*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 68024 ***

CRAINQUEBILLE Y.M. MUITA KERTOMUKSIA

Kirj.

Anatole France


Ssuomentanut

O. Manninen





Porvoossa,
Werner Söderström Osakeyhtiö,
1907.






SISÄLLYS:

Crainquebille.
Putois.
Riquet.
Riquet'n ajatuksia.
Vanhurskaat tuomarit.
Herra Thomas.




CRAINQUEBILLE



I


Oikeuden majesteetti kaikessa mahtavuudessaan lepää jokaisessa
tuomiossa, jonka tuomari julistaa täysi valtiaan kansan nimessä.
Katukaupustelija Jérôme Crainquebille tunsi, kuinka laki on korkea,
kun hänet saatettiin poliisioikeuteen vastaamaan järjestyksenvalvojan
solvaamisesta.

Istuttuaan syytettyjen penkille mahtavassa ja juhlallisen hämärässä
salissa näki hän tuomarit, kirjurit, asianajajat virkakaavuissaan,
ovenvartian vitjoineen, vahtisotilaat ja väliaitauksen takaa äänetönten
katselijain paljaat päät. Ja oman itsensä hän näki istumassa
korokkeella, ikäänkuin astuminen korkean esivallan eteen itse
syytetyllekin antaisi jonkinmoisen kaamean kunniasäteikön.

Salin perällä, molempien asessorien keskellä istui presidentti
Bourriche. Hänen rintaansa ommellut palmunlehdet osoittivat
hänen akatemiallista oppiarvoaan. Tuomioistuimen yläpuolella
kohosi Tasavallan kuvapatsas ja Kristus ristinpuullaan, niin että
Crainquebillen pään päällä väikkyivät kaikki sekä jumalalliset että
inhimilliset lait.

Hänet valtasi peljästys eikä syyttä. Ollen vailla filosofillisia
taipumuksia hän ei tullut kysyneeksi itseltään, mitä tuo kuvapatsas
ja ristiinnaulittu merkitsivät, eikä hän ryhtynyt tutkistelemaan,
olivatko Jeesus ja yleinen syyttäjävalta sopusoinnussa keskenään. Siinä
olisi kumminkin ollut ajattelemisen aihetta, sillä onhan paavillinen
oppi ja kanooninen oikeus monessakin kohden ristiriidassa Tasavallan
valtiomuodon ja yhteiskunnallisen lain kanssa. Ja, huomatkaamme —
dekretaalit eivät suinkaan ole poistetut. Kristuksen kirkko opettaa
kuten ennenkin, että laillisia ovat ainoastaan ne virantoimittajat,
jotka se itse on virkaan asettanut. Mutta Ranskan tasavalta väittää
alinomaa olevansa riippumaton paavinvallasta. Crainquebille olisi
joltisellakin syyllä saattanut sanoa:

— Herrat tuomarit, koska presidentti Loubet ei ole voideltu, kumoaa
tuo Kristus, joka on ripustettu teidän päittenne päälle, teidän
pätevyytenne kirkonkokousten ja paavien julistusten kautta. Joko
hän on täällä muistuttamassa teitä kirkon oikeuksista tai ei hänen
läsnäolollaan ole mitään järjellistä merkitystä.

Johon presidentti Bourriche kukaties olisi vastannut:

— Syytetty Crainquebille, Ranskan kuninkaat ovat aina olleet riidassa
paavin kanssa. Guillaume de Nogaret julistettiin kirkonkiroukseen,
mutta hän ei luopunut vallastaan sellaisen pikkuseikan takia. Tämä
tuomio-istuimen Kristus ei ole Gregorius VII:n eikä Bonifacius VIII:n
Kristus. Hän on, jos niin suvaitsette, evankeliumin Kristus, joka ei
tiennyt sanaakaan kanoonisesta oikeudesta eikä ollut koskaan kuullut
puhuttavan pyhistä dekretaaleista.

Silloin olisi Crainquebillen ollut valta sanoa:

— Evankeliumin Kristus oli rahvaanmies. Sitäpaitsi hänet tuomittiin
rangaistukseen, jota kaikki yhdeksäntoistasadan vuoden ajan ovat
pitäneet raskaana juriidisena erehdyksenä. Ja teitä, herra presidentti,
en tunnusta päteväksi tuomitsemaan hänen nimessään minulle edes
neljänkymmenenkahdeksan tunnin vankeutta.

Mutta Crainquebille ei antautunut mihinkään historiallisiin,
valtiollisiin tai yhteiskunnallisiin mietiskelyihin. Hän oli vain
kummastuksissaan. Kaikki häntä ympäröivä laitos antoi hänelle korkean
ajatuksen oikeudesta. Kunnioituksen ja peljästyksen valtaan vaipuneena
hän oli valmis jättämään tuomarien ratkaistavaksi, oliko hän syyllinen
vai ei. Omassatunnossaan hän tosin ei tiennyt tehneensä mitään rikosta;
mutta hän oivalsi, kuinka mitätön vihanneskaupustelijan omatunto on
lain tunnuskuvien ja yhteiskunnan rankaisuvallan toimeenpanijain
edessä. Hänen asianajajansa oli jo saanut hänet puolittain vakuutetuksi
siitä, ettei hän ollut syytön.

Summittainen ja pikainen alkukuulustelu oli saanut suurenemaan hänelle
raskauttavat asianhaarat.



II

Crainquebillen seikkailu.


Jérôme Crainquebille, vihanneskauppias, kulki pitkin katuja, lykkeli
pikku rattaitaan ja huusi: "Kaalinkupuja, lanttuja, porkkanoita!" —
Ja kun hänellä oli laukkaa kaupan, huusi hän: "Parsaa, parsaa!" sillä
laukka näet on köyhän parsaa.

Lokakuun 20 päivänä kahdentoista lyömällä, juuri kun hän laskeutui
Montmartrekatua alas, astui rouva Bayard, kenkäkaupan pitäjä,
myymälästään ja lähestyi vihannesrattaita. Hän nosti ylenkatseellisesti
kimpun laukkoja ja sanoi:

— Aika huonoja nuo teidän laukkanne. Mitä maksaa kimppu?

— Viisitoista sou'ta, hyvä rouva. Parempia ette saa mistään.

— Viisitoista sou'ta, kolme pahanpäiväistä mukulaa!

Ja hän heitti kimpun rattaille takaisin inhoa osoittavalla liikkeellä.

Silloin juuri ilmestyi poliisikonstaapeli numero 64 ja sanoi
Crainquebillelle:

— Liikkukaa eteenpäin!

Viiteenkymmeneen vuoteen ei Crainquebille ollut muuta tehnyt kuin ollut
liikkeellä aamusta iltaan. Tällainen käsky oli hänestä oikeutettu ja
asiain luonnon mukainen. Valmiina tottelemaan hän kiirehti ostelijaansa
ottamaan mitä katsoi mieleisekseen.

— Totta kai minun on valta valita tavarani, sävähti kenkäkaupan matami
vastaan.

Ja hän tunnusteli uudelleen jokaista laukkakimppua, otti vihdoin
viimein sen, mikä hänestä näytti kauneimmalta, ja piti sitä rintaansa
vasten, kuten pyhimykset alttaritauluissa painavat voitonpalmua
sydämelleen.

— Saatte neljätoista sou'ta. Siinä on yllin kyllin. Ja minun täytyy
noutaa ne puodista, sillä minulla ei ole rahaa mukanani.

Ja laukat sylissään hän meni puotiinsa, missä joku ostaja, pikku lapsi
käsivarrella, jo oli odottamassa.

Tällä hetkellä konstaapeli numero 64 sanoi toisen kerran
Crainquebillelle:

— Liikkukaa eteenpäin!

— Minä odotan rahaani, vastasi Crainquebille.

— Minä en käske teitä odottamaan rahaanne; minä käsken teitä liikkumaan
eteenpäin, toisti konstaapeli kiinteästi.

Sillä aikaa kenkäkaupan matami puodissaan koetteli sinisiä kenkiä
kahdeksantoista-kuukautisen lapsen jalkaan, jonka äidillä oli kiire. Ja
laukkojen vihannat kuvut viruivat puodin tiskillä.

Sinä puolena vuosisatana, jonka Crainquebille oli lykellyt rattaitaan
pitkin katuja, hän oli oppinut tottelemaan järjestysvallan edustajia.
Mutta tällä kertaa hän oli erikoisessa pälkähässä, velvollisuuden
ja oikeuden välillä. Hänellä ei ollut lainopillista älyä. Hän ei
käsittänyt, että yksilöllisen oikeuden omistaminen ei vapauttanut häntä
täyttämästä yhteiskunnallista velvollisuutta. Hän ajatteli liiaksi
oikeuttaan, joka oli saada neljätoista sou'ta, eikä pannut kylliksi
huomiota velvollisuuteensa, joka oli lykätä rattaita ja liikkua
eteenpäin. Hän jäi paikalleen.

Kolmannen kerran käski konstaapeli numero 64 tyynesti ja ilman vihaa
häntä liikkumaan edelleen. Päinvastoin kuin korpraali Montauciel, joka
uhkailee yhtä myötään, mutta ei tee totta koskaan, on konstaapeli
numero 64 niukka varoituksilleen, mutta ripeä ilmoituksen tekoon. Se
kuuluu hänen luonteeseensa. Vaikkakin hieman salakähmäinen mieleltään,
on hän erinomainen palvelija ja kelpo sotilas. Rohkea kuin jalopeura ja
lempeä kuin lapsi. Hän ei tunne muuta kuin päiväkäskynsä.

— Te ette siis tottele, kun minä käsken teitä käymään eteenpäin!

Crainquebillellä oli mielestään liiaksi tärkeä syy jäädä paikoilleen,
ettei hän olisi uskonut sen pätevyyteen. Hän ilmaisi sen omalla
yksinkertaisella tavallaan:

— Piru vie, kun minä sanon, että minä odotan rahaani.

Konstaapeli numero 64 tyytyi vastaamaan:

— Tahdotteko, että minä ilmoitan teidät? Jos haluttaa, niin sanokaa se
vaan.

Sen kuullessaan Crainquebille kohautti olkapäitään ja suuntasi
konstaapeliin tuskaisan silmäyksen, jonka hän sitten kohotti taivasta
kohti. Ja se katse sanoi:

"Jumala nähköön, olenko minä lain polkija? Pidänkö minä pilkkanani
niitä säädöksiä ja määräyksiä, jotka koskevat minun kiertelevää
ammattiani? Kello viisi aamulla minä olin hallien kivipermannolla.
Kello seitsemästä saakka olen työntänyt rattaitani, niin että kouria
kuumentaa, ja huutanut: 'Kaalinkupuja, lanttuja, porkkanoita!' Olen jo
täyttänyt kuusikymmentä vuotta. Olen väsynyt. Ja te kysytte minulta,
aionko minä nostaa kapinan mustaa lippua. Te teette minusta pilaa ja
teidän pilanne on sydämetöntä."

Mutta joko tämän katseen ilme jäi konstaapelilta huomaamatta tai ei
hän siinä nähnyt mitään mikä olisi sovittanut tottelemattomuutta — hän
kysyi lyhyesti ja karskisti, oliko toinen ymmärtänyt hänen sanansa.

Mutta juuri samalla tuokiolla oli ajokalujen tungos Montmartre-kadulla
suunnaton. Ajurinrattaita, vankkureja, muuttoja raitiovaunuja
ahtautui toinen toiseensa purkautumattomaksi kihermäksi. Ja tämän
liikkumattoman, tempoilevan kihermän päällä kaikui kirouksia ja
huutoja. Ajurit vaihtoivat kaukaa ja kaikessa mukavuudessa meheviä
haukkumasanoja teurastajarenkien kanssa, ja raitiovaunun-ajajat, jotka
katsoivat Crainquebillen tungoksen syyksi, huusivat hänelle: senkin
sipulisaksa!

Sillä välin kertyi katukäytävälle uteliaita halukkaasti kuunnellen
riitelyä. Ja konstaapeli ei enää, ihmisten katsellessa häneen päin,
ajatellut muuta kuin näyttää mahtiansa.

— Hyvä, sanoi hän.

Ja hän veti taskustaan tuhruisen muistikirjan ja hyvin lyhyen
lyijykynäntyngän.

Crainquebille noudatti ajatustaan ja totteli jotain sisäistä voimaa.
Muutoin hänen oli nyt mahdotonta liikkua niin eteen kuin taaksepäinkin.
Hänen rattaittensa pyörä oli kovaksi onneksi takertunut maidonajajan
vaununpyörään.

Hän tarttui lakin reunojen alta reuhottavaan tukkaansa ja huusi:

— Mutta kun minä sanon, että minä odotan rahaani! Eikös se ole surkeaa!
Saakuri tätä kiusaa! Tuhat tulimmaista!

Nämä sanat, jotka kuitenkin ilmaisivat vähemmän uppiniskaisuutta kuin
epätoivoa, katsoi konstaapeli numero 64 solvaisuksi itseänsä kohtaan.
Ja koska hänen mielestään jokaisen loukkauksen välttämättömästi
täytyi pukeutua perinnäiseen, tavanmukaiseen, pyhitettyyn ja niin
sanoaksemme liturgilliseen muotoon: "Alas lahtarit!" niin nämäkin
kaupustelija-paran sanat itsestään sattuivat ja tarttuivat hänen
korvaansa tässä muodossa.

— Ahaa! te sanotte: "Alas lahtarit!" Hyvä. Seuratkaa minua!

Hämmästyksestä ja mielikarvaudesta poissa suunniltaan tuijotti
Crainquebille suurilla päivän huikaisemilla silmillään konstaapeliin
numero 64, ja särähtelevällä äänellään, joka tuntui tulevan vuoroin
päästä, vuoroin kantapäistä, hän huusi, käsivarret ristissä sinisellä
puserollaan:

— Minä sanon: "Alas lahtarit?" Minä?... Oh!

Tätä vangitsemista katselivat naureskellen puotipalvelijat ja
pikkupojat. Se tyydytti sitä halua, mikä on kaikilla väkijoukoilla
nähdä raakoja ja väkivaltaisia kohtauksia. Mutta samassa näkyi joku
tunkeutuvan väenahdingon läpi. Se oli vanha mies, varsin vaatimaton
ulkonäöltä, mustissa pukineissa ja päässä korkea silkkihattu. Hän
lähestyi poliisia ja sanoi hänelle matalalla äänellä hyvin lempeästi,
mutta varmasti:

— Te erehdytte. Tämä mies ei ole teitä loukannut.

— Pitäkää huoli omista asioistanne, vastasi poliisi, siirtymättä
uhkauksiin, sillä hän puhui siististi puetulle henkilölle.

Mutta vanhus pysyi väitteessään, tyynenä ja myötenantamattomana. Ja
poliisi antoi hänelle määräyksen tulla selittäytymään tutkintotuomarin
eteen.

Kaiken aikaa Crainquebille huudahteli:

— Vai sanonut: "Alas lahtarit!" Oh!...

Hän toisteli näitä sanoja pää ymmällä, kun rouva Bayard, kenkäkaupan
pitäjä, tuli häntä kohti, nuo neljätoista sou'ta kädessään. Mutta
poliisi numero 64 piteli jo häntä kauluksesta, ja ollen sitä mieltä
ettei tarvinnut maksaa mitään velkaa sellaiselle, jonka poliisi korjasi
taiteensa, matami Bayard pisti lantit esiliinansa taskuun.

Ja näin näki Crainquebille yht'äkkiä rattaansa raivattuna halkovajaan,
vapautensa menneen, syvyyden ammottavan jalkojensa alla ja auringon
sammuneen, ja hän mutisi:

— Johan nyt jotain! ...

Tutkintokomissaariolle vanha herra selitti, että hän katutungoksen
pysähdyttämänä matkallaan oli joutunut kohtauksen näkijäksi, ja
vakuutti ettei poliisia oltu solvaistu, vaan että tämä oli kokonaan
erehtynyt. Hän ilmoitti nimensä ja arvonsa: tohtori David Matthieu,
Ambroise-Parén sairashuoneen ylilääkäri, kunnialegionan upseeri.

Muina aikoina tällaisen todistajan lausunto olisi täydelleen riittänyt
komissaariolle. Mutta juuri tällä haavaa olivat oppineet Ranskassa
epäilynalaisia.

Crainquebille sai jäädä vankeuteen. Yön hän vietti putkassa ja aamulla
hänet vietiin vankivaunuissa tutkintovankilaan.

Vankila ei hänestä tuntunut tuskalliselta eikä nöyryyttävältä. Hänestä
se oli välttämätön. Se mikä häntä kummastutti sisälle astuessaan oli
seinien ja kivilattian puhtaus. Hän sanoi:

— Onpas tämä siisti paikka. On totta toisen kerran. Voisi vaikka syödä
lattialla.

Yksin jäätyään hän tahtoi siirtää jakkaraansa, mutta huomasi, että se
olikin kiinnitetty seinään. Hän ilmaisi kummastuksensa aivan ääneen:

— Mitä hassuja niiden pistääkin päähän! Totta vie, tuota minä en olisi
keksinyt.

Istahdettuaan hän pyöritteli peukaloitaan yhä yhtä kummissaan.
Hiljaisuus ja yksinäisyys alkoi painostaa häntä. Hänen kävi ikäväksi
olla ja hän ajatteli levottomana rattaitaan, jotka oli survaistu
johonkin vajaan vielä täpötäynnä kaalinkupuja, porkkanoita, selleriä,
salaattia ja maitiaisia. Ja hän ajatteli hätäillen:

— Mihinkähän lienevät tupanneet minun käsikärryni?

Kolmantena päivänä häntä kävi tapaamassa hänen asianajajansa, herra
Lemerle, eräs Pariisin asianajajakunnan nuorimpia jäseniä ja "Ranskan
isänmaallisen liiton" erään haaraosaston puheenjohtaja.

Crainquebille koetti kertoa hänelle asiansa, mikä ei ollut helppoa,
sillä hänellä ei juuri ollut kieli varressa. Kuitenkin hän kukaties
olisi suoriutunut hiukan auttamalla. Mutta asianajaja pudisti päätään
epäileväisesti kaikelle mitä hän sanoi, ja selaillen papereitaan hän
mutisi:

— Hm, hm!... Minä en näe mitään sellaista raportissa...

Sitten hän hieman kyllästyneesti sanoi kiertäen vaaleita viiksiään:

— Teidän oman etunne kannalta olisi ehkä parasta tunnustaa. Minä
puolestani olen sitä mieltä, että teidän täydellinen kieltämisenne on
erinomaisen epäviisasta.

Siitä hetkestä Crainquebille olisi mielellään tunnustanut, jos hän vain
olisi tiennyt, mitä hänen piti tunnustaa.



III

Crainquebille oikeuden edessä.


Presidentti Bourriche omisti kokonaista kuusi minuuttia Crainquebillen
kuulustamiseen. Tämä kuulustaminen olisi luonut enemmän valoa asiaan,
jos syytetty olisi vastannut hänelle tehtyihin kysymyksiin. Mutta
Crainquebille ei ollut perehtynyt asioita selvittämään, ja tässä
korkeassa seurassa kunnioitus ja pelko pani salvan hänen suulleen. Hän
pysyi niinmuodoin ääneti, ja presidentti itse antoi vastaukset; ne
olivat kukistavia.

Presidentti lausui lopuksi:

— Te siis tunnustatte sanoneenne: "Alas lahtarit!"

— Minä sanoin: "Alas lahtarit!" koska herra konstaapeli sanoi: "Alas
lahtarit!" Silloin minä sanoin: "Alas lahtarit!"

Hän tahtoi selittää, että hän hölmistyneenä odottamattomasta
syytöksestä, hämmästyksissään oli toistanut noita outoja sanoja,
joita syyttä väitettiin hänen sanomikseen ja joita hän totisesti ei
ollut lausunut. Hän oli sanonut: "Alas lahtarit!" ikäänkuin hän olisi
sanonut: Minäkö haukkumassa ihmisiä? Kuinka voitte luulla sellaista?

Mutta presidentti Bourriche ei ottanut sitä siltä kannalta.

— Väitättekö te, sanoi hän, että konstaapeli ensiksi huusi nuo sanat?

Crainquebille ei enää yrittänytkään enempiä selityksiä. Se oli liian
vaikeaa.

— Te ette siis pysy väitteessänne. Siinä teette oikein, sanoi
presidentti.

Ja hän kutsutti todistajat esiin.

Konstaapeli n:o 64, Bastien Matra nimeltään, vannoi puhuvansa totta,
eikä mitään muuta kuin totta. Sitten hän todisti seuraavaa:

Ollessani palveluksessa lokakuun 20 päivänä kahdentoista aikaan
päivällä, huomasin Montmartre-kadulla henkilön, joka minusta näytti
kiertävältä kaupustelijalta ja joka sopimattomalla tavalla oli
pysähdyttänyt rattaansa talon n:o 328 kohdalle, siten aikaansaaden
ajoneuvojen salpautumisen tungokseen. Kehotin häntä kolme eri kertaa
liikkumaan eteenpäin, mutta hän kieltäytyi tottelemasta. Ja kun olin
antanut hänelle tiedon, että aioin ilmoittaa hänet, vastasi hän minulle
huudolla: "Alas lahtarit!" mikä mielestäni on törkeä solvaus.

Tämän täsmällisen ja suppean todistuksen otti oikeus ilmeisellä
suosiolla vastaan. Syytetyn puolusmies oli kutsuttanut todistajiksi
rouva Bayardin, kenkäkaupan pitäjän, ja tohtori David Matthieun,
Ambroise Parén sairaalan ylilääkärin ja kunnialegionan upseerin.

Rouva Bayard ei ollut nähnyt eikä kuullut mitään. Tohtori Matthieu oli
ollut konstaapelin ympärille keräytyneessä väkijoukossa, kun tämä vaati
kaupustelijaa liikkumaan eteenpäin. Hänen todistuksensa aiheutti pienen
välinäytöksen.

— Minä olin silminnäkijänä tuossa kohtauksessa, sanoi hän. Minä
huomasin, että konstaapeli oli kuullut väärin: ei kukaan solvaissut
häntä. Minä lähestyin ja huomautin häntä siitä. Konstaapeli julisti
kuitenkin kaupustelijan korjuuseen otetuksi ja pyysi minua seuraamaan
poliisikonttoriin, kuten teinkin. Uudistin selitykseni komissaarion
edessä.

— Saatte istua, sanoi presidentti. Vahtimestari, kutsukaa todistaja
Matra. — Matra, kun ryhdyitte vangitsemaan syytettyä, eikö silloin
herra tohtori Matthieu huomauttanut teille, että olitte erehtynyt?

— Niin kyllä, herra presidentti, hän solvasi minua.

— Mitä hän sanoi teille?

— Hän sanoi: "Alas lahtarit!" Hälinää ja naurua kuului yleisön puolelta.

— Saatte mennä taas, sanoi presidentti hieman kiirehtiväisesti.

Ja hän ilmoitti yleisölle, että jos nuo sopimattomat mielenosoitukset
uudistuvat, niin hän tyhjennyttää salin. Sill'aikaa istui
puolus-asianajaja pudistellen voitonriemuisena virkakaapunsa hihoja, ja
tällä hetkellä jokainen luuli, että Crainquebille vapautettaisiin.

Yleisön hiljettyä nousi asianajaja Lemerle. Hän alkoi puolustuksensa
ylistämällä Seine-kaupungin poliisikunnan jäseniä, "noita yhteiskunnan
vaatimattomia palvelijoita, jotka naurettavan mitätöntä palkkaa vastaan
näkevät vaivaa, ovat alttiina alituisille vaaroille ja jokapäivä saavat
osoittaa sankarillisuuttaan. He ovat vanhoja sotamiehiä, jotka ovat
pysyneet sotamiehinä. Sotamiehiä, se sana sanoo kaikki..."

Ja asianajaja Lemerle kohosi ilman ponnistusta hyvin lennokkaihin
mietelmiin sotilaallisista avuista. Hän oli niitä, sanoi hän, "jotka
eivät salli koskettavan armeijaan, tähän kansallis-armeijaan, johon
kuuluminen oli hänen ylpeytensä".

Presidentti kumarsi päätään.

Asianajaja Lemerle oli todella luutnanttina reserviväessä. Hän oli
myöskin natsionalistien vaaliehdokas Vieilles-Haudriettes-korttelista.

Hän jatkoi:

— Ei toden totta, minä en vähäksy niitä vaatimattomia, vaan
suuriarvoisia palveluksia, joita järjestyksenvalvojat joka päivä
tekevät Pariisin mahtavalle asujamistolle. Enkä olisi suostunut
esiytymään Crainquebillen puolustajana teidän edessänne, arvoisat
herrat, jos olisin hänessä nähnyt vanhan sotilaan solvaajan.
Puolustettavaani syytetään siitä, että hän muka olisi sanonut: "Alas
lahtarit?" Tämän lauseen sisällys on ilmeinen. Jos tarkastatte
katukielen sanastoa, niin huomaatte siinä: _lahtari_, teurastaja,
poliisin avuksi asetetun suojeluskunnan jäsen, sitten herjanimi
poliisille ylipäänsä: poliisin kätyriksi kauppautunut. — "Alas
lahtarit!" sanotaan eräässä yhteiskuntakerroksessa. Mutta koko
kysymyksen painopiste on siinä, kuinka Crainquebille on lausunut nämä
sanat? Ja onko hän todella ne lausunut? Sallikaa minun, arvoisat
herrat, epäillä sitä.

Ei niin, että luulisin konstaapeli Matralla olleen mitään pahaa
tarkoitusta. Mutta hän täyttää, kuten olemme sanoneet, työlästä
tehtävää. Hän on välistä väsynyt, kiusautunut, menehdyksissä.
Tällaisessa tilassa hän on saattanut joutua jonkinlaisen
kuulokummittelun uhriksi. Ja kun hän äsken ikään teidän edessänne,
hyvät herrat, on väittänyt, että tohtori David Matthieu,
kunnialegionan upseeri, Ambroise-Parén sairaalan ylilääkäri,
kuuluisuus tieteen ja sivistyksen maailmassa, olisi huutanut: "Alas
lahtarit!" niin meidän kaiketi täytyy myöntää, että Matra sairastaa
pinttynyttä epäluuloisuutta ja, ellei se nimitys ole liian vahva,
vainoomishulluutta.

Mutta vaikkapa Crainquebille olisi huutanutkin: "Alas lahtarit!"
jäisi tutkittavaksi, onko tällä sanalla hänen suussaan rikoksen
luonne. Crainquebille on irstauteen ja juoppouteen vajonneen
katukaupustelija-vaimon avioton poika, hän on synnynnäinen juoppo.
Te näette hänen täällä kuusikymmen-vuotisen kurjuuden runtelemana.
Arvoisat herrat, teidän on myöntäminen, että hän on syyntakeeton.

Asianajaja Lemerle istuutui, ja presidentti Bourriche luki hampaittensa
välistä tuomion, joka langetti Jérôme Crainquebillen viidentoista
päivän vankeuteen ja viidenkymmenen frangin sakkoon. Oikeus oli
perustanut päätöksensä konstaapeli Matran todistukseen.

Astuessaan oikeussalin pitkiä, hämäriä käytäviä Crainquebille tunsi
ääretöntä myötätuntoisuuden kaipuuta. Hän kääntyi vartiakonstaapeliin,
joka häntä kuljetti, ja yritti puhutella häntä kolmeen kertaan.

— Komsarjus! ... komsarjus! ... Kuulkaas, komsarjus! ...

Ja hän huokasi:

— Jos viikko sitten minulle olisi sanottu, että minulle näin piti
käymän...!

Sitten hän teki tämän huomion:

— Ne puhuvat liian nopeasti, nuo herrat. He puhuvat kyllä hyvin, mutta
niin sukkelaan. Niille ei saa asiaansa selvitetyksi... Komsarjus, eikö
ne teistäkin puhu liian nopeasti?

Mutta vahtisotilas astui edelleen vastaamatta eikä kääntänyt
päätänsäkään. Crainquebille kysyi häneltä:

— Miksette vastaa minulle mitään? Sotamies pysyi yhä ääneti. Ja
Crainquebille sanoi hänelle katkerasti:

— Puhellaanhan koirallekin. Miksette voi puhua minulle? Ette aukaise
koskaan suutanne — pelkäättekö että se haisee?



IV

Sananen presidentti Bourrichen puolustukseksi.


Muutamia uteliaita ja pari kolme asianajajaa poistui salista, kun
tuomio oli luettu, ja notaario huusi jo uuden jutun esiin. Poistujissa
ei synnyttänyt mitään mietteitä Crainquebillen asia, joka ei
liioin ollut kiinnittänyt heidän huomiotaan ja jonka he jo olivat
unohtaneet. Ainoastaan etsaaja Jean Lermite, joka sattumalta oli tullut
oikeuspalatsiin, aprikoi mitä hän äsken ikään oli nähnyt ja kuullut.

Hän laski kätensä asianajaja Joseph Aubarrén olkapäälle ja sanoi:

— Se mistä olen kiitollinen presidentti Bourrichelle, on että hän
on osannut torjua tyhjän uteliaisuuden ja kavahtaa itsensä tuosta
intellektuaalisesta ylpeydestä, joka on tietävinään kaikki. Jos olisi
asetettu vastakkain konstaapeli Matran ja tohtori David Matthieun
ristiriitaiset todistukset, niin olisi tuomari joutunut tielle, jolla
ei kohtaa muuta kuin epäilyä ja epätietoisuutta. Käydä tutkimaan
tosiasioita arvostelevan järjen sääntöjen mukaan ei sovellu hyvään
oikeudenhoitoon. Jos tuomari olisi kyllin epäviisas erehtyäkseen
tähän menettelyyn, niin hänen tuomionsa jäisivät riippuviksi hänen
omasta yksityisestä ymmärryksestään, joka useimmiten on vähäinen, ja
inhimillisestä vajavaisuudesta, joka on läpikäyvä. Mitä arvoa niille
jäisi silloin? Ei voi kieltää, että historiallinen menettely on
kokonaan sopimaton hankkimaan sitä varmuutta, mikä tässä on tarpeen.
Tarvitsee vain muistaa Walter Raleighin seikkailua.

Eräänä päivänä kun Walter Raleigh, ollessaan vankina Lontoon Towerissa,
tapansa mukaan istui työn ääressä kirjoittaen maailmanhistoriansa
toista osaa, syntyi riitely hänen ikkunansa edustalla. Hän nousi
katsomaan noita riiteleviä ihmisiä, ja taas istahtaessaan työnsä
ääreen, hän ajatteli saaneensa tapahtumasta hyvin tarkan käsityksen.
Mutta kun hän seuraavana päivänä keskusteli siitä erään ystävänsä
kanssa, joka oli ollut riidassa läsnä, vieläpä osallisenakin, niin tämä
ystävä väitti toisinpäin joka ikisessä kohdassa. Silloin hän rupesi
miettimään, kuinka vaikeaa on oikein arvostella ammoisia tapahtumia,
jotka ovat meille kaukaisia, kun hän oli voinut niin erehtyä siitä,
mitä oli ollut omin silmin näkemässä, ja niin hän heitti historiansa
käsikirjoituksen tuleen.

Jos tuomareilla olisi yhtä arka omatunto kuin Sir Walter Raleighin oli,
niin he heittäisivät tuleen kaikki kuulustelupöytäkirjansa. Vaan siihen
heillä ei ole oikeutta. Se olisi heidän puoleltaan oikeuden epääminen,
rikos. Tietämisen saa heittää, mutta tuomitsemista ei käy heittäminen.
Ne, jotka tahtovat, että oikeudenpäätökset perustuisivat tosiasiain
järkiperäiseen tutkimiseen, ovat vaarallisia sofisteja ja porvarillisen
sekä sotilaallisen oikeuden kavalia vihollisia.

Presidentti Bourrichella on liian lainopillinen ymmärrys hänen
jättääkseen tuomionsa järjen ja tieteen varaan, joiden päätelmistä
voidaan kiistää loppumattomiin asti. Hän perustaa ne opinkappaleihin
ja perinnäistapaan ja -tietoon, niin että hänen tuomionsa vetävät
pätevyydessä vertoja kirkon käskyille. Hänen tuomionsa ovat kanoonisia.
Olen kuullut, että hänellä on joukko pyhiä säädöksiä, joista hän
ne ottaa. Huomatkaa esim., että hän luokittelee todistukset, ei
epävarmojen ja pettävien tunnusmerkkien mukaan, missä määrin niissä on
todennäköisyyttä ja inhimillistä totuutta, vaan sisäisten, pysyvien
ja ilmeisten tunnusmerkkien mukaan. Hän punnitsee ne aseiden painon
mukaan. Onko mitään samalla kertaa yksinkertaisempaa ja viisaampaa?
Järjestyksenvalvojan antaman todistuksen hän katsoo kumoamattomaksi,
sivuuttaen hänen inhimillisen olemuksensa ja käsittäen hänet
metafyysillisesti, matrikkelinumerona ja ihanteellisesti järjestetyn
poliisin kategoriain mukaan.

Ei niin, että Matra (Bastien), syntynyt Cinto Montessa (Corsicassa),
ei hänen mielestään saattaisi erehtyä. Hän ei ole koskaan luullut,
että Bastien Matra olisi varustettu erikoisen terävällä huomiokyvyllä,
eikä myöskään että hän asiaa tutkiessaan käyttäisi mitään tarkkaa ja
tunnollista menettelytapaa. Totta puhuen, hänen ajatuksissaan ei ole
laisinkaan Bastien Matra, vaan konstaapeli n:o 64.

Ihminen on erehtyväinen, ajattelee hän. Pekka ja Paavo voivat erehtyä.
Cartesius ja Gassendi, Leibniz ja Newton, Bichat ja Claude Bernard
ovat voineet erehtyä. Me teemme kaikki ja joka hetki erehdyksiä.
Lukemattomat ovat ne syyt, jotka johtavat meitä harhaan. Aistimukset
ja järjen päätelmät ovat harhakäsitysten lähteitä ja epävarmuuden
synnyttäjiä. Ei tule luottaa yhden ihmisen todistukseen: _Testis unus,
testis nullus_. Mutta numeroon voi luottaa. Bastien Matra, Cinto
Montesta, on erehtyväinen. Mutta konstaapeli n:o 64, sivuuttaen hänen
ihmisolemuksensa, ei voi erehtyä. Hän on puhdas olio. Oliossa itsessään
ei ole mitään sellaista, mitä on ihmisissä ja mikä häiritsee, turmelee
ja pettää heitä. Se on puhdas, sekoittumaton ja muuttumaton. Siksipä
oikeus hylkäsikin epäröimättä tohtori David Matthieun todistuksen,
jonka antaja on vain ihminen, ja hyväksyi sen, minkä konstaapeli n:o 64
antoi, joka on puhdas aate ja laskeutunut ikäänkuin Jumalasta lähtevä
säde tuomiopöydän ääreen.

Näin menetellen presidentti Bourriche hankkii itselleen takeen
eräänlaisesta erehtymättömyydestä, — ainoasta, mitä tuomari voi vaatia.
Kun ihminen, joka todistaa, on varustettu sapelilla, niin tulee kuulla
sapelia eikä ihmistä. Ihminen on halveksittava ja voi olla väärässä.
Mutta sapeli ei ole, ja se on aina oikeassa. Presidentti Bourriche
on syvälle tunkeutunut lakien henkeen. Yhteiskunta lepää voiman
perustalla, ja voimaa tulee kunnioittaa yhteiskuntien majesteetillisena
pystyssäpitäjänä. Oikeus on voiman käytäntöön sovelluttamista.
Presidentti näkee, että konstaapeli n:o 64 on pikku osanen ruhtinaasta.
Ruhtinas asuu jokaisessa palvelijassaan. Kumota konstaapelin n:o 64
pätevyys on valtion heikontamista. Syödä yksi käpykaalin lehdistä,
se on syödä koko käpykaali, kuten Bossuet sanoo ylevällä kielellään
(_Valtiotaito Pyhästä raamatusta otettu, passim_).

Kaikki miekat samassa valtiossa ovat käännetyt samanne päin. Jos ne
nousevat toinen toistansa vastaan, kukistuu valtakunta. Sentakia
syytetty Crainquebille oikeudenmukaisesti tuomittiin viidentoista
päiväni vankeuteen ja viidenkymmenen frangin sakkoon konstaapelin n:o
64 todistuksen nojalla. Olen kuulevinani presidentti Bourrichen itsensä
tekevän selkoa niistä ylevistä ja kauniista syistä, jotka määräsivät
hänen päätöksensä. Kuulen hänen sanovan:

"Olen tuominnut tämän henkilön konstaapelin n:o 64 todistuksen
mukaisesti, koska konstaapeli n:o 64 on virallisen vallan ilmaus.
Ja käsittääksenne minun viisauteni teidän tarvitsee vain kuvitella,
että olisin menetellyt päinvastoin. Te huomaatte silloin heti kohta,
että se olisi ollut mieletöntä. Sillä jos tuomitsisin valtaa vastaan,
niin minun tuomioni eivät koskaan astuisi voimaan. Huomatkaa, hyvät
herrat, että tuomareita ei totella muutoin kuin mikäli heillä on
valta puolellaan. Ilman santarmeja olisi tuomari vain poloinen
haaveilija. Vahingoittaisin itseäni, jos tuomitsisin santarmin
olevan väärässä. Toisekseen on itse lakien henki sitä vastaan.
Riistää aseet voimakkailta ja asestaa heikot — se olisi kumota se
yhteiskuntajärjestys, jota minun tehtäväni on varjella. Oikeus on
vakiutuneitten vääryyksien vahvistamista. Näemmekö sen koskaan
asettuvan valloittajia vastaan tai tekevän tenää vallananastajille?
Kun epälaillinen mahti kohottautuu valtaan, ei oikeuden tarvitse muuta
kuin tunnustaa se, niin se on laillinen. Kaikki on itse muodossa, eikä
rikoksen ja syyttömyyden väliä ole kuin leimapaperin paksuus.

"Sinun, Crainquebille, olisi tullut olla väkevämpi puoli. Jos
huudettuasi: 'Alas lahtarit!' olisit julistuttanut itsesi keisariksi,
diktaattoriksi, tasavallan presidentiksi tai vaikkapa vain
kaupunginvaltuusmieheksi, niin vakuutan sinulle, etten olisi tuominnut
sinua viidentoista päivän vankeuteen ja viidenkymmenen frangin sakkoon.
Olisin vapauttanut sinut kaikesta rangaistuksesta. Siihen voit luottaa."

Tähän tapaan olisi epäilemättä presidentti Bourriche puhunut,
sillä hänellä on lakimies-ymmärrystä ja hän tietää mitä esivallan
jäsen on yhteiskunnalle velkaa. Hän puolustaa sen peruskäsityksiä
järjestelmällisesti ja johdonmukaisesti. Oikeus on luontojaan
yhteiskunnallinen. Ainoastaan huono ajatustapa saattaa tahtoa sitä
inhimilliseksi ja herkkätuntoiseksi. Sitä hoidetaan määrättyjen
sääntöjen eikä kaikkien hellien väristysten ja mielevien mietteiden
mukaan. Ennen kaikkea älköön vaadittako, että se tekisi oikeutta,
sitä sen ei suinkaan tarvitse tehdä silti että se on oikeus; jopa
tahtoisin väittää, että koko ajatus oikeudesta, joka tekisi oikeutta,
on saattanut itää ainoastaan anarkistin aivoissa. Presidentti Magnaud
julistaa, se on kyllä totta, kohtuullisia tuomioita. Mutta ne kumotaan,
ja siinä tapahtuu oikeus.

Oikea tuomari punnitsee todistukset aseiden painon mukaan. Sen olemme
nähneet Crainquebillen jutussa ja monessa muussa kuuluisammassakin.

Näin puhui herra Jean Lermite, käyskellen edes-takaisin istuntosalin
etehisessä.

Asianajaja Joseph Aubarrée, joka oli hyvin tutustunut oikeuspalatsiin,
vastasi raappien nenänpäätään:

— Jos tahdotte kuulla minun ajatukseni, niin en usko, että herra
presidentti Bourriche olisi kohonnut niin korkean metafysiikan
kannalle. Minun mielestäni hän, katsoessaan konstaapelin n:o 64
todistaneen totuuden mukaisesti, teki aivan yksinkertaisesti vain mitä
oli nähnyt aina tehtävän. Matkimisesta on etsittävä syy useimpiin
ihmisten tekoihin. Kun vain noudattaa yleistä tapaa, voi aina käydä
rehellisestä miehestä. Kunnon ihmisiksi sanotaan niitä, jotka tekevät
kuten kaikki muutkin.



V

Kuinka Crainquebille alistuu tasavallan lakeihin.


Kun Crainquebille oli tuotu takaisin vankilaan, istahti hän
seinäjakkaralleen, mieli täynnä hämmästystä ja ihmettelyä. Hän
tuskin itsekään oli selvillä siitä, että tuomarit olivat erehtyneet.
Oikeusistuin oli salannut sisäiset heikkoutensa ulkonaisen
majesteettinsa peittoon. Hän ei saattanut uskoa, että hän voisi olla
oikeassa noita viranomaisia vastaan, joiden perusteluja hän ei ollut
ymmärtänyt: hänen oli mahdotonta saada päähänsä, että joku kohta ei
olisi ollut oikeallaan niin ylevässä ja kauniissa toimituksessa. Sillä
kun hänen ei ollut tapana käydä kirkossa eikä Elysée-palatsissa, ei
hän elämänpäivänään ollut nähnyt mitään niin kaunista kuin tutkimus
poliisi-oikeudessa.

Hän tiesi kyllä, ettei hän ollut huutanut: "Alas lahtarit!" Ja että
hänet oli tuomittu viidentoista päivän vankeuteen sen huutamisesta,
se oli hänen mielestään korkea ja salaperäinen ihme, yksi niitä
uskonkappaleita, joista uskovaiset pitävät kiinni niitä käsittämättä,
hämärä ja samalla häikäisevä ilmestys, kunnioitettava ja peljättävä.

Tuo vanhus pahanen tunsi tunnossaan, että hän jollakin salaperäisellä
tavalla oli loukannut konstaapelia n:o 64, samoinkuin pikku poika,
joka lukee piplianhistoriaansa, tuntee itsensä syylliseksi Eevan
syntiin. Hänelle oli tuomion kautta ilmoitettu, että hän oli huutanut:
"Alas lahtarit!" Niinmuodoin hän oli huutanut "Alas lahtarit!"
salaperäisellä, hänelle itselleen tuntemattomalla tavalla. Hän oli
siirtynyt yliluonnolliseen maailmaan. Hänen tuomionsa oli hänen
ilmestyskirjansa.

Jos hän ei saanut itselleen selvitetyksi rikostaan, niin ei hän
myöskään sen paremmin selvitellyt rangaistusta. Tuomion julistaminen
oli hänestä jotain juhlallista ja ylhäisen suurta, hartautta
herättävää, jotain häikäisevää, jota ei ymmärretä, josta ei kiistellä,
josta ei ole itseään kiittäminen eikä valittaminen. Jos hän tällä
hetkellä olisi nähnyt katon aukenevan ja presidentti Bourrichen,
säteikkö otsalla, valkoisin siivin liihoittelevan alas, ei hän
laisinkaan olisi hämmästynyt tätä uutta lain kunnian ja ihanuuden
ilmestystä. Hän olisi vain sanonut itselleen: "Katsohan, minun juttuni
jatkuu vielä!"

Seuraavana päivänä hänen asianajajansa tuli häntä katsomaan:

— No, ukkoseni, teidän ei ole kovin huonosti laita? Rohkeutta vaan!
Kaksi viikkoa kuluu pian. Saamme tosiaankin olla tyytyväisiä.

— Niin, siihen nähden, kyllähän herrat olivat hyvin leppeitä ja
kohteliaita; ei yhtä haukkumasanaa. Sitä en olisi uskonut... Ja
ovenvahdilla oli oikein valkoiset hansikkaat käsissä. Huomasitteko sen?

— Tarkoin punniten, meidän olisi ollut paras tunnustaa.

— Suittaa olla.

— Crainquebille, minulla on teille hyvä uutinen kerrottavana. Eräs
hyväätekevä nainen, jonka huomion olen saanut käännetyksi teidän
tilaanne, on jättänyt minun huostaani teidän hyväksenne viidenkymmenen
frangin suuruisen rahasumman, joka on käytettävä sen sakon
maksamiseksi, mihin teidät tuomittiin.

— Milloinka minä siis saan nuo viisikymmentä frangia?

— Ne jätetään kansliaan. Teidän ei tarvitse olla huolissanne.

— Yksi kaikki... Niin kiittäkää yhtähyvin minun puolestani sitä rouvaa.

Ja Crainquebille mutisi itsekseen miettien:

— Tällaista ei vaan tapahdu joka päivä, eipä vaankaan.

— Älkää liioitelko asiaanne, Crainquebille. Se ei ole mikään
harvinainen tapaus, kaukana siitä.

— Tokkohan voisitte sanoa, mihinkä ovat tupanneet minun käsikärryni?



VI

Crainquebille yleisen mielipiteen silmissä.


Crainquebille oli päässyt vankilasta ja lykkeli taas rattaitaan pitkin
Montmartrekatua ja huuteli: Kaalia, lanttuja, porkkanoita!

Hän ei ylpeillyt eikä hävennyt seikkailuaan. Hänelle ei ollut
siitä jäänyt mitään tuskallista muistoa. Se oli vaikuttanut häneen
teatterilta, matkustukselta ja unelta. Varsinkin hänestä oli hupaista
taas astua liassa kivikaduilla ja nähdä päänsä päällä taivas
vesitihkussa ja likaisena kuin katuoja, hänen kaupunkinsa oma tuttu
taivas. Joka kadunkulmassa hän pysähtyi juomaan pikku lasin; vapaana
ja iloisena hän sylkäisi kouriinsa känsäisten kämmenpäiden voiteeksi,
tarttui taas kaidetankoon ja lykkäsi rattaitaan, ja parvi varpusia
aamuvirkkuja ja köyhiä kuten hänkin, jotka katukiviltä etsivät
elatustaan, pyrähti hänen edestään lentoon säikähtäen hänen huutoaan:
Kaalinkupuja, lanttuja, porkkanoita!

Vanha kyökkipiika lyykytteli rattaiden luo ja sanoi, selleriä
peukaloiden:

— Mikä teillä on ollut, Crainquebille? Teitä ei ole näkynyt kolmeen
viikkoon. Oletteko ollut sairas? Näytätte vähän kalpealta.

— Niin, tiedättekö, rouva Mailloche, minä olen elänyt koroillani.

Hänen elämäänsä ei ole tullut mitään muutosta, paitsi että hän käy
viinakaupassa entistään useammin. Siksi näet, että hän kuvittelee
olevan juhlapäivän, ja että hän on saanut tutustua niin moneen
ihmisystävälliseen henkilöön. Hän palaa hieman iloisella päällä
ylisilleen. Ojennuttuaan olkitilalleen hän levittää ylleen säkit, jotka
kastanjakauppias kadunkulma-puodista on hänelle lainannut ja joita hän
käyttää peittonaan, ja hän ajattelee:

— Vankilassa ei ole valittamista; siellä on kaikki mitä tarvitaan.
Mutta parempi on kuitenkin olla kotona.

Hänen tyytyväisyytensä ei kestänyt kauan. Hän huomasi pian, että
ostajat katsoivat häneen nyrpeästi.

— Hyvää selleriä, rouva Cointreau!

— En tarvitse.

— Mitä, ettekö tarvitse? Ettehän toki elä paljaalla ilmalla.

Vastausta sanomatta rouva Cointreau kääntyi pois ja meni ylpeästi
takaisin suureen leipomoliikkeeseen, jonka omistaja hän oli.
Puotirouvat ja portin vartiavaimot, jotka taannoin vielä kilvan
pyörivät hänen vihannan ja kukitellun kuormansa ääressä, kääntyivät
nyt pois hänestä. Tultuaan sille kohdalle, missä kenkäkauppa
"Suojelusenkeli" oli, ja missä hänen seikkailunsa lain ja oikeuden
kourissa alkoi, huusi hän:

— Rouva Bayard, rouva Bayard, te olette minulle velkaa viisitoista
sou'ta viime kerralta.

Mutta rouva Bayard, joka istua ryllötti puotipöytänsä ääressä, ei
viitsinyt kääntää päätänsäkään.

Koko Montmartre-katu tiesi että vanha Crainquebille oli vasta päässyt
vankilasta, ja koko Montmartre-katu ei ollut häntä enää tuntevinaan.
Huhu, että hänet oli tuomittu linnaan, oli kulkeutunut aina
esikaupunkiin ja Richer-kadun meluisaan kulmaukseen saakka.

Siellä hän äkkäsi keskipäivällä rouva Lauren, hyvän ja uskollisen
ostajansa, kuuristuneena yli pikku Martinin vihannesrattaiden. Hän
sormieli suurta kaalinkupua.

Hänen hiuksensa kimmeltelivät päivänpaisteessa ikäänkuin paksu kimppu
kiemuraisia kultarihmoja. Ja pikku Martin, huononpäiväinen, tyhmä
vätys, vannoi käsi sydämellä, ettei ollut olemassa sen hienompaa
tavaraa kuin hänellä.

Tämän nähdessään Crainquebille tunsi sydäntänsä viiltävän. Hän survaisi
kuormansa pikku Martinin rattaita vastaan ja sanoi rouva Laurelle
valittavalla ja särkyneellä äänellä:

— Ette tee kauniisti, kun karkaatte minulta toisten kaupoille.

Rouva Laure ei ollut, sen hän itsekin hyvin tiesi, suinkaan mikään
herttuatar. Hienoston piireistä ei ollut kotoisin hänen käsityksensä
vankivaunuista ja kopista. Mutta saattaahan olla rehellinen säädyssä
missä hyvänsä, vai kuinka? Jokaisella on oma itsetuntonsa, eikä
kukaan halua antautua tekemisiin henkilön kanssa, joka tulee suoraan
vankilasta. Hän vastasikin Crainquebillelle ainoastaan yökättelevän
liikkeellä. Ja vanha kaupustelija, joka hyvin ymmärsi solvauksen,
karjaisi:

— Katuämmä! Huuti!

Rouva Laure pudotti käsistään vihannan kaalinkupunsa ja huusi:

— Hyi häpeä, vanha kuormakaakki! Tulee suoraan vankikopista ja käy
ihmisten silmille!

Jos Crainquebille olisi ollut kylmäverinen, ei hän ikinä olisi
soimannut rouva Laurea hänen elämänehdoistaan. Hän tiesi liian hyvin,
ettei ihminen tee mitä tahtoo tässä elämässä, ettei hän itse valitse
ammattiaan ja että kunnon ihmisiä on kaikkialla. Hänen tapanaan
oli pysyä viisaasti syrjässä ostajien kotoisista oloista eikä hän
halveksinut ketään. Mutta nyt hän oli poissa suunniltaan. Kolmeen
kertaan hän nimitti rouva Laurea katuämmäksi, haaskaksi ja lutkaksi.

Piiri uteliaita kertyi rouva Lauren ja Crainquebillen ympärille, jotka
vaihtoivat vielä joukon melkein yhtä mahtipontisia haukkumasanoja
keskenään ja kaiketi olisivat lasketelleet koko rukousnauhan päästä
päähän, ellei poliisikonstaapeli yht'äkkiä olisi ilmestynyt ääreen ja
äänettömyydellään ja liikkumattomuudellaan tehnyt heidät vilahduksessa
yhtä mykiksi ja liikkumattomiksi kuin hän itsekin.

He erosivat. Mutta tämä kohtaus teki lopun Crainquebillestä Montmatren
esikaupungin ja Richer-kadun silmissä.



VII

Seuraukset.


Vanha mies kulki katua edelleen ja mutisi:

— Oikea haikala! Pahempaa haikalaa ei ole koko maailmassa kuin tuo
naikkonen.

Mutta sydämensä syvyydessä ei hän tästä syystä soimannut rouva Laurea.
Hän ei häntä halveksinut siitä, että hän oli mikä hän oli. Pikemmin hän
kunnioitti häntä tuntien hänet säästeliääksi ja toimeentulevaksi. Ennen
he mielellään olivat puhelleet toistensa kanssa. Rouva Laure jutteli
hänelle vanhemmistaan, jotka asuivat maalla. Ja molemmilla heillä oli
sama unelma: päästä hoitamaan pientä puutarhaa ja pitämään kanoja.
Rouva Laure oli hyvä ostaja. Kun Crainquebille näki hänet ostamassa
kaalinkupuja pikku Martinin rattailta, likaisen vätyksen, mitättömän
miehen, niin se ihan väänteli hänen vatsaansa, ja kun rouva Laure
sitten teki hänelle ruman eleensä, silloin kuohahti häneltä sappi.

Ja niin se kävi.

Pahinta oli, ettei rouva Laure ollut ainoa, joka kohteli häntä kuin
mitäkin rupitautista. Ei kukaan ollut enää häntä tuntevinaan. Aivan
samoin kuin rouva Laure tekivät kaikki muutkin — rouva Cointreau,
leipomaliikkeen pitäjä, rouva Bayard, "Suojelusenkelin" emäntä, koko
ostajakunta halveksi ja vieroi häntä.

Siis, sentakia että oli istunut kopissa viisitoista päivää, ei enää
kelvannut edes sipulia kauppaamaan! Oliko siinä oikeutta? Oliko
järkeä antaa kunnon miehen kuolla nälkään sentakia, että hänellä oli
ollut rettelöltä sapeliniekan kanssa. Jos hän ei enää saanut kaupita
vihanneksiaan, ei hänellä ollut muuta kuin kupertua kuolemaan.

Kuten huonosti säilytetty viini muuttui hän katkeraksi kuin etikka.
Oltuaan sananvaihdossa rouva Lauren kanssa, oli hän nyt riitajalalla
kaikkien ihmisten kanssa. Vähimmästäkin syystä hän antoi heidän
kuulla kunniansa, eikä hän koristellut sanojaan, se on varma. Jos he
hypistelivät liian kauan hänen tavaroitaan, ärähti hän heille, että
menisivät muuanne kuolua tekemään ja happanemaan; ja jos hän tapasi
tuttaviaan, kävi hän heti hammasnuottaan heidän kanssaan. Hänen entinen
ystävänsä, kastanjakauppias, joka oli lopettanut tuttavuuden, vannoi
että tuo peijakkaan Crainquebille oli oikea piikkisika. Eikä sitä
käynyt kieltäminen: hän tuli siivottomaksi, juonikkaaksi, ruokottomaksi
suultaan, huonoksi toveriksi.

Asia oli se, ettei hän, huomatessaan yhteiskunnan puutteellisuuden,
osannut yhtä helposti kuin korkeakoulun professori ilmaista ajatuksiaan
järjestelmän vioista ja välttämättömistä parannuksista, ja etteivät
ajatukset hänen päässään pyörineet oikeassa järjestyksessä ja mitassa.

Onnettomuus sai hänet tekemään väärin. Hän kosti niille, jotka
eivät tahtoneet hänelle mitään pahaa, ja välistä sellaisille, jotka
olivat häntä heikompia. Kerran sai häneltä korvapuustin Alphonse,
viinikauppiaan pikku poika, joka oli kysynyt häneltä oliko hyvä olla
vankilassa. Crainquebille sivalsi häntä poskelle ja sanoi:

— Senkin penikka! Isäsi pitäisi istua kopissa, sen sijaan että hän
paisuu rikkaaksi myömällä myrkkyään!

Ei teko eivätkä sanat olleet hänelle kunniaksi; sillä, kuten
kastanjakauppias hänelle aivan oikein huomautti, ei saa lyödä lasta,
eikä moittia häntä isän takia, jota hän ei ole valinnut itselleen.

Hän oli antautunut juomaan. Mitä vähemmän hän ansaitsi rahaa, sitä
enemmän hän joi viinaa. Hän, ennen säästeliäs ja kohtuullinen mies,
ihmetteli itsekin tätä muutosta.

— En ole milloinkaan ollut ryyppymies, sanoi hän. Ihminen mahtaa
höperöityä, kun käy vanhaksi.

Toisinaan hän tuomitsi ankarasti laiskuuttaan ja huonoa käytöstään.

— Kuulepas, Crainquebille, sinusta ei ole enää muuhun kuin käsivarttani
koukistamaan.

Toisinaan hän sai petetyksi itsensä ja uskoi juovansa siksi, että se
oli hänelle tarpeellista.

— En voi sille mitään, täytyy aina aika välistä juoda lasi, se
virkistää ja antaa voimia. Ja sydänalassani polttaa mikä polttaneekin,
se on totinen tosi. Eikä silloin mikään niin vilvoita kuin ryyppy.

Usein häneltä jäi menemättä aamukierrolle, eikä hänellä enää ollut
rattaillaan kuin pilautunutta tavaraa, jota hän oli saanut velaksi.

Eräänä päivänä kun hän tunsi polvensa raukeiksi ja sydämensä
väsyneeksi, jätti hän rattaansa vajaan ja vietti koko jumalan päivän
kierrellen matami Rosen, makkarankaupustelijan, pöydän ja hallien
likööripuotien tienoilla toisesta toiseen. Sitten illalla, jokin vasu
istuimenaan, hän ajatteli tilaansa ja tunsi, miten hän oli mennyt
rappiolle.

Hän muisti entisen voimansa ja kuinka paljon hän oli silloin jaksanut,
pitkät rupeamansa ja hyvät ansionsa, lukemattomat eletyt päivänsä,
niin onnelliset ja toinen toisensa kaltaiset, astelunsa edes-takaisin
hallien kivipermannolla öisin odottaessaan vihannesten saapumista,
— kuinka hän sitten otti ne vastaan suurin sylyyksin ja järjesti ne
taitehikkaasti rattailleen — kuinka hän nielaisi yhdellä kulauksella
kupposensa kuumaa matami Theodoren kahvikojulla seisoen, toinen käsi
vankasti rattaan kaiteessa... Hän muisti huutonsa, kuinka se kimakkana
kuin kukon kiekuna, halkoi aamuilmaa, kulkunsa pitkin ihmisvilinäisiä
katuja, koko harmittoman ja uuraan elämänsä ihmishevosena, joka puolen
vuosisadan ajan oli kantanut pyörivällä pöydällään yövalvomisten ja
huolien kuluttamille kaupunkilaisille maalaiskasvitarhojen vereksiä
satoja. Ja päätään ravistaen hän huokasi:

— Ei! en ole enää entisessä ramussani. Minä olen mennyttä kalua. Ruukku
käy kaivolla, kunnes särkyy. Ja sen koommin, tuon oikeusjutun jälkeen,
minulla ei enää ole samaa arvoa kuin etinen. Minä en ole enää sama
mies, siinä se.

Hän oli tosiaankin turmeltunut. Hänen tilaansa joutunut on niinkuin
mies, joka makaa maassa eikä kykene nousemaan jalkeille. Kaikki
kulkijat kiipeävät hänen ylitseen.



VIII

Viimeiset seuraukset.


Tuli kurjuus, musta kurjuus. Vanhalla kiertävällä kaupustelijalla,
joka ennen oli palannut Montmartren esikaupungista pussi täynnä
hopeakolikoita, ei ollut enää ropoakaan. Ja oli talvisaika.
Heinä-ylisiltään karkoitettuna hän yöpyi ajokalujen alla vaunuvajassa.
Oli satanut jo neljättä viikkoa, katuviemärit paisuivat yli
partaittensa ja vesi tulvi vaunuvajaan.

Kyyristyneenä rattailleen, saastutettujen vesien päällä, hämähäkkien,
rottien ja nälistyneiden kissojen seurassa, istui hän vajan hämärässä
ja mietiskeli. Hän ei ollut syönyt ruoan kipenettä koko päivänä eikä
hänellä enää ollut peitokseen kastanjakauppiaan säkkejä. Ja hänen
mieleensä johtui nuo kaksi viikkoa, joina hallitus oli hänelle antanut
ruoan ja asunnon. Hän kadehti vankien osaa, joiden ei tarvinnut kärsiä
vilua eikä nälkää, ja hänelle pälkähti päähän ajatus:

— Kun kerran tiedän tempun, niin miksi en sitä koettaisi?

Hän nousi rattailta ja lähti kadulle. Kello oli tuskin yli yhdentoista.
Oli kolkkoa ja pimeää. Laskeutui sumu, kylmempi ja läpitunkevampi kuin
sade. Joku kulkija liikkui pitkin seinävieriä.

Crainquebille sivuutti Saint-Eustachen kirkon ja poikkesi
Montmartre-kadulle. Katu oli autio. Yksi ainoa järjestyksenvalvoja
seisoi liikkumattomana jalkakäytävällä kirkon kuorin kupeella,
kaasulyhdyn alla, ja liekin ympärillä saattoi erottaa hienon punervan
sadevihman. Se putoeli poliisin huppukaulukselle; hänellä näytti olevan
jäätävä vilu, mutta joko hän mieluummin pysyttelihe valon läheisyydessä
tai oli väsynyt kävelemiseen, niin hän pysyi tämän kynttilänsä alla ja
oli siitä kenties saanut itselleen toverin, ystävän.

Tämä värjyvä liekki oli hänen ainoa rattonsa autiossa yössä. Hän
seisoi niin liikahtamattomana, että häntä tuskin luuli ihmisolennoksi;
hänen saappaidensa kuvajainen märkää jalkakäytävää vastaan, joka
näytti järveltä, jatkoi häntä alaspäin ja sai hänet kaukaa katsoen
häämöttämään joltakin puoleksi vedestä nousseelta merihirviöltä.

Lähempää hän taas, huppukauluksineen ja aseineen, näytti samalla
kertaa munkilta ja soturilta. Hänen kasvojensa suuret piirteet, joita
huppukauluksen luoma varjo vielä suurensi, olivat hyvänsävyiset ja
surulliset. Hänellä oli paksut ja lyhyet harmaat viikset. Hän itse oli
vanha aliupseeri, nelisiin kymmeniinsä ehtinyt.

Crainquebille lähestyi hiljaa ja sanoi epäröivällä ja heikolla äänellä:

— Alas lahtarit!

Sitten hän odotti tämän taikasanan vaikutusta. Mutta sillä ei ollut
vaikutusta mitään. Poliisi seisoi yhä liikkumattomana ja mykkänä,
käsivarret ristissä lyhyen päällysvaipan alla. Selkiselällään ja
pimeässä loistavina katselivat hänen silmänsä Crainquebilleen
surullisesti, valppaasti ja halveksivasti.

Hämmästyneenä, mutta vielä viimeinen päättäväisyyden tähde mielessään
Crainquebille änkytti:

— Alas lahtarit! — johan minä sanoin. Pitkä äänettömyys seurasi,
joll'aikaa hieno punerva sade vihmoi ja jäätävä pimeys vallitsi.
Vihdoin poliisi avasi suunsa:

— Noin ei saa sanoa... Ihan totisesti, noin ei saa sanoa. Teidän
iällänne tulisi olla enemmän ymmärrystä... Menkää menojanne.

— Miksette vangitse minua? kysyi Crainquebille.

Poliisi pudisti päätään kostean huppukauluksen alla:

— Jos pitäisi korjata talteen kaikki viinaratit, jotka sanovat
sellaista mitä ei saa, niin olisipa siinä urakkaa! ... Ja mitä se
hyödyttäisi?

Tämän ylhäisen ylenkatseen kukistamana Crainquebille seisoi pitkän
aikaa tyhmistyneenä ja sanattomana, jalat katuojassa. Ennen menoansa
hän yritti antaa selitystä:

— En minä teitä tarkoittanut, kun sanoin: "Alas lahtarit!" En teitä
enkä muitakaan. Se oli vain eräs aate.

Poliisi vastasi vakavalla sävyisyydellä:

— Olipa aate tai mikä tahansa, mutta niin ei olisi pitänyt sanoa; sillä
kun ihminen tekee velvollisuutensa ja saa kärsiä paljon vaivaa, ei
häntä saa loukata tyhmillä sanoilla... Minä kehohan teitä uudestaan
menemään.

Pää kumarassa ja kädet kupeella retkuvina katosi Crainquebille
sateeseen ja pimeyteen.




PUTOIS



I


Lapsuudenkotimme puutarha, sanoi herra Bergeret, tuo puutarha, jota
oli parikymmentä askelta laidasta laitaan, oli meille ääretön maailma
täynnä riemuja ja kammoja.

— Lucien, muistuuko vielä Putois mieleesi? kysyi Zoé hymyillen
erikoiseen tapaansa, huulet suljettuina ja nenä kouristuneena yli
neulomuksen.

— Muistuuko hän mieleeni!... Kaikista olennoista, jotka ovat kulkeneet
silmieni editse lasna ollessani, on juuri Putois parhaiten säilynyt
muistossani. Kaikki hänen kasvojensa ja luonteensa piirteet ovat
ilmielävinä edessäni. Hänellä oli suippo pää...

— Matala otsa, lisäsi Zoé.

Ja veli ja sisar luettelivat vuorotellen, yksitoikkoisella äänellä ja
kujehtivalla juhlallisuudella, jonkinmoisen tuntomerkki-ilmoituksen
kohta kohdaltaan:

— Matala otsa.

— Mulkosilmät.

— Vilhuva katse.

— Pieniä ryppyjä ohimolla.

— Terävät, kiiltävän punaiset poskipäät.

— Korvalehdet aivan uurteettomat.

— Ilmeettömät kasvonpiirteet.

— Ainoastaan kädet, jotka olivat alati liikkeessä, ilmaisivat hänen
ajatuksiaan.

— Laiha, hieman koukkuselkäinen, hintelä vartaloltaan.

— Mutta silti tavattoman väkevä.

— Taivutti helposti viidenfrangin rahan etusormen ja peukalon välissä...

— Joka hänellä oli julma.

— Hänen äänensä oli laahaava...

— Ja puhe mesimakeaa.

Kesken kaiken herra Bergeret huudahti vilkkaasti:

— Zoé, mehän unohdimme: "kellahtava tukka, harva hiuskasvu".
Alottakaamme uudestaan.

Pauline, joka ihmetellen oli kuunnellut tätä omituista luetteloa, kysyi
isältään ja tädiltään, kuinka he olivat voineet oppia ulkoa tuon pitkän
hokemaisen ja miksi he lukivat sitä noin ikäänkuin mitä messua.

Herra Bergeret vastasi vakavasti:

— Pauline, se mitä äsken kuulit on pyhitetty, voisinpa sanoa liturginen
teksti Bergeret-sukua varten. On paikallaan, että se siirtyy sinun
huostaasi, jotta se ei hukkuisi tätisi ja minun kerallani. Sinun
isoisäsi, tyttöseni, sinun isoisäsi Éloi Bergeret, joka ei mielistynyt
mihin hyvänsä, piti tätä "hokemaista" suuressa arvossa, varsinkin
katsoen sen syntyyn. Hän nimitti sitä "Putois'n anatomiaksi". Ja hän
sanoi monesti pitävänsä Putois'n anatomiasta, eräissä suhteissa,
enemmän kuin Laskiais-ukon. "Jos kohta Xenomaneen tekemä kuvaus", sanoi
hän, "onkin oppineempi ja rikkaampi harvinaisista ja valikoiduista
määräsanoista, niin menee Putois'n kuva paljon sen edelle ajatusten
selvyydessä ja tyylin läpikuultavuudessa"... Hän ajatteli täten
siitä syystä, että tohtori Ledouble Tours'ista ei vielä ollut
selittänyt Rabelais'n neljännen kirjan kolmattakymmenettä, yhdettä- ja
kahdettaneljättä lukua.

— En ymmärrä rahtuakaan, sanoi Pauline.

— Syy on siinä, ettet tunne Putois'ta, tyttöseni. Tiedätkös, että
Putois oli kaikkein tutuin olento meidän lapsuudessamme, Zoé-tätisi
ja minun. Isoisäsi kotona puhuttiin alinomaa Putois'sta. Joka ikinen
kohdastaan uskoi nähneensä hänet.

— Kuka tuo Putois sitten oli? kysyi Pauline.

Vastauksen asemesta herra Bergeret purskahti nauruun, ja myöskin neiti
Bergeret nauraa hihitti yhteenpuristetuin huulin.

Pauline silmäili toisesta toiseen. Hänestä oli outoa nähdä tätinsä
nauravan näin sydämen pohjasta, ja vielä oudompaa, että hän nauroi
samalle asialle kuin velikin. Se oli todellakin kummallista, sillä
veljellä ja sisarella oli muutoin hyvin erilainen käsitystapa.

— Isä rakas, sano, kuka tuo Putois oli. Koska minun se muka kuitenkin
pitää tietää, niin sano se sitten.

— Putois, tyttöseni, oli puutarhuri. Hän oli kunnioitettavan
maanviljelijä-perheen poika Artois'sta ja asettui Saint-Omeriin
taimitarhuriksi. Mutta tarvitsijat eivät olleet häneen tyytyväisiä,
ja liike ei luonnistunut. Hän lopetti sen kokonaan ja rupesi
päivätyöläiseksi. Niiden, jotka häntä käyttivät, ei aina kestänyt kehua
kauppojaan.

Tässä neiti Bergeret keskeytti yhä nauraen:

— Muistatko, Lucien, kun isän pöydältä mustetolppo, kynät, kirjelakka
tai sakset olivat kateissa, niin hän sanoi: "Luulenpa, että Putois on
taas pujahtanut täällä."

— Niin, virkkoi herra Bergeret, Putois ei juuri ollut hyvässä maineessa.

— Siinäkö kaikki? kysyi Pauline.

— Ei, tyttöseni, ei vielä aivan. Putois oli siitä merkillinen, että hän
oli meille tuttu, kotoinen, ja kuitenkin...

— ... hän oli olematon, sanoi Zoé.

Herra Bergeret katsahti sisareensa nuhtelevasti:

— Kuinka sinä puhut, Zoé! Ja miksi rikkoa lumous tuolla tavoin? Vai oli
Putois olematon? Uskallatko väittää niin, Zoé? Ja pysyä väitteessäsi?
Oletko kyllin ajatellut olemassaolon ehtoja ja olemisen muotoja
voidaksesi vakuuttaa, että Putois oli olematon, ettei häntä koskaan ole
ollut? Ei, Putois oli olemassa, siskoseni. Mutta myönnettäköön, että se
olemassaolo oli aivan erikoista laatua.

— Minä ymmärrän yhä vähemmän ja vähemmän, sanoi Pauline lannistuneella
mielellä.

— Saat hetikohta havaita oikean asianlaidan, tyttöseni. Tiedä siis,
että Putois syntyi täysikasvuisena tähän maailmaan. Minä olin vielä
lapsi, tätisi jo pikkuneidiksi venähtämässä. Asuntonamme oli pienoinen
talo eräässä Saint-Omerin esikaupungissa. Siellä vanhempamme viettivät
rauhaista ja syrjäänvetäytynyttä elämää, kunnes heidät löysi muuan
vanha Audomarin asuja, leskirouva Cornouiller, joka eli Monplaisir
nimisellä sukutilallaan parin peninkulman päässä kaupungista ja
joka osui olemaan äitini isän täti. Hän käytti sukulaisoikeuttaan
vaatiakseen, että vanhempamme joka sunnuntai tulisivat syömään
päivällistä Monplaisiriin, niissä heidän oli herttaisen ikävä olla. Hän
sanoi kuuluvan hyvään tapaan kokoontua perhepäivällisille sunnuntaisin,
ja että ainoastaan halpasäätyiset ihmiset eivät noudattaneet tätä
vanhaa tapaa. Isä oli aivan itkeä ikävästä Monplaisir-vierailuilla. Oli
sydäntä vihlovaa nähdä hänen epätoivoaan. Mutta rouva Cornouiller ei
sitä nähnyt. Hän ei nähnyt mitään. Äiti oli urheampi. Hän kärsi yhtä
paljon kuin isänikin, ehkäpä vielä enemmän, mutta hän hymyili.

— Naiset ovat syntyneet kärsimään, sanoi Zoé.

Zoé, kaikki, mitä elää tässä maailmassa, on määrätty kärsimään.
Turhaan vanhempamme kieltäytyivät näistä kovanonnen kutsuista. Rouva
Cornouiller'n ajoneuvot saapuivat heitä noutamaan joka sunnuntai
sydänpäivän jälkeen. Heidän oli täytymys lähteä Monplaisiriin; se
oli velvoitus, jonka kiertäminen oli ehdottomasti kielletty. Se oli
vahvistettu järjestys, jonka ainoastaan ilmikapina saattoi rikkoa.
Viimein isä teki kapinan ja vannoi pyhästi ei enää ikinä ottavansa
kuuleviin korviin rouva Cornouiller'n kutsuja. Äidin huoleksi hän jätti
keksiä kulloinkin sopivia verukkeita ja syitä näihin kieltoihin, mutta
tähän toimeen äiti ei lainkaan soveltunut. Hän ei osannut teeskennellä.

— Sano ennemmin, Lucien, ettei hän tahtonut. Hän olisi osannut
valehdella kuin muutkin.

— Totta kyllä, että jos hänellä oli hyvät syyt tukena, niin hän veti
ne ennemmin esille kuin sepitti huonoja. Muistatko, sisko, kuinka hän
kerran tuli sanoneeksi päivällispöydässä: "Luojan kiitos, että Zoé on
saanut hinkuyskän; nyt emme voi pitkään aikaan lähteä Monplaisiriin."

— Niin, se on totta! sanoi Zoé.

— Mutta sinä paranit taas, Zoé. Ja rouva Cornouiller tuli eräänä
päivänä sanomaan äidillemme: "Ystäväiseni, odotan teitä varmasti
sunnuntaiksi päivälliselle Monplaisiriin miehenne kanssa." Äitimme,
jolle hänen miehensä nimenomaan oli antanut toimeksi keksiä pätevän
kiellon aiheen, sepitti tässä äärimmäisessä ahdingossa esteen, jota ei
ollut olemassa. "Olen hyvin pahoillani, rakas täti. Mutta meidän on
mahdoton tulla. Odotan puutarhuria sunnuntaiksi."

Tämän kuullessaan rouva Cornouiller vilkaisi salin lasiovesta
villiytyneeseen puutarhapahaseen, missä syreenit ja kuusamet osoittivat
olevansa ventovieraita tarhurinveitselle eikä, kaikesta päättäen, ikinä
tulevansakaan sen tuttavuuteen.

"Vai odotatte puutarhuria? Mitä varten?"

"Työhön puutarhaamme."

Ja kun äitini tahtomattansa tuli katsahtaneeksi tuohon nelikulmikkoon
hoidotonta nurmea ja puolimetsistyneitä kukkia, jota hän juuri
ikään oli sanonut puutarhaksi, käsitti hän kauhistuen, kuinka
epätodennäköinen hänen esteensä oli.

"Tuo mies", sanoi rouva Cornouiller, "voi yhtä hyvin tulla työhön
teidän... puutarhaanne maanantaina tai tiistaina. Muutoinkin se on
parempi. Ei pidä tehdä työtä sunnuntaina."

"Hän ei pääse viikolla muilta töiltä."

Olen usein huomannut, että kaikkein mielettömimmät ja hassunaikaisimmat
syyt kohtaavat vähimmin vastaväitteitä: ne ällistyttävät vastustajan
kokonaan. Rouva Cornouiller jätti kärttämisen paljon vähemmälle, kuin
olisi odottanut henkilöltä, jolla oli niin vähän taipumusta antamaan
myöten. Nousten lähtöön nojatuolistaan hän kysyi:

"Mikä hän on nimeltään, ystäväiseni, tuo teidän puutarhurinne?"

"Putois", vastasi äitini arvelematta.

Putois oli mainittu nimeltä. Siitä hetkestä hän oli olemassa. Rouva
Cornouiller lähti pois, mutisten mennessään:

"Putois! Se nimi tuntuu minusta tutulta. Putois? Putois! Hänet tunnen
aivan varmaan. Mutta en saa oikein mieleeni... Missä hän asuu?"

"Hän käy päivätöissä. Kun häntä tarvitaan, lähetetään sana sinne, missä
hän milloinkin on työssä."

"Kuten arvasinkin: laiskuri ja maankiertäjä... hulttio. Älä luota
liioin häneen, ystäväiseni."

Siten Putois myöskin oli saanut oman luonteensa.



II


Herrat Goubin ja Jean Marteau olivat tulleet parhaiksi keskelle
keskustelua, ja herra Bergeret opasti heidät mukaan:

— Puhuimme juuri hänestä, jonka äitini eräänä päivänä antoi syntyä
puutarhuriksi Saint-Omeriin ja jolle hän samalla pani nimen. Siitä
pitäin hän on ollut toiminnassa.

— Rakas ystävä, sanoisitteko sen vielä toistamiseen? virkkoi herra
Goubin hieroen lornettilasiaan.

— Mielelläni, vastasi herra Bergeret. Ei ollut mitään puutarhuria.
Puutarhuri oli olematon. Äitini sanoi: "Minä odotan puutarhuria." Ja
puutarhuri tuli. Ja ryhtyi toimimaan.

— Rakas ystävä, kysyi herra Goubin taas, kuinka hän saattoi toimia, kun
häntä ei ollut olemassa?

— Hänellä oli jonkinmoinen olemassaolo, vastasi herra Bergeret.

— Te tarkoitatte siis kuviteltua olemassaoloa, huomautti herra Goubin
halveksivasti.

— Eikö sitten kuviteltu olemassaolo muka olekaan mitään? huudahti
talon isäntä! Eivätkö taruperäiset henkilöt kykene vaikuttamaan
ihmiseen? Ajatelkaa mytologiaa, herra Goubin, ja te näette, että ne
ovat kuviteltuja, eivätkä suinkaan todellisia olentoja, joilla on
syvin ja kestävin vaikutus mieliin. Aina ja kaikkialla ovat olennot,
joilla ei ole enemmän todellisuutta kuin Putois'lla, herättäneet
kansoissa vihaa ja rakkautta, kammoa ja toivoa, kehoittaneet rikoksiin,
vastaanottaneet uhreja, säätäneet tapoja ja lakeja. Herra Goubin,
ajatelkaa vain ikuista mytologiaa. Putois on myytiilinen henkilö, tosin
vähimmin tunnettuja, sen myönnän ja halvinta laatua. Kömpelö satyyri,
joka muinoin istui pohjoisranskalaisten talonpoikiemme pöydässä,
havaittiin kyllin arvokkaaksi esiytymään eräässä Jordaens'in taulussa
ja La Fontainen sadussa. Sycoraxin karvainen poika pääsi Shakespearen
ylhäiseen maailmaan. Putois ei ollut yhtä hyväonninen, taiteilijat
ja runoilijat jäävät aina ylenkatsomaan häntä. Häneltä puuttuu
suuruutta ja merkillisyyttä, tyyliä ja karakteria. Hän syntyi liian
järkiperäisissä mielissä, ihmisten keskuudessa, jotka osasivat lukea
ja kirjoittaa ja joilla ei ollut tuota lumoavaa mielikuvitusta, joka
kylvää satuja ympärilleen. Luulen jo, hyvät herrat, puheeni riittävän
osoittamaan teille Putois'n todellista luonnetta.

— Minä käsitän sen, sanoi herra Goubin. Ja herra Bergeret jatkoi
kuvaustaan:

— Putois oli olemassa. Sen voin vakuuttaa. Hän oli olemassa. Ajatelkaa
asiaa, hyvät herrat, niin te tulette vakuutetuiksi siitä, että oleminen
ei laisinkaan sisällä substansia, vaan merkitsee ainoastaan attribuutin
ja subjektin yhdyssidettä, ilmaisee vain suhdetta.

— Epäilemättä, sanoi Jean Marteau, mutta olla olemassa ilman
attribuutteja, se ei ole juuri paljon tyhjää parempi. Joku, en muista
enää kuka, on joskus sanonut: "Minä olen se, joka on." Antakaa
huono muistini anteeksi. Ei voi pitää kaikkea mielessään. Mutta tuo
tuntematon, joka puhui noin, menetteli siinä ylen ajattelemattomasti.
Antaessaan tällä varomattomalla puheella ymmärtää, että hän oli vailla
ominaisuuksia, vailla kaikkia suhteita, hän julisti, ettei häntä ollut
olemassa, ja tuhosi ajattelemattomuudessaan oman itsensä. Lyön vetoa,
ettei hänestä ole sen koommin kuultu puhuttavan.

— Olette menettänyt, vastasi herra Bergeret. Hän korjasi tämän liian
itsekkään sanansa pahat seuraukset omistamalla itselleen kukkuramitalla
määräsanoja, ja hänestä on puhuttu paljon, useimmiten tolkuttomia.

— En ymmärrä, sanoi herra Goubin.

— Se ei ole tarpeellistakaan, vastasi Jean Marteau.

Ja hän pyysi herra Bergeret'n puhumaan Putois'sta.

Olette hyvin rakastettava, kun sitä pyydätte, sanoi isäntä.

— No niin. Putois syntyi yhdeksännentoista vuosisadan jälkipuoliskolla
Saint-Omer'ssa. Hänelle olisi ollut edullisempaa syntyä muutamia
vuosisatoja aikaisemmin Ardennien korvessa tai Brocélianden metsässä.
Silloin hänestä olisi tullut häijy henkiolento, ihmeteltävä
oveluudeltaan.

— Kuppi teetä, herra Goubin, suvaitsetteko? kysyi Pauline.

— Putois oli siis häijy henkiolento? uteli Jean Marteau.

— Niin, hän oli häijy, vastasi herra Bergeret; hän oli häijy tavallaan,
mutta ei kuitenkaan ehdottomasti. Hänen laitansa oli niinkuin pirujen,
joita sanotaan hyvin pahoiksi, mutta joissa tapaa paljon hyviä puolia,
kun heihin paremmin tutustuu. Ja olisin taipuvainen uskomaan, että
Putois'lle on tehty vääryyttä.

Rouva Cornouiller, joka tuntien vastenmielisyyttä häntä kohtaan heti
paikalla oli epäillyt häntä hulttioksi, juopoksi ja varkaaksi, alkoi
harkita, että koska äitini, joka ei ollut rikas, käytti häntä, niin
hän ei mahtanut olla isopalkkainen. Ja niin hän kysyi itseltään, eikö
hänelle olisi edullisempaa pitää Putois'ta työssä kuin Monplaisirin
omaa puutarhuria, jolla oli parempi maine, mutta myöskin suuremmat
vaatimukset. Alkoi juuri marjakuusien leikkaamisaika. Hän ajatteli,
että jos rouva Éloi Bergeret, joka oli köyhä, ei antanut paljoa
Putois'lle, niin hänen, rikkaan, tarvitsisi antaa vielä vähemmän, sillä
onhan tapana että rikkaat saavat helpommalla kuin köyhät. Ja hän näki
jo hengessä marjakuusensa leikattuina pensasaidoiksi, palloiksi ja
pyramiideiksi tuottamatta hänelle suuriakaan kustannuksia.

"Pidän kyllä silmät auki", sanoi hän itselleen, "ettei Putois saa
vetelehtää eikä näpistää mitään. En jätä mitään onnenkaupalle, ja
kaikki on sulaa voittoa. Nuo maankiertäjät ovat välistä taitavampia
työssään kuin muut kunnolliset työmiehet."

Hän päätti siis tehdä kokeen ja sanoi äidilleni:

"Ystäväiseni, lähetä Putois minun luokseni. Annan hänelle työtä
Monplaisirissa."

Äitini lupasi sen hänelle. Ja hän olisi tehnyt sen mielellään.
Mutta se ei todellakaan ollut mahdollista. Rouva Cornouiller odotti
Putois'ta Monplaisiriin, ja odottaa hän saikin. Mutta hänellä oli
johdonmukaisuutta ajatuksissaan ja lujuutta aikomuksissaan. Tavatessaan
taas äitini hän valitti, ettei Putois'sta ollut kuulunut mitään.

"Ystäväiseni, et varmaankaan ole sanonut hänelle, että odotan häntä?"

"Olen kyllä, mutta hän on oikullinen, eriskummainen..."

"Oh, minä tunnen nuo ihmiset. Osaan tuon Putois'nne ulkoa. Mutta ei ole
niin tolkutonta työmiestä, joka kieltäytyisi tulemasta Monplaisiriin
työhön. Minun taloni on tunnettu, toivoakseni. Putois saa mukautua
minun määräyksiini, ja viivyttelyittä, ystäväiseni. Sanohan minulle
vain, missä hän asuu; menen itse häntä tavoittamaan."

Äitini vastasi, ettei hän tiennyt missä Putois majaili, ettei hänellä
ollut mitään vasituista olinpaikkaa, ei kotia eikä kontua. "En
ole häntä sen koommin nähnyt, tätiseni. Luulen että hän tahallaan
piilotteleikse..."

Olisiko hän voinut puhua todempaa?

Mutta rouva Cornouiller kuunteli häntä epäluulo mielessä; hän
epäili äitimme salaavan häneltä Putois'taan, pitävän häntä piilossa
tiedusteluilta, pelosta että menettäisi hänet tai saattaisi hänet
vaateliaammaksi. Hän piti äitiä todellakin liian itsekkäänä. Monet koko
maailman omaksumat ja historian vahvistamat tuomiot ovat aivan yhtä
hyvin perusteltuja kuin tämäkin.

— Se on toden totta se, sanoi Pauline.

— Mikä on totta? kysyi Zoé puolinukuksissa.

— Että historian tuomiot usein ovat vääriä. Muistan, isä rakas,
kuinka eräänä päivänä sanoit: "Madame Roland oli hyvin yksinkertainen
vedotessaan puolueettomaan jälkimaailmaan, oivaltamatta että jos hänen
omat aikalaisensa olivat ilkeitä apinoita, niin heidän jälkeläisensä
myöskin tulivat olemaan ilkeitä apinoita."

— Pauline, kysyi neiti Zoé ankarasti, mitä yhteyttä on Putois'n
historialla sen kanssa, mitä sinä juttelet?

— Hyvin suuri yhteys, täti hyvä.

— Sitä en saata huomata.

Herra Bergeret, joka ei suinkaan vihannut poikkeuksia aineesta, vastasi
tyttärelleen:

Jos kaikki vääryydet tulisivat lopullisesti hyvitetyiksi tässä
maailmassa, niin ei olisi tarvinnut kuvitella toista noita hyvityksiä
varten. Kuinka voit vaatia, että jälkimaailma arvostelisi oikeuden
mukaan kaikkia kuolleita? Millä keinoin kuulustella heitä siitä
pimeästä, jonne he ovat paenneet? Kun alkaisi voida tehdä heille
oikeutta, unohtaa jo heidät. Voiko yleensä kukaan noudattaa oikeutta?
Ja mitä on oikeus? Rouva Cornouiller ainakin tuli lopulta käsittämään,
että äitini ei häntä pettänyt ja että Putois pysyi saavuttamattomissa.

Hän ei kuitenkaan hellittänyt tiedustelemasta. Hän kyseli kaikilta
sukulaisiltaan, ystäviltään, naapureiltaan, palvelijoiltaan,
tavaranhankkijoiltaan, tunsivatko he Putois'ta. Ainoastaan pari kolme
vastasi, etteivät he olleet koskaan kuulleet hänestä puhuttavan.
Enimmät muistelivat varmasti nähneensä hänet.

"Tuon nimen olen kuullut", sanoi kyökkipiika, "mutta en vain yhtään
muista hänen muotoaan."

"Putois! — tietystikin minä tunnen hänet", sanoi radanvartia, raapien
korvallistaan. "Mutta en osaa sanoa, kuka hän on."

Tarkimman tiedon antoi herra Blaise, veronkanto-virkailija. Hän
ilmoitti käyttäneensä Putois'ta halonhakkuussa talollaan 19:nnestä
23:nteen päivään lokakuuta samana vuonna, jolloin pyrstötähti näkyi.

Eräänä aamuna rouva Cornouiller tulla tömähti huohottaen isäni
työhuoneeseen.

"Olen nähnyt Putois'n!"

"Oh, niinkö?"

"Olen nähnyt hänet."

"Luuletteko niin?"

"Aivan varmaan. Hän oli purkamassa herra Tenchant'in muuria. Sitten hän
poikkesi Abbedissain kadulle, hän kävi kiiruusti. Haihduin jäljiltä."

"Oliko se varmasti hän?"

"Ei epäilemistäkään. Viisissäkymmenin iältään, laiha, koukkuselkäinen,
maankulkurin näköinen, likainen työmekko yllä."

"Tuo kuvaus saattaa tosiaankin soveltua häneen", sanoi isäni.

"Näettekös nyt? Muutoin huusin häntä nimeltä. Huusin: Putois! ja hän
kääntyi katsomaan."

"Se on juuri se tapa", sanoi isäni, "jota etsivät poliisit
käyttävät päästäkseen varmuuteen oikeasta henkilöstä pahantekijöitä
tavoittaessaan."

"Sanoinhan jo, että se oli hän!... Löytyipäs kuin löytyikin tuo teidän
Putois'nne; minä olinkin etsimässä. Niin, se on hyvin epäilyttävän
näköinen mies. Olette olleet kovin varomattomia, te ja vaimonne, kun
olette pitäneet häntä työssä. Minä osaan lukea kasvoista, ja vaikka
näinkin hänet vain selkäpuolelta, niin voisin vannoa, että hän on varas
ja ehkäpä murhamieskin. Hänen korvalehtensä ovat uurteettomat, ja se on
pettämätön merkki."

"Ah — te huomasitte, että hänen korvalehtensä olivat uurteettomat?"

"Minä en päästä mitään silmieni sivuitse. Rakas herra Bergeret,
jollette tahdo tulla murhatuksi vaimonne ja lastenne keralla, niin
älkää päästäkö enää Putois'ta taloonne. Ja vielä viime neuvo: vaihtakaa
toiset lukot joka oveen."

Muutamia päiviä myöhemmin sattui rouva Cornouiller'lle se vaurio,
että varastettiin kolme meloonia hänen kyökkipuutarhastaan. Kun ei
voitu päästä varkaan jäljille, epäili hän Putois'ta. Santarmeja
kutsuttiin Monplaisiriin, ja se minkä he saivat selville vahvisti rouva
Cornouiller'n epäluuloja. Kokonaiset parvet maankiertäjiä verottivat
tähän aikaan paikkakunnan puutarhoja. Mutta tällä kertaa varkaus näytti
yhden ainoan henkilön työltä ja erikoisella oveluudella tehdyltä. Ei
merkkiäkään, mistä hän olisi murtautunut puutarhaan, ei kengän jälkeä
kosteassa mullassa. Varas ei voinut olla kukaan muu kuin Putois. Se oli
korpraalin arvelu, — hän tiesi pitkät jutut Putois'sta ja terhentelihe
saavansa talteen sen veitikan.

Saint-Omerin Sanomat omistivat kirjoituksen rouva Cornouiller'n
kolmelle meloonille ja julkaisivat kaupungista saatujen tietojen mukaan
Putois'n muotokuvan "Hänellä on", sanottiin lehdessä, "matala otsa,
mulkosilmät, vilhuva katse, pieniä ryppyjä ohimolla, terävät, kiiltävän
punaiset poskipäät. Korvalehdet ovat aivan uurteettomat. Laiha, hieman
koukkuselkäinen, hintelän näköinen vartaloltaan, mutta todellisuudessa
tavattoman väkevä: hän taivuttaa helposti viidenfrangin rahan etusormen
ja peukalon välissä."

"On hyviä syitä", vakuutti lehti, "panna hänen ansioluetteloonsa pitkä
sarja varkauksia, kaikki hämmästyttävällä oveluudella tehtyjä."

Koko kaupunki puhui Putois'sta. Eräänä päivänä saatiin kuulla,
että hänet oli otettu kiinni ja kiskottu vankilaan. Mutta pian
päästiin selville, että häneksi luultu mies olikin Rigobert niminen
allakankaupustelija. Koska ei voitu keksiä mitään kannetta tätä
miestä vastaan, pääsi hän vapaaksi, istuttuaan neljätoista kuukautta
tutkintovankeudessa. Ja Putois pysyi löytymättömissä. Rouva Cornouiller
joutui uuden, edellistä julkeamman varkauden uhriksi. Hänen
ruokasäiliöstään varastettiin kolme pientä hopealusikkaa.

Hän tunsi Putois'n käsialan, panetti suojaketjun makuukammionsa ovelle
eikä enää nukkunut öisin.



III


Kun Pauline kello kymmenen tienoissa illalla oli vetäytynyt omaan
huoneeseensa, sanoi neiti Bergeret veljelleen:

— Älä vain unohda kertoa, kuinka Putois vietteli rouva Cornouiller'n
kyökkipiian.

— Se oli kyllä mielessäni, sisko hyvä, vastasi herra Bergeret. Olisihan
paras kohta koko kertomuksesta hukattu, jos se jäisi pois. Mutta kaikki
järjestyksessään.

Oikeus haki Putois'ta innokkaasti käsiinsä, mutta teki työtä turhaa.
Kun huomattiin, ettei hän ollut löydettävissä, tuli jokaiselle
kunnianasiaksi löytää hänet; ja eräille ovelapäille se onnistuikin.
Ja kun oli paljon ovelapäitä Saint-Omerissa ja sen ympäristössä,
niin nähtiin Putois yht'aikaa kaduilla, viljavainioilla ja metsässä.
Siten liitettiin hänen luonteeseensa vielä eräs ominaisuus: tuo
kaikkiallisuuden kyky, joka on niin monella sadun sankarilla. Olento,
jolla on mahti vilahduksessa jättää taakseen pitkät taipaleet ja joka
äkisti ilmestyy siihen, missä häntä kaikkein vähimmän odotetaan,
saattaa säikähdyttää rohkeimmankin pahanpäiväiseksi. Putois'sta tuli
koko Saint-Omerin kauhu. Rouva Cornouiller, joka varmasti uskoi että
Putois oli varastanut häneltä kolme meloonia ja kolme teelusikkaa, eli
vavistuksessa Monplaisiriin sulkeutuneena. Ei rautaveräjät, ei lukot
eikä säpit saaneet häntä rauhoittumaan. Putois oli hänelle kammottavan
epäaineellinen olento, joka kulki lukittujen ovien lävitse.

Eräs kotoinen tapahtuma sai hänen kauhunsa kaksinkertaiseksi. Hänen
kyökkipiikansa oli joutunut revonritaan, ja tuli aika, jolloin hän ei
enää voinut salata harha-askeltaan. Mutta hän kieltäytyi itsepäisesti
ilmaisemasta viettelijäänsä.

— Kyökkipiian nimi oli Gudule, sanoi neiti Zoé.

— Niin, hänen nimensä oli Gudule, ja hänelle olisi luullut riittävän
suojaksi lemmen vaaroja vastaan pitkän kaksijakoisen parran,
joka kasvoi hänen leuallaan. Äkisti putkahtanut parta varjeli
sen kuninkaantyttären neitsyyden, jota Pragin kaupunki palvelee
pyhimyksenään. Parta, joka ei enää ollut nuorta pahaista, ei riittänyt
suojaamaan Gudulen siveyttä. Rouva Cornouiller patisti Gudulea sanomaan
sen miehen nimen, joka ensin tehtyään hänelle tekoset jätti hänet oman
onnensa nojaan. Gudule hyrskyi yhtenä kyyneltulvana, mutta oli vaiti.
Eivät auttaneet ei rukoukset eikä uhkaukset. Rouva Cornouiller pani
toimeen pitkän ja seikkaperäisen tutkimuksen. Hän tiedusteli ovelasti
mies- ja naisnaapureiltaan, tavaranhankkijoiltaan, puutarhurilta,
radanvartialta ja santarmeilta; ei mikään johtanut häntä rikollisen
jäljille. Hän koetti uudelleen saada Gudulen tunnustamaan kaikki.

"Oman etusi tähden, Gudule, sano minulle, kuka hän on."

Gudule pysyi mykkänä.

Yht'äkkiä välähti silloin rouva Cornouiller'n mieleen:

"Se on Putois!"

Kyökkipiika itki eikä vastannut.

"Se on Putois! Kuinka en sitä ennemmin arvannut? Se on Putois!
Poloinen! Poloinen! Poloinen!"

Ja rouva Cornouiller jäi siihen uskoon, että Putois oli toimittanut
hänen kyökkipiialleen pienokaisen. Koko Saint-Omer ylituomarista
lyhdynsytyttäjän koira-räyskyyn asti tunsi Gudulen ja hänen
torivasunsa. Kun kuultiin uutinen, että Putois oli viekoitellut
Gudulen, oli kaupunki täynnä hämmästystä, ihmettelyä ja iloisuutta.
Putois'sta tuli kuuluisa naistenkyttä, yhdentoista tuhannen neitseen
ylkä. Köykäisillä syillä pantiin hänen päähänsä vielä viiden kuuden
muun lapsen isyys, jotka tulivat maailmaan sinä vuonna ja yhtä hyvin
olisivat voineet olla tulematta, katsoen siihen huviin, mikä heitä
odotti, ja siihen iloon, minkä he tuottivat äideilleen. Eritoten
mainittiin herra Maréchalin, "Kalastajasovun" kapakan isännän,
palvelijatar, muuan leivänkuljettajatar ja pikku kyssäselkä olento
Pont-Biquet'n puolelta, jotka olivat suostuneet Putois'n puheisiin ja
sittemmin kartuttaneet kansaa kukin pienokaisellaan. "Tuo hirviö!"
siunustelivat kummitädit.

Ja Putois, näkymätön satyyri, uhkasi korjaamattomilla vaurioilla
kaikkea nuorta hamekansaa kaupungissa, jonka neitoset, niin väittivät
vanhat ihmiset, ikimuistoisista ajoista asti, aina olivat olleet
siveitä ja hiljaisia.

Mutta vaikka Putois siten oli levittäytynyt kaikkialle kaupunkiin ja
sen ympäristöön, kiinnitti häntä kuitenkin meidän kotiimme tuhannet
näkymättömät siteet. Hän liikkui porttimme ohitse ja hän kuuluu
toisinaan kiivenneen puutarhamuurimme ylitse. Ei koskaan nähty
suoraan hänen kasvojaan. Mutta alinomaa me huomasimme hänen varjonsa,
hänen äänensä, hänen askeltensa jäljet. Useammat kerrat olimme
erottavinamme hänen selkänsä hämärästä jossakin tien käänteessä.
Minuun ja sisareeni nähden hän muutti hieman luonnettaan. Hän pysyi
häijynä ja pahanilkisenä, mutta hän muuttui samalla lapselliseksi ja
hyvin yksinkertaiseksi. Hän tuli vähemmän todelliseksi ja, uskallan
väittää, runollisemmaksi. Hän astui lastentarujen viattomaan piiriin.
Hän vivahti Pöpöön, Vitsojais-äijään ja Nukku-Mattiin, joka ripottaa
illoin hietaa lasten silmiin. Hän ei ollut se haltia, joka suoltaa
öisin hevostallissa varsoilta häntäjouhet hämmennyksiin. Ei niin
sydänmaalainen eikä niin mieltäkiehtova, mutta yhtä pikkusukkelana
kujehtijana hän piirteli musteviiksiä sisareni nukeille. Vuoteissamme
kuuntelimme häntä ennen unen tuloa: hän itki katoilla kissojen kanssa,
haukkui kilpaa koirien kera, voihkaeli savutorvissa ja matki kaduilla
juopuneiden yökulkijain loilotuksia.

Se mikä teki Putois'n meille eläväksi ja tutuksi, mikä meistä
oli jännittävää hänessä, oli että hänen muistonsa yhtyi kaikkiin
ympärillämme oleviin esineihin. Zoén nuket, omat kouluvihkoni, joitten
sivut hän niin monet kerrat oli tuhrinut ja tahrinut, puutarhan muuri,
jonka takaa me olimme nähneet hänen punaisten silmiensä kiiluvan
iltapimeästä, sininen porsliini-uurna, jonka hän eräänä talviyönä
oli halaissut — ellei se ehkä ollut pakkasen työtä —, puut, kadut,
penkit, kaikki ne muistuttivat meitä Putois'sta, meidän Putois'stamme,
lasten Putois'sta, paikkakunnan myytillisestä olennosta. Sulossa ja
runollisuudessa hän ei vetänyt vertoja kömpelöimmällekään satyyrille,
typerimmällekään faunille Sisilian tai Tessalian mailta. Mutta
puolijumala hän oli kuitenkin kaikitenkin.

Isällemme hänellä oli aivan toinen luonne: hän oli tunnuskuvallinen ja
filosofinen. Isämme tunsi suurta surkua ihmisiä kohtaan. Hän ei pitänyt
heitä erittäin järkivoittoisina; mutta heidän erehdyksensä, milloin
ne eivät olleet julmia, huvittivat häntä ja saivat hänet myhäilemään.
Usko Putois'han kiinnitti häntä lyhykäisenä yhteenvetona kaikista
inhimillisistä uskoista. Ollen luonteeltaan ivallinen ja kujeilevainen
hän puhui Putois'sta ikäänkuin todellisesta olennosta. Häh jutteli
hänestä toisinaan sellaisella vakavuudella ja esitti kaikki seikat niin
tarkalla asiallisuudella, että äitini aivan hämmästyi ja sanoi hänelle
sydämensä vilpittömyydessä:

"Luulisi sinun puhuvan ihan tosissasi, ystäväiseni... Ja kuitenkin sinä
tiedät hyvin..."

Hän vastasi vakavasti:

"Koko Saint-Omer uskoo Putois'n olemassaoloon. Olisinko kunnon
kansalainen, jos sen kieltäisin? Saa ajatella kahdesti ympäri päänsä,
ennenkuin menee kumoamaan yleistä uskonkappaletta."

Ainoastaan läpeensä rehellinen mieli tuntee moisia arveluja.
Pohjaltaan isäni oli Gassendin kannattaja. Hän sovitti siis yksityisen
mielipiteensä yleiseen, hän uskoi kuten muutkin Audomarilaiset Putois'n
olemassaoloon, mutta hän ei myöntänyt hänen suoranaista kajoamistaan
meloonivarkauteen ja kyökkipiikojen viettelyyn. Sanalla sanoen, hyvänä
Audomarin kansalaisena hän tunnusti uskovansa, että on olemassa Putois,
mutta hän ei turvannut Putois'han selittääksensä kaupungissa sattuneita
tapahtumia. Niin että hän tässä kohden, kuten kaikissa muissakin,
osoitti olevansa sekä kelpo- että järkimies.

Mitä äitiimme tulee, niin hän hieman syytti itseään Putois'n synnystä,
eikä ilman aihetta. Sillä olihan näet Putois syntynyt äitini valheesta,
kuten Caliban runoilijan valheesta. Tosin eivät virheet olleet
verrattavissa toisiinsa, ja äitini oli viattomampi kuin Shakespeare.
Mutta kuitenkin hän oli hämillään ja kauhuissaan nähdessänsä tuon
pikkuruisen valheensa kasvavan yli kaikkien mittojen ja viattoman
petoksensa saavuttavan niin suurensuuntaisen menestyksen, joka ei
pysähtynyt enää, vaan valloitti kokonaisen kaupungin ja uhkasi
valloittaa koko maailman. Ja eräänä päivänä hän kalpeni, luullen
saavansa nähdä oman valheensa astuvan elävin silmin eteensä.

Kävi näet niin, että palvelustyttö, joka oli vasta otettu ja outo
paikkakunnalla, astui sisään ja ilmoitti, että eräs mies tahtoi
puhutella rouvaa.

"Mikä mies hän on?"

"Työmiehen puvussa. Näyttää maalaiselta."

"Onko hän sanonut nimensä?"

"On, rouva."

"No, mikä hän sitten on nimeltään?"

"Putois."

"Kuinka sanoit nimen olevan?..."

"Putois, niin rouva, Putois."

"Onko hän täällä?..."

"On, rouva. Hän odottaa kyökissä."

"Oletko nähnyt hänet?"

"Olen rouva."

"Mitä hänellä on asiaa?"

"Sitä hän ei sanonut. Hän tahtoi puhutella itse rouvaa."

"Mene kysymään mitä hän tahtoo."

Kun palvelija palasi kyökkiin, ei Putois'ta enää ollut siellä. Tämä
muukalaisen palvelustytön ja Putois'n kohtaus jäi ainiaaksi selitystä
vaille. Mutta luuloni on, että siitä päivästä lähtien äitini alkoi
uskoa että Putois hyvinkin saattoi olla olemassa, ja että hän kenties
ei ollut valehdellutkaan.




RIQUET


Muuttopäivän tultua jätti herra Bergeret sisarensa ja tyttärensä
keralla vanhan rapistuneen talon Seine-kadun varrella asettuakseen
uudenaikaiseen huoneistoon Vaugirard-kadun varrelle. Niin olivat Zoé ja
kohtalo päättäneet.

Muuttotouhun pitkinä hetkinä Riquet harhaili haikein mielin
hävityksenalaisissa huoneissa. Hänen rakkaimmille tottumuksilleen oli
tullut pysty eteen. Tuntemattomat, huonosti puetut, äreät ja äkäiset
miehet häiritsivät hänen lepoaan ja tulivat kyökkiin saakka polkien
jaloissaan hänen ruokalautaistaan ja vesikuppiaan. Juuri kun hän oli
vain mille tuolille paneutunut maata, otettiin se häneltä pois, ja
matot temmaistiin kursailematta hänen poloisen takalistonsa alta, joka
omassa kodissaan ei enää tiennyt mihin asettua.

Sanokaamme hänen kunniakseen, että hän alussa oli koettanut tehdä
vastarintaa. Heti kun oli kajottu siirtämään vesisäiliötä, oli hän
alkanut vimmatun haukunnan vihollista vastaan. Mutta kukaan ei ollut
piitannut kuulla hänen kutsuaan. Hän ei tuntenut saavansa mitään
rohkaisua, päinvastoin häntä aivan ilmeisesti painostettiin alas. Zoé
neiti oli hänelle sanonut hyvin epäsuopeasti:

— Ole nyt hiljaa!

Ja neiti Pauline oli lisännyt:

— Riquet, sinä olet hassu!

Silloin hän luopui antamasta hyödyttömiä merkkejä ja taistelemasta
yksinään yhteisen hyvän puolesta. Hän suri hiljaisuudessa talon
hävitystä ja muutti turhaan huoneesta huoneeseen saadakseen rahtusen
rauhaa. Kun muuttomiehet tulla tömistivät siihen huoneeseen, mihin hän
oli paennut, kätkeytyi hän vikkelästi jonkun pöydän tai pesukaapin
alle, joka vielä oli paikoillaan. Mutta tämä varovaisuus oli hänelle
pikemmin vahingoksi kuin hyödyksi, sillä heti kohta alkoi huonekalu
huojua hänen päällään, nousi kohoksi, jysähti taas permantoon ja uhkasi
musertaa hänet alleen. Hän pakeni pyöräpäisenä ja karvat pystyssä ja
pääsi toiseen suojapaikkaan, joka ei ollut edellistä turvallisempi.

Mutta nämä kiusat, jopa suorastaan vaaratkin olivat vähäpätöisiä hänen
sisäisiin tuskiinsa verraten. Sielullisesti näet, kuten sanotaan, hänen
kärsimyksensä olivat suurimmat.

Talon huonekalut eivät olleet hänen silmissään elottomia esineitä, vaan
eläviä, hyvänsuopia olentoja, lempeitä haltiahenkiä, joiden poislähtö
ennusti hirmuisia onnettomuuksia. Lautaset, sokerirasiat, paistinpannut
ja kastrullit, kaikki kyökin jumaluudet; nojatuolit, matot, tyynyt,
kaikki kotilieden suojelushaltiat, sen huone- ja kotijumalat — kaikki
olivat tiessään. Hän ei saattanut uskoa, että niin suuri häviö koskaan
voisi tulla korvatuksi. Ja hän tunsi siitä niin suurta surua, kuin
hänen sielu-pahaansa vain mahtui. Onneksi se samoinkuin ihmissielukin
helposti takertui muuhun ja unohti pian huolet.

Sillävälin kuin janoiset muuttomiehet pitivät pitkiä väliaikojaan,
pölähytti Anqueliquen luuta lentoon permannosta ammoisen tomun,
ja Riquet vainusi hiiren hajua tai seurasi silmillään pakenevaa
hämähäkkiä, ja hänen häilähtelevä ajatuksensa ilahtui siitä tuokioksi.
Mutta pian hän taas vaipui takaisin mielihaikeaansa.

Lähtöpäivänä, nähdessään asiaintilan pahenevan hetki hetkeltä, hän
tyrmistyi epätoivoon. Vielä kolkommalta kuin muu tuntui hänestä, kun
ladottiin liinavaatteita suuriin, pimeihin tavaralaatikoihin. Iloisella
kiireellä sulloi Pauline pukujaan matkavasuun. Riquet kääntyi pois
hänestä, ikäänkuin olisi nähnyt hänet missä pahanteossa. Ja hykistyen
seinäviereen hän ajatteli: "Tuo oli pahinta! Nyt on kaikki lopussa!"
Ja joko hän luuli lakkaavan olemasta sen mitä hän ei enää nähnyt tai
tahtoi vain karttaa tuskallista näkyä, niin hän laittoihe siten, ettei
hänen tarvinnut katsoa Paulineen päin.

Mutta liikkuessaan edes takaisin Pauline osui huomaamaan Riquet'n
allapäisen asennon. Se näytti hänestä kovin hassunkuriselta ja hän
purskahti nauramaan. Ja naurunsa seasta hän huusi:

— Tule tänne, Riquet!

Mutta Riquet ei hievahtanut nurkastaan eikä kääntänyt päätään. Hänellä
ei ollut tällä hetkellä halua hyväillä nuorta emäntäänsä, ja jokin
salainen vaisto, jokin aavistus mielessään hän pelkäsi lähestyä
avoimena ammottavaa vaatevasua.

Pauline toisti kutsunsa moneen kertaan. Ja kun Riquet ei totellut, meni
hän ja otti hänet syliinsä.

— Voi toki pikku poloista! sanoi hän. Kuinka sitä käy sääliksi!

Hänen äänensä oli ivallinen. Riquet ei ymmärtänyt ivaa. Hän pysyi
liikkumattomana ja apeana Paulinen sylissä eikä ollut mitään näkevinään
eikä kuulevinaan.

— Riquet, katso minuun!

Kolmesti hän komensi sitä ja kolmesti turhaan. Silloin hän oli kovin
suuttuvinaan ja heitti hänet vaatevasuun:

— Ole siellä, tuhma elukka!

Ja hän kimmahutti kannen kiinni. Samassa tuokiossa hän kuuli tätinsä
kutsuvan ja poistui huoneesta jättäen Riquet'n vasuun.

Siellä vanki tunsi mielensä kovin levottomaksi. Hänen ei pälähtänyt
päähänsäkään, että hänet oli paiskattu arkkuun vain leikillä ja kujetta
tehden. Otaksuen asemansa jo ilmankin kyllin arveluttavaksi hän koetti
olla pahentamatta sitä millään varomattomuudella. Ja hän oli hetkisen
liikkumattomana, henkeä vetämättä.

Sitten hän arveli hyödylliseksi tutkia pimeän vankilansa laatua. Hän
tunnusteli käpälillään hameita ja paitoja, joiden sekaan hänet oli
niin surkeasti paiskattu ja hän etsi, eikö olisi mitään pääsyaukkoa
tästä kamalasta paikasta. Hän oli puhkunut tässä toimessa pari kolme
minuuttia, kun herra Bergeret kutsui häntä lähdössä ulos:

— Tänne, Riquet, tänne! Mennään kävelemään rantakaduille. Siellä on
todellakin ihanaa. Sinne on rakennettu asemakartano, suurenmoisen
muodoton ja perikuvallisen ruma. Rakennustaide on ollutta ja mennyttä.
Revitään talo, joka muodosti Bac-kadun kulman ja joka oli kaunis.
Ja sijalle kohoo tietysti joku kamala rakennuspelätin. Kunpa toki
arkkitehtimme eivät toisi Quai d'Orsay'lle tuota raakalaistyyliä,
josta Washington-kadun kulma ja Avenue des Champs Elysées jo antavat
kammottavan esimerkin!... Tule, Riquet!... Mennään kävelemään
rantakaduille. Siellä on todella ihanaa. Rakennustaide on tosiaankin
rappeutunut Gabrielin ja Luis'n ajoista... Mutta missä on koira?...
Riquet! Riquet!...

Herra Bergeret'n ääni vahvisti Riquet'n mieltä suuresti. Hän vastasi
käpäläinsä rapinalla, jotka vimmatusti raapivat vaatevasun pajukudosta.

— Missä koira on? kysyi herra Bergeret Paulinelta, joka tuli takaisin
latomus liinavaatteita käsivarrellaan.

— Vaatevasussa, isä.

— Kuinka se on sinne tullut? Ja mitä varten se on siellä? kysyi herra
Bergeret.

— Siksi että se oli tuhma, vastasi Pauline.

Herra Bergeret vapautti ystävänsä. Riquet seurasi häntä etehiseen asti
liehien hännällään. Silloin välähti eräs ajatus hänen aivoihinsa.
Hän palasi huoneistoon, juoksi Paulinea kohti ja kurottui pystyyn
nuoren tytön hameen nojaan. Ja vasta sittenkuin hän oli hillittömästi
sitä syleillyt jumaloimisensa merkiksi, hän tavoitti taas isäntänsä
portaissa. Hän olisi luullut lyöneensä laimin sekä viisauden että
uskonnon vaatimukset, ellei hän olisi täten osoittanut rakkauttaan
henkilölle, jonka mahti oli syössyt hänet syvään juurivasuun.

Kadulla herra Bergeret ja hänen koiransa näkivät murheellisen näyn:
omat huonekalunsa rivissä katukäytävällä.

Sill'aikaa kuin muuttomiehet olivat poikenneet kastamaan kaulaa pieneen
kadunkulma-kapakkaan, kuvasteli Zoé neidin pukupeili ohikulkijoita,
työmiehiä, taideakatemian oppilaita, nuoria tyttösiä, kauppiaita,
ajurinrattaita, vaunuja ja tavaravankkureita ja apteekkipuotia
lasisäiliöineen ja eskulaapinkäärmeineen. Katupylvääseen nojaten
hymyili herra Bergeret vanhempi kehyksissään leppeä sävy hienon
kalpeilla kasvoilla ja hiukset taaksekammattuina. Herra Bergeret
katseli isäänsä kunnioittavalla hellyydellä ja veti hänet syrjemmäksi
pylväästä. Samoin hän asetti suojempaan Zoén pienen jalustapöydän, joka
näytti häpeävän sitä että oli joutunut kadulle.

Mutta Riquet hieroi käpäliään isäntänsä jalkoihin ja loi häneen
kauniit, surulliset silmänsä. Ja se katse sanoi:

Oi isäntäni, sinä, joka olit vast'ikään niin rikas ja niin mahtava,
olisitko sinä tullut köyhäksi? Olisitko sinä tullut heikoksi? Sinä
annat ilkeihin ryysyihin puettujen miesten tunkeutua vierashuoneeseesi,
makuukammioosi, ruokasaliisi, kolahutella vammoja huonekaluihisi ja
raahata ne pois, raahata alas portaita sinun syvän nojatuolisi, sinun
ja minun, nojatuolin, jossa me lepäsimme joka ilta ja hyvin usein
aamupäivällä, sinä ja minä vieretysten. Minä olen kuullut sen voihkivan
huonopukuisten miesten käsissä, tuon nojatuolin, joka on suuri haltia
ja ystävällinen suojelushenki. Sinä et vastustanut noita anastajia. Jos
sinulla ei ole enää ainoatakaan noista kotijumalista, jotka täyttivät
sinun asuntosi, jos olet kadottanut yksin nuokin pikku jumalolennot,
jotka aamusin vuoteesta noustessasi puit jalkaasi, nuo tohvelit,
joita minä monesti leikillä olen pureskellut, jos sinä olet joutunut
puutteeseen ja kurjuuteen, rakas isäntäni, niin kuinka käy silloin
minun?




RIQUETN AJATUKSIA


I

Ihmiset, eläimet ja kivet kasvavat, mitä likemmäksi tulevat, ja käyvät
suunnattoman suuriksi, kun ovat aivan edessäni. Niin en tee minä. Minä
pysyn aina yhtä suurena, missä olenkin.


II

Kun isäntä ojentaa minulle pöydän alle ruokapalan, jonka hän aikoo
pistää suuhunsa, tekee hän sen kiusatakseen minua ja rangaistakseen,
jos lankean kiusaukseen. Sillä en saata uskoa, että hän luopuisi
omastaan minun tähteni.


III

Koirien haju on suloinen.


IV

Minun isäntäni pitää minut lämpöisenä, kun makaan hänen selkänsä takana
nojatuolissa. Se johtuu siitä että hän on jumala. Myöskin uunin edessä
on lämmin kivilaatta. Se laatta on jumalallinen.


V

Minä puhun milloin tahdon. Isäntäni suusta lähtee myös ääniä, jotka
muodostavat lauseita. Mutta ne eivät ole läheskään yhtä selviä kuin
ne, mitä minä ilmaisen puheeni äänillä. Minun suussani on kaikella
järjellinen ajatuksensa. Isännän suussa on paljon vain tyhjää ääntä. On
vaikeaa, mutta välttämätöntä arvata isännän ajatukset.


VI

Syöminen on hyvää. Olla syönyt on vielä parempi. Sillä vihollinen, joka
väijyy siepatakseen ruokasi, on nopea ja kavala.


VII

Kaikki katoo ja seuraa toinen toistaan. Minä yksin olen pysyväinen.


VIII

Minä olen aina kaiken keskustassa, ja ihmiset, eläimet ja esineet,
olivatpa ne vihamielisiä tai suosiollisia, ovat piirissä ympärilläni.


IX

Unessa näkee ihmisiä, koiria, taloja, puita, mieluisia olentoja ja
kammottavia olentoja. Mutta kun herää, ovat nämä olennot kadonneet.


X

Mietelmä. Minä rakastan isäntääni Bergeret'ä, sillä hän on väkevä ja
peljättävä.


XI

Teko, josta on piesty, on paha teko. Teko, josta on saatu hyväilyjä tai
ruokaa, on hyvä teko.


XII

Yön tullessa liikkuu pahoja voimia talon ympärillä. Minä haukun, jotta
isäntä olisi varuillaan ja karkoittaisi ne.


XIII

Rukous. Oi isäntäni Bergeret, verisen lihan jumala, minä kumarran
sinua. Sinä peljättävä, ollos ylistetty! Ollos ylistetty, sinä
laupias! Minä ryömin jaloissasi; minä nuolen käsiäsi. Sinä olet suuri
ja sangen ihana, koska sinä katetun pöydän ääressä ahmit runsaita
liharuokia. Sinä olet suuri ja sangen ihana, koska sinä pikkuruisella
puutikulla saat valkean leimahtamaan ja muutat yön päiväksi. Pidä minut
huoneessasi ja sulje kaikki muut koirat sieltä pois. Ja sinä, Angelique
keittäjätär, sinä hyvä ja suuri jumalatar, minä pelkään ja rakastan
sinua, ettäs antaisit minulle paljon syödä.


XIV

Koira, jolla ei ole kunnioitusta ihmisiä kohtaan ja joka ylenkatsoo
isäntänsä huoneessa olevia kotijumalia, viettää harhailevaa ja kurjaa
elämää.


XV

Eräänä päivänä kulki rikkinäinen vesikannu, salin läpi kastellen
kiilloitetun permannon. Luulen, että epäsiisti kannu sai siitä vitsaa.


XVI

Ihmisillä on jumalallinen voima avata kaikki ovet. Minä voin avata
ainoastaan, muutamia. Ovet ovat mahtavia jumaluuksia, jotka eivät
mielellään tottele koiria.


XVII

Koiran elämä on täynnä vaaroja, ja kärsimyksen välttämiseksi täytyy
alati valvoa, syödessään, jopa nukkuessaankin.


XVIII

Ei koskaan tiedä, onko käyttäytynyt oikein ihmisiä kohtaan. Heitä
tulee kunnioittaa koettamatta ymmärtää heitä. Heidän viisautensa on
salaperäinen.


XIX

Avuksihuuto. Oi Pelko, suurivaltainen ja äidillinen Pelko, pyhä
ja terveellinen Pelko, astu minun sieluuni, täytä minut vaarassa,
jotta välttäisin sen, joka minua vahingoittaa taitaisi, ja jotta en,
karatessani vihollisen kimppuun, joutuisi kärsimään uhkamielisyydestäni.


XX

On olemassa vaunuja, joita hevoset vetävät kaduilla. Ne ovat
kammottavia. On myös vaunuja, jotka kulkevat itsestään kovasti
puuskuttaen. Nekin ovat kovin vihamielisiä. Repaleisia ihmisiä ei
tule sietää eikä niitä, jotka kantavat tavaravasuja päälaellaan tai
työntävät tynnyreitä. Minä en pidä lapsista, jotka tavoitellen ja
paeten toisiaan juoksentelevat kaduilla ja kirkuvat täyttä kurkkua.
Maailma on täynnä vihamielisiä ja peljättäviä seikkoja.




VANHURSKAAT TUOMARIT


Näin kerran, sanoi Jean Marteau, vanhurskaita tuomareita. Näin ne
eräässä taulussa. Olin matkustanut Belgiaan päästäkseni muutamasta
uteliaasta virkamiehestä, joka oli pannut päähänsä että minä olin
sekaantunut anarkistien vehkeisiin.

En tuntenut rikostovereitani eivätkä rikostoverini tunteneet minua.
Se ei tuottanut mitään pulmaa tuolle viranomaiselle. Ei mikään
saattanut häntä hämminkiin. Hän tutki yhtä myötään eikä tullut hullua
hurskaammaksi. Hänen virkavimmansa tuntui minusta kamalalta. Matkustin
siis Belgiaan ja asetuin Antwerpeniin, missä sain paikan maustekaupan
apulaisena. Eräänä sunnuntaina minä näin kaksi vanhurskasta tuomaria
muutamassa Mabusen taulussa, taulumuseossa. Ne kuuluvat rotuun, joka
on kuollut sukupuuttoon. Tahtoisin sanoa, että ne ovat kiertäviä
tuomareita, jotka taivaltavat virkuillaan hiljaisessa hölkässä.
Asemiehiä, keihäät ja pertuskat olalla, astuu heidän saattonaan. Näillä
molemmilla pitkätukkaisilla ja -partaisilla tuomareilla on, kuten
vanhojen flamilaisten raamattujen kuninkailla, merkillinen ja muhkean
näköinen päähine, puoleksi yömyssyyn, puoleksi diadeemiin vivahtava.
Heidän kirjosilkkiset viittansa ovat kudotut kukkia täyteen. Vanha
mestari on osannut antaa heille vakavan, tyynen ja lempeän ilmeen.
Hevoset ovat säveät ja tasaiset kuten itse isännätkin.

Kuitenkaan ei heillä, näillä tuomareilla, ole sama luonne eikä sama
katsantokanta. Sen huomaa heti. Toinen pitää kädessään paperia ja
viittaa sormellaan tekstiin. Toinen taas, vasen käsi satulanastan
varassa, kohottaa oikeaa enemmän hyväntahtoisesti kuin arvoansa
ajatellen. On kuin hänellä olisi peukalon ja etusormen välissä
hyppysellinen hyvin hienoa pölyä. Ja tämä huolekkaan käden liike
osoittaa viisautta ja terävä-älyisyyttä. He ovat vanhurskaita molemmat,
mutta ilmeisesti toinen pitää kiinni kirjaimesta, toinen hengestä.

Nojaten kaiteeseen, joka erottaa heidät yleisöstä, minä kuuntelin
heidän puhettaan. Ensimäinen tuomari sanoi:

— Minä pysyn siinä, mikä on kirjoitettu. Ensimäinen laki kirjoitettiin
kiveen, merkiksi että se oli kestävä yhtä kauan kuin maailma.

Toinen tuomari vastasi:

— Jokainen kirjoitettu laki on jo vanhettunut. Sillä kirjoittajan
käsi on hidas, mutta ihmisten mieli on liikkuva ja heidän kohtalonsa
muuttuvainen.

Ja molemmat kunnon vanhukset jatkoivat miettehikästä keskusteluaan:

_Ensimäinen tuomari:_ Laki on pysyväinen.

_Toinen tuomari:_ Laki ei ole hetkeäkään vakiutunut.

_Ensimäinen tuomari:_ Jumalasta lähteneenä se on järkkymätön.

_Toinen tuomari:_ Yhteiskunnallisen elämän luonnollisena tuloksena se
on riippuvainen tämän elämän vaihtelevista ehdoista.

_Ensimäinen tuomari:_ Se on Jumalan tahto, joka ei koskaan muutu.

_Toinen tuomari:_ Se on ihmisten tahto, joka muuttuu lakkaamatta.

_Ensimäinen tuomari:_ Se oli olemassa ennen ihmistä ja on häntä ylempi.

_Toinen tuomari:_ Se on alkuisin ihmisestä, on vajavainen kuten hänkin,
mutta saattaa myös täydellistyä kuten hän.

_Ensimäinen tuomari:_ Tuomari, avaa kirjasi ja lue mitä on kirjoitettu!
Sillä Jumala itse on julistanut lain niille, jotka uskoivat häneen:
_Sic locutus est patribus nostris, Abraham et semini eius in sæcula_.

_Toinen tuomari:_ Sen mitä kuolleet ovat kirjoittaneet, pyyhkivät
elävät pois, sillä muutoin niiden tahto, joita ei enää ole olemassa,
kahlehtisi niitä, jotka vielä elävät. Ja silloinhan kuolleet
olisivatkin eläviä ja elävät kuolleita.

_Ensimäinen tuomari:_ Elävien tulee totella kuolleitten säätämiä
lakeja. Jumalan edessä ovat elävät ja kuolleet samanaikaisia. Moses
ja Cyrus, Caesar, Justinianus ja Saksan keisari hallitsevat meitä yhä
vielä. Sillä me kaikki olemme heidän aikalaisiaan Iankaikkisen edessä.

_Toinen tuomari:_ Elävien tulee saada lakinsa eläviltä. Opastamaan
meille mikä on sallittua mikä kiellettyä eivät Zoroaster ja Numa
Pompilius vedä vertoja rajasuutarille Sainte-Gudule kirkon vieressä.

_Ensimäinen tuomari:_ Ensimäiset lait ilmoitti meille Kaikkiviisaus.
Mitä lähempänä tätä alkulähdettä, sitä parempi laki.

_Toinen tuomari:_ Etkö näe, että joka päivä tehdään uusia ja että
asetukset ja lakikirjat ovat erilaisia eri aikoina ja eri maissa?

_Ensimäinen tuomari:_ Uudet lait lähtevät vanhoista. Ne ovat nuoria
vesoja samasta rungosta, joita sama mahla ravitsee.

_Toinen tuomari:_ Lakien vanhasta puusta tihkuu karvas mehu.
Lakkaamatta käydään siihen käsiksi kirveen terin.

_Ensimäinen tuomari:_ Tuomarin ei ole tutkiminen ovatko lait oikeat,
koska ne välttämättömästi ovat oikeat. Hänen on vain käyttäminen niitä
oikein.

_Toinen tuomari:_ Meidän on tutkiminen, onko laki, jota sovellutamme
käytäntöön, oikea vaiko ei, sillä jos olemme havainneet sen
epäoikeaksi, voimme saattaa jotakin lievennystä siihen käytäntöön,
mihin meidän on pakko sitä sovelluttaa.

_Ensimäinen tuomari:_ Lakien arvosteleminen ei sovi siihen
kunnioitukseen, mitä meidän on niille osoittaminen.

_Toinen tuomari:_ Ellemme käsitä niiden kovuutta, kuinka voimme silloin
niitä lieventää?

_Ensimäinen tuomari:_ Me olemme tuomareita, emmekä lainsäätäjiä ja
filosofeja.

_Toinen tuomari:_ Me olemme ihmisiä.

_Ensimäinen tuomari:_ Ihminen ei voi tuomita ihmistä. Tuomioistuimelle
istuessaan tuomari riisuu yltään inhimillisyytensä. Hän koroittuu
jumalaksi eikä enää tunne iloa eikä surua.

_Toinen tuomari:_ Oikeus, jota ei säädetä myötätunnolla, on julminta
vääryyttä.

_Ensimäinen tuomari:_ Oikeus on täydellinen, kun se on kirjaimen
mukainen.

_Toinen tuomari:_ Milloin oikeus on vailla henkeä, on se mielettömyyttä.

_Ensimäinen tuomari:_ Lakien alkuperuste on jumalallinen ja
vähäpätöisimmätkin siitä johtuvat seuraukset ovat jumalallisia. Mutta
jos laki ei olisi kokonaan jumalasta, jos se olisi kokonaan ihmisestä,
tulisi sittenkin noudattaa lain kirjainta. Sillä kirjain pysyy, mutta
henki on häilyväinen.

_Toinen tuomari:_ Laki on kokonaan ihmisestä alkuisin ja se
syntyi ymmärtämättömänä ja julmana, kun ihmisjärki oli heikolla
alku-oraallaan. Mutta vaikkapa se olisikin jumalallinen olemukseltaan,
tulisi noudattaa henkeä eikä kirjainta. Sillä kirjain on kuollut,
mutta henki on elävä. Näin puheltuaan molemmat vanhurskaat tuomarit
astuivat alas ratsuiltaan ja lähtivät saattueineen oikeussaliin, kussa
heitä odotettiin säätämään, mitä kullekin kuului. Heidän hevosensa,
jotka olivat sidotut paaluun suuren jalavan alle, alkoivat haastella
keskenään. Ensimäisen tuomarin hevonen puhui ensiksi:

— Kun maa, sanoi hän, on hevosten hallussa — ja kerran se epäilemättä
on heille kuuluva, sillä hevonen on ilmeisesti luomisen lopullinen
päämäärä ja viimeinen tarkoitusperä — kun maa on hevosten hallussa
ja meillä on vapaus menetellä mielemme mukaan, niin me elämme lakien
alaisina kuten ihmiset ja suomme itsellemme huvin vangita, hirttää ja
ruhjoa kaltaisiamme. Meistä tulee siveellisiä olentoja. Se on näkyvä
niistä vankiloista, hirsipuista ja vipuhirsipuista, joita on kohoava
meidän kaupungeissamme. Meillä on oleva lakiasäätäviä hevosia. Mitä
ajattelet siitä, Rusko? Rusko, joka oli toisen tuomarin ratsu, vastasi
olevansa sitä mieltä, että hevonen on luomisen kruunu, ja toivovansa,
että hevosen valtakunta oli tuleva enemmin tai myöhemmin.

— Valko, lisäsi hän, kun olemme rakentaneet kaupunkeja, täytyy meidän,
kuten sanot, perustaa järjestyksenvalvonta kaupunkeihin. Silloin minä
tahtoisin, että hevosten lait olisivat hevos-ystävällisiä, se on:
hevosia ja hevosten parasta suosivia.

— Mitä sillä tarkoitat, Rusko? kysyi Valko.

— Minä tarkoitan juuri sitä mitä sanon. Minä vaadin, että lait
vakuuttavat itsekullekin kauraosuutensa ja paikkansa hevostallissa, ja
että jokaisella olisi lupa rakastaa niinkuin mieli tekee, silloinkun on
se aika. Sillä kaikella on aikansa. Sanalla sanoen minä tahdon, että
hevos-lait olisivat luonnonmukaisia.

— Minä toivon, vastasi Valko, että lainsäätäjillämme on oleva ylevämpi
ajatuskanta kuin sinulla, Rusko. He ovat laativat lakinsa taivaallisen
hevosen ilmoituksesta, hänen, joka on luonut kaikki hevoset. Hän on
kaikkihyvä, siksi että hän on kaikkivaltias. Valta ja hyvyys ovat hänen
ominaisuutensa. Hän on määrännyt luotunsa kantamaan suitsia, pitämään
päitsiä, tuntemaan kannusta ja pakahtumaan ruoskan alla. Sinä puhut
rakastamisesta, toveri; hän on sallinut, että moni meistä on tehty
valakaksi. Niin hän on säätänyt. Ja lakien tulee valvoa, että tämä
jumalallinen järjestys pysyy voimassa.

— Mutta oletko, ystäväni, aivan varma siitä, kysyi Rusko, että nämät
onnettomuudet johtuvat taivaallisesta hevosesta, joka on meidät luonut,
eikä vain ihmisestä, tuosta hänen luomastaan alemmasta olennosta?

— Ihmiset ovat taivaallisen hevosen palvelevia enkeleitä, vastasi
Valko. — Hänen tahtonsa ilmenee kaikessa mikä tapahtuu. Se on hyvä.
Koska se tahtoo meille pahaa, niin täytyy pahan olla jotakin hyvää.

Ollakseen hyvä tulee siis lain tehdä meille pahaa. Ja hevosten
valtakunnassa meitä on kuritettava ja kiusattava kaikilla tavoin,
säädöksillä, käskykirjoilla, tuomiopäätöksillä, pykälillä ja
asetuksilla, kelvataksemme taivaalliselle hevoselle.

— Sinulla, Ruskoseni, lopetti Valko, mahtaa olla pää kuin metsäaasilla,
kun et ymmärrä että hevonen on luotu maailmaan kärsimään, että ellei
hän kärsi, niin hän vaeltaa vastoin kutsumustaan ja että taivaallinen
hepo kääntää pois kasvonsa onnellisista hevosista.




HERRA THOMAS


Tunsin erään ankaran tuomarin. Hän oli nimeltään Thomas de Maulan
ja kuului maakuntalaiseen pikku aateliin. Hän oli antautunut
virkamies-uralle marski Mac-Mahonin seitsenvuotiskautena toivossa saada
kerran säätää oikeutta kuninkaan nimessä. Hänellä oli periaatteita,
jotka hän saattoi uskoa järkkymättömiksi, kun hän ei ollut koskaan
kajonnut niitä kaivelemaan. Heti kun kajoo mihinkä periaatteeseen,
löytää jotakin sen alta, ja silloin huomaa, ettei se ollutkaan
mikään periaate. Thomas de Maulan suojeli visusti uteliaisuudeltaan
uskonnolliset ja yhteiskunnalliset periaatteensa.

Hän oli alioikeuden tuomarina pienessä X:n kaupungissa, missä minä
asuin siihen aikaan. Hänen ulko-olentonsa herätti kunnioitusta, jopa
tavallaan myötätuntoisuuttakin. Pitkä, kuiva vartalo, iho tiukasti
luissa kiinni, kasvot keltaiset. Hänen täydellinen koruttomuutensa
antoi hänelle varsin ylhäisen sävyn. Hän käytti nimeä herra Thomas,
ei siksi että hän olisi halveksinut aateluuttaan, vaan siksi että hän
katsoi itsensä liian köyhäksi pitämään sitä yllä.

Olen kylliksi seurustellut hänen kanssaan tietääkseni, että hänen
ulkonäkönsä ei pettänyt ja että hänellä ahtaan ymmärryksen ja heikon
tunnevoiman ohessa oli ylevä luonne. Minä keksin hänessä suuria
siveellisiä ominaisuuksia. Mutta saatuani tilaisuuden katsastaa, kuinka
hän täytti tehtävänsä tutkijana ja tuomarina, näin että juuri hänen
kunnollisuutensa ja se käsitys, mikä hänellä oli velvollisuudestaan,
teki hänet epäinhimilliseksi ja välisti riisti häneltä kaiken
arvostelukyvyn.

Kun hän oli hyvin hurskas, vallitsi häntä, hänen tietämättään, ajatus
synnistä ja sovituksesta, ajatus rikoksesta ja rangaistuksesta, ja
selvästi saattoi nähdä että hän rankaisi syyllisiä siinä mieluisassa
uskossa, että hän jalosti heitä. Hän piti inhimillistä oikeutta tosin
vaalenneena, mutta vielä kuitenkin kauniina kuvana jumalallisesta
oikeudesta. Hän oli lapsuudessaan saanut oppia, että kärsimys on hyvää,
että sillä itsessään on ansionsa ja hyveensä, että se on sovittavaa.
Se oli hänen luja uskonsa, ja hänen mielestään oli kärsimys jokaiselle
tulevaa, joka on rikkonut.

Hän piti rankaisemisesta. Se johtui siitä että hän oli niin hyvä. Ollen
tottunut kiittämään Jumalaa, joka lähetti hänelle hammassärkyjä ja
maksaähkyjä rangaistukseksi Aatamin synnistä ja hänen iankaikkiseksi
pelastuksekseen, antoi hän maleksijoille ja maankiertäjille vankeutta
ja sakkoja ikäänkuin hyväntekoja ja apua. Kristinopin-tiedostaan hän
johti lakien filosofian, ja oikeamielisyytensä ja yksinkertaisuutensa
takia hän oli heltymätön.

Ei voi sanoa, että hän oli julma. Mutta ollen suuressa määrin
epäaistillinen oli hän myöskin tunteeton. Hän ei luonut itselleen
mitään havainnollista ja fyysillistä käsitystä inhimillisistä
kärsimyksistä. Hänellä oli yksinomaan siveellinen ja uskonopillinen
käsitys niistä. Hänellä oli mystilliseen vivahtava mieltymys
koppijärjestelmään, ja todellinen riemu sydämessä ja silmissä hän
minulle eräänä päivänä näytteli kaunista vankilaa, joka juuri
oli rakennettu hänen virkapiiriinsä: jotain valkeaa, siistiä,
mykkää, hirvittävää; kopit asetettuina ympyrään ja vartia keskellä
vartiokojussaan. Se näytti laitokselta, jonka hullut olivat perustaneet
hulluja tehdäkseen.

Ja tosiaankin ne ovat kamalia mielipuolia nuo koppijärjestelmän
keksijät, jotka siveellisesti parantaakseen pahantekijää asettavat
hänet sellaisen järjestelmän alaiseksi, että hänestä tulee joko
tylsämielinen tai raivohullu.

Herra Thomas oli toista mieltä. Hän katseli äänettömällä mielihyvällä
noita kolkkoja koppeja. Hänellä oli oma sala-ajatuksensa: hän ajatteli,
että vanki ei ole koskaan yksin, sillä Jumala on hänen kanssaan. Ja
hänen tyyni ja tyytyväinen katseensa sanoi: "Ollen saattanut heitä
taas viisi kuusi olemaan luojansa ja ylimmän tuomarinsa kanssa kahden
kesken. Ei ole koko maailmassa kadehdittavampaa kohtaloa kuin heidän."

Tämä tuomari sai tutkittavakseen useita juttuja, muiden muassa yhden
erästä opettajaa koskevan. Valtion opetus ja kirkon opetus olivat
siihen aikaan ilmisodassa keskenään. Sen jälkeen kuin tasavaltalaiset
olivat paljastaneet munkkien tietämättömyyden ja raakuuden, syytti
paikkakunnan kirkollismielinen sanomalehti erästä valtion opettajaa
siitä, että hän muka oli pannut yhden koululapsistaan istumaan
tulikuumalle rautakamiinille. Tämä syytös sai uskojia paikkakunnan
säätyläispiireissä. Ilmoitettiin asia mieltäkuohuttavin yksityiskohdin,
ja yltyleensä levinneet huhut saivat hereille oikeuden huomion.

Herra Thomas, joka oli kunnon mies, ei olisi ikinä totellut
intohimojaan, jos hän olisi tiennyt mitä intohimot olivat. Mutta nyt
hän otaksui ne velvollisuuksikseen, siksi että ne olivat uskonnollista
laatua. Hän uskoi velvollisuudekseen ottaa ajettavaksi nämä jumalatonta
koulua vastaan tehdyt valitukset, ja hän ei huomannut omaa ylen suurta
alttiuttaan niitä ajamaan.

Tulee myöntää, että hän tutki asiaa tarkan tarkalla huolella ja
äärettömällä vaivannäöllä. Hän toimitti tutkimuksen noudattamalla
oikeuden tavanmukaisia menettelytapoja, ja hän saavutti ihmeellisiä
tuloksia.

Kolmekymmentä koululasta, joita huolellisesti kuulusteltiin, vastasivat
hänelle alussa huonosti, sitten paremmin, lopuksi varsin hyvin. Yhden
kuukauden kuulustelujen jälkeen he kaikki vastasivat niin hyvin että
heillä kaikilla oli sama vastaus. Nuo kolmekymmentä todistusta sopivat
toisiinsa ne olivat yhtäpitäviä, sanalleen samankaltaisia, ja nuo
lapset, jotka ensimäisenä päivänä eivät sanoneet mitään nähneensä
ilmoittivat nyt selkeällä äänellä, kaikki käyttäen tarkalleen samoja
sanoja, että heidän pieni toverinsa oli pantu paljain pakaroin istumaan
tulikuumalle rautakamiinille.

Herra Thomas onnitteli parhaillaan itseänsä näin kauniista
menestyksestä, kun opettaja kumoamattomilla todistuksilla näytti,
ettei koulussa ollut ikinä ollut mitään kamiinia. Herra Thomas silloin
hiukan alkoi epäillä, että lapset valehtelivat. Mutta se, mikä jäi
häneltä huomaamatta, oli se että hän itse tahtomattaan oli sanellut ja
opettanut heille ulkoa tuon heidän todistuksensa.

Juttu päättyi siten, että se määrättiin jätettäväksi sikseen.
Opettaja laskettiin taas omille oloilleen saatuaan vakavan
varoituksen tuomarilta, jotta hän vast'edes pitäisi eläimelliset
viettinsä aisoissa. Veljeskunnan koulun pikku lapset tulivat pitämään
kissan-naukujaisia hänen tyhjän koulunsa edustalla. Kun hän astui
kadulle asunnostaan, huudettiin hänelle: "Hoi, pempunpaistaja!" ja
nakeltiin kiviä hänen jälkeensä.

Kun koulun ylitarkastaja sai tiedon tästä asiaintilasta, teki hän
ilmoituksen mainiten, että tämä opettaja ei kyennyt pitämään arvoansa
yllä oppilaidensa silmissä, ja esittäen, että hänet viipymättä
siirrettäisiin muuanne. Hänet lähetettiin kylään, missä puhutaan
kielimurretta, jota hän ei ymmärrä. Siellä hänellä on nimenään
Grille-Cul. Se on ainoa ranskalainen sana, joka siellä tunnetaan.

Seurustellessani tämän tuomarin kanssa olen päässyt perille,
mistä se johtuu että kaikki todistukset, jotka tuomari on pannut
tutkintopöytäkirjaan, ovat aivan samaan tyyliin. Herra Thomas
vastaanotti minut virkahuoneessaan, missä hän kirjurinsa avustamana
juuri kuulusteli muuanta todistajaa. Aioin vetäytyä takaisin, mutta
hän pyysi minua jäämään, koska näet minun läsnäoloni ei millään tavoin
haitannut oikeuden säällistä menoa.

Minä istahdin huoneen nurkkaan ja kuuntelin kysymyksiä ja vastauksia.

— Duval, näittekö syytetyn kello kuusi illalla?

— Niin, nähkääs, herra tuomari, se oli niin, että minun vaimoni
istui ikkunan ääressä. Silloin hän sanoi minulle: "Kas tuolla menee
Soquardot!"

— Hänen esiintymisensä teidän akkunainne alla näytti siis vaimostanne
huomiota herättävältä, koska hän ei voinut olla sitä teille nimenomaan
osoittamatta. Ja syytetyn eleet näyttivät teistä epäilyttäviltä?

— Minä sanon niinkuin asia oli, herra tuomari. Eukkoni sanoo minulle:
"Kas, tuolla menee Soquardot!" Silloin minä katsoin kanssa ja sanoin:
"Tosiaankin! Se on Soquardot!"

— Aivan oikein. Notaario, kirjoittakaa: "Kello kuusi iltapäivällä
aviopuolisot Duval näkivät syytetyn kiertelevän taloa epäilyttävin
elein."

Herra Thomas teki vielä muutamia kysymyksiä todistajalle, joka oli
päivätyöläinen ammatiltaan; hän otti todistukset vastaan ja saneli ne
kirjurille käännettyinä lakitieteelliselle kielelle. Sitten todistaja
sai kuulla todistuksensa luettuna, kirjoitti nimensä alle ja poistui.

— Miksette, kysyin minä silloin, ota todistuksia semmoisina kuin ne
annetaan, sen sijaan että käännätte ne kielelle, joka ei ole todistajan
omaa?

Herra Thomas katseli minua kummastuneena ja vastasi rauhallisesti:

— En ymmärrä mitä tarkoitatte. Minä otan todistukset niin
uskollisesti kuin mahdollista. Niin tekevät kaikki tuomarit. Eikä
tavata tuomariviraston aikakirjoissa ainoatakaan esimerkkiä, että
tuomari olisi vääristellyt tai typistellyt jotakin todistusta. Jos
virkaveljieni perinnäistä tapaa noudattaen hiukan tasoittelen itse
sitä sanamuotoa, jota todistajat ovat käyttäneet, teen sen siksi että
todistajat, kuten tämä Duval, jota juuri ikään kuulitte, lausuvat
ajatuksensa huonosti ilmi ja että olisi vastoin oikeuden arvoa merkitä
virheellisiä, alhaisia ja usein raakoja lauseparsia, kuin se ei ole
ollenkaan välttämätöntä. Luulen muutoin, paras herraseni, ettei
teillä ole täysin selvää käsitystä niistä asianhaaroista, joissa
oikeustutkinto toimitaan. Ei tule jättää näkyvistä itse päämäärää,
jonka tuomari asettaa itselleen ottaessaan vastaan ja ryhmittäessään
todistuksia. Hänen ei ainoastaan itsensä tule päästä valkeuteen,
vaan myös valaista tuomioistuinta. Ei ole kylliksi, että valo syttyy
hänessä: sen täytyy syttyä myös muissa oikeuden jäsenissä. On siis
tärkeää, että hän selvittää täysin sitoviksi ne todistuskappaleet,
joita toisinaan piilee todistajan häilyvässä tai sekavassa selonteossa
samoinkuin syytetyn kaksimielisissä vastauksissa. Jos ne merkittäisiin
pöytäkirjaan ilman järjestystä ja järkiperäistä menetelmää, niin
pätevimmätkin todistukset näyttäisivät heikoilta ja enin osa syyllisiä
välttäisi rangaistuksen.

— Mutta tuo menettely, nimittäin todistajan epäselvän ajatuksen
tarkistaminen, eikö se ole vaarallista? kysyin minä.

— Olisi kyllä, elleivät tuomarit olisi tunnollisia. Mutta vielä en
ole tuntenut ainoatakaan tuomaria, jolla ei olisi ollut hyvin korkea
käsitys velvollisuuksistaan. Ja kuitenkin olen istunut tuomioistuimella
protestanttien, deistien ja juutalaisten rinnalla. Mutta he olivat
valantehneitä virkamiehiä.

— Teidän menettelyssänne, herra Thomas, on ainakin se hankaluus, että
todistaja, kun hän sitten kuulee todistuksensa luettavan, tuskin sitä
ymmärtää, koska te olette siihen pannut lauseparsia, joita hän ei itse
käytä ja joiden merkitys on hänelle outo. Mitenkä esimerkiksi käsittää
tämä päivätyöläinen teidän sananne: "epäilyttävät eleet?"

Hän vastasi innokkaasti:

— Olen sitä ajatellut ja noudatankin mitä tarkinta varovaisuutta tätä
vaaraa vastaan. Kerron teille esimerkin. Äskettäin oli edessäni eräs
todistaja, jonka järjenlahjat olivat sangen niukat ja jonka siveellinen
laatu on minulle tuntematon. Hän näytti minusta huolimattomalta,
kun notaario luki hänelle hänen todistustaan. Luetutin sen hänelle
toistamiseen, kehotettuani häntä kiinnittämään siihen luopumatonta
huomiota. Olin näkevinäni, ettei hän sitä tehnyt sen enempää nytkään.
Silloin käytin pientä sotajuonta saattaakseni hänet tarkemmin tajuamaan
velvollisuutensa ja vastuunalaisuutensa. Sanelin notaariolle viimeisen
lauseen, joka kumosi kaikki edelliset. Sitten kehotin todistajaa
kirjoittamaan alle. Samassa silmänräpäyksessä kun hän laski kynän
paperille, pidätin hänen kätensä ja huudahdin:

"Onneton, te aiotte allekirjoittaa selityksen, joka on aivan vastoin
sitä, minkä juuri annoitte, ja siis tehdä rikollisen teon!"

— No, mitä hän vastasi?

— Hän vastasi surkean näköisenä: "Herra tuomari, te olette oppineempi
kuin minä, te tiedätte kyllä paremmin kuin minä, kuinka se on
kirjoitettava."

— Te näette, lisäsi herra Thomas, että tuomari, joka harrastaa virkansa
hyvin täyttämistä, varoo kaikkea mikä veisi harhaan. Uskokaa minua,
herraseni, oikeudellinen erehdys on pelkkää tarua.

*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 68024 ***