauttaa se ulos
ikkunasta. »Mitä varten hän sen teki?» hän kysäisi.

»En tiedä — pelkästä ystävällisyydestä.»

»Sitä en usko!» kivahti Frank, päätään pudistaen. »Minä — minä
toivoisin, ettei hän olisi sitä tuonutkaan! Suo anteeksi! Olenko
loukannut sinua?» lisäsi hän katuvasti.

»Et», tyynnytteli Stella häntä, purskahtaen nauramaan. »Et yhtään, sinä
poika-hupakko.»

»Olen iloissani siitä, ettet pidä hänestä. En näet tahtoisi vihata
ketään, josta sinä pidät.»

»No sitten», sanoi Stella, »koska on synti vihata ketään ja koska
minun on autettava sinua olemaan hyvä, on minun parasta pitää herra
Adelstonesta».

»Taivas varjelkoon!» pääsi pojalta niin jyrkästi, niin kiihkoisesti,
että Stella säpsähti.

»Sinä olet paha poika!» varoitti Stella hymyillen.

»Niin olen», vastasi Frank vakavasti, ja hänen huulensa värähtivät.
»Mutta jos mikään voi saada minut paremmaksi, niin oleskelu sinun
läheisyydessäsi sen tekee. Ethän ole loukkautunut?»

»En ollenkaan», selitti Stella naurahtaen; »mutta kohta loukkaudun,
minkä vuoksi sinun on parasta mennä nukkumaan. Huoneesi on täydessä
kunnossa, ja sinä näytät väsyneeltä.» Hän ojensi pojalle kätensä,
toivottaen: »Hyvää yötä!»

»Hyvää yötä!» kertasi Frank, poistuen huoneesta. »Sano puolestani
isälle hyvää yötä!»




XIX.


Puhutaan koiran kiintymyksestä isäntäänsä, hevosen rakkaudesta
ratsastajaansa kohtaan. Samanlaista kiintymystä, samanlaista rakkautta
tunsi Frank-poika Stellaa kohtaan. Hän oli hyvin erikoislaatuinen,
kummallinen poika; pian haihtui surumielinen ilme, joka ensin oli ollut
hänen kasvoillaan, ja hän kävi hilpeämmäksi, joskus jopa iloiseksikin;
mutta aina hän tuntui jollakin tavoin aristelevan. Hänellä oli, kuten
Stella — joka ei tietänyt mitään väärennetystä vekselistä — niitä
nimitti, ajattelupuuskansa, jolloin hänellä oli tapana istua pää käsien
varassa, tuijottaen avaruuteen.

Mutta näitä puuskia ei sattunut usein, ja tavallisesti hän oli
mitä parhaalla poikamaisella tuulella, puhelias ja leikkisä. Hänen
tunteensa Stellaa kohtaan olivat harvinaiset. Ne eivät olleet veljen
eikä lemmityn rakkautta, ne lähentelivät palvontaa. Hän saattoi istua
tuntikausia Stellan vierellä, kuunnellen hänen lauluaan tai katsellen
hänen työskentelyään. Missään hän ei tuntenut oloaan niin hyväksi kuin
Stellan läheisyydessä ja ilomielin oli hän valmis panemaan syrjään
onkivapansa tai kirjansa lähteäkseen Stellan kanssa kävelylle puistoon.
Hän ihaili ja rakasti Stellaa samalla tavoin kuin harras uskovainen
suojeluspyhimystään. Hänen kiintymyksensä oli niin silmään pistävä,
että hänen isänsäkin huomautti siitä.

»Frank seuraa sinua kuin koira, Stella», haasteli herra Etheregde
kolmantena iltana pojan tulon jälkeen. »Älä anna hänen kiusata itseäsi!
Hänellä on lukunsa ja lisäksi joki ja onkivapa. Lähetä hänet omiin
puuhiinsa, jos hän käy sinulle vaivaksi!»

»Frank vaivaksi minulle!» huudahti Stella hilpeästi. »Siihen hän ei
suorastaan kykene. Hän on maailman herttaisin ja huomaavaisin poika.
Niin, ja minulla olisi kauhean ikävä häntä, jos hän poistuisi edes
tunniksi tai pariksi. Ei, hän ei vaivaa minua vähimmässäkään määrin;
ja mitä taas tulee kirjoihin ja onkivapaan, niin hän eilispäivänä
häpeilemättä tunnusti, ettei hän niistä kummastakaan välittänyt
puoltakaan sen vertaa kuin minusta.»

»Se on kummallista», virkkoi vanhus huokaisten; »näytät olevan ainoa
ihminen, joka koskaan on voinut häneen vaikuttaa.»

»Minun pitäisi olla hyvin ylpeä sitten», vastasi Stella, »ja kyllä
olenkin. Ei kukaan voi olla hänestä pitämättä, hän on vastustamaton. Ja
lisäksi hän on niin soma. On noloa sanoa poikaa somaksi, mutta juuri
sellainen hän on.»

»Niin», myönsi herra Etheredge jurosti. »Hänellä on naisen kasvot,
naisen vennot piirteet.»

»St!» varoitti Stella. »Tuossa hän tuleekin. No, Frank», kysyi hän, kun
poika astui vapa kädessä huoneeseen puettuna flanelliseen soutupukuun,
»mitä olet puuhannut, olitko onkimassa?»

»En», vastasi poika, katsoen häntä silmiin. »Aioin lähteä, mutta kun
sinä sanoit tulevasi kohta ulos, niin jäin odottamaan. Oletko valmis?
Ei ole kiirettä — kyllä minä odotan. Kai taaskin vanukas tai munakas
tai kanarialinnun ruokkiminen. Toivoisinpa, ettei vanukkaita eikä
kanarialintuja olisi olemassakaan.»

»Oletpa sinä malttamaton poika», huudahti Stella, purskahtaen nauruun.
»No, nyt olen valmis.»

»Mennään joelle», ehdotti poika. »Siellä on joku onkimassa; ainakin hän
on onkivinaan, mutta tähyilee yhtenään tännepäin, niin että en usko
hänen saavan paljoakaan huvia ongestaan.»

»Minkälainen hän on?» uteli Stella.

»Nuori, pitkä ja komea mies, ruskeapukuinen, keltaviiksinen.»

Stellan kasvot punehtuivat ja hän vilkaisi setäänsä. »Mennään», hän
sanoi. »Arvaan, kuka hän on. Hän on loordi Trevorne.»

»Loordi Trevorne!» huudahti Frank. »Todellako? Olisipa hauska nähdä
häntä! Tunnetko hänet, Stella?»

»Kyllä — hieman», myönsi Stella arasti. »Vähän.»

»Olen kuullut niin paljon loordi Trevornesta», jatkoi Frank
innostuneena. »Lontoossa tuntee hänet joka mies. Hän on suurenmoinen
pomo, eikö olekin?»

»Kylläpä sinä opetat minulle sanoja», sanoi Stella naurahtaen. »Onko
hän sellainen ’pomo’, kuten sinä häntä nimitit?»

»On varmasti; hän on mukana joka paikassa. Hän ajaa nelivaljakkoa,
hänellä on kaksi Englannin parasta kilpahevosta ja lisäksi pursi.
Näetkö, hän on Lontoon pidetyimpiä miehiä. Malta, olen kuullut hänestä
vielä jotakin. Ahaa, niin, hän aikoo mennä naimisiin.»

»Niinkö?» ihmetteli Stella huuliensa kaartuessa hienoon hymyyn.

»Yhtä tunnetun ihmisen kanssa kuin hän itsekin on. Lady Lenore
Beauminsterin.»

Hymy haihtui Stellan huulilta ja hänen kasvonsa kalpenivat. Olihan se
vain väärä, naurettava huhu; mutta sellaisenaankin se pisti häneen, ei
tosin puukon, vaan neulan tavoin.

»Niinkö?» virkkoi hän, soimaten itseään kavaluudesta. Ääneti hän sitten
asteli Frankin rinnalla joelle, kun taas poika puolestaan lörpötteli,
kertoen kaikki, mitä tiesi loordi Trevornesta. Frankin puheiden mukaan
hän oli todellakin erikoinen, jonkunlainen valtias miesten keskuudessa.
Ja kuuntelevan Stellan sydän sykki kiitollisuudesta poikaa kohtaan.

Heidän saapuessaan joen äyräälle laski loordi Trevorne, joka oli
pitänyt heitä silmällä, vavan kädestään ja tuli heidän luokseen. Stella
ojensi kätensä.

»Mitä kuuluu, Stel— neiti Etheredge!» sanoi Leycester, puristaen hänen
kättään. Sitten hän katsahti Frankiin.

»Serkkuni Frank», esitteli Stella. »Frank Etheredge.»

Frank vilkaisi ’suurenmoisen pomon’ miellyttäviin kasvoihin ja kumarsi
kunnioittavasti; mutta Leycester ojensi kätensä ja katsoi hymyillen
häntä silmiin.

»Kuinka voitte, herra Etheredge?» kysyi hän lämpimästi, ja tervehdys
sai pojan sydämen sykähtämään ja kasvot punehtumaan. »Minusta on hyvin
hauska tutustua teihin», jatkoi Leycester avoimeen tapaansa — mikä on
paras tapa pojan ihailun voittamiseksi — »perin hauskaa todellakin,
sillä onkiminen alkoi ikävystyttää minua lopullisesti. Eikö lähdetä
soutelemaan? Luuletteko saavanne serkkunne suostutetuksi lähtemään
kanssamme?»

»Lähdethän, Stella!» pyysi Frank, luoden neitoon rukoilevan silmäyksen.
»Mennään!»

Stella hymyili, ja loordi Trevorne auttoi hänet veneeseen. »Osaatte kai
soutaa?» kysyi hän Frankilta.

»Kyllä», vastasi Frank innokkaasti, »osaan soutaa».

»Soutakaa te takanani sitten!»

He tarttuivat airoihin, ja kumartuessaan eteenpäin vetäisemään puhui
Leycester hiljaa: »Rakas, oletko ihmetellyt, missä olen ollut?»

Stella vilkaisi Frankiin, joka ponnisti reippaasti.

»Hän ei voi kuulla», kuiskasi Leycester; »airojen loiske kohisee hänen
korvissaan. Oletko vihainen minulle, kun olen ollut poissa?»

Stella pudisti päätään.

»Eikö sinun ole ollut ikävä minua?»

»Minun on ollut ikävä sinua!» vastasi Stella koruttomasti.

»Kävin Lontoossa», selitti Leycester. »Siellä oli selkkausta hevosista;
minun oli mentävä sinne. Stella, jokainen tunti tuntui minusta
ikuisuudelta! En uskaltanut kirjoittaa; en voinut lähettää sinulle
tietoa. Stella, tahdon puhella kanssasi laveasti. Loukkaantuuko
serkkusi, jos toimitan hänet pois tieltä. Hän näyttää kiltiltä
pojalta.»

»Frank on paras poika maailmassa», sanoi Stella pontevasti.

Leycester nyökkäsi päätään. »En tietänyt, että herra Etheredgellä on
poika — onko se hänen?»

»Kyllä; en minäkään tietänyt, mutta hän on oikein hyvä.»

»Frank», alkoi loordi, kääntyen katsomaan taakseen — »ettehän pahastu
vaikka puhuttelen teitä niin? Sillä kohdalla, missä olin onkimassa,
on hauki liikkeellä; näin sen puoli tuntia sitten. Huvittaisiko teitä
koettaa saada se?»

Frank vetäisi heti airot vedestä.

»Se sopii», sanoi Leycester, soutaen veneen maihin. »Onkeni on siellä
täydessä kunnossa. Te kai jäätte veneeseen, Stel— neiti Etheredge.
Soutelemme hiljalleen, kunnes Frank on saanut kalansa.»

Frank hyppäsi rannalle ja juoksi sille paikalle, johon Leycester oli
jättänyt onkensa, ja viimemainittu souti muutamia vetoja vastavirtaan.
Sitten hän antoi airojen levätä, kumartui eteenpäin ja tarttui Stellan
käteen.

»Hän näkee sinut», hätäili Stella punastuen.

»Eikä näe», väitti Leycester, kumartuen syvempään, kunnes hänen
huulensa koskettivat tytön kättä. »Stella, tahdon keskustella kanssasi
hyvin vakavasti. Sinun täytyy luvata, ettet vihastu minuun.»

»Onko se niin vakavaa?» kysyi Stella, hiljaisella, kuhertavalla
äänellä, jota nainen käyttää puhuessaan rakastamalleen miehelle.

»Hyvin vakavaa. Stella, sinun on mentävä naimisiin kanssani.»

Stella hätkähti ja puristi kouristuksen tapaisesti hänen kättään.

»Sinun on mentävä naimisiin kanssani pian», jatkoi Leycester — »heti
paikalla».

»Oi, ei, ei!» kuiskasi Stella, ja hänen kätensä vapisi.

»Mutta sinun täytyy vastata: ’Kyllä’. Rakas, minä en voi elää ilman
sinua. En voi! En voi! Etkö sääli minua?»

»Mitä minun on sanottava? Mitä voin sanoa?» kuiski Stella hiljaa,
silmät alas luotuina ja sydän rajusti sykkien.

»Minä neuvon sinua», vastasi Leycester. »Sinun on vastattava ’Kyllä’,
rakas, kaikkeen, mitä sinulta pyydän. Kuulehan, Stella», hän jatkoi,
»olen ajatellut sitä, ja minusta tuntuu, ettei odottamisesta voi koitua
mitään hyvää sinulle ja minulle. Minä en ole onnellinen, ennenkuin sinä
olet oikein omani. Stella, meidän on mentävä avioliittoon heti.»

»Ei heti», torjui Stella.

»Heti», toisti Leycester kiihkeästi. »Stella, voin puhua sinulle
vilpittömämmin kuin kenellekään muulle. Rakas, menisin vaikka tuleen
säästääkseni sinulta vähäisenkin tuskan tai harmin. Sinulle tulisi
tuskaa ja harmia, jos antaisimme rakkautemme tulla tiedoksi. Jos
julkaisisimme suhteemme, niin kaikenlaiset ihmiset asettuisivat
vastaamme. Luuletko, että setäsi suostuisi aikeisiimme?»

»Ymmärrän mitä tarkoitat», vastasi Stella hiljaa. »Ei, setä ei
suostuisi. Mutta se ei ole ainoa pulma. Lady Wyndward — kreivi — ei
kukaan teikäläisistä suostuisi.»

»Heidän suostumuksestaan välitän vähän», sanoi Leycester hänelle
ominaiseen levolliseen, ylimieliseen tapaan. »Mutta sinun onnestasi
ja sielunrauhastasi välitän paljon, ja he voisivat tehdä sinut
onnettomaksi. Siksi, Stella, on mielestäni parasta, että jonakin
kauniina aamuna menemme kirkkoon hiiskumatta kellekään mitään.»

»Salaapäin, niinkö tarkoitat? Voi, Leycester!»

»Armaani! Eikö se ole parasta? Kun kaikki sitten on ohitse, ja sinä
olet omani, ei kukaan virka mitään, sillä sanomisesta ei olisi mitään
hyötyä! Stella, niin sen täytyy käydä! Jos odottaisimme, kunnes
saisimme kaikkien suostumuksen, saisimme odottaa Metusalemin ikäisiksi.»

»Mutta setä!» kuiskasi Stella. »Hän on ollut minulle niin hyvä.»

»Ja minä olen sinulle hyvä! Hän toivoo vain näkevänsä sinut
onnellisena, ja minä teen sinut onnelliseksi, rakas. Stella, luulet
kai, että minulla on jo suunnitelma valmiina, mutta minulla ei ole. En
tahtonut edes ajatellakaan minkäänlaista suunnitelmaa, ennenkuin olisin
saanut sinun suostumuksesi. Nyt olen saanut sen — olen, olenhan?»

Stella oli vaiti, mutta hänen sormensa puristivat Leycesterin kättä.

»Minä mietin kaiken valmiiksi. Teen jonkun suunnitelman. Me tarvitsemme
jonkun auttamaan meitä. Niin, Frank auttaa meitä. Hänestä tuleekin
Merkuriuksemme, sanansaattajamme. Ajatteleppa, Stella, emme ole
kertaakaan kirjoittaneet toisillemme koko kihloissaolomme aikana!
Lontoossa ollessani kaipasin jotakin muistoa sinulta, kirjoitettua
riviä, jotakin, mitä sinä olit koskettanut. Nyt sinä kirjoitat, rakas,
ja Frank toimii kirjeenkantajana. Suunnittelen kaikki valmiiksi ja
lähetän sinulle sanan, jollen tapaa sinua. Frankin ja minun täytyy
olla hyviä ystävyksiä. Totisesti poika ihailee sinua, sen näkee hänen
silmistään. Eikä se olekaan ihme — kenen hyvänsä, jokaisen, joka tuntee
sinut, täytyy ihailla sinua, armaani.»

Aikaisemmin on jo mainittu Leycesterin harvinaisesta viehätysvoimasta,
jota oli mahdoton vastustaa, jos hän halusi sitä käyttää. Tänä aamuna
hän jännitti kykynsä äärimmilleen. Kuin lumottuna Stella siirtyi
unelmien maille. Hän unohti ajan ja paikan ja kaikki kuunnellessaan
Leycesteriä, ainakin hetkeksi. Mutta kun vene ajautui virran mukana
sille kohdalle, mihin he olivat jättäneet Frankin, muisti hän pojan ja
katsahti säpsähtäen rannalle.

»Frank ei ole siellä», hän sanoi. »Minne hän lienee mennyt?»

»Hän on varmaankin kävellyt äyrästä myöten alaspäin. Ei hänellä ole
mitään hätää.» Sitten Leycester vilkaisi alemmaksi joelle, ja hänen
silmänsä välähtivät. »Ajattelematon poika!» hän virkkoi. »Hän on mennyt
padolle.»

»Padolle!» huudahti Stella.

»Älä pelkää», tyynnytti häntä Leycester. »Hänellä ei ole mitään hätää.
Hän seisoo padon päällä olevilla puisilla telineillä.

»Eikö paikka ole hyvin vaarallinen?» tuskaili Stella, katsahtaen
taakseen.

»Kyllä hän on turvassa. Minä käsken häntä tulemaan sieltä pois. Älä ole
huolissasi, rakas! Kasvosi ovat aivan kalpeat.»

»Kutsu hänet alas heti paikalla», pyysi Stella.

Leycester souti maihin, ja he menivät yhdessä padolle, mutta vain
muutamia askelia. »On parasta tulla pois sieltä, Frank», huusi
Leycester.

»Minulta juuri nykäisi», vastasi Frank innoissaan. »Siellä on suunnaton
hauki tai kenties forelli; se tulee heti uudelleen.»

»Tulkaa alas», käski Leycester. »Stella, serkkunne, pelkää.»

»Kyllä tulen», myöntyi Frank; mutta samassa nappasi kala, hauki tai
forelli, syötin, ja päästäen riemuhuudon Frank nykäisi vavallaan.

»Se on ongessani!» hän kiljaisi. »Tavaton hirviö! Onko teillä haavi?»

»Ei; hitto vieköön haavin ja kalan myöskin», kiivaili Leycester.
»Jättäkää kala silleen ja tulkaa alas; serkkunne on peloissaan.»

»Tulen heti», vastasi Frank ja tempaisi onkeaan saadakseen sen irti
kalasta, lähtien samalla varovasti rantaa kohti.

Mutta kala oli saanut lujan otteen eikä mielinyt hellittää; se kääntyi
keskijoelle päin ja veti siiman Frankin aavistamatta tiukalle. Oli
kysymys siitä, pudottaisiko poika vavan vai pitäisikö hän sitä edelleen
käsissään. Hän päätti pitää kiinni, ja seuraavalla hetkellä hän
horjahti ja putosi veteen. Stella tarttui Leycesterin käsivarteen.

»Ei mitään hätää, rakas», kuiskasi hän; »ei mitään hätää.»

Puhuessaan hän irroitti hellävaroen Stellan käden käsivarrestaan.
Sitten hän viskasi takin yltään, juoksi padolle, pysähtyi
silmänräpäykseksi arvioimaan välimatkaa ja hyppäsi päistikkaa veteen.

Stella seisoi rannalla saamatta sanaa suustaan ja tarkkaili kädet
ristissä hänen ponnistuksiaan.

Loordi Trevorne kohosi vedenpintaan melkein heti. Hän oli mainio
uimari eikä ollut hetkeksikään menettänyt malttiaan. Hän näki pojan
kultatukkaisen pään pistäytyvän näkyviin muutamien metrien päässä
itsestään ja parilla vetäisyllä hän oli siellä ja tarttui Frankiin.
Padolta syöksyvän veden pauhu oli hirvittävä, mutta Leycester ui läpi
kuohujen, pitäen yhä poikaa otteessaan, ja veti hänet rannalle. Vettä
tippuen he jäivät seisomaan, silmäillen toisiaan. Sitten Leycester
purskahti nauramaan; mutta Frank ei nauranut.

»Loordi Trevorne», hän sanoi läähättäen, »olette pelastanut henkeni.»

»Mitä joutavia!» Leycester pudisteli itseään. »Sain hupaisen kylvyn,
siinä kaikki.» Sitten hän kääntyi puhumaan Stellalle. »Älä ole
peloissasi, Stella; älä ole peloissasi, rakas!»

Sana luiskahti hänen kieleltään, ennenkuin hän huomasikaan, ja hän
vilkaisi Frankiin.

»Kyllä tiedän», virkkoi poika hymyillen. »Tiesin sen jo puoli tuntia
sitten, senjälkeen kun ensi kerran puhelitte hänelle.»

»Frank!» äännähti Stella.

»Tiesin, että hän rakastaa sinua», jatkoi Frank rauhallisesti. »Hän ei
mahda sille mitään. Mitäpä sille voisi kukaan, joka sinut tuntee?»

Leycester laski kätensä pojan käsivarrelle. »Teidän on heti mentävä
kotiin», hän käski lempeästi.

»Te olette pelastanut henkeni», toisti Frank. »Loordi Trevorne,
en unohda sitä koskaan. Ehkäpä voin kerran korvata sen. Se ei ole
todennäköistä; mutta muistakaa kertomusta leijonasta ja hiirestä!»

Tällä välin seisoi Stella hievahtamatta paikallaan, katsellen
vuorotellen lemmittyään ja Frankia. Vihdoin hän puhkesi puhumaan: »Oi,
Leycester!» hän virkahti, ja siinä olikin kaikki.

Leycester otti hänet syliinsä ja suuteli häntä. »Frank, sinun on
säilytettävä salaisuutemme!» hän pyysi.

»Olisin valmis uhraamaan henkeni teidän kummankin puolesta», vakuutti
poika, katsoen häntä silmiin.

He menivät ääneti veneelle, ja Leycester souti heidät toiselle
rannalle, kenenkään virkkamatta vieläkään mitään. Kun he nousivat
maihin, puhui Frank uudelleen outo väike silmissään.

»Tiedän», hän sanoi, »teidän salaisuutenne. Olisin valmis uhraamaan
henkeni teidän puolestanne.»




XX.


»Mikä mainio mies, Stella!» ihasteli Frank heidän rientäessään
niittyjen poikki. »Kuinka onnellinen tyttö sinun pitää olla — kuinka
onnellinen olet!»

«Kenties olen», myönsi Stella naurahtaen, »mutta nyt kiiruhda, Frank!
Etkö pääse yhtään kovemmin? Juostaanpa kilpaa maantielle!»

»Eipä juostakaan», vastusti poika leikillisesti. »Sinä juokset kuin
paras vinttikoira, ja märissä vaatteissani minä häviäisin perinpohjin.
Mutta, Stella, ajatteleppa, että hän hyppäsi padon harjalta! Moni
mies olisi tyytynyt syöksymään veteen rannalta. Jos hän olisi
menetellyt siten, niin hän ei olisi saanut minua pelastetuksi! En tunne
ainoatakaan toista miestä, joka olisi sen tehnyt», jatkoi hän hampaiden
kalistessa. »Ja kuinka ystävällinen ja hauska hän oli! Stella, mikä
onnenlapsi oletkaan! Mutta ei hän sittenkään ole vähääkään liian hyvä
sinulle! Ei kukaan ole sinulle liian hyvä!»

»Pelkään, että vilustut pahasti ja joudut vuoteeseen, herraseni, jollet
juokse!» varoitti Stella. »Mitähän setä sanoo?»

Frank pysähtyi kuin naulattuna, ja hänen kasvonsa kävivät kalpeiksi.

»Isä ei saa tietää mitään koko tapahtumasta», virkkoi hän. »Älä puhu
hänelle siitä. Minä menen sisään takaportista ja muutan pukua. En
tahdo hänen tietävän mitään. Se vain pahoittaa hänen mieltään, jo olen
tuottanut hänelle paljon huolta ja vaivaa jo muutenkin.»

»En puhu», lupasi Stella. »Mutta tule pois nyt, sillä muuten sairastut,
ja sitten hän varmasti saa tietää kaikki.»

Tällä huomautuksella näytti olevan toivottu vaikutus, sillä Frank
tarttui hänen käteensä ja läksi juoksemaan. He saapuivat tielle ja
olivat juuri kääntymäisillään sitä myöten kotiin päin, kun heidän
näkyviinsä ilmestyi Jasperin pitkä, laiha vartalo. Frank ja Stella
pysähtyivät, ja neito tunsi pojan puristavan tiukasti kättään. »Stella,
tuolla on se mies, Adelstone», kuiskasi Frank. »Pitääkö meidän
pysähtyä?»

Jasper ratkaisi kysymyksen nostamalla hattuaan ja astumalla käsi
ojossa heitä kohti. »Hyvää huomenta!» hän huudahti, silmäillen
pienine, terävine silmineen ensin Stellaa, sitten poikaa ja pannen
heti merkille, että viimeksimainitulla oli märät vaatteet. »Mitä on
tapahtunut?»

»Ei paljon mitään», vastasi Stella hätäisesti. »Serkkuni putosi veteen.
Nyt riennämme kotiin.»

»Putosi veteen!» kertasi Jasper, kääntyen ympäri ja lähtien kävelemään
heidän rinnallaan. »Miten se kävi?»

»Olin padolla onkimassa», selitti Frank, »ja putosin, siinä kaikki».
Hänen äänensä ja katse, jonka hän loi Jasperin synkkiin kasvoihin,
olivat melkein halveksivia.

»Padon pyörteeseen!» huudahti Adelstone. »Ja pääsitte rantaan! Teidän
täytyy olla hyvä uimari, paras Frankini.»

»Olen melkoisen hyvä», vastasi Frank hieman äreästi.

»Kenties tuli lauttamies avuksenne», uteli Jasper, vilkuen toisesta
toiseen.

Silloin Stellasta tuntui siltä, että olisi parasta puhua suoraan, ja
hän sanoi vakavasti: »Loordi Trevorne oli lähistöllä; hän hyppäsi
veteen ja pelasti Frankin.»

»Olipa onni, että hän sattui olemaan lähellänne! Se oli uljaasti
tehty!» kehui Jasper, mutta hänen vieno äänensä värähti ivallisesti,
mikä ärsytti poikaa.

»Se oli uljas teko!» huomautti poika. »Kenties ette tiedä, mitä
patopyörteessä uiminen on, herra Adelstone?»

»En, mutta luulen, että olisin koettanut sitä, jos olisin ollut niin
onnellinen, että olisin ollut loordi Trevornen sijassa.»

»Olen hyvin iloinen siitä, ettette ollut», sanoi Frank hiljaa.

»Uskon, että olisitte sen tehnyt», sekaantui Stella nopeasti puheeseen.
»Kuka hyvänsä olisi. Tule, Frank. Näkemiin, herra Adelstone!»

Jasper pysähtyi ja katsoi neitoon. Stella näytti hyvin kauniilta, hänen
poskensa hehkuivat ja silmät loistivat, ja Adelstonen sydän sykki
kiihkeästi. »Tulin ulkosalle, toivoin tapaavani teidät», virkkoi hän.
»Saanko tulla sisään?»

»Kyllä, tietysti; se on sedästä perin hauskaa. Mutta menkää te
pääovesta; me menemme takaportaita, sillä toivomme, ettei setä saisi
vihiä tapahtumasta. Se vain kiihdyttäisi häntä. Ettehän te mainitse
hänelle mitään?»

»Saatte aina luottaa vaiteliaisuuteeni», vastasi Jasper.

Stella, joka yhä piti Frankia kädestä, veti hänet keittiöön ja
vaimensi rouva Penfordin pelästyksenhuudahduksen. »Frankille sattui
tapaturma, rouva Penford. Niin, hän putosi jokeen. Kerron teille kaikki
myöhemmin; mutta nyt hänen on vaihdettava vaatteita heti — heti. Juokse
yläkertaan, Frank, ja hautaudu peitteisiin —»

»Hyvä, hyvä», myönteli Frank, mutta poistuessaan hän tarttui Stellaa
käsivarteen.

»Älä anna sen miehen viipyä, Stella. Minä — vihaan häntä. Mitä hän
tarkoitti pistellessään loordi Trevornea?»

»Hän ei pidä loordi Trevornesta», huomautti Stella.

»Sehän on selvää!» huudahti Frank kiukkuisesti. »Piharakit eivät ole
erikoisen mieltyneitä leijoniin, mutta —»

Stella ei halunnut kuulla enempää, vaan työnsi huolestuneen
kärsimättömästi hänet portaille, mennen sitten taiteilijan
työhuoneeseen. Lähestyessään ovea hän kuuli Jasper Adelstonen äänen.
Jasper puhui hänen sedälleen, ja äänen sävy tuntui hänestä omituiselta,
vastenmieliseltä. Se kuulosti niin lähentelevältä, melkeinpä peitetyn
käskevältä, ja se kiusoitti häntä. Stella pysähtyi käsi ovenrivassa
ja luuli kuulevansa Adelstonen mainitsevan hänen nimeään. Siitä hän
ei ollut varma eikä tahtonut jäädä kuuntelemaan, vaan aukaisi oven ja
astui sisään lievä puna poskillaan. Hänen tullessaan huoneeseen Jasper
laski kätensä vanhuksen käsivarrelle ikäänkuin huomauttaakseen tälle
hänen saapumisestaan. Maalari hätkähti, kääntyi ympäri, katsoi Stellaa
tarkkaavasti ja mutisi ilmeisen hämmentyneenä: »Pelkkä tyttö — pelkkä
tyttö, Jasper!»

Jasper seisoi hetkisen liikkumatta, silmäillen Stellaa kulmiensa
alitse; sitten hän äkkiä virkkoi: »Olin ihailemassa ruusujanne ja
rikoin viimeistä käskyä himoamalla niitä.»

»Niinkö? Olkaa hyvä ja ottakaa niistä, mitä haluatte!» kehoitti Stella.
»Siellä on niitä siksi paljon, että voimme luovuttaa niitä toisillekin;
emmekö voikin, setä?»

Kuten tavallisesti ei maalari nytkään huomannut koko kysymystä, ja
äänessään sellainen sävy, ikäänkuin asia olisi ollut mitä luonnollisin,
Jasper kysyi: »Ettekö tahdo tulla ulos näyttämään, mitkä saan
katkaista? Haluan vain yhden tai pari mukaani Lontooseen tekemään
synkät huoneeni iloisemmiksi.»

»Aiotteko matkustaa Lontooseen?» tiedusti Stella, siirtyen ovelle.

Jasper mutisi jotakin, seuraten häntä ulos ja ahmien nälkäisen
kaipaavasti katseillaan hänen sulavan ihastuttavaa vartaloaan.

»No nyt», esitti Stella, seisoen keskellä käytävää ja heilauttaen
kättään. »Minkälaisia tahdotte, valkoisia vaiko punaisia?»

Adelstone katsoi häntä jonkun aikaa äänettömänä. Milloinkaan ei Stella
ollut näyttänyt hänestä kauniimmalta kuin tänä aamuna. Neidon silmät
loistivat salaisesta riemusta, kasvot hehkuivat nuoruudentoiveesta, ja
se pani Jasperin sydämen sykkimään sekavasta riemun ja tuskan tunteesta
— hän tunsi riemua Stellan kauneudesta, jonka hän oli vannonut tulevan
omakseen, repivää tuskaa sen johdosta, että toinen — vihattu loordi
Trevorne — oli nähnyt sen jo tänä aamuna. Ja hänen seisoessaan ääneti
ja neitoa katsellen hiipi hänen sydämeensä katkera epäluulo, että tuo
toinen mies oli herättänyt sen riemun, joka hehkui tytön tummista
silmistä.

»Antakaa minulle minkä haluatte», hän pyysi. »Tässä on veitsi.»

Stella otti veitsen huolettoman välinpitämättömästi. »Valkoinen vaiko
punainen?» hän kysäisi.

»Punainen», oli vastaus.

Stella taittoi punaisen ruusun — tummanpunaisen ruusun — ja teki
vähäisen naisellisen liikkeen, vieden sen lähelle kasvojaan. Se oli
pieni tytöille ominainen teko, ja Stella teki sen aivan ajattelematta,
itsetiedottomasti, mutta se pani veren äkkiä rajun kiihkeästi tulvimaan
häntä tarkkailevan miehen sydämeen. »Katsokaapa», huudahti Stella,
»kuinka kaunis se on! Puhutaan Firenzen ruusuista, mutta minä otan
mieluummin englantilaisen. Firenzen ruusut ovat upeampia, mutta eivät
näin kauniita kuin nämä.»

Jasper otti sen virkkamatta mitään. Itse asiassa hänellä oli täysi työ
hillitessään itseään. Hän tunsi, että toiminnan aika ei ollut vielä
tullut, ja hän kuiskaili itselleen: — Ei vielä! Ei vielä! — Mutta tytön
viehättävyys, ruusun kosketus hänen kasvoihinsa oli liian voimakas
hänen kylmälle, laskevalle mielelleen.

»Kiitos!» sanoi hän vihdoin, »oikein suuri kiitos! Säilytän sen
rakkaana muistina. Panen sen kirjoituspöytäni laatikkoon ja ajattelen
teitä.»

»Oh!» huudahti Stella hätäisesti. »Haluatteko kenties useampia? Tehkää
hyvin ja ottakaa mitä haluatte!»

»Ei, en tahdo enää. Vaikka saisin kaikki ruusut, mitä ikinä on
puhjennut, ei riemuni siitä lisäytyisi. Vain tämä teidän kädestänne
saatu ruusu on minulle arvokas.»

Stella liikahti ovea kohti, mutta herra Adelstone ojensi kätensä.
»Viipykää hetkinen — vain hetkinen!» hän pyysi ja kosketti
kiihtymyksessään neidon käsivartta.

»Mitä — mitä nyt?» kysyi Stella ja horjahti taaksepäin.

»Tahtoisin puhua teille», vastasi Jasper. »Vain muutamia sanoja.
Kuunteletteko minua? Toivon, että kuuntelette. Tiedän, ettei se ole
viisasta. Tunnen, että — että mieluummin olisitte kuulematta sanojani
ja ettei puheestani koidu kovinkaan runsaasti hyvää, mutta en jaksa
hillitä itseäni. On hetkiä, Stella —»

Stella liikahti hieman kuullessaan tutunomaisen puhuttelusanan.

»On hetkiä, jolloin mieheltä menee maltti, jolloin hän heittää
järkevyyden tuulen vietäväksi. Nyt on yksi sellainen hetki, Stella —
neiti Etheredge; minä tunnen, että minun on pakko puhua, maksoi mitä
maksoi. Neiti Etheredge, luulen teidän arvaavan, mitä tahdon sanoa, ja
toivon, ettette pidä minua huonompana, vaikka en kykenekään lausumaan
sitä ilmi niinkuin pitäisi ja niinkuin sen tahtoisin tehdä. Stella,
jos silmäätte ajassa taaksepäin, jos muistelette kaikkea, mitä on
tapahtunut senjälkeen kun ensi kerran kohtasimme toisemme, niin ette
voi olla oivaltamatta mitä tarkoitan.»

Stella kääntyi hetkiseksi katsomaan häntä ja pudisti päätään.

»Te tarkoitatte, ettei minulla ole oikeutta ajatella sellaista. Vai
tarkoitatteko, ettette ole huomannut sitä, vaikka jokainen nainen sen
aina niin nopeasti älyää — että minä olen rakastunut teihin? Rakkauteni
on joka päivä käynyt voimakkaammaksi — en viihdy muualla kuin teidän
läheisyydessänne. Kuvanne seurasi minua Lontooseen, se asettui minun
ja työni välille; mutta olen ollut malttavainen — olen vakuuttanut
itselleni, etten liiallisella hätiköimisellä saavuta mitään että minun
täytyy antaa teille aikaa oppia tuntemaan minut, rakastamaan minua.»

Hän keskeytti puheensa ja kostutti huuliaan, katsoen Stellaa. Miksi ei
tyttö virkkanut mitään? Mitä hän ajatteli?

Sillä hetkellä, jos Adelstone olisi vain sen tietänyt, ajatteli Stella
oikeata rakastajaansa, nuorta ylimystä, joka ei ollut odottanut ja
laskenut, vaan joka oli valanut kiihkeän rakkautensa tulvan tavoin
hänen jalkojensa juureen — ottanut hänet syliinsä ja opettanut hänet
rakastamaan itseään. Ja kun hän ajatteli Leycesteriä, niin kuinka
pieneltä, kuinka halvalta tämä toinen mies hänestä tuntuikaan!

»Olen antanut teille rakkauteni — olen aikonut antaa teille
enemmänkin», jatkoi Jasper. »En ole rikas, Stella. Minulla ei ole
arvonimeä. Mutta minä saavutan rikkautta ja arvonimen — sen olen
ottanut pyrkimyksekseni, eikä ole mitään sellaista, mitä en ole
saavuttanut tai en saavuta, jos kerran olen ottanut sen pyrkimyksekseni
— ei mitään!» toisti hän ponnekkaasti.

Vieläkään ei Stella sanonut mitään. Kuin käärmeen lumoama lintu hän
seisoi paikallaan kuunnellen, vaikka jokainen sana tuotti hänelle
tuskaa.

»Olen päättänyt voittaa teidän rakkautenne, Stella. Rakastan teitä
niinkuin vain harvat miehet rakastavat sieluineni, sydämineni. Ei ole
mitään, mitä en olisi valmis tekemään voittaakseni teidät omakseni, ei
mitään tekoa, jota kaihtaisin. Stella, minä rakastan sinua! Mitä on
sinulla minulle sanottavaa?»




XXI.


Stella käänsi katseensa vähäksi aikaa Jasperiin, ja hänet valtasi
vähäksi aikaa jonkinlainen sääli. Se oli naisellinen tunne, ja se
lievensi hänen vastaustaan.

»Minä — olen hyvin pahoillani», virkkoi hän hiljaa. »Minä — minä — en
tietänyt —»

»Suokaa anteeksi!» rukoili Jasper käheästi. »Minä — minä olen hyvin
onneton. Stella, eikö sinulla ole minulle mitään muuta sanottavaa?»

»Ei mitään.» Stella katsoi toisaalle. »Olen hyvin pahoillani. En
aavistanut. Mutta se ei olisi voinut tapahtua. Ei milloinkaan.»

»Tarkoitatteko, ettette milloinkaan voi rakastaa minua?» kysyi Jasper.
»Älkää sanoko ei milloinkaan’. Tahdon odottaa kärsivällisesti; odotan
vuosikausia, jos vain annatte minulle toivoa — jos vain koetatte
rakastaa minua vähän.»

»Minä en voi», vastasi Stella hiljaa. »Te ette ymmärrä. On mahdotonta
opettaa itseään rakastamaan — on mahdotonta _koettaa_. Sitäpaitsi ette
tiedä mitä pyydätte. Te ette sitä käsitä!»

»Enkö?» virkahti Jasper, ja hänen ohuet huulensa kaartuivat katkeran
ivalliseen hymyyn. »En käsitä. On joku toinen. Enkö ole oikeassa?»

»Teillä ei ole oikeutta kysyä sitä minulta», huomautti Stella lujasti.

»Rakkauteni antaa minulle oikeuden kysyä. Mutta minun ei tarvitse
kysyä, ja teidän on tarpeetonta vastata. Jos te olettekin ollut sokea,
en minä ole ollut. Minun silmäni ovat olleet auki, ja minä olen nähnyt,
ja sanon teille suoraan, että toiveenne ei voi täyttyä. Sanon: ei voi —
ei saa täyttyä», lisäsi hän hampaittensa välitse.

»Jos sanottavanne on lopussa, herra Adelstone, niin poistun luotanne.»

Jasper seisoi käytävällä, niin ettei Stella päässyt hänen ohitseen.
»Viipykää hetkinen!» hän kehoitti. »En pyydä teitä ajattelemaan
tarkemmin vastaustanne. En pyydä teitä suomaan minulle anteeksi. Kun
vain ajattelette, kuinka kärsin, niin annatte anteeksi. Olen menetellyt
väärin, järjettömästi, raa’asti; mutta se on aiheutunut voimakkaasta
rakkaudestani; minua ei pidä kovin paljoa moittia. Tahdotteko sanoa,
että annatte minulle anteeksi ja että pysymme ystävinä? Jos — jos», hän
jatkoi nopeasti, ennenkuin Stella ehti virkkaa mitään, »jos annatte
kaiken olla ikäänkuin ei tätä olisi tapahtunut, jos unohdatte kaikki,
mitä olen sanonut, niin lupaan, etten lonkkaa teitä uudelleen. Älkää
vaatiko meitä eroamaan, älkää lähettäkö minua luotanne, niin etten
koskaan enää teitä näkisi. Olen setänne vanha ystävä; en tahtoisi
menettää hänen ystävyyttään; luulen voivani sanoa, että hän kaipaisi
minun ystävyyttäni. Olkaamme ystäviä, neiti Etheredge!»

Stella kumarsi päätään.

»Kiitos, kiitos!» sanoi Jasper nöyrän lauhkeasti. »Olen hyvin
kiitollinen ystävyydestänne, neiti Stella. Pidän ruusun muistona
lempeydestänne.» Hän aikoi kiinnittää ruusun takkiinsa, mutta Stella
ojensi säpsähtäen kätensä.

»Ei! Antakaa se minulle takaisin, olkaa hyvä!» vaati tyttö. »Te ette
saa pitää sitä. Minä — minä en ajatellut antaessani sen teille! Antakaa
se takaisin, pyydän.»

Mies empi, ja ylenmäärin kiihtyneenä astahti Stella häntä kohti.

»Antakaa se minulle!» hän toisti. »Minun täytyy saada se — minä tahdon
sen!»

»Se on minun», intti Jasper kiivaan punan levitessä hänen kasvoilleen
ja kurotti ruusua kauemmaksi tytöstä. »Te annoitte sen minulle; minä en
voi antaa sitä takaisin.»

Tuskin olivat sanat lähteneet hänen huuliltaan, kun ruusu lennähti
hänen kädestään ja Frank seisoi kalpeana ja läähättävänä heidän
välillään.

»Kuinka uskallatte!» hän huohotti kiihtyneenä, puristaen kätensä
nyrkkiin ja katsoen Jasperin kalpeita kasvoja hurjasti kiiluvin silmin.
»Kuinka uskallatte!» Rajusti huudahtaen poika polki kukkaa ja hieroi
sitä kantapäällään.

Tämä ylimielisen halveksiva teko kannusti Jasperin itsetuntoa. Päästäen
hillityn kirouksen hän tarttui pojan olkapäähän. Frank kääntyi käsi
koholla häneen päin. Mutta silloin muuttuivat Jasperin kasvojen ilmeet
äkkiä kuin salamaniskusta, ja väkinäinen hymy levisi hänen huulilleen.
Hän tarttui pojan käteen ja piti sitä kiinni. »Rakas Frankini», hän
murahti, »mikä on hätänä?»

Muutos oli niin äkillinen, niin odottamaton, että Stella, joka oli
tarttunut pojan toiseen käteen, seisoi kuin puusta pudonneena.

»Mitä tarkoititte sillä, että piditte ruusun?» kysyi Frank.

Jasper naurahti pehmeästi. »Ah, nyt ymmärrän!» hän virkkoi nyökäyttäen
päätään. »Ymmärrän. Piditte meitä silmällä — ikkunasta kenties, niinkö?
Ja kuten niin monet muut syrjästäkatsojat luulitte pilaa todeksi!
Hillitön poika!»

Frank katsahti Jasperin kalpeihin, hymyileviin kasvoihin ja sitten
Stellaan, jonka pää oli painuksissa. »Onko se totta?» hän kysyi
Stellalta muitta mutkitta.

»Jopa jotakin!» kummeksi Jasper moittivasti. »Eikö tuo ole hieman
karkeaa? Mutta minun on annettava sinulle anteeksi. Ja se onkin minulle
helppoa, rakas Frankini, kun muistan, että äkillinen hyökkäys johtui
halusta puolustaa neiti Stellaa! Mutta nyt olette minulle ruusun
velkaa. Menkää katkaisemaan se minulle, ja sitten olemme ystäviä —
hyviä ystäviä, eikö niin?»

Frank väistyi syrjään hänen otteestaan ja jäi seisomaan silmäillen
häntä epäluuloisesti.

»Ettekö tahdo?» kysyi Jasper. »Ettekö vieläkään ole varma siitä, ettei
kaikki sittenkin ollut vakavaa totta? No sitten otan ruusun itse.
Saanko?»

Stella nyökäytti päätään, ja Jasper meni erään pensaan luokse, katkaisi
huolellisesti punaisen ruusun ja kiinnitti sen takkiinsa. Sitten hän
leikkasi vielä toisen ja ojensi sen hymyillen Stellalle.

»Kelpaako tämä sen sijasta, jonka poika tyhmyydessään tuhosi?» hän
sanoi nauraen.

Stella olisi mielellään antanut kieltävän vastauksen, mutta Frank
tarkkasi häntä. Hän otti kukan vastahakoisesti vastaan. Jasperin silmät
välähtivät voitonriemuisesti; sitten hän laski kätensä Frankin olalle.

»Rakas Frankini», hän puhui lempeästi, »teidän täytyy hillitä
äkkipikaista luontoanne. Muuten voitte jonakin päivänä tehdä jonkun
rikoksen ja joudutte vankilaan saatuanne, kuten sanotaan, kuusi
kuukautta kuritushuonetta, ikäänkuin olisitte tavallinen varas —
tai väärentäjä!» Kun pilkkasanat luiskahtivat ohuilta, hymyileviltä
huulilta, hätkähti Frank ja hänen kasvonsa kävivät kalmankalpeiksi. »Ja
nyt olette pahoillanne», jatkoi Jasper, katsoen häntä silmiin. »Tehän
laskitte äsken vain leikkiä, niinhän? No, poika-kulta, teillä on sydän
kädessä! Mutta jos todella haluatte pyytää minulta anteeksi, niin
voitte sen tehdä.»

»Suokaa — anteeksi», änkytti poika, kääntäen kalpeat kasvonsa häntä
kohti. Sitten Frank pyörähti ympäri ja lähti hitain askelin ja pää
painuksissa rakennukseen päin.

Jasper katseli hänen jälkeensä, silmissään raudankova, julma väike, ja
naurahti hiljaa. »Poika-kulta!» hän mutisi. »Olen niin kovin mieltynyt
häneen, ja tämä vain syventää mieltymystäni! Hän teki sen teidän
tähtenne. Ettehän te uskonut, että aikomukseni oli pitää ruusu? Ei;
olisin antanut sen teille! Mutta tämän saan säilyttää — sen tahdon! —
muistiksi lupauksestanne, että voimme edelleen olla ystävyksiä!»

Puristettuaan Stellan kättä hän poistui.




XXII.


Astellessaan kukkulanrinnettä ylöspäin kartanolle oli loordi Trevorne
kuin tulessa, vaikkakin hän oli läpimärkä. Hänen rinnassaan liekehti
rakkaus. Hän vannoi yhä mielessään, että hänen Stellansa vertaista
naista ei ollut koko maailmassa, ja samalla hän vannoi, että hän
ei enää kauempaa odottaisi sitä autuasta onnea, joka oli hänen
ulottuvissaan. Hän hymyili vakavasti kuvitellessaan isänsä suuttumusta,
äitinsä pelästymistä ja epätoivoa ja Lilianin tuskaa; mutta se oli
hymyä sittenkin, vaikkakin vakavaa. — He kyllä sopeutuvat siihen, kun
se kerran on tapahtunut. Ja jollei oteta huomioon sitä, ettei hänellä
ole arvonimeä eikä varoja — joita kumpaakaan ohimennen sanoen ei
tarvitakaan — on hän niin viehättävä miniä kuin kukaan äiti tai isä voi
toivoa. Niin; minä teen sen.

Mutta kuinka? Siinä pulma.

— Nykyaikana ei ole Gretna Greeniä — hän mietti murheissaan. —
Toivoisinpa, että olisi! Ratsastus rajalle, armaani koko ajan rakkauden
huumaamana ja peloissaan painautuessa rintaani vasten — se olisi
jotakin! En hevin voi antaa kuuluttaa itseäni missään syrjäisessä
paikassa, sillä on harvoja syrjäisiä paikkoja, joissa ei ole kuultu
puhuttavan meistä Wyndwardeista. Kautta Jupiterin — hän äännähti
hieman hätkähtäen — mutta voinhan pyytää eri vapautuksen. Sen olin
unohtamaisillani! Sellaista se on, kun ei ole tottunut solmiamaan
avioliittoja. Eri vapautus! — Kartanoon saapuessaan hän oli vaipunut
syviin aatoksiin.

Seurue oli jo supistunut vähiin; mutta lady Lenore ja loordi Grayford
olivat vielä jäljellä. Lady Lenore oli kerran, pari selittänyt, että
hänen täytyi lähteä, mutta lady Wyndward oli hartaasti pyytänyt häntä
jäämään.

»Älä lähde, Lenore», oli kreivitär sanonut lempeän käskevästi. »Sinä
tiedät — sinun täytyy tietää, että panemme toivomme sinuun.»

Lady Wyndward ei ollut ilmaissut, missä mielessä he panivat toivonsa
häneen, mutta Lenore oli sen arvannut.

Loordi Grayford taas ei ollut poistunut, koska Leycester oli edelleen
kotosalla.

Kuin keskinäisestä sopimuksesta tiesivät kaikki, että Leycesterillä
oli täydellinen toimintavapaus, että hän sai tulla ja mennä mielensä
mukaan ja ettei hänen tekojaan voitu edeltäpäin laskea. He olivat yhtä
hämmästyneitä kuin kiitollisia, jos hän liittyi heihin, kun mentiin
ajelulle tai kävelyretkelle, eivätkä vähääkään kummastelleet, jos hän
katosi ilmoittamatta kellekään mitään aikeistaan. Lady Wyndward kesti
sen kaiken hyvin kärsivällisesti; hän tiesi lady Longforthin puhuneen
totta sanoessaan, että oli hyödytöntä koettaa ohjata Leycesteriä; mutta
hän kuiskasi vanhalle kreivittärelle muutamia sanoja:

»Nyt on jotakin huonosti.»

»Tietysti on, hyvä Ethel», vastasi vanha rouva, »on aina, kun hän vain
on kysymyksessä. Hänellä on joku kepponen mielessään, siitä olen yhtä
varma kuin sinäkin. Mutta mitäpä siitä; se järjestyy kyllä aikanaan.»

»Mutta järjestyykö se?» epäili lady Wyndward huokaisten.

»Kyllä, niin luulen; ja Lenore on yhtä mieltä kanssani, sillä muuten
hän ei olisi enää täällä.»

»Hän teki kovin hyvästi, kun jäi», arveli lady Wyndward.

»Kerrassaan hyvin!» myönsi lady Longforth. »Se tuntuu rohkaisevalta.
Olen varma siitä, ettei hän olisi jäänyt, jollei hänellä olisi ollut
syytä siihen. Niin, Ethel, kyllä kaikki käy hyvin; Leycester menee
avioliittoon Lenoren kanssa tai pikemminkin Lenore Leycesterin kanssa,
ja he asettuvat paikoilleen, ja — enpä muista, oletko pyytänyt minua
esikoisen kummiksi?»

Lady Wyndward koetti pysyä rohkeana ja luottavana, mutta häntä pelotti.
Häntä hämmästytti se seikka, että Lenore ei poistunut. Hänellä ei
ollut aavistustakaan ylpeän kaunottaren ja Jasper Adelstonen välisestä
kohtauksesta.

Entä Lenore! Hänessä oli tapahtunut suuri muutos. Hän tuskin kykeni
itsekään käsittämään sitä. Istuessaan iltaisin peilinsä edessä hän
kyseli itseltään, mitä se merkitsi. Oliko tosiaan totta, että hän
rakasti loordi Trevornea? Niin, hänen oli pakko myöntää rakastavansa
Leycesteriä niin intohimoisesti, että se oli pikemmin tuskallista kuin
riemuisaa. Hän ei ollut tietänyt, kuinka voimakas hänen tunteensa oli,
ennenkuin silloin, kun hän oli piilossa puiden takana joen rannalla ja
kuuli Leycesterin kuiskivan lemmensanoja toiselle naiselle.

Ja minkälaiselle naiselle! Tuntemattomalle, köyhän taiteilijan
veljentyttärelle! Usein öisin, kun koko suuri kartano lepäsi
hiljaisena, virui hän vuoteellaan, heittelehtien sinne tänne ja
tuntien polttavaa kaipausta ja sietämätöntä häpeää muistellessaan sitä
hetkeä, jolloin Jasper Adelstone oli hänet yllättänyt ja pakottanut
liittolaisekseen. Hän, tunnettu kaunotar, rakastuneena mieheen,
joka oli antanut sydämensä toiselle, ja vehkeilevän, halpasyntyisen
asianajajan liittolaisena ja välikappaleena. Se oli sietämätöntä;
mutta se oli totta, ja silloinkin, kun hän tunsi häpeänsä kipeimmin,
myönsi hän samalla, että hän olisi valmis tekemään uudelleen kaikki,
liittoutumaan vieläkin kehnomman olennon kuin Jasper Adelstonen kanssa
saavuttaakseen tarkoituksensa.

Leycesteriä kohtaan hän käyttäytyi kerrassaan mallikelpoisesti. Hän
ei tahtonut hälyttää nuorta miestä. Hän tiesi, että jos hän vain
viittaisikaan tunteisiinsa, olisi Leycester heti varuillaan, ja hän
hillitsi itseään ankarasti. Hän petti Leycesterin perinpohjin.

— Lenoreko rakastunut minuun! — tuumi loordi Trevorne useammin kuin
kerran. — Sellainen ajatus on naurettava! Mikähän on pannut moisia
haaveita äidin päähän?

Kohdatessaan toisensa he käyttäytyivät vapaasti ja avoimesti, ja
Leycester keskusteli ja laski huolettomasti leikkiä Lenoren kanssa
uneksimattakaan, että toinen väijyi häntä kuin kissa hiirtä ja ettei
hänen ainoakaan sanansa eikä tekonsa jäänyt Lenorelta huomaamatta.
Vaistomaisesti Lenore aavisti, missä hän vietti ne ajat, jolloin hän
oli poissa kartanosta, ja kuvitteli mielessään, kuinka hän oli sen
tytön seurassa, joka oli ryöstänyt hänen rakastamansa miehen. Ja
samalla kun mustasukkaisuus lisääntyi, kasvoi myöskin rakkaus, joka
sen oli herättänyt. Joka päivä hän tajusi yhä paremmin, että hänen
sydämensä oli Leycesterillä ja että koko hänen vastainen onnensa oli
riippuvainen Leycesteristä.

— Niin, minä rakastan häntä, — päätteli hän itsekseen, — kaikki
keskittyy siihen. Minä rakastan häntä.

Ja Leycester vain naurahteli äitinsä »huvittavalle erehdykselle» eikä
epäillyt mitään. Kaikki hänen ajatuksensa pyörivät Stellan ympärillä.
Kun hän nyt tuli lähelle pengermää, seisoi Lenore siellä lady
Longforthin ja loordi Grayfordin seurassa katsellen häntä.

»Kas tuolla on Leycester», huudahti loordi Grayford. »Hän lähti täältä
onkivapa kädessään, mutta sen on nähtävästi kala nielaissut; joka
tapauksessa ei sitä hänellä enää ole. Haloo, vanhapoika, missä olet
ollut? Tule tänne ylös!»

Leycester juoksi portaita myöten Lenoren viereen. He näkivät toisensa
sinä aamuna ensimmäistä kertaa, ja Lenore ojensi hymyillen hänelle
kätensä. Hän tarttui siihen. Se oli lämmin ja pehmoinen; hänen kätensä
taas oli vielä kylmä kylvyn jälkeen. Lenoren silmät menivät levälleen.

»Kätenne on aivan kylmä», huomautti hän, koskettaen sitten Leycesterin
takin lievettä. »Ja olette märkä. Missä olette ollut?»

»Minulle sattui pieni tapaturma, ja sain pienen kylvyn.»

»Tapaturma?» kertasi Lenore.

»Niin», vastasi Leycester yksinkertaisesti. »Eräs nuori ystäväni putosi
jokeen, ja minä menin hänen seurakseen, vain seuran vuoksi.»

»Ymmärrän», sanoi Lenore hymyillen, »hyppäsitte veteen häntä
pelastamaan».

»No, se olisi kovin korkealentoinen sana», pilaili Leycester.

»Mutta se on totta. Saanko kysyä hänen nimeään?»

Leycester sivalsi sammalkappaleen irti kiviseltä kaiteelta ja empi
hetkisen. »Hänen nimensä on Frank», vastasi hän sitten, »Frank
Etheredge».

»Kaunis nimi; en muista sitä kuulleeni. Toivon, että hän on
kiitollinen.»

»Niin minäkin», virkkoi Leycester, kääntyen poispäin. »Menen muuttamaan
vaatteita», lisäsi hän sitten.

»Etheredge?» kertasi lady Longforth hänen poistuttuaan.

»Sehän on juuri sen sievän, tummasilmäisen tytön nimi, joka oli
tuonnottain täällä päivällisillä.»

»Niin», myönsi Lenore välinpitämättömästi, sillä lady Longforth
silmäili häntä. Vanha rouva oli varma siitä, että välinpitämättömyys
oli teeskentelyä.

»Jos Leycester ei pidä varaansa, niin ne tummat silmät käyvät hänelle
vaarallisiksi. Tytöt ovat yleensä kiitollisia niille miehille, jotka
pelastavat heidän veljensä joutumasta märkään hautaan.»

Lady Lenore heilutteli päivänvarjoaan, hymyillen rauhallisesti.

»Epäilemättä on tyttö hyvin kiitollinen. Miksi hän ei olisi.
Arveletteko, että loordi Trevorne on vaarassa? Minä en sitä luule.» Sen
sanottuaan hän lähti astelemaan pois.

»Hän on ihmeellinen tyttö, Charles», sanoi kreivitär loordi
Grayfordille syvän ihailevasti.

»Kuka, Lenoreko? Varmasti. Huomasitteko sen juuri nyt, lady Longforth?»

»En, herra Sopimaton. Olen tietänyt sen pitkin matkaa; mutta hän saa
minut joka päivä uudestaan ihmettelemään. Kuinka suuren maineen hän
olisikaan saavuttanut näyttämöllä! Mutta hän on paremmin paikallaan
lady Wyndwardina.»

Loordi Grayford pudisti päätään ja vihelsi hiljaa. »Se sana on vähän
ennenaikainen, eikö olekin?» hän kysyi. »Leycester ei näytä kovinkaan
kiihkeältä siihen suuntaan, vai näyttääkö?»

»Mitäpä se merkitsee, miltä Leycester näyttää?» vastasi kreivitär.
»Se riippuu hänestä — Lenoresta. Olet hauska poika, Charles, mutta
et ole älykäs. Jollet olisi niin sanomattoman typerä, niin menisit
huolehtimaan siitä, että Leycester vaihtaa vaatteita. Olenpa varma,
että hän istuu tai vetelehtii jossakin märkä puku yhä yllään.»

»Sokeaan hevoseen tepsii nyökkäys yhtä hyvin kuin viittauskin», virkkoi
loordi Grayford nauraen. »Minä menen ja teen kuten minua on käsketty.
Todennäköisesti hän ajaa minut tieheni ja kehoittaa minua huolehtimaan
omista asioistani.»

Loordi Grayford tapasi Leycesterin kamaripalvelijan käsissä, joka
ripeästi puki hänen ylleen märän flanellipuvun asemesta moitteettoman
aamupuvun. Kamaripalvelijalla ei nähtävästi ollut kovinkaan hupaisa
hetki. Loordi Grayford istahti tarkkailemaan huvitettua toimitusta.

»Mikä sinun on, Ley?» kysyi hän sitten kun mies oli hetkeksi poistunut
huoneesta. »Sinähän toimitat tuon miesparan hullujenhuoneeseen.»

»Hän on niin kirotun hidas», vastasi Leycester, harjaten tukkaansa,
jonka kamaripalvelija oli jo järjestänyt, ja kiskoen kaulaliinaa. »En
voi menettää hetkeäkään.»

»Saanko kysyä, mihin tuollainen kiire?» kysyi loordi Grayford hymyillen.

Leycester punehtui hiukan.

»Oikeastaan haluaisin kertoa sinulle, Charlie», hän sanoi, »mutta en
voi. Minun on parasta pitää se omana tietonani.»

»Olen siitä iloinen», letkautti loordi Grayford, »olen varma, että
se on jotain hullua, ja jos kertoisit siitä minulle, haluaisit minut
mukaan.»

»Juuri niin», sanoi Leycester naurahtaen, »sinun täytyy olla siinä
apuna.»

»Oho!»

Leycester nyökkäsi, taputti häntä olkapäälle ja naurahti:

»Paras puolesi, Charlie», sanoi hän, »on, että sinuun voi aina luottaa.»

Loordi Grayford vastusteli:

»Ei, ei, Charlie», hän pyyteli. »Tunnen tuon fraasin niin hyvin; sinun
oli aina tapana käyttää sitä, kun oli tehtävä jokin erikoisen ilkeä
temppu ennen vanhaan. Suoraan sanoen, olen nyt tehnyt parannuksen enkä
enää suostu auttamaan sinua missään hullutuksissa.»

»Tämä ei ole hullutusta», sanoi Leycester; »— Oi, mene ulos vähäksi
aikaa, Oliver, en tarvitse sinua; — tämä ei ole hullutusta, Charlie;
tämä on järkevintä, mitä olen tehnyt elämäni aikana.»

»Todellako?»

»Kyllä vain. Kas niin! Aion lähteä Lontooseen.»

»Arvasin sen. Lontoo-parka!»

»Lopeta tuo ja kuuntele minua — en voi menettää hetkeäkään. Haluan,
että teet minulle erään hienotunteisuutta vaativan palveluksen.»

»Kieltäydyn. Mikä se on?» vastasi loordi Grayford epäloogisesti.

»Hyvin yksinkertaista. Haluan sinun toimittavan kirjelapun puolestani.»

»No mutta. Eikö joku palvelija-armeijasta, jotka ahmivat maata kuin
heinäsirkat, voisi sitä tehdä?»

»Ei kukaan, vain sinä kelpaat. Haluan tämän kirjeen perille heti. Enkä
halua kenenkään meitä kahta lukuunottamatta tietävän siitä mitään; en
myöskään halua sitä kannettavan ympäriinsä jonkun palvelijan taskussa
tunnin parin ajan.»

Loordi Grayford ojenteli jalkojaan ja pudisti päätään.

»Kuulehan, Ley, eikö tuo ole liian paksua?» hän vastusteli. »Tietysti
se on jollekin kauniimman sukupuolen edustajalle!»

Leycester hymyili.

»Olet väärässä», hän sanoi naurahtaen. »Missähän on
Bradshaw-aikataulukirjanen, Oliver!» tiedusti Leycester ovea
avatessaan. »Tuo tänne kirjoituspaperia ja käske sitten laittaa vaunut
valmiiksi viemään minut asemalle.»

»Tarvitsette minua, mylord?»

»En. Menen yksin. Näytä terävältä!»

Oliver toi kirjoitustarpeet ja poistui, ja Leycester istahti alas
vähäksi aikaa kirjoittamaan kirjelappuaan.

»Lähdenkö pois?» kysyi loordi Grayford virnistäen.

»Et, en halua menettää sinua näkyvistäni, veikkoseni», vastasi
Leycester. »Istu vain paikallasi.»

»Voinko auttaa sinua? Olen varsin taitava sepittämään rakkauskirjeitä,
varsinkin muiden ihmisten.»

»Ole hiljaa!»

Sitten hän tarttui kynään ja kirjoitti:

 »Hyvä Frank.

 Oheisena on kirjelappu Stellalle. Antaisitko sen hänelle, kun hän on
 yksin, ja omakätisesti! Hän kertoo sinulle, että olen pyytänyt häntä
 tulemaan kanssasi yhdentoista junalla huomenna. Toisitko hänet Bruton
 Streetille n:oon 24? Kohtaan teidät siellä aseman sijasta. Kuten
 näet, esitän kaiken yksinkertaisesti, ja olen vakuuttunut siitä, että
 autat meitä. Tiedät salaisuutemme ja olet puolellamme, eikö niin?
 Tietysti tulet ilman matkatavaroita ja ilman, että kukaan saa selville
 aikomuksiasi.

 Sinun, hyvä Frankini.

                                                   Leycester.»

Tämä kaikki sujui hyvin. Oli varsin helppoa kirjoittaa pojalle, koska
hän, Leycester, tiesi, että jos hän olisi pyytänyt Frankia kävelemään
tulen läpi, niin tämä olisi sen tehnyt. Mutta Stella?

Terävä epäilyksen pistos vaivasi Leycesteriä, kun hän otti toisen
arkin. Entäpä jos Stella ei tulisikaan! Hän nousi seisomaan ja alkoi
kävellä edestakaisin, otsa kurtussa ja tuttu päättävä ilme kasvoillaan.

»Jätä sikseen, Ley!» kehoitti loordi Grayford tyynesti.

»Et tiedä mitä se merkitsisi, Charlie», vastasi Leycester hymyillen.

»Kenties arvaan, mitä se merkitsisi — naiselle, kuka hän lieneekään.»

»Olet väärällä jäljellä tällä kertaa, aivan väärällä.» Sen sanottuaan
Leycester kävi jälleen istumaan ja syventyi kirjoittamaan. Samoin kuin
edellinenkin oli tämä kirje varsin lyhyt.

 »Rakas.

 Älä säikähdä, kun luet tämän, äläkä epäröi. Ajattele lukiessasi, että
 onnemme riippuu päätöksestäsi. Pyydän sinua tulemaan Frankin keralla
 kello yhdentoista junassa Lontooseen, jonne minä lähden nyt. Ottakaa
 ajuri ja ajakaa Bruton Streetille n:oon 24, jossa minä odotan teitä.
 Arvaat, mitä sitten tapahtuu, rakas. Huomenna me lähdemme pitkälle
 elämäntaipaleelle käsi kädessä, miehenä ja vaimona. Kynä vapisee
 kädessäni kirjoittaessani näitä sanoja. Tulethan, Stella? Ajattele!
 Tiedän, miltä sinusta tuntuu — tiedän, ikäänkuin olisin vierelläsi,
 kuinka vapiset ja epäröit ja pelkäät tätä askelta. Mutta sinun täytyy
 astua se, rakkain! Kun kerran olemme naimisissa, järjestyy kaikki
 hyvin ja iloisesti. En voi enää odottaa, ja miksi minun pitäisi
 odottaa? Olen kirjoittanut Frankille ja pyytänyt häntä huolehtimaan
 sinusta. Jättäydy hänen hoivaansa ja anna epäilysi ja pelkosi haihtua.
 Muistele vain minua ja, saanko sanoa, sinun rakkauttasi.

 Iäti sinun

                                                   Leycester.»

Hän sulki Stellan kirjeen pieneen kuoreen ja sen sekä Frankille menevän
laajempaan, jonka hän osoitti Frankille.




XXIII.


»Kas tässä!» sanoi Leycester, pidellen kirjettä tasapainossa sormellaan
ja hymyillen innokkaaseen, maltittomaan tapaansa. »Tässä on kirje,
Charlie! Lue sen osoite!»

Loordi Grayford otti kirjeen varovasti ja pudisti päätään.

»Pojalle, jonka vedit joesta», virkahti hän. »Mitä tämä merkitsee?
Toivoisin, että jättäisit koko puuhan, Ley.»

»Viimeisen kerran pyydän sinulta palvelusta. Sinä et saa sitä
evätä, Charlie. Pyydän sinua antamaan tämän pojalle. Löydät hänet
Etheredgen asunnosta. Et voi erehtyä hänestä; hän on vaaleaverinen,
hienonnäköinen, keltatukkainen, sinisilmäinen.»

Loordi Grayford empi, katsoen ystäväänsä vakava ilme silmissään ja
heikko puna poskillaan. »Ley», hän lausui hiljaa, »hän on liian hyvä,
aivan liian hyvä.»

»Jos sen sanoisi joku toinen mies, Charlie», virkkoi Leycester, katsoen
häntä suoraan silmiin, »niin antaisin kirpeän vastauksen. Sanon
sinulle, että ymmärrät minua väärin — ja tuomitset minua väärin.»

»No sitten ovat asiat miltei huonommin. Ley, mitä aiot tehdä?»

»Aion tehdä sen, mitä ei yksikään ihminen maailmassa kykene estämään
minua tekemästä», vakuutti Leycester rauhallisesti, mutta hänen
silmistään hehkui rajun tuli. »Et sinäkään, Charlie.»

»Anna kirje tänne», pyysi loordi Grayford tyynesti. »Tiedän ainakin
sen, milloin sanoista ei ole apua. Onko mitään muuta asiaa? Tilaanko
pakkopaidan? Tämä, Ley, on kaikkein hulluinta, mitä ikinä olet tehnyt!»

»Se on kaikkein viisainta ja järkevintä», vastasi Leycester. »Ei;
mitään muuta ei ole, Charlie. Saatan sähköttää sinulle huomenna ja
pyytää sinua tulemaan. Jos teen sen, niin tulethan?»

»Kyllä, tulen», lupasi loordi Grayford.

Oliver koputti ovelle. »Vaunut odottavat, mylord, aika on täpärällä.»

Leycester ja loordi Grayford menivät käytävään ja portaita myöten
alakertaan. Seurustelusalin oviverhojen takaa kuului naurua ja soiton
säveliä.

»Mitä sanon heille?» kysyi loordi Grayford nyökäyttäen päätään salia
kohti.

»Kerro heille», kehoitti Leycester hymyillen yrmeästi, »että olen
mennyt kaupunkiin _asioissa_.» Sitten hän pysähtyi äkkiä, ikäänkuin
jotakin olisi välähtänyt hänen mieleensä, ja vilkaisi kelloonsa.
»Hetkinen!» hän kuiskasi ja juoksi keveästi portaita ylös Lilianin
huoneeseen. Kamarineito tuli ovessa häntä vastaan.

»Hänen armonsa nukkuu», hän ilmoitti.

Leycester empi vähän, mutta viittasi sitten häntä avaamaan oven ja
astui sisään. Lady Lilian lepäsi sohvallani silmät ummessa, tuskainen
hymy huulillaan. Leycester seisoi hetkisen katsellen häntä, kumartui
sitten ja painoi keveän suukon hänen suulleen. »Näkemiin, Lil», hän
kuiskasi. »Ainakin sinä ymmärrät.»

Sen jälkeen hän juoksi takaisin alas, vetäen hansikkaita käsiinsä, ja
oli jo nostanut toisen jalkansa vaunun astuimelle, kun lady Wyndward
tuli eteissaliin. »Leycester». kysyi hän, »minne olet menossa?»

»Lontooseen, äiti», oli vastaus.

»Miksi?»

Se oli hänen lausumakseen harvinainen kysymys, sillä hän harvoin
tiedusteli poikansa aikomuksia tai hänen tekojensa syitä, ja Leycester
epäröi.

»Asioissa», vastasi hän vihdoin.

Kreivitär katsahti ensiksi hänen punehtuneihin kasvoihinsa ja hehkuviin
silmiinsä, sitten loordi Grayfordiin, joka hajamielisen näköisenä
kilisytteli rahoja taskussaan ja vihelteli hiljaa.

»Mitä tämä merkitsee?» kysyi hän, ja hänen silmänsä saivat
tavallisuudesta poikkeavan huolestuneen ja epäilevän ilmeen.

»Ei mitään sellaista, mistä sinun tarvitsisi olla huolissasi, äiti»,
vältteli Leycester. »Tulen pian takaisin.» Sen sanottuaan hän kumartui
suutelemaan äitiään.

»Älä mene, Leycester», kuiskasi kreivitär, katsoen häntä silmiin.

»Et tiedä, mitä pyydät», kivahti Leycester, vetäen kätensä irti.
»Hyvästi!» toivotti hän sitten hellästi ja juoksi vaunuihin.

— On tulossa hirveä myrsky, — mutisi loordi Grayford itsekseen
astellessaan portaita alas noudettuaan ensin hattunsa ja keppinsä. —
Hänen omaisensa joutuvat kuohuksiin, ja minä saan tietysti kantaa osan
moitteista. Mutta siitä vähät! Leyn puolesta minua vain arveluttaa.
Koituukohan tästä hyvää?

Näitä kysymyksiä hän mietti alla päin ja avuttomana astellessaan
portaita alas. Äkkiä hän havaitsi, että lady Lenore seisoi
eteissalissa, silmäillen häntä. Hän oli ikkunasta nähnyt Leycesterin
lähdön; hän tiesi, että matkan määrä oli Lontoo ja että loordi Grayford
oli ollut kahden kesken Leycesterin kanssa, ja nyt hänen tarvitsi
vain vilkaista loordi Grayfordin alakuloisiin kasvoihin arvatakseen,
että jotakin oli tapahtunut. Mutta hänen hymyilevät kasvonsa eivät
ilmaisseet mitään, kun hän katsoi loordi Grayfordia liehutellen
keveästi japanilaista viuhkaansa. Hänet huomatessaan loordi hätkähti. —
Lempo soikoon, — hän mutisi, — jos asianlaita on niin kuin luulen, niin
mitä hän tekee? — Vaistomaisesti peläten häntä melkein halutti kääntyä
ympäri ja palata yläkertaan, mutta Lenore oli liian nopsa.

»Olemme etsineet teitä, loordi Grayford», hän sanoi veltosti. »Joku
reipas ihminen on ehdottanut, että pelattaisiin tennistä. Haluaisimme
teidät mukaan.»

Loordi Grayford näytti joutuneen ymmälle. Kirje poltti hänen
taskussaan, ja hän tiesi, ettei hän tuntisi itseään rauhalliseksi,
ennenkuin olisi päässyt siitä eroon. »Olen hirveän pahoillani», hän
valitti, »mutta olen menossa postitoimistoon viemään kirjettä».

»Posti lähtee vasta kello seitsemän», väitti lady Lenore, vilkaisten
veitikkamaisesti kelloon. »Eikö teidän sovi mennä pelin jälkeen?»

»Vasta kello seitsemän!» huudahti loordi, teeskennellen huolestunutta.
»Sitten on parasta sähköttää.»

»Tuon teille kaavakkeen», tarjosi lady Lenore herttaisesti apuaan; »ja
sitten voitte lähettää jonkun palvelijan sitä viemään».

»E—ei», änkytti loordi Grayford. »Ei, älkää vaivautuko Se ei käy
päinsä. Muuten ei sillä olekaan niin väliä.»

Silloin lady Lenore arvasi, että Leycester oli antanut hänelle jonkun
asian toimitettavaksi, ja silmäili häntä tarkasti. Kömpelömpää ihmistä
pettämään kuin loordi Grayford saattaa tuskin kuvitella. Hänestä
tuntui, ikäänkuin häntä tarkastavat lempeät, hymyilevät silmät
näkisivät hänen taskuunsa, ja hän puristi kädellään kirjettä. Lady
Lenore pani heti merkille hänen sormiensa liikahduksen.

— Se on kirje ja se on tytölle, — hän ajatteli, ja mustasukkaisuuden
puuska värähdytti hänen olemustaan, mutta hän katseli edelleen loordi
Grayfordia veltosti hymyillen. »No niin, tuletteko?» virkkoi hän ääneen.

»Tietysti», myöntyi loordi hilpeästi, mikä kuitenkin oli ilmeisen
teeskenneltyä.

Lady Lenore otti hellehatun ja pani sen päähänsä sekä osoitti
eteissalissa olevia mailoja. Hän ei tahtonut päästää loordi Grayfordia
hetkeksikään näkyvistään. »Toiset odottavat», hän huomautti.

Loordi Grayford seurasi häntä kentälle. Siellä odotti seurue
maltittomasti, leikkien palloilla. Loordi Grayford katsahti avuttomana
ympärilleen; mutta ajatusaikaa hän ei saanut.

»Pelaammeko yhtä puolta?» ehdotti Lenore. »Tunnemme toistemme pelitavan
niin hyvin.»

»Se sopii.» Samalla koetti loordi Grayford taskuaan.

Peli alkoi. Pelaajat olivat taitavia ja tasaväkisiä, ja loordi
Grayford, jonka mielipelit olivat biljardi ja tennis, viehättyi
pian. Hän lämpeni, riisui takkinsa ja heitti sen nurmikolle. Lady
Lenore vilkaisi sinnepäin ja vaihtaessaan sitten pian paikkaa loordi
Grayfordin kanssa irroitti rannerenkaansa ja viskasi sen takille.

»Jalokivikoristeet ovat liikaa tennispelissä», hän sanoi vienosti
naurahtaen.

Kaikki neljä olivat innostuneita pelaajia, jos lady Lenorea voitiin
pitää innostuneena mihinkään, ja peli kehittyi vilkkaaksi.

»Me voitamme!» huudahti loordi Grayford, hien valuessa pitkin hänen
kasvojaan, kiintyneenä peliin koko sieluinensa ja unohtaen tyyten
kirjeen.

»Niin minäkin luulen», myönsi lady Lenore; mutta samassa hän teki
harhalyönnin.

»Kuinka se kävi?» tiedusti loordi Grayford.

»Se oli mailan vika», puolustautui lady Lenore. »Se on hieman liian
raskas. Se alkaa aina tuntua liian painavalta, kun olen pelannut vähän
aikaa. Kunpa minulla olisi toinen mailani!»

»Minä lähetän jonkun sitä noutamaan», esitti loordi Grayford
innokkaasti.

»Ei kannata», kielteli lady Lenore. »He eivät kuitenkaan tunne sitä —
he erehtyvät aina.»

»No sitten menen itse», tarjoutui loordi alttiisti. »En tahdo menettää
peliä, ymmärrättehän?»

»Tahdotteko mennä?» virkkoi Lenore kerkeästi. »Se on eteissalin
pöydällä —»

»Kyllä tiedän. Odottakaa hetkinen!» huudahti loordi Grayford toisille
pelaajille ja lähti kiitämään rakennusta kohti.

Lenore katseli vähän aikaa hänen jälkeensä ja vilkaisi sitten
ympärilleen. Molemmat toiset seisoivat keskustellen pelin johdosta.
Kaunottaren silmät välähtivät, ja hänen kasvonsa kalpenivat hieman.
Hänen katseensa siirtyi takkiin; hän empi hetkisen, asteli sitten
huolettomasti takin luokse ja kumartui ottamaan rannerengastaan.
Samalla hän toisella kädellään käänsi takin ympäri ja sieppasi kirjeen
sen taskusta. Yhdellä vilkaisulla hän näki, kelle se oli osoitettu,
työnsi kirjeen paikalleen ja palasi tenniskentälle ainoankaan ilmeen
värähtämättä hänen kasvoillaan. Mutta hänen sydämensä sykki kiivaasti,
kun hänen terävä järkensä alkoi työskennellä.

Kirje pojalle! Ja lisäksi sellainen, jota ei voitu uskoa kellekään
vähemmän luotetulle sanansaattajalle kuin loordi Grayfordille!
Leycesterin äkillinen lähtö Lontooseen! Loordi Grayfordin ilmeinen
hämminki ja salaperäisyys! Mitä se kaikki merkitsi? Hänet tuntui
valtaavan aavistus, että ratkaiseva hetki oli käsissä. Hän ikäänkuin
vaistomaisesti aavisti, että oli tapahtumaisillaan sellaista, mikä
riistäisi häneltä kaikki toiveet Leycesteriin nähden. Hänen sydämensä
sykki rajusti, mutta hän hymyili yhä, jopa meni sulavasti lady
Wyndwardin luokse, joka istui tenniskentän toisella laidalla.

Lady Wyndward katsahti ylöspäin, kun solakka, viehättävä kaunotar
lähestyi häntä. »Väsytät itsesi kuoliaaksi, rakas Lenore», säälitteli
hän huokaisten.

»En suinkaan; minä nautin siitä. Miksi noin huolestunut?»

»Minua vaivaa ainoa huoleni. Leycester lähti taaskin pois, en
tiedä minne; itse hän sanoi menevänsä Lontooseen. Mitään erikoista
syytä minulla ei ole, mutta minusta tuntuu hyvin vaikealta. Loordi
Grayfordilla ja hänellä on joku salajuoni vireillä.»

»Minä tiedän sen», hymähti Lenore. »Loordi Grayford ei ole hyvä
salaisuuksien säilyttäjä. Hän on perin huono vehkeilijä.»

»Hän on valmis tekemään Leycesterin tähden vaikka mitä tahansa, kuinka
hullua hyvänsä», huokasi lady Wyndward.

Lenore katseli häntä jonkun aikaa miettivästi. »Luuletko voivasi
pidättää loordi Grayfordia täällä tenniskentällä puolisen tuntia?»
kysyi hän äkkiä.

»Mitä varten?» kummasteli lady Wyndward. »Kyllä, luulen voivani.»

»No tee se sitten», pyysi lady Lenore. »Syyn ilmoitan myöhemmin. Loordi
Grayford on epäilemättä ovela; mutta minä uskon olevani ovelampi; mitä
sinä arvelet?»

»Minun mielestäni sinä olet kaikin puolin hyvä ja kaunis, rakkaani»,
huokasi huolestunut äiti.

»No niin, pidätä häntä täällä puoli tuntia ja jätä kaikki muu minun
varaani. Minulla ei ole tapana esittää perusteettomia pyyntöjä.»

»Ei ole. Teen kaikki, mitä tahdot ja sanot», vastasi lady Wyndward.
»Olen niin kovin huolissani, Lenore. Tiedätkö, mitä se merkitsee?»

»En tiedä, mutta luulen voivani aavistaa. Kas, tuolla hän tulee!»

Loordi Grayford lähestyi pitkin askelin, heiluttaen mailaa. »Kas tässä,
lady Lenore! Onko tämä oikea?»

»Kyllä», myönsi Lenore, »mutta minä en voikaan enää pelata. Se
harmittaa minua, mutta loukkasin käteni. Ei, vamma on aivan
vähäpätöinen. Menen hautomaan sitä.»

»Sepä kauhean ikävää», pahoitteli loordi Grayford. »Säälin teitä. No,
peli on lopetettava. Meidän on jatkettava sitä jonakin toisena päivänä.
Minä aion mennä kylään ja pistäydyn noutamassa apteekista jotakin
haudevettä. Otaksuttavasti olette venähdyttänyt kätenne.» Äkkiä hän
muisti hänelle uskotun tehtävän ja astahti takkiaan kohti, mutta Lenore
katsahti kreivittäreen ja tämä pysähdytti hänet lausumalla:

»Pelihuvi ei saa tärveltyä. Neiti Dalton on kuolemaisillaan halusta
saada pelata, eikö totta?» Hän kääntyi nuoreen neitoon päin, joka oli
katsellut peliä. »Kyllä, arvasinhan sen. Teidän pitää ottaa hänet
Lenoren sijalle. No, alkakaahan!»

Neiti Dalton tai neiti kuka hyvänsä olisi yhtä hyvin voinut ajatella
olla tottelematta lady Wyndwardia kuin hypätä alas kartanon ylimmästä
kerroksesta, ja tyttö nousi nöyrästi seisomaan ja otti mailan, jonka
Lenore hänelle ojensi. Senjälkeen Lenore käveli varovasti loordi
Grayfordin takin luokse, pudotti rannerenkaansa sen päälle, kumartui
ottamaan sitä ylös ja sieppasi samalla kirjeen. Pistettyään sen
salavihkaa päivänvarjoonsa hän lähti kartanoon päin.

Sydän rajusti sykkien hän saapui huoneeseensa ja sulki oven. Hän otti
kirjeen päivänvarjostaan ja silmäili sitä kuin varas kassakaappia,
jossa on hänen himoamansa aarre. Sitten hän soitti kelloa ja pyysi
kuumaa vettä.

»Venähdytin ranteeni», hän selitti, »ja haluan veden hyvin kuumana».

Kamarineito toi vettä ja tarjoutui hautomaan rannetta, mutta lady
Lenore lähetti hänet pois ja lukitsi oven uudelleen. Senjälkeen hän
piteli kirjettä vedestä kohoavassa höyryssä ja katseli, kun kuori
laukesi liimauksistaan. Vielä sittenkin hän empi, vaikka kirje olikin
avoinna hänen edessään. Mutta äkkiä hän puristi huulensa tiukasti
yhteen, otti esille kirjoitetun arkin ja luki sen sisällön. Sitä
tehdessään hän kävi kalpeaksi. Jokainen hyväilysana koski häneen kuin
sydämeen osunut isku ja pani hänet vääntelehtimään tuskasta.

— ’Rakas’! — mutisi hän, — Rakas! Kuinka hän rakastaakaan tyttöä!
— Äkkiä hän säpsähti ja nousi. — Käyköön kuinka tahansa, se ei saa
tapahtua. Tuo tyttö ei saa tulla Leycesterin puolisoksi. Mutta miten
sen voi estää?

Hän istui pohtien sitä kalliiden sekuntien kiitäessä ikuisuuteen;
sitten hän muisti Jasper Adelstonen.

— Mikä satama tahansa on myrskyssä hyvä, — tuumi hän. — Hukkuva ihminen
tarttuu oljenkorteenkin, ja hän ei ole oljenkorsi.

Hän sulki kirjeen kuoreensa, otti esille kirjoitusvehkeensä ja
kirjoitti tuoksuavalle arkille: »Tulkaa tapaamaan minua padolle
kello kahdeksan!» Hän pani arkin kuoreen, osoitti sen herra Jasper
Adelstonelle ja palasi tenniskentälle molemmat kirjeet kädessään.

Siellä pelattiin yhäti. Loordi Grayford oli viehättynyt peliin, ja
kirje oli uudelleen unohtunut häneltä täydelleen. Lady Lenore seisoi
minuutin ajan silmäillen pelaajia; sitten hän kumartui takin viereen
ja salaten liikkeensä päivän varjollaan pani Leycesterin kirjeen
paikalleen.




XXIV.


»Minä olen Frank Etheredge», sanoi Frank, silmäillen loordi Grayfordia,
kun viimemainittu pysähtyi maantien ohessa olevalle pienelle portille.

»Se on hyvä», vastasi loordi Grayford, viIkaisten ympärilleen.
Varovainen ilme sopi hyvin huonosti hänen avoimille, miellyttäville
kasvoilleen. »Sitten minulla on kirje teille.»

»Minulle!» ihmetteli Frank, ja hänen kasvonsa kävivät kalpeiksi.

»Mikä teitä vaivaa?» kysyi loordi Grayford, katsoen häntä
hämmästyneenä. »Mikä teitä huolettaa. Minulla on teille kirje —
ystävältäni loordi Trevornelta.»

Frankin kasvot muuttuivat iloisiksi, ja hän ojensi kerkeästi kätensä.

Loordi Grayford otti kirjeen taskustaan ja antoi sen hänelle.

»Se on rypistynyt ja tahrautunut», hän selitti. »Asianlaita on
sellainen, että minun olisi pitänyt tuoda se teille tunti, pari
takaperin. Mutta minut houkuteltiin pelaamaan tennistä, ja se unohtui
minulta.»

»Ei siitä mitään», vastasi Frank innokkaasti. »Olen hyvin kiitollinen,
sir. Ettekö astu sisään? Isäni ja serkkuni Stella ovat iloisia, jos
saavat tavata teitä.»

Mutta loordi Grayford pudisti päätään, katsellen somaa taloa ikäänkuin
omantunnon vaivoissa. — Toivonpa totisesti, että tämä kaikki selviäisi
hyvin, — hän mietti. — Leycesterillä on hyvät aikomukset, mutta hyvin
mahdollista on, että hän turmelee kaikki saadessaan jonkun hupsun
mielijohteen! — Ääneen hän sanoi: »Ei, en tule sisälle, mutta pyydän
teitä sanomaan serkullenne — neiti Etheredgelle, että — että —» Loordi
Grayford-parka epäröi, otti hatun päästään ja tuijotti hetkisen sen
tehtaanleimaan. »Niin, kuulkaas, ymmärrättehän, jos joko te tai hän
tarvitsette apua — tarvitsette ystävää, ymmärrättehän — niin tulkaa
luokseni. Olen kartanossa. Ymmärrättehän? Nimeni on Grayford.»

Frank nyökäytti päätänsä ja tarttui loordi Grayfordin ojennettuun
käteen. »Kiitoksia, loordi Grayford!» virkkoi poika, ja luotuaan vielä
suruisen silmäyksen taloon poistui loordi Grayford.

Frank repäisi kuoren auki ja luki ahmien lyhyen, mutta sisältörikkaan
kirjeen, lähtien sitten etsimään Stellaa.

Tyttö istui urkuharmoonin ääressä; hän ei soittanut, kosketteli vain
näppäimiä, katsellen miettiväisesti eteensä. Herra Etheredge oli
ahkerassa työssä, käyttäen kultahohteiset iltahetket mahdollisimman
tarkoin hyväkseen. Stella kääntyi ympäri, kun Frank tuli sisään, ja
oli sanomaisillaan jotakin, mutta poika nosti sormen huulilleen ja
viittasi häntä tulemaan mukaansa. He menivät yhdessä ulos herättämättä
taiteilijan huomiota, ja Frank vei Stellan puutarhan toisessa
päässä olevaan pieneen lehtimajaan. Stella katseli hymyillen pojan
punehtuneita, kiihtyneitä kasvoja.

»Mitä tämä salaperäinen käyttäytyminen merkitsee, Frank?» hän kysyi.

»Minulla on jotakin sinulle, Stella», vastasi Frank. »Mitä annat
minulle siitä? Se on — niin äärettömän aarteen arvoinen, mutta minä
tyydyn suukkoon.»

»Se on tietystikin jotakin aivan turhanpäiväistä», väitti Stella
nauraen, mutta kun poika otti kirjeen taskustaan ja piti sitä koholla
kädessään, muuttui hänen ilmeensä. »Mikä se on, Frank?»

Poika pisti kirjeen hänen käteensä, nousi vaistomaisen hienotuntoisesti
pystyyn ja poistui. »Lue se, Stella!» hän kehoitti. »Tulen heti
takaisin.»

Stella otti kirjeen ja aukaisi sen. Frankin palatessa hän istui avattu
kirje kädessään, kasvot hyvin kalpeina ja oudon valon hehkuessa hänen
silmissään.

»No?» äänsi Frank.

»Oi, Frank», kuiskasi Stella. »Minä en voi tehdä sitä! En voi!»

»Et voi!» huudahti poika. »Sinun täytyy! Ja mitä sinä, Stella, sitten
pelkäät? Minä tulen mukaasi.»

»Ei se sitä ole. Luuletko, että pelkään — Leycesteriä?»

»En!» vastasi Frank. »Sitä en uskoisi! Sinun sijassasi uskaltautuisin
hänen kanssaan vaikka maailman ääriin saakka. Tiedän, mitä hän on
pyytänyt sinua tekemään, Stel, ja sinun — meidän — täytyy tehdä se!
Sinä menet, Stel; sinä täytät hänen pyyntönsä! Minä pidän sinusta, sen
sinä tiedät; mutta minusta tuntuu kuin alkaisin _vihata_ sinua, jos
kieltäydyt tekemästä sitä, mitä hän toivoo!»

Stellan silmät säteilivät; hänen sydämensä sykähteli rajusti, kun hän
kuuli, kuinka poika puolusti hänen rakastamaansa miestä.

»Ja», jatkoi Frank, »miksi muuten empisit? Sehän tapahtuu sinun omaksi
onneksesi — meidän kaikkien onneksi! Ajatteleppa! Sinusta tulee
vastaisuudessa Wyndwardin kreivitär, kartanon emäntä. Isäni ilostuu —
hän ei voi olla ilostumatta; ja sitten olet sinä turvassa.»

»Turvassa? Mitä tarkoitat?» ihmetteli Stella.

Frank epäröi. Sitten hän katsahti Stellaan, ja hänen siniset silmänsä
välähtivät vihaisesti, kostonhimoisesti. »Ajattelin Adelstone-vintiötä.
En pidä hänestä. Itse asiassa vihaan häntä; ja vihaan häntä entistä
enemmän sen tähden, että hän on päättänyt saada sinut.»

»_Minä_ myöskään en pidä hänestä», kuiskasi Stella. »Mutta olen aivan
’turvassa’, kuten sinä sanot, vaikka en menekään naimisiin, vaikka en
teekään sitä, mitä sinä ja Leycester toivotte.»

»Enpä tiedä», mutisi Frank synkästi. »Joka tapauksessa _olisit_ turvassa
sitten, ja — ja, Stella, sinun _täytyy_ mennä. Näetkö, Leycester on
uskonut sinut minun hoivaani. Lähdethän! Ajattele, Stel!»

»Kyllä, Frank, teen sen.» Sen enempää ei Stella sanonut.

»Kuvittele mielessäsi, että sinua nyt kiittää Leycester», kuiskasi
Frank, suudellen hänen kättään. »Ja nyt valmistuksiin. Sinun on
sullottava pieni laukku valmiiksi, ja minä teen samoin. Sitten minun
pitää viedä ne maantien syrjään piiloon. Meidän ei kävisi päinsä
lähteä huomenaamulla talosta laukut käsissä — rouva Penfold herättäisi
naapurit unestaan. Ja meidän on mentävä, ikäänkuin aikoisimme
kävelemään joelle. Mutta» — hän keskeytti suunnittelunsa nähdessään,
että Stellan kasvoille, jotka aina olivat niin ilmeikkäät, alkoi
ilmaantua epäröimisen merkkejä — »jätä se kaikki minun huolekseni —
minä sen kyllä järjestän! Leycester tiesi voivansa luottaa minuun...»

Stella istui joitakuita minuutteja, ajatellen vanhusta, joka oli
ottanut hänet kotiinsa, kun hän oli turvaton, joka oli rakastanut ja
holhonnut häntä kuin tytärtään ja jota hän nyt aikoi pettää.

»Nyt minun on mentävä sisään, Frank», hän virkkoi. »Älä puhu enää
mitään! Minä lähden, mutta en voi siitä keskustella.»

Stella meni sisään; hämärä oli käsissä ja vanhus seisoi
maalaustelineensä ääressä, silmäillen sitä kaihoisasti.

»Tänä iltana ei enää maalata», sanoi Stella, vetäen vanhuksen pois
työstään. »Tule istumaan; tule istumaan ja katselemaan jokea kuten sinä
iltana, jolloin minä tulin tänne! Muistathan?»

»Kyllä, kyllä, rakas», mumisi taiteilija, vaipuen tuoliin ja ottaen
Stellan täyttämän piipun. »Muistan sen päivän. Se oli minulle
onnenpäivä, ja surkea on se päivä, jolloin poistut luotani, Stella!
Missä on Frank?» kysyi hän haaveksien.

»Puutarhassa. Kutsunko hänet tänne? Frank-kulta! Hän on herttainen
poika, setä!»

»Niin», vastasi herra Etheredge aatoksissaan. »Kyllä Frank on hyvä
poika. Hän on muuttunut paljon; siitäkin on minun kiittäminen sinua,
rakas! Olen pitänyt silmällä ja pannut sen merkille. Ei kellään koko
maailmassa ole niin suurta vaikutusvaltaa häneen. Niin, hän on hyvä
poika nyt, kiitos sinun!»

Mitä voi Stella virkkaa? Hänen sydämensä sykki kiivaasti. Hänen
vaikutustaan! Ja nyt hän aikoi auttaa poikaa pettämään isäänsä — hänen
tähtensä!

»Setä», hän kuiskasi, »tiedäthän, että rakastan sinua. Sinä tiedät sen!
Sinä muistat sen aina ja uskot sen, tapahtuipa mitä hyvänsä.»

Vanhus nyökkäsi päätään epäilemättä mitään ja hymyili. »Mitä on
tulossa, Stella?» hän kysyi. Mutta samalla hänen katseensa kävi
haaveksivaksi ja hajamieliseksi, ja Stella katseli häntä ja vaikeni.




XXV.


Jasper Adelstone saapui täsmällisesti kohtauspaikalle ja nosti
hattuaan, kun lady Lenore saapui hänen luokseen. Lady Lenore pysähtyi
ja taivutti ylpeästi päätään, jääden ikäänkuin odottamaan, että Jasper
Adelstone alkaisi puhua. Mutta Jasper pysyi vaiti; lady Lenore oli
kutsunut häntä; hän oli saapunut.

»Saitte kirjeeni, herra Adelstone?» virkkoi lady Lenore vihdoin.

»Olen täällä», vastasi Jasper naurahtaen.

»Kutsuin teitä tänne», jatkoi lady Lenore hetkisen vaitiolon jälkeen
hyvin kylmään sävyyn, »koska minulla on tietoja, joiden uskoin
kiinnittävän mieltänne, ja arvelin, että teistä olisi apua.»

Jasper kumarsi. Hän ei tahtonut tulla puolitiehen vastaan. Kertokoon
lady Lenore ensin, miksi hän oli kutsunut häntä, ja sitten hän kävisi
käsiksi asiaan, mutta ei ennemmin.

»Kun viimeksi tapasimme toisemme, lausuitte sanoja, joita en hevillä
ole unohtanut. Selititte haluavanne — kiihkeästi haluavanne estää erään
seikan tapahtumasta.»

»Jos tarkoitatte loordi Trevornen ja Stel— neiti Etheredgen
avioliittoa, niin minä enemmän kuin haluan, olen päättänyt estää sen!»

»Olen tullut tänne tänä iltana», jatkoi lady Lenore, »ilmoittaakseni
teille erään sitä tyttöä koskevan tiedon, johon sanotte olevanne
mieltynyt.»

»’Tytöllä’ tarkoittanette neiti Stella Etheredgeä?» huomautti Jasper
levollisesti, mutta hänen silmistään välähti suuttumus. »Jos asia on
niin, niin sallikaa minun muistuttaa teidän armoanne, että hän on lady!»

»Nimittäkää häntä miksi haluatte!» vastasi lady Lenore kylmän
ylimielisesti. »Minä tarkoitin häntä.»

»Ja sitä miestä, joka kiinnittää teidän mieltänne?» lisäsi Jasper yhtä
röyhkeästi kuin lady Lenorekin.

»Kysymyksen siihen puoleen emme kajoa, jos suvaitsette, herra
Adelstone.»

»Minun on siis ymmärrettävä asia niin, että olette saapunut tänne tänä
iltana omasta aloitteestanne tehdäksenne minulle palveluksen. Niinkö?»

»Ajatelkaa mitä tahdotte», vastasi lady Lenore matalalla, oudolla
äänellä. »Jättäkäämme syrjään kaikki jaarittelut. Tahdoin tavata teitä
ja lähetin teille sanan; te olette saapunut; riittäköön se! Teitä
haluttaa estää loordi Trevorne menemästä avioliittoon sen _ladyn_
kanssa, jonka seurassa näimme hänet täällä. Te puhutte itseluottavasti
siitä, että teillä on voimaa tehdä se. Teillä on hyvin pian tilaisuus
näyttää voimanne, sillä loordi Trevorne aikoo mennä avioliittoon hänen
kanssaan huomenna tai viimeistään seuraavana päivänä.»

»Mistä sen tiedätte?» kysyi Jasper hiljaa.

»Tiedän sen siitä, että loordi Trevorne on kirjoittanut hänelle, antaen
määräyksiä hänen paostaan ja heidän salaisesta kohtaamisestaan.»

»Kuinka olette saanut sen tietoonne?»

»Näin kirjeen», vastasi lady Lenore, silmäillen Jasperia halveksivasti.

»Olettepa tosiaan tehnyt paljon palvellaksenne minua», virkkoi
Adelstone ivallisesti.

»Teitä!» pääsi hänen huuliltaan rajusti, mutta sitten hän teki
halveksivan eleen, ikäänkuin Jasper olisi ollut niin halpa, ettei
häneen kannattanut suuttua.

»Te näitte kirjeen», jatkoi Jasper. »Minkälaiset olivat määräykset?
Missä ja milloin piti heidän kohdata toisensa? Kirottua!»

»Hänen on lähdettävä Lontooseen kello yhdentoista junassa
huomenaamulla, ja loordi Trevorne tapaa hänet ja vie hänet Bruton
Streetin varrelle n:oon 24; pojan, hänen serkkunsa, tulee olla hänen
seurassaan», selitti lady Lenore lyhyesti.

»Ah!» ärähti Jasper kiukkuisesti. »Voinpa antaa tuon pienen käärmeen
tuntea. Mutta mitä sitten tulee?»

Lady Lenore pudisti päätään halveksivan välinpitämättömästi ja nojautui
kaidepuuta vasten, katsellen poreilevaa, kuohuvaa vettä.

»En tiedä. Kun poika on mukana, niin otaksun loordi Trevornen hankkivan
erivapautuksen, ja sitten heidät vihitään. Mutta kenties poika onkin
tarkoitettu vain silmänlumeeksi, ja loordi Trevorne toimittaa hänet
pois tieltä.»

»Entä sitten?»

»Sitten», sanoi lady Lenore verkkaisesti. »No niin, loordi Trevornen
luonne on jotakuinkin tunnettu; hyvin todennäköisesti hän ei pidä
välttämättömänä tehdä tytöstä — suokaa anteeksi! — nuoresta ladystä
tulevaa Wyndwardin kreivitärtä.»

Hän oli mennyt liian pitkälle. Kun julmat, kauheat, armottoman purevat,
pilkalliset ja halveksivat sanat olivat luiskahtaneet hänen kieleltään,
hypähti Jasper hänen viereensä ja puristi hänen käsivarttaan. Hänen
jalkansa luiskahti, hän pyörähti ympäri ja tarttui kiinni Jasperista,
riippuen puolittain ilmassa valkokuohuisen veden yläpuolella. Hetkisen
he seisoivat liikahtamatta Jasperin katsellessa häntä uhkaavasti
kiiluvin silmin. Sitten Adelstone veti syvän henkäyksen, ikäänkuin
olisi saanut hillityksi murha-aikeen, astahti taaksepäin ja veti lady
Lenoren muassaan turvalliselle kohdalle.

»Pitäkää varanne!» hän murahti, pyyhkäisten vapisevalla kädellään hien
kalpealta otsaltaan. »Unohdatte, että minä rakastan tuota ’tyttöä’,
kuten te häntä nimitätte, vaikka hän on valon enkeli ja ylevä tähti
verrattuna teihin, joka alennutte aukaisemaan toisten kirjeitä ja
syytämään parjauksia! Varokaa! Hillitkää tästä puoleen ylpeyttänne
ja puhukaa kunnioittavasti mainitessanne häntä! Ja nyt, kun olette
saanut varoituksen ja tiedätte, etten ole pelkkä orja tanssiakseni
ja kiemurrellakseni teidän mielenne mukaan, palatkaamme asiaan, joka
on kohtauksemme tarkoitus. Ettekö tahdo istua?» Hän viittasi padon
portaihin päin.

Lady Lenore vapisi puhtaasti fyysillisestä heikkoudesta, jota lisäsi
voimaton kiukku ja raivo; mutta hän olisi mieluummin kuollut kuin
totellut Jasperia. »Jatkakaa!» hän äänsi. »Mitä teillä on puhuttavaa?»

»Että tämä avioliitto on estettävä ja neiti Etheredgen hyvä nimi
turvattava ja säilytettävä. Minä voin estää tämän avioliiton vielä
nytkin, viimeisellä hetkellä. Ja minä teen sen, sillä ehdolla että te
ette koskaan eläissänne hiisku siitä kellekään mitään. En kovinkaan
pahasti pelkää, että sen tekisitte; kyllä tekin arvelette, ennenkuin
ilmaisette jollekin kolmannelle henkilölle, että teiltä syntyy muiden
ihmisten kirjeiden avaaminen!»

»Minä lupaan sen», virkkoi lady Lenore kylmästi. »Entä miten aiotte
sen estää? Ette tunne sitä miestä, jota mielitte käydä vastustamaan.
Kavahtakaa häntä! Loordi Trevorne on mies, jonka kanssa ei ole
leikkimistä.»

»Kiitos!» vastasi Jasper äreästi. »Olette kovin ystävällinen, kun
varoitatte minua, etenkin kun perin mielellänne näkisitte minut loordi
Trevornen jalkojen juuressa. Mutta minä en tarvitse varoituksianne.
Olen tekemisissä neiti Etheredgen enkä hänen kanssaan. Ja kuinka
menettelen, se on minun asiani.»

»Minä lähden», sanoi lady Lenore ynseästi, nousten pystyyn, aikoen
toteuttaa sanansa.

»Viipykää hetkinen!» kehoitti Adelstone. »Teillä on osanne pelissä;
ja muistakaa, että teillä on enemmän voitettavana kuin minulla.
Minä tavoittelen rakkautta, te rakkautta, rikkautta, arvoasemaa
ja vaikutusvaltaa, kaikkea, mikä tekee elämän elämisen arvoiseksi
sellaiselle ihmiselle kuin te olette.»

»Olette hävytön!»

»En ole; olen vain vilpitön. Meidän kesken ei kartteleminen eikä
salailu enää tule kysymykseenkään. Jos neiti Etheredge tottelee loordi
Trevornen käskyä, niin he lähtevät kello yhdentoista junassa, ja hän
odottaa heitä Lontoossa. He lähtevät siinä junassa, mutta he eivät
saavu perille asti. On helppoa estää heidät saapumasta sinne. Sitä
varten tarvitaan vain väärennetty kirje.»

»Väärennetty kirje?» mutisi lady Lenore.

»Niin; kun hän kerran on antanut neiti Etheredgelle varmat ohjeet,
on hänen kirjoitettava uudelleen ja muutettava määräyksensä. Häneltä
täytyy saapua sellainen kirje — on parasta kirjoittaa pojalle —
jossa hän käskee heidän jäädä junasta Lontoon lähimmälle asemalle,
Vauxhalliin. Heidän on astuttava junasta ja mentävä ulko-ovelle.
Siellä odottavat heitä vaunut, jotka vievät heidät hänen luokseen.
Ymmärrättekö?»

»Ymmärrän. Entä kirje — kenen se on väärennettävä — kirjoitettava?»

»Kukapa osaa sen paremmin kuin te? Te olette tottunut käsittelemään
kirjeenvaihtoa. Te tunnette hänen käsialansa, voitte helposti saada
käsiinne hänen kirjoitusvehkeensä; paperissa ja kuoressa on Wyndwardien
vaakuna. Kirjeen voi viedä perille joku kartanon palvelija.»

Lady Lenore seisoi vaiti Jasperin sukkeluuden yllättämänä, ja vasten
tahtoaankin hän ihaili miehen neuvokkuutta ja joustavaa älykkyyttä.
Kuten Jasper oli sanonut, hän ei ollut orja eikä nukke, jota saattoi
liikutella mielensä mukaan.

»Käsittänette», jatkoi Jasper odotettuaan hetkisen, että hänen
suunnitelmansa ehtisi painua toisen mieleen, »että kirje on jätettävä
melkein viimeisellä hetkellä, vaunun ovella, kun juna lähtee. Teettehän
sen?»

Lady Lenore kääntyi poispäin, ponnistaen vielä vastaan. »En tahdo!» hän
vastasi.

»No hyvä! Sitten keksin jonkun toisen keinon. Stella Etheredgestä ei
ikinä tule loordi Trevornen puolisoa, mutta ei myöskään eräästä lady
Lenore Beauminsteristä. Kun hän huomenna saa nolona ja lannistuneena,
katsella kuinka minä vien neiti Etheredgen hänen nenänsä edestä,
annan hänelle hieman lohdutusta, nimittäin tämän pienen kirjeen ja
täydellisen selostuksen _teidän_ osuudestanne tähän salaliittoon, joka
riisti häneltä saaliin.»

»Sitä ette uskalla!» huohotti lady Lenore, pää pystyssä, katse
leimuavana.

»En uskalla! Mitä uskaltamista siinä on. Jopa jotakin, mylady! Ei ole
minun syyni, jollette tunne sen miehen luonnetta, jonka kanssa olette
tekemisissä. Työskennelkää kanssani, ja minä palvelen teitä, pettäkää
minut — sillä se olisi pettämistä, ja minä nujerran teidät! Kumman
valitsette? Kirjoitatteko kirjeen ja toimitatte sen perille?»

»Entä mitä muuta?»

»Ei paljoa, ja sekin vain siksi, että huolehdin teidän
menestyksestänne. Kun loordi Trevorne palaa tyhjiin rauenneelta
matkaltaan, on hän hyvin sopiva lohdutettavaksi. Te voitte antaa
hänelle lohdutuksen. Olen kovin pahasti arvioinut kykynne liian
suureksi, jollette voi saada häntä jalkojenne juureen, ennenkuin on
kulunut kuukauttakaan.»

»Siinäkö kaikki?» kysäisi lady Lenore.

»Siinä kaikki. Voin luottaa teihin. Niin, luulen — olen varma, että
voin. Ovathan etumme sittenkin yhteiset. Kun ensi kerran tapaamme,
lady Lenore, olemme toisillemme outoja ihmisiä, joilla ei ole mitään
yhteistä. Entisyys on pyyhitty pois sekä mielestämme että elämästämme.
Minä olen Stella Etheredgen onnellinen puoliso ja te lady Trevorne,
tuleva Wyndwardin kreivitär. Ennustukseni eivät milloinkaan petä,
mylady. En koskaan ole niin varmasti uskonut ennustukseeni kuin nyt.
Hyvää yötä!»

Lady Lenore ei vastannut hyvästelyyn, vaan poistui äänettömänä puiden
pimentoon.




XXVI.


Sinä yönä ei Stella saanut unta silmiinsä. Tärkeä huomispäivä
kangasteli hänen mielessään, milloin herättäen hänessä sanomatonta
pelkoa, milloin valaen koko hänen olemukseensa yhtä sanomatonta riemua.
Aikaisin aamulla hän kuuli Frankin kävelevän edestakaisin oven takana,
ja vihdoin poika koputti.

»Joko nouset, Stel?» kysyi hän kuiskaten.

Stella aukaisi oven ja seisoi hänen edessään yksinkertaisesta kankaasta
tehdyssä puvussaan, jonka Frank kehuskeli pukevan häntä paremmin kuin
silkki- ja samettivaatteiden herttuatarta.

Poika silmäili häntä nyökäyttäen ihailevasti päätään. »Kas niin!» hän
virkkoi. »Olen ollut ylhäällä jo hyvin kauan. Vein jo matkalaukkuni
piiloon maantielle. Onko sinun laukkusi valmis?»

Stella antoi hänelle pienen käsilaukun, jonka hän otti kerkeästi
vastaan.

»Sepä on näppärä, ei ensinkään liian iso! Jaksan helposti kantaa ne
molemmat. Pysy reippaana, Stel!» lisäsi hän, hymyillen rohkaisevasti
lähtiessään viemään laukkua.

Kehoitus ei ollut kokonaan tarpeeton, sillä kun Stella meni alakertaan
ja näki maalaustelineensä edessä seisovan vanhuksen olivat kyyneleet
kihota hänen silmiinsä. Hänen onneaan synkisti hyvin tuntuvasti se,
ettei hän voinut mennä sedän luokse, kietoa käsiään hänen kaulaansa ja
kuiskata: »Setä, tänään vihitään minut ja loordi Trevorne; anna minulle
siunauksesi, setä-kulta!»

Frank tuli sisään, ja he kävivät syömään aamiaista. He olivat kaikki
hyvin vaiteliaita; vanhus oli vaipunut haaveiluihinsa, ja molempia
nuoria piti hiljaisina syyllisyyden tunto.

Niin pian kun ateria oli päättynyt, käytti Frank ensimmäistä sopivaa
tilaisuutta kuiskatakseen Stellalle: »Sain juuri äsken tietää, että
Adelstone-vintiö on matkustanut Lontooseen. Pelkäsin melkein, että
hän voisi viimehetkellä sotkea suunnitelmamme, mutta pappilan renki
kertoi, että Jasper Adelstonen oli pitänyt asioittensa vuoksi mennä
Lontooseen.» Oltuaan sitten hetkisen vaiti hän jatkoi: »Mielestäni ei
meidän ole hyvä lähteä yhdessä, Stel. Minä menen heti, ja sinä tulet
perästä. Vältä joka tapauksessa kohtausta rouva Penfoldin kanssa;
hänellä on tarkat silmät ja tänä aamuna on kasvojesi ilmeessä jotakin,
mikä saattaisi herättää hänen uteliaisuutensa.»

Vähän ajan kuluttua poistui Frank huoneesta, ja Stella jäi kahden
setänsä kanssa. Hänen sydämensä sykki rajusti, ja vaikka hän olisi
kuinka koettanut, ei hän saanut katsettaan irroitetuksi vanhuksesta,
joka äänettömästi ja kärsivällisesti puuhaili maalaustelineensä
ääressä. Vihdoin Stella meni seisomaan taiteilijan viereen.

»Sinä näytät tänään kalpealta, lapsi rakas», virkkoi vanhus taputtaen
häntä olalle. »Mene juoksemaan vainioille, niin että saat hieman väriä
poskiisi! Minä kaipaan sitä.»

Stella otti hattunsa, joka aina oli käsillä valmiina siepattavaksi,
suuteli ääneti vanhusta ja lähti huoneesta. Viisi minuuttia myöhemmin
hän oli raitilla ja kiiruhti valtatielle, jossa Frank odotteli.

»Meillä ei ole kovin paljoa liikaa aikaa», huomautti poika ottaen
laukut ja lähtien edelle. Mutta Stella pysähtyi hetkiseksi katselemaan
taakseen; hänen sydäntään kouristi, ja vasta sitten kun Frank tarttui
häntä käsivarresta, lähti hän astelemaan asemaa kohti. Mutta kun he
olivat saapuneet sinne ja matkaliput oli ostettu, teki mielenkiihtymys
hänet reippaaksi. Frank, joka kantoi molempia laukkuja, tähysteli
valppaasti ympärilleen, näkyisikö kenties joitakuita tuttuja, valmiina
selittelemään heille matkan tarkoitusta. Mutta asemasillalla ei ollut
ainoatakaan kyläläistä, ja Frank huokaisi helpotuksesta, kun juna
porhalsi asemalle. Ylpeänä kuin salaliiton ohjaaja ja valvoja ainakin
hän auttoi Stellan vaunuun ja aikoi juuri mennä itse jäljessä, kun
hänen luoksensa saapui palvelija.

»Oletteko herra Etheredge — herra Frank Etheredge?» kysyi mies,
kohauttaen hattuaan.

Frank katsoa töllisteli häntä ihmeissään, mutta mies näytti
odottaneenkin, että hän empisi hieman, eikä jäänyt vartomaan vastausta,
vaan pisti hänen käteensä kirjeen, sanoen: »Loordi Grayfordilta, sir.»

Juna lähti liikkeelle, ja Frank repäisi kuoren auki.

»Mutta, Stella», hän kuiskasi kiihkeästi, vaikka he olivatkin yksin
vaunussa, »tämähän on loordi Trevornelta! Katsoppa! Hän käskee meidän
nousta junasta Lontoon lähimmällä asemalla — Vauxhallissa — hän on
hieman muuttanut suunnitelmiaan.»

Hän ojensi kirjeen Stellalle. Paperissa oli Wyndwardin vaakuna, ja
käsiala oli aivan samanlaista kuin Leycesterin. Hänen päähänsä ei
pälkähtänyt epäilyksen hiventäkään kirjeen alkuperästä, mutta kuitenkin
hän sanoi: »Mutta — Frank — eikö Leycester ole Lontoossa?»

»Kyllä», myönsi poika, »mutta hän on varmaankin lähettänyt tämän loordi
Grayfordille erikoislähetin mukana — kenties erikoisella junalla. Hän
ei välittäisi vaivoistaan eikä kustannuksista. Ja kuinka tarkkaan hän
kuitenkin huolehti kaikesta! Hän pyytää meitä hävittämään kirjeen heti.
Revi se, Stella, ja heitä palaset ulos ikkunasta!»

Stella luki kirjeen uudelleen, repien sen sitten pieniksi kappaleiksi
ja viskaten ne ulos.

Matka tuntui pitkältä heistä kummastakin, Frankista, joka tuskin
malttoi odottaa, ja Stellasta, jonka mielessä riehuivat rajut,
ristiriitaiset tunteet. Mutta vihdoin he saapuivat Vauxhalliin, ja
Frank meni asemasillalle, kehoittaen Stellaa viipymään vaunussa vielä
hetkisen, sillä aikaa kun hän tarkastaisi maaperää. Mutta varovaisuus
oli tarpeeton. Kun hän astui vaunusta, tuli hänen luokseen laiha,
oudonnäköinen vanhus.

»Oletteko herra Etheredge?» kysäisi hän.

Frank vastasi myöntäen.

»Hyvä, sir; vaunut odottavat», sanoi mies, katsahtaen odottavasti
ympärilleen.

Frank nouti Stellan. Vanhus vilkaisi tyttöön, ei uteliaasti, vaan
koneellisesti, ikäänkuin hän todella olisi ollut kone. Sitten hän lähti
vaunuja kohti otettuaan matkalaukut käteensä.

Stella laski kätensä Frankin käsivarrelle tehden kysyvän eleen; se
ei johtunut suoranaisesta pelosta eikä epäilystä, vaan kummallisesta
tunteesta, johon sekaantui kumpaakin. »Kuulustele häntä, Frank!»
kuiskasi hän.

Frank nyökäytti päätään, käsittäen heti mitä Stella tarkoitti,
ja pysäytti oudon vanhuksen: »Malttakaapa hieman! Kuka teidät on
lähettänyt?»

»On parempi olla mainitsematta nimiä täällä, sir», vastasi mies
vilkaisten ympärilleen. »Minä tottelen saamiani määräyksiä. Vaunut
odottavat ulkona.»

»Kaikki on selvää», arveli Frank. »Hän tietää nimeni. Ja hän on aivan
oikeassa ollessaan varovainen.»

He seurasivat miestä portaita alas. Niiden edustalla olivat vaunut
odottamassa, kuten hän oli sanonut. Vanhus nosti laukut vaunuihin ja
piti ovea auki heitä varten. Stella seisahtui taaskin, tuntien samaa
vaistomaista epäilyä, mutta Frank kuiskasi: »Joudu!» Stella astui
sisään.

»Te kai tiedätte, minne on ajettava», virkkoi Frank miehelle, kun hän
sulki oven.

»Tiedän, sir», vastasi mies entiseen ilmeettömään, elottomaan tapaansa
ja nousi kuskipukille.

Ajettuaan noin neljännestunnin he saapuivat hiljaiselle aukiolle ja
pysähtyivät erään korkean, likaisennäköisen rakennuksen edustalle.
»Onko tämä Bruton Street?» tiedusti Frank.

»Kyllä, sir», myönsi mies levollisesti.

»Nämä ovat lakimiesten toimistoja», huomautti Frank laskeutuen maahan
ja silmäillen ympärilleen.

»Aivan oikein, sir», kuului vastaus. »Herra odottaa teitä.»

»Tarkoitatteko —» alkoi Frank kysyvästi.

»Loordi Trevornea», täydensi mies.

Frank kääntyi Stellaan päin. »Kaikki on niinkuin pitääkin», hän
kuiskasi.

Stella tuli vaunuista ja katsahti ympärilleen. Hän tarttui Frankin
käsivarteen ja seurasi sitten miestä rakennukseen.

»Tulkaa niin hiljaa kuin voitte, sir», mutisi ukko. »On parasta, ettei
kukaan näe nuorta ladya.»

He menivät yläkertaan ja mies pysähtyi oven eteen, jonka nimikilpi oli
peitetty paperiarkilla. Jos he olisivat nähneet sen lävitse ja lukeneet
Jasper Adelstonen nimen, niin he olisivat vielä voineet peräytyä. Mutta
he seurasivat luottavaisina miestä sisään, ovi suljettiin ja pantiin
heidän huomaamattaan lukkoon.

»Tänne päin, sir», kehoitti Scrivell ja aukaisi sisäoven. »Jos istutte
hetkisen, sir», hän jatkoi, siirtäen kaksi tuolia esille, »niin
ilmoitan hänelle, että olette saapuneet». Vanhus poistui huoneesta.

Stella istahti, mutta Frank meni ikkunan ääreen ja katsoi ulos. Sitten
hän tuli takaisin Stellan luokse rauhattomana ja kiihtyneenä. »Minua
kummastuttaa, missä hän viipyy — miksi hän ei tule», hän virkkoi
kärsimättömästi. Puhuessaan hän asteli sinne tänne ja joutui sattumalta
pöydän luokse ja vilkaisi sillä viruviin paperikasoihin. »Kiihtymykseni
hermostuttaa sinua —» Hän keskeytti äkkiä lauseensa ja sieppasi
pöydältä erään paperin. Se oli taitettu kirje ja siinä oli kookkaalla
käsialalla kirjoitettu Jasper Adelstonen nimi.

Hän tuijotti sitä hetkisen, ikäänkuin se olisi puraissut häntä. Sitten
hän viskasi sen pois ja juoksi Stellan luokse. »Stella, meidät on
houkuteltu ansaan! Tule! Riennä!» hän kehoitti.

Stella hypähti pystyyn ja lähti vaistomaisesti ovea kohti. Mutta
ennenkuin hän oli ehtinyt astua kahta askelta, avautui ovi ja heidän
edessään seisoi Jasper Adelstone.




XXVII.


Jasper Adelstone sulki oven jälkeensä ja jäi seisomaan katsellen heitä.
Hänen kasvonsa olivat hyvin kalpeat, huulet puristettu tiukasti yhteen,
ja hänen ilmeistään kuvastui päättäväisyys, jonka Stella oli usein
pannut merkille.

Nyt se ilme tuntui hänestä pahaenteiseltä; mutta hän silmäili
Adelstonea näyttämättä vähääkään pelokkaalta. Hän loi mieheen ylpeän,
kysyvän katseen.

»Herra Adelstone», hän sanoi hiljaa, selvästi, närkästyneesti, »mitä
tämä tarkoittaa?»

Ennenkuin Jasper ennätti vastata, astui Frank heidän väliinsä ja
pysähtyi miehen eteen, kasvot punaisina ja silmät säkenöiden. »Niin!
Mitä tämä tarkoittaa, herra Adelstone?» hän kertasi. »Miksi olette
toimittanut meidät tänne — ansaan?»

Jasper Adelstone vain vilkaisi häneen ja katsoi sitten Stellaan.
»Pelkään, että olen loukannut teitä», virkkoi hän rauhallisesti,
silmäillen häntä tutkivasti.

»Loukannut!» kertasi Stella hämmästyneenä ja suuttuneena. »Ei ole
kysymys loukkauksesta, herra Adelstone. Tämä — tämä, mitä olette
tehnyt, on ilkityö.»

Jasper pudisti päätään vakavan näköisenä. »Se ei ole ilkityö; sitä ei
oltu aiottu ilkityöksi, Stella —».

»Nimeni on Etheredge, herra Adelstone», keskeytti hänet Stella.
»Olkaa hyvä ja käyttäkää minua puhutellessanne kohteliaisuussanaa ja
sukunimeäni!»

»Pyydän anteeksi», sanoi Adelstone säyseästi. »Neiti Etheredge,
ymmärrän kyllä, että askel, jonka olen astunut — ja rohkenen huomauttaa
teille, etten koetakaan väittää, ettei teitä ole tuotu tänne minun
käskystäni —»

»Tuon kaiken tiedämme!» sekaantui Frank rajusti puheeseen. »Emme halua
kuulla lavertelujanne, tahdomme vain suoran vastauksen kysymykseemme:
’Miksi olette tämän tehnyt?’ Ja kun olette vastannut meille, poistumme
luotanne mahdollisimman nopeasti. Jollette suostu vastaamaan, lähdemme
täältä ilmankin. Itse asiassa emme siitä paljoa välitä. Parasta olisi
mielestäni meidän mennä ja jättää _jonkun toisen_ asiaksi vaatia teiltä
selitystä ja hyvitystä.»

»Olen valmis antamaan teille selityksen», lausui Jasper Stellalle,
korostaen sanaa »teille».

»Antakaa tulla, me odotamme!» huudahti Frank.

»Sanoin antavani sen ’teille’, neiti Etheredge», oikaisi Jasper.
»Luullakseni on teidän parasta kuunnella minua kahden kesken.»

»Mitä!» kiljaisi Frank ottaen Stellan käsivarren kainaloonsa.

»Kahden kesken», toisti Jasper. »Se olisi parasta teille — meille
kaikille», hän vakuutti äänessään merkitsevä sävy, joka painui Stellan
sydämeen.

»Siitä en minä tahdo kuulla puhuttavankaan!» kivahti Frank. »Olen
täällä suojelemassa serkkuani. En jätä häntä hetkeksikään kahden kesken
teidän kanssanne. Te voitte varsin hyvin murhata hänet!»

Silloin Jasper vasta oli huomaavinaan pojan. »Pelkäättekö, että teen
teille pahaa, neiti Etheredge?» hän kysyi kylmästi hymyillen.

Hän tunsi Stellan. Kylmä iva pisti tyttöön »En pelkää niitä, joita
halveksin», vastasi hän kiivaasti. »Mene, Frank! Tule sitten, kun
kutsun sinua!»

»En hievahda paikaltani», intti poika jyrkästi. »Tämä mies — tämä
Jasper Adelstone on jo näyttänyt kykenevänsä suorittamaan laittoman,
rikollisen teon, sillä toisten ihmisten vapauden riistäminen on laiton
ja rikollinen teko, ja hän on tehnyt sen meille. En poistu luotasi.
Sinä tiedät, että minä olen vastuussa sinusta.»

»Tiedän», kuiskasi Stella, puristaen hänen käsivarttaan. »Mutta —
mutta — luulisin olevan parasta, että kuuntelen häntä.» Hänen äänensä
kävi niin hiljaiseksi, ettei Jasper Adelstone kuullut hänen sanojaan.
»Näethän», jatkoi hän, »että olemme hänen vallassaan; olemme melkein
hänen vankejaan; eikä hän laske meitä pois, ennenkuin olen kuunnellut
häntä. On järkevintä taipua. Ajattele, Frank, häntä, joka odottaa
meitä.»

»Hyvä on», myönsi poika, nähtävästi äkkiä rauhoittuen. »Kutsu minua
heti kun tahdot. Ja muista kutsua minua heti, jos hän on säädytön.» Hän
liikahti ovea kohti, mutta pysähtyi silmäillen Jasperia, poikamaisilla
kasvoillaan niin kiukkuinen ja halveksiva ilme kuin suinkin
mahdollista. »Minä menen, herra Adelstone, mutta tietäkää, että teen
sen yksinomaan serkkuni toivomuksesta. Puhukaa hänelle puhuttavanne
nopeasti! Ja käyttäytykää kunnioittavasti!»

Jasper aukaisi oven rauhallisesti ja tympeästi, ja Frank poistui
ulompaan toimistohuoneeseen. Siellä hän pani hatun päähänsä ja meni
ovelle, sillä hänen mieleensä välähti äkkiä kirkas ajatus. Hän aikoi
ajaa Bruton Streetille ja noutaa loordi Trevornen. Mutta kun hän »Mitä
tarkoitatte?» kysyi Frank. »Päästäkää minut ulos heti paikalla!»

Vanhus kohautti olkapäitään. »Määräykset, sir, määräykset», hän selitti
kuivaan tapaansa ja ryhtyi jälleen työhönsä kuuntelematta pojan
uhkauksia, rukouksia ja lahjomisyrityksiä.

Jasper sulki oven, astui lattian poikki, laski kätensä tuolille ja
viittasi kunnioittavasti Stellaa istumaan. Mutta mitään virkkamatta
tyttö vetäytyi hieman kauemmaksi ja jäi seisomaan, silmäillen miestä
tuikeasti ja puristaen huulensa tiukasti yhteen. Jasper taivutti
päätään ja pysähtyi hänen eteensä, toinen valkea käsi pöydällä, toinen
taskussa.

»Neiti Etheregde», hän alkoi hitaasti ja syvän vakavasti. »Pyydän
vakuuttaa teille, että menettely, johon minun on ollut pakko turvautua,
on tuntunut minusta yhtä vaikealta ja tuskalliselta kuin konsanaan
teistä —»

»Teidän tunteenne ovat minusta äärettömän yhdentekeviä, herra
Adelstone», katkaisi Stella jäätävästi hänen lauseensa.

»Valitan sitä, se koskee minuun hyvin kipeästi», pahotteli Adelstone,
ja hänen huulensa vavahtivat. »Tunteeni — harras kiintymyksen! teihin —
eivät ole teille salaisuus —»

»Niistä en tahdo kuulla mitään», keskeytti Stella kärsimättömästi.

»Ja kuitenkin minun täytyy puhua niistä», jatkoi Jasper, »sillä minun
täytyy esittää ne tekoni puolustuksena. Jos rakkauteni ei olisi ollut
niin palava, kiintymykseni niin vilpitön ja horjumaton, olisin antanut
teidän joutua tuhoon ja onnettomuuteen. En tahdo salata teiltä sitä,
että tiesin mihin aioitte ja mitä aioitte tehdä.»

»Olette toiminut urkkijana», virkkoi Stella ylenkatseellisesti.

»Toimin pikemminkin suojelijana!» väitti Adelstone.

»Minkälaista olisi miehen rakkaus, kuinka surkeata ja mitätöntä
se olisi, jos hän voisi pysyä levollisesti syrjässä, kun hänen
rakastamansa naisen tulevaisuus on kysymyksessä!»

Stella nosti kättään hillitäkseen häntä. »En tahdo kuulla kauniita
sanojanne. Ne eivät liikuta minua, herra Adelstone. Teidän tunteistanne
ja kiintymyksestänne en välitä rahtuakaan. En ota niitä vastaan. Odotan
selitystänne. Jollette voi sitä antaa, niin poistun.» Niin sanoen hän
liikahti ikäänkuin lähteäkseen.

»Odottakaa, rukoilen, _neuvon_ teitä jäämään.»

Stella pysähtyi.

»Kuunnelkaa minua loppuun asti!» pyysi Jasper. »Ette salli minun
vedota kiihkeään rakkauteeni, joka on tekoni puolustus ja antaa sille
oikeutuksen. Olkoon niin! En puhu siitä enää, jos kykenen hillitsemään
itseni niin, että maltan olla siitä vaiti. Puhun teistä ja siitä
miehestä, joka suunnittelee tuhoanne. Tarkoitan loordi Trevornea.
On totta, eikö olekin, että tämä loordi Trevorne on pyytänyt teitä
kohtaamaan häntä Lontoossa, Bruton Streetillä, asunnossaan? On totta,
että hän on sanonut aikovansa tehdä teidät vaimokseen?»

»Ja te väitätte, että se on valhetta, ja vaaditte minua uskomaan
teitä — _teitä_ — eikä _häntä_!» puhkesi Stella puhumaan, purskahtaen
nauruun, joka vihlaisi miestä kuin ruoskan isku.

»En», selitti Jasper. »Myönnän, että se saattaa olla totta — uskon
mahdolliseksi, että se saattaa olla totta. Mutta kuitenkin, kuten
näette, olen uhitellut vihaanne ja, mikä on vielä paljoa pahempaa,
halveksimistanne ja tehnyt hänen aikeensa tyhjiksi.»

»Toistaiseksi», sanoi Stella tuskin kuuluvasti — »lyhyeksi ajaksi.
Pelkään, herra Adelstone, että hän vaatii teiltä hyvitystä, ankaraa
hyvitystä sekaantumisestanne.»

»En pelkää loordi Trevornea enkä ketään muutakaan», vastasi Jasper.
»Kun te olette mukana, pelkään vain — teitä.»

»Aiotteko antaa minulle selityksen, sir?» kysyi Stella kiivaasti.

»Olen astunut hänen ja hänen saaliinsa väliin», jatkoi mies edelleen
vakavasti, »koska ajattelin, että te saadessanne tilaisuuden, vaikkapa
viimeisellä hetkelläkin, huomaisitte teitä väijyvän vaaran ja
peräytyisitte.»

»Kiitos!» virkkoi Stella halveksivasti. »Siinäkö selityksenne? Ja kun
nyt olette sen antanut, niin olkaa ystävällinen ja avatkaa tuo ovi ja
antakaa minun mennä!»

»Seis!» kielsi Adelstone, ja ensimmäisen kerran hänen äänensä murtui
paljastaen intohimon, joka riehui hänen rinnassaan. »Seis, Stella —
rukoilen, anon hartaasti! Ajatelkaa, miettikää hetkinen, mitä kohtaloa
kohti kuljette. Mies ehdottaa teille salaista avioliittoa, kohtelee
teitä, ikäänkuin ette olisi kylliksi arvokas hänen vaimokseen,
ikäänkuin olisitte hänen polkemaansa tomua! Luuletteko, että mitään
hyvää voi koitua sellaisesta liitosta, että niin häpeällinen
naimakauppa voi tuottaa onnea? Ajatelkaa, Stella! Hän häpeää teitä jo
nyt; häntä, Wyndwardin perillistä, hävettää tehdä teidät puolisokseen
maailman silmissä. Hänen täytyy alentaa ja halventaa teitä salaisella
vihkimisellä. Mitä on hänen rakkautensa verrattuna minun tunteisiini?»

»Vaiti!» huudahti Stella, ja hänen rintansa kohoili. »Te raukka!
Rohkenette puhua tuolla tavoin minulle, heikolle, turvattomalle
tytölle, jonka olette houkutellut ansaan ja pakottanut kuuntelemaan
itseänne! On häpeä, että olen kuunnellut teidän laverteluanne
rakkaudesta — rakkaudesta! Te lörpöttelette häpeästä, jonka hän tuottaa
minulle. No kuulkaa sitten — kerta kaikkiaan — jos sellainen häpeä
tulisi hänen tähtensä osakseni, niin minä alistuisin siihen, niin
olisin siitä kiitollinen, mieluummin kuin ottaisin teiltä vastaan
kaikkea sitä kunniaa, jonka te voisitte minulle tarjota! Sanotte, että
minä kuljen turmiota ja onnettomuutta kohti. Olkoon niin; myönnän
sananne oikeiksi — tukkiakseni suunne. Kuulkaa minun omilta huuliltani,
että kannan sellaisen häpeän ja kurjuuden hänen kanssaan mieluummin
kuin onnen ja kunnian teidän kanssanne. Olenko puhunut tarpeeksi
selvästi?»

Hän katseli miestä syvän halveksivasti. Jasper oli kalpea,
kalmankalpea; hänen kätensä riippuivat kupeilla; kuumat sormet olivat
puristuneet nyrkkiin; hänen kielensä näytti tarttuneen suulakeen,
niin että hän ei saanut ääntäkään suustaan. Stellan ylenkatse koski
häneen kuin ruoskiminen; jokainen sana oli kuin sivallus, joka tuntui
sattuvan sydämeen. Mutta hänen silmänsä olivat koko ajan hievahtamatta
kiintyneet tyttöön tuskaisen rukoilevina.

»Säästäkää minua!» hän vihdoin uikutti käheästi. »Säästäkää minua! Minä
olen koettanut säästää teitä!»

»Te — säästää minua!» kivahti Stella, päästäen lyhyen, halveksivan
naurahduksen.

»Niin», väitti Jasper, kostuttaen huuliaan. »Olen koettanut säästää
teitä! Olen koettanut todistella, rukoilla, mutta kaikki se on ollut
turhaa! Nyt te pakotatte minut käyttämään väkivaltaa!»

Stella vilkaisi ovelle, vaikka hän tunsikin vaistomaisesti, ettei
Jasper tarkoittanut ruumiillista väkivaltaa.

»Olisin säästänyt teiltä tämän viimeisen keinon», jatkoi Jasper, »mutta
on toisia, rakkaitanne, joille häpeä merkitsee kuolemaa — pahempaa kuin
kuolemaa.»

Stella katsahti häneen, hymyillen ylenkatseellisesti ja epäilevästi.
Hän ei uskonut Jasperin epämääräisestä uhkauksesta hiventäkään.

»Uskokaa minua», vakuutti mies, »rakkaittenne pään päällä väikkyy
uhkaavana häpeä, joka on yhtä murhaava, yhtä kamala kuin se miekka,
joka riippui Damokleen pään kohdalla. Se riippuu yhdestä ainoasta
langasta, jonka minä, minä yksin, voin katkaista. Sanokaa vain sana,
ja minä voin torjua sen häpeän. Kääntäkää minulle selkänne mennäksenne
hänen luokseen, ja minä leikkaan langan poikki, ja miekka putoaa!»

»Te olette valinnut väärän uran», vastasi Stella, naurahtaen
pilkallisesti. »Teidät oli aiottu näyttämölle, herra Adelstone.
Valitan, ettei minulla ole enempää aikaa tuhlattavaksi teille. Sallikaa
minun poistua!»

»Menkää sitten!» sanoi Adelstone. »Ja olkoon rakkaittenne onnettomuus
teidän tunnollanne, sillä te olette tahtonut, että isku annetaan,
en minä! Menkää! Mutta, muistakaa sanani, ennenkuin olette tavannut
miehen, joka on kietonut teidät pauloihinsa, on häpeän isku jo
pudonnut. Ja se häpeä on niin katkera, että se ammottaa kuilun tavoin
teidän ja hänen välillään, sellaisen kuilun tavoin, jonka yli aika ei
ikinä voi rakentaa siltaa.»

»Se on valhetta!» huohotti Stella, katse kiintyneenä Jasperin kalpeihin
kasvoihin. Mutta hän jäi seisomaan poistumatta huoneesta.

»Ei», virkkoi Adelstone hitaasti, »se on totta, kaameata, häpeällistä
totta. Viivyttekö ja kuuntelette?»

»Viivyn viisi minuuttia — täsmälleen viisi minuuttia», myöntyi tyttö.
»Ja varoitan teitä, etten ainoallakaan sanalla koeta torjua päältänne
sitä rangaistusta, jonka tämä valhe ansaitsee.»

»Tyydyn siihen», sanoi Jasper, ja hänen kylmässä äänessään oli varma,
voitonriemuinen sointu, joka koski Stellan sydämeen.




XXVIII.


»Viisi minuuttia!» varoitti Stella, siirtäen katseensa Jasper
Adelstonesta kelloon.

»Se riittää», selitti Jasper. »Pyydän teitä kärsivällisesti
kuuntelemaan, kun kerran pienen tarinan. En mainitse nimiä — te itse
voitte ne lisätä. Sen enempää en teiltä pyydä kuin että kuuntelette
minua loppuun saakka. Tarina koskee isää ja poikaa.»

Stella ei liikahtanut; hän luuli Jasperin tarkoittavan kreiviä ja
Leycesteriä. Hän oli päättänyt kuunnella rauhallisesti, kunnes viisi
minuuttia olisi kulunut, ja poistua sitten virkkamatta sanaakaan.

»Isä oli huomattu taidemaalari», jatkoi mies, »hyvin lahjakas,
harvinaisen ylevämielinen, ja hänellä oli kieltämättä suuret
taipumukset. Jo nuorena saivat hänen lahjansa osakseen tunnustusta.
Hän meni avioliittoon naisen kanssa, joka oli korkeammassa asemassa
kuin hän, kaunis ja viehättävä, mutta kerrassaan arvoton hänelle. Kuten
oli voitu odottaa, oli avioliitto epäonnistunut. Vaimo, jolla ei ollut
mitään yhteistä yleväsieluisen miehensä kanssa, heittäytyi maailman
humuun ja joutui sen pyörteeseen. En halua puhua hänestä sen enempää;
hän tuotti miehelleen häpeän, niin kirpeän häpeän, että maalari luopui
kunnianhimoisista pyrkimyksistään ja vetäytyi syrjään maailmasta. Hän
hylkäsi entisen elämänsä, riistäytyi irti koko entisyydestään, jopa
siitä lapsestakin, jonka petollinen nainen oli hänelle synnyttänyt, ja
asettui asumaan syrjäiseen maakylään, unohdettuna, yksinäisenä. Poika
kasvoi isän määräämien holhoojien hoivissa; isä itse ei sietänyt nähdä
häntä. Tämä poika kävi koulua, tuli yliopistoon, hänet niin sanoakseni
työnnettiin maailman ulapalle ilman huolehtivan isän silmälläpitoa.
Huonot tulokset, jotka tavallisesti ovat tällaisen alun seurauksena,
ilmaantuivat tässäkin. Poika, joka oli jätetty omiin valtoihinsa
tai ainakin palkatun holhoojan valvontaan, heittäytyi elämään. Hän
oli soma, hentomielinen poika ja tapasi, kuten tavallista, alttiita
tovereita. Hullutteluilla, etten sanoisi paheilla, oli tavanmukainen
viehätyksensä; yksin ja hoivaamattomana poika joutui harhapoluille.
Ajattelemattomuuden hetkellä hän teki rikoksen —»

Stella, joka seisoi kalpeana ja henkeä pidätellen, kääntyi häneen päin.
»Se on valhetta!» hän huohotti.

»Hän teki rikoksen. Se tapahtui ajattelemattomuudessa, hetken
huumauksen vallassa; mutta se oli tehty, peruuttamattomasti. Tästä
rikoksesta on ankara rangaistus; hänen täytyisi viettää paras osa
elämästään vankilassa. Ajatelkaa sitä. Kaunis, hyvin kasvatettu,
hentomielinen, kenties lahjakas nuorukainen tuomittuna roiston,
rikosvangin kohtaloon! Ettekö voi kuvitella häntä työskentelemässä
kahleissa, puettuna keltaiseen pukuun, merkittynä häpeätahralla —»

Stella nojautui ovea vasten ja kätki kasvonsa. »Se on valhetta —
valhetta!» hän uikutti, mutta hän tunsi, että se oli totta.

»Tästä tuomiosta ryhtyi häntä pelastamaan eräs mies, jota te olette
ruoskinut halveksivilla sanoillanne.»

»Oletteko tehnyt sen?» kysyi Stella, kääntyen katsomaan häntä.

»Kyllä. Ilman minua hän olisi tällä hetkellä palvelemassa
rangaistustaan, loukatun lain oikeutettua tuomiota.»

Stella katsahti häntä kauhusta laajentunein silmin. »Ja hän — hän on
tietänyt sen?» hän änkytti.

»Ei. Hän ei ole sitä tietänyt; hän ei tiedä sitä nytkään.»

Stella huokaisi; sitten häntä puistatti, kun hän muisti, kuinka
Frank-poika oli loukannut ja ärsyttänyt tätä vaiteliasta, heltymätöntä
miestä, joka oli pelastanut hänet rikosvangin kohtalosta. »Hän ei ole
sitä tietänyt!» hän kuiskasi. »Antakaa hänelle anteeksi!»

»Poika ei merkitse minulle mitään», jatkoi Adelstone. »Minulla ei
ole mitään anteeksiannettavaa. Hyttysen hyökkäyksestä ei suututa;
hyönteinen pyyhkäistään pois tai annetaan sen olla, kuinka kulloinkin
sattuu. Tämä poika ei merkitse minulle mitään. Mikäli asia koskee vain
häntä, olisin voinut antaa rangaistuksen häntä kohdata. Pelastin hänet,
en hänen itsensä vuoksi, vaan erään toisen tähden.»

Stella nojautui ovea vasten. Hän alkoi tuntea verkon paulojen
vetäytyvän yhä tiukemmalle ympärilleen.

»Toisen tähden», jatkoi Jasper. »Pelastin hänet teidän tähtenne.»

»Olen hyvin kiitollinen», kuiskasi Stella.

»En tavoitellut kiitollisuuttanne; en edes halunnut, että olisitte
tietänyt minun tehneen sen. Ette te eikä hän olisi koskaan saanut
vihiäkään siitä, jollei tätä olisi tapahtunut. Se olisi mennyt kanssani
hautaan — salaisuutena. Se olisi sen tehnyt, vaikka olisittekin evännyt
minulta rakkautenne, vaikka olisittekin antanut sydämenne toiselle
miehelle — jos se toinen olisi ollut arvoisenne.» Stellan kasvot
lehahtivat punaisiksi, ja hänen silmänsä välähtivät, mutta hän muisti,
mitä kaikkea Jasper oli tehnyt, ja kääntyi toisaalle. »Jos tuo toinen
olisi ollut sellainen, että hän olisi voinut turvata onnenne, olisin
minä mennyt tieheni ja pysynyt vaiti; mutta asia ei ole niin. Tämä
mies, tämä loordi Trevorne syöksee teidät onnettomuuteen ja minun
täytyy, minä tahdon pelastaa teidät häneltä. Juuri hän on tehnyt tämän
paljastuksen välttämättömäksi.»

»Olen hyvin kiitollinen», äänsi Stella vihdoin. Hän ei vielä nytkään
tajunnut, kuinka suuresti hän ja hänen omaisensa olivat tuon miehen
vallassa. »Käsitän täydelleen kuinka paljon olette tehnyt hyväksemme,
ja olen pahoillani siitä, että — että puhuin sillä tavalla, vaikka
minua kovasti ärsytettiinkin.»

»Mitä minun olisi pitänyt tehdä?» huomautti Jasper. »Olisiko minun
pitänyt pysyä toimettomana ja katsoa, kun te ajaudutte tuhoon?»

»Minä en kulje tuhoa kohti», intti tyttö huolestuneen näköisenä. »Te
ette tunne loordi Trevornea — ette tunne. Mutta älkäämme puhuko siitä!»
katkaisi hän äkkiä puheensa. »Nyt lähden. Olen hyvin kiitollinen ja —
ja — toivon, että annatte anteeksi kaiken tapahtuneen!»

»Annan anteeksi kaikki — _kaikki_», vakuutti Jasper ponnekkaasti, »jos
te käännytte takaisin, jos palaatte kotiinne ja lupaatte, ettei siitä,
mitä hän on pyytänyt teitä tekemään, tule mitään.»

Stella pyörähti häneen päin. »Teillä ei ole oikeutta —» Sitten hän
pysähtyi. Jasperin kasvojen ilme sai hänet äkkiä pelkäämään. »En voi
tehdä sitä», jatkoi hän väkinäisesti.

»Älkää pakottako minua», pyyteli Adelstone. »Ettehän pakota minua
turvautumaan voimakeinoihin? Puhutte kiitollisuudesta; mutta minä
en luota siihen. Jos te olisitte todella kiitollinen minulle,
niin kääntyisitte takaisin; mutta te ette ole. En voi luottaa
kiitollisuuteen.» Sitten hän astahti lähemmäksi Stellaa, ja hänen
äänensä aleni. »Stella, olen vannonut, että siitä ei tule mitään, että
hän ei saa teitä! En voi rikkoa valaani. Ettekö ymmärrä?»

»En! Tiedän, että te ette voi estää minua», vastasi Stella, pudistaen
päätään.

»Minä voin», intti Jasper. »Te ette ymmärrä. Pelastin pojan, mutta
voin hänet myöskin tuhota. Yksi sana vain, ja turma kohtaa hänet.
Epäilettekö? Katsokaa!» Hän otti taskukirjansa välistä paperin. »Hänen
tekemänsä rikos oli väärennys — väärennys! Tässä on todistuskappale!»

Stella kohotti käsiään, ikäänkuin peittääkseen paperin katseiltaan.

»Älkää pettäkö itseänne!» kehoitti Jasper Adelstone tuimasti. »Hänen
turvallisuutensa on minun käsissäni, minä pitelen miekkaa. Teillä on
valta sanoa, annanko sen pudota!»

»Säästäkää häntä!» rukoili tyttö. »Säästäkää minua!»

»Säästän häntä — pelastan sekä hänet että teidät. Stella, lausu vain
sana, sano minulle: ’Jasper, tulen vaimoksesi’, ja hän on turvassa.»

Hiljaa parahtaen Stella vaipui ovea vasten ja tuijotti mieheen. »En
tahdo!» hän huohotti. »En tahdo!»

»Te vihaatte minua!» sähisi Jasper hampaittensa välitse. »Mutta ei
sekään voi estää minua saavuttamasta pyrkimystäni. Ajan mittaan te
opitte olemaan vihaamatta minua, rakastamaan minua.»

Stellaa puistatti. Jasper huomasi sen, ja se näytti saattavan hänet
hulluksi.

»Sanon, että opitte! Sellainen rakkaus kuin minun ei voi mennä hukkaan,
ei voi tulla hyljityksi. Sen täytyy, täytyy saada vastarakkautta. Minä
uskallan koettaa. Kun olette vaimoni — älkää hätkähtäkö, omakseni
teidän täytyy tulla ja te tulette! — opitte tuntemaan, kuinka voimakas
kiintymykseni on, ja myönnätte, että minulla oli oikeus —»

»En, en koskaan!» ähkäisi tyttö.

Adelstone peräytyi ja laski kätensä tuolin selkämykselle. »Muistakaa!
Tuolla sanalla julistatte pojan tuomion; sillä sanalla pudotatte
miekan, synkistytätte vanhan miehen elämän viimeiset vuodet!»

Kalpeana ja läähättäen Stella vaipui lattialle, polvistuen Jasperin
eteen, kädet ojossa, katse rukoilevana. Mies katseli häntä, sydän
sykähdellen ja huulet vapisten. Sitten hän liikautti kättään
soittonappulaa kohti.

»Jos soitan kelloa, niin lähetän noutamaan poliisia, joka vie pojan
tutkintavankeuteen syytettynä väärennyksestä. Hänen on mahdotonta
selviytyä, todistukset ovat liian ilmeiset.»

»Odottakaa!» Stella nousi ja meni häntä kohti. »Älkää soittako.»

Jasper antoi kätensä pudota nappulalta ja jäi seisomaan, silmäillen
tyttöä kiihkeän tarkasti. »Te — te suostutte?» kysyi hän käheästi.

»Ilmoittakaa minulle», virkkoi Stella hitaasti, soinnuttomasti,
»kaikki — kaikki, mitä haluatte minun tekevän, mitä minun täytyy tehdä
pelastaakseni hänet!»

Tytön tuska koski häneen, mutta hän pysyi heltymättömänä, jyrkkänä. »Se
on pian selitetty. Sanokaa minulle: ’Jasper, minä tulen vaimoksesi!’
Vastapainoksi annan sinä päivänä, jona tulette vaimokseni, teille tämän
paperin — sen varassa on pojan kohtalo. Kun se kerran on hävitetty, on
hän täysin turvassa.»

»Minä teen sen», vastasi Stella kolkosti.

Helakka puna levisi Adelstonen kasvoille. »Stella! Oma Stellani!»
huudahti hän.

Tyttö kohotti kättään. »Älkää koskeko minuun», hän kiljaisi, »tai — tai
minä en voi vastata itsestäni!»

»Minä — minä tyydyn», taipui Jasper. »Minulla on lupauksenne. Tunnen
teidät siksi hyvin, etten vähääkään pelkää teidän rikkovan sitä. Olen
tyytyväinen. Aikaa myöten — mutta, en puhu mitään.»

Senjälkeen hän meni pöydän ääreen ja painoi kelloa. Ovi avautui, ja
Scrivell astui sisään. Häntä seurasi Frank, joka sysäsi hänet tieltään
ja juoksi Jasperin eteen sanattomana raivosta.

»Mitä tämä merkitsee?» hän änkytti. »Mitä tarkoitatte, herra Adelstone,
tällä törkeällä väkivallalla? Tiedättekö, että minua on pidetty vankina
—»

Jasper keskeytti hänet tyynesti ja rauhoittavasti, hymyillen
kiusoittavasti. »Enää ette ole vanki, hyvä Frank!»

»Kuinka uskallatte!» kiljui poika vimmoissaan, nostaen keppiään, joka
olisi sattunut suoraan Jasperin kasvoihin, sillä tämä ei koettanutkaan
sitä torjua, mutta Stella riensi heidän väliinsä.

»Frank», hän pikemminkin voivotti kuin huusi, »sinä — sinä et saa.
Kuule minua. Hän — herra Adelstone — on ollut oikeassa. Hän on tehnyt
kaikki mitä — mitä — parhaiten. Meidän on lähdettävä takaisin.»

»Takaisin? Eikö Leycesterin luokse?» ihmetteli Frank epäillen.
»Ymmärrätkö, mitä puhut?»

Stella hymyili; hänen hymynsä oli katkerampi kuin kyyneleet. »Kyllä,
ymmärrän. Ole maltillinen minulle, Frank!»

»Maltillinen sinulle? Mitä hän tarkoittaa? Tarkoitatko, että olet
antanut tämän — tämän koiran — taivuttaa itsesi rikkomaan sanasi
Leycesterille? Se on mahdotonta. Sinä et olisi, et _voisi_ olla niin —
niin paha.»

Stella katsoi poikaa, ja kyyneleet kihosivat hänen silmiinsä. »Olkaa
sääliväinen ja — ja lähettäkää hänet pois», pyysi hän vilkaisematta
Jasperiin.

Jasper Adelstone lähestyi Frankia, joka peräytyi hänen tieltään,
ikäänkuin hän olisi ollut joku inhoittava otus. »Te pahoitatte
serkkuanne käytöksellänne. Asia on, kuten hän sanoi. Hän on muuttanut
mieltään.»

»Se on valhetta», kivahti Frank kiivaasti. »Te olette pelotellut ja
rääkännyt häntä, kunnes hän on taipunut. Mutta te ette onnistu. Helppoa
on teidän säikyttää naista, yhtä helppoa kuin houkutella hänet ansaan,
mutta joutuessanne miehen kanssa tekemisiin on teillä toinen ääni
kellossa. Stella, tule mukaani! Sinun pitää, sinun _täytyy_ tulla.
Menemme loordi Trevornen luokse.»

»Se on tarpeetonta», huomautti Jasper levollisesti. »Loordi on täällä
muutamien minuuttien kuluttua.»

Stella säpsähti. »Ei, ei!» hän huudahti, liikahtaen oveen päin.

Frank tuijotti Jasperiin ja tarttui pidättävästi Stellan käsivarteen.
»Onko sekin valhetta?» hän kysyi. »Jollei se ole — jos se on totta
— niin me odotamme. Pian näemme, kuinka kauan te vielä jaksatte
pöyhistellä, herra Adelstone!»

»Mennään, Frank», rukoili Stella. »Sallittehan minun mennä nyt», lisäsi
hän kääntyen Jasperiin.

Hänen sävynsä teki Frankin melkein mielipuoleksi.




XXIX.


»Mitä hän on puhunut ja tehnyt, että sinä olet noin muuttunut?
puhuttelet häntä, ikäänkuin olisit hänen orjansa!»

Jasper pudisti päätään. »Odottakaa», hän kehoitti Stellaa, »teidän
on parasta odottaa. Luottakaa minuun; säästän teitä niin paljon kuin
mahdollista. Mutta parasta on, että hän saa tietää kaikki, mitä hänen
pitää tietää, teidän suustanne, nyt, täällä.»

Stella taivutti päätään ja vaipui tuolille, yhä pitäen kiinni Frankin
käsivarresta. Poika oli puhkeamaisillaan uudelleen raivoon, mutta
Stella hillitsi häntä.

»St!» hän kuiskasi. »Älä virka mitään. Jokainen sanasi viiltää
sydäntäni. Pysykäämme täällä.»

Heidän ei tarvinnut odottaa kauan. Kuului askelia — kiireisiä,
meluisia — portaista; malttamaton, käskevä ääni kysyi jotakin; sitten
tempaistiin ovi auki, ja loordi Trevorne tuoksahti sisään.

Loordi Trevorne loi aluksi tuikean katseen ympäri huonetta ja kiiruhti
sitten, vähääkään välittämättä Jasperista, huoneen poikki Stellan
luokse, joka hänen saapuessaan oli vaistomaisesti liikahtanut häntä
kohti, mutta pysähtynyt, jääden seisomaan kasvot kalpeina ja kädet
tiukasti puristettuina ristiin.

»Stella!» huudahti Leycester. »Miksi olet täällä? Miksi et tullut
Waterloohon? Miksi lähetit noutamaan minua?» Tyttö tarttui hänen
käteensä ja loi häneen katseen, josta kuvastui sellainen tuska ja
murhe, että hän tuijotti Stellaan hämmästyneenä.

»Teidät kutsuttiin minun käskystäni», selitti Jasper kylmästi.

Leycester vain vilkaisi häneen ja alkoi sitten jälleen tarkkailla
Stellan kasvoja. »Miksi olet täällä, Stella? Onko jotakin tapahtunut
kotona — sedällesi?»

»Herra Etheredge voi hyvin», pisti Jasper väliin, astahtaen likemmäksi
heitä.

»Miksi vastaa tämä mies puolestasi? En ole kysynyt mitään teiltä, sir.»

»Siitä olen kyllä selvillä, mylord», vastasi Jasper, jonka pienissä
silmissä välkkyi viha ja kiukku. »Mutta kun kysymyksenne ilmeisesti
vaivaa neiti Etheredgeä, niin katsoin asiakseni vastata hänen
puolestaan.»

Leycester hymyili, ikäänkuin olisi saanut jonkun omituisen
mielijohteen. »Näyttepä todella pitävän sitä omana asiananne», hän
huomautti levollisen ivallisesti. »Kenties suvaitsette ystävällisesti
pysyä hiljaa.»

Jasperin kasvot kävivät kalpeiksi ja sävähtivät. »Olette minun
asunnossani, loordi Trevorne.»

»Minusta on hyvin ikävä, että minun täytyy myöntää se. Ja vielä
ikävämpää minusta on, että tämä lady on täällä.» Sen sanottuaan
Leycester meni onnettoman tytön luokse. »Tule, Stella! Sinun pitää
kertoa minulle, mitä tämä kaikki merkitsee», kuiskasi hän, tarjoten
tytölle käsivarttaan.

Mutta Stella astahti taaksepäin surkea ilme silmissään. »En voi lähteä
kanssasi», hän huudahti. »Älä pyydä minua!»

»Et voi!» kummasteli loordi Trevorne edelleenkin yhtä hiljaa. »Stella!
Miksi et?»

»Minä — en voi sanoa sitä sinulle! Älä kysy minulta!» rukoili tyttö.
»Mene nyt — mene ja jätä minut!»

Leycester katsahti hänestä Frankiin, joka pudisti päätään ja mulkoili
Jasperiin. »En ymmärrä sitä; loordi Trevorne; minuun katsomisesta ei
ole mitään hyötyä. Toimin pyyntönne mukaisesti, ainakin sikäli kuin
voin, kunnes minut estettiin. Nousimme junasta Vauxhallissa, kuten
kehoititte —»

»Kehoitin!» sanoi Leycester hiljaa, mutta hyvin painokkaasti. »Minä
en ole pyytänyt teitä tekemään mitään sinnepäinkään! Odotin teitä
Waterloossa ja arvelin, että olitte huomaamattani menneet ohitseni ja
lähteneet — sinne, minne pyysin teidän saapua, ja kiiruhdin sinne.
Siellä oli eräs mies — otaksuttavasti herra Adelstonen palvelija — joka
ilmoitti minulle, että Stella odotteli minua täällä. Tulin tänne —
siinä kaikki!»

Frank katsoi tuikeasti Jasperia ja osoitti häntä uhkaavan syyttävästi
sormellaan. »Vaatikaa selitystä _häneltä_», hän huomautti.

Leycester katsahti Adelstonen kalpeihin, ilkkuviin kasvoihin. »Mitä
vehkeilyä tämä on?» hän kysyi. »Onko minun uskottava, että — että tämä
lady on houkuteltu ansaan ja tuotu tänne vasten tahtoaan?»

Jasper taivutti päätään.

»Teillä on vapaus uskoa mitä haluatte», hän vastasi. »Jos kysytte
minulta, johtuiko se, että tämä lady ei noudattanut teidän antamianne
ohjeita, minun väliintulostani, niin vastaan myöntävästi. Toimitin
hänet sitä varten, että minä, hänen setänsä ja holhoojansa ystävä,
voisin osoittaa hänelle häntä väijyvän vaaran sillä polulla, jolle
te tahdoitte houkutella hänet. Olen selvittänyt hänelle, että hänen
on mahdotonta tehdä niinkuin te haluatte, ja nyt hän ehdottomasti
kieltäytyy pitämästä sitä sopimusta, jonka te pakotitte hänet tekemään
kanssanne. Hän ei suostu seuraamaan teitä. Hän —»

»Vaiti!» huudahti Leycester matalalla äänellä, joka tuntui
pelottavammalta kuin karjuminen. Sitten hän kääntyi Stellaan päin.

»Onko asia niin?» hän tiedusti.

Tyttö kohotti katseensa. »Kyllä», hän kuiskasi. »Minä — minä en voi
tulla mukaasi.»

Leycester katseli ympärilleen, ikäänkuin epäillen näkevänsä unta. »Mitä
tämä merkitsee?» hän mutisi. »Stella, rukoilen, käsken sinua puhumaan.
»Ajattele asemaani! Minä — joka odotin sinua kuten — kuten hyvin tiedät
— tapaan sinut täältä ja kuulen sinun, sinun omasta suustasi, että
suhteemme ovat perinpohjin muuttuneet, niin äkkiä, niin aiheettomasti —»

»Sen täytyy olla niin», huokaisi Stella. »Kunpa vain lähtisit ja
jättäisit minut yksin! Sääli minua!»

Leycester kääntyi puhuttelemaan Frankia. »Ettekö — ettekö poistuisi
hetkeksi, hyvä Frank?» pyysi hän käheästi. Frank meni verkkaisesti
ulos, ja Leycester huudahti Jasperille: »Te vihjasitte tuntevanne tämän
arvoituksen selityksen. Suvainnette kertoa sen minulle. Pois kaikki
salaperäisyys! Tietäkää kerta kaikkiaan, etten suvaitse kujeilua!»

Jasper puraisi huultaan. »Minulla on vain vähän lisättävänä siihen,
mitä olen jo maininnut. Sanon sen, ja neiti Etheredge saa vahvistaa
puheeni oikeaksi. Tahdotte tietää syyn, miksi hän ei saapunut
tapaamaan teitä kuten odotitte ja miksi hän sensijaan on täällä minun
suojeluksessani. Siihen kysymykseen on helppo vastata. Syy on se, että
hän on lupautunut vaimokseni!»

Leycester katsoi häntä värähtämättä silmiin osoittamatta saaneensa
sellaista iskua, kuin vastustaja oli toivonut. Sensijaan hän näytti
rauhoittuvan.

»Minulle on kerrottu», hän virkkoi tyynen purevasti, »että te olette
taitava mies, herra Adelstone. En ole tätä ennen sitä epäillyt. Mutta
nyt minusta tuntuu, että teidän täytyy olla hölmö voidaksenne toivoa
minun uskovan väitettänne.»

Jasperin kasvot kävivät kiukusta punaisiksi. Hän viittasi vapisevalla
kädellään Stellaan. »Kysykää häneltä!» hän kehoitti käheästi.

Leycester säpsähti ja pyörähti tyttöön päin. »Muodon vuoksi», hän
murahti melkein kuin anteeksi pyytäen, »kysyn sinulta, Stella. Onko se
totta?»

»Kyllä se on totta», ähkäisi tyttö.

Nyt vasta Leycester kalpeni eikä näyttänyt voivan siirtää katsettaan
pois Stellan silmistä. Sitten hän meni Stellan luokse ja otti hänen
kätensä omiinsa.

»Katso tänne!» pyysi hän hiljaisella, värähtelevällä äänellä.
»Tiedätkö, että minä olen täällä — minä — olen täällä — että
olen tullut suojelemaan sinua? Mitä hyvänsä tämä mies on sanonut
pakottaakseen sinut antamaan tämän hullun lupauksen, siitä hänen
on vastattava minulle! Stella! Stella! Jollet tahdo saattaa minua
mielipuoleksi, niin katso tänne ja sano, että se on valhetta!»

Stella katsoi häntä surullisesti silmiin. »Se on totta — totta.»

»Omasta vapaasta tahdostasiko? Sinä emmit! Ah!»

Tyttö vei kädet kasvoilleen kootakseen voimia iskun antamista varten ja
sanoi hetkisen kuluttua pakotetusti. »Omasta vapaasta tahdostani.»

Loordi Trevornen kädet painuivat alas, ja hän jäi seisomaan tuijottaen
Stellaan. Jasperin ääni herätti hänet tyrmistyksestä, joka hänet oli
vallannut.

»Kas niin, mylord», huomautti Adelstone kuivan kylmästi. »Olette saanut
vastauksen. Sallikaa minun huomauttaa, että olette tuottanut tälle
ladylle tuskaa enemmän kuin tarpeeksi, ja muistuttaa, että minulla,
hänen tulevana puolisonaan, on oikeus pyytää teitä jättämään hänet
rauhaan.»

»Stella», virkkoi Leycester kiinnittämättä ollenkaan huomiota
Jasperiin. »Viimeisen kerran kysyn sinulta — viimeisen kerran! — onko
se totta? Oletko pettänyt minut lupautuaksesi tälle miehelle? Oletko
luvannut mennä hänen vaimokseen?»

Vastaus tuli hiljaa, mutta selvästi. »Se on totta. Minusta tulee hänen
vaimonsa.»

»Se riittää. Väität sen tapahtuvan omasta vapaasta tahdostasi. Minä
en sitä usko. Olen varma siitä, että tämä mies on jollakin tavoin
pakottanut sinua. Mitä keinoja hän on käyttänyt, sitä en voi arvata.
Tunnen, ettet sinä tahdo ilmaista sitä minulle ja että hän valehtelisi,
jos kysyisin häneltä. Mutta se riittää minulle. Stella -- nimitän sinua
niin viimeistä kertaa -- sinä olet pettänyt minua; olet pitänyt tätä
seikkaa salassa minulta. Antakoon Jumala sinulle anteeksi! Minä en
voi!» Sen sanottuaan hän sieppasi hattunsa ja poistui huoneesta.

Frank juoksi häntä vastaan, kun hän aukaisi oven. »Oi, loordi
Trevorne!» huudahti poika.

Leycester pysähtyi hetkiseksi, laskien kätensä Frankin käsivarrelle.
»Mene hänen luokseen!» käski hän. »Hän on valehdellut minulle. Hänen
ja tuon miehen välillä on jotakin. Minä näin hänet viimeisen kerran.»
Ennenkuin Frank ennätti sanallakaan pyytää selitystä tai koettaa
suostutella häntä, sysäsi hän pojan syrjään ja meni ulos.




XXX.


Leycester asteli portaita alas epävarmoin askelin kuin juopunut ja
päästyään ulkoilmaan jäi tuijottelemaan ympärilleen kuin huumaantunut,
kuten hän todella olikin. Kävellessään sitten eteenpäin valtakadun
ihmisvilinässä hän tajusi menettäneensä Stellan. Suunnasta välittämättä
hän jatkoi kulkuaan, kunnes huomasi olevansa Pall Mallissa. Hän meni
erääseen kerhoon, jonka jäsen hän oli, ja astui tupakkasalonkiin.
Sytytettyään sikaarin hän vaipui aatoksiinsa. Hieman rauhoituttuaan
hän käsitti, että Stellan näennäisellä sydämettömyydellä oli joku
syy. Hän tiesi, ettei tyttö rakastanut Jasperia. Leycester viipyi
kerhossa useita tunteja, koettaen keksiä arvoituksen ratkaisua, mutta
onnistumatta. Hänestä tuntui, että iskun kestäminen olisi ollut
helpompaa, jos Stellan olisi riistänyt häneltä joku toinen mies, jota
hän olisi voinut pitää vertaisenaan — esimerkiksi Charlie Grayford.
Vihdoin hän, tupakkahuoneen tarjoilijan riemuksi, nousi paikaltaan ja
kiiruhti pois. Viimeisten minuuttien aikana hän oli tehnyt päätöksiä
vastaisesta toiminnastaan. Englantiin hän ei voisi jäädä; hän menisi
ulkomaille ja koettaisi unohtaa. Se sana hymyilytti häntä. Ikäänkuin
hän voisi ikinä unohtaa kauniita kasvoja, jotka olivat levänneet hänen
rinnallaan, ihania silmiä, joista oli säihkynyt hänelle rakkaudenhehku,
suloista tytönääntä, joka oli kuiskannut neitseellisen tunnustuksensa
hänen korvaansa.

Hän kutsui ajurin ja käski hänen ajaa Waterloohon. Noustuaan
Wyndwardiin lähtevään junaan hän heittäytyi erääseen vaununnurkkaan ja
antautui katkeran epätoivon valtaan.

Päivällinen oli juuri päättynyt, kun hänen solakka vartalonsa ilmestyi
pengermälle. Naiset seisoskelivat seurustelusalin kuistikolla,
päivää paistattaen. Hieman syrjässä muista seisoi Lenore. Hän
nojasi rautapylvääseen, ja hänen helmikirjauksinen, kermanvärinen
silkkipukunsa piirtyi somasti lehvä- ja kukkastaustaa vasten. Hänen
ilmeensä oli herttaisen huoleton, kädet viehkeässä lepoasennossa,
huulilla leppeä hymy, katse suloisen haaveileva. Koko hänen olentonsa
huokui sopusointua koko maailman kanssa, mikä oli jyrkkänä vastakohtana
kreivittären viehättävillä kasvoilla näkyvälle huolestuneelle ilmeelle.

Puhellessaan hilpeästi vieraittensa kanssa loi levoton äiti vähän
väliä hajamielisen näköisenä katseensa lakealle tienoolle, ja kerran,
kun tieltä kuului ajoneuvojen kolinaa, hän säpsähti. Mutta ajoneuvot
olivat vain erään vieraan, ja huokaisten ryhtyi kreivitär jälleen
emännäntehtäviinsä. Lenore seisoi pää takakenossa, tarkkaillen häntä
veltto hymy huulillaan. Myöskin hän kärsi, mutta hän tiesi, mitä
pelkäsi ja mitä toivoi. Äiti sensijaan ei tietänyt mitään, vaan pelkäsi
kaikkea.

Pian lady Wyndward joutui Lenoren äänen kuuluville.

»Näytät tänä iltana rasittuneelta», sanoi viimeksimainittu.

Kreivitär hymyili väsyneesti. »Päätäni pakottaa hieman», hän vastasi,
katsahtaen sitten toisen viehkeän huolettomiin kasvoihin. »Sinä olet
varsin pirteän näköinen, Lenore!»

Lady Lenore naurahti. »Niinkö arvelet? Entäpä jos minunkin pääni olisi
kipeä?»

»Minun sairauteni olisi sittenkin pahempi», selitti kreivitär
huokaisten, »sillä sydäntänikin särkee».

»Kerro minulle kaikki!» kuiskasi Lenore, tarttuen vanhempaa naista
käsivarresta.

»En voi. Tuskin tiedän itsekään. Hapuilen pimeässä, mutta aavistan,
että jotakin on tapahtunut tai on tapahtumaisillaan. Leycester lähti
eilen äkkiä, ja hän huolestuttaa minua; en tiedä, milloin hän palaa.»

»Minä luulen, että hän palaa tänä iltana», mutisi Lenore pehmeästi,
huulillaan hymy, joka oli liian säyseä vaikuttaakseen itseluottavalta
tai kerskailevalta.

Kreivitär katsahti häneen herttaisesti. »Olet omituinen tyttö, Lenore.
Mistä sinä sitä päättelet?»

Lenore kiersi rannerengastaan. »Minusta tuntuu kuin joku ääni
kuiskaisi minulle, että hän tulee. Katsoppa!» Niin sanoen hän tuskin
huomattavasti liikautti kättään pengermää kohti. Siellä asteli
Leycester hitaasti leveitä kiviportaita ylöspäin.

Lady Wyndward aikoi lähteä häntä vastaan, mutta Lenore puristi hänen
käsivarttaan. »Parempi on antaa hänen olla», kuiskasi hän tuskin
kuuluvasti. »Ainakin toistaiseksi. Antakaa hänen olla yksin. Jotakin
on tapahtunut, kuten otaksuit. Minulla on hyvin tarkat silmät, kuten
tiedät, ja näen hänen kasvonsa. Antakaa hänen olla yksin; se on hyvä
neuvo.»

Vaistomaisesti lady Wyndward tunsi, että asianlaita oli niin,
nähdessään poikansa riutuneet kasvot. Ja ettei hän joutuisi kiusaukseen
toimia neuvosta välittämättä, hän kääntyi toisaalle ja meni
sisähuoneisiin.

Leycester saapui pengermän poikki, katsahti ylös ja näki naiset,
mutta meni edelleen kohotettuaan vain hattuaan. Jouduttuaan sille
kohdalle, missä valkopukuinen neito nojaili pylvästä vasten, hän epäröi
silmänräpäyksen. Mutta Lenoren heikosti hymyilevien kasvojen ilme ei
ollut kutsuva, ja Leycester nosti taaskin hattuaan, jatkaen matkaansa.
Mutta melkein tietämättään hän oli pannut merkille, kuinka suloiselta
ja viehättävältä Lenore näytti. Raskain askelin hän meni eteissalin
läpi, kiipesi portaita ylös, astui omaan huoneeseensa ja kutsui
kamaripalvelijansa.

»Laita kylpy kuntoon, Oliver», hän käski, »ja sullo matkalaukku
valmiiksi! Lähdemme tänä iltana.»

Leycester nousi seisomaan ja asteli edestakaisin. Vaikka Stella
ei ollut kertaakaan ollut hänen huoneissaan, tuntui kaikki siellä
muistuttavan hänestä. Maalaustelineellä oli tuhrittu Venus, jonka
hän oli pilannut ensimmäisenä iltana nähtyään tytön. Pöydällä oli
etruskilaisessa kristallimaljakossa villejä kukkia, jotka Stella
oli poiminut ja joita hän oli painanut huulilleen. Hän viskasi ne
ulos ikkunasta. Äkkiä värähti ilma juhlallisen soiton sävelistä.
Leycester hätkähti. Hän oli unohtanut Lilianin melkein tyyten. Hänen
suuri surunsa oli melkein haihduttanut sisaren hänen mielestään. Hän
laski maljakon pöydälle ja meni Lilianin ovelle; sisar tunsi hänen
koputuksensa ja käski hänen astua sisään, jatkaen soittoaan. Mutta
kun Leycester tuli hänen näkyviinsä, häipyi hänen kasvoiltaan niille
levinnyt tervehdyshymyily.

»Ley», hätäili hän, tarkastaen veljensä kalpeita, riutuneita kasvoja ja
silmiä ympäröiviä mustia renkaita, »mitä on tapahtunut? Mikä sinun on?»

Leycester vaipui matalalle tuolille hänen jalkojensa juureen ja
viittasi pianoon päin. »Soita vielä!» hän pyysi.

Lilian säpsähti kuullessaan hänen käheän, sortuneen äänensä, mutta
kääntyi, alkaen soittaa vienosti. Äkkiä hän pikemminkin aavisti kuin
näki, että Leycester painoi kädet kasvoilleen. Silloin hän lakkasi
soittamasta, kumartui veljen puoleen ja kuiskasi: »Kerro minulle
kaikki, Ley!»

Leycester nosti päätään; hänen kasvoillaan oli katkera ilme, joka
vihloi Lilianin sydäntä. »Se on pian kerrottu, Lil», sanoi hän hiljaa;
»se on vain vanha, ikivanha tarina! Minä rakastin — ja minut petettiin.
Panin koko onneni, koko sielunrauhani yhden vedon varaan — ja menetin.
Isku sattui minuun hyvin pahasti, ja luonnollisesti se kirvelee jonkun
aikaa.»

»Ley!» torui Lilian lempeästi. »Sinä et saa puhua tuolla tavoin
_minulle_! Puhu avoimesti, sydämestäsi!»

»Sitä ei minulla enää ole, Lil. Siinä, missä sydämeni ennen oli, on
vain pakottava tyhjä sija. Menetin sen viikkoja sitten — vai onko
siitä kuukausia tai vuosia? — nyt en osaa sitä sanoa! Ja hän, jolle
sen annoin, jota pidin puhtauden enkelinä, viattomana kyyhkynä, on
heittänyt sen likaan ja polkenut sen jalkoihinsa.»

»Ley, Ley, sinä raatelet minua! Kenestä puhut?»

»Kenestä muusta puhuisin kuin siitä ainoasta naisesta, joka koko
maailmassa on minua varten?»

»Lenorestako?» kuiskasi Lilian epäillen.

»Lenoresta! Ei, sillä tavoin hän ei lausunut nimeään. Minä puhun Stella
Etheredgestä; häntä minä ajattelen.»

Lilianin käsi vapisi, mutta hän ei vetänyt sitä pois. »Stellasta! Oi,
Ley! Kerro minulle kaikki, rakas!»

»On niin vähä kerrottavaa», vastasi Leycester väsyneesti. »En voi
kertoa sinulla kaikkea. Riittäköön se, että tänä iltana toivoin voivani
nimittää häntä vaimokseni; mutta sensijaan — niin, näethän, että istun
täällä!»

»Vaimoksesi?» mutisi Lilian. »Stella Etheredge vaimoksesi! Oliko se
—”oliko se viisasta, Ley?»

»Viisasta! Mitäpä minä välitän viisaudesta?» kivahti Leycester.
»Rakastin häntä — rakastin häntä kiihkeästi, mielipuolisesti, joten en
ikinä rakasta ketään toista naista! Taivas minua armahtakoon, rakastan
häntä vieläkin! Ymmärrätkö? Se on pahinta. Tiedän, yhtä varmasti kuin
olen tässä, että elämäni on mennyttä. Se on murtunut, kuten karille
ajautunut laiva, ja se on lopussa!»

Hetkisen vallitsi hiljaisuus; sitten alkoi Lilian puhua, ja naisena hän
ajatteli naisten tapaan.

»Entä hän, Ley? Kuinka hänen laitansa on?»

»Hänellä ei ole mitään hätää. Naiset ovat kaikki sellaisia — kaikki
paitsi yksi.» Puhuessaan hän taputti hyväillen sisarensa käsivartta.

»Ja sittenkin — ja sittenkin», mutisi Lilian huolestuneena ja
suruissaan, »kun nyt ajattelen taaksepäin, niin olen varma, että hän
rakasti sinua, Ley! Muistan hänen kasvonsa, hänen katseensa, muistan,
kuinka hän lausui nimesi. Oi, Ley, hän rakasti sinua!»

»Hän rakasti — kenties. Nyt hän rakastaa minua niin, että sinä päivänä,
jolloin meidät olisi pitänyt vihkiä, hän salli toisen miehen astua
väliimme vaatimaan häntä omakseen.»

»Toisen miehen! Minkä miehen, Ley?»

»Erään Jasper Adelstonen, lakimiehen, jonka nimittäminen gentlemanniksi
olisi suurenmoista imartelua! Ajattele sitä, Lil! Kuvittele! Olin
odottamassa morsiameni saapumista, mutta sensijasta noudettiin minut
tapaamaan häntä tämän miehen asunnossa. Siellä minulle ilmoitettiin,
että meidän välillämme on kaikki lopussa, ja että hän on herra Jasper
Adelstonen tuleva puoliso.»

»Entä syy — aihe?»

»Mitään syytä ei ole!» huudahti veli, nousten pystyyn ja alkaen astella
edestakaisin. »Minulle ei suvaittu ilmaista mitään syytä. Pelkkien
tosiseikkojen katsottiin riittävän minulle.»

Lilian oli vaiti hetkisen; sitten puhkesi hänen huuliltaan äännähdys:
»Tyttö-parka!»

»Älä tuhlaa sääliäsi, Lil! Omin huulin hän selitti, että hän teki sen
omasta vapaasta tahdostaan.»

»Tuon miehen seisoessa hänen vierellään?»

Leycester hätkähti, mutta pudisti sitten päätään. »Oivallan, mitä
tarkoitat», hän virkkoi käheästi. »Mutta etkö käsitä, että juuri se on
pahinta? Hän on miehen vallassa; heillä on joku yhteinen salaisuus.
Voinko mennä avioliittoon naisen kanssa, joka on niin täydelleen toisen
miehen vallassa, että hänen on pakko rikkoa minulle antamansa sana,
pettää minut? Ei, jätin heidät toistensa seuraan. Ja nyt olen tullut
sanomaan sinulle jäähyväiset.»

»Jäähyväiset. Aiotko lähteä — minne?»

»Minne?» kertasi Leycester naurahtaen vihlovasti. »En tiedä sitä enkä
välitä siitä. Hyvästi, Lil!»

»Oi, mitä voin tehdä hyväksesi?» mutisi lady Lilian. »Sinä, rakas!» Hän
pidätti Leycesteriä mahdollisimman kauan ja painoi hänen mentyään kädet
kasvoilleen ja puhkesi itkuun. Mutta äkkiä hän oikaisihe ja kosketti
vieressään olevaa kelloa. — Valituksesta ei koidu Leylle mitään hyvää,
— hän mietti, — minun on tehtävä jotakin muuta. Oi, jospa voisin olla
yhtä terve ja reipas kuin muutkin tytöt, vaikka vain yhden tunnin,
yhden lyhyen tunnin! Mutta minä tahdon, minun täytyy tehdä jotakin! En
voi nähdä hänen kärsivän ja pysyvän toimettomana!

Kamarineito, joka oli ollut hänen palveluksessaan jo hänen
lapsuudestaan asti ja tunsi hänen mielensä kaikki ailahdukset, astui
sisään ja riensi hänen luokseen nähdessään hänen kyynelten sumentamat
silmänsä.

»Oi, mylady, mikä teitä vaivaa? Olette itkenyt!»

»Hieman, Jeanette», vastasi lady Lilian, hymyillen kyynelten läpi.
»Loordi Trevorne on hyvin vaikeassa asemassa, ja minä tahdon auttaa
häntä.»

Pelokkaasti ja vapisten hän sitten ilmaisi suunnitelman, joka oli äkkiä
herännyt hänen mielessään. Aluksi Jeanette säikähti, mutta taipui
vihdoin ja kiiruhti suorittamaan alkuvalmistuksia täyttääkseen rakkaan
emäntänsä toiveen.




XXXI.


Kun ovi sulkeutui Leycesterin jälkeen, tuntui Stellasta kuin olisi
hänen sydämensä lakannut sykkimästä, kuin olisi kaikki toivo kadonnut
Leycesterin mukana ja kuin tuomio olisi peruuttamattomasti julistettu.

Kooten koko rohkeutensa hän sitten kääntyi levollisesti Jasperiin päin.
»Olette saanut tahtonne toteutetuksi», hän sanoi matalalla äänellä.
»Onko vielä jotakin? Mitä muita määräyksiä on teillä annettavana
minulle?»

Jasper hätkähti, ja väri palasi hänen kalpeihin poskiinsa.
»Tulevaisuudessa», hän vastasi, »on teidän asianne käskeä ja minun
totella».

Stella teki tuskastuneen liikkeen. »Olen teidän vallassanne; mitä minun
on nyt tehtävä? Miten voin palata kotiin? Mitä voin sanoa?»

»Olen miettinyt sitäkin», selitti mies. »Arvasin, että se tulisi
olemaan vaikeata, ja olen ryhtynyt toimenpiteisiin sen varalta. Tiedän
kyllä, että tekoni lisää suuttumustanne, mutta tarkoitukseni oli hyvä.»

»Mitä olette tehnyt?» kysyi Stella kärsimättömästi.

»Olen sähköttänyt sedällenne, että minä houkuttelin teidät ja Frankin
karkaamaan kaupunkiin ja että tuon teidät takaisin tänä iltana.
Tiesin, ettei hän sitten enää olisi huolissaan, koska kerran Frank on
mukananne. Menettelinkö väärin?»

»Ette, luulen, että se ei ollut väärin. Kaikki on samantekevää, kunhan
häneltä säästyy tuska.»

»Se tapahtuu», vastasi Jasper. »Minä teen kaiken voitavani, että sekä
hän että Frank tulisivat onnellisiksi, samoin kuin tekin.»

Stella katsahti häneen, hymyillen säälivästi, ja virkkoi: »Nyt
sallinette minun poistua.»

Jasper oli tarpeeksi älykäs ymmärtääkseen, että Stella oli saanut
kestää niin paljon kuin hänen terveytensä voi sietää, minkä vuoksi hän
kutsui Frankin sisään ja tilasi auton taivutettuaan sitä ennen Stellan
nauttimaan hieman viiniä ja ruokaa.

He saapuivat asemalle parhaiksi ehtiäkseen Wyndwardiin lähtevään
junaan. Stella painautui nurkkaan ja vaipui aatoksiinsa. Se oli
surkea matka; he lausuivat tuskin sanaakaan. Stella oli liian onneton
keskustellakseen, ja Frank, jolle Jasper oli suonut vain hyvin niukat
selitykset, oli liian kiihtynyt antautuakseen turhanpäiväiseen
jaaritteluun vihaamansa ja epäilemänsä miehen kanssa.

Junan saavuttua Wyndwardin asemalle auttoi Jasper Stellan vaunusta,
ja yhdessä he kävelivät vainioiden halki. Kun he pääsivät kartanon
näkyviin, joka hohti valkoisena ilta-auringon valossa, katsahti Stella
sinnepäin, ja hänestä tuntui kuin olisi kylmä käsi kouristanut hänen
sydäntään. Näytti siltä kuin Jasper olisi arvannut, mitä Stellan
mielessä liikkui, sillä hän otti neidon päivänvarjon ja levitti sen.
»Aurinko paistaa vielä kuumasti», hän sanoi, pitäen varjoa niin, että
se verhosi kartanon hänen näkyvistään.

Kun Jasper avasi taiteilijan asunnon porttia, väreili hymy hänen
huulillaan. »Valmistautukaa kuulemaan nuhteita!» hän huudahti keveästi.
»Teidän pitää vierittää koko syy minun niskoilleni.»

Mutta nuhteita ei tullut. Herra Etheredge, joka istui nojatuolissaan
katseli heitä hieman hämmästyneenä ja huolestuneena.

»Stella», hän kysyi, »missä olet ollut? Olemme olleet hyvin levottomia.
Kuinka kalpealta ja nääntyneeltä sinä näytät!»

»Se on kaikki minun syytäni, rakas herra Etheredge», ehätti Jasper
selittämään, melkein astuen Stellan eteen peittääkseen häntä.
»Kohdistakaa moitteenne minuun. Minun olisi pitänyt olla järkevämpi,
myönnän; mutta minä kohtasin nämä nuoret heidän ollessaan aamukävelyllä
ja houkuttelin heidät pistäytymään Lontoossa. Se tapahtui hetken
innostuksessa. Teidän täytyy antaa meille anteeksi!»

Herra Etheredge katsoi vuoroin kutakin heistä, taputtaen Stellaa
käsivarteen. »Teidän pitää pyytää anteeksi rouva Penfoldilta», vastasi
hän hymyillen. »Olemme molemmat olleet hyvin huolissamme. Se oli niin
kovin vastoin Stellan tapoja.»

»Toivoakseni voin lepyttää rouva Penfoldin», sanoi Jasper. »Tarvitsen
hänen puoltolausettaan. Tiedän, että hänellä on jonkun verran
vaikutusvaltaa teihin, sir, ja minun on rukoiltava teiltä anteeksiantoa
useammastakin kuin yhdestä asiasta. Olen rohjennut pyytää Stellaa
vaimokseni, ja hän on suostunut.»

»Onko se niin, rakas?» tiedusti vanhus.

Stella painoi päänsä alas, mutta ei virkkanut mitään.

»Tämä — tämä on minusta niin yllättävää!» jatkoi herra Etheredge
hiljaa. »Mutta jos asia on niin, jos rakastat häntä, tyttöseni, niin
minä en tahdo sanoa: ei. Taivas siunatkoon sinua, Stella!» Niin sanoen
hän laski kätensä tytön pään päälle. Kaikki olivat hetkisen vaiti.
Sitten vanhus ojensi toisen kätensä Jasperille ja jatkoi: »Olet
onnellinen mies. Toivon ja uskon, että teet hänet onnelliseksi!»

Jasperin pienet silmät välähtivät, ja hän huudahti: »Siitä annan
henkeni pantiksi.»




XXXII.


— Oi, rakkaani, rakkaani!

Stella seisoi kädet ojennettuina valkeaseinäistä kartanoa kohti; kuu
valoi hohdettaan vainioille ja joelle; hiljaisuuden keskeytti vain
ruisrääkän ääni. Tuskan ja surun, kiihkeän kaipauksen ja murheen
painamana hän ei saanut puserretuksi huuliltaan muuta kuin nämä
sanat. Hänen takanaan oli talossa kaikki rauhallista. Kiihtymyksen
raukaisemana oli Frank mennyt huoneeseensa. Herra Etheredge istui
piippua poltellen, uneksien ja ajatellen pikku tyttönsä kihlautumista.
Jasper oli poistunut; hän oli liian viisas pitkittääkseen jännitystä,
jonka hän tiesi Stellaa painavan. Ja Stella oli hiipinyt pieneen
puutarhaan, nojaten nyt pieneen porttiin, katsellen upeata kartanoa;
siellä kenties oli tällä hetkellä myöskin Leycester, joka vielä
muutamia tunteja sitten oli ollut hänen omansa. Hiljaisena puhkesi
hänen huuliltaan voihkaus:

— Oi, rakkaani, rakkaani!

Ikäänkuin vastauksena hänen valitukseensa huudahti heikko, tunteesta
vavahteleva ääni: »Stella.» Neito säpsähti, kääntyi ääntä kohti ja
näki kuutamossa lady Lilianin, joka nojautui kamarineitonsa käsivarteen.

He seisoivat hetkisen, katsellen toisiaan ääneti. Sitten meni Stella
lähemmäksi. Lady Lilian ojensi kätensä, ja Stella tarttui hänen
käsivarteensa.

»Odota minua raitilla, Jeanette!» käski lady Lilian. »Sinä kai olet
tukenani, Stella», hän lisäsi vienosti.

Stella saattoi hänet penkille, jolle molemmat istuutuivat hiljaa,
Stella silmät maahan luotuina, Lilian tarkastellen toisen kalpeita,
viehättäviä kasvoja, jotka näyttivät vieläkin kauniimmilta kuin
silloin, kun hän oli ensi kerran ne nähnyt, jolloin niillä oli hehkunut
onnen ja toivovan rakkauden puna. Hienotuntoinen tyttö tunsi pistoksen
sydämessään nähdessään ihanien silmien alla olevat tummat kuopat,
tiukkaan puristetut huulet ja kalpeat väsyneet kasvot. »Stella»,
kuiskasi hän, kiertäen kätensä Stellan ympärille.

Stella kääntyi katsomaan Liliania; hänen ilmeensä oli melkein kova, kun
hän ponnisteli hillitäkseen itsensä.

»Olet tullut tänne — näin myöhään!»

»Niin olen, Stella», vastasi Lilian, kyynelten kihotessa hänen
silmiinsä, kun hän kuuli toisen äänen suruisan, toivottoman soinnun.
»En voinut pysyä rauhallisena, ystäväni. Sinä olisit tullut minun
luokseni, Stella, jos minä — jos se olisi sattunut minulle!»

Stellan huulet liikahtivat. »Kenties.»

Lilian tarttui hänen käteensä; se oli kuuma ja kuumeinen. »Stella, sinä
et saa olla vihainen minulle. Minä — minä olen kuullut —»

Stella katsahti häneen, ja hänen huulensa vapisivat.

»Olet tavannut hänet — hän on kertonut sinulle», kuiskasi hän.

Lilian taivutti päätään. »Niin, ystäväni, olen tavannut hänet. Oi,
Stella, jos olisit nähnyt hänet sellaisena kuin minä näin! Jos olisit
kuullut hänen sanansa! Hänen äänensä —»

Stella kohotti kättään. »Älä! Sääli minua!» hän virkkoi käheästi.

»Mutta miksi — miksi piti niin käydä?» mumisi Lilian, puristaen hänen
kättään. »Näetkö, Stella, sinä et aavista, kuinka hän sinua rakastaa!
Ei ikinä ole kenenkään rakkaus ollut niin syvää, niin puhdasta, niin
vilpitöntä kuin hänen!»

Heikko puna lehahti Stellan kalpeille kasvoille. »Minä tiedän»,
huohotti hän terävästi, melkein rajusti. »Oletko tullut kertomaan sitä
minulle? Maksoiko se vaivan? Luuletko, etten itse tiedä, mitä olen
menettänyt?»

»Olen tullut kuullakseni omasta suustasi, Stella, miksi on näin käynyt.
Ole malttavainen minua kohtaan, ystävä rakas! Muista, että rakastan
häntä enemmän kuin kukaan muu paitsi sinä! Olen rakastanut häntä koko
elämäni ajan, ja sydämeni on pakahtumaisillaan nähdessäni, kuinka
onneton hän on. Olen tullut sanomaan sinulle sen — rukoilemaan hänen
puolestaan — rukoilemaan sinun kanssasi sinun puolestasi! Älä sulje
korviasi minulta, älä anna sydämesi olla kylmä minulle! Stella, sinä
särjet hänen sydämensä.»

Stella käännähti häneen päin kuten ahdistettu eläin, joka hädissään
ryhtyy puolustautumaan. »Enkö minä sitä tiedä? Eikö juuri se tieto ole
vähällä pakahduttaa sydäntäni?» hän vastasi kiivaasti. »Luuletko, että
suren ainoastaan itseni tähden? Pidätkö minua niin alhaisena, niin
itsekkäänä? Usko minua, Lilian, jos — jos eromme olisi koitunut hänen
onnekseen, niin minä olisin kestänyt sen hymyhuulin. Jos voisit tulla
sanomaan minulle: ’Hän unohtaa sinut ja rakkautensa vuoden kuluessa’,
niin olisit minulle tervetullut lohdutuksen ja toivon tuoja. Kuinka
voisin ajatella yksin itseäni, minä, mitätön tyttöriepu, jonka hän
alentui tekemään autuaaksi rakkaudellaan! Minussa ei ole mitään! Ei
mitään muuta kuin mitä olen hänen rakkaudestaan saanut. Jos olisin
voinut hengelläni lunastaa hänelle onnen, niin olisin sen antanut.
Lilian, sinä et tunne minua —»

Hänen kiihkeä tunnepurkauksensa herätti pelokasta kunnioitusta toisessa
heikossa ja vapisevassa tytössä. »Kuinka suuresti sinä rakastatkaan
häntä!» kuiskasi Lilian.

Stella katsoi häntä hymyillen. »Minä rakastan häntä», hän lausui
hitaasti. »En sano sitä koskaan enää, en koskaan! Sanon sen sinulle,
että tietäisit, kuinka syvä ja laaja kuilu on välillämme — niin laaja,
ettei sen ylitse ikinä voida rakentaa siltaa.»

»Ei, ei; niin et saa sanoa.»

Stella naurahti katkerasti. »Luulen arvaavani, minkä vuoksi
olet tullut, Lilian. Sinä arvelet, että tämä on vain tavallinen
rakastuneiden riita, joka voidaan sovittaa yhdellä sanalla. Riita!
Kuinka vähän sinä tunnet meitä kumpaakaan! Meidän kesken ei
minkäänlaista riitaa olisi voinut syntyä — ei kukaan voi riidellä
itsensä kanssa. En milloinkaan voi kellekään ilmaista, mikä meidät
on erottanut; mutta tämän mainitsen sinulle, että käsittäisit kuinka
toivottomaan tehtävään olet ryhtynyt. Jos — jos minä taipuisin, jos
sanoisin hänelle: ’Tule takaisin, olen sinun, ota minut’, niin sinä,
_sinä_, joka pyydät sitä niin hartaasti, että sydäntäni kirvelee, sinä
olisit vastaisuudessa kun myrsky puhkeaa ja suostumukseni hinta olisi
maksettava, ensimmäinen sanomassa, että minä menettelin heikosti ja
itsekkäästi. Sinä olisit ensimmäinen, koska olet nainen ja tiedät, että
naisen velvollisuus on uhrautua niiden hyväksi, joita hän rakastaa!
Olenko puhunut selvästi?»

Lilian katsahti häneen, ja hänen kasvonsa kalpenivat. »Onko — onko se
totta?»

»Se on niin totta, että jos kertoisin sinulle eromme syyn, niin
poistuisit luotani virkkamatta sanaakaan. Ei! Sinä rukoilisit, että
pysyisin yhtä lujana ja taipumattomana kuin olen!»

Stellan sanat ja äänensävy olivat niin pohjattoman toivottomia, että ne
pakostakin saivat helläsydämisen Lilianin uskomaan. »Oi, Stella, rakas,
rakas ystävä», nyyhkytti hän.

Stella katseli häntä hetkisen ja kumartui sitten suutelemaan häntä.
»Älä itke!» hän kuiskasi ainoankaan kyynelen kohoamatta hänen
silmiinsä. »Minä en osaa itkeä; tuntuu siltä kuin en enää koskaan
vuodattaisi kyyneliä! Mene nyt, mene!» lisäsi hän, kietoen käsivartensa
vapisevan tytön ympärille.

»Stella-parkani!» sopersi Lilian, nousten seisomaan. »Hän — hän sanoi
sinua yleväksi; nyt tiedän, mitä hän tarkoitti! Luulen ymmärtäväni — en
ole varma vieläkään; mutta uskon ja — ja, niin sanon sen — tunnen, että
sinä olet oikeassa. Mutta voi poika-raukkaani! Lausu minulle yksi sana
hänen lohdutuksekseen — yksi sana!»

Stella katsoi häntä silmiin; he olivat saapuneet portille, ja vaunut
olivat näkyvissä. »En voi lähettää mukanasi mitään sanaa», kuiskasi
Stella tuskin kuuluvasti. »En mitään muuta kuin sen, ettei hän voi
tehdä mitään pelastaakseen meidät, että hänen ponnistuksensa vain
pahentavat surkeata tilaani ja että rukoilen, ettemme enää koskaan
kohtaisi toisiamme.»

Lilian puristi hänen kättään viimeiseen asti, vielä vaunuihin
astuttuaankin. Ja viimeiseen saakka pysyivät Stellan tummat, surulliset
silmät kyynelettöminä.

Muutamia minuutteja myöhemmin seisoi Lilian Leycesterin huoneen
kynnyksellä. Hän oli naputtanut kahdesti, tuskin uskaltaen virkkaa
mitään; mutta vihdoin hän lausui veljensä nimen, ja Leycester aukaisi
oven. »Lilian!» huudahti hän, sulkien sisarensa syliinsä.

»Oi, rakas veli-rukkani», sopersi Lilian katsoen häntä silmiin. Hänen
murheelliset silmänsä huokuivat rakkautta ja kiintymystä.

Leycester säpsähti, vetäen hänet valoisaan kohtaan. »Mitä tämä on?
Missä olet ollut?» hän kysyi, heikko toiveikas värähdys äänessään.

»Minä olen tavannut hänet!» kuiskasi neito. »Oi, Ley, Ley, pelkään,
ettei ole vähääkään toivoa.»

Veli puristi lujemmin hänen käsivarttaan. »Ei vähääkään toivoa!» hän
kertasi masentuneena.

Lilian pudisti päätään. »En ihmettele, että rakastat häntä, Ley! Hän
on kaiken kauniin ja ylevän esikuva; ja koska hän on sellainen, täytyy
sinun oppia kestämään se, Ley!» Leycester naurahti katkerasti. »Sinun
täytyy kestää se, Ley, kuten hänkin sen kestää —»

»Sano, mistä se johtuu», keskeytti veli käheästi. »Anna minulle jotakin
kouraantuntuvaa, jota vastaan voin ponnistella, ja — niin, puhu sitten
kestämisestä!»

»En voi — hän ei voi», vastasi Lilian vakavasti ja juhlallisesti. »Ei
edes minullekaan kahden kesken hän voinut ilmaista sitä. Ley! Kohtalo
on teitä vastaan. Toivo on turha, minä tunnen sen, minä, joka en
uskonut sitä, vaikka sinäkin niin väitit! Toivo on aivan turha, Ley!»

Leycester antoi hänen vaipua tuolille ja jäi seisomaan hänen
vierelleen; nuorukaisen kasvoilla oli ilme, jota oli vaikea katsella.
»Aivan turhako?» hän murahti. »Sinä olet vedonnut häneen. On vielä
toinenkin henkilö, johon voi vedota; minä etsin hänet käsiini.»

Lilian katsahti ylöspäin; hänen ilmeestään ei kuvastunut pelästymistä,
vaan juhlallista vakaumusta. »Älä tee sitä», kielsi hän, »jollet tahdo
lisätä hänen suruaan! Niin, Ley, jos tähtäät iskun mieheen, niin iskun
täytyy sattua Stellaan.»

»Sanoiko hän sinulle niin?»

»Kyllä, sekä sanoin että katsein. »Ei, Ley, ei ole toivoa. Et voi
päästä käsiksi mieheen muuten kuin Stellan välityksellä; ja sen
sinä säästät häneltä. ’Sano hänelle’, pyysi hän minua, ’että hänen
ponnistuksensa pahentavat vaikeaa tilaani. Sano hänelle, että rukoilen,
ettemme koskaan enää kohtaisi toisiamme’.» Lilian vaikeni hetkeksi.
»Ley, en tiedä tästä asiasta sen enempää kuin sinäkään. Mutta sen
tiedän, että hän on oikeassa.»

Leycester seisoi katsellen Liliania; hänen kasvolihaksensa
nytkähtelivät; vihdoin hän puhkesi puhumaan. »Olet hyvä tyttö, Lil.
Nyt sinun on mentävä; et sinäkään voi auttaa minua sitä kestämään.
’Rukoilen, ettemme enää koskaan kohtaisi toisiamme.’ Ja tämän olisi
pitänyt olla vihkimispäivämme!»




XXXIII.


Stellasta erottuaan loordi Trevorne antautui epätoivon valtaan. Hän
ei matkustanut ulkomaille, vaan heittäytyi kuumeisesti kaupunkielämän
huvituksiin. Pian hän tuli kuuluisaksi niistä rahamääristä, joita
hän menetti korttipelissä ja tuhlasi hevosiin, ja yleisesti häntä
pidettiin hurjan seurapiirinsä huimimpien kujeiden alkuunpanijana ja
johtajana. Hän liikkui aikansa tunnetuimpien elostelijoiden seurassa,
ja useimmat ihmiset ennustelivat hänelle huonoa loppua. Huhupuheet
saapuivat tietysti Wyndwardiinkin, ja vaikkei kreivitär sitä millään
tavoin näyttänytkään, oli hän kuitenkin hirveästi huolissaan. Vain
Lilian ei kuullut kaikesta tästä mitään; kun Leycester tuli häntä
katsomaan, huomasi hän kyllä, että veli oli kalpea ja riutuneen
näköinen, mutta hän laski sen kaikki Stellan menettämisestä aiheutuvan
surun syyksi. Hienotuntoisella tytöllä ei ollut aavistustakaan
hänen hurjasta kaupunkielämästään; muuten hän olisi kehoittanut
Leycesteriä lähtemään Lontoosta ja matkustamaan ulkomaille; mutta
siitä alkaen kun hän oli tavannut Stellan, oli hän ollut hyvin sairas,
ja lääkäri oli varoittanut omaisia millään tavoin kiihoittamasta
häntä. Niinpä kului kesä syksyyn, eikä Leycester sittenkään, Charlie
Grayfordin kehoitteluista huolimatta, suostunut lähtemään kaupungista
metsästämään, kuten hänen seurueensa useimmat jäsenet olivat tehneet.

Sillä välin oli aika Wyndwardissa mennyt tasaista menoaan — paitsi itse
kartanossa, jossa kreiviä ja hänen puolisoaan luonnollisestikin kalvoi
huoli pojastaan ja tyttärensä terveydentilasta.

Niinä kuukausina, jotka olivat kuluneet rakastavien kauhean eron
jälkeen, oli elämä taiteilijan majassa kulkenut entistä latuaan sillä
ainoalla suurella poikkeuksella, että Jasper Adelstonesta oli tullut
melkein jokapäiväinen vieras ja että Stella oli kihloissa hänen
kanssaan.

Siinä oli koko erotus; mutta minkälainen se erotus oli!

Leycester oli mennyttä — ja hänen sijallaan tämä mies, jota Stella
vihasi.

Mutta kuitenkin hän ponnisteli uljaasti. Hän oli tehnyt sopimuksen,
oli uhrannut itsensä molempien rakkaittensa hyväksi, vapaasti ja
ehdottomasti, ja hän koetti puolestaan täyttää sitoumuksensa. Hän oli
hieman kalpeampi, hieman vakavampi kuin ennen, mutta hänen ilmeensä
ei ollut surkean tuskaileva; jos kohta hän ei nauranutkaan entiseen
avoimeen, hilpeään tapaansa, niin kuitenkin hän joskus hymyili; ja
jos hänen hymynsä ei ollutkaan kovin riemuisa, niin suloinen se joka
tapauksessa oli.

Herra Etheredge ei huomannut, että mitään oli viassa; hänen mielestään
Stella oli muuttunut hiljaisemmaksi, mutta hän arveli sen johtuvan
kihlauksesta; hän jatkoi maalaamistaan, syventyi työhönsä, pani tuskin
merkille ympäristönsä tapahtumia ja oli tyytyväinen. Jasperin tyyni
matalasointuinen ääni ei häirinnyt häntä; ja heidän keskustellessaan
hänen läheisyydessään hän saattoi maalata välittämättä heistä mitään.
Senjälkeen kun häntä oli kohdannut viimeinen isku, poikansa rikos, hän
oli eläytynyt taiteeseensa täydellisemmin ja perinpohjaisemmin kuin
koskaan ennen.

Molemmista nuorista Frank kenties enemmän näytti muuttuneen. Hän
oli käynyt laihemmaksi ja kalpeammaksi sekä hennomman näköiseksi
kuin ennen. Oli sovittu, että hän menisi yliopistoon seuraavaksi
lukukaudeksi, mutta vanha tohtori, joka oli kutsuttu poikaa vaivaavan
vähäisen yskän johdosta, oli hymähdellen ja rykien neuvonut, että
opiskelu jätettäisiin toistaiseksi.

»Onko Frank sairas?» oli Stella huolestuneena tiedustanut; sillä
naiselle ominaiseen tapaan hän oli kiihkeän alttiisti kiintynyt
poikaan, jonka tähden hän oli uhrannut itsensä.

»E—ei; ei hän sairas ole», oli tohtori vastannut. »Varmasti hän ei ole
sairas.» Sitten hän oli selitellyt, että Frank oli heikkorakenteinen —
että kaikki vaaleatukkaiset ja vaaleaveriset pojat olivat suuremmassa
tai pienemmässä määrin heikkoja.

»Mutta hänellä on niin kaunis ihonväri», huomautti Stella
hermostuneesti.

»Ky-yllä; hauska väri», myönteli lääkäri; ja muuta ei Stella saanut
hänestä irti.

Mutta yskä ei lähtenyt. Ja kun syksyinen sumu hiipi joesta vainioille,
peittäen ne silmää viehättävään utuverhoon, paheni yskä. Mutta ei
myöskään kaunis väri kadonnut pojan poskilta, minkä vuoksi Stella ei
ollut kovin levoton.

Frank itse suhtautui vaivoihinsa äärimmäisen välinpitämättömästi.
»Nautinko lääkkeitä?» hän sanoi vastaukseksi Stellan kyselyyn.
»Kyllä, nautin kaikki mitä tohtori lähettää. Se ei ole erikoisen
vastenmielistä, ja vaikka siitä ei nähtävästi olekaan minulle varsin
paljoa apua, näyttää se tuottavan sinulle ja mainitulle tohtorille
jonkinlaista tyydytystä, joten me kaikki olemme mielissämme.»

»Sinä et näy välittävän mistään», valitti Stella kerran, kun hän oli
mennyt puutarhaan ja tavannut pojan, joka kädet ristissä rinnallaan
nojaili porttiin ja katse tähdättynä kartanoon, mikä suuresti muistutti
sitä hetkeä, jolloin hän oli ensi kerran nähnyt Frankin samana
iltana kuin tämä saapui kotiin. »Miksi et mene onkimaan? Tai — tai —
ratsastamaan? Sinä vain kuljeskelet puutarhassa tai vainioilla.»

Frank loi häneen omituisen katseen. »Entä sinä itse?» hän kysyi
hitaasti, katsoen suurine sinisine silmineen Stellaa, jonka kasvoille
vähitellen levisi puna. »Sinä et näytä välittävän mistään, Stel. Sinä
et käy ongella, et — ulia etkä missään. Sinä vain kuljeskelet puistossa
ja vainioilla.»

Stellan pitkät silmäripset painuivat alas, ja hän sai vaivoin
pidätetyksi huokauksen. Pojan sanat olivat osuneet.

»Mutta — mutta», sopersi Stella epävarmasti, »minähän en ole poika.
Tyttöjen on pysyteltävä kotosalla ja huolehdittava tehtävistään.»

»Onko heidän liikuttava kuin unessa — ikäänkuin heidän sielunsa ja
sydämensä olisivat irtaantuneet ruumiista?» intti poika, heiluttaen
laihaa, kalpeata kättään hitaasti ilmassa.

Tytön huulet värähtivät, ja hän käänsi kasvonsa poispäin, mutta vain
lyhyeksi tuokioksi; pian hän taaskin hymyillen katsoi Frankiin päin.

»Sinä olet vallaton, oikukas poika!» hän torui, laskien kätensä Frankin
olalle ja silittäen hänen poskeaan. »Älä välitä minusta! Sinun on
mentävä sisälle, Frank-kulta. Näetkö sumua; se panee sinut yskimään.
Tule! Mennään sisään!»

Frank suostui mitään virkkamatta ja asteli hänen rinnallaan muutamia
askelia, mutta pyysi sitten äänen väristessä: »Stella, salli minun
kysyä sinulta yhtä seikkaa, vaikka olemmekin sopineet, ettemme mainitse
loordi Trevornen nimeä. Oletko kuullut hänestä mitään? Tiedätkö, missä
hän on?»

Stella viivytteli hetkisen saadakseen äänensä hillityksi ja vastasi:
»En ole kuullut mitään; en tiedä, onko hän elossa vai kuollut.»

»Mennään sisään», virkkoi poika huoahtaen. Mutta äkkiä hän säpsähti,
sillä hänen erikoisen herkät korvansa olivat kuulleet tuttujen askelten
ääntä. »Sieltä tulee — Jasper», huomautti hän, pysähtyen nimen edellä.
Hän veti kätensä pois, ja Stella kääntyi ympäri huulillaan päättävä
hymy, kuten aina, kun hän tervehti sulhastaan.

Jasper tuli ripeästi käytävää myöten hänelle ominaisin hiljaisin
askelin, tarttui Stellan käteen, vieden sen huulilleen ja suudellen
sitä sekä katseli janoisan kaipaavasti hänen kaunista, viehkeätä
olemustaan.

»Armaani», hän kuiskasi pehmeällä, matalalla äänellään, »ulkona näin
myöhään! Etkö vilustu?»

»En, en vilustu, en koskaan. Mutta Frankin lähetin juuri äsken sisään,
hän ryki hirveästi — hän ei suinkaan näytä vahvalta.»

Jasper rypisti hieman kärsimättömästi otsaansa. »Frankilla ei ole
mitään hätää», hän huudahti, ja hänen äänessään oli mustasukkainen
värähdys. »Olet tarpeettomasti huolissasi pojan vuoksi; olet syyttä
suotta levoton. Häntä ei mikään vaivaa. Hänen jalkansa ovat kastuneet,
ja hän on vilustunut, siinä kaikki.»

»Niin, sitähän se tietysti on», myönsi Stella. »Mutta omituista on,
ettei tohtori Hamilton saa sitä hänestä lähtemään.»

»Kenties hän itse ei auta lääkäriä», arveli Jasper. »Pojat ovat aina
huolimattomia itsestään. Mutta älä anna koko keskustelun kiertyä
Frankin ympärille», lisäsi hän. »Puhukaamme itsestämme!»

»Kyllä», virkkoi Stella tottelevaisesti.

»Olen tullut tänä iltana puhelemaan kanssasi, Stella, meistä, rakas.
Toivoisin sinulta erikoista hyvyydenosoitusta.»

Tyttö katseli eteensä valaistuun huoneeseen päin; hänen kasvoillaan
väikkyi sama päättävä ilme, joka niillä oli ollut hänen tervehtiessään
Jasperia. Hän odotti mahtavasti jatkoa.

»Stella, olen kuukauden toisensa jälkeen varronnut sopivaa hetkeä
sanoakseni sinulle sen, mistä nyt aion puhua; enää en jaksanut odottaa,
armaani, omani. Tahtoisin, että meidät pian vihittäisiin.»

— »Etkö virka mitään?» kysyi hän hetkisen hiljaisuuden jälkeen. »Eikö
sinulla ole mitään sanottavaa, vai kieltäydytkö? Sitä olen melkein
odottanut.»

»En kieltäydy», vastasi Stella vihdoin kylmästi, pakotetusti. »Sinulla
on oikeus vaatia, että sopimuksemme täytetään.» e

»Hyvä Jumala!» huudahti Jasper kiihkeästi. »Miksi puhut tuolla tavoin?
Enkö milloinkaan, milloinkaan voi voittaa rakkauttasi? Etkö milloinkaan
unohda, millä tavoin jouduimme yhteen?»

»Älä kysy sitä», pyysi Stella vavahtaen. »Totisesti minä koetan,
ankarasti koetan unohtaa menneen ja olla mieliksesi.»

Oli surkeata kuulla ja nähdä häntä, ja Jasperin sydäntä kirveli; mutta
häneen se koski yhtä paljon hänen itsensä kuin Stellan tähden.

»Epäiletkö rakkauttani?» virkkoi hän käheästi. »Luuletko, että kukaan
voisi rakastaa sinua enemmän kuin minä rakastan? Eikö se merkitse
sinulle mitään?»

»Kyllä, kyllä», vastasi Stella verkkaisesti ja suruissaan. »Kyllä se
merkitsee. Minä — minä.» Hän loi katseensa maahan. »Miksi tahdot, että
puhumme rakkaudesta. Pyydä minua — käske minua tekemään mitä hyvänsä,
ja minä teen, mutta älä puhu rakkaudesta!»

Mies puraisi huultaan. »No hyvä!» hän huudahti väkinäisesti. »En puhu.
Käsitän, etten vielä voi liikuttaa sydäntäsi. Mutta tulee sekin aika.
Sinä et voi vastustaa sellaista rakkautta kuin minun. Suostutko siihen,
että menemme pian avioliittoon?»

»Kyllä», sanoi Stella koruttomasti.

Jasper suuteli rajusti hänen kättään, ja tyttö sai vaivoin pidätetyksi
väristyksen, joka uhkasi vallata hänet.

»Sanalla ’pian’», mutisi Jasper heidän kävellessään taloa kohti,
»tarkoitan aivan kohdakkoin — ennen talvea.»

»Sanokaamme ensi kuussa, armaani», hän kuiskasi. »En ole sinusta varma,
ennenkuin olet oikein omani. Kun kerran olet ehdottomasti minun, niin
opetan sinut rakastamaan minua.»

Stella katsahti Jasperiin, ja hänen kalpeilla huulinaan väreili
kummallinen, epätoivoinen hymy, joka oli kyyneliäkin katkerampi.
Opettaa hänet rakastamaan tuota miestä! Ikäänkuin rakkautta voitaisiin
opettaa!

»En ole huolissani», selitti Jasper vastaukseksi hänen hymyilyynsä; »ei
kukaan voi vastustaa sellaista rakkautta kuin minun on — et sinäkään,
vaikka sydämesi olisi kova kuin timantti».

»Ei se ole kova», sopersi tyttö hiljaa, ajatellen synkkää tuskaa, joka
kalvoi hänen sydäntään yötä päivää.

He menivät sisälle. Herra Etheredge käveli piippu hampaissa
edestakaisin huoneessaan vaipuneena aatoksiinsa, kuten tavallisesti.
Frank lepäsi vanhassa nojatuolissa; hän näytti hyvin raihnaalta ja
heikolta, mutta kaunis väri hehkui yhä hänen kasvoillaan. Heidän
astuessaan sisään hän nyökkäsi päätään. Mutta Jasper ei tyytynyt
nyökkäykseen, vaan meni pojan luokse ja laski kätensä hänen olalleen,
jolloin poika vavahti. Hän ei voinut koskaan sietää Jasperin
kosketusta, vaan pahastui siitä aina.

»No, Frank, kuinka voit tänään?»

Frank murahti jotakin epäselvästi ja muutti asentoaan.

»Huonostiko?» jatkoi Jasper. »Minusta tuntuu, että matkustaminen tekisi
sinulle hyvää. Mitä arvelet, jos pistäytyisit vähäksi aikaa muualle?»

Poika vilkaisi hätääntyneenä Stellaan. Jättää hänet yksin! »En tahdo
lähteä», vastasi hän lyhyesti. »Voin oikein hyvin. Vihaan muuttelua.»

Stella tuli hänen tuolinsa luokse ja polvistui hänen viereensä »Se
tekisi sinulle hyvää, Frank-kulta», hän sanoi Hiljaisella, sointuvalla
äänellään.

»Tarkoitatko — yksin?» kysyi poika. »En tahdo lähteä yksin — en tahdo,
ihan totta.»

»Ei, ei yksin, ei todellakaan», pisti Jasper väliin, katsoen hellästi
Stellaan.

»Minä lähden, jos Stella lähtee», huomautti poika yksikantaisesti.

»Mitä arvelette te, sir?» kysyi Jasper vanhukselta.

Herra Etheredge hölmistyi; ehdotus oli esitettävä hänelle juurta
jaksain; hän ei ollut kuullut sanaakaan koko keskustelusta. »Lähteä
matkalle! Kyllä, jos haluatte. Mutta miksi? Frankin yskän vuoksiko?
En usko, että mikään paikka on yskälle parempi kuin tämä, vai mitä?
Niinkö! Olkoon menneeksi sitten! Ette kai tahtone minua mukaanne?»

»No —» alkoi Jasper.

»Se ei käy päinsä!» huudahti vanhus melkein pelästyneenä. »Minä olisin
silloin melkein kuin vedestä nostettu kala. En voisi maalata, jolleivät
joki ja vainiot olisi näkyvissäni. Niin, se on mahdotonta! Ja ettehän
muuten halua vanhaa miestä vaivaksenne.» Puhuessaan hän katseli
Stellaa, hymyillen jurosti.

»Minä en voisi lähteä ilman sinua», virkkoi Stella rauhallisesti.

»Lorua; onhan teillä toinen vanhus, rouva Penfold — viekää hänet; hän
voi lähteä. Se tekee hyvää hänellekin, vaikka hänessä ei olekaan yskää.»

Sitten hän pysähtyi pojan eteen, silmäillen häntä kasvoillaan
omituinen, hillitty, melkein surullinen ilme, kuten aina kun hän
katseli Frankia.

»Niin», hän hymähti, »hän tarvitsee ilmaston muutosta. En ole ennen
huomannut, kuinka laihalta ja kivuloiselta hän näyttää. Niin, parasta
on, että matkustatte! Minne aiotte?»

Stella pudisti hymyillen päätään, mutta Jasperilla oli vastaus
valmiina. »Antakaapa aikaa», hän selitti miettien. »Emme halua kylmään
seutuun; muutos olisi liian suuri; emme myöskään halua liian kuumaan
seutuun. Mitä arvelette Cornwallista?»

Vanhus nyökäytti päätään. Stella vain hymyili ja huomautti: »Minulla ei
ole mitään sanomista. Pidätkö sinä Cornwallista, Frank?»

Poika katsahti vuoroin kutakin. »Miksi valitsitte juuri Cornwallin?»
kysyi hän epäluuloisesti Jasperilta.

»Minusta tuntuu se erinomaisen sopivalta paikalta sinulle. Ilmasto on
siellä lauhkea ja kirkas, jollaista juuri tarvitset. Lisäksi tunnen
siellä pienen paikkakunnan merenrannalla, suojaisessa poukamassa olevan
kylän — sen nimi on Carlyon — joka sopisi meille hyvin. Mitä sanotte?
Antakaapa, kun katson! Missä on kartta?»

Hän otti kartan, levitti sen pöydälle ja kutsui Stellan luokseen.

»Tässä se on», hän selitti, kuiskaten sitten hiljaa: »Siellä on soma,
yksinäinen kirkko, Stella. Miksi emme antaisi vihkiä itseämme siellä?»

Tyttö säpsähti ja antoi kätensä pudota kartalle.

»Minä ajattelen vain sinua, armaani», jatkoi Adelstone. »Omasta
puolestani toivoisin, että avioliittomme solmittaisiin täällä —»

»Ei, ei täällä», sopersi tyttö, kuvitellen seisovansa Wyndwardin
kirkossa alttarin edessä ja näkevänsä kartanon valkeat seinät
lausuessaan vihkimävalansa. »Ei täällä.»

»Kyllä ymmärrän», mutisi Jasper. »Miksi ei sitten siellä? Setäsi voisi
tulla sinne siksi aikaa, eikö niin?»

Stella ei virkkanut mitään, ja tyytyväisesti myhäillen käänsi Jasper
kartan laskoksiin.

»Se on päätetty», hän sanoi. »Menemme Carlyoniin. Tekin pistäydytte
siellä, toivoakseni, sir. Me tarvitsemme teitä.»

Vanhus pyyhkäisi valkeat hiukset otsaltaan. »Vai niin? Mitä varten?»

»Lakittamaan Stellaa vihille», vastasi Jasper. »Hän on luvannut, että
liittomme solmitaan siellä.»

Vanhus katsahti tyttöön. »Miksi ei täällä?» hän kummasteli; mutta
Stella pudisti päätään. »No, olkoon niin», myöntyi setä. »Se on
kummallinen mielijohde, mutta tytöt ovat oikullisia. Te lähdette siis,
mutta älkää pitäkö pahempaa hälyä kuin on välttämätöntä!»

Niin oli Stellan kohtalo ratkaistu, ja onneton päivä häämötti synkkänä
hänen edessään.




XXIV.


Loordi Grayford sai vihdoinkin Leycesterin suostumaan siihen, että he
lähtisivät pois kaupungista, niin pian kuin hän haluaisi. Leycester
oli eräänä yönä tapansa mukaan pelannut korttia. Mutta kun ystävykset
olivat pikkutunneilla palanneet kotiin, oli hän tunnustanut olevansa,
kuten hän itse lausui, »kyllästynyt koko roskaan». Charlie oli
liian iloissaan lupauksesta tiedustellakseen, minne hänen ystävänsä
haluaisi lähteä. Ja ollakseen varma siitä, ettei Leycester muuttaisi
mieltään, tämä pettämätön toveri meni hänen kanssaan hänen asuntoonsa
puhuttelemaan kärsivällistä Oliveria.

»Matkalleko, sir?» huudahti uskollinen, kauan tuskaillut mies. »Sepä
hauskaa! Hänen armonsa olisi pitänyt lähteä jo aikoja sitten. Olen
saanut hirveästi hikoilla näinä viime viikkoina. Ennen en uskonut, että
hänen armonsa on niin raisu. Minne lähdemme, mylord?»

Siinä kysymys. Leycesteristä ei ollut minkäänlaista apua; hän vain
selitti, ettei hän lähde sellaiseen paikkaan, missä on talon täydeltä
väkeä. Hän oli heittäytynyt tuolille ja istui äreissään, tuijottaen
lattiaan.

Loordi Grayford sytytti piipun, Oliverin sekoittaessa hänelle wiskyä ja
soodaa, ja he pohtivat keskenään asiaa, puhellen hiljaa.

»Minulla on pieni maatilkku Doonen laaksossa Devonshiressä, kuten
tiedätte», huomautti Charlie Oliverille avoimesti. »Rakennus on pelkkä
mökki — se riittää parhaiksi meille, ja meidän olisi suoritettava
siellä kauhea siivous. Mutta riistaa siellä on runsaasti, kalastaa
voimme myöskin, ja sieltä on penikulmittain matkaa joka suuntaan.»

»Juuri sitä hänen armonsa tarvitsee», vastasi Oliver. »Tunnen hänet
niin hyvin, tiedättehän, mylord. Minun täytyy sanoa, että viimeaikainen
elämämme on minua vakavasti huolettanut, ei rahan vuoksi — se ei
merkitse mitään, mylord; eikä se ole johtunut yksistään raisuudestakaan
— raisuja ollaan oltu ennenkin, mylord, kuten tiedätte.» Loordi
Grayford murahti. »Mutta silloin se oli vain leikkiä, eikä se ollut
lainkaan vaarallista; mutta tämä, mitä nykyisin on jatkunut, ei ole
ollut leikkiä, eikä se ole huvittanut hänen armoaan vähääkään, ja hän
onkin alakuloisempi kuin tänne tullessamme.»

»Niin se on, Oliver.»

»En tiedä, missä vika on, eikä minun asiani ole udella», jatkoi
uskollinen palvelija; »mutta minun luuloni on, että jotakin meni
vinosti jo kartanossa ja että se koski kipeästi hänen armoonsa.»

Loordi Grayford, joka muisti herra Etheredgen asunnolle viemänsä
kirjeen ja kauniin tytön, nyökäytti päätään. »Kenties», hän myönsi. »No
niin, me matkustamme Doonen laaksoon. Parasta on sulloa matkatavarat
tänä iltana tai oikeammin tänä aamuna. Minä käyn kotona ja kylven;
sitten lähdemme heti. Katsokaapa, milloin juna lähtee!»

Oliver, joka tunsi »Bradshawin» perinpohjin, selaili tämän mahtavan
kokoelman lehtiä ja keksi iltapäivällä lähtevän junan. Sitten loordi
Grayford »paljasti» asian Leycesterille.

Leycester hyväksyi heidän päätöksensä täysin välinpitämättömästi. »Minä
olen valmis», hän sanoi innottomasti, veltosti. »Selitä Oliverille,
mitä on tarpeen!»

Yhtä välinpitämättömästi hän astui mainittuun iltapäiväjunaan,
poltteli äänettömänä melkein koko matkan Barnstapleen eikä osoittanut
mielenkiintoa mihinkään. Vihdoin he saapuivat mökille, kuten sitä
nimitettiin, suoritettuaan pitkän, rasittavan matkan, osaksi junalla,
osaksi hevosella.

Rakennus oli todellakin vain mökki; mutta se sijaitsi keskellä
urheilumiehen paratiisia. Se oli yksinäisellä paikalla hirvimetsän
laidassa; sinne kuului forellijoen kohina, ja ympäristö oli Devonshiren
parasta metsästysseutua.

Pian Oliver hankki pari palvelijaa ja laittoi pienen majan kuntoon.
Siellä asustivat ystävykset kuin kaksi erakkoa. He kalastivat,
metsästelivät ja ratsastelivat kaiket päivät, palaten iltaisin
yksinkertaiselle, myöhäiselle päivälliselleen. Sanalla sanoen he
viettivät sellaista elämää, joka erosi heidän äsken viettämästään niin
jyrkästi kuin suinkin voi kuvitella.

Loordi Grayford nautti siitä. Hän ruskettui ja tuli »reippaaksi kuin
viuluniekka», kuten hän itse sanoi; mutta Leycester oli toisenlainen.
Hänet vallannutta synkkyyttä ei vuoristo-ilma eikä harvinaisen kauniin
laakson luonto saanut karkotetuksi. Hän näytti aina hautovan mielessään
jotakin. Ja lopuksi alkoi hänen ystävänsä epäillä, ettei Doonen laakso
kykenekään täyttämään tehtäväänsä, tekemään Leycesteriä jälleen
pirteäksi ja hilpeäksi.

»Saatko koskaan mitään tietoja omaisistasi, Ley?» kysyi hän eräänä
iltana, kun he istuivat mökkinsä arkihuoneessa. Ilta oli vuodenaikaan
katsoen lämmin, ja he istuivat avoimen ikkunan ääressä, piippua
poltellen.

Leycester istui takakenossa, pää käden varassa, katse suunnattuna
tähtikirkkaalle taivaalle, pitkät, polvihousuiset jalat ojennettuina
suoriksi.

»Omaisistani?» hän vastasi, liikahtaen hieman, ikäänkuin uinailusta
heräten. »En. Kai he ovat jossakin maaseudulla.»

»Etkö ole ilmoittanut heille minkäänlaista osoitetta?»

»En, mutta olen varma, että he kuitenkin tietävät, missä olen; Oliver
on kihloissa Lilianin kamarineidon Jeanetten kanssa ja on epäilemättä
kirjeenvaihdossa hänen kanssaan.»

Charlie katsahti häneen ja kysyi tyynesti: »Joko tämä alkaa sinua
kyllästyttää, vanha veikko?»

»Ei, ei ollenkaan. Minun puolestani voidaan tätä pitkittää niin kauan
kuin haluat. Jos sinä väsyt siihen, niin lähdetään pois. Charlie»,
lisäsi hän väkinäisesti, »pahaksi onneksi olet sidottu surun vaivaamaan
mieheen. Minua vainoaa menetetyn onnen haamu, enkä pääse siitä eroon.»

Charlie katsoi ensin häntä ja käänsi sitten katseensa pois. »Kyllä
tiedän», hän huudahti. »En ole virkkanut mitään, mutta kyllä tiedän.
Niin, eikä se minua hämmästytä. Hän on kaunis tyttö ja sellainen, johon
mies takertuu. Minua surettaa se kovasti, veikkonen. Eikö ole mitään
toivoa saada kaikki oikealle tolalle.»

»Ei vähääkään», vastasi Leycester; »senvuoksihan olenkin niin hullu,
kun pysyn kiinni siinä.» Hän nousi seisomaan ja alkoi astella
edestakaisin, samalla kun hänen riutuneet kasvonsa punehtuivat. »Minä
en voi — en voi pudistaa sitä itsestäni. Charlie, halveksin itseäni;
mutta sittenkin, ei, ei, kun häneen kerran rakastuu, niin häntä
rakastaa aina — loppuun asti.»

»Juttuun on tietysti sekaantunut toinen mies», arveli loordi Grayford.
»Eikö mieleesi juolahtanut vääntää hänen niskojaan nurin? Ja jos hän on
sama mies kuin luulen, tuo Jasper Adelstone-vintiö, niin minä olisin
joka tapauksessa koettanut.»

Leycester pudisti päätään. »Se on paha juttu», sanoi hän lyhyesti;
»sitä ei voi millään tavoin korjata. Minä menen nukkumaan. Mitä teemme
huomenna?» hän lisäsi huokaisten.

Loordi Grayford tarttui hänen käsivarteensa ja pidätti häntä vähän
aikaa. »Sinä tarvitset herätystä, Ley», hän vastasi. »Herätystä, juuri
niin! Käydäänpä huomenna ratsaille ja annetaan mennä koko päivä, minne
hyvänsä tai ei minnekään, se on samantekevää. Mennään, minne hevoset
kykenevät.»

»Aivan kuten haluat», virkkoi Leycester, poistuen huoneesta.

Loordi Grayford kutsui Oliverin puheilleen. »Missä mainitsittekaan
kreivin ja kreivittären olevan, Oliver?» hän tiedusti.

»Darlingford Courtissa, mylord.»

»Kuinka kaukana se on? Ennätämmekö sinne ratsain huomispäivänä?»

Oliver mietti hetkisen. »Jos niitä ajetaan tasaisesti, mylord; ei sillä
tavoin kuin hänen armonsa on viime aikoina ratsastanut, ikäänkuin
hevoset olisivat raudasta ja samoin hänen oma niskansa.»

Loordi Grayford nyökäytti päätään. »Sepä hyvä. Me teemme sen. Hänen
armonsa tarvitsee vaihtelua taaskin, Oliver. Me ratsastamme sinne. Ei
ole tarpeen hiiskua mitään hänen armolleen — ymmärrättekö?»

Oliver käsitti sen hyvin ja meni pieneen talliin vaalimaan hevosia,
kun taas Charlie kävi vuoteeseensa, naurahdellen pienelle juonelleen.
Kun he aamulla lähtivät liikkeelle, ei Leycester kysellyt mitään eikä
näyttänyt välittävän vähääkään suunnasta. Niinpä Charlie oltuaan aluksi
epäröivinään hieman ohjasi sille tielle, jonka Oliver oli hänelle
neuvonut.

Ystävykset ratsastivat tapansa mukaan melkein äänettöminä, ja Leycester
ei kiinnittänyt paljoakaan huomiota mihinkään muuhun kuin ratsuunsa ja
tuskin pannen merkille sitä seikkaa, että hänen ystävällään jonkun ajan
kuluttua näkyi olevan tarkoin selvillä määrätty ratsastussuunta.

Yhden ainoan kerran hän kysyi mitään — illansuussa heidän yhä
ratsastaessaan hän tiedusti, minne oltiin matkalla. Mutta Charlie
vastasi vältellen: »Joudumme kai jonnekin. Varmastikin siellä on
majatalo — tai jotakin sentapaista.»

Siihen Leycester tyytyi.

Hämärissä he saapuivat Darlingfordin portille. Minkäänlaista kylää ei
ollut näkyvissä, ei liioin majataloa. Leycester pysäytti ratsunsa ja
odotteli välinpitämättömänä. »Mitä nyt teemme?» hän kysäisi.

Loordi Grayford naurahti itseensäluottavasti. »Näetkö», hän selitti,
»tunnen tuolla asuvat ihmiset. Meidän olisi parasta ratsastaa sinne ja
olla siellä yötä.»

Leycester katsahti häneen myhäillen. »Eikö tämä ole jotensakin
läpikuultavaa, Charlie?» hän virkkoi tyynesti. »Tietystikin sinulla oli
alusta alkaen aikomus tulla tänne. Mutta mitäpä siitä.»

»Niin, taisipa olla», myönsi loordi Grayford. »Ethän suutu?»

»En ollenkaan. Meidän kai sallitaan mennä vuoteeseen. Voithan kertoa
olevasi synkkämielisen hermosairaan saattajana, niin että minun
annetaan olla yksin. Ja muista, aamulla lähdemme!»

»Selvä on», vastasi Charlie, hymähdellen itsekseen, »tietysti, juuri
niin. Eteenpäin!»

He ratsastivat lehtokujaa myöten epäsäännöllisen kivirakennuksen
edustalle. Palvelija astui esiin, ottaen heidän hevosensa hoitoonsa, ja
Charlie tarttui Leycesterin käsipuoleen huomauttaen: »Olemme varmasti
tervetulleet.»

Mutta Leycester seisahtui äkkiä, sillä lasiovesta astui ulos olento,
pysähtyen katselemaan heitä. Hän oli nainen joka oli puettu viehättävän
sievään, vaaleaan iltapukuun. Leycester ei erottanut hänen kasvojaan,
mutta tunsi hänet ja pyörähti melkein vihaisena loordi Grayfordiin
päin. Mutta Charlie oli luikahtanut tiehensä, mutisten jotakin
hevosista, ja Leycester asteli hitaasti ovea kohti.

Lenore odotti häntä aavistamatta mitään. Hän ei voinut nähdä
Leycesteriä yhtä selvästi, kuin tämä näki hänet, ja piti häntä jonakin
satunnaisena vieraana. Mutta kun nuorukainen tuli lähemmäksi, tunsi
Lenore hänet ja liikahti häntä kohti, päästäen hiljaisen huudahduksen,
viehkeät kasvot kalpeina, violetinvärisissä silmissä kaipaava ilme.
»Leycester!» hän huudahti, horjahtaen sitten hieman hänen äkillisen
saapumisensa herättämän mielenliikutuksen uuvuttamana.

Leycesterin ei auttanut muu kuin kietoa kätensä hänen ympärilleen —
sillä hän pelkäsi neidon kaatuvan — ja samalla hän tunsi pistoksen
sydämessään. Sillä tuo yksi ainoa sana »Leycester» ja Lenoren ääni
kertoivat hänelle paljon. Hänen äitinsä oli oikeassa. Lenore rakasti
häntä.

»Lenore», virkkoi hän, ja hänen syvä, sointuva äänensä vapisi hieman.
Neito lepäsi tuokion hänen käsivarsillaan, katsellen häntä avuttoman
alistuvasti, ikkunasta tulvivan valon valaistessa hänen kasvojaan
kirkkaasti. »Lenore», sanoi Leycester käheästi, »mikä sinua vaivaa?»

Neito sulki silmänsä hetkiseksi, ja hieno väristys kulki hänen
lävitseen; mutta pian hän sai takaisin mielenmalttinsa, työnsi
Leycesterin lempeästi kauemmaksi ja naurahti leppeästi.

»Se oli sinun syysi.» Lenoren ihastuttava ääni värisi
mielenliikutuksesta. »Miksi hiivit luoksemme kuin varas yöllä tai —
kuin haamu? Säikäytit minua.»

Leycester seisoi katsellen häntä ja pyyhkäisi kädellä otsaansa. Hänhän
oli vain kuolevainen ihminen, hänellä oli miehen intohimot, hänen
miehensydämensä oli herkkä naisen viehkeydelle, ja hän tiesi, että
Lenore rakasti häntä.

»Minä», aloitti hän, mutta pysähtyi. »Minä en aavistanut. Charlie toi
minut tänne. Keitä täällä on?»

»He ovat täällä kaikki», vastasi Lenore, luoden katseensa maahan. »Minä
menen ilmoittamaan heille, ettet pelästytä heitä samoin kuin säikytit
minut.» Sitten hän pujahti varjon lailla pois.

Leycester jäi seisomaan kädet taskuissa, silmät maahan luotuina.
Lenore oli hyvin kaunis ja rakasti häntä. Miksi hän ei tekisi neitoa
onnelliseksi? Ainakin yksi ihminen onnelliseksi? Eikä vain yksi
ihminen, vaan myöskin hänen äitinsä ja Lilian — he kaikki. Ja hän itse
sitten — niin, yksi nainen oli yhtä hyvä kuin toinenkin, kun hän kerran
oli menettänyt sydämensä lemmityn! Ja lisäksi tämä toinen oli varmasti
paras ja herttaisin kaikista muista.

»Leycester!» Se oli hänen äitinsä ääni. Hän kääntyi ja suuteli häntä.
Äiti ei ollut pelästynyt, ei edes suudellut häntä. Mutta kun hän laski
kätensä Leycesterin käsivarrelle, tunsi tämä sen vapisevan, ja hänen
äänestään, kun hän lausui poikansa nimen, kuvastui koko hänen murheensa
pojan poissaolon johdosta ja hänen riemunsa pojan palattua. »Olet
tullut takaisin luoksemme!» sanoi hän; ja siinä olikin kaikki.

Leycester suuteli häntä uudelleen. »Niin, olen tullut takaisin!»
kertasi hän huoahtaen.

Katsellessaan häntä tunsi äiti sydäntänsä kouristavan. »Oletko ollut
sairas, Leycester?» hän kysyi hiljaa.

»Sairas? En», vastasi poika. Sitten hän naurahti oudosti. »Näytänkö
niin kuihtuneelta, mylady?»

»Sinä näytät —» alkoi kreivitär surullisen katkerasti, mutta keskeytti
äkkiä lauseensa. »Tule sisään!»

Leycester meni hänen seurassaan sisälle, mutta pysähtyi ovelle ja
katsoi taakseen yön pimeyteen. Hänestä näytti kuin olisi hänen
menetetyn armaansa haamu leijaillut hänen edessään, kasvot kalpeina,
katse murheellisena, nuhtelevana. Hän kohotti kättään, teki omituisen,
epätoivoisen liikkeen, ja hänen huulensa liikkuivat. »Hyvästi!» hän
mumisi. »Oi, menetetty lemmittyni, hyvästi!»




XXXV.


Loordi Grayfordin pieni salajuoni oli onnistunut paremmin kuin
hän oli osannut toivoakaan. Hän oli tuonut takaisin tuhlaajapojan
ja saanut osansa juotetusta vasikasta, kuten hänen tulikin saada.
Vaikka tieto loordi Trevornen palaamisesta oli levinnyt koko taloon
viidessä minuutissa, ei minkäänlaista hälyä syntynyt, vain hiljaista,
miellyttävää tervehdyskuisketta ja iloista sipitystä.

Kreivitär oli mennyt kertomaan uutista kreiville, joka oli pukeutumassa
päivällistä varten. »Leycester on palannut», sanoi kreivitär.

Kreivi säpsähti. »Mitä!»

»Niin, hän on tullut takaisin luoksemme», selitti kreivitär, vaipuen
istumaan.

»Mistä?» kysyi puoliso.

»En tiedä. Enkä haluakaan tietää. Häneltä ei pidä udella mitään. Loordi
Grayford hänet toi. Olen aina pitänyt Charlie Grayfordista.»

»Niin sinun pitääkin, pelkästä säälistäkin», huomautti kreivi
tuikeasti, »sillä poikasi on saattanut hänet tuhon partaalle.»

Silloin kreivitär tulistui. »Sillä tavoin ei saa puhua», hän kivahti.
»Et suinkaan halua, että hän lähtee taaskin? Ei saa hiiskua sanaakaan,
jollet halua ajaa häntä pois. Hän on ollut sairaana.»

»Se ei minua ihmetytä», virkkoi kreivi yhä vieläkin hiukan äreästi;
»jos mies elää sellaista elämää kuin hän on elänyt, niin hänen on
mahdotonta säilyä terveenä siveellisesti ja ruumiillisesti.»

»Mutta se kaikki on sivuutettu», huudahti kreivitär luottavasti. »Minä
tunnen, että se kaikki on ohitse. Jollet sinä vaivaa häntä, niin hän
jää tänne, ja kaikki käy hyvin...»

»Oi, en minä tahdo vaivata hänen keisarillista korkeuttaan», ivaili
Leycesterin isä naurahtaen; »niin kai sinä haluat minun puhuvan. Entä
tyttö — mitä hänestä kuuluu?»

»En tiedä», vastasi kreivitär niin välinpitämättömästi kuin vain äiti
voi olla kaikkien muiden paitsi poikansa kohtalosta. »Hän kuuluu
menneisyyteen myöskin. Siitä olen varma. Kuinka iloinen olenkaan siitä,
että Lenore on täällä.»

»Ah», tokaisi kreivi, joka osasi olla pureva, kun halusi. »Hänet
siis aiotaan uhrata kiitosuhriksi tuhlaajapojan palattua, niinkö?
Lenore-parka, minun käy melkein sääliksi häntä! Hän on liian hyvä
pojalle.»

»Etkö häpeä!» huudahti hänen puolisonsa punehtuen. »Ei kukaan ole liian
hyvä hänelle. Ja hän — Lenore ei pidä sitä uhrauksena.»

»Ei, luullakseni ei», myönsi kreivi, hypistellen kravattinauhaansa. »On
hyvä, kun mies on syntyessään saanut hauskat kasvot ja huiman luonteen,
koska silloin kaikki naiset hänestä pitävät ja parhaat ja ihanimmat
heistä katsovat onnekseen saada uhrautua hänelle. Lenore raukka! No
niin, minä olen kohtelias hänen korkeudelleen, siitä huolimatta että
hän on tuhlannut pienen omaisuuden kahdessa kuukaudessa ja kieltäytynyt
kunnioittamasta kotiani läsnäolollaan. Kas niin», hän lisäsi, taputtaen
puolisoaan poskelle ja hymyillen, »älä ole huolissasi! Me tapamme
juotetun vasikan ja juhlimme — kunnes hän uudelleen poistuu.»

Kreivitär rauhoittui ja meni alakertaan, missä hän tapasi Leycesterin
ja Charlien istumassa takkatulen ääressä. Vaikka Wyndwardit olivat
vuokranneet rakennuksen vain kuukaudeksi, oli kaikilla ovilla verhot ja
tuli uunissa kaikissa asuinhuoneissa sekä kreivin kamareissa.

Kreivitär ojensi kätensä loordi Grayfordille. »On hyvin hauska tavata
teitä, Charlie», hän virkkoi hymyillen herttaisesti. »Saatte antaa
minulle suukon, jos tahdotte.»

Charlie punastui ja suuteli valkeata otsaa, tietäen että kreivitär
tahtoi siten kiittää häntä, koska hän oli tuonut pojan kotiin.

»Mutta meidän on mentävä takaisin heti», huomautti hän naurahtaen.
»Emmehän voi tulla seuraanne näissä tamineissa.» Puhuessaan hän
silmäili ratsastuspukuaan murheellisen näköisenä.

»Saatte tulla vaikka työpuserossa, jos haluatte», selitti kreivitär.
»Mutta se ei ole tarpeellista. Annoin tuoda tänne Leycesterin tavarat,
ja — ettehän kai ensimmäistä kertaa lainaa toistenne vaatteita.»

»Emme totisesti!» vastasi Charlie nauraen. »Menen pukeutumaan. Missä
Ley on?»

Leycester oli hiljaa poistunut huoneesta ja istui parhaillaan Lilianin
vieressä, pidellen hänen kättään omassaan, tytön nojatessa päätään
hänen rintaansa vasten.

»Olet tullut takaisin luoksemme?» virkkoi Lilian, hyväillen hänen
kättään. »Odottaminen oli pitkä ja raskas! Ethän enää lähde pois?»

Leycester empi hetkisen, katsoi sitten sisartaan silmiin ja sanoi
hiljaa: »En, Lil, en lähde enää.»

Neito suuteli häntä ja kuiskasi levottomana: »Entä — entä — Stella,
Ley?»

Leycesterin kasvot värähtivät tuskaisesti. »Se on kaikki mennyttä»,
murahti hän, nousten seisaalleen. »Päivälliskello soi.»

»Tule luokseni myöhemmällä, Ley!» pyysi Lilian päästäessään hänet
menemään, ja hän lupasi tulla.

Hälinää ei saanut olla, mutta oli huomattavaa, että ruokalistassa oli
useita Leycesterin mieliruokia ja erikoista intialaista curryä loordi
Grayfordin varalle.

Leycester laskeutui yläkerrasta ruokasaliin kymmenen minuuttia
myöhästyneenä, ja isän ja pojan välinen tervehdys oli luonteenomainen
näille molemmille miehille. Kreivi ojensi kapean, valkean kätensä ja
hymyili vakavasti. »Kuinka voit, Leycester», hän kysyi. »Haluatko
Lafittea vai Chateau Margauxia? On kaunis ilma vuodenaikaan katsoen.»

Leycester vastasi tyynesti: »Toivottavasti voit hyvin, sir. Margauxia,
vai mitä arvelet, Charles? Niin, sää on ollut koko lailla hyvä.»

Siinä oli kaikki. Hän meni paikalleen ja istuutui levollisesti,
ikäänkuin olisi nauttinut ateriansa yhdessä toisten kanssa monia
kuukausia yhteen menoon.

Kreivi ei voinut olla tuntematta sääliä silmäillessään pöydän toisella
puolella istuvan poikansa kauniita kasvoja ja nähdessään, kuinka
väsyneeltä ja riutuneelta hän näytti. Hän kumartui liemilautasensa
ylitse ja huokasi.

Leycester vilkaisi äkkiä ympäri pöydän, kysäisten sitten äidiltään:
»Missä Lenore on?»

Kreivitär epäröi hetkisen, ennenkuin vastasi: »Hänen päätään pakotti
pahanlaisesti, ja hän käski minun pyytää anteeksi poissaoloaan.»

Leycester taivutti päätään, sopertaen: »Sepä ikävää.»

Hän oli hyvin hiljainen koko päivällisajan, ja kun naiset olivat
poistuneet ruokasalista, istui hän ääneti ja tuijotti totisena
lasiinsa. Pian hän pyysi seurueelta anteeksi poistumistaan ja meni
seurusteluhuoneeseen. Kreivitär istui kahvipöytänsä ääressä, ja
hänen rinnallaan oli Lenore. Neito oli huomattavasti kalpeampi kuin
tavallisesti, ja hänen pitkien ripsien verhoamissa silmissään oli
syvä violetti väri. Hän oli hyvin aistikkaasti puettu, mutta ilman
jalokiviä. Valkea kämmekkä oli pistetty hänen rintaansa, toinen hänen
kullankeltaiseen tukkaansa, ja ne yhä lisäsivät hänen kauniiden
kasvojensa ja kaulansa viehättävyyttä. Leycester vilkaisi häneen päin,
mutta otti kahvikuppiinsa virkkamatta mitään. Juotuaan sen hän meni
Lenoren luokse. »Oletko siksi terve, että voit tulla parvekkeelle?» hän
kysyi.

Lenore nousi seisomaan ja tarttui hänen käsivarteensa. »Sinun pitää
sallia minun näyttää tietä», hän vastasi. »Lasiovien avaaminen iltaisin
on kuolemansynti.»

»Sen olin unohtanut. Kuten näet, olen niin vieraantunut omaisistani,
etten muista heidän tapojaan.»

»Tätä tietä», huomautti Lenore hymyillen. Aukaisten pienen oven hän
opasti Leycesterin kasvihuoneeseen ja sieltä parvekkeelle.

Jonkun aikaa he olivat molemmat vaiti — Leycester katseli tähtiä ja
Lenore seisoi silmät maahan luotuina. Edellinen kypsytteli päätöstään,
jälkimäinen odotti äänettömänä, aavistaen mitä Leycesterin rinnassa
liikkui ja sydän sykähdellen toivosta, että voiton hetki hänelle
koittaisi.

Vihdoin Leycester kääntyi häneen päin ja puhkesi puhumaan.

»Lenore. Tahtoisin kysyä sinulta erästä asiaa. Vastaatko minulle?»

»Kysy vain!» kehoitti Lenore, kohottaen katseensa Leycesteriin, ja
hänen silmänsä välähtivät.

»Kun näit minut tänä iltana, kun saavuin aavistamatta, tunsit
mielenliikutusta. Oliko se sen vuoksi, että olit iloinen nähdessäsi
minut?»

Lenore oli vaiti hetkisen ja kuiskasi sitten: »Kyllä, minä olin
iloinen.»

Myöskin Leycester oli vaiti, siirtyi lähemmäksi neitoa ja kumartui
hänen puoleensa. »Lenore, tahdotko tulla vaimokseni?»

Lenore ei virkkanut mitään, katseli vain häntä.

»Tahdotko tulla vaimokseni?» toisti Leycester melkeinpä rajusti Lenoren
viehkeyden lumoamana. Neidon hehkuva katse tunkeutui hänen sydämeensä
ja pani hänen suonensa sykkimään kiivaammin. »Sano, Lenore, rakastatko
minua!»

Neito painoi päänsä alas ja huokasi. »Kyllä, minä rakastan sinua», hän
kuiskasi ja kallistui tuskin huomattavasti Leycesteriä kohti.

Kun Leycester sulki Lenoren syliinsä, sykki hänen sydämensä ankarasti
ja hänen päätään huimasi, sillä tuon toisen rakkaan muisto väikkyi
hänen mielessään tälläkin hetkellä. »Sinä rakastat minua!» hän sopersi
käheästi, silmäillen taaksepäin menneisyyden yöhön. »Voiko se olla
totta, Lenore? Sinä!»

Neito painautui hänen rintaansa vasten, katsoen häntä silmiin;
kalpeista kasvoista hehkuivat silmät tummina, intohimoisina.
»Leycester», kuiskasi hän, »sinä tiedät, että rakastan sinua! Sinä
tiedät sen!»

Leycester puristi hänet lujemmin syliinsä, mutta äkkiä puhkesi
nuorukaisen huulilta soinnuton valitus: »Suokoon Jumala minulle
anteeksi!»

Se oli outo purkaus sellaisella hetkellä.

»Miksi puhut noin?» ihmetteli Lenore, katsoen häntä. Leycesterin
kasvot olivat riutuneet ja surkeannäköiset, kokonaan toisenlaiset
kuin rakastajan kasvojen pitäisi olla, mutta hän hymyili vakavasti
suudellessaan neitoa.

»On kummallista», hän virkkoi ikäänkuin selitykseksi, »että olen
voittanut rakkautesi, minä, joka olen arvoton, kun taas sinä olet niin
verraton».

Lenore värisi hieman äkillisen pelontunteen vallassa. Jospa Leycester
tietäisi, mitä hän oli tehnyt saadakseen hänet! Juuri hän oli arvoton!
Mutta hän torjui pelon mielestään. Hän oli saanut Leycesterin ja uskoi
varmasti kykenevänsä säilyttämään hänet.

»Älä puhu arvottomuudesta», hän kuiskasi lemmekkäästi. »Olemme kumpikin
liikkuneet maailmassa ja oppineet panemaan arvoa totiselle rakkaudelle.
Minä olen rakastanut sinua aina», lisäsi hän tuskin kuuluvasti.

Mitäpä olisi Leycester voinut tehdä muuta kuin suudella häntä. Mutta
silloinkin kun hän sulki Lenoren syliinsä, värisytti pistävä tuska
hänen sydäntään, ja hänestä tuntui kuin hän olisi tehnyt petoksen.

He seisoivat jonkun aikaa äänettöminä rinnakkain. Sitten Leycester otti
Lenoren käsivarren kainaloonsa ja sanoi: »Mennään sisään. Kerronko
äidilleni jo tänä iltana, Lenore?»

»Miksipä ei?» kuiskasi neito, nojautuen hänen olkaansa. Lenoren
ylöspäin suunnatusta katseesta hehkui hillittyä, intohimoista
rakkautta. »Miksi ei? Luuletko, ettei se ilahduta heitä?»

»Kyllä se ilahduttaa», vastasi Leycester. »Sittenkin», hän lisäsi
itsekseen, »teen useita ihmisiä onnellisiksi ja rauhallisiksi —. Juuri
niin», jatkoi hän ääneen, »tahdon nähdä heidät».

Ei ollut juuri tarpeellista kertoa toisille, mitä oli tapahtunut.
Kreivitär näki heti Lenoren kasvoista, että hetki oli tullut ja että
hän oli voittanut. Viehkeään tapaansa hän astui Leycesterin äidin
luokse ja kumartui suutelemaan häntä.

»Nyt menen huoneeseeni, täti-kulta», hän sanoi kuiskaten. »Olen hyvin
väsynyt.»

Kreivitär syleili häntä. »Et kai liian väsynyt ottamaan minut vastaan,
jos tulen?» hän kysyi, ja Lenore pudisti päätään.

Kun Leycester avasi oven, tarttui Lenore hänen käteensä ja katsoi häntä
silmiin. Mutta Leycester ei malttanut päästää häntä niin kylmästi, vaan
vei hänen kätensä huulilleen ja virkahti: »Hyvää yötä, Lenore!»

Kreivi hätkähti ja jäi hämmästyneenä tuijottamaan, kuullessaan ja
nähdessään tämän tuttavallisen toivotuksen, ja loordi Grayford kohautti
kulmakarvojaan. Mutta Leycester tuli takan ääreen ja katseltuaan jonkun
aikaa ääneti tuleen kääntyi heihin päin ja sanoi rauhalliseen tapaansa:

»Lenore on lupautunut vaimokseni. Onko sinulla mitään sitä vastaan,
sir?»

Kreivi hätkähti ja ojensi hänelle kätensä, nyökäyttäen innostuneesti
päätään. »Vastaanko! Se on minusta viisainta, mitä ikinä olet tehnyt,
Leycester.»

Leycester hymyili omituisesti, kääntyen äitinsä puoleen. Kreivitär ei
virkkanut mitään, mutta hänen silmänsä kostuivat, kun hän laski kätensä
poikansa olalle ja suuteli häntä.

»Rakas Leycester, onnittelen sinua!» huudahti Charlie, hykertäen
käsiään ja säteillen riemusta. »Kunniasanallani, tämä on — tämä on
onnellisin tapaus, mitä meille on pitkiin aikoihin sattunut!»

Leycester nojasi takan reunustaan, kädet selän takana, kasvot vakavina
ja miettivän, melkein haaveilevan näköisinä. Hän teki uneksijan
vaikutuksen. Kreivi herätti hänet. »Tämä on oikein hyvä uutinen,
Leycester.»

»Olen kovin iloissani siitä, että se on sinulle mieleen, sir», vastasi
Leycester levollisesti.

»Enemmän kuin mieleeni, se riemastuttaa minua», huomautti hänen
isänsä tyyneen tapaansa. »Minun on myönnettävä, että se merkitsee
pitkäaikaisen toiveeni täyttymistä. Luotan — vielä enemmän, uskon —
että tulet onnelliseksi. Jollet tule», lisäsi hän naurahtaen, »niin
se on oma syysi. Lenore on kauneimpia ja viehättävimpiä naisia, mitä
kohtalo on suonut minun tavata; äitisi — ja voin sanoa — minä itsekin
olemme pitäneet häntä tyttärenämme. Se seikka, että hänestä sinun
puolisonasi tulee oikea tyttäremme, tuottaa minulle hyvin paljon iloa.
Onnenne tehdään kai täydelliseksi ilman enempää viivyttelyä?»

Leycester melkein säpsähti. »Tarkoitatko —»

»Tarkoitan avioliittoanne», keskeytti hänet kreivi, ihmetellen miksi
hänen poikansa oli niin jäykkä ja kovin tuikea, »tietysti, tietysti
avioliittoanne. Kuta pikemmin, sen parempi, rakas Leycester. On
suoritettava valmistuksia, ja ne vievät aina aikaa. Jos saat Lenoren
suostumaan siihen, että häät vietetään pian, niin minä pistäydyn heti
Harbor & Harborilla — heidän toimistonsa hoitaa perheemme lakiasiat.
Minun tuskin tarvinnee sanoa, että teen ilomielin kaiken voitavani
saadakseni asiat hyvin sujumaan. Muistelen, että olet aina mielinyt
erikoisesti skotlantilaista kartanoamme — sinä saat sen; ja mitä taas
tulee kaupunkitaloon, no niin, jollet vielä ole katsonut itsellesi
paikkaa, niin aukion varrella oleva talomme —»

Leycesterin kasvoille kohosi puna hetkeksi. »Olet perin hyvä minulle,
sir», hän kiitti; ja ensi kerran oli hänen äänessään tunteellinen
sointu.

»Joutavia!» vastasi kreivi sydämellisesti. »Tiedät, että olen valmis
tekemään kaikkeni, mitä hyvänsä, taatakseni sinulle onnellisen
tulevaisuuden. Keskustele kaikesta Lenoren kanssa!»

»Teen sen, sir», virkkoi Leycester. »Mutta nyt taidan mennä Lilianin
luokse; hän odottaa minua.»

Kreivitär oli poistunut huoneesta, mutta Leycester tapasi hänet
vartomasta hänen tuloaan. »Hyvää yötä, äiti!» hän kuiskasi, suudellen
häntä.

»Oi, Leycester, olet tehnyt minut — meidät kaikki — niin onnellisiksi!»

»Niin», sanoi hän myhäillen. »Olen siitä hyvin iloissani. Jumala
paratkoon, olen niin kovin usein tuottanut sinulle surua, äiti.»

»Älä nyt», vastasi kreivitär, suudellen häntä. »Tämä korvaa kaikki —
kaikki!»

Leycester silmäili hänen jälkeensä, kun hän laskeutui portaita, ja
häneltä pääsi huokaus. — Ei yksikään heistä ymmärrä, ei ainoakaan, —
hän mutisi.

Mutta häntä odotti yksi, joka ymmärsi. »Leycester», tervehti Lilian
ojentaen molemmat kädet ja kohoten melkein pystyyn.

Leycester istahti sohvan pääpuoleen ja laski kätensä sisarensa
päälaelle.

»Äiti juuri kertoi minulle sen, Ley», kuiskasi Lilian. »Olen niin
hyvilläni, niin hyvilläni. En ole milloinkaan ollut näin onnellinen.
Sitä olemme kaikki toivoneet ja rukoilleet. Hän on niin hyvä ja
herttainen ja niin vilpitön.»

»Niin on», myönsi Leycester aavistamatta, kuinka vilpillinen Lenore oli.

»Ja, Ley, — hän rakastaa sinua niin hellästi.»

»Niin», äänsi veli, melkein voihkaisten.

Lilian katsahti häneen, ja kun hän näki veljen kasvot, muuttui väri
hänen omilla kasvoillaan, ja hän pujotti kätensä veljen käteen. »Oi,
Ley, Ley», hän sopersi säälivästi. »Olethan jo tyyten unohtanut sen?»

»Unohtanut? En, sellaista ei hevillä unohdeta. Mutta se on mennyttä, ja
nyt aion sen unohtaa, Lil», vastasi Leycester, naurahtaen surullisesti.
Mutta sitä sanoessaankin hänestä tuntui kuin olisi hän nähnyt armaiden,
luottavasti hymyilevien kasvojen väikkyvän edessään.

»Niin, Ley, veikko-kulta, hänen tähtensä, Lenoren tähden.»

»Juuri niin», virkkoi Leycester tuikeasti; »hänen tähtensä, oman itseni
tähden».

»Teistä tulee niin onnellinen pari; tiedän sen, tunnen sen. Ei kukaan
voi olla häntä rakastamatta, ja joka päivä opit rakastamaan häntä
entistä hellemmin, ja menneisyys haihtuu mielestäsi ja unohtuu, Ley.»

»Kyllä», myönteli veli hiljaa, hajamielisesti.

Lilian ei virkkanut enää mitään; he istuivat käsi kädessä, kumpikin
aatoksissaan. Kun Leycester nousi lähteäkseen, ei hän sittenkään
puhunut sanaakaan, mutta hänen kätensä, joka puristi sisaren kättä, oli
kylmä kuin jää.




XXXVI.


Leycesterin kosinta tapahtui niin äkkiarvaamatta, että se melkein
yllätti Lenoren. Jumalien suuri lahja, jota hän oli odottanut ja jota
saavuttaakseen hän oli juonitellut, oli viimeinkin tipahtanut hänelle,
ja hänen riemunsa malja oli täynnä ääriään myöten. Mutta samalla hän,
kuten loordi Grayford olisi lausunut, »säilytti päänsä». Hän tajusi
varsin hyvin, kuinka ja miksi hän oli saavuttanut pyrkimyksensä. Hän
voi lukea Leycesterin ajatuksia kuin avointa kirjaa; ja hän tiesi,
että vaikka Leycester olikin kosinut häntä, ei hän kuitenkaan ollut
unohtanut tuota toista ruskeatukkaista, tummasilmäistä tyttöä — tuota
»Stellaa», maalarin veljentytärtä.

Se oli karvas pala hänelle, myrkkypisara hänen maljaansa; mutta hän
tyytyi siihen. Aivan samoin kuin Jasper oli väittänyt Stellasta, uskoi
hän Leycesteristä. — Minä opetan hänet rakastamaan itseäni! Tulee vielä
aika, jolloin hän ihmettelee, kuinka hän tuli mielineeksi tuota toista,
ja halveksii itseään siksi, että on sillä tavoin ajatellut häntä. —

Hän hoiti osansa hyvin. Jotkut naiset saattavat voitonhuumauksessaan
näyttää riemunsa ja siten väsyttää, kenties tympäistä sulhasiaan; mutta
niin ei lady Lenore Menetellyt. Hän suhtautui kaikkeen sanomattoman
maltillisesti ja tyynesti eikä milloinkaan näyttänyt, kuinka paljon
hän oli voittanut tuona tapausrikkaana iltana. Hänen käytöksensä
Leycesteriä kohtaan oli suorastaan lumoava. Hän ponnisteli voittaakseen
lemmittynsä sydämen antamatta toisen edes aavistaa ponnisteluaan.
Leycester oli kiitollinen Lenoren tahdikkuudesta. Hän ei olisi voinut
näytellä kiihkeätä rakastajaa juuri silloin. Hän vietti aikansa
suurimmaksi osaksi lukemalla tai kävelemällä yksinään ympäristössä.
Eräänä iltana päivällisen jälkeen — hän oli jonkun aikaa keskustellut
Lenoren kanssa — hän yllätti neidon kysymällä äkkiarvaamatta:

»Saanko ilmoittaa omaisilleni, että meidät vihitään ensi kuussa,
Lenore?»

Lenore hätkähti ja kääntyi toisaalle sopertaen: »Niin pian?»

»Niin. Miksi odottaisimme? Kaikki omaiseni haluavat sitä hartaasti.
Minä olen luonnollisestikin malttamaton; mutta he kaikki toivovat sitä.
Saahan se tapahtua ensi kuussa, Lenore?»

Neito katsahti häntä silmiin. »Kyllä, se sopii hyvin», myönsi hän
hiljaa.

Leycester kumartui hänen puoleensa ja kietoi käsivartensa hänen
ympärilleen; hänen kasvoillaan oli melkein epätoivoinen ilme, kun hän
katsoi neitoa. »Lenore», kuiskasi hän, »toivoisin, taivaan nimessä
toivoisin, että olisin sinun arvoisesi.»

»St!» kielteli Lenore. »Olet liian hyvä minulle. Olen täysin
tyytyväinen, Leycester — täysin tyytyväinen.» Nojaten sitten päänsä
nuorukaisen olkaa vasten hän jatkoi: »On vain yksi asia, Leycester,
jota toivoisin —»

»Mikä se on, Lenore?» keskeytti Leycester.

»Se koskee vihkimispaikkaamme», selitti neito. »Sinustahan on
samantekevää, missä se tapahtuu, eikö olekin? Minä en haluaisi, että
meidät vihittäisiin Wyndwardissa.»

Se kävi niin hyvin yhteen Leycesterin oman toivomuksen kanssa, että hän
säpsähti. »Ei Wyndwardissa?» hän toisti empien. »Miksi ei?»

Lenore oli hetkisen vaiti ja huudahti sitten: »Oikut ovat sallittuja
tällaisissa tapauksissa, kuten tiedät.»

»Niin, niin», myönteli nuorukainen. »Mutta tiedän, että isäni ja äitini
toivoisivat, että meidät vihittäisiin siellä — tai Lontoossa.»

»Ei Lontoossakaan», torjui Lenore nopeasti. »Leycester, miksi ei
täällä? Minä haluaisin, että häämme olisivat hiljaiset.»

»Sinä!» huudahti Leycester epäilevästi. »Sinä, jonka avioliitto joka
tapauksessa herättää niin paljon huomiota siinä maailmassa, jonka
valtiattarena olet ollut!»

»Yhtenä haaveenani on aina ollut hiipiä kirkkoon rakastamani
miehen kanssa ja mennä avioliittoon ilman tavanmukaista hälyä ja
muodollisuuksia», kuiskasi Lenore.

Leycester katsoi häneen, ilon ja huojennuksen väike silmissään,
aavistamatta että neito oli keksinyt ehdotuksensa juuri hänen tähtensä.
»Kuinka omituista!» hän mutisi. »Se — niin, se on toisenlaista kuin
mitä sinusta kuvitellaan Lenore.»

»Kenties», hymähti neito, »mutta totta se on yhtäkaikki. Jos minä
saisin määrätä, niin tahtoisin, että menisimme tuonne pieneen kirkkoon
ja että minut vihittäisiin kuin talonpojantytär tai jollei nyt juuri
niin, niin kuitenkin niin hiljaisesti kuin mahdollista.»

Leycester nousi seisomaan ja katseli miettivänä ulos ikkunasta. »En
ikinä opi sinua ymmärtämään, Lenore», hän huudahti; »mutta tämä on
minulle tosiaankin hyvin mieluista. Se on aina ollut haaveeni, kuten
sinä sitä nimitit.» Hän tukahdutti huokauksen. »Totisesti pitää
toiveesi täyttyä! Miksi ei saisi käydä niin?»

»Juuri niin», säesti Lenore, »se on siis päätetty. »Ei kuulutuksia,
ei ollenkaan hälyä, ei mitään Pyhän Yrjänän kirkkoa Hannover-aukion
varrella eikä piispaa!» Lenore nousi seisomaan, herttaisesti nauraen.

»Sinä näyttäydyt joka päivä uudessa valossa, Lenore», ihasteli
Leycester. »En itsekään olisi voinut paremmin ilmaista ajatuksiani ja
toiveitani. Mitähän äiti sanoo?»

Kreivittärellä oli tästä asiasta koko paljon sanomista. Hän julisti,
että se oli järjetöntä, että se oli pahempaa kuin järjetöntä; se oli
nurinkurista. »Käy mainiosti päinsä puhella talonpojan tyttärestä,
mutta sinä et ole talonpojan tytär; sinä olet lady Lenore Beauminster,
ja Leycester on lähin Wyndwardin kreivi. Ihmiset sanoisivat, että te
olette molemmat järjiltänne.»

Lenoren violettisilmissä näkyi äkillinen välähdys. »Luuletteko, että
minä siitä välitän?» hän kuiskasi — Leycester ei ollut saapuvilla.
»Minusta on yhdentekevää, menisimmekö koko hovin saattamina Westminster
Abbey-kirkkoon, jossa itse arkkipiispa meidät vihkisi, vai tapahtuisiko
toimitus jossakin kyläkappelissa. Älkää virkkako siitä enää mitään,
rakas lady Wyndward, se on meistä kummastakin parempi.»

Niin saatiin kreivitär vaikenemaan.

Kreivi taas ei estellyt eikä vastustanut lainkaan. »Mitäpä sillä
on väliä?» hän huomautti. »Paikka ei merkitse mitään. Vihkiminen
on pääasia. Sinä päivänä, jona Leycester on naimisissa, vierähtää
sydämeltäni raskas huolten ja pelon taakka. Menkööt he taivaan nimessä
naimisiin, missä haluavat!»




XXXVII.


»Tämä on varmasti luotu sata vuotta senjälkeen kuin muu maailma. Missä
ihmeessä kuulitte tästä paikasta, Jasper?» kummasteli herra Etheredge.

Taiteilija, Jasper ja Stella seisoivat pienen Carlyonin kylän edustalla
olevalla kaidalla, lakealla rantakaistaleella; kylän muodostivat
hakkaamattomista kivistä kyhätyt majat ja myrskyjen pieksämä kirkko;
asuntoja suojasivat Cornishin kalliot itätuulilta ja niihin murtuivat
rajut aallot, jotka niin usein myllersivät niiden juurella.

Jasper myhäili. »En osaa sitä tarkalleen sanoa», hän vastasi. »Jouduin
tänne sattumalta, ja minusta tuntui tämä mitä parhaiten sopivalta
paikalta nuorelle potilaallemme. Pidätkö sinä tästä seudusta, Stella?»
kysyi hän, kääntyen tyttöön päin, pehmeämmän hymyn levitessä hänen
huulilleen.

Stella, joka nojasi vanhuksen käsivarteen, katsellen merelle,
haaveksiva ilme tummissa silmissään, vastasi sävyisästi: »Kyllä; kyllä
pidän.»

»Stella pitää kaikista paikoista, jotka ovat kaukana kiehuvasta
ihmisvilinästä», huomautti herra Etheredge, silmäillen häntä
myötätuntoisesti. »Mutta vielä et näytä saaneen takaisin ruusuja
poskillesi, lapseni.»

»Minä voin oikein hyvin», selitti tyttö, enemmän välinpitämättömästi
kuin väsyneesti. »Frankhan on sairas, kuten tiedät, setä.»

»Niin», mutisi vanhus; hänen kasvonsa saivat totisen ilmeen, kuten
aina, kun poikaa mainittiin. »Hän on hyvin kalpea ja riutuneen
näköinen, poika-rukka.»

Stella huokasi, mutta Jasper puhkesi hilpeästi puhumaan. »Hän näyttää
paremmalta kuin tänne tullessaan. Huomasin erotuksen heti kun hänet
näin. Hän voimistuu mainiosti, saatte nähdä. Teidän on tehtävä
luonnoksia tästä rannikosta», hän jatkoi, ikäänkuin innokkaasti haluten
päästä tästä puheenaiheesta. »Se on hyvin maalauksellinen, erittäinkin
kalliot. Siellä on erikoisesti yksi kohta, jota ette saisi jättää
maalaamatta; se näkyy tuon kallion laelta.»

»Siellähän on vaarallista kuin vaappuvalla orrella», arveli herra
Etheredge, varjostaen kädellä silmiään ja tähystäen sinne.

»Kyllä, niin on», myönsi Jasper. »Olen koettanut teroittaa sitä seikkaa
Stellan mieleen. Hän sanoo sitä lempipaikakseen, ja minä vapisen
pelosta aina kun näen hänen kiipeävän sinne.»

Vanhus hymyili. »Teillä on pian oikeus suojella häntä», hän huomautti,
vilkaisten kirkkoon päin. »Onko kaikki valmistukset tehty?»

Jasperin kasvot punehtuivat, kun hän vastasi: »Kyllä, kaikki on
valmista. Pappi on miellyttävä vanha herra, ja kirkko on sisältäpäin
erittäin soma. Sanoin Stellalle, että kauniimpaa paikkaa emme olisi
voineet valita.»

»Kyllä se on hyvin sievä», myönsi Stella luontevasti, mutta käänsi
kasvonsa poispäin. »Emmekö mene sisälle nyt? Frank kai odottaa meitä.»

»Teidän pitää tietää», selitti Jasper, »että vietämme täydellistä
maalaiselämää — päivällinen keskipäivällä, tee kello viisi».

»Sepä mainiota!» huudahti herra Etheredge. »Kerrassaan Arkadian
esimakua! Mutta sittenkään», hän lisäsi, kenties muistellen pitkää
matkaa, joka hänen oli täytynyt kulkea, »en jaksa käsittää, miksi ei
teitä voitu vihkiä Wyndwardissa ».

Jasper hymyili. »Oi, sehän olisi ollut liian jokapäiväistä niin
romanttiselle miehelle, kuin halpa palvelijanne on, sir. Ja lisäksi
Frank; hän tarvitsi ilmanalan vaihdosta, eikä hän olisi lähtenyt ilman
Stellaa.»

He astuivat majaan, jonka pienoiseen arkihuoneeseen rouva Penfold oli
jo järjestänyt teen pöytään. Frank loikoili sohvalla, jonka kovalle
metallipinnalle oli levitetty patjoja ja pieluksia pehmikkeeksi; ja
jos hän todellakin voimistui, kuten Jasper väitti, niin se kävi perin
hitaasti. Hän oli laihempi kuin koskaan, ja hänen silmiensä ympärillä
oli mustat renkaat, minkä vastakohtana hivuttavan taudin aiheuttama
puna näytti vieläkin helakammalla. Hän tervehti tulijoita hymyilemällä
Stellalle ja luomalla kylmän, ynseän silmäyksen Jasperiin. Tyttö
meni hänen luokseen ja kohensi hänen päänalustaan, mutta ikäänkuin
kainostellen sitä, että toiset näkivät hänen heikkoutensa, hän nousi ja
asteli ovelle.

Vanhus silmäili häntä surumielisesti, mutta hymyili teennäisen
hilpeästi. »No, Frank, miltäs tuntuu nyt? Sinun pitää olla pirteä
huomenna, muuten et pysy etunenässä!»

Frank katsahti ylöspäin, käyden äkkiä punaiseksi. »Kyllä minä voin
oikein hyvin huomenna. Ei minussa ole mitään vikaa.»

Kuten tavallista pisti Jasper nytkin väliin jonkun huomautuksen
saadakseen puheen kääntymään muille laduille; mutta Stella istui vaiti,
katsellen auringonlaskua. Hänen korvissaan kaikui sana »huomenna»;
tämä oli viimeinen päivä, jota hän voi nimittää omakseen; huomispäivä
ja kaikki huomiset sen jälkeen olisivat Jasperin. Koko entisyys
suloisine toiveineen ja kiihkeine tunteineen oli mennyttä, ja huomenna
hän seisoisi alttarin edessä Jasper Adelstonen morsiamena. Se oli
niin katkeraa kohtalonivaa, että se tuntui unennäöltä, ja joskus hän
havaitsi tarkkailevansa itseään kuin jotakin vierasta henkilöä, jota
kohtaan hän tunsi vain syrjästäkatsojan myötätuntoa. Pieni huone
tukehdutti häntä, ja illallisen jälkeen hän, pyydettyään toisilta
anteeksi, poistui ja lähti kiipeämään jyrkkää rinnettä myöten kukkulan
laella olevalle pienelle tasaiselle paikalle. »Huomenna! Huomenna!»
soi yhtä mittaa hänen korvissaan. Oliko sen välttäminen mahdotonta?
Kun hän katseli allaan vyöryviä aaltoja, jotka kuohupäisinä murtuivat
kalliota vasten, halutti häntä melkein heittäytyä alas löytääkseen
rauhaisan turvapaikan laineissa. Tämä tunne oli niin voimakas, että hän
säikähtäen peräytyi taaksepäin ja vaipui vapisten kalliota peittävälle
kuivalle, näivettyneelle sammalelle. Siinä istuessaan hän äkkiä kuuli
rinnettä ylöspäin tulevan miehen askelia; ja luullen, että se oli
Jasper, hän nousi pystyyn, pyyhkäisi hiukset kasvoiltaan ja koetti
rauhoittua.

Mutta tulija ei ollut Jasper; hän oli ryhdikkäämpi, jäntevämpi mies,
ja kun hän hetkeksi pysähtyi katselemaan merelle, tunsi Stella hänet.
Se oli Leycester! Päästäen hiljaisen, epäselvän huudahduksen horjahti
tyttö uudelleen taaksepäin ja jäi silmäilemään häntä. Leycester seisoi
jonkun aikaa liikkumattomana keppiinsä nojaten, selin Stellaan. Sitten
hän otti kiviliuskareen, pudotti sen jalkojensa juuressa ammottavaan
syvyyteen, huokaisi ja poistui samaa tietä takaisin, tytön suureksi
huojennukseksi. Mutta vaikka Leycester ei ollutkaan puhunut mitään,
niin rakkaan ilmestyminen niin likelle oli tärisyttänyt Stellaa sekä
sielullisesti että ruumiillisesti. Kalpeana ja hengittämättä hän
painautui kovaa kalliota vasten, pinnistäen katsettaan nähdäkseen
hänestä viimeisen vilahduksen. Sitten hän vaipui maahan, kätki kasvonsa
käsiinsä ja purskahti itkemään. — Oi, rakkaani, armaani! — hän
huohotti, ojentaen käsiään, kuten kerran enonsa puutarhassa. — Tule
takaisin luokseni! En voi antaa sinun mennä! En voi sitä! En voi!

Polttavan tuskansa kannustamana hän hypähti pystyyn ja riensi
alas kukkulalta. Lähellä vuoren juurta haarautui polku kahdeksi,
joista toinen vei kylään, toinen sen takana olevalle lakeudelle.
Vaistomaisesti hän kääntyi kylään päin ja häipyi siten Leycesteristä,
joka oli mennyt toista tietä.

Jos Stella olisi poikennut oikealle eikä vasemmalle, niin kuinka paljon
toisin olisikaan voinut käydä! Mutta hän riensi läähättäen vasemmalle
ja tapasi Leycesterin sijasta Jasperin, joka oli häntä odottamassa.
Hiljaa huudahtaen pysähtyi Stella äkkiä.

»Missä hän on?» pääsi häneltä melkein tietämättään. »Anna minun mennä
hänen luokseen!»

Aluksi Jasper tuijotti häneen tyrmistyneenä ja tarttui sitten hänen
käsivarteensa. »Olet nähnyt hänet», hän sanoi, ei raa'asti, mutta
hillityn raivoisesti. »Älä väitäkään vastaan!»

Sanoihin sisältyvä loukkaus palautti tytön jälleen tajuihinsa. »Kyllä»,
vastasi hän, katsoen värähtämättä miestä silmiin; »olen nähnyt hänet.
Miksi en sitä tunnustaisi?»

»Niin; tunnustat kai myöskin, että olit juoksemassa hänen jälkeensä,
kun minä — sinut pysähdytin. Myönnät sen, eikö niin?»

»Kyllä», myönsi Stella murhaavan rauhallisesti, »aioin seurata häntä».

Jasper päästi irti hänen käsivartensa ja painoi kätensä sydämelleen
ikäänkuin vaimentaakseen sen tuskaa. »Sinä — sinä olet hävytön», sai
hän vihdoin ähkäistyksi. »Tajuatko mikä päivä tänään on? Häittemme
aatto; kuuletko — häittemme aatto!»

Stella vavahti ja nosti kädet kasvoilleen.

»Olitko suunnitellut tämän kohtauksen edeltäpäin?» kysyi Jasper
katkeran pilkallisesti. »Myöntänet kai senkin. Pelkkää sattumaa saan
kiittää siitä, etten tavannut sinua hänen sylistään. Niinkö? Kirous
hänelle! Jospa olisin tappanut hänet, kun kohtasin hänet juuri äsken!»

Stellan luonto kuohahti, ja hän loi mieheen murhaavan halveksivan
katseen. »Sinä!» hän äännähti.

Muuta hän ei sanonut, mutta se näytti riittävän tekemään Jasperin
hulluksi. Hän seisoi hetkisen voimatta raivoltaan hengittää. Stellaan
koski, kun hän näki kuinka toinen suuttui ja kärsi. Hänen mielialansa
muuttui äkkiä; huudahtaen hän tarttui miehen käsivarteen.

»Oi, Jasper, Jasper! Sääli minua!» hän rukoili. »Sääli! Teet vääryyttä
minulle ja vääryyttä hänelle. Hän ei tullut minua katsomaan; hän ei ole
edes tietänyt, että minä olen täällä! Emme olleet puheissa keskenämme;
mutta kun katselin häntä, kun näin kuinka muuttunut hän oli ja kuulin
hänen huokaavan, niin tiesin, ettei hän ollut unohtanut, ja sydämeni
riensi hänen luokseen. Minä — minä en aikonut virkkaa mitään, en
seurata häntä; mutta en jaksanut pidättää itseäni. Jasper, ymmärräthän,
että meidän avioliittomme on mahdoton! Sääli minua ja päästä minut
vapaaksi! Oman itsesi tähden, päästä minut! Ajattele! Mieti! Mitä iloa
voit toivoa? Minä — minä olen koettanut rakastaa sinua; mutta — mutta
en voi! Koko elämäni on hänen! Päästä minut!»

Jasper melkein tyrkkäsi hänet luotaan, mutta tarttui heti uudelleen
häneen, kiroten. »Kautta taivaan, sitä en tee!» hän ärjyi
hurjistuneena. »Pidä varasi, sinä olet saattanut minut epätoivoiseksi!
Luuletko, että olen sokea ja järjetön, etten näe enkä ymmärrä, mitä
tämä merkitsee! Luuletko olevasi tekemisissä lapsen kanssa? Olet
odottanut aikaasi ja nyt arvelet ajan tulleen. Olisitko rohjennut
menetellä tällä tavoin kuukausi takaperin? Et, silloin ei pojan kuolema
vielä ollut varma; mutta nyt, kun näet,, että hän kuolee, niin luulet,
että valtani on lopussa —»

Stella parkaisi ja syöksähti Jasperia kohti. Hänen kasvonsa olivat
kalpeat säikähdyksestä ja hänen silmistään kuvastui kauhea pelko
ja tuska. Kun parahdus pääsi hänen huuliltaan, kuului aivan heidän
vierestään toinen huudahdus ikäänkuin sen kaikuna, mutta kumpikaan ei
pannut sitä merkille.

»Frank — kuolee!» läähätti tyttö. »Ei, ei; eihän! Sano, ethän
tarkoittanut sitä; tahdoithan vain pelotella minua?»

Jasper työnsi syrjään hänen rukoilevan kätensä. »Sinusta tulisi hyvä
näyttelijätär», hän ivasi. »Koetatko uskotella minulle, ettet ole
perustanut laskelmiasi pojan kuolemaan? Koetatko uskotella, ettet
pannut alulle näyttelemistä pyytämällä lykkäystä voidaksesi päästä
vapaaksi, kuten sinä sitä nimittäisit? Sinä ajattelit, että kun poika
kerran on kuollut, niin sinä voit antaa palttua sitoumuksellesi ja
nauraa minulle! Sinä olet erehtynyt. Siitä pitäen kun sopimus tehtiin
olen minä ponnistanut, enemmän kuin kukaan ikinä on ponnistanut,
tehdäkseni sen pitämisen sinulle helpoksi, voittaakseni rakkautesi,
sillä pidin sinusta. Enää en rakasta sinua; mutta vapaaksi en sinua
päästä. Rakastaa sinua! Niin totta kuin yllämme on taivas, minä vihaan
sinua nyt — mutta sinä et pääse lähtemään. Kuule sanojani: huomenna
minä joko luovutan tämän paperin sinulle, vaimolleni, tai annan
lähimmälle viranomaiselle. Poika kuolee! Sinun vallassasi on, kuoleeko
hän rauhallisesti vaiko vankikopissa.»

Puhuessaan hän taittoi laskoksiin väärennetyn vekselin, jonka hän
kiihtymyksessään oli ottanut esille taskustaan ja jonka tuuli oli
puhaltanut levälleen, ja pani sen verkkaisesti takaisin taskuunsa.

»Lähdetkö nyt mukaani», hän jatkoi, »vai jäätkö tänne harkitsemaan,
miten aiot menetellä?»

Hänen kysymyksensä näkyi saavan Stellan suuttumaan, sillä tyttö nosti
päänsä pystyyn ja meni hitaasti hänen ohitseen, ikäänkuin ei olisi
huomannut hänen ojennettua käsivarttaan. Jasper astahti hänen jälessään
muutamia askelia, mutta pysähtyi sitten ja lähti pää painuksissa
kävelemään kukkulalle.

Kun hän oli saapunut jyrkänteen reunalle, kosketti joku hänen
käsivarttaan, ja kun hän nosti katseensa, näki hän laihan, hennon
Frankin seisovan polulla.

»No, mitä sinä haluat?» kysyi Jasper tylysti.

»Jasper, tahdon puhua kanssasi. Tulin tänne etsimään Stellaa ja kuulin,
mitä sanoit hänelle. Nyt sinun täytyy antaa minulle se väärennetty
vekseli ja päästää Stella vapaaksi», vastasi Frank huohottaen.

»Sinä nuori hupsu», mutisi Jasper, »saat olla varma siitä, ettet
näe sitä paperia, ennenkuin huomenna luovutan sen Stellalle tai
annan sen lähimmälle viranomaiselle, jonka eteen joudut syytettynä
väärennyksestä.»

Tuskin olivat nämä sanat lähteneet hänen huuliltaan, kun poika jo oli
hänen kimpussaan, kietoen pitkät, laihat kätensä hänen kaulaansa.
Sanaakaan ei lausuttu, mutta kalpeat kasvot ja hehkuvat silmät puhuivat
selvää kieltä. »Anna minulle se! Anna minulle se! Paperi! Paperi!»
läähätti poika vimmastuneena, ja hänen kätensä puristivat tiukalle kuin
teräskiskot.

Jasperilta pääsi tukahdutettu sadatus. Polku oli kaita; tietämättään
tai tahallaan oli raivostunut poika rimpuillut heidät kummatkin
jyrkänteen reunalle, ja Jasper seisoi selin sinnepäin. Äkkiä hän tajusi
uhkaavan vaaran; niin, vaaran! Sillä niin uskomattomalta kuin se
tuntuikin, ei hän kyennyt irtautumaan heikon, kuolevan pojan otteesta;
vaara uhkasi. Kauheasti kiroten hän nosti Frankin ilmaan ja kantoi
häntä taaksepäin. Mutta samassa hänen jalkansa luiskahti, ja poika,
joka kaatui päällepäin, pisti kätensä hänen taskuunsa ja sieppasi
paperin.

Jasper oli pystyssä silmänräpäyksessä, syöksyi pojan kimppuun
ja tempasi paperin häneltä. Poika päästi hurjan epätoivoisen
parahduksen, painui hetkiseksi kasaan ja karkasi sitten jälleen
vihollisensa kimppuun hokien rajua rukoiluaan: »Anna se minulle!» Tämä
epätasaisuudestaan huolimatta kammottava taistelu kesti minuutin ajan.
Jasperia hämmästytti vastustajansa voimakkuus siinä määrin, että hän
kokonaan unohti, missä he olivat; ponnistellessaan rajusti saadakseen
pojan torjutuksi irti itsestään hän huomaamattaan lähestyi kallion
reunaa. Mutta poika havaitsi sen raivostaan huolimatta, ja äkkiä
hän sai mielijohteen ja kiljaisi: »Katsos! Loordi Trevorne! Hän on
takanasi!»

Jasper hätkähti ja käänsi päätään; poika piti varansa, ja kapea
kieleke, jolla he olivat seisoneet, oli seuraavalla hetkellä tyhjä.
Kuului hurja, kaamea parkaisu, joka sekaantui alhaalla vyöryvien
aaltojen kumeaan pauhuun. Sitten oli kaikki hiljaista.




XXXVIII.


Leycester oli saapunut Carlyoniin jalkaisin. Hän oli lähtenyt kotoa
aamulla, sanoen vain, että hän aikoi kävelemään ja ettei pitäisi
odottaa häntä millekään aterialle. Viime päivinä hän oli tällä tavoin
kuljeskellut, nähtävästi haluten olla yksin ja osoittamatta vähääkään
kaipaavansa edes Charlienkaan seuraa. Lady Wyndward oli pelännyt, että
hänelle oli tulossa entisten tapainen synkkä puuska, mutta Lenore
ei näyttänyt olevan ollenkaan huolissaan, vaan koettipa päinvastoin
puolustella Leycesteriä.

»Kun mies tuntee vapautensa viimeisten tuntien lähestyvän, niin hän
luonnollisestikin haluaa vielä vähän käyttää siipiään», huomautti hän.

Niin sai Leycester jäädä yksin oman huiman päänsä ohjattavaksi, sillä
aikaa kun vaatturit ja verhoilijat hyörivät kuumeisesti juhlapäivän
valmistelupuuhissa.

Hän ei olisi voinut sanoa, minkä vuoksi hän tuli Carlyoniin. Hän ei
edes tietänyt sen pienen kylän nimeä, johon hän oli joutunut. Hänen
kauniilla kasvoillaan oli vakava ja väsynyt ilme, kun hän astui
majataloon ja vaipui penkille, jossa monet miespolvet Carlyonin
kalastajia ja monet rannikkomatkailijat olivat istuneet.

»Tämä on Carlyon, sir», selitti majatalon isäntä vastaukseksi
Leycesterin kysymykseen, silmäillen polvihousuihin ja metsästystakkiin
puettua solakkaa nuorukaista. »Niin, sir, tämä on Carlyon; oletteko St.
Michaelista, sir?»

»En; mutta olen kävellyt melkoisen matkan. Olkaa hyvä ja antakaa
minulle ruokaa.»

Nautittuaan isännän tuomia virvokkeita Leycester lähti kallioille, ja
silloin Stella näki hänet. Hän palasi kuitenkin vähän ajan kuluttua
majataloon, pysähtyen puhelemaan isännän kanssa, joka ylpeili osakseen
tulleesta huomiosta. Äkkiä vanhus huudahti: »Kuulkaa, mitä se on?»

Leycester katsahti sinne päin, mistä parkaisu oli kuulunut, ja
näki selvästi taivasta vasten miehen putoavan jyrkänteeltä. Mitään
virkkamatta lähtivät molemmat miehet kuin yhteisestä sopimuksesta
rientämään lahden rantaan, työnsivät vesille ensimmäisen tapaamansa
veneen ja soutivat minkä ikinä jaksoivat sille paikalle, johon Jasper
oli pudonnut.

Pian herkesi vanhus soutamasta ja osoitti aalloilla kelluvaa tummaa
esinettä. Leycester nousi ripeästi, mutta tyynesti, ja parin minuutin
kuluttua virui Jasper Adelstone veneen pohjalla.

Leycester ei päästänyt ääntäkään nähdessään ruumiin kalpeat,
jyrkkäpiirteiset kasvot, vaan vaipui istumaan ja peitti kasvonsa
käsillään. Kun hän nosti päänsä jälleen pystyyn, sijoitti vanhus
parhaillaan rauhallisesti airoaan hankaan. »Niin, sir», sanoi mies
vakavasti, vastaten Leycesterin kysyvään silmäykseen, »hän on kuollut,
aivan hengetön; soudetaan takaisin, sir».

Leycester ei tarvinnut enempiä kehoituksia, ja vene kiiti rantaan.
Heidän sinne saapuessaan, oli siellä jo väkeä koolla, ja Leycester
pikemminkin tunsi kuin näki, että eloton, liikkumaton ruumis, joka
veneen pohjalla viruessaan oli tuntunut hänestä niin kammottavalta,
kannettiin pois. Ja vasta sitten hän huomasi, että joitakuita
kalastajia oli keräytynyt toisen maassa pitkänään makaavan olennon
ympärille, ja kun hän kiiruusti meni sinne, tunsi hän Frankin kalpeat
kasvot.

Kymmenkunta kalastajaa oli kiivennyt kukkulan huipulle sillä aikaa kun
Leycester majatalon isännän kanssa oli soutanut noutamassa Jasperia, ja
he olivat tuoneet alas pojan, joka oli perin nääntynyt.

»Onko hän elossa?» tiedusti Leycester käheästi.

»Kyllä, sir», vastasi eräs miehistä; »mutta ilmeisesti heillä oli
riitaa ja —»

»Kantakaa hänet majataloon!» käski Leycester ja seurasi miehiä
nähdäkseen, että hänen määräystään noudatettiin. Majataloon saavuttuaan
Leycester vaipui oven edustalla olevalle penkille ja painoi kasvot
käsiinsä.

Äkkiä hän tunsi käsivarttaan kosketettavan ja hän nosti päätään. Hänen
edessään seisoi vakava, vanhahko mies, ilmeisestikin lääkäri.

»Pyydän anteeksi, sir, mutta te kai tunnette tämän poika-paran?»

Leycester nyökäytti päätään.

»Kun asianlaita kerran on siten, niin kenties tahdotte olla hyvä ja
käydä ilmoittamassa tapahtumasta hänen omaisilleen; he asuvat tuossa
talossa.» Niin sanoen tohtori osoitti maalarin ja Stellan asuntoa.

Leycester nousi, katseli jonkun aikaa ympärilleen kuin ymmällä ja
virkkoi sitten hiljaa:

»Kyllä ymmärrän. Niin, minä teen sen.»

Taloon ei ollut pitkä matka, mutta ennenkuin hän ehti sinne, näki
Leycester hennon, tyttömäisen olennon tulevan häntä vastaan maantiellä.
Tulija oli Stella. Nuorukainen pysähtyi epäröiden, mutta sillä hetkellä
ei Stella ajatellut mitään, ei edes häntäkään. Empimättä hän tuli
Leycesteriä vastaan, kasvot kalpeina, kädet ojossa.

»Leycester! Missä hän on?»

Harkitsematta mitään kiersi Leycester käsivartensa tytön ympärille.
»Stella, oma Stellani! Pysy uljaana!»

Stellalta pääsi heikko, epäselvä parahdus; hän painoi hetkiseksi kädet
kasvoilleen, mutta nosti sitten päänsä pystyyn ja katsoi nuorukaista
silmiin.

»Vie minut hänen luokseen!» hän vaikeroi. »Vie minut sinne! Voi
poika-raukkaa, poika-raukkaa!»

Molemmat vaikenivat; Leycester saattoi Stellan majataloon, ja tyttö
meni yläkertaan. Oven ympärille kerääntyneet kalastajat perääntyivät
ja katselivat muualle; heidät valtasi kunnioittava myötätunto, kun
hän seisoi katsellen merelle. Kului minuutteja; ne tuntuivat hänestä
tunneilta. Sitten hän kuuli tohtorin äänen.

»Suvaitsetteko mennä yläkertaan, mylord?»

Leycester säpsähti ja lähti hitaasti astelemaan portaita ylös.
Kalmankalpeana virui harhaantunut poika-raukka pienellä vuoteella;
kuoleman varjo lepäsi jo hänen kasvoillaan. Stella oli polvillaan
vuoteen ääressä, kasvot pojan kasvojen vierellä, käsi hänen kädessään.

Frank katsahti ovelle, kun Leycester astui sisään, ja viittasi
laihalla, valjulla kädellään häntä tulemaan lähemmäksi. Vaistomaisesti
Leycester polvistui hänen viereensä. »Sinä tahdoit tavata minua, Frank?»

Poika kohotti vaivaloisesti silmäluomiaan ja näytti ponnistavan
ankarasti kootakseen voimia.

»Leycester», hän sanoi, »minulla — minulla on jotakin sinulle. Sinä
— sinä ymmärrät, mitä se merkitsee. Juuri se lumous sitoi Stellan
Jasperiin. Minä mursin sen — mursin sen! Stella teki sen minun tähteni!
En tietänyt sitä ennenkuin tänä iltana. Kas tässä, Leycester!» Hän veti
hitaasti taskustaan väärennetyn vekselin.

Leycester otti paperin, luullen pojan hourailevan, mutta Frank
nähtävästi arvasi hänen ajatuksensa. »Kyllä sinä sen käsität», huohotti
hän. »Minä — minä väärensin sen; Jasper tiesi sen, ja sillä tiedolla
hän piti Stellaa vallassaan. Sinä pelastit henkeni, Leycester; minä
annan sinulle parempaa kuin elämän, Leycester; annan sinulle — hänet —
Stellan!»

Frankin huulet vapisivat, ja hänen voimansa näyttivät ehtyvän, mutta
hän ponnisti vielä viimeisen kerran. »Minä — kuolen, Leycester. Olen
iloinen, hyvin, hyvin iloinen. En halua elää. On parempi, että kuolen!»

»Frank!» pääsi Stellan kalpeilta huulilta.

»Älä itke, Stella. Jos olisin elänyt, niin hän — hän olisi pitänyt
sinua sidottuna. Nyt kuolen —» Hänen äänensä aleni kuulumattomaksi,
ja hänen silmänsä sulkeutuivat; mutta he näkivät hänen huuliensa
liikkuvan, ja kun Stella kumartui hänen puoleensa, kuuli hän sanat:
»Antakaa anteeksi, anteeksi!»

Parahtaen kiersi Stella kätensä hänen ympärilleen; mutta Frank oli jo
poistunut hänenkin rakkautensa ulottuvilta. Stella vaipui pyörtyneenä
vuoteelle, yhä painaen poikaa rintaansa vasten kuten äiti lastaan.

       *       *       *       *       *

Tuntia myöhemmin asteli Leycester rannalla, kädet ristissä rinnalla
ja pää kumarassa, ristiriitaisten tunteiden myrskyn riehuessa hänen
sydämessään. Hän oli juuri saanut tietää, että Stella oli koko ajan
pysynyt uskollisena hänelle, sillä saattaessaan tyttöä harhaantuneen
poika-paran kuolinvuoteen äärestä hän oli Stellan omilta huulilta
kuullut yleispiirteisen selostuksen siitä, kuinka Jasper oli pitänyt
häntä vallassaan. Mutta nyt, kun tyttö oli vapaa — ei hän taas
ollut. Kunnia sitoi häntä Lenoreen. Käveltyään rannalla edestakaisin
tuntikausia hän teki päätöksen. Hän meni reippaasti majataloon ja
kirjoitti Lenorelle. Hän kertoi kirjeessään kaikki — selosti Jasperin
kuoleman ja mitä se oli tuonut ilmi; hän selitti, että vaikka Lenore
ei hänen mielestään jäänyt jäljelle kuin yhdestä naisesta, niin hän
ei voinut rakastaa ketään muuta kuin Stellaa. Hän rukoili Lenorelta
anteeksi ja pyysi häneltä vapauttaan. Kirjoitettuaan ja suljettuaan
kirjeen hän lähetti sen ja istuutui odottamaan.

Sinä yönä ei Leycester yrittänytkään nukkua. Hän istui huoneessaan,
ja hänen ajatuksensa harhailivat niissä molemmissa naisissa, joilla
oli ollut niin suuri osa hänen elämässään — siinä neidossa, jota hän
rakasti, ja siinä, jolle hän oli antanut sanansa. Vihdoin koitti aamu;
ja kun’ Leycester oli noussut pöydästä oltuaan syövinään aamiaista,
palasi lähetti, joka oli vienyt hänen kirjeensä Lenorelle.

»Saitteko vastauksen minulle?» kysyi Leycester.

»Kyllä, mylord», myönsi mies.

Hän repi nopeasti auki pienen kirjeen, joka kuului:

 »Päästän sinut vapaaksi ja toivotan teille mitä parhainta onnea.
 Selitän kaikki äidillesi. — Lenore.»

Niin kohosi Lenore Beauminster lopulta suureksi. Ponnisteltuaan
kaikin tavoin voittaakseen Leycesterin Stellalta hän antoi hänet
jälleen takaisin. Kenties hän tunsi menettäneensä pelin, kun Leycester
avoimesti kirjoitti, ettei hän voinut koskaan pitää hänestä. Mutta
palkkiotta hän ei kuitenkaan jäänyt; sillä Leycester ei ollut
milloinkaan ihaillut häntä siinä määrin kuin luettuaan hänen kirjeensä,
ja seuraavien vuosien aikana muisteli hän aina kiitollisena sitä
naista, joka oli antanut hänelle onnen. Hän ei koskaan saanut vihiä
Lenoren petollisesta menettelystä.

       *       *       *       *       *

Vitkastelematta vaati Leycester Stellan omakseen; ja muutamien
viikkojen kuluttua, mikä aika oli odotettava Frankin kuoleman johdosta,
vihittiin heidät hiljaisesti Carlyonin pienessä kirkossa, jossa Stellan
olisi pitänyt vannoa uskollisuutta Jasper Adelstonelle.

Aluksi kreivi ja kreivitär olivat luonnollisestikin tyytymättömiä
sen johdosta, etteivät he sittenkään saaneet kaunista Lenorea
miniäkseen; mutta kun Leycester vei nuorikkonsa kotiin Wyndwardiin,
viehättyivät he hänen suloiseen ja viehkeään olemukseensa. Kreivitär
oppi pian rakastamaan häntä tyttärenään, ja kreivi suhtautui suopean
hyväntahtoisesti tyttöön, joka oli tehnyt hänen poikansa vihdoinkin
onnelliseksi. Ja lady Lilian sitten, niin, hän jumaloi Stellaa.

*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 69100 ***