*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 68200 ***

OOTTAKO KUULLU

Sen tuhannen prätinöötä Pohjanmaalta


Laskettanu

VAASAN JAAKKOO [J. O. Ikola]





Jyväskylässä,
K. J. GUMMERUS OSAKEYHTIÖ,
1921.






SISÄLLYSLUETTELO:

Lukijalle.
Maratonijuaksu Antverppenis.
Makkarammitta ja kiskonkaava.
Klopikat häjyylemäs.
Härmä — Suamen Korsikka!
Isoontaloon Antti-poika.
Seinäjoen flankkuaita.
Jaakkoo leikkeellä.
Hevoosta vaihtamas.
Lapuan tulipalo.
Koulupoikaan korvat.
Härmän Kuustaa.
Maaherralle opetethan järjestystä.
Tottumuksen voima.
Hyvä konsti.
Friijaripoijan lipoone lähtö.
Peltoveturi.
Karonnu sianporsas.
Vanha yrkämiäs.
Osuustoiminta.
Alunakka sekaasinsa.
Plumpärin paatti.
Pikkulasten hoirosta.
Sata kertaa putkas.
Esa-Heikkilän heinäväki.
Akka varaasti rukihia.
Ylistaron akkoja narrattihin.
Kettujuttu.
Nahkasavut.
Petleheminmäeltä.
Jurvan kuppari.
Ruusuja talvitiloolla.
Vaasan pumpulitehras.
Uutta laija tanssi.
Nahkakauppoja Alajärvellä.
Ylistaron nuaripari.
Piikkiloukon flikat.
Lapuan asema.
Kuvernööriä kyytithän.
Tappuri-osuuskunta.
Viinapoliisi pöhnäs.
Tuppuraasen huusholli.
Vasa Teater.
Kun akoolta loppuu jonotes.
Poliisin vaivoja.
Ammattien tarkastus.
Jaakkoo Koippura.
Uurenvuaren kuvia.
Kesäleskenä.
Laihian pöyröö.
Tervajojen kummajaane.
Piika kellaris.
Ilmajojen valakianhätä.
Plumpärln paatin paikkoo.
Flikka prunnis.
lappajärven kanuuna.
Vallankumoukselline kräätäri.
Hra Plumpärin 50 vuatta.
Yhtiökokous.




LUKIJALLE.


Tämä kirja sisältää kokoelman kevyitä päivänpakinoita, jotka on
julkaistu »Vaasassa» vuosina 3919—20 vakinaisella otsikolla »Oottako
kuultu». Ne on kirjoitettu Etelä-Pohjanmaan tai paremmin sanoen
Kyrönmaan murteella. Nimitys Kyrönmaan murre olisi asiallisempi,
syystä että tavallisesti ymmärretään Etelä-Pohjanmaalla melkein
koko suomenkielistä Vaasan lääniä, kun sitävastoin Etelä-Pohjanmaan
murteella tarkoitetaan vain sitä murretta, jota puhutaan Kyrönjoen
lakeudella, Kyrönmaassa. Tämä alue käsittää seuraavat pitäjät: Vähän-
ja Isonkyrön, Laihian, Ylistaron, Jurvan, Teuvan, Ilmajoen, Kurikan,
Jalasjärven, Seinäjoen, Peräseinäjoen, Kauhajoen, Karijoen, (suurimman
osan) Isojokea, Alavuden, Kuortaneen, Nurmon, Lapuan, Kauhavan, Yli-
ja Alahärmän. Koko tätä aluetta nimitettiin aikoinaan Pöhjan-Kyroksi
eroitukseksi Hämeen-Kyröstä, josta eteläpohjalaisten esi-isät
1200—1600 luvulla ovat siirtyneet Kyrönjoen laaksoon ja tuoneet vanhan
länsisuomalaisen murteensa. Koska kuitenkin nimitys Etelä-Pohjanmaan
murre on kirjallisuudessakin jo verrattain vakiintunut, niin käytän
sitä nimitystä. Paitsi jo mainittujen kantapitäjien asukkaita puhuvat
Etelä-Pohjanmaan murretta myöskin rannikon ruotsalaisiin pitäjiin
siirtyneet suomalaiset. Runsaasti on tämä murre edustettuna myöskin
Amerikan suomalaisten siirtolaisten keskuudessa. Kaikkiaan puhuu
Etelä-Pohjanmaan murretta nykyään n. 200,000 suomalaista.

Etelä-Pohjanmaan murre, joka, kuten sanottu, on länsisuomalaista
alkuperää, on säilyttänyt paljon vanhoja sanoja, kieliopillisia
muotoja ja sanonnan erikoisuuksia. Rupeamatta yksityiskohtaisemmin
selvittelemään Etelä-Pohjanmaan murteen kieli- ja muoto-opillisia
ominaisuuksia, katson kuitenkin tarpeelliseksi tässä esittää sen
huomattavimpia eroavaisuuksia kirjakielestä.

Siten on konsonanteissa huomattava: 1) kaksi konsonanttia sanan
alussa: esim, klasi, friijoo; 2) d:n asemassa r\ meirän äireen syrän;
3) s-loppuiset nominit: venes, tuares (tuore), perkeles; 4) ee ja
eet päätteiset komparatiivit: piree l. pireet, koriee l. korijeet,
5) palatalispirantti pääkorollisen tavun jäljessä, esim. nahaat,
poikaparaat; 6) hna-loppuinen vanha inessiivi, joka tavataan enää
tuskin muissa sanoissa kuin. mihnä (missä) ja johna (jossa) sekä
harvoin käytetyssä sanassa johnakuhna (jossakin). 7) ts:n asemasta
tt: esim. mettä (metsä), katto (katso); 8) h:n säilyminen korottoman
ja sivukorollisen vokaalin välissä: latohon, kattomahan. 9) inessiivi
suffiksin kera: käresnäni (kädessäni); 10) mon. gen. tten päätettä ei
käytetä, vaan sanotaan esim. mairen (maitten).

Vokaaleissa on huomattava: 1) ea = ia; eä = iä, esim. koria l. korija
(korea), leviä (leveä); 2) oa = ua, öä = yä; esim. kokua ja näkyä
(kokoa ja näköä), leipua, yä (yö); 3) muodot syää ja syöö (syö); juaa
ja juoo (juo) viää ja viöö (vie); 4) presens ja partisipimuodot tuloo
(tulee), tulovat (partisipi: tulevat); teköö, tekövät; 5) kolmannen
infinitiivin muoto: hakohon, hakoho, ja hakho (hakemaan), olohon j.n.e.
olho (olemaan); 6) imperfektimuodot uii, voii (voi); 7) i-loppuiset
diftongit »oikaistaan», s.o. i sulaa edellisen vokaalin kanssa pitkäksi
vokaaliksi, esim. kirjoottaa (kirjoittaa), poikaan (poikain); 8) j:n
esiintyminen erinäisissä suhteissa: nominien yks. partitiivissa:
Jaakkoja (Jaakkoa) ja verbeissä: halkoja (halkoa).

Nämä ovat koko Etelä-Pohjanmaan murteen yhteisiä ominaisuuksia. Mutta
kun lähemmin tarkastetaan Etelä-Pohjanmaan murretta, niin huomataan sen
jakautuvan kolmeen alamurteeseen, joita hyvällä syyllä sopii nimittää
entisten »emäseurakuntien» mukaan: Ilmajoen, Kyrön ja Lapuan murteiksi.
Kun ajattelee Etelä-Pohjanmaan rautatieratoja, Seinäjoki lähtökohtana,
saa kutakuinkin oikean käsityksen näitten alamurteitten alueesta
siten, että Ilmajoen murretta puhutaan linjalla Seinäjoki—Kristiina,
Kyrön murretta Seinäjoki—Vaasa ja Lapuan murretta Seinäjoki—Voltti.
Eroavaisuudet eivät kuitenkaan ole kovinkaan huomattavia. Mainittakoon
tässä vain, että Lapuan ja Kyrön murteessa sanotaan esim. tua, tyä,
mutta Ilmajoen murteessa tuo työ. Samoin sanotaan Kyrössä ja Lapualla
esim. viää (vie), mutta Ilmajoella viöö. Ilmajoella käytetään eet
päätteisiä komparatiivejä, esim. pareet (parempi), kun sensijaan
Kyrössä ja Lapualla on paljas ee-pääte. Vanhat muodot, sellaiset
kuin esim. saija (saitte), olija (olitte) kuuluvat Ilmajoelle. Kyrön
murteen erikoisuuksia on m.m. partitiivit lapiua (lapiota); korkioota
(korkeita); vanhat konditionaalit meesi (menisi) oosi (olisi), sekä
muodot miihe (mihin), tuuho (tuohon) (Vähäkyrö ja Laihia). Lapuan
murteessa sanotaan saitta (saitte) saimma (saimme). Presensin monikon
3 persoona kuuluu Lapuan ja Kyrön murteissa esim. laulaavat, tuloovat
(laulavat ja tulevat), kun sama muoto Ilmajoen murteessa kuuluu:
laulavat ja tulovat.

Huomattava eroavaisuus alamurteiden välillä on välivokaaleissa. Lapuan
murre on siinä suhteessa lyhintä, kun sen sijaan Ilmajoen muire on
leveintä. Välivokaalit ovat siinä huomattavan selviä. Kyrön murre on
näitten välillä. Siten esim. lapualainen sanoo Ilkka (l on »paksu»),
kyröläinen (Nurmo) sanoo melkein Ilakka ja ilmajokelainen Ilikka.
Lapualainen sanoo: tullhet, ilmajokelainen tullehet. Samoin: kattomhan
jä kattomahan.

Käyttämästäni kirjoitustavasta pyydän huomauttaa seuraavaa: Olen
katsonut tarpeettomaksi merkitä seuraavan sanan ensimäistä tai sen
synnyttämää välittävää konsonanttia edellisen sanan loppuun, kuten
jotkut toiset murteenkirjoittajat näyttävät tekevän. Olen kirjoittanut
»tuu meille», enkä »tuum meille»; »ny sun», eikä »nys sun». Tosin nuo
sanat puheessa siten lausutaan, mutta kuitenkin vain silloin, kun ne
äännetään yhteen ikäänkuin yhdeksi sanaksi. Jos sanat kuitenkin siten
kirjoitetaan ja erikseen, tarkastaa lukijan silmä niitä eri sanoina. Ne
ovat silloin oudon näköisiä ja erikseen äännettyinä lisäksi kokonaan
merkityksettömiä. Sanottua kirjoitustapaa noudattamalla saadaan
eriskummallisia sanoja, esim, nys, nym, nyp, nyr j.n.e. aina sen
mukaan, missä asenteessa ny sana sijaitsee. Siksipä olenkin käyttänyt
samaa kirjoitustapaa kuin kirjakielessä, jossa samoin jätetään
merkitsemättä se sanoja sitova välittävä konsonantti, joka itsestään
syntyy kirjoitusta luettaessa samoin kuin puhuttaessa. Kirjakielessä
kirjoitetaan esim. »anna minulle», mutta se luetaan ja äännetään »annam
minulle». — Murretta lukiessa on lukijan siis äännettävä sanat yhteen,
kuten elävässä puheessa. Silloin puhe-elimet itsestään synnyttävät
sanoja sitovat välittävät konsonantit. Tästä mielestäni luonnollisesta
ja kirjakielen tapaisesta kirjoitustavasta, koska foneettinen
merkitsemistapa ei tämänkaltaisessa kirjassa ole mahdollinen, pitäisi
olla murteen ymmärtämiselle ja oikealle ääntämiselle helpotusta. Silmä
tajuaa sanat helpommin ja välittävä konsonantti ääntyy itsestään
luonnollisena, jos vain sanat luetaan yhteen. Päinvastaisessa
tapauksessa, kun välittävä konsonantti on asetettu näkyviin, hairahtuu
murretta taitamaton lukija usein aivan sopimattomasti korostamaan
tuota välittävää ja asenteen mukaan varsin vaikeasti merkittävää
välikonsonanttia.

Samalla on syytä huomauttaa myöskin tavallisimmista eteläpohjalaisista
yhteen äännettävistä sanalyhennyksistä. Siten esim. verbimuodot: m’oon
l. min’oon (minä olen), s’oot l. sin’oot (sinä olet), s’oon, s’on l. se
o (se on); m’oomma l. m’ooma (me olemme) t’ootta l. t’oota (te olette);
n’oon (ne ovat); m'olin l. min’ olin, s’olit l. sin’ olit, s’oli l.
s’ooli, m’olimma l. m’olima, t’olitta l. t’olia; n’oli l. n’ooli. Muita
tavallisia »oikaisuja» ovat esim. m’otin (minä otin), m’osaan (minä
osaan), m’äkkäsin (minä äkkäsin l. huomasin), n’otta (niin jotta),
n’ott’ oikeen (niin jotta oikeen). Näissä lyhennyksissä olen käyttänyt
(’) merkkiä vain sen takia, että sanat helposti ymmärrettäisiin. Mutta
on huomattava, että heittomerkistä (’) huolimatta on sanat äännettävä
yhteen. N’otta äännetään siis kuin se olisi kirjoitettu notta ja samoin
m’oon = moon, m’osasin = mosasin.

Aina ei eteläpohjalainen kuitenkaan lyhennä sanoja samalla tavalla.
Riippuen asian laadusta, sanonnan vauhdista y.m. käyttää hän oikean
rytmin saamiseksi kulloinkin parhaiten soveltuvia lyhennyksiä. Esim.
muotoja m’oon, min’oon jopa joskus minä olen-muotoakin. Tästä seikasta,
jota olen tahtonut esille saada, myöskin jutelmissani, johtuu samojen
sanamuotojen vaihteleva käyttö.

Jokaisella kielellä on oma erikoinen sävynsä ja sointinsa. Ja samoin
on saman kielen eri murteidenkin laita. Niinpä on Etelä-Pohjanmaankin
murteella oma sävynsä, sointinsa ja sanonnan erikoisuutensa. Eri
maakuntien kansan luonne, henkiset ominaisuudet, älykkyys ja
henkevyys ilmenevät välittömästi kansan jokapäiväisessä puheessa ja
kielenkäytössä. Mutta kansan sielunelämän hienoimmat ja oleellisimmat
ominaisuudet paljastuvat sanonnan vivahdusrikkaudessa ja varsinkin
äänen sävyssä.

Jonkinlaiseksi opastukseksi lukijalle ymmärtämään eteläpohjalaista
murretta ja sanontaa koetan tässä hahmoitella eteläpohjalaisen
luonnekuvaa: Eteläpohjalainen on pinnalta hidas, harkitseva,
puhuu harvaksensa rauhallisesti, lausuu sanottavansa selvästi
ja tarkoituksellisesti usein korostaen tai venyttäen sanoja ja
puhettaan. Hän ei puhuessaan juuri käytä kasvojen ilmeitä tai käsiään.
Varsinkin vanhempi polvi on suorasukaista ja harvapuheista. Tuskin
tarvinnee sanoa, että eteläpohjalainen tuntee arvonsa ja on arka
itsestään. Hän on itsetietoinen ja varma asiastaan. Hän katselee
maailmaa kuin omaansa ja muita ihmisiä korkeintaan vertaisikseen.
Hän on itsepintainen, »ylpiä», suljettu luonne. Suuttuessaan on hän
raju ja hillitön. Vieraan on vaikea häneen tutustua. Hän suhtautuu
kaikkiin ja kaikkeen arvostelevasti, ottaa helposti vastakkaisen
kannan, eikä myönnä erehtyneensä. Hän käyttää korskeaa, töykeääkin
puhetapaa, mutta ei tarkoita, että häntä olisi aivan sananmukaisesti
ymmärrettävä. Omassa keskuudessaan elävät eteläpohjalaiset kuin
linnaleiriä. Sukulaissuhde on kiinteä ja velvoittava. Talonpoikainen
sukuylpeys on suuri ja sukujen väliset vihat leppymättömiä. Rikkaudelle
panee eteläpohjalainen arvoa, mutta kunnia on hänelle enempi. Kun
eteläpohjalainen menettää malttinsa, suuttuu hän silmittömästi ja
silloin välähtää helposti puukko, usein »taitamattomasti». Tekoansa,
vaikka se on tapahtunut äkkipikaisuudessa, ei eteläpohjalaisen kuulla
juuri katuvan. Hän salaa ja häpee mielenhellyyttä. Muukalaisen on usein
vaikea ymmärtää eteläpohjalaisen hellempiä tunteita ja hänen omituista
käytöstään senkaltaisissa tapauksissa. Jo »kiitoskin» on kankea sana
eteläpohjalaisen suussa. Hän toivoo, että se itsestään ja sanomattakin
ymmärretään.

Vaikkakin eteläpohjalainen on jämerä ja tyyni pinnalta, on hän
hyväntahtoinen ja leikkisäkin kun siksi tulee. Hän rakastaa iskevää ja
»kierää» sanontaa, paradoksia ja huumoria varsinkin tilannekomiikassa.
Kun hän kuvaa tilannetta, maalaa hän sen muutamilla iskevillä sanoilla
ja keskeneräisillä lauseilla, joissa verbit ovat etualalla. Hyvällä
tuulella ollessaan asettaa hän itsensä jutussa hyvinkin noloon ja
surkeaan asemaan nauraen itselleen ja noloudelleen, mutta toisella ei
ole syytä jatkaa, sillä eteläpohjalainen on hyvin pian »minä itte».

Näissä kevyissä päivänpakinoissa, jotka nyt kokoelmana julkaistaan,
olen koettanut säilyttää mahdollisimman tarkoin kotimaakuntani murteen
ja kansanomaisen sanonnan. Jutelmien aiheet ja kertomatyyli on kansan
suusta.

Niille, jotka haluavat lähemmin tutustua Etelä-Pohjanmaan murteeseen,
suosittelen toht. Lauroselan ansiokasta tohtoriväitöskirjaa
»Etelä-Pohjanmaan murteesta», julkaistu v:na 1913. Samalla pyydän
tässä lausua hänelle kunnioittavimmat kiitokseni häneltä saamistani
arvokkaista neuvoista ja huomautuksista.

Vaasassa 20 p:nä helmikuuta 1921.

_J. O. Ikola_.




MARATONJUAKSU ANTVERPPENIS.


Oottako kuulu mikä siihe oli syynä kun ei kaikki suamalaaset
tullehekkaa ensimmääsiksi maratonilla?

Asia on sillä lailla, jotta mun pitää kertua se oikee juurtajaksaan.

Kaikki meni hyvin heti aluusta aikaan, niinkun oli meinattuki ja niinku
Pihkala oli määrännykki.

Kahrenkymmenen kilomeetrin pääs eli pualivälis olivat Hannes ja Tatu
erellä hyvän matkaa; Tuamikoski ja Tallkreeni vähä peräs ja siinä välis
tulla pomppii se mustanaamaane afrikkalaanen.

— Tulkaa, tulkaa poijat — huuti Hannes Tuamikoskelle ja Tallkreenille.
— Mutta ne vastasivat jotta:

— Antaa mennä vaan! Meill’ on tämän Tallkreenin kans puhet
flikka-asioosta. S’oon kuulemma se mun vanha helluni Ilmajojelta ny
Helsingis ja Tallkreeni on sen nähny — huikkas Tuamikoski Hannekselle.

— Mutta kattokaa vaan, jottei tua afrikkalaane jää teirän sakkihinna —
huuti Hannes.

— Älä pelkää! — Kun saamma jutut selviksi Tallkreenin kans, niin me
ajamma sen sivuutte.

— Pitäkää vain varanna, — varootti Hannes ja rupes taas Tatun kans
puhumaha perheasioosta.

— Jokos se sun flikkas on vanha? — kysyy Hannes.

— On se joulusta neljännellä — muisteli Tatu. — Vaikk’em mä niin vissi
oo. — Siitä tuloo kans juaksija vaikk’onkin flikka. — Se harjootteloo
jo köökin pöyrän ympäri. Äitee sit’ on ny viälä treenannu, mutta
Pihkal’ on luvannu ottaa sen sitten treenattavaksensa.

— Kuinkas sun akkas ny voii? — kysyy Tatu hetken päästä Hannekselta.

— No siinähän menöö — tuumii Hannes.

— Onkos sulia perillisiä viälä? — kysyy Tatu taas hetken päästä.

— Hm, tuata, — jos ei ny aivan justihin, niin — — — Kukas se siälä sun
peräsnäs tulla fläisköttää? — kysyy Hannes äkkiää.

— Vissihin Tallkreeni — tuumas Tatu, mutta kattoo kumminkin taansa.

— No totisesti! — pääsi Tatulta. — Se on se afrikkalaane mustanaama
aina vaan!

— Mihnäs on meirän poijat? — kiljaasi Hannes.

Tatu seisahti ja jäi kattelemhan. Hannes ja afrikkalaanen jatkoovat
matkaa. Tatu orotti kauvan aikaa, mutta Tuamikoskia ja Tallkreenia
ei vain näkyny. Siinä tuli virolaane, yks posetiivari, pelekialaane,
amerikkalaane ja tuli jo _ruattalaanenki_!

Silloonkos Tatulle hätä!

— Haru sitt fintuppan? — kysyy Tatu jo härisnänsä siltä ruattalaaselta.

Mutta s’oli niin kuitti miäs, että kiäli vain roikkuu suusta, eikä se
tainnu ymmärtääkkää, mitä Tatu kysyy.

— No voi ny sintta sentähre! Oikeen pitääs jo manata — jahkuu Tatu. —
Nua poijan lorvit ovat jäänehet juttelemahan flikoosta.

Tatu lähti vähä vinkiää viämähän sanaa Hannekselle. Ajoo kaikkien sivuu
ja otti sellaasen vauhrin, että meni jo Hanneksenki paitti.

— Mitä tuhatta sä Tatu meinaat? — kiljaasi Hannes. — Ku sivuutte ajat!
— Olikos se puhet sellaane?

Tatu kuuli ja kattoo taansa.

— Jassoo, vai siäläkö sä olikkin! — Kuule ny hiivatti, kun Tuamikoski
ja Tallkreeni ovat jäänehet fläsäjämhä flikoosta! Ja täs on ny välis
jos jonkinfäristä musikkaa kuinka paljo hyvänsä. Mitäs ny tehrähän? —
hohuutti Tatu.

— Häh? — sanoo Hannes, vaikka se kyllä kuuli ja ymmärti.

— Vai joraantunehet sinne? Kyllä n’oon yksiä vessuloota nua
poikamiähet, ku eivät malta jättää akantohinoota eres tääläkää miälestä.

— Mitäs sanoo Pihkala ja Suamen kansa?

— Sanos muuta! — jahkaasi Tatuki.

— Ei ny auta muu ku sun pitää lähtiä sanomha niille, jott’ei se passaa
se sellaane peli. Lähre ny vähä sassihi ettimhän niitä poikia ja sun
pitää, Tatu, kattua, että ne lähtöö liikkehelle ja ajaavat tänne
föörihi.

— Taitaa mun pitää lähtiä hakho niitä senki lurjuksia, ku —

— Ja muista, ettet jätä niitä enää kahren keske fläsäjämhä — huuti
Hannes Tatun perähä, ku se lähti paineskelho takaasippäin.

Tatu juaksi hirviää vauhtia takaasi monta kilomeeteriä ja löyti
Tuamikosken ja Tallkreenin viimmeen tiänviärestä istumasta.
Niil’oli kovasti mukavaa. Tallkreeni aiva piteli mahaansa ja nauroo
katketaksensa kun Tuamikoski jutteli yhrestä neekeriflikasta, jonka
kans s’oli fräkänny etelävalloos.

— Sellaanen lihava lellu, aiva ku plankattu naamasta ja liperteli
neekerinkiälellä mullen jotta »miu mau tiri liri» — hötkötti Tuamikoski.

— Tuhannen juuttahat! — kiljaasi Tatu poijille, kun äärehe pääsi. —
Täälä te sen viätävät kelliskelettä ja nauraa kitkutatta, ettäkä muista
koko hommaa. — Ajatelkaa, mitä sanoo Suamen kansa, ku saa kuulla kuinka
te lorvaaletta. — Het’ liikkeelle, senki peijoonit! Hannes on niin
suuttunu, jotta se aivan pihajaa.

Kyllä tuli poijille kiirus. Lähtivät harppoomha aika hamppua ja ajoovat
pitkän juaksijajoukon sivuu. Tatu aina vaan karhas lujempaa ja jukitti
poikia kovempaa plynimähä.

Kun n’oli päässehet parhuusen ruattalaasen rinnalle, rupes Tatuakin jo
naurattamha jotta:

— No, ei oo enää hätää mitää, ku on rookattu tämä riikin miäs. Kovasti
veliipuali näyttää ponkivan — puheli Tatu.

— Höru Juunssonni, huru koore nu? (Kuules Juunssonni, kuinka luistaa) —
solkkaali Tatu ruattia. — Tuu sakkihin ny säki Juunssonni, niin pääset
lujaa. — Kiri, kiri!

— Ei, kyllä meirän pitää poijat ny jättää tämä Juunssonni
herranhaltuhun, vaikka se hävyttömästi onki tehty meirän »emämaata»
kohtaha. Pitää yrittää Hanneksen joukkoho — puheli Tatu.

Ja niin taas mentihin hyvää hölkkää monen franskalaasen, kreikkalaasen,
enklantilaasen, pelkialaasen, neekerin ja kiinalaasen ohi.

Mutta sitten saivat poijat sihtihinsä runsahan pualen kilomeeterin pääs
piänen hoikkakinttuusen äijänvenkkuran, joka mennä lipotteli, n’otta
sääret vilaji kun vehriääset vyhrinpuut.

— Mikäs junkkari se tua oikee onkaa, poijat? — kysyy Tatu. — Lisää vähä
höyryä, Tuamikoski siälä eres, jotta Saarahan se kiinni ja kattotha
mikä otus se on.

Tuamikoski painoo päälle ja saiki sen pian kiinni.

— Tämä on jäppi!

— Mikä jäppi? — imehteli Tatu.

— Jäppi tiätysti! — seliitti Tuamikoski.

Jo kerkesivät Tatu ja Tallkreeniki siihen kattomha sitä juaksijaa.

— Tämähä on jaapanilaane Kanakuri, joka oikee kanan kurilla ponkii
ethenpäi! — sanoo Tatu.

— No niin, niin! Sehän se jäppi on!

— Kuinka niin? — Mitä varte sä sanot jaapanilaasta Kanakuria jäpiksi —
kysyy jo Tallkreeniki.

— Kaikki jaapanilaaset on jäppiä. Ainaki Amerikas — seliitti
Tuamikoski. — Jäppi on jaapanilaane.

— Vai niin, imehteli Tatu. — Vai sanothan jaapanilaasia Amerikas
jäpiiksi. — No ruattalaasia siälä sitte vissihin sanotahan juipiiksi!

Tallkreenilta pääsi oikia hörönauru, pitkä ja sitkiä, jost’ei tahtonu
tulla loppuakaan.

— Ei, em’mä jaksa enää — rupes Tallkreeni sanomha Tatulle. — Mua niin
kauhiasti naurattaa — ja piteli vattaansa kaksin käsin.

Silloon kuuluu etupäästä Hanneksen ääni että:

— Poijat!!! Mitä siälä nuhjaatta. Matka pian loppuu. Täs on viälä
joitakin viarahia miähiä välis. Yks virolaane on aivan kintuulla.

Tuamikoski lähti silloo paasoottamha aika kyyttiä, mutta Tallkreenia
nauratti niin kamalasti, jotta s’ei jaksanukkaa pysyä joukos. Rupes
jäämhä ja pääsi jo ohi joki enklantilaane ja tanskalaane.

Tatulle tuli kova hätä.

— Jos et totisesti saa kinttujas käyntihin, niin mä jätän sun — uhkaali
Tatu. — Kun kaikenmailman flinttakintut täs menoo sun sivuutte. Katto
vain, ettei viälä ruattalaanenki pääse sun erelles, senkin hörötes!

— Ruattalaane? — No ei ikänä! — sanoo Tallkreeni ja rupes ponkimha.

Mutta matka oli liika lyhyt. Se loppuu kesken. Kun Tatu kerkes
Tallkreenin kans statioonille, niin Hannesta jo tuara retuutettihi
monen miähen olkapäillä suuri laakerikranssi kaulas niitä vastaha.

— No siäläkö sä Tallkreeni nyt vasta tuut? — huuti Hannes.

— Tullahan, tullahan — hoilas Tallkreeni. — Ja jäpit ja juipit on kans
kovas tulon töpinäs.

Mutta kaikkihi hauskinta täs maratonijuaksus oli se ku Tatuki tuli
palkinnolle. Tatu laskettihi kymmenenneksi miäheksi ja kovaa sille kans
hurrattihi, ku se tuli ajaan Tallkreeniä erellänsä.

Ja s’oli aivan erehrys.

Ei Tatu ollu kilpaalemas. S’oli vaan perhänkattomas, että kaikki
suamalaaset tuloovat oikias järjestykses perille.




MAKKARAMITTA JA KISKONKAAVA.


Oottako kuullu makkarammitasta ja kiskonkaavasta puhuttavan?

S’oon sillä lailla, että, ennenku sitä näinkää raavahaksi tuloo ku mä
ny oon, on sitä saanu juasta toisenki kerran ihmiste asioolla. Niin mä
ku muukki..

Nuarempiansa ja huanompiansa sitä hyppöötethä. Ja siinä se oppi ja
ymmärrys kasvaa, jos on kasvaaksensa. Toiset vanhuuttansa viisastuu,
toisia hyppöötethä elinikänsä.

Makkarammitta ja kiskonkaava on yks virstantolppa Jaakoon monivaiheesen
elämän tiällä.

Asuthin silloon Alahärmäs, Kotoluhran alunamaases taloos, Heikin ja
Jussin välis. Ja suuri piilipuu kasvoo pääryllä ja sauna oli kukkivan
tuamen alla.

Jaakkoo oli vääräsäärine silloo niinku nykki. Oli hiljan saanu
klaffipöksyt, john’oli tinaknapit. Mutta Jaakoon peukalo ei silloo
viälä pryhränny knappia aukaasho. Ja sitä varte seisoo Jaakkoo monta
kertaa merkillisen vakavana suurella porraskivellä, hyvin käsittään,
kuinka voimatoon ihmislapsi on luannonvoimaan eres.

Mutta osas Jaakkoo jo silloo muitaki konstia. Se sanoo kelle vain
viirestä pennistä että:

— M’oon kolomen vuaren vanha!

Ja Kotoluhran puarifröökynän, Naiman kans, oli Jaakoolla sellaane
sopimus, että Jaakkoo tallusti joka päivä puarin oven taa ja takoo
pikkuusella nyrkillänsä ovhe nii kauan, että Naima kuuli ja tuli
kysymhä että:

— Kuka tiälä kopittaa?

— Jatka! — sanoon minä.

Silloo aukeni aina ovi, ja ku kynnys oli korkia, ei siitä päässy ylitte
muuta ku yhrellä lailla. Mä pirin molemmin käsin kiinni toisesta
ovenpualiskosta, nostin toisen jalaan kynnykselle, sitte haararreisin
istumha ja ylitte. Ku mä sitte vähä kokotin ja sanoon:

— Notta Jatkaa!

Niin Naima-fröökynä nosti paakalehen tiskille istumha. Sitte se kysyy:

— Mikä on Jatkan nimi?

Ja kun mä sanoon niinku pitiki, että:

— Jatka!

Niin mä sain suuren fiikunan. Ja mitä sille piti tehrä, sen mä tiäsin
sanomata.

Ku Naima sitte sai pussata Jatkaa poskhe, nii se maksoo aina yhren
fiikunan. Ja ku mull’ei silloo ollu viälä oikee räkninki selvillä, nii
se pakkas fuskaamha.

Sellaasia ne naiset sitte ovat! Pettäävät miähiä jo piänestä asti.

Ho-hoi-ja-jaa!

Ei puarifröökynät enää nostele Jaakkoja tiskille, eiväkkä pyyrä
fiikunoolla poskelle pussata, vaikka kyllä saisivat.

— — —

Se oli joulun aikoohi.

Ja sitte tehthin meillä yhtenä päivänä lahtia. Tapethin se suuri sika,
jota m’olin ollu monta kertaa sianketas luuraamas karsinan raosta, ku
äitee antoo sille syämistä.

Se oli sitte isoo sika! Ei stä tohtinu mennä oikee likiltä
kattomhankaa. Karsinan raosta vain vähä luurata, ku se seisoo poispäi.
Ja siltäki mun pakkas ottoho oikee hengen kiinni. Ja ku se kääntyy,
nii silloo ei Jaakoon nenä ollu enää likilläkää karsinan rakua. En
totisesti olsi sitä sikaa kattonu silmästä silmhä, vaikk’olis annettu
kaks viittäpenniä ja viälä fiikuna kaupanpäällistä.

S’oli suuri ku tuparati. Mutta kualema sillekki tuli ja syäthin piänis
paloos.

Ensin se kölläthin, sitte pistethin, kaltattihin ja raamastethin. Pää
leikathin poikki korvinensa ja panthin lihatiinun kannen päälle. Jalaat
panthin rivihinsä lauranpaloolle ja trenki Juhannes, joka siinä puukkoo
käres hääräs, karjaasi mulle jo toiskan kersoolle että:

— Jos’että mee siitä kauemmas, niin mä köllään ja kalttaan teiräkki!

— Et sä Juhannes tohri meitä tappaa! — sanoo Uurentuvan Jussi, jok’oli
meistä vanhin ja viisahin.

— Vai en tohri — karjaasi Juhannes ja haverti Jussia niskavilloosta
kiinni. Se nosti Jussin ilmaha, riapootti ja toises käres heilutti
kauhiaa puukkojansa.

Toiset kersat päästivät haikian mölinän ja juaksivat pakhon. Mä
huurin kans, mutt’olin niin peljästyksis, etten päässy juaksemha. Ja
housunpelliki oli auki. Ei auttanu muu ku nöyrästi pyytää Juhannekselta
että:

— Ethän Juhannet viitti mua tappaa? —

— No jääkhö ny tällä kertaa viälä tappamata — sanoo Juhannes ja päästi
Jussinki tappamata pois.

Jussi hairas mua heti kynkästä kiinni ja viärä hyppöötti niin että
vain silloon tällöön otti toinen jalka maaha. Portahille asti vei.
Kuistin penkiltä rupes sitten koko kakaralauma haukkumha ja huutelho
Juhannekselle. Oikee nuatin jälkhen veisasivat että:

    Jussii pussii piikinoukka.
    Jussii pussii piikinoukka.

Ja äikittelivät ja näyttivät kiältänsä.

Mäkin seisoon kauan aikaa suu auki, silmät sikkaras ja liputin
rumaaselle kiältäni.

Laulun lopetti lyhkääshe piika-Hessa, joka tuli tuvasta uuniluuta sojos
ja karhas kakarat kauas maantiälle. Mutta ku m’olin matalajalkaasin ja
huanoon juaksemha, jäin tiätysti jälkhen. Mun sauttoo Hessa, sukaasi
luuralla housumpelliille että helähti ja jahkaasi:

— Säki vaivaanen kräveli, jok’et saa housujas knapphi, täs leukojas
ihmisille flänkyttelet ja kiältäs liputtelet, senki naatiaanen.

Sen tiätää että s’otti kipiää ja käyy kunnian päälle. Mutta minkäs
teki? — — —

Illalla oli tuvas kova touhu. Äitee kääntöö isoonpöyrän kannen
toisippäin. Hessa krapas sitä taikinapuukoolla ja isä toi suuren vakan
krouvia rukhinjauhoja tupha. Leivinuunia oli koko päivän lämmitetty ja
äitee käski mua tuan tuastaki käyrä kattomas viäläkö siälä on hiiliä.

Katonrajasta uuniklasin päältä otethin alaha maon viärestä
makkarasarviknippu ja trenki-Juhannes vualeskeli hikipääs
makkaratikkuja.

Hessa käärii tröijyn hiansa kynnäspäihi, kaatoo viälä vähä lisää
jauhoja veritaikinha ja rupes sotkemha että hamhenhännät heilahteli.

— Nyt tehrhänki kerranki siammakkaroota ja kiskoja, että niit’onki! —
sanoo äitee.

— Mutta mihnäs on meirän makkatammitta ja kiskonkaava? — kysyy
yhtäkkiää isä ja kattoo mun päälleni, niinku m’olsin ne johki vetäny.

— Jaa, mihnäs onkaan makkarammitta ja kiskonkaava? — sanoo Hessaki. —
Ookko sä Jatka vetäny niitä?

Mä seisoon silmät pyäriääsnä ku puusta puronnu ja koitin sanua että:

— Em m’oo nähnykkää, enkä tiäräkkää mik’on makkarammitta ja kiskonkaava.

Silloon seliittivät kaikki mulle että:

— Nyt ei tuu koko makkaraan teosta, eikä kiskoosta mitää, jos ei saara
makkarammittaa ja kiskonkaavaa. — Kuinka stä taitaa makkaraa tehrä,
jons’ei oo mittaa, että tiätää kuinka pitkä ja väärä se olla pitää! —
tutkathin multa.

Ja mä käsitin sen selevästi, että siit’ei tuu mitää, jos ei jostaki
saara makkarammittaa ja kiskonkaavaa.

— Mee ny jouthu Jatka pyythön Uurentuvan emännältä laihnaksi
makkarammittaa ja kiskonkaavaa — pyyti äitee.

Ja mä tiätysti heti lährin. Meninki aika hamppua, aukaasin oven ja
pyyrin hengästyksis emännältä, joka justhi puhalti valkiaa viriämhä
hauretvesiparan ala että:

— Äitee kätki pyytää makkarammittaa ja kitkonkaavaa!

— Jahah, vai tehrähä teillä makkaroota — sanoo emäntä ja rupes ettimhä
jotakin pöytäloorasta. Ettii ja ettii ja sanoo lopuksi että:

— Em mä tiärä, mihkä ne meirän makkarammitat ja kiskonkaavat ny on
oikee joutunhet, kun ei niitä näy mihnää. — Meestä koittaa Jatka
kysymhä Heikin tuvasta. Eikhä niill’oo tallella.

Mä lährin Heikin tupha, mutta pimiäs porstuas hapuullesnani ovenkripaa,
kaatoon korennon sellaasella kolinalla, että ku emäntä aukaasi oven ja
mä pääsin pualikuallehena tupha, niin en muistanukkaa enää, mitä mun
piti pyytää.

Piti lähtiä kotia ja kysyä äireeltä mitä se olikaa.

— Jaa, niin! Makkarammitta ja kiskonkaava — lährin iloosisnani takaasi
Heikin tupha hokien: makkaramitta ja kitkonkaava, mattaramitta ja
kitkonkaava, kitkonmitta ja mattarantaava.

Mutta Heikin emäntäkään ei löytäny makkarammittaa eikä kiskonkaavaa!
Ei mistään, vaikka se ettii ylisängyt ja klaffipiironginki. Aukaasi
kellarinluukunki ja mun piti konttia kellarihi kattomha, jos n’olis
puronhet sinne. Mutt’ei niitä ollu siäläkää.

— Jaa mutta, nyppä mä muistanki, että meirän makkarammitta ja
kiskonkaava on Antin tuvas laihnalla. Ne haki täs menhellä viikolla
Antin tuvan pikku-Antti, eik’oo viälä tuanu takaasi. Lähre ny Jatka
nopiaa Anttihi ja sano, että s’oot tullu hakho Heikin makkarammittaa ja
kiskonkaavaa, ku teillä tehrhä siammakkaroota. Siältä sä ne saat.

Ja minä poika lährin. Tulin Antin tupha ja ajoon asiani ku miäs.

Emäntä käsitti heti ja sanoo että:

— Joo, kyllä meill’on makkarammitta ja kiskonkaava. Käys Fiikee hakemas
ne tualta maitokonttuurista. Jos Jatka olis hyvä ja tulis istumha tänne
lavittalle niin kauan kun Fiikee ettii.

Mua piretthi Antis kovasti viarasna. Emäntä antoo sokurinpalan ja
kysyy, joko meirän harmaa kana on poikinu.

Mä sanoon, ettem mä tiärä. Niinku tosi oliki.

Sitten tuli Fiikee porstuasta. Sill’oli fiilipunkin vannes ja
kakspiikkine mäntäkrapa kouras.

— Jahah, siinähä ne ny onki makkarammitta ja kiskonkaava — sanoo emäntä
ja antoo ne mulle. — Katto vain ettet Jatka kaaru ja särje näitä.

Mä lährin vähä taitavaa ja varovaasta kotiappäi. Kannoon toises käres
makkarammittaa ja toises kiskonkaavaa ja huurin porstuas että:

— Aukaatkaa ovi, etten mä tärje näitä mattarammittaa ja kitkonkaavaa.

— On se aika kelvos poika tua meirän Jatka kun se nuan kovasti hukaa
asioolla kulkia — sanoo äitee.

— Kyllä Jatkan pitää ny saara ittellensä oman pikkuuse kyrsän ja
kaksinkertaase makkaran kaulahan — nauroo isäki.

Ja ne mä sainki.

Mutt’en sen erän perähä oo enää juassu makkarammittaa enkä kiskonkaavaa
laihnaamas.

Enkä makkara kaulas kulkenu!




KLOPIKAT HÄJYYLEMÄS.


oottako kuullu, että täälä Härmäs sattuu sellaane noloo asia, että kaks
poijan-mälkkiä ryyppäs ittensä pöhnähä ja rupes häjyylöhö kun oikeen
ennenvanhaan miästen parahat.

Oikeen yltääset meinasivat tehrä ja näyttää, että Härmän veri ei
vapise. Mutta noloosti niiren käythin, kukoonpoikaan.

Toisen nimi on Aaprahami ja toisen Jaakoppi, vaikkei niitä niin sanota.
Mutta kirkonkinjoos niiren nimet on niin ja kun täs retuutis tulee
kirkonkirjakin ethen ja muita papillisia asioota, niin m’oon päättäny,
että sanothan ny kumpaaki oikeen kirkonkirjaan mukhan.

Niin, siit’ on ny prisiis ku knakutettu viikko sitte, lauantakia
vasthan yällä, kun ne lähtivät häjyylöhö. Olivat ensin ryypännehet
siälä Matonevan mökillä oikee vattantäyren ja sitte tullhet juavukshin.
Trossaalivat siinä aikansa ja leveelivät, niin niskakarvat nousivakkin
niin poikaasilla, että päättivät lähtiä kirkonkylällä häjyylöhön. Ja
sen päälle taas ryypättiin. Mutta sitte pyhkääsi Jaakoppi takinhialla
suupiältänsä ja sanoo:

— Soh, Aaprahami, ny lährethin! Hih! — sanoo ja poukahutti kun
fiäteriillä.

Jaakoppi kiataasi kätensä Aaprahamin kaulan ympäri ja se voorostansa
hairas Jaakoppia vyätäröösistä niinku pruukathan, kun häjyylöhön kerran
lährethän.

Ja ku Jaakoppi, jok’on oikia härmälääne, Härmäs syntyny ja kasvanu,
kirrasti hampahia, lasketteli sinisenpunaasia sarvipäitä senku kerkes
että käry nousi, ja taitavasti ja taatia kyykähytti ku remmiillä vain —
niin Aaprahamiakin jo hirvitti.

Eikä se Aaprahami osannu eres pretkahuttaakaa. Kun yritti nytkähyttää,
niin pyllähti isthallensa ku säkki. — Siitäki sen näki, ett’ei s’oo se
Aaprahammi Härmästä kotoosi. Mikhän on tuulentuama, ylimaalaane, kun ei
taira prekkaallakkaa.

Luuloo pöllöö, että sitä poukotelhan kuinka rookaa. Tahris ja
tasapökkää tiätysti.

Siinä se klepaji se Aaprahami sen Jaakopin kuphelia ku mikäkin
poukotes, eik’olsi näyttäny miltää koko meno, jons’ei Jaakoppi olsi
vetäny sillä heljällä äänellänsä, että:

    »Kaksipa kotua poijall’o,
    on linna ja lasareetti
    Hih!
    on linna ja lasareetti- — —»

Siihe katkes laulu ja Jaakopilta pääsi kirpiää että:

— Älä tanan helevetti hypi mun varpahilleni!

Aaprahami kun kans riamastuu, otti ja poukahutti kerraasti oikee
korkiaatte, ja tramppaskin Jaakoppia kintuulle.

Niin ne sitte tulivat raittia roikastaan Jaakoppi ja Aaprahami
kirkonkylän paikkeelle. Ihmiset höröskorvin kuuntelivat ja sanoovakkin,
että:

— Taitaa olla häjyjä liikhellä.

Eikä aikaakaa kun yhren taloon ovi riipaasthin seljällensä ja Jaakoppi
poukahutti keskilattialle ku kärppä. Sivalti puukoon tupestansa ja
pyärähti ympäri kun viipperö.

— Hiuuuh! — sanoo. — Totta jukulaut hohtimet sanon minä! Onko täs
taloos miähenvastusta vai häh?

Ei sattunu olho isäntää kotona. Oli vain emäntä ja kakarat päinsä.
Emäntä oli justhin panemas koivuusta halaaspualta hauretvesiparan ala
kun häjyylijät tryyköttivät tuphan. Emäntä katteli horvin aikaa pitkää
Jaakopin hyppimistä laattialla ja tuumas sitte että:

— Vai on Matonevan pikku-Jaakkoo kans ruvennu häjyylemähä ku oikee
raavahat miähet? Ja oikeen miähenvastusta kulkoo kyselemäs! No on sulla
luantua!

— Heleijaa! — hihkaasi Jaakoppi. — M’oonkin vaan sellaanen pikkuunen
poika siältä Matonevan parthalta. — — —

Ja kyykähytti taas mahtavaa.

Silloo hairas emäntä sen koivuusen koippuran ja sukaasi sillä Jaakoppia
nii leuvoolle, että se meni pyäriensä kun kapu ovensuuhu. Ja kyllä kans
löyti oven pihalle, ennenku emäntä kerkes toista kertaa kalahuttaa. —
Aaprahami, jok’ oli seisonu ovipiäles koko aijan, livahti porstuaha het
ku se näki emännän haloon heilahtavan. Ja paras oliki. Siitä emännän
haloost’ olis piisannu lämmitestä vaikka viälä Iisakillekin — ja vaikka
koko Israelin sukukunnalle.

— Ei nuasta akoost’ o mihkää! Ku peijakas tärähytti halooll’ ett’en
yhtään hoksannukkaa — yritti Jaakoppi seliittää, pirellen leukojansa. —
Ja kuka sitä ny akkaa viittis puukoolla lyärä? Olispa huano! — jahkaasi
lopuuksi.

Lähretthin taas. Mutta se siitä emännän mällist’ oli apua, että
karjumine ja kiljumine lähti Jaakopista nyt oikee syrämmen pohjasta. Se
helppas ja nostatti samalla luantua.

Tulivat sitte pappilan kobralle ja siinä meni Jaakopin sisälle itte
piru niin kauhialta kun se kuulostaaki sanua.

— Nyt tehrähänki se, mit’ei Härmäs oo ennen tehty! Menhän häjyylöhö
pappilahan! Sit’ ei tehny itte Isoo-Antti eikä Rannanjärvikään, mutta
nämä poijat tohtii — trossaali Jaakoppi.

Ja menivät kans. Suaraa pappilan suurehe salihi syränyällä. Ihmiset
ja akat siunas ja varjeli kun Jaakoppi ja Aaprahami ilmestyyvät ramat
kaulas. Häntä truutulla juaksivat pakhon.

— Hou! — Onko pappi pöntöös vai penkin alla? — Tänne tulivakki ny itte
Aaprahami ja Jaakoppi, reirut poijat Härmän Matonevalta. Hih!

Pappi tuli peräkamarista kattomha, kukka sellaasta präiskettä pitäävät.

— Mitäs miähet näin syränyällä ovat kulkeella ja tänne tuloovat
mellastamha? — kysyy pappi niin sinnis että aiva pihaji.

— Jaa, että mitäkö tänne asiaa — härnäs Jaakoppi.

— Me tulimma herra pastori hakhon papinkirjaa, että m’oomma reirut
poijat, totta jukoliste hih!

— Rupias pappi korjasti vaa kirjoottamhan, kyllä nämä poijat petaalaa.
Ja s’oon sun virkas, pisti Aaprahamikin välihin.

Kyllä papin syytti hyppyysiä ja teki miali nykäästä niinku Härmäs tapa
on ja tairetha, mutt eihä papin passaa, ei Härmäskää, tarttua miästä
riveeliihi kiinni ja pläsittää, vaikka luantua kuinka karmiis. Papin
pitää vaan iskiä sananvoimalla, eikä saa manatakkaa, vaikk’ olis kuinka
paha olla.

Huanommalle pualelle siinä jää suunpruukoos kun toinen helapäätä
heiluttaa. Puukkoo s’oon joka Härmäs selvää teköö. Ei sanan miakka
ainakaan haavaa härmälääsen nahkaha puhkaase.

Ei ollu papilla helapäätä, ei moskulaa, pannunjalkaa, ei eres
koippuraa, joll’ olis passannu tärähyttää. Piti niällä vaan ja tytyä.
Ja ruveta kirjootho peijakkahille papintoristusta.

— No eikös näin komjas taloos oo viarahille mitää tarittavaa? —
karjaasi Jaakoppi. — Harvoon me täälä viarahis oomma. Tuas pappi näille
Matonevan komjille poijille pottu pöytähä, niinku pruukatha. — Ja vähä
kiukkuusta!

Silloon jualahti papin pääs asia.

— Ei oo muuta suuhu pantavaa kun limunaatia — sanoo pappi.

— No, tua sitä, meill’ on ainaa omasta takaa, niin pistethän täs
plöröksi — komenteli jo Aaprahamiki, kun näki, ettei papist’ oo
tappelumiäheksi.

Pappi meni tuvan pualelta hakho limunaatipottua ja samalla käski
piian juasta naapuritaloohi apua pyythö. Itte lähti takaasi salihi
limunaatipottu ja klasi kouras. Kaatoo miähille tasapäät täythö ja
rupes kirjootho sitä Matonevan poikaan papintoristusta.

— Ja paa siihe, että Aapram ja Jaakop, reirut poijat Härmän
Matonevalta, ovat syntynehet ja komjasti elänehet, eikä kummallakaa
oo rupulia ollu. Ja puhrasmaineesia ja pulskannäköösiä miähiä, niinku
pastori voii sen ittekki toristaa — saneli Jaakoppi.

Mutta papinkirja ei ollu viälä aiva valmis, ku pappilan salihi astoo
pari _isäntämiästä_ ja silloo meni Matonevan komjaan poikaan suukku
äkkiää knappihi. Ja vähä suijaa olivakki.

Isännät ottivat Aaprahamia ja Jaakoppia kraiveliista kiinni. Eivät
paljoja puhunehet, mutta käpälööttivät poikaasia eri lailla. S’oli
sellaane peset Matonevan poijille, ettei se siitä enää petraa. Olivat
niin hippooseksi hiarottuja ku lamphannahkaane tupakkimassi.

Mutta fankiföörärihi komjasti nämäki rääpööt viäthin ja raurat saivat
jalkoohinsa, ku oikee aikamiähet.

Ja s’oli liika suuri kunnia sellaasille klopiille.

Tunkiolle olis saanti paiskata.




HÄRMÄ — SUAMEN KORSIKKA.


Oottako kuulu, ett’ei oo viälä Härmän mainet mennyttä?

Viälä siälä helapää heilahteloo ja seiphät ilmas vinkuu! Ei oo puukkoo
tuphen ruastunu, eikä »tupenkaavat» unhoitettu!

— Heleijaa poijat! Hih! — sanon minä, että

    Konnuuttansa se Hunurin Antti
    tikkaan alle kuali — — —

Niinkuu näjettä, että suanehen otti! Eikä kummakaa, että Härmä on mulle
rakas. Tunnustaa täytyy, että Härmästä s’oon tämäki Jaakkoo. En oo
viittiny ennen sanua, kun on näyttäny siltä, ku Härmäst’ olis kurssi
karonnu ja veri vaalennu.

Härmästä, Suamen Korsikasta!

Olkohot nämä Lapuan komiat, Ilimajoen ylypiät, Ylistaron mahtavat
ja Laihian nälkäsilmät niin sinisen kurnaalin sivistyneinä ja
ittekasvatukses pitkiillä iruulla, ku tahtoovat, mutta härmälääset,
n’oon este!

    Nee saa hyppiä pöyrälle,
    jok’on meitäki verrempiiä!

Sen tiärättä poijat sanomata, ettei passaa Härmäs pöyrälle hyppiä,
vaikka haastettaaski!

Mutta sitä minä imehtelen, että kuinka siälä Härmäs voii olla ja
hengittää sellaaset miähet, jokka kulkoovat kaatelemas ihmisten
haavanvoithet maaha?

Vähemmästäki on miähiä lakanoolla kannettu.

Em mä sitä sillä sano, ettei kialtolaki hyvä ja paikallansa olsi, mutta
että härmälääne rupiaa poliisin trengiksi! Se on poijat liikaa! Siihe
virkha on muita, halavempia — — —

Poliisi on poliisi. Se pitää olla. Sill’on oma virkansa ja hoitakhon
sitä. Siit’ei oo pahaa sanomista. Mutta että ruveta poliisin trengiksi,
ehrontahroon passaripoijaksi, siihe koiranvirkha ei ainakaa enne oo
Härmästä miähiä liienny.

Toista s’oon reiru tappelu. Siitä minä sukuni tunnen. Se friskaa, ku
vähä kupithan.

Ny on taas pitkästä aikaa ollu oikia reiru härmälääne tappelu, johna
sukukunnittaan lyäthin puukoolla ja seipähillä.

On se Erkki poikaa! Kun oli jyviä viämäs asemalle ja näki sen
Rajalaasen sukuunensa tulevan, niin — hevoonen poikkipäin tiälle! Tiä
tukhu ja puukoot käthe! Poikaaset katkoomha seipähiä!

Muttei oo Rajalaasekkaan Nauku-Maijan poikia.

— Pois tiältä Erkki kopukkoones elikkä putuat orrelta! — huutivat.

Ja sitte lyäthin! Sit’ oli ilo katteila. Puukoolla sen ku kerkes ja
aina välihin seipähillä.

Huanoja n’oon Hilliläästen seiphät pookipuiksi. Ku knuppihi vähä
tärähyttää, nii sen seittemäksi hajuaavat.

Sai siinä Erkki ja Erkin suku, jos sai Rajalaasekki. Mutt’ olis sillä
Härmän tohturilla ollu enempiki parsinlankaa palkhenkiäliä tikkaalla.

Siihe se sillä kertaa loppuu. Kun on reijät kursittu ja kapulat
märkinehet, niin sitte taas nykäästhän. Sukukunnittaan, sanon minä, kun
Korsikas.

Mutta sen sanon minä teille, rakkahat härmälääset, että älkää antako
perintätapaan muuttua: Puukkoo, moskula ja pooki on härmälääste
tappelu-asehet.

Ei pirä häväästä Härmää rivollia suuremmalla ampuma-asehella!

N’oon raukkoja, jokka airanraoosta luaripyssyllä ampuu.



ISOONTALOON ANTTI-POIKA.


Oottako kuullu mihnä pääs mailmaa se Isoontaloon Antti-poika tätä nykyä
häärää?

Ei oo siitä poijasta taas kuulunu pitkihi aikoohi mitää.

Mutta eilen tuli Antilta Vaasaha tilikrammi ja siitä näkyy, että siälä
s’oon Antti-poika, johna pitääki.

Siälä Karjalan mailla, tikillä Petroskoita puskan juurella mettis vain
kellii ja luurii, ku polseviikki oikee enkelsmannia mökyyttää.

Ku pitkäkoipi-enkelsmanni oli meinannu nuan vain piippu suus valloottaa
sen Petroskoin kaupungin, niin polseviikki olikin tehny sellaasen
klenkun, että faarttas takaapäin sen niskaha ja tärähytti, nii että
enkelsmannin meni piippu poroonensa väärähä kurkkuhu.

Koko enkelsmannin armeija meni pirinpärin ja kapteeni sanoo että:

— Sanomapits!

Mutta Antti-poika vain naureskeli partoohinsa ja sanoo pojillensa että:

— Antaa ny konkkanenien vähä poukotella ja ryssänki kerran olla
tohkehes. Mennähän me sitte poijat kysymähä, mitä ne hasajaavat.

Ja ku enkelsmannill’ ei ollu enää muuta ku vähä karvoja korvien nenis,
hyppäs Antti-poika poikinensa puskikosta joukho, hihkaasi ja vähä
tupellansa hosuu, nii jo pääsiki kaalinsyäjiltä haikia:

— Hospoti pomiloi!

Ei keriinnehet tavaarissit pistää paitaa housuuhinsa. Huutivat että:

— Joptvujumat, Antrej Pjekkeleevits Isotaloffski! Krukom naleevo! Tavai
tavaarissi piekom marssia se ku kintuusta lähtöö!

Ja kyllä pisteliväkki poikaaset vähä sassia marssia. Karvatukut vain
pöläji ku Iivanat pyhkääsivät.

Se trenki-Kuustaa siältä Laiturista, jok’on ollu Amerikas ja ny on
Antin följys, kysyy enkelsmannilta, joka makas silmällänsä kurakos että:

— Hau aa juu mister Pull (Miltäs tuntuu?)

— Veri ill, but God seiw the King änd Isotalo-Ant!

— Mitä se honajaa? — kysyy Antti.

— Se sanoo, että kyllä sen krupis tuntuu, ja että Herra varjelkho
kuningasta ja Isoontaloon Anttia.

— No kyllähä mä täs ny ittekki pärjäälen — tuumii Antti.




SEINÄJOEN FLANKKUAITA.

Oottako kuullu mitä Seinäjoella hommatha?

Siältä ny kummia kuuluu. Mä rookasin eileen yhren tutun miähen
Seinäjoelta ja se sanoo jotta:

— Seinäjoell' ollaha eristymhä päi. Varsinki ryyppöömiähet ovat
ruvennehet huamaamaha yhthenliittymisen suuren voiman ja merkityksen.
Ja ne erut, jokka itte kullekki puulaakimiähelle yhteespyrinnööstä
koituu.

Onha muistos jokahittella joka vain yhrenki illan ja syränyän on
pörränny Seinäjoen kunniootettavien juappojen ilooses sakis, ja
kuka sit'ei olsi tehny, että katujen ja teiren leveys siinä aseman
paikkeell' on imhellistä laija.

Se on oikee luannon oikku ja kamala paikka.

Päivällä ja viälä ehtoopualellaki on tiä kyllä leviä ja oikoone, mutta
annas peijakas ku rupiaa hämärtämähä, niin tiä soukkenoo ja lyää
länkkiä, jotta kuraasehe ojaha miähen paiskaa, vaikka kuinka koittaas
suaraa ja tyrniää kulkia.

Jota myähääsee on yä, sitä klumppuusemmaksi ja nyrkkäharjaasemmaksi
kans tiät tuloovat. Tuas yhren aikha yällä on ku yrittääs rautalankaa
pitki kulkia.

Tiätää sen, jottei siinä sarankilon äijät pitkältä koikkarootte, ku ei
nuaret klopikkaa tahro päästä päästä päähän.

Ojaha paiskaa ja ku häjysti sattuu nii nyrjähyttää koipensakki, jotta
pitää monta päivää klynkätä ja ihmisille valehrella.

Mutta pahin vaiva on kumminki ku verhat pakkaavat nii ryvettymhä
Seinäjojen savivellis ja lakki putooloho.

Kun aamuyäst' on kyllä hiljaa ja varpahilla päässy livahtamha kotiansa,
ettei eres akkakaa huamaannu, nii aamulla ku herää, on akka heti
kyselemäs jotta:

— Mihnä, herrenjee, s'oot taas rämpiny, ku verhat on nii kuras yltä ja
alta? Ja mihnä su lakkis on? — Naamasnaski on rapaa ja hiukset aiva
saves! Voi tuhannen porsas sua! Katto ny!

Silloo pitää isännän seliittää niin ku asia on jotta:

— Ku mä tulin yällä kokouksesta, nii tuas Parviinin kohras luiskahtii
jalka ja mä putosin ojaha.

Ku on hyvä emäntä, nii se uskoo tämän monta kymmentä kertaa perätyste.
Siunaaloo vain jotta:

— On se kamala paikka se Parviinin kohta ku aina sä siinä kuuppaat
ojaha.

Mutta jos on häjy akka, jollaasesta meitä kaikkia laupias kohtalon
kaikkivaltias pitkäsormi irti pitäköhö, nii s'ei ota uskuaksensa ei
vaikka! Ei ensimmäästäkää kertaa.

Haukkua mankuttaa vaa, jotta muka ryyppööll'on ollu.

Mutta ny n'oon Seinäjojen isännät päättänehet ruveta tositoimihi aseman
teiren kunnostamiseksi.

Ne tiät meinatha ny levittää kolme syltä ja laittaa kaks syltä korkia
flankkuaita kummallekki pualelle tiätä.

Ja tehrä se aita nii tivis, ettei raoostakaa pääse ojaha putuamaha ja
verhojansa ryättämhä.

Ja se flankkuaita pöngithä peijakhanmoosilla piiruulla ja parruulla,
jottei kaaru, vaikka pakkaas kallistelhonki.

On ne seinäjokiset käytännöllisiä ja viisahia miähiä.

Paljo parempia ku Lapuan isännät.

Ku Lapualla isäntä tuloo kokouksesta, eik'oo flankkuaitaa, nii pitää
poikasten kulkia erellä huutamas jotta:

— Pois tiältä, kieltolaki tuloo — — —




JAAKKOO LEIKKEELLÄ.


Oottako kuullu, että m'oon ollu leikkoolla ja tehny suuren keksinnön?

Sellaasen että isäntäänki passaa nyt ruveta leikkoolle.

Tähä asti ei s'oo oikee tahtonu luistaa isäntämiähiltä, kun on ollu
vatta eres. Mutta jo ny rupes niiltäki luannistamaha.

Sitä se teköö ku lähtöö viisas miäs kokeeloho.

Ei mun tarvinnu freistaalla ku pari kertaa, ku hoksasin, ettei se sillä
vanhalla lailla leikkoo luistakkaa.

Hätäkös niiren sellaaste laihaan kurkeloosten on leikata krapsutella ku
kruppi antaa perähä ja käret ulettuu maaha. Mutta toista s'oon munki ja
mullaaste isäntämiästen, ku on vatta eres.

Kyykkymähä kyllä pääsöö, muttei paljo koukistamaha.

Ja ku oikee yrittää kurkottaa, nii ottaa vatthan kipiää ja veri juaksoo
päähä.

Ja paperossinsavu menöö silmihi, ettei näje mitää.

Saattaas viälä, kun nii silmät ummes riipasoo, telata sormensa ja
koipensakki.

Hyvä ettei sirpintutkaan puhkaasisi mahaha viälä aikamoosta
palkhenkiältäki.

Ja s'ei kärsi paljo teräaseella kututtamista — ainakaa mun vattani.

Jos passaas ruistaki leikata selkäkenos seishalta, niin menishä se,
mutta tulis niin lyhkääsiä lyhres-typyköötä. Ja jäis pitkä sänki, ja
pitkät oljet jäis pysthy pellolle.

Ja mitäs sitte myitääs ku jyvät itte syärähä.

Eikä pirkuleskaa osta pitkiä olkia pysthy pellolle.

Sen ymmärtää jokahine yhtähyvi ku minäki ja sitävarte en yrittänykkää
knuppia leikata, ku purotin itteni kyykylle ja nirhasin vähä tarkasti
maatamyären poikki. Pakkas vähä tulhon juurinensakki.

Mutta ku kyykyllänsä oikee hapenesta leikkaa, nii siinä väsyy niin
kauhiasti kintut.

Ja ku aina välistä pitää vähä poukahuttaa ittiänsä ethempäin, niin
pakkaa klenkahteloho ja pyllähtämhä.

Isthaltansa olis muutoon kovasti mukava leikata, mutta pistelöö niin
perähän, ettei sitäkää kauaa kärsi.

Ja kun on märkä maa, niin on muutoonki vähä holtitoonta ja ilikiää.

Lypsin-lavittalta on jo paljo kätevee leikata, jos siin'on kaikki
nelijä jalkaa tallella.

Mutta kolmijalkaanen tahtoo klenahrella.

Ku lavittalta leikkaa, niin siin'on vain se vika, että stä pitää aina
vähän päästä siirtää.

Mutta ku istuu takaperi jalaat roikolle meijärikärryyhi john'on
tuallaaset varileivänkokooset pyärät ja panoo poikaasen sitä vetämhän
peltua pitki sitä mukaa ku krapsii, nii jo passaa joo isoomahaasenki
isäntämiähe leikkaalla.

Siitä kärrynperältä vaa huhtua selkäkenos ja piippu suus.

Eikä tuu yhtää selkä kipiäksi!

Siinä on vain pirettävä varansa ku emäntä huutaa kaffille, ettei
poijanhöperö verä ojapaikasta tiälle. Siinä tärskähyttää niin
armottomasti. Voii jäärä kiäliki välihi.

Pitää kattua, että poika viää siltapalkasta ylitte ku kaffille lähtöö.

Ja samoon kaffilta tulles. S'oon kattokaas sillä lailla, että ojapaikas
tärskähyttää tullen mennen.




HEVOOSTA VAIHTAMAS.


Oottako kuuliu, kuinka yhren isännän käythin hevooskaupas Vaasan
markinoolla?

Sill'oli sellaane vihapito salvia, jota s'oli manannu Mikkelistä
asti. Oikiastansa s'oli muutoon kaikin pualin hyvä ja vankka hevoone,
mutta ku se sai sen pään, niin hyppii pysthy, potkii, prätkytteli ja
tryyköötteli, mihkä rookas. Eikä isännän auttanu mikään. Pänttäs sitä
eli löi, s'oli yhren tekevää. Mutta pahite isäntää suututti se, ku
s'oli purottanu sen hevoosen takia ainaki viis kertaa lakkinsa. Ja
lakit on nyt tyyrihiä.

Ku se hevoonen sai sen iilin päähänsä keskellä maantiätäki, niin sit'ei
osannu yhtää pitää varaansa. Siitä paikasta riipaasi, n'otta lenti
lakki tiäpualehe. Ja monta kilomeetriä mennä paasootti, n'otta piti
irvillä hampahin pirellä ittiänsä rees kiinni. Takaasinpäi ei sitä
hevoost' olsi saanu tulhon vaikka sen tuhat olis ollu. — Sinne jäi
lakki, ja kyllä niillä ottajia on.

Ja sitä varte s'oli se isäntä tullu markinoolle vaihtamahan pois
sellaase pritakan. Oli varannu pari pottua pontikkaaki turkin
plakkarihi, että saa paiskata naamahansa ennenku plassille lähtöö. Ja
minkälaane hevoosmiäs s'olis, jok'ei olsi pöhnäs? Eihän stä viitti
huutaa ja valehrella selvällä päällä, nii ku hevooskaupas pitää.
Isäntäki teki kortteeripaikasnansa kolme kissintunssia, seikasta
plöröä, n'otta tokeniki. Pakkas jo pihasta lähties vähä viippoottamha.

Mutta kyll'oli kans oikia ääni kellos, ku isäntä paiskas ittensä
rennosti rekhen ja hihkaasi että:

— Hei elämää, eikä mitää kituelämää! Tiä auki ja taivasta myäre!

Ja kyllä salvia lähtiki n'otta pyry nousi Pitkääkatua plassille päin.
Ei keriinny poliisikaa ku härintuski hankehen hypätä ja vähä krääkäästä.

Santviikin mäen pääll' oli hevosia ja miähiä aivan mustana.

— Hevoone ku limppu ja poika ku mötiäänen! — hihkaasi isäntä, joka
kyllä taisi. — Täs s'oon hevoone, jok' ei lantiilla lohkee.

Koht'oli miähiä ympärillä pää vääräs siikaroomas. Salviaa kattothin
erestä ja takaa. Yks oli suusta luuraamas, toinen perästä sihtaamas.
Kattoovakki tarkasti. Ja se mustalaane, joka piti häntää ylhällä,
kiljaasi sille suusta kattojalle, että:

— Näkyykö läpi?

Silloon suuttuu isäntä ja huitaasi mustalaasta suittenperillä ympäri
korvia. Sanoo että:

— Oikee köyhät ei saa kattuakkaa! Eikä sikavainaan silmill' oo ennenkää
nähty!

Samas tuli yks Vähäänkyröön lahtari kaakillansa kolistaan sellaasta
lentua, jott' oikee hirvitti. Kuinkaha oliki saanu koninsa sellaasehe
vauhtihi. Yks äijä siinä tuumas jotta:

— Huipathanko huppia?

Ja tuli heti kauppa. Isäntä sai 700 väliä ja lähti uurella hevoosella
tryykööttelöhö. Heitti salaasinpualin potustansa aika ploiskahroksen
poskhensa, sylkääsi, hihkaasi ja — taas oli miäs hevosen suuta
luuraamas.

— No rippikoulu-iäs s'oon, mitäs siinä vahtaat — jahkaasi isäntä.

Eikä siinä kauaa noukka tuhissu ku taas vaihrethin. Ja vaihrethin ja
huipitthin viälä monta kertaa. Sitä pikemmin tuli kaupat, jota pahemmin
isäntä tuli pönttyrähä. Se teki väliä ja antoo kans, kuinka kulloonki
rookas.

Oli jo pimiä, tuas 9:n aikana, ku isäntä tuli hyppööttään Pitkääkatua
ja ajoo yhthen toisen kans n'otta tärähti. Manathin ja präiskäthin
niinku pitiki ja sen päälle vaihrethin hevoosia.

Isäntä tykkäs, jotta sen toisen hevoone oli vähä suuree ja rotevee ja
antoo 1.000 markkaa ja lakkinsa väliä.

Sitte ajoo kortteerihin ja kortteerin emäntä pani hevoosen tallihi, kun
isänt'oli niin pöhnäs.

Pakkas isäntää vähä aamulla naurathon, vaikk' oliki kohmelos. Tuumas
että:

— Pitää käyrä kattornas minkälaase kopukan mä nyt lopuuksi oon saanu.

Tuli tallihi ja kattoo — niin eikös isännän oma salvia seisokki siälä!
Mulkaasi vain isännän päälle ja oli kun olis' sanonu että:

— Sen tuhannen päitäkö tämä tälläänen prissoo merkittöö? Mutta kyllä
kans akkas sun kuulettaa, kun kotia päästhän!




LAPUAN TULIPALO.


Oottako kuulLu, jotta Lapuall'on palanu navetta?

Onkhan siitä ny kolmiakaa viikkua sitte ku se paloo. Ja hyvin palooki,
aivan poroksi meni.

Ja tohina ja touhu oli sellaane ku pruukathanki. Huurethin ja hypäthin
aiva viivana vaan ja paljo tuli ihmisiä ja kakaroota kattomha.

Ja toiset pukkiivat toisiansa ja hokivat jotta:

— Älä tuki siinä, että mäkin näen. Pysy erempänä! Ka, kun pukkii, eikä
kuulekkaa.

Mutta taloonväki juaksi jotta hiki nokkuu ja samoon krannin miähet.

— Tuakaa vettä, hyvät ihmiset, älkääkä siinä käret plakkaris seisko ja
töllistelkö — huutivat ne, jok'oli touhus.

Arvoosa yleesö käänti päätä, jotta kelle ne oikee huutaa?

Avuliammat yleesöstäki, jok'oli tullu vain kattomhan, huutivat
takimmaasille jotta:

— Hakekaa, hakekaa, vettä — — —

Ja takimmaaset, jokk'ei tahtonu oikee nährä, rupesivat hosumaha ja
töyttimhä jotta:

— Päästäkää meitä hakhon sankoja siältä erestä — — —

Ja pukkiivat ittensä aivan parhaalle plassille. Ku olivat päässehet
ethen, niin pistivät käret plakkariihi, eiväkkä olhet tiätääksensä.
Mutta toiset hairasivat sangoon käthensä, kököttivät takimmaasille ja
kovasti höpöttivät jotta:

— Tuas on sankoo, juaskaa juaskaa hakhon vettä, mitäs siinä
seisoskeletta. — Hekää! — No ottakaa ny, kuulettako!

Yhren onnettoman piti ottaa sankoo käthensä, ku kaikki kattoovat sen
päälle.

Se lähtiki klynkyttämhä hissuksensa puarin taa. Sinne putos sankoo,
ettei se ittekkää huamaannu. Tuli aikaan perästä muina miähinä takaasi.

— Mihn'on pruutta? — rupesivat huuthon ihmiset, ku näkivät sitä
tuatavan hevoosella aiva häntäpystyä.

— Pruutta tuloo! Pois tiältä! — huutivat kaikki ja tukkiivat niin
trusaha, jottei sitä saatu hyvähän aikahan alaha kärryyltä. Saathin
kumminki viimmee ja jokahine rupes vethön pruutan lankia ja huuthon
jotta:

— Masiina käynthin! Pumpakkaa, pumpakkaa hyvät ihmiset!

Lankia viäthin kovaa ja sitä piisaski, kun ei huamattu kruuvata sitä
toisesta päästä kiinni.

— Mihn'on konhenkäyttäjä?

— S'oon kotona!

— Mitäs sillä täs tehrähä? Kyllä tuallaase moottorin osaan mäki
käynthin panna — tuumaa yks äijä ja rupes väänthön pyärästä.

— Ei siitä! — kiljuu toinen. — Väännä tuasta! Annas minä — — —

Siin'oli konhenkäyttäjiä joka miäs.

— Annas ryyppy viälä — hoki yks.

— Ei saa ryypätä — huuti heti yks viinapoliisi takaa, vaikkei se mitää
nähnykkää.

— Moottorille ryyppy, pöllöö! — huurethin vastaha.

Ja käyntihi saatihin! Se tikkas ku silinterikello.

— Vettä sisälle pruuttaha! —

Siin' oli jokahine noukkinensa avuus ja kaatamaS.

Ensimmäiseksi kaarethin isoo meijärikannu, joka seisoo moottorin
viäres. Se pruutathi navettahan ja hyvin meni ja kovasti prätii ja
paloo, ku s'oli lamppuöljyä.

Mutta sitte kyllä pruutathin vettä päälle.

Tuli sellaane piäni erehrys, jotta konhenkäyttäjät pruuttasivat
navettahan moottorin petruulikannun.




KOULUPOIKAAN KORVAT.


Oottako kuullu mitä varte koulupojill’ on korvat?

Te luuletta vishin, että n’oon sitä varte että kuunnella?

S’oon sitte julma erehrys!

Ei korvilla kuunnella, vaan korvan reijillä ettäs sen tiätääsittä tekin
jok'etta oo luannonhistoriaa lukenehet.

Korvat on koulupojilla sitä varte, että opettajall' olis jokin kripa,
johka tarttua, kun naskalia pitää välihin nostella.

Mihkäs niitä ottaas kiinni, kun ne juupelit pitää lyhkäästä tukkaa?

Nenästäkö?

Ei passaa! S’oon koulupojilla niin pehmoone ja lipoone, että aina
lipsahtaa, ku yrittää.

Ja useen niin piäniki, ettei sitä saa kourahansa.

Näpsyttimillä sais kyllä kiinni, mutta vois nenänypykkä päästä irti. Ja
s’olis pojalle elämän ikuune vahinko.

Eihä sitä aikamiähenä voitaasi sitte enää nenästä vetääkkää.

Ja ny on mulle kirjoottanu Jurvasta yks tyhmä miäs, että siälä on
opettaja, joka repii ihmisten lapsilta korvat.

Se miäs, joka näin kirjoottaa, on aasi. Se on selvää.

Kun ei se hoksaa, ettei s’oo opettajaan vika, vaan niiren poikaan.

Elikkä oikiastansa niiren poikaan papan ja mamman, kun ovat laittanehet
mukuloollensa niin huanot korvat, ettei ne kestä tavallista
koulunkäyntiä.

Mitä sellaasilla korvilla teköö?

Paras on, että ne repii pois jo kotona. Niin ei tarvitte opettajaa
moittia, että se korvista »meirän poikaa» kiikuttaa.

Koulun ja koron pitää olla voorovaikutukses, sanothan kouluhallituksen
kiartokirjees.

Se tarkoottaa sitä, että lasten vanhempaan pitääs jo kotona repiä
kakarootansa niin korvista, ettei opettajan tarvitte muuta ku opettaa.

Jos ei niitä kotona korvista veretä, niin pitää opettaja-paraan tehrä
sekin.

Sillä koulupoikaan korvista repiminen on aivan välttämätööntä ja
herelmällisen oppimisen ensimmäänen ehto.

Ja jos korva sattuu irti pääsemhä, niin siitäki on lapselle vain hyätyä.

Ei talvella korvia palele.




HÄRMÄN KUUSTAA.


Oottako kuulLu, että taas meistä härmälääsistä puhutahan?

Yks Härmän Kuustaa on Nyykaarpyyn markkinoolla näyttäny ruattalaasille
ja muille mustalaasille vanHoja härmälääsiä konstia.

Ajanu suaraa syvimmästä paikkaa hevoosella joen poikki.

Ja sitä ne ny hurrit päivittelöövät ja siunaavat, ku suurtaki asiaa,
että:

— Ku suaraa törmältä ajoo jokhen, john'on kolmatta syltä vettä ja yli
hengis hevoosinensa pääsiki!

N'oli justhi tulos kotiappäi ku siinä pari kilometriä kaupungista
Mikkelspakan kohras, john'on uusi navetan timproos, seisoo miähiä ja
hevoosia pirätyksis ja yks krakikaulaane mustalaanen, kauhiammoone
karvamösä takaraivalla, leveeli että:

— Täs s'oonki hevoone ku vesilintu ja poika ku suarssanpoika!
Rippikouluijäs ja hamphat ku hohtimet sano! Ei oo niuhu ei krupuri,
eikä potki, vaikka sisälle konttis!

Niin silloo justhi passas siihe tuloho Härmän Kuustaa pualtahyssyä
lykkööttään orhillansa, jok'on sen Hakolan Erkki-vainaan
kantakirjatamman alaa isän pualelta ja kysyy että:

— Kakkuako se mustalaaspoika hevooseksi valehteloo oikeen miäsjoukos?

— Hai mankuta maanaa, hai pakati pullaa, hai tammiska rommaa! — manas
mustalaane, että pieksusaaphan punaaset rihmatupsut vain nytkähteli.

— Täs s'oon se kotielään, jota ihmiset hevooseksi puhutteloovat — sanoo
Kuustaa. Tällä hupalla passaa päästää silmät ummes pitkin ja poikin.
Airasta ylitte ja joesta poikki!

— Ep peijakas ajakkaa joen poikki — huuti mustalaane. Saat tuhannen
markkaa ja tämän mun hevooseni iliman jos ajat!

— Kättä päälle! — sanoo Kuustaa ja käänti het töyrää alha, että
moljahti.

Kahren sylen pääs rannasta rupes hevoone jo uimha ja Kuustaan perä
kastuu.

Sitte tuli purotes. Kärryt uppos ja Kuustaa plumsahti pohjaha. Hevoosen
pää vain näkyy.

Jos siinä ny olis ollu miäs mistä kirkolta hyvänsä, paitti Härmästä,
niin sinne olis hukkunu kun torakka harikkohulikkaha, mutta Kuustaa
oliki Härmästä.

Se kaahasi kahrereisin hevoosen selkhä, sivalti puukoolla hihnat poikki
ja uii orhillansa »yli Veikselin kun pitoihin vaan» — niinku laulus
laulethan.

Ja mustalaane maksoo 1.000 mk. manas että sätii ja rupes päästelöhön
aisoosta kopukkaansa.

Mutta Kuustaa sanoo että ei oo pieksunahaan puutetta taloos eikä
kärryys tilaa hevooskonia kuljettaa. Pirä kopukkas!

Sellaasia n'oon härmälääset. On niillä suuta jos on päätäki.



MAAHERRALLE OPETETHAN JÄRJESTYSTÄ.


Oottako kuullu, kuinka siinä käythin, kun härmälääset opettivat Vaasan
läänin maaherralle järjestystä?

S’oli Lapualla, silloon maanviljelysnäyttelyn aikana.
Näyttelytoimikunta oli pannu parahat ja luatettavimmat kansalaaset
Etelä-Pohjammaalla, se on tiätysti härmälääset, järjestystä pithön
näyttelyplassilla. Ja se oliki oikee tehty.

Ihmiset tiäsivät heti ittestänsä, että ny pitääki olla siivolla, elikkä
oletethan.

Eikä mitää erityystä tapahtunukkaa. Se sonnimullikka vain pakkas vähä
akkojen kimppuhu ja ihmiset jo juaksivat ku päättömät, mutta sitte
tuli yks järjestysmiäs ja hairas sonnia korvista, kun ei sillä eres
ollu sarviakaa, sellaasella naatiaasella ja talutti korjasti takaasi
pilttuhunsa.

— Täs sä senkin nuukkoo rupiat primputtelemaha ja akkoja peljättämhä
hyväkäs, kun ei oo sarviakaa. Ei oo muuta kovaa ku sorkat ja nekki
flintallansa.

Ja lyärä flätkääsi viälä lavoolle, n’ottei sonnimulli tohtinu
häntäänsäkkää heilahtittaa.

Ja niin oli järjestys palautettu ja härmälääset asettuuvat taas
yhteeskoulun portille kattomahan perähä jotta kaikki menöö ratihinsa.

Ja hyvin meniki siihe asti ku tuli vaunuulla ajaan maaherra.

Se meinas ajaa suaraa portista yhteeskoulun pihalle, eikä pirättänykkää
pilettiä osthon ensin. Niin ku muut kansalaaset.

Härmälääne porttipiäles kattoo pitkää että:

— Piletti!!!

Mutta kuski nykääsi vain noukkapystys suittista jotta:

— Pois tiältä!

Mutta silloon härmälääne järjestyksen pitäjä tarras hevoosen
suupiälestä kiinni jotta:

— No ei sitä ny nii vain piippu suus mennä! Ensin ostethan piletti,
elikkä mä paan saman luion takaasi kun ootta tullukki.

Mihkäs siitä meni? Mahrottomall’ ei voi maaherrakaa mitää. Sen piti
nousta ja sanua jotta:

— M’oon maaherra!...

— Oo mikäs oot. M’oomma Härmästä täälä järjestystä pitämäs ja täs
paikas ostethan piletti ennenkö tuanne sisälle pääsöö.

Maaherran meni silmät suuriksi ja sanoo jotta:

— Mä ostan tiätysti piletin niinku muukki, mutta mä viän ensin hevoosen
tuanne yhteeskoulun pihalle ja tuun sitte osthon — — —

— Mitäs siinä turhia venkaaloo. Täs s’oon piletti ostettava. Niin s’oon
päätetty, eikä tästä kukaa mee läpitte ilman tikettiä, kyllä se nii o.

Ja niin se oliki. Maaherra sai korjasti ostaa piletin ja:

— Ny saatta mennä! — sanoo porttivartija.

Maaherra kääntyy vaunuusnansa ja kattoo viälä perähänsäkki sitä
järjestysmiästä että:

— Siinä vasta kova järjestysmiäs oli! On nua härmälääset jäykkiä äijiä.

Mutta härmälääne porttipiäles tuumas vain jotta:

— Pitää nuata herrojaki vähä opettaa — —.




TOTTUMUKSEN VOIMA.


Oottako kuullu tottumuksen voimasta puhuttavan?

Kun ihminen elikkä jokin muu luantokappales kauan aikaa teköö jotakin
yhtä ja samaa, niin se lopuksi tarttuu niin siihe, että teköö sitä
huamaamata ettei havaattekkaa.

Mutta että paseerikeppi rupiaa sellaasia konstia tekhön, se on jo
imhellistä ja kamalaaki.

Ajatelkaa ny, ku yks herra meni täs yhtenä iltana Venska Kluppenille
vanhaan Austin hotellini, jok’on ny aiva raitis paikka viinoosta
ja pontikoosta, ja pani keppinsä entisen hotellin, nykyysen Venska
Kluppenin oviloukkohon, istuu lavittalle ja rupes lukhon sanomalehtiä,
niin silloon se tapahtuu! Se piritistine ja mustan makiikan
yliluannolline asia, että keppi rupes loukos yhtäkkiä tärisemhä ja
huiskumha.

Se keppi näki juapunehen helsinkilääsen jopparin, joka hoippuu porstuas
sinne tänne.

Keppi käsitti, jotta tua herra on tuen tarpehes, tarvittoo häntä,
keppiä.

Ja keppi hyppäs loukosta, kallisti koukkuusen päänsä sen herran kouraha
ja niin lährettihi liikkehelle. ....

Ja hyvin meni! Se juapunu herra pääsi onnellisesti kepin varas
poliisien sivun eikä joutunu putkahan, vaikka pakkas vähä huiskuttamha.

Ja kun se kepin oikia herra lahti illalla kotia ja haparootti
oviloukosta keppiä, niin sit'ei ollukkaa. Ei vaikka kaikki kluppenin
herrat olivat yhtaikaa loukkohon luuraamas.

Ja se herra lähti kauhian suuttunehena ja soitti poliisille jotta:

— Vassokuu nälla konstaapeli, min keppi vara prinka port!

Ja poliisi lähti prinkaamahan kans ja löytikin kepin sen helsinkilääsen
herran kortteerista. Eikä se helsinkilääne voinu muuta kun räpyttää
silimiä jotta:

— Ja förstoor intte huru hande keppi komma me mej. Ja vara tuusan
fyllun i koor.

Poliisi sanoo sille miähelle jotta:

— Fyi sjäms fyllhuntin, koo promeneera antras kepin kans.

Ja vei kepin oikialle isännälle.

Ja se kun piti kepille aika rippisaarnan jotta

— Tu kamla tsäära truutjeenari. Intte he passa ti helviti tu koo kuska
antra fyllhundan hem para pappa. (Sä vanha uskollinen palvelija! Ei se
passaa hiithenkää, jotta sä rupiat täss muita juappoja kotia kuskaamaha
ku pappaa.)




HYVÄ KONSTI.


Oottako kuullu, kuinka parahite saa väkiä tuloho iltamaha?

Silläki alalla on ny tehty keksintö. Ja tämä patentti kuuluu Lapuan
kirkonkylän nuarisoseuralle. Mutta ku keksinnöll’ ei ainakaa viäl’
oo oikee viraallista patenttia, niin opetan tämän konstin muillekki
sellaasille seuroolle ja yhristyksille, joire iltamihi ei tahro tulla
väkiä.

Näin tekivät Lapuan nuaret miähet Viattomaan lasten päivänä:

Hommattiin iltama, vähä hyvää runua ja pelimanni. Ja tiätysti
piletinmyyjä, joka panthin siihe kylmähä komppelihi porstuas. Ovia ei
tarvinnu aukaast’ ollekkaa. Nehä on Lapualla aina seljällänsä. Sitte
ruvethin orottamha arvoosaa yleesyä.

Nojattihin kakluunihi, lämmitethi käsiä, puhuthin flikoosta ja menthin
lopuksi kattomaha portahille, jotta:

— Miksei arvoosa yleesö jo tuu?

Poikaan rupes vethön naamaa pitkäksi. Rupes tuumootho ja korvallista
syythö. Kraavithin kovasti ja pyyrethin apua jo ylhältäki. Ylhällä asuu
vahtimestari.

Vahtimestari kuuli rukouksen, purotti hellanpesästä piänen kekälehen
putukasaha, joka nipin napin rupes palamaha. Sitte juaksi alaha poikaan
tyä ja sanoo:

— Mun nenässäni tuntuu käryä!

Poijat peljästyyvät tiätysti kauhiasti, niinku pitiki. Yks kattoo
vahtimestarin noukkaha ja kiljaasi:

— Herranjestas ku aivan savua paasoottaa!

— Kun s’oot pössöö! — suuttuu vahtimestari ja sukaasi poikaa korville.
— Katto vain, ettei oma nenäs pala! Ettäkö te muukki tunne palanehen
hajua?

Ja vaikka poijat kuinka vetivät siaramihinsa, niin kaikkia muita hajuja
kyllä tuntuu, muttei palanehen hajua.

— Mithän tekki noukalla teettä? — jahkaasi vahtimestari. Onko teill’
eres reikiäkää nenäsnännä?

— No Mikki m’oon, jos ei täälä johnaki nurkas oo valkia! — sanoo taas
vahtimestari.

Mutta eihä ne pöllööt hoksannehet. Vahtimestarin piti viärä poijat
oikee kontillensa putukasan ympärille ja karjaasta:

— Siinä se ny on! Valkia on irti ja seurahuanes palaa! — Älkää menkö
niin liki noukkinenna elikkä se sammuu, ennenku ihmisiä tuloo.
Lährettäkää nopiaa sanaa ympäri pitäjää! Menkää soithon kelloolla.

Silloon vasta poijat hoksasivat. Kaks jäi kattomha valkian perähä,
ettei se sammu. Lisäsiväkki vähä tikkuja ja polttivat pari
sanomalehtiä, sill'aikaa ku toiset juaksivat ympäri kylää huutaan jotta:

— Seurahuanes palaa! Lähtekää aphu!

Yks juaksi kellotapuliin ja mojuutti kirkonkelloja, n’otta koko tapuli
heiluu.

Kyllä väkiä tuli. Niitä tuli juaste ja pualtahyssyä. Toisia tuli
hevoosilla ja huanojalkaasempia tuathin kelkoolla. Eikä ne kaikki
päässehet likikää seurahuanesta, ku oli sellaane tungos. Lapinjoki
manas ku turkkilaane, ku aiva puarinklasit pullistuuvat. Ne jokkei
päässehet liki, itkivät ja haukkuuvat toisiansa, »kun niin tukkiivat
toiste ethen.»

Ja pikkupoijat tapella nutuuttivat, koirat ulvoovat ja akat itkivät
oikohonsa, niinku pruukatha.

Iltaman hommaajat siälä vahtimestarin kamaris puhaltivat sitte valkian
sammuksihi ja tormoottivat portahille. Huutivat suurella äänellä jotta:

— S’oon jo sammutettu. Iltama voirhan alkaa heti!

Ja kun oli kylmä ilta ja seurahuanelle kerta tultu, eikä tiätystikkää
kellää ollu sankoja vaivoona, niin kyllä piletit kaupan meni ja iltama
onnistuu erinomaasesti.




FRIIJARIPOIJAN LIPOONE LÄHTÖ.


Oottako kuullu, että siit' on ny jämtisti kolme vilkkua sitte ku
se friiaripoika kakistettihi ensi kerran paikastansa pois? Siälä
Peräseinäjoella.

Siäläki on tapa nähkääs niinku muallaki, jotta joka lauantai ja välihi
viikollaki käyyvät ne poijat, joille ovet aukee, flikkaan yliskamariis
sängynlairalla tuata nuan istumas.

Se onki muutoon mukava olla flikkaan kamariis, mutta sinne on niin
konstikas pääsy. Jos on pääsy vaikia, niin on lähtö monaasti viälä
kamalee.

Vaikka kuinka koittaa pitää varansa, niin moni poika onki nukahtanu ja
heräänny vasta kun itte emänt’ on seissy kaffiprikan kans sängyn ääres
ja naureskellu jotta:

— Jok’ha kaffi maistuus, heh heh, tääll’olis Jukallen kaffia!

Siinä saa totisesti koittaa olla nuan niinku ei mitää, mutta kamalalta
se tuntuu, eikä tiärä mitä oikee sanoos. On ku olis rookattu naurismaan
varkahista ja emäntä sen siaha, jotta huutaas ja mekastaas, kun varkhan
rookaa, vaan naureskeloo, on hyViliänsä ja sanoo, jotta:

— Ottaa pois vaan, kyllä krannin poika saa meirän naurismaahan tulla.
Ota vain niin paljo ku tahrot, hyvä poika.

Se se o kamala paikka, joka lyää nuaren miähe sanattomaksi ja
holtittomaksi. Ja emäntä viälä tuaa toisenki kupin kaffia ja pitää
panna sulamaha ja kastaa monellaasta nisua.

Kun toista kuppia siinä pää sekaasinsa hörppii ja itteksensä siunaaloo,
kuinka täältä pois pääsis, ettei koko kylä näkis, nii emäntä pyytää
jotta:

— Tulkaa sitte alaha. Siälä on peräkamaris pantu vähä haukkoomista — — —

Nii totisesti: totta poika-parka puhuu kun se sanoo jotta:

— Mun ei oo sitte yhtää nälkä!

Mutta mennä pitää. Ja läpi tuvan, joh’on molemmat piijat kovasti samaa
pataa krapaamas ja silmät tirrillä luuraamas. Ja kun sitte istuu poika
kamaris ja tuntoo ittensä pikkuuseksi hiireksi, joka syrän kurkus
nakertaa leivänpalaa killerös, nii eikös piräkki isännän tulla hakho,
tuata nuan, vaikka almanakkaansa piirongin loorasta!

Ja useemmite käyy sille pikku hiirelle nii, että killerö klapsahtaa. —
Ja siinä se sitte on.

Ja jos ei näin käy friiaripoijan, niin käyy toisella lailla. Ja se on
kans kamala lähtö, kun pitää lähtiä nii nopiaa, jotta portahiski menöö
kolinkolia, niinku se Peräseinäjoen poika sen faarin tyttären tykyä,
jotta lakki kainalos ja hiukset hassalla yrittää seinästä pihallen.

Faari kun oli kuullu, jotta vintinportahat naraji.

Ja kahta lipoosee lähtö on sillä samalla poika-paraalla ollu sen lesken
tyttären kamarista. Kun se leski oli oikeen palkannu yhren mökinmiähen
vahthi pitkä piukaro kouras. Oli päästäny ensiksi kamarihi ja sitte
sukaassu ovhe seipähällä polkittaan, n’otta poik’oli heti poukahtanu
sängystä, hairannu takin ja kengät käthe ja oven raos saanu seiphästä
sellaase mällin, n'otta sen tiän oli tullu pyäriensä porraspäähä. Ja
sitte oli sukanlavoos pyyhkäässy seiphän erellä, joka aina vain heiluu
ilmas ja oli ottaa ja ottaa.

Niin oli kotiansa asti poika tullu, haukkoen vaa ilmaa.

Ja on ny niinku ei olsi tiätääksensä koko kyytistä, mutta kyllä
pitäjällä tiäthän ja puhuthan.




PELTOVETURI.


Oottako kuuliu, jotta se Hermanni sielä Ilimajoella on suuttunu siihen
kehumaansa peltoveturihin ja lährättäny pois koko rustingin?

Sillä se ajeli sielä pelloollansa noukka pystys n'otta moottorin
motkotes kuuluu larvoja myären ja ihmiset pahkuuvat, n'otta:

— Kyllä se Hermanni ny fälttää kaikki karjankujansakki kun aina vain
tua prätkötes kuuluu ja käry tuntuu tääläkin noukkahan.

Ja ihmisiä kulki kattomas ja imehtelemäs likiltä ja kaukaa kun Hermanni
selekäkenos tryyköötteli ympäri vainioota ja kehuu, n'otta:

— Näin se tämä masiina ny uurella lailla mullistaa ja tonkii, ja hyvää
ja halapaa tuloo. Ei trenkää ku vähä tästä sarvesta vääntää, niin
heti hoksaa ja totteloo. Ei se potki eikä pränkkää. On siivo, kelevos
ja niin kovasti tottelovaane ikääsku lapsi. Ei luulisikkaa, n'otta
tällaanen rometto niin kovasti taitaa. Nuon se ojastakin vain ylähä
lontii!

Ja ihimiset, isännät ja kylänmiehet paneskelivat n'otta:

— Jo on Hermannilla masiina!

Ja Hermanni kun fälttäs, kynti ja kehuu ja tykkäs
Kullervo-traktoristansa ja taas näytti, kuinka sillä oikeen fältätähän,
kun on mies sarvis, joka ymmärtää futrun päälle, tietää mistä veivistä
veretähän, mistä fieteristä painetahan ja mistä tapista toppootetahan.

Ja kun Hermanni sitte oli näyttelemällä fältänny niin kaikki paikat,
n'ottei ollu enää muuta kun se hevooshaka kääntämätä, niin taas tuli
kattelioota, jotta tuata kuinka sillä peltoveturilla oikeen maata
mullistetahan — niin pitihän sitä vielä reisuusti näyttää.

Ja taas lähti Hermanni peltoveturillansa ajelohon. Se kerta olikin
viimmeenen. Veljekset ja kampraatit, Hermanni ja se veturi joutuuvat
niin riitoihin, jotta n'ei ymmärtänehet yhtään toistansa.

Kun Hermanni meinas jotta:

— No nyt lähärethän!

Niin moottori vaan prätkötteli ja lykkäs ilikiän käryn ittestänsä. Eikä
menny. Ei pyytämälläkään.

Ja kun Hermanni suuttuu lopuuksi ja sanoo, n'otta:

— Seiso nyt tana siinä vaikka tuomiopäivällä asti ja haise!

Niin se rumaanen lähtikin lontimahan! Silloon hyppäs Hermanni sen
selekähän ja hihkaasi:

— Näin sitä nyt mennähän!

Hyvän matkaa meniväkkin niin Hermanni huuti jotta:

— Ny mä käännän ja sitte tuumma korjasti takaasi.

Mutta mitä vielä! Kullervo mennä nutuutti suoraa vain, vaikka kyllä
näki, jott'oli jumalatoon oja eres.

Ja Hermanni väänti ja kruuvas ja nykii sarvista, hikos ja ähkyy, n'otta:

— Tuhannen tuhannen rumaanen kun menöö vain!

Ja ojahan meni noukallensa. Hermanni jo jahkaasi jotta:

— Pysy ny sielä sitte!

Niin — eikös tuo vietävä kömmikkin ojasta ylähä. Ja Hermanni selekähän
ja vääntämähän kruuviista, n'otta:

— Älä ny ryökäles aitahan pusketa!

Mutta se vain lisäs vauhtia kun sika juoksua. Airasta läpitte meni,
jotta Hermanni sai varjella silimiänsä seiväspariilta.

Ja heti kun Hermanni hyppäs pois ja karjaasi jotta:

— Mee ny peijakas vaikka Seinänsuuhun asti.

Niin se toppas siihen paikkahan eikä enää kertaakaan prätkähyttäny.

Mutta Hermanni oli niin suuttunu peltoveturihinsa, jotta sanoo:

— Jo oli riivatun värkki! Pois tuon pitää tästä taloosta vierä,
ennenkun se kyntää kaikki airakkin!




KARONNU SIANPORSAS.


Oottako kuullu, jotta Ylistaron Kainaastoll' on tapahtunu
ylenluannollisia asioota?

Oikee sellaasia silmänkääntäjän temppuja, että pikkuuset hiiret juaksoo
selkäpiitä pitki ku ajatteloo.

Että kukako kääntäny ylistarolaasten silmät? Sehän se täs juuri kamalaa
onki!

Kahren viikon vanha imisä porsas!

Ajatelkaa ny, että sellaane tulemus pitikin tulla Mikki-isännälle.

S'oli täs menhellä viikolla kun siinä Mikin huushollis loppuu
siansortti nii tyysti, että sylttyhulikan pohjas ei ollu enää muuta kun
sen isoon karjun häntä, joka tapettihin toisna syksynä.

— Lähre ny isä heti paikalla sikamettähän, sanoo emäntä. —
Vaivaastaloos on kuulemma sika hiljan porsinu ja niill' on kova viänti.
Ja kattokki, jotta otat sellaase pitkäkruppise, joll' on lyhyt turpa ja
häntä vastapäivää kipparas.

Emäntä toi suuren päretkopan ja fällykiltut. Sanoo jotta:

— Muista ny mitä m'oon sanonu ja paa tarkasti porsas fällyjen sisälle
jottei se saa yskää.

Isäntä lähti ja katteli tallinnurkasta tuas kolmisylehisen
köyrenpätkän, jott'on millä köyttää porsaskopan kiinni kärryn perälle,
kun oli niin kovasti routaane tiä.

Vaivaastaloolla sovittihin kovasti hyvin. Isäntä katteli sellaasen
lyhytturpaase ja pitkäkruppise, mutta yhrelläkään ei ollu häntä
vastapäivähä kippuras.

— Mitäs nyt tehrähä? — sanoo isäntä hoitajalle.

Hoitaja koitti vähä fuskatakki. Käänti yhren porsahan häntää
vastapäivähä, muttei se pysyny.

Lopuksi äkkäs isäntä sellaasen porsahan, jonka hännäst' ei oikee
tiätäny sanua, oliko se suara vai väärä.

Sitä ne hyvän aikaa syynäsivät hoitajan kans ja lopuksi sanoo isäntä
jotta:

— Jos mä ottaasin tuan!

— Mä tykkään, jotta tua hännänpää on vähä niinku menos vastapäivähä —
tuumii hoitajaki, sihtaallen yhrellä silmällä.

Porsas pantihi oikee kaksin miähin fällyyhi ja koppaha jonka isäntä
nitoo lujasti poukkolavan perälle.

Ja niin lähti kotiappäin.

Mutta Kanervan puarin kohras rupes isäntää mukavasti naurattoho. Tuumas
itteksensä jotta:

— Jos mä totisesti otan ja ostaa tomahutan akalle vähä puari-muruja!

Sitoo hevoosen tolppaha kiinni ja ostaa kämähytti kaks kyynärää
karttuunia ja markan karamällit.

Ja sitte lähti Kainaastua kohre Iikka-Topparin-nytkyä hyppööttään.

Pihall' oli jo emäntä vastas ja yhres kannethin porsaskoppa tupha.

— Kovasti s'oon hiljaa — imehteli emäntä.

— Kelvosta laija, kelvosta laija — paneskeli isäntä.

Fällymytty pärvöötettihi ja vaikka siit' olis yksitellen nyppiny joka
karvan ja syynänny, niin totisesti, — porsast' ei ollu!

Ja koppahan kattottihin ja poukkolava tutkittihin ja fällyt
käännettihin ja tomistettihin monta kertaa.

Porsast' ei ollu mihnää!

— Onko sulia porsasta ollukkaa? — kysyy emäntä.

— Oo-oh! — sanoo isäntä silmät pyäriääsnä.

— No, mihnä se o?

— Mihnä se o? — huakasi isäntä ja koitteli plakkariansakki.

Siitä lährettihin sitte vähä vinkiää ja totista takaasi vaivaastaloolle.

Emäntä sanoo jotta:

— Se on sitte vales, jotta sillä porsast' oli ku se kotia tuli!

Ja hoitaja sanoo ja emäntä sanoo ja isäntä ei käsittäny yhtää mitää.

Mutta uusi porsas tuli ku tuliki.

— Tuas on suittet ja aja! — sanoo emäntä ja konttii kärryylle porsas
sylis.

— Ei tottamaaria katuakkaa ku mä sorkista kiinni pirän!

Emäntä puristi lujaa ja isänt' oli niin syvis ajatuksis ettei meinannu
hoksata Heinosen tiänhaaras kääntääkkää.

Ja niin tuli porsas Kainaastolle.

Tämä ei ny viälä mitään ollu, mutta ku Kyntäälän liiverin alta
löyrethin viikon päästä laiha suarahäntääne sianporsas, nii silloon
meni loppujenki ylistarolaaste silmät aiva väärinpualin.

Niijotta siitä ne ny tuntoo ylistarolaaset, jons' eivät oo jo saanhet
silmiänsä oikaastuksi.




VANHA YRKÄMIÄS.


Oottako kuullu, jotta Isooskyröös on 90 vuaren vanha äijä ottanu akan
n'otta tomahtanu?

Ja komjan ja friskin ihmisen onkin saanu!

Se on se äijä siälä Valtaalan larvas istunu toistakymmentä vuatte
takkakivellä ja tuumannu mennehiä.

Siitä on ny justhin kaks viikkua ensi maanantaina, kun äijä tunti
sellaasen kamalan pistoksen takaraivasnansa niinkun olis naskalilla
tuikattu.

Ja sitte sitä rupes raistelohon ja tutisuttamahan ku vilutauris. Leuvat
löi loukkua ettei piippu hampahis pysyny.

Äijä viäthin sänkyhyn ja kovasti fällyyllä peitettihin. Ja kun s'oli
ottanu kaffilusikallisen kylmyyrentroppia ja sokurinpalan päälle, niin
kyllä se rupes hikuamahan.

Ja kun väki aamulla huamaatti, niin äijä oli friski kun pukki.
Knääpsähteli laattialla ja pöyhisteli kun poikakukkoo.

Pesi silmät, ajoo parran. Plankkas peijakas piaksunsakki.

Ja ku se viälä puki pyhäverhat ylensä ja oikaasi kruppinsa, niin
piialta jäi astiaanpesu siihen. Kattua toljotti suu auki, pesinkrapa
kouras.

— Tua äijähän on kun viirestalvi! — pääsi piialta.

— Hellu täs ottaa pitää, ei se siitä parane! — sanoo äijä. Ja lähti
oikaasohon Orismalan kylälle.

Äijäll' oli vähä kuusaa entisestä, että siälä yks ruusu oli kasvanu
laaksohna, joka kauniisti kukoosti jo kolmattakymmentä vuatta.

Ja sen kimppuhun se faarttas kun mötiääne ainakin.

Eikä siinä kauvaa noukka tuhisnu, ku asiat oli puhuttu.

Sovittihin että häät piretähän ja sinsallaa soosin kans syärähä ja
hypellähä, n'otta hippulat vinkuu.

Sitte tälläs se ruusu suunsa truutulle ja siihen se hulivili yrkämiäs
mossahutti sellaasen pusun, jotta Peräkyläs klasit helähti.

Ja sitten prouvaastin puheelle ja kuulutuksille ja hääväkiä käsköhön.

Mutta pastori tulikin ja oli kovasti krätyysellä päällä. Sanoo, jotta
hän ei vihii olleskaan jos paapan häis hypellähän.

S'oli kova paikka. Mutta kun pastori muistutti, jotta paree naira kun
palaa, niin heltyy morsianki ja sanoo jotta:

— Justhin niin herra pastoori!

Ja päälle pirettihin seurat ja kaffitettihin nisun kans.

Mutta niin oli yrkämiäs tohkehes ja töpinäs, jotta polkantahtia
junkkari piaksuullansa knakutti, kun akat veisas.




OSUUSTOIMINTA.


Oottako kuullu, että Vaasan Jaakkoo on kans osuustoimintamiäs?

Ja on ollu sitä jo piänestä kakarasta asti. Mä en oo ittekkää sitä
hoksannu, ennenkun luin sanomalehrestä, mitä se osuustoiminta oikee on.

Kun mä ny nakkaan hätääsen silmäyksen tähänastisehen maallisehen
vaellukseheni, niin totisesti siinä on monta loistavaa
osuustoiminnallista nykääsyä havaattavana.

Ensimmääsen selvästi osuustoiminnallisen otteheni tein viiren
vuaren vanhana. Perustin silloon toiskan kersaan kans yhteesen
KulutusOsuuskunnan ilman lisävastuuvelvollisuuksia.

Ja purotimma kans alaha luuranvarrella päretorsilta äireen juuston.

Ja osuustoiminnallisesti sen kulutimma.

Osuuskunnan jäsenet sitten piiskattiihin, muttei se ottanu niin kipiää,
kun vastuu jakaantuu tasan kunkin seljänpäähän.

Tuas seittemän vuaren ikääsnä heräs mus harras halu päästä
osuustoiminnallisehe ja ymmärtävääsehe yhteestyöhö äireen kans
sokurilooralla.

Mutta s'ei tahtonu oikee luannistua.

Sattuu valitettavan useen piäniä erimiälisyyksiä, niin että äitee
pakkas knoppimha mua sormille.

Äitee ku on vanha ihmine eikä osuustoiminta siihe aikhan ollu vasta ku
vähän aluulla.

Samallaane vanhoolline käsityskanta on mun miälestäni viälä tänä
päivänä havaattaviss perheen äitien keskuuress mitä tuloo sokurilooran
hallintaha.

Äireet pysyttelöövät kiukkuusesti yksityyskapitalistisella
sokurinjakelu- ja kulutuskannalla, siitä hualimata, että perheen
nuarimman väen keskuures on aina ollu voimakas osuustoiminnalline
harrastus ja henki, mitä sokurilootahan tuloo.

Tällä alalla olis siis saatava korjauksia aikha.

Miten kuten mä osuustoimintaa ajattelenki huamaan sen kaikilta
kantiilta varsin otolliseksi ja soveltuvaksi ihmiselämän moninaasuutehe.

On vain yks ala, jolla se miälestäni ei oikee vetele.

Ja se on n.s. hellemmät tuntehet, kuten friijoo, pussoo ja akanotto.




ALUNAKKA SEKAASINSA.


Oottako kuullu, jotta ihmisiltä menöö näiren kaikellaaste verojen
maksun tähre alunakka aiva sekaasinsa?

Klumpun Kustaa sanoo jotta:

— Ja mikä peijakas siin' oikee on ku nuata veroja aina vaa lyärähä
taloonpoijan niskaha. Nythä siälä hallitukses on kansanmiähiäki ja
niiren pitääs kattua meirän taloonpoikaan etua. Markan kurssinki n'oon
ne poijat prissannehet, nii ettei sill'oo enää mitään virkaa. Ja veroja
vaa lyärähä aina vain uusia! Eikö tämä hallitus osaa muuta tehräkkää.
Kun härintuskin saa kunnan- ja papinverot ja hipoteekin inträssin
maksetuksi, nii eikös jo taas jokin äijänkänttyrä kujalla oo tulos
taloohi päi jokin paperilappu kouras että:

— Täs olis isännälle taas vähä verolappuja! Sill'olis kiirus, sanoo
faltesmanni. Tällä viikolla lopusta viikkua olis maksettava!

Eihän täs oo isännällä enää muuta virkaa ku pitää kirjaa kaiken mailman
veronmaksuusta. Hypätä kunnan esimiähen, faltesmannin ja panttifoorin
väliä. Ja kun kotia pääsöö, niin heti saa ettiä pännän ja sylipuun ja
lähtiä mittaaloho maitansa. Mettäs pitääs kulkia räknäämäs puukki ja
kriivata ja ilmoottaa, ja valittaa ja hypätä ja häärätä kun valkia olis
housuus.

— Ei tästä taloon asumisesta tuu enää mitää! Kyllä se niin on —
huakaasi Mäkitaloon Antti-isäntäki, jok'on harvapuheene ja jämtti miäs
kaikis hommisnansa. Sanoo jotta:

— Munki almanakkani on aivan kriipooksia ja merkkiä täynnä, etten saa
enää ittekkää selvää.

— Samoon on meirän emäntäki aivan päänsekooksis kun lehmät poikii
koska rookaa. — Emännän merkit ovat sekaantunehet kaikenlaaste
veronmaksu-merkkien joukho, niin että täs on koko huusholli päällänsä.

— Niinkun täs toisella viikolla perjantakina, kun akka kattoo
almanakkaha että:

— Jahah, nyt s'oon sitte se papinmaksu.

Ja kun mä ajaa köryytin voipyttyyneni pappilaha, niin pappi tuumaa
jotta:

— Kovasti se Antti nyt on keriinny maksuunensa, kun aina ennen on ollut
viimmeesiä. Tulvalla viikollaha se vasta teiränkylääste kantopäivä olis
ollu.

Truiskahutti pitkän syljen Antti-isäntä ja sanoo:

— Mä tulin kotia ja soilusin akalle aika lailla, mutta se fämmäs
vastha, että papinmaksun merkki se oli!

— Mä meinasin justhin sanua, kun piika tuloo henki-hapatuksis tupha
huutaan että:

— Emäntä, emäntä! Voi herra hallikho ku Fiikee poikii! Tulkaa nopiaa
häthä!

Siinä s'oli sitte seki merkki!

Huamisen päivän pääll' on almanakas taas kriipoos, niin että kantopäivä
s'on huammennaki, mutta mikä?

Kantaako pappi, lukkari vai valtio verojansa, vai kantaako Kirjukee,
siitä totitesti ei enää saa selvää alunakantekijäkään! Kun piikaki
kehuu sinne kraapooksen vetänehensä.




PLUMPÄRIN PAATTI.


Oottako kuullu, kuinka Plumpärin paatin on käyny?

Se Plumpäri on sellaane flesuune ja viraatoon miäs, jotta sen maalline
omaasuus on hujan hajan.

Keväällä sai sekin iilin, että sillä kans pitääs olla paatti kun
muillaki herroolla ja yks junkkari saikin sitte myyryksi sille vanhan
rometon monella saralla markalla.

Siin'oli seiliä, nuaria ja naruja, tyyri toises pääs ja pohjas muitaki
reikiä kun se, johna korkkia piretähän.

Plumpäri veti trasut mastho ja ihmiset siunaalivat Kalarannan pryyllä
jotta:

— Kun on hullu pöllöö kun sitoo skuutin kiinni, vaikka perä on aiva
pystys!

Yks huuti jotta:

— Miäs hoi, päästä naru irti, muutoon sä ajat suaraa Sariinin
sänkykamarin klasista sisälle.

Mutta Plumpäri tarttuu tyyrihi ja kääntöö ensiksi vasemmalle ja sitte
oikialle ja taas vasemalle ja teki sitte sellaase lehmänkäännökse, että
pummi löi Plumpäriä niin vastakuanua, ettei se nähny pitkähä aikaha
mitää. Hattu meni ja kaks hammasta. Leukaperät oli turvoksis toista
viikkua.

Mutta kyllä kans paatti lähti viilläthö Vaskiluatua kohre.

— No menkhö peijakas, mihkä tahtoo, tuumas Plumpäri ja piteli
leukojansa.

Meinas jo pistää tupakiksi ku pummi tuliki toisen kerran, ylitte ja
tärähytti taas niin leuvoolle, n'otta Plumpäri olis pyllähtäny merehe,
jos ei sill'olsi peräpuali kovasti raskas.

S'oon nähkääs lihavaa sorttia, tämä Plumpäri. Se otti niin kipiää,
ettei se saattanu mainatakkaa.

Pani vain paatin pohjalle maata, ettei kolmatta kertaa saisi
samallaasta mälliä.

Jos s'oliski saanu peijakas viä, viälä kerran pummilla muatohonsa, niin
tohjoksi olisi vissihi menny koko päävärkki, niin lujaa tekua ku se
Plumpärillä onki.

Ja Plumpärin paatti teki sellaasia kaaria ja leikkauksia, jotta sit'oli
ilo kattella. Se kryssäs ja prässäs ja seilas perä erelläki.

Ja aina kun Plumpäri yritti nostaa päätä ja kattua, mihnä mennähä,
lenti pummi ylitte että vinkuu ja Plumpäri painoo päänsä vähä äkkiä
alaha.

— Luja paatti — tuumaali Plumpäri. Mutta sitte töksähti. Tarttuu ku
tikkuhu ja kun Plumpäri kattoo, niin se oliki Linnanrannas.

— No tämähän ny passas! — sanoo Plumpäri.

Ja Plumpäri sitoo paatin prykyhy kiinni ja lähti kotia, mutta tuliki
kahren viikon perästä frouvinensa takaasi ja meinas lähtiä vähä
seilaamaha — niin paatti makaskin pohjas!

— S'oon vähä ravistunu. Antaa sen ny maata kun s'oon nuan tukevasti
pohjas! Siälähän paisuu, ettei enää vuara!

Ja kun Plumpäri taas kahren viikon perästä tuli kattomha, niin kyllä se
ilostuu, kun myrsky oli nakannu paatin kauas maalle.

— No totisesti! Siinähä sen ny passaa hyvin paikata.

Ja kun Plumpäri sitte tuli nikkari Mäkelän ja pläkkipellin ja vasaran
kans kolmen viikon päästä rantahan, niin vesi oli noussu ja paiskannu
paatin sillan ala pohjaha.

— No siälä se ny on hyväs paikas. Pareet s'oon kun se paisuu, elikkä
kun paikata pitääs. Naulan kohrista pakkaa aina mätänöhö. Ei pilata,
kuulkaa Mäkelä, hyvää paattia paikkaamalla.

Siälä s'oon maannu Plumpärin paatti lios tähän asti.

Toiset ovat ruvennehet vethön paattiansa maalle, mutta Plumpäri on
viisas miäs. Se sanooki jotta:

— S'oon aivan turhaa. Siin' on vain vaivaa ja rähinää. Maakkoho ny
siälä ensi keshä, niin vissisti onki raot ummes, eikä tarvitte sitte
paikata, ei paisuttaa.

Ei tarvitte eres merehen lykätä!




PIKKULASTEN HOIROSTA.


Oottako kuullu mitä varte pikkulapsia nii kauhiasti kualoo?

S’oon kuulemma silla lailla, ett'äireet trumppaavat lapsevvattan liika
täythe ruakaa.

Eikä lapsen sisuskalut oo mikää rusamasiina, jotta se sellaasta kestääs.

Ku lapsen vatt' o’ piukas ja pullollansa ku piimäleili, n’otta tappi
lentää ja se stä porajaa, nii aina vaa tukitha sen suuhu kikkaa jottei
se marajaasi.

Ja eikä se silloo marajakkaa ku suu o täynnä, n’ottei henki kulje ku
nenä kautta jos reiät sattuu auki oloho.

Ei niitä sillä lailla saa ruakkia.

Pitää rintaa antaa joka kolmen tiiman päästä parikymmentä minuuttia
kerrallansa. Välill’ ei saa antaa, vaikk’kuinka kilijuus.

S’oon vaan friskiä, kun kakara krääkyy. Saa lujak keuhkot ja hyvä’
ääne. Ja n’oon molemmat hyvät olemas täs mailmas ja tuannempanaki.

Luuletta pian, jotta mä ny omiani puhun ja opetan, mutta kyllä s’oon
erehrys.

Mistä mä poikamiäs mukulaan päälle ymmärtääsin.

Mutta m’oon ny käyny opis.

Olin mennyp-pyhänä Isoonkyröön vanahas kirkos kuulemas, kus se Teuvan
tohtori akkoja opetti. Ja siinä sain minäki samas kaupas.

Kyllä n’oli akat vakavan näköösiä, eiväkkä vastaha mukisnu, vaikka
tohtori morkkas aika lailla.

Siinäki ne akat o aiva vääräs, ku ne panoo perunajauhoja lapsen ahtahi
paikkoohi, kun sen rupiaa hautootumaha.

Tohtori sanoo, jotta silloo pitää mennä apteekhi äireen ja ostaa
talkkia ja kylyvää sitä laskospaikkoohi.

Nii se sanoo, mutt’ eikhä sille tullu erehrys. Taisi sen kiäli
lipsahtaa nii että ku meinas sanua _kalkkia_, nii tuliki _talkkia_.

Em m’oo kuullukkaa talkista puhuttava. Mutta kalkki, s’oon selvä
asia, että s’oon hyvää ja passelia sellaasihi paikkoohi, ku rupiaa
pahentumaha. Ku stää lyää rakoohi, ei pirhana viäkhö mätänekkää.

Nii se tohturi tiäsi ja tunti sen pikkulapsen hoiron, jotta monen akan
kuulin sanova, jotta:

— Justhi nii! —

Ja yks isoon taloon emäntä sanoo toiselle jotta:

— Kyllä tua poika näyttää nii sisälletullhen tuaho lapsenhoitho, jotta
jos meille viälä penskoja tuloo, eikä s’oo kovi tyyrispalkkaane, nii
m’otan sem meille lapsenpiiaksi.

Mutta sitä se tohturi ei tiänny sanua, mitä sellaaselle mukulalle on
tehtävä, joka pakkaa purho.

Ei tiänny, nii tohturi ku onki!

Mutta sem mä tiärän, vaikken oo tohturinkoulua käynykkää.

Ei tarvittem muuta ku knopata otha ja sanua jotta:

— Purekkos siinä!




SATA KERTAA PUTKAS.


Oottako kuullu, mikä merkkipäivä oli Alpiinus Lymylällä menny
perjantai-aamuna?

Alpiinus heräs silloo jämttisti sarannen (100) kerran Vaasan
poliisilaitoksen nurkimmaasesta putkasta, pää täynnä kupariseppiä.

Sata kertaa juapumuksesta putkas!

S'oon sellaane rekortti, poijat, että me muut saamma nostaa lakkia.

M'oomma vain pikku poikia tämän Alpiinuksen rinnalla.

Moni harmaapäine kunniootettava ja harjaantunu juappoo, vaikk'on
ahkerasti treenannu ja parastansa yrittäny, näköö elämänsä kallistuvan
ehtoohi ja illan koittavan, ennenku on pääsny pualivälihinkää.

Voimat ja veto loppuu. Ei oo keuhkoos kurssia, ei rähinäs ryhtiä.

Siihe knääkähtää, ketaransa pysthy nakkaa ja mainen melu lakkaa.

Toista s'oon tämä Alpiinus!

S'oon viälä miäs parhaas voinnis. Hiljan 30 täyttäny, nii että jos
elonpäiviä Alpiinukselleki viälä piisaa, nii se rekorttia paljo petrata
mahtaa.

Viimme perjantaina onnistuu Alpiinuksen saavuttaa tämä rekorttinsa,
jotenka poliisilaitokses oli ilo kaksinkertaane.

Merkkitapauksen johrosta kantoovat tottunehet poliisit Alpiinuksensa
riamusaatos putkasta ylikonstaapelien kaffihuaneeshe, johna Alpiinus
sai kunniapaikan.

Useeta puheeta pirettihi, johon Alpiinus liikutettuna selvin, vaikkakin
kipein päin vastas, huamauttaen samalla kuinka jumalattoman vaikiaa on
tätä nykyä saara täyttä pääntäyttä.

Tenttu on huanua ja suutarinlakka lujas. Oikiaa priitä ei tahro saara
enää ollenkaa. Monta hyvää yritystä on hukhaan menny, kun aines o
loppunu keske.

Se sanoo, että jos olot ei olsi viimme aikoona nii kovasti kiristyny,
niin s'olis aikoja sitten tämän merkkihetken saavuttanu.

Hölyn pölyä s'oon tämä tällaane järjestys — lausui jupileeraaja. Ku
kialtolakia hommathi, nii oli puhet sellaane, että, ne kun tahtoo
väkeviä saara, saavat stä lääkärin lapulla eli sosiaaliministerin
toristuksella. Mäkin sitä silloo kannatin ja tykkäsin että s'oon
oikeen. Mutta nyt m'oon nähny, että s'oli valespeliä ja ihmiste
narraamista. Tohtori ei anna lappua ennenku kualoo ja siiloon s'oon
turhaa.

M'oon kirjoottanu sosiaaliministerille ja reirusti ja rehellisesti
pyytäny saara selvällä rahalla ostaa 25 litraa priitä.

Siältä tuli kirje, että ei anneta. Menkää poliisilta pyythö!

Niinkun en mä sitä entisestä hyvi tiätääsi, kunniootettavat
konstaapelit, että siit' ei tuu mitää.

Monista syrämmellisistä sanoosta, joita päivän sankarille omistettihin,
ansaattoo erikoosta mainittemista vanhemman konstaapeli Härmälahren
lausunto.

Se kun sanoo jotta:

— Sellaasta miästä, Alpiinus, kun s'oot, on oikee ilo poliisimiähen
kanniskella. Sä et tappele ekkä varaasta, ekkä yritä pakhon juasta,
ekkä oo liika raskaskaa. Parhultaane olalle paiskata. Meet ittestäs
putkha, ku ei täs aina kerkiä fööräämähä ja pysyt siälä, vaikka sattuus
ovi auki jäämähänki. Sellaane se on oikia ja reiru juappoo! S'ei ookkaa
mikään hulikaani. Totisesti Alpiinus, minä sanon sulle, että jos ei täs
laki kiältääsi, niin mä antaasin sulle aika perhanammoosen tärähröksen
jurvalaasta pontikkaa. Sen s'oot ansaannu, Alpiinus. Mutta ei passaa ny
kialtolain aikana, vaikk' onki viinaa joka nurkas n'otta flosajaa.

S'oon sillälailla, että poliisiki saa kattua vähä tarkasti
ympärillensä, mihnä paikas passaa holpata.

S'oon nyt nii kranttua.

Poliisilaitoksen henkilökunnan pualesta ojennettiin päivän sankarille
laakeriseppeles toivomuksella, että hyvä yhteestyä erelleenki sais
jatkua.




ESA-HEIKKILÄN HEINÄVÄKI.


Oottako kuullu kuinka Esa-Heikkilän heinäväen on käyny?

Isäntä oli maanantai-aamuna nousnu jo neljältä kakistamha väkiä ylähä
ja ollu kovasti krätyysellä päällä.

Paukottanu oli aisalla lutinseinähä Hessan klasin ala nii että klasit
oli heläänny.

Eikä trenki-Kustaakaa ollu tahtonu millää päästä ylähä.

Poika-Jaskaa oli emännän pitäny käyrä nelijä kertaa retuuttamas ja
jukittamas, ennenku sekää rupes saamha silimiä raolle. Ja vasta ku
äitee oli sanonu jotte:

— Nouse ny Jaska, kuulek sä, ku isä rupiaa jo aiva manaamha. Älä laita,
että se tuloo sun niskahas. Nouseksä, häh!

Mutta vasta sitte ku emäntä oli flätkäässy sitä päähä, se pääsi
jaloollensa.

Muttei siitä lähröstä tahtonu siltäkää tulla mitää. N'oli niin
koko väki unen sikkaras, että trenki-pöllööki hyvän aikaa koitti
tukkia silan tamppia aisanreikähän, eikä hoksannu ensin ottaa pois
tampinnapulaa.

Siinä se napalootti nii että isännän piti vähä mossahuttaa sitä,
ennenku se äkkäs.

Ja siltäki jäi rinnustin auki!

Kyllä siinä isännän sisua koitellahan ku pitääs saara väki töihi.

Ku se poika-Jaskaki meinas lähtiä lakitappäi heinähä.

Ja piika-Hessa oli niin niskavääräs ja silmät solkerolla, ettei
hoksannu panna hamesta ylensä.

Kun tuloo kärryyllen asti piänes aluushamesklitus!

N'oli ollehet koko yän tyäväentaloolla hypyys.

Päästihin siitä kumminki tuas kuuren aijoos lähtöhö.

Ei puhuttu paljo, mennä jyryytettihin vain.

Mutta siälä kytötiällä, justihin siinä Niämistön-Maijan mökin tyänä,
Liinoo yhtäkkiä, jotaki säikähti ja ku se lähti hyppäämähä!

Poika-Jaska, se nyt putos kohta kärryyltä samoon kun se
Sorviston-Lissuki, jok' on siälä päivämiäsnä, mutta isäntä ja
trenki-Kustaa ne pitivät irvillä hampahin karikoosta kiinni.

Yhyrellä pyärällä menivät nii että sinitti vain.

Hessa, jok' oli suittis, poukkooli istahallansa ylähä ja alaha, ylähä
ja alaha ja kinnas suittista minkä jaksoo.

Huuto ei auttanu. Ei isännän enempää kun Hessankaa.

Trenki-Kustaa ei saattanu huutaakkaa ku sen oli menny kiäli hampahien
välihi.

Piti vain suuta auki ja liputti kiältä.

— Hessa! pirätä, pirätä! Eksä peijakas kuule? Aivan täs menöö sualet
pirin-pärin. Hessa! Älä aja nii lujaa. Nyt putos konttiki ja voi-aski
menöö pyäriensä. Hessa! Piimäleilin tappi aukes, kuulek sä, tappi aukes
ja piimää juaksoo pitkin lavaa! Hessa! Kustaaki putos! Pirätä, pirätä
rumaane, m'oon aiva piimäs! Ei täs enää pysy, lava on niin lipoone.
Hessa! — — —

Sinne se jäi isäntäki leilin vierehe kellellensä katkennu
karikan-kappales käres.

Mutta Liinoo lipitti ja Hessa poukotteli suaraa isoonlaron ethen.

Siihen pirätti, eikä tikahtanu, floosas vain.

Ja kyll' oli Hessan hiukset hassalla ja istumapaikka pehmoone.

S'oliki ollu sellaane koputes-polska, että eikähän falssin halut
mennehet hyväksi aikaa.

Isäntä tuli piimäleilin ja karikanpalan kans klynkäten ja
trenki-Kustaall' oli voi-aski kouras.

Ja vasta aikaan päästä tuli poika-Jaska, joll' oli leilintappi.

Sorviston Lissun oli ottanu niin luntioomihin, ettei se pääsny mihkää.

Ojan pyärtänölle oli jääny ruikuttamhan.

Kyllä ne kattoo kaikki rumaa Liinoon päälle ja meinasivat, että
sitä pitääs antaa seipähällä oikee pitkin ja poikin, ku tuallaasen
tulemuksen otti ja teki.

Ja olis ne vissihi sen päntännehekki, muttei ollu keneskää lyämämiästä.
Oli ittellä jokahittella nii hellät paikat.

Ei tullu luaon otostakaa mitää, eikä istumisestakaa.

Makaalivat vain ja makooltansa söiväkki.

Vattooltansa yritti Hessaki piimää leilistä hörpätä.




AKKA VARASTI RUKIIHIA.


Oottako kuullu mitä kamaloota yks akka on Vaasas tehny? Töyrymyllys, ku
s’oon ollu lossaamas yhtä ruislaivaa.

Ajatelkaas, ku s'oli sitonu housunpultut suusta kinttujen ympäri
lujasti naaralla kiinni. Oikee umpisolmuhu oli vetäny.

Ja sitte paasannu salaa lastiruumas pöksyt aivan pullollensa rukihia
täythe.

Kyll' oli ollu akka ympyriääne ja kankia.

Sääret oikoosna oli koittanu kompuroora lastiruumasta ylähä, muttei
ollu päasny.

Sit’ oli viis pyysiä yrittäny puntatakki laivan kannelle, muttei ollu
mumma nousnu.

Ja pyysit olivat kamalasti imehrellehet, kuinka se akka ny nuan äkkiää
nii raskahaksi oli tullu. S'oli aivan käsittämätööntä!

Ei auttanu muu ku huutaa flokimiähelle että — Fiira liite!

Ja pistää vinssinkoukku akan hamhen liirinkihi kiinni.

— Halo-vei! — ja akka kelluu ilmas.

Miähet lykkäsivät pryylleppäin ja:

— Lekoo! — mumma mätkähti pryylle.

Siinä se seisoo hajasäärin kun pukki, eikä huiskahtanu.

— Mikä sun oikee on, akka?

— Ei mun mikään oo...

— No marssi sitte matkahas.

Se koitti siirtää toista jalkaa, ja vähä koukistaa muutaki kruppia,
mutta silloon prätkähti.

Pritkahti kamalasti ja akalta pääsi monta pitkää sussiunakkoota.

Pyysikkin peljästyy ja yks huuti että

— Joko se ny hajuaa koko ämmä!

Ja hajoshan se. Toisesta pöksynpultusta juaksi _puali tynnyriä_ rukihia
varttesmannin jaloolle, kun se seisoo siinä viäres.

Mutta mitäs tuasta!

Se se sitte vasta kamalaa oli ku poliisi tuli ja sanoo että:

— Näytäs akka kinttus! S’oon sillä lailla, että vaikka tuallaasia
ihmisiä sanothanki ykspulttuusiksi, nii mä pahoon pelkään, että eikähän
siälä siltä vain ookkin toinenkin pulttu!

Siinä tuli tuhannemmoone juntturoomine sen akan ja poliisin välillä.
Tiätäähä sen ny, että vähemmästäki potkia sätkyteliähän.

Ja toiset akat huuti että:

— Pirä puales, Maija!

Mutta sai kun saikin se poliisi viimmee nypätyksi pultunnuarasta kiinni
ja ku se siitä oikee kiskaasi, niin jo pärköski pultunsuu.

Oikias s’oli se poliisi! Akan toisestakin pultusta juaksi toinenki
puali tynnyriä rukihia maaha.

Mutta kyllä kans sitte jo pääsi juaksemha! Olikin niin vikkeläkinttuune
ettäh.

Meinas lipittää suaraa Präntöölle, mutta poliisi pirättiki patukasta.

Pyysikki innostuuvat kamalasti. Sanoovat että:

— Taitaa näiren toistenki akkaan pultuus olla joitakin kappoja! Eikähä
oo parasta että tuata nuan vähä kallatahan.

En tiärä sitten tuliko siitä housukallista mitää, mutta kovas n’oli
tohkehes, ku mä pois lährin.




YLISTARON AKKOJA NARRATTIHIN.


Oottako kuullu kuinka ylistarolaasia yks vekkulimiäs täs
aprillinpäivänä narras ja hyppöötti?

Se on sellaane kliipattu junkkari se rakennusmestari siälä Ylistaros,
jotta ne on aiva helisemäs sen kans.

Juksaa ja puliveivaa uskovaaset ja suruttomat aiva sekaasinsa.

Se junkkari oli naulannu kirkonkylällä taloon seinihi lappoja, jotta
osuuskauppaha on tullu sokuria ja jotta sitä saa vaihtaa rukihilla ja
ohrilla.

Oliko se ny niin, jotta viis kilua viljaa ja yks kilo sokuria, vai
oliko se enempi?

Mutta kyllä saivat Ylistaron akat kintut allensa.

Ne juaksivat aiva häntä truutulla.

Heikkoolaski jäi kaikkien talojen väet ilman ruakaa, ku akat lähtivät
klapsaasohon kirkonkylän puarihi.

Ja Kyläänpään larvas oli yhrenki akan lapsi, kun oli yksin jääny, syäny
maitopotusta uuren tutin. Aiva rauskooksi oli pureskellu.

Ja aiva on lapsen vatta kuulemma viäläki paisuksis.

Ja körttilääsekki olivat Koskenmäeltä ajaa paasoottanehet aiva vahrus
Korpelan sivuu kirkolle päin ja jahkaassehet jotta:

— Miksei sitä sokuria oo meirän puarihi tuatu?

Mutta huanoote käytihi kumminki yhren emännän Liipantönkällä, kun se
kans faarttas jyvälaarille ja rupes rukihia paasaamha pussihi.

Kun ei se yhtään hoksannu kun siinä härisnänsä oli hairannu pussin,
john’ oli pöhjas suuri reikä. Se paasas ja paasas ja aina kun meinas,
jotta ny piisaa ja nosti pussia ja meinas situa, nii aina vain oli
pussi pualellansa.

Silt’ oli kuulemma pillahtanu itku lopuuksi.

Oli huutanu piikaaki tulla paasaamha ja se vasta äkkäs mihnä vika oli.

Mutta lopuuksi seki akka pääsi plynääsemhä pussi seljäs kirkolle.

Kyll oli Hyypän silimät ollehet ympyriääset, ku puarihi tryykätä
tormootti yht'äkkiää sellaane akkalauma. Niitä tuli puari aiva täytehe
puales tiimas. Ja jokahine huuti, jotta:

— Mulle kaks kilua. Ja mulle viis kilua.

Eikä kaikki päässehet puarihinkaa pussiinensa. Ovenrakho oli nutistunu
kaks akkaa niin että ne oli aiva yhres takus, kun yhtaikaa tukkivat.

Mäkitaloon emännält' oli revenny hameskin.

Niin oli akat juassehet, jotta kaikill’ oli sukat aiva syltys ja
sukkarihmat tresajivat pitkin maata.

Ja kun Hyyppä sitte niille sanoo, jotta teitä on narrattu, ei tääll’ oo
sokuria vaihtaa! Niin kyll oli melu ja poru joukosta nousnu.

Ja jos olis se senki rumaasen-kuvaane rakennusmestari siinä paikalla
ollu, niin olis akat antanehet sille niin, ettei olsi miähellä karvoja
ollu ku vähä korvien nenis.

Mutta sekös junkkari istuu vain kotonansa ja nauraa kitkutti, ku akat
hengen erestä juäksivat.




KETTUJUTTU.


Oottako kuullu minkälaasia kettuja sitä on täs mailmas yleensä ja
erityysesti Alaurella?

Siäll'on kuulemma kovasti kettuja. Niitä vilisöö joka paikas. On
mettis, kivenkoloos, on puskikoos ja puskan juurella, on taloollisis ja
torppariis.

On takseerauslautakunnaskin!

Melkeen joka miäs on kuulemma kettu, suuree eli piänee.

Ja ketunpyyrystäjiä on kans paljo, n’otta siin’on ketuulla, suurilla ja
piänillä, kamalat paikat, kun kaikki koittaavat kettuulla ja narrata
toistansa.

Ensiksi kettuuli yks isoon taloon poika ketunmyrkyllä nii, että
yks mettäkettu nialaasi karvahan palan, tuli synnintuntohon ja
vattanporotuksehen, katuu katkerasti ja kuali.

Ja kun s’ooli mahtavaa ja kehuu ittiänsä se ketunpyytäjä n’otta:

— Täs s’oonkin ketunpyyrystäjä, tuata nuan, jok’ei hukkareisuja tee!
Aina kellahtaa kettu, kun tämä kettu syätin tällää!

Ja toisten ihmisten pisti vihaksi. Niitä kismitti ja pisteli kun
neuloolla. Imehtelivät ja kyselivät jotta:

— Kuinka sä nuata kettuja nuan kovasti saat? Ja kuinka sä sen syätin
oikeen laitat?

Mutta sekös vanha kettu rupes täs toisia kettuja opettamhan! Pani vaa
toisen silmän kiinni ja sanoo:

— Jaa, s'onkin konsti se! Ei sitä vaa joka sorkka tairakkaa sellaasta
syättiä laittaa! Pitää ensin tappaa kukoonpoika ja kyniä se, n’ottei se
pääse lentämhän. Sitte pitää lyärä kirvhellä siltä pää poikki, ettei se
laulakkaa. Sitte sen pitää paistaa vois ja kryyrätä, mutten sano millä
— —

— Saako sitä kryyteriä atteekista vai kauppapuarista? — kysyy yks
toinen kettu viattomana.

Mutta s’ei vaa sanonu.

— Ja sitte pitää pureskella liha hampahisnansa oikeen fiiniksi ja sitte
vasta panna ketunmyrkkyä vahvaatte joukk’hon.

— Onko se sitte valmis — kysyy taas se opinhaluune kettu. — Vai pitääkö
viälä muutaki tehrä?

Jaa — sanoo se vanha kettu. — Joo, tuata nuan, sitte sen pitää viälä
reisuusti oikeen kovasti pureskella, niin kyllä kettuja saa, niinku
ootta mun nähny niitä vetävän.

Ja kyllä se miäs niitä kettuja saiki ruakottomasti. Kun melkee joka
päivä tuli mettästä roikottaan seljäsnänsä aikamoosta ketunkoljanaa.

Ja ihmiset karehtii, n'otta n’oli aiva kurnaalinsinisiä naamastansa kun
tuata nuan:

— Joka päivä se nuata kettuja roikottaa, n’otta aivan tiät ravalla!
Ja kyllä se ny oikeen silimis rikastuu, mutta orottakohon, kun tuloo
takseerauskokous, niin kyllä kans ääniä pannahan!

Ja se kokous tuliki ja takseerimiähet käskivät sen kettumiähen ethensä
ja sanoovat jotta:

— Kuinka monta kettua s’oot oikeen saanu tänä vuanna?

Ja olivat kiäriä ja tuumasivat, jotta kun ny peijakas sanot oikeen
kunnian ja omantunnon kautta, niin kyllä me sulle ääniä paamma, ettäs
kunnian ja omantuntos tiäräkki.

Niin tuumasivat takseerauslautakunnan ketut, mutteivät mitää puhunehet.
Kattoovat vaa kun ketut ainakin sen päälle. Ja se sanoo oikeen kunnian
ja omantunnon kautta jotta:

— Yhyren ketun m’oon saanu koko talavena!

Silloon takseeriketut heiluttivat mukavasti häntäänsä. Sanoovat aivan
silimät tihirulla ja suupiälet korvis jotta:

— Vai yhyren ketun vai! — Älä yhtää kettuule miäs! Niinku ei täs olsi
pitkin talavia nähty sun kettuja kanniskelevan aiva lauree. Aina vaan
on ketunhäntä roikkunu peräsnäs, nii että toiset on jo luullehet, jotta
s’oon kasvanu kiinnikki.

Mutta se ketunmyrkyttäjä vannoo ja vakuutti, jotta yhren ketun s’oon
vaan saannu. Sen saman ja ainuan ketun, jonka kaikki alavutelaaset ovat
nähänehet sen seljäs kiikkuvan.

Se tunnusti kunnian ja omantunnon kautta, niinkun nyt tämän mailman
aikhan pitääki tehrä, kun oikeen kranttu paikka tuloo, jotta s’oon joka
aamu salaa pussis kuljettanu saman ketunraaron mettähän ja sitte tullu
mahtavaa taas kylähä korja kettu seljäs.

— Älä valehtele! — kiljaasi puheenjohtaja.

— En valehtelekkaa, kun mä kerran totta puhun ja kunnian ja omantunnon
kautta — sanoo.

— Eikö se ketturaukka jo ruvennu haisemhan? — kysyy yks kavala
takseerikettu.

— Tiättypä se! Rupes, haisi kun raato, jotta häjyä teki. Ja nahkaki
meni pilalle, etten saanu siitä kun 50 markkaa.

Takseeriketut nauroovat, jotta partakarvat pöläji ja lupasivat kovasti
uskua kun ketunmyrkyttäjä kerran vakuutti kunnian ja omantunnon kautta.

Mutta se ketunmyrkyttäjä nauraa pihisteli partoohinsa jotta:

— On ne kans kettuja olovanansa, nua takseeriketut, kun eivät
hoksannehet kysyä kenen kunnian ja omantunnon kautta mä vannoon ja
vakuutin!

Tiätysti sen kettu-vainaan! Eikä sill'oo kunniaa eikä omaatuntua ollu
elääskään joko sitte kuallehena!




NAHKASAVUT.


Oottako kuullu, jotta Ilimajojell’o ruvettu polttelemahan uutta laija
piipputupakkia?

S’oon kotimaanen keksintö ja tuloo halvaksiki. Ei trenkää muuta
kun hakata vesurilla hyvin pieneksi vanhat kinnasrauskat elikkä
pieksunruojuhut, sekoottaa vähä kessuja joukhon ja pistää piippuhun.

Jaa näimäs, pitää siinä panna valakiakin ja muistaa verelläkkin välihin.

Nämä _nahkasavut_ ovat kuulemma erinomaasen tervehellisiä tupakin
nälkääsillen toiskan miehille. Samoon kun vasta-alkavillen
klopiillekkin, jokka kulukoovat isänsä tupakkilooras hyppyysinensä,
eiväkkä usko, vaikka rookatahan rysän päältä ja saavat sellaasia
paukkuja n’otta korvat lummehroksis hoippuuloovat hyvän aikaa.

Mutta kun tällää kaverillen nahkasavut, niin ei tartte lyärä, ei
paukahuttaa. Eivät kuulu toista pesällistä hualivan vaikka kuinka
taritahan.

Sielä on Ilimajojen ylisespääs kuulemma yks sellaanen taloo, johna
»toiskan Jaska» koittaa pitää ittiänsä aivan krannin tupakiis.

Ei osta itte, eikä päivisin polta, mutta kun ilta tuloo, niin tuloo
kans Jaska krannihin kun knakutettu klasipenkille istuskelohon.
Pitäähän siinä isännän lopuuksi tuova tupakkiloora nöyrälle ja haastaa
piippuhun panohon.

— Jos tuota nyt panis taas vähä käryämähän — tuumii JaSka ja Vetää
nysän plakkaristansa. — Vaikka tyyristä s’oon ny tuo tupakkiki.

Sitte ottaa tupakkilooran polvillensa ja rupiaa nysää täyttämähän.
Samalla kraapii pikkusormellansa tupakit pohojaa myören, jotta jos
sattuus olohon parempaa pohojalla eli johonakin nurkas.

Tätä ainaasta »toiskan Tupakki-Jaskaa» on isäntä koittanu petkuttaa
sillä lailla, jotta s’oon tällänny propeetaria looran yhtehen nurkkahan
ja pannu huonoja kessuja päälle. Itte on isäntä kopeloonu piippuhunsa
alta parempaa tupakkia ja Jaska veteli kauan aikaa kessuja. Mutta sitte
se äkkäs yhtenä iltana, vaikkei puhunu mitää. Toisena iltana se hoksas
jo koolia. Sittemmisin on isäntä polttanu Jaskan aikana vaan paperossia
ja pitäny Jaskalle ja muillekkin krannin miehille kessurruotoja
tupakkilooras pöyrällä.

Mutta Jaska on sitkiä mies. S’oon istunu, syljeskelly ja käryyttäny
krannin isännän kessuja koko talaven n’otta kuola juosnu ja tupa
haisnu. Isännän rupes jo pistöhön vihaksi kun:

— Tuolle toiskan Jaskallenko mun pitää täs kessut viljellä ja sitä
tupakiis pitää, senkin raakkulehen kitupiikkiä, kun ei malta itte
ostaa. Mutta kyllä mä laitan sille junkkarille kryyterit kessuuhin
n’otta tietääkin.

Isäntä meni kokille ja toi sieltä emännän vanhan navettapieksun.
Pani tolopalle ja hakkas kirveskänällä aivan kryyniiksi. Sitte kokos
kämmenen pohojahan ja kumaasi tupakkiloorahan. Vähä kessunloppuja
varisteli joukkohon.

Sai parahiksi looran pöyrällen kun Jaska jo tuli.

Eikä tarvinnu kahta kertaa käskiä kun Jask’ oli jo nysänsä larannu.

Kriipaasi valakian ja veti oikeen vattan pohjahan. Silimät pullistuu
pääs, henki salpaantuu ja Jaska rupes rykimähän, räkimähän ja
krakistelemahan kun olis rökkähän nielaasnu. Ei saanu sanaa suusta.

— Ompa tuo Jaska aika hotales kun vetää n’otta tukehtuu! Suuri mies
eikä osaa vielä poltellakkaan! — päivitteli isäntä.

Kun oli Jaskan kurkku vähä seliinny, niin tuumas jotta:

— Olipas se väkevää. Mitä rumaasen tupakkia tämä oikeen on kun nuon
prätäjää ja haisoo häjyltä?

— Siihen on pantu vähä mahorkkaa sekahan — tuumas isäntä.

— No ilimankos oikeen kurkunpäätä kraapii — siunaali Jaska vesissilimin.

Mutta poltti kun polttikin piipun loppuhun. Ei pannu enää toista
piippua vaikka isäntä kovasti houkutteli.

Yhtäkkiää hyppäs Jaska pysthyn ja tryykäs ovesta pihallen. Juoksi
navetan taa ja sieltä rupes kuulumahan niinkuu pikkuvasikka olis
yÖkiny. Mutfei s’ollu vasikka. S’oli se Jaska!

Eik’oo Jaska sen kerran perähän tullu krannin tupakkiloorallen.




PETLEHEMINMÄELTÄ.


Oottako kuullu jotta Kauhajoell'on sellaanenki paikka jota sanotahan
Petleheemin mäjeksi?

Ja sillä mäjellä tehtihin täs joulun välipäivinä sellaanen
hevooskauppa, n'ottei s'oo viäläkään valmis, vaikka siin'on ollu
akakkin päällänsä suupeliä soittamas.

Kun oli sen suutarivainaan huutokauppa, niin sinne tuli yhren akan
vävypoika ja yks palstatilallinen, kumpikin hepallansa poukotellen, kun
ainakin isäntämiehet. Ja rennolla päällä olivakkin.

— Viis penniä tykö! — kiljaasi se vävypoika summanmutikas kun pihahan
ajoo ja kuuli vasaramiehen huutavan jotta:

— Tulooko lisää? Ensimmäänen, toinen ja — — — tulooko lisää?

Silloon tuli se palstatilallinenkin justhin sillä viriällä salviallansa
pihalle ja huikkas n'otta:

— Ja viis penniä vielä!

Samas kans paukahti ja isännällen nakattihin aika knippu tavaraa.
Siin'oli vanha häkylä, kerinlehret, juustolauran puoliska, kaks
kakulakeppiä, tukkilukku, klihran rauta, vintilän varsi ja
roukkonavari. Ja kun isäntä tuumas jotta:

— Siinä s'tä nyt tulikin töskää!

Niin vasaramies huippas vielä vanhan kipparan karvakengänkin tulohon
samahan läjähän ja huuti jotta:

— Joko piisaa, vai nakkaanko lisää?

Mutta isäntä tuumas n'otta:

— On siinä kilua jos on kaluakin yhyren miehen osalle! Myykää jo
muillekkin.

Sitte se rupes kattohon sen vävypoijan hevoosen päälle ja sanoo jotta:

— Ompas tuolla hevoosella häjy rusto takajalaas.

Se on selevää, jotta vävypoika suuttuu kun tupakki, sutkaasi konia
suittenperillä lautaasillen ja kiljaasi jotta:

— Katto mies mihnä sulla rustoja on!

Kun aikans'oli haukuttu toistensa hevoosija, kattottu suuhun ja
nostettu häntää, niin huipattihin huppia ja kumpikin lähti uurella
konilla kotiansa. Ja tykkäsiväkkin molemmat jotta saivat jutkahuttaa
toistansa.

Mutta vävypoijan kotona nousi totinen tomina. Siinä puhallettihinkin
oikeen kaharella harpulla falssit ja minuveetat sekaasinsa. Ja siinä
vanhas harpus oli paljo koveet ääni.

Mutta sitte sekin loppui kun puukoon päähän. Akat sitaasivat hilkut
korvillensa, tryykööttivät pihalle, kääntöövät hevoosen ja laskettivat
häntäpitkällä vaihtamahan takaasi.

Mutta akat eivät tiennehet sitä, mitä huonoonkin hevoosmies tietää,
jottei nähkääs passaa hevooskaupas voittanehen olla kolomehen
voorokautehen kotonansa. Sitte kyllä jo pitää kauppa. Tämä
palstatilallinen oli lakia kunnioottava hevooskoijari ja pysyy kans 3
vuorokautta katees, niinkun laki määrää, jottei hevooskauppaa saara
rikotuksi.

Mutta akat ovat kans kavalia, niinkus tierättä. Niin oli sen
vävypoijankin huonehenhallitus. Mitäs tekivät?

Lähtivät ensi pyhänä sillä vaihtokopukalla kitkkohon. Sitoovat
hupan renkahasehen kiinni ja menivät peräpenkille istumahan. Se
palstatilallinen oli kans akkoonensa tullut kiittöhön hyvästä
hevooskaupasta ja veisas hartahasti.

Silloon livahtivakkin sen vävypoijan akat pihallen ja jättivät
palstatilallisen akkoonensa veisaamahan.

Menivät vanhan salaviansa työ, päästivät aisoosta ja panivat
vähä nopiaa oman reen etehen. Sen huonon hevoosen lykkäsivät
palstatilallisen lohnasta syömähän — ja ajaa karuuttivat kotia n'otta
porkoolit soittuu.

Kun kirkonmeno oli loppunu ja viimmeenen värsy veisattu, tuli
palstatilallinen akkoonensa vakavis ajatuksis kirkosta pihalle — ja
näki! Näki, n'otta sen oma hevoonen syörä krauskutteli irrallansa
heiniä lohnasta. Kirkkomiehestä tuli yht'äkkiää tavallinen ihiminen.
Ja se lasketteli suustansa sellaasia sanoja, jokk'oli toisille
kirkko-ihmisillen kauhistus.

Meinas vierä aisoosta vetämällä lohnan kotia ja jättää sen hevoosen
siihen. Mutta hevoonen tuli peräs.

Eikä auttanu muu, kun akkakin tahtoo rekehen istua, kun panna aseehin
ja ajaa kotia, vaikka kyllä s'oli katkeraa.




JURVAN KUPPARI.


Oottako kuullu, että Jurvan Sarvijoella voirahan ny taas kovasti hyvin?

Se oliki niin nutuusta ja rutuusta se elämä täs loppuaikoona, jotta
sarvijokiset pakkas tulhon liika krätyysiksi.

Mutta sitte tuli erinomaane siipyläänen kuppari, hiaroja ja povari ja
ny on sarvijokelaasten kruppi taas kovasti liantoone ja hyväs voinnis.
Ei vaivaa enää kihti ei romotiisi. Lonkkapistoksistaki on päästy. Eikä
sillä hyvä, että se siunattu siipyylääne kuppari hiaroo, kuppas ja imi
kuppisarvillansa pahan veren sarvijokelaasista seljän kautta uloos. Se
viälä povas kaupanpäälliseksi ja kattoo kärestä. Mutta kaffinsumppihin
s'ei kuulemma saattanu kattua ollenkaan. Ne se litkaasi menhön
poroonensa.

Ja kyllä se akka vain tiäsiki. Oli tarkasti kullekki neuvonu varoomha
yhtä ristinveristä miästä ja punaveristä naista, jokka pakkaavat
Sarvijoellaki tukkimha pariskunnan välihi. Paljo ilua ja vähä muresta
oli kullekki luvannu. Ja markan pistäny tarkasti aluushamhen plakkarihi
ja vakuuttanu, jotta hyvin menöö.

Ja hyvinhän s'oon sarvijokelaasten mennykki. Ei voi moittia. Kaikkien
muiren, mutta sen Tuamahan käythin vähä huanosti.

Sitä ku se Siipyyn flikka hiaroo nii, että Tuamahan syrämmes tuhahti
rakkaus aiva ilmi liaskaha. Ja paloo, n'otta käry nousi. Sen rupes
silmät lirutteloho ja lakkinsakki tälläs kallellensa.

Tiätää sen ku sellaane mailmankuppari ja hiaroja ottaa poikamiähen
siltä kantilta katteltavaksensa, että miähen ittellensä hiaroo, nii
turhaa siin'on vasthan prätkytellä.

Se oli se Siipyyn flikka hiaronu sen Tuamahan niin ympärinsä, n'otta
aivan oli Tuppu-paraan pää klenahrellu.

Ja ku Tuamas oli niin fletkooksis, ettei mistää tiänny, niin oli
ottanu Tuamahan syrämmen oikee käthensä ja knäpähyttäny siihe
kuppikirvehellänsä kauhiammoosen ja syvän rakkauren haavan.

Siit'oli juassu kamalasti verta ja Tuamahan oli lyäny niin heikoksi,
jotta siinä paikas oli kosinu sitä kupparia.

— Eikä se hieroja-flikka ollukkaa pannu yhtää vastha. Oli laulaa
helähyttäny että

    Hellällä palavalla syrämmellä
    Raakastan minä siinua!

Ja sen päälle oli nuoripari hypelly kiverän polkan, n'otta sarvipussi
kalissu.

Ja sitte kihloolle Vaasaha. Niin kiirus oli ollu, etteivät malttanehet
junalla Seinäjoen kautta kiärrättää, ku lähtivät kävellä flinttaamha
käsikoukkua oikoostiätä Vaasaha. Kivisillan pääs olivat vähän aikaa
huilannehet ja sitte lopun matkaa hyssytellehet.

Keturista ostivat komjat kihlat ja kangaspuarista kaulahitten. Mistä se
Tuamas sen kellon osti, sitä mä en tiärä.

Mutta hyvä s'oli käymhä, kun ei ollu ku varttia vaille, ku Tuamas oli
hellunsa kans taas viikon päästä Sarvijoella että tärähti!

Ja sen päälle juathin kaffit ja olthin onnellisia. Eikä siinä akkaan
kontittemiset auttanehet monehen päivähä.

Mutta sitte meni huanosti. Morsiaan tahtoo, että lährethän yhres
Siipyyhy, että hänki saa näyttää omanpuolohoosille sulhaasmiästä. Ja
lährethin kans. Kestinkylähän päästihin yäksi ja menthin korjasti
nukkumha.

Mutta aamulla ku Tuamas huomaatti ei morsiant' enää ollukkaa. Ei sängyn
allakaa. S'oli menny ja s'oli murheelline paikka. Kaikki oli viäny
joukosnansa, kihlat ja kuppisarvekki.

Ei muuta jättäny ku sen syvän haavan Tuamahan syrämmehen.




RUUSUJA TALVITILOOLLA.


Oottako kuullu, jotta kyllä siin’on perää ku akat sanoovat, ettei
miästen oo heirän asioohi sekaantumine?

Ne sanoo akat, jottei miähet ymmärrä akkaan meiningiistä, ja että
jos ymmärtääväkki, nii ymmärtäävät vääri. On kuulemma paree, ettei
koitakkaa ymmärtää, eikä tukkia noukkaansa niiren asioohi. Ei oo meistä
miähistä muuta ku harmia ja vaivaasta vahinkoa!

Sen sain mä ja Juppe eilee katkerasti kokia.

Ku ny on satanu nii kovasti vahvalta lunta, että pakkaa lumi menhö
housunpultuusta sisälle, nii mä sanoon sille nuarelle frouvalle, jonka
tykönä mä ja Juppe oomma kortteelia jotta:

— Mihkähä frouva on paiskannu mu piaksusaaphani? Mä pansin ne ny
jalkoohini.

Mä sanon jo etukäthe, ett'että ouroksuusi, jotta se meirän frouva on
turski ihmine, jok’ei yhtää kruusaa eikä karahteeraa meitä kumpaakaa,
Juppeja sen paremmin ku muakaa.

— Mihkähä ootta pannu! Tuala n’oon porstuan nurkas maannu sitte ku
suutarista tulivat, jos ei Juppe oo pihalle vetäny.

Mä kattoon Jupen päälle vähä rumaa, mutta s’ei ollu tiätääksensä.
Huiskutteli vain häntäänsä.

Jupell'on nähkääs häntä.

Me ettiimmä sitte porstuasta, joka nurkasta mun piaksusaappahiani,
muttei niitä ollu mihnää. Ei hyllyllä, ei naulas.

Sitte äkkäsin porstuan konttuurin ja menimmä sinne Jupen kans
kopeloomha. Siäl’oli pimiä ku pussis ja kauhiasti tavaraa. Sattuu siälä
meille vähä vahingootaki pimees haparoores.

Ku Juppe ettii, niinku koira ettii, kuanollansa mun saappahiani, nii
sen suuhu sattuu lihampala. Siitä se niin peljästyy, jotta lähti
pihalle ja melkee puremata nialaasi sen palan.

Mun meni käsi vahingos hillupurkkihi ja ku ei ollu hantuukia, johk’olis
sormiansa pyhkiny, nii ei auttanu muu ku nualla sormensa, nii
epäfiinisti kun s’oliki tehty. Mutt'eihä stä kukaa nähny siälä pimiäs
konttuuris. Eikä se pahalta maistunukkaa.

Ja kuinkha sattuukaa nii kamalasti nolastamha, jotta mun piti tuan
tuastaki viälä monta kertaa nualla hyppyysiäni, ku aina vain sattuuvat
purkkiihi.

Ku mä sitte kumarrruin ja yritin koperoora yhrestä nurkasta, niin
pukkas tikku keski ottaha, jotta silmän viärä ja käthe tuli jotaki
riskuja jokka pisteli nii tuhannesti. Mä kriipaasin silloo tikulla
valkian ja kattoon, nii siälä nurkas oli kolme kukkapurkkia ja niis
kuivettunehia kukkakräkkiä!

Kyllä mä jahkaasin! Sanoonki ittekseni siinä jotta:

— Siinä stä ny taas on akkaan pankkoja. Kun konttuurin nurkkaha
kasataha kuallehet kukat purkkiinensa, eikä viittitä sen vertaa että
pränkarulle paiskata. Ja kukkakepit pystys viälä, n’otta silmänsä
puhkaasoo. On ne yksiä kans. Ja täs viälä mokottaavat, kuinka miähet on
viraattomia, etteivät tiärä piaksusaappahistansakkaa, mihnä makaavat.
Ja itteltä jäätyy kukat konttuurin nurkkihi!

Mun pisti niin vihakseni, että panin nästyykin kären ympäri ja reviin
kukkakräkyt irti purkiista. Menin pränkarulle niiren kans ja nakkasin
kauas hankhe. Ja Juppe juaksi perähän, repii ja nakkeli niitä, n’otta
olivakki vissihi hajallansa.

Sitte hain piaksusaaphani konttuurista ja menin köökkihi. Sanoon
frouvalle jotta:

— Täs se frouva mua hualimattomaksi ja viraattomaksi morkkaa, mutta
konttuurin nurkkaha itte palelluttaa kaikki kukkansa. Jonsen m’olsi
koonnu niitä ja paiskannu pränkarulle, nii siälä olsivat viäläki. Kukha
täs toisensa jälkiä saa siivoolla?

Mutta se ku mölyn päästi:

— Kukat pränkarulle? — kiljaasi — Mun ruusuinko s’oot sen tolvana
nakannu pränkarulle? Jokka m’oon pannu pimiähä talvehtimha? Voi herra
parakkoho tuata miästä!

Se lähti käret levjällä juaksho pihalle ja mä käsitin, jotta taisi
tullakki tupenkrapinat.

Verin piaksusaaphat jalkoohini ja lipitin vähä vinkijää klupille.




VAASAN PUMPULITEHRAS.


Oottako kuullu, että Vaasan suuri pumpulitehras Präntööllä pömähtää
ilmaha huamenna kello 11 ja 15?

Jaa-ah poijat ja präntöölääset, s’ei ookkaa enää leikin asia! Ja s’oon
sitte vissi! Sen tiätää toristaa koko Präntöön seurakunta. Varsinki
akka- ja flikkaväki. Eikös?

Präntööll'ei oo muusta puhuttu koko tällä viikolla ku siitä.

Yks konhenkäyttäjä, jonka silmiä on aina vähä haristanu, on täs yhtenä
päivänä nähny kankuripualella ilmielävän kummajaasen.

Sus ku se miäs oli peljästyny ja tutaannu.

Sillä kummajaasell'oli ollu suuret silmät kun talterikit pääs, nenä ku
kottikärry ja suu ku seittemän leivän uuni.

Ja kun s’oli aukaasnu suupellinsä, mulkaassu sen pikkuusen
konhenkäyttäjän päälle ja pärähyttäny ku pukinsarvesta jotta:

— Hoccus poccus peccatus! Ecce homo, sapiens cristaatus, passer parvus,
bubo bubo. Dico tibi asine, ne pereat Vaasan pumpulitehras, die prima
solis cum magna calamitate et clamore — — — pyyyh!

Sitt’ oli kummajaane puhaltanu kylmää henkiä sen konhenkäyttäjän
silmille ja ruvennu puhumha selvää suamenkiältä. Oli sanonu että:

— Kuulesta nyt konhenkäyttäjä ja paa tarkasti miälehes, mitä mä sanon
sulle. N’oon asiat ny sillä lailla, jotta tämä pumpulitehras, john’on
niin paljo koreeta flikkoja, pömähtää sunnuntaiaamuna ilmaha että
präiskähtää. Varjele silloo pääs, ettes saa karstamasiinan pualiskaa
silmhäs eli knuphis, jok’on muutoonki pehmoone eikä taira sitä mälliä
enää kestää. Ja muistakki levittää tätä tiatua kaikille Präntöön
akoolle. Eikä sun trenkää sanua muille ku omalle Maijalles, nii kyllä
s’oon heti kaikkien muirenki akkaan tiaros — pyyyh!

Sitt’ oli kummajaane lyäny suupellinsä kiinni, nuan nuan huisuuttanu
käsiänsä, kerra krääkääsny ja hajonnu siniseksi pölyksi n’otta
pihahtanu.

Ilkiä käry vain oli noussu ja s’oon masunistin noukas viäläki. Eikä
tahro saattaa syäräkkää, ku häjyä vain teköö, vaikk’ akka kuinka
koittaa kokata ja kryyrätä.

Konhenkäyttäjä teki heti niinku kummajaanen käski. Sanoo akallensa
ja nyt ei oo Präntööllä yhtäkää täysjärkistä ihmistä, jok’ei sitä
tiätääsi, jotta sunnuntaina tuloo se iso pömährös.

Ja se onki eri präiskährös, eikä sellaane ku ne jokapäivääset
präiskährökset pumpulitehtahalla, ku kaffipotut paukahteloovat
lämmitysröörien päällä, n’otta kruusit kattoho lentelöö. Ja niistä
muista tavallisista piänistä präiskähtelemisistä ei tämän rinnalla
kannata puhuakkaa.

Kaikki Präntöön akat ovat tämän tärähröksen varalta jo järjestänehet
asiansa. N’oon viänehet maitofatinsa kellarihi ja panhet kannen päälle.
Ja viälä kiven kannen päälle, jottei vain pääse roskia maittilahan.

Asia on nyt järjestetty sillä lailla, jotta präntöölääset lähtöövät
nelimiähisis ja kuus-akkaasis riviis juhlakulkueena Präntööltä tuloho
kaupungin pualelle klo 9 aamupäivällä. Asetuthan ahtehelle hyväs
järjestykses seisomha, ne jok’on seisomapiletiillä. Istumaplassi on
varattu sähkötehtahan puupinojen päälle, johka erityisestä maksusta on
tällätty miähiä punttaamha. Niill'on valkoone krusetti rintamukses,
ettäs tiärättä. Pilettiä myyrähä kaupunkilaasille kahresta asti
aamulla sillan pääs, mutta vain rajootettu määrä, kun präntöölääsill’o
etuoikeus ja tehtaalaaset nääsöövät ilman erestä.

Ja sitte kello 11 ja 15 se präiskähtää.




UUTTA LAIJA TANSSI.


Oottako kuullu, että Pohjammaalle teköö parastaikaa tulua uutta laia
tanssi?

Ei kelpaa enää falssi, sorttiisi, polkka, ei koputes-polkka, eikä eres
rytky-polkkakaa. Paljo kamalee ja kiveree se olla pitää tämän äijän
nuarille. Ja nyt s’oon sellaanen justhin tulos. Sitä opetelhan jo mones
pitäjäs. Toisis parhuuset jo osaavakki, niinkuu Peräseinäjoella, johna
uurenvuaren auttuna alkas yleesharjootukset.

Peräseinäjoell’ on tähän asti hypelty parhaasta päästä rytkypolkkaa ja
siin’on kovasti huano poikaan ajaa asiansa yöpuun suhtehen, kun pitää
pitää flikkaa niin kovasti kaukana ittestänsä. Kutisemall'ei kuulu ja
kovin kovaa ei passaa huutaakkaa. Eikä sellaases pomppimises tahro
saara reiruhu iskutetuksikaa. Ja kun meinaa vähä kumartaa ja yrittää
kutista niin käy kun yhren Flinttakylääsen poijan kirkonkylääsen flikan
kans. Se meinas sanua sille jotta:

— Passaako — —

Niin Hikka, jota sai vääntää kun savikranaa, ottaa pöllöö ja
poukahuttaa silloon justhin ja pilkkaa päällänsä poikaa niin leuvoolle,
että silmis löi aivan valkiaa eikä saanu pitkhän aikaha henkiä
veretyksi. Silmistä vain juaksi vesi ja pihalle sai mennä pitelemhän
muatuansa. Eikä hialle menosta tullu mitää. Poijan oli ollu hamphat
hellt viälä monta viikkua ja poski kauhiasti ajetuksis.

Toista s’oon se uusi tanssi, jota sanothan _kerenskiksi_. Siinä käy
puhuminen ja vaikka pureminenkin. Sitä menhän sillä lailla, että poika
hairaa flikkaa kaulasta kiinni ja flättää niistetyn ja hyvin väännetyn
nenänsä flikan poskhen. Flikka kääntää tapuliansa vähä syrjhä, mutta
poijan pitää painaa noukkansa aivan lysyhy sen poskhe. Sitä paree jota
flatuskaasemmaksi saa. Sitte lährethän menhön perä erellä ja naamat
kun kaks yhthen fläiskättyä kropsua yhres. Jos pökkää vasthan, niin
pyäriä fyrräthän hyvän aikaa. Sitte menhän nytkytellen ja yhres paikas
klenkahutethan ja sen päälle taas fyrräthän. Flikkaa pitää puristaa
koko aijan hamphat irvillä, eikä silmää saa räpähyttää ollenkaa. Ja
poijan pitää olla kun olis pirun syäny ja toista alkaas. Silmät pitää
kiilua pääs, lakkireuhka olla silmillä ja paperossintumppi suus.
Pikkuusen tumpinpäätä saa näkyä, mutta paree on jos ei näy yhtää.

Jos on yskällä ja nenä juaksoo, niin antaa juasta vaan.

Jos flikka on pahankurinen eikä tahro pysyä sanalla, niin on parasta
purra suuntäyreltä poskhen ja retuuttaa siitä. Kyllä träillä pysyy,
eikä pritakootte.

Lottoposkisten ja huanohampahittisten ei passaa yrittääkkää tätä
uurensorttista tanssia. Littuposkista ei saa hyvilläkää hampahilla
purruksi ja huanoolla hampahilla ei saa kiinni, vaikk’ olis kuinka
pulloposkine ja plösönaamaane.

Kerenski on hyvä nimi tälle Söörnäästen sakilaasten
marakatti-tanssille. Nimi on tullu siitä ja sen muistoksi Suamen
kansalle, kun Kerenski pussas Tokoita Siltasaarella.




NAHKAKAUPPOJA ALAJÄRVELLÄ.


Oottako kuullu sitä juttua, jost'ei alajärvelääset kärsi kuulla
puhuttavankaa?

Ovat niin sinnis, että tukkaha ottaa, jos vähänki viittooloo, että
kuinkas ne nahkakaupat nyt Alajärvellä vetelöö?

S oon murheelline ja opettavaane kertoomus ja sitä varte mä sen
kerronki, vaikka s’oon vähä vanha.

Se tapahtuu Alajärven Luaman kyläs syksyllä pari vuatta sitte, ku oli
samallaane nahaanostovimma ku nykkin, että joka miäs vain pyytelöö
ostaa kaikellaasia nahkoja.

Nahaat nousivat joka päivä. Tuata nuan nahkaan hinnat nousivat, piti
mun sanua. Joka ostaja toisensa kimmalla nosti hintoja, nii että
alajärvelääsen Sisälle meni iⁱtte ahneuren pahanenki. Tuumivat että:

— En totisesti myykkää viälä. Kyllä hinta viälä nousoo.

Silloo ilmestyy Luamen Ellan laron seinähä ilmootus:

»Ostan kaikellaasia nahkoja t.k. 15 p:nä täs taloos. Lammasnahaasta
maksan 13 mk ja vasikannahaasta 15 mk.»

Ja nimi oli leviästi alla.

Mutta silloon johratti sokia kohtalo reissaavaasen jätkän Luaman
kylähän. Ja ku se kuuli ja näki kuinka alajärveläästen silmät kiiluu
voiton himosta ja oli imehrelly, etteivät ne jo ollehet nylkenehet
ittiänsäkki ja parkinnehet omaaki nahkaansa, nii se päätti kans ruveta
nahkojen ostajaksi. Ja kirjootti suuren plakaatin sen toisen ostajan
viärehen siihe seinähä. Siinä seisoo, että:

»Ostan t.k. 16 pnä täs taloos nahkoja ja maksan lammasnahaasta 20 mk ja
vasikannahaasta 25 mk. — Matti Sälli.»

Kun kylälääset näkivät tämän plakaatin, niin niiren rupes silmät aivan
pyärimähä ja sanoovat että:

— Hulluko s'oon tua toinen ostaja?

Muuta eivät sanonehekkaa, ku panivat vinkiää konit aisoihi ja
häntäpystys hyppööttivät ympäri pitäjää, koluten joka nurkan. Ostivat
mitä saivat. Ja toiset olivat niin härisnänsä, etteivät hoksannehet
kattua mitä nahkoja saivakkaa kuarmihinsa. Yhrellä oli ollu usiampia
koirannahkojakin ja yks oli saanu suuren valkoosen kollikissan nahaan.
Oli vaan tykänny että:

— Kovasti on silukarvaane.

Tuli sitte se 15:ta päivä ja se ostaja monella hyvällä hevoosella
kylällä. Mutta tyhjänä sai lähtiä. Ei kukaa tullu kutkahtamha.

Mutta annas kun valkeni 16 päivä! Nahkakuarmia oli aiva mustana.
Nahkoja tuatihi hevoosilla, potkuriilla ja kantamalla. Oli ku Kajaanin
markinoolla. Ja ne, joll'ei ollu muuta ku oma nahka, leukaalivat että:

— Ny on taloonjussit piiskannehet lamphansa ja vasikkansa uloos
nahoosta. Tulvana vuanna saavat emännät keritä kissinsä sukkavillooksi.

Ja sitte ruvettihi kyselemähä, mihnä se ostaja on. Sitä ei löytyny
puusta ei maasta. Se lurjus makas MÖksynkyläs seljällänsä ja nauraa
kitkutti katketaksensa. Mutta Luamankyläs ei naurettu. Siälä manattihi
ja präiskättihi, että s’oli aivan hirviää.




YLISTARON NUARIPARI.


Oottako kuullu mikä onnettomuus on joulupäivänä tapahtunu Ylistaros
yhrelle nuarelle parille?

No kun ne piti oikeen komjasti ja reirusti vihkiä avioliittohon kirkos,
niin siit'ei tullukkaa mitään.

Joulupäivänä kirkonmenojen päätyttyä ei ihmisillä ollu yhtää kiirusta
lähtiä kotia lämmittelemähän, vaikka käret oli virsikirjaa pirelles
tullu aivan konttahan.

Ylistaron kirkko on siitä erinomaanen, että se on suuri ja kylmä kun
surenrita ja että viisahat miähet ovat tällännehet kamiinat porstuaha.

Turkit korvis istuthan ja kyllähän siinä tarkenoo, kun on
villakaulahinen kaulan ympäri, mutta veisaamises pakkaa paleltua
sormet. Kun pitää paljahin käsin pirellä virsikirjaa, eikä kintahat
käsis tahro kirja pysyä oikeen suaras, niin värsyt on menny monelta
sekaasinsa.

Ihmiset tungeskelivat porstuas kamiinan ympärillä ja sanoovat jotta:

— Ei ny viälä viittitä lähtiä. Kattothan ny kun se Viivi ja
Punkalaitumen poika oikeen kirkos vihiitähä.

Vihkiviarahiakin oli tuiki monella hevoosella ja väki rupes tukkimahan
sisälle.

Ja niin se vihkiminen sitten alkoo, että soitettihin häämarssi ja pappi
tuli paikoollensa pitkäs kaapus.

Ihmiset kääntivät kaikki päätänsä kattomahan pitkin pitkääkonkia ovelle
päin jotta:

— Joko se morsiuspari nyt tuloo?

Kun ei mitään tullu, niin kääntivät päänsä ja kattoovat pappia, joka
oli totisen näköönen kirja käres.

Ihmiset puhallelivat käsihinsä, painelivat korviansa ja toiset hiljaa
kopistelivat viluusisnansa varpahia.

Mutta silloon nosti pappi päänsä ja kattoo ovelle. Ja koko seurakunta
teki samoon. Moni väänti niin, ett'oikeen kipiää otti ja sipinä käy:

— No ny ne tuloo!

Ja kattoovat ovelleppäin.

Niin siältä tulikin vain Marttalaanen!

Ja koko seurakunta rupes taas kattomahan papin päälle.

Viimmeen rupes pappiki kattelohon seurakuntaa ja kun oli aikansa
kattellu, niin lähti sakaastihin lämmittelemähän ja lopuksi ajoo aika
luikua kotia.

Seurakunta kärvisteli viälä hyvän aikaa, mutta pois ahristuu väenki
lopuksi, vaikka kyllä siälä seisua olis saanu kauemminkin.

Nuari pari oli nukahtanu. Ne huamaattivat vasta myähään ehtoopualella.
Niitä nukutti nii sainehesti.




PIIKKILOUKON FLIKAT.


Oottako kuullu kuinka nuaren Piikkiloukon flikkaan käythin täs
kissaviikkojen aikana?

Että tiätääsiä, mihinä se Piikkiloukko on, sanon senki, että s'oon
Teuvan Äystöön kylän ja Norinkylän välis ja nuarten kesken sanotahan
sitä oikeen Pikku-Suameksi. Siältä on Lammasnevan rantaa lyhyt
Norinkylähä ja Kirvesmäkiä pääsöö Äystöön kylähä ja Havinnevaa taas
Hangaskylähä ja päinvastoon joka suuntahan kolmellen tahollen, niin
että siin'on flikkaan keksittävä konstia saara kulloonkin aikanansa
tiaron, mistä päin flikoollen tuloo friiaria lauvantakiehtoona.

Mutta nyt n'oon senkin keksiny.

Elikk' oikiastansa ei n'oo Teuvan flikat, jokka sen on keksinehet.
Sit'on käyttäny jo Teuvan flikkaan isuäireen isuäireet kun ne
paapan-paapan-paappaa orottelivat luthin tulovaksi.

N'oli ne Piikkiloukon ilooset flikat panemas pellovaattia riiheen ja
kokoonnuut kaikin sinne niitä pellovaattia reiraamahan. Ja tiätysti
heti tulit puheeksi, että misthän päi ny tänä ehtoona tuloo poikia.

Hilta kohta sanoo että:

— Kattothan! Mä kyll'osaan konstin.

Ja sitte kaikki flikat yhthen trusahan Hiltan ympäri ja Hilta sylkäästä
truiskas kouran pohjahan ja flättäs etusormella keskelle sylkyä, niin
että sylky prisahti flikkaan silmhin, eikä kukaan nähny pitkihi aikoohi
mitää. Pyhkiivät vaan hilkun nurkalla muatuansa ja sanoovat että:

— Min'en nähäny sitte yhtään mitää, mihkä päi se lenti.

Mutta Hilta osas toisenkin konstin. S'ooli sellaane, että kriivaasthin
tulistikulla valakia ja sitte syljetthin etusormen ja peukalon
päähän, ettei polta ja otethin kiinni palavaha tulispäähä ja tikunpää
käännethin ylähäppäi. Sitte kattotihin silmät tapilla mihkä päi karsi
kaatuu, nii siältä päi tuloo friiaria.

Kaikki flikat kattoovat voorostansa, mutta sitte sanoo Hilta että:

— Mun rämpsähti nii ettei sitä oikee tiärä, mihkä päi se viisas.

Ja koitti uurestansa. Mutta karsi rumaane putoski rohtimien sekaha ja
samalla tollahti koko rohorinläjä ilmiliaskaha. Ja flikat törmäsit
kaikin riihestä ja huusit ja hosuut ovella, kun valakia roihas
riihestä. Riihi paloo pahanpäivääseksi ennenku kerithi häthä.

Ku sitte vakuutusmiähet kyselit, mistä valakia on pääsny irti, ei
flikat tiänny mitänä sanua. Miähet meinas, jotta flikat on polttanu
piippua, mutta flikat sanoo että:

— Hui hai, ei m'oo polttanu!

Ja ne unohrit siinä rytäkäs flikat aiva, mihkä päi se karsi kaatuu,
eikä n'oo sitte enää tohtinu koittaa.




LAPUAN ASEMA.


Oottako kuullu mitä varte m'oon silmittömästi suuttunu Vaasan
rautatiähallitksen äijän venkkuroohi, jokka istua könnäävät päävääräs
lavittoollansa, eiväkkä saa eres sen vertaa äntihi, että Lapuan
asemalle niin paljo valua, jolta reissaavaane yleesö osaas ovenreijästä
sisälle?

Kun siälä tapahtuu sellaasia kamaloota pimeyren töitä, jotta
painomustekkin kalpenoo. Ja lapualaaset saavat hävetä silmät päästänsä
muiren ihmisten eres.

On seki rautatiän-asema, en paremmin tuu ja sano! Ku tulitikulla pitää
ettiä sitä reikää, josta pilettiä pitääs saara!

Mä lährin täs menhellä viikolla tämän yskäni tähre yhren akan puheelle,
joka pitääs osata vähä noitua ja kattua viinaha, siälä Lapuan
Kuurtanehen rajoolla.

Enkä meinannu osata polskaa enää koko Lapualta, kun en osoottelemalla
enkä eres tryykkööttämälläkää iltapimiäs rookannut aseman plassille.

Kievarista piti pyytää kahta poijan-mälkkiä kummastaki käresta
fööräämähä.

Kyllä niillä lapualaasiila pitää olla oikee kissinsilmät, ku osaavat
sinne.

Sen tiätää, jotta m’olin suuttunu, kun ne poijat lykkäsivät mun ovesta
sisälle kun pussin perähä.

Mä vähä manata naskahutinkin ja karjaasin jotta:

— Mikä tuhannen valtionasema pimiimmäs Afrikas täm’on, kun ei tääll’ oo
valkiaa, että näkis noukkansa niistää?

— Ohan täällä valkia! — kuuluu jostakin nurkasta asemamiehen ääni.

— Mihnä sä, pimeyren olento, täällä valkian näet? — kysyyn mä.

— No pöyrällähän palaa lamppu! Eikö herra näe?

Minä kattoon, n’otta silmät päästä varista, mutta valopilkkuakaa en
nähny.

— Tuu hyvä miäs mua viämähä sen lampun äärelle — pyyrin.

Se vei ja sanoo jotta:

— Tuas se ny palaa!

Minä haparoottin ja kopeloottin aikani, niin jo sattuuki käteni
lamppuhu. Mutta ainakaan sellaasta valua siin’ei ollu, että sitä olis
pimees nähny. Ei vaikka mä painoon noukkani klasihi asti! Eikä se eres
polttanukkaa. Mutta jotaki käryä mä tunnin nenälläni, niin etten mä
voinu vaunua vaikka siinä lampus oliski tapahtuna jokin kemiallinen
palaminen.

Mä hapuulin itteni pilettiluukulle ja heristelin inspehtuurille
nyrkkiä, mutteihä se sitä nähny pimees. Karjaasin tällä pukin äänelläni
jotta:

— Tiätääkö herra pehtuuri, jotta valtion asemalla pitää olla niin paljo
valkiaa, jotta reissaavaane yleesö osaa pussata eres omaa akkaansa?
Tiätääkö? — sanoon minä. — Tiätääkö pehtuuri velvollisuutensa? — sanoon
toisenki kerran.

— Tiätää! — sanoo. Antoo piletin ja 2 markkaa liikaa.

— No, miks’ei oo valkiaa?

— Kun ei oo, niin ei oo, ja kun ei saara, niin ei saara. Pyyretty on
viis vuatta. — Antaasko herraki lantin tähän kolehtihin? Tääll'on
ihmisiltä pyyretty apua ja saatuki jo kolehtirahoolla yks sähkölamppu
makasiinin seinähän.

Min'en oo mikään kitupiikki. Mä nakkasin saman 2 mk lakkihin, jonk'olin
liikaa saanu.

Antakaa hyvät ihmiset muukki, kun satutta sivuutte ajamaha. Sopii
pistää postilaatikkohon siinä aseman seinäs. Suamen valtiolla ei oo
varaa eikä hallitusherrat kerkiä istuinsijaltansa hommaamaha rahaa
lapualaasille, jokka pimeyres valtavat ja tuhriivat lähtöpusuja kelle
rookaa.

Mäkin sain suupiäleheni että mossahti — yhreltä vanhalta ämmältä. Ja
sitä varte m'oon niin suuttunu.




KUVERNÖÖRIÄ KYYTITTIHIN.


Oottako kuullu kuinka kamalasti yks huuritoon kauppamatkustaja-venkales
on puijannu ja puliveivannu yhtä kevarin isäntää ——n pitäjäs?

Siitä kevarist' on matkustavalla yleesöllä sellaane kokemus, jotta
kaikki siäll'on huiskin haiskin, paitti yks kiulu, joka seisoo aina
keskellä porstuan lattiaa. Hevoosta siält'ei tahro saara millää.
Orottaa pitää aina monta tiimaa ja ku viimmee on porraspääs se
karvootoon kaakki, joka siinä kevaris hoitaa hevoosen virkaa, niin
saa reissaavaane panna pitkällensä viälä kahreksi tiimaksi, ennenku
ruvethan lähtemhä.

Ja se meno ja faartti on sitte sellaasta, että ainaki pari kolme
heikkohermoosint' on sillä kevarinvälillä tullu hulluksi. Kaikki
laulut on saanu kolmehe kertaha laulaa läpitte, muistella koko
elämänsä prikusta prikkuhu, räknätä tulonsa ja menonsa koko vuarelta,
puhua suunsa kuivaksi, käännellä päänsä kankiaksi, kattella silmänsä
harmaaksi, haukkua ittensä tyhjäksi ja ku kaikki täm'on tehty ja
valmista, nii on päästy vasta vähä toista tolpanväliä. Matkaa on 28 km.

Joko käsitättä, että siinä torellakin voii tulla hulluksi?

Mutta sitte tuli se junkkari-kauppamatkustaja ja sill'oli jutku miäles.
Se telefoonas jo kaukaa kevarin likillä olevahan kauppapuarihin jotta:

— Halloo! Viäkää sanaa sinne kevarihi, että täält' on tulos Vaasan
läänin kuvernööri tarkastusmatkalle. Sille pitää olla kolmen tiiman
päästä hevoone aisoos, jotta se pääsöö heti jatkamha matkaa.

Siitä tuli kevarihi touhu! Jaa-ah, sanon mä. Sellaasta tuhannenmoosta
poukett'ei siinä taloos oo enne ollu, eikä suinkaa tuu koskaa
tulemhankaa.

Emäntä sitoo hamhensa pualisäärihi ja piika poukkooli vain hurstises
aluushamhes. Siinä pesthin ja siivothi, n'otta ovet paukkuu ja klasit
täräji. Emäntä heitteli vettä puusangoosta laattialle ja piika
varsiluuralla krapas ja huitoo n'otta piänimmät kakarat lentelivät
pesuveren kans porraspäähä.

Isäntä lipitti peltoja pitki toisehe kylähä laihnaamha pitäjän parahan
orihi ja Tuuloksen mallisen lohnan.

Ja justhin ku piika paiskas laattiankuivootrasut porstuan ovesta
pihalle, nii — silloo se tuli!

Ja isäntä pukkas ja rykii ja emäntä niiaali ja piika siunaali ja ettii
hamestansa ja kakarat luurasivat ovisängyn alta.

— Ja-hah — sanoo se lurjus.

— Ja-hah — pääsi isännältäki.

— No, onha tämä kevari kunnos ku hevoonenki näyttää jo seisovan
valmisna — puhuu lurjus. — Jos lähretääs?

Isäntä toi orhin porraspäähä ja kyll'olis kuvernöörin passaannu siihe
istua. Ku lohnan pohjalle oli pantu taloon paras höyhenpolsteri,
tuliterä pitkäkarvaaset fällyt ja kaks lumivalkoosta franssulakanaa
välihi.

Kyllä passas lurjuksen istua!

Ja isäntä istuu kuskipukille ja niin sitä lährettihin, n'otta pyry
nousi. Ei kestäny täyttä tiimaakaa ku oltihin perillä. Isänt' ei
uskaltanu päätänsä kääntää, ei rykäästäkkää. Istuu ku tuamittu käret
oikoosna.

— No, mitäs kyytti maksaa? — kysyy lurjus ku perille päästihin.

— Mitä se ny maksaas?! Ei mitää, hyvä vain ku herra tuli!

Eik' ottanu isäntä maksua. Kiirus oli kupernööristä päästä. Ja niin
lähti kotiappäi.

Em mä viitti enää sanuakkaa, mitä isäntä sanoo, ku sitten sai kuulla,
ettei se kupernööri ollukkaa. Mutta sen s'oli kevari luvannu, jotta jos
se lurjus viälä joskus noukkansa sinne pistää, nii niskat nurin vääntää
ja kruuvaamalla pään krupista irti nykääsöö.




TAPPURI-OSUUSKUNTA.



Oottako kuullu kuinka osuustoimint’ on ottanu levitäksensä Ylistaros?

Iivarinpään äijäkki nakkasivat klupunsa nurkkaha ja sanoovat, jotta
tappuri se olla pitää taloollisis.

Ja sitte pirettihin sellaane kokous, johna tuumattihin. Tuumattihin
niin tukevasti, että äijään oli ottanu oikeen kipiää takaraivaha.
Mutta päätös kans tuli, jotta tappuri ja osuuskunta laitethan ja
livarin-Alfree pannahan hyppöölle. Äijät saattelivat Alfreen asemalle
ja sanoovat jotta:

— Muista sitte vain tinkiä. Jos suinki saat, niin jutkahuta
kauppamiähiä, mutta katto vain ethes, etteivät sua hyppöötä.

Alfree veti karvalakin lujempaha päähänsä, rypisti ripsikarvojansa ja
lupas kattua ethensä.

Ja hyvin se poika kaupungiss pärjäski. Sai luphan Hankkijalta
erinomaasen tappurin ja Wiikströmiltä parasta sorttia moottorin.

Mutta n’ei tullehekkaa heti paikalla ja se oli kamala paikka.

Isännät istuuvat takkakivellä aamusta iltaha, polttivat ja
pahkuloottivat, ku niitä konehia ei rupia jo kuulumha. Niin
jantusjaloon orottivat, että yhreltä oli palanu suuri reikäki
housunperähä takanporos. Ja muilta meinas jäärä pärinät kaivamata. Ne
kulki toisisnansa ja olivat kun kipeetä kissiä. Paneskelivat että:

—- Kun ei se tappuri jo tuu!

Iivarin-Alfreen piti seisua osuuskaupas telefoonin ääres aamusta iltaha
ja aina vain soittaa kaupunkiin, että eikö se jo tuu?

Ja ku se oli justihi soittanu sen seittemännen kerran niin taas yks
osakas sanoo, että:

— Eikö se jo tuu?

Ku osuuskunta oli tällä lailla hyväs sovinnos toiminu viikon verran
niin jo tulivat konehet.

Ne tuathin asemalta sellaasella ryminällä, että mökkiläästen tornit
heiluu. Pantihin käyntihin sen taloon riihen eres, johka ensiksi oli
lentäny kaunahaukka.

Moottori tikkas ku silinterikello ja tappuri tryskas n’otta ruumenooset
lentelit Heikkoolan larvoolle asti.

Isännät lipoovat kiältänsä ja sanoovat että:

— Jo on kätevä masiina. Viärähä se ny meille.

— Ei ku meille!

— Meille se viärähä! M'oon kans osakas.

Kukin isäntä hairas tappurinpyärihi kiinni ja rupes vetämhän
meilleppäin.

Pari miästä hintras moottoria, yks hyppöötti öljykannua kotiansa.

Siinä puhuttihin tihijää ja kovalla äänellä, verettihin ja nyjittihin.
Sanottihin sarvipäitä.

Mutta alapään isännät voittivat ja veivät. Ylipään miähet puhaltelivat
hyppyysihinsä ja seisoovat päävääräs ku karoot.

— Viäkää rumaaset ja pitäkää! — sanoovat. Me eruamma koko
osuuskunnasta, kun ei kerran konehet oo sellaaset, jotta niillä sais
joka taloon elot tryskätyksi samana päivänä.

Lähtivät kotiansa ja laihnasivat tappurin mualta. Ovat ny niin
suutuksis, etteivät saata kattuakkaa alaasehepäähän päin.




VIINAPOLIISI PÖHNÄS.


Oottao kuullu, jotta yks ilimajokine viinapoliisi on tullu Vaasahan
aiva tukkihumalas?

Täm’ on merkilline ja varoottavaane historija viinapoliisillen ja
muillekkin matkustavallen raittiillen yleesöllen Suamenmaas.

Ajatelkaa ny, ku syntymästä raitis ja kaikinpualin kunniootettava
viinapoliisi lähtöö akkoonensa ja eväspussiinensa junalla Vaasahan,
ei maista nokkaakaa viinakultaa — ja Vaasan asemalla pörrää pöhnäs ku
kiimamettoo.

Huitoo juurikopallansa platformulla ja hihkuu jotta:

— Täs onki, jukulauta hohtimet, sellaane poika, jotta lyän vaikka tämän
munakopan poliisin päähä!

Ja akka pitelöö hullaantunutta äijäänsä takinhännästä kiinni jotta:

— Juha, Juha, mikä sun on tullu? Ooksä aivan hullu vai muutoon
riivooksis? Älä rumaane huiroo sillä kopalla! Munat menöö aiva rikki!
Kah ny, ku putos jo!

Mutta isäntä vaan tamppas ja prekkaali. Ihmiset kattoo suu auki.

Ja viinapoliisi notkutteli ja pyärähteli juurikoppa käres. Hihkaasi
jotta:

— Täs onki sellaane pikkuune poika, jotta

    Pappani maja on matala ja piäni
    Ja maailma on niin suuri!
    Meirä eemäntä kehuu oolovansa
    peerintotaloon juuri!

Kyykähti tasapökkää, hihkaasi ja poukahutti pystyhy taas.

Mutta silloon tarttuu isäntää hatruksista kiinni se suuri asemapoliisi,
joll'on kaks kunniamerkkiä rinnas ja sanoo jotta:

— Mite sine rehisi teele? Tuli putka nyt kun sine oli noin joopunu.

Ei siinä auttanu mikää. Ei isännän, ei emännän. Poliisikamarille
viäthin koppinensa. Ja kyllä ylikonstaapeli kattoo rumaa sen isännän
päälle, kun se sanoo jotta:

— M’oon viinapoliisi, enk’oo yhtää ryyppyä ikänä sisälleni pannu. Mutta
nyt mä en tiärä mikä rumaane mua riivaa, kun niin kauhiasti pakkaa
laulattaa, hihkuuttaa ja poukotuttaa.

Itku pääsi isännältä. Samoon emännältä, joka vannoo ja vakuutti jotta:

— Juha ei oo ryyppyäkää ottanu koko aamuna. M’oon istunu sen viäres
koko aija ja imehrelly, kun sitä rupes nii nykimähän Munakan välillä ja
lauloo jo Tervajoella.

— Älkää yhtää valehrelko siinä! Sehän on sikajuavuksis. Haisoo kun
trankkitynnöri — sanoo ylikonstaapeli.

Ja kyllä se haisiki, sen täytyy tunnustaa sivullisenki.

Kun poliisit rupes syynäämähä ja riisuttamaha isäntää, niin sen lakki
oli aivan likomärkä. Poliisi haistoo heti, että s’oli pontikkaa. Ja ku
lakki oikee väännettihin mykkyrälle, niin tuli pesufatihin puhrasta
pontikkaa lähes puali halstooppia!

— Mitä peijakkahan uusia pöhnöökonstia teillä ilimajokelaasilla on?
Kastatta mösännä pontikkaha ja sillä lailla juapootteletta? — imehteli
ylikostaapeli.

Isäntä vannoo, samoon emäntä, että Juha ei oo lakkiansa pontikas
liottanu.

Ja kun oikee tuumattihin niin selveski lopuksi asia.

Samas vaunus oli tullu pontikkatrokaria Töysästä koppiinensa ja yks
trokarin koppa oli ollu viinapoliisin pään päällä hyllyllä. Leili oli
ollu huanosti pruntattu ja siältä oli ainaa nokkunu viinapoliisin päähä.

Tiätää sen, kun koko pää likuaa, että siitä pöhnähän tuloo.
Vähemmästäki!

Trokari oli kyllä nähny kun nokkuu, muttei sen passannu mennä tappia
korjaamahan.

Kuka uskaltaa enää junas matkustaa ilman sateenvarjua?




TUPPURAASEN HUUSHOLLI.


Oottako kuullu mikä meno ja mekastus oli tiistai-aamuna makasiinimiäs
Tuppuraasen parihuanehis?

Varsinki köökin pualella.

Siälä oli noustu ylähä jo ennen kuutta, hypätty ja häärätty kun
siantappajaasis.

Tuppuraane siälä vain piti inventteerinkiä maallisesta hyvästänsä, joka
on viimme vuasina hualimata kaikellaasista pulista ilahruttavas määräs
lisääntyny, varsinki kakaralauma.

Ja ny piti niitä vähä sortteerata.

Putsata ja pestä vanhempia kappalehia ja lährettää kouluhu.

Ja valita nuarimmista uusia Tuppuraasplanttuja, jokka on jo siihe
ikhä tullu, jotta niihi sopii antaa opettajien koitella intuktiivista
ja tetuktiivista hantteeraustapaa, vaikka kokemus on aina osoottanu
nyrkkipelillä järjen parahite päähä tarttuvan ja laiskuuren ja
tyhmyyren ihmisestä pois varisevan.

Tätä tapaa käyttää Tuppuraanenki koto-oloos hyvällä menestyksellä.

Niinku nykki kun Ellu ja Kallu pitivät samasta kengästä kiinni, ja
väittivät sitä kumpiki omaksensa.

Mutta ku isä Tuppuraane reisuusti vain mojahutti kumpaaki knuppihi,
niin selves heti, jotta kenkä oliki Kallun eikä Ellun.

Koulukirjoja oli yhteesvoimin ettitty ja isä oli vääntäny senkinki
paikooltansa, kun ei suamenkirjaa muutoo saatu senkin ja seinän välistä
pois.

Mutta piplianhistooria oli katees. Sitä ei löyretty sängyn altakaa.

Eikä sitä ollu puulooraskaa, ku isä sen kaatoo laattialle. Mutta
putukasasta löytyy kumminki Urho-poijan lakki, jok'on ollu koko kesän
hukas.

Vanhin poika Juhannes kulkoo lysionkoulua, ja sille piti ensi päiväksi
panna kraki kaulaha, mutta vaikka ne äireen kans yhres yrittivät, niin
eivät saanehet knappihi.

Vasta kun isä kahrenkären puristi Juhannesta kurkuusta saathin knappi
kiinni.

Kyll' oli Juhannes kun veripallo naamasta, eikä henkikää tahtonu kulkia.

Se pyyti, jotta isä ottaas krain viälä pualeksi tiimaa pois kun niin
kauhiasti kuristi, mutta isä vaan äyskääsi, jotta:

— Älä inaja, ei täs oo aikaa sua monta kertaa pujettaa. Hyvä ku saathi
kiinni. Ei stä kahres tiimas kuale vaikkei saisi hengitetyksi ollenkaa.
Saa äitee sitte leikata niskasta poikki sen krain kun koulusta tuut.

— Muttei tällä krailla saa opettajalle kumarretuksikaa, — yritti
Juhannes valittaa. — Prätkähtää pian poikki kun yrittää pukata.

Äitee oli justhi saanu klumpatuksi rauroolla Ilmarin pönskän, john'oli
ollu niin pikiä, savia ja hiataa, jotta rautoja piti isän välillä
fiilata, ennenku Ellun päästä takut irti saathi.

Silloo äkkäs äitee kuinka kauhian mustat poikaan kintut olivat.

N'oli aivan variksensaappahia täynnä ja niin ravas, niin ravas.

Kyllä niitä pesthin kuumalla ja kylmällä verellä, muttei niistä sen
valkoosempia tullu. N'oli oikee siäntynehet.

— No, mitä niistä sen enempää krapaa. Ei tarvitte panna sukkia
ollenkaa. Panoo vain kengät avoonlinkkaasin jalkoohi, niin kaikki
luuloo, n'ott' on sukakki.

— Ja tuas on joka poijalle nästyykiki. Eikä saa pyhkäästä nenää
takinhiaha. Kallu, sulta riippuu nykki varsanjalka nenästä!

Mutta ennenku äitee kerkes nenähän tarttumahan, veti Kallu vatsanjalaan
sisälle ja nialaasi.

Turhaa äitee Kallun nenää sitte enää puristi. Siältä ei tullu
märkääkään.

— Frääsää ny!

Ja Kallu frääsäs, muttei tullu mitää. Kipiää vain otti.

Mutta kouluhu mennes kyllä näkyy, jotta joka poijall'oli varsanjalaat
tallella.

Kallull' oli kaks. Ja aina kun meinas purota, kerkes Kallu parahiksi
vetämhän se ylhä ennenku nokahti.

Siinä saiki pitää varansa.




VASA TEATER.


Oottako kuullu, että Vaasaha pykäthä parastaikaa tiaatteria? Änstin
hotellin ylikertha nii että moikuu.

Mäkin oon ollu kattornas ja sanon ny jotta hyvää tuloo ja lämmintä.

Pääasia on saara mahtumha paljo ihmisiä piänehe tilaha.

Ja kyllä siinä meiningis onkin hyvin onnistuttu.

Vaikkei nii hyvää, ettei ain’olsi vähä petraamisenki varaa.

Ja sitä vartenhan minäki menin sinne noukkinen!.

Ja äkkäsin kans, että sais sinne tulovaha Vasa Teaterihin mahtumha
viälä enemmältäki ukkua ja akkaa.

Ny sinne mahtuu vaan 317 ihmistä. Tilaa siin’ on varattu äijää päälle
nuan naaman leveyreltä.

Että ku pläsi pläsis istutha, nii sopii nauraa vain silmillä.

Koko naamalla ei passaa koristella sitävarte, ku naam’ ei pääse
leviämähä.

Mutta silmillä mahtuu kovasti hyvi nauramaha.

Lehteriille mahtuu paljo köyhää kansaa.

Tila on käytetty niin tarkoon, n’otta seisomapiletiillä kattojista
pitää etumaaste luurata koipiensa välistä, n'otta takimmaasekki jotaki
näkisivät.

Lehterin peräpenkille on varattu tumpiille istumapaikat.

Paikalle n:o 306 mahtuu vain _pää_. Ei muuta.

Krupin saa jättää kotia. Samoon jalaat. Ja siksi toiseksi pääshän n'oon
silmät, jolla kattellahan. Ja sehän n'oon tiatteris pääasia.

Oikiastaan ei tiatteris tarvittaasi päätäkää kokonansa.

Silmät vain. Ja niistäki vain toisen, ku oikeen ahtaalle tukithan.

Siältä katonrajasta lehteriltä ei muutoon näekkää, jos ei ota toista
silmää kourahansa ja sillä kurkottamalla kattele.

Katonrajahan, salin pitkälle seinälle on tehty loosia.

Loosi on fiini sana. Sillä tarkootethan sellaasta komppelia, johka
mahtuu neljä eli viis ihmistä luuraamaha.

N’oon kun pääskyysen pesiä räystäsalla.

Elikkä ku sualasalkkaria. Kantta vain puuttuu.

Kun sellaases salkkaris istuu, niin saa lakkinsa panna kakluunin päälle.

Näyttämön viäreesen kakluunin päälle on kuulemma Vasa Teaterin puuhaaja
ja tirehtööri Harry varannu aponemangin koko loppu-ijäksensä.

Siälä sen onki lämmin ja mukava aploteerata eli taputella käsillä ja
jaloolla.

Peräkakluunin päällystän pitääs tilannehen jokin Kocki-niminen herra,
vanha ja viluune miäs.

Tiaatteri ei viäl’ oo aiva valmis. Sitä parastaikaa maalathan ja
paperooraha.

Mutta mun miälestäni sinne hyvin passaas tehrä tilaa viälä ainaki
parille saralle kattojalle.

Klasin pualohooselle seinälle sopiis naulata katonrajaha kolme pitkää
hyllyä.

Sinne mahtuus aika lailla ihmisiä lameellensa. Panna vain ku
kangaskaupoos kangaspakkoja viteehinsä hyllyylle.

Tyhjille seinille ja ovihi sais naulata tukevallaasia koukkuja.

Niihin sopiis ripustaa takin-fankusta monta laihaa ja köykäästä poikaa.

Klasien taa olis rakennettava lava, että siältäki sopiis parikymmentä
päätä kurkistamha.

Ku sitten kattoho väännethä viälä tukevia koukkuja ja niihi pannaha
riippumha nuarakiikkuja ja vaikk’ oikee vanhaalaija vauvankiikkuja,
john'on puuaisat, nii sitte vast'o oikee »full huusi», niinku
ruattalaane sanoo.

Se merkittoo sitä paljo jotta:

— Täys on! Älä tuki!

Kyllähä se vähä aharasta olis, mutta olispa lämmintä.

Ja kiikkuma-piletiillä sais samalla kylypiä, ku varaa vihran
kainaloonsa mennesnänsä.

Näyttelijäänkää ei tartte paljo suutansa pruukata, ku yleesö lämpiää
ittestänsä.




KUN AKOOLTA LOPPUU JONOTES.


Oottako kuullu, että Vaasas on akat ny aivan kipeetä?

Ne ei tiärä ittekkää mikä niitä oikee vaivaa, mutta kamala niiren on
olla!

Minkä juumoottaa pahasti päätä, minkä syränalaa vääntää.

Ja krätyysiä ja tinttaasia ovat ja riiran haluusia.

Monelta on menny ruakalystiki.

Simppaaloovakki kotona miähelle ja kersoolle, jotta n’oon aiva imhes
äireen kans.

Ja ku kaikki ämmät on yhtaikaa tullhet tuallaasiksi, niin että s’oon
oikee kamalaa.

Täällä m’oon monen miähen kuullu jo pelkäävän, jotta sen akka tuloo
hiljoollensa hassuksi.

Kun n’oon aiva ku pistoksis. Eivät saa rauhaa enää yhtää yhres paikkaa.
Kulkoovat ympärinsä kun kipiät kissit.

Ja leukapiälet vaan täräjäävät ja silimät pääs mulkooloo. Ja supisoovat
ja itteksensä höpäjäävät mitä rookaa.

Monen akka on ruvennu unisnansakki puhumha, potkimha ja huitoomha,
jotta miäsparka on saanu silimiänsä varjella.

Mikä niitä ny oikee riivaa?

On käyty tohtoriski monen akan kans, muttei tohtorikkaa saa selvää,
mikä niiren oikee on.

Mäkin oon jo ruvennu tätä uutta tautia ajattelemha, ku meiränki äirees
on näkyny vähä sellaasia kamaloota merkkiä.

Eilen aamulla s’oli jo niin sekooksis, jotta rupes sanomaha, että m’oon
jo aamukaffit juanu kun mä justhi sain silmät auki.

Sitä se vaan pränkkäs ja väitti, n’otta munki o» jo pää mennä sekaasi.

Ilman kaffia sain tyähön lähtiä.

Mutta justihiⁱ ku mä tulin maitopuarin sivuu tänä aamuna, mulle selves,
mikä niille akoolle on tullu.

S'oon kuulkaa, se kun se jonotes on ny loppunu.

Se kun niiren akkojen ei enää tartte seisua viis tiimaa päⁱvas
maitopuarin eres.

N'oli siihe jo niin tottunhet ja ruvenhet tykkäämhän, jotta ny ne on
aivan kipeetä, kun ei enää saakkaa rookata koko kortteelin akkoja yhres
paikas ja praatata ittiänsä oikeen tyhjäksi heti aamupäivällä.

Siin’ oli niin mukava istua hinkin päällä ja haukkua maalaaset ja
lahtarit, puarifröökynät ja maitokuskit ja fiinit frouvat ja jopparit
ja kuninkahat ja ruattalaaset ja elintarvesherrat ja perunat ja
toriakat ja suutarit ja Mäkiskät ja Lumperskat ja niiren tyttärekki
ja talonomistajat ja poliisit ja paperimarkat ja halkokauppiahat ja
vosikat ja meijerimairot ja — ja toisekki akat, jokk’ei meinaa pysyä
rivis, ku tukkiivat toisten erelle, vaikka:

— Mull’on viis piäntä lasta kotona ja hellanpesäs valkia!

Siinä s’oon kuulkaa se, mitä varte akat on tullehet niin krätyysiksi.




POLIISIN VAIVOJA.


Oottako kuullu, että Vaasas poliisit ovat ny kovasti murheellisia?

Ku putka ei pirä yhtää kutia. Ja ku pyysit tuloovat tämän mailman aikha
nii päässilmääsiksi, että repiivät tiiliskivekki irti putkan seinistä
ja lähtöövät pylkkimähä. Eiväkkä puhu mitää.

Eivät yhtää ajattele kuinka paljo siin’on vaivaa poliisiilla, ku niiren
pitää kaikenmailman hunskelien peräs hypätä, ettiä ja kysellä, vaania
ja vahrata. Ja ku sitte viimmee on yhren junkkarin saanti kiinni, nii
ei saa eres lyäräkkää, vaikka se peijakas valehteloo, n’otta korvat
huiskun.

Eikä tunnusta, että hän on makkaran varaastanu, vaikka se löyrethä sen
housunplakkarista. Sanoo vain jotta:

— Mä en ainakaa tiärä, kuka sen on mun plakkarihini pistäny.

Ja jos on oikee riivattu ja läpikliipattu, nii kehtaaki sanua että:

— Jonsei se konstaapeli, joka mua löi ja aiva syyttömästi tänne
traijas, jonsei se pistänykki sitä mun plakkarihini, sillä ku on mulle
vihaa —

Ja se ny on aiva vales, nii vales ku olla saattaa. Ku poliisi on saanu
juasta sen lurjuksen peräs monta karunkulmaa, eikä päässy likikää.
Ku toinen poliisi oli sen pirättänykki. Ja ei suinkaa poliisi ny nii
hullu oo, ku on kyllä huano palkka, että rupiaas tukkimha tyyrihi
lihamakkaran palan hampuusin plakkarihi.

Mutta se varaas vain nii änkkää, eikä silmää räpähytä. Kyllä siinä
kysytähä poliisilta ittensä hillittemistä, ku ei saa vaikka kuinka
sormia syyttääs, knapahuttaa sillä kalikalla, jok’on aiva sitä varte,
sitä tuhannen rumaasta knuppihi.

Pitää vain sanua että:

— Ymmärrän, herra komisarjus! — jₐ lähtiä viämähä sitä makkaravaraasta
putkaha.

Siinä ovenraos, justhi ku päästää sen peijakkahan sellihi, siinä saa
potkaasta perähä — jos kerkiää.

Mutta n'oon ne lurjuksekki nii oppinehet poliisien konstiille, että
s’oon vain harva konstaapeli, joka kerkiää tärähyttämhä.

Oppimatoon ja kankiajalkaanen poliisi tavallisesti hopalehtaa nii, että
telaa varphansa kiviseinähä ja pitää pyytää sairaslomaa.

Ja sitte sitä makkaravaraasta pitää sinne koppikin viälä passata, tuara
ja viärä kansankeittiöstä monellaaset ruaat, antaa juamista ja viälä
kulkia kattornas, että kaikki käyy ratihinsa, ja aukaasta ovia ja panna
se kiinni ja munalukkuhu ja viärä avaan naulaha ja aina välihi kulkia
sanomas että:

— Ei saa jyllästää. Ja mitä sä ny tahrot?

Ja vaikka niitä lurjuksia näin kruunun puaIesta passatha, nii mitäs
teköövät? Joo, haukkuuvat ja kirrastaavat ja uhkaavat että:

— Kylläs viälä näjekki!

Eikä viälä silläkää hyvä. Mutta ku karkaavat ja särköövät putkan
seinäkki.

Niinku maanantaina vastha yöllä. Vaasan putkaski. Oli repiny tiilikiviä
irti, pukannu klasin pois ja menny sen veeken.

Se on niin häpeemätöön teko luijukseltaki, että mä lährin heti kattoho.
Ja oikee oli. Klasi oli viälä auki.

Siin’on kyllä poliisilla kavaluus miäles, ku ne antaa olla sen
putkanklasin auki.

Ne meinaa, että jos se junkkari tulis saman tiän takaasi.




AMMATTIEN TARKASTUS.


Oottako kuullu, että huamisaamusta kello kuus astuu voimha laki uus?

Sen nimi on »Laki kauppa-, konttori- ja varastoliikkeiren työoloosta».

Jokos hantesmannit ovat tällännehet asiansa, puatipuksunsa,
tiskirottansa, kassafröökynänsä ja prinkaripoikaansa siihe laihi, ku
laki sanoo?

Vai ett’oo kuullukkaa? On oltu vain siinä kaupantohinas, n’ottei oo
tästä uuresta laista kuultakaa?

Kattokaa vain ethennä, ettettä jouru jo ensimääsen päivän iltana
sellaasen imhellise herran kiikuteltavaksi, jonka nimi on
ammattientarkastaja.

Taitaa olla parasta, ku mä vähä seliitän tätä lakia Suamen
höyrypäiselle kansalle, jok’on ny ruvennu nii eristysmiäliseksi, n’otta
hutkii ittellensä lakia ja parakraafia enempi ku hallituksen kirjapaino
kerkiää präntätäkkää, joko sitte ihmiset lukia ja päähänsä päntätä.

Kuka osaa esimerkiksi sanua minkälaane se 8 tunnin työpäivälaki ny
sitte loppujen lopuksi o? —

Mun miälestäni se laki pitääs ottaa käytänthö ensiksi valtiopäivillä ja
oikee täyrellä torella. Ettei valtiopäivillä saa _tehrä_ Suamen kansan
harmiksi ja ristiksi enempää lakija ku 8 tuntia voorokaures, eikä
»enempää ku 47 tuntia viikos», niinku yleeses tyälais sanotha. Nythä ne
flätkii yät päivät uusia lakija. Peijakasko täs peräs pysyy?

Kialtolain valvomises on jo täysi urakka, nii ryyppymiähillä ku
viinapoliisilla.

Ny on saatu uusia tyälakia hevooskuarma, ja määrätty ja palkattu
uutta sorttia poliisia niitä ammattientarkastajia. Kohta m’oomma
joka sorkka jonkillaasia konstaapelia. Tavallisia poliisia on Suamen
kansaa paimentamas ainaki 10,000 kappalesta, siveellisyyspoliisia on
ittestänsä joka akka ja miäs, viinapoliisiina häärää juapookki ja loput
Suamen kansalaasista on ny palkattu ammattientarkastajiksi.

Nii että on meillä täs kansanvaltaases ja eristysmiälises valtios
ainaki perhänkattojia — tuata nuan kyllältä.

Ja lisää lakia ja »tarkastajia» tehrähä joka päivä. — Mutta onha siälä
»kansa itte» ny hallitukses, n’otta kyllä se tiätää mitä teköö.

Niin, niiren hantesmannien asia on ny sillä lailla, jotta huamen
aamuna pitää tällätä koko väkensä suaraha rivihi, eroottaa omat ja
muiren mukulat toisistansa, pitää nimenhuuto ja syynätä trenkiensä,
puaripoikaan ja flikkaan papinkirjat. Kirjoottaa nimet ylähä ja
komentaa että:

— Kakarat jok’on 14 vuatta nuarempia neljä askelta ethempäi. Ne jok’on
14:n ja 16:n vuaren välillä, kolme askelta ethempäi. 16 ja 18 vuaren
ikääset yks askel ja muut seisoo paikallansa, mars mars tuhanne
juuttahat, kuulottako!

Sitte on isännän mentävä pataljoonan ethe, näytettävä nyrkkiänsä ja
sanottava lain mukha jotta:

— Ensi rivi on tenavia, toine lapsia eli kakaroota, kolmas nuarukaasia
eli juippia ja neljäs ihmisiä eli raavahia. Ja muistakaa se.

Sitte on aukaastava ovi ja potkaastava tenavat pihalle. Ne ei kelpaa
enää mihkää. Ammattientarkastajien on juastava ny lasten peräs ja
kattottava viraan pualesta, jotta n’ei tee muuta ku syäävät.

Toisen rivin olennoosta eli lapsista sanoo laki, että »niitä ei
saa pitää enempää kun 6 tuntia päiväs tyäs.» Seki mahrollisimman
laiskas. Viälä sanoo laki, että »raskaita taakkoja älköön annettako
lasten (14-16 v.) tai nuarukaaste (16—18 v.) kantaa, nostaa, vetää
tai lykätä», ei eres perästä puntata. Paree on, ku isäntä panoo ne
kärryylle eli kelkalle, nostaa, vetää tai lykkää itte, kuinka kulloonki
puaripoikaa huvittaa ja niin eres ja taappäin.

Jotta kyllä tästä ny hyvä tuloo.




JAAKKOO KOIPPURA.


Oottako kuullu mitä varte Jaakoot ovat niin erinomaasia miähiä?

Sitä varte, että niill'on monta kaimaa! Ja korkiooski viroos. On kunnan
valtuustoos ja muis eresvastuksellisis kansanluattamushommis.

Ja yhteestä meillä kaikilla Jaakoolla on se, että vasthan me paamma
puhukohot ja tohiskohot muut mitä tahtoovat.

Jos toiset sanoovat jotta:

— Laitetha meiränki kuntaha kolmaski kansakoulu!

Niin selvää on, jotta Jaakkoo joukosta nousoo pysthy ja sanoo jotta:

— S’oon aivan turhaa. Mä vastustan.

Kun ny näin on asian laita, niin jokin noukkaviisas tiätysti sanoo
jotta:

— No sittehän asiat luistaa hyvi. Ei trenkaa muuta ku sanua justhin
päinvastoon ku meinaa että:

— Meirän kunthan ei ainakaa saa enää kolmatta kansakoulua laittaa!

Niin silloon aiva vissisti nousoo Jaakkoo pysthy ja sanoo jotta:

— Olispa se ny kamalaa, jos ei meiränki kuntha kannata laittaa kolmatta
kansakoulua kun paljo köyhemmäkki kunnat laitteloovat.

Asiat luistaasivakki tällä lailla kovasti hyvi, jos Jaakkoo olis vain
yksin kunnanvaltuustos. Mutta niinkus te kaikki hyvin tiärättä, niin ei
oo yhtäkää kunnanvaltuustoa, john’ei olsi ainaki kaks Jaakkoja.

Jaakkoo, joka vastustaa eli Jaakkoo Koippura; ja Jaakkoo, joka
puallustaa eli Jaakkoo Myätäsuka. Mutta tavallisesti on joka
pualuehella oma Jaakkoonsa, ainaki Jaakkoo Koippura.

Jaakkoo Myätäsuka on niin olematoon ja typerä tekijä täs yhteeskunnas,
jotta siitä ei kannata puhua.

Toista s’oon Jaakkoo Koippura!

Syy minkä perusteheila Jaakkoo Koippura nousoo aina puhumaha, on
mitä epäittekkähintä, syvästi periaatteellista laatua. Jaakkoo ei
koskaa puhu turhia. Se pualtaa aina oikeutta ja kohtuutta, lähtien
kaiken olevaasuuren ja inhimillisen tiaron alkujuurista, koittaen
kärsivällisesti saara toristetuksi muille ihmisille, kuinka vääräs ja
tyhmiä ne on.

Tästä epäkiitollisesta ja kärsivällisyyttä koittelovasta toimesta,
jota Jaakkoo koko elämänsä on yhteeskunnan menestykseksi harjoottanu,
on Jaakkoo saanu ja saa kai erespäinki vain haukkumisia osaksensa.
Kiitoksista ja kultakelloosta kunnan pualesta ei oo puhettakaa.
Ja kumminki on Jaakkoo Koippura se välttämätöön nivel, länkki eli
kakulakeppi, jota ilman kunnan ajattelemattomat, ymmärtämättömät, omaa
etua tavoottelovaaset, taantumuksellis-eristysmäiset valtuusmiähet,
nua joka asias huanoja ja tyhmiä päätöksiä tekövääset, tuhlaalevaaset
kitupiikit, eivät tulsi toimelle. Jaakkoo on se lahjomatoon,
ylittepuhumatoon ja vääjäämätöön kanto, jonka ylitte pakostaki pitää
kehityksen kelkkaa korjasti nostaa ja faarttia hiljentää.

Jonsei Jaakkoo Koippuraa olsi, tuata Suamen kaskesta ikänä
lahoomatoonta kanttia, niin pökkelöhö ja jukopuut poikki kunnan
kelkoolla olis aina lasketeltu.

Se on siis Jaakoon ansio lopultaki, jotta näinki hyvin on pärjätty. Ja
sen tiätää Jaakkoo kyllä ittekki hiljaases miälesnänsä, mutta mä tahron
sen ny kerran yleesön pualesta julki lausua.

Samalla lähretän omasta pualestani kunki kunnan Jaakkoo Koippuralle
parhaat ja ymmärtävääset tervyyset ja kehootan heitä vastaki virkansa
pualesta ja yhteeskunnan torelline etu silmään eres, lujasti ja
ittepintaasesti panemaha kaikis asioos vastaha.

Se on meirän Jaakkojen leiviskä.




UURENVUAREN KUVIA.


Oottako kuullu kuinka meill'on kovasti valettu uurenvuaren kuvia?

Siin'oliki sellaane tohina, ett' on tainnu kuulua vähä kauemmaski.
Plyijyn paloja kun piti koluta joka loorasta ja valinkauhaa éi tahtonu
löytää ettimälläkää. Trenki-Kuustaa löyti viimmeen kokilta, johna
kakarat oli kesällä asuullehet ja kaivanehet sellaasia kuappija
välikattoho, ett' oli vähältä, ettei isä piiskannu niitä sillä kauhalla
niin uurenvuaren auttu kun oliki.

— Kyllä n'oon niin päässilmääsiä nua meirän kersat, että niitä pitääs
lyärä ja hyppööttää tullen mennen — sanoo isä.

Mutta äitejä vain nauratti. Se sanoo että:

— N'oon vissihin tullhet isähänsä!

— Ookko vaiti siinä! — jahkaasi isä ja sitte ruvethin niitä kuvia
valamhan.

Puhtahista koivunlaikoosta tehthin takkaha valkia ja Piika-Hessa toi
kripasangoolla puhrasta vettä prunnista. Poika-Matti oli kauhan varres
ja muut niin noukkinensa ympärillä, että Lirkulta pääsi itku, kun
s'ei nähny mitää. Äitee nosti sitte Lirkun niin että senki nenä tuli
takkakivelle. Sitte nakathin talinpala kauhaha, että tulis kirkkahampia
kuvia ja se kun prätäji ja kärys.

— Pois erestä ny — sanoo Matti posket pullolla. — Isälle! — kiljaasi ja
kumaasi samalla kauhan vesisankoohi, n'otta kopsahti. Sitte kiataasi
pairanhian kyynäspäähä ja rupes kaaloomha sangoon pohjasta kuvaa.

Ja siitä tuliki vähä komja! Siin'oli piikkiä ja sakaroota joka taholle
ja sellaane komja kruusoos kun isoon-laivan seili. Isäki sanoo että:

— Jaa'ah! Siinä sitä ny onki funteeraamista!

Sitte valethin äireelle ja Jussille ja Maijalle, Matille ittelle,
trenki-Kuustaalle ja piika-Hessalle ja sitte vasta Lirkulle ja muille
tenaville ja Mustille ja Mirkulle. Ja kaikhen viimmeeteksi tontulle
ja kaikille taloon karvajaloolle, summakaupalla. Ja se oliki oikee
»emätärräys» niinku savolaane sanoo.

Sen päälle juathin viälä kaffit ja sitte karhas äitee kakarat
ylisänkyyhi fällyjen ala maata. Sanoo että:

— Muistakaaki mukulat olla siivolla ja potkimata siälä.

Tälläs viälä raennan kannen pysthy ylisängyn lairalle, etteivät
unisnansa putua laattialle ja tärvele ittiänsä. Samalla knoppas Kassua
otaha ku äkkäs, että se taas pureskeli fällynkarvoja.

Mutta Maija kutisi Hessalle jotakin korvaha ja sanoo sitte että:

— Kyllä me viämmä tämän vesisangoon pihalle.

Mutta veiväkki Maijan kamarihi. Siälä tekivät kaikellaasia noituuksia
ja konstia. Söivät sualaasia silakoota, n'otta kurkku aivan krahaji ja
kattelivat kerranki kylläksensä peilihin. Hokivat toisillensa että:

— Näeksä mitää? Mun juaksoo aivan vesi silmistä ja janottaa niin
kauhiasti.

— Ookko hiljaa siinä! Mitä täs näköö, kun sä aivan puhut.

Ja sitte pyrskyyvät ja nauraa kihittivät, että isän piti jyristää
nyrkillä seinähä.

Pualen yän aikana lähtivät, selk' erellä yhres kantaan, viämhä sitä
vesisankoja kolmen tiän ristihi ja kyllä niiren pamppaali syrän. Eikä
saanu hiiskua sanaakaan eikä kattua taaksensa.

Mutta Trenki-Kuustaa ei nukkunukkaa. Se vahtas vain, koska flikat
lähtöövät sangoon kans. Sitte nousi ovisängystä ja hairas fällyt
kainalohonsa.

Juaksi pihalle ja kaarratti navetan taitte. Siitä polkua Klenkku-Kaisan
tuvan pihaatte flikkaan vastoolle. Nakkas fällyt päähänsä ja kyykkyy
tiäpualehe.

Ja justhi ku flikat tulivat kohralle, poukahutti pysthy ja krääkääsi
nii lujaa ja rumasti, kun vain Kuustaa krääkäästä taitaa.

Ja voi herran jutina kun flikat peljästyy! Niiltä putos sankoo siihen
paikhan ja kiljuuvat ja krääkyyvät ettei Kuustaan ääntä kuulunu
olleskaa, vaikka se kyllä kans yritti.

Ja sitte pyhkääshön! Ja kyllä ne meniki, n'otta häntä aiva truutulla.
Oven paiskasivat perähänsä salpahan.

Kun Kuustaa sitte aikojen päästä meinas tulla tupha, niin ei se
päässykkää.

Sai kauan aikaa jyryyttää ja pyytää, eikä flikat tohtinehet tulla
siltäkää aukaashon. Isän piti nousta.

— Mihnäs se Kuustaa on ollu? — kysyy isä.

— Olin tallis kattomas hevoosia, kun oris niin kuuluu potkivan —
päätteli Kuustaa.

— Fällyt kainalos — nauroo isä.

Mutta flikat, jokka oven raosta luurasivat, olivat aiva haljeta. Ne
puhisivat että:

— Tua rumaanenko siälä oli peljättämäs! Kyllä me sen parran viälä
tervaamma.




KESÄLESKENÄ.


Oottako kuullu kuinka meirän toisen toimittajan on käyny ny, kun sen
akka on lähteny kesälomalle?

Se on menny aivan pilalle.

Se on sellaases tilas, että jos ei sen akka heti tuu takaasi, niin se
pian polttaa ittensä koko miäs.

Kyllä on äijä-parka tullu huamaamaha mikä kallis värkki ja tärkiä
kapines se akka-kulta siltäki on!

Miäs on oikee laihtunu.

Ja sen henkinen parempi ihminenki on pahoon kutistuun.

Omatuntoki on menny aiva kruttuhu.

Mutta ylpeys käyy lankeemuksen erellä. Ja niin on ny käyny meirän herra
toimittajanki.

S’oli trossannu ja kehunu, että kyllä näin suuri miäs aina ittensä
hoitaa ja tuloo toimehe pari viikkua ilman akkaaki.

Mutta kuinkas on käyny? Tuas se ny istuu ja puhalteloo sormhinsa, jokk’
on aiva rasvas ja palanehet.

On äijä-parka koittanu kokata itte kaffit ittellensä ja nolooksisnansa
kaatanu koko pannun sormillensa.

S’oli höntti, pannu kaffipannuhu vettä, kaikki kaffit toosasta,
maittilat ja kaffinseliitykset yhtä haavaa ja aika prasun ala.

Viälä lyäny nyrkilläki hatun lujasti kiinni, ettei tuu ylitte.

Ja sitte oli istunu ja orottanu.

Pannu oli porisnu ja pirisny ku mötiääne ja yhtäkkiä rupes niin
kauhiasti truiskimha kaffia trnutusta ja pirisemhä ja prätisemhä
hellankannella, n’otta s’oli aiva kamalaa.

Se oli faarttannu heti pystyhy ja ruvennu repimhä paljahi sormin
kaffipannun hattua irti, mutta kun s’oli niin lujas, niin ei saanu.

Se oli meinannu puhaltaa pannuhu niinku oli nähny akanki tekövän aina
kun kuahuu.

Ja pannusta pruuttas aina vain niinku häkää.

Kuinkaha siinä sen klenkahutti sitte niin jotta koko pannu putos
laattialle. S’oli hairannu härisnänsä siihen kiinni ja meinannu nostaa
takaasi hellalle, mutta niin oli polttanu hyppyysiä jotta se putos
uurestansa ja meni pyäriensä pitkin köökin laattiaa.

Siin oli sitte sen kaffinkeitto ja kokkaroomine. Oli noennu
nii käpälänsä, jotta naamaski oli nokia viälä aamulla kun tuli
toimitukselle.

Ja voilla oli voirellu sormiansa.

Kyllä ny tunnustaa, jotta hyv’on akka olemas kaffinkeitos.

Mutta mitähä sen frouva ny sanoo, kun se tuloo kotia ja näköö, jotta
kaffipannun pohjas on isoo lommo ja maito niin muijonnu hinkin pohjaha,
ettei sitä saa tikullakaa pois.

Kyllä vissihin saaki miäs niin kuulla kukkapäänsä ku akka kotia tuloo,
että sen muistaaki!

Täm’on kirjootettu opiksi ja varootukseksi muillekki miähille, jotta
tiätäävät antaa kunnian sillen, jollen se kuuluu.




LAIHIAN PÖYRÖÖ.


Oottako kuullu kun Laihian yhrestä kylästä on löyretty mörköö taloon
kellarista?

Oikee ilmielävä kaksjalkaane rumaane, jok' on kuulemma asustanu siellä
2—3 viikkua.

Sill’ on ollu taloon kellariss’ oikee täysi huusholli ja frii ylöspito.

On ollu peti, sylkiastia, kirjootusvehkehet ja kaikki muut
tarpehelliset astiat ja kruusi-kruukut.

Se rookattihi sen amerikanlesken perunakuapasta eilee, justihi ku
krannin isäntä meni siltä leskeltä hevoosta laihnaamaha.

Se meni sitte kamalasti sen krannin isännän. Ku se otti ovenkripaha
kiinni ja nykääsi, niin kripa vaan jäi kouraha ja äijä pyllähti
portahia alaha n’otta pää tärskähti ja tukupussi poukahti väärähä
kurkkuhu. Ja kauan sai äijä kräkistellä ennenku sai sen nialaastuksi
vattahansa.

Hyvän aikaa piti äijän jytyyttää ovhe ennenku haka klapsahti auki ja
äijä pääsi tupaha.

Mutta samalla ku äijä tuli tupaha, klapsahti kellarin luukku kiinni.

Ja se amerikanleski oli sitte kamalasti säikähryksis ja peljästyny. Sen
oli aivan tukka pörrös.

Krannin isäntäki peljästyy ja kysyy leskeltä jotta:

— Mikä se oli?

Ja leski siunas ja varjeli, että:

— M'oon sitte nii kauhiasti peljänny ku tääl' on ruvennu pöykämööset
rikuneeraamaha.

Sen oli kuulemma aiva syrän-alaa kraapinu.

Kyllä äijänki pöksyt vähä plusaji, mutta kysyy se kumminkin jotta:

— Tuala kellarisko se trulli vistaa?

Leski kyllä vakuutti, että se kummajaane lenti tornista pihalle, mutta
äijä meni kuapan luukulle ja rupes vetämähä sitä auki.

Silloo se leski niin kauhiasti säikähti ja rupes pelkäämhä, jotta se
hyppäs kellarin luukulle ja rupes pyytämhä, jottei sitä kummajaasta
päästetääsi pihalle.

Mutta äijä nykääsi luukun auki ja karjaasi vähä lujaa, jotta:

— Trulli uloos!

Ja kun sieltä tuliki ilmi elävä ryäkäles, muutoon ihmisen näkööne,
mutta niin kamalan lyhkääset jalaat.

Se meinas ruveta jotakin seliittämähänki, mutta kun äijä siappas
uuniluuran ja sillä oikeen olaantakaa paukuttaa moikotti sitä ristihin
rastikin, niin jo rumaane lähtiki lipettihi. Ja meniki lujaa.

Ja ny on se amerikanleski niin onnelline, iloone ja kiitolline sille
isännälle, kun se ajoo sen mörköön perunakuapasta, johka sitä on
akkaparaan pitäny vähistä varoostansa ruakkia.

Niin että ny ei Laihiall’ oo enää ainakaa siinä taloos mörköä.

Mutta kattokaa hyvät isännät useen perunakuappahanna ja pitäkää
tarkasti luukku kiinni, jottei se Laihialta kakistettu rumaane vaan
pääse muallekkin pesimähä.

Sen pitääs Laihialta lähtenehen Jurvahan päin.




TERVAJOJEN KUMMAJAANE.


Oottako kuullu, jotta Tervajojell'o nähty kans kummajaasia?

Täss aiva hiljan, yhtenä sunnuntai iltana, ku yäjuna oli jo menny ja
oli kovasti pimiä.

Asemall'oli saattamas kolme flikkaa ja yks poika ystäväänsä, jok'oli
ollu niiren tyänä viarasna. Ne meinasivat justhi lähtiä pyärillä
takaasi, ku se poika havaattiki, jotta pyäränkummi oli tyhjä.

— Orottakaa ny neirit vähä, mun pitää pumpata mailmaa takapyarähä —
sanoo se poika, ja otti poviplakkarista pumppunsa.

Flikat orottivat ja rupesivat siinä seinänviäres kutisemha toisillensa.
Ja poika pumppas n'otta vinkuu justhi asemapäällikön sänkykamarin
klasin alla.

Silloo rupes kuulumha kropinaa. Ensi sellaasta hiljaasta nuhinaa, sitte
kolinaa ja lopuuksi jyrinää ja viimmee oikee mölinää.

Niiren flikkaan ja sen poijan nousi karvat pysthy ja hengen otti
kiinni. Ne kattelivat ympärillensä, ylähä ja alaha ja sivuulle ja ethe
ja taakse, eikä mitää nähnehet. Mutta jyrinä aina vaa yltyy, n'otta
yhreltä pääsi itku.

Ku samas klasi aukes ja siihe nousi pitkä valkoone haamu ja laihat
karvaaset sääret ja kaks jalkaa ja huitoo hioollansa ja viittooli ja
ulisi ja viimmee krääkääsi jotta:

— Huuu uu tsi!

Silloo ne lähti! Flikat jotta piaksut flaiskuu ja poika aiva
pomppimalla peras, huutaan ku elukat oikohonsa ja silmät ku
silaanrenkahat. Aiva ne heläji ja valkuaaset pimees valaji.

Ja ku se m atalajalkaasin ja vääräsäärisin flikka, jok’ei oikee tahtonu
eres päästä juaksemha, mulkaasi taaksensa niin — — —

Se valkoone haamu hyppäs klasista pihalle ja lähti perähä ku
tuuliaaspää.

— Huii, sus siunakho, ny se tuloo —

Ja se tuliki aina vaa likemmä. Ei auttanu huuto ei siunoo. Se tuli vaa.
Hairas kiinni sen matalajalkaase flikan pyärästä, huuti, huitoo ja
nykii.

— Aauttakaa, aauttakaa, hyvät ihmiset, se syää mun ja viää pyärän,
herrenjee, nähköhö sentähre — —

Mutta ne toiset menivät vaa kiäli pitkällä n’otta piaksut paukkuu ja se
onnetoon matalajalkaane flikka jäi yksi tappelho sen kummajaasen kans
pimiähä yähö.

Kummajaane repii ja riipoo takapyärästä ja flikka itkien, kinnas
etupyärästä. Molemmat huutivat oikohonsa.

Viimineen muisti flikka, jotta kummajaaselle pitää lukia rukouksen eli
siunata ittensä. Ei se muutoo ihmistä jätä. Ja silloo siltä flikalta
pääsi itku. S’ei osannu yhtäkää rukousta. Ne se oli polkannu kaikki
päästänsä seurahuanehilla ja tyäväentaloolla. Härisnänsä se koitti eres
siunata. Kiljaasi jotta:

— Pty ptho pahahenki, erkane minusta kärmhen sikiö! — ja sylkäsi
kummajaasta silmille aika klöntin. Kuinkha rookaskaa tulla nii kamalan
suuri klöntti, mutta se auttoo!

Kummajaane päästi heti irti ja rupes pyhkimhä muatuansa. Ja silloo
flikka hyppäämähä! Meni n’otta maantiä pöläji.

Silloo samas reisun vain prätkähti, niin piaksunnaula meni poikki.
Piaksu jäi siihe paikkaha.

Flikka meni viälä hyvän matkaa ennenku kattoo taaksensa ja näki, ettei
se kummajaane enää tuukkaa. Silloo se jätti pyäränsä ja meni hakho
piaksua.

Ja näki ku kummajaane meni manaten takaasi, pyhiiskellen naamaansa.

Ja ku se pääsi aseman tyä, niin nousi hiljaa ilmaha, astoo samasta
klasista sisälle, kääntyy viälä takaasi, nuan nuan huisuutti käsiä,
viälä vähä möläji, pani klasin kiinni ja katos sitte, niin ettei näkyny
enää yhtää mitää.

Ja ny on koko Tervajoki aiva kauhun vallas. Kukaa ei tohri enää pimiän
aikana aseman plassille tulla, ja päivälläki ihmiset teköövät suuren
kaaren sen klasin paitti, johna se kummajaane nähtihi.

Jokku kuulemma panoovat virsikirjan aina plakkarihi kun pimiän aikana
asemalle menöövät.




PIIKA KELLARIS.


Oottako kuullu, jotta kukin laillansa asuuloo?

Ja hyvin toimhen tullahan. Vaikka pakkaa sitä klonahroksia ja
trykkifeiliä silloon tällöön tulohon.

»Klumppuusta s'oon ihmisen elämä, mutta siinähän se aika kuluu.»

Niin pruukas yks vanha faari sanua. Ja se faari oli viisas miäs.

Niinhän se on. Aikaahan täs vain tapethan. Kukin laillansa. Jos ei oo
muuta, niin kurmootethan piikaa.

Isooskyröös on yks pikkuune ja flinkki taloo, john'on nättyyne isäntä,
turski emäntä ja pikkuune piika.

Ja asumisen jyrinäs ollahan. Pesthän tupaa. Isäntä on porvaris
piaksunahkaa kyselemäs. Emänt'on sitonu hamhet ylhä, pusuri nousnu
takaa liiringin alta ja kaffilusikka nutturaneulana. Piiall' on piaksut
jalaas ja paulat auki. Hakoluuta krapaa laattiaa ja vesi lurajaa
raoosta perunakuappaha. Kissi takannurkalla nukkuu.

— Kyllä s'oot noloo pesemähä, eikö äitees oo opettanu — tiuskaasoo
emäntä.

Piika huitoo vinhempaa ja puhisoo.

— Krapaa sängyn alta! Kuuleksä!

— Ensin tästä!

— Ei kun sängyn alta! Se on mä kun käsken ja sun pitää totella.

Piika hinkkaa vaan samaa flankkua.

— Kuulek'sä! Elikkä mä sanon isännälle.

Ei kuulu mitää.

— Kuulek'sä sen rumaane!

— En kuule! — Kyllä mä pestä osaan ja pesen ilman sun huutamata.

— Mutta sun pitää pestä niinku mä sanon!

— Pese itte! — kiljaasoo piika ja paiskaa varsiluuran niin liki emännän
varpahia että ottaa ja ottaa. Lähtöö uloos ja sukaasoo oven peräsnänsä
jotta paukahtaa.

Emäntä itköö ja kun isäntä samas tuloo ovesta, niin alkaa oikeen
kamalasti frääsööttämhä kun:

— Tua piika hullu on niin kamala, jotta paiskoo mua luuralla, eikä
pese, kun mun pitää täs yksin kaikki tehrä jott'oikee katketa — — —

Ja sitte keitethin kaffipannu ja isäntä lupas kurmoottaa piikaa kun se
tuloo.

Ja piika tuli, eikä puhunu mitää, puhisi vaa.

Isäntä sanoo harvaksensa jotta:

— Kuule sä, ei se passaa se sellaane peli jotta — — —

Ja haverti pikaa hatruksista kiinni. Emäntä aukaasi kellarin luukun ja
piika purotethin sinne. Ja luukku kiinni.

— Ähä, oo ny rumaane siälä — huuti emäntä perähän ja tamppas luukun
kannella.

Ja sitte oli rauha maas ja piika kellaris.

Kaikki oliski menny hyvin, jos ei justhin silloon tullukki krannin
isäntä tuphan ja pyytäny jotta:

— Saisinko mä vähä laihnata teirän piikaa kun pitääs lehmää kuljettaa —
— —

— Tuata, tuata — rupes isäntä hokhon.

— Ei meirän piik'oo ny kotona — sanoo emäntäki.

Silloon rupes kuulumha jyrinää kellarista ja luukku jo vähä nousi,
mutta emäntä juaksi luukun päälle että:

— Pysykkö siälä!

— Mikä siunakkohon siälä on? — kysyy krannin isäntä ja sen ääni vapisi.

— Ei siälä mikää oo — hoki emäntä. — Piika vaa — — —

— Piikako? — Mitä varte te piikaa kellaris pirättä?

— S'oon niin kamala — — — jotta aiva pitää kellaris pitää.

— Vai niin! — päivitteli krannin isäntä. Ja mennesnänsä tuumas jos
jotaki. Sitäki, jotta taitaa olla hyvä konsti.

Niin että:

Klumppuusta s'oon ihmisen elämä, mutta siinähän se aika kuuluu.




ILMAJOJEN VALAKIJANHÄTÄ.




Oottako kuullu siitä Ilimajojen kauhiasta valakian-härästä?

Sielä oli yhyres taloos leivottu jo nelijättä päivää ja emänt' oli aiva
katketa, kun ei yölläkää saanu nukkua ku aina vaa piti nosta kattonahan
juurihulikkaa.

Ja siltäki oli yhtenä yönä juosnu hulikka ylitte, ja juuri menny pitkin
laattiaa, niijotta ku piika-Manta aamupimees tuli ylisängystä alaha,
nii jalaka lipsahtiki ja Manta meni luistaan istuallansa takanloukkohon
asti. Ja kiljuu ja krääkyy n'otta koko taloonväki huomaatti.

Eikä se kumma ollukkaa, jotta krääkyy, kun pairan kivijalka luisti alta
pois ja tarttuu tikkuja.

Vaikka emännän pistikin kauhiasti vihaksi, ku juuri oli juosnu pitkin
laattiaa, niin ei se saattanu olla nauramatta, kun Manta manaali ja
piteli paikkojansa.

Mutta trenki-junkkarill'oli kovasti mukavaa. Se nauraa kitkutti aiva
vääränä ja kiusas Mantaa n'otta:

— Pitääs vähä talita anturoota, niin luistaas paremmi!

Mant'oli nii mokristuksis koko päivä, jottei sanonu halaastua sanaa.
Kulki vaa erestakaasi ja paiskii ovia. Ja kun se emooksenki otti, niin
oikee vihantiestä mäikötti ja pyöritti n'otta jauhot pöläji.

Oikeen se pihajiki kun leivin-uunia lakaasi;. Eikä trenki tohtinu sanua
sanaakaan, kun Mantall' oli uuniluuta käres. Jos oliski sanonu, niin
ympäri korvia olis saanu. Olkansa taitte vain luikkii ja piaksurajaansa
kursii klasipieles.

Kun oli jo kaks uunillista paistettu, niin tormootti Manta tupaha ja
äyskääsi:

— Mikä täälä palaa, kun haisoo nii käryltä?

Kaikki poukahtivat pysthy ku ammuttu, haistelivat ja kans heti tuntivat
palanehen käryn.

Siinä tuliki hyppöö ja hätä. Mentihin peräkanaa nurkasta nurkkahan
ja tuvasta kamarihi ja kamarista porstuaha ja tuvas mentihin ympyrää
n'otta sinitti ja emäntääki rupes viemistämhän.

Katteltihin kaikki paikat, penkin-alustat ja sängyn aluuset.
Palaattihin sängyn alla kenkäroukooset ja akkaan pankot, mutta mitää ei
löytty.

Ei muuta kun, jotta Manta, jok'oli telannu sormensa sängyn alla, meni
ja sukaasi kissiä patapenkillä nii vastapläsiä, jotta se lenti hyvän
matkaa sippuloottaan eikä tohtinu naukaastakkaa.

Ja vaikka kuinka ettittihin joka paikasta, kokista ja kellarista, niin
mistään ei löyretty valakiaa. Mutta käryä oli ja haisi nii kauhiasti,
jotta oikee silimiä kirvelöötti.

Mant'oli hypänny, jotta s'oli oikee väsyksis ja istuu viimmee penkille
hengittämhän. Siunaali jotta:

— Mikä kauhia palaa kun — — —

Kun samas pompahti ylähä ja kiljaasi:

— Sus siunak ku polttaa! — ja lyörä fläsyytti häntäänsä.

Silloo vasta havaattihi, jotta valakia oli irti Mantan hamhenhännäs. Ja
oli jo polttanu suuren reijän, jotta kintut vaa vilaji.

Ja vaikka valakia oli tarttunu uunin hiilistä, niin trenki junkkari
vain intti, jotta Mantan häntä oli ottanu valakian jo aamulla, kun se
lasketteli istuhallansa.




PLUMPÄRIN PAATIN PAIKKOO.


Oottako kuullu, jotta herra Plumpäri on ruvennu paikkaamaha paattiansa?

Plumpäri oli pyhänä promeneeraamas rannalla päi ja muisti, jotta
sill'on paatti. Plumpäri meni kattomaha, onko se paatti maalla vai
meres. Syksyllä 5’oli joka toine päivä rannalla joka toine pohjas.

Nyt s’oli rannalla ja makas pohja ylhäppäi. Mutta sen pohjaha oli
ilmestyny sellaasia reikiä, että Plumpäri aiva hämmästyy ja rupes jo
funteeraamha, että eikhä tua peijakas vuara? Ku molemmat nyrkit sai
pistää yhrestäki reijästä sisälle ja toiselta pualelta mahtuu Plumpäri
pistämhä päänsä reijästä sisälle. Eikä trengänny hattuakaa ottaa pois.

— Tjaa, ja tyyriki on pois! — sanoo Plumpäri totisena. — Töihi täs
pitää ruveta. Tukkia nua reijät, muutoo taitaa kastua pöksyt, ku taas
lähtöö seilaamha.

Plumpäri istuu kivelle paattinsa äärehe, pisti paperossin suuhunsa
ja oli nii syvis ajatuksis, ettei muistanu panna siihe valkiaakaa.
Kattoo vaan paattia ja imi kiivhasti paperossia. Se ajatteli, ajatteli
niin perinpohjaasesti sitä asiaa, että istuu kaks tiimaa eikä nousnu
kertaakaa ylähä.

Sitte se nousi, nakkas sen paperossin menemhä ja oli pukattavinansa
viimmeese savun nenän kautta uloos, vaikkei savua tullukkaa. Tuli vain
kirkas vesitippa nenän päähä ja sen Plumpäri korjas heti nästyykillä
plakkarihinsa. Sill’on sellaane herramaane tapa, jotta kaikki mitä
nenästä heruu, niin plakkarihi.

Sitte Plumpäri lähti kotiansa ja sanoo frouvallensa, jotta:

— Huamis-iltana mä rupian paattia paikkaamha ja s‘oon sitte vissi se.

Ja ku Plumpäri meni maata, nii se sitoo nästyykin nurkkaha solmun,
jotta huamenna muistaa.

Ja joka kerta kun Plumpäri sitte huamenna niisti nenäänsä, nii sitä
kovasti nauratti ku se näki sen solmun. Sanooki jotta:

— Kyllä mä sen paatin paikkoon muistan, hihihi — —

Ja ku s’oli niistäny ainaki kolmekkymmentä kertaa nenänsä ja yhtä monta
kertaa muistanu sitä paatin paikkoota, nii se viimmee tuumas jotta:

— No peijakas viäkhö, kyllä mä sen paatin paikkoon muistan jo ilmanki
tuata solmua!

Ja otti ja aukaasi solmun ja taas hetken päästä niisti ja sanoo jotta:

— Muistinpas!

Niisti viälä monta kertaa ja muisti joka kerta.

Iltapäivällä se jo sanoo itteksensä, jotta:

— Kyllä mä sen paatin paikkoon muistan, vaikken niistäkkää nenää.

Plumpäri söi päivälliensä, pani vähäksi aikaa maata, poltteli, luki
sanomalehtiä, aiva minkä muukki ihmiset ja lähti sitte promeneeraamaha.

Mutta sitte se äkkiä niisti nenänsä ja jäi seisomha nästyyki käres
keskelle katua. Niisti toisen kerran, vaikkei olsi tarvinnukkaa ja taa
kattoo nästyykiänsä.

S’ei sanonu mitään. Ajatteli vain jotta:

— Mitä peijakkahia se ny olikaa.

Niisti viälä kolmannenki kerran, aivan turhaa, ja taas tuumas. Ja
sanooki jotta:

— Mitäs mä ny teinkään?

Mutta sitte se selves ja Plumpäriä kovasti nauratti.

— Niistin tiätysti nenäni — sanoo Plumpäri ja lähti klupille pelaamha
pismarkkia.



FLIKKA PRUNNIS.


Oottako kuullu, jotta Isoonkyröön Orismalan paikkeell'o flikat ny aivan
rakkauresta raivos?

Niiren on menny karkausvuasi päähän. Ykskin on ruvennu niin
hoomuamahan, että meinaa viärä kaikki kakulakepikki Napujen Jarvoja
myäre.

Tiätää sen, jotta siin’on hätä toisilla flikoolla ja akoolla ja
sellaasillaki joiren ei tuu asioohi yhtää mitää.

Mutta kaikki ne ny vaan soiluaavat ja flääsyäävät jotta:

— S’oon aivan kauhiaa friijoota se sellaane, kun ei mitää rajaa eikä
krateeria piretä!

— Sano mun sanonehen, että täm’ei oo hyvän erellä — siunaali ykskin
akka, kun taas oli niiren flikkaan tykönä koko yän kotit tyrjännehet.

Kaiket illat ja yäkkin perähän ovat liasus ja sellaanen hatkanpotka
onkin, jottei tuollaast'oo nähty, eikä kuultu.

Ja kyllä se akka vaan tiäsiki. Niin firrooksihin ja syvihin ajatuksihin
oli täs erellispyhänä sen yhren flikan vetäny, jotta ku seurataloolta
aamuyästä tuli ja oli kauhiasti fletkooksis, niin ei havaannukkaan, kun
putos prunnihin n’otta floiskahti.

Ei muistanu eres kiljaastakkaan, niinkuu pruukathan ja akkaan pyhä tapa
o.

Prunni oli runnisti kolomia syltä syvä, mutta onneks’ oli vain nuan
kyynärän verta vettä pohjas.

Sinne tuli isthallensa, eikä käyny kuinkaa. Alavouvinki vaan pahoon
kastuu ja sukat meni sylttyhyn.

Vasta hyvän äijän perästä muisti krääkäästä.

— Huh huh! — hoki ja koitti nostella kinttujansa. Haparootti
ympärillensä, että jos pois pääsis, mutta milläs tuli, kun ei oo siipiä?

Vaikk’olikin paksut villasukat ja kaks lämmintä aluushamesta yllä,
pusuri ja tikkutröijy ja sellaane kissinnahkaane kaulus, kun ny
pruukathan, ja viälä rasat käsis, niin raistelohon rupes, ku vyätärööhi
asti kylmäs prunniveres seisoo. Jähtyy siinä paikat ja itku pillahtaa
tyrniältäki flikalta joko sitte tältä, jok’on hellälluantoone.

Rupes haikiasti huuthon apua, mutta mitäs taloonväki kuuli, joka nukkuu
ja hornas, jotta piinnurkat täräji.

S’oli kauhia paikka. Se flikkaparka itki ja huuti ja oli aivan
vilunsinine joka kantilta.

Ajatelkaa ittekki, että seisua neljättä tiimaa jääkylmäs veres prunnin
pohjas yäsyrännä.

Siinä väsyy jo seisomhankin. Ja istua ei passaa.

Vasta tuas viiren aijoos, kun isäntä tuli portahille, kuuli se
uikutesta prunnilta päin ja harppas kathon. Tunti sen flikan sinne
prunnin pohjaha ja voi kun se suuttuu!

— Sen taanaasiako sä meirän prunnis teet? Eikö sua ny mualla nährä? Kun
on muutoonki vähä vettä ja senkin sun ny piti mennä tuhraamha.

Ja perää siin’olikin isännän puhees. Mutta kun flikka pyyti ja rukooli,
niin pitihän sen siältä saara pois. Trengin kans isäntä sitte yhres
vinttas prunnin saloolla sen ylähä. Flikk’ oli niin kontas ja tankis,
jotta hätinä sangoon krivas pysyykää. Niin turtana ja kohmetuksis oli
koko kruppi, jotta lohnas ja monien fällyjen alla piti isännän lähtiä
sitä kotiansa ajamaha.

Täm’on opettavaane ja varoottava esimerkki kaikillen flikoollen, ettei
karkausvuannakaa saa niin rakkauresta hullaatua, jotta aiva pökköökshin
vetää.

Käyy pian muirenkin niinkuu tämän Orismalan flikan, jotta plumpsahtaa
prunnihin eikä hoksaa pöllöö ottaa eres prunninsalkua joukhonsa, jotta
ylhä pääsis!




LAPPAJÄRVEN KANUUNA.


Oottako kuuli u, että Lappajärvell' on ammuttu kanuunalla?

Niin ainaki ihmiset sanoovat. On kuulunu sellaane mojahros, n'otta
klasit vain heläänny. Ja akat ovat siunannehet ja varjellehet että:

— Se oli ny sen Amerikan professorin mailmanlopun ensimmääne tärährös.
Saas nährä, koska toisen kerran mojahuttaa, niin silloo on menua koko
hoito — — —

Niin päivittelöövät kuulemma viäläki kaikkihin pekoosimmat akat. Toiset
ei usko enää mailmanloppuhu ollenkaa. Mutta mikä se kauhia paukahros
oikee oli — sit' ei tiärä muut kun yhren taloon väki Lappajärvellä,
Jumalan taivahas ja Jaakkoo Vaasas. Mutta kun ei isänt' eikä emäntä
hiisku siitä sanallakaa, nii pitää vishin mun sanua, jotta ihmiset
pääsisivät piinasta ja samalla oppiisivat olohon ominpäin kokkaroomata
yskänlääkityksiä.

Käy pian ku sen Itäpään isännän.

S'oli saanu kauhian yskän halkomettäs. Eikä se lähteny millään
tohtorien tropiilla. Ja sitä varte isäntä, jok'on viisas miäs, päätti
tehrä sellaasen mötinän, että varmasti erkanooki köhä kurkunpäästä.

Se otti viis kahmalua pualamia emännän marjakorveesta, keitti ne
kakluunin pesäs sakiaksi velliksi, varaasti akaltansa kaks kilua
sokuria ja haki puarista paketin jästiä. Kaikki kumaasi pläkkikannuhu
ja kepillä viälä sekootteli. Ja mik'ei mahtunu kannuhu, sen se pani
pottuhu, john'oli oikeen patenttikorkki.

Sitte se viälä minas kannun kannen tarkasti kiinni, ettei sinne
kärpääset eikä muut kurkooset lennä.

Ja kun kaikki täm' oli tehty, niin pani isäntä kannun ja potun
piirongin klaffihi ja avaammen housunplakkarihi.

Ja oli tyytyvääne ja naureskeli kun ainaki miäs, jok'on saanu jotakin
äntihi.

Isännästä tuntuu justhi niin ku parin viikon päästä tulis taas joulu.
Yskäki rupes ittestänsä antoho perähä sitä mukaa ku se isännän joulu
siälä piirongin klaffis lähestyy.

Oli sitten sen joulun auttu ja isäntä oli niin töpinäs huamisesta
päivästä, n'otta tuskin unta sai. Se kääntyyli ja kiakkas ku pistoksis.
Mutta nukkuu kumminki lopuksi ja näki ihania unia. Massutteliki
unisnansa suutansa, ähkyy ja pyhiiskeli huuliansa. Ja emäntä selvästi
kuuli ku se puhalti ja sanoo, että:

— Olipas se tulista!

Sitten oli isäntä ruvennu hiljaa laulaa tuhisemha että:

    Niin kauan mä tramppaan
    traitrai trai trai — — —

Ja taas ähkääsi.

Silloo töyttäs emäntä isäntää kylkehe että:

— Oo siinä honajamata!

Eikä se enää honissukkaa. Ja emäntäki sai unen päästä kiinni.

Mutta taisi olla kello tuas kolmen aijoos, ku yhtäkkiää paukahti ku
salasmaa olis lyäny piinnurkkaha. Keskelle laattiaa lenti piirongin
klaffi, että kolaji ja kattoho lenti kans jotakin.

Ja pihisi ja prätisi ja ympäri huanesta truiskii kun kuumaa rapaa.

Isäntä ja emäntä lentivät pysthy ja yrittivät klasista pihalle, mutta
löytivätkin oven.

Ja silloon paukahti toisen kerran ja ovhe ja ympäri seiniä krapaji kun
pommin paloja.

Emäntä huuti ja kiljuu mitä kurkusta lähti ja hyppii yhres paikas
keskellä tuvan laattiaa. Ei löytäny ovia pihalle.

Huuti vaan että:

— Meitä ammuthan! Mun on aiva verta silmillä. Voi voi ja oi joi!

Isäntä tormootti porstuahan, tryyköötti nurkasta nurkkaha, kaatoo
korveen ja korennon, yritti pihalle, muttei löynny oven hakaa. Oli kun
koppelo päästä sekaasi, nii että tuliki takaasi tupha ja pökkäs emännän
kans pimees yhthen, n'otta mossahti. Molemmat krääkääsivät nii rumasti
ku taisivat ja pyllähtivät isthallensa.

Sitte oli kaikki aivan hiljaasta. Kauan aikaa. Emäntä kysyy:

— Mikä s'oli?

Isäntä ensiksi tointui, kompuroi pystyhyn ja kopelootti ympärillensä;
se haki muurinottalta tulitikkulooran, kraapaasi ja kattoo, niin emäntä
istuu hiukset hassalla laattialla ja oli aiva ku porsas naamasta.
Ympäri muatua oli pruunia märkiä plättiä samoon ku isännälläki. Olivat
kun siansangoolla käynehet.

Silloon isäntä käsitti asian. Se meni kamarihin ja kattoo: piironki oli
aiva hajalla ja se tinattu hinkki makas silmällänsä ja haljennehena
laattialla. Ympäri seinää ja katosta nokkuu yskänlääkitystä.

Isäntä kraapii päätänsä ja pärpötti pitkältä Jeflen saatavia.

Ja kyllä emännälläki oli sanomista.




VALLANKUMOUKSELLINE KRÄÄTÄRI.


Oottako kuullu mistä Säntin pappa on kotoosi?

No siäl on ny tapahtunu kaksinkertaane erehrys.

Siäll'on yks leskiakka vanhoolla päivillänsä ostanu yhreltä
isännältä ittellensä tuvan likiltä vaivaastalua. Ja siinä tuvas asuu
turkinpunaane kräätäri, jok’ei tiänny kaupasta mitää, eikä tuntenu sitä
uutta mökin omistajaakaa.

Eikä se mumma liioon tuntenu koko kräätäriä. Tiäsi vaan, jotta mökis
jokin asuu.

Sitte se leskimumma tuumas jotta:

— Oliskahan se isäntä, jolta mä mökin ostin, pettäny mua. Jos
seinähirret olsivakki kovaa lahot?

Ja sitä se mumma funteeras niin kauan, jotta viimmeen ettii
kuustuumaasen rautanaulan ja lähti iltahämyys koittelemhan uuren
mökkinsä seiniä.

Se turkinpunaane kräätäri, jok’on kovasti ajatellu paljo asioota
ennenku siitä äkkijyrkkä tuli, tuumas nykkin parastaikaa sitä
menettelytapapropleemia n’otta s’oli aiva kipparas pöytänsä päällä
klasinviäres ja justhi luuras klasia vasthan yhren kapitalistin uuren
housunpultun läpitte jotta:

— Tulikaha tua sauma ny suara — —

Kun se samas näki sen vanhan koukkuleuka akan tulovan suuri rautanaula
käres aiva ku lahtari pistinhyäkkäykses suaraa kräätärin mökille.

— Siunakkohon! — kalpeni kräätäri n’otta se tuli aiva valkooseksi.
Pöksyt putos käsistä ja sakset pöyrältä.

— Nyt ne lahtarit hyäkkää — kiljaasi kräätäri, pyärtyy ja putos
pöyrältä. Mutta sen otti lonkkahan niin kipiää, jotta se heti virkos.

— Akka, akka, prässirauta tänne! — karjuu kräätäri. Ny ne hyäkkää.

Akka toi takanporosta prässirauran n’otta tuhka pöläji ja kaffipannu
kaatuu silmällensä porohon.

Kräätäri hairas prässirauran, nosti sen korkialle, hyppäs oven ethen ja
rupes veisaamahan kualinvirttä jotta:

    »Tää on viimmeenen taisto,
    rintamaan ny yhtykää — —»

— Kuuleksä akka! Rintamaan ny yhtykää — — tuu tuu säki, kuuleksä.

Silloon vasta kräätärin akkaki käsitti. Se pani esti vasthan jotta::

— M’oon sosiaalitemokraatti, enkä kannata aseellista esiintymistä — —
Ja rupes itkiä köllöttamhan.

Mutta kräätäri oli hirmunne. Se haukkuu silmänräpsährökses akkansa
yhteesen rintaman ja tyavaen asian petturiksi, kavaltajaksi,
lakonrikkuriksi. Sanoo Noskeksiki.

Ja kun ei mikää näyttäny auttavan niin karjaasi jotta:

— Tuukko peijakas rintamahan, elikkä mä mollaan tällä prässirauralla!

Mikäs siinä auttoo. Akan piti ottaa isoot sakset kouraha ja asettua
ovenpiälehen.

Ja kauan aikaa ne orotti sitä hyäkkäystä ovesta. Niin kauan, jotta
kräätärin piti jo vaihtaa prässirautaa toisehe käthe.

Mutta mitää ei tullu. Kuuluu vain ympäri mökkiä piäntä kropinaa. Ja
aina vähän päästä kolahti seinähä.

Kräätäri meni luuraamaha klasista viimmeen ja näki sen akan kiärtävän
tupaa suuri rautanaula käres. Ja aina vähän päästä se tuikkas seinän
rakohon ja jotaki motaji itteksensä.

— Mikä herranähköhön tua on? Ja mitä se teköö, noituuko se — siunas
kräätärin akka, joka niinku kaikki tiätäävät, on kovasti utelias
ihminen.

Kräätäri pani prässirauran pois ja rupes funteeraamahan ja taas luuras.

— S’oon hullu! — sanoo kräätäri. — Vaivaastaloosta karaannu.

Ja silloo kräätärin sisu nousi. Se sanoo akallensakki jotta:

— Siinä ny näjet tämän porvarillisen yhteeskunnan kuinka se hoitaa
asiootansa, jotta hullukki pääsöö vaivaastaloosta karkuhan. — Mutta
mä otanki tuan ämmän kiinni ja viän esimiähelle, niin saavat maksaa
kiinniottajaasta 25 mk. Ja se on porvarien pussista pois!

Kräätäri lähti pihalle, kiärti toisen kautta mökin taa, hiipii akan
seljän taa ja sitte tormootti sen kimppuhu. Hairas takaapäi ympärinsä
ja puserti lujaa.

— Ähä akka! — kiljaasi. — Nyt lährethän vaivaastaloolle!

Akka krääkääsi niin lujaa ku taisi, potkii ja huitoo n’otta n’oli heti
kumos ja pyäriivät ja huutivat. Mutta kräätäri piti vallankumouksen
koko ankaruurella akasta kiinni, ähkyy ja puserti, eikä päästäny irti,
vaikka aiva oli kynnenalustat kuallehella verellä.

Ja te tiärättä, jotta ku kräätäri oikee saa haverretuksi miähestä
kiinni, niin huiskun! Ei siinä auta!

Ja niin lähti tämäki kräätäri kuljethon akkaa vaivaastaloolle, hikos,
ähkyy, puhkuu ja manas ku lappalaane ainaku se akka sai potkaastuksi
sitä kintuulle.

Mutta menthin siinä! Menthin ojahankin monta kertaa, mutta aina se
kräätäri sai traihatuksi akan ojasta maantiälle. Musteloomia, kuhmuja
ja naarmuja saivat molemmat ja kerran ne kaatuuvat niin pahoon, jotta
kräätäriltä meni aiva klanssi nenänpäästå pois.

Niin toi kräätäri sen akan esimiähen pihalle asti. Mutta siinä loppuu
voimat. Kräätärin piti ruveta huuthon apua.

Esimiäs tormaski pihalle jotta:

— Mikä kauhia täälä — —

Ja kräätäri seliitti jotta:

— Täs on yks hullujen huanehesta karaannu akka, joka meinas mun tappaa.

Esimiäs kattoo sitä akkaa oikee tarkasti. Ja se hämmästyy.

— Tämähän on se leski, jok’on ostanu kräätärin torpan — sanoo esimiäs.

— Tua peijakkahan hullu — huuti se akka. — Kun mä menin koittohon mökin
seiniä — — —

Ja samas se akka mojahutti sitä kräätäriä niin vastapläsiä ja
sylkääsiki jotta aiva ympärinsä.

Ja siin’oli totiset paikat ja tylpät keskustelut ennenkö kotia
lährettihin esimiähen pihalta.

Oikeuthen viälä mennähän ja tohturia on käytetty. Muttei tohturi tahro
löytää siitä akasta mitään vikaa, josta passaas oikee päällekantaa. —

Ja kräätäri on kovasti krätyyne ja häjyllä päällä.




PLUMPÄRI 50 VUATTA.


Oottako kuullu mikä skantaali ny on tapahtunu?

Herra Plumpärill'oli syntymäpäivä eileen ja siitä tuli suuri skantaali.

Hra Plumpäri täytti nyt sen viirennenkymmenennen ajastaikansa eileen ja
se meni aiva plöröksi!

Hra Plumpäri oli salaases miälesnänsä ajatellu, jotta tänä merkillisenä
päivänä tahtoovat kunnan arvovaltaaset kansalaaset soituun ja
lauluun, kukkaasin, lähetystöön, atressin, tilikrammiin, kultakelloon
ja hopialusikoon osoottaa yhteeseen, jakamattoman ja vilpittömän
kunniootuksensa hra Plumpärille hänen suurista ansioostansa kansan ja
yhteeskunnan hyväksi.

Ja juhlapuheeta pirethän ja kehuthan ja ylistethän ja toivotethan
pitkää ikää ja monia teräksisen tarmon ja tyän vuasia hra Plumpärille
viälä ereskinpäin.

Ja kaupunginvaltuusto tuloo niis suuris silkkipytyys lähetystönä
hra Plumpärin kotia ja puheenjohtaja rykii ja puhuu koko kaupungin
pualesta ja sanoo, jotta hra Plumpäri on ollu suureksi siunaukseksi
yhteeskunnalle syntymästänsä asti. Sitte se kääntyy niiren toisten
silkkipyttyjen pualehen aiva pleikinä ja huutaa jotta:

— Hurrathan ny oikee lujaa tälle Plumpärille.

Ja sitte ne hurraa ku pasuunasta ja nostaavat niitä silkkipyttyjä.

Ja sitte pitää hra Plumpärin vastata ja kiittää ja pitää puheen.

Ja siitä puheen pirost'ei tuu mitää! Sen hra Plumpäri tiäsi heti
ajattelemata. Mutta puhet pitää pitää sen tiäsi hra Plumpäri kans.

Sen pitää pitää, vaikka sen tuhat olis!

Ja se oli kamala paikka.

Hra Plumpäri ähkyy ja kulki kamarisnansa ku karhu. Repii tukkaa
päästänsä ja aina vähän päästä kattoo suurehe nurkkapeilihi. Ja taas
kulki ja ähkyy ja hikos ympärinsä. Ja istuu välis ja taas lähti
kiärtämhän. Ja ku frouva Plumpäri tuli kamarihi ja sanoo jottta:

— Voi voi rakas pualisoni, ruaka jähtyy —

Niin hra Plumpäri kattoo niin pitkää ja rumasti frouvansa päälle, jotta
se häipyy ku hiljaane haamu kamarista, meni ruakasalihi ja itki.

Mutta hra Plumpäri se kulki.

Ja ku kolmen tiiman päästä ovehe knoputethin ja frouva hiljaa kysyy
avaamen reijästä jotta:

— Ekkö sä rakas ukkoseni jo tuu syämähän?

Niin hra Plumpäri, joka ny oli tullu toiselta pualelta päätä aiva
harmaaksi ja toiselta pualelta kaljuksi, hyäkkäs ovhen, potkii ja huuti
aiva oikohonsa jotta:

— Menkää — — —

Se huuti niin kauhian rumasti frouvallensa, jotta se pyärtyy heti ja
kaatuu ku kapu oven taa.

Ja siitä tuli sellaane meteli, jotta heti soitethin tohturia ja se
tuliki kohta. Ja virvootti sen frouvan ja oli kovana hra Plumpärille ku
se tualla lailla frouvallensa huutaa, jotta se pyärtyy. Hra Plumpäri
pillahti silloo itkuhu ja seliitti tohturille kuinka s'oon hermostunu
kun se nyt täyttää 50 vuatta ja sen pitää pitää puheen. Eikä siitä tuu
mitää!

Niin hra tohturi sanoo jotta:

— Hra Plumpärin ei pirä olla tyhmä ja päätänsä vaivata sellaasella,
jost'ei kerran mitää tuu. Kaikki suuret yhteeskunnan hyväntekijät,
jokka teköövät yhteeselle kansalle ja isänmaalle sen hyvän tyän, jotta
aikanansa täyttäävät ikävuatensa ja kestittöövät ystäviänsä ruaalla ja
juamalla, tilaavat puheensa joltakin köyhältä maisterilta, jok'ei ikänä
täytä 50 vuatta, ja puhua prätistäävät sen sitte. Omanansa tiätysti,
kun s'oon kerran ostettu 20 markalla.

Ja kun hra Plumpäri sen kuuli niin se tuli niin kovasti ilooseksi,
jotta se hairas tohturia kaulasta ja maksoo 100 mk liikaa ja haastoo
sen tohturin kans syntymäpäivällensä.

Ja frouvaansa se klappas ja taputteli ja otti ja oikee pussaski, n'otta
frouva oikee hämmästyy kun ei s'oo pussannu pitkähä aikhan. Siit'on ny
ainaki 7 vuatta sitte.

Mutta hra Plumpäri sanoo jotta:

— Mistä mä ne kaikki herraan konstit tietääsin, kun mä ny ensi kerran
julkisesti täytän.

Ja hra Plumpäri tilas puheen ja frouva leipoo ja pesthin ja
tryykättihin ja hra Plumpäri, joka kovasti kannattaa kialtolakia, tilas
2 pullua konjakkia, 2 pullua viiniä, pualiskan munkkia ja yhren heelan
vanhaa punssia ja osti kaikista komjimman sikaarilooran, joka maksoo
yli 300 markkaa.

Kaikki oli valmista.

Toffelit paikoolla.

Eikä tahtonu tulla unta olleskaa. Vasta tuas kolomen aikana hra
Plumpäri pääsi unehen, mutta s'oli kovasti rauhatoonta ja aiva se
kiakkas ja väänteli ittiänsä.

Molemmat korvat olivat aina höröllä, jotta koska rupiaa kuulumhan
laulua.

Kuuren aikana kuuluu jotakin kropinaa ja hra Plumpäri poukahti pysthyn
ja toffelit jalkoohi ja se puhet yäpöyrältä käthen ja sitte housuuhi ja
kaprokki päälle ja aukaashon ovia.

Pimiäs porstuas se tormootti piian päälle, joka krääkkäsi kauhiasti ja
rupes siunaamahan.

Ja kauan aikaa sai hra Plumpäri tuumata, ennenkö se käsitti, jotta
piika päästi sotamiähen uloos.

Hra Plumpäri lähti takaasi sänkykamarihi, johna frouv'oli jo täyres
pukees, Hra Plumpäri sanoo vain jotta:

— Ei viälä. S'oli vain Hiltan aliupseeri.

Ja meni sitte karteekin raosta luuraamahan, eikö jo lauluseuraa näjy.
Frouva meni valmistamhan kaffipöytää ja seliitti samalla siveellisyyttä
Hiltalle.

Ja hra Plumpäri luuras karteekin takaa kello yhreksähän asti.

Eikä ketää tullu! Eikä mitää kuulunu!

— Mitä täm' on? — kyseli hra Plumpäri itteltänsä ja frouvalta.

— Täm'on skantaali — huuti frouva kello 10 aamulla ja pyärtyy.

— Kiittämättömyys on maailman palkka — huokaasi hra Plumpäri. — Enkös
mä oo täyttäny 50 vuotta niinku muukki?




YHTIÖKOKOUS.


Oottako kuullu kuinka tätä nykyä yhtiökokouksia pirethän?

Nythän on niin kova raha-aika, jott'ei auta muu ku koroottaa
osakepääomaa. Ja se on tyäläs yritys ja kamala paikka, kun rahaa ei oo
ja kaikki on sitä miältä jotta korootethan!

Niimpä yhres pitäjäs täälä Etelä-Pohjanmaalla oli kans täs hiljan
isännät ja pomomiähet kokoopunehet koroottamhan pääomaa.

Puheenjohtaja seliitti niinku asia on jotta:

— Tämä meirän yhtiö on erinomaasen tukevalla pohjalla ja taas tulvana
vuanna jaethan voittua niinku meijerilitviikis — — —

Ja isäntiä kovasti nauratti.

— Mutta ny on kova raha-aika — jatkoo puheenjohtaja.

— Niin on kovasti — — —

— Ja yhtiö tarvittis 300.000 mk maksuuhi, eikä tiärä mistä saataas, kun
rahat on kaikki — puheli puheenjohtaja.

S'olis ollu murheellinen paikka, jos ei joukos olsi ollu yhtä viisasta
miästä. Se ehrootti jotta:

— Otethan pankista laihna ja korootethan osakepääomaa! Niinhän sitä
pruukathan.

— Kannatethan! — kuuluu yksimiälisesti.

— Onko se päätös? — kysyy puheenjohtaja.

— Joo.

— Ja uuret osakkehet jaetahan tasan?

— Kannatethan vilkkahasti! —

— Ja osakemaksut kootahan heti sisälle.

— Kannatethan! Kannatethan!

— Se on siis kokouksen päätös — sanoo puheenjohtaja ja knapahutti
taitavaa plyijypännällä pöytähän.

— Ja ny sitte päätethän siitä laihnanotosta pankista.

Taas nousi se viisas miäs ylhä ja sanoo:

— No sehän on jo päätetty asia. Mitäs siitä enää puhuthan. Johtokunta
kirjoottaa velkakirjan pankkihin ja nostaa rahat. Sitähän varte se
johtokunta onkin.

— Joo joo — sanoo puheenjohtaja — mutta m'oomma johtokunnan miähet
jo niin paljo takaamas tätä puulaakia, jotta meirän nimellä ei enää
nouse. Ja ny on raha pankis lujas. Sanothin jotta pitää olla ainakin
parikymmentä yhtiön osakasta takaamas.

Tuvas ruvettihin kovasti rykimähän.

— Niin että kyllä mä ehrootan, jotta tuata muukkin yhtiön osakkahat
kirjoottavat ittensä takausmiähiksi kun puulaaki on yhteene.

Yks hairas kellonsa jotta:

— Voi ny sentähre ku kello on pian 7.

Ja sille tuli kiirus kotia, kun sen piti lähtiä emäntää kyyttihin
asemalle.

Toiset vaipuuvat niin syvihin tuuminkiihi, jotta n'ei kuullehet enää
mitää, vaikka puheenjohtaja monehen kertahan sanoo.

Ja muut tulivat niin levottomiksi, kun kauan oli jo istuttu, jotta
nousivat ylhä ja sanoovat jotta:

— Pitää vähä pistääpyä pihalla. Mä tuun kohta. — — —

Ja niin niitä rupes isäntiä kovasti puhistamhan jotta puheenjohtaja
viimmeen sanoo jotta:

— Eikhän oo paras tällätä sankoo oviloukkoho.

Mutta meni ne.

*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 68200 ***