*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 68087 *** 10 MAAHENGEN USKOSSA Kirj. Eero Eerola Hämeenlinnassa, Arvi A. Karisto Oy, 1911. SISÄLLYS: Maahengen uskossa. Maa sekä maamies. Olkaa maalle uskolliset, veljeni. Metsähenki. Metsässä. Hautausmaa. Puniken uni. Mustikki. Sepän Kaunikki. Fiina. Mitä Kankaanpään Malakias pääsiäisenä päätti. Miten Heiskas-Taavetin talo nousi. Kuosmasen kaalikset. "Maahenki". Seppälän Aapo. Maahengen uskossa. Aikana, jolloin ihmisjärjen hurjalle lennolle alkaa näyttää miltei kaikki mahdolliselta, jolloin keksijäneron terävä huomio tunkee kirkkaana säteenä luonnon jumalallisten voimien valtakuntaan, niin aikana, jolloin ei ainoastaan inhimillinen aatos korkeuksia kiidä, vaan jopa ihminen itsekin omilla luomillaan koneilla todella lentää avaruudessa, lintuna liihoittelee ihanissa ilmoissa, aikana sellaisena pyrkii useinkin pohja ja kivijalka unohtumaan. Ollaan kuin suuren, hirvittävän korkean pilvenpiirtäjän katolla, tutkitaan katto, kestääkö se, mutta onko perustus laskettu kalliolle, onko kivijalka pettämätön, sitä tuskin kukaan enää muistaa ajatella. Lukemattomat oudot ja hämmästyttävät keksinnöt kaikilla aloilla, ovat viimeisinä vuosikymmeninä temmanneet elämän pyörän entistään paljon kiivaampaan vauhtiin. Ne ovat suorastaan mullistaneet entiset elämän tavat ja menot. Pyrkimys elämän _onneen_ — sitä kohtihan ihmiskunta aina on tavoittamat — ei ole enää pyrkimystä astumaan yli oman kynnyksen, ihmisen korkeimpana onnena ei enää ole herttaisa, kotoinen rauha, kodin tunne oman alla orsihirren, vaan paljon näkyvämpi, paljon kouraantuntuvampi on nyt elämän arvon mittaaja. Ja sen uuden, kovan ja häikäisevän kaikkivaltiaan nimi on — raha. Jota enemmän sitä alkaa liikkeeseen joutua, jota helpommaksi sen saaminen käy, sitä suuremmaksi kasvaa halu sen tavoittamiseen, ja sitä suurempia ja mahtavampia kansanliikkeitä ja luokkataistelulta se näyttää nostavan. Ja sen houkutus on aiheuttanut arveluttavia muutoksia yhteiskunnassa, varsinkin eri elinkeinojen väliseen suhteeseen. Kauppa, teollisuus ja keinottelu riistävät työvoiman maanviljelykseltä, jossa ei irtainta rahaa niin paljon liikutella. Niiden houkutellessa keksittiin yht'äkkiä maatyön suunnaton raskaus ja maanviljelyksen kannattamattomuus. Suomen suot odottavat kuivaajia, Suomen korvet kääntäjiä ja takaavat vielä miljoonille asukkaille varman jokapäiväisen leivän. Ja kuitenkin pakkautuu suuret joukot maatyöväestöä kaupunkeihin ja tehdaspaikkoihin vaikertelemaan "työnpuutetta"! Ei suinkaan se osoita ihastusta maanviljelykseen! Ei, maahenki on sairasvuoteellaan. N.k. _yleinen mielipide_ ei tätä sairasta suinkaan nostanut ole, se on aina pyrkinyt katselemaan sitä herrahtavasti, vähän niinkuin "ylhäältä päin" ja puhuttelemaan sitä niinkuin ainakin yksinkertaista, hyväntahtoisentuhmaa "moukkaa". Eikä sen, maahengen, omassakaan talossa kaikki kynnykset puhtaita ole, itse maalaisväestön maataomistavassakin osassa havaitaan maatyötä halveksivaa henkeä. Moni talonpojan poika on ollut hyvinkin herkkä heittämään kirveen ja kuokan, ja samaten tytär lypsinkiulun, kun on ollut vähänkin vihiä jostain muusta työstä joko omassa tai vieraassa maassa. Se on enemmän vetänyt, vaikka se ehkä onkin ollut ainoastaan hetkellistä ja lyhytaikaista. Se on sitten saattanut jättää tekijänsä lakoissa ja työnseisauksissa nääntymään ja katkeroitumaan yhteiskuntaa kohtaan. Kokonaan toisellaisissa olosuhteissa, uuden elämän viekoittavissa pyörteissä kadotetaan lopulta siveellinen tarmokin. Näin syntyy yhteiskunnallinen kurjuus ja rappeutuminen. Konelaitos ja tehdasteollisuus voi paljon siunausta tuottaa, mutta jos elämän helpoittamisen halu syöstään sen hoidosta, ja sen johtoon astuu ahneus ja muutamien harvojen nautinnon himo, on tuo siunaus muuttunut kiroukseksi. Nykyaikainen tehdasmainen elämä ei ole kestänyt vielä vuosisataa, meillä vasta muutaman vuosikymmenen, ja kuitenkin se on kerinnyt kuluttaa jo arveluttavan määrän menneitten aikojen perinnäistä terveyspääomaa. Ruumiillinen heikentyminen ja henkinen rappeutuminen ovat selvimmin havaittavissa niissä luokissa, jotka lähempänä tehtaitten höyryjä elävät. Väsymys, elämäntuska ja tylsä välinpitämättömyys ovat entisen _työnriemun ja olemassaolon-ilon_ sijalla. Ihminen on luullut luovansa vapauden aikaa alistaessaan luonnon väkevät voimat koneitaan pyörittämään ja viritellessään kauppamaailman sadat langat ympäri maanpallon, mutta aivan huomaamattaan on hän itse takertunut tuon verkon silmukoitiin ja muuttunut ainoastaan pieneksi pyöräksi tuossa suuressa koneessa.. Ja koneessa ei ole elävätä henkeä. Mutta yksi on, jossa iankaikkisesti elävä henki asuu, joka yhä itse uudestisyntyy ja uutta luo. Se on _maa_. Jokainen solu siinä elää, uhkuu voimaa ja luomisintoa. Maa on mahtava pääoma; mutta se unohdetaan usein maataloutta arvosteltaessa. Ja unohdetaan monta muuta siitä johtuvaa pääomaa. Unohdetaan se elämänriemu ja terveys, minkä työskentely vapaan taivaan alla tuottaa, unohdetaan nuo maamieselämän pitkät, onnelliset puhdehetket oman pirttisen lämpimässä, niin — unohdetaan ennen kaikkea tuo maamiehen kultainen vapaus. Ja se on kuitenkin se vapaus, joka on meidän kansallisenkin olemassaolomme vankin perusta. Tuolla vapaitten vainioitten vapaissa miehissä ne puhtaimpina säilyvät isien perut: kunnioitus omia kansallisia tapoja kohtaan ja rakkaus isäinmaahan. Astellessaan auransa jäljessä tuntee mies, että jokaiseen mullan hiveneen kätkeytyy isien tuskaa, jokaiseen vakoon ovat isät pettymyksiään haudanneet, siksi älköön niitä kukaan häväisemään tulko! Orjan leipä ei maista sille, jonka kulmaluilla vapaan ponnistuksen ja elämän riemun kirkkaat helmet päilyvät. Onnen tuntee ihminen ainoastaan siellä, missä hän saa tehdä luovaa työtä, missä hän ei ole vain pelkkä kone. Raivata korpi, muokata suo viljelyskuntoon, luoda uusi maailma uusine kasvineen entisen raa'an maan sijalle — eikö se ole luovaa työtä? Eikö sen tekijä ole osaltansa luoja? On, ja luojan riemu on myöskin hänen palkkansa, maamiehen, koska tähkien keinunta välkkyy siinä, missä ennen villi korpi nukkui hyödytöntä untaan. Tai katso kylvinpäivän aamua, kun se kultaisena nousee! Kiuru valkean pilven alla laulaa, tulevat leppeät tuulet suven mailta. Astua kylvinvakka harteilla silloin, tuntea maaemon lämpimät sydänlyönnit, koska siemen maahan siunaten putoo, eikö se suureksi ja onnelliseksi sykähytä miehen rintaa! Sanotaan ehkä, että puhe onnesta ja onnellisuudesta on vain kuvittelua, runoilijain ja haaveilijain unta. Sanottakoon vaan, mutta kieltämätöntä kuitenkin on, että onnea meidän kunkin sydän täältä elämästä etsii ja kaihoo. Ja kun elämän onnea ei mitata rahassa, vaan sen vapauden ja tervehenkisen tasapainon mukaan, mikä tyydyttävän aineellisen toimeentulon ohella täällä meille voi tarjoutua, niin silloin asetetaan maatyö jälleen kunniasijalleen, silloin maahenki jälleen terveenä nousee. Herää usko omaan voimaan, herää palava rakkaus työhön. Ja missä rakkaudella työtä tehdään, missä omien kätten työ helliä katseita tekijälleen heittää, missä "hallava lantakasakin navetan ikkunalla näyttää ihanimmalta paratiisilta, oikealta onnen kukkulalta", kuten Jukolan Juhanin silmissä Jukolan ränsistyneet nurkat näyttivät veljesten jälleen sinne palatessa, missä näin on, siellä onnellisina ja kirkkain katsein kuljetaan kohti uusia keväitä, kohti yhäti uusia touontekopäiviä. Maa sekä maamies. Maahan, maahan! Iske maahan, iske aurasi kärki entistä lujemmin maahan, niin entistä ehtoisammaksi elosi elpyy! Ne ovat halveksineet sinua, maamies, pitäneet orjana sen, joka vapain on. Ne ovat huutaneet: kauppa ja kaupungit ja tehtaiden piiput! — mutta ne ovat unohtaneet, että sinä olet se, joka maasta heidän raaka-aineensa otat, ne ovat unohtaneet, että sinussa on heidän tavaransa kiertojuoksun alku ja loppu. Ne ovat unohtaneet, että sinusta lähtee koko elämän kiertojuoksun alku. Ne ovat halveksineet sinua, maa-emo, nähneet sinussa vain kovan ja kolakan raakalaisen, mutta ne eivät ole koskaan sinun sisimpään poveesi nähdä jaksaneet. — Ne eivät ole koskaan nähneet sinun povesi kultaisia aarteita, eivätkä koskaan alkuvoiman väkevätä suonenlyöntiä kuulleet. Siksi ne luulevat omien pikku koneittensa nakutuksen maailmanvasaran lyönneiksi, siksi ne luulevat oman muurahaishyörinänsä maailman suureksi marssiksi. Eivät ole he merkille panneet, että jos sinä lempeästi henkäiset, maa-emo, niin keväitten vihreä kukoistus kaikkialla nousee ja keinuu, kultaisten tähkien seppel sinun kulmillasi kaartuu; mutta jos sinä vihassasi vapiset, niin vuoret vaipuu, hirret harjaiset hajoaa ja tehtaitten piipuista ei ole jälellä muuta kuin sorainen muisto. — Eivät ole he elämän voimien alkupajaan pilkistää ymmärtäneet. Katsokaa, katsokaa te, jotka ette sitä tunne, katsokaa maamiestä, maa-emon poikaa, silloin koska hän aarteitansa aukoo! Ei etsi hän niitä rautaisista kirstuista, vaan paljon vankemmat, paljon syvemmät ovat talletuspaikat hänellä, joka _elämän takausmies_ on. Katsokaa, kuinka hän salvat päästää, lukot aukoo, karhunkämmenkäsillään satojen vuosien pihkaiset kannot korvesta kohottaa ja kuokkansa sen syvyyksiin iskee! Sitkasta se sisua kysyy, mutta kaunis on raatajan palkkakin viimein: lainehtii laiho, korpi kultatähkinä kohajaa. Laulaa se kiitosvirttänsä sille, joka sen keskellä tyynenä astuu ja lempein silmin katsoo kättensä töitä. Kaunis hänen kulkunsa on, se on mahtajan valtamarssi, juhlakulku elämän ehtymättömien aarteitten tiellä. — Yksi on maa-emo, jonka hartioilla kaikki lepää. Yksi on maamies, joka elämän valtavoimia taltuttaa ja viljelee, yksi on _luoja_, joka maanpoven aarteita aukoo ja etsii, uusia maailmoita maasta luo. Olkaa maalle uskolliset veljeni! Olkaa uskolliset maalle, minun veljeni, uskolliset maalle koko teidän ruumiinne ja henkenne voimin! Kasvavat kaupungit, nousevat tehtaiden piiput. Mutta jyrkkien muurien ahtaissa kujissa painuu ihmisen rinta ja pienenee hänen aatostensa piiri. Ja hänen aivonsa takoo niinkuin se kone, minkä vieressä hän terveen verevyytensä tuhlaa, takoo yksitoikkoisesti ja kuolemankylmästi. Kulkevat ihmiset maailman markkinoilla toinen toistansa kaahaten, lentäen, läähättäen. Ja heidän saavutuksensa on yhäti eteenpäin kurkoittuva ruumis sekä silmien kuumeinen kiilto. Ja kun he väsyneinä monenkertaiset rappusensa nousevat ja käyvät sisälle huoneisiin, joita he asunnoksensa sanovat, tuntevat he ympärillänsä kylmän kolkkouden. Sillä niin suuri on vieraitten, kosteitten seinien kylmyys, niin kova niiden kivi, että eivät sitä kolkkoutta omat kotoiset esineetkään tyystin peittää taida. Niiden takaa ja niiden läpi vilkkuu kuitenkin tuo vieras, samea silmä. Ja mihin ei aurinko mahdu, ei sinne, ystäväni, myöskään armaat, aurinkoiset ajatukset tietänsä löydä. Murtuvat siellä ihmisen voimat, kuihtuu nuorikin kukkeus. Ja niiden, jotka vapaata ilmaa ja metsien pihkantuoksua maistaa saavat, täytyy yhä uudelleen uutta verta sinne kulutukseen lähettää. Kaikki ne sinne hupenevat, siellä pienenevät. Sillä ihminen on aina pieni korkeitten piippujen juurella. Mutta suuri on se, joka suuruutensa mullasta luo, joka maalle uskollisena pysyy. Olkaa uskolliset maalle, ja kuin pahaa ikään karttakaa te kaikellaisia kelmejä, jotka ketunhäntää heilutellen teitä lähestyvät suu täynnä makeita sanoja. Kuin ruttoa ja kulkutautia te heitä väistäkää! Minä sanoin kulkutautia, sillä niinkuin tarttuma on se maata ja maamiestä vaaninut tuo ilkeä rutto: maannylkemis- ja huijaustauti. On niitä — ja niitä on paljon — jotka sinun luoksesi tulevat, rahan turkuttavat ja talon vievät. Mutta älä luule, että he niitä maita hellien vaalivat, joita sinä ennen hartaana astuit. Ensin lehdon raiskaavat, metsän myövät, sitten peltojen viljan ja viimeksi sinun ahkeruutesi merkin: mustan ruokamullan. Ja ilosta he irvistävät koska tehty on hävityksen työ, raiskattu rakkaudella raivattu viljelys. Kaikki ruttotautien levittäjät irvistävät ilosta aina, kun rutto johonkin kalmanmerkkinsä viiltänyt on. Ja toisia on, jotka vierasta kieltä solkaten sinua lähestyvät, etenkin sinua, sinä rajaseudun sukkela mies. Sinä tunnet niiden kolikot: eivät ne kirkkaasti kilahda, vaan niiden äänessä soi salainen uhka. Älä tartu, älä tartu niihin lunnaihin, jos sinä isiesi maata asua ja rakennella mielit! Etkö sinä ole huomannut, että päivä päivältä luisuu isäinmaa sinun jalkaisi alta. Pidä varasi, ettei sinun puheesi outona soi, ettei sinun vaatepartesi vieraaksi vaihdu ja ettet sinä itse vieraana astu maata, minkä sinun isäisi hiki hedelmälliseksi teki ja mitä sinä itse kerran valtiaana astuit. Ja sen tähden: älä hinnalla millään maasta luovu, älä maallesi uskoton ole! Katso niitä, joiden pellolla ruokamulta alati runsii, joiden aatran kärki yhäti syvemmälle tähtää. Eivätkö he itse samalla päätään yhä ylempänä kanna! Ne ovat niitä, jotka maan vapaan mahdin ovat ymmärtäneet, niitä, jotka maa-emon voiman ja sen syvät sydänlyönnit omassa povessaan tuntevat. Ne ovat niitä, jotka alati ovat maalle uskollisina pysyneet. Kaunis heidän osansa on, kaunis ja kallis. Ja tuon karhunrinnan alla asuu lämpimin sydän, sillä vapaana on päivä sen päällä käynyt. Ja noissa leveissä kämmenissä tutaan suurin kunto, mutta myöskin lapsen hellyys. Syvinä, hyvinä ja sydämeltä suurina he elämänsä vaeltavat, sillä he ovat kasvatuksensa saaneet emolta koko elämän, emolta armaimmalta: maalta. Olkaa, oi veljeni, alati uskolliset, uskolliset maalle! Metsähenki. Metsähenki oli aikoinaan ollut mahtava ruhtinas. Sen valtakunnan rajaviivaa ei vedetty punaisella eikä keltaisella liitupalasella eikä sen vaakunamerkki sammaloitunut missään viittä syltä leveän rajakujan neliskolkkaisessa heittokivessä. Ei. Vain laakeat kymmen- ja satapenikulmaiset, sinisen siintävät meret sen valtakunnan rajoittivat, ja korkealla pilvien päällä, lumihuippuisten vuorten tutkaimilla sen vikkelimmät viestinviejät valppaina seisoivat. Mahtava oli tämä ruhtinas, mutta varsin hyvänsuopa. Niin, totisesti seuraa oikeata mahtavuutta myös lempeys ja hyvyys. Niinpä otti tämä mahtava Metsähenki väkevään suojaansa myöskin valtakuntansa heikoimmat, otti kuljeksivan Karjahengen sekä pikkaisen myyriäisen Maahengenkin. Ja kun Metsähenki huomasi, että niistä vielä voisi nousta mahtavat apulaiset hänelle, uhrasi se toisinaan kappaleen omasta valtakunnastaankin, väistyi metsineen ja puineen pois korven notkelmasta päästäen Karjahengen siihen heinää nostattamaan, tai vetäytyi kauniilta järvenranta-rinteeltä hiukan kauvemmaksi, jotta tuo itsepäinen poika Maahenki siinä sai ruveta juurastamaan, kantoja ja kiviä vääntämään. Metsähenki näet itse rakasti perinpohjin vain penikulmaisia korpia. Siellä sillä oli korkean jättivuoren laella valtaistuimensa, joka oli verhottu karhunsammal-taljalla, mutta sen jalkoja ja alustaa kierteli kauniit useanväriset köynnökset ja nukkalaitteet. Ja sen sivuina nousivat tuhatvuotiset hongat, jotka olivat harmaantuneet aina pikkuvarvasta myöten ja jotka sen takia herättivät niin suurta arvonantoa ja kunnioitusta, ettei kokkokaan niiden harmaaseen suojaan laskeutua hennonut. Tällainen oli Metsähengen valtaistuin korpien keskessä, siellä se huoletonna oljenteli ja suuren sydämensä leppeitä säveleitä lauloi. Veipä Tuuletar sävelet metsien pimentoihin, vei jalan neljän juokseville, ja lennättipä senkin korvaan, joka turvekattoisessa majassaan asui ja jonka nimi oli ihminen. Vei Tuuletar leppeät laulut, ja leppeämmäksi suli musta mieli. Näin vieri tuhannen vuotta ja päällekin sen. Metsähenki hallitsi ja suojasi kaikkia, ja sen apulaisina häärivät Karjahenki ja Maahenki, vaikka ne vielä olivatkin lapsia. Ja metsien syvästä sydämestä levisi lohduttava rauha ylitse maan piirin, Metsähengen mahtavan valtakunnan. Levisi myös ylitse sen, joka asui turvekattoisessa majassa ja jonka nimi oli ihminen. Mutta sitten tapahtui odottamaton lankeemus, metsien Edeni muuttui Babelin raunioiksi. Oli tuhatpäinen ilmestys maailmaan tullut, eikä kukaan tiedä, mistä se yht'äkkiä paiskautunut oli. Muutamat luulivat sitä itse merien tuhoisaksi Tursaaksi. Mutta se tiedettiin pian, että sen nimi oli Tukkihuijaus. Se tuli jauhosäkki re'essä sen luo, joka asui turvekattoisessa majassa, ja sulavin suin supisi: "Metsäsi myö, kelohongat minulle lupaa, — jauhot saat, kultien kulinat ja laiskan lihavan levon". — Välähti silloin karhukeihäs nurkanpuolella, kuului painava kirous ja sen jälkeen: "ulos, ja heti, pyhätön raiskaaja, laululehdon onnen viejä!" Ja pois riensi Tukkihuijaus, jauhosäkki reessä. Mutta olipa sattunut metsän ehtoisa haltija uinahtamaan ja lakannut oli laulunsa ihana kaiku. Ja suurten nukkuessa hiipivät aina esiin ne pienet näkymättömät pahanpeikot, jotka muuten kuopissaan lymyävät. Nousi nyt suosta Suonakka, herätti Hallan harmaakarvan sekä Pakkasen purevan. Ja koska torkkui metsän herttaisa haltija, kävi Suonakka apureineen sen kimppuun, joka rakasti metsien pyhyyttä ja asui turvekattoisessa majassa. Murhe ja epäilys hiipi silloin ihmisen mieleen. Ja kun Tukkihuijaus toisen kerran tuli jauhosäkki reessään, ei karhukeihäs enää välähtänyt. Tukkihuijaus puhui ja kehui, sillä se oli suuri suupalttu ja itserakas. Eikä ihmekään, sillä pahat kielet tiesivät, että sen kasvattajana oli ollut Rahanhimo. Tukkihuijaus puhui, ja ihminen kuunteli. Ja Nälkä, joka istui ovinurkassa, huuteli sisään jauhosäkkiä. Tukkihuijaus puhui: "Rahaa saat ilman vaivaa. Iske lujemmin maahan, peltoon — jos isket, tai laiskana ole, sama se. Hyvin elät, ilmaista rahaa". Kahden vuoden päästä eivät enää honkien urut soineet, ei lehto laulanut. Kuului sen jälkeisenä kesänä ryteikön itkuinen rätinä siinä, missä ennen käen kukkua kuuntelit taikkapa lahorastaan kanssa haastoit töittesi ratoksi. Ja koska syksymmällä ilta hämyyn painui, paistoi ympäriinsä alastoman alakuloiset kannon päät, niinkuin peikkojen jäiset silmät. Mutta turvekattoisessa majassa riutui torkkuvan ihmisen veltot jäsenet. Ja kun Nälkä sitten kymmenen vuoden päästä taas oli ilmestynyt ovinurkkaan, ei Tukkihuijaus enää tullutkaan jauhosäkki reessä. Sillä senkään ei juuri tee mieli kuljeksia autioita seutuja. Ja silloin nuhtelivat Maahenki ja Karjahenki ihmistä: "Huonosti teit — huonoksi olet itsekin tullut. Metsähengen pois ajoit kotisi kuuluvilta. Veltto ja laiska, et meistäkään näy paljoa välittävän. Mutta Metsähengen kokonaan pois ajoit. Miksi? Nyt näet, ilman sitä ei sinulle onni kuitenkaan kukahda. Huonosti teit!" — Huonosti tein, ajatteli ihminen, — ja katui. Ja ikäänkuin anteeksi pyytäen alkoi hän nyt pientä näreikköä vaalia. Puhdisti ja perkasi. Ja sitä tehdessään tuntui hänestä ikäänkuin laulurastas olisi kaukaa kuiskannut: Kas se, unet rapisi, heräsitpäs, heräsitpäs, oikein teet — onnea vaan, onnea teet! Nytpä Maahenki ja Karjahenkikin ilomieliksi innostuivat, kun intoa ihmisessä jälleen näkivät. Kukin parastaan koitti, ja Metsähenki saatiin kuin saatiinkin takaisin. Ja entistä virkumpana ja ketterämpänä se nyt palasi. Ja vaikka sen valtakunnassa näytti siellä täällä arveluttavia oireita, ei se siitä suruihin heittäytynyt, vaan lujitti liittonsa entisten apulaistensa kera — jotka jo olivat miehiksi varttuneet — ja huomasi, että hän nyt vasta taitaa sentäänkin varmemman valtaistuimen saada. Kun ovat kolme kovaa liitossa: Metsähenki, Maahenki ja Karjahenki, ja ihminen itse neljäntenä, niin turvekatto kohoaa, ja sen ylitse ojentaa petäjä kuuselle kätensä: onnea vaan, vasta ehjeni elämä! Eikä Nälästä eikä Tukkihuijauksesta ole sen jälkeen mitään kuultu. Metsässä. — Vai niin sinunkin kävi. Terve tuloa vaan, terve tuloa tähän ikuiseen lepoon, mätänemään ja maatumaan. Heittäydy siihen poikellesi, siinä sitä on naapuri koivurukka jo monet vuodet lojunut päälläni sekin. Näet nyt saat oppia laiskana lojumaan, aina vaan lojumaan. Ei tuudita tuulet enää. Korven laitaan kaatui haapa. Se oli vanha, puoleksi lahonnut honka, joka sille kaatuvalle näin puhui. Itse se tuo honka oli kerran siinä korpimäellään ylpeänä seisonut, vanhan vartensa varassa pelotta ja uljaasti ympäristöään tarkastanut ja ollut koko sen korven kasvatti-isä ja ylpeys. Mutta tulipa kerran äkkinäinen tuulenpyörre, tempoili sinne ja taas äkkiä nykäsi tänne, kiskaisipa parrastakin ylöspäin, niin että ne vanhat juuret eivät enää jaksaneet otettaan kylliksi pitää, katkeilivat ja heltisivät, ja niin se sitten korven ylpeys paiskautui ankarasti ryskäten pitkälleen maahan pitkin korven sivua. Ja silloin vapisi ja murehti koko korpi. Vuosisatojen alituisesta taistelusta väsyneenä se mielellään lepäili hiukan aikaa, mutta sitten se olisi odottanut jotain muuta. Ei ollut se koskaan luullut olevansa niin kehno ja huomaamatta jäänyt, että metsään mätänemään jätettäisiin. Se odotti että ihminen, tuo hänen isäntänsä, joka kerran jo oli hänen oksiaan karsinut — mihin lie havuksia vienyt — tulisi ja korjaisi nyt koko mahtavuuden, rungonkin. Laittaisi kumajavan pöydän, tai edes pitkän, pitävän penkin väsyneen matkamiehen levättäväksi. Mutta äläs vielä että tuli. Kettu ja orava siinä nyt hänen runkoaan lepuupaikkanaan pitävät, kun toisinaan päivää paistattavat. Sitten se jo vaatimuksiaan alensi, odotti, että edes polttopuuksi korjattaisiin. Ei sitäkään. Ei edes tuo torppari tullut. Olisipa se ehkes varkain vienyt! Siinä se sitten vähitellen alkoi unohtaa ylpeytensä ja tottua kohtaloonsa. Ja vallankin sitten, kun siihen hänen viereensä ja ylitsensä aina tuon tuostakin joku kovan onnen toveri tulla tupsahti ja siihen jäi. Seura lohdutti itse kutakin ja antoi aina silloin tällöin tilaisuuden muutaman ajatuksen vaihtoon. Niinkuin nytkin. Hiljaa parahtaen se haapa siihen paiskautui. Oli hetkinen osanottavaa hiljaisuutta. — Mitäs ylhäälle kuuluu, kysäsi viimein koivu, joka vielä joskus kaihoten muisteli niitä aikoja, jolloin pehmonen tuulenhenki painoi lämpimän suukkosensa sen vehreille lehdille, ja linnut oksilla kilvan kiistivät ja iloaan pitivät. — Onhan siellä sentään elämää, ei tällaista, vastasi huokaillen haapa. — Jaa, jaa, älä sure ollenkaan, kaikkeen saa tottua. Olisin sitä minäkin saattanut virassa kiivetä vaikka minkälaiseen hoviin, jos eivät nuo ihmiset olisi niin perin laiskoja ja huomaamattomia. Tuolta ne vaan tien varresta ottavat kaikki kasvavat vesatkin tarve- ja yksinpä polttopuikseenkin, mutta äläs vielä, että sivummalle poiketaan. Eivät luule jälkeentulevaisten kai metsää ja puita tarvitsevankaan. — Sanos muuta, naapuri, sanos muuta, pistää väliin se vanha honka. Niin ne elävät kuin viimeisen päivän aattona. Niin, lapsukaiset, minä sitä olen jos jotakin nähnyt. Elävältä polttaa olivat jo kerran minutkin, jo partani käristyi niin pahasti, ettei siitä sen jälkeen oikeata tietoa ollutkaan. Tuon mäen tuossa näet kaatoivat ja polttivat. Ja katsos nyt minkälaista pilanpäiväistä vesaa sekin paikka kasvaa, ennen siinä sentään oli oikeita puita! Ja tuolla toisella puolen taas ovat tukkilaiset monet kerrat ryskänneet. Viime kerralla ne sitten veivät kaikki, mitä vietävää suinkin oli. Pienet latvat ja oksat on tuo huolimaton isäntä tietysti sentään sinne jättänyt, tietysti maan kertaalleen estämään uuden tammiston nousemista. Kaunista väkeä tosiaan. Ettäs sanot! Elävät niinkuin ei enää metsiä ja puita tarvittaisikaan. — Kai, kai tässä täytyy sentään edes hiukan toivoa hautoa, virkki haapa. Eiköhän tuo jo huomaa metsänsä vähenevän vallan pilalle ja ala kerran säästelläkin sitä. Tottahan edes polttopuikseen keräilee meidät nurin menneet. Luulisipa jo toki ymmärtävän puhdistaa metsäänsä siltäkin varalta, että siemenet ja taimet tilansa saisivat. — Vai että se sen ymmärtäisi! Älä luule. Ja jos ymmärtääkin, niin ei viitsi. Itsehän sen olet viimeiseksi nähnyt, että sieltä se vaan rantametsästä uljaita, terveitä puita vielä haloikseenkin hakkaa. Kyllä sinä huoletta saat tottua täällä hiljakseen mätänemään. Vai että perkaisivat ja puhdistaisivat maata siemenelle itämispaikkaa varaten! Ei veikkonen, tienoheen ja kivistöön ne täällä saavat yhä ja yhä langeta. Etkös näe tuota pientä kuusen vesaa tuolla minun mädän tyveni päällä. Siinä sekin luulee raukka muka pitkällekin pötkivänsä, naurahti honka. Sitten ne taas kaikki vaikenivat. — No, no, mikäs nyt tuli, kun niin vapiset, kysäsi koivu siltä vastakaatuneelta. — Jos edes nahan repisi, mutta kun noin syviä haavoja kaluaa, tiuskasi haapa. Koivu vilkasi ja huomasi hirven syövän haavan kuorta. Sitten se lohdutti: — Anna syödä vaan. Ethän sinä, hyvä naapuri, näetkös enää kasvamassa ole, kuivut kuinka kuivut, et ainakaan seisovillesi kuole. Anna syödä vaan, tarvitsee se hirvikin osansa. Maa kyllä meistä tässä paikassa vielä kyllikseen saa. — No syö sitten, kun edes sinulle kelpaan, voihkasi haapa. Ja sen jälkeen ne vaikenivat. Mutta itsekseen mietti joka ainoa vielä pitkän aikaa jälkeenpäin tämän maailman menoa. Suretti heitä oma kohtalonsa, mätänemään unohdetun kohtalo, mutta vielä enemmän ihmisen välinpitämättömyys. Ne näkivät metsän ympäriltään häviävän tukkilaisten matkaan, näkivät maan ylt'ympäri risujen ja paksujen puunrunkojen peittämänä — ja kuitenkin isäntä kaataa aina vaan ehjää, tervettä metsää polttopuikseenkin. Ottaisi edes viallisia. Ja uutta metsää vain vaivoin pääsee tuollaisesta ryteiköstä nousemaan. Haaskaa ja myy, mutta ei sittenkään huolta pidä maan puhdistamisesta ja siementämisestä. Ja mihin lie joutuneet ne rahatkin. Köyhtyvän kuuluu. Mutta ei silti säästää osaa. Merkillinen se on se isäntä, tyhmä ja laiska. Näin ne sen keskustelunsa jälkeen itsekseen ajattelivat. Ja näin ne ajattelevat varsinkin joka syksy, kun tietävät, että ihmiset silloin muilta töiltään ehtisivät hiukan metsäänsäkin hoitamaan. Edes muutamana päivänä. Ja niin ne saavat ajatella vielä monet syksyt eteenkin päin. Vai joko ihminen olisi metsänsä puheet kuullut ja ymmärtänyt? Hautausmaa. Ihmeellistä — mutta hän näki sen aivan selvästi. Kannot törröttivät jäykkinä ja harmaina, kuten ristit hautausmaalla. Sitä oli silmänkantama joka suunnalle, mihin ikinä katsoi. Ainoastaan tämän kylmän lakeuden keskessä kohosi arkana hento näre. Hän katsoi tarkemmin sitä kohti. Silloin hän erotti sen näreen latvassa vanhan kukkometson: pää siiven suojaan vedettynä ja mahtava pyrstö velttona, alaspäin riippumassa. Se näytti surevan. Kannon päässä sen näreen juurella istui vihreäpukuinen mies, vanhus: nojasi väsyneesti sauvaansa, joka muistutti mennyttä loistoa ja uhkeata elämää, nojasi sauvaansa ja tuijotti tylsästi eteensä. Häntä puistatti sen katseen kolkko, äänetön tuska. Ja katso! Tuolla, tuolla aukean laidassa kiilustaa myös jotakin. Hän katsoi tarkemmin. Uh! sitä näkyä hirmuista! Siellä silmänkantaman päässä kohosivat kannot pitempinä, ja niiden päässä oli ikäänkuin — ihmisen pää. Sellainen oli jokaisen kannon jatkona siellä. Ja se pää, se oli muodottoman suuri, ja sen suupielistä näytti pursuvan ilettävä vaahto. Ainakin paloi silmissä epätoivoisen katseen hullu, peloittava hehku. Jota kauemmin hän katsoi sitä selvemmin näki hän, mikä hätä uhosi jokaisesta tuolla kaukana turjottavan ihmispään katseesta. Oli niinkuin se olisi etsinyt ja rukoillut jotakin, mutta tultuaan varmuuteen, että tuota pyytämäänsä oli mahdoton enää saavuttaa, tuntui se jäykistyneen sanattomaksi hädäksi, kuoleman merkiksi siihen puuttoman lakeudenlaitaan. Se oli kamala näky. Kylmä tuskanhiki nousi otsalle, valui pitkin selkää, ja kohta hän jo ui sen paleltavissa väristyksissä. Hän koetti huutaa. Ei saanut ääntä. Ja hän tunsi nääntyvänsä siihen vähitellen, raukeavansa tylsään velttouteen, silmä alati tuijottaen kohti kuoleman kantoja. Mutta sitten hänen korviinsa hiipi hiljainen, surunvoittoisa sävele. Hän kuunteli tarkkaan, ja hän tunsi, että se oli suuren sydämen mittaamaton kaiho, joka noin itki vienoisen pillin äänessä. Ja kun hän päätänsä nosti, huomasi hän sen vihreäpukuisen vanhuksen siellä yksinäisen näreen luona sammaloitunutta torveaan soittavan. Itkuvirttä se oli. Ja suuret kyynelhelmet soittajan poskilla vierivät, vierivät kuumina ja kirkkaina, ja putosivat sitten näivettyneen kukan lehdille, joka siinä hänen jalkainsa juurella nuokkui. Ah, suuri on sen murhe, jonka sävelet noin tummina soivat. Sitten hän näki, kuinka metso otti kauneimman sulkansa ja pudotti sen vanhuksen käteen. — Kiitos, virkkoi vanhus, nyt minä lähden. — Minä ymmärrän, vastasi metso. — Jäätkö sinä? — Jään. Tässä istun minä niin kauan kuin yksikään näre jälellä on. Tuohon sen juurelle kohta tuperrun. Mutta mene sinä. Ei sovi metsän kuninkaan autiolle kankaalle menehtyä. — Hyvästi, soi kaihoisa ääni. — Hyvästi. Palaatko milloin? — Ehkä. Kun ihminen luo jälleen sen, minkä nyt on rumasti häväissyt ja hävittänyt. Ja se vihreäpukuinen vanhus läksi. Hän kuuli, kuinka kannot arkoina kuiskivat: "Katso, miten vanhaksi hän on käynyt. Noin vaeltaa murtunut kuningas, jonka valtakunta on tuhottu ja jonka onni on poljettu alle ahneitten jalkojen." Arkoina ne kumarsivat, ne olisivat tahtoneet vehreän oksan sen kuninkaan polulle heittää — mutta eihän heissä ollut enää mitään vehreätä. Kun se vihreäpukuinen lähestyi niitä pitempiä kantoja, joiden jokaisen jatkona oli ihmisen pää, kääntyi hän surullisesti taaksensa katsomaan. Näytti ikäänkuin se katse olisi sanonut: "Seitsemänkymmentä kertaa seitsemänkymmentä teitä kiellettiin metsän pyhättöä raiskaamasta, ja teidän kuuroihin korviinne huudettiin viisauden sana, mutta seitsemänkymmentä kertaa seitsemänkymmentä te ahneudesta nykivin suupielin ja ilakoivin katsein laskitte raiskaajan käden onnenne puistoon. Siinä te nyt hulluina, hätääntyneinä etsitte kuumien aatostenne viileätä viihdyttäjää, etsitte metsän, minun sammalpolkuisen, vehrytlehväisen valtakuntani hymisevää rauhaa. Etsitte — turhaan. Sillä nyt minä menen. Murheen lyömänä, ryöstettynä kerjäläisenä kulkee entinen kuningas, vaeltaa tietämättömiin vanhan valtasauvansa varassa." Ja se vihreäpukuinen vanhus katosi. Katosi metsän vehreän onnen hyvä haltija, kuningas. Mutta hän kuuli villin ulvahduksen. Ne turjottavat päät pyysivät armoa rumille töilleen. Ja siihen epätoivoiseen ulvahdukseen hän, — uneksija, heräsi. Hänen oli kylmä, hampaat kalisivat, ja kauhulla muisti hän tuon kamalan unen. Hän vilkasi ympärilleen. Aivan oikein: aukea, kantoinen aho, vain polvenkorkuinen vesa siellä, toinen täällä, ympärillä turhanpäiväistä viitaa, mutta missään ei enää silmänkantaman ulottuvilla oikeata metsää. Hän ymmärsi, että vihreäpukuinen metsänhaltija ei sellaisella lakeudella torveaan soita, eikä taikasauvansa viittauksella ajele komeata metsän viljaa. Pois se pakenee sinne, missä vielä oravalla on oksansa, metsolla mieluinen lepuupuunsa, missä hiljainen humina korkeitten latvojen sille laulaa valkeata virttään. Mutta ihminen, joka metsän pyhätön on raiskannut, tehnyt upeasta honkien temppelistä kiviraunioisen, kantoisen ahon, turhaan hän ahnehtivin silmin sieltä enää uhreja vaanii, turhaan hän etsii arkeisille, väsyneille ajatuksilleen metsien viihdyttävää soittoa, niiden sunnuntai-kauniita, yleviä lepohetkiä. Hän on tehnyt kauniiden aatosten ja hiljaisen onnen laulavan temppelin kylmäksi, harmaaksi hautausmaaksi — onnensa hautausmaaksi. Siksi hänen katseensa kerran epätoivoisena välähtää, kolkkoa kauhua se uhoo. Mutta kenties se liian myöhään ajaa takaa karkoittamaansa vihreäpukuista metsänhaltijaa. Sillä seitsemänkymmentä kertaa seitsemänkymmentä yhäti turhaan kaikuu hänen, ihmisen, korvaan käsky: Ymmärrä metsiesi pyhät aarteet! Älä karkoita vihreäpukuista metsänhaltijaa — muuten sinä onnesi karkoitat! Puniken uni. Se on Mantan kasvattama ja ristimä, Punike. Nyt se on jo vanhanpuoleinen. Tyttärentyttäret siinä jo komeina mamseleina vieressä ynisevät. Elettiin tuossa Paavalin päivän tienoilla. Silloinhan sanotaan talven selän taittuvan. Punikekin oli jo oppinut tietämään, että saa sitä Paavalista kevääseen ainakin toisen mokoman vielä navetassa seistä; hyvä, jos sillä pääsee. — Mutta talven taittuessa taittuvat myöskin muonavarat. Jo edellisenä kesänä oli Punike laitumella käydessään haistellut, että huono oli heinäkesä. Ylen pitkälle piti keväästä kuivia, niin että kiitti, kun korven- ja suonlaitamilta jonkinlaista heinänkortta suuhunsa löysi. Mutta sepä häntä sitten ihmetyttikin, kun navetassa oli kaiken syksypuolen varsin runsaasti heiniä pidelty, ihan niinkuin hyvinäkin heinävuosina. Oli vallan synti katsella, miten tuokin Kailu, hänen tyttärensä Hertan tytär, puhki ja rehki heinien kera kuin havujen ikään. Huiski sinne tänne kummallekin kupeelleen ja sitten veteli jalkoihinsa. Oli sekin jumalanviljan käyttöä! — Mutta, kylläpähän ikä opettaa ja maailma tassii, huokasi Punike ja vaipui syviin ajatuksiin, leukojen jauhaessa totuttuun, tasaiseen tahtiinsa. Ja mieleen muistui aika kuusi talvea takaperin. Silloinkin oli edellä ollut kuiva, huono heinäkesä. Mutta syksystä oli silti silloinkin ruokittu pelkillä heinillä. Mutta sittenpä olikin taite tapahtunut. Pari viimeistä navettakuukautta, kaiken keväänkorvan, piti paljasta olkea purra. Hän oli silloin vielä nuori ja jaksoi vähän purrakin, mutta surkeata se sittenkin oli. Ihan vettä silmään kierrätti, kun katseli niitä vanhempia lehmiä, joiden vielä piti mukamas lypsääkin, vaikka edessä oli pelkkä olki ja muutama lantatunkiosta koottu heinän rippunen. Koetettiin näet lantatunkiostakin koota takaisin niitä heinäeriä, mitä syksyllä oli tuhlaten jalkoihin viskelty. Ja keväällä sitten! Ai, ai, minkä näköisiä he kaikki olivat! Ihan kuin kuoleman varjoja. Hätähätää omin voimin navetasta ulos pääsivät — ja melkein lumien sekaan sittenkin. Nuorilla männyn- ja kuusentaimilla sekä vanhalla, pakkasen kulottamalla heinällä piti pari viikkoa henkeään eteenpäin raahata. Mutta kesään sitä kuitenkin päästiin. Näitä hän mietti. Ja kenenkään huomaamatta herahti kuuma vesikarpale hänen silmästään. Seuraavana yönä hän sitten unensa näki. Kevään tuoksu oli avonaisesta navetan ovesta sisään tuulahtavinaan. Mieli teki ulos, edes pihaan asti. Mutta ylös hän ei jaksanut nousta, ei keinolla millään. Joka kerta, kun hän yritti ja jo polvilleen pääsi, paiskautui hän taas takaisin, että kovat, kalseat oljet kahahtivat. Kaikkialla vain olkia, olkia! Ja katso, tuossahan hoippuu ovea kohti Kailu. Jaksoi se vielä juuri pystyssä pysyä, olihan se nuori. Mutta onnettoman näköinen oli sekin. Kas noita törröttäviä lonkkaluita! — Kailu parka, huokasi Punike — ja heräsi. Hän nousi heti ylös, koettaakseen, jaksoiko nousta. Jaksoipa hän sentään. Ja sitten mietti hän itsekseen näin: Mikseivät ne heti syksyllä harkitse tarkemmin rehuvarojaan, jotta näkisivät, kuinka kunakin talvena kannattaa heiniäkin pidellä? Karjaa pyritään aina vaan lisäämään. Ja varsinkin joka syksytalvi ruokitaan niin suruttomasti, ikäänkuin ei mitään muuta maailmassa olisikaan kuin heiniä. Niin, ihan siltä nytkin on tuntunut. Laskisivat tarpeet ja tasaisivat sitten niin, että ne riittäisivät varmasti kevääseen asti. Käyttäisivät olkia heti syksystä alkaen apurehuna. Sillä tavalla päästäisiin edes tasaisella menolla talven yli. Ja kun vanha Manta aamulla tuli navettaan ja viskasi heinätukon kunkin eteen, piti Punike sellaista yninätä, niinkuin olisi se tahtonut sanoa: — Oletkos katsonut, Manta, että näitä riittää kevääseen saakka? Musiikki. Sen verran kuin pienen tupaseni ikkunasta on näköalaa, on sekin varsin lohdutonta. Tasaista koivikkokorpea, missä puut ovat jo monta viikkoa lehdettöminä törröttäneet. Elottomalta ja kuolleelta se näyttää. Ainoastaan yksinäinen vanha varis viitsii joskus sen ylitse lentää, uskoopa toisinaan itsensä muutaman latvaoksan varaan ja vaakkuu kerran pari, ikäänkuin kysyäkseen onko siellä ketään. Mutta kun ei vastausta kuulu, ei sekään siinä pitempään viihdy. Ainoa, joka viihtyy, on harmaamekkoinen Syksy. Tuolla se istuu kaatuneen haavan luona ja tuijottaa kylmästi eteensä. Aivan koppini ikkunan edessä on pienoinen heinämaa. Kuka lie pari sarkaa korpeen raivannut, en tiedä. Enkä sitäkään tiedä, kenenkä musta lehmä siellä päivät pääksytysten on ruokaansa etsimässä. Minä olen kutsunut sitä Mustikiksi. Aamulla, kun harmaamekkoinen tuolla kaatuneen haavan luona aidan vieressä on vielä korviaan myöten mekkoonsa kääriytyneenä, silloin se jo Mustikki ensi kerran mökäsee ikkunani alla. Pojan-viikari on heittänyt pitkän vipeleensä laukun viereen ja tyttyelee paraillaan laukkua kiinni. Sumein silmin katsoo Mustikki sitä, vilkaisee sitten ikkunaani ja vihdoin harmaamekkoiseen tuolla korven laidassa. Minä näen, että Mustikki ei enää ollenkaan viihdy siinä heinämaassa. Kymmeneen kertaan joka päivä se sen kalunnut on, niin tyystin, että vihreä sammal joka askeleella vastaan vihoittaa. Niin, mutta ei yksinomaan se ole syynä, miksi ei Mustikki siinä enää viihdy. Kenties siitä vielä päivänmittaan suupalansa löytäisi, jos olisi kesä, ja olisi lämmin. Mutta nyt — harmaamekkoinen, kylmänpuhuva Syksy on alituisena vieraana siellä aidan vieressä. Mustikkia puistattaa, kun hän näkee ja tuntee sen. Kylmää viimaa se harmaamekkoinen häntä vastaan ehtimiseen puhuu. Paljon mieluummin olisi hän jo navetassa, seinien suojassa. — Minä olen katsellut jo parin viikon ajan tätä. Yhä tyystemmin on Mustikki heinäsarkoja kalunnut, yhä vihoittavampana sieltä sammal pilkistää. Ja yhä rohkeammaksi käy harmaamekkoinen. Kerran se jo oli yöaikaan ikkunani tykkänään peittänyt, sen jäähän puhunut. Mutta kun päivä sen jälleen sulaksi tahtoi, näin minä vieläkin Mustikin siellä tyhjillä saroilla. Mutta nyt ei se enää edes viitsinyt syödä — tai se ei tarjennut. Lähelle mökkini seinustaa oli se suojaa etsien vetäytynyt. Seisoi siinä jäykkänä, pörrökarvaisena, selkä vähän köyryssä, kuten viluinen ainakin. Ja laihtunut se oli! Minusta tuntui ikäänkuin se olisi sanonut sille harmaamekkoiselle: — Sinä olet nyt herra, et ainoastaan korvessa, vaan tässä minun heinämaassanikin. Mutta minun herrani ja isäntäni ei sitä näy huomaavan. Ei näy ymmärtävän, ettei heinämaitakaan sentään multia myöten syötetä, eikä sitäkään, ettei kylmän pieksemänä päiväkaudet värjötellen suurtakaan maitotilkkaa antaa jakseta. Kymmenen kertaa mieluummin minä jo navetassa, seinien suojassa olisin, ja paljon runsaampi olisi maitotilkka silloin Maijan kiulussa. Se harmaamekkoinen näytti nyökkäävän päätään. Se oli ymmärtänyt Mustikin harmistuneet ajatukset. Ja sitten se mietti: — Marraskuu käsissä. Vuotahan. Jos se poikaviikari vielä tänne Mustikin kömyyttää, niin minä sen pitkän vipeleen otan ja laitan kotiinsa terveisillä, ettei nyt enää mikään Mustikin ulkona käyntiaika ole. Laitan kotiin! Mrr... marraskuu käsissä! — Marraskuu käsissä, huokasi Mustikkikin, ja suuri vesikarpale vierähti sen silmännurkasta, putosi kalsistuneeseen korrentynkään ja jäätyi siihen. Sepän Kaunikki. Seppä oli käynyt vanhaksi. Joen törmällä oleva paja oli kuukahtanut kallelleen, sen savutorvesta oli jo runsaasti toinen puoli pois pudonnut. Ja harvoinpa sieltä enää näit kipunan lentoonsa kirmahtavan. Vain pientä korjaustyötä jaksoi seppä enää tehdä, joskus sentään vielä koetti sirpin ja vesurin taivutella. Eikä ihmekään, jos pajasta oli säännöllinen kalkutus loppunut, sillä astelipa ukko jo yhdeksättäkymmentä, — eikä ollut poikaa siunautunut! Kappaleen matkaa pajasta, aina humajavien haapojen varjossa, oli sepän asuinrakennus, ja sen takana muut pikkutalouteen kuuluvat suojat: aitta, navetta ja sauna. Eivät olleet ne kallellaan ja ränsistymään päin, sillä siellä puolen taloa piti naisväki komentoa ja huolta. Sepän emäntä, Ieva, oli vielä varsin tanea ja topakka, vaikka olikin jo puolivälissä seitsemänkymmenen, ja Saara sitten, tytär, oli vielä paraimmillaan, ei täyttä neljääkymmentä. — Niin, siihen sen oli kotio sallittu Saarankin jäädä, ei ollut ottajata sattunut. Ja perheen jäseneksi voitiin lukea myös Kaunikki. Sillä vaikkakin se oli vaan lehmä, oli se kuitenkin ikäänkuin koko perheen keskus. Sen sairaus toi pahan mielen — niin miltei sairauden — koko perheelle, mutta jos se terveenä ja täyteläisenä häntäänsä huiski, heiluivat silloin iloisesti kädet sepän pirtissä. Ja annas olla, kun se tässä kevättalvella varsin onnellisesti ja ilman mitään jälkilaskuja eräänä yönä oli tekaissut vahvan sonnivasikan, aika jukurin, oli tuvan puolella kuin ristiäiset ikään. Keitettiin sinä päivänä päivälliskahvitkin, ja naapurin Ulla kutsuttiin patajuustolle. Kun nyt kesäisinä aamuina Saara sen hakaan laskee, taputtelee hän sitä portilla vielä, silittelee ja kyhnyttää otsakuoppaa. Kaunikki ynähtelee, ikäänkuin lupaisi se iltasella hakematta kotio tulla. Ja tuleekin se. Kauniina ja pulleana se jo portilla ammuu, kun Saara hakemaan menee. Eikä se tienvierustoita kuni, ei emätalon ohramaahan pyri, vaikka ei olekaan aitaa edessä. Kotio se rientää, kotio — perheen keskuuteen. Siellä on vanha Ieva nokkoshaudetta laittanut tai tuoresta joenvarsi-heinää iltapalaksi lyönyt. Ja kun Saaran puhdas, katajainen lypsinkiulu alkaa soida, kun maito täysistä utareista sinne väkevänä suihkuna lentää, seisoo itse seppämestari siinä vieressä tuore vasta kädessä. Milloin toiselle, milloin toiselle puolen hän rientää, kärpäsiä hosuu ja itsekseen puhelee: — — Kas niin, Kaunikki-lehmäni, kymmenen kannua sinä nyt lypsät... ehkäpä kerran kahteentoista nouset... Niin, Kaunikki-lehmäni, poishan minä paarmat ajan... ajan minä... Siinä he kaikki iltaisin puuhaavat Kaunikin luona. Ja he tuntevat, että sen jälkeen kun pajan savupiippu putosi ja koko paja kallelleen läsähti, on Kaunikki ollut heidän paras aarteensa. Ja siksi he häntä vaalivat kuin onneaan ikään... ja kaikki he ovat onnellisia. Kun aurinko jo painuu Änkäsen mäen taakse ja toiset pirttiin vetäytyvät, käy Kaunikki tarhaansa pitkälleen pehmoiselle lehtivuoteelle. Ja näkee unta, että hän ensi kesänä lypsää kaksitoista kannua... Eikä hän tiedä, että on monta lehmäraukkaa, joita paimenpojat oksaisilla vitsoillaan ja kovasti parkuen kyöhäävät laitumella ja kylän kujalla, ja joita piika vielä kotona kiululla kylkeen kolhasee tai sääreen potkaisee. Eikä hän tiedä, että ne lypsävät vain kolme kannua, eivätkä mielellään sitäkään. Fiina. On turha vaiva kylän poikien luulla häntä herrasväessä palvelleeksi äveriääksi vanhaksipiiaksi. Turha vaiva juosta sen luulon mukaan. Fiina oli komea, pulska ja täyteläinen, eikä mikään vanhapiika. Perillisiä oli jo alun toisessakin polvessa. Ja koska suku on tärkeä asia, erittäinkin jos se voidaan juontaa ulkomailta asti,, on se kaikella kunnialla mainittava. Fiinan sukukirjat olivat peräisin Skotlannista saakka, itse hänen korkea-arvoinen äitinsä oli sieltä siirtolaisena maahan tuotu suureen Laukeelan kartanoon. Tämän ensimäisestä avioliitosta erään kotimaassa jalosti kasvatetun Bill II:sen kanssa syntyi Fiina. Sitä oli hoidettu ja juotettu vaaka kourassa, niinkuin ainoastaan jalostetun, ulkolaisen rodun vasikoita juotetaan. Eikä voitu sanoa, ettei sen vartalo olisi ollut kaunis ja sorja. Sen kaula oli hieno, nahka suloisen venyvä ja sen jalat olivat sirot ja hyvästi seisovat. Myös hohti sen karva aina niinkuin juhannusaikuisen nuoren koivun valkea peite. Peräkylän isäntä oli saanut sen Laukeelan paroonilta erään velan korkoina. Siinä se nyt seisoi Peräkylän navetan katoksessa. Vanha ruotimummo ja liuma lapsia oli kilvan rientänyt ihailemaan sitä komeutta, vähän tasaisemmin ja arvokkaammin asteli sieltä lihava emäntä. Isäntä selitti ja silitti. Sellaista rotua ei monella pojalla olekaan! Ei koko kylässä! Fiina seisoi ja ihmetteli. Kuuli raollaan olevasta navetan ovesta pienen ammahduksen sekä tuon tuostakin toistuvaa tyytymätöntä yninää. Arvasi siitä navetan katoksessa olevansa, heitti säälivän ja halveksivan katseen ovelle päin. Navetassa oli uudelle tulokkaalle tehty tila oven vastapäiselle seinälle lehmärivin keskelle. Oli vähän tasotettu lantaakin ja levitetty tuoreita, tuoksuvia havuja alustaksi. — Jaa-a, haju ei ole hullumpi... mutta ohhoh! Fiina kompastui heti kynnysalle. Ikäänkuin vahingonilosta mölähti koko navetta. — Millaisia loukkuja ja kuoppia täällä oikeastaan onkaan! Ja rupu! Hapan ja haiseva! Fiina vilkaisi ympäristöänsä. Takkukarvaisia, likaisia ja pieniä olivat naapurit. Hän puhahti halveksivasti, ei ollut näkevinään. Mutta silmiin lensi taas se rupu-paha. Sementtiset olivat Laukeelassa pöydät... Isäntä, joka hänet siihen oli omakätisesti sitonut, poistui, samaten toisetkin. Navetan ovi kolahti linkkuun. — No mikäs yö nyt yht'äkkiä tuli? Yksikään entisistä asukkaista ei siihen saakka ollut uskaltanut mitään virkata tuolle kiiltokarvaiselle herrassisarelle, itsekseen vain puoleksi vihassa, puoleksi säälillä mölähtelivät. Mutta kun vanha, toissarvinen Akka kuuli tulokkaan ihmettelevän sitä yötä, mikä yht'äkkiä alkoi, niin ei hän malttanut enää kieltään hillitä: — Älä yhtään ihmettele, tällaista yötä meillä riittää vähintäin puolen vuotta kerrallaan... mitä joskus ruokaa tuodessa oven auki jättävät... ja silloin kun lantaa vetävät. Teillä siellä kartanopaikoissa on kuulemma navetat kuin kirkot... toista on peräkylillä. Ei täällä edes jumalan auringolla herkutella. — Senpä takia te sitten olettekin tuollaisia... likaisia. — Niin, niin, kuinkahan kauan se sinunkaan juhlapukusi puhtaana pysyy! Väsähtäneenä matkan vaivoista laskeutui Fiina pitkälleen. — Sekös sinne utareihin pisti! Suuri kapula! Fiinan mieleen välähti olki- ja sammalalustat Laukeelan navetassa. Nousi ylös, suuttui, ja potkasi, jotta kalikka oveen lensi. — Siivosti vaan, siivosti, naapuri, muutoin kun Justiina näkee, niin on koipes poikki! Ja koko navetta mölähti Justiinan muistaissaan. Siinä se on lehmän hoitaja ja lypsäjä! Milloin on kylässä lennetty — ja se ei herraparatkoon harvoin tapahdu — silloin suvaitaan tulla vasta seitsemältä navettaan. Ihan milloin mitenkin. Ja sitten se huutaa ja parkuu ja antaa kiulusta, niin että vanteet sarvissa. Sen heinänkirpaleen, minkä sitten viskaa, senkin ensin itse sotkee ja tallaa... ja hevostunkiosta kantaa lisää muonaa... niinkuin ei sitä jo kerran olisi jauhettu. — Ja katsos tuota sorkkaa, kyntynen kuin suksenkärki; sillä minä sen vielä kerran kiuluineen päivineen nenilleen kamppaan... Kaikkea ei Fiina jaksanut kuullakaan. Surullisen tylsästi tuijotti se eteensä, pimeään, haisevaan rupuun. Nyt se ymmärsi sen, kerran kartanon navetassa kuulemansa juorun, ettei joka talossa talvisydännä aina kahvimaitoakaan saada. Ja kun Justiinan ruokoton haahmo oven raossa vilahti, vavahti Fiina niinkuin kaikki muutkin lehmät. Ei Laukeelan navetassa sellaista elämää pidetty, vaikka monta lypsäjää oli. Ja jos sitten olisi lypsänyt, mutta kun puoleen maitoon Fiinankin jätti! Vähemmästäkin saadaan utarepakotuksia ja kovettumia! Vähitellen tuli Fiina yhtä takkuiseksi ja likaiseksi kuin toisetkin. Ei se tuskin muistanutkaan kiiltokarvaansa enää. Jalan asento muuttui, siitä tuli vielä siitäkin pihtikinttu. Eikä se, jonka nimi oli suurissa sukukirjoissa, jaksanut pimeässä navetassa luhtaheinää purren edes terveenä pysyä... lypsy oli niin ja näin. Se kuihtui ja laihtui ja ainoastaan sen suurempi koko vielä muistutti kartanoperää. Justiina oli jo sen nimenkin oikaissut: — Viinu! Mitä Kankaanpään Malakias Pääsiäisenä päätti. Pääsiäisen nurkissa on niin monta pitkää päivää, on se pitkäperjantai ja ne välipäivät ja runtupäivät siinä varsinaisten juhlapäivien lisäksi; kukapa sitä jaksaisi koko aikaa kotosella olla ja ainoastaan oman mämmin makua tunnustella. Ja mämmiä se on mämmi anopinkin tekemä. Nuuttilan Vihtori oli jo kiirastorstaina Kankaanpään pihaan karauttanut. Pitihän toki Hilmaakin kotona käyttää, kun vasta viime kesänä sen sieltä noutanut oli. Kankaanpään Malakias oli varsin tyytyväinen vävypoikaansa, sillä olipa hän nähnyt Vihtorin oikein vantterasti ja hartiavoimin iskeneen kiinni talonsa töihin, oli havainnut, miten poika muutaman vuoden isännöityään oli taloa kohentanut, järjestänyt pellot ja nurkat, niin että Nuutila oli kylänsä ensimäiseksi taloksi noussut. Ja niin oli Malakias heti Hilmallekin sanonut, jotta mennä vaan, ei siinä tyhjän rekeen istu. Se oli Malakias aina itsekin ollut sellainen pellonmies. Keväästä alkaen, niin pian kuin sinne kyntö- ja kylvötöihin pääsi, kulki hän joka päivä kasvuaikanakin vainioitaan silmäilemässä hamaan siihen asti kuin kultatähkäiset lyhteet kuhiloissa seisoivat. Ei ollut sitä miestä, joka olisi tainnut Malakiaalle sanoa: "katsoppas kauraasi, puoleen hävinnyt on", tai: "roskan on vallassa Kankaanpäänkin perunamaa". Ei ollut sitä miestä, sillä ankara oli isäntä Malakias, työtä tehtiin Kankaanpään pelloilla, eikä niistä voimakaan uupunut. Mutta tiesipä hän sen itsekin, eikä ollut hyvä niissä asioissa hänen nenälleen hypätä, ei itse seuran konsulentinkaan. Siitä se oli peruisin Malakiaan kovakorvaisuus kaikkia kiertäviä saarnaajia kohtaan. Mutta koska ikinä vävypoika, Nuuttilan Vihtori, taloon tuli, riittivät tuskin päiväkaudet ja pitkät puhteet heidän innokkaisiin viljelysjuttuihin. Kerrottiin siinä entiset kokemukset ja uusien yritysten alkua pohdittiin. Varsinkin nuorella miehellä, Vihtorilla, oli paljon uutta hautumassa, osaksi jo alulleenkin pantua. Niinpä nytkin koko pitkät pyhät näissä rakkaissa asioissa askarreltiin, taas useampaan kuin yhteen kertaan tallit ja navetat kierrettiin. Otti se sitten Vihtori kerran siellä navetan ovella seistessään noin niinkuin kautta rantain puheeksi erään seikan, joka mielestään Kankaanpäässäkin oli laiminlyöty, niin vankasti kuin taloa asuttiinkin. — Katsokaapas tuota tummanpuhuvaa sakeata lätäkköä tuossa lantatunkion ympärillä. Menee siinä voima hukkaan, lausahti Vihtori. — Sitä minä tässä olen harmitellut, kun tuli tämä uusi navetta sementtilattiainen laitettua, parempi oli entinen lantapohjainen. Toisellaista oli se lanta. Vaikka eipä sen puolesta, ettei meidän pelloilla voima riittäisi, kehasi lopuksi Malakias. — Riittääpä tietenkin, vaan paremmin riittäisi, jos tuokin kaikki talteen tulisi. — No? — Tuo tuossa, mikä kohta paksuna virtana juoksee omille teilleen, vaan ei pellolle. Tuohon lätäkköön tuossa lantatunkion ympärillä se on paras voima liuonnut. Mitähän jos olisi ensi kesänä laittaa tuohon oikea lantasäiliö. — Niinkö arvelet... mitähän jos olisi... Alkoi se sitten Vihtori haastella, että kyllä se sementtilattiainen navetta hyvä on jo näin tähän maailman aikaan, kun meijeritalous vaatii suurempaa puhtautta maidon käsittelyssä. Mutta kuka kerran sellaisen laittaa, sen pitäisi samalla myös sellainen lannansäilytyspaikka varata, missä ei paraat voima-aineet lannasta häviämään pääse. Varsinkin pohja pitää siinä olla tiivis ja läpäisemätön, joko kivistä tai savesta tai tykkänään sementistä laskettu. Ja joka tapauksessa pitää olla virtsakaivo sen yhteydessä, alla. Kun sitten vielä pienet syrjämät ja ympäröivä oja estävät juoksevan veden sivultapäin valumasta sinne, ja ehkä katto pannaan liikoja sadevesiä estämään, niin pakostahan siellä täytyy lannan säilyä. — No niin pitäisi, niin pitäisi, myönnytteli Malakias. Sinähän sen tiedät, sinulla kun jo ne laitokset ovat. — Vasta nuo viime kesänä minäkin laittamaan jouduin, ja kyllä sen nyt näkee, että eri tavalla sitä karttuu lantaa ja toisellaista se on laadulleenkin. Kun siihen lantasäiliössä vielä sekoittaa mutaa, niin ei tarvitse pellolle niin paljon sitäkään vetää tunkioita tehdessä, ja sillä tavalla mutakin paremmin ehtii muodostua lannaksi, ja kaikki vahingolliset aineet — niinkuin liialliset rauta- ja aluna-ainekset, jos niitä sattuu mudassa olemaan — palavat pois siihen mennessä, kun sitä kasvit alkavat tarvita. — Vieläkö siinä muuta erinäistä hoitamista on? tokasi jo innokkaasti Malakias. — Niin siinäkö lannassa siellä lantasäiliössä? — Siinäpä siinä. Vihtori jatkoi selvityksiään. Sanoi, että pitää sitä aina jonkun päivän perästä tasoitella siellä ja polkea vähän tiukempaan, jottei liiallinen palaminen pääse tapahtumaan. Se näet aiheuttaisi voima-aineiden, niiden kasviravintoaineiden hukkaan menon, varsinkin se typpi-niminen kasviravintoaine kuuluu olevan herkkä haihtumaan ja muutenkin häviämään. — Kyllä on sinulla typet ja tupet, pisti Malakias, ei kuitenkaan selvityksiin kyllästyneenä, muuten vaan omia aikojaan. Ja Vihtori ei ollut kuulevinaan, sen kun toimitti, että aina noin parin viikon päästä olisi hyvä kastella sitä lantakasaa. Virtsakaivoon on laitettava pumppu, jonka avulla tämä kasteleminen virtsavedellä voidaan ilman sen suurempia puuhia toimittaa. Se näet se kasteleminenkin osaltaan järjestää sitä palamista, jotta se voi kohtalaisesti tapahtua, niin että koko lantakasa multineen päivineen muodostuu oikein hyväksi ja voimakkaaksi lannaksi. Ja siihen ne sopii yhteen paikkaan koota hevoslannat, sianlannat ja kaikki, myöskin makkilanta, koska sekin siinä yksillä vaiheilla sattuu olemaan. Sitä kun ollaan näin tarkkoja tässä lannan kokoomisessa ja hoidossa niin saadaan ruveta taas viljelyksiäkin syventämään ja laajentamaan. Tuokin? Lakeisniitty sietäisi jo tulla käännetyksi, eipä se sellaisenaankaan enää mitään tuota, päätteli Vihtori. — Ei tuotakaan, myönnytteli Malakias. Ja perää näissä on sinun puheissasi. Pitänee se nyt heti ensi kesänä lantasäiliön pohja varata oikein pitäväksi, ja muutenkin tehdä niinkuin puheena oli. Yhdessä siinä sitten paikkaa tarkastelivat ja työtä suunnittelivat. — Kun Vihtori Hilmansa kanssa sitten keskispyhänä poislähtöä teki, saatteli Malakias-ukko heitä aina kujaportille asti ja siinä kättä puristettaessa, suu naurun myhäkässä Vihtorille nyökkäsi: — Ei nuo tyhjäntalteen menneet nämäkään pääsiäisen pyhät. Miten Heiskas-Taavetin talo nousi. Kahta vaille viisikymmentä oli jo Heiskas-Taavetti, eikä hän siitä lähtein kuin miestenkirjoihin tuli ollut yhtä ainoata talvea kotona ollut, vaikka jo alun kolmattakymmentä vuotta oli talon isännyyttä pitänyt. Talvet olivat jäpijärjestään menneet ajotöissä ja rahdinvedossa. Oli milloin Kronstadtissa milloin Pietarissa ajurin ammatissa oltu. Ja sillä aikaa sai naisväki talon kaikki asiat hoitaa sekä työt toimitella. Ja vaikka ei Anna-Leenan, Taavetin muijan, ymmärryksen juoksu suinkaan ollut niitä tyhmimpiä, oli kuitenkin varsin ymmärrettävää, että talo vähä-vähältä alkoi rapistua ja huonota. Varsinkin kun ei lapsilaumaankaan ollut sattunut ainoatakaan poikaa siunautumaan. Ja kun Taavetti sitten keväisin palasi kotiin muutamaan kymmeneen ruplaan nousevan säästönsä kera, oli siellä aina säännöllisesti häntä vastaanottamassa puute, — olipa toisinaan sillä välin perheen suulukukin taas yhdellä lisääntynyt. Tuo pieni kertynyt säästö tarvittiin hyvinkin makeasti leivän ja elintarpeiden hankkimiseen. Ja niukin naukin se juuri uutisen rajaan riitti, — eipä aina niinkään, ja silloin karttui kauppiaan kirjoihin lisää numeroita. Peltojen parantamisesta ja talon korjaamisesta ei uskaltanut untakaan nähdä. Mutta olipa sitten kylään perustettu maamiesseura. Nuoremman polven isäntämiehet siinä alkuhommissa olivat, mutta vuosien varrella melkein kaikki kylän vanhat ukotkin mukaan liittyivät. Niinpä oli Heiskas-Taavettikin tullut siihen ruvenneeksi, jo useampia vuosia oli siinä jäsenenä ollut. Ja olihan hän siellä keskusteluista ja yhteisistä yrityksistä yhtä ja toista tarpeellista ohjausta ja apua saanut — ei sitä kieltää tahtonut. Mutta se häntä pakkasi hieman kismittämään, kun ne aina sitä vossikkana kulkemista siellä paheksuivat. Sanoivatpa jo kerran päin naamaa hänelle, että "ei siitä Taavetinkaan talo nouse, ellei se niitä Kronstadtin reisuja poikkeen heitä". Niin ne sanoivat. Ja siitä puheesta hän närkästyi siihen määrin, että päätti niille koiranleuvoille näyttää, kuka se keväällä ruplatukkoja selailee. Ja niin meni hän taaskin heti joulusta tuohon tavalliseen talvireisuunsa. Mutta sepä olikin hänen viimeinen talvireisunsa. Sillä typötyhjänä hän keväällä palasi, olipa tammansakin paljoa laihempi kuin lähtiessä. Niin kehnot olivat ajot olleet. Ja kun seuraava syksy tuli, ei hän enää kotonakaan talvireisusta mitään puhunut. Sillä olipa hänellä hiljainen aikomus jäädä nyt kerran muutteestaan kotiin koko talveksi. Ja olihan hän sitäpaitsi jo siinä iässäkin, ettei enää tehnyt niin mielikään kaikissa nurkissa rehkimään. Niin, kahta vaille viisikymmentä jo. Eikä Taavetti talveaan hukkaan käyttänyt. Hän tahtoi koitella, oliko niissä kuulemissaan puheissa ja neuvoissa oikeata perää, antoiko tuo kotoinen työ tosiaankin paremmat päivät kuin se ainainen ajo. Niinpä ryhtyi hän heti sinä talvena vetämään savea Hanssunpohjan uutismaalle ja mutaa lantatunkioon siinä kotitontilla. Ennen ei Heiskasen talossa milloinkaan oltu talvella minkäänlaisia lantatunkioita pellolle tehty, saati sitten vielä niitä mudalla lisätty. Keväänkorvassa hän vielä toisten ihmeeksi karhitsi vanhan heinämaansa. Poltti kirren päällä sammalen ja antoi tuolle vanhalle nurmelle pintalannoituksen. Niinpä ne sitten sen talviset kirret sulivat. Mutta kun seuraavan kesän syyspuoli tuli, lainehti Heiskasen pellolla vilja monin kerroin uhkeampi kuin koskaan ennen. Eikä oltu sellaista heinääkään ennen Heiskasessa kaadettu. Heti ensimäisen yrityksen onnistuttua näin hyvin, päätti Taavetti seuraavinakin talvina kotona pysyä. Sillä jopa hänkin tajusi, ettei ole pelkän akallisen väen haltuun taloa uskomista. Eikä Heiskalaan sen perästä enää puute nokkaansa pistänyt. Ja kolmen vuoden kuluttua rakensi Taavetti karjalleen uuden navetan. Ja rakensikin sen sellaisen, että maamiesseuran toimeenpanemissa kilpailuissa heti nappasi palkinnon "hyvästä navetan sisustuksesta". Vähin erin — kun peltojen rehusato yhä eneni, karja ja tuotanto samalla kasvoi — alkoi hän kauppiaaseen maksella niitä entisiä velkojakin. Näin nousi Taavetin talo. Näin tuli hänestä omalla konnullaan eläjä. Ja hän melkein häpesi sitä, että oli miehuutensa parhaat päivät joutavissa talvireisuissa menettänyt. Ja kun pitkinä talvisina iltoina perhe istui kotoisen, räiskyvän takkatulen lämpimässä loisteessa, kiertyi sydänala toisinaan niin kummasti. Silmään pakkasi väkisinkin vesi herahtamaan, kun hän katsoi lieden luona askartelevaa vaimoansa ja hänen ympärillään suloisesti puhjastavaa lapsilaumaa. Nyt vasta ymmärsi Taavetti, mikä on _koti_. Ja hän tunsi itsensä niin onnelliseksi, kun hän edes vanhoilla päivillään oli havahtunut näkemään, että pellossa se on periturva. Kuosmasen kaalikset. — Kyllä on suuri hyöty tuostakin kaalista! Osta ensin siemen, osta toisen kerran taimet ja vihdoin viimein osta itse kerä, ennenkuin kaalin makuun pääset, pauhasi Kuosmas-Jussi tupaan tullessaan. Saa olla viimeinen niinkuin oli ensimäinenkin kerta kun mokomia reistailen, lisäsi hän, paiskasi hattunsa penkkiin ja istahti itse viereen. Emäntä, joka niitä kaaliksia oli hopittanut ottamaan, ei virkkanut mitään, nostelihan vain leipiä lapiolle ja pisteli uuniin. Tuon nuotin oli hän monesti kuullut, aina kun Jussi sattui kaalimaan ohi käymään. — Siinä niiden kera rimpuiltiin kaiken kevättä, ja siellä ne nyt ovat — yhtenä ruotona, tohahti taas isäntä. — No kerrankos vahinko sattuu, uskalsi jo emäntä. Entäpä me emme osaa niitä vielä oikein hoitaa, äkkinäisiä kun ollaan. — Vai ei ole hoidettu! Sinne vedin keväällä parhaat kullat — tyhjän takia. — Mikäs siellä nyt sitten hätänä? — Kävisit joskus katsomassa sinäkin. Parast'aikaa... Lause jäi kesken, sillä samassa astui tupaan kirkonkylän miehiä, Tupala ja Rantamäki. Sanoivat kulkevansa maamiesseuran puolesta tarkastamassa juuri- ja kyökkikasviviljelyksiä. Ja kun Kuosmanenkin oli kilpailuun ilmoittautunut, poikkesivat taloon. — Lie ilmoitettu, mitä lie, vaan eipä noista kaikista ilmoittelemisista. Ei nuo ole ottaneet meillä menestyäkseen. Mutta vaikka Kuosmanen kielteli lähtemästä koko kasvismaalle, tahtoivat Tupala ja Rantamäki kuitenkin mennä. Eikä siinä muu auttanut kuin lähteä vaan. Emäntäkin pyörähti jälestä, pistettyään kiireen kaupalla uunista pois jo paistuneet suloisesti tuoksahtavat leivät. — Voi veikkonen, minkä ovat tehneet! Kirkonkylän miehet laukesivat ihmettelemään sitä matojen paljoutta. Ei ollut kaaleista varsinkaan muuta kuin ruodot jäljellä. Ja mikä vähän säilynyt oli, oli sekin tuollainen korkea, pienikeräinen pirpana. Emäntä ei sanonut sanaakaan, sillä eipä ollut hän kaalimaatansa niin viheliäiseksi luullut, kun ei moniin aikoihin ollut käynyt siellä. — Näin sitä minullekin kävi, pisti hyvänsävyisä Rantamäki, kun ensimäisiä vuosia näitä kaaliksia yrittelin. Mutta työ tekijänsä neuvoo. — No sitähän minä vasta Jussille toimitin, ehätti emäntä, että mistäpä sitä äkkinäinen. — Olisit sinä katsonut, sinulle nämä kuuluvatkin, paukkasi Jussi. Mutta kunhan turnusmaalle mennään, niin toista näette! Selittelivät ne sitten kirkonkylän isännät, jotta ahkerasti pitää käydä kasvismaalla, joka päivä. Siellä on kitkettävä ja mullattava, jos näet madon ilmestyvän, on se pois noukastava, jopa perhosetkin haavittava. Iltahetkenä sinne pistäydyt tai opastat lapset vasiten sen huolenaan pitämään. — On mullittamiset ja mallittamiset, mahtaako noista edes vaivojaan saada... Sanoivat saatavan. Ja neuvoivat vielä miten tuo multaaminen on toimitettava, alimpiin lehtiin asti, sitten se paremmin kerää tekee kaali. Punajuuri ja porkkana siinä näkyi riitelevän rikkaruohon kera. Rautanokkonen paikkapaikoin ylinnä herrasteli. Osoitti se sitä Tupala emännälle ja sanoi, että eihän se Jussin asia ole tuo, emännän ne pitää rikkaruohot perata omasta viljelystilkustaan. Ei siihen emäntä mitään osannut, tunsi kai asian niin olevan. Läksi kyökkiään kohden ja kutsui vieraita turnusmaalta palatessa kahville poikkeamaan. Kun miehet tulivat turnusmaan aidan luo, kehasi Kuosmanen: — Katsokaapas tuota vartta! On siinä mittaa! — Jaa-a, lihavata on. Käytiin lähemmin tarkastamaan. Kyhnäsi Tupala kylkeen Rantamäkeä, osoitti turnuksen juuria. Sormea paksua! — Niin se on, katsopa nyt Kuosmanen, alkoi Rantamäki, alotteleva juurikasvien viljelijä ei tahdo muistaa aina kaikkia töitä tehdä. Sinäkin olet tässä maan näköjään hyvin lannoittanut, hyvin siemenen kylvänyt, mutta sitten olet kokonaan unohtanut ne "pikku työt", harventanut et lainkaan ole. Ei se ole tämä viljelys sillä hyvä, että vain kylvää ja sadon korjaa. — En minä tuota niin unohtanutkaan, arvelin vaan, että jos se siitä hyvinkin itse itsensä harventaa; enemmänhän karttuu. — Ei, veikkonen, kartu! Katso nyt itse, sormen vahvuista juurta se vasta on tehnyt, eikä paljoa enempätä tekisikään, kun noin ihan kylki kyljessä ovat. Ota nyt vielä ja harvenna tämä, jätä ainakin miehen vaaksan verran taimien väliä, saatpa nähdä, että se sentään syksyyn mennessä vielä joltisenkin sadon antaa. Näet koko kyökki- ja juurikasviviljelyksen menestys riippuu juuri siitä, että maa tulee pidettyä vapaana rikkaruohoista ja samalla kuohkeutettua sekä juurikasvit aina aikanaan harvennettua. Voit harventaa pari kertaa, ensimäisen kerran silloin, kun taimet ovat sormen mittaisia, noin neli-, viisilehtisiä, silloin voit kuokalla lyödä osavat välimaat ja jättää vielä useamman taimen ryhmään. Kun ne sitten pari viikkoa siinä varttuvat ja toisiaan jo alkavat syrjään työnnellä, niin sen taimen, mikä vankin on, sen jätät, muut otat ihan tarkkaan pois. Yksi ainoa taimi saa paikkaaseensa jäädä. — No no, myönnytteli Kuosmanen. Alettiin astella taloa kohden. — Katsotaanhan sitten tulevana vuonna. Kun vieraat poistuivat, ajoi Kuosmanen heti kaikki muijat ja lapset kasvismaalle. Siinä kitkettiin ja harvennettiin, noukittiin matoja ja mullitettiin. Kukin lapsista sai oman pienen osan hoitoonsa. Ja se, jonka pikku pelto paraassa kunnossa pysyisi, se saisi syksyllä oikein oman kuokan. — Miksei isä meille ennen näyttänyt? — kysyivät lapset, tämä on niin hauskaa, kun saa peltoa hoitaa! — No neuvotaan vasta paremmin, kunhan tässä itsekin... äitikin neuvoo sitten. Ensi vuonna saatte heti keväästä lähtein omat peltonne... siellä saatte vaikka kaiket päivät puuhata. — Niin, ja sitten saadaan talvellakin naurista ja kaikkia! — Ja ammutkin saavat oikein paljon nauriita, oikein suuria nauriita! "Maahenki". Maailma on väärällään kaikenkaltaisia "henkiä". Niitä on porsashengestä aina pomohenkeen asti, ja siihen väliin mahtuu jo koko liuta jalan neljän juoksevaista jopa siivinkin siukovaista. Eikä ne kaikki kuulu niin varsin hääviä henkiä olevankaan. Ja henki kun syntyy, tulee se tähän maailmaan vähän salaperäisemmin, sillä ei kenkään oikeastaan taida sanoa, milloin ja mistä se ilmestynyt on. Hämäräpä kuuluu olevan tuon nykyään jo varsin mahtavan ja kunnioitettavan Maahengenkin synty. Kuuleman mukaan olisi se löytöläinen, minkä Korvenperän torpanukko kerran oli löytänyt järveen viettävän lehdon liepeeltä entisen kaskimaan kiveltä. Kovin laihan ja pienikasvuisen sanottiin pojan silloin olleen. Vaan yhtähyvin se korpivaaralainen hänet korjannut oli, pirttiinsä hoitanut. Se siitä vielä kehenteli turvansa paisuvan. Sitkeältä näet oli eläjän alku näyttänyt. Ja kuinka ollakaan, kun se siinä kaskimailla oli aikansa teperrellyt, paisui siitä vähitellen täysikin miehenvastus. Ei se erin pitkäksi venähtänyt, mutta hartioita oli parinkin huonon miehen osalle. Ja sisu hyvä. Ja niinpä kävi, kuten korpivaaralainen ennustanut oli. Ei ollut poika vielä täyttä kahtakymmentä, kun jo rantaniittyyn käsiksi kävi, nurin käänsi ja pelloksi teki. Sitten uhkaili itse Suuressuon kuiville laskea ja siitä vasta oikean heinämaan penkoa. Ja niin kävi, ettei hänen aikanaan eikä jälkeensä Korpivaarassa enää pettua purtu. Ei uskaltanut hallakaan vieraaksi tulla sen Suuressuon kuivattamisen jälkeen. Jo alkoi kulkea kylällä mainingit, millaiseksi oli elämä Korpivaarassa muuttunut. Alkoivat Maahenkeä rengikseen maanitella. Eihän se olisi raatsinut lähteä eikä kasvattiukkoaan jättää, mutta ukkokin arveli, että eipähän tuo pahemmiksi, jos vähän maailmatakin katsoo, opiksi lie. Ja niin se sitten Maahenki joutui rengiksi emätaloon Peltolaan, jota siihen aikaan asusti Työhenki. Peltolainen hyvillään lupasi vielä äijälle Korpivaaran torpan oikein olentataloksi. Syveni siitä lähtein ruokamulta Peltolan laajoilla pelloilla; ävärtyi talo ja lujeni miesten mieli. Se kismitti kylän siihenastista ainoata pomoa, kauppias Tukkuseteliä, jonka talo kylän keskessä punaisena paistoi ja jonka nokka kaikissa kokouksissa aina oli ylinnä loistanut. Nyt aavisti hän valtansa rajoituksen hetken lähenevän. Ne eivät olleet Peltolaan ennenkään hänen apuansa tarvinneet, ja jos tuota menoa menee, nousee koko kylä, eikä hän silloin enää olekaan kylän peljätty hallitsija. Sen tähden laittoi hän kasvattinsa Vossikkahalun houkuttelemaan Maahenkeä palvelukseensa. Ajotöihin olisi otettu. Helpot päivät ja juomarahat. — Maahenki ei moiseen edes vastata viitsinyt, koppasi kuokkansa, astahti pihalle ja mennessään mumisi: "on tuolla vielä korvessakin tarvis." Niin se palasi Vossikkahalu tyhjintoimin kauppiaaseen. Mutta Maahengen vastauksesta ihastui Työhenki niin, että antoi ainoisen tyttärensä Kodinhaltijan Maahengelle vaimoksi, sekä hänet talonsa perijäksi teki. Tarttui peltolaisten esimerkki. Pelto pehmeni, niitty avartui, aukeni kylän ympärillä korpi. Silloin pystymmäksi nousi myös isäntäin pää. Mutta Tukkusetelin nokka ei enää niin punoittanut, ja sanottiin siellä muutamia vuosia sen jälkeen housunvyötäreitä lyhennetyn ja liivin leveätä tamppia tiukennetun. Mutta Maahenki eli onnellisena Kodinhaltijan kera. Ja heidän verensä jälkeläiset asuivat paikkakuntaa vahvasti ja vauraasti. Heidän poikainsapojista siirtyi yksi sinne toinen tänne ympäri koko korpisen maamme. Ja mihin ikinä ne tulivat, oli ikäänkuin turve olisi lähemmäksi ihmistä tullut, niin ne lujittivat höltyneet siteet maan mustan mullan ja sen viljelijän välillä. Menestys seurasi heidän askeleitansa, ilo istui heidän tupansa kynnyshirrellä ja tyytyväisyys hymähteli pitkän perhepöydän päässä. Seppälän Aapo. Sinä yönä ei Seppälän Aapon silmääni hiipinyt. Illalla oli isännän, veli Markun, kanssa taas sattunut yhteenotto. Niitä oli viime aikoina alkanut sattua yhä useammin. — En penniäkään anna, ruuassa ja vaatteessa tässä olet enemmänkin kuin kylliksi saanut! Niin oli Markku kivahtanut, ei viittä markkaa hellittänyt. Silmät vihaisesti välähtivät, kun porstuakamarinsa oven kiinni paiskasi ihan Aapon nenän edessä. Oli hän silloin ollut näyttämäisillään sille, missä oikeus on. Veret sävähtivät kasvoille, luinen nyrkki jo ovenpieliä tapaili, mutta sentään hän luontonsa vangitsi, ei isän jättämää taloa tahtonut tappelulla hävittää. Ei nyt kelvannut uni. Aitassaan vuoteella lojui Aapo, imi piippua ja mietti. — Sinä kesäisenä yönä kääntyi lehti hänen elämänkirjassaan. Lyhyt on miettiä kesäöinen hetki, lyhyt, mutta selkeä. Kun linnut aamuvirtensä virittivät, kun kukko ensi kerran laulahti, oli Aapon nyytti valmis. Yllään oli hänellä ainoa paremmanpuoleinen pukunsa. Vai "vaatteessa ja ruuassa!" hymähti hän katkerasti. Missähän ne ovat ne vaatteet...! Raskaasti astui hän aitan ovelle, kääntyi siinä ja vilkaisi vielä jokaisen orren. Värähti silloin tukeva leuka. Kenties oli se viimeinen silmäys vaari-vainaan aitan orsiin, joita hän itse oli jo yli ikänsä keskipäivän tottunut ominaan katselemaan. Oven lukkoon kiersi, avaimen nyyttiinsä pisti, sillä hän tahtoi edes sen kautta Markulle huomauttaa, mikä osa hänellä oikeastaan talon avaimiin olisi. On... olisi, jos ottaisi. Kuin varkaan askelin, hiljaa, ettei kukaan kuulisi, poistui hän pihamaalta, kiersi riihen sivuitse metsän laitaan. Tahtoi poistua niin, ettei kukaan aavistaisi, ettei kukaan olisi nähnyt... Läpi kotihaan kävi polku, nousi kiertäen yli Linnakallion, sitten läpi etumetsän painui korven laitaan, edelleen poikki pienen Koveroisten suon, missä monet muuramen kukat entisiä paimenaikoja muistuttivat. Tuossa on oja... oli siihen kerran vanha Kirjo hukkua... tässä poluntaipeessa tuo suuri kivi, jonka toisella sivulla olevassa pienessä luolakuopassa monet sateet oli pitänyt... Polku teki nousua, kiipesi yli Vermasvuoren, laski taas, kiemurteli mahtavan kuusikon läpi kohti Leppälammia. Järven rannassa on suurenlainen niitty. Kun Aapo tuli niityn laitaan, aikoi hän kiertää sen vieritse sivupolkua suuremmalle Leison kylän kirkkopolulle. Sitten oli määrä iltahämärissä painua läpi Leison oikoteitse kaupunkiin, johon tuskin on enää kahta penikulmaa sieltä. Kaupungista... niin sieltä vaikka minne, pois koko kotoisilta seuduilta, tuntemattomana tuntemattomaan maailmaan... vaikkapa iäksi menköön... Hän oli juuri astumaisillaan syrjäpolulle, kun samassa siinä polkujen risteyksessä vilahti silmiinsä ladon suu, sen niittyladon, mihin hän monet vuodet oli kerpoja tehnyt ja heinätakkoja kantanut. Mutta ei koskaan se ladon suu siellä koivuviidan varjossa ollut niin houkuttelevalta näyttänyt! Oli kuin lämmin silmä sieltä suruisasti katsoisi häneen, kutsuisi ja pyytäisi... Hän ei voinut vastustaa haluaan pistäytyä vielä kerran katsomassa sitä. Iloisella loikkauksella oli hän yli aidan ja melkein puolijuoksua riensi suoraan niityn yli, yli sen keskeltä mustana laskevan Humalojankin, vastaisella sivulla olevaan latoon. Siihen oli peränurkkaan tukko heiniä jätetty uutta heinäaikaa odottamaan, tai ehkä päänalustaksi päivällisaikoina keväisille halonhakkaajille. Kuin nuori poikanen viskautui Aapo siihen. Hän muisti nyt yhdellä kertaa kaikki ne kisat ja kiireet, mitä sielläkin oli ollut. Kerrankin oli Mattilan Marjaana-vainaa kannattanut itseänsä heinätakan mukana latoon asti, vasta ladon kynnyksellä oli hän sen huomannut, kun Marjaana sieppasi hänetkin takkoineen päivineen kynnyksen yli... He olivat silloin parhaimmillaan kumpikin. Mutta pois oli Marjaanan lähteä pitänyt... kesken heidän kauniita toiveitaan...; niistä ei kukaan tietänyt... ei kukaan... Vasta illansuussa hän huomasi yhä olevansa vain Leppälammin ladossa. Huomasi itkeneensä vuoroin, vuoroin myhähtäen muistelleensa elämänsä aamun lentoa ja sen keskipäivän voimakasta kulkua. Ja nytkö, nyt, kun hänen päivänsä jo on alkanut alamäen, lähtenyt kellotapulin huipun kohdalta laskemaan hautuumaata kohden, niinkuin aurinko Seppälän pihasta katsoen puolissapäivin tekee, nytkö hän jättää syntymätantereet niiltä iäksi hävitäkseen? Hän melkein pelästyi nyt sitä ajatusta. Ja salamana lensi hänen päähänsä isävainajansa sanat: "Seppälän korvissa tarvitaan lujat kuokat ja kovat kourat. Tilaa on... rakentakaa sovussa ja peratkaa viljelykselle se, mikä minulta jää!" Hän tiesi isänsä tarkoittaneen Patamon korpea ja Pässinahon aukeata kaukana takamailla, missä Seppälän maat ulottuvat naapuripitäjän rajaan. Sinne oli isä ajatellut toista taloa... Ja toiset ajatukset tulivat tulvimalla, kypsyivät ja vaativat tekoja. Hän ihmetteli, ettei ennemmin ollut löytänyt niitä. Maa veti, korpi ympärillä kutsuen humahti, ja länteen painuva aurinko lupasi kauniina päivänlaskuja. — Tuhmasti tekee, joka kirveen ja lapion unohtaa matkalle lähteissään, ajatteli Aapo. Päätti varrota yön tuloa ja silloin noutaa työkalunsa ja vähän evästä Seppälästä. — Se ei varkaudeksi tule... itse olen kirveenkin takonut jokisepän pajassa... ja leipä mulle pitäisi talosta aina tuleman. — Ei ollut kukaan häntä nytkään nähnyt. Kirveen ja lapion löysi vanhasta paikastaan liiterin nurkasta. Paimenpoika ja vanha täti, ainoat, jotka pirtissä näin kesällä nukkuvat, eivät mitään tienneet koko hänen siellä käynnistään. Nyt oli hän jälleen ladossaan, vieläpä oli levähtääkin ehtinyt. Ja nyt korpeen! Tie alkoi heti niittyaidan takaa painua tuntuvasti vasemmalle Palanneenmäen kuloa kohden. Kiersi sen korkeimman nikaman, teki takana pienen polvekkeen oikealle, poiketen Konttihuhdan takamaaniitylle, ja pujotteli sitten jälleen milloin valkean koivikon, milloin tumman kuusikon tai aukeamman, juhlallisen ja vakavan petäjikön läpi kohti Patamon korpea. Se on Ormajärven itäisellä puolella pitkälle pistävä korpi. Järven pohjoisella rannalla nousee jyrkkänä suoraan vedestä ja korvesta Isomäyrä, jylhänmahtava vuori, jonka mustissa halkeimissa ja rotkoissa metsäsiat ja ketut pesivät ja jonka laella kasvavien kuivalatvaisten ikipetäjien harroittavilla oksilla kotkat vaanivat metsän hyppelehtivää, arkaa jänistä. Sillä keikkuilipa moni pitkäkorva sen viettävän ahon liepeillä, joka loivasti vuoresta lähtien kaartui pitkin järven länsirantaa, aleten eteläpäässään kauniiksi tasamaaksi. Siinä missä se alkaa, on järven rannalla pienen lahdenpoukaman pohjassa kyläläisten vanha kalapirtti. Puhutaan että se entisinä sota-aikoina oli sinne kyhätty pakopirtiksi; vaimojen ja lasten sekä vanhusten suojaksi sen olivat yhteisesti tehneet. Sitten oli Seppälästä sitä korjailtu ja kunnossa pidetty, keväisin näet kalastettiin Ormajärvessä, särjenkudun aikaan. Monet viikot oli siellä Aapokin viettänyt, monta kalakonttia sieltä kotiin tuonut. Niinkuin tuttuun taloon astui Aapo tuohon savuttuneeseen, turvekattoiseen pirttiin. Varsin hyvin saattoi siinä kesäaikana asustaa, saattoipa yli talvenkin, kunhan vähän varauksia tiivisti ja kattoa korjasi... Sen otti Aapo nyt asuntopaikakseen. Järven ja suon rantamilta raivasi hän lepänviitaa, sillä tavoin sai hiukan niittyä, ja kuokkamaata ensi keväistä kylvöä varten. Hakkasipa pienen navettakopposen, johon jo syksyllä naapuripitäjän lähimmästä kylästä, Kortesadosta, lehmänkin kuljetti. Omien raivaustöittensä lomassa kävi hän Kortesadossa heinässä ja elonkorjuussa. Sieltä eväänsäkin kantoi. Antoipa myös metsä ja vesi hänelle runsaasti särpimen apua. Tullessa pimeiden, pitkien puhteiden ja sateisten hämäräpäivien, oli hänen kiuaspirttinsä, oli koko pikku taloutensa varustettu talven varalle. Kun tuuli kylmästi tohisi, kun kuusi pirtin seinustalla oksillaan seinää pieksi, tuntui Aaposta niin ihmeen hyvältä sen oman kiukaan lämpö, rakkaasti rysähtelivät ne nokiset orret. Hän tunsi nyt olevansa alussa sen työn, jota isä oli tarkoittanut. Mitäpä minä enempi kertoisin hänen talvisista metsästysretkistään tai kesäisestä raatamisestaan. Seuraavan kesän syksypuolella oli pirtti jo uloslämpiävä, ja oli sen päätyyn ilmestynyt akkuna järvelle päin, toisesta saatoit silmätä pitkin etelässä aukeavaa kaskimaata. Vähän sen jälkeen kun tuvan savupiippu oli kohonnut, vaelsi eräänä sunnuntaisena iltapäivänä pieni, neli-, viisihenkinen hääsaattue Kortesadosta kohden Ormajärven uutistaloa. Ihmiset sanoivat, että Ormajärvi oli saanut emännän sellaisen kuin pitikin, tyynen, mutta työtyrin ja toimellisen uurastajan. Mutta leppymätön oli veljen kiukku. Kun Markku kuuli Ormajärven rannalla korven kohoavan ja tähkäpäistä viljaa nostattavan, kuuli siellä rakennushirsiä metsästä kaadetun, vei hän lautamiehet paikalle, ja syksyllä oli Aapon seisottava käräjätuvassa veljeänsä vastassa. Ja siellä hän sai seisoa vielä monta kertaa, ennenkuin Ormajärvi oli oma talonsa. Sittenkuin vuosien varrella yhä useammat lujat kourat kirvesvarteen pusertuivat, kun kotkanpetäjät Isonmäyrän laelta oli kaadettu, nousivat päivät tasaisemmin sen takaa ja tasaisesti ne lännen alasmäkeä painuivat. Ne olivat työnteon auringot, varhain ne nousivat ja myöhään maata menivät. Aapon elämä kului sitten niinkuin tuuleton elokuun päivä, jolloin tuleentumassa oleva tähkä leikkaajaa odottaa. Ei se päivä kuitenkaan tyynenä iltaansa päässyt. Tyyntä ja aurinkoista päivää seuraa usein jyrähtelevä ilta. Eräänä myöhäsyksyn iltana ei illanrusko iloa tietänyt, verenkarvaisena, turmaa ennustavana se äkkiä taivaalle läikähti. Yöllä se jo myrskyn herätti, rymäkän hirmuisen, oli kuin raivottaret iankaikkista kuolinkamppia lyöneet olisivat. Korpi myrähteli kuin vihainen peto. Kiljahtaen silloin juoksivat ketut luoliinsa. Mutta yhä väkevämmin vinkasi vihuri... rynkäsi yli järven, nykäsi pirtin nurkkaa, paiskasi eteisen oven auki... ja kahtia seinään. Siihen hätään Aapo pihalle läksi. Aikoi samalla tallissa pistäytyä. Mutta silloin jylhempi vinkuna ja vonkuna... tempaus tuima... kortena maahan rymähti pirtin vierellä seisova mahtava kuusi, paiskautui voimalla hirmuisella ja pimeässä yössä allensa hengettömäksi löi iäkkään miehen. Vasta päivän valjetessa se jumalanilma asettui, vasta aamun surullisessa koitossa löysi valkea vaimo alta valtaisen kuusen Aapon jäykistyneen ruumiin. Eikä hänen kasvoillaan katkeran kirouksen merkkiä nähty, vaan työnsä tehneen työmiehen syvän unen rauha niillä oli ikuisen asumuksensa ottanut... Mutta hänen jälkeensä asutaan Ormajärveä samoisssa ahkeran uurastuksen merkeissä kuin ennenkin. Työnteon halu näkyy perintönä kulkevan siinä talossa. Yhä kohoaa Patamon korpi, nousee Ormajärven talo nurkka nurkalta, sillä aikaa kuin aukealla, vanhassa Seppälässä, juodaan ja laiskistutaan suurten metsärahojen varassa. Tämä oli tarina siitä hiestä ja verestä, millä korpi on viljelykselle ostettu. Tämä oli tarina siltä ajalta, jolloin maa veti enemmän kuin ilma — *** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 68087 ***