*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 68461 ***

ENTISYYDEN VARJO

Kirj.

E. M. Hull


12. englantilaisesta painoksesta [»The Shadow of the East»]
suomentanut

Alpo Kupiainen



Naisten romaaneja 43





Hämeenlinnassa,
Arvi A. Karisto Oy,
1925.




I


Jokohaman satamassa keinui keulasta perään saakka kirkkaasti valaistu
amerikkalainen huvipursi. Sen ja rannan välillä kimalteli täyden
kuun välke vedenpinnalla, hipoen mustien, leveiden rantaportaiden
askelmia. Itäisen yön viehätysvoima ja kuutamo loivat yhdessä tenhoista
hohdetta näyttämölle, joka päivisin on meluisa ja räikeän kirjava, ja
lukemattomat värilliset lyhdyt, joita tuikki pitkin laituripatoa ja
rantakallioita, muuttivat jaappanilaisen kaupungin tarumaaksi.

Yö oli lämmin ja tyyni; meren pinnalla liikkui vain vähäisiä kareita.
Lahti oli täynnä aluksia — postihöyryjä, rahtilaivoja ja huvipursia,
jotka verkalleen kääntyivät vuoroveden mukaan, sekä sinne tänne
kiitäviä ja sekavasti pujottelehtivia sampaneja ja moottoriveneitä.

Huvipurren kannella lojui kolme miestä pitkillä lepotuoleilla.
Jermyn Atherton, purren omistaja ja miljoonamies, pitkä, laiha
amerikkalainen, jonka teräväpiirteiset, älykkäät kasvot näyttivät
erittäin nuorekkailta tiheän, lyhyeksi leikatun, raudanharmaan tukan
reunustamina, nousi istumaan tuoliinsa sytyttääkseen uuden sikaarin
ja kääntyi sitten oikealla puolellaan olevan miehen puoleen. »Lienen
pannut Jaappanin kaikki viranomaiset sinua etsimään viimeisten kahden
päivän aikana, Barry. Jollen olisi tänä aamuna saanut Tokiosta
lähettämääsi sähkösanomaa, olisin vedonnut konsuliimme, pudistanut
liikkeelle Jaappanin koko keskuspoliisin ja tehnyt siitä kansainvälisen
asian», virkkoi hän nauraen. »Missä ihmeessä sinä oikein olit? Tuskin
olisin uskonut, että tällä vanhalla pikku saarella saattaa päästä pois
näkyvistä. Myöskin viranomaiset tunsivat asiasi tarkoin ja luulivat
saavansa sinut käsiinsä kahdessatoista tunnissa. Minä ravistin heitä
hieman», lisäsi hän ilmeisen tyytyväisenä.

Englantilainen hymyili.

»Siltä tuntui», sanoi hän kuivakiskoisesti. »Kun tänä aamuna
saavuin Tokioon, hyökkäsi kimppuuni hysteerinen poliisikomisarius
ja vedet silmissä rukoili minua vitkastelematta lähettämään sanoman
raivostuneelle amerikkalaiselle, joka Jokohamassa piti pahaa
melua minun katoamisestani. Itse olin pienessä kylässä, joka on
noin kolmenkymmenen kilometrin päässä Tokiosta sisämaahan päin —
ihan syrjässä tavallisesti käytetyiltä teiltä. Siellä on vanha
shinto-temppeli, jota olen jo kauan halunnut piirtää.»

»Athertonin onni!» huomautti amerikkalainen hyvillä mielin. »Se pettää
harvoin. En voinut poistua Jaappanista tapaamatta sinua, ja minun
täytyy lähteä merelle tänä yönä.»

»Mikä kiire sinulla on — joutuuko Wall Street hunningolle, jos sinä
olet poissa?»

»Eipä niinkään. Olen kokonaan erossa Wall Streetistä. Olen kasannut
niin paljon rahaa kuin tarvitaan, ja nyt on ainoana huolenani sen
kuluttaminen. Ei; asia on niin, että — hm — että lähdin kotoa
jotensakin äkkiä.»

Kolmannessa tuolissa lojuvalta mieheltä pääsi hiljainen hihitys. Mutta
Atherton ei ollut siitä millänsäkään, vaan ehätti jatkamaan esitystään,
puhuessaan kierittäen vinhasti ohueen mustaan nauhaan kiinnitettyä
paritonta silmälasia.

»Aina siitä alkaen, kun Nina ja minä viime vuonna menimme naimisiin,
on meillä ollut hitonmoista humua. Meidän oli kestittävä kaikkia,
jotka olivat kestinneet meitä, ja muutamia ihmisiä kaupanpäällisiksi.
Aamusta iltaan oli joka päivä jos jonkinlaisia tilaisuuksia, kunnes
minusta tuntui siltä kuin en olisi koskaan nähnyt vaimoani muualla
kuin ruokapöydän toisessa päässä, jolloin aina oli välissämme lauma
hullunkurisia houkkioita. Tunsin saaneeni siitä kyllikseni. Se ajatus
välähti päähäni kuin salama eräänä aamuna toimistossani kaupungilla;
ajaa huristin heti autolla kotiin, sanoin Ninalle perinpohjin
kyllästyneeni koko hommaan ja tahtovani hänet mukaani näkemään
todellista elämää — kaukaiseen länteen tai minne muualle hyvänsä, kauas
tympeästä seuraelämästä. Myönnän menettäneeni malttini ja jonkun verran
huutaneeni. Nina ei kyennyt ottamaan asiaa minun kannaltani.»

»Hyvä Jumala, Jermyn! Eihän se ole ihmekään», kuului venyttelevä,
uninen ääni kolmannelta tuolilta, ja lyhyt, tavattoman tanakka mies
reutoutui siihen istumaan, pyyhkien otsaansa voimaperäisesti. »Sinulla
on pikemminkin turkkilaisen kuin Amerikan valistuneen kansalaisen
vaistot. Ette ole vielä nähnyt kälyäni, herra Craven», jatkoi hän,
kääntyen englantilaisen puoleen. »Hän on mainio! Koko N'Yorkin näppärin
tyttö. Seuraelämän johtaja — dollarit sivuseikkoja — eipä ihmekään,
ettei hän viehättynyt Jermynin esihistoriallisiin mielitekoihin. Sinä
olet luola-ihminen, vanhempi veljeni — minä olen joka kerta asettunut
Ninan puolelle. Hemmetti! Kylläpä on kuuma!» Hän vaipui uudelleen
pitkäkseen, veltosti hosuen nenäliinallaan itsepäisesti ahdistavaa
moskiittoa.

»Väittelimme viikon», alkoi Jermyn Atherton jälleen veljensä unisen
venyttelevän äänen vaiettua, »emmekä tuntuneet pääsevän mihinkään.
Vihdoin menetin malttini tyyten ja päätin lähteä yksin, jollei Nina
haluaisi tulla mukaan. Lesliellä ei siihen aikaan ollut mitään
tekemistä, joten taivutin myöskin hänet lähtemään mukaan.»

Leslie Atherton kiskaisihe uudelleen istumaan.

»_Taivutit_!» pamautti hän. »Kirotun kummallinen käsitys
taivuttamisesta. Shanghaijasit, niin minä sitä nimitän. Keksi minut
käsiinsä kerhosta kello viisi, ja lähdimme merelle kello kahdeksan.
Jollei palvelijani olisi pitänyt merestä ja kovin mielellään itse
tullut mukaan retkelle, olisin joutunut matkaamaan maapallon ympäri
siinä asussa, joka oli ylläni — ja Jermynin keikarivaatteista olisi
ollut minulle suunnilleen yhtä paljon hyötyä kuin jostakin valmiiden
vaatteiden myymälässä riippuvasta puvusta. Taivutti? Hölynpölyä!
Jermynistä oli leikillistä lähteä valtamerelle muutamien minuuttien
pituisen valmistusajan jälkeen ja näyttää Ninalle, ettei hän
häikäillyt. Mielipuolista huumoria.» Hän laskeutui veltosti selälleen
ja levitti kasvoilleen laajan silkkisen nenäliinan.

Barry Craven kääntyi isäntänsä puoleen harmaissa silmissään huvitetun
utelias ilme.

»No?» kysyi hän vihdoin.

Atherton vastasi hänen katseeseensa hymyillen hieman hämmentyneenä.

»Se ei sittenkään ole ollut niin moitittavan hullua», virkkoi hän
rauhallisesti.

»Kiinalainen ruumisarkkulaiva 'Friscosta olisi ollut riemuisa
verrattuna tähän matkaan», tokaisi purevan ivallinen ääni silkkisen
nenäliinan alta.

»Olen tuntenut olevani raakalainen aina siitä saakka, kun loittonimme
Sandy Hookin näkyvistä», jatkoi Atherton, katsellen rannalla tuikkivia
tulia, »ja tänne saavuttuamme en enää jaksanut kestää, vaan sähkötin
Ninalle palaavani heti. Olen varsin valmis kärsimään nöyryytyksen ja
kaiken muun — oikeastaan nautin siitä», lisäsi hän, ujosti naurahtaen.

Valtaisin ponnistuksin hänen veljensä kiskoi suunnattoman ruhonsa
kansituolilta.

»Nöyryytyksen! Huuh!» murahti hän halveksivasti. »Nina teurastaa
juotetun vasikan, laskee kunniakkaan sädekehän päähäsi ja kutsuu
pitoihin kaikki naapurit, 'sillä tämä tuhlaajapuolisoni on palannut
luokseni'!» Hämmästyttävän vikkelästi hän kumartui väistääkseen kirjan,
jonka Atherton sinkautti hänen päätänsä kohti, ja pudisti moittivasti
paksua etusormeaan.

»Älä ahdista ainoata neuvonantajaasi ja filosofi-ystävääsi, jolla on
rohkeutta lausua sinulle muutamia kirpeitä totuuksia. Sanopa, Jermyn,
tiedätkö, minkätähden lopultakin suostuin tulemaan tälle mielettömälle
retkelle? Sentähden että Nina kutsui minut puhelimeen, silloin kun
sinä kerhossa vasaroit minua, ja käski minua lähtemään mukaasi ja
pitämään huolta siitä, ettet tekisi kovin pahoja tuhmuuksia. Ja kylläpä
hän toimittikin minulle hoppua. No niin, taidanpa mennä hyttiini ja
paneutua nukkumaan, ennenkuin kone-pahukset alkavat taaskin jyskyttää
päänalukseni alla. Teidän, pojat, on saatava tarinoida kahden kesken;
joskus tuntuu kolme ihmistä väkijoukolta. Hyvästi, herra Craven;
oli hauska tavata teitä. Toivottavasti kohtaan teidät ensi kesänä
Adirondack-vuoristossa — siellä liikkuu hieman enemmän väkeä kuin
Kalliovuorilla, jossa Jermynin Mekka on, mutta ne ovat kotoisemmat ja
mukavammat — miellyttävät minun kaltaistani.» Hän poistui, liikkuen
meluttomin askelin kuten niin monet raskaat miehet tekevät.

Jermyn Atherton katsoi etääntyvää veljeään ja nauroi.

»Eikö hän ole umpisuu? Simpukkakin on puhelias verrattuna Lesliehen.
Ajattele, että hänellä on ollut tuollainen tieto koko ajan! Nina on
pitänyt minua tiukalla yhtä mittaa.»

Hän työnsi sikaarilaatikon heidän välissään olevan juurikudoksisen
pöydän ylitse.

»Ei, kiitos. Mieluummin poltan savukkeen.»

Amerikkalainen sijoittui tuoliinsa, pani kädet ristiin päänsä taakse
ja tuijotteli sataman tulia ajatuksissaan silminnähtävästi tuhansien
kilometrien päässä. Craven tarkkaili häntä miettivästi. Hän tunsi
oikein hyvin Athertonin, suurriistan metsästäjän, ja Athertonin,
kaivostenomistajan — mutta Athertoniin, newyorkilaiseen liikemieheen,
aviomies-Athertoniin, hän ei ollut tutustunut ja koetti nyt sovittaa
yhteen näitä kahta henkilöä.

Tämä oli sama Atherton, mutta inhimillisempi, vaatimattomampi, jos
sellaista sanaa sopii käyttää amerikkalaisesta miljoonamiehestä.
Craven tuli äkkiä uteliaaksi ja toivoi näkevänsä sen naisen, joka oli
nostattanut tuon uuden ilmeen hänen vanhan ystävänsä teräviin, sinisiin
silmiin. Hänessä sykähti kummallinen kateuden tunne. Vihdoin Atherton
huomasi hänen tarkkaavan katseensa ja hymähti aristellen.

»Sinusta näytän varmaankin hupakolta, veikko, mutta minusta tuntuu
samanlaiselta kuin kotiin lomaa viettämään lähtevästä koulupojasta, ja
se on totta. Mutta nyt olen pakissut omista asioistani koko illan. Entä
miten on sinun laitasi — aiotko jäädä edelleen Jaappaniin? Oletko ollut
täällä jo aika tovin, etkö olekin?»

»Vähän toista vuotta.»

»Pidätkö siitä?»

»Kyllä, Jaappani on imeytynyt ytimiini.»

»Laiskanlaista elämää, eikö niin?»

Athertonin venyttelevä ääni ei ollut muuttunut huomattavasti, mutta
Craven käänsi nopeasti päätään ja katsahti häneen, ennenkuin vastasi.

»Minä olen laiskanlainen mies», sanoi hän sitten rauhallisesti.

»Kalliovuorilla et ollut laiska», muistutti Atherton tiukasti.

»No, kyllä minä olin. Laiskuutta on monenlaista.»

Atherton viskasi sikaarinsa pätkän mereen, valitsi uuden ja katkaisi
sen pään huolellisesti.

»Onko sinulla vielä se jaappanilainen poika, joka oli palveluksessasi
Amerikassa?»

»Joshio? Kyllä. Otin hänet hoiviini kymmenen vuotta sitten San
Franciscossa. Nyt hän ei enää lähde luotani.»

»Pelastit hänen henkensä, eikö niin? Hän kertoi minulle pitkän tarinan
eräänä päivänä leirissä.»

Craven naurahti ja kohautti olkapäitään. »Joshiolla on itämaalaisen
mielikuvitus, ja hän vainuaa kaikessa romanttisuutta. Pelastin hänet
pinteestä 'Friscossa, mutta hän itse antoi samalla aika kauniin
näytteen kunnostaan. Hän on sitkein pikku pahus mitä ikinä olen
tavannut eikä tunne pelon merkitystä. Jos milloinkaan joudun pahaan
pulaan, toivon Joshion olevan takanani.»

»Sinut nähtävästi tunnetaan tuolla varsin hyvin», virkkoi Atherton,
nyökäyttäen epämääräisesti päätään rantaan päin.

»Se ei ole suurkaupunki, eikä siellä ole kovin paljoa ulkomaalaisia.
Sitäpaitsi se on perinnöllistä. Minä olen toinen Jokohamassa asuva
Barry Craven — isäni vietti täällä useita vuosia ja lopuksi kuolikin
täällä. Hän oli hullaantunut Jaappaniin.»

»Ja jaappanilaisiin?»

»Ja jaappanilaisiin.»

Atherton silmäili sikaarinsa hehkuvaa päätä otsa rypyssä.

»Ollessamme viime vuonna häämatkallamme Englannissa Nina ja minä
pistäydyimme katsomassa Craven Towersia», sanoi hän vihdoin,
näennäisesti poiketen asiasta. »Isännöitsijäsi, herra Peters, näytteli
meille sitä.»

»Kelpo Peters», jupisi Craven veltosti. »Ilman häntä olisi tila jo
aikoja sitten mennyt hunningolle. Hän jumaloi äitiäni, mutta minusta
hänellä on mahdollisimman huonot käsitykset. Mutta hän on uskollinen
mies, ja teille hän otaksuttavasti kehui minua kaikkien hyveiden
esikuvaksi.»

Atherton ei ollut kuulevinaan toisen huomautusta. Kiilloitettuaan
silmälasiaan pontevasti hän kiinnitti sen tanakasti paikalleen.

»Jos minä olisin englantilainen ja minulla olisi Craven Towersin
kaltainen maatila, joka olisi ollut sukuni hallussa miespolvia», puhui
hän vakavasti, »menisin kotiin, ottaisin puolisokseni jonkun herttaisen
tytön ja asettuisin tilalleni».

»Ihan sama on Petersin mielipide», vastasi Craven kerkeästi, naurahtaen
hyväntuulisesti. »Saan häneltä melkein joka postissa pitkiä, siihen
tähtääviä kirjeitä, joissa hän yksityiskohtaisesti kuvailee sopivina
pitämiään, vaalikelpoisia nuoria neitoja. Usein olen aprikoinut,
pitääköhän hän tilaa hoitaessaan myöskin naimatoimistoa vuokramiesten
tarpeiksi.»

Atherton yhtyi hänen nauruunsa, mutta jatkoi hellittämättä:

»Jolleivät oman maasi naiset miellytä sinua, niin tule käymään
Yhdysvalloissa katsomassa, mitä me saamme aikaan hyväksesi.»

Nauru häipyi Cravenin silmistä, ja hän liikahti rauhattomasti
tuolissaan.

»Se ei hyödytä mitään, Jermyn. Minä en aio mennä naimisiin», murahti
hän lyhyesti.

Atherton hymyili jurosti muistellessaan, kuinka jyrkästi hän itse oli
lausunut samanlaisen väitteen heidän viimeksi tavatessaan.

Vähään aikaan ei kumpikaan puhunut mitään. Kumpikin vaistosi toisessa
tapahtuneen epämääräisen muutoksen niiden vuosien aikana, jotka olivat
vierineet heidän edellisestä kohtauksestaan. Se oli näkymätön toe,
joka teki heidän välillään aikaisemmin vallinneen avoimen luottamuksen
mahdottomaksi.

Alkoi olla myöhäistä. Sampanit olivat melkein kaikki kadonneet, ja vain
jokunen moottorivene kiiti satamassa.

Lähellä olevan purren soittokunta, joka oli ollut hiljaa viimeksi
kuluneen tunnin ajan, alkoi uudelleen soittaa — ympäristöön sopivaa
kappaletta, Puccinin tunnettua oopperaa. Sävelet kantautuivat
hillittyinä, mutta selvinä vedenpinnalla tuoksuisessa ilmassa.
Craven istui etukumarassa tuolissaan, kantapäät kannella, kädet
höllästi ristissä polvien välissä, ja vihelsi hiljaa konsulin sooloa
ensimmäisessä näytöksessä. Sikaarinsavun muodostaman pilven takaa
Atherton tähysti häntä terävästi, samalla ajatellen ankarasti. Hän
oli tottunut tekemään päätöksensä ripeästi — tottunut panemaan
alttiiksi niin paljon, että toiset sellaista kaihtoivat, mutta hänen
nyt miettimänsä uhkayritys oli sellainen, että hän aikoi ottaa
itselleen epäoikeutetun vapauden, joka ehkä synnyttäisi pahastumista
ja mahdollisesti veisi häneltä arvossapidetyn ystävän. Mutta hän
antautuisi siihen vaaraan — kuten oli antautunut niin moneen muuhunkin
— hän oli tiennyt sen alusta alkaen. Hän kiersi silmälasinsa tiukemmin
paikalleen — se oli luonteenomainen liike, joka tunnettiin hyvin New
Yorkin pörssissä.

»Oletko oopperassa nähnyt _Madame Butteflyta_!» kysyi hän äkkiä.

»Kyllä.»

Atherton puhalsi uuden laajan savupilven.

»Aika narri, se Pinkerton», virkkoi hän äreästi. »En koskaan ole
jaksanut käsittää, mikä vetovoima siinä on — tanssivia tyttöjä —
mantelisilmiä — ja kaikkea muuta sentapaista.»

Craven ei vastannut mitään, mutta hänen vihellyksensä katkesi jyrkästi,
ja hänen ristissä olevien käsiensä rystöset vaalenivat. Atherton
kääntyi nopeasti katsomaan toisaalle, ja hänen silmälasinsa putosi
hiljaa kilahtaen liivinnappia vasten. Taaskin syntyi pitkä äänettömyys.
Vihdoin lakkasi soittokin, ja hiljaisuutta rikkoi vain veden vieno
loiske aluksen laitoja vasten.

Otsa rypyssä Atherton tuijotti tahrattoman valkeihin purjehduskenkiinsä
ja tarttui sitten uudelleen päättävästi silmälasiinsa.

»Kuulehan, Barry, sinä pelastit henkeni ollessamme retkeilyllä
Kalliovuorilla, ja pelastettu pystynee vaikuttamaan pelastajaansa
paremmin kuin kukaan muu. Joka tapauksessa minä yritän, ja jos
hävyttömästi sekaannun vieraaseen asiaan, on sinun se sanottava,
jolloin minä pyydän anteeksi — kauniisti. Oletko pulassa?»

Craven nousi pystyyn, meni purren laidalle ja nojasi kaiteeseen,
tuijottaen veteen. Yksinäinen sampan lipui leveänä kuutamojuovan
poikki, ja hän katseli sitä tarkkaavasti, kunnes se katosi pimentoon.

»Olen ollut tavallinen hupsu», virkkoi hän vihdoin rauhallisesti.

»Voi, hemmetti!» kuului hiljainen pahoittelu hänen takaansa. »Anna
palttua koko jutulle, Barry! Lähde näiltä mailta heti — meidän
kanssamme! Minä siirrän lähtömme huomiseen.»

»Minä — en voi.»

Atherton nousi, tuli hänen luokseen, ja hetkisen hänen kätensä lepäsi
nuoremman miehen olalla.

»Olen pahoillani — kirotun pahoillani», jupisi hän. »Kas niin!» lisäsi
hän, silmissään puolittain veitikkamainen, puolittain arkaileva ilme,
ja pyyhkäisi otsaansa avosydämisen näköisenä. »Mieluummin ottelisin
harmaan karhun kanssa kuin tekisin sen toistamiseen. Leslie vakuuttaa
minulle tavantakaa, että puskemalla tapani mukaan pääni joka paikkaan
joudun perhehautaamme ennen aikaani.»

Craven hymyili väkinäisesti.

»Ei tässä ollut mitään pahaa. Olen kiitollinen — ihan tosissani. Mutta
minun on vastattava teoistani.»

Amerikkalainen pyörähti kantapäällään kahden vaiheilla.

»Niinhän se on, niinhän se on», myönsi hän vastahakoisesti. »Voi
kirottua sentään», tuskaili hän sitten. »Ota ryyppy!» Hän siirtyi
jälleen pöydän ääreen ja painoi rajusti soodavesipullon hanaa.

Craven naurahti pakotetusti kaataessaan wiskyä lasiin.

»Kaikkeen tepsivä yleislääke», sanoi hän hieman katkerasti, »mutta se
ei ole minun tapani etsiä unohdusta».

Tukahduttaen huokauksen hän laski suipon pikarin kädestään.

»Minun on poistuttava, Jermyn. Teidän on aika laittautua matkalle.
Entiset ajat muistuvat mieleen, kun taaskin sain pakista kanssasi.
Olkoon onni kanssasi ja luistakoon kotimatkasi sukkelasti — sinä
onnellinen pahus!»

Atherton asteli hänen rinnallaan tikkaiden yläpäähän ja katseli hänen
laskeutuessaan veneeseen.

»Odotamme sinua kesällä Adirondackin vuoristoon», huusi hän hilpeästi,
nojautuen kauas kaiteen ylitse.

Craven katsahti ylöspäin, hymyili ja heilautti kättään, mutta ei
vastannut mitään, ja moottorivene lähti kiitämään rantaa kohti.

Noustuaan leveälle laiturille hän viipyi siellä hetkisen, tarkkaillen
takaisin purrelle porhaltavaa venettä. Sitten hän verkalleen asteli
portaiden toiseen päähän, jossa hänen rickshawinsa odotti. Molemmat
maassa kyyköttävät miehet ponnahtivat pystyyn hänen lähestyessään, ja
toinen heistä sytytti lohikäärmeen kuvilla koristetun paperilyhdyn,
samalla kun toinen ojensi hänelle keveän pölyvaipan. Craven viskasi sen
rickshawiin, viittasi äänettömästi pohjoiseen päin ja kapusi sisään.
Nojautuen taaksepäin hän viritti savukkeen. Miehet lähtivät juoksemaan
nopeata ravia Bundia pitkin ja alkoivat sitten kiivetä kaupungin takana
kohoavalle rinteelle. Hitaasti he etenivät kapeilla, mutkikkailla
teillä, sivuuttaen lukemattomia riippuvien lyhtyjen valaisemia
huviloita, joista kantautui ääniä hiljaiseen ilmaan.

Kuutamo oli kirkas ja yö ihmeen ihana ja valoisa, mutta Craven ei
kiinnittänyt lainkaan huomiota maiseman kauneuteen eikä iloisesti
valaistuihin huviloihin. Athertonin kehoitusta oli ollut omituisen
vaikea hylätä, ja nytkin hänet valtasi melkein vastustamaton halu
käskeä palvelijoittensa kääntyä takaisin satamaan. Ihan tämän halun
kintereillä tuli sitten ajatuksia, jotka pehmensivät hänen suunsa
ympärille muodostuneita kovia piirteitä. Hän sinkautti savukkeen
kädestään ikäänkuin olisi sen mukana sysännyt luotaan hetkellisen
houkutuksen, ja karkoitti päättävästi mielestään Athertonin ja
pakoehdotuksen.

Yhäti ylöspäin kiiveten rickshaw sivuutti uloimmat eurooppalaisten
huvilat ja kääntyi sivutielle, jonka varrella ei ollut taloja. Kolmisen
kilometriä miehet riensivät pitkin tasaista polkua, joka oli hakattu
toisaalta jyrkästi kohoavan, toisaalta äkkijyrkästi mereen laskeutuvan
rinteen sivuun, kunnes äkillisesti nykäisten pysähtyivät puisen portin
eteen, jonka päällystää peittivät köynnöskasvit ja jonka kummallakin
puolella kasvoi kookasta vahtia muistuttava matsupuu.

Avoimen portin vieressä oli odottamassa lyhyt, voimakkaan näköinen,
eurooppalaiseen asuun puettu jaappanilainen. Cravenin laskeutuessa
maahan hän astui esille, otti rickshawista vaipan ja hatun ja lähetti
pois kyyditsijät, jotka katosivat näkyvistä, edeten kauemmaksi
pimentoiselle tielle. Sitten hän kääntyi vartoamaan, että hänen
isäntänsä menisi edellä portista. Mutta Craven antoi hänelle merkin
lähteä, ja miehen poistuttua puutarhapolkua myöten hän astui tien
poikki jyrkänteen reunalle katselemaan satamaan. Amerikkalainen
huvipursi oli ankkuripaikalla olevista lajinsa isoin, ja sen erotti
helposti kuutamossa. Loistava kansivalaistus oli sammutettu, ja nyt
näkyi vain muutamia tulia. Cravenilta pääsi nopea huokaus. Athertonin
saapuminen oli ollut kuin häntä muassaan kuljettavan virran eteen
vedetty sulkupuomi. Kunpa Jermyn olisikin tullut viime vuonna!
Hänessä aikaisemmin illalla herännyt kateuden tunne voimistui. Hän
ajatteli Athertonin silmissä näkemäänsä katsetta ja amerikkalaisen
äänen värähtelyä hänen puhuessaan vaimostaan, jonka luokse hän aikoi
palata. Mitä merkitsikään miehelle sellainen rakkaus? Mikä vaikutin oli
Athertonin puuhaisan ja seikkailurikkaan elämän aikana tehonnut häneen
samalla tavoin kuin tämä oli tehnyt? Minkälaiset olivat sellaisen
rakkauden siveelliset säännöt, joka puhtaana ja pyyteettömänä kohosi
ruumiillisen vetovoiman, ympäristön, ulkonäön yläpuolelle, joka paisui
ja voimistui ja nieli kaikki, kunnes se ei enää ollut elämän osa, vaan
itse elämä — sen pääsisältö, sen perusolemus?

Ja katsellessaan Craven näki purren alkavan verkkaisesti lipua
lahdella. Hän veti syvän henkäyksen.

»Sinä onnellinen, onnellinen pahus!» kuiskasi hän taaskin ja
pyörähti kantapäällään ympäri. Hetkiseksi hän seisahtui ihan portin
sisäpuolelle, puutarhan ainoassa tasaisessa osassa olevan vähäisen
lammikon rannalle, jota reunustivat bamburuo'ot ja oleanderryhmät ja
johon laski pieni, rinnettä myöten pikku putouksina huppelehtien ja
solisten koukerteleva, azaleapensaiden ja hentojen kirsikkapuiden
varjostama puro. Sitten hän hitaasti asteli sinne tänne mutkittelevaa
polkua pitkin mänty- ja setriryhmien peittämää, sammaltunutta rinnettä
ylöspäin pienelle talolle, joka oli puutarhan korkeimmalle kohdalle
raivatulla aukeamalla kuusien ympäröimänä ja taustalla olevan,
köynnöskasvien verhoaman paaluaitauksen suojaamana.

Pengermän reunalle paalujen varaan rakennetulta laajalta kuistilta
oli esteetön näköala satamaan. Hän nousi puisten, neliaskelmaisten
portaiden ylimmälle astuimelle ja kääntyi sitten taaskin silmäilemään
lahdelle. Purtta ei enää näkynyt, mutta mielessään hän seurasi sitä
sen lipuessa avoimelle merelle. Ja Atherton — mitähän hän ajatteli
kävellessään aluksensa leveällä kannella tai lojuessaan hytissään,
kuunnellen potkurin tärinää, jonka jokainen pyörähdys vei häntä
likemmäksi hänen maallisen onnensa keskipistettä? Olivatkohan Jermynin
ajatukset lainkaan samanlaisia kuin hänen, mietti hän seisoessaan
paljain päin kuutamossa, näyttäen oudon kookkaalta ja ympäristöönsä
sopimattomalta pienen, haaveellisen nukketalon kuistilla?

Hän kohautti kärsimättömästi olkapäitään. Sellainen vertaus oli
herjaamista, ajatteli hän katkerasti. Uudelleen hän tähysti selälle,
jännittäen silmiään koettaessaan erottaa purren valoja kaukaa lahdelta.
Oli hyvin hiljaista, lievä tuulenhenki kuiski kuusissa ja leyhytti
hänen kasvoilleen kukkivan pensaan suloista tuoksua. Heinäsirkka sirisi
ruohikossa hänen jalkojensa juurella.

Sitten kuului hänen takaansa heikkoa silkin kahinaa ja nopean henkäisyn
vienoa, suhisevaa ääntä.

»Suvaitseeko mylord ylevyydessään astua sisälle?» Ääni oli hyvin
hiljainen ja viehättävä, ja englanninkieliset sanat lausuttiin hitaasti
ja huolellisesti.

Craven ei liikahtanut.

»Yritä uudelleen, O Hara San!»

Helähti hiljainen, tyttömäinen naurunpurskahdus.

»Tulehan toki sisälle, Bar-rii!»

Barry kääntyi hitaasti, näyttäen entistäkin rotevammalta verrattuna
edessään seisovaan, hentoon, pieneen jaappanilaistyttöön. Tämä oli
vain seitsentoistavuotias, siro ja näköjään helposti särkyvä kuin
posliinimuovaus. Hänen viimeistellyn hieno asunsa sopi hänelle
mainiosti, mutta sittenkin tekivät hänen poskiensa puna — jota ei
salannut hänen kotimaansa naisten yleisesti käyttämä, rumentava, paksu,
valkea tahna — ja hänen kasvojensa vilkkaan eloisa ilme omituisen
länsimaalaisen vaikutuksen, ja silmät, jotka olivat niin kiihkeästi
suunnatut Cravenin silmiin, olivat yhtä harmaat kuin hänenkin.

Mies levitti kätensä, ja tyttö hypähti hänen syliinsä, päästäen pienen
henkäyksettömän äännähdyksen ja takertuen häneen intohimoisesti.

»Pikku O Hara San», virkkoi Craven hellästi tytön painautuessa
likemmäksi häntä, taivutti päätään ja kumartui suutelemaan pientä
suuta, joka värisi hänen huuliensa kosketuksesta. Tyttö sulki silmänsä,
ja Craven tunsi hänen vapisevan melkein suonen vedontapaisesti.

»Oletko kaivannut minua, O Hara San?»

»Sinun lähdettyäsi on kuu kiertänyt tuhannesti», tuli vastaus
värähtelevänä kuiskauksena.

»Oletko iloissasi nähdessäsi minut?»

Tytön harmaat silmät revähtivät äkkiä levälleen, ja niissä oli
äärimmäisen onnellinen ja tyytyväinen ilme.

»Tiedäthän sen, Bar-rii. Oi, Bar-rii!»

Cravenin kasvot synkkenivät, hänen huulilleen kohonnut kiusoitteleva
sana jäi lausumatta, ja hän painoi tytön päätä rintaansa vasten miltei
karkeasti peittääkseen toisen kasvoilla väikkyvän luottavan antaumuksen
ilmeen, joka äkkiä alkoi vihloa hänen mieltään. Vähän aikaa tyttö
pysyi hiljaa, mutta pujottautui sitte irti hänen syleilystään ja jäi
seisomaan hänen eteensä, hieman huojuen puolelta toiselle, järjestäen
näppärin käsin tukkaansa ja silmäillen häntä onnellinen hymy huulillaan.

»Olen kovin epäkohtelias. Unohdan säädyllisen vierasvaraisuuden
vaatimukset. Suothan anteeksi?»

Hän peräytyi muutamia askelia ovelle päin ja hänen joustava vartalonsa
taipui hetkiseksi jaappanilaisen kohteliaisuuden määräämään
tervehdykseen. Sitten hän löi kätensä yhteen, huudahtaen hieman
harmista. »Voi, olen niin pahoillani», mutisi hän katuvaisesti.
»Unohdin, että ylevä herrani on kieltänyt minua tekemästä niin.»

»Ylevä herrasi lyö sinua hyvin vankalla kepillä, jos sen vielä
unohdat», sanoi Craven nauraen seuratessaan tyttöä pieneen huoneeseen.
O Hara San pani tulipunaiset huulensa lerpalleen ja nauroi hiljaa
laskeutuessaan lattiamatolle ja taputti käsiään. Craven istuutui
hänen vastaansa hitaammin. Vaikka hän oli viettänyt Jaappanissa
kuukausimääriä, tuntui hänestä vaikealta sovittaa pitkiä jalkojaan
jaappanilaisten kansalliseen asentoon.

Kutsun johdosta toi iäkäs armah teetä ja riisileivoksia, joita O Hara
San tarjosi hyvin arvokkaasti ja vakavasti. Hän joi lukemattomia
kupillisia, kun taas Craven nautti hänen mielikseen kolme tai
neljä, sytyttäen sitten savukkeen. Äänettömänä poltellen hän
tarkkaili polvillaan olevaa, pientä, hennon siroa olentoa, hänen
käsiensä vikkeliä liikkeitä, kun hän hoiteli edessään olevalle
matalalle jakkaralle järjestettyjä, hauraita posliiniastioita, hänen
ponnisteluaan, kun hän koetti hillitä kiihkeätä onnentunnettaan, joka
ilmeni hänen rintansa rajussa nousussa ja laskussa, ja hänen huulillaan
väikkyvää, nopeasti häipyvää hymyä. Cravenin kasvoille levisi raskaan
synkkä ilme. Äkkiä O Hara San katsahti häneen päin pieni kuppi
nostettuna puoliväliin matkalla huulille.

»Oliko sinulla hauska Tokiossa?»

»Kyllä.»

Tyttö ei ollut toivonut sellaista vastausta, ja tuon lyhyen sanan
kuullessaan hän loi katseensa lattiaan. Hän laski kupin takaisin
tarjottimelle, pani kätensä ristiin helmaansa, huoahtaen heikosti
pettymyksestä, ja hänen päänsä painui miettivästi nuokuksiin.
Vaistomaisesti Craven tunsi loukanneensa häntä ja soimasi itseään.
Se oli samanlaista kuin lapsen lyöminen. Mutta pian O Hara San nosti
jälleen katseensa, silmäili häntä vakavasti ja rypisti otsaansa,
tietämättään jäljitellen häntä.

»O Hara San on kovin paha, itsekäs tyttö. Toivoin, että olisit ollut
Tokiossa hyvin onnellinen», tunnusti hän katuvana.

Tämä lapsellinen teeskentelemätön tunnustus nauratti Cravenia; synkkä
ilme katosi hänen kasvoiltaan ja hän nousi pystyyn oikaisemaan
epämukavan asennon puuduttamia, pitkiä raajojaan.

»Mitä olet puuhaillut minun poissaoloni aikana?» tiedusti hän, mennen
lattian poikki katsomaan seinällä riippuvaa, uutta kakemonoa.

Tyttö liiti äänettömästi huoneesta ja palasi muutaman minuutin
kuluttua, tuoden pienen levyn. Hän pisti sen Cravenin käteen, vetäytyi
lähemmäksi miehen kiertäessä kätensä hänen ympärilleen, nojasi
päätään häneen ja odotti hänen arvosteluaan rodulleen ominaiseen,
kärsivälliseen tapaan.

Craven silmäili maalausta kauan. Se oli harjoitelma ja kuvasi
yksinäistä, kallion reunalla kasvavaa puuta — tuulen tuivertamaa,
käppyräistä. Korkea jyrkänne, jonka partaalle se oli takertunut, oli
vain hahmoteltu ja syvällä sen alapuolella häämötti rajaton, vaahtoava
valtameri.

Huomio kiintyi puuhun — yksinäiseen etuvartijaan, joka itsepäisenä
seisoi ulkonevalla niemekkeellään, eristetyssä asemassaan kohottaen
ylväästi päätään; tuuli tuntui humisevan sen oksissa, sen pahkainen
runko näytti karkealta ja säiden pieksämältä. Se oli yksinäisyyden ja
voiman runoelma.

Vihdoin Craven laski sen varovasti tuolille, tarttui tytön hentoihin,
ristissä oleviin käsiin ja suuteli niitä mitään virkkamatta. Tämä
äänetön kunnioituksenosoitus oli O Hara Sanista enemmän kuin sanat.
Hänen poskilleen lehahti puna, ja hänen silmissään oli melkein
nälkiintyneen ilme niiden suuntautuessa miehen kasvoihin.

»Pidätkö siitä?» kuiskasi hän kaihoisasti.

»Pidänkö?» kertasi Craven. »Totisesti! Pikku tyttöseni, se on
ihastuttava. Se on enemmän kuin mänty — se on voimaa, sitkeyttä,
riippumattomuutta. Tiedän, että kaikissa töissäsi on kuvaannollinen
merkitys. Mitä tuo puu merkitsee — Jaappaniako?»

O Hara San käänsi päänsä toisaalle, hänen poskiensa puna tummeni, ja
hänen sormensa puristivat Cravenin kättä.

»Se merkitsee — minun ajatuksissani enemmän kuin Jaappania», jupisi
hän. »Enemmän kuin elämää — se merkitsee — sinua», lisäsi hän melkein
kuulumattomasti.

Mies sieppasi hänet syliinsä, kantoi hänet kuistille ja istuutui isoon
ruokotuoliin, joka oli hänen länsimaisille raajoilleen tehty myönnytys.

»Sinä teet minusta jumalan, O Hara San», virkkoi hän käheästi.

»Sinä olet jumalani», vastasi tyttö koruttomasti, ja kun toinen yritti
väittää vastaan, painoi hän pehmeän kämmenensä hänen suulleen ja
sykertyi tiukemmin hänen syliinsä.

»Minä puhun nyt», sanoi hän omituisesti. »Minulla on paljon
kerrottavaa.»

Mutta luvatut tiedot eivät tuntuneet oikein heruvan, sillä hän kävi
jälleen äänettömäksi, leväten hiljaisen tyytyväisenä, tavantakaa
hieroen päätään Cravenin käsivarteen ja kierrellen hänen kellonperiään
ohuiden sormiensa ympärille.

Yö oli hyvin rauhallinen. Talosta ei kuulunut ääntäkään, ja ulkona
rikkoivat hiljaisuutta vain puissa humiseva, lauha tuuli, lakkaamatta
sirkuttavat heinäsirkat ja rinteellä rientävä, meluisasti soliseva
puro. Luonto, nukkumaton luonto, oli valveilla ja toi ilmoille
vaikutuksensa lempeissä luonnonäänissä, jotka lieventävät täydellisen
hiljaisuuden kammottavuutta — äänissä, jotka olivat sopusoinnussa
pikku puutarhassa vallitsevan rauhan kanssa. Vieläkin selvemmin kuin
tavallisesti Craven tunsi, kuinka jyrkkänä vastakohtana Jokohamalle ja
sen surkealle, länsimaiselle jokapäiväisyydelle, joka pisti silmään
kaikissa käänteissä, oli hänen ympäristönsä levollinen kauneus.
Tuntui mahdottomalta, että ainoastaan kolmen kilometrin päässä
oli Teatterikatu tulvillaan valoa ja täynnä elämänhumua räikeine,
koreankirjavine väreineen, lepattavine lyhtyineen ja vinkuvine
gramofoneineen. Täällä oli toinen maailma — ja täällä hän oli löytänyt
enemmän jatkuvaa tyytyväisyyttä kuin sitä ennen kymmeneen vuoteen.
Puutarha oli vanha, ja sen oli suunnitellut mestarinkäsi. Päivällä
se oli viehättävä, mutta yöllä sen kauneus oli taikamainen, melkein
epätodellinen. Kuun valo loi voimakkaita, tummia varjoja, syviä ja
läpitunkemattomia, ja ne väikkyivät puiden seassa, muistuttaen pimeässä
väijyviä, uhkaavia aaveita.

Kuutamon vääristeleminä näyttivät itse puut omituisen muotoisilta —
niiden seassa vilahti epämääräisiä hahmoja — tummissa pensaissa luuli
näkevänsä eläviä, pilkisteleviä kasvoja. Se oli lumottu puutarha, jossa
asusti tuhansittain muinaisen Jaappanin dshinnejä ja haltioita. Ilmassa
oli salaperäinen tuntu, ja se oli suloisten, huumaavien tuoksujen
kyllästämä.

Craven oli intohimoinen yön rakastaja. Sen pimeys, hiljaisuus ja
salaperäisyys tehosivat häneen. Hän tunsi hyvin sen kaikki vaiheet
monissa ilmastoissa. Se oli viekoitellut hänet pitkille yksinäisille
vaelluksille kaikissa niissä maissa, joissa hän oli käynyt
vuosikymmenen kestäneen harhailunsa aikana. Luonto, joka aina oli
kiehtova, oli silloin kaksin kerroin puoleensavetävä, kaksin kerroin
houkutteleva. Yöhön hän turvautui kaivatessaan myötätuntoa. Yöltä hän
etsi innoitusta. Juuri sydänöisillä kävelyillään hän tunsi pääsevänsä
lähemmäksi asioiden perusjuuria. Juuri yöltä hän haki lohdutusta
raskaina hetkinään. Silloin hän aina karkoitti rauhattomuuden hengen,
joka aika-ajoin valtasi hänen mielensä.

Koko hänen elämänsä ajan oli yö kutsunut häntä, ja koko elämänsä
ajan hän oli tottelevaisesti noudattanut kutsua. Varhaisessa
lapsuudessaan hän muisti kerran sujahtaneensa vuoteesta ja hiipineensä
hoitajattarien ja palvelijain näkemättä Craven Towersin puistoon
etsimään yöltä parannusta johonkin lapselliseen sydämenkipuun. Hän
oli rientänyt pitkän lehtokujan päähän, kiivennyt rauta-aidalle ja
kyyröttänyt kaiteella, katsellen kuutamossa laitumella käyskenteleviä
kauriita, kunnes kaikki suru oli haihtunut ja hänen lapsensydämessään
lauloi huumeinen riemu, jota hän ei ymmärtänyt ja joka vuorostaan
väistyi, antaen tilaa lapsen luonnolliselle, ilmeisesti luvattoman
seikkailun tuottamalle nautinnolle. Hän oli liukunut aidalta ja
palannut lehtokujaa myöten polulle, joka vei ruusutarhaan ja
sitten talon läheiselle pengermälle. Pienet jalat paljaina hän oli
astellut, vapisten silloin tällöin, mutta pikemminkin kiihtymyksestä
kuin vilusta, kunnes oli saapunut pengermälle vieville pitkille
kiviportaille. Hän oli vaivaloisesti kavunnut niitä myöten askelman
kerrallaan, ja hänen varpaansa olivat käpertyneet osuessaan kylmään
kiveen, mutta niiden yläpäässä hän oli äkkiä seisahtanut, pidättäen
henkeään.

Ihan hänen likellään oli ollut pitkä, himmeä, tummaan vaippaan kiedottu
hahmo. Hetkiseksi oli häntä kouristanut pelko, mutta sitten oli rajaton
uteliaisuus pyyhkäissyt tieltään kaikki muut tunteet, ja hän oli
edennyt varovasti. Kookas olento oli äkkiä kääntynyt ympäri, ja hän oli
nähnyt äitinsä surulliset, tyttömäiset kasvot. Äiti oli ottanut hänet
syliinsä ja kietonut hänen keveästi puetun pienen vartalonsa lämpimään
vaippaan — kyselemättä ja torumatta. Äiti oli tuntunut ymmärtävän,
vaikka hän ei ollutkaan millään tavoin selittänyt, ja silloin oli
saanut alkunsa heidän kahden välinen myötätunto, joka oli kehittynyt
harvinaisen voimakkaaksi ja kestänyt äidin kymmenen vuotta sitten
sattuneeseen kuolemaan asti. Äiti oli painanut häntä lujasti rintaansa
vasten, ja hän oli aina muistanut, vaikka ei lapsena ollutkaan täysin
ymmärtänyt, kuinka äiti oli puolittain epäillen, puolittain pahoitellen
kuiskannut hänen korvaansa: »Onko se herännyt sinussa näin aikaisin,
pikku pojuni?»

Tällä tavoin virinnyt perinnöllinen vaisto oli vahvistunut hänen
kasvaessaan pojasta mieheksi ja muuttunut hänen olemuksensa
varsinaiseksi osaksi.

Ja itämaisten öiden — ihmeellisempien ja tenhoisampien kuin kylmemmissä
ilmanaloissa — viehätys oli paisunut hänessä miltei sairaloiseksi.

Pieni O Hara San, joka vakaasti uskoi kaikkiin pahoihin henkiin,
dshinneihin ja keskiöisiin keppostentekijöihin, oli tottunut sen
miehen omituisuuksiin, joka oli hänen koko maailmansa. Jos Barryä
huvitti viettää öisin tuntikausia istumalla kuistilla tavallisten
ihmisten pysytellessä järkevästi huoneissaan, ei hän siitä välittänyt,
kunhan hän vain sai olla mukana. Ei yksikään haltia koko Jaappanissa
mahtanut hänelle mitään hänen levätessään turvassa Barryn voimakkaassa
syleilyssä. Ja jos epämieluisia varjoja hiipi kiusallisen lähelle
pientä taloa, käänsi hän päättävästi päätään, painoi kasvonsa Cravenin
rintaa vasten, torjui luotaan kaikki epämieluiset näyt ja nukkui
rauhallisesti, varmasti luottaen, että mies kykeni pitämään kaikki
vaarat loitolla. Hänen rakkautensa oli rajaton ja hänen luottamuksensa
ehdoton.

Mutta tänä yönä ei uni johtunut hänen mieleensä. Hän ei ollut nähnyt
Cravenia kolmeen pitkään viikkoon ja sinä aikana ei päivä ollut hänelle
paistanut. Hän oli laskenut tunnit odottaessaan Barryn palaamista, ja
nyt hänen todella saavuttuaan hän ei hennonut tuhlata kallisarvoisia
hetkiä. Puutarhan dshinnit ja pahat henget saivat näyttäytyä niin
kammottavina kuin halusivat; tänä iltana hän ei niistä piittaisi. Hän
ei nähnyt mitään muuta kuin palvomansa miehen. Vaikka mies olikin
vaiti, oli hän silti tyytyväinen. Hänestä oli kylliksi, kun hän tunsi
Cravenin käsivarret ympärillään, kuuli hänen sydämensä rytmillisen
sykinnän päänsä alla ja sillä tavoin maaten sai katsella hänen
voimakkaasti kaartuvaa leukaansa ja päivettyneitä poskia vastaan
kullanruskeina kuvastuvia, pieniä viiksiään.

Hän liikahti hiljaa miehen sylissä, ja häneltä pääsi vieno, onnekas
huokaisu; tämä vähäinen liike herätti Cravenin aatoksistaan.

»Nukutko?» kysyi hän hellästi.

Tyttö naurahti hilpeästi vihjaisulle ja nousi pystyyn istumaan
näyttääkseen, kuinka täysin valveilla hän oli. Lyhdyn valo osui
hänen kasvoihinsa, ja Craven silmäili niitä tarkkaavammin kuin itse
oikein aavistikaan. O Hara San kesti tarkastusta äänettömänä muutamia
minuutteja, mutta kääntyi sitten katsomaan toisaalle, vääntäen hieman
kasvojaan.

»Pidätkö minua kovin rumana?» tokaisi hän koetteeksi.

»En. Hyvin kauniina», vastasi Craven totuudenmukaisesti. Tyttö
kallistui eteenpäin ja painoi sekunniksi poskensa hänen poskeaan
vasten, sykertyen sitten jälleen hänen syliinsä ja naurahtaen
onnellisena. Mies sytytti savukkeen ja heitti tulitikun kuistin kaiteen
ylitse.

»Mitä sinulla on kerrottavaa, O Hara San?»

Tyttö ei virkkanut mitään vähään aikaan eikä sittenkään vastannut
kysymykseen. Hän kiersi kätensä Cravenin kaulaan, veti hänen päätään
lähemmäksi itseään ja katsoi häntä vakavasti silmiin.

»Rakastatko minua?» kysyi hän, hiukan arkaillen.

»Tiedäthän, että rakastan sinua», vakuutti mies rauhallisesti.

»Hyvin paljonko?»

»Hyvin paljon.»

O Hara Sanin silmät värähtivät, ja hänen käsiensä ote heltisi.

»Miehet eivät rakasta samoin kuin naiset», mutisi hän vihdoin
kaihoisesti. Ja kasvot kätkettyinä Cravenin rintaa vasten hän sitten
äkkiä kertoi hänelle — suurimman toiveensa, itämaiden naisen korkeimman
kaipauksen toteutumisesta, valaen julki onnensa nopeissa, kiihkeissä
lauseissa, samalla kun hänen ruumiinsa vavahteli mielenliikutuksesta ja
hänen sormensa puristivat Barryn kättä suonenvedontapaisesti.

Craven istui tyrmistyneenä. Siitä mahdollisuudesta hän oli aina
ollut tietoinen, mutta muiden epämieluisten ajatusten muassa hän oli
karkoittanut sen mielensä takalistoon. Hän oli sysännyt sen luotaan,
huolettomana ja välinpitämättömänä antaen asiain mennä menojaan. Mutta
nyt oli tämä hämärä mahdollisuus muuttunut varmaksi todellisuudeksi, ja
nyt oli hänen ratkaistavanaan kysymys, joka kammotti häntä. Unohtunut
savuke paloi, kunnes tuli saavutti hänen sormensa, ja hän viskasi sen
pois, huudahtaen kiivaasti. Hän ei puhunut mitään, ja tyttö virui
liikahtamatta miehen äänettömyyden lannistamana. Vähitellen sammui
onnentunne hänen rinnassaan, ja hän tunsi epämääräistä, hyydyttävää
pelkoa. Olisiko se rengas, jota hän oli kaivannut sitomaan heitä
tiukemmin yhteen, sittenkin hyödytön? Eikö tämä onni, jonka Craven oli
antanut hänelle, eivätkö miehen hänelle tuhlaamat hyvyys ja hellyys
merkinneetkään onnea hänelle itselleen? Se ajatus vihlaisi pistävästi.
Hän nielaisi nyyhkytyksen ja kohotti päätään, mutta nähdessään Barryn
kasvot hyytyi hänen mielessään pyörinyt kysymys hänen huulilleen.

»Bar-rii, ethän ole minulle vihainen?» supatti hän epätoivoisena.

»Miten voisin olla vihainen sinulle?» vastasi toinen vältellen. O Hara
San värisi ja puri hammasta, mutta pelätty kysymys oli lausuttava.

»Etkö ole iloissasi?» Siihen huudahdukseen sisältyi rukous. Mies ei
virkkanut mitään, ja hiljaa ähkäisten koetti tyttö irtautua hänen
sylistään, mutta oli voimaton hänen otteessaan ja taukosi pian
rimpuilemasta, jääden lepäämään hiljaa ja nyyhkyttäen haikeasti. Craven
veti häntä tiukemmin itseään vasten, painoi poskensa hänen tummaan
tukkaansa ja etsi lohdutuksen sanoja niitä kuitenkaan löytämättä.
O Hara San oli nähnyt harmin ilmeen hänen kasvoillaan, oli turhaan
odottanut, että hän puhuisi jotakin, eikä mikään myöhästynyt valhe
kykenisi enää muuttamaan tytön vakaumusta. Hän oli loukannut tyttöä
julmasti eikä voisi sitä millään tavoin hyvittää. Hän oli pettänyt
tytön juuri sillä hetkellä, jolloin hänen tukensa oli ollut kipeimmin
tarpeen Hän soimasi itseään katkerasti. Vähitellen O Hara Sanin
nyyhkytykset vaimenivat, ja hänen kätensä pujottautui Cravenin käteen,
puristaen sitä lujasti. Vihdoin hän nousi istumaan suorana, päästäen
hiljaisen huokauksen, väsyneesti pyyhkäisten tuuhean tukan otsaltaan ja
pakottautuen katsomaan Cravenia silmiin — ja katsoi häntä murheellisena
huuliensa vavahdellessa.

»Annathan anteeksi, Bar-rii», kuiskasi hän nöyrästi, ja hänen
nöyryytensä koski mieheen vieläkin kipeämmin kuin hänen mielipahansa.

»Ei minulla ole mitään anteeksiannettavaa, O Hara San», sanoi hän
kömpelösti, ja kun tyttö sitten pyrki lähtemään, ei hän enää tällä
kertaa sitä estänyt.

Tyttö meni kuistin laidalle ja jäi tuijottamaan puutarhaan.
Tuntemattomat aaveet ja haltiat kalpenivat näkymättömiksi tämän
todellisen huolen rinnalla. Hän ponnisteli uljaasti, tukehduttaen
surunsa ja pettymyksensä ja koettaen saada takaisin itsehillintänsä,
jonka hän oli sallinut laueta. Hänen naisellinen toimintaohjeensa oli
yksinkertainen — täydellinen kieltäytyminen ja pidättyminen. Ja hän
oli sortunut ensimmäisessä koettelemuksessa! Barry halveksisi häntä,
sellaisen rodun tytärtä, jonka jäseniä lapsuudesta saakka harjoitettiin
salaamaan kärsimyksiään ja tukahduttamaan kaikki mielenliikutuksen
merkit. Barry ei milloinkaan jaksaisi käsittää, että vain hänen
suonissaan virtaava muukalaisveri ja kosketus hänen kanssaan olivat
saaneet hänet luopumaan kansalleen ominaisesta järkkymättömyydestä,
pakottaneet hänet paljastamaan surunsa. Craven oli laskenut pilaa
hänen näennäisestä tunteettomuudestaan, vaatien häneltä ilmeitä ja
rakkaudennäytteitä, jotka hänen kasvatuksensa johdosta olivat hänelle
tyyten vieraita, kunnes hän, joka toivoi ainoastaan miellyttävänsä
Barryä, oli menettänyt itämaalaisen umpimielisen varovaisuutensa.
Hän oli omaksunut Cravenin menettely- ja käytöstavat, unohtaen heitä
erottavan aidan. Mutta tänä yönä oli rotujen välinen luonnonlaadun
erotus kohonnut selvänä heidän väliinsä. Hänen riemunsa ei ollut
Cravenin riemu. Jos Barry olisi ollut jaappanilainen, olisi hän
ymmärtänyt. Mutta hän ei ollut ymmärtänyt, ja O Hara Sanin täytyi
salata sekä ilonsa että surunsa. Barryn tyytyväisyys oli kaikki
kaikessa, hän itse ei merkinnyt mitään. Kaikkina näinä ihanan
onnellisina kuukausina oli hänen sydämensä sisimmässä sopukassa
väijynyt pelko, ettei se ole pysyväistä, ja hän oli pelännyt jollakin
teollaan vastoin tahtoaan jouduttavansa romahdusta.

Hän vilkaisi vaivihkaa olkansa ylitse taakseen. Craven istui
ruokotuolissa, etukumarassa, pää käsien varassa, ja tyttö kääntyi
hätäisesti toisaalle katse kyynelten sumentamana. Hän oli vaivannut
Barryä — tuskastuttanut häntä. Hän oli »pannut toimeen kohtauksen»,
»made a scene» — tämä jostakin englantilaisesta kirjasta luettu
sanontatapa välähti hänen mieleensä. Englantilaiset kammosivat
kohtauksia. Hän reipastautui päättävästi, ja kun Craven nousi
tuolistaan ja tuli hänen luokseen, hymyili hän urheasti.

»Katsos, kaikki dshinnit ovat kaikonneet», virkkoi hän, naurahtaen
hermostuneesti.

Craven aavisti, kuinka ankarasti hän oli ponnistanut, ja mukautui hänen
mielialaansa.

»Järkeviä veitikoita», pilaili hän keveästi, naputtaen savuketta
kuistin kaiteeseen. »Otaksuttavasti menneet kotiinsa nukkumaan. On aika
sinunkin paneutua makuulle. Minä vain poltan tämän savukkeen.» Mutta
kun O Hara San kääntyi tottelevaisena poistumaan, pysähytti hän hänet,
huudahtaen äkkiä:

»Mutta totisesti! Minulta oli vähällä unohtua.»

Hän otti taskustaan pienoisen käärön ja antoi sen O Hara Sanille.
Tyttömäisen kiihkeänä tämä innosta vapisevin sormin repi kääreet
pienen, ohuihin ketjuihin kiinnitetyn kultaisen kotelon ympäriltä.
Painettuaan joustinta hän huudahti ihastuksesta. Kotelossa oli Cravenin
pienoiskuva, jonka oli maalannut eräs Jokohamassa käynyt ranskalainen
taiteilija ja joka oli hyvin onnistunut.

»Oi, Bar-rii», äänsi hän silmät loistavina, kohottaen lapsen lailla
kasvojaan suudeltaviksi. Craveniin nojautuneena hän tarkasti kuvaa
vakavasti, arvostellen ammattitoverin mestarituotetta haltioituneen
onnellisena. Sitten hän sujautti ketjut päänsä ylitse, sulki kotelon ja
pisti sen kimononsa povelle.

»Nyt minulla on kaksi», jupisi hän hiljaa.

»Kaksi?» kertasi Craven, keskeyttäen savukkeensa sytyttämisen. »Mitä
tarkoitat?»

»Maltahan, kun näytän», vastasi tyttö ja katosi sisälle taloon.
Hetkisen kuluttua hän palasi kädessään toinen kotelo. Craven otti sen
häneltä ja siirtyi lähemmäksi lyhtyä katsoakseen sitä.

Se riippui paksussa kultapunoksessa ja oli helmireunuksen ympäröimänä
isompi ja raskaampi kuin se siro kotelo, jonka O Hara San oli
piilottanut sydämelleen. Hetkisen hän epäröi, koettaen voittaa sen
avaamista kohtaan tuntemaansa selittämätöntä vastenmielisyyttä. Sitten
hän painoi joustinta ja kotelo naksahti auki.

»Hyvä Jumala!» lähti hidas kuiskaus hänen kuivilta huuliltaan. Ja
kuitenkin hän oli tiennyt, hänen sisäinen näkemyksensä oli aavistanut
sen, ennenkuin kansi ponnahti auki, sillä sellainen kotelo oli ollut
hänen käsissään kerran ennenkin — silloin hän oli jättänyt sen
äiti-vainajansa rinnalle.

Hän seisoi kuin kivettyneenä, kauhistuneena tuijottaen kämmenensä
kuopassa olevaan oman muotokuvansa toisintoon. Tuuhea, tumma tukka,
kullanruskeat viikset, syvät, harmaat silmät — kaikki olivat samat.
Vain kuvan leuka oli erilainen, sillä sitä peitti lyhyt, suippo parta;
samanlainen oli se ollut siinä pienoiskuvassa, joka oli haudattu hänen
äitinsä kanssa, samanlainen oli se siinä isossa muotokuvassa, joka
riippui Craven Towersin ruokasalissa.

»Kuka sinulle tämän antoi?» tiedusti hän käheästi, ja O Hara San
tuijotti häneen hämmentyneenä ja hänen äänensä oudon soinnun
säikäyttämänä.

»Äitini», vastasi hän ihmeissään. »Tuo mies oli myös Bar-rii.
Katsohan!» lisäsi hän, osoittaen hoikalla etusormellaan kotelon
sisäpintaan kaiverrettua nimeä.

Yölintu kirkui kaameasti talon läheisyydessä, ja kuusien latvoissa
humahti äkillinen tuulenpuuska. Cravenin otsalle kihosi hiki isoina
karpaloina, ja hänen kädestään tipahtanut savuke kyti matolla hänen
jalkojensa juuressa.

Hän tempasi tytön luokseen, käänsi hänen kasvonsa ylöspäin ja tähysti
suuriin harmaisiin silmiin, joiden ilmeen jokin outo pelko nyt oli
muuttanut surkeaksi, ja kiroili sokeuttaan. Usein oli yhdennäköisyys,
jota hän ei ollut selvästi huomannut, pannut hänet ymmälle. Hän pudotti
pienoiskuvan lattialle, jauhoi sen rajusti kantapäällään siruiksi
välittämättä O Hara Sanin kiivaasta harmin huudahduksesta ja kääntyi
kaiteeseen päin, tarttuen siihen vapisevin käsin.

»Kirottu! Kirottu olkoon hän!»

Miksi ei vaisto ollut häntä varoittanut? Miksi ei hän ollut suorittanut
tiedusteluja, vaikka tiesi, että tyttö oli sekarotuinen, ja tunsi oman
perheensä tarinan? Hänet valtasi ellottava vastenmielisyys. Hänen
päätään pyörrytti. Hän kääntyi O Hara Sanin puoleen, joka nyyhkyttäen
kyyrötti matolla pienen, murskatun kulta- ja helmikasan kohdalla. Oliko
ehkä, vielä joku pelastusaukko?

»Mitä hän oli sinulle?» kysyi hän käheästi tuntematta omaa ääntään.

O Hara San katsahti häneen peloissaan, horjahti sitten taaksepäin,
parkaisi ja peitti silmänsä välttyäkseen näkemästä puoleensa
kallistuneita vääntyneitä kasvoja.

»Hän oli isäni», kuiskasi hän tuskin kuuluvasti. Mutta Cravenista
kuulosti, ikäänkuin hän olisi huutanut ne sanat talon katolta.
Sanaakaan sanomatta mies kääntyi poispäin ja hoippui kuistin portaille.
Hänen täytyi päästä pois, hänen täytyi olla yksin — yksin yön seurassa
rimpuillakseen tässä kamalassa verkossa.

O Hara San ponnahti säikähtäneenä pystyyn. Hän ei käsittänyt mitä oli
tapahtunut. Hänen äitinsä oli vain harvoin puhunut siitä miehestä,
joka oli ensin pettänyt ja sitten hylännyt hänet — hän oli rakastanut
miestä liian uskollisesti. Tytön kokemukset olivat suppeat, ja kaikkien
länsimaalaisten kasvot näyttivät hänestä kummallisen samanlaisilta,
ja se, että näillä miehillä oli sama harvinainen nimi, ei herättänyt
hänessä mitään ajatuksia, sillä hän ei tietänyt, että se oli
harvinainen. Hän ei jaksanut ymmärtää tämän miehen outoa muutosta,
joka aina oli ollut hellä häntä kohtaan. Hän tiesi ainoastaan sen,
että mies poistui, että jokin selittämätön riisti hänet pois. Hänen
huuliltaan pääsi hurja kirkaisu, ja hän syöksähti kuistin poikki,
takertuen Craveniin rajusti, koetti pidättää häntä, ja hänen ylöspäin
käännetyillä kasvoillaan oli rukoileva ilme.

»Bar-rii, Bar-rii, sinä et saa mennä! Minä kuolen ilman sinua. Bar-rii,
rakkaani —» Hänen äänensä särkyi kauhua uhkuvaksi kuiskutukseksi, kun
Craven otti hänen päänsä käsiensä väliin ja tuijotti häneen peloittavin
silmin.

»Sinun — rakkaasi?» kertasi hän äänessään outo sointu ja purskahti
sitten nauramaan — hirvittävää naurua, joka kaikui kaameasti yön
hiljaisuudessa ja tuntui katkaisevan jonkun pingoittuneen kuidun hänen
aivoissaan. Sitten hän kiskaisi kätensä irti ja pakeni portaita myöten
puutarhaan. Hän juoksi sokeasti, vaistomaisesti kääntyen rinteelle
nousevalle polulle, joka vei kauemmaksi sisämaahan, ja kiipesi yhtä
mittaa ylöspäin, pyrkien metsän yksinäisyyteen. Hän ei kuullut tytön
epätoivoista huudahdusta, ei nähnyt hänen tajuttomana kaatuvan
lattiamatolle, ei huomannut notkeata haamua, joka riensi esille talon
takaa eikä erottanut takanaan kiiruhtavien jalkojen töminää.

Hän ei kuullut eikä nähnyt mitään. Hänen aivonsa olivat tylstyneet.
Hänet oli kokonaan vallannut haavoitetun eläimen halu — kätkeytyä yksin
luonnon ja yön seuraan. Rajusti, väsymättömästi hän kapusi rinnettä,
kahlasi vuoristopurojen poikki, raivasi tiensä sankan pensaikon
lävitse. Aikaisemmin illalla hän oli riisunut takin yltään, ja hänen
silkkipaitansa oli nyt repeytynyt siekaleiksi. Hänen tukkansa oli
märkänä liimaantunut hänen otsalleen, ja verta tihkui hänen poskestaan,
johon bambusälö oli raapaissut haavan, mutta hän ei sitä tuntenut.

Vihdoin hän saapui vähäiselle aukeamalle, johon kuu paistoi puiden
lomitse. Siellä hän pysähtyi, huojui epävarmasti ja pyyhkäisi
kädellään kasvojaan poistaakseen veren ja hien silmistään ja kaatui
sitten kuin pölkky. Seuraavalla hetkellä jakautuivat pensaat, ja
hänen jaappanilainen palvelijansa hiipi meluttomasti hänen luokseen,
kumartuen vähäksi aikaa hänen puoleensa. Craven virui liikkumattomana
kasvot käsivarsien peitossa, mutta jaappanilaisen katsellessa värisytti
häntä puistatus päästä jalkoihin saakka, ja mies peräytyi varovasti,
kadoten puiden sekaan yhtä hiljaa kuin oli tullutkin.

Tuulenhenki tyyntyi, ja kuutamoisella aukeamalla oli aivan hiljaista.
Pitkänään olevaan hahmoon osui leveä viiru kylmää, valkeata valoa. Hän
oli siveellisesti huumaantunut, ja hänen sielunsa tuska oli turtunut
pitkäksi aikaa. Mutta vähitellen ensimmäinen tyrmistys häipyi, ja äkkiä
hän tajusi kaikki. Hänen kätensä kaivautuivat suonenvedontapaisesti
pehmeään maahan, ja hän kiemuroi avuttomuudessaan. Hän tekonsa oli
korvaamaton. Se oli hänen kirkkaalta taivaaltaan äkkiä iskenyt salama.
Tänä aamuna oli aurinko paistanut kuten tavallisesti, ja hänestä, jonka
elämä oli aina ollut kevyttä, oli kaikki näyttänyt kirkkaalta — tänä
iltana hän vääntelehti omassa valmistamassaan helvetissä.

Minkätähden oli hänen käynyt näin? Hän tunsi elämänsä verrattain
moitteettomaksi. Miksi piti juuri tämän synnin, joka oli niin
tavallinen kaikkialla maailmassa, kimmahtaa takaisin häneen niin
hirvittävästi? Miksi oli juuri hänelle kaikista samalla tavoin
rikkoneista ihmisistä varattu sellainen kosto? Minkätähden yksin
häneltä vaadittiin sellainen tilitys? Varmasti ei syy ollut hänen.
Varmasti oli syy sen miehen, jonka synti oli alunpitäen tehnyt tämän
mahdolliseksi — sen miehen, joka oli turmellut hänen äitinsä elämän
ja murtanut hänen sydämensä, joka oli lyönyt velvollisuutensa laimin
ja kaihtanut vastuunalaisuuttaan, ollen uskoton sekä vaimolleen että
rakastajattarelleen. _Häneen_ piti moitteen kohdistua.

Isäänsä ajatellessaan Craven joutui raivon valtaan ja sadatteli häntä
synkän vimmaisesti. Hänen sormensa kouristivat maata ikäänkuin olisivat
puristaneet sen miehen kurkkua, jota hän vihasi olemuksensa koko
voimalla. Isän salaperäisyys oli aina luonut varjon hänen elämäänsä.
Siitä asiasta ei hänen äitinsä ollut suostunut keskustelemaan.
Nyt häntä puistatti, kun hän käsitti, kuinka kipeätä tuskaa hänen
alituisten poikamaisten kysymystensä oli täytynyt äidille tuottaa.
Uhkamielisen nenäkkäästi hän oli huomautellut, että »toisten poikien
isät» saattoi tarpeen tullen näyttää, eivätkä he olleet selittämättömän
hämärän verhossa. Hän muisti, kuinka ehtymättömän kärsivällinen
äiti oli ollut häntä kohtaan, kuinka horjumattoman uskollinen hän
oli ollut puolisolleen, joka oli pettänyt hänet niin perin pahasti,
kuinka rohkeasti hän oli täyttänyt isän paikan jumaloimaansa poikaan
nähden. Nyt hän ymmärsi äidin suvaitsemattoman vihan Jaappania ja
jaappanilaisia kohtaan — ja tietämättömyydessään hän oli usein
kiusoitellut äitiä tämän suvaitsemattomuuden tähden.

Yksi muisto välähti hänen mieleensä huikaisevan kirkkaana —
talvi-ilta — hänen miehuutensa kynnyksellä — ja he olivat olleet
päivällisen jälkeen Craven Towersin kirjastossa — äiti leväten
takan eteen työnnetyllä sohvalla ja hän pitkänään uunimatolla äidin
jalkojen juuressa. Kookkaana ja väkevänä ikäisekseen hän oli jo
silloin, luottaen nuoruutensa täyteen kukoistukseen, antautunut
unelmoimaan häntä odottavasta elämästä. Hän oli pannut merkille,
että äidin vastaukset olivat yksitavusia ja epämääräisiä, ja kun hän
sitten oli tauonnut kyselemästä loukkaantuneena äidin näennäisestä
haluttomuudesta, oli äiti äkkiä puhjennut puhumaan — haastellen
sellaista, minkä julkituomista varten hän oli koko illan koettanut
vahvistaa itseään. Kerran tai pari oli hänen äänensä ollut sortua,
mutta hän oli uljaasti pakottanut sen pysymään tasaisena ja puhunut
loppuun saakka, kaihtamatta mitään, välttämättä mitään, käsitellen
vilpittömästi koko sukupuolikysymystä siinä laajuudessa kuin kykeni —
loukaten omaa ujosteluaan, jotta hänen poikansa osaisi karttaa niitä
salahautoja ja viettelyksiä, jotka varmasti häntä väijyisivät, uhraten
oman kainoutensa, jotta poika voisi pysyä siveellisesti puhtaana.
Craven muisti poskilleen levinneen helakan punan ja yltyvän, kiihkeän
vastenmielisyyden, joka hänet oli vallannut hänen kuunnellessaan äidin
hiljaista ääntä, ja kiitollisuuden ja harmin sekaiset tunteensa.
Mutta vasta vilkaistuaan äitiinsä tuuheiden silmäripsiensä valitse ja
nähtyään hänen häveliäisyydestä punehtuneet poskensa ja maahanluodut,
vavahtelevat silmänsä hän oli tajunnut, kuinka paljon lujuutta ja
rohkeutta puhuminen oli äidiltä vaatinut. Hän oli jupissut jotakin
katkonaisesti, painaen päänsä äidin polvea vasten ja synnynnäisen
ritarillisesti suudellut pientä, valkeata kättä, jota hän piti omien
isojen, ruskeiden käsiensä välissä. — »Pysy puhtaana, Barry!» oli äiti
ääni värähtäen kuiskannut, hivellen kädellään hänen pörröttynyttä
tukkaansa. »Muista pysyä puhtaana!»

Ja myöhemmin samana iltana äiti oli puhunut hänelle siitä naisesta,
joka kerran välttämättömästi ilmestyisi hänen elämäänsä. »Ole hänelle
hellä, Barry-poikaseni! Sinä olet niin iso, vahva mies, ja naiset,
voimakkaimmatkin, ovat heikkoja verrattuina miehiin. Me olemme hentoja
olento-parkoja, parhaatkin meistä, ja me _murjoudumme_ niin helposti»,
oli hän selittänyt naurahtaen, mutta se nauru oli ollut enemmän kuin
puoleksi nyyhkytystä. Ja äitinsä tähden hän oli vannonut olevansa hellä
kaikille naisille, jotka ikinä osuisivat hänen tielleen.

Mutta miten hän oli pitänyt valansa? Tänä iltana oli itsekkyys sen
niellyt, ja hän oli raukan tavoin paennut yksin hautomaan surkeuttaan.
Voimakas nyyhkytys kohosi hänen kurkkuunsa. Luonnostaan raukka,
mietti hän katkerasti ja kirosi taaskin isäänsä, joka oli jättänyt
hänelle sellaisen perinnön, mutta samassa hänen ajatuksensa äkkiä
katkesivat, sillä hänen korvansa juuressa kuului lempeä, kirkas ääni.
»Ei ainoankaan ihmisen tarvitse koko elinikäänsä olla kahlehdittuna
perittyyn heikkouteen. Jokainen mies, joka ansaitsee sen nimen, kykenee
nousemaan perinnöllisten vajavaisuuksien yläpuolelle.»

Hän virui jännittyneenä, hänen sydämensä sykähti voimakkaasti, ja
sitten hän muisti. Ääni oli sisäinen — se oli vain uusi muisto, nuoren,
kymmenen vuotta sitten kuolleen äidin äänen kaiku. Hänet valtasi
rusentava häpeä. »Äiti, äiti!» kuiski hän tukahdetusti, ja syvät,
raastavat nyyhkytykset pudistivat hänen leveitä hartioitaan.

Kuu oli sivuuttanut puiden välisen loman, pieni aukeama oli nyt
pimeässä, ja miehestä, joka virui maassa menetettyään kaikki ylväät
haaveensa, oli pimeys armeliaan tyynnyttävä. Hän näki selvästi itsensä
sellaisena kuin hän oli: itsekkäänä, röyhkeänä, ylpeänä — ja hänen
mielensä täytti ellottava inho itseään kohtaan. Nyt hänestä tuntui
halveksittavalta se, että hän oli niin kiihkeästi koettanut vierittää
isänsä niskoille oman syntinsä vian. Aina hän vihaisi sen miehen
muistoa, jonka välinpitämättömyys oli tappanut hänen äitinsä, mutta
tämän kauhean teon vastuunalaisuus oli hänen itsensä kannettava. Itse
hän oli valmistanut oman helvettinsä, ja sen paino oli yksinomaan
hänen hartioillaan. Se, että hän ei ollut tiennyt, millä tavoin hänen
isänsä oli elänyt Jaappanissa, ja ettei hän Jokohamassa asuessaan ollut
huolettomuudessaan mitään tiedustellut, ei ollut mikään puolustus.
Häneen yksin piti moitteen kohdistua.

Ilma alkoi äkkiä tuntua tukahduttavalta, hänen ohimokaan jyskytti,
ja hän läähätti hengästyneenä. Yhtä äkkiä se tunne sitten meni
ohitse, syvään huoahtaen hän kierähti selälleen, ja hänen raajansa
herpaantuivat liian väsyneinä liikkumaan. Hän loikoi kauan, kunnes
puiden latvojen yläpuolella alkoi näkyä alkusarastuksen kalpeita
viiruja. Sitten hän nousi väristen istumaan ja silmäili uteliaasti
hiljaisia puita ja bamburyhmiä, jotka olivat nähneet hänen tuskansa.

Hänen päätään pakotti sietämättömästi, hänen suutaan poltti, ja haava
hänen poskessaan oli jäykkä ja hellä. Kompuroituaan pystyyn hän seisoi
vähän aikaa, puristaen päätään käsillään, ja O Hara San tunkeutui
väkisinkin hänen mieleensä. Taaskin hän vapisi, kun hänen mieleensä
kohosi tytön vääntyneiden kasvojen ja rukoilevien silmien kuva.
Muutamien tuntien kuluttua hänen olisi mentävä tytön puheille, ja sen
käynnin ajatteleminen teki hänet sairaaksi. Mutta nyt hän ei voisi
mennä, hänen ulkonäkönsä säikäyttäisi O Hara Sania, joka ehkä nukkuisi,
eikä hän saisi herättää häntä, jos luonto olisi armeliaisuudessaan
vaimentanut hänen murheensa muutamiksi tunneiksi.

Mielettömästi paetessaan hän oli menettänyt hermonsa ja
paikkakäsityksensä, mutta sarastuksen vaaletessa hän tunsi ympäristönsä
ja lähti marssimaan omalle majalleen, joka oli jyrkänteen reunalla.
Väsymyksestä hoippuen hän kiiruhti metsän läpi ennättääkseen kotiin,
ennenkuin päivä valkenisi.

Oli vielä hämärä, kun hän saapui perille, meni kuistin poikki
makuuhuoneeseensa ja heittäytyi riisumatta vuoteelleen. Ja hänen
jälessään illalla kuuluneet hiipivät askeleet seurasivat häntä hiljaa
ja pysähtyivät avoimen oven ulkopuolelle. Jaappanilainen seisoi
muutamia minuutteja paikallaan, kuunnellen tarkkaavasti.




II


Craven heräsi äkkiä muutamia tunteja myöhemmin lihastensa supistuessa
suonenvedontapaisesti, niin että hän keikahti istuvaan asentoon.
Vieläkin puolittain unen pöpperössä hän heilautti jalkansa lattialle
ja jäi istumaan vuoteensa laidalle, tylsästi silmäillen pölyisiä
saappaitaan ja multaisia sormiaan.

Sitten virkosi muisti, ja hän puristi kätensä nyrkkiin, ähkäisten
hillitysti. Juotuaan janoisesti teen, joka oli sängyn vieressä olevalla
pöydällä, hän meni avoimen ikkunan ääreen. Lattian poikki astellessaan
hän hätkähti nähdessään peilistä veren tahraamat, riutuneet kasvonsa.
Kylpy ja puhtaat vaatteet olivat välttämättömät, ennenkuin hän taaskin
menisi rinteellä sijaitsevaan, pieneen, yksinäiseen taloon.

Ikkunan ääressä hän viipyi muutamia minuutteja hyvillään kasvoihinsa
puhaltavasta, vilpoisesta aamutuulesta, koettaen reipastautua,
terästäytyä kestämään ajattelemattomuutensa seurauksia ja koota sekavia
ajatuksiaan yhtenäisiksi. Hän tuijotti lahdelle, ja päivänpaisteessa
välkkyvä ulappa ilkkui hänelle huppelehtivine väreineen, jotka toinen
toisensa jälkeen hilpeästi lipuivat rantaan. Maisema, jota hän katseli,
oli tähän aamuun saakka ollut ehtymätön nautinnon lähde, mutta nyt
se vain johti hänen mieleensä vanhan virren usein lauletun säkeen —
»missä ihminen vain halpa on». Ja hän oli ollut halpa, eikä hän kyennyt
millään tavoin sitä hyvittämään.

Toisille oli annettu mahdollisuus korjata vääryytensä. Hänellä ei sitä
ollut. Hän ei voinut millään tavoin lieventää tekemäänsä pahaa. Hänen
loukkaamansa tytön täytyi kärsiä hänen puolestaan, eikä hän kyennyt
poistamaan niitä kärsimyksiä. Avuttomuus painoi häntä rusentavasti.
O Hara San, pikku O Hara San, joka oli antanut tinkimättä, innokkaan
auliilla kädellä!

Kun hän kääntyi pois ikkunan luota, olivat hänen kasvonsa jyrkän
päättäväiset. Hän alkoi riisua repalaista paitaansa ja huusi Joshiota.
Mutta Joshiota ei kuulunut, ja hänen kärsimättömästi luikattuaan
toistamiseen astui kumarrellen huoneeseen eräs toinen jaappanilainen
palvelija ja ilmoitti, että Joshio oli jo lähtenyt jalosukuisen
herran asialle, odottaen häntä siellä, että sillä välin hänen arvoisa
kylpynsä oli järjestetty ja että hänen arvoisa aamiaisensa olisi valmis
kymmenessä minuutissa.

Craven pysähtyi paita kiskottuna puoliväliin yltä.

»Mille asialle?» äänsi hän hämmästyneenä, huomaamattaan lausuen
kysymyksen kuuluvasti.

Mies kumarsi uudelleen, levittäen kätensä ja ravistaen vakavana päätään
osoittaakseen, ettei hänellä ollut aavistustakaan tästä seikasta,
joka ei kuulunut hänen toimialaansa, mutta Craven ei nähnyt hänen
eleitään raastaessaan paitaa yltään ja tietämättä edes puhuneensakaan
ääneen. Ensimmäisen kerran Joshion kymmenvuotisen palveluksen aikana
sattui, ettei hän vastannut kutsuun, ja ärtyneenä Craven kummasteli,
mikä oli saanut hänet poistumaan siihen aikaan aamulla, ja päätteli
itse edellisenä päivänä antaneensa hänelle jonkun nyt unohtamansa
määräyksen. Karkoittaen sen vuoksi Joshion asioineen mielestään hän
viittasi yhäti hiljaa selittelevää palvelijaa menemään tiehensä.

Hänen aivonsa tuntuivat raskailta ja väsyneiltä, ja hänen ajatuksensa
olivat sekasortoiset. Edessään hän ei erottanut selvää polkua. Millä
tavoin hän katselikin, hirveä sotku näytti vain yhä hirveämmältä. Yhä
uudelleen oli hänellä sellainen tunne, että kaikki oli epätodellista,
kummallista haavetta, joten hän saattoi tarkastaa tilannetta
persoonattomalta näkökannalta, kuten arvostellaan painajaista, varmasti
tietäen, että se on pelkkää unta. Mutta tässä tapauksessa ei sillä
uskolla ollut kouraantuntuvaa pohjaa, ja se harhaluulo haihtui yhtä
nopeasti kuin heräsikin, ja hänen edessään oli räikeä totuus, jota hän
ei voinut kiertää.

Pukeutumishuoneessa oli kaikki, mitä hän tarvitsi, laitettu valmiiksi
esille, ja hän pukeutui koneellisesti ja kuumeisen hätäisesti,
hermostuneen avuttomasti nykien vastahakoista kauluksennappia ja
sydämensä pohjasta sadatellen poissaolevaa kamaripalvelijaansa ja
hänen arvoituksellisia asioitansa. Vielä kymmenen minuuttia hukkautui
hänen etsiessään kelloansa ja savukekoteloaan, joiden hän äkkiä
muisti olevan pikku taloon jääneen takkinsa taskuissa. Vai oliko hän
etsinytkään oikein tosissaan? Eikö hän pikemminkin — ehkä tietämättään,
tahtomattaan — ollut vain vitkastellut, kaihtaen häntä odottavaa
tehtävää, siirtäen ilkeätä hetkeä tuonnemmaksi? Hän pyörähti rajusti
kantapäällään ja meni kuistille. Mutta portaiden yläpäässä nousi
valpas olento pystyyn, kumarsi nöyrästi ja ilmoitti mielistellen, että
aamiainen odotti.

Otsa rypyssä silmäili Craven miestä hetkisen, ennenkuin sanojen
merkitys selvisi hänen väsyneille aivoilleen, ja sysäsi hänet sitten
töykeästi syrjään.

»Viisi aamiaisesta!» kiljaisi hän rajusti, painoi hellehatun päähänsä
ja juoksi puutarhapolun päässä odottavan rickshawin luokse. Hänen
mieleensäkään ei johtunut kummastella, miten se sattui olemaan siellä
niin tavattomaan aikaan. Hän painautui rickshawin perälle hattu
silmillä, hermot arkoina, mieli hillittömästi myllerryksissä. Matka
ei ollut koskaan tuntunut niin pitkältä. Hän katsahti maltittomasti
ympärilleen. Rickshaw eteni kuin madellen. Hidas vauhti ja pakollinen
toimettomuus raivostuttivat häntä, ja ainakin kymmenen kertaa hän oli
huutamaisillaan miehille käskeäkseen heitä pysähtymään ja hypätäkseen
kävelemään, mutta pakottautui istumaan rauhallisena tarkkaillen miesten
tavattoman voimakkaiksi kehittyneiden lihasten liikkeitä; ne näkyivät
selvästi ohuiden, puuvillavaatteiden lävitse, jotka olivat takertuneet
hiestä märkään ihoon heidän ponnistellessan jyrkkiä teitä ylöspäin. Ja
tänään vaikutti häneen tavallista voimakkaammin heidän jännittyneiden
raajojensa ja huohottavien rintojensa näkeminen. Hän käytti rickshawia
tarpeen tähden eikä ollut voinut voittaa vastenmielisyyttään sellaisia
kulkuneuvoja kohtaan.

Tultuaan esille mäntyryhmästä he lähestyivät pikku porttia, ja kun
miehet heittäytyivät taaksepäin päästäen syvän ähkäisyn pysähtymisen
aiheuttamasta ruumiillisesta ponnistuksesta, hyppäsi Craven maahan ja
syöksyi polulle pelokkaiden aavistusten ajamana. Hän nousi kuistin
portaista kahdella harppauksella, mutta seisahtui sitten äkkiä, ja
hänen tummiksi ahavoituneet kasvonsa kalpenivat.

Ulomman huoneen ovella seisoi Joshio kädet levällään, sulkien häneltä
tien. Palvelijan kasvoilla oli säikähtyneen itämaalaisen harmaa,
lyijynkarvainen väri ja silmissä kummallinen säälin ilme. Hänen
käytöksensä kiihdytti Cravenin tuskaisen levottomuuden ylimmilleen, ja
hän astui askeleen eteenpäin.

»Pois tieltä!» käski hän käheästi.

Mutta Joshio ei hievahtanut paikaltaan.

»Isäntä ei mene sisälle», esteli hän hiljaa.

Craven keikautti päätään.

»Pois tieltä!» toisti hän yksitoikkoisesti.

Vielä hetkisen jaappanilainen seisoi uppiniskaisesti paikallaan;
sitten hänen katseensa painui maahan Cravenin tuijotuksen tieltä, ja
hän siirtyi vastahakoisesti syrjään, tehden puolittain mukaantumista,
puolittain valittelua kuvastavan eleen. Craven astui huoneeseen. Se oli
tyhjä. Hän seisoi hetkisen kahdella päällä — epämääräisen levottomuuden
väistyessä varman pelon tieltä.

»O Hara San», kuiskasi hän, ja kuiskaus tuntui pilkallisesti kajahtavan
takaisin tyhjästä huoneesta. Korviaan herkistäen hän kuunteli
erottaakseen vastauksen, erottaakseen askelia, mutta ei kuullut muuta
kuin oman sydämensä raskaan sykinnän. Sitten kuului viereisestä
huoneesta valitusta, ja hän meni nopeasti sinne. Huoneen ikkunoiden
eteen oli vedetty verhot, ja aluksi häh seisahtui ovelle näkemättä
hämärässä mitään. Valitus kävi äänekkäämmäksi, ja kun hänen silmänsä
tottuivat pimeään, näki hän vanhan palvelijattaren kyyröttävän
pielusläjän ääressä.

Silmänräpäyksessä hän oli naisen vieressä, joka hänen tullessaan
ponnistautui pystyyn, parkaisi rajusti, tuijotti häneen hurjistuneena
ja syöksyi sitten ulos huoneesta.

Craven jäi yksin seisomaan ja katseli pieluksia. Hänen sydämensä tuntui
herkeävän sykkimästä, ja vähän aikaa hän horjui, mutta terästäytyi
sitten ja polvistui verkkaisesti.

»O Hara San», kuiskasi hän taaskin vavahtelevin huulin. »Pikku O Hara
San — pieni —» Kuiskaus häipyi repivään, läähättävään nyyhkytykseen.

Tyttö lepäsi kuin unessa — toinen käsivarsi ojennettuna kupeelle,
toinen taivutettuna rinnalle, pieni, nyrkkiin puristettu käsi leuan
alla, pää hieman kallellaan ja luonnollisen näköisesti pielukseen
nojattuna. Se oli hänen tavallinen asentonsa. Satoja kertoja Craven
oli nähnyt hänet sellaisena — nukkuvana. Oli mahdotonta, että hän oli
kuollut.

Taaskin Craven puhui hänelle — huutaen tuskissaan äänekkäästi — mutta
tuuhearipsiset silmäluomet eivät auenneet, raottuneiden huulien
välistä ei lähtenyt iloista tervehdyshuudahdusta, pieni pyöreä rinta,
joka hänen saapuessaan oli aina noussut ja laskenut rajusti, oli
liikkumattomana silkkisen kimonon alla. Kasvot tuhkanharmaina Craven
kumartui hänen puoleensa ja laski hiljaa kätensä hänen rinnalleen,
mutta jäinen kylmyys värähdytti hänen sydäntään ja hänen kosketuksensa
tuntui häpäisyltä. Hän peräytyi, vapisten kauhuissaan.

Kuinka hän rohkeni koskettaa O Hara Sania? Murhaaja. Sillä murha
se oli. Se oli hänen työtään yhtä varmasti kuin jos hän itse olisi
iskenyt puukon tuohon tyttömäiseen rintaan tai kuristanut hengen
tuosta hennosta kaulasta. Häntä eivät harhaluulot pettäneet. Hän
ymmärsi jaappanilaisten luonnetta liian hyvin ja tunsi O Hara Sanin
liian perinpohjaisesti antautuakseen vääriin kuvitteluihin. Hän
tiesi, kuinka kiihkeästi tyttö oli häntä rakastanut, mikä usein oli
saanut hänet huolestumaan. Hän oli ollut O Hara Sanin jumala, hänen
kaikkensa. O Hara San oli palvonut häntä sokeasti. Ja hän oli jättänyt
tytön — jättänyt hänet yksin muistelemaan hänen kummallista, töykeätä
käyttäytymistään, yksin murtuneine sydämineen ja pelkoineen. Ja tyttö
oli ollut niin kumman yksinäinen. Hänellä ei ollut ketään muita paitsi
häntä. O Hara San oli luottanut häneen — ja hän oli poistunut. O Hara
San oli luottanut häneen. Voi, hyvä Jumala, luottanut häneen!

Hänen vilkas mielikuvituksensa loihti näkyviin, miten kaikki oli
käynyt. Hurjana epätoivosta ja masentuneena pelokkaiden aavistustensa
näennäisestä toteutumisesta tyttö ei ollut pysähtynyt järkeilemään
eikä malttanut punnita rauhallisemmin, vaan itämaalaisten omituiseen
tunnekiihkoiseen, mutta samalla järkkymättömän harkitsevaan tapaan
surmannut itsensä, etsien surkeuteensa huojennusta hienosta myrkystä
jonka jokainen jaappanilainen nainen tuntee. Rajusti Craven laski
kätensä pienelle, liikkumattomalle ruumiille, hänen päänsä retkahti
pielukselle tytön pään viereen, ja hänen sielunsa laskeutui syvyyksiin.

       *       *       *       *       *

Kului sanomattoman katkera tunti, ennenkuin hän jälleen kykeni
hillitsemään itseään.

Sitten hän pakottautui taaskin katsomaan vainajaa. Myrkky oli
ollut nopeastitepsivä ja armelias. Pienet, soikeat kasvot eivät
olleet vääntyneet, kaunis hipiä ei ollut menettänyt väriään. O Hara
San oli yhtä kaunis kuin aina ennenkin. Ja kuolema oli lisännyt
yhdennäköisyyttä, niin että hän alkoi uskoa olleensa sokea, kun ei
ollut pannut sitä merkille aikaisemmin.

Vielä viimeisen kerran hän katsahti kyynelusvan lävitse. Tuntui
kauhealta jättää vainaja muiden hoidettavaksi, hänen teki mielensä
ottaa hento ruumis syliinsä ja omin käsin laskea se tytön niin
suuresti rakastaman puutarhan viehättävimpään soppeen. Hän koetti
sopertaa rukouksen, mutta sanat juuttuivat hänen kurkkuunsa. Hänen
esirukouksensa eivät olleet mahdollisia, eikä kuollut niitä kaivannut.
Hän oli siirtynyt Rajattoman Ymmärtämyksen valtakuntaan.

Craven nousi hitaasti pystyyn ja viipyi hetkisen, viimeisen kerran
silmäillen ympärilleen hänelle niin kovin tutussa pienessä huoneessa.
Siellä oli muutamia O Hara Sanin rakkaimpia tavaroita, joista osan hän
oli saanut äidiltään, osan Cravenilta. Craven tunsi ne kaikki niin
hyvin, oli hypistellyt niitä niin usein. Hänen kasvonsa värähtelivät.
Täällä oli ollut lumotun prinsessan koti, suljettuna koko maailmalta
— kunnes hän oli tullut. Ja hänen saapumisensa oli tuonut muassaan
lohdutonta hävitystä. Hänen lähellään oli kallisarvoinen maljakko,
jota O Hara San oli ylistänyt, sirpaleina lattialla; sen oli vanha
palvelijatar murheensa ensimmäisessä puuskassa kaatanut. Se oli
symbolinen, ja huulet vapisten Craven kääntyi toisaalle ja poistui
raskain askelin.

Kirkas valo häikäisi häntä, ja hetkisen hän varjosti silmiään kädellään.

Joshio odotti häntä samassa paikassa, johon oli jäänyt. Craven meni
kuistin reunalle ja seisoi siellä muutamia minuutteja äänettömänä,
koettaen rauhoittua.

»Missä olit viime yönä, Joshio?» tiedusti hän vihdoin ilmeettömästi ja
väsyneesti.

Jaappanilainen kohautti olkapäitään.

»Kaupungissa», vastasi hän Kaliforniassa opittuun, lyhyeen
amerikkalaiseen tapaan.

»Miksi tulit tänne tänä aamuna?»

Joshio katsahti häneen lapsellisen hämmästyneen näköisenä.

»Isännän kello. Tulin tänne sitä etsimään», virkkoi hän huolettomasti,
ja hänen ilmeensä kuvasti oman älykkyyden herättämää ylpeyttä. Mutta se
ei pystynyt Craveniin. Hän silmäili palvelijaa terävästi, tietäen hänen
valehtelevan, mutta käsittämättä sen syytä ja liian väsyneenä edes
koettaakseen käsittää sitä. Häntä pyörrytti, ja hänen päätään pakotti
ankarasti — vähän aikaa näytti kaikki hänen ympärillään huojuvan, ja
hän tarttui umpimähkään kuistin kaiteeseen. Mutta huimaus meni pian
ohitse, ja hän terästäytyi. Joshio oli hänen vierellään, työntäen
hattua hänen käsiinsä.

»Isännän on paras palata huvilaan. Minä järjestän kaikki; tunnen
jaappanilaisten tavat», sanoi hän rauhallisesti.

Hänen kylmän asialliset, melkeinpä jyrkän karkeat sanansa siirsivät
Cravenin äkkiä todellisuuteen. Vitkastelematon toiminta oli tarpeen.
Oltiin idässä, jossa synkkiä loppusuorituksia oli välttämättä
joudutettava. Mutta hän ei taipunut palvelijan ehdotukseen. Huvilaan
palaaminen tuntui vastuunalaisuuden kaihtamiselta, viimeiseltä teolta,
jolla hän voisi loukata O Hara Sania. Mutta Joshio puhui kiivaasti,
melkeinpä tylyn suoraan, ja kerran tai pari saivat hänen esittämänsä
vääjäämättömät syyt Cravenin säpsähtämään. Oli totta, ettei hän voinut
tehdä mitään todellista hyvää jäämällä tänne. Oli totta, ettei hänestä
näissä oloissa ollut mitään hyötyä, että hänen poissaolonsa tekisi
kaikki helpommaksi. Mutta vaikka se olikin totta, ei sen kuuleminen
silti ollut helpompaa. Vihdoin hän antoi perään ja myöntyi Joshion
ehdotuksiin — joihin omituisesti sekaantui rakkautta isäntää kohtaan,
ovelaa älykkyyttä ja maan lakien tuntemista.

Craven asteli kiemurtelevaa polkua pitkin ripeästi portille. Puutarha
kiusasi häntä. Vähäisen putouksen huoleton solinaa vihloi kirpeästi
hänen mieltään — puro nauroi vähääkään välittämättä siitä, että se
käsi, joka oli istuttanut suuren osan sen äyräitä kaunistavista
kasveista, oli iäksi jäykistynyt. Puro oli aina tuntunut hänestä
elävältä, riemuisesti rinnettä alaspäin huppelehtivalta olennolta;
elävältä se tuntui nytkin — tunteettomalta, itsekylläiseltä.

Hän ei selvästi tajunnut matkan sujumista ajaessaan takaisin Jokohamaan
ja katsahti kummastuneena ympärilleen kyyditsijäin pysähtyessä.
Vähän aikaa hän seisoi portilla, silmäillen satamaa. Hän tuijotti
amerikkalaisen purren äskeiselle ankkuripaikalle. Vielä eilenillallako
hän oli naureskellut ja tarinoinut Athertonien seurassa? Siitä oli
kokonainen elinikä! Yhdessä yössä oli hänen nuoruutensa mennyt.
Yhdessä yössä hän oli hankkinut niskaansa velan, jonka maksaminen oli
mahdoton. Nopeasti vilkaistuaan säteilevän kirkkaalle taivaalle hän
meni sisälle. Arkihuoneessa hän alkoi verkalleen kävellä edestakaisin,
kädet ristissä selän takana, sytyttämätön savuke yhteenpurtujen
hampaiden välissä. Tämä koneellinen liikkuminen tyynnytti häntä, ja hän
kykeni taaskin keskittämään ajatuksiaan. Yksitoikkoisesti hän marssi
pitkän, kapean huoneen päästä päähän huomaamatta ajan kulkua, kunnes
vihdoin vaipui kirjoituspöydän vieressä olevalle tuolille ja laski
päänsä käsivarsilleen, huoahtaen väsyneesti. Pieni, liikkumaton ruumis
näytti olevan hänen luonaan, O Hara Sanin kasvot väikkyivät yhtä mittaa
hänen edessään — säälittävinä kuten silloin, kun hän viimeksi ne näki,
hilpeinä kuten tytön tervehtiessä häntä ja miettiväisinä kuten silloin,
kun hän oli nähnyt ne ensi kerran.

Se ensimmäinen kerta — sen muisto välähti eloisana hänen mieleensä.
Hän oli ollut Jokohamassa kuukauden päivät ja sijoittunut huvilaansa.
Kävellessään metsässä piirtämässä luonnoksia hän oli kohdannut O
Hara Sanin; tyttö oli kyyröttänyt jyrkän kallion juurella, jolta
hän oli luiskahtanut. Hänen nilkkansa oli nyrjähtänyt, eikä hän
kyennyt liikkumaan. Craven oli tarjonnut apuaan, ja O Hara San oli
mitään virkkamatta vähän aikaa katsellut häntä vakavilla, harmailla
silmillään, jotka näyttivät omituisen sopimattomilta hänen pieniin,
soikeihin kasvoihinsa. Sitten hän oli vastannut englanninkielellä,
puhuen hitaasti ja lausuen sanat huolellisesti. Nauraen oli Craven
yhä tahtonut kantaa hänet kotiin ja oli juuri ottanut hänet syliinsä,
kun vanha palvelijatar saapui, päivitellen kiihkeän levottomasti
ja suulaasti. Mutta tyttö oli nopeasti selittänyt hänelle asian
jaappaninkielellä, ja hän oli ehättänyt kotiin ottamaan heitä vastaan,
jättäen Cravenin taakkoineen seuraamaan hitaammin jälessä. Craven
oli viipynyt talossa vain muutamia minuutteja ja juonut teetä, jota
tarjottiin ujosti.

Seuraavana päivänä hän oli uskotellut itselleen, että oli pelkkää
kohteliaisuutta hänen käydä tiedustamassa loukkaantuneen jalan vointia.
Sitten hän oli mennyt uudelleen, toivoen voivansa lyhentää tytön
ikävää, pakollista toimettomuutta, ja niin oli niistä vierailuista
tullut tottumus.

Tuttavuus oli kehittynyt nopeasti. Alusta alkaen O Hara San oli
luottanut häneen, pian lakannut pelkäämästä ja vieromasta häntä ja
ottanut hänet vastaan teeskentelemättömästi kuin lapsi. Kohta alussa
hän oli kertonut Cravenille lyhyen, yksinäisen ja ystävättömän elämänsä
tarinan, puhunut hänelle äidistään, joka oli kuollut viisi vuotta
sitten, jättäen hänelle perinnöksi pienen talon, viimeisen lahjan
O Hara Sanin isältä, englantilaiselta, joka oli kyllästynyt hänen
äitiinsä ja karannut hänen luotaan kaksi vuotta tytön syntymän jälkeen;
hän oli kertonut köyhyydestä, jota vastaan he olivat saaneet kamppailla
— sillä englantilainen ei ollut millään tavoin turvannut heitä
taloudellisesti, uskollisesta, vanhasta palvelijattaresta, joka oli
ollut hänen äitinsä hoitajatar, siitä havainnostaan, että hänellä oli
taiteellisia taipumuksia, joiden avulla hän pystyi huolehtimaan heidän
vähäisen taloutensa yksinkertaisista tarpeista.

Hän oli kasvanut yksin — erillään maailmasta, vanhan naisen
valvonnassa, mieli täynnä sekavia keijukaistaruja ja romanttisia
haaveita — eläen taiteelleen, tyytyväisenä yksinäisyyteensä.

Ja hänen yksinäiseen elämäänsä oli Barry Craven tullut yllättävänä
ilmestyksenä. Luonnonlapsena hän ei ollut osannut salata Cravenilta
rakkautta, joka hänet pian valtasi. Ja Craven oli tervehtinyt
tutustumista pelkästään itämaiden joutilaan ihastelun lievityksenä:
hänet oli vain ikävystyminen ajanut solmiamaan suhteita tytön kanssa.
Sitten oli herännyt mielenkiinto. Aikaisemmin ei yksikään nainen
ollut kiinnittänyt hänen mieltään. Milloinkaan hän ei ollut osannut
määritellä, mikä O Hara Sanissa veti häntä puoleensa, mistä johtui
hänen tyttöä kohtaan tuntemansa kummallinen hellyys. Hän oli kohdellut
tyttöä leikkikaluna, hauraana olentona, jota oli kiusoiteltava ja
hyviteltävä.

Ja hänen käsissään O Hara San oli kehittynyt viattomasta lapsesta
naiseksi, jolla oli naisen kyky antautua ja uhrautua. O Hara San
oli antanut kaikkensa, luottavasti ja ilomielin. Ja hän oli ottanut
kaikki, mitä sai, suunnattoman itsekkäästi oikeutetun omistajan tavoin
— ottanut keveästi kaikki, mitä tyttö antoi lainkaan ajattelematta
turmelemaansa viattomuutta, tahraamaansa puhtautta. Hän oli liannut O
Hara Sanin sielun ja sitten tappanut hänen ruumiinsa. Hänen kätensä
puristuivat suonenvedontapaisesti nyrkkiin ja avautuivat jälleen
tuskaisen katumuksen kalvaessa häntä. Muisteleminen oli raatelevaa.
Katumus tuli liian myöhään.

_Liian myöhään! Liian myöhään!_ Ne sanat kaikuivat hänen päässään,
ikäänkuin hornan henki olisi huutanut niitä hänen korvaansa. Ei
mikään voima maailmassa voisi tehdä tekemättömäksi hänen tekoaan. Ei
mikään voisi virvoittaa henkiin pientä ruumista. Ja jos O Hara San
olisi elänyt! Häntä puistatti. Mutta hän ei ollut jäänyt eloon, hän
oli kuollut — hänen tähtensä. Hänen tähtensä, laupias Jumala, hänen
tähtensä! Eikä hän voinut sitä millään tavoin korjata. Mitä saattoi hän
enää tehdä? Koko elämän kestävä sovitus ei riittäisi.

Tuntui olevan ainoastaan yksi ratkaisu — henki hengestä. Eikä se olisi
korvaus, vaan oikeudenmukainen rangaistus. Hän ei pitänyt elämäänsä
arvossa — hän olisi hämärästi toivonut sen olevan arvokkaamman — hän
oli vain tuhlannut sitä, ja nyt hän oli menettänyt elämän oikeuden.
Nyt oli vain lopetettava se — heti. Ei ollut mitään syytä siirtää sitä
tuonnemmaksi. Hänen ei tarvinnut tehdä minkäänlaisia valmistuksia.
Hänen asiansa olivat kaikki järjestyksessä. Hänen perijänsä oli hänen
tätinsä, hänen isänsä ainoa sisar, joka paremmin huolehtisi Cravenien
tiluksista ja eduista kuin hän oli koskaan huolehtinut. Peters oli
riippumaton, ja Joshio oli turvattu. Mitään ei ollut enää tekemättä.

Hän nousi pystyyn, aukaisi pöydän laatikon, otti sieltä revolverin ja
piti sitä hetkisen kädessään, silmäillen sitä kiihkottomasti. Tämä ei
ollut se perimmäinen tarkoitus, johon hän oli sen aikonut. Hän ei ollut
koskaan kuvitellut hetkeä, jolloin hän itse lopettaisi oman elämänsä.
Aina hän oli hämärästi pitänyt itsemurhaa raukkamaisena. Oliko se
raukkojen tapa selviytyä pulmista? Kenties! Kukapa voi sanoa, millaista
pelkuruutta tai rohkeutta vaatii sokea hyppy suureen tuntemattomaan?
Se kysymys ei häntä vaivannut. Kysymys ei ollut rohkeudesta eikä
arkuudesta; hän uskoi, että hänen kuolemansa oli ainoa mahdollinen
suoritus.

Mutta kun hän painoi liipaisinta, kuului hänen takaansa hiljaista
ääntä, hänen ranteeseensa ja käsivarteensa tarttuivat kädet, jotka
olivat tiukat kuin ruuvipihdit, ja ase laukesi vahinkoa tekemättä
ilmaan, samalla kun hän horjahti taaksepäin käsivarsi murtumaisillaan
jiu-jitsu-otteesta, jota vastaan eivät edes hänenkään suuret voimansa
mahtaneet mitään. Hän rimpuili turhaan, kunnes hänet hellitettiin, ja
hoippui sitten nojaamaan pöytään, purren hampaitaan ja puristellen
pakottavaa rannettaan — vapisten aikeensa äkillisestä raukeamisesta.
Hän kääntyi jäykästi. Hänen vieressään seisoi Joshio järkkymättömänä
kuten tavallisesti; hänessä ei näkynyt minkäänlaisia ponnistelun eikä
mielenliikutuksen merkkejä, kun hän ojensi kiilloitettua tarjotinta,
lausuen tapansa mukaan: »Isännän posti.»

Cravenin silmien tylsän kärsivä ilme muuttui vähitellen kiukusta
leimuavaksi. Hänet valtasi hillitön raivo. Kuinka oli Joshio uskaltanut
sekaantua? Kuinka hän oli rohjennut kiskoa hänet takaisin tähän
helvettiin, josta hän oli ollut pääsemäisillään? Hän tarttui rajusti
palvelijan olkaan.

»Sinä kirottu!» karjaisi hän sähisten. »Mitä lempoa tarkoitat —» Mutta
jaappanilaisen tyyneys hillitsi häntä, ja äärettömästi ponnistaen
hän sai takaisin malttinsa. Ja hämmentymättä Joshio uudelleen ojensi
tarjotinta.

»Isännän posti», toisti hän ihan samalla äänellä kuin äskenkin, mutta
tällä kertaa hän suuntasi verhotun katseensa Cravenin kasvoihin.
Vähän aikaa miehet tuijottivat toisiaan silmiin; harmaiden silmien
ilme oli kiusaantunut ja pingoittunut, ruskeita valaisi hetkiseksi
syvä kiintymys. Sitten Craven otti koneellisesti kirjeet ja lysähti
raskaasti tuoliin. Jaappanilainen otti lattialta revolverin, pani sen
rauhallisesti laatikkoon, josta se oli otettu, ja poistui huoneesta
meluttomasti kuten oli tullutkin. Hän näytti vaistoavan, että ase saisi
jäädä sinne, mihin hän sen pani.

Yksin jäätyään Craven kumartui ähkäisten etunojaan ja painoi kasvonsa
käsiinsä.

Vihdoin hän väsyneesti oikaisihe suoraan istumaan, ja hänen katseensa
osui hänen edessään pöydällä avaamattomina viruviin kirjeisiin.
Hypisteltyään niitä jonkun aikaa välinpitämättömästi hän viskasi ne
takaisin pöydälle, alkaen hajamielisesti etsiä taskustaan unohtunutta
savukekoteloa. Sitten hän muisti, ja ponnahti pystyyn, huudahtaen
tuskaisesti. Pitikö hänen koko elämänsä tästä lähtien olla vain sarja
repiviä muistoja? Hän kirosi ja keikautti äkäisesti päänsä pystyyn.
Raukka! Nyt jo uikuttamassa kuin potkun saanut koira!

Hän otti savukkeen läheiseltä pöydältä, sieppasi kirjeet ja vei ne
kuistille lukeakseen ne siellä. Niitä oli kaksi, molemmat olivat
kirjoihinviedyt. Toisen osoite oli tuttua käsialaa, ja hänen sitä
katsoessaan hänen silmänsä laajenivat. Hän avasi sen ensiksi. Se oli
kirjoitettu Firenzessä ja päivätty kolmea kuukautta aikaisemmin.
Kuoressa oli useita arkkeja halpaa, ulkolaista paperia, jotka
ilman muodollista alkua oli kirjoitettu halvalla, sinipunervalla,
paikoitellen melkein näkymättömän epäselvällä musteella.

»Missähän maapallon osassa tämä kirje tavoittanee sinut? Pitkän ajan
olen aikonut kirjoittaa sinulle — ja aina jättänyt sen toistaiseksi —
mutta nyt minulle on sanottu, että jos lainkaan mielin kirjoittaa, on
kaikki _mañana_ jätettävä pois. On huudettu 'susi' niin usein muutamien
viime kuukausien aikana, että olen tullut epäuskoiseksi, mutta minäkin
oivallan nyt, että vitkastelusta on luovuttava. Tähän asti olen aina
siirtänyt sen tuonnemmaksi, koska olen aikaillut koko elämäni ajan ja
koska minua hävettää — hävettää ensimmäisen kerran koko hävyttömän
urani aikana. Mutta eihän minun tarvitse kertoa sinulle, mikä olen
— sanoithan sen minulle itse avoimesti entisaikoina — riittää, kun
mainitsen olevani sama John Locke kuin silloinkin — juoppo ja pelaaja,
tuhlari ja hävittäjä! Enkä usko, että pahimmallakaan vihollisellani
olisi paljoakaan lisättävää siihen arvosteluun, mutta pahin viholliseni
olenkin ollut minä itse. Kun nyt silmäilen taaksepäin elämääni —
kummallista, kuinka kiihkeästi kuoleman varmuus kannustaa ihmistä
etsimään edes yhtä hyvää tekoa, jolla voisi rauhoittaa omaatuntoaan
— ihmetyttää minua, että sallimus on sietänyt minun näinkin kauan
olla maan vitsauksena. Mutta nythän se kaikki on ohitse — minulle on
myönnetty korkeintaan muutamia päiviä — joten minun on kirjoitettava
heti tai luovuttava koko aikeesta.

Barry, olen pulassa, pahemmassa pulassa kuin koskaan ennen — en itseni
tähden — Jumala tietää, etten silloin pyytäisi sinunkaan apuasi — vaan
toisen olennon vuoksi, joka on minulle rakkaampi kuin koko maailma
ja jonka tulevaisuuden hyväksi en kykene tekemään mitään. Et ole
tiennyt minun menneen naimisiin. Tein sen varomattomuuden Roomassa;
otin vaimokseni pienen espanjalaisen tanssijattaren, jonka olisi
pitänyt olla siksi viisas, ettei olisi mieltynyt minun kauniiseen
ulkomuotooni — sillä mitään muuta ei minulla ollut hänelle tarjota.
Elimme köyhyydessä pari vuotta, ja sitten hän hylkäsi minut päästäkseen
loistavampaan asemaan.

Mutta minulle jäi lapsi, ja mistään muusta en välittänytkään. Hänen
tähtensä kiitän Jumalaa siitä, että olin laillisesti avioliitossa
pienen Lola-paran kanssa, sillä nyt ei ainakaan hänen syntymäänsä
sumenna mikään tahra, josta hän voisi minua moittia. Avulias ihminen,
joka on minua saattamassa varjojen laaksoon, varoittaa minua
kirjoittamaan lyhyesti — pidin lasta luonani niin kauan kuin saatoin;
ihmiset olivat ihmeen ystävällisiä, mutta se ei ollut sopiva paikka
hänelle. Olen painunut alemmaksi yhteiskunnallisessa asteikossa
niidenkin aikojen jälkeen, jolloin sinä tunsit minut, Barry, ja
vihdoin lähetin hänet pois, vaikka se mursi sydämeni. Mutta olihan
sekin parempi kuin nähdä hänen päivä päivältä menettävän kaiken
kunnioituksensa minua kohtaan. Surkean mitätön eläkkeeni lakkaa minun
kuollessani, ja hän jää taloudellisesti ihan turvattomaksi. Jo monta
vuotta sitten sysäsi sukuni minut luotaan eikä tahtonut tietää minusta
mitään, mutta minä nielin ylpeyteni ja vetosin sukulaisiini, rukoillen
apua Gillianille, ja he ehdottivat — kirottua armeliaisuuslaitosta!
Olin miltei epätoivoinen, kunnes sinä johduit mieleeni. En tunne ketään
muuta. Jumalan tähden, Barry, älä hylkää minua. Voin uskoa Gillianin
sinulle ja teen sen. Olen määrännyt sinut hänen holhoojakseen; se
on kaikki laillisesti järjestetty, ja paperit ovat asianajajallani
Lontoossa. Hän on tunnettu mies, ja hänestä huokuu arvokkuutta —
viimeinen vetoomukseni säädyllisyyteen! Gillian on Pyhän Sydämen
luostarissa Pariisissa. Ainoa lohdutukseni on se, että hänestä ei koidu
sinulle rahallista kiusaa, koska olet rikas. Ymmärrän kyllä, mitä ja
kuinka tavattoman paljon pyydän, mutta olen kuoleman kielissä, ja
puolustukseni on — Gillian. Oi, mies, ole hyvä pikku tyttärelleni! Olen
koko ajan toivonut onnellista käännettä, mutta sitä ei ole kuulunut.
Ehkäpä en koskaan ole sitä etsinyt, _quien sabe?_ Enää en saa siihen
tilaisuutta...»

Allekirjoitus oli vaivoin luettavissa; sen viimeinen kirjain päättyi
epävakaiseen viivaan, ikäänkuin kynä olisi pudonnut hervottomasta
kädestä.

Jonkun aikaa Craven tuijotti kädessään oleviin irrallisiin arkkeihin
kauhun ja pelästyksen vallassa, aluksi tuskin käsittäen niiden
sisältöä. Kun sitten John Locken jälkisäädöksen merkitys selvisi
hänelle täydelleen, sinkautti hän ne maahan, astui kuistin laidalle
ja alkoi katsella satamaan, pureksien viiksiään otsa rypyssä ja
tyrmistyneenä.

Lapsi — tyttölapsi! Kuinka hän tahrattuine käsineen voisi antautua
lapsen holhoojaksi? Sen ajatuksen pureva iva nostatti katkeran hymyn
hänen huulilleen. Sallimus oli kova pariisilaisessa luostarissa olevaa
lasta kohtaan — kevytmielinen isä, ja nyt rikollinen holhooja! Mutta
olihan sallimus jo tänä aamuna sekaantunut leikkiin hänen puolestaan —
vain pari minuuttia, eikä enää olisi ollut holhoojaa ottamassa vastaan
uskottua tehtävää. Sallimuksella oli ilmeisesti samanlainen mielipide
armeliaisuuslaitoksista kuin John Lockella.

Hän muisteli Lockea sellaisena kuin oli tuntenut hänet vuosia
sitten Pariisissa; mies oli ollut kaksikymmentä vuotta häntä
vanhempi — pennitön ja hillitön, mutta vastustamattoman miellyttävä,
tyhjäntoimittaja ja tuhlaaja, mutta ylpeä kuin espanjalainen,
maailmanmies, jolla oli pojan sydän ja vain yksi vihamies, hän itse,
heikko, mutta rakastettava; risainen takki, mutta ruhtinaallinen
käytös; idealisti, mutta maailman murjoma.

Craven luki kirjeen toistamiseen. Locke oli sitonut hänen kätensä —
hänellä ei ollut valinnan varaa, hänen täytyi ottaa vastaan hänelle
uskottu tehtävä. Millainen jälkisäädös! Jos John Locke olisi tietänyt,
olisi hän varmasti mieluummin uskonut tyttärensä vaikkapa »laitoksen»
hellään hoivaan. Mutta Locke ei ollut tiennyt ja oli luottanut häneen.

Se ajatus oli kuin äkkiä vaikuttava kannus, kiihoittaen häntä
voimakkaammin kuin mikään muu, pusertaen esille kaikki hänen luonteensa
parhaat ja lujimmat piirteet. Muutamissa tunneissa hän oli romahtanut
korkeudesta, jossa hän itsekkyytensä sokeudessa oli leijaillut,
pohjattomalta tuntuvaan itsearvioinnin kuiluun, mutta synkimmällä
hetkellä, kun hänen maailmansa oli ollut pirstaleina hänen jaloissaan
— oli tullut tämä. Hänelle oli vielä annettu tilaisuus. Cravenin leuka
painui päättävään asentoon, kun hän pisti kuolevan Locken vetoomuksen
taskuunsa.

Hän repäisi auki toisen kirjeen. Se oli, kuten hän oli arvannut,
asianajajalta ja vain vahvisti Locken kirjeen sisällön, lisäksi
ilmoittaen, että Locke oli kuollut muutamia tunteja sen jälkeen, kun
oli kirjoittanut sanotun kirjeen, ja että asianajaja oli lähettänyt
asiasta tiedon pariisilaisen luostarikoulun johtajattarelle.

Craven palasi arkihuoneeseensa kirjoittamaan sähkösanomia.




III


RADALLA sattuneen kiskovian vuoksi jyristi laivan saavuttua
Marseillesista lähtenyt juna Pariisin Lyon-asemalle pari tuntia
myöhästyneenä. Craven ei ollut nukkunut. Hän oli luovuttanut
makuupaikkansa sodassa haavoittuneelle matkustajatoverilleen ja
istunut valveilla koko yön liian täyteen ahdetun, hiostavan kuuman
vaunun tukehduttavan ummehtuneessa ilmassa ja jalat puutuneina tilan
puutteesta.

Oli maaliskuun alku, ja vaunun lämmön ja aseman raa'an ilman erotus
vaikutti häneen vastenmielisesti, kun hän laskeutui junasillalle.

Jättäen Joshion, joka oli kuin kotonaan yhtä hyvin Pariisissa
kuin Jokohamassa, huolehtimaan matkatavaroista hän antoi merkin
odottavalle ajurille. Hän oli avauttanut vaunujen kuomun, sysäsi
hatun takaraivolleen, ja antoi pirteän tuulen puhaltaa kasvoilleen.
Nytkähdellen vaunut vierivät rosoisilla kaduilla, joilla näinkin
varhaisella aamuhetkellä vilisi väkeä — jokapäiväisiin puuhiinsa
rientäviä työntekijöitä — ja hän katseli ohitse kiiruhtavia ihmisiä
tottuneen välinpitämättömästi.

Vähitellen hän taukosi katselemastakin erilaisia ihmistyyppejä,
omituisia vetelehtijöitä ja vilkasliikkeisiä sanomalehtikioskeja. Hänen
ajatuksensa lensivät takaisin Jokohamaan. Oli kulunut kuusi viikkoa,
ennenkuin hän oli päässyt lähtemään, kuusi loppumatonta surkeuden ja
itsehalveksinnan viikkoa. Hän ei ollut kaihtanut eikä karttanut mitään.
Paljon olivat jaappanilaiset viranomaiset hienotunteisen kohteliaasti
säästäneet häneltä, mutta sen koettelemuksen jälkeen olivat hänen
hermonsa olleet hyvin ärtyneet. Onneksi oli laiva ollut melkein tyhjä,
ja hän oli saanut kaipaamaansa yksinäisyyttä. Hän oli tuntenut itsensä
hylkiöksi. Hänen olisi ollut mahdoton, kuten hän aikaisemmin oli
tehnyt, liittyä mukaan ihmisten täyttämän laivan keveään elämään ja
hilpeihin huvituksiin.

Hän etsi mielen huojennusta liikkeestä, ja yksinäisillä kansilla
marssitut tunnit antoivat hänelle kestävyyttä, joskaan eivät
huojennusta.

Ja aina oli takalistolla Joshio pystyvänä ja alttiina torjumassa
häneltä matkoilla välttämättömästi sattuvia pikku vastuksia — jotka
olisivat hänestä, kun hän oli ylenmäärin rasittunut, tuntuneet kaksin
verroin harmillisilta — osoittaen huolenpitoaan kymmenillä tavoin
äänettömästi valvomalla hänen mukavuuttaan.

Craven oli varma, että jaappanilainen tiesi pienessä talossa
tapahtuneesta murhenäytelmästä koko paljon enemmän kuin hän, mutta
palvelija ei ollut kertonut mitään omasta aloitteestaan, eikä hän ollut
kysellyt mitään. Hän ei voinut puhella siitä. Ja Joshio, tutkimaton,
pysyi vaiti. Alituisena muistuttajana kaikesta, mitä hän saattoi
toivoa unohtavansa, Joshio — kumma kyllä — kävi hänelle entistä
välttämättömämmäksi. Aluksi hän huumaantuneessa tilassaan oli tuskin
huomannut miehen tahdikkuutta ja huolehtimista, mutta vähitellen
hän alkoi tajuta, kuinka paljon hän oli velkaa jaappanilaiselle
palvelijalleen. Ja kuitenkin se oli hänen vähäisin kiitollisuuden
velkansa. Oli toinen suurempi — elämänvelka. Mitä se lieneekään
Cravenille merkinnyt, Joshiolle se oli vuosia sitten Kaliforniassa
syntyneen velan yksinkertainen maksu. Että jaappanilaisen mielessä
oli ollut enemmän, kun hän teki nopean päätöksensä, siitä ei Craven
saattanut olla varma; itämaalaisen siveelliset ohjesäännöt eivät ole
samat kuin länsimaalaisen, he tulkitsevat ja tyydyttävät kunnian
vaatimukset toisella tavoin. Elämä sellaisenaan ei itämaalaisesta
merkitse mitään; sen lopettaminen on pelkkä hetkellinen tarve ja
kunkin ihmisen oma asia. Kaikkien omien kansallisten ihanteittensa
hyväksyttyjen määräysten mukaan Joshion olisi pitänyt pysyä syrjässä —
mutta hän olikin sensijaan tullut väliin. Mikä lieneekään ollut hänen
vaikuttimensa, velkansa Joshio oli täydellisesti suorittanut.

Merellä vietetyt viikot reipastuttivat Cravenia enemmän kuin mikään
muu olisi saattanut tehdä. Laivan lähestyessä Ranskaa muuttuivat
neuvottomuus ja huoli sen tehtävän johdosta, johon hän valmistautui
ryhtymään, yhä kalvavammiksi. Hänen täydellinen soveltumattomuutensa
siihen herätti hänessä pelkoa. Saatuaan John Locken yllättävän kirjeen
hän oli sekä sähköttänyt että kirjoittanut tädilleen Lontooseen,
selittäen pulansa, esittäen sopivia kohtia Locken vetoomuksesta ja
rukoillen tädin apua. Mutta kun hän vain ajatteli tätiään lapsen
kasvattamisen yhteydessä, levisi hymy hänen huulilleen. Täti oli omalla
tavallaan yhtä sopimaton siihen kuin hän itsekin.

Caro Craven oli viisikymmenvuotias nainen, »vanhapoika» — naimaton
neito olisi ollut tyyten soveltumaton sanontatapa lujaluonteisesta,
pienestä naisesta, joka oli harrastanut taideopintoja Pariisissa niihin
aikoihin, jolloin englantilaiset olisivat kauhuissaan nostaneet kätensä
torjuakseen sellaisen ajatuksenkin, ja sitäpaitsi hän itse piti sitä
nimitystä herjauksena olennolle, joka — ainakin omassa piirissään — oli
luomakunnan herrojen tasalla. Hän oli kuvanveistäjä, ja hänen työnsä
olivat tunnetut kanaalin molemmin puolin. Kotosalla ollessaan hän asui
isossa talossa Lontoossa, mutta hän kulutti paljon aikaa matkoilla
seuranaan vanhahko palvelijatar, joka oli ollut hänen palkoissaan
kolmekymmentä vuotta. Ja Craven ajatteli palvelijatarta yhtä paljon
kuin emäntääkin vaunujen jyskiessä eteenpäin mukulakivisillä kaduilla.

»Jos vain saamme Maryn innostumaan.» Siinä ajatuksessa oli
toivon pilkahdus. »Hän pelastaa tilanteen. Hän hemmotteli minua
perinpohjin, kun olin poikaviikari.» Ja virkistyneenä muistellessaan
tuikeakasvoista, kulmikasta Maryä, jonka jonkun verran töykeän
ulkokuoren alla piili hyvin hellä sydän, hän hilpeästi suoritti
maksunsa ajurille.

Hotellissa odotti häntä kokonainen kasa kirjeitä, mutta hän työnsi ne
kaikki päällystakkinsa taskuun paitsi yhtä, Petersin lähettämää, jonka
hän heti repi auki ja luki hotellin seurustelusalissa.

Tuntia myöhemmin hän lähti jalkaisin rauhalliseen hotelliin, jota
hänen tätinsä oli pitänyt majapaikkanaan opiskeluajoiltaan saakka
ja jossa hän nytkin odotti veljenpoikaansa, kuten tämä oli saanut
tietää Marseilleen saavuttuaan saamastaan sähkösanomasta. Tädin
yksityishuoneiston aukaisi vanhanpuoleinen palvelijatar, jonka kasvot
kirkastuivat hänen tervehtiessään tulijaa.

»Neiti Craven odottaa salissa, sir. Hän on kävellyt lattialla
edestakaisin ainakin tunnin teitä varrotessaan», ilmoitti hän
mennessään edellä käytävää myöten.

Neiti Craven seisoi luonteenomaisessa asennossa avoimen takan edessä
jalat vankasti uunimatolla, lyhyt, tanakka vartalo puettuna koruttoman
miesmäiseen vaippaan ja hameeseen, kädet työnnettyinä syvälle nutun
taskuihin, lyhyeksi leikattu, harmaa tukka silmäänpistävän pörröllään.
Hän riensi veljenpoikaansa vastaan kädet ojossa.

»Poika-kulta, siinähän vihdoinkin olet! Olen odottanut sinua
_tuntikausia_. Junasi on täytynyt myöhästyä hyvin paljon — inhoittavan
kehno rautatieliikenne! Oletko syönyt aamiaista? Niinkö? No hyvä.
Ota sitten savuke — niitä on kyynärpääsi vieressä olevassa rasiassa
— ja kerro lisää tänne sinkauttamastasi hämmästyttävästä salamasta!
Mikä nurinkurinen ehdotus kahdelle sellaiselle vanhallepojalle kuin
sinulle ja minulle! Omituinen ystäväsi ei tosin liene ottanut minua
huomioon hurjassa suunnitelmassaan — vaikka epäilemättä hän olisi sen
tehnyt, jos olisi tiennyt mitään olemassaolostani. Oliko mies hullu?
Ja kuka hän oikeastaan oli? John Locke, mutta mistä? Locke-nimisiä on
tusinoittain. Ja minkä tähden hän valitsi ennen kaikkia juuri sinut?
Millaisia hupakkoja miehet ovatkaan!» Äkkiä hän vaipui nojatuoliin
ja nosti toisen soman jalkansa toiselle. »He kaikki!» lisäsi hän
ponnekkaasti, karistaen savukkeestaan tuhkan tuleen reippaalla
sivuheilautuksella.

Hän silmäili tarkkaavasti Barryn kasvoja, etsien niistä vastauksia
mieskohtaisempiin kysymyksiin, jotka jostakin vähemmän omaperäisestä
naisesta olisivat tuntuneet välttämättömiltä kohdatessaan vuosikausien
kuluttua hyvin rakkaan veljenpojan. Cravenia hymyilytti luonteenomaisen
omituinen tervehdys muistiinpainuneine lauseineen. Hän sijoitti pitkät
jalkansa mukavasti vastassaan olevalle tuolille.

»Myöskin Peterkö?» kysyi hän, virittäen savukkeen.

Neiti Craven naurahti säyseästi.

»Peter», vastasi hän lyhyesti, »on ainoa loistava poikkeus, joka
vahvistaa sääntöä. Tunnen rajatonta kunnioitusta Peteriä kohtaan.»

Craven katsahti häneen uteliaasti.

»Entä minua, täti Caro?» kysäisi hän äänessään omituinen soinnahdus.

Neiti Craven silmäili hetkisen lähellään olevassa tuolissa venyvää
kookasta vartaloa, kääntyi sitten takaisin tuleen päin huulet supussa
ja otsa rypyssä ja pörrötti tukkaansa entistä perinpohjaisemmin.

»Rakas poika», virkkoi hän vihdoin vakavasti, »muistutat kovaonnista
veljeäni siksi paljon, ettei se ole terveellistä mielenrauhalleni».

Barry säpsähti. Tädin sanat hipaisivat vielä hellää haavaa. Mutta
huomaamatta, kuinka kipeästi hänen huomautuksensa oli osunut, neiti
Craven jatkoi miettivästi, yhäti tuijottaen tuleen.

»Minut luodessaan ei Korkein Veistäjä suonut minulle kaunista
ulkomuotoa, joka on tullut sananparreksi suvustamme, mutta sen
korvaukseksi hän lahjoitti minulle vakavan mielen, joka sopii vankkaan
ruumiiseeni. Minulle merkitsee suku paljon, Barry — enemmän kuin
kukaan on koskaan aavistanut — ja joskus aprikoin miksi vakava mieli
on annettu suvun sille ainoalle jäsenelle, joka ei voi jatkaa sitä
suorassa polvessa.» Hän huoahti, mutta ikäänkuin häveten harvinaista
mielenliikutustaan hän sitten keikautti sekavan, harmaan tukan
peittämää päätään, tehden liikkeen, joka herätti veljenpojassa erittäin
paljon muistoja. Craven punehtui.

»Sinä olet sukumme paras, täti Caro.»

»Niin oli äitisi tapana sanoa — lapsi-rukan.» Tädin ääni pehmeni äkkiä.
Hän nousi rauhattomasti seisomaan ja sijoittui äskeiseen asentoonsa
tulen ääreen kädet miesmäisen takin taskuissa.

»Entä suunnitelmasi, Barry? Mitä aiot tehdä?» tiedusti hän ripeästi,
ilmeisesti haluten välttää siveyssaarnan jatkumista. Craven meni hänen
luokseen uunimatolle ja nojautui uuninreunukseen.

»Aion sijoittua — ainakin joksikin aikaa — asumaan Towersiin», vastasi
hän, »ja innostua tilusten hoitoon. Peter väittää, että minua siellä
tarvitaan, ja vaikka se onkin hölynpölyä ja hän on äärettömän paljon
tarpeellisempi kuin minä, olen kuitenkin valmis yrittämään. Olen
hänelle velkaa enemmän kuin ikinä pystyn maksamaan — me kaikki olemme
— ja jos sielläoloni tosiaankin on hänelle avuksi, niin mielihyvin sen
hänelle suon. Mutta kyllä minusta on siellä suunnilleen yhtä paljon
hyötyä kuin rattaiden kolmannesta pyörästä, joka sekin on lisäksi
kirotun kehno», lisäsi hän katkerasti. Muutamiksi minuuteiksi hän
sitten näytti unohtavan, että puhuttavaa oli enemmänkin ja tuijotti
tuleen, silloin tällöin työntäen jalallaan palavia halkoja likemmäksi
toisiaan.

Neiti Cravenilla oli se epänaisellinen ominaisuus, että hän osasi
hillitä kieltään ja pitää huomautukset omina tietoinaan. Nytkään hän
ei virkkanut mitään — keinui vain edestakaisin kantapäittensä varassa,
kuten hän tavallisesti teki keskittäessään ajatuksiaan.

»Otan lapsen Towersiin», jatkoi Barry vihdoin, »ja siellä tarvitsen
sinun apuasi, täti Caro». Hän pysähtyi, sopertaen kankeasti. »On
hävyttömän julkeata pyytää sinua —»

»Rupeamaan lapsenhoitajattareksi minun iälläni», pisti täti väliin.
»Sitä uraa en todellakaan ole mielessäni haaveksinut. Ja, vilpittömästi
sanoen, minua epäilyttää sen onnistuminen», lisäsi hän nauraen ja
virnistäen koomillisesti. Sitten hän taputti Cravenin käsivartta
hellästi. »Sinun olisi paljoa parempi noudattaa Peterin neuvoa ja ottaa
puolisoksesi sievä tyttö, joka hoitaisi lasta äidillisesti ja antaisi
hänelle veljiä ja sisaria leikkikumppaneiksi.»

Barry jäykistyi silminnähtävästi.

»Minä en mene ikänäni naimisiin», tokaisi hän lyhyesti.

Tädin kulmakarvat kohosivat sentimetrin murto-osan verran, mutta hän
nielaisi vastauksen, joka pyöri hänen kielellään.

»Ikä — on pitkä aika», sanoi hän keveästi. »Cravenien suku on vanha,
Barry. Ihmisillä on velvollisuuksia.»

Craven ei vastannut mitään, ja täti ehätti kääntämään keskustelun
toisaalle. Häntä kammotti toisen pakottaminen uskomaan salaisuuksiaan.

»Vielä on jälellä — Mary», virkkoi hän sellaisen näköisenä kuin olisi
esittänyt lopullisen keinon. Cravenin kasvojen pingoittunut ilme
laukesi.

»Myöskin Mary on johtunut mieleeni», myönsi hän melkein liikuttavan
innokkaasti.

Neiti Craven murahti ja tarttui tukkaansa.

»Mary!» kertasi hän hihittäen. »Mary, joka on koko elämänsä ajan
kanniskellut Wesleyn saarnakirjaa kainalossaan — ja pariisilaisen
luostarin kasvatti! Siinä ajatuksessa on tosiaankin huumoria. Mutta
minun on saatava kuulla yksityiskohtia. Mikä mies tämä Locke oli?»

Cravenin kerrottua hänelle kaikki tietonsa hän seisoi ihan hiljaa
hetkisen, pyöritellen savukkeenimuketta lujissa käsissään.

»Irstaileva englantilainen isä ja espanjalainen äiti, jonka
siveellisyys on epäilyttävä. Barry-parka, sinua odottaa ankara työ.»

»Meitä odottaa», oikaisi Craven.

»Meitä! Armias taivas, jo se ajatuskin kauhistuttaa minua». Hän
kohautti traagillisesti olkapäitään ja pysyi vaiti siihen saakka,
kunnes Mary tuli ilmoittamaan, että puolinen oli valmis.

Ruokapöydässä täti silmäili veljenpoikaansa tarkkaavasti koettaen
kuitenkin huolellisesti salata sen. Hän oli tottunut siihen, että Barry
usein tuli ja meni. Äitinsä kuoleman jälkeen poika oli ollut yhtenään
matkoilla ja monesti ilmestynyt enemmän tai vähemmän odottamatta
pitempien tahi lyhempien väliaikojen perästä. He olivat aina olleet
hyviä ystävyksiä, ja Englantiin palattuaan oli Craven aina ensiksi
mennyt tätinsä luokse — varmasti tietäen olevansa tervetullut, varmana
itsestään, hilpeänä, kevyenä ja hyväntuulisena.

Täti oli syvästi kiintynyt häneen, mutta tarkkaillut huolestuneena
hänen vuosi vuodelta yhä enemmän muuttuessaan vanhemman Barry Cravenin
kaltaiseksi, peläten isän siveellisen rappeutumisen uudistuvan pojassa.
Häntä oli kovasti haluttanut puhua avoimesti, varoittaa. Mutta
luontainen vastenmielisyys toisten asioihin sekaantumista kohtaan ja
kuolevalle kälylle vastahakoisesti annettu lupaus olivat estäneet
häntä puhumasta. Hän oli rakastanut kookasta, kaunista naista joka
oli ollut hänen veljensä vaimo, ja hänelle annettu lupaus oli pyhä —
vaikka hän olikin usein epäillyt, oliko viisasta pysyä vaiti, kun siitä
saattaisi aiheutua arvaamattomia vaaroja. Hän kunnioitti sellaisen
lupauksen vaatijan hienoa uskollisuutta mutta hänen oma ajatustapansa
oli ymmärrettävämpi. Hän oli kyllin voimakas noustakseen vastustamaan
hyväksyttyjä, perinnäisiä katsantokantoja. Hän piti arvossa vainajaa
kohtaan tunnettua uskollisuutta, ja häneen tehosi väkevästi
uskollisuus eläviä ihmisiä kohtaan. Muutamia minuutteja aikaisemmin
hieman häpeillen tunnustaessaan rakastavansa sitä sukua, johon he
kuuluivat, oli neiti Craven vain heikosti tuonut julki kiintymyksensä
sitä kohtaan. Hänessä kyti sukuylpeys harvinaisen kiihkeänä. Oma
heimo oli hänestä kaiken parhaan ja ylevimmän kannattaja. Ja Barry
oli viimeinen Craven. Hänen veljensä oli pettänyt hänen uskonsa ja
raahannut hänen korkeat ihanteensa tomuun. Rohkeus oli kannustanut
häntä kohottamaan ne toistamiseen korkealle. Entä jos Barrykin pettäisi
hänen luottamuksensa? Tähän asti oli hänen pelkonsa ollut vailla varmaa
perustaa. Hänellä ei ollut ollut tosiasiallista huolestumisen syytä,
vain luonteiden samanlaisuus oli herättänyt epämääräistä levottomuutta.

Mutta katsellessaan nyt Barryä hän oivalsi, ettei se mies, joka istui
hänen vastassaan pöydässä, ollut sama kuin se, josta hän oli eronnut
lähes kaksi vuotta sitten. Oli tapahtunut jotakin — jotakin sellaista,
mikä oli muuttanut hänet perinpohjin. Tämä mies oli vanhentunut paljon
enemmän kuin ne kaksi vuotta, jotka hänen ikänsä oli lisääntynyt. Tätä
miestä hän tuskin tunsi; hän oli kova, jäykkä, äänessään ajoittaisin
omituinen, katkera sointu ja synkkä, murheellinen ilme tummanharmaissa
silmissään, jotka olivat muuttuneet uskomattoman paljon, kun niissä ei
enää milloinkaan näkynyt ennen niin herkästi ilmaantuvaa hymyä. Hänen
suunsa ympärillä oli uurteita ja hänen hiuksissaan harmahtava vivahdus,
jonka täti kerkeästi pani merkille. Mitä olikin tapahtunut — Barry oli
kärsinyt. Se näkyi selvästi hänen kasvoistaan.

Ja jollei Barry omasta aloitteestaan puhuisi, olisi täti voimaton
auttamaan häntä. Hän ei pyytämättä sekautuisi toisen ihmisen
yksityisiin asioihin. Se, että Barry oli hänen hellästi rakastettu
veljenpoikansa ja että heidän ystävyytensä oli läheinen, ei muuttanut
asiaa; rajat olisivat silti samat. Mutta hänessä oli siksi paljon
naista, että hän oli kiihkeän arka Barrystä. Häntä kiusasi toisen
muuttuminen — sellaista muutosta hän ei ollut toivonut, hän ei lainkaan
jaksanut käsittää sitä ja se herätti hänessä tunteen, että hänen
vastassaan oli tyyten outo ihminen.

Mutta huolellisesti hän salasi tarkkailunsa, ja vaikka hän mielessään
pohtikin paljon, rupatteli hän silti yhtä mittaa, täydentäen
niukkasisältöisten kirjeittensä kertomia kotoisia uutisia ja pistäen
aina joskus sekaan taidepakinaa. Vain yhden kysymyksen hän esitti.
Oli syntynyt äänettömyys. Hän katkaisi sen äkkiä, kumartuen eteenpäin
tuolissaan ja silmäillen veljenpoikaansa terävästi.

»Oletko ollut sairaana — siellä?» Hänen kätensä heilahti epämääräisesti
itäänpäin. Craven katsahti häneen kummastuneena.

»En», vastasi hän yksikantaisesti. »En ole sairas koskaan.»

Neiti Craven nousi pöydästä ja nyökkäsi, minkä olisi saattanut
tulkita myöntymykseksi. Mutta itse asiassa se johtui hänen oman
tarkkanäköisyytensä aiheuttamasta tyydytyksestä. Hän ei ollut
hetkeäkään epäillyt Barryn sairastaneen, mutta hän ei ollut osannut
millään muulla tavoin lausua sitä, mitä halusi tietää. Se oli
sellaisenaan viaton ja luonnollinen huomautus, mutta Barryn vallannut
äkillinen synkkyys varoitti, ettei tädin kysymys kenties ollutkaan niin
taitavasti sommiteltu kuin hän oli kuvitellut.

»Kolminkertainen tomppeli!» mietti hän harmissaan kaataessaan kahvia.
»Sinun olisi ollut paras hillitä kieltäsi.» Ja hän koetti hälventää
varjoja Barryn kasvoilta ja karkoittaa kaikki sellaiset mahdolliset
epäluulot, että hän halusi tutkia toisen asioita. Hän oli harvinainen
persoonallisuus ja osasi puhella älykkäästi ja hyvin, jos tahtoi.
Ja tänään hän tahtoi; hän pinnisti kaikki kykynsä torjuakseen pois
vaiteliaisuuden puuskan, joka niin voimakkaasti kuvasti miehessä
tapahtunutta muutosta. Mutta vaikka Barry kuunteli näennäisen
tarkkaavaisena, oli hänen mielensä ilmeisesti muualla, ja hän istui
tuijottaen tuleen ja tuontuostakin koneellisesti karistaen porot
savukkeestaan. Keskustelu kävi veltoksi, ja vihdoin neiti Craven
luopui yrittämästä ja jäi myöskin istumaan hiljaa, yrmeän näköisenä,
rummuttaen sormillaan tuolin käsinojaa. Ajaen takaa Barryn mietteitä
kiitivät hänenkin ajatuksensa kaukana, kunnes hänen vieressään olevan
puhelimen äkillinen kilinä sai hänet rajusti hätkähtämään.

Hän vastasi soittoon, ojentaen sitten kuulotorven Cravenille.

»Siellä on pakanasi», huomautti hän kuivasti.

Vaikka hänellä olikin mahdollisimman vähän englantilaisten naisten
ennakkoluuloja, ei hän ollut sopeutunut sietämään jaappanilaista
kamaripalvelijaa. Craven kääntyi puhelimesta kasvoillaan harmin ja
huojennuksen sekainen ilme.

»Lähetin tänä aamuna tiedon luostariin. Sain juuri nyt vastauksen
Joshiolta. Johtajatar haluaa tavata minua tänään iltapäivällä.»
Hän koetti saada äänensä kuulostamaan välinpitämättömältä, nykäisi
liivejään suoraksi ja otti pienen langanpätkän takkinsa hihasta.

Neiti Cravenin suu värähti hänen nähdessään nämä ilmeiset hermostumisen
merkit ja hän katsoi veljenpoikaansa tutkivasti. Nopea toiminta
epämukavassa velvollisuustehtävässä ei ollut tähän saakka ollut Barryn
luonteen huomattavia piirteitä.

»Etpä totisesti kuhnustele käydessäsi käsiksi asiaan.»

Craven keikautti päätään kärsimättömästi.

»Vitkasteleminen ei tee tehtävää hauskemmaksi», vastasi hän, kohauttaen
olkapäitään. »Tahdon nähdä lapsen heti ja järjestää hänen siirtonsa
mahdollisimman pian.»

Neiti Craven silmäili häntä kiireestä kantapäähän huulillaan juro hymy,
joka muuttui sydämen pohjasta raikuvaksi, hilpeäksi nauruksi.

»On vahinko, että sinulla on niin paljon rahaa, Barry; sinä ansaitsisit
omaisuuden mallina. Olet liian hauskannäköinen mennäksesi luostareihin
liehumaan.»

Miehen silmistä pilkahti heikosti entisen tapainen hymy.

»Lähde sinä saattajakseni, täti Caro!»

Täti pudisti nauraen päätään.

»Kiitos — en. Rajansa kullakin. Luostarit ovat minun rajojeni
ulkopuolella. Mene järjestämään asia, ja jos lapsi on
esittelykelpoinen, sopii sinun tuoda hänet tänne teelle. Mary
otaksunee, ettemme me lainkaan pysty selviytymään tilanteesta,
ja on valmis ehättämään avuksi. Hän on jo penkonut _Au Paradis
des Enfantsin_, etsiessään sopivia lahjuksia, joilla houkuttelisi
lapsen mieltymään itseensä. Mikäli kuulin, sattui vilkas kohtaus
hänen ostaessaan nukkea, jonka hinnan — se oli puettu vain
syntymäpäivä-asuunsa — hän väitti olevan »sulaa vääryyttä». Vaikka
Mary onkin ollut täällä jo niin monta vuotta, pilkkaa hän yhäti
mannermaalaisten hintoja. Sillä tavoin hän kannattaa Brittein
valtakunnan arvoa. Yletön hinta on hänen mielestään tahallista
rosvoamista.»

Autossa Craven etsi sinä aamuna saamansa postin seasta asianajajan
kirjeen, joka todisti, että hänellä oli oikeus vaatia hoivaansa John
Locken lapsi. Sitten hän nojautui takakenoon ja sytytti savukkeen.
Häntä vaivasi järjetön hermostuminen, ja hän kirosi Lockea kymmeneen
kertaan, ennenkuin ehti luostarille. Häntä harmitti oudon vaikea asema,
johon hän oli joutunut ja jonka vaikeuden hän vasta nyt tuntui täysin
käsittävän. Kuta enemmän hän sitä ajatteli, sitä vastenmielisemmäksi se
muuttui. Pian alkava keskustelu luostarin johtajattaren kanssa ei ollut
hänen kiusoistaan vähäisin.

Kauniin aamun lupaava sää ei ollut pysynyt; taivas oli lyijynharmaa,
ja vinha tuuli pieksi räiskyviä sadepisaroita auton ikkunaan. Kaduilla
virtasi vettä, ja niitä reunustavat lehdettömät puut huojuivat ja
natisivat kaameasti. Katujen ulkoasu oli kolkko ja painostava.

Cravenia puistatti. Hän muisteli lämmintä ja päivänpaisteista
Jaappania, josta hän äsken oli lähtenyt. Hänen nykyisen ympäristönsä
synkeys oli hänen muistelemansa maan hilpeän hymyilevien maisemien,
ylellisen värirunsauden ja tuoksujen täyttämän ilman jyrkkä vastakohta.
Hänessä heräsi melkein koti-ikävän kaltainen tunne.

Mutta se ajatus nostatti hänen silmiensä eteen näyn — hintelän,
liikkumattoman, silkkipieluksilla viruvan ruumiin; pienet, kalpeat
kasvot, tiukasti suljetut silmät, pitkät silmäripset tummana reunuksena
jääkylmillä poskilla. Näky oli kammottavan selvä, hirvittävästi
todellisuuden mukainen — ei ainoastaan muisto kuten sinä aamuna,
jona hän oli tavannut O Hara Sanin kuolleena — ja hikihelmien
vieriessä kasvoillaan hän odotti suljettujen silmien avautuvan ja
paljastavan hänelle tuskaisen ilmeen, jonka hän oli nähnyt sinä
iltana riistäytyessään irti tytön häneen takertuneista käsistä ja
poistuessaan hänen luotaan. O Hara Sanin käyttämän hajuveden heikko
tuoksu oli hänen sieraimissaan, vaivaten hänen hengitystään. Näytti
siltä kuin hennoissa jäsenissä alkaisi elämä sykkiä, pienet rinnat
liikkuisivat havaittavasti, raottuneet huulet vavahtelisivat. Hän ei
osannut tarkoin erottaa, milloin muutos tapahtui, mutta kun hän kädet
tiukkaan puristettuina kumartui eteenpäin, huomasi hän äkkiä katsovansa
harmaihin, tuskastuneihin silmiin — vain sekunnin ajan.

Sitten näky katosi, ja hän nojautui taaksepäin autossa, pyyhkien
hikeä otsaltaan. Hyvä Jumala, eikö se milloinkaan jättäisi häntä
rauhaan! Se oli vainonnut häntä kuin kummitus — jyrkänteen partaalla
sijaitsevassa, avarassa huvilassa, kohoten merestä hänen nojatessaan
laivan kaiteeseen, laivassa vietettyinä pitkinä öinä hänen viruessaan
valveilla ahtaan hyttinsä pronssisängyssä, viime yönä ihmistungoksen
täyttämässä rautatievaunussa — silloin se oli ollut niin elävä, että
hän oli pidättänyt henkeään ja silmissään vainotun masentunut ilme
vilkaissut salavihkaa matkustajatovereihinsa, odottaen näkevänsä
kauhistuneita kasvoja, jotka ilmaisivat toistenkin näkevän sen, minkä
hän näki. Hän ei koskaan tiennyt, kuinka kauan sitä kesti; hän oli
jäykkänä, kunnes se häipyi, jättäen hänet kylpemään hiessään. Ympäristö
ei tuntunut vaikuttavan mitään. Se tuli yhtä helposti ihmistungoksessa
kuin hänen ollessaan yksin. Alituisesti hän pelkäsi paljastajansa
sairaloisen tilansa. Vain kerran se oli tapahtunut — huvilassa, lähdön
edellisenä iltana, ja häneltä aavistamatta päässyt huudahdus oli
kutsunut valppaan kamaripalvelijan saapuville. Ja hänen tullessaan
huoneen poikki oli Craven selvästi nähnyt hänen kävelevän pienen,
lattialla viruvan olennon ylitse ja silmät leimuten kiskaissut hänet
rajusti syrjään, osoittaen sormellaan ja jupisten sekavasti. Ja Joshio
oli tuntunut ymmärtävän.

Craven epäili kaikkea yliluonnollista, mutta aluksi hänen epäilyksensä
järkkyivät ankarasti. Hermojensa lujittuessa oli hän kuitenkin saanut
sen vakaumuksen, että näky oli sisäinen, vaikkakin näyttäytyessään niin
todellisuuden mukainen, että hänen varmuutensa usein alkoi hetkeksi
horjua kuten edellisenä yönä junassa. Se ilmestyi ihan säännöttömästi,
ilman minkäänlaisia varoittavia ennakkomerkkejä. Eikä se toistuessaan
lieventynyt, tottumus ei jaksanut vähentää sen herättämää jäytävää
kauhua. Kuinka tehoisaksi sen vaikutus saattaisi kehittyä? Kuinka
pitkälle se ajaisi hänet?

Äkkiä hän katkaisi ajatuksensa. Sen hautominen oli turmiollista,
se veisi mielipuolisuuteen. Hammasta purren hän pakotti mietteensä
uusille urille. Hänellä oli yllin kyllin ajateltavaa. Ensinnäkin oli
hukatun elämän pelastaminen. Viimeisten viikkojen aikana hänen oli
ollut pakko antautua itsetutkisteluun, josta oli koitunut repivän
perinpohjainen. Sen tulos oli ollut tuomitseva. Kerran virinneenä meni
itsearvostelu pitkälle. Hänen viettämänsä tarkoitukseton elämä tuntui
nyt loukkaavan hänen miehuuttaan. Hänen vallassaan olisi ollut tehdä
paljon — mutta hän oli tehnyt surkean vähän. Hän oli vetelehtinyt koko
elämänsä ajattelematta lainkaan muuta kuin kuluvan hetken haihtuvia
mielitekoja. Eikä hän edes noudattaessaan elämänsä suuria harrastuksia,
matkaillessaan ja metsästäessään suurriistaa, ollut kyennyt
ponnistautumaan keskitason yläpuolelle. Hän oli matkustanut paljon ja
ampunut harvinaisen pedon tai pari, mutta niin oli moni muu tehnyt —
ja vastassaan suuremmat vaikeudet kuin ne, jotka olivat olleet hänen
voitettavinaan, sillä hänen ei ollut milloinkaan tarvinnut nähdä vaivaa
kehnojen varuksien eikä kykenemättömien apurien tähden. Lihaksiltaan ja
ruumiinrakenteeltaan kohtalaista vankempana hän olisi ruumiillisesti
pystynyt mihin tahansa. Mutta hän ei ollut saanut aikaan mitään — ei
mitään sellaista, mitä muut eivät olisi suorittaneet yhtä hyvin, jopa
paremminkin. Se oli riittävän nöyryyttävää.

Ja hänen mietteittensä lopputuloksena oli ollut kiihkeä halu käydä
käsiksi työhön, kovaan, vaativaan työhön, ja hän toivoi ruumiillisen
väsymyksen jossakin määrin tuovan mukanaan mielenhuojennusta. Eikä
hänen edes tarvinnut sitä etsiä. Hieman häpeillen hän tunnusti sen. Se
oli alituisesti odottanut häntä viimeisten kymmenen vuoden aikana hänen
omassa kodissaan. Hänellä oli suuren omaisuuden vastuunalaisuus. Mutta
hän oli kaihtanut sitä. Hän oli karttanut perimäinsä tilusten hoitoon
liittyviä velvollisuuksiaan. Viimeaikaiset ajatukset olivat herättäneet
hänet näkemään asemansa uudelta kannalta. Vieläkään se ei ollut liian
myöhäistä. Hän palaisi tuhlaajapojan tavoin — ei syömään juotettua
vasikkaa, vaan istumaan Petersin jalkojen juuressa oppiakseen häneltä
menestyksellisen tilanhoidon salaisuudet.

Kolmekymmentä vuotta oli Peter Peters hoitanut Cravenien tiluksia,
ja ne olivat hänen koko elämänsä. Viimeisten kymmenen vuoden aikana
hän oli yhtenään kiihkeästi vaatinut työnantajaansa ottamaan
itse hallitusohjat käsiinsä. Hänen rukouksensa, vetoumuksensa ja
erouhkauksensa olivat kaikuneet kuuroille korville. Craven oli varma
siitä, ettei hän koskaan luopuisi paikastaan, ja että hän oli juurtunut
kiinni maahan ja oli siinä yhtä vankasti kuin itse Towerskin. Hän
oli piirikunnassaan hallintoelin ja tuomari. Hän hallitsi alueellaan
lempeästi, mutta rajattoman itsevaltaisesti, mikä menestyi mainiosti
Cravenin tiluksilla ja herätti kateutta muissa tilanhoitajissa,
jotka eivät pystyneet menettelemään hänen laillaan. Hyvästä suvusta
syntyneenä, omaperäisenä ja pelottomana hän oli suosittu sekä linnoissa
että mökeissä, ja hänen neuvojaan kunnioittivat kaikki. Hän ei pyytänyt
toisia uskomaan asioitaan hänelle eikä myöskään käyttänyt tietojaan
väärin, ja niinpä hänelle kerrottiinkin enimmät seudun salaisuuksista.
Hänen myötätuntoisiin korviinsa tuotiin sekä raskaita rikkomuksia että
vähäisiä hairahduksia, ja ne jäivät sinne kuin kassakaappiin; hän
neuvoi ja auttoi — ja oli sitten niistä vaiti. Hänen synninpäästöään
pidettiin lopullisen pätevänä. »Tunnustin Peterille», muuttui yleiseksi
sanontatavaksi, jonka ensiksi lausui muuan kreivikunnan pohjoislaidan
huikentelevainen markiisitar, hänen serkkunsa. Ja siihen juttu aina
poikkeuksetta päättyi. Ja Cravenista se oli ainoa kirkkaan valoisa
täplä hänen edessään olevassa pimeydessä. Elämä uhkasi sukeutua
helvetiksi — mutta olihan aina Peter.

Luostarin portilla auto tärähteli pahasti, kun sitä äkkiä jarrutettiin,
ja peräytyi sitten nytkähdellen lopulliseen asentoonsa. Craven tunsi
melkein vastustamatonta halua lähteä käpälämäkeen. Portinvartijatar,
joka päästi hänet sisälle, oli ilmeisesti saanut määräykset,
sillä äänettömänä hän opasti vieraan odotushuoneeseen, jättäen
hänet sinne yksin. Se oli niukasti kalustettu, mutta sen seinät
olivat osittain hienon, vanhan, ruusupuisen laudoituksen peitossa.
Kapeista, paksujen lyijykehysten ympäröimistä ikkunoista näkyi
kivetylle, neliskulmaiselle, kosteudesta välkkyvälle pihalle. Sade
oli hetkeksi tauonnut, mutta pisaroita tipahteli vielä kiveykselle
kahden ison kastanjapuun oksilta. Näky oli surullinen, ja hän kääntyi
vavahtaen poispäin ikkunasta. Mutta kolea, jäykkä huone oli tuskin
ilahduttavampi. Koko ilmakehä täällä oli hänestä outo. Hän tunsi
joutuneensa sellaiseen maailmaan, jollaisen kanssa hän ei ollut koskaan
ennen ollut kosketuksissa.

Äkkiä hän alkoi ihmetellä niitä lukemattomia olentoja, jotka viettivät
koko heille suodun iän näiden ja näiden kaltaisten muurien telkeämillä,
suppeilla alueilla. Varmastikaan eivät he kaikki voineet mielisuosiolla
alistua niin painostavaan vankeuteen. Jotkut heistä epäilemättä
kärsivät ja kuluttivat voimiaan hukkaan, samoin kuin linnut pieksävät
siipiään häkin sälöihin pyrkiessään vapauteen. Miehestä, joka oli
samonnut maapallon kaikilla mantereilla, tuntui tällainen pakollinen
toimettomuus hämmästyttävältä — typerältä. Henkilökohtaisen vapauden
kahlehtiminen, riippumattomien henkien pakottaminen määrättyihin,
ahtaisiin uomiin, jotka eivät suoneet yksilöille omintakeista
liikuntatilaa — hänen mielensä nousi kapinaan sitä vastaan, että
täten tuhlattiin aineksia ja sidottiin älyllisiä kykyjä, taivaan
lahjoja, jotka olisi ollut pantava kasvamaan korkoa eikä kiedottava
käärinliinoihin kuihtumaan. Luostarilaitos oli hänestä keskiajan jäte,
pimeiden vuosisatojen muisto; maailmankaihtajien viimeinen pakopaikka.
Jos hän milloinkaan oli edes ajatellut luostariyhdyskuntia, oli hän
punninnut niitä kokonaisuuksina. Koskaan hän ei ollut vaivautunut
arvostelemaan niissä olevia erillisiä yksilöitä. Nyt hän ajatteli
heitä yksityisinä ihmisinä, ja hänen suvaitsemattomuutensa äityi.
Epämääräinen vastenmielisyys, jota hän ei ollut milloinkaan vakavasti
harkinnut, tuntui alastomassa odotushuoneessa vietettyjen muutamien
hetkien aikana yltyneen voimakkaaksi harmiksi. Hän oli perin tyytymätön
ympäristöönsä, ja häntä kiukutti, että hänen oli ollut pakko
saapua paikkaan, jota hän mieluummin olisi karttanut. Hän katseli
ympärilleen silmissään kalsea, halveksiva ilme. Itse rakennuskin näytti
taantumuksen ja sokean taikauskon aineellistumalta.

Hän uhkui vastustushenkeä, hänen kasvonilmeensä olivat tuikeat, ja
hänen vartalonsa oli jäykästi oikaistu täyteen mittaansa, kun ovi
avautui ja laitoksen johtajatar astui sisälle.

Hetkisen tulija empi, ja hänen kasvoilleen levisi heikko kummastuksen
ilme. Eikä vastustushenki, olipa se vaikka kuinka suvaitsematon, olisi
jaksanut uhitella hänen lempeätä arvokkuuttaan. »Te olette — _monsieur_
Craven?» lausui hän, pehmeässä äänessään selvästi kysyvä sointu.

Hän otti Cravenin ojentamat kirjeet, luki ne tarkkaavasti — pysähtyen
kerran tai pari ikäänkuin miettimään, miten joku sana olisi
täsmällisesti käännettävä — ja antoi ne sitten ääneti takaisin.
Uudelleen hän silmäili vierasta — avoimesti, koettamatta lainkaan
salata tarkastustaan, ja hänen silmistään kuvastui yhä suurempi
hämmästys. Hänen toinen pieni valkea kätensä siirtyi hänen rinnallaan
riippuvaan ristiinnaulitun kuvaan, ikäänkuin etsien apua tutulta
tunnusmerkiltä, ja Craven näki hänen sormiensa vapisevan. Heikko puna
kohosi johtajattaren poskille.

»_Monsieur_ on kenties naimisissa tai ehkä hänellä on äiti?» kysyi hän
vihdoin, ja puna tummeni hänen katsellessaan edessään seisovaa kookasta
miestä. Hän teki pienen, hämmennystä kuvaavan liikkeen, mutta hänen
silmänsä eivät värähtäneet. Eivätkä ne värähtäisikään, ajatteli Craven
äkillisen mielijohteen vallassa, sillä hän tajusi, että hänen edessään
oleva olento oli samaa maata kuin hän itse. Sellaista hän ei ollut
otaksunut. Hänen ajatuksensa katkesivat, kun johtajatar hiljaisella
äänellään jatkoi selittelyään.

»_Monsieur_ suonee anteeksi kyselyni, sillä olin odottanut — paljon
vanhempaa miestä.» Hänen huolestumisensa oli silminnähtävä. Ja Craven
vaistosi, ettei hän vastannut toiveita vastaisena huoltajana. Mutta
johtajattaren ainoa epäilys koski nähtävästi hänen nuoruuttaan. Hänen
nuoruuttaan — hyvä Jumala, ja hän tunsi olevansa niin vanha! Hänen
nuoruudestaan aiheutuva haitta ei tässä asiassa merkinnyt mitään. Jos
johtajatar tietäisi kaikki, jos hänen huolestunut, tutkiva katseensa
voisi nähdä Cravenin sydämeen ja ymmärtää, niin hän peräytyisi kuin
saastaa peläten.

Craven tajusi johtajattaren silmien pelokkaan ilmeen, hänen asennostaan
ilmenevän vastahakoisuuden ja oli kuulevinaan johtajattaren kiihkeän
vastalauseen, kun hän vaati huostaansa lasta, joka oli ollut hänen
halveksimansa yhdyskunnan turvassa. Yhdyskunnan turvassa — se ei ollut
ennen johtunut hänen mieleensä. Ensimmäisen kerran hän ajatteli sitä
pakopaikkana niille, jotka etsivät suojaa ja joita siellä varjeltiin
sellaisilta kuin — häneltä. Hän säpsähti, mutta ei säälinyt itseään.
Synti oli ollut yksin hänen. Lapsi, joka oli kuollut rakkaudesta
häneen, oli ollut yhtä viaton, yhtä synnitön kuin linnut, jotka
rakastivat ja kuhertelivat hänen lumotun puutarhansa mäntyjen oksilla.
Tyttö oli ollut kokonaan hänen tahtonsa ohjattavissa. Röyhkeästi hän
oli ottanut tytön, ja tyttö oli alistunut — eikö hän ollut hänen
herransa? Ennenkuin Cravenin varjo oli osunut hänen polulleen, ei
ainoakaan näiden vanhojen luostarinmuurien sisällä piilevä nuhteeton
sielu ollut puhtaampi ja tahrattomampi kuin O Hara Sanin sielu.
Hänen tapaistensa miesten synnit ne juuri ajoivat naisia tällaisiin
turvapaikkoihin, jotka tarjosivat suojaa ja lohdutusta; välttääkseen
hänen kaltaisiaan he sulkeutuivat vapaaehtoisesti koppeihin, luopuen
olemassaolonsa tarkoituksesta, etsien sielunsa pelastusta ruumiillisen
kieltäymyksen avulla.

Huone oli käynyt hyvin pimeäksi. Äkillinen valon välähdys herätti
Cravenin oivaltamaan, että lausuttu kysymys oli vielä vastaamatta.
Aatoksissaan ollen hän ei ollut huomannut ajan kulua. Nythän näki
johtajattaren verkkaisesti palaavan ovenpielessä olevan sähkönappulan
luota ja päätteli hänen tyynistä kasvoistaan, että äänettömyys oli
lyhyt ja ettei sitä oltu pantu merkille. Nyt oli vastattava jotakin.
Hän terästi mieltään.

»En ole naimisissa», alkoi hän väkinäisesti, »eikä minulla ole äitiä.
Mutta tätini — neiti Craven — kuvanveistäjä —» Hän katkaisi lauseensa
kysyvän näköisenä, ja johtajatar hymyili rohkaisevasti.

»Olen tutustunut neiti Cravenin kauniisiin teoksiin», sanoi hän kerkeän
tahdikkaasti, mikä teki Cravenin esiintymisen helpommaksi.

»Tätini on hyväntahtoisesti luvannut — apuaan», lopetti hän avuttomasti.

Huolestuksen ilme häipyi johtajattaren kasvoilta, ja hän istuutui
huojentuneen näköisenä, viitaten Cravenille tuolia. Mutta hiukan
kumarrettuaan mies jäi seisomaan. Hän ei suinkaan halunnut tehdä
keskustelua pitemmäksi kuin kohteliaisuus ja asia vaativat. Sekavin
tuntein hän kuunteli nunnan puhetta. Johtajattaren vakavuutta hän ei
saattanut olla huomaamatta, mutta hänen oli ankarasti keskitettävä
tarkkaavaisuuttaan voidakseen seurata toisen hiljaista, sointuvaäänistä
esitystä.

Johtajatar puhui hitaasti ja niin tunteikkaasti, että hänen äänensä,
jota hän koetti pitää tyynenä, silloin tällöin särkyi.

»Olen Gillianin tähden hyvilläni, että vihdoinkin, näin monen
vuoden kuluttua, on ilmestynyt henkilö, joka tahtoo huolehtia hänen
tulevaisuudestaan. Hän ei tunne kutsumusta luostarielämään — ja minä
olen alkanut olla huolissani. Me puolestamme kaipaamme häntä enemmän
kuin sanoilla voi kuvata. Hän on ollut niin kauan luonamme ja käynyt
meille hyvin rakkaaksi. Olen pelännyt hänen isänsä jonakin päivänä
vaativan häntä luokseen. Se tartunnan vaara on häneltä säästetty —
Jumala suokoon minulle anteeksi ne sanani.» Hetkisen hän oli vaiti
katse suunnattuna käsiin, jotka olivat löyhästi ristissä sylissä.

»Gillian ei ole aivan ystävätön», jatkoi hän sitten. »Lähtiessään
mukaanne on hänellä vähän enemmän maailmantuntemusta kuin
näiden vanhojen muurien sisällä voidaan hankkia.» Hän katseli
huoneen laudoitettuja seiniä kasvoillaan puolittain surumielinen
kiintymyksen ilme. »Hän on suosittu ja viettänyt lomahetkiään
muutamien oppilaskumppaneittensa kodeissa. Hän on selväpiirteinen
persoonallisuus, ja hänellä on kyky saada ihmiset kiintymään itseensä.
Hän on tunteellinen ja ylpeä — jopa kiihkeä joskus. Häntä voidaan
johtaa, mutta ei pakottaa. En puhu teille, _monsieur_, kaikkea tätä
arvostellakseni häntä, vaan tehdäkseni teille helpommaksi käsitellä
harvinaisen monimutkaista luonnetta, joka sekä vaatii että vieroo
rakkautta, joka kaipaa myötätuntoa, mutta samalla halveksii sitä.»

Hän silmäili Cravenia huolekkaasti. Vihdoinkin oli Cravenin
tarkkaavaisuus saatu kokonaan vireille. Väkisinkin muodostui hänen
mielessään uusi käsitys hänen tuntemattomasta holhotistaan, joten
kaikki huumori, jota hänen mielestään oli saattanut olla tilanteessa,
katosi äkkiä ja vain tehtävän vaikeus jäi jälelle. Johtajatar
tukahdutti huokauksen. Cravenin esiintyminen oli arvoituksellista,
hänen ilmeensä tutkimattomat. Olivatko hänen sanansa liikuttaneet tuota
miestä, oliko hän puhunut parhaita sanoja sen tytön onneksi, joka
oli hänelle niin rakas ja jonka lähtö koski häneen niin haikeasti?
Kuinka hän menestyisi tämän miehen hoivassa? Mitä piili miehen jurojen
kasvojen ja synkän surumielisten silmien takana? Hänen huulensa
liikkuivat, kun hän rukoili hiljaa, mutta hänen alkaessaan jälleen
puhua oli hänen äänensä yhtä rauhallinen kuin ennenkin.

»On vielä yksi asia, josta minun on mainittava. Gillianilla on
harvinainen lahja.» Muuan Locken kirjeen lause välähti Cravenin mieleen.

»Ei kai hän _tanssi_?» kysyi hän hiukan pelokkaasti.

»Tanssiko, _monsieur_ — luostarissa?» Sitten hänen kävi sääli miehen
pahaa hämminkiä, ja hän hymyili heikosti.

»Onko tanssi niin harvinaista — maailmassa? Ei; Gillian piirtää —
muotokuvia. Hänellä on todella lahjoja. Hänen piirroksensa eivät
ainoastaan ole tarkoin mallin näköisiä, vaan hänen tutkielmansa ovat
myöskin sielun ilmauksia. En usko hänen itsensäkään tietävän, miten
hänen kuvansa saavat tehonsa, se syntyy melkein itsestään, mutta
niistä kuvastuu luonne aina yhtä kummastuttavan hyvin. Eikä sopinut
huomaamatta sivuuttaa tätä poikkeuksellista taipumusta, minkä vuoksi
hankimme hänelle Pariisin parhaan opettajan, ja hänen opiskeluaan
jatkettiin vielä sittenkin, kun —» Hän pysähtyi äkkiä, ja Craven
täydensi katkenneen lauseen.

»Vielä sittenkin, kun hänen hoitomaksunsa lakkasivat», virkkoi
hän kuivasti. »Kuinka monta vuotta on holhottini elänyt teidän
armeliaisuutenne varassa, kunnioitettava äiti?»

Johtajatar kohotti kättään torjuvasti.

»Oh — armeliaisuutemme varassa. Se tuskin on sopiva sana —» vastusti
hän.

Craven otti taskustaan maksuosoituslehtiön.

»Kuinka paljon on suoritettavaa, kaikesta?» sanoi hän mutkattomasti.

Johtajatar otti ruusupuiseen laudoitukseen nojaavasta lipastosta
kirjan, silmäili sitä ja lausui ilmeisen vastahakoisesti summan.

»Gillianille ei sitä ole ilmaistu, mutta kymmeneen vuoteen ei
_monsieur_ Locke ole maksanut mitään.» Hänen äänessään oli valitteleva
sointu. »Tällaisessa laitoksessa on pakko noudattaa tiukkoja
periaatteita. Vain harvoin voimme tehdä poikkeuksen, vaikka houkutus
on usein suuri. Pää ja sydän — _voyez vous, monsieur_ — vetävät eri
suuntiin.» Samassa hän sujautti kirjan lokeroonsa, ikäänkuin sen
koskettaminenkin olisi ollut vastenmielinen. Vilkaistuaan ensin
ohimennen hänelle ojennettuun maksuosoitukseen hän sitten katsoi siihen
tarkemmin, ja taaskin kohosi puna hänen tunteikkaille kasvoilleen.

»Mutta _monsieur_ on kirjoittanut kolminkertaisen summan», jupisi hän.

»Ettekö ottaisi vastaan ylijäämää», ehätti Craven pyytämään,
»holhokiltani käytettäväksi mihin sopivaksi katsomaanne tarkoitukseen
tahansa? Panen vain yhden ehdon — en toivo hänen saavan tietää, että
meidän kesken on lainkaan ollut raha-asioiden järjestelyä.»

Hänen äänensä oli miltei jyrkkä, eikä nunna voinut enää estellä, vaan
otti vastaan lahjan, joka silminnähtävästi johtui sydämen hyvyydestä,
mutta jota hän silti piti eriskummaisena. Hän ei voinut muuta kuin
taipua antajan päätökseen kiitollisuuden ja arkailun sekaisin tuntein.
Vaikka tytön tulevaisuus olisikin ollut epävarma, toivoi hän kuitenkin
sydämensä sisimmässä, ettei tämä erikoislaatuinen holhooja olisi
saapunut häntä vaatimaan. Hänen anteliaisuutensa oli silminnähtävä,
mutta —. Kun hän lukitsi paperiliuskan lipastoon, painoi häntä
epämääräinen rauhattomuus. Mutta kävipä hyvin tai huonosti, asia ei
ollut hänen määrättävissään. Hän oli puhunut kaikki, mitä osasi. Loppu
oli Jumalan kädessä.

»Otan sen vastaan», virkkoi hän, »perin kiitollisena. Sen avulla voimme
toteuttaa kauan toivomamme suunnitelman. Runsas lahjanne riittää
ylenmäärin tasoittamaan tien siihen. Lähetän nyt Gillianin luoksenne.»

Hänen poistuessaan oli Cravenin mieli vaivautuneempi kuin se oli alussa
ollut, ja häntä odottava tehtävä peloitti häntä entistä pahemmin. Hän
odotti hermostuneen maltittomasti, ja se ärsytti häntä.

Hän meni ikkunan ääreen ja katseli hämärään ulko-ilmaan. Pihan vanhoja
puita tuskin enää erotti. Taaskin satoi, ja pisarat räiskyivät
ikkunanpuitteita ympäröivissä köynnöksissä. Muutamat pihan vastaisella
laidalla olevista ikkunoista tuikkivat himmeät valot olivat vain omiaan
tekemään pimeyden tuntuvammaksi. Aika vieri hitaasti. Kärsimättömästi
hän rummutti sormillaan lyijyreunuksisia ruutuja, korvat herkkinä
kuunnellen, milloin kuuluisi liikettä suljetun oven takaa. Huoneeseen
kantautui kaukaista urkujen ääntä, jonka juhlalliset sävelet sopivat
hyvin sadepisaroiden surulliseen rapinaan ja puuskittaisesti talon
ympärillä huokailevan tuulen kohinaan.

Hänen tunteissaan tapahtui äkillinen heilahdus, ja hänen itselleen
hahmoittelemansa elämä alkoi tuntua hänestä sanomattoman kammottavalta.
Hän ei jaksanut sitä sietää. Se merkitsi sitä, että hän sitoisi
kätensä, ottaisi niskoilleen vastuunalaisuuden, joka supistaisi hänen
vapauttaan ja kahlehtisi häntä sietämättömän paljon. Hänet valtasi
repivä rauhattomuus, kaipaus välttää vaivaloista sidettä. Yksinäisyyttä
ja aukeita lakeuksia, viljelemätöntä luontoa, villejä aavikoita —
niitä hän kaipasi. Ja se kaipaus kalvoi melkein kuin ruumiillinen
kipu. Aavikko — hän veti kiihkeästi henkeään — jalan alla kuiskaileva,
kuuma hiekka, säteilevän kirkkaalta taivaalta heloittava, paahtava
keskipäivän aurinko, kuinka kiehtovaa se olikaan! Sen petollisesti
hymyilevän pinnan lumousvoima ja sen kavala kauneus, joka viekoitteli
väijyviin vaaroihin, kutsuivat häntä voimakkaasti. Ismaelin kirous,
hänen perintönsä, pakotti häntä kuten se oli pakottanut niin usein
ennenkin. Häntä kuohutti rajoituksia ja sivistystä vastaan tähtäytyvä
kapinahenki, joka hänessä aika-ajoin virisi.

Vaellushalu oli hänen veressään — monien miespolvien aikana se
oli lähettänyt hänen lukemattomia esi-isiään maailman yksinäisiin
paikkoihin, ja sen rinnalla olivat kodin siteet voimattomat.
Cravenit olivat maksaneet raskaan veron varhaisina aikoina äsken
löydetyn Amerikan romanttiselle hohteelle, myöhemmin jäisten merien
hiljaisuudelle ja tutkimattomalle maiden salaperäiselle syvyydelle.
Eräs Craven oli tunkeutunut Amazonin sekaviin, hämyisiin metsiin
eikä ollut sieltä palannut. Viime vuosisadalla oli kaksi Cravenia
sortunut Luoteisväylän houkuttelemina, ja yksi kadonnut Keski-Aasiaan.
Barryn iso-isä oli tuhoutunut hiekkamyrskyssä Saharalla. Ja juuri
Pohjois-Afrikan aavikolle hänen omat ajatuksensa suuntautuivat
kaihoisimmin.

Jaappani oli tyydyttänyt häntä jonkun aikaa — mutta vain jonkun aikaa.
Länsimainen sivistys oli ollut siellä liian räikeästi silmäänpistävä,
ja hän oli avoimesti tunnustanut itselleen, ettei häntä Jokohamassa
pidättänyt Jaappani, vaan O Hara San. Pimeä piha ja himmeästi valaistut
ikkunat häipyivät hänen näkyvistään. Sensijaan hän näki pienen, hyvin
muistamansa keitaan Etelä-Algeriassa, kuuli arabialaisten loppumatonta
pakinaa, oriin kimeää hirnuntaa, kamelin kiukkuista murahtelua ja muita
ääniä selvemmin kaivon kohdalla olevan vipulaitteen vinkunaa. Ja haju —
kamelikaravaaneilla ominainen, kyllästyttävä haju — se oli pistävä!

Hän keikautti päänsä pystyyn ja hengitti syvään, mutta tajusi samassa,
ettei huoneen täyttänyt tuoksu ollutkaan aavikon kirpeä haju, vaan
avoimesta ovesta tulvahtanut voimakas suitsutuksen lemu. Ovi sulkeutui,
ja hän kääntyi vastahakoisesti.

Aluksi hän näki ainoastaan parin suuria, ruskeita, melkein uhmaavasti
tuijottavia silmiä ja pienet, kalpeat kasvot, jotka tumman ruskean
tukan ympäröiminä näyttivät vieläkin kalpeammilta. Sitten hänen
katseensa hitaasti siirtyi kiilloitettua laudoitusta vasten
kuvastuvaan, hentoon, mustapukuiseen vartaloon. Hänen pelkonsa oli
osoittautunut oikeaksi. Hänen edessään ei ollut lapsi, jonka olisi
voinut jättää hoitajattarien ja opettajattarien huostaan, vaan
naisellisuuden kynnykselle päässyt tyttö. Rajusti hän sadatteli John
Lockea.

Hän typertyi, ja hänen kielensä oli tylsän jäykkä. Hän oli
valmistautunut esiintymään sopivan isällisesti pikku lapselle,
jollaisen hän oli odottanut kohtaavansa. Isällinen suhtautuminen
tätä itsetietoista nuorta naista kohtaan olisi mahdoton, suorastaan
naurettava. Sillä hetkellä hänestä tuntui, ettei hän ollut tilanteen
tasalla. Ensiksi puhkesi tyttö puhumaan. Hän astui verkalleen
eteenpäin, tuli pitkän, kapean huoneen poikki.

»Minä olen Gillian Locke, _monsieur_.»




IV


Gillian Locke istui makuukamarinsa pehmeäpäällyksisellä ikkunalaudalla
kädet kierrettyinä polvien ympärille ja odotti aamiaiskutsua.
Lähdettyään neiti Cravenin ja holhoojansa seurassa Lontoosta aamulla
hän oli saapunut Towersiin iltapäivällä ja oli rasittunut ja kiihtynyt
päivän tapahtumista. Nojaten selkäänsä ikkunakomeron laudoitettuun
seinämään hän muisteli niitä kolmea vaiherikasta viikkoa, jotka he
olivat viettäneet Pariisissa ja Lontoossa odotellessaan, että talo
ehdittäisiin siistiä ja panna kuntoon heitä vastaan ottamaan.

Se oli ollut hänelle ihmeellinen kokemus. Sen uutuus, sen outous
oli salvannut hänen henkeään ja jättänyt hänelle tunteen, että aika
oli rientänyt eteenpäin vuosia eikä ainoastaan viikkoja. Ja kun hän
elävästi tajusi siirtyneensä uuteen elämään, tuntuivat luostarissa
vietetyt ajat jo nyt hyvin kaukaisilta ja itse luostari tuntui
siirtyneen ammoiseen muinaisuuteen. Mutta kuitenkin hän aina joskus
aprikoi, näkikö hän unta, seuraisiko välttämätön herääminen, jolloin
hän huomaisi olevansa vanhassa makuukammiossaan ja rukoilisi palavasti,
että uni uudistuisi.

Tähän iltaan saakka hänellä tuskin oli ollut aikaa ajatella;
hänen päivänsä olivat tyyten kuluneet monenlaisissa puuhissa, ja
paneuduttuaan iltaisin vuoteeseen hän oli nukkunut onnellisen ihmisen
sikeätä unta. Hotellin makuuhuoneissa, joissa oli kasoittain pikaiseen
lähtöön viittaavia matka-arkkuja, ei hän tuntenut oloaan rauhalliseksi.
Kaiken ohimenevä tuntu oli käynyt Gillianin ennestäänkin ylen määrin
kiihtyneille hermoille ja korostanut hänen unitunnelmaansa, joka sai
kaikki tuntumaan epätodelliselta.

Mutta täällä, missä matkan näkyvät merkit oli viety syrjään ja missä
avaran maalaistalon syvä hiljaisuus tunkeutui hänen sieluunsa,
tuudittaen häntä rauhaan, hän vihdoinkin saattoi ajatella. Ja ympäristö
edisti sitä. Huoneessa oli pysyväisyyden tuntu, jota hotellin
makuuhuoneissa ei ollut koskaan ollut, sen ilma huokui pysyvää rauhaa,
joka tyynnytti häntä. Hänet valtasi kokonaan uusi ja hyvin suloinen
vaikutelma, joka toi mukanaan omituisen, naurun ja itkun sekaisen
tunnelman ja joka sai huoneen näyttämään toisenlaiselta kuin mikään
muu huone oli sitä ennen näyttänyt. Se oli hänen huoneensa, ja se
oli lausunut hänet tervetulleeksi. Se muistutti isoa, ystävällistä,
äänetöntä henkilöä, joka sanattomasti otti hänet vastaan ja tarjoutui
häntä hoivaamaan. Muutamissa tunneissa huone oli käynyt hänelle
läheiseksi tutuksi, rakkaaksi.

Hän naurahti onnellisena — mutta hillitsi sitten naurunsa, ja omatunto
soimasi häntä, että hän oli uskoton pariisilaisluostarin vanhoja,
harmaita muureja kohtaan, jotka olivat niin kauan suojanneet häntä. Hän
ei ollut kiittämätön; koko elämänsä muistaisi hän kiitollisena osakseen
tullutta rakkautta ja huolenpitoa.

Mutta luostari oli ollut vankila. Aina siitä asti, kun hänen isänsä
hänen ollessaan pikkuinen lapsi oli jättänyt hänet sinne, oli hänen
mielensä kapinoinut; sikäläinen elämä kammotti häntä, sen rajoitukset
olivat sietämättömät. Lapsellisen ylpeänä hän oli salannut tunteensa,
eläen haikean, surkean ajan vihjaamattakaan ympärillään oleville
ihmisille, kuinka hän kärsi. Ja lapsuuden aikana hankittu tottumus
pitää ajatuksensa salassa oli vahvistunut hänen kehittyessään. Vuosien
vieriessä muuttuivat luostarin rajoitukset tuntuvammiksi. Hän tunsi sen
puristavan vaikutuksen täysin mitoin, ikäänkuin sen seinät olisivat
supistuneet kokoon tukehduttamaan häntä, hautaamaan hänet elävältä,
ennenkuin hän olisi saanut edes maistaa täydempää, vapaampaa elämää.
Hän kaipasi laajempaa liikkumatilaa; hänen aivoissaan pyöri ja myllersi
ajatuksia, joita hän ei osannut pukea sanoihin, haluja, joita hän ei
osannut lausua. Hän tahtoi nähdä elämää laajemmalti kuin luostarin
suppeista ikkunoista oli mahdollista. Maailmaan, hänen ystäviensä
koteihin tehdyt lyhyet retket olivat lietsoneet hänessä vapauden ja
riippumattomuuden kaipuuta, herättäneet hänessä pyrkimyksen avarampaan
ajatus- ja toimintapiiriin. Hänen taiteelliset harrastuksensa olivat
olleet omiaan kiihdyttämään rauhattomuutta, jota vastaan hän taisteli
uljaasti, ja jota salatakseen hän päivä päivältä sulkeutui yhä
enemmän itseensä. Hänen umpimielisyytensä oli kuin hänen ympärillään
kohoava muuri. Hän oli herttainen ja hellä kaikkia kohtaan, mutta
hieman eristäytynyt ja hyvin harvapuheinen. Muut tytöt pitivät häntä
romaanien sankarittarena; häntä ympäröi läpitunkematon salaperäisyys;
nunnista hän oli arvoitus. Ainoastaan johtajatar oli oppinut osittain
ymmärtämään häntä, sen enempää ei hänkään pystynyt saavuttamaan.
Gillian rakasti häntä, mutta hänen sisäinen arkailunsa oli voimakkaampi
kuin hänen rakkautensa.

Istuessaan nyt somassa englantilaisessa makuuhuoneessa, nauttien
silmiensä edessä leviävän, pehmeässä iltavalaistuksessa kylpevän,
ihanan maiseman lämpöisestä kauneudesta Gillian ajatteli hieman
murhemielin eroansa luostarinjohtajattaresta. Hän oli koettanut salata
oudon vapaudentunteen silloin virittämää hilpeyttä, tukahduttaa
jokaisen ilmeen ja sanan, joka saattaisi haavoittaa hellän
tunteellista, hentoa, kaapuun puettua naista, jonka silmät lähestyvä
ero oli tehnyt surullisiksi. Omatunto soimasi häntä siitä, ettei hänen
oma sydämensä ollut tuntenut lainkaan murhetta. Hän oli puhunut hyvin
vähän ollenkaan kajoamatta häntä odottavaan uuteen elämään. Hän oli
salannut tulevaisuudentoiveensa yhtä tarkoin kuin oli ennen salannut
kaipauksensa ja poistui luostarista yhtä äänettömänä kuin oli siellä
elänyt. Ajaessaan hotelliin oli hän tuntenut huojennusta siitä, että
kaikki oli ohitse, ja hengittänyt syvään, huokaisten jännityksen
lauettua. Silloin hänestä oli tuntunut siltä, että hän oli oppinut
hengittämään vasta muutamien viime päivien aikana, ikäänkuin itse
ilmakin olisi keveämpää, virkistävämpää.

Luostarista hänen ajatuksensa siirtyivät kaukaisempiin aikoihin. Hän
muisteli isäänsä, komeata, hillittömästi elänyttä miestä, jonka kuva
oli vuosien vieriessä himmennyt. Pienenä lapsena hän oli kiihkeästi
rakastanut isäänsä, vastuksellisen vaelluselämänsä keskeistä olentoa
— joka oli samalla kertaa isä ja äiti, leikkikumppani ja sankari.
Hänen muistiinsa tuntui jääneen vain alituinen matkustaminen,
pitkiä, rautatievaunussa vietettyjä tunteja, outoja paikkoja, joihin
saavuttiin sydänyöllä ja joista lähdettiin aamun alkaessa sarastaa
hänen ollessaan puolinukuksissa, mutta aina onnellinen, kunhan vain
tutut käsivarret tukivat hänen pientä, väsynyttä ruumistaan ja hän sai
nojata ruskeakiharaisen päänsä vanhaan, nukkavieruun takkiin. Hänellä
oli sekava muisto kaupungeista ja maakylistä, ystävällisistä, vieraista
naisista, jotka katselivat häntä säälien ja mutisivat kymmenellä eri
kielellä. Se oli kaikki ollut toisiinsa sotkeutuneita vaikutelmia ja
kokemuksia — kaikki ohimenevää, ei mitään kestävää paitsi kookasta,
epäsiistiä miestä, joka oli hänen kaikki kaikkensa.

Ja sitten luostari. Muutamien vuosien aikana John Locke oli
näyttäytynyt aina epäsäännöllisten väliaikojen jälkeen, ja niiden
lyhyiden käyntien muistosta hän oli elänyt, kunnes isä oli tullut
uudelleen. Sitten häntä ei enää ollut kuulunut; hänen kirjeensä olivat
harventuneet, ne olivat käyneet lyhyiksi, sisältäneet epämääräisiä
lupauksia, olleet epätyydyttäviä, niukkoja, ja äkkiä oli niidenkin
tulo lakannut. Aluksi hän ei ollut myöntänyt itselleen, että isä oli
unohtanut, että hän saattoi merkitä niin vähän isälle, että isä voi
tahallaan työntää hänet pois elämästään. Hän oli vartonut, selitellen
ja luottaen, kunnes hän sydän kipeänä toivon täyttymisen siirtymisestä
oli johtunut pitämään isäänsä kuolleena. Silloin hän oli kyllin vanha
käsittääkseen asemansa, ja vaikka häntä olikin kohdeltu rakastavasti
ja hienotuntoisesti, oli hän tuntenut olonsa surkeaksi. Sekin, että
hänestä pidettiin, oli tuskan lähde, sillä ystäviensä onnellisissa
kodeissa hän oli sitäkin katkerammin tuntenut, kuinka orvon yksinäinen
hän itse oli.

Kun asianajajan kirje oli saapunut, sisältäen muutamia hänen kuolevan
isänsä kirjoittamia rivejä, oli hänestä tuntunut, ettei elämä enää
voinut muuttua katkerammaksi. Hän oli palvonut isää — mutta isä oli
kylmästi hylännyt hänet. Hän oli isänsä tytär, mutta isä ei ollut
lainkaan ponnistanut edes oman lapsensa tähden. Isä oli jättänyt hänet
häntä niin auliisti suojaavan luostarin taakaksi vain senvuoksi, ettei
hänellä ollut tahdonvoimaa voittaakseen heikkoutta, joka oli ehdyttänyt
hänen aivojensa ja ruumiinsa toimintatarmon. Se ajatus oli masentava.
Kun hän luki isän tunnustuksen, joka uhkui myöhäistä katumusta, oli
nöyryytys tehnyt hänen ylpeän sydämensä sairaaksi. Hän hapuili sokeana
epätoivon merellä; hänen uskonsa oli särkynyt, luottamus mennyt. Hän
kätki surunsa ja häpeänsä, suorittaen tavalliset tehtävänsä, toimien
totuttuun tapaan — hieman hiljaisempana, hieman umpimielisempänä — ja
vain hänen silmistään kuvastui myrsky, johon hän oli sortumaisillaan.
Hän oli rakastanut isäänsä niin rajattomasti — se pisti. Hän oli
hellinyt isän muistoa niin hartaasti, kutonut hänen ympärilleen
tuhansittain tavattomia tarinoita, kohottanut hänet kaikkien muiden
miesten yläpuolelle sankarikseen, nuhteettomaksi ja pelottomaksi
ritarikseen.

Ja nyt hän oivalsi, ettei hänen muistonsa ollutkaan mikään muisto,
että hän oli muovannut romanttisen haaveolennon, jolla ei ollut
minkäänlaista todellisuuspohjaa ja joka oli ollut niin korkealla,
että se kaatuessaan tuhoutui. Hänen jumalallaan oli ollut saviset
jalat. Hänen yli-ihmisensä ei ollut mitään. Kaikki, mitä hänellä oli
milloinkaan ollut — petollinen muisto — oli häneltä riistetty. Äkkiä
herätettynä karkeaan todellisuuteen hän tunsi, ettei hänellä ollut
mitään, mihin takertua; hän oli paljoa yksinäisempi kuin konsanaan
ennen.

Vähitellen hänen oma rehellisyytensä sitten pakotti hänet tunnustamaan,
että hän oli haaveillut. Hänen kehittämänsä haavemies oli ollut hänen
omaa tekoaan; hyveet, joilla hän oli sen varustanut, olivat olleet
hänen oman mielikuvituksensa tuotteita. Todellisesta miehestä hän ei
tiennyt mitään, ja todellista miestä kohtaan heräsi vähitellen — vaikka
rakkaus häntä kohtaan oli kuollut — sääli. Kiihkeästi koettaessaan
ymmärtää hän johtui ajattelemaan, ettei hän eläessään suojattuna ollut
lainkaan oppinut tuntemaan niitä viettelyksiä, jotka väijyivät ihmistä
suuressa maailmassa. Hämärästi hän tajusi, että jotkut suoriutuivat
voittajina — ja että toiset sortuivat. Hänen isänsä ei ollut jaksanut
kestää.

Ja hänestä tuntui, että isän velka oli joutunut hänen vastuulleen.
Hänen oli sijoituttava sille paikalle maailmankaikkeudessa, jonka
isä oli menettänyt, hänen oli onnistuttava saavuttaa se, mitä
tavoittaessaan isä oli kärsinyt haaksirikon. Hänen voimiensa täytyi
kasvaa isän heikkoudesta. Hänen oli nostettava isän muisto kunniaan,
kun hän vain saisi tilaisuuden. Ja hän oli saanut tilaisuuden.

Hänen odottaessaan tuntemattoman holhoojansa saapumista oli hänen
mielessään riehunut nurja kapinanhenki sitä vastaan, että hänet häntä
itseään kuulematta luovutettiin ventovieraan armoille. Vaikka hänelle
ei oltu sitä ilmoitettu, oli hän arvannut, että hänen hoitomaksujaan
ei oltu suoritettu. Luostarinjohtajattaren hyväntahtoinen
totuudensalaaminen oli ollut tehoton. Gillian tiesi olevansa köyhä.
Hänen oli ollut raskasta kestää tietoa, että hän oli luostarikoulussa
armosta. Vieraan armoille joutuminen olisi vieläkin raskaampaa. Hän
vääntelehti sen nöyryytyksen tuskasta. Hän oli yhdeksäntoista vanha —
kaksi vuotta täytyisi hänen sietää tuntemattoman ihmisen oikkuja.

Ja minkälainen hän olisi, tämä mies, jonka huostaan hänen isänsä oli
hänet uskonut? Minkälaisen valinnan olisi John Locken voinut luulla
pystyvän tekemään — oliko hän näinä viime vuosina osoittanut sellaista
rakkautta, että hänen olisi voinut otaksua valinneen huolellisesti
ja hyvin? Minkälaisesta ihmisluokasta sen piirin keskuudesta,
johon hän oli vajonnut, oli hän etsinyt henkilön, jonka hoivaan
luovuttaisi tyttärensä? Hän oli kirjoittanut vanhasta ystävästään,
Barry Cravenista. Nimi ei ilmaissut mitään, ominaisuussanan saattoi
selittää kahdella tavoin. Kumpi oli oikea? Päivin ja öin Gillianin
silmien edessä väikkyi vanhoja miehiä — muistoja kasvoista, joita
hän oli nähnyt ajellessaan ystäviensä kanssa tai vieraillessaan
heidän kodeissaan; vanhoja miehiä, jotka olivat kiinnittäneet hänen
mieltään, ja toisia, joita hän vaistomaisesti oli pyrkinyt välttämään.
Minkälainen oli se mies, joka oli tulossa häntä noutamaan?

Joskus hänen rohkeutensa petti, ja tämä alituisesti mieleen nouseva
kysymys oli vähällä tehdä hänet hulluksi pelosta. Hän muistutti ansaan
joutunutta villi-eläintä, joka kuuntelee metsästäjän läheneviä, yhä
läheneviä askelia. Hän oli kaihoten ajatellut aikaa, jolloin hän
voisi poistua luostarista — nyt hän takertui siihen kiinni, peläten
tulevaisuuden ajatustakin. Lontoolainen asianajaja oli kirjoittanut,
että herra Craven oli paluumatkalla Jaappanista ottaakseen hoivaansa
holhottinsa, ja yhä pelokkaampana hän oli päivien vieriessä tarkkaillut
Cravenin kulkemaa uraa — lähestyvän metsästäjän polkua. Hän oli
piilottanut miehen ajattelemisen herättämän kauhun ulkoisen tyyneyden
naamion taakse, näyttäen täysin välinpitämättömältä.

Ja lopulta Craven oli saapunut aikaisemmin kuin hän oli odottanut,
sillä oli luultu hänen ensin menevän Lontooseen. Eräänä aamuna hän
oli saanut tietää holhoojan olevan Pariisissa; samana iltapäivänä hän
pääsisi selville kohtalostaan. Päivä oli tuntunut loppumattomalta.
Cravenin keskustellessa johtajattaren kanssa oli hän kävellyt siinä
huoneessa, jossa hän oli vartoamassa, kuten hänestä tuntui, tuntikausia
hermot katkeamaisillaan. Kun johtajatar palasi, olisi hän saattanut
parkaista ääneen, eivätkä hänen epätoivon sumentamat silmänsä
kyenneet selittämään nunnan kasvojen ilmettä; hän koetti puhua, mutta
hänen huuliltaan lähti vain käheä kuiskaus, joka häipyi epäselväksi
hyminäksi. Heikosti hän kuuli lempeät rohkaisusanat ja ylpeästi
ponnistaen hän astui ripeästi vierashuoneen ovelle. Siellä hän pysähtyi
empien, ja kaukaisesta kappelista kiirivät urkujen hiljaiset, rauhaiset
äänet tuntuivat ilkkuvan hänelle. Niin usein ne olivat lohduttaneet,
antaneet rohkeutta jatkaa — mutta nyt niiden rauhallisuus vihloi;
hermot ärtyneinä hän ei ollut sopusoinnussa häntä ympäröivän leppoisan
tyynen ilmakehän kanssa. Hän tunsi olevansa muukalainen — yksinäisempi
kuin milloinkaan ennen. Sitten leimahti ylpeys jälleen. Pää pystyssä ja
huulet yhteen puristettuina hän astui sisään.

Kun ikkunan ääressä seisonut Craven pyörähti ympäri, pistivät
Gillianin silmään ensiksi hänen pituutensa ja leveät hartiansa — hänen
mittaisensa miehet olivat Ranskassa harvinaisia — ja tytön mieleen oli
välähtänyt, että hyvin valmistettu, muodikas aamupuku oli nurinkurisen
sopimaton, ja hän oli ajatuksissaan pukenut miehen pitkät raajat
damaskolaisen teräsasuun. Sitten hän oli nähnyt, että Craven oli nuori;
tarkkaa ikää hän ei tosin osannut määritellä, mutta paljoa nuorempi
kuin hän oli kuvitellut. Kun heidän katseensa osuivat vastakkain, koski
häneen miehen silmien synkän surumielinen ilme. Hän aavisti toista
kalvavan surun, johon verrattuna hänen omansa supistui mitättömäksi,
ja pian sääli tukahdutti hänen pelkonsa. Cravenin murheelliset kasvot
kohottivat hänet täysin tajuamaan naisellisuutensa. Sääli kasvoi
itsekkyyden yläpuolelle. Vaistomaisesti hän tunsi, että puhelu,
jolla oli hänestä niin ratkaiseva merkitys, oli miehestä ainoastaan
harmillinen välinäytös. Arkailu jäi jälelle, mutta hänen aikaisemmin
tuntemansa pelko siirtyi syrjään sellaisen tunteen tieltä, jota hän ei
ollut silloin ymmärtänyt.

Niin pian kuin mahdollista oli Craven vienyt hänet hotelliinsa,
jättäen tätinsä tehtäväksi antaa kaikki tarpeelliset selitykset. Ja
siitä pitäen mies oli alituisesti pysytellyt takalistolla, luovuttaen
arvovaltansa neiti Cravenille.

Mutta alusta alkaen oli hänen läheisyytensä painostanut Gilliania
— tyttö tunsi aina hänen läsnäolonsa. Luostarikasvatus oli tehnyt
Gillianista kovin herkän, ja vaistomaisesti hän tiesi, milloin
Craven tuli huoneeseen tai poistui sieltä. Miehet olivat hänelle
tuntemattomia suuruuksia; niitä harvoja, jotka hän oli kohdannut —
koulutovereittensa veljiä tai serkkuja — hän oli tarkkaillut kokonaan
toiselta näkökannalta. Ranskalaisen luostarin jäykät säännöt olivat
estäneet kaikkia tuttavuussuhteita kehittymästä ystävyydeksi — hän
oli ollut vain koulutyttö muiden tyttöjen joukossa, ja vain loitolta
hipaissut nuorimpia miespuolisia jäseniä niissä taloissa, joissa hän
oli vieraillut. Hän oli ollut valmistumaton joutuessaan jokapäiväiseen
kosketukseen Barry Cravenin kaltaisen miehen kanssa. Hän tarvitsi aikaa
sopeutuakseen siihen, perehtyäkseen jatkuvaan miesseuraan.

Veljenpoikansa huojennukseksi oli neiti Craven ottanut ujon,
kalpeakasvoisen tytön omituisen sydämensä lemmikiksi niin äkkiä ja
intomielisesti, että se oli kummastuttanut häntä itseäänkin.

Ja Gillianin umpimielisyys ja ylpeys eivät olleet jaksaneet vastustaa
tuulispään tavoin pyörähtelevää, pientä naisihmistä. Neiti Cravenin
persoonallisuus teki häneen väkevän vaikutuksen; hän rakasti hänessä
naista, ihaili taiteilijaa ja oppi hyvin pian pitämään arvossa
hiomattoman käytöksen ja oudolta kuulostavien puheiden takana piileviä
todellisia tunteita ja syvää hyväsydämisyyttä.

Hänellä oli hyvä arvostelukyky. Nyt hän silmäili ympärilleen avarassa
huoneessa. Kaikkialla oli merkkejä tuhlaavasta autiudesta, jota
hänelle vastalauseista välittämättä osoitettiin. Gillianin silmiin
kihosivat vähitellen kyyneleet. Tämä kaikki oli kuin satua, melkein
liian ihmeellistä ollakseen totta. Miksi hänelle oltiin niin hyviä
— miten hän koskaan kykenisi maksamaan hänelle tuhlattua suopeutta?
Hänen ajatuksensa katkaisi viimeinen lahja, joka nousi kopastaan,
haukotteli unisesti, venyttelihe rehevästi, tuli sitten hänen luokseen,
laski päänsä hänen polvilleen ja katseli häntä surullisilla, ruskeilla
silmillään. Hän oli aina pitänyt eläimistä, halunnut palavasti koiraa,
ja nyt hän huoahtaen syleili isoa, mustaa villakoiraa.

»Mouston, sinä hemmoteltu olento, oletko milloinkaan ollut yksinäinen?
Osaatko kuvitella, miltä tuntuu, kun taaskin _kuuluu_ jollekulle?» Hän
hieroi poskeaan koiran silkinpehmoiseen päähän, ja eläin värähteli
hänen kosketuksestaan, sen jäsenet hytkähtelivät, ja se päästeli
kimeitä, puolittain tukahdutettuja vinkaisuja. Ensimmäisen kerran
hän nyt tunsi olevansa omistaja, vastuunalainen elävästä olennosta,
joka oli riippuvainen hänestä. Ja todennäköisesti se vastuunalaisuus
osoittautuisi vaivaloiseksi. Otuksen uskollisuus oli vilpitön ja
kiivas; neiti Cravenia se sieti välinpitämättömänä, Cravenia se
avoimesti epäili. Se seurasi Gilliania varjon lailla, jörötteli hänen
poissa ollessaan ja alistuvasti totteli Joshiota, jonka hoidossa se
aina silloin oli, mutta ei ketään muuta talon ihmistä. Moustonin
välityksellä olivat Gillian ja Joshio tutustuneet toisiinsa.

Tänä iltana olivat Moustonin kiintymyksenilmaukset ylen kiihkeitä
ja vaarallisia helposti repeytyvälle silkki- ja pitsivaatteukselle.
Gillian suuteli sen päälakea, torjui juhlallisena itsepäisesti
häntä tavoittavan käpälän ja työnsi koiran syrjään. Sitten hän meni
pukeutumispöydän ääreen ja tarkasti arvostelevasti itseään laajasta
kuvastimesta. Hän katsoi vakavan huvitettuna. Oliko tuo Gillian Locke?
Näyttiköhän perhonen itsestään noin oudolta luotuaan kotelonsa? Hän oli
vuosikausia käyttänyt luostarikoulun oppilaan synkkää asua, muutos oli
vielä kyllin tuore ilahduttaakseen häntä, ja viehättävä, kaunis puku
tehosi hänessä piilevään luonnolliseen naiseen. Tumma luostarivaatteus
oli käynyt hänestä vastenmieliseksi; hän oli kaivannut värejä melkein
yhtä kiihkeästi kuin nälkiintynyt ihminen ruokaa.

Pitkästä peilistä heijastuvan kuvan yleisvaikutus oli tyydyttävä, mutta
sen yksityiskohtainen tarkastus nostatti hänen mielessään vakavia
epäilyksiä. Hän ei ollut koskaan pannut merkille hennon vartalonsa
viehkeyttä, kalpeiden, soikeiden kasvojensa harvinaista kauneutta —
muut tyypit olivat tehonneet häneen enemmän, toisenlainen ihonväritys
miellyttänyt häntä. Usein hän oli arvostellut kasvojaan moittivasti.
Kerran tai pari hän oli mallin puutteessa koettanut piirtää omia
kasvojaan. Se oli tyyten epäonnistunut. Muiden muotokuvat hän pystyi
piirtämään tarkan osuvasti, mutta nyt siitä ei tullut mitään. Hän ei
pystynyt omaan kuvaansa saamaan sitä miltei hämmästyttävää, luonnetta
kuvaavaa ilmeikkyyttä, joka tavallisesti näkyi hänen töissään. Hän
itse oli ollut oman kykynsä rajana. Tämä epäonnistuminen oli pannut
hänet ymmälle, herättänyt hänen mielessään tutkivia, sielullisia
kysymyksiä. Hän ei itse tiennyt, miten hänen lahjansa pukeutui
muotoihin, työ valmistui hänen käsissään ikäänkuin itsestään. Hän ei
tuntenut saavansa minkäänlaisia varmoja vaikutelmia, ei milloinkaan
ollut yrittänyt eritellä mallinsa sielua. Hämärästi hän otaksui mallin
luonteen jollakin hienolla, salaperäisellä tavalla vaikuttavan häneen.
Usein olikin hänen työnsä ollut parasta silloin, kun hän oli omistanut
siihen vähimmän huolta. Osoittiko se, ettei hän pystynyt maalaamaan
kankaalle eloisaa kuvaa omista kasvoistaan, sitä, ettei hänellä ollut
luonnetta — että hänen epäonnistumisensa johtui siitä, ettei ollut
mitään ilmituotavaa? Vai oliko syynä se, että hän koetti nähdä jotakin
epätodellista — saada esille vain synnynnäisen pyrkimyksen? Sitä
kysymystä hän ei ollut ratkaissut.

Nyt hän silmäili kuvaansa tyytymättömästi kuten tavallisesti; suuret
ruskeat silmät katsoivat peilistä äreinä häneen; sitten hän liikautti
kättään, ikäänkuin pyyhkäisten jotakin pois, ja ravisti päätään.
Koskaan ennen hän ei ollut välittänyt ulkonäöstään, mutta nyt hän niin
hartaasti halusi miellyttää — olla hänelle osoitetun huomion arvoinen,
korvata hänen tähtensä kulutetut rahat ja ajan. Hänen silmiinsä tuli
kaihoisa ilme, kun hän kumartui lähemmäksi kuvaansa nähdäkseen, oliko
kasvoilla kieleviä kyynelten jälkiä; sitten hän äkkiä alkoi tanssia
ihastuksesta, otti ihojauhehuiskun ja taputti sillä kasvojaan kokeeksi.

»Voi, Gillian Locke, mitähän luostarinjohtajatar sanoisi!» mutisi hän
nauraen.

Ikävystyneenä syrjässäoloon villakoira hypähti häneen vieressään
olevalle tuolille, laski käpälänsä pöydän lasilevylle, niin että
harjat ja pullot hajaantuivat. Yhä nauraen Gillian hieroi jauhetta
sen innokkaasti nuuhkivaan, kosteaan nenään, kunnes se aivastaen pani
moittivan vastalauseensa.

Tyttö hyväili sitä sovittavasti, jätti sen sotkemaan pukeutumispöytää
yhä pahemmin ja palasi ikkunalle. Hänen alapuolellaan ulottui nurmikko
laajalle pengermälle, jota reunustavan kivisen rintanojan keskikohdalta
veivät pitkät portaat säännöllisesti järjestettyyn ruusutarhaan.
Tarhaa suojasi korkea kuusiaita, ja sen taustalla kasvoi pensaikko,
jonka toisella puolen näkyivät iltavalaistuksessa rajattomiin leviävän
puiston paksut rungot.

Häntä kiehtoi avaruuden tuntu. Hän oli aina kaivannut esteettömiä
näköaloja, maaseudun hiljaisuutta. Lyhyeksi leikatulla nurmikolla
kohosi korkeita puita ikäänkuin talon ympärille sijoitettuina vahteina;
mielikuvituksessaan hän ajatteli niitä valppaiksi, eläviksi olennoiksi,
jotka olivat valvoneet paikallaan yhtä mittaa vuosisatoja — ja hymyili
lapsellisille kuvitteluilleen.

Näköala miellytti häntä yhä enemmän. Towersin kauneus oli jo
vallannut hänet, hän oli pitänyt siitä ensi hetkestä alkaen. Pitkällä
rautatiematkalla ja ajettaessa kahdeksan kilometrin päässä olevalta
asemalta tänne hän oli koko ajan kuvitellut sitä, ja todellisuus oli
voittanut hänen kuvitelmansa. Puiston kauneus ja laitumella olevat
kaurislaumat olivat riemastuttaneet häntä; nähdessään vanhan, harmaan
talon hän oli jäänyt seisomaan kuin lumottuna. Hän ei ollut luullut
sitä puoliksikaan niin viehättäväksi, niin vaikuttavan vankaksi. Hän
ei ollut nähnyt mitään, mikä olisi vetänyt vertoja sen hienoille
mittasuhteille, sen rakenteen upeudelle.

Se oli kokonaan toisenlainen kuin ne Ranskan linnat, joissa hän
oli käynyt; siellä pisti työ silmään, viinitarhat ja aaltoilevat
viljapellot oli siellä ahdettu ulottumaan ihan tilanomistajan asunnon
muurien juurelle, varakkuuden lähdettä näyteltiin peittelemättä; täällä
oli kaikki sentapainen karkoitettu loitolle; huolekkaasti hoidetut
lehtokujat, tasaisiksi leikatut nurmikot ja moitteettomat kukkapenkit
olivat todistuksina työstä, jonka tulokset hivelivät silmää, mutta
olivat aineellisesti hyödyttömät.

Ympäristön muodollinen uhkeus tehosi häneen. Hän ei ollut ihan
ventovieras, mietti hän, hymyillen omituisesti — myöhemmästä
rappiotilastaan huolimatta John Locke oli saanut alkunsa samanlaisesta
juuresta kuin tämän ihastuttavan talon omistaja.

Äkkiä hän säikähtäen tajusi myöhästyvänsä ja poistui ikkunalta, kutsuen
koiraa mukaansa. Hänen huoneistostaan päästiin pyöreälle parvekkeelle,
johon makuuhuoneiden ovet avautuivat ja joka kiersi talon keskiosan
ympäri. Sieltä näkyi avaraan, neliskulmaiseen saliin, johon valoa tuli
korkeasta, lasisesta kupukatosta. Itäänpäin ja länteenpäin levisivät
pitkät, laajat, epäsäännölliset kylkirakennukset kerrosta korkeampina
kuin talon ydinosa. Niiden katoilla oli harjatornit, joista koko talo
oli saanut nimensä.

Alhaalta kuului hiljaista miesäänten sorinaa. Gillian kumartui kaiteen
ylitse ja näki Cravenin ja hänen tilanhoitajansa keskustelevan tyhjän
takan edessä. Hänet valtasi äkillinen ujostelu; hänen holhoojansa
tuntui yhäti hänestä peloittavalta, ja Petersin hän oli ensi kerran
nähnyt muutamia tunteja sitten, kun mies oli ollut heitä vastassa
asemalla; hän oli lyhyt, leveäharteinen ja lihavahko, hänen tukkansa
oli tuuhea ja harmaa, suippoparta lyhyeksi leikattu. Hänen oli kovin
vaikea omasta aloitteestaan mennä alakertaan heidän luokseen. Mutta
hänen tuskaisesti empiessään joudutti Mouston välttämätöntä ratkaisua
syöksymällä portaita alas ja sitten suoraa päätä karhuntaljaiselle
uunimatolle, työntäen sitten kuononsa sen sakeaan turkkiin ja nuuhkien
rajusti. Vastuuntunne voitti arkailun, ja Gillian riensi perässä, mutta
Peters ennätti ennen häntä ja otti vastustelevan koiran pään lujasti
käsiensä väliin.

»Mitä ihmettä se on saanut kuonoonsa, neiti Locke?» tiedusti hän
kummastellen, mutta tuuheiden, harmaiden kulmakarvojen alitse tyttöön
suunnatut, terävät, siniset silmät tuikkivat hilpeästi, eikä Gillianin
ujous jaksanut vastustaa hänen ystävällisyyttään.

Tyttö polvistui ja pyyhki koiran kiusattua kuonoa pitsi- ja
harsopuseronsa liepeellä.

»Ihojauhetta», ilmoitti hän totisena.

»Te ette voi aavistaa», lisäsi hän, katsahtaen äkkiä heihin päin,
»kuinka hauskaa on panna ihojauhetta nenälleen, kun on kasvatettu
luostarissa. Nunnat pitivät sitä turmeluksen huippuna.» Hän purskahti
nauramaan; se oli tyttömäinen, kiirivä hilpeyden puuska, jollaista
Craven ei vielä ollut kuullut, ja hän katsahti tyttöön, joka
oli polvillaan matolla, tyynnytellen koiran loukattuja tunteita
ja hymyillen Petersille, joka tarjosi omaa, tehtävään paremmin
sopivaa nenäliinaansa. Se nauru paljasti Cravenille erään seikan
— itsehillinnästään ja umpimielisyydestään huolimatta Gillian oli
sittenkin vain tyttö, mutta hänen hiljaisen vakavuutensa tähden Craven
oli sen unohtanut.

Hänen nyt tarkkaillessaan tyttöä, nousi hänen kasvoilleen keveä
pilvi. Peters näkyi muutamissa tunneissa päässeen sen rajamuurin
sisälle, jonka ulkopuolella hän oli vielä kuukausien jälkeen. Hänen
seurassaan Gillian aina oli ujon äänetön. Niinä muutamina harvoina
kertoina, jolloin hän Pariisissa ja Lontoossa oli joutunut olemaan
kahden kesken tytön kanssa, oli tämä vetäytynyt kuoreensa eikä ollut
puhutellut häntä. Ja ärtyneenä hän oli aprikoinut, kuinka suureksi
osaksi se johtui luontaisesta kainostelusta ja kuinka suureksi osaksi
luostarikasvatuksesta. Mutta hän ei ollut koettanutkaan ymmärtää
tyttöä sen läheisemmin, sillä entisyys väikkyi aina hänen silmäinsä
edessä, valliten hänen taipumuksiaan ja tunteitaan — yhtenään
muistuttaen, ikäänkuin nykien hänen kyynärpäätään. Joinakuina päivinä
saattoi hän saada huojennusta ainoastaan ruumiillisesta väsymyksestä
ja katosi tuntikausiksi kamppaillakseen pahojen henkiensä kanssa
yksinäisyydessä. Eikähän häntä missään nimessä kaivattu; hänen oli joka
suhteessa paras pysytellä syrjässä. Hänellä ei ollut mitään tekemistä
— John Locken harkitsemattoman välinpitämättömyyden johdosta ei
holhoustehtävään liittynyt raha-asiain hoitoa. Neiti Craven oli ottanut
Gillianin kokonaan haltuunsa, ja Craven eristäytyi yrittämättäkään
päästä läheisiin suhteihin holhottinsa kanssa. Mutta nyt — kuinka
ristiriitaista — häntä harmitti se, että Gillian niin helposti taipui
Petersiin. Hän tunsi olevansa hupsu — eihän se merkinnyt hänelle
rahtuakaan — Peters veti ihmisiä puoleensa, sehän oli sananparsi —
mutta järkeilystä huolimatta hänen kasvonsa pysyivät synkkinä.

Ikäänkuin tuntien hänen tarkastavan itseään Gillian kääntyi ja kohtasi
hänen tutkivan katseensa. Tytön poskille lehahti puna, hän työnsi
koiran luotaan ja nousi hätäisesti pystyyn. Taaskin sai ujous vallan,
ja hän oli hyvillään, kun neiti Craven saapui hengästyneenä ja anteeksi
pyydellen.

»Myöhästynyt kuten tavallisesti! Minä myöhästyn silloinkin,
kun tuomiopäivän pasuuna törähtää. Mutta tällä kertaa se ei
tosiaankaan ollut oma syyni. Rouva Appleyard tuli luokseni — vanha
taloudenhoitajattaremme — ja hänen kielensä lauloi runsaan tunnin. Nyt
olen perillä kaikesta, mitä Towersissa on tapahtunut sen jälkeen, kun
viimeksi olin täällä — kuumentaako korviasi, Peter? — kuvaannollisesti
hän kiskoi minua perässään ylisiltä kellareihin ja sitten takaisin
ylisille. Hän on liikuttavan mielissään siitä, että talo on taaskin
asuttuna.»

Puhellessaan hän asteli toisten edellä ruokasaliin. Se oli tavattoman
tilava huone; sen seinät olivat laudoitetut kuten talon useimpien
huoneiden; pöytä muistutti keidasta aavikkomaisella persialaisella
matolla, iso takka oli silmäänpistävä, ja seinillä oli muutamia
perheen arvokkaimpia muotokuvia. Saliin astuessaan neiti Craven
vaistomaisesti etsi katseellaan veljensä kuvaa, joka hänen kuolemansa
jälkeen — suvussa noudatetun tavan mukaisesti — oli riippunut kohokuvin
koristetun uunin reunuksen kohdalla. Mutta se oli siirretty pois, ja
sen sijalle oli pantu Barryn äidin kaunis maalaus. Hän katkaisi äkkiä
lauseensa kesken. »Uudistusko?» jupisi hän veljenpojalleen älykkäät
silmät suunnattuina Cravenin kasvoihin.

»Korjaus», vastasi Craven lyhyesti, mennen tuolinsa luokse. Ja hänen
sävynsä teki kaikki lisähuomautukset mahdottomiksi. Täti istuutui
mietteissään ja alkoi äänettömänä syödä keittoa epämääräisesti
levottomana siitä, että oli poikettu miespolvia noudatetusta
tavasta. Vaikka hän ei välittänytkään sovinnaisuuksista ja oli perin
uudenaikainen, piti hän kuitenkin kiinni suvun perinnäistavoista, ja
ikimuistoisista ajoista saakka oli Cravenien viimeisen suvunpäämiehen
muotokuva riippunut avaran ruokasalin takan kohdalla siihen asti,
kunnes se siirtyi seuraajansa tieltä. Se kaikki tuntui liittyvän siihen
peloittavaan muutokseen, joka Barryssä oli näkynyt hänen palattuaan
Jaappanista. Muutoksen oli täti yhä varmemmin asettanut sen miehen
yhteyteen, jonka kuva oli ikäänkuin arvottomana poistettu kunniasi
Jaltaan. Arvottomana totisesti — mutta mistä saattoi Barry sen tietää?
Mitä hän oli kuullut siinä maassa, joka niin turmiokkaasti oli vetänyt
hänen isäänsä puoleensa? Vanha, häpeällinen tarina, jonka hän oli
uskonut olevan iäksi haudatun, näytti nousevan kammottavana aaveena
haudastaan, jossa se oli niin kauan virunut kätkettynä.

Häntä puistatti hieman, ja päättävästi hän karkoitti luotaan mieleensä
tunkeutuvat, tuskalliset ajatukset, antautuen vilkkaasti keskustelemaan
Petersin kanssa.

Tyytyväisenä siihen, ettei häntä huomattu, Gillian silmäili ympärilleen
arkailevan tarkkaavasti; tilava huone himmeine, varsin muodollisine
kalustoineen ja hienoine tauluineen miellytti häntä. Kaikki oli
järjestetty hyvin sopusointuisesti; räikeätä ja silmäänpistävää oli
vältetty; sähkövaloa oli huolekkaasti kartettu, ja vain vahakynttelit
paloivat paksuissa hopeajaloissaan pöydällä.

Iso talo muuttui joka hetki yhä kiehtovammaksi, pitäen häntä ikäänkuin
lumoissaan. Hän antautui siihen, sen herättämään, omituiseen
onnentunteeseen. Se tuntui hänestä kummallisen tutulta. Hänet valtasi
outo tunne — ikäänkuin hän olisi ollut matkoilla lapsuudestaan saakka
ja tullut nyt kotiin. Se oli järjetön ajatus, mutta se ihastutti häntä.

Hänellä ei ollut koskaan ollut kotia, mutta kahden lähimmän vuoden
aikana hän saattaisi olla olevinaan ikäänkuin hänellä olisi koti. Se
olisi helppoa. Koko ikänsä hän oli elänyt unelmien maailmassa, jossa
asui hänen oman mielikuvituksensa luomia haaveolentoja, nukkeja, jotka
nöyrästi noudattaen hänen tahtoaan kulkivat oletetuilla eksyttävillä
poluilla — henkimaailmassa, jossa hän liikkui hänen vapauttaan
rajoittavien, ahtaiden muurien estämättä. Hänen oli ollut helppo
uneksimalla unohtaa todellisuus luostarissa — kuinka paljoa helpommin
se kävisikään täällä, missä unelmien linna oli vankkaa todellisuutta
ja hänen mielikuvituksensa kannustimena oli ihmisten rakkaus, jota
hänen sydämensä oli halannut. Se rakkaus, joka siihen saakka oli
tullut hänen osakseen, oli ollut epätyydyttävää, liian persoonatonta,
liian rajoitettua, liiaksi kietoutunut mystilliseen hartauteen.
Neiti Cravenin kiintymys oli lujempaa, käytännöllisempää laatua.
Ajattelemattoman suorasukaisena ja vilpittömänä hän ei koettanutkaan
salata tunteitaan. Gillian oli häntä miellyttänyt, saavuttanut hänen
hyväksymisensä, ja vihdoin hän puolestaan oli ottanut tytön perheen
lisäjäseneksi. Ja lisäksi hän suuresti luotti omaan arvostelukykyynsä.
Ja osoittaakseen sen luottamuksen paikkansapitäväksi Gillian olisi
ollut valmis menemään vaikka tuleen.

Hän katsahti kiitollisena pöydän alapäässä istuvaan pieneen, tanakkaan
olentoon, ja hilpeä välke karkoitti vakavuuden hänen silmistään. Neiti
Craven oli syventynyt kiivaasti väittelemään Petersin kanssa, piirtäen
selvitykseksi suolalusikalla taidokkaita kuvioita sileään ruokaliinaan.
Gillianin tarkatessa hän täydensi piirroksensa komealla vetäisyllä ja
nojautui voitonriemuisena taaksepäin tuolissaan, pörröttäen tukkansa
eriskummaisen näköiseksi. Mutta perään antamatta ahdisti tilanhoitaja
häntä, ja hetkisen kuluttua hän oli uudelleen kallistunut eteenpäin,
vakuutellen voimaperäisesti ja naputtaen maltittomasti sormillaan
pöytää naurusuin muuttaessaan kuviotaan. He olivat mitä parhaita
ystävyksiä ja kinastelivat yhtenään. Gillianista se kaikki oli niin
raikkaan uutta.

Sitten hänen huomionsa kääntyi toisaalle. Koko aterian ajan oli Craven
istunut äänettömänä. Kerran alettuaan sanasodan kiistelivät täti ja
Peters kaikessa ystävyydessä, kunnes asia perinpohjin oli reposteltu,
lainkaan muistamatta ympäristöään. Craven ei ollut sekaantunut
väittelyyn. Kuten aina oli Gillian nytkin liian kaino puhutellakseen
häntä omasta aloitteestaan, mutta tunsi voimakkaasti hänen läsnäolonsa.

Tyttö moitti omaa käytöstään, mutta vaitiolo oli parempi kuin
jokapäiväiset kuluneet lauseet, ja muuta hän ei olisi osannut sanoa.
Hänen näköpiirinsä oli niin suppea, kun taas Cravenin, joka oli
matkustellut kaikkialla maailmassa, täytyi olla hyvin laaja. Yhtä alaa
lukuunottamatta olivat Gillianin tiedot mitättömät. Mutta Cravenkin oli
taiteilija — oli toivotonta yrittää ottaa sitä puheeksi, hän päätteli,
halveksien vähäisiä tietojaan; olisi julkeata mennä tyrkyttämään
luostarissa kasvaneen amatöörin mielipiteitä sellaiselle henkilölle,
joka oli opiskellut Pariisin kuuluisissa ateliereissä ja tutustunut
useiden maiden taiteeseen.

Mutta kuitenkin hän oli varma, että hänen oli joskus murrettava oman
ujoutensa kohottama muuri; maalaistalon tuttavallisessa elämässä olisi
sellaisen olotilan jatkuminen sekä mahdoton että naurettava. Harmissaan
itselleen hän tunnusti, että heidän väliensä kireys oli suureksi
osaksi hänen syytänsä, ettei hän harjoituksen puutteessa osannut
menetellä toisin. Mutta hän ei voinut loppumattomasti vedota sellaiseen
pätemättömään puolustukseen. Jos hänestä kerran oli mihinkään, täytyi
hänen vapautua niistä sovinnaistavoista, joihin hänet oli kasvatettu;
hän oli irtautunut ahtaasta entisyydestä; nyt hänen oli ajateltava
laajanäköisesti, luontevasti kaikista asioista — niinkin mitättömästä
seikasta kuin seurustelusta.

Pelastava huumorintajunta nostatti hänen kaulaansa naurun, joka oli
vähällä purskahtaa ilmoille. Sehän oli niin pieni asia, mutta hän oli
suurentanut sitä niin tavattomasti. Mitä se itse asiassa saattoi olla
— sellaisen koulutytön kömpelyyttä, jota hänen huoltajansa varsin
luonnollisesti ei ollut huomaavinaan, sillä eihän hänen seuransa voinut
olla muuta kuin ikävystyttävä. _Tant pis!_ Hän saattoi ainakin koettaa
olla kohtelias.

Hän kääntyi, sankarillisesti aikoen murtaa jään ja aloittaa keskustelun
vaikkapa kuinkakin turhanpäiväisistä asioista. Mutta hänen katseensa
ei ennättänyt Cravenin kasvoihin, vaan juuttui hänen käsiinsä,
jotka lepäsivät valkealla pöytäliinalla pitkien, voimakkaiden
sormien pyöritellessä ja kieputellessa tyhjää viinilasia. Käsillä
oli Gillianiin tenhoisa vaikutus. Niistä ilmeni luonne, niistä näki
ihmisen henkilöllisiä ominaisuuksia. Hän oli herkkä tajuamaan niiden
merkkejä. Hän oli harrastanut käsitutkimuksia hänelle tarjona olleen
rajoitetun aineiston avulla — tarkkaillut nunnien käsiä, pappien käsiä,
eri henkilöiden käsiä niissä taloissa, joissa hän oli vieraillut, ja
sen miehen kättä, joka oli häntä opettanut. Siltä mieheltä hän oli
oppinut enemmän kuin taiteensa pelkät alkeet, hänen johdollaan oli
alkeellinen harrastus kehittynyt määrätietoiseksi opiskeluksi, ja kun
hän nyt silmäili Barry Cravenin käsiä, johtui hänen mieleensä muuan
lause opettajansa luennoista: »Joissakuissa käsissä, etenkin miesten
käsissä, on luonteenomaisia piirteitä, jotka ilmaisevat intohimoja ja
ominaisuuksia ja pistävät silmään yhtä selvästi kuin kasvonilmeet.»

Syventyen tarkkailuunsa hän unohti alkuperäisen tarkoituksensa,
pannen merkille uuden tyypin silmäänpistäviä tunnuksia ja luetellen
yksityiskohtia, jotka yhdessä muodostivat kokonaisuuden. Voimakas
käsi, joka voimassaan saattoi olla armoton — saattoiko se voimassaan
olla myöskin säälivä? Tämä kummallinen ajatus heräsi odottamatta hänen
mieleensä hänen tarkkaillessaan ensin vinhasti, sitten hitaammin
pyörivän viinilasin ohutta kantaa, joka hiljaa kilahtaen äkkiä katkesi,
kun käsi puristui nyrkkiin, niin että päivettynyt iho rystysten
kohdalta vaaleni. Gillian vetäisi nopeasti henkeään. Oliko vahinko
hänen syytään — oliko hän tuijottanut huomiotaherättävästi, niin että
Craven oli suuttunut hänen nenäkkyyteensä? Hänen kasvojaan poltti,
ja surkean ujona hän pakottautui katsomaan Cravenia kasvoihin. Hänen
pahoittelunsa oli aiheeton. Hänestä välittämättä Craven silmäili
sormiensa vieressä olevaa särkynyttä lasia kasvoillaan lievän
kummastuksen ilme, ikäänkuin olisi vahinko saanut hänen harhailevat
ajatuksensa vain puolittain palaamaan nykyisyyteen. Hetkisen hän
tuijotti lasin kappaleihin, pannen ne sitten välinpitämättömästi
syrjään.

Gillian hillitsi hysteeristä naurunhaluaan. Craven välitti hänestä
niin äärettömän vähän, ettei edes tämä pikku tapaus ollut herättänyt
häntä huomaamaan toisen tarkastelua. Ajatuksiinsa vaipuneena hän ihan
ilmeisesti oli penikulmien päässä Craven Towersista ja vaivaloisesta
holhokista. Ja äkkiä se tuntui loukkaavalta. Hän oli Cravenille
ainoastaan kaino, kömpelö tyttö, jonka pelkkä olemassaolo oli
rasitus. Hänen niin uljaasti tekemänsä päätös särkyi toisen kylmään
eristymiseen. Puheleminen oli mahdottomampaa kuin milloinkaan ennen.

Hän kohautti vähän olkapäitään huulet hieman lerpallaan. Ja uskoen
Cravenin olevan omissa aatoksissaan hän jatkoi tarkasteluaan. Oliko
kotiintulo tehnyt Cravenin silmien ilmeen entistäkin murheellisemmaksi
ja syventänyt juovia hänen suunsa ympärillä — tekikö palvotun äidin
muisto hänen kasvoillaan väikkyvän kärsimyksen ilmeen vieläkin
terävämmäksi? Vai liioitteliko Gillianin ylenmäärin kiihtynyt
mielikuvitus hänen näkemäänsä, uskotellen pelkkää ikävystymistä syväksi
suruksi? Hän mietti sitä ja oli melkein johtunut sellaiseen päätelmään,
että viimemainittu selitys oli järkevämpi, kun hän — tarkkaillessaan
— näki miehen kasvoilla äkillisen, niin tuskaisen värähdyksen,
että hän rajusti puraisi huultaan tukahduttaakseen huudahduksen.
Silmänräpäykseksi välähtänyt ilme oli paljastanut hänelle kärsivän
sielun. Hätäisesti hän loi katseensa toisaalle, syvästi pahoitellen
väärää arveluaan. Hän oli löytänyt salaisen haavan. Hänen istuessaan
jäykkänä valtasi hänet pelko, että toisetkin mahdollisesti olivat
sen nähneet. Vaivihkaa hän vilkaisi heihin. Mutta väittely oli vielä
ratkaisematta, heidän välillään oli pöytäliina raavittu täyteen sekavia
kuvioita. Hän huoahti huojennuksesta. Vain hän oli sen huomannut, eikä
hänestä ollut väliä. Muutamia minuutteja hänen ajatuksensa risteilivät
hurjasti, kunnes hän seisautti ne, rypistäen otsaansa. Se ei ollut
hänen asiansa — hänellä ei ollut oikeutta edes mietiskellä Cravenin
asioita.

Äkäisenä itselleen hän haihduttaakseen ajatuksiaan kääntyi katselemaan
seinillä riippuvia kuvia — ne ainakaan eivät herättäisi häiritseviä
kysymyksiä. Mutta hänen päätöksensä pitää ajatuksensa loitolla
holhoojastaan kohtasi esteen jo heti alussa, sillä hän huomasi
tuijottavansa Barry Craveniin, mutta sellaisessa asussa, jollaisen hän
oli kuvitellut hänen ylleen silloin, kun he ensi kerran kohtasivat
toisensa — teräspukimissa.

Kuva esitti nuorta miestä, joka oli puettu kuningatar Elisabetin
aikaisen kuosin mukaisesti, yllään keveä, siro rautapaita,
huolettomasti nojaamassa kiviseen rintanojaan, ranteellaan haukka,
jonka pää oli verhottu. Kuvattu nuorukainen muistutti Craven Towersin
omistajaa tavattoman läheisesti — ruumiinrakenne oli sama, pään
ylväs asento sama, piirteet ja ihonväri samat. Ainoastaan suu oli
maalatulla urholla toisenlainen, sillä huulet eivät olleet jurosti
yhteenpuristetut, vaan kaartuneet erittäin miellyttävään hymyyn.
Muotokuva oli äsken puhdistettu, ja värit olivat raikkaan kirkkaat.
Miehen ryhti oli omituisen sulava senaikaiseksi, sen ajan sovinnaisesta
maalausta vasta huolimatta huokui siitä tarmoa — jota huoleton
asento vain huonosti salasi — ikäänkuin taiteilija olisi totellut
traditsionia voimakkaampaa vaikutusta. Koko olento tuntui uhkuvan
elämää. Gillian katseli kuvaa lumottuna; vaistomaisesti hänen katseensa
suuntautui muotokuvan käsiin. Toinen, haukkaa pitelevä, oli kirjaillun
nahkahansikkaan peittämä, mutta toinen, jossa oli haukan jalkahihnoja,
oli paljas. Ja myöskin kädet olivat samanlaiset, niiden piirteet
tunnontarkasti kuvatut.

Petersin ääni sai Gillianin hätkähtämään. »Katselette ensimmäistä Barry
Cravenia, neiti Locke. Se on ihastuttava maalaus. Yhdennäköisyys on
tavaton, eikö totta?»

Gillian kääntyi katsomaan pöydän toisella puolen istuvaa, herttaisesti
hymyilevää tilanhoitajaa.

»Se on — tavaton», virkkoi hän hitaasti. »Se saattaisi olla
entisaikojen asuun puetun herra Cravenin muotokuva, jollei taulun
maalaustapa niin suuresti poikkeaisi nykyisestä.»

Peters naurahti.

»Ammattimiehen silmä, neiti Locke. Mutta olen hyvilläni siitä, että
myönnätte sen olevan herra Cravenin näköisen. Olisin riidellyt
kanssanne hirveästi, jollette olisi sitä nähnyt. Kuvan esittämä
nuori mies», jatkoi hän, lämmeten puhumaan huomatessaan tytön
mielenkiinnon, »oli aikansa romanttisimpia henkilöitä. Hän eli
Elisabetin hallitusaikana ja oli runoilija, kuvanveistäjä ja säveltäjä
— kirjastossa on kaksi nidettä hänen runojaan, ja salissa oleva
marmorinen Hermes on hänen työtään. Seitsentoistavuotiaana hän lähti
Towersista mennäkseen hoviin. Meidän aikoihimme saakka säilyneistä
monista kirjeistä päättäen hänestä nähtävästi pidettiin yleisesti.
Hän oli sir Philip Sidneyn läheinen ystävä, kuului Spenserin
lukuisain suosijoiden joukkoon ja oli Elisabetin erikoinen suosikki
— kuningattaren suosio näyttääkin aiheuttaneen hänelle jonkun verran
harmia, kuten näkyy hänen päiväkirjansa merkinnöistä. Kuningatar teki
hänestä ritarin ilman minkäänlaista aihetta, mikäli on selvinnyt, ja
näyttääpä se hämmästyttäneen häntä itseäänkin, sillä hän mainitsee
siitä päiväkirjassaan:

— 'Tänä päivänä löi Gloriana minut ritariksi. Jumala tietää, mistä
ansiosta se tapahtui, mutta minä en.'

— Hän oli idealisti ja haaveilija, ja hänellä oli kyky pukea
ajatuksensa sanoiksi — hänen rakkausrunonsa ovat kauneimpia, mitä
olen milloinkaan lukenut, mutta ne ovat ihan persoonattomia. Mikään
ei osoita hänen koskaan antaneen rakkauttaan ainoallekaan 'kauniille
naiselle'. Ainoankaan naisen nimeä ei milloinkaan mainittu hänen
nimensä yhteydessä, ja kun hän pysytti hellät tunteet loitolla
itsestään, sai hän haavemielisessä hovissa hyväilynimen _L'amant
d'Amour_.

— Oltuaan kymmenen vuotta kuningattaren hovissa hän ihan äkkiä varusti
retkikunnan Amerikkaan. Syytä hän ei ilmaissut. Hovissa vallitsevan
teennäisyyden herättämä vastenmielisyys, suru hänen ystävänsä
Sidneyn kuoleman johdosta — tai lukuisten kauppiasseikkailijain
kertomien tarinain lietsoma vaellushalu ovat saattaneet aiheuttaa
tämän yllättävän askeleen. Hänen päätöksensä teki hänen ystävänsä
alakuloisiksi, ja Elisabet puhkesi vimmaiseen sanatulvaan, komentaen
häntä jäämään luokseen. Mutta kuningattaren vannotteluista ja hartaista
pyynnöistä huolimatta — edellisiä oli runsaammin kuin jälkimäisiä —
hän purjehti Virginiaan lähteäkseen sieltä maaretkelle. Seuraavien
lähivuosien aikana saapui häneltä kaksi kirjettä, mutta sitten — ei
kuulunut mitään. Hänen kohtalonsa on tuntematon. Hän oli ensimmäinen
Craven, joka katosi unholaan etsiessään uusia maita.

Petersin miellyttävän äänen sointu muuttui empiväksi, hiljaisemmaksi,
vakavammaksi. Ja Gillian joutui ymmälle huomatessaan tilanhoitajan
hymyilevistä silmistä äkkiä kuvastuvan huolestumisen. Hän oli
kuunnellut kiihkeän tarkkaavasti. Se oli historiaa, likeistä ja
eloisaa, koska se oli niin läheisesti tämän talon yhteydessä. Unelmien
linna oli vieläkin ihmeellisempi kuin hän oli kuvitellut. Hän hymyili
kiitokseksi Petersille ja hengähti syvään.

»Minä pidän siitä», sanoi hän. »Rakkauden rakastaja!» kertasi hän
sitten, katsoen uudelleen kuvaa. »Se on hyvin kaunis ajatus.»

»Perin harmillinen jokaiselle naisparalle, joka on ehkä ollut kyllin
hupakko menettääkseen sydämensä hänelle.» Neiti Cravenin sävy oli
pureva. »Usein olen aprikoinut, onkohan joku neito 'riutunut,
kaihoisasti haaveillessaan' hänestä», lisäsi hän, nousten pöydästä.

»Jos hän olisi siitä tiennyt, olisi hänellä ollut kylliksi syytä
lähteä Virginiaan», virkkoi Craven, naurahtaen kalseasti. »Sukumme
traditsionit eivät ole koskaan hellineet heikomman sukupuolen
liiallista palvomista.»

»Barry, sinä olet kamala!»

»Kenties, rakas täti, mutta sanani ovat osuvat», vastasi Craven
kylmästi, mennen lattian poikki avaamaan ovea. »Myöskin Petersin, joka
tuntee sukumme historian kuin viisi sormeaan, täytyy myöntää se.»

Hänen äänensä oli uhittelevan vetoava, mutta Peters ei sekaantunut
asiaan lausuen vain lempeän pistävästi: »Kiitos sanasta 'myöskin',
Barry!»

Veljenpojan sanat olisivat aikaisemmin nostattaneet neiti Cravenin
harmistuneena panemaan jyrkän vastalauseensa, sillä ne osuivat hänen
hellään kohtaansa. Mutta nyt varoitti vaistomainen, sisäinen näkemys
häntä pysymään vaiti. Hän pisti kätensä Gillianin kainaloon ja poistui
huoneesta yrittämättäkään aloittaa kinaa.

Seurusteluhuoneessa hän istuutui pasianssipöytään, viritti savukkeen,
pörrötti tukkaansa ja levitti kortit pöydälle otsa rypyssä. Nyt hän
oli entistä varmempi siitä, että niiden kahden vuoden aikana, jotka
Barry oli ollut poissa kotoa, oli tapahtunut joku tuhoisa onnettomuus.
Miehen koko luonne tuntui muuttuneen. Hän oli ihan toisenlainen kuin
ennen. Entinen Barry ei ollut ollut kova eikä kyynillinen, mutta
tämä uusi Barry oli. Muutamien viime viikkojen aikana oli tädillä
ollut runsaasti tilaisuutta arvostella. Hän oivalsi, että Barryä
vaivasi joku pimeä varjo, synkistäen hänen kotiintuloaan — hän oli
kuvitellut sen niin toisenlaiseksi ja huokasi ajatellessaan, kuinka
pettäviä toiveet olivat. Veljenpojan onni oli hänestä niin kallis,
että häntä raivostutti, kun hän ei kyennyt auttamaan. Ennenkuin Barry
puhuisi, ei hän voisi tehdä mitään. Ja hän tiesi, ettei Barry puhuisi
koskaan. Iltainen puuha menetti tavallisen viehätyksensä, joten hän
hajamielisesti pyyhkäisi kortit kokoon ja aloitti uudelleen.

Gillian istui uunimatolla Moustonin pää sylissään. Hän nojasi
neiti Cravenin tuoliin, haaveksien kuten oli haaveillut vanhassa
luostarissa, kunnes koira nostamalla äkkiä päätään kiinnitti hänen
huomiotaan siihen, että Peters seisoi hänen vierellään. Tilanhoitaja
katseli jonkun aikaa ääneti kortteja, osoitti nikotiinin tahraamalla
sormellaan neiti Cravenilta huomaamatta jäänyttä siirtoa, meni sitten
huoneen toiseen päähän ja istahti pianon ääreen. Hetkisen hänen
kätensä hiljaa hipuivat koskettimia; sitten hän alkoi soittaa, ja hän
soitti erinomaisesti. Gillian kuunteli ihmeissään. Peters ja musiikki
olivat tuntuneet olevan hyvin etäällä toisistaan. Mies oli näyttänyt
niin läpikotoiselta urheilijalta; siitä kirjallisuuden tutkimisesta
huolimatta, johon hänen myötätuntoinen esityksensä Elisabetin
aikaisesta Barry Cravenista oli viitannut, oli Gillian kuvitellut hänen
harrastuksiansa karkeamman ruumiillisiksi. Hän oli silminnähtävästi
ulko-ilmassa liikkuva mies, pyssy näytti luonnollisemmalta välineeltä
hänen käsilleen kuin pianon herkät koskettimet; hänen paksujen,
jokseenkin kömpelönnäköisten sormiensa ei olisi mitenkään uskonut
taipuvan siihen vienoon näppäilyyn, joka nyt täytti huoneen ihanilla,
sopusointuisilla sävelillä. Se oli kolaus Gillianin mieliteorialle,
minkä hän vastahakoisesti tunnusti. Mutta hänen ihastuneena
kuunnellessaan häneltä unohtui teoretisoiminen.

»Miksi hän ei ole antautunut musiikkialalle», kuiskasi hän jymisevien
sävelien suojassa. Hymyillen neiti Craven katsahti hänen intoa uhkuviin
kasvoihinsa.

»Voitko kuvitella Petersiä sukoilemassa konserttien ohjaajille tai
ilmehtimässä kuulijakunnalle?» huomautti hän, pelastaen kuninkaan
hylättyjen korttien läjästä.

Hymyillen vastaukseksi Gillian vaipui entiseen asentoonsa. Musiikki
vaikutti häneen syvästi, ja Petersin soitto tehosi hänen herkkään
taiteilijatemperementtiinsa. Kappale oli venäläinen kansanlaulu,
valittava ja koruton, ja siinä oli omituinen, lyhyehkö, kertautuva
loppusävel, joka muistutti tuskaisen sydämen huokausta — siinä oli
villin suruista harmoniaa, johon sisältyvä tuska ahdisti kurkkua.
Gillianin mieleen tulvahti murhetta huokuvan soiton nostattama
pahojen enteiden aalto, outo, epämääräinen pelko, jolla ei ollut
muotoa, mutta joka painoi häntä kuin rusentava taakka. Viimeisten
viikkojen onnellisuus tuntui äkkiä hukkuvan maailmassa rehoittavaan
surkeuteen. Jos sydämen sisimmät sopukat tutkittaisiin, niin kuka oli
tosionnellinen? Sitten hänen ajatuksensa suuntautuivat lähemmäksi häntä
itseänsä, lensivät hänen oman tyttöikänsä lohduttomiin päiviin ja
hänen isänsä kovaosaiseen elämään. Senjälkeen ne hypähtivät eteenpäin,
siirtyen nykyisyyteen, ja hän ajatteli surua, jonka hän oli nähnyt
kuvastuvan Cravenin kasvoista lyhyen hetkisen aikana päivällispöydässä.
Oliko maailmassa ainoastaan murhetta? Haaveksivat ruskeat silmät
sumentuivat. Hänen sydämestään pulpahti palava rukous, että hänen
osakseen kerran tulisi täydellinen onnellisuus, vaikka vain hetkiseksi.

Sitten muuttui soitto ja sen mukana tytön mieliala. Hän nykäisi
päätään taaksepäin ja räpytti vihaisesti silmiään haihduttaakseen
niistä kosteuden. Mikä hänen oli? Totisesti hän oli koko maailman
epäkiitollisin tyttö. Jos hänellä oli suruja, niin täytyi niiden
olla hänen itsensä tuottamia. Hänelle oli oltu miltei uskomattoman
hyväntahtoisia, ei oltu jätetty tekemättä mitään hänen ilokseen. Hänen
vain muutamia viikkoja sitten viettämänsä elämä oli hänen nykyisen
olonsa mittaamattoman kaukainen vastakohta. Mitä hän vielä kaipasi?
Oliko hän niin itsekäs, että saattoi ajatellakaan entistä kovaa
osaansa? Häpeä täytti hänen mielensä, ja hän loi katseensa vierellään
istuvaan naiseen äkillisen kiitollisuuden ja rakkauden puuskan
vallassa. Mutta neiti Craven oli vihdoinkin kiintynyt kortteihinsa
eikä nähnyt ympäristöään, ja heikko hymy huulillaan Gillian käänsi
huomionsa läheisellä tuolilla istuvaan äänettömään olentoon. Craven
oli tullut huoneeseen muutamia minuutteja aikaisemmin. Hän nojasi
välinpitämättömänä tuolin selkänojaan, varjostaen toisella kädellä
kasvojaan sammuneen savukkeen riippuessa toisen sormien välissä.
Gillian katseli häntä kauan ja vakavasti, ihmetellen, kuten hän
aina ihmetteli, millaisethan olivat olleet Cravenin ja hänen isänsä
tapaisen miehen väliset suhteet, mikä oli saanut Cravenin ottamaan
kannettavakseen taakan, joka oli laskettu hänen hartioilleen. Ja hänen
poskiansa alkoi taaskin kuumentaa hänen ajatellessaan kuinka suurena
rasituksena hän oli Cravenille. Oli nurinkurista, että hänellä oli
sellainen kuorma!

Hän tukahdutti huokauksen, ja hänen silmiinsä tuli haaveellinen ilme,
kun hän vaipui ajattelemaan häntä odottavaa tulevaisuutta. Ja hänen
innokkaan luottavana suunnitellessaan tuulentupiaan, siveli hänen
kätensä hyväilevästi koiran päätä Petersin soittaman haikean valssin
tahdissa.

Näpättyään äkillisen, odottamattoman sävelen soittaja nousi pianon
äärestä ja liittyi huoneen toisessa päässä olevaan seurueeseen. Neiti
Craven sekoitteli kortteja touhuisasti. »Kiitos, Peters», sanoi hän ja
nyökkäsi hymyillen. »Kun kuulen sinun soittavan, muistuvat entiset ajat
mieleeni. Gillianista olet antautunut väärälle uralle; hän mieluummin
näkisi sinut Queen's Hallissa.»

Peters nauroi tytön punehtuneena puolustautuessa ja istuutui lähelle
korttipöytää. Kesken jaon neiti Craven sytytti uuden savukkeen.

»Mitä uutta kuuluu kreivikuntaamme?» tiedusti hän, lisäten selitykseksi
Gillianille: »Hän on kävelevä tietoaitta, rakas ystävä.»

Peters naurahti. »Ei mitään erikoista, mylady. Kunnassamme on viime
aikoina vietetty erittäin siivoa elämää. Vanha Holmwoodin Lacy on
kuollut; hänen sijastaan on Bill Lacy ohjaksissa ja hakkauttaa
parhaillaan tammia maksaakseen nuoruuden erehdyksiään — joista muuten
yksikään ei totta puhuen ole kauhea. Hamer-Banisterit ovat vihdoinkin
sortuneet — heitä on enemmän sääli — ja Hamer on vuokrattu joillekin
varakkaille australialaisille, joilla nähtävästi on rajattomasti rahaa,
kovin omituisia sanontatapoja ja jotka ovat kovin kauniin itsevarmoja.
Heillä oli hyvät suositukset, ja Sandra on ottanut, heidät ihastuneena
vastaan — heillä on samanlaisia harrastuksia.»

»Hevosasioita otaksuttavasti. Miten Horringfordit voivat?»

»Jotakuinkin entiseen tapaan», vastasi Peters. »Horringford on kokonaan
syventynyt Egyptin asioihin, ja Sandra on jälleen sotapolulla», lisäsi
hän hämärästi.

Neiti Craven myhähti. »Mistä on tällä kertaa kysymys?»

Petersin kulmakarvat värähtivät omituisesti.

»Sosialismista!» Hän hihitti. »Hänellä on ihan uusi, perin omintakeinen
käsitys siitä varsin venyvästä käsitteestä. Pyysin Sandraa selittämään
minulle sen järjestelmän periaatteita, ja hänen esityksensä oli hyvin
monisanainen ja perin arvoituksellinen. Se tuntuu sisältävän ihmisen
oikeudet, joukkojen kohottamisen, maanomistajan ja vuokralaisen
suhteet, joutilaan rikkaan psykologisen huonontumisen —»

»Sandra ja psykologia — armias taivas!» päivitteli neiti Craven, vieden
kätensä tukkaansa.

»— Ja köyhien ja sorrettujen aseman parantamisen», jatkoi Peters.
»Se ei kuulosta ihan alkuperäiseltä, mutta minulle on kerrottu, että
agitatsioni on perin uudenlaista. Sandra puuhaa ankarasti oman väkensä
keskuudessa», lopetti hän ja nojautui nauraen taaksepäin tuolissaan.

»Mutta — köyhät ja sorretut! Pidin Horringfordia mallikelpoisena
maanomistajana ja hänen tiluksensa luulin kelpaavan esimerkiksi muille
kuningaskuntamme tilanhaltijoille.»

»Juuri niin. Sehän juuri huvittavaa onkin. Mutta sellainen pieni
sivuseikka ei säikytä Sandraa. Siitä koituu hänelle kesäinen
harrastus, hän ei juuri tiedä, mitä tekisi, metsästysajan mentyä. Hän
on käynyt tähän sosialismijuttuun käsiksi varsin perinpohjaisesti,
järjestänyt kokouksia ja luentotilaisuuksia. Heidän pyrkimyksiensä
erikoisena sivuhaarana kuulostaa olevan tyyten uusi suunnitelma
lapsien kasvattamiseksi. Siitä minulla on jokseenkin hatarat tiedot —
sain Sandran kiukustumaan pahanpäiväisesti sanomalla sen mielestäni
muistuttavan tuotteitaan myyvän puutarhurin voimaperäistä viljelyä.
Se, ettei Sandralla ole omia lapsia, ei haittaa mitään — hänen päänsä
on täynnänsä mitä kauneimpia teorioita. Mutta teoriat eivät tunnu
oikein hyvin menevän kylän naisten päähän. Tuonnottain hän tyrmistyi,
kun eräs perheenäiti pamautti hänelle suoraan vasten kasvoja, ettei
hän käsittänyt Sandran puheita — mikä epäilemättä oli ihan totta.
Mutta sanontatapa taisi olla epämieluinen, ja Sandra oli hyvin
harmissaan ja valitti Thomsonille, uudelle tilanhoitajalle. Tämä,
mies-paha, joutui kahden tulen väliin, sillä maan vuokraajatkin
olivat käyneet valittamassa, että heitä häirittiin. Niinpä hänen oli
mentävä Horringfordin puheille, ja siellä sukeutui mainio kohtaus. Sen
johdosta Sandra soitti tänä aamuna minulle ja kertoi, että Horringford
käyttäytyi kuin karhu, että hän oli kokonaan kietoutunut ummehtuneihin
muumioihinsa ja menettänyt viimeisenkin ihmisyyskipinänsä. Huomenna
hän muka aikoi tulla tänne puoliselle kertoakseen minulle kaikki — hän
riemastui kuullessaan, että talo on taaskin asuttu ja tulee teidän
luoksenne teelle, jolloin epäilemättä saatte toisen painoksen hänen
murhevirttään. Puolen tunnin kuluttua soitti Horringford ja valitti
Sandran olleen erittäin vaivaloisen ja puuhailleen jotakin uutta
hullutusta, joka oli ärsyttänyt kaikkia; Thomson toi hänelle joka päivä
ainakin yhden vuokralaisen irtisanoutumiskirjeen; sanalla sanoen:
piru oli merrassa, ja hän pyysi minua käyttämään vaikutusvaltaani ja
puhumaan Sandralle järkeä. Hän nähtävästi valmistaa kaikin voimin
jonkun faaraon elämäkertaa ja oli hyvin harmissaan häiriöstä.»

»Jos hän välittäisi hiukan vähemmän faaraoista ja rahtusen enemmän
Sandrasta —» virkkoi neiti Craven, puhaltaen miettivästi savurenkaita.
Peters pudisti päätään.

»Kyllä hän välitti — sehän juuri surkeata onkin», sanoi hän
verkkaisesti. »Mutta mitä olisi voinut odottaa? Tunnethan koko jutun.
Sandra joutui naimisiin lapsena, jolloin hänen olisi pitänyt olla
koulupenkillä, eikä hänen mieltään kuulustettu lainkaan. Horringford
oli lähes kaksikymmentä vuotta vanhempi kuin hän on ja aina ollut
harvapuheinen ja syventynyt egyptiläisiin tutkimuksiinsa. Sandralla
ei ollut koko maailmassa muita ihanteita kuin tallit. Horringford
ikävystytti häntä suunnattomasti, ja vilpitön kun on, ei Sandra
empinyt, vaan sanoi sen hänelle suoraan. Heillä ei ollut ainoatakaan
yhteistä ajatusta. Hän ei voinut pitää miestä minkäänarvoisena, ja
niinpä he loittonivat toisistaan, ja Horringford sulkeutui entistä
enemmän kuoreensa.»

»Entä mitä sinä aiot tehdä, Peter?» Cravenin äkillinen kysymys
säpsähdytti toisia, sillä hän ei ollut näyttänyt kuuntelevan
keskustelua.

Peters viritti savukkeen ja poltti vähän aikaa, ennenkuin vastasi.
»Kuuntelen loppuun saakka, mitä Sandralla on sanottavaa», alkoi hän
vihdoin puhua. »Sitten ilmaisen hänelle muutamia seikkoja, jotka hänen
mielestäni pitäisi tietää, ja kehoitan häntä pyytämään Horringfordia
ottamaan hänet mukaansa Egyptiin ensi talvena.»

»Minkä tähden?»

»Sen tähden, että Horringford Egyptissä ja Horringford Englannissa ovat
kaksi hyvin erilaista ihmistä. Tiedän sen — koska olen sen nähnyt.
Se on vain ajatus; se saattaa luonnistua. Joka tapauksessa kannattaa
koettaa.»

»Entäpä jos lady Horringford ei taivu sulavan kielesi neuvoihin?»

»Kyllä hän taipuu — ennenkuin jätän hänet rauhaan», vakuutti Peters
jurosti, purskahtaen sitten nauramaan. »Hänen tämänaamuisesta
haastelustaan arvasin hänen hieman säikähtäneen, että oli pistänyt
sormensa mehiläispesään. En usko hänen olevan pahoillaan päästessään
vähäksi aikaa muuanne antaakseen kaiken jälleen rauhoittua. Siihen
mennessä hän voi hiljalleen tasaantua ja ilmoittaa Egyptiin lähdön
syyksi vetäytyäkseen lopullisesti pois koko hommasta.»

»Onko Sandrassa mielestäsi suurempi syy kuin Horringfordissa?» kysyi
neiti Craven äänessään uhitteleva soinnahdus.

Peters kohautti olkapäitään. »Minusta on vikaa heissä kummassakin.
Mutta ennen kaikkea moitin järjestelmää, josta koko pulma on saanut
alkunsa.»

»Tarkoitatko, että Sandran olisi pitänyt itsensä saada valita puoliso
itselleen? Hän oli vasta lapsi —»

»Ja Horringford oli niin helkkarin oivallinen sulhanen», pisti
Craven kyynillisesti väliin, siirtyen tuoliltaan pieluspeitteiselle
pesäristikolle.

Gillian istui neiti Cravenin tuolin käsinojalla, sovitellen
pasianssikortteja nahkaiseen koteloon. Hän katsahti nopeasti toisiin.

»Minä olen luullut, että Englannissa kaikki tytöt valitsevat puolisonsa
ja että he menevät naimisiin oman mielensä mukaan», virkkoi hän
kummastuneena.

»Teoreettisesti on asia niin, rakas», vastasi neiti Craven, »mutta
käytännössä on usein toisin. Yleensä tytöt järjestävät itse
tulevaisuutensa ja valitsevat puolisonsa. Mutta vielä on paljon
vanhanaikaisia ihmisiä, jotka röyhkeästi vaativat itselleen oikeutta
määrätä tytärtensä elämästä ja ovat kouluttaneet heidät niin, että
vanhempien toiveiden vastustaminen on miltei sula mahdottomuus.
Ilmestyy sopiva kosija, vanhemmat painostavat tyttöä — ja kaikki on
valmista. Otetaan esimerkiksi Sandra. Muutamien vuosien kuluttua hän
otaksuttavasti olisi itse valinnut — ja viisaasti. Mutta asiain näin
ollen ei avioliitto ollut johtunut hänen mieleensäkään.»

»Hän ei olisi voinut valita parempaa miestä», puolusti Peters
lämpimästi. »Jos Horringford vain olisi malttanut odottaa vuoden tai
pari —»

»Sandra olisi otaksuttavasti karannut jonkun tallirengin
tai sirkusratsastajan kanssa, ennenkuin olisi ehtinyt tulla
täysi-ikäiseksi!» pilaili neiti Craven nauraen. »Mutta se on
vaikea kysymys, se puolison valitseminen», jatkoi hän miettivästi,
»Poikamiehenä kykenen pohtimaan sitä täysin tyynesti. Mutta jos
olisin hulluuden hetkellä mennyt avioliittoon ja minulla olisi talon
täysi tyttäriä, saisin hermopuistatuksia joka kerta, kun vieras mies
ilmestyisi oveni sisäpuolelle.»

»Et usko meidän olevan varsin korkealla tasolla, mylady», pahoitteli
Peters.

»Hyvä ihminen, en usko teidän olevan millään tasolla — tiedän teistä
liian paljon», vastasi neiti Craven hymyillen.

Peters nauroi. »Mitä sinä arvelet, Barry?»

Ainoan välihuomautuksensa jälkeen Craven oli istunut äänettömänä,
ikäänkuin keskustelu ei enää olisi kiinnittänyt hänen mieltään. Hän
ei vastannut Petersin kysymykseen vähään aikaan, ja kun hän vihdoin
puhkesi puhumaan, oli hänen äänensä omituisen pingoittunut. »En usko
mielipiteeni painavan kovinkaan paljoa, mutta minusta tuntuu, että
naiset panevat paljon alttiiksi kummassakin tapauksessa. Mies ei voi
koskaan tietää, minkälaiseksi lurjukseksi hän muuttuu, kun siksi tulee.»

Syntyi painostava hiljaisuus. Neiti Craven piti katseensa suunnattuna
korttipöytään hermostuneena ja pahojen aavistusten vallassa; sellaista
hän ei ollut ennen kokenut. Hänen veljenpoikansa sanoissa ja katkerassa
sävyssä tuntui piilevän salattu merkitys, ja hän vaivasi aivojaan
keksiäkseen puheenaiheen, joka lievittäisi huoneessa vallitsevaa
jännitystä. Mutta Peters katkaisi äänettömyyden, ennenkuin se ehti
muuttua vaivaavaksi. »Se ainoa täällä oleva henkilö, jota asia lähemmin
koskee, ei ole lausunut mielipidettään. Mitä te arvelette, neiti Locke?»

Gillian punehtui hieman. Hänen oli vielä vaikeata sekaantua yleiseen
keskusteluun ja muistaa, että häntä voitaisiin millä hetkellä tahansa
vaatia tuomaan esiin omia ajatuksiaan.

»Pelkäänpä, että minulla on ennakkoluuloja. Minut on kasvatettu
luostarissa — Ranskassa», vastasi hän empien.

»Siis kannatatte ranskalaisten tapaa, hehän solmivat sovinnaisia
avioliittoja?» huomautti Peters.

Gillian loi häneen tummista silmistään vakavan katseen. »Luullakseni se
on — varmempi», sanoi hän hitaasti.

»Ja siis onnellisempi?»

Tytön poskien puna tummeni. »Oi, en tiedä. En ymmärrä englantilaisten
tapoja. Osaan puhua vain Ranskasta. Keskustelimme siitä luostarissa
— luonnollisesti, koska se oli kiellettyä, _que voulez vous_?» Hän
hymyili. »Jotkut ystävistäni menivät naimisiin. Heidän vanhempansa
järjestivät heidän avioliittonsa. Tuntuu, että» — hän takertui, jatkaen
sitten hätäisesti — »että puolison valitsemiseen liittyy paljon
sellaista, mitä — tytöt eivät käsitä, minkä vain vanhemmat ihmiset
ymmärtävät. Niin ollen on kenties parasta, että he järjestävät asian,
joka on niin vakava ja niin — niin kestävä. Heidän täytyy tietää
enemmän kuin me tiedämme», lisäsi hän rauhallisesti.

»Entä ovatko ystäväsi onnellisia?» tiedusti neiti Craven
suorasukaisesti.

»He ovat tyytyväisiä.»

Neiti Craven ärähti. »Tyytyväisiä!» kertasi hän halveksivasti.
»Avioliiton pitäisi antaa enemmän kuin tyytyväisyyttä. Se on kovin
laiha elinkautisen kumppanuuden perusta.»

Tytön kasvoille lehahti varjo.

»Eräs ystäväni meni naimisiin rakkaudesta», kertoi hän vitkalleen. »Hän
kuului vanhaan ylimystöön, ja hänen sukulaisensa toivoivat hänelle
loistavaa avioliittoa. Mutta hän rakasti muuatta taiteilijaa ja meni
hänen kanssaan naimisiin kaikesta vastustuksesta huolimatta. Kuusi
kuukautta hän oli Ranskan onnellisin tyttö — sitten hän sai tietää,
että hänen puolisonsa oli uskoton. Loukkaako teitä, että puhun siitä
— luostarissa me kaikki tiesimme sen. Pian senjälkeen hän matkusti
Caprille isänsä lahjoittamaan huvilaan, ja eräänä aamuna hän meni
uimaan — se oli hänen jokapäiväinen tapansa, hän osasi tehdä vedessä
kaikenlaisia temppuja. Mutta sinä aamuna hän ui ulapalle — eikä
palannut.» Gillianin hiljainen ääni aleni melkein kuiskaukseksi.

Neiti Craven katsahti häneen epäilevästi. »Tarkoitatko, että hän
tahallaan hukutti itsensä?»

Gillian liikahti hieman, ikäänkuin vältellen. »Hän oli hyvin onneton»,
virkkoi hän vienosti.

Sitä seuranneen äänettömyyden aikana hänen huolestunut katseensa
kääntyi melkein hänen huomaamattaan holhoojaan. Craven oli noussut
pystyyn ja seisoi jäykän liikkumattomana kädet taskussa, tuijottaen
suoraan eteensä. Hän näytti kokonaan eristäytyneen muusta seurueesta,
ikäänkuin hänen sielunsa olisi lähtenyt vaeltamaan, jättäen kookkaan
ruumiin tyhjäksi, tunteettomaksi kuin kivikuvan. Gillian tunsi,
ettei Craven ollut tarkannut hänen sanojaan. Häntä harmitti, että
oli lausunut ajatuksia, joiden hän pelkäsi olevan kypsymättömiä ja
arvottomia. Häneltä pääsi nopea huokaus, ja käsittämättä sen syytä
neiti Craven taputti häntä lempeästi olalle. »Se on kovin murheellinen
pikku tarina, rakas.»

»Ja lujittaako se uskoanne, että tyttö tekee viisaasti hyväksyessään
hänelle valitun puolison, neiti Locke?» kysyi Peters äkkiä, vilkaisten
samalla kelloonsa ja nousten seisomaan.

Gillian nousi muiden mukana.

»Luullakseni se on — varmempaa», vastasi hän, kuten oli sanonut
aikaisemminkin, ja kumartui herättämään nukkuvaa villakoiraa.




V


Neiti Craven istui yksin Towersin kirjastossa. Hän oli lukenut,
mutta kirja ei ollut jaksanut kiinnittää hänen mieltään ja virui nyt
lukemattomana hänen sylissään, samalla kun hän oli vaipunut syviin
aatoksiin.

Hän istui hyvin hiljaa, tavallisesti kirkkaat kasvot pilvessä, ja
kerran tai pari pääsi häneltä raskas huokaus.

Lyhyt marraskuun päivä alkoi kallistua loppupuolelle, ja vaikka
iltapuoli olikin vasta alussaan, alkoi jo käydä hämäräksi. Pimenemisen
huomasi kirjastossa paremmin kuin muualla talossa — huone oli synkkä
heti aamuauringon siirryttyä sen ohitse. Se oli pitkä ja kaita,
seinissä oli noin kolmen ja puolen metrin korkuinen tammilaudoitus ja
sen yläpuolella kiersi parveke, jolle päästiin takorautaisia portaita
myöten. Sinne oli sijoitettu kokoelma nahka- ja veliinikansiin
sidottuja kirjoja, jotka verhosivat seiniä lattiasta muutamia kymmeniä
sentimetrejä korkean laipion alapuolelle. Huoneen neljännessä seinässä,
jolle parveke ei ulottunut, oli kolme kapeata ikkunaa, joista näkyi
ajotielle. Kalusto oli niukka ja tiukasti Jaakko-kuninkaan ajan tyylin
mukainen, sillä se oli yli kaksisataa vuotta säilynyt jotakuinkin
koskemattomana; siinä oli jykevä kirjoituspöytä, pari pitkää, matalaa
kaappia ja puolitusinaa tilavia nojatuoleja, jotka myöhemmin oli
päällystetty pieluksilla vastaamaan nykyajan mukavuusvaatimuksia.
Joitakuita vanhoja, hienoja pronssiesineitä oli laudoitettujen seinien
vierellä. Huoneessa vallitsi tyynen rauhaisa tuntu. Vanha kalusto
vaikutti upean vankalta. Kiilloitettu laudoitus ja sen yläpuolella
vanhojen kirjojen hyvin järjestetyt rivit tekivät pysyväisen
vaikutuksen; ne olivat aina paikallaan, samalla kun tuli ja meni
miespolvia ohimenevinä, kiiltävistä tammilaudoista kuvastuvina,
käsitellen painettuja aarteita, joita luettaisiin vielä vuosisatoja sen
jälkeen, kun he olivat jälleen rauenneet tomuksi.

Talon henki tuntui aineellistuneen tässä isossa, hiljaisessa huoneessa,
joka oli avara ja kuitenkin kodikas, muodollinen, mutta kuitenkin
lämmintuntuinen.

Se oli neiti Cravenin lempipaikka. Ilmakehä siellä oli miellyttävä.
Täällä hän vielä läheisemmin kuin muualla tunsi pääsevänsä kosketuksiin
suvun hienon vaikutuksen kanssa, jota koko talo tuntui huokuvan.
Useimmissa huoneissa sen saattoi havaita, mutta kirjastossa se oli
voimakas.

Talo ja suku — ne olivat erottamattomasti liittyneet toisiinsa.

Satoja vuosia, katkeamattomana sarjana, isästä poikaan... isästä
poikaan... Neiti Craven oikaisihe istumaan suorana kuullessaan
nyyhkytyksen äänen, josta ei voinut erehtyä. Hämmästyneenä hän katsoi
kahta kyynelten jättämää märkää jälkeä polvillaan olevan, avoimen
kirjan sivulla. Lapsuudestaan saakka hän ei tietoisesti ollut itkenyt.
Olipa hyvä, että hän oli yksin, mietti hän, hätkähtäen ja vilkaisten
ympärilleen tyhjässä huoneessa. Hänen oli pidettävä itseään tiukemmassa
kurissa. Hän naurahti hieman epävarmasti, yskäisi, niisti nenäänsä
voimaperäisesti ja meni keskimäisen ikkunan ääreen. Ulkosalla oli kolea
marraskuun ilma. Tuuli puhalsi talon ympärillä rajuina puuskina, jotka
huojuttivat ja taivuttivat puiston isoja alastomia puita ja sieppasivat
pyörteisiinsä myöhään varisseita lehtiä, nostaen ne jonoina ilmaan
hajoittaakseen ne sitten jälleen laajalle alueelle.

Sade pieksi ikkunan ruutuja. Mutta myrskyn myllertämänäkin oli
näköalalla oma omituinen viehätyksensä. Kaikkina vuodenaikoina se oli
kiehtova.

Neiti Craven katseli vankkoja, alastominakin kauniita puita ja
mietti, kuinkahan usein hän vielä näkisi niissä lehtisilmut. Otsaansa
rypistäen hän tukahdutti ilmoille pyrkivän huokauksen, painautui
likemmäksi ikkunaa ja tähyili ulos entistä tarkkaavammin. Itäänpäin ja
länteenpäin jatkuivat pitkät lehtokujat, jotka kaartuivat ja katosivat
pian näkyvistä. Talon edustalla oli laaja, hiekoitettu alue; sieltä
vei kaksi lyhyempää, tilavan, soikean tarhan kahden puolen kiertävää
lehtokujaa tallille, joka oli rakennettu vähän matkan päähän talon
etusivun kohdalle, mutta jonka kuusiaita piilotti.

Vaikka neiti Craven katseli jonkun aikaa, meni ohitse vain
riistanvartija kintereillään läpimärkä setteri, ja vavahtaen
tarkkailija kääntyi pois ikkunasta. Hän liikkui rauhattomasti sinne
tänne, otti käsiinsä kirjoja, pannen ne heti taaskin takaisin,
penkoen kaapeista painokuvia, jotka toisella silmäyksellä eivät
häntä huvittaneet, ja tarkastaen lapsuudestaan saakka tuntemiaan
pronssiesineitä pitkään ja tutkivasti, ikäänkuin olisi nyt nähnyt ne
ensimmäisen kerran.

Huoneeseen tuli palvelija ja mitään virkkamatta lisäsi puita uuniin.
Neiti Cravenin keskeytyneet ajatukset pyörähtivät uuteen uomaan. Hän
istuutui kirjoituspöydän ääreen, veti eteensä paperiarkin ja kirjoitti
vitkalleen päivämäärän. Mutta sitä edemmäksi hän ei päässyt. Muste
kuivui kynään hänen tuijottaessaan valkeaan paperiin kykenemättä
toivomallaan tavalla pukemaan sanoihin sen kirjeen sisältöä, jonka hän
aikoi kirjoittaa.

Vihdoin hän laski hopeisen kynänvarren kädestään, tehden toivottoman
eleen, ja hänen katseensa suuntautui pronssiveistokseen, jota
käytettiin kirjepainona. Se oli hänen omaa työtään, ja hän hypisteli
sitä hyväillen, huulillaan omituinen, suruinen hymy, kunnes hänen
rinnastaan puristui toinen haikea nyyhkäys; sitten hän pani sen syrjään
ja painoi kädet kasvoilleen.

»Se ei ole itseni tähden; Jumala tietää, ettei se ole itseni tähden»,
supatti hän ikäänkuin puolustellen. Sitten hän pinnisti voimiaan,
sai mielenliikutuksensa hillityksi ja yritti uudelleen kirjoittaa.
Mutta pantuaan paperille viisi tai kuusi sanaa hän nousi maltittomana
pystyyn, rypisti paperin kädessään, meni takan luokse ja heitti sen
loimuavien halkojen sekaan.

Hän katseli, kuinka se käpertyi, sen väri muuttui mustan kirjoituksen
selvästi näkyessä, ja sitten se raukesi tuhkaksi. Tottumuksesta hän
sitten otti savukkeen uuninreunuksella olevasta rasiasta, mutta
hänen sytyttäessään sitä välähti hänen mieleensä äkillinen ajatus,
ja hetkisen kestäneen epäröinnin jälkeen seurasi savuke aloitettua
kirjettä tuleen.

Kohautettuaan kärsimättömästi olkapäitään hän meni jälleen istumaan
nojatuoliin ja koetti taaskin lukea, mutta vaikka hänen katseensa
koneellisesti lipui pitkin painettuja rivejä, ei hän tajunnut
lukemaansa, ja laskettuaan kirjan kädestään hän ei enää yrittänytkään
haihduttaa harhailevia ajatuksiaan. Ne eivät olleet hupaisia, ja kun
ovi vähää myöhemmin avautui, käänsi hän hyvillään päätään, huokaisten
helpotuksesta. Sisälle astui Peters reippain askelin.

»Tulin kuulusteluun», virkkoi mies nauraen. »Perheripitys piti minua
yksinäisyydessä tämän aamun. Aikoinani en välittänyt sellaisesta
mitään, mutta viime vuosi pilasi minut. Olin tilattu puoliselle, mutta
tulin niin pian kuin ehdin. Kaikki voivat toivottavasti hyvin.»

Neiti Craven silmäili häntä hetkisen ennenkuin vastasi. Peters seisoi
selkä takkaan päin, kädet selän takana, kasvot rusottavina tuulesta ja
sateesta, terävät, siniset silmät suunnattuina häneen luotettavina,
varmoina. Omituinen sattuma oli tuonut miehen tänne — juuri sillä
hetkellä. Neiti Cravenin valtasi voimakas halu ottaa hänet uskotukseen
harvinaisessa asiassa. Hän oli tuntenut Petersin ja luottanut häneen
useampia vuosia kuin oikein muistikaan. Kuinka paljon hän puhuisi? Hän
oli kahdella päällä.

»Olet aina ajattelevainen, Peter», alkoi hän verkalleen. »Tuskinpa
on mitään anteeksiannettavaa.» Hän hymyili hieman. Barry lähti
ratsastamaan jonnekin varhain tänä aamuna, ja Gillian meni eilen
Horringfordeille. Odotan hänen palaavan tänään teelle. Minua taas
vaivasi luuvalo, reumatismi tai lentoleini selässä. En muista,
mikä niistä! Joka tapauksessa jäin kotiin.» Hän nauroi ja osoitti
savukkeita. Peters otti savukkeen ja naputti sitä peukalonsa kynteen.

»Olet ollut yksin. Miksi et soittanut? Olisin ollut hyvilläni
päästessäni eroon australialaisista. He ovat tavattoman ystävällisiä,
mutta jollakin tavoin — hm — painostavia», lisäsi hän hymähtäen.

»Rakas ihminen, ole iloissasi, ettei se johtunut mieleeni. Olen ollut
koko päivän kuin pääkipuinen karhu.» Hän katsoi Petersin ohitse
tuleen, ja kummastuneena hänen äänensä oudosta sävystä mies ei
virkkanut mitään, vaan poltti hitaasti savukettaan, nauttien lämmöstä
ajettuaan kylmässä sateessa avoimessa autossa. Hän ei koskaan käyttänyt
umpinaista vaunua. Jotkut neiti Cravenin lausumat sanat olivat
hämmästyttäneet häntä.

»Barry ratsastamassa —?» virkkoi hän, vilkaisten ulkona raivoavaan
myrskyyn.

»Niin. Hän söi aamiaista epä-inhimilliseen aikaan ja lähti varhain.
Säästä hän ei näy välittävän, mutta kyllä hän kastuu likomäräksi.»

»Hän on karaistunut mies», vastasi Peters lyhyesti. »Arvelinkin
hänen olevan ulkosalla. Tullessani äsken sisälle, vetelehti Joshio
eteishallissa, vilkuillen ajotielle. Odottamassa isäntäänsä kaiketi»,
lisäsi hän, karistaen savukkeestaan tuhkakokkareen tuleen. »Hän on
verraton kamaripalvelija», täydensi hän puhettaan jotakin sanoakseen.

Mutta neiti Craven ei ollut kuulevinaan huomautusta. Hän tuijotti yhäti
lepattaviin liekkeihin, naputellen sormillaan tuolin käsinojia. Kerran
hän yritti puhua, mutta sanoja ei lähtenyt hänen huuliltaan.

Peters odotti. Hänellä oli selittämätön, mutta varma tunne, että neiti
Craven toivoi hänen odottavan, että hän yllyttämättäkin toisi julki
mielessään ilmeisesti pyörivän asian. Neiti Cravenin käytös osoitti
hänen olevan harvinaisen jännittyneen — hän oli tänään kokonaan
toisenlainen kuin tavallisesti. Vain kerran tai kahdesti koko heidän
elinkautisen ystävyytensä aikana hän oli näyttänyt Petersille vakavaa
puoltaan. Silloin hän oli pyytänyt apua — nytkin mies aavisti hänen
olevan avun tarpeessa. Peters ylpeili siitä, että tunsi hänet yhtä
hyvin kuin hän itsekin, ja ymmärsi, kuinka vaikeata hänen oli puhua.
Vaikka Peters arvasikin hänen huolestumisensa syyn, ei hän silti
tahtonut jouduttaa sen lausumista. Neiti Craven tarvitsi siihen oman
aikansa, hän ei voinut mennä puolitiehen vastaan. Hänen täytyi odottaa
syrjässä. Milloin olisikaan hän menetellyt muulla tavoin Craven
Towersissa! Hänen silmänsä välkkyivät omituisesti takkatulen hohteessa,
ja hän upotti kätensä takintaskuihin, tehden äkillisen liikkeen. Äkkiä
neiti Craven katkaisi äänettömyyden.

»Peter — olen kauhean huolissani Barrystä.» Sanat tulivat kiivaasti.
Mies ymmärsi häntä liian hyvin tekeytyäkseen ymmälläolevaksi.

»Mylady, niin olen minäkin», vastasi hän kerkeästi, mikä ei ollut
suinkaan rauhoittavaa.

»Peter, mikä on vikana?» jatkoi toinen hengähtämättä. »Barry on tyyten
muuttunut. Sinä näet sen yhtä hyvin kuin minäkin. En käsitä sitä — olen
ihan ymmällä — tarvitsen apuasi. En voi keskustella hänestä kenenkään
muun kanssa, mutta sinä — sinä olet yksi meistä, olet aina ollut yksi
meistä. Kaikissa säissä olet ollut tukenamme. Miten meidän olisi käynyt
ilman sinua, sen tietää yksin Jumala. Pidät Barrystä, rakastat häntä
yhtä paljon kuin minäkin, etkö osaa tehdä jotakin? Hänen kärsivät
kasvonsa — hänen murheelliset silmänsä — herään öisin unestani ja näen
ne! Peter, etkö voi _tehdä_ jotakin?»

Hän seisoi Petersin vieressä takertuneena uuninreunukseen ja vapisten
liikutuksesta. Mies tyrmistyi nähdessään hänet niin masentuneena,
melkeinpä sekavana. Hän tajusi, kuinka syvään asia oli häneen osunut —
totisesti syvään, kun tulos oli tuollainen. Mutta pyyntöä oli mahdoton
täyttää. Peters teki pienen epäävän eleen ja pudisti päätään.

»Mylady, en voi tehdä mitään. Enkä tiedä, uskotko, kuinka kipeästi
sen sanominen minuun koskee. Oma poikani ei voisi olla minulle
rakkaampi kuin Barry on — hänen äitinsä tähden.» Hänen äänensä särkyi.
»Mutta tosiasia on — hän ei ole minun poikani. Olen vain hänen
tilanhoitajansa. On asioita, joita en voi tehdä enkä lausua, vaikka
minua kuinka haluttaisi», lisäsi hän hymyillen väkinäisesti.

Neiti Craven näytti tuskin kuuntelevan.

»Se on tapahtunut Jaappanissa», vakuutti hän kiivaasti, mutta hiljaa.
»Jaappani! Jaappani!» jatkoi hän rajusti. »Kuinka paljon suruja se
maa vielä tuottaa suvullemme! Se on tapahtunut Jaappanissa, ja mitä
se lieneekään, Joshio tietää sen! Puhuit hänestä äsken. Kerroit hänen
vetelehtivän — odottamassa — tähyilemässä. Peter, niin hän vartioi
aina. Hän tähyilee yhtenään. Barryn ei milloinkaan tarvitse lähettää
noutamaan häntä — hän on aina saapuvilla, odottaen kutsua. Kun Barry
on ulkosalla, on mies rauhaton, kunnes hän palaa, liikkuen kuin haamu
hallissa — se käy hermoilleni. Mutta oikeastaan en kuitenkaan pysty
moittimaan häntä mistään. Hän ei häiritse, hän on meluton kuin kissa
ja katoaa heti ihmisen nähtyään, mutta sittenkin aina tietää, että
hän on lähistöllä, parhaiksi poissa näkyvistä — odottaen, kuunnellen.
Peter, mitä hän oikein odottaa? En usko, että taloutemme muut jäsenet
ovat sitä huomanneet, en itsekään pannut sitä aluksi merkille. Mutta
muutamia kuukausia sitten tapahtui jotakin, enkä senjälkeen nähtävästi
saa sitä mielestäni. Oli yö, kello kaksi, olin valveilla, en saanut
unta. Arvelin lukemalla saavani unen päästä kiinni. Huoneessani
ei ollut ainoatakaan huvittavaa kirjaa, mutta muistin jättäneeni
kirjastoon romaanin, jota olin alkanut lukea. En ottanut valoa —
tunnen Towersin jokaisen käänteen ummessa silmin. Kuten tiedät, on
mentävä Barryn oven ohitse päästäkseen minun huoneestani portaille,
ja Barryn huoneen ovella törmäsin pimeässä johonkin olentoon — jolla
oli teräksenlujat kädet. Ne pelastivat minut pahasti kompastumasta ja
kiidättivät minut käytävää myöten kuutamoiselle parvekkeelle, ennenkuin
ehdin sanallakaan puolustautua. Joshio tietysti. Olin tapahtuman
johdosta luonnollisestikin hämmästynyt ja äkäinen. Vaadin selitystä, ja
kauan epäröityään hän jupisi jotakin sellaista että Barry muka tarvitsi
häntä — mikä on suorastaan naurettavaa. Jos Barry olisi tosiaankin
häntä tarvinnut, olisi hän ollut huoneessa eikä kyyrötellyt matolla
oven ulkopuolella. Hän tuntui olevan hyvin kiihtynyt ja rukoili, etten
hiiskuisi siitä mitään. En muista hänen sanojaan, mutta sen vaikutelman
sain, ettei Barryn olisi hyvä tietää sitä. En ymmärrä sitä — Barry
luottaa häneen ehdottomasti — mutta kuitenkin tämä. Minua peloittaa,
enkä tätä ennen ole pelännyt eläissäni.»

Neiti Cravenin äänen vähäinen särähdys koski Petersiin. Tilanne tuntui
hänestä kummallisen ylivoimaiselta. Toisen kertomus huolestutti häntä
enemmän kuin hän halusi näyttää neiti Cravenin ollessa niin harvinaisen
kiihtynyt. Kahdesti ennen he olivat tukeneet toisiaan hyvin vaikealla
hetkellä, ja nainen oli silloin osoittanut harkitsevansa varovasti,
pyrkivänsä varmasti päämäärään, näyttänyt suorastaan miesmäistä voimaa
ja tervettä punnitsemiskykyä. Hän oli ollut tuiki asiallinen, vapaa
haaveilusta; hän ei ollut antanut mitättömien seikkojen horjuttaa
itseään, ja hänen päätöksensä olivat olleet kantavia. Hän oli ollut
tyynen maltillinen, jättäen tunteet miltei tyyten syrjään, ja niinpä
olikin Peters voinut esiintyä hänelle kuin jollekin toiselle miehelle,
varmana siitä, että hän ymmärtäisi eikä todennäköisesti aavistamatta
sortuisi naisten tavalliseen heikkouteen. Peters oli luullut, että
hän tunsi hänet perinpohjin, etteivät mitkään mahdolliset olosuhteet
pystyisi muuttamaan hänen vakaasti juurtunutta käsitystään hänestä.
Mutta nyt tämä mielenliikutus, joka niin vaarallisen likeisesti
muistutti hysteriaa, paljasti hänet uudessa valossa, tehden hänet
melkein ventovieraaksi. Tämä havainto saattoi Petersin hieman ymmälle.
Kaikkien näiden vuosien jälkeen se oli uskomatonta, ikäänkuin olisi
hänen vankaksi kivirakennukseksi luulemansa talo sortunut hänen
ympärilleen kuin korttikyhäys. Hän tuskin jaksoi sitä tajuta. Hän
tunsi, että kaiken sen takana piili enemmän kuin neiti Craven myönsi.
Hänen teki mielensä kysyä sitä suoraan, mutta tarkemmin ajateltuaan hän
päätteli, että se olisi erehdys, että hän siten käyttäisi arvottomasti
hyväkseen toisen heikkoutta. Tämä riitti täksi päiväksi — nyt hänen
oli vain autettava neiti Cravenia tasaantumaan normaaliseen tilaansa.
Ja sitä varten hänen oli unohdettava puolet siitä, mihin toisen sanat
tuntuivat tähtäävän. Hän tunsi selvästi, kuinka masentunut nainen
oli, hän ei saisi virkkaa mitään, mikä olisi omiaan pahentamaan
hänen levottomuuttaan. Oli parempi näyttää tunteettomalta kuin liian
sydämellisesti ottaa osaa pelkoon, jonka muistaminen, siitä hän oli
varma, rauhallisempana hetkenä harmittaisi toista itseään. Neiti Craven
ei ikinä antaisi sitä itselleen anteeksi — mitä vähemmin hänellä olisi
unohdettavaa, sen parempi. Hän luotti mieheen. Siitä Peters oli varma
ja oli ylpeä hänen luottamuksestaan. He olivat aina olleet ystävyksiä,
mutta nyt neiti Cravenin heikolla hetkellä tunsi Peters olevansa häntä
lähempänä kuin koskaan ennen. Nainen odotti, että hän sanoisi jotakin.
Hän valitsi sellaisen tavan, joka tuntui olevan vähimmän omiaan
herättämään väittelyä. Vihdoin hän alkoi puhua, tyynesti, haluamatta
näyttää epäilevältä tai kovin huolestuneelta, lämpimästi sulkien toisen
vavahtelevat sormet isoon, vankkaan käteensä.

»En usko, että on mitään aihetta — mitään järkisyytä epäillä
Joshion uskollisuutta. Mies on hartaasti kiintynyt Barryyn. Hänen
käyttäytymisensä tosin kyllä tuntuu — kummalliselta, mutta se,
siitä olen varma, johtuu liiallisesta innosta. Hän on muukalainen
vieraassa maassa, hänellä ei ole tilaisuutta viettää aikaansa eikä
huvitella omalla, luontaisella tavallaan, ja kun hänelle jää runsaasti
aikaa, pukeutuu hänen isäntäänsä kohtaan tuntemansa kiintymys
silmäänpistävämpiin muotoihin kuin englantilaisten miespalvelijani
keskuudessa on tavallista. En jaksa uskoa, että hänellä on mitään pahaa
mielessä. Hän on ollut Barryn palveluksessa jo kauan — oletko niinä
monina kertoina, jolloin hän on isäntänsä kanssa majaillut luonasi
Lontoossa, huomannut hänen käytöksessään jotakin samanlaista kuin olet
äsken pannut merkille? Et? Siispä pidän luultavana, että se johtuu
samasta levottomuudesta, jota me itse olemme tunteneet Barryn palattua.
Mutta Joshiolla se otaksuttavasti pohjautuu varmaan tietoon, kun taas
meillä se on pelkkää arvailua.

— Barrylle on epäilemättä sattunut jotakin — mullistavaa. Näin meidän
kesken voimme myöntää sen avoimesti. Hän palasi luoksemme ihan
muuttuneena miehenä — emmekä me voi muuta kuin olla entiseen tapaamme
ikäänkuin emme huomaisi mitään. Hän koettaa unohtaa jotakin. Kotiin
saavuttuaan hän on raatanut kuin orja, uurastanut tilan konttorissa
ikäänkuin hänen olisi siellä ansaittava leipänsä. Hän tekee kahden
miehen työn — ja inhoaa sitä. Olen joskus nähnyt hänen unohtavan,
missä on, ja tuijottavan ulos ikkunasta, ja hänen kasvojensa ilme saa
tukahduttavan möhkäleen nousemaan kurkkuuni. Jumalan kiitos, että hän
on nuori — ajan mukana kenties —» Hän kohautti olkapäitään ja katkaisi
lauseensa kesken, käsittäen tyhjät sanat turhiksi.

Mutta mitäpä muuta hän olisi voinut tehdä? Hän ei osannut ehdottaa
mitään, ei tehdä mitään. Historia toistui; taaskin hänen oli pysyttävä
syrjässä ja katseltava kärsimystä voimatta auttaa, kykenemättä sitä
lievittämään. Ensin äiti ja nyt poika tuntui melkein siltä kuin hän
olisi pettänyt heidät molemmat. Avuttomuuden tunne oli karvas, ja hänen
kasvonsa olivat tuskasta vääntyneet hänen äänettömänä tuijottaessaan
ikkunaan, johon myrsky puski raivoaan entistä kiukkuisemmin.
Luonnonvoimien myllerryksen näkeminen tuntui miltei tyynnyttävältä,
siinä oli sellaista, mitä vastaan hän saisi ponnistaa, minkä hän voisi
voittaa, mikä taltuttaisi häntä kuohuttavaa, voimattomuuden tunteen
nostattamaa kiukkua. Äkkiä alkoi huone tuntua hänestä tukahduttavalta,
hän kaipasi kylmiä, pistäviä sadepisaroita kasvoillaan, tuulen ulvontaa
puissa. Hän pani nopeasti takkinsa napit kiinni, valmistautuen
lähtemään. Neiti Craven reipastautui ja laski kätensä pidättävästi
hänen käsivarrelleen.

»Peter», virkkoi hän hitaasti, »luuletko, että Barryn vaiva on jollakin
tavoin — veljeni yhteydessä? Taulujen vaihtaminen ruokasalissa — se oli
niin omituista. Hän sanoi, että kysymyksessä oli korjaus. Arveletko
Barryn — saaneen jotakin selville Jaappanissa?»

Peters pudisti päätään. »Jumala tietää», vastasi hän jörösti.

Hetkisen olivat molemmat ääneti; sitten neiti Craven huoahti ja meni
soittokellon luokse.

»Jääthän teelle?»

»Kiitos, en. Minua tulee muuan mies tapaamaan, minun on mentävä. Kerro
parhaat terveiset Gillianille ja sano hänelle, etten pian anna anteeksi
hänen tämänaamuista karkaamistaan. Onko hän jo päässyt ilkeästä
yskästään?»

»Melkein. En olisi tahtonut päästää häntä Horringfordeille, mutta hän
lupasi olla varovainen.» Hän pysähtyi hetkeksi. »Mitä tekisimme, jollei
Gilliania olisi, Peter?» lisäsi hän sitten, naurahtaen omituisesti.

»'Panetpa minut arvaamaan', kuten Atherton sanoo. Hän on velho, jumala
häntä siunatkoon!» vastasi Peters ja ojensi molemmat kätensä. Neiti
Craven tarttui niihin ja piti niitä jonkun aikaa omissaan.

»Oletpa paras kumppani, mitä minulla on ikinä ollut», sanoi hän
epävarmasti, »ja olet omistanut koko elämäsi meille Craveneille».

Miehen käsien äkillinen kouraisu oli tuskallinen, sitten hän kumartui
ja painoi odottamatta huulensa lujasti pitämilleen sormille.

»Olen aina täällä — kun tarvitset minua», virkkoi hän käheästi ja
poistui.

Neiti Craven seisoi paikallaan, katsellen hänen jälkeensä, huulillaan
kummallinen hymy.

»Jumalan kiitos, että meillä on Peters!» kuiskasi hän hartaasti ja
palasi entiselle paikalleen ikkunan ääreen. Oli tuntuvasti pimeämpi
kuin äsken, mutta molempia tallille vieviä lehtokujia pitkin näki
jonkun matkan päähän. Katsellessaan ulos, hajamielisesti hypistellen
uutimen punosta, hän ajatteli sitä pitkää aikaa, jonka Peter Peters
oli ollut hänen sukunsa talossa. Kolmekymmentä vuotta — elämänsä
parhaan osan. Ja vastalahjaksi hän oli saanut surua ja häipymättömän
muiston. Hänen rakastamansa nainen ei ollut valinnut häntä, vaan
komean, epäjohdonmukaisen Barry Cravenin ja saanut vaalinsa tähden
kokea surkeutta ja yksinäisyyttä. Ja koska hän oli tiennyt, että
välttämättömyyden pakosta tulisi aika, jolloin nainen tarvitsisi
hänen apuaan ja tukeaan, oli hän haudannut omat tunteensa ja jäänyt
paikalleen. Naisen lyhyttä onnenaikaa oli ollut raskasta tarkkailla —
sitä seuraavat pitkät hyljätyn yksinäiset vuodet jatkuvaa rääkkäystä.
Hän oli ollut raivoissaan oman avuttomuutensa tähden. Ja tietämättä
mitään hänen rakkaudestaan, aavistamatta, mikä häntä pidätti Craven
Towersissa, oli nainen turvautunut häneen ja kertonut kaikki hänelle.
Ilman hänen huolellista hoitoaan olisi Cravenien tilukset saatettu
rappiolle, ja Cravenien omaisuus olisi joutunut auttamattomasti
hunningolle.

Jonkun aikaa ennen kälynsä kuolemaa oli neiti Craven sen aavistanut,
kuten vain nainen osaa aavistaa, mutta vasta nyt hän oli ensi kerran
kuullut Petersin omin huulin puolittain tunnustavan rakkautensa, jonka
hän oli niin tarkoin pitänyt salassa kolmekymmentä vuotta.

Harvinaiset kyyneleet, jotka tänään tuntuivat olevan niin kumman
lähellä pintaa, kihosivat vastoin hänen tahtoaan silmiin, ja hän
räpytti häpeilevän ärtyneesti silmiään poistaakseen niistä kosteutta.

Sitten osui hänen katseensa tallilta tulevaan olentoon, jota hämyssä
tuskin saattoi erottaa, ja hän huoahti voimakkaasti huojennuksesta.

Mies käveli verkalleen, kädet syvällä taskuissa, hartiat kumarassa
hänen leveään selkäänsä pieksävää tuulta ja sadetta vasten.
Hänen liikkeistään näkyi, että hän oli lopen uupunut, mutta
hänen lähestyessään taloa, kävivät hänen askeleensa vieläkin
vitkallisemmiksi, ikäänkuin hän ruumiillisesta väsymyksestä ja kolkosta
säästä huolimatta olisi pikemminkin pakottautunut palaamaan sisälle
kuin tuntenut luonnollista halua päästä suojaan.

Hänen käyntinsä oli raskas, hänen entisten, kimmoisten askeleittensa
jyrkkä vastakohta.

Kun hän meni sen ikkunan ohitse, jonka ääressä neiti Craven seisoi,
näki viimemainittu, että hän oli kurassa päästä jalkoihin saakka.
Säälien täti ajatteli sitä hevosta, jolla Craven oli ratsastanut.
Muutamia viikkoja sitten hän oli ollut tallissa, kun Barry oli
luovuttanut toisen nääntyneen, mutaisen eläimen, jonka jokainen jäsen
vapisi ja jossa näkyi säälimättömän ratsastuksen merkkejä, tallimiesten
vanhalle esimiehelle, joka velvollisuuden mukaisesti oli pysynyt
äänettömänä kuin kivi, mutta jonka tuikeat kasvot kaunopuheisesti
ilmaisivat kaikki, mitä hän ei saanut lausua. Häikäilemätön
ajattelemattomuus oli tyyten vieras piirre Barryssä, eläimiä kohtaan
hän oli aina ollut erikoisen helläsydäminen.

Täti riensi eteishalliin, ollen vähällä törmätä pienikokoiseen,
tummapukuiseen olentoon, joka väistyi syrjään kumartaen syvään,
itämaalaisten kunnioittavaan tapaan.

»Isäntä on hyvin märkä», mutisi mies ja katosi.

»Hänessä on järkeä», jupisi neiti Craven nyreästi. Mutta ihan
äkkiä virisi hänen mielessään odottamaton myötätunto tutkimatonta
jaappanilaista kohtaan, joka siihen saakka oli hänestä ollut
vastenmielinen. Hänellä ei kuitenkaan ollut aikaa pohtia tunteittensa
selittämätöntä muutosta, sillä sisäoven lasin lävitse hän näki Cravenin
eteisessä jäykästi kiskovan vettä valuvaa sadetakkia yltään. Se ei
ollut kyennyt suojaamaan häntä, sillä vinhasti pieksävä sade oli
tunkeutunut sen sisälle, ja hänen hitaasti hypistellessään nappeja
kohmettunein sormin, juoksi vettä kapeina, lirisevinä juovina hänen
vartaloaan pitkin matolle.

Neiti Craven ei lainkaan halunnut näyttää varronneensa häntä. Hän meni
Barryn luokse ikäänkuin sattumalta ja tervehti häntä, teeskennellen
hämmästystä, joka kuulosti vilpittömältä.

»Kas vain, Barry, parhaiksi teelle! Tiedän kyllä, ettet tavallisesti
ole kovin hempeän herkkä noudattamaan toisten mieltä, mutta tällä
kertaa voit tehdä laupiaan teon huvittamalla minua, kun olen yksin.
Peter pistäytyi luokseni kymmeneksi minuutiksi, mutta hänen oli
kiiruhdettava tapaamaan jotakin ihmistä, eikä Gillian ole vielä
palannut.»

Cravenin kasvot olivat riutuneen näköiset, mutta hän hymyili
vastatessaan: »Hyvä! Kirjastossako? Siis viiden minuutin kuluttua —
olen hieman märkä.»

Uskomattoman lyhyessä ajassa hän saapui tädin seuraan yllään toiset,
tahrattomat vaatteet. Teekeittiön ääressä hyörivä täti katsoi häneen,
tuntien mielihyvää, jota veljenpojan komea ulkonäkö aina hänessä
herätti. »Sinäpä olit nopea!» kehui hän.

»Joshio», vastasi Craven lakoonisesti, ojentaen hänelle paahdettua
voileipää.

Itse hän söi vähän, mutta joi kaksi kuppia teetä, polttaen sen ohella
lukemattomia savukkeita. Neiti Craven pakisi keveästi, kunnes teepöytä
oli korjattu pois ja Craven oli siirtynyt tavalliselle paikalleen
uunimatolle ja nojasi uuninreunustaan.

Sitten täti vaikeni, vilkaisten tavantakaa vaivihkaa Barryyn,
rauhattomasti liikutellen käsiään sylissänsä ja kooten rohkeutta
alkaakseen puhua. Sitä, mistä hänen nyt oli haasteltava, vieläkin
vaikeampi pukea sanoihin kuin hänen Petersille uskomaansa asiaa.
Mutta se oli lausuttava julki, eikä hän ehkä milloinkaan saisi tämän
suotuisempaa tilaisuutta. Hän rohkaisi itseään, ja virkkoi empien:

»Tahtoisin keskustella kanssasi Gillianista.» Barry katsahti häneen
terävästi. »Mitä Gillianista?» Kysymys oli jyrkkä, miehen äänessä
melkein epäilyksen vivahdus, ja täti liikahti rauhattomasti.

»Herran nimessä, poika, älä vain karkaa kurkkuuni», torjui hän,
naurahtaen hermostuneesti. »Gillianista ei ole sanottavaa muuta kuin
kaikkea kaunista, hyvää ja herttaista, mutta siinä ei sittenkään ole
kaikki — on vielä muutakin. Minun on vaikea sitä lausua. Se on vakava
asia, Barry, ja koskee Gillianin tulevaisuutta.» Hän pysähtyi, toivoen
Cravenin huomauttavan jotakin, mikä helpottaisi hänen tehtäväänsä.
Mutta mies ei virkkanut mitään, ja vilkaistessaan häneen salavihkaa
täti näki hänen kasvoillaan omituisen kivettyneen ilmeen, johon hän oli
viime aikoina tottunut. Outo vaiteliaisuus, joka hänestä vielä tuntui
niin kummalliselta, näytti taas äkkiä vallanneen Barryn. Hän tukahdutti
huokaisun ja ehätti jatkamaan.

»Onkohan mieleesi koskaan johtunut ajatella Gillianin tulevaisuutta? Se
on usein askarruttanut minun mieltäni, ja viime aikoina on minun ollut
omistettava sille vakavampaa huomiota. Aika on kulunut niin nopeasti.
On vaikea uskoa, että hänestä tuli sinun holhokkisi jo lähes kaksi
vuotta sitten. Hän täyttää kaksikymmentäyksi vuotta maaliskuussa —
tulee täysi-ikäiseksi ja omaksi valtiaakseen. Kysymys on — mihin hän
ryhtyy?»

»Ryhtyy? Ei ole kysymystäkään, että hän ryhtyisi mihinkään», vastasi
Craven lyhyesti.

»Tarkoitatko, että hänen tultuaan täysi-ikäiseksi pysyy kaikki
ennallaan, ettei sitten mikään muutu?» Neiti Craven silmäili häntä
uteliaasti.

»Kyllä. Miksi en tarkoittaisi?»

»Tunnet Gilliania huonommin kuin luulin.» Vanha pureva sävy soinnahti
terävästi tädin äänestä.

Barry näytti kummastuneelta. »Eikö hänen ole hyvä olla täällä?»

»Hyvä!» Neiti Craven naurahti omituisesti. »Se on pieni sana
merkitäkseen niin paljon. Kyllä, hänen on hyvä — hyvä olla kaiket
päivät — mutta se ei pidätä häntä täällä. Hän rakastaa Towersia, hän
on ihastunut tilaan, hänen laajassa sydämessään on sopukka kaikille
täkäläisille, mutta sekään ei häntä pidätä. Oman ajatustapansa mukaan
hänen on maksettava velka, ja opiskellessaan, työskennellessään,
toivoessaan hän on kaikkina näinä kuukausina pyrkinyt siihen
päämäärään. Hän on päättänyt itse raivata itselleen tien maailmassa,
korvata kaikki, mitä hänen tähtensä on kulutettu —»

»Tuo on typerää hölynpölyä», keskeytti Barry kiivaasti.

»Se ei ole hölynpölyä Gillianin näkökannalta katsottuna», vastasi
neiti Craven kerkeästi, »vaan tavallista rehellisyyttä. Me, hän ja
minä, olemme pohtineet sitä asiaa moneen kymmeneen kertaan. Olen yhä
uudelleen vakuuttanut, että sinä hänen holhoojanaan olet _in loco
parentis_ ja että sinun oikeudenmukainen velvollisuutesi on senvuoksi
huolehtia hänen tarpeistaan ja hänen taiteellisesta koulutuksestaan,
niin kauan kuin hän on holhokkisi, ja ettei sen korvaaminen voi
tulla kysymykseenkään. Mutta hän ei näe sitä siinä valossa. Omasta
puolestani — vaikka en mistään hinnasta sallisi hänen tietää sitä —
ymmärrän häntä ja olen täydelleen yhtä mieltä hänen kanssaan. Hänen
riippumattomuudenkaipuunsa ja ylpeytensä ovat ihan suhteettomat
hänen voimiinsa verrattuina. En voi tuomita häntä, saatan ainoastaan
ihailla — vaikka visusti varon näyttämästä ihailuani, ja jos voisitkin
taivuttaa hänet jättämään entisyyden silleen, on sittenkin vielä
kysymys hänen tulevaisuudestaan.»

»Jonka minä voin turvata.»

Neiti Craven pudisti päätään.

»Jota sinä et voi turvata», sanoi hän vakavasti.

Tämä suora vastaväite ärsytti Cravenia. Hän nykäisi itsensä pystyyn
veltosta asennostaan, oikaisihe täyteen mittaansa ja katsoi tätiinsä
otsa rypyssä. »Miksipä en?» tokaisi hän kopeasti.

Neiti Craven kohautti olkapäitään. »Mitä aikoisit tehdä?»

Barry erotti hänen äänensä uhittelevan sävyn ja meni hetkeksi
hämilleen. »Olisi keinoja —» virkkoi hän kovin epävarmana. »Jotakin
voitaisiin järjestää —»

»Tarjoisitko hänelle — almuja?» huomautti neiti Craven itsepäisen
jäykästi.

»Lempo vieköön almut!»

»Niin ajattelevat tavallisesti ne, joiden niitä on siedettävä. Niin,
Barry; se ei vetele.»

Craven kilisteli taskussaan olevia avaimia, ja hänen kasvonsa kävivät
yhä synkemmiksi.

»Voisin siirtää hänelle jonkun hänen tarpeittensa mukaisen rahasumman,
ja hänelle voitaisiin selittää, että jotkut hänen isänsä vanhat
osakkeet ovat odottamatta muuttuneet tuottaviksi.»

Mutta neiti Craven ravisti päätään toistamiseen. »Se on taitavasti
suunniteltu, Barry, mutta ei kyllin taitavasti. Gillian ei ole typerä.
Hän tietää, ettei hänen isällään ollut rahaa, vaan että hän eli
vuotuisen määrärahan varassa, jonka kiukustuneet sukulaiset olivat
hänelle luvanneet ja joka lakkasi hänen kuollessaan. John Locke oli
viimeisessä kirjeessään ilmoittanut hänelle suoraan, ettei hänellä
ollut mitään turvaa maailmassa — paitsi sinun armeliaisuuttasi.
Ajattele, millainen Gillian on ja mitä hänen on täytynyt kärsiä —
odottaessaan, kunnes sinä saavuit Jaappanista ja — vähemmässä määrin —
ollessaan sinusta riippuvainen näiden viime vuosien aikana.»

Barry liikahti rauhattomasti ikäänkuin olisi paheksunut tätinsä sanojen
suorasukaisuutta, otti savukkeen ja viritti sen verkkaisesti. Sitten
hän meni ikkunan ääreen, jonka eteen ei oltu vielä pantu luukkuja, ja
jäi katselemaan pimeään selkä jörösti käännettynä huoneeseen päin.
Hänen välinpitämätön asentonsa näytti melkein vihjaavan, ettei asia
ollut hänestä erittäin tärkeä.

Neiti Cravenin ilme muuttui vakavammaksi, ja vasta kauan odotettuaan
hän alkoi jälleen puhua. »On vielä toinenkin syy jonka vuoksi olen
kovasti vastustanut Gillianin halua itse raivata itselleen tien
maailmassa, ja sitä hän ei itse tiedä. Hän ei ole ruumiillisesti kyllin
vahva koettaakseen itse ansaita elatustaan, kestääkseen ankaraa työtä
ja siihen liittyviä puutteita. Muistathan, kuinka keuhkoputki-tulehdus
piti häntä vuoteessa viime talvena, ja tämä talvi huolestuttaa minua
jälleen. Hän on heikkorakenteinen; hän saattaa vahvistua, mutta saattaa
olla vahvistumattakin. Taivas tietää, millaisia turman siemeniä hän on
perinyt, kun hänen vanhempansa olivat sellaiset. Hän tarvitsee mitä
huolellisinta hoivaa, kaikenlaisia mukavuuksia — hän ei ole sopiva
ankaraan elämään ja myllerrykseen. Ja, Barry, minä en voi sitä hänelle
sanoa. Se särkisi hänen sydämensä.»

Hän katseli Cravenia tutkivasti ja odotti kiihkeästi ja henkeään
pidättäen, että hän puhuisi. Mutta kun Craven vihdoin vastasi, levisi
hänen kasvoilleen nopeasti tyytymättömyyden ilme, ja hän vaipui rentona
tuoliinsa väsyneen ja masentuneen näköisenä. Liikahtamatta Barry sanoi:

»Etkö sinä voisi järjestää jotakin, täti Caro? Pidät Gillianista
hyvin paljon, kaipaisit hänen seuraansa hirveästi; etkö voisi saada
häntä uskomaan, että hän on sinulle välttämätön — että hän saattaisi
tehdä työtä ja kuitenkin jäädä luoksesi? Tiedät, että vielä joskus
tahdot palata omaan taloosi Lontooseen, käydä jälleen käsiksi omiin
harrastuksiisi ja matkustaa. Minun ei sovi odottaa sinun enää kauan
säälivän yksinäistä vanhaapoikaa. Olet luopunut paljosta auttaaksesi
minua — tällaista ei voi ikuisesti jatkua. Siitä, mitä olet tehnyt,
en osaa sinua koskaan kyllin kiittää, se on liian suurenmoista, mutta
minä en saa käyttää väärin sinun hyväsydämisyyttäsi. Jos esität asian
Gillianille niin, ettet sinä tahdo erota hänestä — että hän on sinulle
rakas — se on totta, eikö olekin?» lisäsi hän käyden äkkiä innokkaaksi.
Ja ällistyneenä tädin äänettömyydestä hän pyörähti kantapäällään
ympäri. Täti istui avaran nojatuolinsa selkämykseen nojautuneena
harvinaisen välinpitämättömän näköisenä.

»Pelkäänpä, ettet voi ottaa laskuissasi minua huomioon, Barry», virkkoi
hän vitkalleen. Craven tuijotti häneen perin ymmällä.

»Mitä tarkoitat, täti Caro? Pidäthän sinä hänestä, eikö totta?»
»Pidänkö hänestä?» kertasi neiti Craven, ja häneltä pääsi omituinen
nyyhkytykseltä kuulostava naurahdus. »Kyllä, totisesti _pidän_ hänestä.
Pidän niin kovasti, että aion uskaltaa hyvin paljon — hänen tähtensä.
Mutta en voi ehdottaa, että hän jäisi pysyvästi luokseni, koska koko
tulevaisuuteni pysyminen ei ole enää minun vallassani. En mielelläni
siitä puhu, mutta olisihan sinun kerran pitänyt saada se tietää, tämä
vain jouduttaa sitä. Jo jonkun aikaa olen tuntenut, ettei terveyteni
ole kunnossa — vähän aikaa takaperin kävin Lontoossa saadakseni varman
selvyyden. Mies oli kyllin laupias ollakseen vilpitön minua kohtaan
— hän kehoitti minua järjestämään asiani.» Hänen sävynsä ei jättänyt
sijaa väärälle tulkinnalle. Parilla hätäisellä askeleella Barry kiiti
lattian poikki, polvistui hänen viereensä ja tarttui häneen käsiinsä.

»Täti Caro!» Hänen äänensä vilpitön, syvää huolestumista uhkuva sointu
oli vähällä särkeä tädin itsehillinnän. Täti käänsi päätään, puri
huultaan, kohautti sitten olkapäitään, pääsi ennalleen ja hymyili
hänelle.

»Rakas poika, täytyyhän sen joskus tulla — nyt se on tullut vähän
aikaisemmin kuin odotin, siinä kaikki. En napise; elämäni on
ollut ihana — olen pystynyt tekemään jotakin. En ole istunut ihan
tyhjäntoimittajana markkinoilla.»

»Mutta oletko varma? Lääkärit eivät ole erehtymättömiä.»

»Ihan varma», vastasi täti vakaasti. »Se mies, jonka luona kävin, oli
hyvin ystävällinen, hyvin perinpohjainen. Hän vaati minua hankkimaan
myöskin muiden lausuntoja. Pidettiin neuvottelukokous, jossa oli mukana
mainehikkaita lääkärejä, ja kaikki he johtuivat samaan päätelmään,
mikä ainakin on lohdullista. Jos heidän mielipiteensä olisivat olleet
ristiriitaisia, olisi se raastanut hermoni riekaleiksi. En ole voinut
ilmaista sitä sinulle aikaisemmin, se olisi vaivannut minua. Kammoan
touhua. En tahdo siitä enää mainittavan. Sinä tiedät — ja siihen se
jää.» Hän puristi vähän aikaa lujasti Barryn käsiä, nousi sitten äkkiä
ylös ja meni takan ääreen.

»Vain yksi asia pahoittaa mieltäni — Gillian», alkoi hän jälleen
Cravenin tultua hänen luokseen. »Nyt käsität, että minun on mahdoton
valmistaa hänelle lopullista kotia, vaikka otaksuisimmekin hänen
suostuvan sellaiseen ehdotukseen. He lupasivat minulle korkeintaan
kaksi tai kolme vuotta — se saattaa tapahtua millä hetkellä tahansa.»

Craven seisoi hänen vieressään surkeana ja sanattomana. Tädin uutinen
kolahti häneen raskaasti; se tuli niin äkkiä, että hän tyrmistyi, ja
häntä hämmästytti tädin osoittama rohkeus. Tätihän oli puhellut melkein
samalla tavoin kuin jonkun ventovieraan todennäköisestä kuolemasta.
Ja kuitenkin, mietti Craven, se oli täydelleen sopusoinnussa hänen
luonteensa yleissävyn kanssa. Hän oli ollut peloton koko elämänsä ajan,
ja hänestä ei kuolema ollut kammottava.

Craven koetti lausua jotakin, mutta ei keksinyt sopivia sanoja. Ja pian
alkoi täti taaskin puhua, hätäisesti, katkonaisesti.

»Minä olen avuton. En kykene tekemään Gillianin hyväksi mitään.
Jos voisin jälkisäädöksessäni määrätä hänelle rahaa, olisi hänen
ylpeydestään huolimatta otettava se vastaan. Mutta en voi tehdä
sitäkään. Minun kuoltuani siirtyy kaikki omaisuuteni, kuten tiedät,
takaisin tilalle. En ole milloinkaan säästänyt mitään, siihen ei
näyttänyt olevan syytä. Ja olen pannut menemään kaikki, mitä olen
ansainnut työstäni. Ei ole muita kuin sinä — ei muuta kuin yksi
keino — Barry, etkö suostu siihen — Barry!» Hän itki peittelemättä,
edes huomaamatta harvinaisia kyyneliä. »Tiedät, mitä tarkoitan
— sinun täytyy tietää», kuiskasi hän rukoilevasti, ponnistellen
mielenliikutustaan vastaan.

Craven seisoi jäykkänä; tädistä, jonka mielikuvitus oli jännittynyt,
hän näytti melkein lakanneen hengittämästä, ja hänen ryhdissään oli
jotakin, mikä peloitti tätiä. Äkkiä hänen mieleensä välähti, että
veljenpoika sittenkin oli ihan outo hänelle. Ei edes näiden viimeisten
kuukausien läheinen seurustelu heidän asuessaan yhdessä Cravenin
talossa ollut jaksanut murtaa Barryn Jaappanissa ollessa kohonnutta
välimuuria. Hän ei ymmärtänyt Barryä sen paremmin kuin tämän saapuessa
Pariisiin.

Barry oli koko ajan ollut huomaavainen ja hellä, mutta ei ollut
kertaakaan muuttunut jälleen entiseksi Barryksi, jonka hän oli tuntenut
niin hyvin. Hän oli ikäänkuin vetäytynyt itseensä. Hän eli omaa
erillistä elämäänsä, heidän joukossaan, mutta ei yhtenä heistä, joka
päivä suorittaen raskaat tehtävät, jotka hän itsepintaisen päättävästi,
ilottomasti, oli määrännyt omalle osalleen. Mutta vakavaa ilmettä
lukuunottamatta ei satunnainen tarkkailija kuitenkaan olisi havainnut
hänessä suurta muutosta. Hän järjesti usein pitoja ja oli suosittu
isäntä, huvittava, näyttäen itsekin huvitetulta. Ainoastaan neiti
Craven ja Peters, läheisimmät henkilöt, näkivät, kuinka hänen oli
ponnistettava.

Neiti Cravenista tuntui joskus, että Barry eli tahallista omaa
määräämänsä koetusaikaa — täti oli aprikoinut, millaiseen myllerrykseen
se päättyisi. Hänellä oli tunnelma, että hän eli toiminnassa olevan
tulivuoren laella, ja hän oli turhaan koettanut haihduttaa sitä
mielestään järjettömänä. Mitä koituisi mullistuksesta, sitten kun
se tulisi? Hän oli hartaasti rukoillut, että Barryssä heräisi joku
harrastus ja että siitä sukeutuisi kyllin voimakas voittaakseen
surullisen muiston, joka häntä nyt kalvoi — joku synkkä muisto se oli,
siitä hän oli varma, ja se näkyi selvästi Barryn kasvoista.

Hän oli hellinyt toivetta, joka oli syntynyt kohta heidän palattuaan
Craven Towersiin, josta hän ei ollut luopunut, vaikka sen toteutuminen
näyttikin mahdottomalta, ja joka nyt oli paisunut palavaksi. Sen
toiveen toteuttaminen, ajatteli hän, olisi Barryn pelastus. Ja
saatuaan tietää, kuinka hataralla pohjalla hänen oma elämänsä oli,
oli hän entistäkin tiukemmin takertunut siihen toivoon, joka oli
muuttunut voimakkaimmaksi, mitä hän oli milloinkaan tuntenut. Hän
ei ollut tuudittautunut sellaiseen harhakuvitelmaan, että hänen
toiveensa toteutuminen olisi pian odotettavissa, vaan suoraan
myöntänyt itselleen, että Barry oli järkkymättömän tutkimaton, ja
nyt tuntui kaikki toivo melkein rauenneelta. Hän tajusi sen, tuntien
avuttomuutensa.

Mutta sittenkin hänellä oli kummallinen tunne, sisäinen vakaumus, joka
kannusti häntä pakottavasti, syrjäyttäen kaikki estelyt ja verukkeet.
Hän puhuisi peittelemättä, olisivatpa seuraukset mitkä hyvänsä.
Kysymyksessä oli niiden kahden ihmisen lopullinen onni, joita hän
rakasti eniten koko maailmassa — sen hyväksi hän totisesti saattaisi
jotakin uskaltaa. Hän ei ollut milloinkaan kaihtanut suoraa puhetta;
olisi outoa, jos hän nyt sallisi sovinnaisuuden peloittaa itseään.
Sovinnaisuus! Se oli tuhonnut monta elämää — niin oli myöskin tehnyt
toisten sekaantuminen, mietti hän tuskaisen epävarmana. Entäpä jos
hän sekaantumalla nyt pikemminkin vahingoittaisi kuin edistäisi? Entä
jos puhumisesta olisikin enemmän pahaa kuin äänettömyydestä? Hän
oli kahdella päällä, ja epäröimisen lisäksi välähti hänen päähänsä
lisäksi levottomuutta herättävä ajatus — jos Barry mukautuisi hänen
hartaaseen toivomukseensa, niin millä perusteilla hän voisi otaksua
sen koituvan Barryn onneksi? Hänellä ei ollut selvää tietoa, ei varmaa
vakaumusta, jolla olisi voinut tukahduttaa tämän kysymyksen. Hän ei
tuntenut kummankaan nuoren sisimpiä tunteita. Hänen välityksestään
saattaisi aiheutua vain lisää surua Barrylle, joka jo näytti
olevan nääntymäisillään rusentavan murheen painosta. Gillian tunsi
kiitollisuutta ja innokasta ihailua Barryä kohtaan, sen hän tiesi.
Mutta ihailun ja syvempien tunteiden välillä oli leveä juopa. Mutta
mitä sittenkin saattoi piillä Gillianin suurien, tummien, vakavan
totisten silmien takana, jotka katsoivat näennäisesti yhtä avoimesti
talon kaikkia asukkaita? Kuukausia kestänyt elämä harvinaisen komean
miehen läheisyydessä, heidän välistensä siteiden romanttisuus —
siitä tuskin yksikään nainen, saatikka sitten kokematon, luostarissa
kasvatettu tyttö, olisi saattanut selviytyä haavoittumattomana. Siinä
oli riittävä perusta hänen antautuakseen peliin, ajatteli hän, tajuten
tilanteen synkän huumorin, joka ei ollut huvittava. Se oli huikeata
uhkapeliä, panokset olivat suuremmat kuin ainoassakaan pelissä,
jossa hän oli ollut mukana, ja kuitenkaan ei tappio ollut koskaan
häntä peloittanut. Se ajatus kannusti häntä. Jos se kerran oli oleva
viimeinen heitto, niin pois empiminen! Hänellä oli ollut rohkean ja
kylmäverisen maine koko elämänsä ajan.

Hän kääntyi jyrkästi Barryn puoleen; epäröiminen oli kadonnut, hän oli
jälleen täydelleen oma itsensä.

»Barry, etkö käsitä?» kysyi hän verkkaisen selvästi. »Tahtoisin sinun
pyytävän Gilliania vaimoksesi.»

Craven hätkähti, ikäänkuin täti olisi iskenyt häntä puukolla.

»Hyvä Jumala», kivahti hän rajusti, »et tiedä, mitä sanot!» Neiti
Cravenin sydäntä vihloi, ja nopeasti hän käänsi katseensa pois
veljenpojan tuskaisista kasvoista. Mutta hän pysyi vankkana, tuntien,
että peräytyminen oli nyt mahdotonta.

Hän vastasi lempeästi, vaivoin kyeten hillitsemään ääntään:

»Onko niin kovin tavatonta, että minä toivon sitä kaikesta sydämestäni?
Pidän teistä molemmista niin paljon. Se tieto, että äitisi paikan on
täyttänyt nainen, joka on kyllin arvokas tullakseen hänen seuraajakseen
— kuinka arvokas, sen tiedän yksin minä, joka olen saanut tutustua
hänen korkeihin ihanteisiinsa, se tieto, että sinulla olisi kotoisten
siteiden onni, että Gillian jää varmaan turvaan sinun huostaasi — se
tekisi lähtöni keveäksi, Barry.»

Craven oli painanut päänsä uuninreunukseen nojaavia käsivarsiaan
vasten, piilottaen kasvonsa tädiltä. »Gillian — turvassa — minun
huostassani — _hyvä Jumala!_» ähkyi hän, vapisten kuin kuolemantuskissa.

Kaikki neiti Cravenin veljenpoikaansa kohtaan tuntema rakkaus ja
hänen puolestaan tuntema huoli leimahti hänen mielessään äkillisen
voimakkaana, pakottaen hänet puhumaan ja rikkomaan kielen kahleet,
jotka olivat häntä pidättäneet. Hän tarttui Barryn käsivarteen.

»Barry, mikä sinun on — taivaan tähden puhu! Luuletko, että olen ollut
sokea kaikki nämä kuukaudet, etten ole nähnyt mitään? Etkö voi kertoa
minulle — kaikkea?»

Hänen liikutuksesta vapisevan äänensä sointu oli outo, niin outo, että
se palautti Cravenin entiselleen. Hän oikaisihe hitaasti ja peräytyi
loitommalle hänestä, hieman vavahtaen.

»En voi kertoa sinulle mitään», vastasi hän koleasti, »en selittää
mitään. Sen vain voin ilmaista, että Jaappanissa sain kestää helvetin
tuskia. En halua myötätuntoa — se oli omaa syytäni, omaa tekoani...
Äsken käyttäydyin kuin narri, en ollut varuillani, sanasi yllättivät
minut. Unohda se! Et tee minulle hyvää muistelemalla sitä.»

Hän liikahti maltittomasti ikäänkuin poistuakseen huoneesta, mutta
neiti Craven seisoi suoraan hänen edessään leuka nostettuna itsepäisen
näköisesti. Nyt hän tiesi, että hänen edessään oli vielä hirveämpää
kuin hän oli kuvitellut. Barry oli vältellyt eikä ollut vastannut
suoraan. Kaiken järjen nimessä tädin olisi pitänyt tyytyä siihen,
mutta häntä hallitsi sisäinen näkemys, voimakkaampi kuin järki. Jos
Barry nyt poistuisi, olisi kaikki mennyttä. Siitä hän oli varma.
Kysymystä ei enää milloinkaan voitaisi virittää. Hän ei voinut sallia
tilaisuuden lipua käsistään yrittämättä vielä kerran. Hän ei sietänyt
sitä ajatusta, että tämä varjo aina synkistäisi Bartyn elämää. Olipa
tapahtunut vaikka kuinka murheellista, se kuului menneisyyteen
— varmasti tulevaisuus toisi huojennusta ja onnea korvaukseksi
surusta, joka oli murtanut juovat hänen kasvoihinsa ja siroittanut
harmaita suortuvia hänen tuuheaan, tummaan tukkaansa. Varmastikin
hänen hoivatessaan toisen ihmisen elämää muisto himmenisi ja hänelle
sarastaisi uusi toivo, uusi rauha. Hänen murtuneilta kuulostaneista
sanoistaan huolimatta täti yhäti luotti häneen eikä ollut levoton
Gillianin tulevaisuudesta — hänen rinnallaan tytön tulevaisuus
turvattu. Eikä toista vaihtoehtoa näyttänyt olevan. Neiti Cravenin
luottamus itseensä ei ollut vielä järkkynyt, hänellä oli syvä,
horjumaton vakaumus, että hänen niin hartaasti toivomansa avioliiton
ajatus pohjautui syvempään kuin pelkkään oikkuun. Hän ei osannut
pukea sitä sanoiksi, ei edes kiinteäksi ajatukseksi, mutta usko oli
luja. Elävän, järkeilyä voimakkaamman varmuutensa nojalla hän saattoi
vieläkin koettaa.

»Aiotko antaa entisyyden vallita koko loppuelämääsi?» kysyi hän
hitaasti. »Eikö tulevaisuus saa merkitä mitään? Kaiken todennäköisyyden
mukaan on sinulla vielä monta vuotta edessäsi — etkö voi niiden aikana
unohtaa mennyttä?»

Craven kääntyi toisaalle, tehden toivottoman eleen ja jupisten jotakin,
mitä hän ei erottanut, mutta ei poistunut, kuten hän oli pelännyt, vaan
jäi huoneeseen, tuijottaen hehkuvaan takkaan. Neiti Craven löi esille
viimeisen korttinsa.

»Entä — Gillian?» virkkoi hän lujasti, sisällyttäen sanoihinsa niin
paljon Cravenien itsepintaisuutta kuin suinkin osasi.

Hän sai odottaa vastausta kauan, ja kun se vihdoin tuli, oli se tympeä
ja yksitoikkoinen.

»Minä en voi mennä naimisiin hänen kanssaan — en kenenkään kanssa.»

»Oletko jo naimisissa?» Kysymys luiskahti tädiltä, ennenkuin hän ehti
hillitä kieltään. Sydän kiivaasti sykkien hän odotti rajua purkausta,
tuikeata vastausta, joka lopettaisi kaikki.

Mutta Barry vastasi tyynesti, yhtä soinnuttomasti kuin ennenkin: »En;
en ole naimisissa.»

Täti tarttui pelastavaan oljenkorteen, jonka nämä sanat tuntuivat
hänelle tarjoavan. »Jollei ole mitään estettä —» alkoi hän innokkaasti.

Mutta Craven katkaisi hänen lauseensa kesken. »Olen heittänyt kaikki
sellaiset asiat mielestäni», murahti hän äreästi.

»Minkä tähden?» tiukkasi täti yhtä itsepäisenä kuin Cravenkin. »Jos
olet kokenut murhetta, niin merkitseekö se, ettet enää koskaan voi
tuntea onnea? Täytyykö sinun — muiston tähden — peruuttamattomasti
kääntää selkäsi kaikille mahdollisuuksille, jotka saattaisivat
palauttaa mielenrauhasi? Minä uskon, että sinulle nyt tarjoutuu
sellainen mahdollisuus.»

Barry katsoi häneen omituisen tutkivasti. »Minulle...» Hän hymyili
katkerasti. »Jospa tietäisit!»

»Sen tiedän, että sinä emmit ottaessasi sellaista, mitä muut
miehet innokkaasti tavoittelisivat», vastasi neiti Craven, äkkiä
tajuten, kuinka pingoittuneet hänen hermonsa olivat. Hänestä tuntui
ikäänkuin hän olisi voimattomasti takomalla koettanut horjuttaa
graniittikalliota. Cravenin kädet puristuivat nyrkkiin, mutta hän ei
virkkanut mitään, ja pian tädin valtasi katumus. Hän lähestyi Barryä
kiihkeästi. »Anna minulle anteeksi, Barry! Minun ei olisi pitänyt
sanoa niin, mutta toivon sitä niin epätoivoisesti. Olen varma, että
se koituisi onneksi teille, teille molemmille. Ja kun ajattelen,
että Gillian jäisi yksin — taistelemaan maailmaa vastaan —» Hänen
itsehillintänsä romahti täydelleen, ja Barry tarttui hänen käsiinsä
niin lujasti, että hän vavahti.

»Hänen ei ikinä tarvitse sitä tehdä, jos minä voin sen torjua», ehätti
Craven vakuuttamaan.

Neiti Craven katsahti häneen toivon äkkiä viritessä. »Kysytkö häneltä?»
kuiskasi hän odottavasti.

Craven työnsi hänet hellästi luotaan. »En voi luvata mitään. Minun
täytyy ajatella», väitteli hän harkitsevasti, ja hänen kasvojensa ilme
riisti sanat toisen suusta.

Sekavin tuntein täti katseli, kun hän poistui huoneesta.

Alkoi välttämätön vastavaikutus, hän joutui epäilysten valtaan.
Oliko hän menetellyt parhaimmalla tavalla vai oliko hän tehnyt
korjaamattoman virheen? Epävarmoin askelin hän käveli tuolin luokse
tavattoman väsyneenä; hän oli nykyisin muutoinkin heikko, ja hänen
kokemansa mielen jännitys oli tyyten näännyttänyt hänet. Hän alkoi
hieman pelätä sitä, mitä oli tehnyt, sitä voimaa, jonka oli pannut
liikkeelle. Mutta olivathan hänen vaikuttimensa kuitenkin olleet mitä
ylevimmät. Ehdottomasti hän uskoi, että niiden kahden henkilön liitto,
joiden tulevaisuutta hänen kaikki huolensa koskivat, koituisi heidän
kummankin lopulliseksi onneksi. He olivat jo tottuneet toisiinsa.
Heidän ikäeronsa oli verrattain vähäinen, ja likeisempi kuin holhoojan
ja holhokin suhde näytti olevan luonnollinen seuraus siitä läheisestä
seurustelusta, johon he olivat joutuneet. Eikä se suinkaan ollut
ennenkuulumatonta; sellaista oli sattunut aikaisemmin ja sattuisi
epäilemättä vastaisuudessakin, päätteli hän, koettaen vaimentaa
vielä hiipivää epäilystä, joka kuiskasi, että hän oli ylittänyt
toimivaltuuksiansa. Ja hänen tekonsa tuntui tavallaan selittämättömältä
hänestä itsestäänkin. Koko ajan hän oli tuntenut vaistomaista,
voimakasta pakotusta, joka oli ollut melkein kuin kohtalon sormi, hän
oli noudattanut sisäisen vakaumuksen ohjausta. Kenties hän oli pannut
siihen liian suuren merkityksen, suurentanut omaa toivettaan, niin että
se oli tuntunut kohtalon tahdolta.

Hänen suljetut silmänsä värähtivät hänen nojautuessaan tuolinsa
selkänojaan.

Hän oli tarkoittanut parasta, hoki hän itsekseen, koettanut tehdä
Barryn elämää onnelliseksi, taata varman tulevaisuuden tytölle, joka
oli käynyt hänelle niin rakkaaksi. Oliko se jo pyörinyt myöskin Barryn
ajatuksissa, ennenkuin hän oli alkanut puhua? Barryn käytös oli ollut
niin kummallista. Barry oli torjunut hänen ehdotuksensa, mutta hänelle
oli jäänyt se vaikutelma, ettei se ajatus ollut veljenpojasta uusi.
Ennenkuin hän oli ottanut kasvoilleen läpitunkemattoman naamarin, oli
täti vilahdukselta nähnyt ilmeen, joka osoitti hänen ponnekkaat sanansa
valheeksi. Hän oli näyttänyt käyvän ankaraa taistelua mielessään,
olipa näkynyt hänen otsalleen kihoavan isoja hikihelmiä, hänen tiukat
piirteensä olivat olleet sennäköiset, etteivät ne enää koskaan voisi
pehmetä. Poistuessaan hän ei ollut antanut varmaa lupausta, eikä täti
mitenkään osannut arvata, mitä hän oli päättänyt. Mutta tarkemman
harkinnan jälkeen tuntui hänen kartteleva vastauksensa toivoa
herättävältä.

Tädillä ei ollut enää mitään tekemistä. Hän oli pannut parhaansa,
loppu oli Barryn kädessä. Hän huoahti syvään; milloinkaan hän ei ollut
kokenut sellaista sielullista ja ruumiillista väsymystä. Hän antautui
lisääntyvän herpautumisen tunteen valtaan, häntä alkoi unettaa, hän
oli liian väsynyt vastustaakseen sitä ja nukkui sikeästi jonkun
aikaa. Herättyään hätkähtäen hän näki Gillianin, silmät levällään
levottomuudesta, olevan polvillaan hänen vierellään, lujasti puristaen
hennoilla, lämpimillä tytönsormillaan hänen unen puuduttamia käsiään.
Äkillisestä heräämisestä sekavana hän mitään virkkamatta katseli
puoleensa kallistuneita raikkaan nuorteita kasvoja. Gillian hieroi
hellästi hänen kylmiä käsiään.

»Täti Caro, sinä nukuit! En koskaan ennen ole tavannut sinua
torkkumassa», sanoi tyttö nauraen, mutta hänen äänensä kummastelevaan
sävyyn sekaantui huolestumisen häive.

Neiti Craven hymyili rauhoittavasti. Heikkous tuntui kaikonneen hänen
nukkuessaan, taaskin hän tunsi itsensä kyllin voimakkaaksi salatakseen
häneen kiintyneen tytön tutkivilta silmiltä kaikki, mikä saattaisi
aiheuttaa tuskaa tai levottomuutta. Hän nousi istumaan pystymmässä.

»Laiskuutta, rakas, pelkkää laiskuutta», vakuutti hän varmasti.

Gillian katsoi häneen totisesti. »Ihan tottako?» tiedusti hän. Oletko
varma, että olet aivan terve? Näytit niin uupuneelta kasvosi olivat
ihan valkeat.»

»Ihan varma — sinä epäuskoinen! Entä sinä — oliko sinulla hauska?
Muistitko nauttia lääkettä ja piditkö itsesi lämpimänä?»

Gillian naurahti pehmeästi ja nousi pystyyn, nykien käsineitä
sormistaan. »Minulla oli hauska, muistin nauttia lääkettä, ja
tämä taivaallinen vaippa piti minut lämpöisenä kuin tortun — Nina
Atherton sen minulle neuvoi. Se herttainen perhe kartutti runsaasti
sanavarastoani», lisäsi hän hilpeästi, solauttaen paksun turkisvaipan
hartioiltaan ja tullen sitten takaisin neiti Cravenin tuolin
käsinojalle.

»Eivätkä ainoastaan sinun», oli vastaus. »Peters lainasi isännän sanoja
tänään iltapäivällä.»

He olivat molemmat ääneti jonkun aikaa, muistellen kolmea
amerikkalaista, jotka edellisenä kesänä olivat viettäneet pari
kuukautta Towersissa mukanaan pieni, jumaloitu ihmisenvesa ja
kokonainen joukkue hoitajattaria, palvelijoita ja palvelijattaria.

Sitten Gillian kiersi käsivartensa tiukemmin neiti Cravenin ympärille.

»Sandra vaati minua jäämään vielä huomiseen; minun oli perin
työlästä päästä hänestä eroon. Mutta lupasinhan tulla takaisin
tänään iltapäivällä, ja tiedätkö, täti Caro, minulla oli niin
kovin kummallinen tunne tänä aamuna. Minusta tuntui, että sinä
tarvitsit minua, tarvitsit välttämättä — ikäänkuin ikinä tarvitsisit
ketään välttämättä, sinä itseesiluottava ihmeolento.» Hän likisti
hyväilemiänsä olkapäitä hellästi. »Mutta se oli kummallista, eikö
ollut? Olin vähällä soittaa sinulle, mutta sitten arvelin sinun
ajattelevan, että olin järjiltäni.»

Neiti Craven istui hyvin hiljaa.

»Niin olisinkin», virkkoi hän ja toivoi, että hänen äänensä kuulostaisi
Gillianista luonnollisemmalta kuin hänestä itsestään. Tyttö nauroi.

»Joka tapauksessa olen hyvilläni siitä, että herra Peters tuli
seuraksesi yksinäiseen teepöytääsi. Minusta tuntui pahalta ajatella,
että olit yksin.»

»Hän ei tullut. Hän poistui aikaisin. Mutta Barry suvaitsi alentuvasti
armahtaa minua.»

»Herra Craven!» Hän pysähtyi hiukan, ennenkuin lisäsi: »Luulin, että
_le five o'clock_ kiukustuttaa häntä. Hän ei ole läheskään yhtä
sopeutunut perhe-elämään kuin David.»

»Kuin kuka, rakas?» kummasteli neiti Craven tuijottaen häneen.

»Oh, se on herra Petersin nimitys, jota käytän itsekseni — hän ei
siitä pahastu — hän hemmoittelee minua kauheasti — 'Israelin suloinen
laulaja' — ymmärräthän. Hänen äänensä on kaunein tenori, mitä olen
ikänäni kuullut.»

»Peter — laulaa! En ole koskaan kuullut hänen laulavan», ihmetteli
neiti Craven ja katsahti Gillianiin uteliaana. »Minä olen tuntenut
hänet kolmekymmentä vuotta, mutta sinä et tarvitse yhtä monta kuukautta
saadaksesi hänestä selville sellaisia kykyjä, joista kellään muulla ei
ole aavistustakaan. Miten se kävi, lapsi?»

»Sattumalta, eräänä iltana kesällä. Te olitte päivällisellä ulkosalla,
ja Mouston ja minä olimme harhailemassa puistossa — se on hyvin ihana
hämyssä — ja olimme ihan Erakkomajan läheisyydessä. Kuulin hänen
laulavan ja jäin kuuntelemaan salassa. Se oli niin kaunista, että
minun oli taputettava käsiäni, minkä jälkeen hän tuli ulos ja näki,
että ikkunalaudalla istui kuulijoita hänen aavistamattaan. Eikö se
ollut kauheata? Hän oli niin herttainen ja selitti, että se oli ihan
yksityistä huvittelua; mutta mikä oli tapahtunut, se oli tapahtunut;
hän ei kuitenkaan missään nimessä suostunut esiintymään julkisesti.
Pakotin hänet laulamaan lisää, ja sitten hän saattoi minut kotiin.»

»Sinä kierrät Peterin pikkusormesi ympäri ja vetoat häpeämättä hänen
hyvään luontoonsa», moitti neiti Craven ankarasti, mutta hänen
nuhtelunsa ei peloittanut.

»Hän on niin herttainen», toisti tyttö hiljaa, solahti tuolin
käsinojalta lattialle, meni takan luokse, polvistui ja kohensi halkoa,
joka oli vierähtänyt ristikolle ja kyti palamatta. Saatuaan halon
paikalleen hän jäi polvilleen matolle, vaistomaisesti lämmitellen
käsiään.

Neiti Craven katseli tyttöä. Häntä halutti kovasti puhua siitä, mikä
hänen mieltään painoi, vaatia luottamusta luottamuksesta, tunkeutua
tuon sydämen salaisuuteen, joka oli uskonut hänelle kaiken muun paitsi
tätä ainoata asiaa. Vähitellen, ilman painostusta, telepaattisen
myötätunnon vaikutuksesta oli jäykkyys heidän väliltään sulanut, ja
he olivat kertoneet toisilleen toiveistaan ja pyrkimyksistään ja
pohtineet niitä yhdessä. Mutta tästä asiasta ei keskustelu tullut
kysymykseenkään. Neiti Craven oivalsi sen ja tukahdutti pahoitellen
huokaisun. Ei edes hänkään, vaikka hän tiesikin tytön pitävän häntä
rakkaana, saanut olla niin tungetteleva. Sillä jos hän sen tekisi,
saattaisi hän menettää kaikki saavutuksensa. Hän ei hennonut panna
alttiiksi Gillianin luottamusta, joka oli tullut hänelle niin
suurimerkityksiseksi; se oli liian kallis hinta maksettavaksi siitäkin
tiedosta, jota hän kaipasi. Hänen täytyi olla kärsivällinen, ajatteli
hän, harata vanhaan tapaansa sormillaan harmaita kiharoitaan. Mutta oli
vaikea olla kärsivällinen, kun millä hetkellä tahansa saattaisi saapua
kutsu, joka veisi hänet pois maallisten tapahtumain piiristä. Lähteä
täältä, jättäen tämän kysymyksen ratkaisematta! Hän puri hammasta ja
istui jäykkänä, puristaen tuolin tammireunuksia, niin että sormiin
koski, ja kävi sisäistä taistelua. Hän katsahti uudelleen hentoon,
yhäti polvillaan olevaan olentoon, jonka kalpeat, soikeat kasvot
olivat puolittain käännetyt häneen päin ja jonka pienen, ylvään pään
laelle korkeaksi nutturaksi kammattu, tuuhea, tumma tukka välkkyi
takan hohteessa. Hän oli viehkeä, kaunis olento — sekä mieleltään että
ruumiiltaan tavoittelemisen arvoinen. Kuinka saattoi Barry epäröidä.

»Barry oli ratsastamassa — koko päivän — näin kolkossa säässä. Hän tuli
kotiin likomärkänä», virkkoi hän äkkiä, miltei valittavasti, poiketen
tavallisesta suopeasta sävystään. Vastausta ei tullut heti, ja hetkisen
hän luuli, ettei hänen sanojaan oltu kuultu. Tyttö oli liikahtanut
hieman, kääntänyt kasvonsa toisaalle, ja vakaalla kädellä rakensi
hiipuvista kekäleistä pyramiidia. Suoritettuaan puuhansa huolellisesti
loppuun saakka hän laskeutui jälleen kantapäittensä varaan ja heilutti
pieniä hiilipihtejä.

»Hän on karaistunut», vastasi hän sitten keveästi, tietämättään
kerraten Petersin sanat ja nähtävästi huomaamatta väliaikaa, joka oli
kulunut neiti Cravenin huomautuksen ja hänen vastauksensa välillä.
Hänen mieltään tuntui tuli kiinnittävän enemmän kuin holhooja. Pantuaan
verkkaisesti pihdit syrjään hän palasi neiti Cravenin tuolin luokse,
istahti hänen viereensä lattialle, ja laski kätensä ristiin vanhemman
naisen polvelle. Avoimesti hän katsoi tätiä silmiin, ja heikko hymy
kirkasti hänen totisia, ruskeita silmiään.

»En usko herra Cravenin kaipaavan myötätuntoa, _chérie_», alkoi hän
verkkaisesti. »Minä puolestani olen varannut kaiken myötätuntoni
Joshiolle, joka on niin hirveästi touhuissaan, kun 'arvoisa isäntä'
lähtee kamalille pitkille ratsastusretkilleen tai on metsästämässä.
Oletko pannut merkille, että hän aina odottaa eteishallissa ollakseen
heti valmis noutamaan kuivia vaatteita ja järjestämään lämpimän kylvyn
ja muita itämaisia temppuja estääkseen kylmettymisen ja poistaakseen
kivun heltyneistä jäsenistä. En usko herra Cravenin lihasten
milloinkaan olleen helliä — hän on niin loistavan väkevä — ja varmasti
on Joshio päättänyt, etteivät ne koskaan olekaan. Mary hyväksyy hänen
kaikki puuhansa, myöskin hän on luonnostaan hoppuilija; hän pahoittelee
sitä, että Joshio on pakana, mutta väittää, että hänellä on enemmän
järkeä ja tunteita kuin monella kristityllä. Kohta tänne tultuamme
yllätin hänet kerran tuijottamassa eteishallin ikkunasta, näyttäen
surkeuden esikuvalta, hullunkurisen pienet ja keltaiset kasvot yleensä
rypyissä. Hän näki minut takaraivonsa lävitse, varmasti hän näki, sillä
vilkaisemattakaan taakseen hän koetti pujahtaa tiehensä. Mutta minä
pakotin hänet jäämään ja puhelemaan kanssani. Minä istuin portailla,
ja hän käpertyi matolle — muulla sanalla en osaa sitä kuvata — ja
kertoi minulle kaikenlaista Jaappanista, Kaliforniasta, Algeriasta ja
kaikista muista kummallisista paikoista, joissa hän on ollut herra
Cravenin kanssa. Hänen puhetapansa on niin omituisen draamallinen, ja
hän turvautuu juuri kiihoittavimmilla hetkillä jaappaninkieleen, jota
on mahdoton ymmärtää — niin kiusallista! He ovat nähtävästi olleet
joissakin hyvin tiukoissa paikoissa. Sopeuduimme aika hyvin keskenämme.
Minun oli niin hauska kuunnella hänen kuvauksiaan jaappanilaisten
istuttamista ihmeellisistä puutarhoista, etten huomannut, että herra
Craven tuli sisälle, enkä aavistanut hänen seisovan lähellämme,
ennenkuin Joshio ponnahti pystyyn ja pakeni, kirjaimellisesti katosi,
jättäen minut _plantée'la_. Tunsin itseni kovin typeräksi istuessani
portailla kädet polvien ympärillä herra Cravenin, yltäpäätä kurassa
ja rapakossa, odottaessa, että päästäisin hänet ohitse — pelkäsin
häntä hirveästi siihen aikaan.» Gillianin poskille levisi hieno puna.
»Olisin toivonut maanjäristyksen nielevän minut», lisäsi hän nauraen,
hypähti seisomaan, sieppasi tumman, silkinpehmoisen turkiskasan
syliinsä ja painoi sitä kasvojaan vasten. »Sinun ei olisi pitänyt
lietsoa minussa mieltymystä kauniisiin turkiksiin», jatkoi hän sitten
epäjohdonmukaisesti, käyden äkkiä vakavaksi. »Minulla on vielä kylliksi
järkeä tietääkseni, ettei minun pitäisi hemmotella niillä itseäni,
mutta olen siksi inhimillinen, että olen niihin ihastunut.»

»Hölynpölyä! Turkikset sopivat sinulle — noudata minun taiteellista
makuani. En yllyttäisi sinua niitä käyttämään, jos kasvosi olisivat
kuin elokuun kuu eikä sinulla olisi ryhtiä — en jaksa sietää
tuhrustamista missään», ärähti neiti Craven ihan vanhaan tapaansa.
»Milloin Horringfordit lähtevät Egyptiin?» tiedusti hän sitten
vaihtaakseen puheenaiheen lopullisesti.

Gillian hieroi poskeaan pehmeään hylkeennahkaan, hymyillen
ymmärtävästi. Oli toivotonta koettaa torjua neiti Cravenin auliutta,
toivotonta väittää sitä vastaan. »Ensi viikolla», vastasi hän.
»Otaksuttavasti tiistaina. Matkalla he viipyvät kuukauden Pariisissa;
loordi Horringford haluaa saada joitakuita tietoja Louvresta ja
suorittaa alkuvalmistelut heidän seurueeseensa liittyvien ranskalaisten
egyptologien kanssa.»

»Hm! Entä Sandra — vieläkö hän on innostunut muumioihin?»

»Enemmän kuin koskaan ennen, hän suorastaan uhkuu intoa, puheli
hallitsijasuvuista ja heimojumalista, kuninkaista ja Kaasta ja
tunnusmerkeistä, niin että pääni meni pyörälle. Loordi Horringford
nuhtelee häntä, mutta helposti näkee, että Sandran harrastus miellyttää
häntä. Hän vakuuttaa, että Sandra on retkikunnan onnentuoja, että hänen
tähtensä viime vuonnakin kaivaminen antoi hyvät tulokset.»

»Sandra on innostunut jos johonkin, mutta hänen innostustaan ei ole
koskaan kestänyt kahta huvikautta», huomautti neiti Craven miettivästi.
»Olen iloissani siitä, että hän on vihdoinkin löytänyt harrastuksen,
josta lupaa tulla pysyvä.»

Gillian kääri turkikset tiukemmalle syliinsä ja astui muutamia askelia
ovelle päin. »Hän on löytänyt muutakin», virkkoi hän hiljaa, ja hänen
herkille kasvoilleen lehahti puna.

Neiti Craven nyökkäsi. »Tarkoitatko, että hän kaivaessaan kuolleen
menneisyyden haudatuita aarteita on löytänyt elävän aarteen, miehen
rakkauden. Niin, eikä se tapahtunutkaan liian aikaisin, viaton
lapsi-parka. Mutta Horringfordin kaltaisten miesten kanssa ei maksa
leikkiä. Tietäneeköhän Sandra, kuinka vähällä hän oli ajaa elämänsä
haaksirikkoon?»

»Luullakseni hän tietää — nyt», vastasi Gillian, ja hänen huulilleen
levisi heikko viisaudenhymy hänen poistuessaan huoneesta.

Hänen pehmeä kontra-altonsa, kun hän lauloi vanhaa ranskalaista
kehtolaulua, kantautui hiljaisena kirjastoon.

    »Mon père m'a donné un petit mari,
    mon Dieu, quel homme!»

Sitä kuunnellessaan hymyili neiti Craven puolittain surumielisesti,
sillä nämä hienot sanat siirsivät hänet taaksepäin omaan lapsuuteensa.
Mutta nykyhetken vaatimukset tunkivat syrjään menneisyyden muistot.
Hän istui paikallaan vaipuneena aatoksiinsa, kunnes huone jäähtyi,
niin että häntä äkkiä puistatti vilu, ja hän nousi pystyyn, vilkaisten
hämmästyneenä kelloonsa.

»Kuivia luita ja rakkautta», äänsi hän mietteissään, »se on kummallinen
yhdistelmä! Peter, kelpo mies, siinä annoit viisaan neuvon... Mutta ei
koko viisautesi pysty auttamaan _minua_.»




VI


Joulukuu oli tuonut muassaan täydellisen ilmanmuutoksen. Jouluun oli
enää vain muutamia päiviä; oli tyypillinen, vanhanmallinen jouluaika,
maata peitti paksu, valkoinen lumivaippa.

Sen alla oli maanpinta raudankova, ja jo kaksi viikkoa oli metsästys
ollut tyyten pysähdyksissä.

Craven oli paluumatkalla Towersiin oltuaan sieltä poissa kaksi viikkoa.
Auto vieri hitaasti puistossa, sillä jäätynyt tie oli paikoitellen
livettävä kuin lasi, eikä ohjaaja, varovainen pohjanpuolelainen,
rajattomasti luottanut pyörien ympärille kiedottuihin ketjuihin;
hän ajoi varoen, pitäen tarkoin silmällä ulkoreunan pahimpia
kohtia, ja hänen rinnallaan istui Joshio yhtä valppaana, kiedottuna
korviaan myöten suunnattoman laajaan vaippaan, niin että hän näytti
muodottomalta mytyltä.

Iltapäivä oli alullaan; sää oli tyyni ja kirkas, ja ilmassa vallitsi
ankaran lumisateen jälkeinen jännittynyt hiljaisuus. Kalpea aurinko,
joka aamupuolella oli pannut lumen välkkymään sateenkaaren väreissä,
oli nyt liian alhaalla vaikuttaakseen maiseman kuolemankalpeuteen,
jota vastaan puut kuvastuivat luonnollista isompina ja synkän mustina.
Sieltä täällä oli hangen sileällä pinnalla molemmin puolin tietä
erilaisia eläinten jälkiä. Auton taka-istuimella yksinään istuva Craven
pani koneellisesti ne merkille. Hän tunsi kaikki jäljet ja olisi
osannut mainita niiden tekijän nimet; tavallisissa oloissa ne olisivat
kiinnittäneet hänen mieltään, mutta nyt hän sivuutti ne sen enempää
niitä ajattelematta.

Häntä ei harmittanut auton hidas eteneminen, hänellä ei ollut kiirettä
Towersiin. Hän oli tehnyt tärkeän päätöksen, mutta arkaili sitä
välttämättömästi seuraavaa toimintaa. Taloon saavuttuaan hän ei enää
sietäisi vitkastelua, sen hän tiesi, hän toteuttaisi aikomuksensa
mahdollisimman pian — jo tänään, jos se vain kävisi päinsä; nyt oli
vielä aikaa — mihin? aprikoi hän hämärästi. Ei harkintaan, asia oli
jo harkittu. Hän oli kaikin voimin koettanut tehdä oikean ratkaisun;
hän oli ajatellut, kunnes järkeileminen oli muuttunut pelkäksi
kiteytyneiden ajatusten vatvomiseksi ja aatokset kiersivät ympyrässä,
palaten aina samaan lähtökohtaan. Hän oli mielessään punninnut kaikki
asianhaarat, ottanut huomioon kaikki mahdolliset tulokset. Asian enempi
miettiminen olisi nyt samaa kuin sellaisen polun hyödytön polkeminen,
jonka hän oli jo kävellyt sataan kertaan. Kolme päivää sitten hän oli
tehnyt valintansa, eikä hän aikonut siitä luopua. Kävi miten kävi,
nyt oli mentävä eteenpäin. Eikähän lopullinen ratkaisu ollut hänen
vallassaan. Sen myönnettyään hänen ajatuksensa suuntautuivat häneen
itseensä. Harkitessaan hän oli koko ajan pitänyt itseään syrjässä, hän
ei ollut lainkaan ottanut huomioon omia toivomuksiaan; vasta nyt hän
salli häntä itseään koskevien kysymysten estämättä nousta mieleensä.

Mitä hän toivoi? Hän tiesi, minkä tähden hän niin vastahakoisesti tuli
kotiin — hän toivoi onnistumista, mutta pelkäsi sitä kuitenkin, pelkäsi
siitä mahdollisesti koituvia seurauksia; häntä peloitti, oliko hänellä
tahdonvoimaa pysyäkseen loppuun saakka valitsemallaan tiellä. Muuta
keinoa hänellä ei ollut, mutta, armias Jumala, se kävisi raskaaksi!
Hammasta purren hän tuijotti talviseen maisemaan näkemättömin silmin.
Neljä viikkoa sitten sattuneen mielenpurkauksensa jälkeen ei neiti
Craven ollut hiiskunut mitään sydäntään lähinnä olevasta toiveesta,
mutta Craven tiesi, että hän odotti vastausta, että se vastaus oli
annettava. Se oli annettava — puoleen tai toiseen. Päivä toisensa
jälkeen oli kulunut hänen tuskaisesti arvellessaan. Hän oli elänyt,
nukkunut se kysymys päässään, hetkeksikään se ei ollut lähtenyt hänen
mielestään. Se oli vaivannut häntä pitkillä, entistä tiheämmiksi
käyneillä ratsastusretkillä ja tilan konttorissa vietettyinä
yksitoikkoisina tunteina. Yön unettomina tunteina se askarrutti häntä.
Jos olisi ollut kysymys henkilökohtaisesta mieltymyksestä, jos entisyys
ei olisi kohonnut heidän väliinsä, ei hän olisi hetkeäkään empinyt. Hän
olisi kuukausia sitten mennyt tytön puheille pyytämään arvaamattoman
kallisarvoista lahjaa, jonka ainoastaan hän saattoi antaa. Hän kaipasi
tyttöä melkein enemmän kuin autuuden toivoa, ja halu unohtaa entisyys
oli ollut melkein ylivoimainen. Hän rakasti ja kaipasi niin väkevästi
kuin hänen perimänsä kiihkeä luonto suinkin saattoi. Hän kaipasi tyttöä
suorastaan tuskaisesti, niin että hän joskus aprikoi, kuinka kauan
hänellä riittäisi kestävyyttä, kuinka paljon mies jaksaisi kestää.
Häntä repivät rajut halut ja alkuaikaiset voimat. Ottaa tyttö omakseen,
tahtoipa hän tahi ei, välittämättä kunnian vaatimuksista, välittämättä
mistään, mikä heitä erotti, tehdä tyttö omakseen ja pitää hänet
uhitellen koko maailmaa — aika ajoin oli se kiusaus ollut huumaava.
Joinakuina päivinä hän ei ollut uskaltanut katsella tyttöä, hän oli
vetäytynyt enemmän kuin koskaan pois yhteisestä seurasta, peläten
olosuhteita, joiden ohjaaminen ei tuntunut olevan hänen vallassaan. Ja
se ajatus, että joku toinen saattaisi ottaa sen, mitä hän ei voisi,
oli lietsonut vireille mielettömän mustasukkaisuuden, joka ei totellut
järkeä. Hän ei tuntenut enää itseään, hänellä ei ollut ennen ollut
aavistustakaan oman luontonsa syvyyksistä. Jollei olisi ollut estettä,
jos tyttö olisi vapaaehtoisesti voinut tulla hänen omakseen, jos hän
olisi voinut saada täydelliset kodin siteet — se ajatus oli raateleva.
Neiti Cravenin sanat olivat vihloneet ikäänkuin olisi miekkaa kierretty
avoimessa haavassa. Häntä jo ennestään painavaan taakkaan oli lisätty
tämä.

Hänen holhokkinsa tulevaisuus oli antanut hänelle päänvaivaa yhtä
hyvin kuin neiti Cravenillekin. Vain vähän aikaa sitten oli tie
näyttänyt selvältä; se ei vienyt hänen onneensa — omalla teollaan
hän oli riistänyt itseltään kaikki sellaiset mahdollisuudet — vaan
sen tytön turvaiseen onneen, joka oli muuttunut hänelle omaa elämää
rakkaammaksi. Hänen menestyksensä tähden Craven olisi ollut valmis
uhraamaan sielunsa. Hänen holhooja-aikansa alkoi olla lopullaan,
muutamien kuukausien kuluttua lakkaisi hän olemasta tytön laillinen
huoltaja. Neiti Craven, joka oli kahdeksi vuodeksi luopunut
riippumattomuudestaan, palaisi omaan kotiinsa, entiseen elämäänsä; oli
ikäänkuin ennakolta päätetty, että Gillian seuraisi häntä.

Mutta kaksinkertainen isku, joka häntä kohtasi hänen saadessaan tiedon
neiti Cravenin vaarallisesta tilasta ja Gillianin heikosta terveydestä,
oli ollut tyrmistävä. Hän ei ollut arvannut valmistautua sellaisen
mahdollisuuden varalta, joka tuntui poistavan maan hänen jalkojensa
alta. Vaikka hänen tätinsä olisi kuinka tahtonut, ei hän olisi kyennyt
edistämään aiottua suunnitelmaa; minä päivänä hyvänsä saattoi suuri
kutsu saapua.

Entä Gillian! Hiljainen, sitkeä yskiminen kaikui Cravenin korvissa
aina. Gillian ja köyhyys — päivisin se kalvoi häntä, öisin hän heräsi
märkänä hiestä sen ajatuksen tähden. Se oli sietämätöntä. Eikä
kuitenkaan näyttänyt olevan mitään keinoa sen välttämiseksi — paitsi
yhtä. Hetkisen hän rajun riemuisena näki kohtalon auttavan häntä,
työntävän hänen käsiinsä sen, mitä hän itse kaihoisesti halusi ottaa,
mutta sitten häntä kammotti edes ajatella tytön puhtautta liitettynä
hänen entisyytensä tahraan. Hän oli rääkännyt aivojaan keksiäkseen
jonkun muun keinon. Olisi helppo väkisin tyrkyttää Gillianille
kohtuulliset tulot, jotka turvaisivat hänet puutteelta ja työnteon
välttämättömyydeltä. Mutta hän vaistosi, että olisi mahdotonta
taivuttaa tyttöä käyttämään sillä tavoin varattuja rahoja, sisäinen
näkemys tuntui vakuuttavan Cravenille, ettei Gillianin tahto alistuisi
hänen tahtoonsa.

Näiden viimeisten viikkojen aikana hän oli oppinut ymmärtämään
Gilliania; hänestä tuntui uskomattomalta, ettei hän ollut aikaisemmin
huomannut tytön ujon lempeyden alla piilevää päättäväisyyttä. Luonnetta
kuvastui avoimista, ruskeista silmistä, epäilemättömän selvästi näkyi
lujuutta kaarevissa huulissa, Gillianin hennon hienojen kasvojen
ainoassa värikkäässä kohdassa. Cravenin varoista hän ei ottaisi
vastaan ropoakaan. Ottaisiko hän hänet itsensä — ainoan, mitä hän
rohkenisi tarjota? Se ei ollut uusi ajatus, se oli usein pyörinyt hänen
mielessään, mutta aina hän oli kammoten ja jyrkästi torjunut sen. Se
oli loukkaus Gillianin naisellisuutta kohtaan, ratkaisu, jolla ei olisi
oikeutusta. Mutta askel askeleelta oli hänen kuitenkin pakko palata
siihen — ei näyttänyt olevan muuta keinoa, jos mieli pelastaa Gillian
itseltään.

Kiusallisessa epäröinnissä kului päiviä, joina hän ajatteli ainoastaan
Gilliania, pääsemättä vähääkään lähemmäksi ratkaisua. Ja aika
kului. Hän oli saavuttanut sellaisen kohdan, ettei hän enää kyennyt
ajattelemaan; hänen kaikki voimansa tuntuivat keskittyvän toivottomaan
kaipaukseen, joka syrjäytti kaiken muun ja tyytyi vaikkapa luuloteltuun
omistamiseen; päivät olivat kalvavaa tuskaa ja yöt unetonta kauhua.

Toiselle paikkakunnalle siirtyminen oli sitten auttanut häntä tekemään
lopullisen päätöksen. Skotlannissa oleva tilanhoitaja oli kirjoittanut
hänelle äkkiä ja aavistamatta ilmenneestä vaikeudesta, pyytäen
mieskohtaisia neuvoja. Sähkösanomalla oli miestä kielletty saapumasta
Towersiin, kuten hän oli aikonut, ja Craven oli sensijaan itse lähtenyt
Skotlantiin. Ja pohjoisen kotinsa yksinäisyydessä hän oli valinnut sen
ainoan tien, joka näytti olevan hänelle avoinna. Hän menisi esittämään
Gillianille viheliäisen tarjouksensa, varmasti kurjimman, mitä yksikään
mies oli koskaan naiselle esittänyt, ja loppu olisi tytön vallassa.
Mutta miten ottaisi Gillian sen vastaan? Mielikuvituksessaan Craven
näki lempeiden, ruskeiden silmien säihkyvän ylenkatseesta, hennon
vartalon, jonka hän olisi tahtonut sulkea syliinsä, kääntyvän poispäin
häneltä kylmästi ja inhoten, ja hän puristi kätensä nyrkkiin, niin että
kynnet upposivat syvälle hänen kosteisiin kämmeniinsä. Ilkeä liukahdus,
joka pyöräytti auton puolittain ympäri, katkaisi hänen ajatuksensa, ja
muutamissa minuuteissa he sitten olivat kotona.

Forbes, iäkäs hovimestari, joka Petersin tullessa Towersiin oli ollut
alempia palvelijoita, odotti häntä hallissa ja kertoi hänelle uutisia
vanhan, etuoikeutetun palvelijan puheliaaseen tapaan. Myöhäinen
puolinen oli pöydässä — mies huoahti kärsivästi kuullessaan, ettei
siltä tarvittu — neiti Craven oli mennyt pappilaan teelle; herra
Petersiä odotettiin päivälliselle sinä iltana, ja hän oli aamulla
puhelimitse pyytänyt ilmoittamaan herra Cravenille — Craven keskeytti
hänen haastelunsa. Petersin sanoma sai jäädä tuonnemmaksi; vain yksi
asia tuntui olevan tärkeä.

»Missä neiti Locke on?» tiedusti hän lyhyesti.

»Atelierissa, sir», vastasi Forbes alistuvasti. Jollei herra Barry
halunnut kuulla, mitä herra Petersillä oli sanottavaa, niin ei ainakaan
hän sitä tyrkyttäisi. Herra Barry oli menetellyt oman päänsä mukaan
niistä ajoista asti, jolloin hän oli istunut tarjoiluhuoneen pöydällä,
koputellen kantapäitään, ja heilutellut varastamaansa hillopurkkia
Forbesin nenän edessä — käskevä mies aina, niin hän oli. Ja jos kysymys
oli neiti Gillianista — syli täynnä ulstereita ja turkiksia Forbes
poistui pukuhuoneeseen salatakseen myötätuntoisen virnistyksensä.

Craven meni hallin poikki työhuoneeseensa. Välinpitämättömästi hän
selaili kirjoituspöydällä olevaa kirjekasaa, nakaten sen sitten pois
käsistään. Siirryttyään takan ääreen hän sytytti savukkeen ja jäi
seisomaan, tuijottaen rattoisasti roihuavaan tuleen. Vihdoin hän
nosti päänsä pystyyn ja silmäili miettivästi itseään uuninreunuksen
yläpuolella olevasta peilistä. Hän rypisti otsaansa peilistä
kuvastuville tuikeille, riutuneille kasvoille ja katsoi uteliaasti
niiden syviä juovia ja tuuhean, ruskean tukan hopeisia läikkiä. Rajusti
huudahtaen hän sitten pyörähti ympäri, sinkautti savukkeen tuleen ja
poistui huoneesta. Verkkaisesti hän asteli yläkertaan, kummastellen
hänet vallannutta turtuuden tunnetta. Kun suoranaisen toiminnan
hetki oli käsillä, oli viime viikkojen tiukka jännitys lauennut,
jättäen hänet tylsäksi, miltei saamattomaksi, ja joka askeleella
kävi eteneminen vastahakoisemmaksi. Mutta portaiden yläpäässä hänen
mielialansa muuttui äkkiä. Kaikki se, mitä tuleva puhelu hänelle
merkitsi, välähti hänen mieleensä häikäisevän kirkkaana. Hengähtäen
syvään hän tarttui kaiteeseen, sillä hän vapisi kykenemättä sitä
hillitsemään, ja painoi kädet kasvoilleen.

»Hyvä Jumala!» kuiskasi hän. »Hyvä Jumala!»

Sitten hän terästäytyi, meni ripeästi parvekkeen poikki ja kääntyi
läntiseen siipirakennukseen vievään käytävään. Käytävä koukerteli
omituisesti, siihen oli tullut mutkia, kun huoneita oli miespolvien
aikana laajennettu ja yhdistelty. Sivuutettuaan rivittäin suljettuja
ovia ja toiset portaat hän saapui etsimäänsä huoneeseen. Se oli ollut
vanha leikkihuone, sijaitsi siipirakennuksen päässä, sen ikkunat
avautuivat pohjoiseen ja länteen, ja se sopi hyvin atelieriksi, joksi
se oli muutettu. Se oli Gillianin omaa aluetta, eikä Craven ollut
milloinkaan pyrkinyt käymään siellä. Ehdittyään ovelle hän kuuli sen
takaa pojan kimeää, hilpeätä, sopraanoääntä ja sitten hiljaista,
pehmeätä naurua, joka pani hänen sydämensä sykkimään nopeammin.
Koputettuaan hän astui sisälle ja jäi hetkiseksi töllistelemään
hämmästyneenä. Hän ei tuntenut huonetta; ihan aavistamatta oli hänen
eteensä auennut ranskalainen atelier tyypillisen englantilaisen talon
äärimmäisessä nurkkauksessa.

Maton peittämä, kiilloitettu lattia, seiniä verhoava uurteisina
poimuina riippuva _toile-de-genes_, luonnos ja taulukasat, piirrokset
ja maalaustelineet, nurkassa eriskummaisessa asennossa viruva,
tutunomainen mallinukke ja ennen kaikkea huoneen ilmakehä siirsivät
hänen ajatuksensa suoraan Pariisiin. Se oli taiteilijan, ranskalaisen
taiteilijan huone. Cravenin silmät suuntautuivat Gillianiin. Tyttö
seisoi isojen maalaustelineiden ääressä, olkansa ylitse ihmeissään
katsoen avautuneeseen oveen, sivellin kädessään, silmät levällään
kummastuksesta, heikon punan levitessä hänen poskilleen.

Puettuna silmääkiehtovaan maalarinmekkoon ruskeiden hiusten löyhästi
reunustaessa hänen kasvojaan hän näytti kokonaan toisenlaiselta. Barry
ei osannut määritellä, mistä muutos johtui, hänellä ei ollut aikaa
eritellä; hän tiesi vain, että tyttö tällaisena oli tuhat kertaa
viehättävämpi kuin koskaan ennen ja hänen sydämensä kaipasi Gilliania
rajummin kuin konsanaan. Hän katseli tyttöä janoisen kaihoisesti, ja
sitten hänen katseensa siirtyi nopeasti — etteivät vain hänen silmänsä
pettäisi — taitelijattaresta malliin. Tämä oli kymmenvuotinen poika,
jolla oli pienet, ruskeat, älykkäät kasvot, tuuhea, musta kihara
tukka, vekkulimaiseen hymyyn raottuneet, punaiset huulet; hän seisoi
korokkeella ammattimiehen huolettoman varmassa asennossa.

Craven sulki oven jälkeensä ja astui eteenpäin. Gillian kääntyi häntä
vastaan, ja väri lehahti tulipunaisena aaltona hänen hiusrajaansa
saakka. »_Monsieur, vous êtes de retour, mais, soyez le bienvenu_!»
sopersi hän, hämmästyneenä huomaamatta turvautuen lapsena oppimaansa
kieleen. Sitten hän malttoi mielensä, naurahti hämillään ja ehätti
jatkamaan englanninkielellä: »On kovin ikävää, kotona ei ole muita
kuin minä. Haluatteko teetä? Kello on vasta kolme» — hän vilkaisi
ranteeseensa — »mutta te kai söitte puolista aikaisin?»

»En välitä teestä», vastasi Craven miettimättä. »Tulin katsomaan
teitä.» Hän puhui ranskaa, tietäen, että korokkeella oli valpas
korvapari.

Tytön kasvojen puna tummeni kiusallisesti, ja hänen silmänsä painuivat
lattiaan päin, kaihtaen toisen hievahtamatonta katsetta. Hän siirtyi
verkkaisesti takaisin maalaustelineensä ääreen.

»Jos voisitte odottaa hetkisen —» jupisi hän.

»En tahdo häiritä», ehätti Barry keskeyttämään. »Lopettakaa työnne,
tehkää hyvin! Ettehän pahastu, jos jään tänne? En ole ollut täällä
poika-aikojeni jälkeen; olette muuttanut huonetta uskomattomasti.
Saanko katsella?»

Maaliputki kädessään Gillian nyökkäsi myöntymykseksi ja kävi jälleen
käsiksi maalaukseensa.

Jäätyään omiin hoteisiinsa Craven liikkui hitaasti huoneessa paikasta
toiseen, tarkastaen sekaviin läjiin kasattuja tauluja ja luonnoksia.
Hän ei ollut aikaisemmin koskaan osoittanut mielenkiintoa Gillianin
työtä kohtaan ja hämmästyi nyt näkemästään. Siitä huokui yllättävää
voimaa, joka pakotti hänet ihmettelemään, minkälaisen välittömän
näkemyksen avulla luostarissa kasvatettu tyttö oli saanut sen opin,
joka hänen töistään ilmeni. Gillianin lahjojen kauan viivästynyt
tunnustaminen vahvisti hänen tunteitaan tyttöä kohtaan. Hän meni
aatoksissaan takan ääreen ja jäi seisomaan matolle, silmäillen huonetta
ja siellä olevia ihmisiä. Huoneen tuntu herätti vanhoja muistoja — hän
oli opiskellut Pariisissa lopetettuaan opintonsa Oxfordissa — vain yksi
piirre näytti puuttuvan.

»Saanko polttaa?» kysäisi hän äkkiä.

Gillian kääntyi hymyillen häneen päin.

»No, tietysti. Miksi kysyä? Kun täti Caro on ollut täällä tunnin, on
huone sinisenä.»

Vielä kymmenen minuuttia hän tarkkaili tyttöä äänettömänä, saaden
katsella oman mielensä mukaan, sillä tyttö oli häneen selin, ja takan
ääressä istuessaan hän oli pienen mallin tutkivien, mustien silmien
näköpiirin ulkopuolella.

Sitten Gillian laski paletin ja siveltimet läheiselle pöydälle
ja peräytyi otsa rypyssä silmäilemään työtään; pian levisi hymy
verkkaisesti hänen kasvoilleen ja tasoitti kurtut hänen otsaltaan.
Liikahtamatta, yhäti katsellen maalaustaan hän virkkoi: »Nyt riittää
tämän päivän osalle, Danny. Valo on lopussa.»

Pikku poika ojensihe rehevästi, laskeutui korokkeelta, meni Gillianin
luokse ja silmäili muotokuvaansa ilmeisen huvitettuna. Tiedottomasti,
mutta tarkoin hän tirkistellessään jäljitteli taitelijattaren
arvostelevaa asentoa, pää kallellaan, yhtä vinossa kuin tytönkin. »Se
edistyy», lausui hän juhlallisesti, ja tytön naurahduksesta Craven
arvasi, että se oli hänen kuulemansa ja vastaista käyttöä varten
talletettu huomautus. Poika virnisti vastaukseksi nauruun ja pujahti
hänen taakseen pöydän ääreen, jolle tyttö oli pannut työvälineensä.
»Saanko puhdistaa paletin?» kysyi hän toiveikkaasti käsi ojennettuna
tarttumaan houkuttelevaan, värikkääseen esineeseen.

»Et tänään; kiitos, Danny.»

»Noudanko koiran, neiti?» Ääni kuulosti toiveikkaammalta. Gillian
käännähti nopeasti häneen päin.

»Sehän puri sinua viime kerralla.»

Danny väännälsi jalkojaan, ja hänen pienet, valkeat hampaansa
välkkyivät suun raottuessa leveään hymyyn. »Ei se enää minua pure»,
vakuutti hän luottavasti. »Äiti sanoi sen purreen, koska se rakastaa
teitä eikä siedä ihmisiä lähellänne. Hän käski minun kuiskata sen
korvaan, että minäkin rakastan teitä, koska se ei sitten enää kajoa
minuun. Isä sanoo sitä kirotuksi, mustaksi pahukseksi», lisäsi
hän avoimen leikillisesti, luoden työnantajaansa veitikkamaisen
syrjäsilmäyksen.

Nauraen Gillian taputti hänen olkapäätään.

»Pelkäänpä, että se on sellainen», myönsi hän pahoitellen.

Poika keikautti päätään taaksepäin ja kerskasi ylpeästi: »Minä en sitä
pelkää. Noudanko sen?»

»Emmeköhän anna sen olla siellä, missä on, Danny», virkkoi tyttö
vakavasti ja tutunomaisesti. »Sen on luultavasti oikein hyvä olla. Ja
nyt juokse kotiisi ja tule jälleen lauantaina!»

Heilautettuaan väriin tahrattua riepua poikaan päin hän kääntyi
uudelleen katsomaan maalausta. Tottelevasti pikku mies lähti ovea
kohti, mutta pysähtyi äkkiä, vilkaisi epäröiden Craveniin pian ja
sipsutti sitten varpaillaan takaisin telineen luokse.

»Ne esineet tuolla lippaassa», jupisi hän salaperäisesti ja hiljaa,
ettei uuninmatolla seisova, suurta kunnioitusta herättävä henkilö
kuulisi.

Gillian pyörähti ympäri katuvan näköisenä. »Danny, minä unohdin ne!»
puolustihe hän, nykäisi mustaa kiharaa, meni lipastolle ja otti esille
neliskulmaisen pahvilaatikon. Danny pisti sen kainaloonsa, jupisten
kiitoksen ja nyökäten päätään, hiipi kuulumattomasti lattian poikki
ovelle, pujahti ulos ja sulki oven hiljaa jälkeensä.

Craven tuli hitaasti Gillianin luokse. Tyttö siirtyi sivuun antaakseen
hänelle tilaa maalaustelineen edessä. Hän silmäili valppaita,
ruskeita kasvoja, kummallisia, mustia silmiä, joista säihkyi melkein
yliluonnollista hilpeyttä, punaisia huulia, jotka kaareutuivat
ylöspäin arvoitukselliseen hymyyn, ja hänen ihmettelynsä ja ihailunsa
lisääntyivät.

»Kuka se poika on?» kysyi hän uteliaana; hän oli hämärästi muistavinaan
jonkun samannäköisen henkilön, mutta ei jaksanut muistaa, kuka se oli.

»Danny Major — erään riistankaitsijanne poika», vastasi Gillian. »Hänen
äidissään on mustalaisverta.»

Craven vihelsi. »Muistan kyllä», virkkoi hän huvitettuna. »Vanha
Major oli riistankaitsijain päämies. Nuori Major menetti sydämensä
mustalaistytölle, ja isä potkaisi hänet pellolle. Tapansa mukaan
Peters koetti tyynnytellä ja otti miehen palvelukseensa, vaikka monet
panivatkin vastaan — hän oli nähnyt tytön ja saanut oman mielipiteensä.
Tiedustin asiaa kerran tai pari, ja hän selitti kaiken järjestyneen
tyydyttävästi. Tämä siis on poika — hän näyttää hupaiselta pikku
veitikalta.»

Gillian puhdisti siveltimiä sivupöydän ääressä. »Hän on naapuriston
kauhu», sanoi hän hymyillen. »Mutta jostakin syystä hän tänne tultuaan
on täydellinen enkeli. Ei se johdu suklaamakeisesta», ehätti hän
lisäämään huomatessaan Cravenin kasvoilla väikkyvän hymyn, »hänestä
on hauska käydä täällä. Ja hän kertoo minulle mitä ihmeellisimpiä
tarinoita metsästä ja metsäneläimistä.»

»Niinpä tietenkin», vahvisti Craven merkitsevästi, »se on veressä.
Mikäs tämä on?» Hän osoitti pienempää levyä, joka oli nurinpäin ison
taulun varassa.

Vähään aikaan tyttö ei vastannut mitään, ja väri lehahti taaskin hänen
kasvoilleen. Laskettuaan siveltimet kädestään ja pyyhittyään sormensa
kangaskappaleeseen hän otti levyn ja ojensi sen Cravenille.

»Se on Danny, sellaisena kuin _minä_ hänet näen», selitti hän äänessään
omituinen sointu.

Sitä katsellessaan Craven tajusi, että laajalle kankaalle taitavasti
maalattu pää himmeni keskinkertaiseksi tekeleeksi hänen kädessään
olevaan loistavan mainioon hiilipiirrokseen verrattuna. Pää oli
sama — mutta ihmeellisen erilainen — faunin hartioilla. Tanssivan
faunin jäsenet uhkuivat elämää, pienet kaviot polkivat kukkaista
tannerta huumeisen kiihkeässä liikkeessä; pää oli työntynyt eteenpäin
ja kallistunut ikäänkuin etäistä kaikua kuuntelemaan, ja sekavien
kiharoiden seasta pilkotti kaksi pientä, kipertynyttä sarvea;
alkuperäiseen arvoitukselliseen hymyyn oli lisätty hieno pilkallisuuden
häive, ja laajoissa silmissä oli salaperäinen tietämisen kaamealta
tuntuva ilme. Craven tarkasti sitä äänettömänä. Hänestä tuntui
mahdottomalta uskoa sitä tytön luomaksi. Ja hänen vieressään odotti
tyttö hänen lausuntoaan hermostuneesti tiukkaan puristettujen sormien
vavahdellessa. Barry ei ollut kertaakaan ennen käynyt täällä, ei
milloinkaan osoittanut vähääkään mielenkiintoa hänen työhönsä, joka
merkitsi hänelle niin paljon. Hän kaipasi kiihkeästi Cravenin kiitosta,
pelkäsi hänen arvosteluaan. Jollei Barry näkisi siinä muuta kuin
amatöörin kypsymätöntä yrittelyä! Hänen sydämensä kutistui. Hän siirtyi
hiukan likemmäksi Cravenia, katse pelokkaan odottavana suunnattuna
miehen kasvoihin, ja hänen hengityksensä kävi nopeasti. Vihdoin Barry
laski luonnoksen varovasti syrjään.

»Teillä on ihmeelliset lahjat», lausui hän hitaasti.

Tytöltä pääsi helpotuksen huoahdus, ja hänen huulensa vapisivat, vaikka
hän kuinka koetti pitää niitä värähtämättöminä.

»Pidättekö siitä?» kuiskasi hän innokkaasti, säikähtäen sitten
nähdessään toisen kasvojen käyvän kalmankalpeiksi.

Vähään aikaan Craven ei saanut sanaa suustaan. Nuo sanat, niiden
äänenpaino! Hän oli taaskin olevinaan Jaappanissa katsellen
maalausta, joka esitti yksinäistä ulkonevalle, aaltojen huuhtelemalle
kallionkielekkeelle takertunutta mäntyä — ilmassa tuntui leijailevan
hyvin heikko itämaisen hajuveden tuoksu. Hän pyyhkäisi kädellään
silmiään. »Armollinen Jumala... ei täällä... ei nyt!» rukoili hän
hiljaa tuskissaan. Epätoivoisesti ponnistaen hän sitten hillitsi
itseään, kääntyi pelästyneen tytön puoleen ja hymyili väkinäisesti.

»Suokaa anteeksi — päätäni särkee hirveästi — äsken huone pyöri
silmissäni», puhui hän nykäyksittäin, pyyhkien hikeä otsaltaan.

Gillian silmäili häntä totisena. »Luultavasti olette lopen väsynyt
ettekä kai ole syönyt puolista», virkkoi hän tyynen päättävästi. »Minä
laitan kahvia. Täti Caro väittää, että minun kahvinjuontini on suurempi
synti kuin hänen kahvinjuontinsa», jatkoi hän, tahtoen antaa Cravenille
tointumisaikaa, meni huoneen toiseen päähän, ottaen sieltä pieniä
kuppeja ja kuparisen kahvipannun. »Joka tapauksessa se on mainio juoma,
eikä täti Carokaan sanoistaan huolimatta sitä halveksi. Säännöllisesti
hän käy täällä puolisen jälkeen juomassa mustaa kahviani ja polttamassa
ruokasavunsa.»

Craven lysähti raskaasti leveälle pehmeätäytteiselle ikkunalaudalle
kädet painettuina jyskyttäville ohimoille ja ponnisteli saadakseen
takaisin järkkyneen malttinsa. Mutta sarastihan sittenkin suuri toivo.
Ensimmäisen kerran oli uhkaava näky jäänyt ilmaantumatta, ja se antoi
hänelle rohkeutta. Jospa se vielä kerran lopullisesti lakkaisi häntä
vainoamasta! Hän ei voinut koskaan unohtaa, ei milloinkaan heretä
katumasta, mutta hän tuntisi, että hänen rikoksensa Ymmärtämyksen
Maassa oleva onneton uhri oli antanut hänelle anteeksi synnin, joka oli
riistänyt hänen nuoren elämänsä.

Tyyntyessään hän alkoi tuntea, että siinä huoneessa, jossa hän nyt
istui, vallitsi leppoisa rauha, jollaista hän ei ollut kokenut talon
missään muussa osassa Towersiin palattuaan. Se vaikutti häneen
omituisesti, ja hän aprikoi, mitä se merkitsi. Hänen sitä pohtiessaan
tuli Gillian hänen luokseen kahvikuppi kummassakin kädessään.

»_Monsieur est servi_», sanoi hän naurahtaen.

Hän näytti äkkiä voittaneen ujoutensa, ikäänkuin vieraan saapumisen
herättämän ensimmäisen tunteen ohimentyä ympäristö hänen omalla
alueellaan olisi antanut hänelle varmuutta. Tai kenties oli
naisellisuus, jonka hoivaamisvaistoon miehen hetkellinen heikkous oli
vedonnut, nostanut hänet toiselle tasolle. Cravenin pahoinvoinnin
kaikki merkit olivat kadonneet, ja tavalliseen vaistomaisen
tahdikkaaseen tapaansa Gillian ei vaivannut häntä kyselemällä.
Ensimmäisen kerran hänestä oli helppoa puhua holhoojalleen, ja hän
haasteli samalla tavoin kuin keskustellessaan Petersin kanssa. Hän
tiedusti, miten Cravenin matka oli sujunut, ja Barryn johtaessa
keskustelua haasteli vapaasti ja hämmentymättä työstään. Joka hetki
tuntui heidän välillään valinnut jännitys käyvän yhä lievemmäksi.
Tyttö ihmetteli sitä, että Craven oli koskaan tuntunut hänestä
luotaantyötävältä, ja mietti katuvana, oliko syynä kenties ollut vain
hänen ujostelunsa. Hän oli aina ollut jäykkä ja harvasanainen Cravenin
seurassa — ihmekö sitten, että mies oli karttanut häntä, ajatteli hän
nöyrästi. Mutta kuinka olisikaan voinut olla toisin? Heidän välisensä
suhde, holhoojan osoittama tavaton aulius ja eristäytyvä olemus olivat
tehneet hänelle mahdottomaksi pitää Cravenia tavallisena inhimillisenä
olentona. Hän sai kiittää tuota miestä kaikesta, ja harras kiitollisuus
ja tunne siitä, että hän oli velallinen, olivat kasvaneet hänen
mielessään yhtä voimakkaina. Hän oli melkein palvonut Cravenia. Craven
oli ottanut hänet sietämättömäksi käyneestä elämästä, antanut hänelle
tilaisuuden pyrkiä eteenpäin sillä uralla, jolle hän kaipasi. Hän ei
milloinkaan kykenisi sitä korvaamaan; hänen oli vaikea edes omassa
mielessään pukea sanoiksi tunteitaan Cravenia kohtaan.

Alusta alkaen hän oli nostanut holhoojansa sortuneen ihanteensa,
isänsä, tyhjäksi jättämälle jalustalle. Ja sankarinpalvonta oli
kehittynyt rakkaudeksi. Aluksi se oli ollut kypsymättömän tytön
hurmaannusta, täysin sukupuoletonta ja epäitsekästä ihailua —
mystillistä rakkautta, intohimotonta, henkistä. Craven oli hänestä
tuntunut johonkin toiseen sielulliseen tasoon kuuluvalta olennolta,
ja hän oli polvistunut tämän olennon jalkojen juureen, pitäen häntä
suojeluspyhimyksenään.

Mutta hänen oman kehityksensä edistyessä oli rakkauskin laajentunut.
Hän käsitti, ettei hänen tunteensa enää ollut lapsellista ihailua,
vaan suurempaa, ihanampaa. Hän oli oppinut täysin ymmärtämään
omaa sydäntään, puolijumalasta oli tullut mies, jonka rakkautta
hän janosi. Mutta hänen rakkautensa oli toivotonta ja syvää, hän
ei ajatellutkaan saavansa vastarakkautta. Cravenin läheisyys oli
aina tehnyt hänet levottomaksi; istuessaan likellä ikkunaa hänen
vieressään hän tunsi voimakkaampaa rauhattomuutta kuin milloinkaan
ennen, ja hänen sydäntänsä sykähdytteli tuskaisesti epämääräinen,
selittämätön, peloittava kaipaus, joka myllersi hänen rinnassaan,
kunnes hänestä alkoi tuntua, ettei hänen mielenliikutuksensa voinut
olla herättämättä huomiota. Taaskin hänet valtasi ujous, kerkeä puhelu
kävi soperrukseksi, ja vähitellen hän muuttui umpisuuksi.

Craven otti tyhjät kahvikupit ja vei ne takaisin takan vieressä
olevalle pöydälle. Hänen palatessaan ikkunalle oli Gillian polvillaan
pehmeällä istuinlaudalla, kädet ristissä edessään, katsellen valkeata
maisemaa. Lapsellisessa asennossaan, joka hyvin sopi taiteilijanmekkoon
ja sekavaan tukkaan, hän näytti erittäin nuorelta. Craven seisahtui
hänen viereensä, niin lähelle, että melkein hipoi hänen olkapäätänsä,
janoisesti silmäillen koko hänen hennon kaunista olemustaan, hieman
taivutettua, ruskeata päätä, vienosti kaartuvaa, tyttömäistä rintaa,
kunnes kaipaus yltyi sietämättömäksi ja hänen täytyi pinnistää koko
tahdonvoimansa kyetäkseen hillitsemään itsensä. Kiusaus painaa tyttö
rintaansa vasten kävi miltei ylivoimaiseksi, hän kiersi käsivartensa
ristiin rinnalleen, pusertaen niitä tiukasti — hän ei uskaltanut
luottaa niihin. Töintuskin hän voi luottaa itseensäkään. Tytön
harvinainen läheisyys tuotti hienoa, jäytävää tuskaa ja pani hänen
sydämensä sykkimään vimmaisesti. Veri kihisi hänen päässään, hänen
ruumiinsa värisi kiihkeästä kaihosta, hänet vallanneesta rajusta
halusta. Sillä kiihtymyksen hetkellä oli hänessä vain alkuaikojen mies,
ja hän tunsi ainoastaan polttavaa, ruumiillista tarvetta, joka paisui
kaikkia puhtaampia tunteita väkevämmäksi. Painaa tyttö jyskyttävää
sydäntänsä vasten, upottaa kasvonsa hänen pehmeisiin, tuoksuaviin
hiuksiinsa, suudella hänen huuliaan, kunnes hän rukoilisi armoa — sen
suurempaa riemua ei tuntunut olevan koko maan päällä. Hän kaipasi
tyttöä enemmän kuin koko elämänsä aikana oli mitään kaivannut.

Mutta sittenkin hän oli varma, että jos hän saisi sen, mitä oli
tullut pyytämään, eivät hänen nykyiset kärsimyksensä olisi mitään
verrattuina siihen, mitä hänen olisi kestettävä. Tietää, että Gillian
oli hänen vaimonsa, kaikin puolin häneen sidottu — ja kääntyä poispäin
onnesta, joka kaikkien lakien mukaan oli hänen! Oliko hänellä siihen
voimia? Tuntui melkein siltä kuin hänellä ei olisi ollut. Olihan hän
vain ihminen — ja ihmisen kestämiskyvyllä on rajansa. Jos olosuhteet
kävisivät liian raskaiksi.

Pieni, hillitty yskäisy katkaisi hänen mietteensä äkkiä. Hän tajusi
itseään surkutellessaan unohtaneensa tulonsa tarkoituksen. Eihän muulla
ollut merkitystä kuin Gillianilla; ainoastaan hänen terveyttään, hänen
onneaan oli ajateltava. Itseään sadatellen Barry turhaan etsi sopivia
sanoja lausuakseen sen, mitä hänen oli sanottava. Ja kuta enemmän hän
ajatteli, sitä loitommaksi tuntuivat sanat pakenevan. Sitten sattuma
auttoi häntä. Tyttö rykäisi uudelleen ja nousi seisomaan, tehden
pienen, kärsimättömän liikkeen.

»Täti Caro on päättänyt lähteä Cimieziin talven lopuksi — minun
yskäni tähden. Hän ratkaisi asian teidän poissa ollessanne. Minä en
tahtoisi lähteä, yskäni ei ole mitään. En tahtoisi vaihtaa tätä» —
hän viittasi lumiverhoiseen puistoon — »kaikkeen Rivieran lämpöön
ja auringonpaisteeseen. Tahtoisin kasata mieleeni niin paljon
muistoja kuin suinkin. Ette usko, kuinka paljon olen oppinut pitämään
Towersista.»

Näytti siltä kuin viimeiset sanat olisivat luiskahtaneet huomaamatta
hänen kieleltään, sillä hän punehtui ja kääntyi jälleen äkkiä
tummenevaan ikkunaan päin. Cravenin sydän hätkähti rajusti, mutta hän
ei liikahtanut.

»Miksi sitten lähteä täältä?» huomautti hän ynseästi.

Tyttö nojasi otsaansa kylmään ruutuun, ja hänen silmänsä sumenivat.

»Tiedättehän», virkkoi hän hiljaa, ja hänen äänensä vavahteli.
»Koko maailmassa ei minulla ole muuta kuin — maalauslahjani ja
omanarvontuntoni. Jos menettelisin, kuten te ja täti Caro tavattomassa
auliudessanne ehdotatte — oi, älkää keskeyttäkö minua, teidän _täytyy_
kuunnella — olisi minulla enää ainoastaan lahjani. Ettekö oivalla,
ettekö käsitä, että minun täytyy tehdä työtä, että minun täytyy
osoittautua omanarvontuntoni veroiseksi. Kaikesta, mitä olette tehneet,
kaikesta, mitä olette antaneet minulle, olen koettanut kiittää — usein.
Te olette aina estäneet minua. Ettekö suo minulle ainoata keinoa,
jolla voin osoittaa olevani kiitollinen, arviointinne arvoinen?» Hänen
äänensä särkyi hiljaiseen nyyhkäykseen. Sitten hän vilkkaasti kääntyi
Cravenin puoleen, vapisevat kädet ojossa. »Jos vain osaisin tehdä
jotakin korvatakseni —» huudahti hän kiihkeän vakavana, jollaisena
Craven ei ollut koskaan ennen häntä nähnyt.

Barry käytti hyväkseen tarjoutunutta tilaisuutta. »Kyllä te voitte»,
vakuutti hän tyynesti, »mutta se teko on niin suuri — siihen verrattuna
ei kaikki se, mitä luulette olevanne minulle velkaa, ole mitään».

»Neuvokaa se keino», kuiskasi tyttö innokkaasti, kun hän vaikeni.

Craven siirsi katseensa pois hänen kiihkeän kysyvistä kasvoistaan
voimakkaan hämmennyksen vallassa. Hän inhosi itseään, inhosi
tehtäväänsä, vain huoneen pimeys tuntui tekevän sen mahdolliseksi.

»Gillian», alkoi hän pakotetun vakaasti, »tulin tänään luoksenne
tietoisesti pyytämään teiltä sellaista, mitä mielestäni yhdelläkään
miehellä ei ole oikeutta pyytää keltään naiselta. Olen koko iltapäivän
koettanut rohkaista itseäni ilmoittaakseni sen teille. Äskeiset sananne
tekevät sen helpommaksi. Sanoitte pitävänne Towersista — pidättekö
siitä kyllin paljon jäädäksenne tänne sen emännäksi sillä ainoalla
ehdolla, jonka voin tarjota?»

Tytön silmät säpsähtivät, niihin tuli epäilyksen ja kauhun ilme, ja
mies oivalsi, millä tavoin hänen sanansa saattoi tulkita. Hän tarttui
Gillianin käsiin melkein kovakouraisesti. »Armias taivas, lapsi,
ei sitä!» huusi hän tyrmistyneenä. »Minä minua pidät? Pyydän sinua
vaimokseni — mutta en siinä mielessä kuin jokaisella naisella on oikeus
otaksua. Jos voisin esittää sinulle sellaista, niin Jumala tietää,
kuinka mielelläni sen tekisin. Mutta minun elämässäni on sattunut
sellaista, mikä erottaa minut onnesta, jota muut miehet voivat toivoa.
Minuun nähden on elämän se puoli mennyttä. Minä voin tarjota ainoastaan
ystävyyttä. Tiedän pyytäväni enemmän kuin sinusta tuntuu mahdolliselta
antaa, enemmän, tuhat kertaa enemmän kuin saisin pyytää — mutta
sittenkin pyydän sitä, hyvin vakavasti. Jos voit sopeutua tekemään niin
suuren uhrauksen, jos voit alistua avioliittoon, joka olisi avioliitto
vain nimeltään —»

Vapisten Gillian koetti irtautua hänestä, huudahtaen katkerasti. »Te
tarjoatte minulle _almua_», valitti hän, kiskoen käsiään irti.

Mutta Craven puristi niitä entistä lujemmin. »Pyydän sinua säälimään
kovin yksinäistä miestä», vakuutti hän hellästi. »Pyydän sinua
hyvin yksinäisen kodin hoitajaksi. Sinä olet tuonut päivänpaistetta
Towersiin, olet luonut päivänpaistetta monen tällä tilalla asuvan
ihmisen elämään. Pyydän sinua jäämään tänne, missä sinua niin paljon
kaivataan — niin paljon — rakastetaan.»

Sitten hän päästi Gillianin irti, ja epävarmoin askelin tyttö meni
takan luokse. Hetkisen hän seisoi siellä, tuijottaen hiipuviin
kekäleihin, sormiensa nytkähdellessä suonenvedontapaisesti, ja vaipui
sitten tuolille, sillä hänen tutisevat jalkansa pettivät. Craven tuli
hänen luokseen ja kumartui kohentamaan tulta palamaan. Tyttö katseli
salaapäin hänen punertavan hohteen valaisemia kasvojaan, ja hänen
silmiinsä kihosivat kirvelevät kyyneleet. Mutta omituista, hän ei
ajatellut yksinomaan itseään. Tuntien toivotonta, sietämätöntä tuskaa
hän kadehti sitä toista naista, jota Barry oli rakastanut. Sillä Barryn
sanoilla oli saattanut olla vain yksi merkitys, ja hänen kuvittelemansa
suuri murhe näytti äkkiä saavan selityksen. Minkähänlainen se
nainen oli ollut, oliko hän kuollut — vai oliko hän osoittautunut
arvottomaksi? Ja viimeinen ajatus nostatti hänen mielessään rajun,
äkillisen harmin puuskan — miten oli nainen, joka oli saavuttanut
Barryn rakkauden, saattanut viskata sen takaisin miehen jalkoihin,
tarpeettomana? Kateellisia kyyneliä kumpusi ilmoille, ja hän pyyhki ne
salaa pois.

Mutta sitten hänen ajatuksensa kohdistuivat Craveniin, ja hänet valtasi
sääli. Kuoleman tai uskottomuuden tähden ei rakkaus ollut tuottanut
hänelle riemua — hän oli kärsinyt, kuten hän itse, Gillian, nyt
kärsi. Hän vilkaisi miehen tukassa välkkyviin hopeisiin hiuksiin ja
kasvojen syviin ryppyihin, ja hänen silmiensä tuskainen ilme muuttui
ihmeellisen helläksi. Hän oli rukoillut tilaisuutta voidakseen osoittaa
kiitollisuuttaan; jos tuon pyynnön täyttäminen huojentaisi miehen
elämää, jos hänen läsnäolonsa voisi tuoda lohtua Barryn yksinäisyyteen,
niin eikö sekin ollut enemmän kuin mitä hän olisi koskaan rohjennut
toivoa? Helposti saattoi käsittää, että Craven oli turvautunut häneen.
Barryllä oli yllin kyllin miesystäviä, mutta naisia hän karttoi
avoimesti ja peittelemättä. Hän oli tottunut nuoren holhokkinsa
läsnäoloon Towersissa, hänen ehdottamansa avioliitto ei aiheuttaisi
kovinkaan suuria muutoksia elämän jokapäiväiseen kulkuun, johon hän oli
sopeutunut. Jos siis suostumalla siihen voisi jossakin määrin maksaa...

Kohennettu tuli täytti huoneen pehmeällä, lepattavalla valolla,
loi kummallisia varjoja verhotuille seinille ja paljasti tytön
pingoittuneet, kalpeat kasvot säälimättömästi. Craven oli noussut
pystyyn ja silmäili häntä. Gillian huomasi toisen tarkastelevan häntä
ja säpsähti, samalla kun kuuma, tuskastuttava puna hitaasti levisi
hänen kasvoilleen ja kaulalleen. Craven puhkesi puhumaan äkkiä,
ikäänkuin olisi väkisin työntänyt sanat suustaan:

»Tahtoisin sinun täydelleen tajuavan, mitä minun kanssani solmittu
avioliitto merkitsisi, sillä pyydän sinulta hyvin suurta uhrausta. Mitä
tapahtuisikin, sinä olisit sidottu minuun. Jos» — hänen äänensä petti
hetkiseksi — »jos joskus kohtaisit miehen — johon rakastuisit — ja
olisit vaimoni, et olisi vapaa noudattaaksesi sydämesi ääntä».

Gillian tuijotti suoraan eteensä kädet tiukkaan kierrettyinä polvien
ympäri ja värisi hieman. »En milloinkaan — tahdo mennä naimisiin —
sillä tavoin», virkkoi hän tukahdutetusti.

Craven hymyili surumielisesti. »Nyt ajattelet siten — olet hyvin
nuori», huomautti hän, »mutta meidän on muisteltava tulevaisuutta».

Tyttö ei vastannut, ja alkaneen hiljaisuuden aikana mies aprikoi, mikä
oli saanut hänet lausumaan huomautuksen, joka saattaisi tehdä hänen
aikeensa tyhjäksi. Missä muussa tapauksessa hyvänsä se olisi saattanut
olla suorastaan rehellisyyden vaatima, mutta nyt hänen ei olisi
pitänyt sitä uskaltaa. Hän liikahti kärsimättömästi. Sitten hän äkkiä
kumartui eteenpäin, laski kätensä Gillianin olkapäille ja nosti hänet
hellävaroen pystyyn.

»Gillian!»

Hitaasti tyttö kohotti päätään. Hän tuskin jaksoi kestää Barryn
kosketusta, mutta hän koetti hillitä vapisevia jäseniään ja katsoi
uljaasti Cravenia silmiin, kun hän alkoi uudelleen puhua.

»Jos suostut tähän — vaikka se liitto on _mariage de convenance_ — teen
kaiken voitavani tehdäkseni elämäsi onnelliseksi. Olet vapaa kaikissa
suhteissa. En pyydä muuta kuin sitä, että pidät minua ystävänä,
johon aina voit turvautua kaikissa vaikeuksissa ja pulmissa. Saat
olla täydelleen oma itsesi, määrätä aikasi ja harrastuksesi. Minä en
sekaannu asioihisi millään tavoin.»

Hän silmäili tyttöä tarkoin, koettaen lukea, mitä hänen tutkimattomien
ilmeittensä takana piili. Hänen katseensa oli lempeä, mutta hänen
silmissään oli kummallinen välke, jota Gillian ei ymmärtänyt. Ja hänen
äänensä pani tytön ymmälle. Gillian oli hämmentynyt, hänen mielessään
risteili ristiriitaisia epäilyksiä. Miehen selittämätön ehdotus sai
hänet arkailemaan, hän ei jaksanut käsittää tämän hämmästyttävän
esityksen voivan johtua muusta kuin tavattomasta auliudesta ja
hyvyydestä, joka täytti hänen mielensä kiitollisuudella, mutta jota
vastaan hänen luontonsa kapinoi.

»Te teette sen säälistä!» parahti hän surkeasti.

»Jumalan edessä vannon, etten tee sitä säälistä», vastasi Craven
niin odottamattoman kiivaasti, että se hämmästytti Gilliania, ja
hänen olkapäitään puristavien väkevien käsien äkillinen kouristus
osoitti ensi kerran hänelle, kuinka voimakas mies oli. Hän ajatteli
sitä ihmeissään. Jos asianlaita olisi ollut toisin, jos Barry olisi
rakastanut häntä, niin kuinka ilomielin hän olisikaan antautunut.
Se olisi erottanut hänet tuntemattomasta maailmasta, joka hänen
itseluottamuksestaan huolimatta joskus näytti synkältä ja jonka
uhkaavia kauhuja hän ei silloin uskaltanut kuvitella. Barryn
turvallisessa sylissä hän ei olisi ikinä pelännyt mitään, Barryn
voima olisi ollut hänen turvansa koko elämän ajan. Ja saisihan hän
vieläkin turvautua Barryn voimaan, jos tahtoisi, vaikkakaan ei niin
läheisesti. Äkkiä kuvastui suunniteltu tulevaisuus hänelle uudessa
valossa, hänen itsevarmuutensa raukesi äkkiä, jättäen hänet pelon ja
yksinäisyyden kauhun valtaan. Cravenin kosketus oli tuhonnut hänen
itseluottamuksensa. Se oli tehnyt muutakin. Hänestä tuntui, että mies
oli kosketuksellaan jollakin selittämättömällä tavalla vaatinut häntä
omakseen. Ja Barryn käsien yhäti painaessa hänen olkapäitään hänellä
oli kummallinen tunne, ettei hän kyennyt vastustamaan. Barry oli
vakuuttanut, ettei hänen tarjouksensa vaikutin ollut sääli. Hän oli
väittänyt, ettei rakkaus ollut häntä varten. Mikä sitten saattoi hänen
vaikuttimensa olla? Gillian ei jaksanut sitä käsittää.

»Ettehän valehtele minulle?» kuiskasi hän epäilyksen kiusaamana.
»Toivotteko — tätä avioliittoa — tosissanne?»

Craven katsoi häntä vakavasti silmiin.

»Toivon sitä todenteolla», vastasi hän lujasti.

»Sallisitteko minun jatkaa työskentelyäni?» sopersi tyttö, tahtoen
voittaa aikaa.

»Johan sanoin, etten sekautuisi asioihisi millään tavoin, että saisit
olla vapaa kaikissa suhteissa», sanoi Barry ja ikäänkuin luvatun
vapauden vakuudeksi hänen kätensä heltisivät Gillianin olkapäiltä.

Tuli oli taaskin sammunut, ja huone oli melkein pimeä; Craven tuskin
erotti vieressään seisovaa tyttöä. Hän odotti, toivoen tytön sanovan
jotakin, ja virkkoi sitten äkkiä:

»Voitko antaa minulle vastauksen, Gillian?»

Hän kuuli tytön nopeasti vetävän henkeään ja tunsi hänen vapisevan.

»Oi, ettekö voisi myöntää minulle ajatusaikaa», jupisi Gillian
rukoilevasti. »Minun pitäisi miettiä. Se merkitsee niin kovin paljon.»

»Saat aikaa niin paljon kuin tahdot», lupasi Craven ja poistui hiljaa.

Hänen mentyään alkoi tytöstä äkkiä tuntua olo lohduttomalta. Hänen
teki mieli huutaa Barryä tulemaan takaisin, myöntyä hänen pyyntöönsä,
taipua rimpuilematta enää vastaan. Mutta epävarmuus pidätti häntä.
Liikkumattomana hän tuijotti himmeästi häämöttävään oveen, joka oli
sulkeutunut Barryn jälkeen, ja hänen rintansa nousi ja laski kiivaasti.
Sitten sumensivat kyyneleet hänen silmänsä, ja hän vaipui nyyhkyttäen
lattialle. Hän ei ollut uskaltanut toivoa, että Barry rakastaisi häntä,
mutta miehen omilta huulilta kuullut totuudensanat tuntuivat karvailta.
Ja vähäksi aikaa niiden herättämä mielenkarvaus turrutti kaikki muut
tunteet. Viime tuntien mielenliikutus oli uuvuttanut häntä, hänen
hermonsa olivat pingoittuneet katketakseen, eikä hän senvuoksi kyennyt
hillitsemään murheen puuskaa, joka järkytti hänen olemastaan pohjia
myöten. Kasvot painettuina pehmeään mattoon hän itki surunsa vallassa,
suonenvedontapaisesti puristellen ojennettuja käsiään nyrkkiin.

Jos Craven ei olisi puhunut mitään, jollei hän olisi esittänyt
ehdotustaan, vaan loppuun asti pysynyt eristäytyvän umpimielisenä,
niin että heidän välillään tuntui olevan leveä kuilu, olisi kestäminen
ollut helpompaa. Barry olisi eronnut hänen elämästään tutkimattomana,
jollainen hän oli aina ollut. Mutta tämän muutoksen jälkeen, heidän
kahden kesken likeisessä keskustelussa viettämiensä hetkien aikana oli
Gillian nähnyt hänet uudessa valossa. Salaperäinen, luoksepääsemätön
holhooja oli iäksi mennyt, ja hänen sijalleen oli tullut perin
inhimillinen mies, paljastanut hänelle luonteenpiirteitä, joiden
olemassaoloa hän ei ollut kuvitellutkaan, osoittanut häntä kohtaan
mielenkiintoa ja hellyyttä, joista hänellä ei ollut sitä ennen ollut
aavistustakaan. Barry oli ilmaissut, että hänen makunsa ja ihanteensa
olivat hyvin samanlaisia kuin hänen omansa, puhunut hänelle kuten
toverille puhutaan. Se kumppanuus oli ollut hyvin suloinen — hyvin
murheellinen. Hän ei enää milloinkaan voisi ajatella Barryä samoin
kuin ennen, ja hänen uusi käsityksensä miehestä lisäsi hänen surunsa
vihlovaa haikeutta. Sinä iltapäivänä kokemansa lyhyen onnellisuuden
aikana hän oli vilahdukselta nähnyt, miten olisi saattanut olla, »jos
hän oli rakastanut minua», valitti hän, ja hänestä tuntui, ettei hän
sitä ennen ollut tuntenut, kuinka syvä hänen rakkautensa oikeastaan
oli. Hänen aikaisempia tunteitaan ei voinut verratakaan siihen
kaikkinielevään intohimoon, jota Barryn kosketus oli lietsonut. Se
pyyhkäisi hänet mukaansa kuten riehuva tulva, kiidätti hänet järjen
rajojen ulkopuolelle, herättäen outoa kaipausta, jota hän puolittain
ymmärsi ja häpeissään vieroksui.

Repivien tunteiden vallassa hän itki, kunnes kyyneleet ehtyivät,
rajusti puistattavat nyyhkytykset vaimenivat ja hänen väsynyt,
surun tärisyttämä ruumiinsa virui hiljaa. Hän oli lopen uupunut,
ja hetkeksi oli hänen mielentuskansa turtunut ja hän kadottanut
ajantajuntansa. Hän ei hievahtanut paikaltaan eikä kohottanut päätään
kyynelten kostuttamalta matolta. Suuri väsymys tuntui puuduttavan
kaikki sielunkyvyt. Minuutit kuluivat huomaamatta. Sitten tuntui
hänen aivoissaan viriävän hämärä tietoisuus, hän säpsähti ja katsahti
ympärilleen.

Oli ihan pimeä, ja väristen hän tunsi, että huoneessa oli kovin kylmä.
Tyyntä iltapäivää oli seurannut myrskyinen ilta, ja puuskainen tuuli
puski talon nurkkia, vonkuen ja viheltäen kaameasti; ikkunasta kuului
hiljaista rapsetta, kun kova lumi pieksi ruutuja. Hänellä ei ollut
aavistustakaan, kuinka paljon kello oli, mutta paljon sen täytyi olla.
Kenties oli jo soitettu päivälliselle; ehkä oli häntä kaivattu ja joku
saattoi tulla häntä etsimään. Hän vavahti ajatellessaan, että hänet
tavattaisiin sellaisessa tilassa. Hapuillen hän löysi sähkönappulan
ja kiersi sitä; huone muuttui miellyttävän valoiseksi, ja hän siristi
silmiään. Hän vilkaisi kelloonsa; hänellä oli muutamia minuutteja
hiipiäkseen huomiota herättämättä huoneeseensa.

Hänen päänsä tuntui omituisen tyhjältä, ja jalat laahustivat
väsyneesti. Mutkikas käytävä ei ollut milloinkaan tuntunut
niin loppumattoman pitkältä, ja suljettujen ovien rivi näytti
päättymättömältä. Saavuttuaan omaan huoneeseensa hän tupertui takan
eteen vedetylle sohvalle; hänen päätänsä pakotti, hänen jäsenensä
tutisivat hillittömästi, hän oli nääntynyt mielenliikutuksesta.
Sielullisesti ja ruumiillisesti uupuneena hän ei jaksanut ajatella
loogillisesti ja yhtenäisesti — hänen väsyneissä aivoissaan risteili
katkonaisia, sekavia, yhteydettömiä ajatuksia, kunnes hänen
ohimoitaan jyskytti tuskallisesti. Hän käsitti, että joskus hänen oli
terästäydyttävä, joskus hänen oli tehtävä päätös, mutta ei nyt. Nyt
hän ei kyennyt muuhun kuin makaamaan hiljaa, ponnistelematta. Hän
oli harmissaan itselleen, halveksi omaa heikkouttaan. Hänellä oli
kehnot hermot; itsehillinnän puute, joka hänessä nyt ilmeni, tuntui
nöyryyttävältä. Mutta itsensähalveksiminenkin oli ohimenevä ajatus,
jonka hän väsyneenä työnsi mielestään.

Ainoastaan yksi seikka jäi kirkkaan selväksi hänen mielessään
vallitsevasta myllerryksestä — Barry ei rakastanut häntä. Se kirveli.
Hän kätki kasvonsa pieluksiin, kiemurrellen häpeästä, jonka tietoisuus
hänen omasta rakkaudestaan aiheutti. Päivälliskellon syvät kumahdukset
herättivät hänet tajuamaan, että oli välttämätöntä tehdä jotakin. Hän
soitti kätensä ulottuvilla olevaa kelloa ja lähetti sitten saapuneen
palvelijattaren pyytämään neiti Cravenilta anteeksi hänen poissaoloaan,
valittaen syyksi päänsärkyä.

Muutaman minuutin kuluttua tuli hänen luokseen juron näköinen, mutta
hyväsydäminen Mary, tuoden ruokatarjottimen, päänsärkylääkkeitä ja
monenlaisia terveisiä ruokasalista. Hän hautoi tytön pakottavaa päätä,
kampasi tytön sekavaa tukkaa ja kasasi sen uudelleen pehmeäksi,
löyhäksi nutturaksi. Lempeästi muristen pitkistä työpäivistä, joiden
syyksi hän laski Gillianin harvinaisen pahoinvoinnin, hän käytti
täysin määrin harvoin tarjoutuvaa tilaisuutta palvellakseen tyttöä
omin käsin ja puuhaili täydestä sydämestään, riisui hoidokkinsa yltä
tahraisen maalarinnutun, pukien sen sijalle löyhän samettivaipan, ja
jäi sitten hyväntahtoisena vartijana seisomaan vierelle, kunnes hänen
tuomansa keveä päivällinen oli syöty. Sitten hän kohensi pieluksia,
viritti tulen takkaan, sekoitti erittäin äitelän erikoisjuoman
lääkelippaastaan, josta hän ylpeili, ja poistui sitten, yhä lempeästi
varoitellen.

Gillian painautui pieluksille, tuntien olonsa keveämmäksi ja
levollisemmaksi. Ruoka oli antanut hänelle voimia, ja Maryn hoidellessa
oli hänen mielentilansa tyyntynyt. Hän ei antautuisi pohtimaan
kysymystä, joka oli pian ratkaistava; neiti Craven saapuisi kohta,
ja ennen hänen käyntiään oli mahdoton yrittääkään tehdä lopullista
päätöstä.

Maatessaan hän katseli tuleen, koettaen olla ajattelematta mitään.
Tuntui oudolta olla yksin, hän kaipasi uuninmatolla tavallisesti
viruvaa otusta, mutta tänä iltana hän ei olisi sietänyt luonaan edes
Moustoniakaan, ja hän oli käskenyt Maryn pyytää Joshiota, jonka
huoneeseen koira oli atelierista karkoitettu, pitämään sitä luonaan
aamuun asti.

Ovelle koputettiin, ja neiti Craven ilmestyi huolestuneena ja
kyselevänä.

»Vain päänkipuako? Rakas, minä en sitä usko!» torjui hän, vaipuen
istumaan sohvan viereen ja tarttuen tukkaansa, mikä oli hämmennyksen
varma merkki. »Sinulla ei ole koskaan ennen ollut tällaista päänsärkyä.
Olet työskennellyt liian ankarasti. Maalasit koko aamun, ja minulle
kerrottiin, että olit työssä koko iltapäivän etkä juonut teetäkään.
Gillian, rakas, milloin opit järkeväksi? En lainkaan hyväksy sitä, että
sinulle tuodaan atelieriin teetä vain silloin, kun soitat sitä. Nuoret
ihmiset tarvitsevat ateriansa säännöllisesti, eikä heidän pitäisi lyödä
niitä laimin; nuoret taiteilijat rikkovat siinä suhteessa pahimmin —
et saa väittää minua vastaan, tiedän sen perin hyvin. Niin menettelin
itsekin.» Hän taputti lähellään lepääviä, ristiin liitettyjä käsiä ja
silmäili tytön kasvoja tutkivasti. »Olet kalpea kuin haamu ja silmäsi
ovat liian kirkkaat. Mittasiko Mary, onko sinussa kuumetta? Eikö? Se
nainen on varmaankin menettänyt järkensä. Soitan tohtori Harrisille ja
pyydän häntä tulemaan huomenna sinua katsomaan. Jos olisit hitusenkaan
vertaa enemmän kuumeisen näköinen, lähettäisin noutamaan häntä jo tänä
iltana myrskystä huolimatta. Peter uhmaili sitä, tuli tapansa mukaan
avoimessa autossa. Hän lähetti sydämellisiä terveisiä. Barry palasi
Skotlannista tänään iltapäivällä. Hän näyttää hyvin rasittuneelta —
hänellä oli muka ollut paljon puuhaa, ja matka oli ollut raskas —
Gillian!» huudahti hän terävästi, kun tyttö solahti sohvalta polvilleen
hänen viereensä ja käänsi häneen päin värähtelevät kasvonsa.

»Täti Caro, en minä sairas ole.» Sanat tulivat kiihkeän hätäisesti.
»Ruumistani ei mikään vaivaa — olen vain hirveän onneton. Tiedän, että
herra Craven on palannut — hän kävi luonani atelierissa iltapäivällä.
Hän pyysi minua vaimokseen» — tytön rasittunut ääni aleni kuiskaukseksi
— »enkä minä — tiedä, mitä tehdä».

»Rakas!» Neiti Cravenin äänen hellä sointu nosti tukahduttavan
tunneaallon Gillianin kaulaan.

»Täti Caro, tiesitkö sinä siitä? Oletko sinäkin toivonut sitä?» jupisi
hän kaihoisesti.

Haluamatta tunnustaa tietäneensä asiasta etukäteen, mitä hänen olisi
ollut vaikea selittää, neiti Craven virkkoi varovasti: »Olen toivonut
sitä hartaasti. Sinä ja Barry olette ainoat sydäntäni lähellä olevat
henkilöt, ja te molemmat olette niin — yksinäisiä. Tiedän sinun
kuvittelevan elämääsi tykkänään toisenlaiseksi — uneksivan, että itse
raivaat itsellesi uran. Mutta uraan ei sisälly kaikki, mitä nainen
elämässään kaipaa; se saattaa kenties merkitä riippumattomuutta ja
mainetta, mutta se saattaa myöskin merkitä suurta yksinäisyyttä
ja sen täydellisen onnen menetystä, jonka pitäisi tulla jokaisen
naisen osaksi. Et saa arvostella kaikkia minun mukaani. Olen ollut
onnellinen omalla tavallani, mutta sinulle, rakas, toivoisin suurempaa,
täydellisempää onnea. Toivoisin sinulle parasta, mitä maailmalla on
tarjolla, ja siksi parhaaksi uskon miehen rakkauden suomaa hoivaa ja
turvaa.»

Ruskea pää kallistui hänen polvilleen. »Sinä ajattelet minua — minä
ajattelen häntä», kuului hillitty kuiskaus.

Neiti Craven silitti pehmeitä hiuksia hellästi. »No miksi et sitten
myöntyisi hänen pyyntöönsä, rakas?» huomautti hän lempeästi. »Hän on
kokenut murhetta ja kärsimyksiä. Jos hän sinun avullasi voi unohtaa
entisyyden uudelleen onnellisena, niin suotko sen hänelle? Oi, Gillian,
olen sydämestäni toivonut, että te pitäisitte toisistanne, että yhdessä
tekisitte Towersista ihanteellisen kodin, jollainen sen pitäisi olla,
kodin, jossa keskinäinen luottamus ja rakkaus vallitsisivat. Sinä ja
Barry ja — suokoon sen Jumala — teidän jälkeenne lapsenne.» Odottamaton
mielenliikutuksen puuska sorti hänen äänensä, ja kärsimättömästi hän
pyyhkäisi sumentavan kosteuden silmistään.

Gillian oli liikkumattomana polvillaan, painaen päätään hänen syliinsä
ja purren huultaan pidättääkseen ilmoille pyrkivää katkeraa valitusta.
Hänen sydämensä oli pakahtumaisillaan. Neiti Cravenin sanat olivat
luoneet kuvan ihanteellisesta onnesta, jollainen olisi saattanut tulla
hänen osakseen. Todellisuus lupasi kärsimyksiä, joita hän tuskin jaksoi
ajatella. Mitäpä onnea voisi näennäisestä avioliitosta koitua? Hänen
tuntemansa outo kaipaus tuntui äkkiä saavan kiteytyneen muodon, ja sen
tunteminen tuotti entistäkin haikeampaa tuskaa. Hän olisi ollut valmis
laskeutumaan kuoleman portille antaakseen Barrylle sitä, mitä hän ei
pyytänyt — sanomaton riemu, johon neiti Craven oli viitannut, ei ikinä
tulisi hänen osakseen.

Hän etsi sanoja, mietti, miten selittäisi vaitiolonsa, jonka
täytyi tuntua vanhemmasta naisesta kummalliselta. Neiti Cravenilla
ei nähtävästi ollut aavistustakaan Barryn kosintaan liittyvistä
tavattomista ehdoista; hänen sanansa olivat siitä todistuksena, eikä
Gillian tahtonut hänelle niitä ilmaista. Hän ei olisi voinut pettää
Barryn luottamusta, vaikka olisi halunnutkin. Jospa hän olisi voinut
puhua avoimesti, kertoa kaikki vaikeutensa tälle ystävälle, jonka
rakkaus ja myötätunto eivät olleet milloinkaan horjuneet — Hän etsi
turvaa verukkeista. »Kuinka voisin tulla hänen puolisokseen?» valitti
hän surkeasti. »Te ette tiedä minusta mitään. Minä en ole sopiva hänen
vaimokseen — vanhempani —»

»Vähät vanhemmista!» keskeytti neiti Craven, naurahtaen hieman
epävarmasti. »Rakas tyttö, Barry ei aio mennä naimisiin heidän
kanssaan, vaan sinun kanssasi. He ovat saattaneet olla sellaisia kuin
kuvittelet, mutta se ei muuta sitä tosiasiaa, että heidän tyttärensä on
maailman ainoa nainen, jonka toivoisin Barryn puolisoksi.» Hän kumartui
ja sulki tytön syliinsä. »Gillian, voitko suoda meille, Barrylle ja
minulle, tämän suuren onnen?»

Hellästi Gillian irtautui hänen sylistään ja nousi hitaasti pystyyn.
Hän teki pienen, avuttomuutta kuvastavan liikkeen, huojuen seisoessaan.
»Mitä osaisin sanoa?» virkkoi hän katkonaisesti. »Luuletko, ettei
se merkitse mitään minulle! Etkö tiedä, että jo nyt tuskin jaksan
kantaa kiitollisuudenvelkaani, että olisin valmis uhraamaan henkeni
teidän molempien puolesta. Mutta tämä — voi, sinä et sitä käsitä — en
voi puhua sinulle — en voi selittää —» Hän vaipui takaisin sohvalle
ja hänen äänensä kuului tukahdutettuna ja rukoilevana silkkisten
pieluksien seasta. »Jospa tietäisit, kuinka kiihkeästi tahtoisin
palkita teidän ihmeellisen hyvyytenne, jos tietäisit, mitä rakkautesi
on merkinnyt minulle! Oi, rakas, olisin valmis tekemään vaikka mitä
sinun mieliksesi! Mutta nyt en tiedä, mitä tehdä, en tiedä, mikä on
rehellistä ja kunniallista, etkä sinä voi auttaa minua; minua ei voi
kukaan auttaa. Minun on itseni se ratkaistava. Minun on mietittävä —»

Neiti Craven tunsi, että viimeisiin, soperrettuihin sanoihin sisältyi
huutavaa yksinäisyyden kaipausta, ja hän nousi seisomaan, noudattaen
lausumatonta pyyntöä. Hetkisen hän seisoi, hellästi silmäillen
pitkänään viruvaa, hoikkaa olentoa, ja hänen mielessään virisi joka
hetki varmistuva pelko, että hän yrittäessään toimia näiden kahden
ihmisen onneksi oli tehnyt tuhoisan virheen. Hän oli menetellyt
typerästi, silmittömästi. Ja melkein säikähtyneenä hän nyt tajusi,
ettei hän enää kyennyt pysähdyttämään sitä vyöryä, jonka oli pannut
liikkeelle. Hän oli samanlainen kuin ihminen, joka on aiheettomasti
päästänyt monimutkaisen koneiston pyörimään ja sitten kauhistuneena
ja avuttomana katselee ajattelemattomuutensa seurauksia. Mutta tästä
hänen toiveittensa saamasta vastaiskusta huolimatta oli hänellä yhäti
sama varma vakaumus, joka oli kannustanut häntä toimimaan; yhä vieläkin
hän uskoi sen lopulliseen tulokseen. Hän kosketti tytön olkapäätä
hyväillen. »Olet lopen uupunut, lapsi. Paneudu nyt vuoteeseen lepäämään
ja ajattele huomenna!» kehoitti hän tyynnyttävästi.

Kauan aikaa hänen poistuttuaan Gillian virui paikallaan liikkumatta.
Sitten häneltä pääsi pitkä, puistattava huokaus, ja hän nousi
istumaan. Hän koetti keskittäytyä miettimään ratkaisua, joka hänen
oli tehtävä, mutta hillittöminä hänen ajatuksensa itsepäisesti
pyörivät sen tuntemattoman naisen ympärillä, jota hän varmasti
uskoi Barryn rakastaneen, ja hänet valtasi taaskin äskeinen kiihkeä
mustasukkaisuus, käyden niin tuskaiseksi, että hän rukoili voimia
kyetäkseen karkoittamaan sen sydämestään. Kyyröttäen sohvan laidalla
pää käsien varassa hän tuijotti silmiä väräyttämättä tuleen ikäänkuin
olisi lepattavilta liekeiltä koettanut saada vastausta ratkaistavanaan
olevaan kysymykseen. Sitten teki mielentuska paikallaanolon
mahdottomaksi; hän nousi pystyyn ja alkoi astella edestakaisin
huoneessa hätäisin, hermostunein askelin.

Tehdä oikein — menetellä kunniallisesti; voittaa äänekäs itsekkyys,
joka vaati ottamaan vastaan tarjotun onnenjäljittelyn. Käyttää Barryn
nimeä, saada oikeus olla hänen likellään, huolehtia hänestä ja hänen
pyrkimyksistään niin paljon kuin mahdollista. Olla hänen vaimonsa —
vaikka vain nimellisesti. Laupias Jumala, aavistiko Barry, millaiseen
kiusaukseen hän oli joutunut? Mutta hänellä ei ollut siihen oikeutta.
Rusentava velkataakka nousi ylipääsemättömänä vuorena erottamaan hänet
siitä, mitä hän kaipasi. Vain suorittamalla velkansa saattoi hän
säilyttää itsekunnioituksensa. Riippumattomuuden unelmat, paikka, jonka
hän oli arvellut hankkia itselleen maailmassa, isän nimen puhdistaminen
— voiko hän luopua suunnitelmistaan? Eikö häntä kannustanut helpommalle
tielle ylevämpi päämäärä kuin itsekkyyden tyydyttäminen? Mutta oliko
se tie helpompi? Eikö hän sydämessään pelännyt vaikeuksia ja suruja,
joita tämä rakkaudeton avioliitto toisi mukanaan? Eikö juuri pelkuruus
nostattanut näitä oletetun yleviä ajatuksia, jotka nyt tuntuivat
halpamaisilta? Hän väänteli käsiään epätoivoissaan. Eikö hänellä ollut
lainkaan rohkeutta eikä luonteenlujuutta? Pitikö tahdon heikkouden,
joka oli tuhonnut hänen isänsä elämän, olla hänen kirouksenaan samoin
kuin se oli ollut isän kirouksena?

Äkkiä hän tunsi itsensä kovin nuoreksi, perin kokemattomaksi. Hänen
lapsuusaikaisessa kasvatuksessaan ei oltu suvaittu yksilöllisen
vastuunalaisuuden kehittämistä, oli teroitettu alistumista, johon
ei sopinut ihmisen oma itsemääräämisvalta, ja sen vaikutus oli
syöpynyt häneen syvemmälle kuin hän oli aavistanutkaan. Luostarista
lähdettyä hänen elämänsä oli sujunut tasaisesti ja ilman käänteitä,
hänelle ei ollut tarjoutunut tilaisuutta käyttää uutta ajatus- ja
toimintavapauttaan. Ja kun hänen kohdalleen nyt sattui ratkaisu, joka
olisi peruuttamaton, joka koski koko hänen elämäänsä — eikä ainoastaan
hänen — tunsi hän täysin mitoin, kuinka kelvoton hänen kasvatuksensa
oli ollut. Hänen oli yksin tehtävä valintansa, ja häntä hirvitti
niskoilleen lankeava vastuunalaisuuden taakka. Hän ei voinut pyytää
keneltäkään neuvoa eikä ohjausta. Yksinäisyydessään hän kaipasi
hellivän äidin lohdutusta, äidin sylin suojaa, ja hänet valtasi
katkeruus hänen muistellessaan vanhempiaan, jotka kumpikin vuorostaan
olivat hylänneet hänet niin tunteettomasti. Häneltä oli riistetty
syntymässä saatu oikeus vaatia osakseen rakkautta ja hoivaa. Hän oli
yksin maailmassa; yksin hänen oli taisteltava taistelunsa, yksin hän
sai olla kirpeimmän hädän hetkellä.

Äkkiä hän sitten oli näkevinään ajatuksissaan vain äärimmäistä
itsekkyyttä, joka ei nähnyt muuta kuin hänet ja hänen etunsa. Oliko
hänen rakkautensa niin vähäarvoinen, että hän itseään ajatellessaan
oli unohtanut Barryn? Barry oli pyytänyt häntä säälimään hänen
yksinäisyyttään — ja hän oli säälinyt ainoastaan itseään. Hänen
huulensa värisivät, kun hän kuiskasi Barryn nimen tuskaisten
itsesyytösten kalvamana.

Verkkaisesti palattuaan takan luokse hän laskeutui lattialle ja nojasi
päätään sohvaan, kuunnellen talon ympärillä entistä rajummin riehuvan
myrskyn kohinaa, ja ulkona raivoavan myrskyn mylvintä tuntui olevan
kummassa sopusoinnussa hänen sydämessään myllertävän sekasorron kanssa.
Hänen mieleensä muistuivat Cravenin lausumat sanat. Pystyikö hän
tosiaankin lievittämään Barryn elämän yksinäisyyttä? Suostuminen miehen
pyyntöön — eikö se sittenkin ollut hänen velkansa oikea maksutapa?
Hiljaa nyyhkyttäen hän kallisti päänsä käsiensä varaan...

Tunnin kuluttua hän nousi pystyyn kankeana, pitkäaikaisen istumisen
puuduttamana ja siirtyi lähemmäksi tulta koneellisesti lämmittelemään
kylmiä käsiään. Hänen kasvonsa olivat hyvin murheelliset, ja hänen
levällään olevia silmiään painostivat vuotamattomat kyyneleet. Hän
hengähti syvään, melkein kuin nyyhkyttäen. »Koska rakastan häntä»,
mutisi hän. »Jollen rakastaisi häntä, en voisi sitä tehdä.» Hänen
mielessään heräsi ajatus, joka antoi uutta toivoa. Hän rakasti Barryä
niin syvästi; eikö hänen rakkautensa, mietti hän kaihoisesti, vielä
kerran ehkä jaksaisi parantaa Barryn haavaa — ehkäpä herättää Barryssä
vastarakkautta? Sitten hänet jälleen valtasi epäilys. Saisiko hän, kun
hänen vaikutuspiirinsä olisi niin kovin rajoitettu, siihen tilaisuutta
— päästäisikö Barry milloinkaan hänet kyllin likelle itseään?... Hän
levitti kätensä kiihkeän rukoilevasti.

»Oi, Jumala, jos teko, jonka aion tehdä, on väärä, jos se tuo surua ja
onnettomuutta, salli rangaistuksen kohdata yksin minua!»

Äkkiä hänessä virisi voimakas halu tehdä peräytyminen mahdottomaksi.
Huolestuneena hän vilkaisi kelloonsa. Oliko liian myöhäistä mennä
Barryn luokse enää tänä iltana? Vasta ilmoitettuaan päätöksensä
Barrylle hän olisi varma itsestään. Kun hän kerran olisi antanut
sanansa, olisi peräytyminen mahdotonta.

Puoliyö oli melkein käsissä, mutta hän tiesi Cravenin harvoin poistuvan
työhuoneestaan sitä ennen. Peters olisi poissa, hänen tapansa olivat
täsmälliset, ja hän lähti muuttumattoman säännöllisesti tarkalleen
kello yksitoista. Hän uskoi varmasti tapaavansa Barryn yksin. Hän ei
uskaltanut odottaa huomiseen, hänen täytyi mennä nyt, kun hänellä oli
siihen rohkeutta. Jos hän siirtäisi sen tuonnemmaksi, saattaisi syntyä
uusia epäilyksiä, uutta epävarmuutta. Hän astahti kiivaasti ovelle
päin, mutta pysähtyi sitten äkkiä, kun hänen mieleensä välähti ajatus,
joka nostatti kuuman, tuskallisen punan hänen kasvoilleen. Ymmärtäisikö
Barry häntä väärin, pitäen häntä epänaisellisena, luullen hänen nopean
päätöksensä johtuneen likaisesta aineellisen hyödyn tavoittelusta,
huolettoman elämän ja korkean aseman halusta? Sehän olisi luonnollinen
ajatus; tarjosihan Barry niin paljon, eikä hän antaisi vastalahjaksi
mitään. Eikä se olisi luonnollinen yksistään Barrylle — maailman
silmissä hän olisi vain pieni seikkailijatar, joka oli taitavasti
käyttänyt edukseen olosuhteiden suomaa tilaisuutta. Mutta vähät
maailmasta, mietti hän huuliensa kaareutuessa ylenkatseellisesti,
ainoastaan Barryn silmissä hän tahtoi säilyttää arvonsa. Ja pian häntä
hävetti, että oli kuvitellut Barryn saattavan ajatella niin halvasti;
se oli hänen oman kiihoittuneen mielikuvituksensa tuotetta, ja hän
työnsi sen pois mielestään. Reippaasti hän meni parvekkeelle, jota
himmeästi valaisi yksi ainoa alakerran halliin palamaan jätetty lamppu
— Cravenia varten, sen hän tiesi. Koko iso talo oli hiljaisuuden
vallassa. Myrsky, joka aikaisemmin oli raivoisasti puskenut kupukattoa,
ikäänkuin koettaen murtaa vankkoja, sen vimmaa uhmailevia lasilevyjä,
oli vaimentunut, ja ylöspäin katsahtaessaan Gillian näki laajan kuvun
lumipeitteisenä välkkyvän hämärässä valossa. Hiljaisuus painosti
häntä, ja hänen mielessään risteili kummallisia ajatuksia. Hän vilkui
ympärilleen, ja äkkiä hänet valtasi selittämätön pakokauhu, ja hän
kiiti leveitä portaita alas ja pimentoisen hallin lävitse Cravenin
huoneen ovelle. Siellä hän seisahtui huohottamaan sydämen sykkiessä
hurjasti. Hän ei ollut koskaan käynyt siinä huoneessa, ja melkein
lamauttava ujous sai hänet vapisemaan päästä jalkoihin asti. Ankarasti
jännittämällä tahtoaan hän rohkaisi luontoaan, koputti tutisevin sormin
ovelle ja kuultuaan sisältä vastauksen astui sisälle.

Hänen voimansa tuntuivat äkkiä pettävän. Hän oli ruumiillisesti ja
sielullisesti nääntynyt, ja kaikki alkoi tuntua epätodelliselta.
Outo huone huojui hänen silmissään. Ikäänkuin unessa hän näki Barryn
ponnahtavan pystyyn ja tulevan nopeasti hänen luokseen loppumattomalta
näyttävää, kummallisesti kohoilevaa ja aaltoilevaa mattoa myöten;
Barryn kookas vartalo näytti kummallisesti kasvaneen, muuttuen lopulta
peloittavan isoksi jättiläishahmoksi; ikäänkuin unessa hän tunsi miehen
ottavan hänen jääkylmät kätensä omiinsa. Mutta lämmin, voimakas ote
ja häneen kiihkeästi suuntautuneet vakavat, harmaat silmät vetivät
hänet pois puistattavasta kuilusta, johon hän oli vaipumassa. Hän
kuuli Barryn puhuvan, mutta ääni kuulosti hyvin kaukaiselta. Ja hänen
äänensä, hellempänä kuin hän oli milloinkaan sitä kuullut, antoi
hänelle rohkeutta kuiskata lupauksen, jota hän oli tullut antamaan,
niin hiljaa, että Barryn oli kallistuttava hänen puoleensa erottaakseen
huokauksen tapaiset sanat.




VII


Eräänä syyskuun alkupuolen iltapäivänä kahdeksantoista kuukautta
vihkiäistensä jälkeen Gillian ajoi puiston halki pieneen,
vanhanaikaiseen ja turmeltumattomaan Cravenin kylään, jonka talot
olivat yhdessä rykelmässä pienen normannilaisen kirkon ympärillä
kolmen kilometrin päässä Towersista. Hän nojasi vaunujensa istuimen
selkämykseen kädet sylissään ja vaipuneena aatoksiinsa. Hänen
jalkojensa juuressa oli tuoksuva kasa tulipunaisia ruusuja ja
hajuneilikoita. Hänen elottoman olemuksensa vastakohtana istui
Mouston hänen vieressään jännitetyn valppaana, terävä kuono eteenpäin
työntyneenä ja mustat sieraimet kiihkeästi värähtelevinä nuuhkien
lämpimässä ilmassa lehahtelevia ärsyttävän kiihoittavia hajuja, jotka
houkuttelivat sitä luopumaan yksitoikkoisesta toimettomuudestaan
ja lähtemään mieltähivelevästi kirmaamaan lyhyeksi niitetyssä
ruohikossa, mutta joita se, tuntien asemansa arvon, halveksi,
esiintyen miltei koomillisen juhlallisesti. Kerran tai pari osui
sen nyrpistyneeseen nenään erikoisen viehättävä tuoksu; sen käpälät
hankasivat istuintyynyä rajusti, ja sen kurkkuun kohosi vinkuva
ärinä. Mutta muita rauhattomuuden merkkejä siinä ei näkynyt — sen
oli kokemus opettanut kärsivälliseksi. Monia kilometrejä laajalla
alueella se oli hyvin tunnettu olento; sen oli usein nähty istuvan
vakavana ja liikkumattomana omalla puolellaan vaunuissa niiden
vieriessä pitkin seudun tietä. Cravenin kyläläisistä, jotka kaikki
olivat joko suoranaisesti tai välillisesti riippuvaisia kartanosta, se
oli tervetullut, koska se aina oli erottamattomasti heidän palvomansa
lempeän ja helläsydämisen naisen seurassa, mutta näkemisen ilo oli
varovaista eikä milloinkaan muuttunut tuttavallisuudeksi; sen outo
ulkonäkö ja kopea eristäytyminen herättivät uteliaisuutta, mutta
sitä oli turvallisinta tarkastella kunnioittavan välimatkan päästä;
aika ei ollut kyennyt totuttamaan kyläläisiä siihen, eivätkä talosta
kylään tihkuneet, suuresti väritetyt kertomukset sen hämmästyttävästä
älykkyydestä olleet omiaan vähentämään sitä kohtaan tunnettua pelokasta
kunnioitusta. He kummastelivat sen emännän mieltymystä sitä kohtaan
jaksamatta sitä käsittää; muutkin kuin riistankaitsija Majorin perhe
pitivät sitä »mustana ranskalaisena pahuksena», ja toiset, joille ei
oltu suotu niin paljon mielikuvitusta, nimittivät sitä »tavattomaksi
otukseksi».

Moustonista olivat Gillianin säännöllisesti toistuvat käynnit kylässä
ikäviä retkiä, joita se sieti vain sen tähden, että se pääsi niiden
aikana halutulle paikalle emäntänsä viereen.

Heidän sivuuttaessaan parven kauriita, jotka olivat kiintyneet
syömiseensä ja — yhtä tai kahta hermostuneesti säpsähtävää naarasta
lukuunottamatta — olivat liian hyvin tottuneet vaunuihin välittääkseen
niiden, lähestymisestä, yltyi koiran kiihtymys kuten tavallisesti
ylimmilleen; ne olivat vanhoja vihamiehiä, ja Mouston toi ärtymyksensä
ilmi haukkumalla terävästi ja siirtyi samalla likemmäksi Gilliania,
koettaen kiinnittää hänen huomiotaan hellittämättä sysien häntä
käpälällään. Mutta tällä kertaa Gillian ei välittänyt mykän kumppaninsa
vihjauksista, ja vinkuen koira painui takaisin omaan nurkkaansa,
käpertyen pitkäkseen istuimelle, niin että etukäpälät hipoivat
tuoksuista kukkakasaa. Ja huomaamatta liikuttavan vetoavasti häneen
tähyileviä ruskeita silmiä Gillian antoi huolestuneiden ajatustensa
liitää omaa latuaan.

Kahdeksantoista kuukautta hän oli ollut Barry Cravenin vaimo,
kahdeksantoista kuukautta hän oli koettanut noudattaa häntä koskevia
kohtia heidän sopimuksestaan — ja itselleen hän tunnusti, ettei se
ollut onnistunut.

Jännitys alkoi käydä sietämättömäksi.

Maailman silmissä he olivat ihanteellinen pari, mutta oikeastaan —
aprikoi hän, olikohan koko maailmassa kahta muuta niin yksinäistä
sielua kuin he olivat. Nyt hän tunsi, että se tehtävä, minkä hän
silloin, myrskyisenä syyskuun iltana, oli ottanut suorittaakseen, oli
ylivoimainen, että se oli ollut kypsymättömän, rakkauden janoisen
tytön saavuttamaton haave. Hän oli taistellut säilyttääkseen korkeat
ihanteensa, koettanut uskoa, että rakkaus — niin korkea, niin
epäitsekäs kuin hänen — varmasti synnyttäisi vastarakkautta, mutta hän
oli oppinut käsittämään, kuinka perin turhia hänen unelmansa olivat
olleet, ja ihmettelemään sitä lapsellista tietämättömyyttä, josta ne
olivat saaneet alkunsa. Kannustava toive, että hän todella saattaisi
tuoda lohtua Barryn yksinäisyyteen, oli kuollut hitaasti, mutta
varmasti. Sillä Barry ei antanut hänelle tilaisuutta. Muuttumattomasta
hyvyydestään ja ylenpalttisesta auliudestaan huolimatta hän pysyi aina
tyrmistyttävän umpimielisenä, eikä Gillian ollut voinut tunkeutua hänen
jäykän kuorensa lävitse.

Barryn sisäisestä olemuksesta hän ei tiennyt sen enempää kuin
ennenkään, eikä hän voinut päästä lähemmäksi miestään. Mutta
kaikissa heidän yhteiselämäänsä koskevissa kysymyksissä Barry oli
tunnontarkasti avonainen ja suorapuheinen; hän oli vaatinut Gilliania
tutustumaan hänen puuhiinsa, saamaan auttavan käsityksen hänen
liikeasioistaan; Gillian oli arkatuntoisesti sitä vastustanut, mutta
Barry oli ollut itsepäinen ja selittänyt, että jos hän kuolisi — ja
kun Peterskään ei ollut kuolematon — olisi Gillianin välttämättä
kyettävä hoitamaan hänelle jäävää omaisuutta — ja sen omaisuuden
ajatteleminen tuntui Gillianista masentavalta. Vasta pitkän taistelun
jälkeen ja oltuaan niin hädissään, että Barry kauhistui, oli Gillian
saanut hänet luopumaan vaimonsa hyväksi suunnittelemastaan suuresta
jälkisäädösmääräyksestä.

Jollei Gillian olisi rakastanut häntä, ei hänen anteliaisuutensa
olisi tuntunut niin kirvelevältä, mutta koska hän rakasti, viilsivät
toisen tarjoamat rahat kuin piiskan isku. Hän inhosi varoja, joihin
hänellä mielestään ei ollut oikeutta, ja piti itseään tungettelijana ja
petturina. Hän tunsi olevansa alentunut. Hän olisi mieluummin toivonut,
että Barry olisi ostanut hänet, kuten naisia on ostettu ikimuistoisista
ajoista saakka, jotta hän olisi voinut maksaa hinnan, kuten he
maksavat, ja siten säilyttää itsekunnioituksensa, joka nyt tuntui iäksi
menneeltä. Sillä tavoin hän olisi voinut jälleen kohottaa arvoansa
omissa silmissään, keventää velkataakkaansa, joka kävi joka päivä
raskaammaksi ja josta hän ei ikinä pääsisi eroon. Se pisti silmään
koko hänen ympäristössään: Towersissa oli elämä heidän avioliittonsa
jälkeen upeampaa ja muodollisemman juhlallista kuin ennen, mikä tosin
miellytti talon palvelijoita, jotka olivat iloissaan vanhan komennon
palauttamisesta, mutta painosti häntä sanomattomasti; hän jakoi almuja
— Barryn almuja, jotka eivät hänelle suoneet uhrautumisen tunnetta
eivätkä itsensäkieltämisen riemua; hänelle kasaantui seuraelämän
velvollisuuksia.

Barryn varallisuus oli vain omiaan lujittamaan heitä erottavaa muuria;
ilman sitä hän olisi saattanut merkitä miehelleen sitä, mikä hän
olisi niin kiihkeästi tahtonut olla. Jos hän olisi saanut käyttää
Barryn hyväksi lahjaansa, joka nyt tuntui tuiki hyödyttömältä, olisi
hän voinut saavuttaa jonkun verran onnea, vaikka rakkaus ei olisi
päässytkään kruunaamaan hänen palvelustaan.

Köyhyydessä hän olisi tehnyt työtä miehensä hyväksi, raatanut kuin
orja, uupumattomilla voimilla, jotka ainoastaan rakkaus saattaa antaa.
Mutta nyt oli antamisen ja palvelemisen ilo häneltä evätty, nyt hän
ei voinut tehdä mitään, ja hänen elämänsä turhuus oli rusentava.
Hän oli tunnollisesti koettanut ottaa niskoilleen uuden asemansa
vastuunalaisuuden ja velvollisuudet, mutta hänellä tuntui olevan
mitättömän vähän tehtävää, sillä laaja talous liukui tasaisesti
kuin öljytyillä rattailla Forbesin ja rouva Appleyardin kyvykkäästi
ohjaamana, joiden tehtäviin — he olivat molemmat rehellisiä ja
valvoivat innokkaasti sen suvun etua, jota he olivat niin kauan ja
uskollisesti palvelleet — sekaantumisen hän tiesi tarpeettomaksi ja
epäviisaaksi. Kaikissa harvinaisissa tapauksissa he vetosivat häneen
tahdikkaan kunnioittavasti, mutta muutoin, sen hän tiesi, hänen oli
ehdottomasti pysyttävä vain nimellisenä päänä.

Ei edes maalaaminen — jota hänelle kuuluvat ja velvollisuudentunteesta
täytetyt seuraelämän velvollisuudet yhtenään häiritsivät — jaksanut
häntä lohduttaa eikä huvittaa. Se oli niin perin hyödytöntä ja
tarkoituksetonta. Kyky, jolla hän oli arvellut saavansa niin paljon
aikaan, oli mennyt hukkaan. Hän ei pystynyt tekemään sillä mitään.

Enää hän ei ollut Gillian Locke, joka oli uneksinut
riippumattomuudesta, joka oli toivonut työllään ja ponnistuksillaan
puhdistavansa tahran isänsä nimestä. Hän oli rikas rouva Craven —
jonka täytyi hymyillä salatakseen pakahtumaisillaan olevaa sydäntänsä,
jonka täytyi esittää häneltä odotettua osaa, jonka täytyi aina
näyttää huolettomalta ja onnelliselta. Ja alituinen ponnistaminen
kävi hänelle miltei liian raskaaksi. Kun hän yhtenään piti silmällä
itseään, lakkaamatta tukahdutti tunteitaan, tuntui hänestä siltä kuin
hänen oikea minuutensa olisi kuollut, kuin koko hänen olemuksensa
olisi muuttunut automaatiksi, joka liikkui koneellisesti totellen
hänen tahtonsa ohjausta. Vain yön pitkinä tunteina tai atelierinsa
varmassa yksinäisyydessä saattoi hän antaa jännityksen laueta ja olla
luonnollinen vähän aikaa.

Ettei Craven saisi koskaan tietää, kuinka surkea hänen elämänsä oli,
ettei hän pettäisi miestään, kuten hän oli pettänyt itsensä, sitä hän
rukoili lakkaamatta. Hän oli kiihkeän hyvillään, kun saapui vieraita,
erittäinkin ulkomaalaisia vieraita — jotka suuremmassa määrin vaativat
hänen seuraansa; kun talo oli täynnä väkeä, kului isännän ja emännän
aika tarkoin, ja vaikeat päivät vierivät keveämmin, nopeammin. Oman
perheen kesken vietettyjä viikkoja hän pelkäsi; aamiaishuoneessa
lausutusta aamutervehdyksestä alkaen siihen hetkeen saakka, jolloin
Barry veljellisen haaleasti toivotti hänelle hyvää yötä, oli hän pelon
vallassa, ettei vain varomaton sana, satunnainen ilme paljastaisi
sitä, mitä hän koetti pitää salassa. Mutta alituisesti mietiskelevä
Barry näytti hänestä niin vähän huomaavan ympäristönsä tapahtumia,
ettei Gillian pelännyt hänen silmäänsä niin paljon kuin Petersiä,
jolla, siitä hän oli varma, oli tarkka aavistus siitä, millaiset heidän
suhteensa olivat. Se kävi ilmi monista seikoista, ei lausutuista
sanoista, ei suoranaisista eikä epäsuorista, vaan yhä enemmän isällisen
helläksi muuttuneesta esiintymisestä, pettämättömästä tahdikkuudesta,
nopeasta väliintulosta, joka oli pelastanut monta vaikeata tilannetta.
Kun hän melkein joka päivä oli talossa ja seurusteli sen asukkaiden
kanssa, oli hänen ollut miltei mahdotonta olla huomaamatta erinäisiä
piirteitä. Mutta ne viisaat, lempeät silmät, joita Gillian oli pahimmin
pelännyt, olivat sulkeutuneet iäksi.

Suuri kutsu, jota vastaanottamaan neiti Craven oli niin tyynesti
valmistunut, oli tullut vielä äkillisemmin, vielä traagillisemmin kuin
hän oli otaksunut. Hän oli lähtenyt niinkuin olisi toivonut, jos olisi
itse saanut valita, ei kuoleman kammottavassa yksinäisyydessä, vaan
sellaisten sankarillisten luonteiden seurassa, jotka vapaaehtoisesti ja
alttiisti olivat astuneet syrjään, jotta toisille jäisi mahdollisuus
pysyä hengissä.

Muutamia kuukausia sen avioliiton solmiamisen jälkeen, jonka hän oli
ottanut sydämenasiakseen, oli suvun kirous vallannut hänet niin äkkiä,
niin pakottavasti kuin konsanaan hänen veljenpoikansa. Amerikassa
pidetty veistokuvien näyttely oli ollut riittävä tekosyy, ja hän
oli lähtenyt verrattain lyhyen valmistusajan jälkeen uskollisen
Maryn seuraamana. Sitä ennen hänellä oli ollut myrskyinen kohtaus
lääkärinsä kanssa, jonka synkkiin varoituksiin hän oli vastannut
sillä eittämättömällä totuudella, että yhdessä maassa on yhtä hyvä
kuolla kuin toisessakin. Heidän saavuttuaan muutamien tuntien matkan
päähän Amerikan rannikosta oli murhenäytelmä tapahtunut. Se oli
ollut lyhyt ja valtava. Tuhansien kilometrien päässä pohjoisessa
viruvasta jääkentästä eronnut, tavattoman iso, valkea tuhomöhkäle oli
majesteetillisesti ajautunut määrättyä uraansa väijymään sysipimeässä
yössä, ja seuraus oli ollut tyrmistyttävä. Äkillinen tärähdys, niin
hiljainen, että se jäi sadoilta huomaamatta, ison laivan suonen
vedontapainen tärinä, joka muistutti jättiläisen kuolinkamppailua, ja
sitten sanoinkuvaamaton pakokauhu, sekasortoinen pimeys, riittämättömät
veneet ja pusertavat väliseinät. Neiti Craven ja Mary olivat olleet
kannella ensimmäisten joukossa, ja sinä lyhyenä aikana, joka heille
oli suotu, he olivat kylki kyljessä työskennelleet pelon valtaamien
naisten ja lasten keskellä luovutettuaan jo heti alussa omat
pelastusvyönsä huumaantuneille äideille, jotka syleilivät valittavia
lapsiaan, tuijottaen ympärilleen hurjistunein silmin. Yhdessä he
olivat peräytyneet liian täyteen ahdetuista veneistä, hymyillen ja
pelottomina; yhdessä he olivat vajonneet salaperäiseen syvyyteen, kaksi
uljasta naista, ei enää emäntänä ja palvelijattarena, vaan sisaruksina
uhraten itsensä tietoisina siitä suuresta rakkaudesta, jonka tähden he
ilomielin panivat alttiiksi henkensä.

Ja vaikka Gillian suri häntä katkerasti, oli hän kuitenkin iloissaan
siitä, että neiti Craven oli säästynyt murheekseen näkemästä, kuinka
täydellisesti hänen lempiunelmansa oli epäonnistunut.

Pieneen normannilaiseen kirkkoon, jota kohti Gillian ajoi, oli
ripustettu vielä yksi muistotaulu kertomaan traagillisesti kaukana
kotoaan kuolleesta Cravenista; siellä oli kertomus tuhoisista
onnettomuuksista, jotka olivat alkaneet neljäsataa vuotta sitten
Elisabetin aikaisesta urhosta ja sen jälkeen hellittämättä vainonneet
kovaonnista sukua. Kirkko sijaitsi kylän liepeellä, lähellä puiston
eteläistä porttia.

Gillian seisautti vaunut hetkeksi puhutellakseen huolestuneen näköistä
vaimoa, joka oli rientänyt majasta avaamaan porttia. Mökin ikkunan
takana oli kuolemankielissä lapsi, harvinaisen kauniskasvoinen
raajarikko, jonka Gillian oli maalannut. Murheen murtamasta äidistä
olivat innokkaan hellät sanat, pehmeä, altis käsi, joka puristi
hänen omaa, työn kovettamaa kouraansa, suuret, tummat, myötätunnosta
kosteat silmät paljoa arvokkaampi lahja kuin aineellinen apu, jonka
rouva Appleyard oli huolellisesti sullonut kääröön ja jonka palvelija
kapeata, kivettyä polkua myöten vei majan ovelle.

Ja kun maltittomat hevoset lähtivät jälleen kiidättämään vaunuja
eteenpäin, nojautui Gillian taaksepäin istuimellaan, ja häneltä
pääsi värähtelevä huokaus. Tuo majan emäntä oli murheentaakastaan
ja alhaisesta asemastaan huolimatta sittenkin rikkaampi kuin hän,
ja sietämätöntä tuskaa tuntien hän kadehti vaimon naisellisuuden
ylintä riemua, jota hän ei milloinkaan saisi kokea. Lapsi, jota hän
kaipasi, ei koskaan toisi lohtua hänen ikävöivälle ja yksinäiselle
sydämelleen koskettamalla häntä pienillä kätösillään. Hänen
ajatuksensa kääntyivät hänen puolisoonsa äkillisessä toivottoman
rakkauden ja kaihon puuskassa. Kantaa hänen lastansa — pitää
käsivarsillaan rakastetun olennon pientä jäljennöstä, riemuiten
tarkkailla alkavaa yhdennäköisyyttä, jonka hänen palava rakkautensa
tekisi välttämättömäksi. Hätäisesti hän pyyhkäisi silmistään niihin
kihoavat kyyneleet, kun vaunut valjaiden natistessa äkkiä pysähtyivät
kirkkotarhan portille.

Houkuteltuaan vastahakoisen Moustonin vaunujen istuimelta, jossa
se yhä jörötteli, hän sitoi sen portinpieleen, otti sylintäyteisen
kukkavihon totiselta palvelijalta, lähetti vaunut pois ja lähti
hitaasti kävelemään lehmusten reunustamaa lehtokujaa myöten.
Kirkkotarhan siisteys ja kauneus pistivät hänen silmäänsä kuten
aina — se oli todellinen unitarha tasaisine, lyhyiksi leikattuine
nurmikkoineen ja tiheässä kasvavine, korkearuokoisine ruusupuineen,
eivätkä edes hautakivien sankat ryhmät kyenneet tekemään sitä kolkoksi
ja synkäksi. Säteilevän auringonpaisteisesta ulko-ilmasta hän siirtyi
pieneen, viileään ja hämärään rakennukseen. Pienine mittasuhteineen,
koristuksineen, Cravenien muistoksi ripustettuine lukuisine tauluineen
ja — sen kokoon nähden — tavattoman laajoine pääkuorineen se ei niin
suuresti tuntunut seurakunnan kirkolta, joksi se oli muuttunut, kuin
yksityiseltä kappelilta, joksi se oli rakennettu. Silloin oli talo
ollut ihan sen läheisyydessä, mutta Maria Tudorin levottomina aikoina
se oli revitty ja siirretty nykyiselle paikalleen.

Rauhaisen hiljaisessa kirkossa Gillian asteli lyhyttä keskikuoria
pitkin pääkuorin portaille. Muutamia minuutteja hän sitten rukoili
kasvot painettuina kukkakimppuun; se oli äänetöntä, palavaa rukousta,
muodotonta, sanatonta — kiihkeä vetoomus äärettömän ymmärtämyksen
Jumalalle. Sitten hän verkkaisesti nousi, työnsi auki rautaisen portin
ja astui pääkuoriin. Suoraan vasemmalla välkkyi uusi muistomerkki
puhtaan valkoisena vanhalla, tummalla seinällä. Se oli koruton ja
jalopiirteinen, jollaiseksi vainaja itse olisi sen tahtonut hahmotella,
ja sen oli luonut nykypäivien suurin mestari, joka Cravenin kutsusta
oli empimättä saapunut Ranskasta ikuistamaan taiteilijasisaren ja
elinkautisen ystävänsä muistoa. Vihreästä pronssista muovattu rosoinen
jalusta — johon oli kiinnitetty murheellista tapausta esittävä levy
— kohosi möyryäviksi, pyörteisiksi aalloiksi, kannattaen marmorista
Kristusta, joka seisoi suorana, kädet siunaavasti ojennettuina,
majesteetillisena, mutta sittenkin täysin inhimillisenä.

Huuliensa värähdellessä Gillian katseli Vapahtajan alaspäin
taivutettuja, lempeitä kasvoja, avasi sylinsä ja antoi tuoksuavan,
tulipunaisen kukkaröykkiön verkalleen valua jalkojensa juuressa
olevalle levylle, johon oli kaiverrettu neiti Cravenin ja sen rinnalle
Maryn nimi.

»_Suurempi ei ole kenenkään rakkaus kuin sen, joka antaa henkensä
ystävien tähden_.»

Hän luki sanat ääneen, päästi hillityn nyyhkytyksen ja kallistui
ruusuille ja neilikoille, joita täti Caro oli rakastanut, ja nojasi
pakottavaa päätään kylmään, kovaan pronssiin. »Rakas», kuiskasi hän,
vuodattaen haikeita kyyneliä, »kuuletkohan sinä sanojani? Onkohan sinun
siellä, missä olet, sallittu tietää, mitä täällä maan päällä tapahtuu?
Oi, täti Caro, _chérie_, tiedätkö, ettei minun ole onnistunut — ei
ole onnistunut saada hänelle rauhaa ja lohdutusta, joita antamaan
luulin rakkauttani kyllin voimakkaaksi? Olen niin ankarasti koettanut
ymmärtää, auttaa. Olen hartaasti rukoillut, että hän turvautuisi
minuun, että voisin olla hänelle se, mitä sinä olisit tahtonut minun
olevan... mutta en ole kyennyt, olen ollut pettymys hänelle...
sinulle... itselleni. Oi, rakas, tiedätkö sen?»

Pitkänään ruusujen seassa, armahtavan Kristuksen jalkojen juuressa
hän valitti ääneen epätoivoista yksinäisyyttään sille naiselle,
jolta hän oli saanut hellintä rakkautta, mitä ikinä oli tullut hänen
osakseen. Varjot olivat jo venyneet pitkiksi, kun hän nousi ja kasasi
hajaantuneet kukat tuoksuiseksi läjäksi. Vähän aikaa hän seisoi
paikallaan, tarkasti silmäillen haaksirikkoa esittävää kohokuvaa.
Se herätti kokonaisen sarjan ajatuksia, ja äkillisen mielijohteen
vallassa hän meni keskikuorin poikki ja etsi kuolleiden Cravenien
muistotaulujen joukosta niitä levyjä, jotka oli ripustettu kadonneiden
tai traagillisesti surmansa saaneiden vainajien muistoksi. Aluksi
sattumalta ja sittemmin tarkoituksellisesti oli ne kaikki sijoitettu
keskikuorin piiriin, joka anasti niin suuren osan pienen kirkon
sisuksesta. Sen upean kauniin italialaisen muistomerkin edessä, johon
oli piirretty kaikki, mitä Elisabetin aikaisen seikkailijan lyhyestä
elämästä tiedettiin, hän seisoi pitkään, sydämensä sykkiessä kiivaasti
silmäillen miellyttävää, polvillaan olevaa hahmoa, jonka kasvot ja
vartalo olivat samanlaiset kuin hänen rakastamansa miehen.

_Barry Craven... hän suuntasi katseensa länteen..._
Onnettomuuskertomuksissa mainittiin vielä neljä muuta samannimistä
— heidän ruumiinsa olivat hajallaan kaukaisissa, tuntemattomissa
haudoissa, he olivat seikkailuhalun ja levottomuuden hengen uhreja.
Hän siirtyi hitaasti toiselta toiselle, hikien uudelleen traagilliset
kaiverrukset, jotka hän osasi ulkoa, jotka olivat yhtä lähtemättömästi
syöpyneet hänen muistiinsa kuin hänen edessään oleviin marmorilevyihin.

  Barry Craven — Kadonnut Amazonin aarniometsiin,
  Barry Craven — Jäätyneiden merien hiljaisuudessa.
  Barry Craven — Menehtyi Saharan hiekkamyrskyyn.
  Barry Craven — Jaappanissa.
  Barry Craven — Barry Craven.

Sama nimi kohtasi hänen katsettaan joka taholla, kunnes häntä puistatti
ja hän vei kädet kasvoilleen välttyäkseen näkemästä silmissään
välkkyviä mustan ja kullan kirjavia alkukirjaimia. Häntä alituisesti
kalvava pelko tuntui äkkiä muuttuneen läheisemmäksi, uhkaavaksi,
vääjäämättömäksi. Muuttuisivatko häntä öin ja päivin vainoavat
pahat aavistukset lähitulevaisuudessa tapahtuneiksi tosiasioiksi?
Saisiko kirous, joka jo nyt oli ajanut Barryn kymmeneksi vuodeksi
yhtämittaiselle harhailulle, hänet uudelleen valtoihinsa — katoaisiko
hänkin etsiessään rauhaa, jota hän ei ollut löytänyt, kuten toiset
olivat tehneet? Sitäkö varten Barry oli välttämättä vaatinut häntä
perehtymään asioihinsa?

Hänen rakkauden herkistämä silmänsä oli kerkeästi huomannut, että
Barryä aika-ajoin vaivasi jaksoittain uudistuva, syvä levottomuus,
joka, sen Gillian oivalsi, oli kokonaan riippumaton ja erillään
hänen elämäänsä synkistävästä, kolkosta muistosta. Horjumattoman
kärsivällisesti hän oli opetellut erottamaan ne toisistaan. Hän oli
salaapäin tarkkaillut miestään, pyrkien tajuamaan hänen erilaisia
mielialojaan, koettaen ennakolta arvata hänen vaihtuvia tuuliaan,
jotka tekivät hänen luonteensa tarkan tuntemisen niin vaikeaksi.
Miellyttävä esiintyminen ja näennäinen iloisuus, jotka narrasivat muut
ihmiset uskomaan elämän lahjoittaneen hänelle kaikki, mitä hän suinkin
saattoi kaivata, eivät pettäneet Gilliania. Barry näytteli, samoin kuin
hän itsekin, luonteensa, kaikkien taipumustensa vastaista osaa. Hän
aavisti Barryä painavan jännityksen, jonka kestäminen hänestä näytti
mahdottomalta, jonka joskus väkisinkin täytyisi johtaa katkeamiseen.
Barryn itsehillintä oli tavallisesti harvinaisen pettämätön — vain
kerran hän oli menettänyt malttinsa heidän avioliittonsa aikana;
silloin oli hänen ylettömästi pingoittuneita hermojaan ärsyttävä tapaus
aiheuttanut kiukunpuuskan, joka oli oloihin nähden tuntunut ylettömän,
aiheettoman rajulta ja joka, jos se olisi ollut tarpeen, olisi
osoittanut Gillianille, millainen hänen miehensä mielentila oli.

Barryn purkaus oli ollut ihan luonnollisen vastavaikutuksen aiheuttama,
mutta vaikka Gillian sen käsittikin, tunsi hän hermostumista ja pelkoa
ajatellessaan, että se uusiintuisi.

Hän pelkäsi kaikkea, mikä saattaisi jouduttaa mullistusta, joka aina
väikkyi hänen silmissään uhkaavan pilven tavoin. Sillä ennemmin tai
myöhemmin vaatisi Barryn rinnassa myllertävä rauhattomuus tyydytystä.
Cravenien kirous tempaisi hänet taaskin valtoihinsa, ja hän jättäisi
vaimonsa yksin. Ja Gillianin olisi katseltava hänen lähtöään ja
tuskaisesti odotettava hänen paluutaan, samoin kuin hänen sukunsa
muutkin naiset olivat varronneet ja kärsineet. Ja jos hän lähtisi, niin
palaisiko hän milloinkaan? Vai pitäisikö Gillianinkin kokea riuduttavaa
jännitystä, pitkittynyttä epävarmuuden kauhua, pitäisikö hänenkin
tuntea, kuinka toivo häipyisi, käyden vuosi vuodelta yhä heikommaksi
ja vihdoin tyyten sammuen epätoivon aaltojen sulkeutuessa hänen päänsä
ylitse? Häneltä pääsi valitus, joka muistutti haavoittuneen eläimen
parahdusta. Tuskallisen elävästi hän näki mielikuvituksensa silmillä
synkkien muistotaulujen joukossa vielä yhden levyn — joka olisi
viimeinen. Barry oli viimeinen Craven. Eikö se merkinnyt hänestä mitään
— oliko entisyyden murhe, jota Gillian ei tuntenut, mutta joka oli niin
selvittämättömästi, niin peloittavasti kietoutunut hänenkin elämäänsä,
tukahduttanut Barryn sukuylpeydenkin? Eikö hänen sydämensä syvyydessä,
joka oli puolisolta salattu, piillyt isyyden ajatus, halu pitää elossa
suvun nimeä, suvun perinnäisiä tapoja? Näytti melkein siltä — mutta
kuitenkin Gillian kummasteli. Jos se nainen, jota Barry oli rakastanut
— ja jonka Gillian lujasti uskoi olleen olemassa — olisi elänyt tai
osoittautunut uskolliseksi, niin eikö hän sittenkään olisi toivonut
itselleen poikaa? Hyvin haikeasti huokaisten Gillian koetti haihduttaa
tätä vihlovaa ajatusta mielestään.

Äkkiä alkoi ympäristö häntä kammottaa. Häntä puistatti, kun hän katsoi
ympärillään oleviin esineisiin; ne herättivät häntä väijyvän pelon,
joka kohosi huippuunsa, muuttui kauhistavaksi. Se ei ollut milloinkaan
ennen ollut niin likeinen ja niin voimakas. Se oli väkevämpi kuin
hänen tahtonsa hänen koettaessaan torjua sitä, ja perinnöllinen
taikausko sai hänet pitämään sitä enteenä. Pieni, rauhaisa kirkko
muuttui äkkiä kauhun paikaksi, hirvittäväksi ruumishuoneeksi, josta
huokui rauenneita toiveita, tuhoutunutta elämää. Hänestä tuntui kuin
olisi hänen ympärillään häilynyt lukemattomien Cravenien henkiä,
vihamielisiä, pahansuovia, ilkkuen hänen heikkoudelleen, nauttien hänen
pelostaan — kuoleman valtakunnan haaveolentoja, jotka tungeksivat,
hyörivät, uhkasivat. Hän oli näkevinään ne sankkana, kammottavana
joukkona piirittämässä häntä, kuulevinaan niiden supattavan, mutisevan,
pilkkaavan — häntä, yksinäistä olentoa — ventovierasta sielua, jonka
läheisyyttä ne inhosivat. Hänen korvissaan kaikui äänten hälinää,
hänen silmiensä edessä väikkyi epämääräisiä, haaveellisia, varjomaisia
hahmoja. Häntä puistatti niiden todelliselta tuntuva kosketus.
Lamaantuneena ja liikarasittuneena hän antautui mielikuvituksensa
luoman kauhun valtaan. Tukahdutetusti parkaisten hän pyörsi pakoon,
kädet ojossa, valmiina torjumaan todelliselta tuntuvaa, näkymätöntä
laumaa, uskaltamatta enää edes katsahtaa armahtavaan Kristukseen, jonka
tyyni rauhallisuus oli niin jyrkkänä vastakohtana hänen sydämessään
riehuvalle myrskylle.

Silmittömästi hän riensi alas pääkuorin portaita, pitkin lyhyttä
keskikuoria hirsistä veistettyyn eteiseen ja törmäsi siellä rajusti
parhaillaan sisään astuvaan henkilöön. Kuka tulija oli, sillä ei sinä
hetkenä ollut väliä — riitti se, että hän oli inhimillinen olento,
todellinen, kouraantuntuva, johon hän sai takertua vapisevana,
sekavana. Häntä tukemaan kiertyi vankka käsivarsi, ja hän nojasi vähän
aikaa siihen hervottomana kokemansa hermojännityksen lauettua. Kun hän
sitten vähitellen sai takaisin itsehillintänsä, oivalsi hän, kuinka
sopimaton hänen asentonsa oli, ja kuuma puna lehahti hänen poskilleen.
Hän vetäytyi taaksepäin, hellitti sormensa tweedkankaisesta takista,
jota ne olivat niin tiukasti puristaneet, koetti irtautua käsivarresta,
joka vieläkin oli hänen hartioittensa ympärillä, ja katsahti ujosti
auttajaansa, jupisten kiitoksia.

»David!» huudahti hän sitten. »Oi, David —» Hän purskahti itkemään.

Peters talutti hänet eteisen seinustalla olevalle penkille ja veti
hänet istumaan viereensä.

»Niin, David», virkkoi hän huulillaan hieno, surullinen hymy. »Menin
ohitse, ja Mouston ilmaisi minulle sinun olevan täällä.» Hän puhui
verkkaisesti antaakseen Gillianille tointumisaikaa, kiittäen kohtaloa
siitä, että Gillian oli kaatunut hänen syliinsä eikä jonkin juoruilevan
kyläläisen käsivarrelle. Hän oli nähnyt vilahdukselta Gillianin
kasvot, kun hän syöksyi ulos kirkon ovesta, ja arvasi, että hänen
kiihtymyksensä oli aiheutunut jostakin voimakkaammasta vaikuttimesta
kuin murheesta, vaikka hän murehtikin neiti Cravenia suuresti. Hän oli
nähnyt pelkoa Gillianin säikkyneissä silmissä, jotka olivat katsoneet
häneen tuntematta häntä — ja se pelko harmitti häntä, herätti hänessä
avutonta kiukkua.

Hän oli kiintynyt Gillianiin kuin omaan tyttäreensä, jos sallimus
olisi ollut suopeampi ja suonut hänelle sellaisen. Ja hän oli tuntenut
jäytävää rauhattomuutta, kun hänen kiintymyksen terästämä silmänsä oli
pannut merkille, kuinka Gillian oli viimeisten kahdentoista kuukauden
aikana yhäti muuttunut. Avioliitto, josta hän samoin kuin neiti Craven
oli toivonut niin paljon, ei sittenkään näyttänyt tuovan iloa, ei
miehelle eikä vaimolle. Kun likeisesti tunsi kummankin ja seurusteli
paljon heidän kanssaan, näki hän syvemmälle kuin satunnaiset vieraat,
joista Towersin perhe-elämä näytti ihanteellisen onnelliselta ja
sopuiselta. Mitään varsinaista kiinnekohtaa ei hänelläkään ollut;
Craven oli aina kohtelias ja huomaavainen, ja Gillian oli palvelevaisen
vaimon esikuva. Mutta ilmassa oli tuntu, jonka hän herkkävaistoisena
erotti, epämääräistä, näkymätöntä jännitystä, jonka hän koetti
uskotella olevan pelkkää kuvittelua, mutta jonka hän sydämessään tunsi
olevan olemassa. Joskus hän oli katsellut heitä kumpaakin heidän
aavistamattaan ja lukenut heidän kummankin kasvoista samaa karvasta
tuskaa, samaa tyydyttämätöntä kaipausta. Vaikka heillä olikin niin
suuressa määrin kaikkea, mitä elämä saattoi tarjota, näyttivät he
kuitenkin kaipaavan onnea, joka heillä kaiken järjen mukaan olisi
pitänyt olla. Kenen oli vika? Hän piti heistä molemmista ja torjui
kammoten mielestään sen kysymyksen; hän ei suinkaan halunnut ruveta
heidän suhteittensa tuomariksi eikä tutkistella heidän salattuja
asioitaan. Kun hän yhtenään joutui heidän seuraansa, arvasi hän
paljon, mutta sulki silmänsä vieläkin enemmältä. Mutta huoli jäyti
häntä, ja sitä lietsoi Barryn isän ja äidin surullinen muisto. Oliko
kohtalo määrännyt hänet katselemaan uutta samanlaista murhenäytelmää
kykenemättä torjumaan vielä kahden elämän sortumista? Kuinka surkeata!
Hän ei voinut tehdä mitään, ja hänen avuttomuutensa vimmastutti häntä.

Istuessaan nyt kirkon pienessä eteisessä, puristaen Gillianin kättä,
tunsi hän paremmin kuin milloinkaan ennen, kuinka äärimmäisen
arkaluontoinen hänen asemansa oli. Vaistomaisesti hän aavisti, että
hänellä oli otollisempi tilaisuus kuin konsanaan tunkeutua Gillianin
ja Barryn elämää synkistävän pilven lävitse, mutta yhtä selvästi hän
tajusi, ettei hän saanut millään tavoin vihjata sitä käsittävänsä. Hän
tunsi Gillianin aran, herkkätuntoisen mielen liian tarkoin, ja hänen
oma uskollisuutensa ja vilpittömyytensä estivät häntä sillä tavoin
pakottamasta toista uskomaan hänelle asioitaan. Sensijaan hän alkoi
puhua ikäänkuin Gillianin kiihtymyksen syynä olisi luonnollisesti ollut
neiti Cravenin muisto.

»Miksi tulit tänne, jos se tuottaa sinulle tuskaa?» huomautti hän
tyynen moittivasti. »Hän ei ymmärtäisi sitä väärin. Hänen käsityksensä
kuolemasta oli perin järkevä, perin terve. Hän kuoli ylevästi —
alttiisti. Häntä surettaisi äärettömästi, jos hän tietäisi, kuinka
murehdit.»

Gillianin sormet nytkähtelivät suonenvedontapaisesti hänen kädessään.

»Kyllä tiedän — tiedän sen», kuiskasi hän, »mutta, David, kaipaan häntä
niin — niin sanomattomasti».

»Niin me kaikki kaipaamme», vastasi Peters. »Sellaista ystävää kuin
Caro Craven oli ei menetä keveästi. Mutta joskin murehdimme kuolleita,
on meidän ajateltava eläviä — ja sinulla on Barry», lisäsi hän melkein
julman harkitusti.

Gillian katsoi häneen värähtämättömin silmin, joista hän oli pyyhkinyt
pois kaikki kyynelten jäljet.

»Barry ymmärtää», ehätti hän uskollisesti vakuuttamaan. »Myöskin hän
suree tätiä — mutta ei _kaipaa_ häntä niinkuin minä.»

Se oli eittämättömän totta ja sulki Petersiltä suun, ja myöskin Gillian
oli vähän aikaa vaiti. Sitten hän jälleen kääntyi miehen puoleen,
hymyillen epävarmasti, ja hänen hienoille kasvoilleen tulvahti väriä.

»Olen hyvilläni siitä, että äsken satuit tänne juuri sinä, David.
Unohda koko tapaus, teethän niin? En tiedä, mikä minua tänään vaivaa,
annoin hermoilleni ylivallan — olen väsynyt — päivä paistoi kuumasti —»

»Senvuoksi tietenkin lähetit vaunut pois ja mielit kävellä kolmen
kilometrin taipaleen kotiin saadaksesi lepoa!» keskeytti Peters,
ponnahtaen hilpeästi pystyyn ja käyttäen hyväkseen keskustelun
käännettä. »Onneksi on minulla auto. Siinä on yllin kyllin tilaa
sinulle ja hemmotelulle lemmikillesi.» Ja heilauttaen kättään toisen
vastalauseille hän työnsi Gillianin pieneen kahden hengen autoon ja
nosti Moustonin mutkattomasti jälessä.

Kylän koulu oli kirkon läheisyydessä, ja Petersin varovasti ohjatessa
autoa tiellä kuljeksivien lapsiparvien välitse, istui Gillian
äänettömänä hänen vieressään ja katkerasti harmissaan aprikoi, kuinka
paljon hän oli paljastanut lyhyen hysteerisen puuskansa aikana.
Jyrkästi hän päätti vast'edes olla vahva, kyllin vahva torjuakseen
häntä vaanivan pelon, ja hätäillä vain silloin, kun hätä oli käsissä.

Kun lapset oli sivuutettu ja auto vieri tasaisesti puistossa, katkaisi
Peters äänettömyyden.

»Millaista Skotlannissa oli?» tiedusti hän, hidastaen vauhtia, sillä
ajotielle oli osunut kauriin vasikka, joka kauhun vallassa kirmasi
heidän edellään pakoon. »Kirjeesi eivät olleet kylliksi kuvaavia.»

»Minua ei ole opetettu kirjoittamaan kirjeitä, eikä minulla ole
koskaan ollut ketään, jolle kirjoittaisin», vastasi Gillian huulillaan
hymy, joka sai hänen vieressään istuvan herkkätuntoisen miehen
säpsähtämään. »Panin parastani, rakas David. Eikä siellä ollut paljoa
kerrottavaa. Siellä oli ainoastaan miehiä — Barry väitti, ettei hän
enää siedä naisia pyssy kädessä, siksi paljon vaivaa oli heistä
ollut viime vuonna. He olivat kilttejä miehiä, ujon harvapuheisia
olentoja, useimmat mainioita metsästäjiä, ja lisäksi kaksi tohtoria,
jotka ovat olleet tutkimusmatkoilla Keski-Afrikassa. Kun jompikumpi
heistä saatiin taivutetuksi kertomaan kokemuksistaan, menivät silmäni
pystyyn kuullessani, mitä kaikkea miehet saattavat kestää, pitäen sitä
nautintona. Sinä olisit pitänyt heistä, David. Miksi et tullut? Siitä
olisi ollut sinulle enemmän hyvää kuin kehnosta pikku purrestasi. Ja me
olimme yksin kaksi viimeistä viikkoa — kaipasimme sinua», lisäsi hän
nuhtelevasti.

Petersillä oli ollut omat syynsä pysyäkseen poissa Skotlannissa
olevasta huvilasta, mutta kun ne koskivat Cravenia ja tämän vaimoa, ei
hän voinut niitä ilmaista. Hän selviytyi kysymyksestä nauramalla.

»Pursi sopi paremmin vanhalle, pinttyneelle poikamiehelle, rakas
ystävä», väisti hän hymyillen. Sitten hän loi Gillianiin tutkivan
katseen. »Entä mitä puuhasit kaiket päivät yksinäsi miesten ollessa
vuorilla?»

Gillian kohautti hiukan olkapäitään.

»Piirsin luonnoksia — ja — niin, tein kaikenlaista», vastasi hän
epämääräisesti. »Missä tahansa on yllin kyllin tekemistä, kun vain
viitsii vaivautua sitä etsimään.»

»Useimmilla ihmisillä ei ole», väitti Peters, pysäyttäen auton talon
pääoven edustalle.

»Onko Barry palannut Lontoosta?»

»Tulee tänään iltapäivällä. Kiitos kyydistä, David! Olet esiintynyt
laupiaana samarialaisena koko iltapuolen. En usko, että olisin jaksanut
kävellä. Näkemiin — ja unohda!» kuiskasi Gillian.

Peters hymyili tyynnyttävästi ja heilautti kättään, pannen samassa
auton uudelleen liikkeeseen.

Kutsuttuaan Moustonia, joka hilpeästi kieriskeli viileässä ruohikossa,
Gillian meni hitaasti sisälle. Koiran hyppiessä hänen ympärillään hän
nousi aatoksiinsa vaipuneena leveät portaat ja kääntyi atelieriin
vievään käytävään. Kaikista huoneista se tuntui parhaiten sopivan
hänen mielentilaansa. Hän halusi olla yksin, niin syrjässä etteivät
sattumalta saapuneet kyselijät häntä tapaisi ja ettei häntä
häirittäisi; kaikki tiesivät, että atelierissa hänen oli annettava olla
rauhassa.

Käytävässä hän kohtasi kamaripalvelijattarensa, luovutti hänelle
hattunsa ja käsineensä ja käski tuoda teetä itselleen.

Mouston marssi edellä huoneeseen varmana kuin ainakin omistaja ja
tutki touhuisesti sen sisältöä koirien innokkaaseen tapaan, ikäänkuin
epäillen, että sen poissa ollessa oli sieltä viety joku tuttu esine,
ja levottomana tahtoen varmistua siitä, että kaikki oli paikoillaan.
Sitten se tyytyväisesti murahtaen käpertyi chesterfieldiläiselle
matolle, jonka luokse, sen se tiesi, teevehkeet sijoitettaisiin.

Gillian katsahti ympärilleen ja huoahti. Vaikka hän pitikin
huoneesta paljon, ei se enää ollut koskaan tuntunut samalta sen
syyskuun iltapäivän jälkeen, josta tuntui olevan paljon kauemmin kuin
kahdeksantoista kuukautta. Sen aikaisemmin suoma rauha oli poissa. Nyt
siihen aina liittyi haikean tuskan muisto. Hänen ei ollut milloinkaan
enää onnistunut saada takaisin vapauden ja onnen tunnetta, jota se aina
ennen oli herättänyt. Vieläkin se oli hänen pakopaikkansa, johon hän
vetäytyi käymään sisäisiä taistelujaan yksinäisyydessä, jossa hän etsi
unohdusta, työskennellen tuntikausia, mutta enää se ei ollut unelmien
linnan etuhuone. Enää hänellä ei ollut unelmia, jälelle oli jäänyt vain
rusentava, puuduttava todellisuus.

Hän ajatteli puolisoaan, ja hänen mielessään alituisesti pyörivä
kysymys tuntui nyt entistä itsepintaisemmin vaativan vastausta.
Minkä tähden Barry oli ottanut hänet puolisokseen? Sen syyn, jonka
hän itse oli maininnut, oli hänen myöhäisempi esiintymisensä
osoittanut paikkansapitämättömäksi. Hän oli pyytänyt Gilliania
säälimään yksinäistä miestä, ottamaan osaa hänen yksinäisyyteensä —
mutta hän ei ollut antanut siihen tilaisuutta. Gillian oli kaikin
käytettävissään olevin keinoin koettanut päästä häntä likemmäksi, olla
hänelle sellainen kuin luuli hänen tarkoittaneen, mutta kaikki hänen
ponnistuksensa olivat rauenneet tyhjiin. Oliko hän yrittänyt kylliksi,
tehnyt kylliksi? Sielunhädässään hän aprikoi, olisikohan jonkun
toisen onnistunut saavuttaa se, mihin hän ei ollut kyennyt. Ja oliko
hänen ponnistelunsa rauennut turhaan, koska Barry ei sittenkään ollut
ilmaissut todellista syytä?

Ja nyt vasta tuntui kirkas älynvälähdys äkkiä selvittävän hänelle
avioliiton pohjana olevan todellisen syyn ja selittämättömän
kummallisen jalomielisyyden. Tuntui siltä kuin olisi huntu raa'asti
riuhtaistu hänen silmiltään. Se selitti paljon, loi kokonaan
uutta valaistusta moniin seikkoihin, jotka olivat panneet hänet
ymmälle. Se muutti toiseksi hänen asemansa, koko hänen sielullisen
katsantokantansa. Kuinka hän oli voinutkaan olla niin typerän sokea,
niin tylsä — kuinka hän oli saattanut olla sitä käsittämättä? Barry
oli valehdellut hänelle; se oli tosin ollut hyväntahtoinen, ylevä
valhe, mutta valhe siitä huolimatta; hän oli mennyt hänen kanssaan
avioliittoon säälistä, pitääkseen huolta hänestä, koska uskoi, ettei
hän itse kykenisi huolehtimaan itsestään. Barrystä siis olivat hänen
riippumattomuusunelmansa olleet lapsellista kunnianhimoa, sulaa
kuvittelua, ja pulassaan hän oli katsonut velvollisuudekseen tehdä,
mikä Gillianista nyt tuntui sietämättömältä.

Gillianin valtasi kirvelevä häpeä. Hänet oli nöyryytetty, painettu maan
tomuun, hänen niskoillaan oli rusentava velkataakka. Hän oli pelkkä
lisäkuorma; hänet oli sysännyt Barryn hartioille mies, jolla ei ollut
vähääkään oikeutta vedota hänen auliuteensa. Hänen isänsä — hänen
lapsuusaikaisten haaveilujensa yli-ihminen! Kuinka hän oli uskaltanut?
Jollei rakkaus isää kohtaan olisi sammunut jo vuosia sitten, olisi
se kuollut nyt, hänen mielessään palavan kiihkeän harmin hetkellä.
Mutta sitä miestä kohtaan, joka niin auliisti oli ottanut kestääkseen
sellaisen rasituksen, hänen sydämensä tunsi suurempaa rakkautta,
syvempää kiitollisuutta kuin koskaan ennen.

Mutta kuinka hän, tämän uuden tiedon polttaessa hänen sieluaan, voisi
enää milloinkaan nähdä Barryä? Häntä halutti hiipiä tiehensä ja
piiloutua kuin iskun saanut eläin — ja Barry tulisi kotiin tänään.
Muutamien tuntien kuluttua hänen olisi kohdattava Barry, vihdoinkin
täysin tietäen, kuinka suuri hänen velkansa oli, ja samalla tietäen
senkin, että hänen oli mahdoton puhua havainnostaan. Sillä hän tunsi,
ettei hän voisi koskaan pakottautua mainitsemaan siitä, ja tunsi
Barryn kyllin hyvin tietääkseen, ettei sen mainitseminen saisi tulla
kysymykseenkään. Heidän välisensä juopa oli liian laaja. Ne kaksi
päivää, jotka hän oli yksin viettänyt Towersissa, olivat tuntuneet
loputtomilta, mutta nyt hänen tunteensa heilahtivat toisaalle, ja
hän toivoi Barryn saapumisen siirtyvän tuonnemmaksi. Häntä kammotti
jo se ajatuskin, että he kohtaisivat toisensa. Vaikka hän moittikin
itseään pelkuriksi, päätti hän kuitenkin jättää pelätyn tapaamisen
päivällisajaksi, jolloin Forbes ja pari palvelijaa olisi saapuvilla;
se terästäisi häntä sopeutumaan tilanteeseen ja antaisi hänelle
aikaa valmistautua niiden myöhempien, vaikeampien tuntien varalle,
jolloin hän olisi Barryn kanssa kahden kesken. Sillä Barry oli ottanut
tavakseen istua illoin hänen seurassaan sen lyhyen ajan, jonka hän
viipyi alakerrassa, ja piti siitä tavasta tiukasti kiinni. Siihen
kohteliaisuuteen kuten kaikkiin muihinkin huomaavaisuuden osoituksiin
nähden hän oli tunnontarkka. Hän itse paneutui makuulle paljoa
myöhemmin, ja usein oli Gillian aprikoinut, mitä hän puuhaili, mitä
ajatteli ollessaan yksin työhuoneessaan, joka oli hänen turvapaikkansa.

Mutta hän oli johtunut melkein pelkäämään heidän yhdessä istumiaan
iltahetkiä; jännitys kävi yhä vaivaavammaksi. Kahden viimeisen
Skotlannissa vietetyn viikon aika oli ollut raskaampi kuin niiden
edellinen. Cravenin rauhattomuus oli ollut näkyvämpi, selvempi. Ja
nyt sitä muistellessaan Gillian mietti, olikohan niiden miesten
seura, joiden kanssa Barry oli matkustellut ja metsästellyt
kaukaisissa maissa, lietsonut hänen veressään piilevää vaellushalua.
Kun skotlantilaisessa huvilassa aina päivällisen jälkeen kerrottiin
entisiä muistoja, oli Barry itse ollut omituisen harvasanainen,
mutta kuunnellut kiihkeän tarkkaavasti; hänen esiintymisensä oli
huolestuneena tarkkailevasta Gillianista muistuttanut häkkiin teljetyn
eläimen pakollista tyyneyttä, kun se näennäisesti alistuneena kestää
vankeutta, mutta koko ajan hautoo karkaamista.

Juuri silloin olivat hänen pelokkaat aavistuksensa äkkiä muuttuneet
suoranaiseksi peloksi. Muuan tapaus, joka oli sattunut muutamia päiviä
sen jälkeen, kun metsästäjät olivat poistuneet heidän luotaan, oli
lisännyt hänen levottomuuttaan. Hän oli mennyt kysymään Barryltä
neuvoa vaikeissa talousasioissa ja tavannut hänet kumartuneena
tarkastamaan laajaa karttaa. Hänen lähestyessään mies oli käärinyt
sen kokoon, ja hänen käyttäytymisensä tähden oli Gillianin ollut
mahdoton kysellä mitään, mikä muutoin olisi tuntunut luonnolliselta.
Hän oli totuttautunut pysymään ääneti eikä ollut huomauttanut mitään,
mutta kokoon kääritty, piilotettu kartta ja sen mahdollinen merkitys
eivät lähteneet hänen mielestään. Saattoihan se merkitä vain sitäkin,
että Barryn mielenkiinto oli jälleen kohdistunut entisten urotöiden
näyttämöihin — palavasti Gillian toivoi asianlaidan olevan niin. Mutta
se saattoi myöskin merkitä, että Barry suunnitteli uusia retkiä...

Teetä tuovan palvelijan saapuminen keskeytti hänen ajattelunsa vähäksi
aikaa. Miehen järjestäessä yksinkertaista kalustoa, joka paremmin sopi
atelieriin kuin Forbesin alakerrassa ehdottoman tarpeellisena pitämään
huoliteltuun komeuteen, hän siirtyi keskeneräistä maalausta kannattavan
telineen ääreen. Hän katseli sitä arvostelevasti. Oliko Barry oikeassa
— eivätkö hänen työnsä sittenkään olleet muuta kuin taiteenharrastajan
keskinkertaista tavoittelua? Hän oli ollut niin luottava, niin
itsevarma. Ja häntä opettanut pariisilainen mestari oli myöskin ollut
luottava ja varma. Mutta kun hän silmäili edessään olevaa keskeneräistä
luonnosta, alkoi hänen luottamuksensa horjua. Se ei ollut tyydyttänyt
häntä hänen valmistaessaan sitä, ja nyt se näytti ihan auttamattoman
kelvottomalta. Hän huokasi raskaasti ja tuijotti siihen tarmottomana;
se tuntui kuvaavan hänen kaikkien toiveittensa luhistumista. Mutta
nopeasti hänen rohkeutensa uudelleen elpyi. Yksi huono työ ei merkinnyt
epäonnistumista — hän ei myöntäisi pettyneensä. Sitä hän oli maalannut
ollessaan äärimmäisen masentunut, koko maailman näyttäessä harmaalta
ja toivottomalta, ja huono tulos johtui keskittymisen puutteesta. Hän
oli sallinut levottomien ajatustensa häiritä itseään liian paljon, ja
hänen huomiokykynsä hajaantuminen ja hänen surunsa olivat vaikuttaneet
työhön turmiollisesti. Niin sen täytyi olla. Omaa arvostelukykyään
hän oli saattanut epäillä, mutta opettajansa sanaa — ei. Hänen oli
onnistuttava, hänen oli osoitettava olleensa oikeassa, de Myéresin
olleen oikeassa. »_Travaillez, travaillez, et puis encore travaillez_»,
jupisi hän, kuten oli kuullut opettajansa satoja kertoja kehoittavan,
repi luonnoksen palasiksi ja viskasi kappaleet isoon paperikoppaan.

Kohauttaen hieman olkapäitään hän kääntyi teepöytään päin, jonka
ääressä Mouston istui innokkaasti odottaen ja totisin, ruskein
silmin tarkkaillen teekannun tärisevää kantta. Hän valmisti teen,
veti sitten koiran luokseen ja syleili sitä melkein intohimoisen
rakkaasti. Usein sellaista ei sattunut, mutta joskus hänen kaihoiset
tunteensa pyrkivät purkautumaan, ja muun hellittävän puutteessa hän
valoi ne villakoiraansa, joka vastalahjaksi oli kiintynyt häneen
pettämättömästi. Joshio oli vieläkin ainoa koko talon henkilökunnasta,
joka iltikseen sai koskea siihen, ja Cravenia kohtaan se osoitti
omituisia, vihan ja pelon sekaisia tunteita. Moustonille — ainoalle
uskotulleen — hän nyt kuiski uusia, kahden viimeisen yksinäisen päivän
kuluessa kehitettyjä suunnitelmiaan, miten hän voisi paremmin oppia
tuntemaan Barryn hämärää luonnetta, joka siihen saakka oli uhitellut
hänen ponnistuksiaan, miten hän vielä koettaisi murtaa heitä erottavaa
muuria. Puhuminen, vaikkapa vain koiralle, huojensi mieltä, ja hän oli
liian syventynyt siihen kuullakseen ääntä, jonka koiran herkkä korva
heti erotti. Ärähtäen se kiskaisi päänsä irti hänen sylistään, ja
säpsähtäen hän katsahti ovelle, luullen jonkun palvelijan saapuneen.

Mutta sensijaan hän näkikin puolisonsa. Barryn odottamaton tulo
huoneeseen, jota hän tavallisesti karttoi, riisti puhekyvyn
Gillianilta, joka ei ollut valmistautunut häntä kohtaamaan. Huulet
kalpeina hän tuijotti mieheensä kykenemättä lausumaan edes sovinnaista
tervehdystä, ja hänen sydämensä jyskytti rajusti hänen katsellessaan,
kun Barry tuli lattian poikki. Ei Barrykään tuntunut osaavan virkkaa
mitään, ja yhä pahemmin hermostuen Gillian pani merkille, että
hänen kasvonsa olivat synkät silminnähtävästä harmista. Nopeasti
painostavaksi käyvän äänettömyyden rikkoi Mouston, joka uudelleen
äkäisesti ärähtäen äkkiä kiukkuisesti syöksähti Cravenin kimppuun.
Mutta vikkelästi Craven tarttui siihen voimakkain käsin ja sinkautti
sen nurkkaan, jonne se putosi jysähtäen; ällistyksestä ja kivusta se
päästi kimeän vinkunan, joka muuttui katkonaiseksi uikutukseksi, kun se
odottamattoman rangaistuksen masentamana ryömi ison kaapin alle, joka
näytti tarjoovan turvallisen pakopaikan.

»Barry!» Gilianin huudahdus, josta kuvastui epäilevää hämmästystä, sai
Cravenin tajuamaan, että hänen antamansa rangaistuksen oli täytynyt
Gillianista näyttää tarpeettoman ankaralta. Eihän voinut odottaa
Gillianin näkevän hänen ajatuksiaan ja tietävän, kuinka vastenmielistä
hänestä oli nähdä koiraa Gillianin syleilyssä. Hän oli mustasukkainen
— koiralle, eikä hän ollut sellaisella tuulella, että olisi välittänyt
hillitä mustasukkaisuutensa nostattamaa kiukkua.

»Olen pahoillani», sanoi hän lyhyesti. »En olisi välittänyt siitä, että
se kävi kimppuuni. Se on kenties luonnollinen asia — mutta en siedä
sitä, että sinä suutelet tuota vietävän otusta», lisäsi hän äänessään
kiivas sävy, joka kiihoitti Gilliania enemmän kuin hillitympi selitys
olisi tehnyt. Tahallinen julmuus eläintä kohtaan, olipa sen rikkomus
vaikka kuinka raskas, ei ollut Cravenin tapaista, ja Gillian oli
varma, ettei Mouston ollut hänen ärtymyksensä alunperäinen aiheuttaja.
Jo aikaisemmin oli täytynyt tapahtua jotakin, mikä suututti häntä
— kenties se asia, jota varten hän oli ollut Lontoossa — ja hänen
tänne tullessaan yllättämänsä näky oli vihlaissut hänen ärtyneitä
hermojaan. Hän ei ollut koskaan ennen huomauttanut mitään siitä, että
Gillian piti koirasta, joka seurasi häntä kuin varjo, eikä ollut
edes moittinut häntä siitä, että hän hemmoitteli sen piloille, kuten
Peters oli useinkin tehnyt. Barryn äskeinen menettely tuntui sentähden
sitäkin oudommalta — mutta Gillian oivalsi vastustamisen mahdottomaksi.
Koira oli käyttäytynyt pahasti ja saanut kärsiä varomattomuudestaan;
hän ei voinut puolustaa sitä — vaikka olisikin halunnut. Eikä hän
halunnutkaan. Sillä hetkellä Mouston tuskin merkitsi mitään — mikään
muu ei merkinnyt mitään kuin se sietämätön tosiasia, että Craven oli
pahalla tuulella. Jos hän olisi tietänyt sen huonon tuulen todellisen
syyn, olisi puhuminen ollut helpompaa. Hän pelkäsi yhä enemmän
ärsyttävänsä Barryä, mutta tunsi, että häneltä odotettiin jonkunlaista
vastausta. Äänettömyys saatettaisiin tulkita väärin.

Hänen tunteensa eivät suinkaan olleet tyynet, mutta hän pakotti äänensä
rauhalliseksi ja virkkoi keveästi:

»Useimmat naiset ovat narrimaisesti mieltyneet johonkin eläimeen,
_faute de mieux_. Minä vain kuljen joukon mukana.»

»Sinullakinko _faute de mieux_?» Terävä huomautus sattui Gillianiin
kuin ruumiillinen isku. Hän ei uskaltanut luottaa itseensä eikä kyennyt
hillitsemään huuliensa värähtelyä, ja hän kääntyi toisaalle ja meni
noutamaan toista kuppiparia astiakomerosta.

»Vastaahan minulle, Gillian!» kehoitti Barry kireästi. »Paremman
puutteessako sinä tuhlaat niin paljon rakkautta tuolle matelevalle
elukalle» — hän osoitti koiraa, joka surkeasti ryömi vatsa lattiata
viiltäen Gilliania kohti pakopaikastaan kaapin alta — »kaipaavatko
käsivartesi lasta — eivätkä koiraa?»

Hänen kasvonsa olivat pingoittuneet, ja hänen Gillianiin tuijottavista
silmistään hehkui raju kaipaus. Hän kiusasi itseään sanomattomasti
— kiusasiko hän Gillianiakin? Saattoivatko hänen mitkään sanansa
liikuttaa Gilliania, järkyttää hänen levollista tyyneyttään, joka
joskus hänen oman rauhattomuutensa vastakohtana tuntui hänestä
melkein sietämättömältä? Gillian oli tunnollisesti täyttänyt heidän
sopimuksensa ehdot ja oli nähtävästi tyytyväinen sen rajoituksiin.
Häntä näytti tyydyttävän tämä kirottu elämä, jota he elivät. Mutta
äkkiä oli Barryn mielessä herännyt halu varmistautua siitä, että
tämä hänen olettamuksensa piti paikkansa, ettei Gillianin ulkoisen
tyytyväisyyden alla piillyt kaipausta ja toiveita, joita hän koetti
salata. Mutta mitäpä hyödyttäisi heitä kumpaakaan, jos hän puristaisi
Gillianilta salaisuuden, mihin hänellä — hänen omasta syystään — ei
ollut oikeutta? Taivuttaessaan tytön suostumaan tähän rikkinäiseen
avioliittoon hän oli jo tehnyt kyllin suuren vääryyden häntä kohtaan —
hänen ei tarvinnut tehdä toisen elämää enää raskaammaksi. Ja juuri nyt,
hillittömän intohimon hetkellä, hän oli puhunut häikäilemättömästi,
anteeksiantamattoman häikäilemättömästi. Hänen ilmeensä kävi entistä
pingoittuneemmaksi, ja hän siirtyi likemmäksi Gilliania.

»Gillian, tein sinulle kysymyksen», alkoi hän epävarmasti. Gillian
pyörähti nopeasti häneen päin ja silmäili häntä katse värähtämättä,
vaikka kasvot aavemaisen kalpeina.

»Sinä olet ainoa henkilö, jolla ei ole oikeutta kysyä minulta sitä,
Barry.» Hänen äänensä ei ollut kiukkuinen, ei edes moittiva, mutta
siitä huokui lempeätä arvokkuutta, joka lamautti Barryn. Hän kääntyi
poispäin, tehden rajattoman katumuksen eleen.

»Pyydän anteeksi», lausui hän, ja hänen äänensä särähti. »Käyttäydyin
koiramaisesti — sanani olivat hyljeksittävät.» Sitten hän kääntyi
jälleen Gillianiin päin, käyden äkkiä kiivaaksi. »Jospa Jumala olisi
suonut minun jättää sinut vapaaksi! Minulla ei ollut oikeutta mennä
avioliittoon kanssasi, turmella elämääsi itsekkyydelläni, estää sinua
saamasta rakkautta ja lapsia, joita sinulla pitäisi olla. Olisit
saattanut kohdata miehen, joka olisi antanut sinulle niitä molempia,
joka olisi tehnyt elämäsi täysin onnelliseksi, kuten sen pitäisi
olla. Kirotussa itsekkyydessäni olen tehnyt sinulle miltei suurimman
vääryyden, mitä mies voi naiselle tehdä. Hyvä Jumala, minusta on ihme,
ettet vihaa minua!»

Gillian nielaisi huulilleen tulvivat sanat. Hän tunsi, kuinka
vaarallista oli puhua harkitsematta, kuinka vaarallinen koko
tilanne oli. Heidän vastaisen elämänsä perustus tuntui olevan hänen
vastauksensa varassa, sen jatkuminen riippuvan ohuessa langassa,
joka oli vaarallisesti pingoittunut ja uhkasi joka hetki katketa.
Häntä peloitti jouduttaa ratkaisevaa käännekohtaa, jonka hän oli
kauan tajunnut lähestyvän ja joka nyt näytti olevan melkein käsillä.
Varomaton sana, jopa äänen painostuskin saattaisi aiheuttaa häntä
hirvittävän mullistuksen.

Hän koetti voittaa aikaa ja rukoili, että hänelle annettaisiin
mielijohde ohjaamaan häntä. Odottava teepöytä soi hänelle hetkisen
aikaa.

Koneellisesti hän täytti kupit ja leikkasi leipää tahallisen kankeasti
aivojensa työskennellessä kuumeisesti.

Barryn tuska painoi häntä raskaammin kuin hänen omansa

Kun hän nyt luuli varmasti tietävänsä, mikä oli kannustanut Barryä
menemään avioliittoon hänen kanssaan, piti hän miehen äskeistä
purkausta vain uutena ritarillisena yrityksenä, jolla hän koetti salata
avioliiton todellista vaikutinta. Barry oli tahallaan koettanut saattaa
itsensä väärään valoon ja kun hän sen ymmärsi, täytti hänen mielensä
kiihkeä kiitollisuus.

Hänen rakkautensa pyrki kuuluvasti julki. Kunpa hän vain voisi puhua!
Kunpa hän vain voisi rikkoa häntä sitovat kahleet, ilmaista kaikki,
mitä hänen sydämellään oli, panna elävän rakkautensa mittelemään
voimiansa sitä kuolleen entisyyden aavetta vastaan, joka oli riistänyt
Barryltä koko elämän riemun! Mutta hän ei voinut puhua. Hänen suunsa
sulki ylpeys ja sitä tuki se tunne, ettei hän saanut lisätä Barryn
ennestäänkin raskasta taakkaa vastenmielisen rakkauden tuottamalla
harmilla.

Mutta jotakin hänen täytyi lausua ja tehdä se, ennenkuin toinen
huomaisi hänen empivän, mikä saattaisi tehdä hänen sanansa ihan
arvottomiksi. Vain siten, ettei hän pitäisi miehen äskeisiä sanoja
kovin suurimerkityksisinä, voisi hän tarttua keskustelun vaaralliseen
juoneen ja ohjata sen turvallisemmalle tolalle.

Hän istuutui verkkaisesti ja järjesteli yksinkertaista tarjotinta
silmäänpistävän huolellisesti.

»Et sinä pakottanut minua tulemaan vaimoksesi Barry» virkkoi hän
tyynesti. »Tiesin, mitä tein ja millaisia vaikeuksia saattaisi ilmetä.
Sinun ei tarvitse syyttää itseäsi mistään. Sinä olet ollut ystävällinen
ja huomaavainen joka suhteessa. Olen äärettömän kiitollinen sinulle
— ja hyvin tyytyväinen elämääni. Uskothan minua. Vain yhden seikan
toivoisin olevan toisin; sanoit, että meidän pitäisi olla ystävyksiä
— mutta olet sallinut minun olla ystäväsi vain kauniilla säällä. Etkö
voisi sallia minun joskus olla mukanasi ja auttaa sinua vaikeuksissa
yhtä hyvin kuin iloissakin? Sinun harrastuksesi ja velvollisuutesi
ovat niin laajat» — ehätti hän jatkamaan, jottei Barry luulisi hänen
tähtäävän syvällisempiin, likeisemmin mieskohtaisiin huoliin — »ja
enhän voi olla tietämättä, että niissä sattuu vaikeuksia. Jos vain
sallisit minun ottaa niistä osani —» Hän katsahti vihdoinkin miehen
synkästi tuijottaviin silmiin, ja hänen katseeseensa hiipi heikko
vetoomuksen ilme. »En enää, Barry, ole lapsi, jolle on näytettävä
ainoastaan elämän aurinkoista puolta.»

Miehen kasvoille välähti sanoinkuvaamaton ilme, joka muutti niitä
ihmeellisesti.

»En soisi sinun ikinä näkevän elämän pimeätä puolta», vastasi hän
lyhyesti, ottaen Gillianin ojentaman kupin.

Nuori nainen tunsi, ettei jännitys ollut tyyten lauennut, vaikka se
olikin lieventynyt. Barryn esiintyminen oli väkinäistä, ja se pani
hänen sydämensä sykkimään tuskaisesti. Tuontuostakin hän vaivihkaa
vilkaisi miehen tuikeisiin, riutuneihin kasvoihin, ja itku pyrki hänen
kurkkuunsa, kun hän näki toisen silmistä kuvastuvan väsymyksen.

Barry puheli katkonaisesti Lontoossa kohtaamistaan ystävistä ja
kymmenistä jonninjoutavista seikoista, mutta siitä asiasta, joka
oli viivyttänyt häntä kaupungissa, hän ei hiiskunut mitään, ja
Gillian ihmetteli, mitähän hänellä oli ollut mielessään poiketessaan
vakiintuneista tavoistaan ja tullessaan hänen luokseen huoneeseen,
jossa hän ei koskaan käynyt. Oliko hänellä ollut joku määrätty
tarkoitus, oliko hän aikonut uskoa jotakin, minkä lausumisen Moustonin
typerä käytös oli estänyt? Hän tukahdutti pettymyksen huokauksen.
Kenties ei Barry enää milloinkaan tuntisi samaa halua.

Yhä enemmän huolestuen hän pani merkille, että Barry oli vielä
tavallistakin rauhattomampi. Hän ei ottanut toista kuppia teetä, vaan
sytytti savukkeen ja alkoi puhellessaan kävellä edestakaisin kädet
työnnettyinä syvälle taskuihin.

Hänen lauseensa tulivat sysäyksittäin, ja niiden välillä oli aina
pieni pysähdys. Kerran hän tällä tavoin katkaistuaan puhelunsa
seisahtui pienen pöydän ääreen, otti sillä olevan salkun ja alkoi
välinpitämättömästi silmäillä sen sisältämiä piirroksia. Gillian
kävi äkkiä pelokkaan näköiseksi, hätkähti ja liikahti noustakseen
pystyyn, mutta kohautti sitten olkapäitään ja vaipui takaisin sohvaan,
jääden katselemaan miestä tarkkaavasti. Se oli hänen yksityinen
luonnossalkkunsa, ja siinä oli erikoisesti yksi muotokuva — Barryn oma
— jota hän ei olisi millään ehdolla tahtonut näyttää hänelle. Mutta
kieltäminen olisi vain kiinnittänyt toisen huomiota sellaiseen, minkä
hän toivoi ehkä jäävän huomaamatta.

Craven selaili piirroksia verkkaisesti. Heidän avioliittonsa aikana hän
oli nähnyt vaimonsa töitä vain hyvin vähän, Gillian arkaili tuoda niitä
hänen arvosteltavikseen, ja omaksumansa sekaantumattomuuspolitiikan
mukaisesti hän ei ollut osoittanut olevansa utelias. Hän tunsi useita
kasvoja ja niitä katsellessaan muisti, mikä oli Gillianin taidon
erikoispuoli. Tarkastamissaan miesten ja naisten muotokuvissa hän näki
tuntemiaan luonteenpiirteitä. Niitä ei oltu koetettu salata — paheet
ja hyveet, mielen ylevyys ja sielun halpuus oli tuotu esiin kaikessa
alastomuudessaan. Hänen katseensa kiintyi miellyttävään Petersin
kuvaan, vaikka sen alle merkitty nimi pani hänet ymmälle. Tuntien
kateutta hän silmäili kuvan ystävällisiä, yleviä piirteitä, leppoisia
silmiä, joissa oli surullinen vivahdus, ja herkkäviivaista suuta. Hän
olisi ollut valmis luovuttamaan vuosikausia elämästään saadakseen
sellaisen mielenrauhan, jollaista huokui hänen tilanhoitajansa tyynen
kirkkaista kasvoista. Hänen huulensa puristuivat tiukalle, kun hän
laski piirroksen kädestään. Sekunnin tai pari hänen ajatuksensa
viipyivät siinä, ja hän katseli seuraavaa muotokuvaa hajamielisesti.
Sitten häneltä pääsi hillitty huudahdus, ja hän alkoi silmäillä sitä
tarkemmin. Ja häntä tarkkaileva Gillian veti syvään henkeään, ja hänen
nyrkkinsä puristuivat ja avautuivat suonenvedontapaisesti. Barry seisoi
hievahtamatta niin kauan, että tuntui kuluvan kokonainen iäisyys,
tuli sitten verkalleen lattian poikki ja pysähtyi hänen eteensä. Ja
ensimmäisen kerran häntä nyt peloitti katsoa miestään silmiin.

»Näytänkö minä — tuollaiselta?»

Gillianin pää painui alemmaksi, hänen sormensa nytkähtelivät
hermostuneesti, ja hänen kuivilta huuliltaan tuskin lähti ääntä.

»Olen nähnyt sinut sellaisena.» Kuiskaus tuli hyvin hiljaa ja miltei
kuulumattomasti, mutta Barry erotti vastahakoisesti lähteneen,
myöntävän vastauksen.

»Noin — _kirotulta_?»

Gilliania hätkähdytti toisen äänen kammoava sointu.

»Olen pahoillani —» jupisi hän arasti.

»Hyvä Jumala!» Voimasana puristui huomaamatta Barryn huulilta, mutta
jos hän olisi ajatellut, olisi hän pitänyt sitä oikeutettuna, sillä
hänen edessään olivat langenneen enkelin kauniit, tuskan vääristämät
kasvot. Kauhistuneena hän katseli janoisen intohimoisia silmiä,
joista hehkui rajua, tyydyttämätöntä kaipausta ja joissa oli hirveän
muiston synkkä, kiusaantunut, toivoton ilme, tiukasti puristettua
suuta, joka näytti sirojen, kullanruskeiden viiksien alla olevalta
suoralta, tuimalta viirulta, traagillisten kasvojen syviä ryppyjä,
jotka kuvastivat katkeruutta ja kapinahenkeä. Inhoten hän pani kuvan
salkkuun. Gillianista hän näytti tuollaiselta! Se oli sietämättömän
tuskallista.

Hän purskahti koleaan, ilottomaan nauruun, joka värisytti Gilliania.

»Tuossa olet arvostellut luonnettani suoremmin kuin äsken puhuessasi»,
virkkoi hän katkerasti, »ja saat kiittää taivasta, että olen puolisosi
ainoastaan nimellisesti. Varjelkoon Jumala sinua lähemmin tutustumasta
minuun!»

Sitten hän pyörähti ympäri ja poistui. Kauan senjälkeen Gillian
istui liikkumattomana, koneellisesti hypistellen sormillaan sohvan
sitsipeitettä, tuijottaen avaruuteen kyynelistä kosteat silmät
levällään. Piirros oli armoton, mutta hän ei ollut aikonut sitä Barryn
nähtäväksi. Sen piirtäminen oli käynyt itsetiedottomasti, ja vaikka
hän kammosikin sitä, oli hän kuitenkin säilyttänyt sen, koska se oli
erittäin onnistunut ja ainoa hänellä oleva Barryn muotokuva.

Paremman keskinäisen ymmärtämyksen unelmat tuntuivat romahtaneen
hänen ajattelemattomuutensa ja tuhmuutensa tähden. Hän oli loukannut
miestään eikä voisi sitä milloinkaan selittää. Jos hän viittaisi
siihen, koettaisi saada häntä käsittämään, niin se vain pahentaisi
asiaa. Surkeasti nyyhkyttäen hän peitti kasvonsa käsillään, ja hänen
vieressään liehakoi ja uikutti hemmoiteltu Mouston hylättynä ja
unohdettuna.

Hän oli odottanut Barryn palaamista niin suurin toivein, mutta
nyt olivat kaikki toiveet murskana hänen jaloissaan. Sinä lyhyenä
hetkenä, joka olisi saattanut lähentää heitä toisiinsa, he olivat
loukanneet toisiaan, kuten varmasti kummastakin tuntui, tahallisesti
ja tarkoituksellisesti. Omasta puolestaan hän tunsi olevansa viaton,
hänellä ei ollut ollut sellaista tarkoitusta — mutta miten oli Barryn
laita? Barry ei ollut koskaan ennen loukannut häntä; raskaimpienkin
puuskiensa aikana mies oli kohdellut häntä horjumattoman ystävällisesti
ja huomaavasti. Mutta tänään — häntä puistatti, kun hän mietti, oliko
tämä heidän suhteittensa uuden jakson merkki. Ja haikean, turhan
kaipauksen kalvamana hän toivoi, ettei sitä iltapäivää olisi ollutkaan.

Kaiken nyt tapahtuneen jälkeen herätti se ajatus, että hän joutuisi
istumaan Barryä vastapäätä pöydässä loputtoman päivällisajan ja sitten
kahden kesken hänen kanssaan kesäisen illan pitkät tunnit, hänessä
pakokauhun tapaisen tunteen. Ähkäisten hän pyyhkäisi tuuhean tukan
otsaltaan. Se oli raukkamaista — mutta hän ei voinut alistua siihen, ei
tekisi sitä. Halveksien itseään hän meni huoneen toisessa päässä olevan
puhelimen ääreen.

Erakkomajassa Peters nautti hyvin ansaittua lepoa pitkän ja kuuman,
raskaan ja väsyttävän päivän jälkeen. Yllään vanha tweedkankainen
takki hän lojui mukavasti tilavassa tuolissa pari torkkuvaa setteriä
jalkojensa juuressa ja hampaissaan tuprahteleva, ruma, vanhanaikainen
piippu. Huone oli tulvillaan ilta-auringon valoa, ja sen täytti sekava
kokoelma kirjoja, käsinkirjoitettuja nuotteja, pyssyjä, onkivapoja
ja raippoja. Se oli kodikas, ja omistajan luonne oli painanut siihen
leimansa; se oli työhuone ja samalla huoahduspaikka. Nyt sen omistaja
levähti, mutta ruumiillinen lepo ei ulottunut aivoihin, sillä ne
olivat kiihkeässä toiminnassa. Hänen tavallisesti leppoiset kasvonsa
olivat rypyissä, ja hän imi vanhaa piippuaan niin tarmokkaasti,
että hänet kokonaan verhosi sininen savupilvi. Huoneen vastaiseen
nurkkaan sijoitetun puhelimen kilinä tuli harmillisena keskeytyksenä.
Hän katsahti puhelimeen tuskastuneena, vastahakoisena liikkumaan
paikaltaan, mutta toisen soiton jälkeen hän nousi jäykästi, jupisten
jotakin harmissaan ja työntäen uniset setterit syrjään. Liikaa
hätäilemättä hän tarttui kuulotorveen ja vastasi äreästi, mutta hänen
kuunnellessaan muuttui hänen vaivautunut ilmeensä nopeasti. Pehmeän,
empivän äänen lausumat sanat kuuluivat selvästi.

»Sinäkö siellä, David? Etkö voisi tulla tänne päivälliselle — jos —
jos sinulla ei ole muuta menoa. Minun päätäni särkee pahasti, ja se on
niin ikävää Barryn tähden. En tahtoisi, että hänestä tuntuisi tympeältä
ensimmäisenä iltana kotona. Jos siis voit, niin tulethan, David —»

Petersin kasvot kävivät tuikeiksi, kun hän erotti epävarmasti
sopertavan äänen värähtelevän, mutta hän vastasi reippaasti.

»Tietysti tulen, kovin mielelläni», lupasi hän herttaisesti, vaikka
hänen mietteensä eivät suinkaan olleet hilpeät. Raskaasti huoaten hän
pani kuulotorven koukkuunsa. Mutta tuskin hän oli ennättänyt liikahtaa,
kun puhelin uudelleen kilahti terävästi.

»Kirottu vehje!» mutisi hän ärtyneesti.

Tällä kertaa oli puhujan ääni kokonaan toisenlainen, sanat lyhyet ja
jyrkät!

»Sinä, Peter? — Hyvä! — Onko sinulla puuhaa tänä iltana? — Eikö? — No,
tule sitten Jumalan tähden tänne päivälliselle!» Ja sitten kuulotorvi
paiskattiin rajusti paikalleen.

Vielä tuikeamman näköisenä Peters siirtyi miettivästi huoneen poikki
ja painoi takan vieressä olevaa soittonappulaa. Palvelija saapui
viipymättä kuten tavallisesti, isännöitsijä antoi tarpeelliset
määräykset ja miehen poistuttua laski piippunsa syrjään, järjesti
hieman papereitaan ja meni verkkaisesti viereiseen huoneeseen.

Erakkomaja oli alkujaan ollut Towersin leskellä, mutta sitä ei oltu
kahden viimeisen polven aikana tarvittu siihen tarkoitukseen. Se
huone, johon Peters nyt astui, oli alunpitäen ollut seurusteluhuone,
mutta niinä kolmenakymmenenä vuotena, jotka hän oli siellä asunut, hän
oli pitänyt sitä musiikkisalina. Sen seiniä peitti tammilaudoitus,
lattia oli kiilloitettu eikä verhoja ollut lainkaan; ainoana kalustona
oli iso piano ja yksi ainoa muotokuva; se oli samalla kertaa hänen
turvapaikkansa ja pyhättönsä. Ja kolmeenkymmeneen vuoteen oli hän
suonut oikeuden astua sinne vain kahdelle ihmiselle: sille naiselle,
jonka muotokuva riippui seinällä, ja myöhemmin sille tytölle, josta
sen naisen jälkeen oli tullut Craven Towersin emäntä. Tästä huoneesta,
muotokuvalta ja pianolta hän haki lohtua kaikissa vaikeuksissaan;
täällä hän taisteli yksinäisyyttään ja murheitaan vastaan, joista
maailmalla ei ollut aavistustakaan. Nytkin hänestä tuntui, että vain se
rauha, jota se huone aina valoi hänen mieleensä, antaisi hänelle voimia
selviytyä häntä odottavasta tehtävästä.

       *       *       *       *       *

Hänen saapuessaan oli Craven yksin hallissa, ja vasta ruokakellon
soitua ilmestyi Gillian myöhästyneenä, ja hänen hyvin kalpeilla
poskillaan oli kuumeiset läikät. Petersin tarkka silmä pani heti
merkille, ettei tavallisesti aina hänen kintereillään oleva musta
seuralainen ollut nyt muassa. »Missä on uskollinen Moustonisi? Ei
suinkaan epäsuosiossa — mallikelpoinen otus?» pilaili hän, heti
kuitenkin käyden alakuloiseksi nähdessään Gillianin kasvoille levinneen
tuskaisen punan.

Mutta Gillian pisti kätensä hänen kainaloonsa ja naurahti väkinäisesti.
»Mouston alkaa muuttua mahdottomasti; olen taitanut pilata sen
auttamattomasti. Kerron sille, että tiedustit sitä; se ilahduttaa
lemmikki-poloistani. Se on katumassa yläkerrassa, kaluten luuta.
Mennään sisälle — minun on hirveän nälkä.»

Mutta ruokapöydässä hän ei näyttänyt nälkäiseltä, sillä hän ei syönyt
juuri mitään, vaan puheli katkonaisesti, hermostuneesti, sysäyksittäin.
Myöskin Craven oli aluksi hyvin harvasanainen, ja keskustelu jäi
pääasiallisesti Petersin huoleksi, kunnes hän esittämällä suoranaisen
kysymyksen sai isännän puhelemaan heitä molempia huvittavasta aineesta.
Sitten riitti puhelua siihen saakka, kunnes Gillian poistui pöydästä.

Juotuaan seurusteluhuoneessa kahvia hän avasi pianon ja vaipui sitten
väsyneenä leveään sohvaan. Päivän kuluessa sattuneet mielenliikutukset
ja päivälliselletulon vaatima ponnistus olivat näännyttäneet hänet,
eikä tulevaisuus ollut koskaan näyttänyt niin mustalta, niin vaikealta
kuin nyt hänen ollessaan niin masentunut. Hän oli mittaamattoman
kiitollinen Petersille siitä, että hän oli tullut tänä iltana,
mutta käsitti samalla, että hänen oli mahdoton alituisesti toimia
törmäyspatjana heidän välillään. Mutta huomispäivän, lukemattomien
huomispäivien pohtimisen hän päättävästi karkoitti mielestään. _A
chaque jour suffit sa peine_.

Hän lepäsi lihakset velttoina ja silmät suljettuina. Tuntui kuluvan
kauan, ennenkuin miehet tulivat hänen seuraansa. Mistähän he puhelivat
— oliko Petersille kerrottu se tieto, jota hänelle ei oltu ilmaistu.
Hänet teki levottomaksi pian uhkaavan onnettomuuden tuntu. Ja kun
he vihdoin saapuivat, vilkaisi hän ensin toiseen, sitten toiseen,
salaten huolestumistaan, mutta heidän kasvoistaan hän ei saanut mitään
selvää. Muutamia minuutteja viipyi Peters hänen vieressään pakisemassa,
siirtyen sitten pianon ääreen, kuten hän oli toivonut. Järjestettyään
pielukset mukavammin ympärilleen hän antautui nauttimaan musiikista, ja
hänestä tuntui, ettei hän ollut milloinkaan kuullut Petersin soittavan
niin hyvin. Hänen lähellään seisoi Craven, nojaten saniaisilla
täytetyn takan reunukseen savuke riippumassa huuliensa välissä.
Gillian saattoi huomaamatta häntä katsella — sillä hänen katseensa
oli suunnattu lasiovesta pengermälle — ja silmäili hänen kauniita
kasvojaan suruisen tarkkaavasti. Hän näytti olevan syvissä aatoksissa
eikä miettivästä ilmeestään päättäen kuullut sopusointuisia säveliä,
jotka täyttivät huoneen. Mutta se otaksuma sai pian ankaran kolauksen.
Peters oli lakannut soittamasta. Kun huoneessa vähän ajan kuluttua
alkoi aaltoilla erään ooppera-aarian valittava sävel, näki hän miehensä
hätkähtävän rajusti ja hirvittävän kalpeuden, jonka hän oli nähnyt
kerran aikaisemmin, leviävän hänen kasvoilleen. Gillian puri huultaan
tukahduttaakseen ilmoille pyrkivän huudahduksen ja tuijotti henkeään
pidättäen, kun Barry meni lattian poikki ja laski kätensä hillitsevästi
Petersin olalle.

»Jumalan tähden, älä soita sitä kirottua kappaletta!» kuuli hän
miehensä sanovan melkein tuntemattomaksi muuttuneella äänellä. Ja
sitten Craven poistui nopein askelin puutarhaan.

Mustasukkainen tuska puistatti Gilliania päästä jalkoihin saakka.
Vaistomaisesti hän heti arvasi, että aaria, jota hän ei tuntenut, siis
jollakin tavoin oli Barryn elämää synkentävän muiston yhteydessä, ja
entisyyden aave, jota hän koetti unohtaa, näytti taas kohoavan näkyviin
ja ilkkuvan hänelle voitonriemuisesti. Hän värisi. Kestäisikö sen
valta elämän loppuun asti? Olisiko se aina heidän välillään, hänen
kilpailijanaan, tehden hänen kaikki ponnistuksensa tyhjiksi?

Pitkään aikaan hän ei rohjennut katsoa Petersiin, joka oli empimättä
noudattanut Cravenin kursailematonta pyyntöä. Mutta kun hän viimein
uskalsi vilkaista sinnepäin, näytti toinen jo unohtaneen koko
keskeytyksen. Hänen kasvoillaan oli hajamielinen, melkein henkevä
ilme kuten tavallisesti hänen istuessaan pianon ääressä, eikä hänen
soitossaan tuntunut merkkiäkään harmista eikä hämmästyksestä. Gillian
huoahti huojennuksesta ja muutti hieman asentoaan, sijoittuen niin,
että saattoi nähdä pengermälle paenneen, yksinäisen olennon. Barry
seisoi kivisen rintasuojan vieressä käsivarret ristissä rinnalla,
tuijottaen värähtämättä yön pimeyteen, ikäänkuin hänen katseensa olisi
tunkeutunut kauas laajan puiston rajojen ulkopuolelle. Hän näytti
ruumiillistuneen yksinäisyyden vertauskuvalta, ja Gillianin sydäntä
ahdisti, kun hän ajatteli miehensä yksinäisyyttä ja kärsimyksiä, joihin
hän ei saanut ottaa osaa. Kunpa Barry vain turvautuisi häneen! Jospa
hänellä olisi oikeus mennä Barryn luokse, vedota rakkauteensa, pyytää
häneltä kaipaamaansa luottamusta ja olla hänen tukenaan suruissa! Mutta
Barry oli yksin, yltämättömissä, eikä edes aavistanut hänen kaipaustaan.

Kyyneleet kihosivat hänen silmiinsä.

Vielä kauan sen jälkeen, kun näppäimistö oli käynyt hämyisen sekavaksi,
soitti Peters väsymättömästi. Mutta vihdoin hän nousi pystyyn, sulki
pianon ja kiersi lähellään olevaa sähkönappulaa.

»Kello jo yksitoista!» huudahti hän pahoitellen. »Hyväinen aika, miksi
et keskeyttänyt minua? Soittaessani unohdan ajan kulun. Olen väsyttänyt
sinut tyyten. Mene vuoteeseen, kalpea lapsi! Minä kävelen kotiin ja
tapaan Barryn pengermällä ohi mennessäni.»

Gillian solahti sohvalta lattialle ja tarttui toisen ojennettuun
käteen. »Soittosi ei milloinkaan väsytä minua», vakuutti hän,
katsahtaen ylöspäin. »Sinulla on taikavoimaa sormenpäissäsi, rakas
David.»

Hän siirtyi avoimen ikkunan ääreen katsomaan poistuvaa miestä,
joka pian tuli uudelleen näkyviin talon nurkan takaa ja meni
pengermällä seisovan Cravenin luokse. Puheltuaan muutamia minuutteja
he laskeutuivat yhdessä pitkiä kiviportaita myöten ruusutarhaan,
josta päästiin oikopolkua myöten pienen pensaikon lävitse puiston
halki Erakkomajaan vievälle tielle. Petersillä oli tapana oltuaan
päivällisellä kartanossa kävellä sitä kautta, ja melkein aina kuten
tänäkin iltana Craven saattoi häntä.

Gillian oli jo kauan tiennyt, että hänen puolisoaan viehättivät
öiset harhailut. Barry saattoi palata vasta tuntikausien kuluttua.
Oliko mies vielä vihoissaan, koska oli jättänyt toivottamatta hyvää
yötä, mitä hän ei ollut koskaan sitä ennen unohtanut? Hänen huulensa
vavahtelivat kuten pettyneen lapsen huulet hänen verkalleen palatessaan
huoneeseensa. Mutta astellessaan hallin lävitse ja pitkiä portaita
myöten yläkertaan tunsi hän sydämessään tuominneensa Barryä väärin.
Barry ei voinut alentua halpamaiseen kostoon. Hän oli vain unohtanut —
kuinka hän olisikaan sitä muistanut? Hänestä se oli pikku seikka, eikä
hän voinut tietää, kuinka tärkeä se oli Gillianista.

Saavuttuaan makuuhuoneeseensa Gillian lähetti pois
kamaripalvelijattarensa ja meni avoimen ikkunan ääreen. Hän oli hyvin
väsynyt, mutta rauhaton, eikä hänen mielensä tehnyt vuoteeseen. Hän
istuutui matalalle ikkunalaudalle tuijottamaan kuutamoiseen maisemaan.
Hänen jatkuvan huomaamattomuutensa vaivaamana ryömi katuva Mouston
kopastaan ja hiipi arkaillen hänen luokseen, ja kun hän hajamielisesti
ojensi kätensä sitä kohti, rohkaistui se kiipeämään hänen vierelleen.
Sentimetrin toisensa jälkeen se siirtyi likemmäksi häntä, ja kun sitä
ei torjuttu, lisääntyi sen uskallus, kunnes se vihdoin laski päänsä
hänen polvilleen ja vinkui tyytyväisenä. Koneellisesti hän hyväili
koiraa, kunnes sen värisevä, nytkähtelevä ruumis rauhoittui hänen
tyynnyttävästä silittelystään.

Yö oli pimeä ja hyvin hiljainen. Ei ainoakaan tuulenhengähdys
värisyttänyt tuuhealehväisiä puita, ei ainoakaan ääni rikkonut
hiljaisuutta. Turhaan hän kuunteli; ei kajahtanut pöllön ulvahdusta,
ei fasaanin terävää hälytysääntä; luonnonkin ylle tuntui laskeutuneen
painostava äänettömyys. Kuparinvärinen kuu helotti taivaalla kuin
tulipallo. Pengermän toisella laidalla loi ryhmä korkeita puita
sysimustia varjoja sileäksi leikatulle nurmikolle ja kivikaiteen
valkeille kuvioille. Avoimesta ikkunasta kantautui heikkoa
jasmiinintuoksua, ja hän kallistui eteenpäin, innokkaasti hengittäen
tuoksua, joka toi hänen mieleensä luostarikoulun rauhaisen pihan
muistoja. Ihmeen kaunis, salaperäinen, kiihoittava yö kutsui häntä
kiehtovasti. Hänet vallannut rauhattomuus yltyi äkkiä sietämättömäksi,
ja kun hän vilkaisi taakseen avaraan huoneeseen, tuntui se
tukahduttavalta.

Seinät tuntuivat puristavan häntä. Hän oli varma, ettei hän saisi lepoa
tilavassa vuoteessaan, vaan heittelehtisi kuumeisen tuskaisesti aamuun
saakka, ja pitkät, näännyttävät tunnit kammottivat häntä. Yön toisensa
jälkeen hän oli maannut yksinään kaihoten, kunnes oli lopen uupuneena
vaipunut katkonaiseen, unien vaivaamaan horrokseen, joka ei virkistänyt.

Nukkuminen oli mahdotonta — huone, joka oli nähnyt hänen öiset
valvontansa, tuntui vankilalta, jossa oli vain synkkiä, murheellisia
ajatuksia. Kuumuus pani suonet hänen päässään jyskyttämään; hän kaipasi
vapaaseen ulko-ilmaan, raikkaaseen, kuutamoiseen puutarhaan.

Herätettyään nukkuneen koiran hän meni parvekkeelle ja laskeutui sieltä
portaita myöten, jotka hän tunti sitten oli niin väsyneenä noussut.
Hallissa vielä palavasta yksinäisestä lampusta hän arvasi, ettei Craven
ollut vielä palannut. Hapuillen hän eteni pimeässä seurusteluhuoneessa,
kunnes hänen ojennetut kätensä osuivat lasioven salpaan. Siirrettyään
sen meluttomasti syrjään hän avasi oven ja astui ulos. Hetkisen hän
seisoi paikallaan, hengittäen syvään, nauttien maiseman kauneudesta ja
hänet äkkiä vallanneesta, riemuisesta vapauden tunteesta. Hiljainen
puutarha, aina kaunis, mutta vieläkin kauniimpi yön salaperäisessä
valaistuksessa, kiehtoi hänen mieltään voimakkaammin kuin milloinkaan
ennen. Se oli sama kuin muulloinkin, mutta sittenkin niin ihmeellisen,
omituisen erilainen. Siinä oli lumousvoimaa, horjumatonta rauhaa, joka
tyynnytti hänen mielessään riehuvaa myrskyä ja rauhoitti hermoja.
Sen melkein yliluonnollisen kauneuden tenhoamana hän verkkaisesti
asteli pitkin pengermää Moustonin ihmeissään pysytellessä ihan hänen
kintereillään.

Kun hänen väsyneet jalkansa eivät sitten enää jaksaneet kävellä,
pysähtyi hän portaiden luokse ja nojasi kyynärpäänsä kaideaidan
harjaan. Tukien leukaansa kämmenillään hän katseli ruusutarhaa, ja
häntä hymyilytti sen oudon siro muodollisuus. Yhdeltä puolen se
rajoittui pengermään, ja muilla kolmella sivulla sitä ympäröi korkea
kuusiaita, jossa pengermän portaiden kohdalla oli portti. Siitä
päästiin pensaikkoon, jonka läpi Petersin oikopolku vei. Korkean,
tiheän kuusiaidan varjo ulottui kauas tarhaan, ja hän katseli
haaveksien sen pimentoihin, loihtien esille menneisyyden, kuvitellen
elottomaan ympäristöönsä niiden unohdettujen polvien aaveita, jotka
muinaisaikaisissa silkki- ja satiinipukimissaan olivat kävelleet noilla
samoilla kivetyillä poluilla, puhelleet, nauraneet ja itkeneet ruusujen
keskellä. Yksinäiset haamu-parat — olivatko ne yksinäisempiä kuin hän?

Vihdoin hiljaisuus särkyi. Kaukaa puistosta kuului pöllön pehmeä
kutsu, ja pian kajahtanut vastaushuhuilu tuntui ilkkuvan yksinäiselle
kuuntelijalle. Koko hänen olemuksensa keskittyi yhteen ainoaan suureen
äärettömän kaipauksen huutoon: »Barry! Oi, Barry, Barry!»

Ja ikäänkuin vastaukseksi rukoukseensa hän kuuli ääntä, joka sai veren
nopeasti tulvahtamaan hänen sydämeensä.

Kuusiaidan tummassa varjossa oli portti auennut ja sitten sulkeutunut
kajahtaen. Painaen käsillään rintaansa hän terästi katsettaan,
tähyillen pimeään. Sitten kuului varmoja askelia, ja Cravenin kookas
vartalo erottui ympäröivästä hämystä. Huohottaen Gillian katseli, kun
hän hitaasti tuli ruusutarhan ylitse ulottuvan kirkkaan kuutamoviirun
poikki ja nousi portaille. Vasta pengermälle saavuttuaan hän näytti
huomaavan vaimonsa ja tuli hänen luokseen, huudahtaen hämmästyneenä:
»Sinä — Gillian?»

»En saanut unta — oli niin kuuma — puutarha houkutteli minua», sopersi
Gillian, alkaen äkkiä pelätä, että toinen saattaisi luulla hänen
olleen vakoilemassa häntä. Mutta yön kiehtova voima oli Cravenista
liian luonnollinen kaivatakseen mitään selityksiä. Hän sytytti
savukkeen ja poltteli äänettömänä. Gillian ei osannut virkkaa mitään,
ja hänen olemustaan värisytti synkeiden aavistusten kylmä aalto hänen
odottaessaan, että Barry alkaisi puhua. Vihdoin mies kääntyi hänen
puoleensa miettivän näköisenä ja puhkesi puhumaan mutkattoman suoraan.

»Minua on pyydetty Keski-Afrikkaan lähtevän retkikunnan johtajaksi. Se
on osittain metsästys-, osittain tieteellinen retki. Minun puoleeni
käännyttiin, koska tunnen seudun ja mieltäni kiinnittävät troopilliset
sairaudet, olen valmis suorittamaan osan kulungeista, jotka pakostakin
ovat suuret — olisin ilomielin tehnyt sen joka tapauksessa, meninpä
mukaan tai en. Vastauksen antamista siihen kysymykseen, rupeaisinko
retken johtajaksi, viivytin niin kauan kuin ymmärrettävillä syillä
voin — minun oli otettava huomioon muitakin kuin itseni. Mutta minulta
tiukattiin varmaa vastausta, ja nyt olen suostunut lähtemään. Monet
muut miehet suoriutuisivat siitä tehtävästä paremmin kuin minä, mutta,
kuten mainitsin, satun tuntemaan seudun ja puhun useita sikäläisiä
murteita, joten minun lähtöni tekee puuhan helpommaksi.

— Mutta minusta ei ratkaiseva tekijä ole ollut se, vaan se olet ollut
sinä. Luuletko, etten tiedä, kuinka perinpohjaisesti olen pettänyt
toiveesi — kuinka raskas elämäsi on? Tiedän sen. Ja koska sen tiedän,
lähden. Sillä en käsitä, miten muuten voisin muuttaa elämäsi edes
siedettäväksi.

— Meidän on käynyt mahdottomaksi jatkaa tällä tavoin — ja vika on
minun, yksin minun. Sinä olet ollut hyvyyden ja kärsivällisyyden
enkeli, olet tehnyt kaikki, mitä yksikään nainen inhimillisesti katsoen
olisi voinut tehdä, mutta olosuhteet ovat olleet meitä vastaan.
Minulla ei ollut oikeutta pyytää sinua sellaiseen avioliittoon. En
voi tehdä sitä tekemättömäksi. En voi antaa sinulle vapautta, mutta
olemalla poissa voin tehdä elämäsi helpommaksi kuin se on ollut. Olen
järjestänyt kaikki asianajajieni kanssa Lontoossa ja Petersin kanssa
täällä tänä iltana. Jollen palaa, sillä onhan retkellä luonnollisesti
vaaroja, jää kaikki sinun hallintaasi — se on ainoa hyvitys, minkä voin
antaa. Jos palaan — olkoon Jumala armollinen ja suokoon minun olla
sinua kohtaan parempi kuin tähän asti olen ollut.»

Isku, jota Gillian oli odottanut, oli vihdoin tärähtänyt, hänen
pelokkaat aavistuksensa olivat toteutuneet. Sydämessään hän oli aina
ollut varma, että niin kävisi, mutta sen äkillisyys lamautti. Hän
ei osannut sanoa mitään. Äänettömänä hän seisoi miehensä vieressä
epätoivoisen pelon turruttamana; kädet tiukasti nyrkissä. Barry lähtisi
— eikä milloinkaan palaisi. Hänen aivoissaan takoi, ja hänen teki
mielensä kirkua. Hän tunsi hyvin oman voimattomuutensa, hänen mitkään
sanansa eivät jaksaisi horjuttaa miehen päätöstä. Se oli loppu, jonka
tulon hän oli koko ajan aavistanut, hänen kaikkien unelmiensa loppu,
kaiken muun paitsi surun ja tuskan ja sanoinkuvaamattoman yksinäisyyden
loppu. Ja Cravenille — vaarat ja mahdollisesti kuolema. Hän oli
myöntänyt, että retki oli vaarallinen, järjestänyt sen varalta asiansa.
Cravenin tekemäksi se merkitsi paljon. Niiltä miehiltä, jotka olivat
olleet heidän luonaan Skotlannissa, hän oli saanut tietää, kuinka
äärimmäisen pelottomasti Barry uhitteli vaaroja; hän tunsi Barryn
hillittömän huimapäisyyden metsästysretkillä, se oli niillä seuduin
sananpartena. Barry ei antanut lainkaan arvoa omalle hengelleen —
millä perusteilla olisi voinut olettaa hänen ryhtyvän edes tavallisiin
varokeinoihin salaperäisessä maassa, jossa kuolema väijyi äkillisenä
ja hirvittävänä? Aikoiko hän lähteä edeltäpäin päätettyään lopettaa
elämänsä, joka oli käynyt sietämättömäksi? Tuska raateli hänen
sydäntään, ja hän sulki silmänsä, ettei mies näkisi niiden varmastikin
haikeaa kärsimyksen ilmettä. Kuinka pitkä valmistusaika hänelle oli
suotu, ennenkuin ero jättäisi hänet lohduttomaksi?

»Milloin lähdet?»

Kysymys tunkeutui äkkiä hänen huuliltaan, ja Craven silmäili
häntä tutkivasti, koettaen saada selvää värittömistä, valkeata,
värähtämätöntä naamaria muistuttavista kasvoista. Hän oli ollut
erottavinaan värähdyksen vaimonsa äänessä, mutta sitten hän moitti
itseään hupsuksi nähdessään toisen rauhallisen ulkonäön, joka tuntui
todistavan välinpitämättömyyttä. Gillianin tyyneys koski häneen,
vaikka se samalla lujitti häntä. Miksi pitäisi Gillianin välittää
siitä mitään, mietti hän katkerasti. Hänen lähtönsä saattoi merkitä
Gillianille vain helpotusta. Ja pettymys valoi hänen ääneensä kylmän,
ynseän soinnun.

»Lähiviikkojen aikana. Päivää ei vielä ole tarkalleen määrätty»,
vastasi hän vältellen.

Taaskin oli Gillian ääneti, ja Barry aprikoi, mitähän hän ajatteli.
Äkkiä Gillian kääntyi hänen puoleensa, ja hänen suustaan purkautuivat
hätäisesti soperretut sanat:

»Kun sinä olet poissa — saanko lähteä Ranskaan — Pariisiin —
työskentelemään? Tämä joutilas elämä tappaa minut!»

Craven katsahti häneen hämmästyneenä, hänen sanojensa kiihkeyden
säpsähdyttämänä, säikähtäen kuullessaan odottamattoman ehdotuksen.
Hänen ainoana lohdutuksenaan retkellä olisi ollut ajatella, että
Gillian oli Towersissa, siinä asemassa, jossa hän toivoi, Petersin
hoivaamana. Sekunnin ajan hän mietti evätä pyynnön, mikä tuntui olevan
hänen oikeutensa, vaikka se ehkä olisikin ollut mielivaltainen teko.
Mutta hänen antamansa lupaus, että Gillian saisi menetellä vapaasti,
oman tahtonsa mukaan, sitoi hänen kätensä. Hän ei voinut rikkoa
lupaustaan nyt.

»Kuten itse haluat», virkkoi hän väkinäisen huolettomasti. »Olethan
itsenäinen. Saat tehdä niinkuin tahdot.»

Kohauttaen hieman olkapäitään hän kääntyi talolle päin. Gillian
käveli hänen rinnallaan tunnemyrskyn raivotessa rinnassaan. Barry ei
koskaan saisi tietää, kuinka kiihkeästi hän rakasti häntä, kuinka
polttava intohimo sykähteli hänessä kuin elävä olento. Hän ei voinut
puhua, heidän välillään oleva kuilu oli liian leveä, ylipääsemätön,
ja Barry lähtisi hänen luotaan, pitäen häntä kylmänä, tunteettomana!
Kyyneleet sumensivat hänen silmänsä, kun hän haparoi eteenpäin pimeässä
seurusteluhuoneessa.

Himmeästi valaistussa hallissa seisoi Craven portaiden juurella,
puristaen tammista kaidetta, ja katseli tuskaisin silmin hentoa,
kumaraista olentoa, joka hitaasti nousi portaita. Hänen mielessään
riehui taistelu, ja hän rukoili voimia jaksaakseen sallia vaimonsa
mennä — sillä hän tiesi, että jos Gillian vain kääntäisi päätään, hänen
itsehillintänsä olisi mennyttä. Nyt se jo alkoi heikentyä, ja hänen
otsalleen kihosi isoja hikihelmiä, kun hän koetti tukahduttaa kavalaa
sisäistä ääntä, joka kehoitti häntä unohtamaan entisyyden ja ottamaan
omansa. »Sinulla on vain yksi elämä», tuntui se huutavan ilkamoivan
pilkallisesti. »Elä niin kauan kuin voit, ota, mitä saat! Mennyt on
mennyttä; vain nykyisyydellä on merkitystä. Mitä hyödyttää katumus,
mitä pidättyminen, joka puuduttaa, mutta kuitenkin lietsoo halua?
Hupsu, hupsu, kun sysäät luotasi onnen mahdollisuuden!»

Häneltä pääsi syvä ähkäisyn tapainen hengähdys ja hän syöksähti
eteenpäin. Mutta kuolemanpelon vallassa hän sitten pysähtyi, kiskaisi
katseensa irti kaihoamastaan naisesta ja riensi yöhön.




VIII


Pienessä, arabialaisleirin keskelle pystytetyssä teltassa Algerian
etelärajoilla istui Craven kirjoittamassa. Paahtavan kuumaa päivää oli
seurannut ihan tyyni, tukahduttava yö, ja Craven oli märkä hiestä,
jota tippui hänen otsaltaan ja joka muodosti nahkeita läiskiä hänen
kätensä alle, tehden kirjoittamisen työlääksi ja vaikeaksi; olisipa se
ollut tuiki mahdotonta, jollei hän olisi sormiensa kohdalle levittänyt
imupaperia. Hänen ohut silkkipaitansa, jonka kaula-aukon hän oli
vetänyt hyvin laajaksi ja jonka hihat hän oli käärinyt kyynärpäittensä
yläpuolelle, oli liimaantunut hänen leveihin hartioihinsa. Valon
houkuttelemina kierteli pienen pieniä kärpäsiä sakeana parvena lampun
ympärillä, tanssien liekin hohteessa ja kärventäen siipiänsä, niin että
niitä sakeasti tippui leiripöytää peittäville, tiheästi kirjoitetuille
liuskoille, tahraten vielä kosteata mustetta ja kasaantuen tahmaksi
hänen kynänteräänsä. Vähänväliä hän kärsimättömästi pyyhkäisi ne pois.

Hänen takanaan nurkassa kyyrötti Joshio, tutkimattomat, keltaiset
kasvot märkinä ja kiiltävinä, ja puhdisti revolveria tavalliseen
perinpohjaiseen ja huolelliseen tapaansa. Hänen vieressään olevalla
neliskulmaisella, risaisella telttakankaan palasella olivat hänen
työssään tarvitsemansa välineet hyvässä järjestyksessä, ja hänen
uutterasti puhdistaessaan, öljytessään ja kiilloittaessaan nostamatta
katsettaan työstänsä löysivät hänen näppärät sormensa erehtymättä
juuri sen esineen, jota hän tarvitsi. Ase näytti jo tahrattomalta,
mutta jonkun aikaa hän vielä hankasi sitä voimaperäisesti, käsitellen
sitä melkein rakastavan huolellisesti, ikäänkuin ei olisi hennonut
laskea sitä pois käsistään. Vihdoin hän murahti empivästi, pani
vastahakoisesti syrjään käyttämänsä rievun, kääri revolverin silkkiseen
nenäliinaan ja verkkaisesti sujutti sen nahkaiseen koteloon, jonka
hänen huolenpitonsa oli pysyttänyt pehmeänä ja taipuisena. Pantuaan sen
meluttomasti eteensä maahan hän suuntasi vinot silmänsä Craveniin ja
katseli häntä tarkkaavasti minuutin tai pari. Varmistuttuaan vihdoin
siitä, että isäntä oli liian syventynyt omaan tehtäväänsä huomatakseen
palvelijansa puuhia, hän otti selkänsä takaa toisen revolverin, jota
hän alkoi puhdistaa hätäisemmin, pintapuolisemmin kuin edellistä,
samalla varovasti pitäen silmällä pöydän ääressä kumarassa istuvaa
miestä. Kun hän oli saanut senkin tyydyttävään kuntoon ja pannut sen
takaisin takataskuunsa, väikkyi hänen tavallisesti värähtämättömillä
kasvoillaan melkein lapsellisen mielihyvän ilme, ja hän kävi viekkaan
huolettoman näköisenä käsiksi pyssyyn, joita oli kaksi pystyssä teltan
seinän varassa hänen lähellään.

Kaksi vaivoissa ja vaaroissa elettyä vuotta ei ollut jättänyt häneen
minkäänlaisia jälkiä, samottujen seutujen tuhoisan epäterveellinen
ilmasto ei ollut pystynyt hänen vankkaan ruumiiseensa, ja tieteellisen
retkikunnan keskuudessa raivonneet taudit eivät olleet kajonneet häneen
sen enempää kuin Craveniinkaan. Kun hän ei välittänyt mistään muusta
kuin isäntänsä mukavuudesta sekä uhmaili väsymystä ja vaaroja, olivat
Afrikan sydänmailla vietetyt kuukaudet olleet paljoa paremmin hänen
makunsa mukaiset kuin Craven Towersin tympeän yksitoikkoinen elämä.
Mutta kun matka — tosin kiertoteitse — käännettiin kotiin päin —
Joshion omaksumaan kotiin — oli hän sittenkin hyvällä tuulella. Hänestä
oli elämässä ainoastaan yksi kannustin — se mies, joka vuosikausia
sitten oli Kaliforniassa pelastanut hänen henkensä. Joshio oli
tyytyväinen siellä, missä Craven oli.

Teltan ulkopuolella oli arabialaisten leirissä hälinää. Oven ohitse
käveli yhtenään ryhmittäin miehiä, jotka keskustelivat innokkaasti ja
väitellessään huusivat käheä-äänisesti, meluisan kiihkeästi. Läheltä
kuului hevosten hirnuntaa, ja kerran peräytyi kirkuva ori rajusti
teltan seinää vasten, jonka vierellä Joshio istui, ärryttäen tyynen
jaappanilaisen päästämään harvinaisen kiukunäännähdyksen, samalla kun
hän kumartui sieppaamaan turvaan toista pyssyä. Sitten eläin kiskottiin
kauemmaksi runsaiden, monivivahteisten arabialaisten voimasanojen
kajahdellessa, ja Joshio virnisti leveästi, kun käskevä ääni vaimensi
arabialaisten hälyn ja muukalaisen teltan läheisyydessä syntyi äkkiä
hiljaisuus.

Joka taholta kuuluvasta häiritsevästä melusta huolimatta Craven
kirjoitti keskeyttämättä vielä jonkun aikaa. Huoahtaen hän sitten
kokosi hajallaan olevat liuskat, pyyhki pois niihin takertuneet
kärventyneet siivet ja pienet, käpertyneet kärpäsenraadot ja lukematta
tiheään kirjoittamiaan arkkeja työnsi ne kuoreen, sulki sen, kirjoitti
osoitteen ja nojautui sitten taaksepäin, huudahtaen huojennuksesta.

Petersille menevä kirje oli valmis, mutta vielä oli jälellä vaikeampi
kirje, joka hänen oli lähetettävä vaimolleen — jonka kirjoittaminen
häntä peloitti, mutta jonka hän silti kiihkeästi halusi lähettää. Se
saapuisi perille vasta hänen kuolemansa jälkeen, jonka hän varmasti
uskoi hänet saavuttavan ja jota hän hartaasti rukoili, ja paljastaisi
Gillianille koko hänen entisyytensä salaisuuden ja hänen intohimoisen
rakkautensa, joka oli karkoittanut hänet, arvottoman, kauaksi
vaimostaan. Sillä kaksi vuotta kestäneiden seikkailujen ja vaarojen
aikana ei kuolema ollut koskaan näyttänyt niin uhkaavan läheiseltä kuin
nyt, ja ennen kuolemaansa hän tahtoisi saada tämän ainoan tyydytyksen —
hän rikkoisi vaitiolon, joka oli syövän tavoin jäytänyt hänen sieluaan.
Vihdoinkin saisi Gillian tietää kaikki, mistä hän ei ollut milloinkaan
rohjennut puhua, hänen toivottoman rakkautensa, hänen katumuksensa ja
häpeänsä, hänen kiihkeän halunsa tehdä vaimonsa onnelliseksi.

Kymmeniä kertoja viimeisten kahden vuoden aikana hän oli yrittänyt
kirjoittaa, mutta aina luopunut aikeestaan, mutta tällä kertaa se tarve
oli pakottava. Nyt hänellä oli viimeinen tilaisuus. Aamusarastuksen
varhaisina hetkinä hän seuraisi arabialaisia, joiden vieraana hän
majaili, kostoretkelle, jolta hän ei mielinyt palata elävänä. Kuolema,
jota hän Englannista lähdettyään oli avoimesti uhitellut, olisi
varmastikin helppo löytää niiden sotaa käyvien heimojen keskuudessa,
joiden kohtaloon hän oli liittänyt omansa. Hänen kasvojaan valaisi
hetkisen omituinen hymy, joka sitten äkkiä haihtui epäilyksen
horjuttaessa hänen varmuuttaan. Entäpä jollei kohtalo taaskaan sallisi
hänen päästä irti elämästä, joka oli käynyt sietämättömämmäksi kuin
konsanaan?

Kun häntä vainosi O Hara Sanin muisto ja hän tuskaisesti ikävöi sitä
naista, jonka hän oli tehnyt puolisokseen, oli tämä kaksinkertainen
taakka käynyt ylivoimaiseksi. Hän oli tarttunut tieteellisen
retkikunnan tarjoamaan tilaisuuteen. Hän oli tuntenut maan vaarallisen
luonnon ja tiennyt sen rämeiden ja metsien uhkuvan kuumehuuruja. Ja
hän olikin lähtenyt Afrikkaan kohtaamaan kuolemaa, joka vapauttaisi
hänet jättämättä silti tahraa hänen vaimonsa kantamaan nimeen. Ja
kuolema, joka vapauttaisi hänet, vapauttaisi myöskin Gillianin! Hän
kiristeli hampaitaan ajatellessaan sen katkeraa oikeudenmukaisuutta.
Sillä hän oli määrännyt omaisuutensa ja laajat tiluksensa Gillianille,
käytettäväksi hänen mielensä mukaan. Nuori, rikas ja vapaa! Kuka
saavuttaisi omakseen sen, mistä hän oli luopunut? Vielä nytkin,
kuukausia kestäneen sielullisen taistelun jälkeen, se ajatus tuntui
kiduttavalta.

Mutta kuolema, joka oli vaatinut raskaan veron hänen kumppaniensa
keskuudesta, oli kiertänyt häntä. Sairaudet ja tapaturmat olivat
vainonneet retkikuntaa alusta alkaen. Retken lääkeopilliset ja
tieteelliset tulokset olivat olleet odottamattoman runsaat, mutta
kuoleman saalis seurueen jäsenten joukosta oli ollut hirvittävä.
Äärimmäisen huimapäisenä ja kaikista varokeinoista välittämättä Craven
oli nähnyt murhenäytelmän toisensa jälkeen, tuntien kateutta, jota
hän oli tuskin kyennyt salaamaan. Leirissä jaksottaisesti tuhoisesti
raivonneet äkilliset, tappavat kuumetaudit eivät pystyneet häneen,
ja pelottomasti ja väsymättä hän oli uurastanut hoivaillessaan
tartunnan saaneita retkeläisiä ja lamaantuneiden, huolettavan
helposti sortuneiden kantajien nopeasti supistuvaa armeijaa.
Järkkymätön jaappanilainen aina rinnallaan hän oli ponnistellut
yötä päivää pelastaakseen retkikunnan täydellisestä tuhosta. Ja
hoitaessaan sairaita ja paimentaessaan haluttomia kantajia hän oli
lomahetkinään samoillut laajoilla alueilla etsimässä tuoretta ravintoa
leirin tarpeiksi. Mutta vaarat, joita hän oli tahallaan hakenut
niin uhkarohkeasti, että siitä oli peittelemättä puhuttu, olivat
ihmeellisesti väistäneet häntä. Hänen henkeään suojeli taikavoima. Hän
oli antautunut jokaiseen huimaan yritykseen, pannut yhtenään itsensä
alttiiksi vaaralle, kunnes eräänä iltana, vähää ennen kuin retkikunnan
piti kääntyä taivaltamaan takaisin sivistysmaailmaan, leirinuotiolla
sattumoisin lausuttu sana oli äkkiä hänelle selvittänyt, kuinka
suuresti koko retkikunnan turvallinen paluu rannikolle oli riippuvainen
hänestä.

Omituisesta kohtalonoikusta oli kuolema korjannut runsaimman satonsa
retkikunnan tieteellisesti kouluttamattomien jäsenten keskuudesta.
Vaikka suurriistan metsästäjät olivat karaistuneempia ja ruumiillisesti
paremmin harjaantuneet kestämään vaivoja ja rasituksia kuin seurueen
oppineet jäsenet, olivat he kuitenkin sortuneet kaikki paitsi
Cravenia. Huomautuksen oli eräs tutiseva, kuumeinen tiedemies,
joka nuotion hohteessa kirjoitti muistiinpanoja päiväkirjaansa
tuskin jaksaen vapisevissa sormissaan pitää lannistumattoman tahdon
liikuttamaa, vaivaloisesti pyörivää täytekynää, lausunut sitä ennakolta
ajattelematta ja mitään erikoista tarkoittamatta. Hätkähdyttävää
lausetta oli seurannut juro ele, hirvittävän sisältörikas ele, ja
tyrmistyneenä oli Craven tuijottanut värisevään olentoon, jonka
pingoittuneissa keltaisissa kasvoissa silmät kiilsivät melkein
kammottavan kirkkaina, kunnes miehen sanojen merkitys hitaasti
hänelle selvisi. Mutta kun hän kerran oli tajunnut huomautuksen
koko kantavuuden, oli se herättänyt hänet täysin ymmärtämään
velvollisuutensa niitä miehiä kohtaan, joiden johtajaksi hän oli
ryhtynyt. Kaikista niistä, jotka olisivat kyenneet opastamaan
retkikuntaa kotimatkalla, oli hän yksin jälellä. Ilman häntä
saattaisivat aikoinaan lukuisan seurueen hengissä selviytyneet jäsenet
kenties päästä turvaan, mutta sinä yönä hänelle selvisi, kuinka
ehdottomasti hänen kumppaninsa luottivat, että hän veisi heidät
nopeasti takaisin ja pitäisi aisoissa kantajat, joiden tuontuostakin
uusiintuvat kapinat vain Craven näytti osaavan tukahduttaa. Hän oli
istunut myöhään yöhön, synkästi tuijottaen roihuavaan tuleen, polttaen
piipullisen toisensa jälkeen ja kuunnellen metsän moninaisia ääniä
— kaatuvien puiden kaukaisia rymähdyksiä, hyönteisten taukoamatonta
surinaa, leirin liepeillä hiipivien petoeläinten venytettyjä
ulvahduksia, pöllön pehmeää huhuilua, joka elävästi toi hänen
mieleensä Craven Towersin viileätuoksuisen puutarhan, ja läheisempää,
kammottavaa, hillittyä valitusta, joka kantautui läheisestä teltasta;
siellä ähkyi vielä yksi tieteen uhri kuolemankielissä.

Tunnin toisensa jälkeen hän istui ja mietti. Siitä ei päässyt mihinkään
— halveksittavaa oli, ettei hän itse ollut sitä aikaisemmin oivaltanut.
Velvollisuuden kaita polku oli hänen edessään, eikä hän saanut poiketa
siltä huojentaakseen mieskohtaisen murheensa taakkaa. Hän oli sidottu
näihin miehiin, jotka luottivat häneen. Kunnia vaati häntä luopumaan
suunnitelmastaan — kunnes hän oli suorittanut tehtävänsä. Uskollisuuden
kumppaneita kohtaan täytyi olla voimakkaampi kuin kaikki itsekkäät
pyyteet. Ja eihän se missään tapauksessa merkitsisi muuta kuin
päätöksen toteuttamisen viivästymistä, ajatteli hän, tuntien katkeraa
tyydytystä. Kun hän vain olisi saattanut retkikunnan tähteet turvaan
rannikolle, olisi hänen vastuunalaisuutensa lopussa, ja hänellä olisi
vapaus lähteä sille uralle, joka vapauttaisi hänen rakastamansa naisen.

Viimeisenä aamunkoiton edellisenä, viileänä, hiljaisena tuntina hän
oli noussut puutuneena ja väristen istumapaikaltaan hiipuvan nuotion
ääressä, ja kun hänen oli liian myöhäistä enää saada laiminlyötyä
lepoa, oli hän herättänyt Joshion ja lähtenyt tavanmukaiselle
muonitusretkelleen, joka oli hänen jokapäiväinen puuhansa. Ja siitä
ajasta alkaen hän oli huolekkaasti varjellut henkeään, joka tosin
hänestä itsestään oli arvoton, mutta jolla oli korvaamaton arvo
hänen kumppaneilleen. Enää ei ollut sattunut kuolemantapauksia eikä
karkaamisia kantajien jo ennestään huvenneessa joukossa. Kaikki
oli sujunut jatkuvan menestyksellisesti ja kuusi kuukautta sitten,
senjälkeen kun oli suoritettu vaarallinen marssi vihamielisen maan
halki, oli Craven vienyt retkikunnan jätteet turvalliselle rannikolle.

Retkikunnan palattua Lontooseen hän oli joitakuita viikkoja viipynyt
afrikkalaisessa satamakaupungissa, noussut sitten pieneen kauppahöyryyn
ja matkustanut vähäntunnetulle marokkolaiselle ranta-asemalle ja sieltä
verkkaisesti ja kaartaen nykyiseen olinpaikkaansa, johon hän oli
saapunut vasta viikko sitten.

Hän oli kahdesti ennen käynyt heimon parissa sheikki Mukair Ibn
Zarrarahin nuoremman pojan, Pariisissa kohtaamansa spahiupseerin
vieraana, ja hänelle osoitettu lämmin vierasystävyys oli tehnyt
häneen syvän vaikutuksen. Äkillinen, selittämätön halu oli vetänyt
hänet uudelleen tänne, missä hän oli viettänyt muutamia elämänsä
onnellisimpia kuukausia. Hänessä oli herännyt voimakas ihailu vanhaa,
juroa arabialaispäällikköä ja hänen kahta perinpohjin erilaista
poikaansa kohtaan; vanhempi heistä oli totinen, tavallisesti
harvapuheinen mies, noudatti vanhoja perinnäistapoja oikeauskoisen
muhamettilaisen jäykän sitkeään tapaan, vihasi ranskalaista
oikeudenkäyttöä, jonka alaisena hänen oli pakko elää, ja uhrasi
kaiken aikansa heimon asioihin ja kauniille, palvotulle vaimolleen,
joka oli yksin hänen haareminsa valtiattarena, vaikka ei ollutkaan
lahjoittanut hänelle lasta; nuorempi oli ihan päinvastoin kuin
veljensä komea-asuinen, perin nykyaikainen nuori arabialainen ja yhtä
innokas ranskalaisten pyrkimysten kannattaja kuin Omar oli niiden
vastustaja. Varakas ja mahtava sheikki, jonka ystävyyteen ranskalaiset
hallintoviranomaiset olivat uutterasti pyrkineet taatakseen itselleen
hänen heimonsa tuen, sillä sen vaikutusvalta ulottui laajalle ja se
olisi saattanut osoittautua vaaralliseksi tekijäksi levottomassa
piirissä, kannatti sydämessään esikoisensa tunteita, mutta viisaampana,
laajanäköisempänä ja harkitsevampana oivalsi, kuinka suotavaa oli,
että ainakin yksi hänen sukunsa jäsenistä oli läheisessä yhteydessä
hallituksen kanssa, joka hänen oli pakko tunnustaa, vaikka hän tekikin
sen nurkuen ja puolittain halveksivasti. Kauan hän oli ollut kahdella
päällä ennakkoluulojen ja poliittisen viisauden taistellessa vallasta
hänen mielessään, ennenkuin oli vastahakoisesti suostunut siihen, että
Said merkittiin spahirykmentin luetteloihin. Ja veljesten välinen
harvinaisen voimakas rakkaus oli kestänyt kokeen, joka olisi saattanut
olla liian ankara sen jatkumiselle; Omar oli alistunut itsevaltaisen
päällikkövanhuksen päätökseen eikä ollut edes huomauttanut asiasta
mitään, ja Said taas oli innostaan huolimatta huolellisesti varonut
lietsomasta ilmiliekkiin veljensä syvälle juurtunutta vihaa sitä
kansaa kohtaan, jota palvellessaan hän itse ylpeili. Hänen suruton
luontonsa mukautui keveästi elämään kahta toisistaan jyrkästi eroavaa
elämää, ja vaikka hän salaisesti pitikin parempina rykmentissään
vietettyjä kuukausia, osasi hän mahdollisimman paljon nauttia
loma-ajoistaan, joiksi hän aina palasi heimon pariin, riisui siellä
komean upseeripukunsa, josta hänen kiihkeä mielensä nautti, salasi
huolellisesti kaikki ranskalaisystävällisten taipumustensa merkit ja
näytteli erittäin tahdikkaasti jonkun verran vastenmielistä osaansa
sheikin nuorempana poikana.

Nuoren spahin ja Cravenin tutustuttua toisiinsa Pariisissa olivat he
pian huomanneet, että heillä oli samanlaisia harrastuksia, ja tulleet
sitten läheisiksi ystävyksiksi. He olivat olleet yhdessä Algeriassa
metsästämässä panttereja ja berberiläisiä lampaita, ja vihdoin oli
Craven suostunut lähtemään vierailulle heimon luokse. Siellä hän
oli nähnyt aitoa aavikkoelämää, joka oli väkevästi kiehtonut hänen
sovinnaisuutta vierovaa, vaellushaluista luonnettaan. Kaikki olivat
poikkeuksetta ottaneet hänet sydämellisesti vastaan, harvapuheinen
Omarkin oli ollut leppeä häntä kohtaan, pitäen häntä sellaisen kansan
edustajana, jota hän saattoi kunnioittaa menettämättä silti omaa
arvoaan. Cravenista olivat arabialaisten leirissä vietetyt viikot
olleet keskeytymätöntä nautintoa, ja hänen toinen käyntinsä oli
lujittanut heidän keskinäisiä suhteitaan. Heimon alue oli Algerian
rajamaiden äärimmäisellä liepeellä, alituisen kuohunnan myllertämän
piirin sydämessä, ja vaara oli siellä aina uhkaamassa, mikä ei
Cravenista ollut sen vähäisin vetovoima. Hän oli tuntenut haikeata
pettymystä sen tähden, että heimojen välinen sota, jota käytiin siitä
huolimatta, että hallitus ponnisteli säilyttääkseen rauhan aavikon
suurten heimojen välillä, oli hänen molempien käyntiensä aikana ollut
keskeytyksissä.

Monia miespolvia oli Mukair Ibn Zarrarahin heimo ollut sodassa erään
toisen mahtavan heimon kanssa, joka asuen kauempana etelässä oli
asiallisesti maan nimellisten hallitsijain ylivallan ulkopuolella ja
rikkoi rajarauhaa lakkaamatta. Mutta tietoisina Mukair Ibn Zarrarahin
kasvavasta vallasta ja apulähteistä olivat rosvot karttaneet
yhteentörmäystä hänen kanssaan ja suunnanneet huomionsa vähemmän
vaarallisiin vastustajiin. Mutta perinnöllisten vihollisten näennäinen
syrjässäpysyminen ei kuitenkaan narrannut vanhaa sheikkiä vähentämään
varokeinojaan. Itämaalaisten luonteenomaiseen epäilevään tapaan
hän piti heitä taukoamatta silmällä ja pysyi hyvästi järjestetyn
vakoilukoneistonsa avulla jatkuvasti selvillä heidän kaikista
liikkeistään. Vierailujensa aikana Craven oli usein kuunnellut
tarinoita menneistä otteluista ja nähnyt ympärillään olevien rajun
kiihkeistä kasvoista, että he toivoivat vihollisuuksien uusiintuvan.
Tämä toivo oli erikoisesti elähyttänyt heimon nuorempia jäseniä, ja
englantilainen oli aprikoinut, milloinkahan välähtäisi kipuna, joka
vihdoin sytyttäisi kauan kyteneen vihan ja kilpailun liekit ilmiloimuun.

Ja oikeastaan olikin alitajuinen aavistus tällaisesta purkauksesta
ajanut hänet jälleen Mukair Ibn Zarrarahin leiriin. Hänen
aavistuksensa, hartaiden toiveiden tulos, oli osoittautunut todeksi.
Samalla hän oli kuullut kuvauksia kauheista yksityiskohdista, jotka
olisivat — jollei se ennestään olisi ollut hänen aikomuksensa —
saaneet hänet pyrkimään mukaan siihen rangaistusretkikuntaan, joka
valmistautui kostamaan heimon kunniaan kolahtanutta loukkausta. Hänen
viikko sitten saapuessaan leiriin oli siellä kihissyt vimmastunutta,
intohimojen valtaamaa väkeä, joka ei lainkaan muistuttanut hänen
aikaisemmilla käynneillään näkemäänsä järjestystä noudattavaa, hyvään
kuriin totutettua heimoa, ja se, että lisävoimia oli joka päivä
saapunut kaukaisista piireistä, oli estänyt jännityksen laukeamisen ja
paisuttanut yötä päivää myllertävää kiihtymystä.

Avarassa, barbaarisen upeassa teltassaan oli vanha päällikkö,
jonka tyyntä arvokkuutta eivät edes murheelliset tapahtumat
jaksaneet järkyttää, ottanut hänet yksin vastaan, sillä onneton
Omar oli piiloutunut häväistyn ja ryöstetyn haareminsa lohduttomaan
yksinäisyyteen. Englantilaiselle, jolle hän saattoi puhua avoimesti,
oli vanhus kertonut koko hirvittävän tarinan, ja hänen kuvauksensa oli
uhkunut eloisaa dramaattista voimaa ja loistavaa kaunopuheisuutta,
jonka mestari hän oli. Se oli kertomus väärin osuneesta luottamuksesta
ja petturuudesta, joka oli tullut ilmi ja rangaistu itämaalaisten
ankaraan tapaan ja johtanut sitten pikaiseen, raukkamaiseen kostoon.

Muuan heimon päällikkö, johon sekä sheikki että hänen vanhempi
poikansa olivat rajattomasti luottaneet, oli osoittautunut syypääksi
raskaisiin hairahduksiin, jotka olisivat saattaneet suuresti
vahingoittaa hallitsevan suvun arvoa, jollei niitä olisi saatu ilmi.
Häneltä oli riistetty päällikkyys, ja kun hänen kannattajansa,
joiden tukeen hän oli luottanut, olivat luontaiseen huikentelevaan
tapaansa hylänneet hänet, oli rikollinen paennut kilpailevan heimon
leiriin, jonka kanssa hän jo oli ollut salaisesti neuvotteluissa.
Sen kaiken olivat Mukair Ibn Zarrarahin vakoojat saaneet selville,
mutta tiedot eivät olleet ehtineet kyllin ajoissa, jotta olisi voitu
estää onnettomuus. Rosvoilevalle päällikölle, joka oli kauan etsinyt
tilaisuutta antaakseen tehokkaan iskun vihatulle kilpailijalleen, oli
ilmaistu suunnitelmia, joiden luultiin olevan sheikin ja hänen poikansa
tiedossa, ja Omarin ollessa laajan, hajallaan asuvan heimon syrjäisille
leiripaikoille tekemällään tarkastuskierroksella, oli hänen pienen
karavaaninsa piirittänyt rusentavan ylivoimainen joukko, jota johtivat
heidän perinnöllinen vihamiehensä ja heidän oman heimonsa luopio.
Sijoittuneina hänen hellästi rakastetun, nuoren vaimonsa kantotuolin
ympärille — hän erosi vaimostaan hyvin harvoin — olivat Omar ja hänen
vähäinen henkivartionsa otelleet epätoivoisesti, mutta taistelun tulos
oli ollut etukäteen varma. Yksi toisensa jälkeen he olivat kaatuneet
ylivoimaisten ahdistajien vimmaisissa hyökkäyksissä. Voittoisat
hätyyttäjät olivat sitten peräytyneet etelää kohti yhtä nopeasti kuin
olivat tulleetkin, vieden mennessään kauniin Safiyan — kavaltajan
petturinpalkkion. Omar ja kaksi muuta olivat ainoat eloonjääneet; he
olivat pahasti haavoittuneina maanneet ruumiskasojen alla, ja heitä oli
luultu kuolleiksi.

Kuolema sydämessään oli nuori mies elänyt ainoastaan siitä toivosta,
että pääsi kostamaan kunniansa loukkaajalle. Tämän ainoan rajun,
voimia antavan halun elähyttämänä nuori Omar oli vielä toipunut
valvomaan ja ohjaamaan, kun valmistauduttiin kostoretkelle, jonka
piti olla ratkaiseva ja lopullinen. Vanhoihin vääryyksiin oli lisätty
tämä äärimmäisen häpäisevä loukkaus, ja vihan vimmaan raivostuneet
Ibn Zarrarahin heimolaiset olivat yhtenä miehenä päättäneet hävittää
vihollisensa sukupuuttoon tai itse tyyten tuhoutua.

Cravenin saapuessa leiriin oli valmistukset saatu melkein loppuun
suoritetuiksi, ja vasta tänä iltana, sheikin teltassa pidetyssä
lopullisessa sotaneuvottelussa, jossa kaikki ylemmät päälliköt olivat
olleet saapuvilla, oli hän ensi kerran nähnyt iskun kohtaaman miehen.
Hän oli tuskin tuntenut laihaa, kuihtunutta olentoa, jota vain
lannistumaton tahto näytti pitävän pystyssä, komeaksi, jänteväksi
arabialaiseksi, joka koko heimon jäsenistä oli lähimmin vetänyt
vertoja hänen omalle voimakkaalle vartalolleen. Synkästi hehkuvien
silmien hurja epätoivo väräytti vastaavaa kieltä hänen sydämessään,
ja heidän äänetön kädenpuristuksensa tuntui vahvistavan yhteisestä
halusta syntyneen päätöksen. Myöskin tässä oli mies, joka rakkaudesta
naiseen etsi kuolemaa päästäkseen eroon hirveän muiston kalvamasta
elämästä. Heitä tuntui yhdistävän hiljainen ymmärtämyksen synnyttämä
myötätunto; sama päämäärä, joka veti heidät oudon lähelle toisiaan,
herätti Cravenissa kummallisen sukulaisuudentunteen, joka haihdutti
hänen epäröintinsä, niin että hän saattoi avomielisesti ottaa osaa pian
alkaneeseen keskusteluun. Kokouksen jälkeen hän oli palannut telttaansa
suorittamaan omat loppuvalmistuksensa, tuntien melkein hurmiomaista
riemua. Joshiolle, joka oli tavallistakin ilmeettömämpi, hän oli
antanut kaikki tarpeelliset ohjeet tavaroittensa kuljettamisesta
Englantiin.

Enää oli jälellä hänen vaimolleen menevä kirje, jonka aloittaminen
tuntui kummallisen vaikealta. Sysättyään kirjoitusvehkeet luotaan
hän nojautui kauemmaksi taaksepäin tuolissaan, kopeloi taskujaan,
löysi piippunsa ja täytti sen tahallisen hitaasti. Sitten hän hapuili
tulitikkuja, mutta ei löytänyt niitä taskuistaan, nousi, venyttelihe
pitkään ja kumartui pöydän ylitse sytyttämään piipun lampusta. Hän
meni ovelle ja seisoi siellä muutamia minuutteja, mutta liikkeelläolo
ei tuntunut herättävän mielijohteita, ja kohautettuaan kärsimättömästi
olkapäitään hän palasi istumaan, synkästi tuijottaen edessään olevaan
valkeaan arkkiin.

Lepattava lamppu valaisi hänen tummiksi paahtuneita kasvojaan ja
laihaa, jäntevälihaksista vartaloaan. Ollen mainiossa ruumiillisessa
kunnossa ja Afrikan auringon päivetyttämä hän oli nuoremman näköinen
kuin Englannista lähtiessään. Sillä hetkellä näyttivät kuolema ja Barry
Craven olevan hyvin loitolla toisistaan — mutta muutamien tuntien
kuluttua, mietti hän kylmäkiskoisesti kuin asia ei koskisi häntä,
voisivat kuitenkin korppikotkat leijailla nyt niin voimakkaan ja elämää
uhkuvan ruumiin ympärillä. »Komea Barry Craven.» Hän oli Lagosissa
kuullut erään naisen lausuvan ne sanat ja tuntenut halveksivaa
mielihyvää. Kun se huomautus nyt johtui hänen mieleensä, lehahti
hänen kasvoilleen kyynillinen hymy, ja hän kuvitteli, kuinka saman
naisen silmien ilme muuttuisi ihailevasta inhoavaksi, jos hän näkisi,
mitä »komeasta Cravenista»; olisi jälellä aavikon haaskankorjaajien
tehtyä työnsä. Se ajatus ei häntä itseään kammottanut. Hän oli aina
elänyt liian likellä luontoa kaihtaakseen sen säälimättömien lakien
ajattelemista.

Hän täytti piipun uudelleen ja koetti koota harhailevia ajatuksiaan,
mutta nyt tuntui niiden pukeminen täsmällisiksi lauseiksi olevan
mahdotonta, sillä kiihkeä kaipaus, joka ei koskaan lähtenyt hänen
mielestään, heräsi nyt melkein vastustamattomana — halu nähdä Gillian,
kuulla hänen ääntään. Omasta vapaasta tahdostaan hän aikoi luopua
kaikesta, mitä elämä saattoi hänelle merkitä, mitä sillä saattoi olla
hänelle tarjottavana, ja nyt alkoi luonnollinen vastavaikutus, hän
moitti itseään hupsuksi ja napisi omaa langettamaansa tuomiota vastaan.
Vanha taistelu virisi uudelleen, vanha houkutus kiehtoi häntä koko
voimallaan, eikä se koskaan ollut tuntunut niin haikealta kuin tänä
yönä. Tunteittensa heilahdettua toisaanne hän ei kammonnut kuolemaa,
vaan häntä kammotti ajatus iäisyydestä — yksin. Gillian ei olisi hänen
tässä maailmassa eikä iäisessä elämässä, ja tuskaisesti kaivaten hänen
sielunsa valitti kovaa yksinäisyyttään. Hänen tuli sietämättömän ikävä
Gilliania, se oli polttavaa, vihlovaa, ruumiillista kipua; mutta vielä
paljoa voimakkaampana kohosi hienompi, ylevämpi pyrkimys täydelliseen
sielulliseen kumppanuuteen, jota hän ei koskaan saisi tuntea. Hänen
oman tekonsa tähden se olisi häneltä kielletty. Omalla teollaan hän
oli valmistanut tämän helvetin, jossa hän eli, hänen omaa työtään
olisi sekin helvetti, johon hän tämän jälkeen joutuisi. Aina hän oli
tunnustanut sen oikeutetuksi; ei hän yrittänyt inttää sitä vääräksi
nytkään.

Mutta jos asia olisi ollut toisin — jos hän olisi ollut vapaa
tavoittelemaan Gilliania, koettamaan voittaa hänet omakseen! Hänen
rangaistuksensa lievin puoli ei ollut se, että hän sisimmässään
varmasti uskoi rakkauden uinuvana piilevän Gillianin sydämessä kaikista
hänen päinvastaisista vakuutuksistaan huolimatta. Ja se rakkaus olisi
saattanut kohdistua häneen, olisi kohdistunut häneen, sillä hänen oma
voimakas ja hellä tunteensa olisi vetänyt sitä puoleensa. Gillianin
olisi viimein täytynyt kääntyä hänen puoleensa, ja hänen rakkautensa
olisi luonut Gillianin onnen. Ja hänelle olisi Gillianin rakkaus
ollut elämän kruunu — elämä, täynnä sanomatonta riemua ja kauneutta,
täydellistä, eheää myötätuntoa huokuva liitto. Yhdessä he olisivat
tehneet Towersista maallisen paratiisin; yhdessä he olisivat voineet
murtaa Cravenien kirouksen voiman; yhdessä he olisivat voineet kylvää
onnea monien ihmisten elämään.

Ja hänen haaveillessaan, miten olisi saattanut olla, heräsi hänessä
ensimmäisen kerran isyyden kaipaus; hän kaipasi lasta, jonka hänen
jumaloimansa nainen olisi synnyttänyt, jonka pienessä olemuksessa
yhtyisivät molempien olennaiset piirteet ja joka siten olisi heidän
keskinäisen rakkautensa kouraantuntuva todistus, joka jatkaisi
hänen juurenaan ollutta sukua. Uusi, järkyttävä tunne pani Cravenin
huohottamaan kiivaasti. Hirvittävän äkillisenä kuin salama välähti
sitten muisto, pistävä muisto, joka paiskasi hänen unelmansa
sirpaleiksi hänen jalkojensa juureen. Taaskin hän kuuli hiljaisen,
vienon, nyyhkivän äänen sanovan: »Etkö ole iloinen?» Taaskin hän näki
O Hara Sanin vetoavat, kyyneleiset silmät, tunsi hänen hennon, surun
puistattaman vartalonsa vapisevan sylissään, ja hän painoi päänsä
käsiensä varaan huumaavan kauhun valtaamana.

Tuskaisen muiston ja oman inhon turruttamana hän ei havainnut, että
leiristä taaskin kuului meluisia mielenosoituksia, mistä valppaasti ja
tarkkaavasti kuunteleva Joshio arvasi, että sinne oli saapunut joku
uusi Mukair Ibn Zarrarahin kannattaja, vastaanoton lämmöstä päättäen
erikoisen huomatussa asemassa oleva henkilö. Uteliaana jaappanilainen
nousi meluttomasti pystyyn ja pujahti hiljaa isäntänsä huomaamatta
öiseen ulko-ilmaan.

Vähäistä myöhemmin ponnahti Craven pystyyn kuullessaan kirkkaan
tenoriäänen kuuluvasti mainitsevan hänen nimensä. Nopeasti hän pyörähti
kädet ojossa kookasta, nuorta arabialaista vastaan, joka kursailematta
syöksähti telttaan tervehtimään häntä myrskyisen kiihkeästi. Craveniin
tarttui pari vankkaa käsivartta, ja empivästi hän englantilaisena
alistui tuliseen, itämaiseen syleilyyn, jota seurasi häntä enemmän
miellyttävä, sydämellinen ja pitkä englantilaismallinen kädenpuristus
ja kiivaan vuolas, melkein sekava tervehdyspuhe.

»_C'est bien toi, mon vieux!_ Olet tervetulleempi kuin konsanaan
— vaikka saattaisinkin toivoa sinun olevan tuhansien kilometrien
päässä, _mon ami_, mutta siitä lisää myöhemmin. _Dame_, kuinka olen
ratsastanut! Ikäänkuin Eblisin laumat olisivat olleet kintereilläni!
Olin lomalla, kun sanansaattaja tuli minua etsimään — hän tuntuu olleen
jyrkkä vaatimuksissaan, tämä Selim. Sähkösanomia oli lähetetty kaikkiin
mahdollisiin paikkoihin — onneksi sain yhden niistä Marseillesissa.
Niin, olin ollut Pariisissa. Kiiruhdin päämajaan pyytämään pitkää lomaa
— epämääräiseksi ajaksi — tärkeiden yksityisasioiden vuoksi, valehtelin
niin paljon kuin suinkin luulin everstin nielevän, mutta ei sanaakaan
sodasta, _bien entendu!_ Allahin kiitos, he eivät estelleet, ja lähdin
heti. Senjälkeen olen ratsastanut miltei pysähtymättä yötä päivää.
Kaksi hevosta olen tappanut, jälkimäinen viruu sydän pakahtuneena isäni
teltan edustalla — muistathan sen? — pieni Mimini, raudikko, valkoinen
tähti otsassa; rakastin sitä kuin sydämeni lemmittyä. En kenenkään
muun kuin Omarin tähden olisi ratsastanut siten, sillä rakastin sitä
hevosta, ymmärräthän, _mon ami_, enemmän kuin ikinä osaisin naista
rakastaa. Naista! Pyh! Ei ainoakaan nainen koko maailmassa ole Mimini
pään keikahduksen arvoinen. Ja minä tapoin sen, Craven. Tapoin sen,
ja se rakasti minua, luotti minuun eikä ikinä pettänyt minua. Pieni
Mimini! Allahin rakkauden nimessä anna minulle wiskyä!» Ja nauraen ja
itkien samalla kertaa hän ähkäisten vaipui Cravenin vuoteelle, mutta
nousi heti jälleen istumaan ja kaatoi kurkkuunsa pikarin kiellettyä
juomaa — melkein viimeisen tähteen pullon pohjasta.

»Profeetta ei ollut milloinkaan maistanut wiskyä, sillä muutoin hän
ei olisi kieltänyt sitä tosiuskovaisilta», virkkoi hän, poikamaisesti
virnistäen, ojentaessaan tyhjän pikarin takaisin.

»Jollainen sinä et ole», huomautti Craven hymähtäen.

»En sellaisessa mielessä, kuin sinä tarkoitat», vastasi Said,
heilauttaen jalkansa maahan ja etsien burnuusinsa laskoksista
savukkeen, jonka hän sitten sytytti, ja poltti muutamia minuutteja
mietteissään. Senjälkeen olivat kaikki äskeisen kiihtymyksen jäljet
hänestä kadonneet, ja hän alkoi järkevästi pohtia hetken polttavaa
kysymystä, osoittaen tervettä harkintakykyä ja mielenmalttia, mikä
tuntui olevan ristiriidassa hänen näennäisesti huolettoman ja
suruttoman luonnonlaatunsa kanssa. Se oli hänen luonteensa syvempi,
visusti salattu puoli, jonka Craven oli vaistonnut jo heidän
tuttavuutensa alkuaikoina.

Nyt hän puhui peittelemättömän totisesti tilanteen vakavuudesta. Sinä
lyhyenä aikana, jonka hän oli ollut isänsä luona, ennenkuin lähti
etsimään ystäväänsä, hän oli yksityiskohtaisesti perehtynyt retken
suunnitelmaan ja eurooppalaisten tietojensa nojalla ehdottanut, jopa
— esiintyen pontevammin kuin koskaan ennen vanhan sheikin seurassa —
vaatinut siihen erinäisiä muutoksia, jotka hän nyt tarkoin selitti
Cravenille. Tämä kannatti niitä sydämensä pohjasta, sillä hän itse oli
esittänyt ihan samansuuntaiset ehdotukset, mutta vanhoilliset päälliköt
olivat hylänneet ne mahdottomina uudistuksina, eikä hän, tuntien
olevansa vieras, ollut niitä tyrkyttänyt. Äkkiä muuttaen sävyään nuori
arabialainen sitten otsa rypyssä lausui hänelle kysymyksen.

»Mutta, _mon cher_, mitä tekemistä sinulla on tässä jutussa?
Juuri sitä tarkoitin, kun sanoin toivovani, että olisit tuhansien
kilometrien päässä. Sinä olet ystäväni, meidän kaikkien ystävä,
mutta ystävyys ei vaadi sinua lähtemään tänä yönä mukaamme. Se, että
sinä tarjoutuisit — niin — sehän olikin odotettavissa. Mutta että
me hyväksyisimme tarjoutumisesi — ei! sata kertaa ei! Sinä olet
englantilainen, korkea-arvoinen mies omassa maassasi. Miksi sekaannut
pienten arabialaispäällikköjen heimotaisteluihin — _voyez vous_,
minulla on vaatimattomuudenhetkeni! Jos jotakin sattuisi — kuten hyvin
todennäköisesti sattuu — niin mitä virkkaa isällinen brittiläinen
hallituksesi? Se vain lisää isäni vaikeuksia selittäessään juttua
meidän yliherroillemme.» Hänen äänessään oli naurun häive, vaikka
hänen katseensa olikin vakava. Craven heilautti kättään, ikäänkuin
pyyhkäisten hänen estelynsä syrjään.

»Englannin hallitus ei vaivaudu minun tähteni», vastasi hän
kuivakiskoisesti. »Minä en ole kyllin tärkeä henkilö.»

Muutamia minuutteja arabialainen istui ääneti ja poltteli vinhasti,
suunnaten sitten tummat silmänsä tutkivasti Cravenin kasvoihin.

»Pariisissa minulle kerrottiin, että olet naimisissa», virkkoi hän
hitaasti, ja sellaisenaan tämä huomautus oli selvä merkki hänen
eurooppalaisesta ajatussuunnastaan.

Craven kääntyi äkkiä toisaalle ja kumartui lampun puoleen, virittämään
piippuaan. »Sinulle puhuttiin totta», myönsi hän hieman vastahakoisesti
kasvot savupilven verhossa. »_Pourtant_, minä lähden mukaanne tänä
yönä.»

Hänen äänestään soinnahti jyrkkää päättäväisyyttä, jonka Said tunsi.
Nyt arabialainen kohautti olkapäitään mukautumisen merkiksi, sytyttäen
uuden savukkeen.

»Se on melkein varma kuolema», sanoi hän itämaalaisen huolettoman
levolliseen tapaan.

Mutta Craven ei vastannut mitään, ja syntyi pitkä äänettömyys.
Ympärillään leijailevan sinisen savupilven keskeltä silmäili Said
puolittain suljetuin silmin tutkivasti ystäväänsä, jonka läheisyys
nyt ensi kerran tuntui hänestä kiusalliselta, tummille poskilleen
kaareutuvien, tuuheiden silmäripsien salatessa hänen vakavan
tarkkailunsa.

Vaikka hän olikin fatalisti kaikessa, mikä koski häntä itseään, oli
länsimainen vaikutus syöpynyt häneen siksi syvälle, ettei hän uskonut
saman opin ulottuvan Craveniin. Hän tiesi, että englantilaisen uskossa
itsemääräämisellä oli laajempi tila kuin hänen uskossaan. Elipä hän
tai kuoli, se ei merkinnyt paljoa. Mutta Cravenin laita oli toisin,
eikä häntä lainkaan miellyttänyt se ajatus, että jos huominen yritys
luonnistuisi heille huonosti, hänen ystävänsä veri olisi oikeastaan
hänen vastuullaan! Niin kauaksi olivat hänen ranskalaisystävälliset
taipumuksensa vieneet hänet. Ja kuta enemmän hän pohti tätä harmillista
asiaa, sitä vähemmän se häntä miellytti.

Hän kiinnitti huomionsa suoranaisemmin itse mieheen ja pani merkille
hämmästyttäviä ja levottomuutta herättäviä muutoksia. Nuo jurot,
väsyneen näköiset piirteet eivät olleet ne huolettomat, hymyilevät
kasvot, jotka hän muisti. Hänen tuntemansa mies oli ollut eloisan
vilkas, hilpeä ja henkevä, laskenut keveästi nauraen pilaa sekä
elämästä että kuolemasta, uhitellut vaaroja huimapäisyyteen saakka,
mutta silti koskaan pienimmälläkään merkillä osoittamatta haluavansa
lähteä pois elämästä, joka silminnähtävästi oli helppo ja miellyttävä.
Mutta tämä mies oli toisenlainen, vakava ja jyrkkäpuheinen; hänen
ilmeensä oli väsyneen ja kärsineen ihmisen, ja hänen päätöksensä olla
välittämättä ystävän varoituksesta tuntui synkän tarkoitukselliselta,
tehden sellaisen vaikutuksen, että siinä piili joku tuhoisa aikomus.
Se pani arabialaisen aprikoimaan, mikä oli myrkyttänyt hänen elämäänsä
siinä määrin, että häntä halutti uhrata se. Sillä Cravenin kasvojen
ilme ei ollut hänelle outo, hän oli nähnyt sellaisen ennenkin — eräällä
Algierissa majailleella ranskalaisella upseerilla, joka sittemmin oli
surmannut itsensä, ja toistamiseen tänä samana iltana veljensä Omarin
kasvoilla. Näiden kolmen miehen luonteet olivat hyvin erilaiset, mutta
heillä kaikilla oli ihan samanlainen ilme, ajatteli Said.

Johtopäätös oli yksinkertainen, mutta sittenkin hänestä tuiki
selittämätön. Nainen — epäilemättä nainen! Kahdessa ensimmäisessä
tapauksessa oli asianlaita varmasti niin; vaistomaisesti hän tunsi,
ettei hänen olettamuksensa tässäkään tapauksessa osunut harhaan.
Hänen kauniisiin, tummiin silmiinsä tuli kummastuksen ilme, ja
hänen suunsa ympärillä väikkyi kyynillinen hymy, kun hän tarkasti
näitä kolmea erilaista miestä oman, kaikkiin naisiin kohdistuvan
välinpitämättömyytensä korkealta jalustalta. Sitä heikkoutta hän ei
ymmärtänyt, sellaisella elämänvaiheella ei hänen mielestään ollut
mitään merkitystä. Hän ei ollut milloinkaan suonut pitkää katsetta
ainoallekaan oman rotunsa naiselle; eurooppalaisten naisten huomioon
Pariisissa ja Algierissa hän oli aina asianhaarojen mukaan vastannut
joko kylmällä halveksumisella, jonka hän oli verhonnut rodulleen
ominaiseen vakavaan esiintymiseen, tai peittelemättömän julkealla
hävyttömyydellä. Hänestä naiset olivat pelkkää ilmaa; hän eli
hevosiaan, rykmenttiään ja urheilua varten. Kun hänen luonteensa oli
niin omituisen kylmä, tuntui hänestä naisten vaikutus muihin miehiin
käsittämättömältä — hänen isiensä uskonnon paratiisin hourit eivät
häntä kannustaneet pyrkimään autuaitten valtakuntaan. Hän oli erillinen
luonne, häntä eivät ymmärtäneet lämminveriset ranskalaiset, joiden
kanssa hän seurusteli, eivätkä hänen omat intohimoiset kansalaisensa,
ja hän säilytti omituisuutensa rauhallisesti, välittämättä ystäviensä
naljailusta tai isänsä kehoituksista, joka viimemainittu esikoisensa
lapsettomuuden tähden kävi vuosien vieriessä yhä huolestuneemmaksi
nuoremman poikansa mielenlaadun vuoksi.

Algierissa majailleen ranskalaisen upseerin teko oli Saidissa
herättänyt ainoastaan suvaitsematonta halveksumista, mutta nyt hän
tajusi, ettei halveksuminen tullut kysymykseen Craveniin ja hänen
veljeensä nähden. Sitä pohtiessaan hän tunsi kummallista ärtymystä.
Mitä oikeastaan oli tämä tunne, josta hän ei tiennyt mitään — tämä
pakottava vaikutin, joka otti miehen valtoihinsa, ajaen hänet
kestämiskyvyn rajojen ulkopuolelle? Sitä hän ei jaksanut käsittää. Ja
äkkiä hän alkoi ensimmäistä kertaa aprikoida, miksi hänet oli tehty
niin toisenlaiseksi kuin miehet yleensä. Mutta sisäinen mietiskely
ei ollut hänen mukaistaan, hänen tapanaan ei ollut milloinkaan ollut
eritellä omaa minuuttaan, ja pian hänen ajatuksensa kääntyivät paljoa
innokkaampina hänen lähellään istuvaan mieheen, joka samoin kuin hänkin
oli vaipunut hiljaisiin aatoksiin.

Ja katsellessaan hän rypisti otsaansa kiukkuisen ärtyneenä. Algierin
ranskalaisesta hän ei ollut välittänyt, mutta Omarista ja Cravenista
hän välitti hyvin paljon. Häntä tuskastutti kärsiminen, jota hän ei
ymmärtänyt — hänen arvossapitämänsä ystävyyden päättyminen, sillä niin
melkein vääjäämättömästi kävisi, jos Craven pysyisi päätöksessään,
ja sellaisen veljen menetys, joka oli hänestä rakkaampi kuin hän
mielellään tunnusti ja jonka kuolema toisi hänen elämäänsä niin suuren
muutoksen, ettei hän tahtonut sitä ajatella. Ja kaikki tämä saattoi
tapahtua naisen tähden! Perinpohjaisen sydämekkäästi ja kuvaannollisen
yksityiskohtaisesti hän mielessään sadatteli kaikkia naisia yleensä ja
kahta naista erityisesti. Sillä yrityksen vakavuus painoi häntä sillä
hetkellä raskaasti. Hän oli rasittunut, ja hänen intoaan oli hetkeksi
jäähdyttänyt niiden kahden ainoan miehen odottamaton ja käsittämätön
esiintyminen, joiden hän salli vaikuttaa itseensä.

Mutta vähitellen hänen luontainen joustavuutensa pääsi oikeuksiinsa,
hän karkoitti hämärän kysymyksen ratkaisemattomana mielestään ja alkoi
jälleen innokkaasti keskustella piakkoin tapahtuvasta taistelusta
perinnöllisten vihollistensa kanssa. Puoli tuntia he puhelivat hyvin
vakavasti. Sitten Said nousi, selittäen aikovansa nukkua muutamia
tunteja, ennenkuin aamuhämärissä lähdettäisiin liikkeelle. Mutta hän
viivytti poistumistaan monenlaisilla verukkeilla, liikkui sinne tänne
pienessä teltassa empivänä ja silminnähtävästi vaivautuneena.

»Eivätkö mitkään sanani voi saada sinua jäämään pois tältä retkeltä?»

»Eivät», vakuutti Craven. »Olet aina luvannut, että pääsen joskus
otteluun — tahtoisitko nyt työntää minut syrjään, sinä itsekäs pahus?»
lisäsi hän, purskahtaen nauruun, johon Said ei yhtynyt.

Epäselvästi murahtaen arabialainen siirtyi ovelle, pysähtyen mennessään
sinkauttamaan olkansa ylitse: »Lähetän sinulle burnuusin ja muut
varukset.»

»Burnuusin — mitä varten?»

»Mitäkö varten?» kertasi Said, palaten telttaan silmät levällään
hämmästyksestä. »Allah! Sitä varten, että puet sen yllesi, tietysti,
_mon cher_. Et voi lähteä tuossa asussa.»

»Miksi en?»

Arabialainen pyöräytti silmänsä taivasta kohti ja heilautti käsiään
torjuvasti puhjetessaan kiivaasti puhumaan: »Siksi, että sinua
pidettäisiin ranskalaisena, vakoojana, hallituksen urkkijana; he
lopettaisivat sinut ensin ja sitten vasta kääntäisivät huomionsa
meihin. He vihaavat meitä, koraanin kautta! Mutta ranskalaisia
he vihaavat vielä katkerammin. Etkö haluaisi, että sinulla olisi
vähäisintäkään mahdollisuutta jäädä henkiin?»

Craven katsoi häneen omituisesti vähän aikaa ja hymyili sitten. »Olet
kelpo kumppani, Said», virkkoi hän tyynesti, ottaen toisen tarjoaman
savukkeen, »mutta yhtä kaikki lähden tässä asussa. En ole tottunut
teidän viehättäviin vaippoihinne, ne vain estäisivät liikkeitäni.»

Jonkun aikaa Said vielä viipyi, vuorotellen vaatien ja rukoillen, ja
poistui sitten äkkiä kesken lauseen. Muutamia minuutteja Craven seisoi
teltan ovella, silmäillen loittonevaa ystäväänsä huulillaan hymy, joka
uskomattomasti pehmensi hänen kasvojaan.

Sitten hän palasi telttaan ja veti taaskin eteensä kirjoitusvehkeet.

Äskeinen vaikeuden tuntu oli haihtunut. Nyt tuntui kirjoittaminen
sujuvan varsin helposti, ja hän kummasteli, minkä tähden se
aikaisemmin samana iltana oli tuntunut niin mahdottomalta. Sanoja
ja lauseparsia tuli tulvimalla hänen mieleensä, lauseet tuntuivat
sukeutuvan itsestään, ja kynän vinhasti liikkuessa hän kirjoitti
takertelematta melkein kokonaisen tunnin — kirjoitti kaiken sen, mitä
hän ei ollut milloinkaan uskaltanut lausua, miltei enemmän kuin oli
koskaan rohjennut ajatella. Hän ei säälinyt itseään. O Hara Sanin
traagillisen tarinan hän esitti koko surkeudessaan koettamattakaan
millään tavoin puolustautua tai vähentää omaa syytänsä; hän kuvasi
peittelemättä, kuinka yksinäinen ja lapsellisen tietämätön tyttö
oli ollut ja kuinka hän oli ikäänkuin ohimennen itsekkäästi ottanut
vastaan tytön uhrauksen; kertoi hirveästä loppukohtauksesta, joka
oli saanut hänet jyrkästi ja kammottavasti tuomitsemaan itseään ja
sitten tekemään päätöksen lopettaa elämänsä, jonka hän oli tahrannut
ja hukannut. Hän kirjoitti, kuinka John Locken kirje oli saapunut
hänen syvimmän alennuksensa hetkellä, kuinka se oli tuntunut tarjoavan
hänelle tilaisuuden, kuinka Gillian itse oli ilmestynyt hänen elämäänsä
ja kuinka hänen sydämessään oli melkein heti ensi hetkellä virinnyt
rakkaus Gilliania kohtaan.

Hän toi täydelleen julki itseään kalvavan, toivottoman, polttavan
intohimoisen rakkautensa, repivän kaipauksensa ja tunnusti, että
hän, tuntien oman arvottomuutensa, oli lähtenyt Gillianin luota
vapauttaakseen hänet, vihdoinkin suodakseen hänelle ehdottoman
vapauden. Mutta tässäkään kirjeessä, joka niin perinpohjaisesti repi
hajalle heitä erottavan välimuurin, hän ei ilmaissut avioliittonsa
varsinaista syytä; hänestä oli parempi jättää se hämäräksi, kuten
se oli aina ollut, vaikkapa Gillianilla olisikin väärä luulo
häntä kannustaneesta vaikuttimesta. Hänen täytyi alistua siihen
mahdollisuuteen ja tyytyä siihen, että Gillianille jäisi se vaikutelma,
joka hänessä heräisi. Vaimonsa vastaiseen elämään hän viittasi hyvin
lyhyesti haluamatta syventyä liikeasioihin, jotka oli jo järjestetty,
ja kehoitti vain Gilliania kääntymään Petersin puoleen, joka oli saanut
täydelliset ohjeet ja jonka neuvoihin ja apuun hän saattoi turvautua.
Hän ei esittänyt minkäänlaisia toivomuksia Craven Towersiin eikä muihin
tiluksiinsa nähden, jättäen niiden myynnin tai pitämisen Gillianin
vapaan valinnan varaan ja karttaen kaikkia sellaisia vihjauksia, että
Gillianilla oli etua hänen kuolemastaan.

Kirjoittaessaan hän näki Gillianin edessään. Tuntui melkein siltä,
kuin hän olisi puhunut palavan kiihkeät sanansa saapuvilla olevalle
kuuntelijalle. Samoin kuin Petersille kirjoitettuaan ei hän nytkään
lukenut tiheästi kirjoittamiaan arkkeja. Mitäpä se olisi hyödyttänyt?
Hän ei halunnut muuttaa eikä parantaa sanojaan. Hän oli tehnyt
tehtävänsä ja tuli rauhallisemmaksi kuin oli koskaan ollut Jaappanissa
vietettyjen kaukaisten päivien jälkeen.

Hän kutsui Joshiota. Sanat olivat tuskin ehtineet hänen huuliltaan,
kun palvelija jo oli hänen vierellään. Ja jaappanilaisen kuunnellessa
hänelle annettuja yksityiskohtaisia ohjeita häipyi hänen silmiinsä
välähtänyt valo, ja hänen kasvonsa muuttuivat, jos mahdollista,
tavallistakin ilmeettömämmiksi ja tutkimattomammiksi.

»Olethan ihan selvillä?» kysyi Craven lopuksi. »Sinun on odotettava
täällä, kunnes on ilmeisen hyödytöntä varrota kauempaa. Sitten sinun
on suoraa päätä palattava Englantiin ja annettava nämä kirjeet rouva
Cravenin omiin käsiin.»

Silmäänpistävän vastahakoisesti ja hitaasti Joshio otti paksut kirjeet
ja hypisteli niitä äänetönnä jonkin aikaa. Sitten hän äkkiä huudahti
jotakin äidinkielellään ja sysäsi ne takaisin pöydälle.

»Minä tulen isännän mukaan», ilmoitti hän järkähtämättömän tyynesti ja
loi Craveniin uhmaavan ja itsepäisen katseen.

Craven silmäili häntä hämmästyneenä. Vain kerran ennen oli nöyrä
jaappanilainen esiintynyt omapäisesti, ja sen kerran muisto teki nyt
suuttumisen mahdottomaksi. Hän osoitti heidän välillään pöydällä olevia
kirjeitä.

»Olet saanut määräyksesi», virkkoi hän rauhallisesti ja torjui enemmän
vastaväitteen nopealla, käskevällä eleellä. »Tee niinkuin sinua on
käsketty, sinä uppiniskainen pikku pahus», lisäsi hän naurahtaen.

Nuhteita saaneen lapsen tavoin Joshio pisti jörösti kirjeet taskuunsa.
Tukahduttaen haukotuksen Craven kiskoi saappaat jalastaan ja siirtyi
vuoreen ääreen, katsahtaen kelloonsa.

»Kaksi tuntia, Joshio — ei minuuttiakaan kauempaa», mutisi hän unisesti
ja vaipui uneen heti, kun hänen päänsä kosketti pielusta.

Runsaasti tunnin Joshio kyykötti liikkumattomana kantapäittensä varassa
keskellä telttaa ja tarkkaili häntä naamiomaiset kasvonsa ilmeettöminä
ja silmät väsähtämättömän tuijottavina. Sitten hän nousi varovasti
pystyyn ja hiipi ulos teltasta.

Viimeisten kahden vuoden aikana Craven oli tottunut nukahtamaan
muutamiksi tunneiksi, milloin ja missä vain saattoi. Nytkin hän nukkui
syvää, sikeätä unta. Ja kun Joshio kahden tunnin kuluttua herätti
hänet, ponnahti hän pystyyn heti täysin valveilla, lyhyen levon
virkistämänä. Äänettömänä, mutta ei enää jörönä palvelija osoitti
telttaan tuomaansa täydellistä arabialaisasua, mutta heilauttaen
kättään Craven torjui itse ehdotuksen, hymyili ajatellessaan
Saidin itsepäisyyttä ja pukeutui ripeästi. Lopetettuaan hätäiset
valmistuksensa hän ehti vielä kummastella omaa mielentilaansa.
Hänellä oli omituinen tunne, ikäänkuin hän olisi ollut ihan kiihkoton
syrjästäkatsoja, ikäänkuin hänen henkensä olisi jo vapautuneena
jostakin mittaamattomasta korkeudesta hyvin kylmästi silmäillyt
sellaisen olennon puuhia, jolla oli hänen maallisen olomuotonsa
ulkoasu, mutta joka ei häntä lainkaan liikuttanut. Hän tuntui
olevan nykyisten tapahtumien ulko- ja yläpuolella. Hän kuuli,
kuinka hän toisti aikaisemmin Joshiolle antamansa ohjeet, huomasi
sanovansa jäähyväiset uskolliselle pikku jaappanilaiselle ja hieman
ihmettelevänsä palvelijan näennäistä välinpitämättömyyttä. Mutta
teltan ulkopuolella tämä kummallinen tunne katosi yhtä äkkiä kuin oli
tullutkin. Viileä tuuli, joka tunnin kuluttua toisi päivänkoiton,
puhalsi hänen kasvoihinsa, haihduttaen hänet vallanneen haavetunnelman.
Hän hengitti syvään, katseli ihastuneena kaunista, kuutamoista
yömaisemaa ja tunsi jälleen olevansa pirteän eloisa ja odottavansa
kiihkeän innostuneena pian alkavaa yritystä.

Myöskin leirissä oli kiihtymys ylimmillään, ja vaivoin hän sai
raivatuksi tiensä kuhisevan mies- ja hevostungoksen lävitse
kokoontumispaikkaan, vanhan sheikin teltan edustalle. Melu oli korvia
huumaava, ja kuopivat, hirnuvat hevoset pyörähtelivät ja teutaroivat
joukon seassa, lisäten ahdinkoa. Suosionosoitusten kajahdellessa
tehtiin englantilaiselle tietä, ja hän asteli sankkojen rivien välitse
avoimelle kohdalle, jossa Mukair Ibn Zarrarah seisoi molempien
poikiensa ja pienen päällikköryhmän ympäröimänä. He tervehtivät häntä
luonteenomaisen juhlalliseen tapaansa, ja Said tarjosi välttämättömän
savukkeen, luoden moittivan katseen hänen khakipukuunsa. Vähän aikaa
he keskustelivat, ja sitten astahti sheikki eteenpäin käsi koholla.
Miesten huudot vaimenivat, ja syntyi syvä hiljaisuus. Lyhyessä,
kiihkottomassa puheessaan vanhus kehoitti heimoaan lähtemään
taisteluun ainoan, armollisen ja laupiaan Jumalan nimessä. Ja kun
hänen kätensä jälleen vaipui hänen kupeelleen, kajahutti kokoontunut
miesjoukko valtavan huudon. _Allah! Allah!_ Rajun riemuisena kohosi
yhä paisuva huuto: kun soturit keikahtivat kiihtyneitten ratsujensa
selkään, ohjasivat ne säännöllisiin riveihin ja vimmaisen innostuneina
katselijatungoksesta heiluttelivat pitkiä pyssyjään ilmassa.
Cravenille talutettiin upea, musta ori, ja sheikki silitteli kaunista,
vavahtelevaa eläintä, hyväillen sen siroa päätä hermostunein sormin.

»Se on mieliratsuni, se kantaa sinua hyvin», jupisi hän, hymyillen
ylpeästi katsellessaan, kun Craven käsitteli virmaa ratsua.

Satulaan noustuaan Craven kumartui puristamaan Mukair Ibn Zarrarahin
kättä, ja seuraavalla hetkellä hän ratsasti Omarin ja Saidin välissä
jälellejääneiden huutojen kaikuessa liikkeelle lähteneen joukon
etunenässä. Vielä hän näki viimeisen vilahduksen vanhasta sheikistä,
telttansa edessä suorana seisovasta, yksinäisestä, liikuttavan
arvokkaasta olennosta, ja sitten tuntui leiri liukuvan heidän taakseen,
kun he vauhdin kiihtyessä saapuivat keitaan reunaan ja lähtivät
lakealle aavikolle. Muutamien minuuttien kuluttua korskahtelevat
hevoset tyyntyivät laukkaamaan tasaisesti. Ratsastajain tiheät rivit
olivat vihdoinkin äänettömät, eikä kuulunut muuta kuin kavioiden
rytmillistä tömähtelyä pehmeään hiekkaan.

Craven tunsi kummallisen hyvin sopivansa niiden miesten seuraan,
joiden kanssa hän ratsasti. Hänen veressään oleva hurja seikkailuhalu
puhkesi valloilleen, ja hänessä heräsi voimakas, raju riemu, kun hän
ajatteli tulevaa taistelua. Sellaista kuolemaa, jota hän nyt tavoitti,
hän oli aina toivonut — korvissaan taistelutantereen huumaava melske,
ottelevien hurja myllerrys, kuulien vinkuna. Kuolla — ja kuollessaan
sovittaa!

»_Tulkaat minun tyköni, kaikki... raskautetut, niin minä annan teille
levon_.»

Tulisiko luvattu virvoitus ja rauha hänenkin osakseen? Olisivatko hänen
syvä katumuksensa ja hänen kestämänsä sieluntuska riittävä korvaus?
Iankaikkinen kuolema — muinaisaikojen Jehovan ikuinen helvetti! Ei
niin, armollinen Jumala, vaan Kristuksen sääli.

»_Ken tulee minun tyköni, häntä minä en suinkaan heitä ulos_.»

Silloin Jokohamassa, hirveänä päivänä, josta tuntui kuluneen niin monta
vuotta, Craven oli laskenut synnin tahraaman sielunsa vilpittömästi
ja nöyrästi jumalallisen Vapahtajan jalkojen juureen, mutta ei ollut
toivonutkaan anteeksiantoa. Aina hän oli ajatellut mieskohtaista
sovitusta, jota ilman, järkeili hän, pelastus oli mahdoton. Sen
jälkeen, mutta vasta sitten, hän saattoi luottaa sääliin, jota ihmisen
ymmärrys ei jaksanut käsittää. Ja tänä yönä — tänä päivänä — hän tunsi
olevansa lähempänä sen pyrkimyksensä toteutumista kuin milloinkaan
ennen. Sielun taakka, joka oli vaivannut häntä rusentavan painon
tavoin, tuntui häviävän olemattomiin. Häneltä pääsi pitkä ja syvä
ihanan helpotuksen huokaus, ja hän ojensihe suoremmaksi satulassa,
ja uusi rauha sarasti hänen silmissään, kun hän loi ne tähtiselle
taivaalle. Hänen mieleensä välähti lapsuusaikoinaan näkemänsä, kauan
unohduksissa ollut kuva ristin juurella olevasta kristitystä, jonka
hartioilta taakka oli otettu pois; se oli ollut vanhassa »Kristityn
vaelluksessa», jota hän oli poikana lukenut viehättyneenä kauniiseen,
melkein kokonaan ulkoa osaamaansa tekstiin ja omituisiin, hänen
lapsellista mielikuvitustaan kiehtoneihin kuviin.

Vuodet vierivät taaksepäin; hän näki itsensä jälleen pikku poikana
pitkänään matolla Craven Towersin kirjaston uunin ääressä, iso
kirja levitettynä edessään, mieltyneenä eriskummaiseen kuten lapset
yleensä tutkimassa kammottavaa, mustasiipistä Apollyonin kuvaa, jota
hän mielessään oli pitänyt itsensä pirun hahmona, kouraantuntuvana
pahanahenkenä, ja jonka hän oli haaveillut voittavansa miekalla ja
kilvellä aseistettuna kristittynä. Näin lapsen lailla ajateltuna,
kun olisi ollut taisteltava ruumiillista olentoa vastaan — olisi se
ollut yksinkertaisempaa. Mutta kun paha on ihmisen omassa sydämessä,
salakavala, sisäinen synnin vietti, joka karkoittamattomana tulee
väkevämmäksi ja mahtavammaksi, kunnes tehty synti tajutaan hirvittävän
äkkiä! Cravenille kävi, kuten meille muille, hän alkoi toivoa, että
saisi elää elämänsä uudelleen, alkaa jälleen niistä viattomuuden
päivistä, jolloin hän ihastuneena oli katsellut »Kristityn vaelluksen»
puupiirroksia.

Hän pakotti ajatuksensa takaisin nykyisyyteen. Häntä odotti kuolema
eikä elämä. Vaistomaisesti hän vilkaisi oikealla puolellaan
ratsastavaan mieheen. Kylmässä, vaaleassa kuutamossa arabialaisen
kasvot muistuttivat kaunista pronssiveistosta; niiden värähtämätön,
jyrkän päättäväinen ilme oli peloittava. Hänen oli ilmeisen vaikea
istua hevosen selässä, vain pelkkä tahdonvoima piti hänen kuihtunutta
vartaloaan pystyssä, hänen traagillisen synkät silmänsä tuijottivat
suoraan eteenpäin, ja hän näytti kostavan oikeuden julmaan päämäärään
pyrkivältä ruumiillistumalta. Ja katsellessaan häntä salavihkaa
Craven aprikoi, mitähän piili noiden tiukkojen piirteiden takana,
mitä toiveita, minkälaista pelkoa, minkälaista epätoivoa kiehui
aavikkomiehen rajussa sydämessä. Hellästi rakastetusta vaimosta,
joka oli ryöstetty hänen luotaan, ei ollut kuulunut mitään, hänen
kohtalonsa oli tuntematon. Oliko hän kuollut vai elikö hän vielä —
häpeällisessä vankeudessa, sen luopion orjana, joka oli vaatinut hänet
kavalluksensa palkkioksi? Mitä kauhunsanomia oli vielä odottamassa
kovaosaista puolisoa, joka ratsasti kostamaan hänen puolestaan?
Hieman väristen Craven herkesi ajattelemasta murhetta, joka näytti
vieläkin suuremmalta kuin hänen omansa, ja kääntyi vasemmanpuoliseen
naapuriinsa päin. Saidin kasvoille välähti hymy, kun heidän katseensa
osuivat vastakkain. Sulavasti taivuttaen kaunista vartaloaan hän
ohjasi hevosensa likemmäksi Cravenin ratsastamaa virmaa oritta, mutta
ei virkkanut mitään. Hänen tavallisesti kerkeä puhekykynsä oli tällä
kertaa nähtävästi poissa.

Nuoren arabialaisen äänettömyys oli Cravenin mieleen; häntä itseään ei
lainkaan haluttanut puhella. Aamutuuli hiveli viileänä, tyynnyttävänä
hänen otsaansa. Nyt, kun suitset olivat höllällä, nelisti hänen
polviensa puristama ratsu säyseänä ja rauhallisena joustavaa
laukkaansa, ja se oli hänestä mitä korkein ruumiillinen nautinto. Hän
nauttisi niin paljon kuin voisi, mietti hän, hymyillen ivallisesti
itselleen — aine esitti vielä vaatimuksiaan vastoin hänen lujaa
päätöstään. Seudussa, jonka läpi he ratsastivat, ei voinut nähdä
kauaksi; vaikka maa olikin näennäisesti tasainen, oli siinä kuitenkin
pitkiä, perättäisiä aaltomaisia muodostumia, jotka salpasivat näköalan.
Mutkittelevien, harhauttavien hietaharjujen välissä olisi voinut
piillä kokonainen rykmentti, jonka ohitse he olisivat kiitäneet sitä
huomaamatta. Ja joka kerta kun Craven arabialaisjoukon etunenässä nousi
jonkun rinteen harjalle, tähyili hän innokkaasti eteenpäin. Hän tuskin
tiesi itsekään, mitä hän odotti näkevänsä, sillä heidän päämääränsä oli
monen penikulman päässä kauempana etelässä ja Mukair Ibn Zarrarah oli
ottanut huomioon aavistamattoman hyökkäyksen mahdollisuuden, lähettäen
jo viikkoja aikaisemmin tiedustelijoita samoilemaan ympäri piirin,
mutta kun hänessä oli kerran herännyt se vaikutelma, että jotakin
oli tulossa, ei se lähtenyt hänen mielestään, vaan askarrutti hänen
ajatuksiaan.

Tuon tuostakin liittyi heihin odottamassa olleita tiedustelijoita,
yksinäisiä ratsastajia, jotka laskettivat huimaa vauhtia rosoisella
maaperällä tai meluttomasti ilmestyivät jonkun syrjäpolun pimennosta,
esittivät lyhyesti raporttinsa ja sitten sijoittuivat heimolaistensa
riveihin. Tähän saakka eivät he olleet tienneet kertoa sen enempää kuin
jo tiedettiin. Idän taivaalle levisivät ensimmäiset vaaleanpunaiset
viirut, yksi toisensa jälkeen himmenivät ja sammuivat tuikkivat tähdet.
Ilma kävi äkkiä koleaksi. Heitä ympäröivä aavikko oli koko ajan ollut
oudon hiljainen, ei edes shakalin valittava ulvonta ollut rikkonut
syvää äänettömyyttä, mutta nyt syntyi vieläkin syvempi hiljaisuus,
salaperäinen ja painostava. Sillä hetkellä koko luonto tuntui olevan
jännittyneenä, odottavan, varovan.

Cravenille ei aamunkoiton ihme ollut outo, hän oli nähnyt sen monissa
maissa, mutta se oli sellainen ihme, johon hän ei milloinkaan
kyllästynyt. Ja tällä auringonnousulla oli merkitys, jota ei ollut
millään hänen ennen näkemällään ollut. Kiihkeästi hän tarkkaili, kun
heikko punerrus kirkastui ja kävi voimakkaammaksi, vaaleat viirut
levenivät ja laajenivat kauas ulottuviksi, kultaisina ja tulipunaisina
liekehtiviksi läikiksi. Päivä valkeni hämmästyttävän äkkiä, ja kun
auringon hehkuva kehrä nousi punaisena näköpiirin yläpuolelle, erosi
nelistävistä riveistä ratsumies, kiitäen joukon edelle, pyöräyttäen
sitten hevosensa ympäri ja seisauttaen sen. Nousten seisomaan
jalustimien varaan hän ojensi palavan hartaasti kätensä taivasta
kohti. Craven tunsi hänet nuoreksi, uskonkiihkoisuuteen taipuvaksi
mullahiksi, joka oli edellisen viikon aikana leirissä ollut erikoisen
vilkkaassa toiminnassa. Se, että vihollisheimo oli kuulunut toiseen,
Mukair Ibn Zarrarahin seuralaisten kammoksumaan uskonlahkoon, oli ollut
eripuraisuuden yksi alkusyy, ja papit olivat käyttäneet tilaisuutta
lietsoakseen uskonnollista kiihkoa.

Ratsujoukko pysähtyi äkkiä, ja Cravenin vaivoin saatua hevosensa
seisautetuksi, kajahti aamu-ilmassa korkeana ja kirkkaana muezzinin
venytetty, läpitunkeva huuto: »_Al-ilah-ilah-ilah_.» Tämä valtava,
juhlallinen rukous oli aina tuntunut Cravenista omituisen kiehtovalta,
ja kun hän viimeisen pitkäveteisen sävelen häivyttyä seurasi esimerkkiä
ja polvistui maahan heittäytyneiden arabialaisten joukkoon, ei se
tapahtunut yksinomaan sopivaisuussyistä. Hänen uskonsa oli erilainen
kuin heidän, mutta hän palvoi samaa Jumalaa kuin he, ja sydämestään hän
kunnioitti heidän avointa rukoilemistaan.

Noustuaan pystyyn hän huomasi Saidin katsovan häntä silmissään
omituinen, kysyvä, hieman pilkallinen ja samalla surullinen ilme. Mutta
pian se ilme katosi poikamaisen virnistyksen tieltä, ja hän heilautti
sytyttämätöntä savukettaan suoraan pappiin päin, joka oli käyttänyt
tilaisuutta aloittaakseen kiihkoisen saarnan.

»Kun rukous on päättynyt, hajaantukaa seudulle mielenne mukaan!» jupisi
hän, vallattomasti naurahtaen väärin lainaamalleen lauseelle. »Pyhä
mies saarnaa, kunnes jano on paahtanut kielemme mustaksi.» Ja hän
kääntyi veljensä puoleen yllyttääkseen häntä komentamaan miehet jälleen
ratsaille.

Omar nojasi hevoseensa, ja hänen kookas vartalonsa oli nääntymäisillään
uupumuksesta. Kun Said puhutteli häntä, hätkähti hän rajusti, horjui
ja olisi kaatunut, jollei toinen olisi kiertänyt vankkaa kättään hänen
ympärilleen. Ja säikähdyksekseen tarkkaileva Craven näki tumman läiskän
tahraavan hänen valkeaa viittaansa auenneen haavan kohdalla ja aprikoi,
jaksaisiko heikentynyt ruumis totella päättävän, sitä armottomasti
eteenpäin ajavan tahdon kannustusta vai siepattaisiinko häneltä
kiihkeästi kaivattu kosto, kun päämäärä oli jo melkein näkyvissä.

Mutta voimiaan pinnistäen arabialainen terästäytyi, nousi satulaan,
keskeytti tuskastuneena mullahin kaunopuheisen sanatulvan ja lausui
pyydetyn määräyksen lujalla äänellä.

Uudestaan alkoi vinha nelistys etelää kohti.

Vähitellen tuuli vaimeni ja vihdoin tyyntyi tyyten, mutta runsaan
tunnin pysyi ilma virkistävän viileänä. Auringon noustessa korkeammalle
ja sen paahteen käydessä voimakkaammaksi, lämpeni ilma jatkuvasti,
kunnes kuumuus muuttui painostavaksi ja Craven alkoi innokkaasti
tähyillä keidasta, jossa heidän ensiksi piti pysähtyä. Maisema, joka
yöllä oli näyttänyt lumotun kiehtovalta, oli kirkkaassa päivänvalossa
tympeän yksitoikkoinen. Maan alituinen kohoaminen ja laskeminen, joka
aina piti näköpiirin suppeana ja kävi väsyttäväksi, ja sokkeloiset,
sekavasti mutkittelevat kumpujonot tuntuivat eksyttävästi sulkevan
heidät väliinsä. Mutta heidän saavuttuaan tavallista pitemmän ja
jyrkemmän, hevosten laukkaa tuntuvasti hidastuttaneen vierun harjalle,
levisi heidän eteensä tasainen, kauas etäisyyteen ulottuva alue.
Himmeä, sininen pilvi kohosi kukkulajonon takaa, joka Saidin selityksen
mukaan oli Mukair Ibn Zarrarahin omakseen katsoman alueen ja samalla
ranskalaisten valtapiirin raja. Kukkuloiden välisen solan kautta
päästiin vihollisten maahan.

Muutos oli mieluinen sekä miehistä että hevosista. Erehtymättömän
vaistonsa avulla viimemainitut tunsivat veden läheisyyden, lisäsivät
omasta alotteestaan nopeuttaan ja kavioiden tömistessä kiitivät
innokkaasti viimeistä, pitkää, aaltoilevaa rinnettä alaspäin keidasta
kohti, jonka Craven arveli olevan kolmen tai neljän kilometrin
päässä. Kirkkaana, silmää harhauttavassa ilmassa se näytti olevan
paljon lähempänä, mutta heidän rientäessään eteenpäin se ei näyttänyt
lähenevän, vaan pikemminkin loittonevan, ikäänkuin joku ilkeämielinen
aavikonhaltia olisi kujeillessaan ja heitä kiusoitellessaan loitsimalla
siirtänyt sitä yhä kauemmaksi heistä. Värähtelevässä autereessa
näyttivät korkeat, viuhkamaiset palmut luonnottoman pitkiltä ja
kohosivat haaveellisina orjantappurapensaiden yläpuolelle.

Hetkiseksi valtasi Cravenin epäilys, oliko kangasmainen keidas
todellinen vaiko pelkästään mielikuvituksen ja toiveiden luoma
näky. Mutta sen epäilyksen järjettömyys selveni hänelle, kun hän
jälleen katsahti etäällä häämöttäviin kukkuloihin — ne olivat siksi
silmäänpistävä merkki, että hänen kumppaniensa, jotka tunsivat seudun,
oli niistä mahdoton erehtyä.

Hänen ajatellessaan pian pääsevänsä mieluisaan varjoon, tuntui polttava
auringonpaahde, joka siihen saakka oli häntä niin lievästi vaivannut,
entistä rasittavammalta. Hän oli tottunut helteeseen, mutta tämä päivä
oli tavattoman kuuma, ja arabialaisissakin alkoi näkyä tuskastumisen
merkkejä. Lähdöstä oli kulunut useita tunteja, ja vauhti oli ollut
murhaava. Hänen suutansa poltti, ja huikaiseva hohde kirveli hänen
silmiänsä. Janon joka hetki yltyessä tuntui viimeinen kilometri
pitemmältä kuin koko sen edellinen taival, ja kun he vihdoinkin
olivat keitaalla, solahti hän hiestyneen ratsunsa selästä, huudahtaen
huojennuksesta.

Arabialaiset tunkeutuivat kaivon ympärille, ja yhdessä minuutissa oli
pieni, rauhallinen läikkä muuttunut meluisan myllerryksen näyttämöksi;
miehet kiljuivat, tyrkkivät toisiaan ja viittoilivat käsillään, hevoset
hirnuivat, ja kaiken sen ylitse kuului kaivon vipulaitteen surullista
vingahtelua ja kitinää ämpärin noustessa ja laskeutuessa. Said
keikahti keveästi satulasta ja piteli veljensä teiskuvaa ratsua miehen
laskeutuessa maahan. Vähän aikaa he keskustelivat keskenään hätäisesti
kuiskaillen, ja sitten nuorempi mies kääntyi Cravenin puoleen synkkä
ilme kauniilla kasvoillaan.

»Yhteytemme on katkennut. Kahden tiedustelijan olisi pitänyt olla
täällä meitä vastassa», ilmoitti hän äänessään huolestunut häive.
»Se pilaa suunnitelmamme, sillä odotimme heidän raporttiaan. He ovat
saattaneet myöhästyä — mutta se tuskin on todennäköistä. Heillä
oli runsaasti aikaa. Otaksuttavampaa on, että he ovat joutuneet
väijytykseen — näillä seuduin vilisee urkkijoita — ja siinä ovat
vastustajamme edullisemmassa asemassa. He tietävät meidän lähteneen
liikkeelle, kun taas me emme saa enää tietoja. Nämä kaksi kadonnutta
miestä olivat ainoat rajan toisella puolella toimivat. Viimeinen meihin
liittynyt tiedustelijamme oli ollut heidän kanssaan kosketuksissa
viime yönä. He olivat kertoneet vihollisen kaksi päivää sitten olleen
noin kuudenkymmenenviiden kilometrin päässä noiden kukkuloiden
eteläpuolella. Toivoimme yllättävämme heidät aavistamatta, mutta
he ovat saattaneet saada vihiä aikeistamme ja olla lähempänä kuin
otaksummekaan. Allah heidät kirotkoon!» lisäsi hän kärsimättömästi.

»Mitä aiotte tehdä?» tiedusti Craven, vilkaisten takanaan hyöriviin,
ratsailta laskeutuneihin arabialaisiin, jotka tungeksivat kaivon
ympärillä ja touhuisasti valmistautuivat lepäämään ja syömään.

Said viittasi luokseen ohimenevän miehen ja lähetti hänet viemään
kiireellistä määräystä. Sitten hän jälleen kääntyi Cravenin puoleen.
»Hevosten täytyy saada levätä, vaikka miehet olisivat valmiit heti
lähtemään liikkeelle komennuksen kuultuaan. Lähetän kaksi tiedustelijaa
solaan ottamaan selkoa, miltä siellä näyttää.»

Hänen puhuessaan ilmestyivät hänen kutsumansa miehet kuriin
tottuneiden sotilaiden vitkastelemattomaan tapaan ja pysäyttivät
ratsunsa hänen eteensä. Saatuaan lyhyet ohjeensa he katosivat pöly-
ja hiekkapilveen, ratsastaen totuttua huimaa laukkaansa. Said kääntyi
heti toisaalle ja sekaantui kuhisevaan tungokseen, mutta Craven
viipyi keitaan laidalla, silmäillen nopeasti loittonevia ratsastajia,
jotka kumartuneina hevostensa kaulojen puoleen valkoisten vaippojensa
hulmutessa ympärillään hyvin kirjaimellisesti noudattivat saamaansa
määräystä ratsastaa »vinhasti kuin Asraelin sanansaattajat». Hän oli
aikaisemmilla käynneillään tutustunut heihin molempiin, vaikka ei
ollut tuntenut heitä, kun he aamuhämärässä olivat yhtyneet joukkoon,
ja muisti, että he olivat Mukair Ibn Zarrarahin huimimpia ja
peloittavimpia seuralaisia. Hetkistä aikaisemmin he olivat hupaisesti
virnistäen tervehtineet häntä, osoittaneet melkein lapsellista riemua,
kun hän oli puhutellut heitä nimeltään, ja lähtiessään kumartaneet
hänelle yhtä syvään kuin johtajalleenkin.

Hänen tarkkaillessaan, kun he liitivät hohtavalla tasangolla, johtui
hänen mieleensä edellisten käyntiensä aikaisia tapauksia, ja hän oli
melkein pahoillaan siitä, että vaaralliseen tehtävään oli valittu juuri
nämä kaksi miestä. Sillä hän aavisti heidän palaamistoiveittensa olevan
hyvin vähäiset. Mutta tuskinpa sittenkään sen heikommat kuin heidän
muidenkaan!

Olkapäitään kohauttaen hän lähti liikkeelle ja meni orjantappurapensaan
siimekseen. Viruen selällään mieluisessa varjossa hellehattu silmille
vedettynä hän imi kiivaasti savukettaan, turhaan toivoen siten
voivansa torjua ympärillään tuskatuttavasti surisevia kärpäsparvia ja
kärsivällisesti odottaen kaivattua vettä, ennenkuin alkaisi nieleksiä
tummanruskeaksi, pahanmakuisiksi möhkäleiksi puristettuja taateleja,
ainoata tarjona olevaa ruokaa, joka oli lämminnyt hänen taskussaan ja
jossa kirahteli joka paikkaan tunkeutuva hiekka.

Said puuhaili edelleen miesten ja hevosten seassa, mutta hänen
lähellään istui Omar synkän äänettömänä surumieliset silmät
suunnattuina kaukaisiin kukkuloihin. Hän oli järjestänyt pukuaan ja
piilottanut pahaenteisen tahran ilmaisemasta sitä, mitä hän halusi
salata. Kun miesten ja hevosten huutavimmat tarpeet oli tyydytetty,
vaimeni huumaava melu, ja äkkiä syntyi hiljaisuus, kun arabialaiset
paneutuivat pitkäkseen, kiersivät vaipat päänsä ympärille ja näyttivät
heti vaipuvan uneen. Lopetettuaan tarkastuksensa ilmestyi Said jälleen,
noudatti miestensä esimerkkiä ja kuorsasi pian kaikessa rauhassa.
Craven kierähti kyljelleen, viritti uuden savukkeen ja sijoittui
mukavampaan asentoon hietikolle. Jonkun aikaa hän katseli yksinäistä
vahtia, joka liikkumattomana istui ratsunsa selässä vähän matkan
päässä keitaasta. Sitten hänen huomionsa kiintyi korppikotkaan, joka
verkkaisen raskaasti lensi taivaalla, ja hän tarkkaili sitä, kunnes se
etääntyi pois hänen näköpiiristään. Hän oli liian velttona mukavassa
asennossaan kääntääkseen päätään. Paikallaan viruen hän kuunteli
hyönteisten kimeää surinaa ja poltteli savukkeen toisensa jälkeen,
kunnes hänen ympärillään oli kasoittain savukkeen- ja tulitikunpätkiä.

Tunnit vierivät hitaasti. Kun hän uudelleen katsahti vahtisotilaaseen,
antoi arabialainen vaihteeksi hevosensa kävellä edestakaisin, mutta
ei ollut edennyt kauemmaksi aavikolle. Ja Cravenin häntä silmäillessä
hän äkkiä pyörsi ympäri ja lähti täyttä laukkaa laskettamaan takaisin
leiriin. Craven hätkähti, nousi kyynärpäänsä varaan, varjosti silmiään
ja tähysti tarkasti kukkuloiden suuntaan. Mutta aavalla, autiolla
tasangolla ei näkynyt mitään, ja hän vaipui jälleen pitkäkseen,
hymähtäen omalle maltittomuudelleen, kun miehen palaamisen syy
johtui hänen mieleensä. Keitaalle saavuttuaan arabialainen talutti
ratsuaan maassa makaavien nukkujien välitse ja potkaisi valveille
kumppaninsa, jonka oli mentävä hänen paikalleen. Tuontuostakin häiritsi
painostavaa hiljaisuutta hevosten liikkuminen, ja kerran tai pari
kajahti rauhattoman naapurinsa lähentelystä ärtyneen oriin kiukkuinen
hirnahdus. Nukkuvat arabialaiset viruivat hiljaa kuin vaipoilla
peitetyt vainajat; vain silloin tällöin joku levoton uneksija muutti
asentoaan, murahtaen hiljaa. Craven oli jo alkanut kummastella,
kestäisiköhän lepohetkeä vielä kauan, kun Omar nousi kankeasti, meni
veljensä luokse ja herätti hänet laskemalla kätensä hänen olalleen.
Said nousi istumaan, räpytti unisesti silmiään ja ponnahti sitten
vilkkaasti pystyyn. Muutaman minuutin kuluttua keitaalla taas kuhisi
meluisa hyörinä. Mutta tällä kertaa ei ollut jälkeäkään hämmingistä.
Miehet nousivat ripeästi ratsaille ja järjestyivät riveihin tavattoman
joutuisasti. Hevoset alkoivat melkein heti pitkän, keinuvan laukkansa,
ja kilometrit näyttivät lipuvan niiden jalkojen alitse.

Päivän helteisin aika oli ohitse. Tasangon yllä väikkyvä auer oli
hälvennyt, ja kummut, joita he jatkuvasti lähestyivät, kävivät
selväpiirteisemmiksi. Pian oli helppo erottaa jonon muodot sekä
lukemattomiksi rotkoiksi ja halkeamiksi särkynyt kalliopinta, ja
rosoiset selänteet kuvastuivat selvästi syvänsinistä taivasta vasten.
Vielä kilometri, ja Said kääntyi käsi ojossa hänen puoleensa,
innokkaasti osoittaen jotakin.

»Katsohan tuonne oikealle, tuonne; tuon minarettia muistuttavan
kalliohuipun vieressä on solan suu. Se on hyvästi piilossa. Ihan äkkiä
se aukeaa eteen. Outo tuskin löytäisi aukkoa, ennenkuin osuisi ihan sen
läheisyyteen. Hämärässä kun varjot ovat mustat, olen itse ratsastanut
sen ohitse kerran tai pari, ja minun — _Allah!_ Selim — ja yksin!»
huudahti hän äkkiä ja kannusti ratsuansa kumppaniensa edelle.

Omarin huutama komennus pysäytti joukon, mutta Craven riensi ystävänsä
jälkeen. Hän oli huomannut solasta tulevan ratsumiehen vähäistä
myöhemmin kuin Said, ja sama ajatus oli välähtänyt heidän mieleensä —
sanoma, josta niin paljon riippui, ei ehkä sittenkään saapuisi heidän
korviinsa. Vakooja lähestyi heitä hitaasti, hevonen huojui hänen
allaan, ja sekä mies että ratsu olivat melkein riekaleiksi ammutut.
Kun Said seisahtui tulijan viereen, vaipui haavoittunut hevonen
maahan, ja mies kaatui sen mukana kykenemättä irtautumaan satulasta.
Silmänräpäyksessä oli arabialaispäällikkö maassa ja kiskoi kauheasti
ponnistellen eläimen ruumiin heimolaisensa rusentuneilta, väriseviltä
raajoilta. Hän kiersi käsivartensa miehen ympärille, kannatti häntä
hellävaroen ja kumartui kuuntelemaan tuskin kuuluvia sanoja, tukien
häntä, kunnes hiljainen kuiske häipyi ja mies kuoli hänen syliinsä
suonenvedontapaisesti vavahtaen.

Laskettuaan ruumiin hietikolle hän pyyhki veren tahraamia käsiään
vaippansa liepeisiin, keikahti sitten jälleen satulaan ja kääntyi
Cravenin puoleen silmät leimuten raivosta ja kiihtymyksestä.

»He joutuivat väijytykseen solassa — kymmenen kahta vastaan — mutta
Selim pääsi jollakin tavoin lävitse ja suoritti tiedustelutehtävänsä.
Hänen palatessaan he hänet lopettivat — vaikka en usko hänenkään
jättäneen heistä monta henkiin! Joko on suunnitelmamme kavallettu —
tai on pelkkä sattuma ollut vastassamme. Joka tapauksessa viholliset
odottavat meitä tuolla, kukkuloiden takana. He ovat säästäneet meiltä
päivän kestävän ratsastuksen — vähintään», lisäsi hän naurahtaen
kiihkeän toivehikkaasti.

He odottivat paikallaan, kunnes Omar ja ratsujoukkue saapuivat heidän
luokseen. Lyhyen neuvottelun jälkeen, jossa päälliköt olivat mukana,
päätettiin tunkeutua eteenpäin viipymättä. Katsoen siihen, ettei
päivänvaloa enää voisi kestää kuin muutamia tunteja, tuntui sellainen
päätös Cravenista ajattelemattomalta, mutta Omaria kiihdytti syvästi
sen miehen läheisyys, joka oli tehnyt hänelle vääryyttä — sillä sen
tiedon Selim oli äsken kiristänyt eräältä vastustajaltaan, ennenkuin
oli surmannut hänet — ja koko joukko halusi heti kiihkeästi päästä
toimintaan. Myöskin ratsut olivat keskipäivän levon jälkeen kylliksi
virkeitä. Joukkue lähti uudelleen liikkeelle viidenkymmenen valitun
miehen edetessä hieman pääjoukon edellä.

Kallion juurella he pysähtyivät, muuttaen järjestystään, sillä solaan
ei mahtunut enempää kuin kolme hevosta rinnakkain. Varrotessaan, kunnes
tulisi hänen vuoronsa ratsastaa ahtaaseen solaan, Craven silmäili
uteliaana alastonta kallioseinämää, joka melkein kohtisuoraan kohosi
hiekasta. Mutta hän ei saanut kauan sitä tarkastella, sillä muutamien
minuuttien kuluttua hän Omarin ja Saidin välissä ohjasi ratsunsa solan
suuta peittävän kallioulkoneman ympäri rotkon synkkään pimentoon.
Muutos oli hämmästyttävä, ja häntä puistatti äkkiä alkanut viileys,
joka tasangolla vallinneen helteen jälkeen tuntui sitäkin koleammalta.
Paljaiden, uhkaavan näköisten, sivurotkojen tuon tuostakin halkomien
kallioseinämien reunustamana vei mutkitteleva polku pitkin rosoista,
niljakasta maaperää isojen kivijärkäleiden välitse, jotka tekivät
mahdottomaksi edetä nopeammin kuin käymäjalkaa. Hevoset kompastelivat
yhtenään, ja kun Cravenin oli pakko pitää silmällä kaikkia esteitä,
haihtui hänen mielestään kaikki muu paitsi sen hetken tehtävä. Hän
ei muistanut arvailla, kuinka kaukana tai kuinka lähellä kukkuloiden
toisella puolella vihollisjoukko oli, olisiko heillä aikaa järjestäytyä
uudelleen, ennenkuin heidän kimppuunsa hyökättäisiin, vai noukkisivatko
vihollisen tarkk'ampujat heidät sitä mukaa kuin he tulisivat esille
solasta antamatta heille edes taistelutilaisuutta. Hänelle itselleen ei
oikeastaan kovinkaan suuria merkinnyt, miten kävisi, mutta kova onni
olisi, mietti hän, jollei Omar pääsisi luopion kimppuun ja jos Said
ammuttaisiin pääsemättä kiihkeästi odottamaansa otteluun. Hän keskeytti
ajatuksensa sadatellakseen hevostaan, joka oli pahasti kompastunut jo
kuudennen kerran.

Omar ratsasti askeleen tai parin verran toisten edellä, etukumarassa
ja silloin tällöin huojuen ikäänkuin heikkoudesta. Hänen kiiluvista
silmistään hehkui miltei mystillistä valoa, ikäänkuin hän olisi nähnyt
jonkun näyn, joka muilta salattuna oli ilmestynyt ainoastaan hänelle.
Hänen vaippansa tumma tahra oli levinnyt niin laajaksi, että sitä oli
mahdoton piilottaa, eikä hän ollut virkkanut mitään heidän tultuaan
solaan. Cravenista, joka ei ollut aikaisemmin kulkenut sen lävitse,
se oli hämmästyttävä. Hän ei tiennyt, kuinka pitkä se oli, eikä
hänellä ollut aavistustakaan kallioiden korkeudesta. Mutta pian Saidin
lisääntyvä kiihtymys ilmaisi hänelle, että suun täytyi olla lähellä,
ja hiljaisuuden jatkumisesta saattoi päättää etujoukon päässeen
häiritsemättä lävitse. Hän aukaisi revolverikotelonsa napin ja irroitti
aseen ympäriltä silkkisen nenäliinan, johon Joshio oli sen kietonut.

Oikealle kääntyvän jyrkän mutkan takana avautui väijytyksen näyttämö,
syrjärotko, jossa Selim kumppaneineen oli joutunut satimeen.
Muutamia minuutteja aikaisemmin paikan sivuuttanut etujoukko oli
siirtänyt miesten ja hevosten ruumiit pois tieltä. Vanhan sheikin
ratsu osoitti syvää inhoa kolkkoa ruumisläjää kohtaan, korskui ja
kavahteli vaarallisesti pystyyn, ja Craven sai jonkun aikaa ponnistella
hillitessään sitä, ennenkuin se äkkiä ponnahti röykkiön ohitse, niin
että kaviot kalahtelivat ja irtonaisia kiviä sinkoili joka suunnalle.

Vielä toinen taive oikealle, yhtä jyrkkä mutka vasemmalle, samalla kun
polku laajeni melkoisesti, ja he ilmestyivät äkkiä lakealle aavikolle.

Etujoukko oli sijoittunut järjestykseen, ja sen johtaja riensi
innokkaan hätäisesti ilmoittamaan Omarille kaikkien näkemää ilmiötä.
Craven värähti hieman kiihtymyksestä nähdessään vankan ratsujoukon,
joka oli vielä noin kolmen kilometrin päässä ja kiiti täyttä laukkaa
heitä kohti. Nyt se siis oli käsillä! Omituinen hymy huulillaan hän
kumartui taputtamaan korskuvan ja levottomasti teutaroivan ratsunsa
kaulaa. Vihollisia näytti olevan tuntuvasti enemmän kuin heitä,
mutta Saidilta hän oli kuullut Mukair Ibn Zarrarahin miesten olevan
paremmin varustettuja ja paremmin harjoitettuja. Nyt joutuisi taito
raakaa voimaa vastaan, mutta vielä oli näkemättä, kuinka hyvin
Omarin soturit tiukan tullen vastaisivat koulutuksen herättämiä
toiveita. Kykenisivätkö he hillitsemään itsepäisiä taipumuksiaan
vai kannustaisiko into heitä uhmailemaan huolekkaasti toistettuja
määräyksiä?

Tieto vihollisen läheisyydestä oli lähetetty niille, jotka vielä olivat
tulossa solassa, ja tähän saakka oli kuri pysynyt hyvänä. Miehiä tulvi
ammottavasta aukosta jatkuvana virtana hevoset niin lähellä toisiaan
kuin suinkin mahdollista, ja tasangolle saavuttuaan kukin osasto
järjestäytyi päällikkönsä johdolla täsmällisesti ja joutuin.

Tarkkaillessaan vihollisjoukon ripeätä lähestymistä Craven aprikoi,
ennättäisivätkö heidän omat voimansa kaikki kokoontua, jotta he
voisivat noudattaa sovittua taktiikkaa.

Nyt hyökkääjät olivat jo vajaan kilometrin päässä. Craven oli
ratsastanut puhuttelemaan Omaria, kun Saidin päästämä riemuhuuto, johon
hänen seuralaisensa yhtyivät, niin että huuto kiirien kajahteli heidän
yläpuolellaan kohoavista kallioista, ilmoitti joukon viimeisen osaston
saapuneen. Ei ollut aikaa toistaa määräyksiä eikä teroittaa tyyneyttä
miesten mieliin. Omarin tarvitsematta antaa merkkiä — siltä ainakin
Cravenista näytti — syöksyi koko joukko yhtaikaa eteenpäin, kajauttaen
toisen korvia huumaavan luikkauksen, johon vihollisten kiljunta
hukkui. Cravenin huuli painui hampaiden väliin, kun hänen mieleensä
äkkiä välähti pelko, ettei Omarin hyökkäyssuunnitelma onnistuisi,
mutta vilkaistuaan nopeasti ympärilleen hän varmistui siitä, että
hurjasti nelistävät hevoset pysytettiin hyvässä järjestyksessä ja
että vaikka vauhti olikin huima, kumpikin siipi ohjeiden mukaisesti
yhtenään levisi ja kiiti eteenpäin jatkuneena viivana. Hänen
kiintymyksensä oli haihtunut, revolveri kädessä hän sijoittui tiukemmin
satulaan eikä tuntenut sen kummempaa mielenliikutusta kuin ollessaan
metsästysretkillä kotona.

Nyt he olivat jo kyllin lähellä toisiaan erottaakseen kasvoja —
törmäyksestä tulisi valtava! Oli kummastuttavaa, ettei siihen
mennessä oltu lainkaan ammuttu. Tottuneena arabialaisten tavalliseen,
hillittömään panoksien tuhlaukseen oli Craven jo minuutteja sitten
odottanut kuulatuiskua. Hänen sitä ajatellessaan kuului hänen
korvissaan yksinäinen vingahdus, ja hänen vasemmalla kupeellaan
ratsastava Said loi häneen moittivan katseen ja luikkasi jotakin, mistä
hän erotti vain sanat: »Ranskalainen... burnuusi.»

Mutta vastaamiseen ei jäänyt aikaa. Heti yksinäisen panoksen jälkeen
ammuttiin heitä kohti yhteislaukaus, mutta tähtääminen oli kehnoa,
ja he kärsivät hyvin vähän vahinkoja. Se oli tarkoitettu murtamaan
heidän hyökkäyksensä voiman ja saattamaan heidän hyvässä järjestyksessä
pysyneet rivinsä hämminkiin, minkä ilmaisi se, että yhteislaukaukset
toistuivat, ja nyt lähempää ammuttuina ne levittivätkin enemmän tuhoa
ja kuolemaa kuin ensimmäinen. Mutta noudattaen Omarin komennusta
Mukair Ibn Zarrarahin miehet syöksyivät eteenpäin, istuen syvään
kumartuneina satulassaan. Omarin tarkoitus oli rajulla hyökkäyksellään
murtaa vihollisjoukko keskuksesta, samalla kun sivustat saartaisivat
sen molemmilta puolin. Sitä varten hän oli käskenyt miestensä
ratsastaa huimemmin kuin koskaan ennen ja säästää ampumisen viimeiseen
hetkeen, jolloin se olisi tehoisin. Eivätkä viholliset näyttäneet
osanneen odottaa tällaista vinhaa, äänetöntä hyökkäystä, sillä heidän
keskuudessaan näkyi epäröimisen merkkejä, heidän etenemisensä hiljeni
ja ampuminen muuttui sekavammaksi ja umpimähkäisemmäksi. Omar ja hänen
lähimmät kumppaninsa olivat ikäänkuin taikavoiman suojassa; kuulia
viuhahteli heidän ohitseen ja ylitseen, ja vaikka siellä täällä mies
kellahti satulasta tai hevonen äkkiä tuupertui maahan, kiiti pääjoukko
eteenpäin miehet vahingoittumattomina tai niin lievästi haavoittuneina,
etteivät he rajussa liikkeessä sitä huomanneetkaan.

Vauhti oli hirvittävä, ja kun Omar vihdoin antoi merkin, jota hänen
miehensä olivat varronneet, ei heidän pyssyjensä rätinän kaiku ollut
vielä vaimennut, kun joukkueet jo iskivät vastakkain. Mutta Cravenin
odottamaa tuhoisaa törmäystä ei tullut. Vastustajat peräytyivät heidän
tieltään, hajaantuen oikealle ja vasemmalle; vihollisjoukon riveihin
syntyi aukko, johon he tunkeutuivat elävän kiilan tavoin. Hurjasti
kiljuen ja kiroillen viholliset sitten pysähtyivät, ja seuraavalla
hetkellä Craven huomasi olevansa keskellä sekasortoista käsikähmää,
jossa oli melkein mahdoton erottaa ystävää vihollisesta. Hevosten
kavioiden töminä, arabialaisten käheät karjaisut ja pyssyjen rätinä
yhtyivät huumaavaksi melskeeksi. Ilma oli sakeana pölystä ja savusta ja
kirpeänä ruudinhajusta. Hän oli menettänyt Omarin näkyvistään ja koetti
pysytellä Saidin läheisyydessä, mutta kamppailevien miesten tungoksessa
hän ajautui toisaalle, joutui erilleen seurueestaan ja taisteli yksin
ahdingon rusentamana joka taholta. Hän oli unohtanut kuolemanhalunsa,
hänen sydämensä sykähteli mielipuolisesta riemusta, ja häntä ympäröivä
näky tuotti hänelle vain hurjaa nautintoa. Sieraimiin tunkeutuva veren
ja rikin haju tuntui herättävän hänessä muistoja toisen olemassaolon
ajoilta, jolloin hän oli otellut henkensä edestä, kuten hän teki
nytkin, pelottomasti ja tuloksesta välittämättä. Hän ampui yhtenään,
riemuiten tähtäystaidostaan, eikä hänen mielessään ollut mitään muuta
ajatusta kuin kiihkeä halu tappaa ja tappaa. Ja hän nauroi melkein
hirvittävän mielissään tyhjentäessään revolverinsa panokset häntä
ympäröiviin, raivoaviin arabialaisiin. Juopuneena unholaan vaipuneen
menneisyyden verenhimosta hän oli sillä hetkellä ihan samanlainen villi
kuin hekin. Ja taikauskoiset aavikkolaiset luulivat häntä pahanhengen
riivaamaksi ja olivat kammoten alkaneet vetäytyä loitommalle hänestä,
mutta samassa nelisti uusi ryhmä heidän avukseen. Craven pyöräytti
ratsunsa tulokkaita vastaan, mutta oivalsi samassa, ettei hänellä
enää ollut panoksia. Purskahtaen taaskin hillittömään nauruun hän
paiskasi tyhjän revolverinsa vasten lähimmän arabialaisen kasvoja,
käänsi hevosensa ympäri ja kannusti sitä eteenpäin, koettaen murtautua
ympärillään olevan piirin lävitse. Mutta peräytymistie oli tukossa.
Hänen kimppuunsa karkasi samalla kertaa kolme miestä pyssyt ojossa.
Hän näki heidän laukaisevan, tunsi pistävän vihlaisun kupeessaan,
ikäänkuin sitä olisi hipaissut punahehkuinen metallilanka, horjui
satulassaan ja sekavasti kuuli heidän voitonriemuisen ulvahduksensa,
kun he syöksyivät häntä kohti — kuuli myöskin kirkaisun, joka kajahti
kovemmin kuin arabialaisten huuto, vihlovan kiljaisun, joka tuntui
oudolta hänen korvissaan kaikuvien arabialaisäänien seassa. Ja kun hän
jännittäytyi ja kohotti päätään, näki hän vielä yhden ratsumiehen,
joka ratsasti vimmatusti hyppivällä, punaisenharmaalla hevosella;
hillittömän näköisenä ja hulluna kiihtymyksestä ratsu syöksyi heitä
kohti, ja ratsumiehen hulmuava, tiukalle vedetty päähine varjosti
omituisia, mongolimaisia kasvoja — ja sitten hän sortui mies- ja
hevosrykelmään. Vinhasti kiitävä kavio osui hänen takaraivoonsa, ja hän
meni tajuttomaksi.




IX


Herätessään Craven tunsi polttavaa kipua kyljessään, repivää päänsärkyä
ja sietämätöntä janoa. Herääminen ei ollut käynyt äkkiä, vaan
vähitellen oli tajunta palannut; vielä ei ajalla eikä paikalla ollut
mitään merkitystä, ja vain ruumiillinen tuska tunkeutui vielä osittain
sekavaan mieleen. Hänen aivoissaan liikkui ajatuksenkatkelmia, sekavia
ja pian haihtuvia, jättämättä pysyviä vaikutelmia, eikä hän lainkaan
koettanut niitä selvittää. Kaikenlaiset ponnistukset, sekä sielulliset
että ruumiilliset, tuntuivat sillä hetkellä mahdottomilta. Hän oli
liian väsynyt edes avaamaan silmiään ja virui ne ummessa, heikosti
ihmetellen koko ruumiinsa tuskaista, epämukavaa tuntua. Hänestä
tuntui kuin olisi häntä kolhittu, hän oli hellä päästä jalkoihin
asti. Kärsimykset olivat hänelle outoja. Hän ei ollut eläissään ollut
sairas, ja kaikkina niinä vuosina, jotka hän oli viettänyt vaelluksilla
ja uhkarohkeissa seikkailuissa, oli hän saanut vain mitättömiä
vammoja, jotka olivat parantuneet helposti ja joita hän oli pitänyt
jokapäiväiseen työhön kuuluvina.

Mutta kun hänen ajatuksensa nyt selventyivät, oivalsi hän, että
varmaankin oli sattunut joku tapaturma, joka oli aiheuttanut tämän
kivun ja tehnyt hänet niin hervottomaksi, että hän virui kuin tukki
pää jyskyttävänä ja jäsenet voimattomina. Hän mietti sitä, koettaen
tunkeutua aivojaan sumentavan sumun lävitse. Hänellä oli alitajuinen
tunne, että hän oli ollut mukana jossakin ponnistuksia kysyvässä
seikkailussa, mutta tieto häilyi yhäti mielikuvituksen ja todellisuuden
rajamailla. Taistelusta ja sen edellä tapahtuneista seikoista hän ei
muistanut mitään. Hän oli Barry Craven, sen hän tiesi; mutta mistä,
siitä hänellä ei ollut aavistustakaan — sen enempää kuin siitäkään,
millainen hänen elämänsä oli ollut. Hänen henkilöllisyydestään oli
jälellä ainoastaan nimi, siitä hän oli aivan varma. Ja entisyydestä
pisti esiin vain yksi selvä muisto — naisen kasvot. Mutta hänen
niitä muistellessaan kohosivat niiden viereen toisen naisen kasvot,
sekaantuen niihin ja imien ne itseensä, kunnes molemmat kasvot
näyttivät kummallisesti sulautuneen toisiinsa, samanlaisiksi ja
kuitenkin pysyen tyyten erilaisina. Ja niiden erottaminen toisistaan
ja niiden pitäminen erillisinä kävi hänen uupuneille aivoilleen
ylivoimaiseksi ja teki hänen päänsärkynsä entistä repivämmäksi. Hän
meni sekaisin, hänestä alkoi äkkiä tuntua pahalta, ja hän liikahti
kärsimättömästi; hänen ruumistaan vihlaiseva pistävä kipu herätti hänet
äkkiä tajuamaan, missä tilassa hän oli, ja hän valitti huutavinta
tarvettaan. Siihen saakka ei hänen mieleensä ollut johtunut ajatus,
oliko hän yksin ja missä hän oli. Mutta kun hän alkoi puhua, työntyi
hänen alleen käsivarsi, joka nosti häntä hieman, ja hänen huulilleen
tuotiin malja. Hän joi halukkaasti ja kun hänet hellävaroen laskettiin
pieluksille, avasi hän silmänsä ja katseli puoleensa kumartuneen
miehen ryppyisiä, keltaisia kasvoja, joiden värähtämätön ilme oli
kerrankin väistynyt silminnähtävän levottomuuden tieltä. Vähän
aikaa Craven tuijotti niihin käsittämättä mitään. Missä hän oli
nähnyt ne aikaisemmin? Hän pinnisti aivojaan, koettaen muistella,
mitä oli tapahtunut ennen tätä kummallisen hämärää heräämistä, ja
hänen mielessään alkoi sarastaa himmeä muisto huumaavasta melusta
ja myllerryksestä, verestä ja kuolemasta ja rajuista, hillittömistä
inhimillisistä intohimoista, laumasta hurja-katseisia, tumma-ihoisia
miehiä, jotka raahasivat ja rimpuilivat hänen ympärillään — ja
tulisella punertavan harmaalla hevosella ratsastavasta, kiljuvasta
arabialaisesta. Äkkiä hän muisti kaikki. Hän naurahti heikosti,
korisevasti.

»Sinä vietävän uppiniskainen pikku pahus!» sopersi hän ja meni jälleen
tajuttomaksi.

Toistamiseen herätessään hän muisti täydelleen kaikki, mitä oli
tapahtunut. Hän tuntui naurettavan heikolta, mutta hänen päätään ei
pakottanut niin pahasti, ja hänen ajatuksensa olivat ihan selvät. Vain
siitä alkaen, kun hän oli sortunut maahan arabialaisten hyökätessä,
siihen saakka, kun hän oli vähä aikaa sitten herännyt, hän ei muistanut
mitään. Kuinka kauan hän oli ollut tiedottomana? Hän kummasteli sitä
hieman, mutta mikään ei vielä suuresti kiinnittänyt hänen mieltään.
Tuonnempana olisi yllin kyllin aikaa ottaa selko siitä samoin kuin
Omarin ja Saidin kohtalosta. Eipä silti, ettei hän olisi siitä
välittänyt, mutta sillä hetkellä hän oli liian väsynyt ja tarmoton
yrittääkseen tehdä mitään muuta kuin virua hiljaa ja kestää omaa
epämukavaa oloaan. Hänen kupeessaan tykytti tuskallisesti, ja hänen
vasemmassa kädessään oli jotakin kummallista; se tuntui turralta,
niin että hän aprikoi, oliko sitä olemassakaan. Hän vilkaisi siihen
pahojen aavistusten vallassa — häntä ei raajarikkoisen elämä lainkaan
miellyttänyt — ja näki helpotuksekseen sen olevan paikallaan, mutta
taivutettuna jäykäksi rinnalleen, kierrettynä paksuihin kääreisiin —
otaksuttavasti katkenneena. Yhä tarkkaavampana hän antoi katseensa
harhailla pienessä teltassa, jossa hän makasi. Se oli hänen omansa,
mistä hän päätteli, että taistelun oli täytynyt olla onnellinen Mukair
Ibn Zarrarahin sotajoukolle, sillä eihän häntä muutoin olisi kuljetettu
takaisin telttaansa. Uneliaan tyytyväisenä hän silmäili tuttuja
esineitä yhtä toisensa jälkeen.

Äkkiä hän tunsi, että joku oli tullut sisälle. Käännettyään päätään
hän näki Joshion katselevan häntä kasvoillaan ilme, jossa huoli,
tyydytys ja hiljainen arkailu taistelivat ylivallasta. Craven arvasi,
mikä miestä vaivasi, mutta häntä ei haluttanut viitata antamaansa
määräykseen, jota toinen liiallisessa innostaan ei ollut totellut.
Sekin saisi jäädä toistaiseksi — tai unohtua. Hän tyytyi lausumaan
yhden ainoan kysymyksen:

»Kuinka kauan?» tiedusti hän lakoonisesti.

»Kaksi päivää», vastasi jaappanilainen yhtä lyhyesti ja esti sillä
kerralla enemmät kyselyt sujauttamalla kuumemittarin isäntänsä suuhun.

Hänestä oli aina ollut apua, kun hoidettiin leirissä saatuja pikku
vammoja, ja kahden viimeisen Keski-Afrikassa vietetyn vuoden aikana hän
oli hankkinut melkoisen määrän alkeellisia välskärin tietoja, jotka nyt
olivat hänelle hyvään tarpeeseen ja joita hän nyt alkoi käyttää niin
juhlallisen näköisenä, että heikossa tilassa olevan Cravenin teki mieli
purskahtaa hysteeriseen hihitykseen. Mutta hän tukahdutti sen halun ja
piti lämpömittaria suussaan, kunnes Joshio vakavan arvokkaasti otti
sen pois, silmäili sitä tarkkaavasti ja nyökkäsi hyvillään. Noudattaen
hallitsevaa intohimoaan, pienimpiin yksityisseikkoihin ulottuvaa
huolellisuutta, hän puhdisti pienen lasikojeen tarkoin ja pani sen
takaisin koteloonsa, ennenkuin poistui teltasta. Muutamien minuuttien
kuluttua hän palasi, tuoden maljakon höyryävää lientä, käsitteli
Cravenia kuten lasta ja ruokki häntä hellästi kuin nainen. Sitten hän
puuhaili teltassa, siistien sitä ja laittaen sen sekasortoon joutuneen
sisustuksen jälleen järjestykseen.

Craven tarkkaili häntä aluksi välinpitämättömästi, mutta sitten haluten
tarkemmin tietää, mitä oli tapahtunut. Mutta hänen tiedusteluihinsa
jaappanilainen vastaili vältellen, alkoi taaskin esiintyä lääkärin
tapaan ja totisena puhella Cravenin verenvuodosta, päähän osuneesta
potkusta, joka oli pitänyt häntä kaksi päivää tajuttomana, ja senvuoksi
tarpeellisesta levosta ja unesta, lopuksi poistuen teltasta ikäänkuin
estääkseen isäntänsä joutumasta kiusaukseen. Craven sätti pienen
jaappanilaisen varovaisuutta ja sadatteli hänen itsepäisyyttään,
mutta pian häntä alkoi miellyttävästi nukuttaa, ja hän vaipui uneen
ponnistelematta sen enempää vastaan.

Oli kulunut enemmän kuin kaksitoista tuntia, ennenkuin hän uudelleen
avasi silmänsä. Telttaan paistoi aamuaurinko.

Joshio hyöri hänen ympärillään näppärin käsin ja kuulumattomin
askelin, syöttäen häntä ja muuttaen siteitä hänen kyljessään oleviin
haavoihin, joista kuula oli mennyt ja tullut. Sen jälkeen hän höllitti
omaksumaansa, hienon ylemmyyden sävyä ja alentui neuvottelemaan
potilaansa kanssa siitä, mitä pienen lääkelaatikon niukoista
lääkkeistä olisi paras käyttää. Hän näytti tyytymättömältä, mutta
mukautui kuitenkin, kun Craven päätti luottaa vain karaistuneeseen
ruumiinrakenteeseensa, jolleivat haavat ärtyisi, ja antaa luonnon tehdä
tehtävänsä. Ja taaskin suositeltuaan nukkumista hän pujahti pois.

Mutta Craven ei halunnut nukkua, eikä häntä nukuttanut. Hän
oli tavattoman virkeä, koko hänen olemuksensa oli kuohuksissa,
sillä taaskin hän pohti samaa kysymystä, josta hän luuli iäksi
suoriutuneensa. Taaskin oli kohtalo tehnyt tyhjäksi hänen päätöksensä.
Kolmannen kerran oli se evännyt häneltä kuoleman, jota hän kaipasi,
kiskaissut hänet takaisin elämään, joka oli niin karvas, niin arvoton.
Mitä varten? Minkätähden oli hänen kaihoamansa rauha riistetty häneltä
— minkätähden hänet oli pakotettu uudelleen aloittamaan olemassaolonsa
kamaline taisteluineen? Eikö hän ollut katunut, kärsinyt enemmän
kuin useimmat muut ihmiset, koettanut sovittaa? Mitä häneltä vielä
vaadittiin, mietti hän katkerasti. Hänet valtasi vimmastuttava
voimattomuudentunne, ja hän raivosi omaa mitättömyyttään. Tuntui
siltä, että häneltä oli riistetty itsemääräämisvalta, ja kiukkuisesti
harmitellen hän näki olevansa pelkkä nappula elämän leikissä, nukke,
jonka oli noudatettava, ei taas omaa tahtoaan, vaan häntä mahtavamman
voiman tahtoa. Synkän epätoivoisena hän sadatteli sitä mahtavampaa
voimaa, kunnes hän kauhukseen tajusi, kuinka herjaavia hänen
ajatuksensa olivat, ja hänen huuliltaan pääsi katkonainen rukous.
Hän oli saavuttanut kaiken lopun ja ponnisteli manalan pimeydessä.
Hänen hätänsä oli rusentava — yksin hän ei päässyt eteenpäin ja
epätoivoissaan hän turvautui taivaalliseen armonjakajaan ja rukoili
voimia ja opastusta.

Henkisesti liian väsyneenä pannakseen merkille hitaasti vieriviä
tunteja hän taisteli viimeistä taistoaan. Ja vähitellen hän muuttui
rauhallisemmaksi, kyllin rauhalliseksi alistuakseen sallimuksen
tutkimattomaan ohjaukseen, joskaan ei jaksanut ymmärtää sitä. Hän oli
ylpeydessään vaatinut itselleen oikeutta määrätä omasta elämästään,
mutta nyt hänelle oli selvinnyt, että korkeampi viisaus kuin hänen oli
säätänyt toisin. Hän ei koettanut käsittää, miksi häntä oli säästetty;
taaskin hänelle oli jostakin tajuamattomasta syystä osoitettu, ettei
hän saanut kaihtaa velvollisuuttaan, ja se riitti. Hänen oli elettävä
ja ja tehtävä jälelläoleva elämänsä mahdollisimman hyväksi. Gillian!
Tämä ajatus oli kiduttava. Hän oli koettanut vapauttaa Gillianin, mutta
yhä vielä Gillian oli sidottu. Hänen rangaistukseensa sisältyisi se,
että hänen omien kärsimystensä lisäksi pitäisi nähdä myöskin vaimonsa
kärsivän. Ähkäisten hän heilautti terveen kätensä silmilleen ja virui
hyvin hiljaa.

Päivä kului. Hän nousi nauttimaan ruokaa, jota Joshio toi hänelle
määrä-ajoin, mutta tekeytyi uneliaaksi voidakseen pysyä yksin,
kuten hänen mielialansa vaati. Ja käyttäen täysin mitoin hyväkseen
väliaikaista määräämisvaltaansa Joshio istui teltan edustalla ja piti
kyselijät loitolla. Välinpitämättömänä Craven tarkkaili, kuinka illan
varjot syvenivät ja tummenivat. Tuntikausia hän oli ajatellut, ei
itseään, vaan rakastamaansa naista, niin että hänen kolhittua päätään
pakotti sietämättömästi.

Eivätkä hänen mietteensä olleet vieneet häntä vähääkään alkua
edemmäksi. Hänen oli uudelleen aloitettava sama vaikea elämä, jota hän
oli paennut — sillä sitähän se oli. Hän oli karannut naisen luota,
jolla ei ollut koko maailmassa ketään muita kuin hän. Se kuulosti
ilkeältä, ja alaston totuus pani hänet säpsähtämään, mutta hän oli
päättänyt luopua verukkeista, lakata kiertelemästä. Hän oli ottanut
Gillianin puolisokseen ja poistunut hänen luotaan — ei mikään voisi
sitä muuttaa eikä lieventää sen häpeää. Entiset kokemukset eivät olleet
opettaneet hänelle mitään; taaskin hän oli jättänyt hädänalaisen
naisen oman onnensa nojaan. Gillian oli hänen vaimonsa, jota hänen
tuli suojata ja turvata, sitäkin enemmän, kun Gillianin asema oli niin
omituinen, että hänen oli kestettävä paljon sellaista, mistä onnelliset
avioparit säästyivät.

Niinä muutamina kuukausina, jotka he avioliittonsa solmiamisen jälkeen
olivat viettäneet Craven Towersissa, oli Gillian parhaansa mukaan
näyttänyt haluavansa olla kumppani, joksi hän oli häntä pyytänyt.
Mutta hän oli torjunut Gillianin luotaan. Hän oli pelännyt itseään
ja epäillyt päätöksensä lujuutta. Kun hän nyt, katkerasti moittien
itseään, ajatteli sitä, oivalsi hän, kuinka paljon enemmän hän
olisi voinut tehdä helpottaakseen Gillianin elämää, lievittääkseen
heidän suhteittensa vaikeutta. Sensijaan hän oli pahentanut sitä,
ja jännityksen painamana oli _hän_ murtunut, ei Gillian. Itsekkyys,
jonka hän oli luullut voittaneensa, oli taaskin saanut ylivallan hänen
tuhokseen. Hänen mielensä täytti musertava häpeä, mutta katuminen oli
hyödytöntä. Mennyt oli mennyttä — entä tulevaisuus?

Hän palaisi Gillianin luokse. Hän saisi tuskallisen riemun nähdä
vaimonsa jälleen — mutta mitä merkitsisi hänen palaamisensa
Gillianille? Miten olivat nämä kaksi vuotta, joista hän ei tiennyt
mitään, vaikuttaneet Gillianiin? Lagosissa oli häntä odottanut
kokonainen kasa kirjeitä. Gillian oli kirjoittanut hänelle
säännöllisesti — mutta kertomatta mitään. Gillianin lyhyet kirjeet
olivat olleet täynnä tiedusteluja retken edistymisestä, viittauksia
Petersin satunnaisiin Pariisin-matkoihin, tyhjänpäiväistä sääpakinaa
— jäykkiä, vaivoin kokoonkyhättyjä tietoja, joista huokui väkinäistä
pinnistystä. Miten Gillian ottaisi hänet vastaan — vai ottaisiko hän
lainkaan? Tuntui uskomattomalta, että hän ottaisi. Hän tiesi, kuinka
luontaisen hellä ja epäitsekäs Gillian oli, mutta olihan kaikella
rajansa. Eikö Gillian pitäisi häntä isäntänä, vanginvartijana, joka
palaisi supistamaan hänen vähäistäkin vapauttaan? Sillä kun Gillian oli
sidottu häneen, oli hänen lupaamansa vapaus ivantekoa. Ja miten hän
selittäisi pitkäaikaisen poissaolonsa? Gillian ei ollut voinut olla
huomaamatta jotakin uutista lääketieteellisen retkikunnan palaamisesta,
ihmettelemättä, miksi hän yhäti viivytteli Afrikassa. Se kirje, jonka
hän oli kirjoittanut ja uskonut Joshiolle, ei nyt joutuisi milloinkaan
perille. Gillian ei saisi tietää sitä, minkä hän oli tarkoittanut hänen
tietoonsa vasta kuolemansa jälkeen. Hän ei voinut selittää, hänen
täytyi sallia Gillianin tulkita kaikki oman päänsä mukaan. Ja voisiko
Gillian otaksua muuta kuin ilmeisimmän tulkinnan? Hän vääntelehti
sielunhädässään, ja äkillisen liikunnon aiheuttamaa ruumiillista kipua
oli helpompi kestää kuin Gillianin halveksumisen ajatusta. Kaikki oli
niin toivotonta, niin sekavaa. Väsyneesti huokaisten hän karkoitti sen
mielestään ja alkoi haaveilla naisesta itsestään.

Teltta oli käynyt ihan pimeäksi. Leirissä alkoi häly vaimeta. Silloin
tällöin kantautui hänen korviinsa hiljaisia ääniä, ja kerran tai kaksi
hän kuuli Joshion puhuvan jollekulle ohikulkijalle.

Sitten kajahti jossakin lähistöllä murheinen laulu, kuuluen selvästi
illan hiljaisuudessa, kimakkana ja kuitenkin omituisen pehmeänä —
pieni, valittava, kaihoisen surumielinen, intohimosta värähtelevä
aavikkosävel. Se taukosi äkkiä, kuten oli alkanutkin, ja Craven oli
hyvillään sen lakkaamisesta. Se sointui liian läheisesti hänen omiin
suruisiin ajatuksiinsa ja kaipaukseensa. Hänen huojennuksekseen Joshio
saapui pian, sytytti lampun ja alkoi hoivata häntä. Puuhaillessaan
jaappanilainen pakisi tavalliseen eloisaan tapaansa, ja Craven salli
hänen puhella keskeyttämättä. Hoitajattaren ja kamaripalvelijan
tehtävistä oli vikkelästi selviydytty ja valmistelut yötä varten
lyhyessä ajassa suoritettu, ja Joshio nukkui huopapeitteeseen
kääriytyneenä Cravenin sängyn vieressä. Hän oli tuskin ummistanut
silmiään kostoretkikunnan lähtöpäivän jälkeen, mutta tänä yönä hän
tunsi voivansa höllentää valppauttaan ja vaipui sikeään uneen.

Craven ei saanut unta. Hän kuunteli palvelijansa tasaista hengitystä,
katseli pikku lampun vähäistä liekkiä, liian pientä lisäämään teltan
hellettä ja liian heikkoa valaisemaan sitä muuta kuin osittain,
ja ajatteli ankarasti. Hän koetti hillitä mietteittensä juoksua,
torjua mielestään kaikki aatokset tai keskittää ne vain mitättömiin
seikkoihin — hän tarkkaili liioitellun hartaasti avoimesta ovesta
sisälle lentäneen lepakon nopeata, sekavaa pyörähtelyä, laski
ympärillään olevia, lepattavassa valossa himmeästi näkyviä tuttuja
esineitä ja sekunteja, jotka kuluivat heinäsirkan jaksottaisen
sirityksen väliaikoina. Mutta aina uudelleen tunkeutui hänen mieleensä
tulevaisuuden kysymys, eikä hän saanut sitä karkoitetuksi. Hänen raskas
sieluntilansa vaikutti ruumiiseenkin. Hän muuttui rauhattomaksi, mutta
jokainen liike tuotti vieläkin tuskaa, ja hän pakottautui virumaan
hiljaa, vaikka hänen jäsenensä vavahtelivat miltei väkisin. Pakollinen
asento, johon hän ei ollut tottunut, väsytti häntä äärettömästi, ja hän
oli lopen kyllästynyt itseensä.

Kuu nousi myöhään, mutta sitten sen kirkas, kalpea valo tulvi telttaan,
himmensi kylmällä kirkkaudellaan heikosti palavan lampun ja syvensi
varjoja niissä paikoissa, joihin sen säteet eivät tunkeutuneet. Craven
silmäili teltan yli ulottuvaa hopeista juovaa, ja ihan äkkiä välähti
hänen mieleensä jaappanilainen kuutamo — joka korkeiden, tummien
kuusien välitse valaisi lumottua puutarhaa; hän kuuli öisen tuulen
hiljaa huokailevan pienen talon nurkissa; ilma muuttui raskaaksi
mäntyjen ja huumaavahajuisten kukkien tuoksusta, ja siinä lehahteli
sen muistiinpainuneen, pelätyn hajuveden tuoksu, jota _hän_ oli
käyttänyt. Kylpien hiessä, hirvittävän aavistuksen puistattamana hän
tuijotti hurjistunein silmin kuutamojuovaa, jossa kohosi utuinen
hahmo, kiteytyen varmaan muotoon. Hänen lävitsensä kulki jäinen
väristys. Tukehtumaisillaan sydämensä rajuun tykytykseen, sairaana
uhkaavan, välttämättömästi ilmestyvän näyn herättämästä kauhusta
hän tarkkaili, kun varjomainen hahmo verkkaisesti muuttui eläväksi,
hengittäväksi olennoksi, joka ei ollut tuntumaton kuten aina ennen,
vaan seisoi aineellisena, kuten eläissään, kirkkaassa valossa ja
silmäili häntä. Hän erotti naisen hentojen, kimmeltävää taustaa vastaan
tummina piirtyvien jäsenien ääriviivat, näki rinnan, jolla hänen
sirot kätensä olivat ristissä, nousevan ja laskevan, tunsi _obin_,
joka oli naisen yllä — viimeisen lahjansa, jonka hän oli lähettänyt
Tokiosta kolmiviikkoisen poissaolonsa aikana. Pienet, soikeat
kasvot olivat tyynet ja rauhalliset, mutta pelokkaan aavistuksen
valossa hän odotti, että tiukasti ummistetut silmät avautuisivat ja
näyttäisivät hänelle tuskan, jonka hän tiesi niistä näkevänsä. Hän
rukoili, että ne aukenisivat pian, että hänen kärsimyksensä olisi
lyhyt, mutta hirvittävä todellisuus, naisen läheisyys, tuntui tekevän
hänet tarmottomaksi. Hän ei kyennyt kääntämään katsettaan toisaalle
eikä liikauttamaan värähtelevän, nytkähtelevän ruumiinsa ainoatakaan
lihasta. Nainen näytti huojuvan puolelta toiselle hiljaa, melkein
huomaamattomasti — ikäänkuin olisi odottanut jotakin merkkiä tai
pakottavan voiman ohjausta. Kauhusta jähmettyen hän sitten huomasi,
että hahmo hitaasti, ikäänkuin lipuen, siirtyi häntä kohti, häntä
liikkumattomana pitänyt lumous särkyi, ja hän painautui taaksepäin
pieluksia vasten terveen kätensä kouraistessa peitettä ja kuivien
huuliensa sopertaessa kuulumatonta rukousta. Nainen tuli yhä
lähemmäksi, ihan hänen viereensä, ja jäätävän kylmyyden hyytäessä
sydäntään hän mietti, oliko hahmon tulo kuoleman enne, oliko O Hara
Sanin sielu lähetetty noutamaan miestä, joka oli syössyt hänet
niin hirvittävään turmioon. Häneltä pääsi tukahdutettu, melkein
epäinhimillinen parkaisu, hänen silmänsä menivät levälleen, ja
tahmeata hikeä valui pitkin hänen kasvojaan, kun nainen kumartui
hänen puoleensa; hän näki tummien ripsien värisevän kalmankalpeilla
poskilla ja arvasi tuskaisten silmien seuraavana sekuntina avautuvan
ja katsovan häneen kammottavan syyttävinä. Vuode tärisi häntä
puistattavasta vapistuksesta. Verkkaisesti aukenivat paksut luomet, ja
taaskin Craven katsoi sumean syviin, suuriin, harmaisiin silmiin, jotka
olivat samanlaiset kuin hänen omansa. Sitten häneltä pääsi vihlova
ihmeellisen, melkein uskomattoman helpotuksen huokaus, sillä hänen
pelkäämäänsä tuskaa ei näkynyt — hänen lähellään olevat kasvot olivat
sen onnellisen tytön kasvot, joka oli rakastanut Cravenia ennenkuin
epätoivon tuntu oli hipaissut häntä, hellistä, kirkkaista silmistä
loisti luottamusta ja ihailua. Yhä alemmaksi nainen kumartui, ja
raottuneet huulet kaartuivat herttaisen tervehdyksen hymyyn — vai oliko
se jäähyväisiksi? Sillä hänen odottaessaan henkeään pidättäen kiihkeänä
virinneen toivon vallassa, näyttivät naisen hahmon selvät ääripiirteet
himmenevän ja värähtelevän, hänen oli hetkisen kylmä tuntu, ikäänkuin
olisi aave painanut siihen suudelman, hän oli kuulevinaan hiljaista
kuiskutusta — ja näky oli poissa.

Oliko nainen ollutkaan hänen luonaan? Nääntyneenä hän ei jaksanut
tarkistaa sitä, mutta tunsi varmasti, ettei hän ikinä enää näkisi
pelättyä näkyä, joka oli häntä vainonnut. Hänen jäykistyneet
lihaksensa laukesivat, ja huokaisten rukouksen, joka uhkui sanomatonta
kiitollisuutta, hän käänsi kasvonsa pimeään päin ja heltyi tyyten, itki
kuin lapsi, painaen päätään pieluksiin, jotta Joshio ei heräisi hänen
kauheista nyyhkytyksistään. Ja lopen uupuneena hän sitten nukkui.

Hänen jälleen herätessään oli jo melkein keskipäivä. Kivut olivat
lieventyneet, ja hän tuntui vahvemmalta kuin edellisenä päivänä.

Hän muisti elävästi edellisen yön näyn, mutta ei tahtonut mietiskellä
sitä. Se oli hänestä vainajan lähettämä sanoma, melkein pyhä merkki
siitä, että sen naisen sielu, jolle hän oli tehnyt vääryyttä, oli
saanut rauhan, antanut hänelle anteeksi, mitä hän ei ollut koskaan
rohjennut toivoa. Näin hän toivoi sen olevan. Hän kammosi räikeän
repiviä vaikutelmia, jotka sittenkin saattaisivat olla kuumeista
mielikuvitusta, kiihoittavan katumuksen työtä. Hänen saamansa rauha
oli liian kallisarvoinen kevyesti menetettäväksi. O Hara San oli
antanut hänelle anteeksi, vaikka itseltään hän ei milloinkaan saisi
anteeksiantoa.

Mutta vaikka hänet olikin vallannut anteeksisaamisen rauhoittava tunne,
tiesi hän kuitenkin, ettei hänen virheensä ollut vielä sovitettu, ettei
sitä ikinä voisi sovittaa. Pikku O Hara Sanin traagillinen muisto oli
yhä vielä hänen ja onnen välissä. Hän oli edelleenkin sidottu, yhäti
siinä kuopassa, jonka hän oli itse kaivanut. Hän oli saastainen ja
kelvoton, hänen syntinsä esti häntä noudattamasta sydämensä käskyjä.
Hänen mielensä täytti syvä suru ja raskas menetyksentunne, kun hän
ajatteli naista, jonka oli ottanut puolisokseen. Gillian oli hänen
vaimonsa, hän rakasti vaimoaan intohimoisesti, kaipasi häntä koko
tulisen luonteensa voimalla, mutta synnin tahraamana ei uskaltanut
vaatia häntä omakseen. Moitteettoman puhtaana Gillian oli hänen halunsa
yläpuolella. Ja hänen tähtensä Gillianin täytyi elää ilman naisellista
oikeuttaan. Menemällä avioliittoon Gillianin kanssa hän oli tehnyt
hänelle korvaamattoman vääryyden. Hän oli sen aina tiennyt, mutta
silloin hänellä ei ollut näyttänyt olevan muuta keinoa. Mutta varmasti
olisi ollut joku muu mahdollisuus, jos hän oikein todenteolla olisi
koettanut sitä keksiä. Oliko hän? Itsepintaisesti hän vakuutti, että
hän oli koettanut — että itsensä ajatteleminen ei ollut vaikuttanut
hänen päätökseensä. Mutta hänen sitä vakuutellessaan nousi omatunto
syyttävänä ja repi rikki viimeisetkin häntä sokaisseet itsepetoksen
riekaleet, ja hän tunnusti solminneensa avioliiton sitä varten, ettei
Gillianista tulisi kenenkään toisen miehen vaimo. Hän oli menetellyt
mahdollisimman halpamaisesti. Silloin hän ei ollut sitä tajunnut — hän
oli luullut toimineensa yksinomaan Gillianin eikä itsensä tähden. Mutta
nyt hän selvästi oivalsi, kuinka itsekäs hän oli ollut. Ja mihin se
päättyisi? Miten hän milloinkaan voisi sovittaa Gillianille tekemänsä
vääryyden?

Joshion saapuminen lopetti hänen itsetutkistelunsa, joka oli sekä
karvas että kirvelevä. Ja palvelijan poistuttua tunnin kuluttua ei
Cravenia vähääkään haluttanut uudelleen aloittaa turhaa mietiskelyä,
joka ei vienyt mihinkään. Hän oli päässyt pohjakallioon saakka — hän
ei voinut arvostella itseään pahemmin kuin jo arvosteli. Kuta vähemmän
hän ajatteli itseään, sen parempi. Nyt hänen oli tultava terveeksi
mahdollisimman nopeasti ja palattava Englantiin — sen edemmäksi hän
ei jaksanut punnita. Ulkoa kuului Saidin ääni, ja se oli mieluisa
helpotus. Arabialainen kuulosti väittelevän Joshion kanssa, joka
itsepäisesti epäsi häneltä sisäänpääsyn. Craven lopetti kinan lyhyeen.

»Laske sheikki sisälle, Joshio!» huusi hän ja naurahti oman äänensä
heikkoudelle.

Se oli kuitenkin siksi voimakas, että kuului teltan ovelle, verho
heilahti syrjään, ja arabialaispäällikkö astui sisään. Hän tarttui
Cravenin ojennettuun käteen ja silmäili häntä jonkun aikaa leveä hymy
kauniilla kasvoillaan.

»_Enfin, mon brave_, luulin jo, etten enää koskaan näkisi sinua! Olit
aina nukuksissa, ainakin minulle niin väitettiin», virkkoi hän nauraen,
laskien kantapäänsä mattoon ja sytyttäen savukkeen. Sitten hän loi
nopean, tutkivan katseen vuoteella viruvaan, kääreiden peittämään
olentoon ja alkoi uudelleen nauraa.

»Oikeastaan sinun pitäisi olla kuollut, ymmärräthän, ja olisitkin
kuollut ilman tuota palvelijaasi.» Hän keikautti päätään ovea kohti.
»Saat kiittää häntä hengestäsi, rakas ystävä. Tiedäthän, että hän lähti
mukaamme sinä yönä, lainasi ratsun ja burnuusin, jota sinä et suostunut
panemaan yllesi, ja pysytteli poissa näkyvistäsi viimeiseen minuuttiin
saakka. Hyökätessämme hän oli ihan takanasi, eksyi sinusta mylläkässä,
mutta löysi sinut taaskin, kun aika oli jo perin täpärällä. Minä olin
sillä hetkellä erotettuna sinusta, mutta näin sinun haavoittuvan,
hänen raivaavan itselleen tien luoksesi ja sitten teidän molempien
sortuvan maahan. Luulin teitä menneiksi miehiksi. Samassa taistelu
kääntyi meidän onneksemme, pääsin luoksesi, mutta en toivonutkaan
tapaavani sinua elossa. En eläissäni ole ällistynyt enemmän kuin
silloin nähdessäni sen pienen jaappanilais-pahuksen ryömivän esiin
mies- ja hevoskasan alta, kiskoen sinua perässään. Hän oli kolhiutunut
ja huumaantunut, ei erottanut ystävää vihollisesta, mutta hänellä oli
jälellä kyllin järkeä tunteakseen, että olit hengissä, ja hän aikoi
pitääkin sinut elossa. Hän laski sinut hietikolle ja _istui_ päällesi
— naura vain, mutta se on totta — ja välkytteli revolveriaan, tähdäten
jokaista, joka tuli lähelle, ja kiljuen kansansa sotahuutoa, kunnes
minulla oli kyyneleet silmissä naurusta. Ja kun kaikki oli ohitse,
ärisi hän kuin pantteri minun koettaessani koskea sinuun, torjui kaikki
avuntarjoukset ja toi sinut tänne takaisin sylissään ratsunsa selässä
— etkä sinä ole keveän sarjan miehiä. Siinä mies, kautta Allahin!»
lopetti hän haltioissaan.

Cravenia hymyilytti arabialaisen maalaava kuvaus, mutta sydämessään hän
toivoi, ettei Joshion uskollinen into olisi ollut niin tuloksellinen.
Mutta leikissä oli ollut muidenkin henki vaarassa.

»Omar?» tiedusti hän levottomana.

Saidin silmistä katosi nauru äkkiä, ja hänen kasvonsa muuttuivat
vakaviksi.

»Kuollut», vastasi hän lyhyesti. »Hän ei koettanutkaan jäädä henkiin.
Elämä oli hänestä sisällyksetön ilman Safiyaa», lisäsi hän, kohauttaen
merkitsevästi olkapäitään, mikä kaunopuheisesti osoitti, ettei hän
jaksanut käsittää sellaista ajatustapaa.

»Entä Safiya —?»

»Tappoi itsensä samana yönä, jona hänet ryöstettiin. Hänen ryöstäjänsä
ei saanut hänestä vähääkään huvia — ja Omarin kunnia pysyi tahrattomana
— vaikka hän ei sitä tiennyt, poloinen mies. Hän surmasi vihamiehensä»,
lisäsi Said, hymyillen julman tyytyväisesti. »Se oli paikallaan, mies
oli luopio, kavaltaja, kypsä kuolemaan. Päällikkö tuli minun osalleni.
Juuri häneltä sain tietoja Safiyasta — hän puhui ennen kuolemaansa.»

Lyhyt, kolea nauru, joka seurasi näitä paljon merkitseviä sanoja, oli
aito arabialainen. Hän viritti uuden savukkeen ja poltteli jonkun aikaa
ääneti, kun taas Craven katseli avaruuteen ja koetti olla kadehtimatta
vainajaa, joka oli saanut häneltä evätyn levon.

Katkaistakseen ajatustensa juoksun hän kääntyi jälleen Saidin puoleen.
Hilpeys oli häipynyt arabialaisen kasvoilta, ja hän tuijotti synkästi
matonkaistaleeseen, jolla hän kyykötti. Hänen alakuloinen asentonsa
ei sopinut voittajalle, joka hän epäilemättä oli. Että veljen kuolema
suretti häntä syvästi, sen Craven tiesi sanomattakin, mutta aavisti,
että Saidin masentumiseen oli muutakin syytä kuin Omarin menetys.

»Se oli kaiketi ratkaiseva», huomautti hän epämääräisesti, tarkoittaen
neljä päivää sitten tapahtunutta ottelua.

Said nyökkäsi.

»Se oli pieksämistä», sanoi hän äänessään halveksimisen häive. »Koiria,
jotka osasivat ryöstää ja murhata, kun eivät kohdanneet vastarintaa,
mutta joilta nousi sisu kaulaan, kun joutuivat taisteluun. Mutta
olivathan he aikoinaan miehiä, ja me hupsut pidimme heitä miehinä
vieläkin. He olivat soittaneet suutaan ja rehennelleet, kautta Allahin,
ja pitiväthän heistä jotkut puoliaan päällikkönsä ympärillä. Mutta
rivimiehet — pyh!» Hän sylkäisi savukkeensa lattialle halveksivan
näköisenä. »Aluksi se näytti varsin lupaavalta», murisi hän sitten.
»Arvelin meille tarjoutuneen tilaisuuden nähdä, millaista ainesta
väkemme on. Mutta vihollisilla ei ollut minkäänlaista järjestystä.
Ensimmäisen puolen tunnin kuluttua teimme heille mitä halusimme. Se oli
perin helppo voitto», lisäsi hän, käyttäen melkein ainoita osaamiaan
englanninkielisiä sanoja.

Cravenia nauratti hänen harminsa.

»Ja sinä kun aloit menettää taistelukuntosi! Huono onni, sheikki.»

Said katsahti häneen kasvoillaan virnistys, joka kuitenkin pian
haihtui, ja hän oli yhtä surullisen näköinen kuin ennenkin. Craven
luuli arvaavansa, mikä häntä vaivasi.

»Se muuttaa elämääsi — Omarin kuolema nimittäin», huomautti hän.

»Muuttaa!» kertasi toinen happamesti. »Se lopettaa kaikki.» Hän
heilautti käsiään kiivaasti. »Minun on luovuttava rykmentistäni»,
jatkoi hän sitten haikeasti, »kumppaneistani, Ranskassa olevasta
kilparatsu-tallistani — kaikesta, mistä pidän ja mikä tekee elämäni
miellyttäväksi. Ja mitä varten? Hallitakseni heimoa, josta on tullut
niin voimakas, ettei sillä ole vihollisia, kuunnellakseni alituisia
juttuja varkauksista ja perintöriidoista ja jakaakseni oikeutta
ihmisille, jotka vannovat koraanin kautta ja sitten valehtelevat
minulle vasten kasvoja, ottaakseni vaimon ja hankkiakseni poikia, jotta
Mukair Ibn Zarrarahin heimo ei kuolisi sukupuuttoon. _Grand dieu_,
millaista elämää!»

Hänen äänensä traagillisen surkea sävy ei jättänyt vähääkään
epäilyksen varaa hänen vilpittömyydestään. Eikä Craven, joka tunsi
hänet, ollut kärkäs epäilemään. Saidiin sovitettu menettely oli
puolustettavissa, niin kauan kun hän oli nuorempi poika, jolla ei
ollut toiveita välittömästi tulla isänsä jälkeen heimon johtajaksi —
olihan aina voitu toivoa, että Omarin vaimo saisi jälkeläisen — mutta
kun oli käynyt näin, oli se erehdys, joka oli tehnyt hänet kerrassaan
sopimattomaksi siihen osaan, jota esittämään hänet nyt oli kutsuttu.
Hänen synnynnäinen taipumuksensa eurooppalaisuuteen, joka tuntui
selittämättömältä sekä hänestä itsestään että hänen omaisistaan, oli
kehittynyt ja lujittunut hänen seurustellessaan ranskalaisten upseerien
kanssa, joiden pariin hän oli joutunut ja jotka olivat ottaneet hänet
avosylin vastaan aluksi mahtavan aavikkoheimon edustajana ja sitten,
varsin pian, hänen itsensä tähden. Hänen miellyttävä olemuksensa oli
saanut heidät kiintymään häneen, ja hänestä oli hyvin helposti tullut
rykmentin suosituin alkuasukasupseeri. Häntä oli imarreltu, hänelle
oli juhlittu, häntä oli ylistelty sekä mielenylevyyden että auliuden
vuoksi, ja vain hänen oma terve järkensä oli estänyt häntä täydelleen
pilaantumasta. Vähävaraisista ranskalaisista oli hänen varallisuutensa
erittäin edullinen piirre, sillä ratsastuskilpailut olivat hallitsevana
intohimona rykmentissä, ja kun hän pystyi hankkimaan mainioita
hevosia, takasi hän, että rykmenttien välinen kiertopalkinto, joka jo
joitakuita vuosia oli koristanut heidän kasinonsa pöytää, pysyi siellä
edelleenkin. Hän oli täydestä sydämestään antautunut seuraelämään,
saaden yhä enemmän vaikutuksia länsimaisesta ajatustavasta ja
kulttuurista, silti menettämättä omaa yksilöllisyyttään. Hän oli
omaksunut sivistyksen parhaat puolet hankkimatta sen vikoja.

Mutta se kokemus ei todennäköisesti ollut omiaan edistämään hänen
vastaisen elämänsä onnea. Craven ajatteli sitä elämää, jota spahit
viettivät Algierissa ja loma-aikoinaan Pariisissa, ja vertasi sitä
silmiensä edessä näkyvään, kokonaan toisenlaiseen elämään. Hän arvasi,
mitä vaikeuksia ilmaantuisi, mitä pulmia syntyisi, ja ennen kaikkea hän
ymmärsi Saidia pahimmin harmittavan seikan — avioliiton, jota hänen
naisvihaajansielunsa kammosi.

Kuten hänellä itsellään oli arabialaisellakin edessään tärkeä
käännekohta. He olivat kyllä hyvin erilaisissa, mutta sittenkin
samantapaisissa asemissa. Hänen oli työskenneltävä pelastuksensa
hyväksi Englannissa, Saidin taas oli meneteltävä samoin
aavikkolinnoituksessaan. Se ajatus vahvisti hänen ystävyyttään
alakuloista nuorta arabialaista kohtaan. Hän olisi ollut valmis
uhraamaan paljon voidakseen auttaa Saidia, mutta hänen luontainen
umpimielisyytensä sitoi hänen kieltään. Hänellä oli ollut kylliksi
ikäviä kokemuksia omassa elämässään, eikä hän tuntenut olevansa pätevä
tyrkyttämään neuvoja toiselle.

»Tämä maailma on hullunkurinen», virkkoi hän huoahtaen, »vaikka
otaksuttavasti ei vika ole maailmassa, vaan ihmisissä».
Hajamielisyydessään hän puhui äidinkieltään.

»_Plaît-il_?»

Saidin kummastelu herätti hänet tajuamaan, missä hän oli, ja hän käänsi
sanansa arabiankielelle lisäten: »Se on kova onni sinulle, sheikki,
mutta se on kismet. Kaikki on kohtalo määrännyt», lopetti hän melkein
ujostellen, tuntien olevansa mahdollisimman huono Jobin lohduttaja.

Arabialainen kohautti olkapäitään.

»Niille, jotka uskovat», lausui hän synkästi, »mutta minä, hyvä
ystävä, en usko mihinkään. Entä sinä? Koko ikäni olen epäillyt, en
ole milloinkaan ollut puhdasoppinen muhamettilainen — vaikka minun
on ollut pidettävä ajatukseni omina tietoinani, _bien entendu!_ Ja
viime vuodet olen elänyt sellaisten miesten parissa, joilla ei ole
uskoa, ei jumalaa, ei ajatusta millekään muulle kuin maailmalle
ja sen nautinnoille. Islam ei minulle merkitse mitään. 'Allahin
tahto — Allahin rauha', mitäpä muuta ne ovat kuin sanoja, tyhjiä,
sisällyksettömiä sanoja? Minkälaisen rauhan Allah soi Omarille, joka
uskoi tiukasti? Millaisen rauhan Allah on lahjoittanut isälleni, joka
istuu päivät pääksytysten teltassaan, murehtien esikoistaan? Minä itse
vannon Allahin ja profeetan nimessä, mutta se on totuttu tapa eikä
perustu niiden sanojen minussa herättämiin tunteisiin. Olen lukenut
erään amerikkalaisen kirjoittaman Muhametin elämäkerran ranskalaisen
käännöksen. Se ei tehonnut minuun. Se ei tehnyt minua suopeammaksi
hänen oppiansa kohtaan. Minulla on oma uskontoni — en valehtele, en
varasta, en syö sanaani. Tekevätkö kaikki profeetan hartaat kannattajat
aina yhtä paljon? Sinä tiedät, ja minä tiedän, etteivät he tee. Missä
suhteessa he sitten ovat parempia ihmisiä kuin minä? Ja jos on tuleva
elämä, minkä olen valmis myöntämään, olen taipuvainen uskomaan, että
minun arvolauseeni on siellä yhtä hyvä kuin kenen totisen uskovaisen
hyvänsä», lopetti hän, naurahtaen ilottomasti ja ponnahtaen pystyyn.

»On — muitakin uskontoja», sanoi Craven kömpelösti. Hän ei missään
nimessä tahtonut esiintyä käännyttäjänä ja karttoi uskonnollisia
väittelyitä mahdollisimman tarkoin, mutta Saidin avomielisyys oli
liikuttanut häntä. Hän käsitti, ettei arabiailainen olisi puhunut niin
peittelemättä kenellekään muulle. Mutta Said pudisti päätään.

»Minä pidän oman uskontoni. Se kelpaa», vastasi hän lyhyesti. Sitten
hän taaskin kohautti olkapäitään, ikäänkuin sysäten syrjään häntä
vaivaavat huolet, katsahti Craveniin ja purskahti nauramaan. »Ja sinä,
ystävä-parkani, jonka olisi ollut paljoa parempi ottaa tarjoamani
burnuusi, jäät tänne katselemaan spahin muodonvaihdosta, _hein_?»

»Toivoisin voivani sen tehdä», vakuutti Craven, hymyillen hänkin.
»Mutta minua odottavat omat tehtäväni Englannissa. Minun on lähdettävä
heti, kun vain olen saanut haavani kyllin umpeen.»

Said nyökkäsi vakavasti. Hän käsitti täydelleen, että Craven oli
tahallaan etsinyt kuolemaa lähtiessään heimon mukana vihollisia
vastaan. Vähemmänkin tarkkanäköinen ihminen kuin teräväsilmäinen
arabialainen olisi huomannut, että hänessä oli retken jälkeen
tapahtunut muutos, ja hänen lausumansa aikomus palata Englantiin
vahvisti sitä. Mistä muutos oli johtunut, se tuntui Saidista
vähäarvoiselta seikalta; riitti se, että se oli mielen tervehtymisen
merkki. Sillä hulluuden puuska se oli tietysti ollut — missään muussa
valossa hän ei voinut sitä nähdä. Mutta koska se oli mennyt ohitse ja
hänen englantilainen ystävänsä oli taaskin täydessä järjessään, ei
hän voinut muuta kuin tyytyä päätökseen, jota hän omasta puolestaan
pahoitteli. Hän olisi tahtonut pidättää Cravenin luonaan epämääräiseksi
ajaksi. Craven edusti menneisyyttä, yhdisti ranskalaisystävällisen
arabialaisen siihen elämään, josta hän vastahakoisesti luopui. Mutta
nyt ei ollut sopiva hetki sen pohtimiseen. Craven alkoi äkkiä näyttää
uupuneelta, ja Joshio, joka oli meluttomasti hiipinyt sisälle, seisoi
vuoteen pääpuolessa isäntänsä näköpiirin ulkopuolella ja viittoili
kiihkeästi vierasta poistumaan.

Lausuen hilpeän pilan komea Said lähti tottelevasti teltasta.




X


Kului lähes neljä kuukautta, ennenkuin Craven pääsi lähtemään Mukair
Ibn Zarrarahin leiristä. Hänen vammansa olivat parantuneet nopeasti,
ja pian hän oli saanut takaisin entiset voimansa. Kiihkeästi hän
olisi halunnut palata Englantiin viipymättä, mutta oli suostunut
jäämään, kun Said oli hartaasti pyydellyt häntä odottamaan, kunnes he
voisivat ratsastaa Algieriin yhdessä. Nuorella sheikillä oli ollut
paljon puuhaa. Hän oli nyt jo itse teossa heimon johtaja. Mukair Ibn
Zarrarah oli ollut vanhanpuoleinen jo poikiensa syntyessä ja Omarin
kuoleman jälkeen vanhentunut hämmästyttävän pian. Ihan äkkiä hänestä
oli tullut iäkäs mies; hän ei ollut jaksanut toipua häntä kohdanneesta
kolahduksesta; valittaen vanhemman lempipoikansa kohtaloa hän vapisi
ajatellessaan rakastetun heimonsa tulevaisuutta, kun se jäisi sellaisen
miehen hoivattavaksi, joka, kuten hän nyt tunsi, oli pikemminkin
ranskalainen kuin arabialainen. Hän liioitteli kaikkia Saidissa
havaitsemiaan ranskalaisystävällisiä taipumuksia ja kirosi ranskalaisia
yhtä hartaasti kuin Omar oli konsanaan kironnut, unohtaen itse olevansa
suuressa määrin niihin syypää. Mutta hänen pelkonsa oli pääasiallisesti
kuvittelua. Muutamia uudistuksia Said tosin toteutti, mutta hän oli
liian viisas olennaisesti muuttaakseen kansansa hallintotapoja.
Heimo oli uskollinen ja kiintynyt hallitsevaan sukuun, ja hän oli
kyllin älykäs antaakseen sen olla rauhassa, kyllin laajakatseinen
oivaltaakseen, ettei lukuisaa, hajallaan asuvaa heimoa voitu johtaa
saman suunnitelman mukaan kuin spahirykmenttiä, ja kyllin filosofinen
ymmärtääkseen, että hän oli kääntänyt elämänsä tarinan lehden ja
että hänen täytyi tyytyä jossakin määrin seuraamaan edeltäjäinsä
jälkiä. Soturit kannattivat häntä yksimielisesti; niidenkin,
jotka olivat olleet taipuvaiset esittämään huomautuksia hänen
eurooppalaista taktiikkaansa vastaan, oli, nähdessään hänen loistavat
päällikönominaisuutensa, ollut pakko myöntää hänelle se kunnioitus,
mikä hänelle kuului.

Sillä hänen saavuttamansa voitto ei ollut tullut varsin niin helposti
kuin hän oli Cravenille vakuuttanut sitä hilpeästi kuvatessaan.
Vanhemmat miehet — erikoisesti päälliköt —, joilla vielä oli
ennakkoluuloja ja jotka Mukair Ibn Zarrarahin tavoin olivat
keskittäneet kaikki toiveensa Omariin, alkoivat oivaltaa, että
heidän levottomuutensa Saidin hallituksen tähden oli perusteeton ja
ettei hänen pitkä oleskelunsa vihatun hallitsevan rodun keskuudessa
ollut pilannut hänen rohkeuttaan eikä tartuttanut häneen heidän
kammomiaan tapoja. Cravenista oli mielenkiintoista tarkkailla, kuinka
hyvä yhteisymmärrys vähitellen vakiintui nuoren sheikin ja hänen
alapäällikköjensä välillä. Parannuttuaan hän oli ollut mukana useissa
neuvottelukokouksissa, joita oli pidetty sen johdosta, että vanha
sheikki siirtyi syrjään heimon varsinaisesta johdosta, ja hän oli
ihmetellyt Saidin maltillista ja sovinnollista esiintymistä päällikköjä
kohtaan. Hän oli mennyt puolitiehen heitä vastaan, tukahduttaen omia
tunteitaan ja riistäen heidän epäluuloiltaan kärjen. Ja samalla hän
oli selvästi näyttänyt aikovansa hallita itsevaltaisesti, kuten
hänen isänsäkin oli tehnyt. Häneen syvälle syöpyneestä sivistyksestä
huolimatta hän sittenkin oli liiaksi arabialainen, liiaksi Mukair Ibn
Zarrarahin poika voidakseen sydämestään olla muuta kuin itsevaltainen.
Ja hänen valtaotettaan olivat alemmat päälliköt katselleet suopein
silmin. He olivat tottuneet siihen, että heitä hallittiin rautaisella
kädellä, ja olisivat halveksineet heikkoa johtajaa. He olivat pelänneet
ulkomaisen vaikutuksen seurauksia, kammonneet sellaista komentoa, joka
olisi heikentänyt heimon arvovaltaa. Mutta kun heidän epäilyksensä
olivat rauhoittuneet, olivat he innostuneina kerääntyneet uuden
päällikkönsä ympärille.

Heti liikkeelle päästyään oli Craven käynyt Mukair Ibn Zarrarahin
luona hänen synkistyneessä teltassaan ja säikähtänyt hänen muuttunutta
ulkonäköään. Hän saattoi tuskin uskoa kumaraista, murtunutta olentoa,
joka vaivoin huomasi hänen tulonsa ja murheeseen vaipuneena huojui
yhtä mittaa edestakaisin, jupisten koraanin lauseita ja hokien
poika-vainajansa nimeä, samaksi jänteväksi, virkeäksi vanhukseksi,
jonka hän vielä muutamia viikkoja sitten oli nähnyt hallitsevan
vimmaista joukkoa persoonallisuutensa voimalla ja puhuvan heille
äänellä, joka oli kantanut kuuntelevan väkijoukon äärimmäisille
liepeille. Rusentava suru ja äkkiä tuntunut vuosien taakka olivat
muuttaneet hänet hylyksi, joka oli romahtamaisillaan pirstoiksi.

Said oli seurannut häntä päivänpaisteiseen ulko-ilmaan.

»Näit, miten hänen asiansa ovat», virkkoi hän. »En voi nyt poistua
hänen luotaan. Niin pian kuin mahdollista lähden Algieriin jättämään
erohakemukseni ja selvittämän asiat hallituksen kanssa. Emme ole varsin
hyvissä kirjoissa tämän jutun jälkeen. Olemme säilyttäneet rauhan
näillä seuduin niin kauan, että meidän käy aika vaikeaksi selittää
harkittua sotaretkeämme. He myöntävät kyllä, että meitä oli ärsytetty,
mutta moittivat meidän kostamistapaamme. Moittikoot!» huudahti hän,
nauraen ja kohauttaen olkapäitään. »Minua nimitetään pikaiseksi ja
ajattelemattomaksi. Kuvernööri tutkii minua säälimättömästi — tunnethan
hänet, vanhan, lihavan Faidherben? Hän vapisee aina, huolissaan
asemastaan, pitäen pikkuheimojen mitättömiä kahakoita järjestettyinä
kapinoina ja peläten kuohuntaa, jonka seurauksena saattaisi olla, että
hän menettäisi virkansa. Lihavuori ja kananpojan sydän! Hän raivoaa ja
kiljuu ja puhuu paljon mainiosta ranskalaisesta hallinnosta ja minun
tapaisistani kiittämättömistä päälliköistä, joka lisäävät hallituksen
vaikeuksia. Mutta eversti asettuu puolelleni, epävirallisesti
tietenkin, ja hänen sanansa on painava hallituksen korvissa. Siinä
kokonaan toisenlainen mies, kautta Allahin! Olisi onni tälle maalle,
jos hän olisi Faidherben paikalla. Mutta hän on ainoastaan soturi eikä
politikko, joten hän todennäköisesti elämänsä loppuun saakka pysyy
pelkkänä spahien everstinä.»

Poistuessaan teltan luota he keskustelivat ranskalaisten Algeriassa
noudattamasta hallintotavasta, ja Craven sai tietää paljon sellaista,
mikä hämmästytti häntä ja olisi myöskin aika lailla hämmästyttänyt
virkahuoneessaan Place Beauveaun varrella kaikessa rauhassa istuvaa
sisäministeriä. Said oli nähnyt ja kuullut paljon. Kun hänen
myötätuntonsa oli tunnettu, oli hänelle uskottu paljon salaisuuksia,
eivätkä edes hänen ranskalaisystävälliset taipumuksensa olleet estäneet
häntä näkemästä rehoittavaa turmelusta, lahjomista ja petosta; hän
tiesi, että lahjuksia tarjottiin runsaasti ja korkeassa asemassa olevat
viranomaiset ottivat niitä vastaan, omaisuuksia kasattiin luvattomasti
keinottelemalla valtion rahoilla; sellaisia virheitä olivat tehneet
viranomaiset, käyttäen väärin asemaansa riistääkseen maata, jota
hallitsemaan heidät oli lähetetty.

Kuunnellessaan näitä avomielisiä paljastuksia ainoan milloinkaan
kohtaamansa rehellisen arabialaisen suusta Craven aprikoi, minkälainen
vaikutus Saidin tarkoilla tiedoilla olisi hänen elämäänsä, kuinka
paljon ne muuttaisivat hänen toimintaansa ja millaiseksi hänen ja maan
isäntien väliset suhteet todennäköisesti vastaisuudessa muodostuisivat.
Jos kysymyksessä olisi ollut joku toinen päällikkö, joka ei olisi ollut
niin laajasieluinen eikä niin vilpitön kuin Said, olisivat tulokset
saattaneet olla tuhoisat. Mutta Saidilla oli enemmän kokemuksia kuin
useimmilla muilla arabialaispäälliköillä ja hänen kiintymyksensä
ranskalaisiin perustui pikemminkin siihen, mitä hän oli nähnyt
Ranskassa, kuin siihen, mitä hän oli pannut merkille Algeriassa.

Tammikuun alussa he lähtivät ratsastamaan pitkää taivalta aavikon
halki. Muutamia viikkoja oli Craven jo ollut maltiton, haluten päästä
pois, mutta Saidille annettu lupaus oli pidättänyt häntä.

Keitaalta lähti lukuisa ratsujoukko, sillä arvo-aseman tähden piti
uudella päälliköllä olla suurempi saattue kuin spahikapteenilla
oli ollut. Matkalla ei sattunut mitään erikoista. Vaikka Cravenia
kalvoikin koti-ikävä, sujui taivaltaminen kaikin puolin hauskasti. Kun
hän kerran oli lähtenyt liikkeelle, vaimeni hänen rauhattomuutensa,
sillä jokainen päivä vei häntä likemmäksi Englantia. Ja myöskin Said
oli karkoittanut alakuloisuutensa ja viimeaikaisen vakavuutensa ja
puheli tulevaisuudesta toiveikkaammin. Pohjoiseen edetessään he
saapuivat paremmille viljelysseuduille ja sivuuttivat joitakuita
laajoja hedelmäviljelyksiä, jotka alkoivat yhä enemmän antaa maisemalle
leimaansa. Ne olivat kauniita pilkkuja aavikolla; kärsivällisesti
ja sitkeästi ne oli muokattu kuivasta erämaasta, ja aina olivat
niiden uhkana tuhoavat heinäsirkat, vaikka enää niiden ei tarvinnut
pelätä arabialaisten ryöstöretkiä, jotka pari-, kolmekymmentä
vuotta sitten olivat olleet alituisena vaarana. Eurooppalaisten
ja alkuasukastyöläisten kirjavat parvet, jotka, mikä ahkerammin,
mikä laiskemmin, uurastivat viinitarhoissa ja hedelmä-istutuksilla,
kokoontuivat aina katselemaan ohiratsastavaa sheikin joukkuetta, joka
mieluisasti katkaisi heidän päivänsä yksitoikkoisuuden, ja kerran tai
pari Said suostui tuttujen viljelyksenomistajain vieraskutsuun.

Algierissa Craven viipyi vain yhden yön. Kirjoittaessaan kotiin
Lagosista hän oli ilmoittanut algerilaisen osoitteen, johon kirjeet
voitaisiin lähettää, vaikka ei arvellutkaan siitä olevan hyötyä.
Käydessään tulonsa jälkeisenä aamuna postitoimistossa hän sai tietää,
että hänen postinsa oli erään virkailijan erehdyksen tähden palautettu
Englantiin. Sanomien puute teki hänet levottomaksi. Häntä alkoi äkkiä
peloittaa, että Gillianille oli saattanut tapahtua jotakin, ja hän
aprikoi, pitikö ensin mennä Pariisiin etsimään Gilliania sikäläisestä
hänelle vuokratusta asunnosta. Mutta tarkemmin mietittyään hän pysyi
alkuperäisessä aikomuksessaan ja päätti matkustaa suoraa päätä
Craveniin — varmastikin Gillian olisi siihen aikaan jo palannut
Towersiin.

Muuta hän ei osannut tehdä kuin sähköttää Petersille olevansa
kotimatkalla ja valmistautua lähtemään Afrikasta ensimmäisessä
sopivassa tilaisuudessa. Saatuaan kuulla, ettei Marseillesiin lähtisi
laivoja melkein kokonaiseen viikkoon, hän tilasi itselleen ja Joshiolle
paikat samana yönä Gibraltariin lähtevään rannikkoalukseen. Auringon
laskiessa hän oli laivalla, heiluttaen kättään jäähyväisiksi Saidille,
joka oli tullut laiturille näkemään hänestä vielä viimeisen vilahduksen
ja seisoi silmäänpistävänä roskaväen seassa, ympärillään kaikkiin
kansallisuuksiin kuuluvia kiertolaisia ja sekä yöllä että päivällä
tulevia ja lähteviä laivoja katselemaan keräytyviä rantavetelehtijöitä.
Oli luoteen aika, ja törkyistä vesirajaa reunustivat silmää
miellyttävään epäjärjestykseen vedetyt kalastuspurret; matalassa
vedessä kahlasi kallioiden välissä paljasjalkaisia alkuasukasnaisia
kokoamassa simpukoita ja merileviä selkäänsä kiinnitettyihin koppiin,
ja alastomia lapsia pulikoi heidän ympärillään tai seisoi sormet
suussa, katsellen laiturista verkkaisesti etääntyvän pikku höyryn
vettä pieksäviä siipipyöriä. Craven nojasi aluksen kaiteeseen piippu
hampaissaan — viimeisten neljän kuukauden aikana hän oli poltellut
Saidin savukkeita — ja heilautti kättään vastaukseksi sheikin
viimeiseen jäähyväismerkkiin, katsellen sitten hänen jälkeensä,
kun hän asteli kirjavan tungoksen lävitse kahden satulassa istuvan
seuralaisensa luokse, jotka pitelivät hänen maltitonta ratsuaan. Said
keikahti ratsaille, kävelijät hajaantuivat sivulle, kun kolmikko
lähti liikkeelle arabialaisten tavalliseen raisuun tapaan, ja sitten
rakennusryhmä piilotti sheikin näkyvistä.

Rannalla liikkuvat joutilaat maleksijat eivät kiinnittäneet Cravenin
mieltä; hän oli liian tottunut heihin, nähnyt ulkomaisten satamien
hylkyväkeä liian usein edes vilkaistakseen heihin. Mutta hetkisen hän
viipyi kannella, silmäillen Notre Dame d'Afrique-kirkkoa, joka kohoten
korkealle sataman yläpuolelle ja kuvastuen selväpiirteisenä taivasta
vasten lämpöisesti välkkyi laskevan auringon säteissä.

Sitten hän laskeutui pieneen, ummehtuneeseen hyttiin, jossa päivällinen
odotti.

Seuraavat neljä päivää hän kärsimättömästi kopisteli Gibraltarin
kallioita kantapäillään, odottaen pääsyä johonkin kotimatkalla olevaan
Intian liikennettä välittävään laivaan. Kun se saapui, oli siinä vain
vähän matkustajia, kuten siihen vuodenaikaan saattoi odottaa, ja
myrsky karkoitti heti suurimman osan heistä salonkeihin, joten Craven
sai verrattain rauhassa marssia kannella tarvitsematta kuunnella
epäsuotuiseen vuoden aikaan kotiin palaavien, vilusta hytisevien
englantilaisintialaisten nurkumista. Lainattu öljytakki yllään hän
vietti tuntikausia kannella, tarkkaillen valkoharjaisia laineita,
jotka vyöryivät laivaa vastaan, uhaten haudata sen helmaansa, ja
lipuivat sitten peräpuolelle vaahtoisena myllerryksenä. Meren raju
kauneus kiehtoi häntä, ja raskaina riippuvat, lyijynharmaalla taivaalla
vinhasti ajautuvat pilvet ja purevasti puskeva tuuli tuntuivat
tervetulleelta vaihtelulta hänen kestettyään yli kaksi vuotta Afrikan
armotonta auringonpaahdetta ja näännyttävää hellettä.

Perin vitkallisesti he kulkivat Thamesia ylöspäin sakeassa sumussa,
joka kävi yhä kosteammaksi heidän lähestyessään telakoita, mutta
ennättivät laituripaikalleen siksi hyvissä ajoin, että Craven ehti
junaan, jolla hän pääsisi kotiin päivällisajaksi. Niin oli parempi kuin
tuhlata yö Lontoossa.

Hänen hallussaan oli kokonainen osasto, ja hän kulutti aikaa
tuijottelemalla ulos sumeista, sateen pieksämistä ikkunoista
kovasti huolestuneena ja maltittomana. Viisituntinen junamatka ei
ollut milloinkaan tuntunut niin pitkältä. Hän oli ostanut joukon
sanoma- ja aikakauslehtiä, mutta ne viruivat lukemattomina hänen
vieressään. Hän ei ollut selvillä tapahtumien kulusta ja oli käväissyt
sanomalehtimyymälässä pikemminkin tottumuksesta kuin varsinaisen
uutishalun pakotuksesta. Telakalta hän oli taaskin sähköttänyt
Petersille. Olisiko Gillian asemalla häntä vastassa? Se tuskin oli
otaksuttavaa. Heidän tapaamisestaan sukeutuisi pakostakin jäykkä,
syrjäisen rautatieaseman junasilta ei hevin ollut sopiva paikka sitä
varten. Ja miksi taivaan nimessä pitäisi Gillianin suoda hänelle niin
suuri kunnianosoitus? Hänellä ei ollut oikeutta odottaa sitä, ei
minkäänlaista oikeutta odottaa mitään. Jo se, että Gillian oli hänelle
kohtelias, oli enemmän kuin hän ansaitsi. Olikohan Gillian lainkaan
muuttunut? Hyvä Jumala, kuinka hän ikävöi nähdä hänet! Jo se ajatuskin
pani hänen sydämensä hurjasti sykkimään. Takinkaulus käännettynä
korville ja lakki vedettynä silmille hän istui väristen kolean vaunun
nurkassa ja haaveili vaimostaan tuntien vieriessä tuskastuttavan
verkkaisesti. Ulkona alkoi hämärtää, ja ikkunat olivat muuttuneet
niin himmeiksi, ettei hän niiden lävitse tuntenut tuttuja maisemia.
Juna tuntui etenevän matelemalla. Viimeisellä pysäkillä oli viivytty
jostakin selittämättömästä syystä, eikä hukattua aikaa nähtävästi
koetettukaan voittaa takaisin.

Tämä oli omituinen kotiintulo, juolahti äkkiä hänen mieleensä. Vieläkin
omituisempi kuin yli kuusi vuotta sitten, jolloin hän oli saapunut
Craveniin muassaan tätinsä ja ujo hiljainen tyttö, jonka kohtalo ja
John Locke olivat tehneet hänen holhokikseen. Muistelikohan Gilliankin
sitä aikaa toivoen tulevaisuutensa koituvan paremmaksi? Kammottiko
Gilliania hänen talonsa ja valittiko hän sitä, että Craven oli lainkaan
osunut hänen tielleen? Oli hyvin vähän todennäköistä, että hänellä
voisi olla muunlaisia tunteita puolisoaan kohtaan, joka ei ollut
millään tavoin pyrkinyt tekemään häntä onnelliseksi, vaan pannut
parhaansa tehdäkseen hänestä onnettoman. Päästäen tukahdutetun ähkäisyn
Craven kumartui eteenpäin, painaen kasvonsa käsiinsä ja sadatellen
itseään.

Miten Gillian ottaisi hänet vastaan? Entäpä jollei hän suostuisikaan
jatkamaan nurinkurisia suhteita, jotka olivat aiheuttaneet niin
paljon surkeutta, jollei hän luopuisikaan miehensä poissaolon aikana
nauttimastaan laajemmasta vapaudesta, vaan vaatisi oikeutta yhä elää
omaa eloaan erillään hänestä? Olisi ihan luonnollista, että hän tekisi
niin. Eikä tietysti siveelliseltä kannalta olisi vähintäkään oikeutta
evätä sitä. Hän oli menettänyt sen oikeuden. Eikä kysymys missään
nimessä ollut siitä, mihin hän suostuisi ja mihin ei, vaan yksinomaan
Gillianin onnesta ja toiveista.

Oli jo pimeä, kun hän junan nytkähdellen pysähdyttyä laskeutui pienelle
rautatieasemalle. Ilta oli kolkko, ja tuuli raastoi hänen vaatteitaan
hänen tähyillessään hämyssä ja sateessa, oliko ketään häntä vastassa.
Sitten hän huomasi Petersin tutun, tanakan hahmon lepattavan lampun
himmeässä valokehässä. Craven riensi hänen luokseen leppeä hymy
kasvoillaan. Äkkiä hänestä alkoi tuntua, että hänen koko elämänsä
oli ollut pelkkää matkustamista ja että matkojen päässä oli Peters
aina ollut häntä odottamassa, sama Peters, joka sitkeästi suoritti
hänen vieroksumansa tehtävät, joka vilpittömän rehellisesti tuki
työnantajaansa, vaikka hänen täytyi mielessään häntä halveksia, ja
jonka saappaita hän ei ollut kelvollinen puhdistamaan.

Miehet tervehtivät toisiaan tyynesti, ikäänkuin olisi kulunut vain
viikkoja eikä vuosia siitä, kun he olivat eronneet tällä samalla
pienellä junasillalla.

»Kurja sää», murahti tilanhoitaja, vaikka yleensä tiedettiin, kuinka
vähän hän välitti ilman huonoudesta. »Tuntuu varmaankin kylmältä
troopillisten seutujen jäljeltä. Toin mukanani palvelijan Joshion
avuksi hoitelemaan tavaroitasi. Maltahan hetkinen; käyn katsomassa,
onko kaikki kunnossa.» Hän lähti reippaasti astelemaan poispäin, mutta
vaivautuneena ja hämillään kuten aina, milloin Peters näki hyväksi
korostaa heidän keskinäisiä suhteitaan, kiiruhti Craven hänen jälkeensä
ja pysäytti hänet rautaisella otteella.

»Se on tarpeetonta», sanoi hän äreästi. »Toivoisin, ettet aina
käyttäytyisi ikäänkuin olisit jonkunlainen ylempi palvelija, Peters.
Se on kirottua hölynpölyä. Joshio kykenee varsin hyvin huolehtimaan
tavaroistani; niitä onkin varsin vähän. Jätin enimmän osan niistä
Algieriin; niitä ei kannattanut raahata muassa. Täällä ovat vain
pyssykotelot ja pari matkalaukkua. Meillä ei ole paljoa enempää kuin
yllämme olevat asut.»

Peters mukautui sävyisästi ja meni edellä umpinaiselle autolle, joka
vartosi aseman oven edustalla. Vaunujen lähtiessä liikkeelle kääntyi
Craven kiihkeästi hänen puoleensa, lausuen kysymyksen, joka oli
pyörinyt hänen kielellään viimeiset kymmenen minuuttia.

»Miten Gillian voi?»

Peters vilkaisi häneen vaivihkaa.

»En tiedä», vastasi hän lyhyesti. »Hän ei maininnut mitään voinnistaan
viime kirjeessään — mutta eihän hän koskaan puhu terveydestään.»

»Viime kirjeessään —» kertasi Craven, ja hänen äänensä soinnahti synkän
pettyneeltä. »Eikö hän olekaan Towersissa? En saanut postia Algierissa
— joku tomppelimainen virkailija oli erehtynyt. En ole saanut tietoja
kotoa lähes vuoteen.»

»Hän on vielä Pariisissa», virkkoi Peters kuivakiskoisesti, ja
Cravenista hänen sävynsä kuulosti hieman syyttävältä. Otsa rypyssä
hän tuijotteli ikkunasta sanomatta muutamiin minuutteihin mitään ja
aprikoi, kuinka paljon Peters tiesi. Hän oli vastustanut Afrikan-retkeä
ja lausunut mielipiteensä peittelemättä, kun Craven oli keskustellut
siitä hänen kanssaan, eivätkä hänen ajatuksensa ilmeisestikään olleet
sen jälkeen muuttuneet. Craven ymmärsi varsin hyvin hänen mielensä
ja arvasi, mitä Petersin täytyi hänestä arvella. Eikä hän voinut
puolustautua, ei millään tavoin selittää. Häntä suuresti epäilytti,
käsittäisikö Peters, jos hän selittäisikin — hänen siveelliset
ohjesääntönsä olivat siksi yksinkertaiset, hänen käsityksensä oikeasta
ja väärästä siksi hienot, ettei itsemurha niihin mahtunut. Craven
oli myöskin varma siitä, että jos Peters olisi tuntenut, millaisissa
oloissa hänen avioliittonsa solmittiin, olisi hän empimättä vastustanut
sitä. Miksi hän ei ollut Jaappanista palattuaan kertonut Petersille
koko kauheata tarinaansa? Peters ei ollut koskaan pettänyt ainoatakaan
Cravenia eikä olisi pettänyt häntä silloin. Tukahduttaen hyödyttömän
katumuksen haikean huokauksen hän kääntyi jälleen kumppaninsa puoleen.

»Sitten kai Towers on kylmillään. Annatko minun nukkua Erakkomajassa?»
kysyi hän rauhallisesti.

»Ei. Olen pitänyt taloa asuttavana, jotta se olisi valmis, jos vaimosi
millä hetkellä hyvänsä päättäisi tulla kotiin. Luulin sinun niin
toivovan.»

»Niin, niin tietysti», ehätti Craven myöntämään. »Menettelit ihan
oikein.» Sitten hän katsahti ympärilleen ja rypisti taaskin otsaansa
miettivästi. »Eikö tämä ole sama Daimler-auto, jonka Gillian vei
mennessään Ranskaan — ohjaamassa on varmastikin Phillipe?» kysyi hän
äkkiä, tirkistäen ikkunasta ohjaajan selkää, jota valaisi auton katossa
oleva sähkölamppu.

»Hän lähetti sen takaisin muutamien kuukausien kuluttua, selittäen
sen olevan tarpeettoman», vastasi Peters. »Pidin Phillipen edelleen
palveluksessa, koska hän on parempi mekanikko kuin toinen ohjaaja.
Kahta ei tarvittu.»

Craven ei virkkanut siihen mitään, vaan vaipui jälleen äänettömäksi.
Kumpikin pysyi vaiti koko matkan loppuosan.

Päivällispöydässä keskustelu kosketteli etupäässä Afrikkaa ja
tieteellisen retkikunnan tuloksia sekä paikkakunnan tapahtumia,
yleensä sellaisia aiheita, joista arvelematta saattoi puhua Forbesin
ja palvelijain kuullen. Tuon tuostakin Craven vilkaisi huulet tiukkaan
puristettuina ympärilleen tilavassa huoneessa. Se näytti kolkolta ja
tyhjältä, kun siellä ei ollut hentoa, tyttömäistä olentoa, joka oli
tuonut päivänpaistetta koko avaraan taloon. Jospa hän ei koskaan enää
palaisikaan! Craven ei voinut kuvitella asuvansa siellä yksin, siellä
kummittelisivat muistot, hän näkisi Gillianin joka huoneessa. Mutta
sieltä poistumisen ajatus vihlaisi häntä. Vasta mentyään Afrikkaan
aikomatta ikinä palata hän oli tuntenut, kuinka rakas se paikka hänestä
oli. Äkkiä hän oli silloin oivaltanut olevansa Craven Towersin Craven
ja käsittänyt, mitä se merkitsi. Mutta ilman Gilliania se oli arvoton.
Aarteeton aarrelipas. Sisällyksetön tunnusmerkki, joka ei merkinnyt
mitään. Gillianin persoonallisuus oli painanut leimansa taloon; nytkin
tuntui hänen vaikutuksensa isossa, muodollisessa ruokasalissa, jossa
Craven istui. Gillianin oikkuna oli ollut heidän ollessaan kahden
siirrättää syrjään iso pöytä, joka tuntui niin hullunkurisen lavealta
kahta henkeä varten, ja tuottaa sijaan pieni, pyöreä pöytä, joka oli
kodikkaampi ja jonka ylitse keskustelu sujui keveämmin. Forbes oli
vakavasti ajatteleva mies ja hartaasti kiintynyt emäntäänsä. Vaikka
emäntä olikin poissa, noudatettiin hänen toiveitaan tunnollisesti.
Rouva Craven oli säätänyt, että jos aterialla oli vähemmän kuin neljä
henkeä, oli suvun ruokapöytä muinaisaikainen ja vaivaloinen huonekalu;
siispä oli tänäkin iltana katettu päivällinen pyöreälle pikku pöydälle,
ja se muistutti Cravenille vieläkin eloisammin Gillianin poissaolosta.
Tuntui melkein julkeudelta, että Peters istui hänen vastassaan
Gillianin paikalla.

Häntä alkoi tuskastuttaa pitkäveteinen ja jäykän juhlallinen ateria,
jonka menoja vanha hovimestari johti ilmeisesti mielissään, ja
vähitellen hän kävi harvasanaiseksi, vastaten koneellisesti ja usein
osumattomasti Petersin sujuviin puheisiin. Nyt hän toivoi, että olisi
noudattanut Algierissa saamaansa mielijohdetta ja matkustanut suoraan
Pariisiin. Tähän mennessä hän olisi jo tavannut Gillianin, tietäisi,
miten hänen laitansa oli, ja koko surkea juttu olisi järjestetty
tavalla tai toisella. Häntä ei kummastuttanut, että Gillian oli pitänyt
parhaana jäädä ulkomaille. Hän itse oli saattanut hänet kauheaan
asemaan. Viipymällä Afrikassa retkikunnan muiden jäsenten palattua
hän oli tehnyt hänet turhanpäiväisen uteliaisuuden ja arvailujen
silmätikuksi. Hän oli jättänyt hänet yksin, samoin kuin vanhempi
Barry Craven oli jättänyt hänen äitinsä, juorukellojen hampaisiin ja
myötätuntoisten ystävien säälittäväksi, minkä oli täytynyt tuntua
hänestä vaikealta, vaikka hän ei tuonutkaan sitä julki.

Hän katsahti kauniin, surullisen näköisen naisen muotokuvaan, joka
riippui seinälaudoituksella uuninreunuksen yläpuolella, ja hänen
kasvoilleen levisi tumma puna, Oli hyvä, että äiti oli kuollut
näkemättä, kuinka täydelleen palvottu poika seurasi hänen sydämensä
murtaneen puolison jälkiä. Se oli suvun perinnäistapa. Jostakin
syystä olivat Cravenit aina olleet armottomia naisiaan kohtaan. Ja
hän, viimeinen heistä, oli kulkenut samaa tietä kuin kaikki muutkin.
Hänet valtasi entistä voimakkaampi, katkera häpeä ja kiihkeä halu
korjata menettelynsä. Mutta hän saattoi tehdä niin surkean vähän.
Sen hän kuitenkin tekisi enää vitkastelematta; hän lähtisi Pariisiin
jo seuraavana päivänä. Nämäkin muutamat odotustunnit tuntuivat
sietämättömiltä.

Hänen mieleensä juolahti ajatus ajaa samana iltana autolla Lontooseen
ennättääkseen Victoria-asemalta lähtevään junaan, joka saapuisi
Doveriin laivan lähdölle, mutta vilkaistuaan kelloonsa hän näki,
että se oli mahdotonta. Junan myöhästymisen vuoksi hän oli saapunut
Towersiin vasta kello yhdeksän. Nyt oli kello kymmenen. Kuluisi vielä
tunti, ennenkuin Phillipe ja auto olisivat valmiit pitkälle matkalle.
Ja sellaisena yönä olisi ikävä pakottaa miestä lähtemään, hermojännitys
olisi hirveä, kun olisi sellaisissa oloissa ajettava täyttä vauhtia
pimeässä. Vastahakoisesti hän hylkäsi sen suunnitelman. Muuta hän ei
voinut kuin odottaa aamuun saakka.

Hänen takanaan seisova Forbes herätti hänet tajuamaan
isännänvelvollisuutensa. Jupisten anteeksipyynnön Forbesille hän nousi
pystyyn.

»Juodaan kahvi työhuoneessa», ehdotti hän ja poistui ruokasalista.

Työhuoneessa he istuutuivat roihuavan takkavalkean ääreen siirrettyihin
tuoleihin ja polttelivat jonkun aikaa äänettöminä. Vaikka Craven
kiihkeästi halusi kuulla lisätietoja vaimostaan, arkaili hän hieman
mainita hänen nimeään, eikä Peters omasta aloitteestaan hiiskunut
Gillianista mitään. Jonkun ajan kuluttua tilanhoitaja alkoi puhua
tilasta.

»Tahtoisin selostaa taloudenhoitoani», virkkoi hän äänessään omituinen
sointu, jota Craven ei ymmärtänyt. Ja lähes tunnin hän puheli
maanviljelyksestä ja vuokra-alueista, rakennuksista ja metsistä,
parannuksista ja muutoksista, joita oli Cravenin poissaollessa
suoritettu tai parhaillaan suoritettiin, eräiden siellä täällä tilalla
sijaitsevien, isompien talojen vuokraehdoista. Hän esitti maatilan
töistä ja hoidosta täydellisen kertomuksen, joka ulottui monta vuotta
taaksepäin, ja Craven alkoi yhä enemmän kummastella, mikä tarkoitus oli
tällä selostuksella, joka hänestä tuntui jossakin määrin tarpeettomalta
ja jonka aika ainakin oli huonosti valittu. Hän ei olisi tahtonut, että
häntä häirittiin liikeasioilla heti tultuaan. Peters oli tunnontarkka,
tietysti, oli aina ollut, mutta hänen hallintoaan ei oltu milloinkaan
epäilty, eikä tämä monimutkainen ja pitkä selostus totisesti ollut
tarpeen tänä iltana.

»Ja sitten tilit», lopetti tilanhoitaja äänessään sama kuiva, omituisen
muodollinen sävy, joka siinä oli ollut koko illan.

Craven viittasi torjuvasti.

»Tilit jääköön toistaiseksi», murahti hän lyhyesti. »En käsitä, minkä
ihmeen tähden tahdot vaivata minua kaikella tällä tänä iltana, Peter.
Onhan yllin kyllin aikaa tuonnempana. Olenko koskaan arvostellut mitään
tekojasi? En ole niin typerä. Sinä olet unohtanut enemmän kuin minä
olen ikinä tilasta tiennyt.»

»Tahtoisin, että silmäilet niitä», intti Peters, vetäen taskustaan
ison paperitukon, aukaisten niitä koossa pitävän nauhan ja kiertäen
sen kokoon säntillisen huolelliseen tapaansa. »En usko niistä löytyvän
virheitä. Maatilan tilit ovat kaikki niinkuin pitääkin. Mutta
mieskohtaisissa tileissä on eräs kohta, johon minun täytyy kiinnittää
huomiotasi. Tulopuolellasi on kahdeksantuhannen punnan suuruinen erä,
enkä tiedä, mitä sille tekisin. Muistanet, että Afrikkaan lähtiessäsi
käskit minun poissaolosi aikana suorittaa vaimollesi neljätuhatta
puntaa vuodessa. Olen lähettänyt hänelle rahat neljänneksittäin, ja hän
on ilmoittanut ne saaneensa. Neljä kuukautta sitten sain lontoolaisesta
pankistasi ilmoituksen, että rouva Craven oli maksanut tilillesi
kahdeksantuhatta puntaa, siis kaikki ne rahat, jotka hänelle on poissa
ollessasi lähetetty.»

Petersin lakattua puhumasta syntyi pitkä äänettömyys, ja sitten Craven
nosti hitaasti katseensa häneen.

»En ymmärrä sitä», sanoi hän käheästi, »koko erä! Millä hän on elänyt —
mitä hittoa se merkitsee?»

Peters kohautti olkapäitään. »En tiedä siitä sen enempää kuin sinäkään.
Olen vain yksinkertaisesti kertonut sinulle, miten asia on. Minun
tehtäväni ei ole tiedustella häneltä sellaisia seikkoja», huomautti hän
kylmästi.

»Mutta, armias taivas, mies!» alkoi Craven kiivaasti, mutta hillitsi
sitten itseään. Häntä tyrmistytti Petersin lausuma alaston totuus, eikä
hän sillä hetkellä oikein jaksanut sitä käsittää. Hyvä Jumala, kuinka
Gillianin täytyi vihata häntä! Kieltäytyä koskemasta niihin rahoihin,
jotka puoliso oli hänelle varannut! Mistä tai kenen varoilla hän oli
elänyt? Veri tulvahti äkkiä Cravenin päähän. Sitten hän karkoitti niin
kammottavan ajatuksen mielestään. Sellaista oli mahdoton kuvitella
Gillianin yhteydessä. Vain hänen oma likainen mielensä saattoi
sellaista keksiä. Mutta jos Gillian ei olisi ollut se, mikä oli, jos
asia olisi ollut niin, jos hän yksinäisyydessään ja surkeudessaan olisi
löytänyt turvaa ja rakkautta, jota hän ei olisi jaksanut vastustaa —
olisi syy ollut hänen itsensä eikä Gillianin. Hän olisi ajanut vaimonsa
siihen. Hän olisi siitä vastuunalainen. Hetkiseksi huone musteni hänen
silmissään. Sitten hän terästäytyi. Laskien tilinipun takaisin pöydälle
hän katsoi vakaasti Petersin tutkiviin silmiin.

»Vaimollani on täydellinen vapaus tehdä rahoillaan mitä itse
haluaa», virkkoi hän hitaasti, »vaikka myönnän, etten ymmärrä hänen
menettelyään. Epäilemättä hän sen aikanaan selittää. Siihen saakka
saavat rahat olla koskemattomina. Se ei ole niin suuri summa, että
sinun tarvitsisi niin kovasti hätäillä sen tähden. Joka tapauksessa
lähden huomenna Pariisiin. Ilmoitan sinulle lisää tavattuani hänet.»
Hänen äänensä oli käheä ponnistuksesta, kun hän koetti pitää sitä
tyynenä.

»Ja tavattuasi hänet — miten aiot menetellä häneen nähden?» Itse
kysymys ja sen lausumistapa saivat Cravenin katsahtamaan Petersiin
ällistyneenä. Tilanhoitajan kasvot olivat tuikeat ja kummallisen
kalpeat, hänen poskensa yläreunassa tykytti suoni näkyvästi, ja
hänen silmistään leimusi suoranaista uhittelua. Cravenin otsa meni
verkkaisesti ryppyyn.

»Mitä tarkoitat?»

Peters kallistui eteenpäin, nojaten toista kyynärpäätään polveensa, ja
hänen nyrkkinsä rystöset hohtivat valkeina.

»Kysyin sinulta, miten aiot menetellä häneen nähden», vastasi hän
äänensä värähdellessä mielenliikutuksesta. »Huomauttanet, ettei se
ole minun asiani. Mutta minä aion tehdä siitä oman asiani. Hyvä
Jumala, Barry, luuletko, etten ole nähnyt mitään kaikkina näinä
vuosina! Arveletko minun voivan tyynenä istua ja katsella, kun
historia toistuu, koettamattakaan sitä estää, koska minulta puuttuu
siveellistä rohkeutta? Sitä en voi. Kun sinä olit vielä poikanen,
täytyi minun olla sivustakatsojana, kun äitisi sydän murtui, ja kirous
minua kohdatkoon, jos pysyn vaiti, kun sinä särjet Gillianin sydämen.
Rakastin äitiäsi, valo sammui elämästäni, kun hän kuoli. Hänen tähtensä
olen pysynyt täällä, toivoen olevani hyödyksi sinulle — koska olet
hänen poikansa. Ja sitten saapui Gillian ja oli osaltaan täyttämässä
hänen jättämäänsä aukkoa. Hän soi minulle ystävyytensä, hän toi valoa
elämääni, kunnes hän vähitellen kävi minulle yhtä rakkaaksi kuin olisi
ollut oma tyttäreni. En välitä mistään muusta kuin hänen onnestaan —
ja sinun onnestasi. Mutta hän on etusijalla, yksinäinen lapsi-raukka.
Miksi otit hänet vaimoksesi, jos mielit heti jälleen jättää hänet
lohduttomaksi. Eikö hänen entisyytensä ollut jo kyllin murheellinen?
Hän oli onnellinen täällä aluksi, ennen teidän avioliittoanne. Mutta
sittemmin — olitko niin sokea, ettet huomannut hänessä tapahtunutta
muutosta? Etkö nähnyt, että hän oli onneton? Minä näin. Ja sanon
sinulle, että minun oli joskus hyvin vaikea pitää suutani kiinni. Minun
asiani ei ollut sekaantua, minun asiani ei ollut nähdä mitään, mutta
en mahtanut mitään sille, että näin, minkä ilmeisen selvästi näkivät
kaikki, jotka tahtoivat. Sinä jätit hänet yksin ja nyt olet tullut
takaisin. Mitä varten? Olet hänen puolisonsa, ainakin nimellisesti —
niin, niin, tiedän kaiken sen, tiedän koko paljon enemmän kuin minun
otaksutaan tietävän, ja luuletko, että minä yksin tiedän? — lain mukaan
hän on sidottu sinuun, vaikka en epäile, että hän voisi helposti päästä
vapaaksi, jos tahtoisi; senvuoksi kysyn sinulta uudelleen — miten aiot
menetellä? Hän on kokonaan vallassasi, tyyten sinun armoillasi. Mitä
hänen vielä pitää kestää sinun käsissäsi? Puhun suoraan, koska minusta
tuntuu, että nyt on suoran puheen aika. En mahda mitään sille, mitä
sinä ajattelet, enkä taida siitä välittääkään. Olet ollut minulle kuin
oma poikani. Lupasin äidillesi hänen kuolinvuoteellaan, etten koskaan
jättäisi sinua tukematta, olisin saattanut antaa sinulle anteeksi
mitä muuta hyvänsä — mutta Gillian! Meitä on kaksi, Gillian ja minä,
Barry. Ja jos on taisteltava hänen onnensa tähden — jumaliste, minä
taistelen! Ja nyt tiedät, miksi olen puhunut sinulle tänä iltana kaiken
sen, mitä olen puhunut, minkätähden olen esittänyt sinulle selostuksen
tilanhoidostani. Jos tahdot minun lähtevän, niin ymmärrän sen varsin
hyvin. Tiedän ylittäneeni valtuuksiani, mutta sille en mahda mitään.
Olen pannut kaikki järjestykseen, kenen hyvänsä on helppo ryhtyä
jatkamaan.»

Cravenin pää oli vaipunut käsien varaan; nyt hän ponnahti pystyyn
kykenemättä enää hillitsemään itseänsä.

»Peter — Jumalan tähden —» valitti hän raskaasti, hoippuroi ikkunan
ääreen, kiskaisi syrjään verhot ja sysäsi ikkunan auki, jääden
katselemaan myrskyyn ja sateeseen, joka kohisi hänen ympärillään, rinta
huohottaen, kädet jäykästi painettuina kupeille.

»Luuletko, etten minä häntä rakasta?» virkkoi hän vihdoin. »Luuletko,
ettei sydäntäni ole repinyt nähdessäni, että hän on onneton — kun en
kykene tekemään mitään? Sinä et tiedä — en ollut kelvollinen olemaan
hänen läheisyydessään, koskemaan häneen. Toivoin menemällä Afrikaan
vapauttavani hänet. Mutta en saanut kuolla. Koetin, Jumala tietää, että
koetin kaikin mahdollisin keinoin, paitsi en tahallisesti ampumalla
itseäni. Itsemurhaajan leski — en voinut häpäistä häntä sillä tavoin.
Miehiä kuoli ympärilläni kuin kärpäsiä, mutta minua kuolema kiersi — en
kai ollut kelvollinen siihenkään.»

Häneltä pääsi kammottava, kolkko naurahdus, joka säpsähdytti Petersiä,
ja hän palasi verkalleen keskemmälle huonetta, huomaamatta, että ikkuna
jäi auki, asteli takan ääreen, laski käsivartensa uuninreunustalle ja
painoi päänsä sitä vasten.

»Kysyit minulta äsken, miten aion menetellä Gillianiin nähden — se
ei ole lainkaan minun vallassani; kaikki riippuu siitä, mitä Gillian
tahtoo tehdä. Lähden huomenna hänen luokseen. Tulevaisuus on hänen
kädessään. Jos hän hylkää minut — ja sinä hylkäät minut — menen hornaan
mahdollisimman suoraa tietä. Se ei ole uhkaus, en koeta hieroa kauppaa;
asia on yksinkertaisesti niin, että voimani ovat lopussa. Olen sotkenut
elämäni kirotun pahasti, tuottanut onnettomuutta rakastamalleni
naiselle. Sillä totisesti häntä rakastan, niin totta kuin Jumala minua
auttakoon! Menin hänen kanssaan naimisiin, koska rakastin häntä,
koska en jaksanut kestää sitä ajatusta, että menettäisin hänet. Olin
mielipuolinen mustasukkaisuudesta. Ja taivas tietää, että olen saanut
siitä rangaistuksen. Elämäni on ollut helvettiä. Mutta minusta ei ole
väliä — vain Gillianilla on merkitystä, hän on kaikki kaikessa.» Hänen
äänensä aleni kuiskaukseksi, ja häntä värisytti pitkä puistatus.

Suuttumus oli häipynyt Petersin kasvoista, ja hänen silmiinsä tuli
entinen hellä ilme, kun hän katseli takan ääressä seisovaa, kookasta,
kumaraista miestä. Hän nousi, meni sulkemaan ikkunan ja veti sitten
uutimet kauniisti paikoilleen. Senjälkeen hän astui lattian poikki ja
laski kätensä hetkiseksi Cravenin olalle, painaltaen sitä lujasti ja
ilmaisten siten enemmän kuin olisi sanoilla osannut ilmaista.

»Istuhan!» kehoitti hän jurosti, siirtyi pikku pöydän ääreen, kaasi
vähän wiskyä lasiin ja laski sitten sifoonipullosta sekaan soodavettä.

Craven otti koneellisesti lasin hänen kädestään, mutta laski sen
pöydälle vain maistettuaan siitä ja vaipui jälleen tuoliin, josta hän
oli noussut viisi minuuttia aikaisemmin. Hän viritti savukkeen, ja
piippuaan täyttävä Peters pani merkille, että hänen kätensä vapisi.
Pitkän aikaa hän istui ääneti, ja unohtunut savuke kyti hänen sormiensa
välissä toisen käden peittäessä kasvoja. Vihdoin hän katsahti Petersiin
harmaissa silmissään miltei epätoivoisen vetoava ilme.

»Jääthän sinä, Peter — Craven Towersin tähden?» pyysi hän epävarmasti.
»Sinä sen teit sellaiseksi kuin se on, ilman sinua se menisi
pirstoiksi. Enkä minä tule toimeen ilman sinua — jos sinä jätät minut,
on se surmanisku minulle.»

Peters imi kiivaasti piippuaan, ja hetkiseksi sumensi kosteus hänen
katseensa. Hän muisti toista kertaa, jolloin häneen oli vedottu
tässä samassa huoneessa kolmekymmentä vuotta sitten, jolloin hänen
rakastamansa nainen oli hänen ja hänen isäntänsä välisen myrskyisen
väittelyn jälkeen pyytänyt häntä jäämään ja säilyttämään tilan pienelle
pojalle, joka oli hänen elämänsä ainoa ilo. Äidin kasvot hän nyt näki
edessään eikä pojan, äidin ääni kaikui hänen korvissaan.

»Minä jään, Barry — niin kauaksi kuin minua tarvitset», lupasi hän
vihdoin hiljaa sakean savupilven sisästä. Cravenin riutuneille
kasvoille välähti voimakkaan huojennuksen ilme. Hän koetti puhua, mutta
ei saanut sanoja suustaan ja tarttui Petersin käteen niin väkevästi,
että toisen sormet melkein turtuivat.

Taaskin syntyi pitkä äänettömyys. Hiljaisuutta rikkoivat vain
takkatulen rattoisa lepatus ja taloa pieksevän myrskyn kohina. Ensiksi
puhkesi Peters puhumaan:

»Sanoit lähteväsi huomenna hänen luokseen — tiedätkö, mistä hänet
löydät?»

Craven vilkaisi häneen hätkähtäen.

»Onko hän muuttanut?» tiedusti hän levottomana.

Peters liikahti rauhattomasti ja heilautti kättään puolustelevasti.

»Vuokra oli kalliinlainen, ymmärräthän. Valitsemasi huone oli Pariisin
kalleimmassa kaupunginosassa», selitti hän vastahakoisesti. Craven
säpsähti, ja hänen kätensä puristuivat tuolin käsinojien ympärille.

»Mutta sinä — sinähän kirjoittelet hänelle, olet käynyt häntä
tapaamassa useita kertoja», sopersi hän silmissään uuden tuskan ilme,
ja Peters kääntyi katsomaan toisaalle, kaihtaen hänen värähtämätöntä
tuijotustaan.

»Kirjeet olen hänen pyynnöstään osoittanut pankkiin. Hänen asunnossaan
olen käynyt vain kerran, kohta sinun lähdettyäsi. Luullakseni hän on
luopunut siitä melkein heti. Kun senjälkeen olen siellä pistäytynyt
— olen aina viipynyt vain päivän, hän ei ole tuntunut tahtovan, että
jäisin kauemmaksi — olemme tavanneet toisemme Louvressa tai Tuileriesin
puutarhassa aina ilman mukaan», kertoi hän empien.

Craven jäykistyi.

»Louvressa, Tuileriesin puutarhassa», ähkyi hän, »mutta mitä
Herran nimessä —» Hän katkaisi puheensa, lausuen tukahdetun sanan,
josta Peters ei saanut selvää, hypähti pystyyn ja alkoi astella
edestakaisen kädet työnnettyinä syvälle taskuihin. Hänen kasvojensa
ilme oli pingoitettu, ja sirojen viiksien verhoamat huulet tiukasti
yhteenpuristetut. Hänen mielensä oli kuohuksissa, hän tuskin uskalsi
virkkaa mitään. Vihdoin hän seisahtui Petersin eteen, katsellen häntä
silmät soukkina.

»Onko tarkoituksesi väittää, ettet sinä, ettet sinä itsekään tiedä,
missä hän on?» kysyi hän rajusti.

Peters pudisti päätään.

»En tiedä. Kunpa taivas soisi minun tietävän! Mutta mitäpä voisin
tehdä? En voisi kysellä häneltä mitään. Hän osoitti selvästi, ettei
hän halunnut keskustella näistä asioista. Senkin vähän, mitä sanoin,
hän syrjäytti. Minun ei olisi sopinut vakoilla vaimoasi eikä palkata
etsivää väijymään hänen liikkeitään, olinpa vaikka kuinka huolissani.»

»Niin, sitä et olisi voinut tehdä», myönsi Craven alakuloisena ja
kääntyi poispäin. Äkkiä hänestä alkoi tuntua mahdottomalta enää
pohtia asiaa edes Petersinkään kanssa. Hänen piti saada olla yksin
miettiäkseen tätä uutta pulmaa, vaikka hän samalla käsittikin, ettei
hän saisi sitä ratkaistuksi, vaikka miettisi kuinka paljon. Hänen olisi
niin kärsivällisesti kuin osasi varrottava huomiseen saakka, jolloin
hän voisi toimia tarvitsematta ainoastaan ajatella.

Ilmeettömin kasvoin hän kääntyi uudelleen Petersin puoleen ja istuutui
pohtimaan liikeasioita. Puolen tunnin kuluttua tilanhoitaja nousi
poistuakseen.

»Tuon tänne maksuosoituslehtiön ja jonkun verran rahaa, ennenkuin
lähdet. Sinulle ei jää aikaa ehtiäksesi käydä pankissa Lontoossa.
Sähkötä minulle, mihin majoitut Pariisissa — ja tuo hänet takaisin
tullessasi, Barry! Koko talo kaipaa häntä», virkkoi hän äänen
takerrellessa ja työnsi paperitukon taskuunsa.

Cravenin vastaus oli kuulumaton, mutta Petersin sydän oli keveämpi kuin
vuosikausiin, kun hän meni halliin noutamaan päällystakkiaan.

»Kyllä; menen kävellen», vastasi hän hänelle lausuttuun kysymykseen,
»ei pieni sade pahaa tee; olenkin liiaksi kuivunut». Ja hän nauroi
ensimmäisen kerran sinä iltana.

Palattuaan työhuoneeseen Craven viskasi uuden halon pesään, täytti
piipun ja veti tuolin ihan takan ääreen. Kello oli yksi, mutta häntä ei
nukuttanut. Petersin paljastukset olivat tyrmistyttäneet hänet. Hänen
aivonsa olivat kuin tulessa. Hän tunsi, ettei hän saisi unta, ennenkuin
olisi löytänyt Gillianin ja penkonut tämän ongelman pohjia myöten.
Ja kenties ei sittenkään, ajatteli hän ja hänen sydämensä tykytti
kiivaammin, kun hän pelokkaasti aprikoi, mihin Pariisissa suoritettavat
tiedustelut saattaisivat johtaa.

Ennen Englannista lähtöään hän oli Afrikan-matkan valmistelujen
lomassa itse mieskohtaisesti valvonut, kun valmisteltiin hänen
vaimonsa sijoittumista Pariisiin. Hän oli itse valinnut asunnon ja
sisustanut sen niin mukavasti ja ylellisesti kuin hänen vaimolleen
sopi. Gillian oli kerran tai pari estellyt, moittien häntä liiallisesta
tuhlaamisesta, erittäinkin silloin, kun hän oli välttämättä tahtonut
lähettää Ranskaan auton vaimonsa käytettäväksi, mutta hän oli nauranut
vastalauseille, ja Gillian oli lakannut estelemästä, tyytyen hänen
toivomuksiinsa ujon lempeästi kuten aina muulloinkin. Ja Gilliania oli
sen kaiken täytynyt kammottaa! Minkä tähden? Hän oli hänen vaimonsa,
heidän omaisuutensa oli yhteinen. Yhtenään hän oli aluksi teroittanut
sitä puolisolleen. Mutta ilmeisesti ei Gillian ollut katsonut asiaa
siinä valossa. Craven muisti, kuinka kiihkeästi hän oli torjunut —
lopuksi heltyen kyyneliin, jotka olivat kauhistuttaneet miestä — suuren
rahasumman siirron hänen nimiinsä silloin, kun heidät vihittiin, kuinka
vaivautunut hän oli suostuessaan ottamaan vastaan vuotuisen määrärahan,
jota Cravenin piti hänelle väkisin tyrkyttää.

Vain hänen rahojaanko Gillian kammosi, vai myöskinkö häntä itseään?
Ja mihin oli se kammo hänet vienyt? Raju tuulenpuuska vonkui talon
nurkissa ja pieksi sadetta kuin saavista kaataen ikkunaa vasten, ja
kuunnellessaan, kuinka vesi terävästi lotisi lasia vasten, Craven
värisi. Missä oli Gillian tänä yönä? Minkälaisen suojan hän oli
löytänyt vastakohtien säälittömässä kaupungissa? Hentona ja yksin —
ja pennittömänä? Hänen kätensä puristui nyrkkiin, niin että hänen
sormiensa välissä ollut piipun varsi naksahti poikki. Hän sinkautti
kappaleet tuleen ja kallistui eteenpäin tuijottamaan tuleen riutunein
silmin — kuvitellen, muistellen.

Hän tunsi Pariisin hyvin, ainakin kaksi sen moninaisista puolista
— rikkaiden loistavan Pariisin ja ankarasti rehkivien opiskelijain
julman Pariisin. Mutta kuinka vähiin hänen tietonsa viimemainitusta
sittenkin supistuivatkaan! Häntä oli huvittanut elää jonkun aikaa
ylioppilaiden kaupunginosassa Quartier Latinissa — huonomaineisessa
kapakka-pahasessa Seinen eteläpuolella hän oli ensiksi tutustunut
John Lockeenkin — hän oli oleskellut siellä kaikenkarvaisten ihmisten
seurassa, veljeillyt eri kansojen hylkyainesten kanssa; hän oli nähnyt
sen paheet ja puutteen, ollut mukana sen kuumeisissa, pinnallisissa
iloissa, tutustunut kaiken alla piilevään lokaan ja saastaan, mutta
aina hän oli ollut kylmä katselija, satunnainen ohikulkija. Aina
oli hänellä ollut rahaa taskussaan. Hän ei ollut koskaan tuntenut
kuolettavaa, aina väijyvää pelkoa, joka kylmänä painaa sen enimpien
asukkaiden villeimpiäkin sydämiä. Hän oli nähnyt toisten riutuvan
nälästä, mutta ei ollut itse sitä kokenut. Hän ei ollut kertaakaan
myynyt sieluaan leivästä. Mutta hän oli nähnyt sellaisia kauppoja, ei
kerran eikä kahdesti, vaan monta kertaa. Ajattelemattomuudessaan hän
oli pitänyt sitä välttämättömänä. Mutta nyt sen muisteleminen kirveli
häntä vihlovasti. Laupias Jumala, mihin hänen ajatuksensa tähtäsivät!

Hän pyyhkäisi kädellään silmiänsä ikäänkuin työntääkseen syrjään
jonkun kamalan näyn ja nousi hitaasti pystyyn. Loppuun palaneet
kekäleet romahtivat kasaan hiljaa räiskähtäen, lepattivat hetkisen
ja sammuivat sitten punaiseksi, hiipuvaksi hiillokseksi, joka pian
muuttui harmaaksi ja kylmäksi. Syvään huokaisten Craven kääntyi ja
poistui raskain askelin huoneesta. Vähän aikaa hän viipyi hallissa,
jota yksi ainoa palamaan jätetty lamppu valaisi himmeästi, ja kuunteli
kellon juhlallista, sillä hetkellä luonnottoman kovasti soinnahtelevaa
tikitystä.

Koneellisesti hän otti esille taskukellonsa, veti sen ja nousi
sitten verkalleen leveitä portaita. Niiden yläpäässä hän pysähtyi
uudelleen. Avara talo ei ollut milloinkaan tuntunut niin hiljaiselta,
niin tyhjältä, niin tarkoituksettomalta. Parvekkeelle avautuvat,
rivissä olevat, suljetut ovet näyttivät tavattoman ison hautakammion
lokeroilta, elottomilta, koleilta. Se oli autiuden ja lohduttomuuden
talo, joka vaati häntä täyttämään sen tyhjyyden elämällä ja
rakkaudella. Laahustavin askelin hän käveli parvekkeen puoliväliin,
sivuuttaen suljetuista ovista kaksi pää toisaalle käännettynä, mutta
kolmannen kohdalla hän äkkiä seisahtui mieleensä johtuneen ajatuksen
pysäyttämänä. Hetkisen hän epäröi, ikäänkuin olisi ollut pyhän paikan
edustalla, jonka häpäiseminen häntä arvelutti, mutta vetäisi sitten
nopeasti henkeään, painoi ripaa ja astui sisälle.

Huoneessa oli pimeä; hän hapuili ovenpielestä sähkönappulaa ja
löydettyään sen kiersi sitä; huoneeseen tulvahti kaihtimien pehmentämää
valoa. Peters oli puhunut totta sanoessaan, että talo pidettiin
valmiina ottamaan emäntänsä vastaan milloin hyvänsä. Craven ei
ollut kertaakaan ennen astunut tämän huoneen kynnyksen ylitse, ja
nähdessään sen nyt ensi kerran ja sellaisena hän tuskin saattoi
uskoa, että se oli kaksi vuotta ollut asumattomana. Näytti siltä kuin
Gillian olisi poistunut sieltä vasta kymmenen minuuttia sitten. Siitä
huokui hänen läheisyyttään. Pienet, kotoiset yksityispiirteet olivat
hänen jäljeltään. Pukeutumispöydällä oli maljakko pronssinvärisiä
päivänkukkia ja sen vierellä neiti Cravenin lahjoittamat
kilpikonnanluiset pikku esineet. Pieni kello naksutti rattoisasti
uuninreunustalla. Hänen silmiensä ilme muuttui vieläkin tuskaisemmaksi,
kun hän katseli huonetta janoisen kiihkeästi, painaen mieleensä sen
kaikki erikoispiirteet. Gillianin huone! Se huone, jonka hänen oma
arvottomuutensa oli teljennyt häneltä. Kaikki, mitä hän oli menettänyt,
välähti hänen mieleensä, hänet valtasi rusentava, surkea häpeä, ja
polttava puna levisi verkalleen hänen kasvoilleen. Ei koskaan ennen
ollut heitä erottava välimatka tuntunut niin pitkältä. Ei milloinkaan
ennen ollut Gillianin viaton puhtaus kuvastunut hänelle niin pakottavan
selvästi kuin nyt tässä tahrattoman valkeassa kammiossa. Sen
yksinkertainen, raikas, melkeinpä ankara kauneus tuntui heijastavan
Gillianin tahratonta sielua, ja Cravenin riuduttava raju intohimo
tuntui sen rinnalla kammottavalta, raa'alta. Hänestä tuntui siltä kuin
hän olisi häpäissyt luostariin suljetun nunnan pyhättöä. Mutta eikö
intohimokin saattanut olla kaunis, jos se oli rakkauden kirkastama! Hän
ojensi käsiään toivottomasti kaihoten, hänen huuliltaan pääsi tytön
nimi, epätoivoisen yksinäisyyden valitus, ja hän lankesi polvilleen
vuoteen viereen, painoi kasvonsa paksuun, pehmeään peitteeseen, ojensi
voimakkaat, ruskeat kätensä levälleen ja kouristeli silkkiverhoa
sielunhädässään.

Tuntikausia myöhemmin hän kohotti päätänsä ja käänsi väsyneet silmänsä
talvisen aamusarastuksen kalpeata valoa kohti, joka tunkeutui
huoneeseen umpeen vedettyjen verhojen lävitse.

       *       *       *       *       *

Hän lähti sinä aamuna Pariisiin, yksin.

Yhäti satoi rankasti, eikä vaununikkunasta näkyvä kolkko, painostava
ulkomaailma ollut omiaan tekemään hänen synkkiä ajatuksiaan
hilpeämmiksi.

Lontoossa satoi lakkaamatta kuin saavista kaataen. Kadut olivat
lokaiset ja liukkaat, käytävät täynnä kiiruhtavia, tungeksivia ihmisiä,
joiden vettä valuvat sateenvarjot kimaltelivat myymälöiden valojen
hohteessa. Ajaessaan rautatienasemalta toiselle Craven tähyili ilotonta
näkyä, ja häntä puistatti ympäristön synkkyys ja kurjuus. Kehnot kadut
ja ikävät, likaiset talot saivat hänen silmissään suuremman merkityksen
kuin niillä koskaan ennen oli ollut. Nähdessään ohitseen rientävän,
huonosti puetun likomärän naisen tunsi hän rinnassaan hirveästi
vihlaisevan pistoksen. Pariisi saattoi olla yhtä armoton kuin tämä
laajempi, varakkaampi kaupunki.

Jätettyään matkalaukkunsa Charing Crossin aseman odotussaliin hän
vietti varrotessaan Doveriin lähtevää junaa tuntikausia kävellen aseman
läheisillä kaduilla. Häntä ei vähääkään haluttanut mennä kerhoonsa;
siellä hän tapaisi kokonaisen parven tuttavia, jotka innokkaasti
pyytäisivät häntä kertomaan retkistään ja uteliaina kyselisivät hänen
myöhäisen paluunsa syytä.

Aika kului hitaasti. Hän poikkesi hiljaiseen ravintolaan aterioimaan
ja söi panematta merkille, mitä hänelle oli tarjottu. Heti junaan
päästessään hän meni sinne ja painautui vaununosaston nurkkaan, toivoen
matkustajia olevan tavallista vähemmän koko yön kestäneen kurjan sään
vuoksi. Pitäen edessään iltalehteä, jota hän ei koettanutkaan lukea,
hän poltteli tupakkaa äänettömänä, eivätkä vaunussa istuvat kaksi muuta
miestä häntä häirinneet. He olivat molemmat ulkomaalaisia, sykertyivät
laajoihin vaippoihin kääriytyneinä vastakkaisiin nurkkiin ja nukkuivat
melkein jo junan lähtiessä liikkeelle asemalta. Laskettuaan syrjään
sanomalehden, joka ei vähääkään kiinnittänyt hänen mieltään, hän
silmäili heitä hetkisen kateellisena, veti sitten hatun silmilleen ja
koetti jäljitellä heidän hyvää esimerkkiään. Mutta vaikka hän olikin
väsynyt, ei uni tahtonut herua hänen silmiinsä. Hän istui, kuunnellen
junan tärinää ja matkakumppaniensa rauhallista kuorsaamista, kunnes
välitön ympäristö lakkasi hajoittamasta hänen ajatuksiaan ja hän
keskittäytyi kokonaan tehtäväänsä.

Doverissa ei sää ollut sen parempi, ja aallot pärskyivät korkealle
murtuessaan laituriin, kastaen läpimäriksi harvalukuiset matkustajat,
jotka kiiruhtivat laivaan ja painuivat kannen alle suojaan myrskyltä.
Ilmasta välittämättä Craven jäi kannelle ja seisoi koko matkan ajan
kajuutan suojassa, jossa saattoi säilyttää tulen piipussa.

Vastoin odotustaan hän sai unta junassa ja nukkui siihen saakka, kunnes
saavuttiin Pariisiin. Karttaen sellaisia hotelleja, joissa hänet
tunnettiin, hän ajoi erääseen pienehköön laitokseen, valitsi huoneen,
tilasi aamiaista ja istuutui harkitsemaan, mitä olisi ensinnä tehtävä.

Tietoja hän voisi mahdollisesti saada kahdesta lähteestä, asunnosta,
jonne Gillian sieltä muuttaessaan oli saattanut ilmoittaa uuden
osoitteensa, ja pankista, josta hän Petersin kertoman mukaan nouti
kirjeensä. Hän kävisi niissä molemmissa paikoissa, ennenkuin
turvautuisi siihen keinoon, että palkkaisi etsivän, mitä hän ei
tahtonut tehdä, ennenkuin kaikki muut tiet olivat tukossa. Se ajatus
oli hänestä kovin vastenmielinen, mutta muuta vaihtoehtoa ei ollut,
jollei hän mielinyt turvautua poliisilaitokseen, jonka apua hän ei
pyytäisi, ennenkuin se olisi ihan välttämätön. Hänen tiedustelunsa piti
ehdottomasti tapahtua mahdollisimman hiljaisesti ja salaisesti. Hän
päätti pistäytyä ensin vuokrahuoneistossa ja lähti sinne jalkaisin sitä
ennen lupauksensa mukaan sähkötettyään Petersille.

Sillä hetkellä ei satanut, mutta pilvet leijailivat alhaalla ja
uhkaavina, ja ilma oli raaka. Hän asteli ripeästi pitkin tungoksen
täyttämiä katuja ja katse suoraan eteenpäin tähdättynä. Pitkänä,
tummaksi päivettyneenä miehenä hän oli silmäänpistävä ja herätti
huomiota, josta hän itse ei tiennyt mitään.

Kapealta kadulta, jonka varrella hänen hotellinsa oli, hän
joutui Madeleine-aukiolle ja kääntyi sitten liikevirran
mukana Malesherbes-bulevardille, jota hän noudatti, kävellen
Haussmann-bulevardin poikki ja Saint Augustin-kirkon ohitse, kunnes
Monceau-puiston puut kohosivat hänen eteensä. Kuinka usein hän olikaan
Afrikan helteessä kuvitellut Gillianin istuvan noiden korkeiden,
tuuhealehväisten plataanien siimeksessä lukemassa tai piirtämässä
luonnoksia ympärillään leikkivistä lapsista! Hän oli ajatellut vaimoaan
öin ja päivin, mielessään nähden hänen liikkuvan asunnossa, jonka hän
oli vuokrannut ja sisustanut niin huolekkaasti. Kuinka perin turhia
hänen kaikki sellaiset haaveilunsa olivatkaan olleet! Hänen huulensa
puristuivat tiukalle, kun hän asteli niin hyvin muistamansa talon
portaita ylöspäin.

Mutta ovenvartija, joka oli vasta äsken tullut toimeensa, ei osannut
vastata hänen tiedustuksiinsa mitään. Hänellä ei ollut aavistustakaan
mistään siellä asuneesta madame Cravenista, eikä hän silminnähtävästi
välittänyt mitään ennen hänen tuloaan talosta muuttaneista asukkaista.
Se oli vanha juttu, joka ei liikuttanut häntä vähääkään ja johon hän,
sen hän ilmaisi selvästi, ei halunnut enää sekaantua. Hänen sanansa
olivat lyhyet ja jyrkät, mutta hän otti huomioon Cravenin voimakkaan
rakenteen ja varoi lausumasta loukkauksia, kuten hänen kaltaisensa
usein tekevät. Se oli ensimmäinen vastoinkäyminen, mutta poistuessaan
sieltä Craven mielessään myönsi, ettei hän ollut kovin suuresti
toivonutkaan saavansa tietoja siltä taholta, katsoen siihen, että
Gillian oli asunut siellä niin lyhyen ajan.

Jäljellä oli pankki. Hän palasi samaa tietä, astellen suoraa
päätä Ooppera-aukiolle. Mutta pankissa, joka samalla kertaa oli
matkailutoimisto, ei osattu auttaa häntä. Kysytty rouvashenkilö
nouti kirjeitään aina pitkien väliaikojen päästä, heillä ei ollut
aavistustakaan, missä hän olisi tavattavissa. Suvaitsisiko herra jättää
käyntikortin, joka annettaisiin hänelle ensi tilassa? Mutta Craven
pudisti päätään — se mahdollisuus, että Gillian kävisi siellä, oli
liian hatara — ja hän poistui jälleen vilkasliikkeisille kaduille.

Nyt hänellä ei ollut muuta keinoa kuin turvautua tiedustelutoimistoon,
ja piirteet entistä tuikeimpina hän vitkastelematta meni erään
sellaisen maineelta tuntemansa liikkeen konttoriin. _Chef de bureaun_
yksityishuoneessa hän esitti asiansa kansallensa ominaiseen lyhyeen,
täsmälliseen tapaan. Hänen kielentaitonsa oli nyt hyvään tarpeeseen,
haastattelun kiusallisuutta lievensi se, että hänen esitystään
kuunneltiin liikemiesmäisesti ja tahdikkaasti. Teräväkatseisella
miehellä, joka muistiinpanojensa lomassa naputteli kultaista lyijykynän
varttaan peukalonsa kynteen, oli sellainen maine, että hän piti
saamansa edun ja oli perin kärkäs sitä kartuttamaan; ulkomaiset
asiakkaat eivät suinkaan olleet harvinaisia, mutta niitä ei ilmestynyt
joka päivä, eivätkä he aina näyttäneet niin kovin varakkailta kuin
tämä tuikeakasvoinen englantilainen, joka puhui käskevästi ikäänkuin
olisi tottunut siihen, että häntä toteltiin, mutta kuitenkin käytti
kohteliaita lausetapoja, jotka hänen maanmiestensä suusta olivat
harvinaisia.

Seurasi kaksi päivää loppumattomalta tuntuvaa odotusta ja jännitystä,
kaksi päivää, jotka Cravenista olivat pitkiä kuin elinkaudet. Hän
vetelehti hotellin lähistöllä uskaltamatta loitota kauaksi, jotta
saisi heti kaikki tiedot ja selostukset. Ei häntä myöskään haluttanut
ilmoittaa oleskelevansa Pariisissa; hänellä oli siellä liian paljon
tuttavia ja ystäviä, joiden kysymyksiä olisi vaikea vältellä.

Mutta kolmannen päivän aamuna kello yhdentoista aikaan hänet
kutsuttiin puhelimeen. Häntä värähdyttivät pelokkaat aavistukset,
ja kuulotorveen tarttuessaan hän tunsi kummallista heikkoutta.
Mutta hänelle puhuva ääni oli rauhoittava, ja siitä soinnahti
onnistuneen työskentelyn aiheuttamaa mielihyvää. Monsieurin puoliso
oli löydetty; he olivat tarvinneet siihen aikaa — niinpä kyllä, mutta
he olivat noudattaneet monsieurin ohjeita _au pied de la lettre_ ja
toimineet kerrassaan moitteettoman varovaisesti. Sitten seurasi hyvin
yksityiskohtainen osoite. Hetkisen hän nojasi puhelinkopin seinään,
vapisten hillittömästi. Vasta sillä hetkellä hän täysin tajusi, kuinka
kovasti hän oli pelännyt. Aika-ajoin oli hänen mielessään väikkyvä
tuntemattomien vainajien ruumishuone säälittävine sisältöineen
saattanut hänet tuntemaan helvetin esimakua. Heikkouden tunne haihtui
nopeasti, ja hän meni hotellin ovelle ja hypähti autoon, josta
kyydittävä oli juuri laskeutunut.

Hän tunsi hyvin paikan, johon hän ajoi. Vuosikausia sitten hän oli
osannut kävellä sinne melkeinpä vaikka ummessa silmin, mutta nyt oli
aika kallista. Ja kun hän istui nytkähtelevässä autossa etukumarassa,
kädet tiukasti yhteen puristettuina, tuntui hänestä kuin olisi hänen
tielleen kasaantunut kaikkia mahdollisia esteitä. Liike kaduilla
ei ollut milloinkaan näyttänyt niin ahdinkoiselta, sitä ohjaavan
järjestysmiehen ponnistukset niin toivottoman tyhjänpäiväisiltä.
Selvittämättömästi yhteen sulloutuneita omnibusseja ja autoja,
kömpelöitä kuormavankkureita ja ajurinrattaita oli joka käänteessä
heidän vastassaan, kunnes heidän vihdoin pyörähdettyään Louvren
nurkitse kadut muuttuivat selvemmiksi ja auto kääntyi jyrkästi,
suuntautuen Seinen poikki. Heidän lähestyessään etsivän ilmoittamaa
taloa ei Craven tuntenut minkäänlaista mielenliikutusta. Hänet tuntui
vallanneen kuoleman tyyneys. Enää hän ei edes kuvitellut, mitä hän
saisi nähdä. Se talo, jonka kohdalle he viimein pysähtyivät, oli
lajinsa esikuvallinen edustaja; opiskeluaikanaan oli hänellä ollut
atelieri täsmälleen samanlaisessa rakennuksessa, ja ovenvartijatar,
jota hän puhutteli, olisi saattanut olla sen puheliaan, reheväruumiisen
_citoyennen_ kaksoissisar, joka kauan aikaa sitten oli äidillisesti
huolehtinut hänen sukistaan ja paidoistaan ja jonka sydämessä
oli varattu hellä sopukka häntä säälimättä pistelevälle, mutta
vuokransa suositettavan säntillisesti maksavalle _bel Anglaisille_.
Ovenvartijatar, kookas nainen, jolla oli älykkäät, ystävälliset kasvot,
istui keinutuolissa pienen pieni kissanpoika olallaan ja kasa kudosta
sylissään. Kuultuaan Cravenin kysymyksen hän pisti kissanpoikasen
koppaan ja kietoi valmisteilla olevan huivin kainaloonsa, nousi
mahtipontisesti seisomaan ja loi vieraaseen tuijottavan, avoimen,
peittelemättömän uteliaan katseen. Tuikkivilla rasvakerrostumain
reunustamilla silmillään hän tarkasti Cravenia kiireestä kantapäähän,
ja mies tunsi, ettei hänen ruumiinsa mikään yksityiskohta jäänyt
huomaamatta, että jopa hänen pukunsa kangas ja hänen jalassaan olevien
saappaiden hinta arvioitiin tarkoin ja nopeasti. Vihdoin nainen
alentui puhumaan omituisen lempeällä äänellä, lämmeten melkeinpä
intomieliseksi. Madame Craven? No, tietysti, _au quatrieme_. Monsieur
oli kenties taiteensuosija ja halusi ostaa taulun? Se oli hyvä,
maalareita oli paljon, mutta ostajia vähä. Madame oli varmasti kotona,
hänellä olikin parhaillaan malli luonaan. Malli — _sapristi!_ — niin
mies itseään nimitti, mutta hänestä hän näytti olevan _un vrai apache,
mon Dieu!_ Hän keskeytti valittelunsa, heilauttaen käsiään kauhuissaan,
ja nyökäten portaille päin, ja jatkoi sitten sydämenpurkaustaan
hiljempaa. Atelierin ovi oli auki; piti näet olla varovainen sellaisiin
herrasmiehiin nähden, eikä hänkään aina istunut hallissa, jotta olisi
ollut äänenkantamissa; eihän koskaan voinut tietää — ja madame oli
enkeli, jolla oli lapsen sydän. Maalattavat kasvot — ja muuta hän
ei ajatellut. Mutta toiset ajattelivat hänen puolestaan, siunatun,
viattoman lapsiparan. Se epäilemättä johtui siitä, että hän oli
englantilainen — monsieur oli myöskin englantilainen, huomautti hän
luoden taaskin Craveniin ovelan katseen ja hymyillen leveästi. Madame
ilostuisi tavatessaan maanmiehensä. Jos monsieur suvaitsisi vaivautua
nousemaan portaita, ei hän voisi erehtyä ovesta; se oli ylimmässä
kerroksessa, ja kuten hän oli sanonut, se oli auki.

Hän silmäili Cravenia suopean säteilevänä, kun viimemainittu
jupistuaan kiitokset kääntyi nousemaan portaita. Craven tunsi
huojennusta ajatellessaan lämminsydämistä, vapaaehtoista vahtia, joka
hyväntahtoisen valppaana istui alakerrassa isossa keinutuolissaan.
Täälläkin Gillian näkyi saavuttaneen ympäristönsä rakkauden. Hänen
ripeästi astellessaan ylöspäin katosi hänen mielestään luonnoton
tyyneys, antaen sijaa kokonaan toisenlaiselle tunnelmalle. Ihan äkkiä
hänelle selvisi, että se, mitä hän oli ikävöinyt ja rukoillut, oli
toteutumaisillaan. Hän tajusi, että kammottava odotusaika oli ohitse,
että hän muutamien minuuttien kuluttua näkisi vaimonsa, ja hänen
sydämensä alkoi sykkiä rajusti. Jokainen sekunti, joka heidät vielä
erotti, tuntui eliniältä, ja portaiden viimeiset kaksi käänteenväliä
hän harppaili kaksi askelmaa kerrallaan. Mutta niiden yläpäähän
saavuttuaan hän seisahtui äkkiä. Avoin ovi oli muutamien askelien
päässä hänestä, mutta ei näkynyt sille kohdalle.

Hänet oli pysäyttänyt Gillianin ääni; siinä oli väsynyt sointu,
jota hän ei ollut koskaan ennen kuullut ja joka pani hänen huulensa
värähtelemään. Hänen sormensa kouristivat kädessä olevaa pehmeätä
hattua.

»Mutta se ei kelpaa ensinkään», kuului Gillian lausuvan, ja sanoja
seurannut tuskallinen yskäisy viilsi veitsen lailla Cravenin sydäntä.
»Ilme on väärä. Jos näytätte tuollaiselta, en voi mitenkään uskoa teitä
siksi, mikä väitätte olevanne. Ajatelkaa jotakin niistä kauheuksista,
joista olette minulle kertonut — koettakaa kuvitella olevanne vieläkin
vainuamassa sitä vintiötä, joka ryösti teiltä pikku Colettenne —»

Hänet keskeytti arkaileva ääni.

»Se ei hyödytä, madame, kun muistan, etten voi ajatella muuta kuin
teitä ja amerikkalaista tohtoria, joka antoi hänet minulle takaisin, ja
onneamme.»

»Te ette ole hänen arvoisensa, ja hän kammoksuu puuhianne», tuli nopea
vastaus, ja äsken puhunut mies naurahti.

»Mutta ei minua», vastasi hän kerkeästi, »ja puuhani turvaavat meille
katon päämme päälle», lisäsi hän jurosti. »Mutta katsokaahan! Koetan
uudelleen — tyydyttääkö se teitä, madame?»

Kuullessaan Gillianin innokkaasti myöntävän ja käskevästi kehoittavan
miestä »pysymään sellaisena muutamia minuutteja», Craven siirtyi
eteenpäin ja saapui ovelle sanoja seuranneen hiljaisuuden aikana.

Yksi ainoa laaja silmäys paljasti hänelle huoneen ankaran alastomuuden,
ja sen kolkkous sai äkkiä kiukun tunteen tulvahtamaan hänen mieleensä.
Hänen kasvonsa oli pingoittuneet, ja hänen silmissään oli miltei
uhkaavan tuskainen ilme, kun hän katseli hentoa olentoa, joka mitään
aavistamatta ja syventyneenä työhönsä seisoi kumartuneena keskelle
matotonta lattiaa sijoitetun maalaustelineen puoleen. Sitten hänen
katseensa hitaasti siirtyi Gillianista pienellä korokkeella seisovaan
malliin, ja nähdessään vaimonsa maalattavana olevan miehen hän heti
ymmärsi, minkä tähden vanha ovenvartijatar tahtoi olla valppaana.
Hoikka, tummaan asuun puettu nuorukainen, jonka pää oli työntynyt
eteenpäin ja painunut syvälle olkapäiden väliin ja jonka tiukasti
sopiva lippalakki oli vedetty silmille varjostamaan kalpeita,
uhkaavannäköisiä kasvoja, oli esikuvallinen näyte sakilaisten
rikollisluokasta, joka Pariisissa tunnetaan nimellä _les apaches_;
hän ei ollut mikään peloittavaksi murhamieheksi naamioitu malli, vaan
todellinen, aito roisto. Siitä Craven oli varma. Vaara, johon Gillian
oli antautunut, harmi, jota Craven tunsi ajatellessaan, että sellainen
otus oli hänen vaimonsa läheisyydessä, puristivat huudahduksen hänen
huuliltaan.

Taiteilija ja malli pyörähtivät yhtä aikaa ympäri. Syntyi hetkisen
kestävä jännittynyt hiljaisuus, kun mies ja vaimo tuijottivat toisiaan
silmiin.

»Barry», kuiskasi Gillian pelokkaasti, »Barry —»

Molemmat miehet syöksähtivät eteenpäin, mutta Craven ennätti tukemaan
kaatuvaa Gilliania. Pyörtynyt lepäsi kuin höyhen hänen vankassa
otteessaan, ja kun hän silmäili rintaansa vasten painuneita heikon
näköisiä kasvoja, kolkutti hänen sydäntään hyytävä pelko, että hän
oli tullut liian myöhään. Suonenvedontapaisesti hänen käsivartensa
tiukkautuivat säälittävän köykäisen, hintelän vartalon ympärille, ja
jyrkästi hän puhui vieressään synkkänä seisovalle miehelle.

»Lääkäri — niin pian kuin ehditte — ja käskekää ovenvartijattaren tulla
tänne ylös!»

Levottomuus teki hänen äänensä käreäksi, ja hän kääntyi toisaalle
katsomatta, totteliko toinen hänen määräystään. Sekunnin ajan
sakilainen mulkoili häneen soukin silmin jurojen kasvojen
nytkähdellessä omituisesti, nykäisi sitten mustaa lakkiaan syvemmälle
silmilleen ja puikki kuulumattomin askelin tiehensä.

Katkonaisesti kuiskien Craven puristi hentoa taakkaansa lujemmin
itseään vasten, ikäänkuin koettaen oman ruumiinsa voimalla ja lämmöllä
elähyttää hinteliä jäseniä, jotka viruivat hänen sylissään niin kylminä
ja elottomina, ja kumartui syvälle kalpeiden huulien puoleen, joilta
hän janosi suudelmaa, mutta ei uskaltanut ottaa. Se ei ollut hänen
otettavissaan, mietti hän katkerasti, ja Gillianin ollessa tajuton
hänen huulensa olivat pyhät.

Hänen silmänsä olivat synkän surulliset, kun hän nosti päätään ja
vilkaisi nopeasti ympärilleen, etsien vuodetta, johon hän saisi laskea
Gillianin pitkäkseen. Mutta alastomassa atelierissa ei ollut sellaisia
ylellisyyskaluja, ja kasvot jäykkinä hän kantoi taintuneen huoneen läpi
ja sysäsi auki sisemmän makuuhuoneen oven. Se oli vieläkin tyhjempi
ja kolkompi kuin atelieri ja kalseassa köyhyydessään Craven Towersin
upean, valkean makuukammion hirvittävä vastakohta. Hän laski Gillianin
kapealle, kovalle vuoteelle, ja häneltä pääsi tukahdutettu huokaus,
joka tuntui repivän hänen sydämensä palasiksi.

Ja hänen ollessaan polvillaan vuoteen vieressä, avuttoman hätäisenä
hieroen vaimonsa jääkylmiä käsiä, syöksähti hänen kimppuunsa riehuva
raivotar, joka vimmoissaan huusi taivasta miesten syntisyyden
todistajaksi.

»_Bête! Animal_!» raivosi hän. »Mitä olette hänelle tehnyt — te ja se
rotannaamainen pahus!»

Niin sanoen hän työnsi vankan ruhonsa Cravenin ja vuoteen väliin.
Äkkiä hänen käytöksensä sitten muuttui, hänen äänensä kävi pehmeän
hyväileväksi, hän kumartui pyörtyneen tytön puoleen, pujotti
pullean käsivartensa hänen alleen ja leperteli hänelle, koettaen
palauttaa häntä tajuihinsa. Hän ärähti Cravenille kysymyksen, ja kun
viimemainittu oli parhaansa mukaan selittänyt, sai hän niskaansa
purevan ivan ryöpyn. _Cet ange là_ hänen vaimonsa! Taivaan nimessä!
Eikö miesten hölmöydellä ja typeryydellä ollut lainkaan rajoja — eikö
hänellä ollut sen enempää järkeä kuin näyttäytyä niin odottamatta niin
pitkän poissaolon jälkeen? Ihmekö sitten, että _la pauvre petite_ oli
pyörtynyt! Kuinka ajattelematonta! Ja suomien Cravenia kielellään hän
uudisti turhat ponnistelunsa.

Mutta Craven tuskin huomasi häntä. Hänen katseensa oli värähtämättä
suunnattu pieluksella lepääviin pieniin, kalpeihin kasvoihin, ja hän
rukoili epätoivoisen hartaasti, että Gillian säästettäisiin hänelle,
ettei hänen rangaistuksensa saisi niin hirvittävää muotoa. Sillä
Gillianissa tapahtunut muutos kauhistutti häntä. Aina hän oli ollut
hintelä ja heikko, mutta nyt hän oli pelkkä varjo entisestään. Jos hän
kuolisi! Craven puri hammasta jaksaakseen pysyä ääneti. — Pitäisikö
hänestä tulla kaksinkertainen murhamies? O Hara Sanin veri tahrasi
hänen käsiään, pitäisikö myöskin —

Hän pyörähti nopeasti ympäri; huoneeseen oli tuoksahtanut pitkä,
velttoryhtinen mies. Tulokas vilkaisi häneen pikaisesti ja meni hänen
ohitseen vuoteen viereen, puhutellen ovenvartijatarta sujuvalla, mutta
selvästi amerikkalaisvoittoisella ranskankielellä. Hän keskeytti
jyrkästi naisen innokkaat selitykset, kumartui vuoteen puoleen ja tutki
potilasta hätäisesti.

»Sytyttäkää tuli uuniin, tuokaa kaikki peitehuovat, mitä löydätte,
ja keittäkää väkevää kahvia! Olen tätä odottanut; ihme vain, ettei
se sattunut aikaisemmin», puheli hän yrmeästi. Ja naisen riennettyä
hämmästyttävän nöyrästi täyttämään hänen määräyksiään hän kääntyi
jälleen Craveniin. »Oletteko rouva Cravenin ystävä?» tiedusti hän
suorasukaisesti. »Sääli, etteivät hänen ystävänsä ole aikaisemmin
tulleet häntä tapaamaan. Saatatte odottaa toisessa huoneessa, kunnes
minä olen suorittanut tehtäväni täällä — jos nimittäin harrastuksenne
riittää. Se vie luultavasti aikaa, ja kuta vähemmän hän tajuihinsa
tullessansa näkee ihmisiä ympärillään, sitä parempi.»

Veri tulvahti Cravenin kasvoihin, ja hänen kielellään pyöri kiivas
vastaus, mutta hän malttoi mielensä ja hillitsi itseään. Nyt ei ollut
aika selitellä eikä vaatia oikeutta saada jäädä huoneeseen. Ja oliko
hänellä sellaista oikeutta, aprikoi hän haikeasti.

»Minä odotan», virkkoi hän rauhallisesti, koettaen masentaa
kärsimätöntä mustasukkaisuuttaan nähdessään tohtorin taitavin käsin
hoivailevan Gilliania. Vieraat saivat häntä hoidella, mutta puoliso,
josta hän ilmeisesti ei ollut hiiskunut mitään, karkoitettiin ulompaan
huoneeseen vartoamaan, »jos hänen harrastuksensa riitti». Hän vavahti
ja siirtyi verkkaisesti atelieriin. Mutta itsehän hän oli siihen
syypää. Gilliania ei ollut voinut kovinkaan suuresti haluttaa puhua
miehestään siinä tilassa, jossa hän oli; alaston yliskamari, jossa
hän itse yksitoikkoisesti käveli edestakaisin, oli sekin sellaisenaan
selvä todistus siitä, että Gillian oli päättänyt täydelleen irtautua
entisestä elämästään ja silminnähtävästi kammoamastaan miehestä.
Ympäristö ei jättänyt epäilyksen varaa siinä suhteessa. Gillian oli
selvästikin mieluummin tahtonut itsenäisesti taistella ansaitakseen
toimeentulonsa kuin olla kiitollisuudenvelassa hänelle, luonnolliselle
suojelijalleen. Hänen sydäntään kivisti, kun hän muisteli Gillianin
silmiin tullutta pelokasta ilmettä ennen pyörtymyskohtausta. Se muisto
ei lähtenyt hänen mielestään, se kalvoi säälimättä hänen astellessaan
edestakaisin levottomana ja huolissaan voimatta pysyä paikallaan. Jos
hän vielä toisen kerran näkisi saman ilmeen vaimonsa silmissä, ei hän
jaksaisi sitä kestää.

Silloin tällöin meni ovenvartijatar atelierin lävitse, vieden lääkärin
pyytämiä tarvikkeita, mutta hänen suunsa oli jurosti suljettu, eikä
Craven kysellyt häneltä tietoja, joita hän ei näyttänyt olevan halukas
kertomaan. Vihdoin nainen heltyi niin paljon, että sytytti tulen
uuniin, mutta ilmaisi selvästi, ettei se tapahtunut vieraan tähden.

»Se pitää lämpimämpänä toista huonetta, ja se on ollut kovin kauan
kylmillään», sanoi hän, luoden Craveniin puhuvan silmäyksen ja
kohauttaen olkapäitään. Mutta kun hän näki miehen kasvojen surkean
ilmeen, lieventyi hänen jyrkkyytensä, ja hän alkoi tutunomaisesti puhua
amerikkalaisen lääkärin taidosta; tohtori oli sulasta ihmisystävyydestä
harjoittanut joitakin vuosia ammattiaan sellaisessa kaupunginosassa,
jossa sai paljon kokemusta, mutta vähän tuloja.

Sitten hän taaskin jätti Cravenin odottamaan yksin.

Craven ei saanut luonnoltaan katselluksi alastomia seiniä vasten
nojallaan olevia tauluja; ne olivat todistuksia Gillianin työstä, ehkä
myöskin pettymyksistä, jotka olisivat koskeneet kipeämmin Craveniin
kuin ne olivat koskeneet taiteilijattareen itseensä. Hän tiesi,
kuinka näännyttävästi tuntemattoman taiteilijan täytyi ponnistella
saavuttaakseen tunnustusta, ja Gillianin pettymykset olivat sen vuoksi
hänestä sekä luonnollisia sekä ymmärrettäviä. Hän aavisti, että Gillian
ylpeänä oli halveksinut taiteensuosijoitten apua ja tahtonut saavuttaa
menestystä vain ansioittensa perusteella, mutta saanut oppia karvaan
läksyn kuten aina ne, jotka taistelevat vanhoja sovinnaistapoja
vastaan. Hän oli uhmaillut järjestelmää, ja järjestelmä oli rusentanut
hänet. Hänen töistään saattoi ilmetä — niistä ilmeni — lahjakkuutta,
mutta ilman reklaamia oli lahjakkuus jäänyt tunnustuksetta ja
palkkiotta.

Mutta sen omituisen mallin muotokuvan eteen, jonka hän oli tavannut
Gillianin seurassa, hän pysähtyi pitkäksi aikaa. Keskentekoisenakin
se oli kerrassaan mainio. Kasvojen alaosa ei ilmeisestikään ollut
tyydyttänyt taiteilijatarta, sillä se oli pyyhitty pois, mutta yläosa
oli valmis, ja Craven katseli apashin syvälle painuneita silmiä, jotka
tuijottivat häneen melkein elävän hehkuvasti — surullisia, uhkaavia,
vaivaavia silmiä, — ja kummasteli taaskin, missä oloissa sellainen
mies oli osunut Gillianin tielle. Hän muisti kuulemansa katkonaisen
keskustelun, jossa oli mainittu viereisessä huoneessa Gillianin luona
olevaa miestä, ja häneltä pusertui huokaus, kun hän tajusi, ettei hän
tiennyt mitään siitä elämästä, jota Gillian hänen poissa» ollessaan oli
viettänyt.

Oliko Gillian aikonut erota hänestä täydelleen, solminnut siteitä,
jotka peruuttamattomasti sitoisivat hänet nykyiseen elämäänsä?
Väsyneenä hän poistui kuvan luota. Kaikki oli sekavaa. Hän ei voinut
muuta kuin odottaa ja odottaessa kärsiä.

Hän meni ikkunan ääreen, josta näkyi naapuritalojen katoille, nojasi
kyynärpäitään mitään näkemättä korkealla olevaan, kapeaan ikkunalautaan
ja herkisti korviaan kuullakseen hiljaisimmatkin äänet sisemmästä
huoneesta. Hänestä tuntui, että hän oli odottanut tuntikausia, kun ovi
vihdoin kuulumattomasti avautui ja sulkeutui ja amerikkalainen tuli
verkkaisesti hänen luokseen. Hän katsahti lääkäriin kysyvästi, mutta ei
virkkanut mitään. Tohtori nyökkäsi, siirtyen uuniin päin.

»Enää hänellä ei ole hätää», alkoi hän kuivasti, »mutta en häpeile
sanoessani, että säikähdin hyvin pahasti. Olen ihmetellen odottanut,
milloin se sattuisi; olen jo kauan nähnyt sen olevan tulossa.» Hän
pysähtyi ja silmäili otsa rypyssä Cravenia, lämmittäen samalla käsiään.

»Saanko kysyä, oletteko rouva Cravenin läheisiä ystäviä — tunnetteko
hänen omaisiaan? Voitteko saattaa minut yhteyteen heidän kanssaan?
Hän ei ole sellaisessa tilassa, että voisi jäädä yksin. Hänellä
pitäisi olla joku luonaan — joku hänen omaisensa nimittäin. Mikäli
olen kuullut, on hänen puolisonsa jossakin ulkomailla — vaikka
suoraan puhuen olen aina epäillyt miehen olemassaoloa — mutta siitä
ei ole mitään hyötyä. Tahtoisin jonkun, joka on täällä, heti nyt.
Rouva Craven ei pidä sitä tarpeellisena. Mutta minä pidän. En koeta
työntää vastuunalaisuutta niskoiltani. Hartioillani on ollut elämäni
aikana aika paljon, enkä viero sitä nytkään — mutta tässä tapauksessa
tarvitaan muutakin kuin lääkäriä. Olisin hyvilläni, jos voisitte
millään tavoin auttaa minua.»

Pelko, jota Craven oli tuntenut pitäessään Gilliania sylissään,
kouristi häntä uudelleen, ja hänen tummiksi paahtuneet kasvonsa kävivät
harmaiksi.

»Mikä häntä vaivaa?»

Hänen äänensä sointu sai tohtorin silmäilemään häntä entistä tarkemmin.

»Se, hyvä herra», vastasi hän vältellen, »on jokseenkin suora kysymys».

»Minulla on oikeus tietää se», keskeytti Craven nopeasti.

»Suonette anteeksi, jos kysyn, — mikä oikeus?» oli yhtä kerkeä vastaus.

Taaskin lehahti Cravenin kasvoille kuuma puna.

»Sen miehen oikeus, jonka olemassaoloa olette varsin luonnollisesti
epäillyt», virkkoi hän raskaasti.

Tohtori oikaisi vartalonsa äkkinykäisyllä.

»Olette rouva Cravenin puoliso! Sitten suonette anteeksi, jos ilmaisen
teille, ettette tullut hetkeäkään liian aikaisin. Olen vaimonne tähden
hyvilläni, että se puhe on totta», sanoi hän vakavasti.

Craven seisoi jäykän liikkumattomana, ja hänen sydämensä tuntui
taukoavan sykkimästä.

»Tiedän, että vaimoni on heikko, etteivät hänen keuhkonsa ole vankat,
mutta mikä on aiheuttanut tämän äkillisen — luhistumisen?» tiedusti hän
hitaasti, ja hänen äänensä värisi tuskasta.

Hetkisen toinen empi ja kohautti olkapäitään ilmeisesti hämillään.

»On useita syitä — minun on vaikea sitä ratkaista — ei
luonnollisestikaan saada tietää —»

Craven keskeytti hänen sanelunsa jyrkästi. »Teidän ei tarvitse sääliä
minun tunteitani», huomautti hän käheästi. »Jumalan tähden, puhukaa
suoraan!»

»Yhdellä sanalla siis — vaikka minusta on ikävä, että minun on se
lausuttava — nälkiintyminen.»

Craveniin suunnattujen terävien silmien ilme pehmeni äkkiä
myötätuntoiseksi, mutta Craven ei niitä nähnyt. Hän ei nähnyt mitään,
sillä huone pyöri vinhasti hänen ympärillään, ja hän hoippui takaperin
ikkunaa kohti ja tarttui takanaan olevaan puitteeseen.

»Voi, hyvä Jumala!» huoahti hän ja pyyhkäisi sumentavan kosteuden
silmistään. Jos Gillianin lempeä luonto olisi sallinut hänen
suunnitella kostoa, ei hän olisi osannut keksiä hirveämpää tapaa kuin
tämä oli. Mutta sydämessään Craven oli varma, ettei se ollut kostoa.
Vähään aikaan hän ei saanut sanaa suustaan, sitten hän ponnistautui
itsensä herraksi. Hän ei voinut selittää mitään tälle ventovieraalle.
Se oli yksinomaan hänen ja Gillianin välinen asia.

»Se ei olisi ollut mitenkään tarpeellista», virkkoi hän vihdoin
kumeasti, saaden sanat vaivoin lausutuksi. »Hän on käsittänyt väärin
— en voi selittää. Mutta selittäkää, mitä voin tehdä — mitä hyvänsä,
kunhan se vain parantaa hänet! Eihän se ole mitään pysyväistä vammaa,
vai onko — enhän sittenkään ole tullut liian myöhään?» tuskaili hän
vetoavasti.

Amerikkalainen pudisti päätänsä.

»Kovin täpärällä se oli», myönsi hän hieno hymy huulillaan, »mutta
luullakseni ehditte ajoissa, juuri parhaiksi. Eihän ole mitään, mitä
ei rahalla voida parantaa. Hänen keuhkonsa eivät ole varsin vahvat,
hänen sydämensä on tällä hetkellä rasittunut, ja hänen hermonsa ovat
riekaleina. Mutta jos voitte viedä hänet etelään — tai vieläkin
parempi, Egyptiin —» Hän empi kysyvän näköisenä, mutta kun Craven
nyökkäsi, jatkoi hän varmemmin: »No hyvä! Sitten en jaksa käsittää,
miksi hänestä ei tulisi terve aikanaan. Hänen ruumiinrakenteensa on
heikko, mutta mitään elimellistä vikaa ei hänessä ole. Viekää hänet
pois mahdollisimman pian, ruokkikaa häntä hyvin — ja pitäkää häntä
onnellisena! Muuta hän ei kaipaa. Käyn uudelleen täällä katsomassa
vielä tänä iltana.» Vielä rauhoittava hymy ja luja kädenpuristus, ja
hän oli poissa.

Hänen askeltensa äänten häivyttyä Craven asteli hitaasti viereisen
huoneen ovelle oudon ristiriitaisten tunteiden vallassa, »... pitäkää
hänet onnellisena!» Niiden sanojen katkera iva viilsi hänen mieltään,
kun hän meni ovelle, naputti hiljaa ja astui sisään.

Gillian odotti häntä, viruen melkein pystyssä pielusten varassa,
jotka eivät olleet valkeammat kuin hänen kasvonsa, ja hypistellen
hermostuneesti melkein vyötäisille ulottuvasta pehmeästä, ruskeasta
tukasta punotun paksun palmikon kiharaista latvaa. Hänen silmänsä
olivat vetoavasti suunnatut Craveniin, ja kun tämä lähestyi häntä,
värähtivät hänen kasvonsa äkkiä, ja taaskin mies näki saman pelokkaan
ilmeen, joka oli aikaisemmin kiduttanut häntä.

»Oi, Barry», valitti Gillian, »älä ole minulle vihainen!»

Cravenin oli ponnistettava kaikki voimansa estääkseen käsivartensa
kiihkeästi kiertymästä hänen ympärilleen ja pidättääkseen huulilleen
syöksynyttä intohimoisen rakkauden vakuutustulvaa. Mutta hän ei
uskaltanut antaa perään viekoittelevalle heikkoudelle. Jännittämällä
tahtoaan hän sai itsensä hillityksi, istuutui vuoteen laidalle ja
peitti Gillianin vavahtelevat sormet laihoilla, jäntevillä käsillään.

»En ole vihainen, rakas. Jumala tietää, ettei minulla ole oikeutta
olla», vakuutti hän hellästi. »Mutta minä en ymmärrä. En ole osannut
uneksiakaan mistään tämäntapaisesta. Etkö voisi puhua minulle —
selittää — auttaa minua käsittämään?»

Gillian veti kätensä irti, vei ne kasvoilleen ja purskahti haikeaan
itkuun. Hänen kyyneleensä polttivat Cravenia, ja hänen sydämensä oli
pakahtumaisillaan hänen niitä katsellessaan.

»Gillian, sääli minua hiukkasen», pyysi hän. »Luuletko, että olen
kivestä jaksaakseni kestää nähdessäni sinun itkevän?»

»Mitä voisin puhua?» kuiskasi Gillian nyyhkyttäen. »Sinä et
ymmärtäisi. Et ole koskaan ymmärtänyt. Miten voisitkaan? Olet ollut
liian ylevämielinen. Annoit minulle nimesi, varallisuutesi, uhrasit
vapautesi, jotta minun ei tarvitsisi oppia tuntemaan maailman tylyyttä
ja julmuutta. Näit kauemmaksi kuin minä. Tiesit, että minua odottaisi
pettymys — kuten kävikin. Ja senvuoksi menit säälistä kanssani
avioliittoon. Luulitko, etten koskaan sitä arvaisi? Aluksi en sitä
aavistanutkaan. Olin typerä, tietämätön lapsi, en käsittänyt, mitä
meidän avioliittomme tapainen liitto merkitsisi. Mutta kun sen tajusin
— oi, niin pian — ja kun tiesin, etten milloinkaan voisi korvata
sinulle — olin kuolemaisillani häpeästä. Kun pyysin sinulta lupaa tulla
Pariisiin, en tehnyt sitä viettääkseni täällä sinun tarkoittamaasi
elämää, vaan sen tähden, että velkataakkani oli käynyt sietämättömäksi.
Arvelin, että jos tekisin täällä työtä, hankkisin itse elatukseni ja
saisin takaisin itsekunnioitukseni, olisi sen kestäminen helpompaa.
Kun vuokrasit huoneiston, koetin saada sinua ymmärtämään, mutta sinä
et tahtonut kuunnella, enkä minä voinut vaivata sinua, kun sinä olit
lähdössä. Ja kun sitten myöhemmin minulle luostarissa kerrottiin,
mitä olit tehnyt, kun sain tietää, kuinka paljoa suurempi velkani oli
kuin olin koskaan aavistanutkaan, ja kun kuulin, kuinka paljon rahaa
olit antanut sinne — ja annat vieläkin joka vuosi — rahaa, jota he
nimittävät Gillian Cravenin rahastoksi —»

»Heillä ei ollut oikeutta; panin ehdoksi —»

»He eivät käsittäneet sitä, vaan luulivat minun varmasti tietävän sen,
koska olimme naimisissa. En voinut asua siinä huoneistossa enkä ottaa
vastaan elantorahoja, joita tuhlaavasti tarjosit. Lahjojasi — tekojasi
— ylevyyttäsi — en jaksanut kestää sitä! Oi, etkö ymmärrä — rahasi
_tukehduttivat_ minua!» valitti hän itkun puistattamana.

Craven säikähti, tarttui uudelleen hänen käsiinsä ja piti niitä lujasti.

»Sinun rahasi yhtä hyvin kuin minunkin, Gillian. Olen aina koettanut
selvittää sinulle sitä. Mikä on minun, se on sinun. Olet vaimoni —»

»En ole, en ole», sopersi Gillian, rajusti nyyhkyttäen. »Olen vain
hartioillesi työnnetty taakka.»

Miehen huulilta tunkeutui huudahdus. »Taakka, hyvä Jumala, taakka!»
ähkyi hän. Ja äkkiä hänen kestämiskykynsä loppui. Kuolemantuskainen
ilme silmissään hän sieppasi Gillian syliinsä, pusertaen häntä itseään
vasten intohimoisen voimakkaasti ja painaen huuliaan hänen tuoksuavaan
tukkaansa. »Oi, rakas, rakas», sopersi hän katkonaisesti. »En ole
kelvollinen koskemaan sinuun, mutta olen aina rakastanut sinua,
palvonut sinua, kaivannut sinua, kunnes kaipaus kasvoi ylivoimaiseksi
ja minä lähdin luotasi, koska tiesin, ettei minulla olisi ollut voimaa
antaa sinun olla vapaana, jos olisin jäänyt luoksesi. Menin kanssasi
avioliittoon, koska rakastin sinua, koska tämä kirottu avioliiton
irvikuvakin oli parempi kuin se, että sinä olisit poistunut elämästäni
— olin kyllin halpamainen pitääkseni sinut, vaikka tiesin, etten saisi
ottaa sinua. Ja minä olen kaivannut sinua; Jumala tietää, kuinka olen
kaivannut sinua kaikkina näinä kaameina vuosina. Kaipaan sinua nytkin,
luopuisin sieluni autuuden toivosta voittaakseni rakkautesi; saadakseni
pitää sinua sylissäni vaimonani, olla puolisosi, ei vain nimellisesti
— mutta minä en ole kelvollinen siihen. Et tiedä mitä olen tehnyt —
millainen olen ollut. Minulla ei ollut oikeutta mennä avioliittoon
kanssasi, tahrata puhtauttasi omalla synnilläni, sitoa sinua näin
katalaan olentoon kuin minä olen. Jos tietäisit, et enää ikinä katsoisi
minuun päinkään.»

Kauheasti nyyhkyttäen hän laski Gillianin takaisin pieluksille ja
vaipui polvilleen hänen viereensä. Naisen kyynelten kostuttamiin
silmiin tuli äkkiä melkein taivaallinen hohde, hänen värähtelevät
kasvonsa kirkastuivat liikuttavasta rakkaudesta. Vapisten hän kallistui
Cravenin puoleen, ja myötätuntoisesti hän hennoilla käsillään veti
Barryn häpeästä painuneen pään hellää rintaansa vasten.

»Kerro minulle kaikki!» kuiskasi hän.

Ja hänen pehmeitten käsivarsiensa syleilyssä Craven kertoi,
epätoivoisena odottaen, milloin Gillian väistyisi kauemmaksi hänestä,
torjuen hänet luotaan kauhun ja inhon vallassa. Mutta ihan hiljaa
Gillian kuunteli hänen kertomuksensa lopun, vaikka kerran tai pari
häntä puistatti, ja Craven tunsi hänen sydämensä sykkivän kiivaammin.
Ja kauan senjälkeen, kun miehen hiljainen ääni oli vaimennut, pysyi hän
ääneti. Sitten hänen laiha kätensä siirtyi vapisten Cravenin hiuksiin,
hipaisten niitä arasti, ja kaksi suurta kyyneltä kierähti hänen
poskilleen.

»Barry, olen ollut niin yksinäinen» — se oli pelästyneen lohduttoman
lapsen valitusta — »jollet säälikään itseäsi, niin etkö tahdo sääliä
minua?»

»Gillian!» Craven nosti rajusti päänsä pystyyn ja tuijotti häneen
epätoivoisin, epäilevin silmin. »_Rakastatko_ minua?»

»Rakastanko?» Gillianilta pääsi hiljainen, nyyhkytyksentapainen
naurahdus. »Kuinka muuten voisin! Olen rakastanut siitä päivästä
alkaen, jona tulit tapaamaan minua luostarin vierashuoneessa. Sinä olet
kaikkeni, ja jos nyt jätät minut yksin» — hän takertui äkkiä tiukasti
kiinni Craveniin — »Barry, Barry, en jaksa kestää enää. Minulla ei ole
enää voimia eikä rohkeutta. Minua peloittaa! En jaksa olla maailmassa
yksin — se on julma — säälimätön. Rakastan sinua, kaipaan sinua, en voi
elää ilman sinua.» Surkeasti nyyhkyttäen hän veti Barryä lähemmäksi
itseään ja kätki kasvonsa hänen rintaansa vasten, rukoilevana ja
levottomana.

Cravenin huulet vavahtelivat, hän otti pienen, värisevän tytön tiukasti
syliinsä, mutta empi sittenkin vielä.

»Ajattele, rakas, ajattele!» jupisi hän käheästi. »En ole kelvollinen
olemaan luonasi. Olen tehnyt anteeksiantamattoman teon.»

»Olen vaimosi, minulla on oikeus kantaa osa taakastasi», huudahti
Gillian kiihkeästi. »Et ollut tietoinen, et voinut olla tietoinen
tehdessäsi sen hirveän teon. Ja jos Jumala rankaisee sinua, niin
rangaiskoon myöskin minua! Mutta Jumala on rakkaus, Hän tietää, kuinka
olet kärsinyt, ja niille, jotka katuvat, hänen rangaistuksensa on
anteeksiantamus.»

»Mutta voitko _sinä_ antaa minulle anteeksi — voitko tulla minun
omakseni?» sopersi Barry, vieläkin vain puolittain uskoen.

»Minä rakastan sinua», vastasi Gillian koruttomasti, »ja elämä ilman
sinua on kuolemaa». Ja kohottaen kasvojaan Barryyn päin hän antoi
miehelleen suudelman, jota mies et ollut rohjennut ottaa.

*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 68461 ***