*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 56030 ***

KONEIDEN ÄÄRESSÄ

Romaani

Kirj.

MIKKO TERVAS






Hämeenlinnassa,
Arvi A. Karisto Oy,
1917.




I OSA




I.


Niemelän torpan navetassa syödä rouskutteli Perjakka heinävihkoa,
jonka sen emäntä oli juuri sille antanut. Hyvältä se maistui
nähtävästi, sillä ei se joutanut sivuillensa vilkuilemaan, ei edes
vasikkaansa, joka oli siinä vieressä ovensuuparressa; tämän eteen
oli mökin mies naulannut muutamia riukuja poikittain, joten oli
muodostunut karsina. Vasikka ynisi, katsoa töllisteli riukujen
välistä ja seurasi tarkoin emäntänsä kaikkia liikkeitä.

"No, mitä Mansikka ynisee? Eikö ole tytön suuhun pistettykään vielä
mitään? Eivätkö ole pistäneetkään kultarahin suuhun edes leivänpalaa?"

Emäntä kynsiskeli Mansikan otsaa ja kaulaa. Vasikka pujautteli
päätänsä ja pyrki nuoleskelemaan karkealla kielellänsä.

"Vai jo se unehutti tupusen. Mutta onpas toki vielä pikkunen jytynen
Mansikan varalle, onhan mokomalle kuolaantunut kokkare. Katsoppas,
kun on peukalon kokonen palanen! Joko tuntee sierain tuoksun, koskapa
niin rupesi tuhahtelemaan, joko tuntee... tunteeko punanen sierain
leivän tuoksun...? Kos, kos... kos, kos... -- No, anna nyt jo, äläkä
kiusaa!"

Emäntä taputteli vielä vasikkaa, hyväili Perjakkaakin ja puheli:

"Toista olisi teidänkin pureskella suuressa navetassa isossa
karjassa. Olisi valoa ja lämmintä. Tässä pöksässä ette jaksa pitää
kunnon lämmintä. Joka kohta vuotaa, ja kiinteän akkunajään läpi ei
pääse valo sisälle. Mutta antaapa kesän tulla, niin on laidun kohta
pellon aidan takana, on ontta ilman alla, valoa ja lämmintä niin
kuin talollistenkin karjalla. Toivotaan kesää, ämmyseni, odotetaan,
tyttöseni! Pankaa nyt levolle!"

Emäntä pujahti kiireesti ulos ja painoi kiinni paksujäisen oven,
siirsi sitten olkilyhteen oven eteen, otti maahan laskemansa
juottoämpärin ja meni polkua myöten tupaan.

"Kummapa, kun ei sieltä isääkään vielä kuulu", sanoi hän rukin takana
istuvalle tytölleen Annalle. "Tekase siinä nyt vielä muutamia punasia
käämejä ja lähde sitten vastaan. Olisit loppumatkalla edes vähänkään
apuna kuormaa työntämässä."

"Miten sinne tarkenee lähteä tuollaiseen pyryyn?" sanoi Anna vähän
vastenmielisesti ja polkaisi rukkinsa käyntiin.

"Kaikkeapa nyt puhuu nuori ihminen! Vedä tuosta minun huovikkaani
kenkiesi päälle ja ota turkkikauhtana seinältä! Koeta nyt joutua,
että olisit edes pitkällä kujalla kinoksista auttamassa!"

Anna-Kaisa asettui kangaspuille ja ryhtyi kutomaan. Rivakasti
lenteli sukkula kädestä käteen loimien läpi. Säännöllisesti kuin
harva-astuntainen seinäkello nurkassa kangaspuiden takana kävi kaide.
Siinä välillä polkimet hiljalleen solahtelivat.

-- On se kummaa, -- ajatteli hän Annan vihdoin lähdettyä, -- kuinka
tuolle tytölle on vastenmielistä kaikki tuollainen. Ei tarvinnut
Katrille koskaan edes vihjauttaakaan, itse hän tuollaiset huomasi.
Tämä on kuin kivireki, aina vastahakonen ja sellainen vetelys. Mutta
olispahan lähtö kirkonkylälle, niin ei jalka paljoa painaisi.

Janne, talon lapsista nuorin, makasi sängyssä. Hän oli
heikonpuoleinen, makasi usein ja valitteli päätänsä kipeäksi.
Tänäänkin oli ollut koko päivän sisällä ja pyrkinyt vaan vuoteeseen.

"Nukkuuko Janne?" kysyi Anna-Kaisa, ja kun ei kuulunut vastausta,
kohousi hän, kääräisi raanua paremmin poikansa ympäri ja katsoi häntä
pitkään. Katsoipa ulos akkunastakin, näkyisikö jo isää ja Annaa
tulevaksi.

Tuuli juoksutti lunta poikki lakeuden, jonka reunassa metsän latvat
lainehtivat. Ryöpyt ajoivat toisiaan, ja koko maan pinta näytti kuin
savuavan.

Ei näkynyt tulijoita vielä, mutta siitä huolimatta sytytti Anna-Kaisa
tulen takkaan, pani padan tulelle ja siihen äsken kellarista
noutamansa perunat, ja istui sitten työhönsä jälleen.

Mirri, torpan kissa, joka tavallisesti vietti aikansa takan
otsapykälällä, kohottausi asemiltaan, köyristi selkänsä, haukotteli
leveästi, marahti, otti uuden asennon kahvimyllyn ja -astian
vieressä, laskeutui käpäliensä varaan ja alkoi taas kehrätä. Silmien
viiru pieneni, vuoroin rakousi suuremmaksi, milloin kuului joku
risahdus, paukka pesässä rasahti tai sattui Janne käännähtämään
vuoteellaan.

-- Saispa kuulla, onko Jaakko tavannut heinännoutomatkallaan uutta
isäntää ja mitä varten hän oli niin erikoisesti tahtonut häntä
puhutella mökin asioissa, -- ajatteli Anna-Kaisa itsekseen. --
Olisikohan...

Mutta tämä päivä nyt niin muistutti mieleen kauvan sitten ohi
menneitä aikoja, alkuvaiheita tässä mökissä, kun oli Jaakon kanssa
muuttanut tänne. He olivat molemmat palvelleet nimismiehellä. Mutta
sitten oli kuollut Jaakon isä -- äidin oli jo aikaisemmin tuoni
temmannut -- ja niin oli päätetty lähteä kotitorppaan. Oikein se
häntä oli huimannut, kun Jaakko kerran syyskesän iltana, kun istuivat
yhdessä putaan ahteella, ruispellon pientareella, oli ottanut asian
puheeksi.

Hän hengähti: "Kaikkeapa tässä nyt!" -- Mutta eipä hän voinutkaan
haihduttaa mielestään kuvaa tuosta illasta. Ajatus sukeltausi
samoille paikoille. -- Mistä lieneekin poika saanut vihiä, että
siellä istuin ja häntä ajattelin; siinä vaan yhtäkkiä seisoi
vierelläni, suitset olan yli heitettynä. Oli vienyt hevosen hakaan
yöksi ja poikennut täältä kautta muka katsomaan, oliko ruis
lakoutunut. Kyllä kai se luonto veti yhteen, olipa maailmassa ruista
tai ohraa! -- Siinä oli sitten istuttu, kunnes aurinko katosi
iltalempeään taivaanrantaan ja kaste laskeusi heinään sekä viljaan.
Marraskuulla oli päätetty asettua omaan mökkiin Herran huomaan.

-- Kyllähän se ensi talvi oli sellaista hiljaista tuhertamista, --
jatkoi Anna-Kaisa muistelujaan. -- Ei ollut päiväkausiin muita kuin
kissa kumppanina, tämän esiäitejä tässä. Mutta lehmä oli navetassa,
joskus kaksikin. Sadat kyynärät hän oli kutonut kangasta nimismiehen
ja apteekkarin rouville ja monelle muulle kirkonkylällä. Jaakko
oli hakannut halkoja talollisille tai huitonut heidän niityillänsä
ja leikkopelloillaan. Siinä olivat lapset kasvaneet. Kykenivät jo
auttamaan. Mitenkähän siellä mahtaa Katri voida kaupungissa, kun ei
ole kirjettäkään tullut isoon aikaan.

Hän pysähtyi muistelemaan, mitä sieltä oli tytär kirjoittanut
olostaan ja toimistaan, ja päätteli Katrin hyvän osan valinneen, kun
oli siirtynyt paremmille ansiomaille ihmisten ilmoille.

Anna-Kaisa nousi kangaspuiltansa, kohensi tulta, koetti olivatko
perunat jo kypsyneet ja katsoi ulos akkunasta.

Sieltä lumipyryn seasta näkyivät jo tulevan. Olipa siinä vetämistä.
Aivan nenälleen tuuskahtamaisillaan kiskoi Jaakko, jutko yli olan,
vapaa käsi heiluen edessä tai kelkan kinokseen töksähtäessä tarttuen
taakse köyteen kiinni. Kun käänsivät pihaan ja menivät ladon eteen,
niin jo ilmestyi kuorman takaa Annakin tiukasti ponnistellen.

Pian he saapuivat tupaankin. Jaakolla oli kainalossa pärepölkky,
jonka laski takkavalkean ääreen sulamaan. Kovin olivat lumessa
sekä isä että tytär. Jaakko sulaili jääpuikkoja irti parrastaan,
asetti kintaansa uunin syrjälle ja istui kappaleen aikaa äänettömänä
takkakivellä.

"Kyllä se kiskotti", sanoi viimein. "Senhän arvaa, kun on tuollainen
Jumalan ilma. Näyt olevan aivan uupunut", kiirehti Anna-Kaisa
vastaamaan.

"Kylläpä alkaa uuvuttaa...", sanoi Jaakko ja painausi kyynäspäittensä
varaan.

Anna-Kaisa katsoi pitkään kumarassa istuvaa miestänsä. Hän näki
kohta, että Jaakolla oli jotakin ikävää mielessänsä.

"Pistetäänpä tässä pannu poroon", puheli Anna-Kaisa lempeästi
niin kuin olisi tahtonut jokaisella sanalla hellästi koskettaa
työn uuvuttamaa puolisoaan. "Tuossa se kiehuu samoilla tulilla ja
virkistää sinua. Hyvinkö niitä on vielä heiniä Höytyän ladossa vai
joko alkavat loppua?"

"Onhan niitä vielä, mikäpä ne kesken lopettaisi", sanoi Jaakko. "Ja
kyllä kai tässä olisi meille itsekullekin se vähä mikä tästä on
opittu saamaan."

Hän haki tahkokiven nurkkahyllyltä ja ryhtyi hiomaan veistänsä.

-- Eivät asiat ole niin kuin ovat olleet, -- ajatteli Anna-Kaisa
itsekseen. -- Nyt on jotakin tapahtunut.

"Maannutko se on Jannekin koko ajan?"

"Maannut on, nukkunut."

"Mikä hänenkin elämästään tullee. Kyenneekö itseään elättämään koko
elämänsä ikänä."

"Herra tietää, mutta hänen aikeitansa meidän on mahdoton arvata."

"Muka tarvitsee näitä torpan tiluksia", puheli Jaakko kappaleen
ajan kuluttua kuin itsekseen. "Eikö hänellä nyt ole maata kuokkia
ja kyntää muuallakin, ettei juuri toisen torppaan tarvitsisi käydä
käsiksi."

"Herranen aika, mitä sinä puhut?" sanoi Anna-Kaisa hätääntyneenä ja
keskeytti perunain kuppiin ammentamisen. "Meidänkö torppaan?"

"Meidänpä, meidän."

"Tämäkö uusi isäntä?"

"Tämä juuri."

"Sen takiako hän sinut oli kutsuttanut luoksensa?"

"Sen. Kuuluu vuokra-aika loppuneen."

"Mihinkä me poloset nyt joudumme?" sanoi Anna-Kaisa purskahtaen
itkuun.

"No, ei kai tämä nyt ainoa paikka maailmassa liene, jossa mekin
voimme toimeen tulla."

"Tuotako se nyt merkitsi, kun minä äsken juuri muistelin, kuinka
tähän muutettiin ja yhteiselämää alotettiin."

Jaakko katsoi Anna-Kaisaa, ja hetkeksi lauhtui ilme hänen otsallansa.

"Nytkö ovat sitten turhaan menneet kaikki aherruksemme?"

"Eivät tietenkään ne turhaan ole menneet. Voimmehan saada
jonkunlaisen korvauksen työllemme -- muutenhan olisivat lait ja
oikeudet päin männikköä. Mutta saada entisillä ehdoilla tuntui olevan
mahdottomuus. Ja pääasiallisesti hän tuntui olevan sitä mieltä, että
tästä on muutettava pois."

"Paikasta, jossa olemme nuoruutemme voimat uhranneet, kasvattaneet
lapsemme ja..." - Anna-Kaisan leuka värähti jälleen ja silmiin
tulvivat uudet kyyneleet.

"Niitäkös ne ajattelevat. Muka tarvitsee tätä maata, sanoi hän
minulle. Kyllä niitä on tässäkin manttaalissa korpia kuokkia, mutta
mieli tekee päästä valmiille apajalle."

Sinä iltana oli Niemelän torpan asukkaiden mieli lamauksissa.

Jaakko oli nuoruudessaan palvellut myöskin Pietolassa, joka ei ollut
hänen torpastansa kaukana. Tiukassa kohdassa oli hän aina turvautunut
Pietolan isälliseen neuvoon ja lähti nytkin illan hämärtäessä hänen
mielipidettään kuulemaan.

"Onpa kummaa käsittää Kuljun menettelyä", sanoi Pietola Jaakon asian
kuultuansa. "Mistä syystä hän sinua siitä pois häätää? Parantunuthan
maa on sinulla ollessa."

"Niin minustakin, sillä olenhan siellä penkonut kuin sonni
kannikossa."

"Niinpä vain. Ja maa työntää heinää ja viljaa, että rutisee."

"Mutta sellaisessa asemassahan me torppari-rukat olemme: kun olemme
raataneet nuoruudenvoimamme loppuun, niin tuleepa toinen ja sanoo:
'Nyt sitä saa muuttaa.' Siitä jo suuttuu suunnan mieskin!"

Pietola istui äänettömänä.

"Jos minä nyt saan tästä Kuljulta korkeintaan 2000 markkaa ja maksan
sillä 1500 markkaa velkaa, joka minulla nyt on tämän mökin takia,
niin mihin minä panen tämän 500 markkaa, joka jää?"

"Maahan uudestaan", sanoi Pietola.

"Maahan!" hengähti Jaakko. -- Hän oikein hämmästeli katkeraa
ääntänsä, mutta tunsi samassa kuin varmistuvansa asiassa. -- "Sitten
kun olen kyllin taasen tapellut jonkun suon reunassa hallan kanssa,
ojittanut, kuokkinut ja puskenut siellä ja minun poikani jatkaa
työtäni niin kuin minä nyt olen tehnyt, niin saattaapa jonakin
päivänä tulla tieto, että vuokra-aika on loppuun kulunut eikä uusita!
Ajatelkaapa asiaa minun kohdaltani!"

"Eihän tuo niin epätoivoisesti aina käyne. Ehkä eivät kaikki
menettelisi Kuljun tavalla."

"En minä usko, että te esimerkiksi menettelisitte, mutta taidammeko
yksikään katsoa vuosikymmeniä eteenpäin, miten silloin menetellään."

"Laita asiat paremmalle perustukselle! Osta palstatilaksi, eikä
kukaan voi sinulta omaasi koskaan hätyyttää!"

"En tuota tiedä! Kyllästyttää koko elämä. Kuljullahan on täysi oikeus
menetellä niin kuin haluaa, mutta minusta tuntuu niin kuin tapahtuisi
verinen vääryys."

"Ei se ole kumma, jos olet katkeroittunut, -- olisin minäkin. Mutta
sillä ei nyt asia korjaudu. Mitäs mietit siitä palstatilasta?"

Jaakko imi äänettömänä piippuaan, ja katse piirteli synkkänä pitkin
lattian saumaa, päättyen aina kellarin luukun puuhun upotettuun
messinkirenkaaseen. Hän ei jaksanut päästä eroon tuskallisesta ja
apeasta mielialasta.

"En tiedä...", sanoi ja istui jälleen yhtä äänettömänä.

"Vai oletko jotakin muuta suunnitellut?"

"Enpä paljoa."

"Jos vuokrallakin asettuu asumaan, niin pikku rahat ovat pian
tirkenneet siihen."

"Ainakin näin maalla, missä päiväpalkka on niukka."

"Vuokrat ovat tietysti myöskin, mutta oma katto kun olisi pään
päällä, niin silloin..."

"Jaksaneeko tuota enää saada. Eikö liene parempi lähteä parempia
ansioita etsimään."

"Mihin sitten?"

"Ajattelin kaupunkiin."

"Mitä?" -- Pietola otti piipun suustansa ja katsoi hämmästyneenä
Jaakkoa.

"Vai kaupunkiin! Olen sinua tähän saakka pitänyt järkevänä miehenä.
Entäs perhe?"

"Sinne mukaan. Siellä jo vanhin tyttö on. Tuossa on toinen juuri
aikuiseksi saapunut ja kykenee jo työhön. Siinä se kostuisi
poikakin..."

"Niin, kyllähän se näin tuntuu selvältä, mutta en minä sittenkään
sinuna lähtisi. Siihen on niin monta syytä. Et sinä osaa arvata,
mitä sekin mukanansa tuo. Enhän minä sano enkä toivo, miten sinulle
ja lapsillesi käy, mutta tiedäthän sinä yhtä hyvin kuin minäkin,
miten on käynyt Nurkkalan Heikille ja monelle muulle. Mitä on tullut
heidän lapsistaan siellä. Kyllä minusta tuntuu, että vaikka täällä
kuin ahtaalta tuntuisi elämä, niin joka suhteessa sittenkin 'maa on
vakasin ja Jumala totisin'."

       *       *       *       *       *

Jaakon mielestä ei kuitenkaan haihtunut katkeruus.

"Minun puolestani saa riittää talollisille raataminen", sanoi hän
eräänä päivänä taasen Anna-Kaisalle. "Jos Kulju olisi uusinut
sopimuksen entisillä ehdoilla, niin olisin möyrinyt tällä tilkulla
kuin myyrä ja minä takaan, etteivät täällä olisi kasvaneet sammalta
kedot eikä pajupehkoja ojat. Mutta saakoon tahtonsa läpi! Käykööt
maan yli arviomiehet ja puskekoon uusi isäntä rahaa. Me poistumme,
vaikka kirveleekin sydäntämme."

Juuri näihin aikoihin tuli Katrilta kirje, jossa hän kertoi voivansa
hyvin. Hän oli aivan äsken saanut pienen palkankorotuksen, joten
saattoi nyt päivässä ansaita joitakin kymmeniä pennejä enemmän kuin
tähän saakka.

"Ja tietysti se siitä on aina kohoamaan päin, mikäpäs siinä olisi",
päätteli Jaakko. "Ei, kyllä tästä on sinne meidänkin lähdettävä."
-- Eikä suinkaan tässä muuta keinoa olekaan, -- jatkoi hän ajatusta
itsekseen. -- Tuossa on perhe, joka tarvitsee hoitoa, Jannekin,
kivuloinen raukka tässä. Jotakin nyt on yritettävä, eikä suinkaan
auta kädet ristissä jahkailla. Voin minä näyttää Kuljulle senkin,
ettei tarvitse kahta kertaa käskeä.

Hänestä alkoi vähitellen tuntua niin kuin hän irtautuisi näistä
entisistä työn tantereista. Anna-Kaisa vaan pyrki sekoittamaan koko
asian... siinä itkeä siirasi. Mihin sitä itkulla? Jopa kai tässä nyt!

Kuitenkin hän tunsi itsensä rauhattomaksi joka kerta, kun näki
vaimonsa itkeskelevän; hän tunsi kadottavansa varmuuden asiassa.

Mutta eräänä päivänä sanoi Anna-Kaisa: "Mikä tuon tiennee mikä onni
se sielläkin sentään kohtaisi. Saattaisi olla onneksi Jannellekin.
Tuossa hän nuuruu päivästä toiseen eikä näy parantuvan. Jos jaksaisi
siellä saada lääkärin hoitoon."

"Siellähän ne ovat lähellä lääkärit jos lääkkeetkin, muutaman
kivenheiton päässä, ehkä toisella puolella katua", ilostui Jaakkokin,
kun kuuli Anna-Kaisan puolelta näin matkaluvaksi myöntyvän. "Ja on
siellä yhtä ja toista valopuoltakin, jos lienee varjojakin."

"Eläväthän siellä muutkin ihmiset", myönteli Anna-Kaisa.

"Elävätpä hyvinkin!"

Asia pidettiin kummaltakin puolelta päätettynä, vaikkei sitä vielä
toisilleen vakuuteltu.




II.


Nyt he olivat matkalla kaupunkiin. Raskaana lepäsi taivas heidän
yllänsä, vihmoen lunta. Luonnon voimat olivatkin aivan kuin
suunniltaan tänä talvena: pyryä ja pakkasta loppumattomiin.

Kotimökki jäi sinne lumisen kyläaukeaman laitaan. Matalana se melkein
peittyi ankarain kinosten sisään. Pietolan riihirakennuksen luona
vielä pysähtyi Anna-Kaisa, ja samoin tekivät toisetkin. Tahtoivat he
vielä nähdä kotoiset tienoot, ja siinä muutamien silmänräpäyksien
aikana heräsi muisto toisensa jälkeen, päättyen aina viime päiväin
tapahtumiin, huutokauppaan ja ihmishälinään.

"Tuntuu aivan niin kuin meiltä olisi ryöstetty kaikki ja ajettu pois
kotoamme", sanoi Anna-Kaisa.

"Eikö sitten niin juuri ole tapahtunut?" täydensi Jaakko.

Niin, siellä se oli nyt se vähäinen hökkeli, jossa oli eletty monta
ilon jos koettelemuksenkin hetkeä. Tuskin muuta siitä näkyi enää kuin
vähän päätyä ja kylmä, savuton, toiselta laidalta vähän lohennut
savupiippu katolla...

Jo kouristi entistä enemmän Anna-Kaisan sydämestä, ja häneltä
puhkesi valtava itku. Itkivät lapsetkin, eikä Jaakko tahtonut saada
mieltänsä sonnustetuksi entiseen kuntoon. Hänetkin valtasi hetkeksi
jonkunlainen turvattomuuden tunne, vaikkakin hän oli varma, että
kyllä he kaupungissakin tulevat toimeen, kun Katrikin oli nyt jo
vähän sen asian takia puuhannut siellä.

Junamatkalla tuli jo vaihtelua. Koko vaunuosasto oli väkeä täynnä.
Heille tuskin löytyi paikkaa. Kaikilla oli omia asioitaan. Miehet
puhuivat suuriäänisesti hevosistaan ja polttivat hirmuisesti
tupakkaa. Eräs paksu mies, jolla oli pitkävartiset porosäpikkäät
jalassa ja turpeissa kasvoissa sinisiä pilkkuja, niin kuin olisi
ihoon uponneita hauleja kuultanut orvaskeden läpi, oli lasten
mielestä hupainen ukkeli. Hän puhui karjan ostosta, teurastamisesta
ja hirmuisista lihalähetyksistä rautateitse, lyödä läimäyttäen
välillä tukkivahvaa reittänsä. Toiselle puolelle, aivan lähelle
heitä, sattui joku talon emäntä, joka sanoi asuvansa likellä
kaupunkia. Anna-Kaisasta tuntui hyvin lohduttavalta hänen
osanottonsa, neuvonsa ja ohjauksensa. Niin mentiin asemanväli toisen
jälkeen ettei huomattukaan.

"Kas niin, nyt ollaan perillä", sanoi emäntä yhtäkkiä.

Juna tulla jyrisi juuri silloin asemapihalle. Vaunu paiskautui
ensin vasempaan, sitten taasen oikeaan. Paikoiltansa nousseet ja
matkatavaransa ottaneet matkustajat asettuivat jonoon käytävälle.
Edellä kulkevat menivät jo vaunun sillalle. Avatusta ovesta kuului
vaununpyörien kolina ja syöksähti savua sisälle vaunuun. Asemapihan
pitkien vaunurivien välitse vieri juna kiivasta vauhtia aina
asemahuoneen eteen, johon melkein yhtäkkiä pysähtyi.

Koko asemahuoneen edusta kiehui mustanaan ihmisiä. Niemelän väki ei
tiennyt, mihin mennä. He pysähtyivät hetkeksi ja kerkesi Anna-Kaisa
sivumennen nähdä erään nuorenpuoleisen naisen, joka kantoi sairaan
näköistä lasta käsivarrellaan. Lapsi oli käärittynä ison huivin
sisälle, ainoastaan kalpeat kasvot vähän näkyivät. Molemmilla
puolilla riippui hameessa vähän vanhempi lapsi, puutteellisesti
puettuna ja kylmästä väristen.

"Kun sinä nyt koettasit sieltä meitä muistaa", puhui nainen itkien
ylös vaunusillalla seisovalle puolisolleen. "Tiedäthän sinä, ettei
meille jäänyt juuri mitään kotiin..."

Enempää ei Anna-Kaisa kuullut. He kantausivat väkijoukon mukana
kauvas vaunun porrasten luota.

"Pois tieltä!" huusivat jo toiset. Ja samassa jyrisi ohi kuorma
matkatavaroita. Asemahuoneen ovi oli kuin joku nielukohta, minkä
kautta koko elämän piti virrata. Siihen nyt pyrkivät Niemelätkin,
sysäytyen ja paiskautuen kuin myllyssä.

Takana soivat junailijain pillit, kiljuivat veturit, kitisivät
pyörät kuraisilla kiskoilla, kolisivat vaunujen puskimet ja
kytkyet. Ovesta virtasi hikinen, märkien vaatteiden ja kenkien
löyhkän turmelema ilma. Pitkin odotushuoneen lavitsoita istui junia
odottelevia matkustajia, äideillä sylilapset käsivarsillaan, vähän
isommat lavitsoilla puolinukuksissa viruen. Pöydillä, istuimilla ja
lattialla siellä täällä, missä suinkin riitti tilaa, oli kaikellaista
matkatavaraa sikin sokin.

Kaikista uteliainna, joka hetki aina jotakin uutta huomaten,
salaisesti mielessään riemuiten, kulki Anna. Asemahuoneen portailta
hän näki ensi kerran kaupungin, sen ihmisvilinän, liikkeen kaduilla,
kuormien kulun ristiin rastiin, korskeat ajoneuvot, pyhävaatteiset
ihmiset -- aivan kuin olisi täällä jossakin vietetty suuren suuria
häitä tai hautajaisia. Naiset olivat merkillisissä puvuissa, nahkoja
käsissä ja kaulassa, päässä kummalliset töyhtöniekkalakit. Ja mikä
tuossa ajoi ohi hännättömällä hevosella peilikirkkaassa reessä? Joku
korkea virkamies varmaan, koska oli kiiltonapit. Reen perällä hänen
takanaan istui joku rouva. Hatun töyhtö hulmuili vähän alas lasketun
kuomun syrjän yli. Siinä hetkessä oli reki ohi, ja toisia tuli
jäljessä.

Väkijoukon mukana he kulkeusivat keskemmälle kaupunkia leveää
puistokatua, jonka molemmin puolin upeili kauppaliikkeiden
lasiseinäiset rakennukset, seiniin maalatut tai ulkoneviin kilpiin
kirjaillut moninaiset liikeilmoitukset. Toisissa liikkeissä paloivat
lamput keskellä päivää. Ihmisiä kuhisi myömäpöytien ääressä kuin
markkina-aikana maakauppiasten puodeissa. Mistä riittikin väkeä joka
paikkaan, työhön ja touhuun tai joutilaana, ilman mitään tarkoitusta
vetelehtien kulkemaan lämpymissä vaatteissaan pitkin katuja? Tuolla
huudeltiin, tässä väiteltiin, tuossa meni ihmisiä kiinnittämättä
huomiotansa edes siihen, että joku pieni tyttönen loukkautui. Ihmiset
riensivät myymälöihin, kahviloihin, ja sieltä taasen ulos yhtämittaa,
keskeytymättä.

Katri oli kirjoittanut, ettei hän luultavasti pääse asemalle saakka
vastaan, ja oli neuvonut kadut, joita myöten heidän oli tultava.
Sen opastuksen mukaan he nyt kulkivat, kunnes tulivat Läntiselle
Pitkällekadulle. Siitä he kääntyivät oikealle ja tulivat suureen
puistoon. Täällä liike jo vähän rauhottui, mutta samalla he tunsivat
yhä enemmän kuin hukkuvansa monilokeroiseen kaupunkiin.

Oikein tuntui turvalliselta, kun he näkivät puistokäytävällä jonkun
vanhanpuoleisen naishenkilön lakaisevan. He eivät olleet uskaltaneet
vielä kenellekään puhua mitään. Mutta Anna-Kaisa pysähtyi nyt ja
rupesi kyselemään, missä Katri mahdollisesti asuisi.

"Voi hyvät ihmiset", sanoi vanhus ja puistautti päätänsä, "voisiko
täällä tietää, missä joku asuu? Tuossa minä näen tuhansia kävelevän
päiväkauden. Ei kukaan minua huomaa enkä minä erikoisesti
ketään. Mutta missä he mikin asuvat, sitä ei osaa sanoa. Tuossa
nelikerroksisessa rakennuksessa asuu satoja, tuossa samoin, asuu
vinttikerroksessa, tuolla joiden pienet akkunat ovat katolla, asuu
kellareissa, joihin valo pääsee katukäytävän paksusta lasista. Mutta
kuka heistä missäkin asuu, se on mahdotonta tietää. Missä se on
työssä, jota te haette?"

"Hänen pitäisi olla kai jossakin tehtaassa", sanoi Anna-Kaisa.

"Hakekaa sitten kellareista tai ylikerroksista! Siellä ovat heidän
asuntonsa. Tai pahasista puuvajoista vanhassa kaupunginosassa, joka
on tässä edessänne."

"Vanhaa kaupunginosaa se pitäisi olla. Eikö se ollut niin
kirjeessäkin?"

"Tuossa se sitten on. Menkäähän sinne ja kysykää poliisilta, joka
seisoo nurkassa. Jos teillä vielä on osote, niin kyllä te perille
osaatte."

Vanhus jatkoi edelleen lakaisemistaan. Hitaasti kävi luuta ja
toisinaan pysähtyi kokonaan, milloin tuli yskänkohtaus. Huopatossut
latostivat lakaistuun käytävään kaksi tolaa, joita myöten vanhus
hivutteli eteenpäin muutamia sentimetrejä joka askeleella.

Pakastiainen viivähti oksalla hänen luonansa, hioi nokkaansa
kuuraiseen oksaan, pyrähti lentoon, ja härmä satoi puhtaan valkoisena
puun alla vaeltavan vanhuksen hartioille...




III.


Vihdoin he löysivät Katrin asunnon. Hän oli koko kaupungissa
oloaikansa asunut tehtaan lähellä olevassa puutalossa eräässä
perheessä, jossa mies ja vaimo myöskin olivat tehtaalaisia. Perheen
vanhimmat lapset kävivät koulua ja saivat päiväkaudet tulla
toimeen omin voiminsa, hakea ruuakseen, mitä löysivät, sillä vasta
illalliseksi jouti perheen äiti keittämään, ja silloin oli perheen
varsinainen ruokailuaika vähää ennen nukkumaan menoa. Nuorimmat
vei äiti aamulla ani varahin työhön mennessään lastenseimeen ja
toi illalla palatessaan. Mikäpä auttoi. Kun he olivat työkuntoisia
kumpainenkin, niin täytyi ahertaa henkensä pitimiksi.

"Vai Katrin vanhemmat!" sanoi Saarniska, kun illalla kotiin tultuaan
löysi Niemelän väen kotoansa. "Tervetuloa! -- Noo, älkää olko
huolissanne asunnosta. Kyllähän se hyvä sopu sijaa antaa, jollei
muuten niin tappelemalla."

Annaa huvitti kovasti pystynenäinen, kompia laskeva Saarnin emäntä.

"Kyllähän te näette minkälaista meillä tässä on", sanoi Saarniska,
leväytti kätensä ja antoi niiden sieltä pudota lanteillensa. "Tässä
me tohisemme lapsinemme. Katsokaapas, tässä on tällainen kamari kuin
salkkari. Onko tämä nyt kahtakaan metriä joka suuntaan? Keittiö on
tässä. Ja kun me keräännymme tähän iltasella, niin kylläpä tässä ovat
paikat täynnä."

"Ei ole ollut leveästi tilaa meilläkään", yritti Anna-Kaisa väliin.

"Köyhillä ihmisillä!" tarttui Saarniska puheeseen. "Mistä sitä on?
Onhan täällä maailmassa avaraa ilman alla, mutta pitääpäs siitä
huolimatta löytyä tällaista ahtautta."

"Katrikin tässä vielä..."

"Katri on kuin talon ihmisiä, niin kuin vanhin tyttö konsanaankin. Me
olemme häätyneet pitämään aina jonkun vuokralaisen, milloin olemme
onnistuneet saamaan sellaisen, joka voi sietää lasten kirkunaa.
Pitää koettaa silläkin tavalla saada vuokran lyhennystä. Ajatelkaa:
kaksikymmentäviisi markkaa kuussa on näistä kömmänöistä!"

Saarniska puuhaili tulta uuniin ja ryhtyi laittamaan illallista.

"Oletteko syöneet jo? -- Niin, missäpä olisi vielä kerjennyt, kun
juuri olette saapuneet. Lyödäänpä tuosta perunoita pata täyteen, niin
jää vieraillekin, että pääsette siunattuun alkuun tässä. Huomennapa
sitten saattaa sijotella ja järjestellä."

"Ei nyt pitäisi meidän takia vaivata...", yritti Anna-Kaisa.

"Mikäpäs tässä, tulihan näitä kuumentaa, ja yhteisiähän ne ovat
uskovaisten tavarat. No, mikä kaiskina siellä kamarissa on? Siivolla,
sikiöt, ja Jussi myös!"

Vähitellen päästiin illastelemaan, ja ihmeellisesti taisi Saarniska
järjestää perheensä ja vieraansa pieneen huoneustoonsa yöksi.

Jaakko pääsi työhön Blombergin suureen nahkatehtaaseen. Eipä hänellä
suinkaan mitään ammattitaitoa ollut, mutta suuressa työpaikassa
löytyy aina sellaistakin puuhaa, missä kokonaan harjaantumaton menee
niiden mukana ja kehittyy vähitellen. Jaakko oli vahvarakenteinen
mies, ja mestari kohta suunnitteli, mihin sellaista työvoimaa
käyttäisi.

Anna taasen onnistui pääsemään paperitehtaaseen lumppujen repijäksi.
Tuossa kurjassa työssä hän raastoi päiväkaudet, ansaiten tuskin ruuan
ja vaatteet itsellensä. Mutta hän oli siitä huolimatta iloinen,
sillä hän oli nyt päässyt kaupunkiin, jonne oli salaisesti ja kauvan
halunnut.

Hän oli aivan pienuudesta pitäen ollut aivan eri luontoinen kuin
Katri. Katrin koko toiminta oli aina suunnattuna kotiin päin, Annan
kodista pois. Hän olisi ollut valmis lähtemään koska hyvänsä outoon
kaupunkiin. Ei sillä tytöllä olisi päätä palellut. Aina hän siitä
puhui. Kun sitten joskus syrjäiselle kotikylälle sattui kulkemaan
joku kaupunkilainen, oli hän kuin ilmestys Annan mielestä. Hänen
vaatetustaan, käytöstään ja puhettaan hän ihaili sanomattomasti.
Hänestä hän puhui ja uneksi sekä hänet yhdisti leikkeihinsä. Niemelän
tuvan loukko oli aivan täynnä kaupunkilaista. Siinä oli leikkelyksiä
kuvalehdistä, joita Anna oli saanut kirkonkylän kauppiaalta ja
apteekin lapsilta. Entäs sitä höpsötystä sitten! Anna-Kaisan oli
täytynyt oikein pysäyttää kaiteensa toisinaan kuunnellakseen tyttönsä
touhuamista. Hänellä oli aivan ihmeellinen vaisto kuvitella,
minkälaista on kaupungissa.

Joskus pääsi hän äitinsä kanssa käymään kirkonkylällä. Se oli hänelle
hyvin mieluista. Olipa hän niin rohkeakin, että uskalsi vaan mennä
oikein sisähuoneisiin apteekin lastenkin kanssa leikkimään. Oikein
sai hävetä hänen puolestaan. Mutta kun Anna oli vilkas lapsi,
puhtaasti puettu, salli apteekkarin rouva sen. Olihan se vaihtelua
heidänkin lapsillensa.

Kylläpä Niemelän tuvan nurkka avartui jokaisen kirkonkylällä käynnin
jälkeen. Mutta seinät alkoivat yhä enemmän puristaa. Ulos kotoisilta
tienoilta paloi tytön halu.

Kaikkein riemullisin hän olikin ollut kaupunkiin muuttajista.
Pian hän sai tuttavia ja joutui heidän kauttansa tutustumaan
kaupunkielämän kaikkiin puoliin.

"Vaivaako neitiä ikävä?" kysyi Elli-niminen tyttö, joka työskenteli
hänen lähellänsä samassa pöydässä.

"Eipä tuo kovin", sanoi Anna vähän hämillänsä "neidiksi"
puhuttelemisesta.

"Minä vaan ajattelin, kun neiti niin nuhjottaa hiljaa omassa
elämässään."

"Eihän tässä ole vielä kerjennyt keneenkään tutustua. Tuntuu vähän
yksinäiseltä."

"Neidin ei tarvitse olla huolissaan. Kyllä täällä tuttuja saa.
Eikä täällä tarvitse ikävää sairastella. Tiedättekö, että viime
sunnuntainakin oli oikein repäsevän hauskaa. Olimme saaressa. Meitä
oli vaan pikkunen joukko, kaksi muuta tyttöä ja minä sekä pojat
jokaisella. Se oli sen vapaampaa, kun ei ollut paljoa. Me etsimme
oman salaisen kätköpaikan ja rakensimme sinne siksi päiväksi oman
pesän. Kahvipannu oli mukana ja vähän syötävää sekä hurtti humööriä."

Ellin silmät säihkyivät, ja hän riipoi lumppuja niin että tomu pölisi.

"Kun tässä viikon nieleskelee tätä pölyä ja vetää sisäänsä taudin
siemeniä kaikista näistä viheliäisistä ryysyistä, niin kylläpä
totisesti tarvitsee yhdenkään vuorokauden oikein hummata. Eikös niin,
Laura?"

Laura teki työtä seuraavassa pöydässä. Siellä hän oleskeli
enimmäkseen yksinänsä, puhumatta montakaan sanaa päivän pitkän.
Toisten tyttöjen tapana oli heittää hänelle aina joku sana, kertoa
sunnuntairetkensä juurta jaksaen, jopa liiotellenkin, kiusataksensa
häntä. Heitä harmitti sellainen "pyhimys", joka päivät nyylää työnsä
ääressä kuin muurahainen, ja illat istuu ompeluseurassa vaatettamassa
pakana-raukkoja sekä sunnuntait rukoushuoneella. Mitä sellainenkin
nuoruus merkitsi?

"Kyllä kai se on tarpeellista mennä Luojan luontoon ja nauttia sen
kauneudesta. Tulisi vaan ajatella, kuka sen on ihmisille antanut ja
mistä syystä", sanoi Laura vakavasti.

"Tämä on meidän parhaimpia tyttöjämme", sanoi Elli, "mutta niin
pyhä ja muuttumaton ja suuttumaton... Meidän kultu Lauramme! Ihan
kiusallisen kiltti tyttölapsi!"

Laura hymyili itsekseen surullisensekaista hymyään. Tähän hän oli
aikojen kuluessa tottunut. Eivät he kukaan oikein todellisesti
tarkoittaneet pahaa hänelle, vaikkakin he oikein mässäsivät
puhuessaan hänelle suunsa täyteisiä. Hänestä se oli vaan jonkunlaista
uhmaa kaikkea sitä vastaan, minkä hän piti rakkaana ja kalliina.
Mutta maailmahan osasikin haavoja pistellä. -- Tai oli se myöskin
rauhattoman omantunnon aiheuttamaa. Heidän ei ollut hyvä olla
eivätkä he sittenkään saaneet tuntea todellista iloa, vaikka siitä
kerskuivat. Hänen kävi sääli tovereitaan, jotka sillä tavalla
käyttivät väärin kallista armonaikaa. Ihmisen elettävänä oli täällä
vaan muutamia vaivaisia vuosia. Ja jos nekin käytti väärin, seurasi
siitä vaan turmiota ja ankara rangaistus.

Minkä enemmän he häntä pilkkasivat, sen lujemmaksi hänen
vakaumuksensa kasvoi, ja kaikessa hiljaisuudessa hän koetti niin kuin
sanassakin sanotaan rukoilla niiden edestä, jotka häntä vainosivat ja
vahingoittivat.

Ja toverien täytyi itsekseen myöntää, että Laura oli kunnon tyttö,
hyvä tyttö, jolla oli voimaa ja joka uskalsi olla oma itsensä.

Turhaan heidän turmeltunut mielensä aaltoili häntä vastaan: niin hän
seisoi kuin kallio myrskyssä, kohoten kiehuvan meren yläpuolelle.

Annaa veti kovin puoleensa Ellin kiehtova puhe. Laura jäi
toisarvoiseen asemaan. Hän nyt oli samallainen kuin Larun Eevakin
siellä kotikylällä ja Ansalan Lyyli sekä monet muut. Kyllähän
hän nyt nämä tunsi! Mutta minkälaista mahtoi olla sellaisella
sunnuntairetkellä saaressa? Kun saisi Ellin kertomaan ja pääsisi
mukaan! Mitä kaikkea mahtoikaan saada täällä kaupungissa nähdä ja
kokea!

Täällä oli niin paljon erilaisempaa kuin kotikylässä. Ei hetkeäkään
sellaista paikallaan tohisemista, vaan repäisevää toimintaa, niin
työpaikoilla kuin muuallakin. Tässä työssä nyt ei ollut mitään
erikoista, päinvastoin tämä oli sangen ikävääkin. Mutta jo tuolla
seinän toisella puolella muuttui elämä toisellaiseksi. Siellä kävivät
lukuisat koneet, joiden moninainen käynti sekaantui huumaavaksi
pauhuksi. Milloin vaan ovea raotti katsoakseen sinne, oli siellä
liikettä tuhansiin suuntiin, hihnapyöriä katossa ja seinillä,
hihnoja ristiin ja rastiin. Tuossa kaikessa oli jotakin salaperäisen
tenhoavaa, jota ei voinut selittää, mutta joka ikään kuin sykki
samassa tahdissa rauhattoman mielen kanssa.

Miehet, jotka uskalsivat tehdä työtä kaikkien noiden keskellä, olivat
hänen mielestään rohkeita ja uljaita. Vanhemmat heistä näyttivät
olevan vakavia jopa synkkiäkin, mutta milloin vaan ovea raotti tai
joutui kulkemaan konesalin läpi, silloin jo nuoremmat lennättivät
silmäniskuja joka puolelta, että aivan ujostutti.

Päivälliselle kulkiessa sopi Annan ja Ellin astella yksin matkoin.
Heistä nyt kohta oli tullut hyvät ystävät. Elli osasi "pitää
hauskaa". Kyllä hän sitten keksi jos minkälaista kujetta.

"Saako neitejä seurata?" kysyi joku konesalin miehistä, joka
päivälliselle mennessä lyöttäysi yhteen matkaan.

"Eipä tuota nyt varmaan tiedetä", sanoi Elli, veitikka silmäkulmassa.
"Kylläpä nyt ollaan!"

"Ollaanpa nyt!"

"Kelpasipa tuota viime sunnuntaina."

"Mitäs kun viime! Eteenpäinhän se onkin elävän mieli."

"Ja kuollut taakseen katsokoon!" sanoi konesalin mies sekä astui
sivulle kävelemään.

"Herra Rinne ja neiti Niemelä", esitteli Elli. -- "Tulithan sinä,
vaikken minä luvannutkaan."

"Eikös se aina ole vähän sillä tavalla. Minähän tulen ja sinä tulet
-- ja neiti Niemelä tulee myös, vai kuinka?"

Rinne kääntyi Annaan ja tempasi hänet mukaan leikkiin. Naurettiin
yhdessä.

"Rinneppä siinä kalasti uuden lumpunrepijän", sanoi joku takana
kulkevista tytöistä toisille.

"Ja komea tyttö se onkin."

"Vielä."

"Maalainen!"

"No, kyllä hän pian kaupunkilaistuu ja nuoran jälki kuluu pois sarven
juuresta."

"Minkä nuoran?"

"Sen, jolla hänet tähän kaupunkiin pois maatiaisten joukosta
talutettiin."

Tytöt nauroivat ja poikkesivat toiselle puolelle katua.

"Sinä muistelit vielä viime sunnuntaita", sanoi Rinne ja katsoi
Elliin merkitsevästi.

"Kyllä kai! Tokihan sellainen nyt muistissa pysyy."

"Vähintäänkin... muistissa..."

"Mitä sinä sillä tarkoitat?"

"Tarkoitanpahan vaan."

"Sinäpä nyt olet tänään kuin arvoitus."

"Koetappas sinä sitten arvata!"

"Mikä sinun ilveesi tietää! Ja mitä sinä milloinkin tarkoitat!"

Ja mitä Rinne tällä kaikella tarkoitti, ei selvennyt kenellekään,
tuskin hänelle itselleenkään. Ehkei hänellä ollutkaan muuta
tarkoitusta kuin pitää ääntä, herättääkseen siten huomiota.

Hän oli jo aivan ensi näkemältä kiintynyt Annaan. Siinä tytössä oli
jotakin, joka veti puoleensa, ja Rinne suunnitteli suhteensa jo
kauvaksi eteenpäin. Hän oli tämän kaupungin tytöt tullut tuntemaan
pienessä ajassa ja he hänet. Jokainen vastatullut lensi kuin
hyönteinen hämähäkin seitin ympärillä, joka silmänräpäys vaarassa
joutua kiedotuksi.

"Uskaltaisitko minun kanssani enää sellaiselle retkelle lähteä?"
kysyi Rinne taasen Elliltä, katseellansa samassa etsien Annan
katsetta.

"Kyllä, kun lupaat olla siivommasti."

"Hyvät ystävät! Siivommasti! Olenko minä purrut tai potkinut tai
hännälläni ropsinut?"

Tytöt revähtivät nauramaan.

"Arvasinhan minä, että sinulla on jotakin minua vastaan. Ilmankos ne
ovatkin huulet olleet pitkällä ja paksuna kuin ruomapari."

"Eikö sitten olisi syytä?"

"Mitä?"

"Muisteleppas!"

"Minä kyllä en muista! Koettakaapa te, neiti Niemelä, muistella!"

Anna nauraa heläytti mukaan. Mistä hän tiesi, niitä oli tapahtunut.
Olihan hän ollut kokonaan toisella suunnalla. Mutta mitä todellakin
oli tapahtunut, siitä hän olisi halunnut tietää. Rinteen ja Ellin
näteleminen sisälsi jotakin salaperäistä.

"Teillä on varmaankin ollut hauskaa siellä", puuttui hän puheeseen.

"Kyllähän muuten, mutta herra Rinne saattaa aina häiriöitä aikaan,
milloin hän on vaan matkassa."

"Kas, kas! Tässähän kohta saa surra syntymistään. Vai minä se olenkin
viides pyörä vaunun alla. Ei kai sitten liene muuta keinoa kuin
irtautua ja hakea oma pari itsellensä. Mutta sen minä sanonkin, että
minä valitsen varren varrelleni!"

Rinne katsoi Annaa, niin että tämä sävähti punaiseksi hiuksiaan
myöten.

He olivat juuri saapuneet nurkkaukseen, josta Annan piti poiketa
kotiinsa.

"Vai luuleeko Elli, etten saa!" jatkoi Rinne voitonriemuisesti.

Anna ei tiennyt, mitä oikein ajatella sellaisesta lähentelemisestä.
Hän piirteli kengänkärjellään ympäri katukäytävän kiveä ja katsoi
alas. Hän ei uskaltanut silmäillä kumpaistakaan. Tuntui vaan niin
kuin Rinne olisi edelleenkin tarkannut häntä kiinteästi. Kun hän
vihdoin sitten kohotti katseensa, iski Rinne silmää hänelle. Hänpä
nyt oli oikea velikulta!

"Minä voin yhtä hyvin tehdä saarimatkan oman tyttönikin kanssa",
kiusotteli Rinne Elliä.

"Onnea matkalle!"

Anna lähti kotiinsa ja Rinne sekä Elli menivät yhdessä
työväenyhdistyksen ruokalaan. Aluksi oli yhdistyksen vahtimestari
vuokrannut erään suurehkon huoneen rakennuksen alakerrasta ja
perustanut siihen ruokalan. Mutta kun yritys näytti onnistuvan,
olikin yhdistyksen johtokunta ottanut häneltä pois huoneen ja
perustanut siihen oikein yhdistyksen ruokalan, joka parin kolmen
vuoden kuluessa kehittyi aika mahtavaksi. Se tarvitsi jo koko
rakennuksen alakerran, jopa osia toisesta kerroksestakin. Parin,
kolmen palvelustytön sijasta oli nyt jo yli kaksikymmentä, lisäksi
emännöitsijä ja renki. Ei koko kaupungissa ollut sellaista ruokalaa.

Kun lukuisien tehtaiden pillit soittivat väen ruokatunnille ja
tuhansiin nouseva joukko pöllähti kadulle täyttäen sen kuin
juhlakulkueiden aikana, niin useakin kiirehti silloin juuri
yhdistyksen ruokalaan.

Jo muutamia minuutteja ennemmin olivat palvelijat kattaneet
pöydät, latoneet vuoret kutakin lajia, kiidättäneet juoksujalkaa
keittonsa jakelupöydälle. Yhtäkkiä olivat sitten huoneet täynnä
mitä erilaisimmin puettua väkeä. Siinä ruskeaa ja sinistä puseroa,
resuista ja paikattua vaatetta, kalkkiutuneita saappaita,
likaantuneita riekaleita. Toisten vaatteissa seurasi mukana
työhuoneiden ilkeä löyhkä. Sen takia söivät nahkurit eri nurkassaan,
sillä heidän lähellään oli mahdoton muiden saada suupalaansa
nielaistuksi.

Rinne ja Elli asettuivat erään avaran salin nurkkaukseen, josta
saattoi nähdä yli koko huoneen.

"Kuinka onkaan saattanut päästä livahtamaan puoli vuotta, enkä minä
vielä ennemmin ole tullut esitellyksi neiti Niemelälle?" sanoi Rinne.

"Etkö nyt vielä kerkiä?"

"No, parempi myöhäänkin kuin ei koskaan."

"Taitaapa tämä nyt olla vahinko, jos joku tytöistä säilyykin sinulta
salassa."

"Vahinkoko? Mikäs se muu on kuin vahinko? Sellainen tyttö!"

"Joko taas!" Rinne iski silmää Ellille.

"Älä yhtään toivokaan! Minä otankin hänet siipien! suojaan."

"Ota, ota ja toimita asiat niin, että hän tulee ensi sunnuntaina
saareen."

"Eipä vähää! Vai pitäisi minun siis tuoda kilpailija itselleni."

"Ei, vaan osatoveri. Kelpaispa minun sitten, kun olis molemmin puolin
voita leivällä."

"Älä nuolase ennen kuin tipahtaa!"

He lähtivät kumpikin noutamaan lisää lautaselleen.

Uusia ruokavieraita tuli yhä. Heidän työpaikkansa oli kaukana ja
he viipyivät enemmän aikaa välillä. Mutta ensiksi tulleet alkoivat
kohoilla pöydistä ja siirtyä toisiin huoneisiin kahville.

Palvelustytöt kiidättivät juoksujalkaa tarjottimineen
jakeluhuoneesta, joka oli keittiön vieressä. Sähkökello soi yhtä
mittaa, siihen lisäksi takoivat toiset kuppiensa laitoihin. Mutta
mistä milloinkin helähtikään, kohta oli palvelijatar saapuvilla.
Käytävien risteyksessä oleva hissilaitos nosti yhtä mittaa
täysinäisiä astioita ylös, toi tyhjiä alas.

Oli kuin kohtalon ivaa, että työväestön oma ruokala oli muuttunut
kuin jonkunlaiseksi syöntitehtaaksi. Pienoiskoossa oli siellä
ollut vielä jonkun verran perheellisyyden leimaa, hiljaisuutta
ja rauhaa. Nyt sitä ei voinut enää erottaa markkinahumusta tai
kapakkaräiskeestä. Sellainen oli hälinä ja metakka, rientäminen,
kilvoitteleminen ja mässäys.

Aivan uupuneina olivat palvelijattaret, kun tehtaalaiset olivat
menneet pois.

"Onpa siinä taasen sotkettu!" sanoi joku heistä.

"Katsokaas, miten tuossakin on otettu voita lautaselle enempi kuin
oli tarvinnutkaan. Mihin minä panen nyt tämän?"

"Lyö sian astiaan! Mitäs sinä huolehdit, toisen palvelija."

"Entäs täällä sokerin siivoa!"

"Sinne samaan sekin!"

"Tuossa on leipääkin!"

"Sepäs kelpaakin: voita ja leipää!"

"Tuossa vielä lihanlientä, koskapa jollekin nauhasuulle ei ole muka
kelvannut."

"Mutta jospa se onkin ollut kirkko niin täynnä, ettei ole pappi
sisälle mahtunut."

Joku oli huomaavinaan viimeksi sanotussa kaksimielisyyden, ja nauraa
kikattaen jatkoivat tytöt pöytien siivoamista.




IV.


"Raatajan Vapaus" oli ilmestynyt taas lauvantaiksi kaksoisnumerona.
Ilmoituksista oli muodostunut oikein lisälehti, sillä niitä oli
tulvinut kaikista ammattiosastoista omasta ja lähikaupungista, jossa
ei ollut omaa puoluelehteä, sekä maaseudulta.

Ohjelma näytti olevan jotensakin samaa kaikissa: alkusoitto,
avajaissanat, runo, huilusoolo, kupletti, joku seuranäytelmä,
pukutanssi ja yleinen tanssi eli "kentän tallaaminen" tai
"kengänpohjien hivutus". Jossakin juhlassa puhui puoluesihteeri tai
-agitaattori. Muutamassa oli pidetty tarpeellisena huomauttaa, että
puhe ei kestä kauvan, sillä pääasia oli lopussa oleva yleinen tanssi,
jonka "soittaa kuuluisa harmonikkataiteilija".

Koko maailma "Raatajan Vapauden" vaikutuspiirissä näytti juhlivan
taasen tänä sunnuntaina niin kuin kaikkina muinakin. Olihan nyt se
aikakin. Koko luontohan nyt juhli, sillä kesä oli kukkeimmillaan.
Kaikki tunsivat tarvetta iloita, etenkin kaupunkilaiset. Mutta se oli
nykyään varsin välttämätöntä maaseudullakin. Sielläkin oli jo tullut
puute ilon syystä ja täytyi keksiä ohjelmaa iloitsemiseen. Sitä
paitsi se oli tarpeellista siksi, että jokaista yhdistystä painoi
raskas puoluevero, ja rahaa oli tehtävä millä keinolla hyvänsä.

Ammattiosastojen yhteinen huvitoimikuntakin oli puuhannut
ulkoilmajuhlan Hupisaareen. Oli saatu oikein pääkaupunkilainen puhuja
tällä kertaa.

Esitettävässä näytöskappaleessa oli Ellilläkin pieni osa, ja tämän
kautta oli juhlahumua tullut ystävystenkin keskuuteen.

Anna oli melkein kaiken vapaa-aikansa Ellin seurassa. Hätäisesti hän
kävi syömässä kotonaan, mutta olipa usein yötäkin Ellin asunnossa.
Äiti kyllä mökötti sellaisesta yöjuoksusta, mutta mitäpä hän siitä
välitti. Milloinkas sitten sai nauttia vapaudestaan, ellei kuudesta
illalla kuuteen aamulla. Ei sitä ollut liiaksi, se piti saada
täydesti itselle. Hänen teki mieli kokonaan erota kodista ja muuttaa
Ellin kanssa yhdessä asumaan. Kyllä kai se sitä paitsi olisi ollut
tarpeellistakin, sillä Niemelät olivat nyt kesäkuulla vuokranneet
Saarnin entiset huoneet.

Kello kävi jo yhtätoista, kun Elli ja Anna nousivat sunnuntaina.
Soitettiin juuri kirkkoon.

Anna pani pois akkunalta irtonaisen kehysverhon ja katseli
pihalle. Aurinko paistoi kirkkaalta taivaalta. Näin kesäsydännä se
oikein valaisi pihamaatakin, kun pääsi korkeudesta hohtamaan yli
rakennuksien.

Laululintusia oli tullut pihlajaan, joka kasvoi pihan perukassa. Ei
ollut ollut sadetta moneen päivään. Puiden lehdet olivatkin paksun
pölyn peitossa, että näytti oikein ikävältä, ja muutamat kukkaset,
joita talon rouva oli istuttanut voimattomaan maahan pihlajien
juurelle, kituivat helteessä.

Tytöt olivat nukkuneet lattialla, sillä kunnon sänkyä ei ollut
tässä asunnossa. Pihalle päin olevan ainoan akkunan edessä oli
ympyriäinen pöytä, jolla kitui ruukkukasvi. Pöydän molemmin puolin
oli kaksi sorvaamalla tehtyä kolmen ja puolen markan tuolia, ja
kaksi samallaista oli kumollaan vuoteen päänalusia kohottamassa.
Akkunoissa oli halvat pitsiverhot, jotka olivat monessa pesussa jo
repeilleet. Ilmeisesti ne eivät enää kauvan kestäisi, vaikka vielä
silityksen avulla pysyivätkin koossa. Pesän edessä oli öljykeittiö,
jossa saattoi lämmittää teevettä ja käherryssaksia. Milloin Elli oli
yksin kotona, nukkui hän eräänlaisessa pukkisängyssä, jonka saattoi
panna pieneen kokoon nurkkaan ja laittaa sen päälle makuuvaatteet
päivän ajaksi. Sen hän oli ostanut vankien töiden myymälästä, kun
omaa elämää alotti. Pitsiverhojen ja ruukkukasvin lisäksi somistivat
huonetta vielä "Työläisen Joulusta" leikatut taulut, joita oli
nuppineuloilla kiinnitetty seinäpaperiin. Uunin vieressä olevaan
naulaan oli unehtunut punaruutuisesta kankaasta tehty työpusero.

Ellillä oli jo kauvan tehnyt mieli vähän lisätä kalustoa, mutta
kahdenkymmenenviiden pennin tuntipalkasta ei riittänyt. Jos
aikoi ajanmukaisesti pukeutua, niin täytyipä toisinaan tiukentaa
syöntiäkin. Ei ollut ajattelemistakaan käydä kolmea kertaa
ruokalassa, riitti kun yhdesti. Eineensä ja illallisensa sai
järjestää niin kuin varat myönsivät.

Mutta tässä asunnossa oli kuitenkin oma vapaus. Sitä saavuttaakseen
mielellään kielsikin itseltään yhtä ja toista. Täällä sai lähteä
ja palata, koska itse tahtoi. Tänne myöskin sai tuoda kenen halusi
ja milloin hyvänsä. Kun vuokransa koetti saada maksetuksi, ei
talonomistaja muista seikoista välittänyt. Mitäpä kenenkään elämä
häneen koski.

"Ala nyt jo nousta!" sanoi Anna Ellille, joka vielä loikoi
vuoteellaan. "Yrjö voi pian jo tulla ja tapaa meidät aivan
aamukunnossa."

"Mitähän kello jo lieneekään?"

"Kohta puoli yksitoista."

"Tämähän on suunnilleen herskapin nousuaika", sanoi Elli. "Ai, ai
sentään! Kylläpä se olisi makeaa!"

"Ei nyt jouduta herkuttelemaan. Minunkin pitää vielä pistäytyä
kotonani syömässä ennenkuin lähdemme. Mitähän siellä mahtaneekaan
muori taasen mokista?"

"Niinhän ne muorit tekevät, joilla niitä on. Minulla tuota ei olekaan
muoria eikä vaaria. Niin on likka kuin taivahan lintu. Mikäs estää
minua elämästä niin kuin itse haluan."

       *       *       *       *       *

Äiti oli yksin kotona, kun Anna saapui. Vakavin mielin hän hämmenteli
keittopataa. Hän oli itkeneen näköinen.

"Enpä minä uskonut tämän elämän tällaiseksi muuttuvan", sanoi
Anna-Kaisa.

"Mikäs nyt on tullut?" kysyi Anna aavistaen, että puhe kääntyy häneen.

"Olenhan tässä lähinnä ajatellut meidän perhe-elämäämme. Tämä tuntuu
niin rikkinäiseksi repeytyvän. Ei edes sunnuntaiaamuna saata olla
rauhallisin mielin."

Anna oli äänetönnä ja haki ruokaa pöytäkaapista.

"Panin minä vähän ruuan tähdettä paistinuuniin, että saat sinäkin.
Odoteltiin tässä, mutta kun ei kuulunut, niin rupesimme syömään."

"Eihän minua tarvitse odottaa."

Anna-Kaisa huokasi.

"Vai ei tarvitse odottaa! Niinkö sinä luulet, että äiti voi lakata
odottamasta niin kauvan kuin sinä elossa olet? Äidin sydän ei lakkaa
toivomasta koskaan."

"Enhän minä ole joutavan jäljillä ollut. Meni illalla niin myöhäseen
harjotuksissa, ja minä jäin sinne Elliä odottamaan. En viitsinyt
tulla koluamaan tänne ja herättämään teitä rauhallisesta unestanne."

"Mutta miksi sinä, lapsiraukka, olet yhtä mittaa poissa kotoa? Sinä
et voi aavistaa, kuinka aina täytyy olla huolissaan, että mitä on
tapahtunut."

"Mitä sitä turhaa!"

"Sinä et tunne vanhempaisi mieltä. Emme me voi pitää vähäisenä asiana
sinun poissaoloasi. Maailman polut ovat niin kovin liukkaat."

Annan mieleen muistui, kuinka Rinne usein oli laulanut kullasta,
jonka hän tuo uuteen tupaan, ja kuinka siinä oli liukkaasta maailman
tiestä. Jokohan hän oli tullut Ellin luokse ja odottivat siellä? Hän
kiirehti syöntiään.

"Sinä olet vielä niin kovin nuori ja kokematon, ja siitä syystä
minä kehottaisin sinua olemaan varovainen. Synti tarttuu kuin lika
Valkoseen vaatteeseen."

Anna hymähti vastaukseksi.

"Kyllähän sinä hyngähtelet ja voit pitää minun puhettani
halpa-arvoisena niin kuin minua itseänikin, mutta muista kuitenkin,
että olen sinulle tämän sanonut rakastavin sydämin. En minä enää
monta vuotta ole sinulle sanomassakaan -- Herra tietää, ovatko nämä
jo viimeiset varoitukset."

Anna-Kaisa suolasi keittonsa, kohensi kekäleet padan alle ja jatkoi
äänetönnä keittämistä.

"Sinulla olisi kyllin syytä ottaa Katrista esimerkkiä", sanoi hän
vähän ajan kuluttua. "Hänen käytöksensä on ollut aina nuhteetonta, ja
hän on menestynyt tässä maailmassa".

"Niin, enhän, minä olekaan mikään Katriin verrattuna", vastasi Anna,
pilkallinen sävy äänessään. "Meitähän ei voi asettaa rinnakkain."

"Enhän minä sano sitä sinua halveksien, mutta ettekö te sisarukset
voisi yhtä hyvin viettää aikaanne yhdessäkin?"

"Ei minusta ole hyvien joukkoon."

"Onko Katri sitten kertaakaan osottanut sinulle hylkivänsä sinua?"

"Vaikka ei olekaan! Mutta kyllä kai minä osaan elää elämääni
ilman hänen ainaisia neuvojaankin, joita hän ahmii kirjoista ja
sanomalehdistä. Mikä oppiäiti hän minulle on?"

"Älä nyt tuolla tavalla kiivastu, ja anna ylpeytesi lannistua! Hänhän
on sinua vanhempi ja on hänellä myöskin enempi kokemuksia tästäkin
kaupunkielämästä. Kyllä minun mielestäni sinä voisit ottaa oppia
vanhemman sisaresi neuvoista ja ohjauksista."

"Se nyt on merkillistä", tuskastui Anna ja nousi pöydän äärestä,
"kun minulle yhtä mittaa saarnataan elämästäni! Kyllä kai te minusta
pääsette! Taitaapa tässä kovin lihavat päivät olla mokomassa
hökkelissä! Sittenhän teillä on vaan Katrinne, joka teille ei surun
päiviä tuota. Mutta eivät vielä ole kaikki päivät illassa. Ette te
tiedä, mitä hänkin vielä mukanansa tuo. Ja luuletteko te häntä niin
kovin viattomaksi kaikesta? Näkyypä tuo jo taluttajan löytäneen,
mutta tietysti hyvä ja kiltti tyttö pitää sen vanhemmiltansa salassa,
ettei häntä vaan suinkaan tarvitsisi teoistansa torua."

Anna laitteli usahdellen ja kiivain liikkein tukkaansa ja
vaatetustaan sekä lähti joutuisasti Ellin luokse.

Kaikkein enimmin oli Anna-Kaisa peljännyt tyttärensä puolesta ennen
kuin muuttivat kaupunkiin, ja nyt hänen aavistuksensa alkoivat
toteutua. Kaupunkielämän kaikki houkutukset vetivät tyttöä puoleensa.
Neuvon ja ohjauksen sana oli tullut tehottomaksi. Siellä syrjäkylällä
ollessa voi häntä vielä pitää luonansa, mutta nyt ei millään.

Raskaalta tuntui hänestä tämä elämä. Ei täällä ollut ketään, jolle
olisi avannut sydämensä. Isäkin oli työssä päivät, palasi illalla
väsyneenä, eikä ymmärtänyt hänkään mikä keino auttaisi vai auttaisiko
mikään. Ehkei mikään!




V.


Hupisaari oli parin kilometrin päässä kaupungista. Se oli lähin
kaikista saarista, ja kun se oli suurehko ja kaunis, oli se viime
vuosien kuluessa tullut hyvin halutuksi juhlien pitopaikaksi.

Siihen saakka se oli saanut ollakin jotensakin koskemattomana.
Ihanana se kohosi muiden yhtä suloisien sisartensa joukossa taivaan
sineä kuvastavan veden kalvosta. Sen keskusta oli vähän korkeampaa,
sillä vuoriperusta tunkeusi siellä ylemmäksi, ja laskeutui tasaisesti
kummallekin puolelle. Metsä oli tasakorkeata, joten koko saari näytti
pehmeältä, vihreältä kummulta, joka kuin uiskenteli järven pinnalla.

Kohta vesirajasta alkoi lehtevä kasvullisuus. Siinä pajut ja
rautalepät imivät kasvuvoimansa vetiseltä rantamaalta ja kuvastelivat
lehviänsä rantavedessä. Monivärisenä vyöhykkeenä kiertelivät matalat
vesikasvit pensaiden juurilla, kuin koristeellisena reunustuksena,
välähdellen veden kalvossa, milloin tuuli ajoi laineita rantaan
tai tyynen kalvon särkivät airojen ja veneiden tai höyrypursien
aikaansaamat liikkeet.

Vuosien kuluessa oli saaren rauha vähentynyt. Ennen se olikin ollut
itsekseen, kuten sanottu. Linnut pesivät silloin tällä saarella.
Siihen uiskentelivat vesilinnut, rakensivat pesänsä rantapensaiden
juurille. Pikkulinnut taasen viivähtivät ylempänä sekä löysivät
ravintonsa pesämaittensa seutuvilta.

Kylläpä helisi saaren lehto kevätkesän aamuna, kun aamurusko alkoi
idän taivaalla näkyä, punata varjoisaa metsää, kullata pilvien
päärmeet, levitä yli taivaan kannen, kuvastellen järven rauhallisella
pinnalla! Tuhat päätä, tuhat ääntä metsän tutkaimilla! Tuolla koko
peippokuoro, metsiemme lukuisimman laulajalajin, soi yli muiden.
Tiukutus kävi oksalta toiselle, puikutus puusta puuhun, vuorotellen,
vuorotellen. Kuinka se kulta kumpusikin! Ja kuinka täysvoimaisena
puhkesi kunkin parhain laulu aamun armahan sulossa. Koko seutu värisi
ääntä, valoa, lämpöä, rakkautta, sopusointua.

Selkien takana heräilivät ihmiset päivän toimintaan. Ranta-aukeaman
laidasta alkoi nousta sininen savu ylöspäin. Tuolta ja tuolta myös.
Milloin sieltä kuului epämääräinen puheen surina, milloin hakkuun
ääni, milloin nuottamiehet kolistelivat rannassa veneittensä luona
tai kuului viikatteiden hionta ja haravamiesten laulu. Seudun
luonnollinen toiminta kävi tasaisesti ja rauhallisesti kuin sydämen
tykintä.

Mutta ne ajat sellaisinaan olivat olleet ja menneet. Uudet olivat
tulleet tilalle.

Vuosien kuluessa oli kosken molemmin puolin kohonnut tehdas toisensa
viereen ja tehtaiden ympärille laajennut kaupunki. Ihmisiä oli
ahtautunut asumaan yhteen kasaan. Heidän kiviset rakennuksensa, missä
he asuivat päällekkäin, kohosivat järven rannalla. Rantametsä oli
revitty, ja siitä paistoivat huone- ja akkunarivit, tehdasrakennukset
pitkine piippuineen, tavaravajat ja -kasat, höyrylaivat ja
lastiveneet. Sakeat savupilvet ympäröivät alinomaa kosken seutua,
nokesivat vasta maalattuja seiniä.

Rantametsä järven ympärillä puki yllensä uuden, loistavan verhon
joka kevät, koreili syksyisin tuhatvärisenä, sai talvisin yllensä
valkoiset pukehet, jotka säteilivät tuhansin tahdin pakkasaamun
kirkkaudessa. Mutta kivimuurit rannan repeytymässä pysyivät aina
sellaisinaan, mustuivat vaan alinomaa, ja kattopeltien ruostevedet
valuivat pitkin harmaita seiniä, jättäen niihin pois lähtemättömät
jäljet.

Eikä ainoastaan kosken seutuville kohonnut tehtaita, vaan myöskin
järven rannoille sinne tänne. Voi jo laskea kymmeniä savupiippuja,
joita näkyi eri suunnilta.

Kymmenet tehtaat kokosivat yhä uusia ihmisiä ympärillensä. Liike
kasvoi alinomaa. Sikisi yrityksiä, joista ei ennen tiedetty mitään.
Mikä äsken tuntui tarpeettomalta, oli jo kappaleen ajan kuluttua
aivan välttämätöntä. Raha kulki kädestä käteen, ja sen orjina
raatoivat tuhannet ja taas tuhannet miehet, naiset ja nuorukaiset
tehtaiden katkujen seassa. Rahan orjia olivat heidän herransakin,
jotka koettivat saada mahdollisimman suurta voittoa työväkensä
koneiden avulla tuottamasta työstä.

Koko kaupunkiyhteiskunta oli muodostunut merkilliseksi
kilvoittelulaitokseksi toistensa kustannuksella. Jos joku tuli
nujerretuksi kilpailussa, kynityksi kuin paistettava lintu, ei se
liikuttanut ketään. Koneiden aikakaudella oli suhde lähimmäisiinkin
muodostunut koneelliseksi. Missä määrässä oma kanssaihminen
saattoi olla koneena koneen ääressä, liikeyrityksissä, pankeissa,
vekseleissä j.n.e., siinä määrässä hänellä oli arvoa yhteiskunnassa.
-- Kuuden aikana aamulla viilsivät ilmaa kymmenien höyryviheltimien
kiljunnat, ja rautaiset sekä luusta, lihasta ja verestä rakennetut
koneet alkoivat toimintansa. Pari kolme tuntia myöhemmin alkoivat
konttori- ja pankkikoneet. Sama näivetyttävä, elämää tappava toiminta
vähäväkisten keskuudessa, sama levottomuus liikemaailmassa.

Nyt sunnuntain vastaiseksi yöksi ja sunnuntain aamuhetkiksi oli toki
vähän lakannut.

Oi, mikä nautinto, kun sai kerrankin levätä! Sai nukkua ohi kuuden,
seitsemän, kahdeksan... ottaa vuoteessaan niin mukavan asennon
kuin osasi ja tuntohermot ohjasivat. Ei soinut yksikään inhottava
vihellys, ei riehunut liike kadulla -- kirkkoon menijät eivät paljoa
häirinneet. Voi, kun viikon seitsemästä aamusta yhdenkään sai
itselleen!

Kellareissa, ullakkokamareissa ja viheliäisissä hökkeleissä
laitakaupungilla sekä esikaupungeissa oikein hekumoitiin levosta.

       *       *       *       *       *

Rinne oli saapunut, kun Anna palasi.

"Nyt saisitte joutua jo, muuten kerkiää juhlakin alkaa, emmekä saa
ollenkaan olla jouten sitä ennen."

"Menemmekö sinun veneelläsi?"

"Silläpä tietenkin. Saatammehan sillä luurailla, missä haluamme,
emmekä ole riippuvaisia laivan lähtöajasta."

Kaupungin ja saaren välillä oli vilkasta liikettä. Näin pyhäaikana
järjestivät laivain omistajat säännöllisen laivakulun Hupisaareen.

Jo lauvantai-iltana oli useita mennyt saareen yöksi. Kun ilma oli
niin lämmin ja suloinen kuin nytkin, saattoi aivan hyvin nukkua
paljaan taivaan alla. Sitä paitsi tällaisen yön vietosta saaressa
saattoi olla ajattelemisen aihetta sekä ennen että jälkeen. Se
piti mieltä jännityksissä. Nämä retket olivat seikkailuretkiä,
joita rakensi hermostunut mielikuvitus jo kauvan ennen kuin ne
tapahtuivatkaan ja joissa todellisuudessakin oli ihan päätähuimaavia
kohtia. Mutta sellaista juuri kaipasi nuoriso, jonka mieluisimpia
huvittelupaikkoja talven aikana olivat tanssi-iltamat ja elävätkuvat.

"Eikös olekin 'Lindbergin pappa' taasen tuolla lahden pohjukassa!"
sanoi Rinne.

"Kukas hän on?"

"Muudan tehtaan työmies. Nyt on pappa taas pahalla tuulella, kun
tällainen hälinä käy järvellä eikä kala luultavasti ota uistimeen.
Mutta siinä hän kuitenkin etäisimmässä pohjukassa vetelee harvakseen
iltaan saakka, söi sitten kala tai oli syömättä."

Toisia uistelijoita, onkimiehiä ja pitkän siiman vetäjiä oli
myöskin. Muutamissa veneissä oli koko perhe, eväät ja keittovehkeet
mukana. Pojat reutoivat airoissa tai pulikoivat järvessä kuin
sorsapoikue. Olivatpa toiset nostaneet purjeetkin pystyyn, vaikkei
tuulen henkäystäkään käynyt. Vapaasti sai vene mennä, minne sattui,
sillä ei ollut kiire mihinkään eikä myöhästynyt mistään. Mitäpä he
huolehtivat juhlahumusta. Isä lueskeli sanomalehtiä, äiti kuunteli
hänen yksitoikkoista lukuaan ja vaali nuorinta, joka ojenteli käsiään
vedessä pulikoiville sisarilleen ja veljilleen. Päivällisajan
lähestyessä soluivat he johonkin rantaan ja vaimo kiehautti
yksinkertaisen päivällisen, jota nyt raittiissa ilmassa oltua syötiin
erinomaisella ruokahalulla.

Rinne kuljetteli tyttöjä pitkin selkää, lorusi alinomaa tuulia ja
taivaita. Rantaan tultua he etsivät saman sopukan, missä olivat koko
kesän viettäneet sunnuntaihetkensä. Ei kukaan ollut sattunut sinne
nytkään osautumaan. Se oli vähän etäämmällä laivasillasta.

"Olet sinä, Yrjö, kunnon mies, kun olet laittanut veneen", sanoi
Anna. "Tällähän pääsee, mihin vaan haluaa."

"Ilman tätä saisimme samoilla kantamuksinemme koko saaren halki. Nyt
olemme etäällä muista ja kuitenkin rannassa", ihasteli Ellikin.

"Ei ole varmaa, saammeko täällä rauhassa olla. Eiköhän tuokin vene
yrittele tänne?"

"Ketä siinä on?"

"Eikö siinä ole Katri perässä?" sanoi Elli.

"Ja Juho keulassa", tunsi Rinne.

"Mihinkäs nämä nyt soutelevat?" sanoi Anna. "Eivät ne tänne tule, kun
näkevät veneen rannassa."

"Annappas tänne riippumatto!" touhusi Rinne. "Mihinkäs tämä nyt
ripustetaan?"

"Aseta mielesi mukaan!"

Rinne ryhtyi sitomaan köysiä ja tytöt laittelivat evästavaroita.

"Keitäppäs tyttö kahvia ja keitä kattilalla!" hyräili Rinne pensaasta.

"Taitaa tämä meidän isäntä olla oikea kahvitäti", nauroi Anna.

"Mitäpä me tässä muutakaan tekisimme? Lepäillään kuin herrat
helteisenä päivänä ja nautitaan elämästä. -- Tulkaapa koettamaan,
kestääkö tämä rahkine?"

"Et saa, Yrjö, tuolla tavalla! Kyllä minä pääsen yksinkin",
vastusteli Anna, kun Rinne nosti hänet riippumattoon.

"Kestääkö se lisää?"

Samassa jo oli Ellikin astianpyyhkeineen.

"Yrjö sinä!" torui Elli. "Joutaako emäntä tässä kisailemaan teidän
kanssanne?"

"Täytyyhän tätä koettaa. Kestäisikö tuo kolmatta?"

"Et saa tulla!"

"Eihän siitä muuten selvää saada."

"Laittaisit ennemmin tuota keitinselkää, että saataisiin pannu
tulelle. Onko sinulla tulitikkuja?"

"Minulla! Mitäs minulla ei olisi?"

"Noo, ei sinulla sentään kaikkea ole. Sanovat, ettei sinulla
sydäntäkään ole", nauroi Anna.

"Kuka sitä on sanonut?"

"Tytöt."

"Se on niitä akkaväen puheita. Mitäs helkkaria tästä elämästä sitten
tulisi?"

"Taikka jos on, niin se on sinulla luonnottoman avara. Äidillä oli
kuvakirja, missä oli kuvattuna ihmissydämiä, -- siinä kirkkoja,
tikapuita, kaikkea maallista tavaraa ja sarvipäisiä piruja."

"Yrjöllä on juuri viimeksi mainituita", pisti Elli väliin.

"Sitä en varmasti tiedä", sanoi Anna, "mutta tyttöjä kai siellä
lienee useita".

"Minä olen siis tytöiltä riivattu."

"Kuuleppas: sydämen haltioita ei saa olla kuin yksi ainoa."

"Isossa talossahan on monta asukasta."

"Hyi niitä miehiä!" sanoi Elli. "Kappas vaan!"

"Teeppäs tiliä, kuinka monen tytön poskelta sinä olet jo ruusut
kuolettanut, niin kuin laulussa lauletaan!"

"Tehän olette vallan kauheita tänä päivänä. Sitäkö varten te olette
minut tänne saaren päähän soudattanut, että saisitte oikein yksistä
tuumin käydä kimppuuni?"

"Etkö sinä jo joutaisi saada?"

"Tulkaa sitten! Valitkaa aseenne, nokikepit tai purevat sanat!
Sittenpähän nähdään, enkö minä vielä jaksa kahta tyttöä vastustaa."

Rinne sieppasi nokisen keitinselän ja alkoi kuin puolustautumaan.

Anna iski silmää ja nauroi:

"Tapellaan, Elli, vähän sen kanssa!"

"Kyllä te saatte tulla yksitellen tai yhdessä, mutta vastatkaa
seurauksista. Minä pitelen teitä pahasti."

"Sellainenhan sinä olet. Sinulla ei ole sääliä hitustakaan toisia,
kohtaan. Mutta miehillähän on oikeus olla niin kuin itse tahtovat."

"Eikös se olekin harmillista?"

"Ja niillä on sitten otsaa olla valtaamiensa oikeuksien mukaan. Mutta
siitä huolimatta: laskehan se nokikeppi pois, likaat sillä vielä
pyhävaatteesi!"

"Pelkäättekö te vai peräännytte hyvässä järjestyksessä?"

"Ei se ole kuin lapsirakkautta, sillä saattaisi sinun, poloisen,
käydä kovin pahoin, jos me alkaisimme sinua peitota."

He jatkoivat kiistellen ja leikitellen talouspuuhiansa.

       *       *       *       *       *

Ihana ilma oli houkutellut koko kaupungin väestön liikkeelle.
Kaupungin helteessä, kiehuvassa kuumuudessa ja pölyssä kaipasivat he
jotakin ulkopuolella olevasta luonnosta. Heitä monasti kammotti tämä
kolkko kaupunki, jonka he olivat rakentaneet itselleen. Sisimmässään
he eivät olleet tyytyväisiä omiin luomiinsa, vaikka he hankkivat
niihin kaikkia mahdollisia mukavuuksia.

Koko saaren puisto oli nuotiotulien vallassa. Siniset savujuomut
kohousivat jokaisen pensaan juurelta ja hälvenivät pian poutaiseen
avaruuteen. Nuotioilla kiehuivat kahvipannut. Suuri osa saaressa
olijoista ei aikonutkaan juhlaan, mutta olivat tulleet tänne, kun oli
mahdollista päästä laivalla. Isoimmat lapset pulikoivat rannalla.
Pienimmät olivat äitien hoidettavina, nukahtivat väsähtäneinä
pensaiden siimeksessä riippumatoissa tai kentällä, lehtikerppu pään
alla.

Vanhemmat olivat riisuutuneet ohuihin pukeisiin. Keskikesän aurinko
soi lämmintänsä, jotta köyhäkin sai mässätä siinä, ajattelematta
hetkeäkään, kuinka paljon se hauskuus kuluttaa laihaa kukkaroa.
Se oli oikein kissan piehtaroimista räytävässä helteessä, jolloin
saattoi hetkeksi unehuttaa kaiken jokapäiväisen riennon ja
tohisemisen leipähuolissaan.

Mutta yhtä hyvin saattoi tämä saariretki muodostua monelle suorastaan
epäsiveelliseksi. Useasta kohdasta kuului juopuneiden mekastusta,
korttien läiskettä, kiroilua, kiistaa, ruokottomia puheita ja huutoja.

Ja näiden äärimmäisyyksien välillä, suurin osa kaikkeen alhaiseen
taipuvaisena, vietti aikaansa nouseva nuoriso. Saaren lehto saattoi
kätköihinsä sulkea monta salakuisketta, silmäystä ja kosketusta,
jotka eivät olisi tapahtuneet julkisuudessa. Ilo saattoi muodostua
ilon irvikuvaksi ja vapaus mitä turmiollisimmaksi. Viihdytyksen
kaipuu oli etsinyt itsellensä uudet väylät.

Välillä kävivät Rinne ja tytöt soutelemassa, ja sieltä palattua
söivät he eväitänsä. Rinne oli ostanut runsaasti kaikellaista hyvää,
hedelmiä ja makeisia. Hän oli oikein tuhlari tyttöjen seurassa.

Kävivätpä he tervehtimässä kappaleen matkan päässä olevaa samallaista
ryhmäkuntaa.

"Hei! Tervetuloa! Tulittepa parhaaseen kohuun kuin mustalainen
kirkkoon. Tässä juuri alkaakin uusi peli. Sekota uudestaan kortit!
Kolme henkeä lisää!" tervehdittiin heitä.

"En minä tällä kertaa viitsi", sanoi Anna. "En minäkään välitä
nyt", sanoi myöskin Rinne. "Mitenkäs nämä on niin yhtä aikaa
välinpitämättömyys vallannut?" tarttui joku joukosta puheeseen.
"Tästäpä sopii jo jotakin arvella."

"Elli sitten? Sinähän kuitenkin tulet?"

"Enpä tiedä."

"Tämä ei kelpaa!" sanoi joku pojista, nousi ja tarttui Elliä
vyötäisistä. "Kas niin, istupas koreasti sedän vieressä ja katsele
noita kuvakortteja. Näethän, että he haluavat olla kahden, ja se ilo
suokaamme heille."

"No niin, ja menkää siitä nyt kuuntelemaan mesiäisiä kedolla! -- Ohi
kuin Filipin jihti!"

"Ohi, herra kapteeni, tältäkin paikalta!"

"Elli sitten!"

"Näytäpä, mitä on kätkettynä vasempaan käteesi! Kas sillä tavalla!"

"Katsokaapa Eelin kulmakarvain röyhistystä! Silmätpä pullistuivat
tapeille päässä ja puhaltelee hän kuin virtahepo."

"Tääll' ollaan, tääll' ollaan!" sanoi Eeliksi puhuteltu ja löi
korttinsa esille.

Rinne ja Anna vetäysivät pois sekä astelivat takaisin leiripaikalle.

Annan sydän takoi kuin olisi pyrkinyt ulos rinnasta. Hän oli koko
päivän salaisesti toivonut, että Elli jollakin tavalla joutuisi
eroon heistä ja he saisivat olla kahden. Hänestä oli Yrjössä jotakin
erikoista, joka niin erinomaisesti veti puoleensa. Mitä se oli,
ei hän osannut selittää itsellensä. Yrjön seurassa hän ikään kuin
riipoutui irti jokapäiväisestä rasituksesta. Se toi kuin virkeän
tuulahduksen tullessaan. Ehkä hän oli aluksi ihaillut hänessä
vallattomuutta, jota hänessä olikin tavallista enempi, mutta oli
samassa kiintynyt muutenkin.

Niin, olipa hän jo itkaissutkin Yrjön takia muutamia kertoja.

Leirille saavuttua veti Yrjö hänet rohkeasti riippumattoon.

"Miksi sinun kätesi vapisevat?" kysyi Yrjö pitäen Annan kättä
omassaan.

"Vapisevatko ne? Ei suinkaan", sanoi Anna hämillään.

Jossakin kappaleen matkan päässä kuului käsiharmonikan kiihkeä ääni.
Soiteltiin päivän muotikappaletta, johon soittaja lisäsi monet mutkat
ja koukut.

Yrjön kosketus huumasi Annaa. Suonet tykkivät ohimoilla, ja suloinen
viihdytys valtasi hänet. Hän ei voinut irroittaa katsettaan Yrjön
silmistä, joihin oli tullut omituinen janoinen, puoleensa vetävä
ilme. Hänen täytyi katsoa, katsoa...

"Pelkäätkö sinä minua?" kysyi Yrjö, ja hänen suupielensä värähtelivät
omituisesti.

"En... en suinkaan..." sanoi Anna hämillään ja epävarmana.

Eikö Yrjö sittenkin ollut pelottava? Hän pelkäsi, kun he olivat näin
kahden. Ja tätä hän kuitenkin oli toivonut... ei mitään niin kuin
tällaista tilaisuutta.

Hän olisi lähtenyt jo poiskin, kohousi jo, mutta painautui jälleen
takaisin ja joutui yhä lähemmäksi Yrjöä, joka kietoi tarmokkaan
käsivartensa hänen vyötäisilleen. Oikein koski kipeästi hänen
puristuksensa. Ei tahtonut saada henkeään vedetyksi.

Harmonikan soittaja keskeytti soittonsa, mutta alotti kohta
uudestaan, ja Annasta tuntui kuin olisi hän keinunut mukana yli
pensaiden kiitävän valssin tahdissa. Vaatteiden läpi kuumensi Yrjön
kosketus. Kuinka luja ja tarmokas oli hänen jalkansakin!

Kesken kaiken, kun rohkea ajatus huimasi hänen päätänsä, vilahti
muistoista esille äidin aamullinen puhe, vieläpä vanha koti siellä
maalla ja kotiseutu, ja havahtui hän kuin pahasta unesta:

"Herranen aika, kuinka kauvan olemme tässä jo istuneet?"

"Mitäs me huolimme kellosta pyhäpäivänä!" sanoi Rinne.

Hän vilkaisi hätääntyneenä ympärilleen ja Yrjöön, joka puristi häntä
äänettömänä, silmissä omituinen vetinen kiilto, taivaalle, jossa
kierteli saaren yläpuolella vihertävässä korkeudessa poutahaukka...

Juuri silloin pärähtivät juhlakentällä torvet alkumarssiin, ja hetken
kuluttua palasi Elli juoksujalkaa.

"Mitä kello onkaan jo?" kysyi hän hätäytyneenä. "Minunhan piti olla
ihan alussa. Lähdettekö mukaan?"

"Lähdemme!" sanoi Anna nopeasti kuin kiskoakseen itseään irti
lumouksesta.

Hän pelkäsi Yrjöä, ja kuitenkin olisi hän tämän pienimmästäkin
viittauksesta jäänyt.




VI.


Veneessä, jonka Rinne oli huomannut tulevan järvellä, oli Katri ja
Juho Haapala. He laskivat saaren rantaan kappaleen matkaa Rinteen ja
tyttöjen olinpaikasta, ja hävisivät pian rantalepikon suojaan.

Juho oli konepajan työmies. Hän oli työskennellyt Osakeyhtiö Valimon
koneosastolla jo kymmenkunnan vuotta.

Kohta Katrin kaupunkiin tultua olivat he tulleet tuttaviksi ja pian
ystäviksi.

Katrin oli ollut hankala saada työpaikkaa, ja aivan epätoivoon
vajoamaisillaan oli hän kuljeskellut pitkin katua. Hän oli ollut niin
kovin turvaton oudossa paikassa, ja rahavähät, jotka isä oli antanut
lähtiessä, olivat ihan loppuneet.

Silloinpa oli Sallimus johtanut hänen luokseen Liisan, Juhon sisaren.

"Suokaa anteeksi!" oli hän yhtäkkiä kuullut jonkun sanovan hänelle.
"Miksi te itkette?"

Niin suurta luottamusta oli kohta herättänyt oudon naisen koko
olemus, että Katri oli aivan avomielisesti kertonut olevansa
nälissään ja työttömänä.

"Älkäähän olko millännekään!" oli Liisa sanonut. "Ehkäpä tästä
jotenkin selvitään. Tulkaa nyt minun vaatimattomaan kotiini
toistaiseksi! Mietitään siellä yhdessä, mitä tekisimme. Minä koetan
tehdä voitavani."

Liisan koti oli yksinkertainen puutalo kaupungin laidalla; sieltä oli
näköala rautatielle ja pelloille, jotka päättyivät kaupungin metsään.
Rakennuksessa oli kolme kamarin ja keittiön huoneustoa, joista kaksi
oli vuokrattu ja kolmannessa he asuivat itse.

"Nyt en minä tulekaan yksin", oli Liisa sanonut äidilleen, "vaan on
minulla täällä nuori ystävä mukanani. -- Minun täytyy teidät viedä
näin aivan äidin eteen, sillä hän on sokea."

Ja sitten oli Liisa selittänyt heidän kohtaamisensa kadulla.

Katria aivan hämmästytti näiden ihmisten ystävällisyys. Hän oli viime
päivinä jo ruvennut uskomaan, että täällä kylmässä kaupungissa ei
saattaisikaan olla tällaisia ihmisiä.

Niin sai hän ensi päiviksi asunnon tässä lämminhenkisessä kodissa.
Liisa auttoi häntä saamaan paikankin Rosenbergin suuressa
trikootehtaassa. Ja niin elämä alkoi kulkea rataansa.

Talon nuorista ja Katrista tuli pian hyvät ystävät. Kun he
kerääntyivät illalla työpaikaltansa, viihtyivät he kotonansa äidin
luona. Äidin avuttomuus heitä sitoi ja velvoitti, mutta se ei
tuntunut kuitenkaan vastenmieliseltä.

Lukemattomia kertoja oli Liisa saanut lapsuutensa päivinä tyytyä
vaan akkunasta seuraamaan ikäistensä leikkiä pihalla, tulevia ja
lähteviä junia lähellä olevalla ratapihalla, toimintaa vainioilla ja
liikettä kadulla. Sillä äiti tarvitsi hänen apuansa, milloin ei omaan
sauvaansa luottaen uskaltanut kulkea.

Lapsuuden vuodet olivat vierineet näin alituisessa uhrautuvaisuudessa
ja hoitamisessa. Siinä sivussa hän oli käynyt kansakoulun, ja ne
jäivätkin ainoiksi hetkiksi, milloin hän sai olla ikäistensä seurassa.

Aivan nuorena oli Juhokin saanut ruveta huolehtimaan perheen
toimeentulosta. Ensi alussa hän oli tullut tehtaan konttoriin
juoksupojaksi. Ja sepä olikin erinomainen onni, sillä pienetkin
ansiot tarvittiin aivan tarkkaan. Isä ei ollut viime aikoina voinut
paljoa lähettää merimatkoiltansa, ja kamalin tieto tuli Juhon juuri
paikan saatua: isä oli sortunut kovassa myrskyssä mereen ja hukkunut.

Lasten mieliin oli jäänyt pysyväisesti kuva äidistä tuona hetkenä,
jolloin surusanoma saapui. Hänen sokeat silmänsä olivat täyttyneet
kyynelistä, ja hän oli epätoivoisesti huudahtanut: "Mihin me,
poloset, nyt joudumme?"

Mutta tuona hetkenä oli Juho tuntenut kasvavansa mieheksi, johon äiti
saisi luottaa.

Köyhyyttä ja puutetta he kuitenkin saivat kärsiä alkuvuosina, jolloin
Juhon ansio oli vielä vähäinen. Menipä joskus useita päiviä, ettei
ollut muuta syötävää kuin leipää ja suolaa. Mutta heillä oli onneksi
oma katto pään päällä, ja kun vuokralaiset olivat rehellisiä ja
maksoivat säännöllisesti, saivat he vuokrista suurimman osan niihin
menoihin, joita talo aiheutti.

Kuitenkin oli kaikki paranemaan päin. Juho onnistui pääsemään
koneosastolle harjoittelemaan sorvariksi, eikä kauvan viipynytkään,
ennen kuin hän pääsi kappaletyöhön ja saattoi ansaita entistä enemmän.

Joku tyttönen otettiin kotiin äidin silmäksi, ja Liisa lähti syksyllä
lyhyille liinavaateompelukursseille, alkaakseen suoranaisen ansiotyön
kotona.

Kuinka hiljaista oli Haapalan lesken kodissa noina päivinä, jolloin
lapset olivat työssä ja hän oli laskenut tyttösenkin ulos tai käymään
kotonaan. Ei kuulunut muuta kuin sukkapuikkojen vienot kilahtelut.
Vanha, nelikulmainen seinäkello, jonka isä oli tuonut mereltä, ja
jonka taulun kehyksissä oli kuvattuna aava meri ja myrskyn käsissä
tulitornia kohti pyrkivät purjelaivat, nakutti ummehtuneesti sängyn
kohdalla seinällä, ja kissa kehräsi sängyn päällä. Katukin oli
rauhallinen tällä kohdalla, sillä liike asemalle ja tavarasuojalle
kulki toisia katuja. Joskus kuitenkin kolisivat ohi kuorma-ajurin
rattaat, riensi joku katukäytävällä tai haukahti koiralauma pellolla.

Toisinaan pistäysi joku naapurin vaimo vieraisille, toi jonkun
tiedon tullessaan, ja siinä he, ikätoverit, syventyivät muistelemaan
kymmenien vuosien takaisia tapahtumia, jolloin Liisan äitikin oli
vielä nuori, näkevä ja menevä.

"Liiaksikin", lisäsi hän. "Siitä syystä lienee ollut Jumalan tahto
ottaa näkemisen lahja pois, että ihminen syventyisi näkemään omaa
sisimpäänsä, sillä tällaisena siihen ihmisellä on aikaa."

Eikä hän väsynyt, ennen kaikkea lapsillensa, puhumasta ihmeellisestä
kirkkaudesta, josta hän oli päässyt osalliseksi ja jonka hän sielunsa
silmillä näki.

Liisa kasvoi vanhan väen kunnioittamana. Hänestä sanottiin, että hän
oli hyvä tyttö.

Järjestään kaikilla äideillä oli kokemusta, kuinka lapset heidät
unohtivat ja hylkäsivät. He olivat heitä kouluttaneet niin kuin
yleensä oli tapana kaupunkilaiskodeissa, säästäneet, idartaneet
vähäisistä tuloistaan, kieltäneet niin paljon itseltänsä ja olivat
heistä saaneet oppineita tyhjäntoimittajia, joita he eivät osanneet
eivätkä kyenneet mihinkään toimittamaan. Eivät he enää heitä
ymmärtäneet eivätkä osanneet ottaa osaa heidän harrastuksiinsa. He
eivät voineet sokealle äidille kyllin kiittää Liisaa ja Juhoa. Se oli
tavallaan kuin katkeroituneen mielen purkaustakin.

Haapalan perheen elämä kului tällä tavalla hiljaisesti. Se oli
samallaista luovimista tässä ihmispaljoudessa ja levottomuudessa kuin
kadulla kulkiessa, jolloin Liisa koetti hellävaroen ohjailla sokeaa
äitiään ihmisten jaloista rauhallisille ja vähäliikkeisille kaduille,
missä he saisivat toisiinsa nojautuen hiljaisesti kulkea.

Vaikka Katri ennen pitkää muuttikin Saarnille asumaan, oli hän
Haapalan jokapäiväinen vieras, ja vähitellen tunsivat Juho ja Katri
yhä suurempaa kiintymystä toisiinsa.

       *       *       *       *       *

"Täällä me nyt taasen olemme", sanoi Katri, kun he saapuivat lahden
pohjukkaan ja nousivat maalle. "Missäpä muualla kuin kesähuvilassa
niin kuin herrasväki konsanaankin", vastasi Juho. "Kuinka mones kerta
lieneekään jo?"

"Kohta saamme kysyä: kuinka mones kesä tämä jo onkaan."

"Olisiko voinut ajatella, kun ensi kerran kohdattiin, että näin
kauvan pysymme ystävyksinä?" sanoi Katri.

"Mikseikäs? Niin kauvan, kun meillä molemmilla on pyrkimyksenä
etsiä toistemme luona hyvää seuraa, on sitä kai meillä toisillemme
annettavanakin. Minä ainakin tunnen joka hetki saavani sinusta tukea
elämäni matkalla."

"Mitä minä, heikko tyttö, voin sinulle antaa?"

"Paljonkin."

"Mitä esimerkiksi?"

"Enpä taida osata selittää, mitä tunnen. Minusta on vaan elämä
muodostunut toisellaiseksi tultuani sinut tuntemaan. Meillähän on
niin äärettömän paljon yhteisiä ajatuksia ja yhteisymmärrystä, että
siitä riittää kaikiksi ajoiksi eikä ainoastaan niiksi, jolloin olemme
yhdessä."

"Sellaista minäkin tunnen."

"Sitä pidän tärkeänä. Jos minun pitäisi ruveta määrittelemään, mitä
sinulta saan, niin en osaisi paremmin sanoa kuin: suurta ystävyyttä."

"Sinä olet koko nuoruutesi aikana tottunut osottamaan sitä lähimmille
omaisillesi, ja ne ovat pitäneet sinussa vireillä parhaimpia
tunteitasi."

"Saattaapa olla osaltaan sekin syynä." Juho katsoi Katria. Kumpikin
he ymmärsivät, mikä siihen oli todellisesti syynä.

"Kylläpä meidän kesämajamme on tallautunut ja huonossa siivossa",
sanoi Katri, kun he kantamuksineen saapuivat perille. "Katsopas,
kuinka nurmi on kuollutta, ja tuosta on oksakin katkennut!"

Hän asetti hattunsa pensaan siimekseen ja ryhtyi siivoamaan
"kesähuvilaa" ja järjestämään kaikkea kuntoon. Hän hymyili
onnellisena katsoessaan Juhoa, joka saapui risuja ja veden tuomia
puita mukanansa.

"Sinäpä olet tänään niin hauskan näköinen", ihaili Juho. "Mitä
sinulla nyt on mielessä?"

"Ei mitään erikoista. Tunnen elämäni vaan niin keveäksi tällä kertaa."

He puuhailivat yhtä ja toista. Juho haki kirjoja esille.

"Jaksaisitko sinä tällä kertaa lukemaan ruveta, koskapa näyt kirjoja
hakevan?" kysyi Katri.

"Etkö sinä sitten?"

"Miksen kyllä. Mutta annetaan nyt kirjojen vähän aikaa levätä ja
vietetään pieni hetki jouten."

"No pieni, puoli tuntia."

"Eikö sen enempää? Kyllästytkö sinä minun seuraani niin pian?"

"En, ystäväiseni, en!" sanoi Juho ottaen Katrin pään käsiensä väliin
ja katsoen häntä silmiin. "Kuinka sinä sellaista saatat ajatella?"

Peippopari pyrähti läheiselle oksalle.

"Ollaan hiljaa!" kuiskasi Katri. "Katsotaan niitä vähän aikaa."

He vetäytyivät vähän edemmäksi, istahtivat maahan ja toisiinsa
nojautuen katsoivat laulajia oksalla.

Kuinka sydämen pohjasta puhkesivat säveleet! Hennot ruumiit taipuivat
laulaessa. Etäämpänä soi tuhansia muita säveliä, yhä uusia ja
erilaisia. Koko lehto helisi.

"Voi, katso, katso niitä!" huudahti Katri. "Kylläpä nyt
tervetulleiksi toivotetaan!"

"Nythän on kesä ja laulun aika."

"Ei kaupungin humussa ja räiskeessä voi aavistaakaan, mikä sulous on
luonnon helmassa täällä."

"Mihinkäpä siellä linnun ääni kuuluisi, ja kuka niitä joutaisi
kuuntelemaan. Taitaapa siitä leipää tulla!"

"Voi niitä onnellisia maanviljelijöitä, jotka saavat vapaan taivaan
alla työnsä tehdä, eikä tarvitse hautautua tehtaan seinien sisälle
niin kuin meidän polosten täytyy!"

"Niin, kyllä se on erilaista. Ja tässäpä mieleeni muistuu, kuinka
pikkupoikasena minäkin olin heinämiehenä maalla."

"Kerropas siitä! Sinähän taidat tietää niistä yhtä paljon kuin
minäkin."

"Koetappas kuunnella, olenko tehnyt oikein havaintoni! Mahtanetko
sinä tietää noin kolmen kilometrin päässä olevaa Kesälän maatilaa?"

"En. Tuskinpa tiedän mitään koko kaupungin ympäristöstä, paitsi tästä
saaresta."

"Sinne meidän pitäisi joskus mennä, että saisit nähdä ne seudut.
Sieltä tuotiin meille maitoa tässä takavuosina, kun ei vielä
junalla kuljetettu. Toisinaan pääsin isännän mukana sinne,
kerran heinäaikanakin. Talo on joen rannalla, joka juoksuttaa
syrjäreitin vedet tähän pääreittiin. Joitakin kilometrejä itäiselle
ilmansuunnalle on eräs Kaukaniitty, jolle mennään yökuntiin
heinäntekoon. Niityn kohdalla jakautuu joki useihin pienempiin,
leviten niitylle, kunnes taasen toisessa laidassa kerääntyvät
yhdeksi, joka sitten kangasmaiden poikki ja niiden takana Kesälän
vainioiden vieritse laskee Harjuselkään.

"Mutta tuossa jakautuessaan keskellä niityn tekee se maan viljavaksi,
sillä syksyin keväin tulvii joki ja levittää mutaisen veden yli
lakeuden. Kas, sen voimistuttamassa maassapa kasvaa heinää oikein
kovasti. Ei olekaan kumma, jos tähän niittyyn on jokainen talo
tahtonut osakkaaksi päästä, sillä eipäs ole muuta kuin mennä sinne
viikatteinensa, kaataa sankka heinä, korjata kuivattuna latoihin
ja vetää talvella karjalle. Siitä syystä onkin latoja lukuisasti
ja niityn aikana heinäväkeä viljavasti. Jos minne katsoo, vilkkuu
valkonen paita tai liina. Miehet astuvat tahdissa toistensa jäljessä,
ja kaadettu alue avautuu kesätuulessa huojuvaan tai räytävässä
poudassa välkkyvään heinikkoon.

"Ei silloin tunteja lasketa, ei välitetä, milloin päivä alkaa ja
milloin loppuu, vaan melkeinpä yhtä aikaa päivän kanssa ylös
noustaan. Jo aamulla neljältä nousevat miehet heinävuoteiltansa
ladoissa tai niitty tuvissa ja lähtevät aamukasteen aikana
niittämään. Soi silloin heinärautain hionta kastehelmissä
kimaltelevalla niityllä, kohoaa sieltä ja täältä, tuon ja tämän ladon
seutuvilla kuin sirkkain ääni ruohostosta. Kun toiset lopettavat,
alkavat toiset. Märjin saappain astelevat miehet kasteisella
edullansa sinisissä pohjavaatehousuissansa, otsalla hikihelmiä.
Hämähäkkien kastekimalteiset palloverkot ja pesät hohtavat
kaatamattomassa heinässä ja sortuvat kohta, kun viikate humahtaen
kulkee heinän juuressa."

"Voi, voi, aivan minun tulee ikävä maalle jälleen!"

"Näin niittävät miehet, ja ylhäällä, riippakoivujen peittämällä
kunnaalla, kohoaa savu niittytuvan piipusta. Siellä emäntäpiika
einettä keittää. Samoin näkyy savuja muualtakin. Pian jo kuuluu
syömään kutsu ylhäältä kiviseltä mäeltä.

"'Kello sooi!' huutaa emäntäpiika.

"'Sooi -- sooi, sooi!' kiiriskelee ääni ladon seinistä toisiin.

"'Kello sooi!' kuuluu myöskin muilta keittopaikoilta.

"Ja miehet laskevat viikatteensa, naiset lyövät haravansa pystöön
tai panevat luo'olle, ja niin kerääntyy suunnilleen yhtä aikaa koko
niittyväki aamiaiselle."

"Kylläpä maistuu ruoka silloin."

"Maistuu. Mutta kesken ei se lopu, sillä hevoskuormittain on
sitä tuotu. Kellarissa tuvan lattian alla, kivien takana seinän
ulkopuolella ja pensastossa koivujen alla on emäntäpiialla
loppumattomat varastot.

"Mutta kun on syönyt joukko, köllähtää se tunnin puolikkaaksi nurkkaan
kasatuille vuodeheinille eli 'herkkumättäälle', niin kuin sitä
nimittivät, tai pihalle. Jotkut nukahtavat. Naiset ovat löyhäyttäneet
esiliinan silmilleen auringon ja hyönteisten suojaksi. Toiset
miehistä juttelevat ja polttelevat piippujansa. Saattaapa myöskin
joku muuttaa uutta viikatetta varteen tai laittaa piitä naisten
haravaan.

"Ei kuitenkaan viivy kauvan ennen kuin taas lähdetään vahvistetuin
voimin liikkeelle, ja heinä kaatuu, haravat heiluvat ja taivaalta
paahtaa heinäkuun aurinko levitettyyn luokoon."

"Kuinka toisellaista se on kuin tehtaassa!"

"Mutta kohta keskipäivän ohi mentyä alkaa toinen touhu ja työ, eikä
suinkaan siinä unteloiksi joudeta jäämään. On silloin jo kuivunut
edellisen päivän heinä ja on nyt latoon korjattavassa kunnossa.
Tuolla jo vetävät naiset luokoa kokoon molemmilta puolilta, joku
jo taakkoja latoo. Miehet painavat hattunsa partaat niskaansa
heinänkulmujen suojaksi sekä lähenevät taakkavitsoineen. Ja kohta
keikkuu mesituoksuinen heinä voimakkailla hartioilla ja kulkee latoa
kohden. Pian ilmestyy taakan viejä takaisin, ottaa tullessaan tukon
heiniä käteensä, hieroo niitä kämmeniensä välissä, koetellakseen
varmuudeksi vielä, ovatko ne kuivia. Mutta luo'on vierellä odottaa
jo uusi kantamus valmiina ja taakan takana nuori nainen punottavin
poskin. Siinä he sitoessaan kiinni taakkavitsaa vaihtavat jonkun
sanan, hymyilevät -- ja siinä hetkessä keikkuu heinäruko taasen
ylhäällä ja kulkee latoa kohden. -- Tätä kaikkea olen nähnyt
pikkupoikasena, ja siitä lähtien on ollut kaihoni maalle."

"Kuka ei kaipaisi!"

"Tällaisina poutapäivinä kuin tämäkin, jolloin koko luonto on
hurmaavan kauniina ympärillä, tuntuu raskaalta palata kaupunkiin."

"Miksi kerroitkaan! Minäkin ihan ikävöin."

"Mitähän jos emme palaisikaan!" sanoi Juho leikkisästi. "Tuossahan on
vene, mennään siihen ja sitten pitkin selkää..."

"Kun se olisikin mahdollista!"

"Rohkenisitko sinä?"

Katri katsoi arasti Juhoa. Oliko hänen puheensa totta vai leikkiä?
Kyllä kai hän uskaltaisi. Kenenkäs kanssa sitten, jollei Juhon! Mutta
tämähän kaikki oli haavetta, toteutumatonta...

Juhon hetkeksi valtasi harvinainen rohkeus. Hän oli vähällä sanoa
enempikin, mitä oli ajatellut heistä yhdessä, mutta samassa muistui
mieleen perhe kotona, jonka takia hän oli tähän saakka tottunut
kaikkensa koettamaan. Hän katsoi kaihomielin ystäväänsä, jonka kanssa
hän oli hiljaisuudessa tulevaisuutta suunnitellut, kenenkään siitä
aavistamatta.

"Niin, mikä lieneekään syynä", sanoi hän kappaleen ajan kuluttua,
"mutta yhä enempi sinne haluan. Ajattelepas, miten monipuolista työtä
siellä saisi tehdä. Ei tarvitsisi viikkokausia sorvata yhtä ainoaa
lajia kappaleita, tehdä aina samoja liikkeitä kuin joku koneen osa,
vaan saisi tehdä milloin mitäkin, riehua joskus oikein hartiavoimin
ja siinä samassa olla Luojan luonnon keskellä. Kas sepäs olisi
ihanaa!"

Kauvan he istuivat, ja kirja sai todellakin olla tällä kertaa
suljettuna. Viimein he asettuivat äänettöminä katselemaan toisiaan.
Tuntui kuin sanat eivät olisi oikein sopineet ilmaisemaan salatuimpia
toiveita, joita ei oikein rohjennut toisilleen ilmaistakaan...

"Kuinkahan kauvan olemme tässä istuneetkaan", sanoi Juho vihdoin.
"Jokohan myöhästymme laulusta."

He olivat molemmat työväenopiston sekakuorossa, jolla oli ohjelmassa
laulu esitettävänä.

"Emme ole vielä olleet talosillakaan. Puut ovat sytyttämättä."

"Olemme vaan viettäneet sunnuntaihetken, jolloin aurinko kiertää
hitaasti pirtin pääakkunan ohi, seinäkello jakaa hitaasti ja
varmasti aikaa, kärpäset surisevat ruokapöydällä ja lintujen laulu
käy avatusta akkunasta sisälle; jolloin aura on rauhassa pellolla,
hevonen haassa ja kellojen kumahtelun tauottua hiljainen virren
hyminä leviää kirkkomäeltä yli lakeuden. Nämä ovat ihmiselämän
kalliita hetkiä."

"Sääli on niistä riipoutua irti, mutta pitänee meidän kuitenkin
lähteä."

"Siellä meitä myös tarvitaan velvollisuuksiamme täyttämässä. Ja
mieluinen velvollisuus onkin. Laulu sentään aina kerää joukot yhteen.
Säveleet vyörähtelevät yli juhlakentänkin ja niitä pysähtyvät
kuuntelemaan nekin, jotka eivät välitäkään muusta kuin tanssista.
Laulu on paras ase kaikkea pahuutta vastaan. Kumpa saiskin kaikki
sitä käyttämään!"

He pujottelivat ohi leiripaikkojen, joita semminkin juhlakentän
lähellä oli vieri vieressä. Lapset juoksivat piilosilla pensaiden
välissä. Iloinen temmellys kävi kaikkialla.

Aivan kentän laidassa oli ravintola pitkillä pöydillä. Nuotioilla
kiehuivat suuret kahvipannut, pöydillä teekeittiöt. Kymmenkunta
tyttöä hääräsi kovassa kiireessä. Joukko söi ja joi. Pojat tarjosivat
tytöillensä, toiset useillekin. Oppipojat panivat ainoat penninsä,
mitä oli säästynyt, kun olivat lauvantai-iltana tilin saatuaan
maksaneet ruokansa ja asuntonsa tai mitä taasen toiset olivat
viikkopalkastaan pidättäneet itselleen, annettuaan sangen niukan osan
äidilleen.

Kesä oli niin kovin lyhyt, kesäjuhlia vaan harvoin, sunnuntai kerran
viikossa ja rahassa kotkan kuva -- antaa sen lentää!

Näyttämön katolla liehui tulipunainen lippu, soitto- ja laululava oli
kierretty katajan- ja kuusenhakoköynnöksellä, ja sieltä kaiutteli
yhdistyksen soittokunta parast'aikaa säveliään. Tuhatmäärin huljuili
väkeä lavealla kentällä. Tehtaat olivat ammentaneet kalpeat joukkonsa
vapauteen, josta nautittiin sanoin kuvaamattomasti, niin kuin
vasta munasta puhjennut lintu tai kotelosta vapautunut hyönteinen
oikoo jäseniään auringon paisteessa, niin tämäkin joukko. Ei
mikään sille ollut niin välttämättömän kallista kuin saada vapaana
taivaan äärettömän korkeuden alla, lavealla kentällä, ilman huolta
huomisesta, ilman minkään ympäristön puristusta poikana kiitää
tyttönsä kanssa hurjasti ja tyttönä olla poikansa vietävänä, että
ilmanpielet tulta iskivät. Voi, voi, kun menisivät pian muut
ohjelmanumerot, jättäisivät vaikka jotakin pois, että pääsisi
tanssimaan! Ah, tanssimaan! Se olisi ihanaa!

Viimein siihen päästiin, ja sitä kesti puolille yhtä. Kuinka pian
kuluvat tunnit sentään! Väkistenkin tahtoi jo mieleen palautua, että
huomenaamulla kuudelta...

Äsh!

Ennen poislähtöä syöksähti koko juhliva joukko vielä pensaikkoon,
riipaistakseen jonkun oksan mukaansa tältä saarelta, kukkia maasta,
katkoen pihlajia, saadakseen niiden kukkia sylillisen, viedäkseen
niitä mukanansa, painautuakseen niihin, elääkseen vielä hetken saaren
juhlahumussa, viedäkseen kivimuureihin, kellareihin ja viheliäisiin
asuntoihinsa luonnon tuoksua, kesän suloa, muistoja... muistoja...

Kuudelta maanantaiaamuna viilsivät tehtaiden viheltimien kiljunnat
aamukasteisen, auringon valossa kimaltelevan lakeuden yli.
Lämmittäjät lisäsivät polttoaineita uuneihin, ja paksu, musta savu
laskeusi maata kohden...




VII.


Työn valtava pauhu kohosi kosken reunamilta. Putouksen
ehtymätön jättiläisvoima tehostui suurenmoisten dynamojen kautta
moninkertaiseksi, pannen liikkeelle tuhansia koneita, suorittaen
lukemattomia töitä. Minkä pitemmälle putoukseen oli patoamisen
avulla johdettu järven vesi, sen korkeampana ja monin kerroin
raskaampana se painoi turpiinien yläpuolella ja sulun auettua syöksyi
kuin raivoisa jättiläinen alas syvyyteen, suorittaen pudotessaan
tehtävänsä. Äärettömät voimat myllersivät konehuoneen lattian alla.
Veden ummehtunut ja tunkkaantunut haju täytti kostean, puolihämärän
turpiinihuoneen, jonka kammottavasta syvyydestä pärskyi vettä
seinille ja huljuili huoneessa hienona utusateena.

Mutta aina yhtä täynnä on putouksen yläpuoli. Hitaasti vaeltaa järven
vesi eteenpäin. Lähellä temmellyspaikkaa huomaa tuskin vähäisen
virran kiihtymisen, ja pintaan muodostuu kiivaasti pyörähteleviä
häränsilmiä.

Voima-aseman sementtilattialla lepäävät voiman jättiläiset, jykevät
dynamot. Niin tasainen on käynti, että tuskin huomaa niiden edes
liikkeellä olevankaan. Näkyy vaan heikot kipinät sähkönkokoojista,
ja kuuluu viheltävä ääni ja pyörinnän humu kirkkaasti valaistussa
huoneessa.

Koneiden hoitaja kävelee edestakaisin pitkin kirjavaa lattiaa,
pysähtyen tuon tuostakin säätäjien ja mittarien luokse. Hänen pienet
kosketuksensa ovat ihan välttämättömiä. Hän on vastuunalainen
kaikesta mitä tapahtuu pyörivän puolimetrisen voima-akselin ja
sähköjohtokimppujen varassa. Lukemattomat ja kuitenkin aivan
tarkalleen määrätyt ovat ne liikkeet, joita ne saavat aikaan.
Niiden ympärille kerääntyy tuhansien ihmisten toiminta ja elämä
taisteluineen ja kärsimyksineen, voittoineen ja tappioineen.

Mitä tapahtuisikaan, jos voima-akseli pysähtyisi ainiaaksi...

Ja kuitenkin koneenhoitaja tekee kaiken tehtävänsä jo ihan
vaistomaisesti. Tuskin kenenkään päivät ovat niin pitkät kuin hänen.
Kun hän aamulla saapuu päivävuorolleen tai toisilla viikoilla illalla
yövahdilleen tärkeään tehtäväänsä, ympäröi hänet sama viheltävä
ääni ja pyörinnän humu kuin jo vuosia tätä ennen. Eikä hän saa
hetkeksikään torkahtaa. Hänen pitää jaksaa valvoa tarkataksensa
mittareita, seurataksensa viisareita, jotka levottomina vapisevat
emaljitauluilla.

Vuosien kuluessa on avonainen katse synkistynyt. On kuin joku
sisäinen syy vaikuttaisi ainaisen tuskan tunteen, joka kuvastuu
kasvoilla. Tuskin koskaan näkee hymyä niillä, loistetta silmissä,
ilon välkähdystä sielun peilissä.

Näkeekö hän sitten koskaan minkään käsissään valmistuvan? Missä on se
kappale, joka on hänen sielun- ja ruumiinvoimiensa tulos? Onko hän
kertaakaan saanut tuntea työn iloa?

Vähitellen ovat tämän suuntaiset kysymykset nousseet mieleen ja
elämän onttous paljastunut.

Mutta voima-akseli pyörii... pyörii... Se on niin rakennettu ja
asetettu, ettei tapahdu pienintäkään liikettä, mikä osottaisi olevan
mitään rasitusta tai jännitystä asetetun sen varaan.

Eikä sen vaikutus ulotu ainoastaan tehtaan piiriin, vaan koko
yhteiskuntaan, jota se pyrkii nurin vääntämään. Se kukistaa vanhoja
elämisen muotoja ja rakentaa uusia.

Maanviljelijäkin, joka ennen sai arvailla tai vahan säitä, toivoa
ja peljätä, tuntea tosi iloa jos suruakin, hän joka kuitenkin sai
joka vuosi nähdä kuinka tehdyn työn vaikutuksesta maa voimistui,
halla pakeni ja jalkojen alle muodostui yhä tukevampi asema, jossa
hän jo uskalsi kuvitella tulevien polvien paremmista saavutuksista,
lähtemällä siitä, mihin kuokka, lapio ja aura olivat pysähtyneet,
joutui vähitellen eroon tosityön tantereista. Toinen toisensa jälkeen
koneiden purevista, halkovista ja repivistä kourista oli tarttunut
häneen, puistellut "heralle", pannut hänet luottamaan metsiensä
aarteisiin, houkutellut hänet höpsimään, että hänen tiluksillansa
olisi mahdollisesti salassa joitakin raaka-aineita, joita hän voisi
muuttaa tehtaissa rahaksi. Ja niin tunkeutuivat uudet uskot hänen
mieleensä kuten pellon aidan takana kyräilleen itiökasvin juuret ja
huovastot tunkeutuivat hänen peltojensa ja nurmikkojensa ruokamultaan
rehennellen vielä siinä, missä varsinainen viljelys jo kitui...

Eikä ainoastaan raaka-aineita tarvinnut yhä kasvava teollisuus, vaan
myöskin ihmisiä, lihaa ja verta...

Tarvittiin niin tavattomat määrät miehiä ja naisia sorvien,
pora- ja höyläkoneiden, kutoma- ja neulomakoneiden, hollenterien ja
kalanterien, valssien ja vipujen sekä tuhansien muiden hoitamiseen,
puolialastomina toimimaan kuumien kattiloiden ja kuivausuunien,
kiehuvien sammioiden ja helvetillisten pätsien ääressä, joissa
oli joka silmänräpäys vaarassa joutua vaatteenliepeistään kiinni,
vonkuviin ja ulvoviin koneisiin, tai suistua kiehuviin aineisiin...

       *       *       *       *       *

Jo yhdessä tehtaassakin saattoi olla kymmeniä, satojakin koneita,
joiden käynti huumasi. Maa jytisi niiden pyörinnästä, tärähteli
prässien tuhatkiloisten putoavien osien voimasta. Rakennuksien
liitokset natisivat, ja avatuista akkunoista syöksyi melu, rätinä ja
pauhu, joka kaikui Tehdaskujan monikerroksisten rakennusten seinistä
ja kohousi viimein korkeuksiin.

Kaikista varokeinoista huolimatta vaati joka päivä jonkun uhrin:
sormen, käden, silmän, joskus ihmishengenkin. Koneet silpoivat
hoitajiaan, tekivät heistä työn invaliideja, jotka enemmän tai
vähemmän ruhjottuina kulkivat kädet kääreissä, pää sidottuna taikka
makasivat sairaaloissa, palaten sieltä jonkun ajan kuluttua tai
jääden palaamatta.

Mutta taisiko mikään siitä syystä pysähtyä?

       *       *       *       *       *

Ehkä jonkun hihnan tai moottorin varassa oleva kone muutamiksi
minuuteiksi, että saatiin loukkautunut pois korjatuksi ja uusi
asetetuksi tilalle. Sillä jokaisessa tehtaan konttorissa oli pitkä
luettelo niistä, jotka olivat käyneet pyytämässä, että heitäkin
otettaisiin huomioon, kun ensi kerran paikka aukeaisi. Tarvitsi vaan
antaa heille pieni vihjaus, ottaa vaan niistä, jotka joka päivä
lakkiaan käsissään pyöritellen seisoivat konttorin oven suussa,
ulos akkunasta järvelle kotia kohden kuin jäähyväissilmäykseksi
tai lattiaan ja rahakaappiin arasti katsoen. Tarvitsi noin vaan
arvostelevalla silmäyksellä mitata, sopiko hän siihen, mihin miestä
tai naista tarvittiin. Heistä ei ollut puutetta. Heitä tuli jälellä
olevien takaa painamina kuin paperipölkyt hiovaa kiveä vasten
massatehtaiden makasiinihiomakoneissa.

       *       *       *       *       *

Eräässä huoneessa työskenteli kolmisenkymmentä naista. Se oli
suunnilleen parisenkymmentä metriä pitkä ja kolmekymmentä leveä,
hyvin valaistu, sillä akkunat olivat koskelle päin. Heidän joukossaan
oli elähtäneitä, jotka olivat täällä työskennelleet vuosikausia, ja
nuoria tyttöjä, useat maaseudulta tulleita, jotka olivat lähteneet
kaupunkiin työn etsintään ja päässeet tänne.

Heidän tehtävänsä oli lumppujen repiminen.

Työhuoneen seinät olivat rapatut ja valkaistut, suorat ja aivan
tasaiset. Ei ainoatakaan syvennystä ollut muualla kuin ovien ja
akkunain kohdalla. Lattia oli sementistä, katto samoin ja liittyi
ilman minkäänlaista koristelistaa kohtisuoraan seinään. Huoneen
mittasuhteet olivat sopimattomat. Se oli kuin suuri, umpinainen
laatikko, jonka pohjalle oli ladottu pitkiä pöytiä poikkipäin,
molemmin puolin keskellä olevaa käytävää. Missään kohdassa ei silmä
oikein viihtynyt. Turhaan sai yksitoikkoiselta seinältä etsiä
paikkaa, missä katse olisi voinut viivähtää. Se kilpistyi takaisin,
alas, yksitoikkoisiin pöytiin, pystössä oleviin puukkoihin ja
vaatekasoihin.

Lähellä koskenpuoleista seinää työskentelevät saattoivat vähän
kurkottelemalla nähdä alhaalla kosken, johon melkein sillä kohdalla
kaatui liika vesi ruskehtavana kaarena, pirstoutuen pisaroiksi ja
syöksyen valkoisena ryöppynä kosken kiviin, sekä kosken toisella
puolella olevan vasta istutetun puiston, jossa kesäisenä aikana jo
näkyi vihreätä ja talvella huurretta, jonka pakkanen oli kosken
kuohuista kiteyttänyt. Mutta etäämpänä olevat näkivät joen takaa
rakennuksien ylikerroksia ja savupiippurykelmiä mustilla katoilla.

Huoneessa oli pölyä katosta lattiaan saakka. Se leijaili ilman
käynnin mukana, virtasi ovien ja akkunain luona vedossa ja laskeusi
paksuiksi kerroksiksi akkunalaudoille ja nurkkiin, missä vaan oli
sellaista kohtaa, jossa ei mitään liikuteltu. Katonrajassa oleva
sähkömylly veti sitä ulos. Ihmiset vetivät sitä keuhkoihinsa.

Jotkut olivat sitoneet suunsa eteen vaatteen, estääkseen pölyä
tunkeutumasta suun kautta, tukkineet vanulla sieraimensa, mutta
siitä huolimatta pääsi sitä menemään hengityselimiin. Ei ainoakaan
työntekijöistä ollut yskimättä. Aina oli joku äänessä, toisinaan
useampiakin. Heidän täytyi keskeyttää työnsä, puhdistaakseen
itseään vieressä olevaan sylkyastiaan. Eräässä kupissa näkyi jo
heleänpunainen veripilkku tummanharmaassa ysköksessä. "Jopa kaivautui
Kreetaltakin punaväri esille!"

"Ann' tippua vaan! Vielä sitä riittää! Ja kun minä alan olla niin
kuin mehuton kärpänen hämähäkin verkossa, niin onhan niitä toisia
minun paikalleni. Meitähän löytyy repimään ryysyjä ja itseämme."

Jotkut naurahtivat katkerasti, mutta hymy kuoleutui jälleen huulilta.

"Kiltisti repimään."

"Tietysti!"

"Pitäisi oikein kai kiittääkin, kun saamme tässä otsamme hiessä syödä
leipäämme."

"Ja hankkia herroillemme loistoa ja komeutta."

Yskiminen keskeytti Kreetan. Hän rykiä loukutti kauvan. Vaivoin
sai henkeään vedetyksi. Hän oli illalla hikeen asti tanssittuaan
vilustanut itsensä, ja siitä oli yltynyt yskä. Kun nyt pöly kutitti
kurkussa, kuvotutti kuin lopun tehdäkseen koko ihmisestä.

"Mihinkähän tuo vielä päättyneekään!" säälitteli joku.

"Mihinkä? Ijankaikkiseen vaikenemiseen. Taitaako kestää ihmisen rinta
mokomaa loukuttamista?"

Tulehtuneena ja vedet silmissä Kreeta viimein ojentausi kumarasta
asennostaan ja alkoi jälleen raskaasti hengittäen repiä. Mutta
yskiminen oli sellainen voimanponnistus, että kädet vapisivat, ja
jalat eivät tuntuneet oikein kannattavan.

"Nukkavieru nuttu olet, Kreeta rukka!" sanoi Laurakin, joka ei
monasti sekaantunut työtoveriensa puheeseen.

"Niinkö Laurakin sanoo?"

"Mitäpä tuosta muutakaan osaa?"

"Tai niin kuin nuo vanhat pyhähousut, joita Laura juuri repii",
käänsi suulas vierustoveri asiaa uudelle tolalle.

"Mitä! Onko Laura todellakin ottanut housut revittäväkseen", tarttui
toinen seuraavasta pöydästä.

"Katsokaas, mikä uhkarohkea teko!" sanoi Annakin.

"Mitäs kummaa näissä nyt on?" ihmetteli Laura.

"Miten sinä rohkenet? Ajattele, jos vihollinen jotakin salakuljettaa
pitäisi niiden kautta sinulle!"

"Heitä pois, muuten ne saastuttavat sinun!"

"Kyllä Heta ne mielihyvillänsä repii", sanoi Anna.

"Mitä te Lauraa taasen kiusaatte? Hävetkää jo!" nuhteli joku vanhempi
nainen tyttöjä.

"Ja luuletteko te, senkin virnistelijät ja koiranleuvat, Lauraa
kaltaiseksenne -- te, jotka hyppäätte jokaisen housuparin jäljessä
kuin hännättömät hevoset? Kyllä kai te repisitte vaikka päältä...",
sanoi Heta.

Hän oli hyvin laiha ihminen. Vaatteet riippuivat hänen yllään kuin
naulakossa seinällä. Olkapäät olivat luiset, eikä oikein saanut
selvää, mistä kaula alkoi. Vartalo oli ryhditön ja veltto. Puseron
avaranpuoleisesta kauluksesta pisti esille laiha kaula, jonka
jokainen jänne ja suoni näkyi. Hänelle oli ominaista, että työn
jättämät jäljet jäivät pysyviksi. Repiessä jännittyivät aina samat
kaulalihakset. Ne olivat hänellä kehittyneet muita voimakkaammiksi ja
joutuivat herkästi jännitykseen. Samoin määrätyt kasvojen lihakset.
Työtä tehdessään oli hän sen näköinen kuin olisi häntä joku alinomaa
nipistellyt. Suu oli pahasti irvessä, suupielet laskeutuneet alas.
Ikenet paljastuivat helposti, ja samalla avautui hänen harvahampainen
suunsa. Hän ei koskaan suojellut vaatteella suutansa, ja tytöt
arvelivatkin, että sitä lienee melkein mahdoton saada millään
peitetyksi. Hänen irvistelevä naamansa oli aina nähtävissä, ja kun
mieli alkoi käydä matalaksi, tarvitsi jonkun vaan huomauttaa, kuinka
Heta lumppuja pureskelee, ja yleinen naurun tirskuna kohta virkisti
mieliä.

Heta oli kärkäs suuttumaan. Hän vainusi jokaisen puheessa itseensä
kohdistettua pilkkaa ja ivaa, ja siitä syystä hän riiteli alinomaa.

"Mekö repisimme!" sanoi Elli. "Eihän toki! Pitäisihän meidän pitää
häntä mielillä, ettei hän loikkisi pois ja jättäisi meitä 'suruhun ja
ikävähän'!"

Heta huomasi piikin kohdistetun häneen. He tiesivät kaikki hänen
nuoruutensa kompastuksen, kuinka hän oli ollut kihloissa, kuinka
sulhanen oli hänet jättänyt ja hän oli saanut sen jälestä tulla
toimeen lapsineen tässä maailmassa.

Hän tulistui, ja silmät pyörivät villeinä päässä.

"Ei ole kaikille riittänyt kaunista muotoa ja uljasta ryhtiä, joilla
puoleensa vetäisi niin kuin muutamat luulevat tekevänsä", sanoi hän,
äänessä riitelevä sävy. "Minun ja monen muun on täytynyt mennä tämän
maailman läpi vaan tällaisena. Mutta samaa päivää minä elän teidän
kiusallakin."

"Naima-asiassa vaan harmillisen askeleen edellä."

"Niin juuri!" kirkaisi Heta. "Tämä joukko olisikin liian koreaa ilman
minua."

"Mitäs se Heta nyt noin itseänsä halventaa? Muistappas joitakin
vuosia taaksepäin! Eikös se joku sinuakin..."

"Ja mitä sitten?" Hetan kysymys putosi kuin vasaralla, ja tomu
pölähti repimispuukon ympärillä.

"Olipas joku silloin, suutariko se nyt oli vai räätäli, joka..."

"Mitä?"

"Kas kun on olevinaan niin kuin ei olisi mitään tapahtunut",
kiusotteli Elli.

"Ja mitä sitä on tapahtunut, josta minä en itse vastaa?"

Heta löi kädessään olevat riekaleet koriin pöydän viereen ja iski
nyrkit lanteillensa.

"Ei, ei kai! Ollaan olevinaan niin kuin ei olisi mitään tapahtunut."

"Mitäs sinä nälvit minua? Mitä sinulla, lemmon harakalla, on
mielessäsi? Olenko minä jollakin tavalla asettunut poikkipuolin sinun
tiellesi?"

"Ei, ei! Kukas sitä on sanonut?"

"Onko sinun pienimmässäkään määrässä tarvinnut vastata minun
teoistani?"

"Kuka sinun salakähmäisistä teoistasi vastaa? Sinulle kai se kuuluu.
Sehän se hännän kantaa, jolle se kasvanutkin on", sanoi Anna.

"Sinä tarkotat lastani, sinäkin?"

"Sinäpä sen sanoit."

Heta raivostui. Hän ei kärsinyt, että kukaan puhui lapsesta, josta ei
kenenkään tarvinnut huolehtia, jonka takia hän huolehti enempi kuin
itsensä. Hän syöksyi Annaa ja Elliä kohti kuin kiinni tarttuakseen.

"Katsokaa, katsokaa!" sanoivat ympärillä olijat. "Älä nyt sentään
lennä suuhun!"

"Millä oikeudella sinä puhut minun lapsestani?" huusi Heta.

"Hoh! Sielläpä koko prinssi taitaa olla, josta ei saa sanoa halkastua
sanaa."

"Sillä on ihmisen oikeudet niin kuin teillä jokaisella, eikä
teillä kumpasellakaan ole oikeutta halventaa viatonta raukkaa. Jos
sinullakin, maatiainen, on halua puskea, niin puske minua. Mutta
katso sen verran eteesi, ettei vaan sinun äpäröistäsi tarvitse
kenenkään ruveta huolta pitämään!"

"Lähempänä se mahdollisuus on sinua kuin meitä kumpaistakaan."

"Ei vähääkään. Näillä kynsilläni minä olen kyennyt ja kykenen
vieläkin repimään ja raastamaan elatuksen hänelle ja itselleni, mutta
se ei olekaan sanottu, kykenetkö sinä ja sinä, jos asiat niin päin
menevät. Ja näillä kynsilläni minä myöskin kykenen repimään jokaista,
joka sanoo halventavan sanan viattomasta lapsesta."

"Ei ole kumma, jos se sinun ukkopuusikin kammahti sinua aamun
valjetessa ja katosi koko paikkakunnalta, sillä hirveä sinä olet noin
suloisimmillaan ollessasi kuin nytkin. Niinhän sinun suusikin käy
kuin mikäkin loukku."

Ympärille kerääntyneet repijät nauraa virnistelivät.

Hetaa kiukutti toisten imelä nauru, ja hän alkoi kiroilla ja puhua
raa'asti niin kuin suinkin osasi. Hän ihan riemuitsi sanojensa
tulvasta, puheensa loukkaavasta sävystä, piikkiensä ja koukkujensa
pistoista. Hän repi, viilsi, haavoitti, raivosi. Repimispuukko, joka
oli kiinni pöydässä, vongahti joka kerta, kun vaate siitä irtausi,
tomu pölisi ja kappaleet sinkoilivat. Heta tunsi vastustamatonta
voimaa jäsenissään. Suu vääristeli ja kaulalihakset jännittyivät.
Puseron avatusta kauluksesta pönköttivät solisluut korkealle.

Kesken kaiken tuli yskä. Hän ryki ja syljeskeli lattian tomuun.

"Sylje lattiaan, äläkä roiski joka paikkaan!"

"Minä syljen mihin tahdon!"

"Kaiken lisäksi tässä vielä saa sinun tautiasi vetää sisäänsä."

"Kumpikohan meistä on taudissa?"

"Hyvät ihmiset, miksi te tuolla tavalla riitelette ja huonolla
puheellanne haavotatte toisianne!" lauhdutteli Laura. "Sanassakin
sanotaan..."

"Pidä sinä huolta pakanoistasi, äläkä sekaannu kristittyjen riitaan!"
tikasi Heta.

"Kristittyjen! Eipä nyt kristittyjä valita, kun Hetakin!" ivasi Elli.

"Ja sinä!"

Heta huiski kuin ummessa silmin puoleen ja toiseen. Riita vähän
keskeytyi ja mieliala laimeni, kun työnjohtaja sattui tulemaan.

Mutta Heta oli päässyt alkuun eikä vähällä heittänyt. Hän oli
tulehduksissa kuin olisi tehnyt työtä kolmenkymmenen asteen
kuumuudessa. Otsanahka kiilsi, ja hiukset harrottivat hajallaan.
Nyt hän jo raivosi kaikesta, kirosi viheliäisen työnsä, joka tappaa
tekijänsä, juoksuttaa veren kuiviin, jättäen jäljelle kuivettuneen
kuoren, kourallisen luita ja nahkaa. Hän sadatteli tehtailijoita,
senkin möhömahoja ja iilimatoja, mestareita, tehtailijoiden kätyreitä
ja koko työntekojärjestelmää. Hän pauhasi siihen saakka, kunnes
tehtaan höyryvihellin ilmoitti aamurupeaman loppuneeksi, ja työväki
riensi juoksujalkaa ruokaloihin ja kotiinsa.






II OSA




I.


Rautatieläisten huoneuston juhlasali oli valaistu kaikilla
sähkövaloilla. Torviseitsikko soitteli nurkassa. Torvet rämähtelivät
kivisessä huoneessa, pauhasivat marsseissa, ettei tahtonut ääntä
kuulua. Noin puolisensataa henkeä oli huoneessa, Rinteen ja Annan
tuttuja ja sukulaisia.

Oli ollut vähän erimielisyyttä, käytäisiinkö pappilassa vaiko
oikeusvirastossa vihittämässä, mutta kun Anna ja hänen vanhempansa
niin välttämättömästi halusivat papin pakinoille, niin oli Rinne
vähitellen suostunut, sillä hänen mielestään nyt oli sama, kuka
umpisolmun nykäisee, pappi vaiko tuomari.

Olivat siis käyneet kirkkoherran kansliassa, vannoneet ja
polvistuneet, ja Rinne oli koko ajan ollut kapinoivalla mielellä.

Sitten he olivat ajaneet hääsaliin ystävien ja tuttavien piiriin,
jotka heitä vastaan onnitellen kävivät.

"No, tervetuloa korppien valtakuntaan!" onnittelivat naimisissa
olevat naiset.

"Kyllä tänne sopii, käy sisään vaan!"

"Älä muuta ajattele kuin tätä iltaa, niin voit iloita", sanoi eräs
keski-ikäinen vaimo onnitellessaan. Hän oli vakava ja surumielinen,
väsyneen ja kuluneen näköinen. Hän vetäytyi syrjään kohta
onniteltuaan, ikään kuin olisi sanojansa säikähtänyt. Hän jo oikein
iloitsi, kun kohta jäljestä tuli Elli ja puisteli nuoren parin yli
sellaisen sanahelinän, iloisen naurun kikatuksen ja puolirohkean
viittauksen, ettei varmaankaan morsian pysähtynyt ajattelemaan hänen
tyhmästi lausumiaan sanoja.

Onnittelija huokasi ja vetäytyi kaikkien taakse. Onneksi ei heistä
kukaan ollut huomannut häntä.

Koko juhliva joukko kävi morsiusparia onnittelemassa. Kukin heistä
oli varannut heille jonkun lauseen, toverillisen ja tuttavallisen
heipä hein.

"No niin! Pillit pois pussista, ja huokailkoot lattiapalkit tänä
iltana! Rinteen Yrjön häissä ei pidä surun kaunain silmänurkissa
kartata! Pyörähtäköön polkassa ja vantrailkoon valssissa iloinen
hääjoukko!"

Samassa sieppasi Rinne Annaansa vyötäisistä raisuun polkkaan, joka
juuri silloin alkoi.

Se vasta tanssia! Jo innostuivat vanhatkin. He työnsivät työn
kangistamat jalkansa reiluun poljentoon, ja ken ei parina pyörinyt,
se paikallaan tahtia polki.

"Näin se piti ollakin!" ihastelivat ihmiset. -- Tämä nyt oli oikein
rinnemäistä. Kyllä kai saatiin aina häissäkin istua kököttää ja
odottaa tarjoilua kuin hautajaisissa. Mutta täällä! Se vasta reilua
poikaa! Kuinka monetta tuolla jo vienee! Eipä kulukaan tämä hetki,
jolloin nämä sanoivat hyvästit nuoruutensa ajoille.

Ensi tanssin tauottua saapuivat tarjoilijat. Miehet vetäysivät
lukusalin puolelle, joka oli varattu miesten tupakkahuoneeksi. Täällä
oli isäntänä Rinteen puhemies, valuri Paavola.

Hän oli hyvin hiljainen mies. Ei hänessä ollut oikein puhemiehen
mahtia. Tuskin hän oli saanut sanaa suustansa tänä tärkeänä iltana.
Sen sijaan oli hän istunut täällä tupakkahuoneessa, tupakoinut ja
odotellut.

"No, puhemies Paavola! Tuskin yhtään tahtia! Hitto vieköön! Veturi
virallisissa toimituksissa ja täällä istuu kuin pannun piippu tai
tulppa pullossa, jota hän vartioi!"

"Hehhehheh!" naurahti Paavola.

Ja hänen punainen muotonsa hohti lämmöstä hehkuvana.

"Hae nyt sitten aarteesi ja otetaan tässä pikku plörö!"

Sepäs sai Paavolankin liikkeelle. Oikein hän vilkastui kuin olis
päässyt omalle alallensa. Häneen tuli eloa ja toimeliaisuutta.
Hän oli tosiaankin ryyppymies ja oli siinä toimessa tullut
huomatuksi, vaikka muussa ei. Oikeastaan hänen naamansa puna maksoi
jo paljon, sillä hän oli sitä värjäillyt sekä lomahetkinään että
työssä ollessaan. Valimon nurkassa pienessä kaapissa oli hänellä
aina jotakin lajia, jota saattoi ottaa talvella lämpymikseen ja
kesällä virkistyksekseen, kun aurinko paistoi suurista akkunoista
kärventyneeseen hietaan nokimustan valimon lattialle.

Nopeasti täytteli Paavola pikarit viinalla, ja sitä tehdessä kuului
hänen suustansa omituinen särpävä ääni ja kurkkunsa korahteli
nieleskelystä. Kädet vapisivat pelkästä mielenliikutuksesta.

"Minun täytyy se sanoa, Paavola, että lienetpä minkälainen sankari
hyvänsä nokisessa ruumassasi ja hornanuuniesi ääressä, niin pullon
kaulassa sinä olet vieläkin etevämpi. Ja jos sinä kuoltuasi joudut
itse Vanhan Erkin sulattoon, niin äläpä luulekaan, että hän
työntää sinulle valinkauhan käteen tai panee sinut vyöryttelemään
koksin möhkäleitä ikuisesti palavaan pätsiin. Ei, vaan ylimmäisen
juomanlaskijan virkaan hän sinut asettaa ja tynnyrin tappi on oleva
sinun tärkeä virkakapulasi", loventeli Rinne.

"Siellä kai lieneekin aivan kuivakurkkusta väkeä."

"Puuttuu Paavola!"

"Käykääpä käsiksi!" sanoi Paavola; ennen kuin kukaan kerkesi, oli
hänellä itsellään jo pikari huulillaan ja maisteli parastaikaa
asiantuntemuksella.

"Mistäs hankit, Rinne, oikeaa korpirojua?" kysyi hän hyvillään.

"Ainahan sitä", sanoi Rinne silmää iskien. "Ettäkö tosiaankin
olisi..."

"Senhän tuntee kaikesta", sanoi Paavola; ja kun joku vähän epäili,
kohotti hän tönkeilevän äänensä ja vakuutti tuntevansa, mikä on
tehtaiden tynnyrien virutusvesiä, mikä oikeaa petäjän juurella
hautunutta.

"Taitaa olla, voi hyvinkin olla", myöntelivät toiset ja vakuuttivat
sikunan maun suuta sulostuttavan.

"Terve nyt sitten, sulhanen!" sanoi Paavola ja nakkasi kirkkaan
pisaran punaiseen naamaansa.

Hänellä oli kiire tämän viljan kanssa, ikään kuin se haihtuisi
ilmaan, ellei sitä nopeasti toimittaisi asianomaiseen paikkaan.

"Ja nyt sinä olet, Rinne, sitten äijämies", sanoi joku joukosta.

"Nytkö vasta", ilvehti Rinne, ja koko joukko hörähti. "Tarkotan, että
välikappaleellisesti, oikein pastoraalisesti."

Samassa saapuivat kahvin tarjoilijat ja Paavola hyväili pulloa kuin
asiaan kuuluvana.

Höyryn hiljalleen noustessa ja puheen sorakan käydessä yhä
äänekkäämmäksi sekä tupakan savun vahvetessa kului aika miesten
huoneessa. Yhä iloisempina he saapuivat lennättämään naisväkeä
tanssissa.

       *       *       *       *       *

Hämärälle kadulle kerääntyi sillä välin uteliaita katsojia kaiken
ikäisiä. Häätalo olikin juuri sen kadun varrella, jota myöten
hautaussaattueetkin kulkivat. Asukkaat sen varrella olivat erikoisen
herkkiä merkkitapauksille. Monta puuroa oli palanut pohjaan sillä
aikaa, kun he seisoivat akkunan ääressä tai katukulmauksissa
lukemassa, kuinka monta hevosta oli kussakin saattojoukossa, ketä
istui reessä tai rattailla, minkälaiset olivat milläkin seppeleet,
arvostelemassa, mitä vihdoin oli ollut vainaja, mitä jokapäiväisessä
toimessaan, mitä lähimmäisilleen.

Ja nyt oli tämän kadun varrella häät.

Joukkoa kerääntyi oikein kosolta. Tarkeni niin hyvin seisoa, kun
sattui suojailmakin.

"Kylläpä nyt!" jahkaili Svenssonska. -- Hän oli ensimmäisenä joka
paikassa, niinpä tässäkin. Ankaran pyöreät silmälasit kämöttivät
ainaisesti tukossa olevalla nuuskaisella nenällä, ja seisoi hän kädet
pistettyinä ristiin avaroiksi venyneisiin päällystakin hiansuihin,
omituisesti kenossa kauloin, katukäytävän palteella toisella puolella
katua. "Tulkaa tänne, Mäkelinska! Täältä sopii näkemään itseensä
hääsaliin."

Mäkelinska kiipesi korkealle lumivallille. He polkivat jalkojen sijat
itsellensä ja asettuivat toisiansa tukien seuraamaan juhlallisuuksia.

"Kylläpä nyt alotetaan elämää prameasti, kun oikein torvien
soitolla", sanoi Mäkelinska. "Juhlasaleissa!"

"Lasikruunujen välkkeessä!"

"Sanokaa te!"

"Juoden ja tanssaten!"

"Älkää te enää sanoko!"

"Mutta kai siitä sitten on tulevinaan lujaa ja hyvää."

"Kuka tuon tiennee! Menin tuota minäkin Svenssonin kanssa yhteen
kahdeksanneljättä vuotta takaperin. Ja pitipäs tuo solmu kunnes
kuolema aukasi, eikä siinä ollut sen suurempia juhlallisuuksia, kuin
että pappilassa kävimme ja sieltä tultua istuttiin Hakalan pienellä
puolella, josta sitten tuli ensimmäinen asuntomme, ja ryypättiin
kuppi kuumaa illan kuluessa."

"Ja mitä siitä olisi tullut, jos silloinkin olisi tuolla tavalla
alotettu? Herranen aika, vaivastaloon olisi kai saanut kulkea koko
helaherskapi, suoraan kruunu päässä. Mistä olisi riittänyt rahaa
palkata pillipiiparit musiikkia puhaltamaan?"

"Herrain konstia se oli siihen aikaan."

"Haatajan Heikki tuo meidän nuoruutemme aikana soitteli häissä, ja
hyvin se vältti. Liekö tuo ollut ilo sen köyhempää silloinkaan."

"Morsianta!" huusi joku lähellä olevista. Koko joukko yhtyi samassa:

"Näyttäkääpä morsianta!"

Joku häävieraista kävi katsomassa akkunasta, ja kappaleen ajan
kuluttua vetäistiin akkunaverhoja entistä enemmän syrjään ja avattiin
molemmat akkunapuoliskot. Morsiuspari nousi tuoleille ja morsiustytöt
asettuivat monihaaraiset kynttiläjalat käsissänsä parin kummallekin
puolelle tulennäyttäjiksi. Kappaleen aikaa he seisoivat siinä, ja
väkijoukko ulkopuolella asettui hiljaiseksi.

"Sievä on! Kaunis pari! Tuhtia herrasväkeä!" kuului ulkoa arvosteluja.

Osa väestä jo hajausi, mutta toisia tuli tilalle. Svenssonska ja
Mäkelinskakin seisoivat yhä korkealla vallilla.

"Eikö se ollut vähän...?"

Mäkelinska supatti ja pukkasi Svenssonskaa kylkeen.

"Niin se minustakin."

"Niin, niin!" huokaili Mäkelinska.

"Sillä tavalla ne nuoret elämää alottavat."

"Eletään vaan, otetaan päivä kerrallaan ajattelematta sen pitemmälle."

"Mitä ne ajattelevat! Se nyt on sen tuhannen hölläkkää koko elämä."

"Kyllä minä sen muistan aina, kuinka tuossakin Sunilassa elämää
alotettiin. Jo sitä Sunila-rukkaakin akalla paiskattiin! Tuollainen
oli tehtaan tyttö kuin tämäkin tässä. -- Kyllähän sinä muistat
Sunilaiskan, entisen Kyllösen Riikan?"

"Muistaa kai tuon nyt. Sellaiset helavärit aina poskilla, milloin
vaan pysyi hikoilematta, ja tukka milloin siipinä milloin sarvina."

"No niin! Ne asuivat siinä meidän portin toisella puolella ensi
aikoina. Jo minä ajattelin, kun se hailakka häitänsä valmisteli,
että mitähän tuostakin tulee. Kyllä siinä ukina kävi, kun se muka
ompelikin. Ehkä oli puoli tusinaa pöytäliinoja pallistettuna ja
jotenkuten söträtty joitakin vookuja pitkin laitoja eikä mitään
muuta, kun tuli Sunilaan. Mutta mitä osaa tehdä ihminen, joka on
ollut tehtaalla tyttösestä saakka? Niin se kuollettaa ihmisestä halun
kaikkeen muuhun työhön, että kun tulee omasta perheestä huolenpito,
niin ei ymmärrä enempi kuin sika hopealusikasta."

"Mutta osasipa näyttää rouvalta ulkoapäin, kun lähti kaupungille."

"Kiilto oli kuoressa, ja hyvin ohuesti siinäkin. Oikein säälitti,
kun näki sitä kotielämää. Niin likasta ja siivotonta se oli. Enkä
minä ymmärrä, kuinka ihminen saattaakin olla sellainen pöhkö, ettei
edes huomaa minkälaisessa läätissä elää. Luulishan tuota näkevän
minkälaista on muilla ihmisillä ja kammahtaisi vähän kotinsa
siivottomuutta. En minä nähnyt, mutta niinhän nuo ilvehtivät,
että pikkulapsen nuhraantuneet vaatteet ja pöytäliinatkin, ne
puolitusinaa, joita oli niin koreasti ommeltu, kaikki yhdessä
siivossa, vieläpä Sunilan paidatkin lapsen riepuina pesemättöminä
-- sängyn takana nurkassa. Olivat sitten alkaneet näkyä yli
selkämyksen..."

"Sitä siivoa!"

"Ja hajua! Ihan oli seljälleen lentää, kun oven aukasi. Mutta
tietäähän sen: lapsi makasi aina samoilla alusilla, kosteilla
olkialusilla, raukka. Eikä hän senkin... -- en minä osaa sanoa niin
ilkeästi kuin pitäisi -- viitsinyt niitäkään laittaa edes kahta
kappaletta, että olisi toinen ollut kuivumassa, toinen kastumassa,
kun ihan sairaana makasi lapsi hirmuisessa vuoteessa, hautuneena
kuhjotti, kurja."

"Aivan mieltäni kääntelee!"

"Ja mitä tuosta olisi mahtanut tullakaan, elleivät vieraat olisi
sekaantuneet asiaan. Äiti-vainaja kun sai asian tietoonsa, meni
sinne, ja silloin tiesi nuori muori tuulessa olevansa. -- Siellä
olikin kipakka eukko vielä vanhollaankin. -- Ja jos minä olisin ollut
äidin tilalla, niin selkään olisin Sunilla annattanut, että olisi
läikkynyt, niin hakkauttanut haaskaa, että olisi viikon maannut.
Sellainen sydämetön ihminen!"

"Ja mitä sai lapsiraukka kärsiä!"

"Sehän itki päivät ja yöt. Äitini sitten tarttui asiaan. Hän huomasi
syyn olevan siinä, ettei akka osannut mitään. Hän otti lapsen, toi
omia vaatteitaan, pesi, voiteli hautuneet kohdat, otti lapsen omaan
hoitoonsa, kutsui Hannuksen Kreetan vaatteiden pesuun ja pakotti
akan mukaan oppimaan. Sängyn takuset kaivettiin esille, nurkka
puhdistettiin ja raaputettiin..."

"Kummapa, kun se antausi, niin ylpeä ihminen."

"Antausi! Äiti sanoi, että jos se olisi aukassut hänelle päänsä
läpeä, niin hän olisi antanut vasten taulua ja toimittanut
edesvastuuseen sellaisesta lapsen rääkkäämisestä."

"No, kyllä sitä on jos minkälaista elämän alottelijaa!"

"Älkää te muuta sanoko! Äitikin sanoi, että hän itki ja oli vihassa,
niin säälitti ja suututti."

"Mitä siitä Suni sanoi?"

"Mitä siinä oli sanomista? Kyllähän se suutahteli, mutta auttoiko,
vaikka olisi silmät poskellensa kiukutellut. Mikäs taisi ampasta
akalle taidon, kun ei ollut sitä lapsuudesta saakka harjotellut.
Hyppäsi kuin hurtta tyttösenä, eikä velvoittanut vähääkään
minkäänlaiseen toimeen. Tuli sitten nuorena tehtaaseen, lensi katuja
iltakaudet, rälläten kurkku päälaella. Peukalo oli keskellä kämmentä
vielä aikaisena ihmisenä, eikä se siitä enää koskaan lähde. Se on
pikku asia latoa lapsia maailmaan -- siihen tuota ei näy kovin kummaa
kontturaa tarvittavan -- mutta hoitaa ne, kasvattaa niitä ihmisiksi
-- kas siinä se tulee taito kyseeseen."

"Tulee! Naimisiin sitä kyllä pitää päästä, olipa mikä ruha tai rampa
hyvänsä."

"Se kun luonto vetää tikanpoikasta puuhun."

"Ja annetaan sille valta."

"Siinäpä se! Lasketaan kuin löysin ohjin. Ja kuka ensimmäiseksi
koukkuun käy, niin hyvä on. Sunihan tuo haki koreaa. Ja olihan se
Riika kuin susi puhteella. Mutta mitäs niistä seinistä, kun ei ole
sammalia."

"Työmiehen vaimoksi!"

"Niin juuri! Jos olisi varaa se panna lasikaappiin, syöttää sokerilla
ja siirapilla, niin siihenhän niistä olisi."

"Minkä tästäkin!"

"Tästäkin. Tuossa parissahan tuon on vakka kantensa löytänyt."

Väkijoukko alkoi taasen huutaa morsianta, ja morsiuspari jälleen
näyttäytyi.

"Niin ainakin alku näyttää."

"Kyllä, kyllä nyt nähdään!" sanoi Svenssonska ja nyökytteli
kakkuloitua päätään. "Hyvä on, pidetään se! Onnea vaan! Alussa on
matka ja pitkä taival."

"Pitkä ja monipolvinen", yhtyi Mäkelinskakin. "Onpa juonikas ja
oikullinen karjanpolku."

"Ja jos tietäisitte sen kaikki vaiheet, niin hissukseen, hissukseen
sille astuisitte. Olisi paras säilyttää riemut vastasen varalle, että
riittäisi."

"Jospa he sen aavistavat, että loppuu se kuitenkin, ja siitä
syystä nauttivat nyt niin paljon kuin voivat", sanoi joku syrjästä
katukäytävältä. "Noinkai sitä pitää alkaakin, sillä ei kai auta
ajatteleminen, että kukaan lähimmäisistämme meidän vaiheisiimme
myötätunnolla osaa ottaisi."

"Mitä tuhatta se kuuluu kenellekään, miten kukin häitänsä viettää?"
yhtyi toinen. "Lempoko ne akat lennättää joka paikkaan kuin kukot
aidalle?"

"Lempopa tietenkin!" kiivastui Mäkelinska. "Lempohan niitä akkoja
tekee ja kuljettaa. Ei kai niitä muuten olisi, pahennuksia. Mistäpä
niitä muuten olisi, kun kaikki ovat nuoria ja nättejä tyttöjä?"

"Ja sitten ne ovat joka paikassa kuin rapakko rattaassa."

"Juuri niin! Sitä kun on niin viljalti sitä akkaväkeä. Sitä on
niin kiusallisen paljon. Ne kun elävätkin, luuskat, vuosikymmeniä
juuri akkoina. Sehän se on kirotuinta, kun eivät ne pysy ihanina
sylivauvoina, senkin krokatit, vaan muuttuvat hampaattomiksi,
toraileviksi ämmiksi, jotka pistävät nokkansa joka paikkaan."

"Niinpä näkyy."

"Ne tulevat hääsalien akkunain alle katsomaan, miten nuori kansa
käy aviosäätyyn. Ne kiipeävät lumivallin korkeimmalle nyppylälle
nähdäkseen koko komeuden."

"Sellaisia näkyvät olevan nämäkin tässä."

"Nämäkin ovat sitä samaa vuohen sarvea. Kukapa meistä olisi poikkeus?
Ja kun meidän joukkomme saa tässä taasen yhden lisää, niin tokihan me
siinä määrässä kuin se on meille sallittua saamme käydä häntä vastaan
ottamaan."

"Ja sieltä korkeudesta pidätte nyt tervetuliaispuhetta."

"Täältä vaan katselemme ja hyngähtelemme. Tämä juhlallisuus saattaa
meidät lausumaan jonkun sanan ja palaamaan muisteluissamme kappaleen
taaksepäin. Saaneehan tätä nyt sivullinenkin siunustella..."

"Että tämmöstäkö tämä onkin", yhtyi Svenssonska, joka oli ollut
kappaleen aikaa vaiti. "Ja tämmöstäpä näkyy olevan."

"Käykö kateeksi?" kysyttiin katukäytävältä.

"Ei yhtään", sanoi Mäkelinska. "Mitäs kadehtimista tässä nyt? Jospa
tuota nyt joku tulee prameastikin! On meitä, jotka olemme tähän
juhlalliseen joukkoon käyneet näihin verraten kontaten. Mutta niinhän
se on tässä kuin koko elämässäkin, että toiset ajavat heluissa ja
hetaleissa, toiset käyvät jalan ketaleissa. Mutta mitä me kuitenkin
itse kukin olemme loppujen lopuksi?"

Pitkin iltaa kävi katsojia akkunan takana ja monenlaiset olivat ne
tervehdykset, joilla nuori pari vastaan otettiin.

Myöhään yöhön kestivät häät, ja reippaat ne olivat, sen jokainen
tunnusti.

Yön pikku tunneilla saatettiin nuori pari uuteen asuntoonsa.




II.


Tämä nyt oli heidän uusi kotinsa. Ystävät pyörsivät takaisin. Rinne
ja Anna olivat kahden.

Rinne auttoi päällystakin Annan yltä ja ripusti sen naulakkoon.

"Tervetuloa nyt tänne!" sanoi hän ja syleili ja suuteli puolisoaan.

"Samoin sinulle!" sanoi Anna.

Hän kiirehti järjestämään jotakin pöydällä, siirsi tuolia, käänsi
lampun ruuvia. Rinne sytytti savukkeen ja kysyi:

"Onko sinulla ollut hauskaa tänä iltana?"

"On kyllä."

"Toivoisin sitä riittävänkin."

"Sitä minäkin."

"Etkö sinä sitten usko sitä?"

"Tietysti! Nyt kai sitä pitääkin uskoa." Lampun lasista nousi paksu
savupatsas, ja Anna kiirehti pienentämään tulta.

Rinne huomasi, että Anna oli väsynyt. Eikähän se kumma ollutkaan,
olihan oltu monta tuntia yhtämittaisessa humussa. Vähällä piti, ettei
hän itsekin tuntenut raukeutta jäsenissään.

"Luulen, että lepo tekisi meille kummallekin hyvää", sanoi Rinne
vihdoin. "Olemme niin uupuneita kumpikin, ettemme jaksa ajatellakaan
mitään."

Anna rupesi irrottamaan hääpukuaan, ja Rinne riensi avuksi hänelle.
Yhdessä he peilin ääressä päästelivät vaatekappaleen toisensa jälkeen.

Anna ei oikein tuntenut itseään tänä iltana. Hän oli yleensä jaksanut
naurahtaa vakavina ja raskaina hetkinäkin, milloin niitä joskus
oli ollut. Tänä omana hääiltanaan ei hän sitä jaksanut tehdä. Mikä
hänelle oli oikeastaan tullut?

Rinne tuli hymyillen lähemmäksi ja laski kätensä hänen uumilleen. Ja
vaikka hän oli monasti ennen hurmaantunut Yrjön rohkeasta otteesta,
ei se nyt saanut sillä tavalla häntä valtaansa. Yrjö oli sitä paitsi
juovuksissa. Hänen silmiensä loiste oli kummallinen. Ei hän ollut
koskaan nähnytkään häntä tuollaisena, melkein inhottavana.

Mitä he olivat ennen olleet toisilleen, oli ollut vallatonta
hurjapäisyyttä. Siinä oli ollut jonkunlaista uhmailua kaikellaisia
sovinnaisia tapoja vastaan. Ihmisten määräämäähän oli, milloin
avioelämä sai alkaa. Eikö sitten yhtä hyvin kukin yksilö saanut
sitä määrätä? Ja niinpä oli käynyt sitten, että he saivat kiirehtiä
häitänsä.

Anna oli sentään joka hetki luottanut Yrjöön. Kyllähän hänestä
puhuttiin paljonkin jonnin joutavia, ja saattoihan niissä olla
perääkin, mutta siitä huolimatta hän oli uskonut, että Yrjö
pitää huolen hänestä. Tämä oli varmistunut sen jäljestä, kun oli
huomannut, kuinka oli käynyt, -- kun leikistä oli tullut tosi. Hänen
antautumisensa ei ollut suinkaan ollut harkinnan tulos. Se oli kerta
kaikkiaan ollut sellaista aikaa, jolloin ei oltu ajateltu tekojen
seurauksia.

Kaikkien tyttöjen ja poikien suhdehan oli melkein poikkeuksetta
samallainen. Niistä asioista he puhuivat peittelemättä. He tunsivat
niissä ikään kuin jonkunlaista viihdytystä.

Pojat sellaisina olivat niin teräksisiä ja tarmokkaita, kuumia ja
kiihdyttäviä.

Anna oli monta kertaa ihan värissyt, ajatellessaan uhkarohkeaa
elämäänsä. Toisinaan kuin vilahtivat mieleen huomisen huolet ja
soimasi omatuntokin. Mutta silloin aina hehkui tyttöjen puheesta
ikään kuin jonkunlainen oikeus juuri sellaiseen elämään, joka antaisi
arkioloille aivan päinvastaista. Vieläpä saattaisi tuoda voimia
kestämään työnorjankin asemaa.

Sillä saattoiko kukaan sanoa, että sellainenkin työ kuin hänen
tuotti mitään iloa. Voiko sellaisessa tuntea mitään kaipausta palata
huomenna jatkamaan siitä, mihin tänään jäi.

Nämä ajatukset olivat viime aikoina palanneet yhä useammin hänen
mieleensä. Ne olivat asettuneet ikään kuin puolustukseen. Sillä
toiselta puolelta tuntui epäilys, ettei kaikki sittenkään ollut
oikein.

Hiljaisia sisäisiä syytöksiä ei hän voinut kiertää. Ne tulivat joka
päivä, yölläkin, kun hän sattui heräämään. Ja vaikka hän joskus
koetti niille naurahtaa, naurahtaa kaikelle, naurahtaa yhdessä
Ellinkin kanssa, ei hän enää päässyt oikeaan vapauteen käsiksi.

Sitä mukaa kuin viikot kuluivat, tunsi hän itsensä yhä
turvattomammaksi. Mistä se johtuikaan? Ei hän ollut vielä koskaan
sellaista tuntenut.

Sanomalehdistä oli hän lukenut, kuinka monet hänen asemassaan olevat
henkilöt olivat joutuneet epätoivoisiin tekoihin.

Tulisiko hänenkin kohdalleen samallainen?

Hän kauhistui ajatustaan. Mikä hän olikaan, kun tuollaiset hänen
mielensä täyttivät? Oliko hänellä syytä siihen? Luottihan hän Yrjöön.
Niin, hän luotti, vaikka tuskin Yrjö tiesikään, kuinka pitkälle asiat
olivat kehittyneet.

Kerran hän siitä puhui suoraan. He olivat juuri silloin ulkona
kaupungista. Yrjö oli vallattomana, kuten tavallisesti. Oli
omituista, että hän tunsi ensikerran vastenmielisyyttä häneen. Hän ei
voinut hänen mielialojaan seurata niin kuin ennen. Sitäpaitsi Yrjö
tuntui niin tyhjänpäiväiseltä tänään. Hän olisi häneltä jo odottanut
vähän vakavuuttakin.

Ja kun Yrjö alkoi yhä tunkeilevammaksi, tunsi hän suorastaan inhoa
häneen.

Silloin oli hän ilmoittanut, mihin sellainen oli jo vienyt.

He olivat kulkeneet kauvan sen jäljestä äänettöminä Metsä talvitien
molemmin puolin seisoi äänettömänä. Annan mielestä tuntuivat puiden
latvat kohoavan niin äärettömän korkealle, ja he jäivät alas kapean
tien kujanteen pohjalle. Takana näkyi kumotus kaupungin sähkövaloista.

Yrjö ei puhunut mitään. Hänestä oli hetkessä kadonnut kaikki
äskeinen. Vaistomaisesti he kääntyivät takaisin metsätiellä.

"Mikset sinä sano mitään?" oli Anna vihdoin sanonut.

Hän ei tahtonut voida pidättää kyyneleitä, jotka tunkeutuivat esille.

"Mitäpä siihen on sanomista", oli Yrjö vihdoin vastannut. Mutta ei
enempää.

Ei hän tullut edes sisälle, vaan kääntyi oven edestä takaisin.

Tuon illan jäljestä Anna tunsi itsensä yhä turvattomammaksi. Ja
hänen mieleensä palautuivat ne kertomukset, joita hän oli lukenut
sanomalehdistä. Hän ihan etsimällä etsi niitä. Joskus oli hän aivan
epätoivoon vaipumaisillaan. Se lisääntyi sitä mukaa, minkä useamman
päivän Yrjö oli poissa. Mutta odottamasta ja toivomasta ei hän
lakannut. Jokainen liike kadulla akkunan alla ja eteisessä sai hänen
sydämensä nopeammin sykkimään.

Kuitenkin laskeutui päivä toisensa jäljestä iltaan eikä vaan Yrjöä
kuulunut.

Eivät työtoveritkaan tunteneet hänessä entistä hilpeää toveriaan.
Vaunupari, joiksi Elliä ja Annaa sanottiin, oli menettänyt toisen
puolensa.

Näinä päivinä meni hän paljon taaksepäin. Hän kuihtui alinomaa. Puna
katosi poskilta ja silmät olivat raukeina. Hän oli niin väsynyt...
väsynyt. Toisinaan hän jaksoi itkeä edes, kaikesti ei. Ei mikään
voinut häntä lohduttaa.

Mutta silloinpa oli Elli tarttunut asiaan. Hän oli ottanut Yrjön niin
lujille, että pojan täytyi kerrassaan muuttaa kantansa. Ja lieneekö
hän todellisuudessa tarkoittanut Annaa hyljätäkään, vaikka hänet oli
kyllä vallannut jonkunlainen välinpitämättömyys.

Asiat järjestyivät sen jäljestä sille kannalle kuin ne nyt olivat.
Rinne sentään saattoi sopeutua asianhaarain mukaan. Siihen luottaen
oli Ellikin peitonnut häntä.

Nämä asiat palausivat Annan mieleen hänen riisuessaan hääpukua
yltään. Hänellä oli ollut tuskansa hänelläkin. Ja niiden aikana
hän oli elänyt ohi sen, mitä niin monelle hääilta tarjoaa. Hän
tunsi kiitollisuutta ja kunnioitusta miestä kohtaan, joka ei ollut
heittänyt häntä yksinään epätoivoon.

Mutta kuitenkin hän tunsi kaipausta rinnassaan. Hän olisi halusta
itkenyt tänä iltana, mutta ei ainakaan vielä voinut.

Ehkä hän oli väsynyt niin kuin Yrjö sanoi. Niin, väsynyt, väsynyt hän
olikin. Siitä se johtuikin.

Eiköhän siihen kuitenkin ollut joku muu syy. Oliko tämä todellakin
heidän hääyönsä?

He riisuutuivat, ja Yrjö sammutti lampun. Seinän takana alkoi itkeä
pikku lapsi... itki aamuun saakka...




III.


Rinteen ja Annan hääiltana istuivat vanhemmat, Jaakko ja Anna-Kaisa,
kahden kotona. Heitä ei oltu kutsuttu.

"En minä sentään olisi tätä odottanut", sanoi äiti.

"Minä en ollenkaan ihmettele", sanoi isä. "Anna on lapsuudesta saakka
ollut aivan eri luonteinen kuin Katri. Tällaisia äikkäpäisiä tekoja
hän on tehnyt milloin mitäkin. Olinpa melkein varma, että näin
kävisi."

"Hän nyt viimeksi kai pahastui niin kovasti, kun sinä käskit hänet
pois kotoa."

"Käskinkö minä? Sitähän hän oli uhkaillut jo vuosikauden, milloin
vähänkin vastenmieliseltä tuntui -- ja milloin eivät sitten
vanhempien neuvot ja ohjaukset olleet hänelle vastenmielisiä? Mitä
tuohon enää osasi muuta sanoa kuin mene jollonkikaan äläkä aina
tuosta karnuta niin kuin sanoin silloin. Enhän minä silloin niin
täyttä totta tarkoittanut, mutta olin tuskastuksissani, ja hänellä
oli hyvä halu ottaa se täydestä."

"Olishan se saanut jäädä sanomattakin."

"Olis. En tahdo sanojani puolustellakaan, mutta tiedäthän, hyvä
ystävä, etten minä joutavia juonitteluja siedä."

"Eikähän hän, jos hänellä olisi ollut lapsen todellista rakkautta
vanhempiaan kohtaan, olisi sentään näin tehnyt. Ehkäpä hän ei sitä
aavistakaan, miten pahalta se tuntuu."

Anna-Kaisalle kiertyivät vedet silmiin.

"Eivätpä nämä viime ajat ole mitään rakkautta hänen puoleltaan
osottaneet. Toisinaan hän on täällä pistäytynyt kuin kissa kuumassa
uunissa, enkä minä ainakaan muista, että hän olisi koskaan ollut
oikein nöyrä ja kuuliainen, vaan aina tyytymättömän ja happaman
näköinen. Ja minkä puhui, tiuskui kuin vihassa, ikään kuin me
olisimme jotakin pahaa hänelle tehneet."

"Hyvää kai sillä tarkoitettiin, kun nuhdeltiin häntä kevytmielisestä
elämästänsä ja koetettiin ohjata parempaan."

"Kuka vanhemmista ei lapsensa parasta tarkoittaisi. Mutta saaneepa
hänkin sentään yhtä ja toista kokea ennen kuin ovat kaikki päivät
illassa. Minusta on onnen käänne tapahtunut hänen elämässään nyt, kun
hän on joutunut naimisiin. Kun tulevat länget lähelle olkapäitä, niin
kylläpä niissä pintehissä ihminen oppinee, mitä ei tähän mennessä
ole."

"Samoin minäkin ajattelen. Ehkäpä hänen elämänsä nyt vakaantuu."

He istuivat äänettöminä jälleen. Ei kummallakaan ollut halua puhua,
mitä kielet olivat Annasta kannelleet. Eivätkä he jaksaneet niitä
kaikkia tosiksi uskoa. Isä ehkä paremminkin sentään, sillä Anna oli
vähitellen ikään kuin riipoutunut irti hänen sydämestään.

"Kummalliseksihan muodostui elämä täällä", sanoi vihdoin Anna-Kaisa.
"Ei tuota osannut aavistaa muuttaessa."

Hän oli jo kauvankin tätä ajatellut, mutta olipa karttanut siitä
puhua mitään.

Ja niin oli Jaakkokin. Kaikessa hiljaisuudessa hän oli jo ollut
kauvan katumapäällä, kuitenkaan siitä kenellekään hiiskumatta --
Anna-Kaisalle semminkään.

-- Ei siitä käy akkaväelle puhuminen, -- oli hän päätellyt itsekseen.
-- Ne siitä joutuvat vaan pois suunnilta, huokailevat, jahkailevat ja
itkeä tuhertavat. Parasta on olla vaiti, eikä päästää vettä myllyyn.

Kun nyt Anna-Kaisa vihjautti siihen suuntaan, asettui hän kohta
vastarintaan, pitääkseen hänenkin ajatustaan suoraan eteenpäin, sillä
taisiko ainoaakaan kulunutta päivää saada takaisin.

"Emmepä me taida eteemme katsoa, mitä huominen mukanansa tuo, vaan
täytyy kaikki ottaa sellaisinaan kuin tulevat", sanoi hän.

"Kuitenkin olivat siellä olot tutut, vastoinkäymiset ja puutteet
samoin. Olimme niihin jo tottuneet", etsiskeli Anna-Kaisa Jaakon
mielipidettä.

Äänettömänä istui Jaakko.

"Emmekähän ole täällä saavuttaneet, mitä lähdimme etsimään. Ei
taidettu täällä mitään Jannellekaan, vaan kuoli hän pois meiltä."

"Se nyt oli hänen onnensa. Ei hänestä olisi kuitenkaan tullut itsensä
elättäjää."

"Paras tietysti niin, mutta hänkinhän oli yhtenä syynä tänne
muuttoomme."

"Siinäpä se juuri! Me olemme koettaneet parastamme."

Anna-Kaisa huokasi. Niinpä kai. Ihminen päättää, vaan Jumala säätää.

Mutta vaikka hän koettikin alistua kohtaloonsa, pysyi mieli
äskeisessä. Johtui taasen mieleen Anna. Ja hän jatkoi itsensä
syyttelemistä, kuinka hänkin oli ollut osallisena ehdottelemaan
kaupunkiin muuttoa. Sillä siinä juuri oli ollut syy kaikkeen.

"Ainahan sentään maalaisoloissa olisi Annaakin voinut pitää paremmin
silmällä. Tänne me toimme hänet suorastaan viettelyksien keskelle",
sanoi hän kuin itsekseen.

Se oli taasen kumpaisenkin ajatusten kiinnekohtana. He istuivat
alakuloisin mielin puolipimeässä huoneessa, jota valaisi ulkoa tuleva
katulyhtyjen kumotus. Jossakin lähellä nousi savu piipusta ja sen
varjot väikkyivät rauhattomina akkunaverhoilla. Ei kuulunut muuta
kuin joskus Anna-Kaisan raskas huokaus.




IV.


Kello läheni kuutta aamusella. Trikootehtaan tytöt riensivät
työhönsä. Alikerrassa olevaan vaate- ja ruokasäiliöön riisuivat he
päällysvaatteensa ja kalossinsa. Puheensorakka täytti äsken aivan
hiljaisen huoneen.

Mutta kohta kun tehtaan pilli soi ja katossa oleva johtoakseli
hihnoineen alkoi jyristä ja narista, hajausivat tytöt koneittensa
ääreen Muutaman minuutin kuluttua alkoivat kutomakoneet tehdä uusia
kankaita, nauhanlaittajat liittää yhteen eri säikeitä, mankelit
käydä, leikkaajain sakset helähdellä ja pienet neulomakoneet
surahdella.

Ylikerrassa olivat neulomakoneet asetetut riveihin kahdenpuolen kahta
koneriviä yhdistävää pitkää kaukalomaista laitetta, joka oli koneiden
kansien jatkona.

"Mitä minä näenkään!" huudahti Katrin vierustoveri Hilja, kun
he olivat asettuneet koneittensa ääreen. "Sinullahan on sormus
vasemmassa nimettömässä."

Katri hymyili.

"Milloinkas tämä on tapahtunut?"

"Eilen."

"No, onnea ja menestystä! Oikein pitää nousta ylös. Onnea, onnea! --
Katsokaa nyt, tytöt!"

Hilja piti Katrin vasenta kättä omassaan, nosti sen ylös ja näytti
toisille.

"Katri kihloissa!" kirkaisivat tytöt ja riensivät luokse. "Heleijaa!
Katri kahleissa! Lykkyä tykö! Onni matkaan!"

"Kenen kanssa?" utelivat toiset, jotka eivät tienneet Katrin
suhteista.

"Onko se entinen vaiko aivan uusi?"

"Vanha suolako siinä janottaa, vai...?"

"Vanha, vanha!" koki Katri sanoa vastaan.

"Ei sitä näy arvaavan, kuka meistä kulloinkin siepataan. Nyt hiljanen
Katrimme!"

"Tyynessä vedessähän ne kalat uiskentelevatkin."

"Sano nyt minullekin, kuka hän on?"

"Kerkiätpä sinä tuonnempanakin", sanoi joku ikään kuin Katrin
puolesta.

"Eihän tuosta nyt silmä osaa ottaisi, jos minäkin tietäisin ja
arvaisin katsoa."

"Eipä tiedä", nauroi Katri.

"Tuosta sen kuulee, kuinka ne ovat kohta niiden omiensa puolesta.
Eihän vaan leski liene?"

"Leski se on!" sanoi Hilja ja nyhjäsi Katria kylkeen.

"Leski! Herranen...! Leskimieshän on kuin lämmitetty lihavelli!"

"Ole hokaroimatta, ei se mikään leski ole, vaan nuori ja komea poika."

Kukin asettui vähitellen paikalleen ja jatkoi työtänsä.

Samassa huoneessa työskenteli useita, jotka olivat olleet yhtä kauvan
kuin Katrikin ja enemmänkin aikaa. Juuri vastakkaisella puolella
oli noin neljänkymmenen vuotias nainen. Siinä oli hän istunut, kun
Katri oli tullut. Kuinka kauvan lienee jo istunutkaan. Hän oli hyvin
kalpea ja hengitti raskaasti. Hänen molemmilla puolillansa oli nuoria
tyttöjä, joiden tukkalaite vaihteli päivän muotien mukaan, -- joiden
silmissä oli useina aamuina väsähtänyt ilme ja huulilla salainen
kuiske. He iskivät silmää toisillensa ohi kalpean työtoverinsa, joka
istui aina äänettömänä, paitsi silloin kun yski.

Kaikissa näissä työpöydissä, joita oli asetettu poikki koko
ylikerran lattian, huomasi helposti, minkä leiman työ oli lyönyt
tekijöihinsä. Tuossa saattoi nuoruus ja terve elinvoima vielä hehkua
täysvoimaisena, palaa poski toisinaan kukkapäänä, olla silmissä
tulta, veitikkaa ja äänessä sointua -- ja tuossa iän tuoman muutoksen
ohella liian aikaisin tapahtunutta vanhentumista, alakuloisuutta,
ikävystymistä, raskasta huokausta, lisäksi katkerat piirteet suun
ympärillä, tummia katseita, syviä uurteita otsassa.

Ei ollut kumma, jos hyväksyen otettiin vastaan, mitä uutta ja
repäisevää joku toi mukanansa aamulla työhön tullessaan. Vaihtelua,
vaihtelua!

Pysäyteltiin hetkeksi koneet, annettiin saksien olla helähtelemättä,
tehtiin lisähuomautuksia, kutkutettiin esille mahdollisimman
hullunkuriset puolet.

Vaihtelua, vaihtelua!

Nyt jo kierteli Katrin kihlautumisasia. Joku sana saattoi kääntää
asian uusille urille, toinen siirtää sen toisille tolille. Milloin
juoksi yhdellä tavalla tässä konerivissä, milloin palasi toisella
tavalla toista puolta, hyppäsi riviltä riville, ristiin ja rastiin,
sieltä ja täältä, hyväntahtoisena pilana, salaviittauksena, jonkun
taholta taasen vakavamminkin käsiteltynä, osaaottavasti ymmärrettynä.

"Uutta kappaletyötä!" pisti joku. "Tyttöä, poikaa vuoroonsa kerta
vuodessa."

"Imettämistä ja lullaamista!"

"Pesemistä ja paikkaamista!"

"Herra varjelkoon!"

"Mustasilmäisiä pikku pakanoita niin kuin isäkin kuuluu olevan."

"Pikisilmäisiä pojan vintiöitä!"

"Se se vasta pikinappivapriiki!"

Iloinen naurun helähdys lähti sanojan luota molemmin puolin
kummallakin konerivillä, juoksi kuin koneiden hurahdus päästä päähän.

Ja jälleen helähtivät sakset, kurahtivat koneet, liikkuivat hennot
sormet, ja yskivän, elähtäneen ompelijankin huulilla viivähti hetken
hymyn häivähdys...

       *       *       *       *       *

Mutta Katri oli omissa ajatuksissaan. Vaistomaisesti hän hoiti
konettansa, muutti uuden kappaleen, liitti katkotut langat ja
valmisti paidan toisensa jälkeen.

Eihän niin erikoista mitään ollut tapahtunut, ja kuitenkin hän
tunsi olevansa erilaisempien mielialojen vallassa kuin ennen
tässä istuessaan. Eihän hänen suhteensa Juhoon ollut tullut sen
kummemmaksi. Samalla tavallahan hän häntä nytkin rakasti kuin ennen.

Ja kuitenkin siinä oli jotain muutakin.

Niin suoraan ja avonaisesti ei Juho sentään ollut ennen puhunut
tunteistaan häntä kohtaan. Vaikkakin hän oli ne aina tuntenut ja
ymmärtänyt muuten kuin sanoista, tulivat ne kuitenkin kuin jonakin
uutena suloisena yllätyksenä.

Mitenkä hän niin lieneekin lämmennyt puhumaan sydämensä ajatuksia ja
julkaisemaan sisimpiä salaisuuksiaan, joita ei kukaan muu tiennyt
kuin hän nyt.

Vuosien kuluessa hän oli sanonut aina vähän kerrassaan säästäneensä
työväen säästökassaan kaikkein pahimpien päivien varalta, mutta kun
niitä ei nyt ollut kuitenkaan tullut, niin joutaisivat ne sieltä ja
voisi niillä ostaa sormukset kummallekin.

Voi, miltä se oli tuntunut. Häneltä oli vähällä ollut purskahtaa itku
ja oli hänen täytynyt painautua Juhon käsiin kiinni. Siinä oli hän
suudellut työn kovettamia känsiä.

"Rakas, miksi niin teet?" oli Juho kysynyt, mutta lisännyt samalla:
"Minä ymmärrän ystävä sinua", -- nostanut polvelleen ja suudellut
hellästi.

Nyt ei hän huomannut kuinka kone teki työn huonosti, kuinka kävi
vähän aikaa ihan tyhjänä ja pysähtyi...

Juho oli ottanut sitten hänen kädestään pienen muistosormuksen,
koetellut sitä nimettömään sormeen ja ottanut sen mukaansa mitaksi.

Huomenillalla oli jo tuonut ja kihlannut...

Oli siinä sittenkin jotain muuta entiseen verrattuna. Hän oli tähän
saakka pitänyt sen omana salaisuutenaan mitä tunsi Juhoa kohtaan.
Ei ollut hänellä niin hyvää ystävää, jolle olisi mitään niistä
puhellut, vaikka oli monta kertaa tuntunut oikein tarpeelliselta
saada jollekulle purkaa mielialojaan. Visusti oli hän ne kätkenyt,
riemuinnut itsekseen onnestaan.

Ja nyt hän oli yhtäkkiä kuin paljastettu. Suurin salaisuus oli tullut
julkiseksi jokaiselle. Nyt tiesivät sen jo työtoveritkin.

Tuntui toisin ajoin niin kuin olisi ollut entinen salaisuus parempi,
niin kuin olisi jotakin mennyt rikki...

Mutta toiselta puolen tuntui niin väkevä ja voimakas tuki. Hän ei
ollut yksin. Heitä oli nyt kaksi ottamassa vastaan, mitä ulkoapäin
tulikaan...

Kumpi näistä nyt olikaan parempi? Hennoisiko tästä perääntyä?

Ei, ei! Hänestä tuntui niin kuin hän painautuisi kiinni Juhoon,
sukeltaisi hänen takkinsa sisälle, heittäytyisi hänen huostaansa,
antautuisi hänen vaalittavakseen -- niin kuin hän olisi menettänyt
oman itsenäisyytensä, olisi sulautunut olemattomaksi häneen tai
tullut turvattomaksi ja heikoksi, joka tarvitsi tukea...

Mitä kaikkea se nyt olikaan. Ei hän tainnut itsellensä selittää mitä
mielessään liikkui. Suloista tämä vaan oli.

Ei hän huomannut edes, miten tunnit kuluivat. Miten ne tosiaankin
olivat menneet? Mitä tämä merkitsi, -- oliko einetunti jo?

Kyllä kai. Kaikkihan nousivat paikoiltaan ja ottivat eväänsä.

"Eikö se morsiamelle ruoka maistukaan", sanoi joku leikillään. "Vai
joko nyt alkaa elää pelkillä haaveilla?"




V.


Kaupungin valtuustossa törmäsivät mielipiteet vastakkain.
Työväenopiston johtokunta oli lähettänyt kirjelmän valtuustolle, ja
siinä pyydettiin opiston vakinaiselle kannalle asettamista.

"Se on lakkautettava kerrassaan!" sanoi joku valtuuston jäsenistä.
"Se tulee liian kalliiksi kunnalle. Meillä on menoja puoleen ja
toiseen. Kunnallinen köyhäinhoito kasvaa vuosi vuodelta. Nyt sen
saa jo laskea sadoissatuhansissa, niin kuin on nähty tänä iltana
esitetystä vuosikertomuksesta ja seuraavalle vuodelle laaditusta
kustannusarviosta. Kunnallisverot nousevat huimaavasti. Kohtahan
me tässä saamme ahertaa pelkästään verojamme varten ja heittää
kaiken sen mitä ruumiin ravintoon ja tarpeisiin kuuluu kokonaan
syrjään. Tänne tulee kirjelmiä toinen toisensa jälkeen, ja kaikissa
pyydetään rahaa, rahaa. Minun ymmärtääkseni meidän pitäisi sangen
tarkasti harkita kenelle annetaan. -- Onko työväenopisto kipeimmässä
tarpeessa? Pyydän arvoisia herroja valtuusmiehiä aluksi kiinnittämään
huomionsa kahteen asiaan vierekkäin: kunnalliseen köyhäinhoitoon
ja tähän opistoasiaan. Leipää ja rahaa, vieläpä puita ja mitä
muita anoneekaan köyhin osa kaupunkimme väestöstä. Kyllä kai
lienee joukossa, ja on varmastikin, jotka apua tarvitsevat. Mutta
tutkikaapa minkälaista on tämä apua nauttiva joukko: Ensinnäkin
muualta tullutta. Tuskin he ovat olleet täällä sen verran, että ovat
saaneet kotipaikkaoikeuden, ja silloin kohta heittäydytään kunnan
niskoille. Ovatko nämä vanhuksia tai sairaita? Mitä työkuntoisinta
väkeä, mutta niin läpi laiskaa ja halutonta. Kuka ei meistä tuntisi
Keinäs-Mattia, Juho Kolkkista ja monta muuta! Miehet pulskia ja
vereviä kuin komeimmat koko kansasta, mutta kunnan apua vetävät kuin
vaivaiset. -- Vielä näille iltaopistoa kunnan varoilla! Mitä sanoo
tilasto työväenopistosta? Oletteko tutkineet sitä? Luentokauden
alussa komeilee satalukuja osaaottavista. Entäs päiväkirjat? Muutamia
kymmeniä istuu luennoilla, kourallinen harjoitusaineissa. Kallista
lystiä! Ei meidän kannata kylvää rahaa joukolle, joka kylvön tallaa
jalkoihinsa. -- Mutta katsokaapa katunurkkia! Kuin nuijalla lyötynä
seisoo siellä juuri tuota väestöä, jolle tässä nyt avustusta
pyydetään, nojailee ja pönkittää siellä kulmataloja, niin että
rakennuksien seinät ovat mustuneet hartioitten kihnutuksesta, puhuvat
siinä sopimattomia sanoja ohikulkijoille, riitelevät ja räyhäävät,
mekastavat ja tappelevat. Näille tässä vielä opistoa! En voi puoltaa
opiston vakinaistuttamista, en edes minkään apurahan myöntämistä
kolmivuotiskaudeksi."

"En voi olla samaa mieltä edellisen puhujan kanssa", sanoi seuraava
esiintyjä. "Kaikki se on totta, mitä on huomautettu. Oppilasten
lukumäärä ei vastaa toiveita. Mutta ymmärtääkseni meidän ei auta
perustaminen mitään niiden varaan, jotka tuossa osassa kaupunkimme
väestöä ovat aivan suuttumusta herättävästi kiusallisia. Olisi
sangen mielenkiintoista tutkia, miksi he sellaisia ovat, mutta
se ei nyt kuulune meille, enkä tiedä, millä tavalla se asiaan
vaikuttaisi. Sen sijaan meidän on käännettävä huomio niihin,
jotka opistoa ovat käyttäneet, ja heidän etuansa ajatellen
asiat järjestettävä. Ymmärtääkseni ei ole käsiteltävä kevyesti
työväestön opiskeluharrastuksia. Ajatellaanpa vähän tätä asiaa,
kuinka raskaan työpäivän päätyttyä kuitenkin sentään verrattain
moni rientää iltakaudeksi, yhdeksi tai pariksi tunniksi aivan
omasta vapaasta tahdostaan kuulemaan sivistäviä luentoja tai
muistelemaan harjoitusainetunneilla lapsena saamiansa ensimmäisiä
alkeita opinteillä. Eikö se kuitenkin anna meille kuvaa tosi
harrastuksesta? Kunnallisen elämämme keskuudessa ei sitä suinkaan
ole pidettävä vähäisenä ilmiönä. Minä vaan pyydän palauttaa mieliin
aikaisemmin tekemämme erehdykset, kuinka olemme vähäisen harkinnan
perästä hyljänneet työtä tekevän luokan parhaimpien pyynnön, kun
he anoivat kunnan apua, että saisivat kaupungin maalle perustaa
n.s. omakotipalstoja. Me arkailimme myöntää heille rahalainaa. Ja
mikä oli seurauksena? Velvollisuutensa kaikkein parhaiten tunteva
väestö meni kaupungin rajan ulkopuolelle maaseurakuntaan ja perusti
sinne esikaupunkeja niin kuin itse halusi. Ilman ohjausta on niistä
muodostunut mitä hyvänsä, joiden elämään, järjestykseen ja yleensä
siveellisyyteen ei kaupungin hallituksella ole mitään oikeutta
sekaantua ja joista ei tietysti maaseurakuntakaan pidä huolta. Näin
me olemme päästäneet heidät, ja jäljelle ovat jääneet huonoimmat,
jotka elävät vaivaishoidon varassa niin kuin edellinen puhuja aivan
oikein huomautti. Kenen syy? Meidän pitäisi tehtyjä erehdyksiä
jollakin tavalla korjata eikä suinkaan tehdä uusia. Kun työväestössä
ilmenee valistusharrastusta, olisi sitä kaupungin valtuustonkin
kannatettava ja edistettävä. Niin kaukonäköisiä toki pitäisi olla.
Kieltäydyttäköön jostakin muusta vähemmän tärkeästä, mutta tästä ei
missään tapauksessa."

Molemmilla puolilla oli kannattajansa, eikä yksimielisyyteen voitu
päästä. Opiston vakinaistuttaminen jätettiin tuonnemmaksi, mutta
myönnettiin sille kuitenkin pyydetty avustus kolmivuotiskaudeksi.

       *       *       *       *       *

Vaikka asiat eivät olleetkaan järjestyneet kaikkein parhaiten, oltiin
työväestön piirissä kutakuinkin tyytyväisiä. Hyvähän oli näinkin.

Valtuuston kokous oli ollut perjantaina, ja lauvantain lehdissä oli
painettuna selostus päätöksistä. Kun asia oli työväestöä erikoisesti
koskeva, oli kirjeenvaihtaja ottanut osia eri puhujien lausunnoista,
joten asian käsittely tuli lukijakunnalle selväksi.

Juho kiirehti kohta työstä päästyään Katrin luokse.

"Olet tietenkin lukenut?"

"Olenhan toki."

"Niin ne saattavat mielipiteet mennä ristiin, mutta hyvä asia on
kuitenkin voittanut."

"Voi, voi! Kyllä minä olen niin iloinen!" riemuitsi Katri.

"Niin tietysti, ja minä samoin, mutta on sentään joukossamme monta,
jotka eivät pidä tuota juuri minään. Siitä puhuttiin aikanaan
paljonkin ennen kuin sitä oli saatukaan tänne, mutta sitten kun
se alotti säännöllisesti toimimaan, on vuosi vuodelta tapahtunut
laimentuminen. On niin tavattoman monta houkutusta pitkin kaupunkia,
jopa itse opistohuoneen aitakin kuuluu oman yhdistyksen elävienkuvien
teatterin pianon viheliäinen ääni. Kummakos on, jos ei tahdokaan
jaksaa nousta kerrosta ylemmäksi, kun keveä huvi alhaalla vetää
pyörteen tavoin."

"Siitähän ne puhuivat valtuustossakin."

"Sehän on aivan luonnollista. Ja täytyyhän se jokaisen myöntää, että
tällaisten huvituksien aikakaudella lipuvat monet kuin itsestään pois
oikealta tolalta. Se on tietysti vastustajille sangen mieluinen asia.
Jopa he pitävät sitä kyllin painavana järjestääkseen asiat juuri sen
mukaan. Mutta onneksi on terve järki päässyt väliin."

"Oikein pitäisi käydä kädestä pitäen kiittämässä asiamme puoltajia",
innostui Katri. "Ja sepähän kumma lienee, etten minä ainakin muutamia
saa innostumaan opiskelemaan!"

"Koeta, koeta! Niin teen minäkin. Tämän uuden kauden ajalta pitää
saada paremmat tilastot, joilla voidaan todistaa opiston arvo ja
puolustaa sen asemaa. Nyt mekin rupeamme agitaattoreiksi että
paukkuu!"

"Tästä pitäisi saada jotain sanomalehteenkin. Kirjottaisit sinä."

"Kyllä kai ne pitävät toimituksen puolesta huolta siitä."

"Mutta sinä olisit niin asianomainen. Toimittajat ovat koulunpenkiltä
tulleita, ja minusta tuntuu niin kuin eivät he tarkoin ymmärtäisi
monta muutakaan asiaa, josta he leipänsä takia kirjottavat. Mutta
sinä olet sieltä sorvien ja työpöytien äärestä. Sinun kirjotuksesi
olisi suorastaan tehtaasta ja ymmärrettäisiin siellä paremmin kuin
toimitushuoneessa kyhätty. Kirjotathan?"

Katri uskoi, että Juho todellakin voisi tehdä jotakin tässä asiassa.
Ja juuri tuo Katrin osanotto ja luja luottamus vaikutti Juhoon
kohottavasti.

He saattoivat näin vapaahetkinänsä tuntea oikein iloa ja riemua
toistensa seurassa. Heillä olivat aina jalot pyrkimykset etualalla.

Jokapäiväinen työ, joka ei kaivannut sanottavasti heidän henkisiä
voimiaan, ei voinut tuottaa työn iloa ja viihdytystä. Se oli niin
samallaista päivästä toiseen. Kaiken työnhän oikeastaan teki
mahdollisimman tarkasti rakennettu kone, sen jyrsivät terät, pyörivät
akselit ja rattaat, hyppivät neulat ja niveleet. Ei koskaan saanut
tehdä mitään kokonaista. Tuskin yksikään ainoa esine oli kokonaan
tullut valmiiksi heidän käsissään, vaikka satoja tuhansia osia olikin
kulkenut heidän työpöytiensä kautta.

Katri muisteli usein Juhon kuvitteluja kerran Hupisaarella,
kuinka mentäisiin veneellä sinisten selkien taakse, josta ei
koskaan palattaisi. Ei hän oikein tahtonut uskaltaa ajatella sitä
mahdollisuutta. Mutta toisinaan tuo haave niin valtasi hänet, että
hän löysi itsensä pienen mökin emäntänä, askartelemassa puhtaassa
tuvassa, jonka akkunasta avausi näköala järvelle ohi rannalla olevan
nuottakodan ja saunan. Mitä kaikkea saisikaan tehdä omassa kodissa
aamusta iltaan!

Nuo kuvat välähtelivät hänelle milloin missäkin -- jostakin syystä
nytkin...

       *       *       *       *       *

He olivat kumpikin nyt niin innostuneina, etteivät malttaneet pysyä
sisälläkään, vaan lähtivät ulos kaupungille, kun sitä paitsi kaunis
ilmakin houkutteli.

He menivät Läntiselle Pitkällekadulle, missä tavallisesti työväestö
oli iltakävelyllä. Käytävät olivatkin väkeä mustanaan. Toisissa
ryhmissä kulki tyttöjä nauraen. Heidän taaksensa kerääntyi suuri
joukko poikia, jotka koettivat sanasutkauksin herättää huomiota. He
olivat muka keskenään puhuvinaan, mutta tarkoittivat sen tyttöjen
kuultavaksi. Sanat eivät olleet ollenkaan valittuja, jopa suorastaan
raakoja ja sopimattomia. Tytöt hyikäilivät "tuollaisia roskasuita",
mutta kuitenkin he samassa olivat valmiit nauramaan sanojen
hupaisille käänteille, rohkeille sivuajatuksille ja yltiöpäisille
kaksimielisyyksille.

Pitkin iltaa järjestyivät he paritusten, sanat vähän laimenivat, ja
nauraen sekä suuriäänisesti puhuen he kulkivat myöhään iltaan saakka.

Kasvavat poikaset ja tyttöset soluivat mukana. Heillä oli oikein
oma ryhmänsä, josta kuului lasten äänien kilittämistä. Pojat
olivat jo koko miehiä olevinaan. Tupakan sytyttämisessä kouran
sisässä, tulitikun heittämisessä, poltetun savukkeen nakkaamisessa,
sylkemisessä, puolittain vetelehtivässä astunnassa, vähän kuin
juopuneen tavoin hoippaamisessa, käsien lyönnissä toverien
hartioille, kiroilemisessa ja siunaamisessa sekä välillä jonkun
laulunrenkutuksen lomauttamisessa oli aikaisempien jäljittelyä.
He olivat jo omistaneet kaiken, mitä katu saattoi opettaakin. He
tiesivät kaikesta, ja heillä oli kokemuksia kaikenmoisista ilveistä
ja eleistä.

Juho ja Katri pitivät kuin velvollisuutena kulkea tässä joukossa,
johon he yhteiskunnallisen asemansa puolesta kuuluivat.

Mutta he häpesivät kumpikin. Juho koetti johtaa Katrin ajatukset
johonkin asiaan. He rupesivat muistelemaan, mitä oli viime luennossa
esitetty. Siitä he johtuivat ihailemaan erästä Juhon työtoveria,
joka oli heidän keskuudestaan kohonnut opiskelun kautta, saavuttanut
verrattain laajat tietomäärät, oppinut kieliäkin ja mennyt jo niin
pitkälle, että oli viime luentokauden alkajaisissa esiintynyt salin
täyteisen joukon edessä, saanut myrskyisän suosionosotuksen ja koko
joukon ihmettelyn osaksensa.

Mutta raskaan työpäivän raatanut, iloa ja huvitusta etsivä joukko,
joka riensi tässä katukäytävällä jonkunlaisessa villissä vapaudessa,
ikään kuin repi alas kaikkea tuota.

"Emmekö lähtisi pois täältä?" ehdotti Katri. "En minä saata olla."

He kääntyivät ensimmäisessä kulmauksessa pois koko kaupungista.

Tie meni järven lahdelman poikki, nousi ranta-ahteessa sekametsään ja
sen läpi maaseudulle.

He kulkivat aluksi sanaakaan sanomatta, kummankin rinnassa ahdistava
tunne, joka kuitenkin vähitellen poistui sitä mukaa, kun kaupunki jäi
jälkeen.

Nyt oli täyden kuun aika.

Kuun kelmeässä valaistuksessa lepäsi kevättalven luonto. Etäällä
häämöttivät järven rantametsät tasaisen selkähangen takaa,
pilkottivat tummaa iltataivasta vasten kuusien latvat. Pitkien
tyynten säiden takia oli kuura säilynyt varisematta puiden ja
pensaiden oksilla ja latvoilla.

Siinä seisoi metsä valkeassa hohteessa illan rauhassa.

Äänettöminä kulkivat he pitkin talvista tietä, ja hiljaisuus ympäri
piiritti heidät. Kuu paistoi takaa, ja varjot lankesivat tielle.

Toisinaan he pysähtyivät äänettöminä tielle, pysähtyivät ja
kuuntelivat tai puhuivat kuiskailemalla.

"Täällä on niin ihana rauha", sanoi Katri vihdoin.

"On", vastasi Juho lyhyesti.

"Tuntuu aivan kuin puheen äänikin häiritsisi."

"Eihän meillä ole syytä puhuakaan."

Hiljaisuuden keskeltä alkoi kuulua omituinen ääni.

"Mikä se on?" kysyi Katri.

"Jäniksen katkonainen pajatus."

He pysähtyivät molemmat kuuntelemaan omituista tykytyksen tavoin
katkeilevaa tummaa vihellystä tien ohesta.

"Se saattaa vielä tulla tänne, jos jaksamme odottaa", sanoi Juho.
"Odotetaan."

Ääni uusiintui pienien väliaikojen kuluttua. Viimein näkyi jo
valkoinen kuukkija kulkevan rauhallisin laukoin hangella. Toisinaan
se pysähtyi viheltämään surumielisen säveleensä.

Sillä ei ollut aavistustakaan ihmisten läsnäolosta.

"Minä en ole koskaan sattunut näkemään, vaikka olenkin maalainen.
Tämäpä vasta oli harvinainen sattuma."

"Katsopas nyt!"

Juho vihelsi hiljaa samaan tapaan, ja jänis kohousi takajaloilleen
istumaan sekä kääntyi ääntä kohden. Kuitenkin se oudoksui tiellä
seisovia ihmisiä ja läksi kuukkimaan metsän varjoisaan pylvästöön.

"Kyllä kai sillä lienee hyvä olla täällä ihanassa luonnossa", sanoi
Katri, kun läksivät vielä kulkemaan edemmäksi pitkin metsässä
polveilevaa tietä. "Oikein käy kateeksi."

"Kylläpä melkein."

"Vaikka lienee nuo vaaransa silläkin."

He tulivat veräjälle, joka oli pitkin metsälinjaa kulkevassa aidassa.

Tuuli oli ajanut lumen aitaa vasten, muodostellut hauskan muotoisia
kielekkeitä ja kouruja, joissa kuun luomat varjot leikkivät. Puiden
alemmat oksat olivat taipuneet lumilaippojen painosta, ja kulkivat
niiden alatse ja ohi jänisten polut ristiin ja rastiin. Veräjän
molempiin pieliin oli tarttunut heiniä, ja kuormain piirrot näkyivät
hangessa tien syrjässä.

Yhä uutta katseltavaa tarjosi metsä varjoineen, lumipintoineen,
tie polvineen ja yllättävine käänteineen. Metsän päällä kaartui
sinertävän kelmeä taivas, jossa kuun seutuvilla joku pilven
piirto hitaasti liikkui kuun alapuolitse, ja kuun kehän heikot
vesikaarivärit vienosti somistivat sen valaistuja reunoja.

He kävelivät hiljalleen toisiinsa nojautuen vielä pitkän matkaa,
poikki niitty aukeaman, ylös mäkeä poikkipuolin asettuneelle
selänteelle, alas taasen.

Toisella puolella näkyi talo ulkohuonerakennuksineen. Sen luota
aukenivat vainiot riihineen ja latoineen.

"Ei mennä pitemmälle", ehdotti Katri. "Katsotaan vain tästä."

Rakentajat olivat jättäneet koivuja päärakennuksen seutuville,
ja niiden kuuraisten oksien alta näkyi tumma seinä. Tuli vilkkui
molemmista pääakkunoista.

"Missähän asti me olemmekaan?" kysyi Katri. "Tuntuu aivan kun
olisimme siirtyneet syvälle maaseudulle, kauvas pois ahtaasta
kaupungista, jossa katse aina vastaa katuun tai seinään."

Eivätkä he kumpikaan oikein rohjenneet toisilleen sanoa, mitä tällä
hetkellä tunsivat...

Vaikka he salaa olivat onnellisia näin toistensa seurassa,
valtasi kuitenkin kaiho heidän mielensä. Jos Katrista oli joskus
tuntunutkin, että hän Juhon rinnalla uskaltaisi alkaa yhdyselämää,
ei hän sitä tunnetta kuitenkaan ollut päästänyt aivan voimakkaasti
valtaan. Juholla oli paljon huolta, sen hän tiesi, vanhasta, nyt
ja sairaalloisesta äidistään. Ei mitenkään sopinut lisätä perheen
lukumäärää äidin eläessä, kun kuitenkin Liisa sentään oli äidistä
lähinnä huoltamassa. Ansiot eivät siihen riittäneet. Eikä Juho
missään tapauksessa tahtonut häntä ottaa puutteeseen ja kurjuuteen.

Mutta vaikka hän kuinka koetti järkeillä, asusti mielessä kuitenkin
kaipaus...

Kappaleen ajan kuluttua pyörsivät he kaihoisin mielin takaisin.
Etäälle jo näkyi kuinka tehtaiden piipuista nousi savun haituvia ylös
korkeuteen. Työn touhu oli lakannut viikon loputtua taasen, lauennut
joiksikin hetkiksi kattilain sallittu jännitys, mutta vielä savusivat
puoleksi jäähtyneet tulipesät.

Oli jo kymmenen seutu, kun he saapuivat viimein kaupunkiin. Liike
kadulla oli jo tauonnut. Ajurien hevoset seisoivat Seurahuoneen
ja Palokunnantalon nurkkauksessa alapäisinä ja ajurit nukkuivat
istuimillaan tai juttelivat ryhmässä hevosistaan ja viimeisistä
markkinoista. Läntisellä Pitkälläkadulla oli vielä aika riento,
kisailu ja kovaääninen puhe. Yhdentoista seudussa vasta vaikeni äänen
pauhu katukujissa, kunnes teatterista ja iltamista rientävä yleisö
sen taasen hetkeksi kohotti.

Mutta vaipui vihdoin lepoon kaupunki, katosivat tulet kivimuurien
seinistä ja järjestyksen valvojat kulkivat tasaisessa tahdissa
nurkista nurkkiin.




VI.


Rinne ja Anna olivat lapsineen siirtyneet paikasta toiseen pitkin
kaupunkia. Talossa, johon he olivat asettuneet häiden jälkeen
asumaan, oli syntynyt heidän esikoisensa, tyttö.

Anna oli sidottu tuon tapahtuman jäljestä. Hänellä oli taipumusta
olla pois kotoa hyvin paljon, mutta nytpä tyttö pitelikin häntä
kehdon ääressä alinomaa.

Mutta sen sijaan kävivät tuttavat hänen luonansa, ja menettelihän tuo
sillä tavalla.

Kuitenkaan eivät he viihtyneet tässä paikassa. Kova onni oli heidät
johtanut naapureiksi jonkun perheen kanssa, jonka lapset sairastivat
melkein aina. Ei heillä ollut yön eikä päivän lepoa. Seinän takaa
kuului yhtämittaista itkua, ja äiti tuntui jo olevan aikalailla
hermostunut.

Viimein he olivat asettuneet lähemmäksi tehdasta, jotta Yrjölläkään
ei olisi pitkälti tehtaalle.

Täällä syntyi heille poika, joka piteli lujalla kohta syntymästä
saakka.

"Tuon kanssa sinä vielä päivillä olet", sanoi Elli. "Katso,
minkälainen juhkura se on, aivan kuin Yrjö itse!"

"Entäs sitä äänen pauhua ja kiivasta kiukkua, jollei ruoka joudu
ajallaan. -- Niin, niin, tällaista se on sitten, Elli!"

"Johan minä olen tuota katsonut. Ei noita ollut tuollaisia kääröjä
silloin kun yhdessä asuttiin, ja eikös meillä ollut monta kertaa
hirveän hauskaa?"

"Olehan hulluilematta! Mikäs tässä nyt on? Tässähän nämä kasvavat,
ettei huomaakaan. Katsopas Kerttua! Siellä pikku ihminen jo
ponnistelee puuta vasten pystyyn. Siitä se tämän maailman polku
alkaa."

Hän nosti lapsen rinnoiltansa kehtoon, peitti ja liekutti vähän,
kunnes lapsi nukkui, ja riensi sitten hellan luokse kahvia laittamaan.

"Koskapa Yrjö on kokouksessa, niin pidetäänpäs täällä hauskaa.
Katsotko näitä kaikkia tässä, niin, minä käyn vähän leipurissa?"

Hän nakkasi huivin hartioilleen ja riensi ulos, palaten pian.

"Ostin oikein hyvää, kun nyt olemme tässä vain kahden."

"Niinhän sinä aina teet, aivan kuin minä olisin joku harvinainen
vieras."

"Etkö sinä sitten ole? Eihän ketään ole sinun kaltaistasi. Kutkas
ovat tätä maailmaa niin joka puolelta yhdessä katselleet kuin me?
Olet kai sinä vieläkin kunnon kahvin arvoinen. Maistapas tuota ja
tuota! Kuiva se on paakari itse Pikkarainen, mutta hiivatin mehevän
se leivän tekee."

"Ei sinua koskaan näe iltamassakaan enää."

"Mihinkäs tästä pääsee. Jahka nämä tulevat isommiksi, niin sitten..."

"Voi olla sitten toisia pienempiä. Eikö se nyt jo riittäisi?"

"Voisipa ehkä."

"Taitaapa tässä nyt olla ihanaa: pestä latostaa yhtä mittaa lasten
vaatteita, kieppua yhtä mittaa kehdon korvassa pääsemättä siitä
mihinkään."

"Siinä on sentään kumpaakin, iloa jos ikävääkin. Kun lapset vaan
pysyisivät terveenä, niin mikäs tässä olisi."

"Sinä olet niin vanhanaikainen! Eihän sitä nykyään enää sellaista.
Jos minä olisin sinun asemassasi, niin ei ainoaakaan."

"Kyllä nämä kaksi sentään menevät."

"Vai kaksi!"

"No, no, Kerttu! Johan sinä vedit liinan kanssa kaikki sieltä."

"Niin, niin, kun minulle ei anneta mitään", leperteli Elli ja otti
Kertun lattialta syliinsä. "Katsopas, kun kummilla on tällaiset
kellonperätkin! Voi, vooi, onko kullan kultaset kellonperät?"

Anna laitteli kahvikojeet pöytään, levitti useat lajit leivoksia, ja
heillä kului aika hupaisesti.

"Minä olen viime aikoina ollut vähän pahalla tuulella", sanoi Anna,
alentaen äänensä kuiskaukseksi. "Tässä asuu seinän takana joku
vanhapiika, joka pistää nokkansa joka paikkaan. Nyt se on ruvennut
simppuilemaan, kun minä olen lasten vaatteita kuivannut nuoralla
pihalla. Ne muka häiritsevät häntä, eikä hän salli, että hänen
akkunansa alla liputetaan."

"Vuokranhan tekin maksatte."

"Siinä kuin hänkin! Johan minä sanoin. Ja muutenkin! Kyllä se on
koettanut Yrjöllekin sanoa, kuinka täällä kahvikestejä pidetään
miehen työssä ollessa, tuhlataan ja mässätään."

"Niin kuin ne hänen pussistaan tulisivat!"

"Johan se oli Yrjökin sanonut. Nytkin on aivan varmasti korva oven
raossa. Siinä on tuossa kaapin takana ovi."

"Kaikkein kanssa sitä pitää joutua!"

"Niin kyllästyttää toisinaan, että minä olen jo sanonut Yrjölle, että
tästä täytyy muuttaa pois."

"Suotta kai sitä rupeaa kärsimään."

"Niin minustakin! Oma rauha ja vapaus on siksi kallista, ettei sitä
päästä kenen nuuskanenän tahansa sissimään ja repostelemaan."

"Juuri niin!"

"Minä olen koettanut olla, etten ole välittänyt mitään. Olen
ajatellut, että tuhiskoon turkissaan. Mutta ei sitä rauhallisin
mielin saata katsoa, kun on aina niin happaman ja tyytymättömän
näköinen ja kun sen tietää johtuvan yksinomaan siitä, kun me olemme
tässä asemassa."

"Mitä sinä tosiaankin välität hänestä?"

"Älähän vielä! Eräänä yönä oli Kerttu vähän kuumeessa ja rauhattomana
itkeskeli tuossa, niin jopahan löi nyrkillänsä välioveen."

"Älä! Voi, jos minä olisin ollut sinun tilallasi!"

"Minkäs sille mahtaa?"

"Olisin niin potkassut oveen, että olisivat paikat helisseet.
Kaikkeapa tässä! No, pitääkin sitä olla jos minkälaista ihmisten
ristinä!"

"Kun sitä saiskin elää omaa elämäänsä, niin hätäkös sitten olisi!"

"Oliko tuo niin hävytön, sanon vieläkin. Aivan kuin teidän pitäisi
olla hänen orjiaan! Muuttaisi pois, jos ei jaksaisi kuunnella.".

"Muiden tästä on ollut ennenkin muutettava, ja niin teemme mekin.
Onhan noita huoneita pitkin kaupunkia. Myötäänsä kuulutetaan
sanomalehdissä."

"Muuttakaa, muuttakaa!"

"Ensi kuun rajassa."

"Ja pitäisi sinun joskus muutenkin päästä jalottelemaan ja korviasi
lepuuttamaan. Eikö nyt ketään saisi lasten luokse, että pääsisit
jollonkikaan teatteriin tai iltamaan?"

"Kyllä kai sietäisi."

"Mikäs oikeus Yrjöllä ja miehillä yleensä on olla kokouksissa, käydä
toistensa luona, istua elävissäkuvissa ja monessa muussa iltasilla?"

"Onhan se niinkin. Kun tätä pitemmälle alkaa jatkua, niin kylläpä
toisinaan tekee mieli päästä johonkin vähän pistäytymään."

"Ajattele, kuinka vapaita me olimme ennen menemään! Mikäs meitä
pidätti! Ja mikäs pidättää minua vieläkään? Kyllä sinä teit hullusti
tähän kaikkeen antautuessasi."

"Tehtyä ei saa tekemättömäksi."

"Pöllöksi minun täytyy sinua sanoa, kun et sen vertaa nenääsi
pitemmälle ajatellut. Sinä olit aivan kuin tuo hullunen lapsi, joka
äidiltä sokeripalaa pyytää. Etkä ole viisastunut vieläkään: sidot
vaan itseäsi enempi ja enempi."

"Saanko kaataa sinulle vielä? Ota leipääkin!"

"Kyllä nämä ovatkin hyviä! Saanko tuon vielä tuosta?"

"Ota veikkonen! Näissä ei suinkaan ole säästämistä. Tuossa on
Kertullekin."

Anna kaatoi kahvia ja puheli:

"Kyllä se on totta, että Yrjö on paljon poissa kotoa. Oikeinpa
mielii käydä päivä pitkäksi toisinaan. Mutta hän on hyvä sen sijaan.
Katsopas, mitä hän on hankkinut viimesillä ylityörahoilla! --
Tällaisen päällystakin!"

"Katsopas sitä Yrjöä!"

"Oikeastaan vähän liiankin ylellinen, mutta..."

"Ei ollenkaan! Joutaapa tuo olla joskus työmiehen rouvallakin kunnon
vaate yllä. Kylläpä se pukeekin sinua!"

"Minun taasen teki niin mieleni tällaista kukkamaljakkoa, enkä voinut
pidättää itseäni. Otin muka Yrjön syntymäpäiväksi, joka on huomenna.
Oli se vähän kalliin puoleinen, kuusi ja puoli markkaa, mutta
ajattelin, ettei noita monta meillä ole eikä taida heti taasen tulla
ostetuksikaan."

"Onko Yrjön syntymäpäivä? Älähän vielä, minä ostan tähän kukat, niin
tulee meiltä kummaltakin."

"Minulla ei olisi tuskin ollutkaan muuta kuin männyn hakoja. Menivät
rahat niin tarkkaan. Mutta en raskinut olla ostamatta. Ajattelin,
että levittää häntä voita leivällensä sen ohuemmasti."

"Ja täytyy kai ajatella kotinsa somistamistakin."

"Täytyyhän sitä, mutta pitää ostaa, kun ei jouda mitään tekemään.
Minähän muka jo vuosia taaksepäin alotin tällaista pöytäliinaa, mutta
en saa valmiiksi."

"Katsopas! Mistä sinä tätä olet oppinut? Enhän ole sinulla ennen
tällaisia töitä nähnyt."

"Kun me asuimme siinä ensimmäisessä paikassa, oli siinä naapurina
joku Mattila, jonka itkusista lapsista aina kuulit meillä käydessäsi.
Hän oli hyvin työkkyri ihminen ja sai minutkin innostumaan."

"Sinun pitäisi tämä valmistaa."

"Milloin sitä on aikaa? En ymmärrä, kuinka Mattelinska sai niin
paljon tehdyksi. Tuossa on hänen teräämiään sukkiakin. Minä kun
olin tässä huonossa kunnossa tämän tytön takia ja niin lujalla joka
suhteessa, niin vietin hänelle muutamia varsia, kun sukat alkoivat
loppua. Hän on niin hyvä kutomaan ja harjaantunut, että kannattaa
paremmin teettää hänellä kuin ruveta itse hangottelemaan."

"Jotkut ovat lapsuudestaan saakka oppineet ja käyttävät niin jokaisen
hetken päivästä, etteivät suo itsellensä hetken lepoa. Kyllä ne
sitten ovatkin läkkituopin värisiä ja haukkovat henkeään. Se kai
lienee ihana saavutus. -- Mitä kaikkea sinulla onkaan uutta? Eikö
tämä esiliinakin ole?"

"On."

"Et kai sinä itse ole ommellut?"

"Milloinpa sitä... kun ei ole oikein harjaantunutkaan. Siinä kuluu
aikaakin niin paljon, että jos työlleen vähänkin laskee, niin
voitoksi ei jää mitään, kun kankaan hinnan ja kaikki lukee... Siuruan
esiliinatehtaassa tekevät sentään aika kuosikkaita. Eikös tuokin
helmakoriste ole aika mukavasti tehty? Niillä on sellaiset koneet. Ja
hyvin välttävät. Kertun esiliinat maksoivat kolme markkaa, kun ostin
niitä pari kappaletta. Tuota rahan menoa on niin puoleen ja toiseen,
että saa siinä jänkkäillä päiväpalkasta, jos mielii sillä saada
kaikkea."

"Ja saako sillä sitten?"

"Ei puoliakaan. Kyllä minäkin rahalle reijät löytäisin, jos sitä
olisi vaan panna jokaiseen. Ne pitäisi paikat olla eri näköiset!"

"Sen minä kyllä uskon, mutta siihenpä ei riitä. Niukasti
jokapäiväiset tarpeensa saa. Kyllähän me tiedämme tämän. Muistatko,
miten lujalla toisinaan olimme? Ja mitä siitä olisi tullutkaan,
ellemme..."

"Älä viitsi kaivaa vanhoja asioita esille. Nehän ovat olleet ja
menneet."

"Sinun osaltasi", nauroi Elli. "Sinä olet järjestänyt asiasi tällä
tavalla, minä toisella."

"Silloin sitä ei tule ajatelleeksi, kun luonto vetää tikanpoikasta
puuhun. Nythän tuo toisinaan palaa mieleen."

"Ja eikös se pane vähän päätä punaltelemaan, että 'voi mua hullua
neitoa'? Sinulla ei ole tilaisuutta vaihtaa kertaakaan. Eikö se jo
kyllästytä? Mitäs tämä on tuonut sinulle: yksinäisyyttä, unettomia
öitä, lapsiliudan, jonka loppupäätä et ole vielä nähnyt."

"Aivanhan sinä ilkut."

"En sillä mielellä, mutta sanon jotakin." Anna ei voinut vastata
mitään. Ellihän oikeastaan sanoi, mitä hän itsekin oli monta kertaa
ajatellut.

"Kyllähän Yrjö tietysti hupinsa löytää. Miehillähän on niitä omia
ilojaan. Istutaan muka kokouksissa, mutta yhtä hyvin niiden päätyttyä
tai niinä iltoina, jolloin ei kokouksia olekaan, saatetaan ottaa
dominot tai muut pelit esille ja pelata iltakahvisia, sokerileivistä
tai muusta sellaisesta. Ja milloin ei näin tehdä, kulutetaan aikaa
väittelemällä juttutuvassa. Olen minä sen verran katsonut heidän
illanviettojaan."

"En minä sentään usko, että Yrjö sitä niin halusta tekee, jos
johonkin lienee mukana ollutkin."

"En minäkään sitä toivo, enkä sano vahingonilolla, mitä olen joskus
huomannut. Johduin vaan ajattelemaan ja vertaamaan sinunkin nykyistä
elämääsi entiseen."

Annan mieleen jäivät Ellin hämärät viittaukset kuin pahaksi
painajaiseksi, eikä hän viimeisen keskustelun jäljestä enää jaksanut
yhtä kärsivällisesti kohtaloaan kantaa. Tästä lähtien hän asettui
Yrjöönkin nähden enemmän arvostelevalle kannalle.

Miksi todellakin perheessä piti vaimon aina olla alakynnessä, kun
miehet samalla kuin jonkunlaisella oikeudella tulivat ja menivät niin
kuin heille sopi? Oliko Yrjönkään melkein jokailtaiseen poissaoloon
syynä joku kokoukseen meno niin kuin sanoi? Eihän hän vaan halunnut
jollakin tekosyyllä päästä pois kotoa.

Mutta hän koetti painaa alas tällaiset mielennousut.

Ellillä oli sitä paitsi aina jotakin uutta mukanansa entisestä
toveripiiristä, ja saattoivat he toisissa asioissa löytää viehätystä
ja vaihtelua. Ja vaihteluahan Anna taaskin oikein kaipasi.

Sitä saavuttaakseen hän ei ollut suinkaan mikään säästäväinen
perheen emäntä. Milloin kukkaro suinkin salli, osteli hän mitä mieli
milloinkin halusi. Eikä hänellä viikon lopulla ollut mitään, jäipä
usein velkaakin, jota ei tahtonut saada mitenkään maksetuksi. Mutta
ei hän sitä suuresti surrut.

Hän ei ollut koskaan oppinut säästämään. Tyttönä ollessaan oli hän
tottunut saamaan palkkansa säännöllisesti viikon lopulla. Menettipä
sen miten menetti, siitä ei ollut väliä, olihan uusi palkka taasen
tiedossa. Siihen turvautuen saattoi asiansa järjestää huolettomasti.

Samoin oli nytkin naimisiin mentyä. Yrjö toi säännöllisesti, antoi
hänelle määrätyn viikkorahan ja piti lopun itse.

Eikä hänkään ollut säästäväinen. He olivat ennen naimisiin menoaankin
tottuneet yhdessä panemaan kaiken maailman tietä kurjat kolikot. He
olivat istuneet iltakaudet kahviloissa tai konditoreissa tai olivat
tuhlanneet iltamissa, teattereissa ja elävissäkuvissa. Yrjö oli
sitä paitsi hyvin halukas ostamaan Annalle kaikellaista, milloin
rintaneulaa, sormusta, albumia, rasiaa tai muuta sellaista.

He olivat naimisiin mennessäänkin niin putipuhtaat, että Yrjön oli
pitänyt häitä varten ottaa työväen säästökassasta kahdensadan markan
laina.

Nyt jo joskus näytti säästäminenkin tarpeelliselta. Hyvä olisi ollut,
jos ennen olisi jo tullut aletuksi. Yht'ainoaa päiväpalkkaa oli monta
suuta syömässä. Nyt piti maksaa huoneen vuokraa toisella tavalla,
maksaa puista ja vedestä, maksaa korkoa velasta. Jopa toisinaan
täytyi turvautua tehtaalaisten keskuuteensa perustamaan n.s.
juoppojen kassaan, johon moninkertainen korko perittiin etukäteen.

Toisinaan tuntui elämä todellakin niukalta ja päiväpalkka aivan
riittämättömältä. Mutta siitä huolimatta oli vaikea tottua
säästäväiseksi, kun koko edellä ollut aika oli ollut elämistä
"kädestä kärsään". Jotkut Yrjön työtovereista olivat koettaneet
järjestää itsellensä lisäansioita. He olivat rakentaneet torpan
maaseurakuntaan, viljelivät kartanomaallaan perunaa ja keittiökasveja
sekä tunsivat olonsa paljon mukavammaksi kuin kaupungissa
vuokralaisena nujuamisen. Tosin he eivät voineet käydä kotonaan
ruokatunnilla, mutta kävelivät tai ajoivat polkupyörillään aamuin
illoin puolituntisen tai vähän paremman. Sehän teki hyvää sisätyössä
raatajalle, ja ne jalkavaivat tulivat moneenkin kertaan korvatuiksi.

Toisilla oli joku pieni matkustajakoti tai pitivät toiset yksinäisiä
nuoria miehiä tai naisia luonaan asumassa, saaden heiltä aina jonkun
markan huoneen vuokran lyhennykseksi.

Eräänä päivänä tuli koneenhoitaja Väyrynen Rinteen luokse ja näytti
olevan vähän ikävällä mielellä.

Hänellä oli pieni ruoka- ja sekatavarakauppa Eerikinkadulla.

"En minä ollenkaan mielihyvällä sano, mitä sanon", lausui hän
alkusanoiksi. "Mutta sinun vaimosi on pitkin talvea ottanut yhtä ja
toista sieltä eukkoni kaupasta, eikä se tahdo tulla maksetuksi."

"Mitä?" sanoi Rinne ällistyneenä. "Minä nyt toivon, ettet sinä
järkimies pahastu tästä, mutta ymmärräthän sinä aivan hyvin, että kun
minun täytyy säännöllisesti maksaa kauppiaille, joilta otan tavaran
myödäkseni, niin täytyyhän minun myös saada säännöllisesti."

"Se on luonnollista. Eihän siitä tule kuin joku prosentti
myöntivaivoja."

"Niin, niin, kyllä minä ymmärrän sen. Mutta millä helkkunan vuorolla
Anna on sellaiseen jälkimaksuun joutunut? Onko sitä paljonkin?"

"Satakunnan markan seutuville."

Rinne mutisi epäselvän kirouksen.

"Kyllä minun täytyy, toveri hyvä, tunnustaa se aivan suoraan, etten
minä tiedä tästä mitään."

"Epäiletkö sinä minua?"

"En suinkaan. Sitä en tarkoita. Mutta eukko on tämän kaiken tehnyt
sanomatta minulle mitään. Tämä tulee aivan uutena yllätyksenä."

"Voin minä sanoa sinulle lohdutukseksi, ettet sinä ole ainoa. On
teitä useitakin tässä ja muissakin tehtaissa. On niiden takia saanut
kärsiäkin, eikä minua se huvittaisi."

"Ei minun puolestani tarvitsekaan, kun annat vähän perään, että saan
sinulle vähitellen suorittaa."

"Siitähän voidaan sopia."

"Ryökäle periköön!" sadatteli Rinne Väyrysen mentyä.
"Mistähän siihenkin läpeen lohkastaan. Muutaman päivän päässä on
kunnallisverojen rästikantokin. Löipä, jukoliste, kiven leipään! Ja
mihinkä se upottaa viikkorahan? Lienee hyvinkin totta jutut niistä
kahvikesteistä."

Hän oli koko päivän kuin pistoksissa, nousi ja laski samaan asiaan.

Ja hän päätteli mielessään sanoa purevat sanat Annalle. Oli onni,
että tämä tuli tiedoksi rupeaman alussa. Kerkesi mieli tasaantua
ennen kuin kotiin lähdettiin.

Hän koetti paperiin laskea viikko tulojaan ja nyt aiheutuneen velan
lyhennystä, säästöä veroa varten, puurahaa, ruokarahaa...

Ensi palkasta oli lyhennettävä juoppojen kassaankin joku osa.

Ei hän voinut muuta kuin kirota senkin muistaessaan. Hän oli
jotensakin tuimalla tuulella saapuessaan kotiin illalla.

"Millä helkkunan vuorolla sinä olet syönyt itsesi kiinni Väyrysen
puotiin?" Anna sävähti punaiseksi. "Mistäs sinä sen tiedät?"

"Pitäskö tämä olla muka salaisuus? Huonosti sen olet järjestänyt,
koskapa ei ole salassa pysynyt. Väyrynen tuli äsken vaatimaan maksua.
Mitäs sinä siihen sanot?"

"Mitäpä minä sanon. Tietysti sitä on tarvittu."

"Onko se ollut ihan välttämätöntä?"

"Taitaapa tässä olla varaa tuhlailla."

"Sitä on kuulunut, että täällä pannaan yhtä ja toista kurkusta alas
minun poissa ollessani."

"Uskotko sinä juoruja?"

"Mitä tässä tiennee enää uskoa. Sen minä vaan tiedän, että raataa
tässä saa ihan oietakseen, eikä suinkaan ole palsamia sellainen
tieto kuin tämäkin. Kyllä ne viidenlaiset kahvileivät saisi vaihtaa
reikäleipään."

Rinne ei voinut hillitä pistävää sävyä.

Mutta Annan mieli myöskin kuohahti.

"Vai niin! Nytkö jo aletaan laskea, mitä tämä syö? Joko nyt aletaan
mitata kuin naudalle kukin annos. Hyvä! Mitataan vaan! Mutta tehdään
se kummallakin puolella. Mihinkäs sinä niissä iltaistunnoissa
panet markan toisensa jälkeen? Sitä ei taideta ottaa mihinkään
huomioon. Minun varmaan pitäisi täällä kotona lasten kanssa kastaa
leipää suolaveteen, jotta sinä saisit 'toverien' kanssa nahistella
sokerileipiä."

Anna jatkoi ilkeästi. Hän oli viime aikoina niin kyllästynyt tähän
yksitoikkoisuuteen, jotta ei voinut hillitä itseään. Eikä hän liioin
halunnutkaan. Mikä velvollisuus hänellä siihen olisi?

Oli vähällä syntyä kiivas riita. Kummallekin tuntui oikeutetulta
syytellä toistaan. Pitkin matkaa oli yhtä ja toista patoutunut
mieleen ja nyt se pyrki purkautumaan.

Tätäpä ei ollut vielä ennen tapahtunut. Mutta Yrjö oli niin
sydämistynyt Annan salaisesta toiminnasta.

Anna taasen luuli Yrjön tositeolla epäilevän häntä tuhlariksi ja
huolimattomaksi.

"Kyllähän minä olen sen itsekin huomannut, etten sitä saa
maksetuksi", sanoi Anna vihdoin itkien, "mutta olen joka viikko
toivonut aina parempaa, eikä sitä ole tullutkaan. Minä en ole
tahtonut sillä mieltäsi raskauttaa. Ja nyt, kun kaikki on tullut
ilmi, olet sinä valmis kuulemaan jokaista juorua ja uskomaan minusta
mitä hyvänsä. Kai minä olen siitä sen ansainnut."

"Mitä sinä sitten rupeat tuolla tavalla selän takana toimimaan, kun
et siihen, kuitenkaan kykene?"

"Johan sen sanoin."

"Olisit ilmoittanut itse ennemmin, ettei olisi niin pitkälle päässyt."

Rinteen mieli oli vähän lauhtunut. Annan syytöksissä oli perää, sitä
ei tainnut kieltää. He olivat molemmat valmistaneet kohtaloansa. Ei
hän olisi välittänyt, vaikka olisi viidessä sadassa ollut velka, kun
olisi ollut, millä maksaa. Mutta nyt hän oli puilla paljailla.

"Sano nyt, miten tästä päästään!" Mitäpä siihen Anna taisi sanoa.
Eikä heille auennut muuta mahdollisuutta kuin viedä seinäkello,
kukkamaljakko ja muutamia muita esineitä, niitäkin joita Yrjö oli
muistoksi ostanut, huutokauppakamariin.




VI.


Jaakko oli jo useita vuosia peräkkäin tehnyt työtä nahkatehtaan
karvausosastolla. Hän oli aikaisemmin ollut muilla osastoilla, mutta
oli jossakin sijoittelussa tullut tähän. Ainakin alusta oli tuntunut
tämä mukavammalta, sillä edellisessä työssä oli pitänyt paljon
kantaa, eivätkä jalat tahtoneet oikein kestää.

Tässä huoneessa heitä oli työssä alun kolmattakymmentä miestä, apurit
vielä lisäksi.

Karvaushuone oli matalassa rakennuksessa tehdasalueen laidassa.
Se oli pitkähkö, seiniltään tervaruskea. Katto oli jolloinkin
valkaistu liimavärillä, mutta kosteuden vaikutuksesta oli se useista
kohdista lohkeillut irti ja varissut pois. Akkunat olivat leveät ja
matalat, ja oli niihin räiskynyt märjistä, työnalaisista vuodista
kalkinsekaista vettä, johon oli puunkuoripölyä tarttunut. Samoin oli
seinillä räiskyneen kalkki veden jälkiä.

Lattiaan oli toinen toisensa viereen upotettu suuria ammeita,
ja niiden yli oli laitettu liikutettavia lavoja käytäviksi ja
karvausalustoiksi. Ammeiden väliin muodostuneihin lokeroihin,
käytäville ja seinän vieriin oli jäänyt puunkuorisilppua ja vuoltuja
nahan riekaleita tai oli niihin valunut vettä ammeista nostetuista
vuodista.

Karvaushuoneen ilmaan tottumattoman oli melkein mahdotonta tulla
kaikkina aikoina ovesta sisälle. Jollakin kypsymisasteella oli
nahkoissa niin ilkeä mädänneen haju. Teollisuuskoululaiset, jotka
joka vuosi kävivät opintoretkellä kaikissa teollisuuslaitoksissa,
oksentelivat tämän huoneen ovella ja heidän lehtorinsa ei voinut
tulla ollenkaan sisälle.

Mutta karvaushuoneen miehet olivat vuosien kuluessa siihen tottuneet.
Heidän hajuhermonsa olivat jo turmeltuneet.

Kullakin heillä oli lavalla vuolinrahi, jonka toisessa päässä
oli jalat, joten rahi oli vinosti eteen alaspäin. Sen yli he
heittivät viikkokausia kalkkivedessä lionneet vuodat sekä molemmin
käsin ohjattavalla vuolinraudalla työnsivät helposti irtautuvan
karvan pois, leikkasivat lihanretkut ja reunoista palaset, joiden
arvostelivat olevan kelpaamattomia. Jokaisella oli esiliinan
tapaan, paksusta pohjanahasta laitettu suojus vyöllä ja jalassa
kankeavartiset, kalkin ja lian moneen kertaan ryydyttämät saappaat.

Jaakko oli juuri jonkun toverinsa kanssa laittamassa uusia vuotia
ammeisiin, jotka olivat lähellä ovea.

Semminkin alaosasta oli ovi harva. Kynnyksessä oli ratakiskojen
kohdalla isot aukot, joita väliaikoina lukittiin irtonaisilla
laudankappaleilla.

Mutta nyt piti oven olla tavallista enemmän auki, sillä naisapurit
työnsivät vaunuilla silputtua pajunkuorta sisälle, kaasivat
vaununsa ammeiden yli asetetulle lavalle, josta miehet siirsivät ne
kerroksittain nahkain sekaan ammeisiin.

Jaakon selkää pakotti aika ankarasti. Hän oli jo useana päivänä
tuntenut kolotuksen kiihtyvän. Nyt se olikin saanut oikein vauhtia,
kun hän oli joutunut työhön tähän vetoon. Joka kerta kun naiset
avasivat oven, syöksyi kylmä ilma valkeana höyrynä ammeiden yli.

"Koettakaapa siellä tukkia niitä ovenreikiä vähän joutusammin!" sanoi
hän vaununtuojille. "Näettehän, että kylmä ilma tulee suoraan tänne."

"Häädymme siinä tarpomaan mekin", sanoi toinen naisista.

"Ei tässä sen kummemmassa olla, eikä pohjonen puhalla leppeämmin
meidänkään kintuillemme", sanoi taasen toinen.

He lähtivät tyhjän vaunun kanssa kolistelemaan puunkuorimyllylle,
joka oli noin sadan metrin päässä toisessa rakennuksessa, suurten
kuorivarastojen vieressä.

Myllyn luona häärivät miehet kuin riihellä. Kokonaiset tomuvuoret oli
kasaantunut heidän hartioilleen, tukkaan ja partoihin. Tomu tunkeusi
nenään, korviin ja verestäviin silmiin. Pöly muodostui taikinaksi
huulille, ja tästä ruskeasta liasta paistoivat valkoiset hampaat ja
punaiset ikenet...

Vaunut täytettyänsä ja paiskattuaan jonkun komman mylläreille
lähtivät naiset taasen lykkimään vaunuja pitkin kapeaa rataa.

He heittivät pois taikot ja tarttuivat vaunukorin laitaan, johon
nojasivat olkapäänsä sekä äännähtivät tutun: "noo'o!" kootakseen
voimansa yhteisponnistukseen. Vaunut lähtivät liikkeelle.

Yhtä tasaisesti kuin olivat tulleetkin palasivat he nyt. Puoleksi
jäätyneet hameenhelmat kahisivat saapasten varsia vastaan. Jalkaterät
olivat kääntyneet sisäänpäin, semminkin vanhemmalla, joka oli tässä
vaunun jäljessä kävellyt jo useita vuosia. Nuoremman käynti oli
joustavampaa, mutta hänessäkin oli jo päiväpalkkalaisen velttoutta,
josta mestari toisinaan puhui kiroillen ja sadatellen. -- Mutta hänen
astuntansa kävi samassa tahdissa vanhemman kanssa ja taisi hän jo
nakata niskaa ja antaa sanansa purra, kun niikseen tuli.

"Vedetään nyt ovi kiinni, ettei Niemelää rupea kovin nikottamaan",
ilvehti nuorempi naisista, kun työnsivät kuormansa sisälle. "Taitas
siellä eukko illalla luulla, että minkä tuhannen Hikluntin ne ovat
sieltä tehtaalta lähettäneet..."

"Älä soita suutasi turhaan!" sanoi Jaakko ammeesta. "Kovin olet vielä
kakara, etkä voi tietää mitkä hikotukset ne sinuakin repivät ennen
kuin ovat kaikki päivät illassa."

Raskaaksi kävi Jaakon työnteko ennen iltaa. Kun hän ammeiden laitosta
päästyään ryhtyi irroittamaan karvaa jälleen ja kääntyi eteenpäin
kumarassa työntämään käsillään, tuntui joka lykkäyksellä kuin olisi
puukkoa työnnetty ristiluiden väliin.

"Kylläpä minua niin rouhasee selästä, että mitä tästä työnteosta
oikein tulleekaan kohta", sanoi hän viereiselle työtoverilleen.

"Sinussako se nyt on? Minullahan oli menneellä viikolla samallaista,
mutta se vähän helpotti, kun Kilpelän muori hieroi melkein koko
pyhäpäivän."

"Saa näkyä, mikä tästä elämästä oikein tuleekaan. Tuntuu käyvän niin
ylivoimaiseksi, Ei olisi varoja paljon rokulipäiviä viettää."

"Kelläpä meikäläisellä niitä on. Eihän tuota ole jaksanut maksaa
korkeinta määrää siihenkään sairaskassaan, että saisi täyttä
päiväpalkkaa sairastaissa."

"En ole minäkään. Saattaisi tulla kaksi ja viisikolmatta päivältä",
sanoi Jaakko.

"Niin, mitä sillä ostaa nykyisten hintojen aikana?"

Raskain mielin ja askelin palasi Jaakko illalla työstä. Siinä hän
puohtoi katukäytävällä vääräsäärisenä ja olkapäät omituisesti
eteenpäin niin kuin yleensä kaikilla karvaushuoneen miehillä.
Nuoremmat juoksahtivat hänen ohitsensa.

"Hyvänen aika, kylläpä sinä nyt olet väsyneen näkönen!" sanoi
Anna-Kaisa auttaessaan hänen päältänsä vaatteita, joista levisi
huoneeseen ilkeä löyhkä.

"Väsynyt minä todella olenkin", sanoi Jaakko ja istui raskaasti
luolille.

Kasvot olivat omituisesti painuneet kuopalle.

"Miten sinä näytät niin oudollekin, että ihan säpsähtää?"

"Väsymystä kaikki. Jouduin siinä vedossa työskentelemään tänä päivänä
ja siitä yltyi kolotus."

Anna-Kaisa vei työvaatteet ja kengät eteiseen ilmaa turmelemasta.

"Mitäs me nyt osaisimme tehdä?" sanoi hän tuodessaan kahvia Jaakolle.
"Oliko sitä spriitä vielä?"

Hän etsi kaapista pullon.

"Jos minä nyt itse koettaisin hieroa niin kuin osaan ja sinä joutasit
vähän auttamaan, niin eiköhän tuo... Voidellaan sitten. Pääasia se
olisi, että pääsisi lämpenemään oikein."

"Olipa toki hyvä, että lämmitin kamarin kunnollisesti. Siinähän
saatamme uunin lämpymässä."

"Hyvänen aika, onko isä taas kipeänä?" sanoi Katrikin, kun saapui
työstä. "Eiköhän pitäisi hakea hieroja?"

"Koetetaan nyt yhdessä oikein, jospa hyvinkin menee yli."

"Isä paneekin tänne minun kamariini levolle, koskapa täällä on näin
lämminkin. Täällä saatte oikein vapaasti olla vuoteella, miten
mukavimmalta tuntuu. Isä rukka!"

Anna-Kaisa hommasi tulen uudestaan hellaan ja rupesi lämmittämään
maitoa.

Antti sillä välin hoiteli itseään. Hän oli Juholla teettänyt
itselleen erikoisen hieromakoneen, jossa oli pyörivä metallisylinteri
kädensijassa. Sillä hän hieroi itseään uunin paisteella. Hän pani
sen jalkapohjainsa alle lattialle, polki päälle ja vyörytteli
edestakaisin. Se koski sanomattoman kipeästi, mutta kappaleen ajan
kuluttua jo kärsi sen kosketuksen.

Katri levitti vuoteen lämpöisessä kamarissa ja aikaisin kallistui isä
lepoon. Sitä ennen hän kuitenkin söi yksinkertaisen aterian ja joi
Anna-Kaisan kiehauttamaa maitoa päälle.

Sprii ja hierominen lämmitti häntä ulkoapäin, lämmin maito taasen
tuntui tekevän hyvää sisällisesti. Kun Katri vielä peitteli
huolellisesti ja toi päällystakin peiton painoksi, niin tuntui kaikki
rauhoittuvan ja hän pääsi kunnollisesti iltauneen.

Naiset toimittelivat surumielisinä ilta-askareita.

Vähän myöhemmällä saapui Juhokin, mutta eivät nuoret nyt lähteneet
ulos, vaan jäivät kotiin äidille huviksi. Painostava mieliala
vallitsi koko illan.

"Ei se ole kovin lohdullista tuo raataminen tuollakaan tehtaassa",
sanoi Juho. "Aina vaarat koneiden ääressä, kylmät ja vetoset huoneet.
Saa olla aivan varma, että on ikään kuin johonkin ennenaikaiseen
hautaan menossa, kun tehtaaseen tulee. Lieneekö kenenkään työ niin
toivotonta kuin tehtaalaisen."

Miksi lieneekin Juhon mieli ollut niin alakuloinen. Katrista tuntui
se aivan oudolta. Mitähän, jos joku onnettomuus jolloinkin Juhoakin
kohtaisi...

Kun Anna-Kaisa nousi aamuvarhaisella laittamaan tulta,
kiehauttaakseen kahvin Jaakolle ja Katrille ennen kuin työhön
lähtivät, olikin Jaakko jo hereillä.

"Jokohan pitäneekin jäädä työstä pois, koska tuntuu selkä vielä
kipeältä", sanoi Jaakko.

"Eikö olekaan asettunut?" sanoi Anna-Kaisa surullisesti.

"Iltayöstä oli melkein rauhallista, niin että sain levätä
kunnollisesti, mutta aamupuolella olen kuullut jokaisen
kellonlyönnin."

"Etkä ole minua herättänyt", sanoi Anna-Kaisa paheksuen.

"Enhän ole raskinut, niin kuin sinä et lepoa tarvitsisi!"

"Olisi kuitenkin valvottu yhdessä, niin olisi ollut hupasempaa
sinulle."

Lämmin silmäys lennähti vastaukseksi vaimon puheeseen.

Ja niinhän se sitten kävi, ettei Jaakko kyennyt työhön sinä päivänä.
Kun hän koetti nousta, vihlaisi selästä, että oli huuto päästä.
Vaivoin saattoi hän sen verran kohota, että saattoi ottaa Anna-Kaisan
ojentaman kahvikupin.

"Ukko rukka!"

Niin sydämellinen osanotto oli tässä Anna-Kaisan huokauksessa, että
ihan unehutti tuskansa. Oli kuin se olisi siirtynyt syvemmälle
sielulliseksi tuskaksi: mitähän tästä meidänkin elämästämme nyt tulee.

"Jos minä lähtisin Kilpelään."

"Eipä taida muukaan auttaa. Hierominenhan se on parasta lääkettä
tälle. Ehkäpä nyt joku kerta jaksetaan maksaa."

"Jaksetaan hyvinkin", rohkaisi Katrikin. "Olkaa nyt, isä, niistä
aivan huoletonna."

Tässä sentään vielä oli toivomisen varaa.

Ja ainahan sitä täytyy olla köyhillä ihmisillä, "vaikka sydän märkiä
vuotaisi".

Anna-Kaisa lähti muoria hakemaan ja Katri työhönsä. Lähtiessään
sammuttivat öljylampun.

Hellan hiilos loi punertavaa hehkuaan avatusta kamarin ovesta
sisälle. Akkunaverhojen raosta näkyi kuinka katulyhty valaisi
päärakennuksen lomista kattoa.

Jaakkoa alkoi jo huolestuttaa. Mitähän, jos tässä tulisi oikein
pitkäaikaisesti sairaaksi? Miten tultaisiin toimeen? Talvi oli
vielä ankara, ja sitä kestäisi kuukausikaupalla. Tuskin puutkaan
riittäisivät enää kuin pariksi viikoksi. Menisihän sitä yli ahtaankin
ajan, kun olisi terveyttä. Mutta nyt olivat he jo vanhoja ja
huonokuntoisia kumpikin.

Samat ajatukset palasivat yhä uudestaan. Niitä ei saanut pois
mielestään. Ja tahtoikokaan niitä saada? Eivätkö ne olleet aivan
jokapäiväisiä? Eikö täytynyt elääkin yksistään tällaisissa
ajatuksissa, aina jonkunlainen epävarmuus mielessä, aina harkiten ja
järjestellen, mutta kuitenkin kuin pelon alaisena, että elämä saattaa
joskus, millä hetkellä hyvänsä, muodostua ylivoimaiseksi...

Aamun hämärässä mietiskeli Jaakko yhä pitemmälle.

Mitä merkitystä nyt oli ollut hänenkin elämällään, joka oli ohi
kulunut monta kertaa samalla tavalla "kuin märkä palaa". Vuodet
olivat valuneet menneisyyteen kuin kylmettynyt terva tynnyristä
pienen reiän kautta. Semminkin nämä kaupunkivuodet olivat kuin
yhtämittaisen ohenemattoman usvan sisässä kulkemista. Sama ikävä ja
alakuloisuus mielessä, menipä minne meni -- aivan kuin työhuoneen
katku vaatteissa, oli sitten tehtaassa, kotona tai ihmisten ilmoilla.

Mitä hyötyä oli ollut kaupunkiin muuttamisesta? Mikä siitä nyt oli
näkyvänä järkenä?

Pietolan isäntä oli ollut oikeassa ennustaessaan, että siellä tulee
joskus esille kysymys, missä on työsi tulos.

Ja nyt se tuli.

Mikä hölmö hän oli ollutkaan, kun ei seurannut silloin järkimiehen
kehotusta ja ottanut häneltä palstatilaa. Vaikkapa siinä olisikin
ollut alettava taasen melkein alusta, olisi hän kuitenkin näiden
vuosien aikana kerjennyt sentään saada melkoisia aikaan. Antaisi nyt
peltomuru perunoita ja leipää, ja maitoa saisi omasta navetasta.
Olkoonpa, että hän siinä työssä olisi menettänyt terveytensä niin
kuin tässäkin, ehkäpä siellä ei kuitenkaan tarvitsisi laskea jokaista
tuntia, minkä oikoo työn runtelemaa ruumistaan.

Jaakko koetti käännähtää vuoteellaan, mutta kylläpä selän pakotus
muistutti alallaan pysymisestä.

Mahtoikohan Anna-Kaisa päästä Kilpelään ja joutaisiko muori tänä
päivänä tulemaan.

Kyllä hänen nyt pitäisi, sillä terveeksi tästä olisi päästävä jälleen.

Anna-Kaisa onnistuikin saamaan, ja uskollisesti käytti muori
hyppysiensä taikavoimaa.

Mutta tällä kertaa oli kipu lujassa. Niin olivat perinpohjin
jäähtyneet paikat. Parina päivänä koetti hän oikein uskollisesti,
hieroi, minkä nahka kesti. Versyihän sellaisesta jo vähäisen, ja
saattoi Jaakko nousta jo jalkeille. Yrittipä hän työhönkin kolmantena
aamuna, mutta kesken päivin oli tultava takaisin.

Hän ei kärsinyt puristaa vuolinraudan kahvasta. Ja kun hän näytti
reumatismin pöhistämiä sormiansa työtovereilleen, voi heistä useakin
oman kokemuksensa perustuksella todistaa, että tuollaisilla käsillä
oli aivan mahdoton puristaa työkalusta, niin kuin olikin.

Miten olikin nyt pakotus kuin vimmaan yltynyt? Se oli salassa tullut
kai yhä pahemmaksi ja nyt purkautui tuolla tavalla. Se tuntui
leviävän yli ruumiin.

Päivä toisensa jälkeen kului, ja yhä vaan Jaakko oli työhön
kykenemätön. Silloin jo alkoi elämä tuntua raskaalta. Se vähäinen
apu, joka tuli sairaskassasta, ei tahtonut riittää mitenkään:
Lääkärikin määräsi aivan uuden ruokajärjestyksen, mutta milläpä
kykeni kaikkea säännöllisesti laittamaan. Hyväpä oli, kun sai
kaikkein välttämättömintä henkensä pitimiksi.

Todella kituutellen siirryttiin päivästä toiseen...




VIII.


Ohi kuluneet vuodet olivat tuoneet paljon muutoksia. Anna-Kaisa oli
kuollut, samoin myöskin Juhon ja Liisan äiti. Aika oli vähitellen
jotenkuten kuluttanut umpeen ne haavat, joita se oli näiden
tapahtumien kautta iskenyt. Vaikka aluksi oli tuntunutkin niin
sanomattoman oudolta, oli siihen kuitenkin vähitellen totuttu.

Kaikkein vaikeinta se oli Liisalle. Ei hän tahtonut ymmärtää,
mitä tehdä. Hän oli aina tottunut näkemään äidin samalla paikalla
keinutuolissa sukan kudelma käsissään ja helmassaan eriväriset sekä
-kokoiset lankakerät, jotka olivat aina joskus sekaantuneet. Hän
muisti, kuinka äiti oli aina silloin kysynyt kerää näyttäessään:
minkä värinen tuo on? ja kun hän oli sanonut, oli äiti leikkisästi
lisännyt: tosiaankin, miten minä noin huonosti katsoin.

Aluksi ei hän tahtonut osata uskoa äitiä poissaolevaksi. Usein hän
vilkaisi koneensa luota keinutuoliin nähdäkseen, mitä siellä äiti
tekee, tai puhui hän hänelle jotakin...

Herranen aika, kuinka se kummasti puristi sydäntä, kun puheluun ei
tullut vastausta ja tuoli oli tyhjä!

Hän unehutti isoksi aikaa työnsäkin. Tuntui kaikki niin
epämääräiseltä hapuilemiselta, elämä tarkoituksettomalta.

Kun äiti oli vielä elossa, tiesi hän ahertavansa hänen tähtensä, ja
se tuotti hänelle iloa ja viihdytystä. Äitiä oli monessa suhteessa
vaalittava kuin pientä lasta, huolehdittava hänen puolestaan kaikista
ulkonaisista asioista, hoidettava kuin heikkoa ja turvatonta,
jollainen hän todella olikin.

Nyt oli hän poissa. Mitä nyt tehdä? Tuntui niin vähäiseltä ahertaa
oman toimeentulonsa takia.

Äidin kuolema oli vapauttanut Juhon tosin mieluisasta
velvollisuudesta ja oli hän vihdoinkin, monivuotisen odotuksen
perästä, voinut mennä naimisiin Katrin kanssa.

Siitä oli kulunut jo melkein vuosi, ja he asuivat nyt Juhon
kotitalossa kamarissa ja keittiössä. Työssä oli Juho Osakeyhtiö
Valimossa niin kuin ennenkin.

Mutta entistä oli heillä kummallakin halu maalle. He olivat
kuljeskelleet läheisellä maaseudulla katselemassa mökin paikkaa
itselleen. Ensi aikoina saattaisi Juho käydä tehtaassa työssä. Ehkäpä
sitten joskus voisi päästä siitä ikeestä vapaaksi...

Mitäpä olikaan tämä ensi vuosi kuin iloisen odotuksen ja
suunnittelujen aikaa. Eivät he olleet osanneet kuvitellakaan, mitä
uutta yhteiselämä mukanansa toisi...

Eräänä marraskuun iltapäivänä askarteli Katri pienessä kodissaan.
Harmaata ja alastonta oli jo luonnossa kadun toisella puolella. Puut
olivat luoneet päältään kesäpukunsa, joka kellastuneena ja mustuneena
ajelehti maassa tuulen kuljetettavana. Taivaan rannalla rakousi
vuoroin pouta, vuoroin peittyi pilveen iltapäivän aurinko. Valot ja
varjot muuttelivat luonnossa rauhattomina.

Äsken oli Juho lähtenyt päivälliseltä työhön jälleen.

Katri oli tehnyt pienet askareensa ja istui käsitöittensä ääressä. Ei
hän ollut vielä Juhollekaan näyttänyt, mitä nyt juuri oli tekeillä.
Hänellä oli omia salaisuuksiaan, joista ei kukaan tiennyt -- niin hän
ainakin uskoi...

Kasvoja kirkasti onnellinen hymy hänen levittäessään eteensä pieniä
vaatteita, joiden saumoihin ja poimuihin hän oli jo kätkenyt tuhansia
toiveita ja unelmia...

Vallitsi ympärillä hiiskumaton hiljaisuus. Etäällä kedolla liikkuivat
rautatievaunut äänettömästi. Mutta ei pysähtynyt Katrin katse
mihinkään erikoisesti. Kokonaan toisaalla olivat kiinnekohdat.

Hän ummisti onnellisena silmänsä ja pysäytti työnsä. Hetkeksi unehtui
kaikki. Ei hän nähnyt, ei kuullut mitään. Hän puristi kätensä ristiin
ja painoi pikku vaatteita sydäntään vasten...

Oi, kuinka suureen tehtävään hän oli kutsuttu tässä maailmassa!
Kestäisikö hän?

Mutta vain silmänräpäyksen tämä kysymys piti häntä vallassaan. Jo
toisessa hän tunsi kasvavansa, saavansa voimaa ja rohkeutta. Olihan
hän terve ja reipas ja niin onnellinen, niin onnellinen... Ehkä
kaikki kävisi hyvin.

Mutta vaikka hän näin tunsikin itsensä reippaaksi ja rohkeaksi,
kaipasi hän kuitenkin tukea, ystävää, joka ymmärtäisi. Tuntui
toiselta puolen kuin hän olisi vain yksin... niin kuin ei kukaan
voisi millään tavalla ottaa osaa...

Saattoiko todellakin olla niin? Eikö Juhokaan? Kyllä hän sentään, hän
ainoastaan! Olihan asia hänenkin. Ja kaikessahan oli Juho osottanut
hellää huolenpitoa ja suurta ystävyyttä!

Mitä tulisikaan, ellei häntä olisi.

Hän oikein säikähti ajatusta, joka tällä hetkellä vaivasi hänen
mielensä: jos tapahtuisi joku onnettomuus, jossa Juho kuolisi.
Tuollaiset ajatukset olivat joskus ennenkin tulleet, kun hän oli
oikein onnelliseksi tuntenut itsensä. Nyt tulivat taasen. Hän ei
saanut mielestään pois kauheita koneita, joita hän oli nähnyt
käydessään Juhon luona tehtaassa. Oi kauheata, jos hän jollakin
tavalla sortuisi kamaliin pyöriin tai hihnoihin!

Hänet valtaa tuska, niin että täytyy nousta ylös, poistaakseen kauhun
kuvia mielestään. -- Miksi ne nyt juuri tulivat? Voisiko kohtalo
todellakin muodostua niin ankaraksi? Veisikö häneltä tuen ja turvan
silloin juuri kun sitä kipeimmin kaipaa? Täytyisikö Juhon elämänsä
onnellisimmassa käänteessä kuolla...

Ei, ei! -- Kuolla! -- Ajatteliko hän todellakin Juhon kuolemaa? Pois
sellaiset ajatukset! Uusi ihmeellinen elämähän oli juuri alkanut.

Kuinka monta oli tässä maailmassa, jotka juuri tällaisessa tilassa
ollen olivat saaneet jäädä yksin. Niitä oli hänenkin työtoveriensa
joukossa, poloisia, jotka olivat saaneet taistella taistelunsa,
kestää tai katketa, olla hyljättynä, joutua turvattomaksi. Pitikö
hänenkin joutua yksin...

Kyyneleet kohoavat silmiin. Tuntuu niin kuin joku raskas taakka
laskeutuisi hänen päällensä ja sydäntä viiltelee...

Liisa sattui juuri silloin tulemaan ja aivan säikähti. Mitä Katri nyt
sellaista oli ruvennut hourimaan. Nyt ei saanut sellaisia ajatella
ollenkaan. Mitä syytä siihen oli? Kyllä kai Juho siellä tulee
toimeen niin kuin ennenkin. Kullakinhan meillä on omat suojelijamme.
Ja meidänhän pitäisi muistaa, että olemme täällä Herran kädessä.
Minkä hän osaksemme sallii, on meidän siihen alistuttava. Eihän
ollut mitään syytä ajatella minkään onnettomuuden kohtaavan. Mutta
jos sellainenkin tapahtuisi, eihän kuitenkaan olisi antauduttava
toivottomaksi. Sillä eihän Jumala laske meille suurempaa taakkaa kuin
kantaa voimme.

Katrin kuvittelut onnettomuudesta vähän hälvenivät Liisan tultua,
mutta miksi kuitenkin mieli jäi rauhattomaksi? Kesken kaiken hän
kuitenkin huomasi olevansa niissä ajatuksissa jälleen...

Tehtaassa, sorvinsa ääressä työskenteli Juho. Työtoverit olivat tässä
joku aika taaksepäin sanoneet keskenään:

"Näkee sen, että Haapala on rakastunut korviaan myöten."

Nyt olivat ukkomiehet iskeneet silmää toisilleen näinä viime päivinä
ja lyöneet olalle sekä sanoneet:

"Noo, Haapala, eikö sitä jo ala kuulua, poikako se on vai tyttö?"

Tiesiväthän ne, vanhat kokeneet, jo yhtä ja toista niistä asioista.

Mutta ei hän nyt oikein kehdannut mennä suorastaan kyselemään. Sehän
olisi ollut lapsellista. Pitihän sitä paitsi olla jotakin heidän
molempain yhteistä, josta ei koko maailma tietäisi.

Eikä hän vastannut heille juuri mitään, myhäilihän vaan.

Mutta työnsä ääressä hän oli kuin toinen mies.

Hän oli jo vuosikausia tehnyt samoja töitä. Hänen sorvistaan
oli putoillut satoja tuhansia renkaita koneen vieressä olevaan
laatikkoon, ja kuinka monta sataa tuhatta vielä putoaisikaan. Niitä
kannettiin valimosta yhä vain, aivan säännöllisesti.

Hän oli jolloinkin kuullut, mihin niitä käytettiin, mutta pitkään
aikaan ei hän ollut siitä enää välittänyt.

Ajatukset eivät olleet enää vuosikausiin olleet kiinni metallin
kiinnittämisessä sorviin, ei torvien paikalleen asettamisessa,
eikä koneen käynnissä. Kaikkeen hän oli jo tottunut. Kädet tekivät
itsestään.

Jos joku ääni, mikä ei kuulunut asiaan, ilmestyi koneeseen, erotti
hän sen kohta, löysi vian ja korjasi.

Ja jälleen kiljui terä pyörivässä metallissa, lastut sinkoilivat,
ja peltisuojus, jonka hän oli kiinnittänyt sorvipenkkiin aivan
lähelle terää, esti ne pirisemästä ympärille ja johdatti ne sorvin
alla olevaan laatikkoon, josta valurin oppilas kävi ne keräämässä
uudestaan sulatettavaksi.

Hänestä oli vuosien kuluessa tullut itsestäänkin kone, työhönsä
nähden ajatukseton ja tahdoton. Vuodesta vuoteen oli hän tehnyt
samoja liikkeitä yhtä mittaa... Milloin hän nykäisi erikoisella
vivulla hihnapyörän pois vapaalta rattaalta ja sorvi alkoi käydä,
alkoi samalla hetkellä molemminkäsinen terän kuljettaminen,
katsominen nyt tältä, jonkun sekunnin kuluttua tuolta puolelta,
vieläpä aivan määrätyssä kohdassa silmiensä suojeleminen räiskyviltä,
kuumuudesta sinisiltä lastuilta juuri silloin vapaaksi päässeellä
kädellä.

Niin kuin hihnan metallinen liitekohta säännöllisten aikajaksojen
kuluttua kalahti ylhäällä katonrajassa olevassa johtoakselin pyörässä
ja kohta sen jälkeen sorvin pyörästössä, taasen katossa, pyörästössä
ja monet muut liikkeet toistuivat säännöllisesti -- niin hänenkin jo
aivan itsekseen totuttuun tapaan, ilman vähintäkään mielenkiintoa.

Mutta nyt ne tuntuivat kuin uusilta. Kaikki oli muuttunut, kun hän
itsekin oli.

Tänä aamuna oli hän tarkastanut huolellisesti koneensa, voidellut
jokaisen laakerin ja pitkästä aikaa kiintynyt katselemaan, kuinka
hienoa työtä useissa osissa sentään oli. Oli suuri erotus tämän ja
vanhempien sorvien välillä.

Mutta aamupäivällä oli katkennut terä. Sepä nyt -- niin kuin noita ei
olisi jo vuosien kuluessa oppinut karkaisemaan.

Vielä samalla rupeamalla oli irtautunut vetohihnan liite.

Eikä kaksi kolmannelta: johtoakselissa eivät olleet asiat oikein.
Täytyi kiivetä sinne ylös katsomaan.

Juho haki tikapuut ja lähti kiipeämään.

Mutta kesken kaiken tuli niin kovin vaikea olla. Mitä tämä nyt oli?
Pyörryttikö, vai mikä tässä vaivasi? Hän pysähtyi ja katsoi alas.

Eihän siellä mitään ollut. Viilaajat nyökkäilivät penkkipuristimiensa
ääressä. Tuolla vedettiin juuri väkipyörillä koottavan koneen
sylinteriä paikalleen.

Hän nousi ylemmäksi ja koetti saada selkoa viasta.

"Eihän siellä liene vain kiila irtautunut", arveli joku alhaalla
olevista sorvareista.

"Sitäpä minä epäilen. Näyttäisi niin kuin pyörä olisi vähän
kulkeutunut akselilla. Mutta ei tästä sovi oikein näkemään", sanoi
Juho ylhäältä.

Katonrajassa leijaili rasvan ja lian katku, jota kiivaasti pyörivät
pyörät ja hartsista narisevat hihnat kuljettivat ristiin rastiin.

"Varo, varo takanasi olevaa remmiä!" huudettiin alhaalta.

Saipa tosiaankin olla varovainen. Aivan lähellä kiiti pelottavana
toiselle johtoakselille johtava kuusituumainen hihna, joka melkein
koski puseron selkään. Pyörien käsivarret risteilivät uhkaavina.

"Eihän vaan ole mitään repeytymää vaatteissasi?" kysyi joku alhaalta.

"Ei ole. Mutta tukekaapa vähän, niin minä kurkotan tuonne toiselle
puolelle!"

Siinä asennossa ollessaan horjahti hän ja oli vähällä tarttua
kiitävään hihnaan. Kuitenkin hän samalla silmänräpäyksellä käsitti
vaaran ja tarttui tikapuihin. Niiden yläpää luiskahti pyörää kohti.

Juho pysyi vielä kylmäverisenä. Hän oli kaikesta huolimatta saanut
korjatuksi asentoaan ja yritti kädellään pyörän keskiosasta
ponnistaen saada tikapuut kohdalleen.

Tuskin kahta sekuntia oli vielä kulunut siitä kun hän yritti pudota.
Alhaalla olevat olivat huomanneet asian kehityksen.

"Voi hele...!" kirkaisi joku. "Katkase virta! -- Herra Jumala! --
Pysäytä moottori!"

Siinä silmänräpäyksessä on se tehty. Samassa hetkessä on myöskin
jokainen sorvin terä kiinni metallissa, miehet sorvinsa vetohihnassa
painamassa.

Oli sittenkin käynyt onnettomasti. Pyörän lyönnistä sälöytynyt kiila
oli tarttunut Juhon vaatteisiin. Samassa oli hiha halki olkapäätä
myöten. Juho koetti riuhtaista puseroa auki, kiskaista hihansuunappia
irti, mutta sortui pois tikapuilta. Kuitenkaan ei hän pudonnut alas
asti, vaan jäi nopeasti akselin ympäri kiertyvien vaatteiden varaan.

Hän kuulee toverien kirkaisun, näkee kuinka hän huimaa vauhtia nousee
yhä ylemmäksi. Nyt jo pyörän käsivarret ovat ihan silmien edessä...
nyt hän on kiinni akselissa... kiertyy mukana... tuntuu tuskaa
käsivarressa... jalat lyövät kattoon... tikapuihin... kattoon...
tikapuihin... Enempää hän ei tajua...

Syntyy hälinää alhaalla. Kuuluu kirouksia, siunaamisia. Toiset
juoksevat oravina ylös.

"Vieläkö elää? Kuoliko?" kyselee kauhistunut joukko.

Mykkä on jokainen kone. Ei heilu yksikään vasara. Vaimentunut on työn
melu joka osastolla. Mutta sorvin luona häärivät miehet nopeasti.
Useita tikapuita on jo ylhäällä, telineet kunnossa. Jo ovat vaatteet
viilletyt auki, ja toveriensa käsivarsilla laskeutuu Juho alas.

"Onko kuollut?" kyselee joukko yhä kiihtyneenä.

"Ei ole", tietävät jo lähellä olevat. "Mutta ruhjoutunut on."

Pöydälle ilmestyy verilätäkkö, joka virtaa alas lattian likaan,
sorvilastujen sekaan.

Pian saapui paikalle tehtaan lääkäri. Toinen käsi oli katkennut
kahdesta kohti. Päässä oli ruhjevamma. Tuskin muuta sentään oli
tapahtunut...

Juho kannettiin sairaalaan, ja koneet jälleen alkoivat käymään.
Mutta harva tarttui työhön enää sinä päivänä. Toiset olivat
katkeroittuneita, toiset äänettömiä. Mielistä ei helposti haihtunut
kauhun kuva, ja tämä päivä saattoi antaa enempi ajattelemisen aihetta
kuin monet muut yhteensä.




IX.


Kova koettelemuksien aika oli nuorella parilla edessä: talvi tulossa,
mies käsipoikkeinna, vaimo huonokuntoisena, sairaskassan apuraha
vähäinen.

Ei tahtonut jaksaa paljoa eteensä suunnitella.

Kovin oli Katriin koskenut kamala tieto. Vähällä oli hänkin joutua
vuoteen omaksi, ja kätilö jo pelkäsi pahinta. Mutta kesken tuskan ja
ahdistuksen oli kuitenkin rohkeus kasvanut: olihan hän sentään vielä
terve. Ehkäpä löytyisi jotakin työtä, jossa saattaisi ansaita. Sama
se mitä olisi.

Vaikka hän toiselta puolen oli ihan suruun murtumaisillaan, piti
häntä pystyssä velvollisuudentunto perhettä kohtaan. Nyt täytyi vaan
toimia ja toivoa aikaa parempaa.

Mutta lamautumisen tunne kaatui kohti toisinaan melkein
ylivoimaisena. Synkät arvelut kävivät painajaisina kiinni: mitähän
jos Juho tulisi kokonaan työhön kykenemättömäksi?

Ei se voinut olla mahdollista! Eihän kättä ollut tarvinnut edes
katkaistakaan. Tietysti siitä toivottiin vielä ehyttä. On kuitenkin
ollut kuumetta. Jos ei kestäisi. -- Juhoko ei kestäisi!

Mutta vaikka hän kuin koetti reipastua, tunkeusivat kyyneleet
silmiin. Jo sukeltausi esiin synkkä kuva: Juho ruumiina, hän orvon
lapsen kanssa arkun ääressä...

Lapsen! Poloisen!

Jälleen hän kuitenkin tuntee rohkeutensa kasvavan, kun suuri
elämäntehtävä avautuu hänen eteensä.

Sekavin tuntein hän työskentelee iltapäivään saakka ja lähtee
iltavastaanotolle sairaalaan.

"Eivät toki ole asiat huonoimmin", lohdutteli Juho. "Rohkeutta vaan,
Katriseni! Kyllä tästä pian noustaan."

Ja Juho koettaa Katrin mielen kääntää muualle kertomalla, mitä täällä
on hänelle nyt tehty tänä päivänä, kuinka on lastoitettu, miten on
kääritty ja nyt vaan annetaan rauhassa parantua kiinni.

"Vielä sillä omalla mökillä kuokan ja lapion vartta puristetaan."

"Kaikkea sinä haaveilet! Kyllähän se on mahdotonta."

"Elähän ole epätoivoinen, kun en minäkään ole. Minä tässä olen
joutilaana ollessani suuria suunnitelmia laatinut. Saatpahan nähdä,
että pian meillä Kesälässä oma tupa pohottaa. Minä jo sitä koivikkoa
pidän aivan kuin omanani."

Juhon tekee mieli kysyä, miten kotona nyt jaksetaan, onko siellä
mitään elämisen keinoa, mutta ei raski, kun näkee Katrin vähän
tyyntyneen hänen suunnitelmistaan.

Ja kun Katri on mennyt, koettaa hän kuvitellen seurata hänen
toimiaan, unehuttaa kaikki ympärillä ja niin voimakkaasti kuin
suinkin vaikuttaa, että Katri tuntisi hänen näkymättömän läsnäolonsa.

Juho todellakin aivan uskoo, että hän taitaa valaa voimaa ja
rohkeutta Katrin mieleen. Hän koettaa oikein haihduttaa pois kaikki
ikävät kuvittelut mielestään ja rohkaista itseään ajatuksella,
kuinka kaikki saattaisi olla paljoa huonommin. Silloin näyttääkin
tulevaisuus valoisammalta, ja tuon mielialansa hän tahtoo säilyttää
kaikin mokomin.

Ystävät koettivat tehdä Katrin oloa huokeammaksi. He kävivät usein
hänen luonansa ja toivat aina jotakin lahjaa tullessaan sekä
auttoivat häntä taloustoimissa, jotka olivat jääneet takapajulle nyt
kun hän oli koettanut käydä työssäkin.

Teki niin hyvää, kun Annakin kävi. Oli aivan kuin paljon ikävää ja
mieltä raskauttavaa olisi korjautunut entiselle sopusointuisemmalle
tolalle.

Aivan siinä mieleen johtui kotimökki ja ahertelut siellä.

Olisipa ollut äiti elossa vielä, niin hätäkö tässä olisi ottaa
huonokuntoisuudenkaan päiviä vastaan. Katsoisi lasta, jonka hän voisi
luottaen hänelle heittää.

Katri oli toki siksi ymmärtäväinen vaimo, ettei hän heittäytynyt
yksistään sairasmaksujen varaan, vaan koetti ansaita siihen lisäksi
nyt kun vielä jotenkuten kykeni. Ei se kuitenkaan helppoa ollut.
Se kävi päivä päivältä yhä raskaammaksi, sillä synnyttämisen ajat
lähenivät.

Työtä hänellä kuitenkin oli. Liisa oli puhunut Katrista muutamille
rouville, joita hän tunsi, ja hän pääsi heille työhön. Näin pyhien
lähestyessä oli kiirettä kaikkialla. Huoneita oli puhdistettava ja
siivoojanaisista oli kova kysyntä. Katri oli iloinen, että hänellekin
riitti työtä niin paljon kuin tehdä kerkesi.

Nämä päivät kuitenkin rasittivat häntä kovasti. Ei suinkaan ollut
helppoa olla turjustettuna paksuihin vaatteisiin, niin kuin piti
olla, että tarkeni vetoisissa huoneissa, joiden akkunat olivat auki
tomuttamisen aikana. Tahtoipa siitä huolimatta kylmä kuitenkin karsia.

Kuinka saattoikaan hän kestää kaikkia venytyksiä, kiipeilemisiä ja
konttaamisia, ettei niistä mitään kommelluksia aiheutunut!

Niin kuitenkin päivä toisensa jälkeen kului.

Juho sillä välin oli paranemaan päin. Lääkärin määräämä aika alkoi
olla jo loppuun kulunut.

Jouluksi pääsi hän kotiin, mutta työhön ei kuitenkaan saanut
vielä mennä. Kuitenkin oli hyvä nyt jo näinkin, ja juhla tuntui
oikein juhlalta tässä köyhässä kodissa. Rahavähillään he hankkivat
joulukuusen, joka valaistiin viimevuotisilla kynttilänpäillä lyhyt
hetki. Katri oli säästänyt vähän ryynejäkin, että saatiin keittää
joulupuuro. He olivat jo vuosikausia syöneet yhteisen jouluaterian
Juhon kotona, eikä siitä kodikkaasta tavasta voitu nytkään luopua.

Mutta ennen kuin oli vielä loppuunkaan päästy, alkoi kynttilä
toisensa jälkeen nukahtaa sammuksiin ja kuusi jäädä huoneen pimentoon.

Heistä molemmista tuntui kynttilän sammuminen kuvaavan koko heidän
elämänsä vaappumista tällä hetkellä. Heillä oli molemmilla salaisena
pelkona: mitä tämä talvi vielä mukanansa tuo, mitä arvaamattomia
kokemuksia antaa.

Katri koetti salata kyyneliään, ettei saattaisi Juhon mieltä
raskaaksi. Juho näki ja tunsi siitä huolimatta kaiken ja itki hänkin
salaa sydämessään. Eivät he olleet kumpikaan osanneet aavistaa,
kuinka elämä saattoi koetella vastoin toiveita.

       *       *       *       *       *

Juho asetettiin tehtaassa toistaiseksi yövartijaksi.

Kun työväki poistui illalla, koneet pysähtyivät ja lamput
sammutettiin sekä voiman jättiläiset seisoivat mykistyneinä ja
elottomina pimeissä huoneissa, käyskenteli Juho yön pimeydessä
yökellon hihna yli olan heitettynä rakennuksesta ja osastosta
toiseen. Jokaisen neljännestunnin kuluttua oli hänen milloin missäkin
kerroksessa väännettävä avaimella merkki kellon sisällä olevaan
paperiliuskareeseen. Hän käveli yhtä mittaa edes ja takaisin, ylös
ja alas, merkaten kaikilla kahdellatoista avaimella, jotka olivat
pienissä säiliöissä seinillä. Sitä hän teki aamuun saakka, kunnes
taasen työväki saapui, huoneet valaistiin ja lukemattomat veivit ja
akselit, pyörät ja hihnat alkoivat säännöllisen liikuntansa.

Mutta isännistön ei kannattanut maksaa yövartijan toimesta sitä
palkkaa kuin ammattilaiselle. Sitä paitsi ei hän ollut voinut olla
säännöllisesti työssä ensi alussa. Siitäpä syystä ei hän ollut voinut
saada säännöllistä viikkopalkkaa pitkään aikaan. Tehtaan kassa oli
niin kovin herkkätuntoinen, tilikirjat niin kylmän todelliset.
Tosin ei penniäkään jäänyt vaille, mutta ei vahingossakaan tullut
liikaakaan. Ei pienintäkään korkoa tuottanut vuosien työ tekijälleen.
Kaikki kävi niin tarkalleen kuin kello tai mikä muu koneisto hyvänsä,
joka käy silloin, kun käyntiin pannaan, ja kun pysähtyy, ei käy
ollenkaan... Eräänä yönä sydäntalvella olivat Juhon kellon viisarit
kuin tervaan tarttuneet. Jo monastikin oli hän ajantiedon nostanut
korvalleen, kun hänen mielestään se oli pysähtynyt. Kunkin avaimen
luokse hän tuli liian aikaisin.

Illalla, aivan työhön lähtiessään oli hän vienyt Katrin
synnytyslaitokselle ja oli nyt epätietoinen, miten oli käynyt.

Mieli väikkyi toivon ja epätoivon välillä. Hän olisi niin mielellään
tahtonut olla lähellä tällä hetkellä. Olihan hän jo kauvan sitten,
kun oli uskaltanut joskus kuvitella edessä olevaa mahdollisuutta,
iloinnut tästä tapahtumasta. Ja hän oli salaa ylpeillyt siitä kotinsa
kolkasta, joka oli pyhitetty uudelle elämälle.

Kuitenkin sen oli täytynyt käydä näin. Tämän salaa jäytävän puutteen
takia oli ollut pakko viedä Katri laitokselle. Hän ei ollut jaksanut
palkata ketään kotimieheksi.

Tunteiden ristiriidat kiihdyttivät hänen askeleitansa.

Mutta tämä yö antoi heidän elämällensä siksi paljon sisältöä, että
he saattoivat monta murheen kohtaa unehuttaa. Olihan kaikki käynyt
onnellisesti. Katri ja poika olivat hyvissä voimissa.

Laitoksen johtajatar, jota monen vaikean palvelusvuotensa varrella
oli elähyttänyt ihmisten onnellisuus, vietti vaan lyhyen hetken
heidän seurassaan ja heitti heidät kahden. Eivätkä he huomanneet
ketään muita samassa huoneessa, jossa kuitenkin oli vuode vuoteen
vieressä.

"Katsopas nyt", sanoi Katri onnellisena. "Siinä on sinulle kuokkamies
omalle mökille."

"Sellaista lahjaa ei joka päivä saakaan."

"Eihän toki", sanoi Katri vastaukseksi.

Ja Juho silitti hellästi hänen niin kovin, kovin kalpeata poskeansa
ja laihaa kättänsä sekä kaivoi pikku vuoteesta valkoisten vaateiden
sisältä esille niin hennon, hennon "kuokkamiehen" käden ja suuteli
sitä.

Sädehti Katrin katse, hymyilivät onnelliset äidit viereisissä
vuoteissa.

Ei ollut kumma, jos laitoksen johtajatar olikin voinut kestää vuosia
toisensa jälkeen...

Pitkän pitkät olivat Juholle ne kymmenen vuorokautta, jotka
Katri viipyi laitoksella. Vaikka tämä elämä oli ollut sellaista
nilkuttamista näinä viime aikoina, tuntui nyt kuin kaikki pyörät
olisivat olleet poissa paikoiltaan. Ei hän tahtonut ymmärtää, miten
viettäisi päivät. Ei oikein saattanut levähtääkään, kun tiesi, että
Katrikin siellä päiväsydämellä valvoi.

Mutta vuorokaudet kuluivat sentään vähitellen.

Juho olisi terveellä käsivarrellaan kantanut poikansa kotiin, mutta
Liisapa olikin kerjennyt tilata hevosen.

"Eipä kai sitä nyt miestä sillä tavalla kotiin tuoda", sanoi hän.

Eikä Juholla oikeastaan ollut mitään sitä vastaan, kun sisar niin
tahtoi. Muutenkinhan he häätyivät pyytämään Liisan apua ainakin
aluksi. Nytkin oli Juhon, melkein heti kun kotiin saapuivat,
lähdettävä vetämään kelloaan.

"Tässä on nyt kotisi, pikku raukkani", puheli Katri pienoiselleen.
"Eipä tuotu sinua suinkaan mihinkään komeaan taloon, vaan tällaiseen
matalaan majaan, puutteeseen ja kurjuuteen. Mutta mitä muutkin
täällä, sen saat sinäkin. Saatpa enempikin. Paras on paikka
vierelläni, ruokanasi äidin maito. Ja eipä sitä vielä tiedä, mitä
isän kanssa puuhailet, kun korva korvan tasalle ylenee. Kyllä kai
silloin korpi kaatuu, jahka nuokin kädet kuokkaan tarttuvat."

"Näetkö, kun katsoo niin kuin ymmärtäisi", sanoi Liisa, "vaikkei
suinkaan silmänsä erota mitään, jos ovatkin auki".

"Eihän sitä ymmärrä, kun on vielä niin kovin vähäinen", leperteli
Katri ja pyyhki hellästi pehmoista hiussuortuvaa otsalla. "Kovin,
kovin on vähäinen vielä äidin nuppu. Niin, ihan munasta puhjennut
linnun poikanen sitä on vielä. Kuuletko sinä: ihan, ihan..."

Lapsi oli hyvin heikko. Kyllähän vanhemmat sen arvasivat, sillä
niin epäedullisessa asemassa oli ollut äiti kantaessaan. Nyt sen
lisäksi ei tahtonut olla ruokaa hänelle. Mitäpä saattoi muodostua
niin laihoista aterioista kuin heillä oli näinä aikoina. He olivat
vähän velkaantuneet ja koettivat idartaa sitä maksetuksi. Eipä heillä
kaikesti ollut muuta kuin leipää ja maito tilkka.

Katri koetti kuitenkin järjestää niin, että sai joskus ostetuksi
läskin murenen ja sen kanssa kiehautti sitten leipää. Saivat myös
joskus ostetuksi perunakapan. Ja vaihteeksi pani hän maidon sekaan
suolaa, johon sitten kastettiin leipää...

Jo aikaisin koetti Katri lähteä työhön. Parin viikon vanha oli hänen
pienoisensa, kun hän lähti pesutupaan. Tarvitsihan Juhon tosin levätä
yön työssä oltuaan, mutta he ottivat vieraan tyttösen vähän avuksi,
ja Liisakin koetti kerjetä, jos suuri hätä uhkasi.

Ne olivat oikeastaan kovimpia hetkiä hänen elämässään.

Ei hän tuntenut niitä ruumiillisia vaikutuksia, joita kovassa työssä
raataminen hänelle tuotti, vaan ainainen pelko pienoisensa puolesta
vaivasi kauheasti.

Hän säpsähti joka kerta, kun ovi aukeni, luullen jonkun hirmuviestin
kotoa saapuvan.

Jokaisessa välissä, missä suinkin voi, hän juoksi kotiin hoitamaan
pienoista ja sitten taasen juoksujalkaa takaisin.

Ja sekin tuntui niin kuin hän olisi varastanut työnantajiltaan.

Hänen oli pidettävä kiinni niistä työpaikoista, mitä suinkin
oli saatavana, sillä Juhon paranemisen ehtona oli säännöllinen
hierottaminen, ettei käsi jäisi kankeaksi, ja siihen tarvittiin
rahaa. Täytyipä joskus siitäkin luopua.

Suurinta surua tuotti vanhemmille, kun he jostakin saivat sen
käsityksen, ettei lapsi edistykään. Jos joku puhui siihen suuntaan,
vahvisti se heidän olettamustaan, ja jos toinen puhui päinvastaista,
uskoivat he hänen vaan lohduttavan heitä.

Usein istui Katri pitkät ajat kehdon ääressä, seuraten lapsen
kasvojen ilmeitä.

Herra Jumala, kuinka se raukka kärsikään... Suuret silmät katsoivat
ylös äitiin. Ne kysyivät... kysyivät...

Eikä äiti voinut vastata kuin kyynelillä...

Turhaan hän tarjosi tyhjää rintaansa. Riistetty oli häneltä ilo,
jota äiti saa tuntea, kun lapsi lepää hänen rinnoillaan ja saa siitä
ravintonsa. Poissa oli autuus, tilalla tuska... äidin tuska, jonka
vertaista, jota syvempää ei voi maan päällä olla. Mitä olisi hän
antanutkaan, jos olisi voinut estää, ettei puute ja köyhyys olisi
koskenut viatonta raukkaa!




X.


"Kuulepas, Kerttu!" sanoi Anna lauvantaina juonittelevalle
tyttärelleen, "jos olet kiltti tänä päivänä, niin illalla pääset...
Mihinkähän sinä pääset illalla?"

Tyttö unehutti oikkunsa siihen paikkaan ja hyppäsi äidin luokse.

"Varmaankin...! Mihinkä minä pääsen?"

"Koetapas nyt arvata!"

"Iltamaan! Vai pääsenkö, pääsenkö taasen?"

"Se riippuu siitä, jos olet kilttinä."

"Voi, voi, pääsen!" huudahti tyttö, löi käsiään yhteen ja hyppeli
ilosta. "Ostetaanko makeisia niin kuin viime kerrallakin?"

"Sepähän nähdään sitten."

"Voi, voi, ostetaan! Ostetaanhan?"

Tyttö riensi leikkikalujensa ääreen ja siinä alkoi nukkien kasvojen
pesu, hiuksien sukiminen ja pukujen muutto jokaiselle. Siinä
leimauksessa oli iltamaleikki käynnissä.

Anna unehtui katsomaan tyttärensä leikkiä. Hän näki kuin imeyteneenä
lapseensa oman itsensä. Noin sitä oli touhuttu. Ja hän jo jossakin
välissä ryhtyi hupattamaan Kertun kanssa. "Nämä tässä menevät
näyttelemään, ja täällä ovat katsojat", touhusi hän. "Nyt vedetään
esirippu auki... nyt kiinni. Nyt puhuu joku, ja tuossa on runon
lausuja. Lopuksi tuolit seinille ja kaikki tanssimaan!"

Anna sieppasi Kertun syliinsä ja polki polkan käyntiin sekä vei niin,
että tytön palmikko suorana sojotti. Tyttö kirkui ja värisi sylissä.

Siihen heräsi riippusängyssä nukkuva nuorin lapsi, puolentoista
vuoden vanha Laila.

"Laila-polonen, heräsitkö sinä hupakon äidin hullutteluihin?"

Pikku kätöset teutuivat vuoteessa, jossa märkien ja syötinpullosta
valuneesta maidosta hapantuneiden vaatteiden välissä kyhjötti
kalpea tyttönen. Se ei vieläkään oikein jaksanut ottaa jaloilleen.
Mikä sillä lienee, oli Anna monta kertaa arvellut. On niin vaikea
osata arvata niiden vaivoja, kun eivät osaa mitään sanoa. Jalat
vaan näkyvät väkistenkin painuvan vääriksi, vaikka on kai pidetty
kapalossa, että luulisi toista tietä vääriksi painuneen.

Pienoinen pyrki ylös ja ojensi kiihkeästi käsiään, kun äiti läheni
vuodetta. Kalpeille kasvoille levisi jännitys, kun hän koetti
kohottautua, ja sitten ilon himmeähkö ilme, kun pääsi pystyyn ja
äidin sylistä katselemaan Kerttu-siskon leikkiä, kissaa sängyn
päällä, kipsistä koiraa piirongin kannella ja kuvaansa peilistä...

"Tutta, tutta, tutta. Äitä, äitä, äitä!" jokeltelee pienoinen
peilikuville kankeasti ja tapaillen.

"Jo se on kummaa, kun ei tuon tytön puhe ala selvetä", puhelee äiti
itsekseen. "Toisethan nuo ovat niin pian oppineet."

Hän asettaa Lailan jälleen riippusänkyyn ja tukee tyynyillä. Sitten
ottaa hän esille pyhävaatteensa, katselee ja korjailee niitä illaksi
valmiiksi ja istuu hetken joutilaana, kun ei muutamien minuuttien
aikana ehtisi kuitenkaan mitään kunnollisesti alottaakaan.

Yrjö saapui näin lauvantai-iltana nyt uuden päiväjärjestyksen mukaan
aikaisemmin kuin muina päivinä. Hän pieni pyhäpuut rakennuksen alla
olevassa puusuojassa.

"Veisitkö tuon likavesiämpärin?" sanoi Anna. Yrjö vei sen ja toi
ämpärin täyden pienityitä puita tullessaan.

"Tapahtui siellä onnettomuuskin taasen tehtaassa", sanoi Yrjö kahvia
juodessaan.

"Herranen aika, eikä puhu mitään! Sinulleko?"

"Ei, ei minulle ole mitään tapahtunut, mutta Päkkilälle. Miten
lienee mennyt korjaamaan jotakin paperikoneessa ja sormet joutuivat
sylinterien väliin, litistyen aivan muodottomiksi liuskareiksi. Siinä
oli käydä aivan pahasti, ehkä olisi seuraavissa silmänräpäyksissä
ollut koko mies yhtä litteänä mutta aivan sattumalta osuin toisesta
päästä kalanterin luota lähtemään liikkeelle ja johduin juuri siihen,
missä pysähdytetään."

"Oi kauhea! Eikö hän ollut perheellinen mies?"

"Viisi lasta kai niillä on."

"Hyvä Jumala, mitä siitä elämästä tulee?"

"Eihän hänestä nyt enää entisen kaltaista miestä tule, sillä
luultavasti käsi pitää leikata; mutta onhan hänestä johonkin toimeen."

"Ajattele, jos sinullekin joskus tapahtuisi sellaista!"

"Ei kai se mikään mahdottomuus olisi. Tuskin menee päivää, ettei aina
joku onnettomuus kohtaa jossakin tehtaassa. Voihan tulla jotakin
odottamatonta, vaikka olisi kuin varovainen."

"Se olisi kauheaa!"

"Mikäpä tietää, kenen vuoro milloinkin tulee. Ihmeesti monet
säilyvät, mutta useat saavat jonkun vamman elämässään. Onhan noista
sanomalehdissäkin aina. Tuntuu se toisinaan niin tympäsevältä,
nytkin. Oikein mieli janoaa jotakin vaihtelua."

Kerttua koetettiin houkutella nukkumaan, että hän jaksaisi sitten
illalla valvoa myöhempään. Mutta siitäpä ei tullutkaan mitään. Tyttö
penäsi vastaan:

"Heitätte vielä ja itse menette." Sitäkin oli joskus tapahtunut,
luvattu ja sitten jätetty. Nytpä hän arvasi olla varuillaan eikä
nukkunut uhallakaan, puuhasi vaan iltamaleikissään vieläkin, kyseli
ja uteli kaikkea.

"Sepähän on merkillistä, ettei tuo tyttö vielä näyttele tässä
maailmassa", ihasteli äiti. "Haluaisitko sinä tulla näyttelijäksi?"

Tietysti tyttö halusi ja näytteli kohta, että vanhemmat saivat nauraa
henkihieverissä.

Siitä sitten vähitellen jouduttiin lähtemään. Hentilän leski, joka
asui samassa pihassa ja oli aina ollut kotimiehenä, milloin he
lähtivät iltamiin tai johonkin muuhun, mihin ei voinut kaikkein
pienimpiä ottaa, saapui nytkin. Hänen haltuunsa saattoi lapset
heittää niin turvallisesti. Hän oli aivan kuin omiaan juuri siihen.
Jos rupesi painostuttamaan, saattoi hän köllähtää pitkällensä
sohvalle tai kiehauttaa kahvin huvikseen.

Leveä yhdistyksen huoneuston ovi loukkuu auki ja kiinni. Sisälle
kulkevien kengistä varisee lumi kynnyksen syvennykseen, joten ovi jää
yhä enemmän auki, ja kylmä ilmavirta syöksyy sisälle. Lumi on sulanut
porraskäytävän alalattialla, ja jalkineiden sekä katukäytäviltä
kantautuneen hiedan kanssa hankautuvat kirjavat lattiakivet puhtaiksi.

Seinävierustoilla on huomenna näytäntöjään alottavan teatteriseurueen
kulisseja.

Eteisessä painautuu joukko pilettiluukkua kohden. Joku jo purkautuu
jonosta ulos ja nousee porraskäytävään.

Ovi käy käymistään. Väkeä virtaa sisälle. Tulee joku yksinänsä,
tulevat parittain, tulee ryhmiä nauraen ja ilakoiden, poikia
savukkeet hampaissa, ja sylkeä roiskivat liukkaille lattiakiville.
Joillakin on jo ennen ostetut piletit, ja kaikkikin he vihdoin
kohoavat portaita toiseen kerrokseen, katoavat käänteessä sinervään
savuun, joka laskeutuu puoliväliin porrasten käänteeseen, ikään kuin
ei ylhäällä enää olisi tilaa.

Eikähän sitä olekaan, sillä kohta portaitten päässä oleva eteinen,
pukuhuone ja ravintola ovat samaa tupakkahuonetta. Ravintolan
seinällä on tosin julistus, jossa tupakan poltto kielletään, mutta
ovet ovat auki käytävään, ja siitä virtaa savu sisälle. Vaikka
yhdistyksen huoneustoa on muutamia vuosia taaksepäin isonnettu, on
ahtaus kuitenkin aivan sietämätön. Yleisön käynti on viime aikoina
lisääntynyt tavattomasti.

Eteisen nurkassa on erityinen ryhmä, jonka keskeltä aina löytää
Toivosen Eemelin. Heillä on milloin tammilauta, milloin dominot,
ja he pelaavat omena- ja sokerileivoksista, teestä, kahvista tai
savukkeista ja virvotusvesistä. Keskeltä kohoaa sammumaton uhrisavu
irvistelevistä ikenistä. Toiset ovat jääneet katsomaan pelin kulkua
ja kuuntelemaan Eemelin hauskaa ilonpitoa. Ovat unehuttaneet
päällysvaatteetkin päällensä.

Ammattinsa leimaamaa väkeä huljuilee savun seassa: kenellä hartiat
kumarat niin kuin istumatyössä olevilla yleensä, kenellä kämmenet
halkeamissa ja happojen ruskettamina, kynnet ainaisessa sini- tai
punavärissä, reumatismin patit nivelissä, kangistuneet jalat,
luisevat kasvot. Toisissa on katkera, mätänevien nahkain tai
satulatavarain löyhkä. Yleensä kaikki ovat verettömiä ja elähtäneen
näköisiä.

"Heleijaa! Sieltähän tulee Rinteen herrasväkikin", tervehti joku
ystävällisesti. "Minäpä en ole sattunut näkemään isoon aikaan."

"Olemmehan me olleet täällä sentään aika usein", sanoi Anna.

"Ja Kerttu mukana."

"Kerttu mukana. Vähätpä se kotiin jää, kun vaan saa kuulla, että
ollaan iltamaan lähdössä."

"Ei kai sitä. Pitäähän toki Kertunkin, saada olla muiden mukana. No
missä ne ovat toiset?"

"Sinne jäivät kotiin nukkumaan Hentilän lesken hoitoon. Eihän niitä
voi kaikkia mukaan, ottaa."

"Paitsi kesäjuhlaan."

"Niin, kun saattaa vaunuilla kuljettaa. Mutta Kerttuhan juosta
reppasee jo mukana."

"Minusta sinä olet muuttunut sitten viime näkemän. Odotappas,
miten se on tuo ylähuuli niin laskeutunut? Oletko sinä hakenut
maistraatista fasaadin muutosta ja...?" Naurettiin.

"Tulkaahan meille, niin tippuvat ne huulen pönkät teidänkin
suustanne. Hammas joka lapselle."

"Sellaisia te olette", sanoi Anna sitten kuin päätökseksi ja pisti
paperista päästämänsä makeisen Kertun suuhun. "Hampaat ja kaikki
viette äiti-rukalta."

"Ja vapauden! Kyllä sitä sinäkin lensit ennen."

"Mitäs niistä entisistä. Joka vanhoja muistelee, sille tikku silmään.
Kyllä se luonto laskeutuu, kun pyöräyttää joitakin tällaisia
maailmaan, pesee ja paikkaa aamusta iltaan, laittaa ruokaa, laukkaa
asiat. Tahtoopa jo maistua puulta. Tekee mieli toisinaan lähteä vähän
hummailemaan."

"Ei se ole kumma."

Torvien pauhina oli jo alkanut salissa, johon yleisö vähitellen
soiton aikana keräysi. Harva kuunteli soittoa, vaan puheen sorakka
täytti laajan ja korkean huoneen. Ihmiset keskustelivat toisistaan.
Kaikkien huomion esineenä oli aivan äsken myömäpöydän takana
palvellut nuori, laulajattareksi yrittelevä torikauppiaan tytär, joka
oli usein totuttu näkemään näyttämöllä näin iltamatilaisuuksissa tai
työväen teatterissa. Hänellä oli pieni, sievä ääni, ja hän oli nyt
ollut puoli vuotta musiikkiopistossa pääkaupungissa. Hänellä oli
nyt tukkalaite muuttunut sillä matkalla ja puku oli myöskin vähän
erilainen kuin täällä vielä pidettiin. Hän puhui myöskin suuremmalla
äänellä kuin ennen ja teetteli jonkunlaista huoletonta vapautta,
joka on niin taiteilijoille ominaista. Usean mielestä hän oli vähän
lihonut sillä matkalla, mutta sievä hän oli vieläkin. Ilmeisiin oli
tullut jotakin maamme huomattavaa taiteilijatarta jäljittelevää. Joku
joukosta vähän ylpeilikin tästä keskuudestaan kohoamassa olevasta
nuoresta laulajattaresta, mutta eipä hän suinkaan jäänyt myöskään
ilman pilapuhetta. Useat muistivat, minkälainen "räpäkkö" hän oli
aivan äsken ollut.

Useilla oli lapsia mukana. Metallisorvari Lindkin tuli vaimonsa ja
poikansa kanssa. Vaimo oli väljässä pukimessa, silmät kuopalla ja
kasvot täpläisinä. Nuori väki kiipesi parvekkeelle ja katseli yli
kaidepuun alhaalla vähitellen kerääntyvää joukkoa.

Näyttämön esirippu liikahteli, ja näkyi, kuinka sen raosta aina joku
kävi pilkistelemässä alas katsomoon. Esiripun takaa kuului puhetta
ja kulissien naulaamista. Tuskin oli heillä aikaa lakkauttaa se
avajaispuheen ajaksi.

Aivan Rinteitten eteen oli asettunut maalari Heikkinen pienen
poikansa kanssa. Tuolla etäämpänä näkyi tehtaan entinen seppä
Ponkala. Useat pitivät ihmeellisenä, että hän oli vielä mahtunut
tulemaan tänne, sillä hänhän oli kuuleman mukaan käynyt hyvin
porvarilliseksi, päästyään Dahlin lesken naituaan talon omistajaksi.
Mutta sielläpäs vaan istui, molemmat punatukkaiset tytärpuolensa
seuranaan. Ja leski, joka oli sellainen tossukka, on niin komistunut.
Tietäähän sen.

Ennen pitkää alkoivat lapset väsyä. Siellä he istuivat hento vartalo
kokoon kutistuneena myöhäiseen iltaan saakka, pää painuneena
hartioitten väliin, olkapäät koholla. He nuokkuivat ja olivat pudota
tuoleilta. Maalari Heikkisen poikakin torkahteli ja "onki kiiskiä".
Se oli Kertusta niin hirveän hauskaa, että hän nauraa kiherteli yhtä
mittaa. Nauruun yhtyi äitikin, ja kappaleen ajan kuluttua kaikki
läheisessä ympäristössä olevat alkoivat olla huvitettuja pikku
miehestä, joka taisteli unta vastaan. Viimein huomasi pojan isä asian
ja veti lapsen puoleensa. Pian nukkui pienokainen lieheellä suin
isänsä kylkeä vasten, ja univesi valahti auki jääneestä suusta isän
takille.

Kertustakin alkoi jo tuntua ikävältä. Puheen sorakka hänen
ympärillään aina väliajoilla oli niin nukuttavaa. Turhaan hän koetti
lukea kirjoituksia näyttämön otsikosta, lamppuja katosta, harjanteita
rautakamiinin kyljestä. Silmäluomia kuitenkin alkoi pakottaa ja
tahtoivat ne painautua väkistenkin kiinni. Hän katsoi pikku poikaa,
joka nukkui edessä olevalla penkillä, ja hänestäkin olisi ollut niin
mukavaa nojata isään taikka äitiin. Mutta ei hän uskaltanut sitä
tehdä. Sehän oli piiskojen uhalla kielletty. Hän koetti esiripun
poimujen välistä löytää jotakin... Ahaa, tuossapa on tuollainen katu
ja siinä niin kuin nukke mukamasten! Mutta sitten sekin häipyi. Mihin
lienee kadonnut?

Välillä kävi joku sanomassa aina jotakin. Eräs harmajassa puvussa
oleva setä, jolla oli pitkä tukka, mikä pyrkii silmille hänen runoa
lausuessaan, jäi enimmin Kertun mieleen. Hänellä olivat silmät niin
kummalliset. Ja hän luki kirjasta ja kiroilikin kirjasta ja sanoi
tulevansa väkisten. Kertoikohan hän siitä miehestä, joka eräänä
yönä pyrki väkisten heidän kotiinsa ja örisi juovuksissa, ja jota
isä sitten tyrkkäsi leukaan, että hän kaatui selälleen jäätikköön.
Kerttua vieläkin pelotti.

Toimittajan pitkän puheen aikana pyrki uni tulemaan aivan
ehdottomasti. Hän kuuli puheen äänen kuin seinän takaa ja näki
kaiken kuin paksun usvan läpi. Puhujalava, seinät, sähkölamput,
lämmityslaitokset, punaiset esiriput, mustat akkunaverhot, kaikki
sekaantuivat keskenään. Viimein ei hän nähnyt mitään. Pää painui
äidin käsivarteen.

"Kerttu! Nukutko sinä? Et saa nukkua!" hätisteli äiti.

Kerttu raotti silmiään, koetti kohottaa päätänsä, katseli vähän aikaa
ympärilleen, mutta jälleen sekaantuivat kaikki, ja hän painautui
äitiä vastaan.

"Kuuletko sinä, Kerttu, et saa nukkua!"

Äiti töykki tyttöään, usahteli sille, niin että ympärillä istujat jo
alkoivat hermostuneesti pyörähdellä heihin päin.

"Katso nyt, kuinka kaikki sinua ihmeissään katsovat, kuinka sinä olet
paha tyttö, kun rupeat kesken kaiken nukkumaan. Saat tuosta makeista,
kun et nuku."

Äidiltä saatu makeinen hetkeksi virkisti Kerttua. Hän jaksoi
hetken taistella unta vastaan, semminkin kun äiti näytti niin
pahantuuliselta ja toruvalta.

       *       *       *       *       *

"Hyvät toverit", jatkaa puhuja, "kuinka kauvan me jaksamme kärsiä
tällaista kieroa asian tilaa? Joka hetki, joka paikassa, kaikkialla
näemme kalpeita, nälkiintyneitä, näivettyneitä työnorjia. Nälkäruoska
heiluu kaikkialla. Sen kirvelevät haavat tunnemme selässämme. Koko
työnnorjajoukon veri vuotaa näistä. Ei sääliä, ei armoa, -- lyöntejä,
hosumisia, polkemisia! Ja koko maa huokaa ahdistuksissaan..."

Kohaus käy juhlivassa yleisössä. Kiinteästi katsovat he puhujaan.
Jännitys kuvastuu heidän kasvoillaan. Ja sitä mukaa kuin puhuja
heiluttaa sanansa säilää, puristautuvat hampaat yhteen, ja
kiihkeimpien huulilta jo purkautuu:

"Kylläpä... saa...! Antaapa... iskeepä...!"

Pikku Kerttu ei uskallakaan nukkua enää. Hänestä näyttää kuin tulisi
ankara setä yli puhujalavan, kuin tavoittelisi häntä käsillään. Hän
puristautuu äitinsä käsivarresta kiinni.

Puhuja levittää syltänsä ja huutaa niin paljon kuin jaksaa. Hän lyö
nyrkkinsä lavan rintapuuhun, niin että vesilasi hyppii lautasella.

Kerttu kirkaisee ja pillahtaa itkemään.

"Minä kuulen täällä lasten ääniä", jatkaa puhuja. "Näen kalpeita
raukkoja vanhempainsa mukana. Mitä puhuvat he, mitä ilmaisevat heidän
itkunsa? Puutetta, kärsimyksiä! Ne kertovat iltalevon häiriöistä ja
väsymyksestä. -- Mutta kuinka voisi toisin olla? Mihin me ne panemme?
Taitaapa olla varaa proletaarilla palkata talon täysi palvelijoita
lasten hoitajiksi, silloin kun itse lähtee ilonpitohon, saamaan
jotakin nälkäiselle hengellensä. Uni vuoteelta meidän on ne repiminen
mukaamme. -- Kaikki nämä puhuvat suoraa puhetta..." kääntää puhuja
uusille urille.

Koko yleisö on kuin hypnotisoitu. Jokainen mieliala kuvastuu sen
kasvoilta. Puhuja on sen suu, joka syytää sanoja, -- sen kautta
purkautuu sen sydämen kyllyydet, jotka joka hetki tuntuvat kasvavan
yhä suuremmiksi. He käsittävät hänen puhuvan heidän kohtaloistansa,
lukevan kuin kirjaa heidän kärsimystensä historiaa.

Heidän ympärillänsä unehtuu kaikki. He kääntelevät tuskaisina
tuoleillansa. He eivät voi olla puhkeamatta äänekkäihin
mielenosotuksiin kesken kaiken.

Tästä puhuja vaan kiihtyy, huutaa äänensä käheäksi, tyhjentää lasin
yhdellä siemauksella, ja kun äänen käheys ei luovu, lopettaa.

Syntyy melu huoneessa. Jalkoja poljetaan, hyvähuutoja karjutaan,
käsiä hakataan toisiinsa, ja penkkien päässä istujat puristelevat
puhujan käsiä, vakuuttaen ettei niin totista sanaa ole kuultu moneen
aikaan. Vahinko vaan, etteivät täällä olleet heidän pomonsa ja
herransa kuulemassa suoraa totuutta.

"Kyllä he tulevat, jahka puukenkäarmeija astuu heidän ilolinnojensa
porteille, ryntäävät siitä sisälle ja vaativat heidät tilille",
ryhtyy puhuja selittämään.

Käytävässä kiehuu ihmisjoukko, puhuen suurella pauhinalla. Savukkeet
pöllyävät, silmät loistavat ja posket mielivät hehkumaan.

Ravintolahuoneen myömäpöydän ympärillä on tungos. Lippujen myöjä
jakaa, minkä kerkiää, ja hopeakerros kasvaa rahalaatikon pohjalle.
Suurin osa juo kahvia tai teetä leivosten kanssa, että on samalla
illalliseksikin, kun monikaan, jolla ei ole omaa taloutta, ei ole
joutanut käymään syömässä iltamaan joutumisen takia. Vanhemmat
ostavat lapsillensa, mille voileivän, mille sokerileivän. Monet
lapset ovat tottuneet saamaan, kun isällä on tilipäivä, makeisrahaa
tai suorastaan makeisia. Nyt sekin asia kuittautuu samalla kertaa.

Äänekäs puheen sorakka ja paksu tupakan savu täyttää koko huoneen.
Seassa huljuilee väkeä puhuen suu ruokaa täynnä, huitoen käsillään,
muutamassa kohden jo väitellenkin.

Yrjö ja Anna onnistuivat Kertun kanssa pääsemään jonkun pöydän
ääreen akkunan edessä. Se oli pyöreässä kulmauksessa oleva akkuna,
josta sopi näkemään kahdelle kadulle. Akkunat olivat märkinä hiestä,
paperit ruskehtuneet, lionneet irti ja repeilleet, laudalla tuhkaa ja
savukkeiden päitä. Alaspäin kulkevissa hikijuovissa taittui nurkassa
olevan katulyhdyn valo.

Kerttu pyyhki kädellään hikoontunutta lasia ja katseli alas kadulle.
Vastassa olevankin rakennuksen alikerrassa oli kahvila, jonka
edustalla seisoa kärvötti viluisia ihmisiä, vaihdellen lakkiaan
vuoroin toiselle ja toiselle korvalliselle sekä tuuppien toisiaan
lämpimikseen. Vieressä, ihan katujen risteyksessä, seisoi poliisi
järkähtämättömän rauhallisena. Ovi aukesi tuolloin tällöin, ja
silloin syöksähti joukkoa ulos tai sisälle ja ylös ilmaan harmaja
lösy kuin kiehuvasta padasta. Gramofoonin kiihkeä soitto, jota
säesti rummun kumea jymähtely, kuului läpi akkunain, ja Kerttu
muisti kuinka oli kesällä ollut muiden lasten mukana katsomassa, kun
pelastusarmeijalaiset olivat tuolla puistossa, jonka koivut näkyivät
seuraavasta risteyksestä, pitäneet kokoustaan, olleet avopäin, silmät
ummessa, soittaneet ja laulaneet.

Sähkökello soi, ja yleisö alkoi taasen siirtyä juhlasaliin. Tupakan
polttajat kiskoivat viimeiset savut, heittivät savukkeenpätkät uunia
kohden sylkiastialle päin, vilkaisivat silmäpuolellaan ovensuussa
olevaan vääristelevään peiliin sekä tukkaansa sivellen, kaulustaan,
rusettiaan ja takkiaan kohennellen riensivät juhlasaliin.

Valot olivat jo sammutetut, kun viimeiset tulivat. Esirippu oli jo
auki ja näyttelijät lausuivat ensimmäisiä vuorosanoja, kun saapui
vielä nuoria miehiä kovaäänisesti puhuen ja täysipainoisesti astuen
paukkuvia ja rasahtelevia kohokekäytäviä.

Viimein kuitenkin rauhoittui katsomo ja esitystä seurattiin.

Yleisön suosikki Martta Kivelä näytteli taasenkin hyvin, vaikka
hänen "vastapelaajansa" Eino Anttila oli ihan mahdoton. Eino ei edes
muistanut osaansa ja vilkuili hermostuneesti kuiskauskoppiin. Kerran
hän myöhästyikin, kun piti tulla esille, mutta niin taitavasti Martta
senkin paikan täytti toiminnallaan ja tuulesta temmatuilla sanoilla,
ettei sitä huomannut kukaan muu kuin ne, joille kappale oli ennestään
tuttu. Se tyttö oli ihan verraton!

Eino sai osallansa aikaan aivan toista, mitä näytelmän kirjoittaja
oli tarkoittanut. Monta alkoivat huvittaa kaikki ne kompastukset,
joita hän teki; he nauroivat ihan makeasti sopivissa ja
sopimattomissa kohdissa. Mutta sehän juuri olikin heille mieleistä:
saada jolloinkinkaan oikein nauraa.

Esiripun kiinni mentyä paukutettiin käsiä oikein vimmatusti.

Kertun silmät vaan eivät tahtoneet pysyä enää ollenkaan auki. Turhaan
koetti äiti pitää heralla, työntää suuhun makeisen toisensa jälkeen.
Viimein ei ollut enää kuin yksi jäljellä. Sen hän puraisi kahtia ja
säästi toisen puolen suurimpaan hätään.

Kuvaelman aikana, jolloin kaikki oli niin hiljaista ja pimeää,
näyttämö hämärä ja sen punertava valaistus silmiin koskevaa, ei
Kerttu enää voinut katsoa.

"Silmiä karvastelee!" kuului kesken arinta kohtaa.

Koko heidän puoli katsomoa suhitti tyttöä vaikenemaan, vanhemmat
enimmin. Kerttu yltyi itkeä kurisemaan.

"Koetappas ruveta siinä!" torui äiti, puraisi puolet makeisen
puolikkaasta ja työnsi sen tytön suuhun. "Anna toinenkin!" kärisi
Kerttu. "Oletko hiljaa siinä!"

"Pitää antaa toinenkin!" Äiti antoi viimeisenkin. "Nukuttaa!"

"Ole hiljaa siinä!" -- Äiti pui nyrkkiään Kertulle. Tyttö oli hetken
ääneti, mutta alotti ennen kuvaelman loppua uudestaan, tällä kertaa
pyytäen. "Pääsisinkö minä jo nukkumaan?" Sekä isän että äidin huomio
on kiintynyt lavalle. "Minua niin nukuttaa, isä!"

Vähitellen valkenee näyttämö, kuvaten aamuauringon nousua.

"Lähdetään jo kotiin!"

"Kohta lapsi, kohta..."

On hetken taasen hiljaista. Pikku Kertun hento vartalo ei enää näytä
kestävän. Pää ikään kuin painuu hartioitten väliin. Hän on kalpea
ja uupuneen näköinen. Silmät ovat kiinni, ja hän on vähällä pudota
tuolilta. "Isä! -- Äiti!"

Kertun kuiskaus on kuin rukous ilonjanoisille vanhemmille. -- Iloa,
lepoa minullekin! värisee hento ääni kuuroille korville.

Kerttu nukkui enää sinä iltana heräämättä. "Senkin tyttö! Noin nyt
kävi, kun ei saanut sitä päivällä nukkumaan!" pahoitteli Anna.

Isä otti lapsen syliinsä nojalleen. Vaatteet soluivat siinä
ylemmäksi, niin että polvet tulivat näkyviin. Sukan sääressä oli
polven kohdalla reikä, josta näkyi paljas iho...

Jälleen kiehui ihmisjoukko väliajalla. Tuoleja siirrettiin joutuin
pois, sillä tanssi alkoi tuossa tuokiossa. Yrjön ja Annan iltahuvi
tuli häirityksi, sillä heidän täytyi lähteä viemään Kerttua kotiin.
Isä kantoi häntä.

Ulkona oli yltynyt lumimyrsky. Vihaisesti kiskoi itätuuli, juoksutti
lunta pitkin katuja ja kaasi kinoksia alas rakennuksien katoilta.

Isä koetti suojata ohuesti vaatetettuja jalkoja vihaiselta viimalta...

He saapuivat kotiin mielissä tyhjyyden tunne ja tyytymättömyys...




XI.


Kevät!

Mikä ihmeellinen vuodenaika! Aivan äskenhän oli pakkasen valta
vahvimmillaan, huurreturkki metsän yllä, ilmassa soiva heleys,
hangella ja oksilla kuroutunut kuura, pimeyden vallassa koko luonto.
Tuskin keskipäivällä vähäinen päivän piirto etelän taivahalla näkyi,
mutta kohta taasen hämärään peittyi vuoret, laaksot, vaarat, lakeudet.

Ja yön pimeyden aikana puristi tammipakkanen kiinteästi, helläämättä
ainoanakaan päivänä, ja samoin teki helmikuun, "pikku tammen"
alkupuoli.

Mutta tuskin oli huomattu, mitä oli tapahtunut päivän palauksen
jälkeen. Illasta ja aamusta oli pitennyt päivä. Joka vuorokausi
kiersi päivän pyörä yhä korkeampaa kaarta.

Eilen näkyi sen yläsyrjä metsän latvojen tasalla, tänään helotti jo
melkein puoli palloa ja ylihuomenna ehkä jo kokonaan.

Toisella viikolla ylettyivät kaaren päät kotipellon laidasta toiseen,
tällä viikolla keskivainiolta rantavainiolle, tulevalla luultavasti
jo takalistosta järven selälle.

Se vasta varmaa nousua, vastustamatonta alueen valtausta!

Saapui "maalimaiden näyttäjä". Jo juoksivat norot seinävierillä, jo
paljastuivat kanervat ja marjan varret kankaiden päivänpuoleisilla
rinteillä. Sulivat lumilaipat puiden oksilla.

Mutta milloin kallistui aurinko lännen kultaan, silloinpa jo
pakkanen, joka oli saanut päiväkaudet piillä varjossa metsän sisällä
ja takana, kiirehti jäädyttämään oksilta tippuvat kyyneleet -- ilon
kyyneleet, vapauden riemun hetteet.

Silloin taas aamun koista yleni lämmön lähde. Sen säteet räytivät
jäihin, kiteytymiin, ja kahleet laukesivat.

Näin sadoissa, tuhansissa, lukemattomissa kohdissa luonnon suuressa
salissa!

Koko metsän pylvästö elää. Painon alaiset oksat vapautuvat
lumilaipoistaan, ojentautuvat suoriksi. Ylemmät ovat jo päässeet,
mutta alemmissa on vielä talven valta kiinni. On kuin joku vetäisi
niitä alaspäin, niin kuin syvällä hangen sisällä näkymättömät kädet
kiskoisivat niitä puoleensa. Mutta toinen toisensa jälkeen heltiää
irti, riipoutuu vapaaksi, pääsee puhtaaksi jäästä ja lumesta ja
ojentautuu kohti kultaista kumoa, välistä toisten oksien, sivu puiden
tutkaimien, kohti valoa valoa...

Ja on kuin valon ja lämmön lähde oikein tällä tavalla vangituita
hakisikin. Eilen katsoi tuosta välistä, tänään jo ylempää, suoraan
ja viistoon, puolelta ja toiselta. Milloin sattuu runko tai muu este
tielle, niin siihen keihästyvät säteet, polttavat ja paistavat, kuin
tahtoisivat läpi tunkeutua, päästäkseen etsimään ja vapauttamaan
puiden oksia jäisistä kahleistansa.

Eräänä iltana sitten kävi pakkanen oikein epätoivon vimmalla
sulavan luonnon kimppuun. Sen ote oli niin vihlovan kylmä, ettei
vielä yhtenäkään yönä koko keväänä. Pian olivat jäässä norojen ja
purojen reunat, ja kelmeä riitta vetäytyi vapaan veden yli. Sen alla
luikerteli välkkyvä vesi yhä ahtaammassa välissä, kunnes ennen aamua
oli puro pohjaa myöten jäässä.

Sattui sitten tuulinen päivä, lennättäen pilven taivaalle auringon
eteen. Silloinpa pakkanen kävi pikku purojen jäljestä suurempien
kimppuun, löi rannat kiintojäähän, kurkotellen jo umpikannen reunasta
toiseen. Ja sitten kohti pohjaa... Vangiksi kaikki!

On kuin tuskan vallassa koko riemun alkuun päässyt luomakunta. Mykkä
on kevään ensi lintukin, oksaa etsii, mihin auringon säde paistaisi.
Ei löydä... ei löydä... Puut paukkuvat puristuksesta. Kankeina
törröttävät niiden oksat ja huojuvat kömpelöinä viiman vihoissa,
kevätahavan käsissä. Joko tähän loppuikin koko vapautumisen riemu,
sillä päivä tulee toisensa jälkeen, eikä hellity ollenkaan kylmän
valta?

Ei, ei...! Yön perästä päivä taasen! Uusi päivä! Sen jo latvoilta
linnut ilmoittivat varhaisena aamuhetkenä. Ne lauloivat aamun koista,
riemuitsivat auringon vallasta, syöksyivät päivänpuoleisille oksille,
korkeimmin versoille. Joka kulkku kultaisena, joka rinta riemastuen!
Oi, kuinka metsä soi!

"Mikä ilo siellä ylhäällä? Tuleeko, tuleeko se tänään? Joko näkyvät
kultaiset vaunut vaaran takaa?"

"Jo näkyvät, jo näkyvät!" helähtää alas maan puoleen.

"Kuuleehan sen...!"

"Ja pilvien vastarinta painuu pois!" Kumma herpautuminen vallitsee
latvojen alla. Monta päivää, viikkokauden odotettu tulee taasen,
pilkistää tuosta, katsoo, että tyrmistyy. Hetkinen vielä, ja silloin
se on täällä.

Äh!

Sieltäkö se tuleekin! Sieltäkö se tuleekin? Toisia teitä, ennen
kulkemattomia, viime keväisiä!

Oi sitä päivää, mikä siitä yleni! Minkälainen lämmön ja valon
kosketus! Millä vastustamattomalla voimalla tunkeusivat säteet
metsän kätköihin! Mihin ei päässyt suorastaan, sen varalle koko
ilman lämmitti ja laski sen varjoihin ja pimentoihin. Räytävä lämpö
tunkeusi joka paikkaan, oksien alle, hangen sisään. Ja vasta tullut
lumi suli siihen paikkaan.

Tuskin oli päivä puoleen kerjennyt ennen kuin purot olivat jo
vapaina, repaleina riitat, vetenä jäät, hyhmänä hangen alus,
heiluvana hetteenä koko maan valkoinen peite, sohjuna sojottamassa.

Se vasta tulva, mikä siitä syntyy! Mäkien ja vaarojen rinteiltä,
kummuilta, kiviltä, joka paikasta, mistä on vähänkään alaspäin
viettävää, tirahtaa vettä, lorisee pikku puroja, kiirehtii kasavesiä.
Niitä yhtyy sata, tuhat kokoon, tuolta ja täältä, ristiin, rastiin,
kiviä kiertäen, kantoja ja mättäitä kaartaen... alaspäin, alaspäin...
laaksoon, pohjakouruun ja siitä yhä eteenpäin.

Pikku purot kaivautuvat hankien alta, porautuvat läpi sohjun ja
hyhmän.

Koko valkoinen vaippa liikkuu, aaltoaa, laskeutuu, notkahtelee,
lysmähtelee alas.

Jostakin rinteen jyrkimmästä kohdasta lähtee lumipallo pyörimään
alas, kasvaa ja vauhdilla paiskautuu pohjakourun puroon, tukkien sen.

Hetki on tyyntä, vaikenee virta, heikkenee kuohu. Ylhäältä rinteeltä
kuuluu kuin tukahdutettuja huokauksia, kun hanget kohahtavat alas, ja
lintujen tuhatkulta liverrys soi metsän latvoilla.

Kasavesi nousee. Tuolla jo kuultaa läpi hangen, kiipeää rinteille
takaisin, tasaisena pintana nousten. Hukkuu pohjakourun hanki.
Sulaveden pinnassa kuvastuu naavakuusimetsä, pälviset rinteet,
taivahan sini, suuri ja ihmeellinen lämmön lähde...

Mitä? Mikä kohina siellä? Mikä pyörre padon luona? Mikä kiivas virran
käynti?

Se on murtunut... murtunut! Sinne kaikki! Joka pisara! Hanget mukaan
pohjia myöten! Sammalet ja marjanvarret! Kaikki mitä tielle sattuu!
Kuohu kukkuraan! Kumu taivaalle! --

Yhtenä ryöppynä on koko viisto pohjakouru, joka metsästä laskeutuu
kohti jokea. Kaikki, mitä tielle sattuu, riipoutuu mukaan, turpeet,
oksat, latvat. Ei ole asettumista poikkiteloin tielle!

Nurin niskoin paiskautuvat vihdoin rajupäiset ryöpyt joen uomaan,
johon jo satoja tuhansia muita on saapunut ja yhä saapuu, yhtä suuria
ja suurempiakin, ja jossa hommataan suuria läksiäisiä: joen kannen
kohottamista pois paikoiltaan, irti rannoista ja pohjasta, mihin
pakkanen on sen valtavasti kiinni jäätänyt, ja sen kuljettamista pois
sydänmailta.

       *       *       *       *       *

Kesälän tilalla, kolmisen kilometriä kaupungista, järveen laskevan,
syrjäreitin vesiä juoksuttavan joen rannalla on uusi torppa,
kaksihuoneinen. Ranta-aukeamassa avautuu pienoinen pellonpala, jonka
laitaan koivujen alle kuin talteen pistettynä on rakennettu punainen
tupa kamarineen.

On keväinen lauvantai-ilta. Torpan nuori emäntä on juuri sytyttänyt
tulen saunan pesään. Savu tunkeutuu seinässä olevasta reijästä ja
vähän auki heitetystä oviaukosta sekä laskeutuu pitkin takapihaa,
painuen metsään vihdoin.

Nuorikko poimaisee varisseen oksan pihalta, taittelee mennessään sen
käsissään ja heittää puuvajaan pienittyjen risujen ja puiden sekaan.
Sitten ottaa hän luudan tikapuiden nojalta sekä ryhtyy lakaisemaan
pihaa, jossa jo paikoin nuori heinä näkyy.

Ihana on keväinen iltapäivä. Tyyneys ja rauha lepää luonnon yli;
ainoastaan pellon takana pauhaavan virran ääni tuntuu toisinaan
häiritsevän. Mutta siihen on jo korva tottunut. Se kuuluu samaan
kokonaisuuteen.

Ovat saapuneet linnut jo ja asettuneet aidan taakse sekametsään.
Tuhannet äänet soivat sieltä halki vuorokausien. Toisinaan pyrähtävät
laulajat pihakoivuihin tai käyvät maassa, nokkasevat jotakin ja
kiireesti lentävät metsään jälleen.

Pihan lakaistuaan kiirehtii Katri aidan takaa taittelemaan jonkun
kuusen oksan ja asettaa ne porrasten eteen. Ja kun hän näin on saanut
ulkopuolet pyhäkuntoon, rientää hän sisälle.

Tahallaan on hän heittänyt huoneiden siivoamisen iltapuolelle päivää,
sillä lauvantai hänestä tuntuu aina muita pitemmältä. Siitäpä syystä
on hän ahkeroinut käsitöiden ääressä mahdollisimman pitkään, että
tulisi kiire ja sen mukana kuluisi aika.

Ja nopeasti käy nyt häneltä työ. Puhtaus ja järjestys asettuu joka
paikkaan. Pian hymyilee huone, hymyilee akkuna puhtaine ruutuineen ja
vuode lumivalkoisine peitteineen.

Hymyilee myöskin nuori vaimo näin järjestelyssään omassa kodissaan,
ja työn tuottama lämmin punaa posken vielä.

Mutta onpa siihen muukin syy. Sillä aina työnsä äärestä vilkaisee
hän pihalle, missä lapset leikkivät. Kuinka ne pienoiset nauttivat
vapaudesta ja väljyydestä! Siinäpä on ruohoinen tanner temmeltää,
puhdas ilma hengittää. Muistuu mieleen oman lapsuusajan viattomat
leikit, "taloskivet", oksakiikut, ja hän on niin iloinen ja
onnellinen, kun saa nämä luonnon lahjat lapsilleenkin antaa.

Kuinka monen mutkan takaa olikin sentään avautunut eteen onnen ja
viihtymyksen päiväpaisteinen kenttä!

Metsäpolkua kiirehti Juho kotiinsa. Nopeasti astui hän kuivaa
kangastietä. Huomasipa hän tien ohessa kuivan oksan tai kannon ja
otti sen mukaansa. Saihan siitä vähäisen puuta keittopadan alle.

Tiellä tapasi hän appensa, jonka Katri oli lähettänyt
sunnuntaiostoksille.

"Täälläpä te puohdatte eteenpäin", sanoi Juho.

"Olen tässä hiljalleen astua latostellut, kun on niin sievä ilmakin
eikä ole erikoista kiirettä. Ja olen itsekseni ajatellut, että
kyllähän se Anna-Kaisakin mahtaisi mielellään tännepäin kulkea.
Tahtoi jo niin viime aikoina kyllästyä hänkin."

"Ei ollut minulla rohkeutta ruveta aikaisemmin näihin puuhiin.
Tässähän olisimme kaikin eläneet hiljaisesti ja vaatimattomasti niin
kuin nytkin."

"Eipä sitä ihminen arvaa. Kuitenkin sinä olet nuori mies ja
perhe-elämä on vasta alulla, siksipä seiso vakavasti kannallasi. Minä
koettelemuksien hetkellä tein vähänharkitun päätöksen, ja on sitä
saanut katua -- ei tietystikään sitä, mikä nyt on kohdalleni tullut
sinun kauttasi, mutta pitkin matkaa, pitkin matkaa on ollut yhtä
ja toista, jota ei olisi tarvinnut olla -- Minäkin sieppaan tuosta
kannon."

Juhosta tuntui niin kuin appi olisi mielellään halunnut olla yksin
tällä kertaa, ja hän lähti astumaan nopeammin.

Ennen pitkää alkoikin näkyä punainen seinä ojelmuksen päästä.

Tiellä riensivät vastaan Katri ja lapset. "Kylläpä sinä viivyit
kauvan."

"En suinkaan. Olenhan tullut, minkä olen kerjennyt."

"Niin kai, mutta minusta on tuntunut niin pitkältä tämä aika. -- Anna
osa minullekin!" Siitäpä saapuivat he pihalla.

"Kyllä on täällä puhdasta ja somaa", sanoi Juho kiitokseksi
puolisollensa.

Ja se tuntui Katrista niin sanomattoman hauskalta, kun Juho noin
huomasi hänen työnsä.

Sisälle tultua oli Katrilla tarjottavana kahvia, ja sitä juoden he
istuivat avatun akkunan edessä sekä katselivat lastensa huoletonta ja
iloista touhuamista.

Mutta vielä ennen kylpyä laittelivat he peltotilkullansa maata
kylvökuntoon, eikä väsymystä tuntunut, vaikka kuin olisi raatanut.

Siinä olivat lapsetkin mukana kunnes uupumus voitti ja äiti toimitti
heidät kylpyyn ja sitten nukkumaan.

Näin puuhailivat perheen jäsenet työviikon päätyttyä, ja heidän
ylitsensä kaukaisuuteen hälveten kiirivät pyhärauhan sanomakellot.
Juhlallisina vyörähtelivät kumahtelut, ja onnekas rauha täytti
kuulijain mielet...

"Kyllä meidän työmme tähän saakka on ollut kovin toivotonta",
puhkesi Juho puhumaan. "Olemmeko me todellakaan ennen tunteneet sitä
tyytyväisyyttä ja rauhaa kuin täällä? Tuskinpa vaan, jos laskemme
pois pikku hetket. Mutta sellaiseksi se ei voi enää muodostua, sillä
maahan kiinni, tähän pieneen palaseen ensi aluksi, olemme nyt jo
lujin sitein tarttuneet. Tässä on meidän ponnistuslautamme, ja ehkäpä
koittaa vielä se hetki, jolloin saamme kokonaan irtautua kaupungin
holhouksesta ja tuntea, että olemme vapaita ja riippumattomia. Ja
mikä onkaan tämä oma tanner tässä lastemme leikkiä lyödä!" --

Katri tarttui Juhon käteen, ja Juho painoi hellästi puolisonsa pään
olkaansa vasten...

Pihakoivun korkeimmalla versolla lauloi iltarastas.

*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 56030 ***