*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 63976 ***

SALOILTA JA VESILTÄ

Luonnonkertomuksia


Kirj.

AARO A. NUUTINEN





Porvoossa,
Werner Söderström Osakeyhtiö,
1921.




SISÄLTÖ:

Tuokiokuvia salolta.
Sudet.
Toisten hyväksi.
Kutumade.
Kanahaukkaperhe.
Voittaja.
Telkkä.
Syöjätär.
Lummelahden valtiaat.
Hallakorven kuningas.




TUOKIOKUVIA SALOLTA.


On kylmä ja kirkas talvinen kuutamoyö kaukana korvessa. Pilvettömällä
taivaalla kumottaa täysikuu ja tähdet vilkkuvat. Silloin tällöin
lennähtää tähti, sammuen äärettömään avaruuteen.

On hiljaista. Heikkona kaikuna kuuluu vain koiran haukunta kaukaa
jostain metsämökistä. Liikkumatta odottaa luminen, suuri salo. Ei
hiirenkään hisahdusta kuulu, ei näy... Vienon alakuloinen ja
surumielinen on talviöinen tunnelma yksinäisellä, kaukaisella salolla;
samalla se kuitenkin kuin salaa riemuitsee korven vapaudesta ja
rauhasta.

Mitä nyt? Pienelle kuun valaisemalle metsäaukeamalle ilmestyy äkkiä
valkea, pitkäkorvainen jänis. Siinä se istuu takakäpälillään, korvat
pystyssä, liikkumatta kuin lumipallo. Jollei kuun hopeankirkas valo
kuvastaisi sen sinertävää varjoa hangelle, ei sitä huomaisikaan.
Mitähän miettinee pupu-jussi? -- Se harppailee läheisen kaatuneen
haavan luo ja alkaa, ensin hetkisen vielä kuulosteltuaan, järsiä puun
jäistä, kuuraista kuorta... Mutta äkkiä se loikkaa parilla pitkällä
potkulla metsän reunaan pienen kuusen varjoon, jääden siihen hätäisenä
kuuntelemaan.

Metsästä kuuluukin hiljaisia risahduksia. Ne lähenevät. Jänis ponnahtaa
täyteen laukkaan, syöksyen kuin kerä entistä, puoleksi umpeen
tuiskunnutta polkuaan pitkin alas loivaa, salskeapetäjikköistä
salolammen rantarinnettä -- äkkiä lentää se kuperkeikkaa, parahtaa ja
koettaa riuhtoutua irti ansasta, joka silloin yhä tiukemmin kuristaa
kaulaa. Kylmä salo ei armahda, siihen on kuoltava.

Pian saapuu aholle komea, sarvipää hirvi, jota jänöjussi turhaan
peläten puikki pakoon. Siinä seisoo metsän kruunupää kauniina ja
juhlallisena, -- mutta vain hetkisen. Se vavahtaa, pakkashöyry
tuprahtaa sen sieraimista ja keveästi hypättyään pisteaidan yli, se
katoaa metsän kätköön.

Lammen päässä suuren suon laidassa hiiviskelee kavala kettu
tavanmukaisella yöllisellä eväänetsintäretkellään. Suipolla kuonollaan
tarkasti nuuskien se seurailee varvikossa mutkittelevia metsäkanan
jälkiä. Sitten tarmokkaasti koppaa lumen alla luolassaan vaaraa
aavistamatta nukkuvan riekon, puraista rusauttaa sen hengettömäksi ja
alkaa ahneesti syödä saalistaan.

Korven öistä murhenäytelmää todistamaan jää vain pari veripisaraa ja
vähän valkeita höyheniä hangelle. Korvessa on kova, lahjomaton laki:
se, joka ei jaksa pitää puoliaan, joutuu vahvemman ja ovelamman
uhriksi.

Taas on rauhallista ja hiljaista. Pakkanen vain paukahtelee
huurteisissa puissa, kuu kumottaa ja tähdet tuikkivat.

       *       *       *       *       *

Marraskuun aamu on raikas ja selkeä. Ruskotus taivaanrannalla ennustaa
auringon nousua. Pitkän ja pimeän yön jälestä tuntuvat elähyttäviltä
aamun ensi hetket.

Salolla alkaa vilkas elämä ja liike. Ahon laidan koivuun lennähtää
maasta makuulta komea koirasteeri, kohta toinen, kolmas... ja ennen
pitkää on puu mustanaan urpujen kimppuun käyneitä lintuja. Ritvojen
nenistä kurkottelevat ne niitä. Hennon oksan taipuessa liiaksi
muuttautuu teeri toiselle, vahvemmalle, jossa se sitten syöntinsä
lomassa kaula pitkänä kotkotellen ja arkana kuulostellen tähyilee yli
hiljaisen salon, joka leviää kaikille tahoille viheriänä havumerenä
silmän kantamattomiin. Tämä on teerten, samoin kuin muittenkin metsän
eläinten valtakunta. Muuta maailmaa ne eivät tunne eivätkä kaipaa.

Ahon takana herää ketterä orava suureen kuuseen tekemässään
sammalpesässä, hypähtää virkeästi viereiselle huojuvalle oksalle,
siistii jo harmaaksi käynyttä turkkiaan, oikoo takajalkojaan, sitten
tyytyväisyydestä kurahtaen kimpoo viereiseen kuuseen, nousee runkoa
myöten lähelle latvaa, kiskaisee kävyn hampaihinsa, juoksee pirteästi
häntä pystyssä oksannenälle ja istahtaa siihen, pitäen etukäpäliensä
välissä käpyä, josta syö siemenet ja silpoo suomut, karistaen ne
kanervikkoon kuusen juurelle, missä suuri kukkometso niiden lipattavaa
laskeutumista pää kallellaan hiukan kummastellen katselee, mutta
rauhoittuu huomattuaan etteivät nuo ilmassa liitelevät silput olleet
sille vaarallisia.

Pienet, vilkkaat tiaiset, hömötiaiset, töyhtötiaiset, talitiaiset ja
näöltään harakkaa pienoiskoossa muistuttavat pyrstötiaiset, ovat kaikki
tapansa mukaan sekaisin samassa parvessa jo aikoja sitten olleet
liikkeellä. Tiristen ja sirkuttaen hyppelevät ne kuusten alaoksilla,
riippuvatpa myös kynsistään selkä maahan päin einettään etsiessään.
Vähitellen, puu puulta siirtyy parvi läheiselle nevalle päin, häipyen
sinne.

Aina ahkerasti liikehtivä kirjava tikkakin on hereillä takomassa
terävällä nokallaan pystyyn kuivuneen hongan kylkeä, etsien toukkia ja
hyönteisiä. Se kiertää ruuvimaisesti puun runkoa tasapäiseksi
taittuneeseen latvaan, josta lennähtää tiuskaisten toisen kelon
kupeeseen.

Jänöjussi, jäkkäniska, töpihäntä, vietettyään tyytyväisenä yön
palohalmeen ruislaihoa syöden, puikkii pitkin nokisista puista tehdyn
aidan vartta, työntäytyy viimein ahtaasta raosta, loikkaa yli jäätyneen
vesilätäkön ja kapsahtaa kahdelle käpälälle kuulostamaan... pamahdus ja
savun pelmahdus lähellä koivukossa, kuloheinät katkeilevat jäniksen
ympärillä. Pupuparka pykertyy maahan, jääden siihen hiukan viputtaen
toista takajalkaansa. Suusta tippuu tummanpunaista verta kellastuneelle
koivunlehdelle.

Laukauksen kaiku kiirii kauas seesteisessä ilmassa ympäri hiljaisen,
rauhallisen salon. Säikähtyneenä humahtaa teeriparvi siivilleen
ahonlaitakoivusta, lentää havistaen peräkorpeen. Orava pudottaa
peloissaan kävyn käpälistään, livistää kuusen korkeimpaan kerkkään,
kääriytyen siihen pieneksi harmaaksi mytyksi. Metsokin rumahtaa
lentoon, kohoten ison hongan tukevalle oksalle puun maltoon.

Nevalta päin kuuluu askeleiden rapse. Varovainen metso kiertää
puunrungon toisella puolella olevalle oksantyvelle.

Pian loittonevat askeleet kuulumattomiin. Metso lentää muurahaispesään
"kylpemään" ja orava hyppää läheiseen runsaampikäpyiseen kuuseen.

Salon rauhaa ei enää mikään häiritse.

Auringon ensi säteet kultaavat kalliolla, nevan takana kasvavien
koivujen latvoja. Loppumaton latvameri lainehtii raikkaassa tuulessa.

Metsän aamuinen taika on hävinnyt.




SUDET.


Pureva öinen pakkasviima puhalsi Laatokan lumilakeudella.
Tuhattähtinen, tummansininen taivaankansi näytti kaikilla puolin
kaukana yhtyvän lakeuteen. Punertavankeltainen sirppikuu loi himmeän
hohteensa hangelle, jota pitkin hieno vitilumi vieri sihisten tuulen
kuljettamana. Toisinaan kuului kauempaa aavalta kovaa jyminää ja
ryskettä, -- pakkanen halkoi Keski-Laatokan vielä kierää jäätä.

Kuin jatkona jyminälle ja ryskeelle kuului sieltä päin lähempää silloin
tällöin omituisia ulvahteluja, jotka tuntuivat tulkitsevan kuin
pohjatonta kaipuuta ja ikävää: rannattoman jääkentän yksitoikkoisuutta
ja lohduttomuutta.

Samalta suunnalta rupesi kohta erottumaan kuun kalpeassa valossa kolme
tummaa haamua, jotka keveästi liukuen verkalleen lähenivät. Sudet,
arojen asukkaat, olivat nälissään lähteneet ruuanhakuun, taivaltaen
Karjalan suuren meren länsirantaa kohti. Etumaisena juoksi joukon
johtaja, suurin, harmain ja tuuheakarvaisin peto. Tuontuostakin
pysähtyi se hetkiseksi, kohotti kuononsa avaruutta kohti ja ulvoi...
Sen kidasta tuprahteli pakkashöyry, ja silmät kiiluivat villisti kuun
hohteessa.

Tuulen yläpuolelta päin alkoi kuulua aisakellon kodikas kalkatus. Sudet
kääntyivät kulkemaan sitä kohti: vihdoinkin syötävää tässä
loppumattomassa lumi-erämaassa.

Hevonen laahusti hitaasti ja uupuneesti umpeen juoksettunutta
tienpohjaa pitkin. Reen perässä istui kaksi miestä suuriin turkkeihin
kääriytyneinä. Äkkiä hevonen nyhtäisi rekeä, nosti korvansa terävästi
pystyyn ja korskahtaen peloissaan kiskaisihe tieltä syrjään niin
rajusti, että reen aisa vänkäytyessään rasahti ja oli vähällä katketa.
Pelästynyt hepo lähti nelistämään kaukana kohoavaa jylhää kalliorantaa
kohti, huolimatta ajajan ohjastelusta ja kieltelemisestä. Miehet olivat
ihmeissään tästä hevosensa omituisesta käyttäytymisestä. Mutta kohta
selvisi asia. Kolme sutta ilmestyi juoksemaan jonkun matkan päähän
reestä. Ne eivät uskaltaneet käydä matkamiesten enempää kuin
hevosenkaan kimppuun, vaikka niillä näytti olevan hyvä halu siihen,
sillä toisinaan ne lähestyivät uhkaavasti milloin puolelta, milloin
toiselta. Niiden silmät välähtelivät vihertävinä, saaliinhimoisina
kuuraisen naaman keskellä, ja kielet riippuivat suusta. Hevonen oli
kuin mieletön pelosta. Se laukkasi minkä jaksoi, niin että lumi
tuprusi, mutta sudet eivät jääneet vähääkään jälkeen. Muuan susi rupesi
kiirehtimäänkin kulkuaan, kaartaen hevosen eteen, ikäänkuin
katkaistakseen matkalaisten tien. Miehet arvelivat sillä olevan
aikomuksena hyökätä hevosen kimppuun, -- paukahti pistoolin laukaus...
toinen ja kolmas. Susi ulvahti kovasti ja lysähti voimattomana
vatsalleen lumeen, mutta ponnistautui jälleen jaloilleen ja jatkoi
matkaansa. Sen haavoittuneesta säärestä roiskui verta lumelle. Toiset
sudet tunsivat veren lemun. Se kiihoitti niitä. Ne eivät voineet enää
pidättäytyä. Veri kuin veri. Ne eivät voineet vastustaa pedon vaistoja.
Suurin susi hyökkäsi heti haavoittuneen kimppuun. Nyt oli siihen hyvä
tilaisuus, sillä vioittunut ei voinut itseään puolustaa täysin voimin.
Kun se oli kelpaamaton elämän taisteluun, jouti se terveitten ja
voimakkaitten ruoaksi. Sudet olisivat syöneet nälissään vaikka omat
pentunsa, jos ne olisivat haavoittuneet.

Syntyi vimmattu taistelu. Se oli sisukasta, katkeraa kamppailua
elämästä ja kuolemasta. Haavoittunut susi sortui viimein selälleen
hankeen, mutta vielä sittenkin koetti se itsepintaisesti puolustautua
puremalla vihollisensa rintaa ja takajalkojensa kynsillä raapimalla sen
vatsaa. Suuri ja voimakas susi ei kuitenkaan hellittänyt hampaitaan
uhrinsa niskasta, vaan puri yhä syvempään, ja toinen hukka iski terävät
hampaansa lujasti haavoittuneen kurkkuun. Samoin oli se tottunut
tekemään monesti ennenkin hyökätessään hirven, koiran tai muun
saaliinsa kimppuun. Se oli yhtäkkiä unohtanut, että saaliina tällä
kertaa oli entinen asetoveri...

Susien temmellyksen ja rähinän lakattua kuului aisakellon kalkatus jo
kaukaa rannikolta. Se soi rauhallisen verkkaisasti.

Aamupuoleen yötä tuuli tyyntyi, viti ei tuprunnut enää, ja kuun sirppi
laskeutui taivaanrannan taa. Aamun valjetessa ulappakarien lähettyvillä
mateenpyyntikoukkujaan kokeva suksimies huomasi kolmen suden puoleksi
umpeen menneet jäljet. Kotimatkallaan hän seurasi niitä, nähden
ihmeekseen temmellyskentällä paljon verta ja harmaankellertäviä
karvatukkoja. Siitä lähti vain kahden suden jäljet suoraan mantereelle.

       *       *       *       *       *

Seutukunnalle oli ilmestynyt susia. Niitä oli nähty tuontuostakin
milloin milläkin puolella pitäjää. Kaikesta päättäen olivat kävijät
kaikkialla olleet samat kaksi sutta. Ne olivat kopanneet ruuakseen
monta kartanolta öisin loitonnutta koiraa ja vieneet vinkuvan
sianporsaan pahnasta, jonka ovi oli sattunut jäämään raolleen. Näiden
rohkeitten petojen saaliiksi oli muutamana iltana joutua myös
saunatiellä yksin tallusteleva pikkutyttökin. Susi tuli jo hänen
lähettyvilleen, mutta kun lapsi rupesi "suurta koiraa" pelästyen
parkumaan, säikähti hukka tätä outoa ääntä, jollaista se ei ollut ennen
kuullut, ja pakeni. Vaikka susi ryhtyy ankarasti ahdistettuna tai
äärimmilleen nälkiytyneenä taisteluun sitä voimakkaammankin vastustajan
kanssa, kammottaa sitä kaikki ennen näkemätön ja kuulematon. Uusi, outo
ja salaperäinen tekee siitä luihun ja aran. Varsinkin ihmisen ääni ja
hänen äkilliset liikkeensä, joitten tarkoitusta susi ei voi käsittää,
vaikuttavat petoon kuin herpaiseva taikavoima. Samoin on useiden
muittenkin eläinten laita. Ne tunnustavat siten vaistomaisesti ihmisen
herrakseen ja valtiaakseen.

Susia nähtiin pimeän tullen usein maantielläkin ja monissa muissa
paikoissa kun niitä kaikista vähimmin osattiin odottaa.

Niinpä talosta toiseen alituisesti hynttäävää hieroja-akkaa,
Paksua-Hellua vastaan äkkiarvaamatta tulla tupsahti tiellä kaksi sutta.
Sekä ne että Hellu pysähtyivät hämmästyneinä jonkun matkan päähän
toisistaan. Muutamien silmänräpäysten neuvottomuus. Sudet huomasivat
vastustajan ihmiseksi, niiden vainu sanoi sen niille pettämättömästi,
vaikkakin tuo heidän edessään pimeässä liikkumattomana ja "juhlallisen"
uhkaavana seisova lyhyt ja leveä olento ei muodoltaan muistuttanut
paljoakaan niitä ihmissuvun edustajia, joita hukat olivat ennen
nähneet.

Selvittyään hämmästyksestään ja tajuttuaan susien seisovan edessään,
joutui paksu _homo sapiens_ yksilö hurjan pelon valtaan, alkoi huutaa
täyttä kurkkua ja huitoa vimmatusti sarvisäkillään, kun ei uskaltanut
kääntyä pakoonkaan, peläten susien pahemmin ahdistavan juoksevaa, kuten
äkäiset koirat tekevät. Hellun mieleen oli hädän hetkellä, juuri kun
hän oli kääntymäisillään pakoon, juolahtanut Yläpihan piski, joka aina
ärhenteli melkein hameen helmoissa Hellun tullessa taloon, mutta ei
hätyyttänyt niin pahasti jos hidastutti kulkuaan tai pysähtyi.

Sudet astuivat arasti muutamia askeleita tieltä syrjään. Hellu luuli
niitten aikovan hyökätä sivulta päin hänen kimppuunsa, ja rupesi yhä
silmittömämmin hosumaan ja kauheammin huutamaan, luullen viimeisen
hetkensä tulleen.

Mutta armon aika ei ollut vielä päättynyt. Sudet kyllästyivät moiseen
ihmisäänen tulvaan, joka vihloi kiusallisesti niiden hiljaisuuteen
tottuneita korvarumpuja. Käsivarsien vinha huiske näytti myös varsin
arveluttavalta, sillä eihän ihmiseltä ollut koskaan mitään hyvää
odotettavissa. Pedot hiipivät häpeissään metsään. Silloin Hellukin
puhalsi hartaan helpotuksen-huokauksen ja lähti pökerryksissään --
sinne päin, mistä juuri oli tullutkin. Puoleksi juosten lyntysti hän
niin että sarvet ja muut kupparin vehkeet pussissa kalisivat ja yhä
pitäen kovaa porakkaa sadatteli itsekseen "pahanhengen hukkia" ja
"riivatun hotkaleita".

Lähimmän talon asukkaat, jotka saivat sinä iltana kuulla Paksun-Hellun
mainion kuvauksen tästä "kauheasta tapauksesta", eivät kuulemaansa
koskaan unohda. Muutamia päiviä myöhemmin erään saman kylän miehen
ollessa metsässä latomassa halkoja pinosta rekeensä, hysähti hevonen,
tuhki sieraimiinsa eikä tahtonut pysyä paikoillaan, vaikka näkyvissä ei
ollut mitään pelättävää.

Vähän ajan kuluttua ilmaantui kuitenkin kaksi sutta. Ne juosta
jolkuttelivat rauhallisesti peräkkäin läheisen harjun rinnettä pitkin.
Toinen susi oli harvinaisen suuri. Näytti siltä kuin ne eivät olisi
vainullaankaan huomanneet miestä ja hevosta -- ne olivatkin tuulen
yläpuolella.

Pyssymiehet eivät, ihmeellistä kyllä, koskaan nähneet susia
vilaukseltakaan, vaikka moni metsästäjä vaaniskeli ahkerasti niitä.
Vanhat, tottuneet metsämiehet eivät tätä ihmetelleet. He sanoivat
entisistäkin kokemuksistaan tulleensa siihen vakaumukseen, että susi,
samoin kuin kettukin, tuntee jo kaukaa ruudin "hajun".

Ei saavutettu toivottua tulosta hevosenhaaskallakaan. Milloin oltiin
vahdissa, eivät sudet tulleet haaskalle; muina aikoina ne kyllä
kävivät.

Mutta valkenipa vihdoin kevättalvella päivä, joka tuli pienemmälle
sudelle kohtalokkaaksi. Hiihti näet Erä-Kusti ketunkierrännässä,
juoksuttaen selästään suurelta rullalta punalippuista lankaa, jonka yli
muuten -- niin viisas kettu ei uskalla mennä, ja huomasi tällöin
hämmästyksekseen suden katsovan oksain lomitse läheisen kuusen
juurelta. Peto oli nähtävästi äänen kuullessaan äkkiä herännyt
päivämakuultaan ja oli yhtä hölmistynyt kuin Kustikin. Muutamia
silmänräpäyksiä katselivat mies ja susi toisiansa. Kumpainenkin tunsi
toisessaan katkerimman ja pelättävimmän vihollisensa. Vihdoin mies
päättäväisesti tempasi pyssyn selästään. Susi säpsähti tätä
äkkiliikettä, ja aavistaen siitä seuraavan jotain ratkaisevaa ja sille
epäedullista, ponnahti pakoon. Monien muitten vaistojensa ohella onkin
metsäeläimillä selittämättömän ihmeellinen aavistus ihmisen
menettelystä ja sen merkityksestä niihin nähden, vieläpä
mielentilastakin kohtauksen jännittävinä hetkinä. Näyttää siltä kuin
eläimet ratkaisevissa tilanteissa tietäisivät ihmisen ajatukset, mikäli
nämä koskevat niitä, ja määräisivät sen mukaan oman menettelynsä.

Mutta vaikka susi nytkin loikkasi pakoon samalla hetkellä kuin mies
tempasi pyssyn, ei se kerinnyt kovinkaan kauas ennenkuin sai kylkeensä
haulipanoksen ja heti myös toisen etulavoilleen. Susi kaatui, ärähti
kiukkuisasti, koetti kohota seisomaan, mutta jalat eivät oikein
kannattaneet. Sudesta tuntui niinkuin ne eivät olisi tavanneet tukea
lumesta, vaan olisivat haparoineet tyhjyydessä. Ponnistaen viimeiset
voimansa se vieläkin yritti nousta, mutta ei enää päässyt... Muutamia
kertoja peto vielä pyöräytteli lyhyehköä häntäänsä, katsoen keltaisilla
silmillään jäykästi ja avuttomasti, kuin soimaten surmaajaansa. Sitten
karva silisi ja takajalat suoristuivat.

Silloin vasta suuri susi, joka aina oli nähty tämän toisen toverina,
katsoi otollisimman hetken tulleen syöksähtää katajaryteikön sisästä
aivan Kustin vierestä ja kadota metsään ennenkuin mies ennättäisi
ampua.

Kesken jäi Kustilta ketun kiertäminen. Toimitettuaan tyytyväisenä
kuolleen suden kotiin, lähti hän erään miehen kanssa jälkiä seuraten
hiihtämällä ajamaan takaa vainajan toveria, suurta sutta.

Miehet hiihtivät sitkeästi pedon jälestä, mutta ilta tuli, eivätkä he
edes nähneetkään ajettavaansa, sillä se tiesi olla varuillaan ja
pysytteli pitkän matkaa edellä vainoojistaan, joiden oli vihdoin
yövyttävä muutamaan torppaan. Silloin susikin pysähtyi lepäämään. Sen
oli kova nälkä; se ei ollut pariin päivään saanut mitään syötävää. Tämä
lisäsi väsymystä; juoksemisesta ei se vielä ollut kovinkaan rasittunut.
Jos hukka olisi saanut _vähän_ syötävää, olisi se jaksanut juosta
lepäämättä koko yön ja siten jättää vainoojansa niin paljon jälkeensä,
että nämä olisivat pian toivottomina heittäneet sikseen takaa-ajon,
mutta kun ei saanut mitään suuhun pantavaa, täytyi tyytyä viettämään yö
kaatuneen kuusen latvuksen alla, uskaltamatta nukahtaa hetkeksikään,
saattoivathan ajajat milloin tahansa tulla. Aamun sarastaessa oli
lähdettävä taas eteenpäin, sillä susi tunsi kaukovaistollaan
vainolaistensa lähestyvän. Ne saapuivatkin kohta suden makuukselle ja
painautuivat kiireesti edelleen. Kevättalven kovakuorisella hangella,
jossa oli vain sen verran vitiä, että suden jäljet hyvin näkyivät,
liukui suksi mainiosti. Keskipäivälläkään ei aurinko kyennyt vielä
lämmittämään lunta niin paljon, että suksikeli olisi pilautunut. Mutta
kyllä se miehistä hien irtautti.

Susi kierteli metsissä, kyliä ja aukeita maita vältellen. Metsissä oli
turvallisinta. Toisinaan juoksi se jonkun matkaa tietä pitkin, mutta
poikkesi pian taas metsään. Sitkeästi seurasivat miehet jäljessä. He
pistäytyivät vain kerran mökkiin hetkeksi haukkaamaan päivällistään.

Ilta hämärtyi. Ajoa jatkui yhä. Sudella oli hiukaiseva nälkä. Kulku
hidastui sen takia. Toisinaan piti pysähtyä hetkeksi levähtämään.
Hämärän tultua uskalsi susi kulkea kylien kautta. Se toivoi asutuilta
seuduilta saavansa paremmin jotain syötävää. Ja onni suosikin sitä nyt.
Erään mökin pihasta hyökkäsi näet pieni piski kauas pellolle haukkua
räkyttämään sutta, jota se luuli isoksi koiraksi. Suden lähestyessä
peräytyi rakki pihaan päin, mutta kun peto ahdisti ja oli jo hyvin
lähellä, tuli koiralle hätä ja se rupesi pakkautumaan riihen kivijalan
reiästä sillan alle pakoon, mutta reikä oli ahdas ja susi sai saaliinsa
kiinni. Koira päästi hirveän huudon, pihasta lähti riihelle päin
juoksemaan mies seiväs kädessään, mutta susi nujersi nopeasti koiran
hengettömäksi ja juoksi rantatietä pitkin alas jäälle, pitäen koiraa
hampaillaan sen pääpuolesta, muun ruumiin retkottaessa hukan niskoilla.
Kantamuksesta huolimatta nousivat nyt hukan jalat entistä keveämmin, --
olihan tiedossa kunnollisen aterian saanti. Se tieto tuntui antavan
voimia.

Korkeitten kalliorantojen välistä avautui kapea Laatokan lahti
silmänkantamattomaksi jäälakeudeksi. Susi ohjasi kulkunsa suurinta
aukeata kohti. Se aavisti, että sinne eivät takaa-ajajat uskalla lähteä
ja siellä saa rauhassa syödä saaliinsa ja sitten jatkaa matkaansa
kaukaiselle vastaiselle rannalle, takaisin avaroille aroille,
synnyinseuduille. -- -- --

Erä-Kusti oli tyytyväinen, kun sai ammutuksi edes pienemmän suden.
Saihan siitä arvokkaan taljan ja valtiolta sata markkaa tapporahaa.
Kunnia ei myöskään ollut vähäinen.

Useina päivinä kävi Kustin mökillä suuret joukot suden katsojia, sekä
nuoria että vanhoja, miehiä ja naisia.

Mutta Paksu-Hellu ei uskaltanut pariin viikkoon liikkua sillä puolella
kylää, jossa Erä-Kustin mökki sijaitsi.




TOISTEN HYVÄKSI.


Talvi-illan hämärtyessä tuuli tyyntyi, taivaankansi selkeni ja pakkanen
kiihtyi. Venus-tähti palaa loimotti jo synkkenevän salon yllä, tumman
taivaan kuvun eteläisellä rannalla.

Orava asettui yölevolle korkeassa kuusessa olevaan pesäänsä, tukkien
sen "oven" sammalilla, ja teeriparvi pudottautui urpukoivustaan
illalliseltaan hangen sisään nukkumaan.

Silloin lähti liikkeelle Mikko Mieleväinen, viisas kettu, joka oli
yölliseltä metsästysretkeltään palattuaan aamusta asti nukkunut
puoleksi lumeen hautautuneen halkopinon päällä. Se tunsi näet
hiukaisevaa nälkää, piti saada jotain syötävää. Viime yönä oli saalis
ollut niukanpuoleinen: pyy ja muutamia hiiriä. Ei sen vertaisesta nälkä
oikein paennut; pahimmoiksi vain pääsi ruuan makuun. Mikko Mieleväinen
lipaisi kielellään suupieltään ajatellessaan makeita "lintu- ja
hiiripaisteja". Sitä harmitti, ettei ollut onnistunut saamaan sitä
lajia enemmän, vaikka viime yönä oli hyvä hiipimäkeli: upottamattomalla
karmanteella siksi paljon pehmeää vitiä, ettei astunta kuulunut. Nyt
oli paljon epäedullisempi keli; lumen pinnalla oli ohut kuori, joka
narskui kävellessä. Varsinkin näin selkeällä säällä kuului se
verrattain pitkän matkan päähän. Se huolestutti kettua. Mitenkähän
luonnistuu tämän-öinen pyynti? Hyvälläkin kelillä on "paistien"
tavoittelussa täysi työ, ne vintiöt kun ovat tarkkakuuloisia ja
varovaisia. Olet juuri pääsemäisilläsi viimeisen hyppyvälin päähän
teerestä, niin silloin tuo peijakas rupeaa kuikistelemaan kaulaansa ja
katselemaan ympärilleen, ja seuraavassa silmänräpäyksessä pelmahtaa
lentoon, kuten tapahtui viime yönäkin.

Se harmitti Mikkoa niin, että hän oikein istahti hangelle sitä
miettimään, tuontuostakin lipaisten kielellään suupieltään.

Metsässä oli hiljaista. Hämärä sakeni. Ketun edessä vähän matkan päässä
häämötti puunrunkojen lomitse niityn aita. Mikolle se oli tuttu: se oli
"pajukkolintuniityn" aita. Monesti oli Mikko tuolta niityltä talvisin
saanut pajupensaiden ympärillä piipertäneen valkean metsäkanan. Viime
yönä ei siellä tullut käydyksi. Nyt sinne ehkä kannattaisi mennä, kun
ei ole parempaakaan hanketta tiedossa. Eihän tuo ota jos ei annakaan.

Mikko lähti varovasti juosta sipsuttamaan niitylle päin. Aidan luona se
pysähtyi hetkeksi nuuskimaan ilmaa sekä kuuntelemaan ja katselemaan,
arasti vilkuillen joka suunnalle. Sitten vasta se uskalsi hypätä aidan
yli niitylle, jonka vastaisella laidalla oli pajukkoa ladon
ympäristössä ja ojien varsilla.

Mikko seisahtui taas ja veti ilmaa sieraimiinsa: niityllä _oli_
"pajukkolintuja". Tehdäkseen itsensä niin huomaamattomaksi kuin
suinkin, lyyhistyi kettu matalaksi, lähtien hiipimään pajukkorivin
vierustaa. Mikon vatsa melkein viisti hankea, tuuhea, punertava häntä
oli jäykästi suorana niin että valkeakarvainen latva lakaisi lunta,
korvat olivat terävästi pystyssä ja silmät kiiluivat, katse tiukasti
tähdättynä eteenpäin. Varovasti, askel askeleelta metsästäjä eteni.
Joskus se pysähtyi, toinen etujalka kohotettuna askeleen ottamiseen.
Sitten se painoi käpälänsä varovasti lumikuoren läpi, koettaen siten
niin paljon kuin voi karttaa rapisuttamista, sillä Mikko tiesi
jokaisesta askeleestaan riippuvan, saisiko syömistä vai jäisikö maha
tyhjäksi. Tämä kysymys oli Mikolle tietenkin tärkeä, tärkeintä
kaikesta, mitä sillä oli elämässään ratkaistavana. Jos et osaa olla
kyllin viekas ja varovainen, saat olla syömättä, kunnes opit tarpeeksi
ovelaksi, siinä elämän totuus. Siksi Mikko oli niin jännittynyt, että
aivan vapisi: sen takajalat hiukan lepattivat, ne olivat vireessä minä
silmänräpäyksenä tahansa tarvittavaan voimakkaaseen ponnahdukseen.

Vaikka oli jo hyvin hämärä, olivat metsäkanat vielä valveilla, nyppien
pajun nuppuja illallisekseen. Karvaisilla jaloillaan tallustellen
pensaitten ympärillä ja jättäen lumeen kolmihaaraisen jäljen
kurottelivat ne silmuja varpujen nenistä niin korkealta kuin ylettivät.
Kun pensaassa ei ollut enää mitään syömistä, kävellä taapersivat tai
juosta tipittivät ne toiselle pensaalle. Ylempänä olevat silmut jäivät
syömättä, sillä metsäkana ei koskaan lennä oksalle, enintään joskus
hypähtää matalalla olevalle pajun tyvelle.

Kettu oli vielä siksi loitolla metsäkanoista, ettei se nähnyt niitä,
niin lumen näköisiä ne olivat, kauttaaltaan puhtaanvalkoisia --
lukuunottamatta pientä mustaa silmää ja kapeata mustaa juovaa
pyrstössä.

Mutta pienen ripsahduksen kuultuaan parven vartialintu huomasi lunta
vasten selvästi näkyvän hallavan revon, ja kakattaen pelmahti lentoon.
Toiset lumilinnut katselivat kaula pitkänä joka puolelle, mutta eivät
vieläkään huomanneet vihollistaan, sillä vartialinnun lähtiessä lentoon
oli kettu nopeasti kuin salaman iskun saanut lysähtänyt vatsalleen
hangelle, painautuen niin matalaksi kuin voi. Se toivoi näet edes
toisten lintujen pysyvän paikoillaan sitä huomaamatta.

Mutta se erehtyi. Metsäkanaparvi ymmärsi johtajansa varoitushuudon ja
lentoon lähtemisen syyn. Jossain läheisyydessä piili vaara, vaikka ne
eivät sitä huomanneetkaan. Viisainta oli siis paeta. Toinen toisensa
jälkeen, mikä sieltä, mikä täältä, pelmahtelivat ne lentoon.

Mikko Mieleväinen oli aivan masentunut. Siihen se nyt meni se homma!
Jopa meni hukkaan "hyvät humalat!"

Kuin lohdutuksekseen nuuski Mikko lintujen jälkiä lumessa. Kuinka
suloisilta ne tuoksuivatkaan!

Ei edes rihmapyydykseen takertunutta riekkoa ollut ketun saatavissa,
kuten muutamia päiviä sitten tässä samassa pajupensaikossa. Nyt oli
tyydyttävä vain pariin päästäiseen. Suuritöistä oli niidenkin
saalistaminen: toinen täytyi kuopia kärsivällisesti paksun lumen alta
ojan pohjasta ja toisen lähtemistä ladon alta hangelle juoksemaan piti
kauan malttaa odottaa.

Nälkäisenä istahti Mikko hangelle miettimään elämänsä kovuutta. Minkä
takia "paisteja" on näin niukasti? Mikähän tässä nyt tulee tuumaksi? Ja
nälkä on niin, että näköä haittaa. Ei tee mieli enää mitään yrittää,
kun kaikki kuitenkin menee päin mäntyyn.

Vallitsi jo melkein täydellinen pimeys. Salaperäisen synkässä ja
hiljaisessa metsässä humahteli heikosti tyyntyvä tuuli. Toisinaan
kuului etäältä metsäkanojen iltaääntely "_väk-kä-kä-kää, kopeuk,
kopeuk_", joka ikäänkuin ilkamoiden kiusoitteli kettua.

Mikko päätti koettaa onneaan uudestaan; eihän tässä muukaan auttanut.
Se lähti laukkaamaan ääntä kohti. Äskeinen ankara jännitys ja nälkä
tuntuivat herpaisevan jäseniä.

Suurella vaivaiskoivuja ja mataloita männynkäkkyröitä kasvavalla
nevalla rupesi Mikon ihmeellisen tarkkavainuisiin sieraimiin tuntumaan
omituinen käry. Se oli ketulle tuttu. Vallan hyvin tiesi Mikko
entuudestaan, mitä se merkitsi. Paljon oli tullut jo koetuksi yhtä ja
toista ja kaikesta oppia otetuksi, sillä kaikesta tiedosta saattoi olla
hyötyä vielä joskus.

Vähän matkan päässä oli suksenlatu ja sen vieressä pyöreäpohjainen ura
lumessa, niinkuin hiihtäjä olisi hankea pitkin vetänyt jotain.

Mikko Mieleväinen tiesi, että tämä oli taas niitä Kalkkikallion torpan
kettumiehen kujeita. Saadakseen kettuja paremmin myrkkypaloilleen
tulemaan, oli se vanha veijari tuosta jälleen vetänyt jälessään
nuorassa korvennettua kissanraatoa.

Mikko lähti seuraamaan uraa, toivoen saavansa nyt, kuten usein
ennenkin, pyyntimiehen syöttiseudulla pistää poskeensa hangelle
heitettyjä kissanraadon kappaleita. Olihan hän ennenkin osannut erottaa
myrkyttömät lihapalat myrkytetyistä. Sillä eihän hän ollut mikään
kokematon nuori kettu, jonka saa myrkyllä surmatuksi.

Kauan piti Mikon juosta vitvetellä ennenkuin ura vihdoinkin päättyi
eräässä lepikossa. Mutta vaikka Mikko juoksenteli ristiin rastiin sillä
seudulla, ei lihapaloja löytynytkään. Viimein se kuitenkin vaistonsa
avulla joutui hangelle heitetyn kokonaisen kissanraadon luo. Ahaa,
tämmöinenkö konnankoukku nyt! Viisas ja epäluuloinen Mikko Mieleväinen
aavisti, että tämä on ketunpyytäjän uusi kavala temppu: koko kissa on
myrkytetty. -- Minuapa et petä, pitkäparta, ajatteli Mikko, -- mutta
olisi se tuo kokemattomille ketuille vaarallinen kasinraato peitettävä
syvälle hankeen, ettei löytyisi ainakaan ennenkuin lumen sulamisen
jälkeen, jolloin se ei ole enää kovinkaan viettelevä, sillä silloin,
päinvastoin kuin nyt talvisydännä, saa helposti muuta parempaa
syömistä.

Pontevasti Mikko ryhtyi puuhaan. Se kaivoi etukäpälillään syvän haudan
lumeen. Sitten se lähestyi raatoa ja tarttui hampain siihen... silloin
pelmahti lumi Mikon vieressä molemmin puolin, kuului naksahdus... ja
kummankin etukäpälän luut taittuneina hirmuisten hammasrautojen väliin
tuuskahti Mikko rinnalleen lumeen. Tuskissaan ja epätoivoissaan se
koetti, vaikka tiesikin tuhonsa nyt tulleen, riuhtoutua irti raudoista,
mutta huomasi pian pääsyn mahdottomaksi. Näinkö siis kävi!

Vielä on sentään olemassa keino.

Kettu rupesi itsepintaisesti puremaan poikki omaa jalkaansa. Monet
ketut ovatkin tällä tavatonta sisua vaativalla tavalla päässeet
pyydyksestä, jos ovat sattuneet tarttumaan rautoihin vain toisesta
käpälästään. Hirmuisia tuskia kärsittyään onnistui Mikkokin vetämään
verisen jalantynkänsä pois pihdistä, mutta toinen jalka oli yhä
puristuksessa. Hammasraudat olivat sattuneet iskeytymään aivan jalan
juureen. Sentakia kettu ei päässyt puremaan sitä, vaikka kovasti
yrittikin. Se ei näet osannut ajatella, että eihän hänestä ollut
eläjäksi molemmat etukäpälät katkenneina. Itsepintaisuudellaan luuli se
voittavansa kaikki pulat. Se tahtoi elää, se tahtoi vain saada nälkänsä
tyydytetyksi. Mitään muuta ei se kaivannut.

Kauhea oli Mikko-paran yö. Jalkoja kirve!i kuin olisi tuli niitä
poltellut. Niistä valui veri. Se heikonsi. Mikko ei enää koettanutkaan
päästä irti. Se kierähti vain kyljelleen hangelle ja odotti
vapaaksipääsemistään, sillä Mikko ei voinut uskoa kaiken loppuvan
tähän. Ihminen oli tosin ilkeyksissään saattanut hänelle kärsimyksiä,
mutta pian on kaikki ohi.

Kettu odotti...

Alkoi herpaista niin omituisesti. Tuskakin väheni. Tuntui siltä kuin
jalkoja ei olisi ollut olemassakaan. Mikko päätti hiukan nukahtaa
odottaessaan.

Vapautus tuli aamun valjettua: kova lyönti päähän suksisauvalla.

Toisten hyväksi oli Mikko Mieleväinen uhrannut henkensä taistellessaan
ihmistä vastaan, heimolaistensa hyväksi. Tyhjäksi jäi turvallinen
makuukuoppa halkopinon päällä, ja rauhassa sai nyt olla häneltä riista
tällä salolla. Muille kaikki, muille.




KUTUMADE.


Suuri, kirjava made ui verkalleen pohjamudan pintaa pitkin järven
syvimmässä uulossa, uurtaen mätiä täynnä pullottavalla vatsallaan vaon
liejuun. Se oli matkalla matalammille vesille etsimään kutupaikkaa
jonkun karikon kupeelta tai kivikkoniemekkeen jyrkkäysrintauksesta, --
muutamiin sellaisiin harvoihin paikkoihin, joka vuosi samoihin,
kutumateet kokoontuvat helmikuun alussa.

Syvyydessä vallitsi synkkä hämäryys, melkein täydellinen pimeys.
Kirkkaasti paistavan auringon valo kykeni tunkeutumaan sinne vain
kalpeana kajastuksena. Ei made valosta välittänytkään, se ei sitä
tarvinnut. Osasihan pilkkopimeässäkin nälän tultua nielaista toisen
syvänveden kalan, suurisilmäisen kiiskin. Muita Ahtolan asukkaita ei
useinkaan saanut eineeksi, etenkin oli ravinnonsaanti hankalaa
kesäisin, jolloin ne olivat mataloilla, valoisilla vesillä, luotojen
liepeillä ja rannikoilla. Made ei viihtynyt siellä, sillä se piti
parempana asua aina hämärän syvyyden viileässä vedessä. Matalalle meni
made vain kahdesti vuodessa: helmikuussa kutemaan ja _ensimmäisenä_
aamuna järven jäätymisen jälkeen puoleksi päiväksi mötköttämään
jollekin laakealle rannalle niin matalaan veteen kuin suinkin pääsi;
semmoinenhan oli tapa muillakin matikoilla. Vanhemmiten ei tosin tullut
enää aivan joka syksy mennyksi matalalle järven jäätymisaamuna. Mitäpä
sinne enää näin suurena vonkaleena. Siellä onkin silloin enimmäkseen
vain pieniä mateenluiruja, eikä niilläkään ole sinne mitään asiaa,
jöröttävät vain otsa jäätä vasten. Ne saapuvat siihen jo aamupimeän
aikana ja poistuvat muutamien tuntien kuluttua, eivätkä tule enää sinä
syksynä, ellei järvi pitkällisen suojailman takia sula ja jäädy
jälleen, jolloin mateet taas rientävät uutta jäätä katsomaan. Jokin
kumma vaisto vetää niitä silloin syväyksestä rannalle. Monesti ne
siellä joutuvat "kolkkamiehen" konttiin, -- napsaus kirvespohjalla
jäähän mateen pään kohdalle, ja täräyksestä pökertynyt kala pyörähtää
selälleen. Samoin oli vähällä käydä suurenkin mateen eräänä syksynä;
isku sattui kuitenkin sen verran syrjään, että made pääsi
puolipyörtyneenä pakoon. Sen perästä, vahingosta viisastuneena, ei se
mennytkään enää mokomille markkinoille. Mutta kutemassa piti käydä joka
vuosi vielä vanhanakin niillä samoilla seuduilla, jonne se nyt
parhaillaankin uida jurritti. Joutuisaa ei taipaleenteko ollut, mutta
lyhenipä tuo matka hitaammallakin menolla. Äkkiä töksähti mateen turpa
verkkoon, joka oli saatu jään alle viritetyksi pitkien salkojen avulla
avannosta toiseen ujuttamalla ja jossa rimpuili avuttomana suuri siika
ja useita isoja ahvenia. Made sotkeutuu verkkoon hyvin harvoin. Niinpä
se nytkin arasti peräytyi hiukan ja jäi torjottamaan paikoilleen,
liikutellen eviään. Näytti siltä kuin se olisi jäänyt miettimään mitä
oli tehtävä, jotta pääsisi eteenpäin. Tai ehkä se mietti, mikä tämä
laitos oikeastaan oli kun se sulki tien, -- joskus ennenkin oli made
kohdannut niitä matalammissa vesissä, etenkin syväyksien rintauksissa,
mutta harvoin syväyksissä.

Made lähti uimaan verkon vierustaa, pysähtyi vielä miettimään ja
painautui sitten pehmeään pohjaliejuun verkon reunan alle. Kotvan ajan
kuluttua se ilmestyi liejun pinnalle toiselle puolelle verkkoa, ja
jatkoi rauhallisesti matkaansa.

Kivikkoniemen lähistöllä veden sisässä oli paljon valoisampaa kuin
syvyydessä. Mateen oli kuljettava loivaa ylämaata, sillä pohja kohosi
pinnalle päin. Lieju koveni soraksi, jossa siellä ja täällä kasvoi aina
viheriöiviä pohjaheiniä ja veden liikunnan mukaan häilyviä lakastuneita
ahvenheiniä. Oli myös suuria, vihreän liman peittämiä kiviä ja veden
pinnalle asti ulottuvia kalliopaasia. Mateen ympärillä vilisi pieniä
sukkelaliikkeisiä särkiä ja ahvenia, joukossa joku muu suurempikin
kala, kuten hopeanhohtoinen siika ja täplikäs hauki, jota toiset kalat
karttoivat; pienempi haukikin pelkäsi sitä, sillä julma "veden tiikeri"
saattoi syödä rakkaimman sukulaisensakin.

Made ei pelännyt vähääkään sen lähistöllä uiskentelevaa haukea; se
tiesi sen itselleen vaarattomaksi, eikä se välittänyt mistään
muustakaan matkansa varrella. Hetkeksi pysähtyi se kuitenkin uteliaana
katsomaan muutamaa koirasmadetta, joka riuhtoi rihman nenässä kuin
henkensä edestä, kuoretäkykoukku suupielessä. Koiras oli saapunut
kutupaikalle laskeakseen maitinsa mätiin, siten hedelmöittääkseen sen,
ja tuli torranneeksi syöttikuoreeseen, joka kellui kupeellaan pohjassa
kuin vanhuuttansa kuolemaa tekevä kala. Mitenkä se olisi malttanut olla
siihen kajoamatta.

Mätimade ui kummastuneena rihmassa rimpuilevan ympäri, voimatta
käsittää mitä tuo toinen tuossa teki ja miksi se ei syönyt kuoretta
suupielestään. -- Kun ei asia selvinnyt, jätti se heimolaisensa
jatkamaan outoa peliään ja lähti itse tyynesti vaeltamaan eteenpäin.
Vähän matkan päässä näki made samanlaisen kuoreen pohjakivellä
kellottamassa, mutta ei huolinut siitä. Oli tullut olluksi syömättömänä
pitemmän aikaa, sillä vasta kudun jälkeen maistuu ruoka mätimateelle.
Nälkä olisikin tällä kertaa ollut kohtalokas tekijä.

Made kierteli kiviä, etsien mieleistänsä mädinlaskupaikkaa. Silloin
huomasi se rysän, jossa oli muutamia matikoita. Ne näyttivät olevan
erittäin mielissään löydettyään niin sopivan kutupaikan, sillä jotain
tämäntapaista "pohjarisukkoa" tai muuta ritaa ne olivat etsineetkin.
Tyytyväisinä katselivat nuo onnelliset rihmasilmukkaseinämän takana
kiertelevää madetta, joka etsi ahkerasti pääsytietä rysään, mutta
pahaksi onneksi ei sattunut osumaan pyydyksen nieluun. Parasta on
jatkaa matkaa. -- Taaskin pelastus kuolemasta. "Vaaroja täynnä on
maailman-matka."

Jonkun taipaleen päässä näki made häämöttävän hämärässä jotain
valkeata. Made läheni sitä... pysähtyi epäillen... uskalsi töytätä
turvallaan... -- se oli pohjaan pystytetty valkeakuorinen koivukeppi.
Uteliaana kohosi made veden pinnalle päin, tunnustellen turvallaan
tuota sen mielestä ihmeellistä esinettä. Kyynärän korkeudelle pohjasta
oli keppiin kiinnitetty vitsamerta, nielu pohjaan päin. Huomaamattaan
pujahti made mertaan, ja jäi mielellään sinne, sillä olihan tämä yhtä
hyvä kutupaikka kuin rysäkin. Tässäpä hyvä, tiheä "risukko", kelpaa
tähän laskea mätinsä.

Jään läpi kajastava valo rupesi himmenemään; kohta yön synkeä pimeys
piiritti joka puolelta. -- -- --

Aamu valkeni. Aurinko nousi pilvettömälle taivaalle. Jään allakin oli
taas vähän iloisemman näköistä kun oli valoisampaa. Merran ympärillä
uiskenteli kaloja. Ne vilahtelivat aivan merran vieritse ikäänkuin
ärsyttääkseen vankeudessa jurrottavaa madetta, joka jo olisi tahtonut
päästä pois merrasta ja ikävissään katseli varpujen välitse kalojen
liikehtimistä kuin vanki katuliikennettä linnan ikkunaristikon takaa.
Siinä puuhasivat ahkerasti edestakaisin ahvenet, hauenpurat,
lahnanparkit, pienet särensirrit, olipa joukossa muutamia suuria,
rauhallisesti kääntelehteviä siikojakin, jotka mielellään oleskelevat
tällaisessa karikkopohjaisessa vedessä. Samat kalat kiertelivät siinä
niin vilkkaasti kuin olisi niillä ollut erittäin tärkeätä
toimitettavaa. Jonkun ajan kuluttua ne kaikki kuitenkin hävisivät,
livistäen toinen toisensa perästä syväykseen. Pian alkoi ulapalta
lappautua matalikolle pieniä, piikkiselkäisiä rautakaloja. Niitä tulla
hurritti tuhansia suurissa, tiheissä parvissa. Ne olivat kaikki
samankokoisia, parin sentin pituisia. Tämä "kansainvaellus", samoin
kuin toisten kalojen katoaminen, tiesi sään muutosta: myrsky oli
tulossa. Kalat, varsinkin nuo pienet piikkiset rautakalat, ovat
erehtymättömiä ilman ennustajia. Rautakalat tietävät muun muassa mistä
päin rupeaa tuulemaan seuraavana päivänä: jo vuorokautta ennen
ehättävät ne sille rannalle, joka tulee olemaan vastainen, ja kuta
kovemmin sitten myrskyää, sitä enemmän on piikkiselkäisiä
vastarannalla. Vedenalaisessa maailmassa on yhtä paljon omituisuuksia
ja ihmeellisyyksiä kuin muuallakin luonnossa. Jos vähänkin tarkastaa
tätä seikkaa, huomaa sen helposti.

Oikeassa olivat ennustajat nytkin, sillä jo samana iltana nakkautui
tuuli itään, puoliyön aikaan vetäytyi taivas paksuun pilveen ja
seuraavana aamuna oli "mainio mateenkutusää": raju lumimyrsky. Kaikki
muut kalat kutevat mieluummin hyvän sään aikana, made taas myrskyllä.
Matalikolle rupesikin kohoamaan mateita hyvin runsaasti. Nousipa niitä
muutamia mertaankin suuren mateen tovereiksi. Siellä alkoi olla jo
vähän ahdasta; suuri made ei sopinut enää oikein vapaasti
kääntelehtimään. Pienemmät mateet uiskentelivat ympäri merran
seinävieriä ja katselivat varpujen välitse tiheänä parvena kihiseviä
rautakaloja, jotka toisinaan pistäytyivät huolettomasti mertaankin ja
sieltä takaisin vapauteen, käyttäen kulkuväylänään merran nielua ja
suurimpia vitsojen välisiä rakoja. Turvallisina puikkelehtivat
rautakalat merrassa mateitten seassa, ne näet tiesivät, etteivät mateet
enempää kuin muutkaan kalat uskalla, piikkejä peläten, syödä heitä,
vaikka kyllä toisia pikkukaloja herkkupaloinaan hotkivat.

Seuraavana päivänä häipyivät piikkikalaparvet takaisin ulapalle. Illan
pimetessä laantui lumipyry ja yöllä "tuli suoja suuresta lumesta".

Yö levitti suuret mustat siipensä suojelevasti kaiken ylle. Peloittavan
pimeää ja salaperäisen hiljaista oli Ahtolassakin valkoisen lumen ja
paksun, vaaleansinisen jään alla, Kalat olivat asettuneet levolle
syväyksiin tai rannoille hakojen ja kivien kupeille, avoimin silmin
nukkuessaan häilytellen hiljaa eviään ja kohotellen kiduskansiaan.
Iltayöllä olivat rantamatalikoilla lepäävien kalojen päät maalle päin,
alaleuka melkein pohjassa kiinni ja pyrstöpuoli hiukan ylempänä, mutta
keskiyön aikana käänsivät kaikki "keulansa" ulappaa kohti, ikäänkuin
siten päästäkseen päivän tullen nopeammin lähtemään väljempään veteen.
Lahnat lepäsivät koko yön samassa asennossaan: lappeellaan pohjassa.

Mateet mötköttivät merrassa kaikki yhdessä kiherrnässä, melkein toinen
toisessaan kiinni, merran pohjassa. Aamun valjettua jään yläpuolella
olevassa maailmassa huomasivat merran vangit koivukepin ja koko heidän
"vankilansa" omituisesti tärähtelevän ja huojahtelevan. Mateet
rupesivat uiskentelemaan levottomasti merran seinämiä pitkin. Ne
aavistivat jotain tavallisuudesta poikkeavaa olevan tulossa, jotain
mitä ne eivät käsittäneet eivätkä olleet ennen kokeneet, jotain
epämieluista, peloittavaa. Ja nuo nytkähtelyt olivat niistä hyvin
ilkeitä; jokainen jysähdys vaikutti niihin kuin voimakas sähkötäräys.
Mateet myllersivät ahtaassa olinpaikassaan, etsien kiihkeästi tietä,
josta pääsisi noita kiusallisia tärähdyksiä pakoon. Mutta pakotietä ei
löytynyt; täytyi siis jäädä tähän.

Sitten tuli ympäristö hyvin valoisaksi ja äkkiä lähtivät mateet
tahtomattaan vastustamattomasti kohoamaan ylöspäin. Seuraavana hetkenä
humahti merrasta vesi pois, ja pian pudistettiin hölmistyneet mateet
lumelle kiemurtelemaan. Suurikin made kääntäytyi heti vatsalleen ja
yritti uida pehmeässä lumessa, mutta vaikka se epätoivoisen
voimakkaasti koukistamalla ja äkkiä oikaisemalla pyrstöpuoltaan koetti
hinautua eteenpäin, oli siitä yhtä vähän apua kuin evien käyttämisestä.
Ilma tuntui loppuvan kiduksista, rupesi tukehuttamaan, vaikka kuinka
aukoi suuta ja kiduskansia. Tuskissaan pyörähti made kylelleen,
ponnahti voimakkaasti ilmaan ja pudota maiskahti -- avantoon,
käännähtäen heti menemään pystysuorasti pohjaa kohti.

Onnellista sattumaa sai siis made kiittää pelastuksestaan. Mutta
mertamies kirosi katkerasti tuota onnetonta tapausta. Toisen onni on
toisen onnettomuus...




KANAHAUKKAPERHE.


Kevät on se vuodenaika, jolloin luonnossa kaikki elollinen alkaa
kehittyä varttuen lämmössä ja valossa. Ilman kevättä ei uutta syntyisi;
pian loppuisi entinenkin. Kevät on elämän uudistaja, virkistäjä ja
pystyssä pitäjä.

Keväisen yön hienotunnelmainen hämärä hälveni. Pilvettömän
taivaankannen auringon nousun puoleinen reuna valkeni yhä enemmän.
Suuri järvenselkä siinsi peilityynenä; muutamin paikoin oli ulapalla
vielä hauraita jäälauttoja. Peipposten ja muitten pikkulintujen
liverrys raikui jo metsässä. Riemuiten otettiin vastaan alkava päivä.
Kaikkialla tuntui vallitsevan sopusointuisuus ja rauha. "Paha maailma",
"elämän taistelut", surut ja ristiriidat olivat olemattomia. --

Kallioisen saariryhmän korkean vaaran laelle pystyyn kuivuneen,
harvaoksaisen petäjän ylimmässä huipussa nukkui vielä kanahaukka,
seisten toisella jalallaan, pää siiven alle painettuna. Samassa puussa
oli alempana toinenkin kanahaukka.

Vähän ennen auringon nousua haukat heräsivät, pöyhistelivät höyheniään,
levittelivät siipiään ja katselivat ympärillään leviävää maisemaa.
Siinä oli lähinnä joka puolelle viettävä havumetsäinen vaaranrinne,
kauempana vehmaita lehtosaaria ja kaiken kehyksenä laaja selkävesi,
rajoittuen kaukaisiin rantoihin. Muutamalla suunnalla ei näkynyt muuta
kuin vihertävän veden ja sinisen taivaankannen epäselvä rajaviiva, joka
autereen väreillessä näytti omituisesti katkeilevan ja yhdistyvän.
Erään lahdekkeen pohjukassa oli talo viljelysmaineen. Muita
ihmisasuntoja ei näkynyt. Virkku kalamies souti etäisen saaren luona.
Airojen hankarautojen tahdikas vingunta kuului selvästi sieltä saakka.

Terävin katsein seurasivat haukat pienintäkin liikahdusta
läheisyydessään ja kuulostivat tarkoin jokaista risahdusta. Näin ne
kiinnittivät huomiota pienimpiä yksityiskohtia myöten kaikkeen
havaittavissa olevaan, jolla saattoi olla merkitystä saalistamisen tai
turvallisuuden kannalta.

Auringon ensi säteitten kullatessa puitten latvoja vaaran huipulla
levitti koiraskanahaukka suuret siipensä, lähtien levollisesti lentää
leyhyttelemään. Saarien välisten salmien tienoilla rupesi se verkalleen
kiertelemään liikkumattomin, levitetyin siivin. Peipposet, västäräkit
ja muut pikkulinnut huomasivat haukan ja keräytyivät sen ympärille
liitelemään ja vitisemään, siten muka häätääkseen vihollisen seudulta.
Samaan hätään tuli variskin pesästään rantapetäjästä, katsoen olevansa
velvollinen puolestaan ottamaan osaa karkoittamiseen, lentää
suhautellen kiivaasti puolelta ja toiselta niin läheltä haukkaa, että
melkein kosketti sitä, samalla kaiken aikaa vaakkuen minkä jaksoi.
Varis ja pikkulinnut uskalsivat olla näin rohkeita tietäessään
kanahaukan vain harvoin viitsivän kajota heihin, se kun sai parempaakin
syötävää. Eikä haukka välittänyt vähääkään ympärillään hälisevistä
linnuista, se tarkasteli vain levollisesti allansa olevaa seutua.

Rantakiveltä pyrähti sorsa lentämään, koettaen siten paeta haukkaa.
Siivet supussa pudottautui haukka nopeasti kuin salama sorsan jälkeen,
liiti silmänräpäyksen ajan uhrinsa alapuolella ja keikahti sitten
ylöspäin, iskien terävät kyntensä sorsan vatsaan. Kuului hätäistä
rääkymistä, höyhentukko pölähti ilmaan ja vähällä olivat molemmat
taistelijat pudota järveen. Pian selviytyi kuitenkin haukka
kunnollisesti siivilleen, kynsissään räpistelevä sorsa, ja lensi
lähimmälle rannalle kannon nenään tyytyväisenä syömään saalistaan.
Saaliinsa päällä seisten repi haukka sorsan pala palalta kappaleiksi,
nieleksien niin suuria lihakimpaleita, että ne toisinaan juuttuivat
kurkkuun ja suljahtivat alas vasta aikamoisen kakistelun ja kuikistelun
perästä. Verenhajun vainunnut kärppä juosta hipsutteli rantakivikolla
ja pysähtyi katsomaan haukkaa, joka huomatessaan kärpän pyörähti selin
siihen ja laski siipensä riippumaan puoleksi levälleen, siten muka
suojellakseen saalistaan. Vähän ajan kuluttua oli sorsasta jäljellä
vain luut, pää ja höyhenet.

Haukka lensi takaisin "rakkaan puolisonsa" luo vaaran laelle, asettuen
entiselle paikalleen kelon latvaan. Naarashaukkakin oli saanut
syötävää; se reposteli ahkerasti metsäkanaa mättäällä niin että ruskeat
höyhenet pölähtelivät uhrista. Koirashaukka katseli mielihyvin
"elämänsulostuttajansa" aterioimista... Mutta sitten koirashaukka
lennähti ilmaan, paiskautui nopeasti alaspäin ja tarttuen kynsillään
kelon kuivaan oksaan rusautti sen poikki painollaan ja vauhtinsa
voimalla. Sitten se oksa kynsissään lensi läheisen ison, tuuhean kuusen
latvapuolelle ja asetti oksansa siellä olevan puolivalmiin pesän
reunalle. Nämä nuoret, tänä keväänä avioituneet linnut rakensivat
pesäänsä, niillä kun ei ollut valmiina entistä, kuten vanhemmalla
kanahaukkaparilla. Lopetettuaan syöntinsä taittoi naarashaukkakin
kuivan oksan ja vei sen pesään. Sitten ryhtyivät molemmat haukat
ahkerasti katkomaan kuivia oksia kelosta ja muistakin puista. Maassa
oli runsaasti risuja, mutta haukat eivät ottaneet niitä, sillä
kanahaukka, kuten pesän rakennushommissa olevat haukat yleensä, eivät
mielellään laskeudu maahan; koukkukyntisen on näet siinä vaikea
kävellä, ja tasaiselta lähtiessä lentoon sattuvat haukan pitkät siivet
maahan, saamatta aluksi tarpeeksi paljon ilmaa alleen. Tämän takia
haukat syövät saaliinsa mieluimmin vähän korkeammalla paikalla, kuten
kivellä, kannolla, mättäällä tai kaatuneen puun rungolla, joskus myös
niittyladon katon harjalla tai kuivuneen puun oksalla. Sitäpaitsi on
ylemmältä paikalta parempi näköala kuin maasta: sekä uhkaavan vaaran,
että uuden saaliin huomaa helposti.

Muutaman päivän kuluttua tuli pesä valmiiksi. Se oli oksantyville
rungon viereen tehty laaja risurottelo. Sen keskellä oli syvennystä
vain sen verran, että toukokuun puolivälissä siihen ilmestyneet munat
eivät vierähtäneet maahan tuulen huojutellessa pesäkuusta, naarashaukan
ollessa poissa pesästä. Harvemmin haukka olikin nyt metsästämässä
saadakseen syötävää. Se ei välittänyt omasta hyvästään. Se laihtui
paljon, mutta siitä huolimatta se melkein alinomaa hautoi muniaan, --
kunnes vihdoin kesäkuun alkupuolella munista kuoriutui, vuorokauden
väliajoin, kolme pientä poikasta.

Samoihin aikoihin sai poikasensa myöskin hippiäinen, Suomen pienin
lintu, joka oli tehnyt pesänsä -- kanahaukan pesäoksan nenään, katsoen
sen siinä olevan parhaassa turvassa; muuten hippiäinen aina tekeekin
pesänsä kuusen lehvään. Sitäpaitsi kääpiölintu kyllä tiesi, että niin
suuri ja mahtava eläjä kuin kanahaukka ei viitsi tehdä pahaa
vähäiselle, perhosen tavoin heinänkorsissa ja kukissa räpistelevälle
Pohjolan kolibrille. Monesti muutkin pikkulinnut laittavat pesänsä
kana- tai hiirihaukan, kalasääsken, vieläpä ilmojen hallitsijan,
kotkankin pesän välittömään läheisyyteen.

Kolme nyrkinkokoista, vaaleanharmaauntuvaista kanahaukanpoikasta,
kaikki erisuuruisia, seisoi pesän laidalla, alinomaa ikävystyneesti
piiskuttaen ja katsellen kuin kummastellen joka puolella leviävää
avaraa maailmaa. Tutkivasti tarkastelivat ne ohi kiitäviä pikkulintuja,
puitten oksain heiluntaa ja auringon valon kimaltelua järvenselällä.

Pienet untuvapalleroiset odottivat vanhempiaan saalistusmatkalta. --
Tuolla tulikin jo koirashaukka, joka naaraan apuna huolehti poikasten
ruokkimisesta, -- päinvastoin kuin monet muut uroslinnut, vaikka ei
ollutkaan niin ahkera ruuan kantaja kuin naaras. Sen sijaan
koirashaukka usein vartioi poikasia toisen emon ollessa
metsästysmatkalla.

Koirashaukka lensi pesän reunalle ja pudotti siihen kynsistään pyyn,
jonka sitten taitavasti paloitteli ja syötti poikasille. Piipittäen,
siiventyngät levällään ja varpailleen nousten kurkottelivat ne
makupaloja emon nokasta. Yhden syödessä osaansa, odottivat toiset
maltillisesti vuoroaan. Syötäväksi kelpaamattomat jätteet, kuten pää,
luut ja osa suolistoa, pudotettiin pesästä maahan tai jäivät ne
riippumaan kuusen alaoksille. Höyhenet vei tuuli.

Syötyään pyyn tahtoivat poikaset lisää ruokaa. Kirkuen kimakasti ja
kidat ammollaan ne kurkottelivat kaulojaan emoansa kohti. Niillä oli
aina hyvä ruokahalu. Emon piti taas lähteä etsimään saalista. Vasta
sitten nuo syömärit rauhoittuivat ja siirtyivät pesän laidalle
katselemaan ympäristöänsä. Emolinnut saivat panna liikkeelle kaiken
valppautensa ja taitonsa hankkiessaan ruokaa poikasilleen.
Pienokaistensa hyväksi tekivät ne kuitenkin kaiken voitavansa,
onnistuen hyvin.

Avaruudesta kuului kanahaukan kiljaisu. Poikaset katsahtivat sinne ja
huomasivat korkealla taivaan sineä vasten kuvastuvan, edestakaisin
leijailevan pisteen. Sieltä naaraskanahaukka saalista tähystellen
silmäili seutua. Kohta lähti haukka kaarrellen laskeutumaan alemmaksi,
samalla siirtyen vähän kerrassaan myös pituussuuntaankin. Ja sitten se
pudottautui nopeasti suoraan alaspäin, kadoten muutaman saaren
metsikköön. Pian se kuitenkin kohosi sieltä ja kääntyi lentämään
pesälle päin, puristaen tiukasti kynsissään suurta, tumman-sinistä
koirasteertä. Silloin kuului humahdus ja suurten siipien läimähdys
haukan pään yläpuolella. Iso, musta maakotka iski kyntensä haukan
hartioihin, ei kuitenkaan kovin lujasti, saadakseen teeren. Kotka oli
syrjemmällä leijaillen pitänyt silmällä kanahaukkaa, otaksuen sen
saavan saaliin, jonka sitten siltä voisi ryöstää. Se oli kotkasta
helpoin tapa hankkia elatusta itselleen tai kahdelle jyrkän ja korkean
kallion kielekkeellä pesässä kirkuvalle pojalle. Kanahaukka oli kotkan
ruuanhankkija, siksi kotka ei tarpeettoman "kovakouraisesti" pidellyt
sitä, puristeli vain sen verran kuin "tarvis vaati".

Säikähtäen tätä äkkiarvaamatonta rynnäkköä, käännähti kanahaukka niin
rutosti, että luiskahti irti kotkan kynsistä. Ryöväri ei iskenyt
uudestaan, vaan pyörähti haukan eteen, siten estäen pakenemisen. Haukka
muutti suuntaansa, mutta kotka kiepahti taas sen tielle. Nyt näki
haukka parhaaksi päästää kynsistään teeren, jonka kotka sieppasi jo
ennenkuin se ennätti ilmassa montakaan metriä pudota, ja lähti
lentämään kaukana samean siniautereen takana häämöttävää korkeaa vuorta
kohti, ikäänkuin koko olemuksessaan tuntien voiman kaikkivaltiutta.

Haukka lentää luuhatteli kuin häpeissään niemen nenään petäjän latvaan
ja jäi siihen huonosta onnestaan masentuneena miettimään "väkevämmän
oikeutta", tuota kaikkialla maailmassa vallitsevaa ryöstäjän
väkivaltaa, jota hän, heikompiensa sortaja, itse nyt kerran oli saanut
kokea... Ryöstäminen oli vääryyttä silloin kun siltä itseltään
ryöstettiin...

Vasta illan hämärtyessä lensi haukka pesäänsä, vieden kuusen oksan
nenältä koppaamansa harmaan siipioravan syötäväksi poikasilleen. Sitten
se ryyhähti niiden ylle suojaksi yökylmää vastaan, koirashaukan
nukkuessa tavallisella paikallaan kuivuneen kuusen latvassa.

Valppaana vartiana ei koirashaukka uskaltanut painaa päätään siiven
alle, vaan kevyestä unestaan tuontuostakin heräten tarkkaili
öisiä ääniä: laulurastas ja punarintasatakieli livertelivät
lehdossa, siipioravapari kitisi haavan rungon ontossa, kaakkuri
kuikutti järvellä, kaljantiputtajalintu eli "tilttaltti" istui
tuntikaudet liikahtamatta korkeimman kuusen huipussa, tuontuostakin
yksitoikkoisesti tilkuttaen heleätä "_tilttalttiaan_", ja pieni, vain
varpusta vähän kookkaampi varpuspöllö naputti nokkaansa pökkelön
nenässä siihen tapaan kuin metso soitimella. Risukosta, kanahaukkain
pesäpuun juurelta kuului hiljaista ripsettä. Siellä hiiviskeli kettu,
jolla oli pesä vaaran rinteen louhikossa. Repolaisen mieli teki
kanahaukanpoikasten pesästään nakkelemia ateriain tähteitä. Se lähestyi
varovasti, tuontuostakin pysähdellen kuuntelemaan ja katselemaan
ympärilleen...

Aamun sarastaessa kuuli kanahaukkakoiras epäilyttävää rapinaa pesältä
päin. Se silmäsi sinne ja näki näädän, linnunpesien rosvoojan,
kiipeilevän pesäkuusessa. Nopeasti kuin nuoli syöksähti haukka kirkuen
ahdistamaan sitä, saaden naarashaukan toverikseen. Näätä asettui
ovelasti puunrungon maltoon tiheän oksakerkän alle, joten haukkain oli
vaikea päästä käsiksi siihen. Nousten korkealle ilmaan koetti
naarashaukka useita kertoja iskeä kiukkuisesti viholliseen, mutta aina
satutti itseään näädän suojana oleviin oksiin niin että oli tupertua
maahan. Ja lopuksi haukka suistuikin kanervikkoon, jääden sinne
pökertyneenä makaamaan siivet levällään ja nokka raollaan. Sen täytyi
haavottuneen sotilaan tavoin jäädä pois taistelusta.

Mutta ei näätä sittenkään saanut olla rauhassa, sillä kauempana
pysytellyt koirashaukka hätyytti sitä nyt vuorostaan. Se astui nyt
taistelukentälle. Näätä olisi jo mielellään tätä seikkailuaan
katuen paennut pois leikistä, mutta se ei uskaltanut hievahtaa
suojapaikastaan, vaan kyyrötti siinä karvat pörröllään, ikenet irvessä
ja toinen etukäpälä iskuasentoon kohotettuna. Kerran sattuivatkin
sitten näädän terävät kynnet haukan kaulaan, ja siihen repesi pitkä,
verta vuotava haava. Samalla onnistui kuitenkin haukka sysäämään näätää
niin, että se suljahti toiselle, alemmalle oksalle, ja ennenkuin näätä
ennätti päästä jälleen turvapaikkaan, iski haukka vankalla
koukkunokallaan oksanselällä juoksevaa vastustajaansa päälakeen. Näätä
putosi kuolleena maahan. Öinen kaksintaistelu korvessa oli päättynyt.
Muutaman tunnin kuluttua naarashaukka virkosi, kävellä laahusti
läheisen kalliojyrkänteen reunalle ja heittäytyi lentoon niin virkeänä
kuin ei mitään erikoista olisi tapahtunut.

       *       *       *       *       *

Vielä heinäkuun puolivälin tienoilla olivat kanahaukanpoikaset
pesässään. Ne eivät uskaltaneet lähteä avaraan maailmaan elättämään
henkeään. Kodin turvassa ja vanhempain hoivassa oli hyvä ja huoletonta
olla. Poikaset olivat kasvaneet jo suurenpuoleisiksi ruhjakkeiksi.
Niillä oli siro höyhenasukin, untuvia enää vain hiukan hartioissa ja
päässä. Niille oli ilmestynyt täydelliset siipi- ja pyrstösulatkin,
joten poikaset olisivat varsin hyvin voineet lentää. Ne eivät vain
uskaltaneet yrittää. Emohaukat koettivat kyllä monena päivänä
kanahaukkain kielellä houkutella poikasiaan lentämään luokseen
viereiseen puuhun, mutta nuoret haukat eivät rohjenneet heittäytyä
siipiensä varaan. Jos emot eivät olisi niitä ruokkineet, olisi niitten
ollut pakko jo aikaisemmin yrittää lentämistä. Ne luulivat saavansa
aina nauttia "vapaata ylöspitoa".

Viimein kuitenkin eräänä päivänä sattui suurin poikanen pesän reunalla
kurkottaessaan horjahtamaan. Putoamista välttääkseen se vaistomaisesti
levitti siipensä ja lennähti emonsa luo läheisen kuusen oksalle syömään
emon kynsissä olevaa sepelkyyhkystä. Esimerkkiä seuraten lensivät sinne
kohta toisetkin poikaset, ja siitä alkaen ne kyllä uskalsivat lentää
pitempiäkin matkoja. "Putoamisen pelko" oli niiltä haihtunut kokonaan.

Mutta jos mieli tulla toimeen elämän kovassa kamppailussa, täytyi
haukanpoikien oppia toinenkin tärkeä taito: ruuan hankkiminen. Eivät
haukanpoikaset opi sitäkään itsestään, emolintujen täytyy neuvoa
tämäkin taito.

Niinpä eräänä aamuna, muutamia päiviä sen jälkeen kun kanahaukanpojat
olivat oppineet lentämään, nousi naarashaukka puitten latvojen tasalla
tottumattomasti lentää räpyttelevien poikahaukkojen yläpuolelle
ja pudotti kynsistään kuolleen rastaan! Nuoret haukat koettivat
kilpaa kaapata sen ilmasta, mutta eivät ennättäneet. Viimein tuo
temppu kuitenkin onnistui, ja jo jonkun päivän perästä nuoret haukat
nappasivat nokkelasti vinhastikin lentäviä lintuja.

Näillä saalistamismatkoilla retkeillessä, toisinaan hyvinkin pitkien
taipalien takana, haihtuivat vähitellen kanahaukkaperheen jäsenet
toisistaan. Muutamat niistä siirtyivät talven kylmimmäksi ajaksi
lauhkeampaan ilmanalaan, toiset taas jäivät tuiskuun ja pakkaseen
hankkimaan niukkaa toimeentuloaan.




VOITTAJA.


Talvi-ilta pimeni. Hämärä hiipi kuin huomaamatta esille. Se levittäytyi
vastustamattomasti kaiken ylle. Talvinen maisema, kylä, lakeus ja
metsä, näytti vaipuvan surumielisyyteen ja kaipaukseen. Ihmisten
hälinä ja liike kylässä hiljeni ja taukosi vähitellen; valot syttyivät
ikkunoihin kodikkaasti hohtamaan. Sitten ne muutamien tuntien kuluttua
sammuivat toinen toisensa perästä. Silloin oli pimeys täydellinen eikä
hiljaisuutta mikään häirinnyt.

Lumivalkoinen, vikkelä kärppä kurkisti talon piharehuladon kivijalan
raosta. Tuo pieni, siro eläin käänteli vilkkaasti päätään joka
puolelle. Kun mitään pelättävää ei näkynyt, lähti se tavanmukaiselle
yöretkelleen kartanolle. Siellä oli yhtä hiljaista ja rauhallista kuin
tuolla rantaladon seutuvillakin, jossa kärppä oli äskettäin asustanut.
Siellä se oli hiiriä ja päästäisiä metsästellessään laukkaillut öisin
ristiin rastiin hankia pitkin, pistäytyen välistä lumen sisäänkin,
milloin vainusi siellä saaliin. Koko rantaniitty tuli jälkiä niin
täyteen, että olisi luullut kymmenen kärpän temmeltäneen. Kun kärppä
oli syönyt kaikki hiiret ja päästäiset siltä seudulta, oli se muuttanut
tyytyväisenä asustamaan kartanolle. Täällä olikin riistaa runsaasti.
Rehuladon, navetan ja tallin siltain alukset olivat rottain, hiirien
ja päästäisten mieluisia olinpaikkoja. Talon kissa ei saanut tapetuksi
muuta kuin jonkun rotan tai pari hiirtä vuorokaudessa. Kärppä sen
sijaan surmasi niitä enemmän, vaikka se hankki saalista kunakin yönä
vain sen määrän, minkä jaksoi syödä silloin heti sekä seuraavana
päivänä. Kokoonsa nähden söi kärppä hyvin runsaasti. Päivällä se ei
juuri metsästellyt.

Nyt olikin taas nälkä. Oli lähdettävä etsimään jotain syötävää.

Navetan alta sai kärppä pari hiirtä. Niitten koppaamisessa ei ollut
suurtakaan vaivaa. Sitten se lähti ajamaan takaa suurta rottaa,
joka pakeni navettaan, ravaten ympäri lattiaa. Rotta tunsi kärpän
nopeuden ja sisukkuuden ja siksi se pakeni. Pimeys ei ollut haitaksi
kummallekaan, ne osasivat väistää esineitä. Pian kärppä kuitenkin
tavoitti ajettavansa. Syntyi tulinen taistelu, sillä rotan täytyi
puolustautua kun ei enää päässyt pakoon. Hyppien raivokkaasti
vastakkain koettivat eläimet purra toisiaan. Vihdoin sukkela ja notkea
kärppä sai isketyksi hampaansa rotan poskeen niin että tämä ei kyennyt
hampaillaan puolustautumaan, eikä sillä ollut muuta neuvoa kuin lähteä
surkeasti vikisten juoksemaan, laahaten mukanaan hampaistaan kiinni
kiikkuvaa sisukasta kärppää. Sen kulku oli kuitenkin työlästä ja
väsyttävää. Etsien turvapaikkaa se yritti tunkeutua navetanuunin ja
seinän väliseen kapeaan solaan, mutta ei mahtunut sinne. Siinä kärppä
salamannopeasti iski hampaansa saaliinsa niskaan. Pian oli rotta
hengettömänä. Enemmän kuin kerralla tarvitsikaan sai urhoollinen pikku
kärppä siitä syötävää.

Tyytyväisenä ja kylläisenä laukkaili kärppä koko aamuyön
sillanalustoissa ja rakennusten ympäristöillä. Vasta sitten kun kukko
kanalan orrella rupesi hartaana kuin paras lukkari aamuvirsiään
vetelemään ja ihmiset alkoivat liikehtiä navetassa ja tallissa, palasi
kärppä rehuladon sillan alle. Siellä oli turvallinen ja rauhallinen
olinpaikka päivän aikana. Sinne eivät mitkään hätyyttäjät yltäneet.
Ihmisen ja koiran tiesi kärppä pahimmiksi vihollisikseen.

Seuraavana yönä kartanolla liikuskellessaan osautui kärppä riihen luo.
Se tahtoi "nähdä maailmaa" vähän laajemmalta. Sitä kyllästytti entiset
aina samat paikat. Oli niin hauska juoksennella sinne tänne lumella.
Valkean turkin takia kärppää tuskin huomasikaan hangelta.

Riihirakennus kohosi uhkaavan synkkänä ja totisena metsän laidassa. Sen
musta luukunreikä ammotti peloittavana kärppää kohti. Kärppä pysähtyi
sitä katsomaan. Se ei uskaltanut siltä puolelta lähestyä riihtä, vaan
kiersi metsän puolelle, aikoen mennä sillan alle. Silloin huomasi se
lähellään peltopyyparven lumikuopassa nukkumassa, pyrstöt yhdessä, päät
ulospäin, valmiina vaaran tullen pakoon pyrähtämään.

Hyvillä mielin pysähtyi kärppä. Sen pienet sieraimet niiskuttivat
ilmaa kuin vainua vetäen. Se tunsi halua seikkailuun. Se päätti
ryhtyä uhkarohkeaan yritykseen, sillä sen mieli teki peltopyypaistia.
Linnunliha oli kärpän mieliruokaa, olihan se paljon makeampaa kuin
hiiret, rotat ja päästäiset. Lintuja oli kärppä saanut syödäkseen
vain toisinaan, varsinkin kookkaampia riistalintuja, vaikka se aina
tilaisuuden tullen petovaistonsa vetämänä oli koettanut niitä nujertaa.
Pikkulintuja ja niiden poikasia maassa ja pensaissa olevista pesistä
sai sen sijaan helposti keväisin.

Kärppä lähestyi peltopyyparvea, pysähtyi, painautui viekkaasti
matalaksi hangen pintaa pitkin, ja äkkiä kuin nuoli suikahti halki
ilman rauhallisena nukkuvan peltopyyn kimppuun, tapansa mukaan
pureutuen sen niskaan. Hirveästi säikähtyneet linnut pyrähtivät
siivilleen, hajautuen mikä minnekin. Lentoon yritti kärpän uhrikin,
mutta ei päässyt: kärppä oli siksi voimakas ja painava taakka
peltopyyn kokoiselle linnulle. Pyyparka koetti kauhuissaan irtautua
vihollisestaan kovasti peppuroimalla, siipiään vinhasti räpyttämällä
ja hypähtelemällä, mutta turhaan. Sisukas kärppä puri vain linnun
niskanikamia, vaistomaisesti tietäen siten iskemällä arkaan
paikkaan herpaisevansa pian uhrin voimat. Kohta peltopyy herkesikin
temmeltämästä, lyyhistyi avuttomasti lumelle aukomaan nokkaansa ja
pyristelemään pyrstöään. Silloin tällöin peittyi jo toivottomasti
sen silmä valkeaan kalvoon -- kuolema, tuo julma vapauttaja ei ollut
etäällä. Kärppäkin tunsi uhrinsa voimien vähenevän, -- se uskalsi
silmänräpäyksen ajaksi hellittää hampaansa peltopyystä, iskeäkseen
ne linnun päälaen läpi aivoihin, kuin tietäen siten saavansa uhrinsa
nopeimmin kuolemaan. Samalla kiertäytyi se käärmemäisesti valkoiseksi
sepeliksi linnun kaulaan. Pieni, valkoinen peto tunsi voiton
tyydytystä.

Peltopyyn jäädessä liikkumattomaksi hakkasi kärppä hampaillaan mäsäksi
saaliinsa päälaen ja söi aivot ensiksi... Mitähän jälkeä tulisi, jos
kärpän sisu ja notkeus olisi annettu kooltaan suuremmalle raatelijalle!
Aamun valjetessa loikiskeli kärppä kylläisenä riihen luota metsään.
Pieni lumikko tuli riihen alta ja otti osansa peltopyystä. Mutta
ei saanut kauan "nirkka" herkutella: metsästä hiipi varovasti
tarkkavainuinen kettu, sieppasi suuhunsa peltopyyn riekaleen, ja arasti
vilkuillen juoksi takaisin petäjikköön. --

Hajautuneen peltopyyparven johtajalinnun kutsuääni titirrit, tirrih
kuului kimakkana kauempaa vainiolta. Heti tuli vastauksia kuin
sopimuksesta monelta suunnalta. Lentäen tai kiireesti juosten
kokoontuivat peltopyyt johtajansa luo, asettuen tottelevaisesti riviin
nietosharjanteelle kuin "tarkastukseen". Vaikka siinä oli jo
kymmenkunta lintua, jatkoi johtaja kutsumista, ilmeisesti odottaen
lisää. Toiset linnut kääntelivät päitään joka suunnalle, ikäänkuin
katsellen, mistä päin tuo odotettu, joukosta vielä poissa oleva tulisi.
Mutta vastausvihellystä ei kuulunut, eikä tullut odotettu, -- siitä oli
jäljellä vain muutamia ruskeita sulkia hangella riihen luona.

Peltopyyt lentää pyräyttivät alankopellolle, alkaen ahkerasti
jaloillaan kaivella lunta. Niilläkin oli oma avulias vaistonsa: ne
tiesivät laajalla lakeudellakin, missä saavat aamiaisekseen ruislaihoa
lumen peitosta.

       *       *       *       *       *

Renkipoika oli hakemassa heiniä saloniityn ladosta. Suurina
nostannaisina keikautteli hän hangollaan heinälepeitä rekeen.
Heinistä hypähti kärppä, yritti hädissään ulos ovesta, mutta poika
asettui oviaukon eteen. Kärppä juoksi ympäri seinäin vierustoita,
etsien tuskaisesti tietä ulos, kiipeilipä seinilläkin, kun taas poika
tavoitteli sitä hangolla pistääkseen. Mutta turhaa oli pojan homma. Kun
poika keihästi kärppää kohti, oli vikkelä eläin jo toisella puolella
latoa. Viimein poika rupesi huitomaan umpimähkään hangon varrella,
mutta tulos oli yhtä huono. Toisinaan piiloutui kärppä heiniin. Poika
penkoi sen kuitenkin aina esille ennenkuin kärppä kerkesi tunkeutua
syvemmälle tiukkaan painuneeseen heinäläjään. Siinä sohikoidessaan
sattui poika huomaamattaan siirtymään vähän loitommaksi ovesta. Heti
käytti kärppä tilaisuutta hyväkseen, pujahti ulos ja lähti juoksemaan
yli niittyaukean. Musta hännännenä vain vilkkui hyvästiksi pojalle,
jonka seuralainen, pajupensaikossa metsäkanan jälkiä nuuskinut koira
lähti innokkaasti ajamaan kärppää. Niityn reunassa olisi tuho tavannut
vikkelän eläimen ellei kärppä olisi kapaissut kuuseen, -- ei sattunut
näet olemaan maassa mitään sopivaa pakopaikkaa, sentähden täytyi kärpän
turvautua temppuun, jota se vain hädän pakottamana käyttää, kun muuta
pelastuskeinoa ei ole valittavana. Kärppä menetteli aina "viisaasti" ja
harkitusti, pahimmassakaan pälkähässä ei se menettänyt malttiaan. Ja se
toimi tavattoman nopeasti.

Kärppä nousi runkoa myöten latvapuolelle ja paneutui pitkäkseen
oksalle. Koira haukkui kiukkuisesti ja hyppi kuusen tyveä vasten, mutta
poistui kohta huomattuaan tekevänsä turhaa työtä.

Kun kärppä pian sen jälkeen uskalsi lähteä liikkeelle turvalliselta
oksaltaan, aikoen laskeutua maahan, huomasi se viereisen oksan tyvelle
kuusen naavasta tehdyn pesän, jossa ryyhötti tavallista pikkulintua
hiukan suurempi, punaisen- ja vihreänkirjava, ristikoukkunokkainen
lintu. Se oli käpylintu, joka pesii keskitalvellakin, -- ainoa Suomessa
talvella pesivä lintulaji, jos sekä suurempi että pienempi käpylintu
lasketaan samaan lajiin kuuluviksi.

Kärppä läheni varovasti lintua, aikoen kopata sen kiinni, mutta
ristinokka älysi uhkaavan vaaran, lennähti pois pesästä ja rupesi
hätäisellä äänellä takittamaan "tak, tak", ja rapistelemaan kärpän
ympärillä. Mutta kärppä ei välittänyt siitä vähääkään. Se oli tottunut
sellaiseen. Se kurkisti vain pesään. Siinä oli muutamia munia. Kärppä
särki yhden munan saadakseen selville, oliko munissa jo poikaset --
juoksevassa tilassa oleva munan sisältö ei näet kelpaa kärpälle.
Aivan elävä poikanen oli munassa. Kärppä söi sen, mielissään siitä,
että omituisen sattuman kautta sai tänä vuodenaikana näin harvinaista
herkkua. Tämä oli kärpän mielestä suuri "onnenpotkaus". Hetken kuluttua
oli jäljellä vain yksi muna. Kun kärppä ei tällä kertaa jaksanut syödä
sitä, vaikka mieli teki yksintein pistää poskeen sekin, puristi se
munan kekseliäästi leukansa ja rintansa väliin, kuten kärpän tapa on
kulettaa munia, sekä alkoi laskeutua maahan, pudottautuen oksalta
toiselle. Kohta se jo juosta vilistikin hankea pitkin ladolle ja
talletti munan heinien alle, syödäkseen sen myöhemmin.

       *       *       *       *       *

Kevätaurinko helotti kirkkaasti ja lämpimästi. Iloiselta ja
toivehikkaalta näytti metsä. Puitten oksat heiluivat vireässä tuulessa.
Aikaisin saapuvat peipposet visertelivät jo. Keltasirkut ja
pakastiaiset säestivät niitä kevätlaulullaan. Kangasharjun
päivänpuoleisella rinteellä oli jo sulapälviä. Niissä kukki kaino
vuokko, suvikasvillisuuden esikoinen. Suuri ukkometso koppelonsa
keralla rypi tyytyväisenä kaatuneen kuusen juurakon maan pinnalle
penkaisemassa hietakasassa. Ruhjottaen siinä vatsallaan pelmuuttivat
linnut hiekkaa siivillään ja jaloillaan. Ne eivät huomanneet
kanervikossa vaanivaa ovelaa kärppää. Vaikea sitä olikin huomata, sillä
lumivalkoisen talvipukunsa oli kärppä vaihtanut jo kanervan väriseen
kesäkarvaan. Ja jos metsot olisivat huomanneetkin kärpän, eivät ne
olisi osanneet pelätä tuota pientä eläintä. Niin vähäpätöiseltä ja
viattomalta se näyttää, vaikka se on oikea peto pienoiskoossa,
verenhimoinen, sisukas ja rohkea, joka ei tilaisuuden tullen häikäile
käydä sitä monin verroin suuremmankin eläimen kimppuun. Kärppä ei
pelkää pienuuttaan ryhtyessään omituisiin uhkarohkeihin yrityksiin,
jotka saattavat toisinaan koitua sille hyvin turmiollisiksi. Harvoin
sentään kärppä toisten eläinten saaliiksi joutuu. Se pelastuu
tavattoman vikkelyytensä avulla. Ei sitä muut eläimet paljon
ahdistelekaan. Kettu, kanahaukka tai huuhkaja saa sen joskus tapetuksi;
kärpän pahin vihollinen, ihminen, himoitsee tämän pikku eläimen
verrattain kallisarvoisena pidettyä talviturkkia hallitsijoittensa
viittoihin.

Pitkällä loikkauksella hyppäsi kärppä pahaa aavistamattoman
naarasmetson selkään, iskien sisukkaasti hampaansa sen kaulanjuureen.
Kauheasti säikähtäneenä pelmahti koppelo lentoon, kärpän käpristyessä
hellittämättömästi sen kaulan ympärille. Tuntien kirpeätä tuskaa
kaulanjuuressaan, koetti metso vimmatusti lentämällä paeta sitä tai
irtautua ahdistajastaan. Silmittömänä syöksyi se puitten oksastojen
läpi, läiskäytellen siipiään oksiin niin että oli toisinaan vähällä
tupertua maahan, selviten kuitenkin jälleen lentoon. Tässä vinhassa
menossa humisi ilma kärpän korvissa. Se tunsi olonsa hiukan
epämieluisaksi, mutta siitä huolimatta osasi se tässäkin tilanteessa
turvautua erääseen "luonnonvaistoon", puremiseen. Se luuli puremisen
auttavan jokaisessa tilanteessa. Puremiskäsky, vaiston käsky oli
selvimpänä sen tajunnassa.

Ja kärppä puri yhä kiukkuisammin, yhä syvempään, kaulanikamiin asti.
Se ei ollut tottunut hellittämään. Terävä hammas sattui selkäytimeen,
-- koppelo lähti lentämään kohti avaruutta, korkeammalle ja
korkeammalle... Kärppä ei tiennyt suunnan muutoksesta, sen pää kun oli
höyhenten peitossa. Kärpän mielestä oli samantekevää minne mentiin, --
pääasia oli mielihyvä saaliin omistamisesta. Hampaat olivat saaliissa
kiinni. Omasta hengestään se ei huolehtinut.

Äkkiä koppelon siivet herpautuivat suppuun, voittaja ja voitettu
putosivat pyörryttävästä korkeudesta maahan, musertuen kuoliaiksi.

Kärppä ei tiennyt olleensa koskaan olemassakaan.




TELKKÄ.


Elokuun ensimmäinen aamu alkoi sarastaa. Itäisellä taivaanrannalla
näkyi jo punerrusta. Oli vielä jotenkin pimeä. Synkkänä ja hiljaisena
seisoi metsä, ja tyynenä väikkyi lampi sen sylissä. Kuului vain
saaliinhimoisten yölepakkojen nirskutusta niiden liidellessä
ruohohyönteisiä pyydystelemässä lammen rannoilla. Tuntui siltä kuin
koko luonto olisi ikävöiden odottanut päivän tuloa. Aamun vähän
valjetessa hävisivät yököt piiloihinsa puiden koloihin. Päivän ensi
ennustajan, metsäkanan käkätys kuului koivukosta. Virkku aamutuulikin
oli jo hereillä. Se humahti metsässä, pani petäjän kuoren hileet
heläjämään, haavan lehdet lepattamaan ja lammen pinnan karehtimaan.
Koko yön liikkumatta pysynyt sumu luhtaniityn lahdekkeessa alkoi
hiljalleen levitä joka puolelle veden pintaa pitkin ja kauemmaksi
kasteiselle niitylle, jossa pitkänokkainen kuovi käyskenteli kahden
heinikossa piipertelevän poikasensa lähettyvillä. Hämärä oli hälvennyt.
Ei ollut pitkälti auringon nousuun. Etäältä aavalta selkävedeltä
kantautui kuuluviin yksinäisen kuikan kaihoisa huuto. Sieltäpäin, kylän
rannasta, kaikui myös venheen pohjatapin kiinnilyönti, ja lähempänä,
aivan lammen ja järven välisen petäjikkökannaksen takana, rupesi koira
äkkiä kiivaasti haukkumaan. Kohta kuului sieltä tuikea pamahdus, joka
räikeästi kertautuvana kaikuna kierteli rauhallisia ilmanrantoja.

Sitten ei haukuntaa enää kuulunut. Säikähtynyt telkkä lentää vihkaisi
vinkuvin siivin petäjikkökannaksen yli, kiersi pari kertaa lammen
ympäri, laskeutui alemmaksi ja vielä varmuudeksi kaarron tehtyään, kun
ei mitään epäilyttävää huomannut, heittäytyi vettä viistäen lampeen
lähelle ruohikon rintausta. Hetkisen kaula ojona paikoillaan
käännähdellen epäilevästi kuulosteltuaan ja katseltuaan alkoi se
varovasti ja tuontuostakin pysähdellen hivuttautua rantaan päin,
punakukkaiseen limakkoon. Siellä se kohta rupesi ahkerasti
sukeltelemaan pohjasta aamiaisekseen kalanpoikasia, mutakuoriaisia ja
muita pieniä vesieläimiä sekä pohjaheinää. Noin minuutin ajan
kerrallaan myllersi telkkä ummessa, puikahtaen sitten pinnalle milloin
mistäkin paikasta. Rauhallisesti se levähtäessään kääntelehti vasta
nousseen auringon paisteessa. Musta selkä kiilteli himmeästi
harakansulanvärisenä. Toisinaan telkkä räpytti siipiään, kuin koetellen
ovatko ne kunnossa ja kohotti eturuumiinsa vedestä, niin että valkea
vatsapuoli näkyi. Huoletonna se siinä kelluili. Se ei enää näyttänyt
muistavan vaaraa, josta äsken pelastui: haulipanos oli mennä hurahtanut
aivan selän päällitse. Pahemminkin olisi voinut käydä, päättäen siitä
miten kävi telkän emolle viime kesänä sen uiskennellessa pesueensa
kanssa kaukaisen selkäsaaren lumpeikkopoukamassa. Telkän muistiin oli
jäänyt pelonsekainen hämärä tajunta tuosta tapauksesta: aavistamatta
räjähti laukaus, haulit katkaisivat toisen siiven. Emo yritti
pelastautua sukeltamalla, mutta taittuneena retkottavaan siipeen sattui
sotkeutumaan limatylväke, estäen veden alle pääsyn. Rannalta juoksi
mies järveen vyötäisiään myöten ja löi seipäällä... Pesue hajautui.
Toiset hätäytyneinä sukelsivat, toiset lähtivät juosta läpisyttämään
vettä myöten.

Sellainen hirveä rymäkkä sattui jo telkän ensimmäisenä elinkesänä.

Tähän aamuun asti oli tämä kesä ollut hyvin rauhallinen, ainakin tuolla
selän saarten rannoilla ja luotojen liepeillä, jossa telkkä oleksi
yksinään siitä lähtien kun naaras keväällä rupesi hautomaan
kymmenkuntaa vaaleansinivihreää munaa ontossa haavassa, entisessä
palokärjen pesässä. Telkkä ei koko kesänä tavannut naarasta ja sen
pesuetta. Eikä se välittänytkään perheestään. Se halusi olla yksin
myöhäiseen syksyyn, jolloin lennetään yhdessä etelään...

Saatuaan nälkänsä sammutetuksi lipui telkkä raukallisesti hiljalleen
harvan kaislikon läpi rantaan ja nousi haolle järjestelemään höyheniään
tylpällä nokallaan. Se tunsi olevansa tyytyväinen ja onnellinen, sillä
kupu oli täysi, aurinko lämmitti eikä vaaraa näkynyt, ei kuulunut.
Läheisen kaislikkoniemekkeen kupeeseen tosin oli ilmaantunut venhe,
jossa vanha ukko istui onkien, luhtaniityltä kuului toisinaan
viikatteen hiontaa ja metsästä lehmänkellon kalahtelu, mutta telkkä
tiesi nämä ilmiöt vaarattomiksi. Eivätkä niihin näyttäneet kiinnittävän
huomiotaan muutkaan lammen linnut, koskapa aivan luhtaniityn
lähettyviltä saraheinikosta kuului sorsapoikueen ja kesäleskenä
elelevän urostavin ääntely, niiden läpisköidessä rantaliejulla. Ja
uikku, härkälintu, uiskenteli keskellä lampea.

Äkkiä telkkä kuuli takaansa rantametsästä pari pientä risahdusta.
Vaikka siellä ei mitään näkynytkään, lykkäytyi telkkä haolta
uimasilleen, lähtien taakseen vilkuillen kiireesti melomaan
keskilammelle päin. Kokemuksistaan se oli oppinut varovaiseksi. Kun
risahdukset olivat pieniä eivätkä uudistuneet, ei telkkä viitsinyt
lähteä lentämään tahi sukeltamaan ainakaan vielä, sillä kun näin
ennakolta sai vihiä siitä, mistä päin vihollinen ehkä uhkasi, kerkiäisi
veden sisään suikahtaa vielä samassa hetkessä, jolloin pamahtaa, -- jos
rannalla pyssymies piileskeli. Pyssymies kai se olikin noin
risahuttanut, mutta kun siitä ei vielä ollut varmuutta, ei telkkä
tahtonut vaivautua menemällä kauemmaksi, vaan pysähtyi kaislikon
rintaukseen... Samassapa syöksähti savupatsas rannalta telkkää kohti,
kuului kova pamahdus, ja haulikopare paiskautui veteen, viskaten
vaahtoa ja kaislankappaleita korkealle ilmaan. Mutta vikkelä lintu
pelastui. Savun nähtyään se oli salamannopeasti käsittänyt tilanteen ja
puikahtanut veden alle. Näin ihmeellisen nopea on telkän ajatus- ja
toimintakyky. Harva muu eläin, verrattain hidasälyisestä ja kömpelöstä
ihmisestä puhumattakaan, vetää vertoja telkälle tässä suhteessa. Telkän
saa vedestä ammutuksi useimmiten vain silloin kun se ei tiedä vaaraa
aavistaakaan.

Hetken kuluttua telkkä vahingoittumattomana pitkän matkan päässä
kaislikon takana ponnahti pinnalle kuin vieterin sysäämänä ja aikoi
tapansa mukaan samalla vauhdilla lähteä lentoon. Se ennätti jo levittää
siipensä, ojentaa kaulansa eteenpäin ja kohottaa ruumiinsa vedestä.
Silloin taas pamahti. Siipi taittuneena tipahti telkkä takaisin veteen,
mutta käsittäen taaskin nopeasti tilanteen vaatimuksen, ainoan varman
pelastuskeinon, paiskautui se heti umpeen. Pinnalle jäi vain pari
sulkaa.

Rannalle ilmestyi kiihkeästi tähystelevä mies pyssy kädessä. Hänen
luokseen juoksi metsästä koira... Pamahduksia säikähtänyt tavi lenteli
lammen ympärillä, aikoi laskeutua saraheinikkoon takaisin samaan
paikkaan, josta oli lähtenytkin, mutta kun huomasi rannalla ihmisen,
pedoista pahimman, nousi korkeammalle ja äkkiä käännähtäen lentää
hujautti kannaksen yli järven puolelle. Sorsapoikue katsoi
turvallisimmaksi nopeasti piiloutua rantaryteikköön. Siipirikko telkkä
kiiruhti, ahdistajansa huomiota välttääkseen vuorotellen sukeltaen ja
uiden pinnalla vain pää näkyvissä, vastaista rantaa kohti. Ison
rantapetäjän juurien alle syvään luolaan päästyään se vihdoin tunsi
olevansa turvassa, vaikka sinne kuuluikin useita paukahduksia, koiran
haukuntaa ja sorsaemon hätäistä rääkymistä -- tuo sorsaemo räpisköi
vettä pitkin kuin siipirikko, saadakseen siten ahdistajat narratuiksi
lähtemään jälkeensä, jotta poikasorsat voisivat paeta toiselle
suunnalle.

       *       *       *       *       *

Koko syksyn yksin ikävöiden uiskennellessaan lammessa oli telkkä usein
iltahämärissä kuullut muuttolintujen siipien havinaa. Telkän teki mieli
yhteen matkaan. Ensimältä se melkein aina silloin oli yrittänyt liittyä
mukaan, muistamatta oikiamattomaksi parantunutta siipeään. Nyt ei se
enää pitkään aikaan ollut koettanutkaan lähteä lentämään, kun tiesi
turhaksi yrityksensä. Lammen jäädyttyä oli telkkä siirtynyt läheisen
puronsuun sulaan, josta vielä sai syömistä edes hengen pitimiksi.

Marraskuun ilta alkoi pimetä. Pakkanen kiihtyi. Hienoa jääriitettä
muodostui muutamiin paikkoihin sulasilmäkkeeseen. Surullisen näköisenä
kyykötti telkkä kivellä, katsellen kuin aikansa kuluksi pientä, mustaa,
valkorintaista koskikaraa, joka vikkelästi sukelsi puron pohjaan tuoden
sieltä nokassaan jään reunalle ruohonkappaleen, jonka sisästä söi
talvipiiloonsa asettuneet vesihyönteiset. Sitten se päätään nyökyttäen
iloisesti tepasteli ja kohta taas sukelsi. Tämä pirteä veitikka oli
ilmestynyt telkän toveriksi muutamia päiviä sitten. Se oli merkki
siitä, että suurimmatkin selät olivat jäätyneet, sillä vasta sitten
koskikara siirtyy Lapista etelämmäksi, palaten keväällä takaisin
pohjoisille virroille ja tunturipuroille. Koskikara ei kaipaa kesän
lämpöä. Se pitää kylmyydestä, talvesta.

-- -- -- Monta vuorokautta peräkkäin vallinnut kova pakkanen jäädytti
vihdoin puronsuusulankin. Koskikara lensi koko talven ajan sulana
pysyvän vesiputouksen suvantoon, mutta siipirikko telkkä ei voinut
seurata sitä. Jo viikon päivät oli telkän täytynyt olla ruoatta, sillä
vaikka se joka päivä epätoivoisena laahusteli pitkät matkat metsissä ja
jäillä, ei lähiseudulta löytynyt pienintäkään sulapaikkaa. Luntakin oli
maassa jo niin paksulta, että telkkä ei enää jaksanut kaivaa
heinänkorsiakaan syödäkseen. Pakkasesta se ei kärsinyt ollenkaan, mutta
sitä enemmän nälästä, joka oli vienyt linturaukan laihaksi ja heikoksi.
Itsepintaisesti se kuitenkin vielä monena päivänä kuljeskeli ristiin
rastiin suurella salolla, etsien sulaa virtaa tai koskea. Se harhaili
kuin moni ihmispoloinen maailmalla: menipä minne tahansa, aina vain
karua korpea.

Eräänä iltana vihdoin loppuivat telkän voimat. Kohtaloonsa alistuen se
laskeutui vatsalleen hangelle, nokka painui lumeen, silmien päälle
vetäytyi valkea kalvo. Telkkä ei tuntenut sitten enää väsymystä eikä
nälkää...




SYÖJÄTÄR.


Kevätpäivän lämpimästi paistanut aurinko painui verkalleen metsän
taakse. Sen viimeiset säteet kimaltelivat kaukana korkealla mäellä
olevan talon ikkunaan, loimuten kuin olisi koko seinä tulessa, mutta
alavat seudut olivat jo varjossa. Heinikkoon rupesi kohoamaan kastetta
ja suoniitylle sumua. Onkimies meloi venhevalkamaan tyyneltä
järvenselältä, jossa luotomatalikolle nousseet ahvenet olivat auringon
laskettua lakanneet käymästä onkeen. Rantatalon saunasta kuului
selkeässä ilmassa kauas kylpijäin vastain läiske ja puheenporina.
Karjatarhassa kalahtelivat lehmäin kellot. Pellonpientareilla
heinäsirkat vielä soittivat, hangaten takajaloillaan siipiään.

Illan tummetessa hämäräksi kevätyöksi lakkasivat pikkulinnut
visertelemästä metsässä; käki vain jatkoi kukkumistaan ja päivällä
ääneti olleet laulurastas ja leppälintu nyt vuorostaan rupesivat
laulamaan, kehrääjä hyrisemään ja lehtokurpat lentelemään. Auringon
valoa paossa ollut suuri, mustan ja harmaan kirjava hämähäkki kömpi
esille puun raosta. Sen ruumis oli kuin puolipyöreä pallo, jota
kannatti kahdeksan nivelikästä jalkaa ja jonka kupeessa oli pieni
pallo, pää, sekä siinä kahdeksan silmää ja suuntapainen.

Hetkisen käännähdeltyään puolelle ja toiselle, ikäänkuin arvellen,
mihin tässä olisi ryhdyttävä tai minne päin lähdettävä, rupesi
hämähäkki ahkerasti kutomaan verkkoaan kahden lähekkäin kasvavan
katajan väliin. Se venytti takaruumiistaan yhtaikaa useita hienoja
valkeita säikeitä, joiden päät olivat kiinni katajan oksassa. Sitten se
punoi jalkojensa päissä olevilla kammoilla säikeet yhteen paksummaksi
langaksi. Parisen tuntia touhusi hämähäkki hyvin tärkeän näköisenä.
Ennen keskiyötä oli verkko valmis ja hämähäkki asettui tyytyväisenä sen
keskelle odottamaan saalista. Sitä tuli vasta aamupuolella yötä hämärän
haihduttua. Suuri vihreäruumiinen metsäkärpänen ei huomannut
lentäessään ohutta verkkoa, vaan sotkeutui joustaviin, limaisiin
lankoihin. Kärpänen riuhtoi niin että koko verkko hytkyi. Iloissaan
tästä menestyksestään hämähäkki juoksi kiireesti saaliinsa luo ja puri
sitä myrkkyisillä leuoillaan niin että kärpänen kuoli heti. Sitten
hämähäkki imi veren saaliistaan sekä palasi verkkonsa keskelle
odottamaan. Pian tulla tupsahtikin taas verkkoon kärpänen. Hämähäkki
söi senkin, vieläpä kolmannenkin, mutta enempää se ei jaksanut tällä
kerralla ahtaa itseensä. Myöhemmin verkkoon takertuneet kärpäset se
puri kuoliaiksi, kutoi niiden ympärille verkkopussin ja jätti siihen
riippumaan, syödäkseen ne sitten kun tuli nälkä, tai jonain viileänä,
pilvisenä päivänä, jolloin kärpäsiä ei lentänyt pyydykseen.

Verkkoon takertui myös muutamia hyttysiä, mutta niistä ei lukki
välittänyt vähääkään, niissä kun sen mielestä oli varsin vähän
syömistä. Se ei viitsinyt liikahtaakaan niiden takia vahtipaikaltaan.
Hyttyset saivat epätoivoisesti rimpuilla verkossa siksi kunnes jäivät
siihen kuolleina riippumaan. Pienikin kärpänen sensijaan kelpasi
mainiosti hämähäkille. Kerran sattui tarttumaan lankoihin
siipimuurahainen. Sen ympärille hämähäkki heti kiiruhti kietomaan
lankojaan. Hämähäkki pitää muurahaista pahimpina vihollisinaan. Kerran
tuli myös suurilajinen itikka. Hämähäkki luuli sitä ensin kärpäseksi,
lähtien juoksemaan sen luo, mutta huomasi sitten erehdyksensä ja
kääntyi tyynesti takaisin odotuspaikalleen. Muutamana päivänä lensi
ampiainen verkkoon, takertuen siihen. Hämähäkki pakeni kauhuissaan
maahan. Pian ampiainen kuitenkin selviytyi irti, repien verkkoon suuren
reiän, jonka hämähäkki heti korjasi. Samoin oli tehtävä sittipörriäisen
lennettyä verkon läpi.

Kun auringon noustua laulurastas ja leppälintu lopettivat laulamisensa
ja muut linnut rupesivat kilpaa visertämään, ja kun hämähäkin
silkkirihmainen seitti välkkyi auringon säteissä, tuli metsään
raikasta, kaunista kevätaamua ihailemaan, aikansa kuluksi kävelemään
nuori mies, jolla oli päässään valkoinen, kultalyyrainen lakki.
Ajattelemattomasti hän huitaisi kepillään hämähäkin verkon halki.
Kauhistuneena laskeutui hämähäkki nopeasti lankaansa myöten maahan ja
aikoi piiloutua sammalikkoon, mutta nuorukainen otti hämähäkin
kämmenelleen. Siinä se peloissaan kyyristäytyi niin pieneksi kuin voi,
vetl jalat allensa ja jäi liikkumattomaksi kuin kuollut, koettaen siten
"viholliselleen" vakuuttaa olevansa jo hengetön, se kun luuli siten
pikemmin saavansa jäädä rauhaan. Se näet tunsi olevansa tekemisissä
sitä paljon voimakkaamman kanssa. Hämähäkki ei tiennyt mikä tuo
häiritsijä oli, mutta peloittavan suuri ja voimakas se vaan oli, --
sitä oli turha vastustaa tai yrittää pakoon sen käsistä. Siksi
hämähäkki ei uskaltanut purra nuorukaisen kämmentä, niin äkäinen ja
raatelunhaluinen kuin se onkin. Vasta viimeisessä hädässään,
esimerkiksi jos nuorukainen olisi sitä sormellaan painanut kämmentään
vasten, olisi hämähäkin ollut pakko puolustautua leuoillaan. Sen purema
tuntuu kipeältä ja on lievästi myrkyllinen, mutta vaaraton ihmiselle.

Katsellessaan kämmenelle kyyristynyttä hämähäkkiä hyräili nuorukainen
mietteissään Adolf Paulin näytelmän säkeitä.:

    Taa korpien yön, jossa nurmikko on,
    ikipaahde käy auringon.
    Siell' varjossa vaanii ja uhriinsa lyö
    hämähäkki niin musta kuin yö.

-- On sitä eläjätä jos jonkinlaista tässä maailmassa, sanoi nuorukainen
itsekseen. Mikähän lienee tämänkin olennon olemassaolon tarkoitus?

Sitten ylioppilas heitti huolettomasti lukin maahan ja lähti kulkemaan
edelleen, jatkaen hyräilyään:

    Säde päivän sen vangiksi värjyen käy,
    iki-yönä se verkkonsa taa hämärtäy,
    mi murtumaton,
    kevyt, keinuva on.
    Sen silmihin kaikki se vangitsee,
    lyö maahan ja raatelee...

Vasta pitkän ajan kuluttua uskalsi hämähäkki kiivetä katsomaan
särjettyä verkkoaan, joka oli repeytynyt niin pahasti, ettei siitä
tullut korjaamalla kalua. Lannistumatta vastoinkäymisestä ryhtyi ahkera
lukki heti kutomaan uutta verkkoa entiseen paikkaan. Paljon oli siinä
työtä ja touhua, mutta vähitellen, järjestelmällisesti, suunnitelman
mukaisesti, liittyi lanka lankaan, ja kohta oli verkko valmis. Sitten
meni hämähäkki haon halkeamaan polttavaa auringon paistetta pakoon.

Puolen päivän jälkeen tuli kuitenkin sade, jonka lakattua taivas jäi
pilviseksi ja ilma viileni. Hämähäkki tuli piilostaan ja asettui
vahtipaikalleen verkkonsa keskipisteeseen. Mutta tuskin se oli sen
ehtinyt tehdä kun läheisen puun oksalle lensi rastas. Sen nähtyään
hämähäkki pudottautui hirveästi säikähtäen maahan. Rastas huomasi
hämähäkin ja tavoitti sitä, viedäkseen sen nokassaan poikasilleen
pesään syötäväksi, mutta vikkelä lukki ennätti pujahtaa lahonneen
puukapulan alle.

Rastaan poistuttua kiipesi hämähäkki entiselle paikalleen verkkoonsa,
söi muutamia siinä rimpuilevia kärpäsiä ja odotti lisää saalista,
mutta viileän sään takia eivät kärpäset olleet liikkeellä. Kun
kärsivällisesti odotti koko iltapäivän, sai sentään jonkun. Ja joutihan
hämähäkki odottamaan, eihän sillä ollut muutakaan tekemistä.

Tuli ilta. Rupesi hämärtämään. Silloin tapahtui erikoista; katajan
oksalta laskeutui verkon reunalle lankansa päässä riippuen pieni, musta
hämähäkki, kooltaan vain noin neljännes verkon haltijasta --
koirashämähäkit eivät ole sen suurempia.

Tulokas lähestyi arkaillen verkkonsa keskustassa liikkumatta
murjottavaa suurta naarashämähäkkiä ja pysähtyi kunnioittavasti vähän
matkan päähän siitä kuin jotain odottamaan.

Se odottikin -- vastausta "kosimiseensa".

Mutta hämähäkkineito oli äreäluontoinen, kuten kaikki hämähäkkineidot
ovat. Ne vihaavat hämähäkkiherroja paljon enemmän kuin kärpäsiä,
muurahaisia y.m. Hämähäkkineidot pitävät yksinäisyydestä,
hiljaisuudesta, hämärästä... Niin omituisia "neitosia" ne ovat.

Äkkiä syöksyi hämähäkkineito kosijansa kimppuun ja -- _söi sen_. Kuin
ei mitään erikoista olisi tapahtunut, palasi se sitten paikoilleen --
hämähäkkien maailmassa ei tapahtuma ollutkaan mitään erikoista,
päinvastoin tavallista.

Myöhemmin yöllä tuli toisia sulhasia, kaksi siroa hämähäkkiherraa
yhtaikaa. Ne hiipivät varovasti lähemmäksi, nähtävästi tietäen, joko
vaistomaisesti tai kokemuksestaan, "kaunottaren" äkäisyyden ja
yrityksensä vaarallisuuden. Kaikesta huolimatta tahtoivat ne koettaa
onneaan. Yrittänyttä ei laiteta; kokenut kaikki tietää; käyköön syvin
tai matalin, arvelivat ne.

Huonosti kävi. Syöjätär syöksähti kosijoitaan kohti, sai kiinni niistä
toisen ja söi sen, toisen kavutessa kiireesti pakoon takaisin katajan
oksalle, mistä se katseli toverinsa surullista kohtaloa.

Yö oli hämärimmillään. Oli synkkää ja hiljaista. Tuntui kuin koko
luonto olisi nukkunut. Turhaa oli odottaa kärpäsiä verkkoon ennenkuin
aamun valjettua. Sentähden kiinnitti hämähäkki lankansa verkon laitaan,
purki vähän rihmaansa ja jäi sen nenään riippumaan pää alaspäin ja
jalat tiukasti painettuina vatsan alle. Siitä tuntui turvallisemmalta
nukkua "ilmassa" kuin verkossaan tai maassa; lankansa päässä riippuen
oli se mielestään parhaassa suojassa vihollisiltaan. Siinä eivät
voineet ainakaan muurahaiset ahdistaa, kuten maassa, ja siitä pääsi
tarpeen vaatiessa sukkelasti pudottautumaan maahan piiloon tai
kiipeämään lankaa pitkin ylös.

Seuraavana iltana saapui taas kosija Syöjättärelle. Se oli muuan pieni
mustapukuinen hämähäkkiherra, oikein sievännäköinen. Lienee ollut se,
joka edellisenä yönä oli kiivennyt pakoon katajan oksalle. Siltä
oksalta se nytkin laskeutui verkolle niin tottuneen näköisesti kuin
olisi ennenkin siitä kulkenut. Mutta se ei tullut tyhjänä, vaan laahasi
mukanaan kuollutta kärpästä, jonka se toi kihlajaislahjaksi
mielitietylleen, työntäen varovasti kärpäsen aivan hämähäkkineidon
eteen, itse peräytyen vaatimattomasti hiukan kauemmaksi ja jääden
siihen nöyrästi odottamaan tuomiotaan. Se toivoi suosiollista vastausta
kosintaansa, olipa melkein varmakin sen saannista. Eihän semmoista
lahjaa vaativaisempikaan morsian voinut vähäksyä, ei varsinkaan
tällaisena tuulisena, pilvisenä, koleana iltana, jolloin kärpäsiä lensi
verkkoon vain jokunen. Vasta pyydystetyllä, mehevällä kärpäsellä on
tällaisella säällä paljoa suurempi arvo kuin tyynellä poutailmalla,
jolloin lentelee runsaasti jos jonkinlaisia pörriäisiä, tupsahdellen
verkkoon niin tiheään ettei ennätä kunnolleen palata paikoilleen
verkkonsa keskukseen, kun jo taas on lähdettävä toista rimpuilijaa
lopettamaan ja lankapussiin käärimään.

Mutta turha oli kosijan kuvitelma onnestaan. Hämähäkkineidon kovaa,
julmaa syöjätär-sydäntä ei lahjakaan lauhduttanut. "Kaunokainen" ei
ollut lahjaa eikä sen antajaa huomaavinaankaan. Se ei tuntenut
pienintäkään myötätuntoa hämähäkkiherraa kohtaan, rakkaudesta
puhumattakaan. Näin ollen hämähäkkineito päätti edelleenkin jäädä
odottamaan sitä, jota se voisi rakastaa.

Hämähäkkineito katseli pienen ja vähäpätöisen näköistä kosijaansa.
Saisipa tuosta pari oivallista suupalaa, ajatteli se. Muuhun mihinkään
ei ole koko miehestä, mokomastakin kellukasta.

Syöjätär aikoi kaapata kiinni sulhaskokelaan, pistääkseen sen
poskeensa, mutta tietäen ennestään hämähäkkineitojen oikullisuuden ja
äkkipikaisuuden, oli hämähäkkiherra varuillaan ja kiipesi vikkelästi
katajan oksalle. Verkkonsa reunalta kääntyi Syöjätär takaisin
paikoilleen.

Jonkun ajan kuluttua se söi lahjakärpäsen. Näin niukkana
kärpäsensaantiaikana olisi anteeksiantamatonta tuhlausta jättää lihava
ja mehevä kärpänen kuivettumaan verkkoon. Eihän lahja ollut sen takia
pilalla, että sen sattui tuomaan naurettava kosija...

Mutta kun hämähäkkineito nyt makean lahjakärpäsen syötyään tarkemmin
ajatteli äskeistä kosijaa, rupesi siitä tuntumaan siltä kuin tuo
hämähäkkiherra ei olisi ollutkaan kaikkein halveksittavimpia kosijoita.
Sehän oli oikeastaan jotenkin siro nuorukainen, arka ja kokematon tosin
kaikesta päättäen, mutta eihän se ole pahin vika tässä maailmassa. Ja
sillähän oli sentään ihmeen siistin näköinen musta puku. Sehän se
miehen juhlistaa.

Hämähäkkiherran "puvusta" puuttui vain kiiltävät napit. Ne olisivat
hämähäkkineitoon ehdottomasti tehonneet. Se olisi tuntenut vieläkin
voimakkaammin heräävän "rakkauden" sulon.

Tuo oikullinen Syöjätär oli näet nyt sellaisella "päällä."
Oikullisuuden ohella taisi se lahjakin sentään osaltaan vaikuttaa
hämähäkkineidon mielenmuutokseen. Syöjättärelläkin oli pienet
naiselliset heikkoutensa...

Lieneekö katajan oksalla kyyröttävä hämähäkkiherra huomannut lahjansa
kuitenkin vihdoin kelpaavan, vai mikä lienee saanut sen laskeutumaan
jälleen verkolle ja lähestymään "rakastettuaan", ja nyt paljon
rohkeammin kuin äsken, ikäänkuin jo edeltäpäin varmana menestyksestään.
Nyt ei hämähäkkineito yrittänytkään ottaa kiinni ja syödä
hämähäkkiherraa, vaan meni verkalleen sen luo ja silitti hellästi sen
selkää jalkakammoillaan. Se merkitsi sitä, että Syöjätär otti
hämähäkkiherran miehekseen. Tämä oli niin rajattoman onnellinen eikä
enää pelännytkään Syöjätärtä. Se uskalsi jo ruveta syömään
illallisekseen samaa kärpästä "rouvansa" kanssa. Hämähäkkiherra olisi
mielellään syönyt enemmänkin, mutta hämähäkkirouva ei antanut hänelle
enää mitään, vaan söi itse kaikki verkkoon tarttuneet kärpäset. Eikä
hämähäkkiherra voinut muuta kuin vesissäsuin katsella syrjästä.

Sitten onnellinen aviopari laskeutui maahan ja meni haon rakoon
nukkumaan... Olikin jo puoliyö.

Seuraavana aamuna auringon ollessa jo korkealla hämähäkkirouva kömpi
unisena halkeamasta haolle ja oikoi jalkojaan. Kohta tuli
hämähäkkiherrakin, mutta tuskin oli se päässyt näkyviin kun rouva
ryntäsi raivoisasti puolisonsa kimppuun ja söi sen -- näyttäen sen
jälkeen erittäin tyytyväiseltä ja levolliselta.

Sellainen on hämähäkkirouvien tapa. Hääyönsä jälkeisenä aamuna syövät
ne miehensä. "Hiukan" kummallisilta nuo tavat tosin ihmisistä tuntuvat,
mutta jos hämähäkit tietäisivät ihmisten tavoista, lhmetteleisivät ne
yhtä paljon.

       *       *       *       *       *

Syöjätär eleli taas yksinään ja pyydysteli kärpäsiä. Kävi kosijoitakin,
mutta kaikki kosijat jotka eivät kyllin nopeasti kerinneet juosta
pakoon, joutuivat Syöjättären suuhun. Hämähäkki oli entistäkin
ärtyisämpi. Se ei tiennyt itsekään syytä siihen.

Päivä tuli, toinen meni, eikä mitään erikoista tapahtunut.

Mutta eräänä iltana ei hämähäkki enää kiivennytkään verkkoonsa, vaan
käveli maassa rauhattomana edestakaisin. Viimein se pysähtyi ja muni
kymmenen pientä munaa, kaikki yhteen kasaan. Sitten se teki vielä neljä
kymmenen munan kasaa, kääri kunkin kasan ympärille seittilankojaan ja
hautasi munat maahan, kunkin kasan eri paikkaan. Munien hautomisen
jätti hämähäkki seuraavan kevään auringon säteitten tehtäväksi. Vaikka
maa routaantuukin talvella, pysyvät hämähäkin munat vahingoittumatta.

Tästä puuhasta päästyään kiipesi hämähäkki tyytyväisenä verkkoonsa ja
söi pari lihavaa kärpästä.

Hämähäkki oli maassa lehden alla aurinkoa paossa. Saman lehden alle
tuli muutamia isoja punertavia muurahaisia. Hämähäkki ei suvainnut
minkäänlaisia seuralaisia, kaikkein vähimmän muurahaisia. Mutta nyt se
ei voinut paeta minnekään, sillä maa oli joka puolella täynnä
muurahaisia. Monituhantisena joukkona olivat ne lähteneet valloittamaan
naapuri-muurahaispesästä munia, koteloita ja toukkia, kasvattaakseen
niistä orjamuurahaisia. Ahkeruutensa ohella ovat muurahaiset näet hyvin
tappelun-, murhan- ja ryöstönhaluisia. Eri kekojen muurahaisten välillä
on alituisesti ankaria sotia, jotka jättävät paljon kuolleita ja
haavoittuneita. Aseina käytetään voimakkaita leukoja, piikkiä, myrkkyä
ja kirpeän nesteen ruiskuttamista. Elämä on täälläkin taistelua
olemassaolosta ja toimeentulosta.

Tämmöinen liikekannalla oleva muurahaisarmeija tarvitsee runsaasti
syömistä. Sitä hankitaan ryöstämällä ja tappamalla kaikki mitä eteen
sattuu. Siksipä muurahaiset hyökkäsivät hämähäkinkin kimppuun.

Syntyi vimmattu taistelu. Hämähäkki puri kuoliaaksi useita muurahaisia,
mutta siitä ei ollut suurtakaan apua, sillä kymmeniä vihollisia
keräytyi tiheäksi parveksi sen ympärille, ja pian peittyi hämähäkki
kokonaan hyökkääjien alle. Se oli Syöjättären loppu. Hämähäkin osaksi
tuli väkivaltainen kuolema, vaikka se olisi kohta kuollut itsestäänkin.

Muurahaiset vetivät kuollutta hämähäkkiä mukanaan, mutta kun maakiitäjä
läheni, pakenivat muurahaiset, sillä ne tiesivät että ne eivät yhteisin
voiminkaan taida mitään tälle suurelle, julmaluontoiselle ja
lujapanssariselle kovakuoriaiselle. Maakiitäjä käänsi hämähäkin
selälleen, viilsi sen vatsan auki ja söi sisälmykset, kuten sen tapa
on. Se teki tämän niin itsetietoisen mahtipontisesti kuin olisi ollut
maailman luonnollisin asia, että se oli voittamaton ja että
ylivoimaisuus antoi "oikeuden" heikompien hankkiman saaliin ryöstöön ja
nautintoon.

Sitten se asettui taas mättääseen kaivamansa käytävän suulle odottamaan
uutta saalista.




LUMMELAHDEN VALTIAAT.


Kevät oli kerkeimmillään, kauran kylvön aika. Mies kylvi kauraa kaskeen
metsäisten mäenselkämien ympäröimän suuren takamaanjärven rannalla,
vastapäätä ränsistynyttä mökkipahasta, joka kyyhötti lahden toisella
puolella, pienen peltotilkun keskellä.

Päivä paistoi kuumasti, ei tuntunut tuulen värettäkään. Mies pyyhki
hikeä otsaltaan ja istuutui ojan reunalle levähtämään.

Uudismaan viljelijä oli nuorenpuoleinen, parhaissa voimissaan. Hänen
kasvoillaan kuvastui tyytyväisyys. Ihailevin silmäyksin katsellessaan
ympäristöään näytti hän vaipuvan syviin mietelmiin. Hän olikin harras
luonnon- ja maalaiselämän ihailija. Saloseutua hän rakasti, siellä hän
muokkaili maata, kalasteli, metsästeli, tarkkaili huvikseen eläinten
elämää... nykyistä elämäänsä ei hän tahtonut vaihtaa mihinkään muuhun.
Mikään ei ollut viehättävämpää kuin tällaisina kevään herttaisimpina
hetkinä perkailla uudismaata ja sirotella siemeniä takamaan raivioon,
autereinen metsä toisella, tyyni salojärvi toisella puolella. Pienet
linnut visertävät, käki kukkua helkyttelee kauempana niin että korpi
kajahtelee, ja karjan kellot kalkattavat. Tämä kaikki on saanut hänen
rintansa paisumaan kymmenet kerrat, mutta joka kevät on takamaan
tunnelma hänestä yhtä viihdyttävä.

Tunnelman lumoihin vaipunut mies ikäänkuin heräsi, nousi seisomaan ja
tarttui siemenvakkaansa. Mutta ennenkuin hän jatkoi työtään, jäi hän
ihaillen katsomaan vielä hetkeksi kimaltelevalle järvenselälle ja aivan
raiviomäen alle pistävälle kapealle lahdelle, joka näin keväällä tosin
näytti hieman autiorantaiselta, kaislat ja lumpeet kun eivät olleet
ennättäneet kasvaa veden pinnalle asti. Rasvatyynenä päilyi nyt
lahden ruskea vesi, laineet eivät hämmentäneet sen ventomutaista,
leväistä pohjaa. Paikoittain ulottui levä veden pinnalle asti.
Saraheinätaimistossa rannalla ja keskempänä lahtea oli se vallannut
alaa kaislikolta ja limakolta: ehkä parin sadan vuoden kuluttua on
maatuminen ehtinyt niin pitkälle, että matala lahti on muuttunut
suoksi.

Tätä luonnon muutosta edistävän rehevän vesikasvillisuutensa takia
Lummelahti kesäisin tarjoaa suojaa ja ravintoa vesihyönteisille,
kaloille ja linnuille. Keväisen auringon paistaa helottaessa lahden
tyyneen veteen uiskentelivat siinä vikkelästi, kiurut, punaiset
"vesileppäkertut", siirat ja monenlaiset muut pikkuelävät, veden
pinnalla loikiskelivat vesihämähäkit ja -itikat, suuri hauki paistatti
päivää matalassa vedessä mutalietteen reunustalla, samalla vaanien
lähitsensä edestakaisin uiskentelevia pikkukaloja ja melkein veden
pintaa pitkin lenteleviä sudenkorentoja. Sorsa poikueineen pulikoi
aivan lahden perimmässä pohjukassa, ollakseen mahdollisimman etäällä
vaistomaisesti vihaamastaan uikkuparista, joka asusti lahden
suupuolella kortteikkoon veden pinnalle kaislankappaleista ja levistä
rakentamansa pesän seutuvilla. Uikkuja, härkälintuja, kaihtoivat jonkin
käsittämättömän syyn takia kaikki lahden linnut, joskaan eivät
tahtoneet jättää näin hyvää lahtea kokonaan uikkujen hoteille.
Olivathan sorsat ja tavit tulleet tähän lahteen paria viikkoa
aikaisemmin kuin järven selältä oli alkanut iltaisin kuulua
härkälintuparin lemmenlaulu, härän mylvinnän kaltainen "ammuminen",
joka päättyi aina katkeraa itkua muistuttaviin katkonaisiin
äännähdyksiin, samalla kuin lempivät uivat toistensa luo ja terävät
nokat näyttivät yhtyvän suudelmaan. Näytti siltä kuin ne olisivat siten
surreet ja valittaneet onnettomuuttaan tai kaipaustansa.

Nyt olivat uikut kuitenkin kuin yksinvaltiaita Lummelahdessa. Ne eivät
suvainneet lähettyvillään toisia uikkujakaan. Kerran sattui lentämään
lahteen kaksi silkkiuikkua, mutta pian oli niiden poistuttava.

Kahdenkesken olivatkin Lummelahden valtiaat koko kesän. Naaras oli
muninut pesään viisi sinervän valkeata, päistään suippenevaa munaa, ja
linnut olivat elelleet tyytyväisinä kaislikossa pesän seutuvilla,
sukellellen syödäkseen pieniä kaloja. Uros-uikku oli muita
uros-vesilintuja ritarillisempi. Se ei jättänyt naarasta yksin
hautoma-ajaksi. Se piti tarkasti silmällä kaikkea liikettä pesän
seutuvilla. Se ei poistunut etemmäksi kuin läheisen luodon liepeelle
sukeltelemaan tai lahden suun edustalle huvikseen kelluilemaan. Joskus
tyyninä iltoina, kun oli hyvin hiljaista ja rauhallista, tai kun moneen
päivään ei ollut näkynyt munia himoitsevia variksia, vesikkoa eikä
lumpeen lehdelle aivan pesän viereen noussutta tyhmän näköistä,
kiiltomustaa vesimyyrää, uskalsi naaras siirtyä uroksen luo. Pesältä
lähtiessään se kuitenkin aina varovaisuuden vuoksi peitti munat
levätukolla. Samoin teki naaras myös kun sen oli poistuttava pesästä
läheisen mökin miehen illoin ja aamuin soutaessa Lummelahteen laskemaan
ja nostamaan verkkojaan. Silloin uikku pesän olemassaoloa salatakseen
paiskautui heti sukeltamaan läpi leväryteikön ja kaislikon,
nousten pinnalle vasta kaukana selvällä vedellä ja teeskenteli
välinpitämättömyyttä Lummelahteen nähden, uiden verkalleen poispäin,
painautuen veden sisään niin että selkä oli veden pinnan tasalla.

Erään kerran palattuaan pesälleen venhemiehen poistuttua huomasi uikku
ihmeekseen neljä munaa kadonneen. Onneksi oli yksi vielä jälellä. Parin
päivän perästä oli pesässä jälleen kolme munaa, -- mutta mies tuli ja
vei taas niistä kaksi kotiinsa syödäkseen. Sama temppu uudistui vielä
kolmannenkin kerran. Viimeistä munaa ei ryöstäjä koskaan ottanut, sillä
kokemuksestaan hän tiesi, ettei härkälintu muuten munisi enää samaan
pesään.

Vasta kun mies kiireelliseltä heinänkorjuutyöltään ei joutanut tulemaan
Lummelahteen kaloja pyydystämään, sai uikku viimeinkin hautoa munat
poikasiksi, -- kolme untuvaista, tummanharmaata, valkojuovaista
piiskuttajaa. "Vesimunaksi" pesään mätänemään ei siis jäänyt yhtään
munaa. Harvoin uikku nahkamunia tekeekään. Se ei tahdo jäljitellä siinä
muita vesilintuja, esimerkiksi sorsaa ja telkkää, joilla on paremmin
varaa sellaiseen tuhlaukseen, ne kun saavat haudottavakseen
toistakymmentäkin munaa -- sitäpaitsi niiden pesät, sorsan pesä
metsässä noin sadankin metrin päässä rannasta, kuoppa pitkässä
kanervikossa pienen, tiheäoksaisen näreen tai katajan juurella, ja
telkän pesä ontossa puussa, ovat munavarkailta paremmassa turvassa kuin
härkälinnun pesä veden pinnalla. Uikku ei voikaan tehdä pesäänsä sen
parempaan piiloon, sillä sen jalat ovat niin takana ruumiissa, että
maalla liikkuminen on hyvin vaikeaa. --

Jo elämänsä ensi päivänä läksivät pirteät uikunpojat, vaikka eivät
olleet varpusenkaan kokoisia, uimaan emonsa mukana. Yksi poikasista,
paljon pienempi kuin toiset, se kun kuoriutui munasta monta päivää
myöhemmin, oli heikkovoimainen ja avuton. Se koetti ahkerasti potkia
eteenpäin pienillä jaloillaan, mutta matkan teko oli hyvin työlästä,
varsinkin tiheässä limakossa. Se oli paljon huonompi uimari kuin
samanikäinen ja -kokoinen sorsan tai telkänpoika, sillä uikulla on
ainoastaan räpyläntapaisiksi laajentuneet varpaat. Toisenlaista olisi
ollut meno, jos sillä olisi ollut täydellinen räpylänahka kolmen
varpaan välissä, kuten sorsalla ja telkällä. Kun pienen uikun emo
vantterampien poikastensa keralla sattui hiukankaan loittonemaan, alkoi
pienokaista yksinäisyys pelottaa ja se rupesi surkeasti piiskuttamaan.
Se lakkasi vasta kun emo tuli sen luo katsomaan, mikä oli hätänä.
Toisinaan piti "äidin" hellästi nostaa nokassaan "lapsi" selkäänsä
"ajamaan vapaalla kyydillä". Usein toisetkin poikaset, kun niitä rupesi
väsyttämään pitempien matkojen uiminen, omin apuinsa tuontuostakin
kapusivat emonsa selkään tyytyväisen näköisinä kököttämään ja päätään
kallistellen ympärilleen katselemaan. Ne näyttivät nauttivan
olemassaolostaan. Muitten vesilintujen poikain ei tarvitse ratsastaa
emonsa selässä. Joskus uikunpojat jäivät veden pinnalle räpisköimään ja
piiskuttamaan yksitoikkoista, kimeää "_piip, piip_" piiskutustaan, kun
emo ei malttanut olla sukeltaen tavoittamatta edessään uivaa kalaa,
jonka se syötti poikasilleen. Ne eivät vielä itse ymmärtäneet ottaa
pientäkään kalaa kiinni, vaikka hädän tullen paetessaan ensi
elinpäivistään saakka osasivat kyllä sukeltaa muutamien metrien päähän
kerrallaan. Tästä taidostaan eivät poikaset tienneet ennenkuin tarpeen
vaatiessa tulivat sen huomaamaan. Eräänä päivänä piti pienimmän
poikasen pistäytyä piiloon hetkeksi veden sisään, pelastuakseen
joutumasta onkimiehen venheen alle. Pinnalle noustuaan pikku tyhmeliini
piipityksellään kutsuessaan emoa avukseen, taas kuitenkin kiinnitti
ahdistajan huomion puoleensa. Pikku uikku piilottautui lumpeen lehden
alle, mutta jätti päänsä näkyviin veden pinnalle, -- voidakseen
piiskuttaa. Mies meloi tiheässä kaislikossa ääntä kohti ja nosti
typerän poikasen melan lappeella venheeseen. Poikanen oli niin
lamautunut pelosta, ettei koettanutkaan enää pelastautua, vaikka sen
olisi ollut helppo vielä melan lappeeltakin pudottautua veteen ja
sukeltaa. Se ei voinut muuta kuin piiskuttaa alinomaa, hetkeksikään
sulkematta suutaan. Se huusi äitiään, kuten pieni ihmislapsi. Venheen
pohjalla ryyhötti se vatsallaan, jalat suorina takanaan. Se ponnisteli
jaloillaan ankarasti, työntäytyen ylös venheen seinämää laidalle päin,
mutta vähän ylemmäksi päästyään vierähti se aina nurinniskoin takaisin
pohjalle, heti taas epätoivoisesti tehdäkseen uuden yrityksen. Näytti
siltä kuin se olisi ymmärtänyt, että tuon hirmuisen korkealla olevan
venheenlaidan takana oli pikku vangin vapaus ja emo.

Mies otti uikunpojan käteensä ja katseli sitä uteliaasti vähän aikaa.
Pikku raukka tunsi olevansa suuressa vaarassa, jonkun ison "eläimen"
vallassa. Uikunpojan sydän oli pelosta pakahtumaisillaan. Se piiskutti
nyt niin sydäntä särkevän surkeasti, että loitompana toisten
poikastensa kanssa levottomasti uiskennellut emo lähti tulemaan
lähemmäksi venettä. Se tuli viimein muutaman sylen päähän. Se tahtoi
pelastaa poikansa. Oman henkensä vaarasta ei se välittänyt vähääkään:
se oli unohtanut arkuutensa kokonaan. Nopeasti uiden, toisinaan lyhyeen
äännähtäen, kierteli se venhettä.

Se rauhoittui vasta sitten kun mies päästi uikunpojan emonsa luo. Emo
nosti sen heti selkäänsä ja ui kiireesti pakoon. Emon ilo oli rajaton
kun se sai takaisin rakkaan poikasensa.

Muutaman kerran saivat kaikki poikaset opetella sukellustaitoa
enemmänkin kuin tarpeekseen, rohkean varpushaukan ahdistellessa niitä.
Aina kun jokin poikasista pulpahti pinnalle, lähti ilmassa räpyttelevä
haukka syöksymään sen kimppuun, mutta turhaan: vikkelä uikunpoika
ennätti paiskautua umpisukkeloon. Ja kun alituinen sukeltaminen viimein
alkoi väsyttää, tarttuivat uikunpojat varpaillaan vähän veden alla
oleviin leviin, siten pitäen itseään niin syvässä, että vain nokka ja
otsa näkyi pinnalla. Häikäilemätön havukka sai nolona poistua
paremmille metsästysmaille.

Syksykesän kuluessa varttuivat uikunpojat nyrkin kokoisiksi vuntaleiksi
ja harjaantuivat hyviksi sukeltajiksi ja kalan kiinniottajiksi.
Pitkiäkin matkoja ne jaksoivat jo uida emonsa ja uros-uikun mukana. Ne
eivät olleetkaan enää veden pinnalla avuttomina kelluvia untuvatukkoja,
vaan pirteitä ja kauniita lintuja; selkäpuolella lyijynharmaa,
vatsapuolella valkea höyhenpeite. Punertavankeltaisia kaulahöyheniä,
kuten emälinnuilla, ei poikasilla vielä ollut. Ne tulevat syksymmällä;
nyt oli vasta elokuun loppupuoli.

Silloin eräänä tyynenä, kauniina aamuna auringon kohottua
tuhatlatvaisen metsän takaa pilvettömälle taivaanrannalle, kastehelmien
kimallellessa puiden oksilla ja heinien helpeillä, uikkuperheen ollessa
luodon liepeellä sukeltelemassa aamiaistaan, ilmestyi läheisestä
salmesta venhe. Se läheni peloittavan uhkaavasti, sitten se muutti
suuntaansa kuin ohi mennäkseen, mutta samassa paukahti... Uikut
sukelsivat silmänräpäyksessä. Jokainen paiskautui menemään siihen
suuntaan, mihin päin nokka sattui olemaan. Suurimman poikalinnun
jälkeen jäi veteen verinen viiru kuin punainen lanka. Hauli oli
raapaissut kaulaan ison haavan.

Haavoittunut vesilintu ei sukella etäälle vaikka jaksaisikin. Uikku
kohosi pinnalle. Se ei pureutunut pohjaan kaislan juureen kiinni
kuollakseen sinne, kuten haavoitettu sorsa tekee. Uikku pudisteli
itseään ikäänkuin tahtoen irtauttaa kaulastaan jotain... Silloin sen
ympärille veteen tipahteli muutamia hauleja, jotka eivät olleet
jaksaneet kokonaan lävistää uikun rintapuolen tiivistä ja jäykkää
höyhenpanssaria, -- tämä panssari olisi kyllin vahva luiskauttamaan
syrjään haulia paljon suuremmankin lyijyluodin, ellei se satu aivan
kohtisuoraan sitä vasten.

Venhe läheni uikkua. Tyyneen veden pintaan kuvastuen näytti venhe
uikusta suurelta, peloittavalta hirviöltä. Hätäyksissään uikkuparka
lähti vaivaloisesti lentämään järven pintaa pitkin, siivillään veteen
läiskyttäen. Silloin taas ammuttiin sitä venheestä. Hauli lävisti uikun
nokan ja toinen osui päähän.

Uikku ei tuntenut päässään lainkaan kipua, mutta sen sijaan omituista
huimausta. Tuntui kuin sen takia olisi ollut pakko ruveta entistä
vinhemmin hakkaamaan siivillään, ja lintu kohosi silloin suoraan ylös:
hauli oli vikuuttanut aivoja, jääden niitä painamaan. Kohta näytti
uikku vain pieneltä pisteeltä valkeata poutapilveä vasten, ja se kohosi
yhä ylemmäksi. Uikku ei ollut selvillä suunnastaan eikä mistään, se oli
unhottanut kaikki, se tunsi vain että oli pakko lentää... sitten se ei
enää tajunnut sitäkään. Kaula ojona, siivet herpautuneina lähti lintu
putoamaan. Se tulla humisti nopeasti alas... läiskähti veden pintaan,
jääden siihen kuolleena kellumaan.

Surullisen kohtalon sai osakseen muutamaa viikkoa myöhemmin toinenkin
nuori uikku.

Se näet eräänä aamuna sukeltaessaan pienen särjen jälessä tunsi äkkiä
pysähtyneensä johonkin käsittämättömään, näkymättömään esteeseen. Uikku
koetti ponnistella yhä lujemmin eteenpäin: este tuntui antavan hiukan
perään; uikku yritti kohota pinnalle, mutta tuo näkymätön pidätti
sinnekin pääsemästä, -- takaisinpäin ei uikku älynnyt yrittääkään.

Uikkua rupesi tukahduttamaan, -- olisi jo pitänyt päästä pinnalle
hengittämään. Uikku alkoi kaikin voimin jaloillaan meloen ja siivillään
räpyttäen reuhtoilla puoleen ja toiseen: se käsittämätön tuntui
kietoutuvan yhä enemmän jalkojen ja siipien, vihdoin koko ruumiinkin
ympärille niin tiukalle, että hetken kuluttua uikku jäi kokonaan
liikkumattomaksi.

Seuraavana aamuna mökin mies selvitteli verkkoaan ja viskasi uikun
rannalle mätänemään, se kun kalalle maistavan, sitkeän lihansa takia ei
kelvannut ihmisten syötäväksi, eikä sitä höyhentenkään tähden miehen
mielestä kannattanut kotiin kulettaa. --

Kesä muuttui vähitellen syksyksi. Lopussa oli Pohjolan lyhyt kesä, --
surunvoittoinen siksi, että se niin pian päättyy. Se on todellakin vain
kuin "valmistus syksyyn, pimeyteen, kuolemaan..." Sää oli jo koleaa,
vain toisinaan joku lämpimämpi, paisteinen päivä, jota taas seurasi
tavallisesti pakkasyö. Ne alkoivat vähitellen kellastuttaa ja karistaa
puitten lehtiä sekä lakastuttaa muuta kasvillisuutta, joka muisteli
mennyttä onnen aikaa, lämmintä ja valoisaa kesää: jos saisi takaisin
yhdenkään noista ihanista päivistä. Tahi kun saisi takaisin koko kesän,
silloin voisi alkaa elämänsä uudestaan, kauniimmin kukkia ja parempia
hedelmiä kantaa, mutta se on mahdollista vasta mullaksi muututtua ja
uutena, kauniimpana kasvina kohottua...

Pääskyset, kuovit, tavit, haapanat ja muut aikaisemmin lähtevät
muuttolinnut alkoivat keräytyä parviin, jättäen pian Pohjolan.
Muutamina päivinä oli Lummelahden yli etelään päin lentänyt jo
kurkiparviakin kiilajärjestyksessään, pikkulintujen "vapaamatkustajina"
matkatessa etelän maihin viserrellen kurkien selässä höyhenten sisään
painautuneina, vain päät näkyvissä. Ja muutamana tyynenä, kylmänä
iltana, hämäryyden kietoessa kaikki tummaan verhoonsa ja suuren,
punertavankeltaisen täysikuun noustessa vaaran takaa itäiselle
taivaanrannalle, rupesi pohjoisesta lyhyin väliajoin lentää huristamaan
haapana- ja taviparvia, kaikki noudattaen tarkoin samaa reittiä. Lauman
lähestyessä alkoi aina jo kaukaa kuulua satojen siipien kohina, ja
vasta lintujen häipyessä loitos synkkään avaruuteen, lakkasi se
vähitellen kuulumasta. Matkalaisilla näytti olevan kiire; ne syöksyivät
vinhasti kuin paeten. Kun parvet sivuuttivat Lummelahden, rääkyivät ja
kakattivat sorsat kaislikossa jäähyväisiksi niille, sillä sorsat
muuttivat vasta myöhemmin, puhumattakaan telkistä, jotka lähtivät
viimeiseksi, vasta järvien jäätyessä; -- nyt oli syyskuun alkupuoli.
Vielä uiskenteli uikkuparikin pesimislahtensa edustalla surmalta
säilyneen poikasensa kanssa. Uikkuemot olivat täysin tyytyväisiä
saadessaan pitää edes yhden poikasen, mutta jos tämä viimeinenkin olisi
kadonnut, olisivat ne kaivanneet sitä. Aikaisemmin hävinneet poikasensa
olivat emot unhottaneet muutaman päivän perästä, kohdistaen
huolenpitonsa jälelle jääneeseen.

Ilta pimeni ja pakastui. Rannat alkoivat mennä riitteeseen. Uikut
nousivat siivilleen, lyöttäytyen lentämään ohi kiitävän suuren
haapanalauman jälessä. Siinä oli huolettomampi ja helpompi lentää, kun
edeltäjät määräsivät suunnan ja "aukaisivat" ilman.

Tuulen vauhdilla mentiin halki avaruuden ja pimeyden, yli järvien ja
metsien. Yön kuluessa liittyi mukaan lisää haapanoita ja useita
uikkujakin, mutta omaksi parveksi eivät viimeksimainitut ryhmittyneet,
sillä niitä karttui vain vähäinen määrä.

Aamun sarastaessa tulivat kesämaahan matkaajat suurelle, myrskyävälle
merelle ja laskeutuivat levähtämään ja ruokailemaan heinäiseen
lahteen muutaman saaren suojaiselle puolelle. Mutta kauan ei
joudettu viipymään. Saman päivän iltana hämärän tultua jatkettiin
matkaa. -- -- --

Seuraavana keväänä Lummelahden valtiaat tulivat takaisin entiselle
pesäpaikalleen. Vanhemmistaan eksynyt nuori uikku solmi lemmenliiton,
palaten myös puolisonsa kanssa Pohjolaan ja teki pesänsä kaislaiseen ja
leväiseen lahteen. Mutta maisema, jonka se nyt valitsi, ei muistuttanut
viimekesäistä lapsuudenkotia. Rannalla ei ollut pientä, ränsistynyttä
mökkiä eikä kaskiraiviota, -- korkeat kuuset vain loivat veden kalvossa
näkyviä kuvaisiaan.




HALLAKORVEN KUNINGAS.


Vielä on Suomessa suuriakin saloja, asumattomia, hiljaisia korpia ja
rauhallisia suoseutuja. Vielä tapaa maassamme luonnon alkuperäistä
koskemattomuutta, jylhyyttä ja kauneutta. "Luonnon herra" ei ole vielä
ennättänyt tätä kaikkea turmella ja hävittää. Kaukaisilla takamailla,
etäällä ihmisten ilmoilta, on peninkulmittain jykevää hongikkoa tai
naavaista, riippuoksaista korpikuusikkoa. Siellä tapaa myös kauniin
lummerantaisen lammen, joka silloinkin, kun muualla myrsky myllertää,
uinuu tyynenä korkeitten metsärantojensa suojassa. Sen tumman veden
sileätä pintaa rikkoo vain toisinaan vähäinen vihuri, rauhallisesti
uiskentelevan vesilinnun viri tai kalan pulahdus lumpeikossa. Samoilla
mailla kohtaa harhaileva erämies myös kirkkaan lähteensilmän, joka on
kuin yksinäisyyttään kaihoksuen puolittain vetäytynyt piiloon
sammalreunojensa suojaan. Sen reunalla näkyvä jalanjälki osoittaa, että
jokin otus on sen raikkaalla vedellä janonsa sammuttanut.

Täällä saa Tapiolan karja rauhassa elää. Hirvi, karhu ja kotka eivät
ole vielä täältä sukupuuttoon hävinneet. Mutta ne häviävät, ellei
näiden metsiemme komeimpien eläinten pyyntiä kokonaan kielletä --
siihen viittaa majavan surullinen tarina --, ja ellei ennen kaikkea
metsien hävitystä ehkäistä.

Kaukana Hallakorven perukoilla, suurien soitten ja rämeitten takana,
oleskeli ylhäisessä yksinäisyydessään iso uroskarhu, vanha karilas,
korven kuningas viisas ja väkevä, sukunsa ainoa edustaja näillä
tienoilla. Pari vuotta sitten oli se Hallakorpeen kulkeutunut. Kesäisin
se oli huoletonna kelletellyt kanervikossa paistattaen päivää,
sulatellen vankkoja lehmän- ja lampaanliha-aterioitaan. Useita elukoita
olikin se mahtavan kämmenensä läimäyksellä karjasta kaatanut.
Jälkiruuaksi se oli saanut toisinaan metson tai teeren, joskus myös
muurahaisia, joita se nuoli käpälistään, ensin pistettyään sen hetkeksi
kekoon. Pari kertaa kesässä sattui sekin onni, että löysi
kimalaispesän. Silloin oli otso mielissään, vaikka saikin muutamia
pistoja pesäänsä puolustavilta kimalaisilta, joita se käpälillään
läimäytteli yksitellen lennosta maahan. Sitten se söi hunajan, toukat,
vahan ja viimeiseksi tappamansa kimalaisetkin, loksutellen leukojaan
kuin sika ruoka-altaansa ääressä.

Syksyisin ei ollut tällaisia herkkuja. Karhun täytyi elää melkein
yksinomaan marjoilla ja juureksilla. Talvella se ei tarvinnut mitään
syötävää maatessaan kaatuneen kuusen koholle jääneen juurakon alla
metsäsaarekkeessa suuren suon keskellä. Sinne se aikoi asettua
tulevaksikin talveksi ja siihen saarekkeeseen tiheän näreryhmän
keskelle kuoppaan se oli nyt syksyn tultua taas ruvennut kourissaan
kantamaan sammalta pesän pehmikkeeksi. Milloin tahansa saattoi tulla
tupsahtaa lumi ja peittää maan valkeaan vaippaansa. Kaiken tämän
oivalsi Hallakorven kuningas ja järjesti asiansa sen mukaisesti.

Marjankeruumatkalla ollessaan osui Hallakorven kuningas eräänä päivänä
tiuhaa kuusikkoa kasvavalle suosaarekekummulle, josta pitkän matkan
päähän oli tuulen mukana karhun sieraimiin tullut omituinen
suloisen-kitkerä lemu. Karhu haistoi myös ihmisen jäljet maassa, mutta
kun ne johtivat poispäin ja kun ne sitäpaitsi eivät olleet aivan
tuoreet, ei karvaturkki lähtenyt tiehensä, vaikka ensin aikoi paeta
tältä tienoolta, -- karhulla oli näet entuudestaan synkät muistot
ihmisestä, -- vaan jatkoi matkaansa sitä kohti mistä tuo houkutteleva
tuoksu tuulahteli; mesikämmenellä on ihmeellisen tarkka vainu, --
kilometrinkin päästä tietää se, kuten kettukin, ihmisen lähestymisen
tuulen puolelta päin.

Karhu tuli näreiköstä pienelle aukeamalle, jonka laidassa oli havuista
tehty maja ja keskellä tulisija, kummallisen näköisiä vehkeitä ja
puisia ja rautapeltisiä astioita. Eräässä suuressa puusaavissa oli
happamelle haisevaa, ruskeaa velliä ja pienemmässä rauta-astiassa veden
näköistä nestettä, vielä väkevämmälle katkuavaa kuin edellinen.
Nuuskittuaan uteliaana, vaikka varovaisena ja epäillen joka esinettä,
etsien jotain syötäväksi kelpaavaa, lipaisi karhu kielellään veden
väristä nestettä. Se oli väkevää, poltti suuta kuin tuli ja tupsahti
ilkeästi sieraimissa. Mutta karhun mielestä tuo tulivesi oli mainiota.
Karhut ovat, kuten monet ihmisetkin, hyvin ahneita kaikelle väkevälle
ja imelälle. Karhu rupesi latkimaan ahnaasti nestettä, huoahti välillä,
ja jatkoi taas... kunnes astia oli tyhjä. Mutta makuun päästyään olisi
karhu mielellään juonut vielä lisää samanlaista lientä vaikka kuinka
paljon. Se kävellä jolkutteli toivehikkaana astialta toiselle, työnsi
päänsä astioiden sisään ja nuuski tarkasti, mutta mielipahakseen ei
löytänyt pisaraakaan tuota kirkasta, väkevää lientä. Viimein tuli
kontio ruskeata velliä sisältävän saavin luo, kastoi käpälänsä velliin
ja rupesi nuolemaan sitä, -- samalla tavoin kuin oli tottunut syömään
muurahaisiakin. Mutta Hallakorven kuningas oli äsken saanut "parempaa"
ainetta eikä nyt välittänyt pahanmakuisesta vellistä. Semmoista sotkua
piti se halpa-arvoisena syömisenä. Majesteetti murahti tyytymättömänä
ja survaisi saavin syrjälleen: menköön tuonne koko höskä. Kyllä joutaa.
Kun ei ole tässä muutakaan mihin viskaisi vihansa. Karhun mielestä
täytyi joka tapauksessa purkaa vihansa johonkin, mihin tahansa, kun ei
saanut makeata nestettä tarpeeksi, ja se seikka, ettei sitä saanut, oli
tietysti tuon tuntemattoman "jonkun" syy.

Karhu lähti uudestaan etsimään lientä, mutta kun ei löytänyt, suuttui
se yhä ärtyisämmäksi. Se tunsi päässään kihisevän ja korvissaan
surisevan. Vaistomaisesti sipaisi se tuontuostakin korvanlehteään
niinkuin häätääkseen surisevaa mehiläistä. Mutta kun surina ja kihinä
siitä huolimatta yhä jatkui, vimmastui kuningas ja rupesi näyttämään
valtaansa ja voimaansa. Sen huomio kiintyi lähinnä oleviin esineihin,
noihin sen mielestä niin kummallisiin tavaroihin: mikähän tuokin on
tuossa... ja tämä tässä... Muutamia astioita kiukkuinen karhu löi
laudoiksi tantereeseen, toiset saivat kyydin metsään. Sinne lennähtivät
myös muutkin rakkineet, yksinpä sammuneet kekäleetkin tulensijalta.
Karhun vihaa lisäsi se, että hän saavutti mielestään "voittonsa" liian
helposti, ettei kukaan vastustanut häntä. Karhu olisi toivonut nyt
löytävänsä jonkun, jonka kanssa olisi saanut täysin voimin kamppailla,
joka olisi jotakuinkin tasaväkinen hänen kanssaan. Silloin olisi
parempi tilaisuus purkaa vihaansa ja voittaessa olisi tyytyväisyyden
tunne suurempi.

Kun tanner alkoi olla jotenkin "sileä", lähti kontio etsimään tuota
kaipaamaansa tasaväkisempää vastustajaa, -- makeata nestettä ei se enää
muistanut. Se nousi takajaloilleen, karjaisi niin että korpi raikui ja
aikoi tarttua sylin suureen kuuseen, mutta horjahtikin ja kaatui
havuseinän läpi majaan. Nyt karhu kohdisti vihansa siellä olevaan
ruisjauhosäkkiin, kopristi siihen etukäpäliensä koukkukynnet ja rupesi
huitomaan tällä lähes sata kiloa painavalla säkillä kuin se olisi ollut
kevyt höyhenpussi, hajoittaen koko kojun ja viimein paiskaten säkin
puun kylkeen sellaisella voimalla, että säkki halkesi ja jauhot
pelmahtivat joka puolelle, tehden mustanruskeasta Hallakorven
hallitsijasta valkean "lumiukon".

Tätä tupsausta mellastaja hiukan hämmästyi ja jäi vähäksi aikaa
ajattelemaan, mikähän se mahtoi oikein olla. Tämä oli karhulle uutta,
sen kokemuspiiriin ei entuudestaan sisältynyt mitään tämäntapaista.
Ihmetellen katseli se karvoihinsa ilmestyneitä valkeita jauhoja ja
nuoleksi niitä käpälistään ja suupielistään. Viimein se moneen kertaan
pudisteli niitä selkäturkistaan, kuten uitettu koira maalle noustuaan
karistaa vettä karvoistaan. Joka tapauksessa tahtoi karhu päästä eroon
tuosta lumen näköisestä, epämiellyttävästä pölystä, joka kohosi
sieraimiin kutkuttamaan, pannen kiusallisesti aivastelemaan. Karhu
tajusi tuon pölyn olevan jotain Hallakorven valtakuntaan kuulumatonta,
epäilyttävää, vahingollista, ehkä vaarallistakin. Ja siksi karhu tahtoi
päästä siitä. Se vihasi sitä, samoin kuin seutua, josta se oli
kotoisin. Karhu vihasi kaikkea, mikä ei ollut korpeen kuuluvaa, kaikkea
joka oli ollut yhteydessä ihmisen kanssa.

Ikäänkuin jotain epämiellyttävää pakoon lähti karhu mennä vuhkuroimaan
kummulta suolle, jossa se sitten äkäisen sonnin tavoin vihaisesti
ärjähdellen ja päätään puistellen laukkasi edestakaisin niin että
sammaltukot sinkoilivat. Kohta tuli kuitenkin väsymys, täytyi talttua
kävelemään, ja viimein pysähtyi karhu muutamalle mätäsryhmälle, jossa
oli vähän kuivempaa, laskeusi siihen pitkälleen ja nukahti väsyneenä
keskipäivän auringon suloisesti lämmittäessä. --

Seuraavana yönä, jolloin tähdet kiiluivat, revontulet loimusivat ja
sumu peitti suon, heräsi Hallakorven kuningas. Nukkuessaan se oli
selvinnyt humalastaan. "Viinatehtaalla" toimeenpanemastaan
mellastuksesta ei se muistanut mitään, oudoksuen puisteli vain
viimeisiä jauhoja turkistaan ja nuoleskeli toiseen käpäläänsä
kuivunutta rankkia.

"Tehtaalta" päin rupesi kuulumaan kirveen kalketta ja ihmisten ääniä.
Viinankeittäjät olivat palanneet hävitetylle salapolttimolleen.

Karhu lähti talvipesälleen. Sakeasta sumusta ja pitkästä matkasta
huolimatta osasi se sinne erehtymättä.

       *       *       *       *       *

Syystalveen saakka, kun ei ollut paljon lunta eikä kovia, pitkiä
pakkasia, liikuskeli Hallakorven kuningas laajalti valtakunnassaan. Kun
tuli nälkä eikä sattunut saamaan muuta syötävää, palasi se puolukka- ja
karpalokasalleen. Ja kun varasto loppui, meni karhu juurakon alle ja
nukkui talviuneensa. Tuiskuyönä nietostui pesän suuaukko umpeen. Sille
kohdalle lumeen muodostui kuitenkin parin päivän perästä pieni
ruskeareunainen reikä, "ilmaventtiili". Kovakaan tuisku ei kyennyt
pitkäksi aikaa tukkimaan tätä reikää.

Ensi lumilta lähtien koko syystalven ajan oli Hallakorven mökin
keskenkasvuinen poika, innokas eränkävijä, pitänyt silmällä karhun
liikehtimistä, seuraillen sen jälkiä. Siten pääsi hän selville, mihin
suosaarekkeeseen karhu asettui talveksi makaamaan. Tiesipä tarkalleen
makuupesänkin.

Eräänä aamuna päivän valjettua hiihtää junnasi suolla paksussa,
upottavassa lumessa kolme miestä peräkkäin. Jokaisella oli pyssy
selässä. Kohta he pysähtyivät. Edellä hiihtänyt Hallakorven mökin poika
osoitti sauvallaan läheistä suosaareketta. Miehet puhelivat hiljaa
keskenään. Sitten molemmat aikamiehet hiihtivät eri puolille
saareketta, asettuen pyssy kädessä tukevaan asentoon suksilleen
seisomaan. Poika hiihti saarekkeeseen, asetti pyssynsä puuta vasten,
käänsi suksensa ladulle takaisinpäin, taittaa rusautti pitkän
petäjäriuvun, karsi sen ja alkoi sillä sohia kaatuneen kuusen juurakon
alle... äkkiä tuuskahti poika suulleen lumeen, seipään luiskahtaessa
syrjään hänen käsistään. Karhu tarttui näet seipääseen ja vetäisi
siitä, kaataen siten rohkean herättäjänsä, joka kuitenkin heti
tarmokkaasti tarrautui taas kiinni riukuun.

Lumen alta kuului kuin sian röhkäisy, sitten kiukkuista ärinää, ja
pesänsä suun lumikuoren läpi töytäsi nopeasti rohkean pojan eteen
irvistelevä ja karjahteleva Hallakorven kuningas. Se nousi kahdelle
jalalle, aukoi kitaansa ja kopristeli harrottavia, mustia kynsiänsä
kuin olisi se tahtonut sanoa, että tulepas tänne, poikariepu. Silloin
sai poika jalat alleen. Viskaten seipäänsä poikkiteloin karhun rintaa
vasten, siten hämmästyksissään koettaen kiinnittää karhun huomion
siihen saadakseen ennakkomatkaa, lähti poika syvässä lumessa hätäisesti
kahlaamaan pyssynsä ja suksiensa luo. Mesikämmen sieppasi vihaisesti
seipään ja rouskautti sen etukäpälissään poikki helposti kuin
tulitikun, heitti nopeasti kappaleet kauas luotaan kuin inhoten niitä,
ja lähti nelinkontin juosta kuhnustamaan aivan pojan kintereillä. Pedon
punainen kita oli auki, sieraimet levällään ja niskakarvat pystyssä.
Karhu oli äärimmilleen vimmastunut siitä hävyttömyydestä, että sen
makeinta talviunta oli häiritty, seipäällä kylkeen kolkutettu. Ei sillä
hyvä, että valveilla ollessaan sai aina olla varuillaan ihmistä
välttääkseen, nyt ei annettu enää olla rauhassa omassa pesässäkään.
Tästä on tehtävä loppu kerta kaikkiaan, -- kun saisi kiinni tuon
kirotun ihmissikiön... Kun karhu näki pojan edessään ja tunsi
voimakkaana saman epämiellyttäviä tunteita herättävän tuoksun, jonka se
monesti oli vainunnut ihmisen jäljissä, heräsi sen tajuntaan hämärä
tietoisuus entisistä seikkailuista ihmisen kanssa ja niitten
synnyttämä, vuosi vuodelta yhä katkerammaksi käynyt viha. Nyt oli
tullut koston hetki.

Poika sai sukset jalkoihinsa ja sauvat käsiinsä, mutta ei ennättänyt
ottaa vähän syrjemmästä pyssyään, vaan lykkäytyi liukumaan kummulta
suolle. Juuri kun hän oli sinne pääsemäisillään, töksähti suksen kärki
lumen alla olevaan kiveen ja poika kaatui syvälle lumeen aivan karhun
eteen. Poika luuli nyt viimeisen hetkensä tulleen. Silmänräpäystä
nopeampana välähdyksenä kulki hänen silmiensä editse pienoiskuva koko
hänen elämästään. Näinkö tämän piti päättyä? Ja mitä seuraa tämän
jälestä? Elämä, joka oli usein tuntunut harmaalta ja yksitoikkoiselta,
keskitti kaiken viehätysvoimansa viimeisiin hetkiin. Miten
houkuttelevaa olisi elää ja miten toisin eläisin nyt, jos saisin
jatkaa!

Kuin tietämättään poika seuraavassa silmänräpäyksessä jännittäytyi
ponnahtamaan ylös hangesta, jatkaakseen pakenemistaan... Karhu luuli
nyt tavoittaneensa vihollisensa. Tyydytystä tuntien se nosti suuren
etukäpälänsä voimakkaaseen lyöntiin... samassa kajahti pyssynlaukaus
etempää. Kuula raapaisi haavan karhun lapaan.

Pyssyn pamahdus oli karhulle ennestään hyvinkin tuttu ääni, peloittavin
kaikesta kauheasta, mitä se tiesi, pahempi kuin kuulan repäisyn
kirvely. Pamahduksen salaperäisyys, käsittämättömyys kauhisti karhua.
Tuollainen pamahdus edusti jotain voittamatonta, jota oli turha
yrittääkään vastustaa. Sen karhu tiesi aikaisemmistakin kokemuksistaan,
ja siitä oli karhun mielestä myös kyllin selvänä todistuksena nytkin
tuon salaperäisen, kauhean voittamattoman "puraisu" lavassa.

Näin ollen ei karhulla ollut muuta pelastumiskeinoa kuin kiireinen
pako. Takaa-ajonsa vauhdista se ponnahti äkkiä syrjään ja lähti
laukkaamaan niin paljon kuin pääsi.

Sen jälkeen ammuttiin useita laukauksia, mutta kun välimatka oli pitkä,
pöläyttelivät luodit vain lunta sen vierestä.

Poika kömpi ihmeissään hangesta, jääden katsomaan kuin lumottuna jo
etäällä suota pitkin pakenevaa karhua, joka eteni verrattain
joutuisasti: tasajalkapotkaisuin laukkasi se paksussa lumessa.

Ensimmäisen laukauksen ampunut mies riisui kiireesti turkin, takin ja
liivitkin yltään, latasi pyssynsä, heitti sen selkäänsä ja ponnistautui
hiihtämään karhun jälkeen.

Pakolaisella oli hyvä ennakkomatka; sitä ei enää näkynytkään. Jäljet,
joihin oli tipahdellut verta, johtivat suolta kuusikkoon ja sieltä
jyrkkää rinnettä alas lammen jäälle. Suksimies painautui perässä.
Lammen rannalle jouduttuaan näki hän mielipahakseen karhun juuri
pääsevän jo toiselle rannalle ja katoavan metsään. Niin iso ja kömpelön
näköinen eläin kuin karhu onkin, juoksee se kuitenkin hämmästyttävän
nopeasti. Nyt sen kulkua tosin hidasti paljon upottava, pehmeä lumi,
joten hiihtäjä olisi piankin päässyt ampumamatkan päähän siitä, jollei
lammen jäällä olisi ollut hyyhmää, joka jäädytti suksien pohjat. Niitä
puukolla puhtaiksi raaputtaessa meni monta minuuttia hukkaan. Se
suututti miestä. Useita "sarvipäitä" tuli siinä sanotuksi.

Selvittyään taas taipaleelle, sai mies ponnistella lujasti pitkän aikaa
ennen kuin sai karhun näkyviinsä: pienenpuoleisen nevan takana
vuovautui karhu ylös erästä jyrkkää mäentörmää. Löyhässä lumessa eivät
sen jalat oikein tehneet tehtäväänsä, vaan toisinaan soljahti vaeltaja
parikin pituuttaan alaspäin. Aina se kuitenkin yhä uudestaan ryntäsi
eteenpäin sitä itsepintaisemmin ja pääsikin vihdoin mäen päälle.
Hiihtäjää ei rinne hidastanut niin paljon, hän kun otti sukset käteensä
ja kapusi karhun tekemää polkua pitkin. Alamäessä taas oli suksikyyti
paljon joutuisampaa kuin karhun kulku.

Mäen takana aukeni suuri, melkein puuton suo, jossa karhu mennä
kunttasi noin parin sadan metrin päässä takaa-ajajastaan.

Mies kiristi vauhtiaan. Suolla oli lumi kantavampaa kuin metsässä. Se
helpotti ja joudutti paljon kulkua. Miehen ja karhun välimatka rupesi
lyhenemään joutuisasti. Nyt oli mies jo varma voitostaan. Se antoi
hänelle yhä enemmän intoa ja voimaa.

Karhukin huomasi toden olevan kysymyksessä. Se laukkasi minkä kerkesi,
suu auki läähättäen, kieli pitkällä riippuen ja alinomaa hätäisesti
taakseen vilkuillen. Sitä kiukustutti se, että sen piti vasten tahtoaan
kulkea näin kovasti ja että se ei päässyt eroon ahdistajastaan. Sen
teki mieli kääntyä vastarintaan, mutta muistaen nuo äskeiset
peloittavat pamahdukset ja kivun lavassaan, ei se uskaltanut sitä
tehdä.

Vihollinen läheni nopeasti ja varmasti. Hädissään alkoi karhu raahuilla
noustakseen pakoon erääseen pystyyn kuivuneeseen kuuseen, mutta aina
kun se tarttui oksiin, katkesivat ne ja se romahti alas. Ei auttanut
muu kuin lähteä uudestaan eteenpäin. Mutta nyt oli ahdistaja jo
jotenkin lähellä. Pamahti... luoti lävisti karhun takajalan, mutta ei
rikkonut luuta. Karhu karjaisi kivusta. Se huomasi pakoon pääsyn
mahdottomaksi.

Haavoitettuna ja ahdinkotilaan saatettuna on kontio peloittava
vastustaja. Kun ei enää pakoonkaan pääse, syöksyy se kohti
vihollistaan.

Niin teki Hallakorvenkin kuningas. Se tahtoi kuolla kunnialla.

Mies latasi pyssynsä uudestaan, tähtäsi ja tempasi liipaisinta, --
mutta pyssy vain naksahti, patruuna ei lauennut. Mies koetti ampua
toisen ja kolmannen kerran: sama tulos. Mies kiskaisi kiväärin
lukkolaitteen auki, muuttaakseen toisen panoksen, mutta ei ennättänyt
sitä täydelleen tehdä, eikä myöskään monta askelta pakoon juosta, kun
raivoisa karhu tavoitti hänet ja löi etukäpälällään selkään niin
voimakkaasti, että pakenija tupertui hankeen, jääden siihen vähissä
hengin makaamaan.

Vihollisen kaaduttua ja jäätyä liikkumattomaksi luuli karhu miehen
kuolleen. Korven kuninkaan viha lauhtui heti. Karhu on tarvittaessa
urhoollinen, mutta samalla se on myös ritarillinen. Voitetun
vastustajansa se antaa olla rauhassa. Se nuuski miestä päästä
jalkoihin, kopaisi sitä käpälällään ja kallisti päänsä lähelle miehen
rintaa ikäänkuin kuunnellen vieläkö sydän sykki... Viimein lähti kontio
verkalleen, välinpitämättömän näköisenä tallustelemaan lähintä
metsänlaitaa kohti.

Toverien saapuessa jälkiä myöten hangessa makaavan luo viedäkseen hänet
viroiteltavaksi ja hoitoa saamaan, taivalsi Hallakorven kuningas kauas
toisille erämaille, vaikkakin haavoittuneena kulkeminen oli hankalaa.
Etenkin luodin reikä takajalassa haittasi paljon, tuottaen tuskaa.
Siitä valui myös verta. Aina vähän päästä oli hetkeksi pysähdyttävä
nuolemaan haavaa. Sitä tehdessään karhu murisi ja ärähteli
kiukkuisasti, kun sen mieleen muistui ihminen. Se tahtoi olla rauhassa
ja yksin korven hiljaisuudessa, niin kaukana kuin suinkin kaikista
ihmisistä.

Saadessaan olla erakkona omissa oloissaan korven synkimmillä perillä ei
karhuvanhus kaivannut mitään eikä ketään, ei toisia karhujakaan. Se
etsi uuden talvipesän ja nukkui siihen, heräten sikeästä unestaan vasta
kun kevään tullen viklan huuto kuului suolta ja teeret kuhersivat.

*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 63976 ***