The Project Gutenberg EBook of Kuninkaantytär, by L. Schorsch

This eBook is for the use of anyone anywhere at no cost and with
almost no restrictions whatsoever.  You may copy it, give it away or
re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included
with this eBook or online at www.gutenberg.org/license


Title: Kuninkaantytär

Author: L. Schorsch

Translator: Theodolinda Hahnsson

Release Date: December 8, 2018 [EBook #58429]

Language: Finnish

Character set encoding: ISO-8859-1

*** START OF THIS PROJECT GUTENBERG EBOOK KUNINKAANTYTÄR ***




Produced by Anna Siren and Tapio Riikonen








KUNINKAANTYTÄR

Kirj.

L. Schorsch


Saksasta suomentanut

Th. Yrjö-Koskinen [Theodolinda Hahnsson]





Porvoossa,
Werner Söderström Osakeyhtiö,
1913.




SISÄLLYS:

       Alkulause.
    I. Onnellinen koti.
   II. Hurskas kehrääjätär.
   III. Kultakutrinen tyttö.
    IV. Aika rientää.
     V. Taaskin vanhassa kodissa.
    VI. Italiassa.
   VII. Mestarin jäljessä.
  VIII. Kuolema tulee.
    IX. Jumalattomien neuvot.
     X. Syvyydessä.
    Xl. Äidinsuruja.
  XII. Jumalan suojeluksessa.
 XIII. Turvassa.
  XIV. Pelastaja.
   XV. Kunnian kukkuloilla.
  XVI. Jälleennäkeminen.




Kuninkaantytär! Kukapa ei mielellään seuraisi kappaleen matkaa
kuninkaantyttären elämänvaiheita, varsinkin, jos ne ovat niin
mieltäkiinnittävästi kuvatut, kuin kertojatar tässä on kyennyt
sen tekemään. Niin erityisen ihmeelliset ovat tämän kuuluisan
kuninkaantyttären, keisarinna Adelheidin, Otto suuren puolison
elämäntiet, että ne, vaikkakin ovat tarkoin totuudenmukaisesti
kerrotut, usein tuntuvat perin satumaisilta. Ne johtavat elämän
ylimmille huipuille, mutta myöskin syvimpiin syvyyksiin; ne vievät
pimeimpiin vankilakomeroihin ja jälleen valtaistuimen valoisaan
korkeuteen. Sekä kypsyneempi nuoriso että vanhempi yleisö voivat lukea
tätä arvokasta kertomusta ja yhtyä sen loppulauseeseen: "Herran tiet
ovat ihmeelliset ja hän vie ne ihanaan päätökseen."

_Ludvig Schneller_.




ENSIMMÄINEN LUKU

Onnellinen koti


Aurinko laski kuten tulipallo alas vuorten huippujen taakse ja
sen viimeiset säteet verhosivat lumenkruunaaman Montblancin
purppurahohteeseen. Genèvejärven pohjoispuolella, ylhäällä
vuorenkukkulalla sijaitsi Colombierin linna. Se oli aivan
yksinkertainen rakennus, kokoonkyhätty neliskulmaisista kivistä,
vahvamuurinen ja pieni-ikkunainen, kuten linnat tavallisesti keskiajan
alkupuolella. Vuorenrinteellä, lähempänä rantaa, sijaitsivat
maalaiskansan asunnot, joitten yläpuolella linna kohosi ikäänkuin
vartijana.

Eräässä linnan suurista huoneista seisoi auki olevan akkunan ääressä
pieni suloisen näköinen tyttö, tuskin kuusivuotias, katsellen
herkeämättä järven takaista loistavaa näkyä, "valkoista vuorta", joka
säteili ja säihkyi yhä ihanammin, kunnes kirkkaus vähitellen muuttui
rusohohteeksi. Lapsen tummista, sielukkaista silmistä tuo loisto näytti
heijastuvan. Hänen hienoilla, vaaleanruskeitten kiharain ympäröimillä
kasvoillaan oli ruusuinen hohde ja miettivä ilme, sellainen, jota
harvoin tapaa hänen ikäisillään lapsilla. Tyttö oli ajan tavan mukaan
puettu yksinkertaiseen valkeaan pellavakankaiseen pukuun. Ainoastaan
sen kultareunus osoitti hänen kuuluvan korkea-arvoiseen säätyyn.

Pitkä hoikkavartaloinen nainen lähestyi häntä. Ensi näkemältä huomasi
heti, että siinä oli äiti ja tytär. Samat lempeät, miellyttävät
piirteet, sama miettivä ilme, sama yksinkertainen puku. Ainoastaan
silmät ja hiukset olivat äidillä vaaleammat.

"Katsoppas, äiti kulta, kuinka ihanaa! Nyt sillä on punainen
kultakruunu kuten kuninkailla, mutta paljon ihanampi kuin isän kruunu!
Nyt se kalpenee -- ja nyt on kaikki kadonnut!" lisäsi hän valittaen.

"Niin, aurinko kulta on nyt laskenut vuorten taa", selitti äiti. "Sen
säteet saattavat meidän lumivuoremme hehkumaan, mutta nyt ne ovat
poissa. Tule, Burkhard, pane pois pergamenttilehdet, on aivan liian
pimeä lukeaksesi."

Poika nousi tottelevaisesti lattialta, jossa hän puoleksi makaavassa
asennossa oli lukenut paksua kirjaa.

"Äiti kulta, kun minä tulen suureksi, tahdon minä tulla piispaksi",
sanoi hän astuessaan äitinsä eteen silmät loistavina.

"Miksi tahdot tulla piispaksi?" kysyi äiti, hellästi silitellen
kahdeksanvuotiaan poikansa kiharaista päätä.

"Saadakseni lukea paljon kirjoja ja kaikkea mitä ihmiset ovat niihin
kirjoittaneet. Ja roomalaisten kielen tahdon oppia perusteellisesti, --
vähänhän sitä jo osaankin, -- ja kreikkalaisten kieltä myöskin tahdon
oppia, niinkuin Lausannen piispa Bruno. Minä tahdon tulla oppineeksi
mieheksi ja mainehikkaaksi kuten apotti Rabanus Fuldassa ja Otfried
Weissenburgilainen!" [Rabanus Maurus, apotti Fuldassa, sittemmin
Mainzin arkkipiispa, k. 886 jälkeen Kr, -- Otfried, Evankeliumikirjan
tekijä k. 870 jälkeen Kr.] Pojan silmät loistivat innosta hänen
puhuessaan.

"Poikani", lausui äiti, "ei piispalle saa olla tärkeintä tulla
kuuluisaksi, vaan pääasia on, että hänestä tulee oikea Herran
palvelija. Herran sijaisena hänen tulee hoitaa eksyksissä kulkevia
lampaita ja saattaa ne Vapahtajan luo. Niin on kirjoitettu kirjojen
kirjaan."

"Niin, äiti, mutta onhan kuitenkin ihanaa olla oppinut ja kuuluisa!"

"Kyllä niin, kunhan oppiasi käytät -- jos se nimittäin osaksesi tulee
-- Jumalan ja lähimmäisesi hyväksi. Mutta semmoinen tietoviisaus, joka
ei tuota siunausta kenellekään, on aivan arvoton, vaikka kuinkakin
paljon kunniaa sillä saavuttaisit. Muista se, poikani. En moiti sinua
pyrkimyksistäsi, mutta ennen kaikkea, halaja tulla Jeesuksen Kristuksen
palvelijaksi."

Pieni tyttö oli tarkkaan kuunnellut äitinsä sanoja.

"Äiti kulta, kerro minulle vielä kerran Lausannen piispasta Bososta",
pyysi hän.

"Niistä ajoista on nyt kulunut kuusi vuotta. Konrad oli nelivuotias,
sinä Burkhard olit kaksivuotias, ja pieni Adelheid ei ollut vielä
syntynytkään. Silloin kohtasi maatamme kova aika. Unkarilaiset
hyökkäsivät joka haaralta, polttivat ja hävittivät kylät ja tappoivat
turvattomat. Valitusta ja vaivaa ei voi sanoin kertoa. Minä pakenin
molempien poikieni ja koko huonekuntani kanssa Neuchâtelin linnan
torniin, joka sijaitsi jyrkällä kalliolla Neuchâteljärven äärellä.
Siellä olimme varmassa turvassa. Sillä aikaa olivat unkarilaiset
ennättäneet Genèvejärven rannoille Lausanneen asti ja uhkasivat
kaupunkienkin asukkaita kuolemalla ja hävityksellä. Lausannessa oli
silloin piispana Boso, kunnianarvoisa vanhus, jota hänen alamaisensa
yleisesti rakastivat ja siunasivat."

"Oliko hän oppinut?" kysyi Burkhard.

"Ei, ei hän sitä ollut, mitä maailma oppineella tarkoittaa, mutta
hänellä oli _jumalallista viisautta_. Kun viholliset lähestyivät,
riensivät kaupungin ja lähiseutujen asukkaat hänen luokseen ja
kokoontuivat kuten lapset isänsä ympärille, toivoen saavansa häneltä
apua ja pelastusta. Hän sääli kansaa ja hänen sydämmensä hehkui
armahtavaisuudesta. -- Jääkää tänne, -- sanoi hän, -- minä tahdon käydä
vihollisia vastaan. Ehkä voin heihin vaikuttaa ja saada heidät takaisin
palajamaan. -- Sinäkö tahtoisit syöksyä pedon kitaan? -- huusi kansa
kauhistuen. -- Taivaan Herra voi minut pelastaa pedonkin kidasta, jos
hän sen hyväksi näkee. Mutta ellei se ole hänen tahtonsa, niin ottakoon
hän henkeni uhriksi teidän tähtenne! --"

Hänen omaistensa kyyneleet ja rukoukset eivät voineet estää häntä;
päinvastoin hän kävi yhä rohkeammaksi, ja iloinen päättäväisyys loisti
hänen silmistään.

-- Tiedättekö! -- huudahti hän, -- nuo pakanat eivät milloinkaan
ole kuulleet iloista sanomaa Vapahtajasta, jota minä olen teille
ilmoittanut. He eivät tiedä, mitä tekevät, kun he teitä kiusaavat ja
ahdistavat. Minä tahdon lähteä puhumaan heidän kanssaan. --

He eivät antaneet hänen mennä yksinään, vaan muutamat kaupungin
vanhimmista lähtivät piispansa mukana. Toiset piiloutuivat luoliin,
vuoren onkaloihin ja metsiin.

Vaudin maakunnassa he sattuivat yhteen pakanain kanssa. Piispa meni
heitä vastaan. Hänen kunnianarvoisa olentonsa, hänen lempeytensä
ja ystävällisyytensä näytti hetkiseksi tekevän vaikutuksen noihin
raakoihin pakanoihin. -- Viekää minut johtajanne luo! -- sanoi piispa.
-- Täällä minä olen, -- huusi eräs, joka näytti erittäin raa'alta, --
mitäs tahdot, kristitty koira? --

-- Armoa kaupunki raukalleni! Ole armollinen turvattomille vanhuksille,
heikoille naisille ja lapsille, jotka siellä asuvat! Kylmä talvi on
kohta tulossa, anna heidän olla rauhassa! Kristittyjen Jumala on sinua
siunaava, jos osotat heille rakkautta! --

-- Mitä minuun koskee kristittyjen Jumala? -- tiuskasi hän. -- Liian
kauan olen kuunnellut puhettasi, kristitty koira. Mene, muuten en sääli
sinun vanhaa ikääsi. -- Herra, -- kuului vastaus. -- Minun henkeni
ei ole suuriarvoinen. En rukoile omasta puolestani, vaan ainoastaan
laumani turvattomien lampaitten puolesta. Ota henkeni, mutta säästä
heitä! --

-- Houkkio olisin, jos tyytyisin sellaisiin lunnaisiin, -- ivasi
pakana. -- Se on ehkä kristittyjen tapa. Korviini on tullut huhu,
että teidän Jumalanne itse on antanut itsensä lunnaiksi edestänne.
Saammepa nähdä, mitä hyötyä sinulla siitä on, ukkopaha! -- Silloin
piispan kasvot loistivat kuin enkelin, ja hän huudahti: -- Se Jumala,
jota pilkkaat, on myöskin _sinun_ Vapahtajasi, hän on antanut itsensä
lunnaiksi _sinunkin_ puolestasi, hän on _sinuakin_ rakastanut. Oi, älä
vastusta häntä! Lakkaa sotimasta häntä ja hänen kansaansa vastaan!
Lopeta pahat tekosi ja käänny hänen puoleensa! --

-- Vai niin, sinä uskallat käyttää tuollaista kieltä? Vieläpä minulle!
Minulle! -- huusi pakanapäällikkö vimmastuneena. -- Lyökää hänet
kuoliaaksi! -- Pakanain keihäät lävistivät hänen sydämmensä, ja hän
vaipui maahan autuaallinen hymy huulillansa, lausuen: -- Jeesus Kristus
minun Herrani! -- ja niin hän meni uuteen elämään. [Boso, Lausannen
piispa, kuoli 951 palavan uskonsa ja alttiutensa uhrina.]

Näin pitkälle oli äiti kertonut. Kyyneleet silmissä katsoi Adelheid
häneen.

"Äiti, menikö hän heti kultaiseen taivaansaliin?"

"Meni, lapseni, samoin kuin Stefanus, josta kirjassa kerrotaan."

"Hän oli Jumalan palvelija", huomautti Burkhard miettiväisenä.
Häneenkin oli äidin kertomus tehnyt syvän vaikutuksen. -- "Boso kuoli
kansansa puolesta, mutta myöskin Vapahtajansa tähden, eikö niin, äiti?"

"Kyllä, lapseni. Mutta hän oli myöskin _elänyt_ Vapahtajallensa ja
palvellut häntä. Jospa sinäkin, Burkhardini, tulisit Herran nöyräksi
palvelijaksi."

"Ja minä", kysyi Adelheid, "miksi minä voin tulla?"

"Herran palvelijattareksi, köyhien ja halpojen auttajaksi. Lapseni,
totuta itsesi aikaisin näihin avuihin. Ainoastaan se antaa elämälle
arvoa."

"Sellaiseksi kuin sinä, äiti kulta! Kaikkihan tulevat kovin iloisiksi,
kun sinä tulet heidän kotiinsa ja kun sinä kehut heidän hienosti
kehrättyä lankaansa ja luet heille siitä suuresta kirjasta ja kun sinä
lohdutat heitä -- oi, äiti, sitä kaikkea minäkin tahdon oppia! Mutta
vaiti, tuolla tulee Konrad. Kuulen hänen askeleensa!"

Komea, reipas, vaaleakutrinen poika, jolla oli säihkyvät, siniset
silmät, astui nyt sisään. Hän oli lapsista vanhin, isänsä kuva ja
äitinsä ylpeys. Hän oli ollut ulkona ratsastamassa vanhan Kunon,
asemestarin kanssa, jonka johdolla hän oli oppinut käyttämään jousta
ja nuolta. Hän tervehti kunnioittavasti äitiänsä, suudellen hänen
kättänsä, ja pientä sisartaan hän sydämmellisesti syleili. Pikku
Adelheidille tämä ritarillinen veli oli äärettömän rakas. Aina Konrad
toi hänelle jotakin kotiin tullessaan. Nyt hänellä oli somasti
palmikoittu koppanen täynnä herkullisia mansikoita.

"Katsoppas, pikku sisko, tämä on sinua varten! Olen ostanut sen
muutamalla pennillä kultakutriselta tytöltä."

"Oi, miten kaunis! Tällaista en ole milloinkaan ennen nähnyt! Onko hän
sen itse tehnyt? Missä on tyttö ja mistä hän tuli?"

"Liian monta kysymystä yht'aikaa, siskoseni, vastatakseni niihin
heti", sanoi Konrad nauraen. "Annappas kun tuumaan: Onko hän sen itse
palmikoinut? Se kyllä on mahdollista, sillä se vanha juutalaisnaamainen
mies, jolle tyttö kuului, ei suinkaan ollut sitä palmikoinnut. Sitten,
kuka hän on? Niin, sitä en tiedä, en ole sitä häneltä kysynyt, enkä
myöskään tiedä, mistä hän on kotoisin. Minun tuli sääli tyttö raukkaa;
hän näytti rääsyiseltä ja surkealta ja onnettomalta myöskin."

"Oi, Konrad, miksi et tuonut häntä tänne!"

"Lapsi, eihän minun sovi tuoda kotiin kaikkia kuljeksivia kerjäläisiä,
varsinkaan, jos ovat tuollaisen vanhan likaisen juutalaisen seurassa."

"Missä tapasit tytön, Konrad?" kysyi äiti.

"Tuolla kaukana, pyökkimetsän takana. Hän istui nojautuneena puuta
vasten, silmät suljettuina, ja näytti pikemmin kuolleelta kuin
elävältä. Lähestyessäni hän nousi vaivalloisesti seisoalle ja tarjosi
koriansa, katsellen minuun rukoilevaisesti. Olin juuri sanomaisillani
jotakin, kun vanha ruma juutalainen äkkiä ilmestyi, ikäänkuin maasta
nousten. -- Jumala siunatkoon nuorta herraa, -- sanoi hän, -- siitä
mitä hän tekee tyttäreni hyväksi. -- Mutta hänen äänensä oli raaka ja
katseensa terävä ja inhottava. Silloin Kuno huusi minua, ja minä
ratsastin sieltä pois."

Äiti oli tarkkaavasti kuunnellut häntä.

"Tuo tyttö raukka nähtävästi on sairas. Monet juutalaiset kiertävät
maata ja korjaavat itselleen, mitä pakanat ovat murhatessaan ja
ryövätessään jättäneet jälkeensä. Monta kristittyä lasta he salaa ovat
vieneet mukanaan, olen kuullut siitä puhuttavan."

"Onko kultakutrinen tyttö kristitty lapsi?" kysyi Adelheid innokkaasti.

"En vielä tiedä, mutta mahdollistahan se on, paljonpa hätää ja vaivaa
on täällä maailmassa!" sanoi äiti surullisena.

Adelheid loi vakavan katseen äitiinsä.

"Äiti, etsisimmekö tuota tyttöä?"

"Me tuskin häntä löytäisimme, lapseni. Vanhus on kaiketi yön varalle
hakenut heille turvapaikan metsästä. Emme nyt saata mitään tehdä. Mutta
rukoile että Vapahtajamme Jeesus Kristus suojelee sitä lapsi raukkaa.
Hän ainoastaan voi sen tehdä ja tekeekin, olkoon se sitten juutalaisen
tai kristityn lapsi."

Adelheidin surullisiin kasvoihin välähti iloinen loiste; ja kun
hän illalla pian tämän jälkeen makasi pienessä vuoteessaan ja äiti
polvistui sen ääreen, silloin hän lapsen hurskaasta sydämmestä rukoili
äidin, veljien sekä kaukana sodassa olevan isänsä puolesta, mutta
erittäinkin sairaan kultakutrisen tytön puolesta.

Hiljaisuus vallitsi linnassa ja sen ympäristössä, ainoastaan äiti istui
vielä kauan valveilla, kehräten värttinällä rouviensa ja neitojensa
kanssa. Työskennellessänsä naiset hartaasti kuuntelivat kertomuksia,
joita heidän valtiattarensa miellyttävällä tavalla heille kertoi
kirjojen kirjasta.




TOINEN LUKU

Hurskas kehrääjätär


Kymmenennen vuosisadan syvästä hämäryydestä nousee lempeässä valossa
silmiemme eteen ylä-Burgundin kuningattaren Berthan olento. Häntä
nimitettiin hurskaaksi kehrääjättäreksi. Vielä tänäkin päivänä hänen
muistoansa siunataan siinä maassa, jossa hän melkein vuosituhat
takaperin hallitsi viisauden ja rakkauden valtikalla -- Vaudissa,
nykyisessä romanilaisessa Schweitsissä, Genèvejärven rannoilla
Solothurnissa, Neuchâtelissa ja aina Reuss-virtaan asti. Schwabenissa,
silloisessa Allemannian herttuakunnassa, vietti Bertha lapsuutensa
ja nuoruutensa päivät, urhean isänsä, herttua Burkhardin hovissa ja
äitinsä, hurskaan Regulindan vaikutuksen alaisena. Bertha sai erittäin
hyvän kasvatuksen ja harvinaisen sivistyksen. Allemannian herttuakunta,
joka sulki piiriinsä Bodenjärven ympäristöt, pohjoisen Schweitsin ja
maa-alueet nykyiseen Elsassiin asti, oli siihen aikaan enemmän kuin
mikään muu maa Europassa tietojen ja sivistyksen ahjona. Siitä se sai
kiittää St. Gallenin kuuluisaa luostaria, joka valoi loistoansa myöskin
Schwabenin herttuan pieneen hoviin. Nuori herttuatar Bertha sai oppia
latinaa, ja latinalaista raamattuaan hän joka päivä luki ahkerasti.
Ei mikään ihme siis, että hän jumalallisen totuuden tuntemisessa,
yksinkertaisessa uskossa ja arvostelukyvyn selvyydessä oli sen ajan
naisia paljon etevämpi. Hän oli hyvin nuori, kun hän meni naimisiin
ylä-Burgundin kuninkaan Rudolf II:n kanssa ja siirtyi pois vanhempainsa
kodista. Ero isästä ja äidistä tuntui hänestä vaikealta. Mutta hän otti
mukaansa kalliin aarteen, latinalaisen raamattunsa, joka antoi hänelle
rohkeutta ja lohdutusta pimeinäkin päivinä. Hänen kohtalonsa ei ollut
helppo. Maan, joka nyt tuli hänen kotimaaksensa, olivat unkarilaiset
ja saraseenit hävittäneet. Köyhyyttä, tietämättömyyttä, raakuutta
hän kohtasi kaikkialla. Genèvejärven nykyään ylen ihanat rannat
olivat silloin erämaan näköisiä, jonka vuoksi sitä saksankielellä
nimitettiinkin Wüstenseeksi -- "erämaanjärveksi". Rudolf oli enimmiten
poissa sodassa taistelemassa lombardilaisia ja muita rajanaapureita
vastaan, joten kotoinen hallitus oli kokonaan kuningattaren
huolenpitona.

Bertha hoiti vaikean tehtävänsä rohkeudella ja innolla. Aina ensi
nuoruudestaan asti oli hänen päämääränään ollut tulla Jeesuksen
Kristuksen palvelijattareksi. Hän otti kutsumuksensa siis Herran
kädestä ja sai joka päivä voimia hänen sanastaan ja rukouksesta.
Ja pian kyllä näkyi kaikkialla jälkiä hänen siunausta tuottavista
toimistansa. Hävitetyt maat muuttuivat viljaviksi vainioiksi.
Hyviä maanteitä syntyi kaupungista kaupunkiin. Kuninkaalliset
maatilat tulivat vuodesta vuoteen tuottavammiksi ja olivat kansalle
mallitiloina. Etenkin koetti Bertha saada naispuolista nuorisoa
ahkeruuteen ja järjestyksellisyyteen ja opetti heitä kehräämään.
Nämä tähän asti alituisessa pelossa eläneet maalaiset nyt vihdoinkin
ikäänkuin vapaammin hengittivät, tuntien itsensä vauraammiksi ja
onnellisemmiksi kunnioitetun ja rakastetun kuningattarensa viisaan
hallituksen aikana kuin koskaan ennen.

       *       *       *       *       *

Kertomuksemme alun jälkeisenä aamuna oli kuninkaan kartanossa jo
aikaisin eloa ja tointa, sillä kuningatar Berthan hovissa ei kukaan
saanut olla toimettomana, ja hän oli itse loistavana esimerkkinä
muille. "Rukoile ja tee työtä!" -- tämä oli hänen tunnuslauseensa, eikä
kukaan sitä tarkemmin seurannutkaan kuin hän itse. Hallitsijattaren
silmät olivat kaikkialla, kyökissä ja kellarissa, pihassa ja
puutarhassa.

Hänen palvelus väkensä tiesi sen ja teki innolla työnsä, sillä niin
vaikeata kuin oli kuulla moitetta tai vakavaa muistutusta, niin hauskaa
oli saada kiitoslause rakkaalta kuningattarelta.

Hän seisoi nyt pihalla valmiina nousemaan valkoisen hevosensa selkään,
sillä myöskin maalais-alamaistensa luona hän tahtoi käydä saadaksensa
neuvoa ja auttaa heitä.

Hänellä oli kuninkaallinen ryhti, joka välttämättömästi vaati
kunnioitusta. Kunnioittavana seisoi kammariherra Dietrich kuningattaren
vieressä, valmiina nostamaan hänet hevosen selkään.

"Äiti kulta, pääsenkö minä mukaan?" huusi pyytävä lapsen ääni. "Olen
lukenut kaksi kokonaista tuntia, ja isä Reginhard sanoo, että olen
ollut ahkera, niin että työ nyt aamuksi riittää. Brunhilda on pian
satuloitu, ja metsässä on kovin ihanaa!"

Ikävöitseviltä kuuluivat viimeiset sanat, ja äiti oli pian valmis
myöntämään, mitä tyttö halusi.

"Poika Wernheri saa seurata mukana ja ohjata hevosiamme", sanoi Bertha.

Iloisesti taputti Adelheid käsiään. Kammarirouva Irmengard puki
hänet valmiiksi ratsastusta varten, ja sitte hänet nostettiin
pienen ruskean hevosen selkään. Iloisella hirnunnalla se tervehti
nuorta valtiatartansa. He olivat hyviä ystäviä, hepo ja tyttönen,
sillä Brunhilda oli hyvin kasvatettu ja tiesi miten tuli käyttäytyä
kuninkaantyttären mielihevosena.

"Nyt, Irmengard, anna minulle värttinäni", käski kuningatar.
Kammarirouva antoi sen hänelle. Wernheri tarttui valkoisen hevosen
ohjiin, mutta kun hän tahtoi samalla pidellä ruskeaakin hevosta, kielsi
lapsi sen.

"Ei, Wernheri, Brunhilda ja minä ymmärrämme toisiamme hyvin. Äiti
kulta, saanhan?"

"Aikaisin tahdot koetella itsenäisyyttäsi", sanoi äiti hymyillen.
"Olkoon niin."

Sitten he lähtivät, Bertha tapansa mukaan ahkerasti kehräten, Adelheid
vapaasti antaen onnelliset kasvonsa järveltä päin tulevan tuulen
hyväiltäviksi.

Heidän ratsastuksensa päämääränä oli tällä kertaa etäinen kuninkaan
omistama maatalo. Tie kulki vainioitten ja niittyjen läpi. Siellä
täällä työskenteli ahkeraa väkeä; kuningattaren ratsastaessa ohitse he
lakkasivat työstään hetkeksi, tervehtien kunnioittavasti, ja kuningatar
sekä lapsukainen vastasivat tervehdykseen ystävällisesti.

"Äiti, missä lienee kultakutrinen tyttö?" kysyi Adelheid äkkiä.

"Hän on kenties mennyt eteenpäin, lapseni. Nuo kuljeksivat juutalaiset
eivät ikänä kauan pysy paikoillaan. Tyttö raukka! Täynnä kärsimystä
tulee hänen elämänsä olemaan täällä maailmassa, ellei taivaan Herra
häntä siitä päästä."

"Juutalaiset ovat pahoja ihmisiä", sanoi lapsi vakavasti. "He ovat
ristiinnaulinneet Vapahtajan Jeesuksen Kristuksen."

"Niin, ne kyllä olivat pahoja, jotka hylkäsivät ja ristiinnaulitsivat
Vapahtajansa, mutta eivät kaikki juutalaiset olleet sellaisia. Muista,
että Vapahtajan oppilaatkin olivat juutalaisia, ja he juuri ovat
meille saattaneet tiedon Vapahtajasta. Eivät myöskään kaikki kristityt
taivaan Herraa tyydytä, vaan ainoastaan ne, jotka palvelevat häntä koko
sydämmestään."

"Katso, äiti, tuonne kauas tien viereen", Adelheid osotti sormellaan
rääsyistä naisolentoa, joka istui kyyryssään tien varrella ja nähtyään
tulijat hitaasti nousi seisoalle. "Mutta hän ei ole kultakutrinen."
Mielipaha väreili lapsen äänessä.

Tämä tyttö näytti voimakkaalta. Musta takkuinen tukka peitti pään ja
muoto ei ollut miellyttävä, sillä kasvot, kädet ja jalat olivat lian
peitossa. Rohkeasti hän astui valkoisen hevosen luo.

"Kuningatar, hyvä kuningatar, antakaa apua köyhälle!" pyysi hän
karkealla äänellä.

Paheksien katseli kuningatar tuota epämiellyttävää olentoa.

"Missä sinä asut?"

"Tuolla!" Tyttö osotti metsän äärellä sijaitsevaa huonoa savihökkeliä.

"Teidän lähteessänne näyttää olevan niukasti vettä. Onko se ihan
kuivunut?" sanoi kuningatar ankarasti.

"Kyllä se juoksee, hyvä kuningatar", vastasi tyttö surkealla äänellä.
"Pesin itseni viime kuussa, mutta ei siitä ole mitään apua, lika tulee
aina takaisin."

"Mitä työtä sinä teet?"

"Äiti on kotona sairaana", vastasi tyttö vältellen.

"Silloin sinun tulisi kahta enemmän tehdä työtä, omasta puolestasi ja
äitisi puolesta. Onko ihmettä, että niin moni sairastaa ja kuolee ennen
aikojaan, kun rypevät liassa ja saastassa?" sanoi kuningatar huoaten,
"Semmoista ei Schwabenissa ollut." Sitten hän kääntyen tytön puoleen
lausui: "Pese itsesi ja vaatteesi puhtaiksi lähteessänne, ja puhdista
myöskin kotisi, jossa äitisi makaa sairaana, niin kyllä minä sitten
tulen teitä katsomaan."

Hän ratsasti eteenpäin yhä kehräten, mutta ajatellen vakavasti kansan
veltostunutta tilaa sekä keinoja sen parantamiseksi. "Suurin osa heistä
ei tahdo antaa itseänsä auttaa ja vielä vähemmän he itse tahtovat
kohottautua rappiotilastaan", ajatteli hän itsekseen, "mutta valaise
heitä sinä, taivaallinen Isä!"

Kuninkaallisella maatilalla ahkerat kädet olivat toimessa, ja
yleinen iloisuus vallitsi kaikkialla vieraitten tulon johdosta.
Taloudenhoitajatar, siisti, reipas talonpoikaisnainen, jolla oli
häikäisevän valkoinen esiliina edessään, riensi portille tervehtimään
tulijoita.

"Tervetuloa, kuningatar! Tervetuloa, pieni neiti! Siunattu olkoon se
päivä, jona teidän hevosenne astuvat tästä portista sisään! Tuolla
tulee Pietari, minun mieheni."

Pietari, suuri vahva maamies, astui esiin. Hänen koko kasvonsa
loistivat tyytyväisyydestä, kun hän auttoi kuningatarta alas ratsun
selästä ja senjälkeen nosti satulasta tyttösen, joka oli keveä kuin
höyhen.

Ystävällisesti kuningatar ojensi kätensä noille molemmille, sillä
välin kuin Adelheid vielä hetkisen istui miehen vahvalla käsivarrella,
tuttavallisesti kuiskaten hänelle: "Pietari, mitä ne suuret kyyhkyset
tekevät? Tiedäthän, että on kulunut pitkä aika siitä kuin minä ne
viimeksi näin. Wernheri antoi minulle virnoja mukaan, että saisin
syöttää linnuille. Luuletko, että ne syövät kädestäni?"

"Kyllä kaiketi, miksi eivät ne sitä tekisi?" sanoi ystävällinen mies
ja laski lempeästi tytön maahan, "Mutta nyt kaikkein ensiksi täytyy
vieraittemme saada vähän virkistystä. Trudel, sinä kaiketi pidät siitä
huolen?"

He seisoivat siinä pitkän valkoiseksi maalatun talonpoikaistalon
päärakennuksen edessä, jonka seiniä viiniköynnökset peittivät.
Piha oli siistiksi lakaistu. Sen molemmilla puolilla olivat avarat
tallit ja navetat. Kaksi sievää, siististi puettua palvelustyttöä
tuli sieltä esiin, ja he tervehtivät kuningatarta, joka käski
vanhemman heistä kertoa, miten nautakarja ja siipikarja menestyivät.
Bertha lausui heille monta kiitos- ja kehoitussanaa, sillä he
olivat ahkeria ja uskollisia, ja kuningattaren tyytyväisyys tuotti
heille nyt suurta iloa. Pietari näytteli ylpeänä ja tyytyväisenä
puutarha-uudistuksiansa, jotka olivat erittäin onnistuneet. Hän
oli laittanut vihanneskasvisarkoja, kylvänyt kurkkuja ja meloneja,
vieläpä istuttanut kastanja- ja viikunapuita. Siemeniä ja istukkaita
hän oli saanut luostarin puutarhasta, ja kaikki ne näyttivät hyvin
menestyvän ja kasvavan. Siihen aikaan olivat luostarien puutarhat
parhaiten viljeltyjä; suurin osa muuta seutua oli vielä erämaan
kaltaisessa tilassa. Maalaiskansan velttous ja huolettomuus tuntui
melkein auttamattomalta, siitä asti kuin hunnit, joiksi he unkarilaisia
nimittivät, aina yhä uudestaan tunkeusivat maahan hävittäen sitä.
Bertha ja hänen voutinsa saivat kovin taistella tätä juurtunutta
toimettomuutta vastaan. Mutta he eivät väsyneet. "Tulee kyllä vielä
parempia aikoja", lohdutti kuningatar ystävällisesti, kun Pietari
valitti, etteivät hänen ponnistuksensa mitään auttaneet, "parannus
kyllä tulee, vaikka vähitellen. Ihmiset oppivat iloitsemaan työn
siunauksesta. Tuo autio lakeus tuolla vuoren rinteellä on kerran
viinitarhoina kukoistava. Kuuma liuskakivipohja sopii sellaiseen
viljelykseen täällä yhtä hyvin kuin Schwabenissa. Ehkä mekin saamme sen
vielä nähdä, Pietari, mutta kärsivällisyyttä tarvitaan!"

Kuningattaren keskustellessa Adelheid ruokki kyyhkysiä ja iloitsi
siitä, että ne olivat kesyt. "Katso, äiti, tuota valkoista kyyhkyä,
tuota jolla on ruskeat siivet ja kruunu päässä! Sen nimi on Immo. Se
lentää olkapäälleni ja nokkii virnoja suustani! Tämä valkoinen lempeä,
joka on kädelläni, on tuon toisen puoliso. Katso, miten se nokkii!"

Wernheri seisoi vieressä, iloiten samoin kuin tyttökin. Silloin
Trudelin pyöreät ystävälliset kasvot pistäytyivät ovesta näkyviin; hän
pyysi vieraita aamiaiselle. Erinomaisen hyvältä maistuikin, pitkän
ratsastuksen jälkeen, vasta leivottu vehnäleipä, rasvainen, voimakas
juusto ja makea rievä maito.

"Nyt meidän täytyy ratsastaa eteenpäin metsätietä pitkin ja sitten
kotiin jälleen", sanoi kuningatar. Vastenmielisesti erosi lapsi tästä
miellyttävästä paikasta, mutta äitiä vastaan tietysti ei sopinut
sanoa. Pian he siis istuivat jälleen ratsujensa selässä ja lähtivät,
jätettyään sydämmelliset jäähyväiset, metsään päin. Bertha kehräsi
kuten ennenkin. Hevosen selässä istuessaankin hän ahkerasti teki työtä,
osottaen siten esimerkkiä, joka sai monet häpeämään.

Vuohilauma oli laitumella vihreällä rinneniityllä, jossa kasvoi
hyvänhajuisia alppiyrttejä. Kallionkielekkeellä istui paimentyttö
iloisesti joikuen ja kehräten uutterasti. Ratsastajat tulivat esiin
metsästä tienkäänteessä, ja kuningatar huudahti: "Ah, mikä ihana näky!
Paimentyttö, joka paimentaa laumaansa ja kuitenkin kehrää! Sellaista en
ole koskaan ennen nähnyt täällä Burgundissa, ja se virkistää mieltäni.
-- Tule tänne lapseni", pyysi hän ystävällisesti, "ja näytä työsi ja
itsesi kuningattarellesi!"

Punastuen totteli tyttö.

"Sinä todellakin näytät siistiltä tytöltä; sinun asuntosi luona ei
lähde turhaan virtaile, sinä ansaitset kiitosta. Annappas kun katson
työtäsi. Kas, miten hienoa lankaa! Tarpeeksi hienoa kuninkaallista
pukua varten! Jos kaikki tytöt rakastaisivat työtä kuten sinä, niin
näyttäisi tämä maa toisenlaiselta! Mikä on nimesi, lapseni, ja missä
asut?"

"Nimeni on Gisela, ja minä asun metsän tuolla puolen, äitini, Jutta
rouvan kanssa. Vuohet ovat tässä ympäristössä asuvien talonpoikien
omia. Minä johdan ne joka aamu laitumelle ja ajan ne taas illalla
kotiin."

"Entä äitisi?"

"Hänen täytyy pysyä kotona, sillä luuvalo on jäykistänyt hänen jalkansa
niin, ettei hän pääse paljon liikkumaan. Mutta hän tekee kuitenkin
työtä ja kehrää, ja hänpä minutkin on opettanut työtä tekemään", sanoi
hän iloisen ylpeänä.

"Sinä Gisela teet minulle enemmän iloa kuin saatat käsittää. Sano
äidillesi terveisiä ja ilmoita hänelle suuri iloni siitä, että hän on
kasvattanut tyttärensä siisteyteen ja ahkeruuteen, sekä siitä, että hän
on opettanut sinua kehräämään; sitä taitoa ei moni tässä maassa tunne.
Tyytyväisyyteni todisteeksi ja muistoksi tästä hetkestä tahdon antaa
sinulle tämän ristini."

Hän irroitti kaulastaan kultaisen ristin vitjoineen, kumartui alaspäin
ja laski sen tytön kaulaan. "Näin kunnioittaa sinun kuningattaresi
ahkeruutta," sanoi hän, antaen tytölle kättä. "Mutta työtä tehdessäsi
älä unhota rukoilla suurta taivaan Herraa!" [Tätä tapahtumaa esittävä
maalaus on nimilehtenä eräässä vanhassa kronikassa, joka kertoo Bertha
kuningattaresta.]

Giselan kasvot loistivat ilosta. Punastuen hän otti kuningattaren
lahjan vastaan ja kuunteli hänen lempeitä sanojansa. Myöskin pieni
Adelheid kurotti hänelle kätensä hyvästijätöksi, huutaen: "Hyvästi,
Gisela, näkemiin asti!" Sitten he ratsastivat eteenpäin ja paimentyttö
katsoi heidän jälkeensä kyynelsilmin, kunnes he katosivat näkyvistä.

Keskinäisessä keskustelussa kului matka, kunnes he taas joutuivat sen
luhistuneen savihökkelin lähelle, jonka menomatkallaan olivat nähneet.
"Wernheri", sanoi Bertha, "taluta sinä lapsen hevosta solan läpi, sillä
välin kuin minä yksin lähden tuohon hökkeliin, jossa sairas vaimo
makaa. Odottakaa minua siinä, missä niityt alkavat." Hän kiinnitti
värttinänsä satulaan, tarttui ohjaksiin, noikkasi ystävällisesti
lapsille ja ratsasti pois.

He eivät olleet kauan ratsastaneet, ennenkuin ehtivät solaan, joka
kulki kahden vuoriseinämän välillä. Tästä pieni laakso kaikessa
kauneudessaan levisi heidän eteensä. Jättiläismäiset puut, jalavat,
pyökit ja niitten välillä vaaleat hopeahaavat levittivät suojelevia
oksiaan yli pienen lorisevan puron, jota ei näkynyt, vaikka loiske
ja solina kuului. Mehevään vehreyteen verhotuilla rinteillä kasvoi
monivärisiä kukkia. Adelheid riemuitsi ja huudahti: "Anna minun astua
alas, Wernheri, minä tahdon poimia kukkia äidille. Oi, miten ihanasti
ne kukkivat!"

Mielellään Wernheri noudatti lapsen pyyntöä. Itse hän ohjasi molempia
säyseitä hevosia, jotka hiljakseen tulivat hänen perässään, haukaten
silloin tällöin suunsa täydeltä tien vieressä kasvavaa vehmasta ruohoa.
Pehmeällä nurmella ei edes kavioiden kapsetta kuulunut.

Adelheid juoksi edellä kiiveten ja etsien kauneimpia kukkia, iloisena
jokaisesta, jonka sai poimituksi. Hiljempään seurasi Wernheri jäljessä
hevosten kanssa; heillä ei ollut kiirettä. Laaksotie ei ollut
pitkä, ja heidän tuli odottaa kuningatarta sen loppupäässä, joka jo
näkyikin etäältä. Silloin Wernheri sitoi hevoset kiinni puuhun ja
katseli ympärilleen, etsien pientä suojattiansa; mutta nähtyään hänen
poimivan kukkia vaarattomalla nurmirinteellä, viskautui hän lepäämään
ruohostoon. Hiljaisuus vallitsi yltympäri, jopa linnutkin näyttivät
pitävän päivällislomaa. Joku sirkka sirkutteli, mutta sekin pian
lakkasi ääntämästä; ainoastaan puro loiski ja porisi, lakkaamatta
juosten eteenpäin. Poika rupesi vaipumaan uneen. Myöskin Adelheid oli
väsyneenä kiipeemisestään istahtanut siimehikkään puun alle.

Silloin kuului hiljaisuuden keskestä äkkiä vaikeroiva ääni. Poika
kuunteli, ja tyttökin oli sen kuullut. Mistä se tuli? Se ei ollut
järjettömän eläimen ääni! Nyt -- jälleen sama ääni -- sydäntä vihlova
tuskanhuuto.

Wernheri hypähti pystyyn. Tuossa tuokiossa hän joutui Adelheidin luo,
joka myöskin oli noussut seisoalle ja hämmästyneenä katsoi poikaan.
"Mitä se oli, Wernheri? Tule, menkäämme etsimään!"

Adelheid ei ensinkään pelännyt. Hän tarttui voimakkaan toverinsa käteen
ja tunsi mielensä turvalliseksi.

"Ehkä olisi paras odottaa, kunnes kuningatar tulee", virkkoi poika
vähän levottomana, huolehtien suojatistaan.

"Ei, emme saata odottaa!" vastasi Adelheid kiihkeästi. "Tule mukaan,
hyvä Wernheri, muuten se kuolee!"

Mitä Adelheid tarkoitti sanoessaan "se", siitä hän tuskin olisi voinut
tehdä selvää.

He kiirehtivät siihen suuntaan, mistä vaikeroiva huuto oli kuulunut.
Mutta sitä ei toistettu. He kulkivat joutuisasti eteenpäin pitkin
kapeata polkua. "Se ei huuda enää. Missä se mahtanee olla? Wernheri,
huuda sinäkin kerran, mutta niin kovaa kuin vain jaksat!"

Wernheri totteli. Hän pani kätensä torveksi suunsa eteen ja huusi:
"Kuka valittaa? Kuka on siellä?"

Ei kuulunut vastausta. Lapset kiirehtivät käsikädessä eteenpäin. Hetken
perästä Wernheri huusi jälleen.

Silloin kuului ikäänkuin hiljainen valitus, ja äkkiarvaamatta, kuin
maasta nousten, seisoi mies heidän edessään. Adelheid hätkähti ja astui
askeleen taaksepäin, tarttuen tukevammin pojan käteen kiinni. Tämä
asettui suojelevasti kuninkaanlapsen eteen ja katsoi rohkeasti mieheen,
jonka muoto kyllä oli sen laatuinen, että se saattoi säikähyttää
pelottomiakin lapsia. Rohjuinen olento, eteenpäin koukistunut vartalo,
pukuna pitkä, musta, likainen viitta, takkuisessa päässä karvalakki,
kummallakin ohimolla rasvainen, riippuva hiuskihara. Pitkä ohut parta
ja kaareva nenä ilmaisivat miehen sukuperän, ja hänen ryppyisistä
kasvoistansa vilkkui terävä, ilkeä katse. Kädessään hänellä oli
mukulasauva.

"Mitä lapsia te olette ja mitä tahdotte?" kysyi hän käheällä äänellä,
nauraen kasvot irvissä muka ystävällisesti.

Rohkeana asettui poika hänen eteensä ja katsoi häneen vakaasti. "Me
kuulimme valittavan äänen ja tulimme auttamaan, jos millään tavalla
voisimme sen tehdä."

Taaskin ilmeni hänen kasvoilleen kamala irvistys, ja Adelheid rupesi
pelkäämään. Hän tarttui vielä tukevammin Wernherin käteen, ja poika
samoin vastasi kädenpuristuksella, saattaaksensa lapsen levolliseksi.

"Pieni kyyhkyni, miksi piiloudut? Älä pelkää isä Aamosta! Isä Aamos
on aina ollut hyvä mies, ei ole koskaan tehnyt pahaa edes kärpäselle.
Hänellä on itselläänkin tytär, jota hän hyvin rakastaa."

Hän puhui hyväilevällä äänellä, mutta katse oli paha ja viekas.

"Onko tyttäresi sairas?" kysyi Wernheri jälleen. "Mikä häntä vaivaa?
Onko hän täällä?"

"Tuolla!" sanoi Adelheid hiljaa pojalle, osottaen sormellaan oikealle,
jossa näkyi puoliksi pensaiden peittämä luolan-aukko. "Kuuntele,
Wernheri!"

Epäilemättä vaikeroiminen tuli luolasta. Adelheid, joka säälistä
unhotti pelkonsa, astui askeleen eteenpäin, mutta poika esti häntä.

"Tuo tyttäresi ulos päivän valoon, mies!" käski poika päättävästi.
"Sairastava lapsi ei voi hyvin luolan ummehtuneessa ilmassa. Laske
hänet tähän viheriälle nurmelle lepäämään, jotta lämmin aurinko saisi
paistaa hänen päällensä ja tehdä hänet terveeksi."

"Kuka on sanonut, että lapseni on sairas?" tokasi mies, katsahtaen
viekkaasti lapsiin.

Äkkiarvaamatta hänen äänensä muuttui ja hän huudahti vaikerrellen:

"Oi, kukapa lahjoittaa isä Aamokselle hopeata, että hän saisi ostaa
maitoa sairaalle tyttärellensä ja tehdä hänet jälleen terveeksi!"

"Hopeata meillä ei ole", vastasi Adelheid rohkeasti, "mutta tuo meille
nähtäväksi tyttäresi. Meillä on paljon maitoa ja leipää ja minä tiedän,
että äitini mielellään sitä antaa hänelle niin paljon kuin hän vain
tarvitsee."

Vanhus näytti aprikoivan asiaa. Viisas Wernheri epäili miestä hänen
kavalan ulkomuotonsa takia eikä laskenut Adelheidin kättä irti.

"Tuo hänet ulos", vaati hän vielä kerran. Silloin kuului hevosen
kavioiden astunta aivan läheltä. "Äiti!" huusi lapsi riemuiten, "oi,
nyt käy kaikki hyvin!"

"Kuningatar!" riemuitsi Wernheri samaten. Hämmästys kuvautui miehen
kasvoissa. Hän näytti olevan kahdenvaiheilla, lähtisikö tiehensä vai
katoaisiko luolaan, hiipiäkseen sieltä tyttärensä kanssa pois toisesta
uloskäytävästä. Mutta mikä hyöty hänellä oli siitä, että kuljeskeli
pitkin maita, raahaten sairasta myötään? Voittoa ja hyötyä hän tahtoi
tytöstä. Hän oli nyt tehnyt päätöksensä -- hän meni luolaan.

Bertha oli kuullut lasten huudon ja rupesi laskeutumaan alas hevosen
selästä.

"Jää Adelheidin luo, Wernheri!" huusi hän pojalle, kun tämä aikoi
juosta auttamaan hallitsijatartaan.

Hän sitoi valkoisen hevosensa laakson suuhun käytävän luo ja kiirehti
kepein askelin sille paikalle, missä hän oli nähnyt noiden kolmen
seisovan. Vanhus oli pian jälleen tullut esiin luolasta. Hän kantoi
väsynyttä olentoa sylissään. Hervottomina, ikäänkuin eloa vailla,
riippuivat lapsen käsivarret. Pitkät, kullanvaaleat hiukset valuivat
hänen kasvoilleen. Adelheid huomasi sen, näky vaikutti häneen syvästi.
Hän riensi äitinsä luo, tarttui häneen kiinni ja huusi nyyhkyttäen:
"Äiti, kultakutrinen tyttö!"




KOLMAS LUKU

Kultakutrinen tyttö


Vanhus oli laskenut tytön ruohikolle. Hän väänteli käsiään ja
ruikutteli sekä käyttäytyi ikäänkuin hänen sydämmensä olisi ollut
murtumaisillaan lapsiraukan tähden. Bertha ei ollut huomaavinaan hänen
käytöstään; hän vain laskeutui polvilleen tytön viereen, tarttui hänen
kuihtuneeseen käteensä ja tunnusteli valtimoa -- se oli aivan heikko.

"Lapsi parka!" sanoi hän itsekseen, "nälkä, väsymys ja pahoinpitely
ovat saattaneet sinut tuohon tilaan!" Tytön kaulassa ja hartioissa oli
sinisiä naarmuja, jotka osottivat, että häntä oli lyöty. Kasvot ja
hiukset olivat veren tahraamat; nähtävästi hän oli kaatunut terävää
kiveä vasten, haavoittaen päänsä. Tiedotonna, kankeana, silmät kiinni
makasi hän siinä.

Kuningatar nousi ylös. "Mistä olet saanut lapsen?" kysyi hän. "Kautta
harmaan pääsi, vanhus, älä valehtele. Sinun tyttäresi hän ei ole!"

"Minun hän on! minun hän on!" kirkasi mies käheästi. "Olen ostanut
hänet yhdestä guldenista. Olen pitänyt häntä kuten omaa lasta. Voi
minua! He tahtovat ryöstää isä Aamokselta hänen ainoan lapsensa!"

Mies oli inhottava katsella. Bertha kääntyi hänestä pois tytön puoleen,
joka aukaisi suuret siniset silmänsä, katsoen tuskaisesti, sanattomin
rukouksin ihanaan kuningattareen ja ummistaen ne sitten heti jälleen.
Hän loi vain yhden katseen, mutta se kertoi koko tarinan kärsimyksistä
ja sydäntä järkyttävistä asioista.

"Yhden guldenin annan sinulle lapsesta, sitten on hän minun, eikä
sinulla ole mitään oikeutta häneen. Tässä saat, ja lähde nyt pois
näiltä seuduilta. Pahoin sinulle kävisi, jos huomiseksi tänne jäisit;
en voisi sinua varjella joutumasta kansani vihan esineeksi."

Ahnaasti juutalainen otti rahan. Hän aikoi puhua, mutta arvokkaalla
liikkeellä kuningatar esti sen, viitaten poispäin. Kiireesti mies
katosi, eikä häntä siinä seudussa enää milloinkaan nähty.

Sitten Wernheri talutti esiin molemmat hevoset. Adelheid kostutti
nenäliinansa purossa ja vilvoitti sillä sairaan otsaa. Tämä
ystävällinen menettely teki sairaalle hyvää. Hitaasti hän aukaisi
silmänsä, katsoen ympärilleen. "Hän on poissa", sanoi Bertha. Silloin
herahti tyttönen itkemään oikein ääneen, ja se huojensi hänen
sydäntänsä.

"Sinä kaiketi et enää tahdo hänen luokseen?" kysyi Adelheid.

"En, en milloinkaan!" Hän pudisti kiivaasti päätään ja oikaisi kätensä
ikäänkuin kammosta.

"Ole levollinen, lapsi", lohdutteli kuningatar. "Älä puhu, olet vielä
liian voimaton. Me nostamme sinut hevosen selkään ja viemme kotiin,
sinne ei ole pitkä matka."

Wernheri nosti tytön ratsun selkään ja kuningatar auttoi; sitten poika
kulki hevosen vieressä pidellen kiinni tytöstä. Hitaasti he matkasivat
eteenpäin, kunnes joutuivat linnan luo ja ratsastivat linnanpihaan.
Kuningattaren viittauksesta tuli Irmengard ja nosti uupuneen tytön
syliinsä.

"Hoida häntä niin hyvin kuin voit", sanoi Bertha, ja Irmengard vei
hänet palvelijain huoneustoon.

       *       *       *       *       *

Monta viikkoa oli kulunut. Kultakutrinen tyttö oli tullut terveeksi.
Hän oli nyt puhtaassa puvussaan ihan toisen näköinen kuin ennen,
kultakutrit olivat paksuissa palmikoissa ja posket hohtivat ruusuisina.
Kun ei enää ollut mitään tartunnan vaaraa, oli Adelheid joka päivä
päässyt tytön luo viemään hänelle kukkasen tai mehukkaan hedelmän
ja muuten ystävällisesti häntä katsomaan. He eivät paljon puhuneet
keskenänsä, sillä vieras tyttö oli ujo vielä, mutta kuitenkin Adelheid
sai tietää, että hänen nimensä oli Waltrud sekä että hän oli kotoisin
Saksenista.

Tänään Waltrud istui ensi kerran linnan suuressa salissa. Kuningatar
kehräsi, kuunnellen molempien lasten iloista puhetta. Adelheidia
kohtaan tyttö oli ujostelematon ja vastasi avomielisesti hänen
lapsellisiin kysymyksiinsä.

"Kuinka vanha sinä olit, kun juutalainen otti sinut mukaansa?"

Waltrud mietti. "Kahdeksan vuoden, luullakseni, ehkäpä yhdeksän. Kolme
kesää ja kolme talvea olen kuljeksinut tuon pahan miehen kanssa."

"Sittenhän olet nyt kahdentoista vuotias, ja minä olen pian seitsemän.
Ja sinä olet asunut suuressa rakennuksessa? Isäsi ja äitisi luonako?"

Tyttö noikkasi myöntävästi; surullinen ilme levisi hänen kasvoilleen.

"Kerro", pyysi Adelheid. "Kerro minulle enemmän itsestäsi, sillä minä
pidän sinusta."

Hän silitti hyväilevästi toverinsa kättä. Tytön suupielet värähtelivät,
ja hänen silmänsä säihkyivät puolittain ujosta ihmettelystä ja
puolittain kiitollisuudesta, kun hän katsoi lapseen. Sitten hän sanoi:
"Tahdon kertoa. Isä ja äiti olivat vapaita ihmisiä. He viljelivät
maata, joka kuului taloomme; sitä oli paljon, ja Bertram veli auttoi
heitä. Silloin hunnit tulivat, tappoivat heidät ja polttivat talomme.
Koko karjamme he ryöstivät, ja heidän hevosensa sotkivat viljamme. Minä
istuin piiloutuneena ontossa puussa. Seuraavana päivänä he löysivät
minut ja veivät minut mukanaan."

"Entä mihin joutui veljesi Bertram?"

"Hän oli suuri ja vahva ja asettui isän eteen suojellaksensa häntä,
mutta silloin he löivät hänet maahan ja tappoivat isän ja sitten vielä
äidinkin."

Tyttö puhui heikolla ja toivottomalla äänellä, ikäänkuin hän olisi
väsynyt elämään.

"Waltrud parka!" huudahti Adelheid säälivästi.

Tyttö jatkoi: "Illalla pimeän tullen, kun kaikki oli hiljaista, hiivin
minä ulos puustani ja rupesin etsimään isää ja äitiä. Löysin heidän
kuolleet ruumiinsa, mutta en löytänyt Bertramia. Kauan, kauan etsin
häntä, mutta turhaa se oli. Silloin minä itkin ja ryömin jälleen
puuhuni ja nukuin, sillä minä olin väsynyt ja vielä sangen pieni. Näin
unta, että he olivat laahanneet veikon pois, ja myöhemmin olen monta
kertaa nähnyt unta Bertramista ja uskon hänen elävän."

"Sittekö ne pahat hunnit löysivät sinut?"

"Löysivät, seuraavana aamuna. Monet palasivat katsomaan, olisiko
jossakin aarteita kätkössä, ja he osuivat myöskin sen ontelon puun luo,
jossa minä olin. He vetivät minut esiin, ja minä vapisin pelosta."

"Waltrud parka! Löivätkö he sinua?"

"Löiväthän hekin, mutta eivät niin paljon kuin isä Aamos. Muutamat
heistä olivat hyviä minua kohtaan; he antoivat minulle ruokaa ja
panivat minut istumaan eteensä hevosen selkään. He kulkivat monen
maan läpi ja veivät minut mukanaan. Minä itkin kauan isää, äitiä ja
veljeäni. Pitkän ajan olin heidän luonaan. He vaativat minua tanssimaan
ja olemaan iloisena, mutta sitä en voinut. Kuulin kerran heidän puhuvan
suuresta tappelusta, ja sitten he äkkipäätä lähtivät matkaan. He
olivat kyltyneet minuun ja jättivät minut jälelle, yöllä kun nukuin.
Aamulla herätessäni he olivat poissa, ja minä olin yksin. Silloin tuli
juutalainen ja vei minut kanssansa, vaikka koetin vastustaa."

"Mitä juutalainen pani sinut tekemään?" kysyi kuningatar.

"Kesällä vaati hän minua marjoja poimimaan ja myymään sekä kerjäämään.
Myöskin tahtoi hän minua ottamaan muitten tavaraa ja antamaan hänelle,
ja ellen sitä tehnyt, niin hän löi minua pajuvitsoilla. Silloinkin hän
löi, kun en tarpeeksi hänelle kerjännyt. Usein sain koko päivät nähdä
nälkää, kun ei ollut muuta syötävää kuin juuria vainioilta ja marjoja
metsästä, enkä niitäkään aina saanut. Ja minä olin niin kovin väsynyt,
niin väsynyt. Ellen jaksanut häntä seurata, löi hän minua jälleen.
Eräänä päivänä hän löi ja tyrkkäsi minua niin, että kaaduin ja iskin
pääni terävään kiveen. Hän laahasi minut pimeään luolaan, ja minä olin
niin kovin kipeä. Luulin kuolevani, ja olin iloinen siitä. Silloin
tulit sinä, oi kuningatar!"

Jota kauemmin Waltrud puhui, sitä vilkkaammaksi hänen äänensä muuttui.
Viimeisiä sanoja sanoessaan hän joutui valtavaan liikutukseen, lankesi
kuningattaren jalkojen juureen ja syleili hänen polviansa.

"Nouse ylös, lapseni", sanoi Bertha järkytetyin mielin. "Täynnä
kärsimystä on sinun lyhyt elämäsi ollut. Paljon tuskaa on suuri taivaan
Jumala sallinut osaksesi, mutta nyt hän on sinut pelastanut. Oletko
häntä kiittänyt?"

"En", sanoi tyttö. "Paha Aamos ja hunnit ovat minua kiusanneet, ja
sinä, kuningatar, olet pelastanut minut, eikä suuri taivaan Jumala.
Häntä ei Waltrud raukka tunne; kuinka voisin häntä kiittää?"

"Mutta suuri Jumala taivaassa tuntee hyvin Waltrud raukan", sanoi
kuningatar vakuuttavalla äänellä. "Hän tuntee jokaisen linnunkin
taivaan alla ja pitää siitä huolen; kuinka hän ei ottaisi huomaansa
kurjuuteen jäänyttä ihmislasta, jolla ei ole isää eikä äitiä? Usko
minua, kun sanon, että hän tuntee sinut ja pitää sinusta huolen.
Kirjojen kirjassa se on kirjoitettuna."

Hän laski kätensä latinalaisen raamattunsa päälle, joka oli hänen
edessään. Pelokkaasti tyttö katsoi tuota kummallista kirjaa.

"Kerrotaan, että kirja voi puhua", kuiskasi hän, "onko se totta?"

Vastauksen sijasta Bertha aukaisi raamatun. "Kuuleppas nyt", sanoi hän,
"minä luen sinulle, mitä tässä sanotaan."

Ja kääntäen latinaa saksaksi kuningatar luki ne lauseet, joissa
Vapahtaja vakuuttaa, että pieni varpunenkaan ei putoa maahan ilman
taivaallisen Isämme tahtoa, ja me olemme paljon paremmat kuin monta
varpusta.

Waltrud ei voinut sitä käsittää. Vähänpä hän oli kuullut Vapahtajasta
ja taivaallisesta Isästä.

"Isä minulla oli Saksenissa", sanoi tyttö. "Hän on kuollut,"

"Mutta taivaallinen Isäsi ei ole kuollut, hän elää ja pitää sinusta
huolta", sanoi kuningatar.

"Taivaassa asuu korkea Herra Jumala", sanoi tyttö ihmeissään. "Sanotko
sinä, että hän on minun Isäni? Tunteeko hän minut?"

"Niin, hän on sinun Isäsi ja minun Isäni ja meidän kaikkien Isämme, ja
hän tuntee sinut ja rakastaa sinua."

"Waltrud", sanoi Adelheid hiljaa ja vakavasti, "minä olen häntä
rukoillut. Sinä iltana, jolloin sinä myit mansikat veljelleni, ja
hän sanoi, että sinä näytit väsyneeltä ja sairaalta, -- silloin minä
rukoilin Jumalaa auttamaan sinua. Ja näetkö, hän teki sen jo seuraavana
aamuna. Eikö hän olekin hyvä? Etkö ole iloinen siitä?"

Adelheidin silmät loistivat, ja vieras tyttö tunsi sydämmessään
ihmeellistä liikutusta. Kyyneleet kohosivat hänen silmiinsä.

"Sinä olet hyvä", sanoi hän. "On pitkä aika siitä kuin kukaan on
rakastanut Waltrud parkaa."

"Taivaallinen Isä rakastaa sinua vielä paljon enemmän kuin me", sanoi
kuningatar lempeästi.

Tämä oli Waltrudin ensimmäinen opintotunti. Siitä päivästä alkoi
hänelle järjestyksellinen elämä. Ahkerasti täytyi hänen auttaa
kotitoimissa. Hän oli reipas ja teki mielellään työnsä. Samalla hän
tuli terveeksi ja voimakkaaksi, niin että pian tuskin saattoi hänessä
tuntea luolasta tuotua tyttöä. Hämärän saapuessa hän tuli värttinöineen
kuningattaren luo, joka opetti häntä kehräämään, ja myöskin pieni
Adelheid koetti kilvalla oppia tätä jaloa taitoa. Silloin kuningatar
kertoi kertomuksia tuosta suuresta kirjasta, ja mielenkiinnolla Waltrud
kuunteli hänen selityksiään. Hän ei paljon puhunut, mutta silmänsä
ilmaisivat, miten sanat tunkivat hänen sydämmeensä. Kävellessään ulkona
käsi kädessä Adelheidin kanssa hänen oli helppo olla avomielinen,
ja hän rupesi kyselemään monesta asiasta, jota hän ei ollut vielä
käsittänyt.

Waltrud piti itseään kuninkaantyttären palvelijattarena.
Kiitollisessa sydämmessään hän lupasi, ettei hän milloinkaan jättäisi
hallitsijatartansa. Äiti näki, miten lapset pitivät toisistaan, ja
antoi heidän olla rauhassa. Hänen tarkka silmänsä oli havainnut, että
Waltrudilla oli uskollinen, luotettava mieli.

Onnellisimmat olivat molemmat lapset silloin, kuin kuningatar
otti heidät mukaansa, käydessään alamaistensa luona rakkauden ja
hyväntekeväisyyden asioilla. Pojat sitä vastoin jäivät kirjojensa
ääreen. Iloisina tytöt kulkivat eteenpäin kuningattaren valkoisen
hevosen rinnalla, jota Wernheri talutti, ja kuuntelivat ahkerasti
kehräävän ratsastajattaren ystävällisiä sanoja. Taikkapa he
juoksentelivat edellä, Adelheid lapsellisesti riemastuneena, Waltrud
levollisempana ja vakavampana, mutta kuitenkin iloisena. Ei kukaan
ollut metsiin ja niittyihin niin perehtynyt kuin hän. Paljon kasveja
hän tunsi ja tiesi niitten parantavat ominaisuudet. Vähäpätöisimmistä
kukista ja ruohoista hän osasi sommitella kokoon vihkoja, seppeleitä
ja muita koristeita, jotka miellyttivät itse kuningatartakin. Adelheid
ihaili hänen pajuvalmisteitaan, monenlaisia koreja, erimuotoisia ja
erisuuruisia, eikä hänellä ollut mitään rauhaa, ennenkuin oli oppinut
palmikoimaan samanlaisia ja sai näyttää ensimmäisen hyvin tehdyn
taideteoksen äidilleen.

"Tänään lähdemme tapaamaan paimentyttöä Giselaa ja hänen äitiänsä",
sanoi Bertha eräänä aamuna. Hän oli juuri laskenut luotansa viimeiset
monista avunpyytäjistä, joita määrätyllä ajalla joka aamu saapui
linnaan saamaan kuningattarelta lohdutusta, rohkaisua ja aineellista
tukea.

Paimentytön asunto ei ollut kaukana, ja ilma oli kirkas, joten lapset
saattoivat kulkea jalkaisin. Kuningatar istui valkoisen hevosensa
selässä, jota Wernheri talutti, kehräten tapansa mukaan. Tie kulki
pitkin metsän syrjää, ja lapset poimivat kukkia ja marjoja. Waltrud
oli tavallista vakavampi; hänen ajatuksensa näyttivät kiitävän kauas.
Kumppaninsa iloisiin leikkipuheisiin hän vastasi ystävällisin katsein,
mutta vaipui jälleen äänettömyyteen.

"Mitä sinä ajattelet, Waltrud?" kysyi Adelheid vihdoin. "Ajatteletko
Bertramia?"

He puhuivat usein keskenään Bertramista, kadonneesta veljestä. Mutta
Waltrud vain pudisti päätään.

"En Bertramia", sanoi hän hitaasti, "vaan juutalaista Aamosta". Ja
hänen silmänsä välähtivät.

"Älä ajattele sitä pahaa miestä, hän ei koskaan tule tänne. Pelkäätkö
häntä?"

"En, en pelkää häntä. Äitisi minua kyllä varjelee."

"Miksi siis ajattelet sitä pahaa miestä?" kysyi jälleen pieni kumppani.

"Hän oli kovin paha, -- oi, sinä et tiedä, kuinka paha hän oli, ja minä
vihaan häntä", sanoi hän tavattoman kiivaasti.

Adelheidin ruskeat silmät täyttyivät kyynelillä. Sellaisena hän ei
vielä milloinkaan ollut Waltrudia nähnyt.

"Mutta sinä et saa vihata häntä", sanoi Adelheid murheellisena. "Rakas
Vapahtajamme ei vihannut niitä pahoja miehiä, jotka naulasivat hänet
ristinpuuhun."

"Niin, sepä se juuri on", vastasi tyttö, "sitä minä en voi ymmärtää.
He löivät häntä vielä paljon enemmän kuin juutalainen löi minua. Luin
eilen siitä suuresta kirjasta, että hän vielä rukoilikin niitten
pahojen ihmisten puolesta: Isä, anna heille anteeksi. Luettuani sen en
voi olla sitä ajattelematta. En saata sitä ymmärtää. Ja onhan se kai
kuitenkin aivan totta, vai kuinka?"

"Kaikki on totta, mitä raamatussa kerrotaan", vastasi Adelheid varmana.

"Samaa sanoi kuningatarkin. Ja hän rakasti noita pahoja ihmisiä, --
Jeesus nimittäin. Kun minä eilen luin siitä, lensivät ajatukseni
juutalaiseen. Minä en voi häntä rakastaa, vaikka tahtoisinkin", sanoi
hän surullisena.

Lapset eivät innossaan huomanneet, että äiti oli heitä aivan lähellä,
niin että hän oli kuullut heidän viimeiset sanansa. Osaaottavasti hän
katsoi Waltrudiin.

"Tule tänne, lapsi", pyysi hän ystävällisesti.

Waltrud totteli.

"Olet oikeassa, lapseni, sinä et voi rakastaa Aamos juutalaista. En
minäkään voi. Ei kukaan ihminen voi rakastaa vihamiehiään".

Adelheid katsoi hämmästyneenä äitiinsä. Tämä jatkoi:

"Mutta meidän täytyy oppia sitä, jos tahdomme menetellä Vapahtajan
Jeesuksen Kristuksen mielen mukaan. Vaikeaa se kyllä on, sen on Waltrud
jossakin määrin saanut kokea. Ainoastaan Vapahtaja itse voi opettaa
meitä rakastamaan vihollisiamme, ja sen hän tekee, jos sitä rukoilemme
häneltä."

Waltrud katsoi kiitollisena kuningattareen. Tämä käsitti hänen
katseensa ja sanoi ystävällisesti:

"Sinäkin voit sitä oppia, lapseni. Rohkaise mielesi ja rukoile häntä
auttamaan".

Tyttö ei puhunut mitään, mutta hänen kasvonsa kävivät iloisiksi ja
hänen silmänsä tähtäsivät miettiväisinä etäisyyteen.

Hiljakseen he jatkoivat matkaa eteenpäin, kunnes ennättivät Jutta
rouvan asunnolle.

Paimentyttö istui oven edustalla kehräten. Iloisena nousi hän istualta,
nähdessään tervetulleet vieraat, ja meni heitä vastaan. Punastuen ja
kunnioittavasti hän kumarsi kuningattarelle, joka hyväntahtoisesti
hymyili hänelle ja mielihyvällä kiinnitti katseensa tuohon somaan
tyttöseen.

"Olemme tulleet katsomaan äitiäsi, Gisela. Onko hän sisällä?"

"On, armollinen kuningatar."

Mökki oli pieni, ja olkikatto ulottui matalalle maata kohti.
Murattiköynnös kiertyi hauskannäköisesti akkunan ja oven ympäri. Bertha
rouvan komea vartalo ei mahtunut ovesta sisälle syvään kumartumatta.
Heikossa päivänvalossa, joka tuvan ainoasta pienestä ikkunasta
pilkisti, näki Bertha vasta vähitellen huoneen kehnon sisustuksen, sekä
luuvalon vaivaaman naisen, joka makasi olkivuoteellaan. Olkien päälle
oli mukavuudeksi levitetty lammasnahkaturkiksia.

"Jumala siunatkoon kuningatarta!" kuului lempeä ääni vuoteesta. Vaimo,
joka sanat lausui, lepäsi puoleksi makaavassa, puoleksi nojaavassa
asennossa.

"Olen pahoillani siitä, etten voi paremmalla tavalla ottaa vastaan näin
korkeita ja arvokkaita vieraita", jatkoi hän, "mutta jäseneni eivät
sitä salli, luuvalo pitää niin lujasti kiinni. Gisela, nosta jakkara
kuningattarelle."

Kuningatar istui sairaan vuoteen ääreen ja katsoi syvästi sääliväisenä
noita kalpeita kasvoja, joissa näkyi pitkien kärsimysten jäljet,
ja laihoja käsiä, jotka vielä äskeisen kehruun jäljeltä pitelivät
värttinää. Kuihtunut äiti oli terveen ja kukoistavan tyttärensä
täydellinen vastakohta.

"Oletko kauankin ollut vuoteen omana, vaimo parka?" kysyi kuningatar.

"Kuusi vuotta, aina siitä asti, jolloin minä mieheni kanssa lähdin
hunneja pakoon. Silloin oli talvi, ja me kuljimme kauan kodittomina.
Lausannessa me asuimme. Kun hurskas piispa Boso murhattiin, täytyi
meidän paeta, ja silloin tulimme tänne."

"Tunsitko sinä sen hurskaan piispan?"

"Tunsin. Minä olin luostarin palvelijattarena Lausannessa, kunnes Hannu
minut nai. Hän kaitsi luostarin karjaa, ja apotti piti hänestä paljon.
Se oli onnellinen aika. Mutta sinä tiedät, rouva kuningatar, miten
sitten kävi. Luostarimme, kaupunkimme, kaikki hävitettiin."

Vaimon silmät täyttyivät kyynelistä, ja kuningatar nyökkäsi hänelle
sanoen:

"Kerro vielä, miten sinun Hannullesi kävi?"

"Hän kuoli kuumetautiin pian sen jälkeen. Silloin näytti minusta siltä,
kuin en enää milloinkaan voisi tulla iloiseksi, mutta taivaan Herra on
auttanut."

Hän pani kätensä ristiin ja katsoi miettiväisenä eteensä.

"Vaimo parka, sinä olet kovia kärsinyt, mutta sinä tiedät myöskin, että
Jumala kärsimyksiä lähettää. Missä olet sen oppinut?"

"Luostarissa, rouva kuningatar. Sunnuntaisin tuli piispa sinne ja
kertoi meille pyhästä raamatusta, Vapahtajastamme, joka kuoli meidän
puolestamme. Silloin opin käsittämään, että kaikkien kristittyjen
miesten ja vaimojen tie käy monen vaivan kautta. En kuitenkaan paljon
sitä ajatellut, sillä olin nuori ja iloinen, ja kun minä mieheni kanssa
asuin Lausannessa, unohdin suuren onneni vuoksi melkein Jumalanikin.
Vasta myöhemmin, kun kärsimysten päivät tulivat, muistelin jälleen
tuota kaikkea. Silloin minä hädässäni huusin Jumalaa, ja hän lohdutti
minua, ja nyt minä tiedän, että ilman kärsimisiä emme pääse taivaan
valtakuntaan."

Syvästi liikutettuna kuningatar kuunteli vaimon kertomusta. "Olet
oppinut suuria asioita", sanoi hän, "koska tiedät, että Herra sinua
rakastaa, vaikka hän joskus lähettää sinulle kärsimyksiä. Tämä on
vaikea läksy, ja monelta kuluu pitkä aika ennenkuin hän sen oppii.
Tunnetko evankeliumin kertomuksen miehestä, jolla oli luuvalon
kuivettama käsi?"

Kuningattarella oli sisäinen tarve kertoa Vapahtajan elämästä, kun hän
kävi katsomassa sairaita ja kärsiviä. Sen hän teki nytkin, lempeällä ja
sydämiä voittavalla tavallaan. Hän kertoi kertomuksen toisensa perästä,
joita sairas ja lapset mielenkiinnolla kuuntelivat, kunnes jo oli aika
lähteä. Lempeästi Bertha sanoi jäähyväiset, luvaten illempana lähettää
sairaalle lämpimän peiton hänen vuoteeseensa sekä polttopuita uunia
varten; ja hiljaiset siunaukset seurasivat häntä.

Nyt he kulkivat jälleen ulkona vapaan taivaan alla. Tällä kertaa he
eivät matkanneet metsän syrjää pitkin vievää tietä, vaan toista, joka
johti Hohenthalin linnan ohitse. Siinä sijaitsi jylhä kivirakennus
vuorenrinteellä, jolta oli näköala laakson yli. Hohenthalin herrat
olivat rohkeita metsästäjiä ja urhoollisia sotureita. Nykyinen
omistaja oli sodassa kuningas Rudolfin mukana, kuten enimmät muutkin
maan herroista. Sillä aikaa linnojen rouvat palvelusväkineen
toimivat kodeissaan, miten parahiten ymmärsivät. Mutta maa oli
monin paikoin autiona, ja myöskin värttinä oli monen aatelisrouvan
talossa joutilaana, vaikka asiat olivatkin paljon parantuneet, sitten
kuin kuningatar Bertha oli tuonut uusia oivallisia tapoja mukanaan
Schwabenista ja itse väsymättä käytti ahkeria käsiään. Hohenthalin
rouva oli kuullut, mitä Giselalle oli tapahtunut ja miten kuningatar
oli hänelle suosiotaan osottanut. Tämä tapaus oli herättänyt linnan
rouvan ja hänen tyttäriensä kateutta ja kiihottanut heitäkin etsimään
korkeasti kunnioitetun kuningattaren mielisuosiota. He rupesivat
nyt myöskin käyttämään värttinätä, mutta heidän kätensä olivat
kykenemättömät ja lanka tuli karkeata.

Kun Bertha ratsasti linnan ohi, istuivat linnan rouva ja hänen
kolme tytärtänsä pihalla kehräämässä, sillä he olivat kuulleet
kuningattaren lähenevän. Kunnioittavasti he nousivat paikoiltaan ja
astuivat tervehtien kuningattaren luo. Ystävällisesti Bertha vastasi
tervehdykseen ja seisahutti hevosensa.

"Kas, te kehräätte! Sehän ansaitsee kiitosta, jos olette ahkeria ja
vähän näette vaivaa, niin lankanne varmaan pian tulee yhtä sileäksi ja
hienoksi kuin paimentytön Giselan."

"Kuningatar, me kiitämme sinua lempeistä sanoistasi", sanoi linnan
rouva. "Katso, minun tyttäreni ovat kilttejä ja ahkeria, mutta kehruu
on raskasta työtä. Etkö tahdo antaa heille kehoitukseksi jotakin, kuten
annoit Giselalle?"

Nyt kuningatar nauroi, sanoen: "Paimentyttö tuli ensiksi ja on kuten
Jaakob ottanut siunaukseni. Mutta jatkakaa työtänne, koettakaa
parastanne ja rukoilkaa myös, niin ei teiltä milloinkaan puutu Herran
siunausta".

Ystävällisesti noikaten heille hän lähti sieltä, jättäen linnan naiset
hämmästyneinä ja pettyneinä katsomaan hänen jälkeensä.

Waltrud oli ääneti kuunnellut äskeistä keskustelua ja kulki nyt
miettiväisenä Adelheidin rinnalla. Hänestä joskus tuntui melkein kuin
hän näkisi unta. Uusi elämä oli herännyt hänessä. Oi, miten hyvä
Bertha rouva oli, ja miten viisas! Hän oli sanomattoman kiitollinen
hyväntekijättärellensä. Samalla hänen sielunsa silmien eteen kuvastui
mies, joka ristillä riippuen rukoili vihollistensa puolesta. Ja
oppimaton tyttö tunsi ensi kerran sydämmensä syvyydessä, että tuo
mies oli tehnyt hänenkin hyväksensä vielä paljon enemmän kuin jalo
kuningatar, ja että hänen rakkautensa oli monin verroin suurempi; ja
hänessä heräsi lapsellinen halu ja kaipuu saada häntä palvella ja elää
hänen mielensä mukaan.




NELJÄS LUKU

Aika rientää


Vuosi oli kulunut loppuun. Siunaus kuningattaren hiljaisesta ja
uskollisesta hallituksesta tuli yhä tuntuvammaksi maassa, mutta
varsinkin hänen omassa kodissaan. Adelheid kasvoi suloudessa ja
hyveissä hurskaan äitinsä kasvattamana, pojat olivat ahkeria lukemaan
ja Waltrud oli muuttunut niin, ettei häntä entiseen verraten olisi
tuntenut samaksi. Hän oli tullut suureksi ja vahvaksi ja näytti
kukoistavalta punaposkineen ja kullanhohtavine vaaleine palmikkoineen.
Puheliaisuus ei enemmän kuin ennenkään ollut hänen ominaisuuksiaan,
mutta ahkerasti hän toimi tehtävissään, ja hänen siniset silmänsä
loistivat ilosta. Kuninkaantyttärelle hän oli tullut välttämättömäksi
toveriksi, eikä kuningatarkaan mielellään olisi antanut häntä pois.

Silloin tuli tieto, että pitkä sota, jota italialaisten kanssa käytiin,
oli loppunut. Rudolf kuningas oli auttanut appeansa Burkhardia
kukistamaan heitä rangaistukseksi heidän rosvohyökkäyksistänsä
Schwabeniin. Suuri oli ilo, kun tämä sanoma saapui -- nyt siis
vihdoinkin kuningas tulisi kotiin!

Malttamattomuudella odotettiin kunniarikasta voittajaa kotiin linnaan,
ja pojat uneksivat öin ja päivin voitoista ja sankaritöistä. Ja
odotettu saapui, suuri saattue mukanansa. Uljaana, ryhdikkäänä hän
istui ratsunsa selässä, sankarina muodoltaankin, ja poikien oli syytä
ylpeillä sellaisesta isästä. Mutta kuningas näytti surulliselta ja
vakaalta, kun hän syleili puolisoansa, sillä hänen täytyi tuoda se
surullinen sanoma, että kuningattaren isä, herttua Burkhard, oli
kuollut voitokkaan taistelun jälkeen, kavalan salamurhaajan käden
kautta. Jalon kuningattaren iloon puolison palaamisesta sekaantui siis
isän kuoleman tuottama suru.

Elämä Colombierissa tuli nyt vilkkaammaksi kuin ennen. Joka päivä
lähti maan hallitsija retkille ympäristöön, tarkastaen kaupunkeja ja
kyliä, luostareita ja mökkejä. Terävin katsein hän tutki, missä jotakin
oli epäkunnossa ja missä oli puutetta ja hätää. Kuten lempeä isä hän
piti huolta hätääkärsivistä. Kerran viikossa hän istui tuomarina,
kuninkaallinen valtikka kädessä, ja jokainen, jolla oli asioita toisen
kanssa ratkaistavana, sai tulla esittämään niitä kuninkaalle, joka
tuomitsi viisaasti ja oikeudenmukaisesti. Iloiten kuningas näki, miten
hänen puolisonsa, jalo Bertha, kaikkialla jo oli paljon saanut aikaan
parannusta maan hyväksi, ja hän tunsi itsensä onnelliseksi, kun hän nyt
vihdoin taas sai olla kotona.

Pojillekin oli nyt tullut onnellinen aika. Burkhardkin, joka
tavallisesti mielellään istui kirjojen ääressä, lähti nyt innostuneena
mukaan, kun jahtitorvea toitotettiin. Koirat laskettiin irti, ja isä
lähti metsästämään. --

Mutta kerran tuli päivä, jolloin hiljainen kulkue astui esiin metsästä.
Siinä oli jono köyryssä kulkevia ihmisiä, joitten kasvot olivat
synkät ja mieli järkkynyt. He kantoivat oksista kyhättyjä paareja,
joilla kuningas makasi kuolettavasti haavoitettuna. Hän oli pudonnut
kalliolta, ja se tapaturma oli tehnyt lopun rakastetun valtiaan
elämästä. Berthan helmassa hän veti viimeisen henkäyksensä. Tämä
rohkeamielinen nainen oli itsensä unohtaen syrjäyttänyt oman tuskansa,
lohduttaaksensa kuolevaa puolisoansa pyhän evankeliumin sanoilla ja
siten evästääksensä häntä kotimatkalle.

Nyt vallitsi hiljaisuus linnassa, jossa kuukausimääriä ilo ja riemu
oli vallinnut. Kovimmin oli tämä tapaus koskenut kuningattareen. Mutta
hänellä oli voimakas sydän, voimakas Jumalan armosta, johon hän tiesi
turvata. Hän ei milloinkaan voinut unhottaa, miten köyhässä mökissä
makaava halvaantunut nainen kärsimysten kautta oli tullut lähemmäksi
Jumalaa ja hiljaa alistui taivaallisen Isänsä tahtoon. Olisiko hän
tuota vaimo raukkaa heikompi?

Vielä suuremmalla huolella kuin tähän asti hän nyt kasvatti lapsiansa,
kun hänen täytyi hoitaa sekä isän että äidin tehtävät. Mutta tulisen,
tarmokkaan Konradin puolesta hän pelkäsi. Hänen, tulevan hallitsijan,
piti ensin oppia hallitsemaan. Monena unettomana yönä uskollinen äiti
makasi hereillä surujen ja huolten vaivaamana, rukoillen: "Neuvo ja
auta minua, taivaan Herra!"

Maan kreivit ja muut jalosukuiset herrat tulivat käymään kuningattaren
luona, ottaaksensa osaa hänen suruunsa, kuten sanoivat. Mutta he
tulivat oikeastaan antaaksensa hyviä tai huonoja neuvoja Konrad
pojan suhteen ja kehoittaaksensa kuningatarta asettamaan hänelle
holhoojakunnan, jotta hän maan jalosukuisilta saisi hallitustaidon
opetusta. Mutta nämä ehdotukset eivät olleet kuningattarelle mieluisia.
Hänellä oli toiset tuumat.

Taaskin oli kevät. Colombierin linnassa varustauduttiin ottamaan
vastaan ylhäisiä vieraita, joiden oli määrä saapua pohjoisesta päin
Solothurnin tietä pitkin. Keitä he olivat, sitä ei tietänyt kukaan
muu kuin kuningatar ja hänen uskollinen ystävänsä Lausannen piispa.
Ylhäinen vieras oli nimittäin pyytänyt, ettei mitään julkista
vastaanottoa valmistettaisi hänelle. Ainoastaan piispan piti miehineen
ratsastaa häntä vastaan, niin oli päätetty, ja varmaa tietä viedä hänet
Colombieriin.

Konrad odotti malttamattomana. Hänestä ja hänen vastaisesta
kasvatuksestaan oli lähimpinä päivinä päätettävä, sen hän tiesi. Hän
aavisti myöskin, että se mies, jonka kanssa äiti tahtoi neuvotella ja
jota hän halusi poikansa holhoojaksi, varmaan oli etevä ja mahtava
henkilö. Ehkäpä joku ruhtinas Saksenin kuningassuvusta? Kenties itse
nuori Otto kuningas? Vasta muutaman vuoden hän oli käyttänyt valtikkaa
ja kruunua, mutta jo oli moni kuljeksiva laulaja vienyt maineen hänen
voimastaan ja viisaudestaan aina Burgundiin saakka. Hän kuului olevan
yhtä rohkeamielinen kuin isänsäkin, mainehikas Henrik; jopa moni kehui
häntä vielä enemmän. Mutta ei hän kuitenkaan voinut olla suurempi ja
mahtavampi Henrikiä, jonka edessä hunnitkin vapisivat, niin tuumasi
poika. Joka tapauksessa hänen nuori sydämmensä hehkuvasti ihaili Otto
kuningasta; sen kuningatar hyvin tiesi.

Kun nyt piispan lähettämät sanansaattajat saapuivat ilmoittamaan
vieraitten tulosta, kertoi äiti lapsilleen, että vieras oli itse Otto
kuningas, korkein ja mahtavin herra koko kristikunnassa. Hän jutteli
heille, mitä hän Schwabenissa oli kuullut kuninkaasta tämän vielä
ollessa nuorukaisena, ja miten lasten äidinisä, herttua Burkhard,
uskollisesti oli kiintynyt Oton isään Henrikiin, vaikka ensin olikin
häntä vastustanut. Lapset kuuntelivat mielenkiinnolla kertomusta,
pyytäen jatkoa. Ja äiti kertoi, miten hänen isänsä oli lähtenyt
Henrikin kanssa saaliinhimoisia slaavilaisia vastaan Haveljoelle,
sekä miten he keskitalvella olivat menneet jäätyneen joen yli ja
vallanneet heidän linnansa Brennaborgin. Äiti puhui myöskin siitä
suuresta taistelusta, jossa kuningas Henrik löi unkarilaiset ja pyhä
miekka kädessään ja arkkienkeli Mikaelin lippu sivullaan järjesteli
joukkojaan, rukoili heidän kanssaan ja sitten meni rohkeamielisenä
vihollisia vastaan, sekä miten hän täydellisen voiton saatuaan lankesi
polvilleen koko sotajoukkonsa kanssa ja kiitti suurta taivaan Herraa.

Lasten silmät loistivat.

"Siis hän nyt on taivaassa", sanoi Adelheid.

"Hän oli hurskas mies ja rakasti kallista evankeliumia. Siksi hän
nukkuikin rauhassa kuolemaan, kun hänen loppunsa tuli. Hän rakensi
hävitetyt kirkot ja auttoi köyhiä, joilta julmat unkarilaiset olivat
ryöstäneet tai hävittäneet kaiken omaisuuden."

"Se oli kauniisti ja oikein tehty", sanoi Burkhard varmasti.

"Kiitettävämpi oli urhoollisuus, jota hän sodassa osotti", tuumi Konrad.

"Molemmat olivat kiitettäviä tekoja", vastasi äiti. "Hän turvasi
Jumalaan, joka soi hänelle voimia ja rohkeutta. Tämäkin on lahja
ylhäältä, Konradini. Kuningas Henrik sen hyvin tiesi, sen vuoksi hän
antoikin Jumalalle kunnian voiton saatuaan."

"Otto kuningashan on hänen tapaisensa, niin sanotaan. Oi, äiti, kuinka
hauskaa, että saan hänet nähdä!" riemuitsi Konrad.

"Hän on Jumalan voideltu", sanoi äiti. "Muutamia vuosia sitten hän
Aachenissa kruunattiin [937]. Kruunausaterialla teidän setänne,
Schwabenin herttua Hermann, ojensi hänelle maljan."

Taaskin lasten silmät loistivat, siitä heidän setänsä, mahtava Hermann
herttua, oli heille rakas.

       *       *       *       *       *

Juhlallista oli nyt Colombierissa. Ylhäiset vieraat olivat saapuneet.
Otto kuningas oli tullut hurskaan puolisonsa Edithan kanssa, joka
oli kotoisin Englannista. [Hän oli Englannin kuninkaan Athelstanin
sisar sekä Alfred Suuren pojantytär.] Kuninkaan seurassa oli myöskin
Schwabenin herttua Hermann, Berthan setä, joka oli kuninkaaseen
uskollisesti kiintynyt. Hän oli leskimies ja oli kihlannut ainoan
tyttärensä, pikku Ithan, Oton pojalle Ludolfille, saadaksensa
tulevaisuudessa arvokkaan hallitsijan perintömaalleen.

Molempien ruhtinasten saattueeseen kuului suuria sankareita, mutta
Otto oli uljain kaikista. Majesteetillisena hänen vartalonsa kohosi
yli muiden; täynnä arvokkaisuutta ja kuninkaallista lempeyttä oli
hänen käytöksensä; rohkeina säihkyivät hänen sinisilmänsä. Mutta
kun ne katsoivat hänen armaaseen puolisoonsa, silloin ilmeni niissä
sanomaton hellyys ja lempeys. Sillä Editha oli hänen hyvä enkelinsä,
jonka pyynnöt usein hillitsivät hänen vihansa, ja Edithan rukoukset
seurasivat häntä kaikilla hänen matkoillaan. Kansalleen kuningatar oli
kuin hellivä äiti. Kuningas rakasti häntä suuresti, ja hän ymmärsi
johtaa kuninkaan mielen Jumalan puoleen.

Molemmat kuningattaret näkivät nyt toisensa ensi kerran ja heidän
sydämmensä olivat heti alttiit ja avoimet keskinäiseen ymmärtämykseen,
sillä pian he havaitsivat, että sama usko ja sama rakkaus asui heissä
molemmissa ja molempien elämäntarkoituksena oli palvella Jeesusta.
Siksi he liittyivät lämpimästi ja sydämmellisesti toisiinsa.

Leskikuningattarelle tuntui hyvältä saada uskoa huolensa ja surunsa
ystävättären sydämmelle. Editha ymmärsi suloisimmalta tavalla lohduttaa
häntä kalliin raamatun sanoilla.

Eräs munkki Weserjoen luota oli kirjoittanut Vapahtajan elämäkerran
omalla Saksenin murteellaan. Hän oli antanut tälle kirjoitukselle
nimen: "Laulu Jeesuksen elämästä." ["Heliand".] Editha osasi paljon
kertoa tästä kirjasta ystävänsä iloksi. Saksenin kuningatar puolestaan
näki ihastuksella kaikkialla jälkiä Berthan siunausta tuottajasta
vaikutuksesta maassaan.

Päätettiin että nuori Konrad seuraisi mukana kuningas Oton hoviin,
saadaksensa kasvatuksensa siellä. Niin siis täyttyi pojan sydämen
hiljainen halu ja unelma, jota hän tuskin oli uskaltanut todeksi
toivoa, Kun muutaman viikon perästä korkeat vieraat jälleen lähtivät
kotiinsa, oli hyvästijättö vähän surunsekainen. Kuningattaret
aavistivat, etteivät enää kohtaisi toisiaan täällä maan päällä. Bertha
näki vanhimman poikansa, joka oli ilmetty isänsä kuva, jättävän kotinsa
moneksi vuodeksi, ja kyynelsilmin katseli Adelheid lempiveljeänsä, joka
iloisena lähti pois suureen vieraaseen maailmaan.

Hiljaista oli nyt perhepiirissä, kun vilkas poika oli heidät jättänyt.
Adelheidin sydäntä painoi vielä muukin asia kuin ero veljestä. Äiti
oli kertonut hänelle, että isävainaja jo monta vuotta takaperin oli
luvannut hänet Italian kuninkaan Hugon pojalle puolisoksi, sekä että
nuori Lothar kerran tulisi noutamaan hänet pois kodista ja äidin luota,
viedäkseen hänet vaimonaan omaan kotiinsa. Ajatus, että hänen pitäisi
jättää rakas kotinsa, tuntui hänestä katkeralta. Äidin lohduttavat
sanat, että siihen saattoi kulua vielä monta vuotta, eivät oikein
auttaneet. Usein hän unohti huolensa, kuten lasten on tapana, mutta
toisinaan hänen pienet kasvonsa äkkiä kävivät vakaiksi ja silmät
sumuisiksi, ja silloin hän hyväillen painautui lähemmäksi äitiään, jota
hän niin syvästi rakasti ja kunnioitti.

Taaskin hän seisoi kapean akkunan ääressä ja katseli "valkoisen vuoren"
ihmeellistä loistoa laskevan auringon säteillessä, mutta ei niin
riemullisena kuin ennen.

Bertha oli tarkannut pientä tytärtään ja meni hänen luokseen. Vaiti
katselivat molemmat tuota ihanaa näytelmää, kunnes loiste kalpeni.

"Äiti kulta", sanoi Adelheid huoaten, "Italiassa kaiketi ei ole
ollenkaan vuoria, vai miten?"

"Ei ole niin korkeita kuin täällä, mutta maa on ihana kuten puutarha,
niin sanoi isäsi."

"Mutta ihmiset siinä ihanassa maassa ovat epäluotettavia, kuulin isäni
sanovan. Mitä hän sillä tarkoitti?"

"He eivät ole suoria ja uskollisia kuten meillä. Heidän sanoihinsa ei
voi luottaa, sillä he puhuvat toisin kuin ajattelevat. Mutta kaikki
eivät ole sellaisia", jatkoi hän lohduttaen. "Nuoresta Lotharista isä
kertoi paljon hyvää."

"Äiti kulta, minä tahtoisin jäädä sinun luoksesi koko elämäkseni.
_Täytyykö_ minun sitte jättää sinut ja meidän ihana maamme ja kaikki
nämä hyvät ihmiset, joita rakastan?"

Ja kyynel kyynelen perästä vieri hänen poskilleen.

Äiti lohdutteli ja syleili itkevää lastansa.

"Älä itke, rakkaani. Minustakin tuntuu vaikealta olla ilman sinua.
Mutta vielä on pitkä aika siihen, kun sinun täytyy muuttaa Italiaan --
seitsemän vuotta tai ehkä enemmänkin. Älä ole pahoillasi, Adelheidini,
sillä molemmat isät ovat sen toisillensa luvanneet, ja se on Jumalan
tahto. Ja sinähän rakastat Vapahtajaa Jeesusta Kristusta ja tahdot
totella hänen tahtoansa, eikö niin?"

Adelheid noikkasi. "Vielä seitsemän vuotta olen luonasi, äiti." Sillä
hän nyt koetti lohduttaa itseänsä.

Mutta Bertha hymyili surullisesti. "Ei koko sitä aikaa. Muutamia vuosia
täytyy sinun viettää Einsiedelnin luostarissa. Niin olemme päättäneet,
-- holhoojasi, kuningas Otto ja minä. Sillä vastaisen kuningattaren
tulee opetella kaikenlaisia tieteitä ja taiteita, ja tilaisuutta siihen
ei ole muualla kuin luostarissa pyhien naisten luona. Sinä tiedät,
että isoäitisi, rouva Regulinda nyt asuu Einsiedelnissä, jonka hurskas
suojelija hän on."

Adelheid oli ääneti kuunnellut. Hän käsitti, ettei tähän voinut mitään
sanoa vastaan, koska vanhemmat ja holhoojat olivat asian päättäneet.
Elämän vakavuus astui ensi kerran elävänä hänen eteensä.

"Täällä on niin ihanaa, äiti", sanoi hän syvästi huoaten.

"Niin, täällä on ihanaa. Myöskin Schwabenissa, minun kotimaassani, oli
ihanaa. Ja kuitenkin minun täytyi se jättää, kun sinun isäsi tuli minua
noutamaan. Ero kodista ei ollut helppo."

Ihmeissään tyttö katsahti äitiin. "Ja sinä olet kuitenkin niin
mielelläsi täällä ja olet yhtä onnellinen kuin minäkin, äiti kulta."

"Tulin tänne Jumalan tahtoa totellen, ja minulla on täällä nyt kotini.
En halaja milloinkaan muuanne, sillä täällä on Jumala antanut minulle
työtä ja täällä saan häntä palvella. Suuri taivaan Herra totuttaa meitä
tottelemaan, lapseni. Onnellinen, ken nöyränä häntä palvelee! Hän
kypsyy taivasta varten."

Adelheid ei oikein käsittänyt äidin ajatusta, mutta se tieto lohdutti,
että äiti oli kokenut samaa, mikä häntä odotti vastaisuudessa.

"Editha täti on myöskin jättänyt kotinsa, ja älä luulekkaan, että hän
halajaisi takaisin", jatkoi Bertha. "Ei, hänelle on Kristus uskonut
korkean kutsumuksen. Ja oi, miten ihanasti hän sen täyttää! Kaikille,
jotka tulevat tekemisiin hänen kanssaan, on hän suureksi siunaukseksi.
Kun pyhitämme elämämme Vapahtajallemme ja kanssaihmistemme hyväksi,
silloin olemme onnellisia. Ei se riipu paikasta, jossa työskentelemme.
Sinä saat olla iloinen ja onnellinen, lapseni, sillä sinä rakastat
Herraa Kristusta, ja äitisi rukoilee puolestasi, että kasvaisit armossa
ja oppisit Häntä palvelemaan."

Hetken perästä äiti jatkoi: "Pian saat nähdä kihlattusi. Hugo kuningas
poikansa kanssa on jo matkalla tänne, jotta kihlajaiset vietettäisiin
tapojen vaatimuksen mukaan. Ota tuleva puolisosi ystävällisesti vastaan
ja ole hyvä hänelle, mutta ennen kaikkea, rukoile hänen puolestaan.
Molempiin olet velvollinen, sillä se on Herran Kristuksen tahto."

Niin tapahtui kuin äiti oli määrännyt. Ei kulunut pitkä aika, ennenkuin
ylhäisiä vieraita jälleen tuli Colombieriin, tällä kertaa idästä päin,
yli Alppien ja Genèvejärveä pitkin. Vieraat olivat Italian kuningas
Hugo nuoren poikansa Lotharin kanssa. Kuninkaantyttären sydän sykki
odotuksesta, puolittain pelokkaasti, puolittain uteliaana. Hän seisoi
äitinsä ja veljensä Burkhardin kanssa linnan sisimmäisen portin luona,
lausuakseen vieraat tervetulleiksi.

Ensiksi hänen silmänsä osuivat kuninkaaseen, joka etummaisena
ratsasti ulkoportista sisään. Sellaiseksi lapset eivät koskaan olleet
kuvitelleet kuningasta, he jotka olivat nähneet isänsä ja uljaan
Otto kuninkaan. Heidän kasvoissaan ilmeni selvästi, että olivat
odotuksessaan pettyneet, joten kuningattaren täytyi muistuttaa heitä
kohteliaasti tervehtimään. Kuningas itse tuskin huomasi lapsia. Kun
hänen tallimestarinsa oli auttanut hänet alas ratsun selästä, tervehti
hän kuningatarta kumartamalla ja suudellen hänen kättään. Kohteliaisuus
ja sujuva käytös näyttivät olevan hänen synnynnäisiä ominaisuuksiansa,
mutta hänen kasvojensa ilme ei herättänyt luottamusta. Ehdottomasti
johtui Adelheidin mieleen Aamos juutalainen. Kuningas oli vain komeampi
ja hienosti puettu ja piti harmahtavan päänsä pystyssä. Hänen terävät
silmänsä näyttivät kuitenkin, samoin kuin juutalaisen, viekkailta ja
vakoilevilta, ja hänen suuren parrattoman suunsa pielissä väreili
ylenkatseellinen hymy. Lapset eivät milloinkaan olleet voineet
ajatella, että kuningas saattaisi olla noin vastenmielinen.

Silloin ilmestyi äkkiä nuori reipas poika, joka kepeästi hyppäsi alas
ratsun selästä ja kasvot hymyilevinä astui kuningattaren luo, iloisesti
huudahtaen:

"Terve teille, rouva äiti! Minulle on suuri ilo, että saan teidät
nähdä". Hänen sanojensa totuutta todisti se avomielinen, luotettava
katse, jonka hän loi kuningattareen. "Ja tässä on minun pikku rakas
morsiameni!"

Niin nopeaan, ettei Adelheid tietänyt, miten se tapahtui, oli voimakas
poika nostanut hänet syliinsä keveästi kuin höyhenen, antanut hänelle
sydämmellisen suutelon ja iloisesti nauraen katsonut häneen. Tyttö
nauroi myöskin, mutta sanoi: "Laske minut alas!"

Hän laski hänet varovasti maahan, mutta piti kuitenkin hänen kätensä
omassaan ja tarkasteli häntä huomattavalla mieltymyksellä.

"Olemmehan hyviä tovereita sillä aikaa kuin täällä olen, eikö niin,
pikku morsiameni? Ja sinä näytät minulle kaikkea mistä pidät sisällä
linnassa ja sitten ulkona mailla ja metsissä. Tahdotko tehdä niin,
pikku ystäväni?"

Lapsi nyökkäsi tyytyväisenä päätään ja katseli häntä tarkkaavasti.

"Et sinä ole sen näköinen kuin isäsi."

"En, Jumalan kiitos, olen muutamia vuosia nuorempi kuin hän." Ja
taaskin hän iloisesti nauroi.

"Ja paljon iloisempi sinä olet", jatkoi lapsi. "Minä pidän paljon
enemmän sinusta kuin hänestä."

"Sen kyllä uskon. Paha olisi, jos asian laita olisi päinvastoin!"
vastasi hän. "Mutta tule, äiti viittoo!"

Sitten hän veti lapsen käden käsikoukkuunsa, jolloin hänen oman solakan
vartalonsa täytyi vähän taipua, ja yhdessä he lähtivät muitten perässä
sisälle linnaan.

Sitte seurasi sarja iloisia päiviä. Lothar oli sekä sielunsa että
ruumiinsa puolesta ihan isänsä vastakohta. Hän oli kaunis muodoltaan,
eikä hänessä ollut yhtään viekkautta. Rakastettavalla, ystävällisellä
olennollaan hän voitti kaikkien sydämmet. Adelheidin kanssa hän tuli
hyvin tuttavalliseksi. Hän otti osaa hänen leikkeihinsä ja antoi tytön
kertoa, mitä hän oli oppinut, -- myöskin äidin opettamia raamatun
kertomuksia, jotka Adelheidille olivat kaikkein rakkaimmat. Lotharille
ne olivat uusia, ja hän kuunteli niitä usein ihmeekseen, mutta
kuitenkin mieltymyksellä. Waltrudista ja hänen elämänkohtaloistaan
Adelheid myöskin kertoi hänelle, ja tuo hiljainen, uskollinen tyttö
miellytti Lotharia.

"Kun pieni morsiameni tulee Italiaan, silloin sinä tulet hänen
mukanaan", sanoi hän monesti Waltrudille, ja tämä aina vakuutti
varmasti tulevansa.

Ulkona metsissä ja niityillä retkeilivät lapset, Lothar, Burkhard
ja Adelheid, mielin määrin; ja jos Waltrud ei ollut mukana, pyysi
Lothar herttaisesti kuningattarelta, että hänkin pääsisi, sillä pikku
morsiamen leikkitoveri kuului heihin, arveli hän. Lothar opetti
heille uusia leikkejä ja vaikuttipa iloisuudellaan vielä vakavaan
tiedonhaluiseen Burkhardiinkin niin, että tämä vähäksi aikaa unohti
rakkaat kirjansa leikin ja miekkailuharjoitusten tähden.

Usein Lothar lähti kuningattaren mukaan hyväntekeväisyyskäynneille
kansan koteihin, ja kuningatar iloitsi sydämmessään, kun näki pojan
silmissä sääliväisyyden kyyneleitä. Hän tunsi mielensä levolliseksi
lapsensa tulevaisuuden suhteen, sillä Lotharissa oli hyviä
edellytyksiä, valhe ja viekkaus oli hänestä kaukana. Kuningatarta hän
kunnioitti kuten pyhimystä ja uskoi pikku morsiamelleen, ettei toista
sellaista ihmistä löytynyt koko maan päältä. Sillä poika paran äiti
oli ollut häijy nainen, eikä hän koskaan ollut saanut osakseen äidin
rakkautta eikä äidin uskollista ohjausta.

Bertha rouva sulki hänet omien lastensa kera sekä rakastavaan
sydämmeensä että esirukouksiinsa.

Pian tämä onnellinen aika kului loppuun ja tuli vierailun viimeinen
päivä, jolloin kihlaus oli tapahtuva. Linnan kappelissa Lothar ja
Adelheid juhlallisesti kihlattiin toisilleen. He allekirjoittivat
lapsenkädellä sopimuksensa; sitte seurasivat vanhempien
allekirjoitukset. Seuraavana aamuna Lothar ja hänen isänsä lähtivät, ja
linnaan jääneitten ajatukset ja hyvät toivotukset saattoivat heitä.

Näin oli siis kuninkaantyttären tuleva kohtalo ihmisten nähden
päätetty, ja hurskaan äidin rukoukset nousivat lakkaamatta näiden
molempien kihlattujen lasten puolesta suuren taivaan Herran luo.




VIIDES LUKU

Taaskin vanhassa kodissa


Vuosia on vierinyt. Colombierissa on elämä hiljaisempaa kuin ennen,
sillä lapsellinen nauru ja iloiset lastenäänet ovat vaienneet.
Burkhard oleskelee St. Gallenin luostarissa, oppiaksensa siellä
kaikkea mitä Kristuksen lauman paimenelta vaaditaan. Adelheid on
sijoitettu Einsiedelniin, perehtyäksensä hurskaiden naisten ohjaamana
kaikenmoisiin jaloihin taitoihin, lauluun, harpunsoittoon ja hienoihin
käsitöihin, mutta ennen kaikkea latinan- ja italiankieleen. Bertha
rouva jäi siis ihan yksin, ilman lapsiansa. Mutta sitä innokkaammin
ja uskollisemmin hän nyt viisaudella ja lempeydellä hoiti maatansa.
Mitä hän kymmenkunta vuotta sitten oli sanonut keskustellessaan
vanhan Pietarin kanssa kuninkaallisessa maatalossa, oli nyt monessa
kohden käynyt toteen. Silloinen autio ja viljelemätön maa oli nyt
viiniköynnösten peittämänä, tai oli se muuttunut puutarhoiksi ja
vihannesmaiksi. Talonpoikaistaloja oli noussut sinne tänne, ja kansa
oli oppinut iloitsemaan maansa viljelemisestä ja työnsä tuloksista.

Monta kirkkoa ja kappelia oli rakennettu maan eri osiin. Hurskas
kuningatar oli ne rakennuttanut, jotta kansa uskollisten paimenten
avulla johdettaisiin iäisen sanan laitumille, kun kellot sunnuntaisin
ja juhlapäivinä kutsuivat jumalanpalvelukseen. Monet naiset
harjoittivat kehruuta, seuraten jalon kuningattaren esimerkkiä. Hän
ruokki nälkäisiä, kävi katsomassa sairaita, lohdutteli surevia ja
hallitsi rakastavan äidin tavalla maatansa, jossa häntä vielä tänä
päivänä säilytetään siunatussa muistossa. --

Suuri ilo odotti Berthaa, kun hänen tyttärensä oli tuleva kotiin.
Adelheid oli viettänyt kuukausimääriä Uffnaun saaressa [Uffnau on saari
Zürichin järvessä], isoäitinsä Regulindan, Einsiedelnin luostarin
perustajan ja suojelijattaren linnassa. Einsiedelnistä oli Regulinda
jo aikoja sitte muuttanut saarilinnaansa, ja iloitsi saadessaan olla
yhdessä rakkaan lapsenlapsensa kanssa. Mutta Adelheidin oloaika
Uffnaussa oli nyt kulunut loppuun, ja Bertha odotteli äidillisellä
huolella ja toivolla nuorta tytärtänsä. Kammariherra Dietrich oli
komean joukon saattamana ratsastanut noutamaan kuninkaantytärtä kotiin.

Tämä oli ihanimpia päiviä Berthan monivaiheisessa elämässä, kun
hän pitkien vuosien erossa olon perästä jälleen sai sulkea rakkaan
tyttärensä syliinsä. Sydämmellisesti he syleilivät toisiansa, ja ilon
kyyneleitä kimalteli heidän silmissään. Adelheidistä oli muodostunut
suloinen, kukoistava neito. Kuninkaallinen ja samalla hempeä oli hänen
olentonsa, harvinaisen ihana hänen muotonsa, sielukkaat ja kuitenkin
lapsellisen iloiset olivat hänen tummat silmänsä, lempeä ja ihastuttava
hän oli, ja sydämmiä voittavalla herttaisuudella hän kaikkia kohteli.
Hän oli kasvanut viisaudessa, mutta ei ainoastaan maallisessa, vaan
myöskin hengellisessä viisaudessa. Sydämmessään iloiten äiti sen
havaitsi. Suuri oli riemu myöskin palvelusväen kesken, joka oli
hänet tuntenut pienestä pitäen ja rakastanut häntä. Innokkaasti he
kaikki tunkeilivat lähelle saadaksensa sanoa kuninkaantyttärelle
tervetuliaiset ja tuodakseen hänelle lahjoja. Hän seurusteli nyt yhtä
vapaasti ja luonnollisesti heidän kanssaan kuin ennen lapsuutensa
päivinä, ikäänkuin he olisivat olleet hyviä, vanhoja ystäviä.
Jokaiselle hänellä oli pieni lahja, ja mikä vielä parempi, iloinen,
ystävällinen sana.

Waltrud seisoi hallitsijattarensa takana. Hän oli kaiken aikaa ollut
kuninkaantyttären mukana ja oli nyt myöskin seurannut häntä kotiin.
Ujosti hän vetäytyi syrjään, ääneti ja liikutettuna hän katseli
herttaista näkyä edessänsä. Silloin kuningatar astui hänen luokseen.

Hän laski kätensä tytön hartioille, sanoen: "Kiitän sinua, rakas
Waltrud, siitä, että olet uskollisesti palvellut Adelheidiäni!"

Tyttö punastui ja sanoi: "Älä minua kiitä, rouva kuningatar, Kiitos ei
kuulu minulle, sillä en milloinkaan voi maksaa kaikkea sitä, mitä olet
minulle tehnyt!"

"Komeaksi olet tullut, Waltrud", sanoi kuningatar, katsellen häntä
tyytyväisenä. "Olet oikea saksenilainen tyttö!"

Taaskin tyttö punastui, ja moni katse suuntautui häneen mielihyvällä,
kuningattaren noin ystävällisesti häntä puhutellessa. Hän oli tullut
suureksi ja voimakkaaksi, hänen kultakutrinsa olivat paksuilla
palmikoilla, ja ilme hänen suurissa sinisilmissään oli onnellinen ja
iloinen.

Äidin kanssa Adelheid kävi katsomassa vanhoja tuttuja paikkoja ja
entisiä ystäviä. Pietari, vanha talonhoitaja, oli harmaantunut, mutta
hän liikkui vielä ketteränä talossa ja vainioilla; myöskin hänen
vaimonsa, kunnon Trudel, työskenteli ahkerana toimissansa. Molemmat
katselivat hyvillään ja ihastuneina suloista kuninkaantytärtä, ja
Adelheid nauroi.

"Vanha Pietari, etkö enää tunne minua?" hän sanoi leikillään. "Etkö
muista, kuinka usein olet minua kantanut käsivarsillasi? Entäs miten
lemmikkini kyyhkyset jaksavat?"

"Nuori hallitsijatar on vielä sama rakas kuninkaanlapsi kuin
vuosikausia sitten", sanoi Trudel loistavin katsein. "Ja kuten ennen
tahtoo vanha Trudel nopsasti valmistaa aamiaisen", ja niin hän kiirehti
sisään.

Pianpa vieraat istuivat puhtaaksi hangatun pöydän ääressä, syöden
Trudelin laitteita hyvällä maulla. Pietari ylläpiti puhetta, kertomalla
kuningattarelle miten hänen viimeiset istutuksensa olivat onnistuneet,
ja Trudel kertoi siipikarjastansa. Silloin Adelheidistä oli kuin unta,
että hän milloinkaan oli ollut poissa, niin kotoiselta tuntui kaikki.

"Kuinka Jaakob, teidän poikanne jaksaa? Missä hän on?" kysyi Adelheid.

"Hän on hyvin menestynyt, rouva kuningattaren avulla", sanoi Pietari.
"Ja -- -- --" Mutta kuningatar laski sormensa suulleen, vaitiolon
merkiksi. Vanhus hymyili.

"Me lähdemme häntä katsomaan jonakuna päivänä", sanoi Bertha, ja siihen
Adelheid tyytyi.

Adelheid kysyi paimentyttö Giselaa ja kuningatar ilmoitti, että hänen
äitinsä oli pari vuotta sitten päässyt lepoon kaikista kärsimyksistään
sekä että Gisela vielä asui samassa paikassa, ahkerasti tehden työtä
käsillään. Hänen luoksensa äiti ja tytär muutaman päivän kuluttua
lähtivät käymään. He ratsastivat metsänreunaa pitkin -- nyt piti
paimentytön mökin jo näkyä. Mutta ei vain näkynyt, turhaan Adelheid
sitä etsi. Mökin sijasta hän näki suurehkon talonpoikaistalon,
samankaltaisen kuin kuninkaallinen maatila, jota Pietari hoiti.

Adelheid pidätti hevosensa. "Missä on mökki, äiti kulta?"

"Ratsasta sinä edellä, niin saat sen nähdä", vastasi kuningatar
hymyillen.

Tytär kannusti hevostansa, jotta mentiin eteenpäin hyvää vauhtia.

"Kas vain, sinä olet utelias", väitti kuningatar ja ratsasti yhtä
nopeasti, joten he pysyivät rinnatusten.

Pian he olivatkin perillä talon luona, jonka ympärillä oli taaja
aitaus. Ratsupalvelija aukaisi portin, ja he ratsastivat pihaan.
Siinähän nyt oli tuo matala mökki, murattiköynnösten verhossa,
valkoiseksi kalkittuna ja hauskan näköisenä. Mutta aivan sen lähellä
kohosi tilava uhkea asuinrakennus siihen kuuluvine talleilleen ja
latoineen. Nuori ruhtinatar oli ihmeissään. Silloin talon asukkaat
astuivat ulos ovesta ja tervehtivät iloisesti korkeita vieraitansa.
Etupäässä tulivat nuori isäntä ja hänen vaimonsa.

"Gisela! Jaakob!" huusi Adelheid iloisesti hämmästyen. "Äiti, miten
hauska yllätys!"

Hän tervehti sydämmellisesti tätä onnellista pariskuntaa, joka
kuningattaren huolenpidon kautta oli saanut sievän kotinsa. Kohta
Jutta rouvan kuoleman jälkeen oli rakennustyö alotettu, mutta
murattiköynnöksen peittämä pieni mökki oli kuningattaren käskystä
Giselan suureksi iloksi jätetty paikoilleen. Ja sitten oli Jaakob
ottanut Giselan vaimoksensa, eikä hän ketään parempaa eikä ahkerampaa
olisi voinut saada, sen hän kyllä tiesi. Kuningatar piti näin huolta
alamaisistaan, ja se tuli siunaukseksi ja onneksi koko maalle.

Kotona istuivat Bertha ja Adelheid usein yhdessä, lukien pyhää
raamattua, jolloin Waltrud oli tarkkaavana kuuntelijana. Bertha oli
tyttärensä kotiin tultua lahjoittanut hänelle latinalaisen raamatun,
jonka hän oli antanut Lausannen luostarissa munkkien jäljentää
Adelheidiä varten, jotta hän Italiassakin voisi viljellä kallista
Jumalan sanaa. Sillä Adelheid oli yhtä taitava latinankielessä
kuin äitinsäkin ja käänsi sitä saksaksi kumppanilleen. Sitten he
keskustelivat luetuista asioista, ja kuningatar varoitti tytärtään,
ettei hän milloinkaan sallisi sydämmensä vieraantua Jumalan sanasta.
"Hädän tullen on se ainoa lohduttaja", sanoi hän, "ja onnen päivinä opi
siitä palvelemaan Jumalaa ja lähimmäistä, niinkuin Jeesus Kristus on
tehnyt. Sillä palvelemaan me olemme tänne maailmaan tulleet, etenkin me
ruhtinattaret."

Kuningas Otolta tuli tietoja Magdeburgista, jossa hänen hovinsa tätä
nykyä oleskeli. Kuljeksiva luostariveli toi viestin Burgundiin. Sanoma
oli surullinen: jalo Editha oli kuollut, ja hänen kuolemansa oli
kovasti koskenut Otto kuninkaan sydämmeen. [Editha kuoli 946.] Joka
päivä hän kävi kirkossa sillä paikalla, jossa Edithan luut lepäsivät.
Hänen äitinsä Mathilda ja hänen veljensä, hurskas Bruno, koettivat
häntä lohduttaa, mutta hän ei tahtonut ottaa lohdutusta vastaan.
Kuitenkin oli hänelle mieluista saada pitää heitä läheisyydessään,
ja sydämmensurussaan hän kuunteli vakavammin kuin ennen jumalallista
sanaa, jota he hänelle lukivat, mieluimmin hänen Editha vainajansa
kirjasta, joka Saksenin murteella kertoi runomittaisesti Vapahtajan
elämästä. Kaikesta tästä tuo kuljeksiva veli kertoi. Myöskin Konradista
hän toi tietoja, ja ne olivat hyviä. Hän oli kuninkaan suuressa
suosiossa, oli urhea sotilas ja mahtavan hallitsijansa uskollinen
palvelija.

Burkhardilta oli Adelheid tuonut terveisiä. Hän oli tavannut veljensä
isoäitinsä Regulindan luona Uffnaussa, jossa velikin oleskeli
muutamia viikkoja. St. Gallenin luostarissa hän oli ahkerimpia ja
oppineimpia, ja Bertha toivoi saavansa nähdä hänet kerran Lausannen
piispanistuimella. [Burkhard tuli sittemmin piispaksi Lausanneen.]

Viimein tuli myöskin tietoja Lotharista. Eräs kuljeksiva laulaja toi
niitä, laulaen odottavalle morsiamelle, miten hänen kihlattunsa sydän
kaipaili häntä ja miten hänen tarkoituksensa oli noutaa hänet jo pian.
Vähän surunsekaisella ilolla Adelheid kuunteli, mitä vaeltava laulaja
lauloi. Lothar oli hänelle kyllä rakas ja kallis, ja joka päivä hän vei
sulhasensa rukouksissaan Jumalan luo, mutta vaikealta tuntui hänestä
jättää äitinsä, jonka hän vasta nykyään oli saanut tavata ja jota hän
nyt oli oppinut vielä paremmin ymmärtämään ja hellemmin rakastamaan
kuin milloinkaan ennen. Äidille ei ollut vähemmän vaikeata eritä
tyttärestään, vaikka hän paremmin osasi tunteensa peittää. Lohdutuksena
oli heille molemmille se vakuutus, että heidän täällä maailmassa tuli
toteuttaa Jumalan tahtoa. Nuori ruhtinatar päätti itsekseen, että hän
äitinsä esimerkkiä noudattaen myöskin kaukaisessa Italiassa eläisi
Herran palvelijattarena.




KUUDES LUKU

Italiassa


Taaskin oli runsaammin kuin vuosi kulunut. Paviassa,
hallituskaupungissa, oli Italian nuoren kuninkaan loistava hovi.
Tämä komeus ja loisto ei miellyttänyt nuorta yksinkertaisuuteen
ja vaatimattomuuteen tottunutta kuningatarta. Hän oli kuitenkin
onnellinen keskellä vierasta ympäristöänsä, sillä hänen tyytyväinen
mielensä mukautui epäsuotuisiinkin oloihin. Hugo kuningas oli
kuollut vuosi sitten, eikä kansa häntä kaivannut, sillä hän oli
itsekkäällä vallanhimollaan ja mielivaltaisuudellaan kylvänyt vihaa
ja vastenmielisyyttä. Hänen oli myöskin täytynyt jakaa kuninkuutensa
erään anastajan, Ivrean rajakreivin kanssa, joka riisti itsellensä
kuningasvallan, jotta Hugolle jäi ainoastaan kuninkaan arvo.

Tämän surullisen sekasorron aikana oli Lothar isänsä kuoleman jälkeen
noussut valtaistuimelle. Kuninkaan arvo ja nimi hänellä oli, mutta
kuninkaan vallan ja hallituksen otti häneltä kunnianhimoinen rajakreivi
Berengar, vaikka vasten kansan tahtoa, sillä se rakasti Lotharia.

Sellainen tila ei ollut helppo nuorelle kuninkaalle, ja hän mietti,
miten aikaa myöten saisi olot muuttumaan. Vielä hänen täytyi odottaa,
kunnes oikea hetki tulisi. Ilo nuoresta suloisesta puolisosta ja
myöskin hänen luonnollinen reipasmielisyytensä estivät häntä joutumasta
alakuloisuuteen ja kärsimättömyyteen. Nuori kuninkaallinen pari eli
onnellista elämää, sillä he rakastivat toisiansa sydämmestänsä.
Jumala oli antanut heille tyttösen, ja pieni Emma kasvoi ja varttui
äidin ja uskollisen Waltrudin hoitamana. Waltrud oli seurannut
nuorta valtijatartaan, ja hyvästijättäessään oli Bertha liikuttavin
sanoin uskonut Adelheidin hänen hoimiinsa: "Pidä huolta lapsestani,
aarteestani", oli hän lausunut. "Vieras on maa, jonne hän joutuu,
vieraita hänelle ovat sen tavat. On vaarallista asua italialaisten
maassa. Sinulle tahdon sen sanoa, lapseni ei tiedä kaikesta.
Viekkaita ja kavalia ovat italialaiset, ja moni on sinne lähtenyt
ikänä palaamatta. Minun isä raukkani, herttua Burkhard, joutui siellä
salamurhaajan uhriksi. Olen levoton lapsestani. Sinä olet uskollinen,
varjele häntä, Waltrud! Ja jos jokin paha uhkaa häntä, ilmoita se
minulle. Suuri taivaan Jumala suojelkoon teitä pyhien enkeleinsä
kautta, teitä molempia lapsiani sekä hyvää Lotharia, jolla on
uskollinen ja vilpitön sydän!"

Waltrud kätki nämä sanat sydämmensä syvyyteen ikäänkuin kuninkaallisen
hyväntekijättärensä pyhänä testamenttina. Hän piti huolta nuoresta
hallitsijattarestaan, ei palvelijattarena, vaan kuin rakastavana
vanhempana sisarena. Samoin Adelheid kohteli häntä ystävättärenä eikä
palvelijana; hänhän oli muisto kalliista lapsuuskodista.

Uskollisesti toteuttaen omaa päätöstänsä ja äitinsä kehoitusta, koetti
nuori kuningatar uudessakin kotimaassaan palvella kanssaihmisiänsä.
Kuten hän oli oppinut äitinsä esimerkistä, piti hän itse silmällä
kaikkia talon toimia, työskennellen uutterasti mukana. Hallitsijattaren
huomio riitti kaikkialle. Linnan palvelijat tiesivät sen, mutta he
tiesivät myöskin, että ystävällinen, hellä katse heitä seurasi, ja
kuningattaren sanat soivat lempeiltä silloinkin, kun hänen täytyi heitä
oikaista. Pian he rakastivat ja kunnioittivat hallitsijatartansa niin,
kuin eivät muita milloinkaan olleet rakastaneet.

Ulkopuolella kotia, kaupungin köyhien joukossa Adelheid joka päivä teki
armeliaisuuden työtä, ja Waltrud oli hänen apunaan käynneillä köyhien
ja kärsivien luona. Ihmetellen kansa katseli noita kahta naista, jotka
vaatimattomasti puettuina, kori käsivarrella rohkeasti suuntasivat
askeleensa köyhimpiin ja etäisimpiin kaupunginosiin.

Lothar tiesi Adelheidinsä toimista ja oli niistä iloinen. Usein hän
kehoitukseksi ilahutti häntä, lahjoittamalla hänelle hopeata tai
kultaa. Hellästi huolehtien rakkaasta puolisostaan hän myös aina
lähetti uskollisen palvelijan seuraamaan hänen askeleitansa, jotta
hänellä olisi varalla suojelija vaaran sattuessa.

Ei siis ollut ihme, että Pavian asukkaiden sydämmet sykkivät
ihastuksesta heidän kuningatartansa kohtaan. Maine hänen hyvyydestään
ja lempeydestään levisi pian koko ylä-Italiaan ja tuli myöskin Veronaan
rajakreivi Berengarin ja hänen puolisonsa Willan korviin. Epämieluista
oli heille, että tätä vierasta kuningatarta näin kiitettiin, sillä
heidän pyrintönsä oli voittaa itselleen vallan mukana myöskin kuninkaan
nimi ja kunnia. Ja nyt kunnianhimoinen Willa pelkäsi, että Adelheid
olisi hänelle tulevaisuudessa voittamattomana esteenä hänen itsekkäiden
aikeittensa perille saattamisessa. Sillä kansan rakkaus kiintyi,
kuningattaresta lähtien, myöskin yhä enemmän hänen puolisoonsa, nuoreen
kuningas Lothariin. Juonitteleva kilpailijapari aprikoitsi, miten
kuitenkin voisi anastaa itsellensä kruunun. Mutta niin moninaista
kuin Berengar ja Willa tuumivatkin, tuntui siltä, että kansan suosio
liian suuressa määrässä oli kuningas Lotharin puolella. He ymmärsivät,
etteivät he Italiasta milloinkaan saisi kannatusta. Silloin kävi tuon
jumalattoman Berengarin samoin kuin ennen kuningas Ahabin: hän oli
pahoilla mielin, pani maata vuoteellensa eikä syönyt, vaan käänsi
poispäin kasvonsa. Hänen puolisonsa Willa, samoin kuin Ahabin puoliso
Isebel, oli täynnä pahoja neuvoja ja sanoi hänelle:

"Et sinä koskaan tule Italian kuninkaaksi, niin kauan kuin tuo Lothar
elää. Mutta kentiesi hän pian kuihtuu ja kuolee; luulenpa, että hänellä
on kova päänsärky ja että hän kärsii kuumekouristuksista. Se tauti
on vaarallinen, moni on äkkiä temmattu pois sellaisten kouristusten
takia. Ajattele vain saksalaista kuningas Arnulfia. Ole siis rohkealla
mielellä, vielä on toivo, että saat mitä tahdot."

Ei kulunut pitkä aika, ennenkuin rajakreivi kreivittärensä keralla
lähti Mailandin kaupunkiin omaan linnaansa. Hän tahtoi viettää
komeat pidot poikansa Adalbertin kunniaksi, asettaen hänet
hallitsijakumppanikseen. Maan suurmiehet ja ylimykset olivat kutsutut
sinne, ja jotta juhlat tulisivat loistavammiksi kuin mitä milloinkaan
näihin asti oli nähty, lähetti Berengar valitun joukon Lothar kuninkaan
luo, pyytäen sanansaattajainsa kautta, että kuningas suosiollisesti
omalla ja rakastettavan puolisonsa läsnäololla kunnioittaisi ja
kohottaisi näitä pitoja, siten ihastuttaen uskollisen vasallinsa
sydäntä. Kutsumus tuntui ystävälliseltä ja nöyrältä, ja Lothar, joka
pitkällisen riidan tähden oli pysynyt poissa rajakreivin luota, lupasi
nyt tulla. Hänelle oli mieluista, että Berengar tarjosi hänelle kätensä
kireitten välien lopettamiseksi.

Pidot vietettiin mahdollisimmalla komeudella ja loistolla. Suurta
kunniaa osotettiin nuorelle kuninkaalle ja hänen ihastuttavalle
puolisolleen, ja imartelevin sanoin vakuutti Berengar tavan takaa
kuninkaalle uskollisuuttaan, sillä välin kuin viekas Willa koetti
voittaa kuningattaren suosiota.

Mutta kuningattaren mielestä olo Mailandissa kävi raskaaksi, ja hän
toivoi takaisin kotiinsa, hiljaisiin olinpaikkoihinsa. Hän tunsi
myöskin hyvin, ettei hän koskaan voisi luottaa Berengariin eikä
Willaan, joitten liehakoitsevat sanat hänen sydämmellensä tuntuivat
vastenmielisiltä. Adelheid muisteli, mitä isänsä oli sanonut
italialaisten viekkaudesta, hän muisti myöskin isoisänsä salamurhan,
ja hänen sydämmensä vapisi, kun hän ajatteli puolisoansa, -- miksi,
sitä hän ei tietänyt. Pitojen viimeisenä iltana, joka oli kaikista
loistavin, tarjosi rajakreivi itse kultamaljan kuninkaalle ja piti
koreasanaisen puheen kuningasparin ja rajakreivillisen pariskunnan
välillä uusitun ystävyysliiton ylistykseksi.

Seuraavana aamuna kuningatar rupesi toimittamaan poislähtöä. Hän
kaipasi lastansa, jonka hän oli jättänyt uskollisen hoitajan haltuun,
sillä Waltrud oli matkustanut mukana Mailandiin. Kuningas Lotharkin
palasi kotiin. Hän oli väsynyt, päätä särki, ja koko ruumiissa tuntui
ikäänkuin lyijynpaino. Berengar itse saattoi heidät kaupunginmuurien
ulkopuolelle. Sitten hän jätti jäähyväiset kauniilta helisevin sanoin,
ja kuningaspari lähti kotimatkalle, kumpikin iloisena siitä, että
olivat jättäneet kaupunginmuurit taakseen ja jälleen päässeet ulos
avaraan, raittiiseen ilmaan, jossa voi hengittää esteettömästi, vapaana
kaikesta painosta, joka heitä juhlissa oli rasittanut.

Iloisin oli Waltrud siitä, että he nyt onnellisesti olivat päässeet
pois kaupungista, ja kuten hän toivoi, ilman vahinkoa. Uskollisesti
hän oli yötä ja päivää vartioinnut hallitsijatartansa, muistaen
Bertha kuningattaren viimeistä pyyntöä. Mutta kuninkaan muoto sai
hänet levottomaksi. Raitis aamutuuli kohotti tuskin punanhiventäkään
hänen kalpeille poskillensa. Väsyneesti ja veltosti hän nojautui
matkavaunujen selkänojaa vasten, -- hän, tuo nuorekkaan reipas sankari,
joka ei milloinkaan ollut sairastanut eikä väsymyksestä mitään
tietänyt. Adelheid istui hänen vieressään ja kääntyi tutkivasti häntä
katsomaan, ihmetellen hänen äänettömyyttänsä.

"Sinulla on päänsärkyä, Lothar", sanoi hän hellästi. "Nojaudu olkaani
vasten, kuten isän oli tapana nojautua äidin olkapäähän, milloin hän
oli väsynyt."

Lotharin pää vaipui raskaana hänen olkansa nojaan, ja Adelheid tuki
häntä pehmeällä käsivarrellaan. Sydämmestään hän rukoili Vapahtajaa
Jeesusta Kristusta, että hän auttaisi tätä rakastettua puolisoa ja
antaisi heidän onnellisesti saapua kotiin. Äänettöminä ja surullisina
he jatkoivat kotimatkaansa.

Kun he lähenivät Paviaa, kävi kuningas vähitellen virkeämmäksi.

"Nyt se on ohi", sanoi hän, ojentautuen ja pyyhkäisten kädellään
otsaansa. "En milloinkaan ole tuntenut sellaisia tuskia, tuntui
ikäänkuin olisin saattanut tulla hulluksi. Pikku raukka, minä olin
raskas taakka sinulle."

"Rakas taakka!" sanoi Adelheid, tarttuen hänen käteensä. "Pian pääsemme
kotiin, ja silloin minä sinua hoidan, niin että tulet terveeksi."

Lothar hymyili. "Toivon, ettei hoitosi enää ole tarpeen, sillä nyt olen
paljon parempi. Mistä lienen tullut tällaiseen tilaan? Se alkoi vasta
illalla."

Silloin raikuivat vaunuja seuraavan kuninkaallisen henkivartiaston
torvet, ja tervehdyksiin vastattiin Paviasta samoin torvien
toitotuksilla. Kuningaspari oli saapunut perille.




SEITSEMÄS LUKU

Mestarin jäljissä


Suuri ilo vallitsi linnassa, kun nuori pari oli saapunut kotiin. Pieni
tyttö oli hyvin viihtynyt uskollisen hoitajansa huostassa. Nuori
kuningatar oli onnellinen siitä, että hän jälleen oli kotona, mutta
hänen puolisonsa tila tuotti hänelle huolia. Hän näytti kalpealta ja
katse oli väsyneempi kuin ennen, vaikka hän ei vaivoja valittanut.
Halukkaimmin hän oleskeli puolisonsa kodikkaassa huoneessa, hänen ja
pikku tyttärensä seurassa.

"Waltrud", sanoi Adelheid kerran uskotulleen, "mene sinä yksin meidän
köyhiemme luo, minä jään kuninkaan seuraksi. En saata jättää häntä,
ennenkuin hän paranee taas. Olen levoton siitä, että hän on noin
äänetön ja väsynyt. Käske jonkun palvelijan tulla sinua saattamaan."

Waltrud viipyi kauan ulkona. Oli jo iltapäivä, eikä hän vieläkään ollut
kotiin saapunut, ja Adelheid rupesi jo pelkäämään, että hänelle jotakin
oli tapahtunut. Silloin hän kuuli tutut askeleet viereisestä huoneesta
ja kiirehti sinne, mutta seisahtui pelästyneenä kynnykselle, sillä
Waltrud näytti kovin kiihtyneeltä. Hiljaa sulki kuningatar oven, jotta
kuningas ei häiriintyisi, ja meni sitten Waltrudin luo.

"Mikä sinua vaivaa, Waltrud? Onko sinulle jotakin tapahtunut?"

"Oi valtijatar, olen nähnyt hänet!" ähkäsi hän.

"Kenen?"

"Aamos juutalaisen."

Tyttö lankesi polvilleen kuningattaren tuolin viereen, painoi päänsä
käsinojaa vasten ja itki. Vielä hän näytti olevan aivan poissa
suunniltaan.

Täynnä osanottoa katseli häntä Adelheid, tarttui hänen käteensä ja
puhui hänelle lohduttavia sanoja.

"Älä pelkää, sinä olet kuninkaan suojeluksessa. Tuo häijy mies ei voi
tehdä sinulle mitään pahaa. Sinä tiedät, että me sinua suojelemme."

"Valtijatar, ei siitä ole kysymys."

Ja Waltrud nousi ylös.

"Kerro sitten, mitä on tapahtunut."

Ja tyttö kertoi. Hän oli käynyt siinä kaupunginosassa, jossa köyhät
asuvat. Kun hän jo oli viimeisen käyntinsä suorittanut, kuuli hän äkkiä
eräältä poikkikadulta äänekkäitä huutoja ja kirkunaa, joka muuttui
mellakaksi; ja hän koetti mitä pikimmin päästä sieltä pois palvelijan
kanssa, joka häntä saattoi. Silloin huudettiin heidän takanaan:
"Ottakaa kiinni! Ottakaa kiinni hänet! Lyökää hänet kuoliaaksi! Älkää
päästäkö häntä!" Waltrud katsoi taaksensa. Eräs vanha mies juoksi kuten
ajettu metsänotus. Hän kompastui, nousi ja juoksi taas epätoivoisessa
hädässä, koko hurja joukko kintereillään. Tytön tuli vanhusta sääli, ja
hän astui rohkeasti takaa-ajajien eteen.

"Antakaa vanhuksen olla", sanoi hän. "Koko joukko yhtä vastaan! Mitä
hän on teille tehnyt? Näettehän, ettei hän teille mitään voi!"

"Hän on juutalainen eikä kuulu meidän kaupunginosaamme! Hän on
ryövännyt kristityn lapseni" Näin he huusivat toinen toistansa kovemmin.

"No nyt hän on satimessa, älkää laskeko häntä enää uudestaan irti!"
kuului toisaalta vimmainen melu.

Pakoon hän ei voinutkaan päästä. Joukko palasi raahaten häntä. Hänen
käsivartensa riippuivat tarmottomina, toinen sääri oli poikki, mies oli
tainnoksissa.

Useimmat tunsivat Waltrudin ja kunnioittivat häntä lempeän
kuningattaren avustajana hänen armeliaisuustoimissaan. Sen vuoksi
he kuuntelivat, kun hän heitä puhutteli ja nuhteli heitä heidän
kovuudestaan vanhaa miestä kohtaan. Mutta eivät he kuitenkaan mieltänsä
muuttaneet.

"Hän tahtoo myrkyttää kaivot, lyökää hänet kuoliaaksi!" kuului taaskin
ääni joukosta huutavan.

"Ei suinkaan", vastasi tyttö varmasti. "Tuokaa tänne vanhus ja kuulkaa
mitä hän sanoo."

Muutamat raahasivat hänet esille, mutta hän oli enemmän kuolleen kuin
elävän näköinen. Hänen valkoiset hiuksensa olivat veriset ja likaiset
ja peittivät osan kasvoista; myöskin pitkä harmaa parta oli veren
tahraama. Miehen pää oli varmaankin pahoin haavoittunut. Waltrud
katseli häntä säälien, ja omituisia muistoja heräsi hänen mielessään.

"Tuokaa tänne vettä", käski hän, "jotta hän herää tainnoksistaan.
Te olette pahoin häntä pidelleet; pelkään, tokko hän toipuukaan.
Ajatelkaa, että olette kristityitä ihmisiä. Luuletteko, että Herra
Jeesus Kristus on hyvillään, kun te noin olette käyttäytyneet vanhaa
miestä kohtaan, vaikka hän onkin juutalainen?" sanoi hän moittien.

He olivat vaiti, sillä saksenilaisen tytön vakavuus vaikutti noihin
raakoihin mieliin. Miehelle annettiin vettä, ja lähimpänä-seisojat
kostuttivat hänen huuliaan ja pesivät veren hänen hiuksistaan ja
kasvoistaan.

"Hän virkoaa", he sanoivat. "Kas, nyt hän aukaisee silmänsä."

Waltrud astui lähemmäksi. Katse vanhuksen silmistä kohtasi häntä. Ne
olivat samat silmät, joita hän lapsuutensa ajoista asti ei milloinkaan
ollut unohtanut. Veri kuohahti hänen sydämmessään, ja hänen poskensa
kuumenivat. Kaikki ne kärsimykset, jotka tuo onneton mies oli hänelle
tuottanut, muisti hän tällä hetkellä, ja hänen päätänsä pyörrytti,
mutta hän hillitsi itsensä kansan tähden.

"Kysykää mieheltä, missä hän asuu", sanoi hän. "Kentiesi hän on
tajuissaan. Kantakaa hänet asuntoonsa. Jos hän on lapsen ryöstänyt,
niin löydätte sen sieltä."

Tämän väkijoukkokin ymmärsi oikeaksi, ja he kävivät käsiksi
vanhukseen, vaikka vastahakoisesti. Kun Waltrud sen huomasi, sanoi hän
palvelijallensa:

"Menkäämme mekin mukaan. Ryhdy toimeen sinäkin, siitä kuningatar pitää."

Vanhus oli heikolla äänellä ilmoittanut asuntonsa ja oli sitten jälleen
vaipunut tiedottomaan tilaan. Veri pisarteli lakkaamatta hänen päässään
olevasta haavasta.

Kuninkaallinen palvelija tarttui häneen, muutamat muut seurasivat
esimerkkiä, ja niin he kantoivat hänet ahtaita ja likaisia katuja
pitkin hänen huoneeseensa. Sisään he pääsivät avaimilla, jotka he
löysivät hänen taskuistaan. Huone oli pimeä ja ummehtunut. Kurja
olkivuode oli toisessa nurkassa, sen vieressä lukittu arkku ja huoneen
keskellä karkeasti kyhätty pöytä ja horjuva tuoli. Käytettyjä vaatteita
riippui seinillä kaikkialla ympäri huonetta; ne olivat nähtävästi
myyntitavaraa. Mutta ei merkkiäkään mistään elävästä olennosta
näkynyt, vaikka he kuinkakin olisivat etsineet. Pettyneinä he lähtivät
pois, ainoastaan Waltrud ja palvelija jäivät jäljelle. Tyttö repi
vaatekappaleista palasen ja sitoi sillä vanhuksen päässä olevan haavan.
Sitten hän katsoi ympärilleen tuumien mistä saisi apua. Matalan oven
ulkopuolella oli muutamia puolikasvuisia tyttöjä, jotka uteliaina
kurkistivat sisään. Ne olivat juutalaiskorttelista, ja kun kansanjoukko
oli hajaantunut, olivat he uskaltaneet hiipiä esiin piilopaikoistaan.
"Asutteko te tässä talossa?" kysyi Waltrud.

Vastaamatta he tuijottivat tuohon vieraaseen tyttöön, mutta vihdoin
yksi heistä, tehden merkitsevän liikkeen kädellään, sanoi: "Tuolla
vastapäätä."

"Kutka vielä siellä asuvat?"

Taaskin sama äänettömyys, kunnes Waltrud toisti kysymyksensä. Silloin
vastasi sama tyttö, joka äskenkin oli puhunut:

"Rebekka muori."

"Mikä on sinun nimesi?"

"Ester." Hän oli oikea laiminlyödyn lapsen perikuva, likainen, kaikkea
järjestystä vailla; ja hänen pikimustat hiuksensa, kampaamattomat ja
takkuiset, riippuivat kasvojen ympärillä, joista mustat silmät suurina
tuikkivat.

"Tahdotko mennä pyytämään Rebekka muoria tänne, Ester?" kysyi Waltrud
ystävällisesti, ja tyttö totteli.

Kutsuttu tuli pian. Hän oli vanhanpuoleinen nainen, joka epäluuloisesti
katseli vieraita.

"Me tahtoisimme vain sinun apuasi tälle vanhalle miehelle", selitti
Waltrud. "Voitko pitää huolta hänestä ja antaa hänelle ruokaa ja
juomaa, kun hän jälleen virkoaa? Hän on kurjassa tilassa, kuten näet."

Silloin muijan kieli pääsi liikkeelle, ja hän puhkesi valittamaan: "Oi,
voi, isä Aamos, mitä sinulle on tapahtunut?"

"Onko hän sinulle sukua?" kysyi Waltrud.

Vaimo pudisti päätään, jatkaen valitustaan: "Kuollut hän on! Kuollut
hän on!"

"Ei, hän ei ole kuollut", sanoi tyttö. "Tahdotko hoitaa häntä niin,
ettei hän kuole hoidon ja ruoan puutteeseen?"

"Rebekka raukalla ei itselläänkään ole mitään!" valitti muija, "mutta
minä tahdon pitää huolta hänestä sen verran kuin saatan."

"Hän kuuluu sinun kansaasi, ajattele sitä", sanoi Waltrud. "Tässä on
rahaa. Osta mitä hänelle on tarpeellista. Kentiesi sinun täytyy lähteä
tuomaan lääkäriä. Katso myöskin haavaa ja hoida sitä, jos osaat. Minun
täytyy nyt mennä."

Ahneudesta säihkyivät muijan silmät, kun hän näki hopearahat. Waltrud
havaitsi sen ja sanoi varoittaen: "Se on häntä varten, pidä huolta
siitä, että hän saa mitä hän tarvitsee. Minä tulen takaisin."

Sitten hän sanoi hyvästi ja meni pois palvelijan seuraamana. --

Adelheid oli ääneti kuunnellut Waltrudia. Nyt hän liikutettuna sanoi:
"Waltrud, Vapahtaja on antanut sinulle tilaisuuden koota tulisia hiiliä
vihollisesi pään päälle, kuten evankeliumissa sanotaan, ja sinä olet
sen tehnyt."

"Valtijatar", sanoi Waltrud, "älä minua kiitä, sillä sydämmeni tunteet
eivät ole täynnä rakkautta. Mitä olen tehnyt, se minun täytyi tehdä,
se oli velvollisuuteni. Mutta kaikki paha, millä tämä mies on minua
kiusannut, heräsi taas muistiini. En ole rakkaudesta häntä auttanut,
vaan velvollisuudesta. Sydämmessäni tunnen kaunaa ja vastenmielisyyttä,
kun ajattelen taaksepäin noita vanhoja aikoja. Se minua huolestuttaa."

Kuningatar syleili itkevää tyttöä hellästi.

"Minun mielestäni sinä tuomitset itseäsi liian ankarasti. Olethan sinä
kuitenkin täyttänyt Vapahtajan käskyn; 'Tehkää hyvää niille, jotka
teitä vihaavat.' Olethan sinä pelastanut hänen henkensä. He olisivat
lyöneet hänet kuoliaaksi."

Waltrud pudisti päätään. "En tietänyt, että se oli hän. Kun hänet isä
Aamokseksi tunsin, olin hänet jo pelastanut. Kentiesi muuten olisin
menetellyt toisin enkä auttanutkaan häntä."

"Vapahtaja on siis näin selvästi varjellut sinua tekemästä rikosta.
Kiitä häntä siitä!"

"Luuletko, että hän minua varjeli? Ah valtijatar, kuinka vaikea minun
nyt olisi olla, jos olisin jättänyt juutalaisen noitten raakojen
ihmisten käsiin! En milloinkaan saisi rauhaa. Olen kiitollinen siitä,
ettei niin käynyt. Mutta en voi rukoilla tuon jumalattoman miehen
puolesta."

"Sen opit kyllä vielä", vakuutti Adelheid varmasti. "Muista
ristiinnaulittua Vapahtajaa, miten hän rukoili vihamiestensä puolesta."

"Isä, anna heille anteeksi", lausui Waltrud vakavasti. "Kun hän niin
saattoi puhua Isälleen, silloin oli hän jo itse antanut heille anteeksi
ja rakasti heitä; ja kumminkin he olivat tehneet hänelle enemmän pahaa
kuin Aamos juutalainen minulle. Ah valtijatar, en milloinkaan ajatellut
niinä vuosina, jolloin olin hiljaisuudessa iloisena sinun ja äitisi
kanssa yhdessä, että olisi näin vaikea antaa anteeksi ja rakastaa
vihollisiansa! Minä luulin, että olin jo antanut anteeksi. Mutta minä
tahdon oppia sitä tekemään. Valtijatar, lupaathan että huomenna taas
saan mennä hänen luoksensa?"

"Mene, mutta yksinäsi et saa lähteä, palvelijan täytyy saattaa sinua.
Ota mukaasi myöskin voidetta ja vanhaa pellavaista liinavaatetta
haavansiteeksi sekä virkistävää juomaa sairaalle. Ehkä laupias Jumala
antaa hänelle vielä armonaikaa. Mutta sinua, uskollinen Waltrud,
siunatkoon Herra!"

Seuraavana päivänä Waltrud meni vanhuksen luo. Hänen sydämmensä oli
rohkea ja rauhallinen. Hän oli vastaanottanut anteeksiannon armoa ja
rakkautta, ja kaikki katkeruus oli hälvennyt pois.

Hän tapasi miehen kuluttavassa kuumeessa. Levottomasti hän käänteli
itseään kovalla vuoteellaan ja valitteli. Rebekka muori oli
kutsunut lääkärin, ja tämä oli selittänyt, että haava päässä oli
hengenvaarallinen. Hän ei tietänyt paljon neuvoa, ja vanhus kieltäytyi
yksipäisesti ottamasta lääkettä. Poikkimenneen säären oli lääkäri
sitonut jotakuinkin. Waltrud istui vuoteen viereen ja kostutti kylmillä
kääreillä polttavaa otsaa. Hän toimitti myöskin, että ummehtuneeseen
huoneeseen laskettiin raitista ilmaa. Sairas kävi pian levollisemmaksi,
mutta hänen puheensa oli sekavaa, hän houraili eikä tuntenut ketään.

Mutta Rebekka ei nyt enää pelännyt vierasta neitiä. Tuo vaalea olento,
joka oli hiljainen ja lempeä, näytti hänestä Jehovan lähetiltä, ja
mielellään hän teki, mitä Waltrud määräsi.

Muutama päivä kului tällä tapaa. Neljäntenä päivänä kuume väheni, ja
ensi kerran mies tiesi, missä hän oli. Rebekka muorin hän tunsi, mutta
vierasta tyttöä hän katseli kysyvästi ja levottomasti. Monta pitkää
vuotta oli kulunut siitä, kun hän luolan luona jätti tytön, ja nämä
vuodet olivat hänet muuttaneet lapsesta neitoseksi.

"Kuka sinä olet?" kysyi hän, aikoen nousta istumaan, mutta vaipui taas
alas huudahtaen tuskasta, sillä jokainen liike koski sidottuun sääreen.

Tyttö rauhoitti häntä lempeillä sanoilla, kostutti hänen otsaansa
ja antoi hänelle virvoittavaa juomaa. Sairas oli liiaksi voimaton
jaksaaksensa puhua. Taaskin hän ummisti silmänsä, ja pian hän oli
nukahtanut. Waltrud nousi hiljaa mennäksensä kotiin. Ovella antoi hän
Rebekalle suuren hopearahan ja käski hänen jälleen kutsua lääkäriä.

Kun hän seuraavana päivänä tuli takaisin, odotti vanha Rebekka häntä
kynnyksellä.

"Valtijatar, anna minun puhua kanssasi, ennenkuin menet sisälle. Hän
kyllä on tajussaan, mutta hän käyttäytyy niin kummallisesti. Oppinut
tohtori on täällä, mutta hän sanoo, että ei ole mitään toivoa, sillä
isä Aamos on niin vanha ja heikko. Kuollahan meidän kaikkien täytyy,
toisen ennen, toisen myöhemmin, ja hän on mielestäni jo kyllin vanha.
Mutta hän ei tahdo kuolla. Hän tahtoisi mieluummin jäädä tänne
maailmaan, vaikka hänen elämänsä on ollut hyvin kurja."

Tämä oli ensi kerta kuin Rebekka näin suoraan puhui vanhuksesta.
Waltrud kysyi: "Kuinka kauan hän on asunut täällä? Ja mitä tointa
hänellä on ollut?"

"Kaksi vuotta sitten hän tuli kaupunkiin. Hän on viettänyt raskasta,
vaivalloista elämää, niinkuin yleensä me kaikki, kaupustellen vanhoja
vaatteita, joita hän osti halvalla. Aina hän oli yksin. Teidän kansanne
on siinä luulossa, että hän on varastanut lapsia, mutta ei asian
laita ole sellainen, vanha Rebekka puhuu totta. Olen usein elämässäni
valehdellut, mutta sinulle en voi valehdella, sinä olet kuten Jumalan
enkeli."

"Miksi hän siis tuli kristittyjen kadulle?"

"Ainoastaan tehdäksensä kauppaa. Ennen", jatkoi hän, "on isä Aamoksella
ollut toisenlaista tointa, joka on tuottanut hänelle paljon rahaa.
Mihin hän sen on kuluttanut, siitä ei hän ole kertonut vanhalle
Rebekalle. Mutta hän on paljon matkustanut ja nähnyt monta maata,
on asunut Unkarissa ja muhamettilaisten maassa. Nyt hänelle tulee
viimeinen matka -- kentiesi jo muutaman päivän päästä. Silloin hän
joutuu isäinsä luo, mutta hän ei tahdo vielä. Hän on myöskin kysynyt
sinua, valtijatar, mutta ei tietänyt nimeäsi."

Tämä oli tytöstä mieluisaa. Hän astui hiljaa huoneeseen. Mies kääntyi
hänen puoleensa. "Kuka olet?" oli hänen ensimmäinen kysymyksensä. "Ja
mitä tahdot isä Aamokselta? Isä Aamoksella ei ole yhtään rahaa."

"Mies raukka, minä en tarvitse rahojasi. Minulla on kaikkea mitä
tarvitsen. Tahdon auttaa sinua. Kun sinua vainottiin ja sinä kaaduit,
tulin luoksesi ja toimitin, että sinut kannettiin kotiisi. Tässä annan
sinulle virkistävän juoman."

"Se on tekevä minut terveeksi. Isä Aamos ei vielä tahdo kuolla. Mutta
miksi sinä tulet tänne?" kysyi hän epäluuloisena. "Sinä et kuulu meidän
kansaamme."

"Minun kuningattareni lähettää sinulle tämän virkistävän juoman."

"Kuningatar on hyvä, olen kuullut sanottavan."

Voimattomana hän vaikeni, mutta hänen ajatuksensa askarsivat asioissa,
jotka eivät olleet juuri hauskaa laatua. Äkkiä hän puhui taas: "Oppinut
tohtori sanoo, että isä Aamoksen täytyy kuolla. Mitä hän tietää? Isä
Aamos ei vielä tahdo kuolla, Oi, miten paljon pahaa he ovat tehneet,
ne pahat ihmiset! Hätyyttäneet kuoliaaksi vanhan miehen, joka ei
milloinkaan ole koskenut hiuskarvaan ainoankaan lapsen päässä. Oi, voi
minua!"

"He tekivät kovin pahoin", vastasi Waltrud lempeästi. "Mutta", jatkoi
hän, "ajattele loppuasi, vanha mies, jotta suuri Herra, joka taivaassa
asuu, voisi ottaa sinut sinne!"

"Noin puhui äitini minulle, kun olin vielä poikanen", sanoi hän
ihmetellen. "Lempeä oli hänen äänensä, kuten sinun nyt, ja kuitenkin
toisenlainen. Mutta sinun äänesi, -- missä olen sen kuullut?"

Hän ajatteli ajattelemistaan, mutta tyttö keskeytti hänen
ajatusjuoksunsa.

"Lääkäri on sanonut että loppusi on lähellä, sen tiedät. Mutta tiedätkö
myöskin, onko Jumala sinulle armollinen?"

Vanhus käänteli itseään edestakaisin. Hänen kasvoissaan kuvastui kova
tuska.

"Jos tulen terveeksi, tahdon täyttää Jehovan kaikki käskyt", sanoi hän.

"Mies raukka, mutta ellet tule terveeksi? Olet vanha ja heikko
sekä kovin sairas. Jumalan käskyjä vastaan olet rikkonut, sitä et
milloinkaan voi sovittaa. Rukoile kuningas Daavidin tavoin, niinkuin
hän rukoili, kun hän oli syntiä tehnyt: 'Jumala, ole minulle syntiselle
armollinen, pyyhi pois minun rikokseni ja pese minut puhtaaksi
pahastateostani.' Tunnethan sanat?"

Kyyneleet vierivät vanhuksen kuihtuneita kasvoja pitkin. "Äitini, minun
äitini. Noin hänkin puhui viimeisillä hetkillään. Sano ne sanat vielä
kerran!"

Tyttö toisti hitaasti samat sanat, ja vanhus lausui ne hänen
jäljissään. Hän kävi vähän levollisemmaksi.

"Kuka sinä olet?" kysyi hän yhtäkkiä jälleen. "Kuka on lähettänyt sinut
lohduttamaan vanhaa miestä?"

"Jumala on minut lähettänyt", vastasi tyttö. "Hän rakastaa sinua,"

"Ei, Ei! Ei!" huudahti mies liikutettuna. "Hänen vihansa on suuri, en
ole pitänyt hänen käskyjänsä, en ole huolinut hänen laistansa. Hän
suuttuu hirmuisesti."

"Hänen armonsa on suurempi kuin hänen vihansa. Hän upottaa syntisi
meren syvyyteen, jos sinä niitä kadut."

Sairas voihki, ja tyttö valmistautui lähtemään. Vanhus tarttui hänen
käteensä. "Tuletko takaisin?" Tyttö lupasi tulla. "Mutta tule pian!"
pyysi sairas tuskallisesti.

       *       *       *       *       *

Adelheid oli tällävälin kovin odottanut Waltrudia, ja hänen tultuaan
kuunteli hän osaaottavasti, mitä tytöllä oli kerrottavaa. Kuningatar
itse oli syvästi murheellinen ja huolestunut, sillä Lothar ei vielä
ollut terve, eivätkä lääkkeetkään tehneet nähtävää vaikutusta. Waltrud
otti osaa kuningattaren huoleen ja rukoili hänen rakkaan puolisonsa
puolesta. Se oli suureksi lohdutukseksi kuningattarelle. Kuitenkin
hän jo seuraavana päivänä lähetti ystävättärensä sairaan juutalaisen
luo, sillä hän arveli, että miehen loppu ei ollut kaukana. Juutalainen
ilostui tytön tulosta ja pyysi heti: "Puhu enemmän minulle Jehovan
armosta." Sen hän tekikin.

"Miten minä voin tekojani parantaa?" sanoi hän taas. "Olen
taistelutanterella ryöstänyt öisin, siellä missä kuolleet ja
haavoitetut makasivat; varastanut olen taloissa ja pettänyt kaupoissa.
Jehovan käskyjä en ole seurannut. Olen myöskin varastanut ja myynyt
lapsia. Viimeinen oli eräs tyttö; häntä minä usein pieksin, jopa
niinkin, että hän verta vuoti. Kun hän oli melkein kuollut, niin minä
hänet myin. Nyt ei hän varmaankaan enää elä. Hänen äänensä, niin, nyt
sen tiedän, se kaikui melkein samanlaiselta kuin sinun!"

"Ehkä hän elää vielä", sanoi Waltrud hiljaa.

"Jos hän vielä eläisi? -- Minulla on rannerengas, joka on hänen
omaisuuttaan. Se on harvinainen koriste."

Hämmästyen Waltrud kysyi: "Missä sinulla on rannerengas?"

Puolittain epäluuloisena katsoi juutalainen tyttöön, mutta vihdoin hän
sanoi: "Sinä saat sen tietää. Sinä olet ollut hyvä isä Aamosta kohtaan.
Se on tuolla laatikossa."

"Anna minun katsella sitä", pyysi tyttö vapisevalla äänellä.

Levottomana mies väänteli itseään vuoteessaan. Hänestä tuntui vaikealta
antaa kenenkään nähtäväksi aarteitaan, joita hän vuosikausia oli
tarkoin pitänyt kätkössä ja joista hänen sydämmensä ei voinut vielä
kuoleman portillakaan oikein irtaantua. Tyttö istui siinä kiihkeässä
odotuksessa. Vihdoin hän kysyi:

"Oliko tytön nimi, josta puhuit, Waltrud?"

Kuten salaman koskettamana hätkähti mies. Hänen silmänsä avautuivat,
kasvot kävivät vielä entistään kalpeammiksi ja hän soperteli: "Mitä
sinä hänestä tiedät -- Waltrudista?"

Tyttö laski kätensä lempeästi vanhuksen käsille, jotka vapisivat hänen
mielensä järkkymyksestä, ja sanoi:

"Ole levossa, vanha mies, ole aivan levollinen. Sinulle ei mitään pahaa
tapahdu. Waltrud on antanut sinulle anteeksi, minä sen tiedän, sillä
minä olen Waltrud."

Nyt oli mies kovin murtunut. Siinä silmänräpäyksessä kiiti hänen
sielunsa silmien ohitse koko se pitkä aika, jolloin hän tätä tyttöä
kohtaan oli tehnyt vääryyttä, häntä kohdellut kovuudella, jopa
rääkännytkin. Ja nyt oli tämä tullut hänen luoksensa valoisana ja
lempeänä, kuten Jehovan sanansaattaja, tuoden hänelle lohdutusta hänen
sairasvuoteellaan. Siinä hän istui hänen vieressään, pidellen hänen
kuihtunutta vapisevaa kättään omassaan ja puhuen hänelle lohdutuksen
sanoja -- oliko tämä hänen kostonsa?

Vanha mies itki. Lakkaamatta tulvivat hänen kyyneleensä, ja kauan
paatuneena ollut sydän suli. Waltrud huomasi sen; siksi hän istui
ääneti odottaen, kunnes hän puhuisi. Vihdoin vanhus rauhoittui ja sanoi:

"Vanhat silmäni eivät sinua tunteneet. Mutta sinä, tunsitko sinä isä
Aamoksen? Sano minulle se!"

"Tunsin, sinä päivänä, jolloin sinua niin pahoin rääkättiin kadulla."

"Ja kuitenkin olet tehnyt minulle niin paljon hyvää ja ollut minulle
kuten Jehovan enkeli. Sano, miksi niin teit? Minulle se on ihan
käsittämätöntä."

"Sellainen on minun Vapahtajani Jeesuksen Kristuksen tapa, hänen,
jota minä palvelen", vastasi tyttö vakavasti. "Kun juutalaiset, sinun
esi-isäsi, naulitsivat hänet ristinpuuhun, huusi hän Isälleen: 'Isä,
anna heille anteeksi, sillä he eivät tiedä, mitä he tekevät'."

Mies oli vaiti, mutta selvästi näkyi, että hänen sydämessään voimakkaat
aallot kävivät. Hetken perästä hän otti patjansa alta pienen avaimen.

"Avaa laatikko", pyysi hän. Hänen äänensä soi nyt lujalta ja
rauhoittuneelta.

Tyttö totteli. Siinä laatikossa ei ollut paljoakaan. Hänen käskystään
tyttö veti sieltä esiin villasukan, joka oli täysinäinen ja raskas,
nauhalla sidottu kiinni. Waltrud aukaisi solmun. Päällimmäisenä oli
siinä kultainen rannerengas, kiemurassa olevan kalan muotoinen.
Silmässä säkenöitsi jalokivi.

Liikutettuna tyttö katseli koristetta. "Äitini on tätä käyttänyt!
Tunsitko sinä äitini?" kysyi hän.

"Olin mukana siinä joukossa, joka hyökkäsi teidän kyläänne ja rosvosi
sen. Sinun vanhempasi tapettiin. Sinut minä myöskin näin. Minä tunsin
sinut, sillä olin usein kulkenut teidän kylänne läpi salaa, ja
sinun kultahiuksesi miellyttivät minua. Rannerenkaan otin kuolleen
käsivarresta. Sitten sinä katosit. Myöhemmin löysin sinut unkarilaisten
parista, ja koska he olivat kyltyneet pitämään sinua, otin sinut
mukaani."

"Entä veljeni?" kysyi Waltrud kiihkeästi jännittyneenä.

"Hunnit veivät hänet myötänsä. Suuren tappelun jälkeen näin hänet
jälleen. Hän makasi haavoitettuna kuningas Henrikin sotilaitten
joukossa tappelutanterella Merseburgin luona."

Waltrudin silmät säteilivät. "Oliko hän taistellut hunneja vastaan?"

"Epäilemättä. Mutta elääkö hän vai onko kuollut, sitä en tiedä." Sanat
kuuluivat voimattomilta ja heikoilta, ja tyttö sanoi pelästyneenä:
"Tämä on melkein liikaa kuoleman kielissä olevalle sairaalle. Älä enää
puhu. Rannerenkaan minä otan, mutta muut tavarat jätän laatikkoon."

Mutta mies pudisti päätään sanoen: "Ei, minun täytyy puhua, kunnes olen
hyvittänyt pahat tekoni. Ota myöskin kaikki muu, siinä on kultaa ja
hopeata, ja'a ne köyhille. Sydämmeni on ollut niihin kiintynyt, mutta
nyt annan ne Jehovalle; sillä jos sinä olet antanut minulle anteeksi
kaiken sen pahan, mitä olen sinulle tehnyt, niin on myöskin Jehova
minulle armollinen."

"Niin, Poikansa tähden, joka ristinkuolemallaan on maksanut velkasi ja
on sinunkin Vapahtajasi", sanoi tyttö juhlallisesti.

Vanhus oli sulkenut silmänsä ja makasi kädet ristissä. Hänen huulensa
liikkuivat hiljaa. Sitten hän vaipui levolliseen uneen, ja Waltrud
lähti liikutetuin mielin pois.




KAHDEKSAS LUKU

Kuolema tulee


Vielä kaksi päivää vanhus eli. Kun hän jälleen näki Waltrudin,
loistivat hänen silmänsä; hän tarttui Waltrudin käteen ja kuiskasi:
"Kiitos kaikesta! Jehova palkitkoon, mitä minulle olet tehnyt!"

Sen jälkeen hän sanoi: "Kerro minulle enemmän Messiaksestasi!"

Waltrud teki sen yksinkertaisin sanoin ja lämpimästä sydämmestä.
Halukkaasti sairas kuunteli. Kun tyttö puhui ristillä riippuvasta
ryöväristä, pani hän laihat kätensä ristiin ja sanoi itkussa silmin:
"Minä olen se mies."

Palvelija seisoi siinä vieressä, ja vanha Rebekka oli hiipinyt sisälle
ja kuunteli nyt ihmeissään tuota iloista sanomaa, joka hänelle oli
aivan tuntematon ja käsittämätön. Mutta hän näki kuolevan kurttuisilla
kasvoilla rauhan ja tiesi nyt, että isä Aamos ei enää pelännyt
kokoontumista isäinsä luo. Mikä oli voinut tämän muutoksen saada
aikaan? Hän ei löytänyt vastausta.

Kun Waltrud seuraavana päivänä läheni hökkeliä, kuuli hän jo kaukaa
itkijänaisten ulvontaa.

"Hän on kuollut", sanoi hänelle eräs tyttö surullisen näköisenä.

Rebekka muori tuli itkien ja käsiään väännellen häntä vastaan. "Hän on
kuollut", toisti hän.

"Kuinka hän kuoli?" kysyi Waltrud.

"Valtijatar, se on Jumalan ihme. Hän nukkui hiljaa ilman mitään
tuskan merkkiä. Viimeiseksi hän sanoi onnellisen näköisenä: 'Velka on
maksettu'. Tiedätkö sinä, valtijatar, kenelle hän oli velkaa?"

Waltrud osotti sormellaan ylöspäin ja sanoi: "Suurelle Herrallemme
taivaassa."

Siellä sisällä pienessä huoneessa itkijänaiset ulvoivat, löivät
rintoihinsa, repivät hiuksiansa ja käyttäytyivät kuten mielipuolet,
yleisen tavan mukaan. Kuollut makasi kädet ristissä. Noita elämässä
inhottavia kasvoja kirkasti nyt rauhallinen hymyily. Hän oli kuten
ryöväri saanut armon ja lähtenyt isäinsä luo. --

Näihin aikoihin oli huoli ja murhe jälleen vieraina kuninkaanlinnassa.
Lotharin tila oli kovin huonontunut. Hänellä oli ollut kohtaus, paljon
kovempi ja tuskallisempi kuin se, joka hänet yllätti kotimatkalla
Mailandista. Sairas raukka melkein luuli tulevansa mielipuoleksi, sillä
hänen päätänsä särki niin ankarasti. Hänen uskollinen hoitajattarensa
ei hetkeksikään poistunut hänen vuoteensa äärestä. Neuvottomina
seisoivat siinä lääkärit. Kuningatar oli kutsunut kiitetyimmän lääkärin
Bolognasta, ja häntä nyt odotettiin.

Ja hän tuli, kun tuo kamala kohtaus jonkun verran oli lieventynyt. Hän
oli vanha herra, jolla oli viisaat silmät ja luottamusta herättävä
olento. Sairas makasi kalman kalpeana ja jähmettyneenä kuten kuollut,
kädet kokoonkouristuneina ja silmät suljettuina. Adelheid loi
äänettömästi rukoilevat silmänsä vanhaan lääkäriin, jonka taitoon hän
viimeisen maallisen toivonsa kiinnitti. Nuoren puolison suru koski
vanhuksen sydämmeen. Syvästi liikutettuna hän katseli sairasta ja antoi
hänen suuhunsa muutaman lääketipan. Sitten hän meni molempien toisten
lääkärien luo ja keskusteli heidän kanssaan. Aina vakavammaksi ja
synkemmäksi kävi hänen katseensa.

Kuningatar ei sitä huomannut, hän katseli nyt alituisesti Lotharia.
Vähitellen katosi kankeus sairaan jäsenistä, otsa hiestyi, ja hän
lepäsi rauhallisena kuten luonnolliseen uneen vaipunut.

Lääkäri oli jälleen astunut vuoteen ääreen ja antoi taas sairaalle
rohtoja. Lempeästi hän laski kätensä sairaan otsalle ja sanoi syvällä
myötätunnolla: "Tämä kipu on tuskallinen, mutta vielä hän ei siitä
tiedä mitään, sillä hän on tainnoksissa. Pian uni on antava hänelle
lievitystä. Torjukaa pois hänen läheisyydestään pieninkin aihe,
joka saattaisi häntä häiritä. Jalo rouva, täydellinen hiljaisuus on
tarpeellinen!"

Hän viittasi lääkäreitä lähtemään ulos huoneesta ja jäi yksin
Adelheidin kanssa sairaan luo. Äänettöminä he istuivat siinä.
Kuningatar oli pannut kätensä ristiin; hänen sielunsa rukoili. Näin
kului tunti tahi enemmänkin. Vielä makasi sairas liikkumattomana, mutta
hänen hengityksensä oli tasainen.

Silloin Adelheid nousi istualta. Hän oli päätöksensä tehnyt. Hän pyysi
lääkäriä tulemaan kanssansa viereiseen huoneeseen.

"Tohtori", virkkoi hän, "minä luotan siihen, että sanot minulle
totuuden. Mitä tautia kuningas potee? Älä salaa minulta mitään."

Lääkärin suupielet värähtivät, mutta sitten hän sanoi: "Me lääkärit
koetamme toivoa niin kauan kuin ihmisessä on henki. Kuitenkin
kehoittaisin kuningatarta hankkimaan ilmanmuutosta korkealle
puolisolleen. Tämä ummehtunut kaupunginilma ei ole hänelle edullinen."

"Me lähdemme vaikkapa jo huomenna länteen, alppimaahan."

Tohtori noikkasi suostuvasti.

"Mutta kysymykseeni et ole antanut suoraa vastausta, olet kierrellyt.
Mitä tautia hän sairastaa? Minun täytyy saada se tietää, ja minä vaadin
kuningattarenasi, että sanot minulle totuuden."

Majesteetillisena ja käskevänä hän seisot siinä, ja lääkäri katseli
häntä liikutettuna.

"Jumala suokoon, että minulla olisi jotakin lohduttavampaa
ilmoittamista! On kulunut enemmän kuin viisikymmentä vuotta siitä,
jolloin ensi kerran kuulin puhuttavan tästä taudista. Silloin olin
vielä poikanen. Isäni oli kuuluisa lääkäri Spoleton kaupungissa. Siellä
oleskeli silloin Saksan kuningas ja keisari Arnulf. Olen nyt jo vanha
mies, mutta vielä näen hänet muistissani, tuon ritarillisen sankarin,
jonka me vapauttajana otimme vastaan ja jolle sydämmemme ihastuksesta
sykkivät. Sitten isäni kutsuttiin hänen luoksensa. Keisari sairasti
vaikeata päänsärkyä. Vielä näen silmieni edessä isäni, kun hän tuli
kotiin kalpeana ja murtuneena. Te tiedätte, rouva kuningatar, miten
keisari Arnulfin kävi?"

Tuskanhuuto tunki kuningattaren kauhistuneesta sydämmestä. Hänen
silmänsä sumenivat, hän hapuili tukea. Mutta voimakkaasti hilliytyen
hän sai sanotuksi:

"Tohtori, salaperäisiä huhuja kulkee Saksan keisarin kuolemasta. Tiedät
varmaankin, onko niissä perää, koska isäsi hoiti häntä. Kertooko kansa
oikealla tavalla hänen kuolemansa syyn? Sano minulle!"

"Huhut ovat tosia. Isäni vannoi sen. Hän ei enää milloinkaan
saavuttanut mielen tasapainoa eikä iloa tuon päivän jälkeen."

"Tarkoitatko siis, että puolisollani on ruumiissaan sama sairaus kuin
kuningas Arnulfilla?"

Vanha mies painoi päänsä alas, hän ei voinut väittää vastaan.

"Hänellä on ollut tämä tauti siitä asti kuin hän viimeisenä iltana
Mailandissa Berengarin kädestä otti pikarin ja joi maljan", sanoi
lääkäri soinnuttomalla äänellä, --

Viereisessä huoneessa odotteli Waltrud. Hän kyllä tiesi, että tuolla
sisällä keskusteltiin vakavista asioista, ja hänen sydämmensä sykki
levottomana. Silloin aukeni ovi. Adelheid seisoi kynnyksellä. Kauhistus
valtasi tytön mielen, kun hän näki kuningattaren. Nuo kukoistavat
kasvot olivat kuolonkalpeat, katse oli jäykkä ja piirteet vääntyneet.
Hän hoiperteli Waltrudia kohden, ja tämä kiirehti häntä vastaan,
sulkien hänet syliinsä. Kuningatar syleili uskollista ystäväänsä
kiihkeän suruisena ja huudahti sydäntävihlovalla äänellä:

"Waltrud, he ovat hänet myrkyttäneet!"

       *       *       *       *       *

Kuningas Arnulfin surullinen kohtalo ei ollut jäänyt miksikään
salaisuudeksi. Myöskin Adelheid sen tunsi. Puoli vuosisataa oli kulunut
siitä, kun paavi juhlallisesti kruunasi hänet keisariksi ja hän
täydessä miehuutensa voimassa juhlallisesti saapui Spoletoon, jossa
kansa riemuiten otti hänet vastaan vapauttajana hirmuvallan ikeen alta.
Hän ei kauan saanut voitostaan iloita. Pilkallisesti, mutta varmasti
kuolettava myrkky teki lopun hänen elämästään. Hänen onnistui päästä
kotimaahansa, mutta ennenkuin vuosi oli loppuun kulunut, lepäsivät
hänen luunsa Regensburgin kirkkoholvissa. Ja sama onneton kohtalo
oli nyt viisikymmentä vuotta myöhemmin tullut nuoren elämänhaluisen
Lotharin osaksi.

Suurella kiireellä varustauduttiin matkalle. Levollisesti ja
huolellisesti jakeli kuningatar käskyjänsä. Kuninkaan uskollisimpain
piti häntä seurata; niiden joukossa olivat lääkärit, osa palvelusväestä
ja henkivartijat. Jo toisena päivänä kuninkaalliset vaunut lähtivät
länteen. "Äidin luo! Äidin luo!" kaikui Adelheidin sydämmessä. "Niin
pian kuin vain on mahdollista!"

Mutta kuninkaan tila esti matkustamasta nopeaan; sairaan pää ei sitä
sietänyt. Silloin lähetti Adelheid, Waltrudin neuvosta, ne vaunut,
joissa pieni lapsi uskollisine hoitajineen oli, edeltäpäin varman
saattueen turvissa viemään Bertha rouvalle tietoja kuningasperheen
tulosta.

Toiset seurasivat hitaammin jäljessä. Päivä päivältä kesti matkaa.
Yöllä he lepäsivät teltoissa, joita kuljetettiin mukana. Vihdoinkin
näkyivät Turinin tornit, ja väsynyt Lothar pyysi: "Levähtäkäämme täällä
muutamia päiviä!"

Päivistä tuli viikkoja. Vähän matkaa kaupunginmuurien ulkopuolella
ylhäällä vuoristossa sijaitsi kuninkaallinen maatila, jossa kuningas
Hugo usein oli oleskellut. Täällä sairas odotteli parantumistansa. Hän
oli liiaksi väsynyt ajatellaksensa matkan jatkamista.

Komeasti sisustetussa huoneessa, jonka ovet ja ikkunat viettivät
puutarhaan, makasi hän leposijallaan. Avoimista akkunoista lempeät
kevättuulet puhaltelivat, ja etäisten, juhlallisten Alppien huiput
katselivat tervehtien sisään. Voimakkaasti tämä näköala veti
kuningattaren mieltä kotiinpäin äidin luo, hänen isänmaahansa, missä
vielä uskollisuus vallitsi, missä kavaluus ja viekkaus olivat vieraita.
Mutta hänellä täytyi olla kärsivällisyyttä. Sairas tarvitsi lepoa, ja
lääkärit varoittivat matkan pikaisesta jatkamisesta. Hän istui siis
päivästä päivään kalliin puolisonsa vuoteen ääressä ja hoiti häntä
kaikella sillä uskollisuudella ja rakkaudella, johon hänen hellä,
voimakas sydämmensä oli mahdollinen.

Usein hän ajatteli äitinsä hyvästijättösanoja: "Palvellaksemme olemme
kaikki täällä maan päällä, ja etenkin me ruhtinattaret." Ei hän silloin
voinut ajatella, että hän tulisi palvelemaan tuskaisen sairasvuoteen
ääressä, hoitaen sitä, joka hänelle oli kallein tässä maailmassa.
Nyt hän otti kutsumuksensa vastaan Jumalan kädestä. Miten paljon hän
kärsi, sen tuli olla sairaalta salattuja; olihan hänellä jo kylläksi
omista kärsimyksistään. Puolisollensa hän koetti näyttää iloista
muotoa. Ilostuttaaksensa häntä Adelheid lauloi kauniilla äänellään
lempilaulujansa, joita hän harpulla säesti. Lotharille häneltä aina
riitti joku lohdutuksen sana, joskin hänen oma sydämmensä oli sitä
vailla.

Adelheidin uskollisen hoidon ja leppoisan kevätilman vaikutuksesta
kuningas vähitellen vähän toipui. Hänen kalpeat poskensa rupesivat
saamaan väriä; yöt, jotka olivat olleet levottomia, tuottivat nyt
virkistävää unta, ja Adelheidin sydämmessä syntyi jo toivo, että
kuningas ajan mittaan kokonaan parantuisi. Oi, mielelläänpä hän olisi
kärsivällinen, kunhan vain hänen palavat rukouksensa rakastetun
puolesta tulisivat kuulluiksi! Toivo antoi hänelle rohkeutta, ja
puoliso huomasi sen kyllä.

Adelheid oli juuri laulanut Lotharille yhden lauluistaan, ja hänen
sormensa koskettelivat vienosti harpun kieliä, sillä välin kuin hänen
ajatuksensa viipyivät etäällä. Lothar ei häntä häirinnyt. Vihdoin
Adelheid katsahti puolisoonsa, sanoen iloisesti: "Pian voimme matkustaa
eteenpäin äidin luo. Siellä tulet täydellisen terveeksi, Lotharini.
Olethan sinä nyt paljon parempi!"

Hän hymyili, tarttuen hellästi Adelheidin käteen. Hetken perästä hän
sanoi: "Minä voin hyvin, niin kauan kuin sinä olet täällä ja tuskat
ovat jotenkin siedettävät. Jääkäämme tänne!"

"Kuten tahdot", sanoi Adelheid alttiisti, "Mutta katso noita korkeita
vuoria, miten mahtavina ne kohoutuvat taivasta kohti. Siellä,
tarkoitan, löytäisit terveytesi jälleen, siellä, missä rinta vapaammin
voi hengittää ja sydän sykkii iloisemmin, siellä missä tuoksuva
vuori-ilma ympäröitsee pakottavaa päätäsi virkistävällä viileydellä.
Ah, jospa olisimme siellä!" huokasi hän sydämmensä syvyydestä.

"Minäkin sinne tahtoisin, etenkin sinun tähtesi", oli vastaus. "Mutta
minusta tuntuu kuin tämä olisi maailmanmatkani pää."

Adelheid keskeytti hänet sanoen: "Älä anna sijaa tuollaisille
levottomille ajatuksille. Jumala on hyvin armollinen, hänelle ei mikään
ole mahdotonta. Hänen kädessään on sinun henkesi."

Hän nyökäytti päätänsä. "Jumala on hyvin armollinen, sen olet monta
kertaa lukenut kirjastasi, ja minä siunaan sinua siitä. Sillä nyt
tiedän, että hän on armollinen minullekin, joskin hän tahtoo minua
muuttamaan toiseen kotiin, joka ei ole tässä ihanassa maassa. Olethan
itse sanonut minulle, että siellä ei ole mitään kipua enää! Minä
tunnen, että pää parkani ei enää milloinkaan parane -- eipä edes
alppimaassa. Minun tulee sääli sinua, kalleimpani, kun minun täytyy
jättää sinut yksin. Sinä olet ollut iloni ja riemuni, elämä sinun
kanssasi on ollut minulle sanomaton onni. Et ole milloinkaan tuottanut
minulle mitään murhetta, ainoastaan hyvää olet tehnyt. Mutta jos
taivaallinen Herramme toisin tahtoo kuin me, niin tottahan meidän
tottelevaisina täytyy taipua hänen tahtonsa mukaan? Sen olet minulle
opettanut kalliista raamatustasi."

Adelheidin kyyneleet vuotivat. "Sinä olet oikeassa", sanoi hän.
"Meidän täytyy nöyrinä taipua Jumalan tahtoon. Kuitenkin minä toivon.
Yön hiljaisuudessa olen rukoillut henkesi puolesta, ja Jumala on
armollinen. Hän voi auttaa sinua."

Lothar katsoi rakkaasti puolisoonsa, mutta ei sanonut mitään. Pian hän
väsyneenä vaipui hiljaiseen uneen.

Enemmän kuin ennen milloinkaan oli Waltrud nyt rakastetun
hallitsijattarensa turvana ja lohdutuksena. Aina hän pysytteli
sairashuoneen läheisyydessä ja kuunteli sairaan vähintäkin liikettä.
Paljon hänkin oli viime aikoina saanut kokea. Usein hän ajatteli
vanhan juutalaisen rauhallista loppua ja kiitti Jumalaa, joka oli
antanut hänelle armonsa. Mutta enimmiten hänen ajatuksensa viipyivät
levottomina sairaan kuninkaan ja hänen uskollisen hoitajattarensa
luona. Hän ei voinut toivoa kuten Adelheid, sillä hän oli huomannut
lääkärien levottomat ilmeet, kun he välistä kulkivat puutarhassa ja
hiljaa keskustelivat keskenään. He tiesivät, että kohtaus uudistuisi
jälleen. Myöskin Waltrud oli kuullut tästä kuiskattavan. Hänen
sydämmensä oli raskas. Ah, mielellään hän olisi antanut oman henkensä,
jos hän sillä olisi voinut pelastaa rakkaan kuningattaren puolison!
Mutta muuta hän ei voinut tehdä heidän puolestaan kuin huolehtia ja
rukoilla, ja sitä hän teki yöt päivät.

Muutama viikko oli vierinyt. Ihana toukokuun päivä joutui iltapuolelle,
ja suloinen oli luonto. Vielä auringonsäteet kultasivat vuorten
huippuja ja leikkivät hopeankirkkaassa lähteessä, joka solisi ja porisi
puistossa. Ihanat tuoksut levisivät tuhansista kukkanupuista, puissa
linnut laulelivat iltalaulujansa, ja myrttilehdosta kuului satakielen
suloista liverrystä. Kaikkialla eloa ja iloa!

Mutta sisällä kuninkaankartanossa oli äänetöntä ja raskasta. Hiljaa
liikkuivat palvelijat edestakaisin, monet ahvettuneet kasvot
värähtelivät surusta, ja monesta silmästä vieri kyyneleitä. Myöskin
uskollinen bolognalainen lääkäri itki. Koko hänen lääkäritaitonsa
ei ollut kyennyt varjelemaan kuninkaan nuorta, vielä vuosi sitten
kukoistavaa elämää kuolemalta. Se oli jo kadonnut iäisyyden mereen.

Satakielen suloinen laulu, jota nuori kuningas niin usein ja mielellään
oli kuunnellut, kaikui aina siihen huoneeseen asti, missä hän makasi,
mutta hän ei sitä enää kuullut. Hän ei enää katsellut kevään ihanuutta,
ei kullanhohtavaa aurinkoa, joka häntä niin usein oli virkistänyt. Hän
ei nähnyt uskollistensa kyyneleitä ja surua. Hänen silmänsä olivat
iäksi sulkeutuneet.

Waltrud seisoi paarien luona, ja hänen kyyneleensä virtailivat
lakkaamatta. Siinä lepäsi kuningas kädet ristissä, kaunis pää vähän
sivulle päin kääntyneenä, hiljaa ja rauhallisena kuten nukahtanut.
Jaloilla kasvoilla väikkyi lapsellisen iloinen ja onnellinen hymy,
ja tytön mielestä hän oli sen näköinen kuin ennen, jolloin hän
nuorukaisena oleskeli Colombierissa. Pitkien kärsimysten perästä oli
vihdoinkin levon aika koittanut, ja hiljaa hän oli nukahtanut, kuten
väsynyt lapsi isänsä helmaan.

Kuninkaan kuolinsijan ääressä oli hänen nuori vaimonsa polvistuneena,
ääneti ja ilman kyyneleitä, särkynein sydämmin, murtuneena sielun ja
ruumiin puolesta. Hän ei tietänyt enempää kuin kuollutkaan siitä, mitä
hänen ympärillään tapahtui. Hänelle oli koko maailma tyhjä, kuten suuri
hautapaikka. Ei yhtään valonsädettä välkähtänyt, kaikki näytti hänestä
pimeältä ja kolkolta. Vielä hän ei voinut tätä kovaa kohtaloa ottaa
vastaan Jumalan kädestä eikä omistaa sitä lohdutusta, joka sanassa on
luvattu kaikille murheellisille ja raskautetuille.




YHDEKSÄS LUKU

Jumalattomien neuvot


Lotharin maalliset jäännökset oli palsamoittu ja pantu Mailandin
kirkkoholviin. Maassa vallitsi kaikkialla syvä suru rakastetun
kuninkaan kuoleman vuoksi, ja yleisesti kovin säälittiin nuorta leskeä,
joka nyt oli yksin ilman turvaa vieraassa maassa. Tätä asian puolta hän
itse ei alussa ajatellut; koko hänen mielensä oli vain kiintynyt siihen
katkeraan murheeseen, joka häntä oli kohdannut. Waltrud ja lääkäri
katselivat häntä levottomina. "Jospa hän edes saattaisi itkeä!" sanoi
lääkäri. "Tuo äänetön jäykkä suru kuluttaa hänen elinvoimaansa. Meidän
täytyy toimittaa hänet pian kotiinsa Paviaan."

Ja kyyneleet tulivat, kun hän jälleen oli kotona ja ensi kerran astui
rakkaan vainajan työhuoneeseen. Kaikki oli siellä samassa kunnossa,
mihin hän oli sen jättänyt. Silloin tuli lesken mieleen muisto
entisistä onnellisista ajoista. Hän vaipui siihen tuoliin, jossa hänen
puolisonsa tavallisesti oli levähtänyt, nojasi päänsä uskollisen
Waltrudin rintaa vasten ja itki kauan kuten lapsi. Hän oli nyt päässyt
jäykkyydestään ja virkosi elämään jälleen, joskin hän vielä muutamia
viikkoja oli avuton ja uupunut.

Nyt hän saattoi puhua Waltrudin ja lääkärin kanssa vainajasta ja ottaa
lohdutusta vastaan Jumalan kalliista sanasta. Nyt hän jo myöskin voi
kiittää uskollisiansa siitä rakkaudesta, jota he olivat osottaneet
kuninkaalle, ja ajatella miten hän heitä palkitsisi ja ilahduttaisi.

Mutta vielä hän ei voinut Jumalan voimallisessa kädessä nähdä
rakastavan Isän kättä. Tosin hän kyllä koetti unhottaa itsensä ja
surunsa voidaksensa palvella muita. Näin oli hän nähnyt äitinsä
tekevän, kun isä kuoli. Mutta olihan tämä tapaus toisenlainen. Äidin
suru ei ollut niin katkeraa, sillä isää ei temmattu pois nuoruuden
kukoistuksessa, eikä kateellisten kavaluus häntä vienyt ennenaikaiseen
hautaan. Juuri tämä seikka, että vainaja pahojen ihmisten kautta
menetti henkensä, oli katkerin pisara hänen kärsimyksensä kalkissa,
ja nyt hän käsitti, kuinka sanomattoman vaikeata oli antaa anteeksi
vihollisillensa. Vielä hän ei voinut sanoa: "Isä, anna heille anteeksi."

Sitä ei myöskään Waltrud voinut. Niitä kohtaan, jotka pahuudessaan
olivat tuottaneet rakastetulle kuningattarelle syvintä sydänsurua,
tunsi hän suurempaa katkeruutta kuin konsanaan omia vihollisiansa
kohtaan. Adelheid ja Waltrud eivät keskenään paljon puhuneet näistä
asioista; he tahtoivat säästää toistensa sisimpiä tunteita, eivätkä
sentähden koskeneet kipeään haavaan. Uskollisesti he täyttivät
velvollisuuksiaan ja rukoilivat Herraa, jota he molemmat tahtoivat
palvella, että hän opettaisi heitä käymään hänen teitään.

Adelheid rupesi taas ajattelemaan alamaisiaan ja neuvottelemaan
uskottujensa kanssa. Silloin vasta hänelle selveni, mikä raskas taakka
painoi kansaa. Sellainen huhu levisi, että Berengar kruunauttaisi
itsensä kuninkaaksi. Hovin jalosukuiset ylimykset olivat jo varhemmin
kuulleet siitä, mutta he niin säälivät nuorta leskeä hänen surussaan,
etteivät siitä mitään maininneet. He luulivat sitäpaitsi, ettei
Berengar uskaltaisi näin tehdä, kun Lothar vielä tuskin oli ennätetty
haudata, ja kun vielä lisäksi kansa suosi hänen puolisoansa. Ei
myöskään Adelheid, asiasta kuultuansa, pitänyt mahdollisena tällaista
hävytöntä menettelyä rajakreivin puolelta.

Mutta he erehtyivät. Äkkiarvaamatta nähtiin Berengar ja joukko
asestettuja miehiä Pavian porttien edustalla. Hän pyysi vaativalla ja
uhkaavalla tavalla, että hänelle portit avattaisiin, ja ellei sitä
hyvällä tehtäisi, niin hän tulisi väkisin ja ankarasti rankaisisi
tottelematonta kaupunkia, sillä nyt oli hän muka ainoana hallitsijana
ja valtijaana.

Hämmästyneinä ylimykset tämän kuulivat ja kerääntyivät kuningattarensa
ympärille neuvottelemaan. Vastustamisesta ei ollut mitään hyötyä, sen
he kaikin käsittivät. Myöskin oli Berengarilla kuninkaallisen vallan
toimeenpanijana oikeus käydä kaupunkeja katsomassa, ja ennen kaikkea
tahtoi kuningatar välttää verenvuodatusta. Senvuoksi hän lähetti
Berengarille sellaiset terveiset, että kuningatar käskee avata hänelle
kaupungin portit ja pyytää häntä tulemaan sinne vieraana, mutta itse
hän ei syvän surunsa vuoksi voi ottaa häntä vastaan.

Riemukulussa Berengar nyt ajoi kaupunkiin ja käyttäytyi siellä
itsevaltiaan tavoin, ilmoitti teeskennellyn valittelunsa kuninkaan
kuoleman johdosta ja selitti, että hän ainoastaan maan parhaaksi
tahtoi kruunauttaa itsensä kuninkaaksi niin pian kuin mahdollista.
Maan korkea-arvoisimmat henkilöt eivät olleet hänen kanssaan yhtä
mieltä. He arvelivat, että ensin tuli kysyä ja ottaa huomioon, mitä
kuningatar ajatteli asiasta. Mutta juuri tätä tahtoi rajakreivi
välttää. Sen vuoksi hän ilman pitkiä mutkia lähti Willansa ja
poikansa Adalbertin kanssa pyhän Mikaelin kirkkoon. Siellä hänen
käskystään eräs mukana tuotu piispa juhlallisesti pani hänen päähänsä
sen kuuluisan rautakruunun, jonka hurskas kuningatar Theodolinda
yli kolmesataa vuotta takaperin oli antanut valmistaa. Hän oli
viekkaudella ja vilpillä hankkinut kruunun Monzan luostarista, jossa
se säilytettiin, siten että ei Adelheidillä eikä hänen uskotuillaan
ollut siitä vähintäkään aavistusta. Samalla kertaa myöskin Berengarin
puoliso Willa kruunattiin kuningattareksi ja heidän poikansa Adalbert
hallitsijakumppaniksi.

Tällä tavoin olivat nuo kunnianhimoiset ihmiset saavuttaneet
päämääränsä, ja kuningaskunnan kohtalo oli ratkaistu. Adelheid ei
salannut mielipahaansa, ja myöskin korkeat viranomaiset lausuivat
ilmi tyytymättömyytensä; vieläpä uhkauksiakin kuului noita röyhkeitä
valtaistuimen kaappaajia vastaan. Tämä tuli Berengarin korviin. Arka
ja pelkuri kuin oli, kuten kaikki salakavalat, säikähtyi hän tästä
puheesta. Willa koetti häntä lohduttaa. Lothar ei ollut jättänyt
mitään testamenttia jälkeensä, ja Lombardiassa ei kuninkaan arvo
ollut laillisesti perinnöllinen. Muuten Adelheid kyllä olisi vaatinut
perintöoikeutta hänen ja Lotharin tyttärelle. Tämä oli kyllä osaltaan
rauhoittavaa tuolle jumalattomalle miehelle, mutta myöskin pelottavaa,
sillä kansa rakasti Lotharin leskeä, jollei hän edes ulkonaisen
oikeuden varjoa saanut toimilleen, niin saattoi vaara häntä uhata.

Taaskin hänen puolisonsa tähän tiesi neuvon. Jos heidän poikansa
Adalbert ottaisi puolisokseen nuoren lesken, silloin ei kukaan voisi
estää häntä omistamasta kuninkaan arvoa.

Tällä välin eleli Adelheid linnassa hiljaisuudessa itsekseen.
Hiljakseen hän myöskin hoiti velvollisuuksiansa, sillä vielä oli
hänen sydämmensä surua täynnä kaivatun vainajan tähden, eikä hänellä
ollut vähääkään aavistusta niistä juonista, joita hänen vahingokseen
punottiin.

Silloin tuli uusi kuningas eräänä päivänä, viikkokausia pääkaupungissa
oleskeltuaan, suuren seurueen saattamana linnaan ja pyysi kohteliain
sanoin pääsyä kuningattaren puheille. Hänellä oli muka tärkeitä asioita
esitettävänä ennen lähtöänsä. Vastenmielisesti Adelheid suostui
pyyntöön; hän tiesi hyvin, ettei Berengar olisi kieltoa totellut.
Tottunut kuin hän oli hillitsemään itseänsä, otti hän muutamien
jalosukuisten henkilöiden läsnäollessa epämieluisan vieraansa vastaan.

Teeskennellyin sanoin puhui Berengar ensin osanotostaan kuningattaren
suureen suruun. Mutta Adelheid keskeytti hänet heti.

"Mitä minusta tahdotte? Minä toivon, että puhutte asianne lyhyesti!"

"Pyydän vain, että autatte meitä tekemään kansan levolliseksi ja
onnelliseksi. Te seisotte yksinänne ilman suojaa. Lesken asema on
vaikea. Tahdotteko ottaa avioksenne poikani Adalbertin? Silloin tulee
rauha maahan ja te olette turvattu."

Adelheid oli kohoutunut pystyyn kuninkaalliselta valtaistuimeltaan.
Uljaana ja suorana seisoi hän siinä, suuttumuksen puna hehkui hänen
kasvoillaan, silmät säkenöivät tulta, ja hän ojensi käskevästi oikean
kätensä. Hän oli näöltään kuin koston jumalatar, ja tuo pelkuri mies
vapisi.

"Sellaista sinä uskallat minulle esittää! Lähde täältä! En koskaan
rupea sinun perheesi kanssa mihinkään liittoon! Kuuletko, en
milloinkaan! Sen tässä pyhästi lupaan uskollisteni läsnäollessa."

Sitten hän käänsi selkänsä Berengarille ja lähti ylevänä pää pystyssä
ulos salista.

Berengarin katse, täynnä myrkyllisintä vihaa, seurasi häntä.

"Minä pakotan sinut taipumaan", ähkyi hän hampaitaan purren.
Kumartamatta hän poistui, koston tuumat mielessään.

Kuningattaren uskolliset ylimykset pelkäsivät Berengarin kamalaa
katsetta. Hetken he seisoivat liikkumattomina ja ääneti; vihdoin eräs
heistä sanoi hiljaa: "Tässä ei ole muuta pelastusta kuin kiireinen
pako."

Kuningatar oli vetäytynyt omaan huoneeseensa ja kertoi siellä
Waltrudille, niitä oli tapahtunut.

"Se hävytön!" huudahti uskollinen tyttö suuttuneena. "Mutta
hallitsijatar, sinun täytyy lähteä pois täältä. Nuo jumalattomat
ihmiset eivät kammo mitään pahojatekoja. Et ole koskaan hengestäsi
varma, niin kauan kuin asut Italiassa."

Adelheid pudisti päätään. "Minä en pelkää."

Silloin tyttö lankesi polvilleen hänen eteensä, katsoi kyynelsilmin
häneen ja rukoili palavalla sieluntuskalla: "Salli kehoitustemme
vaikuttaa sinuun, oi kuningatar! Älä usko, että nuo jumalattomat sinua
säästävät, koska he eivät säästäneet kuningastakaan. Ajattele äitiäsi,
ajattele tytärtäsi!"

Nyyhkyttäen hän syleili hallitsijattaren polvia, ja tytön
mielenliikutus koski voimakkaasti kuningattaren sydämmeen.

Lähimmässä huoneessa aatelismiehet odottelivat kuiskaten keskenään,
kunnes kammariherra pyysi päästä kuningattaren puheille. Hänkin
innokkaasti kehoitti kuningatarta jättämään kaupungin. "Ei kuitenkaan
ennen yön aikaa", varoitti hän. "Me koetamme kaikki valmistautua, rouva
kuningatar. Älä pelkää. Luotettava joukko on sinua seuraava. Mutta
paeta sinun täytyy, pois Italiasta!"

Silloin Adelheid ymmärsi, että vaara oli suuri, ja myöntyi. Kaikessa
hiljaisuudessa valmisteltiin matkaa. Yön tultua vaunut ajoivat
ulos Pavian porteista. Niissä istui kaksi hunnutettua naista, ja
edelläratsastaja ohjasi kulun sille tielle, joka vei alppimaata kohti.
Aina tuon tuostakin tuli metsästä esiin joku ratsastaja, joka liittyi
seurueeseen aivan hiljaa. Heidän hevostensa kaviot olivat pehmeään
kääreeseen kiedotut, jotta ei kapsetta kuuluisi.

Näin he siis kulkivat äänettömästi ja kiireesti eteenpäin yöllä.
Adelheid nojautui Waltrudiin niin kiinteästi kuin suinkin. Oi miten
hänen väsynyt sydämmensä halasi hänen rakastetun puolisonsa luo!
Ylhäällä kaareutui ihmeellisessä kirkkaudessaan pilvetön tähtitaivas,
ja hän katseli lakkaamatta korkeuteen. Siellä Lothar nyt oli, missä
kaikki suru ja tuska on lopussa. Onnellinen hän! Ah, jospa hänkin,
yksin jäänyt Adelheid, pian pääsisi sinne!

Hänen ajatuksensa lensivät takaisin hänen lapsuudenpäiviinsä, jolloin
hän istui äitinsä jalkain juuressa kuunnellen hänen kertomuksiansa
taivaan ihanuudesta, niinkuin pyhä kirja sitä kuvaa. Sitten hän
ajatteli Vapahtajan elämää ja muisteli miten suloisesti hän oli
lohduttanut murheellisia. Adelheid tunsi, että häneltä kaikki rohkeus
oli ollut poissa, että hän näinä viime aikoina oli ollut toivoton,
ja kaikki oli näyttänyt pimeältä. Nyt kun hän ajoi eteenpäin,
yläpuolellaan tähtikirkas taivas, avautui hänen sielunsa taas näkemään
taivaallista valoa, ja hiljaa ja lempeästi laskeutui lohdutus hänen
särjettyyn sydämmeensä. Tuntui ikäänkuin hän olisi kuullut äänen
sanovan: "Älä pelkää, sillä minä olen kanssasi!"

Jää oli murtunut. Adelheid saattoi taas lapsellisesti rukoilla Jumalaa,
joka häntä oli koetellut, ja uskolla ja luottamuksella puhutella
taivaallista Isäänsä.

Tämä oli se siunaus, jonka tuo pitkä levoton yö hänelle tuotti, ja
se pysyi yhä tallella, kun uudet kärsimykset häntä kohtasivat. Se
tapahtui piankin. Pakolaiset eivät vielä olleet ennättäneet rajalle,
kun Berengarin takaa-ajajat saavuttivat heidät ja veivät Veronaan,
miehet kahlehdittuina ja naiset vaunuissa ankarasti vartioituina.
Ainoastaan esiratsastaja pääsi pakoon ja kiirehti rajan yli viemään
sanaa kuningatar Berthalle hänen tyttärensä kohtalosta.

Näin loppui kuninkaantyttären ensimmäinen pakenemisen yritys.

       *       *       *       *       *

Berengarin linnassa Veronassa pidettiin molempia naisia vangittuina
Willan silmälläpidon alaisina. Muutama niukasti varustettu huone
osotettiin heille asunnoksi. Vangitut miehet oli pantu telkien taakse.

Ei kukaan tietänyt mitään kuningattaren kohtalosta. Hänen uskolliset
ystävänsä Paviassa luulivat hänen päässeen rajan yli onnellisesti ja
toivoivat, että hän jonkun ajan kuluttua palaisi takaisin Italiaan.
Ainoastaan pakoon päässyt etuvartija olisi voinut kertoa Berengarin
yöllisestä hyökkäyksestä, mutta missähän hän nyt olikaan? Olikohan hän
terveenä saavuttanut päämaalinsa, Burgundin kuningattaren hovin? Tämä
oli kysymys, jota Waltrud usein mietti.

Adelheid oli tullut ihmeellisen levolliseksi. Nyt, kun hän itse
oli joutunut vihan ja vainon esineeksi, oli kalvava suru hänen
puolisonsa kuolemasta vähän hälvennyt. Rohkeasti hän vastusti häijyjen
hyökkäyksiä. Joka päivä Willa koetti suostuttaa häntä menemään
poikansa kanssa naimisiin ja siten ostamaan itsellensä vapauden.
Mutta kuningatar tiesi ja uskoi, että hänen henkensä ja vapautensa
oli korkeamman johtajan käsissä. Hän, joka hänet sisällisesti oli
vapauttanut pelosta ja epätoivosta, oli myöskin ulkonaisesti hänet
vapauttava, kun hänen aikansa oli tullut, sitä hän toivoi ja siihen hän
luotti.

Hänen luottamuksensa joutui kovalle koetukselle. Kun Willa näki,
etteivät mielistelyt eivätkä uhkaukset mitään vaikuttaneet, rupesi tuo
jumalaton nainen ruumiillisesti häntä kiusaamaan. Hän riisti häneltä
kaikki kalleudet, jotka hän oli ottanut mukaansa paetessaan, mutta kun
ei sekään auttanut, yltyi hän eräänä päivänä niin vihansa vimmaan, että
antoi kuningattarelle nyrkiniskun vasten kasvoja ja sen jälkeen vihasta
puhkuen riensi huoneesta pois.

Waltrud tuli sisälle ja näki hallitsijattarensa kuolonkalpeana.
Pelästyneenä kyseli hän syytä tähän, mutta Adelheid ei kertonut.
Silloin tyttö päätti, ettei hän milloinkaan eriäisi kauas
kuningattaresta, vaan pysyisi aina häntä kyllin lähellä, joutuakseen
avuksi, jos tarve vaatisi.

Jota levollisemmaksi ja järkähtämättömämmäksi Adelheid tuli, sitä
raivoisammaksi kävi häijyn Willan viha. Palvelijattariensa joukossa
oli hänellä yksi, joka pahuudessa oli melkein hänen oma veroisensa ja
joka suorastaan nautti kuningattaren kärsimyksistä. Eräänä aamuna nuo
molemmat naiset tulivat hiljaa kuningattaren kammioon, ja pitääksensä
Waltrudin loitolla, salpasi palvelijatar hänen huoneeseensa vievän
oven. Tänään nyt oli asia ratkaistava, niin oli Willa päättänyt. Hän
alkoi puhua:

"Poikani Adalbert on tullut tänne viettämään häitänsä. Hän on väsynyt
pitkälliseen odotukseen. Ylhäällä salissa hän odottaa papin kanssa,
joka teidän liittonne siunaa. Alistu siis tähän, sillä vastustus ei
mitään hyödytä, se olisi suoraa tyhmyyttä. Anna myöntävä vastaus, niin
elämä täynnä iloa ja riemua on edessäsi."

"Vastaukseni tunnet", sanoi kuningatar levollisesti. "Et sinä eikä
poikasi voi minun mieltäni muuttaa. Minä pyydän sinua jättämään minut
rauhaan, sillä vaivasi ovat ihan turhia."

"Sinulla on täällä aivan liian hyvä olla", sanoi tuo häijy nainen.
"Luuletko, ettei meillä ole ahtaita vankilakomeroita, joihin ei
aurinkoa eikä kuuta näy? Semmoisissa kaikkein kovimmatkin pehmenevät.
Moni on siellä yhdellä tai toisella tavalla parantunut ynseydestään."

Kamalasti hänen silmänsä paloivat. Mutta Adelheid sanoi: "Sinä et tee
minulle mitään pahaa. Olethan sinä puoliso ja äiti, ja minä ajattelen,
että sinunkin sydämmessäsi on parempia tunteita. Anna niiden tekojasi
johtaa." Sanat kuuluivat rukoilevilta, mutta tuo jumalaton nainen
vastasi niihin pilkallisella naurulla. Sähisten hän työnsi huuliltaan:

"Kunigunda, ota hänet kiinni!"

Silmänräpäyksessä oli palvelijatar tarttunut turvattomaan Adelheidiin
ja viskannut hänet lattialle kumoon. Kuningatar päästi äänekkään
hätähuudon, ja sen kuuli Waltrud. Hän syöksähti oven luo, mutta se
oli salvattu. Ikäänkuin kuoleman tuskassa voimakas tyttö ryntäsi ovea
vasten ja se avautui, sillä ruostunut salpa katkesi. -- Minkälainen
näky olikaan hänen edessään!

Lattialla makasi hänen hallitsijattarensa hajalle revityin hiuksin.
Hänen päällään oli polvillaan häijy Kunigunda, joka veti häntä tukasta,
ja Willa sotki onnetonta jaloillaan. Yhdellä hyppäyksellä oli Waltrud
kuningattaren vieressä ja iski voimakkaalla nyrkillään Willaa kasvoihin
niin ankarasti, että tämä lensi vasten seinää. Senjälkeen hän lujin
kourin tarttui palvelijattareen ja heitti hänet menemään kauas luotaan
kuten myrkyllisen käärmeen. Sitten hän lempeästi nosti lattialta
kuningattaren ja piti hänet syliinsä suljettuna, samalla korottaen
uhkaavasti oikean kätensä.

"Älkää koettakokaan enää toiste koskea häneen! Kuninkaalle olet antanut
kuoleman kalkin, sinä kelvoton; tahdotko myöskin murhata kuningattaren?
Pysykää loitolla hänestä, jos henkenne on teille kallis! Minun
käsivarteni on kyllin voimallinen lyömään teidät maahan."

Sankarittarena hän siinä seisoi, tuo kookasvartaloinen tyttö vihasta
säihkyvin silmin, uhkaavin liikkein ja kohotetuin käsivarsin.
Kuullessaan hänen sanansa oli Willa käynyt tuhkanharmaaksi. Miten oli
tuo vieras saanut tietää totuuden? Vauhkona hän väistyi, sillä Waltrud
näytti hänestä yliluonnolliselta olennolta. Kostoa puhkuen hän jätti
huoneen, ja Kunigunda seurasi häntä.

Silloin Waltrud yhä hellemmin painoi kuningattaren syliinsä ja
lohdutteli häntä lempein sanoin, kuten äiti lastaan. Molemmat he
odottivat kovia aikoja, eikä yhtään suojelijaa eikä auttajaa ollut
lähellä. Mutta yksi, joka kaitsee omiaan kuten silmäteräänsä, vartioi
myöskin näitä turvattomia naisia, ja häneen he hädässään luottivat.




KYMMENES LUKU

Syvyydessä


Ihanan Gardajärven kaakkoisella rannalla kohosi ulkonevalla
kallionkielekkeellä luja linna, jota nimitettiin Gardalinnaksi.
Sen muurit, huiput ja tornit kuvastuivat järven smaragdivihreisiin
aaltoihin. Kukistumattomalta, mahdottomalta valloittaa se näytti
katsojalle, sillä maan puolelta sitä suojasivat paksut muurit ja
vallit, ja toinen puoli ulottui järveen asti päätorneinensa, jota
aallot huuhtelivat yöt päivät. Torni oli kuin linnoitus kapeine
ikkunakomeroineen, jotka eivät olleet korkeammat eivätkä leveämmät
kuin tavalliset ampumareijät. Moni vanki oli täällä saanut viettää
pitkällistä surullista elämää, näkemättä enää milloinkaan päivän valoa.

Tuohon torniin oli Adelheid ja Waltrud viety, -- yön pimeydessä,
jotta ei huhu Berengarin ja Willan pahasta työstä leviäisi. He
olivat jo viikkoja istuneet alhaalla ahtaassa kosteassa huoneessa,
jonka lattia oli syvemmällä kuin järven pinta. Niin korkealla, ettei
sinne voinut ulettua, oli pieni aukko muurissa. Himmeä valo, joka
siitä kajasti, teki synkän, kamalan vankilan vielä pelottavammaksi.
Järven puoleista seinää pitkin tippui vesi lakkaamatta. Kostea oli
myöskin vankilan alaston multalattia. Vastapäätä ulkoseinää oli kaksi
kehnoa, huonoilla peitteillä varustettua olkivuodetta. Pöytä ja kaksi
keikkuvaa tuolia oli siellä -- eikä muuta mitään. Synkännäköinen
vanginvartija toi heille illoin aamuin vettä ja vähän ruokaa. Berengar
ja Willa tahtoivat salaisella, mutta varmalla tavalla päästä pelätystä
kilpailijattarestaan. He kyllä tiesivät, että näin kammottavassa
paikassa ja näin huonolla ravinnolla ei vahvemmatkaan voimat kauan
kestäisi.

Surulla näki Waltrud, miten hänen rakkaan hallitsijattarensa posket
päivä päivältä yhä kalpenivat, kätensä soukistuivat ja liikkeet
kävivät voimattomammiksi. Monta palaa hän säästi, jotta ne tulisivat
kuningattaren hyväksi. Mutta mitä se auttoi? Ravinto, joka heille
annettiin, riitti kunnolla tuskin yhdelle. Kun kuningatar nukkui,
otti uskollinen tyttö peiton omasta vuoteestaan, suojataksensa sillä
hallitsijatartansa, jotta hän ei niin paljon kärsisi kylmyydestä ja
kosteudesta. Itseänsä ei hän ollenkaan ajatellut.

Päivä päivältä ja myöskin öisin he aina kuulivat aaltojen
yksitoikkoisen loiskeen vankilan muuria vasten. Siten aika hitaasti
kului eteenpäin. Tosiaankin toivoton tila Italian kuningattarelle!
Mutta hän ei joutunut epätoivoon. Kovassa hädässään ja
sydämmentuskassaan hän huusi Herralle, jolta kaikki apu tulee, Israelin
vartijalle, joka ei nuku.

He lohduttivat toinen toistaan sillä, mitä he Jumalan sanasta olivat
säilyttäneet muistissaan. Niin, jopa ulkonaistakin lohdutusta he
löysivät lohduttomassa tilassaan. Sehän oli ikäänkuin pelastus, kun
heidän ei enää tarvinnut nähdä Willaa ja Berengaria. Elämä vankilassa
tuntui melkein siedettävämmältä kuin Veronan linnassa. Kapeasta
ikkunasta loisti aina silloin tällöin joku tähti heidän vankilaansa, ja
sen kirkkaus oli ikäänkuin tervehdys taivaasta. Nyt saattoi Adelheid
surunvoittoisella mielellä iloita siitä, että hänen rakastettu
puolisonsa oli ikuisiksi ajoiksi vapautettu kaikesta sydänhuolesta ja
tuskasta. Lujalla luottamuksella hän lakkaamatta rukoili vapahdusta
tästä kamalasta vankilasta -- kuinka ja millä tavalla, sen asian hän
jätti Jumalan haltuun. Ehkäpä Isän tahto oli pian ottaa hänet ylös
rauhan majoihin. Siihenkin hän mielellään oli valmis tyytymään.

Ainoastaan yksi asia painoi joskus raskaasti hänen mieltänsä, ja se
oli muisto hänen pienestä tyttärestään Emmasta. Oliko hän nyt isoäidin
luona? Mitään tietoja hän ei ollut heistä saanut, vaikka melkein
vuosi oli kulunut siitä, jolloin hän lähetti pienen lapsensa luotaan
Turinissa. Kuka olisikaan voinut hänelle tuoda tietoja tähän vankilaan?
Kukapa muu edes tiesi hänen kohtalostaan kuin ne, joitten vallassa hän
oli. Hän ei voinut muuta kuin laskea tämänkin surun isättömien Isän
sydämmelle.

Eräänä päivänä istuivat he molemmat vierekkäin surullisesti vaieten.
Silloin avattiin ovi tavattomaan aikaan, ja se, joka astui sisään, ei
ollut vanginvartija, vaan leveään taljaviittaan puettu mies. Piirteitä
ei voinut erottaa hämärän tähden.

"Herra olkoon kanssanne!" tervehti hän latinan kielellä. Pehmeä
ja sointuva oli hänen äänensä, ja se vaikutti aivan erikoisesti
vangittuihin, jotka eivät pitkään aikaan olleet kuulleet muuta kuin
vanginvartijan synkän ja raa'an äänen. Hengellinen mies hän oli
tervehdyksestä päättäen, ja puvusta arvaten luultavasti joku munkki.
Hänen tultuaan lähemmäksi he saattoivat erottaa, että hänellä oli
kalpeat laihat kasvot ja syvät silmät, jotka säälivästi katselivat
noita kahta vangittua naista.

"Kuka olet?" kysyi Adelheid. "Kuka laski sinut sisään ja mitä
määräyksiä meille tuot?"

"Olen munkki, vanki kuten te. Mutta minun koppini ei ole puoleksikaan
niin kehno kuin teidän. Jumalan rangaistus kohdatkoon niitä, jotka ovat
syösseet Italian kuningattaren tällaiseen hautaan!"

"Ystävältä sinä näytät. Oi sano, miksi tulit tänne?"

"Auttaakseni ja lohduttaakseni sinua, kuningatar, olen minä tullut.
Linnan päällikkö tietää, että tein sen; niin, hän on itse minut
lähettänyt tuomaan teille kirkon lohdutusta."

"Tähän asti se mies ei ole paljoakaan piitannut kuningattaren
hyvinvoinnista", muistutti Waltrud. "Katso ympärillesi, onko tämä hauta
-- joksi tätä oikein nimitit -- sen näköinen?"

Sanat kuuluivat katkerilta, ja munkki nyökäytti päätänsä.

"Kuitenkin hän, luullakseni, ajattelee teidän sielujenne parasta. Ehkä
hän on saanut käskyn Berengarilta, taikka ehkä hänen omatuntonsa on
hänet siihen vaatinut -- kukapa sen voi tietää? Eilen hän kutsutti
minut luoksensa ja puhui silloin sinusta, jalo rouva. Sinun tilasi,
sanoi hän, on kurja, ja minä sain tehtäväkseni esittää sinulle, että
käyttäydyt väärin, kun yhä yksipäisesti pysyt taipumattomana. Minun
piti kehoittaa sinua myöntymään Berengarin tahtoon. Niin kuuluivat
hänen sanansa, joita minä ääneti kuuntelin. Mutta parempaa lohdutusta
minä sinulle tuon, oi kuningatar, kuin tuollaisen kehoituksen, jota et
milloinkaan voi seurata. Aina siitä asti kuin jouduit näitten muurien
sisäpuolelle, on sydämmeni vuotanut verta niin usein kuin olen sinua
muistanut. Minä tulen ystävänä ja pyydän auttaa sinua sillä tavalla
kuin osaan ja kykenen."

"Kiitos sinulle!" sanoi Adelheid itkusilmin. "Ah jospa tietäisit, miten
hyvää sinun sääliväiset sanasi tekevät meille raukoille! Sen jälkeen
kuin tänne tulimme, emme ole kuulleet mitään muuta kuin vanginvartijan
raa'an äänen."

"Jos tahdot auttaa meitä", sanoi Waltrud, "niin pidä huolta siitä, että
kuningatar saa lämpimän peitteen, paremman vuoteen ja parempaa ruokaa."

"Koetan tehdä mitä voin", sanoi mies. "Linnan päällikkö ei näytä
pahalta eikä sydämmettömältä, mutta hän pelkää Berengaria. Minun
hän antaa kulkea muureilla ja pihoilla. Saanpa myöskin käydä
vankilakomeroissa ja puhua vankien kanssa. Hän ajattelee, että
veli Martti on mies, josta ei ole kenellekään vahinkoa. Kaikki
vahtisotamiehet tuntevat minut, eivätkä sano minulle mitään. He
kuuntelevat mielellään, kun puhun heille."

"Miksi olet vangittuna? Vaikea minun on uskoa, että sinä olisit mitään
ilkityötä tehnyt", sanoi kuningatar.

Munkki hymyili. "Olin oppineen Luitprandin ystävä ja toveri. Hän eleli
kauan kuningas Hugon hovissa ja sitten meni Berengarin tuo. Tiedäthän,
että hekin nyt ovat joutuneet keskinäiseen epäsopuun?"

"Kuulin siitä puolisoni kautta. Mailandissa näin hänet tuossa
onnettomassa juhlassa."

"Niin", jatkoi veli Martti, "silloin hän äänekkäästi julisti sinun
ja kuningas Lotharin kiitosta. Pian sen jälkeen hän joutui kinaan
Berengarin kanssa. Luitprand pakeni, ja vihastunut rajakreivi kohdisti
suuttumuksensa minuun, pakolaisen ystävään. Siitä syystä jouduin tähän
linnoitukseen."

"Missä Luitprand nyt oleskelee?"

Veli Martti kohautti olkapäitään. "Ehkä Saksassa; missäpä hän muualla
olisi turvassa Berengarin vihalta? En ole sittemmin kuullut hänestä
mitään."

"Sinä kärsit viattomasti kuten mekin", sanoi kuningatar. "Toivon
kuitenkin, että suuri taivaan Herra voi meidät vapahtaa vankeudestamme."

"Sinä puhut totta, kuningatar", sanoi munkki. "Minäkin luotan lujasti
häneen ja uskon, että hän meidät pelastaa. Älkää kadottako rohkeuttanne
ja uskoanne, huomenna tulen takaisin."

Hän tulikin jälleen, ja vangitut iloiten tervehtivät häntä. Puhuessaan
hän tutkivasti tarkasteli vankikomeroa. Vihdoin hän veti taskustaan
mittanuoran ja rupesi mittaamaan vankilan korkeutta ja leveyttä.
Ihmetellen naiset sitä katselivat. Kun hän oli lopettanut työnsä, pisti
hän jälleen mitan taskuunsa ja sanoi: "Odottakaa huomiseen. Jos minun
toimeni täällä teitä ihmetyttää, niin älkää kuitenkaan tänään mitään
kysykö. Herra olkoon kanssanne!"

Niin hän sitten lähti, ja molemmat naiset jäivät keskenään tuumimaan
ja arvelemaan, mitä tämä kaikki merkitsi. Peitteen hän oli tuonut
kuningattarelle, ja siitä Waltrud iloitsi, sillä yöt olivat kovin
kylmät tässä kosteassa holvissa.

He eivät tietäneet mistä se johtui, että heidän sydämmensä tänään oli
niin täynnä toivoa. Eivät he koskaan olisi voineet uskoa kokevansa
sellaista iloa näitten vankilamuurien sisäpuolella. Mutta heille oli
yksinäisyydessään kylliksi ilon syytä, kun saivat nähdä ystävälliset
kasvot ja kuulla osaaottavia sanoja. Molemmat kiittivät Herraa, joka
yössä ja pimeydessä antoi ystävällisen tähden loistaa heille.

Täynnä uteliaisuutta he odottivat munkin tuloa seuraavana päivänä. Hän
astui sisään ystävällisesti tervehtien, ja kun hän oli lohduttanut
vankitovereitansa hurskailla ja ymmärtäväisillä sanoilla, jatkoi hän:
"Ja nyt työhön. Katsokaa tätä asetta." Se oli sorkkarauta, jonka hän
oli ottanut esiin taskustaan, tukeva, hyvin hiottu ase. He katsoivat
häneen kysyvästi, ja hän jatkoi:

"Eräs linnanpäällikön renki hankki tämän minulle. Mies oli minulle
kiitollinen lääkkeestä, jonka hänelle annoin pahanlaatuista
haavaa varten. Tiedättehän, että me munkit tunnemme kaikenlaisia
lääkkeitä, joita käytämme kansan hyväksi. Tämä rauta on minulle hyvin
tarpeellinen."

Hänen äänensä alentui hiljaiseksi kuiskeeksi, kun hän jatkoi:

"Minä tahdon vapauttaa teidät. Kyllä muurit ovat paksut ja lujat, mutta
kuitenkin toivon onnistuvani, vaikka siihen kyllä kulunee aikaa."

Waltrud oli hypähtänyt pystyyn ja jännittyneenä kuunnellut; nyt hän
sanoi: "Sinä aiot lävistää seinämuurin, jos oikein sinut ymmärrän.
Mutta sano, mitä olemme voittaneet, jos pääsemmekin pihalle? Vahvat
muurit ympäröitsevät linnaa ja pihoja."

"Kaikkea olen ajatellut ja punninnut. Tietenkään ei meitä paljoa
auta, jos pääsemme tämän muurin läpi", sanoi Martti, "ellen kaiva
maanalaista käytävää, joka ulottuu vallien ulkopuolelle. Ainoastaan
siinä tapauksessa on pako mahdollinen."

Kuningatar hengitti raskaasti. "Sinä ajattelet mahdottomuuksia! Mitenkä
sinä voisit sellaista saada toimeen, sinä yksin tuolla aseella?"

"Vasaran tuon mukaani huomenna ja ehkä myöskin kuokan. Guido renki on
uskollisesti minuun kiintynyt."

"Ja minä autan sinua", sanoi Waltrud päättävästi. "Rohkaise mielesi,
kuningatar! Vaikea on tehtävä, mutta suuri taivaan Herra ei jätä meitä
yksin. Minä luotan lujasti siihen, että hän meitä auttaa."

"Sinä puhut totta, tyttö", vakuutti veli Martti. "Luottakaamme häneen,
joka pelasti Danielin jalopeurain kuopasta ja päästi kolme miestä
elävänä tulisesta pätsistä. Hän on auttava meidätkin tästä vankilasta.
Rukoilkaamme häntä, ennenkuin alotamme työmme!"

He polvistuivat kostealle lattialle, ja munkki lausui hartaan
uskonrukouksen, pyytäen että Jumala antaisi hänelle voimaa, viisautta
ja armoa pelastaa nämä onnettomat heidän vankeudestaan.

Työ alkoi. Erääseen pimeään nurkkaan, johon ei ainoatakaan valon
välkettä voinut tunkea ylhäällä olevasta kapeasta ikkunaraosta,
tungettiin rauta-ase maanpinnan tason kohdalle. Mitä tarkimmin oli
Martti mitannut holvin syvyyden ja sen mukaan tehnyt laskelmansa. Kun
muurin murros kerran oli valmis, täytyi maanalainen käytävä kaivaa
ihan suoraan itää kohden. Myöskin ulkona valleilla hän oli toimittanut
mittauksia ja etevien mittausopillisten tietojensa avulla tarkasti
suunnitellut tien siihen ainoaan paikkaan, mistä heille oli mahdollinen
päästä vaaratta ulos päivänvaloon.

Kuten he olivat ennaltaan arvanneet, oli tässä kova työ munkille ja
Waltrudille. Muutama viikko kului, mutta vielä ei tuo paksu muuri ollut
läpimurrettu. Basalttikivi oli tavattoman kovaa, ja munkin työaseet
heikot. Ei hän myöskään uskaltanut työskennellä kauan kerrallaan,
sillä hän pelkäsi, että hänet huomattaisiin. Täytyi menetellä erittäin
varovaisesti. Usein Adelheid vavahti, kun vasaranlyönnit kaikuivat
holvissa. Eivätköhän ne voineet kuulua myöskin vartijan korviin,
ilmaisten koko yrityksen? Silloin he olisivat hukassa! Innokkaasti he
rukoilivat Vapahtajaa Jeesusta Kristusta, että hän heitä suojelisi ja
antaisi heidän vaikean työnsä onnistun.

Ja se päivä tuli, jolloin Martti saattoi ilmoittaa: "Suuri kivi on
irrallaan! Nyt on vain pieni jäljellä, ja sitten on muurinaukko vapaa!"
Oi, miten kuningattaren sydän sykki kiitollisuudesta ja iloisista
toiveista! Tähän asti oli Jumalan suojeluksessa kaikki onnistunut. Ei
kukaan aavistanut, mitä nämä kolme olivat uskaltaneet yrittää tuolla
pimeässä holvissa. Vanginvartijan silmät olivat olleet kuin sokeat.

Vaikein asia oli vielä jäljellä. Aukko muurissa oli juuri niin suuri,
että yksi ihminen kerrallaan pääsi siitä ulos. Nyt oli maanalainen
käytävä kaivettava. Rohkeasti Martti alkoi työnsä. Waltrud levitti
irtikaivetun mullan vankilan lattialle ja polki sen kiinteäksi
jaloillansa. -- Työ oli pitkällinen ja vaivalloinen. Kesti kuukausia,
kunnes Martti ilmoitti, että hän nyt epäilemättä oli saavuttanut
määränsä. Käytävän äärimmäisestä päästä hän jo kuuli laineitten
loiskeen vasten rantaa. Mittaukset pitivät yhtä hänen laskujensa
kanssa. Käytävä loppui muutamia jalkoja alemmaksi maanpintaa. Viimeinen
murros oli tehtävä vasta aivan paon edellä, sillä muuten koko hanke
olisi voinut tulla ilmi.

Kevät oli siirtynyt kesän tieltä. Silloin oli työ saatu valmiiksi ja
pakopäivä määrätty. Sykkivin sydämmin Adelheid ja Waltrud odottivat
munkkia. Oli ilta. Hetki, jolloin vanginvartija toi heille ruokaa,
oli mennyt ohitse. Linnassa kaikki lepäsivät; ainoastaan vartijat
käytävissä ja valleilla nojautuivat siellä täällä muureihin tai
kulkivat edestakaisin vastustaaksensa uneliaisuuttansa. Martti oli
kopissaan, jonka ovi aina pidettiin lukitsematta. Hän kuunteli --
käytävissä oli äänetöntä. Silloin hän hiljaa hiipi ulos. Pimeyden
suojassa hän pääsi kuningattaren vankikomeron luo, joka oli suljettu
ainoastaan raskaalla rautasalvalla. Ei kukaan nähnyt häntä, kun hän
sysäsi pois salvan ja astui komeroon.

Täällä naiset olivat matkavalmiina. Silloin Martti pani kätensä ristiin
ja rukoili lyhyesti. Naiset seurasivat hänen esimerkkiään. Sitten hän
sanoi hillityllä äänellä: "Jumalan nimessä uskaltakaamme yrittää, jalo
rouva! On kyllä vaivalloista kontata käytävän läpi, sillä se on ahdas
ja pimeä; mutta älkää pelätkö, minä käyn edellä, sinä seuraat minua,
rouva kuningatar, ja sinä Waltrud tulet viimeiseksi."

Munkki ryömi käytävään, ja molemmat naiset seurasivat häntä sillä
tavalla kuin hän oli määrännyt.

Kuinka vaivalloinen heidän pakotiensä oli, sitä he eivät olleet
voineet ennakolta kuvitella. Niin ahdas oli käytävä, että aikaihminen
töintuskin pääsi läpi tunkemaan. Seinien hankautumisesta multa
irtaantui, kerran niin suuressa määrässä, etteivät ainoastaan
naiset säikähtäneet, vaan jo munkkikin pelkäsi, että he elävältä
hautautuisivat. Ilman puutteesta he tuskin kykenivät hengittämään.
Lakkaamatta he huusivat Herralta apua, vaikka heidän ääntänsä ei
kuulunut.

Kuinka kauan he olivat olleet tässä pimeässä käytävässä, sitä he eivät
tietäneet, mutta se tuntui heistä ikuisen pitkältä ajalta. Kuningatar
oli kadottamaisillaan kaiken tajuntansa ja luuli jäävänsä sinne
pyörtyneenä makaamaan. Silloin yhtäkkiä raikas ilmanpuuska lehahti
häntä vastaan. Munkki oli murtanut viimeisen maakappaleen, joka erotti
nämä raukat vapaasta ilmasta. Vielä muutama työntäys raudalla, ja pääsy
ulos oli vapaa.

Martti seisoi jo ylhäällä maan pinnalla. Varovasti hän tarttui
kuningattareen ja veti luokseen ensin hänet, sitten Waltrudin.

He olivat päässeet maankielekkeelle, joka ainoastaan kuumana
vuodenaikana ei ollut veden peitossa ja siten nyt muodosti jonkinlaisen
niemen. Siinä he seisoivat, nuo molemmat naiset, hengittäen syvin
siemauksin raitista ilmaa, joka lempeänä leyhyi järveltä ja
virvoittavasti hyväili heidän kasvojansa. Oi miten kauan he olivat
kaivanneet ilmaa! He eivät milloinkaan ennen olleet käsittäneet, kuinka
suuri aarre se on.

Mutta munkki kiihotti heitä kiirehtimään. Äänettömästi ja varovaisesti
he hiipivät pitkin kapeata polkua muurin vierustaa myöten, sillä nyt
oli musta yö ja heille edullinen liikunta-aika, vaikka samalla myöskin
vaarallinen, sillä ainoakin harha-askel olisi voinut syöstä heidät
noihin tummiin, tuntemattomiin aaltoihin, jotka hiljaa loiskivat
kallioita vasten. Martti kulki edellä ja naiset vapisten ja rukoillen
hiljaa perässä, pitkin vallien ulkosivua, tuskin jalan levyisellä
polulla.

Nyt he ovat loppupäässä, järvi, joka tässä on vain muutaman jalan
levyinen, erottaa heidät vielä vapaudesta, ja tässä on tehtävä vaikea
hyppäys. Martille se jo on onnistunut. Nyt hän seisoo siinä kurkottaen
kätensä, ottaaksensa vastaan kuningattaren. Adelheid jättää sielunsa
Jumalan haltuun ja hyppää -- hän on pelastettu! Mutta vielä ei hän
voi iloita, sillä Waltrud on toisella rannalla. Taaskin munkki seisoo
vartijana ja kurkottaa käsivartensa häntä kohti, hiljaisesti häntä
kehoittaen. Waltrud hyppää, ja seuraavassa silmänräpäyksessä hän vaipuu
uupuneena Adelheidin viereen. Silloin heidän sydämmensä riemuisella
kiitoksella kääntyvät Herran puoleen, joka on pelastanut heidät
kurjasta vankilasta ja jälleen saattanut ihanaan vapauteen.




YHDESTOISTA LUKU

Äidinsuruja


Hiljaisena ja hylättynä seisoi Colombierin linna, jossa kuninkaantytär
oli viettänyt lapsuutensa onnelliset päivät. Kuninkaallinen vouti
hallitsi nyt linnaan kuuluvaa maatilaa, pitäen kunnossa ympärillä
olevia alueita. Mutta linna oli autio, sillä jo enemmän kuin vuosi
oli kulunut siitä kuin kuningatar hovineen oli muuttanut Lausanneen
Genèvejärven lähitteille. Täällä me hänet tapaamme kuninkaallisessa
linnassa uskollisesti täyttämässä velvollisuuksiaan, kuten ennen
Colombierissa ja sen ympäristöillä.

Bertha rouva oli vanhentunut. Hänen hiuksensa olivat käyneet
harmahtaviksi, ja hänen lempeillä kasvoillaan ilmeni hiljaisen surun
piirteitä, joita ei niissä ollut ennen näkynyt. Huoli puhui hänen
katseestaankin, kun hän nyt siinä istui pitäen noita ennen niin
ahkeria käsiänsä ristissä polvillaan ja tähyillen miettiväisenä kauas
etäisyyteen. Hän ajatteli Adelheidiä ja oli levoton tyttärensä tähden,
sillä hän ei pitkään aikaan ollut mitään kuullut hänestä.

Viereisestä kammarista kuului lapsen ääni, ja nyt Bertha rouvan
kasvoille valahti äidillinen hellyys. Ovi avattiin, ja vanhan hoitajan
taluttamana tyllersi sisään pieni tyttönen, vielä vähän epävarmoin,
alottelevin askelin. Se oli pieni Emma, Berthan tyttärentytär. Hellästi
hän otti lapsen polvilleen, ja tämä nojautui turvallisesti vasten
isoäitinsä rintaa.

"Lapsi raukka", sanoi hän silittäen hänen pehmeätä tummaa tukkaansa.
"Kovin aikaisin on sinun täytynyt jäädä isättömäksi, -- ehkä myöskin
äidittömäksi! Sen tietää ainoastaan suuri taivaan Herra."

Kyynel vierähti hänen poskelleen. Hän kuivasi heti silmänsä, sillä
lapsi ei saanut nähdä surullisia kasvoja. Vuosi sitten oli hänen
tyttärentyttärensä saatettu hänen luoksensa, ja samalla oli tuotu
terveisiä tyttäreltä ja Lotharilta. Rukoilevin sanoin oli Adelheid
pyytänyt äitiänsä ottamaan lapsen hoitoonsa ja sulkemaan hänet
sydämmeensä. Huolestuttavalta kuului viesti Turinista, missä Lothar
makasi sairaana. Niin pian kun hän vain paranisi, he kiirehtisivät
äidin luo.

Äiti odotti päivä päivältä, ja yhä uudelleen ja uudelleen hän toivoi
pian saavansa sulkea heidät syliinsä; mutta hänen toivonsa oli turha.
Vihdoinkin tuli kuljeksiva veli Italiasta. Surullisia uutisia hänellä
oli; Bertha sen näki, ennenkuin mies ennätti puhuakaan, ja hänen
sydämmensä vavahti. Sitten viestintuoja kertoi Lotharin varhaisesta
kuolemasta, nuoren lesken surusta ja kansan mielipahasta, se kun oli
suurella rakkaudella kiintynyt vainajaan ja oli myöskin kuningattarelle
uskollinen. Hän kertoi myöskin kuningattaren palaamisesta takaisin
Paviaan, ja miten hän vanhaan tapaansa ystävällisesti oli alkanut
toimia kansan hyväksi.

"Entä Berengar?" kysyi Bertha.

"Hän on Veronassa. Huhutaan, että hän himoitsee kuninkaan arvoa, mutta
useimmat italialaiset ovat häntä vastaan, joten on luultavaa, ettei
hänen pyrkimyksensä onnistu."

Näin puhui sanansaattaja; mutta Bertha oli levoton, sillä hän tiesi,
ettei Berengar karttaisi minkäänlaista ilkityötä, jos hän vain sillä
pääsisi päämaaliinsa. Bertha ei luottanut italialaisiin. Myöskin
Lotharin tauti, josta kuljeksiva veli kertoi, antoi hänelle paljon
ajattelemisen aihetta, ja hänen sydämmensä kävi yhä raskaammaksi.
Hän aavisti tyttärensä olevan suuressa vaarassa. Miksi hän jäi sinne
noitten viekkaitten ihmisten joukkoon? Miksi hän ei kiirehtinyt äitinsä
helmaan?

Näin suri ja rukoili kuningatar Bertha yötä päivää. Tänään hän oli
erittäin haikealla mielellä. Silloin astui vanha Dietrich sisälle.

"Hallitsijatar, tuolla ulkona seisoo mies, joka pyytää päästä rouva
kuningattaren puheille. Tomuiselta ja väsyneeltä hän näyttää, kuten
olisi vaeltanut monta päivää ja viikkojakin. Hän pyytää saada puhua
itse sinun kanssasi."

Bertha hätkähti. "Sanansaattaja Italiasta!" huudahti hän. "Antakaa
hänelle ruokaa, ja niin pian kuin hän on vähän virkistyksekseen
nauttinut, niin laskekaa hänet luokseni sellaisena kuin hän on!"

Dietrich kiirehti ulos, ja Bertha jätti pikku Emman hänen hoitajansa
huostaan. Sitten hän sykkivin sydämmin odotti sanansaattajaa.

Pian hän tulikin. Vaatteet ja kengät olivat rikkinäiset, ja hän oli
niin uupunut ja väsynyt, että kuningatar käski hänen istuutua.

"Sinä tuot minulle tietoja tyttärestäni!" sanoi Bertha.

"Niin, rouva kuningatar. Jumala suokoon, että minulla olisi parempia
viestejä ilmoitettavana! Mutta sinun täytyy saada tieto asioista,
vaikka ne ovatkin surulliset. Italian kuningatar on Berengarin
vallassa!"

Berthalta pääsi tuskan huudahdus. "Berengarin vallassa! Mitä sillä
tarkoitat? Vankinako?"

Mies nyökäytti päätänsä surullisesti. "Vankina, niin. Minä näin,
miten hänen lähettinsä tarttuivat heihin ja veivät heidät mukanaan,
-- kuningattaren, tytön ja heidän ratsastavat saattomiehensä sekä
hevosensa. Minä olin ainoa, joka töin tuskin pääsin pakoon. Olen
kulkenut jalkaisin vuorten yli, tietämättä teistä ja poluista; muuten
olisinkin tänne jo aikaa ennättänyt."

"Ah, miksi hän jäi sinne viekkauden maahan? Miksi hän ei kiirehtinyt
äitinsä luo?" valitti kuningatar.

"Hän oli kyllä jo matkalla luoksesi, kuningatar. Yöllä hän
uskollistensa kanssa pakeni Paviasta. Minä ratsastin hänen vaunujensa
edellä. Olimme aivan lähellä rajaa, kun Berengarin takaa-ajajat suurena
joukkueena saavuttivat meidät. Me puolustimme itseämme urhoollisesti,
mutta meitä oli liian pieni joukko. Muut miehet sidottiin ja vietiin
vankeina takaisin, ja minä olen kulkenut yötä päivää, saattaakseni
sinulle tämän sanoman."

"Kiitän sinua uskollisuudestasi, kiitän siitä, että tulit. Kerro nyt
minulle kaikki, mitä tiedät."

Ja mies puhui Berengarin ja Willan kruunauksesta Paviassa, molempien
hävyttömyydestä ja itsevaltaisuudesta, sekä miten he alituiseen
kehoittivat kuningatarta ottamaan puolisokseen heidän poikansa, ja
miten kuningatar sitten yöllä pakeni.

Kiihtyneenä oli Bertha kuningatar kuunnellut. Mutta samalla kun hän
oli saanut varman tiedon tyttärensä kohtalosta, heräsi hänessä myöskin
entinen toimintahalu ja voima uuteen eloon.

"Minä kiitän sinua", hän sanoi. "Nyt kammariherra pitäköön huolta
siitä, että saat puhtaat vaatteet yllesi ja vuoteen lepuuttaaksesi
uupuneita jäseniäsi, sillä sinä olet aivan voivuksissa."

Miehen voimat olivat todellakin ihan lopussa. Palvelijan täytyi
taluttaa hänet ulos.

Sitten Berthalla oli pitkä neuvottelu Dietrichin ja Lausannen piispan
kanssa. Mihinkä Adelheid oli viety, sitä sanansaattaja ei tietänyt,
mutta luultavaa oli, että rajakreivi oli vienyt hänet Veronaan. Bertha
ei yksin voinut mitään tehdä Berengaria vastaan. Vielä oli hänen Konrad
poikansa kuningas Oton hovissa, ja Berthan velvollisuutena oli siis
maan hallitus. Mutta kukapa johtaisi sotajoukkoa ilkiötä vastaan?

"Ainoastaan Otto kuningas voi auttaa, hän, koko kristikunnan
mahtavin herra", sanoi piispa. "Mutta hänellä on paljon tehtävää ja
järjestettävää laveassa valtakunnassaan. Kuitenkin olen sitä mieltä,
ettei hän tällaista konnantyötä jätä rankaisematta. Meidän nuori
kuninkaamme Konrad on saavuttanut hänen suuren suosionsa, sen me
tiedämme. Lähetä sana pojallesi, oi kuningatar, hän on sinun ja omassa
nimessään rukoileva mahtavaa ruhtinasta tässä asiassa auttamaan."

Tämä neuvo tuntui kuningattaresta hyvältä, ja hän päätti lähettää
joukon ylimyksiänsä Saksan kuninkaan hoviin. Ennenkuin he ehtivät
lähteä, saapui uusi sanansaattaja Italiasta. Se oli Veronasta tullut
ratsastaja, joka ennen oli asunut Paviassa ja siellä saanut kokea
paljon hyvyyttä kuningas Lotharilta ja hänen puolisoltaan. Ystävien
avustamana rahallisessa suhteessa oli hän salaa kiireimmiten lähtenyt
matkalle tunnettuja teitä myöten vuorten poikki Lausanneen.

"Kuningatar", sanoi hän kiihkeästi kuuntelevalle Bertha rouvalle, "minä
näin tyttäresi. Rajakreivin takaa-ajajat olivat saavuttaneet hänet
hänen pakomatkallaan ja veivät hänet vaunuissa Veronaan rajakreivin
linnaan. Oli ilta, mutta kuitenkin minä hänet tunsin. Hänen rinnallaan
istui kultakutrinen tyttö; sinä kyllä tiedät, kuka. Hän katseli
ympärilleen, näki ja tunsi minut ja iski minulle silmää. Niin että muut
eivät voineet kuulla, hän kuiskasi minulle: 'Olemme vaarassa; kiirehdi
Bertha rouvan luo.' Hänen silmänsä katsoivat minuun niin tuskallisen
rukoilevasti, että se liikutti sydäntäni. Olen kulkeva kauppias. Minä
toimitin asiani Veronassa ja palasin Paviaan. Kaikki Pavian asukkaat
rakastavat ja kunnioittavat kuningatarta, mutta siellä on paljon
Berengarin vakoojia, joita he pelkäävät. Sain kuitenkin kootuksi
rahoja, jotta voin suorittaa tämän pitkän matkan."

"Kiitän sinua", sanoi Bertha liikutettuna, "sinua, uskollisen Waltrudin
sanansaattajaa."

"Minulla on vielä enemmän kerrottavaa", jatkoi mies. "Onko kuningatar
vielä Veronassa, sitä en tiedä. Hirveitä uhkauksia vankeudesta ja
kahleista lienee Willa puhunut. Sitä kuiskailtiin viimeisinä viikkoina,
jolloin olin Veronassa. Myöskin kuulin, että Berengar oli kutsunut
Gardalinnan linnanvoudin luokseen ja kauan jutellut hänen kanssaan.
Enempää en tiedä, oi kuningatar, mutta tämä minun täytyi sinulle
kertoa, jotta sinä et tietämättömänä apuasi lähetä."

"Gardalinna! Sinä luulet, että tuo jumalaton mies on lähettänyt hänet
sinne?" huudahti kuningatar kauhistuneena.

"Se ei ole mahdotonta. Ja minä tahdon ilmoittaa, että me Pavian
kaupunkilaiset olemme väsyneet hänen vallanpitoonsa, sillä hirmuvaltias
ja hirviö hän on, ja me pyydämme takaisin oikeata kuningatartamme,
kuningas Lotharin leskeä, jos voit auttaa meitä, niin auta!"

Surullisesti pudisti Bertha päätään.

"En minä voi, mahtavamman täytyy se tehdä, mutta kyllä koetan saada
sanan sille mahtavammalle. Jo varustetaan joukkoa matkalle, ja sinun
sekä Italiasta tulleen hevosten ohjaajan on lähdettävä mukaan."

Seuraavana päivänä lähettiläät alkoivat matkansa. Bertha oli käskenyt
heidän rientää. Ja sillä aikaa kuin he kulkivat tietänsä eteenpäin,
rukoili Bertha lakkaamatta, että taivaallinen Isä johdattaisi hänen
lapsensa pois vankilasta vapauteen.




KAHDESTOISTA LUKU

Jumalan suojeluksessa


Gardajärven rannalla erosimme Adelheidistä ja hänen seuralaisistaan,
kun he päästyään synkästä vankilastaan yön pimeydessä polvistuivat
kiittämään Herraa pelastuksestaan. Mutta nyt ei ollut aikaa viivytellä,
ja senvuoksi munkki kehoitti kiirehtimään.

"Vielä emme ole turvassa, jalo rouva. Täällä ei ole missään metsää.
Nyt kuljemme pimeyden verhoamina, mutta ennen päivänkoittoa täytyy
meidän ehtiä Mincion metsäseutuun. Sillä pian meitä kaivataan, ja
linnan huipuilta näkyy kauas ympäristöihin. Minun tulee sinua sääli,
kuningatar, mutta meidän on kulkeminen yötä myöten, emmekä saa levätä,
ennenkuin olemme metsän suojassa."

Raivattua tietä pitkin he riensivät eteenpäin, Martti edellä ja
Adelheid Waltrudin taluttamana jäljessä. Kiireinen oli heidän kulkunsa,
sillä vielä he eivät väsymystä tunteneet, ja pelko, että heidät
saavutettaisiin, innostutti heitä kiirehtimään eteenpäin. Pakolaiset
eivät puhuneet sanaakaan keskenänsä. Pieninkin rasahdus heitä
pelästytti. Vähitellen naisten kulku rupesi hidastumaan. Adelheid tunsi
vasta nyt, miten hän oli heikontunut pakollisista kieltäymyksistänsä
ja ummehtuneesta vankilailmasta. Waltrud, joka oli hänen tukenansa,
kehoitti lakkaamatta häntä kestämään. "Päivän koittaessa olemme
metsässä, ja silloin voit levätä!" hän lohdutteli.

Kun Martti huomasi, että molempien naisten askeleet kävivät
hitaammiksi, tuli hän toiselta puolen tukemaan kuningatarta. Siten
he kuljettivat, melkeinpä kantoivat häntä, mutta kiirehtiä heidän
kuitenkin täytyi. Lakkaamatta he huusivat sydämmessään: "Vahvista
askeleitamme, sinä taivaan suuri Herra!"

Vihdoinkin rupesi päivä sarastamaan. He olivat nyt loppumatkalla
hitaasti ja melkein laahaamalla päässeet eteenpäin. Kaukana he
näkivät jotakin tummaa häämöittävän; se varmaankin oli metsä. Niinpä
tosiaan, he eivät olleet erehtyneet. Neljännestunnin kuluttua he
seisoivat yksinäisessä seudussa metsän äärellä. Idässä aurinko punasi
taivaan, verhoten niityt ja puitten latvat purppurahohteeseen. Ei
yhtään ihmistä näkynyt. Metsän sisällä oli eloa ja riemua. Orava
kiiti ylös puuta pitkin ja katseli korkeudestaan noita kolmea
vierasta. Siivelliset olennot tervehtivät iloisesti kultaista aamua,
ja vankeudesta vapautetut ihmislapset olivat valmiit sydämmestään
yhtymään luonnon kiitos- ja ylistysvirsiin. Kuitenkin he yhä pyrkivät
syvemmälle metsään, ja vasta kun olivat ehtineet niin pitkälle, että
saattoivat katsoa olevansa turvassa, etsi Martti sopivan lepopaikan
tuuhean lehvistön alta. Siihen he valmistivat Adelheidille pehmeän
sammalvuoteen, ja kuten väsynyt lapsi hän pian vaipui sikeään uneen.
Mutta Martti ja Waltrud vuorotellen valvoivat, uskollisesti vartioiden
kuningatartansa.

Sillä välin Gardalinnassa vallitsi kova kiihtymys. Kun vanginvartija
aamulla astui kuningattaren vankihuoneeseen, oli ovi lukitsematon ja
komero tyhjä. Mykkänä pelästyksestä hän tuijotti seiniin, sitten hän
tulella valaisi joka nurkkaa -- ja siinäpä hän näki aukon muurissa. Nyt
hänelle selvisi, mitä tietä vangit olivat päässeet pakenemaan. Mutta
kentiesi he vielä olivat piilossa jossakin linnanmuurien sisäpuolella.

Heti ilmoitettiin asiasta linnanvoudille, joka hirveästi pelästyi.
Berengarhan oli hänet pannut vastaamaan kuningattaresta! Kaikki
paikat tutkittiin ja haettiin. Maanalaisen käytävän loppupäässä oleva
aukko löydettiin, ja jalansijat siinä kohdassa, mistä he olivat
tehneet vaarallisen hyppäyksensä, havaittiin myöskin; mutta sitten
oli yötuuli tasoittanut hiekan, niin ettei jälkiä voitu edemmäksi
seurata. Kuitenkin linnanvouti katsoi luultavaksi, etteivät he olleet
valinneet raivaamatonta rantatietä, joka johti pohjoiseen päin, vaan
ohjanneet askeleensa Minciota kohti. Lentoviestillä ilmoitettiin
asiasta heti Berengarille, ja hänen ja Willan raivossa ei ollut määrää.
Suuri asestettu joukko lähti liikkeelle, sen etupäässä Berengar itse.
He ratsastivat hyvää vauhtia Gardajärvelle; sieltä heidän oli määrä
hajaantua eri haaroille paremmin löytääkseen pakolaiset. Ja sitten
tapahtui, että Berengar, annettuaan tuimat nuhteet velvollisuutensa
unohtaneelle linnanvouti paralle, lähti asestetun parvensa etupäässä
ratsastamaan samaa tietä, jota pakolaisraukat edellisenä yönä kulkivat.
Nämä olivat kyllä ennättäneet edelle, sillä päivä oli jo ainakin
puoleen kulunut, ennenkuin takaa-ajajat pääsivät liikkeelle. Mutta
olihan tietysti hevosmiesten helppo saavuttaa jalkaisin kulkijat.
He ratsastivat ohi metsän, josta pakenijat aamulla etsivät suojaa,
mutta eivät heistä mitään jälkeä nähneet. Mincion luo he ehtivät
vielä samana iltana. Virran ympäristöissä he tutkivat tarkkaan joka
paikan ja kyselivät laivureilta ja kalastajilta, oliko joku sieltä
kulkenut ylitse vastakkaiselle rannalle. Mutta kalastajat eivät olleet
ketään nähneet. Siis Mincion yli he eivät olleet vielä päässeet. Tämä
tieto rauhoitti rajakreiviä, ja hän palasi myöhään illalla kotiin,
alkaaksensa seuraavana päivänä jälleen etsintänsä.

Kaiken tämän oli viisas munkki edeltäpäin arvannut ja sen mukaan tehnyt
suunnitelmansa. Niin kiihkeästi kuin kuningatar toivoikin pääsevänsä
tästä seudusta pois, ei Martti kuitenkaan suostunut lähtemään
eteenpäin, ennenkuin yöllä. Päivällä heidän täytyi pysytellä jossakin,
missä tasankomaa vain suinkin tarjosi heille piilopaikan. Kun he ensi
aamuna pakenemisensa jälkeen olivat tarpeeksi levänneet sekä ravinneet
itseänsä leivällä, jota munkki oli heille säästänyt ja ottanut
mukaansa, kävelivät he hitaasti ja varovasti eteenpäin metsässä, yhä
etelää kohti. Ennen yön ehtimistä he taas lepäsivät, mutta pimeän
tultua munkki vei heidät hyvälle raivatulle polulle, johon hän ei
arvellut takaa-ajajain yöaikana osuvan.

Tällä tavalla meneteltiin monta päivää, kunnes leipä loppui ja nälkä
rupesi rasittamaan. He olivat päässeet metsän läpi, joka näinä päivinä
oli heitä suojellut. Yön kuljettuaan he näkivät aikaisin aamulla
edessänsä lavean tasangon täynnä uhkeita viljavainioita, mutta ei
puita eikä pensaita. Naisten rohkeus lamaantui. "Mihin nyt saatamme
piiloutua? Palatkaamme takaisin metsään!" pyysi kuningatar.

"Emme suinkaan sitä tee", vastasi munkki. "Palata takaisin emme
saa. Tuolla lännessä päin vähän lounaiseen suuntaan juoksee Mincio.
Sinne meidän täytyy kulkea ja päästä vastakkaiselle puolelle, jotta
takaa-ajajat kadottavat jälkemme. Ja katso, kuningatar, miten korkeita
viljankorret ovat! Eivät ne aina niin pitkiksi kasva! Taivaan suuri
Herra ehkä ajatteli meitä, kun hän kasvatti ne noin korkeiksi."

Lohdullisilta kuuluivat vanhan munkin sanat. Mutta levottomana
hän näki, miten Adelheid oli uuvuksissa nälästä, puutteesta ja
vaivalloisesta kävelystä. Myöskin Waltrud oli levoton. Hellästi hän
piti kätensä väsyneen Adelheidin ympärillä ja sanoi:

"Tule, valtijatar, piiloutukaamme vainioon. Ehkä tähkissä on kypsiä
jyviä, joilla voimme nälkämme sammuttaa."

Mutta he pettyivät, sillä vilja ei ollut kypsää, ja neuvottomina
katsoivat molemmat munkkiin.

Tämä kuitenkin keksi neuvon.

"Menkäämme suoraan tämän vainion poikki. Minä taivutan korret sivulle
päin, niin että sotketut paikat eivät ilmaise, mistä olemme kulkeneet.
Sitten menemme eteenpäin aina virralle asti. Siellä lepäätte viljan
suojassa ja minä käyn kalastajamökeissä kerjäämässä armopaloja. Moni
kuljeksiva veli kävelee kerjäten maita pitkin, sen kansa kyllä tietää,
eikä se herätä mitään huomiota. Veli Martti on heille tuntematon. Ole
nyt levollinen, kuningatar, ja rohkaise mielesi. Herra on tähän asti
meitä auttanut; jättäisikö hän meidät nyt? Ei, sitä en milloinkaan voi
uskoa!"

Kiitollisena katsoi kuningatar häneen, ja sitten hän rohkeana
alkoi matkansa toisten mukana viljan läpi. Korret olivat niin
korkeat, että ne hyvin ulottuivat heidän ylitsensä. Kun he tulivat
matalakasvuisempaan tahi tyhjään kohtaan, tähyili munkki ensin
ympärilleen. Kerran he uskalsivat ryömiä paljaan pellon ojaa pitkin,
kunnes taas pääsivät korkean viljan suojaan. Mutta niin tuskallinen
oli heidän pelkonsa silloin, ettei heitä enää haluttanut yrittää samaa
toistamiseen. Sentähden he päättivät pysyä alallansa iltaan asti.

Munkki pani tarkkaan merkille paikan ja lähti hakemaan ruokavaroja.
Virta ei ollut tästä kaukana. Etäältä kuului vaunujen jyrinä, kun
ajettiin maantiellä rantaa pitkin. Waltrud laittoi kuntoon vuoteen
kuningattarelle ja itselleen, ja sitten he molemmat paneutuivat
levolle. Adelheid nojasi päänsä uskollisen ystävättärensä rinnalle, ja
pian he kumpikin vaipuivat syvään uneen.

Kuinka kauan olivat nukkuneet, sitä he eivät tietäneet, mutta äkkiä
he hypähtivät pystyyn -- mitä oli tämä? Eiköhän kaukaa kuulunut
hevosenkavioitten kapsetta? Se tuli lähemmäksi, -- niitä tuntui
olevan paljo! Veri jähmettyi heidän suonissansa. Hätäisenä tarttui
Adelheid Waltrudiin, mutta tämä painoi hänet lempeästi alas maahan,
laskeutui itsekin aivan hänen vierellensä ja kuiskasi: "Vapahtaja meitä
suojelkoon!"

Aina selvemmin kaikui kavioitten kapse. Tie kulki varmaan aivan läheltä
heidän piilopaikkaansa, sillä nyt kuului miesten ääniä. Äkkiä kajahti
kovaääninen "seis!" Adelheid vavahti -- se oli Berengarin ääni!

Ratsastajat seisahtuivat; he astuivat pois hevosten selästä ja
hajaantuivat eri tahoille.

"Virralle! Siellä niitten täytyy olla! Pian! Onko teillä lyijyä
jaloissanne?" Näin komensi rajakreivi vihoissaan.

"Ei lähellä eikä kaukana näy mitään, herra!" huusi yksi.

"Eikä kukaan ole joen yli lähtenyt, sanovat kalastajat!" huusi toinen.

"Herra, he ovat varmaankin nälkään menehtyneet", tuumi kolmas.

"Pöllöpää!" oli Berengarin vihainen vastaus. "Pollöpäitä olette kaikki,
ja laiskoja sitäpaitsi. Etsikää kunnes löydätte!"

Kuumuus oli paahtava, hevoset hiestä märkinä. Yksi miehistä puhui
rajakreiville muutamia sanoja, joita naiset eivät kuulleet.

"No tehdään niin, me lepäämme, mutta sitten etsimme kahta tarkemmin!"
sanoi rajakreivin ääni.

Aivan lähelle sitä paikkaa, jossa molemmat naiset piilivät epätoivoisen
tuskan vallassa, jäi nyt Berengarin joukko pitämään lepoa. Raaka
leikkipuhe tunki aina naisten korviin asti, ja Berengarin sanat olivat
raaimmat.

Adelheid ja Waltrud makasivat hiljaa, äänettä, hartaasti rukoillen.
Vihdoinkin annettiin merkki, että lepoaika oli loppunut ja etsintä
alotettava. Molemmat naiset jo huoahtivat helpotuksesta, kun samassa
äkkiarvaamatta yksi ratsastaja ajaa karautti suoraan viljamaahan. Se
oli Berengar itse.

"Olisi minulla nyt vain käsissäni tuo kirottu nainen", huusi hän
hampaitaan kiristäen, "niin minä kyllä näyttäisin, ettei häntä
enää haluttaisi karkuun lähteä. Näillä paikoin hänen täytyy olla!"
Keihäällään hän hajoitteli korsia puoleen ja toiseen. Onnettomat naiset
näkivät kärjen kiiltävän päänsä yläpuolella ja luulivat olevansa
hukassa!

Mutta Herra Jumala sokaisi tuon jumalattoman miehen silmät niin, ettei
hän mitään muuta nähnyt kuin viljan vainiolla. Muutaman kerran hän
vielä koetti keihäällään pistää korsikkoon, kunnes hän vihdoin kiroten
jätti pellon.

Molemmat naiset tuskin uskalsivat hengittää. He kuulivat ratsastajien
etenevän yhä kauemmaksi, kunnes kavioiden kopina vihdoin taukosi aivan.
He olivat pelastuneet!

Silloin he nousivat molemmat ylös ja vaipuivat itkien toistensa
syliin. Sitten he polvistuivat ja kiittivät palavasti Jumalaa tästä
ihmeellisestä pelastuksesta.

Kun aurinko kallistui lähemmäksi länttä, tuli Martti takaisin. Hän
oli löytänyt sääliviä sydämmiä ja anteliaita käsiä, jotka jakoivat
hänelle, mitä hän tarvitsi. Pakolaiset eivät milloinkaan olleet niin
nauttineet maallisista lahjoista kuin nyt. Heidän sydämmensä tulvehti
kiitollisuudesta, ja Marttikin itki ilokyyneleitä. Ihmeellistä kyllä,
hän ei ollut nähnyt eikä kuullut ratsastajista mitään. Oli tosiaankin
heidän uskoansa vahvistavaa nähdä, miten selvästi Jumalan käsi oli
heitä suojellut, he kun aamulla jo olivat olleet ihan epäilyksissä; ja
vahvistettuina sekä sielunsa että ruumiinsa puolesta he illalla taas
jatkoivat vaivalloista matkaansa.

       *       *       *       *       *

Vähän alempana virran luona oli yksinäinen kalastajamökki. Oli
varhainen aamuhetki, ennen koitteen aikaa, kun ahkera kalastaja oli
lähtenyt ulos mökistään ja irroitti venettänsä rannalta soutaaksensa
ulos työhönsä. Virta levisi tässä kohden melkein järveksi, ja vain
epämääräisin piirtein erottui toinen ranta aamuhämärässä.

Äkkiä rupesi kalastaja kuuntelemaan; oli ikäänkuin hän olisi kuullut
askeleitten lähestyvän. Hän katsoi taaksensa, ja tosiaankin siellä
polulla, joka johti hänen asuntoonsa, näkyi kolme olentoa, jotka
kiirehtivät rantaa kohti. Ihmeellisiltä he näyttivät. Etupäässä
kulki munkkikaapuun verhottu vanha mies ja sitten kaksi naista
rikkirevityissä vaatteissa, tomuisina ja hiukset kampaamattomina.
"Voitko saattaa meidät tästä ylitse?" kysyi munkki kiihkeästi. "Näen,
että aiot irroittaa veneesi lähteäksesi vesille. Oi, ota meidät
mukaasi!"

Mies katsoi epäluuloisesti noihin kolmeen. "Keitä olette?" kysyi hän.
"Te näytätte hyvin epäilyttäviltä. Oletteko tehneet jotakin pahaa?
Olkoon silloin kaukana minusta, että auttaisin teitä pakenemaan. En
myöskään ole aikonut lähteä toiselle rannalle."

"Me olemme onnettomat, ellet vie meitä virran ylitse! Mutta rikollisia
emme ole."

"Niin on helppo sanoa", vastasi hän kuivasti. "Kuinka minä saatan
teihin luottaa? Kummallisilta te näytätte. Keitä te olette?"

Vastauksen sijasta pyysi munkki yhä kiihkeämmin. "Taivaan siunaus
vuotakoon ylitsesi, jos meitä autat!"

Mutta mies pudisti päätänsä vastaten: "Moni puhuu taivaasta ja taivaan
Herrasta, mutta ei kuitenkaan hänestä mitään välitä, jopa pyhässä
Rooman kaupungissakin kuuluu olevan sellainen asiain laita, niin olen
kuullut sanottavan."

Silloin Adelheid laskeutui polvilleen hänen eteensä ja rukoili tuskan
valtaamin katsein: "Vie meidät ylitse, niin Herra sinua siunaa!"
Myöskin Waltrud yhtyi molempien toisten rukoukseen, ja mies näytti
aprikoivan, mitä hän tekisi.

"No niin, kyllä saatan viedä teidät ylitse, mutta maksakaa ensin, sillä
minä olen köyhä. Koska te niin kiihkeästi tahdotte päästä toiselle
rannalle, ette tietenkään kitsaile rahojen suhteen. Jos lykkäisitte
tuonnemmaksi maksamisen, voisitte unhottaa koko asian."

Hämmästyneinä katsoivat pakolaiset toisiinsa; mistäpä he rahoja
ottaisivat? Adelheidin silmät täyttyivät kyynelillä. "Ei meillä ole
mitään, ei rahaa eikä rahan arvoista."

Waltrudin silmät välähtivät. Nopeasti hän otti kaulastaan nauhan
ja irroitti rannerenkaan, jota hän alituisesti siinä säilytti
vaatteittensa sisäpuolella.

"Tässä on jotakin, jolla on raha-arvoa", sanoi hän. "Jos olet siihen
tyytyväinen, niin ota se, mutta auta meitä täältä pois. Joka hetki on
kallis."

Kummastuneena katseli kalastaja koristetta ja sitten tyttöä.

"Tämä on tosiaan arvokas kapine", sanoi hän, samalla ikäänkuin punniten
sitä kädessään.

Mutta Adelheid huudahti: "Ei, sitä et saa antaa! Sehän on ainoa esine,
josta kadonnut veljesi sinut voi tuntea. Sitä perintöä et saa minun
tähteni hävittää, rakas uskollinen Waltrud!"

"Ah hallitsijatar, henkeni minä halusta antaisin puolestasi, jos sillä
voisin sinut pelastaa", sanoi tyttö kyynelsilmin. "Ja nyt, kalastaja,
joudu! Vai eikö tässä ole tarpeeksi maksua?"

Mutta mies empi, yhä pidellen rannerengasta käsissään. Hänen
uteliaisuutensa oli herännyt, ja nyt hän sanoi:

"Kertokaa minulle keitä olette, ja miksi olette niin kiihkeitä ja
hätäisiä. En vie teitä ylitse, ennenkuin saan sen tietää."

Levottomana katsoi Adelheid munkkiin. Tämä sanoi: "Me tahdomme
ilmoittaa sinulle, kutka olemme, mutta ensin sinun täytyy vannoa pyhän
Jumalan nimessä, että et meitä ilmianna. Lupaatko sen? Ja kun nyt
kuulet, kuinka suuri on hätämme, niin et varmaankaan kieltäydy meitä
auttamasta."

Kalastaja vannoi juhlallisesti valan, ettei hän kenellekään
ilmoittaisi, mitä munkki hänelle nyt aikoi kertoa. Silloin Martti
ilmaisi hänelle, että se nainen, joka seisoi hänen edessään, oli
hänen laillinen kuningattarensa, kuningas Lotharin leski, joka nyt
pyysi apua. Suurimmassa kiireessä hän kertoi, miten kuningatar oli
vangittu ja pelastettu ja miten hän nyt oli pakoretkellä, päästäksensä
Berengarin kostosta.

Syvästi liikutettuna kalastaja kuunteli. Sitten hän antoi takaisin
rannerenkaan sanoen: "Olkoon minusta kaukana sellainen ahneus, että
ottaisin teiltä ainoan kalliin esineen, kun olette hädässä. Pidä
se kuningatartasi varten, tyttö, sillä minä pelkään, että teidän
vastuksenne eivät vielä ole lopussa."

Sitten hän viittasi heitä astumaan veneeseen. Hiljaa he noudattivat
kehoitusta. Pian olivat airot vedessä, ja he pääsivät turvallisesti
toiselle rannalle.

Kyyneleet silmissä kuningatar lämpimästi puristi vanhan kalastajan
kättä hyvästiksi, ja toiset tekivät samoin. Ukon ahvettuneet kasvot
värähtelivät, kun hän seisoi katsellen heidän jälkeensä, siihen asti
kunnes he katosivat korkean kahilan taakse ja kiirehtivät eteenpäin
metsäseutua kohti.

Jumala oli nyt taas pelastanut heidät Berengarin joukkojen käsiin
joutumasta. Sillä kun takaa-ajajat vielä samana päivänä tulivat
kalastajamökille, näkivät he ukon rannalla paikkaamassa verkkojaan,
mutta turhaan he koettivat saada tietoja pakolaisista, sillä ukko
puhui vain järjettömiä asioita ja näytti tavattoman yksinkertaiselta.
Kiivaasti hän hosui tielle päin, mistä he juuri olivat tulleet, joten
muutamat sanoivat häntä mielipuoleksi ja toiset taas luulivat hänen
tarkoittavan, että pakenijat olivat sinnepäin menneet. Äänekkäästi
kiroten he lähtivät vihdoin takaisin.

Kun he olivat poissa, nousi kalastaja ylös ja hykersi tyytyväisenä
käsiään. "Nuo olkoot vain harhateillä, mutta taivaan Herra lähettäköön
kuningattarelle enkelinsä viemään hänet turvaan!"




KOLMASTOISTA LUKU

Turvassa


Kostealla, yksinäisellä rannalla pakolaiset kulkivat muutamia päiviä
piiloutuen väliin kahiliston suojaan, toisinaan pensaikkoon. Nälkä
rupesi heitä yhä enemmän vaivaamaan. Väliin Martti uskalsi lähteä
etsimään leipää, mutta harvassa olivat asunnot ja talot tässä autiossa
seudussa ja laihoja olivat almut, joita munkille annettiin. Silloin he
koettivat sammuttaa nälkäänsä juurilla ja marjoilla, mutta ei niitäkään
paljon löytynyt.

Kauan he eivät saattaneet tätä elämää jatkaa, sen näkivät he kaikki
kolme. Adelheid varsinkin kävi päivä päivältä yhä heikommaksi. Hänen
voimakas sielunsakin uupui, niin että hän kuten profeetta Elias
epätoivoisena rukoili: "Nyt on kylliksi; ota, Herra, minun sieluni!"

Munkki neuvotteli Waltrudin kanssa. Niihin ihmisiin, jotka onnen
päivinä olivat olleet heidän ystäviänsä, he eivät varmuudella voineet
turvata. Helpostihan he olisivat nyt, kun onni oli vaihtunut, voineet
jättää kuningattaren Berengarin käsiin. Sillä italialaisiin ei
milloinkaan uskaltanut luottaa. Mihinkä heidän siis oli käännyttävä?

Silloin Waltrud tuli ajatelleeksi erästä piispa Adelhardia, joka asui
Reggion kaupungissa suuren Po joen toisella puolen. Hän ei ollut
italialainen synnyltään, oli usein oleskellut kuningas Lotharin hovissa
ja oli uskollisesti kiintynyt kuninkaaseen ja hänen puolisoonsa.
Hän oli myöskin peittelemättä osottanut tyytymättömyyttä Berengarin
väkivaltaisuuksiin. Hänen luokseen täytyi Martin kiirehtiä pyytämään
suojaa kuningattarelle. Suunnitelma esitettiin Adelheidille, joka siitä
ilostui ja kiitollisena sanoi tytölle:

"Hyvä Jumala taivaassa on johtanut ajatuksesi Adelhardiin! Jos joku
uskollinen ja luotettava löytyy tämän maan ylhäisössä, niin hän on
kyllä sellainen. Oi Martti, kiirehdi hänen luokseen, me voimme uskoa
itsemme hänen turviinsa!"

Levottomuudella Martti ajatteli, että hänen täytyi jättää molemmat
naiset yksin. Hänen omakin ruumiinsa oli niin rasittunut, että hänen
oli vaikea lähteä jalkaisin tuolle pitkälle matkalle Reggioon. Mutta
hänen uskollisuutensa kuningatarta kohtaan voitti kaikki epäilykset,
ja hän päätti Jumalan nimessä uskaltaa ryhtyä tähän uhkayritykseen.
Sitä ennen hän hankki niin paljon elintarpeita, että arveli niiden
riittävän noille kahdelle naiselle siksi kunnes hän palaisi takaisin.
Siihen asti hän neuvoi heitä pysymään tässä yksinäisessä, piiloisessa
paikassa. Sitte hän jätti heidät ja itsensä Jumalan haltuun ja lähti
rohkeamielisenä matkalle.

       *       *       *       *       *

Väsyneenä ja uupuneena saapui uskollinen Martti Reggioon. Hän oli
kulkenut monta päivää, ennenkuin hän näki kaupungin tornit. Tuskin hän
jaksoi tuohon toivottuun päämaaliin päästä, mutta nyt hän vihdoin oli
kaupungin kadulla ja kiirehti suoraa päätä piispan palatsiin.

Adelhard oli hyväntahtoinen, rehellinen mies, sen oli Martti kysyen
saanut selville, mutta vielä hän tahtoi varovaisesti koetella
piispan mielialaa kuningatarta kohtaan. Hän antoi esittää itsensä
ympärikuljeksivaksi veljeksi, joka pyysi saada puhutella piispaa.
Mielellään piispa lupasi ottaa hänet puheillensa.

Tavallisella tervehdyksellä piispa hänet otti vastaan, kysyen sitten
ystävällisesti: "Miksi, veljeni, olet tullut tänne? Sinä näytät
uupuneelta ja laihalta. Minusta näyttää siltä, että kuljeksiva elämä ei
sinua paljon kostuta, toiset voivat siitä paremmin. Mistä tulet?"

"Gardajärveltä, isä. Minulla on sinulle tuotavana tietoja siitä, miten
siellä ovat asiat."

Piispa herkisti huomiotansa, "Gardajarveltä! Siinä lähellä sijaitsee
Veronan kaupunki, tuletko sieltä? Oletko nähnyt uuden kuninkaan?"

"Kyllä hänet olen nähnyt, mutta Veronasta en tule. Oletko kuullut
eräästä vahvasta linnasta, joka sijaitsee Gardajärven rannalla? Sieltä
minä tulen."

"Mitä sinä olet siellä tehnyt?" kysyi piispa ihmeissään. "Gardalinnahan
on vankila, niin olen kuullut sanottavan."

"Minäkin olen siellä ollut vankina, mutta Jumalan avulla olen päässyt
pakoon."

Sitten hän kertoi, miten Berengar oli vanginnut hänet, kun hän oli
oppineen Luitprandin ystävä.

"Hän on viisas kettu", sanoi piispa, "eikä kuitenkaan tarpeeksi
viisas, sillä muuten hän ei vieroittaisi kansaa luotaan väkivallan ja
ilkitöiden kautta. Eihän hän entuudestakaan ole suosittu! Kuuntele
vain maassa kansan ääntä", jatkoi hän, "niin saat kuulla, että häntä
vastenmielisesti totellaan ja kaipauksella muistellaan entisiä hyviä
aikoja. Kuningas Hugon aikanakin olivat olot paremmat. Ja kuningas
Lothar!" Piispan ääni oli sortunut liikutuksesta ja haikeista
muistoista. "Minä olin häntä hyvin lähellä, minä rakastin häntä. Hän
ja hänen puolisonsa olivat kansan toivona. Silloin korjattiin nuori
kuningas tieltä pois."

Hillityllä inholla hän kuiskasi nämä sanat, ja laskien kätensä
vaeltavan veljen käsivarrelle hän sanoi tuttavallisesti: "Mutta me emme
uskalla ääneen tästä asiasta puhua. Kätke nämä sanat sydämmeesi!"

Munkki noikkasi merkitsevästi. "Minä tiedän sen, isä. Minäkin olen
nähnyt leskikuningattaren."

"Oletko nähnyt kuningattaren? Missä hän oleskelee? Oi, sano!"

"Olen nähnyt hänet Gardalinnassa vankina. Berengar on hänet sinne
salvannut."

Piispa oli rynnännyt ylös istuimeltaan. Hän polki jalkaansa lattiaan
vihoissaan ja huudahti:

"Kuulumaton ilkityö! Onko tuo hävytön uskaltanut sen tehdä? Ja miten
kuningatar jaksoi?"

Munkki kertoi, mitä kaikkea kuningattaren oli täytynyt kärsiä Veronan
linnassa ilkeän Willan tähden ja miten hän uskollisen palvelijattarensa
kanssa oli suljettu Gardalinnaan. Hän kertoi heidän epäterveellisestä
vankikomerostansa, kovin kehnosta ruoastansa, huonosta kohtelusta sekä
heidän kuihtuneesta muodostaan; mutta hän kertoi myöskin heidän lujasta
luottamuksestaan Jumalaan, joka tässä julmassa vankilassakin ylläpiti
heitä.

"Heidän uskonsa sai minut häpeämään, samalla kun se myöskin oli minulle
lohdutuksena", sanoi Martti liikutettuna. "Se oli Herran johdatus, että
minä tulin Gardalinnaan."

Piispan tunteet olivat syvästi järkkyneet. Mielenliikutuksessa hän
kiihkeänä kulki edestakaisin suuressa huoneessaan. Vihdoin hän
seisahtui munkin eteen.

"Hänet täytyy vapauttaa. Etkö tiedä mitään keinoa? Mutta mitenkä sinä
tietäisit? Olipa ihme, että itse sieltä pääsit! Kuka on hänelle apua
antava? Kuka kykenee siihen? Väkivallalla emme mitään voi Berengarille,
emme lainkaan mitään."

"Hän ei enää ole Gardalinnassa, isä", sanoi munkki.

Piispan silmät kävivät suuriksi.

"Onko hän kuollut?" kysyi hän pelästyneenä. "Jos oikein käsitän
puheesi, niin kuolema on hänet pelastanut vankilasta. Oi, maa raukka,
kansa raukka!" valitti hän.

"Hän on pelastettu vankilasta", sanoi munkki, "mutta ei kuoleman
kautta. Hän on paennut."

Taaskin piispa kavahti pystyyn, hänen silmänsä loistivat ja hän tarttui
munkin molempiin olkapäihin huudahtaen: "Taivaan suurelle Herralle
olkoon kiitos ja ylistys! Ja sinä olet hänet pelastanut, ellen erehdy!
Mutta kerro nyt kaikki minulle", hän pyysi. "Missä hän nyt on?"

Martti kertoi. Syvästi liikutettuna piispa kuunteli, ja viimein hän
sanoi:

"Siis olet hänet jättänyt Mincion rannoille, ja minun luokseni hän on
sinut lähettänyt apua pyytämään. Hänen luottamuksensa ei ole joutuva
häpeään. Meidän täytyy tuoda hänet tänne."

Hän tuumiskeli hetken aikaa, vaan sanoi sitten: "Reggiossa hän ei
ole varmassa suojassa, ainoastaan tukevien muurien sisällä hän on
turvattuna. Sitäpaitsi liian monet saisivat tietää asian, jos hän
tulisi tänne kaupunkiin. Me emme voisi sitä salata Berengarilta. Mutta
vähän matkan päässä täältä sijaitsee Canossan linna vuoren kukkulalla.
Siellä asuu eräs minun lääniherroistani, nimeltä Azzo. Minä neuvon
sinua kiirehtimään hänen luoksensa ja puhumaan hänelle kaikki, mitä nyt
olet minulle kertonut. Sano hänelle myöskin, että minä sinut lähetin.
Jos missään, niin Canossassa hän on turvassa. Ole nyt alallasi tämä yö
täällä linnassa. Sinun pitää syödä ja levätä hyvässä vuoteessa, sillä
sinä olet aivan nääntynyt väsymyksestä. Huomenna aamulla sinä lähdet
Canossaan."

Mainiolta tuntui lepo mukavassa vuoteessa, jota vailla hän niin kauan
oli vaeltanut. Tosin hän surulla ajatteli kuningatarta, jonka ei ollut
hyvä olla, hänen kun täytyi maata taivasalla kovalla maalla ja siinäkin
vielä pelätä vainolaisia. Rukoiltuaan palavasti kuningattaren ja hänen
palvelijattarensa puolesta nukkui hän levolliseen ja häiritsemättömään
uneen, joka vaikutti virkistävästi ja tuotti uusia voimia.

Aikaisin aamulla hän suoriutui matkalle ratsain, sillä piispa ei
tahtonut, että väsynyt matkamies jalkaisin lähtisi vuoristoon. Hän
toivotti munkille Jumalan apua, ja toivorikkaana hän katseli Martin
lähtöä.

Kylläpä oli toista matkustaa hevosen selässä kuin kulkea noita pitkiä
jalkamatkoja. Ei kestänyt kauan, ennenkuin hän jo näki edessään linnan
korkealla vuorenkukkulalla. Viipymättä hän vietiin linnan herran luo.
Varovasti hän alkoi kertomuksensa, samoin kuin piispankin luona. Mutta
pian kyllä hän huomasi, että Azzo oli yhtä kiintynyt kuningattareen
kuin piispakin.

Hän oli päättäväinen, toimitarmoinen mies.

"Tässä ei ole mitään hidastelemisen aikaa", huudahti hän, saatuansa
selvän asiasta. "Heti Minciolle!"

Viipymättä rajakreivi antoi satuloita hevoset, ja suuren asestetun
joukon saattamana hän lähti Martin kanssa, huolimatta polttavasta
elokuun auringosta, kuningatarta noutamaan.

       *       *       *       *       *

Tällä välin olivat naiset päivä päivältä odottaneet munkkia takaisin
-- mutta häntä ei kuulunut. Ne elintarpeet, jotka hän oli heille
hankkinut, olivat jo lopussa, ja he kärsivät kovaa nälkää. Neuvottomina
ja lohduttomina he kuljeksivat Mincion rannalla. Silloin he näkivät
kalastajan, joka laski veneensä rannalle. Kaikki ihmiskasvot heitä
pelästyttivät; aina he luulivat kohtaavansa vihollisen. Kuitenkin he
nyt uskalsivat tätä lähestyä, sillä nälkä pakotti heitä. He pyysivät
nöyrästi häntä antamaan heille palan leipää. Ihmetellen katseli
kalastaja noita molempia vieraita naisia.

"Keitä olette ja mistä olette tänne autiolle seudulle tulleet?" hän
kysyi.

Vastauksen sijasta kurkotti Adelheid kätensä kalastajaa kohti,
rukoillen kyynelsilmin: "Armahda meitä, me kuolemme nälkään"; ja
Waltrud sanoi samoin.

Syvästi liikutettuna tuollaisesta pyynnöstä ei mies enää kysellyt
mitään, vaan otti veneestään suuren kalan, ainoan jonka hän oli saanut,
teki sitten valkean, paistoi kalan ja antoi sen noille nälkäisille.
Sillä välin kuin he söivät, hän hiipi hiljaa pois, ja Adelheid ja
Waltrud kiittivät Jumalaa sydämmestään tästä suuresta lahjasta.

He palasivat taas korkean kahiliston suojaan ja piilottelivat siinä
vielä päivän. Tuskin jaksoi nääntymäisillään oleva kuningatar laahata
itseään eteenpäin. Hän oli niin surun vallassa, että hän ääneen itkien
nojasi päätään tytön helmaan.

"Anna minun kuolla tähän, en jaksa enää. Onko Vapahtaja kokonaan meidät
unohtanut? Elämä ei ole minulle paljon arvoinen, ennemmin tahtoisin
hiljaa nukkua ja herätä ylhäällä taivaassa kuten Lotharinikin",
nyyhkytti hän.

Hänen koko ruumiinsa vapisi, ja uskollinen Waltrud pelästyi.

"Vapahtaja ei ole meitä unohtanut", kuiskasi hän hellästi. "Hänpä
virvoitti meitä ruoalla viimeistään eilen, ja hän on pelastanut
meidät kaikista vaaroista ja hädistä. Miten hän antaisi meidän täällä
menehtyä? Ei, sitä ei hän tee!"

"Martti ei tule takaisin. Mitä hänelle lienee tapahtunut?" valitti
Adelheid. "Entä jos Berengarin etsijät olisivat löytäneet hänet!
Entä jos jokin muu paha on häntä kohdannut! Katso Waltrud, tällaiset
ajatukset minua lakkaamatta vaivaavat, sillä te, minun uskolliseni,
kärsitte hätää minun tähteni. Miten onnellisia te voisitte olla ilman
minua. Sinulle ei kukaan ihminen tekisi mitään pahaa, ellei minua
olisi. Anna minun siis kuolla täällä levossa!"

Tyttö itki. "Luuletko, hallitsijatar, että minä voisin olla onnellinen
ilman sinua, vaikka olisinkin vapaudessa ja minulla olisi kylliksi
kaikkea, mutta samalla tietäisin sinun olevan hädässä? Tahi jos sinä
kurjuudessa eroaisit tästä maailmasta? Minä tiedän, että et sitä
usko. Jos toisin olisi, niin sanasi minua loukkaisivat. Mutta sinä
olet väsynyt, heikko ja sairas; siksi on sielusi pimeydessä. Mitä
tulleekaan, minä en sinua milloinkaan jätä."

"Sinä olet uskollisempi kuin kukaan muu", sanoi Adelheid liikutettuna.

"Löytyy yksi, joka on vielä uskollisempi, oi valtijatar: meidän
Vapahtajamme Jeesus Kristus. Jos luotat minun uskollisuuteeni, kuinka
voitkaan sitte häntä epäillä? Hän rakastaa meitä paljon enemmän kuin
kukaan ihminen voi rakastaa. Sen sinä tiedät. Kärsimyksiesi tähden
silmäsi nyt vain ovat himmentyneet. Hän ei meitä ole unhottanut, ja
minua aavistuttaa, että apu on lähellä."

"Minä tiedän, että hän meitä rakastaa, en tahdo hänen uskollisuuttaan
epäillä. Mutta ehkä hän tahtoo ottaa minut taivaaseensa. Katso, minua
se ajatus ilahuttaa. -- Kuule, -- mitä se oli?"

He kuulivat monien hevosten kavioitten kopsetta, ja Adelheid rukoili:
"Ah Herra, älä anna meidän jälleen joutua jumalattomien käsiin! Ota
minut ennen taivaaseesi!" Sitten hän vaipui Waltrudin helmaan, ja
voimattomuudesta hän meni tainnoksiin.

Kavioitten kopina tuli lähemmäksi, -- tyttö ei siitä huolinut, hän
näki vain tainnoksissa olevan hallitsijattarensa. Polttavat kyyneleet
vierivät hänen poskilleen. Oliko tämä alku kuoleman uneen? "Oi Herra,
pelasta hänet, pelasta hänet!" huusi hän.

Silloin kohtasi hyvin tuttu ääni hänen korviansa. Hän katsahti ylös,
-- kahiliston läpi tunkeusi hevonen esiin -- mies istui sen selässä --
kyyneleittenkin läpi katsellen tyttö tunsi hänet.

"Martti!" huudahti hän pidätetyllä äänellä, joka kuitenkin kuului
riemastuneelta. "Ennen kaikkea, auttakaa kuningatarta eloon!" jatkoi
hän.

Kaikesta huolenpitävä munkki veti satulataskusta ulos viinipullon,
laskeutui polvilleen ja juotti uupuneelle kuningattarelle muutamia
pisaroita. Pian saapuivat myöskin toiset ratsastajat. Eräs komea
ratsumies hyppäsi alas hevosen selästä, astui kuningattaren luokse ja
katseli säälivin silmin noita kalpeita, kärsimystä ilmaisevia kasvoja.
Se oli rajakreivi Azzo Canossasta.

"Hän on tainnoksissa, nälkä ja kaikenlaiset puutteet ovat tehneet aivan
lopun hänen voimistaan", sanoi Martti kyynelsilmin. "Taivaan Herra
antakoon hänelle jälleen hänen terveytensä."

Taaskin vuodatti munkki hänen suuhunsa vahvistavaa viiniä. Silloin
hänen huulensa liikkuivat ja hän aukaisi silmänsä. Hänen ensimmäinen
katseensa sattui asestettuihin miehiin, ja kauhistus kuvastui hänen
kasvoihinsa. Silloin syvä, miehuullinen ääni lausui:

"Älä pelkää, kuningatar, sillä nyt on tullut luoksesi ystäviä, jotka
vievät sinut varmaan turvalliseen paikkaan." Rajakreivi lausui nämä
sanat.

Silloin Adelheid näki munkin tutun muodon, ja hänen kasvonsa
kirkastuivat. "Kiitos sinulle, Martti! Tämä on sinun tointasi",
kuiskasi hän, vaipuen jälleen voimattomana tytön helmaan.

Nyt päätettiin, että joukko viipymättä lähtisi matkaan. Ensiksi
kuitenkin täytyi nälkiintyneitten naisten vahvistaa voimiansa ruoalla
ja juomalla; sitten Azzo kääri viitan kuningattaren ympärille ja asetti
hänet eteensä istumaan hevosen selkään. Yksi hänen aseenkantajistaan
otti samoin Waltrudin ratsullensa, ja niin he lähtivät nopeata vauhtia
ratsastamaan eteenpäin.

Pian he tulivat vuorensolaan, joka kulkee vuolaan Enzavirran rantaa
pitkin. Hyvältä ja virkistävältä tuntui naisille viileys tässä jylhässä
seudussa. Nyt ratsastus kävi vähän hitaammin ylös vuorta pitkin,
mutta jopa huipulla näkyi pelastava linna. Vielä vähäinen ponnistus,
niin ollaan perillä. Linnanhaltijan käskystä lasketaan silta alas,
vartioväki järjestyy saattueeksi, ja etupäässä ratsastaa rajakreivi
Adelheidin kera. Kuningatar on nyt päässyt linnaan, varmaan turvaan
vihollisilta, jotka kokonaan ovat kadottaneet hänen jälkensä.




NELJÄSTOISTA LUKU

Pelastaja


Germanilaisessa hovissa Magdeburgissa vallitsi voitonriemu. Kuningas
Oton vävy, Lothringenin herttua Konrad, oli pitkällisen taistelun
jälkeen voittanut mahtavan Francian kreivin Hugon ja siten pelastanut
frankkien oikeutetun kuninkaan Ludvigin hänen vaarallisimmasta
vastustajastaan. Voittorikas Lothringenin herttua oli komean seurueen
saattamana juhlallisesti saapunut Magdeburgiin. Joukossa olivat myöskin
Ranskan kuninkaan lähettiläät, jotka olivat tulleet lausumaan kuningas
Otolle herransa kiitokset siitä tehokkaasta avusta, jota tämä mahtava
valtias oli antanut langollensa Ludvigille. Myöskin korkea-arvoisia
hengellisiä miehiä oleskeli aika ajoin Otto kuninkaan hovissa: Bruno
Kölniläinen, kuningas Oton korkeasti oppinut veli, sekä Luitprand,
kaunokielinen historiankirjoittaja.

Mutta eivät kaikki kuninkaan seuralaiset olleet iloisia. Kasvot
vakavina kulki siellä nuori kuningas Konrad, Berthan vanhin poika.
Muutamia päiviä sitten oli äidiltä tullut tietoja, jotka eivät suinkaan
olleet ilahuttavia. Aina oli nuori Konrad ollut lämpimällä rakkaudella
kiintynyt Adelheidiin ja iloinnut jokaisesta hyvästä sanomasta, jonka
hän oli sisareltaan saanut. Vaeltavan kauppiaan ja hevostenohjaajan
tuomat tiedot painoivat nyt raskaasti hänen sydäntänsä. Vielä ei hän
ollut voinut puhua kuningas Otolle asiasta.

Eräässä ikkunakomerossa hän nyt seisoi Luitprandin kanssa, jolle
hän oli huolensa uskonut. Tämäkin näytti vakavalta, sillä hän tunsi
Berengarin kavaluuden.

"Meidän täytyy vielä tänään saada tilaisuutta puhua kuninkaan kanssa",
sanoi tiedemies. "Sinä, ruhtinas, olet kuninkaan suuressa suosiossa;
minua ihmetyttää, että et jo ennen ole hänen kanssaan keskustellut
sisaresi asiasta."

"Se olisi ollut mahdotonta, sillä Ranskan lähettiläiden ja muiden
ylhäisten herrojen kunnianosotukset ovat vieneet hänen kaiken aikansa.
Olen kyllä mahtavan kuninkaan suosiossa, mutta tiedäthän, että hän
tällaisissa juhlallisuuksissa ei mielellään suvaitse häiriötä."

Luitprand nyökäytti päätänsä. "Kuitenkin hänen täytyy saada siitä tieto
jo tänään", sanoi hän vakavasti. "Sinä et tunne Berengaria, mutta minä
tunnen hänet, ja pelkäänpä, että vaara uhkaa nuorta kuningatarta --
hengenvaara."

Konrad kalpeni. "Minä toivon, että näet asiat liian synkkinä. Kauppias
vain luulotteli hänen olevan Gardalinnassa, Berengar ei milloinkaan
uskaltaisi sellaista tehdä. Mutta kyllä minä puhun kuningas Oton
kanssa."

Uljaana hän oikaisi nuoren sorean vartalonsa, nyökkäsi ystävällisesti
oppineelle herralle ja läksi huoneesta. Luitprand katsoi hänen
jälkeensä, sanoen itsekseen: "Monta kiitettävää avua sinulla on,
nuorukainen. Mutta hidastelija olet, ja liian keveästi hoidat vakavia
asioita. Se on tuottava sinulle vahinkoa elämässäsi."

Kuningas Otto oli sallinut Konradin päästä puheillensa ja kuunteli
hänen kerrottaviansa. Aina vakavammiksi kävivät hänen kasvonsa. Vihdoin
hän sanoi: "Luitprand tulkoon tänne, hän tietää aina parhaat neuvot.
Sitäpaitsi hän tuntee Italian kuningattaren ja myöskin Berengarin."

Niin he neuvottelivat kolmisin. Luitprand oli usein kuningas Otolle
kuvaillut kaunopuheisin sanoin nuoren kuningattaren ihanuutta,
lahjakkaisuutta ja ylevää mielenlaatua. Nyt hän vilkkaasti esitti,
miten suuri oli hänen vaaransa, niin kauan kuin hän suojatta oli
Berengarin vallassa. "Se mies ei kammoksu minkäänlaista ilkityötä",
vakuutti Luitprand.

"Siksi meidän täytyy rientää pelastamaan onnetonta kuningatarta", sanoi
Otto päättävästi. "Mutta kuninkaallisen sisareni lähettiläitten täytyy
päästä puheilleni. Heidän omasta suustaan tahdon kuulla, mitä hänellä
on ilmoitettavaa. Ei Bertha rouva saa pettyä luottaessansa minuun."

Lähettiläät tulivat, ja kun kuningas oli kuullut heidän viestinsä,
päätti hän asestetun joukon kanssa lähteä Italiaan Berengaria
kurittamaan.

Mutta ennenkuin varustukset olivat valmiit, saapui lähettiläitä siltä
italialaiselta puolueelta, joka oli Berengarille vihamielinen, ja
niitten etupäässä oli itse rajakreivi Azzo Canossalainen. Italian
ylimysten ja Canossaan piiloutuneen kuningatar Adelheidin nimessä he
rukoilivat hartaasti kuninkaalta apua.

"Sitä on teille annettava", huudahti kuningas harmistuneena.
"Tosiaankin tuo kunnoton saa raskaana tuntea valtikkani voiman! Vai on
hän juljennut noin konnamaisesti kohdella kuninkaantytärtä, jonka äiti
on minun mahtavassa suojeluksessani! Siitä hänen täytyy saada kärsiä,
niin totta kuin löytyy oikeutta rakastava Jumala!"

Harvoin kuningas nähtiin vihastuneena, mutta milloin se tapahtui,
silloin iskivät hänen silmänsä salamoita, jotka panivat monen
vapisemaan. Nyt kaikki havaitsivat, että täysi tosi oli käsissä.

Ei enää tullut kysymykseen lähettää vain joukkuetta, vaan kokonainen
sotaväki varustettiin marssimaan Italiaan. Otto oli päättänyt
kerrassaan tehdä lopun hirmuvaltiaan hallituksesta. Siinä päätöksessä
häntä myöskin italialaiset lähettiläät vahvistivat, pyytäen, että
hän antaisi huonosti hallitulle kansa raukalle toisen hallitsijan.
Mutta jaloluonteinen kuningas ajatteli nyt kuitenkin etupäässä nuoren
kuningattaren pelastamista ja häntä kohdanneen häväistyksen kostamista.

Komea oli se joukko, joka Oton johtamana lähti Italiaan. Yläburgundin
tuleva kuningas Konrad ei ollut mukana; häntä varten oli kuninkaalla
muita tehtäviä. Mutta useat ylhäiset ruhtinaat seurasivat häntä.
Hänen oma poikansa Ludolf johti etuosastoa, hänen veljensä Henrik
Baijerilainen oli mukana seurueessa ja samoin oppinut Luitprand.
He kulkivat Brennersolan kautta ja Eisackin ja Etschin laakson
läpi suoraan Veronaan. Mutta Berengar oli sitä ennen lähtenyt pois
kaupungista linnoitettuun Paviaan, jossa hän luuli olevansa varmemmassa
suojassa.

Veronassa tervehdittiin Saksan kuningasta suurella riemulla, sillä
kaikki olivat jo väsyneet hirmuvaltiaan ikeeseen ja tunsivat Oton
oikeutta rakastavan, lempeän luonteen. Mielellään he tahtoivat taipua
hänen valtikkansa alle.

Sillä aikaa Adelheid asui rauhassa Canossassa, niiden molempien
parissa, jotka hänen kärsimyksissään olivat olleet hänen tovereinaan.
Kauan hän oli maannut vuoteen omana sairaana, mutta oli nyt jälleen
Waltrudin ja ystävällisen rajakreivittären huolenpidosta ja hoidosta
tervehtynyt, ja hänen voimansa ja nuoruudenkukoistuksensa oli palannut
entiselleen. Hän viihtyi hyvin noissa hauskoissa, kodikkaissa
huoneissa, jotka kreivitär oli hänen käytettäväkseen jättänyt. Hän
tunsi, että hänen ympärillään oli rakastavia ja vieraanvaraisia
ihmisiä. Kaukaiselta tuntui se aika, jolloin hän vankilassa kitui tai
kuten takaa-ajettu otus sydän täynnä pelkoa pakeni pitkin metsiä ja
maita, jopa oli lähellä nälkäkuolemaa. Usein se kaikki oli hänestä kuin
pahaa unta.

"Waltrud", sanoi hän, "minusta tuntuu ikäänkuin olisin ihan toinen
ihminen. Sinäkin olet mielestäni toinen. Paljonhan olemmekin lyhyessä
ajassa saaneet kokea. Jos olisin ennakolta voinut nähdä kaikki
kärsimykseni, olisin joutunut epätoivoon, mutta viisaudessaan Herra
meiltä tulevat asiat peittää, sillä muuten emme kestäisi. Meillä on
kyllin jokapäiväisistä huolistamme."

"Olet oikeassa, hallitsijatar", sanoi tyttö. "Ja miten rasittava olikin
jokaisen päivän hätä ja tuska! Mutta olemmehan myöskin joka päivä
saaneet kokea Herran apua."

Adelheid nyökkäsi kyynelsilmin, osotteeksi että hän sen kyllä käsitti.
"Liian helposti minä unhotin, että hän on armollinen ja laupias; usein
oli katseeni epäilysten ja heikon uskon sumentama, sitä nyt häpeän.
Katso, sydämmeni on täynnä kiitollisuutta siitä, että hän auttoi minua,
että hän antoi sinut minulle seuraksi ja ystäväksi, lähetti uskollisen
Martin luokseni, niin monta kertaa ihmeellisesti pelasti meidät
kuoleman hädästä ja antoi meidän täällä saada hyvän suojapaikan. Mutta
vieläkään en näe selvästi, vaan yhäti pyrkii mieleeni kysymys: Miksikä
minun täytyi noin kovaa kärsiä? Etenkin kysyn, miksi Lothar minulta
otettiin."

Hänen äänensä vapisi, kun hän Lotharista puhui, ja Waltrud syleili
häntä lämpimästi. "Tiedäthän, hallitsijatar, että hän on onnellinen."

"Tiedän kyllä", jatkoi kuningatar, "enkä toivo rakastettuani takaisin
maailmaan. Nyt voin jo myöskin katkeroittumatta ajatella niitä,
jotka minulle ovat tuottaneet niin suuria kärsimyksiä. Herra älköön
heille sitä synniksi lukeko. Mutta minä nyt kuitenkin asustan täällä
vieraitten keskellä, toimetonta elämää viettäen. Olen erossa lapsestani
ja kansastani ja kysyn itseltäni: Miksi?"

Munkki oli huomaamatta tullut sisään ja kuullut Adelheidin sanat.
Kuningattaren viittauksesta hän istuutui, ja lempeällä äänellään hän
puhui näin:

"Emme aina, oi kuningatar, täällä alhaalla ymmärrä Jumalan johdatuksen
tarkoitusta ja päämäärää. On paljon asioita, jotka vasta iäisyydessä
meille selvenevät. Ja kuitenkin luulen, että me jo täälläkin voimme
oman elämämme vaiheissa huomata jotakin Jumalan tarkoituksista.
Minä olen vähäpätöinen mies, minusta ei paljon riipu; kuitenkin
tahdon alkaa itsestäni. Miksi jouduin vankilaan? Tullakseni Jumalan
avulla pelastamaan sinua, kuningatar. Mikä ennen näytti minusta
onnettomuudelta, siitä nyt suuresti iloitsen."

"Niin, te minun uskolliseni olette minun tähteni saaneet kärsiä
tuskia", sanoi hän liikutettuna, "ja se saattaa minut häpeämään, sillä
enhän minä sellaista alttiutta ole ansainnut."

"Näe siis Herran armo siinä, että hän uskollisten ihmisten kautta
on antanut sinulle apuansa", vastasi Martti. "Eikö jo tämä ole
onnettomuuden tuottama siunaus? Ja sano, eikö meidän tuottamuksemme
ainoaan auttajaamme ole tällä ajalla vahvistunut? Eikö meidän uskomme
häneen ole tullut lujemmaksi, meidän rakkautemme häneen suuremmaksi?
Ainakin pitäisi niin olla", lisäsi hän. "Se on meidän jumalallisen
kasvattajamme tarkoitus -- mutta me olemme hitaita oppilaita."

Hetken perästä hän jatkoi: "Mikä Jumalan tarkoitus on ollut sinun
ulkonaisen elämäsi suhteen, oi kuningatar, sitä emme vielä käsitä,
mutta minusta näyttää, kuin piankin ilmenisi, että hän saattaa kaikki
ihanaan päätökseen."

Vielä ei ollut mitään sanaa tullut rajakreiviltä Canossaan. Linnassa
oli yksinäistä. Rajakreivitär ei ottanut keitään vieraita vastaan
puolisonsa poissa ollessa; ainoastaan Reggion piispa oli oleskellut
siellä muutamia päiviä lausuaksensa kuningattarelle kunnioittavat
tervetuliaisensa ja vakuutuksen muuttumattomasta uskollisuudestaan.

Mutta eräänä päivänä tuli hiljaisuudesta ja yksinäisyydestä loppu, kun
joukko valioritareita ratsasti ylös linnan vuorta. Silloin odottavien
sydämmet sykkivät kovemmin. Hetken perästä kuului linnanportilta tuttu
merkki: rajakreivi itse tuli kotiin.

Suurella riemulla otettiin hänet vastaan. Onnesta säteilevänä riensi
rajakreivitär häntä tervehtimään. Kreivi hyppäsi alas hevosen selästä
ja sulki puolisonsa syliinsä.

"Minä tuon hyviä uutisia", huudahti hän iloisena. "Me tulemme Veronasta
korkeata käskyä toimittamaan, mutta väsyneitä ja nälkäisiä olemme
pitkän ratsastuksemme jälkeen. Anna meidän nyt nähdä, Griseldis, mitä
kyökissäsi ja kellarissasi säilytetään ja saadaan toimeen. Sinun on
myös toimitettava yösija meidän vieraillemme. Huomenna matkustamme
eteenpäin. Missä on kuningatar?"

Rajakreivitär kiirehti edellä ilmoittamaan kuningattarelle vieraitten
tulosta, ja pian häntä seurasi rajakreivi, jonka mukana oli
komeavartaloinen, tiedemiehen pukuun puettu herra. Tämä oli Luitprand.
Säteilevin silmin vastaanotti kuningatar nämä molemmat ylimykset, jotka
kunnioittavasti hänelle kumarsivat.

Sen jälkeen he toivat esiin sanottavansa. Heidät oli lähettänyt
kuningas Otto, joka tahtoi Adeiheidille vakuuttaa ystävällisiä
tunteitaan ja pyysi saada lahjoittaa hänelle kallisarvoisen koristeen.
Myöskin tahtoi hän ilmoittaa, että hän oli halukas ottamaan Adeiheidin
asian omaksensa, sillä hän piti suurena kunniana päästä hänen
vapauttajaksensa, ja ennen kaikkea hän tahtoi rangaista konnaa. Mutta
hänen toivomuksensa eivät tyytyneet vielä tähänkään kunniaan; hän pyysi
kuningattarelta enemmän.

Luitprand oli esittänyt kuninkaan viestin, ja Adelheid vastasi
ystävällisesti ja kyseli kaikkea, mikä lähinnä herätti hänen
mielenkiintoansa.

Silloin Martti tuli sisään. Ilohuudolla hän riensi Luitprandia vastaan,
ja ystävät syleilivät toisiaan.

Tämä oli iloinen päivä, sellainen, jommoista ei vuosikausiin ollut
linnassa vietetty. Pelkkiä onnellisia kasvoja näkyi siellä tänään.
Paljon oli kysyttävää ja paljon kerrottavaa.

Luitprand kertoi, että kuningas Otto jo oli matkalla Paviaan, ja
heidänkin oli seuraavana päivänä jälleen liityttävä sotajoukkoon. Sillä
Paviassa Otto tahtoi kruunauttaa itsensä Italian kuninkaaksi.

Ihastuksella puhui tiedemies kuninkaallisesta herrastaan, hänen
ankarasta oikeudenmukaisesta menettelystään rikollisia rangaistessa,
mutta myöskin hänen lempeydestään ja jalomielisyydestään katuvaisia
kohtaan. Edelleen hän kertoi kuninkaan uskollisuudesta ja hänen
vilpittömästä hurskaudestaan, joka varsinkin Edithan kuoleman jälkeen
hänessä oli herännyt.

"On suuri onni saada palvella semmoista herraa elämänsä loppuun asti,
enkä minä mitään muuta pyydä", sanoi hän lopuksi. [Historiankirjoittaja
Luitprand oli kuolemaansa asti Otolle uskollinen. Otto käytti usein
hänen kykyänsä lähetystöissä. Hän kuoli Otto II:n palveluksessa.]

Keskinäisessä juttelussa ystävänsä Martin kanssa ilmaisi hän vielä
avonaisemmin ajatuksensa. "Enemmän kuin neljä vuotta on kuningatar
Editha jo ollut kuolleena, ja kuningas on tuntenut olonsa yksinäiseksi.
Kauan hän katkerasti suri kuningatarta, mutta nyt hän on hiljattain
ruvennut käsittämään, että paras on seurata uskollisten ystävien neuvoa
ja mennä uusiin naimisiin. Ja sanoppas itse, Martti, kukapa olisi
arvollisempi ja sopivampi astumaan autuaan vainajan Edithan paikalle,
kuin jalo, ylevämielinen ja nerokas..."

"... Ja _hurskas_ kuningatar Adelheid", jatkoi Martti syvällä
vakavuudella. "Luitprand, tämä on arvoituksen selitys -- noitten
ihmeellisten teitten päämäärä, joita taivaan Herra on antanut hänen
kulkea. Ja usko minua, kuninkaankin onni tulee tämän kautta varmemmaksi
ja turvatummaksi. Ei ainoastaan hänen kotoinen onnensa; vaan kuningatar
on viisaudella ja lempeydellä neuvoissa ja töissä oleva hänen apunansa
vaikeissa hallitustoimissa, jumala siunatkoon heitä molempia!" lausui
hän liikutetuin mielin.

Kuningattaren huoneessakin istui kaksi ystävystä tuttavallisesti
keskustellen tärkeistä sydämmen asioista.

"Ah Waltrud, sydämmeni on surullinen", sanoi Adelheid. "Jos olen oikein
ymmärtänyt lähetin puhetta, niin kuningas pyytää minua puolisokseen.
Tämä on suuri, ansaitsematon kunnia minulle; en ole siihen mahdollinen.
Mutta lisäksi ei ole vielä enempää kuin kaksi vuotta kulunut Lotharin
kuolemasta. Unhottaa häntä en voi milloinkaan. Onko se uskollisuutta
kuollutta kohtaan, jos minä niin pian menen naimisiin toisen kanssa?"

"Hallitsijatar", sanoi tyttö, "jos autuaat taivaassa tietävät, miten
heidän rakkaillensa käy täällä maan päällä -- niin etkö luule, että
Lothar enemmän kuin kukaan muu iloitsee onnestasi? Etkö luule, että
hän siunaisi sitä, joka on pelastanut hänen yksinäisen leskensä
suuresta hädästä ja tahtoo korottaa hänet sydämmensä valituksi ja
valtaistuimellensa? Tuhatkertaisesi hän siunaisi ja kiittäisi häntä."

Hetken perästä hän jatkoi: "Kuten ystävätärtä olet minua aina kohdellut
etkä kuten palvelijatarta; suo minun sen vuoksi sinua ystävänä
puhutella. Unohtumattomina ovat äitisi sanat painuneet mieleeni, ne
sanat, että me ihmiset olemme täällä maailmassa palvellaksemme, ja sinä
ja minä olemme aina pyrkineet olemaan Herran palvelijattaria. Sinua
Herra nyt kutsuu korkeaan tehtävään, ja minun mielestäni sinun ei tule
kieltäytyä. Elämäsi ei milloinkaan joudu tarkoituksettomaksi. Vaikea
ja vastuunalainen on oleva tehtäväsi, joka sinua odottaa, sen kyllä
tiedän, mutta suuri taivaan Herra on sen sinulle osottanut. Veli Martti
on sanova: 'Hän on saattanut sen ihanaan päätökseen'."

Seuraavana päivänä vieraat lähtivät pois. Mielellään Adelheid ja
Martti olisivat tahtoneet pitää Luitprandin luonaan, mutta hän sanoi:
"Älkää pidättäkö minua. Minun täytyy kiirehtiä kuninkaani luo. Suuria
asioita tapahtuu lähimmässä tulevaisuudessa, ja minun täytyy kynälläni
ilmoittaa jälkimaailman tiedoksi, mitä kristikunnan suurin hallitsija
panee toimeen. Katsoppas, Martti, se on minun kutsumukseni. Hyvästi!
Paviassa tapaamme toisemme jälleen."




VIIDESTOISTA LUKU

Kunnian kukkulalla


Suuri ilo ja riemu vallitsi Paviassa. Kaupunki komeili
juhlavarustuksissa. Iloitsevia ihmisjoukkoja kulki kaduilla;
vilkkaalla, innostuneella tavallaan he ilmaisivat iloansa kirkuen
korvia vihlovasti ja hypellen kuin vallattomat varsat. Olihan heillä
syytä iloon! Ilman miekan iskua oli Saksan kuningas valloittanut
kaupungin, ja valtaistuimen anastaja oli paennut mahtavan tulijan
tieltä yhteen linnoistansa. Sitten oli Otto juhlallisesti kruunattu
Italian kuninkaaksi, ja tänään piti Adelheidin palaaman kotiinsa ja
kihlajaiskemut vietettämän.

Reggiosta Paviaan vievällä tiellä liikkui loistava matkue.
Kuninkaallisessa puvussa istui Adelheid ratsulla ja hänen rinnallaan
ratsasti ruhtinaallinen henkilö, Oton veli, Baijerin herttua Henrik.
Hänet oli kuningas valioritarien kanssa lähettänyt Canossaan noutamaan
kuningatarta kotiin hänen pääkaupunkiinsa. Monta uskollista seuralaista
oli hänen mukanaan, piispa Adelhard ja rajakreivi Azzo, Martti ja
Waltrud, ja vielä muitakin Reggiosta ja Veronasta.

Henrik herttua oli ihastunut nuoren lesken miellyttävään olentoon eikä
poistunut hänen rinnaltaan. Olihan hänestä suuri kunnia, että hän sai
saattaa veljensä luo hänen morsiamensa. Paljon oli hänellä kerrottavaa
kuningattarelle omasta kodistaan, lahjakkaista tyttäristään Garborgasta
ja Hadwigistä [Garborga tuli sittemmin abbedissaksi Gandersheimiin ja
Hadwig Schwabenin herttuattareksi], ja mieltymyksellä Adelheid kuunteli
häntä. Mutta etenkin hän puhui Oton hyvyydestä ja jalomielisyydestä.
Rehellisesti ja peittelemättä hän kertoi erehdyksistään, miten hän
kerran toisensa perästä oli noussut vastustamaan kuninkaallisen
veljensä valtiutta, joka hänestä oli liian ankara, mutta miten Otto
aina oli antanut hänelle anteeksi, kun hän katui. Nyt hän vihdoinkin
oli oppinut tuntemaan hänen uskollisen sydämmensä eikä enää koskaan
tahtonut kapinoida häntä vastaan, sen hän vakuutti Adelheidille.
Iloksensa ja tyydytykseksensä Adelheid kuuli kuningasta näin
ylistettävän.

Kun he lähenivät Paviaa, virtaili heitä vastaan yhä suuremmat
joukot iloisia ihmisiä. Jokainen tahtoi olla ensimmäisenä näkemässä
kuningatarta ja sanomassa hänet tervetulleeksi hänen italialaiseen
kotiinsa. He tunkeilivat aivan lähelle, jopa hänen ratsulleen
asti, suutelivat hänen vaatteittensa liepeitä ja tervehtivät häntä
riemullisesti. Myöskin kuningatar iloitsi nähdessään jälleen kansaansa,
jonka joukossa hän havaitsi monet tutut kasvot.

Syvä liikutus valtasi hänen mielensä, kun hän näki kaupungin tornit ja
huiput, ja hänen sydämmensä sykähteli lämpimästä kiitollisuudesta. Yön
pimeydessä hän oli paennut kaupungista, ja nyt hän palasi juhlasaatossa!

Matkue seisahtui portin luoksi. Loistavassa varustuksessa ratsasti
Otto itse, hänen vapauttajansa ja pelastajansa, häntä vastaan, lausui
hänet tervetulleeksi valtakuntansa pääkaupunkiin ja saattoi hänet
kuninkaalliseen palatsiin.

Hän auttoi kuningatarta alas ratsulta, ja hänen rinnallaan Adelheid
astui linnanportista sisään. Ihastuksella kaikkien silmät katselivat
ylhäistä paria. Oton olento oli ruhtinaallisen ylevä täydessä
miehuudenvoimassaan ja Adelheid nöyrä ja ihastuttava suloisessa
nuoruudenkukoistuksessaan.

Hän koetti liikutettuna tuoda ilmi kiitollisuuttansa, mutta kuningas
torjui kaiken kiitoksen luotansa.

"Sehän oli vain minun ruhtinaallinen velvollisuuteni Vaudinmaan
kuninkaantytärtä kohtaan", sanoi hän. "En tosiaan olisi tuntenut sinua,
sillä aika on sinua muuttanut paljon. Ainoastaan silmät katselevat
minua yhtä lapsellisesti ja ihmetellen kuin ennenkin, silloin kun näin
sinut pienenä tyttönä äitisi linnassa. Paljon on tapahtunut niiden
aikojen jälkeen", lisäsi hän vakavasti.

Sitten hän vei Adelheidin valtaistuinsaliin, jossa maan suurmiehet
ilolla tervehtivät kuningatartansa.

Luitprandin innostuneiden ja viehättävien kuvausten nojalla Otto oli
paljon odottanut Adelheidistä, mutta nyt hän huomasi korkeimpienkin
toiveittensa ylenmäärin täyttyneen. Hän katsoi Adelheidin kaikin puolin
arvolliseksi astumaan Editha vainajan sijalle.

Jo samana päivänä tapahtui kihlaus. Otto itse pani Edithan sormuksen
morsiamen sormeen. Hän sanoi hiljaa: "Hänen henkensä levätköön sinun
ylläsi!"

Kiitollisena katsoi Adelheid häneen, sanoen: "Jumalan avulla tahdon
koettaa olla sinulle mitä hän on ollut, mutta sinulla täytyy olla
kärsivällisyyttä minun suhteeni, sillä olenhan vielä nuori ja
kokematon, ja sinun korkea hyvyytesi ja kuninkaallinen luottamuksesi
melkein painaa minut tomuun. Vielä en voi käsittää, että olet valinnut
minut ennen monia muita. Sinä näytät minusta pelastavalta enkeliltä,
jonka taivaan suuri Herra on lähettänyt."

"Nuori olet, se on tosi", sanoi Otto hymyillen, "minähän olen melkein
toista vertaa vanhempi; mutta kokematon et ole. Joka muutamassa
vuodessa on käynyt niin kovan kärsimyskoulun kuin sinä, on kokemuksista
rikkaampi kuin moni vuosien vanhentama. Mutta sinä nyt varmaankin
haluat entisiin rakkaisiin huoneisiisi."

Hän saattoi Adelheidin ovelle ja erosi hänestä siinä. Siellä sisällä
kulki Waltrud järjestellen ja toimien. Hän tunsi hallitsijattarensa
maun ja asetti kaikki hänen mielensä mukaisesti. Iloisin sydämmin
tervehti Adelheid rakasta kotiaan. Kaikki siellä oli samassa kunnossa,
mihin hän sen oli jättänyt, ei mitään puuttunut. Onnellisena hän kulki
Waltrudin kanssa käsikädessä huoneitten läpi. Silloin hänen katseensa
sattui erääseen kirjaan, ja hän pysähtyi hämmästyksestä. "Se on lahja
kuninkaalta", selitti Waltrud.

Adelheid avasi kirjan ja luki sen nimilehdellä: "Vapahtajan elämä,
runomittaisesti kertonut eräs munkki Corveyn luostarissa Weserin
rannalla."

"Oi Waltrud, Edithan kirja!" huudahti Adelheid. "Miten herttaisesti hän
on tehnyt! Tahdon heti mennä häntä kiittämään!"

Ja niin hän riensi ulos etsiäksensä kuningasta. Hän löysi hänet pian;
Otto seisoi valtaistuinsalissa Luitprandin parissa. Ystävällisesti
katseli kuningas häntä, mutta Adelheid riensi hänen luokseen, tarttui
hänen käsiinsä, loi häneen säteilevät silmänsä ja sanoi liikutettuna:
"Kiitos sinulle, tuhannet kiitokset! Sinä olet niin hyvä. Et mitenkään
olisi voinut tuottaa minulle suurempaa iloa!"

Kuningas sulki hänet syliinsä ja suuteli häntä otsalle. "Edithani
kirja", sanoi hän. "Minä tiesin, että tulisit iloiseksi siitä. Se oli
hänen kallis aarteensa. Hän oppi siitä kulkemaan Vapahtajan jäljissä."

"Herra antakoon minulle armoa myöskin sitä oppimaan!" sanoi Adelheid
kyyneltynein silmin.

"Ja minulle myöskin", lisäsi Otto hiljaa.

Ääneti Luitprand katseli korkeaa paria, ja kuulumattomasti kuiskasivat
hänen huulensa: "Jumalan siunaus olkoon teidän kanssanne!" Sitten hän
hiljaa, huomaamatta poistui.

       *       *       *       *       *

Toisena joulupäivänä 951 vietti Otto, joka jo eläessään sai
nimityksen "suuri", vihkiäisensä Paviassa Lotharin nuoren, tuskin
kaksikymmenvuotiaan lesken kanssa, "Vaudinmaan kuninkaantyttären",
joksi Otto mielellään häntä nimitti. Suuri komeus ja loisto vallitsi
näissä juhlissa. Kansallekin oli juhlallisuuksia pantu toimeen, sillä
kaikkien, sekä rikkaiden että köyhäin, piti saaman osaa ilosta, se oli
sekä kuninkaan että kuningattaren tahto.

Adelheid oli jo sitä ennen Waltrudin seurassa jälleen käynyt köyhien
kaupunginosassa ja tuottanut monelle kodille iloa ja lohdutusta. Kun
Waltrud kävi vanhan Rebekan luona, meni kuningatar hänen mukanansa
sinnekin. Aamos juutalaisen rahat olivat tulleet hyvään käytäntöön.
Waltrud oli jättänyt ne erään koulunjohtajan haltuun, sillä hän oli
kuullut, että tämä oli rehellinen ja luotettava mies. Johtaja oli
pitänyt huolta hautauksesta, ja jäljellä olevilla rahoilla hän oli
ymmärtäväisesti auttanut seurakunnan köyhiä. Kaiken tämän sai Waltrud
tietää vanhalta Rebekalta.

Mutta ennen kaikkea oli kuningatar onnessaan muistanut niitä ystäviä,
jotka olivat olleet hänelle hädässä avuliaita, ja mielellään oli Otto
suostunut hänen toivomukseensa saada heidät vihkiäisjuhlallisuuksiin
Paviaan. Siellä nähtiin, paitsi rajakreivitär Griseldistä ja muita
uskollisia ylimyshenkilöitä, myöskin ne molemmat kalastajat, jotka
olivat auttaneet pakolaisia. Martti oli heidät etsinyt ja heille vienyt
kuninkaan kutsumuksen. Äärettömän onnellisia he olivat semmoisesta
kunniasta, ja vielä enemmän kuningattaren ystävällisyydestä, kun hän
uudelleen herttaisin sanoin kiitti heitä pelastuksestaan. Runsailla
lahjoilla varustettuina he palasivat kotiinsa kemujen loputtua.

Mutta kuningatar tuumieli, miten hän parahiten voisi palkita niitä
molempia uskollisia, jotka suurella alttiudella ja monin kieltäymyksin,
jopa uhraten oman henkensä vaaraan, olivat häntä palvelleet;
kuningaskin katsoi luonnolliseksi, että heitä erityisellä tavalla oli
kunnioitettava.

Niinpä tapahtui vihkiäisten jälkeisenä päivänä, kun suuri joukko
kuningasparin uskollisia ystäviä ja kannattajia, ylhäisiä ja alhaisia,
oli koossa, saadaksensa yksityisesti ottaa vastaan kuninkaallisia
suosionosotuksia, että viimeiseksi kaikista kutsuttiin myöskin Martti
ja Waltrud mahtavan kuninkaan valtaistuimen eteen. Hämmästyneinä ja
ujoina he lähestyivät, sillä heidän vaatimaton mielensä ei ajatellut
palkkiota.

Silloin kuningas puhui heille molemmille: "Suurella uskollisuudella
ja kovassa hengenvaarassa olette palvelleet kuningatarta. Lähinnä
Jumalaa, kaikkein korkeinta, saan teitä kiittää siitä, että hän tänään
istuu rinnallani puolisonani, tehden minut sanomattoman onnelliseksi.
En koskaan voi kyllin teitä palkita kaikesta, mitä olette tehneet.
Jos teillä on joku toivomus, niin lausukaa se julki! Sinä, Martti,
puhu ensiksi! Tie korkeisiin asemiin on sinulle avoinna, sillä sinä
olet oppinut mies. Moni luostari olisi paremmassa kunnossa, jos sinä
abbottina olisit sitä johtamassa."

Munkki kumarsi syvästi kuninkaalle: "Suuren suosion sinä osotat
minulle, oi kuningas. Mutta minun mieleni ei halaja korkeita
arvopaikkoja. Olen saanut kyllin suuren palkkion, nähdessäni sinut
ja kuningattaren noin onnellisina. Anna minun siis jäädä siksi mikä
olen, halvaksi munkiksi. Mutta jos saan lausua pyynnön, niin olkoon
se tämä: Anna minun elämäni loppuun asti pysyä sinun ja kuningattaren
läheisyydessä ja palvella teitä sillä lahjalla, jonka taivaan Herra
minulle on suonut. En ole niin oppinut kuin ystäväni Luitprand, mutta
minä osaan pergamentille kirjoittaa käsikirjoituksia. Suo minun, oi
kuningas, nöyryydessä palvella sinua vähäpätöisellä lahjallani."

Silloin Adelheidin silmät loistivat ja hän kuiskasi jotakin kuninkaalle.

"Sinun pyyntöösi on suostuttu", sanoi kuningas. "Kaiken elinaikasi on
sinulla oleva koti luonamme. Mutta kuninkaan elämä on, kuten tiedät,
liikkuvaa ja levotonta. Siksi saat olla vapaa asumaan, missä kulloinkin
itse tahdot. Mitä kirjoitustaitoosi tulee, olen iloinen siitä
lahjastasi, ja minulle olisi hyvin mieluista, jos tahtoisit jäljentää
Corveyn munkin kirjan ja myöskin pyhän raamatun latinaksi."

Tämä tarjous teki munkin hyvin iloiseksi.

Sitten kuningas sanoi: "Ja nyt, Waltrud, sinä uskollinen tyttö, mitä
sinä pyydät?"

Hehkuvan punaisin poskin seisoi Waltrud, katsoen rukoilevin silmin
kuningattareen, mutta ei hän kuitenkaan mitään puhunut.

"Puhu vain", jatkoi Otto kehoittaen. "Minä tahdon korottaa sinut
vapaaseen aatelissäätyyn. Jokainen aatelismies minun valtakunnassani
on pitävä suurena kunniana saada sinut puolisokseen, sillä nyt minä
julistan sinut tasa-arvoiseksi jaloimpien kanssa. Laskeudu polvillesi!"

Hämmästyneenä ja pelästyneenä tyttö lankesi polvilleen. Silloin hän
tunsi keveän kosketuksen kuninkaan miekasta.

"Nouse ylös aatelisnaisena", sanoi hän.

Waltrud tuskin tiesi, mitä hänelle oli tapahtunut. Ei näkynyt ilon
välkettä hänen kasvoissaan, kun Adelheid katsoi häneen, ja ennenkuin
kuningatar oli ehtinyt sanaakaan sanoa selitykseksi, oli tyttö vaipunut
polvilleen hänen eteensä ja kiihkeästi tarttunut hänen käsiinsä.

"Ah hallitsijatar, älä työnnä minua luotasi!" huudahti hän tuskasta
väräjävällä äänellä. "En minä pyydä tulla aatelisneideksi enkä
mennä naimisiin aatelismiehen kanssa. Anna minun jäädä luoksesi
palvelijattarena, oi kuningatar! Ainoastaan se voi antaa sisällystä
ja iloa elämälleni. En ole kiittämätön kuninkaan suuresta
suosionosotuksesta, en suinkaan, mutta minä en halaja ulkonaista
kunniaa. Oi kuningas, älä lähetä minua pois hänen luotaan!"

Sydäntä koskevilta soivat nuo rukoilevat sanat, ja kuningas ja
kuningatar tunsivat mielensä syvästi liikutetuksi. Ystävällisesti
Adelheid tarttui tytön käteen, koettaen häntä rauhoittaa, mutta
Otto sanoi: "Jumala varjelkoon, että minä sinua, uskollinen tyttö,
lähettäisin pois puolisoni luota! Aatelisneitosenakin sinä voit häntä
palvella. Onnellinen se ruhtinatar, jolla on sellaisia palvelijattaria!
Oletko nyt minuun tyytyväinen?" kysyi hän hymyillen.

Waltrud oli nyt rauhoittunut. "Suo anteeksi, oi kuningas, minun
hermostunut käytökseni", sanoi hän. "Minä kiitän sinua suosiostasi,
minä kiitän siitäkin, että saan tänne jäädä!"

Vielä enemmän kuin hänen sanansa, osottivat hänen katseensa hänen
kiitollisuuttaan. Adelheid veti hänet luokseen, suuteli häntä ja sanoi
hymyillen:

"Luuletko, että olen sinuun kyltynyt, sinä tyttö hupakko? Vielä en voi
tulla toimeen ilman sinua, en ennen kuin sinä itse tahdot vaihettaa
minun kotini omaan kotiisi."

Ja kuninkaaseen kääntyen hän jatkoi: "Mutta minä tiedän hänellä vielä
olevan yhden toiveen, joka vuosikausia on asunut hänen sydämmessään.
Entäpä jos sinä, puolisoni, voisit tutkistella ja saada selkoa, mihin
on joutunut hänen veljensä Bertram, joka taisteli unkarilaisia vastaan
Merseburgin tappelussa?"

"Se on tapahtuva heti kun jälleen olemme kotona", vastasi Otto.

Kun juhlallisuudet olivat päättyneet, matkusteli Otto useissa
Lombardian osissa, joissa hän ei vielä ollut ennen käynyt, ja
kaikkialla hänen onnistui viihdyttää mielet ja sovittaa riitaisuudet.
Adelheid seurasi häntä, ja hänen läsnäolonsa tuotti kaikille
alamaisille iloa. Lähelle Canossaa kuningas antoi rakentaa upeasti
sisustetun kirkon, kiitollisuudesta Herralle Jumalalle, joka oli
sallinut Adelheidin saada turvan ja levon linnan suojassa. Kun hän
voimalla ja viisaudella oli kaikki järjestänyt, jätti hän Lombardian
kuningaskunnan lopullisen valtauksen ja jatkuvan hoidon vävyllensä,
Lothringenin herttualle Konradille, ja lähti nuoren puolisonsa ja
suuren joukon seuraamana kotimatkalle Saksaan.

Mailandissa he viivähtivät. Otto ja Adelheid kävivät kirkossa
katsomassa sitä paikkaa, jossa Lotharin luut lepäsivät. Kauan he
seisoivat siinä syviin ajatuksiin vaipuneina, ja Adelheidin kyyneleet
vierivät kuumina kylmälle kivelle. Sitte hän nojautui kuninkaaseen,
kuiskaten:

"Älä pahastu, vaikka kyyneleeni vuotavat. Minä itken sen kovaa
kohtaloa, joka tässä lepää. Raskas oli hänen osansa hänen viimeisenä
elinvuotenaan. Minä olen niin onnellinen sinun rinnallasi, etten sanoin
kykene sitä kuvaamaan; mutta en koskaan voi häntä unhottaa, sillä hän
oli sydämmelleni kallis kuten sinä."

"Eikä sinun tulekaan häntä unhottaa", sanoi hänen puolisonsa lempeästi.
"Minäkin kunnioitan hänen muistoansa, samoin kuin sinä kunnioitat
minun Edithani muistoa. Kun tulemme Magdeburgiin, vien sinut hänen
haudalleen. Muistakaamme kuolleita rakkaudella, mutta älkäämme
milloinkaan toivoko heitä takaisin tähän maailmaan, jota moni syystä
kyllä nimittää surunlaaksoksi."

"Ja jossa Jumala hyvyydessään kuitenkin antaa meidän nauttia niin
suurta onnea", jatkoi Adelheid, katsoen häneen kostein silmin.

"Sitä tulee meidän kiitollisina muistaa, jos kärsimykset vielä meitä
kohtaavat", sanoi Otto. "Sillä muuttumaton onni asuu ainoastaan tuolla
ylhäällä, jossa Lothar ja Editha odottavat meitä."

Sitte he hitaasti kulkivat läpi kirkon uloskäytävää kohti.




KUUDESTOISTA LUKU

Jälleennäkeminen


Vielä oli alppimaa lumen ja jään peitossa, kun kuninkaallinen matkue
liikkui eteenpäin pitkin sen ajan kulkukuntoisinta vuoritietä, joka
johti Brennersolan yli Italiasta Saksaan. Maaliskuussa Adelheid ensi
kerran tuli uuteen kotimaahansa. Churin kautta kulki tie Zürichin
järvelle, ja Uffnaun saaresta näkyivät sen linnan huiput, missä hän
lapsena oli oleskellut isoäitinsä luona. Rakkaat muistot siitä ajasta
heräsivät hänen mielessään. Hänen sydämmensä kaipasi äidinkotiin
Genèvejärven rannalle, mutta Otto ei voinut enää viivyttää paluutansa.
Tärkeät asiat odottivat häntä kotona. Hän kyllä havaitsi Adelheidin
kaipauksen, mutta hänellä oli omat ajatuksensa, joista hän ei mitään
kertonut. Myöskin oli päätetty, että kuningas hovinensa viettäisi
lähestyvää pääsiäistä Quedlinburgissa.

Zürichinjärveltä matka vei Rheinvirtaa kohti, sitten pohjoiseen päin,
Allemannian ja monen muun germanilaisen maakunnan kautta Harziin.
Ihastuneena Adelheid katseli erilaisia kauniita maisemia, jotka
vaihtelivat hänen silmiensä edessä.

Kevät oli aivan varhainen, sillä Maaliskuu ei vielä ollut lopussa,
mutta kuitenkin olivat puut ja pensaat vesirikkaitten virtojen
rannoilla jo puhjenneet lehtiin, ja metsäisiä kumpuja peitti
nuori vihreys. Kaikki oli toisenlaista kuin Italiassa, mutta
Adelheidistä tämä luonto näytti paljon ihanammalta alkuperäisessä
koskemattomuudessaan.

Ei ollut kuitenkaan kukaan onnellisempi kuin Waltrud. Hengittihän
hän kotimaansa ilmaa, kun saavuttiin Weserjoen tienoille. Vuoret ja
kukkulat, virrat ja purot, joitten ohitse heidän matkansa johti,
näyttivät hänestä vanhoilta tutuilta. Entistä asuntopaikkaansa hän
ei tarkoin tietänyt, sillä hän oli matkustanut monen maan läpi
unkarilaisten ja juutalaisen kanssa. Usein hän ajatteli, kun joku
laakso levisi hänen silmiensä eteen, että tässä varmaankin hänen
vanhempansa olivat asuneet. Mutta kun eteenpäin kuljettaessa taas
tultiin toiseen laaksoon, niin tuntui hänestä, ikäänkuin siinä olisikin
ollut hänen lapsuutensa koti. "Jospa Bertram olisi täällä", huokasi hän
usein, "niin hän osaisi sanoa minulle, missä vanhempieni koti on ollut.
Mutta kuka sen tietää, onko hän elossa vai kuollut?"

Matka jatkui edelleen, ja Harzvuoristo siinsi etäältä.

"Nyt olemme jo pian kotona!" sanoi Otto säteilevin silmin nuorelle
puolisolleen.

Hänkin iloitsi, varsinkin kuninkaan vuoksi, niistä hiljaisista
päivistä, joita he toivoivat saavansa viettää Quedlinburgissa. Sillä
kuningas oli usein huolestuneella mielellä, varsinkin kun hänen oma
poikansa uhkasi nousta häntä vastustamaan. Kuningas oli uskonut
Adelheidille huolensa, ja hän koetti rakkaalla kohtelullaan ja
viisailla neuvoillaan auttaa Ottoa niitä kantamaan. Mutta nyt piti
kaikkien hallitushuolten levätä, kunnes pääsiäinen oli ohitse.

He olivat nyt määrän päässä.

Henrik, Baijerin herttua, ratsasti veljeänsä vastaan, seurassansa
joukko loistavia ritareita. Bruno otti hänet vastaan kaupungissa.
Veljien ystävällinen käytös teki hänelle hyvää. Bruno oli jo
varhaisesta asti ollut hänelle enemmänkin kuin pelkkä veli, -- myöskin
ystävä ja neuvonantaja. Nykyään hän tiesi voivansa täysin luottaa myös
Henrikin uskollisuuteen.

Kaikki huolestuttavat ajatukset katosivat linnalle ratsastettaessa.
Oton silmät loistivat onnesta, kun hän tervetuliaishuutojen kaikuessa
talutti nuoren uuden kuningattarensa ylös portaita, ja liikutettuna hän
sanoi: "Nyt siis tervehdin sinua, Adelheid, uudessa kodissasi!"

Hänet ohjattiin sitten Waltrudin kanssa omiin huoneisiinsa.
Yksinkertaisilta, mutta kodikkailta ne näyttivät hänestä. Tuntui kuin
Edithan hengen tuulahdus olisi niissä väreillyt, sillä hän oli asunut
samoissa huoneissa.

Kun he väsyneinä matkan jälkeen olivat kyllin levänneet ja nauttineet
virvokkeita, kutsutti kuningas puolisonsa luokseen suureen
perhehuoneeseen. Pitkävartaloinen, ylimyksellinen naishenkilö astui
Oton taluttamana häntä vastaan, ja kuningas sanoi: "Tässä on minun
äitini." Nämä molemmat naiset olivat kuulleet paljon kiitettävää
toisistaan; he jo tunsivat toisensa, vaikka nyt kohtasivat ensi kerran,
ja heidän tervehdyksensä oli mitä sydämmellisin. Mutta Otto kävi
malttamattomaksi ja sanoi naurahtaen:

"Arvoisa äitini, sinä tiedät, että on vielä muitakin, jotka odottavat
saavansa tervehtiä Vaudinmaan kuninkaantytärtä."

Luoden kuninkaaseen katseen, joka osotti yhteisymmärtämystä, siirtyi
Mathilda rouva syrjään, ja toinen naishenkilö astui Adelheidin eteen.

Nuori kuningatar seisoi kuin pilvistä pudonneena -- sitten hän äkkiä
huudahti: "Oi, äiti, äiti!" ja syöksyi Bertha rouvan syliin. Kauan
he syleilivät toisiansa, ja ympärillä olevien silmät kyyneltyivät.
Paljonhan olivatkin äiti ja tytär saaneet kokea, sitten kuin viimeksi
näkivät toisensa!

Silloin Otto astui esiin. "Tässä on vielä yksi, joka pyytää tervehtiä!"

Hoitajansa taluttamana tulla sipsutti sisään pieni tyttönen. Vähän
ujostellen, kun näki noin monta vierasta, hän suoraapäätä juoksi
Berthan luo ja tarttui hänen hameeseensa sanoen: "Isoäiti!"

Bertha otti lapsen syliinsä ja näytti häntä tyttärelleen. "Tunnetko
hänet vielä, Adelheid?"

Lapsi katsoi suurin silmin Adelheidiin. Sitten hän Bertha rouvan
kehoituksesta sanoi: "Äiti!" ja kurotti kätensä häntä kohti.

"Lotharin silmät!" sanoi Adelheid, otti lapsen syliinsä ja suuteli
häntä äidillisellä hellyydellä. [Emma tuli 18 vuotiaana Ranskan
kuninkaan Lotharin puolisoksi.] Myöskin veljeänsä Konradia sai Adelheid
tervehtiä. Hän oli Oton käskystä noutanut äitinsä ja pikku Emman
Vaudinmaasta ja saattanut heidät Quedlinburgiin, jotta Adelheid heti
uudessa kodissaan saisi nähdä kaikki entiset rakkaimpansa.

"Vielä yksi jälleennäkeminen!" sanoi keisarinna Mathilda pojallensa
Otolle. "Ellen erehdy, ratsastaa tuossa ystäväsi linnanpihaan, ja hänen
mukanaan on paljo jaloja ritareita."

Kuninkaalle oli odottamaton ilo saada tänä ilopäivänä luokseen läheinen
ystävänsä, jalo kreivi Hermann Billung. Uskollisesti ja väsymättömästi
oli hän taistellut herransa puolesta ja pitänyt viholliset loitolla
pohjoiselta ja itäiseltä rajalta. Nyt oli halu tavata Ottoa saanut
hänet tulemaan Quedlinburgiin.

Suurella ilolla tervehti häntä myöskin nuori kuningatar, sillä hänen
puolisonsa oli paljon kertonut hänelle Hermannin ystävyydestä ja
kiintymyksestä. Hän tunsi hänet siis ja kunnioitti häntä.

Hermannilla oli paljo kertomista kuninkaalle, ja Adelheid istui
vieressä, kuunnellen mielellään hänen ymmärtäväistä ja luotettavaa
puhettansa. Otto oli aivan tuttavallinen seurustellessaan hänen
kanssaan ja kertoi avoimesti onnestansa. Myöskin Bertha rouva istui
tyttärensä luona, ja kaikki he tunsivat itsensä onnellisiksi tässä
kotoisessa perhepiirissä.

"Missä on Waltrud?" kysyi Adelheid. Hän oli hienotunteisesti vetäytynyt
pois, mutta tuli kuningattaren pyynnöstä sisälle, ja kreivi Hermann
tervehti häntä myöskin ystävällisesti.

"Sinä olet sachsenilaisen tytön näköinen", sanoi hän hymyillen.

"Sachsenista hän onkin", sanoi Adelheid. "Kylä, josta hän on kotoisin,
sijaitsee Weserjoen rannalla."

"Me olemme siis samanmaalaisia", jatkoi Hermann, irroittamatta
katsettansa tytöstä. "Minä näin sen heti, ja sinun kasvosi muistuttavat
minua eräästä miehestä, jonka tunsin."

Hehkuva puna kohosi tytön poskille, ja hän kysyi: "Kuka se oli? Oi
herra, sano se minulle, lausu hänen nimensä!"

"Hän etsii kadonnutta veljeänsä", selitti kuningatar. "Onko hän elossa
vai ei, se on hänelle tietämätöntä."

"Mikä on veljesi nimi? Kuinka pitkä aika on siitä kuin hänet näit?"
kysyi kreivi vilkkaasti.

"Hänen nimensä on Bertram, enkä ole nähnyt häntä vuosikausiin. Kuulin
eräältä vanhalta juutalaiselta, että hän Merseburgin taistelussa
soti Henrik keisarin joukossa. Siihen aikaan hän vasta oli nuori
poika, seitsemän- tai kahdeksantoista ikäinen. Hän jäi haavoittuneena
makaamaan taistelukentälle. Herra, tiedätkö hänestä jotakin?"

"Erään Bertramin minä tunsin", sanoi kreivi, "ja hän kyliä otti
osaa taisteluun unkarilaisia vastaan. Mutta monta sen nimellistä
oli mukana siinä taistelussa ja monta sen nimellistä nuo hurjat
joukot karkoittivat kodeistaan. Hänkin, jota tarkoitan, haavoittui
Merseburgissa. Hänen haavansa parantuivat."

Kovassa jännityksessä kuunteli Waltrud, "Ja sitten?" kysyi hän,

"Sitten hän jäi Mersehurgiin ja teki työtä asesepän pajassa. Seppä
piti hänestä, sillä hän oli harvinaisen väkevä ja uskollinen. Mutta
muutaman vuoden kuluttua hän lähti sieltä. Hänestä kaupungin muurit
tuntuivat liian ahtailta. Weserjoen varrella minä hänet näin ensi
kerran; silloin oli talvisaika. Seudussa oli kovin paljo susia.
Tottuneitten ratsumiesten kera lähdin metsään petoja kaatamaan. Muuan
nuori poika joutui vaaraan suuren väkevän suden ahdistaessa. Silloin
ryntäsi pensastosta esiin outo mies, joka ainoalla iskulla löi pedon
kuoliaaksi. Tämä minua miellytti. Otin hänet mukaani, ja hän tuli
asemiehekseni."

Kaikkien katseet olivat jännityksellä kiintyneet puhujaan.

"Ja sitten?" kysyi Waltrud jälleen.

"Hän jäi sitten edelleen minun palvelukseeni ja seurasi minua sekä
metsästysmatkoilleni että taisteluihin. Aina hän oli urhoollisimpien
joukossa. Hänellä oli jättiläisvoimat. Kerran, kun viholliset olivat
minut saartaneet, hän raivasi tien heidän rivinsä lävitse ja pelasti
henkeni."

"Ja hän elää?" kysyi tyttö kiihtynein mielin.

"Elää kyllä", vastasi Hermann hymyillen. "Mutta onko hän sinun veljesi,
kukapa sen tietää? Sinun olisi vaikea häntä tuntea, sillä monta vuotta
on kulunut siitä kuin hänet näit. Luonnollisesti olit silloin lapsi
vielä."

Waltrud irroitti käsivarrestaan rannerenkaan ja ojensi sen vapisevin
käsin kreiville, sanoen rukoilevasti: "Näytä tämä hänelle, oi herra! Se
on ollut äitini oma. Jos hän on veljeni, niin hän sen tuntee."

Sitten hän kääntyi Adelheidin puoleen, joka piti liikutetun tytön kättä
omassaan, ja kuiskasi: "Hallitsijatar, en epäile ensinkään. Hän se on!"

"Rauhoitu, Waltrud; jos pettyisit, niin se tuntuisi katkeralta."

He eivät kumpikaan huomanneet, miten Otto ja Hermann vaihettelivat
merkitseviä silmäyksiä, ja miten kuningas kuiskasi eräälle palvelijalle
jotakin, jonka jälkeen tämä kohta katosi.

Hetken perästä astui sisälle pitkävartaloinen, voimakkaan näköinen
mies, jolla oli vaalea, kullankeltainen tukka ja parta sekä kreivi
Hermannin miehille kuuluva asevarustus. Kreivi meni hänen luokseen ja
ojensi hänelle Waltrudin rannerenkaan sanoen: "Tunnetko tämän, Bertram?"

Mies tarttui siihen, ja kreivi huomasi, kuinka hänen kätensä värisi.
Tutkistellen hän katseli sitä ulko- ja sisäpuolelta ja sanoi sitten:

"Tunnen sen hyvinkin. Äidilläni oli sellainen, ja minun käsittääkseni
tämä on sama. Sisäreunaan oli piirretty risti, -- kas tässä se onkin."

Hän näytti sen kreiville. Tämä nyökäytti päätänsä ja jatkoi: "Sinä olet
kertonut minulle nuoremmasta siskostasi, jonka unkarilaiset tappoivat
tai ryöstivät. Mikä hänen nimensä oli?"

"Waltrud!" kuului miehen suusta.

Silloin kajahti läpi huoneen väräjävä huudahdus, puoleksi riemuitseva,
puoleksi tuskainen. Tyttö oli hypännyt pystyyn. Hermann tarttui hänen
käteensä ja vei hänet hämmästyneen nuorukaisen luo. "Katsoppas tässä,
Bertram", sanoi hän, "on rannerenkaan oikea omistaja. Tässä on sisaresi
Waltrud!"

Seuraavassa hetkessä lepäsi Waltrud kadonneen ja löydetyn veljensä
sylissä. Kaikki läsnäolijat tunsivat syvää liikutusta; ei yksikään
silmä ollut kostumatta.

Hermann oli astunut syrjemmälle kuningas Oton viereen. Molempien kasvot
loistivat ilosta.

"Että kadonnut oli sinua näin lähellä, sitä en aavistanut", sanoi
kuningas.

Ja Adelheid, joka oli tarkannut puolisonsa kasvojen ilmettä, meni
hänen luokseen ja sanoi lämpimimmällä kiitollisuudella: "Tämä on sinun
tointasi, Otto! Minä näen sen kasvoistasi."

Hän hymyili. "Olinhan sen sinulle luvannut. Minä lähetin Italiasta
sanan Hermann ystävälleni, että hän rupeaisi asiata kuulustelemaan
ja tutkimaan. En olisi voinut keksiä sopivampaa miestä tähän
tarkoitukseen."

"Tämä on ihanin jälleennäkeminen, jonka minä eläessäni olen nähnyt!"
sanoi Luitprand merkitsevästi, ja Martti lisäsi hiljaa: "Ihanaan
päätökseen on Herra saattanut kaikki myöskin tuolle uskolliselle
tytölle. Hän ansaitsee tosiaan sellaisen onnen!"

Sitten puhui kuningas: "Samoin kuin olen korottanut sisaresi
jalosukuisten joukkoon, korotan minä nyt sinut, Bertram, jalosukuiseksi
ja ritariksi. Siihen paikkaan, jossa vanhempaisi koti on ollut, saat
rakentaa itsellesi asunnon. Varoja saat nostaa kuninkaallisesta
rahastostani, ja Hermann", nyt hän kääntyi ystävänsä puoleen --
"kun sinä tulet herttuaksi, lähtee hän sinun lippuasi seuraten ulos
maailmaan, taistellaksensa sinun kanssasi kuninkaansa puolesta. Sillä
vaikeita taisteluita on edessämme vielä!" [Ystävällensä Hermann
Billungille antoi Otto sittemmin oman herttuakuntansa Sachsenin.]

"Niin", myönsi Hermann, "mutta älkäämme tänä onnellisena hetkenä sitä
ajatelko!" Ja Adelheid lisäsi: "Sanokaamme ennemmin veli Martin kanssa:
'Ihmeelliset ovat Herran tiet, mutta hän vie ne ihanaan päätökseen!'"

       *       *       *       *       *

Meidän kertomuksemme on loppunut. Kuninkaantyttären seuraavista
kohtaloista kertoo maailmanhistoria. Pitkät vuodet, aina vanhuutensa
päiviin saakka, eli Adelheid Saksan ja Italian kuningaskunnissa,
toimien lempeydellä ja viisaudella, siunaukseksi sekä hallitsijalle
että maalle ja kansalle. Hänen aikalaisensa pitivät häntä suuressa
arvossa. Vielä suurempi kunnia tuli hänen osakseen, kun hän ja hänen
puolisonsa Roomassa keisarinkruunulla kruunattiin. Hänen ihanimpana
kunnianaan oli kuitenkin se, että hän elämänsä loppuun asti vaelsi
nöyränä Jeesuksen Kristuksen palvelijattarena.








End of the Project Gutenberg EBook of Kuninkaantytär, by L. Schorsch

*** END OF THIS PROJECT GUTENBERG EBOOK KUNINKAANTYTÄR ***

***** This file should be named 58429-8.txt or 58429-8.zip *****
This and all associated files of various formats will be found in:
        http://www.gutenberg.org/5/8/4/2/58429/

Produced by Anna Siren and Tapio Riikonen

Updated editions will replace the previous one--the old editions
will be renamed.

Creating the works from public domain print editions means that no
one owns a United States copyright in these works, so the Foundation
(and you!) can copy and distribute it in the United States without
permission and without paying copyright royalties.  Special rules,
set forth in the General Terms of Use part of this license, apply to
copying and distributing Project Gutenberg-tm electronic works to
protect the PROJECT GUTENBERG-tm concept and trademark.  Project
Gutenberg is a registered trademark, and may not be used if you
charge for the eBooks, unless you receive specific permission.  If you
do not charge anything for copies of this eBook, complying with the
rules is very easy.  You may use this eBook for nearly any purpose
such as creation of derivative works, reports, performances and
research.  They may be modified and printed and given away--you may do
practically ANYTHING with public domain eBooks.  Redistribution is
subject to the trademark license, especially commercial
redistribution.



*** START: FULL LICENSE ***

THE FULL PROJECT GUTENBERG LICENSE
PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg-tm mission of promoting the free
distribution of electronic works, by using or distributing this work
(or any other work associated in any way with the phrase "Project
Gutenberg"), you agree to comply with all the terms of the Full Project
Gutenberg-tm License (available with this file or online at
http://gutenberg.org/license).


Section 1.  General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg-tm
electronic works

1.A.  By reading or using any part of this Project Gutenberg-tm
electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to
and accept all the terms of this license and intellectual property
(trademark/copyright) agreement.  If you do not agree to abide by all
the terms of this agreement, you must cease using and return or destroy
all copies of Project Gutenberg-tm electronic works in your possession.
If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a Project
Gutenberg-tm electronic work and you do not agree to be bound by the
terms of this agreement, you may obtain a refund from the person or
entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B.  "Project Gutenberg" is a registered trademark.  It may only be
used on or associated in any way with an electronic work by people who
agree to be bound by the terms of this agreement.  There are a few
things that you can do with most Project Gutenberg-tm electronic works
even without complying with the full terms of this agreement.  See
paragraph 1.C below.  There are a lot of things you can do with Project
Gutenberg-tm electronic works if you follow the terms of this agreement
and help preserve free future access to Project Gutenberg-tm electronic
works.  See paragraph 1.E below.

1.C.  The Project Gutenberg Literary Archive Foundation ("the Foundation"
or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection of Project
Gutenberg-tm electronic works.  Nearly all the individual works in the
collection are in the public domain in the United States.  If an
individual work is in the public domain in the United States and you are
located in the United States, we do not claim a right to prevent you from
copying, distributing, performing, displaying or creating derivative
works based on the work as long as all references to Project Gutenberg
are removed.  Of course, we hope that you will support the Project
Gutenberg-tm mission of promoting free access to electronic works by
freely sharing Project Gutenberg-tm works in compliance with the terms of
this agreement for keeping the Project Gutenberg-tm name associated with
the work.  You can easily comply with the terms of this agreement by
keeping this work in the same format with its attached full Project
Gutenberg-tm License when you share it without charge with others.

1.D.  The copyright laws of the place where you are located also govern
what you can do with this work.  Copyright laws in most countries are in
a constant state of change.  If you are outside the United States, check
the laws of your country in addition to the terms of this agreement
before downloading, copying, displaying, performing, distributing or
creating derivative works based on this work or any other Project
Gutenberg-tm work.  The Foundation makes no representations concerning
the copyright status of any work in any country outside the United
States.

1.E.  Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1.  The following sentence, with active links to, or other immediate
access to, the full Project Gutenberg-tm License must appear prominently
whenever any copy of a Project Gutenberg-tm work (any work on which the
phrase "Project Gutenberg" appears, or with which the phrase "Project
Gutenberg" is associated) is accessed, displayed, performed, viewed,
copied or distributed:

This eBook is for the use of anyone anywhere at no cost and with
almost no restrictions whatsoever.  You may copy it, give it away or
re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included
with this eBook or online at www.gutenberg.org/license

1.E.2.  If an individual Project Gutenberg-tm electronic work is derived
from the public domain (does not contain a notice indicating that it is
posted with permission of the copyright holder), the work can be copied
and distributed to anyone in the United States without paying any fees
or charges.  If you are redistributing or providing access to a work
with the phrase "Project Gutenberg" associated with or appearing on the
work, you must comply either with the requirements of paragraphs 1.E.1
through 1.E.7 or obtain permission for the use of the work and the
Project Gutenberg-tm trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or
1.E.9.

1.E.3.  If an individual Project Gutenberg-tm electronic work is posted
with the permission of the copyright holder, your use and distribution
must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any additional
terms imposed by the copyright holder.  Additional terms will be linked
to the Project Gutenberg-tm License for all works posted with the
permission of the copyright holder found at the beginning of this work.

1.E.4.  Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg-tm
License terms from this work, or any files containing a part of this
work or any other work associated with Project Gutenberg-tm.

1.E.5.  Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this
electronic work, or any part of this electronic work, without
prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with
active links or immediate access to the full terms of the Project
Gutenberg-tm License.

1.E.6.  You may convert to and distribute this work in any binary,
compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including any
word processing or hypertext form.  However, if you provide access to or
distribute copies of a Project Gutenberg-tm work in a format other than
"Plain Vanilla ASCII" or other format used in the official version
posted on the official Project Gutenberg-tm web site (www.gutenberg.org),
you must, at no additional cost, fee or expense to the user, provide a
copy, a means of exporting a copy, or a means of obtaining a copy upon
request, of the work in its original "Plain Vanilla ASCII" or other
form.  Any alternate format must include the full Project Gutenberg-tm
License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7.  Do not charge a fee for access to, viewing, displaying,
performing, copying or distributing any Project Gutenberg-tm works
unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8.  You may charge a reasonable fee for copies of or providing
access to or distributing Project Gutenberg-tm electronic works provided
that

- You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from
     the use of Project Gutenberg-tm works calculated using the method
     you already use to calculate your applicable taxes.  The fee is
     owed to the owner of the Project Gutenberg-tm trademark, but he
     has agreed to donate royalties under this paragraph to the
     Project Gutenberg Literary Archive Foundation.  Royalty payments
     must be paid within 60 days following each date on which you
     prepare (or are legally required to prepare) your periodic tax
     returns.  Royalty payments should be clearly marked as such and
     sent to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation at the
     address specified in Section 4, "Information about donations to
     the Project Gutenberg Literary Archive Foundation."

- You provide a full refund of any money paid by a user who notifies
     you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he
     does not agree to the terms of the full Project Gutenberg-tm
     License.  You must require such a user to return or
     destroy all copies of the works possessed in a physical medium
     and discontinue all use of and all access to other copies of
     Project Gutenberg-tm works.

- You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of any
     money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the
     electronic work is discovered and reported to you within 90 days
     of receipt of the work.

- You comply with all other terms of this agreement for free
     distribution of Project Gutenberg-tm works.

1.E.9.  If you wish to charge a fee or distribute a Project Gutenberg-tm
electronic work or group of works on different terms than are set
forth in this agreement, you must obtain permission in writing from
both the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and Michael
Hart, the owner of the Project Gutenberg-tm trademark.  Contact the
Foundation as set forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1.  Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable
effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread
public domain works in creating the Project Gutenberg-tm
collection.  Despite these efforts, Project Gutenberg-tm electronic
works, and the medium on which they may be stored, may contain
"Defects," such as, but not limited to, incomplete, inaccurate or
corrupt data, transcription errors, a copyright or other intellectual
property infringement, a defective or damaged disk or other medium, a
computer virus, or computer codes that damage or cannot be read by
your equipment.

1.F.2.  LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the "Right
of Replacement or Refund" described in paragraph 1.F.3, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project
Gutenberg-tm trademark, and any other party distributing a Project
Gutenberg-tm electronic work under this agreement, disclaim all
liability to you for damages, costs and expenses, including legal
fees.  YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT
LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE
PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3.  YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE
TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE
LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR
INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH
DAMAGE.

1.F.3.  LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a
defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can
receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a
written explanation to the person you received the work from.  If you
received the work on a physical medium, you must return the medium with
your written explanation.  The person or entity that provided you with
the defective work may elect to provide a replacement copy in lieu of a
refund.  If you received the work electronically, the person or entity
providing it to you may choose to give you a second opportunity to
receive the work electronically in lieu of a refund.  If the second copy
is also defective, you may demand a refund in writing without further
opportunities to fix the problem.

1.F.4.  Except for the limited right of replacement or refund set forth
in paragraph 1.F.3, this work is provided to you 'AS-IS' WITH NO OTHER
WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT LIMITED TO
WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5.  Some states do not allow disclaimers of certain implied
warranties or the exclusion or limitation of certain types of damages.
If any disclaimer or limitation set forth in this agreement violates the
law of the state applicable to this agreement, the agreement shall be
interpreted to make the maximum disclaimer or limitation permitted by
the applicable state law.  The invalidity or unenforceability of any
provision of this agreement shall not void the remaining provisions.

1.F.6.  INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the
trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone
providing copies of Project Gutenberg-tm electronic works in accordance
with this agreement, and any volunteers associated with the production,
promotion and distribution of Project Gutenberg-tm electronic works,
harmless from all liability, costs and expenses, including legal fees,
that arise directly or indirectly from any of the following which you do
or cause to occur: (a) distribution of this or any Project Gutenberg-tm
work, (b) alteration, modification, or additions or deletions to any
Project Gutenberg-tm work, and (c) any Defect you cause.


Section  2.  Information about the Mission of Project Gutenberg-tm

Project Gutenberg-tm is synonymous with the free distribution of
electronic works in formats readable by the widest variety of computers
including obsolete, old, middle-aged and new computers.  It exists
because of the efforts of hundreds of volunteers and donations from
people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the
assistance they need, are critical to reaching Project Gutenberg-tm's
goals and ensuring that the Project Gutenberg-tm collection will
remain freely available for generations to come.  In 2001, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure
and permanent future for Project Gutenberg-tm and future generations.
To learn more about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation
and how your efforts and donations can help, see Sections 3 and 4
and the Foundation web page at http://www.pglaf.org.


Section 3.  Information about the Project Gutenberg Literary Archive
Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non profit
501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the
state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal
Revenue Service.  The Foundation's EIN or federal tax identification
number is 64-6221541.  Its 501(c)(3) letter is posted at
http://pglaf.org/fundraising.  Contributions to the Project Gutenberg
Literary Archive Foundation are tax deductible to the full extent
permitted by U.S. federal laws and your state's laws.

The Foundation's principal office is located at 4557 Melan Dr. S.
Fairbanks, AK, 99712., but its volunteers and employees are scattered
throughout numerous locations.  Its business office is located at
809 North 1500 West, Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887, email
business@pglaf.org.  Email contact links and up to date contact
information can be found at the Foundation's web site and official
page at http://pglaf.org

For additional contact information:
     Dr. Gregory B. Newby
     Chief Executive and Director
     gbnewby@pglaf.org


Section 4.  Information about Donations to the Project Gutenberg
Literary Archive Foundation

Project Gutenberg-tm depends upon and cannot survive without wide
spread public support and donations to carry out its mission of
increasing the number of public domain and licensed works that can be
freely distributed in machine readable form accessible by the widest
array of equipment including outdated equipment.  Many small donations
($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt
status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating
charities and charitable donations in all 50 states of the United
States.  Compliance requirements are not uniform and it takes a
considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up
with these requirements.  We do not solicit donations in locations
where we have not received written confirmation of compliance.  To
SEND DONATIONS or determine the status of compliance for any
particular state visit http://pglaf.org

While we cannot and do not solicit contributions from states where we
have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition
against accepting unsolicited donations from donors in such states who
approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make
any statements concerning tax treatment of donations received from
outside the United States.  U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg Web pages for current donation
methods and addresses.  Donations are accepted in a number of other
ways including checks, online payments and credit card donations.
To donate, please visit: http://pglaf.org/donate


Section 5.  General Information About Project Gutenberg-tm electronic
works.

Professor Michael S. Hart is the originator of the Project Gutenberg-tm
concept of a library of electronic works that could be freely shared
with anyone.  For thirty years, he produced and distributed Project
Gutenberg-tm eBooks with only a loose network of volunteer support.


Project Gutenberg-tm eBooks are often created from several printed
editions, all of which are confirmed as Public Domain in the U.S.
unless a copyright notice is included.  Thus, we do not necessarily
keep eBooks in compliance with any particular paper edition.


Most people start at our Web site which has the main PG search facility:

     http://www.gutenberg.org

This Web site includes information about Project Gutenberg-tm,
including how to make donations to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to
subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.