*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 68505 ***

REHTI-JAAKKO.

Kapteeni Marryatin kertomuksen mukaan nuorisolle mukaillut

Gustav Höcker


Suomensi A-a





Porvoossa,
Werner Söderström,
1894,




Ensimmäinen luku.


Rehti-Jaakko, tämän kertomuksen sankari, syntyi ihmisten ilmoille
eräässä laivassa, sellaisessa tavarain kuljetuslaivassa, joita on
lukemattomia Thames-joella ja joita sanotaan lastiveneiksi. Semmoista
lastivenettä Rehti-ukko kuljetti ollen vaimonsa kanssa sen ainoana
laivaväkenä, ja siinä pienessä uiskentelevassa maailmassa vietti
Jaakko aikaisimman lapsuutensa. Valitettavasti kyllä ei hänelle voinut
jäädä suloisia muistoja siitä ajasta, sillä hänen äitinsä oli joutunut
juoppouden orjaksi. Alussa hän vain silloin tällöin otti viinakulauksen
vahvistukseksi kylmää ja joella vallitsevaa sumua vastaan, mutta
vähitellen muuttui tulijuoma nautinnoksi, tottumus siihen himoksi ja
viimein hän joi aamusta iltaan.

Rehti-ukko oli sangen taitava laivankuljettaja, mutta siinäpä koko
hänen taitonsa olikin, häntä kun jo nuoruudesta asti oli opetettu
yksistään siihen toimeen. Hänen ainoa nautintonsa oli piipunnysä,
jota hän tuskin milloinkaan otti suustaan. Maalle hän meni ainoastaan
silloin, kuin hänen oli jotakin ostettava. Hänen elämänsä viisaus oli
muutamissa sananparsissa, jotka aina olivat hänellä lohdutuksena,
milloin ei kaikki käynyt hänen mielensä mukaan. Eräs niistä kuului:
"Ei itku hädästä päästä; kerran tehty ei parane." Sen lausuttuaan
ei hän enää koko asiaa enää ajatellut. Jos häntä jokin asia pyrki
suututtamaan, oli hänellä tapana sanoa: "hullu tyhjästä suuttuu", ja
kuin hänelle sattui jotain vastusta, lohdutteli hän mieltään sanoilla:
"jos neuvo pettää, niin toinen auttaa". Kun ukko muuten oli sangen
harvapuheinen, painuivat ne lauseet sitä syvemmin pikku Jaakon mieleen,
ja hän toisteli niitä hyvin usein hiljaa itsekseen.

Kuten jo on sanottu, oli laivankuljettajan yleinen sivistys kovin
takapajulla. Hän ei osannut lukea eikä kirjoittaa, mutta muutamia
kirjaimia hän kuitenkin oli oppinut piirtämään, ja niille oli hän
antanut kullekin oman eri merkityksensä.

"En taida lukea enkä kirjoittaa, poikaseni", sanoi hän Jaakolle,
"soisin taitavani sen; mutta katsoppas tätä, tämä merkitsee
viljanelikkoa."

Niin sanoen otti hän liitupalasen ja piirusti A-kirjaimen.

Samalla tavoin käytti hän monta muutakin kirjainta merkitäksensä joko
siirappiastiaa, kahvisäkkiä, sillitynnyriä tai muuta tavaraa, joita
hänellä oli laivassaan kuljetettavana.

Jaakko oli yhdentoista vanha eikä hänen tietonsa ja taitonsa olleet sen
enempää laajenneet. Joen rannat olivat hänen maailmansa rajoina. Hän
tosin näki puita ja taloja, vaan ei tietänyt edellisten kasvavan eikä
jälkimäisiä rakennettavan. Sen sijaan tunsi hän tarkkaan joen syvät ja
matalat paikat, tiesi joka paikan ja niemekkeen nimen sekä veden nousu-
ja lasku-ajat. Lisäksi osasi hän ohjata laivaa, ja milloin häneltä
puuttui voimia, oli hänellä apuna kokemuksensa, jonka oli saavuttanut
alituisella harjoittamisella.

Heikon äidin väkevien juomain himo oli kahtena edellisenä vuotena
tullut niin suureksi, että hän vain harvoin nousi vuoteeltansa. Eräänä
lauantaina kulki laiva, hiiliä lastina, jokea ylös; kun oli vastatuuli,
ei voitu enää ehtiä määräpaikkaan, vaan täytyi käydä ankkuriin. Ilta jo
pimeni ja Rehti-ukko meni alas kajuuttaan, ja Jaakko jäi etukannelle,
jossa hän tavallisesti vietti yöt, sateella pikku kojussa, joka oli
ennen ollut koiran asuntona. Katsottuaan ankkuriköyttä aikoi hän juuri
mennä levolle, kuin äkkiä kova huuto häntä peljätti ja hän samalla
tunsi eriskummallisen savun käryä. Hetkisen kuluttua kuului jälleen
samanlainen huuto ja Jaakko näki isänsä syöksevän ylös kajuutasta,
hyppäävän mereen ja katoavan veteen. Tuska ja kauhu näyttivät
saattaneen miehen siihen tekoon tai vieneen häneltä järjen, jotta hän
ei osannut hallita itseänsä.

Kauhistunut poika riensi sille paikalle, josta isä oli kadonnut;
vahvan virran tähden hän ei enää voinut huomata muuta kuin muutamia
pikku aaltoja, jotka solisuttivat laivan sivua. Hetkisen aikaa oli hän
ikäänkuin huumautuneena isän äkkiarvaamattomasta kuolemasta, kunnes
äidin yhä heikommin kuuluvat hätähuudot ja savu hänet toinnuttivat.

Hänen rientäessänsä kajuuttaan, tunkeutui savu niin sakeana hänelle
vastaan, että hänen täytyi palata, ett’ei tukehtuisi. Hän alkoi tehdä
mitä varmaan enimmät lapset hänen sijassaan olisivat tehneet: hän
laskihe istumaan ja alkoi katkerasti itkeä. Kuin hän vihdoin otti
kädet silmiltään ja katseli ympärillensä, oli savu haihtunut ja kaikki
oli hiljaa. Jaakko nousi ja astui alas kajuuttaan. Hän huusi äitiään,
vaan ei saanut vastausta. Kajuutan lamppu paloi kyllin kirkkaasti ja
valaisi joka nurkan. Jaakko ei huomannut missään palon merkkiäkään.
Vapisevin äänin huusi hän uudestaan "äiti!" Ei nytkään vastausta ja
Jaakko tuskin tohti pelosta hengittää. Viimein rohkasi hän mielensä ja
lykkäsi vuoteen uutimet syrjään. Siinä oli poika raukalle kauhistuttava
näky. Äidistä ei ollut muuta jäljellä kuin musta läjä, ja kuin hän
tuskastuneena ojensi kätensä, tunsi hän öljyistä tuhkaa. Huudahtaen
kauhusta hoiperteli hän taapäin, haparoi rappusia ylös ja vaipui
tainnuksiin laivankannelle, jääden siihen moneksi tunniksi makaamaan.

Jaakon äiti oli saanut hirvittävän kuoleman, johon oli syynä hänen
ylenmääräinen väkevien juomisensa. Semmoista kauheata kuolemaa sanotaan
itsensäpolttamiseksi. Alkohooli, jonka juomari paloviinan mukana
juo, muodostaa kaasuja, jotka leviävät yli koko ruumiin, syttyvät ja
polttavat sen tuhkaksi.

Varmaankin hirveä näky, vaimon ruumiista leimuavat liekit, saattoi
Rehti-ukon semmoiseen tuskaan ja kauhuun, että hän mielettömänä syöksyi
sieltä ulos ja etsi kuolemansa laineista.




Toinen luku.


Oli jo kirkas päivä, kuin Jaakko heräsi horrostilastaan. Alussa hän
ei muistanut, mitä oli tapahtunut, mutta kuin hän sattui katsahtamaan
avoimeen kajuutan oveen, muistuivat äkkiä edellisen illan kaikki
kauhistuttavat tapaukset hänelle mieleen. Hän ei tohtinut mennä
Rajuuttaan; voittamaton pelko ja kauhu pidätti häntä ikäänkuin
vangittuna paikoillaan. Viimein tajusi hän olevansa yksinään laivalla,
ypö yksinään maailmassa, ja kyynelvirta tulvi hänen silmistänsä.
Joella vallitseva vilkas elämä saattoi hänet jälleen ajattelemaan ja
miettimään tilaansa. Hän tiesi laivan olevan erään kauppiaan Drummondin
oma, jonka laivaveistämöltä hän isänsä kanssa usein oli ottanut lastia,
ja päätti nyt ohjata aluksensa sinne. Jaakko oli liian heikko hinaamaan
ylös ankkuria, hän siis katkasi köyden ja sitoi sen jokeen jäävään
päähän airon "poijuksi", helpommin löytääksensä paikan.

Puolessa tunnissa saapui hän herra Drummondin laivaveistämölle
ja ensi kerran elämässään astui hän nyt maalle. Hänet neuvottiin
asuinhuoneesen, jossa oli herra Drummond vaimoineen ja
yhdeksänvuotisine tyttärineen. Pitkään aikaan ei Jaakko voinut
nyyhkytyksiltä saada sanaakaan suustansa; vähitellen hän sitte tyyntyi
sen verran, että voi kertoa surullisen historiansa.

"Hirmuista!" huudahtivat herra ja rouva Drummond ikäänkuin yhdestä
suusta, kuin poika vaikeni. "Onko sinulla sukulaisia, poika parka?"
kysyi rouva Drummond viimein, vähän toinnuttuaan kauhistuksestansa.

"Ei!" vastasi Jaakko.

"Mieti kuitenkin", sanoi herra Drummond, "ehkäpä sentään johtuu
mieleesi joku sukulainen maalta."

"En ole tähän asti koskaan käynyt maalla."

"Käsitätkö myöskin, että olet orpo poika?" kysyi rouva Drummond
sääliväisesti.

"En tiedä, mikä on orpo."

"Kun ei ole enää isää eikä äitiä", huomautti pikku tyttö.

"Niin, he ovat molemmat kuolleet", sanoi Jaakko itkien ja lisäsi sitte
isän lauseen: "Ei itku hädästä päästä; kerran tehty ei parane".

"Mihin nyt aiot ryhtyä?" kysyi herra Drummond, vakavasti katsellen
poikaa silmiin.

"En tiedä", vastasi Jaakko. "Mitäs joutavasta!"

"Mikä kummallinen poika", huomautti rouva Drummond. "Käsitätkö
onnettomuutesi koko suuruuden, hyvä lapsi?"

"Jos neuvo pettää, niin toinen auttaa", vastasi Jaakko, pyyhkien pois
kyyneleet silmistänsä, vaikka niitä kuitenkin yhä uudestaan herui.

"Nuo ovat todellakin kummallisia lauseita pojan suussa, vaan hän
näyttää kuitenkin vilpittömästi heitä surevan", sanoi herra Drummond.
"Osaatko lukea ja kirjoittaa?"

"En", vastasi Jaakko, "vaan soisin kyllä osaavani."

"No, saadaan nähdä, mitä sopii tehdä, poikaseni."

"Minä tiedän, mitä pitää tehdä", vastasi Jaakko. "Pitää lähettää väkeä
joelle noutamaan ankkuri köysineen, ennenkuin poiju leikataan poikki."

"Olet oikeassa, poikanen, se pitää heti tehdä."

Rouva Drummond käski tyttärensä viedä pojan kyökkiin, jossa piika antoi
hänelle syödä, sillä vaikka suru ja murhekin ahdistivat häntä, oli
hänen kuitenkin kovin nälkä, hän kun ei edellisestä päivästä asti ollut
nauttinut palaakaan.

Toistaiseksi jäi orpo Jaakko herra Drummondin perheesen ja ihan
ensiksi hankittiin hänelle uusi puku, sillä hänen vaatteensa olivat
sangen likaiset ja ryvettyneet. Sinä päivänä, jolloin hän sai uudet
vaatteet, täytyi hänen syödä samassa pöydässä Drummondin perheen
kanssa. Tottumaton kun oli liikkumaan niin hienossa seurassa ja tuskin
ollenkaan tiesi, miten pöytäveistä ja kahvelia pidellään, käyttäytyi
Jaakko syödessänsä niin kömpelösti, että Saara, talon pikku tytär,
monta kertaa purskahti nauruun. Ensi kerran elämässään tunsi Jaakko
mielensä tuskallisesti masentuvan ja häpeästä hän viimein tillahti
itkemään.

"En enää naura sinua", sanoi Saara ja ikäänkuin anteeksi pyytääksensä
silitti hänen poskeaan, "mutta sinun pitää myöskin lakata itkemästä."

"En, en itkekään enää", vastasi Jaakko iloisesti ja lupasi kiitollisena
tytön ystävällisyydestä vuolla hänelle puupalasesta pienen veneen.

"Pojalla on hyvä ja kiitollinen sydän", kuiskasi herra Drummond
rouvalleen, "ja hän kyllä ansaitsee, että me pidämme huolta hänestä."

Herra Drummond pitikin sanansa. Hänen asuinpaikkansa Breatfordin
lähellä oli laitos, jossa köyhät lapset saivat asunnon, ylläpidon
ja opetusta, ja siihen laitokseen pantiin Jaakkokin. Siellä oli
kaksi opettajaa, joista toinen oli nimeltä Dobs, vaan joka sangen
mielellään salli itseään kutsuttavan Domine Dobiensiksi, syystä että
oli paljon oppinut ja erittäinkin etevä latinankielen tuntija. Hän
oli vanhanpuolinen pitkä ja hoikka mies ja hänen tavattoman suuri
nenänsä oli aina vallattomien poikain pilkan esineenä. Välistä hän
vaipui syviin mietelmiin, muistellen silloin vanhojen kreikkalaisten
ja roomalaisten elämää tai mietti hän mieliaineensa, matematiikan
selvittämättömiä kysymyksiä, ja unhotti silloin kokonaan sekä koulun
että oppilaat, jotka käyttivät hänen hajamielisyyttänsä kaikenlaiseen
vallattomuuteen. Muuten oli hän lapsellisen hyväsydämminen mies, jota
ei juuri voitu sanoa herra Knappsista, nuoresta alaopettajasta, sillä
hän oli puolueellinen ja raakamainen luonnoltaan; sentähden oppivatkin
pojat häneltä sangen vähän.

Kun Jaakolle oli määrätty istuinpaikka koulussa ja hän oli istahtanut
siihen viimeisen penkin alapäähän, kutsui herra Knapps hänet Dominen
läsnäollessa esiin.

"Osaatko lukea?" kysyi opettaja.

"En", oli vastaus, "vaan soisin osaavani."

"Hyvä, Rehti-Jaakko, toivosi kyllä vielä käy toteen", sanoi Domine.
"Tunnetko aakkoset?"

"Mitä ne ovat?° kysyi Jaakko.

"Herra Knapps ne kyllä opettaa sinulle", sanoi Domine ja neuvoi Jaakkoa
kuuntelemaan tarkkaan.

"Mikä tämä on, poika?" alotti herra Knapps, osoittaen A:ta.

Jaakko katseli tarkkaan kirjainta, joka näytti hänestä niin tutulta,
sillä se oli niin hänen isänsä merkkien näköinen.

"No, mikä se on?° toisti herra Knapps.

"Nelikko viljaa", vastasi Jaakko.

"Nelikko viljaako? Olethan sinä narri. Se on A-kirjain."

"Ei, se on nelikko viljaa", väitti Jaakko. "Isäni on itse sanonut
minulle niin."

"Sitte oli isäsi yhtä taitamaton kuin sinäkin", lausui herra Knapps.

"Minun isäni ei ollut mikään narri", vastusti Jaakko. "Hän tiesi
tarkkaan, mikä on viljanelikko, ja minä tiedän sen myöskin."

"Mutta minä sanon sinulle, että se on A-kirjain!" liuskasi opettaja
vihaisesti.

"Mutta se on viljanelikko", vastusti Jaakko sitkeästi.

"Tuolle pojalle ei voi mitään", sanoi herra Knapps, kääntyen kiukusta
säihkyvin silmin Dominen puoleen, jonka läsnäollessa hän ei tohtinut
lyödä taitamatonta oppilasta. "Valehteleehan hän jo oppiessaan A:ta.
Mitäpä hän sitte tehneekään, kuin tulee toisten vuoro?"

"Jaakko", sanoi Domine, "luuletko, taitamaton kun olet, voivasi opettaa
toisia? Etkö tiedä, että olet täällä oppimassa?"

"Mutta isäni sanoi sen merkitsevän vilja-nelikkoa."

"Isäsi ehkä käytti sitä kirjainta merkitäksensä sitä", vastasi Domine
levollisesti, "mutta täällä pitää sinun unhottaa, mitä olet oppinut
isältäsi, ja alottaa uudestaan. Tämän kirjaimen nimi on A, Jaakko, eikä
se merkitse mitään muuta. Mitä herra Knapps sanoo, pitää sinun uskoman,
sillä hän on opettajasi. Istu nyt paikallesi ja seuraa tarkkaan."

Jaakko otti vaarin varoituksesta, oppi pian aakkoset, edistyi nopeasti
ja saavutti siten Dominen suosion. Kun hän laivalla oli tottunut
olemaan avojaloin, olivat kengät hänelle haitaksi ja hänellä oli
sentähden tapana opetustunneilla riisua ne ja panna penkin alle.
Sen hänen kumppaninsa pian huomasivat ja eräänä päivänä, kun kengät
taasen olivat poissa jalasta, lykkäsivät hänen sivukumppaninsa
jaloillaan ne etemmäksi, kunnes ne vähitellen joutuivat lähelle
Dominen pulpettia. Jaakko kaipasi kenkiänsä ja huomasi kumppanien
aikovan pitää häntä pilkkanansa. Hän ei kuitenkaan sanonut mitään,
vaan otti huomioon, miten Dominen lähellä istuva poika otti toisen
kengän maasta ja varovasti pisti sen Dominen taskuun, hänen ollessaan
vaipuneena syvämielisiin mietteihinsä. Kohta sen jälkeen nousi sama
poika, lähestyi herra Knappsia ja pisti huomaamatta toisen kengän
hänen taskuunsa kysyessään häneltä jotakin, ja meni sitte paikallensa
salaperäisesti nauraen. Tunnin loputtua riensivät pojat meluten ulos
pihalle. Mutta Jaakko ei liikahtanut paikaltaan. Molemmat opettajat
aikoivat myöskin mennä kouluhuoneesta, kun huomasivat Jaakon.

"Pitäähän sinunkin mennä pihalle virkistymään, Jaakko", sanoi Domine.
"Minkä tähden sinä istut etkä seuraa toisia?"

"Kun minulla ei ole kenkiä."

"Missä sitte kenkäsi ovat?"

"Toinen on teidän taskussanne ja toinen herra Knappsin", selitti Jaakko.

Molemmat opettajat pistivät kätensä taskuun ja vetivät kumpikin esiin
kengän.

"Kuka on tohtinut tämän tehdä?" kysyi Domine, "Puhu, Jaakko!"

"Suuri, punatukkainen, teirenpilkullinen poika", vastasi Jaakko.

"Ahaa, hän tarkoittaa Barnabasta!" lausui Domine ja käski herra
Knappsin soittamaan pojat sisään.

Pojat tulivat ja Jaakko näytti rikoksentekijän. Barnabas koetti
valhetella, mutta kun hän oli ottanut Jaakon vielä sangen uudennäköiset
kengännauhat ja sitonut ne omiin huonoihin ja kuluneihin kenkiinsä,
tuli hänen rikoksensa pian selville.

Domine otti rikkojan niskasta kiinni ja antoi hänelle aimo selkäsaunan
sekä meni sitte pois alaopettajan kanssa.

Kun pojat jäivät yksin, pyyhki Barnabas, joka oli rangaistessa parkunut
surkeasti, kyyneleensä ja sanoi Jaakolle:

"Tuleppas nyt pihalle, mestari Tuhkimus, niin saan voidella
selkärunkoasi." Ja hän puristi nyrkkiään Jaakon nenän alla.

"Ei itku hädästä päästä", vastasi Jaakko, tajuamatta sitä uhkausta. Ei
hän myöskään olisi suonut Barnabaalle rangaistusta. "Kerran tehty ei
parane. Koskiko sinuun hyvin kovasti?"

Barnabas oikein kuohui vihasta, sillä hän otti Jaakon puheen pilkaksi
ja vahingoniloksi.

"Mitäs joutavasta!" koetti Jaakko häntä rauhoittaa. "Parempi onni
toiste."

Ihan vihan vimmoissaan pudisti Barnabas nyrkkiänsä ja vaati Jaakkoa
pihalle. Kun Jaakko tällä välin oli jälleen saanut kengät jalkaansa, ei
enää ollutkaan syytä jäädä huoneesen; hän siis seurasi vihollistansa
ulos.

"Tulepas tänne, vesihiiri, sinä tuhkaläjän sikiö!" huusi Barnabas,
ojentaen hänelle kätensä. Jaakko, pitäen sitä sovinnon merkkinä,
tarttui käteen ja aikoi sydämmellisesti sitä pudistaa, kun hän
äkkiä sai korvapuustin oikealle poskellensa ja heti sen perästä
vasemmallekin. Suuttuneena maksoi hän saadut lyönnit runsaalla mitalla,
jonka jälkeen hänen vastustajansa nyrkeillään rupesi häntä ruhjomaan
niin, että hänen päänsä tuli täyteen kuhmuja.

"Mitäs joutavasta, lyö tarkkaan!" kehoitti eräs kumppaneista, ja siitä
isänsä lauseesta rohkaistuen ryhtyi Jaakko uudestaan taisteluun. Hän
ahdisti Barnabasta aimo sysäyksillä, vaan kaatui viimein maahan, kun
oli tottumattomampi painimiseen.

"Toiste parempi onni", sanoi Jaakko noustessaan kylmäkiskoisesti,
hyökkäsi Barnabaan kimppuun ja rupesi niin takomaan häntä nyrkeillään,
että suuri poika kaatui.

"Kerran tehty ei parane", lausui Jaakko kääntyen pois.

Barnabas vietiin sisään, jossa hän pian tointui. Oikeastaan oli
Dominella tapana, kun kaksi poikaa tappeli, rangaista molempia. Mutta
kun todistettiin, että Barnabas oli ollut hyökkääjänä ja tahtonut
kostaa Jaakolle saamaansa selkäsaunaa, teki Domine tällä kertaa
poikkeuksen tavallisesta säännöstään. Toisilta kumppaneiltaan saavutti
Jaakko tavattomalla väkevyydellään ja sukkeluudellaan sangen suuren
kunnioituksen. Ei kukaan tohtinut häntä soimata, ja Tuhkimus-nimeä,
joksi Barnabas oli häntä äitinsä kuoleman johdosta haukkunut, ei sen
koommin kuultu lausuttavan.




Kolmas luku.


Opittuaan aakkoset edistyi Jaakko sangen nopeasti. Kuitenkin hänen
eriskummallinen tapansa käsittää kaikki esineet entisen ahtaan
näköpiirinsä mukaan tuotti hänelle vieläkin vaikeuksia. Herra Knapps
sentähden valitti hänestä melkein joka päivä, hän kun luuli sitä
uppiniskaisuudeksi, vaikka ei niin lainkaan ollut, sillä Jaakolla
oli päinvastoin mitä palavin halu oppimaan. Tavatessaan esimerkiksi
jonkin sanan, muisteli hän aina toista sanaa, jonka oli ennen kuullut
yhteydessä sen kanssa, ja kun herra Knapps piti sitä vallattomuutena ja
valitti Dominelle, sai Jaakko siitä usein rangaistusta.

"Sinulla on terävä pää, Rehti-Jaakko", sanoi hän eräällä koulutunnilla
pojalle, "mistä syystä sitte aina vastaat ihan päin mäntyyn. Olepas nyt
tarkka! Mikä on tämä sana?" Hän kirjoitti taululle "K-o-r-v-a".

"Korvapuusti", vastasi Jaakko muistellen kuritusta, jonka oli saanut
isältään, kuin oli tehnyt tyhmyyksiä.

"Ei, Jaakko, se on vaan korva", opetti Domine. "Puusti ei kuulu siihen.
No, jatketaan, Jaakko, mikä on tämä sana: K-o-i-r-a?"

"Koirankoppi", sanoi Jaakko, sillä nyt muistui hänelle entinen
makuupaikkansa laivalla mieleen.

"Koira se on ilman koppia", oikasi Domine äkäisesti.

"Ota nyt vaari, Jaakko, ett'ei vallattomuutesi kolmatta kertaa pääse
ilmi. Lue tarkkaan: H-a-t-t-u?"

"Karvalakki", tokasi Jaakko, joka jo luuli näkevänsä vanhan
päänpeitteensä.

"Vai niin!" sanoi Domine luoden ankaran katseen poikaan. "Kun nyt
kirjoitan K-a-l-a, on se varmaankin silli, eikö niin?"

"Niin", toisti Jaakko viattomasti, iloissaan että opettaja oli yhtä
mieltä hänen kanssansa.

"No, mikä on s-e-l-k-ä sinun opetustapasi mukaan?" kysyi Domine
edelleen.

"Selkä", vastasi Jaakko ihan oikein.

"Ei, poikaseni, vaan se on 'selkäsauna' ja sitä saatkin nyt oikein
'runtta mitalla', sillä sen olet rehellisesti ansainnut."

Pitkittä mutkitta teki Domine totta uhkauksestaan, ja Jaakko sai herra
Knappsin suureksi iloksi hyvän löylytyksen.

Saatuaan kokea, mihin semmoiset ajatusyhdistykset voivat viedä,
jätti hän kaikki vanhat muistot sikseen ja edistyi erittäin hyvin
opinnoissansa. Domine sanoi häntä pian koulun ahkerimmaksi oppilaaksi
ja otti hänet usein iltaisin lukuhuoneesensa, opettaakseen hänelle
latinaa, jota kunniaa ei tapahtunut kenellekään muulle koulun
oppilaalle. Jaakko siitä erinomaisesti iloitsi, ja mitä enemmän hän
tutustui latinalaiseen kielioppiin, sitä enemmän hän siitä salaisesti
ylpeili, vaikk'ei hän milloinkaan ollut itserakas eikä turhamainen.
Hänen kumppaninsa häntä vihasivat, mutta pelkäsivät häntä myöskin
ja kyllä pitivät varansa tehdä hänelle pahaa, kun olivat oppineet
tuntemaan hänen rohkeuttansa ja hän paitsi sitä oli Dominen suosikki.
Suoraan ei kukaan tohtinut hyökätä hänen kimppuunsa, mutta salaisesti
päättivät kumppanit kavaluudella saattaa häntä Dominen epäsuosioon.
Paha kyllä rupesi herra Knappskin heille avuksi, hän kun myöskin
kovasti vihasi Jaakkoa. Punatukkainen Barnabas, Jaakon verivihollinen,
oli taitava irvikuvain piirustaja, ja sen tiesivät kaikki paitsi
Domine. Jaakon suhteen oli hän jo osoittanut taitavuuttansa
piirustamalla hänen äitiraukkansa palamisen, miten liekit tunkeusivat
ulos hänen suustansa. Barnabas näytti hävyttömän kuvan herra
Knappsille, joka sitä suuresti kiitti ja pani talteen pulpettiinsa.
Rohkaistuna velvollisuuksistaan huolimattoman apuopettajan kiitoksesta
piirusti Barnabas monta irvikuvaa Dominesta, joissa hänen suuri
nenänsä aina oli huomattavimmin kuvattuna. Hän näytti piirustukset
herra Knappsille ja sanoi niitä Jaakon tekemiksi. Apuopettaja huomasi
varsin hyvin pojan ilkeän tarkoituksen ja säästi nekin piirustukset
pulpetissansa, näytettyään niitä muille pojille ja sanottuaan niiden
olevan Jaakon tekemiä. Mutta ei siinä kylliksi; sattumuskin tuli heille
vielä avuksi. Kun Jaakko kerran oli Dominen luona lukemassa latinan
kielioppia, sammui lamppu äkkiä öljyn puutteesta. Domine läksi viemään
lamppua ulos palvelijalle täytettäväksi, mutta ei osannut pimeässä
suoraan ovelle, vaan löi päänsä kaappiin. Kun sitä ei ollut kukaan muu
näkemässä kuin Jaakko ja herra Knapps, joka myöskin oli huoneessa, sai
apuopettaja siitä kauan halutun todistuksen häntä vastaan. Hän kertoi
kohtauksen Barnahaalle, lisäten, ett’ei häntä ensinkään kummastuttaisi,
jos Jaakko sen johdosta kyhäilisi irvikuvan opettajastaan. Barnabas
tietysti ymmärsi yskän ja jo samana päivänä oli se piirustus muiden
joukossa apuopettajan pulpetissa. Päästäksensä tarkoituksensa perille
puhui herra Knapps kerran Dominen kanssa Jaakosta kiittäen hänen
erinomaista taipumustansa piirustukseen. Domine sekä iloitsi että
kummasteli sitä suosikkinsa taipumusta, josta hänellä ei siihen asti
ollut vihiäkään.

"Minä olen kuullut sinulla olevan taipumusta piirustukseen", sanoi hän
muutamana päivänä myöhemmin Jaakolle.

"Sitä ei kukaan ole vielä sanonut minulle", vastasi Jaakko kummastuen.

"Hyvä on olla häveliäs ja vaatimaton", sanoi Domine, "mutta ei saa olla
semmoinen siinä määrässä, että totuus ei tule ilmi. Muista se, Jaakko."

Poika oli vaiti, sillä hän ei tietänyt tehneensä mitään pahaa. Mutta
illalla pyysi hän Dominelta lainaksi lyijykynää koettaaksensa vähän
piirustaa. Hän harjoitti niin ahkerasti tätä uutta taidetta, että jo
parin päivän kuluttua voi näyttää Dominelle muutamia piirustuksia.
"Poika piirustaa todellakin oikein sievästi", sanoi yliopettaja herra
Knappsille.

"Minkähän tähden hän tähän asti lienee salannut taitoansa?" kysyi
apuopettaja.

"Varmaankin häveliäisyydestä tai itseensäluottamisen puutteesta",
arveli Domine. "Avukin voi välistä muuttua viaksi."

Saattaaksensa aikeensa kypsymään otti Barnabas salaa Jaakon Kornelius
Nepoksen, jota tämä samaan aikaan luki. Puhtaalle alkulehdelle, johon
Jaakko oli kirjoittanut nimensä, piirusti Barnabas irvikuvan, jossa
taasen oli kuvattuna Domine suurine nenineen, ja sitte hän Jaakon nimen
jälkeen kirjoitti, jäljitellen hänen käsialaansa, sanan fecit, joka
merkitsee: on tämän tehnyt, niin että kirjoitus kokonaan kuului: Jaakko
Rehti fecit. Revittyään sen lehden irti antoi hän sen herra Knappsille,
joka pani sen entiseen kokoelmaansa.

Nyt oli juoni valmis ja pian oli asia selviävä. Herra Knapps
alotti siten, että valitti Dominelle Jaakon piirustavan irvikuvia
kumppaneistansa.

"Onko se tosi, Jaakko?" kysyi Domine pojalta.

"Ei", vastasi Jaakko.

"Olethan myöskin valehdellut, kun eitit osaavasi ollenkaan piirustaa",
intti apuopettaja.

Siihen näkyi asia päättyneen. Mutta muutamia päiviä myöhemmin kertoi
herra Knapps Dominelle arveluttavamman asian. Hän sanoi Jaakon ei
tyytyvän kumppaniensa pilkkaamiseen, vaan hän on piirustanut irvikuvia
jopa Dominesta itsestäänkin.

Domine ei ollut sitä uskoa, sillä hän piti semmoista menettelyä Jaakon
puolelta ihan mahdottomana; mutta herra Knapps sanoi voivansa todistaa
sanansa ja kuvaili samalla syytettyä sangen kavalaksi pojaksi, joka
hyvin osasi salata todellisen luonteensa teeskentelemisen varjolla.

Kuin Domine seuraavana aamuna apuopettajan kanssa tuli kouluhuoneesen,
oli hän erittäin totisen näköinen, josta kaikki oppilaat heti
huomasivat jotakin tapahtuneen. Ei kukaan kuitenkaan voinut katsoa
häntä levollisemmin silmiin kuin Jaakko, jolla oli omatunto puhtaana.

"Jaakko Rehti, astu esiin!" alotti Domine kovin ankaralla äänellä. —
Enemmän uteliaana kuin peljästyneenä totteli Jaakko käskyä.

"Herra Knapps syyttää sinua irvikuvien piirustuksesta ja sanoo sinun
tehneen minut, opettajasi, pilkkasi esineeksi. Ken hyvänsä, joka sillä
tavoin osoittaa epäkunnioitustaan opettajaansa kohtaan, ansaitsee
rangaistusta, vaan sinuun katsoen on asia vielä pahempi. Sinä et ole
yksistään rikkonut sitä kunnioitusta, jota olet velvollinen osoittamaan
opettajallesi, vaan sinä olet myöskin halvalla kiittämättömyydellä
palkinnut erityisen hyvyyden, jota aina niin runsain määrin olen
sinulle osoittanut. Vastaa nyt, Jaakko, tunnustatko olevasi syypää vai
et?"

"Minä olen viaton", vastasi Jaakko vakavasti.

"Hän väittää siis olevansa viaton, herra Knapps, todistakaa hänet
syylliseksi."

Apuopettaja avasi pulpettinsa ja otti sieltä piirustukset.

"Nämä piirustukset", sanoi hän Dominelle, "olen saanut eri pojilta, ja
he ovat sanoneet niiden lähteneen Rehti-Jaakon kynästä. Alussa en ollut
uskoa häntä niiden tekijäksi, mutta tarkemmin katsoen huomaa selvästi
niiden olevan yhden tekemiä ja ihan toistensa kaltaiset."

"Todellakin, sitä ei voi kieltää", myönsi Domine, tarkkaan katseltuaan
eri lehtiä, "ja kaikki kuvaavat muka minua, ei voi kieltää niiden
yhdennäköisyyttä."

"Tässä on piirustus", jatkoi herra Knapps syytöstänsä, "joka on
kieltämättömänä todistuksena, että Jaakko on niiden tekijä. Te olette
tässä kuvattuna naurettavassa tilassa. Huomaattehan sen kuvaavan
tapausta, jonka ainoastaan Jaakko ja minä näimme. Ken muu kuin Jaakko
voisi tietää, että te, kun eräänä iltana lamppunne sammui, löitte
päänne seinään?"

"Se on päivän selvä", myönsi Domine katsellen lehteä.

"Tässä on vielä toinenkin todistus", puhui herra Knapps, taasen
näyttäen piirustuksen Dominelle. "Tämäkin kuvaa teitä ja onpa siinä
Jaakon oma nimikin alla. Kuin sattumalta avasin hänen Kornelius
Nepoksensa, huomasin verholehden poisrevityksi ja myöhemmin sain sen,
tämä kuva siihen piirustettuna. Huomatkaa, miten hyvin reunat sopivat
yhteen."

"Niin on, kuin sanotte; minä huomaan sen suureksi mielipahakseni.
Jaakko, sinusta on todistettu, että olet käyttäynyt kiittämättömästi
ja kavalasti opettajaasi kohtaan. Herra Knapps, huutakaa palvelija
rankaisemaan kiittämätöntä poikaa."

"Rangaistaanko minua kuulematta ensin puolustustani?" intti Jaakko.
"Enkö saa puolustaa itseäni?"

"Sen kieltäminen olisi vääryyttä sinua kohtaan", vastasi Domine. "Mutta
mitä voit sanoa puolustukseksesi?

"Tahtoisin ensiksi itse nähdä piirustukset", sanoi Jaakko.

Äänettä antoi Domine ne hänelle.

Katsellessaan niitä huomasi Jaakko heti niiden kaikkien olevan
Barnabaan tekemiä. Alussa oli hän joutunut ihan hämilleen niin
törkeistä syytöksistä. Mutta kun hän tunsi niiden synnyn ja käsitti
paulan, joka oli asetettu hänelle turmioksi, palasi hänen rohkeutensa
ja itseluottamuksensa.

"Nämä piirustukset eivät ole minun, vaan Barnabaan tekemät", lausui
hän päättävästi. "Minä en ole koskaan harjoittanut irvikuvien
piirustamista. Olkaa hyvä, kysykää herra Knappsilta, keneltä ja mihin
aikaan hän on saanut nämä piirustukset."

"Minä olen saanut ne eri päivinä tämän kuukauden kuluessa", vastasi
apuopettaja Dominen kysymykseen ja mainitsi vielä monta poikaa, joilta
sanoi saaneensa niitä, Barnabaasta sitä vastoin hän ei maininnut
sanaakaan.

"Eikö Barnabas ole antanut teille ainoatakaan niistä, herra Knapps?"
kysyi Jaakko.

"Ei", kuului apuopettajan vastaus.

"Samana päivänä, kuin lahjoititte minulle Kornelius Nepoksen", sanoi
Jaakko, kääntyen Dominen puoleen, "kirjoitin siihen nimeni. Mutta
_fecit_ ja kuva eivät ole minun piirtämiäni. En tiedä sanoa, miten ne
ovat syntyneet siihen ja kuka on repinyt lehden pois kirjasta."

"Toivoisin kaikesta sydämmestäni, että olisit viaton", sanoi Domine,
"mutta tuolla et ole vielä todistanut mitään."

"Ehkä muistatte", kysyi Jaakko, "minä päivänä pyysin teiltä lyijykynää?
Eikö se ollut lauantaina?"

"Oli, oli viime lauantaina", myönsi Domine.

"Hyvä. Mutta eikö herra Knapps jo sen edellisenä päivänä sanonut minun
osaavan piirustaa?"

"Todellakin, ja sinä eitit sen, Jaakko."

"No, sittehän sanokoon myöskin herra Knapps syyn, miksikä hän ei jo
sitä ennen näyttänyt teille irvikuvia, joita hän jo koko kuukauden sanoo
kooneensa."

"Se on tärkeä kysymys", lausui Domine. "Vastatkaa, herra Knapps,
minkätähden te koko kuukauden piditte piirustukset salassa?"

"Tahdoin koota niin paljon todistuksia kuin mahdollista", selitti
apuopettaja.

"Siinä sen kuulet, Jaakko."

"Kyllä", vastasi Jaakko. "Mutta tahtoisin vielä tehdä yhden kysymyksen.
Oletteko milloinkaan kuullut minun puhuvan äiti-raukastani muuten kuin
hellyydellä ja surulla?"

"En, Jaakko. Sinä olet aina puhunut hänestä kuten lapsen sopii."

"Ehkä olisitte hyvä ja huutaisitte esiin John Williamsin?"

"John Williams, astu esiin!"

"Etkö ole kertonut minulle, Williams", kääntyi Jaakko huudetun puoleen,
"että Barnabas on piirustanut äitini, liekit ulkona suusta?"

John Williams myönsi sen ja Jaakon valtasi vieläkin suru niin, että hän
purskahti itkuun, kuin muisteli äitinsä surkeaa loppua. Hän kuitenkin
kohta tyyntyi ja jatkoi, kääntyen Dominen puoleen:

"Jos uskottekin minun sitä kunnioitusta, jota olen teille velvollinen
osoittamaan, unhottaneen niin suuresti, että piirustaisin irvikuvia
teistä, niin ette toki uskone minun pilkanneeni omaa äitiäni
tämmöisellä kuvalla, jonka selvästi huomaa olevan samaa tekoa kuin
muutkin."

Niin sanoen ojensi hän Dominelle kuvan, jonka herra Knapps oli
unhottanut erottaa toisista.

Apuopettaja kävi kalmankalpeaksi.

Ääneti tarkasti Domine kuvaa.

"Keneltä saitte tämän kuvan?" kysyi hän viimein herra Knappsilta.

"Barnabaalta", tunnusti hän ensi hämmästyksessä.

"Ja kuitenkin sanoitte äsken, ett'ei Barnabas ole antanut teille
ainoatakaan näistä piirustuksista! Siinä puhutte ristiin, herra Knapps.
Jaakko ei ole piirustanut äitiänsä, se on varmaa. Ja kuitenkin on tämä
piirustus samaa käsialaa kuin muutkin. Siis eivät nekään voi olla
Rehti-Jaakon tekemiä. Barnabas! Oletko antanut nämä piirustukset herra
Knappsille? Keneltä olet saanut ne? Puhu totta!"

Vuorotellen punastuen ja kalveten tunnusti Barnabas itse piirustaneensa
kuvat.

Sitte kääntyi Domine toisten poikain puoleen, ja tarttuen keppiinsä ja
uhkaavasti nostaen sitä kysyi kovalla äänellä:

"Herra Knapps sanoo saaneensa piirustukset teiltä. Keneltä olette te
saaneet ne? Vastatkaa!"

"Barnabaalta!" vastasivat peljästyneet pojat yhtaikaa.

"Ja sinä Barnabas", jatkoi Domine, "keneltä olet sinä sitte saanut ne?"

Barnabas oli ääneti, silmät maahan luotuina.

"Vastaa!" ärjäsi Domine niin, että Barnabas pelosta lyhähti päätänsä
pienemmäksi. "Oletko itse piirustanut nämä kuvat? Oletko vai etkö?"

Barnabas lankesi polvilleen ja tunnusti koko totuuden. Dominen
suuttumus oli rajaton.

Hän piti molemmille rikoksellisille pitkän nuhdesaarnan, ja käski
palvelijan antamaan Barnabaalle aika selkäsaunan. Vielä samana päivänä
ilmoitti hän asian koulun johtokunnalle, jonka toimesta Barnabas
ajettiin pois koulusta ja herra Knappskin erotettiin opettajanvirastaan.

Toisille oppilaille teroitti Domine mieleen, että totuus ja viattomuus
aina pääsevät voitolle, kuten nytkin, ja että ilkeiden ihmisten
vehkeet, olkootpa kuinka viekkaasti hyvänsä suunnitellut, kuitenkin
aina tulevat ilmi ja löytävät tuomarinsa.

Siitä päivästä saavutti Jaakko vielä runsaammassa määrin Dominen
suosion ja rakkauden, ja kumppanitkin häntä kunnioittivat.




Neljäs luku.


Nuori ystävämme oli nyt täyttänyt neljätoista vuotta ja ollut kolme
vuotta opetuslaitoksessa sekä käyttänyt hyvin sen ajan oppiaksensa
jotakin kunnollista. Hänen tuli nyt valita elämänsä ura ja kun hänellä
yhä kyti rakkaus veteen, hän kun oli vesillä syntynytkin, päätti herra
Drummond, jonka luona Jaakko aika-ajoin kävi ja joka kuulusteli hänen
edistystänsä ja taipumustansa, panna hänet tavarain-kuljetuslaivalle
laivurin oppiin. Jaakko siis heitti jäähyväset koululle ja hyvälle
Dominelle.

"Rakas poikani", sanoi silloin Domine, "sinä olet oppinut täällä
paljon ja moni ehkä sanoo oppiasi ihan arvottomaksi sinulle, sitä kun
ei tarvita sillä uralla, jonka herra Drummondin suostumuksella olet
valinnut. Mutta muista, Jaakko, ei kukaan voi oppia liian paljoa,
ja olisipa suuri onni, jos kullakin olisi enempi tietoja, kuin
välttämättömästi on tarpeellista kuhunkin eri ammattiin, sillä tiedot
eivät yksistään kehitä ymmärrystä, vaan myöskin jalostuttavat sydämmen,
ja silloin olisi paljon vähempi raakaluontoisia ihmisiä maailmassa.
Mutta vältä kopeilemista taidollasi, sillä sen kautta vain hankit
itsellesi vihamiehiä. Harjoita opintoja edelleenkin, vaan älä niiden
tähden laiminlyö velvollisuuksiasi. Pidä tietojasi salaisena aarteena,
joka ehkä kerran vielä tuottaa sinulle korkoja. Ole ahkera, Jaakko,
pelkää Jumalaa ja tee aina mikä on oikein."

Sillä hyvää tarkoittavalla varoituksella jätti Domine oppilaansa
hyvästi ja Jaakko palasi toistaiseksi herra Drummondin luokse. Nyt tuli
hän sinne, sydän täynnä ihan toisenlaisia tunteita kuin ensi kerralla,
sillä hän ei enää ollut samanlainen villi kuin silloin, ilman mitään
kasvatusta ja yksinkertaisintakin käsitystä.

Rouva Drummond oli perin kummastuksissaan siitä hyvään päin
muutoksesta, joka oli tapahtunut Jaakossa, ja Saara oli tuskin enää
tuntea häntä; oli hänkin, kuten Jaakko itsekseen arveli, melkoisesti
muuttunut ja kasvanut. Saaran ystävälliset tunteet Jaakkoa kohtaan vaan
olivat muuttumattomat.

Herra Drummond kirjoitutti Jaakon laivurinoppilaaksi. Hänellä oli nyt
seitsenvuotinen oppiaika ja kun se oli loppunut, oli hänellä oikeus
päästä laivan kapteeniksi. Oli päätetty, että Jaakko pääsisi oppiin
eräälle herra Drummondin "Polly"-nimiselle tavarain-kuljetuslaivalle
ja eräänä päivänä vei hänet herra Drummond sinne edeltäkäsin hiukan
tutustumaan tulevan esimiehensä kanssa.

"Tässä on Marables, Polly-laivan kuljettaja", sanoi herra
Drummond, osoittaen hartiakasta, hyvännäköistä miestä. "Marables",
sanoi hän kääntyen laivurin puoleen, "tämä poika on kirjoitettu
laivurinoppilaaksi Polly-laivaan, kuten jo ennen olen teille kertonut.
Toivon teidän kohtelevanne häntä ystävällisesti. Hänen hyvästä
käytöksestään olen varma."

"Uskon kyllä tulevamme hyvin toimeen keskenämme", vastasi Marables,
ojentaen Jaakolle leveän kouransa. Annettuaan vielä muutamia käskyjä
palasi herra Drummond maalle ja Jaakko jäi tulevan esimiehensä
ja opettajansa luokse tarkemmin katsellaksensa laivaa. Se oli
yksimastoinen, perällä suuri kajuutta ja etupuolella koju.

"Tuossa on sinun makuupaikkasi", sanoi Marables, osoittaen kojua,
"toinen mies ja minä makaamme kajuutassa."

"Onko täällä vielä toinenkin mies?" kysyi Jaakko.

"On", vastasi Marables, "mutta en toivoisi häntä olevan, vaan että
olisin täällä kahden kesken sinun kanssasi."

"Saanko nähdä kajuutankin?"

"Et tällä kertaa; se on lukossa. Toisella miehellä on avain."

Jaakon tarkastellessa laivankantta saapui Marableen kumppani, suuri,
roteva, hieman kierosilmäinen mies.

"Tässä on poika, joka on kirjoitettu oppilaaksi laivan kirjoihin",
sanoi Marables tulijalle. Sitte kääntyi hän Jaakon puoleen: "Tämä tässä
on Fleming."

"Vai niin?" sanoi Fleming tutkivasti tarkastellen tulokasta ja luoden
häneen terävän katseen. "Sinä siis olet meille kumppanina. No, poika,
teet viisaasti, jos pidät vaan huolta itsestäsi etkä ollenkaan meistä.
Sillä jos vaan huomaan sinun pitävän silmäsi auki sulkematta suutasi,
niin voi sattua, että saat minulta sysäyksen, joka äkkiarvaamatta
saattaa sinut jokeen. Huomaa se, poikaseni!"

Semmoisesta vastaanotosta pahoillaan vastasi Jaakko: "Minun tietääkseni
on Marables tämän laivan johtaja ja hänellä siis yksin on oikeus käskeä
minua."

"Luuletko niin?" kysyi Fleming, kostonhimoisesti nauraen. "Osaatko
uida, poika?"

"En", vastasi Jaakko, "mutta tahtoisin osata."

"No, sitte teet viisaasti, jos opit, sillä minusta tuntuu kuin ottaisin
sinut kerran kiinni niskasta lähettääkseni sinut menemään samaa tietä
kuin isäsikin meni."

"Fleming! älä toki suotta peljätä poikaa", nuhteli Marables
kumppaniaan, jota hän jo monta kertaa oli hiljaa nykäissyt
kyynärpäällään. "Ei sinun pidä uskoa kaikkea, mitä hän sanoo", lausui
hän Jaakolle. "Hän vaan tekee pilaa ja tahtoo nähdä, onko sinulla
rohkeutta vai ei."

"Jos minut aiotaan heittää jokeen", vastasi Jaakko, jota viittaus
isänsä kuolemaan oli suututtanut, "niin teen viisaasti, jos edeltäkäsin
ilmoitan sen herra Drummondille, että hän tietäisi, mihin olen
joutunut, kun minua kerran kaivataan."

"Lorua!" sanoi Fleming äkkiä muuttuneella äänellä. "Tahdoin vain nähdä,
saako sinut helposti käpälämäkeen. En siinä totta tarkoittanut. Anna
tänne kätesi, poika, ja ollaan hyvät ystävät."

Jaakko tarttui tarjottuun käteen ja meni jälleen maalle.

Huolimatta Flemingin juhlallisesta vakuuttamisesta päätti hän kuitenkin
oppia uimaan. Ilman tuota uhkausta, joka paitsi sitä yhtä hyvin voi
olla tottakin tarkoittaen lausuttu kuin pilalla vain, ei hän olisi
tullut sitä ajatelleeksi. Mutta jospa häntä ei heitettäisikään jokeen,
voisi hän kuitenkin tapaturmasta pudota sinne ja olihan kaikissa
tapauksissa hyvä varjella itseänsä hukkumasta; myöskin joutui hänelle
mieleen Dominen kehoitus, ett’ei milloinkaan voi liian paljoa oppia.
Vielä samana päivänä otti hän ensimmäisen uintitunnin ja ollen notkea
ruumiiltaan oppi hän pian ahkeralla harjoituksella sangen taitavaksi
uimariksi.

Viimein oli laiva lastattu ja valmis lähtemään ja Jaakko teki siis
sillä ensimmäisen matkansa merimiehenä.

Kun Marables aikoi mennä Flemingin kanssa aamiaiselle, jätti hän laivan
ohjauksen Jaakon huoleksi. Mutta hänen opetuksensa, miten Jaakon oli
pitäminen perää, olivatkin tarpeettomat, sillä Jaakko näytti hänelle jo
alussa olevansa taitava perämies ja tarkasti tuntevan joen. Iloissaan
siitä havainnosta meni Marables kajuuttaan aamiaiselle ja Jaakko jäi
kannelle, vaipuen lapsuuden muistoihin, joita tutut rannat hänessä
herättivät. Kun puolen tunnin kuluttua molemmat toiset tulivat ulos
kajuutasta, aikoi Jaakko vuorostansa mennä sinne syömään. Mutta silloin
otti Fleming häntä käsivarresta, pudisti häntä ja sanoi: "Kuulepas,
poika, ja paina mieleesi: varo itseäsi pistämästä koskaan nenääsi
kajuuttaan. Jos tapaan sinut siellä joko päivällä tai yöllä, niin lyön
sinut murskaksi. Makuusijasi on etupuolella kojussa ja syödä voit
kannella. Ymmärrätkö?"

"Jos se on herra Marableen tahto, niin tottelen", vastasi Jaakko,
"hänellä yksin on täällä käskyvalta."

Marables oli vaiti ja hämillään.

"Kyllä pian huomaat", jatkoi Fleming hiljaa, "että _minä_ se täällä
olen käskijä. Ole siis järkevä. Ehkä joskus koittaa hetki, jolloin
sinäkin mielin määrin saat käydä kajuutassa. Mutta se riippuu yksin
sinusta."

Niin sanottuaan meni hän; kajuuttaan takaisin tuomaan Jaakolle
aamiaista.

Oli iltapuoli, kun Marables käski Jaakon pitää ankkurin valmiina
laskettavaksi.

"Nytkö jo?" kysyi Jaakko kummastuneena. "Voimmehan vielä kulkea kaksi
runsasta tuntia."

"Sen kyllä tiedän", vastasi Marables. "Mutta me emme lähde tänään
etemmäksi. Riennä siis ja pidä ankkuri valmiina."

Jaakko totteli käskyä, mutta ajatteli itsekseen tuon tarpeettoman
viivytyksen tuskin olevan laivan omistajalle mieleen.

Ankkuri laskettiin ja siihen päättyi sen päivän työ. Vähää ennen
pimenemistä tuli Fleming kajuutasta, lähteäksensä maalle. Hän oli
erittäin siististi, melkeinpä komeasti puettuna, niin että kummastunut
Jaakko tuskin häntä tunsikaan. Fleming astui pieneen ruuheen ja souti
maalle. Jaakko katseli hänen lähtöään, kunnes hän, mikäli hämärässä voi
erottaa, näki hänen laskevan laivasillalle.

"Mitä tämä kaikki merkitsee?" kysyi hän Marableelta.

"Sen sanon sinulle", vastasi tämä, "jos lupaat olla vaiti ja sanaakaan
siitä kenellekään hiiskumatta."

"Sen voin luvata ainoastaan siinä tapauksessa, ett’ei isäntämme, herra
Drummond, siitä kärsi mitään vahinkoa."

"Herra Drummondille ei siitä ole mitään haittaa", vastasi Marables.
"Minä luotan sinun hyvään sydämmeesi ja uskon sinulle salaisuuden."

Marables kertoi sitte, miten Flemingin olosuhteet ja elämä ennen
olivat olleet paremmat. Hän lainasi silloin rahaa Marableelle, joka
oli joutunut hätään; myöhemmin rupesi Fleming elämään kevytmielisesti,
kadotti omaisuutensa, joutui velkoihin ja oli nyt poliisia paossa.
Siinä pulassa kääntyi hän Marableen puoleen ja sai suojaa laivalla,
jossa oli turvassa vaanijoiltaan. Mutta hänellä oli sukulaisia maalla,
joita hänen täytyi tavata ja se voi tapahtua ainoastaan öisin.

Semmoinen oli Marableen kertomus. "Mitenkä voin kieltää turvaa
mieheltä", lisäsi hän vielä, "joka kerran auttoi minut hädästä. Ja
mimmoisen vahingon herra Drummond siitä saisi?"

"Voihan tuo kaikki olla totta", virkkoi Jaakko, "mutta minkä tähden
Fleming täällä laivalla on käskijänä, hän kun täältä vain on saanut
turvapaikan? Ja minkä tähden ei minua lasketa kajuuttaan?"

"No, Jaakko, hän on vuokrannut minulta kajuutan ja sillä tavoin minä
sitte maksan hänelle velkani. Herra Drummondillehan se on yhdentekevä
ja minä toivon, ett’et sinä kenellekään asiasta lörpöttele."

"Se riippuu kokonaan Flemingistä, miten hän käyttäytyy minua kohtaan",
vastasi Jaakko. "Hänellä ei ole mitään tekemistä laivan kanssa eikä
siis ole täällä käskijänä; minä en salli kenenkään soimata ja rääkätä
itseäni. Siis riippuu ihan kokonaan Flemingistä, saako herra Drummond
kuulla mitään vai eikö."

Marables meni kajuuttaan. Jaakko mietti, mitä oli Kuullut. Asiassa voi
olla perää, mutta hän kuitenkin epäili sitä ja päätti ottaa kaikki,
mitä tapahtui, tarkasti huomioonsa.

Kun maatapanon aika tuli, vetäytyi hän kojuunsa, mutta pysyi kuitenkin
hereillä. Noin kello kahden aikaan aamulla kuului airojen loisketta.
Vene laskihe laivan kylkeen ja Jaakko pisti päänsä ulos kojun
ovesta katsoaksensa mitä tapahtui, joka olikin helppoa kirkkaalla
kuutamolla. Marables tarttui Flemingin viskaamaan köyteen ja otti sitte
vastaan täytetyn säkin, josta kuului kilisevä ääni. Annettuaan vielä
tavarapakan ylös nousi Fleming itsekin laivalle ja kysyi hiljaa, onko
Jaakko nukkumassa, johon hän sai Marableelta myöntävän vastauksen.

Jaakko vetäytyi takaisin ja rupesi viimein nukkumaan. Flemingin
käytöksestä häntä kohtaan seuraavana aamuna päätti hän, että Marables
oli kertonut hänelle edellisen illan keskustelun. Fleming olikin
sitte koko matkalla erittäin ystävällinen hänelle; ainoastaan kielto
kajuuttaan menemästä pysyi entisellään ja Jaakko pitikin viisaimpana
toistaiseksi tyytyä siihen.




Viides luku.


Vähitellen kului monta kuukautta. Laiva sillä aikaa teki monta matkaa
ja Jaakonkin onnistui ottaa paljo asioita huomioonsa, sillä hänellä
oli aina silmät avoinna. Samoihin paikkoihin meni Fleming aina öisin
maalle, mukanaan tyhjiä säkkejä, jotka hän säännöllisesti toi täysinä
takaisin ja piilotti kajuuttaan. Välistä saapui yöllä vierasta väkeä
laivalle, jotka aina viipyivät pari tuntia Flemingin ja Marableen
kanssa kajuutassa. Kaiken tuon huomasi Jaakko tarkasti, Marableen ja
Flemingin luullen hänen olevan mitä syvimmässä unessa.

Jaakon pyrintönä oli sen perästä päästä kajuuttaan ja saada selvä sen
salaperäisestä sisällyksestä. Mutta se ei ollut niinkään helppo asia.
Eräänä yönä nousi hän hiljaa paitasillaan kojustaan ja kuuli Marableen
ja Flemingin keskustelevan kajuutassa tulen valossa. Tilaisuus oli
kuuntelijan mielestä suotuisa. Sukat jalassa hiipi hän kajuutan ovelle;
se oli vähäsen raollaan ja hän kurkisti sisään. Marables ja Fleming;
istuivat pienen pöydän ääressä jaellen rahoja keskenänsä. Jaakko
kuuli, miten Marables valitti saavansa liian vähän, johon Fleming
nauraen vastasi, ett’ei hän sen enempää ansainnut. Peläten tulevansa
huomatuksi vetäytyi Jaakko takaisin makuupaikkaansa, ja siinä hän
tekikin viisaasti, sillä tuskin hän ehti sulkea kojunsa ovea, niin
Fleming tuli kannelle. Jaakko mietti, mitä oli kuullut ja nähnyt, ja
tuli siihen vakuutukseen, että juttu, jonka Marables oli kertonut
hänelle Flemingistä, olikin vain paljasta lorua. Hänen halunsa päästä
asian perille tuli siitä vain yhä kiihkeämmäksi ja hän valvoi monet yöt
toivoen, että viimein sattumus tulisi hänelle avuksi; niin että hän
pääsisi kajuuttaa tarkastelemaan; mutta häntä ei jätetty koskaan yksin
laivalle, vaan aina oli toinen miehistäkin kotona.

Eräänä yönä oli Fleming taasen lähtenyt maalle. Jaakko hiipi ulos
kojustaan ja näki Marableen istuvan vesitynnyrillä, pää käden nojassa,
ikäänkuin vaipuneena syviin ajatuksiin. Kajuutan ovi oli suljettu,
mutta siellä paloi lamppu. Kun Jaakko huomasi, ett’ei Marables
liikahtanut astui hän hiljaa hänen luoksensa. Hän nukkui ja alkoi
pian kuorsata. Jaakko päätti käyttää edullista tilaisuutta hyväkseen;
hän hiipi kajuutan ovelle ja huomasi sen vain lykätyksi kiinni.
Vaikk’ei hän peljännytkään Marablesta yhtä paljon kuin Flemingiä,
sykki hänen sydämmensä kuitenkin levottomasti eikä hän tohtinut avata
ovea, ennenkuin vielä kerran tuli vakuutetuksi, että Marables nukkui
sikeästi. Kuulumatta astui hän sisälle ja katsahti ympärilleen. Paitsi
asujainten vuoteita ja kirstuja oli siellä peräpuolella kolme kaappia.
Jaakko avasi keskimmäisen ja huomasi siellä melkoisen paljo posliini-
ja lasiastioita. Sitte tarkasti hän toista; se oli lukossa, mutta avain
oli suulla. Vaikka Jaakko kyllä mitä varovaisimmin väänsi sitä, kuului
lukosta kuitenkin avatessa melkoinen narina. Tuskastuneena kuunteli
Jaakko: Marables ei liikahtanut. Hän katsoi kaappiin, joka oli jaettuna
moneen komeroon. Niissä oli hopeakahveleja, lusikoita ja tallrikkia,
kelloja, rannerenkaita ja koristuksia mitä erilaisimpaa laatua.
Rohkaistuna menestyksestään lähestyi Jaakko kolmatta kaappia ja avasi
sen. Siinä oli kaikenvärisiä silkkihuivia, pitsihuntuja, liinavaatteita
ja joukko muuta arvokasta tavaraa; alihyllyllä oli kaksi ladattua
pistoolia.

Jaakko arveli nyt nähneensä kylliksi ja olevan jo paras mennä pois.
Mutta silloin joutui hänelle mieleen, että hänen pitäisi vääntää toisen
kaapin ovi lukkoon, ett’ei se avoinna ollen herättäisi epäluuloa häntä
kohtaan. Taasen narisi lukko, jopa paljon kovemmin kuin ensi kerralla.
Jaakko kuuli selvästi, miten Marables heräten unestaan hypähti ylös,
ja hän sammutti kiireesti tulen. Marables astui kannella edestakaisin,
seisahtui viimein kajuutanovelle, avasi sitä vähän, kurkisti sisään ja
huomaten lampun sammutetuksi sulki sen jälleen ja väänsi ulkoa päin
lukkoon. Jaakko seisoi sen aikaa ihan liikahtamatta ja oli nyt vankina,
ja lukija kyllä voi arvata hänen säikähdyksensä. Hän mietti, pitikö
hänen huutaa Marablesta, jota hän vähemmin pelkäsi kuin Flemingiä, kun
hän äkkiä kuuli venheen laskevan laivan sivulla ja palaavan Flemingin
juoksevan ylös kannelle.

"Joutuun, joutuun vaan!" kiirehti Fleming astuessansa kajuutan ovelle
ja koettaen avata sitä, "meillä ei ole hetkeäkään aikaa liiaksi. Kaksi
väestämme on kielinyt ja poliisi tulee laivaamme tarkastamaan. Meidän
täytyy sentähden sulloa kaikki säkkeihin ja upottaa jokeen."

Ja hän oli siepannut avaimen Marableelta, avasi oven ja astui sisään;
hänen etsiessään lamppua tuli Marableskin sisään. Jaakon ei ollut
mahdollista paeta ja hän sykkivin sydämmin, tohtimatta liikahtaakaan,
odotti mitä oli tapahtuva. Fleming otti tulitikkuja taskustaan.
Selvästi kuuli Jaakko hänen vetävän tulta. Jo näkyi pimeässä sinertävä,
värähtelevä valopilkku joka kohta suureni kirkkaaksi liekiksi, selvästi
valaisten kajuutan sisuksen ynnä siihen kuulumattoman kuokkavieraan.
Säikähtyneenä pudotti Fleming tulitikun ja kaikki oli jälleen pimeän
vallassa.

"Jaakko!" huudahti Marables.

"Ei hän elä niin kauan, että ehtisi lörpötellä", sanoi Fleming
päättävästi, ottaen toisen tulitikun ja sillä sytyttäen lampun. "Tule
poika! Heti ulos!"

Jaakko totteli ääneti, seuraten Flemingiä ulos kajuutasta.

"Seis, Fleming!" huudahti Marables, "mitä aiot tehdä pojalle?"

"Aion tehdä hänet mykäksi!" kuului vastaus.

"Et saa surmata häntä, Fleming", kielsi Marables, "siihen en ikinä
suostu. Jumal'auta, se ei saa tapahtua!"

"Sen _täytyy_ tapahtua, oman turvallisuutemme tähden, olkoon kuitenkin,
jos hän — —" Fleming vaikeni ikäänkuin miettimään.

"No, mitä?" huudahti Marables.

"Jos hänestä tulee meidän miehiämme!"

"Vastaa, poika", kääntyi hän Jaakon puoleen, "tahdotko vannoa
säilyttää salaisuutemme ja auttaa meitä töissämme? Silloin ansaitset
runsaasti kultaa; muuten pitää sinun kuolla.

"Ennen kuolla kuin tulla konnaksi!" vastasi Jaakko ja hänen silmänsä
säihkyivät rohkeasti.

"No, käyköön tahtosi mukaan, poika nulikka!" vastasi Fleming
pilkallisesti, tarttuen Jaakkoon kiinni.

Marables syöksyi kumppaninsa niskaan ja taisteli häntä vastaan, ja
Jaakkokin koetti kaikin voimin toisella kädellään, joka hänellä oli
vapaana, irtautua vastustajastansa. Kuitenkin onnistui Flemingin ottaa
pistooli taskustaan, sillä hän löi Jaakon puolustajaa niin voimakkaasti
päähän, että hän tunnotonna vaipui maahan.

Nyt oli Jaakko ainoastaan yksin Flemingin kanssa, mutta vaikka hän
kyllä henkensä edestä koetti puolustautua, ei hän kuitenkaan voinut
mitään väkevälle Flemingille. Fleming laahasi häntä kantta pitkin
laivan reunalle, tarttui häneen vahvasti ja heitti hänet yön pimeässä
Thames-jokeen.

Onneksi oli Jaakko noudattanut vihamiehensä neuvoa ja oppinut uimaan,
ja sekin oli hänelle onneksi, että hän sattui olemaan paitasillaan,
joten eivät vaatteet olleet nyt hänelle haitaksi liikkuessansa.
Melkoisen matkan vei vahva virta häntä mukanaan veden alla; vasta niin
kaukana laivasta, ett’ei Fleming enää voinut häntä erottaa, nousi
hän veden pinnalle. Kuitenkin oli hänellä tuskin nimeksikään toivoa
pelastua, kun ranta oli noin virstan päässä. Hän ponnisteli voimiaan
pysyäksensä veden päällä, mutta pakkanen teki hänen jäsenensä jäykiksi,
ja hän tunsi yhä enemmän uupuvansa. Jo ollen vaipumaisillansa syvyyteen
kuuli hän lähestyvää airojen loisketta ja heti sen perästä tunsi hän
airon nostettavan päänsä ylitse. Epätoivon voimilla tarttui hän airoon
ja huusi apua.

"Huovatkaa!" kuului ääni hänen päältänsä. "Joku on vedessä!"

Seuraavana silmänräpäyksenä tunsi Jaakko itseänsä nostettavan
venheesen. Kova pakkanen ynnä taistelu aaltoja vastaan olivat
uuvuttaneet hänet melkein tunnottomaksi. Hänet käärittiin lämpöiseen
viittaan, ja nautittuaan muutamia pisaroita viinaa voi hän jälleen
puhua. Kysymykseen, minkä laivan miehiä hän oli, vastasi hän:
"parkkilaivan Pollyn".

"Hei! Sitähän juuri tässä etsitään. Sanoppas, poikaseni, missäpäin se
on?"

Jaakko osoitti suunnan. Hän huomasi nyt kuusiairoisen venheen kuuluvan
jokipoliisiin. Perää pitävä virkamies kuulusteli, miten Jaakko oli
veteen joutunut.

"Minut heitettiin jokeen", vastasi Jaakko.

"Ken heitti?"

"Eräs Fleming-niminen mies."

"Sen nimen hän nyt on ottanut itselleen", huomautti virkamies. "Siis
voimme lisätä syytökseemme häntä vastaan vielä murhankin. Eespäin,
pojat!"

Pian saapui venhe laivan luoksi. Päämies astui kannelle neljän
kumppaninsa kanssa, jättäen Jaakon toisten kanssa venheesen.

"Mitä nyt?" huusi Fleming äreästi tulijoille; Marables seisoi hänen
takanaan.

"Antakaa minulle kajuuttanne avain!" vaati poliisi.

"Marables, anna heille avain", sanoi Fleming röyhkeän ivallisesti,
"huomaanpa heidän kuuluvan jokipoliisiin."

Marables antoi sanaakaan lausumatta avaimen ja päämies meni lyhty
kädessä kajuuttaan, jota hän tarkasti tutki. Toiset miehet jäivät
kannelle vartioimaan Flemingiä ja Marablesta. Hetken kuluttua palasi
hän kannelle eikä ollut löytänyt mitään.

"No", kysyi Fleming pilkallisesti, "saitteko suurenkin saaliin?"

"Sen kyllä kohta saamme nähdä. Kuinka monta miestä on tässä laivassa?"

"Kaikki seisovat tässä teidän edessänne", vastasi Fleming.

"Onpa teillä vielä täällä poikakin. Missä hän on?"

"Kaksi miestä riittää tälle laivalle. Meillä ei ole täällä mitään
poikaa."

"Älkää valhetelko!" huomautti virkamies. "Minä tiedän varsin hyvin
vielä tänään iltapuolella pojan olleen kannella. Mihin hän on joutunut?"

"Varmaankin on hän lähtenyt maalle",'vastasi Fleming

"No, sitte kysyn toisin", lausui päämies ankarasti, "Kumpiko teistä
heitti pojan jokeen?"

Fleming säpsähti, mutta Marables huudahti:

"Minä en sitä tehnyt, totta Jumalista en! Minä tahdoin pelastaa hänet.
Oi, jospa poika parka olisi täällä todistamassa sitä!"

"Tässä minä olen, Marables", vastasi äkkiä Jaakko, joka huomaamatta oli
noussut laivaan ja siihen asti ollut jokipoliisin takana piilossa.

Fleming vavahti, ikäänkuin olisi salama häneen iskenyt.

"Niin, tässä minä olen", jatkoi Jaakko astuen esille, "ja minä
todistan, Marables, ett'ette tahtoneet minua kuolemaan, vaan
päinvastoin koetitte pelastaa minua, ja taistelitte tuota murhaajaa
vastaan, kunnes hän löi teidät maahan. Fleming se oli, joka minut
jokeen heitti, ett’en kertoisi kulta- ja hopeakaluista sekä muista
tavaroista, joita tahdoitte sulloa säkkeihin ja upottaa jokeen, koska
kaksi teidän väestänne ei voinut pitää suutansa lukossa."

"Kunnon poika!" huudahti Marables, juosten Jaakon luokse ja syleillen
häntä. "Jumalan kiitos, että pääsit hengissä. Kaikki on tosi, mitä
poika on kertonut", lausui hän päämiehelle, "ei yksikään sana ole
valetta. Minä olen vankinne ja seuraan teitä vapaaehtoisesti, sillä
minä olen ansainnut rangaistusta. Minä olin ennen rehellinen mies,
mutta viettelys oli suuri eikä minulla ollut voimia sitä vastustaa."

Marables ja Fleming vangittiin ja vietiin poliisikammariin. Jaakko
vietti yönsä kajuutassa, joka nyt tykkänään oli hänen käytettävänään,
ja meni heti seuraavana aamuna herra Drummondin luokse kertomaan, mitä
laivalla oli tapahtunut.

Heti sen perästä toimitetussa tutkimuksessa tuli ilmi, että Fleming
jo kauan oli ollut erään kuuluisan varasjoukon johtajana ja että
Polly-laiva viimeaikoina oli ollut heillä piilo- ja varastopaikkana
kaikille varastetuille kapineille. Kaksi rikostoveria oli ilmoittanut
koko asian, kun muka olivat saaliinjaossa saaneet liian vähän.
Kun Fleming, lukuisten varkauksien lisäksi, oli syypää vielä
murhanyritykseenkin, tuomittiin hänet kuolemaan.

Marables ei ollut ottanut varsinaista osaa Flemingin rikoksiin, mutta
kun häntä houkutteli voiton toivo ja hän oli piilottanut varastettua
tavaraa laivaansa ja antanut siellä suojaa vorolle, syytettiin häntä
varastetun tavaran kätkemisestä. Hän vilpittömästi tunnusti kaikki ja
myöskin näytti katuvan tekoansa, ja kun hän oli ennen tutustumistansa
Flemingin kanssa viettänyt nuhteetonta elämää tuomittiin hänet vaan
seitsemäksi vuodeksi englantilaisten pahantekijäin siirtoloihin.




Kuudes luku.


Jaakko ei mennyt heti jälleen vesille, vaan jäi toistaiseksi herra
Drummondin luo. Tämä oli nimittäin erottanut erään apulaisistansa ja
Jaakko tuli hänen sijaansa, kunnes toinen saatiin.

Jaakkoa kohdeltiin kuin perheesen kuuluvaa eikä häneltä puuttunut
mitään. Kiitollisena niin paljosta hyvyydestä koetti hän kaikilla
tavoin ahkeruudella, tarkkuudella ja säännöllisyydellä olla herra
Drummondille mieleen. Pian hän perinpohjin tutustui kirjanpitoon ja
laskemiseen, sillä hänellä oli koulussa saatu oppinsa siinä hyvänä
apuna. Vaikka hän joka päivä oppi jotakin uutta ja hänen nykyinen
asemansa ja työnsä paremmin soveltuivat siihen sivistysmäärään ja
oppiin, jonka hän oli koulussa saavuttanut, kuin hänen entinen
toimensa, ikävöi hän kuitenkin takaisin vesille ja malttoi tuskin
odottaa aikaa, jolloin uusi konttoriapulainen tulisi, joka tuottaisi
hänelle vapauden takaisin, kuten hän sanoi. Sen hän kuitenkin kyllä
käsitti, ett'ei alinomaisesta edestakaisin kulkemisesta joella ollut
mitään erityistä hyötyä.

Kun hän, kuten jo on sanottu, oli kuin herra Drummondin perheesen
kuuluva, tutustui hän myöskin niihin, jotka siellä kävivät, ja erittäin
mieltyi hän erääsen vanhaan herraan, joka aina osoitti hänelle sangen
paljon ystävyyttä. Turnbull oli hänen nimensä; hän oli vanhapoika ja
oli koonnut melkoisen omaisuuden. Ollen jo lapsuudesta asti innokkaasti
mieltynyt merimies-elämään oli hän laivapoikana alkanut uransa eräällä
Grönlantiin kulkevalla laivalla, ja onnistui hänen sitte taitavuudella,
rohkeudella ja toimeliaisuudella kohota kapteeniksi, hankkia itselleen
oma laiva, jopa vähitellen toinen, vieläpä kolmaskin, ja viimein
melkoisen varakkaana asettua rauhassa viettämään elämänsä ehtoota.
Hän tiesi kertoa monta seikkailua vaihtelevasta merimies-elämästänsä,
ja Jaakko kuunteli häntä aina mitä suurimmalla tarkkuudella. Usein he
yhdessä kävivät soutelemassa Thames-joella ja semmoisella matkalla
lausui Jaakko kerran ilmi halunsa ruveta Grönlantiin purjehtijalle,
tutustuaksensa valaskalanpyyntiin, josta kapteeni Turnbull niin paljon
oli kertonut hänelle.

"Se on vaihtelevaa, mutta myöskin sangen kovaa elämää", vastasi siihen
kapteeni. "Muistelen erästä matkaa, jolloin monta kertaa töin tuskin
pelastuin kuolemasta. Meidän täytyi laivallamme kulkea ajojäiden
välitse ja kohtasimme suunnattomia jäävuoria matkallamme. Semmoiseen
jättiläishirviöön kiinnitimme ankkurimme ja kuljeksimme sen perässä
edestakaisin pyydellen kaikkea, mitä vastaamme sattui. Meidän oli jo
onnistunut saada kaksitoista valaskalaa, joiden luurangot heitimme
mereen, irroitettuamme niistä kaikki, mikä oli kelvollista. Kuin eräänä
aamuna tähystelijä mastonkorista katseli ympärilleen, oliko mistään
saalista toivossa, huomasi hän suuren naarasjääkarhun, joka poikineen
uiskennellen lähestyi jäävuortamme, jonka vieressä vähän matkan päässä
meistä oli valaskalan luuranko. Kun ei mitään muuta ollut tehtävänä,
läksin minä kuuden kumppanin kanssa pyydysretkelle. Emäkarhu oli jo
ehtinyt jäälle ja alussa koetti se paeta, vaan kun pentu ei liukkaalla
jäällä päässyt kulkemaan kyllin nopeasti, kääntyi se meihin päin
näyttäen hampaitansa. Eräs meistä ampui pennun kuoliaaksi ja silloin
rupesi emä niin valittavasti kiljumaan, ett’en milloinkaan voi sitä
unhottaa. Äkkiä se ikäänkuin tointui ja syöksyi päällemme möristen
niin, että sitä voi kuulla peninkulman päähän. Me olimme asettuneet
tiheään joukkoon ja odotimme vastustajaamme ojennetuin keihäin. Mutta
karhu sysäsi meidät takaperin ja kaksi meistä kaatui. Me toiset pidimme
paikkamme ja kun se nousi takajaloillensa ammuimme sille rintaan
kolme kuulaa, jotka heti katkasivat siltä elämän langan. En ikinä ole
sittemmin nähnyt niin suurta elävää ja liioittelematta voin sanoa sen
painaneen paljon enemmän kuin moni suuri härkä. Sillä välin oli tuuli
kääntynyt pohjoiseen ja toi mukanaan sakean lumipyryn.

"Kumppanimme mielestä oli viisainta silloin palata laivalle. Minä
kuitenkin luulin pyryn pian loppuvan ja päätin jäädä nylkemään
saaliimme muhkeaa taljaa. Jos nimittäin olisimme jättäneet kuolleen
elävän sinne muutamiksi tunneiksikin vain, niin olisivat kyllä
ketut syöneet sekä sen että pennun ja talja olisi turmeltunut.
Valaskalan jäännökset olivatkin houkutelleet sinne satamäärin kettuja.
Kumppanini palasivat laivalle ja tuskin olisivatkaan osanneet sinne
takaisin sakeassa lumituiskussa, ell'eivät sieltä olisi soittaneet
kelloa osoittaaksensa heille siten oikeaa suuntaa. Minä jäin
yksin saaliin luokse, mutta sain pian katua kauppaani. Tuisku ei
lakannut, päinvastoin sakeni sakenemistaan ja ennenkuin olin ehtinyt
neljänneksikään osaksi nylkeä karhua, olin jo vallan paleltua. Kun
myöskin huomasin mahdottomaksi palata laivalle oli minulla vain
kuoliaaksi paleltuminen kohtalona. Viimein keksin keinon, jonka avulla
mahdollisesti voin pelastua. Leikkasin auki karhun vatsan, otin pois
sisälmykset ja hiivin itse sinne niiden sijaan. Aukeaman koetin sulkea
niin hyvin kuin mahdollista ja kun otus ei vielä ollut kadottanut
elonlämpöänsä, oli minulla eriskummallisessa suojassani sangen lämmin
ja mukava. Mutta pahaksi onneksi ei se mukavuus kauan kestänyt. Tuskin
olin ollut siellä puolta tuntiakaan kun suojaani ulkopuolelta ruvettiin
repimään ja puremaan. Siinä nyt olivat ketut, ja varmaankin niitä
oli kokoontunut satamäärin kuolleen karhun ympäri, sillä kaikilta
tahoilta tuntui nykimistä ja vatsan aukosta pistelihe jo koko joukko
suippukuonoja sisään.

"Vaikka voimakkaasti käytinkin puukkoani ja jokaisen ketunkuonon,
joka sattui lähelleni, täytyi verisenä vetäytyä takaisin, oli
kuitenkin petojen, nälissänsä kuin olivat, onnistunut purra rikki
karhun paksu talja, ja he repivät sitte irti lihapalasen toisensa
perästä. Vaikka nälkäiset ketut, kun niitä on yhdessä laumassa noin
kaksi, jopa kolmekin sataa, voivat tulla sangen vaarallisiksi, oli
minulla kuitenkin hyvä toivo saada heitä pakosalle, tullessani
esille suojastani. Mutta suurimpana huolenani oli, että he söisivät
suojani joka varjeli minua rajuilmalta, siten jättäen minut alttiiksi
vilukuoleman kaikille kauhuille. Viimein jo tunki valo sisään
'karhutaloni' yläpuolelta ja minä olin siinä ainoastaan karvojen
peittämänä, joiden välitse ketut pistivät kapeat kuononsa iskeäksensä
kiinni hylkeennahkaiseen nuttuuni. Päätin viimein ampua piirittäjiäni
peloittaakseni heitä ja koetin juuri asettaa pyssyni sopivaan asentoon,
kun äkkiä kuulin noin puolen tusinaa pyssyn paukausta. Pari kuulaa
tunkeui minunkin suojaani kuitenkin onneksi minuun sattumatta. Huusin
heille heti paikalla niin kovin, kuin suinkin voin, ja heti lakkasivat
pelastajani ampumasta. He olivat ampuneet kettuja, aavistamatta minun
piilevän siellä niiden keskellä. Minä sitte hiivin esille. Lumituisku
oli lakannut ja edessäni seisoi kuusi laivakumppania, jotka olivat
tulleet minua etsimään. Onneksi siis pelastuin sekä viluun kuolemisen
että kettujen ruoaksi joutumisen vaarasta. Hirveä matka se oli, Jaakko,
ja minä kiitin Jumalaa, että niin vähällä pääsin kotiin jälleen,
sillä niistä laivoista, jotka yhtaikaa meidän kanssamme läksivät
valaskalanpyyntiin, hukkui kahdeksantoista."

"Minä kiitän teitä kertomuksestanne, kapteeni Turnbull", sanoi Jaakko,
"mutta haluni tulla valaskalan pyytäjäksi on minusta kadonnut."

"Sinä et ole kadottanut mitään", huomautti kapteeni Turnbull. "Niiden,
jotka onnellisesti palaavat, on hauskaa kyllä kertoa seikkailuistansa,
mutta kun miettii kuinka monta uupuu vilusta, näljästä ja
kaikenlaisista vaaroista, täytyy jokaisen, joka on sitä elämää kokenut,
koettaa parastansa ja neuvoa kaikkia intoilijoita olemaan antautumatta
niiden alaisiksi, ja minua ilahuttaa, että minun on onnistunut
käännyttää sinut pois siltä uralta."




Seitsemäs luku.


Jaakko työskenteli jo yhdeksättä kuukautta herra Drummondin
konttorissa, sillä vaikka uusi kirjanpitäjä jo olikin saapunut,
oli kuitenkin niin paljo tekemistä, että Jaakon apu yhä vielä oli
välttämätön. Uusi kirjanpitäjä Watkins oli nuori, noin kahdenkymmenen
ikäinen leveänaamainen ja paksuhuulinen mies. Hänen työntekonsa
oli huononlainen ja ahkeruutensa vielä huonompi, mutta hän osasi
mielistelemisellä päästä ylikirjanpitäjä Hodgsonin suosioon, ja
kun hänellä oli paljo valtaa asiakonttorissa ja hän mielellään
näki ympärillään alammaisia ja imartelevia ihmisiä, oli hän sangen
leväperäinen uuden kirjanpitäjän suhteen, jopa piti häntä etevämpänä
Jaakkoakin, jota hän ei hänen suoran ja vilpittömän luonteensa tähden
voinut ensinkään kärsiä.

Eräänä päivänä oli Jaakolla suurenlainen tili kirjoitettavana
ja saatuaan sen valmiiksi antoi hän sen ylikirjanpitäjälle
tarkastettavaksi. Vaikk’ei siinä ollutkaan mitään virhettä ja
käsialakin oli selvä ja kaunis, huomasi kuitenkin ylikirjanpitäjä, joka
sattui olemaan huonolla tuulella, sen muka huonoksi, repi sen rikki ja
käski Jaakon kirjoittaa sen uudestaan.

Jaakko semmoisesta ansaitsemattomasta kohtelusta suuttui; hän laski
kynän pois ja torjui vakavasti moisen kohtuuttoman vaatimuksen.

Raivoissaan vastustuksesta tarttui herra Hodgson konttorikirjaan ja
heitti sen Jaakolle päähän. Jaakolla sattui olemaan viivotin kädessä ja
malttamatta hillitä mieltään viskasi hän sen niin voimakkaasti kohti
ylikirjanpitäjää ja osasi häntä otsaan niin kovasti, että hän kaatui.
Samassa astui herra Drummond sisään. Hän näki Jaakon teon ja riensi
sanaakaan virkkamatta ylikirjanpitäjän luokse, nosti hänet ylös ja
kantoi hänet Watkinsin avulla huoneesensa, jossa Hodgson pian tointui
jälleen. Jaakko oli yksin konttorissa tietysti hyvin levotonna, sillä
hänhän se syylliseltä näytti, ja vaikka hän omasta mielestänsä kyllä
oli oikeassa, pelkäsi hän kuitenkin joutuneensa ikävään tilaan.

Kohta hänet sen perästä kutsuttiin herra Drummondin huoneesen.
Isäntä otti hänet vastaan sangen ankaran näköisenä, rouva Drummond
näytti surulliselta ja Saaran punehtuneet silmät ilmasivat selvästi
hänen itkeneen, sillä ylikirjanpitäjä oli kertonut tapauksen tavalla
semmoisella, että kaikki syy jäi Jaakon puolelle, ja Watkins todisti
hänen kertomuksensa oikeaksi, kohotakseen vielä enemmän esimiehensä
suosioon.

"Rehti-Jaakko", alotti herra Drummond, "minä kutsuin sinut, sanoakseni
sinulle, ett’et hävyttömän käytöksesi tähden ylikirjanpitäjää kohtaan
voi jäädä talooni. Minulla oli aikomus hankkia sinulle hyvä ja
kunnollinen asema maailmassa, mutta se tuuma on nyt loppunut. Paitsi
sopimatonta ja ilkeää käytöstäsi olet myöskin ollut kiittämätön."

"Sitä moitetta en ansaitse", vastasi Jaakko.

"Älä vastusta", sanoi herra Drummond. "Näinhän minä itse tekosi. Siis
ei sanaakaan enää siitä. Sinä olet kirjoitettu laivurinoppilaaksi ja
voit siis palvella oppiaikasi loppuun 'Polly'-laivalla, jolle jälleen
on saatu kuljettaja. Siinä kaikki, mitä minä enää voin tehdä hyväksesi,
äläkä odota minulta sen enempää. Kun nyt olet monta kuukautta
työskennellyt konttorissani, on myöskin kohtuullista, että maksan
sinulle siitä ajasta. Tässä on kymmenen puntaa työstäsi."

Herra Drummond luki rahat pöydälle ja läksi huoneesta.

Jaakko ei liikahtanutkaan, katsoi vain vakavasti herra Drummondiin
hänen astuessaan ohitse. Hänen oli mahdotonta puolustautua
ansaitsematonta syytöstä vastaan ja hän ennemmin oli vaiti kuin tahtoi
kiivastua. Mutta hänen tyyneyttänsä pidettiin itsepäisyytenä.

"Eikö sinulla ole mitään sanottavaa, Jaakko?" kysyi rouva Drummond
hetken perästä. "Eikö sinulla ole mitään, jota saisin sanoa sinun
puolustukseksesi miehelleni, kuin hänen suuttumuksensa jälleen lauhtuu?"

"Kun olette hyvä ja tahdotte viedä sanan, niin olkaa hyvä, sanokaa
herralle miehellenne, että koetan kaikin tavoin voida antaa hänelle
anteeksi."

Sitä vastausta piti lempeä rouvakin syvänä loukkauksena, ja kun hän
tunsi asian vaan ylikirjanpitäjän ja hänen suosikkinsa väärennetyistä
kertomuksista, täytyi hänen uskoa Jaakkoa röyhkeäksi pojaksi. Hän nousi
istualtaan ja läksi, surullisesti lausuen: "Hyvästi, Jaakko!"

Jaakko ei voinut puhua, sillä siksi oli hän liian liikutettu; hän voi
töintuskin pidättää kyyneleitänsä; niinpä käsitettiin hänen vait'olonsa
uppiniskaisuudeksi.

Pikku Saara oli kuitenkin jäänyt, vaikka äitinsä kyllä viittasi
häntäkin lähtemään. Jaakko rakasti häntä kuin sisarta; hän ei
milloinkaan unohtanut hyvyyttä ja ystävyyttä, jolla Saara kohteli
häntä, kuin hän — orpo raukka — ensi kerran tuli herra Drummondin
luokse, ja milloin hyvänsä olisi hän ollut valmis kiitollisuutensa
osoitteeksi vaikka uhraamaan henkensä Saaran hyväksi.

"Jaakko!" kuului tyttö lempeästi ja rukoilevasti lausuvan, laskiessaan
hiljaa kätensä hänen olallensa. Silloin ei Jaakko enää voinut pidättää
kyyneliänsä, vaan purskahti katkerasti itkemään. Tyynnyttyään
kertoi hän kaikki, mitä oli tapahtunut, ja Saara itki Jaakon kanssa
ansaitsemattomasta kohtelusta, jota Jaakko oli saanut kärsiä. Hänen
täytyi kuitenkin jättää hänet hyvästi, sillä palvelustyttö tuli
pyytämään Saaraa äitinsä luokse. Hän oli juuri ojentaa Jaakolle
kätensä, kuin hän huomasi rahat pöydällä.

"Jaakko", sanoi hän "älä unhoita rahojasi."

"Ei, Saara", vastasi Jaakko, joka jo oli ovella, "rahoja en ota.
Niiltä, jotka ovat minulle hyvät ja menettelevät kanssani oikeuden
mukaan, otan kyllä vastaan ja olisin heille siitä kahta kiitollisempi,
mutta noita rahoja en ota ja pyydän sinua jättämään ne isällesi
takaisin."

Saara näkyi tajuavan Jaakon tunteet ja huomasi myöskin hänen
päätöksensä järkähtämättömäksi. Hän ei vastannut mitään, jätti hänet
hyvästi ja riensi huoneesta, jonka jälkeen Jaakko kokosi tavaransa ja
läksi, sydän täynnä surullisia tunteita, talosta, jossa oli saanut
nauttia paljon hyvyyttä, vaan jossa häntä myöskin nyt oli niin väärin
käsitetty.

Jaakko oli syvästi loukattuna lujasti päättänyt olla vastaan ottamatta
mitään suosionosoitusta herra Drummondilta, eikä hän mistään hinnasta
tahtonut hänelle kuuluvalla laivalla suorittaa oppiaikaansa loppuun.
Mutta mihin oli hänen nyt ryhtyminen? Hän oli taasen yhtä yksin ja
avutonna maailmassa kuin sinä päivänä, jolloin hänen isänsä ja äitinsä
kuolivat. Mutta nyt muisteli hän itsellään olevan kapteeni Turnbullin
tosi ystävänä, jolle voi valittaa hätänsä ja jolta voi pyytää hyvää
neuvoa. Hänen luoksensa hän siis ohjasi kulkunsa.

"No, Jaakko", huusi kapteeni hänelle iloisesti vastaan, "onpa hauskaa,
että jälleen kerran muistat minuakin! Mutta mikä sinun on, poikaseni?
Olethan vallan surkean näköinen ja ovathan silmäsi punaiset, ikäänkuin,
olisit itkenyt."

Jaakko kertoi nyt hänelle todenperäisesti kaikki mitä oli tapahtunut
aina hänen riitautumisestansa vihamielisen ylikirjanpitäjän kanssa
hänen eroamiseensa asti herra Drummondin talosta.

Kapteeni Turnbull valitti kohtausta ikäväksi ja tarjoutui heti menemään
herra Drummondin luokse kertomaan koko asian sen mukaan kuin Jaakko sen
hänelle kertoi. Hän ei epäillyt herra Drummondin muuttavan mieltänsä
Jaakosta ja jälleen ottavan hänet luoksensa.

"Minä kiitän teitä, kapteeni Turnbull ystävällisyydestänne", vastasi
Jaakko, "mutta herra Drummondin luokse en enää voi palata. Myönnän
kyllä, että minun on kiittäminen häntä paljosta hyvästä, mutta hänen
syytettyänsä minua kiittämättömyydestä en voi, vaikka hän huomaisikin
olevansa väärässä, enää ottaa vastaan mitään häneltä. Kenties saisin
silloin kärsiä uusiakin nöyryytyksiä. Ei velvollisuuksieni täyttäminen
hänen talossansa paitsi sitä enää olisi semmoisena ilona kuin ennen. En
milloinkaan enää astu jalkaani herra Drummondin kynnyksen ylitse."

"Ei pidä edeltäpäin päättää, Jaakko, sillä ei voi tietää, mihin tilaan
vielä voi joutua", vastasi kapteeni. "Minua pahoittaisi, jos tunteesi
herra Drummondia kohtaan olisivat vihamielisiä tai kostonhimoisia. Eikö
joka ihminen voi erehtyä, niinkuin herra Drummond on erehtynyt sinusta?
Mitenkä sinä voit noin nuorena kantaa vihaa niitä kohtaan, jotka ovat
osoittaneet sinulle niin paljon hyvyyttä ja sääliä, sinun ollessasi
turvattomana lapsena? Muista, Jaakko, että väärät ilmiannot ovat heitä
eksyttäneet! Ja semmoista pitää sinun antaa heille anteeksi."

"En koskaan unhota herra Drummondin hyvyyttä", vastasi Jaakko, "mutta
hänen olisi pitänyt tuntea minua sen verran, ett’ei olisi syyttänyt
minua kiittämättömyydestä ja ilkeydestä. Hän on ajanut minut pois
talostansa enkä minä aio milloinkaan enää mennä sinne."

"Jättäkäämme sitte koko asia sikseen", sanoi kapteeni Turnbull, kun
huomasi Jaakon olevan järkähtämätön päätöksessään, "mutta mihin nyt
aiot ryhtyä?"

"Tahtoisin palvella oppiaikani loppuun, mutta en herra Drummondin
laivalla."

Kapteeni Turnbull koetti saada häntä siitä päätöksestään luopumaan.
Hän lupasi koettaa hankkia Jaakolle toimen, joka paremmin sopisi
hänen kyvyllensä ja tuottaisi hänelle edullisemman yhteiskunnallisen
aseman, mutta kaikki kehoittaminen oli turha. Jaakko ei ottanut sitä
korviinsa. Osaksi oli hänen kokemuksensa herra Drummondin konttorissa
kyllästyttänyt häntä kynän käyttämiseen, osaksi ikävöi hän vesille.

Kapteeni Turnbull suostui senvuoksi Jaakon pyyntöön, ja kun hän tunsi
erään lauttamiehen, nimeltä Stapleton, joka tarvitsi apulaista, oli
Jaakolla hyvät toiveet pian päästä työhön jälleen.

Seuraavana päivänä saattoi kapteeni Turnbull Jaakkoa Stapleton
vanhuksen luo, joka heti pilkittä mutkitta otti hänet palvelukseensa.
Vanha lautturi asui pienessä talossa lähellä Thames-jokea. Sinne vei
Jaakko vähät tavaransa, jonka jälkeen hän meni joelle kuljettamaan
venhettänsä.

Jaakko ei nyt oikeastaan ollut muuta kuin tavallinen soutomies vain.
Määrätystä maksusta souti hän väkeä joen yli tai sitä pitkin, mikäli
toimet tai huvitukset ihmisiä vetivät. Kun hänen isäntänsä jo oli
vanha ja mieluummin jäi kotiin rauhassa tupakoimaan, jätti hän venheen
kuljettamisen tykkänään Jaakon huoleksi, vaatien itselleen ainoastaan
kolmannen osan tuloista, joten muut rahat jäivät Jaakon omaksi.
Toimi oli tuottava, ja vaikk’ei se ollutkaan hänen sivistyksensä
mukainen, oli hän kuitenkin tyytyväinen siihen, sillä hän oli vapaa,
ansaitsi itse leipänsä tarvitsematta kiittää ketäkään siitä. Niin hän
ainakin luuli; mutta siinä hän oli ihan väärässä, sillä se oli vain
ystävällisen kapteeni Turnbullin toimeenpanema juoni, hän kun piti
huolta Stapleton vanhuksen elatuksesta, jotta oppipojalle jäisi suurin
osa tuloista.

"Poika hoi!" kuuli Jaakko eräänä päivänä huudettavan, kun seisoi
venheensä luona keskustellen Stapletonin kanssa jostakin tärkeästä
asiasta, "miks’et kuule? Oletko kuuro? Olen jo pari kertaa tässä
huutanut?"

Käännyttyään näki hän edessänsä Watkinsin, entisen pöhöposkisen
konttorikumppaninsa.

"Mitä nyt?" kysyi Jaakko punastuen suuttumuksesta nähdessään kavalan
miehen ja kuullessaan hänen röyhkeää puhettansa.

"Minulla on käsky sinulle, ymmärrätkö?" jatkoi Watkins raa’asti.
"Tahdotko totella käskyäni?"

"En", vastasi Jaakko. "Käskyä, jota moinen tolvana tuo, en aio kuulla.
Korjatkaa luunne älkääkä palatko milloinkaan, sillä minulla on suuri
halu pehmittää selkäänne. Sen olette rehellisesti ansainneet, te ja
käskijänne!"

"Hyvä, kyllä ilmoitan vastauksenne", vastasi Watkins pilkallisesti
poismennessänsä.

Kuten Jaakko monta vuotta jälestäpäin sai tietää, lähetti rouva
Drummond, joka Saaralta oli saanut kuulla koko asian, Watkinsin
pyytämään Jaakkoa luoksensa. Saara oli hankkinut itselleen
ylikirjanpitäjän rikkirepimän tilin, jonka eri osat vielä olivat
paperikorissa. Sen kunnollisuus oli selvin todistus herra Hodgsonin
ilkeydestä ja herra Drummond siitä huomasi pillastuneensa. Hän ei
kammoksunut tunnustaa ja sovittaa erehdystänsä ja pyysi senvuoksi
vaimoansa tarkemmin tiedustelemaan asiaa. Rouva puolestansa lähetti
Watkinsin pyytämään Jaakkoa käymään hänen luonaan. Olemme jo nähneet,
miten kavala Watkins toimitti tehtävänsä ja miten hyvin hänelle
onnistui tehdä kaikki sovinto turhaksi. Mutta siinä ei vielä kylliksi,
hän väärensi vielä lisäksi Jaakon vastauksen ja kertoi, miten Jaakko
uhkasi löylyttää sekä häntä, Watkinsia, että vielä herra Drummondinkin,
vaikka hän varsin hyvin tiesi Jaakon "käskijä"-nimellä tarkoittaneen
ylikirjanpitäjää. Semmoisen vastauksen vaikutuksen voi varsin helposti
käsittää. Saara oli hämillänsä, hänen äitinsä suuttui ja herra
Drummond tuli vakuutetuksi menetelleensä oikein ajaessansa pois moisen
leppymättömän ja kostonhimoisen pojan.




Kahdeksas luku.


Talvi tuli ja tammikuussa oli niin pakkanen, että Thames-joki jäätyi
ja kaikki laivaliike lakkasi. Sen johdosta oli Jaakonkin työ tietysti
loppunut. Hän käytti joutoaikaansa lukemiseen ja otti käsille kaikki
kirjansa, painaakseen mieleensä kaikki mitä ennen oli oppinut; joka
päivä hän kävi kapteeni Turnbullin luona ja sai häneltä kuulla
monta hauskaa kertomusta monilta matkoilta, joita hän oli tehnyt
pohjoismerillä ja muuallakin.

"Olen kuullut", lausui kapteeni eräänä päivänä Jaakolle "tänään
paistettavan jäällä London-sillan lähellä kokonainen härkä. Haluttaako
sinua tulla mukaan, niin mennäänpä sitä temppua katsomaan?"

Jaakko oli heti valmis ja niin he läksivät hevosella erääsen
kadunkulmaan, josta ei enää ollut varsin pitkä matka London-sillalle.
Tultuansa joelle huomasivat he edessänsä vilkasta elämää. Jäällä oli
monta kauppakojua, katossa liehuvat liput; koko ala vilisi tyytyväisen
näköisiä ihmisiä, osaksi liikkuen luistimilla, osaksi lykäten
kelkkarekiä; kaikkialla leimusi suuria tulia, joissa paistettiin
makkaroita ja muuta syötävää. Mutta suurimman huomion veti puoleensa
härkä, jota par'aikaa paistettiin lähellä siltaa. Jää oli neljän, jopa
viidenkin jalan paksuinen; siellä täällä tosin oli ohuempia paikkoja,
vaan ne olivat merkityt varoitustauluilla, ett'ei kukaan menisi liian
lähelle semmoista paikkaa. Ihan niiden lähellä oli pitkiä tankoja ja
köysiä mahdollisen onnettomuuden kohtauksen varalle.

Aurinko paistoi kirkkaasti, taivas oli pilvetön ja sininen. Kapteeni
Turnbull ja Jaakko iloitsivat kolme tuntia katselemalla vilkasta
liikettä ja häärinää. Vihdoin oli aika muistella paluumatkaa. Molemmat
astuivat jokea ylöspäin tullaksensa paikalle, josta saisivat hevosen.

"Olisi hauska tietää", virkkoi kapteeni Turnbull, "onko nyt vuoksi vai
luode."

"Sen heti saisi tietää, jos vaan huomaisi reikää jäässä", vastasi
Jaakko. "Tuossapa onkin reikä!"

Hän heitti jääpalasen reikään ja huomasi vahvan pakoveden vallitsevan.

Heidän astuessaan eteenpäin tarttui tuuli kapteenin hattuun ja kuljetti
sitä nuolennopeudella pitkin sileätä jään pintaa. Kapteeni juoksemaan
sen perästä ja Jaakko seurasi hänen esimerkkiänsä, mutta vaikea
heidän oli hattua saavuttaa. Milloin oli Jaakon onnistua saada kiinni
karkulainen, milloin jo ojensi kapteeni kätensä tarttuakseen siihen,
mutta joka kerta kuin juuri olivat sitä saavuttamaisillansa, kuljetti
uusi tuulenpuuska sitä eteenpäin suureksi huviksi kaikille lukuisille
katselijoille. Kapteeni Turnbull vähän Jaakon edellä ja takaa ajamisen
innoissaan hän ei huomannut taulua, joka varoitti menemästä eteenpäin.

Äkkiä kuuli Jaakko, joka ei myöskään ollut huomannut taulua, jään
rutisevan ja näki kapteenin vaipuvan veteen. Väkeä oli lähellä
ja myöskin pelastusköysi. Jaakko ei miettinyt hetkeäkään, sillä
hän rakasti kapteenia kuin isäänsä. Kiireesti hän tarttui köyden
päähän, sitoi sen vyötäisilleen ja hyppäsi avantoon, johon kapteeni
oli kadonnut. Hän muisti pakoveden juuri vallitsevan ja piti onnen
sattumana, että kapteeni oli kysynyt sitä, sillä sen johdosta hän oli
tutkinut veden syvyyden. Jaakkoa kuljetti virta eteenpäin ja kohta
hän tunsi; miten kapteeni Turnbullin kädet häneen tarttuivat. Samassa
jäällä olevatkin vetivät köyttä. Hukkuvan epätoivoisena piti Jaakko
kiinni köydestä ja samoin kapteeni pelastajastansa. Pian he pääsivät
avannolle; tikapuut laskettiin reiästä alas ja muutamat miehet vetivät
siitä ylös kapteenin ja Jaakon. Molemmat olivat niin rauenneet, että
menivät tunnottomiksi. Heidät vietiin lähellä olevaan ravintolaan,
jossa he avuksi haetun lääkärin avulla pian jälleen tointuivat.
Seuraavana aamuna he jo olivat siksi parantuneet, että voivat lähteä
kapteenin kotiin.

Vasta siellä, missä olivat häiritsemättä, kiitti kapteeni nuorta
pelastajaansa mitä innokkaimmin pusertamalla häntä syliinsä.

"Minä olen lapseton, Jaakko, rupea sinä lapsekseni!" lausui kiitollinen
vanha herra. "Ei kenellekään sen kautta tapahdu vahinkoa, jos
määräänkin sinut perillisekseni, sillä minulla ei ole sukulaisia. Jää
luokseni, Jaakko, ja minä olen sinulle aina hellänä isänä, joka ei
milloinkaan unhota, että hänen tähtensä olet uskaltanut henkesi."

"Te olette aina ollut erittäin hyvä ja ystävällinen minulle", vastasi
Jaakko liikutettuna, "enkä minä milloinkaan unhota sitä. Mutta herra
Drummond oli myöskin hyvä minulle ja kuitenkin ajoi hän minut pois
kiittämättömänä olentona. Voihan meidänkin välillemme tunkea pahoja
ihmisiä, saada aikaan väärinkäsitystä enkä minä kestäisi toista kertaa
tulla hyljätyksi. Jos rakastatte minua, niin suokaa minun olla mitä
olen. Antakaa minun pitää vapauteni ja riippumattomuuteni, se on ainoa,
mitä teiltä pyydän."

"Kyllä huomaan turhaksi sinua sen enempää pyydellä", sanoi kapteni
hetken perästä. "Mutta kuulepas varoitukseni, Jaakko, äläkä tee tilaa
sydämmeesi uhkamielisyydelle ja katkeruudelle sen vuoksi, että olet
saanut kärsiä vääryyttä muilta ihmisiltä; se katkeroittaa elämän ja
saattaa sinut siihen väärään luuloon, että maailma ylimalkaan on paha.
Kuin saat enemmän kokemusta, huomaat siinä olevan paljon hyvää ja
jaloakin."

"En vaan voi unhottaa loukkausta, jota olen saanut kärsiä", vastasi
Jaakko. "Olen valmis antamaan muille rikoksensa anteeksi, mutta en anna
kenellekään syytä semmoiseen väärinkäsitykseen minusta, kuin Drummondin
perhe sai. Kerran tehty ei parane."

"Niin kyllä, Jaakko; mutta siihen minä voisin lisätä toisen
mielilauseistasi: jos neuvo pettää, niin toinen auttaa. Jumala
siunatkoon sinua, poikani. Pysy lautturina, jos et huoli muusta; mutta
älä mene enää jään alle."

"Teidän tähtenne kyllä koska hyvänsä, kapteeni Turnbull", vakuutti
Jaakko, ja uudestaan sulki vanha herra hänet isällisellä rakkaudella
syliinsä.




Yhdeksäs luku.


Kului muutamia vuosia. Jaakko oli melkein lopettanut jokilaivurin
oppiaikansa. Hänen aikansa kului hiljaa ja säännöllisesti kuin hänen
venheensäkin kulki eteenpäin; joka päivä oli toisensa kaltainen.
Lomahetkinä hän etupäässä tutki kirjojansa, myöskin viljeli hän
ahkerasti isällisen ystävänsä, kapteeni Turnbullin runsasta kirjastoa.
Mitä enemmän Jaakko etsi henkistä ravintoa, sitä vähemmin häntä
miellytti toimensa ja yhä selvemmin hän huomasi miten väärin hän
teki, kun vapauden rakkaudesta ei ottanut kuullaksensa kapteenin
neuvoa. Kapteeni Turnbull puolestansa oli yhä siinä luulossa, että
hän yhä tyytyi ammattiinsa, ja Jaakko, häveten ilmoittaa isälliselle
ystävälleen mielensä muutosta, jatkoi edelleen lautturinammattiansa.

Niin souti hän myöhään eräänä kirkkaana iltana pitkin jokea, kuin kova
melu herätti hänet ajatuksistaan. Kolme miestä istui venheessä; he
tulivat varmaan joltakin huviretkeltä, sillä lauluista päättäen olivat
he päihtyneet.

"Katsokaapas", huudahti eräs heistä, "minä kyllä osaan heiluttaa airoa
yhtähyvin kuin ken hyvänsä merisotaväestä. Ottakaa vaarin!"

Samalla nosti hän aironsa, heitti sen ilmaan ja aikoi kädellä ottaa
sitä vastaan. Temppu ei kuitenkaan onnistunut; hän ei saanutkaan siitä
kiinni, vaan se putosi niin voimakkaasti alas, että rikkoi kaksi lautaa
pienestä venheestä ja sai suuren reiän pohjaan. Silmänräpäyksessä
täyttyi venhe vedellä.

Siinä olijat huutamaan apua, ja heidän häiriössä varomattomasti
liikkuessaan kaatui uppoava venhe, joten kaikki kolme joutuivat veteen.
Jaakko souti kiireesti paikalle pelastamaan hukkuvia.

"Tännepäin½", kuului Jaakolle varsin tuttu ääni, "auttakaa minua ensin,
minähän olen ylikirjanpitäjä!"

Vaikka Jaakko tunsi hukkuvan vihamieheksensä, ojensi hän kuitenkin
hänelle aironsa, jotta hän voisi tarttua siihen ja sitte Jaakon
avulla päästä venheesen. Kääntyessään toisia kohti näki hän aalloissa
pöhöposkisen Watkinsin ponnistelevan viimeisiä voimiansa pysyäkseen
veden pinnalla.

"Auta, lautturi, auta!" huusi nuori kirjanpitäjä. "Ottakaa minut
venheesenne!"

Jaakko souti joutuisasti pyöreänaaman luokse ja auttoi samaten kuin
ylikirjanpitäjän myöskin lihavan Watkinsinkin kuiville, ottaen hänet
venheesensä.

Kolmas hätääntyneistä, joka oli syypääkin onnettomuuteen, oli tottunut
uimari ja saapui rantaan jo ennenkuin Jaakko sinne ehti molempien
pelastettujen kanssa.

"Mikä on nimenne, lautturi?" kysyi uimari. "Rahani hukkui tässä
leikissä, mutta ilmoittakaa nimenne, että voisin huomenna maksaa
vaivanne."

"En ota rahaa tästä työstä", vastasi Jaakko; "mutta jos tahdotte tietää
nimeni, niin ei teidän tarvitse muuta kuin kysyä herroilta Hodgsonilta
ja Watkinsilta; he tuntevat minut molemmat varsin hyvästi, sillä minä
olin ennen heidän kumppaninansa herra Drummondin konttorissa."

Ylikirjanpitäjä suosikkineen ja alammaisine ystävineen häntä
silloin rupesivat katsella töllistelemään ja tunsivat pelastajansa
Rehti-Jaakoksi, josta siihen asti vilusta väristessään eivät olleet
sen enempää pitäneet lukua. Kovasti hämilleen tullen he eivät saaneet
sanaakaan suustansa ja Jaakko jätti heidät sinne seisomaan, laski
venheensä rannasta, soutaaksensa kotiinsa takaisin.

Hänestä tuntui niin erinomaisen hyvältä kuin ei milloinkaan ennen.
Usein hän ennen vihoissaan kuvitteli miten suloista olisi kostaa
Hodgsonille ja Watkinsille; mutta nyt hän huomasi, miten paljon
suloisempaa on ja miten hyvä omatunto on, kun on osoittanut jaloutta
vihamiehelle ja kostanut pahan hyvällä.

Seuraava päivä oli viimeinen, jolloin Jaakko oppilaana souteli
venettänsä, sillä sen jälkeisenä aamuna oli hänen oppiaikansa lopussa.
Hän oli juuri laskenut laiturille, kuin eräs kovin päivettynyt mies
huusi hänelle.

"Tahdotteko ansaita hyvän soutopalkan?"

"Minne on matkanne?" kysyi Jaakko.

"Gravesendiin, poikaseni, ell'ette pelkää suolavettä."

"Sinne on pitkä matka."

"Pyytäkää kuinka paljon vaan tahdotte", sanoi vieras, "minulla on kova
kiire; ell’en oikeaan aikaan saavu Gravesendiin, purjehtii laiva ilman
minua. Määrätkää hintanne."

Jaakko vaati guineaa (20 mk 50 p.). Mies suostui siihen ja
astui venheesen. Hän kertoi matkalla olevansa alaperämiehenä
"Jupiter"-frekatissa, neljälläkymmenellä kanuunalla varustetussa
sotalaivassa, jonka piti seuraavana aamuna lähtemän purjehtimaan.
Nopean kulun jälkeen saapuivat he iltapäivällä perille. Tuuli vaikutti
kovan aaltoilemisen. Jaakon venheesen oli tullut vettä ja hänen
laskiessansa frekatille törmäsi vene yhteen sotalaivan oman suuren
venheen kanssa, joka oli vesitynnyreillä lastattuna. Pieni vene meni
kumoon ja Jaakko putosi soudettavineen veteen. Laivamiehet auttoivat
molemmat suureen venheesensä; mutta kun Jaakko ei voinut mennä omaan
vedellä täytettyyn venheesensä takaisin, ei hänellä ollut muuta neuvoa
kuin nousta alaperämiehen seurassa Jupiterille. Siellä hän meni erään
upseerin luokse pyytämään häntä lähettämään jonkun noutamaan hänen
ajelehtivaa venhettänsä.

"Noutakaa itse venheenne", vastasi tylysti upseeri, jolla oli
ensimmäisen luutnantin arvo, ja kääntyi sitte antamaan väestölle
käskyjä.

Jaakko meni nyt alaperämiehen luo, jonka oli soutanut sinne ja ilmoitti
hänelle pulansa.

"En voi siihen mitään", vastasi hän olkapäitänsä kohottaen. "En
voi puhua puolestanne; olen itsekin pulassa, kun olen viipynyt yli
lupa-aikani."

Jaakko koetti sitte uudestaan onneansa ensimmäisen luutnantin luona,
joka nyt näkyi olevan joutilaampi ja juuri sattui astumaan ohitse.
Hän uudisti siis pyyntönsä ja upseeri meni peräkannelle katselemaan
ajelehtivaa venhettä. Hänen palatessaan Jaakon luo vastaamaan hänelle,
astui perämies esille, koski kunnioittaen hattuunsa ja ilmoitti
palanneensa laivalle.

"Te olette viipyneet yli lupa-aikanne", vastasi hänelle luutnantti,
"ja nyt täytyy minun vielä lisäksi lähettää noutamaan hänen venheensä,
jossa olette tulleet."

"Vene ei ole sen arvoinen, että maksaisi vaivan; mutta tuosta pojasta
tulisi hyvä laivamies", vastasi alaperämies, siten koettaen käyttää
tilaisuutta torjua pois esimiehensä vihaa.

"Ken olette?" kysyi Jaakolta luutnantti, jolta ei perämiehen viittaus
jäänyt huomaamatta.

"Minä olen laivurin oppilas."

"Näyttäkää minulle oppilastodistuksenne!" jatkoi luutnantti.

"Ei ole minulla sitä mukanani", vastasi Jaakko. "Mutta ettekö ole hyvä
ja lähetä noutamaan venhettäni? Se on isäntäni oma."

"En, poikaseni, en voi käyttää kuninkaallisia venheitä semmoiseen
tarkoitukseen."

"Sitte menen itse."

"Minne?"

"Noutamaan venhettäni."

"Luvattaniko?"

"Minä en kuulu laivaan."

"No, luulenpa sinun kohta siihen kuuluvan."

"Laivurin-oppilasta ei voi väkisin ottaa laivamieheksi" [sinä aikana,
jota tämä kertomus kuvailee, otettiin väkisin laivamiehiä Englannin
sotalaivaston palvelukseen], vastasi Jaakko, "voinhan toimittaa
opetustodistukseni nähtäväksi."

"Sen voit", vastasi luutnantti; "mutta minun ei tarvitse uskoa kaikkea,
mitä tässä lavertelet. Kuinka kauan kestää oppiaikasi vielä?"

"Huomenna se jo on lopussa."

"Huomennako? Vai niin! No, sitte pidätän sinut täällä siksi ja otan
sinut sitte väkisin."

"Jos te pidätätte minut nyt, niin otatte minut jo tänään väkisin."

"Minä en ota sinua väkisin, vaan pidätän sinut vaan täällä, kunnes
näytät minulle oppitodistuksesi. Ja jos huomenna näytät sen, niin on
oppiaikasi jo ohitse, ja silloin sinut otetaan väkisin. Ymmärrätkö
sen?¹"

"Tuntuu kovalta sillä tavoin kadottaa leipänsä?

"Ei sinun tarvitse kärsiä nälkää Hänen Majesteettinsa laivalla. Me
tarvitsemme merimiehiä ja otamme heitä siis, mistä vaan saamme. Ei hätä
lakia lue. Eikä olekaan oikeastaan mikään vahinko sinun kaltaisellesi
pojalle palvella muutama vuosi kuningasta ja täyttää taskut vieraista
laivoista anastetuilla rahoilla."

Luutnantti jätti Jaakon siihen seisomaan ja meni alas kajuuttaan.

"Mitäs joutavasta!" arveli Jaakko. "Kerran tehty ei parane." Sitte
kääntyi hän lähellä astuskelevan alaperämiehen puoleen ja vaati häneltä
soutorahaansa.

"Teidän kauttanne olen menettänyt venheeni ja vapauteni", sanoi hän,
"ja onhan oikein, että edes maksatte minulle soutopalkkani."

"Luvatessani teille rahat olitte vielä lautturi", nauroi kunnoton mies.
"Nyt olette merimies sotalaivalla ja olette vaan tehneet tehtävänne,
kun olette soutaneet tänne upseerinne."

"Olen itse syypää onnettomuuteeni", ajatteli Jaakko jäätyään yksin.
"Minä halusin itsenäisyyttä ja saan vapauteni menettämisellä maksaa
haluni."

Nojautuen laivanreunaan mietti hän toivotonta tilaansa, muisteli
kapteeni Turnbullia, joka aina oli ollut hänelle niin hyvä ja aina
tarkoittanut hänen parastansa ja jota hän ei pitkään aikaan saisi
nähdä, niin, kentiesi ei milloinkaan enää tässä elämässä. Hän katui
katkerasti hulluuttansa ja purskahti viimein suureen itkuun.

"Ei itku hädästä auta", johtui hänelle viimein mieleen. Oli parempi,
jos hän ryhtyi toimeen, ja niin päätti hän kirjoittaa kapteeni
Turnbullille ja kertoa hänelle kovan onnensa. Hän kääntyi erään naisen
puoleen niistä, jotka toimittivat merimiehille kaikenlaisia tarpeita ja
kulkivat heidän asioillansa, osti häneltä kirjoitustarpeet, kirjoitti
kirjeensä ja uskoi sen sitte hänelle, hänen juhlallisesti luvattuansa
panna sen postiin.




Kymmenes luku.


Seuraavana aamuna ilmoitettiin kapteenin tulo, jolla oli Jupiter-laivan
ylipäällikkyys. Paljo laivamiehiä oli, niiden joukossa monta väkisin
otettua, jotka eivät ennen olleet nähneet kapteenia, ja oli siis
luonnollista, että kaikki olivat uteliaat näkemään miestä, jota heidän
piti kaikessa totella ja jolla oli rajaton valta heidän ylitsensä.

Hänen astuttuaan laivanrappusia ylös ja saavuttuaan peräkannellc
nostivat kaikki lakkiansa, laivasotamiehet tekivät kunniaa
kivääreillänsä ja upseerit miekoillaan. Kapteeni oli suuri, hartiakas
mies ja vaikka hän olikin kova ja ankaran näköinen ja hänen silmänsä
läpitunkevaiset, niin osoittivat ne kuitenkin enemmän päättäväisyyttä
kuin ankaruutta ja kovuutta.

Kaiken väestön täytyi astua esille ja hän piti heille lyhyen puheen,
jossa hän voimakkain sanoin kehoitti heitä tottelevaisuuteen, kuriin ja
raittiuteen.

Kapteenin seurassa oli eräs upseeri, niin hyvännäköinen, että Jaakko
heti sai häneen luottamusta. Hän oli toinen luutnantti ja hänelle
Jaakko kertoi kovan onnensa.

Upseeri kohotti olkapäitänsä.

"Meidän kapteenillamme on paljo vaikutusvaltaa", vastasi hän, "eikä
huoli siitä, onko teidät otettu väkisin laivurinoppilasaikananne
vai ei. Tunnin kuluttua lähdemme ja vaikkapa opetustodistuksennekin
sen ajan kuluessa saapuisi, ei teillä kuitenkaan olisi siitä
mitään hyötyä. Ainoastaan siinä tapauksessa, että hän saisi käskyn
amiraali-virastosta, tottelisi hän ja laskisi teidät vapaaksi;
laivamiehet ovat meille siksi liian tarpeelliset."

Kohta sen perästä nosti Jupiter ankkurinsa ja sillä katosi Jaakon
viimeinen toivo saada vapautensa. Hän oli laivamiehenä kuninkaallisessa
sotalaivassa ja päätti urhollisesti kärsiä kohtalonsa ja uskollisesti
täyttää velvollisuutensa.

Jupiterilla oli käsky moniaita kuukausia risteillä Madeiran ja
Länsi-lndian saarien välillä vaaniskelemassa vihollisvaltain
risteilylaivoja, jotka olivat vieneet niin monta englantilaista
Länsi-Indiaan kulkevaa kauppalaivaa huolimatta heidän vahvoista
varustuksistaan. Sen tehtävän suoritettuaan piti laivan lähteä
Halifaxiin, erään frekatin sijaan, joka jo monta vuotta oli ollut
sillä asemalla. Matkan ensi päivät käytettiin väestön opettamiseen
tykkein ja pyssyjen ampumiseen, sitte tuli vuoro laivan ohjailemiselle.
Usein täytyi kaksikin kymmentä kertaa tehdä sama temppu, ennenkuin
kapteeni tyytyi. Jaakko muisti päätöksensä ja oli niin valpas, että
kapteinin huomio kääntyi häneen ja hänet pian korotettiin, mikä oli
sitä ansiokkaampaa, koska on melkoinen erotus jokilaivurin ja aavalla
merellä kulkevan merimiehen ammatin välillä.

"Jupiter"-laiva saapui viimein Madeiraan kohtaamatta ainoatakaan
vihollista risteilijää, mutta siellä heille kerrottiin, että niitä
oli nähty etelämpänä. Laiva ohjasi siis kulkuaan etelään ja risteili
lähellä Kanarian saaria, mutta ei mitään näkynyt.

"Purjeita, hoi!" huusi vihdoin vahti eräänä päivänä alas mastonkorista.

"Missä?" kysyi ensimmäinen luutnantti.

"Ihan vasten aurinkoa", ilmoitti vahti ja heti laivamiehet kertomaan
uutista toinen toisellensa.

"Varmaankin se on vihollisristeilijä", virkkoi kapteeni ensimmäiselle
luutnantille, joka juuri, pitkäsilmä mukana, kiipesi mastoon
tarkastamaan osoitettua suuntaa.

"Halpa kuunarihan tuo vaan on", ilmoitti hän hetken kulutta, "mutta se
näyttää epäilyttävältä — mustat laidat."

Jupiterin suunta ohjattiin sitte heti epäilyksenalaista laivaa kohti,
mutta päivän lasketessa onnistui sen kuitenkin päästä näkyvistä.
Yöllä tuli tyyni, jota kesti vielä seuraavana aamunakin, ja silloin
huomattiin kuunarin olevan noin parin peninkulman päässä ja nähtiin se
ihan selvästi; voitiin lukea kuusitoista kanunaa sen laidassa ja kaikki
tunnusmerkit osoittivat sen olevan yhden etsityistä risteilylaivoista.

"Tuo poika ei pääse meiltä pakoon", lausui kapteeni, ja kun tyyntä
yhä vielä kesti, käski hän laskea vesille kolme suurinta venhettä ja
varustaa ne ampumavaroilla.

Ei kulunut puolta tuntiakaan niin olivat venheet, Jaakko mukana
toisessa, päässeet kuunarin ampumamatkalle, ja heti sieltä aljettiinkin
ampuminen. Kanuunan kuula osasi Jaakon venheesen, särki monta lautaa ja
haavoitti kolmea laivamiestä. Heti täyttyi aseilla ja ampumavaroilla
lastattu venhe vedellä ja kaatui. Töin tuskin pelastui väestö kuunarin
kuulasateesta; he tarttuivat kaatuneen venheen laitaan, kunnes toinen
venhe saapui heille avuksi; mutta nuo kolme haavoitettua laivamiestä
eivät verenvuodatuksen heikontamina voineet niin kauan kestää, vaan
vaipuivat tyyneen siniseen syvyyteen. Toiset pelastettiin ja venheet
palasivat vihollislaivan ampuessa takaisin frekatille, kun tuulikin
jo oli alkanut puhaltaa. Kaikki purjeet levitettiin, vaikka tuuli
vähitellen yltyi myrskyksi, mutta samaten tehtiin kuunarillakin ja
kolme peninkulmaa suoraan frekatin edellä lensi se nuolennopeasti
englantilaista sotalaivaa pakoon. Takaa-ajoa kesti koko päivän.
Etukannella tuskin kukaan enää voi pysyä pystyssä ja keskikannelle
vieri aalto toisensa perästä. Mutta frekatti lähestyi kuunaria yhä
enemmän ja selvästi voi sen kallistuessa syrjälle nähdä, mitenkä sen
väestö oli kannella kiinni sidottuna, ett’ei laineet veisi heitä
mukanaan ja mitenkä suuret purjeet vuodattivat sisästään joka kerran
kuin laiva nousi pystyyn vettä, jota ne olivat laivan kallistuessa
merestä ammentaneet.

Vihdoin pääsi frekatti kuunarin ampumamatkalle ja lähetti sille
muutamia jyriseviä rautaisia tervehdyksiä. Se riitti.

Vihollisen laivan kapteeni heilutti hattuansa antautumisen merkiksi
ja ampuminen lakkasi. Kuunarin anastaminen ei kuitenkaan semmoisella
myrskyllä ollut mikään helppo asia. Venhe voi tuskin kestää niin
korkeilla laineilla. Kapteeni sentähden määräsi vapaaehtoisia
lähtemään, ja urhollisten joukossa, jotka ilmoittivat olevansa valmiit
uhkarohkeaan työhön, oli Jaakko ensimmäisiä. Ja katsokaa, venhe saapui
onnellisesti kuunarin luokse ja suoritti toivon mukaan tehtävänsä. Pian
myrskykin asettui, jotta vangit, toista sataa henkeä, voitiin viedä
Jupiter-laivalle, joka nyt saaliineen palasi Halifaxiin, onnellisesti
saapuen sinne viiden viikon purjehduksen jälkeen lähdöstänsä. Siellä
oli jo kauan ollut kirjeitä Englannista heitä odottamassa. Niiden
joukossa oli myöskin kirje amiraalivirastosta kapteenille, jossa oli
käsky laskea Rehti-Jaakko vapaaksi kuninkaallisesta sotapalveluksesta.
Kapteeni Turnbullilta oli myöskin kirje Jaakolle. Lyhyt se vain
oli, kun kapteeni toivoi pian jälleen näkevänsä rakkaan Jaakkonsa.
Hankittua vapautuskäskyä siinä vaan sivumennen mainittiin. Sisässä
oli rahannostokirja erääsen Halifaxin pankkiin, josta Jaakko voisi
nostaa kotimatkaa varten tarpeellisen rahasumman. Jupiterin kapteeni
ja molemmat luutnantit lausuivat Jaakolle kiitoksensa innosta, jolla
hän aina oli tehnyt velvollisuutensa, ja toivottivat hänelle onnea
vastaiselle urallensa. Jaakko ei eronnut frekatista painamatta
syvälle mieleensä uudet siellä saavutetut kokemuksensa. Hän oli
pitänyt laivamieheksi väkisin ottamisen ja vapautensa menettämisen
suurena onnettomuutena, mutta oli nyt kokenut, että ihminen voi tehdä
vastoinkäymisenkin sietäväksi, jos mukautuu kohtaloonsa, ja että
pakolliset velvollisuudetkin voivat tulla tyytyväisyyden syiksi, jos ne
vaan huolellisesti täytetään.

Jaakko vaihtoi Halifaxin pankissa vekselinsä rahaksi, hankki itselleen
paremman puvun ja palasi kotiin sotalaivalla, jolla oli sotasanomia
vietävänä Englantiin. Häntä kohdeltiin erittäin ystävällisesti ja
hän atrioitsi upseerien pöydässä, sillä Jupiterin kapteeni oli mitä
lämpimimmin sulkenut hänet heidän suosioonsa.

Palattuaan Lontoosen riensi Jaakko heti ystävänsä kapteeni Turnbullin
luokse, joka iloisena sulki hänet syliinsä. Jaakko ei keksinyt kylliksi
helliä sanoja, ilmaistaksensa kiitollisuuttansa, sillä hän oli tietysti
siinä luulossa, että amiraaliviraston käsky, joka vaikutti hänen
vapautuksensa, oli kapteeni Turnbullin hankkima. Silloin hän suureksi
kummastukseksensa kuuli olevansa siitä kiitollisuudenvelassa vaan
herra Drummondille. Herra Drummond oli nimittäin saanut tietää, miten
jalosti Jaakko oli kostanut molemmille vihollisillensa Hodgsonille
ja Watkinsille, kuin pelasti heidät hukkumasta. Molemmat pelastetut
tosin olivat kyllin paatuneet, olemaan mainitsematta koko tapausta,
mutta kolmas, joka oli heidän kanssansa venheessä ja jolla nyt oli
Jaakon paikka herra Drummondin konttorissa, oli kertonut tapauksen
isännällensä totuuden mukaan. Sen johdosta tiedusteli herra Drummond
tarkkaan, millä tavoin nuori Watkins teki tehtävänsä pyytäessään
Jaakkoa rouva Drummondin puolesta käymään hänen luonansa ja kuuli
silloin Stapleton vanhukselta, joka silloin oli sattunut olemaan
saapuvilla, mitenkä raa’asti ja loukkaavasti Watkins oli käyttäytynyt
ja ett’ei herra Drummondin nimeä ensinkään lausuttu ja että Jaakko
uhkauksellansa oli tarkoittanut vaan herra Hodgsonia. Se tietysti
tykkänään muutti asian ja ylikirjanpitäjä hengenheimolaisineen ja
suosikkineen sai eronsa. Niin oli asia, kuin kapteeni Turnbull
sai Jaakon kirjeen, jossa Jaakko ilmoitti väkisin joutumisensa
laivamieheksi. Kapteeni ei voinut mitään Jaakon vapauttamiseksi, mutta
tiesi herra Drummondilla olevan mahtavia ystäviä amiraalivirastossa ja
riensi heti hänen luoksensa. Tietysti ilmoitti herra Drummond ilolla
olevansa valmis tekemään, minkä voi Jaakon vapauttamiseksi, hän kun oli
häntä niin väärin käsittänyt; ja miten se onnistui, olemme jo edellä
saaneet tietää.

Jaakkoa oikein hävetti kuullessaan vanhalta ystävältänsä, miten
paljosta hänen tuli kiittää herra Drummondia, jota kohtaan hän oli
ollut niin leppymätön. Hän ei viipynyt, vaan meni heti kapteeni
Turnbullin kanssa hänen luoksensa häntä kiittämään.

Vastaanotto vanhassa, rakastetussa talossa oli erittäin ystävällinen ja
hellä.

"Minua ilahuttaa, Jaakko", virkkoi herra Drummond hänelle vastaan,
"että jälleen näen sinut luonani. Minä olin erehtynyt sinusta ja tehnyt
sinulle vääryyttä."

"Herra Drummond!" vastasi Jaakko, "mitenkä kaikki muistuttaa minua
entisistä ajoista ja kaikesta hyvyydestä, jota olette osoittaneet
minulle! Te suojelitte minua orpona ollessani, kasvatitte minut ja
jätitte minulle kotinne kodiksi ja tarkoititte parastani tulevaisuuteni
suhteen. Ei olisi minun pitänyt milloinkaan unhottaa sitä; ei olisi
minun pitänyt koskaan antaa tunteilleni liiaksi valtaa, kuten olen
tehnyt, kun tunsin olevani loukattu. Ja siitäkin, että nyt vapaana
miehenä seison edessänne, on minun teitä kiittäminen. Minä olen
syyllinen, herra Drummond, ja teiltä pyydän sitä anteeksi!"

Kuumia kyyneliä valui Jaakon silmistä ja rouva Drummondkin ynnä Saara,
joka oli kasvanut ihanaksi neidoksi, itkivät.

"Me olemme molemmat syylliset, rakas Jaakko; jättäkäämme mennyt aika",
sanoi herra Drummond, levittäen kätensä ja sulkien Jaakon innokkaasti
syliinsä.

Ja nyt, hyvä lukijani, olemme päässeet kertomuksemme loppuun. Vähän
vain on enää lisättävää. Jaakko ei enää ruvennut lautturiksi, vaan
herra Drummondin kirjuriksi, jossa toimessaan hän tuli niin eteväksi,
että herra Drummond myöhemmin otti hänet kauppakumppaniksensa. Saara
oli säilyttänyt hellät tunteensa orpopoikaa kohtaan ja meni hänelle
aviovaimoksi hänen tultuansa mieheksi. Kapteeni Turnbull pysyi
myöhään kuolemaansa saakka Jaakon isällisenä ystävänä ja osoitti
kiitollisuuttansa henkensä pelastajalle vielä kuolemassansakin
määräämällä hänet koko suuren omaisuutensa perijäksi.

*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 68505 ***