*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 56148 ***

ERAKKOMAISTERI

Kirj.

J. P. Raivio [Osmo Lajula]






Helsingissä,
Kustannusosakeyhtiö Otava,
1916.




I.


Työhuoneessaan ison kirjoituspöydän ääressä istui lyseon historian
ja suomenkielen lehtori, filosofiankandidaatti Samuli Särkkä, ja
pisteli numeroita taskukirjaansa, siirtääkseen ne sieltä arvosanoina
oppilaille jaettaviin todistuksiin. Toukokuun aurinko paistoi sisään
ikkunaverhojen lomitse. Aina vähän päästä täytyi lehtorin nousta
istuimeltaan ja liihentää uutimia enemmän oikealle, jotteivät hänen
muutoinkin heikot silmänsä olisi kokonaan soenneet. Äh, miten se
aurinko nyt olikin kuuma ja kirkas! Mutt' odotapas, ajatteli lehtori,
muutaman päivän päästä saat kyllä paistaa, kunhan pääsen kesämökkiini
ja saan riisuutua vaikka paitasilleni. Sitte sitä kelpasi, niin,
sitte -- --.

Lehtori käänteli muistikirjansa lehtiä ja vaipui epävarmoihin
mietteisiin. Vähäväliä hän pyyhki hikipisaroita otsaltaan aivan
kuin halonhakkaaja halkoessaan visakoivuja kuumana kesäpäivänä.
Mokomassakin työssä, tuhertaessaan numeroita kirjaansa! Mutta toiset
niistä numeroista eivät näyttäneet syntyvän kovinkaan helposti. Siinä
täytyi miettiä ja mitellä, laskea yhteen ja jakaa -- ja taas tuumia.

-- No hitto! murahti maisteri ja heittäytyi selkäkenoon tuolissaan.
-- Peijakastako minä teen tuolle Pekka Kontiolle, joka on kotoisin
Kuopion takaa -- --? Annanko hänelle ehdot vai jätänkö luokalle?

Poika parka saa selkäänsä sekä enoltaan, jonka luona hän asuu, että
kotiin tultuansa vanhemmiltaan.

Vihdoin lehtori näytti keksineen jotain, hypähti pystyyn ja avasi
viereisen huoneen oven.

-- Paavo Tuunainen, virkkoi hän viereisessä huoneessa istuvalle
nuorukaiselle, -- sinä, joka olet kotoisin Savosta, "Rantsalamilta",
tunnet varmaankin "joroslaisen" viidesluokkalaisen Pekka Kontion?

-- Kyllä tunnen, virkkoi Paavo ja lähestyi ovea, jonka kynnyksellä
lehtori seisoi.

-- Tiedätkö, missä hän asuu?

-- Tiedän.

-- Hyvä. Onko aineesi valmis?

-- Loppulauselmaa puuttuu.

-- Anna tänne. Saa olla sellaisenaan. Ja Paavo ojensi opettajalleen
muutamia lyijykynällä tiheään kirjoitettuja arkinpuolikkaita.

-- Mutta, jatkoi sitten lehtori, mene nyt Pekka Kontion luokse ja
käske hänen heti tulla tänne. Ellei satu olemaan kotosalla, jätä
hänelle sana, että tulee niin pian kuin mahdollista.

-- Kyllä, vastasi Paavo kumartaen.

-- Huomenna voit tulla kysymään, kuinka aineesi laita on.

Paavo poistui varsin tyytyväisenä, sillä hänellä olivat iltahakkailut
vielä tekemättä. "Aleksilla" harhaili varmaankin puolikymmentä
punaposkista tytöntypykkää häntä odottamassa, ja olihan aika jo
vilahtanut yli luvallisen kellonlyömän. Hän kiirehti askeleitaan,
samalla miettien, miten oli aineessaan mahtanut onnistua. Lehtori
Särkkä oli pari viikkoa sitten ehdottanut hänelle, että hän
kirjoittaisi kolme ylimääräistä ainetta, ja jos hän niissä voi saada
hyvän arvosanan, tulee todistukseenkin sellainen. Kaksi aikaisempaa
koetta hän oli sivuuttanut menestyksellä, mitenkähän sitten tämä
viimeinen lienee onnistunut? Jonkun verran väsyneeksi hän itsensä oli
tuntenut koko tuon parisen tunnin ajan, minkä oli ainetta jauhanut.
Nyt sitä vastoin tuntuivat ainakin kintut sangen virkeiltä hänen
muistaessaan, mikä palkkio "Aleksilla" odotteli, jos vain kiiruhti
ajoissa perille.

Mutta lehtori Särkkä istui jälleen työpöytänsä ääressä ja punnitsi
oppilaittensa historiantaitoa ja ainekirjoituskykyä.

Usein oli Särkkä oppilailtaan kysynyt, tiesivätkö he, mikä
oli opettajan vaikein tehtävä -- ja vihdoin itse siihen
vastannut: arvosteleminen. Ja saattoipa hän sen ainakin omasta
puolestaan vastata oikein, sillä kovalle tämä työ tuntui hänen
kärsivällisyytensä ja työtarmonsa panevan. Eikä siinä auttanut --
Särkkä oli sen usein, sangen usein itselleen tunnustanut -- ei
siinä sittenkään auttanut, teki työtä kuinka tunnollisesti tahansa,
erehdyksiä sattui siitä huolimatta.

Varsin hiljaisesti avautui lehtorin työhuoneen ovi, ja sisälle
pistäytyi Pekka Kontio. Työhönsä syventynyt mies ei kuullut hänen
tuloaan. Kotvasen kuluttua Pekka virkahti:

-- Lehtori on kutsuttanut minut luokseen.

Särkkä kohotti katseensa kuin säikähtäen ja tuijotti hetkisen
ovellaseisojaan. Sitten hän kavahti pystyyn:

-- Helkkunan poika, kuule, sinä et ole osannut viime aikoina
historiaasi...

Pekka sävähti tulipunaiseksi ja tähysteli lattiaan.

-- Vai oletko? tokaisi taas lehtori, kun Pekka ei virkkanut mitään.

Vihdoin soperteli poika jotain, josta ei saanut oikeata selvää.

-- Niin, sävähteli lehtori, sano pois, sano nyt, mitä sinä itse
arvelet.

-- Eihän se ole tainnut oikein mennä, virkkoi Pekka vaivalloisesti.

-- Kyllä tosiaankin asianlaita on sellainen, ettei se ole oikein
mennyt. Ja minun pitäisi päästää sinut kuudennelle luokalle. Missään
tapauksessa sinä et ole osannut enemmän kuin nelosen edestä. Häh?

-- Eikö lehtori voisi edes...

Mutta Pekka lopetti lauseensa kesken ja vilkaisi hymähtäen lehtoriin.

-- Poika veijari, kuule, sinä varmaankin ajattelit sanoa: edes
viitosta. Vai mitä?

-- Niin, virkahti Pekka kuin helpotuksesta, ja hänen kasvoillaan
välähti toivoa haparoiva hymy.

-- Kyllähän sen arvaa. Viitonen sinut pelastaisi ehdoista, sen minä
tiedän, mutta... mutta minä en ryhdy tähän tinkimiskauppaan. Vielä
joulutodistuksessa sinulla oli historiassa tyydyttävä arvosana, ja
nyt, nyt se alentuisi oikeuden mukaan huonoksi. Ettet sinä, Pekka,
häpeä? tiuskaisi lehtori.

Pekka katsoi jälleen lehtorin työhuoneen lattiamattoihin ja laski
niiden pituutta silmämitalla. Lehtori kiersi huoneensa keskilattiaa
hitain askelin, päätään heilutellen ja kohautellen hiukan kumaraisia
hartioitaan. Sitten hän pysähtyi Pekan eteen, viittasi kädellään
ovenpielessä olevaa tuolia kohti ja virkkoi:

-- Istuhan tuohon, Pekka!

Ja Pekka istuutui ketterästi kuin kärppä, asetti kädet polvilleen
ja nosti päänsä kekkaan sekä kohotti katseensa suoraan lehtoriin
ikäänkuin jo siten lausuakseen: tässä olen, tee nyt palvelijalles
kuten haluat.

-- Kas niin, virkahti lehtori. -- Mieti nyt siinä tarkoin, ja sitten
tarkoin mietittyäsi vastaa minulle, millaisen arvosanan edestä sinä
tahdot osata historiaa ensi vuonna.

Ja lehtori istuutui työnsä ääreen. Kumpikin oli omissa mietteissään.
Huoneessa vallitsi haudan hiljaisuus. Välistä Pekka katsahti lehtorin
kumaraisiin hartioihin ja hänen sileään, parrattomaan naamaansa,
jossa ei edes ylähuulessa huomannut karvan jälkeäkään. Lyhyt, suora
nenä ja vaaleansiniset silmät osoittivat hyväntahtoisuutta, mutta
tiukasti yhteenpusertuvat ohuet huulet päättäväisyyttä, ja suupieliä
reunustivat syvät kaksoisvaot, joiden välissä olivat lihavahkot
kärsimyksien pallukat.

Kului puolisen tuntia. Sen jälkeen Pekka nousi paikoiltaan ja rykäisi
sekä astui pari askelta opettajaansa lähemmäksi ja virkkoi varmasti:

-- Ensi vuonna osaan historiaa ainakin seitosen edestä.

Mitään vastaamatta lehtori tarttui erääseen pöydällänsä olevaan
kirjaan. Se oli historian oppikirja, joka oli täynnä hänen omia
muistiinpanojaan, liimatulta lisälehtiä, rivien väliin kirjoitettuja
huomautuksia, erivärisillä kynillä tehtyjä alleviivauksia.
Ojentaessaan kirjan Pekalle hän virkkoi:

-- Ota tämä minun käyttämäni oppikirja ja katsele sitä kesän aikana,
niin kyllä varmasti opit. Ei sinun tarvitse siitä muuta lukea kuin
painetun tekstin; sinisellä alleviivatut vuosiluvut voit myöskin
jättää huomioon ottamatta, jos tahdot. Katso kumminkin tarkkaan,
minkä vuosiluvun alla kulloinkin sininen viiva on. Niin, ja nyt saat
mennä.

Mutta Pekka vielä vitkasteli, käännellen lehtorin antamaa kirjaa
käsissään.

-- Saankos minä ehdot...? hän sopersi.

-- Ei, et sinä saa, tiuskaisi lehtori. Pekan kasvot venähtivät
pitkiksi kuin uusi kuu, ja leuka värisi. Mutta vartalo kasvoi
pituutta, rinta pullistui ja käsi tavoitteli lehtorin kättä.

-- Kiitoksia, herra lehtori! hän läähättäen huudahti. -- Minä olen
koko kevään pelännyt, pelännyt historiaa...

-- Mitä, pelännyt historiaa? kysyi lehtori ällistyneenä.

-- Niin, että jäisin siinä luokalle.

-- Pelännyt, etkä kumminkaan edes viime aikoinakaan ole asiaa
parantanut?

-- Niin, nähkääs, puhui Pekka innoissaan, minä olen viime aikoina
pelännyt sitä niin paljon, ettei minussa ole ollut miestä asiaa
parantamaan.

-- Mutta ensi vuonna sinussa on miestä? virkahti lehtori.

-- On! vastasi Pekka päättäväisesti.

-- Hyvä! Mene sitten.

Ja Pekka jätti opettajalleen sydämelliset jäähyväiset ja tallusteli
ulos huoneesta, lehtorin historian oppikirja kainalossa.
Onnellisempia miehenalkuja kuin Pekka sillä hetkellä oli vähän
tässä murheen runtelemassa maailmassa, sillä hän tiesi pääsevänsä
luokalta. Asiasta hän ei sivullisille huudellut. Ainoa, jolle hän sen
halusi kertoa, oli eräs pieni, punaposkinen, lyhytmekkoinen tyttönen
nimeltä Aini Rasi. Mutta tämäkään ei saanut tietää hänen onnestaan
ilman erikoista valaa. Kun Pekka hänet illalla tapasi "Aleksilla" ja
vihdoin muista erottua saattoi hänet kotiin, erääseen pihanperäiseen
rakennukseen, niin hän kuljetti hänet oven ohi, seinustan ja
ulkonevan eteisrakennuksen perimmäiseen nurkkaukseen, missä mikään
vieras ihmissilmä ei vilkuillut, tarttui tyttöä käteen ja kysyi:

-- Aini, tiedätkö mitä?

Tytön huulet avautuivat hellään hymyyn, poskien verekäs puna levisi
yli koko kasvojen, kun hän vastasi:

-- En. Mutta sinä olet ollut niin iloinen ja vilkas.

-- Niin, virkkoi Pekka, minulla on syytä.

-- Sano, Pekka, sano, mitä se on! Sanothan? Pekka mietti hetkisen,
vilkaisten vuoroin tyttöön, vuoroin maahan, kunnes virkkoi:

-- Mutta sinun pitää vannoa!

-- Vannoa, mitä vannoa?

-- Ettet puhu siitä muille.

-- Minä vannon. Miten minä vannon?

Pekka mietti jälleen, astui vieläkin askeleen lähemmäksi tyttöä,
tarttui hänen toiseenkin käteensä ja asetti nuo pehmoiset, lämpimät
kädet poskilleen. Ainin kasvot elpyivät tavattomasta jännityksestä.
Mutta hän ei virkkanut mitään. Ja vaikka Pekka irroitti omat kätensä
tytön käsistä, pysyivät nämä paikoillaan. Samalla hän tarttui
hellävaroen tyttösen omenaposkiin ja saneli:

-- Minä, Aini -- no sano nyt jälestä, huomautti hän sitten tyttöselle
-- minä, Aini -- ja tyttö kertasi sanat hiljaisella, värisevällä
äänellä -- pidän -- Pekan -- minulle -- uskomat -- sanat -- salassa
-- hautaan -- saakka.

Ja sitten he seisoivat hetkisen hiljaa samassa asennossa, värisevinä,
punastuneina. Ei kumpikaan voinut paikaltaan liikahtaa. Vihdoin sai
Pekka taaskin sanoiksi, puristaen hieman voimakkaammin tytön poskia:

-- Ja minä, Pekka, lupaan ja vannon pitäväni salassa kaikki asiat,
mitkä Aini minulle uskoo, iäisesti, iäisesti, iäisesti!

Hänen äänensä kohosi kohoamistaan hänen viimeistä sanaa toistaessaan.
Pää kurottautui tytön kasvoja kohti -- vielä viimeinen sysäys -- ja
hänen huulensa hipaisivat tytön vasenta suupieltä. Mutta silloin
irtautuivat tyttösen kädet, ja vasen ranne kaartui hätäisesti
peittämään maahan luotua katsetta. Tyttönen kääntyi ovea kohti, ja
Pekka kulki hitaasti jälestä.

"Mitä olenkaan tehnyt?" kuului kysymys Pekan sielun syvyydestä. Mutta
samalla hän tunsi itsensä hyvin onnelliseksi. Aini avasi ulko-oven,
astui rappukäytävään ja veti hitaasti ovea perästään kiinni. Pekka
seisoi oven ulkopuolella kuin kivettyneenä, Ainiin tuijottaen.

-- Oletko minulle vihainen, Aini?

Oven hiljainen kiinnimeno pysähtyi. Tyttö katsahti vakavasti ja
syvästi Pekkaan.

-- En, en! virkahti hän -- ja sitten naksahti ovi yht'äkkiä kiinni.
Poika hypähti kuin lentoon. Hänen elämänsä tuntui kahta vertaa
onnellisemmalta.

Mutta salaisuus oli jäänyt sanomatta, vaikka vala oli vannottu. Sen
muisti Pekka kotiin tultuaan. Ja pitkän mietinnän jälkeen hän ilmaisi
salaisuutensa, luokalta pääsynsä, Ainille kirjeellä, jonka hän itse
yön lähetessä kävi viemässä perille. Se oli Pekan ensimmäinen kirje
Ainille, joka sinä iltana, samoin kuin Pekkakin, asettui makuulle
ennen tuntemattoman onnen hurmiossa.

Koululaisen lempi on ihanteellista. Se on haaveellista,
suloisensurullista, ja siinä piilee pieni pala katkeruutta. Se toivoo
ja epäilee alinomaa, se nousee ja laskee nopeammin kuin vuoksi ja
luode, se itkee ja nauraa yhtämittaisessa jaksossa. Niin se vaihtelee
kaikissa koululaisissa keskiluokilta alkaen. Vai pitäisikö uskoa,
että sellainen lempeileminen olisi vain muutamien harvojen osa?
Ei, se tulee kaikkien terveiden, kaikkien oikeissa olosuhteissa
kehittyvien koululaisten osaksi. Mutta saako siitä selvän? Se on
toinen asia.

Pekka Kontio rakastui oikein rehellisesti lyseon viidennellä
luokalla, kuudettatoista ikävuotta täyttäessään, ja rakkauden esine,
yhteiskoululainen Aini Rasi, oli vuotta nuorempi. Viimemainittu, kun
oli saanut käsiinsä Pekan kirjeen, jossa alkusanoina oli: "Rakas
Aini", sulkikin kirjeenlähettäjän iltarukouksensa "omana poikanaan",
ja Pekka taas ennen maatamenoaan piirsi muistikirjaansa toukokuun 28
päivän kohdalle: "Ainini ei ole minulle vihainen."

Mutta lehtori Särkkä aherteli työssään myöhäiseen yöhön saakka.
Samanlaista ahertelua oli hänen elämänsä ollut jo kahdeksan vuotta,
koko ajan, minkä hän nykyistä virkaansa oli hoitanut. Sinä aikana
hänen hartiansakin olivat koukistuneet alituisesta istumisesta. Ennen
ne olivat olleet nuhteettoman tasaiset. Koulun alettua syksyllä alkoi
hänen istumisensa kotona ja koulussa. Sitä kesti joululomankin ajan,
sillä hän oli sangen ahkera mies ja toimitti paljon sivutehtäviäkin.
Sitä kesti kevääseen saakka, kunnes koulu päättyi. Mutta sitten
hän pudisti pääkaupungin tomut jaloistaan kolmeksi kuukaudeksi ja
matkusti kotiseudulleen, missä hänellä oli oma pienoinen mökki
Saimaan vesien lahdelmassa. Sinnepä hän nytkin toivoi ja odotti
pääsevänsä.

Ja kun hän vihdoin jätti työnsä ja istui hiljaa rakkaalla
maalaispenkillään, jonka hän oli sijoittanut työhuoneensa
nurkkaukseen ja jonka edessä oli hongasta halkaistu paksu,
ristikkojalkainen pöytä -- perintöä hänen vanhempainsa kodista --
silloin hänestä tuntui, kuin hän olisi jo kuullut "kotikoivikon"
korvissaan kohisevan. Kolmen päivän kuluttua hän pääsee sinne
lähtemään!

Totutun tapansa mukaan lehtori nojautui nurkassa oleville tyynyille
ja kohotti jalkansa penkille. Siinä asennossa hän jo usean vuoden
aikana melkeinpä joka ilta oli tehnyt tiliä siitä, miten oli päivänsä
viettänyt. Olikohan jotain jäänyt tekemättä? Ja kun niin ei ollut
tapahtunut, tuntui hiljaisuus rakkaalta hänen ympärillään. Mutta niin
onnellista hänen elämänsä oli ollut vasta niinä vuosina, mitkä hän
nykyisessä virassaan oli ollut. Sitä vastoin ennen -- ah, lehtori
huokasi aina, kun se entinen, laiskan, vetelyksen elämä, kuten hän
sitä nimitti, muistui hänen mieleensä. Se ei ollut ollutkaan mitään
elämää, se oli ollut hullutusta. Vai miksikä muuksi sellaista voisi
sanoa? Työtunnit viruivat pitkiksi kuin nälkävuosi, ja vasta sitten,
kun niiden päätyttyä pääsi hyvien kumppanien seuraan, juominkeihin,
naamiaisiin, tansseihin, vasta sitten oli muka elämä ollut elämää.

Katkeruudella teki lehtori usein tiliä entisistä hullutuksistaan.
Mutta mitenkäpä muutoin se olisi voinut ollakaan? mietti hän taas
toisaalta. Kun ihmiset nyhdetään juuriltaan turhien ennakkoluulojen
vuoksi, kun "turpeenpuskijoista" tehdään "herroja", joilla
nuoruusvuosinaan ei ole läheistä ohjaajaa elämän koulussa, silloin
on pidettävä ihmeenä että talonpoikaisylioppilaista tulee siksikin
paljon "miehiä".

Samuli Särkkä oli vähävaraisen pikkutilallisen poika. Jo varsin
nuoresta hän oli tottunut ruumiilliseen työhön; seitsenvuotiaasta
alkaen hän monena kesänä oli äestänyt tilan pellot, niittänyt heinää,
haravoinut kuin aikaihminen ja ollut varsinaisena hevosmiehenä.
Kymmenvuotiaasta hän joskus oli tarttunut jo auraankin ja kyntänyt
kuin mies kevyellä kaksihaarukallaan. Kerran oli pitäjän rovasti
kysäissyt pojalta tämän ollessa kirkkomatkalla isänsä kanssa:

-- Oletkos jo ruissäkin selkääsi kohottanut?

Siihenpä Samuli riemuisasti oli vastannut:

-- Jopa olen pitänyt tupakkaakin suussani!

-- Ei se ole mikään kunnia, oli rovasti ärähtänyt, joten pojan riemu
loppui sangen lyhyeen.

Mutta kyläläisten ja varsinkin kyntötoverien mielestä mällin
pureksiminen oli ollut melko suuri kunnia.

Yhdeksänvuotiaana Samuli joutui kirkonkylän uuteen kansakouluun ja
osoitti sekä luvuissa että vallattomuudessa erinomaista edistystä.
Opettaja kehui pojan kykyä apulaispapille. Kerran sitten, kun Samuli
oli ollut kansakoulussa kolme vuotta, sattui sama pappi oleilemaan
Samulin kotona ja tokaisi yht'äkkiä ukko Särkälle:

-- Tuo Samuli on pantava lyseoon. Ukko ällistyi eikä virkkanut
mitään, mutta pastori jatkoi:

-- Hän saa minulta kirjat -- ja vapaaoppilaaksi hän varmaankin
pääsee, joten kotoaan hän tarvitsee ainoastaan muonan.

Ja asia pantiin jo sillä kertaa siksi pitkälle, että ukko Särkkä
parin viikon kuluttua kävi rehtorin pakeilla kaupungissa ja poikkesi
paluumatkalla pastorilta koulukirjat hakemassa. Ja niin joutui Samuli
Särkkä opintielle.

Usein nuo asiat vilahtelivat nyt vieläkin lehtorin sielun silmissä,
herättäen kirjavia muistoja. Niitä miettiessään hän usein nukkuikin
kovalle penkilleen vaatteet päällä. Eikä hän nytkään huomannut,
miten alaslaskettu kierrekaihdin vähitellen tuli yhä vaaleammaksi,
osoittaen toukokuun auringon ylenemistä.




II.


Koulujen viimeisen työpäivän tunnit olivat ohi. Oppilaat riemusta
säteilevinä täyttivät kadut, varsinkin "Espiksen" ja "Aleksin", jonka
viimemainitun etelänpuoleinen käytävä raikui yhteiskoululaisten ja
suomalaisten lyseoiden oppilaiden naurusta ja leikinlaskusta. Paavo
Tuunainen oli lyöttäytynyt isoon poikasakkiin, ollen joukkueensa
äänekkäimpiä. Häntä pidettiin toveripiirissä aika vekkulina, sillä
hän osasi erikoisesti kiusoitella toisia, varsinkin "pikeentyneitä",
jotka hänen mielestään aina esiintyivät hapannaamaisina, useimmiten
melkeinpä itkussa silmin.

Poikajoukkuetta läheni pitkin, notkuvin askelin eräs hajamielisesti
ympärilleen tähystelevä nuorukainen, joka oikealle ja vasemmalle
käännellen sivuutti vastaantulijoita ja samaan suuntaan kulkijoita.
Se oli Pekka Kontio. Kohdalle päästyään pyörähti Paavo Tuunainen
hänen kupeelleen.

-- Kuules, Pekka, virkkoi hän melkein vaikerrellen, -- nuo
pojanpahukset olivat niin ilkeitä sille yhdelle...

Pekka hytkähti ja vilkaisi kumppaniinsa.

-- Mille yhdelle? hän kysäisi, koettaen näyttää tyyneltä.

-- Hm. Niinkuin et sitä arvaisi kysymättäkin? No sille sinun Aini
parallesi!

Pekan kasvot karahtivat tulipunaisiksi, eikä hän virkkanut sanaakaan.

-- Mitäs sinä turhia punastelet? jatkoi Paavo. -- Enhän minä pahalla
sitä kerro, halusin vain sinulle ilmoittaa, ettei se viitsinyt täällä
kävellä, vaan meni "Espikselle", eikä se tänne tänä iltana uskalla
tullakaan.

Paavo katsahteli veitikkamaisesti vilkuillen Pekkaan, mutta
pysyttäytyi kumminkin totisena. Pekan suu oli kuin kiinninaulattu.

-- Ei, minun onkin pian mentävä "Mykyräniskan" luo, virkkoi Paavo
katsoen kelloaan. -- Terve sitten!

Paavo kiiruhti takaisin toveriensa luokse nähtyään, että Pekka
seuraavasta kadunkulmauksesta kääntyi "Espikselle" päin. Mutta pian
ilmestyi Aini Rasikin "Aleksille" suuressa yhteiskoululaissakissa,
jossa oli sekä hameekkaita poikia että housukkaita tyttöjä, vieläpä
muutamia sellaisia, jotka olivat säilyttäneet sukupuolensa omissa
vaatteissaan. Näitä viimemainittuja oli, ulkonäöstä ja käynnistä
päättäen, Aini Rasi, joka parin askeleen päässä muista kulkea
lyllersi kuin jalat alleen saanut vehnäjauhopussi.

Mutta pian oli Paavo Tuunainen hänenkin kimpussaan. Hattua kohottaen
hän läheni tyttöä ja kohteliaasti virkkoi:

-- Aini, minulla olisi vähän sinulle asiaa.

-- No, mitä asiaa? kysyi Aini hymyillen.

-- Niin että -- se on toisin sanoen, selvitti Paavo vakavana, --
minulle on uskottu sinulle kerrottavaksi asiaa.

-- Kuka on uskonut?

-- Arvaapas!

-- En minä sitä voi arvata.

-- Kyllä vaan arvaatkin, vaikk'et tahdo tunnustaa. Se on se yksi --
ja paras.

Aini punastui korviaan myöten, koettaen peittää sitä helakalla
naurulla.

-- En minä arvaa! intti hän.

-- No sanopas sitten, keneltä sinä mieluimmin kuulisit terveisiä?
kysyi Paavo.

-- En keltään, en keltään.

-- Ai ai sinua, Aini, niin nuori ja niin paatunut, kiusaili Paavo
leikillisesti.

Mutta nyt Ainin tuuli muuttui. Hän kalpeni yhtäkkiä, poskien
luonnollinen puna katosi silmänräpäyksessä, ja hänen siniset silmänsä
saivat kostean kiillon. Hän kääntyi pois Paavosta lähteäkseen
kotiinsa. Paavokin huomasi menneensä liian pitkälle, ja parantaakseen
asiaa hän selvitti muka sanottavansa, huutaen hänen jälkeensä:

-- Älä nyt suutu, Aini! Asiani on se, että sattuneista syistä ei
Pekka voi tänä iltana olla täällä, vaan hän on Kaisaniemessä.

Mutta mitäpä Aini nyt välitti Kaisaniemestä tai Pekasta. Hän kulki
kotiansa kohti, vältellen tuntemattomien vastaantulijain katseita,
ristiriitaisten tunteitten täyttäessä hänen mielensä. Nyt tiesi koko
maailma heidän -- Pekan ja hänen -- salaisuutensa. Niin hän mietti.
Mitä merkitsi vala? Pekka oli hänet pettänyt... Samalla hän pyyhkäisi
kädellään vasenta suupieltänsä, jossa tuntui olevan kuin häpeän
merkki, merkki, joka oli loihtinut onnea hänen elämäänsä, mutta joka
nyt kirveli, tuotti tuskaa ja häpeätä. Kaikki ihmiset näyttivät
tuntevan hänen salatun tuskansa -- miksipä muutoin ne olisivat
näyttäneet niin omituisilta!

Rientäessään "Mykyräniskan", lehtori Särkän, asuntoon ei Paavo
aavistanutkaan pahan tekonsa suuruutta. Hän naureskeli vain
"vitsikkäälle kepposelleen". -- "Saavatpahan nyt toisiaan odotella",
hän itsekseen tuumi.

Kello oli puoli kuusi, kun Paavo avasi opettajansa oven ja astui
sisään. Lehtorin vastaanotto oli kello viidestä kuuteen, ja silloin
oli hänen ovensa aina avoinna. Muutoin se oli vahvoissa salvoissa,
eikä ovikelloa ollut.

Jos lehtori oli jonkun oppilaistaan tai tuttavistaan kutsunut
luokseen jonain muuna aikana, oli hän aina täsmälleen itse avaamassa.
Ellei kutsuttu saapunut sovittuna aikana, kalskahti lukko jälleen
kiinni, ja sopimus oli rikkoutunut. Paavo tiesi, että hänen oli
oltava täsmällinen, ja siksipä hän menikin juuri vastaanottotunnin
puolivälissä.

-- Mitäs "Puakille" kuuluu? kysyi lehtori nähdessään oppilaansa.

-- Kiitos kysymästä, eipähän sen enempää, vastasi Paavo.

-- No, istuhan sitten, kehoitti lehtori. Paavo istuutui ja kysyi,
miten aineensa oli onnistunut.

-- Mukiinhan tuo menee, vastasi lehtori lyhyesti.

Lehtorilla oli ollut omat aikomuksensa Paavo Tuunaiseen nähden,
kun oli hänelle tehnyt ehdotuksensa ylimääräisten aineiden
kirjoittamisesta. Yleensä oli Paavo paraita aineniekkoja. Ei siis
ollut epäilemistäkään, ettei hän olisi ainakin tyydyttävää arvosanaa
saanut ainekirjoituksessa. Senpä tähden olikin lehtori hänelle
asiaa esittäessään sanonut, ettei muka osannut varmuudella päättää,
voisiko ainekirjoituksessa antaa hänelle korkeamman arvosanan kuin
tyydyttävän. Mutta mikä lehtorista oli epävarmaa, oli se, ettei hän
tiennyt, minkä arvosanan antaisi Paavolle historiassa, sillä usein
oli poika osannut tätä ainetta melkein paraiten koko luokalla, kun
taas toisinaan hänen historiantietonsa olivat sangen häilyvät. Ja
niinpä lehtori antoikin Paavon kirjoittaa kaikki kolme ainetta
historian alalta -- ja juuri niistä aiheista, joissa oli huomannut
hänen heikot kohtansa.

Joka kerta kun Paavo tuli opettajansa luo ainetta kirjoittamaan, oli
tämä kysäissyt:

-- Onko Paavolla mukanaan joitakin apuneuvoja?

-- Ei ole, vastasi Paavo.

-- Hyvä.

Ja sitten Paavo sai istua lehtorin salissa niin kauan kuin
halusi. Kahta tuntia kauempaa hän ei kumminkaan viitsinyt viipyä.
Kirjoittaessaan hän tosin vainusi, mikä lehtorin tarkoitus
oli, sillä jo ensimmäinen aine hiveli hänen heikkoja puoliaan.
Luvattomia apuneuvoja hän ei edes ajatellutkaan käyttää, sillä
luottamus opettajan ja oppilaan välillä oli molemminpuolinen. Mutta
tyydyttävästipä aineet sittenkin menivät, sillä mitä paikkoja hän
ei ollut kotonaan valmistellut historian tuntia varten, ne hän oli
oppinut tunnilla.

Kun lehtori oli pitkän aikaa omissa mietteissään, kysäisi Paavo
vihdoin:

-- Minkä arvosanan lehtori siitä antaa?

-- Jaa, no, kaipa siitä yhdeksikkö tulee, vastasi lehtori. Ja
hetkisen kuluttua hän jatkoi hiukan harmistuneena: -- Mutta miten
sinä, moinen mies, pilasit aineesi niin sopimattoman hullunkurisella
virheellä kuin kertomalla, että Napoleonin retki Venäjälle tapahtui
vuonna 1813 -- häh? Se on ainoa asiallinen virhe -- ja oikeastaan
ainoa virhe koko aineessa -- mutta se on paha virhe.

-- Nähkääs, lehtori, se on sillä tavalla, etten minä siihen aikaan,
kun ne paikat olivat läksynä, kyllin huolellisesti valmistanut,
selitti Paavo.

Lehtori tuli hyvilleen, vaikka peittikin tyytyväisyytensä. Vastaus
selvitti hänen tietoisuuttaan siitä, ettei hän laskelmissaan ja
arvosteluissaan ollut kovinkaan suuresti erehtynyt, ja samalla lisäsi
hänen luottamustaan Paavo Tuunaisen kykyyn.

-- Vai niin, no, se selittää asian, virkahti hän. -- Sitten saat
mennä. -- Niin, tosiaan, jatkoi hän, kun Paavo oli jo noussut
paikoiltaan, -- luuletko pääseväsi kahdeksannelle?

-- Enköpähän... Kyllä kai. Eikös lehtori sitä tiedä? kysyi Paavo
lopuksi.

-- Ei, en minä tiedä teidän luokasta vielä mitään; opettajien
lopullinen kokous niistä asioista on vasta tänä iltana. Mutta
pitäähän se sinun itsesi toki tietää -- vai onko häälyvällä kannalla?

-- Kyllä minä pääsen, vastasi Paavo itsetietoisesti -- Ruotsissa voi
tulla viisi tai kuusi, mutta se ei haittaa.

-- Ei viitonen mikään numero ole, sanoi lehtori. Paavo nolostui,
hyvästeli ja lähti. Viimeisiksi sanoikseen hän kumminkin virkkoi:

-- Hauskaa kesää lehtorille!

-- Samat sanat sinullekin! Minulla on jo monena vuonna ollut hauska
kesä.

Sill'aikaa kierteli Pekka Kontio hätäisin askelin "Espistä" pitkin
ja poikin, löytämättä etsimäänsä. Olihan Aini sanonut edellisenä
iltana, ettei hän ollut vihainen, vaikka Pekka olikin tehnyt
ajattelemattomuudessaan teon, jota hän sillä hetkellä ei ollut voinut
välttää. Jospa se sentään olisi jäänyt tekemättä, olisi hänen nyt
ollut parempi olla.

Aini oli ajatuksissaan varmistunut siitä, että Pekka oli valan
rikkonut ja uskonut heidän yhteisen salaisuutensa muille,
salaisuuden, josta Aini tuskin itsekään oli selvillä ja jota hän
itsekään ei uskaltanut avoimin silmin itselleen tunnustaa. Ei, sai
olla ensimmäinen ja viimeinen kerta, kun hänelle, Ainille, mitään
sellaista tapahtui! Ja kyyneleet -- naisten ensimmäinen ja viimeinen
lohdutus -- valoivat vähitellen viihdytystä hänen ensi lempeensä ja
tyynnyttivät hänet suloiseen uneen. Mutta yhtä helppoa ei tuska ollut
Pekalle. Hän pyrki ajattelemaan elämänsä kovaa kohtaloa, hän halusi
siihen helpotusta hinnalla millä tahansa. Hän lähti ulos raittiiseen
luontoon.

Samana iltana oli Särkkä opettajien kokouksessa, jota kesti
parisen tuntia, ja sen jälkeen kutsui koulun rehtori Kaarlo Malmi
opettajatoverinsa luokseen illalliselle. Kello oli jo yli yhdeksän,
kun isäntä vieraineen saapui kotiinsa, jossa ystävällinen emäntä,
Emmi-rouva, hymyillen otti vieraat vastaan.

Rehtori Malmin huoneisto oli kadunpuoleisen rakennuksen toisessa
kerroksessa, samassa talossa kuin lehtori Särkänkin pihanperäinen
asunto. Rehtorin keittiönrapuista meni sekä pääovi että keittiön ovi
Särkän hiljaiseen "erakkopesään", kuten hänen asuntoaan muutamilla
tahoilla nimitettiin. Malmin sisäpiika toimitti siivouksen Särkän
huoneissa ja kantoi aamulla vehnäskahvit hänen sänkynsä vieressä
olevalle pöydälle. Näitä hommia varten oli palvelijattarella
erityinen avain, jolla hän pääsi huoneistoon milloin hyvänsä.
Tavallisesti hän käyttikin tilaisuutta hyväkseen ja toimitti
aamupäiväkampauksensa Särkän pienen pyöreän peilin edessä sekä
kimautteli lyhyet haikeat rakkauslaulunsa lattiaa lakaistessaan,
haihduttaakseen pahinta lemmenkaipaustaan.

Malmi ja Särkkä olivat jotenkin ystävällisissä väleissä, ja edellinen
pistäytyikin jälkimmäisen hiljaisessa asunnossa kerran pari viikossa
pakinaa pitämässä, jonka kestäessä Särkkä itse hommasi teetä
öljykeittiöllään. Lainailipa Malmi välistä rahojakin virkaveljeltään,
joka mielihyvällä avasi kukkaronsa, kun tositarve oli kysymyksessä.
Särkkä taas teki vastavisiittinsä Malmille hiipien milloin sattui
kyökin kautta, ottaen aina kumminkin ensiksi selville, ettei talossa
ollut muita vieraita. Näillä verrattain harvinaisilla matkoilla hän
tavallisesti aina ensiksi kohtasi ystävällisen rehtorskan, joka
peittelemättä ilmaisi ilonsa siitä, että "naapuriakin joskus sai
nähdä". Rehtorskan tummat silmät katsoivat niin syvänvilpittömästi,
että lehtori huomasi parhaaksi olla niihin liikaa syventymättä.
Ja hän keksikin aina jonkun kiireellisen seikan, joka johti hänen
askeleensa rehtorin huoneeseen.

Tänä iltana oli ystävällisen rehtorskan vieraina toistakymmentä
opettajaa. Emäntä puuhaili keittiöhommissaan, ja isäntä sangen
tottuneena, hienona seuramiehenä koetti pitää vieraita hyvällä
tuulella. Opettajakokouksen vaikutuksesta pyöri keskustelu vielä
osaksi oppilaiden käytöksessä, arvosanoissa ja luokaltapääsyssä.
Lehtori Särkän kanssa juttelivat matemaatikko ja venäjänkielen
opettaja, viimemainittu sangen leveäharteinen ja paksupohkeinen
mies, joka varmentaakseen puhettaan joka sanan lausuttuaan kekautti
päätänsä, vieläpä, jos sanalla oli erikoisen tärkeä merkitys,
kahdestikin. Hän käänsi usein puheen toisesta oppilaasta toiseen ja
niinpä sattui virkkamaan:

-- Mutta viidennen luokan Kontio on viime aikoina kovasti muuttunut.
Vielä viime syksynä hän oli aineessani parhaita, mutta nyt hänen
arvosanansa alentuu.

-- Vähällä piti, etten minäkin alentanut Kontion numeroita, sanoi
matemaatikko.

Lehtori Särkkä, luokanjohtajana, jatkoi:

-- Hänen keskiarvonsa on alentunut joulutodistukseen verraten sangen
suuresti.

-- Mikäs sitä poikaa riivaa? Sehän oli ennen niin vilkas ja
huomiokykyinen -- ihme tosiaankin!

Särkkä kohautti kumaraisia harteitaan ja virkahti:

-- No ka, mikäs muu sitä vaivaa kuin se rakkaus.

-- Mutta sehän on niin kovin lapsellinen poika, sanoi matemaatikko.

-- Jaa, mutta ei kai se vallan mahdotonta ole. Saattaa olla niin kuin
Särkkä sanoo, myönteli venäjänkielen opettaja.

-- Katsokaas, selitti vuorostaan Särkkä, se poika on tervettä
maalaisrotua ja voimiltaan ja elimiltään ainakin yhtä kehittynyt kuin
pari kolme vuotta vanhemmat kaupunkilaispojat. Ja se on nähnyt täällä
paljon viehättävänpunaisia poskia.

-- No, kuulkaapas nyt ihmettä, huudahti rehtori Malmi, joka oli
lähestynyt keskustelukolmikkoa ja kuullut Särkän viimeiset sanat, --
kun Särkkä puhuu "viehättävänpunaisista poskista". Jokos vihdoinkin
vanhapoika on rakastunut?

-- Ei ole hätää minun suhteeni, vakuutti Särkkä, vaan paremminkin
sinun oppilaittesi suhteen, sillä rehtorina sinun pitäisi tietää
kaikkien oppilaittesi rakkausasiat ja antaa niihin oikeata lääkettä
oikealla ajalla.

Keskustelu vilkastui, ja aihe kävi yleiseksi.

-- Ei koulupojan, varsinkaan viidesluokkalaisen, rakkaus päätä
sokaise. Ja Kontiohan on melkein lapsi, sanoi matemaatikko,
puhallellen savurenkaita suustaan ja katsellen, miten toinen kiemura
tavoitteli toistaan.

-- Kuudennellatoista vuodella, huomautti Särkkä.

-- Jahaa, te siis taidattekin keskustella viidesluokkalaisen
Kontion rakkaudesta, puuttui Malmi jälleen puheeseen. -- Voisikohan
tosiaankin uskoa, että rakkaus olisi mennyt pojan päähän ja ollut
haittana edistymiselle koulussa. Minun täytyi alentaa häneltä
arvosanaa.

-- Siitäpä tässä olikin puhe, että hän saa nyt paljon huonomman
todistuksen kuin jouluna -- ja siitä se puhe sitten johtui
rakkauteen, selitti venäjänkielen opettaja ja viimeisen sanan
lausuttuaan nakkasi niskojaan kaksi kertaa.

-- Mutta olisiko se mahdollista? kysyi "Täti", englanninkielen
opettajatar, pitkänhinterä vanhapiika, suora kuin aidanseiväs,
asettaen kädet lanteilleen.

-- Rakastuminenko mahdollista kuudennellatoista olevalle? kysyi
Särkkä hymähtäen. -- Ainoastaan se minusta olisi ihmeellistä, jos
se olisi mahdotonta. Viidennellä luokalla -- nimittäin jos se ei
ole sattunut jo ennen tapahtumaan -- rakastuvat melkein kaikki --
ja ketkä eivät rakastu viidennellä, tekevät sen kuudennella. Sitten
seitsemännellä ja kahdeksannella sitä ei enää niin huomaa, sillä
nuorukaiset ovat jo läpikäyneet ensimmäisen koetuksen -- he ovat
oppineet jo vähän kärsimään.

-- Kehen he sitten ovat rakastuneet? kysyi jälleen "Täti" uteliaana.

-- Tyttöihin tietysti! vastasi venäjänkielen opettaja rähähtäen,
nauruun ja ainakin puolikymmentä kertaa päätään kekauttaen.

Koko seurue nauroi.

-- Noo, jaa, kyllähän minä nyt sen arvaan, mutta minä tarkoitan,
millaisiin, missä asemassa oleviin tyttöihin? selvitteli "Täti"
puolestaan.

-- Koulutyttöihin tietysti, tyttökoululaisiin, joita pojat joka ilta
naurattelevat "Aleksilla" ja "Espiksellä" ja jos missä, puhui Särkkä.

-- Siinä tapauksessa tytöt pitänevät heitä narreillaan, sillä minulla
on tunteja myöskin tyttökoulussa siksi paljon, että olisin huomannut,
jos heitä jokin sellainen painajainen vaivaisi, puolusti "Täti"
asiaansa.

-- Vai ette ole huomannut? tokaisi rehtori. -- Naisopettajat
yleensä -- etevimmätkin -- taitavat siinä suhteessa olla huonoja
havainnontekijöitä. Eräässä yhteiskasvatusta koskevassa kirjassa,
jota pidettäneen etevänpuoleisena teoksena, on tekijätär muistaakseni
sanonut, että hän pitkällä kokemusajallaan ainoastaan kerran oli
huomannut mies- ja naisoppilaan välillä joitakin suhteita.

-- Niinpä tosiaankin -- jaa -- ja siinä kai selitetään, että se on
hyvin harvinaista samassa koulussa olevien oppilaitten välillä, mutta
että apajat voivat kulkea ristiin eri koulujen kesken, muistutteli
Särkkä.

-- Hehee, saattaa niinkin olla, kuten Särkkä selittää, mutta
on minulla kumminkin kokemuksestani toinen käsitys, sanoi
matemaatikko. -- Minä olen käynyt yhteiskoulun, ja kun minä olin
kuudennella luokalla, niin rakastuin korviani myöten saman koulun
viidesluokkalaiseen, ja rakastuipa hänkin minuun -- ja niin sitä
jatkui kaikessa hiljaisuudessa, suuressa salaisuudessa siksi, kunnes
hän tuli kanssani vihkipallin päälle, jonka jälkeen olemme asuneet
yksissä.

-- Kas niin, siinä yksi elävä esimerkki ja onnellinen esimerkki,
huomautti Särkkä.

-- Ehkäpä se olikin sitten tuo sinun salaisuutesi, jonka tekijätär on
tuossa äsken mainitsemassamme kirjassa kertonut? tiedusteli Malmi.

-- Ehkä, mutta useita muita häneltä jäi sitten huomaamatta, myönsi
matemaatikko.

-- Tietysti minä en tahdo epäillä herra lehtorin kertomusta omasta
tapauksestaan, huomautti "Täti" kääntyen matemaatikon puoleen, --
ja muutoinkin onhan rouva lehtorskanne ehkä ollut jo tyttönä muita
kehittyneempi ja järkevämpi, joten hän osasi ottaa asian vakavasti
ja saattaa suhteensa onnelliseen päätökseen, mutta siitä huolimatta
uskallan väittää, ettei sellainen tapaus, kuin herra lehtori kertoi,
koulutyttöjen puolelta ole suinkaan muuta kuin poikkeuksena.

-- Mutta opettajatar myöntää, puuttui lehtori Särkkä puheeseen, että
poikien puolelta se on tavallista?

-- Enhän tahdo epäillä, kun te niin väitätte, myönsi "Täti".

-- Niinpä niinkin -- ja tavallista se onkin. Vai onko tässä
opettajajoukossa -- anteeksi, minä en tahdo kääntyä opettajattaren
puoleen, koska te olette yksin asiaanne puolustamassa, ja muutoinkin
on vaikea edes yrittääkään tunkeutua naisten salaisuuksiin --
niin, onko tässä miesopettajajoukossa ketään, joka ei olisi ollut
rakastunut jo koulun penkillä? Onko ainoatakaan? kysyi Särkkä
puheensa lopuksi innostuneena -- ja hän innostuikin melkein aina,
kun oli puhe kouluasioista "omassa keskuudessa"; muihin asioihin hän
puuttui harvoin.

-- Minä puolestani olen jo antanut lausuntoni, vastasi matemaatikko
yleisen naurun vallitessa.

-- Sinäpä, Särkkä, tiukalle panet ihmisen, kun tahdot
välttämättömästi tunkeutua toisten yksityisasioihin, vastusteli
rehtori Malmi.

-- Niin minä tahdonkin, mutta ainoastaan huomauttaakseni, että
nykyisten koululaisten kehitys on vallan sama kuin kymmenen,
parikymmentä j.n.e. vuotta sitten. Eikö meillä kullakin silloin ollut
oma hempukkamme -- "Täti" siirtyi pöydän luota ikkunan pieleen -- oma
tyttökoululaisemme -- häh? Eikö ollut? tiukkasi Särkkä. -- Te ette
vastaa, te vain nauratte, mutta minä näen selvästi -- ja eiköpähän
neiti opettajatarkin sitä huomaa enemmänkin kuin selvästi -- että
kaikkien meidän suhteemme on asia tosiaankin ollut sama...

-- No mutta, veli hyvä, rauhoituhan nyt sentään, tokaisi
venäjänkielen opettaja päätään hetkauttaen ja lyöden Särkkää olalle,
-- kyllä sinä vieläkin voit rakastua -- ja entistäsi ehommasti. Vai
ehkä lienetkin jo tosissasi...?

-- En, jumalan kiitos! vastasi lehtori.

-- Pitäisikö herra lehtori sitä onnettomuutena? kysyi "Täti".

-- Enhän toki, kaukana siitä, mutta hitto sen tiesi, jos sattuisi
riivaamaan aina siihen määrään, että kävisi hullusti, selitti Särkkä.

-- Mitä tarkoitatte sillä, että voisi käydä hullusti? kysyi jälleen
"Täti".

-- No esimerkiksi, sattuisi saamaan rukkaset -- "Täti" käännähti
istuimellaan -- ja sitten se "kiikertäisi ja kaivaisi" niin, että
ihmisen rauha ja työtarmo katoaisivat, puhui Särkkä.

Silloin tällöin oli Emmi-rouvakin käynyt vieraittensa luona ottamassa
osaa heidän nauruunsa ja kuuntelemassa varsinkin lehtori Särkän
innokkaita lausuntoja, jotka erityisesti näyttivät häntä miellyttävän
ja vetävän puoleensa. Nytkin hän istahti hymyhuulisena "Tädin"
viereen ja kuunteli korvat hörössä.

-- Vai pelkäät sinä rukkasiakin, naurahteli rehtori. -- Mies, joka
juuri on täyttänyt neljäkymmentä vuotta -- siis parhaassa miehuuden
iässä -- ja joka on terve kuin pukki, pelkää sellaista, jota
ainoakaan hänen oppilaistaan ei edes säikähdä!

-- Mutta "Mykyräniska" ei jaksa kantaa kovin suurta taakkaa, vastasi
Särkkä nauraen ja tavoitteli hartioitaan.

Kaikki remahtivat nauruun. Rehtorskan täytyi oikein kierrellä itseään
naurun pakosta, sillä niin somalta kuului tuo koulupoikain antama
haukkumanimi Särkän omasta suusta.

-- Herra jesta, tiedättekö te sen, että teitä kutsutaan sillä
nimellä? kysyi hän.

-- Kyllä minä olen sen kauan tiennyt, eikä siinä minun mielestäni ole
mitään pahaa, vastasi Särkkä.

-- Ei olekaan; voi sentään -- ja rouva Malmi aikoi sanoa, että
juuri siksi, ehkäpä juuri siksi hän olikin niin miellyttävä, mutta
tapasi sanat hännästä kiinni eikä niitä lausunut, vaan jatkoi: -- Ja
siksipä juuri, jos te tunnette olevanne heikko, teidän pitäisi ottaa
itsellenne hyvä toveri, jonka kanssa tulisitte entistänne vahvemmaksi.

-- Miks'ei, kunpahan se vain onnistuisi, myönsi Särkkä. -- Mutta
siihen tarvitaan rakkautta, paljon rakkautta, ennenkuin se onnistuu!

-- Oojaa, kyllä sinä vielä rakastut, kun osaat siitä aiheesta noin
innokkaasti puhuakin, huomautti rehtori Malmi.

-- Kyllä minä siitä puhun, mutta minun tarkoitukseni oli tässä puhua,
kuten koko ajan olen halunnut tehdäkin, rakkaudesta -- oikeastaan
ensi lemmestä -- oppilasten kannalta. Ja se on mielestäni tärkeä
seikka, puhui Särkkä, kääntäen asian haluamaansa uomaan.

-- Se asia kyllä menee edelleen samaten kuin tähänkin asti, huomautti
venäjänkielen opettaja.

-- Mutta se ei ole oikealla radalla, sen suuntaa olisi johdettava
toiselle tolalle. Jos ensi lempi saa pojan uniseksi ja laiskaksi,
jos ensi lempi, jonka pitäisi ja joka voi kannustaa elpyvän
miehuuden suorastaan ihmetöihin, jos se lamauttaa sen, johon on
nuolensa iskenyt, niin silloin eivät asiat tuon samaisen ensi lemmen
ympäristössä ole oikealla kannalla. Asianlaita on vallan sama kuin
jos hyvä, elinvoimainen taimi olisi istutettu huonoon multaan, jonka
tähden taimi ei jaksakaan kasvaa puuksi.

Syntyi hetkisen hiljaisuus. Ruokasalin ovi avautui selkoselälleen.

-- Jahah, virkkoi rouva Malmi, -- hyvät vieraat, kello käy jo
kahtatoista ja nyt vasta on illallinen valmis. Myöhästyminen
on kumminkin mieheni vika, sillä hän ilmoitti minulle asiasta
yhdennellätoista hetkellä.

Maukas ruuanhaju tuoksahti ruokasalista eivätkä vieraat odottaneet
toista käskyä. Ruokailu näytti olevan mieleen kaikille.

-- No, Särkkä, oletko jo unohtanut rakkausasiat? kysyi venäjänkielen
opettaja asettaessaan liha-annosta lautaselle.

-- Minusta ovat tällä kertaa rouva rehtorskan erinomaiset
lihaviiltiöt parempia, vastasi Särkkä kumartaen emännälle.

-- Soo, osaatteko tekin mielistellä. Sitä en olisi uskonut, sanoi
Emmi-rouva hyvillään.

-- Näin hyvän ruokahalun vallitessa, kuin minulla nyt on, en voi olla
"mielistelemättä", puhui Särkkä.

Kohta illallisen jälkeen alkoivat vieraat valmistautua lähtöön.
Rehtorskalle kaikki toivottivat mitä hauskinta kesää, sillä tuskinpa
he häntä ennen maallelähtöä enää näkisivät.

-- Jaa, sanoi Särkkä lähtiessään ystävälliselle emännälle, --
teillähän on aikomus tänä kesänä matkustella. Ja silloin on teidän
poikettava minunkin mökilleni; sitten minä laitan omat "räättini"
päivällispöytään.

-- Hyvä on, siinä tapauksessa tulemme mielellämme, vastasi rehtorska
hymyillen.

-- Pitäkääkin sananne, ei se ole leikin asia, huomautti Särkkä.

-- Kyllä minä pakotan Kaarlon tulemaan, eikä siinä silloin auta hänen
jukistelemisensa.

Särkkä pujahti keittiön läpi rappukäytävään ja kohosi rakennuksen
viidenteen kerrokseen.




III.


Pitkän lahdelman perukassa huojui pitkävartinen koivikko vienon
kesätuulen puhallellessa. Lehvikko näytti häikäisevän viheriältä
auringon autereisessa valossa. Koivikon reunassa rannan puolella
oli punaiseksi maalattu pirtti pienen peltopalstan keskellä;
rehevä laiho peitti pellon kokonaan, ja siellä täällä näkyi puu- ja
pensasistutuksia. Tuvan takana aitauksen ulkopuolella oli kaivo
ja sauna, jonka editse johti suora polku parin sadan metrin päässä
kulkevalle maantielle. Koivunrunkojen välitse näkyi saunalle
punapatsainen, valkoiseksi maalattu portti, jonka takana tuuli
tuprutteli maantien keltaista pölyä. Rattaiden tärinää sieltä silloin
tällöin kuului tai vilahteli yksinäisen kulkijan valkoinen huivi.

Sellaisessa paikassa oli lehtori Särkän kesäasunto, Pilke. Mistä se
oli nimensä saanut, sitä ei Särkkäkään tiennyt, sillä sitä nimeä oli
paikka kantanut jo ennen kuin siellä oli mitään rakennuksiakaan.
Kun nimestä joskus tuli kysymys, selitti lehtori sen olevan sangen
sopivan, sillä "mukavahan tästä koivujen välistä on maailmaa
pilkistellä", tai "onhan tämä sellainen pikku pilke koko mahtavasta
maailmasta".

Särkkä oli ahkerassa touhussa. Hänen täytyi tarkastella, paljonko
puuntaimet olivat kevään kuluessa kehittyneet ja oliko marjapensaista
hyvää satoa toivottavissa. Kaikki näytti rehevältä ja hauskalta.

Toisena päivänä kotiintulonsa jälkeen hän ryhtyi saunaa lämmittämään.
Ensimmäisen puupanoksen aikana hän hommasi vedet ja vastat, sutit
ja saippuat, oljet ja pyyhkeet saunaan. Lisättyään puita tulipesään
hän varusti uuninsuun niin, ettei siitä mitenkään voinut tuli päästä
tuhojansa tekemään, ja sitten hän lähti tavanmukaiselle retkelleen,
jonka oli tehnyt kaikkina saunailtoina viitenä kesänä, minkä ajan
hänellä Pilke kesäasuntona oli ollut.

Pilkkeen maa oli lohkaistu Särkän kotitalosta, joka sijaitsi parin
kilometrin päässä maantien varrella. Tilaan kuului useita torppia,
joista Pilkettä lähin oli saman lahden rannalla parin kolmen
kivenheiton päässä, vaikka sankka koivikko esti sen näkymästä. Tänne
naapuritorpalle kulki Särkkä saunailtoinaan. Siellä oli vesimylly, ja
myllyn vieressä tuvassa asui perheineen nuori mylläri, joka niukoista
varoistaan huolimatta piti huolta isästään, vanhasta mylläristä. Ukko
oli jo kahdeksannella kymmenellä. Tämä vanhus, Mylläri-Matti, oli
Särkän vakituinen saunatoveri.

Kun Särkkä lähestyi myllärin asuntoa, vetäytyi hänen suunsa hymyyn
pelkästä hyvästä mielestä, sillä hän tiesi, että vanha mylläri oli
iloinen hänet nähdessään ja että se ilo oli vilpitöntä. Olihan
Mylläri-Matti koko ikänsä viettänyt Särkän kotitalossa, siellä
syntynyt ja kasvanut, ollut renkipoikana ja sitten aikuisrenkinä,
nähnyt hänet, lehtorin, lapsena, poikana, ylioppilaana, kantanut
hänet saunaan, lohduttanut häntä surullisena ollessa ja opastanut
kaikin tavoin, aina tarkoittanut hänen parastaan.

Lehtori pistäytyi pirttiin. Nuori vaimo tuuditti pienokaistaan uneen
hiljaisella laululla:

    "Piu pau paukkaa..."

Matti-mylläri makasi pöydän takana penkillä. Kätkyt pysähtyi, ja
nuorelta vaimolta pääsi vallan väkisin huudahdus:

-- Hyvä jumala, onko se tosiaankin lehtori?

Pöydän takaa penkiltä alkoivat miehen jalat hätäisesti laskeutua
lattiaa kohti, ja yläruumis näytti tekevän vaikeita ryntäyksiä
päästäkseen pystyyn.

-- No tässä ollaan, virkahti lehtori.

-- Vai jo se poika nyt tuli! virkkoi vapiseva ääni -- ja ukko oli
vääntäytynyt istumaan.

-- Nytpä siitä vaaristakin taas taitaa terve tulla, kun lehtorikin
on täällä, puheli vaimo. -- Ei sen pää ole kahteen päivään pystyssä
ollut, mutt' onpas nyt!

-- Mitä, onko Matti-vaari ollut sairaana? kysyi lehtori ja ojensi
ukolle kätensä, johon tämä tarttui molemmin käsin, soperrellen:

-- Oonpahan minä ollut jos jonakin. Mutt' oikeinpa nyt on taas hyvä
mieli, kun sain vielä tuon pojankin nähdä.

Ukon ääni ilmaisi vakituisesta värinästään huolimatta syvää
liikutusta, eivätkä kyyneleetkään jättäneet jälkeä kasvoihin
tekemättä.

-- Olenpa minäkin tätä iloa jo saanut odottaa, virkkoi lehtori vetäen
taskustaan ison sikarin. -- Ja nyt pannaan tupakaksi!

Kiitellen kahmaisi ukko sikarin käteensä, puraisi pään pois ja otti
tulen lehtorin sytyttämästä tikusta. Hyvä tupakka näytti tekevän
tarkoitetun vaikutuksen: se tuotti nautintoa ja virkisti. Pian oli
kuulumisten kysely ja kertominen täydessä käynnissä.

Vihdoin ehdotti lehtori, että olisi lähdettävä saunaan.

-- Tokkopahan minä nyt sinne jaksanen lähteä? epäili Matti.

-- Olisipa se jumalan ihme, jos vaari nyt yhtäkkiä jo uloskin
uskaltaisi, ihmetteli nuoren myllärin emäntä.

-- Kyllä me yksissä voimin jaksamme, kehoitteli lehtori.

-- Oiskohan yrittää? tuumi vanhus ja nousi vaivalloisesti seisomaan.

Lehtori tarttui auttaakseen häntä kainaloon, ja vähitellen virkosivat
vanhuksen jalat yhä tanakampaan käyntiin. Kun oli otettu paksu
ryhmysauva vielä avuksi, niin eipä kulku enää kovin hidasta ollutkaan.

-- No ihme ja kumma! päivitteli myllärin vaimo, seuraten menijöitä
pihalle. -- Se ystävyys se saa ihmeitä aikaan. Taisipa vaari olla
vain ikävästä kipeä.

Kenen lehtori Särkkä otti vieraakseen, sen hän kestitsi hyvin. Hän
oli isäntä, emäntä ja nöyrin palvelija samalla kertaa; hän oli
kohtelias ja huomaavainen jokaista vierastaan kohtaan, olipa se
sitten kuka hyvänsä. Mylläri-Mattia piti lehtori ystävänä, vieraana,
avuntarvitsijana, oppi-isänä ja oppilaana samalla kertaa, siksipä ei
tämän vanhan kunnon miehen osuus kestityksestä ollutkaan vähäinen,
kun hän Särkän vieraaksi joutui. Ensin lehtori hänet kylvetti --
löylyä heitti kumpikin vuoroon oman tarpeensa mukaan, ja se oli
sankari, joka useamman kipallisen lämpöä sieti -- sitten kuivasi ja
hierusteli turtuneita jäseniä. -- Vihdoin istuivat ystävykset saunan
seinustalla penkillä alastomina, ruumiit punaisina kuin keitetyt
kravut.

-- No on se tämä herkkua! virkkoi vihdoin Mylläri-Matti heidän
istuessaan penkillä.

-- Onpa vainkin, toista tämä on kuin ne Helsingin itkevät kivisaunat,
myönsi lehtori.

-- Vai itkevät ne pahukset! Mikä niitä itkettää?

-- Katsopas, vaari, niissä on kiviset seinät ja katto, ja varsinkin
talvella jäähdyttyään ne löylyssä alkavat hikoilla, ja silloin sitä
katosta saa vettä niskaansa -- ja se se pilaa koko löylyn maun.

-- Jopa on silloin sauna pilalla! päätti ukko.

-- Pilalla, kuten suurin osa koko Helsingin ihmisistäkin.

-- No mikäs niitä ihmisiä riivaa?

-- Se liika sivistys, kuten ehkä voisi sanoa.

-- Paljo lukeminenko?

-- Ei se liikaa lukeneisuutta ole, päinvastoin. Lukeminen puhdistaisi
heidän sydämyksiään ja munaskuitaan, mutta se sivistys, mitä he
harrastavat, tekee heistä riikinkukkoja, kanarialintuja ja vaikka --
tarhapöllöjä.

-- Niin on, poika parka, asiat täälläkin.

-- Mylläri-Matti vanhan oikeutensa nojalla sanoi tavallisesti
lehtoria "pojaksi", vaikka vieraassa seurassa tätä nimitystä
välttikin.

-- Paperossit ja kirjavat karttuunit kuuluvat nykyään kauppansakin
paraiten tekevän. Se Pelsepupin valta vain kasvaa!

Nykyisen sivistyksen turhanaikaista koreiluintoa paheksuen --
toinen kaupunkilaisen, toinen maalaisen kannalta -- kylpykumppanit
siirtyivät pirttiin, jossa nurkkiin asetetut tuoreet koivut
levittivät viileyttä ympärilleen. Lehtori pani öljykeittiönsä
porisemaan, valmistaakseen vieraalleen kupin kuumaa.

Pilkkeen tuparakennus oli pitkän suorakaiteen muotoinen. Pitkän
seinän keskikohdalla, etelään ja lahdelle päin, oli pylväskattoinen
kuisti, josta meni ovi eteiseen. Eteisessä oli keskellä lattiaa
pöytä ja oven kummallakin puolella ikkuna. Rakennuksen itäpäässä oli
pienellä hellalla varustettu keittiö, eteisen perällä makuukamari
ja länsipäässä isohko tupa, jossa ei ollut minkäänlaista tulisijaa.
Siitä syystä Mylläri-Matti usein huomauttikin, että "siihenkin
uunin saisi, jos teettäisi, mutta se poika ei vaan teetä sitä".
Huonekalusto osoitti mitä yksinkertaisinta maalaisuutta; penkit
seinustoilla ja jakkarat pöytien vieressä y.m. olivat maalaamattomia,
mutta hyvin puhdistettuja. Kotoisin ne kaikki olivat joko Särkän
lapsuudenkodista tai kotitalon torpista. Mylläri-Mattia varten oli
lehtori hankkinut erityisillä mitoilla juurista tehdyn nojatuolin.
Se oli verrattain matala, melkein kuin keskenkasvuista varten tehty,
jotta ukko saisi jäykistyneet jalkansa mukavasti ristiin, sillä
siitä istuma-asennosta hän eniten piti. Mylläri-Matin tultua oli
lehtori nostanut tämän arvon esineen melkein keskelle lattiata ja
pöydän sen eteen. Ukko istui taaskin, kuin mikäkin rusthollari,
valtaistuimellaan, tuprutellen paksuja savuja hyvästä sikarista.
Eikä huolten hiventäkään nyt näkynyt hänen hieman pöhöttyneissä
kasvoissaan.

Kun varimakeat kahvikupit höyrysivät pöydällä ja kumpikin tarttui
kuppiinsa, alkoi lehtori kysellä viimetalvista toimeentuloa.

-- Siinäpähän on, jumalan kiitos, mennyt! Huonosti on mylly
tosin tuottanut, sillä kahteen naapurikylään on laitettu uusi
yhteinen mylly. Mutta Yrjö -- se oli nuoren myllärin nimi -- on
sittenkin keksinyt keinoja haalia kokoon muilta tahoilta, jotta
välttämättömintä ei ole puuttunut -- ja siinäpä sitä onkin, selitti
ukko.

Mylläri-Matin tapoihin ei kuulunut valittelu. Hänen puheistaan
päättäen olisi luullut, ettei hänelle koskaan ollut sattunut
hätäpäivää. Hänellä oli muka aina ollut välttämättömintä tarpeeksi,
joskaan ei liiaksi. Lehtori tosin tiesi, että myllärin perheessä
oli ollut välttämättömintäkin usein sangen niukasti. Väki kyllä oli
ahkeraa ja työhönpystyvää, mutta myllyn vero isännälle oli huikean
suuri, joten myllyn tuottamat tulot supistuivat vähiin. Parempia
ansioita sellaisella työllä kuin Yrjön perhe teki olisi kyllä saanut
muualta, mutta he eivät raahtineet muuttaa pois rakkaalta myllyltään.

Kesäiseen aikaan tunsi poikamylläri suurta helpotusta, sillä
hänen isänsä eleli enimmäkseen lehtorin vieraana. Viimemainittu
olisi mielellään kustantanut ukon ainakin koko kesäelatuksen,
mutta suoranaisesti se ei käynyt päinsä, sillä ukko ei millään
muotoa sivullisilta huolinut lahjoja, melkeinpä hän suuttui, jos
lehtori siinä suhteessa teki tarjouksia. Mutta verkoistaan, jotka
Mylläri-Matti lehtorille talvisin kutoi, hän sai hyvän maksun.
Sekin urakka tosin kävi poikamyllärin kautta siten, että lehtori
tilasi pojalta verkot ja poika antoi taas ukon niitä kutoa. Talvisin
niitä myllytuvassa pisteltiinkin usein koko perheen voimalla. Ukko,
poika ja pojanpoika sekä välistä emäntäkin istuivat iltakaudet
verkkokudelmien ääressä Keväisin ennen Helsingistä lähtöään lehtori
kävi kalanpyydyskaupoissa ja tiedusteli, paljonko kukin verkkolaji
maksoi. Ja sitten hän maalle saavuttuaan otti mylläriltä itselleen
verkkoja, minkä tarvitsi, ja loput lähetti maaseudulla kesää
viettäville helsinkiläisille kalastajatuttavilleen markkaa paria
huokeammasta kuin mitä ne Helsingissä olisivat maksaneet. Jokaisen
pennin vähentymättömänä sai mylläri käyttää hyväkseen. Ja niinpä
talven pitkään säästyi työn tuloksia myllärin torppaan melkoinen
määrä.

Siinä kahvia juodessa ja muun pakinan rauettua kysäisi lehtori:

-- Onkos tullut verkkoja kudotuksi? Ukko katsahti kysyjään ja
vastaamatta kysäisi vuorostaan:

-- Vieläkös ne kelpaisivat?

-- Totta kai, kuten ennenkin.

-- Taitaapahan niitä olla. Ei sitä viime talvenakaan ole laiskana
oltu, ei olekaan, selitti ukko.

-- Matti-vaari nyt ei taida työltään saada rauhaa ennen kuin
haudassa, virkkoi lehtori vakavasti.

-- Työ on siunausta. Kunpahan sitä vain jaksaisi tehdä, niin
rattoisasti siinä aika kuluisi. Mutta voimat ovat jo vähissä. Ja
oli se suuri siunaus, että saatiin taas niitä verkkoja tehdä, sillä
minusta ei ollut enää viime talvena ulkotöihin -- eipä ollut enää,
sanoi Matti-mylläri pitkäveteisesti.

-- Jaksoikos vaari kumminkin istua verkonkutimessa?

-- Mitenkäs muuten olisin saanut aikani kulumaan? Jalkojani pöhötytti
ja pakotti usein, mutta työssä se tuska unohtui, ja mietinpä jo
usein, että jos en enää poikaa näkisi, niin muistaapahan se minua
joskus, kun vetää kalasia kutomillani verkoilla.

-- Noo, ei hätää, vaari hyvä, kyllä me vielä muutamia kesiä yksissä
kylvemme, lausui lehtori reippaasti, huomatessaan ukon viime kesästä
koko joukon heikontuneen.

-- Mutta kalastajakumppaniksi minusta ei enää ole.

-- Astukoon poika tilalle. Eihän nyt ainakaan alkukesästä ole mitään
tekemistä myllyssäkään.

Poikamylläri ajoi pihalle, kärryt täynnä verkkoja. Lehtori meni
ovelle ja huudahti ihmeissään:

-- Mutta mihinkäs nämä mahtuvat?

-- Sitäpä arvelinkin, vastasi ukko, joka myöskin kömpi paikoiltaan ja
tuli ulos. -- Niitä taitaa kerran olla liiaksikin.

-- Kyllä ne maailmaan mahtuvat. Mutta ei ole vielä kenellekään
tarjoiltukaan, kun arveltiin, että lehtori saa ensin ottaa
mieleisensä ja sitten vasta loput annetaan muille, selitti Yrjö. --
Isävaari on ollut ahkerassa työssä koko talven, se on yksin kutonut
koko joukon kolmattakymmentä.

Ja sitten niitä ryhdyttiin tarkastelemaan ja tuumimaan, mitkä
lehtorille paraiten soveltuisivat. Hän asetti niistä itseään varten
kymmenkunnan, nouti muistikirjansa ja alkoi sitten sijoitella jälelle
jääneitä eri ryhmiin, mitkä voisi lähettää ostajilleen.

-- Kylläpähän ne menevätkin aika mukavasti, hän viimein virkkoi.

Poikamyllärin kasvot kirkastuivat, sillä nyt hän tiesi verkoistaan
saavansa niiden koko hinnan. Senpä tähden hän kysäisikin:

-- Ettäkö lehtori voisi kaikki ne ottaa?

-- Kyllä ne hyvin menevät. Minä järjestän ne lähetyksiksi, ja sitten
ne hommataan rautatielle, selitti lehtori.

-- Oiva kauppa, oiva kauppa, hoki ukko.

-- Tämähän on koko omaisuus, tällainen työn paljous! huomautti
lehtori.

-- On niistä toista sataa velkaa kauppiaalle, sanoi Yrjö. -- Se antoi
rihmoja velaksi, kun tiesi meillä olevan niin reilun ostajan.

-- Milläpäs rahoilla me olisikaan niin paljoa saatu kuin ne vetivät,
sanoi ukko.

-- No, velka maksetaan, virkkoi lehtori, nouti lompakkonsa ja luki
Yrjön käteen kolme satamarkkasta.

-- Tässä aluksi, sanoi hän; rautatielähetyksistä saamme jonkun ajan
kuluttua loput.

-- Onpa tässä meille nyt pitkäksi aikaa, tässäkin, virkkoivat
myllärit yksissä tuumin, lehtoria kiitellen.

-- Ei tässä ole kiitoksen syytä, virkkoi lehtori vaatimattomasti. --
Raha vastaa teidän omaa työtänne.

-- Niin, mutta kun se kauppa käy niin mukavasti -- ja paljoa parempi
hintakin saadaan kuin muilta, selitti Mylläri-Matti.

-- Eikös mitä. Te saatte vain sen hinnan, minkä käyttäjä verkoista
maksaa, joten ainoastaan välikauppias jää tästä kaupasta hyötymättä,
vastasi lehtori.

Varsin tyytyväisinä onnistuneesta kaupasta siirtyivät kauppalangokset
pihalta lehtorin pirttiin, missä pakinaa riitti pitkälti. Puhe johtui
usein varsinkin työn siunaukseen -- ja tässä suhteessa ei suinkaan,
kuten lehtori selitti kahdelle hartaalle kuulijalleen, ruumiillista
työtä saanut pitää huonompana kuin henkistä. Nykyisin tosin vielä
oli olemassa suuri joukko ihmisiä, jotka pitivät maatyötä tai
muuta sellaista ala-arvoisena, ehkäpä halveksittavana, työnä, jota
sivistynyt muka ei kainostelematta voinut tehdä, mutta oli tuleva
aika, ehkäpä piankin -- niin lehtori uskoi --, jolloin ajatteleva,
kirjallisesti sivistynyt, oikean sivistyksen saanut henkilö piti
kehitykselleen välttämättömänä ryhtyä tuottavaan ruumiilliseenkin
työhön.

Näitä jutellessa saapui lehtorin vieraaksi vielä kolmaskin henkilö.
Se töytäsi sisään nopeasti kuin nuoli, läähättäen yhtä aikaa sekä
suunsa että tuhisevan nenänsä kautta. Oli vähällä, ettei hän
langennut pirtin kynnykseen, mutta sai ovenpielestä kiinni ja siinä
kiikkuessaan huudahti:

-- No voi sun tökkii, että se lehtori on taas tullut! Myllyllä
kuulin, ja tottapa se olikin. No mitäs sitä nyt kuuluu ja kuinkas
voidaan?

Lehtori selitti parhaansa mukaan kuulumisensa Anna-Maijalle eli
Kuppari-Maijalle, kuten tätä viimeksi tullutta vierasta yleisesti
seudulla nimitettiin. Tämä sai nyt ottaa lehtorin talossa
emännyyden ja keittää itselleen kahvia, jos halusi sitä juoda.
Mutta Kuppari-Maija ei ollutkaan niitä, jotka tätä työtä olisivat
pelänneet. Pian oli tuli pannun alla.

Lehtorin ja Anna-Maijan elämässä oli yhteisiä muistoja. Ensimmäinen
tapaus, minkä lehtori maallisen matkansa varrelta oli voinut
muistissaan säilyttää, liittyi läheisesti Anna-Maijaan. Lehtorin
ollessa neljännellä ikävuodella oli Särkän talossa aloitettu
heinänteko heinäkuun 16 päivänä, sen oli lehtorin isä almanakkaansa
merkinnyt. Työväki oli matkalla noin kolmen kilometrin päässä
olevalle suolle, joka aina ensiksi tehtiin. Anna-Maija, joka
silloin oli piikana Särkällä, kyyditsi suolle hevosella työkaluja
ja eväitä. Suuren parkumisen perästä -- niin kerrottiin -- oli
Anna-Maija suostunut ottamaan Samuli-pojan mukaansa ja asettanut
hänet taaksensa evässäkkien päälle istumaan. Mutta huolimattomasti
ajaja lienee hevostaan ohjannut, koska kärryt kaatuivat kiveen siinä,
missä maantieltä poikettiin syrjätielle. Tämän kaatumisen, hevosen
nousemisen, kärryjen nostamisen ja uudestaan valjastamisen muisti
Samuli elämänsä ensimmäisenä tapauksena koko ikänsä, vallan kuin
se olisi eilen tapahtunut. Kerrottiin, että hän oli itseään jonkun
verran loukannut, vieläpä valittanut päätänsäkin, mutta siitä hänellä
ei myöhemmin ollut aavistustakaan.

-- Vieläkös Anna-Maija suostuu vaihtourakoihin? kysyi lehtori.

-- Mikä jottei, kyllä vaan! vastasi Anna-Maija.

Hän asui pienessä tuvassa Särkän maalla ja elätti henkeään
hieromisella ja kuppaamisella, jos sitä vielä jossain tarvittiin.

Tupansa vuokran hän suoritti taloon työnä joko heinänteossa tai
elonleikkuussa, miten talo tahtoi. Muutamana edellisenä kesänä olivat
lehtori ja Anna-Maija sovittaneet keskinäiset asiansa siten, että
jälkimmäinen kävi kerran pari viikossa pesemässä lehtorin asunnon
lattiat, koska asianomainen itse -- kuten hän suoraan tunnusti -- ei
saanut tyydyttävän puhdasta jälkeä, ja lehtori taas puolestaan kävi
Särkällä suorittamassa Anna-Maijan possakan. Nytkin sellainen sopimus
tehtiin.

Ensimmäisenä kesänä ei isäntä ollut halukas moiseen vaihtokauppaan,
sillä "mikä sosilisti se sellainen lehtori on, joka pystyy
heinäpieleksiä tekemään tai aumoja latomaan", mutta kun lehtori vain
itsepintaisesti heilutteli viikatetta ja teki puhdasta jälkeä sekä
pysyi hyvin muiden mukana, niin eipä hänen auttanut. Seuraavina
kesinä isäntä jo oli hyvillään, sillä työjärjestys oli hiljaisempaa,
ja taisipa työtäkin tulla tavallista enemmän valmiiksi, kun
"kirjanoppinut" oli mukana.




IV.


Juhannuksen tienoissa sai rehtori Malmin perhe kesäasuntoonsa
Pälvelään vieraan, joka koko kesän ja seuraavan syksyn oli heidän
turvattinaan. Se oli ulkomailta opintomatkoilta palannut laulajatar
Laura Nord, joka nelisen vuotta oli ollut isänmaansa rajain
ulkopuolella.

Laura Nord oli rouva Malmin koulutoveri, muotikauppiaan tytär
suurehkosta maaseutukaupungista. Hänen lapsuutensa koti oli ollut
ylellinen, sekä vaatetukseen että ravintoon nähden. Uudet, muodikkaat
hatut ja leningit valikoimalla valittiin omasta varastosta --
ja mitä siellä ei ollut, ostettiin runsailla rahoilla muualta.
Viisiluokkaisen tyttökoulun Laura lopetti kahdeksantoistavuotiaana
ja vietti sittemmin aikaansa laulellen ja soitellen -- ehkäpä
suurisukuista miestäkin odotellen, sillä olihan hänellä kaikki
edellytykset päästä vaimoksi komealle, hienostelevalle herralle,
häntä kun pidettiin perijättärenä, hienon kasvatuksen saaneena ja
vieläpä kauniinakin. Yhdeksäntoista, kahdenkymmenen tienoissa olikin
tarjokkaita kovasti, mutta ne eivät Laura-neitiä miellyttäneet, ja
hänen isälläänkin oli aina ollut jotain vastaan. Mikä oli ennen
ollut puotipalvelijana samassa kaupungissa, mikä taas oli liian
talonpoikaista sukuperää, millä oli liian paljon sivistymättömiä
serkkuja j.n.e. Mutta tytön täyttäessä 21 vuotta kannettiin
muotikauppiaan jäännökset kirkkomaahan, pappi piti puheen uutteran
miehen muistolle, heitti kolme kertaa multaa kirstulle, luki
rukoukset -- ja sitten luotiin hauta umpeen. Jälkiselvityksiä seurasi
vararikko, joka hajoitteli Laura-neidin suurta vaatevarastoakin
entisten kadehtijain käsiteltäväksi. Itse neiti joutui Helsinkiin
ja muutamien sukulaistensa avustuksella sai laulunopetusta,
aikoen päästä huomattavien suuruuksien joukkoon. Siten hän itse
tahtoi raivata tiensä tässä petollisessa maailmassa, joka niin
kovakouraisesti alkoi pidellä kokematonta naisparkaa.

Lauran musikaalinen edistys oli sangen tyydyttävä. Parin vuoden
harjoituksen jälkeen hän silloin tällöin esiintyi avustajana
konserteissakin, ja hänen lauluaan oli aina julkisissa arvosteluissa
kehuttu: "neiti Laura Nord lauloi erittäin miellyttävästi", tai:
"hänessä on suuria lupaavia edellytyksiä", tai: "toivottavasti hän
pian pääsee ulkomaille, että hänen tuoreensuloinen äänensä saisi
vieläkin taiteellisemman värityksen" j.n.e. Tällaisia arvostelun
palasia hän oli sanomalehdistä leikellyt oikein tukuittain, ja ne
loihtivat hänelle tulevaisuuden kuvan niin häikäisevän kauniin,
ettei hän niitä lukiessaan voinut huomata minkäänlaisia vastuksen
mahdollisuuksia taiteellisella urallaan. Ne saivat hänen päänsä
niin pyörälle, että hän neljäntenä harjoitusvuotenaan kieltäytyi
antamasta avustustaan "kaikennäköisille nurkkataiteilijoille" ja
"musiikkia ymmärtämättömille seuroille". Sitä vastoin hän odotti
joka hetki kuin tulisilla hiilillä, että häntä tultaisiin pyytämään
jonkun suuren oopperaesityksen päähenkilöksi, kun sellaisia
tilapäisesti pääkaupunkiin hommattiin. Ja kerranpa tultiinkin.
Kaksi frakkipukuista taiteenharrastajaa tahtoi kerran tavata
neiti Laura Nordia. Mitäpä asiaa heillä oli? Niin, he olivat
ajatelleet pyytää häntä avustajaksi keväällä esitettäväksi aiottuun
oopperakappaleeseen. Ja minkä osan he hänelle olivat aikoneet? Neiti
Laura Nord, kuultuaan nimitettävän hänelle aiotun osan, ällistyi
sangen kovin. Hänetkö statistiksi? Etteivät häpeä! Frakkipäällyksiset
herrat poistuivat noloina.

Tämän tapauksen jälkeen ei kestänyt kauan, ennenkuin pääkaupungin
lehdissä oli ilmoitus Laura Nordin omasta konsertista, jonka ohjelma
oli "hyvin valittu ja monipuolinen". Mutta ilmoitusten ja uutisten
musikaaliset lukijat nostivat katseensa lukemiltaan riveiltä ja
hokivat: "Laura Nord, Laura Nord, kuka hän oli, mikä suuruus hän on?"
Ja hätäpäissään moni puisteli päätään ja veti sieraimiensa kautta
huomattavan kiihkeästi ilmaa sisäänsä, ikäänkuin hajuaistinsa avulla
saadakseen aivonsa paremmin toimimaan. Sillä jossakin lukija oli
tuon nimen kuullut, mutta missä? Konserttitoimistojen puhelinkellot
kilisivät yhtämittaa ja myötäänsä sitä kysyttiin yhtä ja samaa
asiaa: "Kuka on Laura Nord?" Parin päivän kuluttua pääsi vihdoin
helpotuksen huokaus koko musikaaliselta yleisöltä, sillä lehdissä
oli nyt selvittävä uutinen -- Laura Nord, joka on etevästi avustanut
niitä ja niitä konsertteja ja joka niiden johdosta on saanut hyvin
"myötätuntoisia" arvosteluja, antaa oman konsertin -- --. Ja sitten
oli konsertti, jossa oli "kourallinen väkeä". Yleensä olivat lehtien
arvostelut parin kolmen tuuman pituisia, ja niissä sanottiin, että
"edellytyksiä taiteelliseen tasoon pääsemiseen näyttää olevan".
Mutta eräs ruotsikkolehti ei näin vähään tyytynyt, vaan lasketteli
puolen palstan pituudelta -- haukkumisia. "Että laulajatar on
uskaltanutkin ennen eurooppalaisen hiomisen vaikutusta ryhtyä
esiintymään omalla konsertillaan, on -- jollemme sano lapsellista --
ainakin ajattelematonta. Ja toisekseen -- sanokaamme se suoraan --
on laulajattarella tuskin mitään edellytyksiä niiden oopperaosien
esitykseen, joita hän oli ohjelmaansa ottanut oikein kaksittain.
Suomalaiset 'tuutulaulut' sentään menivät mukiin, mutta sellaisten
perusteella ei toki omaa konserttia anneta edes meikäläisissä
oloissa." Niin siinä oli sanottu ja paljon muutakin, joka sai neiti
Nordin pois suunniltaan. Mutta hän tahtoi näyttää noille mielestään
muka musiikkia ymmärtäville herroille, että hänestä sittenkin
oli tuleva tunnustettu laulajatar. Hän tahtoi hankkia itselleen
"eurooppalaisen hiomisen".

Seuraavana syksynä hän matkusti ulkomaille, opiskeli Saksassa,
Italiassa ja Ranskassa. Opinnoissaan hän oli uuttera, ja varsinkin
musiikin teoriassa hän sai kiittävät arvostelut. Siinä touhussa
kului Laura Nordilta neljä vaivalloista vuotta -- vuosia, jotka
loivat hänen elämäänsä paljon iloa ja surua, paljon nautintoja ja
kärsimyksiä, paljon toiveita ja pettymyksiä.

Pariisista palatessaan hän antoi useita konsertteja suurimmissa
kaupungeissa. Mutta kaikista ponnistuksista huolimatta olivat ihmiset
häntä kohtaan kylmiä, arvostelijat myötätunnottomia tuomitsijoita.
Ja murheenmalja oli kukkuroillaan hänen jälleen palatessaan
kotimaahansa. Missä oli hänen menneisyytensä, 29 vuotta, jotka hän
oli elänyt, -- ja mikä oli hänen tulevaisuutensa?

Ystävällinen rehtorska, saatuaan Helsingistä Laura Nordilta kirjeen
ja havaittuaan siitä hänen peitetyin sanoin ilmaistun hädänalaisen
tilansa, kutsui hänet kesävieraakseen. Suuret eivät Laura Nordin
matkavarustukset olleet, kun hän eräänä kesäkuun iltana saapui Malmin
huvilan laivalaituriin. Ainoastaan pieni käsilaukku ja kymmenkunnan
kilon painoinen pärevasu kuuluivat hänen muutto-omaisuuteensa. Kun
rouva Malmi halusi lähettää palvelijattaren noutamaan laivasta muita
tavaroita, ilmoitti neiti Nord, että ne tulisivat vasta jälestäpäin.

Kalpealta ja masentuneelta näytti neiti Nord illallisen jälkeen
istuessaan Malmin salissa ja kertoessaan aivan ylimalkaisesti
ulkomailla saamistaan kokemuksista. Jos todistuksien nojalla
voisi taiteilijaksi tulla, niin Laura Nord oli silloin varmaankin
laulajattarien ensi rivien edustajia. Ja niin hän sisimmässään itse
uskoikin olevansa, vaikka olosuhteiden aikaansaama vaatimattomuus
esti hänet ajatustaan ilmilausumasta. Kun tuli kysymys konserteista,
joita hän matkansa varrella oli antanut, niin oli varsin
helppoa turvautua sellaiseen selitykseen, että suurkaupunkien
musiikinharrastajat olivat jo ehtineet muuttaa maalle -- niinkuin
asianlaita osaksi olikin -- joten heillä ei ollut tilaisuutta
tulla hänen konsertteihinsa. Arvosteluista ei onneksi puhuttu
mitään -- mutta sehän olikin verrattain luonnollista, sillä mitäpä
arvosteluista, kun todistukset puhuivat niin selvää kieltä. Tosin
neiti Nordin ruskeanharmaat silmät saivat omituisen kiillon, kun hän
itse näitä arvosteluja muisti, mutta sitä eivät toki muut huomanneet.

Laura Nord oli nyt kaikessa vaatimattomuudessaan, minkä sävyn
kohtalon iskut hänen käytökseensä olivat istuttaneet, hauska
kesävieras. Hän oli huomaavainen ja avulias. Jo seuraavana päivänä
hän tarttui talon askareihin ja avusti rouvaa kaikkialla: keittiössä,
puutarhassa, lastenkamarissa. Hänen ennen verrattain täyteläinen
ruumiinsa oli laihtunut, tullut hieman litteäksi ja notkeaksi.
Vaatetus oli nykyään yhtä yksinkertainen kuin se ennen, vieläpä
kouluvuosina, oli ollut ylellinen ja komea. Entisten muistojen
perusteella rouva Malmia, ennenkuin hän oli nähnyt kesävierastaan,
oli suorastaan epäilyttänyt, tokko hänen oma yksinkertainen
taloutensa ja käytöksensä voisi viihdyttää niin vaateliasta vierasta.
Mutta kohta Lauran saavuttua hänen epäilyksensä katosi; olihan elämän
koulu Lauraankin tehonnut.

Pian nousi kysymys, eikö Laura haluaisi antaa kirkkokonserttia
pitäjän kirkossa. Ajatus oli Lauralle samaa kuin oljenkorsi
hukkuvalle. Kirkkoherra suostui tuumaan mielellään, vieläpä hommasi
säestäjäksi erään lahjakkaan urkujensoittajan, jota hän sitten
sai pitää jonkun ajan kesävieraanaan. Konsertista kuulutettiin
kirkossa kahtena sunnuntaina, viimeksi samana sunnuntaina, jolloin
se jumalanpalveluksen jälkeen annettiin. Lähimmän kaupungin
sanomalehdessä oli ilmoitus ja pitkä uutinen, jonka rehtori Malmi
oli kirjoittanut, kehoittaen toimeenpanemaan laivahuvimatkan, jotta
"uskonnollisen taiteellisen kirkkomusiikin ystävät voisivat saapua
tähän harvinaiseen tilaisuuteen".

Konserttipäivänä Laura Nord pukeutui yksinkertaiseen mustaan
leninkiin, ja hänet nähdessään rouva Malmi väkisinkin huudahti:

-- Herra jestas, kuinka sinä olet viehättävä!

-- Niinkö! huudahti Laura Nord vastaan, ja kyynelsilmin he syleilivät
toisiaan.

-- Mutta pahastutkohan sinä, jos sanon sinulle yhden asian, jota olen
itsekseni miettinyt? kysyi rouva Malmi.

-- Enhän toki, sano vain! kehoitti Laura.

-- Kas, ajattelin vain sitä, että täällä kirkossa on yksinkertaista
väkeä, että koettaisit heille laulaakin yksinkertaisesti, jotta he
ymmärtäisivät, puhui rehtorska.

-- Tietysti, tietysti, kirkkomusiikki on aina esitettävä hartaasti.

-- Niin, niin, onhan se luonnollista, että sinä sen ymmärrät. Mutta
ethän vain pahastunut?

-- Enhän toki!

Kirkko oli melkein täynnä väkeä, ja Laura Nordille kertyi sievoinen
säästö. Onnellinen hymy väreili hänen suupielissään, kun hän sai
sulkea aarteensa entuudestaan tyhjään laukkuunsa.

Rouva Malmikin iloitsi ystävänsä onnesta, ja itse rehtori, joka
tunnusti kykenemättömyytensä taiteellisen laulun arvostelussa,
päätteli konserttia erittäin onnistuneeksi.

Vielä samana iltana rouva halusi puhua miehelleen siitä heidän
suunnitellusta kesämatkastaan.

-- Kaarlo, sanoi hän päättävästi, -- nyt sinä heti voit kirjoittaa
lehtori Särkälle, että me tulemme hänen luokseen ja että hänen on
ryhdyttävä hommaamaan pitäjäänsä kirkkokonserttia.

-- Sinä tarkoitat siis, että neiti Nord seuraisi meitä matkoilla?

-- Niin, ja antaisi kirkkokonsertteja vaikka kuinka paljon.
Ne täyttävät hänen pussiansa, ja itse matkoista hän saa hyvin
kaipaamaansa virkistystä.

Rehtorista tuntui ainakin aluksi liian oudolta ajatus, että he
lähtisivät kesämatkoilleen vieraan ihmisen seurassa. Mutta kun
rouva itsepintaisesti piti päänsä ja selvitti neiti Nordia koskevan
puolen tärkeyden, niin rehtori katsoi sopivaksi tällä kertaa taipua.
Näyttäen kumminkin jonkun verran epätietoiselta, mitä hänen vaimonsa
tarkoitti tuolla erinomaisella huolenpidollaan neiti Nordin suhteen,
hän kysyi:

-- Mutta mikä sinut on saanut niin kiintymään tähän ihmiseen, jonka
kanssa et ainakaan kymmeneen vuoteen ole seurustellut?

Rouva viivytti hetkisen vastaustaan ikäänkuin kooten ajatuksiaan.
Sitten hän virkkoi:

-- Olen vain ajatellut sitä, että Laura on jo ehkä saanut kyllikseen
taiteestaan ja että hän on alkanut miettiä syvemmin muitakin asioita.
Luulen, että hänessä on jo naisellisuus täysin kypsynyt.

-- Olisipahan ihme, ellei naisellisuus olisi kypsynyt 29-vuotiaassa
naisessa! huomautti rehtori.

-- On paljon naisia, joissa se ei kypsy koskaan. Ja ennen minä
otaksuin, että hän oli yksi niistä, virkkoi rehtorska.

-- Kuvitteleeko hän sitten naimisiinmenoa? kysyi rehtori.

-- En minä tiedä, mutta uskon hänestä tulevan hyvän aviovaimon.

-- Minä muistelen kuulleeni, virkkoi rehtori vähän epävarmana, --
että hän olisi aina ollut koko lailla naimahaluinen.

-- Sitähän kaikki naiset ovat nuorina ollessaan, soveltuivatpa he
sitten perheenäideiksi tai eivät.

-- Ja mikä antaa aiheen olettamaan, että neiti Nord erityisesti olisi
kypsynyt perheenäidiksi? kysyi rehtori juhlallisesti, kuin olisi
ollut oppituolissa ja tusina oppilaita ympärillään.

-- Hänen suuri kokemuksensa, vastasi rehtorska puolestaan melkein
yhtä juhlallisesti. -- Vuosien kuluessa hän on pettynyt usein,
mutta hän ei ole lannistunut koskaan, hän on jälleen pyrkinyt
eteenpäin, hän on maistanut makeaa sekä karvasta, ja se nähtävästi
on taltuttanut hänet siihen uomaan, joka soveltuu perheen-emännälle,
sillä tältäpä vaaditaan kärsivällisyyttä, suvaitsevaisuutta,
keskinäistä ymmärtämystä -- ja sangen runsaasti joka lajia.

-- Saattaahan tuo kaikki olla totta, mutta toiselta puolen näyttää
kokemus olevan sillä pohjalla, että taiteilijaveriset ihmiset yleensä
-- ja naiset erityisesti -- harvoin tai tuskinpa koskaan jaksavat
kantaa perhekahleita. Kaikki vakavampi taistelu muuttuu heissä
hetkellisyydeksi -- he ovat milloin sitä, milloin tätä.

-- Mutta jos muutos on niin perinpohjainen kuin Laurassa, niin sen
täytyy olla siksi ankaran taistelun tuloksena, ettei entisellä
häilyväisyydellä enää voi olla jalansijaa hänen elämässään.
Ajattelepas, ettei hän nuorena tyttönä olisi koskaan esiintynyt
niin vaatimattomasti puettuna kuin nyt konsertissaan -- ja se
yksinkertaisuus somisti ja puki häntä sanomattomasti; eikä hän ennen
huolinut taloustehtävistä -- ne olivat roskaa hänen mielestään -- ja
nyt hän on kaikesta tuosta "roskasta" niin huvitettu, tahtoo kaikkea
oppia perin pohjin, ja kaikkeen hän näyttää pystyvänkin, puhui
rehtorska innokkaasti.

Asioita kaikin puolin selvitettyään tekivät Malmit lopuksi
matkasuunnitelmansa, johon kuului myöskin käynti lehtori Särkän
luona sekä kirkkokonsertti, joka tämän oli valmisteltava jo
edeltäkäsin. Vielä samana iltana kirjoitti rehtori Malmi "kunnon
virkaveljelleen" kirjeen, jossa selvitteli matkasuunnitelmaansa.
Ennen Särkälle saapumistaan matkailijat kävisivät Imatralla,
Valamossa, Sortavalassa, Punkaharjulla ja Savonlinnassa, josta
sitten poikkeavat Särkän Pilkkeeseen. Konsertti olisi puuhattava
niin, että se pidettäisiin heinäkuun toisena sunnuntaina heti
jumalanpalveluksen päätyttyä. Sitä varten oli Särkän kysyttävä
kirkko, hommattava sanomalehti-ilmoitus ja uutinen, painatettava
pääsyliput, hankittava säestäjä y.m. Malmit eivät hetkeäkään
epäilleet, ettei tämä hyväsydäminen mies tätä kaikkea mielihyvällä ja
aivan perusteellisesti hommaisi.

Jo usein oli Laura Nord rehtorin perheessä kuullut lehtori Särkän
nimeä mainittavan. Hänestä oli puhuttu perheen hyvänä, luotettavana
ystävänä, erinomaisen tunnollisena, vaikka koko joukon omituisena
miehenä. Varsinkin oli Laura huomannut, että rehtorska erityisesti
ihaili Särkän suurta vaatimattomuutta ja hyveenä vertaili sitä
miehensä "hienosteluun", josta hän ei näyttänyt oikein pitävän.
Malmin palvelijatkin pitivät iloa "erakkomaisterin" kustannuksella,
vaikkei neiti Nord heidänkään kuullut tästä miehestä koskaan lausuvan
alentavaa sanaa. Mutta tämä usein uudistunut nimi, Samuli Särkkä,
eli, varsinkin palvelijattarien kesken, "erakkomaisten", sai Laura
Nordin hyvin uteliaaksi. Toiset olivat sanoneet, että Särkkä oli
"vanha, kumarahartiainen ukko", "mykyräniska", toiset taas, että hän
oli mies parhaimmillaan. Mitenkähän sitten lienee ollut?

Särkkä kuului kumminkin olevan hyväpalkkainen lehtori, vieläpä toiset
sanoivat häntä varakkaaksikin.

-- Varakashan se on, oli sisäpiika kerran sanonut, -- kun viitosen
antoi juomarahoiksikin!




V.


Oli perjantai. Anna-Maijan eli Kuppari-Maijan piti tulla Pilkkeeseen
suursiivousta toimittamaan, sillä se tehtiin tavallisesti
perjantaisin, jolloin lehtori Mylläri-Matille saunankin lämmitti.
Lehtori kanniskeli jo jakkaroita ja pöytiä ulos, sillä ne kuurattiin
aina hiekalla rannassa, kun Anna-Maija saapui mukanaan tukku
sanomalehtiä ja pari kirjettä, jotka hän oli ottanut maantien
varrelta laatikosta, mihin Särkän talon maitokuski ne kirkolta,
meijeristä palatessaan oli jättänyt.

-- Jopas lehtorin morsiamelle tuli ikävä, kun oikein kaksin reivein
ylkäänsä muistelee, hoilasi Anna-Maija kirjeitä antaessaan.

-- No no, ei taida vielä siitä olla hätää, kunpahan vain eivät olisi
"karhujen" kirjeitä, vastasi lehtori koettaen muistella, olisikohan
hän Helsingistä lähtiessään unohtanut jotain maksamatta.

Mutta pianpa hän hoksasi, etteivät ne Helsingistä olleetkaan.

Toisessa tiedusteltiin, olisiko hänellä enemmän verkkoja, ja ellei
ollut, niin hankkisi niitä, ja toisen kirjeen hän taas jo käsialasta
tunsi Malmin kirjoittamaksi. Paljonpa siinä jälkimmäisessä hänelle
tehtäviä uskottiinkin. Erityisesti veti hänen huomiotaan puoleensa
kirjeen loppu, jossa oli kaksikin jälkikirjoitusta:

    "Hyvä Lehtori!

    Koska mieheni on jo niin pitkälti kirjoittanut, en tahdo vaivata
    häntä enää monien terveisieni lähettämisellä, vaan lausun
    ne itse niin sydämellisesti kuin voin! Ettehän vain liian
    paljon häiriinny suuressa yksinäisyydessänne, jos käymme Teitä
    katsomassa?!

                                               Emmi Malmi."

Ja toinen kirjoitus, joka näytti olevan hieman vapisseen kynän
jälkiä, kuului näin:

    "Arv. Herra Lehtori!

    Rehtori ja Rehtorska Malmi ovat minulle mitä varmimmin
    vakuuttaneet, että Te uhrautuvaisuudesta tahdotte minua avustaa
    valmistelemalla kirkkokonserttiani etukäteen. Ottakaa tästä
    hyvästä työstänne täten vastaan tuntemattoman sulimmat kiitokset.
    Toivon, että saan pian lausua kiitokseni suullisestikin.

                                               Laura Nord."

Kun lehtori kirjeen luettuaan käänteli sitä ja hajamielisenä
huomautti itselleen, että hän viime aikoina varsin usein oli
muistellut rouva Malmia ja hänen tummansuuria silmiään, niin
Anna-Maija ohimennessään huusi:

-- Hyh, enkös minä sitä sanonut, että ikävissään se ruoja kaksia
reivejä lähettää!

-- Ooppas tuossa, vastasi lehtori, nousten jakkaralta, johon
kirjeineen oli istuutunut, -- nyt sitä vasta "Kuppari-muorille" työtä
riittää, kun ne värttinän sijaa tulevat katsomaan.

-- Vai jo tulevat?

-- Jo, jo! Lopeta nyt se puuhasi ja ala pestä seiniä! komensi lehtori.

-- Siunaa sun, seiniä! ihmetteli Anna-Maija, tähystellen punaiseksi
maalattua rakennusta.

-- Ei tietysti ulkopuolelta, mutta sisältä. Minä valkaisen ne
maalilla, mutta sitä ennen niiden täytyy olla puhtaat.

Anna-Maija repsasteli aina kovin ketterästi lehtorin edessä ja koki
olla hänelle mieliksi, mutta erittäinkin silloin, kun lehtori oli
häntä sinutellut, kuten nytkin.

Perinpohjainen puhdistustyö pantiin alkuun jo samana iltana Pilkkeen
"päärakennuksessa". Lehtorin suunnitelma oli seuraava: kaikkien
huoneiden seinät oli valkaistava liitu värillä, lattiat, penkit ja
pöydät kuurattava hiekan avulla, kunnes valkoinen puhdas puu oli
kaikkialla hohtamassa, -- ja sitten vieraiden tulopäivän aamuna
oli lattialle tuotava tuoreita lehtiä ja koivunoksilla ja kukilla
koristettava ikkuna- ja ovipielet.

Olipa sitä lehtorilla sinä päivänä puuhaa, kun saunakin oli vielä
lämmitettävä. Mutta ajatellessaan Mylläri-Matin vilpitöntä iloa ei
hän sitäkään jättänyt tekemättä.

Seuraavana päivänä, joka oli lauvantai, lehtori pukeutui tavallista
huolellisemmin ja lähti kunnianarvoisen rovastin pakinoille. Papin
virkahuoneeseen saavuttuaan hän istuutui pitkälle puusohvalle erään
isäntämiehen viereen, joka odotteli rovastia. Saliin johtava ovi
oli hiukan raollaan, ja sieltä kuului ruotsinkielistä keskustelua.
Lehtori Särkkä tuli aina pahalle, surumieliselle tuulelle kuullessaan
vieraan kielen sorinaa suomalaisten keskuudessa. "Onkohan siellä nyt
taas joukossa piikoja, jotka eivät ruotsia ymmärrä ja joilta muka
tahdotaan jotain salata?" hän itsekseen ajatteli.

Ikäviä ajatuksia sikisi nytkin lehtorin mielessä hänen kuullessaan
ruotsinkielen kajahtelevan supisuomalaisessa kodissa. Sieltä kuului
vanhoja ja nuoria ääniä, sieltä kuului miesten ja naisten ääniä.

Lehtorin silmät osuivat katselemaan virkahuoneen kaapin päällystää,
jossa paksut pakat kellastuneita sanomalehtiä kehotteli sikin sokin.
Mutta niistä vilahteli kaikista ruotsalainen otsake.

Särkkä melkein hymähteli tälle suuren sivistyksen tunnusmerkille.

Samassa astui rovasti sisään silmiään siristellen.

-- Mitäs olisi asiaa? hän kysyi. Isäntä halusi papinkirjaa.

-- Terve tuloa seudulle! virkkoi rovasti lehtorille, hänet
huomattuaan. -- Harvoinpa teitä näkee, vaikka asutte melkein kuin
naapurissa.

-- Ei tule usein liikkeelle lähdetyksi, vastasi lehtori.

Kun isäntä oli poistunut, aloitti lehtori asiansa selittäen, että hän
teki pyyntönsä neiti Laura Nordin puolesta. Mutta rovasti aikoi tehdä
tenän eikä halunnut luovuttaa kirkkoansa konserttia varten, jossa
ehkä laulettaisiin jumalattomia renkutuksia. Särkkä taas puolestaan
lateli rovastille koko ohjelman, jonka Malmi hänelle oli kirjeessä
selostanut.

-- Eihän tässä ole yhtään "jumalatonta" laulua, huomautti Särkkä.

Rovasti lienee seurannut sangen huonosti kirkkomusiikin kehitystä,
sillä hän ei uskaltanut sanoa sitä eikä tätä tietäessään, että hänen
edessään oli pääkaupungin lehtori. Paikkakuntansa isäntiä hän kyllä
olisi kouluttanut nyt kuten ennenkin, olisipa sitten ollut kysymys
kirkkomusiikista tai mistä hyvänsä. Nyt hän oli pahemmassa kuin
pulassa.

-- Ei se "Ave Mariakaan" oikein kirkkovirsiksi sovellu, hän kumminkin
tohti huomauttaa.

-- Mutta sehän on kaunis rukous, suloinen rukous, ihana rukous!
huudahteli Särkkä.

Vihdoin rovasti kutsui avukseen lukkarinsa, joka asui naapuritalossa.
Ja kun tämä lipetteli kaikkea hyvää Särkän esittämästä ohjelmasta,
toivoen itse ansaitsevansa hyvän palkan säestyksestä, niin rovastikin
arvosteli laulut "jumalisiksi" ja lupasi seuraavana päivänä kuuluttaa
kirkkokonsertin.

Sitten Särkkä lähetti kaupungin sanomalehteen ilmoituksen ja
pitkän uutisen, johon hän sulatti kynänsä kaiken kaunopuheisuuden,
sekä tilasi pääsyliput, hankki lipunmyyjän ja muut välttämättömät
toimihenkilöt. Kirjoittipa hän kirjeen kaupungin urkurillekin ja
pyysi häntä konserttipäiväksi "pistämään toisen tilalleen" ja
tulemaan hänen mökilleen, mistä sitten mentäisiin konserttiin.

Särkkä itse lupasi polkea urkuja vaikka kahden miehen voimalla, jos
tarvitaan. Antoipa hän urkurille "isällisen kehoituksen" viikon
kuluessa harjoitella kaikkien hänen mainitsemiensa "virsien"
säestykset niin, että osaisi ne kuin "isämeidän". Niin, ja jos
hän hyvin osaisi urkujaan "luirotella", niin voisipa hän soittaa
urkukappaleenkin, jotta laulajatar saisi sillä välin "vetää henkeään".

Kotiin palatessaan lehtori kävi joka talossa ja torpassa ja puhui
"suuresta ihmeestä, joka tuleman piti seuraavana sunnuntaina".
Kaikkialla hän kehoitti ihmisiä tulemaan "kuuntelemaan jumalansanaa
sellaisena kuin se ihanan naisäänen tulkitsemana kaikui". Olihan
rehtori kirjeessään sanonut Särkälle, että kirkkokonsertin
onnistuminen kuulijain paljouteen nähden riippui hänestä ja hänen
valmistuksistaan. Ja Särkkä raapaisi usein korvan taustaansa ja
huokasi: peijakas, jos sinne ei tulekaan väkeä?

Mutta Särkkä meni kirkkoon seuraavana päivänä ja kuuli omin korvin
konserttikuulutuksen. Kirkonmenon päätyttyä hän kulki hevosrivin ohi,
ja missä vain vähänkin tutun naaman näki, oli hän heti selittämässä,
että veisivät kotikylään terveisiä, että ihmeellinen konsertti
pidetään ensi sunnuntaina jumalanpalveluksen jälkeen kirkossa.
Isännät ja emännät saavat maksaa 50 penniä, piiat ja rengit pääsevät
25 pennillä ja imeväiset ilmaiseksi. Saman kiertokulun hän teki
kirkkorannassakin, missä väki kerääntyi veneisiin pois lähteäkseen.
Särkkä lateli uteliaille kaikenlaista.

Ja humua niistä Särkän puuhista syntyikin. Viikon varrella
kierteli pitäjällä ja sen rajain ulkopuolellakin kummia kuulumisia
kirkkokonsertista. Mikä se on? Naispappi kuuluu olevan! Ja se kuuluu
rukoilevan kumman kauniilla äänellä, ja urut kuuluvat koko ajan
lirittelevän mitä suloisimmasti soitellen. Mistä kaukaa lienevät
tilanneet "urkunihdinkin", ei tämä meidän kuulu osaavan niinkuin
pitäisi. Siihen tapaan siitä konsertista juteltiin.

Pilkkeen "päärakennuksen" kaunistamisessa kului Särkältä viikko
sangen nopeasti. Torstaina hän sai Malmilta kirjeen, että he
pääsevät hänen luokseen vasta sunnuntaina, ja niin ollen on kai
sopivinta, että he matkustavat suoraan kirkolle ja vasta konsertin
jälkeen tulevat Pilkkeeseen. Kirkonkylän majatalossa olisi heille
siis varustettava huone pukeutumisen varalta. Särkkä oli hyvillään
tästä tiedosta, sillä hänellä oli nyt tarpeeksi aikaa "hovinsa"
kuntoonpanoon. Mylläri-Matin kanssa kylvettiin vielä perjantaina,
lauvantaina lehtori tarkasteli kylän suurimman veneen ja lähetti
sanan "ystäville ja kylänmiehille", että vene lähtee rannasta
sunnuntai-aamuna täsmälleen puoli yhdeksän, ja silloin on kaikkien
oltava saapuvilla. Ja olipa sitä väkeä ainakin Särkän kylän
osalta. Saatiin työntää teloiltaan toinenkin vene, ja niin syntyi
sunnuntainen kilpasoutu, joka maalaisoloissa on mitä viehättävimpiä
urheilutilaisuuksia.

Mutta kylläpä särkkäläisten silmät suurenivat kirkkorantaan
päästessä. Siellä oli vene veneessä kiinni ehkäpä puolen kilometrin
pituudelta.

-- No onpas tämä kihupyhä! Totta totisesti en tätä ole nähnyt sitten
papinvaalin, ja siitäpä jo on vierähtänyt vuotta viisi kuusi.

Väkeä kuhisi kaikkialla. Kirkon läheisyydessä sitä oli siksi
runsaasti, ettei tahtonut läpi päästä. Siinä tuupittiin ja tönittiin,
vaihdettiin äkäisiä sanoja jos ystävällisiä tervehdyksiäkin. Monet
ennustivat jo, ettei tämä väen paljous kaikki kirkkoonkaan mahtunut.

Majatalossa Särkkä tapasi kaupungista saapuneen urkurin ja Malmit
sekä Laura Nordin. Astuessaan eteisestä isohkoon saliin hän ensiksi
näki huoneen perällä mustapukuisen, kalpeahkon naisen, joka selaili
jotain kirjaa, mutta nosti sitten ruskeanharmaat silmänsä ja loi
ne häneen. Mikä ilme tuossa katseessa oli, sitä lehtori ei voinut
itselleen selvittää, mutta joka tapauksessa se oli sellainen, ettei
hän sitä koskaan voinut unohtaa. Se kuului samanlaisiin tapahtumiin
hänen elämässään kuin kärryjen kaatuminen hänen ollessaan neljännellä
vuodella, kun Anna-Maija ajoi isolle kivelle tienkään teessä. Kun
lehtori koetti eritellä tuon katseen sävyä, niin hän luuli siinä
havainneensa tavattoman määrän avuttomuutta, murhetta ja toivoa; se
etsi kuin pelastusta, mutta samalla hohti kuin majakka öistä taivalta
kulkevalle laivalle.

-- Kas, Särkkä, terve! huudahti rehtori Malmi tullen toisesta
huoneesta. -- Sinähän olet saanut ihmeitä aikaan.

Rehtorska kiiruhti miehensä jälkeen, ja huoneen perällä istuva nainen
tuli myöskin Särkkää vastaan.

-- Tekö olette lehtori Särkkä? Minä olen Laura Nord, se, joka olen
antanut teille ehkä liian paljon hommia. Mutta minä en teitä vielä
kiitä, sillä minä en sitä nyt osaisi oikealla tavalla tehdä, koska
olen liian iloinen nähdessäni näin paljon liikkeellä ihmisiä, jotka
varmaankin odottavat minun konserttiani.

-- Toivoisin, ettette koskaan niistä kiitoksista puhuisi, vastasi
Särkkä vaatimattomasti.

-- Kyllä minä niistä vielä puhun, jos vain huomaan, että opin oikean
tavan; ellen opi, niin on minun se ainiaaksi jätettävä, sanoi Laura
Nord.

Särkkä alkoi kysellä matkojen hauskuudesta, kääntäen keskustelun
toiselle tolalle.

-- Meillä on varmaan hauskin osa matkoistamme jälellä, virkkoi
rehtorska, ja se on se osa, minkä saamme olla Pilkkeessä.

-- Sanokaa sitten vasta Pilkkeestä lähtiessänne, kuinka hupaista
siellä on ollut. Vapautta ainakin saatte -- siellä ei näe ihmistä
pitkiin päiviin muut kuin valkoleninkiset koivut ja kedon kukkaset,
jotka eivät työtä tee eivätkä kehrää. Hiekkarannikko aina hymyillen
odottelee uiskentelijoita, ja sauna on surupuvussa, ellei sen kiuasta
kuumenneta. Tuoretta kalaa lupaan teille yllin kyllin, mutta jos
kaupunkilaiseväitä ikävöitte, niin voitte ostaa niitä kirkonkylän
herra "hantelsmannilta".

-- Oletpa yhtä suorasukainen kuin ennenkin, virkkoi Malmi. -- Se on
hauskaa. Olet siis tyytyväinen osaasi?

-- Tietysti, olenhan nyt valtaistuimellani, kun saan asua omassa
"hovissani", vastasi Särkkä.

-- Emmepä me herkuttelemaan tulleetkaan, vaan nauttimaan juuri siitä,
minkä te niin hauskasti kuvasitte, nimittäin vapaudesta, huomautti
rehtorska. -- Teidän valtaistuimenne ympärillä on paljon viehätystä.

-- Herra lehtori, tahtonettehan siellä minullekin luovuttaa yhden
portaan istuimekseni? kysyi Laura Nord. -- Ystäväni Malmit ovat
pakottaneet minutkin käyttämään hyväkseni vieraanvaraisuuttanne.

-- Olkaa tervetulleet, hyvä herrasväki, Särkän valtakuntaan! sanoi
lehtori juhlallisesti kuin runoa lausuen. -- Minäkin kunnioitan
jumalaa ja harjoitan kestiystävyyttä, harrastaen niin ollen Homeroon
ylistämiä korkeimpia hyveitä.

Kirkon kellot alkoivat soida kutsuen kansaa jumalanpalvelukseen.

-- Menemmekö kirkkoon? kysyi rehtorska.

-- Kuluuhan siellä aika hyvin, jollei vain tukehdu kuumuudesta,
vastasi rehtori.

Ja sitten lähdettiin kirkkoon. Mutta kirkkomäellä Särkkä erosi
seurasta, sanoen olevan muuta tehtävää. Ehkäpä hän myöhemmin sinne
vielä tulee, jos sattuu pääsemään.

Särkällä oli omituinen tapa kirkossakäyntiin nähden. Hän ei ollut
itsekään itsestään selvillä -- toisin sanoen, hän ei tiennyt, miksi
hän tässä suhteessa niin omituisesti menetteli. Mutta hän ei käynyt
kirkossa koskaan tuttavien seurassa, vaikka hän verrattain usein
sinne yksin poikkesi. Ikäänkuin peläten hän ensin hiipi kirkon
läheisyyteen ja pistäytyi sitten sisälle aina siitä ovesta, mikä oli
vähimmin käytetty ja mistä pääsi johonkin huomaamattomaan nurkkaan
istumaan. Koko jumalanpalveluksen ajan hän istui kuin kivettyneenä
aivan samassa asennossa, ei hän polvistunut rukoukseen eikä noussut
seisomaan muiden mukana. Miksi hän niin teki?

Koettipa hän sitä joskus itselleen selvitellä oikein perin pohjin,
mutta huonolla tuloksella. Minä olen huono kristitty, minä olen
suuri epäilijä, päätteli hän itsekseen. Onhan toki häpeä sellaisen
ihmisen mennä pyhättöön. Oppimaanko minä sinne menen? En, paremminkin
arvostelemaan! -- Särkkä kadehti ihmisiä, jotka uskoivat lujasti,
jotka vakaumuksesta painoivat päänsä rukoukseen ja sydämen pohjasta
tunnustivat "minä vaivainen syntinen --". Miten helppoa heidän
elämänsä olikaan verrattuna siihen kirvelevään tuskaan, minkä epäilys
toi mukanaan.

Hänen ohitsensa kulki sankka joukko kansaa kirkon ovea kohti. Kun
Malmit ja Laura Nord olivat kadonneet kirkon pääovesta sisälle,
kiersi Särkkä sinne sivuovesta.




VI.


Nähdessään Särkän kirkkoveneen laskevan kotivalkamaan järjesti
Anna-Maija kahvipöydän kuntoon pirtin siimeksiselle sivustalle. Ja
kun portin saranat narahtelivat lehtorin vieraineen astuessa pihaan,
höyrysi kuuma kahvi kupposissa, ja Anna-Maija laahusteli niiaillen
tulijoita vastaan.

Soman näköinen oli Pilkkeen pirttirakennus ympäristöineen heinäkuun
sunnuntaisessa auringonvalossa. Hyvältä maistui kahvikin paksun
maalaispullan kera pitkähkön ruuattoman rupeaman jälkeen. Kun kahvi
oli juotu, alettiin tarkastella rakennuksen huoneita. Lehtori johti
vieraansa ensin "naisten puolelle", s.o. isoon pirttiin. Olipa se
valkoinen ja vilpoisa! Ikkunat olivat avoinna, ja jokaisessa oli
kangasverkko jottei itikoita sisälle pääsisi. Peränurkka oli erotettu
muusta huoneesta korkealla aidalla, ihan todellisella aidalla, jonka
sisäpuolelle oli levitetty valkoinen lakana, jottei aidanraoistakaan
voinut nähdä läpi. Aidassa oli pieni kaksipuolinen valkoinen portti,
johon oli naulattu julistus: "Sulje portti!"

-- Mutta sepä on salaperäisen näköinen laitos! Mikä se on? hoki rouva
Malmi.

Särkkä avasi portin ja virkkoi:

-- Se on naisten karsina.

Aitauksen takana lattialla oli leveä vuode, pöytä ja pesulaitteet.
Vuodealustana oli puolen metrin paksuinen olkikerros, jota valkoiset
lakanat ja viltit päällystivät.

-- Tämä osasto kuuluu yksinomaan rouva rehtorskalle ja neiti
Nordille. "Boigain buoli" on tuolla, virkkoi Särkkä, osoittaen
kamariin, jonka lattialla oli samanlainen vuode.

-- Onpa täällä mukava loikoilla, onpa tosiaankin, virkahteli rehtori
tyytyväisenä.

Laura Nord tunsi joutuneensa hyvien ihmisten seuraan. Rehtorska
Malmi oli hänelle usein puhunut omituisesta hyväsydämisestä
lehtori Särkästä, jonka käytöstapoihin kuului vaatimattomuus ja
joka mielellään avusti kaikkia, jotka hänen apuaan tarvitsivat.
Tänään oli Laura tuntuvalla tavalla saanut tuntemattomanakin kokea
Särkän hyväntahtoisuutta. Siitä oli todistuksena yli hyvänpuoleiset
konsertti tulot hänen laukussaan. Ja entäs tämä luonnonihanuus hänen
ympärillään, tämä sydänmaan puhdas rauha, josta hän harvoin, ani
harvoin oli päässyt osalliseksi. Mutta eipä hän sitä ennen ollut
ymmärtänytkään. Olisipa hänellä ollut usein tilaisuus, varsinkin
ennen, kun isä vielä oli ollut elossa, mennä maalle kesäksi. Ja
olihan hän joskus yrittänytkin, ollut päivän pari -- ja sitten
ikävissään palannut kaupunkiin. Ei se silloin viehättänyt. Nyt
sitävastoin tuntui Laurasta, kuin hän mieluimmin olisi asunut maalla,
tällaisessa hiljaisessa paikassa kuin Pilke, vaikka vuodet läpeensä.
Olisipa tällainen oma nurkka, mihin voisi huoletonna heittäytyä
asumaan!

Niin, huoletonna! Siinäpä se juuri olikin. Siitä oli pitkät
ajat vierähtänyt, kun Laura oli saanut tuntea itsensä niinkin
huolettomaksi kuin hän nyt oli. Lähes kymmenen vuoden ajan hän oli
saanut elää melkeinpä toisten armoilla. Hänen opiskelunsa Helsingissä
ja ulkomaanmatka, nehän olivat kuluttaneet vain vieraita rahoja,
sukulaisten, tuttavien antimia. Ja mitä oli joskus ansainnut, se oli
haihtunut kuin tuhka tuuleen. Kaukana oli huolettomuus sellaisesta
elämästä.

Mutta olisipa nyt -- niin Laura päätteli -- oma nurkka, missä saisi
mielin määrin nauttia hiljaisesta vapaudesta, niin kyllä hän sille
osaisi arvon antaa. Juuri tällainen kuin Pilke, missä koivikon
iltatuulen suhinaa säestäisi hietikkorannan laineiden lipinä. Juuri
täällä tuntisi itsensä ainakin tyytyväiseksi.

Päivällisen jälkeen vetäytyivät miehet kamariinsa ruokalevolle, mutta
naiset lähtivät rannalle kävelemään. Laura Nord oli yhä aikaisemmissa
kaihoisissa mietteissään, eikä rehtorskallakaan näyttänyt olevan
halua katkaista hiljaisuutta. Vihdoin he tapasivat rannalta lehtorin
pienen veneen.

-- Menemmekö melastelemaan? kysyi Emmi-rouva.

He työnsivät veneen vesille. Laura Nord asettui airoihin. Hän antoi
muutaman sysäyksen veneelle, ja se loittoni rannasta lähtien sitten
tuulen mukana laitaseen painumaan pitkin rannikkoa.

-- Laura, mitäs pidät tästä kaikesta? kysyi vihdoin rehtorska.

-- Tuskinpa osaan itsellenikään sitä selvittää, vastasi Laura Nord.
-- Täällä on niin tavattoman hiljaisen ihanaa, etten ennen koskaan
ole tuntenut tällaista.

-- Oletko tyytyväinen näkemääsi? kysyi taas rehtorska tarkastellen
salavihkaa Lauran kasvojen piirteitä.

-- Olen tietysti... tai mitä sinä tarkoitat? kysyi Laura huomaten
kysyjän erityisen ilmeen.

-- Minä tarkoitan suoraan sanoen: mitä pidät miehestä?

Rouva Malmi oli jo kauan suunnitellut mielessään etsiä
Särkälle kunnon puolison. Se kaikki tapahtui ehkä suuresta
hyväntahtoisuudesta. Hän piti paljon Särkästä ja sääli hänen
yksinäisyyttään. Tai lieneepä hänellä ollut jonkun verran
itsekkäitäkin pyrintöjä tämän asian suhteen. Hän ei voinut koskaan
seurustella vapaasti Särkän kanssa, kun tämä oli naimaton mies.
Toista olisi ollut, jos hänelläkin olisi ollut rouva. Silloin ei
mikään estäisi häntä käymästä Särkän kodissa kuinka usein hyvänsä.
Siinä kodissa, missä sellainen mies kuin Särkkä oli isäntänä, saisi
aina osakseen virkistävää myötätuntoa.

Hyväsydämiset ihmiset, jos he ovat saaneet päähänsä, että voivat
tehdä hyvää toiselle, varsinkin sille, josta pitävät, panevat kaiken
alttiiksi saavuttaakseen päämääränsä. Eivätpä he osaa harkita
ajoissa, että he saattavat tehdä hyvän sijasta huonon palveluksen.
Rouva Malmi kuvitteli usein mielessään, kuinka hyvin hän olisi
soveltunut Särkän vaimoksi, paljon paremmin kuin miehelleen, joka
vaati häneltä sievistelevää käytöstä ja joka makunsa mukaan hänet
puki usein mitä epämiellyttävimpiin vaatteisiin. Särkän mielestä
sitävastoin oli kaikki "pakollinen seurustelu" joutavanpäiväistä,
kaikki muotihulluus turhanaikaista ilveilyä. Kun sellaisen miehen
kokenut nainen saa huoltajakseen, tuekseen ja turvakseen -- siten
Emmi-rouva mietti -- niin hänpä ei halua elääkään kuin ainoastaan
vaimoaan varten. Oi sitä sielujen hiljaista sopusointua, kun kaksi
elää ainoastaan toisilleen!

Laura ei vastannut rouva Malmin kysymykseen, jonka tähden tämä jatkoi:

-- Etkö sinä voisi pitää "tuosta miehestä"?

-- En tiedä. Hän näyttää kovin hyvältä mieheltä.

-- Niin, mutta hän ei ole ainoastaan hyvä, vaan hän on kunnon mies.
Minusta olisi hauska, jos te kaksi menisitte naimisiin.

-- Voi hyvä Emmi, mistä sinä tuollaisia päähäsi saat -- ja sopisinko
minä sitten hänelle?

-- Olisiko sinulla suurempia vaatimuksia, kuin mitä hän jaksaa
täyttää?

-- Ei minulla mitään vaatimuksia ole.

-- Niitä -- ainakaan itsekkäitä vaatimuksia -- sinulla ei saisi
ollakaan. Sillä katsopas, minun mielestäni on asianlaita sellainen,
että jos toinen uhrautuu toisen hyväksi, niin täytyy toisenkin
siinä suhteessa tehdä parhaansa. Avioliitto on kummankinpuolista
mukautumista. Tai ellei se sitä ole, niin se on valhe-avioliitto.
Puhutaan "akkavallasta" ja "ukkovallasta". Mikä on esimerkiksi
"akkavalta"? Se on sellainen liitto, jossa mies ei välitä vaimostaan,
vaan antaa tämän elämöidä kuinka hyvänsä, pettääkseen hänet sitä
helpommin. "Ukkovallassa" ovat osat vaihtuneet.

-- "Tasavalta" minun mielestäni on paras, huomautti Laura.

-- Ehkäpä, jos nyt sitten "valtaa" onnellisen avioliiton ehtona voi
ollenkaan olla olemassa. Eiköhän se paremminkin ole kummankinpuolista
itsensähillitsemistä "vallan" asemesta; ja sitä kysytään toisella
kertaa toisen ja toisella kertaa toisen puolelta, selitti rouva
Malmi. -- Etköhän sinä, Laura, osaa hillitä itseäsi tarpeen vaatiessa?

-- Sitä minä toki osaan, vastasi Laura varmasti, -- ja osaan minä
kieltäytyäkin.

Laura oli tällä hetkellä vakuutettu siitä että hän oli nämä tärkeät
kokemukset siksi perin pohjin saavuttanut, että hän milloin tahansa
omasta tahdostaan voisi sekä hillitä itsensä että kieltäytyäkin
joutavista elämännautinnoista. Hän tunsi olonsa niin lohdulliseksi
tämän hurmaavan luonnon keskellä -- eikä hän ollut viime aikoina
edes ajatellutkaan muuta kuin miten elämänsä järjestäisi, jotta
voisi hankkia toimeentulonsa. Voisivatko huolet nyt puhaltautua pois
avioliiton kautta, saattaisiko hän ehkä piankin pitää tätä idyllistä
Pilkettä, tätä sulorauhaista paikkaa kuin omanaan ja ajatella, että
saisi kaiket kesät täällä elellä mielensä mukaan?

Seuraavana päivänä Kuppari-Maija sanoi Särkälle, että hänen oli
lähdettävä taloon heinäntekoon, sillä sieltä oli käyty kutsumassa.

-- Sopii kyllä, vastasi Särkkä, ja nyt sopii entistä paremmin, sillä
rehtori viedään mukaan, ja hän raataa kahden miehen edestä, joten
possakka tulee pian tehdyksi.

-- Aikooko se lehtori tosiaankin mennä, vaikka vieraat ovat täällä?
kyseli Anna-Maija.

-- Tokihan minä nyt sellaisessa asiassa sanani mittainen olen,
vastasi Särkkä.

Tiistaiaamuna Särkkä retuutteli Malmia hereille kello neljä, mutta
turhaan. Tämä vain kääntyi toiselle kylelleen ja nukkui entistään
sikeämpään. Särkkä pisti virsut jalkaansa, otti työvaatteet
kainaloonsa ja meni pihan poikki portille, minkä hän avasi
hellävaroen, jotteivät "pirtin hengettäret" heräisi. Sitten hän kulki
nopein askelin maantielle.

Työviikko kului pikaisesti. Aamu- ja päivärupeaman oli Särkkä
heinätyössä, iltarupeaman piti seuraa vierailleen. Anna-Maija oli
saanut jättää taloudenhoidon melkein kokonaan naisvieraiden huostaan.
Hän vain osoitteli, mistä mitäkin tarveainetta saatiin. Rouva Malmi
järjesti kaiken, toimeenpanijana hääri Laura Nord.

Aamiaisen kävi Särkkä syömässä kello puoli yhdeksän. Ensimmäisinä
aamuina vieraat vielä siihen aikaan nukkuivat, mutta kun he
Anna-Maijalta kuulivat, milloin isäntä pistäytyi kotosalla,
varustautuivat hekin kuntoon siksi. Niitylle oli matkaa noin
puoli kilometriä, ja jopa vieraat sinnekin usein osuivat. Rehtori
tunnusteli työkaluja ja yrittelipä niitä käyttääkin. Rehtorska ja
Laura kerran pitelivät käsissään haravaa hyvän aikaa ja työntelivät
heiniä kokoon sekä kertoivat sen jälkeen päivällisen maistuneen
entistään paremmalta.

Perjantaina oli Anna-Maijan määrä leipoa viikon tarpeet. Jo aikaisin
Särkän lähtiessä työhön loimusi tuli keittiön uunissa. Taikinapytyt
olivat kohoamassa. Kun lehtori painoi pihaportin varovasti kiinni
ja samassa katsahti pirtin ikkunaan, näki hän verhojen liikahtavan
ja lasin taakse ilmestyvän ruskean silmäparin, joka tervehtien
hänelle nyökkäsi. Lehtori nosti lakkiaan ja luikki sitten tiehensä.
Hänen saapuessaan aamiaiselle oli pöytä kukilla koristettu;
sen järjestämistä viimeisteli Laura Nord kiireisessä touhussa.
Kahvitarjotin oli varustettu myöskin valmiiksi, ja sille asetetut
vehnäkakut olivat tavallista monipuolisemmat ja runsaammat.

-- Hyvää huomenta, neiti Nord, ette varmaankaan ole nukkunut viime
yönä hyvin, koska olitte jo niin aikaisin ylhäällä tänä aamuna? sanoi
lehtori.

-- Hyvää huomenta! Olen nukkunut erinomaisesti, ja siksipä jaksankin
nousta aikaisin. Teidän terveelliset elämäntapanne vaikuttavat,
onnellista kyllä, syrjäisiinkin. Ja nythän sitäpaitsi on nimipäiväni.

-- Soo, mikäs päivä sitten tänään on? kysyi Särkkä.

-- Alicen päivä, se on toinen nimeni.

-- No, koska niin on, niin velvollisuuteni ja pyhä oikeuteni vaatii
minua toivottamaan teille, minun vieraanani, hyvin paljon onnea.

-- Oo, te teette sen vain velvollisuudesta?

-- Nähkääs, hyvä neiti, minä en ole koskaan voinut tehdä enempää kuin
velvollisuuteni ja harvoin olen senkään jaksanut täyttää. Minun ehkä
tällä kertaa olisi sopinut sanoa "hauskan velvollisuuteni".

-- Siinä tapauksessa kiitän teitä sydämellisesti ja tunnustan samalla,
että tämä nimipäivätarjoilu tapahtuu teidän kustannuksellanne, sillä
vehnäpullat ja kahvi ovat teidän omaisuuttanne.

-- Mutta luulenpa, etteivät Kuppari-Maijan kädet ole noita kauniita
kakkuja muovailleet, eivätkä ne tällä kertaa ole minunkaan
mestarinäytteitäni, virkkoi lehtori leikillisesti.

-- Osaatteko te leipoa? kysyi Laura ihmeissään.

-- Elämä opettaa kaikkea, kuten tikanpojankin puuhun kapuamaan. Omaa
leipomaani syön itse mielelläni, vaikka vieraille en sitä halusta
tarjoa.

-- Teidän tulee ottaa itsellenne vakituinen leipoja.

-- Niinpä pitäisi tehdä, kun siihen olisi aikaa, mutta aikaakin on
niin vähän, että se kuluu muuhun touhuun.

Hätäisesti syötyään tarttui Särkkä erikoisen kiivaasti kahviin ja
vehnäsiin.

-- Miten korkealle te leipomataitoni arvostelette? kysyi Laura
uteliaasti.

-- Nämä ovat erinomaisia!

-- Jos todellakin ovat hyviä, niin se on rehtorska Malmin ansio,
sillä minä olen oppinut taitoni häneltä.

-- Jaa, jospa sellaisia naisia olisi enemmän tässä maailmassa!
virkahti lehtori kuin ajatuksissaan.

-- Siinä olette oikeassa, herra lehtori, hän on todellakin
ihannenainen.

Mutta Särkkä ei enää siitä asiasta puhetta jatkanut, hän luuli
sanoneensa jo liikoja niinkin. Sen sijaan hän virkkoi:

-- Te olette hyvä oppilas! Toivottavasti olette leiponut niin paljon,
että riittää pyhän ylikin -- ja ellei riitä, niin leipokaa uutta.
Pyhäisin täällä käy välistä naapureitakin.

-- Onko täällä seuraakin kesäisin? kysyi Laura jälleen, ja hänen
äänessään helähti entistään tuttavallisempi sointu, joka vaikutti
Särkkään avomielisyyttä herättävästi.

-- On kyllä, on sellaista yksinkertaista, hyvää, vaatimatonta seuraa,
joka minua erikoisesti miellyttää, vastasi hän. -- Minä kutsun
parhaan naapurini tänne jo tänä iltana. Sanokaa sitten, mitä hänestä
pidätte.

-- Ja minä keitän hänelle hyvän kahvin!

-- Senpä Mylläri-Matti ansaitseekin. Kuullessaan tuon jonkun
verran omituisen nimen tunsi Laura pientä pettymystä, mutta eipä
hän sitä millään tavoin ilmaissut. Särkän omituisuudet alkoivat
vain vetää häntä puoleensa ja herättää hänen uteliaisuuttaan yhä
suuremmassa määrässä. "Hän on itsenäinen mies eikä anna minkään asian
mielipiteitänsä ja menettelyänsä muuttaa", oli rehtorska sanonut.
"Ihmiset eivät ole hänelle rasitukseksi eikä hän muille!"

Lehtorin mentyä Laura kiintyi taloustoimiinsa kiihkeästi. Hän tahtoi
työskennellä "hänen" ja vieraitten viihdytykseksi. Aika kului siten
nopeasti ja huomaamatta; hän oli iloisemmalla mielellä ja hymyili
viehättävämmin kuin ennen. Ja missä rehtorska ja hän olivat kahden,
siellä kietoutui aina keskustelu Särkkään. Kummankin mielestä tämä
oli kaikkine omituisuuksineen kunnioitusta ja ihailuakin ansaitseva
mies. Ja kuinka hyvin ja helposti häntä saattoikaan ymmärtää!

Anna-Maija oli vieraisiin kovasti ihastunut. "Kun ne minuakin,
mokomaakin kupparimuoria, pitävät kuin vertaisenaan, sanovat:
olisikos Anna-Maija nyt niin hyvä ja hyvä ja hyvä -- ja: jos nyt
sopisi tehdä niin ja niin ja niin -- --", kehasteli Anna-Maija
myllytupalaisille vierasten käytöstä. Kaikessa Laura kysyikin neuvoa
Anna-Maijalta. Eräänä aamuna oli tämä tuonut vattuja aamiaispöytään
ison tuohisen. Laura oli heti tiedustellut, mistä niitä sai poimia;
Anna-Maijan oli hänelle paikka osoitettava. Ja heinäkuun helteisen
päivän paahteesta huolimatta Laura lähti marjaan; hän tahtoi
valmistaa hyvän päivällisen "hänelle" ja "hänen" vierailleen.

Kun työssä on rakkautta, vaikkapa vain hetkellistä ja haihtuvaakin,
niin kyllä se sujuu. Tuskinpa koskaan ennen oli Laura marjoja
poiminut -- mahdollisesti joskus suuhunsa pistääkseen. Nyt hän poimi
niitä oikein tosissaan, ja ne pyöriskelivät niin sukkelasti hänen
hentojen sormiensa lomitse. Tuskinpa niistä omaan suuhun joutui
ainoatakaan. Tuoppi täyttyi nopeasti -- ja kun se oli täynnä, kaatoi
hän sen koriin. Hänestä tuntui niin omituiselta, levolliselta,
vieläpä hyödylliseltäkin tuo työ; nuo punaiset marjat, ne olivat
kuin hänen omaisuuttaan. Kertoessaan "hovinsa" historiaa oli Särkkä
maininnut, että hänellä oli marjassakäyntioikeus ja metsästysoikeus
kaikilla Särkän tilaan kuuluvilla mailla. Tämä oikeus oli kiinnitetty
-- se oli "hänen", Särkän, oikeutta. Miksipä sitten ei hänenkin,
Lauran? Työstä palattuaan, ja ennenkuin oli edes käynyt vieraitaan
tervehtimässä, lehtori pani saunansa lämpiämään.

-- Katsokaapas kotoista kylyäni, kuinka se jälleen on joutunut
kunniaansa pitkän viikon synkkänä seistuaan! huudahti lehtori pihaan
tullessaan ja osoittaessaan saunaa, joka suitsi paksua harmaata savua
jokaisesta pienimmästäkin raosta, mikä salvaimissa löytyi.

-- Perjantai on sinun saunapäiväsi? kysyi rehtori.

-- Niin -- ja Mylläri-Matin. Sinä saat tänään kunnian olla
kolmantena, jos haluat, vastasi Särkkä.

-- Enpä minä ole ollut suomalaisessa saunassa ainakaan kymmeneen
vuoteen, virkkoi Malmi. -- Ei minun pääni kestä sellaista kuumuutta.

-- Ne herraspäät ovat kovin heikkoja! huudahti Särkkä.

-- Minun pääni kyllä kestää, huomautti rehtorska.

-- Kyllä minunkin, sanoi Laura Nord.

Mylläri-Matilla oli kylvyn jälkeen juhlailta. Hän oli seuran
huomatuin henkilö. Särkkä oli kantanut hänen nojatuolinsa ison
pihakoivun katveeseen, ja sinnepä varusti Laura kahvipöydän
myöskin. Koko seurue asettui ukon ympärille. Hänen kunnianarvoinen
vanhuutensa, jonka huomaamiseen Särkkä oli antanut aiheen, herätti
kaikissa myötätuntoa. Ihmiset ovat kuin lammaskatras, joka aina ja
kaikkialla tarvitsee kellokkaansa. Kuinka monta kunnianarvoista
vanhusta kuljeksiikaan tuolla tanhuoilla ja maanteillä saamatta
mitään huomiota osakseen! Eipä heille edes veräjää aukaista, jos ovat
kykenemättömät itse sitä tekemään.

Laura palveli Mylläri-Mattia kuin tämä olisi ollut hänen vanha
rakas isänsä. Ukon avuttomuus, lapsellinen avuttomuus, se eniten
hänen huomioonsa vaikutti. Eipä ukon polvikaan enää ilman apua
tahtonut nousta toisen polven päälle. Kerran Laura senkin huomasi
ja vaihtoi vanhuksen ristissä olevia polvia. Näillä teoillaan hän
saavutti Särkän hiljaisen, hyväntahtoisen ihailun ja kunnioituksen.
Laura ei ollut enää hänen mielestään ainoastaan kristillinen kirkko
taiteilija, vaan uhrautuva kanssaihminen, joka ymmärsi muita, ymmärsi
varsinkin yksinkertaista kansaa. Sinä iltana vaihtoivatkin lehtori ja
Laura keskinäisen ymmärtämyksen ensimmäiset salaiset katseet.

Mylläri-Matti poltteli tyytyväisenä sikariansa ja tutustui pian
vieraisiin lehtori Särkän leikillisen hyväntahtoisuuden opastamana.

-- Tuo ryökkinäkös se nyt on sen lehtorin morsian? kysyi ukko aivan
luonnollisesti Särkältä, Lauran kaataessa kahvia kuppeihin, osoittaen
sormellaan Lauraa.

-- Pitäisikö minulla vaarin mielestä vielä olla morsiankin? kysyi
Särkkä vuorostaan.

-- No kah, se Anna-Maijahan sitä tässä viime viikolla hoki, jotta
morsian taitaa tulla rukin sijaa katsomaan.

-- Rupeaisiko Matti-vaari sitten puhemieheksi? kysyi jälleen lehtori,
vilkuttaen veitikkamaisesti silmäänsä rehtorskalle.

Lauran käsi vavahteli, ja hän vilkui hämillään ympärillensä.
Melkeinpä teki hänen mielensä jättää tarjoilu sikseen.

-- Tottahan minä puhemieheksi; saanpahan vielä roimapaidan vanhoilla
päivilläni, vastasi Mylläri-Matti.

Rehtorska yhtyi nyt leikkiin, huomatessaan Lauran epävakavan aseman.

-- Laura, antaisitko sinä tälle vanhukselle paidan, jos hän ottaisi
puhuakseen sinunkin puolestasi? kysyi hän.

Mutta Laura ei vastannut; tässä leikissä oli hänen mielestään liian
paljon totta. Lehtorska jatkoi:

-- Mutta minä lupaan valmistaa teille, arvon vanhus, parhaan paidan,
minkä osaan, jos käytätte mahtianne tämän asian hyväksi.

Mylläri-Matti katsella mulkoili Särkkään kahden vaiheilla, mitä
tekisi. Lopuksi hän virkkoi:

-- Kyllähän tämä mies on miesten parhaita!

-- Onkos "ryökkinää" vastaan mitään muistuttamista? kysyi rehtori
Malmi.

-- Eikös ja mitä! Kovin on höyli ryökkinä. Taitavatpa olla kuin
luodut toisilleen.

-- Sitä minäkin olen ajatellut! huudahti rehtorska.

Anna-Maija tuli ilmoittamaan, että sauna oli "kuurattu" ja siellä oli
kaikki kunnossa naisia varten. Lauralta pääsi helpotuksen huokaus;
hän katsahti Särkkään, jonka silmät olivat häneen kiintyneet.
Kummankin suupielissä värähti vieno hymy, joka oli kuin kaukaisen
salaman välähdys. Kaikesta huolimatta he olivat jälleen askeleen
toisiaan lähempänä.




VII.


Pekka Kontio oli matkustanut kotiinsa maalle tapaamatta sitä, jota
hänen sydämensä halasi. Koko alkukesän hän kuljeskeli metsissä
omiin kaihoisiin ajatuksiinsa vaipuneena. Ei maistunut ruoka eikä
uni. Äiti koetti häntä lohdutella kysellen, mikä häntä vaivasi tai
mistä paikasta hän tunsi itsensä kipeäksi. "Mikäs hätä sinulla on,
poika? Elä joutavia murheita kanna, kun kerran luokaltakin pääsit!"
tyynnytteli äiti kerrankin, kun huomasi Pekan pahantuuliseksi. Mutta
ne puheet vain ärsyttivät poikaa, ja yhä useammin hän vetäytyi
yksinäisyyteen päiväkausiksi.

Usein oli Pekan kainalossa lehtori Särkän hänelle lainaama historian
oppikirja, kun hän metsäisille matkoilleen lähti. Toisinaan hän sitä
selaili, mutta monesti se palasi kotiin avaamattomana. Juhannuksen
tienoissa pälkähti Pekan päähän jotain, jonka kiduttava ikävyys oli
hänen ajatuksiinsa istuttanut. Hänen täytyi kesän aikana tavata Aini
Rasi! Mutta miten? Lehtori Särkän lainaama historia opasti siihen
tien. Yks' kaks' hän lukisi historian, lukisi sen selväksi kuin viisi
sormea -- ja sitten veisi kirjan lehtorille. Olisihan se oikeata
asiaa. Samalla matkalla sopisi poiketa Ritalan pappilaankin, Ainin
kotiin.

Tuumasta toimeen. Päätös kypsyi hänessä yhtäkkiä niin varmaksi,
että hän ryhtyi sitä heti toteuttamaan. Oikein tosissaan otettuaan
kirjan käsiinsä hän luki jo ensi päivänä selväksi viisi lehteä.
Työ ei tuntunutkaan raskaalta, kun sen takana häämötti niin kaunis
päämäärä. Illalla sänkyyn mentyään hän vielä mietti lukemiensa
paikkojen sisällystä, ja kun jotain oli epäselvänä, tarttui hän
uudestaan kirjaan. Toisena päivänä hän teki sen huomion, että lehtori
oli piloillaan hänelle sanonut, ettei hänen tarvinnut muistaa niitä
vuosilukuja, joiden alla oli sininen viiva, kunhan hän vain katselisi
tarkoin niitä, joiden alla tuo viiva oli. Mutta sellainen viiva
olikin kaikkien tärkeämpien vuosilukujen alla.

Omituinen viehätys lumosi Pekka Kontion hänen seurustellessaan
historiallisten tietojen kanssa. Kirja ei unohtunut häneltä enää
hetkeksikään. Ja kuinka helppo siitä oli tietoja ammentaa! Hän tutki
kaikki Särkän tekemät muistiinpanotkin ja otti huomioon reunuksiin
merkityt numerot, jotka viittasivat mielessä pidettäviin paikkoihin
muilla sivuilla. Olipa se tosiaankin ollut viisas keksintö, minkä
lehtori Särkkä oli tehnyt hänen hyväkseen.

Oppilas loma-aikoina harvoin muistelee opettajiaan. Mutta Pekka
Kontio muisteli nykyään lehtori Särkkää sangen usein. Hän kuvitteli
mielessään, miten hän saapuu tämän kesäasunnolle, antaa hänelle
takaisin hänen kirjansa ja uskaltaa silmiin katsoen lausua:

"Kiitoksia lainasta, tässä on kirja! Nyt minä osaan historiaa ainakin
kahdeksan edestä."

Lehtori vain hymähtää ja sanoakseen jotain virkahtaa ehkä:

"Vai niin, pojan porpana, oletpahan pitänyt sanasi!"

Kolmisen viikkoa oli Pekka uskollisesti lukenut. Neljännellä hän pani
polkupyöränsä hyvään kuntoon, kääri historian oppikirjan puhtaaseen
paperiin ja sälytti sen muiden matkakompeittensa mukana laukkuun.

-- Lähdenpähän näyttämään lehtori Särkälle, että osaan historiaa,
virkkoi hän vanhemmilleen.

Matka osui etelää kohti. Yön ajettuaan hän joutui sen talon kohdalle,
missä Paavo Tuunainen asui. Ei oikein mieli, tehnyt toveria
tervehtimään, mutta kun kerran matka noin läheltä osui, niin saipa
häntä sisälläkin pistäytyä. Paavo ilostui sangen suuresti nähdessään
Pekan, jota ei hevillä päästettykään talosta lähtemään. Pekan täytyi
viipyä koko vuorokausi, ja seuraavana päivänä lyöttäytyi Paavo
mukaan. Matkan varrella he usein pysähtyivät lepäämään, söivät
eväitään ja uiskentelivat jokaisessa purossa ja lahdelmassa, mikä
tien viereen sattui. Yönsä he makasivat heinäladossa.

Aamupäivällä heidän saavuttuaan Pilkkeeseen oli "päärakennus" autio
ja tyhjä. Vieraatkin olivat sieltä viikko sitten lähteneet. Kotvasen
turhaan odoteltuaan he läksivät läheiseen koivikkoon, osuivat sieltä
myllytuvalle ja saivat tietää lehtorin olevan heinänteossa, mutta
että hän kello kahden jälkeen palaa kotiinsa.

Koko yhdessäoloaikanansa eivät kumppanukset kertaakaan olleet
keskustelleet Pekan ja Ainin välisistä asioista eikä siitä
kepposesta, minkä Paavo oli Pekalle tehnyt. Mutta nyt heidän
odotellessaan lehtoria ja kävellessään maantiellä kysäisi Paavo
yht'äkkiä:

-- Käytkös Ainin luona? Täältä ei ole sinne pitkä matka.

-- Mitäpähän minä siellä tekisin, vastasi Pekka koettaen näyttää niin
levolliselta kuin mahdollista.

-- Eihän se rakkaus ole mikään potaatti! huudahti Paavo.

Mutta samassa hän voimakkaan iskun vaikutuksesta kellahti päistikkaa
mutaiseen maantien ojaan.

-- Vai semmoisia perunoita sinulla onkin, ähki Paavo ja kiepsahti
takaisin tielle, syleksien mutaa suustaan. -- Odotapas, senkin hupsu,
kun et leikkiä ymmärrä!

Alkoi kiivas jälekkäinjuoksu. Paavo oli usein saavuttamaisillaan
pakenijan, mutta äkkinäisellä käänteellä tämä toistaiseksi pelastui
joutumasta kiinni. Hiki valui virtanaan kummankin otsalta, maantieltä
tuprusi sankka pölypilvi ilmaan. Pekan voimat väsyivät ennen, Paavo
tempasi hänet takaapäin syliinsä ja alkoi häntä retuuttaa maantien
ojaan, Ähkien ja puhkien hän sai hänet selälleen ja alkoi toisella
kädellään nyhtää irti mutaista turvetta. Silloin kiepsahti Pekka
vatsalleen ja alkoi potkia päällään istuvaa vastustajaansa. Leikistä
alkoi koitua ihan täysi tosi. Paavon nyrkki kohosi korkealle ja
laskeutui vinhasti Pekan niskaan, korvallisille ja päälakeenkin;
toinen käsi pusersi päätä mudakkoon.

-- Syöppäs nyt itse sitä, mitä aioit minulla syöttää! huudahteli
Paavo kiukuissaan.

-- Tuunainen, sinä olet raaka kuin Polyfemos; ei sinusta ole
Proteuksen kesyttäjäksi! kuului jykevä ääni maantieltä.

Ällistyneenä katsahti Paavo ylös. Siinä seisoi Särkkä hänen edessään.
Häpeissään kömpi kumpikin opettajansa luo häntä tervehtimään.

-- No, mistä vihat, kunnon naapurit? kysyi Särkkä leikillisesti.

-- Ilmanpahan vain tässä aikamme kuluksi kisailtiin, selitti
Tuunainen. -- Pekka aikoi minulla syöttää sammalta, mutta saikin itse
sitä ehkä runsaammin.

-- Taisipa siinä leikissä olla vähän tottakin? virkkoi Särkkä.

Paavo katsahti Pekkaan, joka näytti hyvin hätääntyneeltä. Eikä heistä
kumpikaan vastannut lehtorin kysymykseen.

-- Minä tulin tuomaan takaisin sen lehtorin kirjan, sanoi Pekka
vihdoin, koettaen painaa unohdukseen koko edellisen jupakan.

-- Jaa historianko? Onkos se päässä jo?

-- Pitäisipä olla, vastasi Pekka rohkeasti. Särkkä piti pojat
vierainaan. Hän kyseli heiltä heidän kesäkuulumisiaan ja olivatko
he kotitöitä tehneet pelloilla ja niityillä. Kun hän kuuli, ettei
kumpikaan ollut edes yrittänytkään koko kesässä sellaisiin toimiin
ryhtyä, niin hän tokaisi:

-- Siinä tapauksessa te sitten hyvin jaksatte auttaa minua muutaman
päivän. Nähkääs, asia on sellainen, että erään torpan mies tässä
lähellä on ollut sairaana koko kesän, torpan naisväen on täytynyt
olla pitkät ajat talossa possakassa, joten omat työt heiltä
ovat jääneet kokonaan tekemättä. Huomenna me aloitamme heidän
heinäntekonsa. Eikös niin?

Yksimielisesti myöntyessään lehtorin ehdotukseen eivät Pekka ja Paavo
tienneet, oliko se heistä mieluista vai vastenmielistä. Ensimmäinen
ikävyys heitä kumminkin kohtasi jo seuraavana aamuna, kun lehtori
herätti heidät kello viideltä. Silloinpa vasta uni olisi maistunut!
Mutta pian virkosivat nuoret voimat, ja reippain mielin he seurasivat
opettajaansa työmaalle. Ensin noudettiin työkalut siitä torpasta,
jonka niitylle oltiin matkalla. Torpan vanha muori siunuusteli
ja kiitteli jumalaa, kun tällainen onni heitä onnettomuudessakin
kohtasi. Sairas mies taas sanoi aikansa kuluksi ryhtyvänsä miettimään
keinoa, millä tämän hyvän työn voisi terveeksi tultuaan lehtorille
palkita. Jottei tarvitsisi enempää kuulla liikanaisia ylistyksiä,
kiiruhti lehtori pois torpasta.

Niitylle päästyä iski Särkkä ensinnä terävän viikatteensa heinään; se
soiden suhahti -- ja kaunis lako syntyi heinikkoon. Sitten hän löi
toiseen suuntaan... ja sitten taas...

-- Tulkaa pojat perästä, osaattehan toki niittää! virkahti hän.

Vaivalloiselta tuntui niittäminen varsinkin Paavosta, joka jo
kauemmin koulua käydessään oli saanut ruumiillisen työn unohdetuksi.
Särkkä pysähtyi kovastamaan viikatettaan, samalla tarkastaen
työtoveriensa jälkeä.

-- Kyllä siitä hyvä tulee, kunhan vain on kärsivällisyyttä,
lohdutteli hän. -- Huomenna se sujuu jo itsestään. Ottakaa kaidat
eteykset, ettei rupea väsyttämään.

Pienehköön niittyyn oli jo syntynyt tuntuva lovi, kun Särkkä ehdotti,
että ottaisivat oikein istuntalepuun. Samassa hän veti esille
paperossilaatikon ja tulitikut. Särkkä poltteli verrattain harvoin,
mutta silloin tällöin tuntuivat savut hänestä hyvältä. Sytyttäen
paperossin hän kysyi:

-- Olettekos te tupakkamiehiä? Kumpikaan ei vastannut.

-- Niin, jatkoi Särkkä, hyväpä olisi, ettette polttaisi. Minun
lapsuuteni aikana ei ainakaan minun kotonani tiedetty, että
tupakanpoltto oli terveydelle vahingollista. Pidettiinpä sitä vielä
miehuuden merkkinäkin. Nyt sitävastoin on miehuullisempaa olla
polttamatta. Kun nuorena siihen ei totu, niin vanhempana ei enää
viitsi totuttautuakaan. Minun vereni tottui nikotiiniin jo varsin
nuorena. -- Poltatteko te paljonkin?

Pojat tunsivat olotilansa hiukan noloksi. Olihan Särkkä heidän
opettajansa, ja kielsihän koululaki heiltä tupakanpolton. Mutta
toisaalta olivat he tässä nyt kuin työkumppaninsa kera, heillä
oli nyt muitakin yhteisiä pyrintöjä kuin koulutyöt. Eipä tähän
tilaisuuteen sopinut koululakia sovelluttaa. Ja turhaapa olisi ollut
asioita kaunistellakaan.

-- Olen minä vähän silloin tällöin poltellut, vastasi Paavo Tuunainen
vihdoin. -- Se on niin merkillistä, että kotioloissa, täällä maalla,
missä se olisi vapaampaa, ei sitä tee niinkään usein kuin kaupungissa
kouluaikana.

-- Ja ehkäpä enimmäkseen vain toverien seurassa? huomautti lehtori.

-- Niin taitaa olla, myönsi Paavo.

-- Mutta ylipäänsä et siihen vielä suurtakaan kiintymystä tunne?

-- No enpä juuri.

-- Siinä tapauksessa heitä se kokonaan pois ja koeta saada
toverisikin se lopettamaan. Silloin teet sekä itsellesi
että heillekin hyvän palveluksen. Ja jospa he alussa
ajattelemattomuudessaan hiukan sinua pilkkaisivatkin pikkumaiseksi
tai muuksi sellaiseksi, niin ole vahva uskossasi ja tee uuraasti
työtä -- ja saat olla varma, että he sinua ihailevat, jollei muutoin
niin salaisesti. Nykyäänkin vielä tarvitaan apostoleja.

-- Siinä tapauksessa on minulla nyt jo tilaisuus aloittaa tästä
Pekasta, vastasi Paavo virnistellen.

Pekka punastui korvia myöten ja repi heinätukkoja maasta.

-- Poltteleekos Pekka paljon? kysyi lehtori hyväntahtoisesti.

Mutta Pekan sanat olivat salpautuneet kurkkuun.

-- Eihän se nyt niin paljoakaan, mutta sen ei pitäisi polttaa yhtään,
kun se on niin vähäverinen.

-- Siinä on kyllä perää. Pekka kasvaa liian nopeasti, joten
ravintoainesten jakautumisen ruumiiseen tulisi tapahtua myöskin
voimakkaasti -- ja nähtävästi nikotiini voi sellaistakin toimintaa
ehkäistä. Niinpä niin, pojat, virkkoi lehtori ottaen viikatteensa ja
nousten seisoalleen, tehkää te tupakanpolttoon nähden kuten tahdotte,
mutta harkitkaa tarkoin, mitä tahdotte ja minkä perusteella tahdotte.

Yhteinen vapaa työskentely lähensi oppilaita opettajaansa.
Keskustelut tulivat avomielisiksi, kaikki kursailu katosi.
Perjantainen saunailta, missä Mylläri-Matti oli neljäntenä, vasta
osoitti nuorukaisille, miten avulias ja palvelevainen luonne heidän
opettajansa oli. Ja kun keskusteltiin siitä, mihin sunnuntaina
ryhdyttäisiin, uskalsi Pekka ehdottaa, että käytäisiin kirkossa ja
poikettaisiin palatessa Ritalan pappilaan.

-- Pekka tahtoisi tavata Aini Rasia, virkkoi Paavo veikeästi
selitykseksi.

-- Sehän sopii erinomaisesti, myönteli Särkkä, vallan erinomaisesti.
Minullakin on sinne asiaa. Voimme olla siellä koko iltapäivän. Olisin
joka tapauksessa lähtenyt sinne pyhänä -- ja otan teidät mukaani,
selitteli lehtori huomatessaan, miten noloksi Pekka oli käynyt
kuultuaan Paavon sanat.

Kelpasipa Pekan nyt elää. Hän saisi olla koko sunnuntai-illan
maailman parhaimmassa seurassa. Lauvantaina loppui heidän työnsäkin
niittypalstalla jo puolen päivän aikana. Pieni lato oli heiniä
täynnä -- niin paljon olivat he saaneet kolmisin aikaan. Kun
lehtori puhdisteli ladon edustaa ja asetti ovea saranoilleen, hien
virtaillessa pitkin otsaa ja poskia, virkkoi hän:

-- Olemme tehneet köyhälle, sairaalle torpparille hyvän palveluksen.
Tuskinpa olisivat itse ehtineet tätäkään palstaa tekemään, tai
ehkäpä syyskuussa, jolloin heinä jo olisi ehtinyt karskiintua
mitättömäksi. Nyt sitävastoin saa lehmäkulta hyviä heiniä ja antaapa
hyvää maitoakin. Niin se on, että köyhä torppari saa omat työnsä aina
säästää viimeiseksi -- tai jättää ne tekemättä, talon on saatava
omansa ajoissa.

-- Onko sen torpan heinät kaikki tässä? kysyi Pekka Kontio vilkkaasti.

-- Ei vallan kaikki, vastasi lehtori. -- On vielä ehkä toinen mokoma
tekemättä.

-- Voimmehan me tehdä sen ensi viikolla, puhui Pekka innokkaasti,
unohtaen kokonaan kotinsa ja kontunsa, ikäänkuin aikoisi asettua
lehtorin luokse koko iäkseen.

-- Ellei se kävisi teistä ikäväksi, niin voisimmehan sen tehdä,
myönsi lehtori.

-- Eikö mitä! vastasi Pekka.

Paavo aikoi selittää lehtorille, että se Pekka sen Ainin takia tahtoi
viipyä paikkakunnalla, mutta Pekan aulius pidätti hänet tekemästä
pilkkaa pyhistä asioista. Hänkin oli sitä mieltä, että köyhän
torpparin toinenkin niittypalsta oli tehtävä yhteen menoon.




VIII.


Sunnuntai-iltapäivänä tapahtuivat Ritalan pappilassa suuret
selvitykset. Vierasten tultua erkanivat nuoret omalle taholleen
lehtorin jäädessä seurustelemaan vanhusten kanssa isolle
lasiverannalle. Paavo Tuunainen joutui koville ilmoitettuaan;
että hän keväällä Helsingissä oli keksimällä keksinyt kepposensa
tehdäkseen pilaa "rakastuneitten herkkäuskoisuudesta".

-- Kuka on rakastunut? huudahti Aini Rasi varmana, tuntien seisovansa
omalla maaperällään.

-- Eikös pikku Aini ole hiukan rakastunut? kysyi Paavo irvikoiden.

-- Sinuunko? Älä ole niin itserakas, vastasi Aini.

-- Ei. Mitäs minusta? Mutta toista on Pekka.

-- Hyh! Ei sinuun eikä muihinkaan, vastasi Aini luoden katseensa
maahan.

Pekka hytkähti. Ainin jyrkkä vastaus Paavolle ei häntä miellyttänyt.
Pekka oli niitä viattomia maalaislapsia, jotka uskoivat sanat
sellaisina kuin ne lausuttiin; hän ei osannut ottaa huomioon aikaa
ja paikkaa, missä ne lausuttiin, eikä tapaa, millä ne lausuttiin.
Pekka-paran miehuus ja elämänuskallus oli taas kovalla koetuksella.

-- Sano sinä, Aini, vain "hyh", se se jotain merkitseekin, ivaili
Paavo edelleen.

-- Sinä olet hullu, Paavo! tiuskaisi Aini suuttuneena. -- Kuka
sinulle on mokomia loruja uskotellut?

Pekka ei ottanut keskusteluun osaa, hän erosi muista ja painautui
puutarhan pensaikkoon synkkiin mietteisiin vaipuneena. Miten
kauan hän lienee siellä viipynytkään, kun hän heräsi siihen, että
ruohikko suhahteli jossain pensaan takana. Hän kurottautui katsomaan
sen alitse ja näki Ainin hiiviskelevän ruohikossa. Pekka kohosi
seisoalleen.

-- Ka, siellähän sinä olet, pääsi kuin tahtomatta Ainin huulilta. --
Mitä sinä siellä teet?

-- Olenpahan vain oleillut, vastasi Pekka. Aini pujottautui pensaiden
välitse hänen luokseen.

-- Mikä sinua vaivaa? Olet niin surumielisen näköinen, tiedusteli
Aini.

-- Eipähän minua mikään. Mutta onhan sinulla hauskaa!

-- Minullako? kysyi Aini ällistyneenä.

-- Niin, sinulla... Paavon kanssa... sopersi Pekka.

Ainin silmät välähtivät riemuisasti hänen sanoessaan:

-- Täällä on paljon nuoria, tule nyt, niin ruvetaan karttupiilosille.

Samalla hän kääntyi mennäkseen, mutta Pekka jäi paikoilleen.

-- Tule nyt, tule! kehoitti Aini. -- Tai... olisiko sinulla jotain
sanomista? tiedusteli hän uteliaana ja pysähtyi.

-- Kuule, Aini! virkkoi Pekka puolestaan.

-- Mitä?

-- Jos sinä luulet, että minä olen jollekulle kertonut?

-- Niin luulin ennen, mutta nyt en enää luule.

Tule nyt, meitä odotetaan.

Pekka kulki hänen jälestään pensaiden välitse. Hänen teki mielensä
tarttua Ainin käteen, mutta hänellä ei ollut rohkeutta sitä tehdä.
Kun äänet alkoivat pihamaalta kuulua, kääntyi Aini äkkiä ympäri.

-- Mennään tuolta takaportista maantielle ja sieltä kautta pihaan,
virkkoi hän, sivumennen vilkaisten Pekkaan.

He tulivat suurten lehmusten juurella olevalle kiviaidan portille.
Aini asettui portin eteen ja virkkoi:

-- Tätä porttia sinä et osaa aukaista.

Pekka koetti katsoa lukkoa, mutta eipä hän sitä nähnyt, kun Aini oli
edessä.

-- Missä se on se lukko sitten? kysyi hän neuvottomana.

-- Ota se auki! kehoitti Aini kääntyen kokonaan porttiin päin.

-- Enhän näe sitä.

-- Katsele tarkemmin.

Kun Pekka koetteli katsella Ainin kupeelta, vetäytyi tämä yhä enemmän
hänen eteensä, työntäen kyynärpäänsä ulospäin, niin että se kosketti
Pekan kainaloon. Mutta Pekka ei vaan nähnyt portin lukkoa.

-- Missä se on, missä se on? kyseli hän hätäisenä kuin lapsi.

-- Etkö sitä näe? Tässä se on portissa!

-- Tottahan minä nyt yhden lukon saan auki, kehaisi Pekka ja alkoi
kiivetä portin yli.

-- Et saa, virkkoi Aini aukaisten portin. -- Jos minä olisin poika,
niin kyllä minä toki portin saisin auki.

Pekka ällistyi, sillä portissa oli vain tavallinen yksinkertainen
haka.

Pihalla oli suuri joukko iloista nuorisoa: valkolakkisia ja
koululaisia. Pian oli piilosillaolo täydessä käynnissä. Pekka Kontio
oli onnellinen osuessaan tavallisimmin samaan piiloon, missä Ainikin
oli. Hänelle oli muutoin tehnyt sangen hyvää Ainin pistopuhe, sillä
"jos minä olisin poika, niin kyllä minä toki portin saisin auki",
kaikui alati soimaavana hänen korvissaan. Pakottamalla pakottaen
itseään hän pysyi hilpeäniloisena. Aini Rasi oli sittenkin hänen
mielestään kuin jokin koskettamattoman pyhä olento, jota sai
ainoastaan katsella.

-- Pidätkö sinä Paavosta? oli Pekka uskaltanut kerran kuiskata heidän
piilossa ollessaan.

-- En toki, en yhtään, kuului vastaus Ainin lähtiessä juoksemaan
nimeään kirjaan merkitsemään.

Niistä sanoista Pekka imi onnea itseensä täysin siemauksin. Siinä
tiedossa oli hänelle tällä kertaa kylliksi.

Muutamia vanhempiakin, niiden joukossa lehtori Särkkä, oli yhtynyt
leikkiin. Särkkä oli mielellään kartunhakijana, silloin hän sai --
kuten itse huomautti -- mitellä juoksukykyään kaikkien leikissä
olevien kanssa.

Pappilan vieraisiin kuului eräs naisylioppilas, jonka puvun
värit vaihtelivat harakansinisestä riikinkukon kirjavuuteen ja
joka Aitos-nimensä hienonsi Aidoseksi. Tämä ihanatar tuli kerran
piilostaan melkein itkien, kantaen kädessään likaantunutta lakkiaan.
Hän oli jossain ahtaassa piilopaikassa kohottautunut varpailleen ja
iskenyt valkoisen päänsä likaiseen kattoon. Huh, miten se lakki oli
tullut ilkeän näköiseksi.

-- Kuinka minä nyt voin olla, kun minulla ei ole lakkia? valitteli
hän yhtämittaa.

-- Arvon neiti, sanoi Särkkä, -- teillä pitäisi olla aina varalta
toinen lakki mukananne.

-- Olisipa siinä hommaa! ihmetteli ylioppilatar.

-- Niin, mutta se olisi vallan välttämätöntä, sillä ellei teillä
ole valkoinen lakki päässänne, on mahdoton tietää, että te olette
ylioppilas, selitti Särkkä vakavana.

Muutamat pidättelivät nauruansa, toiset käännähtivät pois, surren
ylioppilaslakin kohtaloa.

Vieraat kutsuttiin teelle. Vanhojen parvi istui ison pöydän ääressä
lasiverannalla. Keskustelu kävi hyvin vaikeasti, sillä ei osuttu
keksimään sellaista aihetta, joka olisi saavuttanut kaikkien
kannatusta. Toiselta puolelta sitä vaivasi kielen kaksinaisuus.

Ruustinna ja kappalaisen rouva olivat kylläkin keksineet hyvän
aiheen: he puhuivat palvelijattaresta, joka juuri oli tarjoillut teen
ja poistunut.

-- Vieläkö sinä voit pitää tuota Riikkaa ensi vuoden vai aiotko
vaihtaa? kysyi ruustinna.

-- Kyllä hänet on vielä pidettävä, jotta hän saa edes rippikoulunsa
kunnialla käydyksi, vastasi pastorska.

-- Niin, todellakin, hän ei päässyt yhdellä koululla. Mikäs siihen
taas olikaan syynä? kysyi ruustinna.

-- En minä ole siitä oikein selvillä. Uteliaisuus kiihdytti tätä
kunnon rouvaa niin, että hän kääntyi miehensä puoleen kysyen, miksi
tämä keväällä ei päästänyt piika Riikkaa ripille.

-- Vai lukiko tyttö niin kehnosti? lopetti ruustinna kysymyksensä.

-- Kyllä hän lukutaitonsa puolesta olisi päässyt, vastasi rovasti. --
Mutta hänen käytöksestään puuttui kaikkea vakavuutta.

-- Niin, eikö se ole oikein ihmeellistä nykyaikaan, että
maalaisnuoriso vallan villiintyy, huomautti ruustinna.

-- Kyllä sellainen villiintyminen tapahtuu kaupunkilaisnuorisossa
vielä suuremmassa määrässä, väitti kappalainen.

-- Sehän on vallan kauheata, lisäsi pastorska. -- Ihmiskunta menee
tuhoansa kohti.

-- Mitä se tämä Riikka sitten teki? kysyi ruustinna mieheltään.

-- Se oli pari kertaa ollut tansseissa illalla ja nukahti sitten
keskellä tuntia seuraavana päivänä, vastasi rovasti.

-- Siunaa ja varjele, rippikouluaikana tansseissa! huudahti ruustinna
lyöden käsiään yhteen. -- On se villitystä!

-- Ei hän ole siitä sanallakaan täällä kotona maininnut, huomautti
pastorska.

-- Niitä oli yhdeksän tyttöä, jotka piti jättää ripille päästämättä
samasta syystä, virkkoi rovasti.

-- Ja poikia oli toista kymmentä. Samoissa tanssiaisissa kävivät,
lisäsi kappalainen.

-- Minä en millään tavoin tahdo puolustaa tässä mainittua tyttöjen
tai poikien tekoa, puuttui lehtori Särkkä puheeseen, -- mutta onkohan
yksinomaan tanssi -- ellei sen yhteydessä ilmene jotain pahempaa --
pätevä syy ripiltä pidättämiseen?

-- Herra jumala, ettei sellainen olisi jo liiankin suuri syy!
kummasteli ruustinna.

Rovasti katsahti ihmetellen Särkkään, kappalainen sitävastoin
rovastiin, ikäänkuin velvollisuudesta jättäen puolustuksen tämän
tehtäväksi.

-- Sellaisissa tapauksissa on käytettävä ankarinta rangaistusta,
siitä ei ole epäilemistäkään, ja tällaista menettelyä pidetään
rippikouluissa tavallisimpana käytösrikoksista, selitti rovasti.

-- Mutta itse asiassa nuorten tyttöjen ja poikain tanssissa ei
ole mitään pahaa, jos sen annetaan tapahtua rehellisesti ihmisten
ilmoilla, puolusteli Särkkä.

-- Kuinka te voitte puhua noin? kysyi ruustinna osoittaen selviä
halveksumisen merkkejä. -- Ettei olisi mitään pahaa, kun tuollaiset
piiat ja rengit mennä rentustavat sylitysten ympäri tanhuoita?

-- Niin, rouva ruustinna, itse ulkonainen tapa voi näyttää
epämiellyttävältä. Mutta sekin käytännön kautta tulee kauniimmaksi.
Minä en tahdokaan kosketella siihen puoleen, vaan ainoastaan itse
tanssihalun tyydytykseen. Tanssi on taiteista vanhin ja ihmisen
mukana myötäsyntyinen; -- nuoret tarvitsevat välttämättömästi
tanssintapaista liikettä -- ja se tapahtuu helpoimmin
musiikkitahdissa eri sukupuolten kesken. Sen täydellisempää
liikehtimistä ja ilonilmaisumuotoa eivät ihmiset seurusteluissaan voi
edes ajatella.

-- Onhan siinä perää jonkun verran. Mutta kyllä rippikoulu- ja
tanssiajat ovat tarkalleen toisistaan erotettavat, virkkoi
kappalainen.

-- On niinkin, jos se on mahdollista. Mutta minusta on siinä
käytännöllisiä vaikeuksia, jotka estävät sen pääsemästä
vakaumukseksi. Ja ellei se siksi tule, niin pakkokeinoista on hyvin
vähän hyötyä. Meidän elämämme on kokoonpantu -- tai me olemme itse
sen koonneet -- aina vain vastakkaisista "aiheista": ilosta ja
surusta, nautinnosta ja kärsimyksestä, toivosta ja pettymyksestä,
uskosta ja jumalattomuudesta, rakkaudesta ja vihasta. Ellei näistä
käsitettäisi toista, niin eipä toistakaan olisi olemassa. Puhutaan
kultaisesta keskitiestä. Sellaista -- ainakaan tunneasioissa --
ei ole olemassa, sillä tunteettomia olennoita emme pidä ihmisinä;
esimerkiksi jolla ei ole uskoa, hän on paatunut, jumalaton -- ja joka
ei syntiä tee, eipä hän jumalaakaan tarvitse.

-- Mutta syntiä ei saa tehdä tahallaan, avoimin silmin, huomautti
rovasti.

-- Voiko meistä kenkään sitä välttää? kysyi Särkkä.

-- Vähitellen meidän on siihen itsekurituksen kautta totuttava. Ja
rippikoulu on juuri opastusta tällaiseen itsekuritukseen, vastasi
rovasti.

-- Mutta useimmissa -- melkeinpä kaikissa -- tapauksissa tämä opastus
rippikoulunkäyneeltä unohtuu heti koulun loputtua, lisäsi Särkkä.

-- Suureksi suruksemme on meidän pappien se myönnettävä. Mutta minkä
me sille teemme, että viettelykset ovat niin suuret.

Samaan aikaan kuin papit ja lehtori väittelivät nuorison
turmeluksesta, piti nuori väki iloaan ruokasalissa, pannen toimeen
kaikenlaisia panttileikkejä. Usein kuului sieltä äänekästä
naurunremakkaa, välistä tanssirallatusta ja kepeitä, hipuvia
askeleita, kun pantinlunastukseen oli määrätty jokin polkka tai
valssi.

-- Tanssivatkohan ne siellä? parahti ruustinna säikähtäen, kun
yhtäkkiä kajahti useasta suusta: taa-rata-rata-rallallaa-rallallaa --.

Pastorska hypähti pystyyn ja meni katsomaan, seisahtuen ruokasalin
kynnykselle.

-- Taa-rata-rata-rallallaa-rallallaa --, kaikui entistään
äänekkäämpänä.

Ruokasalin nuoriso oli riisuutunut sukkasilleen ja keinui kauniissa
kaarteissa ison ruokapöydän ympäri. Siinä oli kylliksi tilaa ilolle.
Ja unohtunut oli ylioppilaslakin likaantuminenkin noissa suumusiikin
säestämissä pyörteissä. Eikä sitä iloa hennonut kukaan kieltää,
vaikka ruustinna kuiskasikin pastorskan korvaan, että se "sattui
vähän pahaan aikaan".

Katselijoista ei kumminkaan kukaan muu nauttinut siinä määrin kuin
Särkkä.




IX.


Elämä on liikettä. Kaikkein selvimmin sen huomaa suurkaupunkien
kihisevästä elämästä. Koko kuuman kesän oli Helsinki ollut kuin
erakkojen asuntona, yksinäisten, kuumuudesta nääntyvien ihmisten.
Mutta mitä enemmän viimeinen kesäkuukausi lähenteli loppuaan, sitä
enemmän syntyi elämääkin pääkaupungin kaduilla. Ja syyskuun ensi
päivänä se jo kihisi ja kuohui täyteläisenä, luonnonraikkaana
virtana, joka oli kulkenut puhdistavien maakerrosten läpi,
siivilöitynyt ja kirkastunut. Mikä ihmeellinen voima onkaan luonnolla!

Kun muisteli kevään painostunutta mielialaa, joka katkonaisena
ja jyrkkänä, vieläpä mielivaltaisena syöksähteli esiin kuin
kukkuroilleen täyttyneet vallattomat purot, tähän vakaantuneeseen
elonvoimaiseen syystunnelmaan, minkä aiheutti avoimin katsein
eteenpäin rientävä vilinä, niin huomasipa selvään, että syksyä
täydellä syyllä saattoi verrata miehuuteen. Pelottomana, luonnon
puhdistamana odottaa Pohjolan väki talven kuolettavan vallan
lähenemistä. Ihmeellinen on luonnon vaikutus ihmissieluun!

Malmit olivat myöskin saapuneet ihmisvirran mukana. Heitä seurasi
Laura Nord, jonka elämä kesäisten kirkkokonserttiansioitten jälkeen
oli muuttunut tasaisemmaksi. Useita rahalähetyksiä hän oli voinut
osoittaa Tukholmaan ja Kööpenhaminaan periäkseen takaisin sinne
jääneitä tavaroitaan. Ne askareet hän oli toimittanut kenenkään
tietämättä, sillä eipä hän halunnut edes hyville ystävilleenkään
ilmaista asemansa täperyyttä. Kun tavarat, muutamia kauniita
pukuja, sormuksia ja muita koruja, saapuivat, käsitteli Laura niitä
hellien kuin kauan poissa olleita rakkaita ystäviään. Hän järjesti
ne uudelleen, erotti niistä pari leninkiä, toisen juhlakonsertteja
varten ja toisen seurustelutarkoitukseen, sekä eräitä koruja. Mitä
hän ei luullut piakkoin tarvitsevansa, niillä hän hankki uudelleen
rahaa.

Laura Nord ilmoitti sanomalehdissä antavansa laulutunteja perheissä.
Kotiinsa hän ei voinut oppilaita ottaa, sillä hän pelkäsi
häiritsevänsä isäntäväkensä rauhaa. Eikä hän halunnut poiskaan
muuttaa, ennenkuin näkisi, mihin suuntaan elämä rupeaisi viettämään.
Hän tahtoi ja hänen oli pakko luottaa näihin hyviin ihmisiin, jotka
olivat hänet pelastaneet ruumiillisesti ja henkisesti.

Pian vieri elämä pääkaupungissa tavallisiin syksyisiin uomiinsa,
jollaista se sitten, pientä joulunaikaista poikkeusta lukuunottamatta
oli seuraavaan kesään saakka. Rehtori lähti kouluun vähää ennen
kahdeksaa aamulla, saapui aamiaiselle neljänneksen yli yhdentoista,
lähti jälleen kello yksi ja palasi kolmen jälkeen. Rehtorska kävi
torilla joka aamu kahdeksan ja yhdeksän välillä ja muun osan päivästä
teki kotitöitä. Lauralla oli jo syyskuussa kolme oppilasta, joiden
luona hän viipyi kolme tuntia. Ikkunastaan, joka oli pihalle päin,
voi Laura myöskin seurata tarkoin lehtori Särkän elämäntapoja. Tämä
oli yhtä säännöllinen kuin tarkkaankäypä kello. Kohta lehtorin mentyä
aamulla katosi myöskin rehtorin sisäpalvelijatar ja kiipesi rappuja
ylös panemaan Särkän huoneistoa päiväkuntoon.

Kerran hiipi Laura hänen jälestään ja meni "erakkomaisterin"
asuntoon. Hän tuli pieneen keittiöön, jonka hellalla oli
kaasukeittiö, kahvipannu ja kaksoisteekannu. Keskellä lattiaa oli
pyöreä pöytä, joka oli täynnä sanomalehtiä ja kirjoja. Kaapissa oli
vähäinen, soma astiavarasto. Kaikki oli erinomaisessa järjestyksessä.

-- Itsekö lehtori pitää näitä järjestyksessä? kysyi Laura
palvelijattarelta.

-- Ei niitä ole hyvä mennä muuttelemaan, kyllä sillä itsellään on
niiden paikat kaikki muistissa, vastasi palvelijatar.

-- Onpa se somaa, kun mieskin osaa noin siistiä!

-- Kyllä se mies toimeen tulee ilman emäntääkin.

Työhuoneessa, joka oli järjestetty maalaistuvan tapaan, hymähti Laura
mielihyvästä nurkkauksessa olevalle leveälle penkille. Nurkassa oli
tyynyläjä ja penkit kummallakin seinustalla. Siinä oli leposijaa
kahdelle! Huoneesta ulkonevasta makuukomerosta pääsi suoraan
kylpyhuoneeseen, jossa oli pesutelineet, pyyhkeet ja lakanat. Vihdoin
tuli Laura saliin, jonka huonekalusto oli tehty juurikkopökäleistä.
Nojatuolit olivat erittäin jykevän näköisiä, mutta mukavapa niissä
oli istua. Laura koetteli melkein jokaista.

Huoneisto kaikessa vaatimattomuudessaan miellytti häntä suuresti.
Olisipa hänelläkin, Lauralla, jotain omaa, jossa saisi vapaasti
liikkua ja jota saisi omintakeisesti hallita. Niin, jos olisi!

Laura näki eräällä hyllyllä pari tyhjää kukkalasia. Silloin hänessä
syntyi tuuma ilahuttaa yksinäisen lehtorin elämää kukkasilla. Hän
lähti ja palattuaan toi mukanansa kimpun päivänkakkaroita. Osan
niistä hän asetti salin pöydälle, toisen työhuoneeseen.

Ne ovat yksinkertaisia ja vaatimattoman kauniita, hän varmaan niistä
pitää, ajatteli Laura muistellen rehtorskan selityksiä Särkän
luonteesta.

Palvelijatarkin oli saanut työnsä valmiiksi. Kun Laura seurasi
häntä rehtorin keittiöön, tarkasti hän salaa, mihin palvelijatar
kätki lehtorin huoneiston avaimen. Ja seuraavina päivinä ei Laura
tuonutkaan enää kukkasiansa palvelijattaren nähden, vaan vasta
myöhemmin, jolloin hän salaa otti avaimen ja hiipi kukkinensa
yläkertaan. Kaikkina koulupäivinä vaihtuivat tuoreet kukat Särkän
yksinäisessä asunnossa. Monesti ne olivat Lauran omia poimimia,
useimmiten torilta ostettuja. Mutta jos huomasi panna merkille,
niin jokunen kappale samoja kukkasia vastaavana päivänä vieraili
myöskin Lauran omalla pöydällä rehtorin ruokasalissa. Särkkä kyllä
arvasi asian laidan. Vastapalvelukseksi hän hankki Lauralle kaksi
uutta lauluoppilasta, joten Lauran aika alkoi kulua nopeasti työn
touhinassa.

Mitä pitemmälle syksy kului, sitä kiihkeämmin toivoi Laura Nord
saavansa tilaisuuden esiintyä jossain erityisen arvokkaassa
tilaisuudessa, jotta sitten paremmalla luottamuksella voisi antaa
oman konsertin. Ylioppilaspiireissä hommattiin suuria arpajaisia,
joiden iltaman ohjelmasta oli puhuttu jo edellisenä keväänä. Sen piti
tulla kaikin puolin ensiluokkaiseksi. Kuuluisimmat taiteilijat olivat
avustajina. Saadakseen Lauralle tilaisuuden esiintymiseen käyttivät
Malmit ja Särkkä kaiken vaikutusvaltansa toimihenkilöihin -- ja
lokakuussa Lauraa pyydettiin juhlailtaman laulajattareksi. Tähän
tilaisuuteen Laura perusti kaikki toiveensa tulevaisuuteen nähden.
Jos hänet otettiin vastaan ylistyksin, oli pikku maailma jäävä hänen
taakseen; jos taas -- --, niin, kuinkahan silloin olikaan käyvä?
Hän oli jo oppinut salaamaan kaikki sisälliset liikkeensä -- niistä
ei edes rehtorska Malmi ollut vähääkään selvillä. Hän näki Laurassa
vaatimattoman, vähään tyytyvän taiteilijan. Mutta sitä tämä ei
suinkaan ollut. Pettymykset olivat hänessä aikaansaaneet sen, ettei
hän ilmaissut muille ihmisille luonnettaan ja aikeitaan sellaisina
kuin hän ne omasi ja tunsi. Kumminkin piili kunnianhimo ja uhma
syvällä hänen sisimmässään.

Kuukauden ajan Laura harjoitteli aamusta iltaan, jättäen usein
menemättä vakinaisille tunneilleenkin. Teknillisesti niin
korkealle kehittynyt taiteilija oli varmaankin saavuttava lujan
pohjan esitykselleen. Mutta yhtä toivehikkaana kuin Laura meni
juhlailtamaan, yhtä pettyneenä hän sieltä palasi, ja suuremman
suuttumuksen vallassa kuin koskaan ennen hän luki oman osansa
sanomalehtien ohjelmaa koskevista arvosteluista: "-- -- esitti
epäpuhtaasti kaikki korkeimmat äänet" -- -- "tempossa ei ollut mitään
johdonmukaisuutta -- --" j.n.e.

-- Tämän kaiken minä tiesin jo lavalle astuessani, sanoi Laura
rehtorskalle, koettaen ylenkatseellisesti naurahdella. -- Äänijänteet
kurkussani olivat ihan epäkunnossa.

-- Miksi? kysyi rehtorska.

-- Hetkistä ennen join teetä, ja kuinka lienen naurahtanut niin
varomattomasti, että sain siitä suuren kulauksen henkitorveeni. Mutta
enhän voinut olla laulamattakaan. Mitäpäs sille, se on tullut, mik'
on tullut, hymähti Laura ja heitti lehdet syrjään.

-- Niinpä niinkin. Älä siitä välitäkään. Eihän se ollut edes oma
konserttikaan, lohdutteli rehtorska.

Muutaman vuorokauden oli Laura Nord kuin hiukan hassahtanut. Hän
nauroi kaikelle, jonkinjoutavalle, puhui sangen mitättömistä asioista
kuin tosissaan, jätti käymättä kaikilla tunneillaan eikä välittänyt
enää lehtori Särkän kukkalaseistakaan. Mutta sitten eräänä aamuna,
koko yön itkettyään, hän nousi valjuna vuoteeltaan, pukeutui
yksinkertaisimpaan tummaan leninkiinsä ja näytti aloittaneen elämänsä
taaskin kuin alusta. Kukkasten asemesta ilmestyi saniaiskimppu
lehtorin pöydälle, ja laulutunnit alkoivat jälleen.

Ilmat muuttuivat kylmiksi, alkoi sadella räntää. Eräänä iltana
muitten mentyä levolle oli Laura avannut ikkunansa, sammuttanut
valot ja riisunut kengät ja sukat jaloistaan. Hän tuijotti synkkään
syysyöhön, jossa räntälumi oli alkanut yhä tiheämpään valua. Maa
hohti likaisenharmaana. Särkän ikkunoistakin oli jo valo sammunut.
Puoliyön aikana Laura hiipi ulos pihalle ja käveli avojaloin kaikkein
paksuimmissa rantalätäköissä. Hän nosteli helmojaan ja varoi
vaatteitaan, etteivät ne päässeet kastumaan. Jalkoja paleli, ruumis
värisi vilun vallassa, mutta itsepintaisesti hän jatkoi yöllistä
urheiluaan. Vihdoin hän palasi yhtä hiljaa sisälle kuin oli sieltä
lähtenytkin.

Seuraavana iltana Laura Nord valitti rehtorskalle, että hän oli
sairas, hänessä oli kuumetta, ja kurkkukin tuntui käheältä. Hänet
täytyi hommata sairaalaan.

Ja sitten oli lehtori Särkällä hyvä tilaisuus palkita Laura Nordin
kukkaset. Kolmen viikon ajan häilyi sairaan henki elämän ja kuoleman
välillä. Kun pahin oli ohi, suoritettiin leikkaus, joka avarrutti
liiaksi kokoonkutistunutta kurkkua. Tätä Laura oli toivonutkin. Nyt
oli hänen taiteilijauransa "amen" lausuttu. Eikä hän tällä hetkellä
iloinnut mistään niin kuin siitä. Rehtorskalle hän tosin puhui
katkeruudella hukkaanmenneistä ponnistuksistaan, mutta piti kumminkin
lohdutuksenaan sitä, että hän niiden kautta oli päässyt vakaumukseen
elämän turhuudesta. Särkälle hän aina rouva Malmin mukana lähetti
sydämelliset terveiset, kun tämä jätti hänelle Särkän lähettämät
kauniit, mutta tuoksumattomat talven kukkaset.

Talvinen tammikuun viima puhalteli ulkona ja paksu lumi kattoi
katuvierustat, kun Laura Nord pääsi sairaalasta. Koulut joululoman
jälkeen olivat taas täydessä työssä. Elämä oli kaikin puolin
talvikunnossa. Mikäli Lauran voimat lisääntyivät, sikäli hän rupesi
liikkumaan ulkona, saaden sangen nopeasti uusia voimia, kuten
kuumeen jälestä on useinkin tavallista. Lehtori Särkän huoneiston
vihannuudesta hän piti entistä tarkempaa huolta.

Oli tammikuun viimeinen päivä. Aurinko oli kohonnut jo siksi
korkealle, että se läheisen kivimuurin takaa jaksoi paistaa -- jos
näkyvissä oli -- useita tunteja lehtorin saliin. Siinä aurinkoisen
ikkunan ääressä Laura viihtyi mielellään. Kello oli vasta kaksi,
-- lehtori saapuu kolmelta. Laura oli juuri poistumassa, kun kuuli
rappukäytävästä askeleita, jotka tuntuivat tutuilta. Päästyään
lehtorin työhuoneeseen Laura kuuli lukon risahduksen. Särkkä saapui
kotiin sattumalta ennen tavanmukaista aikaa. Mikä avuksi? Sen
pitempiä ajattelematta Laura heittäytyi Särkän työhuoneen penkille,
asetti päänsä nurkkatyynylle ja ummisti silmänsä. Hän oli olevinaan
raskaassa unessa.

Lehtori tuli huoneeseen ja pysähtyi ällistyneenä ovensuuhun. Hymy
väreili hänen kasvoillaan. Varpaillaan käyden hän kulki pöytänsä
luo, laski sille vihkopinkan ja kirjan sekä katsahti vielä kerran
nukkuvaan. Silloin tämä avasi suuret silmänsä ja oli säpsähtävinään.

-- Herra jumala! Lehtoriko? hän huudahti katsahtaen hätäisesti
ympärilleen kuin tarkastellen, missä hän oli. -- Oi, olenko minä
nukkunut tänne? Minua niin väsytti.

-- Nukkukaa vielä, jos teitä väsyttää, virkkoi Särkkä, äänessä
pyytävä sävy, suupielissä lempeä hymy.

-- Kuinka minä saattaisin? hätäili Laura silmiään hierustellen kuin
uninen lapsi.

Lehtori asettui hänen viereensä penkille.

-- Oli niin hauskaa nähdä teidän siinä nukkuvan, virkkoi hän -- ja
tartuttuaan hänen käteensä jatkoi: -- Haluaisitteko siinä levätä
useamminkin?

-- Niin... mutta... sopersi Laura.

-- Minä tarkoitan: puhui lehtori vakavasti, tahtoisitteko tulla minun
vaimokseni, silloinhan se jykevä penkki olisi teidänkin.

-- Tahdon, vastasi Laura ja nojautui hänen olkapäähänsä.

Jälkeisinä aikoina melkeinpä joka päivä, kun lehtori palasi työstään,
oli penkillä iso "kaunis vauva" vetelemässä milloin tosi-, milloin
valeunia.

Malmit -- varsinkin rouva -- iloitsivat suuresti tästä "onnellisesta
käänteestä kahden yksinäisen elämässä". "Elää toisilleen on suurin
onni maailmassa", toisti rehtorska usein. Eikä Laura Nord suinkaan
ollut pahoillaan tästä käänteestä. Olihan hänen elämänsä nyt ainakin
aineellisesti turvattu, olihan hänellä nyt oma nurkka, missä hän
saisi hallita oman mielensä mukaan.

Mitä Särkkään tulee, oli hänkin tyytyväinen. Tunteehan Laura Nord,
hän arveli, jo siksi paljon häntä, ettei suinkaan ole ummessa silmin
tarvinnut valita. Jos hän tyytyväisyytensä tällaisessa tavoittaa,
niin olkoon tervetullut. Jos hänen hyvinvointinsa ei vaadi parempaa,
niin tämän toki Särkkä mielihyvällä hänelle tarjosi.

Varmaankin on kihloissaolo niiden kesken, jotka ovat nähneet tuulet
ja myrskyt, toisenlaista kuin niiden, jotka nuoruuden ja rakkauden
hullaannuttamina pyrkivät pyhään avioliittoon. Kaikkien tarkoituksena
on tietysti täydellisyyden -- onnen -- saavuttaminen. Keinot, joilla
siihen tilaan pyritään, lienevät kumminkin sangen erilaiset. Kaikki
ovat kai nähneet nuoren morsion ja nuoren ylkämiehen ja hiukan
tutustuneet heidän menettelytapoihinsa kihlausaikoina, ellei satu
olemaan omaa kokemusta. Heillä on suurin taipumus oleskella kahden
kesken, sillä heillä on muka niin paljon toisilleen kertomista. Ja
niinhän sitä tosiaan onkin. Kenelläpä nuorella sulholla tai morsiolla
ei olisi rakastetulleen paljon puhumista? Mutta millaista puhumista?
Kaunistelemista! Rakkaus on niin hullu juttu, että se rumankin
kaunistaa. Kihlausaikana useimmissa tapauksissa oltaneen avomielisiä,
mutta väärällä tavalla. Vaivaisen syntisen tavoin polvistuu ylkä
rakastettunsa jalkain juureen, tunnustaa kauniissa muodossa usein
sangen rumatkin syntinsä -- ja saa synninpäästön sen tähden, ettei
toki ole pahemmin erehtynyt. Vähäpätöisiäpä ne olivatkin! ajattelee
anteeksisaaja ja jättää tunnustuksensa puolinaiseksi. Rakkauden
huikeakirkkaan pienennyslasin läpi näkyvät kaikki suuretkin
likaläiskät varsin mitättöminä. Mutta sitten seuraa elämän jykevä
suurennuslasi, jonka läpi katsottaessa vajavaisuuden hiukkanen kasvaa
laajuudeltaan joka suuntaan. On hirveätä katsella elämää sen läpi!

Kun varttunut ihminen aikoo elämänsä jakaa toisen kanssa, niin
hän tietää, että hänen ja tuon toisen tyytyväisyys voi olla
taattu jotenkin siedettäviin rajoihin, jos hän jaksaa säilyttää
itsensähillitsemiskyvyn, tämän jokapäiväisessä elämässä ehkä
tärkeimmän kyvyn, jonka suurta puutetta nykyajan ihmisissä
hienommalla sanalla nimitetään hermostuneisuudeksi. Särkkä oli
pitänyt itseään lujilla oppiakseen tarpeen tullen hillitsemään
itsensä. Mutta tuon kyvyn täydentäminen oli hänet myöskin
vieroittanut pois suuresta seurapiiristä. "Yksinäisyydessä jaksan
aina pitää itseni kurissa", oli hän itsekseen miettinyt, "mutta
ystävien seurassa se käy välistä vaikeaksi". Kun hän nyt ajatteli
tulevaa avioliittoaan, niin hän päätti näyttää, että ihmisen on turha
suuttua, vaikkapa hän usein epäilikin ihmisen voimaa omaan itseensä
nähden.

Toiselta puolen häntä ilahutti se, että Laurakin oli elämässään
saanut tuulet ja myrskyt soutaa -- sen mukaan kuin rehtorska Malmi
oli hänelle kertonut. Varakkaasta kodista köyhyyteen joutunut tyttö
ei ole kaikkein kadehdittavimpia olentoja tässä maailmassa. Entä
sitten nurinmennyt taiteilijaura! Suuret pettymykset, kun ne jaksaa
kestää, luovat lujan luonteen, ajatteli Särkkä.

Maaliskuussa päätettiin viettää vihkiäiset. Särkkä suurensi
huoneistoaan. Sen hän sai aikaan mukavasti siten, että vuokrasi
viereisen asunnon, jossa oli keittiö ja kamari. Salista aukaistiin
ovi kamariin, jonka Laura sai sisustaa mielensä mukaan. Muutoin
sai huoneisto jäädä entiselleen ainakin kesään saakka, jolloin he
muuttaisivat ihanaan Pilkkeeseensä. Sittenpähän oli aikaa tuumia,
miten seuraavaksi talveksi asetuttaisiin.

Lauralle antoi paljon päänvaivaa huoneen sisustaminen. Hän oli
yhdessä Särkän kanssa käynyt eräässä suuressa huonekaluliikkeessä
katselemassa mukavia esineitä pyhättöönsä. Mitään yhteispäätöstä
he eivät olleet tehneet, vaan Laura sai sitten suorittaa
loppuvalikoimisen sen mukaan kuin tarve vaati ja huoneen mitat
sallivat. Usein kyseli Laura rehtorskalta, minkä kuosiset ja väriset
olisivat sopivimmat.

-- Pidä päämääränäsi, että otat yksinkertaista ja lujaa, niin
Särkkä on kyllä tyytyväinen. Olipa se sitten kallista tai huokeata,
siihen hän tällä kertaa ei pane mitään huomiota, lausui rehtorska
mielipiteenään.

Lauraa kovasti halutti ostaa silkkipäällyksinen, vanhanajanmallinen
huonekalusto, sohva ja tuolit sekä pöytä ja piironki, jotka olisivat
maksaneet kolmisen tuhatta. Ne olivat hänestä niin kauniit ja somat.
Onneksi hän -- vaikka vastenmielisesti -- puhui tästä tuumastaan
rouva Malmille, joka häntä varoitti:

-- Älä toki, älä millään muotoa! Olenpa melkein varma, ettei Särkkä
siitä sanoisi pahaa -- jollei hyvääkään --, mutta pahoillaan hän
siitä olisi, sillä hän pitäisi sitä suurena, ajattelemattomana
tuhlauksena, jota tuo kauppa ehdottomasti olisikin.

Laura luopui tästä rakkaasta päähänpistostaan vapaaehtoisesti ja
osti Suomen koivusta tehdyn vahvan, puunvärisen kaluston, johon sekä
Särkkä että kaikki muutkin olivat hyvin tyytyväiset.

Vihkiäiset toimitettiin Maarianpäivänä rehtori Malmin salissa, ja oli
siellä läsnä ainoastaan Särkän opettajatoverit sekä puolisenkymmentä
Lauran serkkua. Päivälliset syötiin yläoopperassa orkesterin soidessa
ja ylistyspuheiden huminassa.




X.


On kulunut yli kaksi vuotta. Laura-rouva on siirtynyt Pilkkeen
vakinaiseksi kesäasukkaaksi jo kolmannen kerran, ei enää miehensä
kanssa kahden, vaan heitä on seurannut sinne puolentoista vuoden
vanha tyttönen, Helvi. Kesäasunto, ainakin ulkonäöltään, on
entisellään. Pihamaan nuoret koivut ovat vain tulleet tuuheammiksi ja
jatkuneet jonkun verran varreltaan. Anna-Maija käy yhä edelleenkin
suursiivouksilla, vaikka Särkällä on nykyään vakinainen palvelijakin.
Mutta sen tehtäviin kuuluu etupäässä pikku Helvin hoito.

Lehtorin kesäinen saunakumppani on poissa. Viime talven tuimimmillaan
tuivertaessa olivat Mylläri-Matin voimat loppuneet ja henki jättänyt
maallisen majansa. Kaihoten häntä Särkkä kaipasi. Useita hauskoja
muistoja hänellä oli vanhuksesta. Puolitoista vuotta sitten, vähän
ennen Helvi-tyttösen syntymistä, kun lehtori nuorelle myllärille
oli kirjoittanut esikoislapsensa odotuksesta ja pyytänyt häntä
Mylläri-Matille uutisen kertomaan, oli ukko lahjaksi uudelle
tulijalle tehnyt pienen, sievän kätkyen. Yötä päivää oli vanhus
lahjaansa valmistanut; Yrjön piti se sitten varta vasten saattaa
rautatielle. Ja parhaiksipa se sitten tuo pääkaupungissa verrattain
harvoin nähty esine oli perille saapunut.

Mylläri-Mattia muistellessaan ei Särkkä suinkaan unohtanut tätä
suurenmoista lahjaa. Siinäpä uskollisen vanhan ystävän antamassa
"sängyssä" kelpasi pienokaisen nukkua; mahtoipa uni olla kultaista
sellaisessa pikku tuutussa! Kätkyt oli Särkän mielestä ollut lahjojen
lahja, vaikka hänen vaimonsa olikin tahtonut viedä sen ylisille
heti, kun se oli saapunut. Mutta poissa oli nyt lahjan antaja;
hänen maallinen tomunsa lepäsi tuolla lahden ja suuren selän takana
rauhaisassa kalmistossa. Särkkä oli ottanut kokonaan omiin nimiinsä
hänen rakkaan juurikkotuolinsa ja istui iltakaudet siinä, köröttäen
pikku Helviä polvellaan.

Nuori rouva hommaili ahkerasti kasvitarhassa. Hän oli oppinut
kasvattamaan keittiökasveja, ja niistä koitui suuri hyöty talven
varalle. Mutta sitä rauhaa, mikä asui hänen rinnassaan silloin, kun
hän kolme vuotta sitten oli Pilkkeessä käymässä ja toivoi voivansa
sanoa paikkaa omakseen, ei hän enää tuntenut. Mikä ihme siinä oli?
Laura-rouva muisti niin elävän selvästi sen kesän. Hän muisti, miten
Pilke hänet lumosi, miten jokainen siellä paistanut auringonsäde
ikäänkuin kuiskasi: jää tänne, tämä on sinun onnelasi, sinun rauhasi
leposija! Ja miten kummallisesti koivikko silloin suhisi ja tuuditti
uneen iltaisin -- ja miten raikkaasti linnut visertelivät ja miten
tuttavallisesti rannan laineet lipattivat. Se oli silloin!

Missä oli kaikki tuo suuri viihtymys nyt? Mihin se oli kadonnut?
Laura-rouva tarkasteli ympäristöään. Sama aurinkohan helotti nytkin
täydeltä terältä, sama koivikko tuvan takana, sama ranta otti vastaan
lahdelta tulevia laineita -- ja kuuluihan nytkin lintujen viserrystä,
kun vain huomasi sitä kuunnella.

Laura muisteli sitä kesää, jonka hän nuorikkona ollessaan oli
Pilkkeessä viettänyt. Se oli kulunut kuin huumeessa. He olivat
matkustelleet keskikesän, käyneet Malmien kesäasunnossa Pälvelässä,
missä olivat viipyneet pari viikkoa. Olivatpa pistäytyneet
muuallakin, katselemassa muutamia Suomen merkillisimpiä paikkoja.
Mitään erityistä kaihoa ei Laura kumminkaan muistanut silloin
tunteneensa. Vuosi sitten oli taas kesä kulunut enimmäkseen pikku
Helvin hoidossa.

Mutta nyt, nyt tuntui kaiho välistä vallan tukahduttavalta! Kunpa
olisi edes seuraa tai pääsisi matkoille, ajatteli Laura-rouva
huokaisten ja painautuen tarkastelemaan rakkaita kasvejaan.

Särkkä, Helvi-tyttönen sylissään, saapui hänen luokseen.

-- Miten holhokkisi, taimet, menestyvät? kysyi hän tavallisella
reippaalla tavallaan.

-- Ovathan nuo kasvaneet aika lailla, vastasi Laura päätään
kohottamatta.

Pitkään aikaan ei kumpikaan virkkanut sitten mitään. Särkkä
nytkytteli tyttöstä ensin sylissään ja nosti hänet sitten istumaan
niskaansa, alkaen hyppiä kuin ratsuhevonen. Väsyneenä hän jälleen
palasi vaimonsa luokse.

-- Samuli, kuulehan, virkkoi Laura nyt miehelleen, -- meidän pitäisi
tänä kesänä edes vähän matkustella.

-- Etkö sinä enää viihdykään Pilkkeessä? kysyi Särkkä vähän
vastenmielisesti.

-- Kyllä... mutta... olisihan se hauskaa vähän muutteen vuoksi.

-- Kai se matkusteleminenkin mukiin menisi, mutta se tulee niin
kalliiksi.

Kun hänen vaimonsa ei kotvaan mitään virkkanut, niin hän jatkoi:

-- Mihinkä me sitten osaisimme mennä?

-- Jollei muualle, niin Pälvelään, vastasi Laura.

-- On vähän ikävää sekin. Kunpa he kävisivät taas ensin täällä.

-- Enpä luule, että he sille mitään laskevat, ovatko käyneet täällä
vai eivätkö. Mielellään he vastaan ottavat.

-- Saattaa olla niinkin, vastasi Särkkä päätään raapaisten. -- Mutta
minä olen taas tänä kesänä luvannut tehdä Anna-Maijan possakan enkä
tahtoisi sanaani syödä.

-- Mitä iloa sinulle on tuosta turhasta raatamisesta? kysyi
Laura-rouva tiukanpuoleisesti.

-- Hyvä ystävä, vastasi Särkkä vakavana, siitä on minulle suuri
ilo. Paitsi että autan köyhää vanhusta, on minulle itselleni siitä
suurta hyötyä sentähden, että ruumiillinen työ on minun terveydelleni
paljon parempi ja luonnollisempi hoito kuin kalliit ja pitkäaikaiset
kylpymatkat. Muutamassa viikossa kerään siitä voimia koko vuodeksi,
autan muita ja hyödytän itseäni. -- Kuulepas, Laura kulta, seuraa
sinäkin minua työhön, niin aikasi kuluu ja tulet iloiselle mielelle.

-- Ei se minulle sovi.

-- Miks'ei sovi?

-- Minä tulen siitä kipeäksi.

-- Elä nyt joutavia. Voihan ensimmäisen, toisen ja kolmannenkin
päivän perästä vähän jäseniä helliä, mutta sitten sekin katoo -- ja
terveys ja iloinen mieli jäävät pysyväisiksi. Aloita varovasti. Ole
ensin puoli tuntia, toisena päivänä tunti, ja niin edespäin, silloin
et tunne vähintäkään haittaa.

-- Jos siellä edes olisi seuraa, muistutti Laura.

-- Mutta sitähän siellä juuri onkin. Maailman parhaiden ihmisten
kanssa saat seurustella koko ajan.

-- Ne nyt ovat niitä sinun parhaitasi, vastasi Laura-rouva
huomatessaan, että matka-aikeensa näyttivät turhilta.

Särkkä ei enää virkkanut mitään nähdessään vaimonsa huonotuuliseksi.
Hän alkoi jälleen hypitellä Helviä ja teki päässälaskelmia siihen
suuntaan, ettei heidän tänä kesänä kannattaisi matkustella.

Eräänä perjantai-iltana Särkän varustellessa rakasta saunaansa
kylpykuntoon saapui maantieltä päin pitkä valkolakkinen nuorukainen.
Lehtori tunsi tulijan heti Pekka Kontioksi, joka viime keväänä oli
päässyt ylioppilaaksi.

-- Kosimismatkallako sitä ollaan? huudahti Särkkä Pekalle.

-- Ainakin hakkailumatkalla, vastasi Pekka reippaasti.

-- Se on oikein. Kaikkea muuta katuu, muttei nuorra naimistaan, sanoo
sananlasku.

-- Olipa hauska, että tulit. Saadaan hyvä kylpy.

-- Minusta onkin tullut oikea Sasu Punanen, kehaisi Pekka.

-- No no, sano sitten vasta, kun lauteilla ollaan, varoitti Särkkä.

-- Kylläpä minä siellä sen leikin kestän kuin toinenkin. Setä, se on
sillä lailla, että minä tänä kesänä olen oppinut sekä työhön että
kylpyyn. Kuten setä viime talvena sanoi, että minun olisi sopivampi
jäädä kotitaloa viljelemään kuin velalla ruveta lukemaan, niin se nyt
tulee tapahtumaan, jutteli Pekka.

-- Hyvä. Niin se pitääkin.

-- Hitto niitä velkoja tehköön. Ensin teen työtä kotona ja opin sen,
mitä isällä on opetettavaa, ja sitten menen joksikin aikaa lukutyöhön.

-- Kas niin, se on oikea suunnitelma, vahvisti lehtori. -- Sinusta
tuleekin oikein itsetietoinen maanviljelijä, oikea tunkioneuvos.
Varmasti maatyö on sinulle monin kerroin helpompaa kuin useimmille
työtovereillesi; sinä teet sitä itsetietoisesti -- ja se on se, joka
antaa ihmiselle tyytyväisyyttä työssä.

-- Kyllä sitä maatyötäkin tekee ihan lystikseen. Nyt meillä on
jo kaikki heinät tehty. Väkeä oli saman verran kuin ennenkin,
paitsi että minä olin lisää -- ja työaika lyheni minun osuudellani
tuntuvasti.

-- Kas, siinä sen näkee. Ei muuta kuin olla mukana vain, niin kyllä
työ sujuu. Eikä siellä kehtaa laiskana töllistellä, kun sinne kerran
menee. Muut seuraavat esimerkkiä.

Puhe johtui illan kuluessa myöskin Paavo Tuunaiseen, joka oli jo
ollut ylioppilaana kaksi vuotta.

-- Näitkö häntä tulomatkallasi? kysyi lehtori.

-- En. Kuuluu olevan Savonlinnassa kylpemässä...

-- Kylpemässä itseään sairaaksi?

-- Siellä on hauska olla.

-- Mutta se tulee kalliiksi myöskin.

-- Paavo on jo tottunut kalliisti elämään muutenkin.

-- Hm, taitaa olla, virkkoi lehtori. -- Minä olen häntä parin viime
vuoden kuluessa nähnyt vain ohimennen. En tiedä ollenkaan, onko hän
luvuistaan pitänyt huolta. Onko sillä varakas koti?

-- Eipä taida olla varsin köyhäkään. Ensi ylioppilas vuonna oli Paavo
kuluttanut kotoisia varoja yli kaksituhatta, toisena vuonna tehnyt
kahdentuhannen velan ja nyt kuuluu hommaavan uutta lainaa.

-- Kylpemistä varten! Turkasen poika, se pitäisi saada käsiin ja
antaa sille aika löylytys kotoisessa kylyssä.

-- Mennään Savonlinnaan Olavinjuhlille, siellä se mies tavataan,
ehdotti Pekka.

-- Mitähän jos olisi mennä. Kuulepas, Laura, kuulepas! huusi lehtori
vaimolleen, joka talutteli pikku Helviä pihalla, -- mennäänkö
Ollinjuhlaan Savonlinnaan?

Laura-rouva kohottautui suoraksi nostaen Helvin syliinsä. Ja hänen
kasvojensa ilmeestä, kun hän läheni miestään, voi päättää, että hän
oli mielissään ja ettei hänellä ollut mitään hyvää tuumaa vastaan.
Saisipa hän siis edes hiukan vaihtelua.

-- Mennään vaan! huudahti Laura.

-- Meidän on pyhänä lähdettävä. Laita siis niin, että pääsemme
kirkkomiesten kanssa matkaan.

Olavinjuhlat Savonlinnassa ovat muodostuneet jonkun verran
yleismaailmallisiksi. Siellä nähdään useiden kansallisuuksien
edustajia, siellä saa kuulla useita kieliä puhuttavan. Paitsi
tavatonta luonnon kauneutta vetävät sinne ihmisiä historialliset
muistomerkit. Siellähän kohoavat tummavetisen virran pieneltä
kalliosaarelta Olavinlinnan mahtavat rauniot, joiden kolme ehyttä
tornia salaperäisyydellään houkuttelevat matkailijaa luokseen
nauttimaan viileydestä heinäkuun helteisinä päivinä. Tuskinpa kukaan
on hennonut "vanhuksen" ohi kulkea käymättä häntä tervehtimässä.

Juhlapäivänä jo varhaisesta aamusta alkaen saapuu Savonlinnaan
huvilaivoja Saimaan vesistön kaikista osista. Niitä tuli tänäkin
kesänä joka suunnalta, koivuilla ja lipuilla koristettuina, kansaa
kukkuroillaan. Erään mukana saapuivat lehtori ja rouva Särkkä sekä
ylioppilas Pekka Kontio. Aviopuolisoiden ikäerotus teki kymmenen
vuotta. Mutta kun heitä nyt katseli heidän seisoessaan rinnatusten
laivankannella, rouva pukeutuneena vaaleansiniseen ruumiinmukaiseen
leninkiin ja mies tummiin, paksuihin vaatteisiin, niin olisipa lyönyt
vaikka vetoa, että rouva oli kahtakymmentä vuotta nuorempi. Ja tämä
erotus oli tunnin kuluttua vieläkin silmäänpistävämpi.

Laura-rouva tahtoi tänään loistaa!

Laivalta menivät matkailijamme vieraskotiin. Pekka kantoi rouvan
isoa matkalaukkua, jossa oli lehtorinkin juhlapuku. Perille päästyä
alkoi Lauralla kiireellinen pukeutuminen. Hänen liikkeensä olivat
kuin sähköiskuja. Kursailematta hän ajoi miehensäkin ulos huoneesta
saadakseen oikein mielin määrin itseään koristella. Lehtori olikin
pian tehnyt ulkonäössään sen vähäisen muutoksen, minkä verkainen
pitkätakkipuku vaikutti. Ja sitten hän pakeni ulos odottelemaan
vaimoaan.

Kun Laura vihdoin saapui, pääsi lehtorilta tahtomatta huudahdus:

-- Ohhoh!

-- Mitä ohhoh? kysyi Laura hymyten.

-- Sinä olet liian korea!

-- Kas vaan! Vanhasta rääsystä uudestaan laitettu puku, kyllä kai
siitä nyt todellakin on liian korea syntynyt.

Lehtori katseli vaimoaan sekavin tuntein. Laura oli hänen
mielestään oikea muotinukke. Leninki oli tosin laitettu vanhasta
puolisilkkisestä konserttikaapusta, mutta se oli tehty täsmällisesti
viimeisen muodin mukaan -- ja se oli niin "tyköistuva" ja niin
"alaston", että lehtorin oli vaikea nähdä vaimoansa sellaisena. Puku
oli häikäisevän valkoinen, hattu pikimusta.

-- Mutta kuinkas minä nyt saatan olla sinun kanssasi, kun minä olen
näin yksinkertainen kaikkine niskamykyröineni? valitteli lehtori
katsellen köykäiseksi käynyttä pukuaan.

-- Sietäisihän tuo olla sinullakin parempi puku, vastasi Laura.

He söivät aamiaisen kylpylaitoksen kasinolla. Kahvia juotaessa saapui
ruokasaliin suuri joukko nuorehkoa ja vanhempaa väkeä, tunnettuja
ja tuntemattomia suuruuksia, maalareita, laulajia, kirjailijoita,
näyttelijöitä, sanomalehtimiehiä -- kaikki osanottajia päivän ja
illan ohjelman suorituksessa.

-- No mutta, tekö täällä? huudahti eräs keskikokoinen, tummaverinen,
pitkähivuksinen mies nähdessään Lauran ja tullen häntä kohti. --
Tekö... neiti... rouva -- oi, suokaa anteeksi, minä en muista teidän
rouvanimeänne, hoki tulija.

-- Särkkä, vastasi Laura nousten tulijaa vastaan.

-- Tervetuloa, rouva Särkkä, sepä oli todellakin hauskaa, puhui
pitkähivuksinen.

-- Tässä on mieheni, lehtori Särkkä, esitteli Laura.

-- Terve tuloa, herra lehtori! huudahti tulija lehtorille puristaen
hänen kättänsä, niin että Särkkä luuli olevansa tekemisissä jonkun
sepän kanssa.

Pitkähivuksinen mies oli pianotaiteilija, nykyisistä taideniekoista
nuorimpia, mutta myöskin lupaavimpia. Hänen nimensä oli Antero Koski.
Hän oli jo ehtinyt käydä ulkomailla opinnoimassa, pilaantumassa ja
tutustumassa ulkomaisiin tapoihin. Pariisissa olivat Laura ja Koski
toisensa tavanneet, viettäneet siellä riemuisia hetkiä taiteellisessa
kahvilailmassa, jonka höyryt hurmasivat ja kiihoittivat, ärsyttivät
ja tuntuivat lopuksi kitkeriltä.

-- Tulitte kerrassaan kreivin aikaan, rouva Särkkä, puhui Koski
Lauran puoleen jälleen kääntyen. -- Te varmaankin kaikessa
hyväntahtoisuudessanne otatte illalla laulaaksenne jonkun laulun?

-- Oi, en toki, hyvä herra Koski, en ole laulanut yleisölle enää
moneen vuoteen vastasi Laura.

-- Mutta ainakin tällä kertaa te sen teette, eikö totta?

-- Tuskinpa vain, epäili Laura mieheensä katsahtaen.

-- Tosiaankin, herra lehtori, puhui Koski kiihkeästi, -- eihän teillä
toki liene mitään sitä vastaan, että rouvanne ottaa osaa ohjelman
suoritukseen?

Särkkä katsahti vaimoonsa kuin pyytäen ja virkkoi kaksimielisesti:

-- Tokkopahan se laulaa? Mutta päättäköön itse -- oma ehto ahvenella
ottaa onkeen jos tahtoo!

-- No niin, sitähän minäkin, riemuitsi Koski. -- Mennäänpä salonkiin
edes koettamaan! Pikku harjoitus vain!

Laura seurasi Koskea käytävän läpi isoon saliin. Hänen sielussaan
oli epäilys: olisikohan koettaa vai jättää sikseen? Mutta taiteen
intohimo kasvoi hänessä: etteikö hän nyt sittenkin uskaltaisi laulaa
moiselle sekalaiselle seurakunnalle kuin maalaisjuhlijoille, hän,
joka oli esiintynyt Pariisissa, Kööpenhaminassa, Tukholmassa?

Laura esitti muutamia Griegin ja Merikannon sävellyksiä Kosken
säestämänä.

-- Ihanata, ihanata! huudahti Koski joka laulun loputtua. -- Me
voimme illalla harjoittelematta esittää minkä laulun hyvänsä, ne
menevät varmasti, puhtaasti ja ehyesti.

Eikä Laura-rouva enää rahtuakaan epäillyt esiintymistään.

Puolenpäivän aikaan oli pieni juhlatilaisuus linnassa, jossa
esitettiin kvartettilaulua, eräs historiallinen kuvaelma y.m.
Kellarikerroksen avaraan, kaarikattoiseen saliin oli järjestetty
ravintola, jossa oli niin viileä, että Särkkä kahvia juodessaan
napitti nuttunsa. Sitten seurasi orkesterin konsertti, ja vihdoin
illan hämärtyessä nähtiin venetsialainen venekulkue, joka kierteli ja
kaarteli salmia ja lahtia kylpylaitoksen edustalla. Silloin tällöin
kajahteli soinnukas laulu, jonka viritti suurimman ja komeimmasti
kukitetun veneen joukkue. Laura oli laulelemassa mukana. Mutta hänen
miehensä istui kasinon verannalla Paavo Tuunaisen ja Pekka Kontion
seurassa.

-- No, Paavo, mikäs tauti sinua vaivaa, kun on täytynyt
parannuskuurille lähteä? kysyi lehtori.

Paavo hymähti:

-- Eipähän siihen paljoa tautia tarvita, ja tuskinpa nämä
kylpylaitokset oikeita parannuslaitoksia ovatkaan, vastasi hän.

-- Sinun ikäisesi mies taitaa täällä tulla pikemmin sairaaksi kuin
terveeksi. Kauanko sinä olet ollut täällä?

-- Pari viikkoa.

-- Otatko kylpyjä?

-- En. Huvittelemassa minä vain olen, vastasi Paavo.

-- Eikö se ole vähän liian kallista huvia?

-- Niin tahtoo olla.

-- Varsinkin kun parempaa ja terveellisempää huvia sinullakin olisi
yllin kyllin ilmaiseksi. Samanlaista, mitä Pekka kuuluu hyväkseen
käyttäneen.

-- Milläs Pekka on itseään ilottanut? kysyi Paavo.

-- Työllä -- niinkuin minäkin, vastasi lehtori vakavasti.

Paavo kävi totiseksi. Hänellä oli jo usein ollut omantunnon vaivoja
kylpylaitoksella ollessaan, sillä hänen elämänsä siellä oli
ollut kaikkea muuta kuin terveyttään etsivän elämää. Nyt kajahti
sama omantunnon soimaus entisen opettajan suusta. Särkkä katseli
tutkivasti Paavoa. Sattumaltako vai tahallaanko hienotunteisuudesta
lienee Pekka saanut asiaa muualle; hän poistui. Sitä Särkkä oli
toivonutkin.

-- Luotatko sinä, Paavo Tuunainen, minuun? kysyi Särkkä vakavasti.

Paavo käsitti asemansa hyvin horjuvaksi eikä oikein tiennyt, mille
kannalle pitäisi asettua.

-- Tietysti... sen teen monestakin syystä. Ensiksi, että olette...
että setä on ollut opettajani... alkoi Paavo luetella.

-- Ei, Paavo, ei mitään sellaista. Ellet tahdo pitää minua veljenä,
vanhempana uskottuna toverina, niin minä olen vaiti, keskeytti hänet
lehtori.

Kumpikin oli vaiti pitkät ajat. Lehtori päätti itsekseen, ettei
hän enää jatka sitä vyyhteä. Kun asema Paavosta, tuosta iloisesta,
hurjaluontoisesta Paavosta, tuntui kovin nololta, kysyi hän vihdoin:

-- Olisiko sedällä jotain erityistä...?

-- On kyllä, jos ihan avonaisesti voit minuun luottaa.

Oli taaskin äänettömyyttä pitkän aikaa.

-- Kerran, kolme vuotta sitten, virkkoi Paavo vähän väkinäisesti,
saatoin minä jättää tupakanpolton sedän kehoituksesta, niin ehkäpä
nytkin saattaisi sana olla paikallaan.

-- No niin, kuule sitten. Kerran, viisitoista vuotta sitten, tuhosin
minä itseni samanlaisessa laitoksessa yhtenä ainoana kesänä perin
pohjin. Sen kesän jäljet näkyvät vieläkin minussa, kaikkein selvimmin
hartioissani. Jos tahdot kuulla enemmän siitä asiasta, niin käy
Helsinkiin tultua luonani, käy niin usein kuin haluttaa. Mutta
sinulle sanon nyt veljellisenä ystävänä, että elä kuluta täällä
voimiasi ja terveyttäsi turhuuteen. Sinua odottaa kaunis tulevaisuus,
jos vain pidät varasi.

Lehtori vaikeni. Paavo hypisteli pöytäliinaa. Vilkkaalla liikkeellä,
kuten tavallisesti, hän kohotti pöydälle molemmat kätensä, jotka
näyttivät nyrkeiksi pusertautuneen, ja katsahti Särkkään.

-- Lähden täältä huomenna! virkkoi hän päättäväisesti.

-- Ethän vain pahastunut, että kajosin asioihisi?

-- En. Päinvastoin kiitän siitä!

-- Olen iloinen, että minua ymmärrät oikein. Tanssi sitten tänä
iltana kuin mies, tanssi minunkin puolestani! kehoitti lehtori.

-- Kyllä. Saanko tanssia rouvanne kanssa?

-- Vallan kernaasti, jos hän vielä sellaiseen leikkiin ryhtyy.

Väkeä alkoi kerääntyä kasinolle. Sali täyttyi vähitellen viimeistä
sijaa myöten. Ruokasalin pöytien vieressä olevat tuolit olivat
asetetut nojalleen pöytiä vasten. Lehtori Särkkä oli tilannut
itselleen ja rouvalleen illallispaikat eräiden helsinkiläisten
tuttaviensa pöydässä, mutta Laura ilmoittikin iltaman aikana, että
hänelle tarjottiin seksa toimikunnan puolesta laulajien parissa.
Ainoastaan vilaukselta näki Särkkä vaimoaan, jolle oli annettu
kaikennäköisiä tehtäviä. Hänen piti maalata tyttöjä kuvaelmaa varten,
opettaa paimenlaulua eräälle näytelmässä esiintyjälle, kuroa kiinni
poikain ratkenneita polvihousuja, ennenkuin nämä lähtivät puku
tanssia esittämään, j.n.e.

Vihdoin tuli sitten Lauran vuoro esiintyä. Nähtävästi häntä oli
jännityksellä odotettu, sillä sellaista hiljaisuutta ei illan
kuluessa oltu ennen salissa havaittu. Hän sai kättentaputukset
osakseen jo paikoilleen asettuessaan. Jokaisen laulun loputtua
olivat ihmiset vallan haltioissaan. Paitsi että hänen oli jokainen
ohjelmanumeronsa toistettava, sai hän laulaa kolme ylimääräistä.

-- Kelpasipas kerran! ajatteli Laura poistuessaan vihdoin väkisin
lavalta.

Laulajat, taiteilijat, sanomalehtimiehet piirittivät hänet heti salin
ovella. Hän sai kuulla niin paljon imarruksia, ylistyksiä maasta
taivaaseen, ettei hän voinut olla huumaantumatta.

-- Te olette ihmeellinen ihminen, rouva Särkkä, hölötti eräs
arvostelija, -- te olette niitä ihmisiä, joissa taide kehittyy iän
mukana, kehittyy siis hyvin hitaasti, mutta varmasti. Ei ole täyttä
kolmea vuotta siitä, kun kuulin teidän viimeksi laulavan. Mutta mitä
se oli tähän verraten? Niitä esityksiä ei voi verrata toisiinsa,
niillä ei ole mitään yhteistä mittaa.

Ja siihen tapaan se kävi. Joka taholla puhuttiin vain hänestä.
Vaadittiin, että hänen syksyllä välttämättömästi oli annettava
konsertti Helsingissä; vedottiin hänen velvollisuuteensa, ettei
hänellä ollut oikeutta vetäytyä ainoastaan yksityiselämään, vaan että
hänen oli pidettävä mielessään yhteiskunnalliset taideharrastukset.
Ja tämä ylistyksen sädekehä ulottui lehtori Särkkäänkin: hänen
kanssaan tehtiin tuttavuutta ja onniteltiin häntä siitä, että
hänellä oli sellainen puoliso. Särkkä koetti näyttää tuhmalta ja
ymmärtämättömältä moista ilveilyä katsellessaan. Hymähtelipähän vain
omia aikojaan, välistä sangen katkerastikin.

Illallisen aikana kuului laulua tuontuostakin, milloin neliäänistä,
milloin kaksinlaulua, vieläpä Lauran soolojakin. Syötyä alkoivat
lasit pitää soittoaan; tanssin tahti kaikui salongista. Lasit ja
ahkera liike karkelossa näyttivät tekevän vaikutuksensa Lauran
taiteilijasieluun. Hänen kasvonsa hohtivat, silmät säteilivät ja
huulet värähtelivät ainaisessa hymyssä.

-- Minulla on niin kovin hauskaa! virkkoi hän joskus miehelleen
ohimennessään.

-- Nauti nyt, ystäväiseni, kylliksesi, vastasi lehtori
hyväntahtoisesti.

Ja kun oli kauan tanssittu ja usein pistäydytty laulajien
pöydässä, kohotettu lasia milloin yhden, milloin toisen ja
kolmannen terveydeksi, niin Laurankin huumaus oli kohonnut lähelle
käännekohtaansa. Siinä tilassa ollen hän kerran tanssista tultuaan
sieppasi pikarinsa, jossa oli viehkeänväristä nestettä, meni
miehensä luokse ja tahtoi kilistää hänen kanssaan. Särkkä kohotti
punssilasinsa, jota oli harvakseen illan kuluksi maistellut, ja
katseli kummeksuen vaimoonsa.

-- Terve, Samuli! virkkoi Laura.

-- Terve, terve, ystävä! vastasi Särkkä. Lauran posket hohtivat,
silmät välkkyivät.

-- Samuli, Samuli, huudahteli Laura, rakastatko sinä minua tosiaan?

Laura oli sanovinaan sen kuiskaten, mutta se kuului ainakin lähinnä
istujille.

-- Tiedäthän sinä sen, Laura, tiedäthän sinä sen! kuiskasi Särkkä
vilkaisten samalla ympärilleen.

-- Ei, ei! Sinun pitää se sanoa minulle! kehoitti Laura
itsepintaisesti.

-- Elä nyt, hyvä ystävä, häpäise itseäsi! huomautti Särkkä, katseessa
vakava ilme.

Lauran silmät välähtivät kuin salama, ja suu vetäytyi pilkalliseen
nauruun.

-- Häpäise? Sinunko edessäsi! hän virkkoi ja poistui nopeasti
tanssisaliin.

Aurinko oli jo kohonnut korkealle, kun he sanaa vaihtamatta
poistuivat iloisen tanssin ja juomingin pyörteistä.




XI.


Laura heräsi tanssiväsymyksen aiheuttamasta unesta vasta
iltapäivällä. Kun hän avasi silmänsä, oudoksui hän vierasta
ympäristöä. Missä hän olikaan, mitä oli tapahtunut? Särkkä
istui ikkunan luona hiukan kohotetun ikkunaverhon ääressä
täysissä tamineissaan ja luki sanomalehtiä, jotka hän oli käynyt
Matkailijahotellista noutamassa. Laura ummisti uudelleen silmänsä ja
koetti muistutella mieleensä edellisen illan ja yön tapahtumia. Niin,
he olivat olleet juhlilla, hän oli saanut ylistystä laulustaan -- Se
täytti hänen mielensä mitä suurimmalla tyytyväisyydellä vieläkin.
Mutta mitä lieneekään sitten tapahtunut, sitä hän ei oikein saanut
päähänsä. Varmaan oli jotain sattunut, koska hänen oli niin paha
olla. -- Se laulu, se laulu -- se kajahteli vieläkin hänen korvissaan
-- olipa se kerrankin onnistunut!

Särkkä käänteli käsissään paikkakunnan lehteä, joka aamupäivällä oli
ilmestynyt. Hän katsahti sänkyyn ja huomasi vaimonsa suurin, avoimin
silmin tuijottavan kattoon.

-- Täällä on arvostelua sinun laulustasi, Laura, virkahti Särkkä.

-- Oi onko, anna se tänne, anna pian! virkkoi Laura kohoten puoleksi
istualleen.

Juhlista oli kirjoitettu pari palstaa, joista toinen melkein kokonaan
käsitteli hänen esiintymistään. Ahmimalla nieli ihastunut rouva
lauseen toisensa perästä tuosta kiitosvirrestä, jonka tapaista hän
ei muistanut ennen nähneensä. Hän oli laulanut vallan täydellisesti,
ihanteellisen täydellisesti. Kirjoituksen alla oli helsinkiläisen
arvostelijan nimikirjaimet -- siihen siis saattoi ja täytyi luottaa.

Laura vaipui selälleen sänkyyn, vuoroin avaten, vuoroin sulkien
silmänsä -- eikä Särkkä, joka salavihkaa lehtensä takaa tarkasteli
vaimoaan, ollut hänen kasvoillaan koskaan ennen nähnyt sellaista
tyytyväisyyden ja onnen kuvastusta. Särkänkin tunnelma siitä lämpeni,
mutta samalla hänestä tuntui kaikki tuo hiukan oudolta. Jospa hänen
vaimonsa voisi aina olla noin onnellinen, hän mielessään huokasi. Hän
katsoi häneen jälleen. Sitä hymyä kelpasi katsella, kunpa sen olisi
nähnyt kerran joka päivä, kunpa edes kerran viikossa tai --. Laura
hymähti ihan ääneen ja liikahti äkisti.

-- Miksi et mitään virka? kysyi Särkkä lempeästi.

-- Minä olen niin hämmästyksissäni, niin äärettömän hämmästyksissäni!

-- No, mutta sittenhän sinusta vielä voi tulla äärettömän etevä
filosoofikin, kun osaat noin äärettömästi hämmästyä, virkkoi Särkkä
leikillisesti.

-- Miten niin? kysyi Laura äkkiä, nousten kyynärpäittensä varaan.

-- Siksi, että hämmästyksen on väitetty olevan filosoofisen ajattelun
alkusyynä, selitti lehtori.

-- Vai niin. Hyvä! Minusta tuleekin sitten hyvä filosoofi, vastasi
Laura ja heittäytyi rentonaan vuoteelle.

-- Mutta ellet sinä muista syödä, niin toiveesi eivät toteudu.
Minulla on kova nälkä ja tekisi mieleni vatsantäytettä.

-- Lähde sinä vain, minä tulen pian perästä. Kyllä minä sinut kiinni
saan.

Ja Särkkä lähti päivälliselle. Pian sen jälkeen Laura ryhtyi
pukeutumaan perusteellisemmin kuin ehkä koskaan ennen. Viehkeä
hymy ei kadonnut hänen kasvoiltaan; päinvastoin se näytti vain
kirkastuvan, mitä useammin hän vaatetustaan valmistellessaan vilkaisi
levällään olevaan lehteen.

Kylpylaitoksen kasino oli täynnä väsyneitä, jotka parhaansa mukaan
koettivat itseään virvoittaa. Ison salin pienistä sivuhuoneista
kuului katkonaisia laulahduksia, joiden toimeenpanijat eilisestä
aamusta eivät olleet silmäänsä uneen ummistaneet.

Laura tunsi suurta pettymystä saapuessaan kasinolle. Illallista
menestystään muistellessa häneltä oli väsymys unohtunut. Tullessaan
hän kuvitteli kasinon yhtä viehättäväksi kuin viime yönäkin.
Mutta mitäpä hän näki? Väsyneitä, puolikuolleita ihmisiä, jotka
vaikeankankeasti tervehtivät ja väkinäisesti hymähtivät. Heitä
tarkastaessaan lamautuivat Laurankin liiallisen ilon esillepakottamat
voimat. Hän olisi mielellään vieläkin kuullut hurmaavata kehuskelua,
taiteensa ylistystä! Mutta ylistyslaulut olivat nyt lakanneet,
mairittelu tyrehtynyt. Hetkeksikö? Vai ainiaaksiko?

Päivällistä syödessään Laura katsahteli usein mieheensä, joka
annoksien välillä luki hartaasti erästä aikakauslehteä, minkä oli
ruokasalista tavannut. Särkkä näytti hänestä nyt niin vanhalta:
silmien ympärykset olivat täynnä pieniä ryppyjä, ja nuo kaksi syvää
vakoa, jotka nenän kummaltakin puolelta alkaen kaarsivat suupieliä,
tekivät hänen parrattomat kasvonsa vallan rumiksi. Silmänaluksissa
oli pikku pussit, ja katse oli jonkun verran vetistävä.

Laura vertasi omaa kuvaansa Särkän kuvaan ja tuli siihen
päätökseen, että noin rumalla vanhalla miehellä oli liian kaunis
ja nuorennäköinen rouva. Vaarallinen johtopäätös, jonka useimmat
naiset kumminkin vastaavissa olosuhteissa -- useimmiten kokonaan
aiheettomasti -- tehnevät.

Lauran ajatukset siirtyivät taas taiteeseen. Jospa hän nyt vasta
olisikin kehittynyt tosi laulajattareksi, niin olisiko hänellä mitään
mahdollisuuksia toteuttaa taidettaan? Eikö tuo mies tuossa hänen
edessään sulkenut tietä häneltä? Vai pitikö hänen pysyäkin ikänsä
kaiken sen kunnian kukkulan juurella, jonka laelle hänen halunsa niin
tulisesti oli pyrkinyt?

Illalla Särkät lähtivät kotimatkalle ja saapuivat seuraavana aamuna
Pilkkeeseen. Särkkä jatkoi ulkotöitänsä aamupäivät, kirjoitteli
iltakaudet. Mutta useammin kuin ennen kajahteli Pilkkeen pirtistä
tai pihamaalta kaunis laulu. Sitä kuuntelivat mielellään ne, jotka
sattuivat lahdella soutelemaan tai muuten asunnon ohi kulkemaan
Laura-rouva oli mielessään varmasti päättänyt seuraavana talvena
Helsingissä jatkaa taideuraansa ja antaa oman konsertinkin. Mutta
ihminen päättää, jumala säätää! Pian Laura huomasi, että hänen
toiveensa toteutuminen oli ainakin vuoden päässä, jospa sitten
milloinkaan täyttyisi!

Seuraavana keväänä huhtikuussa syntyi Särkälle poika, joka isän
tahdosta ristittiin Samuli Simsoniksi. Laura ei tästä nimestä
ollenkaan pitänyt; Samuli-nimi oli käynyt hänelle vastenmieliseksi,
kuten hänen miehensäkin. Mutta lehtori piti tällä kertaa oman päänsä.

-- Samuli on ollut suvun vanhimman pojan nimenä jo ainakin kolmessa
polvessa, ja nyt se siirtyy neljänteen polveen. Jos taivaallisella
isällä on joitakin esi-isien rikoksia rangaistavana pojalle, niin
Samuli Särkkien synnit kohdistuvat myöskin Samuli Särkkään, selitti
lehtori.

Ristiäistilaisuuteen saapuneet opettajatoverit, kuten venäjänkielen
opettaja ja matemaatikko sekä rehtori Malmi, pitivät tässä
tapauksessa hekin puolestaan Samuli-nimeä sopivana ja suvulle
tunnusomaisena, mutta ihmettelivät, mistä syystä Särkkä oli niin
ihastunut raamatulliseen nimeen Simsoniin, että antoi sen toiseksi
pojalleen.

-- Nähkääs, selitti Särkkä jälleen, pojasta pitää tulla väkevä, oikea
karhu, joka vääntää Suomen soita nurin -- silmiään hänen kumminkaan
ei tarvitse antaa puhkaista --; hänestä pitää tulla voimakas
maankuokkija, niitä Suomi eniten tarvitsee.

-- Etkö sinä enää soisikaan pojallesi edes samaa virkaa kuin
itselläsi on? kysyi venäjänkielen opettaja niskojaan nytkäytellen.

-- Ei niitä opettajia silloin enää tarvita, kun tästä pojasta mies
ehtii.

-- Ei tarvita? huudahti rehtori.

-- Eipä tietenkään, vastasi Särkkä. -- Kukapa miehistä kehtaisi
ruveta opettajaksi, kun he eivät sellaiseen toimeen kelpaa. Naiset
ovat siihen paremmat -- ja viimemainittuja, jumala paratkoon, on
tässä maailmassa kyllälti.

-- Kuka sellaista filosofiaa on julistanut? kysyi matemaatikko.

-- Voi hyvä veli, miten tietämätön sinä olet, ihmetteli Särkkä. --
Jos jonain kauniina päivänä sinulle nyt saapuisi eropassi harmaalla
paperilla, niin et ollenkaan tietäisi kelvottomuutesi perusteluja.

-- Jaa, tosiaankin, se on hauska juttu. Arvaanpa jo, mihin Särkkä
viittaa, virkkoi venäjänkielen opettaja.

-- Mihin sitten? Selittäkäähän nyt toki! kehoitteli matemaatikko.

Naisetkin olivat jättäneet mieleiset keskusteluaiheensa ja olivat
uteliaita kuulemaan, millainen muutos maailmassa pian tapahtuisi.

-- Eräs koulumies -- nimeä en nyt satu muistamaan -- on sanonut
jotenkin siihen suuntaan, että miehet ovat huonoja opettajia ja
naiset hyviä, saneli Särkkä verkkaan. --

Jotenkin tähän tapaan kai se opin pääkohta kuului: ei ole koko
maailmassa niin hyvää miesopettajaa kuin parhaat naisista, eikä ole
koko maailmassa niin huonoa naisopettajaa kuin huonoimmat miehistä!

-- Siinä sen nyt kuulette, te itseviisaat kaljupäät herrat! huudahti
Laura.

-- Uusi oppi on syntynyt maailmaan, ilakoi venäjänkielen opettaja. --
Mutta olisi hupaista tietää myöskin, ken tämän uuden opin isä on.

-- En minäkään nimeä muista, mutta joku nuori "petakookien" päällikkö
se taitaa olla, virkkoi Malmi.

-- Ahaa, ei varmaankaan ole ollut naimisissa? Hänen lemmittynsä
mahtaa olla erinomainen opettaja, kunnes he joutuvat naimisiin,
säesti venäjänkielen opettaja.

-- Älkää te puhuko mitään, veljet, huomautti Särkkä, hän on ihan
oikeassa -- tavallaan. Tosissaan mies on sanansa singautellut.
Ruvetkaapahan vain tarkastajiksi, niin saatte nähdä, että ainakin
ensi aluksi on vakaumuksenne sellainen.

-- Ja minkä perusteella?

-- No, esimerkiksi vaikka sen perusteella, että tarkastustunneilla
naisten oppilaat aina osaavat paremmin kuin miesten, vastasi Särkkä.

-- Sepä ihmeellistä!

-- Niin onkin. Kun minä olin koulussa -- muisteli Särkkä edelleen
oli meillä alaluokilla venäjänkielen opettajana nainen. "Musteriksi"
häntä sanottiin. Kun tarkastaja saapui luokkaan, kysyi "Musteri"
sillä tavalla, että oli mahdoton vastata väärin -- senkin ylevän
taidon näkyvät opettajattaret oppivan, kun on vain suurta
harrastusta. Ja mikä oli ihmeellisempää, kun tarkastaja itse ryhtyi
kyselemään, osasimme me sittenkin. Ensimmäiseen kysymykseen hän tosin
tuskin ainoaltakaan sai oikeata vastausta, mutta sitten seuraaviin
jokseenkin kaikilta. "Musteri" osasi itse -- ja hän kuiskasi meille.

Syntyi naurunrähäkkä.

-- Mutta oliko tarkastaja kuuro? kysyi Malmi.

-- Sitä meidän ei tarvinnut arvostella, vastasi Särkkä.

-- Saitteko "voileipiä" hyvästä taidostanne? kysyi venäjänkielen
opettaja.

-- Paras "voileipä" meille oli tunnin loppuminen, vastasi Särkkä.

-- Mutta jos minä vielä palaan tuohon äskenmainittuun oppilauselmaan
naisten etevämmyydestä opettajina, niin lieneehän toki väittäjä
selostanut senkin, minkä perusteella hän sanottuun päätelmään tuli?
tiedusteli matemaatikko.

-- Tietysti kokemuksensa perusteella!

Sehän se opettajan paras valtti on aina ollut, vastasi rehtori Malmi.

-- Ja kokemuskin voi siihen helposti johtaa, lisäsi Särkkä.
-- Naisopettajat esiintyvät tarkastustunneilla todellakin
mallikelpoisesti. Silloin heistä tuo usein valitettu hermostuneisuus
eli äkäpäisyys on kaukana, ja silloin kaivetaan tietovarastosta
kaikki järjestelmälliset opetusmenetelmät ja käytetään niitä
luokalla. Mutta toisin on meidän miesten laita: me käytämme omia
menetelmiämme tarkastustunneillakin. Ja kukapa niitä ymmärtää ja
niistä yht'äkkiä selvän saa. "Hän on huono opettaja", ajattelee herra
tarkastaja, "hänellä ei ole mitään metoodia".

-- Sellaiselle tarkastajalle minä tahtoisin antaa hyvän neuvon,
puhui venäjänkielen opettaja niskaansa hetkautellen ja koukistellen
nyrkkiin pusertuneita käsiään, ja -- se olisi se, että kehoittaisin
häntä menemään jonkun koulun käytäviin kaikessa salaisuudessa ja
seisoskelemaan siellä ovien takana.

-- Älä hitolla opeta häntä "tirkistelijäksi", tokaisi matemaatikko.

-- Tekisi se hänelle hyvää, jatkoi venäjänkielen opettaja. -- Saattaa
näet olla paljon "tätejä", jotka tuskin muulloin kuin tarkastajan
läsnäollessa esiintyvät muussa kuin ylenmäärin hermostuneessa tilassa.

-- Oo, hyvät herrat, tehän näytte olevan kaikki pelkkiä naisvihaajia,
huomautti rehtorska Malmi.

-- Ammattikateutta vain! tokaisi matemaatikko.

-- Ei sitäkään, hyvä rehtorska, selitti Särkkä.

-- Minä esimerkiksi luovutan mielelläni kunniasijan naisille ja
aion pojastani kasvattaa maanmuokkaajan, jottei hänellä olisi edes
tilaisuuttakaan minkäänlaiseen ammattikateuteen.

-- Onko Laura yksimielinen miehensä kanssa tästä asiasta? kysyi
rehtorska Lauralta.

-- En, en, en ollenkaan, vastasi Laura, hänestä pitää tulla laulaja,
hyvä laulaja!

-- Saa hänestä tulla sekin, huomautti Särkkä.

-- Soita raivatessa on siihen erinomainen tilaisuus. Kyllä maailmaan
ääntä mahtuu; rautaharoja voi käyttää säestykseen.

Vierasten huomio kääntyi viereiseen huoneeseen, jossa pikku Samuli
parkui, potkien kätkyessään.

-- Oo, sillä pojallapa on nyt jo ääntä, tenori tulee ja kova! virkkoi
Malmi mennen pojan luokse.

Ja syntyipä siellä ilo, kun havaittiin pojan harvinainen
"maalaissänky".

-- Se on Mylläri-Matti vainajan lahjoittama ja siinä sopii pojan
nukkua, kehui Särkkä hyvillään.

Mutta hänen vaimonsa ei ottanut osaa tähän iloon, sillä häntä hävetti
moinen makuupaikka "sivistyneiden ihmisten lapselle".

Vierasten lähdettyä jäi kotiväki yksin, ympäristö kävi hiljaiseksi,
ja ajatukset alkoivat hakea työaihetta itselleen. Lehtori jatkoi
vihkojen korjausta, ja Laura ryhtyi kylvettämään pikku Samulia.

Särkät asuivat Helsingissä yhä entisessä huoneistossaan.
Lehtorin työhuoneeksi oli muodostettu keittiö, jonka hän oli
vuokrannut naimisiin mennessään. Entinen työhuone oli luovutettu
lastenkamariksi. Ruokailuhuoneena käytettiin salia.

Usein oli Laura-rouva, varsinkin viime aikoina, ollut tyytymätön
tähän asuntoon, etenkin sen puolesta, ettei ollut erityisiä
pääportaita, vaan täytyi aina kulkea "likaisten keittiörappujen"
kautta.

-- Häpeähän tämä on sivistyneille ihmisille! oli hän usein
huomauttanut.

-- Mutta tämä asunto on minusta niin tuttu ja mukava, oli taas
lehtori puolustautunut. -- Minä halkean ikävästä, jos minun täytyy
täältä muuttaa.

Ja ennen Laurasta niin hauska ja omituisilla juurikkohuonekaluilla
sisustettu salikin näytti hänestä nyt kaikkea muuta kuin
"sivistyneeltä". Moni esine olikin jo saanut sijansa yliskomerossa
ja jättänyt paikkansa uusille kiilloitetuille kaluille, joten
Laura-rouvan "erämaan raivaaminen" oli hyvällä tolalla. Ainoastaan
lehtorin oma "nurkka" oli muuttumatta entisellään, siihen Laura ei
ollut kajonnut.

Oltiin jo huhtikuun puolivälissä eikä seuraavaksikaan vuodeksi
oltu vielä toista asuntoa vuokrattu, vaikka Laura sitä usein oli
tahtonut. Tavallinen vuokrausaika oli jo ohi. Mitään vuosikontrahtia
ei Särkällä tähän nykyiseen huoneistoon ollut; hän maksoi vuokran
kuukausittain, häntä ei oltu pois käsketty, eikä hän puolestaan pois
pyrkinyt. Isännästäkin lienee alkanut tuntua jo siltä, kuin lehtori
asuisi paikoillaan kuolemaansa saakka.

Varsinkin vierasten vastaanotto oli Lauraa jo pitkät ajat hävettänyt.
Kuinka tänne voi kutsua vieraita, hän ajatteli; ihmisten on
kuljettava keittiökäytävää -- ja salikin, oliko se nyt mikään
vierailusalonki! Mies, jolla oli hyvä palkka -- -- -- Laura ei voinut
ajatella häntä suosiollisesti. Tästä pitää tulla muutos! päätti hän
itsekseen.

-- Samuli, virkkoi hän varmasti, tultuaan miehensä luo, -- meidän on
keväällä muutettava tästä roskakasasta toiseen asuntoon!

Särkkä kohentautui työstään ja katsahti kysyvästi vaimoonsa. Tällä
oli viime aikoina ollut aina samanlaista asiaa heti vierasten
lähdettyä.

-- Mitä sinä puhut roskakasasta? kysyi Särkkä.

-- Mikä tämä on muu kuin roskakasa? Kaikki täällä on likaista,
haisevaa, eikä täällä saa parhaalla tahdollaankaan pysymään puhtautta.

-- Missä täällä haisee?

-- Tule kylpyhuoneeseen ja lastenkamariin tai mihin tahansa,
täälläkin löyhkää!

-- Ei minusta täällä mikään löyhkää, vastasi Särkkä nousten
paikoiltaan.

-- Eihän vain! Mutta sinun nenäsi ei tunne mitään.

Lehtori meni lastenkamariin ja kylpyhuoneeseen. Siellä tuntui hänestä
hiukan ummehtuneelta.

-- Niin, hyvä ystävä, virkkoi hän vaimolleen, ette ole
pitäneet ikkunaa tai seinäjohtoa kylliksi avoinna, täällä on
lastenkamari-ilmaa.

-- Sellainen ilma täällä aina on, eikä sitä pois saa. Lapsetkin ihan
tukehtuvat.

Jos mikä, niin lapsiin vetoaminen vaikutti Särkkään. Pieninkin
mahdollisuus, että niille olisi jotain parempaa saatavissa, pani
hänet tekemään mitä hyvänsä. Tosin hän ei ottanut uskoakseen vaimonsa
viimeistä väitettä, mutta ajatteli samalla, että saattaisihan ehkä
parempikin huone olla lapsille saatavissa. Päästäkseen asiasta hän
virkkoi: -- Voithan käydä katsomassa huoneistoja, vuokrataan vain
toinen. Mutta pidä nyt kumminkin silmällä, että huoneet ovat etelään
tai ainakin länteen.




XII.


Pekka Kontio on uutterasti työskennellyt kotinsa maanviljelyksen
hyväksi lähes kaksi vuotta. Isä on poikaansa tyytyväinen, sillä
työn tulokset pistävät esiin kaikkialla. Äiti puolestaan välistä
kyllä huokailee, ettei hänen Pekka-pojastaan tullut pappia, kun jo
kerran niin paljon oli lukenut. Mutta tyytyväisenäpä hänkin viimein
hymähtää, kun poika huomauttaa, että velkaantunut pappi on yhtä
onneton kuin mikä muu herra tahansa.

-- Niin, eihän meillä olisi ollut omia varoja, myöntää äiti.

Pekalla on oma kamari, jonka hän on sisustanut makunsa mukaan.
Hän lueskelee paljon, varsinkin maatalouskirjallisuutta, hoitaa
kirjanpitoa ja tekee laskelmia maanviljelyksen kannattavaisuudesta.
Omin kokemuksin hän kaikki haluaa oppia. Ensi alussa tuntui
täsmällisyys hänestä vaikealta, mutta mitä enemmän hän on töihin
tutustunut, sitä säännöllisempi hänestä on tullut.

Välistä on kylläkin pistänyt ikäväksi maalainen yksitoikkoisuus,
mutta senkin on jaksanut sentään aina sivuuttaa, kun on ollut
olemassa se, jolle ikävästään ja huolestaan on kirjoitellut.

Aini Rasi, joka on varttunut sieväksi neitoseksi ja jolla on
valkoinen lakki kuten Pekallakin, saa Pekan ikävän haihtumaan
siten, että hän vastaa heti ja täsmällisesti kaikkiin Pekan
kirjeisiin. Aini on ollut Helsingissä "oppimassa elämää", kuten
hän kerran Pekalle kirjoitti. Ei hän maisteriksi eikä tohtoriksi
aikonut, vaan hän tahtoi oppia jotain käytännöllistä. Hän oli
sairaanhoitajatarkurssilla.

Kesän tuloa odotellessa alkoi Pekankin mieli tehdä avarampaan
maailmaan hiukan itseään tuulettamaan. Ja mikäpä häntä esti? Hän
ilmoitti Ainille tulonsa -- ja silloin matkaa ei enää mikään voinut
pidättää.

"Suloista on neitoansa kohdata."

Pikajunatkin tuntuvat kulkevan kovin hitaasti silloin, kun matkustaja
tietää matkan päässä näkevänsä sen, jolta toivoo ja tietää saavansa
suloisen silmäyksen. Asemat näyttivät Pekan mielestä menevän ohitse
kovin hitaasti. Unikaan ei tietysti maistunut. Pekka ehti ajatella
paljon asioita, vanhoja ja uusia, joiden kaikkien keskuksena oli
omenaposkinen, sinisilmäinen, vaaleakutrinen, hymyilevä tyttö. Ihme,
miten se kuva oli hempeä ja ihana -- ja se oli tuossa kuin ilmi
elävänä edessä, mutta eipäs sitä vain voinut koskettaa. Kaikelle se
hymyili -- ja sitten niin herttaisesti!

Veturi alkoi vihellellä ja piipittää. Välistä kuului pyörien jyske
selvemmin, välistä se hälveni hiljaisemmaksi. Kallioseiniä vilahteli
ikkunan takaa. Ja sitten tuntui Pekasta, kuin vauhti olisi kiihtynyt
-- yhä kiihtynyt. Hän katsahti ikkunasta ulos. Siinä sivuutettiin
Pasila.

Hän alkoi koota tavaroitaan. Eläintarha, kallioita -- sitten aukeni
Töölön lahti --. Pekka laski mielessään: yksi, kaksi, kolme...
Hän luuli ehtivänsä laskea kahteenkymmeneen -- kolmekymmentä,
kolmekymmentäyksi! Juna töksähti kuin aura kantoon. Ihmisiä vilisi
asemasillalla kuin muurahaisia suuressa keossa. Pekka tirkisteli
ikkunasta -- ei näkynyt. Oh, kun ne ihmiset -- inhoittavat ihmiset
matelivat kuin kärpänen tervassa.

Vihdoin Pekka pääsi vaunusta ulos. Hän kulki varovasti tähyillen joka
suunnalle, mutta ei vain nähnyt "häntä" missään. Mutta asemasillan
päässä, rakennuksen räystään alla, oli ihka elävänä, ruumiillisena,
sama vartalo, samat kasvot, sama herttainen hymy, minkä hän oli vähän
aikaisemmin sielunsa silmillä nähnyt. Pekka melkein pysähtyi kuin
näyn nähdessään. Hän tahtoi pidättää itseään, hän tahtoi tyynnyttää
itseään, sillä hän oli Ainin nähtyään tuntenut sydämessään liian
suloisen piston.

-- Kas, siinähän sinä olet! huudahti Aini.

-- Tässä minä nyt olen! Oletko sinä täällä yksin? kysyi Pekka.

-- Tietysti! kuului heleä, varma vastaus. Se "tietysti" vasta tuntui
Pekasta hyvältä.

Hän tervehti Ainia toistamiseen kädestä pitäen ja sai niin
hellänlempeän puristuksen vastaan, että hänen aivoissaan syntyi
ajatus: nyt hän on varmasti minun!

Pekka tilasi itselleen huoneen ja jätti tavaransa sinne. Sitten he
menivät kahvilaan saamaan virvokkeita. Aini kertoi lopettavansa
sairaanhoitokurssinsa seuraavalla viikolla ja menevänsä kotiinsa
kesäksi hoitamaan taloutta, sillä äiti ja isä matkustavat
vesiparantolaan ainakin puoleksitoista kuukaudeksi. Hän ilmoitti
talven kuluessa käyneensä myöskin keitto- ja kirjanpitokurssit.

-- Entäs tanssikurssi? kysäisi Pekka.

-- Hyh. Minä osaan tarpeekseni tanssia ilman kurssiakin, vastasi Aini.

-- Niinpä niin, virkkoi Pekka, sinä olet opetellut siis ainoastaan
hyvää ja hyödyllistä.

Pekka puolestaan kertoi maanviljelyshommistaan ja
tulevaisuudentuumistaan. Hänellä oli aikomus ryhtyä rakentamaan taloa
uuteen kuntoon, mutta hän tahtoi tehdä sen niin vähitellen, ettei se
estäisi muita töitä eikä kysyisi yhdellä kertaa suuria kustannuksia.
Viljelyskelpoista maata oli hänen kotitalossaan yllin kyllin, kunhan
hän vain oppi oikealla tavalla niitä viljelyskuntoon perkaamaan.

-- Onko sinusta maanviljelys hauskaa? kysyi Aini.

-- On, on hyvin hauskaa, vastasi Pekka. Hetkisen mietittyään hän
kysyi kuin epäillen: -- Sinä kai pidät enemmän kaupunkielämästä?

-- En sitten vähääkään. Kyllä minä en enää tännekään tule, jos vaan
muualla saan olla, vastasi Aini.

Pekka veti taskustaan tukun papereita ja ryhtyi jälleen juttelemaan
rakennushommistaan.

-- Kuulepas, Aini, virkkoi hän, sinä kun olet käynyt
"soppakoulunkin", sanopas, millaisen keittiön sinä haluaisit?

Ja sitten he ryhtyivät suunnittelemaan uuden rakennuksen keittiötä,
sen jälkeen siirtyivät he ruokailuhuoneen järjestämiseen, salin,
vieraskamarin ja --. Kumpikin naurahti yhtaikaa ja samalla punastui.
Aini joutui kovin hämilleen. He ymmärsivät että suunnittelut koskivat
heidän yhteistä kotiaan.

-- Oletko nähnyt lehtori Särkkää? kysyi vihdoin Pekka.

-- En edes vahingossa kertaakaan, vastasi Aini.

-- Siellä meidän pitää käydä. Minä olen ikäni kiitollinen sille
miehelle; hän se sai minusta maanviljelijän.

-- Miten niin?

-- Siten, että hän saarnasi minulle järkeä, etten ryhtyisi velalla
lukemaan, kun kerran omia varoja ei ollut.

-- Eikö sinulla ole yhtään velkoja?

-- Ei, jumalan kiitos!

-- Sepä on hyvä!

-- Onko sinunkin mielestäsi, Aini?

-- On toki!

Kaikki, minkä Pekka kuuli ja näki, lujitti hänen rakkauttaan.
Olipa sentään suuri, hyvin suuri onni, että he kaksi niin helposti
ymmärsivät toisiaan.

-- Oletko Paavo Tuunaista nähnyt? kysyi Pekka taas.

-- Olen! vastasi Aini hieman naurahtaen.

-- Miksi naurat?

-- Ilman vain.

-- Etkö voi sanoa syytä? Aini katsahti pöydän yli kumppaniinsa ja
kohotti oikean käden etusormensa kuin nuhdellakseen.

-- Oletkohan mustasukkainen! hän sanoi. Pekalla oli punastumisen
taito vielä tallella.

-- En, en minä enää, vastasi hän häpeissään.

-- Vai et enää. No hyvä! Minä tapasin Paavon viikko sitten osakunnan
kekkereissä. Hän tuli minua viemään tanssiin ja oli -- humalassa.

-- Juoko se vain yhä?

-- Sitä kuuluu tekevän.

-- Sepä ikävää -- ja niin etevä kyky. Seuraavana päivänä nuoret
menivät yhdessä lehtori Särkkää tervehtimään.

Särkkä oli asunut jo koko lukuvuoden uudessa huoneistossa Bulevardin
varrella. Se oli komea asunto. Ainoastaan lehtorin työhuone oli
entisillä juurikkotuoleilla ja hänen rakkailla seinuspenkeillään
sisustettu. Iso sali oli uudenaikaisesti varustettu komeasta
flyygelistä alkaen hienoimpaan uunilaipioon saakka. Vierasten
saapuessa ei Laura-rouva sattunut olemaan kotona, jonka tähden
lehtori vei heidät omaan työhuoneeseensa, iloiten suuresti, että he
häntä vielä muistivat.

-- Oletteko te kihloissa? kysäisi Särkkä muun puheen lomassa.

Vieraat kävivät hämilleen. Mitäpä he siihen kysymykseen olisivat
voineet vastata. Aini naurahteli itsekseen. Vihdoin hän omasta
puolestaan sanoi:

-- En minä oikein tiedä. Pekka saapui kaupunkiin ja pyysi minua
tulemaan kanssaan tänne.

-- Eipä silti, ettette minun luokseni voisi tulla yhdessä, vaikkapa
ette olisikaan kihloissa. Mutta miten minusta se lienee tuntunut niin
luonnolliselta, että satuin kysymään.

-- Eiköhän se jotain sellaista olekin, uskalsi Pekka huomauttaa.

-- Sitähän minäkin, sanoi Särkkä. -- Naiset tahtovat aina asioita
kaunistella.

-- En minä tosiaankaan halunnut kaunistella, soperteli Aini
hämillään, naurahdellen. -- Jospa sitä paljon kaikista muista asioista
onkin puhuttu, niin ei -- --

-- Vielä siitä, keskeytti hänet lehtori. -- Hyvä onkin, että ensin
selvitellään muut asiat, ja kun ne näyttävät olevan kunnossa, niin
se "asia" selvenee itsestään. Joka tapauksessa näen olevan syytä
onnitella, ja sen teenkin oikein sydämeni pohjasta.

Niin joutuivat Pekka Kontio ja Aini Rasi kihloihin. Lehtori
Särkkä tietämättään oli säästänyt Pekan polvistumisesta ja muusta
virallisesta seremoniasta. Heidän poistuessaan vihdoin lehtorin luota
tarttui Aini kursailematta Pekan käsipuoleen. Ja vielä vuosien,
pitkien ja vaivalloisten, mutta yhdessä kestettyjen vuosien kuluttua
pauhasi reipas Aini Pekalle: "Sinussa ei ole koskaan ollut miestä
edes kosimaan, lehtori Särkän piti sekin puolestasi tehdä!"

Kuinka mielellään vastoinkäymisten ja murheiden murtama sydän --
jos se on hyvä -- sentään suo hyvää toisille. Särkän sydän ei ollut
syttä valkeampi silloin, kun hän nuorille vierailleen vilpittömän
onnittelun lausui. Hänen äänestään ja katseestaan saattoi päättää,
että kaikkien hyvien hengettärien antimet hän toivoi nuorten liittoa
lujittamaan. Ja kumminkin silläkin hetkellä painoi suuri suru hänen
mieltään.

Hänen ja hänen vaimonsa tiet olivat viime aikoina yhä enemmän
erkaantuneet. Laura-rouva oli saanut uuden, kalliin, hienosti
sisustetun kodin, mutta eipä hän siinäkään viihtynyt. Taiteilija oli
hänessä jälleen viime talven kuluessa herännyt eloon. Hän ei saanut
rauhaa, ellei hänellä aina ollut tiedossa jokin esiintymistilaisuus.
Ja niitä näytti nyt olevankin enemmän kuin tarpeeksi. Lauralla oli
ollut menestystä, häntä ylistettiin arvosteluissa ja toivottiin hänen
kauan pysyvän tällä ylevällä tasolla isänmaalle iloksi ja kunniaksi
kansalle. Milloin häntä pyydettiin avustajaksi hyväntekeväisyyden
nimessä, milloin taas suuren ansion toivossa.

Särkällä oli kumminkin parempi laskutaito ansioihin nähden.
Heillä piti olla kolme palvelijaa: keittiö- ja sisäpalvelija sekä
lastenhoitaja. Yhä tarvittiin myöskin uusia pukuja. Vieraina kävivät
kuulut taiteilijat j.n.e.

Särkkä toivoi jälleen kesäistä rauhaa, hän ikävöi Pilkkeeseensä,
missä tämä rauhattomuus loppuisi ainakin kesän ajaksi. Hän oli ollut
naimisissa viidettä vuotta, milloin olisi edes kymmenen kulunut --
ellei muutosta onnellisempaan päin tapahtuisi?

Kun hän istuskeli syvissä mietteissään keväisen illan hämärtyessä,
kuuli hän vaimonsa tulevan kotiin. Hän ilostui siitä, sytytti
lamppunsa ja ryhtyi työhön. Hetken kuluttua Laura tuli hänen
huoneeseensa.

-- Ei suinkaan sinulla ole mitään sitä vastaan, että minä huomenna
avustaisin turvattomien lasten hyväksi järjestettyä iltamaa? kysyi
hän.

Särkkä nousi paikoiltaan ja meni vaimoaan vastaan.

-- Elä nyt enää; johan sinä olet avustanut omalta osaltasi tänä
talvena. Elä viitsi! pyyteli Särkkä.

-- Mutta ajattele nyt: turvattomien lasten hyväksi!

-- Onhan sinulla kaksi turvatonta itselläsikin.

Muistaisit niitä.

-- Soo, sinäpä olet hävytön. Tarkoitatko sinä sillä, etten minä muka
hoida lapsiani?

-- Ei, Laura, en minä tarkoita kerrassaan mitään. Mutta minä pyydän
oikein kauniisti, ettet nyt tällä kertaa menisi.

-- Minun lapseni voivat hyvin! sanoi Laura. -- Siitä ei ole syytä
soimata. Tule vaikka katsomaan, jollet usko.

-- Uskonhan minä.

Mutta Laura, joka kotiin tultuaan ei edes ollut käynyt
lastenkamarissa, tahtoi todellakin tulla vakuutetuksi, että lapset
voivat hyvin. Pienokaisia asetettiin juuri makuulle, ja Laurakin otti
osaa tähän hommaan.

Särkkä asettui jälleen työhönsä hyvillään siitä, että edes tällä
kertaa oli saanut tahtonsa läpi.

Mutta ei kestänyt kauan, ennenkuin Laura saapui jälleen hänen
huoneeseensa.

-- Miks'et tullut lastenkamariin? Olisit nähnyt, kuinka hyvin
pienokaiset voivat. Minä panin heidät makuulle. Ei sinulla siis ole
mitään syytä tehdä esteitä minun lauluhommilleni.

Särkkä keskeytti jälleen työnsä ja kääntyi vaimoonsa päin.

-- Mutta olisikohan tuo ainainen avusteleminen nyt niin
välttämätöntä? Antaisit nuorempien.

-- Niin, nuorempien! Sinä et tietysti ota ollenkaan huomioon sitä,
että sellaisessa iltamassa tulee olla ensiluokkainen ohjelma, jotta
rikkaat sinne saapuisivat.

-- No saattaa olla niin. Mutta elä nyt tällä kertaa kumminkaan mene!
pyyteli Särkkä.

Lauralla oli itsepintainen tapa aina saada miehensä suostumus
kaikkiin toimiinsa. Ellei hän saanut sitä hyvällä, otti hän sen
väkisin. Särkän oli aina lopuksi pitänyt lausua jotain sinnepäin,
että: no menehän nyt sitten, tai: olkoon nyt tällä kertaa niin...

-- Sinä olet tavattoman itsekäs mies, Samuli! virkkoi rouva jälleen.
-- Itse sinä kyllä huvittelet itseäsi hyväntekeväisyydellä, kun
maalaisakat ovat kysymyksessä; silloin kun sinua haluttaa, teet sinä
heidän heinätyönsä tai tuhlaat myllärin työhönkykenevälle joukolle
runsaita antimia. Mutta kun avuttomien lasten hyvä on kysymyksessä,
silloin sinulla on kaikenlaisia verukkeita. Tähän tarkoitukseen, joka
nyt on kysymyksessä, kuluisi ainoastaan kaksi iltaa, tänään harjoitus
ja huomenna itse iltama -- siinä kaikki, jotavastoin sinulta -- --

-- Mutta voikohan näitä kahta asiaa oikeastaan verrata toisiinsa?
kysyi Särkkä miettiväisenä.

-- Vai ei? Ei tietysti! Toisessa on kysymyksessä kykenevät aikuiset
ja toisessa avuttomat lapset. Toisia avustat sinä ja toisia haluaisin
avustaa minä.

-- Vieläkö sinä tänäänkin sitten menisit ulos?

-- Tietysti. Kyllähän ainakin yksi harjoitus on välttämätön.

-- Ja siten sinä olet joka ilta ulkona myöhään yöhön saakka. Minua
hävettää tällainen elämä.

-- Mitä sinä tarkoitat? tiuskaisi Laura.

-- En mitään sen enempää kuin sanoin.

-- Siinä oli ilkeä viittaus. Sinä olet halpamainen. Hyvä. Mitäs
sanot, jos minä ilmoitan sinulle, että olen jo lupautunut avustajaksi
huomiseen iltamaan, vaikka tahdoin -- --

-- Vai jo lupautunut! Mitäs sinä sitten enää tässä tingit? tiuskaisi
Särkkä. -- Mene sitten, mene, hyvä ihminen, ja vaikka olisit
helsinkiläisten posetiivina aamusta iltaan, niin -- --

-- Hävytön! kivahti Laura ja poistui, paiskaten oven jälestään kiinni.

Hetkistä myöhemmin kuului ulko-ovi liikkuvan saranoillaan, ja Lauran
askeleet häipyivät rappukäytävään. Ja vihdoin kumahti kadulle johtava
ovi -- ja sitten oli kaikki hiljaista Särkän ympärillä.

Laura kulki nopein askelin Erottajalle päin. Annankadun kulmassa
hän istuutui rattaille ja käski ajaa seurahuoneelle. Koko ajan hän
katkeruudella muisteli miehensä käytöstä. Miks'ei hän, yhtä hyvin
kuin muutkin, saisi voimiensa mukaan harjoittaa hyväntekeväisyyttä
-- vallan yhtä suurella syyllä kuin esimerkiksi Samuli Särkkä? Että
tämä vielä kehtasikin pistellä häntä. Odotapas, mietti hän, minä
sinulle vielä näytän! "Helsinkiläisten posetiivi" -- hyi... Raaka oli
sellainen mies, sivistymätön raak -- --

Hevonen pysähtyi. Hän maksoi ja astui sisään. Valoisissa portaissa
hän katsahti isoon, kirkkaaseen peiliin. Hänen rauhansa palasi --
hän oli vapaa -- nyt hän sai olla vaikka aamuun saakka, miten kauan
vain halutti -- eikä miehellä saanut olla mitään sanomista, koska
hän oli häntä niin syvästi loukannut. Oikeastaan alkoi Laura tuntea
tyydytystä, että oli käynyt niin kuin oli käynyt.

Harjoitukset alkoivat. Hänen säestäjänään oli Antero Koski, jonka
ystävällisyys sai Lauran pian unhottamaan viimeisenkin muiston vähän
aikaa sitten sattuneesta kohtauksesta. Kun laulut oli valikoitu ja
läpikäyty, tarjosi Koski Lauralle illallisen, jonka he söivät ison
ruokasalin yksityiskomerossa. Pikkutunneilla Laura palasi kotiinsa.




XIII.


Toukokuu lähenteli, loppuaan, sen viimeinen viikko oli käsissä.
Kirkas auringonpaiste, joka ulkona luonnossa punoi vihreyttä maahan
ja lehtiä puiden oksiin, ei jaksanut sulattaa sitä jäätä, mikä
kangisti Särkän perhe-elämää. Lapset tietysti pitivät omaa iloaan,
kun olivat huoneessaan, mutta niin pian kuin he näkivät vanhempansa
yhdessä, jäykistyivät heidänkin iloiset piirteensä. Isä hypitteli
heitä kyllä polvellaan, kun he hänen huoneeseensa tulivat, ja kertoi
välistä jonkun pikku sadunkin; äiti taas yksin saapuessaan heidän
luokseen toi heille makeisia, hyväili ja hellitteli -- mutta niin
pian kuin isä ja äiti olivat yhdessä, eivät he kumpikaan kyenneet
edes lapsilleenkaan iloisuutta osoittamaan. Helvin mieltä se jo pyrki
masentamaan aivan vaistomaisesti; pikku Samuli taas karttoi seuraa,
kun hänelle ei oltu ystävällisiä.

Laura oli äänetön kotonaan. Mitä hänen pakosta oli sanottava
miehelleen, sen hän sanoi ivallisen kohteliaasti, muka orjamaisella
alistuvaisuudella. Hän ei katsonut aneen päiväkausiin, hänen
nimeäänkin hän vältti. Pikku Samulia hän sanoi "Possuksi".

Kun naisen viha ja vihasta johtunut halveksuminen kohdistuu johonkin
henkilöön, varsinkin hänen läheisimpiinsä, joista aviomies on
ensimmäisessä sijassa, ei sillä ole mitään määrää. Kaikki kohtuuden
varjokin on siitä kaukana. Ilmankos on sanottu, että naisen menettely
riippuu hänen tunteistaan, että naisella ei ole oikeudentuntoa -- tai
jos on, niin se on sangen vähän kehittynyt.

Suuttumishulluus on kaikkein tavallisimpia tauteja maailmassa.
On ihmisiä, joilla täytyy olla aina jokin esine, jota he voivat
vihata ja johon saattavat pahan sisunsa purkaa. Nuo hymyilevät,
hyväntahtoiset ihmiset, joita niin runsaasti näemme yleisillä
paikoilla, teattereissa, konserteissa, toreilla ja kaduilla --
kuinka moni heistä onkaan vapaa jostain itsepintaisesta luonteen
ominaisuudesta, jonka ikävät varjopuolet ilmenevät ainoastaan kodin
piirissä. Siellä -- tuossa usein niin kauniisti, kyynelhellin sanoin
ylistetyssä rauhan majassa, kodissa, -- siellä taistellaan usein
aseilla, jotka iskevät syvälle vastustajaan -- siellä taistellaan
sydämillä.

Moni elämän ehtoopuolelle ehtinyt mies, joka kynsin hampain on saanut
ulkomaailmassa otella oman ja perheensä toimeentulon puolesta,
varmaankin vastenmielisesti illan hämärässä hiipii kotiansa kohti.
Sielläkään ei ole lepoa, sielläkään ei saa rauhaa. Onpa ehkä
jälellä päivän raskain ottelu, syvimmälle sattuva isku kestettävä!
Useimmitenhan käy niin, ettei ihminen suurimmillakaan ponnistuksilla
saavuta muuta kuin akanoita puhtaan viljan asemesta -- eikä sellaista
onnettomuutta ymmärrä muut kuin se, joka on sen itse kokenut.

Eikä ihmekään, ettei sitä ymmärrä. Ihmisellä on niin huono kyky
asettua toisen sijalle ja ymmärtää häntä. "Harvat ovat ne, jotka
itseänsä ymmärtävät, vielä harvemmat ne, jotka toisia ymmärtävät."

Särkkä ei käsittänyt Lauran mielialaa ja sitä muutosta, mikä
hänessä heidän avioliittonsa aikana oli tapahtunut. Hän ei tiennyt,
että Laura nyt vasta toteutti itseään ja että se mielentila,
mikä Laurassa oli vallitsevana heidän avioliittoon mennessään,
oli poikkeuksellinen. Ei mikään niin miellyttänyt ja häikäissyt
Lauraa kuin komeus ja loisto. Hän oli taiteilijana kärsinyt suuren
kuperkeikan, hänen taloudellinen asemansa oli pakottanut hänet
turvautumaan ventovieraisiin ihmisiin. Nyt häntä ylistettiin
taiteilijana, nyt hän oli itse anastanut itselleen aseman. Eipä hän
näin ollen tahtonut tietää mistään orjuudesta, mistään pakosta.
Entiset ajat olivat olleet ja menneet! Jos hän näki kärsivänsä
vääryyttä -- taiteilijasieluthan näkevät sen sitäpaitsi helpommin
kuin muut kuolevaiset --, niin hän iski vastaan, antoi niin että
tuntui.

-- Oletko sinä, Laura, minulle vielä vihainen? kysyi Särkkä
vaimoltaan kerran päivällispöydässä.

Laura ei vastannut.

-- Heitä nyt jo vihasi, pyyteli Särkkä. -- Eiköhän meissä ollut syytä
kummassakin?

-- Sinulla ei ole oikeutta, virkkoi Laura silmät säihkyvinä, -- panna
esteitä minun toiminnalleni, kun se on yhtä hyvää ja hyödyllistä kuin
omasikin. Sen ovat sanoneet minulle muutkin!

-- No mutta, Laura hyvä, oletko sinä jo muihinkin vedonnut tässä
asiassa, joka minun ymmärrykseni mukaan koskee yksinomaan meitä kahta?

-- Se on minun asiani! vastasi Laura.

-- Laura, varsinkin tästä kysymyksestä haluaisin kanssasi keskustella.

-- Minulla ei ole aikaa nyt, virkkoi Laura tylysti.

-- Miksi ei ole? Aiotko tänäkin iltana mennä johonkin.

-- Aion!

-- Elä nyt, hyvä ihminen! Keskustellaan kumminkin ensin.

-- Mitä meillä on keskusteltavaa? En minä aina jaksa kuulla sinun
ruikutuksiasi!

-- Vai niin.

Särkkä poistui omaan huoneeseensa. Kohta sen jälkeen kuului Laura
lähtevän.

Viime aikoina oli Särkän kodissa alkanut käydä vieraita tuhkatiheään.
Olipa Lauralle ilmaantunut sukulaisiakin, serkkuja ja pikkuserkkuja,
joista avioliiton alkuaikoina ei tiedetty mitään. Nämä kävivät Lauran
luona, ja Laura teki ahkerasti vastavierailuja. Viime aikoina hän oli
solminut ystävyydenliittojakin useilla suunnilla ja naisellisella
avomielisyydellä kertonut kaikki perheasiansa ystävilleen, usein
niitä liioitellenkin voimakkaan mielikuvituksensa avulla. Näissä
piireissä alettiin Särkkää pitää jonakin sivistyneenä raakalaisena,
joka kohteli vaimoaan säädyttömillä tavalla. Kaikki myötätunto oli
Lauran puolella. Uskotuin Lauran miesystävistä oli Antero Koski,
joka ymmärtämättömyydessään kiihoitti Lauran intohimoja jyrkkään
vastarintaan Särkkää kohtaan.

Jo useana iltana oli Särkkä tehnyt iltakävelyjä eri suunnille
kaupunkia. Hänelläkin näytti olevan tärkeitä asioita toimitettavana.
Pekka Kontio ja Aini Rasi käydessään hänen luonaan olivat kertoneet
Paavo Tuunaisen olevan rappion partaalla. Särkkä ei ollut unohtanut
tätä etevää oppilastaan. Ja hänen aivoissaan oli syntynyt ajatus
pelastaa, jos mahdollista, Paavo turmiosta. Häntä Särkkä etsi.
Hän kävi melkein kaikissa kapakoissa, istui vähän aikaa kussakin
ja sitten löytämättä häntä pettyneenä poistui. Vaimonsa mentyä
lehtori nytkin lähti liikkeelle. Tällä kertaa hän alkoi ooprikselta,
siirtyi sitten Kämppiin, Seurahuoneelle ja vihdoin Kaivohuoneen
isoon saliin. Ulkona oli alkanut hämärtyä, sähköt paloivat sisällä.
Muka sanomalehtiä etsien hän kierteli joka sopen, mutta missään ei
Paavoa ainakaan vielä näkynyt. Sitten hän istuutui erääseen nurkkaan
ja tilasi teetä. Sanomalehtensä takaa hän piti silmällä kaikkia
tulijoita. Ja vihdoin saapuikin tuttavia, mutta niiden joukossa ei
ollut Paavoa. Tuttavia oli kaksi: taiteilija Antero Koski ja Laura.

Särkkä hämmästyi, veti sanomalehden kokonaan eteensä ja istui
hiljaa, melkein hengittämättä. Tarjoilija ohjasi tulijat salin läpi
sivuhuoneeseen. Särkkä heitti sanomalehden ja maksun teestä pöydälle
ja pötki häpeissään tiehensä. Eikä hän sen jälkeen enää käynyt Paavoa
etsimässä.

Mutta kohtalo oli hänelle suopea. Seuraavana päivänä koulusta
tullessaan hän tapasi Paavo Tuunaisen kadulla. Tämä aikoi ensin
väistää vastaantulijan menemällä kadun poikki, mutta lehtori pidätti
hänet.

-- Miten jaksat? kysyi lehtori ystävällisesti.

-- Siinäpähän menee, vastasi Paavo katsellen kadun toiselle puolelle.

-- Etkö tulisi käymään luonani? kysyi lehtori. -- Minulla olisi yhtä
ja toista juttelemista.

-- Voisinpahan ehkä tulla, vastasi Paavo väkinäisesti.

Särkkä tarjosi vieraalleen päivällisen, joka tälle näyttikin
maistuvan erinomaisesti. Paavon vilkuilevasta käytöksestä kyllä
saattoi päättää, ettei hän ainakaan alussa ollut hyvillään tästä
kohtauksesta muutoin kuin ehkä päivällisen tähden. Särkkä kertoi
sitten Paavolle, että hänellä olisi nyt tavattoman kiireellisiä
kirjoitustöitä, joten hän välttämättömästi muutamiksi päiviksi --
ehkä kauemmaksikin, jos Paavolla olisi aikaa -- tarvitsisi hänen
apuaan. Paavo lupautui. Jo samana iltana työt aloitettiin ja
jatkettiin niitä illalliseen saakka. Kun Paavon piti poistua -- hän
ei muka voinut jäädä lehtorin luokse ainakaan täksi yöksi -- antoi
lehtori hänelle viitosen.

-- Vai tarvitsisitko enemmän ehkä? kysyi lehtori.

-- Ei, en minä nyt.

-- Mihin aikaan voit tulla aamulla, joko ennen kahdeksaa?

-- Voin kyllä.

Siten jatkui työtä toukokuun viimeiset päivät. Joka ilta sai Paavo
viitosensa etukäteen. Hän oli hyvillään toiselta puolen, että saattoi
nyt edes iltahetken, istua kapakassa omalla kustannuksellaan. Kotoaan
hän ei enää saanut, velkojenkin hoito oli jo niin ja näin. Luvuista
ei tullut mitään, sillä "karhut" alkoivat pitää tarkkaa huolta siitä,
ettei hänelle jäänyt rahtustakaan rauhoitettua aikaa. Ainaisessa
pienessä humalassa ollen sellaista olotilaa sentään saattoi sietää,
ja kun sai hyvän "plenskan", niin ilokin tuntui ilolta.

Jo yhteistöiden ensi päivinä lehtori ryhtyi tiedustelemaan, mille
kannalle Paavo asettuisi maallemuuttoon nähden. Epävarmalta näytti.
Mutta lehtori kuvaili maaelämää niin kirkkailla väreillä, että Paavo
alkoi tuntea vähitellen jonkinlaista mieltymystä siihen. Ja vihdoin
hän lupautui.

Muuttopäivä läheni. Se ei ollut, kuten edellisinä vuosina, kesäkuun
ensimmäinen, vaan oli siirtynyt viidenteen. Laura-rouvalla oli paljon
hommaa, kaupungilla hän liikkui päivät päästään, tilasi pukuja ja
kävi niitä koettamassa. Särkkä odotti kärsivällisesti, vaikka Pilke
niin usein pilkistelihe houkuttelevana hänen sielunsa silmissä.

Muuttotavarat ottivat nyt suuremman tilan kuin ennen. Pilkkeeseen
piti rouvan määräyksestä viedä "sivistyneille" kuuluvia huonekaluja.
Sitä varten Laura pakkautti sänkynsä -- hän oli sairas, hän ei voinut
maata kovilla alustoilla ja epämukavissa laatikoissa -- muutamia
nojatuoleja y.m. Mutta pääasia Särkän mielestä oli, että vihdoinkin
päästiin lähtemään.

Matkalla Laura tunsi ruumiissaan kaameita väristyksiä, jotka
johtuivat Pilkkeen yksinäisyydestä, mikä häntä siellä odotti. Hän
oli viime talven kuluessa viettänyt siksi loisteliasta seuraelämää,
että maalaisolot ilman hengenheimolaisten seuraa, ilman elähyttäviä
taiteellisia vaikutelmia häntä ihan kammottivat. Olihan hänellä
miehensä, olihan hänellä lapsensa! Mutta mitä iloa oli hänellä
miehestä, jonka elämänkäsitys oli vallan toinen kuin hänen omansa,
-- ja mitä lapsistakaan, jotka eivät vielä mitään ymmärtäneet. Laura
luuli olevansa liian vanha heidän kanssaan leikkiäkseen.

Laura ei muistanut enää sitäkään, miksi hän Särkän kanssa oli mennyt
naimisiin. Tai ehkäpä hän ei tahtonut muistaa. Hullu hän oli ollut,
niin hän omassa mielessään päätteli, kun oli moisen tyhmyyden tehnyt.
Hän, taiteilija, sarkanuttutalonpojan rouvaksi! Vilahti tosin välistä
Lauran mieleen kuin varkain muisto siitä, että Särkkä oli häntä
kohtaan ollut sangen hyvä ja avustanut joskus häntä kelpo lailla.
Mutta mitä seurasi sitten? Ja Lauran mieli kovettui jälleen. Hän ei
olisi saanut toteuttaa taidettaan. Särkkä oli muka koettanut kynsin
hampain sitä ehkäistä.

Heidän saapuessaan Pilkkeeseen katseli kumpikin sitä eri
valaistuksessa. Särkästä se tuntui ehkä entistään leppoisemmalta
rauhan majalta. Ehkäpä täällä taas elämä laskeutuisi siedettävään
uomaan, ehkäpä luonto tyynnyttäisi kukkuroilleen kuohahtaneita
intohimoja? Laurasta taas näytti Pilke pieneltä ja mitättömältä
torpalta, joka oli vallan ala-arvoinen heidän asunnokseen.
Sellaisissahan asuivat seudun köyhimmät torpparit. Varsinkin se
hänestä tuntui harmittavalta, ettei Särkkä ollut hommannut edes
laivasiltaa rantaansa ja koettanut saada ohikulkevia laivoja lahteen
poikkeamaan. Siihen ei suinkaan olisi ollut voittamattomia esteitä.

-- Mihin meidän sitten pitäisi mennä? Eihän meillä ole mihinkään
asiaa. Me vietämme kesää, me tahdomme olla rauhassa, oli Särkkä
vastaillut, kun laivasillasta oli ollut kysymys.

Paavo Tuunainen oli ollut omissa mietteissään koko matkan, eikä
hän Pilkkeeseen saavuttuakaan ensi päivinä suurta melua itsestään
pitänyt. Elämä tuntui hänestä raskaalta, ja häntä väsytti
lakkaamatta. Viinahöyryt karkkosivat ruumiista. Lehtori antoi hänen
olla omia aikojaan. Jonkun päivän kuluttua hän sitten valmisteli
hänelle kirjoitustöitä, lämmitti saunan kaksi kertaa viikossa ja
kylvetti häntä kelpo lailla. Muina päivinä sateista ja tuulista
välittämättä käytiin uimassa.

Mutta viikon parin perästä maalle tultua etsiskeli Särkkä maatöitä.
Vihdoin hän keksi sellaisen tuuman, että hänen maapalstansa ympäri
oli kaivettava suuri viemärioja. Mitä varten? Lehtori hymähti
itsekseen, kun arvosteli tämän työn turhuutta. Mutta kaivettava se
vain oli. Heinäntekoon, kesätöistä hauskimpaan ja terveellisimpään,
oli vielä ainakin kuukausi aikaa. Jo sitä ennen -- mietti Särkkä
-- tulee Paavo Tuunaisen viinahien valua tantereelle. Ainoastaan
ruumiillinen työ voi kitkeä hänen ruumiistaan tuon synnillisen himon.

Särkkä paalutti viemärin suunnan, mittasi sen pituuden ja jakoi
kahteenkymmeneen yhtä suureen osaan päätellen, että sen tulee
kahdessakymmenessä päivässä valmistua. Sitten hän hankki terävät
rautakanget ja lapiot. Kävellessään Paavon kanssa hän kertoi tälle
rankkasateiden usein tekevän tuhoa hänen peltopalstalleen.

-- Näetkös, selitti hän, tuo kangas, joka ei ime vettä kyllin
nopeasti, viettää tänne rantaan päin ja työntää tulvan minun
pellolleni. Mutta nyt minä sen ehkäisen, minä piiritän maani
viemäriojalla. Muutoin se työ on sangen hauskaa; rupeama päivässä tai
pari, niin oja on pian valmis.

Ja sen enempää Paavoa kehoittamatta hän eräänä päivänä alkoi iskeä
lapiotansa maakamaraan. Työmaalle hän oli varustanut lapion ja kangen
myöskin toista miestä varten. Kun Paavo kuuli lapioniskuja, meni hän
paikalle, tarttui kankeen, ja yhdessäpä he sitten ojan kaivoivat.
Kahdessakymmenessä päivässä se valmistui, juuri niinkuin lehtori oli
sen suunnitellut.

Työ oli ihmeellistä lääkettä Paavon lakastuneelle mielialalle. Ojan
reunustat kasvoivat rehevää heinää -- ja varmaan moni ruohonkorsi
oli imenyt voimaa niistä hikipisaroista, joita Paavo työssään
oli vuodattanut. Mutta mitä tiheämmin ne olivat tippuneet, sitä
uutterammin tekivät työtään ruumista oikeilla nesteillä elähyttävät
voimat. Ojanvarret aitoineen, koivikkoineen muuttuivat hymyileviksi,
taivas päilyi kirkkaana ja loisteliaana -- ja Paavon täytyi jälleen
ruveta naurahtelemaan ja laskemaan leikkiä, laulelemaan kilpaa
iloisten lintusten kera.

-- Tulisit sinäkin, Laura, meidän kanssamme ojasta kiviä vääntämään
vähäksi aikaa, niin kyllä ikäväsi häviäisi, oli Särkkä usein
kehoittanut vaimoaan.

-- Luuletko, että minun jäseneni sellaista kestäisivät, ja
millaisiksi käteni tulisivat? vastaili Laura.

Eipä Laura osannut ryhtyä oikeaan keinoon ikävänsä ja pahan tuulensa
poistamiseksi. Juhannuksen jälkeen hän välttämättömästi tahtoi päästä
kylpylaitokseen, sillä häntä vaivasi hermostuneisuus. Särkkä pyysi
häntä jäämään kotiin ja kylvettämään itseään kotisaunassa.

-- Sinä olet kummallinen mies, Samuli, virkkoi Laura. -- Et antaisi
vaimosi koskaan liikkua missään ja huvitella itseään. Hänen pitäisi
olla aina kiinninaulattu kotiin.

-- Mutta Laura, huvittelithan sinä koko viime talven, huomautti
Särkkä.

-- Vai huvittelin? Työtä minä tein!

Särkkä ällistyi. Hän oli pitänyt vaimonsa viimetalvista elämää
kokonaan huvitteluna.

-- Ja toisekseen, jatkoi Laura, ei tälläkään kertaa huvittelu ole
pääasiana, vaan parantuminen. Minä en ole terve.

-- Mikä sinua oikein vaivaa?

-- Minä olen liiaksi rasittanut itseäni.

-- Mutta eihän sinulla ole ollut siihen vähintäkään pakkoa.

-- Ja tuo nykyinen piika sinun on heti kuskattava meiltä pois, sillä
minä en ole täällä päivääkään, jos se pysyy talossa, sanoi Laura
päättävästi, muuttaen puheen suuntaa.

Särkkä oli usein kuullut vaimonsa tuskastuneen äänensävyn
palvelijatarta puhutellessa. Olipa tämä välistä vastaillut
koppavastikin, joten seurauksena oli ollut ankara sanasota.

-- Voithan sinä sen itse tehdä, jos hän on mahdoton.

-- Sinulle ei tietysti kuulu mikään, mikä kuuluu vaimollesi?

-- Minusta tällaiset asiat kuuluvat emännälle.

-- No hyvä, ole sitte hänen kanssaan, jos toimeen tulet. Mutta minun
on päästävä kylpemään.

-- Jos se on tarpeellista, niin voithan mennä, myönsi Särkkä.

Laura matkusti Savonlinnaan.




XIV.


Heinäkuun alkupäivät olivat sateiset. Pieni kylpykaupunki näytti
alakuloiselta ja ikävältä. Ihmiset värjöttelivät sisällä; ainoastaan
jokunen uskalsi ison sateenvarjon suojassa kulkea sillan yli
kylpylaitokselle tai palata sieltä. Sillankorvassa kuskipukillaan
istui pari ajuria, kauhtanan kaulus korville kohotettuna. Kasinon
verannalla ani harvat kuluttivat aikaansa. Suuret, iloiset seurat
eivät nähtävästi vielä olleet saapuneet.

Laura tunsi itsensä yksinäiseksi ja hyljätyksi. Huoneen hän oli
vuokrannut itselleen pienestä saarihuvilasta, johon johti pitkä
puinen silta kylpylaitokselta. Ikkunan takana kasvavat puut tihkuivat
vettä aamusta iltaan ja illasta aamuun. Katolta johtava vesiränni
lorisi yhtämittaa ja kiusasi häntä. Mitä varten hän oli tänne tullut?
mietti Laura yksin istuessaan. Yksinäisyyttä, ikävää pakoon!

Hän oli toivonut kylpylässä tapaavansa iloisia taiteilijoita, ennen
kaikkia muita Antero Kosken. Missä hän oli? Ja mitä varten Laura
häntä etsi? Heillä oli niin paljon yhteisiä muistoja, hauskoja -- jos
ikäviäkin. Kunpahan edes hän olisi ollut täällä!

Rauhattomana Laura usein lähti huoneestaan vesisateeseen, kulki
suuren sateenvarjon suojassa kasinolle, tarkasteli kaikki nurkat ja
sopet kuin jotain etsien. Joku hyvänpäivän tuttava siellä silloin
tällöin häntä vastaan tuli, mutta ei ketään läheistä. Välistä hän
istuutui verannalle ja tilasi kahvia aikansa kuluksi. Olla yksin
ja ikävöidä, seurustella ihmisten kanssa, joista ei pidä, tai
olla sidottu mieheen, joka näytti -- -- --, niin, kaikki oli yhtä
kiusallista! Kaikki yhtä sietämätöntä!

Kerran kahvia juodessaan Laura katsahti isoihin sähkökruunuihin.
Oi, kuinka ne loistivatkaan silloin Olavinjuhla-yönä lähes vuosi
sitten! Kuinka ne häikäisivätkään ja lumosivat! Silloin oli vielä
jotain sopusointua hänen elämässään, silloin vielä jokin side yhdisti
entistä nykyisyyteen. Nyt olivat kaikki siteet katkenneet. Ei mikään
tuntunut enää sitovan häntä menneisyyteen. Miksi? Eipä hän voinut
sitä itselleenkään selvittää. Kaikki tämä epätietoisuus repi häntä
-- eikä hän sille kumminkaan mitään voinut. -- Miksi hän olikaan
esiintynyt riemuisessa Olavinjuhlassa? Ja hän olisi ollut valmis
esiintymään jälleen, vaikka nyt heti, jos häntä vain olisi tarvittu.
Hänen oli tehtävä itsensä tarpeelliseksi!

Laura tilasi kuvakortin ja postimerkin. Hän kirjoitti osoitepuolelle:
"Taiteilija Antero Koski, Helsinki." Ja kuvan alle toiselle puolelle:
"Tervehdys Savonlinnasta. Täällä on sanomattoman kaunista ja hauskaa.
Uhkailithan Sinäkin viime talvena, että viettäisit täällä koko kesän.
Eipä Sinua ole vain näkynyt. Ilmoitahan jotain itsestäsi. Laura."

Kun hän oli lähettänyt korttinsa postiin, tuntui hänestä helpommalta.
Saapa nähdä, eikö "hän" pian tänne ilmaannu? mietti hän itsekseen.

Vähitellen alkoivat ilmat seestyä. Pilvistä aamua seurasi
auringonpaisteinen päivä. Joka hetki Laura odotteli näkevänsä
Anteron. Ihmisiä olikin nyt viljalti liikkeessä -- ja kaukaa useimmat
nuoret miehet hänestä näyttivät ihan Anteron näköisiltä, mutta
lähelle tultua hän huomasikin aina pettyneensä. Viikon kuluttua
korttinsa lähettämisestä sai Laura kumminkin hauskan tervehdyksen. Se
oli Anterolta, joka ilmoitti saapuvansa parin päivän kuluttua. Se se
Lauraa lohdutti.

Antero saapui huolettomana, iloisena, elämänhaluisena, tuoden
mukanaan tästä hyvästä melko annoksen Laurallekin. Tästä alkaen Laura
unohti ikävyytensä, niinkuin sitä ei olisi ollutkaan. Joka päivä
laulettiin, soitettiin, tehtiin huvimatkoja ja illoin karkeloitiin.
Kylpyläelämä alkoi olla vilkkaimmillaan. Huvittelumenoihin hankittiin
varoja konserteilla. Parina sunnuntaina käytiin vilkasliikkeisissä
maalaispitäjissä ansaitsemassa sievoiset rahat, sitten annettiin
konsertti kasinolla. Laura Nordin -- hän käytti nyt yksinomaan
Nord-nimeä -- ja Antero Kosken nimet kaikuivat kaikkialla. He olivat
kylpylaitokseen kerääntyneiden nuorten -- olivatpa nämä sitten
taiteilijan-alkuja tai muita kuolevaisia -- keskus ja sydän.

Kasinolla annetun konsertin jälkeen tarjosivat Laura ja Antero
illalliset muutamille tuttavilleen -- niiden joukossa oli pari
sanomalehtiarvostelijaakin. Pöytäpuheita jatkui myöhään yöhön kahvin
ja liköörin ääressä. Laurakin innostui puhetuulelle ja kertoi
varsin avomielisesti seurueelle, jonka hän nyt laski läheisimmäksi
ystäväpiirikseen, Pariisinkokemuksistaan. "Muistatko, Antero", hän
muun muassa kysyi konserttikumppaniltaan, "kun Pariisissa saatiin
tappiota? Muistatko, miten silloin hankittiin varoja illallisiin;
muistatko, paljonko saatiin minun koruillani ja sormuksillani? Eihän
se paljoa ollut, mutta kekkerit kumminkin pidettiin..."

-- Siitä, siitä on jo pitkä aika, jatkoi hän silmät säteilevinä. --
Ja mitä sen jälkeen onkaan tapahtunut? Paljon, paljon! Olen joutunut
naimisiin, olen joutunut riippuvaiseksi miehestä, joka sanoo minua
rakastavansa. Mutta minä en ymmärrä sellaista rakkautta -- siinä ei
ole mitään, joka edes hetkeksi saisi unhottamaan itsensä... Minä
vihaan, minä halveksin tätä myrskytöntä elämää... Minä vihaan, minä
halveksin sen aiheuttajaa...!

Lauran silmät tuijottivat punertavina kattoon. Hän seisoi vasemmalla
kädellään pöytään nojaten. Jotain kiihkeän-intohimoista pyöri hänen
mielessään...

-- Älä puhu enää, Laura! pyyteli eräs arvostelija totisin elein.

-- Niin, älä puhu! kielteli myöskin Antero Koski. -- Pidetään muutoin
hauskaa!

Seurue oli hetkisen totisemmassa tunnelmassa. Laura asettui
paikoilleen.

-- Kippis, Laura! Ne olivat sittenkin hupaisia aikoja, ne Pariisin
ajat, muistutteli Antero.

-- Ah, jos sinne vielä kerran menisin, niin en sieltä ainakaan
lähtisi pois niin nolona kuin ennen, vastasi Laura.

-- Mennään vain, mikä meitä estää -- kippis! virkkoi Antero.

-- Sama se, mennään!

Kaikki yhtyivät Lauran ja Anteron kilistykseen. Ja "huoletonta",
"vapaata" seurustelua jatkui yhä.

Kello kahdentoista jälkeen tuli tarjoilijatar tiedustelemaan, aikoiko
herrasväki vielä jotain tilata, ja ilmoitti, että se oli tehtävä nyt,
jos lisää haluttiin. Tietysti tilattiin, ja tilattiin niin runsaasti,
että siitä riitti vielä aamukohmeloonkin.

Laura rupesi haukottelemaan. Uneliaisuus tarttui vihdoin muuhunkin
seuraan.

-- Oh, huokasi Laura, minä en edes voi käyttää ajuria!

-- Älä hätäile, lohdutteli Koski, minun käsivarteni on yhtä tukeva
kuin tämän kaupungin rämisevät nelipyöräiset.

Kasinon edustalla erkanivat Laura ja Antero muusta seurasta, joka
lähti kaupunkiin.

Hitain askelin kulki pari käsikynkässä kallioleikkauksen läpi ja
pitkin tenniskentän laitaa pitkälle puusillalle. Kesäinen leuto
länsituuli hyväili Lauran hohtavia, kiihoittuneita poskia.

-- Oh, kun väsyttää! Jospa olisi sänky jo tässä! hän vaikeroi.

Hän riippui Anteron varassa kokonaan.

-- Painanko liian paljon? kysyi hän katsahtaen Anteroa hellästi
silmiin.

-- Et, et!

Rappusista oli Anteron kannettava seuralaisensa ylös. Vaatteet päällä
heittäytyi Laura sänkyynsä.

-- Minä en jaksa riisuutua, olen niin väsynyt! hän vain huudahteli.

Kun Laura seuraavana päivänä veti ikkunaverhoja syrjään, niin hän
samalla itsekseen vakuutteli:

-- Minä lähden Pariisiin, lähden Pariisiin! En tahdo olla täällä, en
ainakaan Pilkkeessä!

Mutta Pilkkeessä vietettiin hiljaista, säännöllistä elämää. Joka
viikko lähetti Särkkä vaimolleen kortin tai pikku kirjeen, kertoen
lapsilta ja itseltään terveisiä, samalla kysellen, milloin Laura
saapuisi kotiin. Mitään vastausta ei tullut. Sanomalehdistä
Särkkä kumminkin saattoi seurata "Laura Nordin" elämää verrattain
täydellisesti, ainakin mitä ulkonaiseen vointiin tuli. Mitä hänen
piti vaimostaan ajatella? Miten tämä elämä päättyisi -- ja mitä hänen
oli tehtävä saadakseen Lauran järkiinsä ja palaamaan kodin ja lasten
piiriin?

Ne olivat tuskaisia ajatuksia. Mikä Särkkää eniten ihmetytti, oli
se, ettei hän enää pariin vuoteen ollut osannut keskustella vaimonsa
kanssa tärkeimmistäkään, läheisimmistäkään asioista. "Ne ovat vain
niitä sinun vanhoja virsiäsi, iankaikkisia ruikutuksiasi", oli
Laura vastannut kaikkiin hänen ehdotuksiinsa. Ja Särkkä kuitenkin
piti ehdottamiaan asioita vallan elinkysymyksinä. Ne koskivat
säästäväisyyttä, yhteisiä pyrintöjä ja ennen kaikkea lasten
kasvatusta. "Sellainen kasvattaja, joka ei edes kurita lapsiaan", oli
Laura taas kerran sanonut. Mitä hänen oli tehtävä?

Särkkä oli ollut aina sitä mieltä, että kun asioista oikein
keskustelee, niitä pohtii ja seuloo, niin sehän nyt olisi ihme,
etteivät ne selviäisi. Mutta kun niistä ei saa puhua -- kun ne olivat
muka aina samanlaisia "ruikutuksia"!

Kerran sitten kypsyi Särkän mielessä päätös, että hän kirjoittaa
Lauralle kirjeen ja koettaa siinä juurtajaksain selvitellä asioita.
Ja niinpä hän kirjoittikin.

    "Pilkkeessä, heinäk. 20 p. 19... Rakas Laura!

    Lapset ovat tässä ympärilläni ja lähettävät mitä sydämellisimpiä
    tervehdyksiä sekä haluavat kertoa, että he voivat muutoin hyvin,
    paitsi että heillä on ikävä äitiä. Helvi sentähden kyseleekin,
    milloin se äiti kulta kotiin tulee.

    Ja ihan samaa voin omasta puolestanikin kertoa -- ikäväpä
    minullakin alkaa olla, mutta minä sen sentään jaksan paremmin
    tukahduttaa, kun käyn heinäniityllä aamupäivät ja ahertelen
    kotosalla iltapäivät.

    Niinpä niin! Mutta minä aion nyt kirjoittaa vähän muutakin,
    nimittäin meidän kahden keskinäisistä asioista. Sinulla
    ei ole syytä minuun pahastua, ja tuskinpa sitä teetkään,
    jos rauhallisesti luet nämä rivit. Näetkös, meidän välimme
    ovat menneet pilalle. Sinä et luota minuun, enkä minä
    puolestani tiedä, millä olen luottamuksesi menettänyt. Pyydän
    ystävällisimmin, että sen seikan minulle avomielisesti
    selittäisit, niin minä parhaani mukaan koetan itseäni parantaa.
    Voisit kertoa minulle asiasi vaikkapa kirjeellisesti, jos Sinulle
    se tapa on helpompi. Ja kerro aivan avomielisesti, niin olen
    varma siitä, että osanottoa saat minun puoleltani.

    Meidän välillämme tapahtuneet pahimmat yhteentörmäykset ovat
    olleet seurauksena meidän erilaisesta maailmankatsomuksestamme.
    Naimisiin mennessämme oli meillä kaksi vaatimatonta kotia:
    Pilke ja kaupunkiasunto. Edellinen on melkein samanlaisessa
    kunnossa kuin ennenkin -- ehkä sisustukseltaan entistään upeampi.
    Kaupunkiasunto on muuttunut kokonaan Sinun makusi mukaan muutoin,
    paitsi minun huonettani. Alussa Sinä olit sangen tyytyväinen --
    nykyään sitävastoin olet ollut tyytymätön.

    Ainoa, jossa kielteisesti olen koettanut toimintaasi ehkäistä,
    on ollut nuo iänikuiset iltama-avustukset. Kun niistä on ollut
    puhe, olen välistä menettänyt malttini ja sanonut turhia sanoja,
    jotka olisivat voineet paremmin olla sanomatta. Vaikka minä
    olinkin kivenkovaan päättänyt, ettei itsehillitsemiskykyni
    ainakaan Sinuun nähden koskaan saisi lamautua, en silloin osannut
    -- tunnustan sen suoraan -- laskea kyllin tarkoin sitä kysyviä
    edellytyksiä. Varsinkin on pahoittanut usein mieltäni se, etten
    ole saanut keskustella kanssasi asioista, jotka minusta ovat
    olleet tuiki tärkeitä. Minä pidän Sinusta paljon, ehkä liian
    paljon -- ja luulenpa, että ihmisen, josta pitää, tahtoisi ennen
    kaikkea taivuttaa oman mielensä mukaiseksi. Me ihmisparat emme
    siinä kumminkaan koskaan näy onnistuvan.

    Pahin kaikesta on se, etten minä koskaan saa selvään tietää, mitä
    Sinä tahdot ja mihin pyrkimyksesi tähtäävät. Tietysti Sinä osaat
    laskea taiteesi vuodet jo yksiköissä, vaikkapa et taiteeseesi
    muutoin väsyisikään. Jos muistat, niin olit Sinä naimisiin
    mennessämme päättänyt kokonaan jättää sen alan -- ja siitähän on
    jo vierähtänyt vuosia, jotka ovat tuoneet meille molemmille ennen
    tuntemattomia velvollisuuksia. Ja jollei enää muuta olisikaan,
    joka meitä yhdistäisi, niin minun mielestäni nämä velvollisuudet
    ovat sellaista laatua, ettei niissä ole tinkimistä. Lapset eivät
    tule toimeen ilman äitiä. Äiti on heille ensimmäinen. -- En tahdo
    suinkaan moittia Sinua, mutta sydämessäni tuntuisi niin hyvältä,
    jos enemmän uhraisit aikaasi heidän hyväkseen ja leikkisit heidän
    kanssaan.

    Kirjoita minulle, miten Sinä näitä asioita ajattelet, ja minä
    koetan parhaani mukaan taipua, että rauha ja hyvä henki kodissa
    vallitsisi. Tai tule kotiin ja kerro! Jos tahdot, niin tulen
    Sinua noutamaan -- ja jos tahdot, niin tuon lapset mukaan. --
    Meidän pitäisi tukea toisiamme -- minä tahtoisin sitä tehdä,
    mutta minä en osaa, ellet Sinä ilmaise, miten voisin sen tehdä.

    Terveiset Helviltä ja pikku Samulilta sekä itseltään lähettää isä
    Samuli."

Tämän kirjeen saatuaan Laura luki sen hätäisesti läpi, ja hänen
kasvonsa eleet osoittivat ristiriitaisia tunteita. Jo samana iltana
hän luki siitä erinäisiä kohtia Antero Koskelle.

-- Kaikella se kehuukin kuin noilla poloisilla asunnoillaan, joita
muka oli kaksi -- ja kumpikin kuin harakanpesiä, juurirotteloita
täynnä, sanoi Laura erään kohdan luettuaan.

-- Se mies ei luule muuta tehneensäkään kuin hyvää, säesti Antero.

-- Niinkuin nyt olisi ollut jokin erityinen onni päästä hänen
linnojensa hyvyyksiä nauttimaan. -- Hahhah --, naurahti Laura
katsellen kirjettä sieltä täältä, -- kuulehan, kun se luulottelee,
että hänelläkin on maailmankatsomus; -- joka ei osaa muuta kuin
puhua maalaiskansan hyvyydestä ja rehellisyydestä sekä sivistyksen
varjopuolista.

-- Jospa se rakastelee niitä maalaispiikoja, kun niiden kanssa niin
mielellään on, virkkoi Antero ivallisesti.

-- Kuka sellaisesta ukosta välittäisi?

-- Ei tiedä.

-- Kyllä sen melkein tietää. -- Oh, mitä kujerruksia ja luikerruksia
tässä sitten on, jatkoi Laura kirjettä käännellen, -- "minä pidän
sinusta paljon", hyh -- kaikkea vielä, on se sellainen ollut
pitämistä -- --. Oikein minua inhoittaa! Ja sitten, aina hän vetoo
lapsiin, niinkuin minä en olisi niitä puolestani hoitanut.

-- Onhan hän opettaja ja kasvattaja, huomautti Antero.

-- Pyh -- ikäänkuin hän jotain ymmärtäisi!

Laura rutisti kirjeen kokoon ja pisti sen laukkuunsa. Se ei
saavuttanut hänen puoleltaan mitään myötätuntoa. Käsittikö hän
todellakin kaiken niin väärin vai tahtoiko hän kaiken niin käsittää,
on vaikea päättää. Hän istui hetkisen vaiti, pää käsien varassa.
Sitten hän äkkiä vilkastui ja virkkoi:

-- Antero, me lähdemme Pariisiin, lähdemmehän?

-- Ettäkö karkaisimme, sinä tarkoitat? kysyi Antero kuin ohimennen.

-- Me lähdemme vain.

-- Sellaista lähtöä sanotaan karkaamiseksi.

-- Samapa se, miksi sitä sanottaneen.

-- Samapa minunkin puolestani. Yksi tuttavistani pujahti viime
viikolla.

-- Kuka? kysyi Laura uteliaasti.

-- Alfons af -- -- vieden erään rouvan mukanaan.

-- Niinkö? Kenen rouvan?

-- Erään agronoomin ja tilanomistajan.

-- Onko hän kaunis?

-- Rouvako vai -- --?

-- Niin, niin, rouva.

-- Onpa hän sitäkin. He ovat jo kauan tuota matkaa valmistelleet.

-- Oi kuinka onnellisia! äännähti Laura kuin itsekseen, tähystellen
sinertäviä pilvenhattaroita, jotka tuulen kuljettelemina harhailivat
taivaalla. -- Meidän on myöskin lähdettävä! virkahti hän sitten kuin
ääneen ajatellen.

-- Mutta mistä saamme matkarahat? kysyi Antero.

-- Ansaitsemme, annamme tusinan konsertteja, ellei muutoin, selitti
Laura.

-- Siihen kuluu koko elokuu.

-- Kulukoon!

-- Etelä-Suomessa ja Pohjanmaalla mahdollisesti saisimme runsaasti
kuulijoita.

-- Matkustetaan sinne.

-- Samantekevä.

-- Mutta me emme saa kenellekään ilmaista ulkomaanmatkaamme, sen
täytyy sittenkin tapahtua salassa.

-- Miten luulet pääseväsi konserttimatkalle, eikö Särkkä pane vastaan?

-- Pankoon! Minä menen vaan.

-- Mutta hänpä estää sinua saamasta passia ulkomaille. Sitä et saa
ilman hänen suostumustaan.

Laura ei virkkanut mitään pitkiin aikoihin. Hän aprikoi ja pohti
mielessään, miten hänen pitäisi passinsaantiin nähden menetellä. Kun
hän ei näyttänyt sellaista keinoa keksivän, virkkoi hän:

-- Kylläpähän sekin pulma selvenee aikanaan. Pääasia on se, että nyt
päätämme, milloin konserttikierto aloitetaan.

-- Siihen on ryhdyttävä heti, jos mieli Pariisiin tekee.

-- Neljän, viiden päivän perästä olen minä puolestani kunnossa,
virkkoi Laura päättävästi. -- Minä pistäydyn Pilkkeessä ja selvitän
siellä asiani.

Koko keskustelun ajan he olivat istuneet näkötornin juurella
penkillä. Sitten he lähtivät illalliselle.




XV.


Samuli Särkkä ja Paavo Tuunainen olivat hyviä ystäviä ja
työkumppaneita. Saatuaan lehtorin suunnitteleman ojan valmiiksi
he kalastelivat ja ryhtyivät heinäntekoon. Iltarupeaman alkupuoli
ja sadepäivät olivat varatut kirjoitustöitä varten. Kylpiessään
saunassa tai uiskennellessaan olivat he ajan ratoksi selostelleet
toisilleen elämäkertaansa ja elämänkokemuksiaan, joten luottamus
oli tullut molemminpuoliseksi. Paavon elämänkokemuksista ei Särkkä
tavannut mitään uutta, hän oli ne kaikki hurjasteluvuosinaan käsin
kourin kosketellut. Tuhlaileminen juomingeissa, joita seurasi väsymys
ja haluttomuus kaikkeen toimintaan, itsensä inhoaminen ja häpeä,
johtanee jokaisen elämän samanlaiseen umpikujaan -- hunningolle,
josta on vaikea nousta.

Mutta Paavon sielun täytti nykyään useammin kuin kerran päivässä työn
tuottama raitis ilo. Empimättä hän ryhtyi mihin tehtävään tahansa,
olipa se sitten ruumiillista tai henkistä. Milloin vain aika antoi
tarttui hän kirjoihin, ja Paavon kyvyillä kyllä selvä tuli siitä,
mitä hän luki. Välistä, kun hän surumielin muisteli turhaan kuluneita
aikoja ja soimasi itseään kevytmielisyydestä, lohdutti Särkkä häntä.

-- Elä ole milläsikään, Paavo! virkkoi hän olalle taputtaen. -- Kyllä
sinä pian aikasi kiinni saat, kunhan vain pidät itsesi kurissa.
Sinulla on nyt kokemusta. Vahva luonne tarvitsee kuria, paljon kuria!

Paavo ei ollut käynyt kotonansa kahteen vuoteen; siteet hänen ja
kodin välillä näyttivät kokonaan katkenneen. Särkkä punoi ne jälleen
kuntoon. Hän kirjoitti Paavon vanhalle isälle niin tuttavallisen ja
selventävän kirjeen -- Paavon luvalla --, että kun siihen vastaus
saapui, niin näki selvään paperin tunnustelleen kaikkea muuta kuin
vihanpurkauksia. Ja sitten Paavo itse vastasi isänsä kirjeeseen: isän
ja pojan välit olivat nyt avomieliset ja luottavaiset. Heinäkuun
lopulla piti pojan sitten kuukaudeksi, puoleksitoista mennä kotiinsa
ja syksyllä Helsinkiin uutena ihmisenä, työhön, tosi taisteluun,
elämään entisen kuoleman sijasta, nauttimaan siitä, mikä oli
nautinnon arvoista.

Joku päivä ennen kuin Paavon oli määrä lähteä kotiinsa, saapui
myllärin emäntä Särkän luo ja ilmoitti Anna-Maijan pyytäneen lehtoria
luokseen. Kun lehtori tuli pieneen pirttiin, missä kupparimuori
vanhuutensa oli viettänyt, huomasi hän heti tämän viimeisten hetkien
olevan käsissä. Pappi oli jo aamupäivällä käynyt antamassa viimeisen
lohdutuksen, ja Anna-Maija näytti vain odottavan kutsua.

-- Minulla on jo kauan ollut mielessäni puhua lehtorille joku
kiitoksen sana kaikesta hyvyydestä, mutta en sitä aamullakaan, kun
työhön mennessä täällä kävitte, ilennyt tehdä, kun se vieras herra
oli mukana.

-- Elä hyvä muori puhu kiitoksista mitään. Niitä me saisimme ladella
kai kummaltakin puolelta kuinka pitkältä hyvänsä, kun meillä
kummallakin on kiitollinen ja tyytyväinen mieli, sanoi lehtori
torjuen Anna-Maijan tunteellisuutta.

-- Mutta antakaahan nyt kätenne, pyyteli vanhus. Ja sen saatuaan
jatkoi: -- On niin hyvä, kun saan vielä tuntea tämän käden lämmön. Se
on ollut vasta lämmin käsi köyhää ja vaivaista kohtaan.

-- Anna-Maija, virkkoi lehtori, se on niin, että hyvistä ihmisistä
tuntuu kaikki, minkä he saavat, kuin ilmaiseksi ja toisten hyvyydestä
saadulta eikä ansaitulta. Niitä ahertajia olet sinä, vanha ystäväni,
ollut.

-- Ja sitten, soperteli Anna-Maija, minulla on tuolla kaapissa
nestuukki, jossa on rahaa, se olisi minun hautaisiani varten... Ehkä
lehtori...

Lehtori arvasi puolistakin sanoista vanhuksen tarkoituksen. Hän otti
avaimen hänen vapisevasta kädestään, aukaisi kaapin ja kaivoi kaiken
romun keskeltä esiin tarkoitetun nenäliinan sekä laski aarteen.

-- En muista, paljonko...

-- On tässä yli kaksikymmentä...

-- Pääsenhän omilla lepoon...

-- Oihan toki, kyllä, ei siitä pidä hätäillä.

Myllärin emäntä, joka sairasta oli hoitanut useita päiviä, saapui
pirttiin kuuma kahvipannu kädessä.

-- Anna-Maija on hokenut koko päivän ja huolehtinut siitä, että hän
vielä lehtorille saisi kahvit tarjota. Nyt on kahvi valmista, ei
muuta kuin juoda, selitti emäntä.

-- Vai vielä se on jaksanut sellaisistakin huolehtia, ihmetteli
Särkkä.

-- Onko kahvia? kysyi sairas. -- Juokaa nyt, hyvä lehtori!

-- Kyllä, kyllä. Ja muori juo myöskin, vastasi lehtori.

Hänelle kaadettiin haaleata kahvia suuhun, mutta eipä hän näyttänyt
enää tuntevan sen makua. Vanha, kurttuinen naama oli vallan
keltainen, ja pienet silmät kiilsivät lasimaisesti.

-- Oi, huokasi hän. -- Tule, Herra Jeesus! Hänet laskettiin
vuoteeseensa. Pari syvää, katkonaista hengähdystä... ja lehtori sulki
hänen puoliavoimet silmänsä.

-- Anna-Maija on saavuttanut iäisen levon, virkkoi hän.

Eikä Särkällekään enää kahvi maistunut. Hän lähti raskain askelin
kotiinsa. Niin hävisivät vähitellen hänen ympäriltään ne vanhukset,
joiden keskuudessa hän oli kasvanut ja joita hän niin hyvin oli
ymmärtänyt.

Sunnuntaina vietiin Anna-Maijan mökistä musta ruumisarkku
kirkkoveneeseen ja kannettiin sitten hautausmaalle. Lehtori ja hänen
nuori ystävänsä Paavo olivat myöskin kantamassa. Myllärin emännän
olalla oli musta puinen risti, jonka lehtori oli valmistanut ja johon
oli piirretty vainajan nimi, syntymä- ja kuolinaika. Kotoisilta
pelloilta kerätyistä kukkasista oli valmistettu kiehkura, joka
ripustettiin pystytettyyn ristiin Anna-Maijan nimen ympärille.
Kotirantaan kirkolta palattua kutsui Särkkä saattojoukon luokseen
kahville. Vainajaa muistellessaan virkkoi hän usein:

-- Sen ihmisen minä tunsin kolme- ja puolivuotiaasta alkaen.

Ja hän kertoi sitten tapauksen kärryjen ja hevosen kaatumisesta
heinämatkalla.

Paavo Tuunaisen lähdettyä Särkkä jäi Pilkkeeseen kuin orvoksi. Hän
etsi viihdykettä entistä enemmän lastensa seurasta. Onhan minulla
Mylläri-Matti -- se on pikku Samulini; onhan minulla Anna-Maija -- se
on pikku Helvini! ajatteli hän.

Hänen vaimoltaan ei tullut mitään vastausta kirjeisiin. Ainoastaan
silloin tällöin oli postin mukana kortti, joka oli osoitettu joko
"pikku neiti Helvi Särkälle" tai "väkevälle Simson Särkälle". Lehtori
ajatteli paljonkin näiden asiain johdosta, ja mitä enemmän hän niitä
mietti, sitä sekavammilta ne hänestä tuntuivat. Mutta ratkaisu tuli
pikemmin kuin hän oli osannut aavistaakaan.

Eräänä päivänä Laura saapui kotiin. Lehtori oli juuri noussut
uimasta pienokaisten kera, kuivannut itsensä ja lapsensa sekä saanut
vaatteet päällensä, kun vene laski lahdelmaan. Laura riensi lapsia
vastaan, suuteli heitä ja näytti sangen ihastuneelta jälleen heidät
nähdessään. Särkkä hymyili onnellisena kaikkea tuota katsellessaan.

-- No sanoppa nyt päivää kolmannellekin "lapsellesi", huomautti hän
leikillisesti.

-- Kuka se on? kysyi Laura vieraksuen.

-- Ka minä, vastasi Särkkä.

-- Mikä sinut nyt on niin lapseksi tehnyt? kysyi Laura jotain
sanoakseen.

Lehtori koetti lähennellä häntä, mutta hänen oli tyydyttävä vain
lyhyeen kättelyyn, sillä Laurasta olivat muka lapset nyt niin
tärkeitä tekijöitä, että niiden piti olla hänen sylissään. Mutta
Särkkä tarttui vielä vaimonsa käteen ja aikoi häntä suudella.

-- Kaikkea tässä nyt vielä, hymähti Laura, vanhat ihmiset! Ei sitä
nuorempinakaan ole oltu sellaiseen kovin tottuneita. Eikä se ole
tarpeellistakaan.

Särkkä jätti vaimonsa käden häpeissään ja virkkoi peittääkseen outoa
olotilaansa:

-- Eipä liene oltu, eipä liene oltu. Päivälliseen saakka Laura
puuhaili omissa touhuissaan, tarkastellen tavaroitaan, Särkästä
vähääkään välittämättä. Lapset saivat olla hänen ympärillään.
Ruokaillessa hän virkkoi:

-- Minun on taas pian lähdettävä.

-- Mihin? kysyi Särkkä.

-- Lähden pitkälle konserttimatkalle.

-- Minkä hyväksi?

-- Omaksi hyväkseni.

-- Mutta se on tarpeetonta, ihan tarpeetonta!

-- Kas niin! huudahti Laura. -- Siinä se nyt on se sinun ainainen
ruikutuksesi, mistä kirjeessäsikin niin kauniisti puhuit: minä koetan
sovelluttaa asioita, minä koetan parantaa itseäni, mukautua, ja mitä
kaikkea. Mutta sitten heti asian ollen kyselemään: minkä hyväksi? Se
on tarpeetonta!

-- Tämä ei ole ruikutusta, vaan se matka on tarpeeton! virkkoi Särkkä
tiukemmin kuin koskaan ennen.

-- Se voi olla sinun mielestäsi tarpeeton, mutta minun mielestäni se
on tarpeellinen.

-- Elä nyt, hyvä ihminen, hulluttele...

-- Hulluttele, kuulepas vain!

-- Niin juuri, hulluttele, vaan tule nyt vihdoinkin järkiisi. Jää
kotiin, hoida lapsia, lasten on mahdoton tulla toimeen ilman äitiä.

-- Nyt sinä olet taas puhuvinasi kauniisti ja kumminkin haluat
häpäistä minua, etten muka hoida lapsiani. Sinäkö ne sitten olet
hoitanut?

Lehtori lähetti lapset palvelijan kanssa ulos.

-- Laura, minä en pystykään niitä hoitamaan sillä tavalla kuin niiden
äidille kuuluu, sillä äiti on lapsille ensi sijassa välttämätön;
mutta minä olen koettanut parastani.

-- Kuulepas vain, enkö minä sitten ole koettanut parastani?

-- Olet, olethan toki! Mutta minusta sinä voisit, jos tahtoisit,
paljon enemmän lapsiraukoille antaa.

-- Vai ovat ne nyt jo raukkoja? No olkoot! Mutta minä en voi niille
mitään antaa, ellen saa toteuttaa taidettani ja sen mukana itseäni.

-- Toteuta, hyvä ihminen, taidettasi täällä kotona ja kotiseudulla.

-- Sinun tuhmille Anna-Maijoillesi ja mylläreillesi.

-- Rauha Anna-Maijan tomulle, hän makaa maan povessa.

-- Samanlaisia ne täällä kaikki ovat, olkootpa sitten nimeltään mitä
hyvänsä. Minä tahdon sivistyneen kuulijakunnan, joka minua ymmärtää.

-- Mutta kylläpä sinä minun mielestäni olet tänä kesänä jo kylliksi
laulanut.

-- En läheskään, nyt se vasta alkaakin!

-- Elä nyt aloita enää. Minua pyrkii hävettämään jo liiaksi...

-- Vai hävettämään -- hävettämään, minun tähteni...? Hyvä, sinä
pääset minusta -- ja pääset iäksi. Mutta estää sinä et minua saata!

Lehtori ei vastannut mitään, nousi pöydästä ja meni ulos. Nyt hän
sen tiesi. Jopa se mahdollisuus oli hänen ajatuksiinsa ennenkin
vilahtanut joskus sen jälkeen kuin hän oli nähnyt vaimonsa
Kaivohuoneella Antero Kosken seurassa, vaikkapa hän ei mitään
erikoisen merkillistä uskonut heidän kesken olevankaan. Saattoihan
taide sellaisenaan yhdistää heidät keskinäisellä ymmärtämyksellä.
Vaikeata oli sellaisen miehen kuin Särkän ajatella pahaa ihmisistä,
varsinkaan vaimostaan, joka oli hänen lastensa äiti.

Vaikka hän jättikin sen häpeän, minkä avioero hänessä synnytti,
lukuunottamatta, teki jo yksi ainoa seikka hänen mielestään eron
mahdottomaksi. Lapset! Ne eivät tulleet -- jollei se ollut pakollista
-- toimeen ilman äitiä. Miten oli käyvä hänen lastensa -- ellei
äiti haluaisi uhrautua niiden hyväksi? Mutta jos taas äiti otti
pienokaiset, oliko isä sitten tarpeeton, eikö hänelle oltu suotu
mitään osuutta tässä yhteiskunnallisessa toiminnassa?

Särkkä käveli kauan rannalta maantielle ja päinvastoin, pääsemättä
mihinkään lopulliseen tulokseen. Hän oli näkevinään edessään suuren
repeämän, jonka yli hänen piti hypätä, mutta ei uskaltanut. Jos
hän yritti oman henkensä uhalla, ajatellen, että samahan tuo on,
vaikkapa putoankin kuiluun, juolahtivat lapset hänen mieleensä: ei,
en saa hypätä, lapset voivat jäädä ilman tukea ja turvaa. Eikö ollut
mahdollisuutta kääntyä takaisin, tehdä kierrosta ja sivuuttaa tuota
ammottavaa kuilua? Hän kiiruhti sisään.

Laura istui kirjoittamassa.

-- Laura, tahtoisin vähän puhua kanssasi!

-- Ei minulla ole mitään puhuttavaa sinulle, vastasi rouva ynseästi.

-- Mihinkä sinä aioitkaan tehdä konserttimatkan?

-- Kotimaahan ja ulkomaille. -- Tässä on valtakirjan kaava passia
varten. Ole hyvä ja kirjoita alle nimesi!

-- Mutta, puheli Särkkä epäillen, etkö sinä ensin aikonut vain
kotimaassa?

-- Niin, mutta nyt olen päättänyt mennä myöskin ulkomaille.

-- Jätä nyt kumminkin tämä viimeinen päätöksesi toteuttamatta. Minä
hoidan lapsia...

-- Mutta minä en enää jätä, minä tahdon päästä sinusta eroon!
tiuskaisi Laura päättävästi ja varmasti.

-- Onko se sinun viimeinen sanasi?

-- On! Minä en souda ja huopaa, kuten sinä turhilla lörpötyksilläsi.

-- Niinpä niin, sitä sinä et ainakaan tällä kertaa tee.

-- Sinun on vallan turhaa minua pistellä. Eivät ne satu.

Särkkä ei hetkiseen virkkanut mitään. Hän huomasi, ettei kuilua
voinut kiertää. Oli joko pysähdyttävä sen reunalle tai hypättävä
yli. Hän pysähtyi. Tosin hän huomasi, että ohikulkijat osoittelivat
häntä sormella ja huudahtelivat: "Se on Särkkä, Särkkä parka, joka
ei uskalla hypätä kuilun yli, vaan pelkää henkeänsä." Hän ajatteli
heille selittää, ettei hän tahtonut panna henkeään alttiiksi,
vaan vartioi siinä, etteivät hänen pienokaisensa päässeet kuiluun
putoamaan. Mutta hän ei mitään selittänyt.

-- Miten olet ajatellut lasten kanssa menetellä? kysyi hän vihdoin
vaimoltaan.

-- Kirjoitahan tuohon valtakirjan alle nimesi! käski Laura.

-- Tietysti sen teen.

Ja Särkkä kirjoitti sekä painoi sinettinsä alle. Kun Laura ei
vieläkään vastannut hänen edelliseen kysymykseensä, uudisti hän sen:

-- Mihin lapset joutuvat?

-- Siitä saa oikeus päättää.

-- Tokkohan siihen oikeutta tarvitaan?

-- En minä oikeuksistani mielisuosiolla luovu.

-- Kukapa sitä vaatisikaan?

-- Sinun on maksettava eläke niille.

-- Luonnollisesti.

-- Sinä et heitä siis vaadi minulta? kysyi Laura ällistyneenä.

-- Kuinka voisin lapsia vaatia heidän äidiltään, jota ilman he eivät
saata toimeen tulla.

Laura lienee kumminkin ajatellut enemmän lasten eläkettä kuin lapsia,
sillä eipä hän olisi ilennyt ottaa Särkältä rahaa tulevaisuudessa,
jos olisi lapsista luopunut.

-- Paljonko sinä luovutat palkastasi lapsille? kysyi hän jotenkin
kiihkeästi.

-- Niin paljon kuin tarvitsevat.

-- Annatko valtakirjan rahojen nostamiseen?

-- Minusta se on tarpeetonta. Luulenpa muistavani heitä muutoinkin.

-- Minä lähden lasten kanssa ylihuomenaamuna asemalle ja rautateitse
Viipuriin.

-- Etkö voisi lykätä matkaasi edes kuukaudeksi, siksi kuin
Helsinkiin-lähtö tulee?

-- En. Minä en lähde Helsinkiin, vaan Viipuriin.

-- Minä varustan asiat kuntoon siksi.

Ja niin se asia päätettiin. Särkkä oli suuressa tuskassa. Hän käveli
pihamaalla pensaikossa, tarkastellen sieltä lasten leikkejä ja
kuunnellen heidän iloista nauruaan. Kun he tulivat hänen luokseen,
kuivaili hän silmänurkkiaan ja jutteli heille, että he pääsivät
äiti kullan kanssa matkalle ja että isä sitten, sitten tulisi heitä
katsomaan. Ai, kuinka hauskaa -- riemuitsivat lapset -- että päästään
matkustamaan junalla ja hevosella.

Särkkä kokosi yhteen kaikki lapsilleen tekemänsä ja ostamansa lelut
sekä pakkasi ne huolellisesti laatikkoon. Matkan edellisen päivän
hän oli rauhaton ja kuljeksi koivikossa ja rannalla ikäänkuin jotain
etsien. Vaimoaan hän tuskin näki koko päivänä; tämä oli sulkeutunut
pirttiinsä, jossa lapset saivat käydä, mutta miehelle näytti ovi
olevan suljettu. Niin kului päivä ja niin kului yökin. Kun Särkkä
yölläkin yhä taloa kierreltyään pistäytyi kamariinsa, ei hän muuta
kuullut kuin lasten rauhaisat henkäykset Kaikki oli kuin tavallisesti
hiljaista hänen ympärillään. Mutta hänen sielussaan riehui kamala
levottomuus. Hän ei uskaltanut viipyä kauan paikoillaan, hän pelkäsi
särkyvänsä, putoavansa sittenkin ammottavaan kuiluun ja iäksi
katoavansa. Ei, hän ei saanut pudota, hänen tuli seistä!

Auringon noustessa Särkkä herätti palvelijan, joka meni pukemaan
lapsia. Äänettömänä teki kukin tehtävänsä. Pian tulivatkin lapset
ulos hieroen unta silmistään. Laurankin askeleet alkoivat kuulua
pirtistä. Yrjömylläri toi hevosen portille. Sinne kannettiin tavarat,
joista tuli kukkurapääkuorma. Yrjö lähti ajamaan. Kahvit juotiin
suuressa hiljaisuudessa -- ainoastaan lapset kuvittelivat mielessään
ja iloitsivat jo etukäteen, miten hauskaa junassa oli matkustaa.

Kello neljä saapui toinen hevonen, jolla Särkkä saattaisi Lauran ja
lapset. Helvi ja pikku Samuli kapusivat rattaille palvelijattaren
avustamina. Särkkä seisoi eteisessä kuin kivipatsas. Hänen vaimonsa
tuli pirtistä matkatamineissaan, kantaen pientä käsilaukkuaan.

-- Laura, virkkoi Särkkä värisevällä äänellä -- hän vapisi kuin
vilusta, -- etkö tahtoisi sanoa ystävällisiä jäähyväisiä?

-- Tulethan sinä saattamaan, vastasi Laura mennen hänen ohitseen.

-- Vaikkapa, voisithan kumminkin, eihän meidän tarvitse vihata
toisiamme.

Mutta Laura kulki edelleen ja Särkkä seurasi häpeissään hänen
jälestään. Lapset ja Laura istuutuivat etuistuimelle, Särkkä kapusi
taakse ja otti ohjakset.

-- Antakaa mennä vaan lujaa, kehoitti hevosentuoja, -- aika on
täpärällä.

Rattaat lähtivät liikkeelle. Kumpikin aikuisista istui paikoillaan
eri mielentilassa, Särkkä synkkänä, Laura sitävastoin sydän täynnä
uusia toiveita. Olipa hän hyvillään siitäkin, että oli saanut voiton
verrattain helpolla. Ennen Pilkkeeseen saapumistaan hän oli kaiken
varalta suunnitellut monenlaisia iskuja Särkän nujertamiseksi;
mutta niitäpä hänen ei ollut tarvinnut paljoa käyttää. Kaikki oli
mennyt melkein kuin itsestään. Hän oli vapaa, maailma oli jälleen
avoinna hänen edessään. Hyvä, että hän vihdoinkin sai nauttia
elämästään taiteensa kohottamana. Lapset hän jättää sukulaistensa
luokse Viipuriin, missä heillä varmaan on hauska ja hyvä olo
toisten samanikäisten seurassa. Ja oppivatpa vielä sivistyneiden
tapoja sivistyneessä seurassa. Pariisista palattuaan hän asettuu
"hänen", Anteron, kanssa tosionnellisena johonkin komeaan huvilaan
pääkaupungin läheisyyteen, missä saa tarkoin seurata todellista
taide-elämää ja voimainsa mukaan ottaa siihen osaa. Silloin ei
tarvinnut pelätä mitään sivulta tulevaa tukahuttamista, kun kumpikin
toistaan ymmärsi.

Niin Laura mietti. Hevonen pysähtyi asemalle. Yrjö oli vienyt tavarat
aseman edustalle, missä asemamies otti ne vastaan. Särkkä hankki
piletit ja puuhaili asemamiehen mukana. Kun kaikki oli valmista,
tuli hän vaimonsa luo, toivoen tältä jonkun ystävällisen sanan
jäähyväisiksi. Turha toive.

Juna vihelsi ja porhalsi asemalle. Lapset nostettiin vaunusillalle,
Särkkä tahtoi auttaa Lauraakin, mutta tämä ei ollut sitä
huomaavinaankaan. Vaunussa nukkui pari kolme matkustajaa pitkillä,
topatuilla penkeillä. "Naisten osasto" oli tyhjä. Särkkä vei lapset
sinne.

-- Kas, täällä teidän on hyvä olla, saatte vaikka nukkuakin kaikessa
rauhassa. Tule sinäkin, Laura, tänne, puheli Särkkä, ja hänen äänensä
kupluili itkun ja naurun välillä.

Laura pysähtyi ovelle, mutta ei tullut sisään.

-- Tule nyt istumaan tänne sisälle! kehoitti Särkkä jälleen.

-- On minulla aikaa istua, vastasi Laura paikaltaan liikahtamatta.

Särkkä arvasi, ettei Laura halunnut sanoa hänelle sen parempia
jäähyväisiä. Asemakello kalahti kaksi kertaa. Särkkä silitteli
pienokaistensa päätä ja suuteli heitä poskelle. Laura siirtyi ovelta
syrjään, että hän pääsisi ulos.

-- Emmekö saattaisi ystävällisesti erota? kysyi Särkkä Lauralta,
kirkkaat kyyneleet silmänurkissa.

-- Emmehän me ole tässä tapelleetkaan, vastasi Laura.

Särkkä ojensi molemmat kätensä häntä kohden.

Mutta Laura peräytyi pari askelta.

-- Anna minun syleillä sinua, Laura! pyysi Särkkä.

-- En. Minä kuulun toiselle! vastasi Laura. Särkän silmät välähtivät,
hänen ojennetut kätensä vaipuivat ja pusertuivat nyrkkiin.

-- Sinä...!

Laura peräytyi toiseen vaununosastoon. Kello kumahti kolmasti, kuului
vihellys, ja juna nytkähti liikkeeseen. Hoiperrellen ryntäsi Särkkä
ulos ja hyppäsi aseman kivitykselle. Vaunut vierivät hänen ohitsensa
toinen toisensa jälkeen. Vihdoin meni viimeinen. Särkkä tuijotti
junan jälkeen, kulkien samaan suuntaan. Juna vihelteli, kiemurteli
mennessään ja kääntyi vihdoin oikealle. Viimeisiä vaunuja vielä näkyi.

Särkkä kulki rataa pitkin samaan suuntaan. Kun juna alkoi kadota
näkyvistä, kohotti hän nyrkkinsä ilmaan, huitoi käsivarsillaan ja
alkoi juosta.

-- Laura, Laura, elä jätä minua, kuule, elä jätä minua...! huusi hän.

Hän juoksi juoksemistaan. Kaarteessa hän näki junan jälleen pitkän
matkan päästä. -- Elä jätä minua!

Hän oli juossut, yhä juossut. Viimein tuli hänen eteensä pitkä
silta, jonka alla välkkyivät leveän joen laineet syvässä kuilussa.
Silmänräpäykseksi hän pysähtyi.

-- Haa -- naurakaa vain! Tämän kuilun yli uskallan aina mennä!

Ja hän harppaili ratapölkyltä toiselle. Juna näkyi yhä; kaukana
toisella rannalla se kiiti metsikköön. Vihdoin pääsi Särkkäkin sillan
yli. Hänen vauhtinsa kiihtyi, hengitys kävi huohotukseksi, kädet
huitoivat ilmassa.

-- Laura, elä jätä minua...!

Kuului jälleen kimeää vihellystä, paksu savupilvi kohosi yhä
kauempana, metsän takana -- viimeinenkin vaunu katosi näkyvistä...

-- Laura...!

Särkkä kompastui kiskoon ja tuiskahti korkealta ratavallilta alas.
Siitä löysi hänet Yrjö, joka oli nähnyt hänen lähtevän juoksuun
ja katoavan pitkin rataa. Hän oli tullut veneellä joen poikki ja
kulkenut siksi, kunnes oli hänet löytänyt.




XVI.


Lehtorin henkiset ja ruumiilliset voimat toipuivat Pilkkeessä
vähitellen. Aseman tapahtumista junan lähdön jälkeen hän ei muistanut
muuta, kuin että oli hypännyt jonkun kuilun yli. Kun Yrjö kertoi
hänelle, että hän käsiään huitoen oli juossut junan jälestä, mennyt
vaarallisen rautatiesillan yli ja jatkanut matkaansa pitkin rataa,
kunnes oli suistunut ratapenkereeltä alas, mistä Yrjö hänet vihdoin
oli löytänyt, ihmetteli hän suuresti.

-- Merkillistä! Kolme- ja puolivuotiaasta muistan tapahtumia --
ja nyt olen unohtanut sellaisen, joka sattui joku päivä sitten
neljäkymmentä viisivuotiaana.

Mutta aseman tapahtumistakin oli yksi selvästi, liiankin selvästi
hänen muistissaan. "Minä kuulun toiselle!" kaikui alinomaa hänen
korvissaan. Ja vaikka hän koetti kaikin voimin tukkia korviaan, ei se
mitään auttanut. "Minä kuulun toiselle!" Olipa hän missä tahansa, yhä
tämä ääni seurasi häntä.

-- Lasteni äiti kuuluu toiselle! Ymmärrätkö, Särkkä? huudahteli
lehtori itsekseen.

Hän tahtoi olla yksin vanhan ystävänsä, Pilkkeen, turvissa.
Palvelijattaren sekä Lauran keväällä Helsingistä tuottamat tavarat
hän lähetti takaisin pääkaupunkiin.

-- Siisti kaikki kuntoon syyskuun ensi päiväksi, jolloin tulen, sanoi
Särkkä palvelijattarelle ja pakotti hänet menemään.

Sitten hän muodosti "kesähovinsa" samanlaiseksi kuin se oli ollut
ennen hänen naimisiinmenoansa, niinä aikoina, jolloin hän seurusteli
melkein yksinomaan Mylläri-Matti vainajan kanssa. Jos jotain
sellaista sattui hänen tielleen, mikä hänestä näytti "muukalaiselta",
kantoi hän sen myllytuvalle ja lahjoitti myllärin emännälle.
Sinne joutui myöskin Särkän tekemä pirtin karsina-aita, jossa oli
valkoiseksi maalattu portti. Myllärin lapset raahasivat sen nyt
aittaan ja laittoivat sen avulla leikkikomeron itselleen. Se sai
heissä aikaan suurta riemua. Mutta jospa se olisi osannut lapsille
kertoa, kuinka Laura viisi vuotta sitten sen suojaamana nukkui
suloisia unia ja kuinka hän toivoi aina saavansa siellä nukkua,
olisivat lapset kuulleet kauniin sadun. Ja sitten, jos se olisi
kertonut, kuinka Laura tahtoi sen turvista iäksi paeta -- olisivat
lapset lymyilleet eri tahoille.

Mutta eipä se mitään virkkanut, ja lapset iloitsivat.

Kovin hiljaista oli elämä Pilkkeessä. Anna-Maijakaan ei enää käynyt
kyläterveisiään kertomassa. Ihmisiä vältelläkseen ei lehtori käynyt
enää ulkotöissä, vaan tasoitteli ja ojitteli omaa maatansa saadakseen
ruumiilleen tarpeellista liikettä. Kalastajakumppania hänellä ei
Paavo Tuunaisen lähdettyä myöskään ollut, mutta hän tuli verkkoineen
yksinkin toimeen. Laskemisen hän suoritti myötätuuleen. Kaloja tuli
runsaammin kuin hän itse tarvitsi. Myllärin emäntä laittoi niistä
keiton ja kutsui lehtorin ruualle.

Elämän jokapäiväinen puoli lehtorin mielestä oli hyvin tyydyttävä.
Mutta toisin oli laita hänen sielunsa tilan. Yötkin olivat jo käyneet
pimeiksi. Usein kömpi lehtori keskellä yötä vuoteeltaan ja meni
pirttiin. Hän oli ollut kuulevinaan lapsen äänen, joka sanoi: "Isä,
auta Helviä!" tai: "Tamulin on paha!" Mutta siellä ei ollut ketään.
Ja unen hälvettyä alkoi toisenääninen soitto hänen korvissaan: "Minä
kuulun toiselle!" Ei, rauhaa hän ei saanut. Mitä hänen oli tehtävä?

Mutta perään hän ei saanut antaa. Olihan hänen, jollei muuten niin
syrjästä, pidettävä huolta siitä, että lapsensa saivat hoitoa; hänen
oli sittenkin kaikista sormenosoituksista huolimatta seisottava
kuilun partaalla ja katsottava, etteivät lapset pääsisi sinne
vajoamaan. Ja Särkkä seisoi.

Kun Pilke ei näyttänyt suovan hänelle oikeata lepoa, lukitsi hän
eräänä päivänä elokuun puolivälissä ovet, otti Yrjö-myllärin
soutamaan itseään kirkolle ja astui siellä laivaan. Sanoi lähtevänsä
matkoille.

Ensinnä hän saapui Paavo Tuunaisen kotiin. Ystävien kesken syntyi
suuri riemu. Ukko Tuunainen, Paavon isä, taas oli ilosta pakahtua
saatuaan tietää, että se oli lehtori Särkkä, hänen poikansa entinen
opettaja ja suosija.

-- Meillä on nyt niin hauskaa, kun saimme tämän Paavon jälleen
kotiin! kehui ukko.

-- On sitä huonommastakin pojasta iloa, saatikka sitten tästä
tällaisesta, vastasi Särkkä.

-- Onpa on, myönsi ukko. Särkkää pidettiin Tuunaisella kuin piispaa
pappilassa. Kävipä lehtori Paavon kanssa näyttämässä, mihin he työssä
kelpasivat. Väki oli ihmeissään.

-- No ei se ihme, jos nyt Paavolta työ sujuisikin, mutta kun se
Helsingin herra on kuin tavallinen maamies, sanottiin.

-- Se Helsingin herra se on minunkin oppi-isäni, paitsi koulussa,
myöskin pellolla, virkkoi Paavo.

Paavo kertoi lehtorille, että hänen asiansa olivat jälleen kunnossa
ja että isä sekä lähellä asuva setä olivat kaikki selvittäneet. Hänen
oli jälleen hyvä olla. Kolmeksi vuodeksi edelleen oli hänelle varattu
lukumahdollisuus Helsingissä.

-- Ja siinä ajassa sinä pääsetkin jo pitkälle.

-- Minun täytyy päästä "omille jaloilleni".

-- Kyllä pääsetkin!

Lehtorilta vierähti viikko Tuunaisella. Sieltä hän matkusti edelleen
nuoren ystävänsä Pekka Kontion luo. Hänen saapuessaan oli Pekka
kaukana työmaillaan, mistä ei aina yöksikään kotiin saapunut. Mutta
kun talossa kuultiin, kuka vieras oli, silloin syntyi kiirettä.
Pentti-poika, Pekan veli, kahdeksannella vuodella oleva pojan
viikari, hyppäsi heti hevosen selkään ja alkoi täyttä nelistä
lennättää sanaa Pekalle. Särkkä ei ehtinyt sitä estää, eipä edes
ehdottaa, että hän olisi mielellään mennyt työpaikkoja katsomaan.
Sakeana savuna tuprusi maantie Pentin hevosen jälillä.

-- On lehtorilla aikaa vielä käydä Pekan työmailla; ei sitä niin
kiirettä täältä nyt pidetä, kun kerta tultiin, lohdutteli emäntä,
Pekan äiti.

-- Mitenkäs se Pekka muuten jaksaa? kysyi lehtori.

-- Kyllä se jaksaa -- työtä tekee kovasti, lukee ja kirjoittelee
rakkauskirjeitä välillä.

-- Vai rakkauskirjeitäkin?

-- Oo, sillä onkin komea morsian, se on täälläkin jo käynyt.

-- Vai on käynyt. Mistä se on kotoisin? kysyi lehtori kuin leikin
vuoksi.

-- Niinkuin ei nyt lehtori sitä tietäisi. Se Aini sanoi, että
lehtorihan se oli Pekan puolesta häntä kosinutkin, selitti emäntä.

-- Minäkö?

-- Niin, niin. Lehtori oli toivottanut onnea ja sanonut "kyllä te
voitte kihloissa olla". Ja sitten ne olivat kihloissa.

-- Eivätkö ne sitten vielä sitä ennen olleet?

-- Vielä ja mitä. Eivät olleet muka puhuneet siitä niin halaistua
sanaa.

-- Vai niin, vai niin. Sittenpä minun onkin saatava puhemiehen paita.

-- No sen saatte. Kyllä se Aini on niin mokoman mukava tyttö, että...

-- Vai on mukava?

-- On se!

-- Te olette oikein tyytyväinen?

-- No niin tyytyväinen sekä Ainiin että Pekkaan, sanoi emäntä
hyvillään, ja hetkisen vaiti oltuaan jatkoi: -- Toivoinhan minä siitä
pojasta pappia, mutta se pelkäsi niitä velkoja -- ja hyväpä taisi
olla näinkin. Nyt se rakentaa itselleen mökkiä -- emäntä meni ikkunan
luo ja osoitti sormellaan ulos -- tuonne kummulle. Sitä "rukin
sijaahan" se Ainikin oli täällä katsomassa.

Lehtori näki parin sadan metrin päässä olevan salvoksen alun, jossa
jo oli muutamia hirsikerroksia valmiina.

-- Onpa se mukavaa, kun he niin yhdessä hommailevat alusta alkaen,
sanoi hän.

-- On se.

Tunnin, puolentoista kuluttua saapui Pekka ratsastaen veljensä
kanssa. Hevonen höyrysi vaahdossa, sillä oli lasketeltu
surkeilematta. Sydämelliset tervehdykset ja ilonilmaukset lausuttua
käänsi lehtori huomion vaahtoavaan hevoseen.

-- Eikö hevonen, varsinkin niin nuori kuin tuo näyttää olevan, mene
pian pilalle, kun sillä noin ajetaan?

-- Ei mene, kun sitä oikein hoidetaan. Näin kiireen aikana saa
hevosella ajaa -- sitten kun ei ole kiirettä, on annettava sen
levätä, vastasi Pekka.

-- Mikäs kiire nyt sitten oli?

-- No tokihan nyt kiire oli, kun setäkin kerran Kontiolaan poikkesi!

Sitten Pekka alkoi hoidella hevostaan. Hän vei sen kaivolle ja heitti
monta kipallista kylmää vettä sen päälle. Lopuksi hän kuivasi sen,
suki ja harjasi niin, että se kiilsi joka paikasta. Hevonen hörhötti
koko ajan ja näytti mielellään kuuntelevan moista tohtoroimista.

-- Kas niin, mene matkaas nyt! komensi Pekka läimäyttäen kämmenellään
sen lautaseen.

-- Se kuuri taisi tehdä hyvää? virkkoi lehtori.

-- Näyttää se siitä pitävän, vastasi Pekka. Pekan hommat olivat
menestyneet aika hyvin. Hän oli tyytyväinen. Uutisviljelyksiä hän
oli pannut kuntoon jonkun verran, ja ne olivat tuottaneet paremmin
kuin mitä hän kannattavaisuuslaskelmiensa mukaan oli osannut toivoa.
Lokakuussa hän ilmoitti tulevansa Helsinkiin, ottavansa osaa
maanviljelystä koskeviin kemiallisiin töihin ja sitten lukevansa
kotona tietopuolista maanviljelyskirjallisuutta. Vielä kaksi vuotta
sanoi hän olevansa oppipojan kirjoissa ja kehui sitten julistavansa
itse itsensä maanviljelysmaisteriksi, kun hänellä ei ollut
tilaisuutta saada tätä oppiarvoa yliopiston tieteellisten seinien
sisäpuolella.

-- Minun maisterinvihkimiseni, hän selitti, tapahtuu siten, että
minä otan emännän, sen Aini Rasin, jonka setä minulle kosi. Hän on
lupautunut elämässä ja kuolemassa kuulumaan minulle.

-- Sepä onnellista!

-- Siksipä pidänkin avioliittovihkimystäni myöskin
maisterinvihkimyksenä, koska minun silloin pitää varmasti osata
maatakin viljellä.

-- Sinulla on hyvä koulu kokemuksessa.

-- Parhain kaikista kouluista.

Pekan työt eivät suinkaan keskeytyneet sen tähden, että hänellä oli
harvinainen ja mieluisa vieras. Tämä kävi kernaasti Pekan mukana
vainioilla ja uutisviljelyksillä. Viikko, ainoa, mikä lehtorilla
ennen koulun alkamista oli jäljellä, vierähti huomaamattoman
nopeasti. Eron hetki tuli. Pekka saattoi ystävänsä ja opastajansa
rautatielle.

Syyskuun ensi päivän aamuna Särkkä saapui Helsinkiin. Oli sumuinen
ilma, ja sadekuuro lankesi raskaana ja painostavana pääkaupungin
yli. Ajaessaan kotiinsa Bulevardin varrelle lehtorista tuntui, kuin
se hilpeämpi mieliala, joka hänelle maalaisystävien seurassa oli
suonut lohdutusta, olisi hänet taaskin jättänyt. Tuttujen paikkojen
näkeminen ja niihin liittyvät viime vuosien muistot saivat jälleen
sydämen rauhattomaksi. Ja niihin muistoihin liittyi niin läheisesti
se, jonka viimeiset sanat olivat: "Minä kuulun toiselle!"

Maksettuaan ajurin kohosi Särkkä hitaasti rappuja ylös ja tuli
eteiseen. Ensinnä pisti hänen silmiinsä lasten vaatteet, jotka
riippuivat nauloissaan. Hän pysähtyi ja kuunteli. Kaikki oli
hiljaista. Hän käänteli vaatteita. Ne olivat Helvin ja Samulin.

-- Mitä tämä merkitsee? kysyi hän itseltään.

Riisumatta päällystakkia hän meni saliin. Se oli ennallaan.
Ruokailuhuone samoin. Kuppeja, lautasia ja leipäkori oli kumminkin
pöydällä, josta saattoi päättää, että huoneistossa asuttiin. Lehtori
hiipi varpaillaan; sen hän teki vallan vaistomaisesti, sillä hän oli
niin jännittyneessä tilassa. Hän avasi hiljaa lastenkamarin oven.
Siellä nukkuivat vuoteillaan Helvi ja pikku Samuli.

Rajaton ilo täytti Särkän mielen. Hän suuteli poskelle kumpaakin
pienokaista. Helvi avasi suuret ruskeat silmänsä, mutta painoi ne
jälleen umpeen. Särkkä tarkasteli huoneistoa liikkuen yhä nopeammin.

-- Laura, olethan sinä tullut takaisin, olethan sinä tullut takaisin!
huudahteli hän ja kulki huoneesta toiseen. -- Missä sinä olet?

Salista hän kääntyi vasemmalle pitkään käytävään, joka vei keittiöön.

-- Laura, olethan sinä tullut takaisin! Missä sinä olet?

Juuri kun hän lähestyi keittiön ovea, se avautui.

-- Laura -!

Palvelijatar seisoi kynnyksellä ja säpsähti nähdessään lehtorin
kiiluvin silmin katselevan häneen.

-- Lehtorihan on jo saapunut? virkkoi palvelijatar ihmetellen.

-- Niin. Missä rouva on? kysyi Särkkä tulisesti.

-- Täällä on lehtorille kirje.

Mutta Särkkä ei sitä ymmärtänyt, hän vain tiuskaisi:

-- Missä rouva on?

-- En minä tiedä, ei rouva ole täällä. Lapset vain.

Lehtori tarttui pettyneenä palvelijattaren ojentamaan paperipalaseen
ja meni vaappuvin askelin omaan huoneeseensa, kohotti alaslasketun
verhon ja istuutui tuttuun tuoliinsa. Hän käänteli saamaansa paperia
käsissään, siinä ei ollut mitään osoitetta. Kun hän sen avasi, luki
hän seuraavat rivit:

    "Kun lapsia en saanut sijoitetuksi Viipuriin enkä ehtinyt
    muuallekaan hommata ja kun itse matkustan ulkomaille, pitänet
    huolen lapsistasi.

                                                Laura Nord."

Paperi putosi hänen kädestään lattialle, ja hän kohosi pikaisesti
kuin nuoli tuolistaan. Hänen silmistään oli kiilto kadonnut, ne
katsoivat jäykkinä ja vakavina eteensä.

-- Vai niin, vai ovat minun lapseni olleet kauppatavarana! huusi hän
katkerasti. -- Nyt sinä saat kuulua muille, minulla on omani!

Hän meni lastenkamariin. Sängyissään istuivat Helvi ja pikku Samuli,
oudosti ympärilleen tähyillen.

-- Isä, isä! kuului kummankin suusta yhtä aikaa, ja pienet kasvot
kirkastuivat onnelliseen hymyyn.

-- Missä isä on ollut? kysyi Helvi kiiveten alas sängystä ja
tavoitellen isänsä käsiä.

-- Isä tuli äsken kotiin, vastasi lehtori.

-- Meillä on ollut niin ikävä!

-- Tietäähän sen, vastasi lehtori tyttöstään hyväillen.

Pikku Samulin kävi kovin kateeksi moinen hellyys toista kohtaan. Hän
ojenteli käsiään ja huudahteli:

-- Auta Tamulia, auta Tamulia!

Lehtori otti pienokaiset käsivarsilleen ja asteli heidän kanssaan
huoneesta huoneeseen.

-- Nyt ei meillä enää koskaan ole ikävä, kun saamme olla yhdessä,
lohdutteli hän.

-- Ei ole enää, ei enää, hokivat lapset. Palvelijatar kertoi rouvan
tuoneen lapset ja kirjeen kolme päivää sitten. Hänellä oli ollut eräs
tuntematon naishenkilö mukanaan, jonka hän olisi jättänyt lapsia
hoitamaan, ellei hän, palvelijatar, olisi vielä ollut kaupungissa.
Mitään sen enempää virkkamatta oli rouva poistunut. Kadulla häntä oli
odotellut eräs herrasmies.

Sen jälkeen ei Särkän kotona Laura-rouvasta puhuttu. Kun lapset
joskus kyselivät äitiään, vastasi Särkkä kuin ohimennen, että hän oli
kuollut, alkaen leikkiä lasten kanssa, jotta nämä unohtaisivat koko
asian.

Lehtori vuokrasi pois Bulevardin varrella olevan loistoasuntonsa ja
myi sen huonekalut, paitsi soittokonetta, jonka hän halusi pitää
lapsiaan varten, ja oman huoneensa vanhaa sisustusta. Hän sai
kovien ponnistusten jälkeen entisen asuntonsa samassa talossa kuin
rehtori Malmikin asui. Lapsille hän sääsi entisen makuuhuoneen,
kokosi ylisiltä juurikkohuonekalut saliinsa ja itse siirtyi vanhaan
rakkaaseen keittiönvieruskamariinsa. Siinä olivat jälleen hänen
penkkinsä ja pöytänsä entisessä järjestyksessä. Neljänteen huoneeseen
hän kutsui asukkaiksi Paavo Tuunaisen ja Pekka Kontion. Hänen
ympärillään oli -- niin hän mietti -- valioystäväpiiri.

Rehtorska Malmi kävi usein lehtoria auttamassa näissä
järjestämishommissa. Kerran hän valitellen virkkoi:

-- Olen pahoillani kaiken onnettomuuden tähden, mitä olette saanut
kärsiä, varsinkin siitä syystä, että minä häntä niin teille
suosittelin.

-- Rouva rehtorska, te olette suotta pahoillanne. En itsekään sitä
enää ole. Nähkääs, minä olen saanut lisää kokemusta -- ja sitä me
tarvitsemme -- ja sitten minulla on nyt kaksi olentoa, joita saan
kenenkään estelemättä rakastaa ja holhota, puheli Särkkä.

-- Minua vei harhaan se, jatkoi rehtorska, että minä tosiaankin
uskoin Lauran soveltuvan teille. Oi, kuinka tyytyväinen minä olisin
ollut hänen sijassaan, huokasi rouva Malmi, sanojansa peruuttamatta.

Särkkä katsahti hänen suuriin tummiin silmiinsä, jotka loistivat
ihailusta.

-- Meitä ei ole sallittu toisillemme.

-- Mutta minulla on nyt tehtävää teidänkin kodissanne. Tahdon avustaa
teitä lastenne hoidossa, virkkoi rouva Malmi.

-- Olen siitä syvästi kiitollinen, lausui lehtori tarttuen hänen
käteensä ja suudellen sitä. Se jäikin ainoaksi ystävyyden merkiksi
heidän välillään.

       *       *       *       *       *

Seuraavien vuosien kuluessa kouluaikoina nähtiin usein
kumaraselkäisen, vanhentuneen miehen kävelevän Kaisaniemessä tai
Kaivopuistossa. Oikeassa kädessään hän talutti pientä poikasta ja
vasemmassa vähän suurempaa tyttöstä, jotka vuosi vuodelta kehittyivät
ja varttuivat. Näiden kolmen kesken oli aina vilkas keskustelu
käynnissä; ystävälliset, herttaiset sanat sattuivat ohikulkijainkin
korviin. Siinä kulkivat Särkkä ja hänen rakkaat pienoisensa.

*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 56148 ***