*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 54095 ***

JOSEF BALSAMO

Historiallinen romaani Ludvig XV:n hovista

Kirj.

ALEXANDRE DUMAS

Ranskankielestä suomentanut

Joel Lehtonen






Hämeenlinnassa,
Arvi A. Karisto,
1917.




SISÄLLYS:

          Johdanto.
       I. Vanhus.
      II. Kasvientutkija.
     III. Monsieur Jacques.
      IV. Jacques-herran ullakkokamari.
       V. Kuka Gilbertin isäntä oli.
      VI. Noidan vaimo.
     VII. Pariisin porvaristo liikkeellä.
    VIII. Kuninkaan vaunut.
      IX. Pahanhengen vaivaama.
       X. Kreivi de Fenix.
      XI. Hänen ylhäisyytensä kardinaali de Rohan.
     XII. Paluu Saint-Denisistä.
    XIII. Paviljonki.
     XIV. Saint-Claude-kadun talo.
      XV. Kaksinainen olotila. -- Unessa.
     XVI. Kaksinainen olotila. -- Valveilla.
    XVII. Vieraan tulo.
   XVIII. Kullanteko.
     XIX. Elämäneliksiri.
      XX. Varakreivi Jeanin hankkimat tiedot.
     XXI. Uusi huoneisto.
    XXII. Sotasuunnitelma.
   XXIII. Mitä herra de la Vauguyonin, Ranskan prinssien opettajan,
          piti tehdä dauphinin hääiltana.
    XXIV. Dauphinin hääyö.
     XXV. Tungoksessa.
    XXVI. Pakokauhu.
   XXVII. Kuolonkenttä.
  XXVIII. Salaperäinen auttaja.
    XXIX. Herra de Jussieu.
     XXX. Elämän palautuminen.
    XXXI. Ilmaretki.
   XXXII. Veli ja sisar.
  XXXIII. Gilbertin laskelmat pitävät paikkansa.
   XXXIV. Keräilyretki.
    XXXV. Filosofinloukku.
   XXXVI. Opettavainen tarina.
  XXXVII. Ludvig XV:n hätävara.
 XXXVIII. Kuinka kuningas Ludvig XV työskenteli ministerinsä kanssa.
   XXXIX. Pikku Trianon.
      XL. Salaliitto solmitaan uudella tavalla.
     XLI. Taikuria tiedustellaan.
    XLII. Pikaviesti.
   XLIII. Manaus.
    XLIV. Ääni.
     XLV. Epäsuosio.
    XLVI. Aiguillonin herttua.
   XLVII. Miten d'Aiguillon söi kuninkaan osan.
  XLVIII. Marski de Richelieun odotushuoneessa.
    XLIX. Marskin pettymys.
       L. Dauphinen perheateria.
      LI. Kuningattaren hiuskihara.
     LII. Richelieu huomaa Nicolen avut.
    LIII. Muodonvaihdos.
     LIV. Yhden ilo toisen tuska.
      LV. Parlamentti.
     LVI. Ministerin tie ei ole ruusuilla kulkemista.
    LVII. Aiguillonin herttua kostaa.
   LVIII. Lukija tapaa erään entisiä tuttujaan, jonka hän luuli
          kadottaneensa ja jota hän ei ehkä ikävöinytkään.
     LIX. Asiat sotkeutuvat yhä enemmän.
      LX. Lit de justice.




Johdanto.


"Josef Balsamossa" esitetyn toiminnan pohjaksi on lukijan otettava
huomioon edellä ilmestyneistä "Lääkärin muistelmista" muutamia
lähtökohtia.

Ranskan vanha kuningas _Ludvig XV_ on mitätön elostelija,
suopealuontoinen kyllä, mutta läpeensä itsekäs. Hänen neljästä
naimattomasta tyttärestään vanhin, _Madame Louise_, siirtyykin
luostariin johtajattareksi, kun hänen vakava uskonnollinen mielensä
ei enää siedä hovin arvotonta ilmapiiriä; sitäpaitsi hän aavistelee
huonosti hallitun kansan tyytymättömyydestä purkauksia, joiden
seurauksia hän tahtoo lieventää yksinäisyytensä rukouksilla. Hänen
päätöstään jouduttaa se seikka, että isän rakastajatar, kreivitär
_Jeanne Dubarry_, puuhailee itselleen virallista esittelyä hovissa,
saadakseen tunnustetun aseman.

Rouva Dubarry on alhaista sukuperää, suorastaan katutyttö, jolle
kuitenkin ulkonainen viehkeys ja jonkunlainen rattoisa olemus
on suonut niin suuria etuja, että joku tuntematon on kerran
ennustanut hänelle Ranskan kuningattaren arvoa. Tämä ennustus onkin
vähitellen näyttänyt toteutuvalta, kun nimittäin muuan keinotteleva
varakreivi Jean Dubarry on keksinyt naittaa hänet muodollisesti
veljelleen, kreivi Dubarrylle, ja täten toimittanut kaunottarelle
sellaisen yhteiskunnallisen sijan, että hän on saattanut kääntää
puoleensa vanhan kuninkaan huomion, kunnes Jeanne on päässyt
huikentelevan hallitsijan viimeiseksi jalkavaimoksi. Kreivittärellä
on kunnianhimoa, jota Ludvig XV kuitenkin vain vastahakoisesti
tyydyttelee. Kun esim. hallitsijan ei sovi viettää yötänsä alamaisen
asunnossa, saa kreivitär ensiksikin huoneiston Versaillesin
hovipalatsissa Pariisin lähellä, ja lopulta houkutellaan iälliseltä
rakastajalta sekin hullutus, että kreivittären maaseutuhuvila
Luciennes samaisessa tarkoituksessa julistetaan kuninkaalliseksi
linnaksi, kuvernöörinään kreivittären kaksitoistavuotias
neekeripalvelija _Zamore_.

Seuraavana askeleena on edellämainittu kreivittären virallinen
esittely hovissa, paljon merkitsevä toimenpide, jolle tulee
kiire siitä syystä, että kruununprinssi eli dauphin -- Ludvig
XV:n pojanpoika, sittemmin kuninkaana _Ludvig XVI_, -- on juuri
menossa naimisiin Itävallan keisarinnan Maria Teresian tyttären
_Marie Antoinetten_ kanssa. Tuleva kruununprinsessa eli dauphine
on jo matkalla Versaillesiin vihittäväksi, eikä hänen tultuansa
voisi enää olla kysymystäkään rouva Dubarryn kaltaisen henkilön
vakinaisesta liittämisestä hänen lähimpään piiriinsä. Vanha kuningas
ei suinkaan ole halukas edistämään tätä esittelyä ja luottaakin
siihen, että hänen rakastajattarensa ei onnistu saada n.s.
"kummitätiä", esittelijätärtä, jolla on esiintymiskelpoisuus hovissa.
Kreivitärtä vastassa on nimittäin luonnollisestikin koko hovin
naismaailma, johtajattarinaan kuninkaan tyttäret ja pääministeri _de
Choiseulin_ sisar, _herttuatar de Grammont_, joka muuten olisikin
valmis asettumaan tuon pyrkijättären sijalle kuninkaan suosiossa.
Kuninkaan toinen läheinen mies, jokseenkin sisäministerin asemassa
oleva poliisipäällikkö _de Sartines_, katsoo omille asioilleen
turvallisemmaksi säilytellä hyviä välejä kreivitär Dubarryn kanssa.

Apukeinokseen kreivitär saa viekkaalla juonella houkutelluksi
Pariisiin erään vanhan leskirouvan, pitkällisestä käräjöimisestään
kuuluisan kreivitär _de Béarnin_, kun tuomarina tässä Choiseul-ryhmän
vastustamassa oikeudenkäynnissä toimii varakansleri _de Maupeou_.
Varakansleri on Dubarryn väkeä, ja hän saa kuninkaan rakastajattaren
esiintymään kreivitär de Béarnille muka hyväntekijänä, jonka
"kummitädiksi" hoviesittelyyn vanha kreivitär voisi päästä jo
lupautuneeksi ilmoitetun sijalle, jotta käräjöitsijätär siten saisi
kuninkaan kannattamaan juttuansa. Leskirouva huomaa kuitenkin pian
juonet ja osaa vastavehkeilyllä kiristää itselleen tavattomia
hyvityksiä. Mutta hänen lopulta suostuttuaan "kummitädiksi" hovin
naispuolue nostattaa rakastajattaren eteen sarjan uusia vastuksia
juuri esittely-iltana, viime hetkessä. Näihin juoniin on ottanut osaa
vanha itsekäs hovimies, entinen sotamarski, herttua _de Richelieu_,
mutta vain kyetäkseen esiintymään rouva Dubarryn pelastajana: hän
antaa epätoivoon joutuneelle kaunottarelle ratkaisevan apunsa, ja
esittely tapahtuu. Viekas sotamarski jää toivomaan paljon hyvää
epävirallisen kuningattaren kiitollisuudesta.

Tuossa esittelyjuhlassaan rouva Dubarry ihmetyksekseen näkee Preussin
kuninkaan lähetystöön kuuluvana jonkun _kreivi Fenixin_, joka ei ole
kukaan muu kuin hänen yllämainittu ennustajansa. Vain lyhyeen he
saavat puhutelluksi toisiansa, sillä tuloksella, että kiitollinen
kreivitär lupautuu mihin hyvänsä vastapalvelukseen, koska tuo
ennustus oli antanut hänen pyrkimyksilleen onnellisen suunnan ja
tuntui siltä kuin tämä salaperäisesti vaikuttava mies jotenkuten
kykenisi edistämään hänen kohoutumistaan oikeaksi kuningattareksikin.

"Kreivi Fenix" on alkuperäiseltä nimeltään _Josef Balsamo_, kaikkein
merkillisimpiä seikkailijoita, mitä ihmiskunnan historiassa
mainitaan. Niinkuin yllämainittu hovipiiri edustaa kuningas- ja
ylimysvallan rappeutumista, samaten Josef Balsamo esiintyy
hyvin vaikuttavana tekijänä eräässä Ranskan vallankumouksen
toisessa aiheessa, kansainvälisessä haaveiluvirtauksessa, joka
uudelleen elvyttelee uskonnollista mystiikkaa ja keskiaikaisia
salaisoppeja, tahtoen perustaa ihmiskunnan yleisen veljeyden
pohjaksi kaikkiyhteisen kansainvallan, jonka suojassa erityisesti
syvennyttäisiin henkimaailman ilmiöihin. Se liike siis suuntautuu
yksinvaltiutta ja kirkkohallintoa vastaan niinkuin toisaalta
vapaamieliset järkeilijätkin -- n.s. valistusfilosoofit, kuten _Jean
Jacques Rousseau_ -- omilla perusteillaan muokkaavat maaperää noiden
kahden mahdin kukistamiseksi.

Josef Balsamon ristiriitaisessa luonteessa yhdistyy keinottelu ja
aatteellisuus. Hän on Italiasta lähtöisin ja paljon matkustellut,
tutustunut itämaisen mystiikan uskonnolliseen ajatteluun ja
saanut opetusmestarikseen lähes satavuotiaan _Althotaan_, joka
luonnontieteellisissä tutkimuksissaan ja keksinnöissään puolittain
esiintyy viimeisenä keskiaikaisena alkemistina, puolittain kuuluu
nykyajan tiedemiesten varhaisimpiin edelläkävijöihin. Balsamon omana
edullisena erikoisuutena on harvinaiset hypnotisisoijan lahjat, ja
hänen on onnistunut saada vaimokseen varsinainen "meediumi", s.o.
henkilö, johon tuo kyky tehoaa voimakkaimpana, aiheuttaen täten
nukutetussa n.s. kaukonäkemyksen. Tämä meidän päiviimme asti vain
osittain selitetyksi saatu ilmiö muistuttaa unissakävelijästä, joka
silmät ummessa tai sammunein katsein kykenee ohjaamaan askeleensa
huimaavilla jyrkänteillä, -- se vain eroa, että kaukonäkijä
horroksissaan voi selostaa näkemyksiänsä, jotka ulottuvat etäisiinkin
paikkakuntiin. Hypnotismilla Balsamo onkin kiinnittänyt itseensä tuon
nuoren naisen, _Lorenza Felicianin_, joka toisaalta pelkää sielulleen
kadotusta miehensä näennäisen taikuuden johdosta.

Yksinvaltaa ja kirkollista ahdasmielisyyttä vastaan on Balsamo
perustanut n.s. egyptiläisen vapaamuurari-osaston, itse ollen sen
päällikkönä eli "suurkoptina"; jäsenet ovat kaikenlaisia levottomia
sieluja, joiden vapautta silloinen aika kahlitsi. Järjestö
ryhtyy tekemään salassa työtä yleisen vallankumouksen hyväksi;
Balsamo matkustaa Pariisiin, tärkeimpään sivistyskeskukseen,
heikontaakseen kaikin keinoin Ranskan kuningassuvun asemaa. Siksi hän
luonnollisesti tahtoo kannatella rouva Dubarryn pyyteitä, saadakseen
kuningasvallan arvottomuuden yhäti vihattavammaksi jo napisevalle
kansalle. Matkallaan hän menettää tärkeän tukensa: Lorenza
Felicianin saa taikuuden pelko karkaamaan miehensä arabialaisella
Djerid-juoksijalla. Onnekseen tuo omituinen "loitsija" yöpyy
Taverneyn rappeutuneeseen herraskartanoon, jossa hän saa solmituksi
uuden vaikutussuhteen.

Vanha parooni _de Taverney_, joka toisen kartanonsa rippeiden mukaan
voi liittää nimeensä vielä _Maison-Rougen_ kreiviyden, on entinen
hovimies, herttua de Richelieun sotakumppaneita, ajattelemattomalla
elämällään köyhtynyt-periaatteeton ylimys, jonka ainoana toivona
nyt on, että hänen poikansa _Filip_ -- dauphinin santarmirykmentin
luutnantti -- ja kuusitoistavuotias tyttärensä _Andrée_ voisivat
palauttaa sukuun varallisuutta sellaisilla tempuilla kuin silloisessa
turmeltuneessa hienostopiirissä oli mahdollista. Kehno isä on
kuitenkin saanut vastuksikseen lujaluontoista kuntoa harrastavat
lapset.

Tapansa mukaan Balsamo esittäytyy Taverneyssäkin ylen salaperäisenä
olentona: kautta vuosituhansien yhä uusissa ihmismuodoissa eläneenä
ennustuskykyisenä tietäjänä, joka on erityisellä harjoittelulla
kehittänyt henkisen olemuksensa muistamaan kaikki nuo edelliset
ikäkautensa. Kun hän on tätä osaansa varten aina keräillyt
mieleensä kaikenlaisia henkilötietoja, onnistuu hänen ällistyttää
epäuskoista vanhaa parooniakin, todenmukaisilla perusteilla
osoitellessaan olevansa muuan tämän viereltä taistelussa kaatunut
nuoruudentoveri; Balsamo muuten on näöltään hiukan neljännellä
kymmenellä. Haastetussaan seikkailija panee merkille neiti Andréen
ylevän henkevyyden ja tulee koetelleeksi häneen hypnoottista
kykyään sillä tuloksella, että aatelisneidillä ilmenee taipumusta
kaukonäköisyyden horrostilaan. Yöllä Balsamo tekeekin suoranaisen
yrityksen, jolloin nukutettu saa hänelle ilmoitetuksi, että Lorenza
Feliciani pakenee Pariisiin päin. Samalla haluaa Balsamo tiedustaa
Marie Antoinetten lähenemisestä, hän kun on jo selvillä siitä, että
tuleva kruununprinsessa on saapunut Ranskan rajan sisäpuolelle
Strassburgiin. Kaukonäkijättärelle ilmenee tällöin, että Marie
Antoinettea parhaillaan juhlitaan Nancyssä, jokseenkin lähellä
Taverneytä, ja että hänen seurueessaan on Filip de Taverney, jolle
prinsessa juuri huomauttaa, että hän aikookin seuraavana aamuna
matkansa varrella poiketa tämän kotikartanoon. Nuori luutnantti
on ensimmäinen Itävallan herkkämielistä arkkiherttuatarta vastaan
Ranskan alueella tullut ranskalainen upseeri, ja Marie Antoinette on
päättänyt tämän seikan muistoksi luoda hänelle hyvän uran.

Horroksesta herättyään ei Andrée tiedä mitään ilmoituksistansa, mutta
nyt saa Balsamo esiintyä uudessa valossa taikurina, ennustaessaan
paroonille aamulla, että hänen kuninkaallinen korkeutensa kohtsiltään
saapuu kartanoon Filip-luutnantin saattamana. Balsamolle on tärkeätä
saada prinsessan suosio ulottumaan myöskin Andrée-neitiin, jotta
hänen hypnotisminsa hallittavissa oleva tyttö tulisi siirtyneeksi
hoviin, ollakseen kaiken varalta hänen käytettävissään. Omilla
apukeinoillaan hän järjestää prinsessalle mieluisan vastaanoton ja
saa tarkoituksensa toteutumaan; parooni ja hänen tyttärensä liittyvät
prinsessan saattueeseen, Andréen päästessä hovineidoksi. Balsamo
itsekin esitellään kuningattarelle ja korskealle, kunnianhimoiselle,
maallismieliselle, taikauskoiselle kirkkoruhtinaalle, kardinaali
_de Rohanille_, joka salaisesti rakastaa prinsessaa, mutta
herättää tätä aavistelevassa Marie Antoinettessa voittamatonta
vastenmielisyyttä. Esittelytilaisuudessaan Balsamo kylvää prinsessan
mieleen epämääräisen ahdistuksen siemenen, synkeillä ennustuksilla
tämän ja kuningassuvun kohtalosta, kuten ennustajalla oli aihettakin,
tietäessään mitä erilaisia voimia oli toimimassa vallankumouksen
hyväksi.

Neiti Andrée de Taverneyn imettäjän poika, _Gilbert_, on
seitsemäntoista vuoden ikään elellyt kartanossa jokseenkin jouten ja
laiminlyötynä. Hänellä on luontaista ylpeyttä ja suuria pyrkimyksiä
asemansa yläpuolelle; hän on itsekseen lueskellut Jean Jacques
Rousseaun teoksia ihmisten tasa-arvoisuuden mahdollisuuksista
ja kansanvaltaisesta yhteiskuntajärjestelmästä, ja hän päättää
raivata tiensä korkeammille tiedon aloille, itsenäiseen asemaan.
Nuorukaisella on tavattomasti sisua ja tarmoa, ja ylimysmielisen
isäntäväkensä halveksimana hän paatuu yhä yksinomaisemmin
ajattelemaan vain itseänsä, edistystään, niin että hän piankin
katsoo pakolliseksi purkaa lapselliselta tuntuvan lemmensuhteensa
Andréen kamarineitoon, nuoreen _Nicole Legay_-nimiseen älykkääseen
maalaiskeimailijattareen; Gilbert on päätellyt, että tämä liitto
olisi kammitsana hänen tulevaisuudenunelmilleen. Onpa Gilbert
rohjennut kohottaa katseensa juuri valtiattareensa, siirtäen
rakkaudenkaipuunsa tähän ylvääseen aatelisneitiin, joka ei ole
hänestä tietääksensäkään.

Balsamon tulo Taverneyn kartanoon tekee näistä kahdesta
sivuhenkilöstä kohtalokkaita välikappaleita päähenkilöiden vastaisen
elämän suuntaamiselle. Nicole-neito on hämmästyttävässä määrin Marie
Antoinetten näköinen; sillä perusteella hän on tullut ikuistetuksi
historiassakin sen turmiollisen häväistysvehkeen yhteydessä, jota
Dumas kuvailee "Kuningattaren kaulanauhassa". Alkuaan kiintyneenä
valtiattareensa Nicole katkeroituu hänelle, johtuessaan luulemaan
Gilbertiä neidin rakastajaksi siinä yöllisessä kohtauksessa, jolla
Balsamo vaivuttaa Andréen horrostilaan. Epäluuloisena hän saattaa
emäntäänsä matkalla, ollen valmis hylättävilläkin keinoilla etsimään
menestystä, koska hänet on niin petetty. Gilbert taasen saa sen
käsityksen, että Andrée on sortunut kreivinä esiintyneen taikurin
viettelyksiin, ja hän uskaltaa suunnitella itselleen osuutta
teeskentelijättäreksi luulottelemansa aatelisneidin suosiosta.

Gilbert jätetään oman onnensa nojaan Taverneyn kartanoon, isäntäväen
lähtiessä liittymään prinsessan matkueeseen. Sitkeä nuorukainen
rientää kuitenkin jalkaisin perässä Pariisia kohti, mutta uupuu
taipaleelle, jolloin hänet korjaa vaunuihinsa rouva Dubarryn käly,
kujeellinen _"Chon"_. Seurueeseen yhtyy sittemmin tämän veli,
varakreivi _Jean Dubarry_, joka joutuu matkalla kaksintaisteluun
luutnantti Filip de Taverneyn kanssa, koettaessaan oman matkansa
jouduttamiseksi ottaa eräästä kievarista prinsessan tarpeisiin
pidätetyt hevoset. Tästä seikkailusta johtuu, että Dubarryn piiri
koettaa väittää nuorta luutnanttia Choiseul-puolueen salavehkeen
kätyriksi, yllyttäen kuningasta rankaisutoimiin; kruununprinssi ja
pääministeri toisaalta asettuvat luutnantin puolelle ja käyttävät
seikkailua Dubarry-perheen röyhkeyden todisteena. Vanha kuningas
suuttuu koko jutulle eikä suostu toimimaan kumpaisenkaan puolen
vaatimusten hyväksi. Gilbert on saanut hoivansa rouva Dubarryn
huvilassa, mutta hänen luonteelleen on mahdotonta ruveta moisen
piirin ilvehtijäksi ja Zamoren kumppaniksi; kun häntä pidätellään,
hän karkaa ikkunasta, tyhjin taskuin ja tuntemattomana tavoittaakseen
Pariisista sellaista siedettävää tointa, jonka ohessa hän voisi lukea
lääkäriksi ja pysytellä Andrée-neidin ympäristössä.

Gilbertin uudesta seikkailuretkestä alkaa "Josef Balsamo"-romaani.

_V. H.-A._




ENSIMMÄINEN LUKU

Vanhus


Gilbert [kts. johdanto. Suom.] ei ole uskaltanut paeta teitä pitkin,
sillä hän pelkäsi itseään ajettavan takaa. Nyt hän oli metsiköstä
toiseen samoten saapunut suurempaan metsään, jossa hän viimein
pysähtyi. Hän arveli juosseensa paljon yli puolen penikulman kolmessa
neljännestunnissa.

Karkulainen katseli kaikkialle ympärilleen: hän oli aivan yksin. Se
yksinäisyys sai hänet rauhoittumaan. Hän koetti nyt päästä sille
tielle, joka hänen arvionsa mukaan veisi Pariisiin.

Mutta vaunut ja hevoset, joiden hän näki tulevan Roquencourtin
kylästä ja joita ohjasivat oranssinkeltaisiin livreoihin puetut
kuskit, saivat hänet pelästymään niin, että häneltä meni heti halu
yrittääkään valtatielle, ja hän heittäytyi jälleen samoamaan metsää.

-- Pysynpä näiden kastanjapuiden kätkössä, -- tuumi Gilbert; -- jos
minua haetaan, niin haetaan minua valtatieltä. Tänä iltana minä
hiivin puulta puulle ja polulta polulle Pariisiin päin. Väittävät,
että Pariisi on suuri; minä olen pieni, ja häviän sinne.

Tämä tuuma tuntui hänestä sitäkin viisaammalta, kun ilma oli kaunis,
metsä siimeinen ja maa sammaleesta pehmeä. Polttava ja silloin
tällöin puiden välistä kiiluva aurinko, joka alkoi jo aleta Marlyn
harjanteitten taakse, oli säteillään kuivannut ruohon ja nosti nyt
maasta suloista kevääntuoksua, joka lähtee sekä itse kasveista että
niiden kukista.

Oli tullut se hetki päivästä, jolloin hiljaisuus vaipuu yhä
hellempänä ja syvempänä alas maan päälle tummentuvasta taivaasta, se
hetki, jolloin kukat sulkevat kupunsa, kätkien niihin nukahtaneen
hyönteisen. Kullankiiluvat ja pörähtelevät kärpäset menevät tammien
kupeisiin koloihinsa, joissa ne asustavat, linnut lentelevät vaieten
lehvistöissä, joista korva eroittaa nyt enää ainoastaan niiden
siipien nopsaa räpinää. Ja ainoa linnunlaulu, mitä enää kuulee, on
kottaraisen ilmeikkään terävä viheltely ja punarinta-satakielen arka
visertely.

Gilbert oli tottunut metsissä samoiluun; hän tunsi niiden äänet
ja niiden hiljaisuuden. Niinpä hän ei liioin aprikoinutkaan, vaan
heittäytyi nyt, olematta enää milläänkään lapsellisista pelon syistä,
kanervikkoon, jossa oli siellä täällä vielä ruskean kellertäviä,
talvellisia lehtiä.

Eikä Gilbert ollut ainoastaan rauhallinen, hän oli suorastaan
suunnattoman iloinenkin. Hän veti halukkaasti sisäänsä raitista,
puhdasta ilmaa. Hän tunsi, että hän oli taas tälläkin kerralla
stoalaisella uljuudella voittanut ihmisen heikkoudelle viritetyt
ansat. Välipä sillä, ettei hänellä ollut leipää, ei rahaa eikä
asumusta! Eikö hänellä ollut oma, kallis vapautensa? Eikö hän saanut
nauttia siitä mielin määrin?

Hän asettui siis maahan, loikomaan jättiläissuuren kastanjan alle,
joka tarjosi hänelle pehmeää vuodetta kahden paksun, sammaleisen
juurensa välissä. Ja katsellen hänelle hymyilevää taivasta kohti hän
nukahti.

Lintujen laulu herätti hänet. Ei ollut vielä täysi päivä. Nousten
kovaa puun juurta vasten puutuneen kyynärpäänsä varaan näki Gilbert
sinertävässä aamuhämärässä metsässä heikosti kolmen tien haaran.
Siellä täällä kiiteli pitkin kasteen kostuttamia polkuja kaniineja
korvat riipuksissa, ja utelias naaraspeura pysähtyi kapsutellen
teräskovilla sorkillaan metsän aukeamaan katselemaan tuota outoa
olentoa, joka loikoi puun alla ja joka sai ihmettelijän kiireen
kaupalla jälleen pakenemaan.

Jalkeille noustuaan Gilbert tunsi olevansa nälissään; olihan
hän pakonsa edellä viimeksi kieltäytynyt tarjotusta ateriasta.
Huomatessaan olevansa metsän lehväkaton alla luuli hän, tuo Lotringin
ja Champagnen suurten metsäin innokas samoilija, ensin olevansa yhä
vielä Taverneyn metsiköissä ja Pierrefitten viidakoissa, kuvitteli
aamuruskon herättäneen itsensä jossakin väijytyspaikassa, johon
hän oli asettunut muka pyytämään Andréelle riistaa. Mutta siellä
herätessään oli hän nähnyt aina vieressään jonkun ansalla saadun pyyn
tai oksalta ammutun fasaanin. Nyt huomasi hän lähellään ainoastaan
hattunsa, jonka jo eilinen samoilu oli saanut pahaan kuntoon ja jota
aamukaste oli nyt vielä lisäksi turmellut.

Siis hän ei nähnytkään unta, kuten oli ensin herätessään luullut,
vaan Versailles ja Luciennes olivat selvää totta samoin kuin kaikki
muu siitä hetkestä alkaen, jolloin hän oli riemukulussa tullut
ensinmainittuun niistä, aina hetkeen asti, jolloin hän oli toisesta
niistä kurjasti paennut.

Ja kaiken muun lisäksi palautti hänet täydellisesti todellisuuteen
yhä lisääntyvä ja siis hetki hetkeltä yhä kiukkuisempi nälkä.

Niinpä katseli hän nyt vaistomaisesti ympärilleen löytääkseen
täältäkin kotoisten metsäinsä makeita muuramia, oratuomen marjoja
taikka vain joitakin mureita metsän juuria, jotka ovat peltonaurista
kitkerämmästä mausta huolimatta mieluisia halonhakkaajista, kun he
työkalut olalla lähtevät aamuisin kävelemään työpaikkaansa. Mutta nyt
ei ollut noiden syötävien aikakaan, eikä Gilbert nähnyt ympärillään
muuta kuin saarneja, jalavia, kastanjapuita ja tiheätä tammenvesaa,
jota versoo kaikkialla hietikkomailla.

-- No olkoon, -- päätteli Gilbert itsekseen, -- menenpä tästä suoraa
päätä Pariisiin. Sinne saattaa olla vielä matkaa puolitoista, kaksi
penikulmaa tai vähän ylitse; sen kulkee kahdessa tunnissa Väliäpä
sillä, kärsiikö vielä pari tuntia, kun tietää, että sitten ei enää
tarvitse kärsiä. Pariisissa on joka ihmisellä leipää, ja ensimmäinen
käsityöläinen, jonka tapaan, ei ole antamatta kunnialliselle ja
työhön pystyvälle miehelle leipää työtä vastaan. Pariisissa voi
päivässä hankkia ruokaa seuraavaksikin päiväksi; mitä minä tarvitsen
muuta? En mitään, kunhan vain jokainen tuleva päivä tekee minut yhä
suuremmaksi, kohottaa ja lähentää minua... siihen päämaaliin, jonka
tahdon saavuttaa.

Gilbert kulki kiireemmin; hän pyrki valtatielle, mutta oli
sekaantunut niin, ettei tiennyt, mihin päin mennä. Taverneyssä, sen
ympäristön metsissä, hän tiesi hyvin, missä oli itä, missä länsi;
jokainen auringon säde osoitti hänelle, mikä tunti päivästä oli ja
minne päin oli mentävä. Öisin oli jokainen tähti hänelle oppaana,
vaikkei hän tuntenutkaan niitä nimillä Venus, Saturnus tai Lucifer.

Mutta tässä uudessa maailmassa hän tunsi yhtä vähän yleisiä asioita
kuin ihmisiäkään, ja näiden molempien joukossa täytyi nyt löytää
uransa sattumalta haparoiden.

-- Onneksi näen tuolla tienviittoja, -- tuumi Gilbert.

Ja hän meni kylätielle, jossa hän oli näkevinään ne viitat.

Niitä oli siellä todellakin kolme: yhdessä luki Marais-Jaune,
toisessa Champ de l'Alouette, kolmannessa Trou-Salé.

Gilbert ei tullut tästä entistään viisaammaksi. Hän samosi kolme
tuntia pääsemättä pois metsästä, harhaten suurta kierrosta ja tullen
aina samaan paikkaan.

Hiki valui hänen otsaltaan; parikymmentä kertaa oli hän riisunut
takkinsa ja liivinsä ja kiivennyt kastanjapuuhun; mutta kun hän oli
päässyt sen latvaan, ei hän nähnyt sieltä muuta kuin Versaillesin,
joskus oikealla puolella, joskus vasemmalla, Versaillesin, jonne
jokin kovanonnen voima näytti tahtovan lykätä hänet väkisinkin
takaisin.

Puolihulluna raivosta ja tohtimatta lähteä enää valtatielle, sillä
hän uskoi, että koko Luciennes ajoi häntä takaa, Gilbert pysyttelihe
yhä edelleen metsissä, ja pääsi viimein ohi Viroflayn, sitten
Chavillen ja lopuksi Sèvresin.

Kello löi viisi Meudonin linnassa, kun hän saapui kapusiiniluostarin
luo, joka on Bellevuen ja tehtaan välillä. Siellä kiipesi hän
erään ristin poikkipuulle pelkäämättä joutua, jos sen rikkoisi,
kuten Sirven [protestantti, jonka Toulousen parlamentti tuomitsi
v. 1764 kerettlläisenä kuolemaan. Suom.] parlamentin tuomitsemana
teilattavaksi. Ja siitä hän nyt viimein näki Seine-joen, kauppalan ja
lähimmistä taloista kohoavat sauhut.

Mutta Seinen rantaa pitkin ja halki kauppalan ja sen talojen editse
vei Versaillesin valtamaantie, josta hänellä oli täysi syy pysyä
loitolla.

Hetkiseksi unohti Gilbert sekä väsymyksensä että nälkänsä. Hän näki
kauempana ilmanrannalla valtavan joukon korkeita taloja aamuisen
usvan verhoamina; hän ajatteli, että se oli Pariisi. Hän läksi siis
samoamaan sinne päin eikä pysähtynyt ennenkuin oli juoksustaan
tikahtua.

Hän seisoi nyt keskellä Meudonin metsää, Fleuryn ja Plessis-Piquetin
välillä.

-- Kas niin, -- tuumi hän katsellen ympärilleen, -- nyt ei turhaa
kursailua. Nyt tapaan varmaan jonkun työmiehen, joka näin aamulla
menee työhönsä aika leipä kainalossa. Minä sanon miehelle: 'Kaikki
ihmiset ovat veljiä ja heidän täytyy siis toisiaan auttaa; teillä
on leipää enemmän kuin itse tarvitsette, paitsi aamiaiseksi koko
päiväksikin, kun taas minä kuolen nälkään.' Ja silloin antaa hän
minulle toiset puolet leipäänsä.

Nälkä teki Gilbertin entistään enemmän filosofiksi, ja hän jatkoi
järkeviä mietteitään:

-- Oikeastaan, -- tuumi hän -- pitäisi ihmisillä täällä maailmassa
olla kaikki yhteistä. Vai onko Jumala, kaiken olevaisen alkulähde,
antanut jollekulle erikoisesti sen ilman, joka hedelmöittää maan,
tai maan, joka kasvattaa hedelmät? Ei, muutamat harvat ovat
vain anastaneet ne itselleen; mutta Herramme silmissä, niinkuin
filosoofinkin, ei ole kenelläkään mitään; ihminen, jolla on jotakin,
on sen ainoastaan saanut lahjaksi Jumalalta.

Luontaisella hyvällä älyllään Gilbert ainoastaan yhdisteli
aikakautensa epämääräisiä ja hämäriä aatteita, noita, joiden ihmiset
siihen aikaan tunsivat häilyvän ilmassa ja liitävän päittensä päällä
aivan kuin pilvet, joita ajetaan yhtä määrättyä suuntaa kohti ja
jotka kokoontuvat kasaan ja purkautuvat viimein rajuilmaksi.

-- Jotkut harvat, -- jatkoi Gilbert samoten edelleen, -- jotkut
harvat pitävät väkisten omanaan sellaista, joka on kaikkien omaa.
No, noilta harvoilta voidaan myöskin väkisin ottaa pois moinen
omaisuus, johon heillä ei ole muuta oikeutta kuin jakaa sitä muille.
Jos joku veljeni, jolla on liiaksi leipää itseään varten, ei tahdo
minulle antaa osaa leivästään, kah!... silloin otan sen häneltä
väkisin, noudattaen eläinten lakia, kaiken kohtuuden ja selvän järjen
ojennusnuoraa, sillä sen on laatinut luonnollinen tarve. Sen teen,
paitsi silloin, kun veljeni minulle sanoo: 'Osa, jota sinä vaadit,
on minun vaimoni ja lasteni'; tai jos hän sanoo: 'Minä olen sinua
väkevämpi ja syön itse leipäni enkä vaatimuksistasi välitä.'

Tällaisessa nälkäisen suden mielentilassa joutui Gilbert metsässä
eräälle aukeamalle, jonka keskellä oli lammikko; sen vesi oli
punertavaa ja sen reunoilla kasvoi kaislaa ja lumpeita.

Lammikon kaltevilla rinteillä kasvoi nurmea aina veden äyräille
saakka, veden, jonka kalvolla risteili kaikkiin suuntiin
pitkäjalkaisia hyönteisiä; ja nurmessa kiilui sakeasti orvokkeja,
niinkuin se olisi ollut siroiteltu täyteen turkooseja.

Taulun taustan tai aukeaman ympäryspiirin muodosti kehä suuria
haapoja. Lepät rehevine lehtineen täyttivät ne aukot, joita luonto
oli jättänyt noiden valtiaitten hopeankuultavain runkojen väliin.

Kuusi eri lehtikujaa toi tähän tienristeyksen tapaiseen paikkaan.
Kaksi noista kujista näytti nousevan suoraan aurinkoon, joka kultasi
paraillaan kaukaisten puitten latvoja; mutta neljä muuta hajaantuivat
ympäri aivan kuin säteet ja haipuivat metsän sinertävään syvyyteen.

Tämä luonnon vihanta lehtisali oli tuuheampi ja kukoistavampi kuin
ainoakaan muu paikka koko metsässä.

Gilbert oli tullut siihen erästä varjoisaa, hakattua väylää pitkin.

Hän silmäsi ensin ympärilleen ja näki silloin sen laajan maiseman,
jonka olemme tässä kuvanneet. Sitten hän katseli lähemmin paikkaa
ja huomasi silloin erään syvän ojan reunan varjossa, kaatuneen
puun rungolla istumassa miehen, jolla oli päässä harmaa peruukki,
yllään karkeasta kankaasta tehty ruskea takki ja samanlaiset housut
ja harmaat pikee-liivit. Hänen kasvonsa olivat lempeän ja älykkään
näköiset. Varsin kaunismuotoisissa ja jäntevissä jaloissa oli
hänellä harmaat pumpulisukat; aamukaste oli jo kirkastanut hänen
solkikenkäinsä kärjet, vaikka ne vielä olivat muuten paikoin tomuiset.

Vanhuksen vieressä, kaatuneen puun rungolla, oli vihreä kasvikotelo,
apo auki ja täynnä äskettäin poimittuja kasveja. Polviensa välissä
piti hän tammipuusta tehtyä keppiä, jonka pyöreä nuppi kiilsi
varjossa ja jonka kärjessä oli pieni, kaksi tuumaa leveä ja kolme
tuumaa pitkä lapio.

Kaikki nämä kuvaamamme pikkuseikat huomasi Gilbert yhdellä
silmäyksellä; mutta ennen kaikkea huomasi hän leipäkannikan, jota
ukko mursi kappaleiksi syöden sitä itse ja jaellen sitä veljellisesti
peipposille ja keltasirkuille, jotka tähystelivät hiukan kauempaa
moista haluttua saalista ja lensivät murujen kimppuun heti kun niitä
niille heitettiin ja pakenivat sitten jälleen iloisesti tirskuen
metsän turviin minkä ennättivät. Silloin tällöin pisti vanhus, joka
katseli lintujen lentoa lempein ja samalla vilkkain silmin, kätensä
ruudukkaaseen nenäliinaan, otti siitä kirsikan ja söi sen halukkaasti
leipäpalansa särpimenä.

-- Kas tuossa mies, jolla on sitä, mitä tarvitsen, -- tuumi Gilbert,
väisti syrjään oksan ja tuli yksinäistä vanhusta kohti, joka silloin
heräsi mietteistään.

Mutta Gilbert ei ehtinyt astella kuin kolmanneksen aukeamasta ukkoon
päin, kun hän otti vanhuksen tyynet ja lempeät kasvot nähdessään pois
hatun päästään.

Kun ukko huomasi, ettei hän enää ollut paikalla yksin, vilkaisi hän
tarkastavasti pukuaan ja koteloaan.

Hän pani kiinni takkinsa napit ja sulki kotelon luukun.




TOINEN LUKU

Kasvientutkija


Gilbert rohkaisi luontonsa ja meni aivan ukon eteen. Mutta hän avasi
suunsa ja sulki sen jälleen virkkamatta sanaakaan. Hänen päätöksensä
alkoi horjua; hänestä tuntui kuin hän olisi pyytänyt almua eikä
vaatinut luonnollista oikeuttaan.

Vanhus huomasi hänen arkuutensa; se näytti vaivaavan häntä itseään
enemmän kuin Gilbertiä.

"Haluatteko sanoa minulle jotakin, ystävä?" kysyi hän hymyillen ja
jätti leipänsä puunrungolle.

"Kyllä, monsieur", vastasi Gilbert.

"Mitä sitten tahdotte?"

"Te näytitte heittävän leipäänne linnuille, ikäänkuin ei olisi
kirjoitettu, että Jumala ruokkii heidät."

"Hän ruokkii ne kyllä, nuori mies", vastasi tuntematon vanhus;
"mutta ihmisen käsi on eräs välikappaleista, joita hän käyttää
heitä ruokkiakseen. Jos tällä olette tahtonut minua moittia, niin
olette väärässä, sillä leipä ei joudu hukkaan, heittipä sen autioon
metsään tai asutulle kadulle. Toisessa paikassa noukkivat sen linnut,
toisessa korjaavat sen köyhät."

"No niin, monsieur", sanoi Gilbert omituisen liikutuksen vallassa
kuullessaan vanhuksen terävän ja samalla lempeän äänen; "vaikka
olemmekin autiossa metsässä, niin tiedänpä ihmisen, joka mielellään
kilpailisi leivästänne pikkulintujen kanssa".

"Tekö se olisitte, ystäväni?" huudahti vanhus; "ehkäpä teillä on
nälkä?"

"Niin, nälkä juuri, monsieur, sen voin teille vakuuttaa, ja jos
suvaitsisitte..."

Vanhus tarttui kohta kiireesti ja lähimmäistään säälien leipäänsä.
Mutta sitten hän epäröi hetkisen ja katseli Gilbertiä vilkkain ja
samalla syvin silmin.

Gilbert ei tosiaankaan näyttänyt niin nälkäiseltä, ettei moinen
epäröiminen olisi ollut oikeutettua. Hänen vaatteensa olivat siistit,
joskin niissä oli tahroja maassa loikomisesta. Hänellä oli aivan
valkea paita, sillä eilen oli hän Versaillesissa ottanut nyytistään
puhtaan paidan, jota nyt kosteus oli kuitenkin aika tavalla
turmellut; näki siis selvästi, että Gilbert oli viettänyt yönsä
metsässä.

Sitäpaitsi hänen kätensä olivat valkeat, joten hänet voi paremminkin
arvata toimettomaksi uneksijaksi kuin ruumiillisen työn tekijäksi.

Gilbert oli hienotunteinen nuorukainen, hän ymmärsi, miksi vanhus
näytti häntä epäilevän ja miksi hän epäröi, ja kiiruhti siis
auttamaan häntä hänen johtopäätöksissään, joiden hän ajatteli muuten
voivan koitua itselleen vahingoksi.

"Ihmisellä on nälkä aina joka kahdentoista tunnin päästä, monsieur",
sanoi Gilbert, "ja minä en ole syönyt muruakaan kahteenkymmeneen
neljään tuntiin".

Nuorukaisen kasvoilla näkyi ankara mielenliikutus, ja hänen
vapisevasta äänestään ja kalpeista kasvoistaan saattoi huomata, että
hän puhui totta.

Vanhukselta katosi epäröinti tai paremminkin sanoen pelko. Hän ojensi
Gilbertille yhtaikaa sekä leipänsä että nenäliinan, jossa hän piti
kirsikoitaan.

"Kiitoksia, monsieur", sanoi Gilbert ja työnsi hiljaa nenäliinan
takaisin; kiitoksia, "ei muuta kuin leipää, se riittää".

Hän mursi kannikan kahtia ja antoi siitä puolet takaisin. Sitten
istahti hän ruohikkoon parin kolmen askeleen päähän vanhuksesta, joka
katseli häntä yhä enemmän kummastuksissaan.

Hänen ateriansa ei vienyt pitkää aikaa. Leipää oli vähän, ja
Gilbertillä oli hyvä ruokahalu. Ukko ei häirinnyt häntä ainoallakaan
sanalla; hän jatkoi vain mykkää tutkimustaan, joskin syrjäsilmällä:
tarkastellen päältäkatsoen muka vain toimessaan kotelossa olevia
kasvejaan ja kukkiaan, jotka kohottivat tinatusta peltiluukusta
esille päitään aivan kuin saadakseen raitista ilmaa.

Mutta sitten hän näki Gilbertin lähtevän lammikolle ja huudahti
silloin vilkkaasti:

"Älkää juoko siitä, nuori mies; se on viimevuotisten kuolleitten
kasvien saastuttamaa ja kelluu täynnä sammakon kutua. Ottakaa nyt
täältä muutamia kirsikoita, ne virkistävät yhtä paljon kuin vesikin.
Ottakaa vain, olkaa hyvä, sillä näen, että te ette ole mikään
tungetteleva vieras."

"Se on totta, monsieur, tungettelu ei ole luontooni käypää, enkä minä
pelkää mitään niinkuin olevani haitaksi. Sen todistin minä juuri
äsken Versaillesissa."

"Ahaa, te tulette Versaillesista?" kysyi tuo outo vanhus katsellen
Gilbertiä.

"Sieltä, monsieur", vastasi nuorukainen.

"Se on rikas kaupunki; täytyypä olla kovin köyhä tai ylpeä
kuollakseen siellä nälkään."

"Minä olen molempia, monsieur."

"Jouduitteko johonkin kiistaan isäntänne kanssa?" kysyi tuntematon
arastellen ja katseli yhä tarkkaavasti Gilbertiä, järjestellen
kasveja koteloon.

"Minulla ei ole isäntää, monsieur."

"Sepä oli itsetietoinen vastaus", virkkoi vanhus pistäen hatun
päähänsä.

"Mutta se on kuitenkin totta."

"Ei, nuori mies, sillä jokaisella täällä maailmassa on isäntänsä,
ja sillä on väärä käsitys elämästä, joka sanoo, että hänellä ei ole
isäntää."

"Kuinka niin?"

"Niin, hyvä Jumala, olimmepa vanhoja tahi nuoria, kaikkien meidän
täytyy taipua jonkin hallitsevan voiman alaisiksi. Toisia meistä
hallitsevat ihmiset, toisia periaatteet, ja ne isännistämme, jotka
käskevät ihmisäänellä tai lyövät ihmisen kädellä, eivät aina suinkaan
ole ankarimpia!"

"No, vaikka niinkin", virkkoi Gilbert; "myönnän siis, että minua
hallitsevat periaatteet. Ja periaatteet ovat ainoa isäntävalta, jota
ajatteleva ihminen voi häpeämättä tunnustaa."

"Ja mitkä ovat periaatteenne, sanokaahan? Minusta te näytätte liian
nuorelta, että teillä voisi olla vakaita periaatteita."

"Monsieur, minä tiedän, että ihmiset ovat veljiä, että jokainen
ihminen sitoutuu syntyessään täyttämään suuren joukon velvollisuuksia
näitä veljiään kohtaan. Tiedän, että Jumala on antanut minulle
jonkinlaisen arvon, olipa se vaikka pienikin, ja että jos tunnustan
toisten arvon, minulla on oikeus vaatia heitä tunnustamaan omani,
siinä määrin nimittäin, etten liioittele arvoani. Jos en niin ollen
tee mitään vääryyttä tai häpeällisiä töitä, on minulla oikeus saada
muilta kunnioitusta, ja pelkästään siitä syystä, että olen ihminen."

"Ahaa", virkkoi vanhus, "te olette opiskelija?"

"En, monsieur, ikävä kyllä; minä olen vain lukenut _Elämänolojen
epätasaisuuden_ ja _Yhteiskuntasopimuksen_. Näistä kahdesta kirjasta
olen saanut kaiken, mitä tiedän, ja ehkä kaikki unelmatkin, mitä
minulla on."

Kun nuorukainen vastasi näin, välkähti tuntemattoman silmissä
kirkas tuli. Hän liikahti niin rajusti, että oli rusentaa
loistavalehdykkäisen kissankäpälän, joka ei näyttänyt tahtovan
mielellään taipua menemään hänen kotelonsa sisään.

"Ja näitä periaatteita te siis tunnustatte?"

"Te ehkä ette niitä tunnusta", vastasi nuorukainen, "mutta ne ovat
Jean Jacques Rousseaun".

"Mutta", huomautti tuntematon vanhus niin epäluuloisella äänellä,
että se nöyryytti Gilbertin itserakkautta, "mutta oletteko te
ymmärtänyt oikein nuo asiat?"

"Kyllä", vastasi Gilbert, "ymmärtänen toki äidinkieltäni; varsinkin
silloin, kun se on puhdasta ja runollista..."

"Ettepä näy sitä oikein ymmärtävän", vastasi vanhus hymyillen,
"sillä se, mitä nyt teiltä kysyin, oli varsin selvää, joskaan ei
juuri runollista. Minä kysyin teiltä, ovatko filosofiset opintonne
saattaneet teidät ymmärtämään pääkohdat järjestelmästä, jota esittää
tuo... tuo..."

Vanhus keskeytti ja melkeinpä punastui.

"Rousseau", lopetti nuorukainen. "Oi, monsieur, minä en ole
opiskellut filosofiaa missään opistossa, mutta kaikista niistä
kirjoista, mitä olen lukenut, on _Yhteiskuntasopimus_ kaikkein
parhain ja hyödyllisin."

"Kuivaa opiskelua nuorelle miehelle; hedelmätöntä mietiskelyä
kaksikymmenvuotiaan unelmille; katkera eikä liioin hyvältä tuoksuva
kukka keväiselle mielikuvitukselle", sanoi vanhus surumielisen
lempeästi.

"Kova onni kypsyttää ihmisen ennenaikaisesti, monsieur", vastasi
Gilbert, "ja mitä unelmiin tulee, ne johtavat usein pahaan, jos antaa
niiden kulkea luonnollista uomaansa".

Tuntematon avasi jälleen silmänsä, sillä hänen oli tapana sulkea ne
puoliumpeen mietteisiin vaipuessaan tyyninä hetkinään, tapa, joka
teki hänen kasvonsa jossakin määrin viehättäviksikin.

"Ketä te noilla sanoilla tarkoitatte?" kysyi vanhus punastuen.

"En ketään kuin itseäni, monsieur", vastasi Gilbert.

"Tarkoitattepas..."

"En tosiaan, sen vakuutan."

"Te näytätte tutkineen Geneven filosofia. Vihjailetteko hänen
elämäänsä?"

"Enhän häntä tunnekaan", vastasi Gilbert viattomasti. "Ettekö tunne?"
Outo vanhus huokasi raskaasti. "Oi, nuorukainen, hän on onneton
ihminen."

"Mahdotonta! Että Jean Jacques Rousseau olisi onneton! Silloinpa ei
olisi oikeutta taivaassa eikä maan päällä! Onneton, tuo mies, joka on
omistanut koko elämänsä ihmisyyden hyväksi."

"No niin, näen nyt, että ette häntä tunne. Mutta puhutaanpas teistä
itsestänne, ystäväni."

"Tahtoisin mieluummin saada tietoja näistä asioista, joista nyt
puhumme; sillä mitä minulla olisi teille sanomista, minulla, joka en
ole mitään?"

"Ja sitäpaitsi ette minua tunne, ja te pelkäätte olla oudolle suora."

"Oh, monsieur, miksi minä pelkäisin ketään, olipa hän kuka tahansa,
ja kuka voisi tehdä minut onnettomammaksi kuin jo olen? Muistakaa
vain, millaisena ilmestyin eteenne, yksinäni, nälkäisenä."

"Minnekä te olitte matkalla?"

"Pariisiin. Oletteko pariisilaisia, monsieur?"

"Olen... taikka: en."

"Kumpi sitten?" kysyi Gilbert hymyillen.

"En juuri mielelläni valehtele, ja tiedän, että ihmisen täytyy
ajatella ennenkuin puhuu. Olen pariisilainen, jos pariisilaisella
ymmärretään ihmistä, joka on asunut Pariisissa kauan ja joka elää
pariisilaisen elämää. Mutta siinä kaupungissa minä en ole syntynyt.
Mutta miksi kysytte tätä?"

"Se liittyi ajatuksiini jollakin tavoin asiaan, josta tässä
olemme puhelleet. Aioin sanoa, että jos asutte Pariisissa, olette
tiettävästi nähnyt saman Rousseaun, josta tässä keskustelimme."

"Kyllä, olen hänet nähnyt, välistä."

"Aina, kun hän kulkee ohitse, pysähdytään tietysti katsomaan?
Häntä ihaillaan ja osoitetaan sormella kuten ainakin ihmiskunnan
hyväntekijää?"

"Ei; lapset juoksevat hänen perässään ja kivittävät häntä
vanhempiensa yllyttäminä."

"Kuinka, hyvä Jumala!" huudahti Gilbert tuskallisin pettymyksen
tuntein. "Mutta rikas hän nyt ainakin lienee?"

"Hän kysyy usein itseltään, niinkuin tekin tänä aamuna: -- Mistä nyt
saan aamiaista? --"

"Mutta vaikka hän olisikin köyhä, häntä kuitenkin pidetään arvossa,
ja hän on mahtava ja kunnioitettu?"

"Joka ilta, kun hän asettuu levolle, ei hän nukahtaessaan tiedä
vaikka heräisi seuraavana aamuna Bastiljissa."

"Oh, niinkö! Kyllä mahtaa hän siis ihmisiä vihata?"

"Hän ei heitä rakasta eikä vihaa; ne äitelöivät häntä, ei muuta."

"Etteikö vihata ihmisiä, jotka kiduttavat meitä; sellaista minä en
ymmärrä."

"Rousseau on aina ollut vapaa, monsieur. Rousseau on aina ollut
kyllin vahva turvatakseen ainoastaan itsensä, ja juuri voima ja
vapaus tekevät ihmisistä hurskaita ja hyviä; ainoastaan orjuus ja
heikkous tekevät heidät pahoiksi."

"Senpätähden minä olenkin tahtonut olla vapaa", vastasi Gilbert
ylpeästi. "Minä olen jo vaistomaisesti aavistanut totuuden, jonka te
nyt minulle selititte."

"Saattaa olla vapaa vankilassakin, ystäväni", jatkoi tuntematon
vanhus. "Jos Rousseau joutuisi huomenna Bastiljiin, niinkuin hänelle
kerran kuitenkin käy, niin kirjoittelisi ja ajattelisi hän kuitenkin
yhtä vapaasti kuin Sveitsin vuorilla. Minä en ole koskaan ymmärtänyt
ihmisen vapautta niin, että hän saisi tehdä mitä tahtoo, vaan siten,
ettei mikään maailman voima voi pakottaa häntä tekemään sellaista,
mitä hän ei tahdo."

"Onko siis Rousseau kirjoittanut nuokin sanat, monsieur?"

"Luulenpa", vastasi tuntematon vanhus.

"Eihän _Yhteiskuntasopimuksessa_?"

"Ei, ne ovat eräässä uudessa julkaisussa nimeltä _Yksinäisen
vaeltajan mietelmiä_."

"Monsieur", sanoi Gilbert, "uskonpa, että olemme yhtä mieltä eräästä
asiasta".

"Mistä?"

"Että me molemmat rakastamme ja ihailemme Rousseauta."

"Puhukaa omasta puolestanne, nuori mies, te olette vielä kuvitelmien
iässä."

"Saattaa erehtyä ihmisten ajatuksista, mutta ei heidän luonteestaan."

"Ah, te olette aikananne kyllä näkevä, että juuri heidän luonteestaan
saattaakin erehtyä. Rousseau on ehkä hiukan oikeuttarakastavampi kuin
muut, mutta, uskokaa minua, hänellä on omat vikansa ja sangen suuret."

Gilbert pudisti päätänsä, näyttäen varsin vähän uskovan tätä
vakuutusta; mutta näin epäkohteliaasta vastaväitteestä huolimatta oli
vanhus hänelle yhtä suopea kuin ennenkin.

"Palatkaamme jälleen puheemme lähtökohtaan", virkkoi hän. "Sanoin,
että olitte poistunut isäntänne luota Versaillesista."

"Ja minä vastasin", sanoi Gilbert hiukan lauhkeampana, "minä vastasin
teille, ettei minulla ollut isäntää. Mutta minun olisi tullut
lisätä siihen, että vain itse estin itseni saamasta siellä oikein
korkea-arvoisenkin isännän ja että minä kieltäydyin huolimasta
tointa, jota monet olisivat halunneet."

"Mitä tointa?"

"Hm, siellä olisi pitänyt palvella joutilaita suuria herroja heidän
ajanrattonaan. Mutta minä ajattelin, että kun olen nuori, pitäisi
minun opiskella ja päästä eteenpäin maailmassa eikä hukata kallista
nuoruuteni aikaa ja häväistä itsessäni ihmisarvoa."

"Tuo on hyvä", vastasi tuntematon vakavana. "Mutta päästäksenne
maailmassa eteenpäin, onko teillä suunnitelmanne jo selvillä?"

"Kyllä, monsieur, minun suurin haluni on tulla lääkäriksi."

"Jalo ja kaunis elämänura, jolla voi valita joko vaatimattoman ja
uhrautuvan todellisen tieteen taikka pöyhkeän, kullatun ja kerskuvan
puoskaroimisen. Jos rakastatte totuutta, tulkaa lääkäriksi; jos
rakastatte komeutta, ruvetkaa lääkäriksi."

"Mutta opiskelemiseen menee paljon rahaa, niinhän, monsieur?"

"Kyllähän sitä menee; mutta paljon: sitä ei juuri voi väittää."

"Niin, tottakin, myöskin Jean-Jacques Rousseau, joka tietää kaikki,
opiskeli aivan tyhjällä", virkkoi Gilbert.

"Tyhjälläkö? -- Oi, nuori mies", virkkoi vanhus alakuloisesti
hymyillen, "kutsutteko tyhjäksi parasta Jumalan ihmisille antamaa
lahjaa: lapsenmieltä, terveyttä, hyvää unta; kas ne täytyi
genèveläisen filosoofin uhrata siitä vähästä, mitä hänellä oli
tilaisuus oppia".

"Vai vähästä!" huudahti Gilbert melkein närkästyneenä.

"Aivan varmaan; tiedustelkaa asiaa ihmisiltä, niin saatte kuulla,
mitä siitä sanotaan."

"Ensinnäkin hän on suuri musiikkimies."

"Oh, vaikka kuningas Ludvig XV on haltioissaan laulanut: _On
palvelija multa ja onni mennyt pois_, se ei silti merkitse, että
_Kyläennustaja_ on hyvä ooppera."

"Hän on suuri kasvientutkija. Lukekaa vain hänen kirjeitään, joista
minä en ole kylläkään saanut käsiini muuta kuin joitakuita lehtiä;
sen asian te nyt tuntenette, te, joka itse kokoatte metsistä kasveja."

"Oh, usein luulee olevansa botanisti eikä olekaan kuin..."

"Sanokaa vain."

"Kuin rohtoheinäin kerääjä... ja kuitenkin..."

"Ja kumpi te olette... botanisti vai heinäin kerääjä?"

"Oi, kerääjä vain, sangen vähäpätöinen ja tietämätön mies näitten
Jumalan ihmetöiden rinnalla, joita sanotaan kasveiksi ja kukiksi."

"Hän osaa latinaa?"

"Hyvin huonosti."

"Mutta minä olen lukenut, että hän on kääntänyt muinaista kirjailijaa
nimeltä Tacitus."

"Kyllä, siksi että hän ylpeydessään, -- oh, jokainen ihminen saa
joskus ylpeydenpuuskansa, -- siksi, että hän ylpeydessään tahtoi
tehdä kaikkea. Mutta hän tunnustaa itse tuon ensimmäisen kirjan
esipuheessa, ainoan minkä hän käänsi, että hän ymmärtää latinaa
melkoisen huonosti. Ja Tacitukseen, joka on aika visaa, hän väsyi
pian. Ei, ei, nuori ystäväni, vaikka miten näyttäisitte häntä
ihailevan, yleisneroja ei ole, ja, uskokaa minua, ihminen menettää
aina syvyydessä sen, minkä laajuus voittaa. Ei ole niin pientä
jokea, joka ei rankkasateella tulvisi yli äyräittensä ja näyttäisi
suorastaan järveltä. Mutta koettakaapa soutaa sitä venheellä, niin
tapaatte pian pohjan."

"Ja teidän mielestänne Rousseau on siis tuollainen matalatekoinen
sielu?"

"Kyllä; ehkäpä hänen edustamansa matala pinta on hiukan laajempaa
kuin toisten, mutta ei muuta", vastasi vanhus.

"Monet saisivat mielestäni olla sangen onnellisia, jos pääsisivät
niin korkealle kuin se pinta on."

"Minustako tuota sanotte?" kysyi vanhus niin leppoisasti, että
Gilbert menetti heti aseensa.

"Ah, en, Jumala paratkoon!" huudahti hän; "minusta on liian mieleistä
puhella kanssanne, loukatakseni teitä".

"Ja mistä syystä on se puhelu kanssani mieleistä? Sanokaapas, sillä
enpä usko teidän tahtovan minua imarrella saadaksenne vain murun
leipää ja muutamia kirsikoita?"

"Arvasitte oikein. Minä en tahdo imarrella ketään mistään hinnasta
maailmassa. Mutta tietäkääs, te olette ensimmäinen, joka puhuu
minulle korskeilematta ja suopeasti, kuten puhutaan nuorelle miehelle
eikä niinkuin lapselle. Vaikka me olemmekin eri mieltä Rousseausta,
on teidän lauhkeudessanne jotakin ylevää, joka vetää minun mieltäni
teidän puoleenne. Teidän kanssanne puhuessani tuntuu minusta kuin
olisin jossakin kalliisti sisustetussa huoneessa, jonka ikkunaluukut
ovat kiinni, mutta jonka komeudet minä pimeässäkin aavistan. Teidän
tarvitsisi ainoastaan antaa langeta jonkun valonsäteen huoneeseen, ja
minua aivan häikäisisi!"

"Mutta noudatattehan itsekin puheissanne eräänlaista makua, josta
voisi edellyttää teidän saaneen paremman kasvatuksen kuin tunnustatte
saaneenne?"

"Teen sen ensi kertaa elämässäni, ja minä ihmettelen itsekin
lausumiani sanoja. Niissä on sellaisia, joiden merkitystä minä en
täydesti ymmärrä ja joita minä käytän kuultuani niitä ainoastaan
yhden kerran. Minä olen tavannut niitä lukemistani kirjoista, mutta
en ole ennen niitä käsittänyt."

"Te olette lukenut paljon?"

"Liikaa; mutta minä luen uudestaan."

Vanhus katseli Gilbertiä kummastuneena.

"Niin, minä olen lukenut kaikki, mitä käsiini sain, tai paremminkin,
olen ahminut kaikki, niin huonot kuin hyvätkin kirjat. Ah, jos joku
olisi ollut opastamassa minua luvuissani ja sanomassa minulle,
mitä minun tulee muistaa ja mitä minun piti unohtaa!... Mutta
anteeksi, monsieur, nyt unohdan, että joskin teidän sananne ovat
minulle arvokkaat, eivät silti minun teille. Te olette lääkekasveja
kokoamassa, ja ehkä häiritsen teitä?"

Gilbert liikahti jo lähteäkseen pois, mutta toivoi hartaasti, ettei
häntä päästettäisi. Vanhus katseli nuorukaista tarkasti pienin
harmain silmin, ja näytti arvaavan hänen salaisimmatkin ajatuksensa.

"Ette häiritse", vastasi hän, "minun koteloni on jo melkein täynnä,
ja tarvitsen enää vain eräitä sammallajeja; kuulin, että täällä päin
kasvaa kauniita _Capillaris_-sammaleita" [Eräs lääkekasvi. Suom.].

"Kuulkaapas", sanoi Gilbert, "minä taisin nähdä noita kasveja, joita
te etsitte, äsken tuolla kalliolla".

"Pitkän matkan päässä?"

"Ei; sinne lie tuskin viittäkymmentä askelta."

"Mutta mistä te tiedätte, että nuo näkemänne kasvit ovat sitä lajia?"

"Minä olen kotoisin metsämailta, monsieur; ja sen henkilön tytär,
jonka kodissa olen kasvanut, harrasti myöskin botaniikkaa; hänellä
oli kasvisto, ja jokaisen kasvin alle oli hän omin käsin kirjoittanut
sen nimen. Minä katselin usein niitä kasseja ja nimilippuja, ja
muistan nyt nähneeni niissä erään kasvin nimeltä _Capillaris_, vaikka
minä sitä ennen tunsin sen ainoastaan nimellä kalliosammal."

"Ja teillä on halua botaniikkaan?"

"Ah, monsieur, kun minä kuulin Nicolen, -- Nicole oli neiti Andréen
kamarineitsyt, -- kun minä kuulin Nicolen sanovan, ettei hänen
emäntänsä ollut löytänyt jotakin kasvia Taverneyn ympäristöltä,
pyysin minä Nicolea ottamaan selvää, minkälainen se kasvi oli.
Silloin neiti Andrée piirsi usein sen kasvin muutamalla kynänvedolla
paperille, tietämättä, että minä se sitä olin alunpitäen pyytänyt.
Nicole otti ja toi tuon piirretyn kuvan minulle. Silloin minä samosin
pellot ja niityt ja metsät, kunnes löysin mainitun kasvin. Ja
löydettyäni kaivoin sen lapiolla maasta ja yöllä istutin sen sitten
keskelle nurmipengertä. Ja kun neiti Andrée sitten jonakin kauniina
aamuna läksi kävelemään, niin yhtäkkiä hän huudahti ilosta ja sanoi:
'Ah, sepä merkillistä, tuossahan se kasvaa, se kukka, jota minä olen
etsinyt joka paikasta.'"

Vanhus katseli Gilbertiä entistäkin tarkkaavammin. Ja ellei Gilbert
olisi näitä sanojaan ajatellen luonut silmiään punastuen maahan,
olisi hän huomannut, että vanhuksen tarkkaavaisuuteen yhtyi
sydämellinen hellyys.

"No niin", sanoi ukko, "tutkikaa te vain botaniikkaa, nuori mies;
botaniikka johtaa teidät suorinta tietä lääketieteeseen. Jumala
ei ole tehnyt mitään tarpeettomasti, uskokaa se, ja joka kasvilla
on merkityksensä tieteen kirjassa. Oppikaa tuntemaan ensin näöltä
kaikki yksinkertaiset lääkekasvit. Sitten opitte tuntemaan niiden
ominaisuudet."

"Pariisissahan on kouluja, eikö niin?"

"On, jopa ilmaisiakin kouluja; välskärikoulu on esimerkiksi nykyisen
hallituksen suuri hyvätyö."

"Minä lähden siihen kouluun."

"Mikään ei ole helpompaa; sillä oletan, että teidän vanhempanne,
tuntien taipumuksenne, antavat teille tarpeellisen ylläpidon."

"Minulla ei ole vanhempia; mutta siitä ei huolta, minä elän omalla
työlläni."

"Kyllä, tiettävästi; ja koska olette lukenut Rousseaun teoksia,
olette varmaan nähnyt, että jokaisen ihmisen, olipa hän vaikka
kuninkaan poika, täytyy osata tehdä jotakin käsityötä."

"En ole lukenut _Èmile_-kirjaa, sillä luullakseni se kehoitus on
lausuttu siinä, eikö niin?"

"Kyllä."

"Mutta minä kuulin parooni de Taverneyn laskevan pilaa tuosta
periaatteesta, valitellen, ettei hän ollut tehnyt pojastaan
puuseppää."

"Minkä hän hänestä sitten teki?" kysyi tuntematon.

"Upseerin", vastasi Gilbert.

Vanhus hymyili.

"Niin, sellaisia he ovat kaikki, nuo aateliset: sen sijaan, että
opettaisivat lapsilleen ammatin, joka elättää, opettavat he heille
taidon, joka tuottaa kuolemaa. Sattuu vallankumous ja tulee eteen
maanpako. Silloin on heidän vieraassa maassa pakko joko kerjätä tai
myydä miekkansa, joka on vielä pahempaa. Mutta te, joka ette ole
aatelispoika, te olette kai perehtynyt johonkin käsityöhön?"

"Monsieur, kuten olen jo teille sanonut, minä en ole perehtynyt
mihinkään; sitäpaitsi tunnustan teille suoraan, että minulla on
voittamaton kauhu kaikkia töitä vastaan, jotka vaativat kovia ja
rajuja ruumiillisia ponnistuksia."

"Ahaa", virkkoi vanhus, "te olette siis laiska?"

"Enpä niinkään, laiska minä en ole; sillä antakaa minulle,
pakottamatta minua ruumiilliseen työhön, kirjoja ja pankaa minut
puolipimeään työhuoneeseen, niin saatte nähdä, että kulutan kaiket
päiväni ja yöni sellaiseen työhön, joka on minusta mieleistä."

Vanhus katseli nuoren miehen pehmeitä ja valkeita käsiä.

"Se johtuu luontaisesta taipumuksesta", sanoi hän, "vaistosta.
Sellaisesta vastenmielisyydestä kasvaa usein hyviä hedelmiä, mutta se
täytyy ohjata silloin oikeaan suuntaan." Sitten hän jatkoi: "Mutta
vaikka ette ole opiskellut missään korkeammassa oppilaitoksessa, niin
olette kai kuitenkin käynyt jotakin koulua?"

Gilbert pudisti päätänsä.

"Osaatte lukea ja kirjoittaa?"

"Ennen kuolemaansa ennätti äitini opettaa minut lukemaan. Äiti rukka;
sillä kun hän näki minut niin heikoksi ruumiiltani, oli hänellä
tapana sanoa: 'Hyvää työmiestä ei hänestä tule koskaan; siksi hänestä
täytyy tehdä pappi tahi oppinut.' Ja jos minä joskus olin haluton
kuuntelemaan opetusta, sanoi hän minulle: 'Opi lukemaan, Gilbert,
niin ei tarvitse hakata halkoja, kyntää eikä louhia kiviä.' Ja
silloin minä opin lukemaan. Ikävä kyllä, osasin tuskin vasta lukea,
kun äitini kuoli."

"Ja kuka teidät kirjoittamaan opetti?"

"Itse."

"Itse?"

"Niin; minä teroitin kepin ja harjoittelin sillä hiekkaan, jonka
seuloin hienoksi. Kahden vuoden ajan minä kirjoitin painokirjaimilla,
kopioiden niitä kirjoista, enkä tiennyt olevankaan muunlaisia
kirjaimia kuin ne, joita jäljentelin jo mukiinmenevästi. Mutta
noin kolme vuotta sitten läksi neiti Andrée luostariin. Häneltä
ei tullut uutisia muutamaan päivään, kunnes kirjeentuoja eräänä
päivänä antoi käteeni kirjeen neiti Andréelta hänen isälleen. Silloin
näin, että oli olemassa toisenlaisiakin kirjaimia kuin painetut.
Hra de Taverney avasi kirjeen ja heitti kuoren pois, ja sen kuoren
minä otin ja vein talteen. Kun kirjeenkantaja tuli toisen kerran,
luetin hänellä päällekirjoituksen; se sisälsi sanat: '_Parooni de
Taverney-Maison-Rouge, osoite: Taverneyn linna, Pierrefitte_.'
Jokaisen alle näistä kirjaimista kirjoitin vastaavan painokirjaimen,
ja silloin huomasin, että näihin pariin riviin sisältyivät
melkeinpä kaikki aakkosten kirjaimet. Sitten koettelin kirjoittaa
samanlaisia kirjaimia kuin neiti Andréekin. Noin viikon ajassa olin
kopioinut tuon osoitteen varmaankin kymmenen tuhatta kertaa, ja
minä osasin kirjoittaa. Minä siis kirjoitan välttävästi ja ehkäpä
hyvänpuoleisestikin. Näette, monsieur, ettei toiveeni ole liioiteltu,
koska osaan kirjoittaa, koska olen lukenut kaikki, mitä olen käsiini
saanut ja koettanut ajatella kaikkea lukemaani. Miksikä en löytäisi
miestä, joka tarvitsee kynääni, sokeaa, joka tarvitsee silmiäni, tai
mykkää, jolle on apua kielestäni."

"Unohdattepa, että silloin saatte isännän, te, joka ette moista
tahdo. Sihteeri tai esilukija ovat ainoastaan toisen luokan
palvelijoita, eivät sen arvokkaampia olentoja."

"Se on totta", mutisi Gilbert ja kalpeni. "Mutta ei väliä, minun
täytyy päästä eteenpäin. Minä ravaan Pariisin katuja, kannan vettä,
jos ei muu auta, mutta minun täytyy päästä päämaaliini taikka kuolen
tielle, ja silloinhan päämäärä kuitenkin on saavutettu!"

"Oh", virkkoi tuntematon vanhus, "teillä näkyy tosiaan olevan sekä
tarmoa että rohkeutta".

"Mutta kuulkaas te, joka olette ollut minulle nyt niin hyvä, eikö
teillä itsellänne ole mitään ammattia?" kysyi Gilbert. "Puvustanne
päättäen luulisi teidän olevan kauppasäätyä."

Vanhus hymyili lempeää ja surumielistä hymyään.

"Kyllähän minulla on ammatti", sanoi hän; "tietysti, sillä kaikilla
ihmisillä täytyy olla työnsä, mutta kauppahommille se on aivan
vieras. Liikemies ei keräisi lääkeruohoja."

"Elinkeinoksenneko te niitä keräätte?"

"Melkeinpä."

"Oletteko niin ollen köyhä?"

"Olen."

"Köyhätpä ne juuri auttavatkin toisiaan, sillä köyhyys on tehnyt
heidät hyviksi, ja hyvä neuvo on kultaakin kalliimpi. Antakaa siis
nyt minulle hyvä neuvo."

"Ehkäpä voin tehdä parempaakin."

Gilbert hymyili.

"Niin minä jo ajattelinkin", ihastui hän.

"Kuinka paljon luulette kuluvan elantoonne?"

"Oh, sangen vähän."

"Ette taidakaan vielä tuntea Pariisia?"

"Näin sen eilen ensi kertaa Luciennesin kukkuloilta."

"Siispä ette tiedä, kuinka kallista tuossa suuressa kaupungissa on
elää?"

"No miten kallista? Suunnilleen?... Sanokaa vertauksen vuoksi jokin
pikkuseikka."

"Kyllä. Se esimerkiksi, mikä maksaa maaseudulla soun, maksaa
Pariisissa kolme."

"No niin", sanoi Gilbert; "jos oletetaan, että saan jostakin suojaa
pääni päälle, levätäkseni siellä työni jälkeen, tarvitsen elantooni
noin kuusi sou'ta päivässä".

"Hyvä, hyvä, ystäväni!" huudahti vanhus. "Tuollaisen pitäisi minun
mielestäni ihmisen olla. Tulkaa kanssani Pariisiin, ja minä hankin
teille jotakin itsenäistä työtä, jolla voitte elää."

"Oi, monsieur!" huudahti Gilbert ilon hurmauksessa.

Sitten hän kuitenkin lisäsi:

"Sillä ehdolla tietysti, että minä tosiaan saan tehdä työtä ja
ettette minulle tarjoa vain almua?"

"Oi, en. Olkaa siitä huoletta, poikaparka, en ole tarpeeksi rikas
jakaakseni almuja, enkä ainakaan niin mieletön, että niitä antaisin
umpimähkään."

"No se on hyvä", vastasi Gilbert. Häntä ei tämä ihmisvihainen sutkaus
suinkaan loukannut, vaan hän oli siitä päinvastoin hyvillään.
"Tuollainen puhe on minusta mieleen. Minä myönnyn tarjoukseenne ja
kiitän teitä siitä."

"On siis sovittu, että tulette kanssani Pariisiin?"

"On, monsieur, jos otatte."

"Tietysti otan, koska itse olen tarjoutunut ottamaan."

"Mihinkä minun on sitouduttava teitä kohtaan?"

"Ei muuhun kuin tekemään työtä. Ja sitäpaitsi te saatte määrätä
työpaikkanne; saatte oikeuden olla nuori, oikeuden olla vapaa, niin,
jopa oikeuden olla joutilaanakin... silloin, kun itse ansaitsette
joutenolonne", vastasi vanhus väkisinkin hymyillen. Ja hän kohotti
silmänsä taivasta kohti:

"Oi nuoruus, oi sen voima, oi vapaus!" lisäsi hän ja huokaisi.

Kun hän lausui nämä sanat, tuli hänen hienoihin ja puhtaisiin
piirteisiinsä ihmeellisen runollinen surumielisyyden hohde.

Sitten nousi hän ylös nojaten sauvaansa.

"Ja nyt", sanoi hän iloisemmin, "nyt, kun teillä on ammatti,
haluatteko, niin kootaan vielä toinen kotelollinen kasveja? Minulla
on täällä mukanani harmaata paperia, johon ensimmäinen sato
järjestellään. Mutta kuulkaas, eikö teillä ole yhä nälkä? Minulla on
vielä leipää."

"Säästetään se iltapuoleksi, pyydän, monsieur..."

"Mutta syökää edes kirsikoita, niistä on meille vain haittaa."

"Hyvin halusta. Mutta antakaa minun kantaa koteloanne; siten on
teidän helpompi kulkea, ja luullakseni kestävät minun jalkani
kauemmin väsymättä kuin teidän, sillä ne ovat tottuneet juoksuun."

"Mutta kah, tehän tuotte minulle suorastaan onnea; tuolla näet taitaa
jo olla _Picris hieracioides_, jota olen aamusta saakka etsinyt
sitä löytämättä; ja tuossa juuri jaloissanne, varokaa, ettette sitä
tallaa, on _Cerastium aquaticum_. Malttakaas, älkää kaivako sitä
maasta, -- ah, ettepä ole vielä lääkeheinäin tuntija, ystäväni;
toinen näistä on vielä liian märkä tällä kertaa poimittavaksi ja
toinen ei ole tarpeeksi kehittynyt. Kun tänään kello kolme tulemme
takaisin tätä samaa tietä, niin otetaan tuo _Picris hieracioides_,
ja _Cerastium_ jälleen otetaan vasta viikon päästä. Muuten haluan
näyttää sitä kasvupaikallaan eräälle oppineelle ystävälleni, jolta
aion pyytää teille suojelusta. Ja nyt, tulkaa näyttämään minulle
se paikka, josta äsken puhuitte ja jossa sanoitte nähneenne niin
kaunista _capillarista_."

Gilbert läksi menemään uuden tuttavansa edellä, vanhus seurasi häntä,
ja he painuivat molemmat metsään.




KOLMAS LUKU

Monsieur Jacques


Gilbert oli ihastuksissaan tästäkin odottamattomasta onnesta,
jollainen näytti ilmestyvän aina toivottomilla hetkillä hänen
turvakseen. Ja hän meni, kuten äsken olemme sanoneet, tuon
tuntemattoman miehen edellä, joka oli muutamilla sanoilla pystynyt
tekemään hänet niin taipuisaksi ja kesyksi.

Tällä tavoin vei hän vanhuksen sammaleiden luo, jotka tosiaan olivat
oikein kauniita _capillariksia_. Ja kun vanhus oli niistä ottanut
tarvittavat kappaleensa, lähtivät he etsimään toisia kasveja.

Gilbert oli paljon perehtyneempi kasvitieteeseen kuin hän oli itse
luullutkaan. Hän oli syntynyt metsäseuduilla, ja hän tunsi kaikki
metsäkasvit niinkuin lapsuudentuttavansa, vaikka hän tunsi ne
ainoastaan kansanomaisilla nimillä. Mutta sikäli kuin hän mainitsi
niitä näillä nimillä, sanoi hänen uusi tuttavansa nyt niiden
tieteelliset nimet. Ja kun Gilbert sitten näki jonkun samaan sukuun
kuuluvan toisen kasvin, niin koetti hän muistella ja toistaa tuon
tieteellisen nimityksen. Pari kolme kertaa hän typisteli ja väänsi
noita kreikkalaisia tai latinalaisia nimiä; silloin tuntematon vanhus
eritteli hänelle oudot sanat ja selvitti hänelle, millä tavoin
nimen eri osat vastasivat niiden kuvaamaa esinettä. Ja sillä tavoin
Gilbert oppi paitsi kasvien nimet, myöskin mitä ne kreikkalaiset tahi
latinalaiset sanat merkitsivät, jotka Plinius, Linné tai Jussieu
olivat määritelmiksi antaneet.

Joskus hän valitti:

"Kuinka ikävää, monsieur, etten saata ansaita noita kuutta souta
päivässä harjoittamalla teidän kanssanne kasvitiedettä koko päivän.
Voin vannoa, etten lepäisi hetkeäkään; enkä tarvitsisi kuuttakaan
souta: leivän kannikka, sellainen kuin teillä oli aamulla, ravitsisi
minut kyllä koko päiväksi. Äsken join tuolta lähteestä vettä, joka
oli aivan yhtä hyvää kuin Taverneyssäkin, ja viime yönä nukuin erään
puun juurella, jossa sain paremmat unet kuin parhaassa linnassa."

Tuntematon vanhus hymyili.

"Ystäväni", vastasi hän, "talvi tulee, kasvit kuihtuvat, lähteen
peittää jää, tuuli vinkuu lehdettömissä puissa eikä henkäile
suloisesti niinkuin nyt lehviä liikutellessaan. Silloin te
tarvitsette asuntoa, vaatteita, puita takkaan, ja noista kuudesta
sousta, jotka kesäpäivinä ansaitsette, ette voisi säästää sitä, mitä
kuluu huoneen, puitten ja vaatteiden maksuun."

Gilbert huokasi, kokosi uusia kasveja ja teki uusia kysymyksiä.

Sillä tavoin kuljeksivat he hyvän osan päivää d'Aulnayn,
Plessis-Piquetin ja Meudonin metsissä.

Tapansa mukaisesti oli Gilbert jo päässyt uuden kumppaninsa kanssa
sangen tuttavallisiin väleihin. Vanhuskin puolestaan kyseli
häneltä monenlaisia asioita ja erittäin älykkäästi; mutta Gilbert
vastasi niin vähän kuin mahdollista, sillä hän oli aina kuitenkin
epäluuloinen, varovainen ja arka.

Châtillonissa vanhus osti leipää ja maitoa ja sai toverinsa paljoa
houkuttelematta nauttimaan niistä puolet. Sitten läksivät he menemään
Pariisia kohti, että Gilbert pääsisi kaupunkiin vielä päiväiseen
aikaan.

Nuorukaisen sydän alkoi sykkiä innosta pelkästään Pariisia
ajatellessaankin. Eikä hän salannut liikutustaan, kun hän näki
Vanvesin kukkuloilta Sainte-Genèvieven, Invaliidi-kirkon ja
Notre-Damen ja valtavan meren taloja, jonka yksinäiset aallot
kohoavat ja lyövät kuin vuoksivesi Montmartren, Bellevillen ja
Menilmontantin mäkien kupeita vastaan.

-- Ah, Pariisi --, mutisi Gilbert itsekseen.

"Niin, Pariisi, rykelmä kivimuureja, kurjuuden kita", sanoi vanhus.
"Jokainoasta kivestä, jonka siellä kohtaatte, saisitte nähdä vuotavan
kyyneleitä tai verivirran, jos kaikki, mitä nuo kivimuurit sisäänsä
kätkevät, näkyisi päältä päin."

Gilbert hillitsi ihastuksensa. Muuten pian se katosi itsestäänkin.

He tulivat sisään Enfer-tullista. Etukaupunki oli likainen
ja löyhkäävä; sairaita kannettiin heidän ohitseen paareilla
hospitaaleihin; puolialastomat lapset leikkivät liassa koirain,
lehmäin ja sikojen kanssa.

Gilbertin otsa jo synkkeni.

"Teistä on tämä hirvittävää, eikö niin"? kysyi vanhus. "No, kohta
ette näe näinkään ihanaa näytelmää. Ihminen on toki vielä rikas
silloin, kun hänellä on sika tai lehmä; lapsikin on vielä ilona.
Mutta lika, sitä sen sijaan on kaikkialla!"

Gilbert ei ollut haluton näkemään Pariisia myöskin sen synkältä
puolelta; hän hyväksyi siis kuvauksen, jonka hänen kumppaninsa antoi.

Viimemainittu oli tähän saakka ollut puheissaan sangen
runsassanainen, mutta nyt hän tuli sikäli hiljaiseksi ja mykäksi,
mikäli lähestyttiin kaupungin keskustaa. Hän näytti jo niin
huolestuneelta, ettei Gilbert voinut kysyä häneltä, mikä tuo puutarha
oli, joka näkyi tuolta portin lävitse, ja minkä nimistä siltaa nyt
kuljettiin Seinen ylitse: se puutarha oli Luxembourg; ja silta oli
Pont-Neuf.

Mutta kun kuljettiin yhä edemmäksi ja kun tuntemattoman vanhuksen
huoli näytti muuttuvan suorastaan rauhattomuudeksi, niin uskalsi
Gilbert virkkaa:

"Asutteko vielä etäälläkin, monsieur?"

"Tullaan jo perille", vastasi vanhus, jonka Gilbertin kysymys näytti
tekevän yhä synkemmäksi.

Four-katua mennessään kulkivat he aivan komean Hôtel de Soissonsin
ohitse, jonka ikkunat ja pääportaat olivat tälle kadulle päin, kun
taas sen ihanat puutarhat ulottuivat Grenelle- ja Deux-Écus-katuihin
asti.

Gilbert joutui erään kirkon edustalle, joka oli hänestä kovin kaunis.
Hän pysähtyi hiukan sitä katselemaan.

"Siinä on kaunis rakennus", sanoi hän.

"Se on Saint-Eustache", vastasi vanhus.

Sitten hän kohotti päätään ja huudahti:

"Kello on jo kahdeksan! Oh, hyvä Jumala, joutukaa nyt, nuori mies,
tulkaa nopeasti!"

Vanhus huippasi entistä kovemmin, ja Gilbert seurasi häntä.

"Kuulkaahan", virkkoi vanhus vaiettuaan hetkiseksi niin kiusallisella
tavalla, että Gilbert alkoi tulla rauhattomaksi; "kuulkaahan, minä
unohdin teille sanoa, että minä olen naimisissa".

"Ahaa!" äännähti Gilbert.

"Ja että minun vaimoni, kuten oikea pariisitar ainakin, nurisee, kun
tulen näin myöhään kotiin. Muuten täytyy minun sanoa teille, että hän
yleensä epäilee kaikkia vieraita."

"Tahdotteko, niin lähden nyt omia teitäni"? kysyi Gilbert, jonka
välittömyyden nämä sanat yhtäkkiä hyytivät.

"Ei, ei, ystäväni; minähän pyysin teitä luokseni, tulkaa vain."

"No, tulenhan minä", sanoi Gilbert.

"Tästä oikealle, tänne näin, täällä asun."

Gilbert katsoi ylöspäin ja näki laskevan auringon viimeisten
säteiden valossa torin kulmassa ja erään ryytipuodin oven päällä
osoitekilvessä sanat:

Rue Plâtrière.

Tuntematon käveli yhä nopeammin, sillä kuta lähemmäksi hän
tuli asuintaloaan, sitä enemmän lisääntyi hänen kuumemaisen
kiihkeä jännityksensä, josta olemme puhuneet. Gilbert, joka ei
tahtonut kadottaa häntä näkyvistään, tölmäsi joka hetki milloin
jalankulkijoihin, milloin kantajien taakkoihin, milloin vaunujen
pyöriin tai rattaiden aisoihin.

Hänen oppaansa näytti hänet jo aivan unohtaneen: hän kiiruhti nopein
askelin, ajatellen selvästi yhä jotakin kiusallista.

Viimein pysähtyi hän erään oven eteen, jonka yläosa oli tehty
rautasäleistä.

Nuoranpää pisti näkyviin ovessa olevasta reiästä: vanhus vetäisi
nuorasta ja ovi aukeni.

Silloin hän kääntyi, ja nähdessään Gilbertin seisovan epäröiden
ovella sanoi hän:

"Tulkaa nopeasti."

Ja hän sulki oven.

Jonkun askeleen pimeässä hamuttuaan komahti Gilbertin jalka pimeitten
portaiden ensimmäiseen askelmaan. Vanhus oli täällä tuttu ja oli jo
ennättänyt nousta kymmenkunnan askelmaa.

Gilbert kiiruhti hänen perässään ja nousi portaita sikäli kuin vanhus
nousi ja pysähtyi, kun hän pysähtyi.

Ja hän pysähtyi kuluneelle olkimatolle eräällä portaiden
kääntöpaikalla, josta vei sisään kaksi ovea.

Tuntematon vetäisi vuohensorkasta, joka oli kiinnitetty
rullakaihdinnuoraan, ja kimeä-ääninen kello soi silloin sisällä
jossakin Sitten kuului puukenkäin laahustavaa käyntiä ja ovi aukesi.

Kynnyksellä seisoi noin viidenkymmenen tai viidenkuudetta vuoden
ikäinen nainen.

Kahden henkilön äänet sekautuivat nopeaan puheluun: toinen niistä oli
Gilbertin seuralaisen ja toinen naisen, joka oven oli avannut.

Ensinmainittu sanoi arasti:

"Tulenko liian myöhään, hyvä Teresia?"

Toinen motkotti:

"Onpa tämäkin illallisaika, Jacques."

"No niin, no niin, kyllähän siitä selvitään", vastasi vanhus
lauhkeasti ja sulki oven ja otti kasvikotelonsa Gilbertiltä.

"Ahaa, oikein kantaja!" huudahti eukko. "Se tässä vielä puuttuu!
Sinä et siis enää voi itse kantaa noita kasvikasojasikaan! Monsieur
Jacques pestaa itselleen kantajan! Pyydän anteeksi, monsieur Jacques
Monsieur Jacquesista tulee oikein suuri herra."

"No, älähän, älähän", vastasi vanhus, jota oli näin tylysti kutsutti
nimellä Jacques, ja asetteli kärsivällisesti kasvejaan uunin
reunakkeelle; "no niin, rauhoituhan vähän, Teresia".

"Maksakin edes hänelle ja anna hänen mennä, niin ettei täällä ole
urkkijoita."

Gilbert tuli kalman kalpeaksi ja ryntäsi ovelle. Monsieur Jacques
esti häntä menemästä.

"Monsieur", vastasi isäntä tavallaan jyrkästikin, "ei ole kantaja,
sen vähemmin mikään urkkija. Hän on vieraani, jonka toin mukanani."

"Vieras! Se tässä vielä puuttuu!"

"Kuulehan, Teresia", vastasi vanhus yhä lauhkealla äänellä, vaikka
siitä jo huomasi selvästi kasvavan jyrkkyyden vivahduksen; "otahan
tulta kynttilään, minulla on kuuma ja meillä on jano."

Muorilta tuli vastaukseksi murina, ensin melkoisen äänekäs, mutta
sitten laimeneva. Sitten otti hän tulukset ja iski niitä rasian
päällä, joka oli täytetty taulalla; säkenet alkoivat räiskyä ja
sytyttivät heti taulan rasiassa.

Kaiken tämän kohtauksen ajan, jolloin ensin nuristiin ja viimein
oltiin vaiti, oli Gilbert seissyt liikkumattomana ja mykkänä ja aivan
kuin kiinni naulattuna kahden askeleen päässä ovelta. Ja häntä alkoi
suorastaan kaduttaa tulonsa tänne sisään.

Jacques huomasi, miten nuorukainen kärsi.

"Tulkaa peremmäksi, monsieur Gilbert", pyysi hän, "olkaa hyvä".

Muori käänsi keltaista ja jöröä naamaansa nähdäkseen, kenelle hänen
puolisonsa puhui näin harkitun kohteliaasti, ja silloin Gilbert
näki tarkemmin tuon naisen, ohueen kuparijalkaan pistetyn kynttilän
ensimmäisessä hohteessa.

Gilbertistä olivat jo ensi silmäyksellä nuo näkemänsä kasvot ylen
vastenmieliset. Sillä ne olivat ryppyiset ja punaisen pöhöiset ja
paikoittain ikäänkuin sapella kyllästetyt. Silmät olivat paremminkin
terävät kuin vilkkaat ja enemmän kevytmieliset kuin terävät, ja koko
typerähkö naama oli nyt lattean alistuvainen, alistuvaisuutta, jonka
laadun eukon ääni ja äskeinen vastaanotto osoitti.

Mutta eukkokaan ei puolestaan ollut suinkaan tyytyväinen nuorukaisen
kalpeihin kasvoihin ja hänen varovaisuuteensa ja jäykkyyteensä.

"Sen minä uskon, että teillä on kuuma ja että teillä on jano,
herraset", murisi Teresia. "Kyllähän siinä tosiaan väsyy, kävellä
kaiket päivää metsän siimeksessä, ja kyllähän se on työtä, kumartua
silloin tällöin ottamaan maasta jotakin ruohoa! Sillä tietysti
vieraskin kerää rohtoja: se on aina virattomien virkaa."

"Vieraamme on rehellinen ja kunnon nuorukainen", vastasi Jacques yhä
jyrkemmäksi lujenevalla äänellä; "ja hän on suonut minulle kunnian
olla seurassani koko päivän, ja olen varma, että minun hyvä Teresiani
ottaa hänet ystävänä vastaan".

"Kahdelle täällä jotakin lienee, mutta ei kolmelle", mutisi Teresia.

"Minä olen vaatimaton ja samoin hänkin", vastasi Jacques.

"Kyllä, sen minä arvaan. Kyllä minä sen vaatimattomuuden tunnen!
Sanon sinulle, että talossa ei ole leipää tarpeeksi teidän kahdelle
vaatimattomuudellenne, enkä minä lähde kapuamaan kaksia portaita ja
hakemaan sitä lisää. Sitäpaitsi on leipurinpuoti jo tähän aikaan
kiinni."

"No, lähdenpä sitten minä sitä noutamaan", vastasi Jacques rypistäen
kulmakarvojaan. "Avaahan ovi, Teresia."

"Mutta..."

"Avaa, minä lähden."

"Hyvä, hyvä", hoki muori motkottaen, mutta alistuen kuitenkin
kuullessaan jyrkän äänen, johon hän oli vähitellen pakottanut
vastahakoisuudellaan Jacquesin turvautumaan. "Enkö nyt ole tässä
tottelemassa sinun kaikkia oikkujasi?... Kas niin, täytyy tyytyä
siihen, mitä on. Tulkaa syömään!"

"Istuutukaa tänne minun viereeni", virkkoi Jacques Gilbertille
vietyään hänet viereiseen huoneeseen ja pienen katetun pöydän ääreen,
jolla oli kahden lautasen vieressä kaksi ruokaliinaa, joista toinen
oli sidottu punaisella nauhalla, toinen valkealla; ne osoittivat siis
isännän ja emännän paikkoja.

Tuon pienen neliskulmaisen huoneen seinät olivat verhotut
vaaleansinisellä paperilla ja niitä kaunisti kaksi maantieteellistä
karttaa. Muita huonekaluja oli kuusi koivuista olki-istuimilla
varustettua tuolia ja mainittu ruokapöytä sekä ompelupöytä, jonka
kansi oli täynnä parsittuja sukkia.

Gilbert istui pöytään; muori toi hänen eteensä lautasen ja
melkoisesti käytetyn ruokaliinan; lisäksi toi hän huolellisesti
puhdistetun tinapikarin.

"Etkö sinä menekään alas?" kysyi Jacques vaimoltaan.

"Se on tarpeetonta", vastasi vaimo äkäilevällä äänellä, josta huomasi
hänen olevan kaunoissaan miehelle äskeisestä tappiostaan. "Se on
tarpeetonta, minä löysin kaapista puoli leipää. Sitä on nyt edessänne
puolentoista naulaa, se saa riittää."

Niin sanoen kantoi hän keiton pöytään.

Jacquesille annettiin ensin ja sitten Gilbertille, ja muori itse söi
liemimaljasta.

Kaikilla heillä kolmella oli hyvä ruokahalu. Gilbert koetti masentaa
omaansa kaiken voitavansa mukaan, sillä hän oli tullut aivan noloksi
perheriidasta, johon hän oli joutunut syypääksi. Mutta kuitenkin hän
ennätti syödä keittonsa ensimmäiseksi.

Muori loi vihaisen silmäyksen hänen liian aikaisin tyhjentyneeseen
lautaseensa.

"Keitä täällä on käynyt tänään?" kysyi Jacques, kääntääkseen vaimonsa
ajatuksia muualle.

"Tietysti kaiken maailman ihmiset, kuten aina", vastasi Teresia.
"Sinä olit luvannut rouva de Bufflersille tänään valmiiksi hänen
neljä vihkoaan, rouva d'Escarsille hänen kaksi aariaansa ja rouva
Ponthièvrelle kvartetin säestyksineen. Toiset tulivat itse ja toiset
lähettivät noutamaan, mutta monsieur Jacques oli keräämässä kasveja,
ja kun ei voi huvitella ja tehdä työtä samalla aikaa, niin saivat
rouvat soittaa ilman nuottejaan."

Jacques ei virkkanut sanaakaan, Gilbertin suureksi kummaksi hän ei
pahoitellut. Mutta kun asia koski nyt yksistään isäntää, ei hän ollut
tuonaankaan.

Keiton jälkeen tuli mukare keitettyä naudanlihaa, pienellä
porsliinivadilla, joka oli täynnä veitsen naarmuja.

Jacques leikkasi Gilbertille melkoisen vähän, sillä Teresia piti
häntä silmällä; sitten otti hän itselleen saman kokoisen palan kuin
oli antanut vieraalle, ja ojensi lopuksi vadin emännälle. Emäntä
tarttui leipään ja leikkasi siitä Gilbertille viipaleen.

Se viipale oli niin pieni, että Jacques punastui. Hän odotti, kunnes
Teresia oli leikannut palan hänellekin ja itselleen. Mutta sitten
otti hän leivän vaimonsa kädestä ja sanoi:

"Leikatkaa te itse leipää itsellenne, nuori ystäväni, ja ottakaa niin
paljon kuin nälkänne vaatii, olkaa niin hyvä; leipää ei saa antaa
mittamäärällä muille kuin niille, jotka sitä tuhlaavat."

Hetken kuluttua tuli voissa käristettyjä vihreitä herneitä.

"Katsokaa, miten ne ovat vihreitä", virkkoi Jacques; "ne ovat meidän
omia suolaamiamme ja ne ovat erittäin maukkaita".

Ja hän ojensi vadin Gilbertille.

"Kiitos, monsieur", vastasi tämä; "minä olen jo syönyt niin paljon,
minulla ei ole enää nälkä".

"Vieras ei ole samaa mieltä kuin sinä näistä säilykkeistämme",
virkkoi Teresia happamana. "Hänestä olisivat tuoreet herneet
varmaankin parempia, mutta niin kalliita herkkuja ei meillä ole
varoja hankkia."

"Ei suinkaan, madame", vastasi Gilbert, "minusta ne ovat päinvastoin
sangen maukkaita ja pitäisin niistä paljonkin, mutta minun ei ole
tapana syödä kuin yksi ruokalaji".

"Ja juotte pelkkää vettä"? kysyi Jacques ja ojensi Gilbertille leilin.

"Aina vettä, monsieur."

Jacques kaatoi lasiinsa tilkan viiniä.

"Nyt, vaimoseni", virkkoi hän asettaen pullon takaisin pöydälle,
"olepas hyvä ja mieti tälle nuorelle miehelle jotakin makuupaikkaa;
hän on tiettävästikin hyvin väsynyt".

Teresia pudotti haarukan kädestään ja katseli miestään suorastaan
kauhuissaan.

"Makuupaikkaa, oletko sinä hullu? Sinä raahaat tänne ihmisiä
nukkumaan! Sinä siis aiot panna hänet omaan sänkyysi? Sinulta alkaa
tosiaan mennä pää sekaisin! Sinä aiot siis ruveta pitämään huoneita
matkustavaisille? Älä siinä tapauksessa luulekaan saavasi minusta
apua; ota keittäjätär ja sisäkkö; riittää sekin, että saan sinuakin
passata, muita lisäksi tarvitsematta."

"Teresia", vastasi Jacques vakavalla ja lujalla tavallaan, "Teresia,
hyvä ystäväni, kuulehan nyt minua; kysymyshän on ainoastaan yhdestä
yöstä. Tämä nuori ihminen ei ole koskaan vielä ollut Pariisissa; ja
minä olen hänet tänne tuonut. Minä en tahdo hänen menevän majataloon.
Siihen en suostu, vaikkapa hän nukkuisi minun vuoteessani, kuten
sanoit."

Ja ilmaistuaan toisen kerran tahtonsa vanhus odotti vaimonsa
vastausta.

Teresia oli katsellut tarkkaavasti häntä ja näytti hänen puhuessaan
tutkivan hänen kasvojensa jokaisen lihaksen liikettä; ja nyt hän
näytti ymmärtävän, että kaikki vastustus tällä kertaa oli turhaa. Ja
niin ollen muutti hän menettelytapaa.

Hänen taistelunsa Gilbertiä vastaan ei ollut onnistunut; sentähden
hän ryhtyi nyt taistelemaan hänen puolestaan, joskin hänestä, totta
puhuen, tuli sangen petollinen liittolainen.

"No hyvä", sanoi Teresia, "koska nuori herra on tullut tänne sinun
kanssasi, niin tietysti tunnet hänet hyvin, ja siinä tapauksessa on
parempi, että hän jää meille. Minä varustan vuoteen niin hyvin kuin
taidan sinun työhuoneeseesi, niiden suurten paperipinkkaisi viereen."

"Ei", vastasi Jacques hätääntyen; "kirjoitushuone ei sovi
makuuhuoneeksi. Tuli voisi helposti päästä papereihin."

"Mokomakin vahinko!" mutisi Teresia.

Sitten lisäsi hän ääneen:

"Eteiseen siis, kaapin eteen?"

"Ei sinnekään."

"Niinpä näen, että se hyvästä tahdostamme huolimattakin käy
mahdottomaksi; sillä jollei häntä oteta sinun tai minun kamariini..."

"Minusta näyttää, Teresia, kuin sinulla olisi huono muisti."

"Minullako?"

"Niin. Eikös meillä ole ullakkokamari?"

"Ullakko, aioit kai sanoa?"

"Ei se suinkaan ole ullakko, vaan ullakkokamari, jossa on tosin vain
luukku ikkunana. Mutta se on puhdas huone, ja siitä on kaunis näköala
puutarhoihin, seikka, joka on Pariisissa harvinaista."

"Oh, vaikkapa olisikin pelkkä ullakko, monsieur", sanoi Gilbert,
"olisin siitä sangen hyvilläni, sen vakuutan".

"Ei millään muotoa", virkkoi Theresia. "Siellähän minulla on
liinavaatteet kuivamassa."

"Tämä nuori mies ei niitä sotke, Teresia. Eikö niin, ystäväni, te
varotte, ettei kunnon emäntänne liinavaatteille tule mitään vahinkoa?
Me olemme köyhiä, ja pienikin vahinko on meille tuntuva."

"Oi, siitä saatte olla huoletta, monsieur."

Jacques nousi ylös ja meni lähemmäksi Teresiaa.

"Katsoppas, rakas ystäväni, minä en tahdo, että tämä nuori mies
joutuu turmiolle. Pariisi on vaarallinen paikka; täällä voimme häntä
pitää silmällä."

"Aiotko sinä sitten ruveta häntä kasvattamaan? Maksaako hän sitten
mitään, tuo oppilaasi?"

"Ei, mutta minä vastaan, ettei meidän tarvitse hänestä maksaa.
Huomisesta alkaen elättää hän itse itsensä. Ja mitä hänen asuntoonsa
tulee, emmehän ollenkaan tarvitse ullakkokamaria, joten voimme tehdä
hyvän työn ja antaa sen hänelle."

"Kummallista, miten kaikki laiskat tulevat keskenään hyvin toimeen",
mutisi Teresia olkapäitään kohauttaen.

"Monsieur", sanoi Gilbert kyllästyneenä vielä enemmän kuin itse
isäntä tähän taisteluun, jota monsieur Jacques kävi askel kerrallaan
hankkiakseen vieraalle vieraanvaraisuutta, joka Gilbertiä nöyryytti;
"monsieur, en ole koskaan ketään häirinnyt enkä tosiaan aio sitä
tehdä juuri teitä kohtaan, joka olette ollut minulle niin hyvä.
Sallikaa siis minun lähteä pois. Näin tuolla sillan vieressä, jonka
yli tulimme, puita ja penkkejä. Vakuutan, että minun on oikein hyvä
nukkua jollakin penkillä siellä."

"Kyllä kai", vastasi Jacques, "kaupunginvartio vangitsee teidät
irtolaisena".

"Niinkuin hän onkin", jatkoi Teresia.

"Tulkaahan nyt vaan, nuori mies", sanoi Jacques, "muistaakseni siellä
ylhäällä on hyvä olkipatjakin. Se on toki aina parempi kuin kova
penkki; ja jos kerran penkkiin tyydytte..."

"Oh, monsieur, minä en ole koskaan nukkunut muuta kuin olkipatjalla",
vastasi Gilbert.

Mutta sitten hän tahtoi salata tätä totuutta ja lisäsi pienen valheen:

"Karvapatja on minusta aina liian kuuma."

Jacques hymyili.

"Oljilla on tosiaan raikasta nukkua", sanoi hän. "Ottakaa tuosta
pöydältä kynttilänpätkä ja tulkaa kanssani."

Teresia ei katsonutkaan Jacquesin puoleen. Hän huokasi raskaasti, hän
oli voitettu.

Gilbert nousi totisena ylös ja lähti suojelijansa perästä.

Mennessään eteisen läpi näki hän siellä vesikannun.

"Monsieur, onko vesi Pariisissa kallista?" kysyi hän.

"Ei, ystäväni; mutta jos olisikin, vesi ja leipä ovat aineita, joita
ei ole oikeus kieltää ihmiseltä, joka niitä pyytää."

"Oh, tarkoitan sitä, että Taverneyssä ei vesi maksanut mitään, ja
puhtaus on köyhän ylellisyys."

"Ottakaa vain, ystäväni", virkkoi Jacques osoittaen suurta
porsliinikannua.

Ja hän läksi nousemaan portaita Gilbertin edellä, ihmetellen, että
oli noin nuoressa ihmisessä nähnyt rahvaan koko voiman yhdistyneenä
ylimystön hienoihin vaistoihin.




NELJÄS LUKU

Jacques-herran ullakkokamari


Portaat olivat ahtaat ja jyrkät jo alhaalla eteisen päässä, sillä
kohtaa, jossa Gilbert oli tullessaan kompastua niiden ensimmäisiin
askelmiin, mutta tulivat yhä jyrkemmiksi ja ahtaammiksi talon
kolmannessa kerroksessa, jossa Jacques asui. Hän ja hänen suojattinsa
nousivat suurella vaivalla ylös todelliselle ullakolle. Ainakin
tällä kertaa oli Teresia ollut oikeassa: asumus olikin varsin
yksinkertaisesti ullakko, jaettu neljään osastoon, joista kolme oli
käyttämätöntä.

Täytyy myöntää, että Gilbertille määrätty osastokin oli asuttavaksi
kelpaamaton.

Katto suistui niin jyrkästi harjahirrestä, että se ja permanto
muodostivat terävän kulman. Keskellä tuota viettoa kattoa oli luukku,
jossa oli kehnot ja ruuduttomat ikkunakehykset ja joka päästi sisään
valoa niukalti, mutta ilmaa yllin kyllin, varsinkin talvimyrskyillä.

Onneksi oli nyt melkeinpä kesä, ja kuitenkin, vaikka oli lämmin
vuodenaika, oli kynttilä vähällä sammua Jacquesin kädessä, kun he
astuivat kamariin.

Olkipatja, josta Jacques oli niin kehuskellen puhunut, oli tosiaan
siellä lattialla, ja se veti huomion puoleensa kamarin tärkeimpänä
huonekaluna. Nurkissa oli kasoissa vanhoja painettuja kirjanarkkeja,
jotka olivat reunoilta kellastuneita, keskellä rottain nakertamia
kirjarykelmiä.

Kahdella nuoralla, jotka oli viritetty huoneen seinästä toiseen ja
joista ensimmäiseen Gilbert oli tullessaan kuristaa itsensä, rapisi
ja heilui yötuulessa paperipusseja, joissa oli palkoineen kuivattuja
herneitä, ryytikasveja sekä liinavaatteita ja vanhoja naisten pukimia.

"Tämä ei ole kaunista", virkkoi Jacques, "mutta uni ja pimeys
muuttavat köyhimmätkin majat komeimpien palatsien vertaisiksi.
Nukkukaa niinkuin teidän iällänne nukutaan, eikä teitä mikään estä
huomisaamuna luulemasta nukkuneenne Louvren linnassa. Mutta ennen
kaikkea, varokaa tulta!"

"Kyllä, monsieur", vastasi Gilbert hieman päästä pyörällä kaikesta
tänään näkemästään ja kuulemastaan.

Jacques läksi jo ulos hymyillen vieraalleen, mutta pyörsi vielä
takaisin.

"Huomenna puhutaan asioista. -- Oletan, ettei teistä ole
vastenmielistä tehdä työtä, vai mitä?"

"Tiedättehän, monsieur", vastasi Gilbert, "että päinvastoin suurin
toivoni on saada työtä".

"No, siispä on kaikki hyvin."

Jacques astui jälleen askeleen ovea kohti.

"Ihmisarvolle sopivaa työtä nimittäin", lisäsi Gilbert saivarrellen.

"Minä en tunne muunlaista työtä, nuori ystäväni. Me siis tapaamme
huomenna."

"Hyvää yötä ja kiitoksia paljon, monsieur", lopetti Gilbert.

Jacques meni sulkien oven ulkoa ja Gilbert jäi kojuunsa yksin.

Ensin hän oli ollut kummastunut ja sitten ymmällään Pariisiin
pääsystään. Mutta nyt hän kysyi itseltään, oliko tämä tosiaan
Pariisi, tämä kaupunki, jossa saattoi olla moisia asumuksia kuin
hänen nykyinen kamarinsa.

Sitten päätteli hän, että monsieur Jacques joka tapauksessa
antoi kuin antoikin hänelle almun. Mutta kun hän muisti, mitenkä
Taverneyssä almut annettiin, niin ei hän tätä seikkaa enää
ihmetellyt, vaan ihmettely alkoi muuttua kiitollisuudeksi.

Kynttilä kädessä hän tarkasteli sitten kojunsa joka kulman, ollen
kuitenkin varovainen, niinkuin Jacques oli vaatinut. Teresian
vaatteita hän tuskin huomasikaan eikä tahtonut niistä ottaa edes
vanhinta hametta yöksi peitteekseen.

Hän pysähtyi tarkastamaan painettuja kirjanlehtiä, jotka olivat
tehneet hänet ylen uteliaaksi.

Ne olivat sidotut kiinni nippuihin; hän ei niihin koskenutkaan.

Kaula pitkällä ja ahmivin silmin alkoi hän sitten paperinippujen
jälkeen tarkastella hernepusseja.

Hernepussit olivat tehdyt sangen valkeasta paperista, joka sekin oli
painettuna kiinnitetty pusseiksi nuppineuloilla. Liikauttaessaan
hiukan rajusti päätään sattui Gilbert nykäisemään nuoraa: yksi
pusseista putosi permannolle.

Gilbert kalpeni ja pelästyi pahemmin kuin olisi murtanut auki jonkun
raha-arkun ja kiiruhti kokoamaan maasta sinne tänne kierineitä
herneitä ja panemaan niitä takaisin pussiin.

Tähän työhön ryhtyessään hän vaistomaisesti tuli katsahtaneeksi
paperiin ja yhtä vaistomaisesti lukeneeksi pari niihin painettua
riviä; rivit tekivät hänet tarkkaavaksi. Hän työnsi herneet
kauemmaksi, istahti olkipatjansa reunalle ja alkoi lukea. Sillä nuo
sanat olivat niin sopusoinnussa hänen ajatustensa ja varsinkin hänen
luonteensa kanssa, että tuntui kuin ne olisivat olleet kirjoitetut
paitsi häntä varten, suorastaan hänen omana käsialanaan.

Paperissa oli seuraavaa:

    'Muuten eivät minua kiehtoneet erikoisesti ompelijattaret,
    kamarineitsyet tai puotineidit; minulle piti olla herrasnaisia;
    kullakin ovat omat oikkunsa, ja tämä on aina ollut minun
    omituisuuteni. Minä en tässä asiassa ajattele samalla tavoin
    kuin Horatius. Kuitenkaan ei minuun vaikuta syntyperän taikka
    säädyn turhamaisuus, vaan paremmin hoidettu iho, kauniimmat
    kädet, aistikkaammat vaatteet, koko heidän olentonsa suurempi
    hienous ja siisteys, heidän suurempi makunsa käyttäytyessään ja
    puhuessaan, hienompi ja paremmin ommeltu puku, sievempi, kenkä,
    nauhat ja pitsit ja paremmin järjestetty tukka. Minusta olisi
    kaikkein vähimmin kaunis mieluisin, jos hänellä olisivat nämä
    ominaisuudet. Minusta on itsestänikin tämä taipumus naurettava,
    mutta sydämeni määrää sen minulle vasten tahtoanikin.' [Rousseau,
    "Tunnustuksia". Suom.]

Gilbert hätkähti ja hänelle tuli hiki otsalle. Oli mahdotonta
paremmin tulkita hänen ajatuksiaan, paremmin määritellä hänen
luonnollisia vaistojaan, paremmin eroitella hänen makuaan. Siinä
vain ero, ettei Andrée ollut suinkaan _vähimmin kaunis kaikki nämä
luetellut avut omistava_. Andréella oli kaikki nuo hyvät puolet,
mutta hän oli samalla kaikkein kaunein.

Gilbert jatkoi siis ahnaasti lukemistaan.

Lainaamiemme rivien jälkeen tuli jännittävä seikkailu, joka
eräällä nuorukaisella oli kahden nuoren tytön seurassa. Kertomus
ratsastusmatkasta pienine ihastuttavine kirkaisuineen, jollaiset
tekevät naisen yhä entistäänkin hurmaavammaksi, sillä ne ilmaisevat,
että hän on heikko. Kertomus retkestä erään tyttösen ratsun selässä
hänen takanaan ja öisestä kotiin paluusta, oli kaikkea muuta
viehättävämpi ja jännittävämpi.

Gilbertin uteliaisuus kasvoi kasvamistaan. Hän oli avannut levälleen
paperipussin ja luki jo sykkivin sydämin kaiken, mitä siihen oli
painettu. Hän katsoi nyt lehtien sivunumeroa ja alkoi haeskella
löytääkseen toisia, seuraavia sivuja. Sivunumeroissa oli aukko, mutta
hän löysi seitsemän, kahdeksan muuta pussia, joiden lehdet näyttivät
seuraavan toisiaan. Hän otti pois niistä nuppineulat, tyhjensi liskot
pusseista permannolle, järjesti arkit ja alkoi lukea.

Nyt oli luettava aivan toisenlaista. Nämä uudet sivut kertoivat
erään köyhän ja tuntemattoman nuoren miehen seikkailuista ylhäisen
naisen kanssa. Ylhäinen nainen oli laskeutunut hänen tasolleen,
tai paremminkin oli hän ylennyt naisen tasolle; ylhäinen nainen
oli ottanut hänet vastaan aivan vertaisenaan ja huolinut hänen
rakastajakseen ja vihkinyt hänet kaikkiin sydämen salaisuuksiin,
noihin nuoruuden unelmiin, jotka ovat niin lyhytikäisiä, että ne
näyttävät meistä elämän toiseen laitaan päästyämme aivan kuin
kauneilta, mutta nopeasti katoavilta lentotähdiltä, jotka liitävät
kevään tähtitaivaalla.

Nuorukaisen nimeä ei missään mainittu. Vallasnainen oli nimeltään
rouva de Warens, viehkeä ja suloinen nimi lausua!

Gilbert uneksi jo onnea saada viettää koko yön tällä tavoin lueksien,
ja hänen iloaan lisäsi vielä varmuus, että hänellä oli koko rivi
pusseja vielä avattavana yksi toisensa jälkeen. Mutta silloin kuului
yhtäkkiä hiljaista ritinää: kynttilän pätkä oli vaskisen jalkansa
kuumentamana sulanut ja vaipui nestemäiseen rasvaansa, ullakkokamarin
täytti kirpeä haju, ydin sammui ja Gilbert jäi pilkkopimeään.

Tämä tapahtui niin nopeasti, ettei ollut neuvoa sitä estää.
Gilbertiä, jonka lukeminen keskeytettiin tällä tavoin, melkein
itketti raivosta. Hän antoi pinkan vaipua vuoteen viereen kokoamiensa
herneiden päälle ja heittäytyi olkipatjalleen, ja vaikka hän olikin
harmissaan, nukahti hän piankin sikeään uneen.

Nuorukainen nukkui kuten yhdeksäntoistavuotiaana ainakin nukutaan.
Niinpä ei hän herännytkään ennenkuin munalukko, jonka Jacques
edellisenä iltana oli pannut ullakkokamarin oveen, alkoi kalista.

Oli jo kirkas päivä, kun Gilbert avasi silmänsä, näki hän vieraan
isäntänsä tulevan kamariin. Hänen silmänsä kääntyivät heti
permannolle levitettyihin liskoihin ja paperipusseihin, jotka hän oli
palauttanut muinaiseen arkinmuotoon.

Myöskin Jacquesin silmät suuntautuivat samoihin esineihin.

Gilbert tunsi häpeän punan nousevan poskilleen, ja tietämättä, mitä
sanoa, hän mutisi:

"Hyvää huomenta, monsieur."

"Hyvää huomenta, ystäväni", vastasi Jacques; "nukuitteko hyvin?"

"Kyllä, monsieur."

"Ettehän vaan liene _somnambuli_?" [unissakulkija. Suom.]

Gilbert ei tiennyt, mitä somnambuli merkitsi, mutta hän ymmärsi, että
kysymyksen tarkoitus oli vaatia häneltä selitystä, miksi nuo herneet
eivät olleet enää pusseissaan ja miksi pussit oli eroitettu herneistä.

"Oi, monsieur", sanoi hän, "minä arvaan kyllä, miksi niin sanoitte.
Minä olen syypää tähän pahaan työhön ja syytän siitä ankarasti
itseäni, mutta luulen, että vahinko voidaan vielä korjata."

"Tiettävästikin. Mutta miksi on kynttilänne palanut aivan loppuun?"

"Minä valvoin liian kauan."

"Miksi te valvoitte"? kysyi Jacques epäluuloisena.

"Minä luin."

Jacques katseli yhä epäluuloisempana levitettyjä papereita.

"Tuo ensimmäinen arkki", virkkoi Gilbert näyttäen pussia, jonka
hän oli ensimmäiseksi ottanut nuoralta ja lukenut, "ensimmäinen
arkki, jota katselin sattumalta, teki minut niin uteliaaksi... Mutta
kuulkaahan, monsieur, te, joka tiedätte niin paljon, te varmaan
tiedätte, mistä kirjasta se on?"

Jacques katsoi välinpitämättömästi arkkia ja vastasi:

"En tiedä."

"Se on nähtävästikin romaani", sanoi Gilbert; "kovin kaunis romaani".

"Vai romaani, niinkö luulette?"

"Niin, sillä siinä puhutaan rakkaudesta niinkuin romaaneissa, sillä
erolla vaan, että sitä kuvataan paljoa paremmin."

"Mutta", väitti Jacques, "kun tuossa arkin alareunassa näkyy sana
_Tunnustuksia_, niin luulisin..."

"Luulisitte...?"

"Että se voi olla tosi kertomus."

"Oi, ei, ei; ihminen, joka puhuu näin, ei voi puhua itsestään.
Hänen tunnustuksensa ovat liian suoria, hänen arvostelunsa liian
puolueeton."

"Ja minä puolestani luulen, että te olette erehtynyt", vastasi
vanhus vilkkaasti. "Tekijä on ainoastaan tahtonut näyttää maailmalle
esimerkin miehestä, joka paljastaa itsensä lähimmäisilleen
sellaisena, miksi Jumala on hänet luonut."

"Tunnetteko te sitten tekijän?"

"Hän on Jean Jacques Rousseau."

"Rousseau!" huudahti nuori mies kiihkeästi.

"Niin. Täällä on muutamia arkkeja hänen viimeistä kirjaansa,
hajallaan ja kappaleina."

"Siis se nuori mies, joka köyhänä ja tuntemattomana melkein
kerjäämällä elätti henkeänsä, samoten jalkaisin pitkin maanteitä, hän
oli siis Rousseau, sama mies, jonka kädestä lähtivät sitten _Émile_
ja _Yhteiskuntasopimus_?"

"Se oli hän, tai paremminkin: se ei ollut hän", vastasi
vanhus kuvaamattoman surumielisenä. "Ei, se ei ollut hän,
_Yhteiskuntasopimuksen_ ja _Émilen_ tekijä on mies, joka on
kadottanut kuvitelmansa maailmasta, elämästä, maineesta, jopa melkein
Jumalastakin; tuo toinen... Rousseau... madame Warensin nuorukainen
nimittäin, on lapsi, joka astuu elämään samankaltaisesta ovesta kuin
aamurusko maailmaan. Hän on lapsi, iloineen, toiveineen. Näiden
kahden Rousseaun välillä on kuilu, joka estää iäksi heidät yhtymästä,
nimittäin... kolmikymmenvuotiset onnettomuudet."

Vanhus pudisti päätänsä, hänen kätensä hervahtivat surullisesti alas
ja hän näytti vaipuvan syviin mietteisiin.

Gilbertin sielua häikäisi.

"Siis tuo seikkailu neiti Galleyn ja neiti de Graffenriedin kanssa
on aivan totta"? kysyi hän. "Rousseau on siis tosiaan kokenut tuon
kiihkeän rakkauden rouva de Warensia kohtaan? Siis tuon naisen
omistaminen, joka teki hänet synkäksi eikä suinkaan kohottanut häntä
taivaisiin, kuten hän oli odottanut, se ei siis ole pelkkää hurmaavaa
valhetta?"

"Nuori mies", vastasi vanhus, "Rousseau ei ole valehdellut koskaan.
Muistakaa hänen tunnuslauseensa: _Vitam impendere vero_."

"Sen tunnen", virkkoi Gilbert; "mutta kun en ymmärrä latinaa, en
tiedä, mitä se merkitsee".

"Se merkitsee: Antaa henkensäkin totuuden puolesta."

"Siis on mahdollista, että syntyperältään sellaista miestä kuin
Rousseau voi rakastaa vallasnainen, ylhäinen vallasnainen? Oi, jos te
tietäisitte, että tällainen saattaa tehdä hulluksi olentoja, jotka
ovat yhtä halpaa syntyperää kuin Rousseau ja ovat tohtineet luoda
silmänsä itseään ylempään."

"Te rakastatte", sanoi Jacques, "ja huomaatte Rousseaun ja oman
asemanne samanlaiseksi".

Gilbert punastui; mutta kysymykseen hän ei vastannut.

"Mutta eiväthän kaikki naiset ole sellaisia kuin rouva Warens", sanoi
hän. "On ylpeitä, halveksuvia ja saavuttamattomiakin, ja sellaisia
rakastaa on mielipuolisuutta."

"Ja kuitenkin, nuori mies, sellaisia tilaisuuksia on useinkin
Rousseaulle tarjoutunut", vastasi vanhus.

"Ah, uskon sen", huudahti Gilbert, "mutta hän olikin Rousseau. Jos
tuntisin, että minussa olisi kipinäkin tulta, joka hehkui hänen
sydämessään ja sytytti hänen neroaan..."

"Niin?"

"Niin, silloin sanoisin, ettei löydy naista, olipa hän syntyperältään
miten ylhäinen tahansa, joka olisi vertaiseni; mutta nyt minua, koska
en ole mitään enkä voi millään tavoin uskoa tulevaisuuteeni, nyt
minua häikäisee katsellessani johonkin itseäni ylempään. Oi, miten
mielelläni puhuisin nyt Rousseaun kanssa."

"Minkätähden?"

"Tahtoisin kysyä häneltä, eikö hän itse olisi noussut rouva de
Warensin tasolle, ellei tämä olisi laskeutunut hänen luokseen;
sanoakseni hänelle: 'Ettekö olisi valloittanut häntä omaksenne, jos
hän olisi kieltänyt teiltä tuon omistamisen, joka lopulta teitä
synkensi, valloittanut, vaikkapa...?'"

Nuorukainen keskeytti lauseensa.

"Valloittanut vaikkapa...?" toisti vanhus.

"Vaikkapa rikoksella!"

Jacques säpsähti.

"Vaimoni on kai jo noussut ylös", virkkoi hän ja keskeytti pakinan.
"Mennään alas. Muuten, työmies ei saa aloittaa koskaan liian varhain
päiväänsä: tulkaa, nuori mies, tulkaa!"

"Se on totta", virkkoi Gilbert; "anteeksi, monsieur, mutta eräät
asiat aivan huumaavat aina aivoni, eräät kirjat saavat minut aivan
haltioihini, ja eräät ajatukset melkeinpä hulluksi".

"Niin, niin, te olette rakastunut", virkkoi vanhus.

Gilbert ei vastannut mitään, vaan alkoi koota herneitä lattialta,
ja laatia arkeista nuppineulain avulla pusseja. Jacques antoi hänen
tehdä sen työn.

"Teillä ei ole täällä ylellistä", sanoi hän; "mutta joka tapauksessa
teillä on kaikki tarvittava, ja jos olisitte ollut virkumpi aamulla,
olisitte saanut tuosta ikkunasta hengittää kasvien suloista tuoksua,
jolla kyllä on arvonsa suurkaupunkia saastuttavien ja tympeyttävien
hajujen keskellä. Tässä alhaalla ovat Rue de la Jussiennen puutarhat.
Lehmukset ja kultavihmat kukkivat nyt siellä parhaillaan, ja
nauttimalla niiden tuoksua aamulla kokoaa vanki-parka itselleen onnea
koko päiväksi, eikö niin?"

"Kyllähän minä siitä pidän paljon", vastasi Gilbert; "mutta olen
siihen liian tottunut huomatakseni sitä erikoisesti".

"Sanokaa paremminkin, ettette ole vielä ollut tarpeeksi kauan
maaseutuilmaa vailla kaivataksenne sitä. Mutta nythän teiltä tuo
hommanne loppui: mennään työskentelemään."

Ja Jacques viittasi Gilbertille ovea, antoi hänen mennä edellään ja
pani sitten oven jälleen lukkoon.

Tällä kertaa Jacques vei toverinsa suoraan siihen kamariin, jota
Teresia eilis-iltana oli sanonut hänen työhuoneekseen.

Perhosia lasien alla, kasveja ja kivennäisaineita mustissa
puupuitteissa, kirjoja pähkinäpuisessa kaapissa, kapea pöytä, joka
oli peitetty pienellä vihreän ja mustan kirjavalla villaliinalla.
mikä taas oli melkoisen kulunut pitkäaikaisesta käytöstä; pöydällä
käsikirjoituksia Järjestyksessä; neljä koivuista nojatuolia, tummia
väriltään ja päällystettyjä mustalla jouhikankaalla, -- näin oli
huone sisustettu. Kaikki siellä oli hohtavaa ja kiilloitettua,
moitteettomassa järjestyksessä ja puhdasta. Mutta samalla oli
kamari silmälle ja sydämelle kylmä, sillä valo, joka kuulsi
siihen pumpuliuudinten lävitse, oli harmaa ja heikko, ja kaikki
ylellisyys, jopa vaatimaton hyvinvointikin näytti olevan kaukana sen
lämmittämättömän ja mustan lieden äärestä.

Ainoastaan ruusupuinen klaveeri, joka seisoi neljällä
yksinkertaisella jalalla, ja kamiinin reunalle asetettu kupukello
kirjoituksineen: "Dolt, Arsenaali", muistuttivat tässä hautamaisessa
asumuksessa, että jotakin täälläkin eli, sillä ensinmainitun
teräskielet värisivät kaduilla vieriväin ajoneuvojen herättäminä ja
viimemainitun heiluri tiksutti hopeisin äänin.

Gilbert astui kuvailemaamme työhuoneeseen kunnioittavin tuntein.
Hänestä oli huonekalusto melkeinpä ylellinen, sillä se oli
suunnilleen samanlainen kuin Taverneyn linnassa. Varsinkin vaikutti
häneen suuresti vahattu lattia.

"Istukaahan", sanoi Jacques hänelle, osoittaen erästä toista pöytää,
joka oli asetettu toiseen ikkunasyvennykseen. "Sanon teille heti,
mitä työtä olen teille aikonut."

Gilbert totteli kiireesti kehoitusta.

"Ymmärrättekö tällaisia asioita"? kysyi vanhus.

Ja hän näytti Gilbertille paperia, johon oli vedetty määrättyjen
välimatkojen päähän viivoja.

"Kyllä", vastasi Gilbert, "se on nuottipaperia".

"No niin, kun minä olen saanut sopivalla tavalla mustatuksi arkin
tällaista paperia, nimittäin kun olen kopioinut siihen nuotteja
niin paljon kuin siihen mahtuu, niin ansaitsen kymmenen soun-rahan;
sen hinnan minä itse vaadin tästä työstäni. Luulisitteko oppivanne
kopioimaan nuotteja?"

"Kyllä, monsieur, luulen varmasti."

"Mutta eivätkö nuo pienet mustat pistetahrat, joita yksinkertaiset,
kaksinkertaiset ja kolminkertaiset vartaat lävistävät, ala aivan
vilistä silmissänne?"

"Se on kyllä totta, monsieur. Ensi silmäyksellä minä en niistä
paljoakaan ymmärrä; mutta hartaammin katsellen minä eroitan nuotin
toisesta; tuossa esimerkiksi on F."

"Missä?"

"Tuossa, ylimmäisen viivan päällä."

"Entä tuo tuossa, kahden alemman viivan välissä?"

"Sekin on F."

"Entä sen yläpuolella oleva nuotti, joka ratsastaa toisella viivalla?"

"Se on G."

"Mutta osaatteko te lukea nuotteja, vai mitä?"

"Tunnen nuottien nimet, mutta en niiden merkitystä."

"Ja tiedättekö, mitä ne ovat, kun ne ovat valkeita tahi mustia tai
kun niiden kaulassa on viiva, kaksi viivaa tai kolme viivaa?"

"Oh, sen minä kyllä tiedän."

"Entä nuo merkit?"

"Ne ovat taukomerkkejä."

"Entä tuo?"

"Se on ylennysmerkki."

"Ja tämä?"

"Se on B."

"Erinomaista. Mutta tehän puhutte kaikessa tietämättömyydessänne
musiikista aivan yhtä taitavasti kuin botaniikasta ja kuten olitte
vähällä puhua minulle rakkaudestakin", virkkoi Jacques ja hänen
silmiään alkoi sumentaa, mikä usein tuntui olevan hänellä tapana.

"Oi, monsieur", vastasi Gilbert punastuen; "älkää pilkatko minua."

"Päinvastoin, minä hämmästyn teitä. Musiikki on taidetta, joka
tavallisesti opitaan vasta toisten opintojen jälkeen, ja tehän
sanoitte, että ette ole käynyt mitään kouluja ettekä saanut mitään
oppia."

"Ja se on totta, monsieur."

"Mutta ette suinkaan omasta päästänne ole voinut keksiä, että tuo
musta piste ensimmäisellä viivalla on F?"

"Monsieur", lausui Gilbert matalammalla äänellä ja painaen päänsä
alas, "siinä talossa, jossa asuin, oli eräs... nuori henkilö, joka
soitti klaveeria".

"Ahaa, se sama, joka tutki kasveja?" kysyi Jacques.

"Aivan niin, monsieur; ja hän soitti oikein hyvinkin."

"Todellako?"

"Niin, ja minä jumaloin musiikkia."

"Mutta se ei ole mikään syy tuntea nuotteja."

"Monsieur, Rousseau sanoo, että se ihminen on epätäydellinen, joka
nauttii seurauksista ottamatta selvää syistä."

"Kyllä; mutta hän on sanonut myöskin, että jos ihminen lisää
tällaisella tutkimisella tietojaan, niin hän menettää ilonsa ja
yksinkertaisuutensa ja luonnonvaistonsa."

"Mitäpä sillä väliä", vastasi Gilbert, "jos sellainen tutkiminen
tuottaa hänelle yhtä suuren nautinnon kuin sekin on, jonka hän siten
kadottaa?"

Jacques käännähti hämmästyneenä.

"Älkäähän", virkkoi hän, "ette ole pelkästään botanisti ja
musiikkimies, vaan myöskin loogikko".

"Voi, monsieur, minä en paha kyllä ole en botanisti, en musiikkimies
enkä loogikko; minä ymmärrän ainoastaan eroittaa nuotin toisesta ja
merkin toisesta, en mitään muuta."

"Te osaatte siis laulaa nuotista?"

"Minä? En toki."

"No, ei väliä, haluatteko nyt koettaa kopioida? Tässä on nyt
valmiiksi viivattua paperia; mutta varokaa sitä turmelemasta, sillä
se on sangen kallista. Tai parempi on, että annan aivan tavallista
paperia: viivatkaa se ja kokeilkaa siihen."

"Kyllä, monsieur, minä teen niinkuin neuvotte. Mutta suokaa minun
teille sanoa, etten aio tätä elinkautiseksi ammatikseni. Sillä
parempi on ruveta julkiseksi kirjuriksi kuin kopioida nuotteja, joita
ei itse ymmärrä."

"Oi kuulkaa, nuori mies, nyt te puhutte asiaa ajattelematta,
muistakaa se!"

"Kuinka niin?"

"Voiko yleisölle kirjoittaa kirjeitä yöllä ja ansaita siihen aikaan
leipänsä?"

"Ei, se on totta."

"No niin, kuulkaahan nyt, mitä teille sanon: tottunut mies voi
parissa kolmessa tunnissa yöllä kopioida viisi, kuusi tällaista
sivua, kun hänen kätensä on harjaantunut varmaksi ja keveäksi ja
taitavaksi vetämään viivoja ja hän itse lukemaan nuotteja, mikä
seikka päästää hänet alinomaa tähystämästä kopioitavaan. Kuudesta
sivusta saa hän kolme frangia. Sillä rahalla ihminen jo elää.
Ainakaan te ette väittäne sitä vastaan, te, joka ette vaadi muuta
kuin kuusi souta? Tekemällä pari tuntia yötyötä voi siis mies käydä
kirurgian, lääketieteellisen ja kasvitieteellisen opiston luennoilla."

"Ahaa, nyt minä teitä ymmärrän, monsieur, ja kiitän koko
sydämestäni!" huudahti Gilbert.

Ja hän kävi kiihkeästi käsiksi puhtaaseen paperiarkkiin, jonka vanhus
hänelle ojensi.




VIIDES LUKU

Kuka Gilbertin isäntä oli


Gilbert teki innokkaasti työtä, ja hänen paperinsa alkoi täyttyä
tunnollisilla kokeilla, kun vanhus katseltuaan hänen tointaan jonkun
aikaa istui myöskin pöydän ääreen ja alkoi korjailla painettuja
arkkeja, jotka olivat samanlaisia kuin nuo hernepussit ullakolla.

Sillä tavoin meni kolme tuntia, ja pieni kupukello löi yhdeksän.
Silloin tuli Teresia yhtäkkiä sisään.

Monsieur Jacques kohotti päätänsä.

"Tule nopeasti", sanoi emäntä hänelle, "mene tuonne saliin. Siellä
on taas eräs prinssi. Hyvä Jumala, milloinkahan tämä ylhäisten virta
loppuu? Kun hänen päähänsä ei vain pälkähtäisi jäädä ruualle, kuten
Chartresin herttuan joku aika sitten!"

"Ja kuka se prinssi on?" kysyi Jacques matalalla äänellä.

"Hänen korkeutensa prinssi de Conti."

Tämän nimen kuullessaan tipautti Gilbert arkilleen G:n, jota
Bridoison [koomillinen virkaherra Beaumarchaisin näytelmässä "Figaron
häät". Suom.] olisi arvostellut, jos hän olisi tähän aikaan elellyt,
paremmin -- _muu-uste_-löntiksi kuin nuotiksi.

"Prinssi ja korkeus", supatti hän itsekseen.

Jacques poistui ovesta Teresian perästä, joka sulki oven.

Silloin katseli Gilbert ympärilleen ja nähdessään olevansa yksin
kohotti päätänsä, joka oli mennyt varsin pyörälle.

"Mutta missä minä oikein olenkaan?" huudahti hän. "Prinssejä ja
korkeuksia tämän herra Jacquesin vieraina! Chartresin herttua,
prinssi de Conti nuotinkopijoitsijan luona!"

Hän meni ovelle kuuntelemaan ja hänen sydämensä tykytti omituisella
tavalla.

Toisessa huoneessa oli jo lausuttu ensimmäiset tervehdykset herra
Jacquesin ja prinssin välillä. Prinssi puhui paraikaa.

"Veisin mielelläni teidät kanssani", virkkoi hän.

"Miksikä niin, hyvä prinssi?" kysyi Jacques.

"Esitelläkseni teidät dauphinelle. Nyt alkaa filosofialle uusi
ajanjakso, rakas filosofini."

"Tuhannet kiitokset hyvästä tahdostanne, monseigneur; mutta minun on
mahdoton tulla kanssanne."

"Mutta seurasittehan kuusi vuotta sitten rouva de Pompadouria
Fontainebleaun huvilinnaan?"

"Silloin olin kuusi vuotta nykyistä nuorempi; nykyään kytkee
kivuloisuus minut nojatuoliini."

"Ja ihmisvihanne."

"Entäpä jos niin olisi, monseigneur? Maailma ei tosiaan ole niin
merkillinen, että sen tähden ansaitsisi häiritä itseään."

"No niin, te pääsette Saint-Denisiin tulosta ja suurista
juhlallisuuksista ja vien teidät Muetteen, jonne hänen kuninkaallinen
korkeutensa dauphine jää ylihuomis-iltana."

"Hänen kuninkaallinen korkeutensa saapuu siis ylihuomenna
Saint-Denisiin?"

"Koko saattoseuroineen. Kuulkaahan nyt, penikulma ei ole pitkä matka
eikä sen kulkemiseen menevä aika tuota teille suurta häiriötä.
Väitetään, että prinsessa on erittäin musikaalinen; hän on muka
Gluckin oppilas."

Gilbert ei kuullut enää muuta. Sanoista "Ylihuomenna dauphine saapuu
koko saattoseurueineen Saint-Denisiin" hän muisti vain yhden seikan,
nimittäin sen, että hän olisi ylihuomenna ainoastaan penikulman
päässä Andréesta.

Voimakkaampi kahdesta tunteesta tukehutti hänessä toisen. Rakkaus
hävitti uteliaisuuden. Hetken tuntui Gilbertistä siltä kuin
tuossa pienessä työhuoneessa ei olisi ollut tarpeeksi ilmaa hänen
hengittääkseen. Hän juoksi ikkunan luo ja tahtoi avata sen, mutta
se oli sisältä suljettu lukolla, luultavasti sitä varten, ettei
vastapäätä olevasta huoneustosta voitaisi mitenkään nähdä, mitä hra
Jacquesin kamarissa tapahtui.

Gilbert hervahti alas tuolilleen.

-- Oi, minä en kuuntele enää ovien takana, -- ajatteli hän. --
Minä en koeta enää urkkia tämän köyhän porvarin, suojelijani, tuon
kirjurin salaisuuksia, hänen, jota sellainen mies kuin prinssi
sanoo ystäväkseen ja jonka hän tahtoo esitellä Ranskan tulevalle
kuningattarelle, keisarin tyttärelle, jolle neiti Andrée puhui
melkein polvillaan maassa. Ja kuitenkin, ehkä saisin kuulla jotakin
neiti Andréesta, jos kuuntelisin oven takana. Ei, ei, silloinhan
olisin kuin mikä lakeija. Myöskin la Grien tapana oli kuunnella oven
takana.

Ja hän loittoni päättävästi pois ovelta, jonne hän oli jälleen
mennyt. Hänen kätensä vapisivat, ja hänen silmiään pimensi ikäänkuin
pilvi.

Hän tarvitsi nyt voimakkaampaa ajanvietettä, kopioiminen ei olisi
jaksanut hänen ajatuksiaan kiinnittää. Hän otti erään kirjan hra
Jacquesin pöydältä.

-- _Tunnustuksia_, -- luki hän hämmästyen ja ihastuen. --
_Tunnustuksia_, sama, jota minä olen lukenut niin innokkaasti satasen
sivua. 'Tekijän muotokuvalla varustettu painos.' Ah, ja minä kun en
ole koskaan nähnyt Rousseaun kuvaa. Nyt, nyt sen näen.

Ja hän käänsi nopeasti silkkipaperilehden, joka peitti
teräspiirrosta, näki kuvan ja huudahti.

Samassa aukesi ovi; Jacques tuli takaisin sisään.

Gilbert vertaili häntä kädessään pitämäänsä kuvaan, ja kirja heltisi
hänen kädestään, sillä hän ojensi molemmat kätensä ja hänen koko
ruumiinsa vapisi.

"Minä olen Jean Jacques Rousseaun luona!" mutisi hän.

"Katsotaanpa, mitenkä nuottien kopioimisen käy, lapseni",
vastasi Jean Jacques hymyillen ja paljon onnellisempana tästä
odottamattomasta tunteenpurkauksesta kuin tuhansista muista
kunniakkaan elämänsä voitoista.

Ja hän meni vapisevan Gilbertin ohitse pöydän luo ja vilkaisi
nuorukaisen paperia.

"Nuotit eivät ole huonosti tehtyjä", virkkoi hän, "mutta te ette
muista säilyttää kyllin hyvin tyhjää reunustaa. Sitäpaitsi te ette
yhdistä aivan tarkoin yhteenkuuluvia nuotteja. Malttakaahan, tuosta
tahdista puuttuu tahtimerkki; ja sitten vielä nuo tahtiviivat eivät
ole suoria. Ja avonaiset nuotit on piirrettävä kahdella pikku
kaarella. Ei haittaa, vaikkeivät ne aivan tarkoin yhdykään. Aivan
pyöreä nuotti ei ole siro, ja kaula ei sulaudu siihen kauniisti. --
Niin, ystäväni, te olette tosiaan Jean Jacques Rousseaun luona."

"Oi, antakaa anteeksi kaikki tyhmyydet, mitä olen täällä puhunut",
huudahti Gilbert ja näytti olevan valmis heittäytymään polvilleen.

"Tänne täytyi siis tulla prinssin", vastasi Rousseau olkapäitään
kohauttaen, "että olisitte tuntenut vainotun ja onnettoman Geneven
filosofin? Poloinen lapsi, tai onnellinen lapsi, te, joka ette tiedä,
mitä vaino on!"

"Oh, minä olen onnellinen, niin kovin onnellinen, mutta siitä, että
näen nyt teidät ja tunnen teidät ja olen teidän luonanne."

"Kiitokset, lapseni, kiitokset; mutta eipä riitä olla onnellinen,
täytyy myöskin tehdä työtä. Nyt, kun olette kokeillut, ottakaa tämä
_rondo_ ja koettakaa kopioida se oikealle nuottipaperille. Se on
lyhyt eikä kovin vaikea. Ennen kaikkea siististi. Mutta kuinka te
tunsitte?..."

Gilbert nosti ylpeyttä paisuvin sydämin maasta _Tunnustuksia_ ja
näytti Jean Jacquesille kuvaa.

"Ahaa, nyt ymmärrän, kuvani, joka tuomittiin poltettavaksi ja
poltettiin _Émilen_ ensi sivulla. Mutta ei väliä, tuli valaisee,
tulkoon se auringosta tai polttoroviolta."

"Monsieur, tiedättekö, että minä en ole koskaan uneksinut parempaa
kuin saada olla luonanne? Tiedättekö, että kunnianhimoni ei ole
toivonut koskaan mitään suurempaa?"

"Luonani te ette voi olla, ystäväni", vastasi Jean Jacques, "sillä
minä en pidä oppilaita. Mitä jälleen vieraihin tulee, olettehan
nähnyt, etten ole kyllin rikas ottamaan niitä vastaan ja varsinkaan
pitämään niitä luonani kauempaa."

Gilbert värähti, Jean Jacques tarttui hänen käteensä.

"Mutta älkäähän kuitenkaan huoliko. Siitä saakka kun teidät tapasin,
olen teitä tutkinut, lapseni. Teissä on paljon pahaa, mutta myöskin
paljon hyvää; taistelkaa koko tahdonvoimallanne pahoja vaistojanne
vastaan, varokaa ylpeyttä, tuota filosofian syöpää, ja kopioikaa
nuotteja parempaa odottaessanne."

"Oi, hyvä Jumala", huudahti Gilbert, "minä olen aivan päästä pyörällä
siitä, mitä minulle nyt on tapahtunut".

"Eikä teille kuitenkaan ole tapahtunut mitään muuta kuin sangen
yksinkertaista ja luonnollista, lapseni; mutta onhan totta, että
juuri yksinkertaisimmat asiat järkyttävät enimmän herkkiä sydämiä
ja älykkäitä mieliä. Te olette paennut jostakin, enkä minä ole
pyytänyt saada tietää salaisuuttanne; te pakenette läpi metsien;
siellä metsissä tapaatte miehen, joka kokoaa lääkekasveja, hänellä
on leipää, teillä ei sitä ole, hän jakaa leipänsä kanssanne. Te ette
tiedä, mistä saada asumusta, tuo mies tarjoaa teille turvapaikan;
hänen nimensä on Rousseau, siinä koko asia; ja hän sanoo nyt teille:
'Filosofian ensimmäinen sääntö on: Ihminen, riitä itse itsellesi.'
-- No niin, ystäväni, kun olette kirjoittanut tuon rondon, olette
ansainnut tämänpäiväisen ravintonne. Kopioikaa siis rondonne."

"Oi, monsieur, kuinka te olette hyvä!"

"Mitä asuntoon jälleen tulee, saatte sen kaupanpäällisiksi. Mutta ei
yölukemisia; tai jos aiotte polttaa kynttilöitä öisin, saatte polttaa
omianne, muuten Teresia murisee kovasti. Onko teillä nyt nälkä?"

"Oi, ei, monsieur", vastasi Gilbert itku kurkussa.

"Eilistä illallista on vielä jäljellä tämän päivän aamiaiseksi,
älkää kursailko. Tämä ateria on viimeinen, mitä syötte pöydässäni,
lukuunottamatta jotakin vieraskutsua silloin tällöin."

Gilbert aikoi tehdä jonkun kieltävän liikkeen, mutta Rousseau
keskeytti sen nyökäyttäen päätänsä:

"Rue Plâtrièren varrella on pieni työväen ruokala", jatkoi hän.
"Siellä saatte halvalla ruokaa, sillä minä suosittelen teitä siellä.
Mutta sitä ennen, tulkaa nyt aamiaiselle."

Gilbert läksi ääneti Rousseaun perässä. Ensi kertaa elämässään hänen
tahtonsa oli masennettu; puolustukseksi mainittakoon ainoastaan, että
sen oli masentanut muita miehiä mainiompi olento.

Muutaman suupalan syötyään nousi Gilbert pöydästä ja meni takaisin
työnsä ääreen. Hän puhui totta: hänen vatsansa oli paljosta
mielenliikutuksesta ikäänkuin kutistunut, niin ettei se voinut ottaa
vastaan minkäänlaista ravintoa. Koko päivänä ei hän vilkaissutkaan
työstään, ja kello kahdeksan tienoissa illalla, revittyään palasiksi
kolme pilaantunutta lehteä, oli hänen onnistunut kopioida neljä sivua
pitkä rondo luettavasti ja puhtaasti.

"En tahdo teitä imarrella", sanoi Rousseau, "se on vielä huonoa,
mutta siitä saa selvän; se on kymmenen soun arvoinen; kas tässä
rahat!"

Gilbert otti ne kumartaen vastaan.

"Tuolla kaapissa on leipää, hra Gilbert", virkkoi Teresia, johon
Gilbertin vaiteliaisuus, lauhkeus ja uutteruus olivat tehneet hyvän
vaikutuksen.

"Kiitoksia, madame", vastasi Gilbert; "olkaa vakuutettu, etten
koskaan unohda hyvyyttänne".

"Kas tuossa, ottakaa vain", sanoi Teresia ja antoi hänelle leivän.

Gilbert aikoi kieltäytyä sitä ottamasta. Mutta hän sattui katsomaan
Jean Jacquesiin ja ymmärsi hänen kulmakarvainsa rypistyksestä,
läpitunkevasta katseestaan ja hienoista huulistaan, jotka alkoivat jo
mennä suppuun, että moinen kielto saattaisi vierasisäntää loukata.

"No, minä otan", sanoi Gilbert.

Sitten hän läksi takaisin pieneen kamariinsa, kädessä kuuden soun
hopearaha ja neljä yhden soun kuparikolikkoa, jotka Jean Jacques oli
hänelle antanut.

"Viimeinkin", virkkoi hän tullen omaan kammioonsa, "olen oma
isäntäni; niin, joskaan en aivan vielä, koska tämä leipä on almua".

Ja vaikka hänellä oli nälkä, pani hän leivän pois ikkunalaudalle eikä
koskenutkaan siihen.

Sitten hän ajatteli, että hän voi unohtaa nälkänsä unessa, ja
sammutti kynttilän ja heittäytyi olkipatjalle.

Seuraavana päivänä, -- edellisenä yönä oli Gilbert nukkunut sangen
vähän, -- seuraavana päivänä näki nouseva aurinko hänet jo valveilla.
Hän muisti, mitä Rousseau oli puhunut hänelle puutarhasta, jonne
päin ikkunaluukku oli. Hän kurkisti ulos luukusta ja näki tosiaan
puutarhan komeine puineen; puitten takana kohosi yksityishotelli,
jonka tonttiin puutarha kuului ja jonka portti oli Jussienne-kadulle
päin.

Eräässä puutarhan kulmassa pilkotti aivan nuorten puitten ja kukkien
keskeltä pieni paviljonki suljetuin ikkunaluukuin.

Gilbert luuli ensin, että ne luukut olivat vielä siksi kiinni, että
oli näin aikaista aamulla ja etteivät paviljongin asukkaat olleet
vielä heränneet. Mutta kun hän sitten piankin huomasi, että puut
olivat saaneet kasvaa ja versoa aivan luukkuihin asti, ymmärsi hän,
että tuo paviljonki oli ollut asumattomana ainakin jo edellisen
talven.

Sitten alkoi hän jälleen katsella ja ihailla kauniita lehmuksia,
jotka estivät häntä näkemästä päärakennusta.

Pari kolme kertaa sai nälkä Gilbertin vilkaisemaan leivänkannikkaan,
jonka Teresia eilis-iltana oli hänelle leikannut. Mutta vaikka
hän katselikin sitä ahnaasti, oli hän kuitenkin siinä määrin oman
tahtonsa herra, ettei hän siihen koskenut.

Kello löi viisi. Silloin hän arveli, että eteisen ovi oli jo avattu.
Ja kun hän oli peseytynyt, sukinut päänsä ja harjannut vaatteensa!
-- sillä Jean Jacques oli pitänyt huolen, että Gilbert tapasi
ullakkokamariinsa palatessaan siellä kaikki vaatimansa pukeutumiseen
tarvittavat välineet, -- niin, kun hän oli peseytynyt, sukinut päänsä
ja harjannut vaatteensa, otti hän leivänkannikkansa ja meni ulos.

Rousseau ei tällä kertaa ollut häntä herättänyt eikä ollut edellisenä
iltana lukinnut hänen oveansakaan, varmaankin liiallisen epäluulonsa
neuvomana tutkimaan tällä tavoin tehokkaammin vieraansa elämäntapoja.
Ja nyt kuuli Rousseau hänen tulevan alas ja piti häntä silmällä.

Hän näki Gilbertin menevän ulos leipä kainalossa.

Muuan kerjäläinen tuli Gilbertin luokse, Rousseau näki nuorukaisen
antavan leivän kerjäläiselle ja sitten menevän erääseen
leipurikauppaan, jonka ovet juuri oli avattu, ja ostavan sieltä uuden
kimpaleen leipää.

-- Nyt hän lähtee varmaankin ruokapaikkaan, -- ajatteli Rousseau, --
ja pääsee siten lanteistansa.

Rousseau erehtyi; kävellessään Gilbert söi osan leipäänsä. Sitten
hän pysähtyi kadun kulmaan suihkulähteen luo ja joi siitä vettä. Söi
lopun leipäänsä, joi vielä, huuhteli suunsa, pesi kätensä ja tuli
takaisin.

-- Totisesti, -- tuumi Rousseau, -- taidanpa olla nyt onnellisempi
kuin Diogenes, nimittäin että olen löytänyt ihmisen.

Ja kun hän kuuli Gilbertin nousevan ylös portaita, riensi hän
avaamaan hänelle oven.

Päivä meni kokonaan keskeytymättömässä työssä. Gilbert kohdisti
kaiken ahkeruutensa, terävyytensä ja itsepäisyytensä tuohon
kopioimistyöhön. Seikat, joita hän ei ymmärtänyt, hän osasi aavistaa.
Ja Gilbertin käsi piirsi hänen rautaisen tahtonsa orjana nuotit
arkailematta ja virheitä tekemättä. Ja niinpä hän illan tullen oli
kopioinut kokonaista seitsemän sivua, ellei juuri erittäin kauniisti,
niin ainakin moitteettomasti.

Rousseau katseli työtä sekä arvostelijana että filosofina.
Arvostelijana hän moitti nuottimerkkien muotoa, yhdysviivain ohuutta,
paussien ja pisteiden liian suurta välimatkaa. Mutta hän myönsi, että
tämänpäiväinen jäljennös oli huomattava edistysaskel eilisestä. Ja
hän antoi Gilbertille viisikolmatta souta palkaksi.

Filosofina hän ihaili ihmistahdon voimaa, joka sai nuoren
kahdeksantoista-vuotiaan pojan istumaan selkä kumarassa työssä,
kaksitoista tuntia yhtä mittaa, nuorukaisen, jonka vartalo oli hento
ja notkea ja luonne intohimoinen. Sillä Rousseau oli helpostikin
nähnyt intohimon tulen, joka leimusi Gilbertin sydämessä. Hän ei
vielä vain varmaan tiennyt, oliko tuo intohimo kunnianhimoa vai
rakkautta.

Gilbert punnitsi kämmenellään saamiaan rahoja: siinä oli
neljänkolmatta soun hopearaha ja yksi soun kuparikolikko. Hän pisti
kuparikolikon liiviensä taskuun, luultavasti toisten, eilisestä
säästämiensä joukkoon, ja puristi kiihkeän tyytyväisenä oikeaan
kouraansa neljänkolmatta soun hopearahaa ja sanoi:

"Olette nyt isäntäni, koska olette antanut minulle työtä; ja teiltä
saan ilmaisen asunnonkin. Sentähden luulisin teidän ajattelevan
minusta pahaa, jos tekisin jotakin ilmoittamatta teille aikeitani."

Rousseau katseli häntä säikkynein silmin.

"Mitä jo sitten aiotte tehdä?" kysyi hän. "Onko teillä huomenna
joitakin muita suunnitelmia kuin työ?"

"Kyllä, monsieur, huomenna tahtoisin olla vapaa, jos sallitte."

"Mitä varten?" kysyi Rousseau; "voidaksenne kuljeskella joutilaana?"

"Monsieur, minä tahtoisin lähteä Saint-Denisiin", vastasi Gilbert.

"Miksi juuri sinne?"

"Madame la dauphine saapuu sinne huomenna."

"Ah, se on totta; huomenna ovat Saint-Denisissä dauphinen
vastaanottojuhlat."

"Ne juuri", virkkoi Gilbert.

"Minä luulin teitä vähemmän uteliaaksi", sanoi Rousseau, "ensin
minusta päinvastoin tuntui siltä kuin te olisitte halveksinut
yksinvallan komeuksia".

"Monsieur..."

"Ajatelkaa minua, jota te joskus väitätte pitävänne esikuvananne.
Eilen tuli tänne luokseni kuninkaallinen prinssi ja houkutteli minua
hoviin, ei sillä tavalla kuin te menette, poikaparka, heilumaan
varpaillanne nähdäksenne jonkun kuninkaallisen kaartilaisen olan
ylitse kuninkaan ajavan ohitse vaunuillaan, joille tehdään kunniaa
kivääreillä aivan kuin pyhälle sakramentille. Ei sillä tavoin,
vaan ainoastaan suvaitakseni astua prinssien eteen ja huoliakseni
prinsessain hymyilyjä. Kas niin, minä vähäpätöinen kansalainen,
hylkäsi kuitenkin noiden mahtavain kutsut."

Gilbert nyökäytti hyväksyen päätänsä.

"Ja miksikä ne hylkäsin?" jatkoi Rousseau kiivaasti. "Siksi, että
ihminen ei voi palvella kahta herraa, siksi, että käsi, joka on
kirjoittanut, että yksinvalta on väärinkäytöstä, ei voi ojentua
pyytämään kuninkaalta hänen suosionsa almua. Siksi, että minä
tiedän, että jokainen tuollainen juhla riistää kansalta osan sen
toimeentuloa, jota sillä on niin vähän, että se tuskin enää jaksaa
kestää nousematta kapinaan. Siksi minä panen poissa pysymällä
vastalauseeni kaikki moisia juhlia vastaan."

"Monsieur", sanoi Gilbert, "pyydän teitä uskomaan, että minä olen
ymmärtänyt teidän filosofianne ylevät ajatukset".

"Varmaankin; -- mutta koska ette niitä noudata, niin suvainnette,
että sanon teille..."

"Monsieur", vastasi Gilbert, "minä en ole filosofi".

"Sanokaa edes, mitä te aiotte Saint-Denisissä tehdä?"

"Monsieur, minä olen yleensä omista asioistani vaiti", vastasi
Gilbert.

Nämä sanat tekivät Rousseauhin suuren vaikutuksen. Hän aavisti että
tuollaisessa itsepäisessä vaikenemisessa piili jokin salaisuus, ja
hän katseli nuorukaista tavallaan ihaillen moista lujaa luonnetta.

"No, olkoon", sanoi hän, "teillä lienevät syynne. Se on toista se".

"Kyllä, monsieur, minulla on omat syyni, eivätkä ne ole läheskään
sitä uteliaisuutta, joka vetää ihmisiä näkemään harvinaisia
näytöksiä, sen voin teille vakuuttaa."

"Sen parempi, tai ehkä sen pahempi, sillä teillä on syvä katse, nuori
mies, ja minä etsin turhaan siitä nuoruuden kirkkautta ja rauhaa."

"Olenhan teille sanonut", vastasi Gilbert surullisena, "että minä
olen ollut onneton, ja ettei onnettomilla ole nuoruutta. Onko siis
nyt sovittu, että saan teiltä huomiseksi lomaa?"

"Saatte, ystäväni."

"Kiitoksia, monsieur."

"Mutta kun te katselette maailman komeuden menoa ohitsenne minä avaan
täällä silloin kasviston ja ihailen niistä luonnon ihanuuksia",
jatkoi Rousseau.

"Monsieur", vastasi Gilbert, "ettekö te olisi hyljännyt kaiken
maailman kasvistot sinä päivänä, jolloin te toivoitte saada nähdä
jälleen neiti Galleyn, heitettyänne hänen helmaansa kirsikkatertun?"

"Se on aivan totta", virkkoi Rousseau; "nyt ymmärrän: te olette
nuori. Lähtekää vaan Saint-Denisiin, lapseni."

Kun Gilbert oli iloissaan poistunut ja sulkenut oven mennessään,
virkkoi Rousseau itsekseen:

"Se ei ole kunnianhimoa, se on rakkautta!"




KUUDES LUKU

Noidan vaimo


Samalla hetkellä, jolloin Gilbert hyvin käytetyn työpäivänsä jälkeen
pureskeli ullakkokamarissaan raikkaaseen veteen kastettua leipää ja
hengitti täysin rinnoin puutarhan puhdasta ilmaa, samalla hetkellä,
sanomme, laskeutui muuan nainen ratsun selästä Saint-Denisin
karmeliittiluostarin portilla. Hänen pukunsa oli hieno ja komea,
mutta hiukan omituinen kuosiltaan, ja kokonaan peitti häntä pitkä
harso. Hän oli laskettanut täyttä laukkaa uljaalla arabialaisella
hevosella Saint-Denisiin tuovaa tietä, joka nyt vielä oli tyhjä,
mutta joka huomenna olisi kansaa tulvillaan. Nyt naputti hän pienillä
ja hennoilla sormillaan luostarin rautaiseen säleporttiin, ja silloin
hevonen, jonka ohjat hänellä oli käsivarrellaan, tepasteli pystyssä
tai kuopi kärsimättömästi hiekkaa.

Joitakuita kaupungin porvareita pysähtyi tuon tuntemattoman
ympärille. Heitä houkutteli paikalle sekä hänen omituinen pukunsa,
josta olemme jo maininneet, että hänen hellittämätön halunsa päästä
sisälle.

"Mitä te tahdotte, madame?" kysyi eräs porvareista.

"Näettehän, monsieur, että tahdon päästä sisälle", vastasi tuntematon
nainen hyvin italianvoittoisella ranskankielellä.

"Silloinpa kolkutatte väärään porttiin. Tämä portti avataan
ainoastaan kerran päivässä köyhille, ja se hetki, jolloin se avataan,
on nyt mennyt."

"Mitä sitten on tehtävä päästäkseen luostarin johtajattaren
puheille?" kysyi nyt kolkuttaja.

"On naputettava pieneen porttiin, joka on tuolla muurin päässä tai
soitettava suuren portin kelloa."

Toinen porvari tuli luokse.

"Tiennettehän, madame", sanoi hän, "että nykyään on johtajattarena
hänen kuninkaallinen korkeutensa Ranskan Madame Louise?"

"Kyllä, sen tiedän."

"_Vertudieu!_ Kuinka kaunis hevonen!" huudahti eräs kuningattaren
rakuunarykmentin sotilas katsellen vieraan juoksijaa. "Tiedättekös,
että jos tuo ratsu ei ole yli-ikäinen, on se hyvinkin viidensadan
louisdorin arvoinen, yhtä totta kuin minun on sadan pistolin?"

Nämä kehut vaikuttivat sangen tehokkaasti katselijajoukkoon.

Eräs kanunki, joka katseli itse ratsastajatarta, eikä niinkuin
rakuuna ratsua, tunkeusi joukon läpi vieraan naisen luo ja avasi
hänelle portin jollakin salaisella tavalla, jonka hän tiesi.

"Menkää sisään, madame", kehoitti hän, "ja viekää hevosenne sinne
myöskin".

Nainen näytti suuresti haluavan päästä pois keskeltä kansanjoukkoa,
jonka uteliaat silmät näyttivät kovin vaivaavan häntä; hän noudatti
nopeasti neuvoa ja katosi ratsuineen portin sisäpuolelle.

Tultuaan avaralle pihalle tuntematon nainen pudisteli hevosensa
suitsia ja hevonen ravisteli niin rajusti valjaitaan ja tömisti
niin ankarasti pihakiveystä raudoitetuilla kavioillaan, että
portinvahti-nunna, joka oli sattunut hetkeksi poistumaan
portin vieressä olevasta kojustaan, riensi kiireesti ulos
luostarirakennuksesta.

"Mitä te tahdotte, madame?" huudahti hän; "ja kuinka te olette
päässyt tänne?"

"Muuan kiltti kanunki avasi minulle portin", vastasi vieras; "ja
mitä taas tahtooni tulee, haluan, jos suinkin mahdollista, päästä
luostarin johtajattaren puheille".

"Madame ei ota vastaan tänä iltana."

"Mutta minä tiedän, että luostarin johtajattaren velvollisuus
on ottaa joka aika päivästä ja yöstä vastaan sellaisia
maallikkosisariaan, jotka tulevat anomaan häneltä apua."

"Se on kyllä mahdollista tavallisissa olosuhteissa; mutta hänen
kuninkaallinen korkeutensa tuli tänne vasta toissapäivänä ja on
tuskin vielä virkaansa asettunut, ja tänä iltana hän johtaa kapitulin
kokousta."

"Hyvä siskoni", jatkoi vieras nainen, "minä tulen kovin kaukaa, minä
tulen Roomasta asti. Minä olen ratsastanut kolmekymmentä penikulmaa,
ja voimani aivan pettävät."

"Minkä minä tälle voin? Olen saanut madamelta nimenomaisen käskyn."

"Sisko, minun on ilmoitettava abbedissalle kovin tärkeitä asioita."

"Tulkaa huomenna uudestaan."

"Mahdotonta... Minä olin Pariisissa yhden päivän, ja jo tuona yhtenä
päivänä... muuten, minä en voi mennä yöksi majataloon."

"Miksi ette?"

"Siksi, että minulla ei ole rahaa."

Portinvahti-nunna katseli kummissaan vallasnaista, jonka puku oli
täynnä jalokiviä, ja jolla oli noin kaunis hevonen, mutta joka
kuitenkin väitti, ettei hänellä ollut rahaa maksaa yösijaansa.

"Oh, älkää välittäkö sanoistani tai sen paremmin vaatteistani",
vastasi vieras nainen; "ei, minä en puhunut totta sanoessani, ettei
minulla ole rahaa, sillä varmaan päästettäisiin minut velaksikin
mihin majataloon tahansa. Ei, ei, minä en etsi täällä yösijaa, vaan
turvaa."

"Madame, tämä luostari ei ole Saint-Denisin ainoa, ja kaikissa
muissakin on abbedissa."

"Kyllä, sen tiedän hyvin; mutta minä en voi kääntyä tavallisen
abbedissan puoleen, hyvä sisko."

"Luulen, ettei teidän maksa vaivaa yhä vaatia pääsyä hänen luokseen.
Ranskan Madame Louise ei sekaannu enää maailmallisiin asioihin."

"Ei haittaa; ilmoittakaa hänelle vain, että tahdon puhua hänen
kanssaan."

"Hän on kapitulin kokouksessa, sanoin."

"Entä kokouksen jälkeen?"

"Se on parhaiksi vasta alkanut."

"Menen siis kirkkoon ja odotan siellä ja rukoilen."

"Minun täytyy pahoitella, madame."

"Miksikä niin?"

"Te ette saa häntä odottaa."

"Enkö minä saa odottaa?"

"Ette."

"Oi, minä olen siis tullut väärään paikkaan! Minä en olekaan täällä
Jumalan talossa?" huudahti tuntematon nainen niin kiivain äänin ja
katsein, ettei nunna enää uskaltanut ottaa vastuuta estellen häntä,
vaan virkkoi:

"Jos asia on niin tärkeä, niin koetan parastani."

"Oi, ilmoittakaa hänen korkeudelleen, että minä tulen Roomasta",
lisäsi tuntematon nainen. "Että minä en ole pysähtynyt koko matkalla
paitsi kahdessa paikassa, Mainzissa ja Strassburgissa, muuta kuin
sen verran, mitä välttämättä olen tarvinnut nukahtaakseni ja että
minä en ole varsinkaan viimeisinä neljänä päivänä levännyt enempää
kuin saadakseni voimia, voidakseni pysyä satulassa ja lepuuttaakseni
hevostani, että se jaksoi minua kantaa."

"Minä ilmoitan, siskoni."

Ja nunna meni sisään.

Tuokion päästä ilmestyi ovelle muuan palvelijasisar.

Portinvahti-nunna tuli hänen perässään.

"No niin?" kysyi heti vieras nainen jouduttaakseen vastausta, jonka
hän ehdottomasti tahtoi kuulla.

"Hänen kuninkaallinen korkeutensa sanoo, madame, että hänen on aivan
mahdotonta tänä iltana ottaa teitä vastaan, mutta että teille siitä
huolimatta tarjotaan vieraanvaraisuutta luostarissa, koska väitätte
välttämättä tarvitsevanne turvaa", vastasi palvelijasisar. "Te voitte
siis astua sisään, siskoni, ja jos tosiaan olette ajanut niin pitkän
matkan ja olette niin väsynyt kuin sanotte, saatte aivan heti mennä
levolle."

"Entä hevoseni?"

"Siitä kyllä pidetään huoli; olkaa rauhassa, siskoni."

"Se on lauhkea kuin lammas. Sen nimi on Djerid ja se tulee luokse,
kun kutsuu sitä sillä nimellä. Minä pyydän teitä vaalimaan sitä
hyvin, sillä se on harvinaisen oivallinen hevonen."

"Sitä vaalitaan niinkuin kuninkaan omia hevosia."

"Monet kiitokset!"

"Viekää nyt madame huoneeseensa", käski palvelijasisar
portinvahti-nunnaa.

"Ei huoneeseen, vaan kirkkoon! Minä en tarvitse unta, vaan kylläkin
rukoilua."

"Kappeli on auki, siskoni", vastasi nunna osoittaen pientä sivuovea,
joka vei kirkkoon.

"Ja minä saan tavata johtajatarta?" kysyi muukalainen.

"Huomenna."

"Varhain aamulla?"

"Ei varhain aamulla, se ei vielä käy päinsä."

"Miksikä ei?"

"Siksi, että varhain huomisaamuna täällä on suuri vastaanotto."

"Oi, kuka on tuo vastaanotettava, jolla on suurempi kiire ja joka on
onnettomampi minua?"

"Madame la dauphine suo meille kunnian pysähtymällä ohimennessään
pariksi tunniksi luoksemme. Se on suuri armonosoitus luostariamme
kohtaan, juhlahetki meille siskoraukoille: joten te siis
ymmärtänette..."

"Voi minua!"

"Abbedissa toivoo, että kaikki täällä saataisiin kuninkaallisten
vieraitten arvon mukaiseen kuntoon."

"Ja sillä välin, kunnes saan tavata teidän korkeaa johtajatartanne,
olenko täällä varmassa turvassa?" kysyi tuntematon nainen katsellen
ympärilleen ja vavahtaen selvästi kauhusta.

"Kyllä, siskoni, aivan varmaan. Meidän luostarimme on turvapaikka
yksin rikollisillekin, sitä suuremmalla syyllä..."

"Pakolaisille", jatkoi vieras nainen. "Hyvä, tänne ei siis kukaan voi
päästä, eikö niin?"

"Ei ilman lupaa kukaan."

"Oi, mutta jos hän hankkii itselleen tuon luvan, oi, hyvä Jumala,
hyvä Jumala, tuo mies, joka on niin mahtava, että hänen voimansa
minua usein kauhistaa!" huudahti tuntematon nainen.

"Mikä mies?" kysyi nunna.

"Ei mikään, ei mikään."

-- Hän raukka lienee heikkopäinen, -- mutisi nunna itsekseen.

"Viekää minut kirkkoon, kirkkoon!" jatkoi muukalainen aivan kuin
todistaakseen oikeaksi toisen ajatuksen itsestään.

"Tulkaa, siskoni, niin vien teidät sinne."

"Minua ajetaan näet takaa; kiireesti, kiireesti kirkkoon!"

"Oh, Saint-Denisin luostarin muurit ovat lujat", vastasi
palvelijasisar säälivästi hymyillen. "Siksi voitte huoletta noudattaa
minun neuvoani ja mennä, noin väsynyt kun olette, lepäämään hyvään
vuoteeseen, sen sijaan että vaivaisitte polvianne kappelin kovalla
kivilattialla."

"Ei, ei, minä tahdon rukoilla. Minä tahdon rukoilla Jumalaa
päästämään minua niistä, jotka ajavat minua takaa", huudahti nuori
nainen ja pujahti sisään nunnan hänelle näyttämästä ovesta ja sulki
sen mennessään.

Nunna oli utelias, kuten ainakin nunna, ja kiersi kappeliin suuresta
ovesta, hiipi siellä hiljaa ja näki tuntemattoman naisen maassa
alttarin juuressa, rukoilemassa nyyhkyttäen ja painaen kasvojaan
lattiaa vasten.




SEITSEMÄS LUKU

Pariisin porvaristo liikkeellä


Kuten nunnat olivat vieraalle ilmoittaneet, istui luostarin kapituli
paraikaa koolla pohtien, miten keisarin tytär otettaisiin kaikkein
loistavimmalla tavalla luostarissa vastaan.

Täten aloitti hänen kuninkaallinen korkeutensa Madame Louise
abbedissantoimensa Saint-Denisissä.

Luostarin koristusvarasto oli tätä nykyä melkoisen köyhä. Entinen
johtajatar oli vallastaan luopuessaan vienyt mennessään suurimman
osan pitsejä, jotka olivat hänen yksityisomaisuuttaan, samoin
kuin pyhäinjäännöslippaatkin ja ehtoollisleipä-astiat, sillä
abbedissoilla, jotka valittiin aina ylhäisimmistä perheistä, oli
tapana ainoastaan lainata moisia laitoksia luostareillensa, silloin
kun he mitä maallisimmilla ehdoilla antautuivat joksikin aikaa
palvelemaan Herraa.

Kun Madame Louise oli saanut kuulla dauphinen poikkeavan
Saint-Denisin luostariin, lähetti hän erikoisen viestin
Versaillesiin, ja jo samana yönä tuotiin Saint-Denisiin vaunukuorma
seinäverhoja, pitsejä ja muita koristuksia.

Niitä tuotiin kaikkiaan kuudensadantuhannen livren arvosta.

Ja heti kun levisi huhu, kuinka kuninkaallisen loistaviksi nämä
juhlat suunniteltiin, huomattiin pariisilaisten tavallisen
uteliaisuuden kasvavan moninkertaiseksi, tuon voittamattoman,
hirveän uteliaisuuden, joka, kuten Mercier [kirjailija, 1740-1840;
kuvasi m.m. Pariisin yhteiskunnallisia puutteita ja paheita. Suom.]
aikoinaan lausui, saattaa pikku annoksissa olla sangen hassunkurista,
mutta joka panee aina ajattelemaan, jopa itkettää, kun kaikki
pariisilaiset ryntäävät sitä tyydyttämään.

Niinpä nähtiinkin Pariisin porvarien kömpivän ilmoille kojuistaan
ja rientävän jo varhain aamulla, heti kun dauphinen saapuminen oli
virallisesti julistettu, Saint-Denisiin ryhmin, joissa oli kymmeniä,
satoja, jopa tuhansia.

Ranskan kaarti, sveitsiläiset ja Saint-Denisiin sijoitetut rykmentit
oli pantu aseisiin, ja ne olivat asettuneet pitkäksi kujaksi estämään
tuon kansanmeren vyöryviä aaltoja, jotka olivatkin jo nousseet
hirveinä hyökyinä kirkon pääportaille ja kiivenneet luostarin
porttikaaria koristavien kuvanveistosten päälle. Kaikkialla näki
pään toisensa vieressä. Lapsia oli ovikatoksilla, miehiä ja naisia
ikkunoissa, ja tuhannet uteliaat, jotka olivat tulleet liian myöhään
tai jotka pitivät, kuten esimerkiksi Gilbert, parempana vapauttaan
kuin anastaa ja suojella paikkaa tungoksessa, -- tuhannet uteliaat,
sanomme, kiipesivät kuin mitkä ahkerat muurahaiset joka oksalle
asettuen niihin puihin, jotka muodostivat Saint-Denisistä la Muetteen
saakka kujan, jota pitkin dauphine tulisi.

Hovi oli kuitenkin Compiègnestä lähdettyään huomattavasti vähentynyt,
vaikka siinä vieläkin oli runsaasti vaunuja ja komeita livreitä.
Ellei ollut sangen ylhäinen herra, ei voinut ehtiä kuninkaan kanssa
samassa joukossa, sillä hän oli lisännyt tavallisen matkavauhtinsa
nyt kaksin-, jopa kolminkertaiseksi, määräten monia hevosten
muuttopaikkoja matkan varrelle.

Vähäarvoisemmat ylimykset olivat siis jääneet vielä Compiègneen
tai ottaneet kyytimiehet palatakseen Pariisiin ja antaakseen omien
hevostensa levähtää.

Mutta levähdettyään päivän kotonaan, läksivät sekä herrat että
palvelijat jälleen liikkeelle ja ajoivat Saint-Denisiin, yhtä paljon
nähdäkseen kansanlaumaa kuin dauphineakin, jonka he olivat jo kerran
nähneet.

Ja paitsi näitä hovilaisten vaunuja, liikkuipa siihen aikaan
myöskin tuhansia muita yksityisvaunuja. Ne olivat parlamentin
jäsenten, ylivuokraajain, suurten liikemiesten, muotinaisten
ja oopperataiteilijatarten. Siihen lisäksi vielä vuokrahevoset
ja -vaunut, puhumattakaan _carabas_-vankkureista, jotka toivat
Saint-Denisiin kukin hiljaista menoa parisenkymmentä pariisilaista
herraa tai pariisitarta, jotka olivat matkalla tukehtua ajoneuvojen
tungokseen ja saapuivat perille varmaan paljoa myöhemmin kuin jos
olisivat lähteneet sinne jalkaisin.

Saattaa siis käsittää, mikä suunnaton ihmisvirta vieri Saint-Denisiä
kohti sen päivän aamuna, jolloin sanomalehdet ja julkiset ilmoitukset
kuuluttivat, että madame la dauphine tulisi sinne. Se tungeksi nyt
karmeliittiluostarin edustalla, ja kun ei enää ollut ainoatakaan
vapaata paikkaa onnen ensin suosimien saamalla torilla, niin levisi
se pitkin koko tienvartta, jota myöten dauphine ja hänen saattueensa
tulisi ja lähtisi.

Kuvitelkaamme tuossa tungoksessa, joka oli hirvittävä itse
pariisilaisistakin, kuvitelkaamme Gilbertiä, pientä yksinäistä,
avutonta poikaa, joka ei tuntenut paikkakuntaa laisinkaan ja oli
liian ylpeä kysymään keneltäkään neuvoa, sillä Pariisiin päästyään
täytyi hänen tietysti esiintyä jo aito pariisilaisena, hänen, joka
ei koskaan ollut nähnyt samaan paikkaan kerääntyneinä sataa henkeä
enempää!

Ensin näki Gilbert tänne astuskellessaan maantiellä kävelijöitä
ainoastaan siellä täällä. La Chapellen tienoilla ne näyttivät
lisääntyvän, ja viimein, kun hän tuli Saint-Denisiin, näytti niitä
nousevaa esiin suorastaan katukiveyksestä, ja ihmistä oli niin
tiheästi kuin laihoa suunnattomalla pellolla.

Väkijoukkoon jouduttuaan ei Gilbert nähnyt mitään eteensä. Hän
meni, tietämättä minne, sinne päin, jonne tungoskin meni Mutta
täytyihän Gilbertin ottaa selvä, missä hän oli. Hän näki eräiden
lasten nousevan puuhun. Hän ei tosin uskaltanut riisua takkiaan ja
noudattaa heidän esimerkkiään, vaikka hänen mielensä teki, mutta
puun juurelle hän meni. Ne onnettomat, jotka eivät nähneet mitään
eteensä, vaan tallustivat umpimähkää ja vetivät vuorostaan toisia
vanavedessään, keksivät nyt kysyä tietoja puihin nousseilta. Ja
heiltä he saivat kuulla, että luostarin ja sen edustalle asetettujen
kaartinrykmenttien välillä oli suuri, tyhjä aukeama.

Gilbertiä rohkaisi tämä ensimmäinen kyselmä niin, että hän tiedusteli
puolestaan, näkyikö jo mitään vaunuja.

Niitä ei vielä näkynyt. Mutta noin parin virstan päässä
Saint-Denisistä näkyi maantiellä jo suuri tomupilvi. Tätä juuri
Gilbert halusikin tietää. Vaunut eivät olleet vielä tulleet perille.
Hänen oli nyt vain saatava selville, mistä päin ne tulisivat.

Jos Pariisissa tungeksii kansanjoukon läpi puhumatta kenellekään
mitään, pidetään ihmistä joko englantilaisena tai kuuromykkänä.

Tuskin oli Gilbert puskeutunut sivulle, päästäkseen erilleen
tungoksesta, kuin hän tapasi erään ojan reunalla aterioimassa
pikkuporvari-perheen.

Siihen kuuluivat seuraavat henkilöt:

Tytär: kookas, vaaleaverinen, sinisilmäinen, vaatimaton ja kaino.

Äiti: lihava, pieni ja leikkisä, valkohampainen ja punaposkinen.

Isä kiedottuna laajaan karkeaan, kamlottikankaiseen viittaan, jota
ei otettu vaatekaapista esille muuta kuin pyhäisin, mutta joka nyt
oli päässyt tähän juhlalliseen tilaisuuteen. Ja tuosta puvustaan hän
pitikin nyt huolta paljon enemmän kuin vaimostaan ja tyttärestään,
sillä hän tiesi, että viimemainitut tulisivat kyllä omin päinsä
toimeen.

Lisäksi kuului perheeseen vielä täti: pitkä, laiha ja ärtyisä.

Oli myös mukana piika, joka aina nauroi.

Viimemainittu oli tuonut tänne valtavassa korissa täydellisen
aamiaisen. Ja kuormaa kantaessaankaan ei tyttö ollut lakannut
nauramasta tai laulamasta; ja rohkaisipa häntä siihen isäntäkin,
ottaen silloin tällöin tarvittaessa vuorostaan hänen taakkansa
raahatakseen.

Siihen aikaan pidettiin palvelijaa perheeseen kuuluvana: hän
ja talonkoira olivat suuresti saman arvoisia, he saivat joskus
selkäänsä, mutta myöskin aina olla matkassa.

Gilbert katseli salavihkaa tuota ryhmää ja näytelmää, joka oli
hänelle vielä aivan uutta. Kun hän oli elänyt syntymästään saakka
Taverneyn linnassa, niin hän tiesi kyllä, mitä on ylhäinen herrasväki
ja mitä palkolliset, mutta porvaristoa ei hän tuntenut vielä
laisinkaan.

Gilbert huomasikin, että nuo kunnon ihmiset noudattivat aineellisia
elämänvaatimuksia tyydyttääkseen filosofiaa, joka ei ollut
tosin Platonin eikä Sokrateen keksimä, mutta kuitenkin vivahti
Biaksen [muistamme "Lääkärin muistelmista" Biaksen lauseen: Minä
kuljetan omaisuuteni mukanani. Suom.] mielipiteeseen, laajemmassa
merkityksessä.

Mukaan oli nimittäin otettu niin paljon kuin mahdollista ja sitä
käytettiin niin halukkaasti kuin suinkin voitiin.

Isä leikkasi muulle joukolleen viipaleita erinomaista ruokahalua
herättävästä vasikanpaistista, jollaisesta pariisilaiset
pikkuporvarit niin paljon pitävät. Tuo ruokalaji lepäsi jo kaikkien
silmäin ahmimana ja kullanruskeana, houkuttelevana ja mehukkaana
kiiltäväksi poltetussa savivadissa, johon huomisesta huoltapitävä
perheen emäntä oli sen eilis-iltana haudannut porkkanain, sipulien
ja silavaviipaleiden joukkoon. Sitten oli palvelijatar vienyt vadin
leipurille, parinkymmenen muun samanlaisen herkun viereen, jotka
olivat kaikki tuodut paistettaviksi ja ruskeiksi paahdettaviksi uunin
jälkilämpimässä.

Gilbert valitsi itselleen läheisen jalavan juurella pienen sopivan
paikan, josta hän pieksi ruudukkaisella nenäliinallaan tomun ruoholta
pois.

Hän otti hatun päästänsä, levitti nenäliinansa ruohikkoon ja istui
sen päälle.

Hän ei ajatellut laisinkaan naapureitaan; mutta nämä puolestaan
katselivat tietysti häntä, koska hän ei heitä huomannut.

"Tuossa on siisti nuori mies", virkkoi äiti.

Tyttö punastui.

Tyttö punastui joka kerta, kun hänen läsnäollessaan puhuttiin
jostakin nuoresta miehestä; ja tämä ominaisuus sai hänen vanhempansa
aina ihastuksesta haltioihinsa.

"Tuossa on siisti nuori mies", oli äiti sanonut. Pariisin porvariston
keskuudessa kohdistuu aina ensimmäinen huomautus johonkin
siveelliseen puutteeseen tai hyveeseen.

Isä käännähti katsomaan.

"Ja vieläpä kaunis poika", virkkoi hän.

Tyttö punastui yhä ankarammin.

"Hän näyttää kovin väsyneeltä, vaikka ei hänellä olekaan ollut mitään
kantamista", huomautti piika.

"Laiskuri!" sanoi täti.

Mutta äiti kääntyi Gilbertin puoleen tuttavallisella kysymyksellä,
jollaiseen pystyvät ainoastaan pariisilaiset:

"Monsieur, ovatko kuninkaalliset vaunut vielä täältä etäällä?"

Kun Gilbert huomasi, että nämä sanat olivat tarkoitetut hänelle,
nousi hän ylös ja kumarsi.

"Kohtelias nuori mies", virkkoi äiti.

Tyttö karahti tummanpunaiseksi.

"En tiedä varmaan", vastasi Gilbert; "mutta kuulin, että parin
virstan päässä täältä näkyy jo tomupilvi".

"Olkaa hyvä ja tulkaa nyt tänne, monsieur", virkkoi isä, "ja jos vain
käy laatuun..."

Ja hän osoitti ruohikkoon järjestettyä herkullista aamiaista.

Gilbert meni lähemmäksi seuruetta. Hän ei ollut vielä tänään syönyt.
Ruuan tuoksu oli viettelevä; mutta hän tiesi taskussaan olevan
viisi- tai kuusikolmatta souta rahaa, ja kun hän ajatteli, että hän
kolmanneksella tuosta omaisuudestaan saisi melkeinpä yhtä ravitsevan
aamiaisen kuin tämä tarjottukin, niin ei hän tahtonut ottaa mitään
noilta ensimmäistä kertaa näkemiltään ihmisiltä.

"Kiitos, monsieur", sanoi hän; "monet kiitokset, minä olen jo syönyt".

"Vai niin", virkkoi rouva; "näen, että te olette ajatteleva ihminen,
monsieur. Mutta tältä puolelta ette saa mitään nähdä."

"Entä te itse sitten?" kysyi Gilbert hymyillen; "ettehän tekään saa
mitään nähdä, kun olette täällä niinkuin minäkin?"

"Oh", väitti rouva, "meidän laitamme on aivan toisin, meillä on
veljenpoika kersanttina kuninkaallisessa kaartinrykmentissä".

Tyttö muuttui sinipunaiseksi.

"Hän seisoo paraikaa _Sinisen Riikinkukon_ edustalla, siellä on hänen
osastonsa."

"Ja uskallankohan udella, missä _Sininen Riikinkukko_ on?" kysyi
Gilbert.

"Aivan vastapäätä karmeliittiluostaria", vastasi äiti. "Hän on
luvannut meille paikan oman osastonsa takana. Siellä saamme nousta
hänen penkilleen, ja me näemme mainiosti, kun saattue laskeutuu
vaunuista."

Nyt oli Gilbertin vuoro tuntea punan nousevan poskilleen. Hän ei
uskaltanut ryhtyä aterialle noiden kunnon ihmisten kanssa, mutta
hänelle tuli palava halu mennä heidän seuraansa.

Kuitenkin kuiskasi filosofia, tai paremminkin ylpeys, jota Rousseau
oli niin ankarasti kehoittanut häntä varomaan: "Naisille sopinee
tarvita toisten apua, mutta minä, joka olen mies, eikö minulla ole
omat käteni ja hartiani?"

"Kaikki ne, jotka eivät sinne pääse", jatkoi äiti aivan kuin arvaten
Gilbertin ajatuksen ja vastaten siihen, "kaikki ne, jotka eivät
sinne pääse, eivät näe muuta kuin tyhjät vaunut, ja tyhjiä vaunuja,
niitä nyt saa nähdä milloin tahansa! Sitä varten ei tarvitse tulla
Saint-Denisiin saakka."

"Mutta, madame", virkkoi Gilbert, "minun mielestäni monet muut
voisivat ajatella samoin kuin tekin".

"Kyllä; mutta monilla ei ole kaartissa veljenpoikaa, joka hankkii
heille katselupaikan."

"Ah, se on totta", virkkoi Gilbert.

Ja hän lausui sanan _totta_ niin pettynyt ilme kasvoillaan, että
pariisilaisten tarkkanäköiset silmät huomasivat sen heti.

"Mutta saattaahan monsieur tulla meidän kanssamme, jos haluaa",
virkkoi silloin isä, taitava mies arvaamaan kaikki vaimonsa
toivomukset.

"Oi, monsieur", sanoi Gilbert, "pelkään olevani teille haitaksi".

"Pyh, eikö mitä", vastasi vaimo, "te autatte meitä sinne paikalle
pääsemään. Meillä ei ollut tässä kuin yksi mies apunamme, nyt meillä
on kaksi."

Mikään perustelu ei olisi voinut paremmin voittaa Gilbertiä. Hän
ajatteli olevansa toisille hyödyksi, korvaten siten itselleen
tarjotun avun. Ja silloin hänen omatuntonsa rauhoittui ja hänen
kaikki arvelunsa katosivat. Hän myöntyi nyt estelemättä tarjoukseen.

"Saas nähdä, kenelle hän tarjoaa käsivartensa", huomautti täti.

Se apu tuli Gilbertille aivan kuin taivaasta. Sillä kuinka
olisi hän voinut tunkeutua tuon muurin läpi, jonka muodosti
kolmekymmentätuhatta ihmistä ja jotka kaikki olivat arvonsa,
rikkautensa ja voimainsa puolesta häntä mahtavampia? Ja ennen
kaikkea: he olivat tottuneet hankkimaan itselleen paikan tällaisissa
juhlissa, joissa jokainen anastaa omakseen niin suuren tilan kuin
suinkin saattaa.

Filosofimme olisi muuten, jos hän ei olisi ollut moinen teoreetikko,
vaan enemmän praktikko, saanut tehdä tilaisuudessa mainioita
dynaamisia huomioita yhteiskunnasta.

Neljän hevosen vetämiä vaunuja vilisti läpi tungoksen kuin
tykinkuulia, ja kaikki väistyivät syrjään esijuoksijan tieltä, jolla
oli päässä höyhentöyhdöllä kaunistettu hattu, yllään kirjavanvärinen
ihokas ja kädessä paksu keppi ja edessään usein juoksemassa vielä
pari vastustamatonta koiraa.

Jotkut kahden hevosen vetämät vaunut ikäänkuin lausuivat tunnussanan
vartioston korvaan ja asettuivat sitten omalle paikalleen luostarin
edustalla olevaan piiriin.

Ratsastajat tulivat perille, tosin käymäjalkaa, mutta kuitenkin
valliten muuta laumaa, keskeytettyään tuhannet tuuppimiset ja
tyrkkimiset ja tyytymättömät nurinat.

Ja viimeisenä tuli jalankulkija, usein takaisin lykittynä,
haukuttuna, häilyen kuin aalto tuhansien muiden aaltojen ajamana,
nousten tuon tuostakin varpailleen, vierusmiesten kohottamana
ylös ilmaan ja koettaen jälleen kuten Antaios-jättiläinen päästä
koskettamaan tuota yhteistä äitiämme, jota maaksi kutsutaan. Ja niin
hän etsi väylää päästäkseen tungoksesta ulos, löysi sen viimein ja
veti perässään myöskin perheensä, jonka melkein aina muodosti suuri
joukko naisia, sillä pariisilainenhan on ainoa porvari, joka osaa ja
uskaltaa viedä naisensa aina ja kaikkialle mukaansa ja hankkia heille
kunnioitusta, tarvitsematta käyttää voimasanoja.

Ensimmäisenä kaikkialla tai paremminkin sanoen edellä muuta
joukkoa nähtiin halvan rahvaan mies, partaisin kasvoin, päässä
jonkunlaisen myssyn tähteet, käsivarret paljaina, housut nuoralla
vyölle kurottuina, väsymättä, innoissaan, sysien kyynärpäillään,
hartioillaan, lykkien jaloillaan, nauraen nauruaan hammasta purren
ja murtaen tiensä jalankulkijan lävitse yhtä helposti kuin Gulliver
lilliputtien pellossa.

Gilbert ei ollut ylhäinen herra neljän hevosen vetämissä vaunuissa,
ei parlamentin jäsen kahden hevosen vetämissä, ei sotilas ratsunsa
selässä, ei Pariisin porvari eikä rahvaan mies ja olisi kai varmaan
murskautunut, puristunut ja tukehtunut tässä tungoksessa. Mutta kun
hän kerran pääsi porvarin turviin, tunsi hän itsensä voimakkaaksi.

Hän tarjosi päättävästi perheenäidille käsivartensa.

"Hävytön", mutisi täti.

Lähdettiin menemään. Isä kulki sisarensa ja tyttärensä keskellä;
heidän perästään tuli palvelijatar kori käsivarrella.

"_Messieurs_, olkaahan hyvä, laskekaa nyt", sanoi rouva hilpeästi
nauraen; "messieurs, olkaa kilttejä!..."

Ja herrat vetäytyivät syrjään ja antoivat hänen tulla, hänen
ja Gilbertin. Ja heidän vanavedessään purjehti sisään koko muu
joukkokunta.

Askel askeleelta, jalan verta kerrallaan, valloitettiin koko
viidensadan sylen matka, joka oli äskeisen aterioimispaikan ja
luostarin välillä. Ja siten saavuttiin pelätyn Ranskan kaartin
muodostaman vartiokujan luokse, jonka apuun porvari perheineen oli
ehdottomasti luottanut.

Tytär oli tullut vähitellen entisen väriseksi.

Kun oli päästy sinne, kohottautui porvari Gilbertin olkapäiden varaan
ja näki silloin kahdenkymmenen askeleen päässä itsestään vaimonsa
veljenpojan, joka seisoi viiksiään kierrellen paikallaan.

Porvari antoi hänelle hatullaan niin harvinaisia merkkejä, että
veljenpoika ne viimeinkin huomasi. Ja hän tuli porvarin luo ja pyysi
tovereitaan suomaan hiukan tilaa, ja toverit avasivat silloin eräästä
paikasta riviään.

Ja tuosta aukosta pujahtivat heti Gilbert ja porvarisrouva ja porvari
sisarineen ja tyttärineen sisään, viimeisenä palvelijatarkin, joka
tosin kirkaisi sotilasrivien läpi mennessään pari kertaa kimeästi ja
käännähti ja katsoi julmasti taakseen, isäntäväen kuitenkaan edes
kysymättä häneltä, mistä syystä hän näin äänteli.

Siten päästiin tien toiselle puolelle ja Gilbert huomasi olevansa nyt
oikealla paikalla. Hän kiitti porvaria; porvari kiitti puolestaan
häntä. Äiti koetti pyytää nuorukaista pysymään joukossaan. Täti
kehoitti häntä menemään matkaansa, ja sitten erottiin, varmaankin
ainaiseksi.

Sillä kohdalla, jossa Gilbert seisoi, oli ainoastaan etuoikeutettuja;
hänen oli siis helppo raivata tiensä erään suuren lehmuksen luokse,
jonka juurella hän nousi kivelle seisomaan, nojautui puun alimmaista
oksaa vastaan ja alkoi odottaa.

Gilbert ennätti seistä tässä asennossa noin puoli tuntia, kun rummut
alkoivat päristä, tykin laukaus jymähti ja tuomiokirkon kello lähetti
ilmoihin ensimmäisen majesteettisen ja kumisevan äänensä.




KAHDEKSAS LUKU

Kuninkaan vaunut


Kaukaa alkoi kuulua sekavaa huutoa, joka kasvoi sitä kovemmaksi ja
äänekkäämmäksi, kuta lähemmäksi se tuli. Se sai Gilbertin terästämään
korviaan, ja hänen koko ruumistaan karmi ankara väristys.

Kaikui huuto: _Eläköön kuningas!_

Siihen aikaan oli vielä tapana huutaa sellaista.

Tietä pitkin ryntäsi kokonainen pilvi hirnuvia, kullalla ja
purppuralla peitettyjä hevosia: ne olivat muskettirykmentti,
santarmit ja sveitsiläinen hevoskaarti.

Sen jälkeen näkyivät raskaat ja komeat vaunut.

Gilbert näki sinisen ritarinauhan ja majesteettisen pään, joka
ei suinkaan ollut paljastettu. Hän näki kylmän ja läpitunkevasti
välkähtävän kuninkaallisen katseen, jonka edessä kaikki päät
taipuivat ja hatut poistuivat.

Hän häikäistyi, huumautui ja seisoi huohottaen ja liikkumatta
paikallaan ja unohti ottaa hatun päästään.

Ankara isku herätti hänet haltiotilastaan; hänen hattunsa lensi
maahan.

Hän hypähti ja nosti hatun maasta ja kohotti sitten päätään ja
tunsi tutun porvarin veljenpojan, joka katseli häntä pisteliäästi
hymyillen, kuten sotilashenkilöiden on tavallista.

"Vai niin", sanoi kersantti, "eikö kuninkaan edessä oteta hattua pois
päästä?"

Gilbert kalpeni, katseli tomuttunutta hattuaan ja vastasi:

"Minä näen kuninkaan nyt ensi kertaa, monsieur, ja unohdin häntä
tervehtiä, se on totta. Mutta minä en tiennyt..."

"Ette tiennyt mitä?" toisti miekkaherra rypistellen kulmakarvojaan.

Gilbertille tuli pelko, että hänet ajettaisiin pois tästä paikasta,
josta hän saattoi niin hyvin nähdä Andréen. Hänen sydämessään
leimahtava rakkaus masensi hänen ylpeytensä.

"Anteeksi", sanoi hän, "minä olen maalta".

"Ja olette tullut Pariisiin saamaan kasvatusta, pikku mies?"

"Niin, monsieur", vastasi Gilbert väkisinkin tukehuttaen raivonsa.

"No niin, koska olette jo opin tolalla", virkkoi kersantti
tarttuen Gilbertin käteen, kun hän aikoi pistää hatun takaisin
päähänsä, "oppikaa myöskin tämä seikka: hänen korkeuttaan dauphinea
tervehditään aivan niinkuin kuningastakin, heidän kuninkaallisia
korkeuksiaan prinssejä samoin kuin dauphinea, sanalla sanoen,
tervehditään kaikkia vaunuja, joissa on liljat. [Bourbonien
vaakunatunnus. Suom.] -- Tunnetteko te liljankukat, poikaseni, vai
täytyykö minun teitä opettaa?"

"Ei tarvitse, monsieur", vastasi Gilbert, "kyllä ne tunnen".

"No, se nyt edes on hyvä", mutisi kersantti.

Kuninkaalliset vaunut vierivät ohitse, ja uusia vaunuja tuli yhä.
Gilbert katseli niin ahnain silmin, että hän näytti melkein hölmöltä.
Kun vaunut tulivat luostarin portin kohdalle, pysähtyivät ne kukin
vuorostaan ja saattueeseen kuuluvat ylhäiset herrat laskeusivat
maahan. Ja se toimitus sai joka viides minuutti aikaan pysäyksen
pitkin koko vierivää vaunujonoa.

Erään tällaisen pysäyksen aikana tunsi Gilbert aivan kuin viiltävän
tulen lävistävän sydämensä. Häntä häikäisi niin, että kaikki esineet
katosivat hetkeksi hänen silmistään, ja häntä vavisti niin ankarasti,
että hänen täytyi takertua kiinni puunoksaan, ettei olisi kaatunut.

Se johtui siitä, että hän näki nyt enintään kymmenen askeleen päässä
itsestään eräissä liljoilla koristetuissa vaunuissa, jollaisia
kersantti oli neuvonut häntä tervehtimään, Andréen säteilevät ja
kirkkaat kasvot, Andréen, joka oli puettu valkoisiin niinkuin taivaan
enkeli tai aave.

Gilbert huudahti heikosti. Sitten kukisti hän kaikki tunteensa, jotka
yhtäkkiä olivat heränneet häntä raatelemaan, ja kielsi sydämensä
sykkimästä niin kiivaasti ja käski silmänsä katsomaan tuohon häntä
häikäisevään aurinkoon.

Ja nuorukaisen tahdonvoima oli niin suuri, että hän onnistui
yrityksessään.

Andrée puolestaan tahtoi tietää, miksi vaunut olivat pysähtyneet.
Hän kallistui siis kurkistamaan ulos vaunujen ikkunasta, ja
tähystellessään kaunein, tummansinisin silmin ympärilleen, huomasi
hän Gilbertin.

Gilbert oletti, että Andrée kummastuisi hänet nähdessään ja kääntyisi
puhumaan isänsä kanssa, joka istui vaunuissa hänen vieressään.

Eikä hän erehtynytkään; Andrée kummastui tosiaan, käännähti ja
huomautti Gilbertistä parooni de Taverneylle, joka istui punainen
ritarinauha rinnassaan kuninkaan vaunuissa.

"Gilbertkö?" huudahti parooni aivan kuin yhtäkkiä unesta herätettynä;
"Gilbert täällä! Ja kuka siellä sitten hoitaa Mahonia?"

Gilbert kuuli selvästi nämä sanat. Hän tervehti silloin harkitun
kunnioittavasti Andréeta ja hänen isäänsä.

Hän sai ponnistaa kaikki voimansa voidakseen näin tervehtiä.

"Se ori tosiaan totta!" huudahti parooni huomaten filosofimme. "Sama
vintiö, ihan itse."

Ajatus, että Gilbert olisi Pariisissa, oli hänestä niin ihmeellinen,
ettei hän ollut voinut uskoa tyttärensä silmiä ja että hän nyt
maailman suurimmalla vaivalla uskoi omiansakin.

Andréen kasvoilla, joita Gilbert nyt hellittämättä tarkasti, ei
näkynyt muuta kuin aivan tavallinen tyyneys ja hieno kummastuksen
vivahdus.

Parooni kumartui ulos vaunujen ovesta ja viittasi Gilbertiä tulemaan
luokseen.

Gilbert aikoi mennä, mutta kersantti esti hänet.

"Ettekö näe, että minua kutsutaan tuonne", sanoi Gilbert.

"Minne?"

"Noiden vaunujen luokse."

Kersantin silmät tähtäsivät Gilbertin sormen osoittamaa suuntaa ja
osuivat parooni de Taverneyn vaunuihin.

"Kuulkaahan, kersantti", virkkoi parooni, "minä tahtoisin puhua
tuolle pojalle, vain pari sanaa".

"Vaikka neljä, monsieur", vastasi kersantti; "teillä on muuten hyvää
aikaa; tuolla porttiholvissa luetaan juuri puhetta; tässä menee
hyvinkin puoli tuntia. Menkää, nuori mies."

"No tule sitten, vintiö!" käski parooni Gilbertiä, joka koetti kulkea
muka aivan tyynesti. "Sanopas, mikä sattuma sinut Saint-Denisiin toi,
kun sinun pitäisi olla Taverneyssä."

Gilbert kumarsi toisen kerran Andréelle ja paroonille ja vastasi:

"Sattuma ei minua tänne tuonut, vaan minun oma tahtoni."

"Mitä? Oma tahtosi, heittiö? Onko sinullakin muka oma tahto?"

"Ja miksikä ei? Jokaisella vapaalla ihmisellä on oikeus pitää oma
tahtonsa."

"Vapaalla ihmisellä! Vai niin, luuletko sinä sitten olevasi vapaa,
mokoma raukka?"

"Tietysti, koska minä en ole myynyt vapauttani sitoutumalla
kehenkään."

"No tämä on vasta, _ma foi_, hassu vintiö!" huudahti herra de
Taverney ällistyksissään Gilbertin varmasta puhetavasta. "Häh, sinä
Pariisissa, ja miten sinä olet tänne tullut, sanopas se?... Ja millä
neuvoilla, vastaapas?"

"Jalkaisin", virkkoi Gilbert lakoonisesti.

"Jalkaisin?" toisti Andrée ja hänen äänessään oli säälin vivahdus.

"Ja mitä sinä Pariisissa aiot tehdä? Vastaa", huudahti parooni.

"Saada ensin oppia ja sitten onnea."

"Oppia?"

"Siitä olen varma."

"Onnea?"

"Niin toivon."

"Ja mitä sinä sillä välin teet? Kerjäät?"

"Kerjäänkö!" toisti Gilbert ylen halveksivasti.

"Sinä siis varastelet?"

"Monsieur", vastasi Gilbert niin jyrkällä, ylpeällä ja uhmaavalla
äänellä, että neiti de Taverney väkisinkin johtui ajattelemaan
tuota omituista nuorukaista; "monsieur, olenko minä koskaan teiltä
varastanut?"

"Mitä sinä sitten käsilläsi teet, laiskuri?"

"Samaa, mitä tekee muuan nero, jonka esimerkkiä minä tahdon
noudattaa, ellen muussa niin ainakin uutteruudessa", vastasi Gilbert.
"Minä kopioin nuotteja."

Andrée kääntyi katsomaan Gilbertiin päin.

"Kopioitteko te nuotteja?" kysyi hän.

"Kyllä, mademoiselle."

"Te siis sitä osaatte?" lisäsi Andrée halveksivasti ja sellaisella
äänellä kuin olisi aikonut sanoa: -- Te valehtelette.

"Minä tunnen nuotit ja se riittää osatakseni niitä kopioida", vastasi
Gilbert.

"Mistä pirusta sinä nekin olet oppinut, lurjus?"

"Niin", äännähti Andréekin ja hymyili.

"Parooni, minä pidän suuresti musiikista, ja kun neiti joka päivä
istui tunnin tai pari klaveerinsa ääressä, asetuin minä salaa
kuuntelemaan."

"Vetelehtijä!"

"Minä opin ensin korvakuulolta itse kappaleet; ja kun ne kappaleet
olivat painetut nuottivihkoon, niin opin vähitellen ja suurella
vaivalla lukemaan vihkoista niiden nuotit."

"Minun nuottivihkoistani!" huudahti Andrée ylen vihastuneena; "te
uskalsitte koskea minun nuottivihkoihini?"

"En, mademoiselle, sellaista en olisi koskaan antanut itselleni
anteeksi", virkkoi Gilbert. "Mutta ne olivat auki klaveerin kannella,
milloin yhdestä, milloin toisesta paikasta. Minä en koskenut niihin;
minä koetin niitä ainoastaan lukea, en muuta. Silmäni eivät liene
toki niiden sivuja tahranneet."

"Saadaanhan nähdä, niin kohta tuo heittiö väittää meille soittavansa
pianoa niinkuin Haydn", virkkoi parooni.

"Ehkäpä jo osaisinkin soittaa", vastasi Gilbert, "jos olisin
uskaltanut koskea sormellani näppäimiin".

Tahtomattaankin katsahti Andrée jälleen tuon nuorukaisen kasvoihin,
joiden ilmettä sillä hetkellä ei voi verrata mihinkään, ellei ehkä
marttyyrin sokeaan kiihkoon.

Mutta paroonilla ei suinkaan ollut niin rauhallinen ja niin kirkkaan
ymmärtävä äly kuin hänen tyttärellään. Niinpä oli hänessä leimahtanut
viha liekkiin, kun hän ajatteli, että ehkäpä tuo nuorukainen oli
oikeassa ja ehkäpä hänelle oli tehty epäinhimillisen julmaa vääryyttä
jättämällä hänet niin yksin Taverneyhin Mahon koiran kanssa. Ja kun
alempiarvoiselle on vaikea antaa anteeksi sitä, että hän on meille
huomauttanut viastamme, niin parooni kiihtyi yhä enemmän sikäli kuin
hänen tyttärensä lauhtui. Ja hän huusi:

"Ah, sinä maleksija! Sinä olet lähtenyt karkuun ja kuljeksimaan
irtolaisena; ja kun sinua vaaditaan tilille käytöksestäsi, sinä
syötät sellaisia typeryyksiä kuin tässä olet meille puhunut. Hyvä,
ainakaan minun tähteni ei kuninkaan maanteillä saa kuljeksia
tuollaisia kelmejä ja mierolaisia..."

Andrée liikahti aikoen rauhoittaa isäänsä, sillä hän huomasi, että
hän alensi liioittelullaan arvoaan.

Mutta parooni työnsi pois tyttärensä rauhoittavan käden ja jatkoi:

"Minä suosittelen sinua poliisipäällikkö Sartinesille, ja sinä saat
tehdä huviretken Bicêtreen, mokomakin filosofinreuhka!"

Gilbert ponnahti askeleen taaksepäin, vetäisi hatun alemmaksi ja
sanoi kalpeana vihasta:

"Monsieur, suvaitkaa tietää, että Pariisiin tultuani minä olen
löytänyt suojelijoita, joiden eteisessä poliisipäällikkönne saa
seisoskella hattu kourassa!"

"Ahaa! Vai niin!" huusi parooni; "no, jos pääset Bicêtrestä, niin
selkäsaunasta et ainakaan pääse! Andrée, Andrée, huuda tänne
veljeäsi, hän on tuolla aivan lähellä."

Andrée kumartui Gilbertiin päin ja sanoi hänelle käskevästi:

"Monsieur Gilbert, menkää nyt pois."

"Filip, Filip!" huusi vanhus.

"Menkää", toisti Andrée nuorukaiselle, joka seisoi vaiti ja
liikkumatta paikallaan, aivan kuin huumaannuksissa.

Muuan ritari ratsasti paroonin huudon kuullessaan vaunujen ovelle;
hän oli Filip de Taverney, kapteenin univormussa. Nuori kapteeni
näytti samalla kertaa sekä iloiselta että komealta.

"Kas, Gilbert täällä!" huudahti hän koruttomasti, nähdessään
nuorukaisen. "Päivää, Gilbert... Mitä tahdotte, isä?"

"Päivää, monsieur Filip", vastasi nuorukainen.

"Minä tahdon", toisti parooni kalpeana vimmasta, "että annat tuolle
lurjukselle miekkasi huotrasta!"

"Mitä hän sitten on tehnyt?" kysyi Filip ja katseli kummastuksissaan
vuorotellen raivoavaa paroonia ja peloittavan kylmäveristä Gilbertiä.

"Mitä tehnyt, mitä tehnyt!..." huusi parooni; "Filip, lyö kuin
koiraa!"

Filip kääntyi sisarensa puoleen.

"Mitä hän on sitten tehnyt, Andrée? Sano, onko hän loukannut sinua?"

"Minäkö!" huudahti Gilbert.

"Ei, ei", vastasi Andrée; "hän ei ole tehnyt mitään, isä kiihtyy
syyttä. Monsieur Gilbert ei ole enää meidän palveluksessamme,
hänellä siis on täysi oikeus oleskella missä tahtoo. Sitä ei isä ota
ymmärtääkseen, ja kun hän näki hänet täällä, niin hän suuttui."

"Eikö muuta?" kysyi Filip.

"Ei kerrassaan mitään, hyvä veljeni, enkä minä ymmärrä isän
suuttumusta varsinkaan tällaisesta asiasta, jolloin asianomainen ei
ansaitse edes silmäystäkään. Katsohan, Filip, eikö nyt päästä jo
lähtemään."

Paroonin sai hänen tyttärensä kuninkaallinen tyyneys vaikenemaan.

Gilbert painoi päänsä moisen halveksumisen musertamana alas. Hänen
sydämensä lävisti kuin salaman isku, joka suuresti muistutti vihaa.
Hän olisi pitänyt Filipin murhaavaa miekan pistoa, vaikkapa hänen
ruoskansa veristä iskua, parempana kuin näitä Andréen sanoja.

Häntä pyörrytti.

Onneksi loppui juhlapuhe juuri samassa; ja siitä seurasi, että
vaunujono lähti vierimään.

Paroonin vaunut loittonivat hitaasti, toiset tulivat niiden paikalle;
Andrée haipui kuin unessa.

Gilbert jäi yksin paikalleen, häntä itketti, hän tahtoi ärjyä
ja hänestä ainakin tuntui, ettei hän enää jaksaisi kantaa
onnettomuutensa taakkaa.

Silloin pani joku kätensä hänen olalleen.

Hän käännähti ja näki Filipin, joka oli laskeutunut satulasta ja
jättänyt hevosensa erään rykmenttinsä sotilaan pideltäväksi ja palasi
nyt hymyillen hänen luokseen.

"Kuuleppas, Gilbert-raukka, mitenkä sinun onkaan käynyt, ja miksi
sinä olet Pariisissa?"

Filipin koruton ja lempeä kysymys liikutti nuorukaista.

"Oi, monsieur", vastasi hän huokaisten väkisinkin, niin stoalaisen
horjumaton kuin olikin; "mitäpä olisin tehnyt Taverneyssä? Kysynpä
teiltä. Siellä olisin kuollut epätoivoon, tietämättömyyteen ja
nälkään."

Filip hätkähti. Hänen puolueetonta omaatuntoaan kolkutti samoin kuin
ennen Andréenkin se seikka, että nuorukainen oli niin huolettomasti
hylätty.

"Ja sinä luulet tulevasi toimeen Pariisissa, poikaraukka, ilman
rahaa, ilman auttajia, ilman neuvoa?"

"Kyllä, sen uskon, monsieur; jos mies tahtoo tehdä työtä, kuolee
hän harvoin nälkään tässä kylässä, jossa on toisia ihmisiä, jotka
mieluummin ovat tekemättä mitään."

Filip säpsähti tuota vastausta. Koskaan hän ei ollut pitänyt
Gilbertiä muuna kuin tavallisena vähäpätöisenä palvelushenkilönä.

"Saatko sinä edes ruokaa?" kysyi hän.

"Minä ansaitsen itse leipäni, hra Filip; ja muuta ei sellainen
toivokaan, jonka ei tarvitse moittia itseään mistään muusta kuin
siitä, että hän on joskus syönyt leipää, jota ei ole itse ansainnut."

"Et puhune toivoakseni noin siitä leivästä, jota sinulle annettiin
Taverneyssä, poikaseni? Isäsi ja äitisi olivat talon kunnon
palvelijoita, ja sinusta itsestäsikin on ollut meille monesti hyötyä."

"Minä täytin ainoastaan velvollisuuteni, monsieur."

"Kuule, Gilbert", jatkoi nuori upseeri; "sinä tiedät, että minä olen
aina sinusta pitänyt; minä olen aina katsonut sinua toisenlaisin
silmin kuin muut omaiseni. Lienenkö ollut väärässä vai oikeassa?
Sen näyttää tulevaisuus. Sinun arkuutesi oli minun mielestäni
hienotuntoisuutta; sinun jöröyttäsi minä sanoin ylpeydeksi."

"Oi, ritari de Taverney!" huudahti Gilbert ja hengähti keveämmin.

"Minä toivon siis sinulle hyvää, Gilbert."

"Kiitän teitä, monsieur."

"Minä olin nuori kuin sinä, onneton kuin sinä, joskin omassa
asemassani; siitä kai johtui, että ymmärsin sinua. Onnen päivä
pilkahti minulle viimeinkin; anna minun auttaa itseäsi, sillaikaa
kunnes onni hymyilee sinullekin vuorostaan."

"Kiitoksia, kiitoksia, monsieur."

"Mitä aiot tehdä? Sanopas. Sinä olet liian arka etsimään itsellesi
paikkaa."

Gilbert pudisti halveksivasti hymyillen päätänsä.

"Minä ryhdyn opiskelemaan", vastasi hän.

"Mutta opiskeluun tarvitaan opettajia, ja saadakseen opettajia,
täytyy maksaa heille rahaa."

"Minä ansaitsen jo rahaa, monsieur."

"Niinkö, ansaitset!" virkkoi Filip hymyillen; "ja paljonko ansaitset,
sano?"

"Ansaitsen viisikolmatta souta päivässä ja voin ansaita
kolmekymmentä, jopa neljäkymmentäkin."

"Mutta sehän riittää niin ja näin ruokaan."

Gilbert hymyili.

"Kuulehan nyt, ethän pane pahaksesi, jos tarjoan sinulle apuani."

"Te apua minulle, hra Filip?"

"Aivan niin, minä. Häpeätkö sinä ottaa sitä minulta?"

Gilbert ei vastannut mitään.

"Ihmiset on luotu tähän maailmaan auttamaan toinen toistaan", jatkoi
ritari Maison-Rouge. "Eivätkö he ole veljiä --"

Gilbert kohotti päätänsä ja katsoi älykkäillä silmillään nuoren
upseerin jaloihin kasvoihin.

"Nämä sanat hämmästyttävät sinua?" kysyi Filip.

"Eivät, monsieur", sanoi Gilbert, "ne ovat filosofian sanoja; siinä
vain kysymys, ettei minun ole ollut tapana kuulla niitä teidän
säätyynne kuuluvien henkilöiden suusta".

"Sinä olet oikeassa, ja kuitenkin ovat ne meidän sukupolvemme
puhetta. Itse dauphinin periaatteet ovat tällaisia. Kuule, älä
ole ylpeä minua kohtaan", jatkoi Filip; "ja mitä nyt sinulle
lainaan, sinä maksat sen myöhemmin takaisin. Kuka tietää, vaikka
sinusta kerran tulisi minkälainen Colbert tai Vauban?" [Colbert oli
kuuluisa valtiomies, 1619--1683; porvarillista syntyperää, kohosi
rahaministeriksi, edisti suuresti kauppaa, maanviljelystä, tieteitä,
taiteita y.m. Vauban oli mainio sotilasinsinööri, joka nousi
asemaansa köyhästä pojasta. Suom.]

"Taikka Tronchin", virkkoi Gilbert.

"Vaikkapa niin. Kas tässä on kukkaroni, jaetaanpa sen sisältö."

"Kiitoksia, monsieur", vastasi masentumaton nuorukainen, joka
kuitenkin oli liikuttunut Filipin ihailtavasta hyvyydestä, vaikkei
tahtonut sitä ilmaista; "kiitoksia, en tarvitse mitään, muuta...
mutta minä olen teille kiitollisempi kuin jos olisin ottanut
tarjouksenne vastaan, uskokaa se".

Sitten hän kumarsi Filipille ja katosi tämän seistessä ymmällään
nopeasti tungokseen.

Nuori kapteeni odotti sievoisen tuokion, aivan kuin ei olisi
voinut uskoa silmiään eikä korviaan. Mutta kun hän näki, ettei
Gilbert tullut enää takaisin, nousi hän hevosensa selkään ja palasi
paikalleen.




YHDEKSÄS LUKU

Pahanhengen vaivaama


Madame Louisen sieluun ei kaikki tämä vieriväin vaunujen jyrinä,
lakkaamatta pauhaavain kellojen soitto, lukuisain rumpujen
iloinen pärinä, kaikki tämä kuninkaallinen komeus, maailmallisen
majesteettisuuden heijastus, josta hän oli luopunut, tehnyt juuri
mitään vaikutusta, vaan raukesi niinkuin voimaton aalto hänen
luostarikammionsa seinämuuria vastaan.

Kuningas oli lähtenyt luostarista koetettuaan tuloksetta isän ja
hallitsijan tavoin, nimittäin hymyillä, joita seurasivat suuresti
käskyjä muistuttavat pyynnöt, vaatia tytärtään takaisin maailmaan.
Dauphine, johon hänen ylkänsä tädin todellinen sielun suuruus teki
ensi silmäyksellä syvän vaikutuksen, katosi hovimiespyörteineen.
Silloin antoi karmeliittiluostarin johtajatar ottaa seiniltä pois
verhot, viedä kukat luostarista ja panetti pitsit laatikoihin.

Hän oli yhäti mielenliikutuksen valtaamassa luostarikunnassa ainoa,
joka ei näyttänyt lainkaan tyytymättömältä siihen, että luostarin
raskaat portit, oltuaan hetkisen auki maailmalle, kääntyivät jälleen
raskaasti saranoillaan ja eroittivat kumahtaen maailman tästä
hiljaisuuden paikasta.

Sitten kutsutti hän luokseen rahastonhoitaja-nunnan.

"Ovatko köyhät näinä kahtena epäjärjestyksen päivänä saaneet
tavalliset almunsa?" kysyi hän.

"Ovat, Madame."

"Onko sairaita käyty vaalimassa kuten tavallisesti?"

"On, Madame."

"Onko sotilaille annettu hiukan virvokkeita ja sitten päästetty
heidät menemään?"

"Kaikki he ovat saaneet leipää ja viinejä, joita Madame on käskenyt
heille varustaa."

"Ketään ei ole siis luostarissa unohdettu?"

"Ei ketään, Madame."

Madame Louise meni ikkunan ääreen ja hengitti verkalleen tuoksuvaa
viileyttä, joka nousi puutarhasta lähenevän yön kosteilla siivillä.

Rahastonhoitaja-nunna odotti kunnioittavasti ylhäiseltä abbedissalta
jotakin käskyä tai lupaa saada poistua.

Madame Louise -- Jumala yksin tietää, mitä kuninkaallinen nunnaparka
tällä hetkellä mietti -- Madame Louise nyppi teriä korkeavartisista
ruusuista, jotka kasvoivat aivan hänen ikkunansa tasalle, ja
jasmiineista, jotka peittivät pihaseiniä.

Yhtäkkiä jymähti tallirakennuksen ovi ankarasta hevosen
kavioniskusta, ja johtajatar aivan säikähti.

"Kuka hoviherroista on vielä jäänyt Saint-Denisiin?" kysyi Madame
Louise.

"Hänen Ylhäisyytensä kardinaali de Rohan, Madame."

"Ovatko hänen hevosensa täällä?"

"Eivät, Madame, ne ovat luostarin kapitulirakennuksessa, jonne hän
jää yöksi."

"Mitä jyminää tuo sitten on?"

"Madame, siellä potkii sen vieraan naisen hevonen."

"Minkä vieraan naisen?" kysyi Madame Louise koettaen muistaa asiaa.

"Sen italiattaren, joka tuli eilis-iltana anomaan teidän
korkeudeltanne turvaa."

"Ah, se on totta. Missä hän nyt sitten on?"

"Huoneessaan tai kirkossa."

"Mitä hän eilisestä asti on tehnyt?"

"Eilis-illasta asti ei hän ole huolinut muuta ruokaa kuin leipää, ja
koko yön hän rukoili kappelissa."

"Varmaankin joku suuren rikoksen tehnyt", mutisi abbedissa rypistäen
kulmiaan.

"Sitä en tiedä, Madame, hän ei ole puhunut kenellekään mitään."

"Minkälainen nainen hän on?"

"Hän on kaunis ja samalla sekä lempeän että ylpeän näköinen."

"Missä hän oli tänä aamuna juhlallisuuksien aikana?"

"Huoneessaan; minä näin hänen ikkunan ääressä katselevan verhojen
takaa hätäisen näköisenä jokaista, joka tuli luostariin, ikäänkuin
hän olisi pelännyt kaikissa tulijoissa vihollista."

"Varmaan jokin nainen siitä onnettomasta piiristä, jossa olen elänyt,
jossa olen hallinnut. Antakaa hänen tulla sisään."

Rahastonhoitaja-nunna läksi menemään.

"Mutta tiedetäänkö hänen nimeänsä?" kysyi prinsessa.

"Lorenza Feliciani."

"En tunne ketään sen nimistä", virkkoi Louise mietiskellen; "mutta ei
väliä, antakaa tuon naisen tulla sisään".

Abbedissa istuutui vuosisatoja vanhaan nojatuoliin; se oli tehty
tammesta, koristettu Henrik II:n aikuisilla leikkauksilla, ja siinä
olivat karmeliittiluostarin viimeiset yhdeksän abbedissaa istuneet.

Se oli peloittava tuomioistuin, jonka edessä monet
luostarikokelasraukat olivat vavisseet horjuessaan hengellisten ja
maallisten pyyteiden välillä.

Tuokion päästä tuli rahastonhoitaja-nunna takaisin, tuoden tuntemamme
vieraan naisen, joka oli verhottu pitkään huntuun, kuten olemme
kertoneet.

Madame Louisella oli läpitunkevat silmät niinkuin hänen muullakin
suvullaan, ja hän kohdisti nyt silmänsä Lorenza Felicianiin samassa
kun viimemainittu astui huoneeseen. Mutta hänestä oli nuori nainen
niin nöyrän, niin suloisen näköinen, hänen mielestään olivat hänen
suuret, mustat ja aivan äsken kyyneleitä vuodattaneet silmänsä niin
viattomat, että hänen tunteensa muuttuivat vierasta kohtaan suopeiksi
ja sisarellisiksi, vaikka hän äsken oli ollut hänelle vihamielinenkin.

"Tulkaa lähemmäksi ja puhukaa", kehoitti prinsessa.

Nuori nainen astui vavisten askeleen ja aikoi vaipua polvilleen.

Prinsessa nosti hänet ylös.

"Eikö teidän nimenne, madame, ole Lorenza Feliciani?" kysyi prinsessa.

"Kyllä, Madame."

"Ja te haluatte uskoa minulle jonkin asianne?"

"Oi, minä suorastaan kuolen, ellen sitä saa tehdä."

"Mutta miksi ette turvaudu rippituoliin? Minulla ei ole valta muuta
kuin lohduttaa; pappi sekä lohduttaa että antaa anteeksi."

Nämä viimeiset sanat virkkoi Madame Louise arastellen.

"Minä en kaipaa muuta kuin lohdutusta", vastasi Lorenza; "ja muuten:
en tohtisi sanoa muille kuin naiselle sitä, mitä nyt aion teille
kertoa".

"Tuo aikomanne kertomus on siis varsin harvinainen?"

"Niin, se on varsin harvinainen. Mutta kuulkaa minua kärsivällisesti,
Madame; minä voin puhua asian ainoastaan teille, vakuutan sen
uudestaan, sillä te olette ylen mahtava, ja minä tarvitsen
puolustuksekseni melkein itsensä Jumalan kättä."

"Puolustukseksenne? Teitä ajetaan siis takaa, teitä ahdistellaan?"

"Niin, Madame, minua ajetaan takaa", huudahti vieras nainen kauhusta
suunniltaan.

"Muistakaa siis, madame", virkkoi prinsessa, "että tämä talo on vain
luostari eikä mikään linnoitus; että täällä raukeaa olemattomiin
kaikki sellainen, mikä ihmisiä liikuttaa; täällä ei ole mitään
sellaista, jota ihminen voisi käyttää toisia ihmisiä vastaan. Tämä
talo ei ole suinkaan oikeuden, voiman ja väkivallan talo, vaan hyvin
yksinkertaisesti Jumalan talo."

"Oi, sitähän minä juuri kaipaankin", vastasi Lorenza. "Niin, tämä
on Jumalan talo, ja ainoastaan Jumalan talossa voin minä saada olla
rauhassa."

"Mutta Jumala ei hyväksy kostoa; kuinka voisitte toivoa meidän
kostavan teidän vihamiehillenne? Kääntykää esivallan puoleen."

"Esivalta ei voi mitään sitä miestä vastaan, jota minä pelkään,
Madame."

"Kuka hän sitten on?" kysyi abbedissa sisimmässään pelästyen.

Salaperäisen kiihtymystilan vallassa Lorenza meni lähemmäksi
prinsessaa.

"Kysytte, kuka hän on, Madame?" toisti hän. "Hän on, siitä olen
varma, noita demooneja, jotka sotivat ihmisiä vastaan ja joille
saatana, heidän ruhtinaansa, on antanut yliluonnollisen voiman."

"Mitä sanoittekaan?" kysyi prinsessa ja katseli vierasta ikäänkuin
ajatellen, eikö hän ehkä ollut hullu.

"Ja minä, voi minua onnetonta!" huudahti Lorenza väännellen kauniita
käsiään, jotka olivat kuin jonkin muinaisen kuvapatsaan malliin
valetut; "minä satuin kohtaamaan tuon miehen, ja minä olen..."

"Sanokaa."

Lorenza tuli yhä lähemmäksi prinsessaa; ja sitten virkkoi hän aivan
hiljaa, kuten itse säikähtäen sanojaan:

"Minä olen riivajaisen vallassa!" jupisi hän.

"Riivajaisen!" huudahti prinsessa: "kuulkaa, oletteko te järjissänne
vai olisittekohan...?"

"Hullu, tarkoitatte ja aioitte sanoa! En, minä en ole hullu, mutta
minä voin tulla hulluksi, jos te minut hylkäätte."

"Riivaajaisen vallassa!" toisti prinsessa.

"Ah, niin, niin!"

"Mutta sallikaa minun teille vakuuttaa, että minun mielestäni te
olette aivan Jumalan armollaan enimmin suosimain olentojen näköinen.
Te näytätte minusta olevan rikas, te olette kaunis, te puhutte aivan
selvästi, teidän kasvoissanne ei huomaa pienintäkään merkkiä tuosta
kamalasta ja salaperäisestä taudista, jota sanotaan riivaajaiseksi."

"Madame, minun elämässäni ja elämäni seikkailuissa piilee synkkä
salaisuus, jota tahtoisin salata itseltänikin."

"Selittäkäähän, pyydän. Olenko minä siis ensimmäinen, jolle te
puhutte onnettomuudestanne? Entä sitten vanhempanne, ystävänne?"

"Vanhempani!" huudahti nuori nainen, pistäen tuskissaan kätensä
ristiin. "Minun poloiset vanhempani, saanko enää koskaan heitä nähdä?
Ja ystäväni?" lisäsi hän katkerasti. "Oi, Madame, missä minulla on
ystäviä!"

"Kuulkaahan, aletaan kysellä järjestyksessä, lapseni", virkkoi Madame
Louise koettaen avata vieraan naisen tunnustuksille uraa. "Ketkä ovat
teidän vanhempanne, ja missä oloissa läksitte heidän luotaan?"

"Madame, minä olen roomatar ja asuin vanhempaini kodissa Roomassa.
Isäni on vanhaa aatelia; mutta kuten kaikki Rooman patriisit on hän
köyhä. Sitäpaitsi on minulla äiti ja vanhempi veli. Olen kuullut,
että kun Ranskassa sellaisella ylimysparilla kuin minun vanhempani on
poika ja tytär, niin uhrataan tyttären myötäjäiset, että saataisiin
pojalle sotilasvirka. Meillä uhrataan tytär sitä varten, että poika
saataisiin hengelliseen arvosäätyyn. Minä en olekaan siis saanut
mitään oppia, koska vanhempaini täytyi kustantaa veljeni opinnoita,
veljeni, joka lukee, kuten äitini yksinkertaisuudessaan sanoi,
kardinaaliksi."

"No, entä sitten?"

"Siitä johtuu, Madame, että vanhempani uhrasivat mitä suinkin voivat
tukeakseen veljeäni ja että minut päätettiin lähettää nunnaksi
Subiacon karmeliittiluostariin."

"Ja te itse, mitä te siitä sanoitte?"

"En mitään, Madame. Lapsesta saakka oli puhuttu, että sellainen
tulevaisuus oli minulle aivan välttämättömyys. Minulla ei ollut omaa
tahtoa, minun mieltäni ei muuten kysyttykään, minua käskettiin, enkä
minä voinut muuta kuin totella."

"Ja kuitenkin..."

"Madame, meillä Rooman tytöillä ei ole omaa tahtoa, vaan ainoastaan
kaipuumme. Me rakastamme maailmaa niinkuin kadotukseen tuomitut
paratiisia, nimittäin sitä tuntematta. Sitäpaitsi näin minä muista
tytöistä niin paljon esimerkkejä, jotka olisivat tuominneet
menettelyni sopimattomaksi, jos päähäni olisi pälkähtänyt tehdä
vastarintaa, mutta sitä en tehnytkään. Kaikki ystävättäreni, joita
tunsin ja joilla kuten minulla oli joku veli, olivat saaneet maksaa
oman veronsa tuottaakseen suvulle kunniaa. Minulla ei olisi ollut
perusteltua syytä valittaa kohtaloani; minulta ei vaadittu mitään
yleisistä tavoista poikkeavaa. Äitini hyväili minua hiukan tavallista
enemmän sen päivän lähestyessä, jolloin minun oli erottava hänestä."

-- Viimein tuli päivä, jolloin minun kokelaskauteni oli alkava; isäni
hankki viisisataa roomalaista scudia luostarimaksuksi minusta, ja me
läksimme matkalle Subiacoon.

-- Roomasta Subiacoon on noin neljä tai puolen viidettä penikulmaa,
mutta vuoristotiet ovat niin huonoja, ettemme päässeet enempää kuin
puolitoista penikulmaa viidessä tunnissa, jotka kuluivat lähdöstämme.
Kuitenkin oli matka minusta mieluisa, vaikka se olikin niin
väsyttävä. Minä iloitsin siitä aivan kuin viimeisestä autuudestani,
ja kaiken matkaa minä lausuin jäähyväisiä puille, pensaille, kiville
ja yksinpä lakastuneille ruohoillekin. Kukapa tiesi, olisiko
luostarissa edes ruohoa, kiviä, pensaita tai puita.

-- Yhtäkkiä siten unelmoidessani ja ajaessamme pienen metsikön ja
halkeilleen jyrkän kallioseinän välitse, vaunut rutosti pysähtyivät,
minä kuulin äitini kirkaisevan ja isäni tapailevan käteensä
pistoolejaan. Katseeni ja sieluni palasivat taivaasta jälleen maan
päälle. Meidät olivat pysäyttäneet rosvot.

"Lapsiraukka!" huudahti Madame Louise kuunnellen yhä tarkkaavammin
tätä kertomusta.

"No niin; täytyykö minun teille tunnustaa, Madame? Minä en
erikoisesti pelästynyt, sillä nuo miehet pysäyttivät meidät
ryöstääkseen meiltä rahat, ja ne rahat, jotka he tahtoivat meiltä
ryöstää, nehän olivat aiotut luostarimaksukseni. Jos ei ollut tuota
maksua suorittaa, niin minun luostariinmenoani täytyisi lykätä vielä
sen aikaa, joka isältä menisi uuden summan hankkimiseen. Ja minä
tiesin kyllä, millä työllä hän oli saanut kokoon nämäkin viisisataa
scudia."

-- Mutta ensimmäisen saaliinsa jaettuaan eivät rosvot antaneetkaan
meidän jatkaa matkaamme, vaan he karkasivat minun kimppuuni. Ja kun
minä näin isäni kaikin voimin koettavan minua puolustaa --, kun näin
äitini vuodattavan kyyneleitä, silloin minä ymmärsin, että outo
onnettomuus kohtasi minua, ja luonnollisesta vaistosta, joka saa
ihmisen vaaran hetkellä huutamaan apua, minä aloin rukoilla rosvoilta
armoa, vaikka minä tiesinkin rukoilevani turhaan, sillä eihän tuolla
autiolla paikalla kukaan minua kuulisi.

-- Eivätkä rosvot välittäneetkään minun rukouksistani, äitini
kyyneleistä, isäni vastarinnasta, vaan he sitoivat minulta kädet
selän taakse, ja tähdäten minua kamalin silmin, joiden katseiden
merkityksen minä nyt ymmärsin, niin selvänäköiseksi oli kauhu minut
tehnyt, alkoivat he erään toverinsa nenäliinalla heittää arpaa
nappuloilla, jotka yksi heistä kaivoi taskustaan.

-- Enimmin kauhisti minua se seikka, ettei tuolla kehnolla
pelipöydällä näkynyt minkäänlaisia pelattavia rahoja.

-- Sillaikaa kuin arpanappulat kiersivät kädestä käteen, karmi minua
kauhu, sillä minä ymmärsin, että he pelasivat minusta.

-- Yhtäkkiä eräs rosvoista päästi hurjan voitonhuudon ja nousi ylös,
kun taas toiset sadattelivat ja purivat hammasta; hän juoksi luokseni
ja tempasi minut syliinsä ja painoi huulensa huuliani vasten.

-- Tulipunaisen raudan pisto ei olisi saanut minua huutamaan
epätoivoisemmin.

-- 'Oi, Jumala, Jumala, anna minun kuolla!' huusin minä.

-- Äitini vääntelehti maassa, johon hänet oli heitetty, ja isäni
pyörtyi.

-- Minä saatoin toivoa enää yhtä ainoaa: että joku niistä rosvoista,
jotka olivat joutuneet tappiolle, surmaisi minut raivonpuuskassa
veitsellä, sillä sellainen ase oli heillä kaikilla suonenvetoisesti
puristetuissa käsissään.

-- Minä odotin iskua, toivoin sitä, rukoilin sitä.

-- Yhtäkkiä näkyi tiellä mies ratsun selässä.

-- Hän oli puhunut hiljaa erään vartijaksi jätetyn rosvon kanssa,
joka oli antanut hänen tulla paikalle vaihdettuaan hänen kanssaan
jonkin merkin.

-- Tuo mies, joka oli keskikokoinen, kasvoiltaan mahtavan näköinen,
katseeltaan päättävä, jatkoi tyynesti ja rauhallisesti lähestymistään
ratsun selässä.

-- Ehdittyään luokseni hän pysäytti hevosensa.

-- Rosvo oli jo ottanut minut käsivarsilleen ja alkoi kantaa minua
jonnekin, kun hän yhtäkkiä kääntyi, kuultuaan ensimmäisen äänen
pillistä, joka oli uuden tulijan ruoskan kädensijassa.

-- Rosvo laski minut käsistään maahan.

-- 'Tule tänne', sanoi tuntematon hänelle.

-- Ja kun rosvo ei heti totellut, taivutti tuntematon tulija
käsivartensa kulmaan ja asetti kaksi sormeaan rintaansa vastaan
erillään toisistaan. Ja aivan kuin tuo merkki olisi ollut
itsevaltiaan hallitsijan käsky, rosvo meni nyt tuntemattoman luo.

Viimemainittu kumartui ja lausui rosvon korvaan hiljaa sanan:

-- _'Mac'_.

-- Hän ei lausunut muuta kuin tämän yhden sanan, siitä olen varma,
sillä minä katselin häntä niinkuin ihminen katsoo veistä, jolla hänet
aiotaan surmata, ja kuuntelin niinkuin hän kuuntelee sanaa, joka
merkitsee hänelle joko kuolemaa tahi elämää.

-- _'Benac'_, vastasi rosvo.

-- Sitten rosvo palasi kuin masennettu jalopeura ja ärähdellen tuon
pedon lailla luokseni; hän päästi nuoran, jolla ranteeni olivat
sidotut, ja samoin hän vapautti isäni ja äitini.

-- Sitten tulivat rosvot ja panivat kukin vuorostaan eräälle kivelle
osansa saalistaan, sillä he olivat jo jakaneet keskenään rahat.
Ainoaakaan scudia ei noista viidestäsadasta puuttunut.

-- Sillä välin minä jälleen selvisin kauhustani isäni ja äitini
sylissä.

-- 'Menkää nyt', sanoi tuntematon rosvoille.

-- Rosvot tottelivat ja katosivat kaikki nurisematta metsään.

-- 'Lorenza Feliciani', sanoi muukalainen ja loi minuun
yli-inhimillisen katseensa, 'jatka matkaasi, sillä sinä olet vapaa'.

-- Isäni ja äitini kiittivät muukalaista, joka tunsi minut, vaikka
emme häntä tunteneet. Sitten he nousivat jälleen vaunuihin, ja
minä läksin ajamaan heidän seurassaan aivan kuin jotakin kaivaten,
sillä en ymmärtänyt, mikä omituinen, vastustamaton voima veti minua
pelastajani puoleen.

-- Hän jäi seisomaan liikkumattomana paikalleen ikäänkuin yhä
edelleenkin meitä suojellakseen.

-- Minä olin katsellut häntä niin kauan kuin olin voinut. Ja vasta
sitten, kun hän oli kadonnut aivan näkyvistäni, lakkasi paino, joka
oli rintaani ahdistanut.

"Mutta kuka se omituinen mies sitten oli?" kysyi prinsessa tästä
yksinkertaisesta kertomuksesta liikutettuna.

"Suvaitkaahan kuunnella minua lisää", vastasi Lorenza. "Oi, kaikki ei
ole vielä lopussa."

"Minä kuuntelen", sanoi Madame Louise.

Nuori nainen jatkoi:

"Kaksi tuntia tämän tapahtuman jälkeen me tulimme perille Subiacoon."

-- Koko matkalla emme me, isä, äiti ja minä, olleet puhuneet mistään
muusta kuin tuosta merkillisestä pelastajasta, joka oli ilmestynyt
yhtäkkiä avuksemme, salaperäisenä ja mahtavana ja kuin taivaan
lähettämänä.

-- Isäni, joka ei ollut niin herkkäuskoinen kuin minä, arveli hänen
olevan jonkun suuren rosvoliiton päällikkö, jollaiset liitot, vaikka
ne Rooman lähistöllä jakautuvat pieniin osastoihin, tottelevat
kuitenkin yhteistä ylipäällikköä. Sellaisia tuo korkein päällikkö,
jolla on rajaton valta, tarkastaa silloin tällöin ja palkitsee ja
rankaisee heitä ja jakaa saaliin.

-- Mutta minä, vaikka minun kokemukseni olivat monin kerroin
vähäisemmät kuin isäni, minä, joka kuulin vaistojeni ääntä ja olin
kiitollisuuden tunteen vallassa, minä en uskonut, en voinut uskoa,
että se mies oli rosvo.

-- Ja niinpä lisäsinkin joka ilta pyhää neitsyttä rukoillessani
rukoukseen lauseen, jonka tarkoitus oli anoa siunausta madonnalta
tuolle tuntemattomalle pelastajalleni.

-- Jo samana päivänä minä jouduin luostariin. Maksettava summa oli
saatu takaisin, eikä ollut mitään estettä minun sinne pääsylleni.
Minä olin surullisempi, mutta samalla myöskin alistuvaisempi kuin
koskaan ennen. Kun olin italiatar ja taikauskoinen, ajattelin, että
Jumala tahtoi omistaa minut kokonaan, puhtaana ja saastattomana,
koska Hän kerran oli pelastanut minut noiden rosvojen käsistä,
jotka luultavasti itse pahahenki oli lähettänyt tahraamaan sitä
viattomuuden kruunua, jota ainoastaan Jumalalla oli oikeus nostaa
otsaltani. Ja niinpä minä yhdyinkin koko luonteeni kiihkolla
vanhempain nunnien intoon jouduttaa minut nopeasti nunnaksi. Minut
pantiin kirjoittamaan paaville anomus, joka vapauttaisi minut
tavallisesta koeajasta. Minä kirjoitin ja piirsin nimeni kirjeen
alle. Anomuksen oli laatinut isäni niin kiihkeää halua ilmaisevaan
sanamuotoon, että hänen Pyhyytensä luuli tuossa anomuksessa näkevänsä
maailmaan väsyneen sielun tulisen yksinäisyydenkaipuun. Hän myöntyi
kaikkeen, mitä häneltä pyydettiin, ja hänen erikoisesta armostaan
lyhennettiin kokelasaikani, joka on tavallisesti muille vuoden tai
kahdenkin vuoden pituinen, yhdeksi kuukaudeksi.

-- Minulle ilmoitettiin tämä uutinen, mutta se ei minua surettanut
eikä ilahduttanut. Olisi luullut, että minä olin jo kuollut
maailmalle ja että minua käsiteltiin jo kuin pelkkää ruumista, josta
oli jäljellä enää vain tunteeton varjo.

-- Kaksi viikkoa minua pidettiin lukon takana peläten, että maalliset
pyyteet saisivat minut jälleen valtaansa. Varhain viidennentoista
päivän aamuna sain käskyn toisten sisarten kanssa tulla alas
kappeliin.

-- Italiassa ovat luostarinkappelit julkisia kirkkoja. Paavi ei
nähtävästikään luule, että papilla on oikeus määrätä ainoastaan
jotkut harvat rukoilemaan Jumalaa huoneessa, jossa Hän kuuntelee
palvelijoitaan.

-- Minä menin kuoriin ja asetuin penkilleni. Vihreäin verhojen
välissä, jotka peittivät tuon kuorin edessä olevaa säleikköä, tai
paremminkin sanoen, joiden piti sitä peittää, oli tarpeeksi suuri
rako, niin että siitä saattoi nähdä itse kirkkoon.

-- Tuosta raosta, joka niin sanoakseni salli minun katsoa maalliseen
päin, näin minä kirkossa erään miehen seisomassa yksinään keskellä
polvistunutta seurakuntaa. Se mies katseli minua tai paremminkin
ahmi minua silmillään. Silloin tunsin minä uudestaan tuon
omituisen ja epämiellyttävän vaikutuksen, jonka olin jo ennen
kerran tuntenut; yli-inhimillisen voiman, joka veti minua niin
sanoakseni ulos omasta itsestäni, aivan niinkuin kotona olin nähnyt
veljeni vetävän magneetilla neulan paperiarkin, jopa laudan taikka
porsliinilautasenkin lävitse.

-- Ah, minä olin kykenemätön, masennettu, voimaton kestääkseni tuota
vetovoimaa, minä käännyin hänen puoleensa, panin käteni ristiin
niinkuin Jumalaa rukoillessani ja sekä sydämellä että suulla sanoin
hänelle:

-- 'Kiitos, kiitos!'

-- Nunnat katselivat minua hämmästyneinä. He eivät olleet ymmärtäneet
liikkeitteni syytä eikä sanojani; he katselivat sinne päin, jonne
minun käteni, ääneni ja silmäni viittasivat. He nousivat ylös
paikoiltaan tähystämään hekin vuorostaan kirkkoon. Minä katselin
sinne yhä ja vapisin.

-- Muukalainen oli kadonnut.

-- He kyselivät minulta asiaa, mutta minä en osannut muuta kuin
punastua ja kalveta ja sammaltaa jotakin käsittämätöntä.

-- Siitä hetkestä saakka, huudahti Lorenza epätoivoissaan, "siitä
saakka minä olen ollut pahanhengen vallassa".

"Mutta enhän tuossa kaikessa näe mitään yliluonnollista, siskoni",
vastasi prinsessa hymyillen; "rauhoittukaa siis ja jatkakaa".

"Oh, se johtuu siitä, että te ette voi aavistaa, mitä minä silloin
tunsin!"

"Ja mitä te tunsitte?"

"Että olin aivan täydellisesti pahan vallassa: koko sydämeni, koko
sieluni, järkeni, oli pahahenki saanut valtaansa."

"Siskoni", virkkoi Madame Louise, "pelkäänpä, että tuo pahahenki oli
vain rakkautta".

"Oi ei, rakkaus ei olisi voinut tuottaa minulle sellaisia
kärsimyksiä, rakkaus ei olisi ahdistanut sillä tavalla sydäntäni,
rakkaus ei olisi sillä tavoin tärisyttänyt kuin myrskytuuli puuta,
rakkaus ei olisi tuonut minulle sellaista pahaa ajatusta kuin minulle
tuli."

"Ilmoittakaa, mikä se paha ajatus oli, lapseni."

"Minunhan olisi pitänyt tunnustaa kaikki rippi-isälle, eikö niin,
Madame?"

"Kyllä, epäilemättä."

"No niin, pahahenki, jonka vallassa olin, kuiskasi päinvastoin
korvaani, että minä en saisi ilmaista tuota salaisuuttani. Ainoakaan
nunna ei ehkä ollut tullut luostariin jättämättä hylkäämäänsä
maailmaan rakkauden muistoa, monella oli Jumalaa rukoillessaan
sydämessään jonkun miehen nimi. Rippi-isä oli tottunut sellaisiin
tunnustuksiin. Mutta minä, joka olin niin arka, niin hurskas, niin
kaino ja viaton, minä, joka en ollut ennen onnetonta Subiacon
matkaani puhunut koskaan ainoaakaan sanaa muitten miesten kanssa
kuin veljeni, minä, joka olin sen jälkeen katsahtanut ainoastaan
kaksi kertaa tuon tuntemattoman miehen silmiin, minä kuvittelin,
Madame, että minua syytettäisiin jostakin lemmenseikkailusta tuon
miehen kanssa, jollaisia kaikilla nunnillamme oli ollut kaivattujen
lemmityistensä kanssa ennenkuin he olivat pukeutuneet nunnanhuntuun."

"Se on kyllä paha ajatus", vastasi Madame Louise. "Mutta pahahenki,
joka tuo kiusaamalleen naiselle ainoastaan tällaisia ajatuksia, on
melkoisen viatonta laatua. Jatkakaa."

"Seuraavana päivänä minua pyydettiin tulemaan vieraiden
vastaanottohuoneeseen. Minä menin; näin siellä erään Roomassa Via
Frattinan varrella asuvan naapuruksen, nuoren naisen, joka kaipasi
minua suuresti, sillä me olimme siellä viettäneet kaiket illat
yhdessä pakisten ja lauleskellen."

-- Hänen takanaan seisoi ovella muuan mies viittaan verhottuna ja
odotti häntä aivan kuin palvelija. Tuo mies ei kääntynyt ollenkaan
puoleeni, mutta minä käännyin kuitenkin hänen puoleensa. Hän ei
puhunut minulle sanaakaan, ja kuitenkin minä aavistin, kuka hän oli.
Hän oli jälleen tuo tuntematon pelastajani.

-- Sydämeni häiriintyi taasen samalla tapaa kuin olin jo ennenkin
tuntenut. Minä tunsin olevani aivan täydellisesti tuon miehen
vallassa. Ellei välillä oleva säleikkö olisi minua pidättänyt, olisin
minä varmaankin mennyt hänen luokseen. Hänen viittansa varjosta
lähti omituinen hohde, joka häikäisi silmiäni. Hänen itsepintaisesta
vaikenemisestaan läksi ääniä, jotka ainoastaan minä saatoin kuulla ja
jotka puhuivat minulle sulosointuista kieltä.

-- Minä ponnistin kaikki voimani, mitä minulla itselläni enää oli,
ja kysyin Via Frattinan varrella asuvalta ystävättäreltäni, kuka tuo
mies oli, joka oli hänen seurassaan.

-- Hän ei häntä tuntenut. Hänen miehensä oli ensin aikonut lähteä
hänen kanssaan luostariin; mutta lähtöhetkellä oli mies tullut hänen
luokseen tuon tuntemattoman seurassa ja sanonut hänelle:

-- 'Minä en voikaan tulla saattamaan sinua Subiacoon, mutta tässä on
eräs ystäväni, joka sinut saattaa sinne.'

-- Ystävättäreni ei ollut kysellyt selityksiä, niin suuresti hän
kaipasi saada nähdä minua jälleen. Ja hän tuli luostariin tuon
tuntemattoman kanssa.

-- Ystävättäreni oli jumalinen nainen. Hän näki eräässä
vastaanottohuoneen nurkassa madonnan kuvan, jota kiitettiin erittäin
ihmeitä tekeväksi. Hän ei tahtonut lähteä luostarista ennenkuin oli
rukoillut polvillaan sen edessä.

-- Sillä aikaa astui tuntematon mies äänettömästi lähemmäksi, tuli
hitaasti minua kohti, avasi viittansa ja upotti silmiini katseensa,
joka oli kuin kaksi tulista sädettä.

-- Minä odotin, että hän puhuisi. Silloin minun rintani kohosi, jos
niin voi sanoa, aivan kuin vastaanottaakseen hänen sanojaan, mutta
hän nosti ainoastaan molemmat kätensä pääni yläpuolelle, tullen
aivan säleikön viereen, joka eroitti meidät toisistamme. Samassa
valtasi minut kuvaamaton hurmiotila. Hän hymyili minulle. Ja minä
hymyilin vastaan sulkien silmäni aivan kuin minua olisi omituisesti
huumannut. Sillaikaa hän katosi, kuten hän olisi ainoastaan tahtonut
saada selville, mikä voima hänellä oli minuun; ja sitä mukaa kuin
hän loittoni, minä selvisin vähitellen tajuihini. Kuitenkin olin
minä vielä tuossa omituisessa harha-aistimuksen tilassa, kun Via
Frattinan varrella asuva ystävättäreni lopetti rukouksensa ja nousi
ylös, lausui minulle jäähyväiset, syleili minua ja poistui hänkin
vuorostaan.

-- Illalla riisuutuessani löysin minä kaulaliinani alta kirjelipun,
joka sisälsi ainoastaan seuraavat kaksi riviä:

'Se mies, joka Roomassa rakastaa nunnaa, tuomitaan kuolemaan.
Annatteko kuoleman sille, jolle olette velkaa elämänne?'

-- Siitä päivästä alkaen, Madame, olin täydellisesti pahan vallassa,
sillä minä valehtelin Jumalalle, koska en Hänelle tunnustanut, että
ajattelin tuota miestä yhtä paljon, jopa enemmänkin kuin Häntä.

Lorenza keskeytti puheensa pelästyen itsekin viimeistä sanaansa ja
katsellakseen, minkä ilmeen prinsessan lempeät ja älykkäät kasvot
saisivat, kun hän tämän kuuli.

"Tämä ei ole suinkaan pahanhengen valtaan joutumista", vastasi
Ranskan Madame Louise varmasti. "Se on onnetonta intohimoa,
toistan sen teille vieläkin, ja olen teille jo sanonut, etteivät
maailmalliset asiat saa astua tänne luostarin sisäpuolelle muulloin
kuin niitä kadutaan."

"Kadutaan, Madame?" huudahti Lorenza. "Mitä sanotte! Te näette minun
itkevän, rukoilevan Jumalaa, te näette minun polvillani anelevan
teitä pelastamaan minua tuon miehen helvetillisestä vallasta, ja
kuitenkin te voitte kysyä, kadunko minä? Oi, minä tunnen paljon muuta
kuin katumusta, minä näännyn omantunnon tuskiin!"

"Mutta ainakin tähän saakka...", alkoi Madame Louise sanoa.

"Kuulkaa, kuulkaa minua loppuun, älkääkä sitten tuomitko minua liian
ankarasti, minä rukoilen sitä teiltä, Madame", pyysi Lorenza.

"Lempeys ja laupeus ovat velvollisuuksiani, ja minä olen kärsiväin
palvelija."

"Kiitoksia, oi kiitoksia. Te olette tosiaan se lohduttava enkeli,
jota minä tulin tänne etsimään."

-- Kolmena päivänä viikossa me laskeusimme alas kappeliin, ja
joka kerta oli tuo muukalainen läsnä noissa jumalanpalveluksissa.
Minä koetin vastustaa, minä sanoin olevani sairas; minä olin
päättänyt, etten menisi alas kappeliin. Oi ihmisen heikkoutta! Kun
tuli jumalanpalveluksen aika, minä menin alas vasten tahtoanikin,
ikäänkuin korkeampi voima olisi kukistanut tahtoni ja pakottanut
minut niin menettelemään. Sitten sain nauttia jonkun silmänräpäyksen
suloista rauhaa, jos tuo mies ei ollut vielä kirkkoon saapunut.
Mutta heti hänen astuessaan sinne, minä tunsin hänen tulevan. Olisin
voinut varmasti sanoa: nyt hän on sadan askeleen päässä, nyt hän
seisoo kynnyksellä, nyt hän on kirkossa, tarvitsematta katsoa häneen
päinkään, ja sitten, kun hän oli asettunut tavalliselle paikalleen,
kääntyivät silmäni häneen päin ja katselivat häntä, vaikka ne sitä
ennen olisivat olleet kaikkein hartaimmin rukoillessani luotuina
rukouskirjaani.

-- Sen jälkeen en voinut rukoilla enkä lukea, vaikka jumalanpalvelus
olisi kestänyt kuinka kauan. Kaikki ajatukseni, koko tahtoni,
koko sieluni yhdistyivät pelkästään katseeseeni, ja katseeni oli
yksinomaan tuon miehen oma, joka taisteli Jumalan kanssa minusta, sen
minä hyvin tunsin.

-- Ensin en ollut voinut katsoa häneen pelkäämättä häntä; sitten
halusin häntä nähdä; ja viimein minä ajatuksissani suorastaan riensin
häntä kohtaamaan. Ja usein olin näkevinäni yöllä, aivan kuin ihminen
näkee unta, hänet kadulla tai tuntevinani hänen menevän ikkunani
ohitse.

-- Kerrottu ei ollut jäänyt tovereiltani huomaamatta. Siitä
ilmoitettiin abbedissalle, ja hän puolestaan ilmoitti siitä
äidilleni. Kolme päivää ennen kuin minun piti vannoa nunnanvalani,
näin minä kammiooni astuvan kolmen sukulaiseni, mitä minulla oli
maailmassa: isäni, äitini ja veljeni.

-- He tulivat minua syleilemään vielä kerran, sanoivat he; mutta
minä huomasin kyllä, että heidän tarkoituksensa oli toinen.
Sillä kun äitini oli jäänyt kanssani kahden, alkoi hän tehdä
minulle kysymyksiä. On helppo huomata pahanhengen vaikutus siinä
tilaisuudessa, sillä vaikka minun olisi pitänyt tunnustaa kaikki
äidilleni, kielsin minä kaikki itsepintaisesti.

-- Se päivä, jolloin minun piti pukeutua nunnanhuntuun, sattui
keskelle omituista taistelua, jota minä kamppailin itseäni vastaan,
haluten ja samalla peläten hetkeä, joka minut antaisi Jumalan omaksi,
ja tuntien hyvin, että jos pahahenki aikoi vielä kerran minua
kiusata, tekisi hän sen juuri tuolla juhlallisella hetkellä.

"Ja se omituinen mies ei ollut kirjoittanut teille muuta kuin
ensimmäisen kirjeen, jonka löysitte kaulahuivinne alta?" kysyi
prinsessa.

"Ei mitään muuta, Madame."

"Ja siihen aikaan ette ollut vielä kertaakaan puhunut hänen kanssaan?"

"En, paitsi ajatuksissani."

"Ettekä ollut edes kirjoittanut hänelle?"

"Oi, en toki."

"Jatkakaa. Kertomuksenne jäi päivään, jolloin otitte nunnanhunnun."

"Kuten sanoin teidän Korkeudellenne, sinä päivänä olivat kärsimykseni
viimeinkin loppuvat. Sillä vaikka se olikin merkillisen suloista,
oli kuitenkin kristitystä sielusta kuvaamaton tuska olla alinomaa
yhden ja saman ajatuksen, yhden ainoan olennon vainoama, joka oli
aina läsnä ja saattoi ilmestyä odottamatta, aina ilkkuvana, koska hän
ilmestyi minulle juuri hetkellä, jolloin taistelin häntä vastaan,
ja koska hän niillä hetkillä vastustamattomasti hallitsi minua. Ja
niinpä minä useinkin kaipasinkin hartaasti tuota pyhää lopullisen
valan hetkeä. Kun olen Jumalan oma, ajattelin minä, niin osaa Jumala
kyllä minua puolustaakin, kuten Hän varjeli minua rosvojen karatessa
kimppuuni. Minä unohdin, että Jumala oli rosvojen hyökätessä
puolustanut minua ainoastaan tuon saman miehen välityksellä."

-- Oli sitten tullut juhlallisen toimituksen hetki. Minä olin mennyt
alas kirkkoon valkeana ja levottomana ja kuitenkin tyynempänä kuin
tavallisesti. Isäni, äitini, veljeni ja tuo Via Frattinan varrella
asuva ystävämme olivat kirkossa, ja kaikkien ympäristön kylien
asukkaat olivat kiiruhtaneet sinne, sillä seudulle oli levinnyt huhu,
että minä olin kaunis, ja kaunis uhri on muita otollisempi Herralle,
väitetään. Jumalanpalvelus alkoi.

-- Minä toivoin ja rukoilin koko sielustani, että toimitus tapahtuisi
pian, sillä hän ei ollut kirkossa ja minä tunsin vallitsevani
melkoisesti omaa tahtoani silloin kuin hän oli poissa lähettyviltäni.
Pappi kääntyi jo puoleeni ja näytti minulle Kristuksen kuvaa,
Vapahtajaa, jolle minun piti pyhittää elämäni; ojensin jo käteni
tuota ihmisten ainoaa auttajaa kohti, kun jäseniäni alkoi väristää
entinen tuttu vavistus, joka ennusti hänen lähestymistään. Ja samassa
ilmaisi rintani ahdistus, että hän oli jo astunut jalkansa kirkon
kynnyksen yli, ja viimein käänsi tuo vastustamaton vetovoima minun
katseeni alttaria vastapäätä olevaan osaan kirkkoa, vaikka minä
kuinka koettelin pysyttää sitä uskollisesti kiinni Kristuksen kuvassa.

-- Vainoojani seisoi lähellä saarnastuolia ja katseli minuun
kiinteämmin kuin koskaan ennen.

-- Siitä hetkestä olin hänen vallassaan; jumalanpalvelus, juhlamenot,
rukous, kaikki keskeytyivät.

-- Luullakseni kuulusteltiin minua kirkkokäsikirjan mukaan, mutta
minä en vastannut. Muistan, että minua vedettiin käsivarresta ja
että minä huojuin sinne tänne kuin jokin hengetön kuva, joka on
irtaantunut jalustaltaan. Minulle näytettiin saksia, joiden teristä
auringon säteet välkähtivät kuin kauhea salama; mutta se salama ei
saanut minua räpäyttämään silmäänikään. Tuokion tunsin sitten niiden
kylmät terät kaulallani ja kuulin teräksen vinkuvan tukassani.

-- Silloin tuntui minusta kuin viimeisetkin voimani olisivat
pettäneet, kuin sieluni olisi irtaantunut ruumiistani ja rientänyt
hänen luokseen. Ja minä kaaduin suoraan kivipermannolle, en
suinkaan, ihme kyllä, pyörryksissä, vaan uneen vaipuneen tavalla.
Minä kuulin kovaa äänten sorinaa, sitten tulin kuuroksi, mykäksi ja
tunteettomaksi. Juhlatoimitus keskeytyi hirveään hälinään.

Prinsessa liitti kätensä säälivästi ristiin.

"Eikö se ollut kauhea tapaus", sanoi Lorenza, "eikö siinä huomaa
helposti Jumalan ja ihmisten vihollisen sekaantumista asiaan?"

"Varokaa ajattelemasta noin", vastasi prinsessa hellän säälivästi,
"varokaa, nais-raukka, minun mielestäni te olette liian taipuvainen
lukemaan yliluonnollisen syyksi sellaisen, joka johtui ainoastaan
teidän luonnollisesta heikkoudestanne. Tuon miehen nähdessänne te
pyörryitte, minä en näe siinä mitään muuta. Jatkakaa."

"Oi, Madame, Madame, älkää sanoko niin, tai odottakaa edes, ennenkuin
lausutte tuomionne, kunnes olette kuullut kaikki", huudahti Lorenza.
"Eikö siinä muka ollut mitään yliluonnollista?" jatkoi hän. "Mutta
silloinhan olisin selvinnyt tajuihini kymmenessä minuutissa,
neljännestunnissa tai tunnissa pyörtymiseni jälkeen. Minä olisin
neuvotellut sisarten kanssa, minä olisi heidän parissaan saanut
takaisin rohkeuteni ja uskoni."

"Aivan niin", vastasi Madame Louise, "mutta eikö sitten sillä tavoin
käynyt?"

"Madame", vastasi Lorenza samealla ja kiihkeällä äänellä, "kun
selvisin tajuihini, oli ylläni yö. Kiivas ja tahdikas heilunta oli
kiusannut minua jo muutaman minuutin. Minä kohotin päätäni luullen
olevani kappelin katon alla tai nunnankammiossani sängyn verhojen
takana. Minä näin kallioita, puita, pilviä; ja kesken kaikkea minä
tunsin sitten lämpöisen henginnän hyväilevän kasvojani. Minä luulin
sairaanhoitaja-sisaren vaalivan itseäni ja tahdoin häntä kiittää...
Madame, minun pääni lepäsi miehen rintaa vasten, ja se mies oli tuo
minun vainoojani. Minä katselin ja koskettelin itseäni tietääkseni
varmasti, elinkö minä tai olinko edes valveilla. Minä huudahdin
kauhusta. Minä olin valkoisiin puettu. Päässäni oli valkeista
ruusuista solmittu seppele aivan kuin olisin ollut morsian tai
kuollut."

Prinsessa huudahti tahtomattaankin. Lorenzan pää hervahti hänen
käsiinsä.

"Seuraavana päivänä", jatkoi Lorenza nyyhkyttäen, "seuraavana
päivänä otin selon, miten pitkä aika tällä välin oli kulunut: oli
keskiviikko. Minä olin siis kolme päivää tiedottomana; ja minä en
tiedä yhtään mitään, mitä noina kolmena päivänä oli tapahtunut."




KYMMENES LUKU

Kreivi de Fenix


Seurasi syvä hiljaisuus, jonka kuluessa toinen noista naisista oli
vaipunut tuskallisiin mietteisiin ja toinen helposti ymmärrettävän
kummastelun valtaan.

Viimein lopetti Madame Louise ensimmäisenä hiljaisuuden.

"Ja te ette itse millään tavoin ollut avullisena ryöstössänne?" kysyi
prinsessa.

"En toki."

"Ettekä tiedä, millä tavoin te jouduitte pois luostarista?"

"En, sitä en tiedä."

"Ja kuitenkin on luostari tavallisesti hyvin suljettu ja vartioitu
paikka; siellä on rautatangot ikkunoissa, melkein ylitsepääsemättömät
muurit ja porttivahti, joka ei koskaan jätä muille avaimiaan. Niin
on laita varsinkin Italiassa, jossa luostarisäännöt ovat paljon
ankarammat kuin Ranskassa."

"Mitenkä voisinkaan selittää teille tätä, Madame, sillä olen
koettanut syventyä muistojeni kuiluun, mutta en löydä sieltä siitä
hetkestä saakka kerrassaan mitään."

"Entä soimasitteko häntä tuosta ryöstöstä?"

"Tietysti."

"Ja millä hän puolusti itseään?"

"Hän sanoi minulle, että hän rakasti minua."

"Ja mitä te silloin hänelle sanoitte?"

"Että minä pelkäsin häntä."

"Te ette siis häntä rakastanut?"

"Oi, en, en!"

"Oletteko aivan varma siitä?"

"Voi, Madame, se tunne, joka minulla oli tuota miestä kohtaan, oli
aivan eriskummallinen. Silloin, kun hän on läsnä, en minä ole enää
itseni, minä olen hän; mitä hän tahtoo, sitä tahdon minäkin; mitä hän
käskee, sen minä teen; minun sieluni on aivan voimaton, minun järkeni
tahtoa vailla: yksi ainoa hänen katseensa kukistaa ja lumoaa minut.
Milloin tuntuu siltä kuin valaisi hän sieluni sopukoihin ajatuksia,
jotka eivät ole minun omiani, milloin tuntuu kuin vetäisi hän minusta
näkyville ajatuksia, jotka ovat piilleet minussa niin kätkettyinä,
etten ole niiden olemassaoloa aavistanutkaan. Oi, Madame, näettekö
nyt, että tämä on selvää noituutta."

"Se on ainakin omituista, ellei juuri yliluonnollista", vastasi
prinsessa. "Mutta millaisissa väleissä olitte tuon miehen kanssa sen
tapahtuman jälkeen?"

"Hän oli minua kohtaan erinomaisen hellä ja minuun vilpittömästi
kiintynyt."

"Hän oli kai kuitenkin turmeltunut luonne?"

"Sitä minä en usko; päinvastoin puhuu hänen sanoissaan suorastaan
jonkinlainen apostoli."

"No niin, myöntäkää siis, että rakastatte häntä."

"En, en, Madame", väitti nuori nainen tuskallisesti ja tarmokkaasti;
"minä en rakasta häntä".

"Silloin teidän olisi pitänyt paeta hänen luotaan, teidän olisi
pitänyt turvautua maalliseen valtaan ja antaa vanhempienne vaatia
teitä takaisin."

"Madame, hän vartioi minua niin huolellisesti, että minä en voinut
paeta."

"Miksi ette sitten ilmoittanut kirjeellä tilastanne?"

"Me pysähdyimme matkan varrella ainoastaan taloissa, jotka näyttivät
olevan hänen omiaan ja joissa kaikki tottelivat häntä. Monta kertaa
minä pyysin paperia, mustetta ja kynää; mutta henkilöt, joiden
puoleen käännyin, olivat saaneet häneltä erikoiset ohjeet; minulle ei
koskaan mitään vastattu."

"Mutta millä tavalla te sitten matkustitte?"

"Ensin kyytivaunuilla; mutta Milanossa eivät meitä enää odottaneet
kyytivaunut, vaan eräänlainen pyörillä kulkeva talo, jossa me sitten
jatkoimme matkaamme."

"Mutta kai hänen joskus kuitenkin täytyi jättää teidät yksin?"

"Kyllä, mutta silloin hän lähestyi minua ja sanoi minulle:
'Nukkukaa.' Ja minä vaivuin uneen enkä herännyt ennenkuin hän tuli
takaisin."

Prinsessa pudisti epäuskoisesti päätänsä.

"Te ette oikein tosissanne tahtonutkaan paeta", virkkoi hän; "muuten
teidän olisi onnistunutkin se tehdä".

"Oi kyllä, Madame, ainakin mikäli minä ymmärrän... Mutta luullakseni
minä olin lumottu."

"Hänen lemmensanainsa ja hyväilyjensä lumoama?"

"Hän puhui minulle harvoin rakkaudesta, Madame, enkä muista hänen
itseäni hyväilleen muuten kuin suutelemalla minua illalla otsalle ja
samoin aamulla."

"Omituista, eriskummallista tosiaankin", jupisi prinsessa. Mutta yhä
hän epäili ja jatkoi:

"Sanokaa minulle vielä kerran, ettette häntä rakasta."

"Sen olen valmis vannomaan, Madame."

"Sanokaa vieläkin, etteivät minkäänlaiset maalliset siteet yhdistä
teitä häneen."

"Sen sanon yhä uudestaan."

"Että hänellä ei ole mitään oikeuksia, joilla hän voi vaatia teitä
takaisin."

"Ei mitään!"

"Mutta kuinka te sitten olette tullut tänne?" jatkoi prinsessa.
"Kertokaa, -- sillä sitä minä en ymmärrä."

"Madame, minä käytin hyväkseni ankaraa rajuilmaa, joka yllätti meidät
jonkun matkaa tänne päin muistaakseni Nancy-nimisestä kaupungista.
Hän oli poistunut paikaltaan vierestäni; hän oli mennyt ajoneuvojen
toiseen osastoon, erään vanhuksen puheille, joka siinä osastossa
asui. Silloin minä hyppäsin hänen ratsunsa satulaan ja pakenin."

"Ja miksi te jäitte juuri Ranskaan, ettekä pyrkinyt takaisin
Italiaan?"

"Minä ajattelin, etten voisi mennä takaisin Roomaan, koska siellä
luultaisiin, että minä olin tuon miehen kanssarikollinen; siellä minä
olisin ollut häväisty, vanhempani eivät olisi ottaneet minua vastaan."

-- Sen tähden minä päätin paeta Pariisiin ja elää siellä piilosalla
tai lähteä johonkin muuhun suureen kaupunkiin, jossa pääsisin kätköön
kaikkien ihmisten silmiltä ja varsinkin hänen.

-- Kun tulin Pariisiin, oli koko kaupunki järkyksissään siitä, että
te olitte ruvennut nunnaksi karmeliittiluostariin, Madame. Kaikki
kiittivät teidän hurskauttanne, teidän hyvyyttänne ja sääliänne
kärsiviä kohtaan. Tämä tieto oli minulle valonsäde, Madame. Minut
valtasi varma vakaumus, että te yksinänne olitte kyllin hyvä
ottaaksenne minut turviinne ja kyllin mahtava voidaksenne puolustaa
minua.

"Te vetoatte aina minun mahtiini, lapseni: onko hän siis sitten niin
mahtava, tuo mies?"

"On, sitä hän on."

"Mutta kuka hän sitten on? Sanokaahan nyt! Hienotunteisuudesta en ole
tähän saakka tahtonut sitä teiltä kysyä. Mutta jos minun täytyy teitä
suojella, niin on minun saatava tietää, ketä vastaan."

"Oi, Madame, siinä on taas seikka, johon en voi teille vastata.
Minä en laisinkaan tiedä, kuka hän on ja mikä hän on: sen tiedän
ainoastaan, etteivät ne, joiden eteen hän suvaitsee ilmestyä, voisi
kunnioittaa enemmän kuningasta tai palvella nöyremmin jumalaansa kuin
häntä."

"Mutta entä hänen nimensä? Mikä on hänen nimensä?"

"Madame, minä olen kuullut häntä mainittavan monilla eri nimillä.
Mutta niistä on ainoastaan kaksi jäänyt mieleeni. Toisella niistä
puhutteli häntä tuo vanhus, josta olen jo teille kertonut ja joka
oli matkatoverinamme Milanosta siihen saakka, jolloin pakenin hänen
luotaan. Toisella nimellä taas hän itse puhui itsestään."

"Millä nimellä se vanhus puhutteli häntä?"

"Nimellä Akharat... Eikö se ole pakanallinen nimi, vai mitä?..."

"Ja miksi hän itse itseään sanoi?"

"Josef Balsamoksi."

"Ja muuten hän...?"

"Hän... hän tuntee koko maailman, hän tietää kaikki sen asiat;
hän puhuu... taivaan Jumala, anna hänelle anteeksi sellaiset
herjaukset!... hän puhuu Aleksanteri Suuresta, Caesarista ja Kaarle
Suuresta niinkuin he olisivat olleet hänen tuttaviaan, ja ovathan ne
miehet luullakseni kuolleet sangen kauan sitten; mutta lisäksi puhuu
hän vielä Kaifaasta, Pilatuksesta ja Vapahtajastamme Jeesuksesta
Kristuksesta aivan kuin hän olisi nähnyt hänen ristinkuolemansa."

"Hän on joku huijari", virkkoi prinsessa.

"Madame, minä en tiedä varmaan, mitä tuo nimitys, jota hänestä
käytätte, Ranskassa merkitsee; mutta sen minä tiedän varmaan, että
hän on vaarallinen mies, olento, jonka edessä kaikki taipuu, kaikki
murtuu, kaikki vaipuu tomuksi, mies, jota luulisi aseettomaksi, mutta
jolla on omat aseensa; jonka saattaisi luulla olevan yksin, mutta
joka voi nostattaa miehiä vaikka maan alta. Ja kaiken tämän hän
saa aikaan ilman väkivaltaa ja voimaa, yhdellä ainoalla sanallaan,
pelkällä viittauksella... yhdellä ainoalla hymyllään."

"No", virkkoi prinsessa, "olkoonpa se mies millainen tahansa, teitä
suojellaan häntä vastaan, olkaa huoletta, lapseni".

"Te suojelette, niinhän, Madame?"

"Niin, ja sen teen niin kauan kuin ette itse kieltäydy ottamasta sitä
suojelusta vastaan. Mutta älkää uskoko älkääkä varsinkaan koettako
uskotella minulle yliluonnollisia ilmiöitä, joita teidän sairas
mielikuvituksenne on luonut. Saint-Denisin luostarin muurit ovat
varma turva helvetin voimia vastaan, ja vieläpä peloittavampiakin,
nimittäin ihmisten valtaa vastaan, uskokaa minua. Sanokaa nyt,
madame, mikä on aikomuksenne?"

"Näillä jalokivillä, jotka ovat omiani, Madame, toivon voivani maksaa
pääsyn johonkin luostariin, ja juuri tähän, jos se suinkin käy
päinsä."

Ja Lorenza laski pöydälle muutamia kalliita rannerenkaita,
kallisarvoisia sormuksia, komean timantin ja parin verrattomia
korvarenkaita. Niiden arvo oli parikymmentä tuhatta écua.

"Ovatko nämä korut teidän?" kysyi prinsessa.

"Kyllä, ne ovat minun, Madame; hän antoi ne minulle, ja minä annan ne
nyt Jumalalle. Minulla on ainoastaan yksi toivomus."

"Mikä? Sanokaa!"

"Että hänen arabialainen hevosensa Djerid, joka oli vapautukseni
välikappale, annettaisiin hänelle takaisin, jos hän sitä vaatii."

"Mutta te ette tahdo millään ehdolla maailmassa poistua hänen
kanssaan täältä, eikö niin?"

"Minäkö? Minä en ole hänen."

"Se on totta, sen olette jo sanonut. Te vaaditte siis, madame, yhä
edelleen päästä nunnaksi Saint-Denisin luostariin ja jatkaa täällä
uskonnollista hartauttanne, jonka kertomanne merkillinen tapahtuma
Subiacossa keskeytti?"

"Se on pyhin toivomukseni, Madame, ja minä anelen polvillani teiltä
sitä suosionosoitusta."

"No niin, olkaa huoletta, lapseni", vastasi prinsessa, "tästä
hetkestä alkaen saatte elää meidän joukossamme. Ja siitä
päivästä, jolloin olette näyttänyt meille, miten suuresti te sitä
suosiota tosiaan haluatte, ja jolloin mallikelpoinen käytös, jota
teiltä odotan, on oikeuttanut teidät sen saamaan, sinä päivänä
olette Herran oma, ja minä menen vastuuseen, ettei kukaan teitä
ryöstä Saint-Denisin luostarista, kun sen abbedissa valvoo
turvallisuuttanne."

Lorenza lankesi suojelijattarensa jalkain juureen ja kiitteli häntä
mitä hartaimmin ja vilpittömimmin.

Mutta yhtäkkiä hän kohosi ylös toisen polvensa varaan, kuunteli,
kalpeni ja alkoi vavista.

"Hyvä Jumala!" huudahti hän, "voi, hyvä Jumala!"

"Mitä nyt?" kysyi Madame Louise.

"Koko ruumiini vapisee! Ettekö näe sitä? Hän tulee! Nyt hän tulee!"

"Kuka tulee?"

"Hän, joka on päättänyt syöstä minut kadotukseen."

"Tuo mies?"

"Niin, hän. Ettekö näe, miten käteni vapisevat?"

"Niin, siltä näyttää."

"Voi", huudahti Lorenza; "tämä vavahdus sydämessä... hän lähestyy,
hän on jo lähellä!"

"Te kai erehdytte."

"En, en, Madame. Katsokaa, hän vetää minua täältä vasten tahtoani;
pitäkää minua kiinni, pitäkää."

Madame Louise otti nuorta naista käsivarresta.

"Mutta koettakaa nyt rauhoittua, lapsiraukka", sanoi hän; "vaikka hän
tulisikin, täällä olette tosiaan turvassa."

"Hän on lähellä, hän on lähellä, uskokaa minua!" huudahti Lorenza
aivan kauhistuneena ja lamassa ja ojensi kätensä huoneen ovea kohti.

"Mielettömyyttä!" väitti prinsessa. "Astutaanko muka sillä tavalla
Ranskan Madame Louisen huoneeseen?... Siinä tapauksessa täytyisi tuon
miehen tuoda jotakin kuninkaallista käskyä".

"Madame, minä en tiedä, miten hän on tullut sisään", huudahti Lorenza
ja kaatui selin maahan; "mutta sen tiedän ja siitä olen aivan varma,
että hän nousee nyt portaita, että hän on tuskin kymmenen askeleen
päässä täältä... että hän on jo täällä".

Yhtäkkiä ovi aukesi; prinsessa astui askeleen taaksepäin säikähtäen
vasten tahtoaankin tällaista omituista yhteensattumaa.

Muuan sisar ilmestyi kynnykselle.

"Kuka siellä on?" kysyi prinsessa; "mitä te tahdotte?"

"Madame", vastasi nunna, "tänne luostariin tuli muuan ylimys, joka
tahtoo puhutella teidän kuninkaallista korkeuttanne".

"Hänen nimensä?"

"Kreivi de Fenix."

"Hänkö se on?" kysyi prinsessa Lorenzalta; "tunnetteko tämän nimen?"

"En tunne, mutta hän se on, Madame, se on hän!"

"Mitä hänellä on asiaa?" kysyi prinsessa nunnalta.

"Preussin kuninkaan lähettämänä erikoisasialle hänen majesteettinsa
Ranskan kuninkaan hoviin pyytää hän saada kunnian puhella hetken
teidän kuninkaallisen korkeutenne kanssa."

Madame Louise mietti silmänräpäyksen; sitten sanoi hän kääntyen
Lorenzan puoleen:

"Menkää tuonne sivuhuoneeseen."

Lorenza totteli.

"Ja te, sisareni, antakaa ylimyksen nyt tulla sisään", jatkoi
prinsessa. Nunna kumarsi ja poistui.

Prinsessa piti huolen, että sivuhuoneen ovi tuli tarkasti lukkoon, ja
meni sitten jälleen istumaan nojatuoliinsa ja odotti nyt tavallaan
sangen levottomana, mitä tapahtuisi.

Nunna palasi melkein heti.

Hänen perässään asteli se mies, jonka olemme nähneet antaneen
ilmoittaa itsensä esittelyjuhlissa kuninkaan hovissa.

Hänen pukunsa oli sama kun siinäkin tilaisuudessa, nimittäin
jäykänmuotoinen preussilainen univormu; päässä hänellä oli
sotilasperuukki ja kaulassa musta liina. Hän loi Madame Louisen
edessä suuret ja ilmehikkäät silmänsä maahan, mutta ainoastaan
suodakseen hänelle kunnioituksen, johon jokainen aatelismies, olkoon
hän miten ylhäinen tahansa, on velvollinen Ranskan prinsessaa
kohtaan; sillä yhtäkkiä kohotti hän jälleen silmänsä kuin peläten
näyttävänsä liian nöyrältä.

"Madame", lausui hän, "minä kiitän teidän kuninkaallista korkeuttanne
tästä minulle suvaitsemastanne suosiosta. Minä olin kuitenkin siitä
varma, koska tiesin, että teidän korkeutenne auttaa jalomielisesti
kaikkia onnettomia ja kärsiviä."

"Tosiaan, monsieur, sitä koetan tehdä", vastasi prinsessa
arvokkaasti, sillä hän uskoi voivansa kymmenen minuutin puhelulla
musertaa tuon miehen, joka näytti tulleen julkeasti pyytämään
jonkinlaista suojelusta, käytettyään väärin valtaansa.

Kreivi kumarsi muka ymmärtämättä prinsessan kaksimielisiä sanoja.

"Mitä hyvää voin teille tehdä, monsieur?" jatkoi Madame Louise
entiseen pisteliääseen tapaan.

"Kaiken, Madame."

"Puhukaa."

"Teidän korkeutenne, jota minä en olisi tullut suinkaan ilman vakavia
syitä häiritsemään rauhassanne, jonka olette omaksenne valinnut,
on, niin ainakin luulen, antanut turvaa eräälle henkilölle, jonka
kohtalot koskevat minua mitä suurimmassa määrin."

"Mikä on tuon henkilön nimi?"

"Lorenza Feliciani."

"Ja missä suhteessa hän on teihin? Onko hän sukulaisenne, läheinen
tai kaukainen?"

"Hän on minun vaimoni."

"Vaimonneko?" kysyi prinsessa kovemmalla äänellä, niin että se olisi
kuulunut sivuhuoneeseen. "Onko Lorenza Feliciani kreivitär de Fenix?"

"Kyllä, Lorenza Feliciani on kreivitär de Fenix, madame", vastasi
kreivi aivan tyynesti.

"Täällä karmeliittiluostarissa ei ole mitään kreivitär de Fenixiä",
vastasi prinsessa kuivasti.

Mutta kreivi ei pitänyt suinkaan itseään voitettuna, vaan jatkoi:

"Ehkä, Madame, teidän korkeutenne ei ole siis vielä vakuuttunut, että
Lorenza Feliciani ja kreivitär de Fenix ovat sama henkilö?"

"En, sen tunnustan", vastasi prinsessa, "ja te arvasitte aivan
oikein, monsieur; minun vakaumukseni ei tässä suhteessa suinkaan ole
varma".

"Suvaitseeko teidän korkeutenne käskeä, että Lorenza Feliciani
tuodaan teidän eteenne, niin teiltä haihtuu viimeinenkin epäilys.
Pyydän anteeksi, että väitän tällä tavoin teitä vastaan; mutta minä
olen kovin kiintynyt tuohon nuoreen naiseen, ja tietääkseni on hän
kovin suruissaan siitä, että hänen täytyy olla erossa minusta."

"Niinkö luulette?"

"Kyllä, Madame, niin luulen, vaikka ansioni lienevätkin vähäiset."

-- Oh, -- ajatteli prinsessa, -- Lorenza puhui totta, tuo mies on
tosiaan vaarallinen olento.

Kreivi pysyi yhä täysin tyynenä ja noudatti mitä ankarimmin
hovisääntöjen määräämää kohteliaisuutta.

-- Täytyy koettaa ensin valheella, -- ajatteli Madame Louise edelleen.

"Monsieur", sanoi hän ääneen, "enhän voi antaa teille naista, jota
täällä ei ole. Ymmärrän hyvin, että te niin kiihkeästi etsitte häntä,
jos tosiaan rakastatte häntä, niinkuin sanotte, mutta jos tahdotte
hänet löytää, niin saatte hakea muualta, uskokaa minua."

Kreivi oli sisään tullessaan nopeasti vilkaissut ympärilleen
kaikkiin esineihin, mitä Madame Louisen huoneessa oli, ja hänen
silmänsä olivat kohdistuneet sekunniksi, tosin vain yhdeksi
ainoaksi sekunniksi, mutta se riitti, pöytään, joka oli eräässä
huoneen hämärässä kulmassa. Ja juuri sille pöydälle oli Lorenza
jättänyt jalokivensä, jotka hän oli antanut maksuksi päästäkseen
karmeliittiluostariin. Säihkystä, jota niistä läksi varjoon, oli
kreivi de Fenix heti ne tuntenut.

"Jos teidän kuninkaallinen korkeutenne suvaitsisi muistaa asioita,
ponnistus, jota pyydän teitä tekemään", väitti kreivi, "niin te
muistaisitte hyvin, että Lorenza Feliciani oli äsken tässä huoneessa,
että hän asetti tuohon pöydälle siinä olevat jalokivet ja että hän,
neuvoteltuaan teidän korkeutenne kanssa, meni..."

Kreivi de Fenix näki vilaukselta katseen, jonka prinsessa loi
sivuhuoneeseen päin.

"Meni tuonne huoneeseen", lopetti kreivi de Fenix.

Prinsessa punastui. Kreivi jatkoi:

"Joten minä odotan nyt vain, että teidän korkeutenne suvaitsee antaa
minun käskeä häntä tänne, ja hän tulee heti, sitä en epäile."

Prinsessa muisti, että Lorenza oli lukinnut oven sisältä, joten
mikään ei voinut pakottaa häntä tulemaan vasten hänen omaa tahtoaan.

"Mutta", virkkoi prinsessa koettamatta salata harmiaan siitä, että
oli valehdellut miehelle, jolta ei kuitenkaan mitään voinut salata,
"mutta jos hän tulee tänne, mitä hän täällä tekee?"

"Ei mitään, Madame; hän sanoo ainoastaan teidän Korkeudellenne
tahtovansa tulla pois täältä kanssani, kun hän kerran on minun
vaimoni."

Viimeinen sana rauhoitti prinsessaa, sillä hän muisti, miten jyrkästi
Lorenza oli kieltänyt olevansa tuon miehen vaimo.

"Teidän vaimonne", sanoi prinsessa; "oletteko tosiaankin siitä varma?"

Ja hänen sanoissaan värähti suuttumus.

"Saattaisipa luulla, ettei teidän korkeutenne usko minua", vastasi
kreivi kohteliaasti. "Kuitenkaan ei ole kovinkaan mahdoton asia, että
kreivi de Fenix on nainut Lorenza Felicianin, ja koska viimemainittu
on hänen vaimonsa, hän vaatii vaimoaan takaisin."

"Vaimoanne taas!" huudahti Louise kärsimättömästi; "te uskallatte
väittää, että Lorenza Feliciani on teidän vaimonne?"

"Kyllä, Madame", vastasi kreivi aivan koruttomasti; "niin uskallan,
sillä se on totta".

"Te olette siis naimisissa?"

"Niin, naimisissa."

"Lorenzan kanssa?"

"Lorenzan."

"Laillisesti?"

"Tietysti, ja jos yhä aiotte, madame, minua epäillä, mikä minua
loukkaa..."

"Niin mitä silloin teette?"

"Näytän teille omin silmin katsellaksenne vihkimätodistuksen,
jonka pappi, joka meidät yhdisti, on asianmukaisesti laatinut ja
allekirjoittanut."

Prinsessa säpsähti; moinen tyyneys horjutti hänen vakaumustaan.

Kreivi avasi lompakkonsa ja levitti prinsessan eteen nelin kerroin
taitetun paperin.

"Tässä on todistus, että puhun totta, Madame, ja että minulla on
oikeus vaatia tuota naista takaisin; allekirjoitus osoittaa sen...
Suvaitseeko teidän korkeutenne lukea tätä asiapaperia ja tarkastaa
allekirjoitusta?"

"Allekirjoitustako!" supisi prinsessa epäillen, mikä oli vieraalle
vieläkin loukkaavampi kuin hänen suuttumuksensa; "mutta jos se
allekirjoitus onkin...?"

"Sen on kirjoittanut Pyhän Johanneksen kappelin kirkkoherra
Strassburgissa; hänet tuntee hyvin esimerkiksi kardinaali de Rohan,
ja jos hänen ylhäisyytensä olisi täällä..."

"Hyvä, kardinaali onkin täällä!" huudahti prinsessa ja iski kreiviin
leimuavan katseen. "Hänen ylhäisyytensä ei ole lähtenyt vielä
Saint-Denisistä; hän on paraikaa tuomiokirkon kanukkien luona; mikään
ei siis ole helpompaa kuin näyttää asia toteen itse ehdottamallanne
tavalla."

"Se on minulle onnellinen sattuma, Madame", vastasi kreivi ja pisti
tyynesti paperin takaisin lompakkoon; "sillä niin näen toivoakseni
piankin kaikkien vääräin epäluulojen haihtuvan, joita teidän
korkeudellanne on minua kohtaan".

"Moinen julkeus saa minut tosiaan kuohuksiin!" virkkoi prinsessa ja
soitti rajusti kelloa. "Sisar, sisar, tänne!"

Sama nunna, joka oli äsken tuonut kreivi de Fenixin sisään, kiiruhti
huoneeseen.

"Käske esiratsastajani nousta satulaan", virkkoi prinsessa; "hän
vieköön tämän kirjeen kardinaali de Rohanille, joka tavataan
tuomiokapitulissa. Hänen täytyy tulla tänne viipymättä, minä odotan
häntä."

Ja puhuessaan prinsessa kirjoitti pari sanaa ja antoi sitten kirjeen
nunnalle.

Sitten lisäsi hän aivan hiljaa:

"Toimita ulos käytävään kaksi ratsupoliisia ja sano heille, ettei
kukaan saa lähteä täältä minun luvattani. Mene!"

Kreivi oli seurannut kaikkia Madame Louisen ajatuksen vaiheita,
ajatuksen, joka nyt kehittyi päätökseen taistella häntä vastaan
viimeiseen saakka. Ja sillaikaa kuin prinsessa kirjoitti, oli
kreivi, joka luultavastikin aikoi viedä vastustajalta voiton, mennyt
sivuhuoneen ovelle ja suuntasi siinä seisten katseensa oveen ja
ojensi ja pudisti siinä käsiään liikkeellä, joka oli paremminkin
eräiden sääntöjen mukainen kuin voimakas, ja lausui aivan hiljaa pari
sanaa.

Kun prinsessa kääntyi, näki hän kreivin tuossa asennossa.

"Mitä te siellä teette, monsieur?" kysyi prinsessa.

"Madame", vastasi kreivi, "minä manaan Lorenza Feliciania tulemaan
tänne todistamaan vapaaehtoisesti, etten minä ole petturi enkä
väärentäjä; ja sen hän tekee kaikkien muiden todistusten lisäksi,
joita teidän korkeutenne toivoo".

"Monsieur!"

"Lorenza Feliciani!" huusi kreivi äänellä, joka voi vallita kaikkea,
jopa prinsessankin tahtoa; "Lorenza Feliciani, tule tänne, tule!"

Mutta ovi pysyi kiinni.

"Tule, minä tahdon!" toisti kreivi.

Silloin narahti avain lukossa, ja prinsessa näki kuvaamattomaksi
kauhukseen nuoren naisen tulevan ulos katsellen suoraan kreiviin ja
näyttämättä laisinkaan suuttuneelta tai vihaavalta.

"Mitä ajattelettekaan, lapseni, mitä teette?" huudahti Madame Louise.
"Miksi tulette takaisin tämän miehen luo, jota olette paennut? Te
olitte täällä varmassa turvassa, sanoinhan sen teille."

"Hän on turvassa minunkin kodissani, Madame", vastasi kreivi. Sitten
kääntyi hän nuoren naisen puoleen:

"Eikö niin, Lorenza", virkkoi hän, "että sinä olet turvassa minun
luonani?"

"Olen", vastasi nuori nainen.

Prinsessan kummastuksella ei ollut enää rajoja; hän vaipui kädet
ristissä nojatuoliinsa.

"Ja nyt, Lorenza", sanoi kreivi lempeällä äänellä, jossa silti oli
käskevä vivahdus; "minua syytetään siitä, että olen harjoittanut
väkivaltaa sinua vastaan. Sanohan, olenko minä koskaan pakottanut
sinua mihinkään, olipa se mitä tahansa?"

"Et koskaan", vastasi nuori nainen kirkkaalla ja selvällä äänellä,
mutta vahvistamatta tuota tietoaan minkäänlaisilla liikkeillä.

"Mitä sitten merkitsee se ryöstöjuttu, jonka te minulle kerroitte?"
huudahti prinsessa.

Lorenza pysyi vaiti; hän katseli vain kreiviä, aivan kuin elämä ja
sanat, jotka ovat elämän ilmaus, olisivat tulleet häneen tuosta
miehestä.

"Hänen korkeutensa haluaa nähtävästi tietää, miten sinä jouduit pois
luostarista. Kerro kaikki tapahtumat siitä hetkestä, kun pyörryit
kirkon kuorissa, siihen saakka, jolloin heräsit kyytivaunuissa."

Lorenza oli yhä vaiti.

"Kerro kaikki yksityiskohdittain, jättämättä mitään pois", jatkoi
kreivi. "Minä tahdon."

Lorenza ei voinut estää ruumistaan värähtämästä.

"Minä en sitä muista", vastasi hän.

"Etsi muistoistasi, niin tulee mieleesi."

"Ahaa, tosiaankin", virkkoi Lorenza silloin entisellä
yksitoikkoisella äänellä, "nyt minä sen muistan".

"Puhu."

"Kun minä siis pyörryin juuri sillä hetkellä, jolloin sakset koskivat
hiuksiini, kannettiin minut kammiooni ja asetettiin vuoteelleni.
Iltaan saakka jäi äiti luokseni, ja koska minä yhä olin tiedottomana,
niin lähetettiin noutamaan kylän välskäriä. Hän koetteli valtimoani
ja piti kuvastinta suuni edessä, ja kun hän näki, että sydämeni oli
lakannut sykkimästä ja suuni hengittämästä, julisti hän, että minä
olin kuollut."

"Mutta kuinka te tuon voitte tietää?" kysyi prinsessa.

"Hänen korkeutensa tahtoo kuulla, kuinka tuon kaiken tiedät", toisti
kreivi.

"Merkillistä", virkkoi Lorenza, "minä näin ja kuulin kaikki, vaikka
minä en osannut avata silmiäni, en puhua enkä liikahtaakaan; minä
olin ikäänkuin horrostilassa".

"Tronchin on tosiaan joskus puhunut minulle henkilöistä, jotka ovat
vaipuneet horrostilaan ja tulleet haudatuiksi elävältä", virkkoi
prinsessa.

"Jatka, Lorenza."

"Äitini oli epätoivoissaan eikä voinut uskoa, että minä olin kuollut;
hän tahtoi viettää seuraavan yön ja myöskin seuraavan päivän luonani."

-- Hän teki, mitä sanoi. Mutta niinä kuutenaneljättä tuntina, jonka
ajan hän valvoi vieressäni, kului aika liikahtamattani tai edes
kertaakaan huokaisemattani.

-- Kolme kertaa tuli pappi sinne ja väitti joka kerta äidilleni,
että oli Jumalan uhmaamista pitää enää ruumistani maan päällä, kun
Hän kerran oli ottanut minun sieluni; sillä hän ei epäillyt, että
minä olin kuollut täydellisesti autuuteen vievässä tilassa, koska
olin kuollut hetkellä, jolloin olin lausumaisillani sanat, jotka
vahvistaisivat ikuisen liittoni Herramme kanssa. Niin, sanoi hän, hän
ei epäillyt, ettei sieluni ollut heti noussut taivaaseen.

-- Äitini piti päänsä ja sai viimein luvan valvoa ääressäni vielä
koko maanantain ja tiistain välisen yön.

-- Tiistai-aamuna minä olin yhä vielä samassa elottomuuden tilassa.

-- Äitini masentui ja vetäytyi pois. Nunnat väittivät herjatun pyhiä
asioita. Vahakynttilät olivat jo sytytetyt kappelissa, johon minut
oli asetettava maan tavan mukaan ihmisten nähtäväksi yhdeksi yöksi ja
päiväksi.

-- Kun äitini oli poistunut, tulivat ruumiin pukijat kammiooni, ja
koska minä en ollut vielä vannonut nunnavalaani, verhottiin minut
valkeaan pukuun, asetettiin valkeista ruusuista solmittu seppele
päähäni, minulta pantiin kädet rinnalle ristiin ja sitten huudettiin:

-- 'Ruumisarkku!'

-- Ruumisarkku kannettiin kammiooni; ankara väristys kulki pitkin
koko ruumistani, sillä, toistan sen teille, minä näin suljettujen
silmäluomieni läpi niinkuin silmäni olisivat olleet auki.

-- Minut nostettiin kirstuun.

-- Sitten kannettiin minut kappeliin paljain kasvoin, niinkuin meidät
italiattaret aina viedään paarihuoneeseen, asetettiin sinne keskelle
kuoria ja ympärilleni palavat vahakynttilät sekä vihkivesiastia
jalkoihini.

-- Kaiken päivää kävi Subiacon talonpoikia kappelissa rukoilemassa
puolestani ja vihmomassa minua pyhällä vedellä.

-- Tuli ilta. Vierastulva loppui, kaikki kappelin ovet paitsi yhtä
pientä ovea suljettiin sisältä, eikä luokseni jäänyt muita kuin
sairaanhoitajasisar.

-- Minä kuulin kellon lyövän tunnin toisensa jälkeen; se löi
yhdeksän, löi kymmenen, se löi yksitoista.

-- Joka lyönti kajahti myöskin sydämessäni. Minä kuulin... mikä
kauhea tieto... omain sielukellojeni soiton.

-- Yksin Jumala tietää, miten minä ponnistelin päästäkseni tuosta
kalman unesta, siteistä, jotka kytkivät minut niinkuin rautakahleet
arkkuni pohjaan. Mutta Jumala minun tuskani näki, koska Hän armahti
minua.

-- Kello löi kaksitoista sydänyöllä.

-- Ensi lyönnillä tuntui minusta niinkuin koko ruumistani olisi
väristänyt suonenvetoinen liike, samanlainen, jota tunsin aina, kun
Akharat lähestyi minua. Sitten ahdisti sydäntäni, ja viimein näin
hänen ilmestyvän kappelin ovelle.

"Pelontunteinko sen näit?" kysyi kreivi de Fenix.

"En, enpä suinkaan, se oli ilon, hurmauksen, autuuden tunnetta, sillä
minä ymmärsin, että hän tuli nyt ottamaan minua hirvittävän kuoleman
käsistä, joka minua niin kauhisti. Hän tuli arkkuni viereen, katseli
minua hetken surumielisesti hymyillen ja sanoi minulle":

-- 'Nouse ja käy.'

-- Kahleet, jotka pitivät ruumistani jäykkänä, heltisivät heti; tuon
mahtavan äänen kuullessani nousin ja laskin toisen jalkani pois
arkusta.

-- 'Oletko onnellinen siitä, että elät?' kysyi hän minulta.

-- 'Hyvin onnellinen', vastasin minä.

-- 'Hyvä, seuraa minua.'

-- Sairaanhoitajanunna oli niin tottunut ruumiini ääressä paraikaa
toimittamaansa työhön, koska hän oli täyttänyt moista velvollisuutta
monien muitten nunnien kuoltua, että hän oli nukahtanut tuolilleen.
Minä kuljin hänen ohitseen häntä herättämättä ja seurasin miestä,
joka oli nyt toisen kerran pelastanut minut kuolemasta.

-- Me tulimme pihalle. Minä näin jälleen tähtiä kimmaltelevan
taivaan, jota en ollut enää toivonut näkeväni. Minä sain hengittää
raikasta yöilmaa, jota vainajat eivät enää tunne, mutta joka elävistä
on niin suloista.

-- 'Ennenkuin lähdet luostarista', sanoi Akharat minulle, 'valitse
Jumala tai minut. Tahdotko olla nunna? Vai tahdotko seurata minua?'

-- 'Minä tahdon seurata sinua', vastasin minä.

-- 'Tule sitten', sanoi hän minulle toisen kerran.

-- Me tulimme luostarin pienelle portille; se oli lukossa.

-- 'Missä ovat avaimet?' kysyi hän.

-- 'Portinvahti-nunnan laukussa.'

-- 'Missä se laukku on?'

-- 'Tuolilla hänen sänkynsä vieressä.'

-- 'Mene äänettömästi hänen luokseen, ota avaimet, valitse niistä
tämän portin avain ja tuo se minulle.'

-- Minä tottelin. Portinvahti-nunnan ovi ei ollut lukossa, minä
menin hänen kammioonsa. Astuin suoraan tuolin luo. Etsin avaimia
laukusta ja löysin ne; tunsin avaimista porttiin sopivan ja vein sen
Akharatille.

-- Viiden minuutin kuluttua portti aukesi, ja me olimme kadulla.

-- Silloin minä nojauduin hänen käsivarteensa ja me riensimme
Subiacon kylän toiseen päähän. Sadan askeleen päässä viimeisestä
talosta odottivat meitä valmiit kyytivaunut. Me nousimme niihin ja
hevoset läksivät juoksemaan täyttä laukkaa.

"Eikö teille tehty mitään väkivaltaa? Eikö teitä mitenkään uhattu? Te
seurasitte tuota miestä omasta tahdostanne?" kysyi Madame Louise.

"Hänen kuninkaallinen korkeutensa kysyy sinulta, Lorenza, pakotinko
minä sinua jollakin uhkauksella tai väkivallalla tulemaan kanssani?"

"Et."

"Miksi sitten häntä seurasitte?"

"Sano, miksi minua seurasit?"

"Siksi, että minä sinua rakastin", vastasi Lorenza.

Kreivi de Fenix kääntyi prinsessan puoleen ja hymyili
voitonriemuisesti.




YHDESTOISTA LUKU

Hänen ylhäisyytensä kardinaali de Rohan


Se, mitä prinsessan silmien edessä tapahtui, oli niin ihmeellistä,
että hän, joka oli samalla kertaa terävänäköinen ja tunteellinen,
kysyi mielessään, eikö tuo hänen edessään oleva mies tosiaan ollut
noita, joka taisi aivan tahtonsa mukaan hallita ihmisten sydämiä ja
sieluja.

Mutta kreivi de Fenix ei lopettanut asiaa vielä tähän.

"Madame", sanoi hän, "ette ole kuullut kaikkea, teidän korkeutenne ei
Lorenzan suusta saanut vielä kuin ainoastaan osan meidän tarinaamme;
te saattaisitte siis yhä epäillä, ellette kuulisi häneltä itseltään
myöskin loppua".

Ja kääntyen nuoren naisen puoleen hän kysyi:

"Muistatko sitten matkamme vaiheita, hyvä Lorenza, ja kuinka me
yhdessä kävimme Milanossa, Lago Maggiorella, Oberlandissa ja Rigillä
ja kauniin Rhein-virran varsilla, joka on pohjolan Tiber?"

"Kyllä", vastasi nuori nainen entisellä yksitoikkoisella äänellä;
"kyllä, Lorenza on nähnyt kaiken tuon".

"Teidät pakotti tämä mies siihen, eikö niin, lapseni? Teidän täytyi
taipua vastustamattoman voiman valtaan, jota te itsekään ette voinut
selittää?" kysyi prinsessa.

"Miksi luulla sellaista, Madame, kun kaikki, mitä teidän korkeutenne
on nyt kuullut, todistaa aivan päinvastaista? Hm, jos te toivotte
vielä parempaa todistusta, aineellista todistuskappaletta, niin tässä
on kirje Lorenzalta itseltään. Vastoin tahtoanikin täytyi minun
jättää hänet yksinänsä Mainziin; no niin, siellä hän minua kaipasi,
sillä poissa ollessani kirjoitti hän minulle tämän pienen kirjelapun,
jonka teidän korkeutenne suvainnee lukea."

Kreivi otti lompakostaan kirjeen ja antoi sen prinsessalle.

Prinsessa luki:

    'Tule takaisin, Akharat; minä olen kaikkea vailla, kun sinä olet
    poissa. Hyvä Jumala, milloin saan olla sinun ainaisesti?

                                                  _Lorenza_.'

Prinsessa nousi ylös vihastuksen puna otsallaan ja meni kirje kädessä
Lorenzan luo.

Nainen antoi hänen tulla, näkemättä tai kuulematta häntä; hän näytti
näkevän ainoastaan kreivin ja kuulevan vain hänen sanansa.

"Ymmärrän", sanoi viimemainittu vilkkaasti, näyttäen päättäneen
esiintyä loppuun saakka nuoren naisen tulkkina, "teidän korkeutenne
epäilee ja tahtoo tietää, onko kirje tosiaan häneltä. Hyvä, hän
saattaa itse teidän korkeutenne asiasta vakuutetuksi. Vastaahan,
Lorenza, kuka on tämän kirjeen kirjoittanut?"

Kreivi otti kirjeen ja pani sen vaimonsa käteen, joka kohta painoi
kätensä, jolla oli kirjeen ottanut, sydämelleen.

"Lorenza sen teki", vastasi hän.

"Ja tiedätkö, Lorenza, mitä se kirje sisältää?"

"Tiedän."

"No niin, sano siis prinsessalle mitä se sisältää, ettei hän luulisi
minun häntä pettävän väittäessäni, että sinä rakastat minua. Sano se
hänelle; minä tahdon."

Lorenza näytti ponnistavan voimiaan; mutta kirjettä avaamatta tai
kohottamatta sitä silmiensä eteen hän luki:

    'Tule takaisin, Akharat; minä olen kaikkea vailla, kun sinä olet
    poissa. Hyvä Jumala, milloin saan olla sinun ainaisesti?

                                                  _Lorenza_.'

"Tämä on suorastaan uskomatonta", virkkoi prinsessa, "enkä minä
teitä usko, sillä kaikessa tässä on jotakin selittämätöntä, jotakin
yliluonnollista".

"Tämä kirje se juuri sai minut jouduttamaan yhdistymistämme",
jatkoi kreivi de Fenix aivan kuin ei olisi Madame Louisen sanoja
kuullutkaan. "Minä rakastin Lorenzaa yhtä suuresti kuin hän minua.
Meidän suhteemme oli kiero. Sitäpaitsi saattoi minua kiertelevässä
elämässä, jota vietin, kohdata jokin onnettomuus. Minähän olisin
voinut kuolla, ja minä tahdoin, että kaikki, mitä omistan, olisi
siinä tapauksessa joutunut Lorenzalle. Sentähden me menimme naimisiin
heti kun saavuimme Strassburgiin."

"Menitte naimisiin?"

"Niin."

"Mahdotonta."

"Miksikä niin, Madame?" kysyi kreivi hymyillen. "Ja mitä mahdotonta
te siinä näette, että kreivi de Fenix meni Lorenza Felicianin kanssa
naimisiin?"

"Mutta hän sanoi tässä itse minulle, ettei hän ole teidän vaimonne."

Prinsessalle vastaamatta kääntyi kreivi Lorenzan puoleen. "Muistatko
minä päivänä me menimme naimisiin?" kysyi hän Lorenzalta.

"Kyllä, toukokuun kolmantena", vastasi viimemainittu.

"Missä sitten?"

"Strassburgissa."

"Missä kirkossa siellä?"

"Itse tuomiokirkossa, pyhän Johanneksen kappelissa."

"Vastustitko jollakin tavalla tätä liittoa?"

"En, minä olin siitä ylen onnellinen."

"Katsopas, Lorenza", jatkoi kreivi, "kysyn tätä siksi, että prinsessa
luulee, että sinua on pakotettu. Hänelle on kerrottu, että sinä
vihaat minua."

Ja näin sanoen otti kreivi Lorenzaa kädestä.

Nuoren naisen koko ruumis värisi suloisesta onnesta.

"Minäkö vihaisin sinua!" vastasi hän. "Ei, minä rakastan sinua. Sinä
olet hyvä, sinä olet jalo, sinä olet mahtava!"

"Ja sanopas, Lorenza, olenko minä koskaan sen jälkeen, kun sinusta
tuli vaimoni, käyttänyt väärin puolison oikeuksia?"

"Ei, sinä olet kunnioittanut minua kuin tytärtäsi, ja minä olen sinun
viaton ja tahraton ystävättäresi."

Kreivi kääntyi prinsessan puoleen kuin sanoakseen hänelle: Siinä sen
nyt kuulitte!

Kauhun vallassa oli Madame Louise väistynyt takaperin aina
norsunluisen ristiinnaulitunkuvan luo, joka oli asetettu seinälle
mustalle samettitaustalle.

"Tässäkö kaikki, mitä teidän korkeutenne haluaa tietää?" kysyi kreivi
päästäen kädestään Lorenzan käden.

"Monsieur", huudahti prinsessa, "älkää lähestykö minua enää, enempää
te kuin hänkään!"

Samassa kuultiin vaunujen saapuvan jyristen luostarin portille.

"Ah", huudahti prinsessa; "vihdoinkin saamme tietää, mitä tästä sopii
ajatella!"

Kreivi de Fenix kumarsi, virkkoi jonkun sanan Lorenzalle ja odotti
kardinaalin tuloa tyynenä kuin ainakin mies, jolla on taito johtaa
tapahtumia.

Tuokion päästä avautui ovi, ja vieraaksi ilmoitettiin hänen
ylhäisyytensä kardinaali de Rohan.

Kolmannen henkilön läsnäolo rauhoitti prinsessaa; hän asettui jälleen
nojatuoliin ja virkkoi:

"Antakaa kardinaalin käydä sisään."

Kardinaali astui huoneeseen. Mutta tuskin hän ennätti tervehtiä
prinsessaa, kun hän huomasi Balsamon.

"Ah, tekö, monsieur?" sanoi hän hämmästyneenä.

"Te tunnette tämän vieraan?" kysyi prinsessa yhä enemmän kummissaan.

"Kyllä", vastasi kardinaali.

"Te siis sanotte, kuka hän on?" huudahti Madame Louise.

"Mikään ei ole sen helpompi asia", vastasi kardinaali, "monsieur on
noita".

"Noita!" mutisi prinsessa.

"Anteeksi, Madame", pyysi kreivi, "hänen ylhäisyytensä selittää kohta
asian lähemmin ja toivoakseni tavalla, joka tyydyttää kaikkia".

"Olisikohan tämä herra ennustanut teidän kuninkaalliselle
korkeudellennekin, koska näytätte niin liikutetulta?" kysyi hra de
Rohan.

"Vihkimätodistus! Heti tänne vihkimätodistus!" huudahti prinsessa.

Kardinaali katsoi häneen kummastuneena, sillä hän ei tiennyt, mitä
tuo tuollainen huudahdus merkitsi.

"Tässä on", vastasi kreivi ja antoi paperin kardinaalille. "Mikä tämä
on?" kysyi kardinaali.

"Teidän ylhäisyytenne, tahdon tietää, onko allekirjoitus siinä oikea
ja onko se paperi pätevä", sanoi prinsessa.

Kardinaali luki paperin, jonka prinsessa antoi hänelle. "Tämä paperi
on aivan asianmukainen vihkimätodistus ja allekirjoittaja on herra
Remy, pyhän Johanneksen kappelin kirkkoherra; mutta kuinka tämä
liikuttaa teidän korkeuttanne?"

"Paljonkin, monsieur; allekirjoitus on oikea...?"

"Oikea; mutta mikään ei todista, ettei sitä ole pakolla saatu."

"Pakolla saatu, se on sangen mahdollista, eikö niin?" huudahti
prinsessa.

"Ja myöskin Lorenzan suostumus samoin, eikö niin?" virkkoi kreivi
ivalla, joka kohdistui nimenomaan prinsessaan.

"Mutta sanokaapas, millä keinoilla voisi anastaa tällaisen
allekirjoituksen, teidän ylhäisyytenne? Sanokaapas, tiedättekö sen?"

"Keinoilla, jotka ovat nimenomaan tällä herralla: noituudella."

"Noituudella! Kardinaali, teidänkö suustanne kuulen nämä sanat?"

"Monsieur on noita, kuten olen sanonut, ja sitä en peruuta."

"Teidän ylhäisyytenne suvaitsee laskea leikkiä."

"En, ja todistukseksi siitä tahdon teidän läsnäollessanne puhua pari
vakavaa sanaa tämän herran kanssa."

"Minä aioin itse pyytää sitä teidän ylhäisyydeltänne", virkkoi kreivi
de Fenix.

"Sangen hyvä; mutta älkää unohtako, että kuulustelija olen minä",
vastasi kardinaali ylpeästi.

"Ja minä, muistakoon teidän ylhäisyytenne sen, lupaan vastata
kaikkiin teidän kysymyksiinne, jopa hänen korkeutensakin
läsnäollessa, jos vaaditte. Mutta olenpa vakuutettu, että sitä ette
vaadi."

Kardinaali hymyili.

"Monsieur", sanoi hän, "on peräti vaikeaa näytellä noitaa meidän
aikoinamme. Minä näin kerran teidän jo esittävän tuota osaa; te
näyttelitte sen hyvin suurella menestyksellä; mutta nyt ilmoitan
teille etukäteen, etteivät kaikki ole yhtä kärsivällisiä eivätkä
ennen kaikkia yhtä jalomielisiä kuin hänen korkeutensa dauphine."

"Hänen korkeutensa dauphine?" huudahti prinsessa.

"Niin, Madame", virkkoi kreivi de Fenix, "minä olen saanut kunnian
tulla esitellyksi hänen kuninkaalliselle korkeudelleen".

"Ja millä tavoin vastasitte tuota kunniaa, monsieur, sanokaa?"

"Ah, paljoa huonommin kuin olin toivonut, sillä minä en vihaa
henkilökohtaisesti ketään ihmistä, en ainakaan naisia", vastasi
kreivi.

"Mutta mitä te, monsieur, sitten olette minun korkealle
sukulaiselleni tehnyt?" kysyi Madame Louise.

"Madame", vastasi kreivi, "sanoin onnettomuudekseni hänelle totuuden,
jota hän vaati kuulla".

"Niin, totuuden, sellaisen totuuden, että hän sen kuultuaan pyörtyi."

"Oliko se minun vikani", jatkoi kreivi valtavalla äänellä, joka sai
eräissä tilaisuuksissa sangen suurta arvonantoa aiheuttavan sävyn;
"oliko minun vikani, että se totuus oli niin kauhea, että vaikutus
oli sellainen? Tunkeuduinko minä prinsessan luokse? Pyysinkö minä
tulla hänelle esitellyksi? En, minä koetin häntä päinvastoin karttaa;
minut vietiin väkisin hänen luoksensa, ja hän käski minua vastaamaan
kysymyksiinsä."

"Mutta mikä tuo hirveä totuus sitten oli, jonka ilmoititte hänelle,
monsieur?" kysyi prinsessa.

"Se totuus oli tulevaisuus, jonka edestä minä vedin pois verhon",
vastasi kreivi.

"Tulevaisuus?"

"Niin, Madame, sama tulevaisuus, joka näytti teidän kuninkaallisesta
korkeudestanne itsestänne niin uhkaavalta, että koetitte päästä sitä
pakoon luostariin ja taistella sitä vastaan alttarin edessä rukouksin
ja kyynelin."

"Monsieur!"

"Onko se minun vikani, Madame, että tuo tulevaisuus, jota te
pyhimyksenä aavistitte, ilmoitettiin minulle profeettana, ja
että hänen korkeutensa dauphine kauhistui niin siitä, mikä häntä
henkilökohtaisesti uhkaa, että pyörtyi, kun se hänelle paljastettiin?"

"Kuulette nyt itse!" sanoi kardinaali.

"Ah", huudahti prinsessa.

"Sillä hänen aikansa on tuomittu tulemaan koko kuningasvallalle
kaikkein turmiollisimmaksi ja tuhoisimmaksi hallitukseksi."

"Monsieur!" huudahti prinsessa jälleen.

"Mitä teihin tulee, Madame", lisäsi kreivi, "ehkä teidän rukouksenne
olisivat voineet hankkia armahduksen, mutta te ette saa nähdä mitään
kaikesta tästä, sillä te olette jo silloin Herramme luona, kun nämä
asiat tapahtuvat. Rukoilkaa, Madame, rukoilkaa!"

Tuon profeetallisen äänen valtaamana, joka sointui niin hyvin
prinsessan sielun kauheisiin aavistuksiin, vaipui Madame Louise
polvilleen ristiinnaulitun kuvan eteen ja alkoi tosiaan palavasti
rukoilla.

Silloin kääntyi kreivi kardinaalin puoleen ja virkkoi, lähtien
menemään erääseen ikkunakomeroon:

"Nyt pari sanaa meidän keskenämme, teidän ylhäisyytenne; mitä minulta
tahdotte?"

Kardinaali meni kreivin perässä.

Huoneessa olevat henkilöt olivat seuraavissa asennoissa:

Prinsessa rukoili hartaasti ristiinnaulitun kuvan edessä. Lorenza
seisoi keskellä huonetta, mykkänä ja liikkumatta ja silmät avoinna ja
tuijottaen aivan kuin hän ei olisi mitään nähnyt. Nuo kaksi herraa
jälleen olivat syrjässä ikkunakomerossa, kreivi nojaillen ikkunan
ripaan ja kardinaali puolittain uutimien kätkössä.

"Mitä minulta tahdotte?" toisti kreivi. "Puhukaa."

"Tahdon tietää, kuka te olette."

"Sen te jo tiedätte."

"Minäkö tiedän?"

"Niin. Ettekö tässä sanonut, että minä olen noita?"

"Aivan niin. Mutta siellä toisessa paikassa oli nimenne Josef
Balsamo, ja täällä sanotte olevanne kreivi de Fenix."

"No niin, mitä se sitten todistaa? Että vaihdan nimeä, ei mitään
muuta."

"Mutta tiedättekö, että moiset nimenvaihtamiset voisivat
teidänlaisenne henkilön tekeminä tuottaa hra de Sartinesille
aprikoimista?"

Kreivi hymyili.

"Oh, monsieur, miten pikkumaista jonkun Rohanin aseeksi! Kuinka,
teidän ylhäisyytenne esittää todistuksiksi pelkkiä sanoja? _Verba et
voces_, sanoo latinalainen. Eikö ole mitään pahempaa, josta minua
voidaan moittia?"

"Osaatte tekeytyä pilkalliseksi", virkkoi kardinaali.

"En tekeydy, sillä se on luonnossani."

"Siinä tapauksessa hankin itselleni erään huvin."

"Minkä sitten?"

"Saan teidät hillitsemään sävyä."

"Tehkää se vain, monsieur."

"Siten luulen olevani hänen korkeutensa dauphinen mieliksi."

"Jota sangen suuresti tarvitsette niissä suhteissa, joissa nykyään
olette häneen", vastasi Balsamo kylmästi.

"Mutta jos vangituttaisin teidät, horoskoopin [tähtien asennoista
laadittu ihmiskohtalon ennustuskaavio. Suom.] herra, mitä silloin
sanoisitte?"

"Sanoisinpa, että tekisitte kovin väärin, teidän ylhäisyytenne."

Hänen ylhäisyytensä kardinaali de Rohan

"Oho, tosiaanko!" vastasi kardinaali murhaavan halveksuvasti; "ja
kenelle tekisin kovin väärin?"

"Teille itsellenne, kardinaali."

"Menen ja annan siis heti käskyn, että se tapahtuu. Silloin saadaan
tietää, kuka tämä parooni Josef Balsamo oikeastaan on, tämä kreivi
de Fenix, tämä loistava vesa sukupuuta, josta minä en ole nähnyt
Euroopan aateliston tarhoissa vielä pienintäkään merkkiä."

"Monsieur", sanoi Balsamo, "miksi ette kysynyt minusta tietoja
ystävältänne de Breteuililta?"

"Herra de Breteuil ei ole minun ystäväni."

"Niin, hän ei ole sitä enää; mutta hän on sitä ollut, ja vieläpä
kaikkein parhaimpianne, sillä kirjoitittehan hänelle erään kirjeen..."

"Minkä kirjeen?" kysyi kardinaali ja tuli lähemmäksi.

"Vielä lähemmäksi, herra kardinaali, vielä lähemmäksi. En tahdo
paljastaa asioitanne puhumalla ääneen."

Kardinaali tuli yhä lähemmäksi.

"Mistä kirjeestä aioitte puhua?" kysyi hän.

"Oh, sen te tiedätte aivan hyvin."

"Sanokaa nyt kumminkin."

"Hyvä, siitä kirjeestä, jonka te kirjoititte Wienistä Pariisiin
koettaen tehdä dauphinen kihlauksen tyhjäksi."

Kirkkoruhtinas teki tahtomattaan pelästyneen liikkeen.

"Sekö kirje...?" sammalsi hän.

"Sen osaan ulkoa."

"Herra de Breteuil on siis ollut petturi?"

"Kuinka niin?"

"Kun avioliitto oli päätetty asia, pyysin minä häneltä sitä kirjettä
takaisin."

"Ja hän vastasi teille?"

"Että hän oli sen polttanut."

"Hän ei uskaltanut sanoa pudottaneensa sen."

"Pudottaneensa?"

"Niin, ja pudotetun kirjeen voi aina joku löytää, ymmärrättehän."

"Niin, että tuo kirje, jonka minä kirjoitin herra de Breteuilille..."

"Niin."

"Jonka hän sanoi polttaneensa..."

"Niin."

"Ja jonka hän pudotti...?"

"Sen löysin minä... Oh, aivan sattumalta, kulkiessani Versaillesin
marmoripihan poikki."

"Ettekä toimittanut sitä takaisin herra de Breteuilille?"

"En, sitä minä en suinkaan tehnyt."

"Miksikä ette?"

"Koska minä noitana aivan hyvin tiesin, että teidän ylhäisyytenne,
jolle minä toivon pelkkää hyvää, sen sijaan tahtoo minulle kaikin
mokomin pahaa. Ja ymmärrättehän, että jos aseeton mies tietää, että
hänen kimppuunsa karataan jossakin metsässä, jonka läpi hänen täytyy
kulkea, ja löytää tuon metsän reunasta ladatun pistoolin..."

"Niin?"

"Hm, olisihan mies hullu, jos hän heittäisi pistoolin pois kädestään."

Kardinaalia alkoi aivan kuin pyörryttää ja hän nojautui ikkunanpieltä
vasten.

Mutta tuokion epäröityään ja kreivin seuratessa sen aikaa tarkoin
hänen kasvojensa ilmeitä hän vastasi:

"Kävi miten kävi! Mutta ei saada sanoa, että minun sukuani oleva
prinssi on pelännyt huijarin uhkauksia. Vaikkapa tuo kirje olisikin
pudotettu ja te sen löytänyt, vaikkapa se näytettäisiinkin itselleen
hänen korkeudelleen dauphinille, vaikkapa se kirje kukistaisikin
minut valtioasemasta, niin joka tapauksessa olen täyttänyt
velvollisuuteni rehellisenä alamaisena ja uskollisena lähettiläänä.
Minä sanon vaadittaessa, mikä on totta, nimittäin että minun
mielestäni tämä avioliitto oli vahingoksi isänmaani eduille, ja
isänmaani puolustaa minua tai suree kohtaloani."

"Mutta jos olisi joku, joka väittäisi, ettei nuori, kaunis ja
kohtelias lähettiläs, joka luuli loistavan Rohan-nimensä ja
prinssinarvonsa avulla onnistuvansa kaikessa, lausuisi näin suinkaan
siksi, että hän olisi pitänyt liittoa Itävallan hallitushuoneen
kanssa vahingollisena Ranskan eduille?" vastasi kreivi. "Niin, jospa
joku väittäisi, että sama ylpeä lähettiläs, jonka arkkiherttuatar
Marie Antoinette alussa otti niin suopeasti vastaan, olikin kyllin
turhamainen näkemään tässä suopeudessa jotakin enemmän kuin pelkkää
alentuvaisuutta? Jos niin käy, mitäpä silloin rehellinen alamainen ja
uskollinen lähettiläs vastaa?"

"Hän kieltää kaiken, monsieur, sillä siitä tunteesta, jonka te
väitätte keksineenne, ei löydy mitään todistusta."

"Te erehdytte, monsieur; löytyy hänen korkeutensa dauphinen
kylmäkiskoisuus teitä kohtaan."

Kardinaali oli kahden vaiheilla.

"Kuulkaa, hyvä prinssi", sanoi kreivi, "uskokaa minua: sen sijaan,
että rupeaisimme epäsopuun, kuten olisimme jo tehneet, ellen minä
olisi teitä älykkäämpi, olkaamme hyviä ystäviä".

"Hyviä ystäviä?"

"Miksikä ei? Hyviä ystäviämme ovat ne, jotka tekevät meille
palveluksia."

"Olenko minä sitten muka pyytänyt teiltä palvelusta?"

"Siinäpä teittekin pahoin, ettette pyytänyt; sillä näinä parina
päivänä, jotka olette ollut Pariisissa..."

"Minä?"

"Niin, juuri te. Oh, miksi koetatte salata sellaista minulta,
sillä olenhan minä noita? Te jätitte prinsessan Soissonsiin,
ajoitte kyytihevosella Pariisiin Villers-Cotteretsin ja Dammartinin
kautta, nimittäin suorinta tietä, ja kiiruhditte pyytämään hyviltä
ystäviltänne Pariisissa palvelusta, jota he kieltäytyivät teille
tekemästä. Tämän kiellon jälkeen ajoitte te kyytihevosilla takaisin
Compiègneen ja aivan toivottomassa mielentilassa."

Kardinaali näytti masennetulta.

"Ja mitä palvelusta olisin voinut toivoa saavani teiltä, jos olisin
turvautunut teihin?" kysyi hän.

"Palvelusta, jota sopii pyytää mieheltä, joka osaa tehdä kultaa."

"Mitä se teidän kullantekonne minuun kuuluu?"

"_Peste!_ kun on kahden vuorokauden sisällä maksettava
viisisataatuhatta frangia... eikö summa ollut viisisataatuhatta
frangia, sanokaas."

"Kyllä, niin oli."

"Ja te kysytte, mitä se teihin kuuluu, että teillä silloin on ystävä,
joka osaa tehdä kultaa? Kyllä, se kuuluu teihin sillä tavoin, että
saatte häneltä nuo viisisataatuhatta frangia, joita muilta ei ole
saatu."

"Ja missä sitten?" kysyi kardinaali.

"Saint-Claude-kadun varrella, joka on Maraisin kaupunginosassa."

"Mistä tuntisin teidän talonne?"

"Oven kolkuttimen pronssisesta korppikotkan päästä."

"Milloin voin sinne tulla?"

"Ylihuomenna kello kuusi illalla, monseigneur, jos haluatte, ja
sitten..."

"Sitten?"

"Niin usein kuin vain haluatte. Mutta nyt päättyikin keskustelumme
aivan oikeaan aikaan, sillä katsokaa, prinsessa lopettaa juuri
rukouksensa."

Kardinaali oli voitettu: hän ei koettanut enää millään tavoin
vastustaa. Hän meni prinsessan luo ja sanoi:

"Madame, minun täytyy tunnustaa, että kreivi de Fenix on aivan
oikeassa, että hänellä oleva vihkimätodistus on niin pätevä kuin
suinkin olla saattaa ja että lopuksi hänen antamansa selitykset
tyydyttävät minua täydellisesti."

Kreivi kumarsi.

"Mitä teidän kuninkaallinen korkeutenne käskee?" kysyi hän.

"Tahdon sanoa tuolle naiselle vielä pari sanaa."

Kreivi kumarsi myöntävästi uudestaan.

"Haluatteko lähteä omasta toivomuksestanne ja vapaaehtoisesti
Saint-Denisin luostarista, jonne te tulitte pyytämään minulta turvaa?"

"Hänen korkeutensa kysyy, omasta toivomuksesta ja vapaaehtoisestiko
tahdot lähteä Saint-Denisin luostarista, jossa olet pyytänyt turvaa",
jatkoi Balsamo nopeasti. "Vastaa, Lorenza."

"Niin, omasta toivomuksestani", vastasi nuori nainen.

"Ja lähteäksenne miehenne, kreivi de Fenixin mukaan?"

"Ja lähteäksesi miehesi de Fenixin mukaan", toisti kreivi.

"Kyllä", vastasi nuori nainen.

"Siinä tapauksessa en tahdo viivyttää enää teitä kumpaakaan, sillä
silloin koettaisin pakottaa teidän tunteitanne", sanoi prinsessa.
"Mutta jos tässä kaikessa piilee jotakin, joka on luonnollista
maailmanjärjestystä vastaan, kohdatkoon Jumalan rangaistus sitä,
joka omaksi hyväkseen särkee luonnon sopusointua. Hyvästi, kreivi de
Fenix, lähtekää, Lorenza Feliciani, en tahdo enää pidättää teitä.
Mutta ottakaa jalokivenne."

"Ne ovat nyt köyhäin, madame", sanoi kreivi de Fenix. "Ja almu on
Jumalasta sitä mieluisampi, kun teidän kätenne sen antaa. Minä pyydän
takaisin ainoastaan ratsuni Djeridin."

"Sitä saatte vaatia tuolla mennessänne, monsieur. Hyvästi!"

Kreivi kumarsi prinsessalle ja tarjosi käsivartensa Lorenzalle, joka
nojautui siihen ja poistui kreivin kanssa sanomatta ainoatakaan sanaa.

"Ah, herra kardinaali", virkkoi prinsessa ja pudisti päätänsä, "siinä
ilmassa, jota nykyään hengitämme, liikkuu käsittämättömiä ja tuhoa
ennustavia voimia".




KAHDESTOISTA LUKU

Paluu Saint-Denisistä


Gilbert oli Filipistä erottuaan jälleen kadonnut kansantungokseen,
kuten olemme kertoneet.

Mutta nyt ei hän syöksynyt tuohon pauhaavaan aallokkoon odotuksesta
ja ilosta sykkivin sydämin, vaan sielu syvästi haavoittuneena
tuskasta, jota Filipin ystävällinen kohtelu ja ystävällinen tarjous
ei ollut voinut lauhduttaa.

Andrée ei aavistanutkaan olleensa julma Gilbertiä kohtaan. Tuo
kaunis ja lempeä nuori tyttö ei lainkaan tiennyt, että hänellä ja
hänen imettäjättärensä pojalla saattaisi olla minkäänlaisia yhteisiä
kosketuskohtia surussa tai ilossa. Hän liihoitteli korkealla yli
noiden matalampien ilmapiirien, joihin hän loi valoa tai varjoa
mikäli hän itse oli joko iloinen tai suruinen.

Tällä kertaa oli hänen halveksumisensa varjo kohdannut jäätävänä
Gilbertiä; ja koska hän oli pelkästään noudattanut oman luonteensa
vaistoa, ei hän itse tiennyt olleensa pilkallinen.

Mutta Gilbertiä olivat hänen halveksuva katseensa ja ylpeät sanansa
iskeneet suoraan sydämeen kuin pisto aseetonta voimailijaa; eikä
Gilbert ollut vielä tarpeeksi filosofi voidakseen verta vuotaessaan
löytää lohdutusta epätoivostaan.

Samassa kun hän katosi tungokseen, ei hän enää välittänyt ei
hevosista eikä ihmisistä. Hän ponnisti kaikki voimansa ja ryntäsi
ihmislauman läpi kuin haavoittunut metsäsika ja olisi helpostikin
voinut joutua harhaan tai murskaantua aukoessaan väkivallalla
tietään. Kun nuorukainen oli päässyt läpi tiheimmän väentungoksen,
saattoi hän hengittää helpommin, ja kun hän sitten katsoi
ympärilleen, näki hän olevansa luonnon helmassa, yksinäisyydessä ja
veden rannalla.

Tietämättä, minne hän ryntäsi, oli hän juossut Seine-joelle saakka
ja oli nyt melkein Saint-Denis-saarta vastapäätä. Lopen väsyksissä,
ei ponnistuksesta, vaan sieluntuskasta, hän heittäytyi nurmikolle
ja vääntelehti siinä, puristi kaksin käsin päätänsä ja karjahteli
raivoissaan kuin moinen villipedon ääni olisi paremmin kuin ihmisen
saattanut purkaa hänen tuskaansa.

Eikö ollutkin nyt se häilyvä ja epämääräinen toivo, joka oli
tähän saakka luonut heikkoa valon kimmallusta hänen mielettömiin
haaveisiinsa, joita hän ei tohtinut edes tarkoin ajatella, eikö
se toivo ollutkin nyt yhtäkkiä täydellisesti sammutettu? Miten
korkealle yhteiskunnan portaita Gilbert olisikin nerolla, tiedolla
tai tutkimuksilla saattanut nousta, olisi hän aina kuitenkin ollut
Andréelle ainoastaan Gilbert, nimittäin sellainen seikka tai olento
-- niin oli Andrée itse sanonut --, josta hänen isänsä ei tarvitsisi
olla pienimmässäkään määrin millänsäkään ja joka ei ansaitsisi edes
parempansa silmäystä.

Hetken oli Gilbert kuvitellut, että kun Andrée näkisi hänet
Pariisissa ja huomaisi hänen päätöksensä taistella halpuuttaan
vastaan, taistella, kunnes hän sen oli voittanut, Andrée silloin
ihailisi sellaista voimanponnistusta. Ja nyt ei jalolle nuorukaiselle
ollut annettu edes tuota rohkaisevaa sanaa, vaan oli hän lisäksi
kaikesta vaivastaan ja kauniista päätöksestään saanut ainoastaan
samaa halveksuvaa välinpitämättömyyttä, jolla Andrée oli kohdellut
Gilbertiä jo Taverneyssä.

Vielä enemmänkin: eikö Andrée ollut melkeinpä suuttunut
saadessaan kuulla, että Gilbert oli uskaltanut vilkaista hänen
nuottivihkoihinsa? Jos Gilbert olisi pikkusormellaan koskenut noihin
nuotteihin, niin eivät ne varmaankaan olisi kelvanneet enää muuhun
kuin poltettaviksi.

Rakastaville sydämille ovat pettymys ja rauenneet toiveet ainoastaan
isku, jonka kärsittyään rakkaus nousee entistäänkin voimakkaampana
ja itsepintaisempana pystyyn. Sellainen sydän ilmaisee tuskaansa
valituksin ja kyynelein; se kärsii avuttomana kuin karitsa veitsen
raadellessa. Vieläpä niinkin, että näiden marttyyrien rakkautta vain
kiihdyttää tuo tuska, jonka pitäisi se tukahuttaa. He väittävät
itsekseen, että heidän malttavaisuutensa saa kerran palkintonsa; ja
sitä palkinnon päämaalia kohti he sitten yhä vaeltavat, olkoonpa tie
hyvä tai huono, ainoastaan sillä eroituksella, että jos tie on huono,
pääsevät he perille myöhemmin, siinä koko seikka, sillä he pääsevät
sinne kuitenkin.

Niin ei ole kylmien sydämien, itsepäisten luonteiden,
väkevälaatuisempien olentojen laita. He vihastuvat, kun näkevät
verensä vuotavan, ja heidän tahdonvoimansa lisääntyy siitä niin
rajusti, että heidän voi siitä hetkestä saakka luulla paremmin
vihaavan kuin rakastavan. Heitä ei saa syyttää; heissä ovat rakkaus
ja viha niin lähetysten, etteivät he huomaa itsekään siirtymistä
toisesta toiseen.

Tiesikö Gilbert näin sieluntuskainsa masentamana ja rannalla
vääntelehtiessään, rakastiko hän vai vihasiko Andréeta? Ei, hän vain
kärsi, siinä kaikki. Mutta koska hän ei jaksanut enää lisää kärsiä
ja kestää, masensi hän toivottomuutensa ja päätti tehdä jonkin lujan
päätöksen.

-- Hän ei minua rakasta, -- ajatteli Gilbert, -- se on totta, mutta
ei minunkaan pitäisi toivoa, että hän minua rakastaisi, siihen
minulla ei ole oikeutta. Ainoa, mitä minulla olisi oikeus häneltä
vaatia, olisi lempeä osanottavaisuus, jota kovaa kohtaloa vastaan
uljaasti taistelleet onnettomat saavat ihmisiltä. Sitä, minkä
hänen veljensä käsitti, ei Andrée saattanut käsittää. Filip sanoi
minulle: 'Kukapa tietää? Ehkäpä sinusta tulee joku Colbert tai
Vauban!' Jos minusta tulisi jompikumpi noista kahdesta, antaisi
hän minulle oikeutta ja lahjoittaisi minulle sisarensa palkinnoksi
hankkimastani kunniasta, kuten hän olisi antanut hänet minulle
lahjana synnynnäisestä aateluudesta, jos minä olisin tullut maailmaan
hänen vertaisenaan. Mutta Andréelle -- sen minä tiedän aivan hyvin
--, olisi mikä Colbert, mikä Vauban tahansa aina vain Gilbert, sillä
se, mitä hän minussa halveksii, on sellaista, jota ei mikään voi
pyyhkiä pois, ei mikään kullata eikä mikään pettää... Se on minun
halpa syntyperäni. Ikäänkuin minun ei olisi kasvettava, edellyttäen,
että pääsen maaliini, paljoa enemmän näin kuin jos olisin syntynyt
Andréen vertaisena! Oi, mieletön olento! Järjetön luoma! Oi nainen,
nainen, vajavuus on nimesi! [Shakespearen määritelmä. Suom.]

-- Luota tuohon lempeään katseeseen, korkeaan otsaan, sielukkaaseen
hymyyn, asentoon, joka on kuin kuningattaren! Kas, tuossa on
neiti de Taverney, nainen, joka kauneudellaan ansaitsee hallita
maailmaa... Erehdyt; hän on vain luulotteleva, kopea maalaistyttö,
aristokraattisiin ennakkoluuloihin pinttynyt. Kaikki nuo kauniit,
nuoret herrat tyhjine aivoineen ja kevyine mielineen, joilla on ollut
hyvä tilaisuus oppia ja jotka eivät tiedä mitään, ne ovat Andréen
mielestä hänen vertaisiaan; sellaiset seikat ja henkilöt saavat
häneltä huomaavan katseen... Gilbert on koira, halvempi koiraakin;
sillä taisipa Andrée tiedustaa Mahonin vointia, mutta Gilbertin
asioita hän ei varmaan olisi kysellyt!

-- Ah, hän ei tiedä, että minä olen yhtä voimakas kuin nuo toisetkin,
että kun minä saan ylleni samanlaiset vaatteet kuin hekin, tulee
minusta aivan yhtä komea; hän ei tiedä, että minulla on sellaistakin,
mitä heillä ei ole: taipumaton tahto, ja jos minä tahdon...

Julma hymy vääristi Gilbertin huulia tällä hetkellä, jolloin hän
ajatuksensa keskeytti.

Sitten rypisti hän kulmiaan, ja hänen päänsä vaipui jälleen hitaasti
rintaa vasten.

Mitähän mahtoi tällä tuokiolla hänen synkässä sielussaan liikkua?
Mikä kauhea ajatus painoikaan tuota kalpeaa otsaa, joka jo näin
nuorena oli kellastunut yövalvonnasta ja saanut mietteiden ryppyjä?
Kuka voi siihen vastata?

Merimieskö soutaessaan venheellään myötävirtaan ja hyräillessään
Henrik IV:n laulua? Iloinen pesutyttökö, joka tultuaan takaisin
Saint-Denisistä ja nähtyään siellä koko juhlasaaton, kiersi nyt
matkan päästä Gilbertin, sillä hän luuli nuorta joutenolijaa kai
varkaaksi, hänen loikoessaan noin ruohikossa pyykkivaatteilla
kuormattujen seipäiden välissä?

Puoli tuntia syvästi mietittyään nousi Gilbert ylös kylmästi ja
päättävästi. Hän käveli alas Seinen rantaan, nautti hyvän kulauksen
vettä, katseli ympärilleen ja näki kaukana vasemmalla lainehtivan
kansantulvan, joka palasi nyt Saint-Denisistä.

Keskellä laumaa näkyivät ensimmäiset vaunut, jotka liikkuivat
Saint-Oueniin vievää tietä, käymäjalkaa, sillä niitä esti tavaton
tungos.

Dauphine oli tahtonut, että hänen Pariisiin saapumisensa olisi
perhejuhla, ja perhe, nimittäin kansa, käytti hyväkseen sille suotua
etuoikeutta, ja sen nähtiin pysähtyvän niin lähellä kuninkaallista
loistoa, että joukko pariisilaisia nousi ylös yksinpä dauphinen
lakeijain paikoillekin ja riippui kiinni hänen raskaiden vaunujensa
hihnoissa kenenkään heitä estelemättä.

Gilbert tunsi heti Andréen vaunut, sillä Filip antoi hevosensa
laukata tai paremmin sanoen tepastella niiden oven vieressä.

-- Hyvä, -- tuumi Gilbert itsekseen, -- minun täytyy saada tietää,
minne Andrée ajaa; ja saadakseni sen tietää, täytyy minun mennä hänen
perässään.

Ja Gilbert meni.

Dauphine aikoi syödä illallista la Muettessa, ainoastaan pikku
piirissä, kuninkaan, dauphinin, Provencen kreivin ja Artoisin kreivin
seurassa. Ja täytyy mainita, että Ludvig XV oli unohtanut ankarimman
sopivaisuuden siinä määrin, että hän oli antanut kutsuessaan madame
la dauphinen illalliselle Saint-Denisissä hänelle vierasluettelon
keralla lyijykynän ja pyytänyt häntä pyyhkimään pois ne nimet, jotka
eivät hänestä olleet mieluisia.

Nähdessään rouva Dubarryn nimen, joka oli viimeisenä, oli Marie
Antoinette tuntenut huultensa kelmenevän ja vapisevan. Mutta hän oli
muistanut keisarinna-äitinsä opetukset ja neuvot ja ponnistanut koko
tahtonsa ja jättänyt viehkeästi hymyillen luettelon ja kynän takaisin
kuninkaalle ja sanonut olevansa sangen onnellinen päästessään näin
heti kuninkaan tuttavalliseen perhepiiriin.

Gilbert ei näitä seikkoja tiennyt, ja vasta la Muettessa hän huomasi
rouva Dubarryn vaunut ja Zamoren keikkumassa korkealla valkean
hevosen selässä.

Onneksi tuli jo pimeä; Gilbert painautui piiloon puistikkoon,
heittäytyen sinne loikomaan ja odottamaan.

Kuningas antoi pojanpoikansa puolison aterioida rakastajattarensa
parissa ja oli erinomaisen hyvällä tuulella, varsinkin nähdessään
dauphinen kohtelevan rouva Dubarrya vieläkin ystävällisemmin kuin
Compiègnessä.

Mutta hänen korkeutensa dauphin oli synkkä ja huolissaan, väitti
päätänsä ankarasti särkevän ja poistui seurasta ennenkuin asetuttiin
pöytään.

Illastelua kesti aina kello yhteentoista.

Saattoväkeen kuuluvat henkilöt -- ja ylpeän Andréenkin oli pakko
tunnustaa, että hänetkin luettiin niihin -- aterioitsi sillä välin
paviljongeissa kuninkaan heille lähettämän musiikin soidessa. Mutta
koska yksin paviljongitkin olivat liian ahtaat, että kaikki olisivat
mahtuneet niihin, niin söi viitisenkymmentä herraa taivasalla,
ruohikolle katettujen pöytäin ääressä, viidenkymmenen kuninkaallisiin
livreoihin puetun lakeijan palvelemina.

Gilbert oli yhä piilossa puistikossa ja näki kaiken tämän komeuden.
Hän otti taskustaan Clichy-la-Garennessa ostamansa leivänkappaleen ja
söi aivan kuin muutkin, pitäen tarkoin silmällä kaikkia poislähteviä.

Aterian jälkeen ilmestyi madame la dauphine parvekkeelle; hän tuli
hyvästelemään vieraitansa. Kuningas seisoi aivan lähellä häntä; rouva
Dubarry pysyttäytyi kauimpana huoneen taustalla eikä tullut näkyviin,
seuraten hienoa käyttäytymisälyään, jota hänen vihollistensakin
täytyi hänessä ihailla.

Kaikki menivät nyt parvekkeen alle tervehtimään kuningasta. Ja
koska madame la dauphine tunsi jo monet häntä saattaneista, niin
mainitsi kuningas hänelle ainoastaan niiden nimet, joita hän ei vielä
tuntenut. Silloin tällöin lennähti dauphinen huulilta kohtelias sana
tai sopiva leikinlasku, joilla hän ihastutti kaikki puhuttelemansa.

Gilbert katseli loitompaa koko tätä matelua ja tuumi itsekseen:

-- Minä olen ylempänä kaikkia noita, sillä koko maailman hinnasta
minä en tekisi sitä, mitä he tekevät.

Nyt tuli parooni de Taverneyn ja hänen perheensä vuoro. Gilbert nousi
silloin toisen polvensa varaan.

"Monsieur Filip", sanoi dauphine, "annan nyt teille lomaa
saattaaksenne isänne ja sisarenne Pariisiin".

Gilbert kuuli nämä sanat aivan selvästi yön värisevässä
hiljaisuudessa ja kaikkien läsnäolijain ja katselijain tarkkaavasti
vaietessa.

Madame la dauphine lisäsi vielä:

"Herra de Taverney, en voi majoittaa teitä; lähtekää siis tyttärenne
kanssa Pariisiin, kunnes olen ennättänyt järjestää hovini
Versaillesissa; mademoiselle, muistakaa joskus minua."

Parooni poistui poikansa ja tyttärensä kanssa. Heidän perästään tuli
paikalle monia muita, joille dauphine niinikään lausui samanlaisia
kohteliaisuuksia; mutta se ei paljoa liikuttanut Gilbertiä.

Hän pujahti pois puistikosta ja seurasi paroonia kahdensadan
herrojaan etsivän lakeijan huutaessa, viidenkymmenen kuskin hälisten
vastatessa lakeijoille ja kuusienkymmenien vaunujen jyristessä pitkin
katukiveystä kuin yhtä monta ukkospilveä.

Koska parooni de Taverneyllä oli hovivaunut, odottivat ne häntä
syrjässä muista. Hän nousi niihin Andréen ja Filipin kanssa, sitten
suljettiin vaunujen ovi.

"Ystäväni", sanoi Filip lakeijalle, joka sulki vaunujen ovea, "nouse
kuskipukille ajajan viereen".

"Miksikä niin, miksikä niin?" kysyi parooni.

"Siksi, että miesraukka on seissyt aamusta alkaen ja on tietysti
väsynyt", vastasi Filip.

Parooni mutisi jotakin, jota Gilbert ei saattanut kuulla. Lakeija
nousi kuskin viereen.

Gilbert lähestyi vaunuja.

Samassa, kun ne aikoivat lähteä liikkeelle, huomattiin, että yksi
hihnoista oli irtaantunut.

Ajaja laskeutui paikaltaan, ja vaunut seisoivat vielä hetken.

"On jo sangen myöhä", sanoi parooni.

"Minä olen kovin väsynyt", supisi Andrée; "saammekohan nyt edes
yösijaa?"

"Toivoakseni", vastasi Filip; "lähetin la Brien ja Nicolen suoraan
Pariisiin. Kirjoitin heidän viedäkseen kirjeen eräälle ystävistäni
ja pyysin häntä vuokraamaan meille pienen paviljongin, jossa hänen
äitinsä ja sisarensa viime vuonna asuivat. Se ei tosin ole mikään
komea asunto, mutta kuitenkin melkoisen mukava. Tehän ette tahdokaan
näytellä loistoa, vaan haluatte ainoastaan tilapäisen asunnon."

"_Ma foi_, se on aina yhtä hyvä kuin Taverney", sanoi parooni.

"Niin, ikävä kyllä, isäni", vastasi Filip surumielisesti hymyillen.

"Saanko minä siellä nähdä puita?" kysyi Andrée.

"Kyllä, jopa varsin kauniita. Mutta luultavasti et saa niistä kauan
nauttia, sillä heti hääjuhlallisuuksien jälkeen sinut esitellään
hovissa."

"Kaunista tuo unelmamme; koettakaamme olla heräämättä siitä liian
nopeasti. Filip, sanoitko kuskille, minne hänen on ajettava?"

Gilbert kuunteli ankarassa jännityksessä.

"Sanoin, isä", vastasi Filip.

Gilbert oli kuullut kaiken muun keskustelun ja oli jo toivonut
saavansa kuulla osoitteenkin.

-- Ei väliä, minä juoksen heidän perässään, -- tuumi hän nyt
itsekseen. -- Täältä on Pariisiin ainoastaan penikulma.

Hihna oli saatu jälleen kuntoon, kuski nousi ylös paikalleen ja
vaunut läksivät liikkeeseen. Mutta kuninkaan hevoset juoksevat hyvin,
kun niitä ei tungos ole estämässä, ja ne juoksivat nyt niin nopeasti,
että Gilbert raukan mieleen muistui matka Chausséen kylään, hänen
pyörtymisensä ja avuton tilansa.

Hän ponnisti voimansa ja pääsi vaunujen takapuolella olevalle
seisomapaikalle, jossa ei nyt ollut lakeijaa. Väsynyt Gilbert piti
kiinni vaunuista, istahti laudalle ja ajoi vapaakyydillä.

Mutta melkein samassa hän muisti nousseensa Andréen vaunujen
takalaudalle, siis lakeijan paikalle.

-- No niin, ei käy päinsä, -- mutisi sitkeä nuorukainen, -- ei saada
sanoa, etten minä olisi taistellut viimeiseen hetkeen saakka; jalkani
ovat lopen uupuneet, mutta käsivarteni eivät.

Hän otti nyt kaksin käsin kiinni astuinlaudasta, jonka reunalle hän
oli asettanut varpaansa, laskeutui sitten alas takaistuimen alle, ja
vaikka vaunut koko ajan heilahtelivat ja täristivät, pysyi hän siinä
vaikeassa asennossa mieluummin kuin syrjäytti omantuntonsa käskyn.

-- Minä saan hänen osoitteensa tietooni, -- mutisi hän itsekseen, --
sen minä saan. Tästä tulee taas minulle vaikea yö, mutta huomenna
minä lepään tuolilla kopioidessani nuotteja. Muuten minulla on
rahaakin taskussa, ja minun kannattaa kustantaa itselleni kaksi
tuntia lisää unta, jos tahdon.

Sitten ajatteli hän, että Pariisi on sangen suuri ja että hän
voi siellä eksyä, koska ei tunne katuja, sen jälkeen kun parooni
poikineen ja tyttärineen on mennyt Filipin heille hankkimaan taloon.

Onneksi oli jo melkein sydänyö, ja aamu valkeni kello puoli neljän
aikaan.

Näitä monenlaisia asioita ajatellessaan huomasi Gilbert ajettavan
suuren torin poikki, jonka keskellä oli ratsupatsas.

-- Ahaa, luulisi aivan oltavan Place des Victoires-torilla, --
ajatteli hän samalla kertaa iloissaan ja hämmästyneenä.

Vaunut kääntyivät kadun kulmassa, ja Andrée vilkaisi ulos niiden
ovesta.

Filip sanoi:

"Tuo on kuningas-vainajan kuvapatsas. Pian olemme perillä."

Ajettiin alas melkoisen jyrkkää rinnettä; Gilbert oli putoamaisillaan
pyöräin alle.

"Nyt olemme perillä", lausui Filip.

Gilbertin jalat tapasivat maata ja hän ryntäsi nopeasti kadun
toiselle puolelle ja pujahti siellä piiloon erään portin
töykkärikiven taakse.

Filip hyppäsi ensimmäisenä ulos vaunuista, soitti porttikelloa,
kääntyi ja otti Andréen vastaan.

Parooni tuli viimeiseksi ulos.

"No", sanoi hän, "aikovatko ne lurjukset antaa meidän viettää yömme
täällä?"

Samassa kuuluivat la Brien ja Nicolen äänet ja portti aukesi.

Kolme matkalaistamme katosi synkälle pihalle, ja portti suljettiin
heidän mentyään.

Vaunut palvelijoineen kääntyivät pois portilta; ne palasivat
kuninkaan vaunukartanoon.

Talo, johon kolme matkalaistamme olivat kadonneet, ei ollut missään
suhteessa huomattava; mutta kun vaunut vierivät ohitse, valaisi
niiden lyhtyjen hohde vierimmäistä taloa ja Gilbert saattoi lukea:

_"Hôtel d'Armenonville."_

Nyt tarvitsi hänen enää ottaa vain selko kadusta. Hän meni
sen lähimpään päähän, muuten samaan suuntaan, jonne vaunut
olivat loitonneet. Ja suureksi ihmeekseen tuli hän nyt samalle
suihkulähteelle, josta hänen oli tapana juoda vettä.

Hän kulki kymmenisen askelta toista katua; se oli yhdensuuntainen sen
kanssa, jolta hän oli tullut. Ja silloin tunsi hän leipurin kaupan,
josta hänen oli tapana ostaa leipänsä.

Vieläkään hän ei uskonut, vaan meni kadun kulmaan saakka. Etäisen
lyhdyn valossa saattoi hän nyt erottaa valkealla pohjalla samat kaksi
sanaa, jotka hän oli lukenut kolme päivää sitten palattuaan Rousseaun
kanssa lääkekasveja kokoamasta Meudonin metsistä:

_"Rue Plâtrière."_

Andrée oli siis ainoastaan kahdensadan askeleen päässä hänestä,
lyhyemmän välimatkan kuin Taverneyn linnasta oli ollut hänen pieneen
kamariinsa linnan portinpielessä.

Silloin hän meni portin luo toivoen, ettei nuoran päätä, joka nosti
portin sisäpuolella salpaa, olisi kokonaan vedetty sisään.

Tämä oli Gilbertille oikea onnenpäivä: lyhyt pätkä nuoraa riippui
ulkopuolella; hän tarttui siihen ja veti koko nuoran ulos ja portti
aukesi.

Nuorukainen hapuili pimeässä portaille, nousi askeleen kerrallaan
aivan hiljaa niitä ylös ja tapasi viimein käteensä kamarinsa oven
munalukon, johon Rousseau oli kohteliaasti jättänyt avaimen.

Kymmenen minuutin kuluttua voitti väsymys kaikki mietteet, ja Gilbert
vaipui uneen odottaen kiihkeästi huomispäivää.




KOLMASTOISTA LUKU

Paviljonki


Kun Gilbert oli tullut kotiin myöhään, mennyt heti vuoteeseen ja
nukahtanut sikeästi, unohti hän vetää ikkunansa eteen vaaterääsyn,
jolla hänen oli tapana peittää luukkunsa nousevan auringon säteiltä.

Tuo aurinko kävi nyt kello viisi aamulla hänen silmiinsä ja herätti
hänet varhain; hän nousi heti ylös peläten nukkuneensa liian kauan.

Gilbert, maan poika, saattoi helposti lukea ajan auringon asemasta ja
sen säteitten lämpövoimasta. Hän kiiruhti nyt heti katsomaan tuota
kelloaan.

Auringon kalpea valo, joka tuskin vielä punersi korkeain puiden
latvoissa, rauhoitti hänet. Hän ei ollut noussut ylös liian myöhään,
vaan päinvastoin liian aikaisin.

Gilbert pukeutui ullakkoluukun ääressä, muistellen eilisiä tapahtumia
ja antaen raikkaan aamutuulen mieliksensä vilvoittaa polttavaa ja
raskasta otsaansa. Sitten muisti hän, että Andrée asui aivan läheisen
kadun varrella, Hôtel d'Armenonvillen vieressä. Ja hän koetti nyt
arvata, missä noista monista näkemistään taloista hän asui.

Nähdessään tuuheat puutarhat allaan muisti hän, mitä oli kuullut
nuoren tytön kysyvän edellisenä iltana.

"Saanko nähdä siellä puita?" oli Andrée kysynyt Filipiltä.

-- Miksikä hän ei valinnut asunnokseen tuota asumatonta
puutarhapaviljonkia, -- tuumi Gilbert itsekseen.

Tämä ajatus sai nuorukaisen luonnollisesti miettimään paviljonkia.

Omituisesti hänen ajatukseensa sopien kuului samassa paviljongista
päin harvinaisia ääniä ja kolinaa, joten hän katsoi sinne. Erästä
paviljongin ikkunaa, joka näytti olleen kauan suljettuna, ravisteli
heikko ja tottumaton käsi; kehykset antoivat ylhäältä myötä; mutta ne
olivat varmaankin välitangon kohdalta kosteuden turvottamat eivätkä
ottaneet auetakseen.

Vieläkin ankaramman pudistuksen voimasta narahtivat viimein molemmat
ikkunan puoliskot ja lensivät sitten kiivaasti auki, ja ikkunassa
näkyi nuori tyttö aivan punaisena ponnistuksesta ja pudistellen tomua
käsistään.

Gilbert huudahti hämmästyksestä ja vetäytyi pois luukkunsa äärestä.
Tuo tyttö, vielä unesta pöhöisin silmin ja oikoen käsivarsiaan
raikkaassa aamuilmassa, oli Nicole-neitonen.

Nyt ei ollut enää epäilemistäkään. Edellisenä iltana oli Filip
sanonut isälleen ja sisarelleen, että la Brie ja Nicole järjestivät
kuntoon heidän asuntoaan. Tuo paviljonki oli siis mainittu asumus.
Siinä Rue Coq-Héronin varrella olevassa talossa, johon matkalaiset
olivat menneet sisään, oli siis puutarha Rue Plâtrièren puolella.

Gilbert oli niin rajusti ponnahtanut pois luukkunsa äärestä, että
ellei Nicole, joka muuten oli melkoisen matkan päässäkin, olisi niin
ajatuksettomasti vaan katsellut eteensä, mikä onkin aamuisin ylös
noustessa suloista, olisi hän saattanut huomata filosofimme juuri
hänen tempautuessaan takaisin luukkunsa luota.

Mutta Gilbert oli vetäytynyt nopeasti piiloon varsinkin siksi,
että hän ei tahtonut Nicolen näkevän häntä täällä ylhäällä
ullakkoluukussa; jos filosofimme olisi asunut ensimmäisessä
kerroksessa ja jos hänen takaansa avonaisesta ikkunasta olisi näkynyt
kalliit tapetit ja komeat huonekalut, niin ehkäpä Gilbert ei olisi
arastellut näyttäytymästä. Mutta viidennen kerroksen ullakkohuone
luokitti hänet liian halpaan kansanryhmään, joten hänestä oli sangen
tärkeätä väistyä piiloon.

Ja muuten: onhan maailmassa aina eduksi nähdä näkymättä itse.

Ja sitäpaitsi: jos Andrée olisi saanut tietää, että hän asui siellä,
eikö se olisi jo riittänyt saamaan häntä muuttamaan pois tai estämään
häntä ainakin kävelemästä puutarhassa?

Niin, niin, Gilbertin ylpeys suurensi häntä taas hänen omissa
silmissään! Mitä merkitsi Gilbert Andréelle, ja miksikä olisi
Andrée astunut ainoatakaan askelta joko Gilbertiä lähetäkseen tai
mennäkseen hänestä kauemmaksi? Eikö hän ollut sen kansanluokan
naisia, jotka saattavat vaikka nousta kylpyammeesta lakeijan tai
talonpojan läsnäollessa, koska he eivät pidä lakeijaa tai talonpoikaa
ihmisenäkään?

Mutta Nicole ei kuulunut tuohon kansanluokkaan, ja niin ollen täytyi
Gilbertin karttaa Nicolea.

Siinä varsinainen syy, jonka tähden Gilbert oli niin kiireesti
vetäytynyt pois ikkunasta.

Mutta Gilbert ei saattanut suinkaan vetäytyä siitä pois pysyäkseen
myöskin siitä loitolla. Hän menikin siis uudestaan hiljaa sen ääreen
ja tohti pilkistellä ulos ikkunanpielen takaa.

Nyt oli paviljongin pohjakerroksessa avautunut myöskin toinen ikkuna,
juuri ensiksi avautuneen alle. Ja siinä ikkunassa oli valkea olento:
hän oli Andrée, aamuvaipassaan, haeskellen tohveliaan, joka oli
pudonnut hänen pienestä jalastaan ja kadonnut tuolin alle.

Turhaan vannoi Gilbert joka kerran, kun hän näki Andréen, tekevänsä
itselleen vihastaan suojeluskeinon eikä antavansa rakkautensa
johtaa itseään harhaan. Mutta entinen syy sai taas nytkin aikaan
entisen seurauksen. Hänen täytyi nojautua seinään, hänen sydämensä
tykytti haljetakseen, ja sen sykintä sai veren hänen joka suonessaan
kiehumaan.

Mutta vähitellen rauhoittui nuorukaisen valtimojen lyönti ja hän
saattoi ajatellakin asiaansa. Kuten olemme maininneet, oli nyt
nähtävä näkymättä itse. Gilbert otti yhden Teresian hameista,
kiinnitti sen neulalla nuoraan, joka oli sidottu poikki hänen
ikkunansa, ja tämän tilapäisen verhon takaa hän nyt saattoi katsella
Andréeta tarvitsematta pelätä ihaillun häntä näkevän.

Andrée noudatti Nicolen esimerkkiä: hän oikoi valkeita, kauniita
käsivarsiaan, ja silloin tuo liike avasi tuokioksi hänen
aamuvaippansa; sitten kumartui hän ikkunasta ulos voidakseen
mukavammin katsella ympärillä olevia puutarhoja.

Silloin näki hänen kasvoillaan tyytyväisyyden ilmeen; hän, joka niin
harvoin hymyili ihmisille, hymyili ilman syrjäajatuksia luonnolle.
Joka taholla oli suuria, siimestäviä puita, ja joka taholla ympäröi
häntä vihannuus.

Se talo, jossa Gilbert asui, veti Andréen katsetta puoleensa samoin
kuin kaikki muutkin, joiden keskellä puutarha oli. Paikalta, josta
Andrée katseli, ei saattanut nähdä muuta kuin ullakkokammiot, ja
niistä yksinään niinikään Andréen huoneeseen, -- joten Andrée ei
suinkaan ajatellut Gilbertin asumusta. Kuinka olisikaan tuo ylpeä
nuori tyttö välittänyt siitä kansanluokasta, joka asui niin ylhäällä
katon rajassa?

Andrée tuli tästä tutkimuksestaan siis vakuutetuksi, että hän sai
olla aivan yksinään ja salassa kaikilta silmäyksiltä ja ettei
hänen rauhallisen olinpaikkansa lähettyvillä ollut ainoatakaan
pariisilaista pilkallisine ja maalaisnaisten niin suuresti pelkäämine
uteliaine kasvoineen.

Sen huomion seuraus nähtiin aivan kohta. Andrée jätti ikkunansa
vallan auki, että aamuilma saisi leyhyä huoneen viimeisiinkin
sopukoihin saakka, meni sitten kamiinin luokse, vetäisi kellon
nuorasta ja alkoi pukeutua tai paremminkin riisuutua pukeutuakseen
puolihämärässä kamarissa.

Nicole tuli sisään, päästi hihnat matka-arkun ympäriltä, joka oli
tehty kuningatar Annan aikoina, otti kilpikonnanluisen kamman ja
avasi Andréen tukan.

Tuossa tuokiossa putosivat pitkät palmikot ja tuuheat kiharat
vaippana nuoren neidon olkapäille.

Gilbert veti näännyttävän huokauksen. Hän tuskin tunsi Andréen
kaunista tukkaa, johon muoti ja seuratavat olivat ennen sirottaneet
hiusjauhetta, mutta hän tunsi Andréen, Andréen puolipukimissa,
huolettomassa aamupuvussaan sata kertaa kauniimpana kuin hän oli
ollut komeimmassa juhla-asussaan. Suonenvetoisesti vääntyvää suuta
kuivasi, hänen sormiaan poltti kuin kuumeessa, hänen silmänsä
samenivat ahnaasta tuijotuksesta.

Sattumalta kohotti Andrée päätänsä antaessaan järjestellä tukkaansa
ja hänen katseensa osui nyt Gilbertin ullakkokammioon.

"Niin, niin katsele sinä vaan", mutisi Gilbert; "katsele, miten
haluat, et näe kuitenkaan mitään, mutta minä näen sen sijaan kaikki".

Gilbert erehtyi: Andrée näki sittenkin jotakin, nimittäin tuulessa
heiluvan vaatteen, joka oli kietoutunut nuorukaisen pään ympärille ja
oli hänen päässään ikäänkuin turbaanina.

Andrée osotti tuota omituista esinettä Nicolelle.

Nicole keskeytti tärkeän toimituksensa, jossa hän paraikaa oli,
ja viittasi kammallaan kohti ullakkoikkunaa, ikäänkuin kysyen
emännältään, sitäkö esinettä Andrée tarkoitti.

Tätä merkkien antoa, jota Gilbert katseli halukkaasti ja josta hän
näytti suunnattomasti nauttivan, oli myöskin katsomassa kolmas
henkilö, vaikkei Gilbert siitä tiennyt.

Yhtäkkiä tunsi Gilbert jonkun tempaisevan rajusti Teresian hameen
päänsä ympäriltä, ja hän oli aivan vaipua lamaan huomatessaan
kamarissaan Rousseaun.

"Hittoako te teette, monsieur?" huudahti filosofi kulmat rypyssä ja
pilkallisesti irvistäen ja katsellen tutkivasti vaimonsa hametta,
jota Gilbert oli lainannut päänsä verhoksi.

Gilbert koetti kaikin voimin johtaa Rousseaun huomiota pois
ikkunaluukusta.

"En mitään, monsieur, en kerrassaan mitään."

"Ette mitään... Mutta miksi te sitten olitte tämän hameen takana
piilossa?"

"Auringonpaiste vaivasi minua."

"Ikkuna on sivulla päin, ja aurinko vaivaa teitä jo noustessaan?
Ovatpa teidän silmänne arat, nuori mies!"

Gilbert änkytti jotakin, ja kun hän huomasi puhuneensa itsensä
pussiin, peitti hän kasvot käsiinsä.

"Te valehtelette ja pelkäätte", sanoi Rousseau; "teillä on siis jokin
ilkeys mielessä?"

Tämä hirveä johtopäätös sai Gilbertin aivan ymmälle ja sen tehtyään
meni Rousseau kursailematta seisomaan ikkunan ääreen.

Gilbertin valtasi tunne, joka on liian luonnollinen tarvitaksemme
sitä selittää, ja hän ryntäsi nyt myöskin ikkunan ääreen, jossa hän
äsken oli pelännyt tulevansa nähdyksi.

"Ahaa!" sanoi Rousseau äänellä sellaisella, että veri Gilbertin
suonissa hyytyi; "paviljongissa on nyt asukkaita".

Gilbert ei virkkanut ainoaakaan sanaa.

"Ja siellä asuu ihmisiä", jatkoi epäluuloinen filosofi, "ihmisiä,
jotka tuntevat minun taloni, sillä he osoittelevat sitä toisilleen".

Gilbert älysi menneensä liian lähelle ikkunaa ja peräytyi askeleen
taaksepäin.

Rousseau ei ollut huomaamatta tuota liikettä eikä myöskään syytä,
mistä se johtui. Hän näki Gilbertin vapisevan pelosta, että hänet
nähtäisiin alhaalta.

"Älkäähän", sanoi hän ja tarttui nuorukaista ranteeseen, "älkäähän,
nuori ystäväni; tässä piilee jokin sotajuoni. Teidän ullakkokamarinne
ikkunaan viittaillaan. Olkaapa hyvä ja asettukaa tuohon!"

Hän vei Gilbertin luukun ääreen niin, että nuorukaisen voi nähdä
alhaalta aivan selvästi.

"Älkää, monsieur, älkää, minä rukoilen teitä!" huudahti Gilbert ja
vääntelehti päästäkseen pitelijänsä käsistä.

Mutta vaikka se olisi Gilbertin laiselle voimakkaalle ja notkealle
nuorelle miehelle ollut helppo työ, olisi hänen nyt täytynyt siinä
onnistuakseen ryhtyä kamppailuun epäjumalaansa vastaan. Kunnioitus
esti häntä sitä tekemästä.

"Te tunnette nuo naiset ja he tuntevat teidät?" kysyi Rousseau.

"Ei, ei, ei, monsieur."

"Mutta jos te ette heitä tunne, ja jos he eivät tunne teitä, niin
miksi ette tahdo heille näyttäytyä?"

"Monsieur, teillä on kai itsellännekin ollut joskus elämässänne
salaisuuksia, eikö niin? Muistakaa se ja säälikää minua ja antakaa
minun pitää salaisuuteni."

"Haa, petturi!" huudahti Rousseau; "kyllä minä tiedän, mitä nuo
tuollaiset salaisuudet ovat. Sinä olet joku Grimmin, joku Hollbachin
kätyreitä. He ovat opettaneet sinut näyttelemään tällaista osaa,
saadakseen petoksella minut sinua suosimaan; sinä olet hankkinut
pääsyn luokseni ja petät minua nyt. Voi minua kolminkertaista hullua,
tuhmaa luonnon rakastajaa, minä luulen auttavani vertaistani ja
kuljetankin kotiini ja luokseni urkkijan".

"Urkkijan!" huudahti Gilbert aivan suunniltaan.

"Sano nyt, minä päivänä sinä minut myyt, Juudas?" kysyi Rousseau
verhoutuen Teresian hameeseen, joka hänelle oli huomaamatta jäänyt
käteen ja luullen olevansa suurenmoinen tuskassaan, vaikka hän, ikävä
kyllä, olikin ainoastaan naurettava.

"Te häpäisette minua, monsieur!" vastasi Gilbert.

"Häpäisen sinua, sinä käärmeen sikiö!" huudahti Rousseau. "Sinua,
jonka näen viittauksilla puhelevan vihamiesteni kanssa, ilmoittavan
heille merkeillä, mistä tiedän mitä, -- ehkä tulevan teokseni aiheen!"

"Monsieur, jos olisin tullut teidän luoksenne aikomuksella ilmaista
teidän työnne salaisuuksia, niin olisin voinut paljoa paremmin
kopioida teidän käsikirjoituksianne, jotka ovat pöydällänne, kuin
ilmoitella millään merkeillä, mitä aihetta ne käsittelevät."

Tämä oli aivan totta, ja Rousseau huomasi lausuneensa jälleen
tuollaisen mahdottomuuden, jollaisia häneltä pääsi silloin, kun hänen
sairaloinen pelkonsa valtasi hänet suuttumukseen saakka.

"Monsieur", sanoi hän, "minä olen teidän tähtenne tuskissani, mutta
kokemus on tehnyt minut ankaraksi! Minä olen viettänyt koko elämäni
keskellä petoksia; minut ovat pettäneet kaikki, kieltäneet kaikki,
kavaltaneet, myyneet kaikki, kiusanneet kaikki. Te tiedätte, että
olen noita kuuluisia onnettomia, joita hallitukset karkoittavat
yhteiskunnastaan pois. Sellaisissa oloissa on minulla oikeus olla
epäluuloinen. Nyt näytätte te minusta epäiltävältä, ja teidän täytyy
muuttaa minun kodistani pois".

Gilbert ei odottanut sellaista puheen päätöstä.

Hänet, hänet potkittaisiin pois!

Hänen kätensä puristuivat suonenvetoisesti nyrkkiin ja hänen
silmissään välkähti salama, joka sai Rousseaun hätkähtämään.

Mutta se salama katosi pian ja sammui hiljaa.

Gilbert ehti ajatella, että jos hän muuttaisi pois talosta,
kadottaisi hän onnen nähdä joka hetki päivästä Andréen, ja menettäisi
sitäpaitsi Rousseaun ystävyyden. Se olisi ollut yhtaikaa suuri
onnettomuus ja häpeä.

Hän syöksyi alas hurjan ylpeytensä korkeudesta ja rukoili kädet
ristissä:

"Kuulkaa, monsieur, yksi sana, yksi ainoa sana!"

"Minulta ei lähde armoa", vastasi Rousseau; "ihmisten vääryys
on tehnyt minut hurjemmaksi metsän petoa. Te vaihdatte merkkejä
vihamiesteni kanssa, menkää heidän luokseen, minä en estä teitä;
solmikaa liittoja heidän kanssaan, minä en sitä vastustele, mutta
jättäkää minut rauhaan."

"Monsieur, nuo kaksi tyttöä eivät ole mitenkään teidän vihollisianne,
he ovat neiti Andrée ja Nicole."

"Kuka on sitten neiti Andrée? No, antakaa tulla!"

"Neiti Andrée, monsieur, on parooni de Taverneyn tytär. Juuri
häntä... voi, antakaa anteeksi, että puhun teille tällaisia, mutta
te itse pakotatte minua siihen! -- juuri häntä minä rakastan enemmän
kuin te olette rakastanut neiti Galleytä ja madame Warensia tai
ketään muuta. Hänen perässään minä tulin maalta jalkaisin, ilman
rahaa, ilman ruokaa, kunnes vaivuin keskelle maantietä väsymyksestä
nääntyen ja tuskan murskaamana. Juuri häntä minä menin eilen näkemään
Saint-Denisiin. Hänen perässään minä juoksin aina la Muetteen saakka
ja seurasin sitten, hänen minua huomaamatta, la Muettesta kadulle,
joka on tässä lähinnä. Hänen minä sattumalta tänä aamuna näin asuvan
tuossa paviljongissa; ja lopultakin, juuri hänen tähtensä minä
toivoin, että minusta kerran tulisi joku Turenne, Richelieu tai
Rousseau."

Rousseau tunsi ihmissydämen ja osasi arvata näiden huudahdusten
sävyn todelliseksi; hän tiesi, ettei parhainkaan näyttelijä osaisi
matkia moista kyynelten tukahuttamaa ääntä, kuten Gilbert puhui, ja
kuumemaisen kiihkeitä liikkeitä, joilla hän vilkastutti puhettaan.

"Tuo nuori nainen on siis neiti Andrée?" kysyi hän.

"Niin, herra Rousseau."

"Te siis tunnette hänet?"

"Minä olen hänen imettäjänsä poika."

"Siispä valehtelitte, kun sanoitte, ettette häntä muka tunne, ja
ellette olekaan petturi, olette ainakin valehtelija."

"Monsieur", vastasi Gilbert, "te murratte sydämeni, ja luulen, että
minuun koskisi vähemmän, jos surmaisitte minut heti paikalla".

"Pyh, pelkkiä koreita sanoja Diderotin tai Marmontelin tyyliin; te
olette valehtelija, monsieur!"

"No, hyvä, hyvä", virkkoi Gilbert; "minä olen valehtelija,
valehtelija, ja sen pahempi teille, ellette ymmärrä sellaisen valheen
tarkoitusta. Valehtelija, valehtelija!... Kyllä, minä menen...
hyvästi! Minä menen toivottomana, ja minun toivottomuuteni johtuu
teidän tunnollenne!"

Rousseau alkoi sivellä leukaansa ja katseli nuorukaista, joka niin
suuressa määrin muistutti häntä itseään.

-- Kas siinä on jalo mieli tai suuri lurjus, -- tuumi hän itsekseen;
-- mutta joka tapauksessa, jos hän punoo salajuonia minua vastaan,
miksikä en säilyttäisi juonen lankoja omissa käsissäni?

Gilbert oli ennättänyt mennä kolme, neljä askelta ovea kohti
ja odotti nyt käsi oven rivassa viimeisiä sanoja, jotka joko
lopullisesti karkoittaisivat hänet pois tai kutsuisivat hänet
takaisin.

"Riittää nyt tästä asiasta, poikaseni", sanoi Rousseau. "Jos olette
niin kovin rakastunut, kuten väitätte, ikävä asia teille. Mutta nyt
alkaa jo olla päivä pitkällä, te löitte laimin eilisen päivän, meillä
on yhteistä kopioimistyötä tänään kolmekymmentä sivua. Joutukaa,
Gilbert, joutukaa!"

Gilbert tarttui filosofin käteen ja painoi sen huulilleen, ja sitä
hän ei varmaan olisi tehnyt itse kuninkaallekaan. Mutta ennenkuin
Rousseau poistui ullakkokamarista ja sillaikaa kun Gilbert seisoi
vielä ylen liikutettuna ovella, meni Rousseau vielä kerran ikkunan
luokse ja katseli siitä noita nuoria tyttöjä.

Juuri samassa antoi Andrée aamuvaippansa pudota yltään ja otti
Nicolen käsistä päiväpuvun.

Andrée näki ullakkoikkunassa Rousseaun kalpeat kasvot, hänen
liikkumattoman hahmonsa, ja ponnahti kiivaasti pois näkyvistä ja
käski Nicolea sulkemaan ikkunan. Nicole totteli.

"Ahaa", sanoi Rousseau, "minun vanhoja kasvojani hän pelästyi; tuon
toisen nuoria kasvoja ei hän äsken pelännyt. Oi, ihana nuoruus!" Ja
hän lisäsi huokaisten:

    "O gioventù, primavera del età!
    O primavera, gioventù del anno!"

      Oi nuoruus, iän kevät!
      Oi kevät, vuoden nuoruus!

Sitten pisti hän Teresian hameen takaisin naulaan ja läksi
surumielisenä laskeutumaan portaita Gilbertin perästä; nuoruuteen
hän ehkä tällä hetkellä olisi vaihtanut suuren maineensa, joka oli
Voltairen kunnian vertainen ja jota koko maailma ihaili kilpaa sen
kanssa.




NELJÄSTOISTA LUKU

Saint-Claude-kadun talo


Saint-Claude-katu, jonka varrella olevaan kotiinsa kreivi de Fenix
oli kutsunut kardinaali de Rohanin luokseen kohtaukseen, ei vielä
siihen aikaan ollut niin nykyisestä muuttunut, ettei siellä saattaisi
huomata vielä merkkejä niistä paikoista, joita seuraavassa koetamme
kuvailla.

Se ulottui Saint-Louis-katuun ja bulevardiin saakka niinkuin
meidänkin päivinämme ja leikkasi Saint-Louis-katua Pyhän Sakramentin
Tytärten luostarin ja Hôtel de Voysinsin välillä, kun se sitävastoin
yhtyy nykyään siihen erään kirkon ja maustekaupan välillä.

Niinkuin meidänkin aikanamme oli sen ja bulevardin yhtymäkohdassa
melkoisen jyrkkä mäki.

Sen varrella oli noin viisitoista taloa ja sen valaisijoina seitsemän
lyhtyä.

Siitä poikkesi sivuille kaksi umpikujaa.

Toinen niistä vei vasemmalle ja johti Hôtel de Voysinsiin, ja toinen
jälleen oikealle ja pohjoiseen päin pitkin Pyhän Sakramentin Tytärten
luostarin puutarhan kuvetta.

Viimemainittua umpikujaa, jonka oikealla puolella kaartuivat
luostarin puutarhan korkeat ja varjokkaat puut, rajoitti
vasemmalla puolella korkea, harmaa kiviseinä, joka kuului erääseen
Saint-Claude-kadulle päin olevaan taloon.

Tätä kiviseinää saattoi verrata Kykloopin kasvoihin, sillä siinä
oli ainoastaan yksi silmä, nimittäin paremmin sanoen yksi ikkuna.
Ja lisäksi oli sekin rautaristikoilla ja kangilla varustettu ikkuna
hirveän musta.

Aivan mainitun ikkunan alapuolella, jota ei avattu milloinkaan,
minkä seikan saattoi huomata helposti hämähäkinverkoista, jotka sitä
ulkoapäin peittivät, aivan sen ikkunan alla, sanomme, oli pieni ja
suurilla rautanauloilla nastoitettu portti, josta saattoi huomata,
ettei se ollut talon pää-sisäänkäytävä, vaan että sinne voi päästä
sisälle myöskin tältä puolelta.

Tämän umpikujan varrella ei ollut muita taloja eikä siellä näkynyt
enempää kuin kaksi asukasta: eräs rajasuutari lautakojussaan ja
vaatteiden paikkaajatar tynnyrissään, jotka molemmat olivat etsineet
turvaa luostarin akaasiapuitten alta, sillä kello yhdeksästä aamulla
niiden varjo loi tomuiselle kivikadulle virvoittavaa siimestä.

Illalla meni vaatteiden paikkaajatar kotiinsa ja rajasuutari lukitsi
palatsinsa, eikä umpikujaa vartioimassa ollut enää ketään, paitsi
tuota synkkää ja mustaa ikkuna-silmää, josta olemme puhuneet.

Paitsi mainitsemaamme porttia oli talossa, jota koetamme nyt kuvailla
niin tarkoin kuin mahdollista, pää-sisäänkäytävä Saint-Claude-kadulta
päin. Tämä käytävä oli kohokuvilla koristettu ajoportti, jonka
arkkitehtuuri toi mieleen Ludvig XIII:n aikaisen rakennustyylin.
Ja sitäpaitsi oli se koristettu sillä korppikotkanpään muotoisella
portinkolkuttimella, jonka kreivi de Fenix oli ilmoittanut kardinaali
de Rohanille talonsa erikoiseksi tunnusmerkiksi.

Mitä ikkunoihin tulee, oli niistä näköala bulevardille päin, ja ne
olivat aamusta varhain avatut nousevalle auringolle.

Siihen aikaan ja varsinkaan siinä kaupungin korttelissa ei elämä
Pariisissa ollut turvallista. Ei siis ole kumma, jos siellä nähtiin
ikkunoissa rautaiset ristikot ja aitamuurien reunat täynnä teräviä
rautapiikkejä.

Mainitsemme tämän siksi, että puhutun talon ensimmäinen huonekerta
muistutti melkoisessa määrin linnoitusta. Vihollisia, varkaita ja
rakastavaisia vastaan olivat sen parvekkeet varustetut raudoilla,
joissa oli tuhannet terävät okaansa. Bulevardille päin ympäröi
rakennusta syvä vallihauta, ja jos olisi aikonut kadulta päästä tähän
linnoitukseen, olisi tarvittu kolmekymmentä jalkaa pitkät tikapuut.
Muuri oli kolmeneljättä jalkaa korkea ja esti tai paremminkin hautasi
varsinaisen pihan kokonaan näkymästä.

Tämä talo, jonkalaisen eteen nykyaikainen kulkija olisi pysähtynyt
kummastuksissaan, levottomana ja uteliaana, ei kuitenkaan vuonna
1770 ollut ulkomuodoltaan mikään harvinainen. Se oli päinvastoin
täydellisesti sopusoinnussa koko kaupunginkorttelin kanssa. Ja joskin
Saint-Louis-kadun hyvät ja Saint-Claude-kadun yhtä hyvät asukkaat
kammosivat rakennuksen seutuja, ei siihen kammoon ollut suinkaan
syynä itse talo, sillä sen maine oli vielä aivan moitteeton, vaan
sen aiheutti läheinen autio katu nimeltä Boulevard de la porte
Saint-Louis, joka oli melkoisen huonossa maineessa, ja Pont aux
Choux-silta, jonka kaksi likaviemärin ylitse rakennettua kaarta
olivat kaikista vähänkin vanhoihin tarinoihin perehtyneistä
pariisilaisista suorastaan muinaisen Gadeksen ylipääsemättömien
patsaiden veroiset.

Tällä suunnalla veikin bulevardi ainoastaan Bastiljiin. Parin virstan
pituisella matkalla ei sen varrella näkynyt kymmentäkään taloa. Ja
kun kaupungin hallitus ei ollut pitänyt tarpeellisena kustantaa sinne
minkäänlaista valaistusta, niin oli tuo autio ja asumaton taival
kello kahdeksasta illalla kesäisin ja kello neljästä talvisin oikea
kihisevä varkaitten pesä.

Ja kuitenkin ajoivat nyt kello yhdeksän illalla, noin kolme
neljännestuntia sen jälkeen kuin mainitsemamme vieras oli käynyt
Saint-Denisin luostarissa, vaunut kiivasta vauhtia juuri tätä
bulevardia pitkin.

Niiden vaunujen ovia koristi kreivi de Fenixin vaakuna.

Kreivi itse ratsasti parikymmentä askelta vaunujen edellä Djeridillä,
joka huiski pitkää häntäänsä, päristellen tomuisista katukivistä
huokuvaa tukehuttavaa hellettä.

Vaunuissa, joiden verhot olivat lasketut alas, tuli Lorenza nukkuen
vaunutyynyillä.

Kun pyöräin jyrinä alkoi kuulua, aukesi portti kuin taikasauvan
kosketuksesta, ja kun vaunut olivat kadonneet Saint-Claude-kadun
nielevään pimeyteen, pujahtivat ne äsken kuvailemamme talon pihaan.

Portti sulkeutui jälleen vaunujen vierittyä sisälle.

Näin suurta salaperäisyyttä ei kuitenkaan olisi vaadittu, sillä
kadulla ei ollut ketään, joka olisi nähnyt kreivi de Fenixin palaavan
kotiin tai estellyt häntä pienimmässäkään määrin, vaikka hän olisi
tuonut vaunulaatikoissaan Saint-Denisin luostarista mukanaan koko
luostarin aarteet.

Nyt vielä muutama sana tämän talon sisäpuolesta, johon meidän on
tärkeä lukijoitamme tutustaa, sillä aikomuksemme on viedä heidät
sinne useampiakin kertoja kuin tämän.

Äsken olemme jo puhuneet talon pihasta. Siellä kasvoi tuuheaa ruohoa,
joka koetti kuin väsymättömät vuorimiehet eroittaa pihakivitystä
liitteistään. Pihan oikealla puolella oli tallirakennus, vasemmalla
vaunuvaja ja kauimpana edessäpäin ulkoportaat. Ne johtivat ylös
ovelle, jonka eteen pääsi portaitten kahdelta puolelta, kummaltakin
kaksitoista askelmaa nousemalla.

Talon pohjakerrassa tai ainakin siinä osassa siitä, minne saattoi
päästä, oli valtavan suuri eteinen, ruokasali, jossa huomiota herätti
monet kaapit täyttävä hopeisten pöytäkalujen paljous, ja kolmantena
tilava sali. Viimemainittu näytti olevan kalustettu aivan äskettäin,
luultavastikin uusia asukkaita varten.

Kun poistuttiin tästä salista ja palattiin eteiseen, jouduttiin
ensimmäiseen kerrokseen vieväin portaitten eteen. Siinä kerroksessa
oli kolme kamaria.

Mutta jos taitava geometrikko olisi katsein tutkinut talon laajuutta
ja laskenut, kuinka suuri se oli läpimitaltaan, olisi hän melkoisesti
hämmästynyt nähdessään, että niin laajaan tilaan mahtui siksi vähän
huoneita.

Selitys oli siinä, että tämän ensimmäisen ja näkyvän talon sisässä
oli vielä toinen, kätketty talo, jonka ainoastaan sen omat asukkaat
tunsivat.

Eteisessä oli tosiaan Harpokrates-jumalan [hiljaisuuden jumala
kreikkalaisessa jumalaistarustossa. Suom.] kuvapatsaan vieressä,
joka sormi huulillaan näytti vaativan tulijaa noudattamaan sitä
hiljaisuutta, minkä vertauskuva hän oli, kuvanveistokoristeiden
keskeen kätkettynä pieni ovi, joka aukesi erästä jousta painamalla.
Tästä ovesta päästiin portaille, jotka oli rakennettu ahtaaseen
käytävään ja aivan käytävän levyisiksi. Ja tuo käytävä jälleen oli
suunnilleen ensimmäisen kerroksen muiden osien tasalla ja vei pieneen
huoneeseen, johon valo pääsi kahdesta, eräälle sisäpihalle päin
olevasta ja ristikoilla varustetusta ikkunasta.

Se sisäpiha oli niin sanoaksemme laatikko, joka sulki ja kätki
kaikkien katseilta tuon toisen talon.

Mainitsemamme kamari, johon noita kuvaamiamme portaita myöten
päästiin, oli nähtävästikin miehen huone. Matot sängyn, nojatuolien
ja sohvien edessä olivat komeimpia turkiksia, mitä Afrikasta
ja Intiasta voidaan saada. Ne olivat jalopeurain, tiikerien ja
pantterien taljoja, kiiluvin silmin ja yhä uhkaavin hampain. Seinät
olivat verhotut sahviaaninahalla, joka oli kirjattu sopusuhtaisin
kuvioin, ja niiden koristeina riippuivat kaiken maailman aseet:
huronin tomahawki, malaijilaisen krik, muinaisen ritarin
iskusäilä ja arabialaisen kandjar, kuudennentoista vuosisadan
norsunluu-upotuksilla koristettu jousi ja kahdeksannentoista
vuosisadan kullalla silattu pyssy, kaikki.

Siinä huoneessa katseli turhaan jotakin toista ulospääsy-aukkoa
kuin mainittu porrasovi. Kenties niitä kuitenkin oli, yksi tai
useampiakin, mutta ne olivat näkymättömissä ja tuntemattomia.

Saksalainen palvelija, viidenkolmatta- ja kolmenkymmenen ikävuoden
väliltä, oli ainoa olento, jonka oli moneen päivään nähty kuljeksivan
tuon suuren talon huoneissa. Hän telkesi nyt kiinni ajoportin,
aukaisi sitten vaunujen oven ja nosti nukkuvan Lorenzan ulos
vaunuista, sillaikaa kun kuski jo välinpitämättömästi riisui hevosia.
Sitten kantoi hän naisen sylissään eteiseen ja laski hänet siellä
punaisella verholla peitetylle pöydälle ja veti varovasti hänen
jalkainsa yli pitkän, valkean harson, johon nuori nainen oli verhottu.

Sitten meni hän jälleen ulos ja sytytti toisesta vaunulyhdystä tulen
seitsenhaaraiseen kynttilänjalkaan ja palasi tuo valaistusneuvo
kädessään jälleen sisään.

Mutta tällä väliajalla, vaikka se olikin sangen lyhyt, oli Lorenza jo
kuitenkin pöydältä kadonnut.

Asia oli nimittäin niin, että myöskin kreivi de Fenix oli mennyt
kamaripalvelijansa perässä eteiseen. Ja hän oli vuorostaan ottanut
Lorenzan syliinsä ja kantanut hänet seinässä olevasta salaovesta
sisään, sulkien sen huolellisesti jälkeensä, salaportaita myöten
aseilla koristettuun huoneeseen.

Sinne päästyään painoi hän kenkänsä kärjellä jousta, joka oli
korkeaholvisen tulisijan kulmauksessa. Kohta aukesi ovi, joka
muodosti samaisen tulisijan taustan, kahden äänettömän saranan
varassa, ja kreivi katosi uunin kehystän keskelle ja sen lävitse,
sulkien ensin jalallaan painaltaen tuon salaperäisen oven, samalla
tavoin kuin hän oli sen avannutkin.

Tulisijan takapuolella hän joutui toisille portaille. Ja noustuaan
noin viisikymmentä Utrechtin plyysillä peitettyä askelmaa astui hän
kynnyksen yli uuteen huoneeseen; sen seinät olivat verhotut hienoilla
silkkitapeteilla, joiden kuviokukat olivat niin eläväväriset ja
taitavasti kudotut, että olisi saattanut pitää niitä aivan luonnon
kukkina.

Samantapaisella kankaalla verhotut huonekalut olivat kullattua
puuta. Kaksi suurta vaskikoristuksin kaunistettua kilpikonnanluista
kaappia, Haveri ja ruusupuinen pukeutumispöytä, moniväriseksi
maalattu sänky ja lukuisat Sèvres-porsliiniset koruesineet olivat
siellä pääasiallisina huomattavuuksina. Tuolit, nojatuolit ja sohvat,
jotka olivat järjestetyt sopiviin ryhmiin ympärimitaltaan kaikkiaan
kolmekymmentä jalkaa laajalle alalle, kaunistivat muuta huoneistoa,
jossa oli paitsi sänkykamaria sen vieressä oleva pukeutumishuone ja
pieni naisen seurustelukammio.

Huoneeseen antoi valoa kaksi paksujen uudinten verhoamaa ikkunaa;
mutta koska tähän aikaan oli pimeä, ei uutimilla ollut mitään
salattavaa.

Seurustelukammiossa ja pukeutumishuoneessa ei ollut minkäänlaisia
ikkunoita. Niitä valaisivat yötä ja päivää hyvänhajuisella öljyllä
täytetyt lamput, jotka vedettiin huoneesta pois katossa olevan aukon
kautta ja joita näkymättömät kädet hoitelivat.

Ei ääntä, ei hienointa tuulen hengähdystä tuntunut näissä
huoneissa; olisi voinut luulla olevansa sadan penikulman päässä
koko maailmasta. Ja kuitenkin kiilteli kulta joka taholla, seinillä
riippui kauniita tauluja, ja suuret böhmiläiset kristallimaljakot
loistivat kimaltelevin särmin kuin palavat silmät, kun kreivi,
joka ei tyytynyt kammiosta tulevaan värisevään valoon, otti tulta
hopeisesta kotelosta, jota Gilbert oli niin uteliaana katsellut, ja
sytytti kaksi kamiinin reunalla olevaa, punaisilla vahakynttilöillä
varustettua kynttelikköä, laskettuaan Lorenzan ensin eräälle sohvalle.

Sitten hän meni takaisin Lorenzan luo, nojasi toisen polvensa
pieluskasaan, joka oli maassa hänen vieressään, ja sanoi:

"Lorenza!"

Kun kreivi mainitsi nimen, nousi nuori nainen toisen kyynäspäänsä
nojaan, vaikka hänen silmänsä olivat yhä kiinni. Mutta hän ei
vastannut vielä.

"Lorenza", toisti kreivi, "nukutko tavallista untasi vai magneettista
unta?"

"Minä nukun magneettista unta", vastasi Lorenza.

"Silloinpa minulle vastaatkin, jos kysyn sinulta?"

"Kyllä varmaan."

"Hyvä."

Seurasi sitten tuokion hiljaisuus, jonka jälkeen kreivi de Fenix
jatkoi:

"Katso Madame Louisen huoneeseen, josta läksimme noin kolme
neljännestuntia sitten."

"Minä katson", vastasi Lorenza.

"Ja näet sinne?"

"Näen."

"Onko kardinaali de Rohan vielä siellä?"

"En näe häntä."

"Mitä tekee prinsessa?"

"Hän rukoilee ennen levolle menoaan."

"Katsele käytäviin ja luostarin pihoihin, näetkö siellä hänen
ylhäisyyttänsä."

"En näe häntä."

"Katso luostarin portille, ovatko vaunut siellä vielä."

"Eivät ole siellä enää."

"Seuraa nyt tietä, jota tulimme tänne."

"Minä seuraan."

"Näetkö tiellä mitään vaunuja?"

"Näen monetkin."

"Tunnetko kardinaalin vaunuja niiden joukossa?"

"En."

"Mene nyt Pariisiin päin."

"Minä menen."

"Vielä lähemmäksi."

"Nyt olen."

"Yhä vieläkin."

"Ah, nyt näen hänet."

"Missä?"

"Tulliportilla."

"Onko hän pysäyttänyt?"

"Hän pysäyttää juuri nyt. Lakeija laskeutuu maahan vaunujen takaa."

"Puhutteleeko hän lakeijaa?"

"Aikoo puhutella."

"Kuule, Lorenza. Minun on sangen tärkeää saada tietää, mitä
kardinaali sanoo tuolle miehelle."

"Sinä et pyytänyt minua kuuntelemaan oikeaan aikaan. Mutta maltahan,
kamaripalvelija puhelee nyt kuskin kanssa."

"Mitä hän sanoo hänelle?"

"Saint-Claude-katu, Marais-korttelissa, bulevardin kautta."

"Hyvä, Lorenza, kiitokset!"

Kreivi kirjoitti muutaman sanan paperilappuun ja käänsi paperin
pienen kuparilevyn ympärille, jota varmaankin käytettiin tuon paperin
painona. Sitten vetäisi hän kellon nuorasta ja painoi nappia, jonka
alla nyt aukesi aukko, ja sitten hän pudotti paperilapun aukkoon,
joka heti sen nieltyään sulkeutui.

Tällä tavalla ilmoitti kreivi asiansa Fritzille ollessaan
sisähuoneissaan.

Sitten meni hän jälleen Lorenzan luo.

"Kiitokset", toisti hän.

"Sinä olet siis minuun tyytyväinen?" kysyi nuori nainen.

"Olen, rakas Lorenza!"

"No niin, anna siis minulle palkkani!"

Balsamo hymyili ja painoi huulensa Lorenzan huuliin, jonka koko
ruumis värähti tuosta suloisesta kosketuksesta.

"Josef! Josef!" mutisi Lorenza hymyillen melkein tuskallisesti.
"Josef, kuinka minä sinua rakastan!"

Ja nuori nainen ojensi molemmat kätensä sulkeakseen Balsamon syliinsä.




VIIDESTOISTA LUKU

Kaksinainen olotila. -- Unessa


Balsamo väistyi kiivaasti takaisin; Lorenzan kädet syleilivät pelkkää
ilmaa ja putosivat jälleen ristiin hänen rinnoilleen.

"Lorenza", sanoi Balsamo, "tahdotko puhella ystäväsi kanssa?"

"Ah, kyllä", vastasi nainen; "mutta puhu kanssani paljon, sillä minä
kuuntelen niin mielelläni ääntäsi".

"Lorenza, sinä olet usein minulle sanonut, että olisit onnellinen,
jos saisit elää yhdessä minun kanssani, erillämme koko maailmasta."

"Niin, se olisi onnellista."

"No niin, olen nyt tuon toivomuksesi toteuttanut, Lorenza. Tähän
huoneeseen ei kukaan voi meitä seurata, ei kukaan saada meitä kiinni;
me olemme kahden, aivan kahden kesken."

"Ah, se on niin hyvä!"

"Sanopas, onko tämä huone makusi mukainen."

"Käske minua siis näkemään."

"Näe!"

"Ah, miten hurmaava huone!" sanoi Lorenza.

"Sinä siis pidät siitä?" kysyi kreivi lempeästi.

"Niin kovasti! Kas, tuolla on minun rakkaimpia kukkiani,
hyvänhajuisia heliotrooppeja, punaisia ruusuja, kiinalaisia
jasmiineja. Kiitos, hellä Josefini, kuinka sinä olet hyvä!"

"Teen kaikki ollakseni sinulle mieliksi, Lorenza."

"Ah, sinä teet sata kertaa enemmän kuin ansaitsen."

"Sinä siis sen myönnät?"

"Kyllä."

"Sinä siis myönnät, että olet ollut hyvin häijy."

"Hyvin häijy, oi niin! Mutta annathan sinä minulle anteeksi, eikö
niin?"

"Minä annan sinulle anteeksi, kun selität minulle ensin tuon
omituisen salaisuuden, josta olen koettanut päästä selville siitä
saakka kun sinuun tutustuin."

"Kuule, Balsamo. Minussa on kaksi sangen erilaista Lorenzaa: toinen,
joka rakastaa sinua, ja toinen, joka sinua vihaa. Samoin on minulla
kaksi hyvin erilaista olomuotoa: toinen, jolloin nautin kaikkia
autuuden riemuja, ja toinen, jolloin kärsin kaikkia hornan tuskia."

"Ja nuo kaksi olotilaa ovat: toinen uni ja toinen valveillaolo, eikö
niin?"

"Niin."

"Ja sinä rakastat minua unessa ja vihaat minua valveilla ollessasi?"

"Niin."

"Ja mistä se johtuu?"

"Sitä en tiedä."

"Sinun on se tiedettävä."

"En voi tietää."

"Mieti ja tutki, katso itseesi, tutki sydäntäsi."

"Ah niin!... Nyt minä ymmärrän."

"Puhu."

"Kun Lorenza on valveilla, hän on roomatar, Italian taikauskoinen
lapsi; hän luulee, että tiede on rikos ja rakkaus synti. Silloin
hän pelkää oppinutta Balsamoa, silloin hän pelkää kaunista
Josefia. Hänen rippi-isänsä on sanonut hänelle, että hän syöksee
sielunsa kadotukseen, jos hän rakastaa sinua. Ja hän pakenee sinua
lakkaamatta, aina maailman loppuun saakka."

"Entä kun Lorenza nukkuu?"

"Ah, silloin on aivan toista! Silloin ei hän enää ole roomatar,
silloin ei hän enää ole taikauskoinen, silloin hän on nainen.
Silloin hän näkee Balsamon sydämeen ja sieluun; silloin hän näkee,
että tuo nero uneksii suurista asioista. Silloin hän huomaa, miten
vähäpätöinen hän on Balsamon rinnalla. Ja hän tahtoisi elää ja kuolla
hänen kanssaan, että tuleva aika edes aivan hiljaa mainitsisi nimen
Lorenza samalla kertaa kuin se ääneensä lausuu nimen... Cagliostro!"

"Silläkö nimellä minä sitten tulen kuuluisaksi?"

"Niin, sillä nimellä."

"Rakas Lorenza, sinä siis tosiaan pidät tästä uudesta asunnosta?"

"Se on paljon komeampi kuin kaikki entiset, mitä tähän saakka olet
minulle antanut; mutta siitä syystä en suinkaan siitä pidä."

"Ja miksi sinä siitä sitten pidät?"

"Siksi, että sinä lupaat asua siinä minun kanssani."

"Ah, nukkuessasi sinä siis tiedät varmaan, että minä rakastan sinua
kiihkeästi, intohimoisesti?"

Nuori nainen sulki hänet syliinsä ja sanoi heikon hymyn väreillessä
hänen huulillaan:

"Niin, näenhän sen; ja kuitenkin", lisäsi hän huokaisten, "on vielä
jotakin, jota sinä rakastat enemmän kuin Lorenzaa".

"Ja mikä se on?" kysyi Balsamo hätkähtäen.

"Unelmasi."

"Sano: minun työni."

"Kunnianhimosi."

"Sano: minun kunniani!"

"Voi Jumala, taivaan Jumala!"

Nuoren naisen sydäntä ahdisti ja kyyneleet puhkesivat esiin hänen
suljettujen silmäluomiensa alta.

"Mitä sinä nyt näet?" kysyi Balsamo hämmästyneenä naisen hirveästä
selvänäköisyydestä, joka joskus häntä itseäänkin peloitti.

"Ah, minä näen pimeyden, jossa haparoi haamuja; niissä on sellaisia,
jotka kantavat kruunattua päätänsä käsissään, ja sinä, sinä seisot
heidän keskellään kuin ylipäällikkö vimmatussa taistelussa. Minusta
näyttää kuin sinulla olisi sama valta kuin itsellään Jumalalla, sinä
käsket ja sinua totellaan."

"No niin", virkkoi Balsamo iloiten, "etkö siis ole ylpeä minusta?"

"Ah, sinä olet liian hyvä tullaksesi suureksi. Sitäpaitsi minä etsin
itseäni tuosta ihmislaumasta, joka sinua ympäröi, enkä minä itseäni
löydä, en. Eikä minua enää sieltä voi löytyä, ei voi löytyä enää",
mutisi hän suruisesti.

"Missä sinä sitten olet?"

"Minä olen kuollut."

Balsamoa pöyristi.

"Sinä kuollut, Lorenzani?" huudahti hän. "Et, et, me elämme yhdessä
ja rakastamme toisiamme."

"Sinä et minua rakasta."

"Kyllä, minä rakastan."

"Et ainakaan tarpeeksi!" huudahti Lorenza ja otti Josefin päästä
kiinni kaksin käsin. "Et tarpeeksi", lisäsi hän, painaen hänen
otsaansa polttavat huulensa, jotka hyväilivät häntä monin kerroin
entistään kiihkeämmin.

"Mistä sinä minua moitit?"

"Kylmyydestä. Kas niin, sinä väistyt takaisin. Poltanko sinua
sitten huulillani, vai miksi kartat suudelmiani? Ah, anna minulle
edes rauha, joka minulla oli tyttönä, anna minulle Subiacossa oleva
luostarini, yöt yksinäisessä kammiossani. Anna minulle jälleen ne
suudelmat, joita sinä lähetit minulle salaperäisten tuulten siivillä
ja joiden minä unissa näin lähestyvän itseäni kuin ilmanhenget
kultaisin lentimin ja jotka riuduttivat sieluni suloiseen autuuteen."

"Lorenza! Lorenza!"

"Ah, älä väisty luotani, Balsamo, älä karta minua, sitä rukoilen;
ojenna minulle kätesi, että saan pusertaa sitä, kallista tänne
silmäsi, että saan suudella niitä; olenhan vaimosi."

"Kyllä, kyllä, rakas Lorenza, sinä olet minun rakas vaimoni."

"Ja sinä sallit minun viettää elämääni näin lähelläsi hyödyttömänä,
hylättynä! Sinulla on puhdas ja salattu kukka, jonka tuoksu sinua
kutsuu, ja sinä halveksit sen tuoksua! Ah, minä näen kyllä, etten
minä ole sinulle mitään."

"Sinä olet päinvastoin minulle kaikki, Lorenza, sillä sinähän
olet voimani, mahtini, neroni, sillä enhän minä voisi ilman sinua
enää mitään. Lakkaa siis rakastamasta minua tuolla mielettömällä
kiihkolla, joka häiritsee kansalaissisartesi öitä. Rakasta minua
niinkuin minä rakastan sinua."

"Ah, se ei ole rakkautta, sinä et tunne minua kohtaan rakkautta."

"Se on ainakin kaikkea, mitä sinulta pyydän; sillä sinä annat minulle
kaikki, mitä minä toivon, -- sinun sielusi omistaminen riittää
tekemään minut onnelliseksi."

"Onnelliseksi!" toisti Lorenza halveksuvalla äänellä; "sanotko sinä
sellaista onneksi?"

"Sanon, sillä olla suuri on minusta olla onnellinen."

Lorenza huokaisi pitkään ja raskaasti.

"Ah, jos sinä tietäisit, kallis Lorenza, millaista on voida esteettä
lukea ajatukset ihmisten aivoista ja hallita heitä heidän omilla
intohimoillaan!"

"Niin, minä tiedän aivan hyvin, että sinä käytät siinä minun apuani."

"Siinä ei ole vielä kaikki. Sinun silmäsi lukevat minulle
tulevaisuuden suljettua kirjaa. Sen, mitä minä en kahdenkymmenen
vuoden työllä ja tuskalla voinut oppia, sen opetat sinä minulle,
sinä viaton, hiljainen, puhdas kyyhky, milloin tahdot. Sinä valaiset
polkuani, jolle niin monet viholliset virittävät ansoja; minun
nerouteni, josta henkeni ja varallisuuteni ja vapauteni riippuu,
sinä laajennat sen niin, että se näkee pimeydessä kuin ilveksen
silmä. Sinun kauniit silmäsi aukenevat maailman valolta suljettuina
yliluonnolliselle valkeudelle, ne valvovat puolestani. Sinä se
juuri teet minut vapaaksi, sinä teet minut rikkaaksi, teet minut
mahtavaksi."

"Ja sinä vastalahjaksi teet minut onnettomaksi!" huudahti Lorenza,
mielettömänä rakkaudesta.

Kiihkeämmin kuin koskaan ennen sulki hän syliinsä Balsamon, johonka
tuo sähköisä kosketus vaikutti niin rajusti, että hän vastusteli vain
heikosti.

Hän ponnisti kuitenkin tahdonvoimansa ja irroittautui elävistä
siteistä, jotka pitivät häntä kiinni.

"Lorenza! Lorenza", rukoili hän, "sääli minua...".

"Minä olen sinun puolisosi, enkä tyttäresi! Rakasta minua niinkuin
puoliso rakastaa vaimoaan, eikä niinkuin isäni minua rakasti."

"Lorenza", vastasi Balsamo vavisten itsekin hurmauksesta, "älä vaadi
minulta, minä rukoilen sinua, muuta rakkautta kuin sitä, jonka voin
sinulle antaa".

"Mutta", huudahti nainen ja kohotti epätoivoissaan kätensä ylös,
"tämä, tämähän ei ole rakkautta!"

"Kyllä, se on rakkautta... mutta se on pyhää ja puhdasta rakkautta
kuten neitsyttä kohtaan tulee."

Nuori nainen teki kiivastuneen liikkeen, joka irroitti hajalleen
hänen mustat ja pitkät hiuspalmikkonsa. Hänen valkea ja samalla
jäntevä kätensä ojentui melkein uhkaavasti kreiviä kohti.

"Ah, mitä tämä merkitsee?" kysyi hän jyrkästi ja epätoivoisesti.
"Miksi pakotit sinä minut hylkäämään isänmaani, nimeni, sukuni,
kaikkeni, jopa Jumalanikin? Sillä sinun Jumalasi ei ole sellainen
kuin minun. Miksi anastit sinä rajattoman vallan minuun, vallan, joka
tekee minut orjattareksi, elämäni sinun elämäksesi, vereni sinun
vereksesi? Ymmärrätkö minua oikein? Miksi teit kaiken tämän, jos teit
sen ainoastaan sanoaksesi minua immeksi?"

Balsamo huokasi vuorostaan, sillä tuon äärettömästi kärsivän naisen
tuska raateli häntä.

"Ah", vastasi hän, "vika on sinun tai paremminkin Jumalan! Miksi loi
Hän sinut tuoksi enkeliksi, jolla on varma katse, jonka avulla minä
voin kukistaa koko maailman? Miksi osaat sinä läpi aineellisen kuoren
lukea ihmisten sydämiin niinkuin lasin läpi luetaan kirjaa? Niin,
siksi että sinä olet viattomuuden enkeli, Lorenza! Siksi, että sinä
olet tahraton timantti, siksi, ettei mikään samenna sieluasi; siksi,
että Jumala nähdessään sinun saastuttamattoman, puhtaan ja säteilevän
olentosi, joka on kuin pyhän Äidin, valaa armostaan siihen, kun
rukoilen häntä hänen luomainsa elementtien nimessä, pyhän Henkensä,
joka muuten ja tavallisesti leijuu korkealla yli tavallisten ja
alhaisten olentojen, joiden helmasta se ei löydä tahrattomuutta
siellä levätäkseen. Neitsyenä sinä olet kaukonäkijä, armas Lorenza;
vaimonani olisit ainoastaan lihaa ja verta."

"Ja sinä et pidä minun rakkauttani sen suuremmassa arvossa!"
huudahti Lorenza ja löi vimmoissaan yhteen käsiään, jotka tulivat
purppuranpunaisiksi. "Sinä et pidä minun rakkauttani suuremmassa
arvossa kuin kaikkia noita uniasi, jotka sinua vaivaavat,
aivohoureitasi, joita sinä itsellesi luot? Ja sinä tuomitset minut
nunnapuhtauteen keskellä sitä välttämätöntä kiusausta, jonka sinun
läsnäolosi minulle tuo? Oi Josef, Josef, siinä teet rikoksen, sen
sanon minä sinulle!"

"Älä herjaa, Lorenzani", huudahti Balsamo; "sillä minä kärsin yhtä
paljon kuin sinäkin. Kuule nyt, lue minun sydäntäni, sen tahdon, ja
sano sitten, enkö sinua rakasta."

"Mutta miksi vastustat sitten itseäsi?"

"Siksi, että tahdon kohottaa sinut kanssani maailman valtaistuimelle."

"Oh, tuo kunnianhimosi, Balsamo, voiko se sinulle koskaan antaa samaa
kuin minun rakkauteni sinulle antaa?" mutisi nuori nainen.

Balsamo joutui nyt vuorostaan suunniltaan, ja hänen päänsä painui
Lorenzan rintaa vasten.

"Ah, niin, niin", huudahti Lorenza silloin; "nyt vihdoinkin näen,
että sinä rakastat minua enemmän kuin kunnianhimoasi, valtaasi ja
toiveitasi! Ah, viimeinkin sinä rakastat minua niinkuin minä sinua!"

Balsamo koetti haihduttaa huumaavaa pilveä, joka alkoi sekoittaa
hänen järkeään. Mutta hänen ponnistuksensa oli turha.

"Oi, jos rakastat minua niin suuresti, niin sääli minua", virkkoi
Balsamo.

Lorenza ei kuullut häntä enää; hänen kätensä olivat muodostaneet
aukeamattoman kahleen, lujemman teräshakaa, kovemman timanttia.

"Minä rakastan sinua niinkuin sinä tahdot", vastasi hän, "sisarena
tai vaimona, neitseenä tai puolisona, mutta anna minulle suudelma,
yksi ainoa suudelma!"

Balsamo oli masennettu; tuo hehkuva rakkaus voitti ja lamasi hänet;
hän ei jaksanut enää tehdä vastarintaa, vaan lähestyi Lorenzaa
loistavin silmin, kohoilevin rinnoin ja pää taaksepäin kallistuneena;
häntä veti Lorenzan puoleen yhtä kiivaasti kuin magneetti rautaa.

Hänen huulensa olivat koskemaisillaan naisen huuliin.

Yhtäkkiä riensi järki hänen avukseen.

Kaksin käsin löi hän hurmaavain huurujen täyttämää ilmaa.

"Lorenza!" huusi hän; "herää, minä tahdon!"

Nuo kahleet, joita hän ei ollut jaksanut päästää, herposivat heti,
käsivarret, jotka häntä syleilivät, heltisivät, hehkuva hymy, joka
oli hohtanut Lorenzan janoisenpalavilla huulilla, sammui riutuen
aivan kuin viimeinen elämänkipinä raukeaa viimeiseen huokaukseen.
Lorenzan suljetut silmät avautuivat, hänen laajentuneet silmäteränsä
supistuivat kokoon; hän pudisti vaivoin käsivarsiaan, liikahti
hitaasti ja pitkään väsymyksestä ja hervahti jälleen sohvalle
pitkälleen, mutta oli valveilla.

Balsamo istui parin askeleen päässä hänestä ja huokaisi nyt raskaasti.

"Hyvästi, uni", jupisi hän; "hyvästi, auvoni!"




KUUDESTOISTA LUKU

Kaksinainen olotila. -- Valveilla


Heti kun Lorenzan silmät olivat saaneet näkökykynsä, vilkaisi hän
ympärilleen.

Hän loi silmäyksen jokaiseen pikku esineeseen, jotka saattavat naista
ilahuttaa, mutta vakavuus ei kuitenkaan kadonnut hänen kasvoiltaan;
ja viimein pysähtyi nuoren naisen katse Balsamoon ja hätkähti
tuskallisesti. Balsamo odotti tarkkaavasti jonkun askeleen päässä
hänestä.

"Taasko te?" äännähti Lorenza ja ponnahti takaisin.

Hänen kasvoillaan olivat kaikki kauhistuksen eleet, hänen huulensa
vaalenivat, ja hiki helmeili hänen otsallaan hiusrajassa.

Balsamo ei vastannut.

"Missä nyt olen?" kysyi Lorenza.

"Te tiedätte, mistä tulette, madame", vastasi Balsamo; "ja se
auttanee teitä varmaankin arvaamaan, missä olette".

"Niin, teette oikein koettaessanne herättää minua muistamaan; minä
muistan nyt tosiaan kohtaloni. Minä tiedän, että te olette minua
ajanut takaa ja riistänyt minut kuninkaallisen välittäjäni käsistä,
jonka minä valitsin auttajakseni Jumalan luo."

"Siispä tiedätte myöskin, ettei tuo prinsessa voinut teitä puolustaa,
niin mahtava kuin hän onkin."

"Niin, te voititte hänet jollakin maagillisella väkivallantyöllä!"
huudahti Lorenza pannen kätensä ristiin. "Oi, Jumalani, vapauta minut
tuosta hornan hengestä!"

"Mitä hornamaista te minussa näette, madame?" kysyi Balsamo ja
kohautti hartioitaan. "Pyydän kerta kaikkiaan, hylätkää moisten
lapsellisten opinkappaleitten painolasti, jonka olette tuonut
mukananne Roomasta, ja järjettömäin taikauskojen sekasotku, jonka
olette raahannut mukaanne luostarista."

"Oi, se luostari! Kuka veisi minut takaisin luostariini?" huudahti
Lorenza ja puhkesi kyyneliin.

"Onpahan sekin nyt kaivattava laitos, luostari!" vastasi Balsamo.
Lorenza syöksähti ikkunan luo, vetäisi syrjään uutimet ja avasi
rivan, mutta hänen ojennettu kätensä koski paksuihin rautatankoihin
ja ristikkoon, joka oli kätketty kukkien taakse, mikä koristus
vähensi suuressa määrin esteen merkitystä näöltään, mutta ei suinkaan
teholtaan.

"Vankila kuin vankila", sanoi Lorenza; "pidän enemmän siitä, joka
auttaa taivaaseen, kuin siitä, joka vie kadotukseen".

Hän sysi vimmoissaan rautatankoja hennoilla käsillään. "Jos olisitte
järkevämpi, Lorenza, niin saisitte nähdä ikkunassanne ainoastaan
kukkia, ettekä rautatankoja."

"Enkö minä ollut järkevä silloin, kun te suljitte minut siihen
liikkuvaan vankilaan; siinähän asui se vampyyri, jota te sanoitte
nimellä Althotas? Kyllä, ja kuitenkaan te ette päästänyt minua
silmistänne, kuitenkin minä olin teidän vankinne, kuitenkin puhuitte
aina poistuessanne luotani minuun sen hengen, joka minua vallitsee ja
jota minä en jaksa voittaa! Missä nyt liekään tuo julma ukko, joka
saa minut heittämään henkeni kauhusta? Täällä jossakin nurkassa,
eikö niin? Ollaan nyt molemmat hiljaa, niin kohta kai kuuluu hänen
aavemainen äänensä maan alta."

"Te ärsytätte mielikuvitustanne kuin lapsi, madame", vastasi Balsamo.
"Althotas, opettajani, ystäväni, toinen isäni, on rauhallinen vanhus,
joka ei ole koskaan teitä nähnyt, ei koskaan teitä lähestynyt, ja
joka, jos hän olisikin teidät nähnyt tai teitä lähestynyt, ei olisi
voinut teitä edes huomata, niin ajatuksissaan hän on koettaessaan
toteuttaa työtänsä."

"Työtänsä!" toisti Lorenza; "ja mikä on sitten hänen työnsä?
Sanokaapa se?"

"Hän koettaa keksiä elämäneliksiriä, jota kaikki mahtavat nerot ovat
miettineet kuusituhatta vuotta."

"Entä mitä te sitten koetatte?"

"Minäkö? Minä koetan saavuttaa inhimillisen täydellisyyden."

"Ah, nämä hornan henget! Nämä hornan henget!" huudahti Lorenza
kohottaen käsiään taivasta kohti.

"Vai niin", hymähti Balsamo ja nousi ylös; "nyt teille taas tulee
kohtauksenne!"

"Kohtaukseni?"

"Niin juuri; on eräs seikka, jota te ette laisinkaan tiedä, Lorenza,
nimittäin että teidän elämänne jakautuu kahteen vuorottelevaan
olotilaan: toisessa te olette lempeä, hyvä ja järkevä; ja toisessa te
olette mielipuoli."

"Ja tuon perusteettoman mielipuolisuuden väitteen nojallako te
suljette minut rautaristikkojen taakse?"

"No, täytyyhän minun se tehdä!"

"Ah, olkaa vain julma, epäinhimillinen ja armoton; kiduttakaa minua
vankilassa, tappakaa minut; mutta älkää teeskennelkö minua säälivänne
silloin, kun raatelette minua!"

"Kuulkaa", virkkoi Balsamo suuttumatta ja hymyillen ystävällisesti,
"onko kidutusta asua komeassa ja mukavassa huoneessa?"

"Rautaristikot joka taholla! Rautatankoja kaikkialla, eikä ilmaa
lainkaan!"

"Ne raudat todistavat ainoastaan, että pidän hyvää huolta teidän
hengestänne, ettekö ymmärrä sitä, Lorenza?"

"Haa!" huudahti Lorenza. "Siinä on mies, joka surmaa minua
hiljaisella tulella ja väittää pitävänsä huolta hengestäni, väittää
ajattelevansa minun elämääni!"

Balsamo meni lähemmäksi naista ja aikoi ystävällisesti ottaa häntä
kädestä; mutta Lorenza ponnahti takaisin kuin käärme olisi häntä
koskenut.

"Haa, älkää koskeko minuun!" sanoi hän.

"Te siis vihaatte minua, Lorenza?"

"Kysykää kuolemaan tuomitulta, vihaako hän pyöveliään."

"Lorenza, Lorenza, juuri siitä syystä, etten tahdo joutua teidän
pyöveliksenne, rajoitan jonkun verran vapauttanne. Jos te pääsisitte
ulos ja saisitte liikkua mielin määrin, kuka tietää, mitä te
tekisitte jollakin hurjuudenhetkellänne?"

"Mitäkö tekisin? Oh! Pääsisinpä vain kerrankin vapaaksi, niin
saisitte sen nähdä!"

"Lorenza, te kohtelette pahoin sitä miestä, jonka te olette Jumalan
edessä valinnut puolisoksenne."

"Minä, minäkö olisin valinnut teidät puolisokseni? En milloinkaan!"

"Ja kuitenkin te olette puolisoni."

"Ah, siinä taas hornanhengen työ!"

"Mieletön raukkaseni", virkkoi Balsamo katsellen häneen hellästi.

"Mutta minä olen roomatar", mutisi Lorenza; "ja kerran, kerran minä
kostan!"

Balsamo pudisti lauhkeasti päätänsä.

"Ettekö puhukin noin ainoastaan peloitellaksenne minua, Lorenza?"
kysyi hän hymyillen.

"En tosiaan; minä teen, mitä sanon."

"Mitä ajattelettekaan, te, kristitty nainen?" huudahti Balsamo
silloin ylhäisen arvokkaana. "Onko siis uskontonne, joka vaatii teitä
palkitsemaan pahan hyvällä, ainoastaan kerskailua, koska te, joka
väitätte tunnustavanne sitä uskontoa, tahdotte kuitenkin palkita
hyvän pahalla?"

Nämät sanat näyttivät sattuvan hetkeksi Lorenzaan.

"Voi", sanoi hän sitten, "ei se ole kostoa, jos ilmiantaa
yhteiskunnalle sen viholliset, vaan kristityn velvollisuus".

"Jos te ilmiannatte minut henkien manaajana, taikurina, niin enhän
loukkaa yhteiskuntaa, vaan minä uhmaan Jumalaa. Ja jos minä uhmaan
Jumalaa, miksi ei Jumala, jonka tarvitsee ainoastaan viitata minut
murskatakseen, miksi hän ei huoli nähdä vaivaa minua rangaistakseen,
vaan jättää sen tehtävän ihmisten huoleksi, jotka ovat heikkoja kuin
minä ja yhtä alttiita erehdyksille kuin minä?"

"Hän unohtaa vielä sen, hän on pitkämielinen, hän odottaa, että te
parantaisitte itsenne."

Balsamo hymyili.

"Ja odottaessaan neuvoo hän teitä pettämään ystävänne,
hyväntekijänne, puolisonne?" vastasi hän.

"Puolisoni? Ah, Jumalan kiitos, teidän kätenne ei ole koskenut
koskaan minuun saamatta minua punastumaan ja vavahtamaan!"

"Ja te tiedätte, että minä olen aina ollut tarpeeksi jalo
säästääkseni teitä tuolta kosketukselta."

"Se on totta, te olette siveä, ja se on ainoa minulle
onnettomuuksistani suotu palkka. Haa, jos minun olisi pitänyt alistua
teidän rakkauteennekin!"

"Mikä kummallinen ja läpitunkematon salaisuus!" supisi Balsamo
itsekseen, paremminkin syventyneenä omiin ajatuksiinsa kuin vastaten
Lorenzalle.

"Puhukaamme pääasiasta", virkkoi Lorenza. "Miksi te riistätte minulta
vapauden?"

"Miksi te tahdotte ottaa sen takaisin, vaikka olette sen itse
vapaaehtoisesti minulle antanut? Miksi pakenette miehen luota, joka
suojelee teitä? Miksi haette turvaa vieraalta häntä vastaan, joka
teitä rakastaa? Miksi uhkaatte lakkaamatta sitä, joka ei uhkaa teitä
milloinkaan, salaisuuksien ilmaisemisella, jotka eivät ole teidän ja
joiden tärkeyttä te ette aavista?"

"Ah", sanoi Lorenza vastaamatta näihin kysymyksiin; "jos vanki on
päättämällä päättänyt hankkia vapautensa, niin hän sen saa, eivätkä
teidän rautaristikkonne voi pidättää minua enempää kuin teidän
pyörillä liikkuva häkkinnekään!"

"Onneksi ovat ne ristikot sangen lujat, Lorenza", vastasi Balsamo
uhkaavan tyynenä.

"Jumala lähettää minulle jonkin samanlaisen ukonilman kuin se siellä
Lotringissa, salaman, joka ne murskaa."

"Uskokaa minua, saatte rukoilla Jumalaa, ettei hän vain sellaista
lähetä; kuulkaa, epäilkää tuon romanttisen kiihtymyksenne oikeutta,
Lorenza; minä puhun teille ystävänä, noudattakaa minun sanojani."

Balsamon äänessä värähti niin selvä, karttuva suuttumus, hänen
silmissään hohti niin tuima tuli, hänen valkeat ja jäntevät kätensä
vavahtivat niin omituisella tavalla, kun hän nämä sanansa lausui,
jokaisen verkkaan ja melkeinpä juhlallisen hitaasti, että Lorenzan
kiivain uhma raukesi ja hän kuunteli häntä vastoin tahtoaankin.

"Katsokaas, lapseni", jatkoi Balsamo äänellä, joka pysyi yhä
uhkaavana ja samalla lauhkeana; "olen koettanut tehdä tämän vankilan
vaikka kuningattarelle sopivaksi; niin, jos te olisitte kuningatar,
ette täällä olisi mitään vailla. Rauhoittakaa siis mieletöntä
kiihtymystänne. Eläkää täällä niinkuin olisitte tahtonut elää
luostarissa. Tottukaa vähitellen minun läsnäolooni; rakastakaa minua
ystävänä ja veljenä. Minulla on suuria suruja, jotka minä kerran
uskon teille; minä olen saanut kärsiä mitä julmimpia pettymyksiä;
pienellä hymyllänne voitte joskus minua lohduttaa. Kuta kiltimmäksi,
älykkäämmäksi, malttavammaksi teidät näen, sitä useampia rautatankoja
otan pois kammionne ikkunasta. Kukapa tietää, ehkäpä vuoden tai
kuuden kuukauden päästä olette yhtä vapaa kuin minäkin, siinä
merkityksessä nimittäin, että te ette silloin enää koeta minulta
varastaa vapauttanne."

"Ei, ei", huudahti Lorenza, voimatta ymmärtää, kuinka moinen jyrkkä
sävy saattoi yhtyä niin lempeään ääneen. "Ei, älkää lupailko mitään,
älkää lisätkö enää valheita! Te olette minut ryöstänyt, väkivallalla
ryöstänyt; minä olen itseni oma, en kenenkään muun. Antakaa minut
edes Jumalalle, ellette tahdo antaa minua takaisin itselleni. Tähän
saakka olen jaksanut sietää teidän hirmuvaltaanne muistaen, että
te olette pelastanut minut rosvojen käsistä, jotka aikoivat minut
häpäistä. Mutta tuo kiitollisuus rupeaa jo laimentumaan. Vielä
muutama päivä tässä vankilassa, ja minä olen niin katkeroitunut,
etten ole enää teille kiitollisuuden velassa. Ja sitten, sitten,
varokaa itseänne, etten vain johdu lisäksi uskomaan, että te olitte
salaliitossa noiden rosvojen kanssa."

"Tahtoisitteko tosiaan suoda minulle moisen kunnian, että luulisitte
minua rosvopäälliköksi?" kysyi Balsamo pistävästi.

"En tiedä, mutta ainakin huomasin merkkejä ja sanoja."

"Merkkejä ja sanoja?" huudahti Balsamo ja kalpeni.

"Niin, niin", väitti Lorenza, "minä huomasin ne ohimennen, minä
tiedän, minä tunnen ne!"

"Mutta te ette koskaan niitä ilmaise; te ette sano niitä ainoallekaan
elävälle olennolle; te suljette ne syvälle sieluunne, jonne
tukehtuvat, kuolevat."

"Ahaa, päinvastoin!" huudahti Lorenza onnellisena kuin ainakin
ihminen keksittyään vimmansa hetkellä viimeinkin vastustajansa
heikoimman kohdan. "Minä säilytän tarkoin ne sanat mielessäni, minä
toistan niitä usein hiljaa itsekseni, ja aivan ääneen ensimmäisen
hyvän tilaisuuden sattuessa. Minä olen ne jo sanonut."

"Kenelle?" kysyi Balsamo.

"Prinsessalle."

"Vai niin, Lorenza; kuulkaa siis, mitä teille sanon", vastasi Balsamo
ponnistaen koko tahtonsa estääkseen vihaansa purkautumasta ja
hillitäkseen kiehuvaa vertaan; "Lorenza, jos olette ne sanonut, niin
vasta ette niitä enää sano. Sillä minä pidän ovet täällä kiinni, minä
teroitan noiden rautatankojen piikit, ja jos vaaditaan, rakennan tuon
pihan ympäri niin korkeat aidat kuin Baabelin muuri!"

"Ja minä puolestani olen teille sanonut, Balsamo, että kaikista
vankiloista pääsee ulos, varsinkin jos vapaudenrakkautta lisää
tyranniviha."

"Mainiota, lähtekää sitten vain ulos, Lorenza; mutta kuulkaa nyt
minua etukäteen: te pääsette täältä ainoastaan kaksi kertaa.
Ensimmäisen kerran jälkeen rankaisen teitä niin ankarasti, että
vuodatatte kaikki kyyneleenne; toisen kerran käsittelen teitä niin
armottomasti, että vuodatatte verenne tyhjiin."

"Hyvä Jumala, hyvä Jumala! Minut aiotaan siis murhata!" kirkaisi
nuori nainen, ja hänen vihansa purkausi äärimmilleen; hän repi
hiuksiaan ja kieriskeli matolla.

Balsamo katseli hetkisen häntä vihan ja säälin sekaisesti. Viimein
näytti sääli voittavan vihastuksen.

"Kuulkaa, Lorenza", sanoi hän; "palatkaa ennallenne, rauhoittukaa;
kerran koittaa päivä, jolloin saatte runsaan palkinnon kaikesta, mitä
olette kärsinyt tai luulette kärsineenne".

"Vanki! vanki!" huusi Lorenza kuulematta Balsamoa.

"Mielenmalttia!"

"Kidutettu!"

"Se on koeaikaa."

"Sekaisin! Sekaisin!"

"Siitä teidät parannetaan."

"Oh, pankaa minut paremminkin heti hourujenhuoneeseen, sulkekaa minut
mieluummin oikeaan vankilaan!"

"Enpäs; sillä te olette liian hyvin valmistanut minut siihen, mitä te
silloin minulle tekisitte."

"Hyvä", kirkui Lorenza, "surmatkaa sitten minut, surmatkaa minut heti
paikalla!"

Ja hän kavahti ylös notkeana ja nopeana kuin villipeto ja ryntäsi
murskaamaan päätänsä seinään.

Mutta keskeyttääkseen hänen kiivaan vauhtinsa tarvitsi Balsamon
ainoastaan ojentaa kätensä häntä kohti ja lausua hänelle paremminkin
koko tahtonsa pohjasta kuin huulillaan yksi ainoa sana: vaikka
Lorenza oli kiivaimmassa vauhdissa, hän pysähtyi silloin yhtäkkiä,
horjui ja kaatui nukkuvana Balsamon syliin.

Omituinen taikuri näytti masentaneen täydellisesti koko tämän naisen
aineellisen puolen, mutta hän taisteli turhaan kukistaakseen hänen
sielullisia voimiaan. Hän kohotti nyt Lorenzan käsivarsilleen ja
kantoi hänet vuoteeseen; sitten painoi hän pitkän suudelman hänen
huulilleen, veti uutimet ensin sängyn ja sitten ikkunan eteen ja
poistui huoneesta.

Mitä Lorenzaan tulee, hänen ylitseen levisi suloinen ja virkistävä
uni, aivan kuin hellä äiti levittää vaippansa itsepäisen ja paljon
itkeneen ja kärsineen lapsen peitteeksi.




SEITSEMÄSTOISTA LUKU

Vieraan tulo


Lorenza ei ollut erehtynyt. Eräät vaunut, jotka olivat ajaneet
sisään Saint-Denisiin tullista ja sitten halki koko samannimisen
etukaupungin, olivat kääntyneet kaupunginportin ja viimeisen talon
välistä vierimään pitkin bulevardia.

Kuten ennustajatar oli ilmoittanut, ajoi vaunuissa prinssi Louis de
Rohan, Strassburgin piispa, jonka kiihkeä uteliaisuus oli saanut jo
ennen määräaikaa lähtemään noidan luolaan hänen vieraakseen.

Tuon korean kirkkoruhtinaan lukuisat lemmenseikkailut olivat
karaisseet kuskin siinä määrin pimeyttä, katukuoppia ja muita
eräitten salaperäisten katujen vaaroja vastaan, ettei hän
arastellut lainkaan, kun hänen täytyi kääntää autiolle ja synkälle
Bastilji-bulevardille, ajettuaan ensin jossakin määrin asuttujen ja
valaistujen Saint-Denisin ja Saint-Martinin bulevardien kautta.

Vaunut pysähtyivät Saint-Claude-kadun kulmaan jo bulevardille ja
kuski ohjasi ne isäntänsä käskystä parikymmentä askelta syrjään
puitten varjoon.

Herra de Rohan hiipi nyt maallisen miehen puvussa pitkin katua
ja kolkutti sitten kolme kertaa porttiin, jonka hän oli helposti
tuntenut kreivi de Fenixin kuvauksesta.

Fritzin askeleet kaikuivat pihalla ja portti aukesi.

"Täällähän kreivi de Fenix asuu?" kysyi prinssi.

"Kyllä, monseigneur", vastasi Fritz.

"Onko hän kotona?"

"On, monseigneur."

"Hyvä, ilmoittakaa sitten vieraaksi..."

"Hänen ylhäisyytensä kardinaali de Rohan, eikö niin, monseigneur?"

Prinssi joutui aivan ymmälle; hän katseli itseään ja ympärilleenkin,
oliko hänen pukunsa tai joku muu seikka hänet paljastanut. Hän oli
täällä aivan yksin ja maallisen miehen puvussa.

"Kuinka tiedätte nimeni?" kysyi hän.

"Herrani sanoi minulle tuokio sitten, että hän odotti tänne teidän
ylhäisyyttänne."

"Kyllä, mutta vasta huomenna tai ylihuomenna."

"Ei, monseigneur, tänä iltana."

"Sanoiko herranne teille aivan juuri, että hän odotti minua tänä
iltana?"

"Sanoi, monseigneur."

"Hyvä, ilmoittakaa minut sitten", jatkoi kardinaali ja pisti kaksi
louisdoria palvelijan käteen.

"Teidän ylhäisyytenne suvainnee seurata minua", vastasi Fritz.

Kardinaali nyökäytti myöntävästi päätänsä.

Fritz läksi menemään nopein askelin eteisen ovea kohti, eteisen, jota
valaisi suuri, kullattu pronssikynttelikkö, jossa paloi kaksitoista
kynttilää.

Kardinaali seurasi häntä aivan hämmästyneenä ja mietteissään.

"Ystäväni", virkkoi hän pysähtyen salin ovelle, "tämä on varmaan
erehdys, ja siinä tapauksessa en tahdo häiritä kreiviä. On
mahdotonta, että hän odottaisi minua, sillä hän ei tiedä, että minä
tulisin."

"Onhan monseigneur hänen ylhäisyytensä kardinaali, prinssi de Rohan,
Strassburgin piispa?" kysyi Fritz.

"Olen kyllä, ystäväni."

"Siis on kreivi odottanut juuri teitä, monseigneur."

Fritz sytytti tulet vielä kahteen muuhun kynttelikköön, kumarsi ja
poistui.

Kului viisi minuuttia, joiden ajan kardinaali katseli omituisen
mielenliikutuksen vallassa salin erinomaisen hienoa huonekalustoa
ja sen seinillä riippuvaa kahdeksaa eteväin taiteilijain maalaamaa
taulua.

Ovi aukesi, ja kreivi de Fenix ilmestyi kynnykselle.

"Hyvää iltaa, monseigneur", virkkoi hän koruttomasti.

"Minulle väitettiin, että te olette odottanut minua?" huudahti
kardinaali vastaamatta itse tervehdykseen; "väitettiin, että te
odotitte minua tänä iltana? Sehän on mahdotonta."

"Anteeksi, monseigneur, mutta minä odotin tosiaan nyt teitä",
vastasi kreivi. "Ehkette tahdo uskoa sanojani, kun näette, kuinka
vähäpätöisellä tavalla otan teidät vastaan; mutta minä olen saapunut
Pariisiin vasta muutama päivä sitten, enkä ole saanut vielä kotiani
oikein kuntoon. Teidän ylhäisyytenne suvainnee antaa sen anteeksi."

"Te odotitte minua tosiaan? Kuka teille sitten ilmoitti, että minä
tulen?"

"Te itse."

"Millä tavalla?"

"Ettekö pysäyttänyt vaunujanne Saint-Denisin tulliportilla?"

"Kyllä."

"Ettekö kutsunut lakeijaa luoksenne, joka silloin tuli vaunujen
ovelle teidän ylhäisyytenne puheille?"

"Totta sekin."

"Ettekö sitten sanonut hänelle: 'Saint-Claude-katu, Maraisin
korttelissa, Saint-Denisin etukaupungin ja bulevardin kautta.' Ja
eikö hän uudistanut noita sanoja kuskille?"

"Aivan totta. Mutta oletteko te sitten nähnyt minut, kuullut puheeni?"

"Minä olen teidät sekä nähnyt että kuullut, monseigneur."

"Te olitte siis siellä?"

"En, monseigneur, minä en ollut siellä."

"Ja missä te sitten olitte?"

"Minä olin täällä."

"Te näitte ja kuulitte minut muka täältä?"

"Niin, monseigneur."

"Oh, mitä joutavia!"

"Monseigneur unohtaa, että minä olen noita."

"Ah, se on totta, sen unohdin, monsieur... Miksikäs minun pitääkään
teitä sanoa? Nimellä parooni Balsamo vai kreivi de Fenix?"

"Näin kotioloissa, monseigneur, ei minulla ole mitään nimeä: minua
sanotaan ainoastaan mestariksi."

"Ahaa, sehän onkin kullantekijän arvonimi. No niin, mestari, te
odotitte minua?"

"Minä odotin."

"Ja te olitte jo lämmittänyt työpajanne?"

"Minun työpajani on aina lämmitetty, monseigneur."

"Ja te annatte minun astua sinne?"

"Minulla on kunnia johtaa sinne teidän ylhäisyytenne."

"Ja minä seuraan sinne; mutta ainoastaan eräällä ehdolla."

"Ja millä ehdolla?"

"Että lupaatte olla saattamatta minua mihinkään persoonallisiin
tekemisiin pahanhengen kanssa. Minä pelkään erikoisesti hänen
majesteettiaan Luciferia."

"Ah, monseigneur!"

"Niin, paholaista näyttelemään valitaan tavallisesti pitkiä
huikaleita: eron saaneita kaartilaisia taikka nuoria kaksintaistelun
opettajia, jotka muokkaavat ihmistä, näytelläkseen saatanan osan
oikein luonnollisella tavalla, liian rajuilla nenäpaukuilla ja
korvapuusteilla, kun ensin ovat sammuttaneet kynttilät."

"Monseigneur", sanoi Balsamo hymyillen, "minun paholaiseni eivät
unohtaisi koskaan kohteliaisuuden vaatimuksia, saadessaan kunnian
joutua prinssien seuraan, ja he muistavat aina Condén prinssin sanat,
miten hän uhkasi erästä niistä: piiskata hänet, ellei hän pysyisi
siivolla, niin että hän joko juoksisi ulos nahastaan tai pysyisi
siinä ihmisiksi".

"Hyvä", virkkoi kardinaali, "sellainen viehättää minua, mennään
sitten vain pajaanne".

"Teidän ylhäisyytenne suvaitsee seurata minua?"

"Niin, mennään."




KAHDEKSASTOISTA LUKU

Kullanteko


Kardinaali de Rohan ja Balsamo nousivat nyt ylös kapeita portaita,
jotka veivät yhdensuuntaisesti isompien portaitten kanssa
ensimmäisessä huonekerrassa olevaan saliin. Siellä meni Balsamo
jollekin ovelle, joka oli erään holvin alla, ja avasi oven. Ja
kardinaalin eteen aukesi nyt pimeä käytävä, johon hän päättävästi
astui.

Balsamo sulki oven heidän mentyään sisään.

Kuullessaan kuminan, jonka sulkeutuva ovi sai aikaan, katseli
kardinaali hiukan levottomana ympärilleen.

"Monseigneur, nyt olemme perillä", sanoi Balsamo; "meidän tarvitsee
enää ainoastaan avata ja sulkea tämä viimeinen ovi; mutta älkää
kummastelko merkillistä ääntä, jonka se päästää, sillä se on
rautainen".

Kardinaali oli tyytyväinen saadessaan tämän varoituksen ajoissa,
sillä hän oli säpsähtänyt jo edellisenkin oven jymähtäessä, ja uuden
oven saranain ja lukon metallinen vinkuna olisi saattanut värisyttää
vahvempiakin hermoja kuin hänen.

Kardinaali nousi ylöspäin kolme askelmaa ja astui sisään.

Suuri työhuone, jonka laipiota kannattivat valkaisemattomat hirret,
valtavan suuri lamppu verhoineen, paljon kirjoja, lukuisasti
kemiallisia ja fysikaalisia koneita, nämä seikat huomasi tulija
ensimmäiseksi tähän uuteen paikkaan astuessaan.

Muutaman sekunnin huoneessa oltuaan tunsi kardinaali, että hänen oli
siellä sangen vaikea hengittää.

"Mitä tämä merkitsee?" kysyi hän. "Täällähän tukehtuu, mestari, ja
hiki suorastaan virtaa pinnastani. Ja mitä tuo kumina on?"

"Kas täällä syy siihen, monseigneur, kuten Shakespeare sanoo",
vastasi Balsamo ja veti syrjään leveän amianttiverhon, jonka takana
näkyi nyt valtava tiiliuuni ja sen keskellä kaksi aukkoa kiiluen kuin
jalopeuran silmät pimeässä.

Se uuni oli keskellä toista huonetta, joka oli kaksi vertaa
ensimmäistä suurempi ja jota prinssi ei ollut huomannut, kun
amianttiverho oli sitä estänyt näkymästä.

"Oh", sanoi prinssi, ja ponnahti takaisin; "tuohan on vallan hirveää,
mielestäni".

"Se on uuni, monseigneur."

"Kyllä, tiettävästi; mutta lausuitte Shakespearea; minä sen sijaan
lausun Molièreä: 'onpa ero uuneilla ja uuneilla'; tämä näyttää
suorastaan helvetilliseltä, enkä minä pidä sen hajusta. Mitä siinä
valmistetaan?"

"Sitä, mitä teidän ylhäisyytenne on minulta pyytänyt."

"Mitä tarkoitatte?"

"Niin, teidän ylhäisyytenne on luullakseni suosiollisesti luvannut
vastaanottaa näytteen ammattitaidostani. Minä en oikeastaan aikonut
ryhtyä työhön ennenkuin huomisiltana, koska teidän ylhäisyytenne piti
tulla tänne ylihuomenna. Mutta kun te muutittekin päätöstänne ja
heti kun näin teidät matkalla tänne Saint-Claude-kadulle, lämmitin
minä uunin ja valmistin sekoituksen. Siitä on seurauksena, että uuni
toimii paraikaa ja että kymmenen minuutin päästä saatte kultanne.
Sallikaa minun avata luukkua, lisätäkseni vetoa."

"Mitä, nuoko sulattimet uunin päällyställä..."

"Antavat meille kymmenen minuutin päästä yhtä puhdasta kultaa kuin
Venetsian sekiinit ja Toskanan floriinit."

"No, näyttäkäähän, jos sitä saa nähdä."

"Kyllä: ensin vain muutamia varokeinoja."

"Mitä sitten?"

"Pankaa kasvoillenne tämä amianttinaamio silmälaseineen, sillä muuten
turmelisi kovin ankara tuli teidän näkönne."

"_Peste!_ Sitä tosiaan varokaamme. Minä olen arka silmistäni, enkä
antaisi niitä lupaamienne sadantuhannen écun hinnasta."

"Sen uskon kyllä, monseigneur, sillä teidän ylhäisyytenne silmät ovat
kauniit ja hyvät."

Tämä kohteliaisuus ei suinkaan ollut miellyttämättä prinssiä, joka
piti ruumiillisia ominaisuuksiaan suuressa arvossa.

"Vai niin", virkkoi hän asettaessaan naamiota kasvoilleen, "te siis
sanotte, että me saamme nähdä kultaa?"

"Sitä toivon, monseigneur."

"Sadantuhannen écun arvosta?"

"Niin, monseigneur; ehkä tulee hiukan enemmän, sillä minä tein
runsaanlaisen sekoituksen."

"Te olette tosiaan antelias noita", sanoi kardinaali, ja hänen
sydämensä sykki ilosta.

"En niin antelias kuin teidän ylhäisyytenne suvaitessanne olla noin
kohtelias. Nyt, monseigneur, olkaa hyvä ja väistykää hiukan syrjään,
niin minä nostan pois kannen."

Balsamo pisti päälleen amianttiviitan, tarttui voimakkain
käsin! rautaisiin pihteihin ja kohotti niillä ankarasta
kuumuudesta tulipunaista kantta, jolloin tuli näkyviin neljä
samanmuotoista sulatinta. Niissä oli toisissa sekoitusta, joka oli
sinoberinpunaista, ja toisissa ainetta, joka jo alkoi vaaleta, mutta
vivahti vielä heikosti purppuralle.

"Ja tuo on kultaa!" virkkoi kirkkoruhtinas puoliääneen, ikäänkuin!
peläten häiritsevänsä liian kaikuvalla puheella tuota hänen edessään!
tapahtuvaa salaperäistä työtä.

"Niin, monseigneur, nämä neljä sulatinta on pantu tulelle eri
aikoina; toisten täytyy kiehua kaksitoista tuntia, toisten
yksitoista. Sekoitusta, -- ja tämä on salaisuus, jonka saatan
tieteenystävälle ilmoittaa, -- ei kaadeta muun aineen joukkoon
ennenkuin sillä tuokiolla, jolloin se juuri kiehuu. Mutta kuten
teidän ylhäisyytenne näkee, alkaa ensimmäisen sulattimen sisällys
jo vaaleta; on siis aika kaataa tuo valmis aine toiseen astiaan.
Suvaitkaa väistyä hiukan tuonne takaisin, monseigneur."

Prinssi totteli Balsamoa täsmällisesti kuin sotamies päällikkönsä!
käskyä. Balsamo pani pois hehkuvien sulatinten kosketuksesta
kuumenneet pihdit ja siirsi uunin eteen jonkinlaiset kiekoilla
liikkuvat; telineet, joihin oli sovitettu neljä yhtä suurta,
lieriömäistä rautamuottia neljän rautakehyksen sisään.

"Mitä tuo on, hyvä noita"? kysyi prinssi.

"Nämä ovat, monseigneur, yleisesti käytettyjä muotteja, joihin nyt
valan teidän harkkonne."

"Ahaa"! vastasi prinssi.

Ja hän tuli kahta tarkkaavammaksi.

Balsamo levitti kivilattialle kerroksen valkeita rohtimia alustaksi.
Sitten hän asettui ahjon ja uunin väliin ja avasi suuren kirjan;
siitä luki hän nyt taikakeppi kädessä manauksen ja senjälkeen tempasi
hän valtavan suuret pihdit, joiden kaarevain leukain väliin mahtui
koko tuollainen suuri sulatin.

"Kulta tulee erinomaista, monseigneur", sanoi hän; "kaikkein
parhainta lajia".

"Mitä ihmettä"? kysyi prinssi, "aiotteko te nostaa pois tuon
tulipannun?"

"Joka painaa viisikymmentä naulaa; kyllä, monseigneur, oh, voin
vakuuttaa, että harvalla valurilla on niin lujat ja tottuneet
lihakset kuin minulla; olkaa siis aivan huoletta."

"Mutta jos sulatin kuitenkin räjähtää kappaleiksi..."

"Niin kävikin minulle kerran, monseigneur. Se tapahtui vuonna
1399, minä tein kokeita Nicolas Flamelin kanssa, hänen talossaan
Ecrivains-kadun varrella, joka oli lähellä Saint-Jacques la
Boucherien kappelia. Flamel-paralta oli siinä leikissä mennä henki,
ja minulta meni hukkaan neljätoista naulaa substanssia, joka oli
paljon kalliimpaa kuin kulta."

"Mitä hittoa te puhutte, mestari?"

"Totta vaan."

"Olitteko te kultaa tekemässä vuonna 1399?"

"Kyllä, monseigneur."

"Nicolas Flamelin kanssa?"

"Niin, Nicolas Flamelin. Viisi- tai kuusikymmentä vuotta aikaisemmin
saimme ilmi salaisuuden työskennellessämme Pietari Hyvän kanssa
Polan kaupungissa. Hän ei tukkinut sulatinta tarpeeksi nopeasti,
ja minun oikea silmäni oli kymmenen, kaksitoista vuotta pilalla
höyrykärvennyksestä."

"Pietari Hyvä, sanoitte?"

"Niin, hän, joka sepitti tuon kuuluisan teoksen nimeltä _Margarita
pretiosa_, kirjan, jonka te varmaankin tunnette."

"Kyllä, joka on ilmestynyt vuonna 1330."

"Juuri sama, monseigneur."

"Ja te olette tuntenut Pietari Hyvän ja Flamelin?"

"Minä olin toisen oppilas ja toisen mestari."

Ja kun kardinaali kummasteli kauhuissaan, eikö hänen vieressään
häärännyt itse paholainen tai joku hänen apulaisensa, pisti Balsamo
pitkähaaraiset pihtinsä uuniin.

Pihtien käsittely oli varmaa ja nopsaa. Alkemisti tarttui sulattimeen
neljä tuumaa sen reunan alta ja koetti, oliko ote luja, nostamalla
sulatinta pari tuumaa; jännitti sitten lujalla ponnistuksella
lihaksensa ja nosti valtavan suuren pannun hulmuavasta uunista.
Pihtien kynnet tulivat heti tulipunaisiksi, ja samassa muodostui
valkeaksi kuumennettuun saveen vaaleita viiruja, jotka olivat kuin
rikkipilvestä sinkoilevia salamoita. Sitten muuttuivat sulattimen
reunat punaisenruskeiksi, kun taas kartiomainen pohja hohti uunin
puolihämärässä vielä ruusunpunaiselta ja hopeiselta. Nyt valui sula
metalli, jonka päälle oli noussut violetinväristä vaahtoa, jossa
jälleen oli kultaisia laskoksia, sähisten sulattimen ränniä pitkin ja
syöksyi säihkyvinä säteinä mustaan muottiin, jonka aukosta ilmestyi
kiehuvana ja kohisevana kultapinta näkyviin, väristen ja ikäänkuin
pilkaten halvempaa metallia, jonka sisään se suljettiin.

"Nyt toiseen", sanoi Balsamo ja siirtyi toisen muotin luo.

Tämäkin täytettiin samalla voimalla ja taidolla.

Hiki virtaili kullanvalajan otsalta; katselija teki pimeässä
ristinmerkkejä.

Se oli tosiaan hurjan ja majesteettisen kauhistava näky. Balsamo
oli metallisen liekin vaaleanpunaisessa hohteessa kuin joku niitä
kadotukseen tuomittuja, joiden Michelangelo ja Dante antavat kitua
kiehuvain kattilain syvyydessä.

Ja siinä oli oudon hurmaus!

Balsamo ei levähtänyt hengähtääkseenkään kahden viimeisen toimituksen
välillä; aika oli täpärällä.

"Tämä tulee melkoista huonompaa", sanoi hän täytettyään toisen
muotin; "minä annoin sekoituksen kiehua sadannen osan minuuttia liian
kauan".

"Sadannen osan minuuttia!" huudahti kardinaali koettamatta enää
salata tyrmistystään.

"Se on melkoisen pitkä aika kullanteossa, monseigneur", vastasi
Balsamo koruttomasti; "mutta tässä nyt on aluksi, teidän
ylhäisyytenne, kaksi tyhjää sulatinta ja kaksi täyttä muottia, ja
sata naulaa hienoa kultaa".

Ja tarttuen valtavilla pihdeillä ensimmäiseen muottiin heitti hän
sen veteen, joka kauan sihisi ja huurusi; sitten hän avasi muotin
ja otti sen sisästä kappaleen moitteetonta kultaa, valettuna pienen
sokeritopan muotoon, joka oli kummastakin päästä litistynyt.

"Saamme odottaa lähes tunnin ennenkuin nuo toiset kaksi sulatinta
voidaan ottaa tulelta", sanoi Balsamo; "suvaitseeko teidän
ylhäisyytenne sitä odottaessanne hiukan istahtaa ja hengittää
raitista ilmaa?"

"Ja tämä on kultaa?" kysyi kardinaali vastaamatta kullantekijän
kysymykseen.

Balsamo hymyili. Kardinaali oli hänen vallassaan.

"Vieläkö sitä epäilisitte, monseigneur?"

"Tietäkääs, tiede on erehtynyt niin usein..."

"Te ette puhu koko ajatustanne, prinssi", vastasi Balsamo.
"Te luulette, että minä petän teitä, vieläpä aivan vakavalla
aikomuksella. Monseigneur, jos sen tekisin, halveksuisin itseäni,
sillä silloinpa ei kunnianhimoni ulottuisi tämän huoneen seiniä
kauemmaksi: ne näkisivät teidän lähtevän ulos kummastuneena, mutta
ihailunne katoaisi ensimmäisen kultasepän luona. Kas niin, olkaahan
minua kohtaan hiukan oikeudenmukaisempi, prinssi, ja uskokaa, että
jos aikoisin teitä pettää, tekisin sen hiukan sukkelammin ja jotakin
korkeampaa tarkoitusta varten. Tietäähän teidän ylhäisyytenne muuten,
kuinka kultaa koetellaan?"

"Kyllä, koetuskivellä."

"Monseigneur on luultavasti itsekin sitä koetellut, joskin ainoastaan
tutkiaksenne espanjalaisia _oncia_-rahoja, joita usein tapaa pelissä
ja jotka ovat kaikkein hienointa kultaa, mutta joukossa vääriä."

"Kyllä, sen olen tosiaan tehnyt."

"No hyvä, monseigneur, tässä on kivi ja happoa."

"En tarvitse, minä uskon."

"Monseigneur suvaitsee tehdä minulle ilon tulemalla vakuutetuksi,
että nämä harkot ovat paitsi kultaa kaikkein puhtainta kultaa."

Kardinaalista näytti olevan vastenmielistä ilmaista tuolla kokeella
huonouskoisuuttaan; ja kuitenkin huomasi selvästi, ettei hän aivan
varmasti vielä uskonut.

Balsamo tutki itse harkot ja ilmoitti vieraalle kokeen tulokset.

"Kahdeksankolmatta karaattia", sanoi hän; "minä kaadan nyt muoteista
nuo kaksi muuta harkkoa".

Kymmenen minuutin kuluttua oli kaksisataa naulaa kultaa neljänä
harkkona asetettu niiden kosketuksesta käryäville rohtimille.

"Teidän ylhäisyytenne tuli tänne vaunuilla, eikö niin? Ainakin minä
näin teidän tulevan vaunuilla."

"Niin tulin."

"Monseigneur antanee ajaa vaununsa portin eteen, niin lakeijani
kantaa harkot vaunuihin."

"Satatuhatta écua!" mutisi kardinaali ottaen kasveiltaan naamion
ikäänkuin aivan omin silmin nähdäkseen kultaa, joka oli hänen
jalkainsa edessä.

"Ja monseigneur voi sanoa, mistä se tulee, eikö niin, sillä olette
itse nähnyt sitä tehtävän?"

"Kyllä, minä voin antaa siitä lausunnon."

"Ei, ei", vastasi Balsamo nopeasti; "Ranskassa ei pidetä oppineista;
älkää antako lausuntoja, monseigneur. Ah, jos minä lausuisin
pelkästään teorioja enkä tekisi kultaa, silloin olisi asianlaita
toinen."

"Mitä siis voin tehdä hyväksenne?" kysyi prinssi kohottaen hienoilla
käsillään melkoisella vaivalla viisikymmennaulaista harkkoa.

Balsamo katsoi häneen terävästi ja purskahti kursailemattomaan
nauruun.

"Mitä naurettavaa minun sanoissani oli?" kysyi kardinaali.

"Luulin, että teidän ylhäisyytenne tarjosi minulle palvelustaan."

"Niin, sen tein."

"Eiköhän paremmin olisi paikallaan, että minä tarjoaisin sitä teidän
ylhäisyydellenne?"

Kardinaalin kasvot synkkenivät.

"Te saatatte minut kiitollisuuden velkaan, monsieur, ja sen
riennänkin tunnustamaan", sanoi hän. "Mutta jos kiitollisuudenvelka,
jossa olen teille, olisi raskaampi kuin arvioitsen sen olevan, en
ottaisi ollenkaan teidän palvelustanne vastaan. Pariisissa on vielä,
Jumalan kiitos, tarpeeksi koronkiskureita, saadakseni osaksi panttia
vastaan ja osaksi nimelläni nuo satatuhatta écua, ja pelkästään
piispansormukseni on neljänkymmenentuhannen livren arvoinen."

Ja kirkkoruhtinas ojensi kätensä, joka oli valkea kuin naisen ja
jonka pikkusormessa säkenöi pienen pähkinän kokoinen timantti.

"Prinssi", virkkoi Balsamo kumartaen, "ette suinkaan saanut sitä
käsitystä, että tarkoitukseni oli teitä loukata?"

Sitten lisäsi hän aivan kuin itsekseen puhuen:

"On merkillistä, että totuus tekee aina saman vaikutuksen kaikkiin,
jotka voivat kutsua itseään prinsseiksi."

"Kuinka niin?"

"Niinpä juuri; teidän ylhäisyytenne tarjoaa minulle palvelustanne;
ja minä tahdon kysyä teiltä itseltänne, monseigneur, mitä laatua se
palvelus olisi, joka teidän ylhäisyydellänne olisi tilaisuus minulle
tehdä?"

"Onhan ennen kaikkea vaikutukseni tarjolla hovissa."

"Monseigneur, monseigneur, tiedätte, että se vaikutus on alkanut
melkoisesti horjua, ja toivoisin sitä melkein saman verran kuin
herra de Choiseulin, joka luultavasti ei ole enää kuin kaksi viikkoa
ministerinä. Vaikutuksesta puheen tullen: turvautukaamme paremminkin
minun vaikutukseeni, prinssi. Kas tuossa on hyvää ja puhdasta kultaa!
Aina, kun teidän ylhäisyytenne haluaa sitä lisää, suvainnette
edellisenä päivänä tai vaikkapa vain samana aamuna ilmoittaa minulle
asianne, niin minä hankin sitä teille niin paljon kuin haluatte. Ja
kullallahan saa kaikkea, eikö niin, monseigneur?"

"Eipä juuri sentään", supisi kardinaali, joka nyt alistui suojatiksi
eikä enää koettanutkaan asettua suojelijan asemaan.

"Ah, te olette oikeassa! Minä unohdin, että monseigneur haluaa
muutakin kuin kultaa, jotakin paljon kalliimpaa kuin maailman kaikki
aarteet", sanoi Balsamo. "Mutta se seikka ei kuulu tieteen piiriin,
vaan noituuden. Sanokaa vain sana, monseigneur, ja alkemisti on
valmis luovuttamaan paikkansa taikurille."

"Kiitos, monsieur, minä en tarvitse enää mitään, minä en toivo enää
mitään", vastasi kardinaali suruisesti.

Balsamo meni lähemmäksi häntä.

"Monseigneur", sanoi hän, "nuori, tulinen, kaunis ja rikas prinssi,
jonka nimi on Rohan, ei voi vastata noidalle noin".

"Ja minkätähden?"

"Sentähden, että noita lukee sydämen sopukoihin ja tietää aivan
päinvastaista."

"Minä en toivo mitään, minä en tahdo mitään, monsieur", jatkoi
kardinaali melkein pelästyen.

"Minä jälleen luulen teidän ylhäisyytenne toivomusten olevan
sellaisia, että te ette tohdi tunnustaa niitä edes itsellennekään,
koska ne ovat kuninkaallisia toivomuksia."

"Monsieur", sanoi kardinaali säpsähtäen, "minun luullakseni te
vihjailette samaa, josta te puhuitte minulle kerran jo prinsessan
luona".

"Kyllä, sen myönnän, monseigneur."

"Silloin erehdyitte, monsieur; ja erehdytte tälläkin kertaa."

"Unohdatteko, monseigneur, että minä näen, mitä teidän sydämessänne
tällä hetkellä liikkuu yhtä selvästi kuin näin teidän vaunujenne
ajavan ulos Saint-Denisin Karmeliittiluostarista ja sitten tulevan
sisään tulliportista, kääntyen bulevardille ja jääden viidenkymmenen
askeleen päähän asunnostani puitten alle?"

"Selittäkää siis tarkoituksenne ja sanokaa jotakin, minkä voin
tosiaan tuntea sattuvaksi."

"Monseigneur, kaikki teidän sukunne prinssit ovat sydämessään
kätkeneet aina korkealle pyrkivää ja uskalikkoa rakkautta; te ette
ole suvustanne poikkeus."

"Minä en tiedä, mitä te tarkoitatte, kreivi", sammalteli prinssi.

"Päinvastoin, te tiedätte sen sangen hyvin. Ja minä olisin voinut
koskettaa useampiinkin kieliin, jotka sielussanne värähtävät;
mutta mitä se toimittaisi? Minä kosketin suoraan siihen, johon oli
näpättävä, ja se kieli värisee lujasti, siitä olen vakuutettu."

Kardinaali kohotti päätänsä ja katsoi viimeisen epäluulon puuskassa
tutkivasti Balsamon kirkkaihin ja tyyniin silmiin.

Balsamo hymyili sellaisella ylemmyydellä, että kardinaali loi
katseensa maahan.

"Oh, olette oikeassa, monseigneur, älkää tarkastelko minua, sillä
silloin minä näen vielä selvemmin, mitä teidän sydämessänne liikkuu;
sillä teidän sydämenne on kuin kuvastin, jos nimittäin kuvastin voisi
säilyttää heijastamiensa esineitten kuvat."

"Vaiti, kreivi de Fenix, vaiti", sanoi kardinaali masennettuna.

"Niin, te olette oikeassa, vaiti vielä; sillä vielä ei ole tullut
aika näyttää sellaista rakkautta."

"Vielä, sanoitteko niin?"

"Niin, ei vielä."

"Sillä rakkaudella on siis tulevaisuutta?"

"Miksikä ei?"

"Ja te voisitte sanoa minulle, eikö se rakkaus ole mieletöntä, kuten
minä itse luulin, kuten minä vieläkin luulen, kuten luulen aina
siihen saakka, kunnes saan todistuksen, että asia on toisin?"

"Te pyydätte sangen paljoa, monseigneur; minä en voi sanoa teille
mitään ennenkuin pääsen kosketuksiin henkilön kanssa, joka on tuohon
rakkauteenne syynä, tai saan jonkin esineen, joka on hänen."

"Ja minkälaista esinettä siihen tarvitaan?"

"Esimerkiksi kihara hänen kauniista kultaisesta tukastaan, kuinka
pieni tahansa."

"Ah, toden totta, te olette syvästi viisas mies! Niin, olette sen
itse sanonut, te luette sydämiä aivan niinkuin minä lukisin kirjaa."

"Samoin väitti eräs sukulais-raukkannekin, ritari Louis de Rohan, kun
hyvästelin häntä Bastiljin pengermällä mestauslavan juurella, jolle
hän niin uljaasti nousi."

"Sanoiko hän niin... että te olitte syvästi viisas mies?"

"Ja että minä osaan lukea ihmisten sydämiä. Kyllä, sillä minä olin
valmistanut häntä siihen, että ritari de Préault kavalsi hänet."

"Kuinka omituisesti te vertaatte minua ja tuota sukulaistani
toisiimme!" sanoi kardinaali ja kalpeni väkisinkin.

"Sanon sen ainoastaan muistuttaakseni teille, että teidän on oltava
varovainen, monseigneur, hankkiessanne omaksenne hiuskiharan, joka
teidän on leikattava kruunun alta."

"Olkoon se otettava mistä tahansa, te saatte sen, monsieur."

"Hyvä; tässä on nyt kultanne, monseigneur; toivoakseni ette enää
epäile, että se on kultaa."

"Antakaa minulle kynä ja paperia."

"Mitä varten, monseigneur?"

"Kirjoittaakseni teille velkakirjan näistä sadastatuhannesta écusta,
jotka te kohteliaasti minulle lainaatte."

"Mitä ajattelette, monseigneur! Minulle velkakirja, -- mitä minä
sillä tekisin?"

"Minä lainaan usein, hyvä kreivi", vastasi kardinaali, "mutta
vakuutan teille, etten koskaan ota vastaan lahjoja".

"Miten tahdotte, prinssi."

Kardinaali otti pöydältä kynän ja kirjoitti suurella ja
kovin vaikeasti luettavalla käsialalla sitoumuksen, jonka
runsaat oikeinkirjoitusvirheet saisivat nykyaikaan jonkun
kiertokoulunopettajan kauhistumaan.

"Onko tämä kelvollinen?" kysyi hän ja ojensi paperin Balsamolle.

"Erinomainen", vastasi kreivi ja pisti velkakirjan siihen
vilkaisemattakaan taskuunsa.

"Te ette sitä luekaan, monsieur?"

"Olenhan saanut teidän ylhäisyytenne sanan, ja jonkun de Rohanin sana
on paljoa varmempi kuin mikään sitoumus."

"Herra kreivi de Fenix", sanoi kardinaali puoleksi kumartaen,
kumarrus, joka oli sangen merkittävä kohteliaisuus hänen
säätyiseltään mieheltä, "te olette hieno mies, ja jos en voikaan
tehdä teille mitään palvelusta, suvainnette minun kuitenkin lausua
olevani onnellinen, että olen teille kiitollisuuden velassa."

Nyt kumarsi Balsamo vuorostaan ja veti sitten kellonnuoraa, jonka
jälkeen Fritz astui sisään.

Kreivi sanoi hänelle pari sanaa saksankielellä.

Fritz kumartui maata kohti ja poistui huoneesta vieden noita neljää
rohtimiin käärittyä kultaharkkoa, aivan kuin lapsi, joka tosin
vaivalla, mutta ei silti kuitenkaan vielä horjahdellen tai raskaasti
kantaa neljää oranssia.

"Tuopa veitikka on oikea Herkules", huomautti kardinaali.

"Kyllä, hän on melkoisen luja poika", vastasi Balsamo. "Mutta minun
täytyykin ilmoittaa, että olen antanut hänen nauttia joka aamu siitä
saakka kun otin hänet palvelukseeni kolme tippaa erästä eliksiriä,
jonka oppinut ystäväni tohtori Althos on valmistanut. Vaikutukset
alkavat jo tuntua, ja vuoden päästä voi hän toisella kädellään kantaa
toista sataa naulaa."

"Kummallista! Käsittämätöntä!" supisi kardinaali. "Ah, minä en jaksa
vastustaa kiusausta kertoa ihmisille tällaisesta."

"Tehkää se vain, monseigneur, tehkää se", sanoi Balsamo nauraen;
"mutta älkää unohtako, että jos sellaisesta kerrotte, niin
sitoudutte itse saapumaan paikalle sammuttamaan polttoroviotani, jos
parlamentille sattuisi tulemaan halu paistaa minua Grève-torilla".

Saatettuaan ylhäistä vierastaan aina katuportille saakka hyvästeli
Balsamo häntä kunnioittavasti.

"Mutta lakeijaanne ei näy?" kysyi kardinaali.

"Hän läksi viemään kultaa vaunuihinne, monseigneur."

"Hän siis tietää, missä ne ovat?"

"Neljännen puun alla oikealle bulevardille käännyttäessä. Sen minä
sanoin hänelle saksaksi, monseigneur."

Kardinaali kohautti käsiään korkeutta kohti ja katosi pimeyteen.

Balsamo odotti, kunnes Fritz palasi, ja meni sitten huoneeseensa,
sulkien kaikki ovensa.




YHDEKSÄSTOISTA LUKU

Elämäneliksiri


Kun Balsamo jäi yksin, meni hän ja kuunteli Lorenzan oven takana.

Lorenza nukkui rauhallista ja hiljaista unta.

Silloin avasi hän pienen luukun, joka oli ovessa ja aukesi ulospäin,
ja katsoi häntä tuokion hellään ja lempeään haaveiluun vaipuneena.
Sen jälkeen sulki hän taas luukun ja kulki sen huoneen läpi, joka
eroitti Lorenzan huoneuston hänen työpajastaan ja jota olemme jo
kuvailleet, ja kiiruhti sammuttamaan tulen uuneistaan, avaten
valtavan suuren johdon, jonka kautta koko ankara kuumuus pääsi
piipusta ulkoilmaan; se myös laski sisälle vettä säiliöstä, joka oli
ulkona katolla.

Sitten asetti hän kardinaalin velkakirjan huolellisesti mustaan
marokiininahkaiseen lompakkoon.

"Jonkun de Rohanin sana on aina hyvä", jupisi hän itsekseen; "mutta
pelkästään minua varten, sillä siellä muualla on ehkä tarpeen
näyttää, mihin minä käytän veljieni kultaa".

Nämä sanat raukenivat hänen huulilleen, kun ylhäältä laipiosta kuului
kolme kumeaa lyöntiä, jotka saivat hänet kohottamaan päätänsä.
"Ahaa", virkkoi hän itsekseen, "Althotas kutsuu minua".

Sillaikaa kuin hän viipyi pajassaan antaakseen raittiin ilman virrata
sisään ja asetti järjestelmällisesti kunkin esineen paikalleen ja
rautalevyn jälleen uunin päällystäksi, tulivat lyönnit laipioon yhä
kovemmiksi.

"Kas, kas, vanhus on kärsimätön; se on hyvä merkki."

Balsamo otti pitkän rautatangon ja kolkutti sillä vuorostaan
laipioon; sitten vetäisi hän seinässä olevasta rautarenkaasta, ja
laipiossa aukesi nyt alastaipuvan joustimen avulla laskuluukku, joka
tuli aina työpajan permantoon saakka. Balsamo asettui seisomaan
keskelle tuota konetta ja laitos kohosi toisen joustimen avulla
jälleen ylös ja vei mukanaan kuormansa yhtä helposti kuin oopperassa
pilvien ympäröimät koneet kuljettavat jumalia ja jumalattaria.

Nyt seisoi oppilas mestarinsa edessä.

Vanhan oppineen uusi asunto oli suunnilleen kahdeksan, yhdeksän
jalkaa korkea ja kuusitoista läpimitalta. Valo tuli sinne ylhäältä
kuin kaivoon, mutta sivuilta se oli aivan ilmanpitävästi umpinainen.

Kuten näemme, oli tämä kamari oikea palatsi verrattuna hänen
vaunuasumukseensa.

Ukko istui rullilla liikkuvassa nojatuolissaan, hevosenkengän
muotoisen pöydän keskuksessa, jolla oli kokonainen maailma tai
paremminkin täysi kaaos yrttejä, pulloja, työkapineita, kirjoja,
koneita ja kabbalistisilla kirjaimilla leimattuja papereita.

Hän oli niin hartaassa puuhassa, ettei liikahtanutkaan, kun Balsamo
tuli hänen eteensä.

Lampusta, joka oli kiinnitetty lasikupuun korkeimmalle kohdalle,
lankesi tähtimäinen valo hänen kiiltävälle ja kaljulle päälaelleen.

Hän käänteli sormissaan valkeaa, pientä lasipulloa ja tutki sen
läpikuultavuutta suunnilleen samalla tavoin kuin ostoksensa itse
tekevä perheenemäntä tähystelee kynttilän valossa kananmunia, jotka
hän ostaa.

Balsamo katseli häntä hetken ääneti; mutta virkkoi sitten jonkun
silmänräpäyksen päästä:

"No, täällä on tekeillä jotakin uutta?"

"Kyllä, kyllä. Tule, Akharat, minä olen ihastuksissani, minä olen,
olen sen keksinyt..."

"Minkä sitten?"

"Sen, mitä olen nyt tutkinut, peijakas."

"Kultaa?"

"Niin kai, tietysti kultaa! Älä joutavia!"

"Timantteja sitten?"

"No kas taas, mitä hän haaveilee! Kulta, timantit, olisivatko ne
tosiaan keksintöjä, ja kannattaisi kai iloita, jos olisin keksinyt
niiden valmistuksen!"

"Te olette siis keksinyt tuon eliksirinne?" kysyi Balsamo.

"Niin, ystäväni, eliksirini juuri; se tahtoo sanoa elämän... tai mitä
puhuinkaan... ei, olen keksinyt elämän iankaikkisuuden."

"Ohoi", sanoi Balsamo masentunein mielin, sillä hän piti tällaista
tutkimista mielettömänä yrityksenä; "taasko olette tuuminut tuota
päähänpistoanne!"

Mutta Althotas ei kuunnellut häntä, vaan katseli pulloaan rakkain
silmin.

"Viimeinkin", virkkoi hän, "on yhdistelmä löydetty: Aristaioksen
eliksiriä kaksikymmentä grammaa; elohopeabalsamia viisitoista
grammaa; kultasakkaa viisitoista grammaa; Libanonin seetrien öljyä
viisikolmatta grammaa".

"Mutta tuohan on, lukuunottamatta Aristaioksen eliksiriä, aivan
teidän vanha yhdistelmänne, mestari."

"Kyllä, mutta oleellisin osa siitä puuttui, se, joka yhdistää toiset,
se, jota ilman toiset eivät ole mitään."

"Ja sen te olette keksinyt?"

"Niin, sen olen keksinyt."

"Te voitte sen hankkia?"

"Totta hiidessä!"

"Ja se on mikä?"

"Tässä pullossa jo yhtyneihin aineisiin lisätään kolme viimeistä
pisaraa lapsen verta."

"Niin, mutta mistä te tuon lapsen saatte?" virkkoi Balsamo säikkyen

"Sinä hankit sen minulle."

"Minä?"

"Niin, juuri sinä."

"Te olette hullu, mestari."

"Mitenkä niin?" kysyi tunteeton ukko nuoleskellen ihastuksissaan
pullon kaulaa, johon oli tihkunut pisara hataran korkin raosta;
"mitenkä niin?"

"Tahdotteko lasta, ottaaksenne siltä kolme viimeistä veripisaraa?"

"Kyllä."

"Mutta lapsihan täytyy silloin tappaa?"

"Tietysti se täytyy tappaa, ja kuta kauniimpi se on, sitä varmempi on
lääke."

"Mahdotonta", sanoi Balsamo ja kohautti hartioitaan; "ei täällä
kustanneta lapsia tapettavaksi".

"Pyh", huudahti ukko hirveän suorasukaisesti; "mitä niillä sitten
tehdään?"

"Niitä kasvatetaan, _pardieu_!"

"Oho! Onko maailma sitten nykyään niin suuresti muuttunut? Kolme
vuotta sitten tultiin meille tarjoamaan lapsia, miten paljon
halusimme, puoleen mittaan ruutia ja puoleen viinapulloon."

"Kongossako tuo tapahtui, mestari?"

"Niin, Kongossa. Se on aivan yhdentekevää, vaikka lapsi onkin musta.
Muistaakseni ne, joita meille silloin tarjottiin, olivat hyvin
kauniita, hyvin kiharatukkaisia ja hyvin lystikkäitä."

"Erinomainen asia", vastasi Balsamo; "mutta paha kyllä me emme ole
nyt Kongossa, hyvä mestari".

"Niinkö! Emmekö me ole Kongossa", sanoi Althotas. "Missä me sitten
olemme?"

"Pariisissa."

"Pariisissako? No, jos nousemme laivaan Marseillessa, niin kuuden
viikon päästä olemme Kongossa."

"Kyllä, se olisi tosin mahdollista; mutta minun täytyy nyt pysyä
Ranskassa."

"Täytyykö sinun pysyä Ranskassa; ja miksi muka?"

"Siksi, että minulla on täällä töitä."

"Onko sinulla töitä Ranskassa?"

"On, ja melkoisen tärkeitä."

Ukko purskahti kauheaan ja kauan kestävään nauruun.

"Töitä Ranskassa", sanoi hän. "Niin, se on totta, unohdin, että
sinunhan täytyy järjestää niitä kerhojasi."

"Niin, mestari."

"Hommata salaliittojasi."

"Niin, mestari."

"Töitä, lyhyesti sanoen, kuten sinä moisia nimität."

Ja ukko purskahti jälleen ovelan ja pilkallisen näköisenä nauramaan.

Balsamo pysyi vaiti ja varustautui ottamaan vastaan rajuilmaa, joka
kokoontui ja jonka hän tunsi lähestyvän.

"Ja kuinka pitkälle olet noissa töissäsi päässyt? Annapas kuulua",
sanoi ukko kääntyen vaivaloisesti nojatuolissaan ja luoden
oppilaaseensa suuret, harmaat silmänsä.

Balsamo tunsi noiden silmien katseen tunkeutuvan valon säteenä hänen
sisimpäänsä.

"Mitenkäkö pitkälle olen päässyt?" toisti hän.

"Niin."

"Minä olen heittänyt ensimmäisen kiven, vesi on pantu liikkeeseen."

"Ja mitä muraa olet pohjasta nostanut? Puhupas!"

"Sitä oikeaa, filosofista muraa."

"Ahaa, sinä aiot taas ladella utopioitasi, järjettömiä unelmiasi,
utukuviasi! Sellaisia hassuja, jotka kiistelevät, onko Jumalaa vai
ei, sen sijaan että koettaisivat tehdä itsestään jumalan niinkuin
minä! Ja mitkä ovat ne kuuluisat filosofit, joiden kanssa olet tehnyt
liiton? Sanopas."

"Minulla on jo aikakauden suurin runoilija ja ateisti; näinä päivinä
hän tulee takaisin Ranskaan, josta hänet on melkeinpä ajettu
maanpakoon, ja liittyy jäsenenä vapaamuurarilooshiin, jonka olen
perustanut Pot-de-Fer-kadun varrelle, jesuiittain vanhaan taloon."

"Ja hänen nimensä on?"

"Voltaire."

"En tunne häntä. Jatka; ketä sinulla on muita?"

"Minut viedään kohta vuosisadan suurimman aatteiden mullistajan
seuraan, miehen, joka on kirjoittanut _Yhteiskuntasopimuksen_."

"Ja hänen nimensä on?"

"Rousseau."

"En tunne häntä."

"Sen minä uskon; teidän tuttavianne ovat Alfonso X, Raimundo Lulle,
Pietro Toledolainen ja Albertus Magnus."

"Ne ovatkin ainoat miehet, jotka ovat tosiaan eläneet, koska he ovat
ainoat, jotka ovat kaiken ikänsä käsitelleet suurta kysymystä: olla
vai eikö olla."

"Löytyy kaksi tapaa elää, mestari."

"Minä tiedän ainoastaan yhden; nimittäin: olla. -- Mutta puhutaanpa
jälleen noista kahdesta filosofista. Heidän nimensä olivat siis,
kuinka sanoitkaan?"

"Voltaire ja Rousseau."

"Hyvä; pistän nuo nimet muistiini. Ja sinä luulet noiden kahden
miehen avulla...?"

"Voivani saada valtaani nykyisen ajan ja kaivaa pohjaa tulevan alta."

"Ohoh, tässä maassa mahdetaan olla melkoisen typeriä, koska täällä
annetaan aatteiden johtaa?"

"Päinvastoin, täällä on aatteilla suurempi vaikutus kuin itse teoilla
juuri sen vuoksi, että täällä on sangen paljon älyä. Ja muuten:
minulla on paljon mahtavampi liittolainen kuin kaikki maailman
filosofit."

"Mikä sitten?"

"Ikävystyminen. Yksinvaltaa on kestänyt Ranskassa noin kuusitoista
sataa vuotta, ja ranskalaiset ovat väsyneet yksinvaltaan."

"Niin että ne nyt tahtovat sen kukistaa?"

"Niin."

"Ihanko luulet?"

"Aivan varmaan."

"Ja sinä painelet nyt siinä työssä?"

"Minkä suinkin jaksan."

"Tyhmyri!"

"Kuinka niin?"

"Mitä sinä hyödyt monarkian kukistumisesta?"

"En mitään persoonallisesti, vaan siitä tulee onnea kaikille."

"No niin, tänään olen tyytyväinen, ja menköön siis aika kuunnellessa
sinua. Selitäpä minulle ensiksi, miten sinä sen onnen saavutat, ja
sitten, mikä on onni."

"Mitenkä sen onnen saavutan?"

"Niin, onnen kaikille, taikka monarkian kukistumisen, joka sinulle
merkitsee samaa kuin kaikkien onni. Minä kuuntelen."

"Niin, nyt on Ranskassa ministeristä, joka on monarkian viimeinen
turva; se on viisas, toimelias ja etevä ministeristö, joka saattaisi
ehkä vielä parikymmentä vuotta pitää pystyssä kulunutta ja horjuvaa
monarkiaa; he auttavat minua kukistamaan sen."

"Mitkä he? Nuo filosofisiko?"

"Eivät; filosofit sitä päinvastoin tukevat."

"Kuinka, tukevatko filosofisi, monarkian viholliset, ministeristöä,
joka on monarkian turva? Oh, minkälaisia tyhmyreitä nuo filosofit
ovat!"

"Seikka on sellainen, että itse pääministeri on filosofi."

"Ahaa, nyt ymmärrän, he hallitsevat itse tuon ministerin persoonassa.
Minä siis erehdyin, he eivät siis ole tyhmyreitä, he ovat itsekkäitä."

"En tahdo väitellä, mitä he ovat", vastasi Balsamo alkaen tulla
kärsimättömäksi, "sillä sitä en tiedä; mutta sen toki tiedän,
että kun tämä ministeristö kukistetaan, ilmaisevat kaikki
tyytymättömyytensä uutta ministeriötä kohtaan. Se ministeristö
saa vastaansa ennen kaikkea filosofit ja sitten parlamentin.
Filosofit pitävät melua ja parlamentti samoin, ja ministeristö
ryhtyy vainoamaan filosofeja ja hajoittaa parlamentin. Silloin
tehdään sekä henkinen että aineellinen salainen liitto, muodostetaan
itsepintainen, sitkeä, lepäämätön oppositsioni, joka karkaa kaiken
kimppuun ja kaivaa joka hetki alta ja miinoittaa ja horjuttaa.
Parlamentin sijaan asetetaan tuomareita; nämä kuninkaan nimittämät
tuomarit tekevät kuningasvallan puolesta kaiken, mitä voivat.
Heitä syytetään, ja täydellä oikeudella, kavaluudesta, laittomista
kiristyksistä ja vääryydestä. Kansa nousee taisteluun, ja
kuningasvalta saa vastaansa filosofian, nimittäin valistuneet, ja
parlamentit, jotka edustavat keskiluokkaa, sekä kansan, joka on
kansa, nimittäin se vipu, jota Arkimedes etsi ja jolla nostetaan koko
maailma."

"No niin, kun olet nostanut maailman, niin sinun täytyy laskea se
jälleen alas."

"Kyllä, mutta kun se putoaa alas, murskaa se kuningasvallan."

"Ja kun se on murskattu -- kuulehan, minä seuraan mielelläni
harhakuviasi ja puhun sinun sokertelevaa kieltäsi -- kun tuo laho
kuningasvalta on murskattu, mitä nousee silloin sen raunioille?"

"Vapaus."

"Ahaa, ranskalaisista tulee siis vapaita?"

"Sen täytyy kerrankin tapahtua!"

"Heistä tulee vapaita, kaikista?"

"Niin, kaikista."

"Ranska saa siis kolmekymmentä miljoonaa vapaata ihmistä?"

"Niin."

"Ja sinä luulet, että noiden kolmenkymmenen miljoonan vapaan ihmisen
joukossa ei löydy miestä, joka on hiukan lahjakkaampi muita eikä
vedä eräänä päivänä yhdeksältäkolmatta miljoonalta yhdeksältäsadalta
yhdeksältäkymmeneltä yhdeksältä kansalaiseltaan vapautta
takavarikkoon, saadakseen itse vielä hiukan enemmän vapautta?
Muistatko koiraa, joka meillä oli Medinassa ja joka yksinään söi
muilta ruuan?"

"Kyllä; mutta eräänä päivänä karkasivat toiset sen kimppuun ja
tappoivat sen."

"Siksi, että ne olivat koiria; ihmiset eivät olisi tehneet mitään..."

"Te siis pidätte ihmisen älyä huonompana kuin koiran, mestari?"

"Mitä sille voi! Esimerkit puhuvat selvää kieltään."

"Mitkä esimerkit?"

"Minun muistaakseni oli ennen muuan Caesar Augustus ja myöhempinä
aikoina muuan Oliver Cromwell, jotka kumpikin iskivät lujasti kiinni
roomalaiseen ja englantilaiseen limppuun, niiden, joilta he sen
riistivät, liioin virkkamatta tai tekemättä mitään heitä vastaan."

"No niin, vaikka olettaisimmekin, että sellainen mies ilmestyisi,
hän on kuitenkin kuolevainen, hän kuolee, ja ennenkuin hän kuolee,
tekee hän vain hyvää niille, joita hän on sortanut, sillä hän
luo täydellisesti uudestaan aristokratian. Kun hänen on pakko
nojautua johonkin, valitsee hän vahvimman nojan, nimittäin kansan.
Sellaisen yhdenvertaisuuden asemasta, joka alentaa, on hän saanut
aikaan yhdenvertaisuuden, joka ylentää. Yhdenvertaisuudella ei ole
mitään varmoja rajoja, se on tasainen pinta, joka taipuu sen miehen
suuruuden mukaan, joka on sen luonut. Ja ylentäessään kansan pyhittää
hän erään siihen saakka tuntemattoman periaatteen. Vallankumous tekee
aikoinaan ranskalaiset vapaiksi; jonkun uuden Caesar Augustuksen tai
Oliver Cromwellin protektoraatti on tekevä heidät yhdenvertaisiksi."

Althotas käännähti kiivaasti nojatuolissaan.

"Voi, kuinka mies on typerä"! huudahti hän. "Käytäpä kaksikymmentä
vuotta elämästäsi lapsen kasvatukseen ja koeta opettaa hänelle se
mitä tiedät, ja kolmikymmenvuotiaana vielä lapsi tulee ja sanoo:
Ihmiset ovat kerran yhdenvertaisia."

"Kyllä, ihmisistä tulee yhdenvertaisia, yhdenarvoisia lain edessä."

"Entäpä kuoleman edessä, sinä hassu, tuleeko heistä yhdenvertaisia
kuolemankin edessä, tuon kaikkien lakien ylimmäisen lain, vaikka
toinen kuolee kolmen päivän ikäisenä ja toinen satavuotiaana?
Yhdenvertaisia, ihmiset muka yhdenvertaisia ennenkuin he ovat
voittaneet kuoleman! Ah sinuas, nauta, minkälainen kaksinkertainen
nauta sinä olet!"

Althotas heittäytyi selin voidakseen paremmin nauraa, kun taas
Balsamo istahti vakavana ja synkeänä.

Althotas katseli häntä sääliväisesti.

"Minä siis olen muka yhdenvertainen päivätyöläisen kanssa, joka syö
karkeaa leipäänsä, penikan kanssa, joka imee ammansa rintaa, tylsän
ukon kanssa, joka juo maidon heraa lääkkeenä ja itkee sammuneita
silmiään?... Ah, sinä säälittävä sofisti mikä oletkin, muista
nyt eräs asia, nimittäin, etteivät ihmiset tule yhdenvertaisiksi
ennenkuin he tulevat kuolemattomiksi, silloin tulee heistä jumalia,
ja ainoastaan jumalat ovat yhdenvertaisia."

"Kuolemattomiksi!" mutisi Balsamo. "Kuolemattomiksi, houreita!"

"Houreita! Vai houreita"! huudahti Althotas. "Houreita samoin kuin
höyry, houreita niinkuin sähköfluidumi, houreita niinkuin kaikki
mitä tutkitaan, mitä etsitään ja mikä viimein keksitään. Mutta
käännä kanssani nurin maailmoiden tomu, paljasta yksi toisensa
jälkeen päälletysten olevia kerroksia, joista kukin edustaa
omaa sivistyskauttaan, ja mitä huomaat näissä inhimillisyyden
kerrostumissa, näissä valtakuntain raunioissa, noissa vuosisatain
metallisuonissa, joita nykyaikainen tutkimus hakkaa taltallaan kuin
kaivoskuokalla? Huomaat, että kaikkien aikain ihmiset ovat etsineet
samaa, jota minä etsin, seuraavilla eri nimillä: parempaa, hyvää,
täydellistä. Ja milloin ovat he sitä etsineet? Homeroksen aikana,
jolloin ihmiset elivät kahdensadan ikään, ja patriarkkain aikana,
jolloin he elivät kahdeksansataa vuotta. He eivät ole löytäneet sitä
parempaa, sitä hyvää, sitä täydellistä: sillä jos he sen olisivat
löytäneet, olisi tämä loppuunelänyt maailma nyt terve, nuorekas
ja ruusunhohtava kuin aamurusko. Sen sijaan vallitsee täällä nyt
kärsimys, kuolema, mädäntyminen. Onko se suloista, tuo kärsiminen,
onko kaunista tuollainen ruumis, onko toivottavaa moinen mätäneminen?"

"No hyvä", vastasi Balsamo vanhukselle, jonka sanat kuiva yskintä oli
keskeyttänyt; "no hyvä, te sanotte, ettei vielä kukaan ole keksinyt
elämän eliksiriä. Minä sanon teille, ettei sitä kukaan keksikään.
Tunnustakaa Jumala."

"Typerys! Kukaan ei ole sellaista salaisuutta keksinyt, ja
sentähden ei sitä muka kukaan keksi. Tuollaisen mielipiteen mukaan
ei tapahtuisi koskaan mitään keksinnöitä. Ja luuletko sinä, että
keksinnöt ovat uusia seikkoja, jotka keksitään? Eivät, ne ovat
unohdettuja asioita, jotka löydetään. Mutta miksikä unohdetaan
asiat, jotka on jo kerran keksitty? Katsoppas, siksi, että elämä on
liian lyhyt, joten keksijä ei ennätä keksinnöstään vetää kaikkia
johtopäätöksiä, jotka siihen sisältyvät. Parisenkymmentä kertaa on
oltu melkeinpä keksimäisillään tämä elämäneliksiri. Luuletko sinä,
että Styx-joen on keksinyt Homeros? Luuletko sinä, että Akilleus,
melkeinpä kuolematon mies, koska hänet voitiin haavoittaa ainoastaan
kantapäähän, on pelkkää runoa? Ei, Akilleus oli Keironin oppilas
samoin kuin sinä olet minun. Keiron merkitsee ylempää tai vielä
enempääkin. Keiron oli oppinut, joka esitetään kentaurin hahmossa
siksi, että hänen tieteensä on lahjoittanut ihmiselle hevosen voiman
ja notkeuden. No niin, hänkin oli keksimäisillään elämäneliksirin.
Häneltä ei puuttunut muuta kuin ehkä, kuten ei minultakaan,
noita kolmea veripisaraa, joita sinä et tahdo minulle hankkia.
Nuo kolme puuttuvaa veripisaraa jättivät Akilleuksen kantapään
haavoitettavaksi; kuolema löysi tiensä ja tuli. Niin, minä sen
toistan, Keiron, tuo kaikkitietävä mies, tuo ylempi mies, oli vain
toinen Althotas, jota toinen Akharat esti viimeistelemästä työtään,
joka olisi pelastanut koko ihmiskunnan, koska se olisi pelastanut sen
Jumalan kirouksen seurauksesta. Kas niin, mitäs voit tähän vastata?"

"Minä vastaan", virkkoi Balsamo selvästi epäröiden, "että minulla on
oma työni niinkuin teilläkin. Jatkakaamme kumpikin aikeitamme omalla
vastuullamme. Minä en avusta teitä rikoksella."

"Rikoksella?"

"Niin. Entä minkälaisella rikoksella? Sellaisella, josta koko kansa
kiroaisi teitä, rikoksella, josta teidät vedetään yhteen noista
häpeällisistä hirsipuista, joita vastaan teidän tieteenne suojelee
yhtä vähän ylempiä kuin halvempiakin."

Althotas löi kuivia käsiään marmoripöytään.

"Kuule sinä", sanoi hän, "älä ole tuollainen ihmisystävyyden
pöllö, typerys pahinta lajia, mitä maailmasta löytyy. Kas niin
tulepas tänne, niin puhutaan vähän laista, tuosta sinun raa'asta
ja järjettömästä laistasi, jonka ovat kirjoittaneet yhtä tuhmat
ihmiset kuin sinä itsekin, joita järjellisesti vuodatettu veripisara
kauhistaa, mutta jotka näkevät mielikseen vuotavan kokonaiset
virrat tuota elämännestettä, jos sitä vuodatetaan julkisilla
paikoilla, kaupungin vallien juurilla ja kedoilla, joita sanotaan
taistelutantereiksi. Puhutaan vähän tuosta sinun järjettömästä ja
itsekkäästä laistasi, joka uhraa tulevan ihmisen nykyään elävän
hyväksi ja joka on ottanut tunnuslauseekseen: -- Elä tänä päivänä,
kuole huomenna. -- Puhukaamme tuosta laista, tahdotko?"

"Sanokaa, mitä teillä on sanottavaa, minä kuuntelen", vastasi Balsamo
tullen yhä synkemmäksi.

"Onko sinulla lyijykynää tai mustekynää? Teemme tässä pienen laskun."

"Minä lasken ilman kyniä ja lyijykyniä. Sanokaa, mitä teillä on
minulle sanottavaa; puhukaa."

"Kerropas vielä se suunnitelmasi. Ah, nyt sen muistan... Sinä
kukistat ministeristön, sinä lakkautat parlamentteja, sinä asetat
virkaan vääryyttä harjoittavia tuomareita, sinä saat aikaan valtion
vararikon, sinä yllytät kapinaan, sytytät vallankumouksen, kukistat
yksinvallan, sillit perustaa protektoraatin ja kukistat sitten
protektoraatin. Vallankumous antaa sinulle vapauden; protektoraatti
yhdenvertaisuuden. No, kun nyt ranskalaiset ovat vapaita ja
yhdenvertaisia, on sinun työsi tehty. Eikö niin?"

"Kyllä; pidättekö sitä mahdottomana?"

"Minä en usko mahdottoman olemassaoloa. Näet, että pistän sinut
pussiin, odotapas!"

"No niin?"

"Maltahan; ensinnäkään Ranska ei ole sellainen kuin Englanti, missä
kaikki se, mitä sinä aiot tehdä, on jo tehty, sellainen matkija kuin
olet. Ranska ei ole erillään oleva maa, jossa voitaisiin kukistaa
ministeristöjä, lakkauttaa parlamentteja, nimittää väärintekijöitä
tuomareiksi, saada aikaan valtiovararikko, kiihoittaa salassa
kapinaa, sytyttää vallankumouksia, kukistaa yksinvaltaa, perustaa ja
kumota protektoraatteja muidenkin kansakuntain sekaantumatta hiukan
näihin liikkeisiin. Ranska on kiinnikasvanut Eurooppaan niinkuin
maksa ihmisen muihin sisälmyksiin; sillä on juurensa kaikissa
kansakunnissa, hermonsa kaikissa kansoissa. Koeta riistää irti maksa
tuosta suuresta koneistolta, jota kutsutaan Europan mantereeksi, ja
kaksikymmentä, kolmekymmentä, ehkä neljäkymmentä vuotta koko ruumis
vapisee, mutta minä tyydyn lyhyempään aikaan, sanon ainoastaan
kaksikymmentä vuotta. Onko se liian paljon? Vastaapas, älykäs
filosofini?"

"Ei, se ei ole liian paljoa", vastasi Balsamo; "se ei ole edes
tarpeeksikaan".

"No niin, minä tyydyn siihen kuitenkin. Siis kaksikymmentä vuotta
sotaa, katkeria, lakkaamattomia, verisiä sotia; annas olla, minä
lasken kaksisataatuhatta kuollutta vuodessa, se ei tosiaankaan ole
liikaa, kun yhtaikaa tapellaan Saksassa, Italiassa, Espanjassa ja
tiesi missä. Kaksisataatuhatta ihmistä vuodessa kahdenkymmenen
vuoden aikana tekee yhteensä neljä miljoonaa ihmistä. Jos oletan
kullakin ihmisellä olevan seitsemäntoista naulaa verta, --
tavallisissa tapauksissa on sitä heissä niin paljon, -- niin
nousee määrä... kerro seitsemäntoista neljällä, annahan olla...
tulos: kuusikymmentäkahdeksan miljonaa naulaa verta kuluu sinun
tarkoituksesi toteuttamiseen. Minä sitävastoin pyysin ainoastaan
kolme pisaraa. Sanopas nyt, kumpi meistä on hullu, metsäläinen,
ihmissyöjä? -- No, etkö sinä vastaa?"

"Kyllä, mestari, vastaan, että nuo kolme pisaraa verta eivät
merkitsisi mitään, jos vain olisitte varma siitä, että onnistuisitte."

"Ja sinä, sinä, joka vuodatat kuusikymmentäkahdeksan miljoonaa
naulaa verta, oletko sinä sitten varma siitä, että onnistut? Sanopas
se! Nousepas ylös ja vastaa minulle käsi sydämellä: -- Mestari,
minä vastaan hankkivani näillä neljällä miljoonalla ruumiilla
ihmiskunnalle onnen."

"Mestari", sanoi Balsamo karttaen suoraa vastausta, "mestari,
keksikää Jumalan tähden jotakin muuta".

"Ahaa, sinä et vastaa kysymykseeni, et vastaa!" huudahti Althotas
voitonriemuissaan.

"Te perustatte väitteenne keksinnön pätevyyteen, vaikka koko aie on
mahdoton!"

"Tuntuu siltä kuin sinä neuvoisit minua, tuntuu siltä kuin sinä
inttäisit minua vastaan ja koettaisit jääväillä minun lausuntojani"?
sanoi Althotas ja pyöritteli kylmästi suuttuen harmaita silmiään
valkeain kulmakarvainsa alla.

"En, mestari, mutta minä harkitsen asiaa, minä, joka elän joka päivä
tämän maailman asiain kosketuksissa, jaan kohtaloita ihmisten kanssa,
taistelen ruhtinaita vastaan, enkä istu niinkuin te suljettuna
ahtaaseen nurkkaan, välinpitämättömänä kaikelle, mitä tapahtuu,
kaikelle, mikä on kiellettyä tai sallittua, aina syvissä ajatuksissa
oppineen ja tutkijan tavalla. Minä siis, kun tunnen vaikeudet,
huomautan niistä, siinä kaikki."

"Ne vaikeudet sinä piankin voittaisit, jos tahtoisit."

"Sanokaa: jos uskoisin."

"Sinä et siis usko?"

"En", vastasi Balsamo.

"Sinä ärsytät, ärsytät minua", huudahti Althotas.

"En, minä epäilen."

"Hyvä, lausu siis epäilyksesi! Uskotko kuolemaan?"

"Minä uskon siihen, joka on. Ja kuolema on."

Althotas kohautti olkapäitään.

"Kuolema siis on, sanot sinä muka; se on siis kohta, jota vastaan
sinä et väitä?"

"Se on kumoamaton asia."

"Se on loppumaton ja voittamaton seikka, eikö niin"? lisäsi vanha
oppinut, huulilla hymy, joka pöyristi hänen oppilastaan.

"Kyllä, mestari, voittamaton ja varsinkin loppumaton."

"Ja kun sinä näet ruumiin, tunkeutuu hiki otsastasi ja suru ahdistaa
sinun sydäntäsi?"

"Hiki ei minun otsastani tunkeudu, sillä minä tiedän kaiken
inhimillisen kurjuuden; suru ei ahdista minun sydäntäni, sillä minun
mielestäni elämällä on vähäinen arvo. Mutta kuoleman edessä minä
lausun: -- Kuolema, kuolema, sinä olet mahtava kuin Jumala, sinä
hallitset yksinvaltiaasti, oi, kuolema, mikään ei voi sinua voittaa."

Althotas kuunteli Balsamoa ääneti, eikä häntä huomannut
kärsimättömäksi mistään muista merkeistä kuin että hän käänteli
leikkausveistä sormiensa välissä. Ja kun oppilas oli lausunut
viimeisen synkän ja juhlallisen lauselmansa, vilkaisi vanhus
hymyillen ympärilleen, ja hänen silmänsä, jotka olivat niin
palavat, ettei voinut uskoa luonnon saattavan kätkeä niiltä mitään
salaisuuksia, kohdistuivat nyt erääseen huoneen nurkkaan. Siellä
makasi pienellä olkikasalla musta koiraparka, ainoa kolmesta
samansukuisesta eläimestä, joita Althotas oli vaatinut kokeitaan
varten ja jotka Balsamo oli hänelle hankkinut.

"Nosta tuo koira tähän pöydälle", sanoi Althotas Balsamolle.

Balsamo totteli; hän meni ottamaan mustan koiran ja asetti sen
marmoripöydälle.

Koira, joka näkyi aavistavan kohtalonsa ja oli varmaankin jo ennen
ollut kokeilijan käsissä, alkoi vavista, ponnistella vastaan ja ulvoa
heti kun tunsi jalkainsa koskevan marmorilevyyn.

"Hehe", nauroi Althotas, "sinä uskot elämään, eikö niin, koska uskot
kuolemaan?"

"Kyllä."

"Kas tuossa on koira, joka mielestäni on täysissä elonvoimissa; mitäs
sanot?"

"Varmaan, koska se vinkuu ja ponnistelee vastaan ja koska se pelkää."

"Kylläpä mustat koirat ovat rumia! Koeta vasta hankkia minulle
valkeita."

"Teen parhaani."

"No niin, sanomme siis, että tämä koira on elävä. Haukupas sinä,
elukka", lisäsi ukko kamalasti nauraen; "hauku vakuuttaaksesi
monsieur Akharatille, että elät".

Hän kosketti sormellaan erästä koiran lihasta ja koira alkoi heti
haukkua tai paremminkin ulvoa.

"Hyvä! Anna nyt tänne lasikupu; kas niin! Aseta nyt koira sen alle...
Niin, todellakin, unohdin kysyä sinulta, mihin kuoleman lajiin sinä
uskot varmimmin."

"En ymmärrä teitä, mestari; kuolema on aina kuolema."

"Oikein, aivan oikein, mitä sanot, ja sitä mieltä olen minäkin. No
niin, koska kuolema on kuolema, niin pumppua ilma pois lasikuvusta,
Akharat."

Balsamo kiersi pyörää, joka imi erään putken kautta ilman
lasikuvusta, jonka sisään koira oli suljettu, ja vähitellen katosi
ilma terävästi vinkuen. Pikku koira tuli ensin rauhattomaksi, sitten
se katseli ympärilleen, vainuili, nosti päätänsä, vetäisi rajusti ja
nopeasti henkeä ja kaatui viimein tukehtuen paikalleen, pöhöttyneenä
ja hengettömänä.

"Kas niin, koira on nyt kuollut halvaukseen, vai mitä", sanoi
Althotas; "ihana kuolema, joka ei tuota pitkiä kärsimyksiä!"

"Niin."

"Se on nyt varmasti kuollut?"

"Kyllä."

"Sinä et taida olla aivan täysin vakuutettu siitä, Akharat?"

"Kyllä, tietysti olen."

"Ah, sinähän tunnet, mihin minä pystyn, eikö niin? Sinä oletat,
että minä olen keksinyt taidon puhaltaa kuolleeseen jälleen elämää,
ratkaissut tuon toisen pulman valaa ilman seassa elämää vielä
vahingoittumattomaan ruumiiseen, niinkuin ilmaa voi puhaltaa pitävään
nahkaleiliin?"

"En, minä en oleta mitään; minä uskon, että koira on kuollut, siinä
kaikki."

"Kuitenkin kaikitenkin, suuremman varmuuden vuoksi me surmaamme
koiran vielä uudestaan. Nosta pois lasikupu, Akharat."

Akharat otti pois kristallilaitteen; koira ei liikahtanut, sen
silmäluomet olivat suljetut, sen sydän ei enää tykyttänyt.

"Ota tämä leikkausveitsi, älä kosketa kurkunpäätä, mutta leikkaa
poikki selkäranka."

"Teen sen pelkästään totellakseni teitä."

"Ja myöskin antaaksesi eläin paralle kuoliniskun, jos se ei sattuisi
olemaan aivan täysin kuollut", vastasi Althotas, huulillaan
vanhuksille ominainen itsepäinen hymy.

Balsamo viilsi yhden ainoan kerran terävällä veitsellä. Leikkaus meni
poikki selkärangan noin kaksi tuumaa pikkuaivojen alapuolelta ja
jätti suuren, verta vuotavan haavan.

Eläin tai paremminkin eläimen kuollut ruumis pysyi liikkumattomana.

"Kas vaan, eikö olekin tosiaan kuollut", virkkoi Althotas; "yksikään
ainoa hermo ei värähdä, ainoakaan lihas ei vavahda. Yksikään
liha-atoomi ei nouse tätä uutta murhaa vastustamaan. Eikö ole totta,
se on tosiaankin kuollut, aivan varmaan kuollut?"

"Tunnustan sen mielelläni niin monesti kuin vaan haluatte", vastasi
Balsamo kärsimättömästi.

"Kas tuossa jäykistynyt, ainaiseksi liikkumattomaksi tullut eläin.
Mikään ei voi kuolemaa voittaa, sanot sinä? Kellään ei ole kykyä
antaa jälleen elämää tai edes elämän näköisyyttäkään eläin paralle?"

"Ei kellään, paitsi ehkä Jumalalla."

"Niin, mutta Jumala ei ole niin epäjohdonmukainen, että sen tekisi.
Kun Jumala tappaa, Hän, joka on korkein viisaus, on Hänellä jokin syy
tai etu tappaa. Muuan murhamies, en muista oikein mikä hänen nimensä
oli, sanoi kerran niin, ja se oli melkoisen hyvin sanottu. Luonnolla
on etunsa kuolemasta."

-- Tuossa on siis koira niin kuollut kuin mahdollista, ja luonto on
saanut siitä tapauksesta etunsa, lisäsi hän.

Althotas kohdisti läpitunkevat silmänsä Balsamoon. Viimemainittu oli
jo väsynyt kuulemaan ukon loruilua ja nyökäytti ainoastaan päätänsä
vastaukseksi.

"No, mitä sanoisit, jos tämä koira jälleen avaisi silmänsä ja
katsoisi sinuun"? jatkoi Althotas.

"Se kummastuttaisi minua melkoisesti", vastasi Balsamo hymyillen.

"Vai kummastuttaisi sinua? No, se nyt on edes hyvä, se!"

Vanhus virkkoi nämä sanat nauraen ovelaa ja kamalaa nauruaan, veti
sitten koiran luokse erään koneen, joka oli laadittu verkalapuilla
toisistaan eroitetuista metallilevyistä; laput oli upotettu
happoiseen vesisekoitukseen; molemmat päät eli navat, kuten niitä
kutsutaan, kohosivat altaassa nesteen pinnan yläpuolelle.

"Kumpaa silmää tahdot sen avaavan, Akharat"? kysyi vanhus.

"Oikeaa."

Toisiinsa lähennetyt, mutta silkkilapulla eroitetut navat asetettiin
nyt muuatta kaulalihasta vasten.

Koira avasi heti oikean silmänsä ja tuijotti Balsamoon, joka aivan
pelästyen ponnahti takaperin. [Sähkön vaikutus kuolleiden lihasten
kimmoisuuteen tuli yleisemmin kokeiltavaksi 18. vuosisadan lopulla.
Suom.]

"Tahdotko, että nyt käydään käsiksi kitaan?"

Balsamo ei vastannut, hän oli ylen kummastunut.

Althotas kosketti erästä toista lihasta, ja silmän asemasta, joka oli
jälleen sulkeutunut, avautui nyt kita ja näytti valkeat ja terävät
hampaat, ja hampaitten juuressa värisi ienliha aivan kuin elävällä
koiralla.

Balsamoa kauhistutti, eikä hän voinut salata tyrmistystään.

"Kuinka merkillistä!" huudahti hän.

"Katsohan nyt, kuinka vähäpätöinen kuolema on", virkkoi Althotas
voitonriemuissaan katsellen oppilaansa ällistystä. "Sellainen
ukkoparka kuin minä, joka olen kohta sen saaliina, saan poikkeamaan
sen horjumattomalta radaltaan."

Ja yhtäkkiä lisäsi hän särähtävästi ja hermostuneesti nauraen:

"Varo itseäsi, Akharat, tuossa näet kuolleen koiran, joka äsken
tahtoi purra ja joka nyt lähtee juoksemaan perästäsi; varo itseäsi!"

Ja yhtäkkiä nousikin koira jaloilleen, poikkileikatuin kauloin, kita
ammollaan ja silmä väreillen, ja käveli hoippuen ja pää kamalan
näköisenä riippuen.

Balsamo tunsi tukkansa nousevan pystyyn; hiki kihosi hänen otsalleen,
ja hän meni takaperin luukun luo, kahden vaiheilla, paetako vai jäädä
paikalleen.

"No niin, no niin, en tahdo nyt aivan pelolla sinua tappaa, koetan
ainoastaan sinua opettaa", sanoi Althotas ja lykkäsi luotaan kuolleen
koiran ja koneen. "Riittävät täksi kerraksi kokeet."

Heti kun koiran kuollut ruumis oli päässyt sähköpatterin
kosketuksessa, kellahti se jälleen alas yhtä kankeana ja
liikkumattomana kuin ennenkin.

"Olisitkos luullut mokomaa kuolemasta, Akharat, ja luulitko, että se
olisi ollut näin taipuisa?"

"Eriskummaista, tosiaan eriskummaista!" vastasi Balsamo tullen
jälleen lähemmäksi vanhusta.

"Sinä näet nyt, että sittenkin voidaan päästä siihen, mitä sinulle
sanoin, lapseni, ja että ensi askel on jo tehty. Mikä temppu onkaan
sitten pitentää elämää, kun on jo onnistuttu kumoamaan kuolema?"

"Mutta sitä ei vielä osatakaan", väitti Balsamo; "sillä se elämä,
minkä te koiralle annoitte, oli vain keinotekoisesti matkittua
elämää".

"Kunhan vain saadaan aikaa käytettäväksemme, niin kyllä keksimme
keinon antaa takaisin myöskin oikeaa elämää. Etkö ole lukenut
roomalaisen runoilijan teoksista, miten Cassidaea teki kuolleet
eläviksi?"

"Niin kyllä, runoilijain teoksista!"

"Roomalaiset sanoivat runoilijoita _näkijöiksi_, älä unohda sitä,
ystäväni."

"Sanokaa minulle kuitenkin..."

"Mitä, vieläkö vastaväitteitä?"

"Niin, jos teidän elämäneliksirinne olisi valmis ja te antaisitte
koirallenne sitä, eläisikö se sitten iankaikkisesti?"

"Tietysti."

"Ja jos koira joutuisi jonkun käsiin, joka tekisi kokeita niinkuin
tekin ja surmaisi sen?"

"Hyvä, hyvä!" huudahti ukko iloissaan ja löi kämmeniään vastatusten.
"Kas siinä väite, jota sinulta juuri odotinkin."

"Jos sitä odotitte, niin vastatkaa sitten minulle."

"Oikein sydämen halusta."

"Voiko teidän eliksirinne estää, ettei meitä murskaa jokin putoava
savupiippu, ettei kuula voi tunkeutua ihmisen ruumiin läpi tai ettei
hevonen potkulla puhkaise ratsastajansa vatsaa?"

Althotas katsoi Balsamoa aivan kuin kaksintaistelija seuraa
vastustajansa liikettä, joka sallii hänen vuorostaan iskeä.

"Ei, ei kyllä", vastasi Althotas, "olet tosiaan loogikko, rakas
Akharat. Ei, savupiipun, kuulan ja hevosen tuottamia vaaroja ei voida
välttää niin kauan kuin on taloja, pyssyjä ja hevosia."

"Mutta kuitenkin te osaatte herättää kuolleita?"

"Hetkeksi, niin; mutta en ainaiseksi. Siihen tarvittaisiin
ensinnäkin, että löytäisin sen paikan ruumiista, jossa sielulla on
tyyssijansa, ja se veisi ehkä kauankin aikaa; mutta minäpä estän
sielun pääsemästä ulos ruumiista haavan kautta, joka ruumiiseen on
tullut."

"Millä tavoin sitten?"

"Sulkemalla haavan."

"Vaikka haava olisi leikannut valtasuonen poikki?"

"Kyllä."

"Oho, senpä tahtoisin nähdä."

"No, näe sitten", vastasi ukko.

Ja ennenkuin Balsamo ennätti häntä estää, puhkaisi vanhus reiän
lansetilla vasemman kätensä valtimoon.

Ukolla oli niin vähän verta ruumiissaan, ja se veri liikkui niin
hiljaa, että meni jonkun aikaa ennenkuin se tunkeutui haavan
reunoille, mutta viimein se tuli näkyviin ja juoksi runsaasti
avoimesta haavasta.

"Hyvä Jumala!" huudahti Balsamo.

"No, mitä nyt?" kysyi Althotas.

"Te saitte vaarallisen haavan."

"Niin, koska sinä kerran olet pyhä Tuomas etkä usko muuta kuin sen,
mitä näet ja mihin kosketat, niin täytyy minun kai antaa sinun
koskettaa."

Hän tarttui nyt pieneen pulloon, jonka hän oli asettanut niin lähelle
itseään, että hän yletti sen helposti ottaa, ja sanoi tiputtaen
muutaman pisaran haavaan:

"Katso!"

Tuon melkeinpä taikamaisen nesteen vaikutuksesta ajautui veri heti
takaisin, liha liittyi jälleen yhteen, valtimo meni umpeen ja haava
muuttui liian vähäiseksi pistoksen merkiksi, että se juokseva liha,
jota sanotaan vereksi, olisi voinut tunkeutua sen läpi.

Tällä kertaa katsoi Balsamo aivan ymmällä vanhusta.

"Kas siinä, mitä minä olen keksinyt; mitä nyt tästä sanot, Akharat?"

"Sanon, mestari, että olette oppinein mies ihmisten joukossa."

"Ja että minä, ellen ole onnistunutkaan vielä täysin voittamaan
kuolemaa, olen kuitenkin antanut sille iskun, josta sen on vaikea
aivan selvitä, eikö niin? Katsos, poikani, ihmisruumiissa on
hauraat luut, jotka voivat helposti murtua: minä teen ne koviksi
kuin teräs. Ihmisruumiissa on veri, joka vie elämän mennessään,
kun se vuotaa pois: minä estän veren pääsemästä vuotamaan pois
ruumiista. Liha on pehmeää ja helposti leikattavaa: minä teen sen
yhtä haavoittamattomaksi kuin keskiaikaisen Kaarle Suuren ritarien,
joitten rinnasta miekkain ja kirveitten terät ponnahtivat tylsinä
takaisin. Tähän kaikkeen tarvitaan ainoastaan Althotas, joka elää
kolmesataa vuotta. Hyvä, anna minulle, mitä pyydän, niin olen elävä
tuhannen vuotta. Niin, se riippuu ainoastaan sinusta, rakas Akharat!
Anna minulle takaisin minun nuoruuteni, anna minulle jälleen minun
raikkaat aatokseni, ja saat nähdä, pelkäänkö kerran miekkaa, kuulaa,
luhistuvaa rakennusta tai järjetöntä luontokappaletta, joka puree
tai potkii. Neljännessä nuoruudessani, nimittäin ennenkuin olen
elänyt neljä miespolvea, olen minä saanut muutetuksi koko maailman
muodon. Ja lupaan sinulle, että silloin olen järjestänyt itselleni
ja uudestaan luoduille ihmisille maailman, joka on toivomusteni
mukainen, maailma ilman savupiippuja, ilman miekkoja, ilman
pyssynkuulia ja potkivia hevosia. Sillä silloin ihmiset viimeinkin
huomaavat, että on paljon parempi elää, auttaa ja rakastaa toisiaan
kuin raadella ja hävittää toisiaan."

"Se on totta, tai ainakin mahdollista, mestari."

"No hyvä, hanki siis minulle se lapsi."

"Antakaa minun vielä harkita sitä asiaa, ja harkitkaa itsekin."

Althotas loi oppilaaseensa murhaavan katseen.

"Mene!" sanoi hän; "mene, minä saan kyllä kerran toiste sinut
vakuutetuksi asiasta; eikä ihmisveri muuten olekaan niin kallista
lisäainetta, ettei sen asemesta ehkä saattaisi käyttää jotakin muuta.
Mene, minä tutkin ja keksin. Minä en sinua kaipaa, mene!"

Balsamo polkaisi laskuluukkua ja painui alempaan huoneustoon, vaiti
ja jäykistyneenä, aivan ymmällään tuon miehen neroudesta, joka
pakotti hänet uskomaan mahdottomia, jo tehden mahdottomia.




KAHDESKYMMENES LUKU

Varakreivi Jeanin hankkimat tiedot


Tämän pitkän ja tapauksista rikkaan yön, jonka kuluessa me olemme
siirtyneet kuin muinaisten jumalain pilvi Saint-Denisistä la
Muetteen, la Muettesta Rue Coq-Héronin varrelle, Coq-Héronilta Rue
Plâtrièrelle ja sieltä jälleen Saint-Claude-kadun taloon, tämän
yön oli kreivitär Dubarry käyttänyt muokatakseen kuninkaan mieltä
uudenlaiseen politiikkaan, joka sopi hänen tarkoitusperiinsä.

Rouva Dubarry oli puhunut varsinkin paljon siitä, kuinka vaarallista
oli antaa Choiseulien saada Madame la dauphine puolelleen.

Kuningas oli kohauttanut olkapäitään ja vastannut, että hänen
korkeutensa dauphine oli lapsi ja herra de Choiseul vanha ministeri;
ettei siinä suhteessa ollut minkäänlaista vaaraa tarjolla, koskapa
toinen mainituista henkilöistä ei pystyisi työhön eikä toinen
huvittamaan.

Ihastuneena tähän sutkaukseensa oli kuningas jyrkästi lopettanut
kaikki selvittelyt.

Niin ei kuitenkaan ollut kreivittären laita, sillä hän oli huomannut
kuninkaan eräällä tavalla hajamieliseksi.

Ludvig XV oli viehätyshaluinen. Hänen suurin ilonsa oli
saada rakastajattarensa mustasukkaisiksi, mikäli vain moinen
mustasukkaisuus ei synnyttänyt liian pitkiä riitoja ja kauan kestävää
hapanta muotoa.

Rouva Dubarry oli mustasukkainen, ennen kaikkea itserakkaudesta ja
myöskin pelosta. Hänelle oli ollut liian vaikeaa valloittaa asemansa,
ja se korkea asema, jossa hän nykyään oli, oli liian etäällä hänen
lähtökohdastaan, että hän olisi voinut, kuten rouva de Pompadour,
sietää kuninkaan pitävän vielä muitakin rakastajattaria. Vielä
vähemmin olisi hän voinut hankkia itse hänelle sellaisia, milloin
hänen majesteettinsa näytti olevan ikävissään, kuten tiedetään rouva
de Pompadourin aikana usein sattuneen.

Koska rouva Dubarry oli mustasukkainen, tahtoi hän perinpohjin tuntea
syyn, miksi kuningas oli hajamielinen.

Kuningas antoi hänelle tämän muistettavan vastauksen, jota hän ei
ajatellut rahtuakaan:

"Minä ajattelen paljon pojanpoikani vaimon onnea, enkä minä tosiaan
tiedä, tuleeko hänen korkeutensa dauphin tekemään hänet onnelliseksi."

"Ja miksikä ei, sire?"

"Siksi, että Ludvig näytti minusta katselevan Compiègnessä,
Saint-Denisissä ja la Muettessa sangen paljon muita naisia, mutta
hyvin vähän omaa vaimoaan."

"Toden totta, sire, ellei teidän majesteettinne itse puhuisi minulle
näin, en minä noita sanoja uskoisi: onhan näet Madame la dauphine
varsin kaunis."

"Mutta hän on laihanlainen."

"Hän on nuori!"

"Hyvä; katsokaapa silloin neiti de Taverneytä, joka on
arkkiherttuattaren ikäinen."

"Miksi niin?"

"Niin, hän on näet täydellinen kaunotar!"

Kreivittären silmissä välkähti salama, joka varoitti kuningasta, että
hän oli ollut ajattelematon.

"Mutta te jälleen, rakas kreivitär", jatkoi kuningas nopeasti, "te
olitte kuudentoista vuotiaana, siitä olen varma, yhtä pyöreä kuin nuo
paimenettaret, joita ystävämme Boucher maalaa".

Tämä pikku imarrus paransi paljon asiaa; silti oli isku kuitenkin
sattunut.

Rouva Dubarry ryhtyi siis keimaillen hyökkäykseen.

"Niin, mutta se neiti de Taverney on siis hyvin kaunis?" kysyi hän.

"Minäkö sen tiedän?" vastasi Ludvig XV.

"Kuinka? Te kiittelette häntä, ja väitätte, ettette tiedä, onko hän
kaunis?"

"Tiedän vain, että hän ei ole laiha, siinä kaikki."

"Te olette siis nähnyt ja tarkastellut häntä?"

"Hyvä kreivitär, te asettelette minulle ansoja! Tehän tiedätte, että
minä olen likinäköinen. Minä näen suurena kokonaisuutena, mutta
yksityiskohdat vie hiisi. Dauphinessa minä näin luuta ja nahkaa,
siinä kaikki."

"Ja neiti de Taverneyssä näitte suuren kokonaisuuden, kuten sanoitte:
sillä dauphine on erinomaisen hieno, ja neiti de Taverney sitävastoin
vain tavallinen kaunotar."

"No mutta", huomautti kuningas, "sillä tavoinhan te, Jeanne,
ette olisi erinomainen kaunotar? Luulenpa, että ilveilette
kustannuksellani."

-- Ahaa, kohteliaisuuksia, -- tuumi kreivitär itsekseen; -- paha
vain, että siihen sisältyy toinenkin kohteliaisuus, joka ei ole
tarkoitettu minulle.

Sitten hän lisäsi:

"Olisinpa tosiaan mielissäni, jos Madame la dauphine valitsisi
itselleen muutamia hiukankin viehättäviä hovinaisia; hovi, jossa on
pelkkiä vanhoja rouvia, on hirveä."

"Niinkö ajattelette tekin, rakas ystävätär? Juuri eilen puhuin samaa
dauphinille; mutta se asia ei liikuttanut laisinkaan tuota nainutta
miestä."

"Jos madame la dauphine aluksi ottaisi tuon neiti de Taverneyn?"

"Luulen kyllä, että hän hänet ottaa", vastasi Ludvig XV.

"Ah, te sen tiedätte, sire?"

"Olen ainakin kuullut siitä mainittavan."

"Hän on varaton tyttö."

"Niin, mutta hyvää syntyperää. Nuo Taverney-Maison-Rouget ovat jaloa
sukua ja kuninkaan uskollisia palvelijoita."

"Kuka heitä sitten työntelee?"

"Sitä en tiedä. Mutta luulen, että he ovat köyhiä, kuten sanoitte".

"Ei varmaankaan herra de Choiseul, sillä silloin he suorastaan
halkeaisivat eläkkeistä."

"Kreivitär, kreivitär, ei puhuta politiikkaa, minä rukoilen."

"Puhutaanko siis heti politiikkaa, jos sanotaan, että Choiseulit
saattavat teidät vararikkoon?"

"Puhutaan", vastasi kuningas ja nousi ylös.

Tunnin päästä oli hänen majesteettinsa jälleen Suuressa Trianonissa,
sangen hyvillään, että oli tehnyt naisen mustasukkaiseksi, mutta
myöntäen kuitenkin puoliääneen kuten herra de Richelieu olisi voinut
tehdä kolmikymmenvuotiaana:

-- Mustasukkaiset naiset ovat tosiaan ikäviä!

Heti kun kuningas oli poistunut, nousi rouva Dubarry vuorostaan ylös
ja meni omaan huoneeseensa. Siellä odotti Chon kärsimättömänä ja
uteliaana uutisia.

"No niin", sanoi Chon, "sinulla on näinä päivinä ollut loistava
menestys. Toissa päivänä esiteltiin sinut dauphinelle, ja eilen sinä
pääsit hänen pöytäänsä."

"Kyllä totta. Mutta olipa sekin kaunis menestys!"

"Mitä ihmettä! Sekin kaunis menestys, sanoit? Tiedäpäs, että tällä
hetkellä vierivät vähintäin sadat vaunut Luciennesiin houkuttelemaan
sinulta aamuhymyäsi?"

"Se on sangen paha asia."

"Miksikä niin?"

"Siksi, että he hukkaavat aikansa turhaan; minulta eivät tänään saa
aamuhymyä enempää vaunut kuin ihmisetkään."

"Ohoh, pikku kreivittäreni, onko ukkosta ilmassa?"

"On, tosiaan! Suklaani, heti tänne suklaani!"

Chon soitti.

Zamore tuli sisään.

"Suklaani!" huusi kreivitär.

Zamore meni ulos hitaasti ja kiskoen jalkojaan ja tekeytyen mahtavan
näköiseksi.

"Tahtooko tuo vintiö tappaa minut nälkään?" huusi kreivitär. "Sata
piiskan iskua, jos et juokse."

"Minä ei juosta, minä kuvernööri!" vastasi Zamore majesteettisesti.

"Vai niin, sinä kuvernööri!" toisti kreivitär ja tempaisi pienen
ratsupiiskan, jossa oli kullattu hopeanuppi ja joka oli hankittu
pitämään yllä rauhaa kreivittären espanjalaisten ja englantilaisten
koirien keskuudessa. "Vai niin, sinä kuvernööri! Odotahan, odotahan,
saat nähdä kuvernööriä!"

Huomatessaan ratsupiiskan alkoi Zamore juosta ja törmäsi päin seiniä
ja kirkui kimeästi.

"Sinähän olet tänään aivan hurja, Jeanne", sanoi Chon.

"Eikö minulla sitten ole valta olla?"

"Kyllä. Mutta minä lähden luotasi, hyvä Jeanne."

"Minkätähden sitten?"

"Minua peloittaa, että sinä syöt minut."

Kamarin ovelta kuului nyt kolme lyöntiä.

"No niin, kuka siellä nyt kolkuttaa"? kysyi kreivitär kärsimättömästi.

"Hän saa tosiaan hyvän vastaanoton", mutisi Chon.

"Hyvä vain, jos minut otettaisiin huonosti vastaan", sanoi nyt
varakreivi Jean, työntäen oven kuninkaallisesti levälleen.

"Ja mitä sitten tapahtuisi, jos sinut otettaisiin vastaan huonosti?
Sillä sekin voisi olla mahdollista?"

"Silloin saattaisi käydä niin, etten tulisi enää takaisin", vastasi
Jean.

"Entäpä sitten?"

"Sinä menettäisit enemmän kuin minä, jos ottaisit minut huonosti
vastaan."

"Hävytön!"

"Kas niin; nyt tässä on hävytön, kun ei viitsi imarrella. -- Mikä
hänellä tänään oikein on, Chon?"

"Älä hiisku siitä enää, Jean, hän on aivan mahdoton. Kas tuossa nyt
tulee se suklaa!"

"Olkoon, me emme hänestä välitä. -- Hyvää päivää, minun pikku
suklaani", sanoi Jean ja otti tarjottimen; "kuinka sinä voit, minun
suklaani?"

Hän vei tarjottimen erääseen nurkkaan ja asetti sen pienelle
pöydälle, jonka ääreen hän sitten istuutui.

"Tule, Chon", sanoi hän, "tule sinä tänne! Ylpeät eivät saa mitään."

"Ah, kyllä olette hyviä"! huudahti kreivitär nähdessään Chonin
iskevän silmää, pyytäen Jeania nauttimaan suklaansa yksin. "Te otatte
muka nokkaanne, ettekä näe, että minä kärsin!"

"Mikä sinulla nyt sitten on"? kysyi Chon ja tuli kreivitärtä
lähemmäksi.

"Oi", huudahti kreivitär, "kukaan teistä ei ajattele, mikä minulle
tuottaa surua".

"Ja mikä sinulle sitten tuottaa surua? Sano nyt!"

Jean ei liikahtanut paikaltaan; hän siveli itselleen voileipää.

"Olisitkohan rahapulassa?" kysyi Chon.

"Oh, mitä siihen tulee, ennen on kuningas rahapulassa kuin minä",
vastasi kreivitär.

"Lainaa siis minulle tuhat louisdoria", virkkoi Jean; "minä tarvitsen
niitä kipeästi".

"Tuhat luunappia isoon nenääsi!"

"Kuningas pitää siis sittenkin tuon inhoittavan Choiseulin?" kysyi
Chon.

"Onpa sekin muka uutinen! Tiedäthän, että he ovat eroamattomia."

"Hän on siis kai rakastunut dauphineen?"

"Ah, nyt olet tolalla, se on hyvä. Mutta katso nyt, miten tuo tuhma
mies ahmii suklaatani eikä liikuta pikkusormeaankaan tullakseen
avukseni. Ah, nämä olennot tappavat minut surusta!"

Välittämättä vähääkään takanaan riehuvasta myrskystä leikkasi Jean
vielä yhden leivän halki, levitti sille paksulta voita ja kaatoi
itselleen uuden kupin suklaata.

"Kuinka, onko kuningas rakastunut?" huudahti Chon.

Rouva Dubarry heilautti päätään ikäänkuin sanoakseen:

-- Sen nyt tiedät.

"Ja dauphineen?" jatkoi Chon ja liitti kätensä ristiin. "No, sitten
ei enää hätää, sillä hän ei toki halunne sukurutsausta, joten voit
olla rauhassa; on parempi, että hän on rakastunut häneen kuin
johonkin muuhun."

"Mutta jos hän ei nyt ole rakastunut häneen, vaan johonkin muuhun?"

"Oi", huudahti Chon ja kalpeni. "Mitä sinä sanotkaan?"

"Kas niin, tule nyt siitä kipeäksi, se tässä vielä puuttuisi!"

"Mutta jos niin on", mutisi Chon, "silloin olemme hukassa! Ja
sellaista sinä voit sietää, Jeanne? Mutta keneen hän on rakastunut?"

"Kysy veljeltäsi, joka on suklaasta aivan sinipunainen ja varmaan
tukehtuu tuohon paikkaan; sillä hän sen tietää, hän sanoo sen sinulle
tai ainakin voi sen aavistaa."

Jean nosti päätänsä.

"Minulleko puhutaan?" kysyi hän.

"Niin, herra touhio, herra tarpeellinen", vastasi Jeanne, "teiltä
kysytään, mikä se henkilö on nimeltään, jota kuningas nykyään
ajattelee".

Jean täytti ilmanpitävästi suunsa ja sai lausutuksi vain
ponnistuksella seuraavat kolme sanaa:

"Neiti de Taverney."

"Neiti de Taverney!" huudahti Chon. "Oh, Jumala armahtakoon meitä!"

"Hän tiesi sen, senkin hirviö!" huusi kreivitär ja heittäytyi
nojatuolinsa selustaa vastaan ja kohotti kätensä taivasta kohti. "Hän
tiesi sen, ja hän vaan syö!"

"Oh, mokomaa!" äännähti Chon ja luopui selvästikin veljestään,
mennäkseen kälynsä puolelle.

"En tosiaan tiedä", huudahti kreivitär, "mikä minua estää, etten revi
hänen päästään noita rumia silmiä, jotka ovat vielä pöhöiset unesta,
tuolla laiskurilla! Hän on nyt vasta noussut ylös, kuule, Chon, nyt
vasta noussut ylös!"

"Kreivitär erehtyy", vastasi Jean; "minä en ole maannutkaan".

"Mitä sinä sitten olet tehnyt, vätys?"

"Minä olen ravannut katuja koko yön ja koko aamun."

"Enkös arvannut!... Oh, mistä minä saan jonkun, joka auttaa minua
paremmin kuin tuo auttaa! Kuka sanoo minulle, minne se tyttö on
joutunut ja missä hän nyt on?"

"Missäkö on?" kysyi Jean.

"Niin."

"Pariisissa, _pardieu_!"

"Pariisissa?... Mutta missä siellä?"

"Rue Coq-Héronin varrella."

"Kuka sinulle sen on sanonut?"

"Hänen kuskinsa, jota minä odotin tallin edessä ja jolta kysyin
asiaa."

"Ja hän sanoi sinulle...?"

"Että hän oli kuljettanut koko Taverneyn perheen pieneen Rue
Coq-Héronin varrella olevaan taloon, joka on keskellä puutarhaa Hôtel
d'Armenonvillen vieressä."

"Ah, Jean, Jean!" huudahti kreivitär. "Sinun kanssasi täytyy tehdä
sovinto, ystäväni. Mutta tarkempia tietoja meidän täytyy saada. Miten
hän elää? Kenenkä kanssa hän seurustelee? Mitä hän tekee? Tuleeko
hänelle kirjeitä? Tämä kaikki on välttämätöntä tietää."

"Kyllä, se saadaan tietää."

"Kuinka sitten?"

"Niin, siinäpä se; kuinka? Minä olen jo miettinyt; miettikää nyt
vuorostanne tekin."

"Rue Coq-Héronin varrella?" kysyi Chon vilkkaasti.

"Coq-Héronin", toisti Jean jäykästi.

"No niin; kaipa Rue Coq-Héronin varrella löytyy joku huone
vuokrattavana."

"Ah, kuinka mainio keksintö!" huudahti kreivitär. "Sinun, Jean,
täytyy joutua sille kadulle ja vuokrata sen varrelta meille huone.
Sinne pistetään joku piiloon; tuo joku näkee heidän kulkevan kotiinsa
ja sieltä ulos, näkee heidän punovan juoniaan. Vaunut valjaisiin ja
lähdetään Coq-Héronin kadulle."

"Tarpeetonta; sen kadun varrella ei ole huonetta vuokrattavana."

"Kuinka sinä sen tiedät?"

"Olen hankkinut siitä tiedon, _parbleu_; mutta huoneita on..."

"Missä sitten? Sano jo!"

"Rue Plâtrièren varrella."

"Mikä se Rue Plâtrière on?"

"Mikäkö on?"

"Niin!"

"Se on muuan katu, jonka talojen pihapuoli on Rue Coq-Héronin
puutarhoihin päin."

"No hyvä, nopeasti toimeen!" sanoi kreivitär. "Vuokrataan huone Rue
Plâtrièren varrella."

"Se on jo tehty", vastasi Jean.

"Ihailtava mies!" huudahti kreivitär. "Tule ja anna minulle suuta,
Jean."

Jean pyyhki suunsa, suuteli rouva Dubarrya kummallekin poskelle
ja kumarsi sitten juhlallisesti, kiitokseksi moisesta suuresta
kunniasta, joka oli hänelle suotu.

"Se on onnistunut tuuma!" sanoi Jean.

"Mutta ennen kaikkea, eihän sinua siellä vain tunneta?"

"Kuka lempo minut tuntisi Rue Plâtrièren varrella?"

"Ja sinä olet vuokrannut...?"

"Pienen huoneiston eräässä rumassa talossa."

"Mutta siellä tietysti kysyttiin kenelle?"

"Se on selvä."

"Ja mitä silloin vastasit?"

"Että vuokrasin sen eräälle leskinaiselle. Oletko sinä leski, Chon?"

"Totta hiidessä", vastasi Chon.

"Erinomaista!" huudahti kreivitär. "Chon muuttaa siihen huoneistoon,
Chon urkkii ja pitää heitä silmällä; mutta nyt emme saa hukata aikaa."

"Minä lähden sinne aivan heti", vastasi Chon. "Vaunut! Vaunut!"

"Vaunut!" huusi myöskin rouva Dubarry ja soitti niin, että vaikka
prinsessa Ruusunen olisi voinut moisesta metelistä herätä.

Jean ja kreivitär tiesivät kyllä, mitä heidän sopi Andréesta arvella.

Kuningas oli huomannut Andréen jo nähdessään hänet ensi kertaa:
Andrée oli siis vaarallinen.

"Se tyttö", sanoi kreivitär sillaikaa kuin hevosia valjastettiin,
"ei olisi mikään oikea maalaistyllykkä, ellei hän olisi laahannut
perässään kyyhkyslakastaan tänne Pariisiin jotakin hurmaantunutta
mielitettyään. Otetaan selvää, kuka tuo rakastunut on, ja sitten
kiireesti naimakauppa! Mikään ei jäähdytä kuningasta paremmin kuin
kahden maaseutulaisen naimisiin meno."

"Ei, hiidessä, päinvastoin, sitä varokaamme", väitti Jean. "Hänen
kaikkein kristillisimmästä majesteetistaan on nuori vaimo oikein
makupala, sen sinä tiedät, kreivitär, paremmin kuin kukaan muu. Mutta
tyttö, jolla on rakastaja, olisi kuninkaalle paljon vähemmän mieleen.
-- Vaunut ovat jo valjaissa", lisäsi hän.

Chon kiiruhti ulos ja puristi Jeanin kättä ja syleili kälyään.

"Ja miksi sinä et ota Jeania mukaasi?" kysyi kreivitär Chonilta.

"Ei, minä menen omalle taholleni", vastasi varakreivi. "Odota minua
Rue Plâtrièrella, Chon. Minä olen ensimmäinen vieras, jonka saat
uuteen asuntoosi."

Chon ajoi pois, Jean istahti jälleen pöydän ääreen ja joi kolmannen
kupin suklaata.

Chon poikkesi mennessään suvun yksityishotelliin, jossa hän muutti
vaatteita ja harjoitteli käyttäytymään porvarisnaisen tapaan. Ja
kun hän oli tyytyväinen ilmeisiinsä, heitti hän ylimyksellisille
olkapäilleen yksinkertaisen, mustan silkkivaipan ja lähetti noutamaan
kantotuolin.

Puolen tunnin päästä nousi hän kamarineitsyt Sylvian kanssa ylös
eräitä jyrkkiä portaita, jotka veivät neljänteen kerrokseen.

Tuossa neljännessä kerroksessa oli huoneisto, jonka varakreivi Jean
niin ajattelevasti oli vuokrannut.

Kun Chon joutui toisen kerroksen porrastasolle, kääntyi hän, sillä
hän huomasi jonkun seuraavan itseään. Tulija oli ensimmäisessä
kerroksessa asuva talon omistajatar. Hän oli kuullut portailta ääniä,
tuli ulos ja kummasteli melkoisesti nähdessään kahden niin nuoren ja
kauniin naisen nousevan talonsa portaita.

Hän nosti jöröä päätään ja näki vastassaan kahdet veitikkamaiset
kasvot.

"Hei, mesdames, mitä te täältä etsitte?" sanoi hän.

"Huoneita, jotka veljeni on meille vuokrannut, madame", vastasi Chon,
ottaen kasvoilleen leskivaimon ilmeen. "Ettekö ole puhunut hänen
kanssaan, vai olemmeko tulleet väärään taloon?"

"Ei, ne huoneet ovat tosiaan neljännessä kerroksessa", vastasi talon
vanha omistajatar. "Oi, rouva rukka, leski noin nuorena!"

"Ah, niin, niin!" huokaili Chon ja kohotti katseensa taivasta kohti.

"Mutta te tulette kyllä viihtymään Rue Plâtrièren varrella; tämä on
mainio katu; ette kuule koskaan pienintäkään hälinää, sillä teidän
huoneenne ovat puutarhoihin päin."

"Juuri sitä minä toivoin, madame."

"Mutta käytävästä voitte joskus katsella kadullekin, kun ohitse menee
kulkueita taikka koirat sattuvat tappelemaan."

"Ah, se on hyvä ajanratoksi, madame", huokasi Chon.

Ja hän nousi edelleen portaita.

Vanha talon omistajatar katseli hänen menoaan, kunnes hän joutui
ylös neljänteen kerrokseen, ja tuumi sitten itsekseen, kun Chon oli
sulkenut oven:

-- Hän näytti kuitenkin oikealta naiselta.

Heti oven suljettuaan riensi Chon puutarhan puolella olevan ikkunan
ääreen.

Jean ei ollut erehtynyt; melkein sen huoneiston ikkunan alla oli tuo
kuskin mainitsema paviljonki.

Ja pian ei ollut enää epäilemistäkään: muuan nuori tyttö tuli ja
istuutui paviljongin ikkunan ääreen kirjo-ompelus kädessään. Hän oli
Andrée.




KAHDESKYMMENESYHDES LUKU

Uusi huoneisto


Chon ehti tarkastella nuorta tyttöä tuskin hetkeäkään, ennenkuin
varakreivi Jean ilmestyi tämän luullun leskirouvan ovelle,
juostuaan ylös portaita neljä askelta kerrallaan, aivan kuin jonkun
prokuraattorin kirjuri.

"No, mitä arvelet?" kysyi hän.

"Sinäkö, Jean? Minä oikein pelästyin sinua."

"Niin, mitä arvelet nyt?"

"Minä arvelen, että täältä minun on sangen hyvä nähdä kaikki, mutta
onnettomuudeksi täältä ei voi kaikkea kuulla."

"Oh, sinä vaadit, _ma foi_, liikoja! Mutta muistaessani, toinen
uutinen."

"Mikä sitten?"

"Merkillistä!"

"Oho!"

"Mainiota!"

"Mitä sietämättömiä huudahduksia!"

"Filosofi..."

"Niin, entä sitten, filosofi?"

"Niin, laulettakoon vaan:

    "Mies viisas aina kaikkeen valmis on,

"mutta niin viisas kuin olenkin, tähän en ollut valmis."

"No, etkö sinä kuunaan lopeta? Esteleekö tämä tyttö ehkä sinua? Mene
tuonne viereiseen huoneeseen, Sylvia."

"Oh, se ei maksa vaivaa; noin kaunis lapsi ei todellakaan ole
esteeksi, päinvastoin; ole vaan täällä, Sylvia, ole täällä!"

Varakreivi sipaisi kaunista tyttöä leuasta, ja tyttö rypisti kulmiaan
jo ajatellessaankin, että puhuttaisiin jotakin, jota hänen ei
annettaisi kuulla.

"Olkoon sitten; mutta puhu nyt."

"Mutta enhän ole muuta tehnytkään tänne tultuani."

"Ja kuitenkaan et ole sanonut mitään. Olisit vaiti ja antaisit minun
tähystellä; se on paljoa parempi."

"Rauhoitu. Kuten sanoin, minä tulin suihkulähteen ohitse."

"Siitä sinä et hiiskunut sanaakaan."

"Kas niin, nyt sinä taas keskeytät minua."

"Enhän toki."

"Minä siis tulin suihkulähteen ohitse ja seisahtuin tingiskelemään
joitakin vanhoja huonekaluja tähän kehnoon huoneistoon, kun yhtäkkiä
tunsin vesisuihkun räiskyvän sukilleni."

"Ah, miten jännittävä asia!"

"Odota, sinä olet liian hätäinen, hyvä Chon. Minä katson
ympärilleni... ja arvaapas, mitä saan nähdä... Lyön vetoa sata yhtä
vastaan, että sinä et arvaa!"

"No, sano nyt jo!"

"Minä näin nuoren herran, joka tukki leipäpalasella suihkukaivon
hanaa ja sai veden räiskymään ympärille tuolla tulpalla, jolla hän
siten esti sen vapaata kulkua."

"Merkillistä, miten kertomuksesi on minusta mieltäkiinnittävä", sanoi
Chon kohauttaen olkapäitään.

"Odota nyt; minä kirosin pahasti, kun tunsin koipieni kastuvan; mies,
joka kostutteli leipäpalaansa, kääntyi, ja silloin näin..."

"Näit?"

"Filosofini, tai paremminkin meidän filosofimme."

"Kenet? Gilbertin?"

"Aivan omassa persoonassaan: paljain päin, takki auki, sukat
pohkeissa ja soljettomat kengät jalassa, lyhyesti sanoen sangen
säälittävässä asussa."

"Gilbert... Ja minä hän sanoi?"

"Minä tunsin hänet, ja hän tunsi minut. Minä lähestyin häntä, ja hän
vetäytyi takaperin. Minä ojensin käteni, hän turvausi käpäliinsä ja
livisti kuin vinttikoira rattaiden ja vedenkantajain joukkoon."

"Sinä kadotit hänet näkyvistä?"

"Se on selvä, _parbleu_; et kai kuvittele, että olisin lähtenyt
juoksemaan, minäkin muka, vai mitä?"

"Oh, ei, sehän olisi ollut mahdotonta, sen kyllä ymmärrän; mutta
hänet olemme nyt hukanneet."

"Voi, miten ikävää!" huudahti Sylvia-neito tahtomattaankin.

"Niin, todellakin", virkkoi Jean; "sillä minä olen velkaa
hänelle makean selkäsaunan, ja jos minä olisin saanut kynteni
hänen nukkavieruun kaulukseensa, ei hän olisi menettänyt korkoja
odotellessaan, sen vannon. Mutta hän arvasi kai kauniin aikeeni ja
läksi sentähden lipettiin. Mutta lähteköön. Hän on siis Pariisissa,
ja se on kaikkein tärkeintä, sillä Pariisissa saa kyllä aina selvän
siitä, mitä etsii, ellei ole kovin pahoissa väleissä poliisipäällikön
kanssa."

"Aivan niin, meidän täytyy saada hänet käsiimme."

"Ja kun saamme hänet käsiimme, hänet pannaan vedelle ja leivälle."

"Me pistämme hänet putkaan", lisäsi Sylvia; "mutta tällä kertaa
täytyy valita varmempi paikka".

"Ja mademoiselle Sylvia kantaa hänelle tuohon varmaan paikkaan vettä
ja leipää, vai mitä?" kysyi varakreivi.

"Älä ilveile, veljeni", virkkoi Chon. "Se poika näki
kyytihevostapahtuman. Jos hänellä olisi aihe tahtoa sinulle pahaa,
olisi meillä täysi syy häntä pelätä."

"Noustessani tänne ylös", jatkoi Jean, "minä päätinkin lähteä herra
de Sartinesin puheille ja kertoa hänelle, mitä olin löytänyt.
Herra de Sartines vastaa minulle, että mies, joka paljaspäin,
sukat pohkeissa ja kengät auki liottaa leipäänsä suihkulähteellä,
asustelee varmaankin lähellä paikkaa, josta hänet tällaisessa asussa
löydettiin. Ja silloin hän varmaan ottaa tehtäväkseen hankkia meille
selon."

"Mitä hän mahtaa täällä tehdä ilman rahaa?"

"Hän juoksee kai ihmisten asioilla."

"Hänkö! Sellainen metsäläis-filosofi? Se on mahdotonta!"

"Hän on siis kai tavannut jonkun vanhan ja jumalaapelkääväisen
tätinsä, joka antaa hänelle kuivia, sylirakkinsa hylkäämiä
leivänkuoria", arveli Sylvia.

"Olkoon se asia nyt: pane liinavaatteet tuohon vanhaan kaappiin,
Sylvia, ja me menemme tähystyspaikkaan, veljeni."

Ja he asettuivatkin hyvin varovasti ikkunan ääreen.

Andrée laski kirjo-ompelun kädestään pois, nosti varsin huolettomasti
jalkansa nojatuolille, ojensi sitten kätensä ja otti kirjan, joka
oli toisella tuolilla niin lähellä, että hän sen yletti. Sitten hän
avasi kirjan ja alkoi lukea. Katselijat arvostelivat luettavan sangen
jännittäväksi, sillä nuori tyttö ei liikahtanutkaan ryhdyttyään
lukemaan.

"Kuinka tiedonhaluinen tyttö!" huudahti neiti Chon. "Mitä hän
mahtanee lukea?"

"Kas tässä on välttämätön kapine", vastasi varakreivi ja otti
taskustaan kiikarin. Sen veti hän pitkäksi ja suuntasi sen Andréeta
kohti nojaten sitä ikkunan kulmaan, että se pysyi paikallaan.

Chon katseli kärsimättömänä hänen valmisteluitaan.

"No, sano jo, onko hän tosiaan kaunis, tuo hempukka?" kysyi hän
varakreiviltä.

"Ihailtava! Hän on suorastaan täydellinen tyttö. Minkälaiset
käsivarret, mitkä kädet, ja mitkä silmät, ja huulet, jotka voisivat
vietellä syntiin itse pyhän Antoniuksen. Ja jalat, ah, kuinka
jumalaiset jalat! Ja nilkka... moinen nilkka silkkisukan kätkössä!"

"No niin, rakastu nyt siinä häneen, se tässä nyt vielä puuttuisi!"
sanoi Chon harmissaan.

"Entäpä sitten?... Se ei olisi niinkään hullumpi heitto, varsinkin
jos hän puolestaan tahtoisi hiukan rakastaa minua. Se rauhoittaisi
jossakin määrin meidän kreivitär rukkaamme."

"Kas niin, anna nyt tänne kiikari ja lakkaa höpsimästä, jos voit...
Kyllä, tyttö on tosiaan kaunis, ja on mahdotonta, ettei hänellä
olisi rakastajaa... Hän ei lue, katsoppas... kirja kirpoaa hänen
kädestään... se valuu alas... kas niin, nyt se putosi permannolle...
Mitä sanoinkaan, Jean, hän ei lue, hän uneksii..."

"Tai nukkuu", sanoi Jean.

"Silmät auki! Sellaiset kauniit silmät, totisesti!"

"Jos hänellä on mielittynsä, niin saamme herran joka tapauksessa
nähdä täältä", sanoi Jean.

"Kyllä, jos hän tulee päivällä; mutta jos hän käy yöllä?"

"Piru vie, sitä en tullut ajatelleeksi, ja se on kuitenkin seikka,
jota minun olisi pitänyt aivan ensiksi ajatella; se osoittaa, kuinka
yksinkertainen minä olen."

"Niin, yksinkertainen kuin prokuraattori."

"Hyvä, nyt minä tiedän senkin seikan ja keksin siihen jonkin mutkan."

"Tämä kiikari on aivan erinomainen", sanoi Chon; "sillä voisi melkein
lukea kirjaa".

"Lue ja sano mikä on kirjan nimi. Ehkäpä voisin arvata enemmänkin
kirjan opastuksella."

Chon kumartui uteliaasti ulospäin, mutta ponnahti aivan nopeasti
takaisin.

"No, mitä nyt?" kysyi varakreivi.

Chon tarttui hänen käsivarteensa.

"Ole varovainen katseessasi ulos, veljeni", sanoi hän; "katso, kuka
tuolta vasemmalta olevasta luukusta tähystelee puutarhaan. Varo nyt,
ettei sinua nähdä!"

"Ähäh", huudahti Jean Dubarry hiljaa; "sehän on, jumalavita, tuo
minun leivänliottajani!"

"Hän aikoo syöksyä suin päin pihalle."

"Ei toki, hän pitää kiinni kattokourusta."

"Mutta mitä hän katselee noin tulisin silmin ja aivan hurjana
innosta?"

"Hän väijyskelee."

Varakreivi löi kädellä otsaansa.

"Ah, nyt minä tiedän!" huudahti hän.

"Mitä sitten?"

"Hän väijyskelee tuota hempukkaa, _pardieu_!"

"Neiti de Taverneytä?"

"Niin juuri, siinä on maalais-kyyhkyslakan rakastunut lintu! Tyttö
muuttaa Pariisiin, toinen juoksee perässä. Neiti de Taverney asettuu
Coq-Héronin varrelle, filosofi karkaa meidän luotamme asumaan Rue
Plâtrièren varrelle. Hän katselee neitiä, ja neiti uneksii."

"Se on ilmeisesti totta", myönsi Chon. "Katsohan vain hänen
tuijottavia silmiään, niiden tummaa tulta; hän on niin rakastunut,
että on hullautunut."

"Siskoseni", sanoi Jean, "ei välitetä enää pitää silmällä
rakastajatarta, rakastaja täyttää kyllä sen toimen".

"Niin, omaan laskuunsa."

"Ei, vaan meidän. Minä lähden nyt heti kunnon Sartinesin puheille.
_Pardieu_, meitä potkii onni! Mutta varo itseäsi, Chon, ettei
filosofi huomaa sinua; sinä tiedät, kuinka nopeasti hän livistää
käpälämäkeen."




KAHDESKYMMENESKAHDES LUKU

Sotasuunnitelma


Poliisipäällikkö oli tullut kotiin kello kolme aamulla ja oli lopen
väsynyt, mutta myöskin hyvin tyytyväinen kuninkaalle ja rouva
Dubarrylle eilen tuotapikaa valmistamaansa iltaan.

Olihan kansan ihastus, jonka dauphinen saapuminen Ranskaan
oli jälleen herättänyt, monta kertaa puhjennut ilmoille hänen
majesteettinsakin edessä huutoina: "Eläköön kuningas!" Sellaiset
huudot olivat viime aikoina suuresti vähentyneet paljon puhutusta
Metzin sairastapauksesta asti, jolloin oli vielä nähty koko Ranska
kirkoissa tai pyhiinvaelluksilla, koettamassa hankkia terveyttä
nuorelle Ludvig XV:lle, jota maa siihen aikaan sanoi nimellä Ludvig
Rakastettu.

Toisaalta jälleen oli myöskin rouva Dubarry, jota oli hyvinkin
usein loukattu eräillä toisilla ja omantapaisilla huudoilla, tällä
kertaa saanut vastoin odotuksiaan melkoisen kauniin kohtelun useilta
riveiltä katselijoita, jotka poliisipäällikkö oli älykkäästi
asettanut aivan ensimmäisiksi. Ja siksi olikin kuningas ollut sangen
tyytyväinen ja palkinnut armollisella hymyllä poliisipäällikköä, joka
nyt saattoi olla varma, että hän saisi lämpöiset kiitokset.

Niinpä olikin hän nyt pitänyt oikeutenaan maata kahteentoista
saakka, mitä hänelle ei ollut tapahtunut melkoisen pitkään aikaan.
Ja noustessaan ylös oli hän käyttänyt tätä itselleen antamaansa
lomapäivää niin taloudellisesti, että hän samalla aikaa kuunteli
yöraportteja ja koetteli päähänsä paria tusinaa uusia peruukkeja.

Juuri kun hän oli asettanut päähänsä seitsemännen peruukin ja
kuunnellut kolmannen osan luettavaa, ilmoitettiin vieraaksi
varakreivi Jean Dubarry.

-- Hyvä, -- ajatteli herra de Sartines, -- nyt tulevat ne kiitokset!
Tai: se hänen tietää? Naiset ovat niin oikullisia.

"Pyytäkää kreiviä astumaan saliin", sanoi hän sitten.

Jean oli väsynyt aamupäivä-urakkaansa ja istahti nojatuoliin.
Poliisipäällikkö tuli nopeasti sisään, ja hän saattoi heti omin
silmin nähdä, ettei keskustelu toisi millään tavoin ikävyyksiä. Jean
näytti suorastaan loistavalta.

Herrat puristivat toistensa kättä.

"Ne niin, varakreivi", kysyi herra de Sartines; "mikä teidät näin
varhain tänne tuo?"

Jean oli kovin tottunut imartelemaan sellaisten henkilöiden
itserakkautta, joiden kanssa hän tahtoi päästä hyviin kirjoihin, ja
niinpä hän lausui:

"Ennen kaikkea oli minulla halu tulla toivottamaan onnea eilisen
juhlan erinomaisen järjestelyn johdosta."

"Ah, kiitän nöyrimmästi. Virallisestiko?"

"Kyllä, virallisesti, mitä Luciennesiin tulee."

"Muuta en toivokaan. Sieltähän aurinko nousee, vai kuinka?"

"Kyllä, ja siellä se joskus laskee levollekin."

Ja Jean Dubarry oli purskahtaa melkoisen kömpelöön nauruunsa, joka
kuitenkin antoi hänen kasvoilleen tuon hänen niin usein tarvitsemansa
leppoisen leiman; mutta jatkoi samassa:

"Mutta paitsi onnentoivotuksia, jotka minun oli teille tuotava, on
minun pyydettävä teiltä pieni palveluskin."

"Vaikka kaksi, jos vain pystyn ne täyttämään."

"Oh, siihen voitte vastata aivan heti. Jos jokin on Pariisissa
kadonnut, onko toivoa saada se takaisin?"

"Kyllä, jos sillä ei ole mitään arvoa tai jos se on hyvin arvokas."

"Sillä, jota minä haen, ei tosiaan ole paljon arvoa", sanoi Jean
pudistaen kieltävästi päätänsä.

"Mitä te sitten haette?"

"Erästä noin kahdeksantoista vuotiasta nuorukaista."

Herra de Sartines ojensi kätensä, otti paperia ja alkoi sitten
kirjoittaa siihen lyijykynällä.

"Kahdeksantoista vuotias. Mikä hänen nimensä on, tuon nuorukaisen?"

"Gilbert."

"Mitä hän tekee?"

"Vähimmän, mitä suinkin voi, luullakseni."

"Mistä hän on kotoisin?"

"Lotringista."

"Missä hän on ennen oleskellut?"

"Hän on ollut Taverneyn perheen palveluksessa."

"He ovat siis tuoneet hänet kanssaan tänne?"

"Eivät; minun sisareni Chon korjasi hänet keskeltä maantietä nälkään
nääntymässä, hän otti hänet vaunuihinsa, toi hänet Luciennesiin, ja
siellä..."

"No niin, siellä?"

"Pelkään, että se vintiö on käyttänyt vierasvaraisuutta väärin."

"On varastanut?"

"Ei, sitä en juuri väitä."

"Mutta mitä sitten?"

"Tarkoitan, että hän karkasi sieltä varsin kummallisella tavalla."

"Tahdotte nyt hänet takaisin?"

"Niin."

"Onko teillä aavistusta, missä hän oleksii?"

"Minä tapasin hänet tänä aamuna suihkukaivolla Rue Plâtrière-kulmassa
ja luulen hyvällä syyllä, että hän asuu sen saman kadun varrella.
Taidanpa melkein osata ilmoittaa talonkin."

"No niin, jos tiedätte talon, ei mikään ole yksinkertaisempaa kuin
antaa napata hänet siellä kiinni. Mitä aiotte hänelle tehdä, kun
saatte hänet käsiinne? Tahdotteko pistää hänet Charentoniin tai
Bicêtreen?"

"Emme, sitä emme juuri aio."

"No, aikokaa nyt vain kaikkea, mitä tahdotte! Puhukaa huoletta."

"Ei; minun siskoni piti päinvastoin sangen paljon tuosta pojasta
ja hän olisi mielellään pitänyt hänet talossa; poika on melkoisen
älykäs. No niin, jos hänet mukavalla tavalla voitaisiin tuoda
takaisin sisareni luo, se olisi mainio asia."

"Koettelemme. Te ette ole tiedustellut, kenen luona hän oleksii Rue
de Plâtrièren varrella?"

"En; ymmärrättehän, etten tahdo ilmaista itseäni ja vaikeuttaa
ehkä asemaa. Hän huomasi minut ja juoksi pakoon niinkuin piru
kintereillään. Jos hän lisäksi olisi tiennyt, että minä tunnen hänen
olinpaikkansa, niin olisi hän sieltä heti muuttanut."

"Olette oikeassa. Rue de Plâtrière? Onko se talo kadun loppupäässä,
keskikohdalla vai alkupäässä?"

"Noin kolmanneksen päässä täältäpäin lukien."

"Olkaa huoletta, minä lähetän sinne vartavasten teidän tähtenne
luotettavan miehen."

"Voi, hyvä poliisipäällikkö, luotettavakin mies saattaa lörpötellä,
olkoon miten varma tahansa."

"Ei toki, meillä ei lörpötellä."

"Tuo nuorukainen on viekas vintiö."

"Ah, ymmärrän: anteeksi, etten tullut heti sitä ajatelleeksi. Te
haluatte, että minä itse...? Todellakin, te saatatte olla oikeassa...
se on ehkä parempi... sillä sattuu ehkä vaikeuksia, joita ette
aavistakaan."

Vaikka Jean oli vakuutettu, että virkaherra tahtoi vain lisätä
omaa arvoaan, ei hän kuitenkaan halunnut riistää merkitystä hänen
sanoiltaan. Lisäsipä hän vielä:

"Juuri ottaen huomioon nuo aavistamanne vaikeudet minä toivonkin
teidän henkilökohtaisia toimenpiteitänne."

Herra de Sartines soitti kamaripalvelijaansa.

"Käske varustamaan vaununi", sanoi hän.

"Minulla on vaunut", keskeytti Jean.

"Ei kiitoksia, minä ajan mieluummin omillani, ne ovat vaakunattomat
ja ajurin ja yksityishenkilön rattaiden välimuoto. Mitä maalautan ne
uudestaan kerta kuussa, ja siten niitä on vaikea tuntea. Sallikaa
minun nyt, kun hevosia valjastetaan, koetella, sopivatko uudet
peruukkini päähäni."

"Tehkää se vain", vastasi Jean.

Herra de Sartines kutsui huoneeseen peruukkimestarinsa, joka
oli oikea taiteilija ja toi hoidokilleen oikean mallikokoelman
peruukkeja. Niissä oli kaikenmuotoisia, kaikenvärisiä ja
kaikensuuruisia: virkamiesperuukkeja, asianajajan peruukkeja,
kruununvuokraajan peruukkeja, ratsuperuukkeja. Salapoliisihommainsa
tähden muutti herra de Sartines joskus kolme, neljä kertaa päivässä
pukua, ja hän piti ulkoasunsa säntillisyyttä suuressa arvossa.

Virkaherran koetellessa neljättäkolmatta peruukkia ilmoitettiin
hänelle, että hevoset olivat valjaissa.

"Tunnette siis sen talon?" kysyi herra de Sartines matkalla Jeanilta.

"Hitto, näen sen tänne saakka!"

"Katsoitteko, minkälainen pääsy siihen oli?"

"Kyllä, se oli ensimmäinen seikka, mitä ajattelin."

"Ja miten siis taloon mennään?"

"Katettua kujaa pitkin."

"Ahaa! Käytävää, joka lähtee kadulta kolmasosan päässä sitä täältä
päin lukien, sanoitte?"

"Niin, ja siinä on pieni säleportti."

"Peijakas, säleportti! Tiedättekö, missä kerroksessa teidän
karkulaisenne asuu?"

"Ullakkohuoneessa. Muuten saatte heti itse nähdä, sillä tuolla on jo
suihkukaivo."

"Käymäjalkaa, ajaja!" käski poliisipäällikkö.

Mies hiljensi vauhtia; herra de Sartines työnsi vaunujen ikkunan auki.

"Katsokaa tuolla", sanoi Jean, "tuo likainen talo".

"Ah", huudahti de Sartines ja löi kämmeniään yhteen; "sitäpä minä
juuri pelkäsin".

"Mitä, pelkäättekö te jotakin?"

"Kovinkin!"

"Mitä te sitten pelkäätte?"

"Teillä on huono onni."

"Selittäkää."

"No niin, tuo likainen talo, jossa teidän karkulaisenne piilee, on
juuri sama, jossa Geneven herra, Rousseau asuu."

"Kirjailija Rousseau?"

"Niin."

"No, mitä se teitä liikuttaa?"

"Mitäkö se muka minua liikuttaa? Ah, näkee hyvin, ettette ole
poliisipäällikkö ja ettei teillä ole mitään tekemistä filosofien
kanssa."

"Pyh, Gilbertkö olisi Rousseaun kodissa! Kuinka sellaista oletatte?"

"Ettekö sanonut itse, että nuorukaisenne on filosofi?"

"Kyllä."

"No niin, vakka kantensa hakee."

"Oletetaan sitten, että hän on herra Rousseaun luona."

"Niin, sen oletamme."

"Mitä siitä sitten seuraa?"

"Lempo, ettette saa häntä kynsiinne."

"Mikä on esteenä?"

"Koska Rousseau on hyvin pelättävä mies."

"Miksi ette siis pistä häntä Bastiljiin?"

"Sitä ehdotin äsken kuninkaalle, mutta hän ei uskaltanut."

"Mitä ihmettä, eikö hän uskaltanut?"

"Ei, hän tahtoi lykätä syyn vangitsemisesta minun niskoilleni, enkä
minä puolestani ollut lainkaan kuningasta rohkeampi."

"Oho, tosiaanko?"

"Aivan niinkuin sanon. Vakuutan, että ihminen ajattelee asiaa kaksi
kertaa, ennenkuin antautuu noiden filosofisten leukain purtavaksi.
_Peste!_ Vangitseminen herra Rousseaun kotona, ei, rakas ystäväni, se
ei käy päinsä!"

"Kunnon ministeri, minun mielestäni te pelkäätte turhaa. Eikö
kuningas ole maassa korkein ja te hänen poliisipäällikkönsä?"

"Te olette hupaisia, te maallikot! Kun olette sanonut: 'Eikö kuningas
ole korkein maassa?' luulette kuitanneenne koko asian. No niin,
kuulkaa siis, hyvä kreivi. Minä vangitsisin mieluummin teidät rouva
Dubarryn luona kuin tuon Gilbertin Rousseaun kodissa."

"Tosiaanko! Kiitoksia kunniasta!"

"Niin, se totisesti nostaisi vähemmän meteliä. Te ette voi
kuvitellakaan, kuinka arkapintaisia nuo kirjailijat ovat;
vähimmästäkin naarmusta he kirkuvat niinkuin heidän luitaan
katkottaisiin."

"Mutta: ei nyt nähdä mörköjä! Onkohan aivan varmaa, että
herra Rousseau pitää luonaan tuota karkulaistamme? Onko tämä
nelikerroksinen talo hänen omansa ja yksinäänkö hän siellä asuu?"

"Rousseaulla ei ole kolikkoakaan eikä siis taloakaan Pariisissa.
Tuossa luolassa asuu paitsi häntä ehkä viisitoista, kaksikymmentä
vuokralaista. Mutta muistakaa: pitäkää aina onnettomuutta varmana,
jos luulette sellaisen teitä uhkaavan; jos sen sijaan odotatte
onnea, niin älkää siihen luottako. Ikävillä seikoilla on aina
yhdeksänkymmentäyhdeksän mahdollisuutta ja mieluisilla ainoastaan
yksi. Mutta malttakaapas vähän; minä otin muistiinpanoni mukaan,
koska aavistin, mitä oli tuleva."

"Mitkä muistiinpanot?"

"Muistiinpanoni Rousseausta. Luuletteko hänen astuvan askeltakaan
meidän siitä tietämättä?"

"Oho, aivanko totta? Hän on siis todellakin vaarallinen mies?"

"Ei, mutta hänestä on meillä paljon huolta; sellainen hassu voi koska
tahansa taittaa kätensä tai jalkansa, ja silloin syytetään heti
meitä."

"No, katkaiskoon siis kerrankin niskansa!"

"Jumala sellaisesta varjelkoon!"

"Suokaa minun teille sanoa, etten ymmärrä Teitä laisinkaan."

"Kansa kivittelee kyllä silloin tällöin tuota kunnon geneveläistä;
mutta se vaatii sen huvin pelkästään itselleen; jos me heittäisimme
pienimmänkin kiven häntä kohti, niin tulisimme me vuorostamme
kivitetyiksi."

"Minä en ymmärrä moisia kursailuja, antakaa anteeksi."

"Sentähden täytyy meidän ryhtyä sangen varoviin toimenpiteisiin.
Toivokaamme nyt yhtä ainoaa, mikä on mahdollista, nimittäin sitä,
ettei hän ole Rousseaun luona. Vetäytykää aivan vaunujen perukkaan."

Jean totteli, ja herra de Sartines käski miehensä ajaa muutaman
askeleen edemmäksi kadulle. Sitten avasi hän lompakkonsa ja otti
siitä joitakin papereita.

"Katsotaanpas", virkkoi hän: "mistä päivästä alkaen tuo teidän
nuorukaisenne on ollut Rousseaun luona, jos hän siellä on?"

"Tämän kuun kuudennestatoista."

"Tämän kuun kuudennestatoista."

"'17. p:nä. Rousseau on nähty kello kuusi aamulla kokoamassa yrttejä
Meudonin metsässä; hän oli yksin.'"

"Oliko hän yksin?"

"Jatketaan. 'Samana päivänä kello kaksi iltapuolella kokosi hän vielä
yrttejä, mutta erään nuoren miehen seurassa.'"

"Ahaa!" huudahti Jean.

"Nuoren miehen seurassa, kuulitteko", toisti herra de Sartines.

"Se oli kai hän; _mordieu_, kyllä varmaankin!"

"No, mitäs tästä sanotte: 'Nuori mies näytti surkean köyhältä.'"

"Se oli hän!"

"'Hän söi ahnaasti.'"

"Ihan sattuvaa!"

"'He poimivat molemmat yrttejä ja panivat ne peltikoteloon.'"

"Lempo soi, lempo soi!" äänteli Jean Dubarry.

"Siinä ei ole kuitenkaan vielä kaikki. Kuulkaa: 'Illalla vei hän
nuoren miehen kanssaan kotiinsa; keskiyöllä ei nuori mies vielä ollut
lähtenyt hänen luotaan.'"

"Hyvä!"

"'18. p:nä. -- Nuori mies ei ole vielä lähtenyt talosta, vaan näyttää
asettuneen asumaan Rousseaun luo.'"

"Minulla on vielä kipene toivoa."

"Te sitten olette tosiaan optimisti! Olkoon menneeksi, ilmaiskaa
minulle tuo toivonne."

"Hänellä voi olla sukulainen talossa."

"Hyvä! Täytetään siis toivomuksenne, tai paremminkin viedään
viimeinen toivonne. Seis, ajaja!"

Herra de Sartines laskeusi vaunuista. Hän ei ollut kulkenut kymmentä
askelta, kun hän kohtasi harmaapukuisen ja melkoisen epäilyttävän
näköisen miehen.

Kun mies huomasi korkean virkaherran, otti hän hatun päästään
ja pisti sen siihen takaisin, näyttämättä pitävän tervehtimistä
ylen tärkeänä, vaikka hänen katseestaan huomasikin, että hän oli
tervehtimäänsä kohtaan peräti nöyrä ja altis.

Poliisipäällikkö viittasi, mies lähestyi häntä, kuunteli nöyrästi
joitakin käskyjä ja katosi sitten sen talon puutarhaan, jossa
Rousseau asui.

Poliisipäällikkö nousi jälleen vaunuihinsa.

Viiden minuutin kuluttua ilmestyi harmaapukuinen takaisin ja lähestyi
vaunujen ovea.

"Minä käännän naamani tänne oikealle päin", sanoi Jean Dubarry,
"ettei vain minua nähtäisi".

Herra de Sartines hymyili, kuunteli salapoliisinsa ilmoitusta ja
päästi hänet menemään.

"No niin?" kysyi Jean Dubarry.

"Aivan kuin aavistin, teillä on huono onni. Gilbert asuu tosiaan
Rousseaun luona. Uskokaa minua, luopukaa hänestä."

"Luopua hänestä?"

"Niin. Ette suinkaan oikun vuoksi tahdo ärsyttää vastaanne kaikkia
Pariisin filosofeja, vai mitä?"

"Ah, mutta mitä kälyni Jeanne tästä sanoo?"

"Hänelle on tuolla Gilbertillä siis niin suuri merkitys?" kysyi herra
de Sartines.

"Kyllä."

"No niin, siinä tapauksessa eivät tässä auta muut kuin lempeät
keinot. Olkaa kohtelias, hivelkää hellästi Rousseauta, koettamatta
riistää häneltä väkisin Gilbertiä, niin hän luovuttaa hänet teille
mielisuosiolla."

"_Ma foi_, voisitte yhtä hyvin pyytää meitä silittämään karhua."

"Se on ehkä paljon helpompaa kuin luulettekaan. Eipä olla levottomia.
Hän pitää kauneista kasvoista; kreivittären ovat ylen kauniit,
eivätkä myöskään neiti Chonin ole epämiellyttävät. Sanokaapas,
luuletteko, että kreivitär tahtoisi antaa jonkin uhrin päähänpistonsa
puolesta."

"Vaikka sata."

"Luuletteko, että hän myöntyisi rakastumaan herra Rousseauhon?"

"Kyllä, jos välttämättä sitä vaaditaan."

"Se olisi ehkä edullista; mutta tarvitaan välittäjää, joka lähentää
heitä toisiinsa. Tunnetteko jonkun, joka puolestaan tuntee Rousseaun?"

"Kyllä, herra de Contin."

"Ei kelpaa; hän epäilee kaikkia prinssejä. Meidän täytyy saada joku
vähäpätöinen henkilö, joku oppinut, joku runoilija."

"Moisten kanssa me emme seurustele."

"Mutta enkö ole nähnyt, että kreivittären vieraana käy joskus herra
de Jussieu?"

"Botanisti?"

"Niin."

"Aivan totta; hän käy joskus Trianonissa, ja kreivitär antaa hänen
repiä kukkalavojaan."

"Siinä on teille mies; Jussieu on ystäväni."

"Sitten asia sujuu itsestään?"

"Melkeinpä."

"Minä siis saan tuon Gilbertini?"

Herra de Sartines harkitsi asiaa vielä hetkisen.

"Kyllä, alan sitä jo luulla", vastasi hän; "ja ilman väkivaltaa ja
meteliä; Rousseau luovuttaa hänet aivan köysiin pantuna".

"Niinkö luulette?"

"Minä olen siitä varma."

"Mutta mitä sitä varten täytyy tehdä?"

"Eräs aivan vähäpätöinen asia. On kai teillä jokin asumaton paikka
Meudonin tai Marlyn seuduilla?"

"Kyllä, sellaisista ei puutetta; minä tiedän vähintäin kymmenen
Luciennesin ja Bougivalin välillä."

"No hyvä, antakaa sommitella sinne jonkinlainen... kuinka
sanoisinkaan... filosofien loukku."

"Mitä ihmettä? Kuinka tuon käsittäisin?"

"On pantava kuntoon pyydys filosofeille."

"Ka, millä lemmon tavalla sellainen järjestettäisiin?"

"Olkaa huoletta, minä annan teille suunnitelman siihen. Ja
lähtekäämme nyt pian täältä pois; nähkääs, tuolla meitä jo
katsellaan. Ajaja, kotiin päin!"




KAHDESKYMMENESKOLMAS LUKU

Mitä herra de la Vauguyonin, Ranskan prinssien opettajan, piti tehdä
dauphinin hääiltana


Historian merkkitapahtumat ovat romaanikirjailijalle samaa kuin
jättiläiskorkeat vuoret matkustavalle. Hän katselee niitä, hän kulkee
niiden ympäri, hän tervehtää niitä ohimennessään, mutta niiden ylitse
hän ei voi hypätä.

Niin katselkaamme, kiertäkäämme ja tervehtikäämme mekin
Versaillesissa vietettyjä suurenmoisia dauphinin hääjuhlallisuuksia.
Ranskan hovin seremoniakirja on ainoa kronikka, jonka tietoihin
tällaisissa tapauksissa voi turvautua.

Ludvig XV:n aikaisen Versaillesin loiston, sen hovipukujen,
livreain ja kirkollisten koristusten kuvaileminen ei anna mitään
tehokasta lisää pieneen kertomukseemme, tälle vaatimattomalle
kulkijattarellemme, joka syrjäpolkuja pitkin seuraa Ranskan historian
suurta valtatietä.

Me annamme siis niin ollen juhlallisuuksien mennä menojaan kauniin
toukokuun päivän lämpöisessä auringonpaisteessa; annamme korkeain
vieraiden hiljaa vetäytyä pois ja kertoa tai tehdä huomautuksia
ihmeistä, joita näkemässä he äsken olivat olleet. Mutta itse me
palaamme omiin tapahtumiimme ja henkilöihimme, jotka eivät kuitenkaan
historialliselta kannalta katsoen ole jonkinlaista arvoaan vailla.

Kuningas oli väsynyt edustamisvelvollisuudestaan ja ennen kaikkea
päivällisistä, jotka olivat ylen pitkälliset ja järjestetyt
orjallisesti suuren dauphinin, Ludvig XIV:n pojan hääjuhlain menojen
mukaisiksi. Senvuoksi poistui kuningas jo kello yhdeksän aikaan
huoneistoonsa ja lähetti luotaan kaikki muut henkilöt paitsi herra de
la Vauguyonin, kuninkaallisten prinssien opettajan.

Tämä herttua, lämmin jesuiittain ystävä, joille hän toivoi
saavansa rouva Dubarryn avulla maahanpaluun sallituksi, piti
kasvatustehtäväänsä osaksi täytettynä, koska Berryn herttua meni nyt
naimisiin.

Se ei kuitenkaan ollut työn raskain osa, sillä vielä oli Ranskan
prinssien opettajan viimeisteltävä Provencen ja Artoisin kreivien
kasvatus, nuorukaisten, joista toinen oli viidentoista, toinen
kolmentoista vuotias. Provencen kreivi oli salaisen sisukas ja
hillitön, Artoisin kreivi ajattelematon ja talttumaton. Mutta
dauphin oli, paitsi että hänellä oli eräitä hyviä ominaisuuksia,
jotka tekivät hänestä oivallisen oppilaan, ennen kaikkea dauphin,
nimittäin kuninkaan läheisin olento Ranskassa, joten herra de la
Vauguyonille saattoi koitua melkoinen vahinko, jos hän nyt menettäisi
vaikutuksensa dauphinin mieleen, jossa ehkä nainen tästä lähtien
anastaisi vallan.

Kun kuningas pyysi herra de la Vauguyonia jäämään luokseen, saattoi
viimemainittu olettaa hänen majesteettinsa huomanneen hänen tappionsa
ja tahtovan korvata sitä jollakin hyvityksellä. Kun jonkun henkilön
kasvatus on päättynyt, saa opettaja tavallisesti kunnialahjan.

Tämä seikka sai Vauguyonin herttuan, joka oli sangen tunteellinen
mies, esiintymään tällä kertaa vielä tunteellisempana. Koko
päivällisaterialla oli hän alinomaa nostanut nenäliinan silmilleen
osoittaakseen, miten ankaraa surua hänen oppilaansa kadottaminen
hänelle tuotti. Kun jälkiruoka viimein oli nautittu, niin hän oikein
nyyhkytteli; mutta kun hän sitten joutui yksin, oli hän melkoista
rauhallisempi.

Kutsu kuninkaan luo houkutteli jälleen nenäliinan taskusta esille ja
kyyneleet vuotamaan silmistä.

"Tulkaa, la Vauguyon-parka", sanoi kuningas heittäytyen mukavasti
lepotuoliin; "tulkaa, niin pakistaan vähän".

"Olen palveluksessanne, teidän majesteettinne", vastasi herttua.

"Istukaa tuohon, hyvä herttua; te taidatte olla aika väsynyt."

"Minäkö istumaan, sire?"

"Niin, istukaa kursailematta."

Ludvig XV osoitti herttualle töyrytuolia, joka oli asetettu niin,
että valo lankesi kohtisuoraan opettajan kasvoille, mutta jätti sen
sijaan kuninkaan kasvot varjoon.

"No niin, hyvä herttua", sanoi Ludvig XV: "nyt on kasvatustehtävänne
täytetty".

"Niin, sire."

Ja la Vauguyon huokasi.

"Todellakin, hyvin suoritettu tehtävä!" jatkoi Ludvig XV.

"Teidän majesteettinne on liian hyvä."

"Ja se tuottaa teille melkoista kunniaa, herttua."

"Teidän majesteettinne suorastaan kukkuroi minut hyvyydellänne."

"Hänen korkeutensa dauphin on luullakseni Euroopan oppineimpia
prinssejä."

"Samaa luulen minäkin, sire."

"Etevä historian tuntija?"

"Melkoisen etevä."

"Varma maantieteessä?"

"Sire, hänen korkeutensa dauphin laati itse karttoja, joita moni
insinööri ei pystyisi tekemään."

"Hän urheilee oivallisesti?"

"Ah, sire, se kiitos kuuluu eräälle toiselle, sillä minä en ole sitä
hänelle opettanut."

"Vaikkapa ette, hän sen kuitenkin osaa."

"Kyllä, erittäin hyvin."

"Entä kellosepän homma sitten... kuinka näppärä mies!"

"Niin, se on hämmästyttävää, sire."

"Kuusi kuukautta ovat kelloni käyneet aivan yhdessä kuin vaunujen
neljä pyörää pääsemättä toistensa edelle. Ja hän hoitaa ne kaikki
yksinään."

"Tämä sisältyy mekaanisiin tietoihin, sire, ja minun täytyy
tunnustaa, ettei minulla ole siinäkään asiassa mitään osuutta."

"Mutta entäpä matematiikka, merenkulkutiede?"

"Kyllä, sire, siinä tieteen haarat, joihin minä olen koettanut aina
innostuttaa hänen korkeuttaan dauphinia."

"Hän on hyvin etevä niissä. Tässä eräänä iltana kuulin hänen
juttelevan herra de la Peyrousen kanssa greliineistä [eräänlaista
teräsköyttä. Suom.], vanttilaitteista ja prikipurjeista."

"Kaikki meritermejä... niin, sire."

"Hän puhuu sellaisista asioista kuin mikä Jean Bart." [Kuuluisa
merenkulkija Ludvig XIV:n ajalta. Suom.]

"On tosiaan totta, että hän on niihin seikkoihin hyvin perehtynyt."

"Mutta niistä hänen on kiittäminen kuitenkin juuri teitä."

"Teidän majesteettinne palkitsee minua yli ansioitteni, kun teidän
majesteettinne lukee osalleni rahdunkin, miten vähäpätöisen tahansa,
talleista eduista, joita hänen korkeutensa dauphin on opinnoillaan
saavuttanut."

"Minä uskonkin, herttua, että hänen korkeudestaan dauphinista tulee
kerran hyvä kuningas, hyvä valtion raha-asiain järjestäjä ja hyvä
perheen isä. Mutta kun tätä ajattelen, herttua, -- toisti kuningas ja
pani koron näille viimeisille sanoilleen, uskotteko te, että hänestä
tulee hyvä perheenisä?"

"Sire", vastasi herra de la Vauguyon aivan vilpittömästi, "minä
uskon, että koska hänen korkeutensa dauphinin sydämessä orastavat
kaikki hyveet, on sekin hyve suljettuna siihen niinkuin muutkin".

"Te ette ymmärrä minua, herttua", vastasi Ludvig XV; "minä kysyin
teiltä, tuleeko hänestä hyvä perheen isä".

"Tunnustan, sire, etten voi teidän majesteettianne ymmärtää. Missä
merkityksessä teidän majesteettinne tuota minulta kysyy?"

"Niin, sellaisessa merkityksessä, että... Enhän erehdy, että te
olette lukenut raamattuanne, hyvä herttua?"

"Kyllähän sen olen lukenut, sire."

"No niin, te tunnette patriarkat, vai mitä?"

"Kyllä."

"Tuleeko hänestä hyvä patriarkka?"

Herra de la Vauguyon katsoi kuninkaaseen kuin tämä olisi puhunut
silkkaa hepreaa; ja käännellen hattuansa käsissään hän vastasi:

"Sire, suuri kuningas on kaikkea, mitä hän tahtoo."

"Anteeksi, hyvä herttua", intti kuningas; "minä huomaan, ettemme
ymmärrä toisiamme oikein".

"Sire; minä koetan parastani."

"Minun täytyy siis puhua selvemmin", virkkoi kuningas. "Kuulkaa nyt,
tehän tunnette dauphinin kuten oman poikanne?"

"Kyllä, sire."

"Te tunnette hänen taipumuksensa?"

"Kyllä."

"Hänen intohimonsa?"

"Oh, mitä intohimoihin tulee, sire, se on toinen asia: jos hänen
korkeudellaan olisi sellaisia ollut, olisin minä ne perinpohjin
pois juurittanut. Mutta onneksi olen päässyt siitä vaivasta;
Monseigneurilla ei ole intohimoja."

"Onneksi, sanoitte?"

"Niin, eikö se sitten ole onni?"

"Hänellä ei siis ole niitä?"

"Intohimojako? Ei, sire."

"Ei yhtään?"

"Ei yhtään ainoaa, siitä vastaan."

"Kas niin, sitä minä pelkäsinkin", sanoi kuningas. "Dauphinista tulee
sangen hyvä kuningas, erittäin hyvä raha-asiain hoitaja, mutta kunnon
patriarkkaa ei hänestä tule koskaan."

"Voi, sire, te ette ole kehoittanut minua kehittämään hänen
korkeuttaan dauphinia patriarkallisuuteen."

"Mutta siinä minä tein kovin väärin. Minun olisi pitänyt muistaa,
että hän kerran menee naimisiin. Mutta vaikka hänellä ei olekaan
intohimoja, ette suinkaan silti ole kokonaan toivoton hänestä?"

"Kuinka?"

"Tahdon tällä sanoa, ettette pidä häntä kykenemättömänä jonakin
kauniina päivänä niitä saamaan?"

"Sire, minä pelkään..."

"Mitä te pelkäätte?"

"Todellakin", vastasi herttua-raukka surkealla äänellä, "teidän
majesteettinne kiduttaa minua".

"Herra de la Vauguyon", huudahti kuningas alkaen tulla
kärsimättömäksi, "minä kysyn teiltä suoraan ja selvästi, tuleeko
Berryn herttuasta hyvä aviopuoliso joko ilman intohimoja tai sillä
varustettuna. Perheen isän ominaisuudet minä jätän nyt silleen ja
samoin patriarkankin oman onnensa nojaan."

"No, sire, sitä en saattane aivan varmaan teidän majesteetillenne
sanoa."

"Kuinka, ettekö saata sitä sanoa?"

"En, sitä en voi tehdä, sillä minä en sitä tiedä."

"Ettekö tiedä!" huudahti Ludvig XV niin hämmästyneenä, että peruukki
alkoi herra de la Vauguyonin päässä huojua.

"Sire, Berryn herttua on elänyt tiedän majesteettinne oman katon alla
niin täydessä viattomuudessa kuin opiskelevan nuoren miehen tulee."

"Mutta, herttua, tämä nuori mies ei nyt enää opiskele, hän menee
naimisiin."

"Sire, minähän olin Monseigneurin opettaja."

"Juuri siksi, herttua, teidän olisi pitänyt hänelle opettaa kaikki,
mitä hänen olisi tarvinnut tietää."

Ja Ludvig XV heittäytyi lepotuoliinsa kohauttaen hartioitaan.

"Sen minä jo aavistin", lisäsi hän huokaisten.

"Hyvä Jumala, sire..."

"Tunnettehan Ranskan historian, eikö niin, herra de la Vauguyon?"

"Sire, niin olen aina itse luullut, ja luulen vastakin, ellei teidän
majesteettinne sano toista."

"No hyvä, silloin te myöskin tiedätte, mitä minulle tapahtui
hääpäiväni iltana."

"En, sire, sitä minä en tiedä."

"Mutta, hyvä Jumala, sittenhän te ette tiedä mitään!"

"Jos teidän majesteettinne suvaitsisi kertoa minulle tuon tapauksen,
joka on ollut minulle tuntematon..."

"Kuulkaa sitten, ja olkoon tämä teille läksy kasvattaessanne kahta
muuta pojanpoikaani, herttua."

"Minä kuuntelen, sire."

"Minutkin kasvatettiin isoisäni kodissa niinkuin te olette
kasvattanut dauphinia. Minulla oli opettajana herra de Villeroy,
kunnon mies, oikein hyvä mies, aivan kuin te, herttua. Ah, jospa hän
olisi useammin antanut minun olla setäni, sijaishallitsijan seurassa!
Mutta ei, opiskelu täydessä viattomuudessa, kuten te sanotte,
herttua, oli saanut minut laiminlyömään tutkia viattomuuksia.
Kuitenkin minä menin naimisiin, ja kun kuningas ottaa itselleen
vaimon, kunnon herttua, on se koko maailmalle tärkeä seikka."

"Ahaa, sire, nyt minä alan ymmärtää!"

"No, se nyt on edes hyvä. Minä siis jatkan. Kardinaali tutkiskeli
siis, oliko minulla taipumuksia patriarkaattiin. Minun lahjani
siihen suuntaan olivat suorastaan olemattomat, ja minä olin sillä
alalla niin viaton, että oli syy pelätä Ranskan kruunun siirtyvän
naispuoliselle sukuhaaralle. Kardinaali neuvotteli onneksi tästä
herra de Richelieun kanssa; se oli ylen arkaluontoinen asia,
mutta herra de Richelieu oli suuri mestari sellaisissa. Hän keksi
erinomaisen keinon. Siihen aikaan eli joku neiti Lemaure tai Lemoure,
en muista hänen nimeään tarkkaan, joka maalasi erittäin kauniita
tauluja; häneltä tilattiin kokonainen sarja tauluja, ymmärrätte kai
minua?"

"En, sire."

"Kuinka minä sitten sen ilmaisisin...? Maalaistauluja."

"Teniersin taulujen tyyliin, sire?"

"Ei, etevämpiä; alkeellisimpia."

"Alkeellisimpia?"

"Luonnollisia... Nyt luulen viimeinkin löytäneeni oikean sanan; nyt
kai minua ymmärrätte?"

"Kuinka!" huudahti herra de la Vauguyon punastuen, "tahdottiinko
teidän majesteetillenne näyttää...?"

"Kuka on sanonut näyttämisestä mitään, hyvä herttua?"

"Mutta että teidän majesteettinne olisi voinut nähdä..."

"Siihen ei tarvittu muuta kuin että minun majesteettini katseli."

"No niin?"

"Minä siis katselin."

"Ja...?"

"Ja kun ihminen on suuressa määrin matkija... niin minä matkin
myöskin."

"Keino, sire, oli tosiaan melkoisen kekseliäs, ja varmaan tehokas,
joskin vaarallinen nuorelle miehelle."

Kuningas katseli herttua de la Vauguyonia huulillaan hymy, jota
olisi voinut sanoa raa'aksi, ellei se olisi väreillyt maailman
sukkelimmalla suulla.

"Ei nyt huolita pelätä vaaraa", vastasi hän, "vaan palatkaamme
kysymykseen, mitä meidän tällähaavaa on tehtävä".

"Ah!"

"Tiedättekö sen?"

"En, sire, ja teidän majesteettinne tekisi minut sangen onnelliseksi
neuvomalla minulle sen."

"No niin, kuulkaa nyt: te lähdette heti hänen korkeutensa
dauphinin luokse, joka paraikaa ottaa vastaan herrojen viimeisiä
onnentoivotuksia hänen korkeutensa dauphinen saadessa samoja
naisilta."

"Kyllä, sire."

"Te hankitte käteenne sytytetyn kynttilän ja viette hänen korkeutensa
dauphinin syrjään pakinoillenne."

"Kyllä, sire."

"Te sanotte _oppilaallenne_", ja kuningas korosti tämän viimeisen
sanan, "te sanotte oppilaallenne, että morsiushuone on uuden käytävän
päässä".

"Jonne kellään ei ole avainta, sire."

"Koska minä sen otin itse, herttua; minä aavistin, mitä tänään
tapahtuisi; kas tässä on se avain."

Herra de la Vauguyon otti vavisten avaimen.

"Minä ilmoitan teille nyt, herttua", jatkoi kuningas, "että tuossa
käytävässä on noin parisenkymmentä taulua, jotka äskettäin olen
antanut sinne ripustaa".

"Ahaa, sire!"

"Niin, herttua, te suljette oppilaanne syliinne, avaatte hänelle
käytävän oven, pistätte kynttilän hänen käteensä, toivotatte hänelle
hyvää yötä ja sanotte hänelle, että hänen täytyy viipyä kaksikymmentä
minuuttia matkallaan käytävän läpi sänkykamarin ovelle, minuutti joka
taulun edessä."

"Ah, sire, minä ymmärrän!"

"No, se on hyvä se. Hyvää yötä nyt, herra de la Vauguyon!"

"Teidän majesteettinne on armollinen ja antaa minulle anteeksi?"

"Enpä oikein tiedä, sillä jos minua ei olisi ollut, olisitte te
saanut aikaan perheessäni koreat jutut!"

Opettaja läksi ja ovi sulkeutui hänen mentyään.

Kuningas soitti yksityiskelloaan.

Sisään astui Lebel.

"Kahvini!" sanoi kuningas. "Kuules vielä, Lebel."

"Sire?"

"Kun olet tuonut minulle kahvini, lähdet herttua de la Vauguyonin
perässä, joka meni ilmaisemaan hänen korkeudelleen dauphinille
alamaisia tunteitaan."

"Heti, sire."

"Mutta odotahan, että saan sanoa sinulle, miksi sinun on lähdettävä."

"Se on totta, sire; mutta olin niin halukas tottelemaan teidän
majesteettianne, että..."

"Hyvä. Sinä siis menet herra de la Vauguyonin perässä."

"Kyllä, sire."

"Hän on niin ymmällä, niin masennuksissaan, että pelkään hänen
korkeutensa dauphinin vuoksi häntä liian ankarasti liikutetuksi."

"Ja mitä minun on tehtävä, sire, jos hän saa ankaran
mielenliikutuksen?"

"Ei mitään; tulet ainoastaan minulle siitä ilmoittamaan."

Lebel asetti kahvitarjottimen kuninkaan eteen, joka ryhtyi nauttimaan
juomaansa pitkin siemauksin.

Sitten tuo historiallinen kamaripalvelija poistui.

Neljännestunnin päästä hän tuli takaisin.

"No, Lebel?" kysyi kuningas.

"Sire, herra de la Vauguyon meni uuden käytävän ovelle, monseigneur
käsipuolessa."

"Hyvä; entä sitten?"

"Hän ei näyttänyt olevan kovinkaan liikutettu; päinvastoin hänen
pienet silmänsä välkkyivät hyvin veitikkamaisesti."

"Hyvä! Entä sitten?"

"Hän otti taskustaan avaimen ja antoi sen hänen korkeudelleen
dauphinille, joka aukaisi oven ja astui käytävään."

"Ja sitten?"

"Sitten jätti herttua kynttilänsä Monseigneurin käteen ja sanoi
hiljaa, mutta ei kuitenkaan niin hiljaa, etten saattanut häntä
kuulla: 'Monseigneur, morsiushuone on tämän gallerian päässä,
jonka avaimen saitte. Kuningas toivoo, että viivytte kaksikymmentä
minuuttia matkalla sinne.'"

'Kuinka', kysyi prinssi, 'kaksikymmentä minuuttia; mutta siihenhän
menee tuskin kahtakymmentä sekuntia?'

'Monseigneur', vastasi herra de la Vauguyon, 'minun valtuuteni eivät
riitä niin pitkälle; minulla ei ole teille antaa muita opetuksia,
mutta yksi neuvo vielä: katselkaa tarkoin tämän gallerian seinille,
oikealle ja vasemmalle, ja minä vastaan, että teidän korkeudellanne
on tarpeeksi ajanvietettä niiksi kahdeksikymmeneksi minuutiksi.'

"Se ei ollut pahoin sanottu."

"Silloin, sire, teki herttua syvän kumarruksen, jota seurasi niin
kiihkeä katse, että se näytti aivan tunkeutuvan tuonne käytävään. Ja
sitten hän jätti hänen korkeutensa dauphinin käytävän ovelle."

"Ja Monseigneur meni sisään, kuten aikoi?"

"Katsokaa, teidän majesteettinne, galleriassa on vielä tuli. Hän on
kävellyt siellä vähintäin neljännestunnin."

"Kas niin, nyt siellä tulee pimeää", sanoi kuningas katseltuaan
hetkisen käytävän ikkunoita. "Minullekin annettiin muinoin
kaksikymmentä minuuttia aikaa, mutta minä muistan sangen hyvin, että
minä jo viiden minuutin päästä olin vaimoni luona. Ah, pitäisiköhän
jo sanoa samaa kuin toisesta Racinesta: _C'est le petit-fils d'un
grand-père_!" [_Petit-fils_ = pojanpoika, mutta tässä sanaleikissä:
pikku poika; grand-père = isoisä, mutta tässä: suuri isä. Suom.]




KAHDESKYMMENESNELJÄS LUKU

Dauphinin hääyö


Dauphin avasi morsiushuoneen tai oikeammin sanoen sen edessä olevan
huoneen oven.

Arkkiherttuatar odotti valkeaan, pitkään kampausvaippaan puettuna
hänen tuloaan maaten kullatussa sängyssä, jota hänen hennon ja hienon
ruumiinsa paino näytti tuskin ollenkaan rusentavan. Ja kummallista
kyllä, jos olisi saattanut lukea hänen ajatuksensa sen synkän
pilven läpi, joka hänen otsaansa varjosti, olisi hänessä huomannut
morsiamen suloisen kaipuun asemesta nuoren tytön vavistuksen, joka
syntyy tuollaisen vaaran pelosta, jonka herkät luonteet näkevät
aavistuksissaan, mutta jonka he sitten joskus kestävät paljon
uljaammin kuin sitä odottivat.

Sängyn vieressä istui rouva de Noailles.

Palveluksessa olevat hovinaiset pysyttäytyivät huoneen toisella
puolella, valmiina ylihovimestarittaren pienimmänkin viittauksen
huomatessaan poistumaan hänen käskyään totellen.

Ylihovimestaritar odotti hovietiketin lakien mukaan järkkymättä ja
liikahtamatta dauphinin tuloa.

Mutta kuten kaikkien etiketin ja seremoniain lakien olisi tällä
kertaa täytynyt väistyä epäsuotuisain sattumain vuoksi, kävi niin,
että ne henkilöt, joiden oli tuotava hänen korkeutensa dauphin sisään
morsiushuoneeseen, odottivat häntä eräässä toisessa etuhuoneessa,
tietämättä uudesta käytävästä, jonka kautta hänen korkeutensa
kuningas Ludvig XV:n käskystä nyt arvaamattomasti tulisi.

Siinä etuhuoneessa, johon dauphin oli täten astunut, ei ollut ketään.
Ja kun sänkykamarin ovi oli hiukan raollaan, saattoi dauphin nähdä ja
kuulla kaikki mitä siellä tapahtui.

Hän odotti, pilkisteli sisään ja kuunteli salaa.

Dauphinen ääni kuului nyt puhtaana ja sointuvana, vaikka hiukan
vavisten:

"Mistä ovesta hänen korkeutensa dauphin tulee sisään?" kysyi hän.

"Tuosta, Madame", vastasi Noaillesin herttuatar ja osoitti ovea,
joka oli aivan vastakkaisella puolella kuin se, jonka takana dauphin
seisoi.

"Mitä ääntä tuolta ikkunasta kuuluu?" lisäsi dauphine; "sehän on
aivan kuin meren pauhua".

"Se on lukemattomain katselijain puheen sorinaa, kun he kävelevät
juhlatulituksen valossa ja odottavat ilotulitusta."

"Ilotulitusta?" toisti dauphine surullisesti hymyillen. "Sitä tosiaan
tarvittaisiin tänä iltana, sillä taivas on kovin synkkä, oletteko
huomannut sen, madame?"

Dauphin oli nyt kyllästynyt odottamiseen ja sysäsi oven hiljaa auki,
pisti päänsä sen raosta sisään ja kysyi, saisiko hän tulla.

Rouva de Noailles huudahti, sillä hän ei aivan heti tuntenut prinssiä.

Dauphinen hermoston olivat monet toisiaan seuranneet
mielenliikutukset, jotka hänen oli täytynyt kärsiä, saaneet
sellaiseen ärtyneeseen tilaan, jossa ollessaan ihminen pelästyy
kaikkea, ja hän tarttui nyt rouva de Noaillesin käsivarteen.

"Se olen minä, madame", sanoi dauphin; "älkää säikähtäkö".

"Mutta miksi siitä ovesta?" kysyi rouva de Noailles.

"Siksi", vastasi silloin Ludvig XV, jonka kyynilliset kasvot
ilmestyivät samassa toisen oven aukeamaan, "siksi, että herra de la
Vauguyon, oikean jesuiitan tavalla, joka hän onkin, ymmärtää kyllä
latinaa, matematiikkaa ja maantiedettä, mutta ei tarpeeksi muuta".

Kun Madame la dauphine huomasi huoneessa kuninkaan, joka oli tullut
sisään aivan odottamatta, solahti hän pois sängystä ja seisoi nyt
permannolla, verhottuna pitkään kampausvaippaansa, joka kätki hänet
kaulasta jalkoihin saakka aivan yhtä tiiviisti kuin jonkun muinaisen
roomattaren _stola_.

"Sen kyllä näkee, että hän on laiha", jupisi Ludvig XV. "Piru
vieköön herra de Choiseulin, joka valitsi minulle kaikista
arkkiherttuattarista juuri tämän!"

"Teidän majesteettinne huomannee", virkkoi rouva de Noailles, "että
etikettiä on seurattu tarkoin, mitä minuun tulee; mutta hänen
korkeutensa dauphin puolestaan..."

"Minä otan sen laiminlyönnin vastuulleni", vastasi Ludvig XV; "ja
se on vallan kohtuullista, koska minä olen siihen syynä. Mutta
olosuhteiden pakosta sen tein, hyvä rouva de Noailles, joten toivon,
että annatte sen minulle anteeksi."

"Minä en ymmärrä, mitä teidän majesteettinne tarkoittaa."

"Me lähdemme yhdessä täältä, herttuatar, ja minä kerron teille asian.
Annetaanhan nyt vaan noiden lapsiparkain päästä ensin sänkyyn."

Dauphine väistyi askeleen sängyn luota ja tarttui rouva de Noaillesin
käsivarteen, ehkä vielä enemmän kauhistuneena kuin äsken.

"Säälikää minua, madame", sanoi hän; "minä kuolisin häpeästä".

"Sire", sanoi rouva de Noailles, "hänen korkeutensa dauphine pyytää
mennä sänkyyn tavallisen porvarisrouvan tapaan".

"Peijakas, peijakas! Ja sellaista te voitte vaatia, rouva Etiketti."

"Sire, minä tiedän hyvin, että se on Ranskan hoviseremoniaa vastaan,
mutta katsokaa arkkiherttuatarta."

Marie Antoinette, joka seisoi kalpeana ja nojaten jäykin käsivarsin
erään nojatuolin selustaan, olisi todella ollut täydellinen Kauhua
esittävä kuvapatsas, ellei olisi kuultu hänen hampaittensa hiljaa
kalisevan ja nähty kylmän hien virtailevan hänen otsaltaan.

"Minä en suinkaan tahdo olla siinä asiassa vasten dauphinen mieltä",
sanoi Ludvig XV, joka oli yhtä ankara etiketin vihollinen kuin Ludvig
XIV oli ollut sen kiihkeä kannattaja. "Mennään sitten, herttuatar.
Onhan ovissa sitäpaitsi avaimenreiät, ja se on paljon hauskempaa."

Dauphin kuuli isoisänsä viimeiset sanat ja punastui. Myöskin dauphine
kuuli ne, mutta ei ymmärtänyt niitä. Kuningas Ludvig XV syleili
pojanpoikansa vaimoa ja poistui huoneesta vieden kanssaan Noaillesin
herttuattaren ja nauraen tuollaista pilkallista naurua, joka on niin
epämieluisaa niistä, joilla ei ole syytä yhtyä naurajan iloon.

Muut hovinaiset poistuivat toisesta ovesta. Nuori pari jäi nyt
huoneeseen kahden. Syntyi hetkisen hiljaisuus.

Viimein lähestyi nuori prinssi Marie Antoinettea. Hänen sydämensä
sykki kiivaasti, hän tunsi nuoruuden ja rakkauden veren kiehuvan
povessaan, ohimoillaan ja valtimoissaan.

Mutta hän tiesi isoisänsä seisovan oven takana, ja tuon miehen raaka
katse, joka ei häikäillyt tunkeutua häävuoteeseen saakka, jäähdytti
vielä dauphinia, joka oli lisäksi luonteeltaankin avuton ja kaino.
"Madame", virkkoi hän ja katsahti arkkiherttuattareen, "voitteko
pahoin? Te olette niin kalpea ja näytte vapisevan."

"Teidän korkeutenne", vastasi dauphine, "minun täytyy teille
tunnustaa, että tunnen omituista rauhattomuutta; mahtaa olla tulossa
hirveä myrsky; rajuilma vaikuttaa minuun aina ylen epämiellyttävästi".

"Ah, luuletteko, että meitä uhkaa myrsky?" kysyi dauphin.

"Oi, siitä olen aivan varma; katsokaa, miten koko ruumiini vapisee."

Prinsessa-raukan joka jäsentä näyttivät täristävän kuin sähköiskut.

Ikäänkuin vahvistaen hänen sanansa tosiksi jymähti samassa ankara
tuulen puuska, tuollainen mahtava ilmanpyörre, joka ajaa osan merta
toistaan vasten ja järkyttää vuoria juurtaan myöten; ja niinkuin
lähenevän myrskyn ensi ulvahdus täytti se koko linnan sekaannuksella,
pelolla ja ankaralla rytinällä.

Lehdet, jotka riivittiin irti oksista, oksat, jotka repesivät puista,
kuvapatsaat, jotka suistuivat alas jalustoiltaan, sadantuhannen
puutarhoihin hajaantuneen katselijain pitkä ja äänekäs huuto,
kamala ja pitkäveteinen ulvonta, joka vinkui läpi galleriain
ja linnanpihojen; ne äänet olivat tällä hetkellä hurjinta ja
murheellisinta soittoa, mitä ihmiskorva koskaan on kuullut.

Pahaenteinen helinä seurasi tuota ulvontaa; ikkunaruudut särkyivät
nyt tuhansiksi sirpaleiksi ja putosivat marmoriportaille ja
karniiseille, päästäen tuon kirpeän ja leikkaavan äänen, joka haipuu
vihloen avaruuksiin.

Sama tuulen puuska oli temmaissut auki myöskin yhden huonosti
suljetuista ikkunain ulkoluukuista, joka löi seinään niinkuin jonkin
öisen linnun jättiläissiipi.

Kaikissa linnan huoneissa, missä ikkunat olivat olleet auki, puhalsi
se tuulenpuuska kynttilät sammuksiin.

Dauphin meni ikkunan luo nähtävästikin sulkeakseen ulkoluukkua; mutta
dauphine esteli häntä.

"Oi, teidän korkeutenne", sanoi hän, "älkää avatko sitä ikkunaa,
kynttilämme sammuisivat, ja minä kuolisin pelosta".

Dauphin pysähtyi.

Läpi uudinten, jotka hän oli jälleen vetänyt ikkunan eteen,
näkyivät puiston puiden tummat latvat, vavisten ja taipuen aivan
kuin näkymätön jättiläiskäsi olisi pilkkopimeässä pudistanut niiden
runkoja.

Juhlatulitus oli kaikkialla sammunut.

Silloin saattoi nähdä taivaalla laumoittain synkkiä pilvenlonkia,
jotka vihurina kiitivät eteenpäin, niinkuin ratsuväkiparvet rynnäten
taisteluun.

Dauphin seisoi kalpeana, käsi ikkunan rivassa. Dauphine vaipui alas
tuolille ja huokasi tuskallisesti.

"Te olette hyvin pelästynyt, Madame?" kysyi dauphin.

"Ah, niin, ja kuitenkin rauhoittaa minua, että te olette läsnä.
Oh, minkälainen myrsky! Kauhea myrsky! Juhlatulet ovat kaikkialta
sammuneet."

"Niin", vastasi Ludvig, "tuulee etelälounaasta, ja se tuuli ennustaa
juuri ankarimpia hirmumyrskyjä. Jos tätä jatkuu, en ymmärrä, kuinka
ilotulitus voidaan polttaa."

"Oh, teidän korkeutenne, ketä varten sitä poltettaisiin? Tällaisella
rajuilmalla ei ketään jää puutarhaan."

"Madame, te ette tunne ranskalaisia, heidän täytyy saada
ilotulituksensa; tämä on valmistettu aivan erinomaiseksi; insinööri
on kertonut minulle suunnitelman. Kas niin, nyt näette jo, etten
erehtynyt; nyt nousevat ensimmäiset raketit ilmaan."

Kiitäen kuin pitkät tuliset käärmeet singahtivat tosiaan
merkkiraketit taivaalle. Mutta kuten rajuilma olisi pitänyt
noita tuliviiruja uhmaamisena, välähti salama, yksi ainoa, mutta
niin suuri, että se näytti halkaisevan koko taivaan, mutkitellen
keinotekoisten tulten väliin, ja sekoitti sinertävää hohdettaan
rakettien punaiseen tuleen.

"On todellakin sopimatonta taistella Jumalaa vastaan", huudahti
arkkiherttuatar.

Merkkiraketit laskettiin ainoastaan joku sekunti ennen kuin alettiin
sytyttää muita ilotulituslaitteita, sillä insinöörin mielestä
oli jouduttava, ja hän sytytti nyt ensimmäiset niistä. Ja niitä
tervehdittiin valtavin riemuhuudoin.

Mutta aivan kuin maa ja taivas olisivat keskenään taistelleet, aivan
kuin ihminen olisi herjannut Jumalaa, niinkuin arkkiherttuatar oli
sanonut, antoi ärsyttynyt myrsky samalla kuulua ulvovan äänensä yli
kansanhuutojen. Ja ikäänkuin kaikki taivaan ikkunat olisivat yhtaikaa
auenneet, syöksyi pilvistä tulvimalla rankkasade.

Tuuli oli sammuttanut juhlatulet ja sade sammutti ilotulituksen.

"Mikä vahinko!" virkkoi dauphin.

"No, monsieur", vastasi Marie Antoinette surullisena, "eikö kaikki
mene myttyyn minun saavuttuani Ranskaan?"

"Kuinka niin, Madame?"

"Oletteko katsellut Versaillesia?"

"Kyllä, Madame. Ettekö pidä Versaillesista?"

"Oi kyllä, minä pitäisin kyllä Versaillesista, jos se olisi vielä
nykyään sellainen, jollaisena teidän loistava esi-isänne Ludvig XIV
sen jätti. Mutta missä tilassa me olemmekaan nähneet Versaillesin?
Sanokaa. Kaikkialla suru ja hävitys. Oi niin, myrsky sopii hyvin
tähän juhlaan, joka minua varten on järjestetty. Eikö kuulu
asiaan, että hirmumyrsky puhkeaa ja kätkee kansalta palatsimme
sisäisen surkeuden? Eikö yö ole toivottava ja tervetullut, kun se
estää näkemästä nuo ruohottuneet puutarhakäytävät, nuo mutaiset
tritooniryhmät, kuivuneet lammikot, särkyneet kuvapatsaat? Ah,
niin, puhu vaan, eteläinen tuuli, ulvo myrsky, kasaantukaa, synkät
pilvet, salatkaa kaikkien silmiltä omituinen vastaanotto, jonka
Ranska varustaa keisarien tyttärelle sinä päivänä, jolloin hän laskee
kätensä tulevan kuninkaansa käteen!"

Dauphin oli huomattavasti ymmällä eikä tiennyt, mitä vastata
tällaisiin moitteisiin ja varsinkin moiseen kiihkeään
alakuloisuuteen, joka ei laisinkaan sopinut hänen omaan
luonteeseensa. Ja hänkin vuorostaan nyt huokasi pitkään.

"Minä teen teidät surulliseksi", jatkoi Marie Antoinette; "älkää
kuitenkaan luulko, että puhun näin ylpeyteni tähden. Ei, sitä en
suinkaan tee. Miksi ei minulle näytetty ainoastaan tuota hymyilevää,
kukkivaa Trianonia, jossa myrsky nyt onnettomasti ruhjoo lehtimajoja
ja myllertää lammikoita? Minä olisin tyytynyt tuohon pieneen
suloiseen elinpaikkaan; mutta rauniot peloittavat minua, ne ovat
vastenmielisiä nuoruudelleni, ja sen lisäksi, minkä suunnattoman
määrän uusia raunioita tämä kauhea hirmumyrsky vielä tekeekään!"

Uusi myrskynpuuska, entistä hirmuisempi, täristi palatsia. Prinsessa
nousi vavistuksissaan ylös.

"Oi, hyvä Jumala, sanokaa, eikö meitä vaan uhkaa vaara? Sanokaa, eikö
meillä ole syytä pelätä... Minä kuolen kauhusta!"

"Ei, vaaraa ei ole, Madame. Versailles on tasakattoinen palatsi
eikä vedä ukkosta puoleensa. Jos se iskisi, sattuisi se luultavasti
kappeliin, jossa on suippo katto, tai pikku linnaan, jossa on
erillään kohoavia osia. Tiedättehän, että huiput vetävät puoleensa
sähkövirtaa ja että latteat esineet päinvastoin työntävät sitä
luotaan?"

"En", huudahti Marie Antoinette, "sitä minä en tiedä, sitä en tiedä!"

Ludvig tarttui arkkiherttuattaren vapisevaan ja jääkylmään käteen.

Samassa täytti kalpea salama huoneen sinertävällä ja sinipunaisella
hohteellaan. Marie Antoinette päästi huudon ja työnsi dauphinin
luotaan.

"Mutta, Madame", kysyi dauphin, "mikä teillä oikein on?"

"Oh", vastasi dauphine, "te olitte tuossa salaman valossa aivan
valju, riutunut kuin haamu ja verinen. Minä olin näkevinäni aaveen."

"Se oli vaan rikkitulen heijastusta", vastasi prinssi; "ja minä
selitän teille...".

Kauhea ukkosen jyrähdys, jonka jylinää kaiku pitensi kunnes se nousi
korkeimmilleen ja sitten alkoi loitota, keskeytti jyrkästi nämä
tieteelliset selitykset, joita nuori mies oli tyynesti aikonut antaa
kuninkaalliselle puolisolleen.

"Kas niin, Madame", sanoi dauphin; "rohkaiskaa luontonne, pyydän;
jättäkää pelko kehittymättömien asiaksi; fyysillinen täristys on
luonnon välttämättömiä ehtoja. Siksi ei sitä pidä kummastua sen
enempää kuin tyyntäkään; tyyneys ja rajuilma seuraavat toisiaan;
tyynen häiritsee täristys, täristyksen asettaa jälleen tyyni.
Lähemmin asiaa ajatellen, Madame, tämä on vain ukonilmaa, ja
sellainenhan on luonnon luonnollisimpia, usein uudistuvia ilmiöitä.
Minä en siis ymmärrä, miten sellaista voi pelätä."

"Oh, jos ei olisi muuta, ehken sitä niin kauhistuisikaan, mutta
tällainen rajuilma meidän hääpäivänämme, eikö se tunnu teistä tuhoa
ennustavalta enteeltä, kuten kaikki muutkin, joita olen nähnyt aina
Ranskaan saapumisestani saakka?"

"Mitä sanoitte, Madame?" huudahti dauphin, ja taikauskoinen pelko
järkytti häntä vasten tahtoaankin; "enteistäkö puhuitte?"

"Niin, niin, hirveistä, verisistä enteistä!"

"Sanokaa minulle, mitä ne ovat, Madame; väitetään yleensä, että
minulla on älykäs ja harkitseva mieli, ehkäpä olisin niin onnellinen,
että voisin kumota ja todistaa vääriksi nuo enteet, joita te niin
pelkäätte."

"Teidän korkeutenne, Strassburgissa minä vietin ensimmäisen yöni
Ranskassa. Minut vietiin suureen huoneeseen, johon sytytettiin
kynttilät, sillä se oli pimeä. Kun kynttilät oli sytytetty, näin
niiden valossa seinät, joita pitkin veri näytti virtaavan. Minä
rohkenin kuitenkin mennä lähemmäksi ja katsella tarkemmin noita
punaisia viiruja. Huoneen seinät olivat verhotut tapeeteilla, jotka
esittivät viattomain lasten murhaa. Kaikkialla näkyi epätoivo
kamaline katseineen, verenhimo leimuavine silmineen, joka paikassa
kiiluivat piilut ja miekat, joka paikasta tunsin kyyneleiden, äitien
huutojen ja tuskallisten kuolonkorahdusten pursuvan ulos, tuosta
profeetallisesta seinästä, joka näytti minusta yhä elävämmältä, kuta
kauemmin sitä katselin. Oih, minä olin niin hirmun vallassa, etten
voinut nukkua... Niin, sanokaapa, eikö se ollut surullinen enne?"

"Ehkä jollekin entisajan naiselle, Madame, mutta ei meidän aikamme
prinsessalle."

"Teidän korkeutenne, tämä aikakausi on onnettomuuksista raskas, sen
on äitini minulle sanonut. Se on kuten taivas, joka leimahtelee
päämme päällä täynnä tulikiveä, tulta ja tuhon voimia. Nähkääs, siksi
minä niin kovin pelkään, ei, siksi jokainen enne minusta tuntuu
varoitukselta."

"Madame, meitä ei voi uhata mikään vaara valtaistuimella, jolle
nousemme; me kuninkaat elämme pilvien yläpuolella olevassa
ilmapiirissä. Ukkonen pauhaa jalkaimme juuressa, ja kun se iskee
maahan, lennätämme me sen itse."

"Oi ei, tämä ei sovi siihen, mitä minulle ennustettiin."

"Ja mitä teille ennustettiin?"

"Jotakin kauheata, hirveää."

"Ennustettiinko teille sellaista?"

"Ennustettiin, tai paremminkin se minulle näytettiin."

"Näytettiin?"

"Niin, minä näin sen, se on aivan totta, ja se kuva syöpyi niin
syvälle mieleeni, ettei kulu ainoatakaan päivää, etten sitä kauhistu,
kun sitä vain ajattelen, eikä yötä, jolloin en näe sitä uudestaan
unissani."

"Ja ettekö voi sanoa minulle, mitä näitte? Vaadittiinko teiltä
vaikenemista?"

"Ei, mitään ei vaadittu."

"Kertokaa siis, Madame."

"Kuulkaa, sitä on mahdoton kuvailla; se oli jonkinlainen kone, joka
oli asetettu koholle maasta kuin mestauslava, mutta sillä lavalla
seisoi kaksi pylvästä, ikäänkuin tikapuut, ja niiden pylväiden
välistä putosi alas kuten veitsi, teurastajan puukko tai piilu. Minä
sen näin, ja vielä kummallisempaa, minä näin oman pääni veitsen alla.
Veitsi putosi alas niiden kahden pylvään välissä ja leikkasi poikki
pääni, joka putosi ja pyöri pitkin maata. Sellaista juuri minä näin,
teidän korkeutenne, sellaista!"

"Pelkkää näköharhaa", vastasi dauphin; "minä tunnen melkeinpä kaikki
koneet, joilla ihmisiä surmataan, ja tuollaista konetta ei ole
olemassa; olkaa siitä huoletta".

"Voi", huudahti Marie Antoinette, "minä en mitenkään voi saada
mielestäni tuota vihattavaa ajatusta. Ja minä koetan kuitenkin
niinkuin suinkin taidan."

"Pian se onnistuu, Madame", virkkoi dauphin ja lähestyi puolisoaan;
"tästä hetkestä alkaen on teillä uskollinen ystävä, harras suojelija
sivullanne".

"Ah", toisti Marie Antoinette ja sulki silmänsä ja vaipui jälleen
nojatuoliin.

Dauphin tuli lähemmäksi prinsessaa, joka tunsi puolisonsa hengityksen
lämmittävän poskeaan.

Sillä hetkellä aukesi hiljaa ovi, josta dauphin oli tullut, ja
kuningas Ludvig XV:n uteliaat ja himokkaat silmät kiiluivat suuren
huoneen hämärässä, sillä siellä paloi ainoastaan kaksi kynttilää,
joista vaha valui virtoina kullatuille hopeisille kynttiläjaloille.

Vanha kuningas avasi jo suunsa luultavasti kuiskatakseen
pojanpojalleen jonkin rohkaisevan kehoituksen, kun samassa rätisevä
jylinä, jonka voimaa ei voi kuvata, kaiutti palatsia, tällä kertaa
salaman seuraamana, vaikka salamat oli tähän saakka nähty ennen
jyrinän kuulumista. Ja samassa silmänräpäyksessä näkyi valkea ja
viheriään vivahtava tulipatsas, joka leimahti ikkunan edessä, löi
siihen ja särki kaikki ruudut ja kuvapatsaan parvekkeen alla. Kauhean
räjähdyksen jälkeen se kohosi jälleen taivaalle ja katosi kuin
lentotähti.

Molemmat kynttilät sammuivat tuulen puuskasta, joka pyörteenä
tunkeutui makuuhuoneeseen. Dauphin ponnahti pelästyneenä, horjuen ja
silmät häikäistyinä toista seinää vasten ja jäi siihen seisomaan.

Melkein pyörtyneenä vaipui dauphine rukouspulpetin jakkaralle ja jäi
siihen aivan kuin kuoleman horteeseen.

Ludvig XV vapisi ja luuli maan vaipuvan jalkainsa alta. Lebelin
seuraamana palasi hän tyhjiin huoneisiinsa.

Loitompana pakeni sillä välin Versaillesin ja Pariisin väki kuin
lauma pelästyneitä lintuja, mikä puutarhoihin, mikä teille, mikä
metsiin, ja kaikkialle ajoi sitä takaa sakea raesade, joka särki
puutarhan kukkaset, suomi rikki metsän lehvät, peltojen ohran- ja
rukiintähkät, särki liuskakivikatot ja rakennusten hienot
kuvanveistoskoristeet ja lisäsi synkeyttä vielä tuottamallaan
vahingolla.

Painaen otsaansa käsiinsä dauphine rukoili nyyhkyttäen.

Synkkänä ja tajuttomasti katseli dauphin vettä, joka virtasi
särkyneistä ikkunaruuduista morsiushuoneeseen ja muodosti permannolle
sinertäviä lammikoita, jotka heijastelivat pintaansa tuntikaudet
yhtämittaa kestäviä salamoita.

Tämä myllerrys selvisi kuitenkin aamupuolella, ja ensimmäiset
auringonsäteet, jotka tunkeutuivat esiin kuparinpunertavain pilvien
takaa, näyttivät nyt katsojille öisen hirmumyrskyn hävityksen
tulokset.

Versaillesia oli vaikea enää tunteakaan.

Maa oli ahminut moisen vesiryöpyn, puut olivat saaneet kestää
tulivirran, kaikkialla oli mutaa ja maahan kaatuneita puita,
murskautuneita, vääntyneitä ja hiiltyneitä tuon käärmeen palavasta
syleilystä, jota sanotaan ukkoseksi.

Ludvig XV oli pelännyt niin ankarasti, ettei ollut voinut nukkua.
Aamun sarastaessa antoi hän Lebelin, joka ei ollut poistunut hänen
luotaan, pukea itsensä ja palasi häähuoneeseen saman gallerian
kautta, jonka jo tunnemme ja jossa taulut irvistelivät häpeällisesti
varhaisen aamun sinertävässä kajasteessa, taulut, jotka olivat
maalatut kukkakehyksissä ja kristallien ja sytytettyjen kandelabrien
hohteessa näytettäväksi.

Kolmannen kerran eilis-illasta saakka avasi nyt Ludvig XV
morsiuskamarin oven. Ja häntä pöyristytti, kun hän näki Ranskan
tulevan kuningattaren kaatuneena takaperin rukous jakkaraa vasten,
kalpeana ja kulmillaan sinertävä vivahdus, kuten Rubensin maalaamalla
ylevällä Magdalenalla. Vihdoinkin oli uni lopettanut Marie
Antoinetten tuskan, ja aamurusko väritti nyt kunnioittavin ja hartain
hohtein hänen valkoista aamuvaippaansa sinertävällä valollaan.

Kauempana huoneessa, seinän vierellä olevassa nojatuolissa ja
silkkisukkiin verhotut jalat vesilammikossa, lepäsi Ranskan dauphin,
yhtä kalpeana kuin hänen puolisonsakin ja tuskan hiki otsallaan
niinkun hänellä.

Häävuode oli samassa kunnossa, jossa kuningas oli sen nähnyt
edellisenä iltana.

Ludvig XV rypisti kulmiaan: tuska, jonka kaltaista hän ei ollut vielä
koskaan kokenut, viilsi kuin tulikuuma rauta läpi hänen sydämensä,
tuon sydämen, jonka itsekkyys jäähdytti yksinpä silloinkin, kun
mässäys koetti sitä lämmittää.

Hän pudisti päätänsä, huokasi ja palasi jälleen huoneistoonsa, tällä
hetkellä ehkä synkempänä ja pelästyneempänä kuin oli ollut koko yönä.




KAHDESKYMMENESVIIDES LUKU

Tungoksessa


Toukokuun 30 päivänä, nimittäin kaksi päivää tuon kauhean yön
jälkeen, joka oli täynnä enteitä ja varoituksia, kuten Marie
Antoinette oli sanonut, vietti myöskin Pariisi tulevan kuninkaansa
häitä. Koko sen väestö suuntasi niin ollen matkansa Ludvig XV:n
torille, jossa ilotulitus oli poltettava. Sellainen on aina kaikkien
yleisten juhlien lisäkkeenä, jota pariisilainen katselee tosin
leikkiä lyöden, mutta jota ilman hän ei kuitenkaan voi tulla toimeen.

Paikka oli hyvin valittu. Kuusisataatuhatta katselijaa saattoi
liikkua siellä mukavasti. Ludvig XV:n ratsupatsaan ympärille oli
rakennettu kehä telineitä, niin että kaikki torilla olijat voisivat
nähdä ilotulituksen, joka poltettiin kymmenen, kaksitoista kyynärää
maanpintaa korkeammalla paikalla.

Pariisilaiset saapuivat niinkuin tavallisesti ryhmittäin, ja nämä
ensintulleet valitsivat kauan parhaita paikkoja, mikä oli heidän
etuoikeutensa.

Lapset kiipesivät puihin, vakavatkin miehet portinpatsaille, naiset
portaitten kaiteille, multakuoppien reunoille ja siirrettäville
telineille, joita kiertelevät keinottelijat olivat pystyttäneet
tälle torille, niin kuin kaikissa pariisilaisissa juhlissa, nuo
keinottelijat, joiden vilkas mielikuvitus auttaa heitä joka päivä
keksimään uusia yrityksiä.

Kello seitsemän aikaan illalla, jolloin ensimmäiset uteliaat tulivat
torille, nähtiin myöskin muutamia osastoja kaupungin vartiostoa
saapuvan sinne.

Vartioimista ei toimittanut nyt Ranskan kaarti, sillä kaupungin
virastot eivät olleet myöntäneet sille sitä tuhannen écun korvausta,
jota kaartin ylipäällikkö, marski ja herttua de Biron oli vaatinut.

Tuota rykmenttiä asukkaat sekä rakastivat että pelkäsivät, ja
jokainen sen jäsen oli heidän mielestään samalla kertaa sekä Caesar
että Mandrin [kuuluisa ranskalainen rosvopäällikkö 1700-luvulla.
Suom.]. Ranskan kaartilla, joka oli niin kauhea taistelukentällä
ja horjumaton täyttämään velvollisuutensa, oli rauhan aikana ja
virantoimituksesta vapaana ollessaan hirveäin roistojen maine.
Univormussaan olivat sen soturit komeita, uljaita, lahjomattomia,
ja heidän marssinsa viehätti naisia ja sai miehet ihailemaan. Mutta
lomalla ja yksityisinä ihmisinä ja muuhun joukkoon sekaantuneina
olivat he suorastaan kauhu niille, jotka heitä edellisenä päivänä
olivat ihailleet, ja ahdistelivat armottomasti niitä, joita heidän
seuraavana päivänä oli suojeltava.

Kaupunki kammoksui siitä syystä näitä sankareita ja peliluolissa
juoksijoita vanhastaan, ja se riitti, ettei se myöntänyt Ranskan
kaartille tuhatta écun rahaa, vaan lähetti juhlapaikalle, kuten
olemme sanoneet, ainoastaan porvarilliset kaupunginvartijansa, sillä
näennäisellä verukkeella, että tällaisessa perhejuhlassa, joka nyt
oli vietettävä, piti perheen tavallistenkin vartijain riittää.

Senpä tähden nähtiinkin lomalle laskettujen kaartilaisten sekaantuvan
kansanryhmiin, joista olemme puhuneet. Ja he olivat siinä
tilaisuudessa nyt yhtä vallattomia kuin olisivat olleet vakavia, jos
olisivat olleet virassa; niin, nuo vahtikojujen urhot aiheuttivat
torilla kaikenlaisia pieniä selkkauksia, jotka he olisivat toisissa
olosuhteissa estäneet muskettien perillä, potkuilla ja kyynärpään
tuuppauksilla tai vangitsemisillakin, nimittäin jos heidän
päälliköllään, heidän Caesar Bironillansa olisi tänä iltana ollut
oikeus sanoa heitä sotamiehiksi.

Naisten huudot, porvarien mukina ja myyjien valitus, että heiltä
vietiin maksamatta leivokset ja piparkakut, olivat pelkkää
alkunäytöstä, joka paisuisi oikeaksi temmellykseksi sitten kun
kaikki kuusisataatuhatta uteliasta olivat ennättäneet kokoontua
toripaikalle. Ja nuo selkkaukset elähyttivät sillä tavoin koko
juhlatilaisuutta, että Ludvig XV:n tori oli kello kahdeksan
illalla kuin mikä suunnaton Téniersin taulu kaikkine ranskalaisine
irvistyksineen.

Kun pariisilaiset katupojat, koko maailman virkuimmat ja laiskimmat,
olivat asettuneet paikoilleen alas tai ylös ja samoin porvarit ja
suuri rahvasjoukko asettuneet asemiinsa, vierivät torille ylhäisten
ja rikkaiden vaunut.

Mitään määrättyä kulkuväylää ei ollut merkitty. Ja niinpä nuo vaunut
tulivatkin epäjärjestyksessä Madeleine- ja Saint-Honoré-kadulta päin,
tuoden uusiin rakennuksiin torin varrelle henkilöitä, jotka olivat
saaneet kuvernööriltä kutsun tulla katsomaan ilotulitusta niiden
ikkunoista tai parvekkeilta, joista sen piti näkyä erinomaisesti. Ne
vaunuilla tulijoista jälleen, jotka eivät olleet näitä kutsuvieraita,
laskeutuivat vaunuistaan kadunkulmauksissa ja sekaantuivat
sitten lakeijainsa johtamina jo tiheänä tungoksena odottavaan
kansanjoukkoon, joka kuitenkin aina koettaa antaa tilaa kenelle
tahansa, jos vain osaa saavuttaa sen suosion.

Oli merkillistä nähdä, kuinka taitavasti nämä uteliaat osasivat
pimeässäkin käyttää hyväkseen maaperän epätasaisuuksia, päästäkseen
kukin korkeammalle paikalle, kuten kunnianhimo vaati. Sangen leveää,
mutta ei vielä valmista katua, joka sitten sai nimen Rue Royale,
katkoivat siihen aikaan paikka paikoin syvät ojat, joiden reunoilla
oli kasassa luotua multaa. Jokaisella näistä pienistä kohoumista oli
oma katselijaryhmänsä, joka nousi muusta valtavasta ihmismerestä
ikäänkuin korkeampana laineena.

Mutta kun toisia aaltoja tungettiin kiivaasti näitä vastaan, vaipui
joskus tuollainen korkeampi laine alas kansan naurun kajahtaessa;
sillä vielä oli tungos siksi harvaa, etteivät moiset putoamiset
olleet vaarallisia, vaan pudonneet saattoivat päästä jälleen
jaloilleen.

Noin kello puoli yhdeksän aikaan alkoivat kaikkien tähän saakka
hajallaan kierrelleet katseet kääntyä samaan suuntaan ja kohdistua
ilotulitustelineihin. Nyt rupesivat myöskin kyynärvarret
alinomaisilla liikkeillä puolustamaan aivan tosissaan omistusoikeutta
paikkoihin yhä lisääntyviä anastajia vastaan.

Tämä Ludvig XV:n torilla poltettava ilotulitus, jonka oli valmistanut
Ruggieri, oli aiottu alunpitäin kilpailemaan insinööri Torren
Versaillesissa polttaman ilotulituksen kanssa, mutta tuon kilpailun
oli kaksi päivää sitten tullut rajuilma tehnyt liiankin helpoksi.
Pariisissa tiedettiin, että Versailles oli saanut melkoisen
vähän nauttia kuninkaallisesta anteliaisuudesta, joka oli suonut
viidenkymmenen tuhannen livren suuruisen määrärahan hääjuhlien
ilotulituksia varten, ja että sade oli siellä sammuttanut jo
ensimmäiset raketit. Ja kun lisäksi toukokuun 30 päivän ilta oli
kaunis, niin iloitsivat pariisilaiset jo varmasta voitosta, jonka he
tiesivät saavansa naapureistaan Versaillesin asukkaista.

Muuten odotti Pariisi paljoa enemmän Ruggierin vanhastaan tunnetulta
taidolta kuin Torren vastasaavutetulta maineelta.

Sitäpaitsi lupasi Ruggierin suunnitelma, joka oli vähemmän oikullinen
ja vähemmän epämääräinen kuin kilpailijan, katselijoille aivan
ensilaatuisia näytteitä ilotulitus-taiteen alalta. Vertauskuvallisuus
aikakauden valtiatar, yhdistyi siinä rakennustaiteen maukkaimpaan
tyyliin. Telineet kuvasivat Hymenin vanhaa temppeliä, joka
ranskalaisten maassa kilpailee nuoruudessa Kunnian temppelin kanssa.
Sen räystäitä kannatti jättiläismäinen pilaririvi ja sitä ympäröi
kaide, jonka kulmissa delfiinit odottivat kita auki ainoastaan
merkkiä, sylkeäkseen ilmoille tulivirtojaan. Delfiinejä vastapäätä
ylenivät uurniinsa päällä majesteettisina ja pöyhkeinä Loire-,
Rhône- ja Rhein-virtojen vertauskuvat; viimemainittua virtaahan me
itsepäisesti sanomme ranskalaiseksi vastoin koko maailman tahtoa
ja ehkäpä vastoin sen omaakin, jos meidän on uskottava ystäviemme
saksalaisten lauluja. Kaikki nuo neljä virtaa olivat valmiina
vuodattamaan veden asemasta sinisiä, valkeita, vihreitä ja punaisia
tuliaan heti, kun temppelipylvästö syttyisi loimuamaan.

Samalla hetkellä aiottiin sytyttää vielä muitakin
ilotulituslaitteita, ja ne esittivät Hymenin palatsin pengermille
asetettuja valtavia kukkamaljakkoja.

Sitäpaitsi kohosi tuolla paikalla, jonka oli kannettava näin
monenlaisia laitoksia, myöskin kimaltava pyramiidi ja sen päällä
maapallo; tuo pallo syttyisi kumeasti rätisten ja viimein purkaisi
ukkosen tavalla suureen joukkoon monivärisiä keinotekoisia tulia,
jotka olivat ympäri hyrrääväin pyöräin muotoisia.

Mitä jälleen kukkakimppuun tulee, tuohon niin viralliseen ja
välttämättömään ilotulituksen osaan, että pariisilainen arvostelee
aina ilotulitusta vasta kukkakimpun mukaan, oli Ruggieri eroittanut
sen täydellisesti muista laitteista. Se oli asetettu joen rantamalle,
kuvapatsaan alapuolelle, bastioniin, joka oli sullottu täyteen
varalaitteita, sillä tavoin, että kukkakimpun alle rakennettu
ylennys, joka oli sen jalkana ja oli kolme, neljä syltä korkea, vielä
osaltaan lisäisi näyn komeutta.

Tällaiset yksityiskohdat tuottivat nyt Pariisille ajattelun aihetta.
Kahden viikon ajan olivat pariisilaiset suuresti ihaillen nähneet
Ruggierin ja hänen apulaistensa hiiviskelevän telineittensä synkässä
valossa ja seisahtuvan kummallisin elein kiinnittämään paikalleen
sytyttimiään ja järjestämään tulilankojaan.

Nyt tuli hetki, jolloin lyhdyt kannettiin telineitten
pohjapengermälle. Se ilmaisi, että sytyttämiseen ryhdyttäisiin pian,
ja teki kansajoukkoon niin vilkkaan vaikutuksen, että muutamat rivit
kaikkein pelottomimpiakin väistyivät takaisin. Ja se siirtyminen sai
jälleen aikaan sen, että koko valtava ihmisaallokko heilui hetkisen
laidasta laitaan.

Vaunuja tuli tulemistaan, ja ne alkoivat jo tehdä torin ahtaaksi.

Hevoset nojasivat päitään reunimmaisten katselijain olkapäihin,
ja ihmiset aikoivat pelätä näitä vaarallisia naapureitaan. Pian
kasaantui sitten vaunujen taakse yhä lisääntyvää kansankuntaa,
niin etteivät vaunut enää olisi voineet peräytyä, jos olisivat
koettaneetkin, sillä ne olivat nyt kiilatut keskelle sakeaa ja
meluavaa jalankulkijain tungosta. Ja sitten nähtiin paljon Ranskan
kaartilaisia, työmiehiä ja lakeijoita kiipeävän ylös vaunujen
katoille, niinkuin haaksirikkoiset luodoille, pariisilaisen
tavallisella anastusjulkeudella, jolle vetää vertoja ainoastaan
heidän kärsivällisyytensä antaa itseltäänkin anastaa.

Bulevardeilla oli jo sytytetty ilotulitus, ja se loi sieltä punaista
hohdettaan tuhansien uteliaiden päitten lainehtivaan laumaan. Siinä
laumassa näyttivät kaupunginvartioston salamoina välkehtivät pistimet
yhtä harvalukuisilta kuin äsken leikatulle ruispellolle jääneet
seisovat korret tähkineen.

Kutsuttujen vaunut, joiden väliin ei oltu, varomatonta kyllä, jätetty
minkäänlaista aukkoa, olivat asettuneet niiden uusien talojen
viereen, jotka nykyään muodostavat Hôtel Crillonin ja kuninkaalliset
varushuoneet; ne olivat kolmessa rivissä, jotka toisaalta
ulottuivat bulevardilta Tuileriesiin ja toisaalta bulevardilta
Champs-Élysées-kadulle saakka, kiertyen niinkuin kolmessa pyörässä
makaava käärme.

Tämän kolminkertaisen vaunupiirin takana nähtiin harhailevan, kuten
haamut Styxin rannalla, ne kutsuvieraista, joita ennen saapuneitten
vaunut estivät pääsemästä suurelle portille. Ja heistä ryntäilivät
varsinkin juhlapukuihin ja silkkikenkiin puetut naiset, hälinästä
ymmällään ja peläten tomuista maata, sinne tänne kansantulvaa
vastaan. Mutta heidän hempeämielisyyttään lauma ainoastaan ivaili.
Niin koettivat he vaunujen pyöräin ja hevosten jalkain välitse avata
itselleen tietä ja pujahdella parhaansa mukaan määräpaikkaansa, joka
oli heille yhtä kaivattu kuin satama matkustavaiselle myrskyssä.

Eräät näistä vaunuista tulivat paikalle noin kello yhdeksän
tienoissa, siis ainoastaan joku minuutti ennen ilotulituksen
sytyttämisaikaa, ja nekin koettivat avata itselleen väylää
kuvernöörin portille asti. Mutta sellainen vaatimus oli jo tällä
hetkellä kutakuinkin mahdoton toteuttaa. Ikäänkuin apuvoimiksi
kolmelle ensimmäiselle vaunuriville oli nimittäin nyt alkanut
muodostua neljäskin, ja tämän neljännen rivin hevoset olivat
kansanjoukon pelästyttäminä muuttuneet vauhkoista vimmastuneiksi; ne
potkiskelivat pienimmästäkin ihmisten kosketuksesta milloin oikealle,
milloin vasemmalle, saaden jo aikaan monia onnettomuustapauksia,
joita ei kuitenkaan huomattu tungoksessa ja ankarassa melussa.

Näiden viimemainittujen vaunujen joustimista kiinni pitäen pääsi
tungokseen niiden murtamaa väylää pitkin myöskin muuan nuori mies,
joka karkoitti pois kaikki toiset tungettelijat, kun ne, niinkuin
hänkin, koettivat saada hyötyä tästä eteenpäin vievästä koneesta,
vaunuista, joiden käytön hän näytti anastaneen yksityisomaisuudekseen.

Kun vaunut pysähtyivät, heittäytyi tuo nuori mies hiukan niistä
sivulle päin, hellittämättä kuitenkaan kättään auttavista
joustimista, vaan pitäen niistä yhtämittaa toisella kädellä kiinni.
Hän saattoi siis kuulla avonaisesta vaunujen ikkunasta vaunujen
omistajain vilkkaan puhelun.

Vaunujen ikkunasta pisti päänsä ulos valkoisiin puettu vallasnainen,
jolla oli tukassa koristuksena pari luonnonkukkaa. Kohta huusi miehen
ääni hänelle:

"No, Andrée, sinä maalaistyttö, älä kurkistele tuolla tavoin ulos,
_mordieu_, tai saat muiskun ensimmäiseltä ohitse kulkevalta tollolta.
Etkö näe, että vaunumme ovat joutuneet keskelle kansankuntaa niinkuin
seisomaan keskelle virtaa? Meitä ympäröi vesi, tyttäreni, ja sen
lisäksi sangen likaista vettä; pidetään varamme, ettemme kastu."

Nuori tyttö veti päänsä takaisin vaunujen sisään.

"Tältä puolelta ei voi nähdä mitään, isä", sanoi hän; "jos hevosemme
saattaisivat tehdä puolikäännöksen, voisimme nähdä vaunujen
ikkunasta, ja silloin meillä olisi melkein yhtä hyvä paikka kuin
kuvernöörin talossa".

"Käännä, ajaja", huusi parooni de Taverney.

"Se on mahdotonta, herra parooni", vastasi mies; "silloin minä tulisin
heti rusentaneeksi kymmenen ihmistä".

"No, lempo, rusenna!"

"Oh, monsieur", virkkoi Andrée isälleen.

"Oh, isä" huudahti Filip.

"Mikä parooni se siellä tahtoo murjoa köyhää kansaa?" huusi samassa
monta uhkaavaa ääntä.

"_Parbleu_, se olen minä", sanoi parooni de Taverney kumartuen
ikkunasta ulos ja näyttäen kumartuessaan kaulassaan riippuvaa
punaista ritarinauhaa suurristeineen.

Siihen aikaan kunnioitettiin vielä ritarinauhoja, jopa punaistakin
suurristeineen; väki nurisi edelleen, mutta alenevassa asteikossa.

"Odottakaahan, isä, minä laskeudun maahan", sanoi Filip, "ja katson,
onko mahdollista päästä eteenpäin".

"Ole varovainen, veljeni, henkesi voi olla vaarassa; etkö kuule,
miten hevoset hirnuvat ja tömistelevät."

"Sanoisit paremminkin ärjyvät", oikaisi parooni. "Kas niin,
laskeudutaan maahan; sano heille, Filip, että väistyvät tieltä ja
että me tahdomme päästä eteenpäin."

"Ah, te ette tunne enää Pariisia, isä", vastasi Filip; "sellainen
komentelu saattoi ehkä ennen käydä päinsä, mutta nyt voisi se
epäonnistua, ja tehän ette toivoisi arvollenne moista nolausta, eikö
niin?"

"Mutta kun ne lurjukset saavat kuulla, kuka minä olen..."

"Isä", vastasi Filip hymyillen, "vaikka olisitte itse dauphin, ei
teidän tieltänne mentäisi, varsinkaan juuri tällä hetkellä, sillä
katsokaa, nyt alkaa ilotulitus".

"Me emme siis saa nähdä mitään", virkkoi Andrée harmissaan.

"Se on sinun vikasi, hitossa!" vastasi parooni; "sinä hukkasit yli
kaksi tuntia aikaa pukeutumiseen".

"Filip", sanoi Andrée, "enkö voisi turvautua käsivarteesi ja asettua
keskelle joukkoa?"

"Kyllä, hyvä neiti", vastasi monta miestä, jotka Andréen kauneus
sai heltymään; "tulkaa, te ette vie paljon tilaa, ja teille avataan
paikka".

"Tahdotko, Andrée?" kysyi Filip.

"Mielelläni", vastasi Andrée.

Ja hän hypähti alas vaunuista koskematta astuinlautaan.

"No mene sitten", sanoi parooni; "mutta minä, joka välitän viis
ilotulituksista, jään tänne".

Kansa kunnioittaa, ellei sitä jokin intohimo ärsytä, ja palvelee aina
sitä kuningatarta, jota kutsutaan kauneudeksi. Ja niinpä aukesikin se
nyt Andréen ja hänen veljensä edessä, ja muuan siivo porvari, joka
oli perheineen saanut haltuunsa erään kivipenkin, antoi vaimonsa ja
tyttärensä asettua hiukan ahtaammalle, niin että Andrée sai paikan
heidän välissään.

Filip asettui seisomaan sisarensa viereen, joka nojasi nyt toisella
kädellään hänen olkapäähänsä.

Gilbert oli tullut heidän perässään ja seisoi nyt neljän askelen
päässä sisaruksista ja katseli Andréeta kiihkein silmin.

"Onko siinä hyvä paikka?" kysyi Filip.

"Erinomainen", vastasi nuori tyttö.

"Niin käy, kun on kaunis", virkkoi kapteeni hymyillen.

-- Ah niin, jumalallisen kaunis! mutisi Gilbert itsekseen.

Andrée kuuli kyllä nämä sanat; mutta kun ne oli kai lausunut joku
kansan mies, niin ei hän välittänyt niistä sen enempää kuin jokin
intialainen jumala uhrista, kun paaria-luokkaan kuuluva raukka laskee
sen hänen jalkainsa juureen.




KAHDESKYMMENESKUUDES LUKU

Pakokauhu


Andrée ja hänen veljensä olivat tuskin asettuneet paikalleen, kun
jo ensimmäiset raketit suhahtivat kiemurrellen kohti taivasta, ja
kaikuva huuto kuului kansa joukosta, joka kohdisti tästä lähtien
kaiken huomionsa ainoastaan torin keskustan tarjoamaan näytelmään.

Ilotulituksen alku oli suurenmoinen ja vastasi joka suhteessa
Ruggierin loistavaa mainetta. Temppelin tulet syttyivät vähitellen
ja näyttivät pian tulesta luodun julkisivun. Kättentaputus remahti;
mutta se mieltymyksen osoitus muuttui hurjiksi hyvähuudoiksi, kun
delfiinien kidoista ja virtojen uurnista alkoi nousta tulisuihkuja,
joiden eriväriset liekkiputoukset suihkusivat ristiin.

Moinen vertaansa turhaan etsivä näky, nimittäin seitsemänsataatuhatta
ihmistä yhdessä laumassa karjumassa ilosta katsellen tulista
palatsia, oli saanut Andréen sellaisen kummastuksen valtaan, ettei
hän koettanut sitä salatakaan.

Kolmen askeleen päässä hänestä seisoi Gilbert, erään jättiläismäisen
kantajan hartiain takana, joka kohotti ylös lastaan; Gilbert, joka
katseli Andréeta hänen itsensä tähden, ja ilotulitusta ainoastaan
hänen katselemisensa vuoksi.

Gilbert näki Andréen sivulta; jokainen raketti valaisi noita kauniita
kasvoja ja sai nuorukaisen hätkähtämään; hänestä tuntui kuin olisi
yleisön ihailuun ollut syynä tuo hänen oma ihana näkynsä, tuo
taivaallinen olento, jota hän palveli epäjumalanaan.

Andrée ei ollut ennen nähnyt Pariisia eikä näin suurta kansantulvaa
tai juhlaloistoa; sellaisten uutuuksien runsaus sai hänet aivan
ymmälle.

Yhtäkkiä välähti ilmi kirkas valo, joka syöksyi vinosti jokea
kohti. Se oli pommi, joka räjähti kovalla paukkeella ja jonka monia
vaihtelevia värejä Andrée ihaili.

"Katso, Filip, kuinka kaunista", sanoi hän.

"Taivaan Isä, tuo viime raketti oli kovin huonosti suunnattu!"
huudahti nuori mies levottomana ja vastaamatta sisarelleen. "Se ei
varmaankaan mennyt minne sen piti, sillä se lensi vaakasuoraan eikä
piirtänyt kaarta niinkuin sen olisi tullut tehdä."

Tuskin oli Filip ehtinyt ilmaista tämän rauhattomuutensa, joka
alkoi heti ilmetä myös pelokkaana väristyksenä kansanjoukossa,
kun bastionista, johon kukkakimppu ja ilotulituksen varalaitteet
oli sijoitettu, alkoi suihkuta kokonainen liekkipyörre. Torilla
kajahti nyt jyminä, niinkuin sata ukkosta olisi rynnännyt yhtaikaa
joka suunnalta, ja kuten olisi tuo suihkuava tuli ampunut joukkoon
granaatteja, ajoi se pakoon lähimpänä seisovat katsojat, lyöden heitä
äkkiarvaamatta vasten silmiä.

"Nytkö jo kukkakimppu!" huusivat kauempana seisovat. "Ei vielä, se on
liian aikaista!"

"Ei", sanoi Filip sisarelleen, "se ei ole kukkakimppu; se on
varmaankin joku onnettomuus, joka panee pian kansan lainehtimaan kuin
meri. Tule, Andrée; mennään heti takaisin vaunujen luokse; tule."

"Oi, anna minun vielä katsella, Filip; se on niin kaunista!"

"Andrée, nyt ei ole silmänräpäystäkään aikaa hukata; tule heti. On
sattunut se onnettomuus, jota pelkäsin. Huonosti ammuttu raketti on
sytyttänyt bastionin tuleen. Ihmiset survovat jo toisiaan. Kuuletko,
miten he jo huutavat? Nuo eivät ole ilohuutoja, vaan hätähuutoja.
Nopeasti vaunujen luokse... Hyvät herrat, päästäkää meitä menemään!"

Filip kietoi käsivartensa sisarensa ympärille ja veti häntä mukaansa,
koettaen mennä isänsä luokse, joka myöskin oli tullut levottomaksi ja
aavisti kuulemistaan huudoista jotakin vaaraa, vaikka ei ymmärtänyt
mitä, joskin se selvästi läheni. Siksi hän kurkisteli ulos vaunujen
ikkunoista etsien katseillaan lapsiansa.

Oli jo liian myöhäistä, ja Filipin ennustus kävi toteen. Kukkakimppu,
joka oli laadittu viidestätoistatuhannesta raketista, leimahti
tuleen, sinkoili joka taholle ja ahdisti katsojia kuin tulipeitset,
joita arenalla heitetään härän niskaan sitä taisteluun ärsytettäessä.

Katselijat ensin kummastuivat, sitten pelästyivät, ja ponnahtivat
vaiston pakosta takaisin; ja moinen sadantuhannen ihmisen pusertava
peräytyminen sai toiset satatuhatta, jotka olivat ahtaaseen alaansa
tukehtua, työntämään samanlaiseen liikkeeseen jälleen heidän takanaan
olevat laumat. Ilotulitustelineet syttyivät tuleen, lapset kirkuivat,
naiset huitoivat menehtymäisillään käsiään; kaupunginvartioston
sotilaat iskivät oikealle ja vasemmalle luullen voivansa tukkia
huutajain suun ja palauttaa järjestyksen. Ja kaikkien näiden syiden
yhteisenä seurauksena oli, että se aalto, josta Filip oli puhunut,
syöksyi kuin vesipyörre sille puolelle toria, missä hän seisoi. Siten
hän ei päässytkään, niinkuin oli luullut, paroonin vaunujen luokse,
vaan vastustamaton virta vei hänet aivan päinvastaiseen suuntaan,
tuo tulva, josta ei minkäänlainen kuvaus voi antaa käsitystä,
sillä yksilöitten voima, jota jo pelästys ja kipu oli lisännyt
kymmenkertaiseksi, kasvoi satakertaiseksi kaikkien ponnistaessa
yhtaikaa.

Filip oli vetänyt Andréen mukanaan, ja myöskin Gilbert oli antanut
saman virran kuljettaa itseään; mutta kun hän oli joutunut
parinkymmenen askeleen päähän, tempasi hänet ryöppyynsä joukko
pakenevia, joka kääntyi vasempaan Madeleine-kadulle päin, ja
välittämättä hänen hurjista huudoistaan, joita hän päästeli, kun
tunsi täten joutuvansa erilleen Andréesta, se kiskoi häntä omalle
taholleen.

Andrée koetti pysyä kaikin voimin kiinni Filipin käsivarressa, mutta
sekaantui kuitenkin erääseen ryhmään, joka koetti väistyä kahden
vimmastuneen hevosen ja vaunujen edestä. Filip näki niiden vaunujen
kiivaasti ja uhkaavina lähestyvän; hevosten silmät säkenöivät
hurjistuneina, ja vaahto kuohui niiden sieraimista. Hän ponnisti
raivoisasti päästäkseen pois niiden tieltä. Mutta kaikki oli turhaa,
hän huomasi tungoksen takanaan avautuvan, hän eroitti pillastuneitten
eläinten päät, hän näki hevosten ponnahtavan jaloilleen aivan
kuin marmoriratsut, jotka vartioivat Tuileriesin pääporttia. Ja
kuten orja, joka niitä koettaa hillitä, päästi hän silloin Andréen
käsivarren, sysäsi hänet koko voimallaan pois vaaralliselta
väylältä ja tarttui lähimpänä olevan hevosen suitsiin. Hevonen
nousi takajaloilleen, Andrée näki veljensä kaatuvan, erkanevan
suitsista ja katoavan; hän päästi huudon, ojensi kätensä, hänet
sysättiin takaisin, käännettiin ympäri, ja hän oli silmänräpäyksen
jälkeen erillään veljestä, voimattomana, hoippuen ja niinkuin höyhen
tuulen viemänä, jaksamatta tehdä enempää kuin sekään vastarintaa
väkivallalle, joka kiidätti häntä eteenpäin.

Pauhaavat huudot, kamalammat kuin mitkään sotahuudot, hevosten
hirnunta, kauhea pyöräin jyrinä, kun ne milloin räikkyivät
katukivillä ja milloin nousivat ihmisruumiille, palavain
ilotulitustelineitten mustansininen loimu, sapelien tuhoisa
välähtely, kun eräät raivostuneet sotamiehet elivät paljastaneet
aseensa, ja yli koko tämän verisen sekasorron vaaleanpunaisella
hohteella loistava pronssinen kuvapatsas, joka näytti ikäänkuin
johtavan verilöylyä, tämä kaikki riitti riistämään Andréelta kaiken
järjen ja kaiken hänen voimansa. Ja sitäpaitsi olisivat jonkun
jumalia vastaan taistelevan jättiläisenkin jänteet olleet voimattomia
moisessa temmellyksessä, yhden ainoan yksilön, kamppailussa kaikkia,
niin, itse kuolemaa vastaan.

Andrée huusi sydäntä vihlovasti. Muuan sotamies avasi tietä
tungokseen, iskien miekallaan väkijoukkoon. Se ase oli välkähtänyt
Andréen pään päällä. Hän painoi kätensä ristiin kuin hukkuva, kun
viimeinen laine hyrskähtää hänen päälleen, huusi: "Jumala!" ja kaatui.

Ken siellä kaatui, oli kuoleman oma.

Mutta oli eräs, joka oli tuntenut tuon kauhean, toivottoman huudon
ja ymmärtänyt, mitä se merkitsi. Gilbert, joka oli viety kauas
Andréesta, oli sitkeällä taistelulla kuitenkin päässyt lähestymään
häntä. Sama aalto, joka oli nielaissut Andréen, oli masentanut hänet
maahan, mutta hän oli noussut jälleen ylös; hän ryntäsi miekkaa
kohti, joka uhkasi Andréeta kuin säännöllisesti hakkaava kone,
tarttui sotamiehen kurkkuun, joka alkoi lyödä, ja kaatoi hänet
takaperin. Sotamiehen vieressä virui valkeaan pukuun puettu nuori
nainen. Gilbert tempaisi hänet syliinsä ja kantoi hänet pois niinkuin
olisi ollut jättiläinen.

Kun hän tunsi sydäntään vasten tuon naisen hennon muodon, moisen
kauneuden, ehkä tosin jo ruumiina, välähtivät hänen silmänsä
ylpeydestä; hän se nyt vallitsi asemaa, hän! Vallitsi voimallaan
ja rohkeudellaan! Kantamuksineen ryntäsi hän erääseen miesvirtaan,
joka oli kyllin voimakas kuohuillaan murtamaan vaikka kivimuurit
paetessaan. Se tungos piti häntä yllä ja kantoi häntä ja nuorta
tyttöä; hän kulki tai paremminkin pyöri toisten päällä muutaman
minuutin. Yhtäkkiä virta pysähtyi kuin murtuen johonkin esteeseen.
Gilbertin jalat koskettivat maahan; silloin vasta tunsi hän Andréen
painon, kohotti päätänsä nähdäkseen, mikä se este oli, ja huomasi
silloin olevansa kolmen askeleen päässä Kalustohuoneen seinästä. Se
kivimöhkäle oli murskannut tuon lihasrykelmän.

Tämän muutamia silmänräpäyksiä kestävän tuskallisen pysäyksen aikana
ennätti hän katsella Andréeta, joka nukkui aivan kuin kuoleman unta;
hänen sydämensä ei sykkinyt enää, hänen silmänsä olivat ummessa ja
kasvot sinertävänväriset niinkuin valkean ruusun, kun se kuihtuu.

Gilbert luuli hänen kuolleen. Nyt pääsi häneltä vuorostaan huuto,
hän painoi huulensa Andréen vaatteihin, sitten hänen käteensä;
ja viimein, moisen liikkumattomuuden rohkaisemana, peitti hän
suudelmilla nuo kasvot ja paisuneet ja suljetut silmäluomet. Gilbert
punastui, itki, karjui ja koetti valaa sieluaan Andréen rintaan,
kummastellen, etteivät hänen suudelmansa, jotka olisivat saattaneet
kivenkin lämmittää, vaikuttaneet mitään tuohon ruumiiseen.

Yhtäkkiä tunsi Gilbert Andréen sydämen sykkivän kätensä kohdalla.

"Hän on pelastettu!" huudahti Gilbert, nähden samalla mustan ja
verisen kansanlauman pakenevan ja kuullen onnettomuuden uhrien
sadatukset, huudot, korahdukset ja kuolemanvoihkaisut. -- Hän on
pelastettu! Ja minä hänet olen pelastanut!

Gilbert-poloinen seisoi selin kiviseinään ja kasvot siltaan päin
eikä tullut katselleeksi oikealle puolelleen. Sillä puolella, monien
vaunujen edessä, joita ihmislauma kauan oli estänyt liikkumasta,
mutta jotka nyt alkoivat päästä kulkemaan joukon hiukan harvetessa,
vaunujen ja hevosten edessä, jotka pillastuivat ja hurjistuivat
pian täyteen laukkaan, aivan kuin ne ja kuskit olisivat joutuneet
päästään sekaisin, siellä pakeni nyt kaksikymmentätuhatta onnetonta,
ruhjottuina, toisiaan vasten ankarasti puserrettuina, kolhittuina.

Vaiston vetäminä väistyivät hevosten uhkaamat pitkin muurin viertä,
jota vastaan ensimmäiset heistä murskaantuivat.

Tuo väkivyöry veti nyt mukaansa tai murskasi kaikki ne, jotka
luulivat jo pelastuneensa haaksirikosta Kalustohuoneen luo turvaan
päästyään. Uusi putous törmäyksiä, eläviä ja kuolleita ruumiita
tulvahti Gilbertin yli; hän pääsi syvennykseen rautaisen säleportin
kulmaukseen ja mahtui siihen puolittain.

Pakenevien paino sai muurin rytisemään.

Gilbert oli tukehtumaisillaan jo hellittää; mutta hän ponnisti
kuitenkin viimeisetkin voimansa, kietoi Andréen käsivarsiinsa ja
painoi päänsä nuoren tytön rintaan. Olisi luullut, että hän aikoi
tukehuttaa suojeltavansa.

"Hyvästi, hyvästi!" mutisi hän ja paremminkin puri kuin suuteli hänen
vaatteitaan. "Hyvästi!"

Sitten loi hän silmänsä taivaalle ikäänkuin rukoillakseen vielä
viimeisen kerran sieltä apua.

Silloin osui hänen silmiinsä merkillinen näky.

Siellä seisoi mies muurin reunuskoristeen päällä, pitäen oikealla
kädellään kiinni muurissa olevasta renkaasta ja palauttaen vasemmat
käden viittauksilla järjestykseen kokonaista pakenevain armeijaa;
siellä seisoi mies, joka nähdessään tuon raivoisasti hyrskivän meren
jalkainsa juuressa lausui joskus jonkun sanan, teki joskus kädellään
jonkun liikkeen.

Kuullessaan nuo sanat ja huomatessaan hänen viittauksensa näkyi joku
yksilö laumasta pysähtyvän, ponnistavan voimansa, kamppailevan ja
takertuvan paikalleen päästäkseen tuon miehen luokse. Toiset, jotka
jo olivat tulleet hänen ympärilleen, näyttivät tuntevan uusissa
tulijoissa veljiä ja auttoivat nyt näitä veljiään ponnistautumaan
pois joukosta, nostaen ja tukien pystyssä heitä ja temmaten heitä
luokseen. Niin oli jo tuo pieni miesjoukko, joka taisteli yhdessä
aivan kuin siltapilari, joka halkaisee vesivyöryn, saanut jaetuksi
kansanlauman kahtia ja pidetyksi pakenevien vyöryä aisoissa.

Joka hetki ilmestyi uusia sankareita, joita näytti aivan kuin maasta
nousevan, yhtyäkseen tuohon mieheen nuo kummallisella tavalla
lausutut sanat kuullessaan ja omituiset viittaukset nähdessään.

Viimeisillä voimanponnistuksilla onnistui Gilbertin nousta ylös; hän
tunsi, että pelastus oli olemassa, sillä tuolla vallitsi tyyneys
ja mahti. Palavien ilotulitus-telineitten tuli, kun se leimahti
viimeisen kerran sammuakseen, valaisi tuon miehen kasvoja. Gilbert
huudahti väkisinkin kummastuksesta.

"Oh, minä saan kyllä kuolla", mutisi Gilbert, "kunhan vain hän elää!
Tuo mies osaa hänet pelastaa."

Ja hänessä purkausi ilmi ylevä uhrautumishalu, ja hän kohotti kaksin
käsin ylös nuorta tyttöä ja huusi:

"Parooni de Balsamo, pelastakaa neiti de Taverney!" Balsamo kuuli
tuon äänen, joka kajahti ihmislauman syvyydestä kuin raamatun
epätoivoiset huudot Herran tykö; hän näki valkean hahmon kohoavan
kaikki nielevästä aallokosta ylös; hänen seurueensa kaatoi kaikki
esteet hänen tieltään, ja hän tarttui nyt Andréehen, jota Gilbertin
piankin auttamattomasti herpoutuvat kädet pitivät ylhäällä, ja otti
hänet syliinsä. Sitten tempasi hänet jälleen mukaansa kansanlauman
liike, jota hän oli nyt lakannut ohjaamasta, ja hän kantoi Andréeta
pois, ennättämättä katsella taakseen.

Gilbert halusi sammaltaa vielä viimeisen sanan, ja ehkäpä hän tahtoi
turvautua itsekin tuon omituisen miehen suojelukseen, saatuaan
häneltä apua Andréelle; mutta hänellä ei ollut enää voimaa muuhun
kuin ainoastaan painaa huulensa nuoren tytön hervottomana riippuvaan
käsivarteen, ja repäistä suonenvetoisesti kouristuneella kädellään
pala neidon vaatteista, tämän uuden Eurydiken, jonka tuonela riisti
jälleen häneltä. [Eurydike oli kreikkalaisessa jumalaistarustossa
nainen, jonka hänen puolisonsa ihmesoittaja Orfeus sai soittonsa
mahdilla pelastetuksi puolitiehen manalasta, mutta menetti hänet
jälleen sinne, kun ei voinut olla matkalla rakastettuunsa katsomatta,
vaikka manalan jumala oli asettanut sen tuon ylösnousemuksen ehdoksi.
Suom.]

Sen viimeisen suudelman, näiden viimeisten jäähyväisten jälkeen
ei nuorukaisella ollut enää muuta tarjolla kuin kuolema; eikä
hän koettanutkaan sitä vastustaa; hän sulki silmänsä ja kaatui
henkiheitoksi nääntyneenä ruumisröykkiölle.




KAHDESKYMMENESSEITSEMÄS LUKU

Kuolonkenttä


Ankaria myrskyjä seuraa aina tyyni, hirveä, mutta kuitenkin
virvoittava tyyni.

Kello oli noin kaksi aamulla. Suuret, valkeat pilvet kiitivät yli
Pariisin, ja kalpeassa kuutamossa kuvastuivat terävin piirtein
maaperän epätasaisuudet tuolla onnettomuuden kentällä, jonka kuoppiin
pakeneva ihmisvyöry oli syöksynyt ja tuhoutunut.

Kuun valossa, joka välistä peittyi suurten pilvenhuippujen taakse,
näkyi siellä täällä ojain reunoilla ja syvennyksissä ihmisruumiita
vaatteet sekaisin, jäykistynein jäsenin, mustansinertävin kasvoin,
kauhun ilmein taikka rukoukseen ojentunein käsin.

Keskeltä toria nousi ilotulitus-telineitten raunioilta keltainen
ja käryävä savu ja teki sekin osaltaan Ludvig XV:n torin nyt
tappotantereen näköiseksi.

Verisellä ja aukealla kentällä puikkelehti hiljaisia ja nopeasti
liikkuvia haamuja, jotka pysähtyivät, vilkuivat ympärilleen ja
kumartuivat maata kohti: he olivat ruumiinryöstäjiä, jotka saalinhimo
oli houkutellut kuin korpit sinne; kun he eivät olleet voineet
varastaa eläviltä, tulivat he nyt rosvoamaan kuolleilta; mutta
useinkin he näkivät harmikseen kanssaveljiensä ehtineen jo ennen
heitä.

Kun he huomasivat pistinmiesten viimeinkin saapuvan ja uhkaavan
itseään, niin he pakenivat pelästyneinä ja tyytymättöminä tiehensä.

Mutta noiden pitkien ruumisjonojen välissä eivät varkaat ja
yövartijat olleet ainoita liikkujoita. Siellä kulki myöskin lyhty
kädessä henkilöitä, joita joku olisi ensi näkemältä saattanut pitää
uteliaina katsojina.

Mutta sangen surkuteltavia katselijoita he olivat; sillä he olivat
huolestuneita ystäviä ja sukulaisia, jotka olivat turhaan odottaneet
veljiään, ystäviään ja rakastajattariaan kotiin ja olivat nyt
rientäneet paikalle kaupungin kaukaisimmistakin kortteleista, sillä
kamala uutinen oli jo tuhoisan rajutuulen voimalla levinnyt yli
Pariisin ja muuttanut huolestuneiden tuskan etsimiseksi.

Tämä näytelmä oli ehkä vielä julmempi katsella kuin itse
onnettomuustapaus.

Kaikki mahdolliset ilmeet näki noilla kalpeilla kasvoilla, kaikki,
sen etsijän tuskasta, joka oli hellästi rakastetun ruumiin löytänyt,
niiden onnetonten kamalaan epäilykseen saakka, jotka eivät löytäneet
mitään, vaan katselivat nyt tutkivin silmin virtaa, joka juoksi
yksitoikkoisesti kohisten torin ohitse. Kerrottiin näet, että
paljon ruumiita oli jo heitetty alas virtaan, kaupungin hallituksen
käskystä, joka oli järjestänyt tulituksen huonosti ja tahtoi nyt
salata varomattomuutensa uhrien kauhistavaa määrää.

Kun he olivat katselleet tätä tuloksetonta näytelmää ja saaneet
tarpeekseen siitä, ja kun he olivat Seinen vedessä nilkkoihin seisten
saaneet sieluunsa yhä lisää öisen, kuohuvan virran tuottamaa synkeää
ahdistusta, niin läksivät he pois lyhty kädessä torilta ja menivät
tarkoin tutkimaan läheisiä katuja. Sinne kerrottiin nimittäin monien
haavoittuneiden laahautuneen saamaan apua tai ainakin yrittäneen
päästäkseen pois kärsimystensä näyttämöltä.

Jos he onnettomuudekseen siellä löysivät kaivatun henkilön, kadotetun
ystävän, ruumiiden joukosta, niin seurasivat sydäntä särkevää
tyrmistystä silloin valitushuudot, ja nyyhkytyksiin, joita kuului
verisellä kentällä joltain paikalta, vastasivat silloin vaikerrukset
toisaalta.

Joskus kajahti kentältä rämähdys, lyhty oli yhtäkkiä pudonnut maahan
ja murskaantunut; joku elävä oli suinpäin heittäytynyt syleilemään
viimeisen kerran vainajaa.

Mutta muitakin ääniä kuului tuolta laajalta kirkkomaalta.

Moni haavoittunut, joka oli kaatuessaan murskannut kätensä, onneton,
jonka rinnan oli miekka puhkaissut tai väkijoukon vyöry pusertanut
sisään, päästi korisevan vaikerruksen tai huokaavan rukouksen. Ja
silloin riensivät hänen luokseen kaikki, jotka toivoivat löytävänsä
sieltä ystävän, mutta he poistuivat sitten jälleen, kun eivät häntä
omakseen tunteneetkaan.

Torin päähän, puutarhan puolelle, oli kuitenkin yleisön
armeliaisuuden avulla saatu aikaan siirrettävä kenttäsairaala. Muuan
nuori lääkäri, jonka ammatin huomasi monista kirurgisista koneista,
joita hänellä oli ympärillään, antoi kuljettaa siellä luokseen miehiä
ja naisia. Mutta sitoessaan heidän haavojaan puhutteli hän heitä
sanoilla, jotka paremmin ilmaisivat vihaa onnettomuuden syytä kuin
sääliä sen uhreja kohtaan.

Hänellä oli kaksi lujaa kantajaa apuvoiminaan tässä verisessä
tarkastuksessaan, ja näille huusi hän lakkaamatta:

"Rahvaan naiset, rahvaan miehet ensin! Ne voi helposti tuntea, sillä
he ovat melkein aina pahemmin haavoittuneita ja varmasti huonommissa
vaatteissa!"

Kuullessaan nämä sanat, jotka lääkäri lausui karmivan
yksitoikkoisella äänellä joka kerta, kun uusi haavoittunut oli
sidottu, jo toisen kerran, kohotti nyt muuan kalpeakasvoinen nuori
mies päätänsä, haeskellessaan lyhty kädessä ruumiiden keskellä.

Hänen otsaansa oli viiltynyt leveä haava ja siitä tihkui
tuontuostakin punaisia veripisaroita. Hänen toinen kätensä oli
pistetty kahden suljetun takinnapin väliin, ja hänen hien peittämillä
kasvoillaan näki syvän ja kuvaamattoman mielenliikutuksen.

Kun hän nyt kuuli toisen kerran, kuten olemme sanoneet, lääkärin
kehoituksen, niin hän nosti päätänsä ja sanoi katsahtaen surullisena
irtileikattuja jäseniä, joita lääkäri näytti silmäilevän melkein
nautinnokseen:

"Mutta, monsieur, miksi te valikoitte tapaturman uhreja?"

"Siksi", vastasi tohtori kohottaen puhuttelun kuullessaan päätänsä,
"siksi, ettei kukaan hoitaisi köyhiä, ellen minä heitä muistaisi,
ja siksi, että rikkaat saavat aina hoitajansa! Laskekaahan hiukan
lyhtyänne ja katselkaa torin kivityksellä makaavia, niin näette itse
sata köyhää jokaista rikasta tai ylimystä vastaan. Tässäkin suuressa
onnettomuudessa on aatelisia ja rikkaita auttanut onni, joka viimein
kyllästyttää itse Jumalaakin, joten he ovat maksaneet ainoastaan
saman veron kuin tavallisestikin, nimittäin yhden tuhannelta."

Nuori mies kohotti lyhtyään, valaisten veristä otsaansa. "Silloin
olen minä tuo yksi", vastasi hän suuttumatta; "sillä minä olen
ylimys, ja olen niinkuin monet muut joutunut onnettomuuden uhriksi
tungoksessa, minä, jota hevonen potkaisi otsaan ja joka taitoin
vasemman käsivarteni pudotessani erääseen kuoppaan. Rikkaat ja
aateliset saavat aina hoitajansa, sanotte? Näette itse, että minua ei
vielä oli sidottu."

"Teillä on hotellinne... teillä on oma lääkärinne... menkää kotiinne,
koska voitte kävellä."

"Minä en pyydä teiltä itselleni apua, monsieur; minä etsin täältä
sisartani, nuorta, kaunista, kuudentoista ikäistä tyttöä, sillä hän
on varmaan tuhoutunut, vaikkei hän olekaan rahvaan nainen. Hänellä
oli yllään valkea puku ja kaulassa nauha, jossa oli risti; ja vaikka
hänellä on sekä koti että lääkäri, niin vastatkaa minulle, säälistä:
oletteko nähnyt häntä, jota etsin, monsieur?"

"Monsieur", vastasi nuori lääkäri kuumeellisen kaunopuheisesti,
mikä seikka osoitti, että nämä hänen nyt lausumansa ajatukset
olivat kauan hautuneet hänen aivoissaan, "monsieur, ihmisyys on
minun ojennusnuorani; sille minä uhraudun, ja jos minä nyt jätän
aateliston kuolinvuoteelleen auttaakseni köyhiä kärsiviä, niin
noudatan ainoastaan oikeaa ihmisyyden lakia, jonka minä olen valinnut
jumalakseni. Kaikki onnettomuudet, jotka ovat tänään tapahtuneet,
johtuvat teistä; ne johtuvat teidän väärinkäytöksistänne, teidän
epäoikeutetuista anastuksistanne, kestäkää nyt itse niiden
seuraukset. En, monsieur, en minä ole nähnyt teidän sisartanne."

Annettuaan puhuttelijalleen vastaukseksi tämän ankaran moitteen
ryhtyi tohtori jälleen leikkaustyöhönsä. Hänen luokseen oli tuotu
köyhä nainen, jolta molemmat jalat olivat murskaantuneet vaunujen
alle.

"Kuulkaa", lisäsi hän, singoten väistyvän Filipin jälkeen nämä sanat,
"kuulkaa: köyhätkö ne julkisissa juhlatilaisuuksissa ryntäävät
vaunuineen toisten päälle ja murskaavat rikkailta jalat?"

Filip oli tuota nuorta aatelia, joka on lahjoittanut meille
sellaisetkin miehet kuin Lafayetten ja Lamethin, ja hän oli montakin
kertaa julistanut aivan samoja periaatteita, jotka saivat hänet
nyt tuon nuoren lääkärin suusta tulleina kauhistumaan; niiden
sovittaminen käytäntöön osui häneen nyt rangaistuksena.

Melkeinpä murtunein sydämin läksi hän lääkärin lähistöltä jatkaakseen
surullista etsiskelyään. Ja tuskissaan kuultiin hänen hetki sen
jälkeen huutavan kyyneleiden murtamalla äänellä:

"Andrée! Andrée!"

Silloin kohtasi hänet ohi mennessään muuan vanha mies harmaissa
vaatteissa ja huopasäärykset jalassa; hän kulki hyvin kiireesti,
nojaten oikealla kädellään sauvaan ja pitäen vasemmassaan öljytystä
paperista tehtyä lyhtyä, jossa paloi talikynttilä.

Kun hän kuuli Filipin valittavan näin, käsitti hän, miten suuresti
nuori mies kärsi, ja mutisi itsekseen: "Voi onnetonta tuotakin!"

Mutta kun vanhus näytti tulleen torille samoissa aikeissa kuin hänen
surkuttelemansakin, jatkoi hän kulkuaan Filipin ohitse.

Mutta sitten virkkoi hän yhtäkkiä, ikäänkuin katuen sitä, että oli
mennyt kärsivän olennon ohitse tarjoamatta hänelle lohdutustaan:
"Monsieur, antakaa anteeksi, että otan osaa suruunne, mutta niiden,
joita on kohdannut sama onnettomuus, täytyy tukea toisiaan pysyäkseen
pystyssä. Sitäpaitsi voi teistä olla minulle hyötyä... te olette
etsinyt täältä kauan, sillä teidän kynttilänne on palanut melkein
loppuun, ja niinpä te tietänette pahimmat paikat torilla."

"Oi, niin, monsieur, minä ne kyllä tiedän."

"No niin, minäkin etsin erästä ihmistä."

"Katselkaa sitten ensin tuolta suurista haudoista. Siellä tapaatte
yli viisikymmentä ruumista."

"Viisikymmentä, hyvä Jumala! Niin paljon uhreja julkisessa juhlassa!"

"Paljonko, sanotte, monsieur! Minä olen valaissut jo tuhansien
kasvoja löytämättä kuitenkaan sisartani."

"Sisartanne?"

"Niin, hän oli tuolla alhaalla päin. Minä hukkasin hänet, kun
seisoin erään penkin vieressä. Minä löysin kyllä paikan, jossa minut
temmattiin hänestä erilleni, mutta en hänestä itsestään merkkiäkään.
Minä lähden siis uudestaan etsimään häntä bastionin luota."

"Minnekä päin väentungos pakeni, monsieur?"

"Uusille rakennuksille, Madeleine-kadulle päin."

"Silloin hän mahtaa olla sillä kulmalla?"

"Niin luulisi; ja minä olenkin jo hakenut sieltä; mutta sillä oli
hirvittävä pyörre. Suurin virta syöksyi tosin sille suunnalle, mutta
naisraukka, joka on joutunut suunniltaan, ei tiedä, minne menee, vaan
koettaa paeta milloin millekin taholle."

"Monsieur, tuskinpa on uskottavaa, että hän olisi voinut ponnistella
väen virtaa vastaan. Minä aion hakea noilta kaduilta päin. Tulkaa
kanssani, niin ehkä löydämme yhteisvoimin."

"Ja ketä te etsitte? Poikaanneko?" kysyi Filip varovaisesti. "En,
monsieur, vaan erästä lapsukaista, jonka minä otin melkein omakseni."

"Ja te laskitte hänet ulos yksin?"

"Ah, se lapsukainen oli jo melkein mies: kahdeksan-, yhdeksäntoista
vuoden ikäinen. Hän oli oma herransa ja tahtoi lähteä, enkä minä
voinut häntä estää. Ja kuka sitäpaitsi olisi saattanut aavistaa
tällaista julmaa onnettomuutta!... Teidän kynttilänne sammuu."

"Niin, monsieur."

"Tulkaa sitten kanssani, niin valaisen teillekin."

"Kiitoksia, te olette kovin ystävällinen; mutta ehkä olen teille
vaivaksi?"

"Oh, älkää sitä pelätkö, kun minun kerran on itsenikin etsittävä.
Tuo poika-raukka tuli kotiin aina niin säntillisesti", jatkoi vanhus
kulkien kaduille päin. "Mutta eilis-iltana minä aivan kuin aavistin
jotakin onnettomuutta. Minä odotin häntä, ja kello yksitoista sai
vaimoni kuulla juhlissa tapahtuneen onnettomuuden. Minä odotin pari
tuntia ja toivoin yhä, että hän palaisi. Mutta kun häntä ei kuulunut,
niin oli minusta halpamaista mennä makuulle hankkimatta tietoja hänen
kohtalostaan."

"Siis me menemme ensin tuonne talojen luokse?" kysyi nuorukainen.

"Kyllä, sillä tehän sanoitte, että väkijoukko oli kai rynnännyt sinne
päin, ja varmaan se on sen tehnytkin. Epäilemättäkin on poloinen
nuorukainen hyökännyt sille suunnalle? Hän oli maalaispoika, joka
ei tuntenut edes tämän suuren kaupungin katuja, puhumattakaan
täkäläisten tavoista. Ehkäpä hän oli vasta ensi kerran Ludvig XV:n
torillakin."

"Ah, minunkin siskoni on maaseutulainen, monsieur."

"Voi, miten hirveä näky", sanoi ukko ja käänsi kasvonsa pois
rykelmästä päälletysten sulloutuneita ruumiita.

"Ja kuitenkin on etsittävä juuri tästä", vastasi nuori mies ja ojensi
päättävästi lyhtyään, valaisten tuota ruumiskasaa.

"Oi, minua pöyristää katsoa sinne, sillä kuinka vähäpätöinen olento
olenkin, kauhistaa kuoleman hävitys minua niin, etten voi luontoani
voittaa."

"Ennen tunsin minäkin samanlaista kauhua, mutta tänä yönä olen käynyt
oppini. Katsokaa nyt, tässä on eräs kuuden- tai kahdeksantoista
ikäinen poika, joka on nähtävästi tukehtunut, sillä hänessä ei ole
yhtään haavaa. Onko tämä se teidän etsimänne?"

Vanhus pakotti luontonsa taipumaan ja meni lyhtyineen katsomaan.

"Ei, monsieur", vastasi hän; "se minun etsimäni on nuorempi, hänellä
on musta tukka ja kalpeat kasvot".

"Niin, valitettavasti ovat he nyt kaikki kalpeita", vastasi Filip.

"Ah, katsokaa", sanoi vanhus, "nyt me olemme Kalustohuoneen
seinämällä. Katsokaa, tuollaisia taistelujen jälkiä. Verta
muurinseinillä, vaaterepaleita aidan rautasäleissä, rikkirevittyjen
vaatteiden kappaleita, jotka liehuvat porttien rautakeihäissä. Ja
eihän edes ole paikkaa, mihin jalkansa astua."

"Täälläpäin, täälläpäin se on varmaan tapahtunut", mutisi Filip.

"Kuinka paljon kurjuutta!"

"Ah, taivaan Jumala!"

"Mikä siellä on?"

"Kappale valkeaa kangasta näkyy noiden ruumiiden alta. Siskollani oli
valkea puku. Antakaa, monsieur, Herran tähden minulle lyhtyänne!"

Filip oli tosiaan huomannut valkean kangaskappaleen ja oli tarttunut
siihen; hänen täytyi kuitenkin päästää irti, sillä hänellä oli
ainoastaan yksi käsi ja siihen piti hänen nyt ottaa lyhty.

"Se on kappale naisen pukua, muuan nuori mies kouristaa sitä
kädessään", huudahti hän, "samanlaista valkeaa pukua kuin Andréella
oli yllään. Voi, Andrée! Andrée!"

Ja nuori mies vaikeroi sydäntä särkevästi.

Vanhus tuli vuorostaan tarkastamaan.

"Se on hän!" huudahti hän ja levitti sylinsä.

Tämä huudahdus sai Filipin jälleen tarkkaavaiseksi.

"Gilbert!..." huudahti hän nyt puolestaan.

"Tunnetteko te Gilbertin?"

"Gilbertiäkö etsitte?"

Nämä kaksi huudahdusta kuuluivat melkein yhtaikaa.

Vanhus tarttui Gilbertin käteen. Se oli jäykkä ja kylmä.

Filip aukaisi nuorukaisen liivit, työnsi paidan reunan syrjään ja
asetti kätensä sydämen kohdalle.

"Gilbert-raukka!" sanoi hän.

"Rakas lapsukaiseni!" huokasi vanhus.

"Hän hengittää! Hän elää... hän elää, kuuletteko!" huudahti Filip.

"Oi, luuletteko niin?"

"Kyllä, minä olen siitä nyt varma, hänen sydämensä sykkii."

"Aivan totta", vastasi vanhus. "Apua, apua! Tuollahan on lääkäri."

"Oh, autetaan itse itseämme, monsieur; sillä kun minä äsken pyysin
häneltä apua, kieltäytyi hän minulle sitä antamasta."

"Mutta täytyyhän hänen auttaa minun lastani!" huudahti vanhus aivan
suunniltaan tuskasta. "Hänen täytyy! Auttakaa minua, monsieur,
kantamaan Gilbertiä hänen luokseen."

"Minulla ei ole muuta kuin yksi käsi", sanoi Filip; "mutta se on
käytettävissänne".

"Ja minä olen nyt luja, niin vanha kuin olenkin. Kas niin!"

Vanhus otti Gilbertiä kainaloista, nuori mies nosti hänen jalkansa
oikeaan kyynärkoukkuun, ja sillä tavoin läksivät he menemään joukkoa
kohti, jonka keskellä lääkäri teki välskärintyötään.

"Auttakaa, auttakaa!" huusi vanhus.

"Ensin rahvaan lapset", vastasi lääkäri periaatteestaan horjumatta ja
varmana siitä, että joukko, joka häntä ympäröi, puhkeaisi joka kerta
ihailevaan sorinaan, kun hän nämä sanat toisti.

"Tämä, jota tuon, on rahvaan lapsia", vastasi vanhus innoissaan,
mutta millään tavoin ihastumatta lääkärin jyrkkyydestä, kuten kaikki
muut hänen ympärillään seisovat.

"No hyvä, siinä tapauksessa naisten jälkeen", vastasi lääkäri;
"miehillä on enemmän voimia kuin naisilla kestää tuskia".

"Ainoastaan iskettävä suonta, monsieur, ei muuta, se riittää",
vastasi vanhus.

"Ahaa, taasko olette täällä, aatelisherra", sanoi lääkäri
huomatessaan Filipin ennen vanhusta.

Vanhus luuli, että ne sanat lausuttiin hänelle.

"Minä en ole mikään aatelinen, vaan kansan mies", vastasi hän; "nimeni
on Jean-Jacques Rousseau".

Lääkäri huudahti hämmästyksestä, kohotti käskevästi kättään ja huusi:

"Tilaa luonnonystävälle! Tilaa ihmiskunnan vapauttajalle! Tilaa
Geneven kansalaiselle."

"Kiitän teitä, monsieur", vastasi Rousseau.

"Onko teille tullut jokin onnettomuus, monsieur?" kysyi nuori lääkäri.

"Ei, mutta tälle nuorukaiselle."

"Ah, tekin, niinkuin minä", huudahti nuori lääkäri. "Te edustatte
ihmisyyden asiaa."

Tästä odottamattomasta voitostaan liikutettuna ei Rousseau voinut
muuta kuin sammaltaa jonkun melkein käsittämättömän sanan.

Filip vetäytyi syrjään; hän oli hämmästynyt aivan mykäksi, kun oli
näin joutunut tuon niin suuresti ihailemansa filosofin seuraan.

Rousseauta autettiin asettamaan yhä pyörryksissä makaavaa Gilbertiä
pöydälle.

Tällä hetkellä tarkasti Rousseau lääkäriä, jonka apuun hän
oli turvautunut. Hän oli nuori mies, noin Gilbertin ikäinen,
mutta ainoakaan piirre ei ilmaissut häntä nuoreksi. Hänen
keltaisenkalpea ihonsa oli lakastunut kuin vanhan ukon, hänen
velttojen silmäluomiensa kätkössä piilivät silmät, jotka olivat kuin
käärmeen, ja hänen suunsa oli väännyksissä kuin kaatumatautisella
kohtauksessaan.

Paidanhihat käärittyinä kyynärpäihin saakka, käsivarret verissä,
ympärillään katkottuja ihmisjäseniä, muistutti hän enemmänkin
työhönsä ihastunutta pyöveliä kuin lääkäriä täyttämässä surullista ja
pyhää velvollisuuttaan.

Kuitenkin oli Rousseaun nimen kuuleminen tehnyt häneen sellaisen
vaikutuksen, että hän hylkäsi hetkeksi tavallisen karkeutensa; hän
leikkasi varovasti Gilbertin takinhihan auki, sitoi pojan käsivarren
ympärille liinaisen suonisiteen ja avasi valtimon.

Ensin tihkui veri ainoastaan pisaroittani, mutta muutaman sekunnin
päästä alkoi punainen ja lämmin nuoruuden veri vuotaa suihkuna.

"Kas niin, kas niin, hän on pelastettu", sanoi haavuri; "mutta häntä
täytyy hoitaa hyvin huolellisesti, sillä rinta on pahasti pusertunut".

"Nyt on minun teitä kiitettävä, monsieur", sanoi Rousseau; "ja
vieläpä ylistettävä, mutta ei etuoikeudesta, jota annatte köyhille,
vaan uhrautumisestanne köyhien hyväksi. Kaikki ihmiset ovat veljiä."

"Myöskö ylimykset, aristokraatit, rikkaat?" kysyi lääkäri, ja hänen
katseensa leimahti hänen pistävistä silmistään raskaiden luomien alta.

"Kyllä, myöskin ylimykset, aristokraatit ja rikkaat, kun he
kärsivät", vastasi Rousseau.

"Anteeksi, monsieur", vastasi lääkäri; "mutta minä olen syntynyt
Baudryssä lähellä Neuchâtelia; minä olen sveitsiläinen, kuten tekin,
ja siis demokraatti".

"Maanmiehiäni!" huudahti Rousseau; "sveitsiläinen! Entä nimenne,
olkaa hyvä ja sanokaa nimenne minulle?"

"Tuntematon nimi, monsieur, vaatimaton nimi, miehen, joka omistaa
aikansa opinnoille odottaen hetkeä, jolloin hän voi uhrata elämänsä
ihmisyyden hyväksi. Nimeni on Jean-Paul Marat."

"Kiitos, monsieur Marat", vastasi Rousseau; "mutta samalla kun te
opetatte kansaa tietoiseksi oikeuksistaan, ei teidän pidä ärsyttää
sitä kostoon, sillä jos se joskus ryhtyy kostamaan, saatte itsekin
kauhistua rangaistusta, jonka se vaatii".

Marat hymyili kauheaa hymyään.

"Ah, jos se päivä koittaisi minun elinaikanani", sanoi hän; "ah, jos
saisin kerran nähdä päivän..."

Rousseau kuuli nämät sanat ja pelästyi äänensävyä, jolla ne
lausuttiin, niinkuin matkalainen kaukaisen ukkosen ensimmäistä
jyminää; ja hän otti Gilbertin syliinsä ja koetti kantaa hänet pois.

"Kaksi avuliasta miestä auttamaan Rousseauta, kaksi rahvaan miestä",
sanoi lääkäri.

"Täällä on, täällä on!" vastasi kymmenkunta ääntä.

Rousseaun ei tarvinnut muuta kuin valita; hän viittasi kahdelle
lujalle kantajalle, ja nämä ottivat Gilbertin heti käsivarsilleen.

Ennen poistumistaan meni Rousseau Filipin luo.

"Kas tässä, monsieur", sanoi hän "minä en tarvitse enää lyhtyäni,
ottakaa te se".

"Kiitoksia, monet kiitokset", vastasi Filip.

Hän otti lyhdyn, ja sillaikaa kuin Rousseau läksi Plâtrière-kadulle
päin, palasi hän uudestaan etsimään.

"Voi mies-poloista!" mutisi Rousseau kääntyen vielä häntä katsomaan
ja nähden hänen katoavan eräälle ruumiiden täyttämälle kadulle.

Ja jatkaessaan matkaansa karmi hänen selkäänsä, sillä hän kuuli yhä
lääkärin räikeän äänen kaikuvan yli murheen kentän:

"Tänne rahvaan miehiä ja naisia, mutta ainoastaan rahvaan! voi
aatelisia, voi rikkaita ja aristokraatteja!"




KAHDESKYMMENESKAHDEKSAS LUKU

Salaperäinen auttaja


Näiden tuhansien onnettomuuksien toinen toisensa jälkeen tapahtuessa
pelastui parooni de Taverney kaikista vaaroista kuin ihmeen kaupalla.

Vaikka hänellä ei ollutkaan ruumiillista voimaa vastustaa hävityksen
valtaa, joka tuhosi kaikki tieltään, oli hän kuitenkin kyllin tyyni
ja viisas älytäkseen pysytellä keskellä ihmislaumaa, joka vyöryi
Madeleine-kadulle päin.

Tästä laumasta murtui osa toria reunustavaa rautakaidetta vastaan,
tai pusertui kuoliaaksi Kalustohuoneen kulmiin, ja se jätti
jälkeensä sivuilleen pitkät jonot haavoittuneita ja kuolleita;
mutta keskustansa oli se saanut ajetuksi vahingotta perille, niin
harventunut kuin se olikin.

Sitten levisi tämä rykelmä miehiä ja naisia äänekkäin riemuhuudoin
avonaiselle bulevardille.

Parooni de Taverneyllä ei nyt ollut mitään hätää, enemmän kuin
muillakaan hänen ympärillään liikkuvilla.

Nyt ilmoitamme seikan, joka tuntuisi vaikeasti uskottavalta, ellemme
jo kauan sitten olisi kaunistelematta kuvailleet paroonin luonnetta:
koko tämän hirvittävän matkan aikana ei herra de Taverney ollut
ajatellut kerrassaan mitään muuta kuin itseään, Jumala sen hänelle
anteeksi antakoon.

Paitsi sitä, ettei hänen luonteensa ollut erityisen hellä, oli
parooni sitäpaitsi tottunut nimenomaan toimimaan. Ja elämän tärkeissä
silmänräpäyksissä ottavat sellaiset luonteet aina käytäntöön Caesarin
tunnuslauseen: _Age quod agis_. [Tee, mitäs teet. Suom.]

Jättäkäämme siis olettamatta, että parooni de Taverney oli itsekäs;
myöntäkäämme pelkästään, että hän oli hajamielinen.

Mutta kun hän oli ehjin nahoin päässyt bulevardille ja saattoi
esteettömästi ja vapaasti liikutella jäseniään, -- kun hän oli
kuolemasta pelastunut ja palannut jälleen elämään, lyhyesti sanoen,
kun hän oli varma, että hän itse oli nyt vapaa, niin pääsi häneltä
tyytyväisyyden huudahdus, mutta sitä seurasi pian eräs toisenlainen
huuto.

Ja tuo toinen huuto, vaikka se olikin heikompi edellistä, oli
kuitenkin epätoivon ilmaus.

"Tyttäreni, tyttäreni!" huusi hän.

Hän pysähtyi paikalleen, ja hänen kätensä hervahtivat pitkin kupeita,
hänen katseensa oli tuijottava ja tylsä ja hän näytti miettivän
tapausten yksityiskohtia, jotka olivat eroittaneet hänet hänen
lapsestaan.

"Voi tuotakin mies-raukkaa!" supisivat eräät säälivät naiset. Ja
sitten kerääntyi paroonin ympärille piiri, joka oli valmis häntä
surkuttelemaan, mutta varsinkin tekemään hänelle lukemattomia
kysymyksiä.

Parooni de Taverneyllä ei ollut taipumusta suosia rahvasta; hänestä
tuntui olo kiusalliselta surkuttelijainsa keskellä. Hän koetti murtaa
tuota ympäröivää piiriä, sai sen raivatuksi ja läksi jo, myöntäkäämme
se hänen kiitoksekseen, menemään muutaman askeleen torille päin.

Mutta nuo muutamat askeleet olivat vain isänrakkauden harkitsematonta
seurausta, tunteen, joka ei koskaan aivan kokonaan ihmissydämestä
sammu. Kohta tuli kuitenkin harkinta paroonin avuksi ja pysäytti
hänet matkallaan.

Seuratkaamme nyt hänen ajatustensa mutkia.

Ensinnäkin oli aivan mahdotonta päästä takaisin Ludvig XV:n torille.
Siellä oli niin ankara ahdinko, siellä raivosi verilöyly, ja sieltä
vyöryi vastaan sellainen kansantungos, että olisi ollut yhtä
järjetöntä yrittää puskea sen läpi kuin uimarin koettaa nousta ylös
Rhein-jokea Schaffhausenin putouksen kohdalla.

Ja jos jokin jumalallinen voima olisi nakannut hänet jälleen keskelle
kansantungosta, mitenkä löytää yksi ainoa nainen noiden satojen
tuhansien seasta? Miksi uudestaan ja turhaan antautua sellaiseen
hengenvaaraan, josta hän oli niin ihmeellisellä tavalla pelastunut?

Ja lopuksi tuli toivo, tuo valon säde, joka aina luo kultaista
hohdettaan ihmisten synkimpäänkin yöhön.

Eikö Andréen kanssa ollut Filip, jonka käsivarsi tuki hänen
sisartaan, joka suojeli häntä miehen ja veljen tavalla?

Olihan aivan luonnollista, että hänet itsensä, heikko ja horjuva
ukko, oli temmaistu pois torilta kansanvirrassa. Mutta että Filip,
tuo vilkas, voimakas, tulinen luonne Filip, tuo rautainen käsi Filip,
joka oli vastuussa sisarestaan, -- että hänenkin olisi käynyt niin,
se oli mahdotonta. Filip oli varmaan taistellut ja voittanutkin.

Parooni de Taverney koristi, kuten kaikki itsekkäät luonteet, toisen,
nimittäin Filipin, niillä ominaisuuksilla, joita itsekäs ihminen
ei myönnä itse tarvitsevansa, mutta joita hän toivoo muilta. Ettei
joku muka ole voimakas, jalomielinen, uljas, merkitsee itsekkäälle
samaa kuin että hän on itsekäs, siis hänen oma kilpailijansa, hänen
vastustajansa, hänen vihollisensa; se merkitsee sitä, että tuo toinen
varastaa häneltä etuja, joita itsekäs luulee ainoastaan itsellään
olevan oikeuden yhteiskunnalta saada.

Tällä tavoin rauhoitti parooni de Taverney itseään omilla
järkisyillään, ja kun hän oli sen tehnyt, pääsi hän ensinnäkin
siihen johtopäätökseen, että Filip oli tietystikin pelastanut
sisarensa, että hän oli ehkä kuluttanut jonkun aikaa etsien isäänsä
pelastaakseen myöskin hänet, mutta että hän oli sitten uskottavasti,
jopa varmastikin lähtenyt Rue Coq-Heronille ja vienyt kotiin Andréen;
sillä luonnollisesti Filip oli hiukan päästä pyörällä tällaisesta
mylläkästä.

Parooni pyörähti siis jälleen pois, ja läksi kulkemaan pitkin
Kapusiiniluostarin katua ja tuli Ludvig Suuren torille, jota nyt
sanotaan nimellä Place des Victoires.

Jouduttuaan noin parinkymmenen askeleen päähän talostaan kuuli hän
Nicolen äänen, sillä tyttö oli asetettu vartijaksi portille ja hän
soitti suuta siellä eräitten naapurituttavain kanssa. Nicole huusi:

"Ja herra Filip ja Andrée-neiti, minne he ovat joutuneet?" Sillä
pakolaisilta, jotka olivat onnettomuuden suuruutta peloissaan vielä
liioitelleet, tiesi jo koko Pariisi, mikä kauhea tapahtuma oli tullut.

"Voi, hyvä Jumala", huudahti parooni jossakin määrin liikutettuna,
"eivätkö he siis vielä ole tulleet takaisin, Nicole?"

"Eivät, eivät, parooni, heitä ei ole täällä näkynyt."

"Silloin on heidän kai ollut pakko kiertää pitempiä teitä", vastasi
parooni, sitä pelästyneempänä, kuta enemmän hänen johdonmukaiset
laskelmansa pettivät.

Paroonikin jäi niin ollen kadulle vuorostaan odottamaan, samoin
kuin Nicole, joka nyyhkytteli, ja la Brie, joka väänteli tuskissaan
käsiään.

"Ahaa, tuollahan herra Filip jo tulee", huudahti silloin Nicole ja
kauhistui samalla kuvaamattomasti, sillä Filip oli yksin.

Filip juoksikin paikalle hengästyksissään ja epätoivoissaan, keskeltä
öistä pimeyttä.

"Onko sisko täällä?" kysyi hän jo pitkän matkan päästä, nähdessään
asumuksen portilla seisovan henkilöryhmän.

"Voi hyvä Jumala", änkytti parooni kalpeana ja hoippuen. "Andrée!
Andrée!" huusi nuori mies joutuen yhä lähemmäksi; "missä on Andrée?"

"Me emme ole häntä nähneet; hän ei ole täällä, monsieur Filip. Voi
hyvä Jumala, minun kiltti neiti-parkani!" huudahteli Nicole ja
puhkesi itkuun.

"Ja sinä tulet takaisin?" sanoi parooni Filipille suuttuen, sitäkin
epäoikeutetummin, koska me olemme jo paljastaneet lukijalle hänen
oman ajatuksenjuoksunsa salaisuudet.

Filip ei vastannut, vaan tuli isänsä luokse ja näytti verta vuotavat
kasvonsa ja taittuneen kätensä, joka riippui kuin leikattu oksa hänen
sivullaan.

"Oi, Andrée, minun Andrée-raukkani!" huokasi ukko.

Sitten vaipui hän istumaan kivipenkille portin viereen.

"Minä löydän hänet joko kuolleena taikka elävänä!" huusi Filip synkän
päättäväisesti.

Ja kuumeisella kiihkolla riensi hän jälleen pois.

Juostessaan pisti hän vasemman kätensä oikealla takkinsa nappien
väliin. Se hyödytön käsi olisi ollut hänelle vain haitaksi hänen
aikoessaan nyt jälleen tunkeutua tungokseen, ja jos hänellä tällä
hetkellä olisi ollut kirves saatavissa, olisi hän hakannut tuon
joutavan kätensä poikki.

Tähän aikaan hän sitten tapasi tuhoisalla kuolon kentällä Rousseaun,
Gilbertin ja kohtalokkaan lääkärin, tuon joka oli veren vallassa
seistessään paremminkin verilöylyä johtavan hornanhengen kuin sinne
apuaan antamaan saapuneen ja armeliaan ihmisen näköinen.

Filip harhaili osan yötä pitkin Ludvig XV:n toria. Hän ei voinut
poistua kalustohuoneen muurien vierestä, jonka läheltä Gilbert oli
löydetty. Ja hänen silmänsä kääntyivät lakkaamatta katselemaan
valkeaa musliinikappaletta, jota nuorukainen oli pitänyt
suonenvetoisesti kädessään.

Viimeinkin, päivän ensimmäisten säteitten kuultaessa idästä, palasi
Filip Rue Coq-Heronille. Hän oli lopen uuvuksissa ja oli ollut aivan
vaipua tuonne torille ruumiiden joukkoon, joita kalpeampi hän melkein
oli. Hänet valtasi nyt merkillinen huimaus; hän toivoi myöskin
vuorostaan, kuten hänen isänsä aikaisemmin, että Andrée olisi tullut
itse kotiin tai olisi sinne jollakin tavoin tuotu.

Jo matkan päästä näki hän portilla saman henkilöryhmän, joka siellä
oli seissyt hänen lähtiessään.

Hän käsitti, ettei Andrée ollut tullut takaisin kotiin ja pysähtyi.

Paroonikin puolestaan tunsi hänet.

"No, miten nyt?" huusi hän Filipille.

"Eikö sisko vieläkään ole tullut?" kysyi Filip.

"Ei ole", huusivat yhtaikaa parooni, Nicole ja la Brie.

"Eikö mitään? Ei minkäänlaisia tietoja? Ei mitään toivoa?"

"Ei mitään!"

Filip hervahti lamaantuneena talon edustalla olevalle kivipenkille;
paroonilta pääsi tuskan huudahdus.

Samassa näkyivät kadun päässä vuokravaunut, jotka lähestyivät
hitaasti ja pysähtyivät aivan talon portille.

Vaununikkunan läpi näkyi joku nainen, joka lepäsi pää olkapäätä
vasten ja aivan kuin tajuttomana. Filip hätkähti tämän huomatessaan,
heräsi horteestaan ja syöksyi vaunujen luokse.

Vaunujen ovi aukesi, ja siitä tuli ulos mies kantaen sylissään
tunnotonta Andréeta.

"Kuollut, kuollut! Hänet tuodaan meille takaisin kuolleena", huudahti
Filip ja lankesi polvilleen.

"Kuollut!" sammalteli parooni. "Voi, monsieur, onko hän tosiaan
kuollut?..."

"Sitä en usko, messieurs", vastasi rauhallisesti Andréeta kantava
mies; "ja minä toivon, ettei neiti de Taverney ole muuta kuin
pyörryksissä".

"Oi, noita, noita!" huudahti parooni de Taverney. "Parooni de
Balsamo!" jupisi Filip.

"Minä juuri, parooni, ja minä olen onnellinen, että tunsin neiti de
Taverneyn tuossa hirvittävässä sekasorrossa."

"Millä paikalla, monsieur?" kysyi Filip.

"Lähellä Kalustohuonetta."

"Aivan kuin ajattelin", vastasi Filip.

Mutta äkkiä sekautui hänen iloonsa tuima epäluulo ja hän sanoi: "Te
tuotte hänet kotiin melkoisen myöhään, parooni?"

"Monsieur", vastasi Balsamo kummastumatta, "kuvitelkaa, mihin pulaan
jouduin. Minä en tiennyt teidän sisarenne osoitetta, ja minä olin
antanut väkeni viedä hänet erään ystävättäreni, markiisitar de
Savignyn luokse, joka asuu lähellä kuninkaallisia vaunuhuoneita.
Silloin tuo kunnon poika, jonka tuolla näette ja joka auttoi minua
tukemaan neitiä... Tulkaa tänne, Comtois."

Balsamo viittasi näin sanoen kädellään, ja vaunuista laskeusi muuan
mies puettuna kuninkaalliseen livreaan. Balsamo jatkoi:

"Niin, silloin tämä kunnon poika, joka kuuluu kuninkaan
matkajoukkoihin, tunsi neidin, koska hän on kerran saattanut häntä
la Muettesta teidän hotelliinne! Neiti saa kiittää ihmeellistä
kauneuttaan siitä, että hänet nyt tunnettiin. Minä sijoitin hänet
silloin vaunuihini, ja kaikella sillä arvonannolla, mikä on
velvollisuuteni neiti de Taverneytä kohtaan, on minulla nyt kunnia
tuoda hänet takaisin vähemmän kärsineenä kuin luulettekaan."

Ja lausuttuaan nämä sanat jätti hän nuoren tytön varovasti ja ylen
kunnioittavasti hänen isänsä ja Nicolen käsiin.

Ensi kerran elämässään tunsi parooni kyyneleen kostuttavan silmäänsä,
ja hän antoi sen estelemättä vieriä ryppyiselle poskelleen,
niin häpeissään kuin hänen olisi luullut olevankin moisesta
hellämielisyydestä. Filip ojensi vikaantumattoman kätensä Balsamolle.

"Monsieur, te tiedätte nyt osoitteeni ja nimeni. Suokaa minulle
tilaisuus näyttää teille kiitollisuuttani avusta, jota olette meille
antanut."

"Minä olen täyttänyt ainoastaan velvollisuuteni, monsieur", vastasi
Balsamo; "enkö ollut teille velassa jo vieraanvaraisuudestannekin?"

Ja hän kumarsi ja astui jo muutaman askeleen poistuakseen,
myöntymättä paroonin kutsuun, joka pyysi häntä tulemaan sisään.

Mutta yhtäkkiä kääntyi hän vielä takaisin ja virkkoi:

"Anteeksi, unohdin ilmoittaa teille markiisitar de Savignyn
osoitteen. Hänellä on hotellinsa Rue Saint-Honorén varrella, lähellä
Feullantien hotellia. Mainitsen tämän sitä varten, että neiti de
Taverneystä ehkä olisi asianmukaista käväistä hänen vieraanaan."

Kaikissa Balsamon selityksissä ja yksityiskohtain tarkassa
kuvauksessa ja runsaitten todistusten antamisessa ilmeni
tunnollisuus, joka liikutti suuresti Filipiä ja yksinpä parooniakin.

"Monsieur", virkkoi parooni, "tyttäreni on teille velkaa henkensä".

"Tiedän sen, monsieur, ja olen siitä seikasta onnellinen ja ylpeä",
vastasi Balsamo.

Nämä sanat lausuttuaan nousi Balsamo vaunuihinsa ja hänen perässään
meni niihin Comtois, joka oli kieltäytynyt ottamasta vastaan Filipin
tarjoamaa kukkaroa. Ja sitten katosivat vaunut Taverneyn perheen
näkyvistä.

Melkein samalla hetkellä, aivan kuin Balsamon lähtö olisi herättänyt
Andréen tainnustilasta, avasi nuori tyttö silmänsä.

Kuitenkin oli hän vielä jonkun hetken vaiti ja päästä pyörällä ja
katseli peloissaan ympärilleen.

"Taivaan Jumala", supisi Filip, "olisitko Sinä antanut meille hänet
takaisin ainoastaan puoliksi, olisiko hän tullut heikkopäiseksi?"

Andrée näytti ymmärtävän nämä sanat, sillä hän pudisti päätänsä. Ja
kuitenkin oli hän vielä vaiti, ikäänkuin jonkun oudon haltiotilan
vallassa.

Hän seisoi jäykästi pystyssä ja käsi koholla sinne päin, jonne
Balsamo oli kadonnut.

"Kas niin, riittää jo tämä tällainen", sanoi parooni. "Filip, auta
sisartasi sisään."

Nuori mies tuki Andréeta terveellä käsivarrellaan. Neiti nojasi
toista olkapäätään Nicolea vastaan ja käveli sisään, horjuen ja kuten
unissakulkija, ja tuli huoneeseensa paviljonkiin.

Silloin vasta hän sai puhelahjansa.

"Filip!... Isäni!" virkkoi hän.

"Hän tuntee, tuntee meidät!" huudahti Filip.

"Kyllähän toki teidät tunnen; mutta mitä on tapahtunut?"

Ja Andréen silmät menivät jälleen umpeen, mutta tällä kertaa ei hän
pyörtynyt, vaan vaipui rauhalliseen, hiljaiseen uneen.

Nicole jäi Andréen kanssa kahden, riisui hänet ja auttoi hänet
vuoteeseen.

Kun Filip tuli huoneeseensa, odotti häntä jo lääkäri, jota ajatteleva
la Brie oli juossut heti hakemaan, kun hänen huolensa Andréen
kohtalosta oli loppunut.

Tohtori tutki Filipin käsivarren. Se ei ollut mennyt poikki, vaan
ainoastaan sijoiltaan, ja taitavalla painalluksella väännettiin
olkaluu jälleen paikoilleen.

Sitten vei Filip, joka oli yhä levoton sisarestaan, lääkärin Andréen
sängyn ääreen. Tohtori koetteli nuoren tytön valtimoa, kuunteli hänen
hengitystään ja hymyili.

"Sisarenne nukkuu rauhallisesti ja hiljaa kuin lapsi. Antakaa hänen
nukkua, ritari, tässä ei muuta tarvita."

Parooni de Taverney oli jo niin rauhoittunut poikansa ja tyttärensä
tilasta, että oli vetänyt unta pitkän aikaa.




KAHDESKYMMENESYHDEKSÄS LUKU

Herra de Jussieu


Siirtykäämme vielä kerran tuohon Rue de Plâtrièren varrella
olevaan taloon, johon herra de Sartines oli äskettäin lähettänyt
salapoliisinsa. Siellä tapaamme toukokuun 31 päivän aamuna Gilbertin
laskettuna lepäämään patjalle itsensä Teresian omaan huoneeseen
ja hänen ympärillään seisomassa Teresian ja Rousseaun ja lukuisan
joukon heidän naapureitaan, katselemassa tätä surullisen tapahtuman
onnetonta uhria, tapahtuman, jota muistellessa koko Pariisia yhä
pöyristytti.

Kalpeana ja verissään oli Gilbert avannut silmänsä, ja heti kun hän
oli tullut tajuihinsa, oli hän noussut kyynäräisilleen ja katsellut
ympärilleen kuin nähdäkseen, oliko hän vielä torilla.

Ensin olivat hänen kasvonsa olleet kovin levottomat, sitten oli
niihin syttynyt suuren ilon ilme; mutta tuon iloisen ilmeen haihdutti
jälleen uusi surun pilvi.

"Onko teillä tuskia, ystäväni?" kysyi Rousseau ja otti Gilbertiä
hellästi kädestä.

"Oi, kuka minut on pelastanut?" kysyi Gilbert. "Kuka minuakin on
muistanut, köyhää ja orpoa raukkaa?"

"Teidät on pelastanut, lapseni, se, ettette kuollut; ja teitä on
ajatellut Hän, joka kaikkia ajattelee."

"Olipa nyt tuon seikan miten tahansa", nurisi Teresia; "on sangen
varomatonta lähteä sellaiseen ihmislaumaan".

"Aivan niin, se on sangen varomatonta!" toistivat kaikki naapurit
kuorossa.

"Mutta kuulkaahan, hyvät naiset", keskeytti Rousseau; "ei siinä voi
olla mitään varomattomuutta, kun ei saata aavistaa vaaraa, ja eihän
saata olettaa vaaraa mennessään katsomaan tavallista ilotulitusta.
Jos sellaisessa tilaisuudessa sattuu vaara, ei se ole varomattomuuden
syy, vaan se on onnettomuus; ja me puhujat itsekin olisimme
menetelleet ehkä samalla tavalla."

Gilbert katseli ympärilleen, ja kun hän näki olevansa Rousseaun
makuuhuoneessa, tahtoi hän puhua.

Mutta se ponnistus syöksi veren ulos hänen suustaan ja sieraimistaan,
ja hän meni tainnuksiin.

Rousseaun oli Ludvig XV:n torilla nähty lääkäri valmistanut tällaisen
tapauksen varalta eikä hän siis suuresti pelästynyt; hän sitä
suorastaan odottikin, ja oli sen vuoksi antanut sijoittaa potilaansa
erikoiselle patjalle, jolle ei oltu levitetty lakanoita.

"Nyt voit asettaa poika-raukan oikeaan vuoteeseen", sanoi hän
Teresialle.

"Minnekä sitten?"

"Tänne, minun sänkyyni."

Gilbert kuuli tämän; hänen suunnaton voimattomuutensa esti häntä heti
vastaamasta, mutta hän ponnisti rajusti tahtoaan, avasi silmänsä ja
sai vaivalla kuiskatuksi:

"Ei, ei; sinne ylös!"

"Tahdotteko täältä omaan kamariinne?"

"Tahdon, jos suinkin sallitte."

Hän ilmaisi tämän toivomuksensa paremmin silmillään kuin suullaan,
ja sen toi hänen huulilleen eräs muisto, joka oli itse kärsimystäkin
väkevämpi ja joka näytti olevan sitkeähenkisempi hänen aivojensa
ajatuskykyäkin.

Rousseau oli liiallisuuteen saakka herkkätunteinen mies ja ymmärsi
varmaankin Gilbertin tarkoituksen, sillä hän vastasi:

"Hyvä on, lapseni, me viemme teidät sinne ylös. Hän ei tahdo meitä
häiritä", lisäsi hän Teresialle, joka hartaasti kannatti Gilbertin
ehdotusta.

Niin ollen päätettiin Gilbert siirtää heti ylös ullakkokamariin,
kuten hän toivoi.

Myöhemmin päivällä tuli Rousseau viettämään oppilaansa vuoteen
vieressä sen osan aikaansa, jonka hän tavallisesti kulutti
lempikasviensa kokoamiseen. Nuorukainen oli nyt hiukan virkistynyt ja
saattoi kertoa hänelle heikolla ja tuskin kuuluvalla äänellä ankaran
onnettomuuden yksityiskohtia.

Mutta sitä hän ei sanonut, minkä tähden hän oli mennyt katsomaan
ilotulitusta; hän väitti ainoastaan uteliaisuuden houkutelleen hänet
Ludvig XV:n torille.

Rousseau ei voinut aavistaa muita vaikuttimia, sillä eipä hän
ollut mikään noita. Hän ei siis kummastellut laisinkaan Gilbertin
väitteitä, vaan tyytyi ainoastaan tekemiinsä kysymyksiin ja kehoitti
häntä olemaan nyt vain hyvin kärsivällinen. Hän ei maininnut myöskään
mitään musliinikankaan kappaleesta, joka oli tavattu Gilbertin
kädestä ja jonka Filip oli vienyt.

Tämä pakina, joka hipui niin läheltä heidän molempien todellista
mielenkiintoa ja totuutta, ei silti ollut suinkaan viehätystään
vailla, ja he antautuivat molemmat täydellisesti siihen, kun
portaista alkoivat yhtäkkiä kuulua Teresian askeleet.

"Jacques", huusi hän. "Jacques!"

"No, mikä nyt on?"

"Joku prinssi kai, joka tulee minun vieraakseni vuorostani", virkkoi

Gilbert heikosti hymyillen.

"Jacques!" huusi Teresia lähestyen yhtämittaa ja toistaen miehensä
nimeä.

"Kyllä, kyllä, sano, mitä sinulla on asiaa?"

Teresia astui sisään.

"Tuolla alhaalla on herra de Jussieu; kun hän oli kuullut, että sinut
oli nähty viime yönä siellä torilla, tuli hän tiedustamaan, olitko
sinä haavoittunut."

"Tuo kunnon Jussieu!" sanoi Rousseau. "Erinomainen ihminen, niinkuin
kaikki, jotka oman halunsa tai välttämättömyyden johtamina lähenevät
luontoa, kaiken hyvän alkulähdettä! Olkaa hiljaa, älkää liikkuko,
Gilbert, minä tulen kohta takaisin."

"Kiitos", virkkoi nuorukainen.

Rousseau poistui.

Mutta tuskin oli hän lähtenyt, kun Gilbert nousi ylös, miten vain
vielä jaksoi, ja laahautui ikkunaluukun luo, josta hän saattoi nähdä
Andréen ikkunaan.

Nuorukainen oli aivan voimaton ja melkeinpä pystymätön vielä
edes ajattelemaan, joten hänen oli sangen tuskallista päästä
ylös tuolille, saada auki ikkunaluukku ja sitten nojautua katon
kannattimeen -- Gilbertin onnistui kuitenkin tehdä tämä kaikki; mutta
tuskin hän oli asettunut paikalleen, niin hänen silmissään pimeni,
käsi vapisi, veri syöksyi hänen huulilleen ja hän kaatui raskaasti
permannolle.

Samassa aukeni ullakkokamarin ovi ja Jean-Jacques astui sisään
mukanaan herra de Jussieu, jolle hän oli ylenpalttisen kohtelias.

"Varokaahan, oppinut ystäväni, kumartukaa nyt hiukan alas, tässä on
askelma", sanoi Rousseau; "_dame_, emme nyt tule mihinkään palatsin
saliin".

"Kiitokset, minulla on hyvät silmät ja hyvät jalat", vastasi oppinut
botanisti.

"Kas täällä tulee joku teitä tervehtimään, pikku Gilbert", sanoi
sitten Rousseau ja katsoi oppilaansa vuoteeseen. "Hyvä Jumala, missä
hän on? Hän on noussut ylös, se varomaton!"

Ja nähdessään ikkunan auki alkoi Rousseau ryhtyä Gilbertiä
isällisesti torumaan.

Gilbert nousi vaivalla maasta ja virkkoi melkein sammuvin äänin:
"Minä tahdoin raitista ilmaa."

Häntä oli mahdoton torua, niin tuskasta väännyksissä olivat hänen
kasvonsa.

"Täällä on tosiaan hirveän kuuma", keskeytti herra de Jussieu.
"Kuulkaas, nuori mies, antakaapas minun koetella valtimoanne. Minä
olen lääkäri, minäkin."

"Ja parempi kuin moni muu, sillä te olette yhtä hyvä sielun kuin
ruumiinkin lääkäri", sanoi Rousseau.

"Näin suuri kunnia minulle..." mutisi Gilbert hiljaa, koettaen
huonossa vuoteessaan välttää toisten katseita.

"Herra de Jussieu tahtoi ehdottomasti tulla luoksenne", sanoi
Rousseau, "ja minä myönnyin hänen tarjoukseensa. Katsokaa nyt, rakas
tohtori, mitä ajattelette hänen rinnastaan?"

Taitava anatomi tunnusteli kylkiluita ja tutki huolellisesti
rintakehää, painaen korvansa sitä vasten.

"Rinta on luja", sanoi hän. "Mutta mikä teitä on näin rajusti
halaillut?"

"Oi, monsieur, kuolema", vastasi Gilbert.

Rousseau katsoi hämmästyneenä nuorukaiseen.

"Rintanne on pahoin rusentunut, poikaseni, sangen pahoin; mutta
vahvistavien lääkkeiden, raittiin ilman ja levon avulla menee se pian
ohitse."

"Ei lepoa, sitä en saa ajatella", virkkoi Gilbert ja katsoi
isäntäänsä.

"Mitä hän tällä tarkoittaa?" kysyi herra de Jussieu.

"Gilbert on ahkera työntekijä, hyvä ystäväni", vastasi Rousseau.

"Sen kyllä uskon, mutta näinä päivinä ei nyt työtä tehdä."

"Elääkseen täytyy tehdä työtä joka päivä", vastasi Gilbert; "sillä
elää täytyy joka päivä".

"Ah, nyt teiltä ei kulu paljon ruokaa, ja teidän pikku lääkkeenne
eivät tule kalliiksi."

"Miten vähän ne maksanevatkin", vastasi Gilbert, "niin almuja en voi
ottaa vastaan".

"Te hulluttelette", sanoi Rousseau; "ja liioittelette. Minä käsken
teitä tottelemaan monsieurin määräyksiä, sillä vasten tahtoannekin
tulee hänestä teidän lääkärinne. Voitteko ajatella", jatkoi hän
kääntyen herra de Jussieun puoleen, "että hän pyysi minua olemaan
hankkimatta lääkäriä?"

"Miksikä niin?"

"Koska se maksaisi vähän minulle, ja hän on ylpeä."

Jussieu katsoi ylen osaaottavasti Gilbertin hienoja ja ilmeikkäitä
kasvonpiirteitä ja sanoi:

"Mutta olipa ihminen kuinka ylpeä tahansa, mahdottomia hän ei
kuitenkaan voi tehdä. Luuletteko te jaksavanne työskennellä, te, joka
suistutte maahan, kun koetitte päästä tuon ikkunaluukun luo?"

"Se on totta", jupisi Gilbert; "minä olen nyt heikko, sen tiedän".

"No hyvä, levätkää siis ja antakaa varsinkin sielunne levätä. Te
olette sellaisen miehen vieraana, jolle koko maailma paitsi hänen oma
vieraansa on kiitollisuuden velkaa."

Rousseau oli kovin hyvillään tästä näin ylhäisen miehen melkoisen
kohtuullisesta kohteliaisuudesta ja ojensi vieraalleen kätensä ja
puristi hänen kättään.

"Ja sitäpaitsi", lisäsi Jussieu, "saatte nyt nauttia kuninkaan ja
prinssien isällistä huolenpitoa".

"Minäkö?" huudahti Gilbert.

"Niin, tekin, onnettoman illan uhri-parka. Kun hänen korkeutensa
dauphin sai kuulla onnettomuudesta, niin hän aivan huusi tuskasta.
Hänen korkeutensa dauphine, joka oli juuri lähdössä Marlyyn, jäikin
Trianoniin, ollakseen onnettomia auttamassa niin lähellä kuin
mahdollista."

"Ah, aivan tottako?" kysyi Rousseau.

"Kyllä, aivan totta, rakas filosofini, ja nykyään puhutaan ainoastaan
dauphinin kirjeestä herra de Sartinesiile."

"Minä en siitä ole kuullut."

"Se on samalla kertaa sekä korutonta että ihailtavaa. Dauphin saa
kaksituhatta écua kuukausirahaa. Tänä aamuna ei rahoja kuulunut.
Prinssi kulki kärsimättömänä edestakaisin; hän kysyi monta kertaa
rahastonhoitajaa, ja heti kun prinssi oli saanut häneltä rahansa,
lähetti hän ne Pariisiin, liittäen myötä pari hurmaavaa riviä
Sartinesille, joka näytti ne aivan äsken minulle."

"Ah, te tapasitte Sartinesin tänään?" kysyi Rousseau jollakin tavoin
levottomana tai paremminkin epäluuloisena.

"Kyllä, minä tulen suoraan hänen luotaan", vastasi Jussieu hiukan
hämillään. "Minun oli noudettava hänen luotaan eräitä siemeniä;
niin ollen", jatkoi hän hyvin nopeasti, "jää madame la dauphine
Versaillesiin vaalimaan sairaitaan ja haavoittuneitaan".

"Sairaitaan ja haavoittuneitaan?" kysyi Rousseau.

"Niin, Gilbert-herra ei ole ainoa, jota onnettomuus on kohdannut.
Tällä kertaa on kansa ainoastaan osaltaan kantanut tapaturmalle
uhrinsa. Väitetään, että aatelistossakin on paljon haavoittuneita."

Gilbert kuunteli kuvaamattomassa jännityksessä ja tuskallisen
uteliaisuuden vallassa. Hän odotti joka hetki kuulevansa tuon
kuuluisan botanistin suusta Andréen nimen.

Herra de Jussieu nousi ylös.

"Onko tutkimus nyt tehty?" kysyi Rousseau.

"Kyllä; ja tästäpuoleen ei hän tarvitse meidän taitoamme; raitista
ilmaa, sopivaa ruumiillista liikettä... metsässä. Mutta tosiaankin...
olin aivan unohtaa..."

"Mitä niin?"

"Minä aion ensi sunnuntaina tehdä pienen kasvintutkimusmatkan Marlyn
metsään; tahdotteko tehdä minulle seuraa, korkeasti kunnioitettava
virkaveljeni?"

"Oi, sanokaa paremminkin arvoton ihailijanne", vastasi Rousseau
vilkkaasti.

"_Parbleu_, siinäpä hyvä tilaisuus haavoittuneellemme pieneen
kävelyyn... Ottakaa hänet mukaan."

"Niin kauas?"

"Sehän on varsin lähellä. Sitäpaitsi minä ajan vaunuilla Bougivaliin
ja noudan teidät... Me matkaamme Prinsessan tietä Luciennesiin
ja, sieltä sitten Marlyyn. Kasvintutkijat pysähtyvät vähän väliä;
haavoittuneemme saa kantaa telttatuolejamme... me kaksi, te ja minä,
me kokoamme kasveja; hän kokoaa itselleen elämää."

"Kuinka herttainen te olette, oppinut ystäväni!" sanoi Rousseau.

"Älkäähän kiittäkö, minulla on siinä omat laskelmani; minä tiedän,
että teillä on valmiina suuri sammaleita koskeva teos, ja mitä niihin
kasveihin tulee, olen niissä hiukan epävarma; tehän neuvotte minua."

"Oi!" huudahti Rousseau väkisinkin itsetyytyväisenä.

"Ja siellä sitten pieni aamiainen, puiden siimes ja kauniita kukkia",
lisäsi botanisti. "Onko asia sovittu?"

"Ensi sunnuntaista tulee ihana huviretki! Se on sovittu... Minusta
tuntuu nyt kuin olisin aivan viisitoistavuotias; minä nautin
jo etukäteen onnesta, joka minua odottaa", vastasi Rousseau
lapsellisesti ihastuksissaan.

"Ja te, nuori ystäväni, vahvistakaa jalkojanne siihen tilaisuuteen."

Gilbert supisi jotakin sekavaa kiitokseksi, jota herra de Jussieu
ei kuullut, ja sitten jättivät botanistit Gilbertin yksin omiin
ajatuksiinsa ja varsinkin huoliinsa.




KOLMASKYMMENES LUKU

Elämän palautuminen


Kun Rousseau luuli nyt hyvinkin rauhoittaneensa sairaansa ja Teresia
kertoi kaikille naapureilleen, että Gilbert oli jo välttänyt vaaran
taitavan lääkärinsä, herra de Jussieun määräysten avulla, -- kun
nuorukaisen ympäristö oli näin rauhoittunut hänen kohtalostaan, niin
uhkasi hänen itsepäisyytensä ja alinomainen haaveilunsa tuottaa
hänelle kuitenkin uuden vaaran, joka oli kaikkia entisiä pahempi.

Rousseau ei voinut kuitenkaan vielä niin luottaa Gilbertiin,
ettei hänen sielunsa pohjalla olisi piillyt jokin epämääräinen ja
filosofiseen johteluun perustuva epäilys. Hän tiesi, että Gilbert
oli rakastunut, ja hän oli yllättänyt hänet ilmeisesti rikkomassa
lääkärin määräyksiä. Ja siitä teki hän sen johtopäätöksen, että jos
Gilbert saisi liikaa vapautta, niin hän varmaankin tekisi uudestaan
saman rikkomuksen.

Hyvänä perheen isänä oli Rousseau siis lukinnut Gilbertin
ullakkokamarin oven ulkoa entistä huolellisemmin ja antoi hänelle
siten luvan mennä ikkunan ääreen, mutta esti häntä kuitenkaan
pääsemästä ulos ovesta.

Ei voi kuvailla kiukkua ja suunnitelmia, jotka alkoivat kiehua
Gilbertin päässä, kun hän huomasi moisen huolenpidon, sillä muuttihan
se nyt hänen ullakkokamarinsa aivan kuin vankilaksi.

Eräitä luonteita este vain yllyttää.

Gilbert ajatteli nykyään ainoastaan Andréeta: autuutta saada
nähdä hänet ja seurata vaikkapa ainoastaan matkan päästä hänen
parantumisensa edistysaskeleita.

Mutta Andréeta ei näkynyt paviljonkirakennuksen ikkunoissa. Gilbert
huomasi siellä ainoastaan Nicolen, kantelemassa posliinitarjottimella
virvoitusjuomia, ja parooni de Taverneyn kävelemässä nopein ja
pitkin askelin edestakaisin puutarhassa vimmatusti nuuskaillen,
päätään selvittääkseen. Siinä kaikki, mitä Gilbert näki, koettaessaan
kiihkeästi tähystellä Andréen huoneen perukoihin ja suorastaan läpi
sen seinienkin.

Kuitenkin rauhoittui hän jo jossakin määrin näistäkin näkemistään,
sillä ne kertoivat hänelle sairaudesta, mutta eivät kuolemasta.

-- Kas tuolla, -- tuumi Gilbert itsekseen, -- tuon oven takana,
tuon verhon kätkössä elää, huokailee ja kärsii se, jota minä
rakastan aivan jumaloiden, se, joka näkyviin ilmestyessään saisi
hien virtaamaan otsaltani ja jäseneni vapisemaan, se, joka liittää
olemassaoloni omaansa ja jonka tähden minä hengitän elämäni ilmaa.

Ja sitten kumartui Gilbert parikymmentä kertaa tunnissa
ullakkoluukustaan niin pitkälle, että utelias Chon luuli yhtä monta
kertaa hänen suistuvan alas. Ja tottunein silmin Gilbert arvioi
nyt paviljongin sisäseinien lukua ja kerroksia ja kuinka syvällä
se oli hänestä, ja laati nyt päässään koko rakennuksesta tarkan
pohjapiirroksen.

Tuossa kulmassa pitäisi parooni de Taverneyn makuuhuoneen olla,
tuolla tarjoiluhuoneen ja keittiön, tuolla Filipin huoneen, tuolla
Nicolen pienen kamarin ja tuolla viimeinkin Andréen makuuhuoneen,
kaikkein pyhimmän, jonka oven edessä hän olisi ollut valmis antamaan
henkensä, jos olisi saanut päivän olla siinä polvillaan.

Se kaikkein pyhin oli Gilbertin harkinnan mukaan suuri huone
alakerrassa. Sen edessä oli etuhuone, ja se oli jaettu ikkunalla
varustetulla väliseinällä kahteen osaan, joista ensimmäisessä oli
Nicolen sänky, mikäli Gilbert saattoi päättää.

-- Oi, -- ajatteli mieletön nuorukainen silmittömän
mustasukkaisuutensa vallassa, -- autuaita nuo olennot, jotka tuolla
puutarhassa kulkevat, tuolla, jonne saatan nähdä ikkunastani ja
portailta! Autuaat nuo välinpitämättömät, jotka saavat tallata noiden
ruohikkojen välistä santaa! Sinne voin tosiaan öisin kuulla neiti
Andréen huokaukset ja valitukset.

Toivomuksesta toimeenpanoon on pitkä matka, mutta olennot, joilla on
vilkas mielikuvitus, saavat kaiken itselleen läheiseksi: heillä on
siihen oma hyvä keinonsa. Mahdottomassa näkevät he mahdollisen, he
osaavat rakentaa sillat virtain poikki ja pystyttää portaat vuorten
yli.

Ensimmäisinä päivinä ei Gilbert vielä tehnyt mitään muuta kuin toivoi.

Sitten hän ajatteli, että nuo hänen kadehtimansa autuaat olivat
ainoastaan tavallisia kuolevaisia ja että he kulkivat jaloilla
kuin hänkin tallatessaan puutarhan hietikkoa ja avasivat käsillään
paviljongin ovia. Tästä johtui hän kuvittelemaan, miten autuaalta
tuntuisi pujahtaa salaa tuohon kiellettyyn taloon ja pistää korvansa
säleuutimien viereen, joiden takaa äänet kuuluivat sisältä.

Gilbertille oli toivominen liian vähäpätöistä, toteuttaminen seurasi
sitä välittömästi.

Sitäpaitsi palasivat hänen voimansa nopeasti. Nuoruus on runsas ja
antelias elonlähde. Kolmen päivän päästä tunsi hän sievoisen kuumeen
avustuksella olevansa yhtä hyvissä voimissa kuin kuunaan ennen.

Hän laski, että koska Rousseau oli sulkenut hänet lukon taakse, niin
oli nyt eräs kaikkein pahimmista vaikeuksista voitettu, nimittäin
koettaa päästä portista sisään neiti de Taverneyn luo.

Portti oli näet Rue Coq-Heronille päin; Gilbert oli vankina Rue
Plâtrièren puolella, eikä voinut päästä millekään kadulle; siis hänen
ei tarvinnut yrittääkään avata mainittua porttia.

Kulkutieksi jäi ikkuna.

Hänen ullakkoluukkunsa oli pystysuoran seinän yläpuolella,
neljäkymmentä jalkaa korkealla maasta.

Kukaan ei olisi uskaltanut lähteä menemään alas sellaista seinää,
ellei ollut aivan juovuksissa tai mielipuoli.

-- Nuo ovet, ne ovat niin hyvä keksintö, -- tuumi Gilbert itsekseen
pureskellen kynsiään; -- ja monsieur Rousseau, filosofi sulkee ne
kuitenkin minulta!

Jos repisi pois lukon paikaltaan? Niin, se kävisi kyllä päinsä. Mutta
sitten ei olisikaan enää tulemista takaisin tähän vieraanvaraiseen
kotiin.

Hän oli paennut Luciennesista ja sitä ennen karannut Taverneystä. Jos
hän nyt pakenisi Rue Plâtrièren talosta, aina vaan pakenisi, joutuisi
hän tosiaan sellaiselle tolalle, ettei hän pian uskaltaisi katsoa
ainoatakaan ihmistä naamaan tarvitsematta pelätä saavansa kuulla
moitteita kiittämättömyydestä ja huikentelevaisuudesta.

-- Ei, herra Rousseau ei saa tietää mitään koko asiasta. Ja
kyyrysillään ullakkoluukussaan jatkoi Gilbert:

-- Käsilläni ja jaloillani, vapaan ihmisen luonnollisilla välineillä
tartun minä kiinni kattotiileihin, ja jos kuljen räystäskourua
pitkin, joka on tosin hyvin kapea, mutta kuitenkin suora ja siis
lyhin tie kahden pisteen välillä, pääsen minä, jos onnistun, tuon
viereisen ullakkoluukun luo, joka on samalla tasolla kuin minun.

-- Ja se luukku vie jälleen talon portaille.

-- Jos en onnistu, niin putoan alas puutarhaan, ja silloin kuuluu
jysäys. Tuolta paviljongista tullaan ulos, minut kannetaan sisään,
minut tunnetaan; minä kuolen kauniin, jalon ja runollisen kuoleman.
Minua surkutellaan: se on suurenmoista.

-- Jos taasen onnistun, kuten minulla on täysi syy uskoa, silloin
pujahdan minä viereisestä luukusta portaille ja hiivin paljasjaloin
alas niitä, kunnes tulen ensimmäisen kerroksen kohdalle, jossa
myöskin on ikkuna puutarhaan päin. Se on ainoastaan viisitoista
jalkaa korkealla maasta. Minä hyppään alas puutarhaan...

-- Ah, minulla ei ole voimia enkä ole tarpeeksi notkea!

-- Mutta onhan vielä apunani seinäsäleikkö...

-- Niin, mutta se lahoine puuristikkoineen menee rikki; silloin, minä
kuukerrun alas, en saadakseni jalon ja runollisen kuoleman, vaan
valkeana rappauksesta, vaatteet rikki, nolattuna ja kaikesta päättäen
selvänä omenavarkaana. Sitä on ilkeä ajatella! Parooni de Taverney
annattaa minulle porttivahdilla selkään tai kiskottaa la Briellä
minua korvista.

-- Ei, mutta minulla on täällä kymmenkunnan pätkää purjenuoraa, jotka
tekevät yhteen punottuina köyden aivan monsieur Rousseaun määritelmän
mukaisesti: oljenkorsista lyhde syntyy.

-- Minä lainaan yhdeksi yöksi rouva Teresian purjenuorat, sidon
niihin solmuja, ja kun pääsen kaivattuun ensimmäisen kerroksen
ikkunaan, sidon köyteni pikku-parvekkeen reunaan taikka ikkunan
välipuuhun ja solun alas puutarhaan.

Ja Gilbert tunsi itsensä voimakkaaksi ja päättäväksi, kun hän nyt oli
tarkastanut kourun, ottanut purjenuoran kappaleet mitattavikseen ja
arvioinut korkeuden silmämäärältä.

Hän punoi purjenuoran pätkät lujaksi köydeksi ja koetteli sen
vahvuutta, sitoen sen katon kannattimiin ja riippuen siitä käsillään.
Ja hän päätti nyt tehdä öisen matkansa ja oli tyytyväinen, kun hän
sitä valmistellessaan sylki verta ainoastaan yhden kerran.

Saadakseen paremmin herra Jacquesin ja rouva Teresian petetyksi
oli hän olevinaan hyvin sairas ja makasi vuoteessaan kello kahteen
saakka, hetkeen, jolloin Rousseau läksi, päivällisen päälle
kävelemään. Tuolta kävelyltään ei hän tullut takaisin ennenkuin
illalla. Gilbert julisti haluavansa nukkua yhtämittaa seuraavaan
aamuun.

Rousseau vastasi olevansa iloissaan, kun näki Gilbertin niin
rauhallisessa tilassa, sillä hän aikoi sinä päivänä syödä illallista
kaupungilla.

Nämä tiedot toisilleen ilmoitettuaan Rousseau ja Gilbert erosivat.

Kun Rousseau oli lähtenyt ullakkokamarista, otti Gilbert jälleen
käsille purjenuoran pätkät ja punoi ne nyt yhteen täydellä todella.

Sitäpaitsi tarkasti hän kourun ja katon tiilikivet ja ryhtyi sitten
tähystelemään ikkunasta puutarhaan, odottaen illan pimenemistä.




KOLMASKYMMENESYHDES LUKU

Ilmaretki


Gilbert oli näin suunnitellut valmiiksi koko laskeutumisensa
vihollisalueelle, kuten hän itsekseen kutsui Taverneyn asumusta.
Ja ullakkokamarinsa ikkunasta vakoili hän nyt allansa olevaa
puutarhaa, jännityksellä ja tarkkaavaisena kuin taitava sotapäällikkö
aluetta, jolla hän aikoo ryhtyä taisteluun. Silloin tapahtui tuossa
hiljaisessa ja autiossa paviljonkitalossa kohtaus, joka herätti
filosofin hänen tarkastelustaan.

Kivi lensi kadulta puutarhamuurin ylitse ja osui
paviljonkirakennuksen nurkkaan.

Gilbert tiesi jo, ettei löydy seurausta ilman syytä; hän alkoi siis
tutkia syytä, nähtyään seurauksen.

Mutta kuinka pitkälle Gilbert kumartuikin ulos ikkunastaan, ei hän
voinut nähdä henkilöä, joka oli kadulta heittänyt kiven.

Mutta sen hän huomasi -- ja hän ymmärsi heti, että huomattu seikka
oli äskeisen tapahtuman yhteydessä, -- että erään, paviljongin
pohjakerroksessa olevan ikkunan sisäluukku aukaistiin varovasti ja
että Nicolen valppaat kasvot pilkistivät ulos luukun raosta.

Kun Gilbert näki Nicolen, vetäytyi hän nopeasti takaisin
ullakkokamariinsa, mutta ei silti heittänyt hetkeksikään silmistään
tuota riuskaa tyttöä.

Nicole katseli tarkoin ensin kaikkiin ikkunoihin ja varsinkin
paviljonkirakennuksessa oleviin ja tuli sitten esiin puolihämärästään
ja kiiruhti ulos puutarhasta aivan kuin aikoen seinäsäleikön luo,
jonne oli ripustettu pitsejä auringonpaisteessa kuivamaan.

Kivi oli pudonnut juuri tuon säleikön ohitse vievälle käytävälle,
kivi, jota Gilbert ei jättänyt tähystämättä enempää kuin Nicolekaan.
Gilbert näki, että Nicole potkaisi tuota merkkiesineeksi tullutta
kiveä edessään vierimään, ja potkaisi sitä vielä uudestaan, ja jatkoi
tätä menettelyään niin kauan, kunnes hän sai sen kukkalavan viereen,
joka oli säleikön juurella.

Siellä kohotti Nicole kätensä alas ottaakseen nuoralta alas pitsejä,
pudotti yhden pitsin maahan ja nosti sen sitten hitaasti ylös, mutta
otti nostaessaan kivenkin käteensä.

Vielä ei Gilbert ymmärtänyt mitään; mutta kun hän näki Nicolen
rupeavan kuorimaan kiveä, aivan kuin herkkusuu kuorii hedelmää, ja
ottavan sen ympäriltä pois paperikääreen, silloin ymmärsi hän hyvin,
mikä tämän meteorikiven arvo oikeastaan oli.

Tuo paperi, jonka Nicole oli juuri löytänyt kiven ympäriltä, ei
ollutkaan enempää eikä vähempää kuin pieni kirje.

Ovela tyttö aukaisi sen pian, ahmaisi sen sisällön ja piiloitti
kirjeen taskuunsa, ja nyt hänen ei tarvinnut enää tarkastaa
pitsejään, sillä pitsit olivat kuivat.

Gilbert pudisti sillä välin päätänsä ja vakuutti itsekseen kuin
ainakin itsekkäät ja naisia halveksivat miehet, että Nicolen luonne
oli tosiaan paheellisuuteen taipuva ja että hän, Gilbert, oli
menetellyt sangen siveellisesti ja järkevästi, kun oli rikkonut
jyrkästi ja uljaasti välinsä moisen tytön kanssa, joka otti vastaan
muurin yli nakeltuja kirjeitä.

Mutta näin ajatellessaan joutui Gilbert, joka äsken oli niin
kauniisti ja järkevästi ajatellut syitten ja seurausten suhteita,
tuomitsemaan seurausta, johon ehkä juuri hän itse oli syynä.

Nicole meni sisään ja tuli pian jälleen ulos, pitäen kättään
taskussaan.

Taskustaan veti hän avaimen; Gilbert näki sen välkähtävän hetkisen
kuin salaman hänen sormiensa välissä, jonka jälkeen nuori tyttö
pisti nopeasti avaimen pienen puutarhaportin alle. Se portti oli
puutarhurin erikoinen sisäänpääsyaukko, ja se oli muurin toisessa
kulmassa kadun puolella, samalla, jolla suuri, tavallisesti käytetty
porttikin.

-- Ahaa, -- tuumi Gilbert, -- nyt ymmärrän, lemmenkirje ja kohtaus.
Nicole ei hukkaa aikaansa. Nicolella on siis nyt uusi rakastaja?

Ja Gilbert rypisteli pettyneenä kulmiaan kuin ainakin moinen mies,
joka luulee, että hänen kadottamisensa jättäisi korvaamattoman
tyhjiön hänen hylkäämänsä naisen sydämeen, mutta joka kummakseen
huomaakin, että tuo tyhjä paikka on piankin täytetty.

Gilbert mietti jotakin tekosyytä tyytymättömyyteensä ja jatkoi
sentähden:

-- Tämä seikka voisi ehkä häiritä suunnitelmiani. -- Mutta olkoon
menneeksi, -- lisäsi hän silmänräpäyksen mietittyään, -- minä en
ole ollenkaan pahoillani, jos saan tutustua tuohon onnelliseen
kuolevaiseen, joka on seuraajani Nicolen suosiossa.

Eräissä suhteissa olivat Gilbertin laskelmat aivan oikeat. Hän
ajatteli, että tuo keksintö, jonka hän oli nyt juuri tehnyt ja jota
muut eivät tienneet hänen tehneen, antaisi hänelle eräänlaisen aseen
Nicolea vastaan. Sitä voisi hän käyttää tarpeen vaatiessa, koska hän
nyt tunsi Nicolen salaisuuden ja siihen liittyviä yksityisseikkoja,
joita tyttö ei voisi kieltää, kun taas Nicole tuskin aavistikaan
hänen salaisuuttaan eikä tiennyt ainoaakaan pikkuseikkaa, joka olisi
voinut hänen epäilyksiään tukea.

Gilbert päätti siis tarpeen vaatiessa käyttää tätä asettaan.

Näissä hankkeissa tuli sitten viimeinkin kärsimättömästi odotettu yö.

Gilbert pelkäsi enää ainoastaan yhtä asiaa, nimittäin että Rousseau
tulisi odottamatta kotiin, että Rousseau yllättäisi hänet katolla
kiipeämässä, taikka portailla tahi, mikä olisi vielä pahempi, näkisi
ullakkokamarin tyhjänä. Viimemainittu huomio saisi geneveläisen
varmaankin vihan vimmoihin; Gilbert päätti siksi koettaa torjua tätä
pelättyä iskua kirjelipulla, jonka hän jätti pöydälleen, osoitettuna
filosofille.

Se kirjelmä kuului seuraavasti:

    Rakas ja kuuluisa suojelijani:

    Älkää luulko minusta pahaa siksi, että minä teidän
    kehoituksistanne, jopa käskyistänne huolimatta olen uskaltanut
    lähteä ulos. Minä tulen pian takaisin, ellei minulle tapahdu
    jotakin onnettomuutta, sellaista kuin minulle jo kerran sattui;
    mutta vaikkapa sellainen vaara minua uhkaisikin, niin, vaikkapa
    ankarampikin, täytyy minun pariksi tunniksi päästä huoneestani.

-- En tiedä mitä hänelle sanon kotiin palattuani, -- tuumi Gilbert.
-- Mutta ainakaan ei Rousseau nyt ole huolissaan eikä suutu.

Ilta oli pimeä. -- Ja lisäksi tukehuttavan kuuma, kuten tavallisesti
lämpimäin kevätpäivien aikana; siksi oli taivas niin pilvessä, ettei
tottuneinkaan silmä olisi jo kello yhdeksän aikaan illalla nähnyt
mitään mustan syvyyden pohjasta, jonne Gilbert tähysteli.

Silloin vasta nuorukainen huomasi voivansa hengittää vaikeasti ja
otsansa ja rintansa yhtäkkiä tulevan hikisiksi, varmoja merkkejä
velttoudesta ja heikkoudesta. Viisaus varoitti häntä lähtemästä nyt
tällaisessa tilassa retkelle, jolla vaadittiin koko hänen ruumiinsa
voimaa ja varmuutta, paitsi yrityksen onnistumiseksi, myöskin
hänen oman päänsä turvaksi. Mutta Gilbert ei kuunnellut pelkästään
ruumiillisten vaistojensa antamia neuvoja.

Tahto puhui äänekkäämpää kieltä; ja sitä nuorukainen totteli tällä
kertaa, niinkuin aina muulloinkin.

Hetki oli tullut; Gilbert kääri köytensä kaksitoistakertaiseksi
kiepuksi kaulansa ympärille, ryömi sykkivin sydämin ulos
ullakkoikkunastaan, tarttui lujasti kiinni ikkunanpieleen ja suoritti
ensimmäisen askeleensa räystäskourua pitkin, oikealla olevaa luukkua
kohti. Kuten olemme maininneet, aukesi se luukku sisäportaille päin
ja oli noin kahden sylen päässä hänen ikkunastaan.

Hänen jalkansa nojasivat nyt enintään kahdeksan tuumaa leveään
lyijykouruun, joka taipui hänen jalkainsa alla pehmeänä kuin lyijy
ainakin, vaikka se olikin kiinnitetty kattoon rautakoukuilla. Käsiään
taas hän nojasi kattotiileihin, joista hän ei kuitenkaan voinut
toivoa kuin pienen tukipisteen pysyäkseen tasapainossa, mutta ei
laisinkaan apua liukahtamisen varalta, koska hänen kyntensä eivät
olisi voineet niihin tarttua mistään kiinni. Kas tällaisessa asemassa
oli Gilbert ilmaretkellään, jota kesti kaksi minuuttia, nimittäin
kaksi kokonaista iankaikkisuutta.

Mutta Gilbert ei tahtonut pelätä, ja niin luja oli tuon nuoren miehen
tahdonvoima, ettei hän siis pelännytkään. Hän oli kuullut erään
tasapainotaiteilijan sanovan, että jos halusi onnellisesti astua
ahtaita ja kapeita kuljettavia, ei saanut katsoa jalkoihinsa, vaan
ainoastaan kymmenen askelta eteenpäin, eikä ajatella kuilua muuten
kuin kotkan tavalla, nimittäin ollen vakuutettu, että oli luotu
leijailemaan sen ylitse. Sitäpaitsi oli Gilbert jo ottanut monta
kertaa nämä opetukset varteen käydessään Nicolen kamarissa, samaisen
Nicolen, joka oli nyt tullut niin rohkeaksi, että käytti avaimia ja
ovia kattojen ja savupiippujen asemasta.

Tällä tavoin oli Gilbert kulkenut Taverneyssä myllypatojen ylitse ja
vanhan vajan rikkonaisia katonkannattimia myöten.

Niinpä hän saapuikin päämääräänsä värähtämättä kertaakaan, ja pujahti
siihen saavuttuaan ylpein mielin alas portaille.

Mutta tultuaan siten porrassillakkeelle hän pysähtyi nopeasti.
Alemmista kerroksista kuului ääniä: ne olivat Teresian ja eräitten
naapurinaisten, jotka puhuivat Rousseaun nerosta, hänen kirjainsa
ansioista ja soittonsa kauneudesta.

Nuo naapurinaiset olivat lukeneet _Uuden Heloisen_ ja tunnustivat
suoraan, että he pitivät tätä kirjaa rivona. Vastaukseksi tähän
arvosteluun teki emäntä Teresia heille tiettäväksi, etteivät he
ymmärtäneet tuon kauniin kirjan filosofista merkitystä.

Tähän eivät naapurit voineet vastata juuri muuta kuin tunnustamalla
pystymättömyytensä arvostelemaan sellaisia asioita.

Moinen korkeaälyinen vuoropuhelu toimitettiin eteisestä toiseen,
ja väittely oli ainakin yhtä tulinen kuin liekki niissä helloissa,
joilla näitten naisten hyvältä tuoksuva illallinen kiehui.

Gilbert kuuli siis lausuttavan arvosteluita ja käristettävän paisteja.

Yhtäkkiä mainittiin keskellä pakinaa hänen nimensä, ja se karmaisi
ilkeästi. Sillä Teresia virkkoi:

"Illallisen jälkeen menen katsomaan, ettei tuolta kunnon pojalta
ullakkokamarissa mitään puutu."

Kiitos _kunnon poika_ tuotti hänelle vähemmän iloa kuin katsomisen
lupaus pelkoa. Onneksi johtui hänen mieleensä, että kun Teresia
söi illallista yksin, oli hänen usein tapana keskustella kauan
_jumalaisen_ pullonsa kanssa, ja että paisti tuoksui niin
herkulliselta, että _illallisen jälkeen_ merkitsi... kello kymmenen.
Nyt ei kello ollut vielä kuin neljännestä vailla yhdeksän. Sitäpaitsi
muuttuisivat Teresian ajatukset hyvin uskottavasti illallisen jälkeen
jo aivan toisiksi ja hän ajattelisi silloin kai aivan muuta kuin
_kunnon poikaansa_.

Mutta aika kului, Gilbertin suureksi epätoivoksi. Silloin yhtäkkiä
alkoi erään pakinasiskon paisti palaa... Kajahti pelästyneen piian
kirkaisu, kauhun kiljahdus, joka lopetti koko keskustelun.

Kaikki syöksyivät tämän tapahtuman näyttämölle. Gilbert käytti
hyväkseen naisten keittiöhuolia, pujahtaakseen alas portailta kuin
ilmanhaltia.

Ensimmäisessä kerroksessa löysi hän sopivan paikan lyijyikkunassa,
johon hän voi kiinnittää köytensä; hän sitoi sen vetosolmulla,
kiipesi ikkunalaudalle ja alkoi ketterästi solua köyttä pitkin alas.

Hän heilui paraikaa ikkunan ja maan välillä, kun puutarhasta hänen
altaan kuului nopeita askeleita.

Hänellä oli aikaa käännähtää, sillä hän piti kiinni solmuista, ja
katsoa, kuka tuo sopimattomalla hetkellä tullut oli.

Se oli joku mies.

Koska mies tuli sisään pienestä portista, niin ei Gilbert epäillyt
hetkeäkään, ettei hän ollut Nicolen odottama onnellinen kuolevainen.

Hän kohdisti siis koko huomionsa tähän kuokkavieraaseen, joka oli
pysäyttänyt hänet keskellä hänen vaarallista laskeutumismatkaansa.
Miehen käynnistä, profiilin hahmosta, jonka hän näki vilahtavan
kolmikulmahatun alla, tavasta, kuinka tuo kolmikulmainen hattu oli
asestettu miehen toiselle korvalle, joka korva jälleen näytti sangen
tarkkaavaiselta, oli Gilbert tuntevinaan arvoisan monsieur Beausiren,
tuon kuninkaallisen upseerin, johon Nicole oli tutustunut Taverneyssä.

Melkein heti näki Gilbert Nicolen avaavan paviljonkirakennuksen oven
ja rientävän puutarhaan, jättäen oven takanaan auki, ja kiitävän
nopeasti ja keveästi kuin hyppäävä västäräkki kasvihuonetta kohti,
siis samalle suunnalle, jonne herra Beausire paraikaa kulki.

Varmaankaan ei tämä ollut ensimmäinen tällainen kohtaus, koskapa
kumpikaan heistä ei näyttänyt laisinkaan epäilevän, missä paikassa
heidän oli tavattava.

-- Nyt voin jatkaa laskeutumistani, -- ajatteli Gilbert; -- sillä
se, että Nicole on voinut näin aikaisin päivästä ottaa rakastajansa
vastaan, johtuu siitä, että hän tietää saavansa olla vapaana. Andrée
on siis yksin, hyvä Jumala...

Ei kuulunutkaan ainoatakaan ääntä eikä pohjakerroksesta näkynyt kuin
heikko kynttilän hohde.

Gilbert pääsi ehjin nahoin maahan, mutta ei tahtonut mennä vinosti
puutarhan poikki; hän hiipi pitkin muuria, pujahti erääseen
pensaikkoon, pistäysi kumarassa sen läpi ja saapui kenenkään
näkemättä tai edes aavistamatta Nicolen auki jättämälle ovelle.

Siinä huomasi hän, valtavan piippuruohon varjossa, joka kasvoi
aivan oven kamanaan saakka ja sulki koko oven köynnöksillään,
että ensimmäinen huone oli melkoisen iso etuhuone, kuten hän oli
aavistanut, ja ettei siellä ollut tällä hetkellä ketään.

Tästä etuhuoneesta vei sisempään kaksi ovea, toinen suljettu ja
toinen auki; Gilbert arvasi, että auki oleva oli Nicolen kamarin
ovi. Hän hiipi hiljaa viimemainittuun kamariin, pitäen käsiään
kohotettuina ja peläten törmäävänsä johonkin esineeseen, sillä huone
oli pilkkopimeä.

Eräänlaisen käytävän päässä näki hän sitten lasioven, jonka ruutujen
kehykset kuvastuivat tummina niiden takana kuultavaa valoa vastaan;
noiden ruutujen sisäpuolella häilyivät hiljaa valkeat musliiniuutimet.

Kun Gilbert kulki pitkin käytävää, kuuli hän valaistusta huoneesta
heikon äänen.

Se oli Andréen ääni; Gilbertin kaikki veri syöksyi hänen sydämeensä.

Toinen ääni vastasi tähän ääneen; puhuja oli Filip.

Tuo nuori mies tiedusteli huolissaan, kuinka hänen sisarensa voi.

Gilbert kulki varuillaan vielä jonkun askeleen ja asettui sitten
erään tuollaisen rintakuvalla varustetun pilarin taakse, jollaisilla
siihen aikaan koristettiin kaksoisovien välipaikat.

Niin oli hän nyt turvassa ja kuunteli ja katseli niin onnellisena,
että hänen sydämensä suli ilosta, ja samalla niin pelästyneenä, että
samainen sydän puristui hänen rinnassaan pieneksi kuin piste.

Hän kuuli ja näki.




KOLMASKYMMENESKAHDES LUKU

Veli ja sisar


Gilbert kuuli ja näki, kuten sanottu.

Hän näki Andréen loikovan lepotuolissaan kasvot käännettyinä
lasioveen päin, siis aivan häntä vastapäätä. Se ovi oli hiukan
raollaan.

Pieni, leveällä varjostimella varustettu lamppu oli asetettu lähelle
pöydälle. Tämä oli täynnä kirjoja, ilmaisten mikä oli kauniin sairaan
ainoana ajanrattona. Tuo lamppu valaisi ainoastaan neiti de Taverneyn
kasvojen alaosaa.

Joskus hän kuitenkin heittäytyi loikomaan lepotuolin selustimen
nojaan, ja silloin valo levisi hänen otsalleen, joka loisti niin
valkeana ja puhtaana pitsimyssyn alta.

Filip istui aivan lepotuolin jalkopäässä, selin Gilbertiin. Hänen
kätensä oli yhä kääreissä ja häntä oli kielletty laisinkaan
liikuttamasta kättään.

Andrée oli nyt ylhäällä vasta ensimmäistä kertaa, ja myöskin Filip
oli poistunut vasta ensi kertaa huoneestaan.

Sisarukset eivät siis olleet nähneet toisiaan tuosta hirveästä yöstä
saakka; mutta kuitenkin oli kumpikin heistä tiennyt, että toinen voi
yhä paremmin ja tointui sairaudestaan.

He olivat olleet nyt yhdessä ainoastaan muutamia minuutteja, mutta
puhuivat keskenään aivan vapaasti, sillä he tiesivät olevansa kahden
ja että jos joku tulisi, heille ilmoitettaisiin siitä soittamalla
kelloa, joka oli Nicolen auki jättämässä ovessa.

Mutta tietystikään eivät he tienneet, että se ovi oli jätetty auki ja
luottivat siis pelkästään kelloon.

Gilbert näki ja kuuli siis heidän pakinansa, kuten olemme sanoneet
sillä raollaan olevasta ovesta voi hän eroittaa joka sanan.

"On siis niin", virkkoi Filip juuri hetkellä, jolloin Gilbert
asettui verhon taakse, joka peitti laskoksillaan pukeutumishuoneen
ovea, "asia on siis niin, että hengityksesi on jo helpompaa,
sisko-raukkani?"

"Kyllä, helpompaa, mutta koskee yhä hiukan vielä."

"Entä voimat?"

"Ne eivät ole vielä läheskään palanneet; mutta tänään olen jo
kuitenkin pari kolme kertaa jaksanut mennä ikkunan ääreen. Miten
raikas ilma on, miten ihania kukkaset! Minusta tuntuu kuin ihminen ei
voisi kuolla, kun hän saa ilmaa ja nähdä kukkia."

"Mutta kuitenkin tunnet itsesi vielä sangen heikoksi, eikö niin,
Andrée?"

"Oh, kyllä, sillä se järkytys oli kauheata. Ja vieläkin, sen sinulle
tunnustan", jatkoi nuori tyttö hymyillen ja pudistaen päätänsä, "minä
liikun kovin vaikeasti: täytyy nojata huonekaluihin ja seiniin; ilman
tukea jalkani horjuvat ja minusta tuntuu kuin joka hetki kaatuisin."

"No, no, rohkeutta vaan, Andrée; raikas ilma ja kauniit kukat, joista
äsken puhuit, saavat sinut jälleen entiseen kuntoon; ja viikon päästä
sinä pystyt lähtemään Madame la dauphinen vieraaksi, joka on niin
ystävällisesti tiedustellut vointiasi, mikäli minulle kerrottiin."

"Kyllä, toivon sitä, Filip; sillä Madame la dauphine näyttää tosiaan
olevan minua kohtaan sangen hyvä."

Ja Andrée heittäytyi nojalleen lepotuolinsa selustaa vasten, laski
kätensä povelleen ja sulki kauniit silmänsä.

Gilbert astui askeleen eteenpäin ja ojensi molemmat kätensä.

"Sinulla on tuskia?" kysyi Filip ottaen Andréeta kädestä.

"Kyllä, hengenahdistusta; ja joskus nousee veri minulle päähän ja
ohimoihin; väliin tunnen myöskin huimausta ja mieltäni kääntää."

"Niin", sanoi Filip ajatuksissaan; "se ei olekaan kummallista;
sinä olet kokenut hirveän vaaran ja pelastunut siitä ihmeellisellä
tavalla".

"Ihmeellisellä tavalla, juuri niin, veljeni."

"Mutta puhuaksemme tuosta ihmeellisestä pelastuksesta, kiltti
Andrée", jatkoi Filip ja siirtyi lähemmäksi sisartaan, osoittaen
siten, että asia oli hänestä mielenkiintoinen, "kuulepas, minä en ole
vielä saanut puhua kanssasi tuosta tapaturmasta?"

Andrée punastui ja kysymys näytti häntä kiusaavan. Filip ei huomannut
tai ei ollut huomaavinaan tuota punastusta. "Minä luulin kuitenkin",
vastasi nuori tyttö, "että olisi palatessani annettu sinulle
kaikki tiedot, mitä voit toivoa; isä sanoi ainakin olevansa täysin
tyytyväinen".

"Kyllähän, rakas Andrée, ja tuo mies oli kovin tunnontarkka koko
kertomuksessaan, mikäli ainakin minusta tuntui; kuitenkin ovat eräät
kohdat hänen kertomastaan näyttäneet minusta elleivät epäiltäviltä,
niin ainakin hämäriltä, niin, se on sopiva sana."

"Kuinka niin, ja mitä sillä tarkoitat, veljeni?" kysyi Andrée aivan
neitseellisen vilpittömästi.

"Niin, hämäriltä, se sana sopii."

"Selitähän asiaa."

"Niinpä esimerkiksi on eräs kohta, jota en alussa tullut ajatelleeksi
ja joka sitten on tuntunut minusta kovin merkilliseltä."

"Mikä sitten?" kysyi Andrée.

"Juuri tapa", vastasi Filip, "tapa, jolla sinä pelastuit. Kerropas se
minulle, Andrée."

Nuori tyttö näytti ristiriitaiselta.

"Oh, Filip", vastasi hän, "minä olen sen melkein unohtanut, niin
pelästynyt olin".

"Ei väliä, hyvä Andrée, kerro sen verran kuin muistat."

"No niin, senhän tiedät, veljeni, että meidät eroitettiin toisistamme
lähellä Kalustohuonetta. Minä näin sinut temmattavan joukossa
Tuileriain puutarhaan päin, kun taas minua vietiin Rue Royalelle.
Silmänräpäyksen näin sinua vielä, kun sinä turhaan koetit ponnistaa
voimiasi päästäksesi luokseni. Minä ojensin käsiäni puoleesi ja
huusin: 'Filip, Filip!' kun minut yhtäkkiä ympäröi kuin tuulenpyörre,
minut temmattiin ylös ja kiidätettiin säleportille päin. Minä
tunsin, että tungos vei minua muuria kohti, johon se murskautuisi.
Minä kuulin niiden huudot, jotka rusentuivat rautaisia säleportteja
vasten; minä ymmärsin, että minunkin vuoroni oli pian murskautua ja
heittää henkeni; minä saatoin melkein laskea, kuinka monta sekuntia
minulla vielä oli elonaikaa. Silloin yhtäkkiä, puolikuolleena ja
puolimieletönnä, nostaessani käteni ja silmäni taivasta kohti
rukoillakseni viimeistä kertaa, näin erään miehen leimuavat silmät,
miehen, joka vallitsi koko tätä laumaa kuin se olisi ehdottomasti
häntä totellut."

"Ja se mies oli parooni Josef Balsamo, eikö niin?"

"Kyllä, sama, jonka olin nähnyt jo Taverneyssä; sama, joka minut jo
silloin oli saanut niin omituisella tavalla kauhuun; mies, johon
tuntuu kätkeytyvän jotakin aivan yliluonnollista; mies, joka lumosi
silmäni silmillään ja korvani äänellään; mies, joka sai koko ruumiini
värisemään pelkästään koskettamalla sormellaan olkapäähäni."

"Jatka, jatka, Andrée", sanoi Filip, ja hänen kasvonsa ja äänensä
synkkenivät.

"No niin, tuo mies näytti minusta olevan koko onnettomuuden
yläpuolella, niinkuin inhimilliset kärsimykset eivät olisi ylettyneet
häneen. Minä huomasin hänen silmistään, että hän halusi pelastaa
minut ja että hän voisi sen tehdä. Silloin tapahtui minussa jotakin
ylen merkillistä. Niin ruhjottu, voimaton ja puolikuollut kuin jo
olinkin, minusta tuntui kuin minua olisi nostettu tuota miestä
kohti, niinkuin jokin tuntematon, salaperäinen ja näkymätön voima
olisi minua kohottanut hänen luokseen. Minä tunsin ikäänkuin jotkin
kädet olisivat ojentuneet sysätäkseen minua pois tuosta ruhjottujen
jäsenien kuilusta, jossa kuoleman korahdukset kuuluivat, ja antaneet
minulle jälleen ilmaa ja elämää. Katsos, Filip, jatkoi Andrée
jollakin tavalla haltioissaan, -- olen varma, että tuon miehen katse
se sillä tavalla veti minua. Minä pääsin ottamaan häntä kädestä ja
olin pelastettu."

"Oi", supisi Gilbert itsekseen, "hän näki ainoastaan parooni
Balsamon, mutta minua, joka olin valmis kuolemaan hänen jalkainsa
juureen, hän ei nähnyt!"

Hän pyyhki hikeä virtaavaa otsaansa.

"Niinkö siis asia tapahtui?" kysyi Filip.

"Niin, siihen hetkeen saakka, jolloin näin olevani pelastettu
vaarasta; silloin minä pyörryin, liekö se johtunut siitä, että koko
elämäni voima oli keskittynyt tähän viimeiseen ponnistukseen tai että
kauhu oli kasvanut yli voimaini."

"Ja mihinkä aikaan luulet tällä tavoin pyörtyneesi?"

"Kymmenen minuuttia sen jälkeen kuin olin eroitettu sinusta, veljeni."

"Aivan niin", jatkoi Filip, "silloin oli kello noin kaksitoista
yöllä. Miksi sinä sitten pääsit kotiin takaisin vasta kello kolme?
Anna anteeksi tämä kuulustelu, joka voi sinusta tuntua naurettavalta,
rakas Andrée, mutta johon minulla on omat syyni."

"Kiitos, Filip", vastasi Andrée puristaen veljensä kättä; "kiitos.
Kolme päivää sitten en minä olisi sinulle osannut vastata; mutta
tänään, -- se voi sinusta kuulua kummalliselta, mitä nyt sinulle
kerron, -- tänään on sisällinen näkemykseni voimakkaampi; tuntuu kuin
jokin minua vallassaan pitävä tahto käskisi minua muistamaan, ja minä
muistan."

"Kerro siis, kerro, rakas Andrée, sillä minä odotan kärsimättömästi.
Tuo mies vei sinut siis sylissään?"

"Sylissään?" sanoi Andrée punastuen. "Sitä en oikein muista. En
tiedä muuta kuin että hän pelasti minut tungoksesta; mutta hänen
kätensä kosketus teki minuun saman vaikutuksen kuin Taverneyssä, ja
tuskin oli hän minuun koskenut, niin minä pyörryin uudestaan, tai
paremminkin vaivuin uneen, sillä pyörtymisen edellä tuntuu jotakin
tuskastuttavaa, mutta silloin tunsin ainoastaan unen virvoittavaa
vaikutusta."

"Toden totta, Andrée, kaikki, mitä minulle kerrot, on minusta niin
merkillistä, että minä en sitä uskoisi, jos sitä kertoisi joku muu
kuin sinä. Mutta ei väliä, jatka", virkkoi hän äänellä, joka oli
järkkyneempi kuin hän olisi suonut.

Mitä Gilbertiin tulee, hän kuunteli ahmien Andréen joka sanaa, hän,
joka tiesi, että vastaukset ainakin tähän saakka olivat aivan totta.

"Minä tulin jälleen tajuihini ja heräsin komeasti sisustetussa
salissa", jatkoi nuori tyttö. "Muuan kamarineitsyt ja vallasnainen
seisoivat vieressäni, mutta he eivät näyttäneet suinkaan
rauhattomilta; sillä herätessäni minä näin pelkästään hymyileviä
kasvoja."

"Tiedätkö, mitä kello silloin oli, Andrée?"

"Se löi juuri puoli yksi."

"Ah", huudahti nuori mies hengäisten keveämmästi; "se on hyvä; jatka,
Andrée, jatka".

"Minä kiitin noita naisia huolenpidosta, jota he minulle uhrasivat;
mutta kun arvasin, miten rauhattomia te olitte, pyysin heitä
heti kohta saattamaan minua kotiin; he vastasivat minulle, että
kreivi oli lähtenyt takaisin onnettomuuspaikalle, auttamaan toisia
haavoittuneita, mutta että hän tulisi piankin vaunuilla ja saattaisi
itse minut kotiin. Kello kaksi minä kuulin tosiaan vaunujen
ajavan kadulla; ja silloin minut valtasi samanlainen vavistus,
jota olen aina ennenkin kokenut tuon miehen lähestyessä, ja minä
vaivuin horjuen ja pyörtyneenä eräälle sohvalle. Ovi aukesi, ja
pyörtyessänikin saatoin tuntea miehen, joka oli minut pelastanut,
mutta sitten menin minä jälleen toisen kerran tajuiltani. Silloin
minut mahdettiin kantaa alas ja asettaa vaunuihin ja tuoda tänne
kotiin. Siinä kaikki, mitä muistan, veljeni."

Filip laski nyt ajan ja huomasi, että hänen sisarensa oli
ehdottomasti tuotu suoraan Rue des Ecuries-du-Louvrelta Rue
Coq-Héronille, samoin kuin hänet oli viety Ludvig XV:n torilta
suoraan ensinmainitulle kadulle. Hän puristi siis hellästi sisarensa
kättä ja sanoi nyt iloisella ja huolettomalla äänellä:

"Kiitos, rakas siskoni, kiitos; kaikki nämä laskut sopivat
täydellisesti minun omiini. Minä lähden itse markiisitar de Savignyn
luokse kiittämään häntä. Nyt vielä sana eräästä vähäpätöisemmästä
seikasta."

"Puhu."

"Etkö muista nähneesi keskellä onnettomuustapausta joitakin tuttuja
kasvoja?"

"Minäkö? En."

"Esimerkiksi pikku Gilbertin?"

"Ahaa", vastasi Andrée koettaen kaikin voimin muistella; "kyllä,
sillä hetkellä, jolloin meidät eroitettiin toisistamme, oli hän
kymmenen askeleen päässä minusta".

-- Hän näki minut, -- ajatteli Gilbert itsekseen.

"Kysyn sitä siksi, että etsiessäni sinua, Andrée, löysin tuon poika
raukan."

"Kuolleitten joukostako?" kysyi Andrée, sellaisella osanottavalla
äänellä kuin ylhäiset puhelevat halvemmistaan.

"Ei, hän oli ainoastaan haavoittunut; hänet on pelastettu ja luulen,
että hän virkoo eloon."

"No, sen parempi", vastasi Andrée; "miten hän oli haavoittunut?"

"Rinta rusentunut."

-- Niin, niin, sinun rintaasi vastaan, -- tuumi Gilbert itsekseen.

"Mutta", jatkoi Filip, "seikka, joka minua kummastuttaa ja joka saa
minut puhumaan sinulle tuosta poika parasta, on, että minä tapasin
hänen kamppailusta jäykistyneessä kädessään kappaleen sinun pukuasi".

"Hyvänen aika, se on tosiaan merkillistä."

"Etkö sinä nähnyt häntä viimeisinä tuokioina?"

"Viimeisinä tuokioina, Filip, minä näin niin paljon kasvoja kaikkine
kamaline kauhun, kuolontuskan, itsekkyyden, rakkauden, säälin,
voitonvimman ja raakuuden ilmeineen, että minusta tuntuu kuin olisin
ollut vuoden helvetissä. Niiden kasvojen joukossa, jotka vilahtivat
ohitseni kuin kadotukseen tuomitut, saatoin ehkä nähdä tuon
nuorukaisenkin, mutta sitä en muista."

"Mutta entä tuo kaistale repeytynyttä kangasta, ja se oli sinun
puvustasi, rakas Andrée, sillä minä olen todennut sen Nicolen
kanssa..."

"Ja sinä kai sanoit tytölle, miksi sinä häntä sillä tavoin
kuulustelit?" kysyi Andrée, muistaen, minkälaisiin selvittelyihin
hän oli joutunut kamarineitsyensä kanssa Taverneyssä samaisesta
Gilbertistä.

"Oh, en. Mutta tuo kangaskappale oli tosiaan nuorukaisen kädessä:
kuinka voit sen selittää?"

"Hyvänen aika, mikään ei ole helpompaa", vastasi Andrée niin tyynenä,
että hän oli aivan kuvaamaton vastakohta Gilbertille, jonka sydän
sykki nyt kauhistavasti "Jos hän oli lähelläni sillä hetkellä,
jolloin minä tunsin tuon miehen katseen niin sanoakseni kohottavan
itseäni, takertui hän luultavasti kiinni minuun, turvautuakseen
samalla kertaa kuin minäkin apuun, jonka minä sain, aivan kuin
hukkuva tarttuu uijan vyöhön."

-- Oh, millä lailla hän tulkitsee minun uhrautuvaisuuttani! ajatteli
Gilbert synkkänä ja halveksien tätä nuoren tytön arvelua. -- Kuinka
nuo ylimykset arvostelevatkaan meitä kansaa! Oi, herra Rousseau on
tosiaan oikeassa: me olemme parempia kuin he; meidän sydämemme on
puhtaampi ja kätemme vahvemmat kuin heidän.

Mutta juuri kun hän liikahti asettuakseen jälleen kuuntelemaan
Andréen ja hänen veljensä puhetta, jonka johtolangat hän oli
kadottanut näin itsekseen tuumiskellessaan, kuuli hän takanansa
kolinaa.

"Jumaliste", supisi hän, "joku on etuhuoneessa".

Ja kun Gilbert kuuli askelten lähenevän käytävässä, pujahti hän
pukuhuoneeseen ja laski oviverhon eteensä.

"Eikö se Nicole ole täälläkään?" kajahti nyt parooni de Taverneyn
ääni, kun hän meni tyttärensä luokse, melkein hipaisten
takinliepeellään Gilbertiä.

"Hän on varmaankin puutarhassa", vastasi Andrée niin rauhallisena,
että näki, ettei hän tiennyt kolmannen henkilön olleen lähistöllä.
"Hyvää iltaa, isä."

Filip nousi nöyrästi ylös; parooni viittasi häntä pysymään
paikallaan, otti nojatuolin ja istahti lastensa pariin.

"Lapsukaiseni", sanoi parooni, "Rue Coq-Héronilta Versaillesiin on
pitkä matka, kun täytyy ajaa sinne kehnoilla vaunureuhkoilla ja yhden
hevosen vetämänä eikä mukavissa hovivaunuissa. Mutta kuitenkin olen
toki päässyt Madame la dauphinen puheille."

"Ai, te tulette Versaillesista, isä?" kysyi Andrée.

"Niin; prinsessa oli ystävällinen ja kutsutti minut luokseen,
kuultuaan, mikä onnettomuus tytärtäni oli kohdannut."

"Andrée voi nyt paljoa paremmin", virkkoi Filip.

"Minä tiedän sen hyvin, ja sanoinkin niin hänen kuninkaalliselle
korkeudelleen, joka oli armollinen ja lupasi kutsua sisaresi, heti
kun hän oli täydellisesti parantunut, Pikku Trianoniin, jonka hänen
korkeutensa on lopullisesti valinnut asunnokseen ja jota hän nyt
järjestää oman makunsa mukaan."

"Minä, minäkö hoviin?" sanoi Andrée kainosti.

"Et suinkaan hoviin, tyttäreni: Madame la dauphine on koti-ihminen;
dauphin inhoaa loistoa ja hälinää; Trianonissa aikovat he viettää
perhe-elämää. Mutta mikäli tunnen hänen korkeutensa Madame la
dauphinen luonnetta, saattavat nämä pienet perheseurustelut lopulta
tulla tärkeämmiksi kuin juhlalliset parlamentin-istunnot ja
valtakunnanneuvoston kokoukset. Prinsessa on omintakeinen luonne ja
dauphin syvämielinen mies, mikäli kerrotaan."

"Oh, se on joka tapauksessa hovia, älä luulekaan muuta, sisareni",
virkkoi Filip surullisena.

"Hovi", jupisi Gilbert itsekseen raivossa ja kiivaan epätoivon
vallassa, "hovi, nimittäin korkeus, johon minä en voi päästä, kuilu,
jonka helmaan minä en voi syöksyä: ei enää Andréeta! Mennyt minulta,
iäksi mennyt!"

"Meillä ei ole omaisuutta, joka sallii meidän sellaisessa piirissä
oleskella, eikä kasvatusta, jota siellä oleskelemiseen vaaditaan",
vastasi Andrée isälleen. "Minä, köyhä tyttö-parka, mitä tekisin minä
tuolla loistavain hovinaisten joukossa, joiden komeus on kerran
häikäissyt silmiäni ja joiden mielenlaadun minä olen nähnyt niin
matalaksi, mutta kuitenkin säteileväksi. Oi, veljeni, miten me olemme
vähäpätöisiä elääksemme tuollaisten tähtien keskellä!..."

Parooni rypisti kulmakarvojaan.

"Taas tyhmyyksiä", virkkoi hän. "Minä en tosiaan ymmärrä, miten
halukkaita läheiseni ovat aina halventamaan kaikkea, joka lähtee
minusta tai koskee minua! Vähäpätöisiä! Sinä olet tosiaan
hassu, neitoseni! Vähäpätöisiä, joku Taverney-Maison-Rouge muka
vähäpätöinen!... Ja sanopa se, kuka voi loistaa paremmin kuin
sinä?... Rikkauttako... _Pardieu_, rikkaudet hovissa, ne kyllä
tunnetaan; kruunun aurinko pumppuaa ne esiin ja saa ne kukoistamaan;
se on luonnon suuri nostolaitos. Minä olen hukannut omaisuuteni,
se on totta; minä tulen jälleen rikkaaksi, siinä koko asia. Eikö
kuninkaalla ole muka rahaa tarjota palvelijoilleen? Ja luuletteko,
että minä punastuisin, jos sukuni vanhimmalle pojalle annettaisiin
rykmentti, sinulle, Andrée, myötäjäiset, minulle itselleni kauniit
elinkorot, joista takeena löytäisin lahjoituskirjan ruokaliinani
alta, ollessani käsketty kuninkaan luo koti-illalliselle?... Ei ei,
narrit olkoot arvelevaisia. Minulla ei kursailua ole... Sitäpaitsi
minä otan ainoastaan oman omaisuuteni takaisin: älkää siis aprikoiko
turhia. Nyt on kumottava vielä viimeinen väitteesi, Andrée: se koskee
kasvatustasi, josta äsken puhuit. Mutta muistahan nyt, hyvä tyttönen,
ettei ainoakaan neiti hovissa ole kasvatettu niin hyvin kuin sinä;
vieläpä enemmänkin; sinä olet saanut paitsi nuorten aatelistyttöjen
kasvatusta myöskin virkamiesluokan ja kauppasäädyn tyttärien
perinpohjaisemman opetuksen. Sinä osaat soittaa hyvin; sinä piirrät
maisemia lampaineen ja lehmineen, joita itse Berghemin ei tarvitsisi
hävetä; ja hänen korkeutensa dauphine on hurmaantunut lampaihin ja
lehmiin ja Berghemiin. Sinulla on kauneuden avut, ja ne eivät jää
kuninkaalta huomaamatta. Sinä osaat pakinoida, ja se sopii Artoisin
ja Provencen kreiveille; sinä et siis ole siellä oleva pelkästään
mielellään nähty... vaan hellitty. Niin, niin", vakuutti parooni,
hieroen käsiään ja nauraen, mutta nauraen niin omituisella tavalla,
että Filip katsoi isäänsä uskomatta oikein korviaan, että moinen
nauru saattoi tulla ihmisen suusta. "Hellitty, niin juuri, se sana
sopii."

Andrée loi katseensa maahan ja Filip virkkoi ottaen sisartaan kädestä:

"Isä on oikeassa, sinulla on nuo kaikki avut, jotka hän luetteli,
Andrée; kukaan ei ole sinua arvokkaampi pääsemään Versaillesiin."

"Mutta minunhan täytyy erota teistä", vastasi Andrée.

"Ei suinkaan, ei suinkaan", keskeytti parooni; "Versailles on tilava,
kultaseni".

"Kyllä; mutta Trianon on pieni", vastasi Andrée ylpeänä ja
taipumattomana, kuten aina, kun väitettiin häntä vastaan.

"Trianon on tarpeeksi suuri, että Taverneyn parooni saa sieltä
huoneen; sellainen mies kuin minä saan aina tilaa", lisäsi parooni
vaatimattomuudella, joka merkitsi: joka osaa hankkia itselleen tilaa.

Andréeta ei tämä lupaus isän läheisyydestä lainkaan rauhoittanut; hän
kääntyi Filipin puoleen.

"Siskoni", sanoi Filip, "sinua ei varmaan aiota kuulumaan siihen
piiriin, jota sanotaan hoviksi. Sen asemasta, että Madame la
dauphine lähettäisi sinut luostariin maksaen sinne myötäjäisesi,
aikoo hän, joka on hyvyydessään suvainnut sinut huomata, pitää
sinut läheisyydessään, antaen sinulle jonkin toimen. Nykyään ei
hovietiketti ole niin armottoman ankara kuin Ludvig XIV:n aikana;
toimia sekoitetaan keskenään ja jaetaan, miten sattuu; sinusta
saattaa tulla dauphinen ääneenlukija taikka seuranainen; hän
piirtelee ehkä sinun kanssasi, hän pitää sinut aina luonaan. Sinua
ei ehkä koskaan sitten saa nähdä, se on mahdollista; mutta sinä olet
siitä huolimatta hänen henkilökohtaisessa suojassaan, ja sellaisessa
asemassa sinua tullaan kovin kadehtimaan. Sitähän sinä pelkäät, eikö
niin?"

"Niin juuri, veljeni."

"No kaikkea mokomaa", virkkoi parooni; "kas, älkäämme nyt suuttuko
parista kolmesta kadehtijasta... Jouduhan vain pian terveeksi,
Andrée, niin minulla on itselläni ilo viedä sinut Trianoniin. Se on
Madame la dauphinen käsky."

"Hyvä; minä lähden kanssanne, isä."

"Eräs toinen seikka, Filip", jatkoi parooni; "oletko rahoissasi?"

"Jos te tarvitsette, isä", vastasi nuori mies, "ei minulla ole liioin
teille antaa; mutta jos sen sijaan tarjoatte minulle, niin voin
teille vastata, että minulla on kyllin itselläni".

"Se on totta, sinähän olet filosofi", sanoi parooni pisteliäästi.
"Entä sinä, Andrée, oletko sinäkin filosofi etkä pyydä mitään, vai
etkö tarvitse mitään?"

"Minä pelkään tuottavani teille haittaa, isä."

"Oh, me emme ole täällä enää Taverneyssä. Kuningas lähetti minulle
viisisataa louisdoria... tiliin, kuten hänen majesteettinsa sanoi.
Alahan suunnitella pukuasi, Andrée."

"Kiitoksia, isäni", vastasi nuori tyttö iloissaan.

"No no, niitä äärimmäisyyksiä. Juuri äsken ei hän tahtonut mitään,
ja nyt hän olisi valmis tuhlaamaan vaikka Kiinan keisarin rahat. Oh,
antaa mennä, pyydä vain; hienot vaatteet pukevat sinua, Andrée."

Sitten suuteli parooni tytärtään sangen hellästi, avasi Andréen ja
hänen oman huoneensa välillä olevan kamarin oven ja katosi siitä
virkkaen:

"Tuo peijakkaan Nicole, joka ei hoida tehtäviään eikä ole näyttämässä
minulle kynttilää!"

"Tahdotteko, isä, niin minä soitan?"

"En, onhan minulla la Brie, joka tosin kai nukkuu jossakin
nojatuolissa; hyvää yötä, lapset."

Filip oli myöskin noussut ylös.

"Hyvää yötä, sinäkin, veikko", sanoi Andrée; "minä tunnen olevani
väsynyt. Ensi kertaa onnettomuustapauksen jälkeen olen puhellut näin
kauan. Hyvää yötä, rakas Filip."

Ja Andrée ojensi kätensä nuorelle miehelle, joka suuteli sitä
veljellisesti, mutta veljellisyydessään samalla tavallaan nöyrästi,
sillä aina hän oli tuntenut suurta kunnioitusta sisartaan kohtaan.
Sitten poistui Filip, hipaisten ohimennessään oviverhoa, jonka takana
Gilbert oli piilossa.

"Tahdotko, niin kutsun Nicolea?" kysyi myös Filip mennessään.

"En, en", huudahti Andrée, "minä riisuudun yksin; hyvästi vain,
Filip".




KOLMASKYMMENESKOLMAS LUKU

Gilbertin laskelmat pitävät paikkansa


Kun Andrée oli jäänyt yksin, nousi hän ylös lepotuolilta, ja läpi
koko Gilbertin ruumiin kulki väristys.

Nuori tyttö seisoi nyt siinä paikallaan; käsillään, jotka olivat
valkeat kuin alabasteri, otti hän yhden toisensa jälkeen pois
neulat tukastaan, ja silloin valui ohut aamuvaippa, johon hän oli
puettu, alas hänen olkapäiltään ja jätti paljaaksi hänen valkean
ja siron kaulansa, hänen yhäkin vaikeasti hengittävän povensa ja
hänen käsivartensa, jotka huolettomasti kohosivat pään kohdalle ja
saivat hänen lantionsa taipumaan niin, että batistin alla paisuva ja
värähtelevä rinta kohosi sitä kauniimmin.

Gilbert vaipui polvilleen ja tunsi huohottaen ja hurmauksesta
juopuneena veren jyskyttävän vimmatusti ohimoissaan ja sydämessään.
Kiehuvat laineet kiitivät hänen suonissaan, tulinen harso himmensi
hänen näkönsä, outo ja kuumekiihkeä suhina pauhasi hänen korvissaan.
Hän oli lähellä tuota hurjaa huimauksen hetkeä, joka syöksee ihmisen
mielipuolisuuden kuiluun. Hän aikoi juuri rientää Andréen huoneeseen
ja huutaa:

-- Ah, sinä olet kaunis, kaunis sinä olet, mutta älä ole niin ylpeä
ihanuudestasi, sillä sinä saat kiittää siitä minua, sillä minä olen
pelastanut sinun henkesi!

Yhtäkkiä alkoi jokin vyön solmu tuottaa Andréelle haittaa; hän
tuli kärsimättömäksi, polkaisi jalkaansa lattiaan ja istahti puku
epäjärjestyksessä lepotuolille, ikäänkuin moinen vähäpätöinen vaiva
olisi riittänyt jo viemään häneltä kaikki voimat. Ja kääntyen
siten puolialastomana tavoittamaan kellon nuoraa hän nykäisi siitä
kiivaasti.

Se ääni sai Gilbertin jälleen järkiinsä. -- Nicole oli jättänyt oven
auki kuullakseen, Nicole palaisi sisään.

Siihen jäi se unelma, siihen se autuus! Siitä ei jäänyt muuta
kuin kuva, ei muuta kuin muisto, joka ikuisesti polttaisi
mielikuvituksessa, ikuisesti syöpyisi sydämen pohjaan.

Gilbert aikoi syöksyä ulos paviljonkirakennuksesta; mutta parooni oli
sisään tullessaan jo vetänyt kiinni kaikki käytävän ovet. Gilbert
ei tuntenut näitä esteitä ja häneltä meni muutama sekunti ovia
avatessaan.

Samassa, kun hän astui Nicolen kamariin, tuli Nicole sisään.

Nuorukainen kuuli puutarhan hiekan rasahtelevan Nicolen askeleista.
Gilbert ei ennättänyt muuta kuin vetäytyä pimeään soppeen
päästääkseen nuoren tytön ohitseen, joka nyt sulki etuhuoneen oven ja
riensi keveästi kuin lintu läpi käytävän.

Gilbert meni nyt etuhuoneeseen ja koetti päästä ulos.

Mutta kun Nicole oli tullut sisään huutaen: -- Täällä olen, täällä
olen neiti, minä ainoastaan lukitsen oven! -- niin oli hän tosiaan
oven lukinnut, eikä hän ollut kiertänyt sitä pelkästään kahteen
lukkoon, vaan sitäpaitsi pistänyt avaimen hätäpäissään taskuunsa.

Gilbert koetti siis turhaan ovea avata; hän turvautui silloin
ikkunoihin. Ikkunoissa oli lujat rautaristikot; viisi minuuttia niitä
tutkisteltuaan Gilbert ymmärsi, että hänen oli mahdotonta päästä ulos.

Nuorukainen kyyristyi nyt nurkkaan ja päätti avauttaa Nicolella
itselleen oven.

Mitä kamarineitsyeeseen taas tulee, hän puolusteli poissaoloaan
sillä, että hän oli muka ollut sulkemassa kasvihuoneen ikkunoita,
ettei yökylmä vahingoittaisi neidin kukkasia. Ja niin pakisten auttoi
hän Andréeta riisuutumaan ja vuoteeseen.

Tosin värähteli Nicolen ääni ja hänen kätensä vapisivat ja hän itse
toimitti tehtävänsä innolla, joka oli tavallisuudesta poikkeavaa
ja ilmaisi hänet yhäkin olevan jollakin tavoin kiihtyneenä. Mutta
Andrée katsoi harvoin alas tyyneltä taivaaltaan, jossa hänen
ajatuksensa tavallisesti kulkivat, ja silloin, kun hän sinne katsoi,
olivat häntä alemmat olennot hänestä pelkkiä tomuhiukkasia.

Andrée ei siis huomannut Nicolessa mitään erikoista.

Gilbert kiehui kärsimättömyydestä, kun paluutie oli tällä tavoin
häneltä tukittu. Nyt toivoi hän vain vapautta.

Andrée päästi Nicolen pois, lyhyen pakinan jälkeen, jossa
Nicole mairitteli ja hellitteli niinkuin tunnontuskain kiusaama
kamarineitsyt ainakin.

Hän tiukkasi peitteen emäntänsä ympäri, käänsi lampun pienelle,
sokeroi hänen juomansa, joka oli lämmitetty hopeapikarissa
alabasterilampun päällä, toivotti neidille mitä makeimmat ja
sievimmät hyvät yönsä ja poistui huoneesta varpaillaan.

Tullessaan hän sulki lasioven.

Sitten hän kulki, hyräillen itsekseen, näyttääkseen tyyntä mieltään,
kamarinsa läpi ja meni puutarha-ovelle.

Gilbert aavisti Nicolen aikeen, ja hetkisen hän arveli, eikö hän
ehkä pääsisi ulos ryntäämällä ja tarvitsematta ilmaista itseään, jos
hän käyttäisi paetakseen sitä silmänräpäystä, jolloin ovi jälleen
avattaisiin; mutta silloin hänet olisi nähty eikä tunnettu; häntä
olisi luultu varkaaksi, Nicole olisi huutanut ihmisiä hätään, hän
ei olisi saanut aikaa päästä kiinni köyteensä, ja jos hän olisi
päässytkin, olisi hänet paljastettu ilmaretkellään. Se taas olisi
ilmaissut hänen olinpaikkansa, ja siitä olisi tullut nolo seikkailu,
eikä varsin vähäinenkään sellaisten ihmisten silmissä kuin Taverneyn
herrasväen, joka oli niin epäsuopea Gilbert-parkaa kohtaan.

Tosin Gilbert olisi saattanut antaa ilmi Nicolen ja saada hänet siten
ajetuksi pois talosta, mutta mitä se olisi hyödyttänyt? Gilbert olisi
silloin ainoastaan tehnyt pahaa, etua saamatta, siis pelkästään
kostonhalusta. Gilbert ei ollut niin ahdasälyinen, että hän olisi
ollut sovitettu pelkästään sillä, että hän oli kostanut; hyödytön
kosto tuntui hänestä halvemmalta kuin paha teko, sillä se oli
typeryyttä.

Kun Nicole joutui lähelle ovea, jonka vieressä Gilbert häntä odotti,
astui nuorukainen yhtäkkiä esiin pimeästä nurkasta, jossa hän oli
piiloitellut, ja näyttäytyi tytölle oviruuduista säteilevän kuun
valossa.

Nicole oli huutaa, mutta hän luuli Gilbertiä erääksi toiseksi
mieheksi ja ensimmäisestä pelästyksestään selvittyään hän sanoi vain:

"Oh, tekö se olette, miten varomatonta!"

"Niin, minä se olen", vastasi Gilbert hiljaa; "mutta älkää huutako
minunkaan tähteni enempää kuin olisitte huutanut erään toisenkaan
tullessa".

Nyt tunsi Nicole puhuttelijansa.

"Gilbert, hyvä Jumala!" huudahti hän.

"Sanoinhan teille, ettei saa huutaa", vastasi nuorukainen
kylmäverisesti.

"Mutta mitä te täällä teette, monsieur?" tiuskahti Nicole vihoissaan.

"Vai niin", vastasi Gilbert yhtä tyynenä kuin äskenkin; "juuri
sanoitte minua varomattomaksi, ja nyt olette itse paljoa
varomattomampi kuin minä".

"Niin, tosiaan olen melkoisen yksinkertainen, kun kysyn, mitä te
teette täällä", virkkoi Nicole.

"Mitä minä sitten täällä teen?"

"Te tulitte tapaamaan neiti Andréeta."

"Kuinka, neiti Andréeta?" toisti Gilbert yhä tyynenä.

"Niin, johon olette rakastunut, mutta joka ei, onneksi, teitä
rakasta."

"Ihankohan totta?"

"Mutta varokaa itseänne, Gilbert-herra", jatkoi Nicole uhkaavalla
äänellä.

"Pitääkö minun varoakin itseäni?"

"Pitää."

"Minkätähden?"

"Etten anna teitä ilmi."

"Sinäkö, Nicole?"

"Niin, minä, ja etten ajata teitä täältä pois."

"Koeta vain", vastasi Gilbert hymyillen.

"Uhmaatko sinä minua?"

"Tiettävästi."

"Miten käy, jos minä sanon neidille, Filip-herralle ja paroonille,
että minä näin sinut täällä?"

"Ei käy, niinkuin luulet, nimittäin että minut ajetaan pois, -- sillä
Jumalan kiitos, minut on jo pois ajettu, -- vaan minua vainotaan
niinkuin villipetoa. Mutta pois ajetaan sen sijaan Nicole."

"Mitä sanot, minutko?"

"Juuri sinut, Nicole -- Nicole, jolle heitetään kiviä muuriaidan
ylitse."

"Varokaa itseänne, monsieur Gilbert", vastasi Nicole uhkaavalla
äänellä; "Ludvig XV:n torilla on teidän kädessänne tavattu kappale
neidin pukua".

"Niinkö luulette?"

"Herra Filip on kertonut sen isälleen. Parooni ei vielä epäile
mitään, mutta jos autetaan häntä, niin hän lopulta sen ymmärtää."

"Ja kuka häntä auttaa?"

"Minä tietysti."

"Varokaa itseänne, Nicole. Voitaisiin epäillä, että te olette
ripustavinanne nuoralle pitsejä, mutta poimittekin silloin maasta
kiviä, joita teille nakellaan yli muurin."

"Se on totta!" huudahti Nicole.

Sitten purki hän jälleen myöntymisensä:

"Mutta eihän ole mikään rikos ottaa vastaan kirjelippuja; se ei ole
sellainen rikos kuin hiipiä tänne silloin kuin neiti riisuutuu...
Ahaa, mitä siihen sanotte, monsieur Gilbert?"

"Sanon, mademoiselle Nicole, että on rikos sellaisen kiltin nuoren
tytön kuin teidän pistää avain puutarhan pikkuportin alle."

Nicole hätkähti.

"Sanon", jatkoi Gilbert, "että jos minä, jonka parooni de Taverney,
herra Filip ja neiti Andrée tuntevat, olen tehnyt rikoksen hiipimällä
neidin luokse, niin johtui se siitä, etten voinut vastustaa haluani
tietää, miten entiset herrasväkeni voivat, ja varsinkin neiti Andrée,
jota minä koetin pelastaa tuolla torilla, ja koetin niin hartaasti,
että kappale hänen vaatteistaan jäi käteeni, kuten sinäkin myönnät
tietäväsi. Sanon, että jos minä olen tehnyt melkoisen puolustettavan
rikoksen pujahtaessani tänne, niin olet sinä sen sijaan tehnyt
sellaisen anteeksiantamattoman rikoksen, että olet päästänyt
vieraan henkilön isäntäväkesi taloon, kutsunut hänet kohtaukseen
kasvihuoneeseen ja viettänyt siellä hänen kanssaan kokonaisen tunnin".

"Gilbert! Gilbert!"

"Ah, sellaista se on siveys, -- mademoiselle Nicolen nimittäin. Ah,
teistä on paha, Nicole neitiseni, että minä olen teidän huoneessanne,
kun sen sijaan..."

"Monsieur Gilbert!"

"Sanokaa nyt vain neidille, että minä olen häneen rakastunut; minä
vastaan, että minä olen rakastunut teihin, ja hän uskookin minua,
sillä tehän itse tyhmyydessänne sanoitte Taverneyssä, että asianlaita
on niin."

"Gilbert, ystäväni!"

"Ja silloin teidät ajetaan talosta, Nicole; ja sen asemesta, että
olisitte saanut lähteä neidin kanssa Trianoniin, sen asemasta, että
saisitte keimailla kauneille herroille ja rikkaille aatelismiehille,
-- mitä ette jätäkään tekemättä, jos pysytte tässä talossa, -- niin,
sen asemesta saatte lähteä etsimään kaupungilta rakastajaanne,
herra de Beausirea, aliupseeria, sotamiestä. Ah, mikä lankeemus, ja
mihin neiti Nicolen kunnianhimo hänet viekään! Nicole kaartilaisen
hempukka!"

Ja Gilbert alkoi laulaa irvistellen:

    Ja lempijänä mulla
    on kaartin sotamies!

"Voi, armahtakaa, herra Gilbert, älkää katsoko minua noin", sanoi
Nicole. "Teidän katseenne on niin ilkeä ja kiiluu pimeässä. Säälikää
minua, älkää naurako noin, teidän naurunne peloittaa minua."

"Avatkaa siis ovi", vastasi Gilbert käskevällä äänellä; "avatkaa ovi,
Nicole, eikä enää sanaakaan tästä".

Nicole avasi oven, vavisten niin ankarasti, että olisi voinut nähdä
hänen hartiainsa tärisevän ja päänsä tutisevan kuin vanhan naisen.

Gilbert meni ulos edeltä, ja kun hän näki nuoren tytön aikovan
saattaa häntä katuportille, virkkoi hän:

"Ei tarvitse; teillä on omat keinonne päästää tänne ihmisiä; minulla
on omani päästä täältä pois. Menkää nyt takaisin kasvihuoneeseen
herra de Beausiren luokse, joka varmaankin teitä jo hyvin
kärsimättömänä odottaa, ja viipykää hänen seurassaan kymmenen
minuuttia kauemmin kuin on tarpeellista. Suon teille tämän palkinnon
vaiteliaisuudesta."

"Kymmenen minuuttia, ja miksi kymmenen minuuttia?" kysyi Nicole aivan
vavisten.

"Siksi, että minulta menevät nuo kymmenen minuuttia kadotakseni
täältä. Menkää, Nicole-neitiseni, menkää; mutta mutta älkää kääntykö
takaisin niinkuin Lotin vaimo, jonka tarinan kerroin teille
Taverneyssä, kun te kutsuitte minut kohtaukseen heinälatoon; älkää
tehkö sitä, sillä silloin teidän voisi käydä pahemminkin kuin että
muuttuisitte pelkästään suolapatsaaksi. Menkää, sievä hurvittelija,
menkää, menkää heti; minulla ei ole enää teille mitään sanottavaa."

Gilbertin kovuus masensi, kauhisti, kukisti Nicolen, tuon julmurin,
jolla oli hänen tulevaisuutensa käsissään. Ja Nicole palasi pää
kumarassa kasvihuoneeseen, jossa aliupseeri Beausire tosiaan odotti
häntä jo aivan tuskissaan.

Gilbert puolestaan noudatti yhtä suurta varovaisuutta kuin
tullessaankin, pujahtaen kenenkään näkemättä seinän viereen ja
sitten tarttuen köyteensä, kiipesi ylös viiniköynnösten ja niitä
kannattavain säleikköjen avulla, pääsi ensimmäisen porraskerroksen
ikkunalle ja kapuili ripeästi takaisin ullakkokamariinsa.

Onni suosi häntä niin, ettei hän paluumatkallaan tavannut ketään:
naapurinvaimot olivat jo menneet levolle ja Teresia istui vielä
illallisellaan.

Gilbert oli liian haltioitunut Nicolesta äsken saamastaan
voitosta, että olisi pitkin räystäskourua astuessaan edes pelännyt
liukahtavansa. Päinvastoin: hän tunsi kyllä nyt pystyvänsä kulkemaan
vaikka partaveitsen terää kuin Onnetar, niin, vaikka se terä olisi
ollut puoli penikulmaa pitkä.

Sillä sen matkan päämaalina oli Andrée.

Gilbert pääsi siis luukkuunsa, sulki ikkunansa ja repi rikki
kirjeensä, johon kukaan ei ollut koskenutkaan.

Sitten heittäytyi hän mukavasti vuoteelleen. Puoli tuntia myöhemmin
tulikin Teresia sanansa pitäen sisään kysymään, kuinka hän voi.

Gilbert vastasi kiitoksella, johon hän sekoitteli haukoituksia
aivan kuin olisi ollut ylen unissaan. Hänellä oli kiire jäädä aivan
yksin, pimeyteen ja hiljaisuuteen, nauttiakseen oikein kylläkään
ajatuksistaan, muistellakseen koko sydämellään, sielullaan, koko
olennollaan tämän kiihkeän päivän katoamattomia tapahtumia.

Ja pian haipuivat sitten hänen silmistään parooni, Filip, Nicole,
Beausire, ja hänen muistojensa taustalla hohti ainoastaan Andrée,
puolittain alastomana, kauniit kädet kaartuen pään yli neidon
ottaessa neuloja pois tukastaan.




KOLMASKYMMENESNELJÄS LUKU

Keräilyretki


Seikat, joista olemme viimeiseksi kertoneet, olivat tapahtuneet
perjantai-iltana; kaksi päivää sen jälkeen oli lähdettävä Luciennesin
metsään tuolle kävelyretkelle, josta Rousseau oli niin suuresti
iloinnut.

Gilbert oli ollut kaikesta välinpitämätön sen jälkeen kun hän
oli kuullut Andréen piakkoisesta muutosta Trianoniin, ja hän
oli viettänyt koko ensimmäisen päivän seisten ullakkokamarinsa
luukunpieleen nojaillen. Kaiken sen päivää oli Andréen ikkuna ollut
auki, ja pari kertaa oli nuori tyttö lähestynyt sitä heikkona ja
kalvenneena, hengittämään raitista ilmaa, ja kun Gilbert näki hänet,
tuntui hänestä, ettei hän olisi tahtonut taivaalta mitään muuta kuin
että Andrée olisi aina asunut tuossa paviljongissa, ja että hän itse
olisi koko ikänsä saanut olla tässä ullakkokamarissa ja nähdä pari
kertaa päivässä vilahdukselta tuon nuoren tytön, niinkuin hän nyt
hänet näki.

Hartaasti odotettu sunnuntai tuli viimein. Jo edellisenä iltana oli
Rousseau varustanut kaikki retkeä varten; hänen tarkoin kiilloitetut
kenkänsä ja harmaa pukunsa, joka oli samalla sekä lämmin että kevyt,
oli otettu esiin kaapista Teresian suureksi harmiksi, Teresia, joka
väitti, että liinainen takki tai pusero kelpaisivat varsin hyvin
sellaiseen hommaan. Mutta Rousseau ei vastannut hänelle mitään, vaan
noudatti omaa haluaan. Eikä tarkastettu ainoastaan hänen pukuaan,
vaan mitä suurimmalla huolella myöskin Gilbertin vaatteet; ja nämä
olivat lisääntyneet vielä moitteettomalla parilla uusia sukkia ja
kenkiä, jotka Rousseau oli odottamatta tuonut hänelle lahjaksi.

Rousseaun kasvisto oli järjestetty kuntoon, eikä hän ollut unohtanut
myöskään sammalosastoaan, joilla piti olla retkeilyllä määrätty
tehtävänsä.

Malttamattomana kuin lapsi meni Rousseau tuon tuostakin ikkunan
ääreen katsomaan, eivätkö ne tai ne lähellä jyrisevät vaunut olleet
jo herra de Jussieun. Viimein huomasi hän porttinsa eteen pysähtyväni
hienosti lakattujen vaunujen ja komeilla valjailla varustettujen
hevosten. Hän juoksi silloin heti sanomaan Teresialle:

"Nyt hän tuli, nyt hän tuli."

Ja Gilbertille:

"Joutuin, Gilbert, heti paikalla! Vaunut odottavat meitä."

"Kas vain", sanoi Teresia tuimasti Rousseaulle, "koska niin
mielelläsi ajelet vaunuilla, miksi et ole työlläsi niitä itsellesi
hankkinut, niinkuin Voltaire?"

"No, no, no!" murisi Rousseau.

"_Dame_, sinä sanot aina, että olet yhtä lahjakas kuin hänkin."

"Sellaista minä en sano, kuuletko!" huusi Rousseau harmissaan!
emännälleen; "minä sanon... enkä sano mitään!"

Ja koko Rousseaun ilo katosi, kuten aina silloin, kun tuo vihattava
nimi kajahti hänen korvissaan.

Onneksi tuli herra de Jussieu parhaiksi sisään. Hän oli pomaadalla
voideltu, puuteroitu ja raikkaan loistava kuin kevätaamu. Hänen
yllään oli erittäin hieno, juovikas intialaisesta pellavan-harmaasta
satiinista ommeltu takki, vaaleat, punansinervät liivit, ylen ohuet,
valkeat silkkisukat ja kiiltävillä kultasoljilla varustetut kengät.

Hän tuli Rousseaun huoneeseen täyttäen sen monenmoisilla hyvillä
hajuaineilla, joita Teresia veti nenäänsä salaamatta ihailuaan.

"Kuinka te olette kauniissa asussa!" virkkoi Rousseau katsellen
lauhkeasti Teresiaan ja vertaillen vaatimatonta pukuaan ja raskaita
keräilijän kapineitaan herra de Jussieun hienoon ja keveään asuun.

"Enpä suinkaan, minä vain pelkään kuumuutta", virkkoi hieno botanisti.

"Entä metsän kosteus sitten! Silkkisukkanne, jos keräämme kasveja
soilta..."

"Oh, sitä emme tee; me keräämme niitä ainoastaan sopivilta paikoilta."

"Ja jätämmekö siis tänä päivänä vesisammalet?"

"Älkäämme nyt pitäkö siitä huolta, hyvä virkaveli."

"Luulisipa teidän olevan menossa tanssiaisiin, naisten seuraan."

"Niin, miksi ei suoda tällaista kunnioitusta sille kaunottarelle,
jonka nimi on Luonnotar?" vastasi herra de Jussieu hämillään; "eikö
se ole valtiatar, jonka edessä sopii itseään somistaa?"

Rousseau ei enää väittänyt vastaan; heti kun herra de Jussieu vetosi
luontoon, oli hän itse samaa mieltä, nimittäin ettei sitä koskaan
saattanut kyllin kunnioittaa.

Mitä Gilbertiin tulee, katseli hän kateisin silmin herra de
Jussieuta, vaikka hän olikin ajatuksiltaan stoalaisen ankara.
Siitä alkaen, kun hän oli nähnyt niin monen nuoren keikailijan
vaatteillaan vielä lisäävän luonnon heille lahjoittamia etuja, oli
hän oppinut huomaamaan hienon ulkoasun hyödyn, niin sisällötöntä kuin
vaatteet saattoivat ollakin. Ja itsekseen hän ajatteli nyt, että
tuollaiset batistit ja pitsit saattaisivat kaunistaa paljonkin hänen
nuorekkuuttaan, ja että Andrée varmaan häntä katselisi, jos kohtaisi
hänet puettuna sillä tavoin kuin herra de Jussieu eikä sellaisiin
vaatteisiin kuin hänellä nykyään oli.

Sitten lähdettiin retkelle niin raisua vauhtia kuin kaksi kunnon
tanskalaista hevosta jaksoivat juosta. Tunti lähdön jälkeen
laskeusivat kasvienkerääjät vaunuista Bougivalissa ja poikkesivat
vasemmalle, Chataigniersiin vievälle tielle.

Tämä nykyään erinomaisen kaunis retkeilypaikka oli yhtä kaunis
siihenkin aikaan, sillä sitä harjun rinnettä, jolla kokoilijamme
aikoivat samoilla ja joka jo Ludvig XIV:n hallitessa oli metsäinen,
oli hoidettu alinomaa siitä saakka kuin nykyinen hallitsija oli
mielistynyt Marlyyn.

Siellä oli rosokuorisia kastanjapuita, joiden oksat olivat
valtavan suuret, ja muodot herättivät kummallisia mielikuvia:
milloin vääntelehtivät ne muhkuisina ja muistuttivat käärmeitä,
jotka kiertyivät puiden runkojen ympärille, milloin härkää, joka
oli kaadettu teuraspenkille ja pursuu kidastaan mustaa verta.
Siellä oli sammaleisia omenapuita, ja suuria pähkinäpensaita,
jättiläisiä, joiden lehtiverho muuttuu kesäkuussa kellanvihreästä
vihreänsiniseksi. Siellä vallitseva yksinäisyys ja seudun
maalauksellinen tuimuus, joka kohoaa alhaalta vanhojen puiden
varjosta ja piirtää terävän rajan kalvaansinistä taivasta vasten,
koko moinen valtava, viehkeä ja surumielinen luonto sai Rousseaun
kuvaamattomasti haltioihinsa.

Gilbert oli jälleen rauhallinen, mutta synkkä: koko hänen elämänsä
oli kiintynyt tähän ajatukseen:

-- Andrée muuttaa sieltä puutarhan paviljongista Trianoniin.

Sen harjun korkeimmalla laella, jolle kolme keräilijäämme jalkaisin
nousivat, kohosi Luciennesin nelikulmainen paviljonki.

Tuon paviljongin näkeminen, josta Gilbert oli paennut, muutti
hänen ajatustensa suunnan ja herätti hänessä melkoisen vähän
miellyttäviä muistoja, vaikkei niihin nyt yhtynytkään pelkoa; hän
kulki näet viimeisenä ja näki edessään kaksi suojelijaansa ja tunsi
olevansa varmassa turvassa. Niin ollen katseli hän Luciennesia kuin
haaksirikkoutunut turvallisesta satamasta hietasärkkää, johon hänen
purtensa on murskautunut.

Rousseau alkoi pikku lapio kädessä tarkastella maata ympärillään.
Samoin teki herra de Jussieu; sillä eroituksella vain, että
ensinmainittu etsi kasveja, viimemainittu koetti suojella sukkiaan
kosteudelta.

"Mikä mainio _Lepopodium_!" sanoi Rousseau.

"Mainio", vastasi herra de Jussieu; "mutta mennäänpä nyt vain, vai
mitä?"

"Ah, _Lysimachia tenella!_ Se on nyt juuri valmis otettavaksi,
katsokaa."

"Ottakaa siis, jos se teitä huvittaa."

"Mitä? Mutta emmekö me sitten kokoa kasveja?"

"Kyllä, kyllä... Mutta luulenpa, että me tuolta kukkulalta löydämme
parempia."

"Niinkuin tahdotte... Mennään sinne."

"Mitä kello nyt on?" kysyi herra de Jussieu. "Kun pukeuduin
kiireessä, unohdin kelloni kotiin."

Rousseau veti housujensa taskusta suuren hopeisen kellon.

"Yhdeksän", sanoi hän.

"Jospa levähtäisimme hiukan, vai mitä arvelette?" kysyi herra de
Jussieu.

"Oi, mutta tehän olette huono kävelijä", virkkoi Rousseau. "Noin
se käy, kun lähtee kokoamaan kasveja hienot kengät ja silkkisukat
jalassa."

"Minulla saattaa olla nälkäkin, ajatelkaa sitä."

"No niin, syödään siis aamiaista... Kylään on ainoastaan pari
virstaa."

"Ei siellä, luvallanne sanoen."

"Kuinka, eikö siellä? Onko teillä mukananne vaunuissa aamiainen?"

"Näettekö jotakin tuolla alhaalla metsikössä?" kysyi herra de Jussieu
kohottaen kätensä erästä pistettä kohti ilmarannalla ja tahtoen
tovereitaan sen huomaamaan.

Rousseau kurkisteli varpaillaan, ja asetti kätensä varjostimen tapaan
silmiensä päälle.

"Minä en siellä eroita mitään", vastasi hän.

"Kuinka, ettekö eroita tuota kattoa, joka on kuin maalaistuvan?"

"En."

"Rakennusta, jossa on tuuliviiri, ja seinät vaaleista ja punertavista
oljista, tuota sveitsiläiseen tapaan rakennettua majaa?"

"Kyllä, nyt luulen näkeväni, uusi pieni talo."

"Kioski, juuri niin."

"Entäpä sitten?"

"Siellä tapaamme sen vaatimattoman aamiaisen, jonka teille lupasin."

"Olkoon siis menneeksi", virkkoi Rousseau. "Onko teillä nälkä,
Gilbert?"

Gilbertille oli tämä keskustelu ollut aivan yhdentekevää; hän katkoi
ajatuksissaan kanervankukkia ja vastasi:

"Miten vain tahdotte, monsieur."

"Mennään siis sinne, olkaa hyvä", sanoi herra de Jussieu; "muuten,
mikään ei estä meitä keräämästä kasveja sinne mennessämme".

"Oh, teidän veljenpoikanne on innokkaampi luonnontutkija kuin
te", virkkoi Rousseau. "Minä olen koonnut kasveja hänen kanssaan
Montmorencyn metsässä. Sillä retkellä me emme olleet maailmanmiehiä.
Hän löytää helposti kasvit, ottaa ne maasta hyvin ja tutkii
vaivattomasti."

"Niin, mutta huomatkaahan, että hän on nuori: hänen täytyy luoda
itselleen nimi."

"Eikö hänellä sitten ole teidän nimenne, joka on jo luotu? Ah,
ammattiveli, te tutkitte kasveja amatöörin tapaan."

"No, älkäähän närkästykö, filosofini; katsokaapas, tässä on kaunis
_Plantago monanthos_; onko teillä näin hyviä siellä Montmorencyssä?"

"Ei, _ma foi_", vastasi Rousseau ihastuksissaan. "Minä olen etsinyt
sitä sieltä turhaan. Tournefortin sanalla: mainio kerrassaan!"

"Ah, miten ihastuttava huvimaja", virkkoi Gilbert, joka nyt oli
siirtynyt viimeisestä miehestä etupäähän.

"Gilbertillä on nälkä", huomautti herra de Jussieu.

"Oh, monsieur, pyydän anteeksi; minä kyllä jaksan odottaa, kunnes te
olette valmis."

"Sitä suuremmalla syyllä, koska ei ole hyvä ruuansulatukselle
keräillä kasveja syönnin jälkeen; ja sitäpaitsi on silmä silloin
huono huomaamaan ja selkä veltto; kootaan nyt vielä tuokio kasveja",
virkkoi Rousseau. "Mutta mikä tämä paviljonki on nimeltään?"

"Rotanloukku", virkkoi herra de Jussieu muistaen herra de Sartinesin
keksimän nimen.

"Mikä merkillinen nimi!"

"Oh, tehän tiedätte, että tällaisille metsämajoille keksitään
mielellään omituisia nimiä."

"Mutta kenenkä on tämä tila, tämä ihana siimesmetsä?"

"Sitä en tosiaan tiedä."

"Mutta varmaanhan tunnette omistajan, koska aiotte syödä hänen
paviljongissaan aamiaista?" virkkoi Rousseau teristäen korviaan ja
alkaen jo epäillä jotakin.

"Ei suinkaan... tai paremminkin: minä tunnen täällä kaikki,
metsänvartijat, jotka ovat nähneet minut täällä metsässä senkin
sata kertaa ja tietävät, että jos he tervehtivät minua ja tarjoavat
minulle sipulilla höystettyä jänismuhennosta tai kurppakeittoa,
ovat he mieliksi isännälleen. Kaikkien läheisten herraskartanojen
omistajat antavat minun olla täällä kuin kotonani; En tosiaan tiedä,
onko tämä paviljonki rouva de Mirepoixin vai rouva d'Egmontin, vai...
ties hänet, kenen lienee... Mutta pääasia on, hyvä filosofini, ja
oletan teidän olevan siitä samaa mieltä kanssani, että me saamme
siellä leipää, hedelmiä ja piiraita."

Hyvänsävyinen tapa, jolla herra de Jussieu lausui nämä sanat,
haihdutti pois pilvet, jotka alkoivat jo kokoutua Rousseaun
otsalle. Filosofi pudisti tomun kengistään, kuivasi kätensä, ja
herra de Jussieu läksi ensimmäisenä menemään sammaleista polkua,
joka kiemurteli kastanjametsikön lävitse ja johti tuohon pieneen
erakkomajaan.

Hänen perässään asteli Rousseau, yhä kooten satoa heinikosta.

Viimeisenä tuli Gilbert, joka oli jälleen siirtynyt äskeiselle
paikalleen; hän uneksi Andréesta, ja millä keinoin hän saisi nähdä
Andréen sitten kun aatelistyttö oli muuttanut Trianoniin.




KOLMASKYMMENESVIIDES LUKU

Filosofinloukku


Sen kukkulan huipulla, jonka rinnettä kolme kasvienkerääjäämme
nousivat vaivaloisesti ylös, kohosi maalaiskuosiin rakennettu
pieni huvimaja. Se oli varustettu ryhmyisillä puupilareilla,
suipoilla päädyillä, ja sen ikkunoita kätkivät ulkoapäin muratit
ja elämänlangat. Koko rakennus oli lainatavaraa englantilaisesta
arkkitehtuurista tai paremminkin englantilaisilta puutarhureilta,
jotka matkivat luontoa tai oikeastaan keksivät itselleen oman
luontonsa, seikka, joka antaa heidän hetkellisille päähänpistoilleen
ja keksinnöilleen kasvienhoidon alalla eräänlaisen omintakeisuuden.

Englantilaiset ovat keksineet siniset ruusut, ja heidän suurimpana
kunnianhimonaan on aina ollut tehdä jotakin sellaista, joka on
yleisesti tunnustettujen käsitteiden vastaista. Kerran he kai osaavat
kasvattaa myöskin mustia liljoja.

Tuo maja, jonka sisälle mahtui parhaiksi pöytä ja kuusi tuolia,
oli varustettu nelikulmaisista kivilevyistä tehdyllä permannolla.
Permannon paasia kätki olkimatto. Seinät jälleen olivat peitetyt
piikivimosaiikilla, jonka ainekset oli koottu Seinevirran rannalta,
ja simpukoilla, jotka oli sen sijaan tuotu Seineä kauempaa, sillä
Bougivalin ja Port-Marlyn somerikot eivät näytä katselijalle
merisiilejä, ja Saint-Jacquesin raakkuja ja punertavia, helmiäiseltä
kiiltäviä simpukoita saa hakea Harfleuristä, Dieppestä tai
Sainte-Andressestä asti.

Majan sisäkatto oli kohokuvatyötä; siellä riippui retkeläistemme
pään päällä männynkäpyjä ja omituisen muotoisia puunpahkoja, jotka
olivat kuin joidenkuiden kauheain faunien tai villipetojen päitä.
Lisäksi olivat ikkunat värilliset, ja niistä näkyi Vesinetin tasanko
ja metsä milloin ukkostaivaan hohteessa, milloin häikäisten elokuun
auringon polttavissa säteissä, sikäli, katsoiko ulos sinipunaisesta,
punaisesta vai sinisestä ruudusta, ja milloin taas kylmänä ja
himmeänä kuin joulukuun pakkasessa, jos nimittäin tähysteli ylimpien
lasien läpi. Tarvitsi ainoastaan valita sopiva ruutu, ja nauttia
sitten maisemasta oman tunnelmansa mukaan.

Nämä ihmeet huvittivat suuresti Gilbertiä; ja hän tähysteli kaikista
ruuduista laajaa alankoa, joka leviää Luciennesin kukkulalta
katselevan silmien eteen ja jonka keskellä Seine kiemurtelee.

Mutta olipa majassa toinenkin, ainakin herra de Jussieun mielestä
yhtä hurmaava nähtävä, nimittäin herkullinen aamiainen, joka oli
varustettu keskelle paviljonkihuonetta raakuilla koristetulle
pöydälle.

Pöydällä oli Marlyn erinomaista kermaa ja Luciennesin kauniita
aprikooseja ja luumuja, siinä höyrysi myös porsliinivadissa Nanterren
servelaattimakkaroita ja lihamakkaroita, vaikkei näkynyt ainoatakaan
palvelijaa, joka oli tuonut ne sisään. Siellä oli äsken poimittuja
mansikoita pienessä, sievässä korissa, joka oli kaunistettu
viiniköynnöksen lehdillä; ja tuoreen, keltaisen maatiaisvoin rinnalla
hohti karkeaa maalaisleipää ja myöskin hienompaa ja kullanpaistavaa
vehnäleipää, joka on kaupunkilaisen turmeltuneesta vatsasta
mieluisaa. Tämä kaikki sai Rousseaun huudahtamaan ihastuksesta, sillä
vaikka hän olikin filosofi, oli hän kuitenkin luonnostaan herkkusuu,
kun hänen ruokahalunsa oli yhtä voimakas kuin vaatimuksensa vähäiset.

"Mitä hullutusta!" sanoi hän herra de Jussieulle: "leipä ja hedelmät
olisivat aivan hyvin riittäneet, ja sitä paitsi olisi meidän kunnon
botanisteina ja hartaina luonnontutkijoina pitänyt syödä leipämme ja
natustella luumumme samoillessamme siellä metsässä viidakoissa ja
kaivellessamme mutahautoja. Muistatteko, Gilbert, minkälainen minun
aamiaiseni oli Peissis-Piquetin metsässä, ateria, josta tuli samalla
teidänkin aamiaisenne?"

"Kyllä, monsieur: se leipä ja ne kirsikat maistuivat minusta niin
ihanilta."

"Aivan niin, sillä tavoin aterioivat todelliset luonnon ystävät."

"Kunnon mestarini", keskeytti herra de Jussieu, "jos moititte minun
ylellisyyttäni, olette väärässä... koskaan en ole vaatimattomammin..."

"Oh!" huudahti filosofi, "halvennatte pöytäänne, herra Lucullus!"

"Minunko? Ei suinkaan!" virkkoi Jussieu.

"Kenenkä luona me sitten olemme?" jatkoi Rousseau ja hänen huulillaan
oli hymy, joka ilmaisi, että hän oli samalla kertaa epäluuloinen ja
hyvällä tuulella. "Tonttujen luoko olemme tulleet?"

"Tai haltiatarten", vastasi herra de Jussieu nousten ylös ja
vilkaisten salavihkaa majan oveen.

"Haltiatarten!" huudahti Rousseau iloisesti. "No, taivas palkitkoon
heille tämän vierasvaraisuuden! Minulla on nälkä, syödään pois,
Gilbert."

Ja niin sanoen leikkasi Rousseau itselleen kunnon viipaleen karkeaa
leipää, ja antoi sitten leivän ja veitsen oppilaalleen.

Sitten iski hän hampaansa keskelle kannikkaa ja otti lautaselleen
pari luumua.

Gilbert epäröi ryhtyä syömään.

"No", sanoi Rousseau, "syökää vain; muuten saattaisivat haltiattaret
epäröinnistänne loukkaantua ja luulla teidän pitävän heidän
juhla-ateriaansa epätäydellisenä".

"Tai liian vähäpätöisenä teidän arvollenne, jalot vieraat!" virkkoi
nyt hopeinen ääni paviljongin ovelta. Ja ovella seisoi kädet
toistensa vyötäröillä kaksi reipasta ja kaunista naista, jotka
viittasivat hymy huulilla herra de Jussieulle, ettei hänen pitäisi
niin hartaasti heille kumarrella.

Rousseau käännähti oveen päin, jyrsitty leipä oikeassa ja puoliksi
syöty luumu vasemmassa kädessä. Ja kun hän näki nuo kaksi
jumalatarta, -- tai ainakin ne näyttivät hänestä nuoruutensa ja
kauneutensa puolesta jumalattarilta, -- niin seisoi hän siinä
ällistyneenä ja neuvottomana kumarrellen.

"Oh, kreivitär", virkkoi herra de Jussieu, "tekö täällä? Mikä
suloinen yllätys!"

"Hyvää päivää, kunnon botanistimme", vastasi toinen naisista aivan
kuninkaallisen tuttavallisesti ja viehkeästi.

"Suokaa minun esitellä teille herra Rousseau", sanoi Jussieu ja otti
filosofia siitä kädestä, jossa hän piteli leipäkannikkaansa.

Myöskin Gilbert oli nähnyt nuo naiset, ja tuntenut heidät, ja silloin
hänen silmänsä levisivät pyöreiksi ja kalmankalpeana katseli hän jo
paviljongin ikkunaan, aikoen ensi hädässä syöksyä siitä ulos.

"Hyvää päivää, pikku filosofini", virkkoi toinen naisista
Gilbertille, joka oli mennyt aivan lamaan, ja napsahutti häntä
kolmella ruusunpunaisella sormella hiemasen poskelle.

Kun Rousseau tämän näki ja kuuli, oli hän haljeta kiukusta; hänen
oppilaansa tunsi nuo jumalattaret, ja he taas tunsivat Gilbertin.
Gilbert alkoi voida oikein pahoin.

"Ettekö te tunne kreivitärtä?" kysyi herra de Jussieu Rousseaulta.

"En", vastasi Rousseau hämillään; "luullakseni nyt ensi kertaa..."

"Rouva Dubarry", esitteli Jussieu.

Rousseau ponnahti ilmaan kuin olisi astunut tulikuumalle raudalle.

"Rouva Dubarry!" huudahti filosofi.

"Juuri minä, monsieur", virkkoi nuori nainen kaikessa suloudessaan.
"Minä, joka olen nyt saanut onnen nähdä vieraanani ja läheltä yhden
aikamme kuuluisimmista ajattelijoista."

"Rouva Dubarry!" toisti Rousseau yhä ja ajattelematta, että hänen
kummastuksensa oli jo suorastaan karkea loukkaus. "Hänkö! Ja varmaan
on tämä paviljonki hänen. Hän se varmaan tarjoaa minulle tämän
aamiaisenkin?"

"Olette oikeassa, filosofini", vastasi herra de Jussieu, perin
levottomana, kun huomasi nämä myrskyn enteet. "Se on juuri hän, ja
hänen arvoisa kälynsä."

"Hänen kälynsä, se, joka tunsi Gilbertin?"

"Varsin läheisesti, herrani", vastasi neiti Chon rohkeasti kuin
ainakin, sillä hän ei välittänyt enempää kuninkaallisista oikuista
kuin filosofien ärtyisyydestä.

Gilbert katseli jotakin koloa, johon hän olisi voinut peittyä päineen
päivineen, -- niin uhkaavasti säkenöivät jo Rousseaun silmät.

"Varsin läheisesti!"... toisti Rousseau, "Gilbert tuntee läheisesti
rouva kreivittären, ja minä en saanut siitä mitään tietää? Mutta
silloinhan minua on petetty, minua on pidetty pilkkana!"

Chon ja hänen sisarensa katsahtivat ilkkuvasti toisiinsa. Herra
de Jussieu repi reiän mechelniläisröyhelöönsä, joka oli varmaan
neljänkymmenen louisdorin arvoinen.

Gilbert liitti kätensä ristiin, joko rukoillakseen Chonia vaikenemaan
tai anellakseen Rousseauta puhumaan hänestä toki lempeämmin.

Mutta kävikin niin, että Rousseau vaikeni ja Chon puhui.

"Aivan oikein", virkkoi Chon. "Gilbert ja minä, me olemme vanhoja
tuttuja; hän oli minun vieraani: eikö niin, pikku ystäväni?...
Vai olisitko jo niin kiittämätön, ettet muista Luciennesin ja
Versaillesin namusia?"

Tämä oli Gilbertille viimeinen isku; Rousseaun kädet venähtivät
pitkiksi kuin kaksi vieteriä ja hervahtivat alas kupeille.

"Ahaa", äännähti hän katsoen nuorukaiseen syrjäsilmällä, "niinkö on
asia, te onneton?"

"Herra Rousseau..." mutisi Gilbert.

"Kas vain, sitäköhän itkeskelet, että minä olen sinua hemmoitellut",
jatkoi Chon. "Arvasinhan, että olit kiittämätön."

"Mademoiselle!"... rukoili Gilbert.

"Ystäväiseni", virkkoi rouva Dubarry, "tule takaisin Luciennesiin,
Zamoren makeiset odottavat sinua... ja vaikka sinä läksit sieltä
merkillisellä tavalla, otetaan sinut kuitenkin hyvin vastaan".

"Kiitos, madame", vastasi Gilbert kuivasti, "kun minä jostakin
lähden, johtuu se siitä, ettei minua huvita siellä olla".

"Ja miksi ette ota sitä hyvää, jota teille tarjotaan?" keskeytti
Rousseau katkerasti. "Kun olette kerran maistellut rikkautta, kunnon
Gilbert, niin menkää takaisin sitä maistelemaan."

"Mutta, monsieur, minä vannon teille..."

"Menkää! Menkää! Minä en pidä niistä, jotka ovat yhtaikaa puolella ja
toisella."

"Mutta tehän ette kuuntele, mitä sanon, monsieur."

"Kyllä kuulen."

"Minä läksin pakoon Luciennesista, jossa minut suljettiin lukon
taakse."

"Viekkautta! Minä tunnen ihmisten pahuuden."

"Mutta minähän pidin teitä parempana kuin noita, koskapa otin teidät
mielelläni vaalijakseni, suojelijakseni, opettajakseni."

"Teeskentelyä!"

"Ja jos minä ahnastelisin rikkautta, niin minä suostuisin näiden
vallasnaisten tarjoukseen, herra Rousseau."

"Gilbert herraseni: minä annan kyllä usein pettää itseäni, mutta en
samassa asiassa kahta kertaa. Te olette nyt vapaa; menkää, minne
tahdotte."

"Mutta minne, hyvä Jumala?" huudahti Gilbert tuskan vallassa, sillä
nyt hän ajatteli menettävänsä ainaiseksi ikkunansa ja Andréen
läheisyyden, kadottavansa tuon neidon, rakkautensa esineen.
Sitäpaitsi kärsi hänen ylpeytensä, että häntä epäiltiin petoksesta;
hän oli loukkautunut, kun hänen kieltäymisensä ymmärrettiin väärin,
samoin kuin hänen pitkä taistelunsa laiskuutta ja ikänsä pahoja
taipumuksia vastaan, jotka hän oli jo niin uljaasti voittanut.

"Minnekö?" matki Rousseau. "Tietysti ensin kreivittären luo, joka on
kaunis ja erinomaisen hieno ihminen."

"Oh, hyvä Jumala, hyvä Jumala!" huusi Gilbert heilutellen päätänsä ja
puserrellen sitä käsillään.

"Älkää pelätkö", sanoi Jussieu, joka oli maailmanmiehenä syvästi
loukkaantunut Rousseaun kummallisesta käytöksestä naisia kohtaan;
"älkää pelätkö, Gilbert, teistä pidetään huolta, ja mitä nyt
menetätte, se koetetaan teille korvata".

"Siinä nyt näette", virkkoi Rousseau terävän pistävästi.
"Tuossa on herra de Jussieu, tiedemies, luonnonystävä, yksi
salaliittotovereitanne, joka lupaa teitä auttaa ja avata teille tien
onneen. Ja luottakaa häneen, sillä herra de Jussieun kädet ulottuvat
pitkälle!" lopetti hän, ja hänen suunsa vääntyi irvistyksen tapaiseen
hymyyn.

Sitten ei Rousseau jaksanut itseään hillitä, vaan kumarsi naisille
ikäänkuin mikä Orosmane, ja samoin hämmentyneelle herra de
Jussieulle. Ja sitten Rousseau poistui paviljongista katkerin mielin
ja katsahtamattakaan enää Gilbertiin.

"Oh, kuinka tuhma tuollainen filosofi onkaan!" virkkoi Chon tyynesti
ja katsellen geneveläisen jälkeen, joka laskeutui tai paremminkin
hoippui polkua pitkin alas kummulta.

"Pyytäkää nyt, mitä tahdotte", sanoi Jussieu Gilbertille, joka istui
yhä kasvot käsiin painettuina.

"Niin, pyytäkää vain, Gilbert", lisäsi kreivitär hymyillen filosofin
hylätylle oppilaalle.

Gilbert kohotti kalpeat kasvonsa, pyyhki syrjään hiuksensa, jotka
hiki ja kyyneleet olivat liottaneet kiinni otsaan, ja sanoi
lujemmalla äänellä:

"Koska minulle hyväntahtoisesti tarjotaan paikkaa, niin tahtoisin
päästä puutarhapojaksi Trianoniin."

Chon ja kreivitär vilkaisivat toisiinsa, ja Chon nykäisi
vallattomalla jalallaan sisarensa jalkaa ja iski voitonriemussaan
hänelle silmäänsä: kreivitär nyökäytti päätänsä, että hän ymmärsi
asian täydellisesti.

"Käykö se päinsä, herra de Jussieu?" kysyi kreivitär. "Minä kyllä
sitä toivoisin."

"Kun kerran te sitä toivotte, madame, niin on asia päätetty", vastasi
Jussieu.

Gilbert kumarsi ja painoi kätensä sydämelleen, joka nyt paisui ylitse
kuohuvasta ilosta, vaikka se oli äsken ollut aivan surun murtama.




KOLMASKYMMENESKUUDES LUKU

Opettavainen tarina


Siinä pienessä Luciennesin kammiossa, jossa olemme nähneet varakreivi
Jean Dubarryn ahmivan kreivittären suureksi harmiksi suklaata, söi
nyt marski de Richelieu pikku aamiaista rouva Dubarryn kanssa,
joka heittäytyi Zamorea korvista nyiskellen yhä mukavampaan ja
vallattomampaan lepoasentoon kukitetulla silkillä päällystetyllä
sohvallaan. Vanha hovimies päästeli tuon viehkeän olennon jokaista
uutta asentoa nähdessään ihastuneita huudahduksia.

"Voi, kreivitär", sanoi hän muikeasti kuin vanha rouva, "te
sotkette tukkalaitteenne; kreivitär, tuossa joutui yksi kihara
epäjärjestykseen. Voi kreivitär, teidän tohvelinne putoaa!"

"Pyh, hyvä herttua, älkää siitä välittäkö", vastasi kreivitär Dubarry
repäisten hajamielisyydessään hyppysellisen tukkaa pois Zamoren
päästä ja kellahtaen aivan oikoiseksi; siinä oli hän sohvallaan
hekumallisemman ja kauniimman näköinen kuin Venus raakkunsa kuoressa.

Zamore ei ollut kovin antautunut näitä sieviä asennoita ihailemaan,
vaan vingahteli kiukusta. Kreivitär rauhoitti neekeripoikaa ottaen
pöydältä kourallisen sokerirakeita ja pistäen ne hänen taskuunsa.

Mutta Zamore jörötti vain, väänsi taskunsa nurin ja karisti
sokerirakeet permannolle.

"Ah, sinä pikku lurjus!" sanoi kreivitär ja ojensi sievän jalkansa ja
saattoi sen nopeasti yhteyteen neekerin kummalliskuosisten housujen
takaliston kanssa.

"Oi, armoa hänelle!" huudahti vanha marski, "kautta aateliskunniani,
surmaatteko hänet!"

"Ja miksi en saa surmata tänään ketä vain haluan!" vastasi kreivitär.
"Tunnen itseni hirveän vihaiseksi."

"Voi voi", virkkoi herttua; "olenko minäkin teidän vihoissanne?"

"Oh, ette suinkaan, päinvastoin: te olette minun vanha ystäväni,
minä ihastelen teitä. Mutta kuulkaas, minä olen nyt tosiaan tulla
hulluksi."

"Se tauti on varmaan tarttunut teihin niistä, jotka teihin ovat
hullaantuneet?"

"Varokaa itseänne. Te ärsytätte minua kauheasti
kohteliaisuuksillanne, joilla ette tarkoita totta ainoallakaan."

"Kreivitär, kreivitär! Alanpa uskoa, että te ette ole hullu, vaan
hiukan kiittämätön."

"Ei, minä en ole hullu enkä kiittämätön, minä olen..."

"No, antaa kuulua, mitä te olette?"

"Minä olen vihoissani, herra herttua."

"Oh, tosiaanko!"

"Kummastuttaako se teitä?"

"Ei suinkaan, kreivitär; ja kautta kunniani, eikö teillä sitten ole
syytä!"

"Sepä juuri minua teissä suututtaakin, marski."

"Saattaisiko jokin minussa suututtaa teitä, kreivitär?"

"Kyllä."

"Ja mikä, olkaa hyvä ja sanokaa? Minä olen sangen vanha, mutta
kuitenkaan ei ole ponnistusta, johon minä en ryhtyisi miellyttääkseni
teitä."

"Se suuttumisen syy on se, että te ette edes tiedä, mistä on kysymys."

"Kyllä, tiedänpäs."

"Te tiedätte, mikä minua harmittaa?"

"Aivan varmaan: Zamore on särkenyt tuon kiinalaisen pesuvadin."

Tuskin huomattava hymy väikkyi nuoren naisen huulilla; mutta Zamore
tunsi itsensä rikolliseksi ja kyyristi päänsä alas, aivan kuin taivas
olisi ollut suuren korvapuusti- ja nenäpaukkupilven peitossa.

"Oikein", virkkoi kreivitär huokaisten, "oikein, herttua, te puhutte
totta; niin on asia, ja te olette tosiaan sangen ovela politikko".

"Sitä on aina minulle vakuutettu, madame", vastasi Richelieu
tekeytyen sangen vaatimattomaksi.

"No, minulle ei sitä tarvitse vakuuttaa, herttua; ja te olette
keksinyt syyn harmiini heti paikalla, arvailematta sinne tänne: se on
ihastuttavaa!"

"Toden totta; mutta se ei ole ainoa syy."

"Ai, niinkö?"

"Niin. Minä aavistan jo toisen syyn."

"Tosiaanko!"

"Niin."

"Ja mitä te aavistatte?"

"Aavistan, että te odotitte eilisiltana hänen majesteettiaan."

"Minne?"

"Tänne."

"Hyvä; entä sitten?"

"Ja hänen majesteettinsa ei tullut."

Kreivitär punastui ja kohottausi hiukan kyynärpäitten varaan.

"Ah, ah", äännähti hän.

"Ja kuitenkin minä tulen Pariisista", sanoi herttua.

"Ja mitä se todistaa?"

"Sitä, että minä en siis ehkä saattaisi tietää mitään, mitä on
Versaillesissa tapahtunut, _pardieu_. Ja kuitenkin..."

"Herttua, rakas herttua, tänään on teidän suunne peräti
pidättyväinen. Hemmetti, kun kerran alkaa puhua, puhuu myöskin
loppuun, tai ei ala ollenkaan."

"Teidän on hyvä sanoa, kreivitär. Suokaa minun ensin edes vetäistä
henkeäni. Mihin minä pääsin?"

"Pääsitte tuohon... että kuitenkin..."

"Kuitenkin minä tiedän paitsi sen, ettei hänen majesteettinsa tullut
tänne, aavistella myöskin, minkätähden hän ei tullut."

"Herttua, minä olen kyllä aina ajatellut, että te olette noita; mutta
minulla ei tähän asti ole ollut siitä vielä todistusta."

"No hyvä, sen todistuksen annan nyt teille."

Kreivitär, joka oli syventynyt tähän keskusteluun suuremmalla innolla
kuin tahtoi näyttääkään, päästi irti Zamoren pään, jonka kähäristöä
hänen sormensa olivat pöyhineet.

"Antakaa se todistus, herttua", sanoi hän.

"Herra kuvernöörin läsnäollessako?" kysyi herttua.

"Mene, Zamore", käski kreivitär neekeripoikaa, joka syöksyi silloin
ilosta hurjana heti yhdellä potkauksella kammiosta etuhuoneeseen.

"Kas niin", mutisi Richelieu; "mutta täytyykö teille sanoa kaikki,
kreivitär?"

"Kuinka, häiritsikö teitä Zamore, tuo apina?"

"Totta puhuen: minua häiritsee aina kuka hyvänsä."

"Kuka hyvänsä, sen ymmärrän; mutta onko Zamore kuka hyvänsä?"

"Zamore ei ole sokea, Zamore ei ole kuuro, Zamore ei ole mykkä; hän
on siis kuka hyvänsä. Sillä sellaisella nimellä kunnioitan minä
jokaista, joka silmien, korvien ja kielen puolesta on vertaiseni,
nimittäin jokaista, joka voi nähdä, mitä minä teen, kuulla ja kertoa,
mitä minä sanon, lyhyesti, joka voi minut pettää. Tämän teoriani
esitettyäni minä jatkan."

"Niin, jatkakaa herttua, -- kuuntelen ilokseni."

"En tiedä iloksenneko, kreivitär; mutta olkoon, minun täytyy jatkaa.
Kuningas kävi ensinnäkin eilen Trianonissa."

"Pienessä vai Isossa?"

"Pienessä. Madame la dauphine käveli hänen käsipuolessaan."

"Ah!"

"Ja Madame la dauphine, joka on suloinen nainen, kuten tiedätte..."

"Oi, se on totta..."

"Viehätteli kuningasta niin, milloin kuin ukkivaaria, milloin
kuin pikku ukkia, ettei hänen majesteettinsa, jolla on sydän
kultaa, voinut sellaista vastustaa, vaan että kävelyretkeä seurasi
illallinen, ja illallista pieni viaton peli-istunto. Ja viimein..."

"Viimein ei kuningas tullutkaan Luciennesiin, eikö niin, sitähän
tahdoitte minulle sanoa?" kysyi kreivitär kärsimättömyydestä kalpeana.

"No, sitähän minä."

"Oh, se on selvä, hänen majesteetillaan on siellä kaikki, mitä hän
rakastaa."

"Ah, eipä suinkaan, sitä ette tiettävästi ajattele; hänellä on siellä
vain enintään kaikki, mikä häntä miellyttää."

"Sen pahempi, herttua, muistakaa se: hän tarvitsee ainoastaan saada
illastella, jutella, pelata. Ja kenen kanssa hän pelasi?"

"Herra de Choiseulin kanssa."

Kreivitär liikahti ärtyneenä.

"Ettekö tahdo, että siitä puhelemme?" jatkoi Richelieu.

"Päinvastoin, monsieur, puhelkaamme siitä."

"Te olette yhtä rohkea kuin sukkela, madame; tarttukaamme siis härkää
sarviin, kuten espanjalaiset sanovat."

"Tuollaista sanantapaa ei rouva de Choiseul antaisi teille anteeksi,
herttua."

"Ja kuitenkaan ei se sovi häneen. Minä siis sanon, madame, että herra
de Choiseul, koska tässä nyt täytyy mainita häntä nimeltä, pelasi
niin hyvällä onnella ja niin taitavasti..."

"Että hän voitti?"

"Ei suinkaan, vaan että hän menetti tuhannen louisdoria piketissä,
jossa hänen majesteettinsa on sangen itsetuntoinen, koska hän pelaa
sitä hyvin huonosti."

"Ah, Choiseul! Choiseul!" mutisi rouva Dubarry. "Entä rouva de
Grammont, hän oli kai myöskin siellä, eikö niin?"

"Nimittäin ottamassa jäähyväisiä."

"Grammontin herttuatar?"

"Niin, hän tekee luullakseni tyhmyyksiä."

"Mitä?"

"Kun huomaa, ettei häntä ajeta takaa, on hän happamissaan; ja kun
sitten näkee, ettei häntä karkoiteta Versaillesista, karkoittaa hän
itse itsensä."

"Minnekä sitten?"

"Maaseudulle."

"Punomaan juonia?"

"Toden totta, mitäpä hän muuta tekisi? No niin, aikoessaan lähteä hän
siis luonnollisesti tuli jättämään jäähyväisiä Madame la dauphinelle,
joka tietysti pitää hänestä paljon. Siitä syystä hän oli Trianonissa."

"Suuressa?"

"Tietysti. Pieni ei ole vielä kalustettu."

"Ah, koska hänen korkeutensa dauphine ympäröi itsensä noilla
Choiseuleilla, näyttää hän selvästi, mitä puolta hän tahtoo suosia."

"Ei, kreivitär, älkäämme liioitelko; sillä huomennahan herttuatar on
jo lähtenyt."

"Ja kuninkaalla oli hauskaa, siellä, jossa minä en ollut!" huudahti
kreivitär vihoissaan ja tavallaan peloissaankin.

"Hyvä Jumala, se on uskomatonta, mutta kuitenkin se on totta,
kreivitär. Minkähän johtopäätöksen te siitä teette?"

"Että te olette hyvin asioista perillä, herttua."

"Senkö ainoastaan?"

"Ei, vielä muutakin."

"Jatkakaa nyt siis."

"Teen siitä sen johtopäätöksen, että meidän täytyy pelastaa kuningas
noiden Choiseulien kynsistä, maksoi mitä maksoi, taikka me olemme
hukassa."

"Valitettavasti on asia niin."

"Anteeksi", jatkoi kreivitär; "sanoin _me_, mutta rauhoittukaa: se
vaara ei koske muuta kuin _perhepiiriä_".

"Ja ystäviä, kreivitär; suokaa minun sellaisena saada siitä vaarasta
osuuteni. Siis..."

"Siis te olette minun ystäviäni?"

"Luulenpa sen teille sanoneeni, madame."

"Se ei riitä."

"Ja luulen sen teille osoittaneeni."

"Se on toista; ja te aiotte auttaa minua?"

"Kaiken vointini mukaan, kreivitär; mutta..."

"Mitä mutta?"

"Tehtävä on vaikea, sitä en teiltä salaa."

"Onko noita Choiseuleja siis aivan mahdoton juurittaa pois?"

"Heillä on ainakin syvät juuret."

"Luuletteko niin?"

"Luulenpa."

"Niin ollen ei siis olisi tuulta eikä myrskyä tämän tammen
kaatajaksi, kuten kunnon runoniekka la Fontaine sanoo?"

"Se ministeri on suuri nero."

"Ahaa, alatteko nyt puhua ensyklopedistien tapaan, tekin!"

"Niin, enkö minä ole Akatemian jäsen?"

"Oh, mutta te käytte siellä ani harvoin, herttua."

"Olette aivan oikeassa, sihteerinihän sitä on, enkä minä. Mutta
kuitenkin pysyn mielipiteessäni."

"Että herra de Choiseul on nero?"

"Ka niin."

"Mutta missä hänen neronsa ilmenee? Sanokaapas."

"Siinä, madame, että hän tekee sellaisen jutun parlamenteista ja
englantilaisista, ettei kuningas voi enää tulla ilman häntä toimeen."

"Mutta hänhän ärsyttää parlamentteja hänen majesteettiaan vastaan?"

"Epäilemättäkin, mutta se onkin taitoa."

"Ja englantilaiset hän kiihoittaa sotaan."

"Aivan niin, sillä rauha syöksisi hänet tuhoon."

"Sehän ei ole neroutta, herttua."

"Mitä se sitten on, kreivitär?"

"Se on valtiopetosta."

"Kun valtiopetos onnistuu, kreivitär, on se minun mielestäni
neroutta, ja kaikkein parhainta laatua."

"Mutta siinä suhteessa minä tunnen erään aivan yhtä taitavan kuin
herra de Choiseul."

"Ohoh!"

"Ainakin mitä parlamentteihin tulee."

"Se onkin pääasia."

"Ja se eräs on syynä parlamenttien niskuroimiseen."

"Te saatte minut uteliaaksi, kreivitär."

"Te ette sitä miestä tunne, herttua?"

"En, _ma foi_."

"Ja kuitenkin hän on teidän sukuanne."

"Olisiko minulla suvussa nero? Tarkoitatteko ehkä kardinaaliherttuaa,
setääni, madame?"

"En; minä tarkoitan d'Aiguillonia, sisarenpoikaanne."

"Ah, Aiguillonin herttua, joka pani Chalotaisin asian käyntiin!
Totisesti, hän on näppärä poika, tosiaankin. Siinä hänellä oli
tiukka työ. Kuulkaas, kreivitär, hän on, kautta kunniani, mies, jota
älykkään naisen pitäisi koettaa saada kiintymään itseensä."

"Ajatelkaas, herttua", virkkoi kreivitär, "että minä en tunne teidän
sisarenne poikaa?"

"Todellako, madame, ettekö häntä tunne?"

"En, minä en ole koskaan häntä nähnyt."

"Poika-parka! Todellakin hän on elänyt siitä saakka, kun te
kohositte, kaukana Bretagnen sydämessä. Onneton, jos hän teidät
näkee, hän ei ole enää tottunut aurinkoon."

"Mutta kuinka viihtyy hän siellä mustatakkien joukossa, hän, lahjakas
ja hienosyntyinen mies?"

"Paremman puutteessa ärsyttää hän heitä vallankumoukseen.
Ymmärrättehän, kreivitär, kukin huvittelee, miten taitaa, eikä
Bretagnessa ole liikoja huveja. Ah, hän on toiminnanhaluinen mies;
hitto, minkälaisen palvelijan kuningas hänestä saisi jos tahtoisi.
Hänen käsissään loppuisi parlamenteilta julkeus. -- Ah, hän on
todellakin Richelieu-sukua, kreivitär; sallikaakin siis..."

"Mitä?"

"Minun esitellä hänet teille, kun hän tulee tänne."

"Aikooko hän sitten kohdakkoin tulla Pariisiin?"

"Niin, madame, kukapa tietää? Ehkäpä pysyy hän siellä Bretagnessa
vielä _lustrumin_, kuten tuo Voltaire-vintiö sanoo. Ehkäpä hän on jo
matkalla tänne; ehkä sadan penikulman päässä, tai jo tullissa!"

Ja marski tutki tarkoin nuoren naisen kasvoista viimeisten sanainsa
vaikutusta.

Kreivitär oli hetken hiljaa, mutta virkkoi sitten vain:

"Palatkaamme nyt siihen kohtaan, johon pääsimme. Missä nyt
olimmekaan?"

"Että hänen majesteettinsa viihtyy hyvin Trianonissa, herra de
Choiseulin seurassa."

"Ja että me aioimme eroittaa tuon Choiseulin, herttua."

"Nimittäin te aioitte eroittaa, kreivitär."

"Kuinka!" huudahti kuninkaan lemmitty; "minä tahtoisin niin
mielelläni saada hänet pois, että kuolen, jos se ei onnistu; ja ette
te tahdo auttaa minua, rakas herttua?"

"Ahaa", äännähti Richelieu oikaisten vartaloaan; "tämä on sellaista,
jota me politiikan miehet sanomme keskustelujen alkamiseksi".

"Käsittäkää se miten tahdotte, sanokaa sitä miksi mielitte, mutta
vastatkaa minulle suoraan ja selvästi."

"Oh, kaksi rajua vaatimusta niin sievästä ja pienestä suusta."

"Onko tuo teistä vastaus, herttua?"

"Ei varsin; mutta minusta se on vastauksen valmistelua."

"Onko se nyt valmisteltu?"

"Odottakaa."

"Te epäröitte, herttua?"

"Enpä juuri."

"No; minä odotan."

"Mitä te pidätte opettavaisista tarinoista, kreivitär?"

"Että ne ovat vanhanaikaisia."

"Aurinkokin on vanhanaikainen, emmekä ole kuitenkaan keksineet
parempaa valaistusta."

"Tulkoon siis opettavainen tarina: mutta sen täytyy olla läpinäkyvän
selvä."

"Kuin kristalli."

"Alkakaa nyt."

"Te kuuntelette siis, kaunis rouvani?"

"Kyllä kuuntelen."

"Olettakaa siis, kreivitär... tiedättehän, että opettavaisissa
tarinoissa aina ensin oletetaan..."

"Taivas, kuinka olette nyt ikävystyttävä, herttua!"

"Te ette tarkoita ollenkaan sitä, mitä sanoitte, kreivitär, sillä
koskaan te ette ole kuunnellut tarkemmin."

"No hyvä, minä olin väärässä."

"Olettakaa, että te kävelette kauniissa puutarhassanne täällä
Luciennesissa ja näette siellä oksassa ihanan luumun, erään noita
kuningatarluumuja, joista te niin paljon pidätte, sillä niiden ruusun
ja purppuran väri muistuttaa teitä..."

"Jatkakaa, imartelija."

"Niin, te näette erään noita luumuja aivan puun latvassa, oksan
huipussa; mitä te silloin teette, kreivitär?"

"_Pardieu_, minä pudistan puuta."

"Kyllä, mutta turhaan, sillä puu on suuri ja, kuten äsken sanoitte,
mahdoton temmaista maasta ylös; ja te huomaatte heti, että te
ette saa sitä vavahtamaankaan, vaan revitte ainoastaan suloiset
pikku kätenne sen kuoressa. Silloin käännätte te päätänne tuolla
hurmaavalla tavalla, johon ainoastaan te ja kukkaset pystyvät, ja
sanotte: 'Voi voi, kuinka mielelläni minä tahtoisin saada tuon luumun
alas!' Ja sitten te suututte."

"Se on kovin luonnollista, herttua."

"Niin, sitä vastaan en minä väitäkään."

"Jatkakaa, rakas herttua; teidän opettavainen tarinanne on minusta
hyvin kiintoisa."

"Yhtäkkiä te huomaatte siinä kääntyessänne ystävänne herttua de
Richelieun siellä kävelemässä ja ajattelemassa."

"Mitä?"

"Olipa sekin kysymys, hiidessä; ja te sanotte hänelle suloisella
huiluäänellänne: 'Oi herttua, herttua!'"

"Hyvä."

"'Te olette mies; olette vahva; te olette siepannut Mahonin;
auttakaa minua ja ravistakaa tuota luumupuuta, että minä saan tuon
saatanallisen luumun.' Vai ettekö sanoisi niin, kreivitär?"

"Aivan niin, herttua; minä sanoin niin mielessäni juuri samaan aikaan
kuin te virkoitte sen ääneen; mutta mitä siihen vastaisitte?"

"Vastaisin..."

"Niin?"

"Minä vastaisin: 'Kuinka te olette kiivas, kreivitär. Minä en tosin
toivo mitään sen parempaa; mutta katsokaa vain, kuinka tuo puu on
jäykkä ja paksu, kuinka sen oksat ovat pahkuraisia; minä varon
käsiäni, minäkin, peijakas vie, vaikka ne ovatkin viisikymmentä
vuotta vanhemmat kuin teidän.'"

"Ahaa", äännähti äkkiä kreivitär, "minä ymmärrän".

"No niin, jatkakaa te opettavaista tarinaa. Mitä te silloin minulle
sanoisitte?"

"Minä sanoisin..."

"Huilumaisella äänellänne?"

"Se on tietysti selvä."

"No, sanokaa."

"Minä sanoisin teille: 'Pikku kiltti marskini, älkää katselko tuota
luumua niin välinpitämättömästi, sillä ettehän olekaan siihen nähden
välinpitämätön muuta kuin siksi, että se ei ole teidän omanne; tulkaa
haluamaan sitä yhdessä minun kanssani, rakas marski, kärkkykäämme
sitä yhdessä, ja jos te ravistelette puuta niinkuin tarvitaan, jos
luumu putoaa...'"

"Niin?"

"'No niin, me syömme sen yhdessä.'"

"Hyvä!" huudahti herttua taputtaen käsiään.

"Onko asia sillä tavalla?"

"Kautta kunniani, kreivitär, ainoastaan te osaatte kertoa
opettavaisen tarinan lopun oikein. Kautta sarvieni, niinkuin
isävainajani usein sanoi, kuinka sievä loppu."

"Te siis tahdotte ravistaa puuta, herttua?"

"Kaksin käsin ja kynsin hampain, kreivitär."

"Ja hedelmä oli tosiaan kuningatarluumu?"

"Siitä ei voi olla aivan varma, kreivitär."

"Mikä se sitten on?"

"Minusta oli se paremminkin ministerin salkku puun latvassa."

"Sitten on se salkku meidän."

"Oh, eipä, se on minun, älkää olko minulle kateellinen tuosta
sahviaaninahkaisesta laukusta, kreivitär; puusta putoaa sen mukana
niin paljon muuta hyvää, kun minä sitä ravistan, ettette tiedä, mitä
valitakaan."

"No niin, marski, onko tämä asia sovittu?"

"Saanko minä herra de Choiseulin paikan?"

"Jos kuningas sen tahtoo."

"Eikö kuningas tahdo kaikkea mitä te tahdotte?"

"Totta kai näette, että ei, koskapa hän ei tahdo eroittaa
Choiseuliaan."

"Oh, minä toivon, että kuningas muistaa vanhan toverinsa."

"Sotatoverinsako?"

"Niin, sotatoverinsa; mutta suurin vaara ei ole aina sodassa,
kreivitär."

"Ettekä pyydä mitään herttua d'Aiguillonille?"

"_Ma foi_, en; se veitikka osaa pyytää itsekin."

"Sitä paitsi on hänellä _teidät_. Nyt on minun vuoroni."

"Mitä tehdä?"

"Pyytää."

"Se on oikeutettua."

"Mitä te sitten minulle annatte?"

"Mitä vain toivotte."

"Minä toivon kaikkea."

"Se on hyvin ymmärrettävää."

"Ja saanko?"

"Sepä kysymys. Mutta tyydyttekö edes siihen; ettekö pyydä muuta kuin
sitä?"

"Ainoastaan sitä, ja kuitenkin vielä enemmän."

"Puhukaa."

"Te tunnette parooni de Taverneyn?"

"Hän on ollut ystäväni neljäkymmentä vuotta."

"Hänellä on poika?"

"Ja myöskin tytär."

"Juuri niin."

"Entä sitten?"

"Siinä on kaikki."

"Kuinka: siinä on kaikki?"

"Niin, se on sellaista, jota minä aion teiltä vielä pyytää, mutta
pyydän sitä sopivan ajan ja paikan sattuessa."

"Hyvä."

"Onko sovittu, herttua?"

"On, kreivitär."

"Niinkuin puumerkit alla?"

"Paljon vahvemmin, se on vannottu."

"Kaatakaa siis minulle tuo puu."

"Minulla on keinot sen tehdäkseni."

"Mitkä?"

"Sisareni poika."

"Ja sitten?"

"Jesuiitat."

"Ahaa!"

"Kokonainen pieni, sievä suunnitelma, jonka minä kaiken varalta
valmistin."

"Saisiko tuon tietää?"

"Oi, kreivitär, pyydän..."

"Hyvä, hyvä, te olette oikeassa."

"Ymmärrättehän, että salassa pitäminen..."

"On toinen osa onnistumista, lauseenne päättääkseni."

"Te olette ihailtava!"

"Mutta minäkin puolestani tahdon ravistella puuta."

"Se on hyvä, ravistakaa, ravistakaa vain, kreivitär, se on aina
hyödyksi."

"Minullakin on keinoni."

"Ja luulette, että se on tehokas?"

"Oh, kyllä se tepsii."

"Ja mikä se on?"

"Ah, sen saatte nähdä, herttua, tai paremminkin..."

"Mitä paremmin?"

"Ette saa sitä nähdä koskaan."

Ja sanoessaan nämä sanat niin hienosti, että ainoastaan hänen
suloinen suunsa siihen pystyi, oikaisi jälleen rauhoittunut kreivitär
nopeasti alas hameensa pitsiset helmat, jotka tässä diplomaattisessa
puuskassa olivat tehneet ikäänkuin aaltoilevan meren nousuliikkeen.

Herttua, joka oli hiukan merimies ja siis valtameren oikut kokenut,
purskahti äänekkääseen nauruun, suuteli kreivittären käsiä ja aavisti
herkkävaistoisena miehenä, että audienssi oli nyt lopussa.

"Milloin te rupeatte kaatamaan puuta, herttua?" kysyi kreivitär.

"Huomenna. Entä te, milloin te alatte sitä ravistaa?"

Pihalta kuului kovaa vaunujen jyrinää ja kohta sen jälkeen huuto:
_Eläköön kuningas_.

"Minä", virkahti kreivitär, katsahtaen ulos ikkunasta, "minä alan
ravistella sitä heti".

"Hyvä!"

"Menkää ulos pikku portaita, herttua, ja odottakaa minua pihalla.
Saatte tunnin päästä minulta vastauksen."




KOLMASKYMMENESSEITSEMÄS LUKU

Ludvig XV:n hätävara


Ludvig XV ei ollut niin lauhkealuontoinen, että hänen kanssaan olisi
saanut puhua politiikkaa milloin tahansa.

Politiikka oli hänestä nimittäin ylen ikävää, ja kun hän oli pahalla
tuulella, vetäytyi hän koko leikistä pois seuraavalla väitteellä,
johon ei voitu mitään vastata:

"Pyh, kyllä reuhka kestää niin kauan kuin minäkin." Kun tilaisuus
oli sopiva, käytettiin sitä, mutta tapahtui sangen harvoin, ettei
itsevaltias ottanut takaisin sitä vahinkoa, minkä jokin hyväntuulen
hetki oli hänelle tuottanut.

Rouva Dubarry tunsi niin hyvin kuninkaansa, ettei hän enempää kuin
meren kokeneet kalastajat lähtenyt ulapalle huonolla tuulella.

Tällä kertaa kuninkaan tullessa Luciennesiin katsomaan lemmikkiään
oli niin hyvä tilaisuus kuin olla saattoi. -- Kuningas oli ollut
eilen väärässä, hän tiesi saavansa torua. Nyt piti olla helppo
siepata hänet ansaan.

Mutta olkoonpa väijytty riista kuinka rauhallinen tahansa, aina
valvoo hänessä jokin vaisto, joka on otettava huomioon. Se vaisto ei
kuitenkaan mitään auta, jos vain metsästäjä osaa menetellä oikein.
Seuraavalla tavoin menetteli kreivitär Dubarry halutessaan houkutella
kuninkaallisen saaliin ansaansa.

Hän oli jo, kuten olemme kuvanneet, perin viehkeässä aamupuvussa,
sellaisessa, jollaisilla Boucher verhoaa paimenettarensa.

Mutta hänen huulensa ja poskensa eivät vielä olleet punatut, sillä
ihomaali oli kuningas Ludvig XV:n kauhistus.

Heti kun hänen majesteettinsa tulo ilmoitettiin, kepsahti kreivitär
punepurkkinsa ääreen ja alkoi vimmatusti hieroa väriä poskiinsa.

Kuningas näki etuhuoneesta, mitä kreivitär hommaili.

"Hyi!" sanoi hän sisään tullessaan: "Hyi, häijyä, joka tuhraa
itseään."

"Ah, hyvää, päivää, sire", vastasi kreivitär kääntymättä kuvastimen
äärestä ja keskeyttämättä tehtäväänsä, vaikka kuningas suuteli häntä
niskaan.

"Te ette siis minua odottanut, kreivitär?" kysyi kuningas.

"Kuinka niin, sire?"

"Koskapa töhritte tuolla tavoin kasvojanne."

"Päinvastoin, sire, olin varma, että ennen päivän loppua saisin
kunnian nähdä teidän majesteettinne."

"Millä tavalla tuon sanotte, kreivitär!"

"Niinkö luulette?"

"Niin. Te olette totinen kuin Rousseau kuunnellessaan omia
sävellyksiään."

"Se johtuu siitä, sire, että minulla on teille jotakin totista
puhumista."

"Ahaa, minä aavistan jo, mitä te aiotte sanoa, kreivitär."

"Niinkö?"

"Niin, te aiotte minua moittia."

"Minäkö? Mitä ihmettä, sire!... Ja minkä tähden, saanko tietää?"

"No, siksi että en tullut eilen tänne."

"Oh, sire, tehkää minulle ainakin oikeutta tunnustamalla, ettei
minulla ole aikomus ottaa teidän majesteettianne takavarikkoon."

"Jeannette, te pahastutte."

"Ei, sire, minä olen jo suuttunut."

"Kuulkaa, kreivitär, vakuutan teille, että olen koko ajan ajatellut
teitä."

"Kyllä kai!"

"Ja että eilinen iltaseura tuntui minusta loppumattoman ikävältä."

"Mutta, sanon sen vielä kerran, sire, enhän luullakseni ole puhunut
siitä mitään. Teidän majesteettinne viettää iltansa, missä haluatte,
se ei koske kehenkään."

"Perheen keskuudessa, madame, perheen keskuudessa."

"Sire, sitä en ole edes udellut."

"Miksikä ette?"

"_Dame!_ Senhän myönnätte, että siinä olisin menetellyt
sopimattomasti."

"Mutta", huudahti kuningas, "jos ette ole minulle vihainen
siitä, niin mistä sitten olette? Sillä täytyyhän ihmisen olla
oikeudenmukainen."

"En minä ole teille vihainen, sire."

"Mutta äsken sanoitte olevanne suuttunut..."

"Kyllä, olen suuttunut, sire; se on kyllä totta."

"Mistä sitten?"

"Siitä, että minä olen ainoastaan teidän hätävaranne."

"Tekö, hyvä Jumala!"

"Niin, juuri minä, kreivitär Dubarry, kaunis Jeannette, suloinen
Jeannette, hurmaava Jeanneton, kuten teidän majesteettinne sanoo:
niin, minä olen teidän hätävaranne."

"Mutta millä tavoin?"

"Sillä tavoin, että minä saan pitää kuninkaani, rakastajani
ainoastaan silloin, kun rouva Choiseul ja rouva Grammont eivät häntä
enää tahdo."

"Oh, oh, kreivitär..."

"_Ma foi_, olkoon miten olkoon, minä sanon suoraan asiat, niinkuin
ne tunnen. Kuulkaa, sire, kerrotaan, että rouva de Grammont on usein
vaaniskellut teidän makuukamarinne ovella. Minä puolestani teen
vastakkaisen tempun: minä vaaniskelen ulko-ovella, ja ensimmäinen
Choiseul tai Grammont, joka joutuu käsiini... Oma syynsä, sen minä
sanon!"

"Kreivitär, kreivitär!"

"Onko se mikä ihme! Minä olen huonosti kasvatettu nainen, sellainen
olen. Minä olen _Blaisen hellu, la belle Bourbonnaise_, senhän
tiedätte."

"Kreivitär, Choiseulit kostavat."

"Yhden tekevää, kunhan vain kostavat sitten, kun minä olen saanut
kostaa."

"Teitä aletaan herjata!"

"Te olette oikeassa."

"Ah!"

"Minulla on erinomainen keino, ja sitä minä käytän."

"Ja se keino?..." kysyi kuningas hyvin rauhattomana.

"Lähden hyvin yksinkertaisesti täältä matkaani."

Kuningas kohautti hartioitaan.

"Ahaa, te ette sitä usko, sire?"

"En totisesti."

"Se johtuu siitä, että te ette suvaitse ajatella. Te luulette, että
minä olen samanlainen kuin muutkin."

"Mitä tarkoitatte?"

"Juuri niin. Rouva de Chateauroux tahtoi olla jumalatar; rouva de
Pompadour tahtoi olla kuningatar; ja toiset tahtoivat olla rikkaita
ja mahtavia ja nöyryyttää hovin naisia suosionsa taakalla. Minulla ei
ole yhtään noita vikoja."

"Se on totta."

"Kun minulla on sitä vastoin paljon avuja."

"Sekin on totta."

"Te ette tarkoita laisinkaan sitä, mitä sanotte."

"Ah, kreivitär, kukaan ei ole syvemmin vakuutettu teidän arvostanne
kuin minä."

"Ehkäpä niin; mutta kuulkaahan: se, mitä nyt sanon, ei voi vähentää
vakaumustanne."

"No puhukaa."

"Ensinnäkin minä olen rikas enkä tarvitse ketään."

"Te saatte minut sitä saneessanne katumaan, kreivitär."

"Toiseksi minun ylpeyteni ei tavoittele mitään sellaista, joka oli
noiden äskeisten naisten mieleen, mitään sellaista, joka oli heidän
kunnianhimonsa esineenä; minä olen ennen kaikkea tahtonut rakastaa
rakastajaani yli muun, olipa hän sitten muskettisoturi tahi kuningas.
Sinä päivänä, jolloin en häntä rakasta, ei minua enää mikään pidätä."

"Toivokaamme, että olette vielä hiukan minuun kiintynyt, kreivitär."

"Minä en vielä puhunut loppuun, sire."

"Jatkakaa siis, madame."

"Minä haluan sanoa vielä, teidän majesteettinne, että olen
kaunis, että olen nuori, että minulla on vielä edessäni kymmenen
vuoden kukoistus, että minusta saattaisi vielä tulla maailman
onnellisin nainen, myöskin kunniallisin nainen, ellen olisi teidän
majesteettinne rakastajatar. Te hymyilette, sire. Ikäväkseni
täytyy minun teille sanoa, että te ette harkitse asiaa. Kun te,
rakas kuninkaani, kyllästyitte entisiin lemmittyihinne ja kansanne
kyllästyi heihin vielä enemmän, niin te ajoitte heidät pois, ja
annoitte kansanne siunata itseänne, kansan, joka sitten inhosi
epäsuosioon joutunutta yhtä paljon kuin ennenkin; mutta minä, minä en
odota pois ajamista! Minä jätän itse paikkani ja annan koko maailman
tietää, että minä olen sen jättänyt. Minä lahjoitan satatuhatta
livreä köyhille, minä vietän viikon päivät luostarissa katumusta
tekemässä, ja kuukaudessa asetetaan kaikkiin kirkkoihin minun
muotokuvani katuvan Magdalenan viereen."

"Oh, kreivitär, te ette ole tosissanne", sanoi kuningas. "Katsokaa
minua, sire ja sanokaa, olenko tosissani vai en; koskaan elämässäni,
sen teille vannon, en ole puhunut teille vakavammalla mielellä."

"Tekö olisitte noin pikkumainen, Jeanne? Mutta tiedättekö, että
minulle jää valta valita, mitä minä tahdon, rouva kreivitär?"

"Eipäs, sire; sillä jos minä jättäisin teille sen vallan, sanoisin
teille: 'Valitkaa se tai se.'"

"Kun te taas nyt...?"

"Sanon teille: 'Hyvästi, sire.' -- Siinä kaikki."

Kuningas kalpeni, mutta tällä kertaa suuttumuksesta.

"Jos tuolla tavoin unohdatte käytöksenne, varokaa, madame..."

"Mitä, sire?"

"Minä lähetän teidät Bastiljiin."

"Minutko?"

"Niin, ja Bastiljissa on vielä hiukan ikävämpi kuin luostarissa."

"Oh, sire", virkkoi kreivitär pistäen kätensä ristiin, "oh, jos te
soisitte minulle sen armon..."

"Minkä armon?"

"Että pistäisitte minut Bastiljiin!"

"Hm."

"Te tekisitte minut kovin onnelliseksi."

"Millä tavoin?"

"Kas tällä tavoin: Minun ainainen kunnianhimoni on ollut päästä
kansan suosioon, kuten joku herra Chalotais tai Voltaire. Siihen
puuttuu minulta Bastiljia; hieman vain Bastiljia, ja minä olen
onnellisin naisten seassa. Siellä saisin tilaisuuden kirjoittaa
muistelmia omasta elämästäni, ministereistä, teidän tyttäristänne,
teistä itsestänne ja tallettaa siten iäksi jälkimaailmalle kaikki
Ludvig Rakastetun monet hyveet. Toimittakaa vain vangitsemiskirje,
sire, kas tässä on kynä ja mustetta."

Ja rouva Dubarry työnsi kuninkaan eteen kynän ja mustepullon, jotka
olivat pikku pöydällä.

Saatuaan vastaansa sellaisen uhman kuningas mietti hetken ja sanoi
sitten:

"Hyvä on. Hyvästi, madame."

"Valjastettakoon hevoseni!" huudahti kreivitär Dubarry. "Hyvästi,
sire."

Kuningas meni askeleen ovea kohti.

"Chon!" huudahti kreivitär.

Chon ilmestyi sisään.

"Matkalaukkuni, saattopalvelijat ja vaunut; nopeasti, heti nyt",
sanoi rouva Dubarry.

"Matkalleko?" huudahti Chon ällistyneenä. "Mikä täällä nyt on?"

"Se, ystäväiseni, että jos emme heti kohta täältä lähde, niin
lähettää hänen majesteettinsa meidät Bastiljiin. Aikaa ei siis ole
hukata. Joudu, Chon, joudu."

Moinen moite kirveli Ludvig XV:n sydäntä; hän tuli takaisin
kreivittären luo ja otti häntä kädestä.

"Antakaa anteeksi kiivauteni", sanoi hän.

"Olin tosiaan kummastunut, sire, ettette uhannut minua vetää
hirsipuuhun."

"Oh, kreivitär!"

"Niin, niin. -- Eikö varkaita hirtetä?"

"Mitä se tähän kuuluu?"

"Enkö minä sitten pyri varastamaan paikkaa rouva de Grammontilta?"

"Kreivitär!"

"_Dame_, siinä on rikokseni, sire!"

"Kuulkaa, kreivitär, älkää tehkö minulle väärin; tehän itse ärsytitte
minua."

"Ja nyt?"

Kuningas ojensi hänelle molemmat kätensä.

"Me olemme molemmat väärässä. Annetaan nyt kumpikin toisillemme
anteeksi."

"Tahdotteko te siis tosissanne sovintoa, sire?"

"Kautta kunniani!"

"Mene pois, Chon."

"Antamattako palvelijoille mitään määräyksiä?" kysyi nuori nainen
kälyltään.

"Päin vastoin, anna ne määräykset, jotka minulta sait."

"Kreivitär..."

"Mutta odottakoot nyt, kunnes ilmoitan uudestaan."

"Ah."

Chon meni ulos.

"Te tahdotte siis minut pitää?" sanoi kreivitär kuninkaalle.

"Mieluummin kuin mitään muuta."

"Punnitkaa, mitä sanotte, sire."

Kuningas punnitsi jo tosiaan, mutta hän ei voinut peruuttaa sanaansa,
ja sitäpaitsi tahtoi hän nähdä, kuinka pitkälle voittaja menisi
vaatimuksissaan.

"Puhukaa."

"Äsken, -- huomatkaa se sire, -- minä aioin lähteä pyytämättä mitään."

"Sen kyllä näin."

"Mutta jos jään, niin pyydän erästä asiaa."

"Mitä? Tarvitsee ainoastaan kuulla, mikä se on."

"Ah, sen te kyllä tiedätte."

"Enpäs."

"Kyllä, koska näytätte niin happamelta."

"Herra de Choiseulin eroittamista?"

"Aivan niin."

"Mahdotonta, kreivitär."

"Hevoseni valjaihin sitten!"

"Mutta, te ilkiö..."

"Kirjoittakaa vangitsemiskirje ja pistäkää minut Bastiljiin, tai
erokirja ministerille."

"Löytyy kultainen keskitiekin", virkkoi kuningas.

"Kiitos laupeudestanne, sire: minä voin siis, mikäli näyttää,
matkustaa pois tarvitsematta pelätä teitä."

"Kreivitär, te olette nainen."

"Onneksi!"

"Ja te puhutte politiikkaa niinkuin itsepäinen ja vihainen nainen
ainakin. Minulla ei ole mitään syytä eroittaa herra de Choiseulia."

"Ymmärrän, tuota parlamenttienne epäjumalaa, joka yllyttää niitä
niskuroimaan."

"Mutta tarvitaan kumminkin edes tekosyy."

"Tekosyyt ovat heikon syitä."

"Kreivitär, herra de Choiseul on kunnon mies, ja kunnon miehiä on
nykyään vähän."

"Hm, tosiaan kunnon mies: myö teidät mustatakeille, jotka hotkivat
koko valtakuntanne kullan."

"No, ei liioitella, kreivitär!"

"Puolet ainakin siis."

"Hitto soi!" huudahti Ludvig XV ärtyneenä.

"Mutta oikeastaan minä olen tyhmä; mitä minulla on parlamenttien,
Choiseulin ja hänen hallituksensa kanssa tekemistä?" huudahti
puolestaan kreivitär. "Mitä liikuttaa minua kuningaskaan, minua,
hänen hätävaraansa!"

"No taasko!"

"Aina, sire."

"Kuulkaas, kreivitär, kaksi tuntia ajatusaikaa."

"Kymmenen minuuttia, sire. Minä menen sänkykamariini, pistäkää
minulle vastaus oven alitse: tuossa on paperia, tuossa on kynä ja
mustetta. Jos ette kymmenen minuutin päästä vastaa, tai ette vastaa
niinkuin minä tahdon, -- niin: hyvästi, sire! Älkää ajatelko enää
minua, minä olen täältä kadonnut. -- Muussa tapauksessa..."

"Muussa?"

"Ottakaa pois salpa, ja antaa taas ravata entisellään."

Ludvig XV suuteli tyyneltä näyttääkseen kreivittären kättä, ja
kreivitär sinkautti pois mennessään hänelle kaikkein kiihoittavimman
hymynsä, joka oli kuin minkä pedon.

Kuningas ei millään tavoin vastustanut hänen poistumistaan, ja
kreivitär sulkeutui viereiseen kamariinsa.

Viisi minuuttia myöhemmin pujahti nelin kerroin taitettu paperilappu
kreivittären kamariin oven silkkisen alareunatäytteen ja villamaton
välitse.

Kreivitär luki ahneesti lapun, piirsi kiireessä muutaman sanan herra
de Richelieulle, joka käveli edestakaisin pihalla, erään katoksen
alla, peläten kovin, että hänet nähtäisiin siellä odottelemassa.

Marski aukaisi kirjeen ja luki sen; ja vaikka hän oli
viidenkahdeksattavuoden vanha, juoksi hän suurelle pihalle vaunujensa
luokse:

"Kuski", sanoi hän, "Versaillesiin täyttä laukkaa!"

Kirje, joka oli heitetty ikkunasta pihalle herra de Richelieulle
sisälsi seuraavaa:

"Minä ravistin puuta, ja salkku putosi."




KOLMASKYMMENESKAHDEKSAS LUKU

Kuinka kuningas Ludvig XV työskenteli ministerinsä kanssa


Seuraavana päivänä Versailles kiehui ja kuohui. Hovilaiset
puhuttelivat toisiaan salaperäisillä merkeillä ja omituisilla
kädenpuristuksilla, tai ainoastaan pannen käsivartensa ristiin
ryntäillen ja katsellen taivasta kohti. Kaikki moinen käytös ilmaisi
heidän tuskaansa ja hämmästystään.

Herra de Richelieu saapui kello kymmenen aikaan Trianoniin kuninkaan
etuhuoneeseen, suuri kannattajajoukko mukanaan.

Varakreivi Jean seisoi koreana ja komeana pakinoiden vanhan marskin
kanssa, ja se oli iloista pakinaa, mikäli hänen säteilevästä
ulkonäöstään voi päättää.

Noin kello yksitoista meni kuningas etuhuoneen läpi työhuoneeseensa,
mutta ei puhunut kenellekään mitään. Hänen majesteettinsa asteli
sangen nopeasti.

Kello viisi minuuttia yli yksitoista laskeutui herra de Choiseul
vaunuistaan ja meni salkku kainalossa gallerian läpi.

Kun hän kulki ohitse, alkoi hovilaisten lauma nopeasti liikahdella,
sillä kaikki kääntyivät selin ja olivat puhelevinaan keskenään, ettei
heidän olisi tarvinnut tervehtiä ministeriä.

Herttua de Choiseul ei ollut huomaavinaan tätä heidän menettelyään;
hän astui työhuoneeseen, jossa kuningas selaili paraikaa joitakin
oikeudenkäyntipapereita, nautiskellen suklaataan.

"Hyvää päivää, herttua", sanoi kuningas hänelle ystävällisesti;
"voitteko hyvin tänä aamuna?"

"Sire, herra de Choiseul voi hyvin, mutta ministeri on sangen sairas
ja tulee pyytämään, että teidän majesteettinne, ennenkuin puhutte
vielä muuta mitään, myöntää hänelle eron. Minä kiitän kuningasta,
että olette suonut minulle tämän aloitevallan; se on viimeinen
suosionosoitus, ja siitä olen hyvin kiitollinen."

"Kuinka, herttua, eronko teille? Mitä tämä merkitsee?"

"Sire, teidän majesteettinne on eilen kirjoittanut ja antanut rouva
Dubarryn käteen määräyksen, jolla minut eroitetaan; se uutinen kulkee
jo kautta koko Pariisin ja Versaillesin. Ikävä seikka on tapahtunut.
Kuitenkaan en ole tahtonut jättää teidän majesteettinne palvelusta
saamatta siihen lupakäskyä. Sillä kun minut on virallisesti nimitetty
paikkaani, en voi pitää itseäni eroitettuna muuta kuin virallisilla
toimenpiteillä."

"Kuinka, herttua", huudahti kuningas nauraen, sillä herra de
Choiseulin ankara ja arvokas käytös melkein pelästytti hänet;
"kuinka, te, älykäs mies ja muotojen ihminen, te uskoitte sellaista?"

"Mutta, sire", sanoi ministeri hämmästyneenä, "te itse vahvistitte
nimellänne..."

"Minkä sitten?"

"Kirjeen, joka on kreivitär Dubarryllä."

"No, herttua, ettekö te ole koskaan tarvinnut kotirauhaa? Te
olette onnenpoika?... Se johtuu siitä, että rouva de Choiseul on
mallikelpoinen nainen."

Moisesta henkilöiden vertauksesta närkästyneenä rypisti herra de
Choiseul kulmakarvojaan.

"Teidän majesteettinne on liian luja ja onnellinen luonne
sekoittaaksenne valtioasioihin noita tuollaisia seikkoja, joita te
suvaitsette kutsua kotoisiksi."

"Choiseul, minun täytyy kertoa koko juttu teille: se on hyvin
hullunkurinen. Te tiedätte, että teitä pelätään sillä taholla
kovasti?"

"Nimittäin vihataan, sire."

"No, miten haluatte sitä nimittää. Ja nyt, eikös tuo villimys,
kreivitär nimittäin, vaatinut minua joko lähettämään hänet Bastiljiin
tai kiittämään teitä palveluksestanne."

"Ja te, sire?"

"Niin, herttua, teidän täytyy tunnustaa, että olisi ollut sangen
ikävä menettää hupaisaa näkyä, jonka Versailles tarjosi silmilleni
tänä aamuna! Eilisillasta saakka olen huvitellut katselemalla
pikalähettejä, jotka ratsastavat edestakaisin, ja pitkiksi venyviä
ja kirkastuvia naamoja... Cotillon III on eilisestä asti Ranskan
kuningatar. Sille ei ole vertaa hassuudessa."

"Mutta loppu, sire?"

"Loppu, hyvä herttua", sanoi Ludvig XV tullen vakavaksi, "loppu on
aina sama. Te tunnette minut; minä olen myöntyvinäni, enkä myönny
milloinkaan. Antakaa naisväen imeskellä pientä mesikakkua, jonka
minä heitän heille silloin tällöin niinkuin muinoin heitettiin
Kerberoksen kitaan; mutta me: olkaamme rauhassa, häiritsemättä ja
aina yhdessä! Ja koska tässä tuli kysymykseen selittely, pitäkää tämä
omana asiananne: Levitköönpä mitä huhuja tahansa, saakaa minkälaisia
kirjeitä hyvänsä, jotka minä olen allekirjoittanut... niin älkää
jättäkö tulematta tänne Versaillesiin... Niin kauan kuin minä sanon
teille niinkuin nyt sanon, herttua, olemme me hyviä ystäviä!"

Kuningas ojensi kätensä ministerille, joka kumartui sen puoleen, --
ei kiitollisena enempää kuin kaunaakaan kantaen.

"Ryhtykäämme nyt työhön, olkaa hyvä, rakas herttua."

"Kuten teidän majesteettinne käskee", vastasi Choiseul avaten
salkkunsa.

"Kuulkaa, sanokaapas minulle aluksi, mitä arvelette tuosta
ilotulituksesta?"

"Se oli suuri onnettomuus, sire."

"Kuka on siihen syypää?"

"Herra Bignon, porvariston esimies."

"Ja onko kansa nurissut?"

"On, ankarasti."

"Silloin pitäisi ehkä tuo Bignon erottaa virasta."

"Parlamentti, jonka eräs jäsen oli tukehtua tungoksessa, puuttui
kiivaasti tapahtumaan; mutta yliasianajaja Seguier piti sille
loistavan puheen, jossa hän todisti, että tämä onnettomuus oli
pahain sattumain työtä. Hänelle taputettiin käsiä, ja nyt on kaikki
unohdettu."

"Sen parempi. Puhukaamme nyt parlamenteista... Ah, meitä moititaan
niissä asioissa..."

"Minua moititaan, sire, siitä, etten kannata herra d'Aiguillonia
herra Chalotaisia vastaan; mutta ketkä ovat moittijoina? Samat
henkilöt, jotka riemua kuohuen levittivät tuota teidän majesteettinne
kirjettä. Ajatelkaa toki, sire, että herra d'Aiguillon on menetellyt
yli valtuuksiensa Bretagnessa, että jesuiitat olivat tosiaan
maasta karkoitetut, että herra Chalotais oli oikeassa, että teidän
majesteettinne on itse julkisella kirjelmällä tunnustanut tuon
yliprokuraattorin viattomuuden. Eihän voi sillä tavoin saattaa
kuningasta peruuttamaan sanaansa; kyllä ehkä ministeriinsä nähden,
mutta kansaansa kohtaan, ei."

"Kuitenkin tuntevat parlamentit nyt itsensä voimakkaiksi."

"Ne ovat tosiaan sitä. Ja kuinkapa eivät tuntisi: niitä ripitetään,
niitä vangitaan, niitä sorretaan, ja julistetaan viattomiksi, ja
nekö eivät tuntisi itseään voimakkaiksi! Minä en ole syyttänyt herra
d'Aiguillonia siitä, että hän alkoi oikeudenkäynnin Chalotaisia
vastaan, mutta minä en anna hänelle koskaan anteeksi, että hän oli
siinä väärässä."

"Herttua, herttua, teko on tehty; miten se korjataan... Kuinka saada
nuo julkeat aisoihinsa?..."

"Kunhan kanslerin juonet lakkaavat, kunhan herra d'Aiguillon ei saa
enää tukea, niin parlamentin vihastus asettuu."

"Mutta silloinhan olen antanut myötä, herttua."

"Teidän majesteettianne edustaa siis herra d'Aiguillon... enkä minä?"

Vastaväite oli niin ankara, että se löi kuninkaan.

"Tiedätte", virkkoi hän, "että minä en tahdo masentaa palvelijaini
mieltä, vaikka he ovatkin erehtyneet. Mutta jättäkäämme nyt tämä
asia, joka minua kyllä surettaa, mutta jonka aika selvittää...
Puhukaamme nyt ulkoasioista... Minulle on sanottu, että piakkoin saan
sodan?"

"Sire, jos saatte sodan, on se rehellinen ja tarpeellinen sota."

"Englantilaisia vastaan... ai peijakas!"

"Pelkääkö teidän majesteettinne siis englantilaisia?"

"Merellä kyllä..."

"Teidän majesteettinne saa olla huoletta: herra de Praslin, minun
serkkuni ja meriministeri, voi sanoa teille, että Ranskalla on
neljäseitsemättä sotalaivaa, paitsi niitä, jotka ovat rakenteilla;
ja lisäksi on aineita rakentaaksemme vuoden kuluessa vielä
kaksitoista... Ja päällisiksi viisikymmentä ensiluokkaista fregattia,
mikä on kunnioitettava voima merisodassa. Mitä jälleen maasotaan
tulee, ovat asiamme vielä paremmin, meillä on Fontenoy."

"Hyvä kyllä; mutta minkä tähden minun täytyisi tapella englantilaisia
vastaan, rakas herttua? Taidoiltaan paljon huonompi ministeristö
kuin teidän, nimittäin apotti Duboisin, vältti aina sotaa Englantia
vastaan."

"Sen kyllä uskon, sire. Apotti Dubois sai kuusisataa tuhatta livreä
englantilaisilta."

"Oho, herttua."

"Minulla on siitä todistukset, sire."

"Ehkäpä; mutta mikä olisi mielestänne syy tällaiseen sotaan?"

"Englanti tahtoo itselleen koko Itä-Intiaa. Minun on täytynyt
antaa teidän upseereillenne mitä ankarimmat ja vihollisuutta
herättävimmät määräykset. Ensimmäinen yhteentörmäys siellä kaukana
antaa Englannille syyn vaatia korvausta. Minun ehdoton mielipiteeni
on, ettemme horju oikeudestamme. Teidän majesteettinne hallituksen
täytyy hankkia nyt itselleen kunnioitusta voimallansa, niinkuin ennen
suosiota lahjuksilla."

"No, no, olkaamme malttavaisia; Itä-Intia, kuka siitä mitään tietää,
se on niin kaukana."

Herttua puraisi huultaan.

"On eräs _casus belli_ lähempänäkin, sire", sanoi hän.

"Lähempänäkin? Mikä sitten?"

"Espanjalaiset vaativat itselleen Maluinien ja Falklandin saaria...
Port d'Egmontin miehittivät englantilaiset mielivaltaisesti,
espanjalaiset karkoittivat asevoimalla heidät sieltä, ja se seikka
kiihdytti Englannin vimmaan: se uhkaa nyt espanjalaisia kaikkein
ankarimmalla, ellei se saa hyvitystä."

"No, jos espanjalaiset ovat väärässä, niin selittäkööt itse asiansa."

"Entä sukusopimus sitten, sire? Miksi te olitte niin valmis
allekirjoittamaan tuon paperin, joka sitoo kaikki Euroopan Bourbonit
niin läheisesti toisiinsa ja muodostaa heille turvan Englannin
yrityksiä vastaan?"

Kuninkaan pää painui kumaraan.

"Älkää olko levoton, sire", sanoi Choiseul. "Teillä on peloittava
armeija, kunnioitettava laivasto ja rahaa. Minä osaan hankkia sitä
kansan nurisematta. Jos saamme sodan, niittää teidän majesteettinne
hallitus siitä kunniaa, ja minä suunnittelen alueen laajennuksia,
johon toimenpiteeseen olemme hankkineet sopivia ja puolustavia syitä."

"No niin, herttua, mutta säilyttäkäämme rauha täällä keskenämme;
älkäämme sotiko kaikkialla."

"Mutta täällähän on rauha, sire", vastasi herttua, joka ei muka ollut
ymmärtävinään.

"Ei ole, senhän näette itse. Te tietysti rakastatte ja palvelette
minua hyvin. Löytyy toisia, jotka sanovat rakastavansa minua,
mutta joiden menettely ei ole ollenkaan sellainen kuin teidän.
Sovittakaamme nämä kaikki systeemit toisiinsa: kuulkaa, hyvä herttua,
antakaa minun elää onnellisena."

"Ei ole minun syyni, ellei teidän onnenne ole täydellinen, sire."

"Kas siinä miehen sana! Hyvä, tulkaa minun kanssani päivällisille
tänään."

"Täälläkö ne ovat, sire?"

"Eivät, Luciennesissa."

"Oh, pahoittelen suuresti, sire; mutta minun perheeni on kovin
rauhaton täällä levinneestä uutisesta. Luullaan, että olen joutunut
teidän majesteettinne epäsuosioon. Minä en voi antaa niin monien
sydänten odottaa tietoja ja kärsiä."

"Ja eivätkö ne sitten kärsi, joista minä puhun, herttua? Ajatelkaa,
kuinka me kaikki kolme olimme onnellisia markiisitar-raukan aikana."

Herttua taivutti päänsä, hänen silmänsä himmenivät, tukahutettu
huokaus puhkesi hänen rinnastaan.

"Madame de Pompadour oli nainen, joka oli sangen arka teidän
majesteettinne kunniasta", sanoi herttua. "Hänellä oli rohkeita
ja korkeita valtiollisia ajatuksia. Minä tunnustan, että hänen
neroutensa sopi minun luonteeseeni. Usein, sire, yhdyin minä ajamaan
suuria aikeita, jotka hän oli sommitellut; niin, me ymmärsimme
toisiamme."

"Mutta hän sekautui usein politiikkaan, herttua, ja koko maailma
moitti häntä siitä."

"Se on totta."

"Tämä sitä vastoin on lauhkea kuin karitsa; hän ei ole vielä
vaatinut allekirjoittamaan ainoatakaan vangitsemiskäskyä, ei edes
häpäisylehtisten ja pilkkalaulujen tekijöitä vastaan. Niin, hänessä
moititaan samaa, mitä tuossa toisessa kiitettiin. Ah, herttua,
tällainen tekee edistysaskeleet vastenmielisiksi... Kuulkaa, tulkaa
te solmimaan sovinto Luciennesiin."

"Sire, suvaitkaa vakuuttaa minun puolestani kreivitär Dubarrylle,
että hän on mielestäni ihastuttava nainen ja kuninkaan rakkauden
ansainnut, mutta..."

"Kas niin, siinä taas se mutta..."

"Mutta", jatkoi herra de Choiseul, "minun vakaumukseni on, että jos
teidän majesteettinne on välttämätön Ranskalle, niin on nykyään hyvä
ministeri välttämättömämpi teidän majesteetillenne kuin ihastuttava
rakastajatar".

"No, älkäämme siis hiiskuko enää siitä, herttua, olkaamme edelleen
hyviä ystäviä. Mutta puhukaa kauniisti rouva de Grammontille, ettei
hän enää puno juonia kreivitärtä vastaan; muutoin sotkee naisväki
välimme."

"Rouva de Grammont, sire, tahtoo liian paljon olla teidän
majesteettinne mieliksi. Se on hänen vikansa."

"Ja minulle hän ei ole mieliksi siten, että hän koettaa vahingoittaa
kreivitärtä, herttua."

"Rouva de Grammont matkustaakin täältä pois, sire, häntä ei meidän
enää tarvitse nähdä: siis yksi vihollinen vähemmän."

"Sillä tavoin minä en sitä tarkoita, te liioittelette. Mutta minun
päätäni alkaa kuumentaa, herttua, me olemme tehneet tänään työtä
aivan kuin Ludvig XIV ja Colbert, me olemme olleet _grand siècle_,
kuten filosofit sanovat. Siitä puheen tullen: oletteko tekin
filosofi, herttua?"

"Minä olen teidän majesteettinne palvelija", vastasi herra de
Choiseul.

"Te lumoatte minut, te olette verraton mies, tarjotkaa minulle
käsivartenne, minun päässäni aivan vilisee."

Herttua kiiruhti tarjoamaan kuninkaalle käsivartensa, sillä hän
arvasi, että ovet avattaisiin selälleen ja että koko hovi seisoi
galleriassa, joten hänet nähtäisiin tässä loistavassa asennossa.
Ja kun hän oli itse saanut niin ilkeästi kärsiä, ei hänestä ollut
vastenmielistä kiusata hiukan vihollisiaankin.

Hovijunkkari avasi tosiaankin ovet ja ilmoitti galleriassa, että
kuningas tulee.

Ludvig XV puheli yhä edelleen herra de Choiseulin kanssa ja hymyili
hänelle ja nojaili painavasti hänen käsipuoleensa. Niin kulki hän
läpi hovijoukon, eikä ollut muka huomaavinaan, kuinka kalpea Jean
Dubarry oli ja kuinka punainen herttua de Richelieu.

Mutta herra de Choiseul näki erinomaisesti nuo naamojen
värimuutokset. Hän asteli ponnahtelevin polvin, kaula pystyssä ja
välähtelevin silmin hovilaisten sivuitse, jotka lähestyivät nyt häntä
yhtä hartaasti kuin aamulla olivat häntä väistyneet syrjään.

"Kas niin, herttua", sanoi kuningas gallerian päässä, "odottakaa
minua, minä vien teidät Trianoniin. Muistakaa nyt, mitä teille tuolla
sanoin."

"Minä olen kätkenyt sen sydämeni pyhimpään", vastasi ministeri
tietäen tällä teroitetulla lauselmallaan lävistävänsä vihollisensa.

Sitten meni kuningas huoneistoonsa.

Herra de Richelieu irtautui hoviväen rivistä ja meni ministerin luo
ja puristi hänen kättään kaksin laihoin käsin ja sanoi hänelle:

"Minä olen kauan jo tiennyt, että jokaisella Choiseulilla on äly
niitattu päähän."

"Kiitos", vastasi herttua, tietäen puhujasta omat tiedettävänsä.

"Mutta tuo hassu huhu?" jatkoi marski.

"Se huvitti suuresti hänen majesteettiaan", sanoi Choiseul.

"On puhuttu eräästä kirjeestä..."

"Pientä kuninkaan kujetta", vastasi ministeri, sinkauttaen tämän
lauseen varakreivi Jean Dubarrylle, joka joutui siitä aivan ymmälle.

Kun herttua de Choiseul oli lähtenyt eikä nähnyt enää marskia, palasi
marski heti varakreivin luo ja sanoi:

"Eriskummaista! Eriskummaista!"

Kuningaskin tuli silloin ulos ja laskeusi alas portaita, kutsuen
luokseen herttua de Choiseulia, joka silloin kääntyi ja jatkoi
kulkuaan yhdessä kuninkaan kanssa.

"Hm, meitä on vedetty nenästä", virkkoi marski de Richelieu
varakreiville.

"Minne he nyt menevät?"

"Pikku Trianoniin, ilkkumaan kustannuksellamme."

"Tuhannen pentelettä!" jupisi Jean. "Ah, anteeksi, herra marski!"

"Nyt on minun vuoroni, saadaan nähdä onko minun keinoni parempi kuin
kreivittären", vastasi marski de Richelieu.




KOLMASKYMMENESYHDEKSÄS LUKU

Pikku Trianon


Kun Ludvig XIV oli rakennuttanut Versaillesin ja huomannut kaikki
sen laajuuden epämukavuudet, nähnyt sen suunnattomat salit täynnä
vartijoita, etuhuoneet, joissa vilisi hovimiehiä, keskuskäytävät
ja välikerrokset, jotka kuhisivat lakeijoja, kantapoikia ja hovin
palveluskuntaa, niin ajatteli hän, että Versailles tosin oli sitä,
miksi Ludvig XIV oli sen tahtonut ja miksi Mansard, le Brun ja le
Notre olivat sen tehneet, nimittäin jumalalle sopiva olinpaikka,
mutta ei ihmisen asuinsija.

Silloin antoi tuo suuri kuningas rakentaa itselleen Trianonin,
saadakseen hengittää joskus vapaammin ja kätkeä muilta omaa
elämäänsä, sillä joutoajoillaan oli hänkin joskus ihminen.

Mutta Akilleen miekka, joka oli väsyttänyt jo itsensä Akilleen, tuli
Ludvig XIV kääpiökokoiselle seuraajalle suorastaan sietämättömän
raskaaksi kuormaksi. Siksi tuntui myöskin tuo Versaillesin
pienennysmuoto, Trianon, Ludvig XV:stä liian komealta. Ja hän
puolestaan rakennutti arkkitehti Gabrielilla Pikku Trianonin.

Se on kultakin sivulta noin kuusikymmentä jalkaa laaja paviljonki.
Rakennuksen vasemmalle puolelle sommiteltiin suunnikkaan muotoinen
sivurakennus, jolla ei ollut mitään erikoista luonnetta eikä
koristuksia. Se oli palvelusväen ja hovivirkailijain asunto.
Siinä oli noin kymmenen huoneistoa vallasväkeä varten ja
tilaa viidellekymmenelle palvelijalle. Nykyään saattaa vielä
kokonaisuudessaan nähdä tuon rakennuksen. Siinä on pohjakerta,
alakerta ja ullakkohuoneita. Pohjakerrosta ympäröi kivillä laskettu
kaivanto, joka eroittaa sen puistosta. Kaikki ikkunat ovat varustetut
ulkoapäin rautaisilla ristikoilla niinkuin alakertakin. Trianoniin
päin on rakennuksessa pitkä, mainittujen ikkunain valaisema käytävä
niinkuin luostarissa.

Käytävästä vei kymmenkunnan ovea asuinhuoneistoihin, joissa kaikissa
oli eteinen kahden puolen olevine konttoreineen ja yksi tai kaksikin
matalaa kamaria, joiden ikkunat olivat sivurakennuksen pihalle päin.

Pohjakerrassa olivat keittiöt.

Ullakkokerroksessa palvelijain huoneet.

Kas tällainen oli Pikku Trianon.

Lisätkäämme siihen vielä parinkymmenen sylen päässä oleva kappeli,
jota emme kuitenkaan kuvaile, koska emme sitä missään tarvitse; ja
sanokaamme vielä, että tähän pieneen linnaan mahtui ainoastaan yksi
talous, kuten nykyaikaan sanottaisiin.

Paikan topografia on siis seuraava: päärakennuksesta laaja ja
avoin näköala joka taholle, yli puiston ja metsien, paitsi yhdelle
suunnalle, nimittäin vasemmalle, jossa päin näkyvät ainoastaan
sivurakennuksen käytävän ja keittiöiden tiheillä suojusristikoilla
varustetut ikkunat.

Suuresta Trianonista, Ludvig XV:n juhlallisesta asunnosta, päästiin
Pikku Trianoniin vihannestarhan kautta ja puista siltaa myöten, joka
yhdisti nuo kaksi palatsia toisiinsa.

Juuri tähän vihannes- ja hedelmätarhaan, jonka la Quintinie oli
aikoinaan sommitellut ja istuttanut, toi Ludvig XV nyt Choiseulin
äsken kuvatun työteliään kohtauksen jälkeen. Kuningas tahtoi näyttää
ministerille parannuksia, joita hän oli teettänyt Pikku Trianonissa,
dauphinin ja dauphinen uudessa asunnossa.

Herra de Choiseul ihaili kaikkea ja laususkeli mielipiteitään
soveliaasti kuin hovimies ainakin. Hän salli kuninkaan sanoa
itselleen, että Pikku Trianon tuli päivä päivältä yhä kauniimmaksi ja
suloisemmaksi asuinpaikaksi. Ja ministeri lisäsi, että se oli hänen
majesteettinsa perhekoti.

"Dauphine", virkkoi kuningas, "on vielä hiukan kaino, niinkuin kaikki
nuoret saksattaret: hän puhuu tosin hyvin ranskaa, mutta arastelee
vähäistä vierasta murrantaa, josta ranskalainen huomaa hänet
itävallattareksi. Trianonissa ympäröi häntä ainoastaan ystäväpiiri
eikä hänen tarvitse puhua muulloin kuin tahtoo."

"Ja siitä johtuu, että hän puhuu silloin hyvin. Minä olen jo
huomannut, että hänen kuninkaallinen korkeutensa on täydellinen
olento ja ettei hänen tarvitse yrittää enää itseään mitenkään
paremmaksi", sanoi herra de Choiseul.

Mennessään palatsiin kohtasivat he dauphinin eräällä ruohikolla
mittaamassa auringon korkeutta.

Herra de Choiseul kumarsi hyvin syvään, mutta kun dauphin ei
puhutellut häntä, ei hänkään sanonut mitään dauphinille.

Kuningas lausui silloin, niin äänekkäästi, että hänen pojanpoikansa
saattoi sen kuulla:

"Ludvig on oppinut, ja hän tekee väärin vaivatessaan aivojaan
tieteillä; hänen vaimonsa kärsii siitä."

"Ei suinkaan", vastasi kuninkaalle lempeä naisen ääni erään
pensasryhmän sisästä.

Samassa näki kuningas dauphinen juoksevan luokseen, puhelemasta erään
miehen kanssa, jolla oli kokonainen kantamus papereita, harppeja ja
piirustimia.

"Sire", virkkoi prinsessa, "tässä on herra Mique, minun arkkitehtini".

"Ah, vaivaako teitä sellainenkin vamma?" kysyi kuningas. "Sire, se on
sukumme perinvammoja."

"Te aiotte täällä rakennuttaa?"

"Minä tahdon järjestää hiukan tätä suurta puistoa, jossa kaikilla on
ikävä."

"Oh oh, tyttäreni, te puhutte liian kovaa; ehkäpä dauphin kuulee ne
sanat."

"Se on meidän keskemme sovittu asia, isäni", vastasi prinsessa.

"Nimittäin pitää ikävää?"

"Ei, vaan koetella hankkia huvia."

"Ja teidän kuninkaallinen korkeutenne aikoo nyt tänne rakennuttaa?"
kysyi herra de Choiseul.

"En, vaan aion muuttaa tämän puiston puutarhaksi."

"Le Notre-parka!" virkkoi kuningas.

"Le Notre oli suuri mies, sire, sen ajan maun mukaan; mutta mitä
tulee minun mieltymyksiini..."

"Mihinkä te olette sitten mieltynyt, madame?"

"Luontoon."

"Ahaa, niinkuin filosofit."

"Tai niinkuin englantilaiset."

"Oho, sanokaapa näin tälle herra de Choiseulille, niin saatte
sodanjulistuksen. Hän päästää vastaamme serkkunsa herra Praslinin
neljäseitsemättä linjalaivaa ja neljäkymmentä fregattia."

"Sire, minä annan herra Robertin piirtää uuden luonnollisen puutarhan
suunnitelman, sillä hän on etevin mies maailmassa sellaisella alalla."

"Mikä teidän mielestänne on luonnollinen puutarha?" kysyi kuningas.
"Minä luulin, että kaikki puut, kukat ja hedelmätkin, joita poimin
puista tuolla ohitse tullessani, olisivat luonnollisia seikkoja."

"Sire, te saisitte kävellä vaikka sata vuotta puutarhoissanne, ettekä
näkisi siellä missään muuta kuin suoria lehtikujia tai neljänkymmenen
asteen kulmaan mitattuja pensasneliöitä, kuten dauphin sanoo, taikka
ruohokenttien ympäröimiä keinotekoisia lammikoita, ja ruohikoiden
kehystänä jälleen perspektiivejä, viistoristiin istutettuja puita
tahi terasseja."

"No, onko se sitten rumaa?"

"Se ei ole luonnollista."

"Kas siinä tyttönen, joka rakastaa luontoa!" virkkoi kuningas
paremmin suopealla kuin iloisella tavalla. "Sanokaa nyt, mitä te
aiotte tehdä minun Trianonilleni?"

"Jokia, putouksia, siltoja, luolia, kallioita, metsiä, rotkoteitä,
taloja, vuoria, niittyjä."

"Nukkeja vartenko?" kysyi kuningas.

"Oi ei, sire, vaan sellaisia kuninkaita varten kuin meistä tulee",
vastasi prinsessa huomaamatta punaa, joka kohosi hänen kuninkaallisen
sukulaisensa poskille ja aavistamatta, että Ludvig XV ennusti heille
synkintä totuutta.

"Jaha, te mullistelette; mutta mitä te aiotte rakentaa?"

"Minä aion säilyttää rakennukset."

"Ah, se nyt on toki hyvä, ettette pane väkeänne asumaan noihin
metsiinne ja virtojenne rannoille, niinkuin heimon intiaaneja,
eskimoita tai grönlantilaisia. Siellä he viettäisivät luonnon elämää,
ja herra Rousseau sanoisi, että he ovat luonnon lapsia... Jos sen
tekisitte, tyttäreni, niin kyllä ensyklopedistit teitä jumaloisivat."

"Sire, minun palvelijani paleltuisivat sellaisissa asuinpaikoissa."

"Mutta minnekä te heidät sitten sijoitatte, jos hävitätte kaikki?
Palatsiin ette voi heitä panna: siellä on tilaa tuskin teille
kahdelle."

"Sire, minähän jätän sivurakennuksenkin entiselleen."

Niin sanoen osoitti prinsessa kuvaamamme käytävän ikkunoita.

"Kukas tuolla on?" kysyi kuningas ja nosti kätensä varjostavasti
otsalleen.

"Muuan nainen, sire", virkkoi herra de Choiseul.

"Eräs vallasneiti, jonka otin palvelukseeni", vastasi dauphine.

"Neiti de Taverney", jatkoi Choiseul terävin katsein.

"Ahaa; Taverneyt ovat siis täällä teidän luonanne?" kysyi kuningas.

"Ainoastaan neiti de Taverney, sire."

"Ihastuttava tyttö. -- Mitä te hänellä teette?..."

"Otin hänet esilukijakseni."

"Se oli hyvä", sanoi kuningas tähystellen yhä ristikoilla
varustettuun ikkunaan, josta neiti de Taverney katseli ulos,
taudistaan yhä kalpeana ja aivan viattomasti ja aavistamatta, että
häntä tarkasteltiin.

"Kuinka kalpea hän on!" ihmetteli herra de Choiseul.

"Hän oli puristua kuoliaaksi toukokuun 31 päivänä, herra herttua."

"Todellako? Tyttö parka!" sanoi kuningas. "Tuo Bignon ansaitsisi
joutua epäsuosioon."

"Onko neiti nyt taas voimissaan?" kysyi herra de Choiseul vilkkaasti.

"Kyllä, herttua, Jumalan kiitos."

"Ah, nyt hän pujahti pois!" huudahti kuningas.

"Hän tunsi kai teidän majesteettinne, hän on hyvin kaino."

"Onko hän ollut täällä jo kauan?"

"Eilisestä saakka, sire; kun tänne asetuin, niin lähetin noutamaan
hänet luokseni."

"Ikävä asunto tuollaiselle nuorelle tytölle", huomautti Ludvig XV.
"Se Gabriel-vintiö oli melkoisen tuhma: ei ajatellut, että puut
kasvavat ja pimentävät kerran varjollaan sivurakennuksen, ettei
sieltä näe kunnolleen mitään."

"Ei, suinkaan, sire, vakuutan, että huoneet ovat siellä melkoisen
kodikkaat."

"Se on mahdotonta", väitti Ludvig XV.

"Tahtooko teidän majesteettinne itse sen nähdä?" kysyi dauphine,
ollen valmis esiintymään kunnon emäntänä kodissaan.

"Olkoon menneeksi. Tuletteko mukaan, Choiseul?"

"Sire, kello on kaksi, minulla on puoli kolme parlamentin neuvoston
istunto. Ennätän parhaiksi takaisin Versaillesiin..."

"No hyvä, herttua, menkää ja ravistelkaa niitä mustatakkeja pois
kimpustani. Dauphine, näyttäkää minulle nuo pikku huoneet, olkaa
hyvä. Minä olen yleensä kovin innostunut näkemään huoneensisustuksia."

"Tulkaa tekin, herra Mique", kehoitti dauphine arkkitehtiään; "teillä
on nyt tilaisuus saada joitakin ohjeita hänen majesteetiltaan, joka
ymmärtää kaikkea niin hyvin".

Kuningas läksi menemään ensimmäisenä, dauphine hänen perässään.

He nousivat ylös pieniä kappeliin johtavia portaita, mennen pihaan
vievän portin ohitse.

Vasemmalta vei ovi kappeliin; oikealta nousivat yksinkertaiset ja
suorat portaat asuinhuoneiden käytävään.

"Keitä täällä asuu?" kysyi Ludvig XV.

"Ei vielä ketään, sire."

"Mutta tässä ensimmäisessä ovessahan on avain?"

"Kas, tosiaan; neiti de Taverney muuttaa tänään tänne huonekalujaan
ja tavaroitaan."

"Tähänkö huoneistoon?" kysyi kuningas osoittaen ovea.

"Niin, sire."

"Ja hän on kotona? Ei siis mennä sisään."

"Sire, hän läksi äsken ulos; näin hänet ovikatoksen alla pienen
keittiötarhan puolella."

"No, näyttäkää minulle malliksi hänen huoneistonsa."

"Kuten teidän majesteettinne suvaitsee", vastasi dauphine.

Ja hän johti kuninkaan tuohon yhden ainoan huoneen asuntoon, jossa
oli eteinen ja kaksi vaatekammiota.

Kuninkaan silmään pisti kamarissa paitsi muutamia huonekaluja,
kirjoja ja klaveeria varsinkin valtava kimppu kauniita kukkia, jonka
neiti de Taverney oli asettanut japanilaiseen maljakkoon.

"Ah", huudahti kuningas, "niin kauniita kukkia, ja kuitenkin te
tahdotte mullistaa puutarhan... Kuka hitto noukkii väellenne noin
hienoja kukkia? Säästetäänkö niitä myös teitä varten?"

"Se on tosiaan kaunis kimppu."

"Puutarhuri mahtaa pitää neiti de Taverneystä... Kuka täällä on
puutarhurina?"

"En tiedä, sire. Herra de Jussieu on ottanut huolekseen hankkia
puutarha-apulaiset."

Kuningas katseli uteliaasti koko huonetta, tarkasteli sitten
ikkunasta pihapuoltakin, ja läksi pois.

Hänen majesteettinsa palasi nyt puiston kautta kävellen Suureen
Trianoniin, jossa hänen saattojoukkonsa odotti häntä, sillä aiottiin
lähteä vaunu-metsästysretkelle päivällisen jälkeen; retkeä kestäisi
kello kolmesta kuuteen.

Dauphin mittaili yhä auringon korkeutta.




NELJÄSKYMMENES LUKU

Salaliitto solmitaan uudella tavalla


Sillaikaa kuin kuningas kierteli näin Trianonissa odottaen
metsästysretkeä ja rauhoitellen samalla herra de Choiseulia
ja viettäen itse aikaansa mahdollisimman hauskasti, oli ryhmä
salaliittolaisia kokoontunut pelästyksissään Luciennesiin. He olivat
kiiruhtaneet suoraa päätä rouva Dubarryn luo aivan kuin metsälinnut
ruudin hajua vainuten.

Ensin olivat sinne tulleet varakreivi Jean ja marski de Richelieu,
heti paikalla, kun olivat katselleet Versaillessa hetkisen harmissaan
toisiinsa.

Muut olivat vain tavallisia onnenonkijoita, jotka Choiseulien varma
epäsuosioon joutuminen oli houkutellut Luciennesiin; käänne kuninkaan
mielialassa ministeriä kohtaan oli saanut heidät kauhuun; ja kun he
nyt eivät saaneet ministeriä käsiinsä takertuakseen häneen, riensivät
he vaistomaisesti Luciennesiin, ottamaan selvää, oliko tuo puu
todellakin niin vahvasti paikallaan, että siihen saattoi käydä kiinni
yhä huolettomasti kuten ennenkin.

Rouva Dubarry oli diplomaattisten ponnistustensa ja sitä kruunanneen
petollisen voittonsa väsyttämänä asettunut hiukan nukahtamaan, kun
marski de Richelieun vaunut vierivät hirmumyrskyn nopeudella hänen
palatsinsa pihalle.

"Valtiatar Dubarry makaa", sanoi Zamore marskille ja Jean Dubarrylle,
olematta vieraista tuonaankaan.

Varakreivi lennätti Zamoren pitkin käytävän mattoa potkulla, jonka
hän sijoitti hänen tikkauksilla koristetun kuvernöörinpukunsa
leveimpään kohtaan.

Zamore kirkui kuin syötävä.

Chon juoksi hätään.

"Lyötkö sinä taas tuota pikku-raukkaa, julmuri!" huudahti Chon.

"Ja tapan sinutkin", jatkoi Jean säkenöivin silmin, "jos et herätä
kreivitärtä heti paikalla".

Mutta kreivitärtä ei tarvinnut herättää: kuullessaan Zamoren kirkunan
ja Jeanin tiuskivan ääneen aavisti hän jotakin pahaa ja riensi
kampausvaippaansa verhottuna sisään.

"Mikä nyt on?" kysyi hän pelästyneenä, kun näki, että Jean oli
heittäytynyt piehtaroimaan sohvalle, tyynnyttääkseen kiehuvaa
sappeaan, ja ettei marski edes suudellut hänen kättänsä.

"Sama, sama, _pardieu_", sanoi Jean. "Tuo Choiseul taas!"

"Kuinka niin?"

"Kymmentä pahemmin kuin koskaan ennen! Tuhat tulimmaista!"

"Mitä sinä tarkoitat?"

"Varakreivi on oikeassa", selitti Richelieu, "herttua de Choiseul on
varmempi kuin koskaan ennen".

Kreivitär veti poveltaan kuninkaan eilisen pikku kirjeen.

"Entäpä tämä?" kysäisi hän nauraen.

"Luitteko sen oikein, kreivitär?" kysyi marski.

"No, tottahan lukea osaan, herttua", vastasi rouva Dubarry.

"Sitä en epäilekään, madame; sallitteko minunkin sen lukea?"

"Kyllä toki, lukekaa."

Herttua otti kirjeen, aukaisi sen verkalleen ja luki:

    'Huomenna minä kiitän herra de Choiseulia hänen palveluksestaan.
    Sen minä sitoudun tekemään.

                                                     _Ludvig_.'

"Tuntuuko selvältä?" kysyi kreivitär.

"Aivan selvältä", vastasi marski irvistäen.

"No, entäpä nyt?" kysyi Jean.

"Hyvä, huomenna voitamme; vielä ei ole menetetty mitään."

"Kuinka, huomennako? Kuningashan kirjoitti tämän eilen. Kirjeen
'huomenna' on siis _tänään_."

"Anteeksi, madame", oikaisi herttua. "Kun kirje ei ole päivätty,
niin on _huomen_ aina _seuraava_ päivä sen päivän jälkeen,
jolloin te tahdotte herra de Choiseulin kukistuvaksi. Rue de la
Grange-Batelieren varrella, vähän matkan päässä minun hotellistani,
on kapakka, jonka ovikilpeen on maalattu punaisella seuraavat sanat:
'Huomenna annetaan velaksi.' Se huomenna merkitsee: _ei milloinkaan_."

"Kuningas antoi meille pitkän nenän", sanoi Jean raivoissaan.

"Se on mahdotonta", supisi kreivitär aivan lamattuna. "Mahdotonta;
sellainen teko on kelvotonta..."

"Ah, madame, hänen majesteettinsa on hyvin leikkisä", virkkoi
Richelieu.

"Hän saa sen minulle kalliisti maksaa!" vastasi kreivitär kuohahtaen.

"Tarkoin asiaa ajatellen ei siitä sovi olla kuninkaalle vihainen",
sanoi marski; "hänen majesteettiaan ei voida syyttää vilpistä eikä
petoksesta. Kuningas on pitänyt sanansa."

"Kyllä, jukoliste!" huudahti Jean nykäyttäen hartioitaan, ja se
nykäys oli sangen rahvasmainen, jopa enemmän puhuvakin.

"Mutta mitä hän lupasi?" huusi kreivitär. "Kiittää Choiseulia hänen
palveluksestaan."

"Aivan niin, madame, minä kuulin itse, että hänen majesteettinsa
kiitteli ministeriä hänen palveluksistaan. Lause voidaan tulkita
kahdella tavalla, ja diplomaattisissa asioissa käyttää kukin
tulkintamuotoa, joka on hänelle itselleen edullisempi; te käsitätte
sen toisella tavalla, kuningas toisella. Tässä tapauksessa ei
huomispäivästä enää ole riitaa; teidän käsityksenne mukaan piti
kuninkaan täyttää lupauksensa tänään: hän on sen nyt täyttänyt. Minä,
joka tässä teille puhun, olen kuullut hänen lausuvan nuo hartaat
kiitoksensa."

"Herttua, minun mielestäni ei tämä ole sopiva tilaisuus laskea
leikkiä."

"Leikkiäkö luulette minun laskevan, kreivitär? Kysykääpä varakreivi
Jeanilta."

"Ei, _pardieu_, tässä ei leikitellä! Tänä aamuna on kuningas
halaillut, sylitellyt ja hyväillyt Choiseulia, ja nyt he parhaillaan
kävelevät yhdessä käsikoukkua Trianonissa."

"Käsikoukkua!" huusi Chon, joka oli pujahtanut kreivittären
huoneeseen ja kohotti nyt valkeita käsivarsiaan kattoa kohti kuin
uusi epätoivoisen Nioben patsas.

"Niin, minut on puijattu", sanoi kreivitär; "mutta antaahan
olla, saadaanpas nähdä... Chon, ensin täytyy kutsuttaa takaisin
metsästysretkeä varten lähetetyt vaununi, minä en sinne mene".

"Oikein", sanoi Jean.

"Odottakaahan!" huudahti Richelieu. "Ei hätiköimistä, ei happamia
ilmeitä... Ah, anteeksi, kreivitär, että uskallan teitä neuvoa,
anteeksi."

"Jatkakaa vain, herttua, älkää huoliko, minä luulenkin menettäväni
aivan järkeni. Kas niin se käy: ensin ei meikäläinen tahdo sekaantua
politiikkaan, mutta heti, kun siihen sekautuu, upottaa itserakkaus
meidät siihen korvia myöten... Te siis sanotte...?"

"Ettei tänään ole viisasta näyttäytyä happamena. Ajatelkaa,
kreivitär, että asema on tukala. Jos kuningas ehdottomasti pysyy
kiinni Choiseulissa, jos hän antaa dauphinen vaikuttaa itseensä, jos
hän loukkaa teitä vasten kasvojakin, niin täytyy teidän..."

"Mitä?"

"Täytyy teidän olla vieläkin herttaisempi kuin jo olette, kreivitär.
Minä tiedän kyllä, että se on suorastaan mahdotonta; mutta
mahdotonkin käy asemassamme välttämättömäksi: tehkää tuo mahdoton..."

Kreivitär aprikoi.

"Sillä ajatelkaas, jos kuningas ottaisi täällä muotiin saksalaiset
tavat", jatkoi herttua.

"Jos hänestä tulisi siveä!" huudahti Jean kauhun vallassa.

"Kuka sen takaa, kreivitär?" virkkoi Richelieu, "vaihtelu viehättää".

"Oh, mitä siihen tulee", vastasi kreivitär melkoisen huonouskoisena,
"sitä minä en luule".

"On tapahtunut kummempiakin asioita, madame; ja muistakaa tarinaa
pirusta, joka rupesi munkiksi... Siis ei saa näyttää hapanta naamaa."

"Niin, sitä ei saa tehdä", toisti Jean.

"Mutta minä halkean raivosta!"

"Sen minä kyllä uskon, _parbleu_; haljetkaa, kreivitär, mutta älkää
antako kuninkaan, nimittäin herra de Choiseulin, sitä huomata.
Haljetkaa vain meille, olkaa ehyt heille."

"Ja minun pitäisi mennä metsästysretkelle?"

"Se olisi viisasta."

"Entä te itse, herttua?"

"Oh, vaikka minun pitäisi metsästää nelinkontin, niin minä menen
sinne."

"Siinä tapauksessa te tulette minun vaunuissani!" huudahti kreivitär
nähdäkseen, mitä hänen liittolaisensa siitä arvelisi.

"Kreivitär", vastasi herttua mairealla äänellä salatakseen harmiaan,
"se on liian suuri onni..."

"Joten siitä kieltäydytte, eikö niin?"

"Minäkö? Jumala varjelkoon!"

"Ajatelkaa, te saatatte itsenne noloon asemaan."

"Minä en tahdo nolata itseäni."

"Hän tunnustaa sen, hän julkeaa tunnustaa sen!" huudahti rouva
Dubarry.

"Kreivitär, kreivitär, herra de Choiseul ei anna minulle anteeksi
koskaan!"

"Oletteko te jo niin sievissä väleissä herra de Choiseulin kanssa?"

"Kreivitär, mutta, kreivitär, minä joudun ikäviin väleihin madame la
dauphinen kanssa."

"Onko teistä mieluisempaa, että käymme kumpikin sotaa omalla
tahollamme, mutta jakamatta myöskään saalista? Vielä on aika valita.
Vielä ette ole paljastettu, ja voitte vielä erota yhtiöstä."

"Te tunnette minut väärin, kreivitär", virkkoi herttua suudellen
rouva Dubarryn kättä. "Epäilinkö minä teidän esittelypäivänänne, kun
teille täytyi saada puku, kähertäjä ja vaunut. Kas niin: minä en
epäröi tänäänkään! Niin, niin, minä olen rohkeampi kuin luulettekaan."

"Se on sovittu, me ajamme siis yhdessä metsästysretkellä, ja siitä
saan hyvän syyn, ettei minun tarvitse katsella kehenkään eikä
kuunnella ja puhutella ketään."

"Eikö edes kuningasta?"

"Päinvastoin, minä annan hänelle sellaisia sulosanoja, että hän tulee
epätoivosta hulluksi."

"Hyvä, se on sotataitoa, se."

"Mutta sinä, Jean, mitä sinä teet? Nouse nyt edes hiukan näkyviin
tyynyjesi sisästä, sinähän antaudut elävänä, ystäväni."

"Mitäkö minä aion tehdä? Tahdotko sen tietää?"

"Luonnollisesti; ehkäpä siitäkin on meille jotakin apua."

"Hyvä, minä ajattelen, että..."

"Että?"

"Että juuri nyt muokkaavat kaupungin ja maaseudun viisuntekijät
meitä kaikilla mahdollisilla mitoilla; että _Nouvelles à la main_
hakkaa meitä niinkuin murekelihaa; _Le Gazetier cuirassé_ ampuu
meitä kyrassiemme rakoon; että _La Journal des Observateurs_
tarkastaa meitä munaskuihin saakka. Yhdellä sanalla: huomenna olemme
sellaisessa tilassa, että yksin Choiseuliakin säälittää."

"Ja loppupontenne, on?..." kysyi herttua.

"Että minun täytyy kiiruhtaa Pariisiin ostamaan hiukan riepua ja
voiteita haavoillemme. Annahan minulle vähän rahaa, kälyni."

"Kuinka paljon?" kysyi kreivitär.

"Vaikka kuinka vähän, pari, kolmesataa louisdoria."

"Näette, että saan jo maksaa sotakuluja", sanoi rouva Dubarry
kääntyen herttua de Richelieun puoleen.

"Se oli vasta sotaretken alku, kreivitär. Joka tänään kylvää,
huomenna niittää."

Kreivitär kohautti olkapäitään omituisella kuvaamattomalla
liikahduksella, nousi ylös, meni shifonnieri-lipastonsa luokse, avasi
sen ja otti siitä kourallisen seteleitä ja antoi niitä lukematta
Jeanille; samoin lykkäsi Jean ne lukematta ja syvän huokauksen
päästäen taskuunsa.

Sitten nousi Jean sohvalta, oikaisi vartaloaan ja väänteli
käsivarsiaan aivan kuin upouupunut mies, ja käveli hetkisen huoneen
permannolla.

"Kas siinä on miekkosia, jotka saavat huvitella ja metsästellä, kun
taas minun täytyy laskettaa satulassa Pariisiin", sanoi hän osoittaen
herttuaa ja kreivitärtä. "Nuo saavat nähdä kauniita ritareita ja
sieviä naisia, kun taas minun täytyy katsella kynänraaputtajain rumia
naamoja. Toden totta, minä olen tämän talon juoksukoira!"

"Tietäkää, herttua", sanoi kreivitär, "ettei hän vähääkään
tosiasiassa välitä meidän huolistamme; puolet rahoistani antaa
hän varmaan jollekulle hempukalle ja loput pelaa hän jossakin
peliloukossa; sen hän tekee, ja kuitenkin hän uikuttaa vaivojansa,
surkea mies! Mene matkaasi, Jean, minä en siedä sinua!"

Jean ryösti kolme namurasiaa, joiden sisällön hän tyhjensi taskuunsa,
varasti hyllyltä pienen timanttisilmäisen kiinattaren ja läksi selkä
köyryssä ulos, kreivittären hermostuneiden huutojen saattamana.

"Mikä hauska nuori mies!" virkkoi Richelieu, aivan kuin kuokkavieras,
jonka täytyy kehua talon heittiöitä lapsia, vaikka hän sisällään
sadattelee heidät pataluhaksi. "Hän on teille sangen kallis... eikö
niin, kreivitär?"

"Kyllä, juuri niin, kallis minulle; hän on sijoittanut hyvyytensä
minuun, ja se sijoitus tuottaa hänelle neljäsataatuhatta livreä
vuosittain."

Seinäkello löi.

"Puoli yksi, kreivitär", sanoi herttua; "onneksi olette jo melkein
valmiiksi pukeutunut; näyttäytykää ensin hiukan hovilaisillenne
täällä, muuten he luulevat, että on auringonpimennys; ja sitten
noustaan nopeasti vaunuihin: tiedättekö, minne päin metsästysretki
tehdään?"

"Eilen me sovimme hänen majesteettinsa kanssa, että he lähtisivät
Marlyn metsään ja ottaisivat minut täältä mukaan ohi ajaessaan."

"Oh, minä olen varma, ettei kuningas ole millään tavoin muuttanut
ohjelmaa."

"Entä teidän suunnitelmanne, herttua? Sillä nyt on teidän aikanne
alkaa."

"Madame, minä kirjoitin jo eilen sisareni pojalle, joka luultavasti
on jo matkalla tänne, jos voin luottaa aavistuksiini."

"Herra d'Aiguillon?"

"Hämmästyisin suuresti, ellei hän matkustaisi kirjeen kanssa ristiin
ja olisi täällä jo huomenna tai ainakin ylihuomenna."

"Ja te toivotte jotakin hänestä?"

"Kyllä, madame, hänellä on aatoksia."

"No hyvä, me olemme siinä suhteessa heikonpuoleisia. Kuningas antaisi
ehkä myötä, ellei hän pelkäisi niin kauheasti työtä."

"Joten siis...?"

"Joten pelkään ja vapisen, ettei hän koskaan suostu uhraamaan herra
de Choiseulia."

"Tahdotteko, niin puhun teille suoraan, kreivitär?"

"Tietysti."

"No hyvä, minäkään en sitä usko. Kuningas tekee meille sadasti samat
kepposet kuin eilen; hänen majesteettinsa on niin sukkela! Ja te,
kreivitär, ette kai saata liiallisella itsepäisyydellä itseänne
menettämään hänen rakkauttansa."

"_Dame_, saattaapa pohtia asiaa."

"Näettehän siis nyt, kreivitär, että herra de Choiseul istuu
paikallaan iankaikkisesti; tarvittaisiin suoranaista ihmettä
karkoittaaksenne hänet siitä pois."

"Niin, tosiaan ihmettä", toisti Jeannette.

"Ja, paha kyllä, ihmiset eivät enää osaa tehdä ihmeitä", jatkoi
herttua.

"Ah", vastasi rouva Dubarry, "minä tunnen vielä yhden, joka osaa!"

"Tehdäkö ihmeitä, kreivitär?"

"_Ma foi_, sitä tarkoitan."

"Ettekä ole sitä sanonut minulle?"

"Minä muistin sen vasta nyt, herttua."

"Luuletteko, että tuo veitikka voi päästää meidät kiipelistä?"

"Minä uskon, että hän voi kaikkea, mitä tahtoo."

"Ohoh... Ja minkä ihmetyön hän sitten on tehnyt? Näyttäkäähän jokin
esimerkki, kreivitär, että voin arvostella häntä hänen kokeensa
mukaan."

"Herttua", virkkoi rouva Dubarry tullen lähemmäksi marskia ja puhuen
vaistomaisesta pelosta hiljaisemmalla äänellä, "hän on eräs mies,
joka kohtasi minut kymmenen vuotta sitten Ludvig XV:n torilla ja
ennusti, että minä kerran olisin Ranskan kuningatar".

"Sepä merkillistä, ja tuo mies saattaisi ehkä ennustaa minullekin,
että minä kuolen pääministerinä? Eikö niin?"

"Sitä en laisinkaan epäile."

"Mikä hänen nimensä on?"

"Siitä tiedosta ei teille ole mitään hyötyä."

"Missä hän oleksii?"

"Oh, sitä minä juuri en tiedä."

"Eikö hän jättänyt teille osoitettaan?"

"Ei. Hän sanoi itse tulevansa ottamaan palkintonsa."

"Mitä te hänelle lupasitte?"

"Kaiken, mitä hän tahtoi."

"Ja hän ei ole tullut?"

"Ei."

"Kreivitär, tämä on vielä ihmeellisempää kuin hänen ihmeteltävä
ennustuksensa. Sellainen mies meidän täytyy välttämättä saada
käsiimme."

"Niin, mutta millä tavoin?"

"Hänen nimensä, kreivitär? Hänen nimensä?"

"Hänellä on niitä kaksi."

"Järjestyksessä siis: ensimmäinen?"

"Kreivi de Fenix."

"Mitä, sekö herra, jota te osoititte minulle esittely-juhlissanne?"

"Juuri hän."

"Tuo preussilainen?"

"Sama mies."

"Oh, nyt en luota enää häneen. Kaikkien tuntemieni noitien nimen
lopussa on ollut i tai o."

"Se sopii mainiosti, herttua; hänen toinen nimensä on sellainen kuin
haluatte."

"Mikä se sitten on?"

"Josef Balsamo."

"Mutta ettekö mitenkään voi saada häntä käsiinne?"

"Koetan, herttua. Minulla taitaa olla tiedossa eräs henkilö, joka
hänet tuntee."

"Hyvä. Mutta kiiruhtakaa, kreivitär. Kello on jo neljännestä vailla
yksi."

"Minä olen valmis. Vaunut portaiden eteen?"

Kymmenen minuuttia myöhemmin kiitivät rouva Dubarry ja herttua de
Richelieu vaunuissa vieretysten muun metsästysseurueen joukkoon.




NELJÄSKYMMENESYHDES LUKU

Taikuria tiedustellaan


Marlyn metsässä, jossa kuningas oli metsästysretkellä, vilisi pitkiä
vaunujonoja kaikilla siellä risteilevillä teillä. Se oli niin sanottu
iltapuolen metsästys.

Viimeisinä ikävuosinaan ei Ludvig XV enää pitänyt pyssy- eikä
ajometsästyksestä. Hän tyytyi vain katselemaan toisten pyyntiä.

Ne lukijoistamme, jotka tuntevat Plutarkosta, muistavat ehkä myöskin
Marcus Antoniuksen kokin, joka pisti jokainoa tunti vartaaseen
villisian, jotta yksi niistä viidestä tai kuudesta villisiasta, jotka
tällä tavoin yhtaikaa paistuivat, olisi ollut valmis tuotavaksi
pöytään heti paikalla, kun Marcus Antonius tahtoi aterioida. Tämä
johtui siitä, että Marcus Antoniuksella oli hänen Vähää-Aasiaa
hallitessaan paljon työtä. Hän johti oikeudenistuntoja, ja koska
kilikialaiset olivat suuria varkaita, minkä seikan Juvenalis toteaa,
oli Marcus Antoniuksella täysi urakka. Häntä varten täytyi pitää
siis alinomaa puolitusinaa paisteja yhtaikaa vartaissa, sen hetken
varalta, jolloin hänen tuomarinammattinsa salli hänen haukata palasen.

Samoin oli Ludvig XV:nkin hovissa asianlaita. Iltapuolen
metsästyksissä päästettiin irti kaksi tai kolme peuraa eri aikoina,
ja kuningas valitsi joko nopean tai pitkäaikaisemman ajon aina kunkin
mielentilansa mukaan.

Tänä päivänä oli hänen majesteettinsa sanonut metsästävänsä kello
neljään saakka. Riistaksi oli siis määrätty peura, joka oli päästetty
irti kello kaksitoista ja jonka arveltiin kestävän ajoa kello neljään
asti.

Rouva Dubarry oli puolestaan päättänyt ajaa kuningasta yhtä hartaasti
kuin kuningas peuraa.

Mutta metsämies päättää ja sattuma säätää. Muuan kohtalon pikku oikku
esti tämän rouva Dubarryn suunnitelman.

Kreivitär oli nimittäin saanut kohtalosta melkeinpä yhtä oikullisen
vastustajan kuin hän oli itsekin.

Kun kreivitär metsästi hänen majesteettiaan, pakinoiden politiikkaa
herttua de Richelieun kanssa, kuningasta, joka vuorostaan metsästi
peuraa; niin, kun hän ja herttua de Richelieu vastasivat sievin
annoksin tervehdyksiin, joita he matkalla saivat, huomasivat he
yhtäkkiä noin viidenkymmenen askeleen päässä tiestä kaatuneet ja
särkyneet vaunu-parat, jotka kellottivat ihanan lehtikaton alla
pyörät taivasta kohti; kaksi mustaa hevosta, joiden tehtävä olisi
ollut noita vaunuja vetää, jyrsi rauhassa toinen erään pyökin kuorta
ja toinen edessään olevan kiven sammaleita.

Kreivitär Dubarryn oivalliset hevoset, jotka hän oli saanut lahjaksi
kuninkaalta, olivat jättäneet kaikki muut ajelijat jälkeensä ja
saapuneet ensimmäisinä paikalle, josta voi nähdä nuo särkyneet vaunut.

"Kas, jokin onnettomuus", virkkoi kreivitär tyynesti.

"_Ma foi_, tosiaankin", vastasi herttua de Richelieu, sillä hovissa
eivät tunteet ole muodissa. "_Ma foi_, vaunut ovat sirpaleina."

"Onkos tuolla maassa ruohikossa ruumiskin?" kysyi kreivitär.
"Katsokaapas tuonne, herttua."

"En luule sitä ruumiiksi, sillä sehän liikkuu."

"Onko se mies vai nainen?"

"En tiedä, näköni on niin heikko."

"Kas, nyt hän tervehtii meitä."

"Siinä tapauksessa hän ei ole kuollut."

Ja Richelieu nosti varmuuden vuoksi kolmikolkkaista hattuaan.

"Kuinka, kreivitär", sanoi marski, "minusta näyttää..."

"Minusta myöskin..."

"Että se on hänen ylhäisyytensä prinssi Louis."

"Kardinaali Rohan omassa persoonassaan."

"Hittoako hän siellä tekee?" kysyi herttua.

"Mennään katsomaan", vastasi kreivitär. "Champagne, aja noiden
kaatuneiden vaunujen luo."

Kreivittären kuski käänsi heti syrjään tieltä ja ajoi metsään.

"_Ma foi_, hän on tosiaan monseigneur, itse kardinaali", sanoi marski
Richelieu.

Ja niin oli asia: hänen ylhäisyytensä oli heittäytynyt ruohikkoon
odottamaan, että joku tuttu ajaisi ohitse.

Nähdessään rouva Dubarryn tulevan luokseen nousi hän ylös.

"Syvästi kunnioittaen, rouva kreivitär", alkoi hän.

"Mitä, tekö täällä, kardinaali?"

"Minä juuri."

"Käyden?"

"En; istuen."

"Oletteko saanut vamman?"

"En pienintäkään."

"Mutta miksi tuossa asemassa?"

"Kysykääpäs vielä, madame: se on tuon tuhman kuskin syy, vintiön,
jonka hankin Englannista. Kun käskin häntä ajamaan oikotietä halki
metsän, aikoen yhtyä muuhun seurueeseen, kääntää hän niin jyrkästi,
että kaatoi minut, ja kaataessaan särki parhaat vaununi."

"Älkää olko millännekään, kardinaali", sutkautti kreivitär;
"ranskalainen kuski olisi katkaissut kaulanne tai ainakin kaikki
kylkiluunne".

"Se on ehkä totta."

"Iloitkaa siis vain."

"Oh, kreivitär, minä olen filosofikin; mutta nyt minun täytyy
odottaa, ja se on sietämätöntä."

"Odottaako, prinssi? Joku Rohanko odottaisi?"

"Täytyy."

"_Ma foi_, ei suinkaan. Minä luovuttaisin mieluummin vaununi kuin
jättäisin teidät tänne."

"Toden totta, madame, te saatte minut suorastaan noloksi."

"Tulkaa tänne vaunuihin, prinssi, tulkaa."

"Kiitoksia, madame; mutta minä odotan Soubisea, joka on tuolla mukana
metsästämässä ja joka varmaan piakkoin ajaa tästä ohi."

"Mutta jospa hän on mennyt toista tietä?"

"No, ei sitten väliä."

"Monseigneur, pyydän teitä kuitenkin."

"Ei, kiitän syvimmästi."

"Mutta miksikä ette tule?"

"En tahdo teitä vaivata."

"Kardinaali, jos te ette tule vaunuihini, annan jonkun lakeijani
pitää laahustintani ja juoksen läpi metsän kuin metsänneito."

Kardinaali hymyili; ja kun hän ajatteli, että kreivitär saattaisi
tulkita pahoin yhä jatkuvan kieltelemisen, niin hän päätti nousta
hänen vaunuihinsa.

Herttua de Richelieu oli jo luovuttanut hänelle paikkansa ja
asettunut etuistuimelle.

Kardinaali ryhtyi kursailemaan, mutta herttua oli taipumaton.

Kreivittären hevoset ottivat pian takaisin hukatun ajan.

"Anteeksi, monseigneur", sanoi kreivitär kardinaalille, "mutta teidän
ylhäisyytenne on siis leppynyt metsästykselle?"

"Kuinka niin?"

"Koska näen nyt teidät ensi kertaa mukana tällaisissa huvituksissa."

"Se ei johdu siitä, kreivitär. Mutta kun tulin Versaillesiin käymään
kunniatervehdyksellä kuninkaan luona, sain kuulla, että hänen
majesteettinsa oli lähtenyt metsästysretkelle. Ja kun minulla oli
tärkeää asiaa hänelle, läksin ajamaan hänen perästään. Mutta nyt en
saakaan tuon kirotun kuskin tähden puhua kuninkaan kanssa enkä joudu
kaupunkiinkaan, erääseen kohtaukseen."

"Kuulittekos, madame", virkkoi herttua nauraen, "monseigneur
tunnustaa suoraan asiansa... monseigneurilla on kohtaus".

"Jonne minä en pääse, toistan sen", vastasi kardinaali,

"Eikö joku Rohan, prinssi ja kardinaali, pääse minne tahtoo?" kysyi
kreivitär.

_"Dame"_, huudahti prinssi, "ei, ellei ihmettä tapahdu".

Herttua ja kreivitär katsahtivat toisiinsa; sana "ihme" toi heidän
Hiileensä heidän äskeisen keskustelunsa.

"_Ma foi_, prinssi", sanoi kreivitär, "koska tässä puhutte ihmeestä,
niin tunnustan teille, että olen iloissani kohdatessani nyt jonkun
kirkkoruhtinaan, kysyäkseni häneltä uskooko hän siihen".

"Mihinkä, madame?"

"Ihmeisiin, _parbleu_!" huudahti herttua.

"Jumalan sana tekee sen uskonasiaksi, madame", vastasi kardinaali
koettaen ottaa naamalleen uskovaisen ilmeen.

"Oh, minä en tarkoita Vanhan Testamentin ihmeitä", vastasi kreivitär.

"Mutta mitä ihmeitä te sitten tarkoitatte, madame?"

"Nykyajan ihmeitä."

"Sellaiset ovat harvinaisempia, täytyy minun tunnustaa", virkkoi
kardinaali. "Ja kuitenkin..."

"Kuitenkin, mitä?"

"_Ma foi_, minä olen nähnyt sellaista, joka oli ainakin sangen
uskomatonta, ellei suorastaan ihmettä."

"Vai sellaista olette nähnyt, prinssi?"

"Olen, kunniasanallani."

"Tiedättehän, madame", virkkoi Richelieu, "että hänen ylhäisyytensä
väitetään olevan suhteissa henkiolentojen kanssa; ja se ei toki liene
aivan oikeaoppista".

"Ei, mutta sen sijaan ehkä varsin mukavaa", virkkoi kreivitär.

"Mutta mitä te näitte, prinssi?"

"Minä olen luvannut olla siitä puhumatta."

"Oho, tämähän tuntuu aivan vakavalta."

"Niin on asia, madame."

"Mutta vaikka olettekin luvannut olla puhumatta noituudesta, niin
ette kai ole luvannut olla sanomatta noidan nimeä?"

"En, sitä minä en ole tehnyt."

"No niin, prinssi, minun täytyy teille tunnustaa, että herttua ja
minä olemme lähteneet tiedustelemaan yhdessä jonkinlaista taikuria."

"Aivanko totta?"

"Kautta kunniani."

"Käyttäkää siis minun taikuriani."

"Sitä juuri toivoisin."

"Hän on kyllä valmis teitä palvelemaan, kreivitär."

"Ja minuako myöskin, prinssi?" kysyi herttua de Richelieu.

"Kyllä, teitä myöskin, herttua."

"Mikä hänen nimensä on?"

"Kreivi de Fenix."

Rouva Dubarry ja herttua kalpenivat ja katsahtivat toisiinsa.

"Se on merkillistä!" huudahtivat he molemmat yhtaikaa.

"Tunnetteko te hänet?" kysyi kardinaali.

"Emme. Mutta te pidätte häntä todellakin noitana?"

"Kymmenen veroisena."

"Oletteko puhunut hänen kanssaan?"

"Olen."

"Ja havainnutko hänet...?"

"Oikeaksi taikuriksi."

"Mutta missä tilaisuudessa?"

"Hm..." Kardinaali epäröi, sanoako, jossa annoin hänen povata
itselleni.

"Ja povasiko hän totta?"

"Kertoi nimittäin minulle asioita haudan tuolta puolelta."

"Ja hänellä ei ole muuta nimeä kuin tuo kreivi de Fenix?"

"Kyllä: olen kuullut häntä mainittavan myöskin nimellä..."

"Sanokaa jo, monseigneur", äännähti kreivitär maltittomana.

"Josef Balsamo, madame."

Kreivitär pisti kätensä ristiin ja katsoi Richelieuhin. Marski
katseli kreivittäreen.

"Onko pahahenki hyvin musta?" kysäisi rouva Dubarry äkkiä.

"Pahahenkikö, kreivitär? Häntä minä en ole nähnyt."

"Kuinka te voitte sellaista kysyäkään, kreivitär", huudahti
Richelieu. "Onko se nyt kirkkoruhtinaalle sopivaa seuraa!"

"Povattiinko teille sitten näyttämättä paholaista?" kysyi kreivitär.

"Kyllä", vastasi kardinaali. "Häntä näytetään ainoastaan huonommalle
väelle; meistä selvitään ilman hänen apuaankin."

"Mutta kaikessa tapauksessa, prinssi, tässä on kuitenkin aina jonkin
verran paholaisenkin temppuja alla", jatkoi kreivitär.

"_Dame_, niin luulen."

"Vihreitä liekkejä, eikö niin? Aaveita, helvetin kattiloita, jotka
löyhkäävät kauheasti käristetyltä lihalta?"

"Ei, ei suinkaan; minun noitani on erinomaisen hienokäytöksinen
mies, hän on hyvin sivistynyt ja ottaa teidät päin vastoin sangen
kohteliaasti vastaan."

"Ettekö haluaisi antaa tuon taikurin ennustaa tulevaa kohtaloanne,
kreivitär?" kysyi marski de Richelieu.

"Minun täytyy myöntää, että mieleni tekee kovasti."

"Antakaa, siis, madame."

"Mutta missä sen saa tehdä?" kysyi rouva Dubarry, toivoen, että
kardinaali antaisi hänelle hänen haluamansa osoitteen.

Kardinaali vastasi:

"Eräässä oikein sievästi sisustetussa huoneessa."

Kreivitär saattoi tuskin salata maltittomuuttaan.

"No, mutta talo?" kysyi hän.

"Oikea talo, vaikka hiukan omituista arkkitehtuuria."

Kreivitär hytkähteli ja polki jalkaansa, kun häntä niin huonosti
ymmärrettiin.

Richelieu riensi häntä auttamaan.

"Mutta ettekö näe, monseigneur, että madame on jo ylen suuttunut, kun
ei saa tietää tuon taikurinne asuntoa?" sanoi herttua.

"Taikurin asuntoako?"

"Niin."

"Niin."

"Ahaa", vastasi kardinaali. "No, _ma foi_, malttakaas... Voinkohan...
niin... olkoon sitten, se on Maraisin kaupunginosassa, melkein
bulevardin kulmassa, Rue Saint-Françoisin taikka Saint-Anastasen
varrella... Ei, niiden katujen varrella se ei ollut. Mutta ainakin
sillä kadulla oli jonkin pyhimyksen nimi."

"Mutta minkä pyhimyksen, antakaa tulla, tehän tunnette ne ammattinne
puolesta kaikki?"

"Enpäs, _ma foi_, päinvastoin. Minä tunnen niitä sangen vähän",
virkkoi kardinaali; "mutta odottakaahan, minun lakeija-lurjukseni
tietää sen varmaan".

"Se on hyvä", sanoi marski de Richelieu. "Hänet otettiinkin tuonne
taakse mukaan. Pysäytä, Champagne, pysäytä."

Ja herttua de Richelieu nykäisi nauhasta, jonka toinen pää oli
solmittu kiinni ajajan pikkusormeen.

Kuski pysäytti hevoset niin rajusti, että niiden jäntevät reidet
vapisivat.

"Olive, oletko sinä siellä?" huusi kardinaali.

"Olen, monseigneur."

"Minnekkä minä ajoinkaan eräänä iltana, siellä Maraisin korttelissa,
etäällä?"

Lakeija oli sangen hyvin kuullut koko keskustelun, mutta varoi
näyttämästä sitä kuulleensa.

"Maraisin korttelissako?" toisti hän ja oli miettivinään ympäri
päänsä.

"Niin, lähellä bulevardia."

"Minä päivänä, monseigneur?"

"Silloin kun tulin takaisin Saint-Denisistä."

"Saint-Denisistä?" hoki Olive yhä päästäkseen tärkeäksi henkilöksi ja
näyttääkseen luonnollisemmalta.

"Niin juuri, sieltä; vaunut odottelivat minua bulevardilla,
muistaakseni."

"Tosiaankin, monseigneur, aivan niin", vastasi Olive. "Muuan mies
tuli vaunujen luokse ja työnsi niihin raskaan paketin, nyt minä sen
muistan."

"Paljon mahdollista; mutta kuka sinulle siitä puhuu, aasi!" vastasi
kardinaali.

"Mitä monseigneur sitten tahtoo?"

"Tietää tuon kadun nimen."

"Rue Saint-Claude, monseigneur."

"Claude, sehän se oli!" huudahti kardinaali. "Olisin vaikka voinut
lyödä vetoa, että jonkin pyhimyksen nimi se oli."

"Rue Saint-Claude!" toisti myöskin kreivitär; ja hän loi uskottuunsa
niin merkitsevän katseen, että marski, joka aina arasteli paljastaa
salaisuuksiaan, varsinkin nyt, kun oli kysymys salaliitosta,
keskeytti rouva Dubarryn huudahtaen:

"Kreivitär, tuolla on kuningas."

"Missä?"

"Tuolla, katsokaa."

"Kuningas, kuningas!" huudahti kreivitär. "Käännä vasemmalle,
Champagne, vasemmalle, ettei hänen majesteettinsa meitä näe."

"Ja miksikä niin, kreivitär?" kysyi kardinaali pelästyneenä. "Minä
luulin päinvastoin, että te veisitte minut hänen majesteettinsa
luokse."

"Ah, sehän oli totta. Te haluatte nähdä kuningasta, te."

"Pelkästään sitä varten tänne tulinkin, madame."

"No, te saatte ajaa kuninkaan luo."

"Mutta entä te?"

"Me jäämme tänne."

"Mutta, kreivitär..."

"Älkää kursailko, prinssi, pyydän; kukin pitää huolen omista
asioistaan. Kuningas on tuolla, tuon kastanjapuu-ryhmän varjossa,
teillä on kuninkaalle asiaa, se sopii hyvin. Champagne!"

Champagne pysäytti heti.

"Champagne, laske meidät maahan ja vie sitten hänen ylhäisyytensä
kuninkaan luokse."

"Hm, yksinänikö, kreivitär?"

"Tehän toivoitte saavanne puhella kuninkaan kanssa, herra kardinaali."

"Se on totta."

"Nyt saatte hänet aivan kokonaan haltuunne."

"Oi, te kukkuroitte minut kohteliaisuudella."

Ja kirkkoruhtinas suuteli hienosti rouva Dubarryn kättä.

"Mutta te, madame, minnekä te vetäydytte?" kysyi hän.

"Tänne vain, tammistoon."

"Kuningas lähtee etsimään teitä."

"Sen parempi."

"Hän tulee kovin rauhattomaksi, kun ei näe teitä."

"Ja se kiusaa häntä, sitä minä tahdonkin."

"Te olette jumalallinen, kreivitär."

"Samoin sanoo kuningaskin aina kun olen häntä kiusannut. Champagne,
kun olet saattanut hänen ylhäisyytensä, aja takaisin täyttä laukkaa."

"Tottelen, rouva kreivitär."

"Hyvästi, herttua", sanoi kardinaali.

"Näkemiin, monseigneur", vastasi herttua.

Lakeija laski porraslaudan alas, ja herttua ja kreivitär,
viimemainittu keveänä kuin luostarista päässyt impynen, astuivat
alas vaunuista, jotka nyt lähtivät viemään hänen ylhäisyyttään
nopeaa vauhtia erästä kumpua kohti. Sillä kummulla seisoi hänen
kaikkeinkristillisin majesteettinsa etsiskellen likinäköisillä
silmillään tuota häijyä kreivitärtä, jonka kaikki muut paitsi hän
saattoivatkin helposti nähdä.

Rouva Dubarry ei hukannut aikaansa. Hän nojautui herttuan käsipuoleen
ja veti hänet mukaansa metsikköön.

"Kuulkaas", sanoi hän, "luulen että itse Jumala lähetti tuon kunnon
kardinaalin luoksemme".

"Päästäkseen itse hänestä edes hetkeksi, ymmärrän", vastasi herttua.

"Ei, vaan opastaakseen meitä etsittävämme jäljille."

"Me siis menemme hänen luokseen?"

"Tietysti. Mutta..."

"Mitä mutta, kreivitär?"

"Sanon suoraan, että minä niin pelkään!"

"Ketä?"

"Noitaa, tietysti. Minä olen hyvin taikauskoinen."

"Oi, hemmetti!"

"Entä te, uskotteko te ennustuksiin?"

"Hm, en voi kieltää, kreivitär."

"Tuo minun kohtaukseni taikurin kanssa..."

"On selvä todistus. Ja minä itsekin"... sanoi vanha marski raaputellen
korvallistaan.

"Niin mitä, te itse?"

"Minäkin tutustuin kerran erääseen taikuriin..."

"Niinkö?"

"Sellaiseen, joka teki minulle kerran hyvän palveluksen."

"Minkä palveluksen, herttua?"

"Herätti minut kuolleista."

"Herätti kuolleista? Teidätkö?"

"Aivan niin, minä olin suorastaan kuollut."

"Kertokaa minulle tuo, herttua."

"Mennään siis piiloon."

"Herttua, te olette aika pelkuri."

"Enpä suinkaan. Minä olen viisas, siinä kaikki."

"Olemmeko tässä nyt turvassa?"

"Luulenpa."

"No, antaa tarinan tulla."

"Se on tällainen. -- Minä olin silloin Wienissä. -- Se tapahtui
siihen aikaan, jolloin olin siellä lähettiläänä. -- Minua pistettiin
eräänä iltana miekalla läpi koko ruumiin. Se oli aviomiehen miekka,
ja piru niiden eteen joutukoon. Minä kaaduin, minut nostettiin
maasta. Olin kuollut."

"Kuinka, kuollutko?"

"_Ma foi_, melkein kuollut. -- Kulkeepa siitä ohitse noita ja kysyy,
ketä siinä sillä tavoin kannetaan. Vastaavat hänelle, että se olen
minä. Hän pysäyttää paarit, kaataa pari, kolme pisaraa haavaani, en
tiedä mitä, ja toiset kolme huulilleni: verenjuoksu lakkaa, minä alan
jälleen hengittää, avaan silmäni, ja olen pelastunut."

"Se oli Jumalan ihmetyö, herttua."

"Ei, päinvastoin pelkään ja uskon, että se oli paholaisen ihmetyö."

"Olette oikeassa, marski. Jumala ei olisi pelastanut teidän laistanne
veitikkaa. Kunnia sille, jolle se tulee. Ja elääkö tuo noitanne
vielä?"

"Sitä epäilen, ellei hän ole keksinyt kultatinktuuria."

"Niinkuin te, marski?"

"Uskotteko tekin noita juttuja?"

"Minä uskon vaikka mitä. Oliko hän vanha?"

"Itse Metusalem."

"Ja hänen nimensä?"

"Komea kreikkalainen nimi: Althotas."

"Oh, sehän on kauhea nimi, marski."

"Eikö olekin, madame?"

"Herttua, tuossa tulevat vaunut takaisin."

"Oivallista."

"Onko asia päätetty?"

"Kyllä, kautta kunniani."

"Me lähdemme Pariisiin?"

"Pariisiin."

"Rue Saint-Claudelle?"

"Jos tahdotte... Mutta kuningas kun odottaa..."

"Ainakin se saisi minut lähtemään, herttua, ellen muutenkin oli
päättänyt lähteä. Hän on kiusannut minua; nyt on sinun vuorosi
raivostua, Ranska!"

"Mutta ehkä luullaan, että teidät on ryöstetty, että olette
harhautunut."

"Sitä suuremmalla syyllä, kun minut on nähty teidän seurassanne,
marski."

"Kuulkaa, kreivitär, minä olen vuorostani suora: minä pelkään!"

"Mitä?"

"Pelkään, että kerrotte tästä jollekulle, ja että joudun
naurunalaiseksi."

"Silloin nauretaan meille molemmille, koska lähden sinne teidän
seurassanne."

"Tarkoin ajatellen saatte minut lähtemään, kreivitär. Muuten: jos
minut petätte, niin minä sanon..."

"Mitä sanotte?"

"Että te läksitte sinne minut kanssani kahden."

"Teitä ei uskota, herttua."

"Oho, jos vain hänen majesteettinsa ei olisi niin lähellä..."

"Champagne! Champagne! Tuota kautta, tuon metsikön takaa ettei minua
nähdä. Germain, avaa vaunujen ovi. Kas niin. Nyt Pariisi, Maraisin
kaupunginosa, Rue Saint-Claude, täyttä laukkaa."




NELJÄSKYMMENESKAHDES LUKU

Pikaviesti


Kello oli kuusi illalla.

Siinä Saint-Claude-kadun talon huoneessa, johon me jo kerran ennen
olemme lukijamme johtaneet, istui Balsamo unesta heränneen Lorenzan
vieressä ja koetti selvillä vakuutuksilla saada tuon kaikille hänen
pyynnöilleen kylmän kapinoitsijansa lauhtumaan.

Mutta nuori nainen katsoi häneen karsaasti, aivan kuin Dido muinoin
katkoi Aeneasta, kun viimemainittu aikoi lähteä hänen luotaan. Eikä
Lorenza puhunut Balsamolle muuta kuin soimauksia, ja kätensä hän
ojensi ainoastaan lykätäkseen hänet loitommas.

Lorenza valitti, että hän oli vanki, että hän oli orja, ettei hän
saanut enää hengittää vapaata ilmaa, ei nähdä aurinkoa. Hän kadehti
luonnon pienimpäinkin olentojen onnea, lintujen, kukkien. Hän sanoi
Balsamoa hirmuvaltiaakseen.

Sitten kiihtyi hän moitteesta vihaan ja repi kappaleiksi kauniin
pukukankaan, jonka hänen miehensä oli hänelle lahjoittanut, haluten
sulostaa jollakin keimailuun vivahtavalla sitä yksinäisyyttä, johon
hän vaati Lorenzaa alistumaan.

Balsamo jälleen puhui hänelle lempeästi ja katseli häneen rakkaasti.
Näki selvästi, että tuolla helposti ärtyvällä naisella oli suunnaton
valtapaikka hänen sydämessään, ehkäpä hänen koko elämässään.

"Lorenza", sanoi Balsamo vaimolleen, "rakas lapsukaiseni, miksi
moinen vihollisuus ja vastahakoinen mieliala minua kohtaan? Miksi
ette tahdo elää kanssani, minun, joka rakastan teitä kuvaamattomasti,
niin, elää kanssani suopeana ja uskollisena toverina? Silloin ei
teidän toiveillanne olisi rajaa; silloin saisitte vapauden kehittää
olemustanne auringon paisteessa, kuin nuo kukat, joista äsken
puhuitte, avata siipenne kuin linnut, joiden elämää te kadehditte.
Silloin me seuraisimme kaikkialla toisiamme. Silloin ette uneksisi
ainoastaan auringosta, joka teitä niin suuresti hurmaa, vaan myöskin
siitä ihmisten tekemästä auringonpaisteesta, seurapiireistä, joissa
tämän maan naiset oleksivat. Silloin saisitte olla onnellinen omalla
tavallanne, suotuanne minulle onnen, jota minä kaipaan. Miksi ette
tahdo tätä onnea, Lorenza, te, jonka kauneus ja rikkaus tekisi monet
naiset kateelliseksi?"

"Siksi, että te olette minulle kauhistus", vastasi ylpeä nuori nainen.

Balsamo loi häneen samalla vihastuneen ja säälivän katseen.

"Eläkää siis sillä tavoin kuin itse tuomitsette itsenne elämään",
sanoi hän; "ja koska olette niin ylpeä, niin älkää valittakokaan
kohtaloanne".

"Sitä en valittaisikaan, jos antaisitte minun olla yksin; en
valittaisi, ellette pakottaisi minua puhumaan kanssanne. Älkää
koskaan ilmestykö kasvojeni eteen, tai jos tulette vankilassani
käymään, älkää puhuko mitään; silloin minä puolestani olen
samanlainen kuin nuo etelän linnut, joita pidetään vankina häkissä:
ne kuolevat, mutta ne eivät laula."

Balsamo koetti hillitä kiehahtavaa suuttumustaan.

"No, no, Lorenza", sanoi hän, "olkaa nyt rauhallinen, olkaa
alistuvainen; nähkää nyt kerrankin sydämeeni, tähän sydämeen, joka
rakastaa teitä enemmän kuin mitään muuta. Tahdotteko kirjoja?"

"En."

"Miksikä ette? Ne olisivat teille ajanrattona."

"Olkoon minulla niin ikävä, että siihen kuolen!"

Balsamo hymyili, tai paremminkin koetti vain hymyillä.

"Te olette hupsu", sanoi hän. "Tiedätte kai, että te ette voi kuolla
niin kauan kuin minä olen täällä hoitamassa ja parantamassa teitä,
jos tulette sairaaksi."

"Oh", huudahti Lorenza, "te ette voi parantaa minua, kun kerran
tapaatte minut hirttäytyneenä ikkunan rautoihin ja tähän vyöhöni".

Balsamon pintaa väristi.

"Tai kun kerran avaan tämän veitsen ja upotan sen sydämeeni", jatkoi
Lorenza vihasta suunniltaan.

Kalpeana ja kylmä hiki otsallaan katseli Balsamo Lorenzaa, ja
uhkaavalla äänellä hän sanoi:

"Ei, te olette oikeassa, Lorenza; silloin minä en voi teitä
_parantaa_, mutta minä _herätän_ teidät ylös _kuolleista_!"

Lorenzan suusta purkausi kauhun huuto: hän ei tuntenut rajaa Balsamon
mahdille; hän uskoi, että hänen uhkauksensa oli totta.

Niin pelastui Balsamo siitä pelosta.

Nyt painui Lorenza tuskallisesti ajattelemaan tätä uutta epätoivon
syytä, jota hän ei ollut vielä ennen aavistanutkaan.

Mutta juuri kun hänen sinne tänne horjuva järkensä näki, että se oli
suljettu sellaisten sieluntuskain muurien sisälle, joiden yli oli
mahdoton päästä, kajahti Balsamon korvaan soittokellon ääni. Fritz
soitti.

Se kilahti kolme kertaa nopeasti ja yhtä pitkäin väliaikain jälkeen.

"Pikaviesti", sanoi Balsamo.

Lyhyen tuokion perästä soi kello uudestaan.

"Ja kiireellinen", jatkoi Balsamo.

"Ah, minä pääsen siis teistä!" huudahti Lorenza.

Balsamo otti nuoren naisen kylmän käden omaansa.

"Vielä kerran", sanoi Balsamo, "vielä ja viimeisen kerran:
eläkäämme hyvässä sovussa, eläkäämme keskenämme sisarusten tavoin,
Lorenza. Koska kohtalo on liittänyt meidät toisiimme, tehkäämme se
ystäväksemme, älkäämme pyöveliksemme."

Lorenza ei vastannut. Hänen tuijottavat ja synkät silmänsä näyttivät
haeskelevan rajattomuudesta jotakin ajatusta, joka alinomaa väistyi
hänen edestään ja jota hän ei ehkä löytänyt siksi, että hän oli
liiaksi ajanut sitä takaa, niinkuin liian kauan pimeässä eläneet
silmät etsivät auringon valoa niin hartaasti, etteivät sitä enää voi
nähdä, koska aurinko heidät jälleen kohdatessaan sokaisee.

Balsamo otti hänen kätensä ja suuteli sitä, mutta nainen ei näyttänyt
elonmerkkiäkään.

Sitten astui Balsamo askeleen lieteen päin.

Samassa tuokiossa heräsi Lorenza horteestaan ja seurasi hänen
liikkeitään kiihkein silmin.

-- Niin, -- tuumi Balsamo itsekseen, -- sinä tahdot nähdä, mitä tietä
minä menen ulos, jotta sinä kerran voisit lähteä täältä perässäni, --
voisit paeta niinkuin olet minulle uhannut; ja siksi sinä nyt heräät,
siksi sinä seuraat minua silmilläsi.

Ja Balsamo laski kätensä otsalleen ikäänkuin vaatiakseen johonkin
vastahakoiseen itseään, sitten ojensi hän saman käden nuorta naista
kohti, ja luoden katseensa ja viitaten hänen rintaansa aivan kuin
tikarin pistolla sen lävistääkseen hän sanoi käskevällä äänellä:

"Nukkukaa."

Tuskin hän oli lausunut nämä sanat, kun Lorenza kallistui kuin kukka
varressaan; hänen päänsä nuokahteli hetken, mutta painui sitten
alas divaanin pieluksille. Hänen himmeänvalkeat kätensä hervahtivat
sivuille, sipaisten hiljaa puvun silkkilaskoksia.

Balsamo lähestyi Lorenzaa, ja kun hän näki hänen nukkuvan niin
kauniina siinä, painoi hän huulensa hänen ihanaan otsaansa.

Silloin Lorenzan kasvot aivan kirkastuivat, kuin olisi henkäys
itsensä Rakkauden huulilta haihduttanut pois pilven, joka hänen
otsaansa peitti. Lorenzan suu aukesi väristen raolleen, hänen
silmiään kostuttivat hekumalliset kyyneleet, hän huokaili niinkuin
lienevät huokailleet enkelit, jotka maailman luomisen ensimmäisinä
päivinä rakastuivat ihmisten lapsiin.

Balsamo katseli häntä tuokion, aivan kuin ei olisi voinut temmata
itseään irti ihailuistaan. Mutta kun soittokello uudestaan kilahti,
riensi hän lieden luo, painoi erästä jousta, ja katosi kukkien taakse.

Fritz odotti häntä salissa erään miehen seurassa, jonka pukuna oli
pikalähetin takki ja karkeatekoiset, pitkillä kannuksilla varustetut
saappaat.

Tämän miehen kömpelöt kasvot osoittivat, että hän oli kansan mies;
ainoastaan hänen silmissään oli kipinä pyhää tulta, sellaista, että
olisi voinut luulla hänen saaneen sen joltakin älyllisesti ylemmältä
olennolta.

Vasen käsi oli hänellä lyhyen ja solmuisen ruoskan kahvassa, kun hän
taas oikealla teki eräitä merkkejä Balsamolle, jotka viimemainittu
tunsi hetkisen niitä katseltuaan, ja vastasi niihin, virkkamatta
mitään ja osoittamalla vain etusormellaan otsaansa.

Postimies siirsi silloin heti kätensä rintamukselleen ja piirsi
siihen uuden merkin, jota kukaan syrjäinen ei olisi saattanut
huomata, niin suuresti se liike oli samanlainen kuin napin kiinni
paneminen.

Tähän viimemainittuun merkkiin vastasi mestari näyttämällä sormusta,
joka hänellä oli kädessään.

Nähdessään moisen pelättävän vertauskuvan painui lähetti polvilleen.

"Mistä tulet?" kysyi Balsamo.

"Rouenista, mestari."

"Mikä mies olet?"

"Minä olen rouva de Grammontin pikalähetti."

"Kuka sinut on siihen toimeen hommannut?"

"Suurkoptin tahto."

"Mitä määräyksiä sait astuessasi hänen palvelukseensa?"

"Olla salaamatta mitään mestarilta."

"Minnekä nyt menet?"

"Versaillesiin."

"Mitä sinne viet?"

"Kirjettä."

"Kenelle?"

"Ministerille."

"Anna tänne."

Pikalähetti ojensi Balsamolle kirjeen, otettuaan sen nahkaisesta
laukusta, joka hänellä oli selässään.

"Tuleeko minun odottaa?" kysyi hän.

"Kyllä."

"Minä odotan."

"Fritz."

Saksalainen ilmestyi huoneeseen.

"Vie Sebastian kätköön keittiökamariin."

"Hän tietää minun nimeni", supisi illuminaattilahkon jäsen
taikauskoisesti peloissaan.

"Hän tietää kaikki", vastasi Fritz hänelle, vieden hänet toiseen
huoneeseen.

Balsamo jäi yksin; hän katseli tarkoin selvää ja syvään painettua
kirjeen sinettiä, jota lähetin silmät olivat häntä pyytäneet
säästämään niin paljon kuin mahdollista: niin rukoilevasti oli hän
huomannut Sebastianin katsahtavan hänen kirjeen antaessaan.

Sitten läksi Balsamo hitaasti ja ajatuksissaan menemään ylös Lorenzan
huoneeseen, ja avasi nyt oven, joka vei sinne.

Lorenza nukkui yhä, mutta lepotilansa täydellisesti herpaamana
ja uuvuttamana. Balsamo tarttui hänen käteensä, joka oli
suonenvetoisesti nyrkissä, ja asetti hänen sydäntään vasten
pikalähetin kirjeen: sellaisenaan, avaamatta sen sinettiä.

"Näetkö?" kysyi Balsamo.

"Kyllä, minä näen", vastasi Lorenza.

"Mikä minulla on kädessäni?"

"Kirje."

"Voitko sen lukea?"

"Voin."

"No luepas."

Nyt luki Lorenza silmät ummessa ja rajusti kohoilevin povin sana
sanalta seuraavat rivit, jotka Balsamo piirsi muistiin sikäli kuin
Lorenza ne lausui:

Pikaviesti

    'Rakas veli!

    Kuten jo arvasin, on karkoituksestani ainakin jotakin hyötyä.
    Minä erosin tänä aamuna Rouenin presidentistä; hän on meidän
    puolellamme, mutta pelkää. Minä olen yllyttänyt häntä sinun
    nimessäsi. Vihdoin hän päätti rohkaista itsensä, ja hänen
    virkaveljiensä esitykset joutuvat viikossa Versaillesiin.

    Minä matkustan heti Rennesiin, ravistellakseni hiukan Karadeucia
    ja Chalotaisia, jotka nukkuvat.

    Meidän Caudebeciin sijoitettu asiamiehemme oli Rouenissa. Minä
    tapasin hänet. Englanti ei hellitä kesken; se valmistaa ankaraa
    noottia Versaillesin kabinetille.

    X... kysyi minulta, pitäisikö hänen antaa siitä tieto. Minä
    sanoin, että hän saa sen tehdä. Sinulle toimitetaan viimeiset
    häväistyskirjoitukset rouva Dubarryä vastaan, nimittäin ne, jotka
    ovat lähteneet Thevenotin, Moranden ja Delillen kynästä. Ne ovat
    pommeja, joilla voisi räjäyttää kokonaisen kaupungin.

    Täällä liikkui ilkeä huhu, nimittäin että olisit joutunut
    epäsuosioon. Mutta sinä et ole siitä minulle vielä kirjoittanut,
    joten minä sille vain nauroin. Älä kuitenkaan anna minun olla
    huolissani, lähetä minulle kohta vastaus kirjeen tuojalla.
    Kirjeesi löytää minut Caenista, missä minun täytyy valmistella
    eräitä herroja.

    Hyvästi, syleilen sinua hellästi.

                                     Herttuatar _de Grammont_.'

Tämän luettuaan Lorenza vaikeni.

"Etkö näe enää muuta?" kysyi Balsamo.

"En näe."

"Eikö ole mitään jälkilisäystä?"

"Ei."

Balsamon otsa oli kirkastunut sikäli kuin Lorenza luki kirjettä, ja
nyt otti hän herttuattaren kirjeen häneltä.

"Tämä on harvinainen asiapaperi, jonka he saavat minulle kalliisti
maksaa", sanoi Balsamo. "Oh, miksi he menevätkään kirjoittamaan
tällaisia asioita", jatkoi hän huudahtaen. "Naiset, naiset ne aina
pilaavat suurten ja eteväin miesten hommat! Tuota Choiseulia ei ole
voinut kukistaa kokonainen armeija vihollisia, kokonainen maailma
juonia, ja kas nyt murskaa hänet nainen hellällä henkäisyllään.
Tosiaan, kaikki meidät kukistaa naisten vilppi ja heikkous... Jos
meillä on sydän, tai sydämessämme ainoastaan jokin herkkä hermo, niin
olemme tuhon omat!"

Ja näitä sanoja virkkaessaan katseli Balsamo kuvaamattoman hellästi
Lorenzaa, joka värisi hänen katseensa kosketuksesta.

"Onko se totta, mitä ajattelen?" kysyi Balsamo.

"Ei, ei, se ei ole totta", vastasi Lorenza kiihkeästi. "Näethän,
että rakastan sinua liian suuresti; kuinka voisin vahingoittaa sinua
niinkuin nuo muut älyttömät ja sydämettömät olennot!"

Balsamo antoi itsensä hervota lumoojansa käsivarsien syleilyyn.

Äkkiä kajahti kaksi helähdystä Fritzin kellosta.

"Kaksi vierasta", virkkoi Balsamo.

Kiivas soitto päätti Fritzin merkinantolauselman.

Balsamo irtautui Lorenzan syleilystä ja poistui huoneesta, jättäen
nuoren naisen yhä unitilaan.

Mennessään alas saliin hän kohtasi pikalähetin, joka odotti
mestarinsa käskyjä.

"Tässä on kirje", sanoi Balsamo hänelle.

"Mitä minun sillä on tehtävä?"

"Vie se määräpaikkaansa."

"Eikö muuta?"

"Ei."

Salaseuran jäsen katseli kirjeen kuorta ja sinettiä, ja kun hän näki,
että ne olivat yhtä ehyet kuin äskenkin, äännähti hän ilosta ja
katosi pimeyteen.

"Mikä vahinko, ettei voi säilyttää tuollaista alkuperäistä
käsikirjoitusta", virkkoi Balsamo. "Ja varsinkin: mikä vahinko, ettei
sitä voi lähettää varmojen kätten kautta itselleen kuninkaalle!"

Fritz ilmestyi nyt Balsamon eteen.

"Kuka tänne tuli?" kysyi Balsamo.

"Muuan herra ja nainen."

"Ovatko he käyneet täällä ennen?"

"Eivät."

"Tunnetko heidät?"

"En."

"Onko nainen nuori?"

"Nuori ja kaunis."

"Entä mies?"

"Noin kuudenkymmenen tai viidenseitsemättä vuoden ikäinen."

"Missä he ovat?"

"Salissa."

Balsamo meni nyt saliin.




NELJÄSKYMMENESKOLMAS LUKU

Manaus


Kreivitär Dubarry oli peittänyt kasvonsa huntuun, ja hän oli
pukeutunut vaatimattoman porvarisrouvan asuun, sillä hänellä oli
ollut kyllin aikaa pistäytyä tänne tullessaan Pariisissa olevassa
hotellissaan.

Hän oli tullut tänne vuokra-ajurin rattailla marski de Richelieun
kanssa. Viimemainittu oli vieläkin arempi kuin kreivitär, ja
oli pukeutunut harmaisiin vaatteisiin, varakkaan porvariskodin
sisäpalvelijan tapaan.

"Herra kreivi", kysyi rouva Dubarry; "tunnetteko minua?"

"Kyllä hyvin, kreivitär", vastasi Balsamo.

Richelieu pysyi taempana.

"Olkaa hyvä ja istukaa, madame, ja tekin, monsieur."

"Hän on minun intendenttini", sanoi kreivitär.

"Te erehdytte, madame", vastasi Balsamo ja kumarsi. "Herra on herttua
de Richelieu, jonka minä erittäin hyvin tunnen ja joka olisi sangen
kiittämätön, ellei hän enää minua tuntisi."

"Kuinka niin?" kysyi herttua aivan sekaannuksissaan.

"Herttua, täytyy kai olla hiukan kiitollinen ihmiselle, joka pelastaa
henkemme."

"Ah, ah, herttua", virkkoi kreivitär nauraen. "Kuulitteko nyt,
herttua?"

"Kuinka! Te olette pelastanut henkeni, herra kreivi?" kysyi herttua
kummastellen.

"Niin, monseigneur, -- Wienissä vuonna 1725, silloin kun te olitte
siellä lähettiläänä."

"1725? Mutta silloin te ette ollut vielä syntynytkään, hyvä herrani."

Balsamo hymyili.

"Totta kai, herttua", vastasi hän, "koska tapasin teidän
kuolemaisillanne tai melkeinpä kuolleena paareilla. Te olitte
saanut miekanpiston läpi rintanne, jonka seikan minä voin todistaa
mainitsemalla, että tiputin haavaan kolme pisaraa eliksiriäni...
Niin, juuri tuohon paikkaan, jossa nyt rypistelette hienoja
Alenconin-pitsejänne, intendentille liian kalliita koristeita."

"Mutta tehän olette tuskin kolmenkymmenen tai viidenneljättä
ikäinen", keskeytti marski.

"No mutta huomatkaa toki, herttua!" huudahti kreivitär nauraen niin
että kaikui; "te unohdatte, että seisotte noidan edessä; -- uskotteko
nyt häneen?"

"Minä olen sanattomaksi ällistynyt, kreivitär." Sitten kääntyi
Richelieu jälleen Balsamon puoleen, ja sanoi: "Mutta silloin, silloin
teidän nimenne oli..."

"Oh, kuten tiedätte, herttua, meillä noidilla on tapana vaihtaa nimeä
jokaisen uuden sukupolven muuttuessa... ja vuonna 1725 oli meillä
muotina, että nimen täytyi päättyä tavulla _us_ tai _os_ taikka
_as_; eikä minua kummastuttaisi, jos siihen aikaan olisin saanut
päähänpiston ottaa jonkin kreikkalaisen tai latinalaisen nimen. --
Tämä ohimennen; nyt olen valmis palvelemaan teitä, rouva kreivitär,
ja samoin teitä, hyvä herttua..."

"Me tulimme pyytämään teiltä neuvoa, marski ja minä."

"Liian suuri kunnia minulle, madame, varsinkin jos tuo ajatus on
tullut teille aivan luonnostansa."

"Aivan kaikkein puhtaimmalla tavalla, kreivi. Teidän ennustuksenne
kummittelee aina minun päässäni; mutta minä epäilen, toteutuuko se
milloinkaan."

"Älkää koskaan epäilkö sitä, mitä tiede sanoo, madame."

"Oh, oh, meidän kruunumme on sangen epävarma, kreivi; siitä se
johtuu", selitti marski de Richelieu. "Tässä ei ole kysymys haavasta,
joka parannetaan kolmella eliksirin pisaralla."

"Ei, vaan ministeristä, joka kukistetaan kolmella pikku sanalla..."
vastasi Balsamo. "Olenko ennustanut oikein? Sanokaapa se."

"Täydellisesti", vastasi kreivitär, alkaen vavista. "Kuulkaa nyt,
herttua, mitäs tällaisesta sanotte?"

"Oh, älkää niin vähästä hämmästykö, madame", virkkoi Balsamo, joka
saattoi ilman noituuttakin arvata, miksi rouva Dubarry ja Richelieu
olivat niin levottomia.

"Ja minä suorastaan teitä jumaloisin, jos te keksitte nytkin
parannuskeinon", lisäsi marski.

"Siihenkö tautiin, joka teitä vaivaa?"

"Niin; sen nimi on Choiseul."

"Ja te tahtoisitte siitä päästä?"

"Kyllä, suuri noita, juuri niin."

"Herra kreivi, te ette voi jättää meitä pulaan; tässä on kysymys
ammattikunniastanne."

"Minä olen valmis kaiken parhaani mukaan teitä palvelemaan, madame.
Kuitenkin tahtoisin tietää, eikö herttua de Richelieu tullut tänne
ennakolta määrätyt ajatukset mielessään?"

"Minä tunnustan, herra kreivi, -- _ma foi_, onhan ihanaa, että saa
kutsua poppamiestä kreiviksi: silloin ei tarvitse irtautua totutuista
tavoistaan."

Balsamo hymyili.

"Puhukaa", sanoi hän, "olkaa suora".

"Kautta kunniani, muuta en tahdokaan", vastasi herttua.

"Te aioitte kysyä neuvoa eräässä omassa asiassanne?"

"Se on totta."

"Haa, salahankittelija!" huudahti kreivitär. "Siitä asiasta ei hän
puhunut minulle mitään."

"Minä en voinut sanoa sitä muille kuin kreiville, ja hänellekin
ainoastaan hänen korvansa perimäiseen sopukkaan", vastasi marski.

"Miksikä ette, herttua?"

"Siksi, että te, kreivitär, olisitte punastunut sen kuullessanne
korviin saakka."

"Oh, sanokaa se vain, marski, minä olen niin utelias; olen maalannut
poskeni, eikä punastusta näy."

"No, hyvä", vastasi Richelieu; "kas tällaista minä ajattelin. Varokaa
nyt itseänne, kreivitär, nyt minä pistän hatun kuhilaaseen!"

"Pistäkää vain, kyllä minullakin on hattuja."

"Oh, mutta ehkäpä lyötte minua, jos sanon, mitä aioin."

"Te ette ole tottunut tulemaan taistelussa lyödyksi", virkkoi Balsamo
vanhalle sotamarskille, ja herttua ihastui kovin imarruksesta.

"No niin", jatkoi Richelieu; "kuulkaa nyt: kunpa en vain
närkästyttäisi hänen majesteettiaan madamea... Kuinkas sen nyt
sanoisinkaan?"

"Miten pitkäpiimäinen te olette", huudahti kreivitär.

"Te siis tahdotte, että puhun?"

"Tahdon!"

"Aivan jyrkästi?"

"Tietysti; johan olen sen sanonut!"

"Siis minä uskallan yrittää. Tämä on ikävä asia, herra kreivi, mutta
hänen majesteettiaan ei voida enää huvittaa. Sanasutkaus ei ole minun
keksimäni, kreivitär, se on madame de Maintenonin."

"Tuossa ei ole mitään minua loukkaavaa, herttua", huomautti rouva
Dubarry.

"Sen parempi, Jumalan kiitos, silloin olen rauhallinen. No
niin, herra kreivi, te, joka osaatte valmistaa niin erinomaista
eliksiriä... teidän täytyisi..."

"Valmistakaa sellainen, joka toisi kuninkaalle takaisin kyvyn tulla
huvitetuksi?" keskeytti Balsamo.

"Aivan niin."

"Ah, herttua, se on lapsenleikkiä, ammattialan aakkoskysymyksiä.
Jokainen puoskarikin osaa valmistaa lemmenjuoman."

"Jonka vaikutus koituu kreivittären hyväksi?" jatkoi herttua de
Richelieu.

"Herttua!" huudahti kreivitär.

"Oh, johan tiesin, että te suuttuisitte; mutta te tahdoitte itse
tätä."

"Te olette oikeassa, herttua", vastasi Balsamo; "katsokaa nyt,
kuinka kreivitär punastuu. Mutta, kuten äsken sanoimme, tässä ei ole
kysymys haavoista eikä rakkaudestakaan. Lemmenjuomalla ette vapauta
Ranskaa herra de Choiseulista. Vaikka kuningas rakastaisi kreivitärtä
kymmenen kertaa enemmän kuin hän nyt rakastaa, on se mahdotonta.
Herra de Choiseul säilyttäisi siitä huolimatta yhä saman lumoavan
vallan hänen järkeensä kuin kreivitär hänen sydämeensä."

"Se on totta", myönsi marski. "Mutta se olisi kuitenkin hänelle ainoa
keino."

"Niinkö luulette?"

"_Dame_, keksikää siis parempi."

"No, luulenpa, että se on helppoa."

"Helppoako? Kuulittekos, kreivitär? Nuo noidat eivät joudu mistään
ymmälleen."

"Miksikä joutua ymmälleen, kun tarvitsee ainoastaan todistaa
kuninkaalle, että herra de Choiseul pettää häntä, -- katsoen tietysti
kuninkaan kannalta asiaa, sillä herra de Choiseul ei ajattele
pettävänsä, tehdessään sitä, mitä hän tekee."

"Mitä hän sitten tekee?"

"Kreivitär, sen te tiedätte yhtä hyvin kuin minä: hän tukee
parlamentin uppiniskaisuutta kuningasvaltaa vastaan."

"Kyllä; mutta pitäisi saada tietää, millä tavoin."

"Asiamiestensä kautta, jotka rohkaisevat niskureita luvaten heille,
ettei heitä rangaista."

"Ja mitkä ovat hänen asiamiehiänsä? Heidän nimensä pitäisi saada
tietää."

"Luuletteko esimerkiksi, että rouva Grammont matkusti maaseudulle
muuta varten kuin kiihoittamaan innostuneita ja rauhoittamaan
pelästyneitä?"

"Toden totta, sitä varten hän on varmasti sinne matkustanut."

"Niin, mutta tuossa lähdössä ei kuningas huomaa mitään muuta kuin
että hän vetäysi syrjään."

"Se on totta."

"Ja kuinka todistaa kuninkaalle, että sen matkan alla on muuta kuin
mitä uskotellaan?"

"Rouva Grammontia täytyy syyttää."

"Oh, ellei tarvitsisi muuta kuin syyttää, kreivi!..." virkkoi marski.

"Syytös täytyy, ikävä kyllä, näyttää toteen", jatkoi kreivitär.

"Ja jos se näytettäisiin toteen, varmasti toteen, luuletteko, että
Choiseul säilyttäisi yhä ministerinpaikkansa?"

"Ei mitenkään!" huudahti kreivitär.

"Tarvitsee siis ainoastaan paljastaa jokin herra de Choiseulin
petos", jatkoi Balsamo varmasti, "näyttää se selvästi, tarkoin ja
vakuuttavasti hänen majesteetilleen".

Marski heittäytyi nojatuolissaan selkäkenoon ja purskahti iloiseen
nauruun.

"Hän on mainio!" huudahti hän; "hän ei epäile mitään. Saada nyt herra
de Choiseul kiinni itse työssä... siinä kaikki... ei muka muuta
mitään!"

Balsamo oli yhä järkkymättömän tyyni ja odotti, kunnes marskin
ilonpuuska loppui.

"Kas niin", sanoi sitten Balsamo, "puhutaan nyt asiasta vakavasti, ja
johtakaamme vielä mieleemme pääkohdittain koko asia".

"Tehdään se."

"Eikö herra de Choiseulia epäillä parlamentin kapinahengen
ylläpitäjäksi?"

"Se on jo myönnetty; mutta todistukset?"

"Eikö herra de Choiseulin luulla juonittelevan sotaa Englantia
vastaan, säilyäkseen täällä välttämättömänä miehenä?"

"Kyllä luullaan; mutta todistukset?..."

"Eikö herra de Choiseul lopuksi ole tässä istuvan kreivittären
julkinen vihollinen, ja eikö hän koeta kaikin mahdollisin keinoin
karkoittaa madamea valtaistuimelta, jonka minä olen madamelle
luvannut?"

"Ah, mitä siihen tulee, se on selvää totta", virkkoi kreivitär;
"mutta sekin täytyisi todistaa... Jos minä vain sen voisin!"

"Mitä siihen nyt vaaditaan? Joutavanpäiväinen seikka." Marski puhalsi
kämmentään pitkin ja sanoi ivallisesti:

"Niin, niin, joutavanpäiväinen seikka vain!"

"Esimerkiksi jokin kahdenkeskinen kirje", sanoi Balsamo. "Aivan
niin... sellainen pikkuasia..."

"Kirje rouva de Grammontilta, vai mitä, herra marski?" jatkoi kreivi.

"Taikuri, oi hyvä taikuri, hankkikaa minulle sellainen", huudahti
rouva Dubarry. "Viisi vuotta minä olen itse sitä nyt koettanut; minä
olen uhrannut joka vuosi siihen satatuhatta livreä, mutta en ole
onnistunut."

"Siksi, että te ette ole kääntynyt minun puoleeni, madame", vastasi
Balsamo.

"Kuinka tarkoitatte?" äännähti kreivitär.

"Niin, jos olisitte kääntynyt minun puoleeni, olisin minä..."

"Mitä?"

"Auttanut teidät pulasta."

"Te?"

"Minä."

"Onko jo nyt liian myöhäistä?"

Balsamo hymyili.

"Myöhäistä ei ole mikään koskaan."

"Oi, rakas kreivi...", sanoi rouva Dubarry ja pisti kätensä ristiin.

"Te siis tahtoisitte tuollaisen kirjeen?"

"Oi, tahtoisin."

"Rouva de Grammontin kirjeen?"

"Jos se vain on mahdollista."

"Ja joka paljastaa herra de Choiseulin kolmessa äsken puhutussa
kohdassa?"

"Niin, jos saisin... antaisin vaikka toisen silmäni."

"Oh, kreivitär, se kävisi liian kalliiksi; varsinkin kun annan tuon
kirjeen..."

"Annatte?"

"Annan sen teille ilmaiseksi."

Ja Balsamo veti taskustaan nelin kerroin taitetun paperin. "Mikä
tuo on?" kysyi kreivitär katsellen ahnaasti arkkia. "Juuri niin,
sanokaapa, mikä se on?" kysyi herttua. "Toivomanne kirje."

Ja Balsamo luki kahdelle kummastuneelle kuulijalleen keskellä syvää
hiljaisuutta äskeisen kirjeen, jonka lukijamme jo tuntevat.

Sikäli kuin hän luki, aukesivat kreivittären silmät yhä pyöreämmiksi
ja hän alkoi jo joutua aivan suunniltaan.

"Se on väärä syytös, peijakas, varokaamme tuollaista!" mutisi
Richelieu, kun Balsamo lopetti.

"Ei, herttua, se on tarkka jäljennös eräästä herttuatar de Grammontin
kirjeestä, jota tänä aamuna Rouenista lähetetty postimies vie
paraikaa Versaillesiin herttua de Choiseulille."

"Taivaan Jumala!" huudahti marski. "Puhutteko te totta, herra
Balsamo?"

"Minä puhun aina totta, herra marski."

"Että herttuatar olisi kirjoittanut moisen kirjeen?"

"Varmasti, herra marski."

"Hän olisi ollut niin varomaton!"

"Se näyttää uskomattomalta, sen myönnän. Mutta se on kuitenkin totta."

Vanha marski katseli kreivitärtä, jolla ei ollut enää voimaa lausua
sanaakaan.

"Niin", virkkoi rouva Dubarry viimein, "minä olen samaa mieltä kuin
herttua: minun on vaikea uskoa, herra kreivi, että rouva de Grammont
olisi voinut tällaisella kirjeellä paljastaa ja saattaa vaaralle
alttiiksi oman ja veljensä aseman, hän, niin älykäs nainen...
Sitäpaitsi... saadakseen tietää sellaisen kirjeen sisällön on se
täytynyt saada myöskin lukea."

"Ja jos kreivi olisi saanut sen lukea, olisi hän sen pitänyt
itsellään: se olisi kallis saalis", kiiruhti marski sanomaan.

Balsamo pudisti päätänsä.

"Oh, monsieur", vastasi hän, "sellainen teko sopii niille, jotka
murtavat kirjeet auki niiden salaisuuksia nähdäkseen... mutta ei
miehille, jotka lukevat läpi kuoren niinkuin minä... Hyi, minäkö
kirjeitä murtamassa!... Ja mitä muuten kuuluu minuun tuhota herra
de Choiseulia ja rouva de Grammontia? Te tulette kysymään minulta
neuvoa... hyvinä ystävinä, oletan; minä vastaan teille samalla tapaa.
Te toivotte, että autan teitä, ja minä autankin. Ette kai aio maksaa
minulle neuvonantoa samoin kuin Quai de la Ferraillen ennustajille?"

"Oh, herra kreivi", huudahti rouva Dubarry.

"No niin, minä olen antanut teille neuvon, jota te ette näytä
ymmärtävän. Te ilmaisette minulle halunne kukistaa herra de
Choiseulia ja etsitte siihen keinoa; minä annan teille neuvoni, te
hyväksytte sen; minä jätän sen teidän toteutettavaksenne, silloin te
ette sitä usko."

"Niin, niin, mutta... mutta..."

"Se kirje tosiaan on olemassa, sanon teille, koska kerran minulla on
siitä jäljennös."

"Mutta: kuka on antanut teille siitä tiedon, herra kreivi?" huudahti
Richelieu.

"Ah, tuossa se nyt taas on; tiedon? Yhdessä ainoassa minuutissa te
tahdotte saada samat tiedot kuin minä, tutkija, asiaan vihitty, joka
on elänyt kolmetuhattaseitsemänsataa vuotta."

"Oho", sanoi Richelieu, ja hänen mielensä masentui; "nyt turmelitte
hyvän vaikutuksen, jonka olin jo teistä saanut, kreivi!"

"Minä en pyydä teitä itseäni uskomaan, herra herttua; en _minä_ ole
lähtenyt hakemaan _teitä_ kuninkaan metsästysretkellä."

"Herttua, hän on oikeassa", sanoi kreivitär. "Herra Balsamo, minä
rukoilen, älkää tulko malttamattomaksi."

"Se, jolla on aikaa, ei tule koskaan malttamattomaksi, madame."

"Pyydän... lisätkää vielä tällä suosionosoituksella kaikkea hyvää,
jota jo minulle olette tehnyt: sanokaa minulle, millä tavoin olette
saanut ilmi moisia salaisuuksia?"

"Sitä en epäröi sanomasta, madame", vastasi Balsamo hitaasti aivan
kuin haeskellen jokaista ajatuksensa sanaa. "Sen ilmoitti minulle
ääni."

"Ääni?" huudahtivat herttua ja kreivitär yhtaikaa. "Teille ilmoittaa
tällaista ääni?"

"Niin; kaiken, mitä minä tahdon tietää."

"Ääni on teille sanonut, mitä rouva de Grammont on kirjoittanut
veljelleen?"

"Vakuutan, madame, että minulle on sen sanonut ääni."

"Sepä on ihmeellistä."

"Mutta te ette sitä usko?"

"No, en, kreivi", vastasi herttua. "Kuinka oletatte, että minun
pitäisi uskoa tuollaista?"

"Mutta uskoisitteko, jos sanoisin nyt teille, mitä se pikalähetti,
joka vie kirjettä herra de Choiseulille, paraikaa tekee?"

"_Dame_!" huudahti kreivitär.

"Minä uskoisin, jos kuulisin sen äänen", innostui herttua
vakuuttamaan. "Mutta herroilla noidilla ja ihmeentekijöillä on
etuoikeus kuulla ja nähdä yksinään yliluonnollisia asioita."

Balsamo loi silmänsä herra de Richelieuhin niin omituisesti, että
kreivittären selkäpiitä pitkin kävi väristys ja että se epäilevä ja
itsekäs olentokin, jonka nimi on herttua de Richelieu, tunsi kylmän
läikän niskassaan ja sydämessään.

"Niin", sanoi Balsamo kauan vaiettuaan, "niin, minä yksinäni näen
ja kuulen yliluonnollisia asioita ja olentoja. Mutta kun joudun
sellaisella järjellä varustettujen arvomiesten joukkoon kuin te,
herttua, ja sellaisen kauneuden pariin kuin te, kreivitär, niin avaan
aarteeni ja annan siitä muillekin... Haluttaisiko teitä suuresti
kuulla sitä mystillistä ääntä, joka ilmoittaa minulle kaikki?"

"Kyllä", sanoi herttua, mutta puristi kuitenkin kätensä nyrkkiin,
ettei olisi vapissut.

"Kyllä", soperteli kreivitär.

"Hyvä, herra herttua. Hyvä, rouva kreivitär, saatte siis sen kuulla.
Mitä kieltä toivotte sen puhuvan?"

"Ranskaa, olkaa hyvä", vastasi kreivitär. "Minä en osaa muita, ja
pelästyisin ehkä kauheasti jotakin muuta."

"Entä te, herra herttua?"

"Niinkuin kreivitärkin... ranskaa. Minä tahtoisin mielelläni
toistaa muuallakin, mitä paholainen sanoo, ja nähdä, onko hän hyvin
kasvatettu ja puhuuko hän moitteettomasti ystäväni herra Voltairen
kieltä."

Balsamo painoi päänsä rintaansa vasten ja meni ovelle, joka vei
pieneen saliin, mistä portaat johtivat yläkertaan.

"Sallikaa minun sulkea ovi, ettette joudu kovin alttiiksi
vaikutuksille", lisäsi Balsamo.

Kreivitär kalpeni, meni herttuan luo ja tarttui hänen käsivarteensa.

Kun Balsamo tuli melkein porrasoven luo, kohotti hän kätensä sitä
huoneiston paikkaa kohti, jossa Lorenza oli, ja lausui kaikuvalla
äänellä ja arabiankielellä seuraavat sanat, jotka me tässä
lukijoillemme käännämme:

"Ystäväni... kuuletko minua?... Jos kuulet, niin vedä kellon nauhasta
ja soita kaksi kertaa."

Balsamo tarkasti näiden sanojen vaikutusta, katsellen herttuata ja
kreivitärtä; nämä kuuntelivat ja avasivat silmiään sitäkin kovemmassa
jännityksessä, kun eivät ymmärtäneet, mitä kreivi puhui. Kello soi
selvästi kaksi kertaa.

Kreivitär hytkähti koholle sohvalla, herttua pyyhki nenäliinalla
hikeä otsaltaan.

"Koska minua kuulet", jatkoi Balsamo äskeisellä kielellä, "niin paina
marmorinappia, joka on liedenreunalla olevan leijonankuvan oikeana
silmänä, ja lieden tausta aukeaa. Tule aukosta, käy minun huoneeni
lävitse, laskeudu alas portaita ja pysähdy tänne tämän salin vieressä
olevaan huoneeseen."

Tuokion päästä huomasi Balsamo, että hänen käskynsä oli ymmärretty ja
että sitä toteltiin, sillä oven takaa kuului käsittämätöntä suhinaa,
niinkuin aaveen häilyvää liitelyä.

"Mitä kieltä tuo on?" kysyi Richelieu teeskennellen olevansa muka
rauhallinen. "Onko se kabbalankieltä?"

"Kyllä, herttua, se on kieltä, jota käytetään henkien manauksessa."

"Mutta tehän sanoitte, että me sitä ymmärtäisimme."

"Kyllä, sen mitä ääni sanoo; mutta en sanonut teidän ymmärtävän sitä,
mitä minä itse sanon."

"Ja nyt on piru tullut?"

"Onko teille kukaan puhunut pirusta, herttua?"

"Niin, minä luulin, ettei muita manalakaan kuin pirua."

"Manata voi jokaista henkiolentoa."

"Ja sellainen yliluonnon olentoko...?"

Balsamo ojensi kätensä verhoa kohti, joka kätki viereisen huoneen
oven.

"On välittömässä yhteydessä kanssani, monseigneur."

"Minua peloittaa", sanoi kreivitär; "entä te, herttua?"

"Kautta kunniani, kreivitär, tunnustan, että olisin mieluummin
Mahonin tai Filipsburgin kentällä."

"Olkaa hyvä, kreivitär ja herttua, kuunnelkaa, koska tahdotte
kuulla", sanoi Balsamo.

Ja hän kääntyi oveen päin.




NELJÄSKYMMENESNELJÄS LUKU

Ääni


Seurasi tuokion juhlallinen hiljaisuus. Sitten kysyi Balsamo
ranskankielellä:

"Oletteko siellä?"

"Olen täällä", vastasi puhdas ja hopeinen ääni, joka kuului oviverhon
läpi, tuntuen läsnäolijain korviin paremminkin metallikellon kuin
ihmisen ääneltä.

"Hitto, tämä alkaa käydä mielenkiintoiseksi", virkkoi herttua; "ja
kaikki käy ilman soihtuja, noitatemppuja ja bengalitulia".

"Tämä on kauheaa", mutisi kreivitär.

"Seuratkaa tarkoin kysymyksiäni", jatkoi Balsamo.

"Seuraan koko olemuksellani."

"Sanokaa minulle ensin, kuinka monta henkeä on parissani tällä
hetkellä?"

"Kaksi."

"Mitä sukupuolta?"

"Mies ja nainen."

"Lukekaa ajatuksistani miehen nimi."

"Herttua de Richelieu."

"Ja naisen?"

"Kreivitär Dubarry."

"Oh, oh", mutisi herttua, "tämäpä vasta on..."

"Minä en ole milloinkaan nähnyt tällaista", supisi kreivitär vavisten.

"Hyvä", sanoi Balsamo; "lukekaa nyt kädessäni olevan kirjeen
ensimmäinen lause". Ääni luki sen. Kreivitär ja herttua katsahtivat
toisiinsa silmissä kummastus, joka oli melkeinpä ihailua.

"Se kirje, jonka jäljensin sanelunne mukaan, missä se nyt on?"

"Se rientää."

"Minne päin?"

"Länteen."

"Onko se kaukana täältä?"

"Oi, kaukana jo."

"Kenellä se on?"

"Miehellä, jolla on vihreä takki, nahkainen hattu ja pitkävartiset
saappaat."

"Kulkeeko hän jalkaisin vai ratsain?"

"Ratsastaa."

"Minkälaisella hevosella?"

"Kirjavalla."

"Missä hänet näette?"

Tuli tuokion hiljaisuus.

"Katsokaa", lausui Balsamo vaativasti.

"Leveällä tiellä; sen kahden puolen on puita."

"Mutta millä tiellä?"

"En tiedä, kaikki tiet ovat samanlaisia."

"Kuinka, eikö mikään teille osoita, mikä tie se on; jokin
virstanpatsas, viitta?"

"Odottakaa, odottakaa; vaunut vierivät liki ratsastajaa: ne menevät
hänen ohitseen, tulevat minua kohti."

"Minkälaiset vaunut?"

"Raskaat, suuret vaunut, täynnä pappeja ja upseereja."

"Eikö niissä ole mitään kirjoitusta?" kysyi Balsamo. "Kyllä on",
vastasi ääni. "Lukekaa se."

"Luen niissä sanan 'Versailles', keltaisilla, melkein hälvenneillä
kirjaimilla."

"Jättäkää vaunut ja seuratkaa pikalähettiä."

"En näe häntä enää."

"Miksi ette näe häntä enää?"

"Tie tekee mutkan."

"Kääntykää hänen perässään ja tavoittakaa hänet kiinni."

"Oh, hän ajaa täyttä laukkaa; hän katsoo kelloaan."

"Mitä näette hevosen edessä?"

"Pitkän puistokujan, komeita rakennuksia, suuren kaupungin."

"Seuratkaa häntä yhä."

"Minä seuraan."

"Ja nyt?"

"Pikalähetti suomii hevostaan, yhä kiivaammin; ratsu kylpee
vaahdossa; sen rautaiset kengät jymistävät kiveystä niin, että
kulkijat kääntyvät peloissaan. Ah, ratsastaja syöksyy pitkälle
ja rinteenä laskeutuvalle kadulle. Hän ajaa oikealle. Hiljentää
hevosensa vauhtia. Pysähtyy suuren talon eteen."

"Nyt täytyy teidän seurata häntä mitä tarkimmin, kuuletteko?"

Ääni huokasi raskaasti.

"Olette väsynyt. Ymmärrän sen."

"Ah, aivan ruhjottu."

"Väsymys kadotkoon."

"Ah."

"No nyt?"

"Kiitos."

"Oletteko väsynyt vielä?"

"En."

"Näettekö yhä pikalähetin?"

"Malttakaa... Kyllä, hän nousee ylös leveitä kiviportaita. Hänen
edellään kulkee siniseen ja kultaiseen pukuun puettu lakeija. Hän
menee suurten salien läpi, joissa on kultauksia. Hän tulee valaistuun
kirjoitushuoneeseen. Lakeija avaa oven ja poistuu."

"Mitä näette?"

"Lähetti kumartaa."

"Kenen edessä?"

"Malttakaa... Erään miehen, joka istuu kirjoituspöydän ääressä selin
oveen."

"Minkälaisessa puvussa?"

"Oh, juhlapuvussa, aivan kuin tanssiaisiin menossa."

"Onko hänellä arvomerkkejä?"

"Sininen ritarinauha kaulassa."

"Hänen kasvonsa?"

"En niitä näe... Ah!"

"Mitä nyt?"

"Hän kääntyy."

"Minkä näköinen hän on?"

"Vilkkaat silmät, epäsäännölliset piirteet, kauniit hampaat."

"Ikänsä?"

"Viisikymmentä, kahdeksankuudetta vanha."

Kreivitär kuiskasi marskille:

"Herttua, se on herttua."

Marski Richelieu nyökkäsi kuin sanoakseen:

-- Kyllä, hän se on... Mutta kuunnelkaa.

"Sitten?" käski Balsamo.

"Lähetti antaa sininauhaiselle miehelle..."

"Saatte sanoa häntä herttuaksi: hän on herttua."

"Lähetti antaa herttualle kirjeen, jonka hän on ottanut nahkaisesta
laukusta selästään", jatkoi ääni. "Herttua murtaa sinetin, ja lukee
tarkkaavasti kirjeen."

"Entä sitten?"

"Hän ottaa kynän ja paperia ja kirjoittaa." Marski de Richelieu
mutisi:

"Hän kirjoittaa, peijakas vie; jos vain saisi tietää, mitä hän
kirjoittaa, silloin kävisi hyvin."

"Sanokaa, mitä hän kirjoittaa", käski Balsamo.

"En voi."

"Koska olette liian kaukana. Menkää kirjoitushuoneeseen. Oletteko nyt
siellä?"

"Olen."

"Kumartukaa katsomaan yli herttuan olan."

"Nyt katson."

"Voitteko nyt lukea?"

"Käsiala on kulunutta, pientä ja epäselvää."

"Lukekaa, minä tahdon."

Kreivitär ja Richelieu pidättivät hengitystään.

"Lukekaa", toisti Balsamo yhä vaativammalla äänellä.

'Sisareni', virkkoi ääni väristen ja epäröiden.

"Tämä on vastaus", supisivat marski de Richelieu ja kreivitär
yhtaikaa.

'Sisareni', jatkoi ääni, 'Voit rauhoittua. Vaara oli lähellä, se
on totta; ottelu oli ankara, sekin on totta; mutta nyt siitä on
päästy. Minä odotan kiihkeästi huomispäivää; sillä huomenna aion minä
puolestani iskeä. Ja minulla on hyvä syy toivoa täydellistä voittoa.
Kiitokset Rouenin parlamenttia, mylord X:ää ja pommeja koskevista
tiedoista.'

-- Huomenna, päästyäni työstä kuninkaan luota, lisään kirjeeseen
vielä asioita, ja lähetän sen sitten sinulle samalla miehellä.'

Balsamo seisoi vasen käsi ojennettuna ja näytti aivan kuin suurella
vaivalla pakottavan ilmi ääneltä jokaisen sanan. Oikealla hän jälleen
piirsi muistiin äsken kerrotut lauseet, jotka herra de Choiseul oli
juuri kirjoittanut työhuoneessaan Versaillesissa. "Siinäkö kaikki?"
kysyi Balsamo. "Kaikki", vastasi ääni. "Mitä herttua nyt tekee?"

"Hän kääntää kaksin kerroin paperin, johon hän kirjoitti, sitten hän
kääntää sen vielä, ja panee sen pienen, punaisen taskukirjan väliin,
jonka hän otti hännystakkinsa vasemmasta taskusta."

"Kuulitteko?" virkkoi Balsamo kreivittärelle, joka oli aivan lamassa
hämmästyksestä. "Ja nyt?"

"Nyt hän laskee pikalähetin menemään, puhuen hänen kanssaan."

"Mitä hän lähetille sanoo?"

"En kuullut muuta kuin viimeisen lauseen."

"Mitä se oli...?"

"'Kello yksi Trianonin portilla.' Lähetti kumartaa ja menee."

"Aivan niin", virkkoi Richelieu, "hän sanoi lähetille, missä he
tapaavat toisensa, kun herttua on päässyt työstä kuninkaan luota".

Balsamo vaati viittauksella herttuaa ja kreivitärtä vaikenemaan.

"Mitä tekee herttua nyt?" kysyi hän salaperäiseltä ääneltä.

"Hän nousee ylös. Hänellä on kädessä kirje, jonka mies hänelle toi.
Hän menee sänkynsä luo ja painaa sen ja seinän välissä olevaa jousta,
jolloin aukeaa rautalipas. Hän heittää kirjeen siihen ja lukitsee
lippaan."

"Oh, tämä on tosiaan noituutta!" huudahtivat herttua ja kreivitär
yhtaikaa kalman kalpeina.

"Tiedättekö jo kaikki, mitä haluatte tietää, madame?" kysyi Balsamo.

"Herra kreivi", vastasi rouva Dubarry ja lähestyi Balsamoa kauhun
vallassa. "Te olette tehnyt minulle palveluksen, josta antaisin
kymmenen vuotta elämänikääni, tai jota oikeastaan en voi millään
maksaa. Vaatikaa minulta mitä tahdotte."

"Oh, madame, tiedätte että meillä on vanhaa tiliä."

"Sanokaa, sanokaa, mitä toivotte?"

"Aika ei ole vielä tullut."

"No, mutta kun se tulee, vaikka vaatisitte miljoonan..."

Balsamo hymyili.

"Kuulkaas, kreivitär", huudahti marski, "sitä miljoonaa sopisi
paremmin teidän pyytää kreiviltä. Mies, joka tietää sellaista kuin
hän tietää ja joka ennen kaikkea näkee, mitä näkee, eikö hän löytäisi
kultaa ja timantteja maan sisuksista, niinkuin ajatuksetkin ihmisten
sieluista?"

"Niinpä minä polvistun eteenne avuttomuuteni tuntien", virkkoi
kreivitär.

"Ei, kreivitär, kerran saatte maksaa laskunne minulle. Minä kyllä
annan teille siihen tilaisuuden."

"Kreivi Balsamo", sanoi herttua Richelieu, "minä olen alistettu,
voitettu, murskattu: minä uskon".

"Niinkuin Tuomas muinoin, eikö niin, herra herttua? Se ei ole
uskomista, se on näkemistä."

"Sanokaa sitä miksi tahansa; mutta minä teen julkisen katumuksen, ja
kun minulle vasta puhutaan jotakin noidista, niin tiedän sanottavani."

Balsamo hymyili.

"Nyt, madame, sallitteko minun päättää työni?" kysyi hän
kreivittäreltä.

"Sanokaa."

"Henki on väsynyt. Suokaa minun vapauttaa hänet taikalauselmalla."

"Tehkää se, monsieur."

"Lorenza", sanoi Balsamo arabiankielellä, "minä kiitän sinua; minä
rakastan sinua. Palaa huoneeseesi samaa tietä, jota tänne tulit, ja
odota siellä minua. Mene, rakkaani!"

"Minä olen niin väsynyt", vastasi ääni italiaksi, vielä suloisempana
kuin äsken manatessa. "Tule heti, Akharat."

"Minä tulen."

Ja askeleet loittonivat samalla pehmeällä kahinalla kuin
tullessaankin.

Muutaman minuutin kuunteli Balsamo tarkoin, että Lorenza oli lähtenyt
pois. Sitten kumartui hän syvään, mutta majesteettisen arvokkaasti
kahdelle vieraalleen, jotka lähtivät ällistyneinä ja pää täynnä
sekavia ajatuksia ulos ja palasivat ajurinrattaihinsa, paremminkin
muistuttaen juopuneita kuin järkeviä ihmisiä.




NELJÄSKYMMENESVIIDES LUKU

Epäsuosio


Kun Versaillesin linnan kello löi seuraavana päivänä yksitoista, tuli
kuningas Ludvig XV huoneistansa, meni sänkykamarinsa vieressä olevan
gallerian läpi ja huusi kovalla ja jäykällä äänellä:

"Herra de la Vrillière."

Kuningas oli kalpea ja näytti kiihtyneeltä. Kuta enemmän hän
koetti salata mielenliikutustaan, sitä selvemmin ilmeni se hänen
sekaantuneesta katseestaan ja hänen tavallisesti eleettömien
kasvolihastensa jännityksestä.

Hyytävä hiljaisuus syntyi heti hovimiesten rivissä, herrain, joiden
joukossa seisoivat muun muassa herttua de Richelieu ja varakreivi
Jean Dubarry, molemmat tyyninä ja muka välinpitämättöminä ja niinkuin
eivät olisi tienneet mistään.

Herttua de la Vrillière meni kuninkaan luokse ja otti hänen kädestään
kuninkaallisen kirjeen, jota hän majesteettinsa hänelle ojensi.

"Onko herttua de Choiseul täällä Versaillesissa?" kysyi kuningas.

"Sire, hän on ollut täällä eilisestä saakka; hän palasi Pariisista
kello kaksi iltapuolella."

"Onko hän hotellissaan? Vai linnassako?"

"Linnassa, sire."

"Hyvä on", sanoi kuningas, "viekää hänelle tämä käsky".

Väristys kulki kauan katselijain piirissä, jotka kumartuivat
supattelemaan keskenään aivan kuin tähkät kallistuvat myrskyn
uhatessa.

Kuningas rypisti kulmiaan kuin enentääkseen kohtauksen herättämää
pelkoa ja meni ylpeästi takaisin työhuoneeseensa: kuningasta
seurasivat henkivartioston päällikkö ja kevyen ratsuväen kapteeni.

Kaikki katselivat herra de la Vrillièreä, joka meni nyt, itsekin
levottomana saamastaan tehtävästä, hitaasti linnanpihan yli herttua
de Choiseulin huoneisiin.

Sillävälin puhkesi uhkaava tai toisaalla pelokas keskustelu
galleriassa vanhan marskin ympärillä, joka oli olevinaan kaikkia
muita kummastuneempi, mutta joka ei voinut ketään pettää, sillä hänen
huulillaan värähteli hieno, merkitsevä hymy.

Kun herra de la Vrillière tuli takaisin, kokoonnuttiin heti hänen
luokseen.

"No niin?" kysyttiin häneltä. "Se oli karkoituskäsky."

"Karkoitetaanko herttua de Choiseul?"

"Kyllä, karkoituskäsky asianomaisessa muodossa."

"Te luitte sen, herttua?"

"Luin."

"Ja se oli aivan selvässä muodossa?"

"Arvostelkaa sitä itse."

Ja herttua de la Vrillière lausui seuraavat sanat, jotka hän
hovimiehille ominaisella armottoman tarkalla muistilla oli painanut
mieleensä:

"Serkkuni tyytymättömyys, jota teidän palvelunne minussa aiheuttaa,
pakottaa minut karkoittamaan teidät Chanteloupiin, jonne te lähdette
kahdenkymmenenneljän tunnin sisällä. Olisin lähettänyt teidät vielä
kauemmaksi, ellei minua pidättäisi erikoinen kunnioitus rouva de
Choiseulia kohtaan, jonka terveyttä minä tahdon sääliä. Varokaa,
ettei käytöksenne saata minua päättämään toisin."

Vrillièren herttuaa ympäröivässä hovijoukossa syntyi kummastuksen
suhina.

"Ja mitä hän vastasi teille, herra de Saint-Florentin", kysyi
Richelieu, joka oli tahallaan mainitsematta herttuaa hänen uudella
nimellään tai hänen arvonsa mukaisesti.

"Hän vastasi minulle: 'Herra herttua, minä olen vakuutettu ilosta,
jonka tämän kirjeen tuominen teille tuottaa.'"

"Se oli kova asia tuolle herttua-paralle", sanoi Jean.

"Sehän on selvää, herra varakreivi: ei suinkaan voi olla hiukan
äännähtämättä, kun moinen tiilikivi putoaa katolta niskaan."

"Ja mitä hän tekee? Tiedättekö sen?" kysyi Richelieu.

"Luultavasti hän tottelee."

"Hm", virkkoi marski. "Tuolla tulee herttua!" huudahti Jean, joka
seisoi tähystelemässä ikkunan ääressä.

"Hän tulee tänne!" huudahti herttua de la Vrillière.

"Mitäs teille sanoin, herra de Saint-Florentin!"

"Hän kävelee nyt pihan yli tänne", jatkoi Jean.

"Yksinkö?"

"Aivan yksin, salkku kainalossa."

"Oi taivahinen", jupisi Richelieu, "toistuukohan taas eilispäiväinen
kohtaus?"

"Älkää puhukokaan siitä, minua väristää sitä ajatellessani", vastasi
Jean.

Jean ei ennättänyt sanoa lausettaan loppuun, kun herttua de Choiseul
ilmestyi jo gallerian ovelle. Pää pystyssä ja rauhallisena hän kulki,
sinkauttaen silmistään kirkkaan ja tyynen katseen vihollisiinsa
ja noihin muihin, jotka olivat valmiit julistamaan itsensä hänen
vihollisikseen heti, jos hän joutuisi epäsuosioon.

Kukaan ei odottanut moista käytöstä äskeisen tapahtuman jälkeen;
kukaan ei siis koettanutkaan tukkia häneltä tietä.

"Oletteko varma, että luitte kirjeen oikein?" kysyi Jean.

_"Parbleu!"_

"Ja hän tulee vielä takaisin, saatuaan moisen kirjeen, jonka meille
luitte?"

"Minä en enää tätä käsitä, kautta kunniani!"

"Mutta kuningas nakkaa hänet Bastiljiin!"

"Siitä tulee kauhea skandaali."

"Minun käy melkein sääliksi ministeriä."

"Ah, nyt hän menee kuninkaan luokse. Suunnatonta!"

Herttua de Choiseul ei tosiaan välittänyt ovenvartijoista, jotka
koettivat aivan ällistyneinä estää häntä pääsemästä sisään, vaan
tunkeutui suorastaan kuninkaan kirjoitushuoneeseen. Kuninkaalta pääsi
hänet nähdessään kummastuksen huudahdus.

Herttua de Choiseulilla oli kädessään kuninkaallinen kirje; hän
näytti sitä melkeinpä hymyillen kuninkaalle.

"Sire, kuten teidän majesteettinne eilen minulle etukäteen ilmoitti,
olen juuri saanut uuden kirjeen."

"Niin, herrani", vastasi kuningas;

"Ja koska teidän majesteettinne suvaitsi silloin sanoa minulle,
ettei minun pitäisi koskaan käsittää todeksi kirjeitä, joita teidän
majesteettinne ei ole itse suullisesti vahvistanut sanoillaan, niin
tulin pyytämään selitystä."

"Se on lyhyt, herra herttua", vastasi kuningas, "tänään pitää kirje
paikkansa".

"Pitää paikkansa?" sanoi herttaa. "Näin loukkaava kirje, niin
uskolliselle palvelijalle!"

"Uskollinen palvelija, monsieur, ei pane herraansa näyttelemään
narrin osaa."

"Sire", vastasi ministeri ylpeästi, "minä luulin syntyneeni tarpeeksi
lähellä valtaistuinta ymmärtääkseni teidän majesteettianne".

"Monsieur", sanoi kuningas lyhyesti, "minä en tahdo pitää
teitä epätietoisuudessa. Eilisiltana otitte te työhuoneessanne
Versaillesissa vastaan rouva de Grammontin lähetin."

"Se on totta, sire."

"Hän toi teille kirjeen."

"Eivätkö veli ja sisar saa kirjoittaa toisilleen, sire?"

"Odottakaahan, olkaa hyvä; minä tiedän, mitä siinä kirjeessä oli...
Oh, sire, kas tuossa... minä näin sen vaivan, että kopioitsin sen
omin käsin."

Ja kuningas antoi herttualle täyden jäljennöksen rouva de Grammontin
kirjeestä.

"Sire..."...

"Älkää kieltäkö, herttua... te panitte sen kirjeen pieneen
rautalippaaseen, joka on sänkynne takana."

Herttua kävi kalpeaksi kuin ruumis.

"Eikä siinä kaikki", jatkoi kuningas armottomasti. "Te kirjoititte
rouva de Grammontille vastauksen. Senkin kirjeen sisällön minä tiedän
Se kirje on taskussanne muistikirjan välissä ja puuttuu ainoastaan
lisäystä, jonka aioitte laatia lähdettyänne luotani. Näette, että
olen asioista perillä, eikö niin?"

Herttua de Choiseul pyyhki otsaansa, joka oli kylmän hien vallassa,
kumarsi sanaakaan virkkamatta ja läksi kuninkaan huoneista aivan kuin
häntä olisi kohdannut halvaus.

Ellei raitis ilma olisi leyhähtänyt hänen kasvoilleen, olisi hän
kaatunut maahan.

Mutta hän oli lujatahtoinen mies. Galleriassa hän hallitsi jälleen
mielensä, kulki pää pystyssä hoviväen kujan läpi, meni huoneustoonsa
ja ryhtyi polttamaan ja panemaan lukon taakse kaikenlaisia
papereitaan.

Neljännestunnin kuluttua ajoi hän vaunuillaan pois linnasta.

Herra de Choiseulin joutuminen epäsuosioon oli ukonisku, joka
loimautti koko Ranskan tuleen.

Parlamentit, jotka olivat tosiaan saaneet ministerin
suvaitsevaisuudelta tukea, levittivät kohta tiedon, että valtakunta
oli nyt menettänyt varmimman pylväänsä. Aateli pysyi hänessä kiinni,
koska hän itse kuului tähän säätyyn. Papistolle oli tuo mies, jonka
persoonallinen, joskus ylpeyteen vivahtava arvokkuus antoi hänen
ministerintöilleen pyhän hohteen, ollut lempeä.

Ensyklopedistinen eli filosofinen puolue, joka jo siihen aikaan oli
lukumäärältään melkoisen suuri ja varsinkin sangen voimakas, koska se
lisäsi rivejään valistuneilla, oppineilla ja saivartelunhaluisilla
ihmisillä, päästi pahan hälinän nähdessään hallituksen joutuvan pois
sellaisen miehen käsistä, joka suitsutti ihailun uhria Voltairelle,
myönsi vuotuisia määrärahoja Ensyklopedialle ja säilytti ja kehitti
hyödylliseen suuntaan madame de Pompadourin ajan tapoja, tuon kaupan
ja filosofian naisellisen Maecenaan.

Kansalla oli enemmän syytä valitukseen kuin kaikilla muilla
tyytymättömillä. Ja kansa nurisikin, tutkimatta liioin asiaa, mutta
se osui kuten aina kuitenkin totuuden pääkohtaan, pahan haavaan.

Laajasti arvostellen oli Choiseul sekä huono ministeri että huono
kansalainen; mutta ajan oloihin verrattuna oli hän miehisen
kunnon, moraalin ja isänmaanrakkauden mallikuva. Kun maaseudun
kansa oli kuolemaisillaan nälkään ja kuuli puhuttavan kuninkaan
tuhlaavaisuudesta ja rouva Dubarryn perikatoon vievistä oikuista, kun
sille kansalle julkisesti levitettiin sellaisia mielipiteitä kuten
esimerkiksi _Neljänkymmenen écun mies_, tai sellaisia neuvoja kuin
_Yhteiskunnallinen sopimus_, ja salaisesti sellaisia paljastuksia
kuin _Käsinkirjoitettuja uutisia_ ja _Kunnon kansalaisen omituisia
aatoksia_, silloin kauhistui tuo kansa joutumista yksinomaan
kuninkaan naikkosen saastaisiin käsiin, rouva Dubarryn, joka
_ansaitsi vähemmän kunnioitusta kuin jonkun sydenpolttajan vaimo_,
kuten Bauveau aikoinaan sanoi. Se kauhistui joutumista tuon kaikkien
hovisuosikkien suosikin uhriksi. Ja suunnattomien kärsimysten
uuvuttamana se näki kummakseen nyt tulevaisuutensa vieläkin
mustempana kuin menneisyys oli ollut.

Asia ei kuitenkaan ollut niin, että kansa olisi erikoisesti
suosinut jotakin yhteiskunnan piiriä, joskin toiset olivat siitä
vastenmielisiä. Se ei rakastanut esimerkiksi parlamentteja.
Parlamentit, sen luonnolliset suojelijat, olivat aina jättäneet
sen oman onnensa nojaan, pohtiessaan hedelmättömästi keskinäisiä
kilpailu- ja itsekkyyskysymyksiään. Parlamentit olivat kaikkivaltiaan
kuninkuuden väärän heijastuksen häikäiseminä kuvitelleet olevansa
jonkinlainen aateliston ja kansan välinen aristokratia.

Kansa ei rakastanut myöskään aatelia; siitä esti sitä sen oma
vaisto ja huonot muistot. Se pelkäsi miekkavaltaa yhtä suuresti
kuin se vihasi kirkkoa. Mikään herra de Choiseulin eroittamisessa
ei oikeastaan liikuttanut kansaa. Mutta se kuuli ylimystön, pappien
ja parlamentin valitukset, ja tämä meteli yhtyneenä kansan omaan
epämääräiseen murinaan sai aikaan äänen, joka kansaa huumasi.

Tämä tunne kehittyi siihen suuntaan, että herra de Choiseul sai
osakseen kaipuuta ja melkeinpä kansan suosion.

Koko Pariisi seurasi karkoitettua, kun hän matkusti Chanteloupiin, --
koko Pariisi, sen sanonnan näyttävät itse tosiseikat päteväksi.

Kansa muodosti kujan herra Choiseulin vaunujen kahden puolen. Ne
parlamentin jäsenet ja hovimiehet, joita herttua ei lähtiessään
ennättänyt ottaa vastaan, antoivat ajaa vaununsa kansan rivien eteen
hyvästelläkseen häntä ohimennen ja saadakseen häneltä takaisin
tervehdyksen.

Suurin tungos oli Enferin tulliportilla, Touraineen vievän tien
päässä. Siellä oli sellainen kuhina jalankulkijoita, ratsastajia ja
vaunuja, että liikenne keskeytyi moneksi tunniksi.

Kun herttua viimein pääsi tulliportin ulkopuolelle, näki hän, että
häntä saattoivat yli sadat vaunut muodostaen aivan kuin pyhimyskehän
hänen vaunuilleen.

Suosionhuudot ja huokaukset saattoivat häntä vielä maantiellä. Hän
oli kuitenkin liian älykäs ja tunsi aseman liian hyvin ymmärtääkseen,
ettei tämä häly todistanut niin paljon kaipausta hänen poistumisensa
tähden kuin pelkoa, mitä tuntematon tulevaisuus toisi mukanansa hänen
kukistuttuaan.

Väkeä kuhisevalla tiellä vierivät sitten täyttä laukkaa vastaan
postivaunut, ja ellei kyytimies olisi ajoissa ponnistanut
viimeisiäkin voimiansa, olisivat hänen pölystä ja vaahdosta valkeat
hevosensa rynnänneet kiinni herra de Choiseulin valjakkoon.

Näiden postivaunujen ikkunasta pilkisti ulos muuan henkilö juuri
samassa kuin herra de Choiseul pisti ulos päänsä.

Herra d'Aiguillon tervehti syvästi kumartaen kukistunutta ministeriä,
jonka perintöä hän nyt kiiruhti saamaan. Herra de Choiseul heittäytyi
takaisin vaunukoriinsa: yksi ainoa sekunti oli myrkyttänyt koko hänen
tappionsa voittoriemun!

Mutta samalla hetkellä ja aivan kuin korvaukseksi tästä kohtauksesta
näki herra de Choiseul myöskin eräät toiset vaunut. Ne olivat
koristetut Ranskan vaakunalla ja niitä veti kahdeksan hevosta, ja
ne tulivat Sevresistä Saint-Cloudiin vievää syrjätietä. Sattumalta
tai tungoksen pelosta olivat nämä kuninkaalliset vaunut karttaneet
valtatietä. Ne sattuivat nyt kohtaamaan herra de Choiseulin
ajoneuvot. Niiden takaistuimella istui Madame la dauphine ja hänen
ylin seuranaisensa, rouva de Noailles.

Etupuolella taas istui neiti Andrée de Taverney.

Herra de Choiseul kumartui ulos vaunujensa ikkunasta ja punastui
ilosta ja ylpeydestä.

"Hyvästi, Madame", sanoi hän ja ääni tuli kurkusta vaikeasti.

"Näkemiin, herra de Choiseul", vastasi dauphine huulillaan
majesteettinen hymy ja itsevaltiaan halveksima kaikkia jäykkiä
hovisääntöjä kohtaan.

"Eläköön herra de Choiseul!" huudahti näiden dauphinen sanain jälkeen
muuan innostunut ääni.

Neiti Andrée käännähti tämän huudon kuullessaan nopeasti.

"Pois, pois tieltä!" huusivat nyt prinsessan ratsukuskit ja
pakottivat kalpeana ja ahnain silmin tähystelevän Gilbertin
väistymään syrjään tien viereen.

Sillä tuo sankarimme se oli tosiaan huutanut siellä filosofisessa
innostuksessaan: "Eläköön herra de Choiseul!"




NELJÄSKYMMENESKUUDES LUKU

Aiguillonin herttua


Jos Pariisissa ja Chanteloupiin vievällä tiellä nähtiin surullisia
kasvoja ja punaisia silmiä, niin yhtä paljon loistivat katseet onnea
Luciennesissa ja huulet ihastunutta hymyä.

Asia oli näet niin, ettei Luciennesissa enää ollut vallassa
pelkästään kuolevainen nainen ja kaunein ja hurmaavin kaikista
kuolevaisista naisista, kuten hovimiehet ja runoilijat sanoivat, vaan
että siellä istui nyt valtaistuimellaan todellinen jumalatar halliten
koko Ranskaa.

Saman päivän iltana, jolloin herra de Choiseul oli joutunut
epäsuosioon, täyttivät niin ollen Luciennesiin vievän tien samat
lukemattomat vaunut, jotka aamulla olivat hyrränneet kartoitetun
ministerin vaunujen perässä. Sitä paitsi nähtiin rouva Dubarryn
palatsissa vielä kaikki kanslerin puoluelaiset ja kaikki
lahjusjärjestelmän ja hovisuosion auttamat nousukkaat. Ja yhteensä
nämä vieraat muodostivat valtavan joukon.

Mutta mitä rouva Dubarryyn tulee, oli hänellä oma oivallinen
poliisilaitoksensa. Jean Dubarry tiesi melkeinpä paroonilleen
kaikkien niiden nimet, jotka olivat heitelleet jäähyväiskukkia
menneille Choiseuleille. Hän luetteli näiden epäluotettavain nimet
kreivittärelle. Ja niin ollen estettiin heiltä armottomasti pääsy
Luciennesin palatsiin, kun taas toisten rohkeutta, joka oli ilmennyt
yleisen mielipiteen uhmaamisena, palkittiin suojelusta lupaavalla
hymyllä ja päivän jumalattaren täydellisellä näkemisellä.

Suuren vaunujonon ja yleisen tungeskelun jälkeen saivat vastaanottoja
yksityiset henkilöt.

Marski Richelieu, päivän sankari, tosin salainen ja vaatimattomasti
esiintyvä sankari, istui rouva Dubarryn kotihuoneen nurkimmaisessa
nojatuolissa ja katseli, kuinka vierailijain ja suosionhakijain
pyörre vieri hänen ohitseen.

Hyvä Jumala, kuinka hän ja rouva Dubarry sitten iloitsivat ja
onnittelivat toisiaan! Kädenpuristukset, tukahutetut naurunpuuskat,
hurmautuneet jalanpolkemiset näyttivät tänä päivänä tulleen
Luciennesin asukkaiden kotikieleksi!

"Täytyy tunnustaa", virkkoi rouva Dubarry, "että kreivi Balsamo tai
Fenix, kuten te, marski, häntä kutsutte, on aikakautemme ensimmäinen
mies. Olisi suuri vahinko, jos nykyaikaan poltettaisiin noitia."

"Aivan niin, kreivitär, hän on suuri mies", vastasi herttua de
Richelieu.

"Ja hän on kaunis mies. Minä olen rakastunut tuohon mieheen, herttua."

"Te saatte minut mustasukkaiseksi", vastasi Richelieu nauraen ja
haluten suuresti kääntää samalla keskustelun vakavampiin asioihin.
"Kreivi de Fenix olisi kauhea poliisimestarin virassa."

"Minä ajattelin sitä", vastasi kreivitär. "Mutta se on mahdotonta."

"Minkä tähden, kreivitär?"

"Sen tähden, että hän tekisi virkaveljensä mahdottomiksi."

"Kuinka niin?"

"Koska hän tietää kaikki ja näkee kaikki heidän korttinsa."

Marski de Richelieu punastui poskimaalinsakin läpi.

"Kreivitär", vastasi Richelieu, "minä toivoisin, jos olisin
hänen virkatoverinsa, että hän aina näkisi minun korttini ja
ilmoittaisi teille, millaiset ne ovat. Silloin näkisitte alinomaa
herttasotamiehen polvillaan herttarouvan ja herttakuninkaan jalkain
juuressa."

"Teille ei ole vertaa älykkyydessä, rakas herttua", vastasi
kreivitär. "Mutta puhukaamme nyt vähän ministeristöstämme...
Ajattelin, että sisarenpoikanne on saanut teiltä varmaan sanan?..."

"D'Aiguillon? Hän saapui jo tänne, madame, ja sellaisin entein,
joita roomalainen auguri olisi pitänyt parhaimpina maailmassa:
hänen vaununsa kohtasivat nimittäin matkalla pois lähtevän herra de
Choiseulin."

"Se oli tosiaan hyvä enne", sanoi kreivitär. "Hän siis tulee tänne?"

"Madame, minä arvelin, että jos herra d'Aiguillon nähtäisiin täällä
Luciennesissä hetkellä, jolloin koko maailma täällä kuhisee, niin
aljettaisiin asiaa selittää jos jollakin tavalla. Minä pyysin siis
häntä jäämään toistaiseksi tänne lähistölle erääseen kylään, kunnes
minä käskystänne lähettäisiin häntä noutamaan."

"Lähettäkää siis heti, marski; sillä nyt me olemme yksin, tai
melkeinpä yksin."

"Sen teen sitä mieluummin, koska nyt olemme täysin yhtä mieltä, eikö
niin, kreivitär?"

"Aivan niin, herttua. -- Tehän pidätte... sotaministerin paikasta
enemmän kuin raha-asiain ministerin, vai kuinka? Tai toivotteko
meriasiain osastoa?"

"Minä tahdon sota-asioita hoitamaan, madame; sillä alalla voisin olla
suurimmaksi hyödyksi."

"No hyvä. Minä siis puhun kuninkaalle siihen suuntaan. Eivätkö jotkut
ole teille vasten mieltä?"

"Ketkä niin?"

"Jotkut niistä, joita hänen majesteettinsa nimittää teille
virkaveljiksi."

"Minä olen maailman mukavin mies toveriksi, kreivitär. Mutta
suvainnette minun nyt kutsua sisarenpoikaani, koska olette suonut
hänelle sellaisen suosion, että otatte hänet vastaan."

Richelieu meni ikkunan ääreen. Hämärän viimeinen riutuva kuulto
valaisi vielä pihaa. Marski antoi merkin eräälle lakeijalleen, joka
oli tarkastellut koko ajan ikkunaan ja joka nyt isännältään tämän
merkin saatuansa läksi menemään juoksujalkaa.

Sillä välin aljettiin kreivittären huoneistossa sytyttää tulia.

Kymmenen minuuttia marskin lakeijan lähdön jälkeen vierivät vaunut
palatsin ulkopihaan. Kreivitär vilkaisi nopeasti ikkunaan.

Richelieu huomasi älykkäästi tuon liikkeen ja se näytti hänestä
ennustavan kaikkea hyvää herra d'Aiguillonille ja siis myöskin
hänelle itselleen.

-- Kreivitär pitää enosta, -- ajatteli hän; -- hän alkaa pitää
myöskin sisarenpojasta: me pääsemme täällä isänniksi.

Juuri kun marski nautti näistä kuvittelunsa onnenlupauksista, kuului
huoneen ovelta askeleita, ja kreivittären ensimmäinen kamaripalvelija
ilmoitti vieraaksi herttua d'Aiguillonin.

Tulija oli sangen kaunis ja miellyttävä mies; hänen pukunsa oli
yhtä kallis kuin hieno ja kantajalleen sopiva. Herttua d'Aiguillon
oli iältään yli parhaan nuoruuden; mutta hän oli niitä miehiä,
jotka älynsä ja sielunsa voimalla pysyvät nuorina raihnaisimpaan
vanhuuteensa saakka.

Viranhoitohuolet eivät olleet piirtäneet ainoaakaan ryppyä hänen
otsaansa. Ne olivat ainoastaan laajentaneet niitä luonnollisia
uurteita, joita valtiomiesten ja runoilijoiden otsalla nähtyinä
sanotaan suurten ajatusten tyyssijaksi. Hänen kaunis, älykäs ja
surumielinen päänsä oli pysty ja suora, aivan kuin hän olisi tiennyt,
että sitä päätä uhkasi painaa kymmenen miljoonan ihmiset vihat, ja
kuin hän olisi samalla tahtonut näyttää, että hän jaksoi sen kuorman
kantaa.

Herra d'Aiguillonin kädet olivat ylen kauniit ja näyttivät
lainehtivain hihapitsien keskelläkin kovin valkeilta ja hienoilta.
Siihen aikaan pidettiin kaunismuotoista jalkaa suuressa arvossa;
herttua d'Aiguillonin jalat olivat pontevassa siroudessaan ja
aristokraattisilta muodoiltaan mallikelpoisen moitteettomat. Hänessä
yhtyivät toisiinsa runoniekan rakastettavuus, ylhäisaatelisen jalous
ja muskettisoturin notkeus ja joustava ryhti. Kreivittärelle täytyi
hänen olla kolminkertainen ihanne: hänessä löysi rouva Dubarry
yhdessä henkilössä kaikki ne kolme tyyppiä, joita hän, tuo kaunis ja
aistillinen olento, saattoi vaistojensa vetämänä rakastaa.

Omituisen sattuman tai paremminkin herra d'Aiguillonin älykkään
taktiikan järjestämäin olosuhteiden vuoksi eivät nuo yleisön kaksi
vastenmielisyyden esinettä, kuninkaan naikkonen rouva Dubarry ja
hoviherra d'Aiguillon, olleet vielä koskaan nähneet hovissa toisiaan
kasvoista kasvoihin eivätkä kaikkine viehättävine puolineen.

Kolme vuotta jo olikin Aiguillonin herttua uskotellut ihmisille,
että hänellä oli ylen paljon työtä Bretagnessa tai työhuoneessaan
Versaillesissa ollessaan, eikä hän ollut liioin näyttäytynyt hovissa.
Hän tiesi, että hovissa tapahtuisi pian jokin mullistus, -- joko
hänelle edullinen tai ei. Jos mullistus oli hänelle hyödyllinen, oli
hänestä parempi tarjota hallittavilleen tähän asti tuntemattomana
pysyneen henkilön hyviä töitä. Toisessa tapauksessa jälleen hän oli
ajatellut voivansa kadota jättämättä itsestään jälkeä; siten voisi
hän nousta helpommin ylös tuhon pyörteestä aivan uutena henkilönä.

Sitäpaitsi määräsi kaikkia näitä laskelmia vielä eräs syy; ja vaikka
se onkin romaanimaisin, oli se kuitenkin syistä kaikkein suurin.

Ennenkuin rouva Dubarrysta tuli kreivitär ja ennenkuin hän hyväili
joka yö huulillaan Ranskan kruunua, oli hän ollut kaunis, iloinen
ja suloinen olento. Ja häntä oli rakastettu: onni, jota hän nykyään
toivoi turhaan, koska hän oli tullut pelätyksi.

Siinä lukuisassa nuorten, rikkaiden, mahtavien ja kauniiden miesten
joukossa, jotka olivat pyrkineet Jeanne Langen, nykyisen rouva
Dubarryn suosioon, niiden monien runonrustaajien laumassa, jotka
olivat sommitelleet kahden säkeen loppusoinnuiksi sanat _Lange_ ja
_ange_ [ange = enkeli. Suom.], oli Aiguillonin herttua ollut muinoin
aivan ensimmäisessä rivissä. Mutta lieneekö asia ollut niin, ettei
neiti Lange ollutkaan niin löyhä kuin hänen panettelijansa väittivät,
tai oli sitten kuningas ja hänen yhtäkkiä syttynyt rakkautensa
eroittanut toisistaan nämä kaksi sydäntä, jotka jo alkoivat toisiaan
ymmärtää, -- ja se seikka ei heidän kummankaan ansioita vähennä, --
niin oli asia vain, että herttua oli lakannut lähettelemästä neiti
Langelle runoja, akrostikoneja, kukkakimppuja ja parfyymejä, ja
neiti Lange oli sulkenut häneltä Petits Champs-kadun varrella olevan
talonsa oven. Sitten oli herttua vetäytynyt huokauksiaan tukahuttaen
syrjäiseen Bretagneen, ja neiti Lange puolestaan lähettänyt kaikki
huokauksensa Versaillesiin parooni de Gonesselle, nimittäin Ranskan
kuninkaalle.

Kaikesta tästä seurasi, että herttua d'Aiguillonin yhtäkkinen
katoaminen ei ensin saanut rouva Dubarrya juuri mihinkään erikoisiin
mietteisiin, sillä hänen ajatuksensa kammoivat nyt kaikkea mennyttä.
Mutta kun hän sitten huomasi, kuinka hiljaisena hänen entinen
ihailijansa pysyi, tuli hän ensin uteliaaksi, ja vähitellen hän sitä
kummastuikin. Ja koska hän asemassaan oli oppinut arvostelemaan
miehiä, ajatteli hän nyt, että herttua oli tosiaan älykäs mies.

Tämäkin tunnustus oli jo paljon hänen puoleltaan, mutta siihen
ei sisältynyt vielä kaikki. Tulisi hetki, jolloin rouva Dubarry
huomaisi, että d'Aiguillon oli paitsi älyn myöskin sydämen mies.

Täytyy tunnustaa, että neiti Lange-raukalla oli syytä pelätä
menneisyyttään. Kerran oli muuan muskettisoturi, joka väitti muinoin
olleensa onnellinen rakastaja, tunkeutunut suorastaan Versaillesiin
pyytämään neiti Langelta edes hiukan entistä suosiota. Ja vaikka
soturin puhe oli heti kuninkaallisen ylpeästi tukehutettu, oli se
kuitenkin sopinut sangen huonosti madame de Maintenonin palatsin
puhtaaseen kaikuun.

On nähty, ettei marski Richelieu ole rouva Dubarryn kanssa
keskustellessaan koskettanut koskaan siihen seikkaan, että hänen
sisarensa poika ja neiti Lange olivat olleet aikoinaan tuttavia.
Tällainen vaikeneminen vanhan marskin puolelta, joka oli ylen
tottunut puhumaan vaikka maailman tukalimmista asioista, oli suuresti
kummastuttanut kreivitärtä ja tehnyt, jos sitä on tarpeen sanoa,
hänet levottomaksikin.

Kreivitär odotti siis nyt kovasti d'Aiguillonia, nähdäkseen
viimeinkin, mitä asiasta oikein ajatella, ja oliko marski ollut vain
hienotuntoinen vai eikö hän ollut tiennyt hänen ja herttuan entisistä
suhteista.

Aiguillonin herttua astui sisään.

Hänen käytöksensä oli kunnioittava, mutta samalla vapaa ja kyllin
varma itsestään, ja hän tiesi tervehtiä niinkuin tulee tuota naista,
joka oli jotakin kuningattaren ja tavallisen hovinaisen keskiväliltä.
Ja tällaisella hienolla älykkyydellään sai herttua kohta osakseen
rouva Dubarryn tunnustuksen ja suojeluksen ja teki hänet heti
taipuisaksi näkemään hyvän täydellisenä ja täydellisyyden suorastaan
verrattomana.

Sitten ojensi herttua kätensä enonsa käteen; ja marski Richelieu
lähestyi kreivitärtä ja virkkoi hänelle hyväilevällä äänellä:

"Kas tässä, madame, herttua d'Aiguillon: hänessä on minulla kunnia
esitellä teille ei sisarenpoikani, vaan eräs teidän alttiimpia
palvelijoitanne."

Kreivitär katseli marskin näin sanoessa herttuaan, ja katseli häntä
niinkuin nainen yleensä katselee, nimittäin sellaisin silmin,
joilta mikään ei pysy salassa. Ja nyt näki hän ainoastaan kaksi
kunnioittavasti kumartavaa päätä ja kahdet kasvot, jotka tervehdyksen
jälkeen kohosivat tyyninä ja kirkkaina jälleen ylös.

"Minä tiedän", vastasi rouva Dubarry, "että te pidätte herttuasta,
marski de Richelieu, ja olette minun ystäväni. Sentähden pyytäisin
herttuaa kunnioituksesta enoaan kohtaan noudattamaan hänen
esimerkkiään kaikessa, mitä hän tekee minun mielihyväkseni."

"Sellaisen käytöksen olen suunnitellut ohjeekseni etukäteen, madame",
vastasi d'Aiguillon kumartaen uudestaan.

"Oletteko kärsinyt kovasti Bretagnessa olosta?" kysyi kreivitär.

"Olen, madame, eikä se kärsimys ole vielä lopussa", vastasi
d'Aiguillon.

"Kuitenkin minä luulen sen olevan, monsieur; muuten, tuossa on herra
de Richelieu, joka teitä voimakkaasti tukee."

D'Aiguillon katseli aivan kuin kummastuneena marskiin.

"Ah", sanoi kreivitär, "minä näen, ettei marskilla ole vielä ollut
aikaa puhua kanssanne; sehän onkin hyvin luonnollista, koska te
olette juuri saapunut tänne. No niin, teillä lienee tuhansia asioita
keskenänne. Minä jätän siis teidät kahden, marski. Herra herttua,
tehän olette täällä kuin kotonanne."

Näin sanoen lähti kreivitär pois huoneesta. Mutta hänellä oli omat
suunnitelmansa. Hän ei mennyt liian kauaksi pois. Vastaanottohuoneen
takana oli suurikokoinen kamari, jossa kuningas Luciennesissa
käydessään usein mielellään oleskeli, istuskellen monien kiinalaisten
koriste-esineiden keskellä. Hänestä oli tämä huone mieluisempi
kuin tuo toinen, sillä täältä saattoi kuulla kaikki, mitä toisessa
sanottiin.

Rouva Dubarry oli siis varma siitä, että hän kuulisi täältä koko
herttuan ja hänen sisarenpoikansa keskinäisen puhelun. Ja sen puhelun
perustalla aikoi hän luoda varman mielipiteensä herttuasta.

Mutta herra Richelieu ei antanut itseään puijata, hän tunsi melkeinpä
kaikki kuninkaallisten henkilöiden tai ministerien huoneiden
salaisuudet. Hänen apuneuvojaan oli kuunnella, kun toiset puhuivat;
ja hänen sotatemppujaan puhua silloin kun toiset kuuntelivat.

Richelieun herttua päätti siis sen hyvän vastaanoton rohkaisemana,
jonka rouva Dubarry oli suonut hänen sukulaiselleen, kehittää asiaa
vieläkin pitemmälle ja esittää kreivittärelle kokonaisen pienen
onnen ja suuren vallan salaisen suunnitelman, itsensä kreivittären
poistumista hyväkseen käyttäen -- suunnitelman, joka oli punottu
monenmoisista juonista. Ja tähän syöttiin yhtyivät sellaiset edut,
ettei kaunis nainen, ja varsinkaan hovinainen, voi niitä juuri
koskaan vastustaa.

Hän pyysi siis sisarensa poikaa istumaan ja sanoi hänelle:

"Te näette, herttua, että minä olen täällä kuin kotonani."

"Niin, monsieur, sen näen."

"Minulla on ollut onni päästä tuon ihastuttavan naisen suosioon, jota
pidetään täällä kuningattarena ja joka sitä tosiaan on."

D'Aiguillon kumarsi.

"Minä saatan sanoa teille, herttua", jatkoi Richelieu, "erään seikan,
jota en voinut ilmoittaa teille keskellä ihmisjoukkoa ja maantiellä,
nimittäin sen, että rouva Dubarry on luvannut minulle salkun
ministeristössä".

"Ah, sen te syyllä ansaitsette, monsieur", vastasi d'Aiguillon.

"En tiedä, ansaitsenko sen vai en, mutta sen minä vain saan, joskin
myöhänlaiseen. Ja kun kerran pääsen varmalle oksalle, tahdon ajatella
teitäkin, d'Aiguillon."

"Kiitos, herra herttua; te olette hyvä sukulainen, sen olen saanut
monesti kokea."

"Onko teillä joitakin suunnitelmia mielessä, d'Aiguillon?"

"Ei kerrassaan mitään, ellei ehkä se, ettei minulta riistettäisi
herttuan ja päärin arvoani, kuten parlamentin herrat tahtovat."

"Onko teillä tukijoita millään taholla?"

"Minullako? Ei ainoaakaan."

"Te olisitte siis auttamatta kukistunut, ellei nykyisiä muutoksia
olisi tapahtunut?"

"Aivan varmaan, herra herttua."

"Niinkö sanotte; mutta tehän puhutte kuin filosofi... Peijakas vie,
minäkin olen sinulle melkoisen jäykkä, d'Aiguillon-parkani, ja puhun
sinulle paremminkin ministerin kuin enon tavalla."

"Hyvyytenne tekee minut ylen kiitolliseksi, eno."

"Kun kutsutin sinut tänne, jopa näin nopeasti, niin ymmärräthän, että
tahdoin sinua tänne näyttelemään kaunista osaa... Kuulepas, oletko
koskaan sattunut ajattelemaan, millaista miestä herra de Choiseul on
näytellyt täällä kymmenen vuotta?"

"Kyllä, se oli kaunis osa."

"Kaunis! Ymmärtäkäämme toisiamme: se oli kaunis niin kauan kuin hän
madame de Pompadourin kanssa hallitsi kuningasta ja karkoitutti
jesuiitat maasta; mutta se muuttui kauniista ylen vaivaiseksi, kun
hän narrin tavoin ryhtyi riitoihin rouva Dubarryn kanssa, joka vastaa
vaikka sataa Pompadouria. Sillä tavoin toimitti herttua de Choiseul
itsensä potkituksi pois neljänkolmatta tunnin sisällä... Sinä et
vastaa."

"Minä kuuntelen, monsieur, ja koetan ymmärtää, mitä te pyritte
tarkoittamaan."

"Sinä pitäisit Choiseulin osan ensimmäisestä jaksosta, eikö niin?"

"Tottahan."

"No niin, hyvä ystäväni, sitä osaa minä olen päättänyt ruveta
näyttelemään."

D'Aiguillon käännähti äkkiä enoonsa päin ja kysyi:

"Puhutteko te totta?"

"Kyllä; miksikä en?"

"Tulisiko teistä sitten rouva Dubarryn rakastaja?"

"Oh, hemmetti, sinulla on liian kiire; kuitenkin näen, että olet
minut ymmärtänyt. Niin, Choiseul oli sangen onnellinen, hän
hallitsi kuningasta ja kuninkaan rakastajatarta; hän rakasti madame
de Pompadouria, sanotaan... Ja miksipä sitten ei?... No niin;
ei, minusta ei voi tulla lemmittyä lempijää, sinun kylmä hymysi
sanoo jo sen minulle: sinä katselet nuorilla silmilläsi minun
ryppyistä otsaani, sisään vääntyneitä polviani ja kuivaa kättäni,
joka aikoinaan oli niin kaunis. Minun ei olisi siis pitänyt sanoa
Choiseulista puhuessani: 'Minä aion näytellä hänen osaansa.' Minun
olisi pitänyt sanoa: 'Me kaksi tässä näyttelemme sen yhdessä.'"

"Eno!"

"Ei, hän ei voi minua rakastaa, sen minä tiedän; ja kuitenkin sanon
sinulle, -- pelkäämättä mitään, sillä hän ei sitä saa kuulla, minä
rakastaisin tuota naista yli kaiken... mutta..."

D'Aiguillon rypisti kulmiaan.

"Mutta", jatkoi marski, "minä olen tehnyt erinomaisen suunnitelman;
sen osan, jonka ikäni tekee minulle mahdottomaksi näytellä kokonaan,
minä jaan kahdelle henkilölle".

"Ah, ah!" äännähti d'Aiguillon.

"Jonkun minun mielestäni täytyy rakastaa rouva Dubarrya", sanoi
Richelieu. "_Parbleu_, olisiko se vaatimus... niin mainio nainen!"

Ja Richelieu puhui kovemmalla äänellä:

"Ymmärräthän, ettei kysymykseen voi tulla mikään Fronsac: surkea,
suvustaan rappeutunut raukka, narri, pelkuri, lurjus, vaivainen...
Kuulepas, olisitkohan se ehkä sinä?"

"Minäkö?" huudahti d'Aiguillon. "Oletteko te hullu, eno!"

"Hullu, mitä sanot? Etkö sinä jo makaa sen miehen jalkain juuressa,
joka antaa sinulle tällaisen neuvon? Etkö sinä vimmastu ilosta, pala
kiitollisuudesta! Kun näit, kuinka hän otti sinut vastaan, etkö sinä
ole jo lumoissa... hullaantunut rakkaudesta?... Ohoi", huudahti vanha
marski, "Alkibiadeen ajoista saakka ei ole ollut maailmassa muuta
kuin yksi Richelieu, eikä tule enää olemaan... sen nyt surukseni
näen!"

"Eno", vastasi herttua mielenliikutuksen vallassa, joka saattoi
olla teeskenneltyä, mutta oli tällä kertaa ihmeellisen taitavasti
näytelty, taikka sitten todellistakin, sillä olihan enon esitys aivan
selvä; "eno, minä ymmärrän täydellisesti, mitä etuja teille siitä
asemasta olisi, josta puhutte. Te hallitsisitte herra de Choiseulin
vallalla, ja minä rakentaisin rakastajana valtanne perustukset.
Kyllä, se suunnitelma sopii Ranskan älykkäimmälle miehelle. Mutta te
olette unohtanut sitä tehdessänne erään seikan."

"Minkä sitten?" huudahti Richelieu rauhattomana. "Etkö sinä ehkä
voisi rakastaa rouva Dubarrya? Sekö se on?... Sinä olet hullu,
kolminkertainen hullu. Sinä onneton, siinäkö syy?"

"Oi en, sitä en tarkoita, eno", huudahti d'Aiguillon aivan kuin olisi
tiennyt, ettei yksikään hänen sanoistaan jää kuulematta. "Rouva
Dubarry, jota minä tuskin tunnen, näytti minusta kauneimmalta ja
suloisimmalta, mitä naisia tunnen. Päinvastoin, minä voisin rakastua
häneen sokeasti, minä rakastaisin häntä rajattomasti: siitä ei
estettä."

"Mistä sitten?"

"Siitä, herra herttua, ettei rouva Dubarry rakastaisi koskaan
minua, ja sellaisten välien ensimmäinen ehto on rakkaus. Kuinka
te uskottelettekin, että kaunis kreivitär huomaisi täällä, tämän
loistavan hovin keskellä, tämän kaikki kauniit avut saaneen nuorison
ja häntä palvelevan nuorison joukossa juuri sellaisen olennon, jolla
ei ole mitään ansioita, sellaisen, joka ei enää ole nuori ja jota
suru painaa, miehen, joka koettaa kätkeytyä kaikkien silmiltä, koska
hän tietää, että hänen täytyy pian kadota? Eno, jos minä olisin
tuntenut rouva Dubarryn nuoruuteni ja komeuteni aikoina, silloin
kun naiset rakastivat minussa kaikkea, mitä nuoressa miehessä
rakastetaan, olisi hän ehkä voinut säilyttää minua muistossaan. Sekin
olisi jo paljon; mutta kun ihmisellä ei ole mitään, ei menneisyyttä
eikä nykyisyyttä, niin ei ole tulevaisuuttakaan. Eno, nuo haaveet
täytyy jättää; mutta kuitenkin te olette saanut sydämeni värisemään,
niin suloisina ja kultaisina te olette minulle niitä kuvaillut."

Herttua d'Aiguillonin laususkellessa näitä sanojaan niin tulisella
äänellä, että Mole olisi sitä voinut kadehtia ja Lekain ottanut sen
mallikseen, puraisi Richelieu huultaan ja mietti mielessään:

-- Olisikohan tämä vintiö arvannut, että kreivitär kuuntelee meitä?
_Peste_, kuinka hän on ovela. Hänpä on koko mestari. Olenpa tässä
varuillani.

Richelieu oli oikeassa; kreivitär kuunteli, ja jokainen d'Aiguillonin
sana tunkeusi syvälle hänen sydämeensä; hän nautti pitkän siemauksen
herttuan tunnustuksen suloutta, hän ahmi moisesta harvinaisesta
uskollisuudesta, joka ei edes läheiselle ystävälle paljastanut
menneiden suhteiden salaisuutta, koska ei tahtonut pienimmänkään
varjon lankeavan ehkä vielä rakastamaansa olentoon.

"Sinä siis kieltäydyt?" kysyi Richelieu.

"Oh kyllä, tässä suhteessa, eno; sillä kovaksi onnekseni minä pidän
asiaa mahdottomana."

"Koeta edes, onneton!"

"Ja millä tavoin?"

"Olethan nyt meidän piiriämme... Sinä näet kreivittären joka päivä,
koeta kiehtoa häntä, morbleu!"

"Oman etuniko vuoksi... Ei, sitä minä en tee... Jos minä moinen
surkea ajatus mielessäni sattuisin miellyttämään häntä, minä
pakenisin maailman loppuun, niin minä häpeäisin itseäni."

Marski Richelieu raaputteli vielä leukaansa.

-- Nyt on teko saatu alkuun, -- ajatteli hän, -- taikka on
d'Aiguillon hölmö.

Yhtäkkiä kuului pihan puolelta jyrinää, ja jotkut äänet kajahuttivat:
"Kuningas!"

"Peijakas!" huudahti Richelieu, "kuninkaan ei pidä saada nähdä minua
täällä, minä livistän pois".

"Mutta minä sitten?" kysyi herttua.

"Se on eri asia, sinut täytyy hänen saada nähdä. Jää tänne... jää
vain, äläkä. Jumalan nimessä, heitä vielä kirvestäsi kaivoon."

Näin sanoen katosi Richelieu alas pieniä portaita, sanoen vielä
lähtiessään herttualle:

"Näkemiin, huomenna!"




NELJÄSKYMMENESSEITSEMÄS LUKU

Miten d'Aiguillon söi kuninkaan osan


Herttua d'Aiguillon jäi yksin ja oli aluksi melkoisen ymmällä. Hän
oli täydellisesti käsittänyt kaiken, mitä eno oli hänelle sanonut,
aavistanut hyvin, että rouva Dubarry kuunteli häntä, ymmärtänyt
selvästi, että älykkään miehen täytyi tässä tilaisuudessa olla
rohkeana miehenä ja näytellä yksin se osa, johon vanha marski haki
itselleen ainoastaan toveria.

Kuninkaan saapuminen esti onneksi selityksen, joka olisi
välttämättömästi seurannut herra d'Aiguillonin puritaanisesta
suhtautumisesta asiaan. Sillä marski ei ollut sellainen, joka olisi
kauan antanut itseään narrata, ja varsinkaan sallinut toisen ihmisen
hyveellisyyden säteillä liian suurella loistolla omansa vahingoksi.

Mutta kun d'Aiguillon nyt jäi yksin, oli hänellä aikaa pohtia
asiaansa.

Tulija oli tosiaan kuningas. Hänen kannuspoikansa olivat jo avanneet
etuhuoneen oven, ja Zamore riensi itsevaltiasta vastaan ja kerjäsi
häneltä namuja; liikuttavaa tuttavallisuutta, johon Ludvig XV pahalla
tuulella ollessaan vastasi nenänapsulla tai korvien nipistelyllä,
mikä kohtelu oli tuolle nuorelle afrikalaiselle sangen vastenmielistä.

Kuningas istahti kiinalaiseen kabinettiin, ja se seikka, että
d'Aiguillon kuuli nyt kuninkaan puhelun kreivittären kanssa
ensimmäisestä sanasta viimeiseen saakka, sai herttuan vakuutetuksi,
ettei hänen ja enon keskustelusta ollut mennyt yhtään sanaa rouva
Dubarryn korvien ohitse.

Hänen majesteettinsa tuntui olevan väsynyt kuten hän olisi nostanut
suunnatonta painoa. Atlas ei ollut menehtyneempi päivätyönsä jälkeen,
pidettyään taivaan kantta kaksitoista tuntia hartioillaan.

Ludvig XV antoi rakastajattarensa kiittää, kehua ja hyväillä itseään.
Ja hän kerrotti itselleen koko hälinän, minkä herra de Choiseulin
eroittaminen oli saanut aikaan, ja se huvitti häntä suuresti.

Silloin päätti rouva Dubarry koettaa onneaan. Tuuli oli sopiva puhua
politiikkaa; ja sitäpaitsi tunsi hän nyt itsensä kyllin rohkeaksi
vääntämään nurin vaikka kaikki neljä maanosaa.

"Sire", sanoi hän, "te olette nyt kumonnut, se on hyvä; te olette
repinyt alas, se on oivallista. Mutta nyt täytyy myöskin rakentaa."

"Oh, se on jo tehty", vastasi kuningas huolimattomasti. "Onko teillä
jo ministeristö?"

"On."

"Noin vain tuossa tuokiossa syntynyt, yhdellä hengenvedolla?"

"Kas siinä taas veitikka, jolla ei ole järkeä... Oi teitä naisia!
Ennenkuin kokki eroitetaan, kuten minulle eräänä päivänä sanoitte,
eikö ole hankittava toinen?"

"Sanokaa vielä tosissanne, oletteko jo muodostanut ministeristön?"
Kuningas nousi pystyyn leveältä sohvalta, jolla hän oli paremminkin
loikonut kuin istunut käyttäen päänalusenaan enimmäkseen kreivittären
olkapäätä.

"Luulisipa, Jeanne, että te tahdotte tietää ministeristöni
moittiaksenne sitä ja ehdottaaksenne minulle toisen, niin
rauhattomalta te tunnutte", sanoi kuningas.

"No", vastasi kreivitär, "voisihan niinkin olla".

"Todellako?... Teillä on siis ministeristö?"

"Yhtä hyvin kuin teilläkin on", vastasi kreivitär.

"Oh, sehän kuuluu minun tehtäviini, kreivitär; mutta katsellaan nyt
vähän teidänkin ehdokkaitanne..."

"Ei, sanokaa minulle ensin omanne."

"Sen teen mielelläni teille esimerkkiä näyttääkseni."

"Ensinnäkin meriministerin paikka, jota viimeksi hoiti kunnon herttua
de Praslin?"

"Ah, saatiin uusi keksintö, kreivitär: oiva mies, joka ei ole koskaan
nähnyt merta."

"Mitä sanoittekaan?"

"Kautta kunniani, se on mainio keksintö. Minä saavutan kansan yleisen
suosion ja minua vielä seppelöidään kaukaisimmillakin merillä, --
kuvaani nimittäin."

"Mutta, sire, kuka? Kuka se on?"

"Lyönpä vaikka tuhat yhtä vastaan, ettette sitä arvaa."

"Tuota miestä, jonka valinta tuottaa teille kansan suosion?...
Totisesti, en."

"Parlamentin jäsen, kultaseni... Besançonin parlamentin
puheenjohtaja."

"Herra de Boynes?"

"Juuri hän... Hitto, kuinka te tiedätte tarkoin asiat... Tunnetteko
te tuotakin väkeä?"

"Totta kai minun täytyy tuntea, tehän puhutte minulle kaiken päivää
parlamenteista. Mutta kuulkaa, sehän mies ei ymmärrä edes, mikä on
airo."

"Sen parempi. Herra de Praslin tunsi alansa liian hyvin, ja hän kävi
minulle kovin kalliiksi laivanrakennuksineen."

"Mutta raha-asiain ministeriksi, sir?"

"Oh, mitä niihin tulee, se on eri juttu; siihen virkaan valitsin
erikoistuntijan."

"Finanssimiehen?"

"Ei... vaan sotilashenkilön. Finanssimiehet ovat jo melkein syöneet
minut puille paljaille."

"Mutta kuinka sota-asiain sitten käy, hyvä Jumala?"

"Rauhoittukaa, ne minä annan finanssimiehelle, Terraylle. Hän on
erinomainen tilintarkastaja ja löytää virheitä kaikissa herra de
Choiseulin yhteenlaskuissa. Sanonpa teille, että minä ensin aioin
ottaa sota-asioita hoitamaan aivan verrattoman miehen, nuhteettoman
miehen, kuten eräät sanovat, ollakseni mieliksi filosofeille."

"No, kenet sitten? Voltairen?"

"Melkeinpä... Ritari du Muyn; hän on oikea Cato."

"Hyvä Jumala, minä ihan kauhistun!"

"Asia oli jo päätetty... Minä olin kutsuttanut herran luokseni,
hänen virkavaltuutensa oli jo allekirjoitettu. Ja hän oli jo
kiittänyt minua, kun minun hyvä tai paha henkeni, arvostelkaa itse,
kreivitär, kumpiko, sai minut yhtäkkiä pyytämään häntä tulemaan tänne
Luciennesiin tänä iltana illalliselle ja juttusille."

"Hyi, hirveää!"

"Hyvä, kreivitär: noin juuri vastasi herra du Muy kutsuuni."

"Vastasiko hän teille niin?"

"Kyllä, tosin hiukan toisilla sanoilla, kreivitär. Mutta joka
tapauksessa sanoi hän, että hänen hartain toiveensa oli palvella
kuningasta, mutta että hänen oli suorastaan mahdotonta palvella rouva
Dubarrya."

"Kyllä on mies tuo filosofinne!"

"Ymmärrätte, kreivitär, että minä ojensin hänelle käteni...
ottaakseni takaisin hänen virkakirjeensä, jonka minä revin
kappaleiksi sangen maltillisesti hymyillen; ja sitten ritari katosi.
Ludvig XIV olisi kyllä antanut tuon uskalikon mädätä jossakin
Bastiljin innoittavassa kellarissa. Mutta minä olen Ludvig XV ja
minulla on parlamentti, joka antaa minulle vitsaa, vaikka minun olisi
oikeastaan sitä annettava parlamentille. Niin hullusti ovat asiat."

"Mitäpä siitä, sire", vastasi kreivitär suudellen kuninkaallista
rakastajaansa monta kertaa, "te olette miesten mies".

"Sitä eivät kaikki sano. Terray on inhottu."

"Kuka ei sitä olisi?... Entä ulkoasiain ministeriksi?"

"Siksi tulee tuo kunnon Bertin, jonka te tunnette."

"Enhän tunne."

"No sitten: se, jota te ette tunne."

"Mutta näissä minä en näe ainoatakaan kelvollista ministeriä."

"Ehkäpä ette; mutta sanokaa nyt minulle omanne."

"Mainitsen ainoastaan yhden."

"Ette mainitse; te pelkäätte."

"Hän on marski."

"Mikä marski?" kysäisi kuningas vääntäen suunsa vastenmieliseen
hymyyn.

"Marski de Richelieu."

"Tuo ukko? Tuo uitettu kana?"

"Oho, Mahonin voittajako uitettu kana?"

"Vanha pukki."

"Sire, teidän toverinne."

"Moraaliton mies, jota kaikki naiset juoksevat pakoon."

"Minkä hän sille voi. Se johtuu siitä, ettei hän enää juokse heidän
perässään."

"Älkää puhuko enää minulle koko Richelieusta, hän on ihminen,
jota minä en voi kärsiä. Tuo Mahonin voittaja on kuljettanut
minut kaikkiin Pariisin pahamaineisiin paikkoihin... ja meistä
sepitettiin renkutuksia! Ei, ei! Richelieu, oh, pelkkä nimi saa minut
suunniltani!"

"Te siis vihaatte heitä oikein?"

"Keitä?"

"Richelieu-sukuun kuuluvia."

"Minä kammoan heitä."

"Kaikkia?"

"Kaikkia! Eikö tuokin Fornsac ole koko otus herttuaksi ja pääriksi.
Hän on kymmenen kertaa ansainnut joutua teilauslavalle."

"No, häntä en puolustakaan; mutta onhan maailmassa vielä muitakin
Richelieu-suvun jäseniä."

"Kah, niin, d'Aiguillon."

"No, entä hän?"

Saattaa arvata, että herttua d'Aiguillon kuunteli viereisessä
huoneessa korvat pystyssä.

"Häntä pitäisi minun vihata vielä enemmän kuin muita, sillä hänen
tähtensä saan nyt kaikki rääkkyjät Ranskassa niskaani. Mutta hän
on jollakin tavalla minun heikko puoleni, enkä voi siinä suhteessa
itseäni parantaa; hän on rohkea, eikä ole minusta epämiellyttävä."

"Hän on älykäs mies."

"Hän on miehuullinen ja puolustaa kiivaasti kuninkaan etuoikeuksia.
Kas siinä todellinen pääri!"

"Te olette sata kertaa oikeassa! Tehkääpä jotakin hänestä!"

Silloin pani kuningas käsivartensa ristiin rinnalleen ja katseli
kreivitärtä.

"Kuinka te, kreivitär, ehdotatte minulle tällaista juuri hetkellä,
jolloin koko Ranska vaatii, että minun on tuo herttua eroitettava ja
karkoitettava maasta?"

Silloin pisti rouva Dubarry vuorostaan käsivartensa ristiin. "Äsken
te sanoitte Richelieuta uitetuksi kanaksi; no, se nimitys sopii nyt
teihin."

"Oho, kreivitär..."

"Olette nyt ylpeä, kun eroititte herra de Choiseulin."

"Oh, se ei ollut mikään helppo asia."

"Te teitte sen, ja se oli hyvä. Mutta nyt te pelästytte seurauksia."

"Minäkö?"

"Tietysti. Mitä te teitte, kun eroititte herttua de Choiseulin?"

"Annoin potkun parlamentille."

"Ja pelkäätte antaa kaksi? Voi toki, nostakaa potkuun molemmat
jalkanne, tietysti yksi ensin, toinen sitten. Parlamentti
tahtoi pitää Choiseulin; te hänet eroititte. Se tahtoi eroittaa
d'Aiguillonin; pitäkää te d'Aiguillon."

"Enhän häntä eroitakaan."

"Pitäkää hänet lisättynä ja parannettuna laitoksena."

"Te tahdotte ministerin paikkaa tuolle rettelöitsijälle?"

"Minä tahdon palkintoa miehelle, joka on teitä puolustanut
virka-arvonsa ja varallisuutensa menettämisen uhalla."

"Sanokaa henkensä uhalla, sillä kerran kivitetään hänet kuoliaaksi
ystävänne Maupeoun parissa, tuo teidän herttuanne."

"Olisipa tämäkin rohkaisu puolustajillenne, jos he kuulisivat
sananne."

"Oh, he maksavat minulle samalla mitalla, kreivitär."

"Älkää sanoko niin, tosiasiat puhuvat toisin."

"Mutta kuulkaas, miksi te nyt noin kiivailette tuon d'Aiguillonin
puolesta?"

"Kiivailenko? Minä en häntä edes tunne; minä näin hänet tänään ja
ensi kertaa puhuin hänen kanssaan."

"Ahaa, se on eri asia; mielipiteenne johtuu siis vakaumuksesta, ja
minä kunnioitan kaikkia vakaumuksia, koska minulla itselläni ei ole
niitä milloinkaan."

"Antakaa siis jotakin Richelieulle tuon d'Aiguillonin tähden, kun
ette kerran tahdo mitään antaa d'Aiguillonille."

"Richelieulle! En milloinkaan mitään hänelle!"

"Siis d'Aiguillonille, koska ette tahdo mitään antaa Richelieulle."

"Mitä, hänellekö salkku? Tällä hetkellä se on mahdotonta."

"Sen minä kyllä ymmärrän... mutta myöhemmin... Ajatelkaa, että hän on
kyvykäs ja toimeen pystyvä mies, ja että te saatte hänessä Terrayn
ja Maupeoun keralla kaikki Kerberoksen kolme päätä. Ja ajatelkaa
lisäksi, että onhan teidän ministeristönne pelkkää leikkiä eikä voi
pysyä kauan pystyssä."

"Te erehdytte, kreivitär, se on pystyssä ainakin kolme kuukautta."

"Kolme kuukautta siis; pistänpä lupauksenne muistiin."

"Oh, oh, kreivitär!"

"Se on päätetty; mutta nyt teidän täytyy antaa minulle jotakin jo
aivan heti."

"Minulla ei ole mitään antamista."

"Onpas kevyt ratsuväkenne. Herra d'Aiguillon on upseeri ja oikea
miekan mies; antakaa hänelle kevyt ratsuväkenne."

"No olkoon, saakoon hän sen."

"Kiitos", huudahti kreivitär suunniltaan ilosta; "kiitos!"

Ja herra d'Aiguillon saattoi kuulla hänen majesteettinsa Ludvig XV:n
poskelle läiskähtävän oikein rahvaanomaisen suudelman.

"Ja nyt antakaa minulle illallista, kreivitär", sanoi kuningas.

"Ei", vastasi rouva Dubarry, "täällä ei ole mitään; te olette
väsyttänyt minut upo-uuvuksiin politiikalla... Väkeni on pitänyt
puheita ja järjestänyt ilotulituksen; mutta se ei ole valmistanut
ruokaa."

"Tulkaa sitten Marlyyn; minä otan teidät kanssani."

"Mahdotonta: minun pää-parkani särkee niin, että se on haljeta."

"Päänsärkyä siis?"

"Niin, mitä kamalinta."

"Teidän on siis nyt mentävä levolle, kreivitär."

"Minä teenkin sen heti, sire."

"Hyvästi sitten."

"Hyvästi, nimittäin näkemiin."

"Minä olen hiukan herra de Choiseulin tapainen: minut karkoitetaan
pois."

"Mutta teitä saatetaan, teitä liehitään ja hyväillään suudelmilla",
sanoi tuo huima nainen työntäen kuningasta hiljaa ovelle. Ja viimein
sai hän Ludvig XV:n ulos, ja kääntyi sitten katsomaan joka askelmalla
taakseen, nauraen niin, että seinät kajahtelivat.

Ulkoportaiden yläpäässä pylväiden välissä pysähtyi kreivitär ja
näytti kuninkaalle alas valoa kynttilällä.

"Kuulkaas vielä, kreivitär", sanoi kuningas ja nousi yhden askelman
takaisin.

"Mitä, sire?"

"Kunhan marski-parka ei vain tästä kuolisi?"

"Mistä?"

"Siitä, että salkku vetäysi takaisin."

"Kuinka te olette ilkeä!" huudahti kreivitär ja lähetti kuninkaalle
vielä viimeisen helisevän naurun.

Ja hänen majesteettinsa läksi Luciennesista tyytyväisenä viime
letkaukseensa marskia vastaan, jota hän tosiaan inhosi.

Kun rouva Dubarry meni takaisin huoneeseensa, näki hän siellä herttua
d'Aiguillonin polvillaan oven edessä, kädet ristissä ja silmät
tulisesti häneen luotuina.

Kreivitär punastui.

"Minä en onnistunut", sanoi hän; "marski-raukka..."

"Oh, minä tiedän kaikki", vastasi herttua; "olen kuullut... Kiitos,
madame, kiitos!"

"Arvelin olevani sen teille velkaa", lausui rouva Dubarry suloisesti
hymyillen. "Mutta nouskaa ylös herttua, tai joudun luulemaan, että
teillä on yhtä hyvä muisti kuin äly."

"Sangen mahdollista, madame; sanoihan enoni teille, että minä en ole
muuta kuin teidän intohimoinen palvelijanne."

"Ja kuninkaan myöskin; huomenna täytyy teidän mennä hänen
majesteettinsa puheille. Mutta nouskaa nyt ylös, olkaa hyvä."

Ja kreivitär ojensi herttualle kätensä, ja herttua suuteli sitä
kunnioittavasti.

Kreivitär näytti olevan kovin liikutettu, sillä hän ei puhunut enää
sanaakaan.

Myöskin herra d'Aiguillon seisoi vaiti ja yhtä hämmennyksissään kuin
kreivitär. Viimein nosti rouva Dubarry päätänsä ja sanoi uudestaan:

"Marski-raukka! Hänelle täytyy antaa tieto tästä tappiosta."

Herra d'Aiguillon piti näitä sanoja selvänä hyvästelynä ja kumarsi.

"Madame", sanoi hän, "minä lähden heti hänen luokseen".

"Oi, herttua, ikävät uutiset pitää ilmoittaa aina niin myöhään kuin
mahdollista; tehkää toisin, älkää menkö marskin luo, vaan syökää
kanssani illallista."

Herttua tunsi aivan kuin nuoruuden ja rakkauden tuoksun lämmittävän
ja vilkastuttavan vertansa.

"Te ette ole nainen", sanoi hän, "te olette..."

"_L'ange_, eikö niin?" kuiskasi hänen korvaansa kreivitär polttavin
huulin, melkein häneen koskettaen, voidakseen sanoa sen hiljempaa, ja
vieden häntä ruokapöytään.

Herra d'Aiguillon saattoi sinä iltana pitää itseään onnen poikana,
sillä hän oli vienyt enonsa salkun ja söi vielä kuninkaan osan.




NELJÄSKYMMENESKAHDEKSAS LUKU

Marski de Richelieun odotushuoneessa


Herra de Richelieulla oli kuten kaikilla hovimiehillä yksi hotelli
Versaillesissa, toinen Pariisissa, yksi talo Marlyssä, toinen
Luciennesissa. Sanalla sanoen: asunto lähellä jokaista kuninkaan
asuntoa tai retkeilypaikkaa.

Kun Ludvig XIV oli lisännyt palatsiensa lukua, oli hän sillä teollaan
säätänyt jokaisen arvohenkilön velvollisuudeksi olla melkoisen
rikas, kaikkien, joilla oli etuoikeus päästä hänen suuriin tai
pieniin seurapiireihinsä; sillä muutenhan ei kukaan jaksanut arvonsa
mukaisesti laajentaa taloutensa komeutta samassa suhteessa kuin
oikkujaan seuraava kuningas laajensi omaansa.

"Marski de Richelieu oleskeli silloin, kun herrat Choiseul ja Praslin
eroitettiin toimestaan, Versaillesissa olevassa hotellissaan. Ja
tähän hotelliinsa oli hän ajanut eilisiltana Luciennesista, jossa hän
oli esitellyt rouva Dubarrylle sisarensa pojan."

Hovi oli nähnyt marskin Marlyn metsässä kreivittären seurassa
ministerin epäsuosion jälkeen, nähnyt Versaillesissa, se tiesi
hänen saaneen salaisen ja pitkän vastaanoton Luciennesissa. Siitä
seurasikin, että kun vielä Jean Dubarry lisäsi näitä aavisteluita
jonkinlaisilla vihjauksilla, koko hovi piti velvollisuutenaan nyt
kiiruhtaa kumartamaan marski de Richelieutä.

Vanhan herttuan vuoro oli siis nyt nauttia tuota kiitosten,
imarrusten ja kohteliaisuuksien suitsutusta, jota kaikki onnenonkijat
uhraavat epäjumalalle, olipa hän sitten mikä tahansa.

Marski de Richelieu ei tosin aavistanut, että tällainen onni tulisi
hänelle jo nyt; mutta kuitenkin nousi hän varmuuden vuoksi jo sen
päivän aamuna, johon olemme päässeet, varmalla aikomuksella tukkia
sieraimensa tuolta suitsutukselta, aivan kuin Odysseus muinoin
tukkesi korvansa vahalla välttääkseen sireenien laulua. Hänen
laskelmainsa mukaan tapahtumien tulos kohtaisi häntä vasta seuraavana
päivänä, sillä silloin kuningas julistaisi uuden ministeristönsä
jäsenten nimet.

Marski kummastui siis suuresti, kun hän nyt heräsi, -- tai
paremminkin: kun kova vaunujen jyrinä herätti hänet, -- ja hän sai
kamaripalvelijaltaan kuulla, että hotellin pihat, odotushuoneet ja
salit olivat tungokseen asti täynnä vieraita.

"Hm, tuntuupa siltä kuin olisin nostanut melua."

"Nyt on vielä sangen aikaista", vastasi kamaripalvelija nähdessään,
millä kiireellä herttua veti yömyssyä pois päästään.

"Tästä lähtien", sanoi herttua, "ei minulla ole määrättyjä tunnin
aikoja. Muista se."

"Kyllä, monseigneur."

"Mitä vieraille on sanottu?"

"Ettei monseigneur ole vielä noussut ylös."

"Silläkö tavoin vain?"

"Niin."

"Se oli tyhmästi sanottu; olisi pitänyt lisätä, että minä valvoin
myöhään, tai parempi sanoa... Mutta kuule, missä on Rafté?"

"Herra Rafté nukkuu", vastasi kamaripalvelija.

"Kuinka, nukkuuko hän? Hänet täytyy herättää, se onneton!"

"No, älkäähän", virkkoi silloin virkeä, hymyilevä vanhus, joka
ilmestyi ovelle. "Tässä Rafté on; mitä hänestä tahdotaan?"

Marskin tyytymättömyys katosi heti, kun hän kuuli nämä sanat.

"Ahaa, arvasinhan, että sinä et nukkunut."

"Ja jos olisin nukkunut, mitä kummaa siinä? Nyt on tuskin vielä selvä
päivä."

"Mutta, rakas Rafté, näethän, että minä en nuku enää."

"Se on toinen asia, olette ministeri... Kuinka te voisitte nukkua."

"Oho, tuntuu kuin sinä aikoisit minua siitä torua", sanoi marski
väännellen naamaansa kuvastimen edessä. "Etkö sinä ole tähän
tyytyväinen?"

"Minäkö? Mitä iloa tässä minulle on? Te rasitatte tästä lähtien
itseänne liikaa ja tulette sairaaksi, ja siitä johtuu, että minä saan
hoitaa hallitusta, eikä se ole ollenkaan hauskaa, monseigneur."

"Oho, kuinka sinä olet vanhentunut, Rafté!"

"Minä olen täsmälleen neljä vuotta nuorempi kuin te, monseigneur.
Niin, niin, minä olen vanha."

Marski polkaisi kärsimättömästi jalkaansa.

"Tulitko odotushuoneen läpi?" kysyi hän.

"Tulin."

"Keitä siellä on?"

"Koko maailma."

"Mitä siellä puhutaan?"

"Toinen kertoo toiselle, mitä hän aikoo teiltä pyytää."

"Sehän on luonnollista. Mutta oletko kuullut heidän juttelevan minun
nimittämisestäni virkaan?"

"Oh, minusta on parempi olla niitä puheita teille kertomatta."

"Kas, kas, joko alkaa arvostelu?"

"Vieläpä niiden puolelta, jotka teitä tarvitsevat. Minkälainen onkaan
se niiden taholta, joita te tarvitsette, monseigneur!"

"Minun täytyy sanoa sinulle, Rafté", virkkoi vanha marski
teeskennellen keveää naurua, "että ne, jotka väittävät sinua
imartelijaksi..."

"Kuulkaa, monseigneur", vastasi Rafté, "miksi te annoitte valjastaa
itsenne mokoman auran eteen, jota kutsutaan ministeriöksi? Oletteko
väsynyt onnelliseen elämään?"

"Ystäväiseni, minä olen saanut kaikkea, paitsi sitä."

"_Corbleu_, ettehän ole maistanut arseniikkiakaan; miksi ette pistä
sitä suklaanne sekaan, uteliaisuuden vuoksi?"

"Rafté, sinä olet laiskuri; nyt sinä aavistat, että saat sihteerinäni
paljon työtä, ja pelkäät... ja äsken sinä sen tunnustitkin." Marski
antoi pukea itsensä hyvin huolellisesti.

"Minun pitää saada sotilasryhti", kehoitti hän kamaripalvelijaansa,
"ja anna minulle sotilas-kunniamerkkini".

"Näyttääpä siltä kuin joutuisimme sota-asioihin?" kysyi Rafté.

"Kyllä, siltä tosiaan näyttää."

"Mutta minä en ole vielä nähnyt kuninkaan virkanimitystä, se ei ole
oikein paikallaan."

"Se tulee epäilemättäkin pian."

"_Epäilemättäkin_, se on siis päivän tunnussana."

"Kuinka sinä olet tullut epämiellyttäväksi vanhoilla päivilläsi,
Rafté, sinä saivartelet muotoseikkoja ja kielen puhtautta. Jos tämän
olisin tiennyt, en olisi teettänyt sinulla tulopuhetta, jonka pidin
Akatemiassa: se teki sinut tuollaiseksi pedantiksi."

"Mutta, kuulkaas, monseigneur, koska me nyt olemme hallitus, niin
olkaamme järjestystä rakastavia... Omituinen seikka..."

"Mikä seikka?"

"Niin, kreivi de la Vaudraye, jonka kanssa juuri puhuin tuolla
kadulla, ilmoitti, ettei vielä ollut päätetty mitään varmaa
ministeriöstä."

Richelieu hymyili.

"Herra de la Vaudraye on oikeassa, -- mutta olet siis jo ollut ulkona
kaupungilla?"

"_Pardieu_, täytyihän. Tämä kirottu vaunujen jyrinä herätti minut,
minä annoin pukea itseni, pistin rintaani sotilaalliset arvomerkit,
minäkin, ja ajelin kaupungilla."

"Ahaa, herra Rafté suvaitsee huvitella minun kustannuksellani?"

"Oi, monseigneur, Jumala siitä varjelkoon. Mutta asia oli sellainen,
että..."

"Että..."

"Että minä tapasin ajellessani vielä erään henkilön."

"Kenenkä?"

"Apotti Terrayn sihteerin."

"Ja hän?"

"Niin, hän sanoi minulle, että hänen herransa on nimitetty
sotaministeriksi."

Marski de Richelieun odotushuoneessa

"Ohoh", virkkoi Richelieu huulillaan yhä äskeinen ja ainainen hymy.

"Minkä johtopäätöksen monseigneur tästä tekee?"

"Sen, että jos herra Terray on sotaministeri, en minä sitä ole; ja
jos hän ei sitä ole, niin ehkä minä se olen."

Rafté oli nyt keventänyt tarpeeksi omaatuntoaan. Hän oli rohkea,
väsymätön, kunnianhimoinen mies, aivan yhtä sukkela kuin hänen
isäntänsäkin ja vieläpä paremmin asestettu kuin marski, sillä hän
tiesi olevansa halpaa syntyperää ja riippuvassa asemassa: nämä kaksi
vikaa haarniskassa olivat neljänkymmenen vuoden kuluessa kehittäneet
hänessä huippuunsa kaiken hänen viekkautensa, terävänäköisyytensä
ja älyllisen hienoutensa. Kun Rafté nyt huomasi isäntänsä näin
rauhalliseksi, ei hän arvellut itselläänkään olevan pelon syytä.

"No niin", sanoi hän, "joutukaa nyt, monseigneur, älkää antako
itseänne liioin odottaa, se olisi huono enne".

"Minä olen jo valmis; mutta vielä kerran, keitä siellä on?"

"Tässä on luettelo."

Ja Rafté ojensi herransa käteen pitkän nimiluettelon, ja marski
luki siitä suureksi mielihyväkseen kaikki aateliston, papiston ja
rahamaailman parhaat nimet.

"Ajattelepas, jos yleisö rupeaisi pitämään minusta, Rafté?"

"Me elämme ihmeiden ajassa", vastasi Rafté.

"Kas vaan, myöskin Taverney", virkkoi marski jatkaen nimien
katselua. "Mitä varten hän on tänne tullut?"

"Sitä en tiedä, herra marski. Kas niin, astukaa nyt esille." Ja
melkein käskevästi pakotti sihteeri herransa menemään suureen saliin.

Richelieu saattoi olla täysin tyytyväinen, sillä vastaanotto oli
sellainen, ettei puhdasverisin prinssi olisi voinut vaatia parempaa.

Mutta sattuma, joka oli jo tehnyt Richelieulle julman kepposen,
kujeili pian myöskin koko tälle aikakaudelle ominaisen ja tänne
saapuneen yhteiskunnan ovelan, varovaisen ja hienon kohteliaisuuden
kustannuksella.

Nyt ei kukaan koko laumasta lausunut Richelieun edessä sanaa
"ministeri", sillä kielsihän sen sopivaisuus ja kunnioitettava
hovitapa. Jotkut rohkeimmat uskalsivat tosin virkkaa pienen
onnentoivotuksen, mutta hekin tiesivät, että heidän täytyi hyvin
nopeasti luiskahtaa onnittelunsa ohitse, ja että Richelieu tuskin
heille siihen voi vastata. Kaikille kokoontuneille oli tämä vierailu
aamuauringon noustessa ainoastaan jonkinlainen mielenosoitus, aivan
kuin pelkkä toivomus, että marski nimitettäisiin ministeriksi. Siihen
aikaan ei ollut harvinaista, että kokonaiset laumat seurasivat
yksimielisesti huomaamattoman hienoja suuntatuulahduksia.

Jotkut kumartelijat tohtivat sitten ilmaista myöskin jonkin
toiveensa, halunsa, mielipiteensä.

Joku olisi tahtonut, kuten hän sanoi, että hänen virastonsa
olisi lähempänä Versaillesia. Häntä huvitti puhua siitä niin
vaikutusvaltaisen henkilön kanssa kuin herra de Richelieu nykyään oli.

Toinen väitti, että herra de Choiseul oli unohtanut hänet kolme
kertaa Pyhän Hengen ritariston merkkejä jaettaessa; hän luotti nyt
Richelieun hyvään muistiin, haluten palauttaa asiaa myöskin kuninkaan
mieleen, nyt nimittäin, kun mikään ei enää ollut hänen majesteettinsa
hyvän tahdon esteenä.

Lyhyesti sanoen: marskin hurmaantuneita korvia kohtasivat sadat
enemmän tai vähemmän ahnaat pyynnöt, mutta kaikki lausuttuina ylen
taitavalla tavalla.

Vähitellen vieraslauma hajaantui; tahdottiin jättää herra marski
rauhaan ja _tärkeihin tehtäviinsä_, sanottiin.

Yksi ainoa herra viipyi vielä salissa.

Hän ei ollut lähestynyt marskia toisten joukossa, hän ei ollut
pyytänyt mitään, ei edes esitellyt itseään.

Kun jonot harvenivat, tuli tuo herra hymyhuulin herttuan luo.

"Ah, parooni de Taverney", sanoi marski; "ihastuttavaa, ihastuttavaa!"

"Minä tahdoin odottaa, herttua, toivottaakseni sinulle onnea,
vilpittömästi ja koko sydämestäni."

"Oh, todellako, ja minkä tähden!" vastasi Richelieu, joka oli
vieraiden varovaisuudesta itse tullut vaiteliaaksi ja ikäänkuin
salaperäiseksi.

"Tietysti sinun uuden asemasi johdosta, herttua."

"Hst, hst", sanoi marski. "Ei puhuta siitä... Mitään ei ole vielä
ratkaistu, se on pelkästään huhua."

"Kuitenkin ovat monet samaa mieltä kuin minäkin, sillä sinun salisi
olivat täynnä väkeä, kunnon marskini."

"Minä en tosiaan tiedä, minkätähden ne olivat täynnä."

"Mutta minä tiedän, minä."

"Minkätähden sitten?"

"Minun tarvitsee ainoastaan virkkaa sana."

"Ja mikä?"

"Eilen sain minä Trianonissa kunnian päästä kuninkaan seuraan."

"Hänen majesteettinsa puhui minun lapsistani, ja sanoi lopuksi; --
Te tunnette herttua de Richelieun, luullakseni; olkaa ystäviä hänen
kanssaan."

"Ahaa, hänen majesteettinsa sanoi niin?" vastasi Richelieu, ja ylpeys
leimahti hänessä aivan kuin nämä kuninkaan sanat olisivat olleet se
virkavaltuus, jonka julkaisemista Rafté epäili tai jonka viipymistä
hän valitti.

"Joten minä hyvin arvasin asian todellisen tilan", jatkoi parooni
de Taverney. "Eikähän se ollutkaan vaikeaa, kun näin, miten koko
Versailles touhusi, ja niinpä minäkin kiiruhdin tottelemaan
kuningasta ja olemaan hyvissä väleissä sinun kanssasi ja jättämään
omaa tunnettani noudattaen sinun haltuusi meidän vanhan ystävyytemme
muistamisen."

Herttua aivan juopui onnesta: sellainen on luonnon luoma vika,
selkein järki ei joskus voi siltä itseään varjella. Niinpä
näkikin hän nyt parooni de Taverneyssä kumartelijan, joka kuului
kaikkein viimeisimpään luokkaan, noihin keskelle hovisuosion tietä
pysähtyneihin, joita on hyödytöntä edes suojellakaan ja varsinkin
hyödytöntä tuntea. Sellaiset ovat ainoastaan kiusana, kun he
uskaltavat nousta yli kaksikymmentä vuotta vanhasta varjostaan ja
tulla lämmittelemään toisten menestyksen päiväpaisteessa.

"Ymmärrän, mistä on kysymys", sanoi nyt marski melkoisen tylysti;
"minulta tullaan jotakin pyytämään".

"Kyllä, sinä olet oikeassa, herttua."

"Vai niin", sanoi Richelieu istahtaen tai paremminkin heittäytyen
sohvaan.

"Olen jo kertonut sinulle, että minulla on kaksi lasta", jatkoi ovela
ja joustava Taverney, joka huomasi ylhäisen ystävänsä kylmenevän ja
kävi hänen kimppuunsa nyt heti sitä kiivaammin. "Minulla on tytär,
jota minä rakastan suuresti, ja joka on hyveen ja kauneuden esikuva.
Hän on nyt madame la dauphinen palveluksessa, sillä viimemainittu on
suvainnut suoda hänelle erikoisen arvonantonsa. Hänestä, kauniista
Andréestani, minä en siis sinulle enempää puhu, herttua; hänen
asemansa on varma, hänen onnensa on lähtenyt hyvälle tolalle. Oletko
nähnyt minun tytärtäni? Enkö ole häntä sinulle jossakin esitellyt,
tai etkö ole kuullut hänestä puhuttavan?"

"Hm!... En tiedä", vastasi Richelieu huolimattomasti.

"No siitä ei väliä", jatkoi parooni de Taverney, "tyttärellänihän on
paikka. Minä itse jälleen, katsos, minä en tarvitse mitään, kuningas
on antanut minulle eläkkeen, jolla voin elää. Tosin tunnustan, että
haluaisin joitakin lisätuloja, voidakseni rakentaa jälleen kuntoon
Maison Rougen, jossa minä aion viettää viimeiset päiväni; sinun ja
tyttäreni vaikutuksella..."

"Oh", äännähti hiljaa Richelieu, joka oli niin syventynyt ihailemaan
omaa suuruuttaan, ettei ollut kuunnellut parooni de Taverneyn
puhetta; mutta sanat 'tyttäreni vaikutuksella' herättivät hänet
äkkiä. Ja hän ajatteli: -- Vai niin, sinun tyttäresi... Mutta hän
on nuori kaunotar, joka tuottaa tuolle hyvälle kreivittärelle
epäilyksiä; hän on pikku skorpiooni, joka lämmitteleikse dauphinen
siipien alla pistääkseen erästä Luciennesissa... Maltahan siinä, minä
en tahdo olla mikään huono ystävä; mutta mitä kiitollisuuteen tulee,
niin saa rakas kreivitär, joka on tehnyt minusta ministerin, nähdä,
puuttuuko sitä tarvittaessa minulta.

Sitten sanoi hän ylhäisen vakavalla äänellä parooni de Taverneylle:

"Jatkakaa."

"_Ma foi_, minä lähenenkin jo puheen loppua", vastasi parooni aikoen
varmasti nauraa partaansa turhamaiselle marskille, jos hän vain
saisi, mitä nyt toivoi. "Minä en ajattele muita kuin Filipiäni,
jolla on hyvä nimi, mutta joka ei saa tilaisuutta sitä koskaan
kiilloitella, ellei kukaan häntä auta. Filip on reipas ja ajatteleva
poika; ehkä liian ajatteleva, mutta se johtuu hänen ahtaasta
asemastaan: hevonen pitää päänsä alhaalla, jos vedetään kovasti
suitsista, kuten tiedät."

-- Mitä tämä nyt minuun kuuluu? -- ajatteli marski näyttäen jo
selvästi ikävystyneeltä ja kärsimättömältä.

"Minä tarvitsisin jonkun ylhäisessä asemassa olevan tuttavuutta,
kuten esimerkiksi sinun, saadakseni Filipille komppanian", jatkoi
Taverney hellittämättä; "hänen korkeutensa dauphine nimitti hänet
Strassburgiin saapuessaan kapteeniksi; mutta nyt puuttuu häneltä
ainoastaan satatuhatta livreä, joilla hän saisi kunnon komppanian
jossakin arvokkaassa ratsuväkirykmentissä... Toimita se asia minulle,
suuri ystäväni."

"Eikö teidän poikanne ole se nuori mies, joka teki palveluksen hänen
korkeudelleen dauphinelle; vai mitä?" kysyi Richelieu.

"Suuren palveluksen!" huudahti de Taverney. "Hän se juuri otti hänen
korkeutensa viimeisessä majatalopaikassa takaisin hevoset, jotka tuo
Jean Dubarry aikoi väkivallalla dauphinelta ryöstää."

-- Kas niin, enkös arvannut oikein, -- ajatteli Richelieu. -- Hän
on kreivittären vimmatuimpia vihollisia... kylläpä tulikin miehensä
luokse, tuo Taverney-parka! Vetää ansioinaan esille vikoja, jotka
tekevät hänet aivan mahdottomaksi...

"Te ette minulle vastaa?" kysyi Taverney marskin itsepintaisesta
vaikenemisesta hiukan närkästyneenä.

"Kaikki tämä on mahdotonta, hyvä herra de Taverney", vastasi marski
ja nousi ylös ilmaisten jyrkästi, että vastaanotto oli nyt lopussa.

"Mahdotontako? Moinen pikkuseikka mahdotonta? Puhuuko entinen ystävä
minulle tuolla tavoin?"

"Ja miksikä ei?... Onko se, että ollaan ystäviä, kuten sanoitte,
riittävä syy, jonka nojalla toinen saa... tehdä vääryyttä,
toinen käyttää väärin sanaa ystävyys? Te ette tullut luokseni
kahteenkymmeneen vuoteen, sillä silloin en ollut mitään; mutta nyt
olen ministeri ja te tulette."

"Monseigneur Richelieu, te itse teette tällä hetkellä väärin."

"En, hyvä ystävä, minä en tahdo juoksutella teitä odotushuoneissani;
minä olen teidän todellinen ystävänne, siksi minä sanon..."

"Mutta jokin syy teillä on kieltää, vai mitä?"

"Minullako!" huudahti Richelieu hyvin rauhattomana, sillä hän
ajatteli, että Taverney saattoi ehkä epäillä.

"Minullako syy?"

"Niin, minulla on vihollisia..."

Herttua olisi voinut vastata suoraan, mitä hän ajatteli; mutta
silloin olisi hän paljastanut paroonille, että hän säästi
kiitollisuutensa tähden rouva Dubarrya; ja silloin olisi hän
tunnustanut olevansa kuninkaan rakastajattaren leipoma ministeri,
ja sitä seikkaa marski ei olisi myöntänyt, vaikka hän olisi saanut
kokonaisen keisarikunnan. Hän kiiruhti siis vastaamaan paroonille:

"Ei teillä ole vihollisia, rakas ystäväni; mutta minulla, minulla
niitä on; ja jos nyt heti paikalla ja asiaa tutkimatta myöntäisin
sellaisia suosionosoituksia, niin saisin ihmiset puhumaan itsestäni,
että minä jatkan Choiseulin uraa. Hyvä ystäväni, minä tahdon jättää
jäljet toiminnastani. Kaksikymmentä vuotta olen hautonut mielessäni
kaikenlaisia uudistuksia ja edistysaskeleita, ja ne aatteet puhkeavat
nyt kukkaan! Hovisuosio turmelee koko Ranskan, minä turvaudun
todellisiin ansioihin; filosofiemme kirjat ovat soihtuja, joiden
valoa silmäni eivät ole turhaan nähneet; kaikki menneen ajan synkät
varjot haihtuvat, mutta sitä vaatikin valtakunnan onni jo kipeästi...
Minä tutkin kyllä teidän poikanne ansioita, yhtä hyvin kuin kaikkien
muidenkin kansalaisten, jotka tulevat eteeni; minä kannan uhrin
vakaumukselleni, tuskallisen uhrin, epäilemättäkin, mutta uhrin,
jonka ihminen kantaa ehkä kolmensadantuhannen muun ihmisen hyväksi...
Jos teidän poikanne, Filip de Taverney, näyttää minusta ansaitsevan
suopeuteni, niin hän sen saa, ei siksi, että hänen isänsä on minun
ystäväni, tai hänen nimensä vuoksi, vaan sen tähden, että hän on
ansiollinen sen saamaan. Sellainen on minun menettelyohjeeni."

"Nimittäin teidän filosofiankurssinne", vastasi vanha parooni;
hän pureskeli vimmoissaan kynsiään, ja hänen harmiaan lisäsi
nyt vastenmielisellä painolla koko äskeinen juttelu, joka oli
vaatinut häntä niin syvästi alistumaan ja käyttelemään kaikenlaisia
halpamaisia temppuja.

"Filosofia, olkoonpa vain, monsieur: se on kaunis sana."

"Joka päästää kauneista teoista, herra marski, eikö niin?"

"Te olette heikko hovimies", vastasi Richelieu hyvin kylmästi.

"Minun arvoiseni miehet ovat hovimiehiä ainoastaan kuninkaalle."

"Oh, teidän laisianne hovimiehiä on sihteerilläni herra Raftélla joka
päivä satoja odotushuoneessani", vastasi Richelieu. "Ja ne tulevat
tänne, tiesi mistä, maaseudun loukoista, joissa he ovat oppineet
olemaan epäkohteliaita niille, joita he väittävät ystävikseen,
loukaten saarnatessaan sovinnollisuutta."

"Oh, oh, kyllä tiedän, ettei joku Maison-Rouge, joka polveutuu
ristiretkien aikuisesta aatelista, ymmärrä sovinnollisuutta samoin
kuin erään trubaduuri Vignerotin jälkeläinen."

Marski oli älykkäämpi kuin parooni de Taverney.

Hän olisi voinut antaa nakata paroonin ulos ikkunasta, mutta hän
ainoastaan nyökäytti olkapäitään ja vastasi:

"Te olette liiaksi takapajulla ajastanne, ristiretkien aikuinen
vieraani; te olette päässyt vasta häväistyskirjoitukseen, jonka
parlamentit sommittelivat vuonna 1720, mutta ette ole lukenut
vastausta, jonka herttuat ja päärit siihen antoivat. Menkää
kirjastooni, hyvä herra, niin Rafté luettaa sen teillä."

Ja juuri kun hän päästi itsensä vastustajastaan näillä nokkelilla
sanoilla, aukesi ovi ja eräs herra astui siitä hälisten sisään ja
huusi:

"Missä hän on, se rakas herttua?"

Tulija oli kasvoiltaan hehkuvan punainen, hänen silmänsä loistivat
selällään tyytyväisyydestä ja hänen sylinsä oli auki ystävälliseen
syleilyyn. Hän ei ollut enempää eikä vähempää kuin varakreivi Jean
Dubarry.

Nähdessään tulijan ponnahti parooni de Taverney hämmästyneenä ja
harmissaan askeleen taaksepäin.

Jean huomasi tuon liikkeen, tunsi paroonin ja käänsi hänelle selkänsä.

"Nyt luulen yskän ymmärtäväni", virkkoi parooni de Taverney tyynesti;
"minä poistun. Jätän herra ministerin sopivaan seuraan."

Ja ylpeästi läksi hän huoneesta.




NELJÄSKYMMENESYHDEKSÄS LUKU

Marskin pettymys


Jean Dubarry vimmastui parooni de Taverneyn loukkaavasta lähdöstä,
meni jo pari askelta hänen perässään, mutta kohautti sitten
olkapäitään ja tuli takaisin marskin luo.

"Otatteko te tuollaisia vastaan?"

"Jopahan, ystäväni, te erehdytte; päinvastoin minä ajan heidät pois."

"Tiedättekö te, mikä tuo herra oli?"

"Kyllä, valitettavasti."

"Niin, mutta tiedättekö sen oikein?"

"Hän on muuan Taverney."

"Hän on mies, joka tahtoo lykätä tyttärensä kuninkaan sänkyyn..."

"Mitä sanotte?"

"Mies, joka koettaa syrjäyttää meidät ja käyttää sitä varten
mitä keinoja tahansa... Mutta Jean on varuillaan, ja Jean on
selvänäköinen!"

"Luuletteko tosiaan, että hän tahtoo...?"

"Onpa se nyt vaikea nähdä. Hän on dauphinen puoluetta, hyvä marski...
ja hänellä on pieni tappelukukkonsa."

"Oho!"

"Pikku mies, joka on opetettu pureskelemaan ihmisiä kinttuihin,
tappelupukari, joka on pistänyt miekalla olkapäähän Jeania...
Jean-parka."

"Teitäkö? Sittenpä hän on teidän henkilökohtainen vihollisenne, rakas
varakreivi", virkkoi Richelieu muka ällistyen.

"Aivan niin, minun vihamieheni siinä hevosjutussa, jonka tunnette."

"Ah, miten omituisesti luontaiset taipumuksemme määräävät tekojamme.
Minä en sitä asiaa tiennyt, ja kuitenkin hylkäsin minä kaikki, mitä
hän pyysi. Jos olisin tuntenut tämän jutun, en olisi häntä ainoastaan
neuvonut lähtemään, vaan potkinut ovelle... Olkaa huoletta,
varakreivi, nyt saa tuo korea tappelupukari kokea minun kouraani, sen
hän pian huomaa."

"Niin, te voitte riistää häneltä halun karata ihmisten kimppuun
keskellä maantietä... Kah, minä en ole teitä vielä onnitellutkaan."

"Niin, varakreivi, tuntuu kuin asia olisi nyt lopullisesti päätetty."

"Aivan varmaan päätetty... Sallitteko minun syleillä teitä?"

"Sydämen halusta."

"_Ma foi_, oli siinä vaivaa; mutta mitäpä se haittaa, kun vain
onnistuu. Olette nyt tyytyväinen, vai mitä?"

"Kyllä, suoraan sanoen, sillä minä luulen voivani olla hyödyllinen."

"Siinä ei epäilemistä; mutta se oli peijakkaan läimäys, kyllä siitä
ulina nousee."

"Eikö sitten yleisö minusta pidä?"

"Teistäkö?... Siitä ollaan eri mieltä. Mutta hän se on vihattu."

"Hän?" kysyi Richelieu ällistyneenä. "Kuka hän?..."

"Tietysti hän", toisti Jean. "Oh, parlamentit nousevat ilmikapinaan,
sillä tämä on uusi Ludvig XIV:n piiskanisku; ne saivat sievästi
selkäänsä, herttua, se on varma."

"Mutta selittäkäähän..."

"Sehän on itsestään selvä, kun parlamentit niin vihaavat miestä, joka
on pannut nuo vainoamiset alkuun."

"Ah, te luulette, että muka..."

"Minä olen varma siitä niinkuin koko Ranska. Mutta se on
samantekevää, herttua, te teitte erinomaisen viisaasti, kun annoitte
hänen tulla noin peittelemättä, selvä teko muistossa."

"Kenenkä?... Sanokaa, kenen, varakreivi? Istun tässä kuin neulan
terillä, en ymmärrä puheestanne sanaakaan."

"Tietysti minä puhun sisarenne pojasta, herra d'Aiguillonista."

"No niin, hänestä?"

"Niin, sanon että teitte viisaasti, kun annoitte hänen tänne tulla."

"Oi, sangen viisaasti, sangen viisaasti! -- Hän auttaa minua, sitähän
tahdotte sanoa."

"Hän auttaa kaikkia meitä! Tiedätte että hän on hyvissä väleissä
Jeannetten kanssa?"

"Niin, tosiaankin?"

"Mitä parhaissa. He ovat jo jutelleet keskenään ja ymmärtäneet
mainiosti toisensa, siitä lyön vaikka vetoa."

"Ja sen te tiedätte?"

"Helppo tietää. Jeannette on suurin unikeko, mitä olla saattaa."

"Ah!"

"Hän ei pääse vuoteesta ennenkuin kello yhdeksän, kymmenen tai
yksitoista aamulla."

"No niin; mitä siitä?..."

"No, tänä aamuna näin d'Aiguillonin vaunujen lähtevän Luciennesista,
kun kello oli vasta tuskin kuusi."

"Kello kuusi?" huudahti Richelieu hymyillen.

"Niin."

"Tänäänkö, tänä aamuna?"

"Juuri tänä aamuna. Ymmärrättehän, että jos Jeannette on ollut niin
aamuvirkku, että on antanut sisarenne pojalle vastaanoton näin
varhain aamulla, on hän suorastaan hullaantunut teidän rakkaaseen
sisarenpoikaanne."

"Kyllä, kyllä", jatkoi Richelieu ja hieroi käsiään vastatusten;
"kello kuusi. Hyvin tehty, d'Aiguillon!"

"Se vastaanotto mahtoi alkaa kello viisi... ihan yöllä. Se on
ihmeellistä..."

"Suorastaan ihmeellistä", toisti marski. "Todellakin ihmeellistä,
rakas Jean!"

"Ja te kolme olette nyt ystävyksin kuin Orestes, Pylades ja vielä
yksi Pylades lisää."

Juuri kun marski hieroi kaikkein tyytyväisimmin kämmeniään, astui
sisään herttua d'Aiguillon.

Sisarenpoika tervehti enoaan valittava ilme kasvoillaan, sellainen
ilme, joka sai Richelieun aavistamaan suurimman osan koko totuudesta,
ellei juuri tietämään sitä kaikkea.

Marski kalpeni kuin häneen olisi lyöty surmaava haava. Hänelle tuli
heti tunto, että hovissa ei ihmisellä ole ystäviä eikä sukulaisia,
vaan että jokainen siellä hoitaa omia etujaan.

-- Minä olin aika hölmö, -- ajatteli marski. -- Sitten kysyi hän
tukahuttaen raskaan huokauksen:

"No, d'Aiguillon?"

"Niin, herra marski?"

"Se oli armoton läimäys parlamenteille", virkkoi Richelieu toistaen
varakreivin sanoja.

D'Aiguillon tuli punaiseksi.

"Te siis tiedätte asian?" kysyi hän.

"Herra varakreivi on kertonut minulle kaikki", vastasi Richelieu;
"yksinpä varhaisen käyntinne Luciennesissakin tänä päivänä, ennen
päivän valkenemista. Teidän virkanimityksenne on suuri voitto
suvulleni."

"Olkaa vakuutettu, että olen kovin pahoillani."

"Mitä helkkaria hän sanoo?" äännähti Jean pannen käsivartensa
ryntäille ristiin.

"Me käsitämme toisemme", keskeytti Richelieu, "me käsitämme".

"Kyllä uskon; mutta minä, minä en käsitä mitään... Pahoillanne...
Ahaa, nyt ymmärrän... siksi, ettei hän kohta päässyt ministeriksi.
Niin, niin... nyt sen käsitän."

"Ah, väliaikaisuutta siis", äännähti marski tuntien sydämessään
toivon jälleen heräävän; toivon, tuon kunniaa ja rakkautta
tavoittelevan ihmisen alinomaisen pettäjän.

"Odoteltava on, se on totta, herra marski."

"Mutta siitäkin ajasta on maksu runsas", huudahti Jean. "Versaillesin
parhain päällikköpaikka."

"Herra Dubarry ehkä hiukan liioittelee", virkkoi herttua d'Aiguillon.

"Mutta mikä paikka se sitten on?"

"Kuninkaan kevyen ratsuväen päällikön."

Richelieu tunsi kalpeuden jälleen valahtavan ryppyisille poskilleen.

"Oh, aivan niin, se on melkoisen vaatimaton paikka niin pystyvälle
miehelle", sanoi hän huulillaan hymy, jonka ilmettä on mahdoton
kuvata. "Mutta mitäpä sille voi, herttua. Kauneinkaan nainen
maailmassa ei voi antaa enempää kuin mitä hänellä on, vaikka hän
olisi kuninkaan rakastajatar."

Nyt oli d'Aiguillonin vuoro kalveta.

Jean katseli kauniita Murillon tauluja, joita oli seinillä.

Richelieu taputteli sisarenpoikaansa olalle ja sanoi hänelle:

"Onneksi on teille luvattu, että pääsette nopeasti ylenemään. Minä
onnittelen teitä, herttua, onnittelen vilpittömästi... Teidän
älykkyytenne ja taitavuutenne asian sovittelussa on yhtä suuri kuin
hyvä onnenne... Hyvästi, minulla on työtä; älkää unohtako minua, kun
tulee kysymys suosionosoituksistanne, rakas ministeri." D'Aiguillon
vastasi ainoastaan:

"Te olette sama kuin minä, herra marski, ja minä olen sama kuin te."

Sitten hän kumarsi enolleen ja meni ulos huoneesta, arvokkaana kuin
hän oli aina jo luonnostaan; nyt oli hän päässyt taas eräästä ylen
tukalasta asemasta, jollaisia hänellä oli ollut usein vaikeuksista
rikkaassa elämässään.

Kun d'Aiguillon oli mennyt, kiiruhti Richelieu sanomaan Jeanille,
joka ei ollut oikein varma, miten ymmärtää enon ja sisarenpojan
keskinäisiä kohteliaisuuksia:

"Mikä hänessä on kaunista, niin, mikä tuossa d'Aiguillonissa on
suorastaan ihailtavaa, on hänen vilpittömyytensä. Hän on älykäs ja
avosydäminen mies; hän tuntee hovin ja on kunniallinen kuin nuori
tyttö."

"Ja sitäpaitsi hän rakastaa teitä."

"Niinkuin lammas."

"Niin, hän on paremminkin teidän poikanne kuin herra de Fronsac".

"_Ma foi_, aivan niin, toden totta... varakreivi."

Näin jutellessaan kierteli Richelieu kiireesti nojatuolinsa
ympärillä; hän etsi jotakin, jota hän ei keksinyt.

"Haa, kreivitär", mutisi hän hiljaa itsekseen, "tämän saat minulle
maksaa!"

"Marski", virkkoi Jean Dubarry merkitsevästi, "nyt me neljä
toteutamme yhdessä muinaisajan tarinan vitsakimpusta; tiedättehän,
vitsoista, joita muut eivät voineet taittaa".

"Mekö neljä? Hyvä herra Jean, mitä te tällä tarkoitatte?"

"Sitä että kälyni on valta, d'Aiguillon sen toimeenpanija, te olette
neuvonantaja, ja minä silmälläpitäjä."

"Hyvä, sangen hyvä!"

"Ja kun asiat ovat sillä tavalla, koettakoot pistää kynsiään kälyni
oikeuksiin. Minä pidän puoleni kaikkea ja kaikkia vastaan."

_"Pardieu!"_ huudahti Richelieu, jolla jo veri kiehui päässä.

"Yrittäköötpäs nyt tunkea kälylleni kilpailijattaria!" huudahti Jean
suunnitelmistaan ja voitokkuudesta juopuneena.

"Ahaa, juuri niin", sanoi Richelieu ja löi yhtäkkiä kädellään
otsaansa.

"Mitä nyt, hyvä marski? Mikä teillä on?"

"Ei mikään, minusta on teidän liittoajatuksenne erinomainen."

"Niin, eikö olekin?"

"Ja minä yhdyn sokeasti teidän ehdotukseenne."

"Hyvä!"

"Asuuko parooni de Taverney tyttärensä luona Trianonissa?"

"Ei, hän asuu Pariisissa."

"Hän on varsin kaunis, tuo tyttö, rakas varakreivi?"

"Olipa hän vaikka niin kaunis kuin Kleopatra tai niinkuin... minun
kälyni, niin en häntä enää pelkää... kun kerran olemme liitossa."

"Te sanoitte, että parooni de Taverney asuu Pariisissa, Rue
Saint-Honorén varrella, eikö niin?"

"En minä sanonut Rue Saint-Honorén varrella; hän asuu Rue Coq-Héronin
varrella. Tuliko teille jokin aatos, miten voisitte kurittaa tuota
Taverneytä?"

"Kyllä, minä luulen, varakreivi, luulen, että minulle tuli eräs
aatos."

"Te olette verraton mies; minä jätän nyt teidät ja katoan hiukan
tiedustelemaan, mitä kaupungissa arvellaan."

"Hyvästi siis, varakreivi... Mutta, muistaessani, te ette maininnut
minulle uuden ministeristön jäseniä?"

"Oh, ne ovat muuttolintuja: Terray Bertin, en muista useampia...
Lyhyesti sanoen: vaihtorahaa, kunnes viimein oikea ministeri
d'Aiguillon nimitetään paikkaansa."

-- Jota ei ehkä tapahdukaan, -- arveli marski, suoden varakreivi
Jeanille hyvästiksi kaikkein ystävällisimmän hymynsä.

Jean poistui. Rafté tuli sisään. Hän oli kuullut kaikki ja tiesi,
miten nyt käyttäytyä; hänen epäilyksensä olivat olleet tosia. Hän ei
sanonut isännälleen mitään, niin hyvin tunsi hän marskin.

Eikä Rafté kutsunut huoneeseen edes kamaripalvelijaa, vaan riisui
itse marskin ja vei hänet vuoteeseen, johon vanhus pujottautui heti,
väristen kuin kuumeessa ja nielaistuaan pillerin, jonka sihteeri oli
hänelle tuonut.

Sitten veti Rafté verhot sängyn eteen ja meni ulos. Odotushuone oli
jo täynnä touhuavia ja nuuskivia lakeijoja. Rafté pisti kätensä
ensimmäisen kamaripalvelijan kainaloon ja sanoi:

"Hoitelehan nyt hyvin marskia, sillä hän on sairas, hänelle tuli
tänä aamuna paha vastoinkäyminen; hänen täytyi olla epäkuuliainen
kuninkaalle..."

"Epäkuuliainen kuninkaalle?" huudahti kamaripalvelija kauhuissaan.

"Niin, hänen majesteettinsa lähetti marskille ministerinsalkun;
mutta kun marski sai tietää, että se olisi tullut hänelle rouva
Dubarryn toivomuksesta, kieltäytyi hän ottamasta sitä vastaan. Ah,
tämä on suurenmoisen kaunista, ja pariisilaisten tulisi nyt pystyttää
marskille riemuportti. Mutta järkytys oli ankara, ja isäntänne on nyt
sairas; hoida häntä huolellisesti."

Lausuttuaan nämä sanat, joiden pikainen leviäminen oli varma, meni
Rafté työhuoneeseensa.

Neljännestunnin päästä tiesi koko Versailles marskin jalon,
isänmaallisen ja uljaan teon. Ja marski de Richelieu jälleen nukkui
syvää unta sen kansansuosion untuvilla, jonka hänen sihteerinsä oli
osannut hänelle hankkia.




VIIDESKYMMENES LUKU

Dauphinen perheateria


Samana päivänä kello kolme läksi neiti de Taverney huoneestaan
mennäkseen dauphinen luo, joka tavallisesti antoi lukea itselleen
ääneen ennen päivällistä.

Apotti, hänen kuninkaallisen korkeutensa entinen esilukija, ei enää
hoitanut tointaan. Hän oli antautunut korkeamman politiikan asioihin,
sitten kun hän eräissä diplomaattisissa juonissa oli näyttäytynyt
melkoisen taitavaksi älyniekaksi.

Neiti de Taverney läksi siis huoneestaan ja toimeensa, melkoisen
hienossa puvussa. Hänellä oli vielä niinkuin kaikilla Trianonin
uusilla asukkailla haittana epämukavuudet, joita liian nopea ja
äkillinen majanmuutto tuo myötään. Hän ei ollut vielä ennättänyt
järjestää mitään, ei palveluskunta-asioitaan eikä tuoda tänne
kaikkia pikkutavaroitaan. Eräs kamarineitsyt oli nyt pukenut hänet
tilapäisesti rouva Noaillesin luona, tuon mielipiteissään jyrkästi
pysyvän hovinaisen, jolle dauphine oli antanut nimen rouva Etiketti.

Andrée-neidillä oli yllään sininen silkkileninki, jonka vyötärys
oli niin pitkä ja ihonmukainen, että hän oli kuin mikä kimalainen.
Puku oli avorintainen ja se jakautui edestä kahtia, näyttäen
musliinista ommellun alusröijyn, joka oli koristettu kolmella
kirjatulla röyhellysnauhalla. Hihat olivat lyhyet ja samoin kirjattua
musliinia ja pyälletyt suista sekä varustetut poikkilaskoksilla
olkapäistä alkaen; niiden keralla peitti Andréen olkapäitä lisäksi
vaatimattomasti kirjailtu pikku saali, joka kainosti kätki myöskin
nuoren tytön povea. Neiti Andrée oli sitonut kauniin tukkansa yhteen
yksinkertaisesti sinisellä nauhalla, saman värisellä kuin pukukin;
ja tuo tukka, joka aaltoili pitkinä ja paksuina kiharoina hänen
poskillaan, kaulallaan ja olkapäillään, kaunisti häntä paljoa enemmän
kuin mitkään höyhentöyhdöt, haikaran sulat ja pitsit, jollaisia
siihen aikaan yleensä käytettiin; niin suuresti lisäsivät ne neidon
samalla ylpeäin ja häveliäiden kasvojen loistetta, tuon kalpean
ja puhtaan ihon, jota keinotekoinen väri ei ollut vielä koskaan
tahrannut.

Ulos tultuaan alkoi Andrée vetää valkeita silkkihansikkaita käsiinsä,
jotka olivat niin hienot ja kyynärvarsista pyöreät kuin suinkin olla
saattaa; kun taas hänen vaaleansinisten silkkikenkäinsä korkeain
kantain jäljet painuivat kevyesti hiekkaan.

Kun hän saapui Trianonin paviljonkiin, sai hän kuulla, että madame la
dauphine oli lähtenyt kävelemään arkkitehtinsä ja ylipuutarhurinsa
kanssa. Ylemmästä kerroksesta kuului kuitenkin sorvipenkin rattaan
natina, sillä siellä valmisti monsieur ja dauphin varmuuslukkoa
erääseen arkkuun, josta hän piti paljon.

Päästäkseen heti dauphinen luo riensi Andrée suoraan kukkakentän
poikki tavoittamaan valtiatartaan, kentän, jolla öiksi huolellisesti
peitetyt kukat myöhäisestä vuodenajasta huolimatta kohottivat yhä
kalvenneita päitään hengittääkseen nopeasti vaipuvan päivän säteitä,
auringon, joka oli niitä itseäänkin kalpeampi. Ja koska ilta jo
läheni, ja siihen aikaan vuodesta tulee pimeä jo kello kuusi, niin
asettelivat puutarhurit kullakin kukkalavalla paraikaa lasisia kupuja
arimpain kasvien päälle.

Erään lehtikujan mutkassa, jota reunustivat aina vihannoivat puut
ja Bengalin ruusut ja joka vei sievälle nurmikolle, huomasi Andrée
yhtäkkiä, että eräs puutarhapojista kohosi hänet nähdessään lapionsa
nojaan seisomaan ja tervehti häntä kohteliaammin ja taitavammin kuin
työmies tavallisesti osaa.

Andrée katsoi poikaan ja tunsi hänessä Gilbertin, jonka kädet olivat
työstä huolimatta niin valkeat, että herra de Taverney olisi voinut
joutua siitä epätoivoon.

Andrée punastui tahtomattaankin; hänestä tuntui kuin olisi Gilbertin
läsnäolo täällä ollut jotakin kummallista kohtalon leikkiä.

Gilbert tervehti uudestaan, ja Andrée vastasi hänelle, jatkaen
matkaansa.

Mutta hän oli liian rehellinen ja rohkea sielu voidakseen vastustaa
tunnelmaa ja jättääkseen vastaamatta erääseen kysymykseen, jonka
hänen rauhaton mielensä hänelle nyt teki.

Hän pyörsi takaisin, ja Gilbert, joka oli tullut jälleen kalpeaksi ja
katseli hänen menoaan synkin silmin, heräsi silloin uudelleen eloon
ja syöksähti juoksemaan hänen luokseen.

"Te olette täällä, herra Gilbert?" virkkoi Andrée kylmästi.

"Niin, neiti."

"Kuinka te olette tänne joutunut?"

"Neiti, ihmisen täytyy elää ja kunniallisesti elättää itseänsä."

"Mutta tiedättekö, teillä on hyvä onni!"

"Ah, tosiaan", vastasi Gilbert.

"Mitä tarkoitatte?"

"Tarkoitan, että, kuten sanoitte, minulla on ihmeellinen onni."

"Kuka teidät toimitti tänne?"

"Herra de Jussieu, suojelijani."

"Ah", äännähti Andrée hämmästyneenä, "te tunnette herra de Jussieun?"

"Hän on ensimmäisen suojelijani ja opettajani herra Rousseaun ystävä."

"Onnellista jatkoa, herra Gilbert!" toivotti Andrée lähtien menemään.

"Te voitte nyt paremmin, neiti?..." kysyi Gilbert niin vapisevalla
äänellä, että saattoi aavistaa, millä vaivalla se tunkeusi hänen
sydämestään Sen pienimmätkin värähdykset ilmaisten.

"Paremmin? Kuinka niin?" kysyi Andrée kylmästi.

"Niin... se onnettomuudentapaus...?"

"Ahaa, kyllä... Kiitos, herra Gilbert, minä voin paremmin; se ei
ollut mitään."

"Oh, te olitte vähällä joutua tuhon omaksi", sanoi Gilbert syvästi
liikutettuna; "vaara oli hirvittävä".

Nyt tuntui Andréesta olevan aika lyhentää tätä pakinaansa tavallisen
työmiehen kanssa keskellä kuninkaallista puistoa.

"Hyvästi, herra Gilbert", virkkoi Andrée.

"Eikö neiti suvaitsisi ottaa ruusua?" kysyi Gilbert vavisten ja
hikihelmet otsallaan.

"Mutta, monsieur", vastasi Andrée, "te tarjoatte minulle sellaista,
joka ei ole teidän omaanne".

Gilbert ällistyi ja tyrmistyi niin, ettei voinut vastata mitään.
Hänen päänsä painui kumaraan. Mutta kun Andrée katsoi häneen jollakin
tavoin iloissaan siitä, että oli muka näyttänyt ylemmyytensä, niin
Gilbert kohottausi pystyyn ja tempaisi kauneimmasta ruusupensaasta
kokonaisen oksan, joka oli täynnä kukkia, ja alkoi nykiä kukkia irti
niin kylmästi ja ylpeästi, että Andréeta hämmästytti.

Andrée oli oikeuttarakastava ja hyvä, ja hän siis huomasi
loukanneensa syyttä alempiarvoista, joka oli koettanut olla hänelle
kohtelias. Niin ollen jatkoikin hän kävelyään virkkamatta enää
sanaakaan, kuten aina ylpeä ihminen tuntiessaan tehneensä vääryyttä.
Näin hän menetteli, vaikka anteeksipyyntö tai hyvittävä sana ehkä
pyörikin jo hänen huulillaan.

Myöskään Gilbert ei puhunut enää mitään. Hän heitti pois ruusunoksan
ja tarttui lapioonsa. Mutta hänen luonteessaan yhtyivät toisiinsa
ylpeys ja oveluus; hän kumartui tosin muka työskentelemään, mutta
katseli salaa kuitenkin, miten Andrée poistui. Erään lehtikujan
mutkassa ei Andrée voinutkaan olla kääntymättä ja katsomatta
taakseen. Hän oli nainen.

Gilbert tyytyi tähän heikkoudenmerkkiin ja mietti mielessään, että
tässä taistelussa oli hän, Gilbert, voittanut.

-- Hän ei ole niin voimakas kuin minä, -- ajatteli Gilbert itsekseen,
-- ja minä saan kerran valtaani hänet. Hän on ylpeä kauneudestaan,
nimestään, yhä nousevasta onnestaan, ja hän pilkkaa rakkauttani,
jonka hän ehkä aavistaa; mutta sellaisena on hän yhä haluttavampi
köyhästä työmiehestä, joka hänet nähdessään vapisee! Oi, kerran saa
hän maksaa minulle tämän vapisemisen, tämän miehelle sopimattoman
väristyksen, kaikki raukkamaisuudet, joihin hän minua pakottaa.
-- Mutta tänään olen saanut tarpeeksi aikaan, olen voittanut
viholliseni, -- lisäsi sitten Gilbert. -- Minä, jonka olisi pitänyt
olla heikompi häntä, koska rakastan, olen ollut kymmenen kertaa
väkevämpi.

Nämä viimeiset sanat hän toisti vielä uudestaan, hurjan riemun
vallassa; sitten pusersi hän toisella kädellään suonenvetoisesti
älykästä otsaansa ja pyyhkäisi siitä pois kauniit mustat
hiuksensa, sysäsi rajusti lapionsa kukkalavan multaan ja läksi
ryntäämään kuin peura läpi kypresseistä ja marjakuusista istutetun
pensasaidan, riensi nopeasti kuin tuuli yli lasikuvulla peitettyjen
kukkaistutusten, joita hän ei tallannut yhtään, vaikka hän juoksi
vimmatun lailla; ja niin riensi hän suoraan sen välimatkan päähän,
jonne Andrée kulki kiertotietä.

Siellä näki Gilbert Andréen tosiaan tulevan, näki hänen tulevan
ajatuksissaan ja melkeinpä nöyryytettynä, kauniit silmät luotuina
alas, kostea ja hervonnut käsi heilahdellen hiljaa puvun kahisevaa
silkkiä vastaan. Ja saarnin takana kätkössä seistessään kuuli Gilbert
Andréen huokaavan parikin kertaa niinkuin tyttö olisi puhellut
itsekseen. Viimein tuli Andrée niin lähelle saarneja, että jos
Gilbert olisi ojentanut kätensä, olisi hän voinut sipaista Andréeta
käteen, ja mieletön ja pyörryttävä kuume vaatikin häntä tekemään niin.

Mutta Gilbert rypisti vain käskevästi kulmakarvojaan, ja aivan kuin
itseään vihaten hän painoi nyrkkinsä sydäntään vasten ja sanoi:

"Taasko sellainen raukka!"

Sitten lisäsi hän hiljaa:

"Mutta hän onkin niin kaunis!"

Gilbert olisi ehkä pitkäksi aikaa syventynyt tällä tavoin Andréeta
katselemaan, sillä lehtikuja oli pitkä ja Andrée kulki kovin hitain
ja tasaisin askelin, mutta lehtikujaan toi sivukäytäviä, joita myöten
sille pääsi myöskin muita kulkijoita; ja nyt oli Gilbertillä niin
kova onni, että muuan asiaan kuulumaton tuli pian lehtikujalle;
hän tuli ensimmäiseltä sivupolulta vasemmalta, nimittäin melkein
paikalle, joka oli Gilbertiä kätkevää talvisinkin viheriöivää
puuryhmää vastapäätä.

Tuo häiritsevä kulkija asteli hitain ja tahdikkain askelin; hänen
päänsä oli pysty, hattu hänellä oli oikeassa kainalossa ja vasen käsi
lepäsi miekan kahvalla. Hänellä oli samettinen puku ja kärpännahalla
sisustettu vaippa hartioilla; ja astellessa hänen kaunis pohkeensa ja
jalkateränsä, jotka olivat korkearintaiset kuin jalorotuisen miehen
ainakin, ponnahtelivat komeasti.

Tuo herra huomasi kulkiessaan Andréen, ja nuoren tytön muoto oli
hänestä kai miellyttävä, sillä hän kiirehti askeleitaan ja poikkesi
viistoon yli ruohikon päästäkseen Andréen kohdalle ja hänen luokseen
niin pian kuin mahdollista.

Kun Gilbert huomasi tämän herran, huudahti hän tahtomattaankin ja
pakeni saarniensa luota kuin pensaikosta peloitettu rastas.

Tulokkaan aikomus onnistui; hän oli varmaan tottunut sellaiseen, ja
kolmessa minuutissa ehti hän Andréen kohdalle, josta hän oli ollut
kolme minuuttia sitä ennen pitkän matkan päässä.

Kun Andrée kuuli hänen askeleensa, väistyi hän ensin hiukan
sivummalle, antaakseen herran mennä ohitseen. Ja kun herra sitten
meni sivuitse, katseli Andrée häntä.

Ylhäinen herra katseli myöskin Andréehen, ja katseli kovin
tarkkaavasti, jopa hän pysähtyikin nähdäkseen tarkemmin hänet, ja kun
hän oli Andréen nähnyt, niin kääntyi ja sanoi kohteliaasti:

"Ah, mademoiselle, minne menette sellaisella kiireellä, saanko kysyä?"

Tämän äänen kuullessaan kohotti Andrée päätänsä, ja näki silloin
parinkymmenen askeleen päässä takanaan kaksi hitaasti astelevaa
kaartin upseeria. Sitten huomasi hän tuon herran kärpännahkaisen
vaipan alla sinisen ritarinauhan, ja siitä huomiosta hän aivan
kalpeni ja pelästyi. Eikä hän voinut virkkaa odottamattomalle
puhuttelijalleen vastaukseksi hänen ystävälliseen kysymykseensä muuta
kuin:

"Kuningas!"

Ja Andrée lyykisti sangen syvään.

"Neiti...", vastasi Ludvig XV lähestyen häntä, "minä olen niin
likinäköinen, että minun täytyy kysyä nimeänne".

"De Taverney", supisi nuori tyttö niin tyrmistyksissään ja vavisten,
että hänen äänensä tuskin kuului.

"Ah, aivan niin; pieni, ihana kävelyretki täällä Trianonissa, vai
mitä, neiti?" kysyi kuningas.

"Minä olen menossa hänen korkeutensa madame la dauphinen luokse, joka
odottaa minua", vastasi Andrée vavisten yhä enemmän.

"Neiti, minä saatan teitä", vastasi Ludvig XV: "sillä näin
maalaisnaapurina, minä olen menossa tyttäreni luo vieraisille;
suvaitkaa nojautua käsivarteeni, koska meillä on sama matka".

Andrée tunsi aivan kuin pilven pimentävän näkönsä ja syöksyvän
veren keralla kuohuvina pyörteinä hänen sydämeensä. Moinen kunnia
köyhälle tyttö-paralle: että kuningas, maan itsevaltias herra,
tarjoaa kätensä, hänelle, -- sellainen odottamaton ja uskomaton
kunnia, sellainen armo, jota koko hovi olisi voinut kadehtia: se oli
Andréesta unta!

Ja siksi lyykistikin Andrée peloissaan niin kunnioittavasti, että
kuningas piti tarpeellisena kumartaa hänelle vielä uudestaan. Ludvig
XV muisti nimittäin aina Ludvig XIV:n hovimenoja ja kohteliaisuutta
koskevissa kysymyksissä, ja pelkästään niissä. Muuten: nämä
kohteliaat tavat olivat peräisin kyllä paljon kaukaisemmiltakin
ajoilta kuin Ludvig XIV:n, nimittäin Henrik IV:n hovista.

Kuningas tarjosi siis Andréelle kätensä ja Andrée laski polttavat
sormiensa päät kuninkaan hansikkaalle, ja sitten jatkoivat he
matkaansa paviljonkia kohti, jossa kuningas aikoi kertomansa
mukaan tavata dauphinen tekemässä suunnitelmiaan arkkitehtinsä ja
ylipuutarhurinsa kanssa.

Voimme vakuuttaa, että Ludvig XV valitsi pisimmän tien saattaessaan
Andréeta pikku Trianoniin, vaikka hän ei tavallisesti pitänyt paljoa
kävelemisestä. Ja sen erehdyksen huomasivatkin jo ne kaksi upseeria,
jotka astelivat heidän perässään, ja olivat siitä nyreällä mielellä,
sillä he olivat ohuissa pukimissa ja ilta kylmeni.

He saapuivat perille liian myöhään, koskapa eivät tavanneet enää
dauphinea sieltä, missä olivat toivoneet hänet kohtaavansa. Marie
Antoinette oli juuri lähtenyt sieltä pois, sillä hän ei tahtonut
antaa dauphinin odottaa, dauphin kun söi mielellään päivällisensä
juuri kello kuuden ja seitsemän välillä.

Hänen kuninkaallinen korkeutensa ehti kotiinsa juuri oikeaan aikaan.
Ja koska dauphin, joka oli sangen täsmällinen, seisoi jo odottamassa
salin ovella ja oli valmis menemään ruokasaliin, ja koska hovimestari
samassa ilmestyi paikalle, niin heitti dauphine viittansa erään
kamarineitsyen käsiin, meni dauphinin luo, pisti kätensä hänen
kainaloonsa ja veti miehensä kanssaan ruokasaliin.

Pöytä oli katettu ainoastaan itselleen korkealle isäntäväelle.

He istuivat kahden puolen pöytää, kun taas pöydän yläpää oli tyhjä,
sillä kuninkaan totuttujen yllätyksien varalta oli se aina vapaa,
silloinkin, kun muu pöytä oli täynnä vieraita.

Pöydän yläpäästä otti ison tilan munalukolla varustettu kotelo, jossa
kuninkaan pöytäkalustoa säilytettiin. Mutta hovimestari, joka ei nyt
odottanut sille paikalle vierasta, tarjoili aterioitsijoille siltä
puolelta pöytää.

Dauphinen tuolin takana istui rouva de Noailles, tarpeeksi suuren
välimatkan päässä päästääksensä palvelijat hyvin liikkumaan. Hän
istui kovin jäykkänä, mutta sen verran oli hän kuitenkin ottanut
kasvoilleen herttaisuutta kuin tällaisella päivällisaterialla
tarvittiin.

Rouva de Noaillesin vieressä istui muita hovinaisia, joiden asema
hovissa antoi heille oikeuden tai suosion olla läsnä heidän
kuninkaallisten korkeuksiensa aterioidessa.

Kolme kertaa viikossa söi rouva de Noailles samassa pöydässäkin kuin
dauphin ja madame la dauphine. Mutta niinä päivinä, jolloin hän ei
siinä syönyt, piti hän tarkan huolen siitä, että hän oli aterioilla
kuitenkin läsnä. Tämä oli sitäpaitsi hyvä keino panna vastalauseensa
sitä uudistusta vastaan, että hänen osanottonsa aterioihin oli
nykyään vähennetty neljällä kerralla seitsemästä viikossa.

Vastapäätä herttuatar de Noaillesia, joka oli saanut dauphinelta
lisänimen rouva Etiketti, istui melkein samanlaisella kohokkeella
kuin hänkin herttua de Richelieu.

Hänkin noudatti tarkoin sovinnaisuuden sääntöjä, mutta kuitenkin
sillä eroituksella, ettei hänen tarkkuuttaan kukaan huomannut, sillä
sitä kätki mitä täydellisin aistikkuus, jopa joskus mitä hienoin
ilveilykin.

Tästä madame la dauphinen ylikamarijunkkarin ja ylihovimestarinnan
luonteiden eroavaisuudesta johtui nyt, että pakina lakkasi aina rouva
de Noaillesin puolella pöytää ja heräsi jälleen eloon herttua de
Richelieun puolella.

Marski oli matkustanut kaikissa Euroopan hoveissa ja oli niiden
kunkin piirissä koonnut itseensä tuota hienoa ja hänen luonteeseensa
parhaiten sopivaa taitoa, jolla hän osasi ihmeteltävän joustavasti
kertoa kaikki jutut, mitä vaadittiin niin hyvin nuoren ruhtinasparin
ruokapöydässä kuin rouva Dubarryn huviaterioilla.

Marski huomasi, että madame la dauphine söi tänä iltana hyvällä
ruokahalulla ja että dauphin oikein ahmi. Hän oletti siis, ettei
isäntäväki ollut nyt halukas pakinoihin ja että nyt piti siis
ainoastaan antaa rouva de Noaillesin kärsiä ennakolta tunti
kiirastulta. Sentähden rupesi marski puhumaan filosofiasta ja
teatterista, -- keskustelunaiheita, jotka olivat arvokkaasta
herttuattaresta suorastaan kauheita. Hän kertoi ensin erään jutun,
joka oli antanut syyn Ferneyn filosofille -- sillä nimellä mainittiin
jo siihen aikaan _La Henriaden_ runoilijaa, Voltairea -- erääseen
hänen viimeiseen ihmisystävälliseen sutkaukseensa. Ja kun hän näki,
että herttuatar oli ihan kiusaantunut, vaihtoi hän puheenaihetta ja
kuvaili nyt, minkälainen touhu hänellä ylikamarijunkkarina oli saada
kuninkaallisen teatterin näyttelijät esittämään osansa enemmän tai
vähemmän huonosti.

Madame la dauphine piti kaikista taiteista, ja varsinkin
teatterista. Hän oli lähettänyt neiti Raucourtille täydellisen
Klytaimnestrapuvunkin. Hän kuunteli siis herra de Richelieutä paitsi
kärsivällisesti myöskin ilokseen.

Silloin nähtiin ylihovimestarinna-paran jo unohtavan etikettinsä ja
liikahtelevan kohokkeellaan tuskastuneena, niistävän äänekkäästi
nenäänsä ja pudistavan arvoisaa päätänsä, huomaamatta edes
puuteripilveä, joka pöllähti jokaisella liikkeellä ympäri hänen
otsaansa niinkuin pohjatuulen puuskat tupruttavat lunta Mont-Blancin
huipulla. Mutta marskin mielestä ei riittänyt huvittaa pelkästään
madame la dauphinea, täytyi olla myöskin monsieur la dauphinin
mieliksi. Richelieu jätti siis rauhaan teatterin, jota Ranskan
kruununperijä ei ollut koskaan liioin suosinut, ja alkoi nyt
puhua ihmisyyden filosofiasta. Ja sitten hän antautui tarinoimaan
englantilaisista yhtä suurella lämmöllä kuin Rousseau ympäröi Edvard
Bomstonin persoonan kuin millä eloa antavalla fluidumilla.

Asia oli nyt niin, että rouva de Noailles inhosi englantilaisia yhtä
paljon kuin filosofejakin.

Jokainen uusi aatos, oli se mikä tahansa, väsytti häntä, ja väsymys
häiritsi hänen olemuksensa säännöllistä käyntiä. Rouva de Noailles,
joka tunsi olevansa luotu säilyttämään vanhoja muistoja, ulvoi
aina uusia aatteita kohdatessaan kuin koira nähdessään naamioituja
kekrihönttänöitä.

Marski Richelieullä oli kaksinainen tarkoitus tätä peliä pelatessaan.
Samalla kun hän kiusasi rouva Etikettiä, tuotti hän sillä hänen
korkeudelleen dauphinelle selvästi huvia, mutta pisteli puheeseensa
silloin tällöin myöskin siveellisiä ajatelmia tai matemaattisia
aksioomeja jotka dauphin otti mielellään vastaan, sillä olihan tämä
ruhtinas eksaktisten tieteiden rakastaja.

Marski lähenteli siis erinomaisella taidolla dauphinea ja dauphinia
ja katseli samalla tarkkaavasti oveen, sillä hän odotti huoneeseen
vielä erästä henkilöä, jonka hänen laskujensa mukaan olisi siellä
pitänyt jo olla, mutta jota ei vain tullut. Silloin kajahti yhtäkkiä
alhaalta portaiden juurelta huuto, johon holvin heleä kaiku vastasi
ja jonka toisti kaksi ääntä, toinen portailla ja toinen eteisessä:

"Kuningas!"

Tämän taikasanan kuullessaan ponnahti rouva de Noailles ylös niinkuin
salainen joustin olisi potkaissut hänet paikaltaan. Richelieu nousi
tapansa mukaan ylös rauhallisesti, dauphin pyyhki nopeasti suunsa
ruokaliinallaan ja seisoi paikallaan kasvot ovea kohti.

Madame la dauphine jälleen riensi heti ulos portaille kuningasta
vastaan, täyttämään emännänvelvollisuuksiaan.




VIIDESKYMMENESYHDES LUKU

Kuningattaren hiuskihara


Eteiseen tullessaan piteli kuningas vielä neiti de Taverneyn
kättä, ja vasta ylhäällä hän kumarsi saatettavalleen, kumarsi
niin kohteliaasti ja vitkaan, että marski de Richelieu ehti hyvin
näkemään tuon tervehdyksen ja ihailemaan sen aistikasta sievyyttä ja
ihmettelemään itsekseen, mikähän kuolevainen tuo oli, jolle moinen
armo annettiin.

Marskin ei tarvinnut olla kauan sitä tietämättä. Ludvig XV tarjosi
nyt käsivartensa dauphinelle, joka oli nähnyt kaikki ja tuntenut
kohta Andréen.

"Tyttäreni", sanoi kuningas dauphinelle, "minä tulen kursailematta
tänne luoksenne ja pyydän päivällistä. Minä olen kävellyt koko
puiston halki, ja kun tapasin siellä neiti de Taverneyn, pyysin häntä
tekemään itselleni seuraa."

-- Neiti de Taverney, -- ajatteli marski de Richelieu itsekseen,
melkein päästä pyörällä tästä odottamattomasta hyvästä sattumasta. --
Kautta kunniani, minulla on oivallinen onni.

"Niinpä minä en siis laisinkaan voi torua neitiä siitä, että hän
myöhästyi, vaan päinvastoin kiitän häntä, että hän toi teidän
majesteettinne luoksemme", vastasi dauphine ystävällisen kohteliaasti.

Andrée oli punainen kuin kirsikat, joita oli pöydällä koristeena, ja
lyykisti mitään vastaamatta.

-- Peijakas vieköön, hän on tosiaan kaunis, -- arvosteli Richelieu
itsekseen. -- Se vanha nauta Taverney ei kehunut häntä enempää kuin
hän ansaitsee.

Kuningas oli jo asettunut pöytään, kun dauphin ensin oli lausunut
hänelle tervehdyksensä. Niinkuin hänen isoisänsäkin oli kuningas
oivallinen syömämies, ja nyt hän soi kaiken kunnian niille tuossa
tuokiossa valmistetuille ruokalajeille, jotka hovimestari lennätti
kuin taian voimalla hänen eteensä.

Mutta syödessään näytti kuningas, joka istui selin oveen, katselevan
etsivästi jotakin tai paremminkin: katselevan jotakuta.

Neiti de Taverney ei ollut todellakaan astunut ruokasaliin, sillä
siihen hänellä ei ollut minkäänlaista etuoikeutta, koska hänen
asemansa madame la dauphinen kodissa ei ollut vielä tarkoin
määritelty. Lyykistettyään syvään hänen majesteettinsa kumarrukseen
vastaukseksi oli hän mennyt madame la dauphinen huoneeseen, jossa
hänen korkeutensa dauphine oli jo pari kertaa luettanut hänellä
itselleen, asetuttuaan illalla vuoteeseen.

Madame la dauphine ymmärsi, että kuningas etsi nyt katseillaan
äskeistä kaunista kävelytoveriaan. Ja silloin hän sanoi eräälle
nuorelle kaartinupseerille, joka seisoi kuninkaan tuolin takana:

"Herra de Coigny, olkaa hyvä ja pyytäkää neiti de Taverneytä tulemaan
tänne. Rouva de Noaillesin luvalla rikomme tänä iltana hovietikettiä
vastaan."

Herra de Coigny meni ulos ja toi tuokion päästä sisään Andréen; neiti
de Taverney ei ymmärtänyt rahtuakaan näitä yhä toisiaan seuraavia
armonosoituksia ja astui siis aivan vavisten ruokasaliin.

"Istukaa, neiti", sanoi madame la dauphine, "tuohon, herttuattaren
viereen".

Andrée nousi arasti korokkeelle; hän oli niin hämillään ja sekaisin,
että uskalsi asettua ainoastaan jalan päähän ylihovimestarinnasta. Ja
niinpä saikin tyttö parka herttuatar de Noaillesilta niin uhkaavan
katseen, että hän ponnahti ainakin nelisen jalkaa takaisin, aivan
kuin olisi joutunut ankaran sähköpatterin kosketukseen.

Kuningas Ludvig XV katsoi Andréehen ja hymyili.

-- Ahaa, -- ajatteli herttua de Richelieu, -- nyt ei minun
maksanekaan vaivaa enää sekaantua, sillä sehän menee jo itsestään.

Samassa kuningas käännähti ja huomasi marskin, joka oli jo valmis
kohtaamaan hänen katseensa.

"Hyvää päivää, herra herttua", sanoi Ludvig XV. "Oletteko nyt
sopuisissa väleissä herttuatar de Noaillesin kanssa?"

"Sire", vastasi marski, "rouva herttuatar suo minulle aina kunnian
kohdella minua kovin ajattelemattomana hutiluksena".

"Olitteko tekin siellä Chanteloupiin vievällä tiellä, herttua?"

"Minäkö, sire? _Ma foi_, en; minä olen siihen liian onnellinen teidän
majesteettinne suvulleni osoittaman hyvyyden tähden."

Tätä vastausta ei kuningas odottanut; hän oli aikonut hiukan
pistellä, mutta häneltä oli viety sana.

"Mitä minä sitten olen tehnyt, herttua?"

"Sire, teidän majesteettinne on antanut kevyen ratsuväen
päällikkyyden herttua d'Aiguillonille."

"Kyllä, se on totta, herttua."

"Ja siinä vaadittiin teidän majesteettinne koko voimaa ja
terävänäköisyyttä; se oli melkeinpä valtiokeikaus."

Ateria päättyi; kuningas istui vielä hetkisen ja nousi sitten ylös
pöydästä.

Jo äskeinen keskustelu olisi voinut saada kuninkaan pahaan kiipeliin.
Mutta marski de Richelieu päätti olla vieläkin laskematta saalistaan
käsistään. Ja kun kuningas nyt alkoi puhella rouva de Noaillesin,
dauphinen ja neiti de Taverneyn kanssa, luovaili Richelieu niin
taitavasti, että hän pian johti jutun äskeiseen aiheeseen ja käänteli
sitä minne päin vain tahtoi.

"Sire", virkkoi hän, "teidän majesteettinne tietää, että menestys
tekee uskalikoksi".

"Tarkoittaako tuo, että te olette uskalias, herttua?"

"Se tarkoittaa, että aion pyytää teidän majesteetiltanne uutta
suopeudenosoitusta, sen lisäksi, minkä kuningas on suvainnut minulle
jo suoda. Eräällä hyvällä ystävälläni ja teidän majesteettinne
vanhalla palvelijalla on poika santarmijoukoissa. Tuo nuori mies
on monessa suhteessa lahjakas, mutta hän on varaton. Hän on saanut
eräältä ylhäiseltä ruhtinattarelta kapteeninvaltuudet, mutta hänellä
ei ole komppaniaa."

"Onko tuo ruhtinatar minun miniäni?" kysyi kuningas kääntyen
dauphinen puoleen.

"On, sire", vastasi Richelieu, "ja nuoren miehen isän nimi on parooni
de Taverney".

"Minun isäni!..." huudahti Andrée väkisinkin. "Ja Filip!... Te, herra
herttua, pyydätte komppaniaa Filipille?"

Tästä etiketin unohtamisesta joutui Andrée sitten niin hämilleen,
että hän väistyi askeleen takemmaksi ja seisoi siinä punaisena ja
sormet ristissä.

Kuningas kääntyi ja ihasteli kauniin neitosen punastumista ja
liikutusta. Sitten loi hän Richelieuhin niin suopean katseen, että
vanha hovimies ymmärsi pyyntönsä olevan kuninkaasta sangen mieluisa
ja tulleen hänen majesteetilleen toivottuun tarpeeseen.

"Mainittu nuori mies on tosiaan erinomaisen kelvollinen", sanoi
dauphine, "ja minä olen luvannut luoda hänen onnensa. Miten me
ruhtinaalliset olemmekin onnettomia! Kun Jumala antaa meille hyvää
tahtoa, ottaa hän meiltä muistinlahjan, joten emme tule asioita
ajatelleeksi. Kuinka ei mieleeni johtunutkaan, että tuo nuorukainen
on varaton, ja ettei riitä antaa hänelle pelkästään olkalappua, vaan
että hän tarvitsee myöskin komppanian?"

"Mutta, madame, kuinka teidän korkeutenne olisi tiennyt sen
varattomuuden?"

"Oh, minä kyllä sen tiesin", vastasi dauphine vilkkaasti ja
sellaisella eleellä, että Andréen mieleen johtui hänen köyhä ja
vaatimaton ja kuitenkin onnellinen lapsuudenkotinsa. "Kyllä, minä
tiesin sen, ja kuitenkin luulin, että olin tehnyt muka kaikki
antaessani kapteeninarvon herra Filip de Taverneylle. Onhan hänen
nimensä Filip, vai kuinka, neiti?"

"Kyllä, madame."

Kuningas katsoi noiden kahden naisen jaloja ja suoria kasvoja; sitten
kohdistuivat hänen silmänsä marski de Richelieuhin, jonka kasvoja
valaisi nyt myöskin jonkinlainen jalouden heijastus, luultavastikin
talon korkean emännän olennosta lainattu.

"Oh, herttua", sanoi kuningas hiljaisella äänellä, "minä joudun
sekaviin väleihin Luciennesissa".

Sitten kysyi hän vilkkaasti Andréelta:

"Sanokaa, neiti, olisiko tämä teille mieleen?"

"Ah, sire", huudahti Andrée ja pisti kätensä ristiin, "minä rukoilen
sitä teiltä!"

"Myönnetty siis", vastasi Ludvig XV; "te, herttua, valitsette hyvän
komppanian tuolle nuorelle mies-raukalle; ja minä myönnän siihen
varoja, jollei se vielä ole täydellisesti maksettu tai jos se on
täyttämätön".

Tämä jalomielinen teko ilahutti kaikkia läsnäolevia; ja kuninkaalle
se hankki taivaallisen hymyn ja Richelieulle lämpöiset kiitokset
Andréen kauniilta huulilta, noilta, joilta marski olisi nuorena
ollessaan kai pyytänyt enemmänkin, ollen kunnianhimoinen ja ahnas
mies.

Sitten saapui taloon yksi vieras toisensa jälkeen; heidän joukossaan
oli myöskin kardinaali de Rohan, joka oli käynyt vähän väliä
Trianonissa suosioon pyrkimässä aina siitä saakka kuin dauphine oli
sinne muuttanut.

Mutta tänä iltana katseli ja puhutteli kuningas ainoastaan marski
de Richelieuta. Antoipa hän marskin itseään saattaakin, erottuaan
dauphinesta ja sanottuaan hänelle hyvästi ja lähtiessään takaisin
omaan Trianoniinsa. Vanha marski seurasi kuningasta ilosta
räsähdellen.

Kun hänen majesteettinsa palasi jälleen herttuan ja kahden upseerinsa
seurassa pimeitä puistokäytäviä pitkin asuntoonsa, oli dauphine jo
päästänyt Andréen luotansa.

"Teidän täytyy kirjoittaa tästä iloisesta asiasta Pariisiin",
oli prinsessa sanonut Andréelle. "Te voitte nyt lähteä omalle
puolellenne, neiti."

Sitten kulki Andrée lyhdyllä varustetun lakeijan saattamana
sata jalkaa pitkän puistoaukion poikki, joka eroitti palatsin
sivurakennuksesta.

Nuoren tytön edessä ponnahteli tummassa lehvistössä pensaasta
pensaaseen varjo, joka seurasi säkenöivin silmin kaikkia hänen
liikkeitään. Se varjo oli Gilbert.

Kun Andrée saapui asuntonsa ulkoportaille ja läksi nousemaan
kiviaskelmia, palasi lakeija Trianonin päärakennukseen.

Silloin hiipi myöskin Gilbert vuorostaan sivurakennuksen eteiseen,
meni sieltä rakennuksen takapihalle ja tallipuolelle, kapusi
ylös pieniä portaita, jotka olivat jyrkät kuin tikapuut, ja tuli
ullakkokamariinsa, mikä oli eräässä rakennusryhmän kulmauksessa,
vastapäätä Andréen kamarin ikkunaa.

Sieltä hän näki, kuinka Andrée kutsui avukseen erään rouva de
Noaillesin kamarineitsyen, joka asui samassa rakennuksen kerroksessa
kuin neiti de Taverney. Mutta kun tuo tyttö tuli Andréen huoneeseen,
niin laskettiin Andréen ikkunaverhot alas, näkymättömänä huntuna
nuorukaisen halujen ja hänen ajatustensa ihailun välille.

Päärakennukseen ei ollut jäänyt enää muita kuin kardinaali de Rohan,
joka oli yhä entistäänkin kohteliaampi madame la dauphinea kohtaan,
vaikka dauphine olikin hänelle nyt melkoisen kylmäkiskoinen.

Kirkkoruhtinas pelkäsi viimein tulevansa jo tungettelevaiseksi, sitä
suuremmalla syyllä, koska monsieur le dauphin oli jo poistunut. Hän
hyvästeli siis hänen kuninkaallista korkeuttaan mitä syvimmän ja
hellimmän kunnioituksen elein.

Juuri kun kardinaali nousi vaunuihinsa, riensi hänen luokseen eräs
dauphinen kamarineitsyt ja työntäytyi melkein hänen vaunujensa sisään.

"Tässä se on", sanoi hän kardinaalille.

Ja hän pisti kardinaalin käteen pienen silkkipaperikäärön, johon
koskettaessaan kardinaali de Rohan aivan vapisi.

"Ja tässä takaisin", vastasi kardinaali nopeasti ja pisti naisen
käteen raskaan kukkaron, niin kallisarvoisen, että se jo tyhjänäkin
olisi ollut kunnon palkinto.

Hukkaamatta aikaansa käski kardinaali miehensä ajaa Pariisiin päin
ja kysyä häneltä sitten kaupungin tullissa, minne siitä edelleen oli
ajettava.

Koko matkan puserteli ja suuteli kardinaali kuomujensa pimeydessä
saamansa paperikäärön sisältöä aivan kuin rakkaudesta hulluna. Ja kun
tultiin tulliin, komensi kardinaali: "Rue Saint-Claude."

Pian kulkikin hän mainitun kadun varrella olevan salaperäisen talon
pihan yli, ja seisoi nyt pienessä salissa, jossa vaitelias Fritz
oleskeli ottamassa vastaan vieraita.

Balsamo odotutti itseään neljännestunnin. Viimein ilmestyi hän
saliin, sanoen syyksi viivyttelyynsä, että oli jo myöhä, joten hän
oli luullut, ettei hänelle enää tulisi vieraita.

Kello oli tosiaan jo melkein yksitoista illalla. "Se on kyllä totta,
herra kreivi", vastasi kardinaali, "ja minä pyydän anteeksi, että
häiritsen tällä tavoin teitä. Mutta muistatteko, että sanoitte
minulle kerran, kuinka voisimme saada varman tiedon eräistä
salaisuuksista...?"

"Nimittäin hankkimalla kiharan sen henkilön tukkaa, josta silloin
puhuimme", keskeytti Balsamo, joka oli jo nähnyt pikku paperikäärön
herkkäuskoisen kirkkoruhtinaan kädessä. "Aivan niin, herra kreivi."

"Ja teillä on nyt mukananne tuo kihara, monseigneur? Se on hyvä."

"Tässä se on. Voiko sen saada takaisin kokeen jälkeen?"

"Kyllä, ellei ole tarpeen sitä polttaa... siinä tapauksessa..."

"Ymmärrän, ymmärrän", sanoi kardinaali. "Mutta voinhan silloin
hankkia itselleni uuden. Saanko minä teiltä vastauksen?"

"Tänäänkö?"

"Minä olen kovin malttamaton, senhän tiedätte."

"Koettakaamme heti, monseigneur."

Balsamo otti hiukset ja meni nopeasti ylös Lorenzan luo.

"Nyt minä siis saan tietää tämän yksinvallan salaisuuden", sanoi hän
itsekseen mennessään ylös; "minä siis saan tietää Jumalan salatut
suunnitelmat".

Ja hän vaivutti Lorenzan uneen jo ennenkuin hän avasi salaperäisen
oven, seistessään sen ulkopuolella. Niin ollen otti nuori nainen
hänet vastaan hellällä syleilyllä.

Balsamo vetäytyi vaivoin irti Lorenzan käsivarsien hyväilystä. Ei
saata arvata, kumpi oli parooni poloiselle tuskallisempaa: tuon
kauniin italiattaren soimauksetko hänen valveilla ollessaan vai hänen
hyväilynsä silloin, kun hän nukkui.

Viimein sanoi Balsamo, saatuaan auki kahlivat ketjunsa, nuoren naisen
kädet, jotka olivat kietoutuneet hänen kaulaansa:

"Lorenza, rakkaani, voitko sanoa minulle, kenen hiuksia nämä ovat?"

Ja hän pisti paperikäärön Lorenzan käteen.

Lorenza otti hiuskiharat ja asetti ne ensin povelleen ja sitten
otsaansa vasten; sillä vaikka hänen molemmat silmänsä olivat auki,
niin siinä tilassaan ollessaan näki hän rinnallaan ja otsallaan.

"Oi", sanoi Lorenza, "ne on riistetty sangen ylhäisestä päästä".

"Niin, eivätkö olekin?... Onnellisestako päästä? Sanopas."

"Se saattaisi olla kerran onnellinen."

"Tutki tarkoin, Lorenza."

"Kyllä, hän saattaisi olla onnellinen; mikään varjo ei vielä pimitä
hänen elämäänsä."

"Mutta hän on naimisissa..."

"Ah!" huudahti Lorenza suloisesti hymyillen.

"No niin, entä sitten? Ja mitä Lorenzani arvelee?"

"Hän on naimisissa, rakas Balsamo", lisäsi nuori nainen, "ja
kumminkin..."

"Kumminkin?"

"Kumminkin minä..."

Lorenza hymyili taas.

"Minäkin olen naimisissa", sanoi hän sitten.

"Kyllä, sinä olet."

"Ja kumminkin..."

Balsamo katseli Lorenzaa syvästi hämmästyneenä; vaikka nuori nainen
oli unessa, punastuivat hänen kasvonsa kainosti.

"Ja kumminkin?" toisti Balsamo. "Puhu nyt loppuun."

Lorenza kietaisi uudestaan kätensä rakkaansa kaulaan ja sanoi kätkien
päänsä hänen rintaansa vasten:

"Ja kumminkin minä olen neitsyt."

"Entä tämä nainen, tämä ruhtinatar, kuningatar", huudahti Balsamo;
"vaikka hän on naimisissa, niin...?"

"Tämä nainen, ruhtinatar, kuningatar", toisti Lorenza, "hän on yhtä
puhdas ja neitsyt kuin minä; puhtaampikin, neitsyellisempi minua,
sillä hän ei rakasta niinkuin minä".

"Oi kohtaloa", mutisi Balsamo. "Kiitos, Lorenza, minä tiedän nyt
kaikki, mitä tarvitsen tietoon."

Balsamo syleili Lorenzaa, pisti huolellisesti nuo hiuskiharat
taskuunsa talteen, leikkasi pienen tukun tukkaa Lorenzan mustasta
päästä, poltti sen tukun kynttilän liekissä ja kokosi tuhkan samaan
paperiin, jossa dauphinen hiukset olivat olleet.

Sitten meni Balsamo jälleen alas, ja mennessään hän herätti nuoren
naisensa.

Kirkkoruhtinas odotti alhaalla kärsimättömänä ja epätietoisena.

"No, herra kreivi?" kysyi hän.

"Hyvä, monseigneur..."

"Oraakkeli...?"

"Oraakkeli sanoo, että te voitte toivoa."

"Sanoiko se niin?" huudahti prinssi riemuissaan.

"Ainakin voitte tehdä sellaisen johtopäätöksen kuin haluatte,
monseigneur, sillä oraakkeli sanoo, ettei tämä nainen rakasta
miestänsä."

"Oi!" huudahti herra de Rohan suunniltaan ilosta.

"Mitä jälleen hiuksiin tulee", sanoi Balsamo, "täytyi minun ne
polttaa saadakseni esanssin kautta ilmestyksen; tässä on teille
takaisin tuhka, jonka nyt palautan tunnollisesti teille, sillä
minä kokosin sen niinkuin jokainen hiukkanen olisi ollut miljoonan
arvoinen".

"Kiitos, monsieur, kiitos; en tiedä, miten teille osoittaa
kiitollisuuttani."

"Siitä ei puhumista, monseigneur. Ainoastaan yhden neuvon teille
annan: älkää nauttiko viinissä tätä tuhkaa, niinkuin muutamat
rakastavaiset joskus tekevät: se on vaarallinen lemmenjuoma,
sillä siten tulisi teidän rakkautenne parantumattomaksi, kun taas
rakastetun sydän kylmenisi."

"Ahaa, siinä suhteessa muistan neuvonne", virkkoi kirkkoruhtinas
melkein kauhistuneena. "Hyvästi, herra kreivi, hyvästi."

Kahdenkymmenen minuutin päästä kohtasi hänen ylhäisyytensä
kardinaali de Rohan pois ajaessaan marski de Richelieun vaunut
Petit-Champs-kadun kulmassa, jossa viimemainitun herran ajoneuvot
olivat kaatua erääseen suunnattomaan kuoppaan, sillä paikalle
kaivettiin paraikaa uuden talon perustuksia.

Herrat tunsivat ohitse ajaessaan toisensa.

"Ah, prinssi!" virkkoi Richelieu hymyillen.

"Ah, herttua!" vastasi Louis de Rohan painaen sormen huulilleen.

Sitten he vierivät vaunuillaan eri suuntiin.




VIIDESKYMMENESKAHDES LUKU

Richelieu huomaa Nicolen avut


Richelieun herttua ajoi suoraa tietä parooni de Taverneyn
vaatimattomaan asuntoon Coq-Héron-kadun varrelle.

Me olemme tavallaan paholaisen kanssaveikkoja siinä suhteessa,
että meillä on etuoikeus estämättä tunkeutua ihmisten lukittujen
ovien sisälle; ja niinpä me nyt tiedämmekin ennenkuin marski de
Richelieu, että parooni de Taverney istui tällä hetkellä kamiininsa
ääressä, jalat kahden vankan kohennusraudan nojassa, joiden alla
heikosti kiiluivat hiilistön viimeiset tähteet, ja että hän torui
ankarasti Nicolea, sipaisten silloin tällöin häntä leuasta, tytön
vastahakoisista ja halveksivista nyrpistyksistä välittämättä.

Me emme uskalla mennä väittämään, olisiko Nicole pitänyt näistä
hyväilyistä enemmän ilman paroonin haukkumisia vai haukkumisistako
enemmän ilman hyväilyjä.

Isännän ja palvelijattaren keskustelu koski sellaista tärkeää asiaa,
ettei Nicole eräinä aikoina illasta milloinkaan saapunut paroonin
luokse täsmälleen viimemainitun soittaessa, vaan että hänellä oli
alinomaa jotakin puuhaa puutarhassa taikka ansarissa, ja että hän
yleensä toimitti huonosti työnsä kaikkialla paitsi noissa kahdessa
paikassa.

Näihin syytöksiin vastasi Nicole keikutellen, pyöritellen vartaloaan
aivan hurmaavan suloisesti ja viettelevästi.

"Minkäpä sille voi... minulla on täällä ikävä: minulle luvattiin,
että pääsen neidin kanssa Trianoniin."

Juuri tämän vastauksen saatuaan oli herra de Taverney pitänyt
velvollisuutenaan silitellä hiukan Nicolen poskia ja leukaa,
luultavasti edes hiukan häntä huvittaakseen.

Nicole jatkoi vain omaa väitettään, hylkäsi kaikki lohduttelut ja
vaikeroi kovaa kohtaloaan.

"Niin on asia", huokaili Nicole, "minut on suljettu neljän
ruman seinän sisään; minulla ei ole mitään seuraa, tuskin ilmaa
hengittääkseni. Ja minulle olisivat kuitenkin huvitukset ja hyvä
tulevaisuus olleet mahdollisia."

"Millä tavoin sitten?" kysyi parooni.

"Trianonissa, tietysti", vastasi Nicole; "Trianonissa, jossa olisin
nähnyt ihmisiä ja kaikkea komeaa; niin, siellä olisin itse nähnyt ja
ollut nähty".

"Oho, pikku Nicole", sanoi parooni.

"Kyllä, monsieur, minä olen yhtä hyvä nainen kuin kuka muu tahansa."

"Cordieu, tuo on puhetta, joka kelpaa", mutisi parooni aivan hiljaa,
"tuossa tytössä on henkeä ja sisua. Oi, jos minä olisin vielä nuori
ja rikas!"

Eikä parooni voinut olla luomatta ihailevaa ja halukasta katsetta
nuoruutta, voimakasta raikkautta ja kauneutta uhkuvaan Nicoleen.

Nicole haaveili ja tuli vähän väliä kärsimättömäksi.

"No, monsieur, menkää jo maata, että minäkin pääsen nukkumaan", sanoi
hän.

"Vielä eräs asia, pikku Nicole!"

Yhtäkkiä kajahti katuportilta kellonsoitto, joka sai parooni de
Taverneyn vavahtamaan ja Nicolen hypähtämään paikaltaan.

"Kuka tänne nyt tulee, kello puoli kaksitoista yöllä?" sanoi parooni.
"Mene katsomaan, tyttöseni."

Nicole meni ulos, avasi portin, kysyi vieraan nimeä ja jätti sitten
portin raolleen.

Tuosta onnenkaupalla avatusta raosta pujahti silloin pihalta kadulle
muuan varjo; mutta ei kuitenkaan niin hiljaa, ettei marski de
Richelieu olisi pujahtajaa huomannut; sillä marski tuo tulija oli.

Nicole johti sitten marskin sisään kynttilä kädessä ja sangen iloisen
näköisenä.

"Kas, kas, kas!" sanoi marski de Richelieu hymyillen ja mennen
Nicolen perässä saliin; "tuo vanha vintiö Taverney puhui minulle
ainoastaan tyttärestään".

Marski oli nimittäin niitä ihmisiä, joiden ei tarvitse katsoa kahta
kertaa nähdäkseen asiat aivan tarkoin.

Pakeneva varjo oli johtanut marskin ajatukset Nicoleen; ja Nicole
jälleen ajatteli varjoa. Marski arvasi Nicolen kauneista kasvoista,
mitä varjolla mahtoi talossa olla tekemistä, ja heti, kun hän näki
kamarineitsyen veitikkamaiset silmät, valkeat hampaat ja hoikan
vyötärön, ei hänen tarvinnut enempää tutkia tuon tytön luonnetta ja
mielihaluja.

Nicole ilmoitti melkoisesti vapisevin sydämin salin ovelta:

"Herra herttua de Richelieu."

Se nimi oli määrätty tänä iltana herättämään monenmoisia tunteita.
Parooniin teki se sellaisen vaikutuksen, että hän nousi nopeasti
ylös nojatuolistaan ja läksi kiireesti ovelle, uskomatta oikein
korviaan. Mutta ennenkuin hän vielä ehti ovelle, huomasi hän herttua
de Richelieun puolipimeässä käytävässä.

"Herttua..." änkytteli parooni de Taverney. "Minä juuri, hyvä
ystäväni, herttua kuin herttua", vastasi marski de Richelieu kaikkein
ystävällisimmällä äänellään. "Oh, tämä ehkä kummastuttaa sinua tuon
viimeisen kohtauksemme jälkeen. No niin, kuitenkin on asia nyt näin.
Lyö nyt kättä, jos tahdot."

"Herra herttua, te saatte minut hyvyydellänne ymmälleni."

"Eikö sinulla ole enää tervettä järkeä, ystäväni", sanoi vanha marski
antaen hattunsa ja keppinsä Nicolelle voidakseen sitä mukavammin
heittäytyä nojatuoliin. "Sinähän tulet pökeröksi, jokeltelet... Et
ymmärrä enää maailmaa, mikäli tuntuu."

"Kuitenkin näytti minusta siltä, herttua", vastasi de Taverney sangen
liikutettuna, "kuin sinun vastaanottotapasi silloin äskettäin olisi
ollut niin selvä, ettei siinä ollut epäilemistä".

"Kuulehan nyt, vanha ystävä", vastasi Richelieu, "sillä kertaa sinä
käyttäydyit koulupojan tavalla, ja minä saivartelevan koulumestarin;
kohtauksesta puuttui ainoastaan patukkaa. Sinä aiot ehkä nyt
puhua, minä säästän sinulta sen vaivan; sinä voisit virkkaa jonkin
tyhmyyden, ja minä vastata sinulle toisella. Jättäkäämme siis se
päivä ja hypätkäämme nykyiseen. Tiedätkö, mitä varten minä tänne
tulin?"

"En todellakaan."

"Minä tulin antamaan sinulle tuon komppanian, jota sinä minulta
toissa päivänä pyysit ja jonka kuningas on lahjoittanut pojallesi.
Peijakas vie, ymmärrä eri asiantilain hienot vivahdukset; silloin
toissa päivänä minä olin melkeinpä ministeri: sellaiset anomukset
olisivat olleet silloin vääryyttä; nyt minä olen kieltäytynyt
ottamasta vastaan ministerin salkkua ja olen pelkästään entinen
Richelieu, -- joten minusta olisi nyt ollut typerää olla pyytämättä.
Ja minä sain, ja tuon nyt sinulle saaliini."

"Herttua, onko tämä totta, tämä... hyvyys sinun puoleltasi?..."

"Se on luonnollinen seuraus ystävän velvollisuuksista... Ministeri
kieltäytyi antamasta, Richelieu pyytää ja antaa."

"Oi, herttua, minä joudun hurmauksiin; sinä olet siis todellakin
ystävä?"

"Kautta taivaan!"

"Entä kuningas, kuningas, joka suo minulle tällaisen armon..."

"Kuningas ei edes tiedä, mitä hän tekee, tai ehkäpä hän tietää sen
erinomaisesti, ellen erehdy."

"Mitä sinä tarkoitat?"

"Tarkoitan, että kuninkaalla on varmaankin tällä hetkellä jokin aihe
olla vasten rouva Dubarryn mieltä, ja että sinun on kiittäminen
saamastasi armosta paremmin tätä aihetta kuin minua."

"Niinkö luulet?"

"Siitä olen varma, ja minä autan sinua. Sinä tiedät, että minä
kieltäydyin ottamasta salkkua tuon naaraan vuoksi."

"Kyllä, minulle kerrottiin sitä; mutta..."

"Mutta sinä et sitä usko, sano suoraan vain."

"No niin, jos tunnustaisin..."

"Nimittäin, että sinä olet nähnyt minut mieheksi, joka ei haikaile?"

"Ainakin nähnyt mieheksi, jolla ei ole ollut ennakkoluuloja."

"Rakas ystäväni, minä alan vanheta, enkä rakasta enää kauniita
naisia, muuta kuin... muita tuumiani varten... Mutta puhukaamme nyt
pojastasi, hän on erinomainen nuorukainen."

"Kovin huonoissa kirjoissa Jean Dubarryn kanssa, joka oli sinun
luonasi silloin, kun minä hölmö tulin esittäytymään."

"Sen tiedän, ja sen vuoksi minä en olekaan ministeri."

"Ohoh!"

"Aivan totta, ystäväni."

"Sinä kieltäydyit huolimasta salkkua, ettet olisi tehnyt pojalleni
epämiellyttävää tekoa?"

"Jos sanoisin niin, et minua uskoisi; eikä asia olekaan niin.
Minä kieltäydyin sen tähden, että Dubarryt, joiden vaatimukset
alkoivat sinun poikasi hylkäämisellä, olisivat menneet liiallisissa
vaatimuksissaan joka suhteessa aivan mahdottomiin."

"Sinä olet siis joutunut tuon joukkion kanssa riitaan?"

"Olen ja en; he pelkäävät minua ja minä halveksin heitä, olemme
kuitit kahden puolen."

"Se on sankarillista, mutta varomatonta."

"Kuinka niin?"

"Kreivitär on vaikutusvaltainen."

"Pyh!" äännähti Richelieu.

"Niinkö sinä sanot?"

"Sanon kuin ainakin mies, joka tuntee aseman heikot puolet ja joka
osaisi tarpeen tullen pistää miinat oikeihin paikkoihin ja räjäyttää
koko linnoituksen ilmaan."

"Huomaan nyt asian ydinkohdan: sinä autat poikaani kiusoittaaksesi
hiukan Dubarryjä."

"Sangen suuresti sen tähden, eikä sinun tarkka näkösi ole osunut
harhaan; sinun poikasi on minulle pommina, minä sytytän tulen
hänellä... Mutta, muistaessani, parooni, eikö sinulla ole tytärkin?"

"On..."

"Nuori?"

"Kuusitoistavuotias."

"Kaunis?"

"Kuin Venus."

"Ja asuu Trianonissa."

"Sinä siis hänet tunnet?"

"Minä olin tänä iltana hänen seurassaan, ja puhuin hänestä kokonaisen
tunnin kuninkaan kanssa."

"Kuninkaan kanssa?" huudahti parooni de Taverney ja hänen poskensa
syttyivät hehkumaan.

"Juuri itse kuninkaan."

"Kuningasko puhunut tyttärestäni, Andrée de Taverneystä?"

"Jota hän oikein ahmii silmäyksillään, paras ystäväni."

"Ahaa, todellako?"

"Suututko, kun sanon sinulle tämän?"

"Minäkö?... En, enhän toki... on kunniakseni, että kuningas katselee
minun tytärtäni... mutta..."

"Mitä mutta?"

"Sitä, että kuningas..."

"On huonotapainen; sitäkö tarkoitat?"

"Jumala varjelkoon puhumasta pahaa hänen majesteetistaan; tottapa
hänellä on oikeus olla minkätapainen tahtoo."

"No mutta, mitä tämä sinun kummastelusi sitten merkitsee? Luuletko
ehkä voivasi väittää, ettei neiti Andrée ole täydellinen kaunotar ja
ettei kuningas muka voisi katsella häntä rakastunein silmin?"

Parooni de Taverney ei vastannut mitään, hän nykäytti ainoastaan
hartioitaan ja vaipui syviin mietteisiin; ja herttua de Richelieu
katseli häntä niin armottomin katsein kuin tutkiva inkvisiittori.

"No, minä aavistan, mitä sinä sanoisit, jos sinä puhuisit ääneen,
etkä pelkästään ajattelisi ja vaikenisi", jatkoi vanha marski
vetäen nojatuolinsa lähemmäksi paroonin istuinta. "Sinä tietysti
sanoisit, että kuningas on tottunut huonoon seuraan... että hän
heittäytyy roskaiseksi, kuten Porcheronsissa sanotaankin; ja että
hän siis varokoon luomasta silmiään tuohon jaloon tyttöön, jonka
käytös on niin häveliäs ja tunteet puhtaat, älköönkä huomatko
tätä kaiken kauneuden ja sulon aarretta... tuo kuningas, jota
kiehtovat ainoastaan julkeat sukkeluudet, hävyttömät silmäykset ja
katunaikkoset."

"Sinä olet toden totta suuri mies, herttua!"

"Ja miksi niin?"

"Siksi, että olet arvannut oikein", sanoi parooni de Taverney.

"Tunnusta kuitenkin, parooni", jatkoi Richelieu, "että olisi jo aika,
ettei meidän herramme pakottaisi meitä, aatelismiehiä, päärejä ja
Ranskan kuninkaan seuralaisia suutelemaan erään ilonaisen halpaa
ja inhoittavaa kättä! Olisi jo aika hänen antaa meidän hengittää
omaa ilmaamme, alennuttuaan ensin eräästä Chateaurouxista, joka
oli markiisitar ja olisi ansainnut olla herttuatar, Pompadouriin,
vuokrankantajan vaimoon, ja sitten Pompadourista rouva Dubarryyn,
jonka nimi on koristelematta Jeanneton. Ja ihme, ellei hän laskeudu
Dubarrystä vielä johonkin keittiö-Mariin tai johonkin maalaispiikaan.
Meidän, parooni, joiden kypärä on koristettu kruunulla, on
nöyryyttävää taivuttaa niskamme tuollaisten hupsujen edessä."

"Oh, miten selvästi puhut suoraa totta", mutisi parooni de Taverney;
"ja onhan luonnollista, että hovi on suuresti harventunut tällaisten
uusikuosisten tapain tähden".

"Ei kuningatarta, ei siis hovinaisiakaan; eikä myöskään hovimiehiä;
kuningas pitää yllä huvimamseleja, ja kansa anastaa valtaistuimen,
edustajanaan neiti Jeanne Vaubernier, pariisilainen ompelijatar."

"Niin on asianlaita, ja..."

"Katsopas nyt, parooni", keskeytti marski, "tarjoutuisipa tässä
erinomainen osa jollekin nerokkaalle naiselle, joka tällä hetkellä
tahtoisi hallita Ranskaa..."

"Epäilemättäkin", vastasi de Taverney, jonka sydän alkoi jyskyttää;
"mutta paha kyllä on siinä tehtävässä jo henkilönsä".

"Sellainen nainen nimittäin", jatkoi marski, "jolla ei olisi
tuollaisten porttojen paheita, vaan kuitenkin koko heidän
rohkeutensa, laskelmansa ja päämäärästä tietoiset aivot; nainen, joka
osaisi kehittää onnensa niin pitkälle, että siitä puhuttaisiin vielä
sittenkin, kun monarkiaa ei kerran ole enää olemassa. Tiedätkö, onko
tyttärelläsi älyä, parooni?"

"Paljonkin, ja varmaan tervettä järkeä."

"Hän on sangen kaunis."

"Niin, eikö olekin?"

"Tuollaista viehkeää ja hurmaavaa kauneutta, joka vetää miehiä
suuresti puoleensa, korutonta ja neitseellistä kauneutta, joka saa
naisetkin omistajaansa kunnioittamaan... Sellaista aarretta täytyy
sinun hyvin varjella, vanha ystäväni."

"Sinä puhut hänestä aivan innostuneesti..."

"Minä, minä olen häneen suorastaan hullaantunut, ja naisin hänet heti
huomenna, ellen olisi neljänkahdeksatta vanha. Mutta onko hänellä
hyvä nykyisessä olinpaikassaan? Onko hänellä edes ylellisyyttä,
jollaista täytyy olla niin kauniin kukan ympärillä?... Ajattelepas,
parooni, tänä iltana hän läksi omalle puolelle yksinään, hänellä ei
ollut mukana kamarinaisia eikä jääkäripalvelijaa, ainoastaan eräs
dauphinin lakeija, joka kantoi lyhtyä hänen edellään: tämähän on
melkeinpä piikamaista."

"Minkä minä sille voin, herttua? Sinä tiedät, etten minä ole rikas."

"Olitpa rikas tai et, ystäväni, täytyy tyttärelläsi olla ainakin
kamarineitsyt."

Parooni de Taverney huokaisi.

"Minä tiedän hyvin", sanoi hän, "että tyttärelläni täytyy tai
paremminkin täytyisi se olla".

"No, eikö sinulla ole moista hänelle antaa?"

Parooni ei vastannut mitään.

"Mikäs se kaunis tyttö oli, joka sinulla oli täällä äsken?" jatkoi
Richelieu, "hän on, _ma foi_, sekä sievä että nokkela".

"Kyllä, mutta..."

"Mitä mutta, parooni?"

"Minä en voi mitenkään lähettää häntä Trianoniin."

"Miksikä et? Hän näyttää minusta päinvastoin erinomaisen sopivalta
siihen toimeen; hän on oikea nukke kamarineitsyeksi."

"Sinä katsastelit siis hänen kasvojaan, herttua?"

"Tietysti, oikein tarkoin."

"Sinä katselit häntä etkä huomannut hänessä erästä merkillistä
yhdennäköisyyttä..."

"Kenen kanssa?"

"Erään... no niin, ajattelepas itse!... Tule tänne, Nicole." Nicole
astui sisään; hän oli oikean Martonin tavalla kuunnellut oven takana.

Herttua de Richelieu otti Nicolen molemmat kädet käsiinsä ja puristi
tytön polvet jalkainsa väliin, eikä ylhäisen herran ja elostelijan
julkea katse laisinkaan pelästyttänyt Nicolea tai saanut häntä
hämilleen.

"Aivan oikein", sanoi marski, "hän on tosiaan erään henkilön
näköinen, se on totta".

"Sinä siis tiedät kenen; ja huomaat luonnollisesti, että meidän
perheellemme ehkä tulevaa suosiota on mahdotonta panna alttiiksi
sattuman vaaralle. Onko ihanaa, että tämä pieni maalaistollo Nicole
on Ranskan ylhäisimmän naisen näköinen?"

"Oho", vastasi Nicole vilkkaasti ja äkäisesti ja irtausi herttuan
käsistä voidakseen paremmin vastata parooni de Taverneylle, "onko
niinkään varmaa, että tämä pieni maalaistollo on aivan tuon ylhäisen
naisen näköinen?... Onko tuolla ylhäisellä naisella tosiaan hänen
pyöreät olkapäänsä, kirkkaat silmänsä, kaunismuotoiset pohkeensa ja
pulleat kyynärvartensa? Kaikessa tapauksessa, herra parooni", lopetti
Nicole vihoissaan, "johtuu se, että te alennatte tällä tavoin minun
arvoani, mielestäni siitä, että te arvioitte minua pelkästään sen
vähän nojalla, mitä minusta tunnette".

Nicole oli verenpunainen kiukusta, ja siis myöskin loistavan kaunis.

Herttua de Richelieu puristi uudestaan hänen sieviä käsiään ja
nipisti hänen polvensa jalkainsa väliin, ja sanoi luoden Nicoleen
silmäyksen, joka oli pelkkää hyväilyä ja lupauksia:

"Parooni, Nicolella ei ole toden totta vertaistansa hovissa; minä
ainakin olen sitä mieltä. Mitä jälleen tulee tuohon ylhäiseen
naiseen, jota hän, sen tunnustan, jossakin määrin muistuttaa, niin
emme aio loukata hänen itserakkauttaan... Teillä, mademoiselle
Nicole, on erinomaisen kaunis, vaalea tukka; teidän kulmakarvanne ja
nenänne ovat piirteiltään suorastaan keisarilliset. Hyvä, istukaa
neljännestunti kampauspöydän ääressä, ja nämä epätäydellisyydet,
joina herra parooni niitä pitää, katoavat heti. -- Nicole,
lapsukaiseni, tahtoisitteko te olla Trianonissa?"

"Voi!" huudahti Nicole sulkien tähän yksitavuiseen sanaan koko
sielunsa kiihkeän kaipuun.

"No, te pääsette Trianoniin, kultaseni; te pääsette sinne, ja siellä
te luotte onnenne vahingoittamatta millään tavoin toisten menestystä.
Parooni, vielä yksi sana."

"Puhu, hyvä herttuani."

"Menehän vähän ulos, sievä tyttöseni", sanoi Richelieu, "niin että
saamme pakista hetkisen keskenämme".

Nicole poistui huoneesta ja herttua meni lähemmäksi paroonia.

"Se, että pyydän sinua hartaasti lähettämään tyttärellesi
kamarineitsyen, johtuu siitä, että sellainen olisi kuninkaan
mieleen", sanoi herttua. "Hänen majesteettinsa ei pidä köyhyydestä,
eikä hän pelkää kauniita pikku kasvoja. Lyhyesti sanoen, minä tiedän
asian."

"Menköön sitten Nicole Trianoniin, koska luulet sen olevan mieleen
kuninkaalle", vastasi parooni de Taverney kyynillisesti hymyillen.

"No, koska annat siihen minulle luvan, niin minä vien Nicolen jo
mukanani: hän saa tulla sinne minun vaunuissani."

"Mutta tuo hänen ja madame la dauphinen yhdennäköisyys. Se täytyy
ottaa huomioon, herttua."

"Minä olen sen jo ottanut. Sen yhdennäköisyyden hävittävät Raftén
kädet neljännestunnissa. Minä vastaan siitä... Kirjoita nyt siis
ainoastaan sana tyttärellesi, parooni, ja sano hänelle, miten tärkeää
sinusta on, että hänellä on kamarineitsyt ja että sen kamarineitsyen
nimi on Nicole."

"Sinä siis luulet tärkeäksi, että hänen nimensä on Nicole?"

"Kyllä luulen."

"Ja että joku toinen kuin Nicole...?"

"Ei voisi täyttää siinä paikassa tehtäviään; kautta kunniani, sen
luulen."

"Siinä tapauksessa minä kirjoitan heti."

Ja parooni de Taverney kirjoitti kirjeen, jonka hän antoi
Richelieulle.

"Entä palvelusohjeet, herttua?"

"Minä otan tehtäväkseni antaa ne Nicolelle. Onhan hänellä älyä?"

Parooni hymyili.

"Sinä uskot siis hänet minun huostaani... eikö niin?" kysyi Richelieu.

"_Ma foi_, se on sinun oma asiasi, herttua; sinä pyysit häntä
minulta, ja minä annan; käyttele häntä eduksesi parhaasi mukaan."

"Mademoiselle, lähtekää kanssani, mutta joutuin", sanoi herttua
nousten seisomaan.

Nicole ei tarvinnut uutta kehoitusta. Pyytämättä parooni de
Taverneyltä edes lupaa kokosi hän viidessä minuutissa myttyyn hiukan
vaatteitansa, ja sitten lehahti hän keveästi kuin lentämällä herttuan
kuskin viereen vaunujen pukille.

Richelieu hyvästeli nyt vanhaa ystäväänsä ja parooni kiitti häntä
vielä kerran hänen Filip de Taverneylle tekemästään palveluksesta.

Andréesta ei puhuttu sanaakaan: tämä merkitsi paljoa enemmän kuin jos
hänestä olisi puhuttu.




VIIDESKYMMENESKOLMAS LUKU

Muodonvaihdos


Nicole oli suunniltaan ilosta. Lähtö Taverneystä Pariisiin ei ollut
hänelle niin suuri voitonriemun syy kuin muutto Pariisista Trianoniin.

Hän oli matkalla niin rakastettava herra de Richelieun kuskille, että
uuden kamarineitsyen maine oli jo seuraavana päivänä saavuttanut
varman kunnian kaikissa Versaillesin ja Pariisin hiukankin
aatelisissa vaunuvajoissa ja eteisissä.

Kun saavuttiin Hannoverin hotelliin, otti marski de Richelieu pikku
hepsakkaa kädestä ja talutti hänet itse ensimmäiseen kerrokseen,
jossa Rafté odotti isäntäänsä kirjoitellen joukoittain kirjeitä
monseigneurin puolesta.

Kaikissa marskin ammattihommissa näytteli sota tärkeintä osaa; ja
Rafté oli ainakin teoreettisesti tullut niin hyväksi sotataituriksi,
että Polybios ja ritari de Folard olisivat, jos olisivat eläneet,
olleet onnellisia saadessaan jonkun niistä pienistä linnoituksia
tai sotaliikkeitä koskevista kirjoitelmista, joita Rafté laati joka
viikko.

Kun marski astui sisään, oli Rafté paraikaa sommittelemassa
sotasuunnitelmaa englantilaisia vastaan Välimerellä. Marski sanoi
hänelle:

"Hei, Rafté, katsopas tätä tyttöä."

Rafté tarkasteli Nicolea.

"Melkoisen suloinen, monseigneur", vastasi hän värähyttäen huuliaan
hyvin merkitsevällä tavalla.

"Niin, mutta kenen näköinen hän on?... Rafté, minä puhun tästä
yhdennäköisyydestä."

"Ahaa, se on totta. Ai, peijakas!"

"Sinä huomaat sen, eikö niin?"

"Se on eriskummaista; se vie hänet joko perikatoon tai tekee hänet
onnelliseksi."

"Perikatoon ensiksi; mutta siitä asiasta me pidämme huolen; hänellä
on vaalea tukka, kuten heti huomaat, mutta siitähän ei ole suurta
haittaa?"

"Ei muuta kuin että täytyy se mustata, monseigneur", vastasi Rafté,
joka oli tottunut seuraamaan tarkoin isäntänsä ajatuskulkua, jopa
usein ajattelemaankin hänen puolestaan.

"Tulepas minun pukeutumispöytäni ääreen, pikku veitikkani", sanoi
marski Nicolelle; "tämä herra, joka on erittäin taitava mies, tekee
sinusta Ranskan kauneimman ja vaikeimmin tunnettavan kamarineitsyen".

Kymmenen minuuttia sen jälkeen oli Rafté värjännyt eräällä
sekoituksella, jolla marskin tapana oli kerta viikossa mustata
peruukkinsa alla piilevät valkeat hapsensa, -- sillä niin
väitettiin marskin vielä nykyäänkin kaunistelevan itseään tuttuihin
vuodekomeroihin mennessään, -- tunnin kuluttua oli Rafté värjännyt
Nicolen kauniin vaalean tukan pikimustaksi. Sitten siveli hän
Nicolen tiheät vaaleat kulmakarvat kynttilän liekissä savutetulla
neulalla. Ja sillä tavoin antoi hän hänen iloisille kasvoilleen niin
kummallisen ja esiinvetävän ilmeen ja hänen vilkkaihin ja kirkkaihin
silmiinsä sellaisen kiihkeän ja joskus synkän tulen, että häntä
olisi saattanut verrata johonkin sadun haltiattareen, jonka taikuri
oli manannut tulemaan ulos taikalippaasta, missä oli häntä pitänyt
vankina.

"Kas niin, pikku kaunottareni", sanoi marski de Richelieu antaen
ällistyneen Nicolen eteen kuvastimen, "katsokaapas nyt itseänne,
kuinka hurmaava te olette, ja varsinkin, kuinka vähän te olette
entisen Nicolen näköinen. Teidän ei tarvitse nyt enää pelätä
perikatoa, vaan voitte päinvastoin puskea suoraan onneen."

"Oi, monseigneur", huudahti nuori tyttö.

"Ja siihen ei tarvita mitään muuta kuin että me ymmärrämme toisemme."

Nicole punastui, ja loi katseensa maahan; tuo viekas veitikka odotti
varmaan vain sanoja, joita esittämään herttua de Richelieu olikin
mestari.

Herttua ymmärsi hänet, ja hälventääkseen kaiken väärinkäsityksen
sanoi hän:

"Istukaa tuohon, rakas lapsukaiseni, herra Raftén viereen; ja avatkaa
korvanne selälleen ja kuunnelkaa minua... Oh, herra Rafté ei häiritse
meitä, älkää sitä pelätkö; hän antaa päinvastoin meille hyviä
neuvoja. Kuuntelettehan nyt tarkkaan, eikö niin?"

"Kyllä, monseigneur", änkytti Nicole, joka häpesi, että hän oli
erehtynyt itserakkaissa ajatuksissaan.

Herra de Richelieu puheli herra Raftén ja Nicolen kanssa hyvinkin
tunnin. Sen jälkeen lähetti herttua tytön yöksi hotellinsa toisten
kamarineitsyeiden joukkoon.

Rafté painui jälleen kirjoittamaan sota-asioistaan. Ja herra de
Richelieu meni levolle selailtuaan muutamia kirjeitä, joissa
ilmoitettiin hänelle maaseutuparlamenttien juonista herra
d'Aiguillonia ja Dubarryn nurkkakuntaa vastaan.

Seuraavana aamuna saatatti hän eräillä vaakunattomilla vaunuillaan
Nicolen Trianoniin; vaunut jättivät tytön pikku mytty kädessä
palatsin portille ja katosivat sitten.

Pää pystyssä, iloisin sydämin ja toivosta kiiluvin silmin meni Nicole
kolkuttamaan sivurakennuksen oveen, otettuaan ensin selvän, minne
hänen oli mentävä.

Kello oli kymmenen aamulla. Andrée oli jo noussut ylös ja pukeutunut,
ja kirjoitti paraikaa kirjettä, jossa hän ilmoitti isälleen eilisestä
onnellisesta tapahtumasta, samasta, josta herra de Richelieu oli jo
vienyt viestin parooni de Taverneylle, kuten olemme kertoneet.

Lukijamme eivät ole unohtaneet, että Pikku Trianonin puutarhasta
veivät kiviset portaat sen kappeliin; ja että kappelin eteisestä
ja sen oikealta puolelta nousivat portaat ensimmäiseen kerrokseen,
nimittäin dauphinen hovinaisten asuntoon. Heidän huoneittensa edessä
oli käytävä, kuin mikä lehtikuja, ja sitä valaisivat puutarhaan päin
olevat ikkunat.

Andréen huone oli ensimmäinen tuosta käytävästä vasemmalle. Se oli
melkoisen iso ja sai runsaasti valoa takapihalle päin olevasta
ikkunasta; sen edessä oli eteinen ja kaksi pientä vaatekomeroa,
toinen eteisen oikealla, toinen vasemmalla puolella.

Andréen kamari oli kyllä riittämätön asunnoksi, jos ajattelee,
kuinka loistaviin elintapoihin komean hovin palvelevat ylhäisnaiset
tavallisesti olivat tottuneet. Mutta kaiken kaikkiaan oli se
kuitenkin ihastuttavan soma ja rauhallinen kammio, jossa tuli hyvin
toimeen ja johon oli erinomainen vetäytyä syrjään palatsin yleisestä
kuhinasta. Sinne voi kunniankaipuinen sielu päästä turvaan ja
lepuuttamaan sieluaan päivän loukkausten ja pettymysten jälkeen;
siellä oli myöskin vaatimattomalla ja alakuloisella ihmisellä
tilaisuus levähtää hiljaisuudessa ja yksinäisyydessä ja erillään
maailman suuruuksista. Ei todellakaan ollut olemassa enää ylempiä
ja käskeviä henkilöitä eikä esiintymisen velvollisuuksia, kun oli
noussut nuo ulkoportaat ja päässyt kappelin sisäportaiden yläpäähän.
Siellä oli yhtä paljon rauhaa kuin luostarikammiossa, yhtä suuri
sielullinen vapaus kuin vankilaelämässä. Palatsin orjasta tuli täällä
sivurakennuksessa huoneessaan oma isäntänsä.

Sellainen lempeä ja samalla ylpeä sielu kuin Andrée huomasi näitä
kaikkia seikkoja arvioidessaan olonsa täällä parhaimmaksi; ei
silti, että hänen päivällä pettymyksiä kärsinyt kunnianhimonsa tai
tyydyttämätön mielikuvituksensa olisi tarvinnut täälläkään lepoa.
Mutta tässä kamarinsa nelikulmaisessa piirissä saattoi Andrée
antautua ajatuksiinsa mukavammin kuin Trianonin loistokkaissa
saleissa ja sen marmoripermannoilla, joita hänen jalkansa astelivat
niin arasti, että saattoi luulla hänen pelkäävän.

Täältä, varjoisasta ja kotoisesta pikku kulmastaan, oli nuorella
tytöllä tilaisuus muistella sekautumatta kaikkea loistoa, joka oli
päivän kuluessa hänen silmiään häikäissyt. Täällä kukkiensa keskellä,
klaveerinsa ääressä, ympärillään saksalaisia kirjoja, jotka ovat
sydämellä lukeville niin suloista seuraa, uhmasi Andrée kohtaloaan,
lähettipä se sitten hänelle surun tai riisti häneltä jonkin ilon.

"Täällä", sanoi hän itsekseen jonakin iltana, kun hän oli
tehtävänsä täytettyään palannut kamariinsa ja ottanut ylleen laajan
kampausvaippansa ja hengitti koko sielunsa ja keuhkojensa voimalla
helpotuksesta, "täällä on minulla melkein kaikkea, minkä saan
kuolemaan asti omistaa. Ehkä minä kerran olen rikkaampi, mutta
koskaan en voi tulla tätä köyhemmäksi; sillä minulla on aina kukkia,
saan aina soittaa ja lukea yksinäisiä ajatuksia virvoittaakseni sivun
hyvää kirjaa."

Andréelle oli annettu lupa syödä omassa kamarissaan milloin hän
vain tahtoi. Siitä oikeudesta piti hän suuresti. Hän saattoi sillä
tavalla olla kotonaan puoleen päivään saakka, ellei dauphine
pyytänyt häntä seuraansa lukemaan ääneen taikka aamukävelylle. Tällä
tavoin vapaudestaan nauttien hän läksi usein kauneina aamuina kirja
kainalossa kävelemään yksinään Trianonin ja Versaillesin välillä
olevaan suureen puistoon. Siten käveli hän pari tuntia ajatuksissaan
tai unelmoiden, ja palasi sen jälkeen aamiaiselle, eikä ollut
retkellään usein kohdannut ainoatakaan herraa tai lakeijaa, univormua
tai livreaa.

Kun auringonpaahde alkoi tunkeutua puiden sakeain lehväin läpi, oli
Andréen kamari silti raikas, sillä tuuli leyhyi sisään ikkunasta
ja käytävän ovesta. Pieni, karttuunilla päällystetty sohva, neljä
siihen kuuluvaa tuolia, neitseellinen sänky, jossa oli pyöreä katos,
vuodeuutimet samasta kankaasta kuin huonekalujen päällisetkin, kaksi
kiinalaista maljakkoa uunin reunalla, nelikulmainen pöytä, jonka
jalat olivat kierteille sorvatut: siinä se pikku maailma, jonka
rajojen sisällä Andréen kaikki toiveet, kaikki kaipuut nykyään
liikkuivat.

Olemme jo sanoneet, että nuori neiti istui huoneessaan kirjoittamassa
kirjettä isälleen, kun hänet herätti ajatuksista heikko naputus
käytävän oveen.

Hän kohotti päätänsä ja näki oven aukeavan, ja hänen suustaan puhkesi
kummastunut huuto, sillä pikku eteisestä pilkisti sisään ilosta
loistavin kasvoin Nicole.




VIIDESKYMMENESNELJÄS LUKU

Yhden ilo toisen tuska


"Hyvää päivää, neiti; se olen minä", sanoi Nicole iloisesti
lyykistäen, vaikka lyykistyksessä olikin jonkinlainen rauhaton sävy,
sillä tunsihan Nicole nuoren emäntänsä luonteen.

"Sinäkö se olet? Ja kuinka tulit tänne?" kysyi Andrée laskien kynän
kädestään, seuratakseen tarkemmin alkavaa keskustelua.

"Neiti unohti minut; siksi tulin itse."

"Mutta jos sinut unohdinkin, neitoseni, se johtui kai siitä, että
minulla oli siihen syyni. Keneltä sait luvan tulla tänne?"

"Paroonilta tietysti, neiti", vastasi Nicole ja rypisti melkoisen
tyytymättömänä kulmakarvojaan, joiden tummuudesta hän sai kiittää
herra Raftéta.

"Isäni tarvitsee sinua Pariisissa, jota vastoin minä en tarvitse
sinua laisinkaan täällä... Sinä voit siis lähteä takaisin,
lapsukaiseni."

"Voi, neiti ei ole liioin toiseen kiintynyt", sanoi Nicole. "Minä
luulin olleeni enemmän neidin mieliksi... Siitä sen saa, jos toista
rakastaa", lisäsi Nicole filosofisen surumielisenä.

Ja hän koetti nyt kaikin mokomin pusertaa kauneista silmistään
kyynelpisaran.

Moite oli siksi sydämellinen ja tunteellinen, että se luonnollisesti
teki Andréen sääliväiseksi.

"Lapsukaiseni", sanoi hän, "minä saan ylläpitoni täältä, eikä minulla
ole oikeutta rasittaa madame la dauphinen taloutta vielä yhdellä
lisäsuulla".

"Hm, niinkuin se suu olisi iso", virkkoi Nicole hymyillen
herttaisesti.

"Olipa miten oli, Nicole, sinun on mahdotonta jäädä tänne."

"Tuon yhdennäköisyydenkö vuoksi?" kysyi tyttö. "Te ette ole katsonut
muotoani, mademoiselle?"

"Sinä näytät minusta todellakin oudolta."

"Sen minä kyllä uskon; muuan hieno herra, sama, joka hankki
herra Filipille komppanian, tuli meille eilisiltana, ja kun hän
näki paroonin surevan sitä, että neidin täytyy täällä olla ilman
kamarineitsyttä, niin sanoi hän, ettei ole mikään temppu muuttaa
minua vaaleasta mustaksi. Hän otti minut mukaansa ja antoi muokata
tukkani tällaiseksi, kuten nyt näette; ja nyt minä olen tässä."

Andrée hymyili.

"Sinä pidät siis minusta suuresti", sanoi hän, "koska tahdot kaikin
mokomin sulkeutua Trianoniin, jossa minä elän melkeinpä vangin
tavalla".

Nicole katsahti tutkivasti ympärilleen.

"Tämä huone ei ole kovin viihdyttävä", sanoi hän; "mutta ei suinkaan
neiti ole aina täällä?"

"En kyllä", vastasi Andrée; "mutta entä sinä?"

"Niin, mitenkäs minä?"

"Sinähän et saa mennä alas madame la dauphinen salonkiin; sinä et
pääse leikkeihin, et kävelyille etkä seurapiireihin; sinun pitäisi
aina olla täällä, ja sinä kuolisit ikävään."

"Oh", vastasi Nicole, "on kai täällä jokin pieni ikkunanruutu;
voinhan täältä pilkistää hiukan tuohon suureen maailmaan, vaikkapa
vain oven rakosesta. Jos saa nähdä, niin tulee myöskin nähdyksi... Ja
muuta en minä pyydäkään. Älkää olko minusta millännekään."

"Minun täytyy toistaa, Nicole, että minä en voi sinua ottaa tänne,
ellen saa erikoista käskyä."

"Keneltä?"

"Isältäni."

"Sekö on neidin viimeinen sana?"

"Kyllä, siitä se nyt riippuu."

Nicole veti kauluksensa alta parooni de Taverneyn eilisen kirjeen.

"Kas niin", sanoi Nicole, "koska minun rukoukseni ja uskollisuuteni
eivät auta, niin nähdäänpäs, tepsiikö tämä suositus".

Andrée luki kirjeen, jonka muoto oli seuraava:

    'Minä tiedän, ja muutkin ovat sen huomanneet, rakas Andrée, ettet
    sinä elä Trianonissa sen mukaisesti kuin säätysi ehdottomasti
    vaatisi; sinulla pitäisi olla kaksi kamarineitsyttä ja lakeija,
    samoin kuin minulla tulisi olla parikymmentätuhatta livreä
    vuosikorkoa. Mutta niinkuin minä saan tyytyä tuhanteen, seuraa
    sitä esimerkkiäni ja ota Nicole, joka voi täyttää yksinään kaikki
    tarvitsemasi palvelijan tehtävät.

    Nicole on sukkela, älykäs ja uskollinen; hän tottuu pian uuden
    olinpaikkansa vaatimiin tapoihin ja käytökseen; pidä vain huolta,
    ettet hänen hyvää haluaan kiihdytä, vaan päinvastoin hillitset.
    Ota hänet siis, äläkä luule minun millään tavoin uhrautuvan, kun
    lähetän hänet sinulle. Jos sellaista luulisit, niin muista, että
    hänen majesteettinsa, joka hyvyydessään on suvainnut ajatella
    sinut nähdessään meitä, on huomannut, -- sen ilmoitti minulle
    eräs hyvä ystävä, -- ettei sinun puku- ja palveluskuntapuolesi
    ole asianmukainen. Muista tätä, tyttäreni, se on ylen tärkeä asia.

                                       Sinun rakastava isäsi.'

Kirje sai Andréen tuskallisen kummastuksen valtaan.

Siis vainosi häntä tähänkin onnelliseen paikkaan tuo köyhyys, jota
hän itse ei pitänyt minäkään vikana, vaikka kaikki muut moittivat
häntä siitä kuin jostakin häpeästä.

Andrée oli vähällä katkaista kynänsä harmista ja repiä rikki
alottamansa kirjeen ja vastata sen asemasta paroonille jollakin
kauniilla ja epäitsekkäällä filosofisella lauselmalla, sellaisella,
johon Filip olisi mielellään yhtynyt.

Mutta hän oli näkevinään isänsä hymyilevän pilkallisesti sitä
mestariteosta lukiessaan, ja yhtäkkiä hänen päättäväisyytensä
lamautui kokonaan. Andrée tyytyi siis vastaamaan paroonin tarkkaan
muistutukseen ainoastaan siten, että lisäsi Trianonista lähettämiinsä
uutisiin seuraavan huomautuksen:

"Isäni, Nicole tuli juuri tänne, ja minä otan hänet luokseni niinkuin
haluatte; mutta se, mitä tämän asian yhteydessä kirjoititte, saattoi
minut epätoivoon. Olenko minä vähemmän naurettava, jos minulla on
tämä vähäpätöinen maalaistyttö kamarineitsyenä, kuin ennen, ollessani
yksinäni hovin rikkaiden joukossa? Nicole tulee onnettomaksi, jos
näkee minua nöyryytettävän, ja siitä syystä myöskin tyytymättömäksi
minuun; sillä palvelijat ovat yleensä ylpeitä isäntäväkensä
komeudesta tahi häpeävät heidän vaatimatonta elämäänsä. Mitä jälleen
tuohon hänen majesteettinsa huomautukseen tulee, sallikaa minun, isä,
lausua teille, että kuningas on liian älykäs voidakseen vihastua
minulle siitä, etten minä voi esiintyä mahtavain naisten tavoin,
ja että hänen majesteetillaan on liian hyvä sydän, joten hän ei
ole voinut huomata ja moittia minun köyhyyttäni, sillä jos hän sen
olisi huomannut, olisi hän kai muuttanut köyhyytemme hyvinvoinniksi,
jonka teidän nimenne ja ansionne olisivat tehneet kaikkien silmissä
oikeutetuksi."

Tällainen oli nuoren tytön vastaus. Ja täytyy tunnustaa, että moinen
vilpitön viattomuus ja jalo ylpeys olivatkin hyvin oikeassa hänen
kiusaajiensa viekkauden ja tapainturmeluksen rinnalla.

Andrée ei puhunut enää sanaakaan Nicolelle. Hän piti Nicolen vain
luonaan, joten kamarineitsyt saattoi olla sangen hurmautunut ja
iloinen; ja mistä syystä, sen hän itse tiesi. Ja niinpä varusti
Nicole itselleen heti pienen vuoteen eteisen oikealla puolella
olevaan komeroon, ja tekeytyi muutenkin hyvin pieneksi, suorastaan
ilmavaksi ja ohueksi, ettei olisi millään tavoin häirinnyt
läsnäolollaan emäntäänsä tässä vaatimattomassa kodissa. Olisipa
saattanut sanoa, että Nicole tahtoi noudattaa sen ruusunlehden
esimerkkiä, jonka eräät Persian viisaat muinoin pistivät vedellä
reunojaan myöten täytettyyn pikariin osoittaakseen, että siihen
saattoi vielä lisätä jotakin läikäyttämättä vettä maahan.

Andrée läksi Trianoniin kello yhden tienoissa. Koskaan ei hän
ollut joutunut pukeutumisessaan valmiiksi nopeammin eikä ollut
aistikkaammin puettu kuin nyt. Nicole oli taidossaan suorastaan
voittanut itsensä: hänen palvelustoimestaan ei ollut tosiaan
puuttunut auliutta, tarkkaavaisuutta tai hyvää tahtoa.

Kun neiti de Taverney oli lähtenyt, tunsi Nicole olevansa asunnossa
emäntänä ja ryhtyi sitä huolellisesti tarkastamaan. Hän tutki
yksityiskohdittain kaikki, kirjeistä pienimpiinkin toilettiesineihin
saakka, kamiinista konttorien takimmaisiin perukoihin.

Sitten tähysteli hän ulos ikkunasta tutustuakseen ympäristöönkin.
Tuolla alhaalla oli suuri takapiha, jossa tallirengit sukivat ja
harjasivat madame la dauphinen loistohevosia. Tallirengit, hyi!
Nicole käänsi pois päänsä.

Oikealla puolella oli rivi ikkunoita samalla tasolla kuin neiti
Andréen. Niistä pilkisti ulos muutamia kasvoja: kamarineitseiden ja
lattiankiilloittajain naamoja; Nicole nyrpisti halveksivasti suutansa
ja tähysteli jälleen muualle.

Vastapäätä olevassa suuressa huoneessa harjoittivat musiikinopettajat
kuorolaulajia ja soittajia Pyhän Ludvigin messuun.

Nicole rupesi mattoja pölyttäessään huvittelemaan itseään
laulamalla omia messujaan, niin että hän häiritsi opettajia ja että
kuorolaulajat saivat rankaisematta laulaa väärin.

Mutta tämä ajanvietto ei kauankaan tyydyttänyt kunnianhimoista
neiti Nicolea. Kun hän oli saanut opettajat ja oppilaat tarpeeksi
riitelemään ja erehtymään, ryhtyi hän tirkistelemään ylintä kerrosta.
Mutta siellä olivat kaikki ikkunat kiinni; sitäpaitsi olivat ne
kaikki ullakkokamarien ikkunoita.

Nicole ryhtyi jälleen toimittamaan. Mutta tuokion päästä oli yksi
noista ullakkokamari-ikkunoista auennut, se tiesi, millä tavalla,
sillä ikkunassa ei näkynyt ketään.

Joku varmaan oli kuitenkin ikkunan avannut. Ja joku oli nähnyt
Nicolen, eikä ollut jäänyt häntä katselemaan: sellainen menettely oli
Nicolesta hyvin hävytöntä.

Niin ajatteli ainakin Nicole. Ja ettei hän olisi jäänyt näkemättä
tuon hävyttömän naamaa, hän, joka tutki kovin tunnollisesti kaikkea,
pyörähti hän pienimmänkin kierron Andréen huoneessa tehtyään aina
takaisin ikkunan ääreen ja vilkaisi ylös ullakkokamarin ikkunaan,
tuohon auenneeseen silmään, joka ei suvainnut kunnioittaa häntä
varustamalla aukkoonsa ihmissilmiä. Kerran oli Nicole huomaavinaan,
että joku vetäytyi hänen tullessaan ikkunan äärestä pois... Se nyt ei
ollut mahdollista, Nicole ei sitä uskonut.

Toisen kerran tuli Nicole kuitenkin siitä melkein varmaksi, sillä hän
näki tuon pois pakenevan olennon selän, kun Nicole oli pyörähtänyt
takaisin ikkunan ääreen niin nopeasti, ettei pakenija ollut sitä
odottanut.

Silloin turvautui Nicole viekkauteen: hän asettui piiloon uutimen
taakse ja jätti ikkunan selälleen, ettei häntä olisi epäilty.

Nicole odotti kauan; mutta viimein näki hän ullakon ikkunassa mustaa
tukkaa, ja sitten kaksi epäröivää kättä, jotka tukivat selvästikin
varovasti ulos kallistuvan katselijan yläruumista. Viimein näkyivät
kokonaisuudessaan ja selvästi kasvotkin. Nicole oli kaatua selälleen,
ja hän rypisti pahoin koko uutimen.

Ullakkokamarista tähysteli näet Gilbert.

Gilbert näki uutimen Andréen huoneessa liikahtavan, hän aavisti
viekastelun, eikä ilmestynyt enää ikkunaan.

Ja lisäksi ullakkokamarin ikkuna sulkeutuikin.

Ei epäilystäkään, Gilbert oli nähnyt vilaukselta Nicolen; Gilbert
oli silloin hämmästynyt ja tahtonut nähdä tarkemmin, oliko hänen
vihollisensa Nicole tosiaankin täällä; mutta kun hän oli huomannut,
että hänet itsensä oli paljastettu, oli hän mennyt levottomana ja
raivoissaan ikkunan luota matkaansa.

Ainakin Nicole selitti kohtausta tällä tavoin; ja hän olikin
oikeassa, sillä siten se olikin selitettävä.

Mitä Gilbertiin tulee, olisi hän mieluummin nähnyt täällä paholaisen
kuin Nicolen; hän alkoi kuvitella, että tuon vaaniskelijan saapuminen
tänne toisi hänelle tuhannenkin kauheaa vaaraa. Gilbertillä oli
jäljellä rahtu vanhaa epäluuloa; Nicole tiesi hänen salaisuutensakin,
Coq-Héron-kadun puutarhan salaisuuden.

Gilbert vetäytyi syrjään levottomana, eikä ainoastaan levottomana,
vaan vihastuksissaan ja purren sormiaan raivosta.

-- Mitä minua nyt hyödyttää, -- ajatteli hän itsekseen, -- se tyhmä
keksintöni, josta olin kerran niin ylpeä!... Vaikka Nicolella olikin
siellä entisessä asunnossaan rakastaja, se hairahdus on ollutta
ja mennyttä, eikä häntä ajeta sen tähden enää pois. Mutta jos hän
puolestaan kertoo, mitä minä tein Rue Coq-Héronin varrella, voi hän
potkittaa minut täältä Trianonista... Nicole ei ole minun vallassani,
vaan päinvastoin minä Nicolen... Kuolema ja kirous!

Ja Gilbertin itserakkaus yllytti hänen vihaansa ja sai hänen verensä
kuohumaan suunnattoman rajusti.

Hänestä tuntui kuin olisi Nicole tuonne Andréen huoneeseen tullessaan
karkoittanut pirullisella hymyllä sieltä kauas kaikki autuaat
unelmat, joita Gilbert lähetti sinne joka päivä kaipuunsa, palavan
rakkautensa ja kukkasten keralla. Gilbertillä oli tähän asti ollut
liian paljon ajattelemista muistaakseen Nicolea; vai oliko hän
sysännyt tahallaan mielestään pois tuon muiston, siksi, että se
toi hänelle niin suurta pelkoa? Sitä emme mene päättelemään. Mutta
sen voimme varmasti vakuuttaa, että Nicolen näkeminen täällä oli
Gilbertille sangen epämiellyttävä yllätys.

Gilbert tunsi hyvin, että pian syttyisi sota Nicolen ja hänen
välillään. Mutta koska hän oli varovainen ja älykäs mies, ei hän
tahtonut, että se sota puhkeaisi ennenkuin hän olisi varustautunut
käymään sitä koko tarmollaan ja menestyksellisesti.

Gilbert päätti siis tekeytyä kuolleeksi, kunnes sattuma antaisi
hänelle suotuisan tilaisuuden nousta ylös kuolleista, tahi kunnes
Nicole heikkoudesta tai pakosta tekisi jonkun sellaisen yrityksen,
joka riistäisi häneltä voiton mahdollisuudet.

Sen tähden seurasi hän valppaasti ja lakkaamatta yhä sivurakennuksen
sisäkäytävän ensimmäisen kamarin tapahtumia, ihastellen samalla
pelkkänä silmänä ja korvana Andréeta; mutta tässä vaaniskelussaan
oli hän niin varova, ettei Nicole saanut tavata häntä yhtään ainoata
kertaa ulkona puutarhoissa.

Pahaksi onnekseen ei Nicole ollut nuhteeton olento, ja vaikkapa
hän nykyään olisikin sitä ollut, niin löytyi kuitenkin hänen
menneisyydessään joku kompastuskivi, jolla saattoi hänet kaataa.

Se tapahtuikin viikon päästä. Gilbert piti häntä silmällä illat
ja yöt, ja viimein huomasi hän palatsin aitauksen säleiden takana
hattutöyhdön, joka ei ollut hänelle suinkaan tuntematon. Se töyhtö
sai Nicolen lakkaamatta hajamieliseksi, sillä se oli herra Beausiren,
joka oli seurannut hovia ja muuttanut Pariisista Trianoniin.

Kauan oli Nicole kylmä, kauan antoi hän herra Beausiren kalistella
hampaitaan vilussa ja hautua auringon paisteessa, ja moinen
hyveellisyys sai Gilbertin epätoivoon. Mutta eräänä kauniina
iltana, kun herra Beausire oli luultavastikin rohjennut kaikkien
kaunopuheisten viittausten ja eleiden rajan ylitse ja keksinyt oikean
vakuuttelutavan, käytti Nicole hyväkseen hetkeä, jolloin Andrée oli
paviljongissa päivällisellä rouva de Noaillesin kanssa, ja meni herra
Beausiren luokse.

Herra Beausire oli auttamassa ystäväänsä hevoshoidon ylivalvojaa
opettamaan pientä irlantilaista hevosta ratsuksi. Tallipihalta
läksivät nyt herra Beausire ja Nicole puutarhaan ja puutarhasta
varjoisaan lehtokujaan, joka vie Versaillesiin.

Gilbert seurasi rakastavaa paria hurjana riemusta, niinkuin tiikeri
saaliinsa jäljillä. Hän luki uhriensa kaikki askeleet ja heidän
kaikki huokauksensa, hän oppi ulkoa jokaisen sanan, mitä kuuli
heidän virkkavan. Ja luultavastikin hän oli tyytyväinen tulokseen,
sillä sitten seuraavana päivänä ei hän enää ollut yhtään hämillään,
vaan ilmestyi jotakin lauleskellen ja huolettomana ullakkokamarinsa
ikkunaan, pelkäämättä enää laisinkaan, että Nicole hänet näkisi, vaan
näyttäen päinvastoin haluavan uhmata tytön silmäyksiä.

Nicole korjaili paraikaa emäntänsä toista kirjailtua
silkkihansikasta; kuullessaan laulua, hän kohotti päätänsä ja näki
Gilbertin.

Nicolen ensimmäinen tunteenilmaus oli halveksiva suunnyrpistys joka
muuttui katkeraksi ja puhui selvää vihollisuutta vaikka virstojen
päähän... Mutta Gilbert kesti sen katseen ja happamen ilmeen niin
omituinen hymy huulillaan ja hänen asennossaan ja laulutavassaan oli
sellainen ärsyttävä uhma, että Nicole painoi päänsä alas ja punastui.

-- Hän ymmärsi yskän, -- ajatteli Gilbert; -- muuta minä en tahdokaan.

Sitten uudisti Gilbert saman menettelyn, ja nyt oli Nicolen vuoro
vavista. Viimein hän suorastaan toivoi tapaavansa Gilbertin
helpoittaakseen sydämeltään taakkaa, jonka nuoren puutarharengin
pilkalliset katseet olivat sille sälyttäneet.

Gilbert huomasi, että Nicole tahtoi häntä tavata. Hän ei voinut
erehtyä, mitä nuo Andréen ikkunan äärestä silloin tällöin kuuluvat
kuivat yskähtelyt merkitsivät, sillä ne alkoivat kohta, kun
Nicole tiesi Gilbertin olevan ullakkokamarissaan. Myöskään ei hän
voinut olla epätietoinen siitä, miksi nuori tyttö kuljeskeli aina
edestakaisin käytävässä, milloin voi olettaa, että Gilbert tulisi
huoneeseensa taikka laskeutuisi sieltä alas.

Tuokion oli Gilbert onnellinen tästä voitostaan, jonka hän laski
kokonaan tahtonsa voiman ja älykkään menettelynsä ansioksi. Nicole
tähysteli häntä niin huolellisesti, että näki hänen kerran nousevan
ylös portaitaan. Nicole huusi häntä, mutta Gilbert ei vastannut.
Tyttö uskaltautui uteliaisuudessaan ja pelossaan vieläkin pitemmälle;
eräänä iltana otti hän jalastaan sievät, kannalliset tohvelinsa,
jotka hän oli saanut Andréelta, kun viimemainittu oli niitä
kyllikseen käyttänyt, ja tohti hiipiä vavisten ja kevein jaloin sille
avonaiselle ullakolle, jonka perukassa näkyi Gilbertin ovi.

Oli vielä niin valoisaa, että Gilbert, joka aavisti nuoren tytön
tulon, saattoi selvästi huomata Nicolen lautaisten seiniensä raoista.

Nicole tuli naputtamaan Gilbertin oveen, tietäen hyvin Gilbertin
olevan huoneessaan.

Gilbert ei vastannut.

Se oli kuitenkin hänelle vaarallinen kiusaus. Hän olisi nyt saattanut
mielin määrin nöyryyttää tuota olentoa, joka tuli tällä tavoin
pyytämään häneltä armoa. Hän oli yksinäinen, hän oli tulinen poika
ja värisi joka yö muistellessaan Taverneyn aikaa: ja nyt seisoi
hän kamarissaan ovensa takana ja tähysteli avaimenreiästä ahnain
silmin aistillisen tytön viettelevää kauneutta. Ja tyydytetyn
itserakkautensa kiihoittamana hän kohotti jo kätensä vetääkseen
ovelta pois salvan, jonka hän oli varovaisena ja epäluuloisena kuin
ainakin työntänyt sen eteen, ettei vain joutuisi yllätetyksi.

-- Ei, -- ajatteli hän sitten itsekseen, -- ei: kaikki on hänessä
pelkkää laskelmaa; hän tulee luokseni ainoastaan pakosta ja oman
etunsa vuoksi. Hän siis hyötyisi jotakin siitä; mutta kuka tietää,
mitä minä silloin menettäisin?

Ja näin ajatellen laski hän kätensä jälleen alas oven rivalta. Nicole
naputti pari kolme kertaa turhaan oveen, ja läksi sitten matkaansa
kulmat rypyssä.

Gilbert säilytti siis täydellisesti edullisemman asemansa;
ja Nicole koetti olla yhä ovelampi, ettei kadottaisi omia
voitonmahdollisuuksiaan. Viimein rajoittuivat nämä kaikki
suunnitelmat ja vastasuunnitelmat seuraaviin sanoihin, joita
sotaakäyvät vaihtoivat keskenään eräänä iltana jouduttuaan sattumalta
yhteen kappelin ovella:

"Kas, monsieur Gilbert, hyvää iltaa; tekin olette siis täällä?"

"Oho, hyvää iltaa, mademoiselle Nicole; oletteko tekin Trianonissa?"

"Kuten näette, olen neidin kamarineitsyenä."

"Ja minä puutarha-apurina."

Sitten lyykisti Nicole kauniisti Gilbertille, joka kumarsi hänelle
kohteliaasti kuin hovimies, ja siten he erosivat.

Gilbert oli menossa huoneeseensa, ja hän läksikin nyt muka jatkamaan
matkaansa.

Nicole puolestaan oli tullut asunnostaan ja hän laskeusi edelleen
alas portaita. Mutta Gilbert kääntyikin ja hiipi ketun askelilla
Nicolen perässä, ollen varma siitä, että Nicole menisi tapaamaan
herra Beausirea.

Lehtokujan varjossa seisoi tosiaan joku odottava mies, ja Nicole
lähestyi miestä; oli jo niin pimeä, ettei Gilbert voinut tuntea,
oliko se mies herra de Beausire; mutta se seikka, ettei hänen
hatussaan ollut sulkatöyhtöä, teki hänet niin uteliaaksi, että hän
antoi Nicolen palata rauhassa sisään ja seurasi kohtaukseen tullutta
herraa aina Trianonin säleportille saakka.

Herra ei ollutkaan Beausire, vaan iäkäs tai paremminkin sanoen
ikäloppu mies, vaikka hän kävelikin vanhuudestaan huolimatta
reippaasti ja ylhäisen ryhdikkäästi. Ja tullessansa lähemmäksi tunsi
Gilbert, joka tunkeutui hävyttömästi melkein tuon henkilön nenälle,
että hän oli herttua de Richelieu.

-- Hitto, -- ajatteli Gilbert itsekseen, -- aliupseerin jälkeen tuli
jo Ranskan sotamarski; Nicole-neitokainen nousee arvossa!




VIIDESKYMMENESVIIDES LUKU

Parlamentti


Tällaisia toisarvoisia juonia haudottiin ja päästettiin ilmoille
kuorestaan Trianonin lehmusten alla ja kukastoissa, ja ne loivatkin
melkoisen vilkasta elämää tuon pikkumaailman olioihin.

Mutta sillaikaa levittivät suuremmat Pariisin juonet valtavat
siipensä Themiin palatsin ylitse, kuten Jean Dubarry kirjoitti
kälylleen käytellen Hellaan jumalaistarustosta ottamaansa vertausta,
-- levittivät uhkaavina kuin hirmumyrsky.

Parlamentit, Ranskan oppositsioonipuolueen rappeutuneet tähteet,
olivat Ludvig XV:n oikullisen käden hallussa saaneet hiukan
hengenvuoroa. Mutta kun niiden suojelija herra de Choiseul oli
kukistunut, tunsivat ne vaaran jälleen uhkaavan itseään ja
varustautuivat välttämään sitä niin tarmokkailla keinoilla kuin
olosuhteet suinkin sallivat.

Jokaisen suuren järistyksen herättäjänä on yleensä jokin
persoonallinen kysymys, aivan kuin suuret taistelut sodassa alkavat
yksinäisillä laukauksilla.

Silloin kuin herra de la Chalotais oli karannut herttua d'Aiguillonin
kimppuun ja siten ikäänkuin ruumiillistanut itsessään kolmannen
säädyn taistelun feudalismia vastaan, kiintyi yleinen huomio siihen
kysymykseen eikä sallinut sitä enää lykätä syrjään.

Mutta kuningas, jonka Bretagnen ja koko Ranskan parlamentit olivat
melkeinpä hukuttaa esityksillänsä siinä asiassa suoranaiseen
vedenpaisumukseen, milloin sangen alamaisilla ja lapsenomaisen
nöyrillä, milloin rohkeammilla, kuningas oli rouva Dubarryn
houkutuksista mennyt feudalismin puolelle ja asettunut kolmatta
säätyä ja Pariisin parlamenttia vastaan, siten että hän nimitti herra
d'Aiguillonin kevyen ratsuväkensä päälliköksi.

Jean Dubarry oli oikeassa: se oli tuima korvapuusti niiden
luottamusmiesten poskelle, joiden nimenä oli, parlamentti. Mutta
kuinkahan se korvatillikka otettaisiin vastaan? Sitä kysyivät hovi ja
kaupunki joka aamu auringon noustessa.

Parlamentin jäsenet ovat älykkäitä miehiä, ja he näkevät asiat
selvästi silloin kun monet muut voivat joutua ymmälle.

He alkoivat tehdä keskenään johtopäätöstä tuon korvatillikan
saannista ja seurauksista. Ja kun he olivat yksimielisesti
huomanneet, että tillikka oli annettu ja saatu, laativat he seuraavan
ponnen:

_Pariisin parlamentti tutkii Bretagnen entisen kuvernöörin käytöstä
ja antaa siitä lausuntonsa_.

Mutta kuningas torjui tämän iskun kieltämällä päärejä ja
prinssejä kokoontumasta parlamenttitaloon pohtimaan mitään
herttua d'Aiguillonia koskevia asioita; ja kielletyt tottelivat
kirjaimellisesti.

Silloin päätti parlamentti auttaa itse itseään, ja se laati
julistuksen, jossa selitettiin, että koska herttua d'Aiguillon oli
monien syytösten alainen ja epäilty sellaisistakin teoista, jotka
tahrasivat hänen kunniaansa, niin oli hänet pidätetty toistaiseksi
päärinviran toimituksesta, kunnes päärien tuomioistuin oli
asianmukaisessa järjestyksessä ja kuningaskunnan lakien ja säädösten
määräämillä juhlallisuuksilla, -- _joiden lakien sijaan ei mitään
muita määräyksiä käy sovelluttaa_, -- antanut lausunnon, jolla
herttua d'Aiguillon oli täydellisesti puhdistautunut hänen kunniaansa
tahraavista syytöksistä ja epäilyksistä.

Mutta se ei merkinnyt vielä mitään, että tuo päätös oli tehty
parlamentin sisällä asianomaisten kesken ja että se oli kirjoitettu
pöytäkirjoihin ja rekistereihin. Se täytyi myöskin julkaista, saattaa
yleisön tiedoksi. Tarvittiin vielä skandaalia, jota pilkkalaulut
eivät koskaan haikaile tekemästä Ranskassa, nousten siten tapahtumien
ja ihmisten itsevaltiaiksi ohjaajiksi. Parlamentin päätös täytyi siis
kohottaa pilkkalaulun mahtiin.

Pariisi ei toivonut mitään parempaa kuin päästä puhumaan
skandaaleista. Se välitti sangen vähän sekä hovista että
parlamentista ja odotti ainaisessa kiehuntatilassaan pelkästään
jotakin hyvää naurunaihetta, aivan kuin vaihteluksi kyyneleille,
joita sen oli annettu vuodattaa satasen vuotta.

Päätös oli siis asianomaisessa järjestyksessä laadittu ja parlamentti
asetti komitean sitä oman valvontansa alla painattamaan. Sitä
painettiin kymmenentuhatta kappaletta, joiden levittämisestä
pidettiin heti järjestelmällinen huoli.

Ja koska oikeustavat vaativat, että syytetyn oli saatava tieto
tuomioistuimen häntä vastaan tekemästä päätöksestä, niin läksivät
sitten samat parlamentin asiamiehet siihen taloon, jossa herttua
d'Aiguillon nyt asui Pariisissa, sillä hän oli saapunut sinne eräitä
sangen tärkeitä neuvotteluja varten. Niiden neuvottelujen määränä oli
saada aikaan välttämätön varma ja suora selvittely herttuan ja hänen
enonsa marski de Richelieun välillä.

Raftén ansiosta oli koko Versailles tunnin kuluessa saanut tietää,
kuinka ylevästi vanha herttua oli uskaltanut vastustaa kuninkaan
tahtoa herra de Choiseulin ministeripaikan täyttämistä koskevassa
asiassa. Ja Versaillesin ansiosta oli sitten koko Pariisi ja
pian myöskin koko Ranska saanut kuulla saman uutisen. Ja niinpä
istuikin herra de Richelieu nyt jonkun aikaa kansan suosion kilvelle
kohotettuna ja näytti siltä paikaltaan pitkää nenää rouva Dubarrylle
ja itselleen rakkaalle sisarenpojalleenkin.

Herra d'Aiguillonin asema ei ollut liioin mukava, sillä häntä
ei oltu ennenkään juuri suosittu. Marski de Richelieu oli paha
vihollinen. Vaikka kansa vihasikin häntä, niin se häntä myöskin
pelkäsi, koska hän oli elävin ilmaus vielä Ludvig XV:n aikana
suuresti kunnioitetusta ja kunnioitusta ansaitsevastakin aatelista.
Sitäpaitsi oli tuolla herralla, joka oli niin häilyvä, että hän usein
sinkaisi pistosanansa samaa puoluetta kohtaan, johon hän juuri itse
oli liittynyt, jos vain olosuhteet sellaisen pistelyn sallivat tai
antoivat hänen sutkauttaa hyvän sukkeluuden, -- sitäpaitsi oli tuolla
herralla vihollisuudessaan se vaarallinen puoli, että hän salasi omat
tuumansa ja valmisti niistä muille yllätyksiä, kuten hänellä oli
tapana sanoa.

Herttua d'Aiguillonin haarniskassa oli kaksi heikkoa kohtaa sen
jälkeen kun hän oli ollut yksissä rouva Dubarryn kanssa.

Aavistaen, että marski de Richelieu salasi kaunaa ja katkeraa
kostonhimoa näennäisesti tyynen mielensä alla, menetteli herttua
d'Aiguillon nyt niin kuin myrskyssä pitää menetellä: hän hajoittaisi
pilvenpatsaat tykinlaukauksilla, ollen varma siitä, että vaara
vähentyisi, jos siihen heittäytyisi rohkeasti.

Sentähden alkoi hän etsiskellä kaikkialta käsiinsä enoaan,
päästäkseen hänen kanssaan vakavasti puheisiin. Mutta se oli ylen
vaikea tehtävä, sillä marski oli jo saanut vainun hänen halustaan.

Alkoivat marssit ja vastamarssit. Kun marski näki kauempaa sisarensa
pojan, lähetti hän hänelle kyllä hymyilyn, mutta ympäröi itsensä
samassa heti sellaisilla henkilöillä, joiden läsnäolo teki kaiken
keskinäisen puhelun mahdottomaksi. Sillä tavoin uhkasi marski
vihollistaan kuin voittamattomassa linnoituksessa.

Silloin hajoitti herttua d'Aiguillon pilvenpatsaan. Hän läksi
kursailematta enonsa luokse, suoraan marskin Versaillesissa olevaan
hotelliin.

Mutta Rafté istui jo väijyksissä isäntänsä talossa, pienen, pihalle
päin olevan ikkunan ääressä; hän tunsi puvuista herttua d'Aiguillonin
lakeijat ja ilmoitti ajoissa hänen tulostaan marskille.

Herttua d'Aiguillon tunkeusi marskin sänkykamariin saakka;
mutta siellä löysi hän ainoastaan Raftén, joka kertoi hänelle
tuttavallisesti hymyillen ja kovin löysäsuisesti, että herttuan eno
oli ollut yötä poissa kotoaan.

Herra d'Aiguillon puri huultaan ja peräytyi hyvässä järjestyksessä.

Kotiin tultuaan kirjoitti hän marskille kirjeen ja pyysi päästä hänen
puheilleen.

Marski de Richelieu ei voinut olla vastaamatta. Ja jos hän vastasi,
ei hän saattanut kieltää pääsyä puheilleen, ja jos hän sen myönsi,
miten osasi hän karttaa perinpohjaista selittelyä? Herra d'Aiguillon
oli suuresti samanlainen kuin eräät kohteliaat ja hienokäytöksiset
kaksintaistelu-pukarit, jotka salaavat ilkeät aikeensa erinomaiseen
kohteliaisuuteen, vetävät vastustajansa kumarrellen taistelukentälle
ja tappavat hänet siellä ilman armoa.

Marski ei ollut niin itserakas, että olisi kuvitellut liikoja
itsestään; hän tunsi sisarenpoikansa koko voiman. Jos hän olisi
joutunut kasvotusten hänen kanssaan, olisi tuo vihollinen pakottanut
hänet joko antamaan anteeksi tai myöntymään johonkin. Mutta Richelieu
ei antanut anteeksi koskaan, ja myönnytykset viholliselle ovat
politiikassa kuolemansyntejä.

Kun hän sai herra d'Aiguillonin kirjeen, oli hän siis muka
matkustanut Pariisista pois moneksi päiväksi.

Hän neuvotteli tästä asiasta Raftén kanssa, joka kehoitti häntä
menettelemään seuraavasti:

"Me olemme nyt kukistamaisillamme herra d'Aiguillonin. Meidän
ystävämme parlamentissa tekevät paraikaa sitä työtä. Jos herra
d'Aiguillon, joka varmaan sen aavistaa, saa teidät käsiinsä
ennen tuota häntä kohtaavaa räjähdystä, niin kiristää hän teiltä
lupauksen, että te onnettomuuden tullen autatte häntä, sillä teidän
suuttumuksenne on sitä laatua, ettette voi suoraan sen takia hylkiä
sukuharrastusta. Ja jos kieltäydytte häntä auttamasta, niin eroaa
herttua d'Aiguillon teistä ja sanoo teitä selväksi vihollisekseen ja
syyttää teitä kaikesta pahasta, ja menee matkaansa kevein mielin,
kuten ainakin ihminen, joka on saanut selville pahan syyn, vaikkei
paha silti olekaan korjautunut."

"Se on aivan totta", vastasi Richelieu; "mutta enhän voi ilmoista
ikääni säilyä täällä piilossa. Kuinka monta päivää on vielä tuohon
parlamentin valmistamaan räjähdykseen?"

"Kuusi päivää, monseigneur."

"Onko se aivan varma aikamäärä?"

Rafté veti taskustaan kirjeen eräältä parlamentinneuvokselta;
kirjeessä oli ainoastaan kaksi riviä:

"On päätetty, että lausunto julkaistaan. Se tapahtuu torstaina,
kauemmaksi ei sitä päätöksen mukaan lykätä."

"No, siinä tapauksessa ei mikään ole yksinkertaisempaa", vastasi
marski; "lähetä herttua d'Aiguillonille hänen kirjeensä takaisin ja
liitä siihen seuraava kirjelippu, jonka itse kyhäät":

    Herra herttua!

    Lienette saanut kuulla marskin lähdöstä ------:hen.
    Tällaista ilmastonvaihdosta on herra marskin lääkäri pitänyt
    välttämättömänä, koska hän on nähnyt hänet hiukan rasittuneeksi.
    Jos te, kuten oletan niistä sanoista, joita te äskettäin
    suvaitsitte minulle lausua, haluatte keskustella herra marskin
    kanssa, saatan teille vakuuttaa, että herttua de Richelieu
    viettää torstai-iltana ------:stä palattuaan seuraavan yönsä
    hotellissaan Pariisissa; te siis varmasti tapaatte hänet siellä.

-- Ja nyt täytyy sinun piiloittaa minut jonnekin ensi torstaihin
asti, lisäsi marski.

Rafté totteli tarkoin näitä käskyjä. Hän laati kirjelipun ja lähetti
sen perille ja löysi piilopaikan.

Mutta herttua de Richelieulla oli piilossaan kovin ikävä, ja niinpä
hän meni eräänä iltana Trianoniin pakisemaan Nicolen kanssa. Siinä ei
ollutkaan mitään vaarallista, tai hän ei uskonut sitä vaaralliseksi,
koska hän tiesi, että herttua d'Aiguillon oli sinä iltana
Luciennesissa.

Marskin menetelmästä johtuisi, että jos herttua d'Aiguillon
aavistikin jotain pahaa, ei hän voinut kuitenkaan välttää uhkaavaa
iskua, kun hän ei löytänyt vastustajansa miekkaa.

Lykkäys torstaihin tyydytti herttua d'Aiguillonia; hän läksi sinä
päivänä Versaillesista, toivoen silloin viimeinkin tapaavansa ja
saavansa otella vihollisensa kanssa, joka oli niin sitkeästi pysynyt
hänestä erillään.

Sinä päivänä juuri, kuten sanoimme, parlamentti julisti päätöksensä.

Kaduilla, joita herra d'Aiguillonin vaunut ajoivat, oli vielä
vaikenevaa kuohuntaa, jonka merkityksen pariisilaiset kuitenkin hyvin
ymmärsivät, niin tarkoin osaavat he arvioida aaltojensa korkeuden.

Herttua d'Aiguillonia ei huomattu, sillä hän oli varovaisuuden vuoksi
tullut vaunuilla, joissa ei ollut vaakunoita, aivan kuin salaiseen
lemmenseikkailuun, ja kahden graubündeniläis-palvelijan saattamana.

Tosin huomasi hän siellä täällä ihmisiä, jotka näyttivät hartaasti
toisilleen jotakin paperia ja lukivat sitä liikutellen käsiään
kiihkeästi ja kulkien edestakaisin kuin muurahaiset maahan pudonneen
sokerimurun ympärillä. Mutta siihen aikaan olivat melkoisen viattomat
kansan tungokset hyvin tavallisia: näin kokoontui kansa myöskin
jonkin viljataksoitus-luettelon ja jonkun _Gazette de Hollanden_
artikkelin tähden tai Voltairen julkaistessa uuden pilalaulun rouva
Dubarrystä tai herra Maupeouta vastaan.

Herra d'Aiguillon ajoi suoraan herra de Richelieun taloon. Hän ei
tavannut siellä muita kuin Raftén.

"Herra marskia odotetaan kotiin hetken päästä", vastasi hänelle
Rafté. "Jokin viivyttävä este hevostenmuuttopaikassa on varmaan häntä
myöhästyttänyt."

Herra d'Aiguillon ehdotti, että hän jäisi marskia odottamaan,
ilmaisten olevansa hieman pahalla tuulellakin, sillä hän piti tosiaan
Raftén puolustelua uutena verukkeena.

Ja hänen pahatuulensa vain lisääntyi, kun Rafté vastasi hänelle, että
marski joutuisi kai epätoivoon, kun herttua d'Aiguillonin oli annettu
odottaa; ettei marski sitäpaitsi tulisi olemaan yötä Pariisissa,
kuten ensin oli sovittu; ja että hän ei varmaankaan tulisi
maaseudulta yksinään, vaan ainoastaan ajaisi läpi Pariisin ja kävisi
kotonaan saamassa uutisia, joten herttua d'Aiguillonin olisi parasta
nyt mennä kotiinsa; siellä pistäytyisi marski varmaan ohi ajaessaan.

"Kuulkaas, Rafté", sanoi d'Aiguillon, jonka muoto oli mustennut,
kun hän kuuli tämän hämärän vastauksen, "te olette enoni omatunto:
vastatkaa minulle rehellisen miehen tavalla. Minua pidetään pilkkana,
eikö niin, ja herra marski ei tahdo minua tavata? Älkää keskeyttäkö
minua, Rafté; te olette usein antanut minulle hyviä neuvoja, ja minä
olen ollut teitä kohtaan ystävä, jota vastakin saattaisin olla.
Täytyykö minun palata nyt Versaillesiin?"

"Herra herttua, kunniasanallani, marski tulee teidän luoksenne tunnin
päästä."

"Mutta sittenhän on samantekevä, jos odotan häntä täällä, koska hän
kerran tännekin tulee."

"Minulla on ollut kunnia ilmoittaa, että hän ei ehkä tule yksin."

"Ymmärrän... ja luotan teidän sanaanne, Rafté."

Näin virkettyään poistui herttua kovin ajatuksissaan, mutta kuitenkin
sangen keveän ja hienon näköisenä, jota vastoin marski de Richelieu
ei sitä ollut, kun hän tuli sisarensa pojan lähdettyä esille
lasiovella varustetusta komerosta.

Marski hymyili kuin jokin niistä pahoistahengistä, joita Callotin
_Kiusaukset_ ovat täynnä.

"Hän ei aavistanut mitään erikoista, Rafté?" kysyi Richelieu.

"Ei yhtään mitään, monseigneur."

"Mitä kello on?"

"Aika ei vaikuta asiaan, monseigneur; täytyy odottaa, kunnes
Chateletin pikku prokuraattori tulee minulle ilmoittamaan asiasta.
Parlamentin asiamiehet ovat vielä kirjapainossa."

Rafté ei ollut vielä ehtinyt lausua näitä sanoja, kun lakeija toi
eräästä salaovesta sisään jonkun sangen likaisen, ruman ja mustan
olemuksen: hän oli eräs noita eläviä kyniä, jotka herra Dubarrystä
olivat niin sietämättömän vastenmielisiä.

Rafté työnsi marskin takaisin komeroon ja meni hymyillen tuota
tulokasta vastaan.

"Ah, tekö se olette, herra Flageot", sanoi hän; "olen hurmautunut
saadessani nähdä teitä".

"Nöyrin palvelijanne, herra de Rafté; no, nyt se on tehty."

"Siis painettu?"

"Viisituhatta kappaletta. Ensimmäiset arkit lentävät paraikaa
kaupungilla toisten kuivaessa."

"Voi, mikä onnettomuus, hyvä herra Flageot, mikä surun syy herra
marskin suvulle!"

Ettei olisi tarvinnut vastata, nimittäin valehdella, veti herra
Flageot taskustaan suuren hopeisen nuuskarasian ja pisti siitä
hitaasti nenäänsä hyppysellisen Espanjan nuuskaa.

"Ja mitä nyt tehdään?" jatkoi Rafté.

"Noudatetaan muodollisuuksia, rakas herra de Rafté. Parlamentin
asiamiehet, jotka nyt voivat olla varmat painattamisesta ja
levittämisestä, nousevat viivyttelemättä vaunuihin, jotka odottavat
heitä kirjapainon edustalla, ja lähtevät ilmoittamaan päätöksen
herttua d'Aiguillonille; hän on juuri nyt, -- ajatelkaas, herra
Rafté, mikä onni, tai paremminkin sanoen, onnettomuus, --
hotellissaan Pariisissa, joten asiamiehet saavat hänet puheilleen."

Rafté otti nopeasti eräältä läheiseltä tuolilta valtavan nipun
oikeudenkäynti-asiakirjoja, jotka hän antoi nyt mestari Flageotille
sanoen:

"Tässä ovat ne paperit, joista olen teille puhunut, monsieur; herra
marski luottaa täydellisesti teidän älyynne ja jättää teidän käsiinne
tämän asian, joka varmaankin tulee teille sangen edulliseksi.
Kiitokset hyvistä palveluksistanne, joita olette tehnyt herttua
d'Aiguillonin surkuteltavassa taistelussa Pariisin kaikkivaltiasta
parlamenttia vastaan, ja kiitokset hyvistä neuvoistanne!"

Ja hiljaa, mutta samalla kiireesti lykkäsi hän nyt vierastansa
etuhuoneen ovea kohti; ja Flageot oli ihastunut, kun
oikeudenkäyntiasiapaperit painoivat niin paljon.

Sitten vapautti Rafté heti marskin vankeudesta ja sanoi hänelle:

"Kas niin, monseigneur, nyt vaunuihin! Teillä ei ole aikaa hukata,
jos tahdotte olla läsnä näytöksessä. Pitäkää huolta, että hevosenne
juoksevat nopeammin kuin parlamentin asiamiesten."




VIIDESKYMMENESKUUDES LUKU

Ministerin tie ei ole ruusuilla kulkemista


Marski de Richelieun hevoset juoksivatkin nopeammin kuin parlamentin
asiamiesten, sillä marski joutui ensimmäisenä Hôtel d'Aiguillonin
pihaan.

Herttua d'Aiguillon ei odottanut enää luokseen enoansa ja aikoi juuri
lähteä takaisin Luciennesiin ilmoittamaan rouva Dubarrylle, että
vihollinen oli selvästi paljastanut kasvonsa. Mutta silloin herätti
herttuan hänen alakuloisesta ja toivottomasta tylsyydentilastaan
lakeija ilmoittamalla vieraaksi juuri marski de Richelieun.

Herttua d'Aiguillon kiiruhti enoaan vastaan, tarttui hänen
molempiin käsiinsä ja puristi niitä äskeisen pelkonsa mukaisella
teeskennellyllä hellyydellä.

Marski heittäytyi myöskin niinkuin herttua tunteittensa valtaan,
näytöksestä tuli suorastaan liikuttava. Kuitenkin saattoi huomata,
että herra d'Aiguillon koetti jouduttaa selityksiä, kun taas marski
lykkäsi niitä minkä suinkin voi tuonnemmaksi, katsellen milloin
jotakin taulua tai pronssikuvaa taikka seinäverhoa, ja valitellen
olevansa suunnattoman väsynyt.

Herttua katkaisi enonsa peräytymistien ja sulki hänet nojatuoliin
niinkuin Villars muinoin prinssi Eugenin Marchiennesissa, ja hyökkäsi
näin:

"Eno, onko totta, että te, Ranskan älykkäin mies, olette arvioinut
minua niin väärin, että saatoitte luulla, etten minä osaisi olla
itsekäs meidän molempien puolesta?"

Nyt ei ollut enää mahdollista peräytyä. Richelieu teki päätöksensä.

"Mitä sinä sanoitkaan", vastasi hän sisarensa pojalle, "ja mistä
näet, että minä olen arvioinut sinua oikein taikka väärin, rakas
ystäväni?"

"Eno, te olette tyytymätön minuun."

"Minäkö? Ja minkä tähden?"

"Oh, älkää keksikö verukkeita, herra marski; te kartatte minua, kun
teitä tarvitsen, se riittää sanoa."

"Kautta kunniani, minä en tätä ymmärrä."

"Siispä minä sen teille selitän. Kuningas ei tahtonut nimittää
teitä ministeriksi, ja koska minä otin vastaan keveän ratsuväen
päällikkyyden, niin te oletitte, että minä olen teistä luopunut,
teidät pettänyt. Tuo kiltti kreivitär, joka ajattelee niin suopeasti
teitä..."

Nyt teristi Richelieu korviaan, mutta eipä suinkaan pelkästään
sisarenpoikansa sanoja kuunnellakseen.

"Sanotko, että kiltti kreivitär ajattelee minua suopeasti?" toisti
marski.

"Sen minä voin näyttää toteen."

"Mutta, hyvä ystäväni, enhän sitä epäilekään... Minä kutsuin sinut
tänne pääkaupunkiin sitä varten, että yhdessä kävisimme aisoihin.
Sinä olet nuorempi, siis myöskin vahvempi; sinä onnistuit, minä en;
asia on niinkuin sen pitää olla, ja toden totta, minä en ymmärrä,
miksi sinä tällä tavoin aprikoit. Jos olet pitänyt huolta minun
eduistani, niin saat kyllä satakertaisen kiitoksen; jos taas olet
puuhaillut minua vastaan, niin olkoon menneeksi, saat samalla
mitalla... Tarvitaanko tähän mitään selitystä?"

"Todellakin, eno..."

"Sinä olet lapsellinen, herttua. Sinun asemasi on erinomainen: sinä
olet Ranskan pääri, sinä olet herttua ja kevyen ratsuväen päällikkö,
ja kuuden viikon päästä olet ministeri. Sinun siis täytyy pysyä
kaiken joutavan pikkumaisuuden yläpuolella. Hyvä menestyshän antaa
sellaisen anteeksi, rakas lapseni. Olettakaamme... -- minä pidän
paljon opettavaisista saduista... -- olettakaamme, että me olemme nuo
sadun kaksi muuliaasia... Mutta mitäs jyrinää tuo on?"

"Ei mitään, eno; jatkakaa."

"Onhan, pihalle ajetaan."

"Eno, älkää keskeyttäkö, pyydän; teidän pakinanne on minustakin
mielenkiintoinen; minäkin pidän opettavaisista saduista."

"Niin, rakas ystäväni, aioin sanoa sinulle, ettei sinun tarvitse
menestyksen päivinä koskaan huomata moitteita eikä pelätä
kadehtijaisi kaunaa. Mutta jos sinä onnut, jos kompastut... ai,
peijakas, varo itseäsi: juuri sillä hetkellä karkaa susi kimppuun!
Mutta, kuulepas, minä olin kuitenkin oikeassa; etuhuoneessasi
liikutaan, sinulle tuodaan varmaankin ministerin salkku... Pikku
kreivitär lienee työskennellyt sänkykomerossaan hyväksesi."

Lakeija astui sisään.

"Parlamentin asiamiehet", ilmoitti hän rauhattomana.

"Kuinka?" huudahti Richelieu.

"Parlamentin miehet täällä?... Mitä he minusta tahtovat?" kysyi
herttua d'Aiguillon, jota hänen enonsa hymy sangen vähän rauhoitti.

"Kuninkaan nimessä!" kaikui luja ääni etuhuoneen ovipuolelta.

"Johan nyt!" huudahti Richelieu.

Herttua d'Aiguillon nousi kalpeana ylös ja meni salin ovelle
johtaakseen itse sisään parlamentin kaksi asiamiestä, joiden takana
seisoi liikkumatta kaksi kaupunginpalvelijaa, ja heistä syrjemmällä
liuta ällistyneitä lakeijoja.

"Mitä asiaa teillä on minulle?" kysyi herttua värähtävällä äänellä.

"Onko meillä kunnia saada puhutella itseään herttua d'Aiguillonia?"
kysyi toinen parlamentin asiamies.

"Kyllä, minä olen herttua d'Aiguillon, messieurs."

Asiamies veti silloin syvään kumartaen vyönauhansa alta asianomaiseen
muotoon laaditun päätöksen, jonka hän luki korkealla ja selvällä
äänellä.

Se oli seikkaperäisen tarkka ja täydellinen lausunto, joka
julisti herttua d'Aiguillonin syytösten ja epäilyksen alaiseksi
sellaisistakin teoista, jotka tahrasivat hänen kunniaansa, ja eroitti
hänet toistaiseksi valtakunnan päärin toimista.

Herttua kuunteli tätä lukemista niinkuin salaman iskemä mies ukkosen
jylinää. Hän ei liikahtanut kertaakaan, vaan seisoi hievahtamatta
kuin kuvapatsas jalustallaan; eikä hän ojentanut edes kättänsä
ottaakseen päätöksen jäljennöstä, jota asiamies hänelle tarjosi.

Marski de Richelieu otti sen vastaan, hänkin seisoallaan, mutta
vilkkaana ja nopeasti; ja hän sen luki ja vastasi asiamiesten
kumarruksiin.

Asiamiehet olivat jo kauan sitten lähteneet, mutta herttua
d'Aiguillon oli yhä tyrmistyksen vallassa.

"Se oli tuima läimäys!" sanoi Richelieu; "sinä et ole enää Ranskan
pääri, se on nöyryyttävää".

Herttua kääntyi enoonsa päin, ikäänkuin hän nyt vasta olisi saanut
ajatuksen ja sanan lahjan.

"Sinä et tätä odottanut?" kysyi Richelieu äskeiseen tapaan.

"Entä te, eno?" vastasi d'Aiguillon.

"Kuinka voisikaan aavistaa, että parlamentti niin julkeasti
uskaltaisi iskeä kuninkaan ja hänen suosikkinsa suosikkia?... Nuo
raukat tuhoavat itsensä!"

Herttua istahti ja painoi kätensä polttavaa poskeaan vasten.

"Niin", jatkoi vanha marski tunkien veitsen yhä syvemmälle haavaan,
"jos parlamentti riistää sen tähden sinulta päärin arvon, että sinut
on nimitetty kevyen ratsuväen päälliköksi, niin se varmaan pistää
sinut kahleihin ja poltattaa roviolla sinä päivänä, jolloin sinut
nimitetään ministeriksi. Ne herrat inhoavat sinua kuolemakseen,
d'Aiguillon; varo sinä heitä."

Herttua d'Aiguillon kesti tämän ivan sankarillisen tyynesti;
onnettomuus teki hänet suureksi, puhdisti hänen sieluaan.

Marski de Richelieu luuli vastustajansa rauhallisuuden johtuvan
tylsätunteisuudesta, ehkäpä hitaasta käsityskyvystäkin, ja hän
ajatteli, etteivät pistokset olleet osuneet tarpeeksi syvälle.

"Koska nyt et ole enää pääri", jatkoi hän, "niin eivätpä nuo
kynäraaputtajat ainakaan saa sinua uhrikseen... Vetäydy muutamaksi
vuodeksi takaisin varjoon. Sitäpaitsi tulee se varjo pelastukseksesi,
vaikka et sitä tahtoisikaan. Kun nyt olet menettänyt päärin
tehtäväsi, on sinun vaikeampi joutua ministeriksi, ja siten pääset
koko kiusauksesta. Mutta jos sensijaan tahdot taistella, ystäväni,
niin onhan sinulla vielä rouva Dubarry puolellasi, hän on sinulle
kovin suopea, ja hän on luotettava tuki."

Herttua d'Aiguillon nousi ylös. Hän ei luonut marskiin edes katsetta
vastineeksi kaikista tuskista, joita vanhus oli hänelle tässä
tuottanut.

"Te olette oikeassa, eno", sanoi hän rauhallisesti, "ja tässä
viimeisessä neuvossa loistaa älynne. Rouva Dubarry, jolle te
hyvyydessänne esittelitte minut ja jolle te kehuitte minua niin
lämpimästi, että koko Luciennes voi sen todistaa, rouva Dubarry
puolustaa minua. Jumalan kiitos, hän rakastaa minua, hän on rohkea
nainen, ja hänellä on ehdoton valta hänen majesteettinsa ajatuksiin.
Kiitokset, eno, neuvostanne, minä pakenen hänen luokseen niinkuin
pelastuksen satamaan. Vaununi! Bourguignon, Luciennesiin!"

Marskin hymy sammui kesken.

Herttua d'Aiguillon kumarsi kunnioittavasti enolleen ja poistui
salista jättäen marskin aivan ymmälleen ja varsinkin hämilleen, kun
hän nyt ajatteli, miten kiihkeästi hän oli kiusannut tuota ylevää ja
tulista luonnetta.

Jokin marskia kuitenkin ilahutti, nimittäin pariisilaisten hurja
riemu, kun he illalla lukivat parlamentin päätöstä kymmenenätuhantena
kappaleena ja tappelivat lehtisistä kaduilla. Mutta huokaisematta hän
ei sittenkään voinut olla, kun Rafté pyysi häntä selostamaan illan
tapahtumia.

Marski kertoi ne kuitenkin hänelle mitään salaamatta.

"Se isku on siis torjuttu?" kysyi sihteeri.

"On ja ei, Rafté. Mutta haava ei ollut vielä kuolettava, ja meillä on
Trianonissa jotakin, jota mielipahakseni en ole ottanut nimenomaan
huolenpitoni esineeksi. Me olemme ajaneet kahta jänistä, Rafté... Se
on hulluutta..."

"Miksikä niin, jos saa niistä paremman?" vastasi Rafté.

"Oi, hyvä ystäväni, muista, että parempaa ei juuri tavallisesti
saa, ja saadaksemme sen, jota ei meillä ole, tahtoisi antaa toisen,
nimittäin sen, mikä on jo saatu."

Rafté kohautti olkapäitään, ja kuitenkin oli herttua de Richelieu
oikeassa.

"Luuletteko, että herttua d'Aiguillon siis selviytyy tästä?" kysyi
Rafté.

"Luuletko, että kuningas siitä selviytyy, tyhmyri?"

"Oh, kuningas aina reikänsä löytää, mutta eihän tässä tietääkseni ole
kysymys kuninkaasta."

"Jos kuningas löytää pääsynsä, pääsee sitä läpi myöskin rouva
Dubarry, joka on niin lähellä kuningasta... ja mistä rouva Dubarry
pääsee läpi, siitä menee myöskin herttua d'Aiguillon, mies, joka...
Mutta sinä et ymmärrä politiikasta mitään, Rafté."

"Monseigneur, mestari Flageot ei ole sitä mieltä."

"Vai niin, mitä tuo Flageot sitten sanoo? Ja mikä mies hän ensinnäkin
on?"

"Hän on prokuraattori, monseigneur."

"Niin, entä sitten?"

"Flageot väittää, ettei itse kuningaskaan tästä pääse."

"Oho, mikä jalopeuran estää?"

"Ka, rotta, monseigneur."

"Tuoko herra Flageot?"

"Niin hän väittää."

"Ja sinä uskot häntä?"

"Minä uskon aina sellaista prokuraattoria, joka lupaa tehdä pahaa."

"No, nähdäänpäs, millaiset keinot mestari Flageotilla on."

"Sitä minäkin ajattelin, monseigneur."

"Tule siis illalliselle, että pääsen levolle... Kävi kovin
sydämelleni nähdä, ettei poloinen sisarenpoikani ole enää Ranskan
pääri ja ettei hänestä tule ministeriä. Ihminen ei ole turhanpäiten
eno."

Herttua de Richelieu huokaili, ja sitten hän purskahti nauruun.

"Teillä toki on kaikki, mitä ministeriksi tuloon vaaditaan", vastasi
Rafté.




VIIDESKYMMENESSEITSEMÄS LUKU

Aiguillonin herttua kostaa


Sen päivän jälkeisenä aamuna, jolloin parlamentin jyrkkä lausunto
oli saanut Pariisin ja Versaillesin kovaan hälinään ja kaikki
kärsimättömästi odottamaan, mitä siitä lausunnosta seuraisi, näki
marski de Richelieu Raftén tulevan luokseen kirje kädessä. Marski
oli nyt palannut Versaillesiin ja tavalliseen totuttuun elämäänsä.
Sihteeri käänteli ja puristeli kirjettä kädessään niin levottoman
näköisenä, että levottomuus tarttui pian hänen herraansakin.

"Mitä nyt taas, Rafté?" kysyi marski.

"Jotakin epämieluisaa, monseigneur, luullakseni, nimittäin tässä
kirjeessä."

"Miksi sinä niin luulet?"

"Siksi, että kirje on herttua d'Aiguillonilta."

"Ah", äännähti marski, "sisareni pojalta".

"Niin, herra marski. Kuninkaan neuvoston istunnon jälkeen tuli muuan
kamarivahtimestari ja toi minulle tämän kirjeen ja pyysi antamaan sen
teille. Ja nyt olen kymmenen minuuttia käännellyt ja katsellut sitä,
pääsemättä siitä uskosta, että siinä on jokin paha uutinen."

Herttua kurotti kätensä kirjettä kohti.

"Anna tänne", sanoi hän, "minä uskallan käydä siihen käsiksi".

"Ilmoitan teille jo edeltäpäin", keskeytti häntä Rafté, "että
vahtimestari nauroi partaansa, kun hän antoi minulle tämän kirjeen".

"Peijakas, tuo kuuluu huolettavalta; mutta anna nyt vain tänne",
vastasi marski.

"Ja vahtimestari lisäsi: 'Herttua d'Aiguillon käski toimittamaan
kirjeen heti paikalla marskille.'"

"Tuska, sinä et saa minua tunnustamaan, että olet paha!" huudahti
vanha marski murtaen varmoin käsin sinetin.

Ja hän alkoi lukea.

"Ohoh, te näytätte happamelta", sanoi Rafté seisten kädet selän
takana ja tarkastellen marskia.

"Onko se mahdollista!" mutisi Richelieu lukien edelleen.

"Asia näyttää olevan vakava?"

"Sinä iloitset siitä, naamastasi päättäen?"

"Tietysti, sillä näenhän, etten erehtynyt."

Marski alkoi jälleen lukea.

"Kuningas on hyvä", virkkoi hän hetken päästä.

"Onko hän nimittänyt herra d'Aiguillonin ministeriksi?"

"Paljon parempaa."

"Ohoh, mitä nyt?"

"Lue itse ja arvostele."

Rafté luki vuorostaan kirjeen; se oli itsensä herttua d'Aiguillonin
käsialaa ja sisälsi seuraavaa:

    'Rakas enoni.

    Teidän hyvä neuvonne on kantanut hedelmiä: minä uskoin huoleni
    rouva Dubarrylle, tuolle sukumme erinomaiselle ystävälle, joka
    hyvyydessään jättikin asiani hänen majesteettinsa huomaan.
    Kuningas vihastui väkivallasta, jota parlamentti on harjoittanut
    minua, häntä uskollisesti palvellutta miestä kohtaan, ja tänään
    kumosi hänen majesteettinsa neuvostossa parlamentin päätöksen ja
    käski minua jatkamaan tointani Ranskan päärinä.

    Kun tiedän, hyvä eno, kuinka suuresti tämä uutinen teitä
    ilahuttaa, niin lähetän teille lyhyen tiedon hänen majesteettinsa
    neuvoston istunnossa tänään tekemästä päätöksestä. Minä annoin
    erään sihteerin jäljentää sen, ja te saatte siitä siis tiedon
    ennenkuin kukaan muu.

    Olkaa vakuutettu, rakas eno, syvimmästä kunnioituksestani,
    ja antakaa minun edelleen toivoa teidän suosiotanne ja hyviä
    neuvojanne.

                                      _Herttua d'Aiguillon_.'

"Hän pitää minua vielä pilkkanaan!" huudahti Richelieu.

"Totisesti, siltä näyttää, monseigneur."

"Että kuningas tohtii pistää kätensä ampiaispesään!"

"Te ette oikein uskonut sitä eilen."

"Minä en sanonut, ettei hän siihen pistäisi kättänsä, monsieur Rafté,
vaan sanoin että hän siitä selviytyisi... Ja nyt näet, että hän
tekeekin sen."

"Totuus on, että parlamentti on lyöty."

"Ja minä myöskin!"

"Niin, hetkeksi kyllä."

"Ainiaaksi! Eilen minä sen aavistin, ja sinähän varoititkin minua,
ettei tässä saattaisi käydä muuta kuin pahoin."

"Monseigneur, te annatte rohkeutenne liian pian lannistua, mikäli
luulen."

"No, Rafté, nyt olet tyhmyri. Minä olen lyöty ja saan kestit maksaa.
Etkö muka ymmärrä, miten ilkeä minun on olla naurun esineenä
Luciennesissa; juuri paraikaa ilkkuu herttua minulle rouva Dubarryn
sylissä. Neiti Chon ja herra Jean Dubarry pitävät minua narrinaan,
ja neekeripoika hotkii namusia ja näyttää minulle pitkää nenää.
_Corbleu_, minulla on hyvä luonto, mutta tämä saa minut raivoon!"

"Raivoonko, monseigneur?"

"Niin, raivoon, juuri raivoon!"

"Teidän ei siis olisi pitänyt tehdä niinkuin teitte", vastasi Rafté
filosofisen tyynesti.

"Sinä sait minut siihen narratuksi, monsieur!"

"Minäkö?"

"Niin, juuri sinä."

"Ohoh, mitä kuuluu minuun, olipa herttua d'Aiguillon Ranskan pääri
vai ei? Sanokaapa se, monseigneur. Teidän sisarenpoikanne ei loukkaa
minua syyttömästi, tietääkseni."

"Monsieur Rafté, olet hävytön."

"Niin on monseigneur sanonut minulle viisikymmentä vuotta."

"Ja sanon sen vieläkin."

"Ette viittäkymmentä vuotta, se on lohdutukseni."

"Rafté, jos sinä tällä tavoin huolehdit minun hyvästäni..."

"En koskaan pikku kiihkoistanne, herttua, en koskaan... Mutta
kaikessa älyssännekin teette te usein tyhmyyksiä, joita en antaisi
milloinkaan anteeksi sellaiselle maitoparralle kuin minä itse olen."

"Puhu suoraan, Rafté, ja jos olen väärässä, niin minä sen tunnustan."

"Te tahdoitte eilen välttämättä kostaa, eikö niin? Te tahdoitte
nöyryyttää sisarenpoikaanne, te tahdoitte jollakin tavoin juuri
itse viedä hänelle parlamentin päätöksen ja tuntea uhrinne tuskan
vavahdukset ja valtimon värähdykset, kuten Crebillon nuorempi sanoo.
Kas niin, monseigneur, sellaisen saa aina maksaa kalliisti; sitä
tyydytystä ei anneta ilmaiseksi... Olettehan rikas, monseigneur,
maksakaa!"

"Mitä sinä olisit minun asemassani tehnyt, senkin älypatti? Sanohan."

"En olisi tehnyt mitään... olisin odottanut näyttämättä
elonmerkkiäkään; mutta te ette päässyt halustanne ärsyttää
parlamentti rouva Dubarryä vastaan, kun rouva huomasi herttua
d'Aiguillonin nuoremmaksi kuin teidät."

Marski ainoastaan murisi jotakin vastaukseksi.

"Ja parlamentti kiihtyi ärsytyksestänne ja teki sen, minkä se teki;
vasta kun tuomio oli julistettu, katsoitte te hyväksi tarjota apuanne
sisarenne pojalle, joka ei olisi aavistanut muutoin mitään."

"Aivan oikein, ja myönnän, että minä kyllä menettelin väärin; mutta
sinun olisi pitänyt varoittaa minua."

"Minunko estää teitä tekemästä pahoin?... Te erehdytte henkilöstä,
herra marski; te sanotte alinomaa, että minä olen hölmö, että te
olette kasvattanut minut, ja nyt te luulette, etten minä iloitsisi,
kun näen tehtävän tyhmyyksiä tai onnettomuuden tulevan?... Sitä älkää
odottakokaan."

"Tuleeko tästä sitten onnettomuus, herra povari?"

"Varmaan."

"Mikä?"

"Se, että te pidätte itsepintaisesti päänne, ja että herttua
d'Aiguillon valitsee kultaisen keskitien parlamentin ja rouva
Dubarryn väliltä; samassa tulee hänestä ministeri, ja teidät ajetaan
maanpakoon tai pistetään Bastiljiin."

Marski kaatoi vimmoissaan koko nuuskarasiansa sisällön matolle.

"Bastiljiinko", matki hän kohauttaen hartioitaan. "Onko nyt Ludvig XV
sitten sama kuin Ludvig XIV?"

"Ei, mutta rouva Dubarry vastaa herttua d'Aiguillonin avustuksella
hyvin rouva de Maintenonia; varokaa itseänne! Ja enpä nykyään tosiaan
tiedä jalosyntyistä prinsessaa, joka toisi teille sinne namusia ja
hanhenmaksaa."

"Riittävät ennustukset", vastasi marski vaiettuaan kauan aikaa.

"Sinä näet tarkoin tulevaisuuden, mutta olepas hyvä ja virka jotakin
nykyisestäkin?"

"Herra marski on liian viisas tarvitakseen neuvoja."

"Kuulepas, koiranleuka, pidätkö sinä minua pilkkanasi?..."

"Huomatkaa, herra marski, että te erehdytte aikanumeroissa;
koiranleuaksi ei sanota miestä, joka on täyttänyt neljäkymmentä
ikävuottansa; ja minä olen nyt seitsemänseitsemättä."

"Olkoon sitten... auta minua tästä kiipelistä... ja tee se
nopeasti..."

"Neuvoillako?"

"Millä vain tahdot."

"Aika ei ole vielä tullut."

"Sinä siis tosiaankin ilveilet."

"Jospa Jumala sen soisi... Jos ilveilisin, niin olisi tilaisuus
iloisempi... Mutta kovaksi onneksi ei niin laisinkaan ole."

"Mitä tuo menettely sitten merkitsee, että aika ei ole vielä tullut?"

"Ei, monseigneur, se ei ole vielä tullut. Jos kuulutus kuninkaan
päätöksestä olisi jo joutunut Pariisiin, niin ehkäpä se olisi
tullut... Tahdotteko, että lähetämme kuriirin presidentti d'Aligren
luo?"

"Että saisimme sitä pikemmin pilkkaa osaksemme..."

"Kuinka naurettavaa itserakkautta, herra marski! Itse pyhimyskin
joutuisi tähtenne ymmälle... Mutta sallikaa minun nyt lopettaa
kirjoitelmani joukkojen laskusta maihin Englantiin, ja upottautukaa
te hartaasti salkkujuoniinne, koska se työnne onkin jo puoliksi
tehty."

Marski tunsi Raftén pahantuulen puuskat, ja tiesi, että jos ne
pääsisivät purkautumaan, ei hänen kanssaan ollut leikittelemistä.

"No no, älä nyt suutu", sanoi hän, "ja jos minä en ymmärräkään, niin
selitä minulle asia".

"Monseigneur siis tahtoo, että minä laadin teille käytössuunnitelman?"

"Tietysti, koska väität, että minä en itse osaa käyttäytyä."

"Hyvä, kuulkaa sitten."

"Kuunnellaan."

"Te lähetätte herttua d'Aiguillonin kirjeen herra d'Aligrelle", sanoi
Rafté jörösti; "ja samalla lähetätte hänelle kuninkaan neuvostossa
tekemän päätöksen. Sitten te odotatte, kunnes parlamentti kokoontuu
ja pohtii asiaa, mikä tapahtuu varmasti aivan pian. Ja kokouksen
jälkeen te istutte vaunuihinne ja käväisette prokuraattorinne,
mestari Flageotin luona."

"Mitä kummaa?" huudahti Richelieu ponnahtaen koholle tuon nimen
kuullessaan. "Taasko se herra Flageot! Mitä hittoa Flageotilla tässä
on tekemistä, ja mitä asiaa minulla on jollekin mestari Flageotille?"

"Minulla oli kunnia sanoa teille, monseigneur, että herra Flageot on
teidän prokuraattorinne."

"No niin, mutta mitä sitten?"

"Jos hän on kerran teidän prokuraattorinne, niin on hänellä
ajettavana teidän asioitanne, mitä hyvänsä oikeusjuttuja. Te menette
kuulustelemaan, miten niiden on laita."

"Huomennako?"

"Niin, herra marski, huomenna."

"Mutta sehän on sinun tehtäviäsi, Rafté."

"Ei, eipä suinkaan... Sellainen olisi sopinut silloin, kun mestari
Flageot oli tavallinen nurkkasihteeri; silloin olisin voinut
neuvotella vertaisena hänen kanssaan. Mutta koska mestari Flageotista
tulee huomenna Attila, kuninkaitten vitsaus, ei enempää eikä
vähempää, niin ei ole liikaa vaadittu, että joku herttua, pääri ja
Ranskan marski neuvottelee tuon kaikkivaltiaan miehen kanssa."

"Onko tämä nyt totta vai huvinäytelmää?"

"Huomenna saatte nähdä, onko se totta, monseigneur."

"Mutta sana vielä, ilmoitapas, mitä minulle huomenna tapahtuu tuon
herra Flageotin luona?"

"Siinä minä menettelisin hyvin tyhmästi... te väittäisitte huomenna,
että aavistitte sen jo etukäteen. Hyvää yötä nyt, herra marski.
Muistakaa seuraavat asiat: pikalähetti heti herra d'Aligren luokse,
ja huomenna te vieraaksi mestari Flageotin luo. Ai, mutta osoite...
kuski tietää sen, hän on vienyt minua viimeisen viikon ajalla sinne
tarpeeksi monta kertaa."




VIIDESKYMMENESKAHDEKSAS LUKU

Lukija tapaa erään entisiä tuttujaan, jonka hän luuli kadottaneensa
ja jota hän ei ehkä ikävöinytkään


Lukija kysyy nyt meiltä epäilemättäkin, miksi herra Flageotia,
jonka näyteltäväksi joutuu niin majesteettinen osa, kutsutaan
tässä prokuraattoriksi eikä vain asianajajaksi. [Kts. "Lääkärin
muistelmia". Suom.] Ja koska lukijan huomautus on oikea, niin me
vastaamme hänen kysymykseensä.

Joku aika olivat lomat parlamentissa käyneet niin tavallisiksi ja
asianajajilla oli niin vähän juttuja ajettavinaan, että niistä tuskin
kannatti puhua.

Herra Flageot varautui jo sellaista aikaa vastaan, jolloin hänellä
ei olisi enää laisinkaan juttuja ajettavana; ja senvuoksi teki
hän prokuraattorin, herra Guildoun kanssa sellaisen sopimuksen,
että viimemainittu luovutti hänelle konttorinsa ja liiketuttavansa
viidenkolmattatuhannen livren summasta kerta kaikkiaan. Siten oli
herra Flageotista tullut prokuraattori. Ja jos nyt kysytään, kuinka
hän oli voinut maksaa nuo viisikolmattatuhatta livreä, niin vastaamme
sen käyneen päinsä sillä tavalla, että hän nai neiti Marketan,
palkollisensa, joka taas sai periä moisen rahamäärän vuoden 1770
lopulla, kolme kuukautta ennen herttua de Choiseulin karkoittamista.

Herra Flageot oli kauan sitten tullut huomatuksi sitkeänä
oppositsionipuolueen kannattajana. Kun hän nyt pääsi
prokuraattoriksi, jatkoi hän kahta rajummin entiseen suuntaan, ja
saavutti tuolla kiihkeydellään jonkinlaisen kuuluisuuden. Ja tämä
kuuluisuus ja lisäksi vielä eräs hänen tekemänsä ja levittämänsä
kansaa kiihoittava julkaisu, joka koski herttua d'Aiguillonin riitaa
herra de Chalotaisin kanssa, kiinnittivät häneen Raftén huomion,
marski de Richelieun sihteerin, jonka tietysti täytyi olla perillä
kaikista parlamenttiasioista.

Mutta tästä uudesta arvonimestään ja lisääntyvästä merkityksestään
huolimatta ei herra Flageot kuitenkaan muuttanut pois Rue du
Petit-Lion-Saint-Sauveurin varrelta. Sillä neiti Marketasta olisi
ollut vaikeaa, ellei hän olisi saanut kuulla entisten naapurien
kutsuvan häntä rouva Flageotiksi ja elleivät herra Guildoun kirjurit,
jotka olivat siirtyneet uuden prokuraattorin palvelukseen, olisi
saaneet osoittaa hänelle kunnioitustaan.

Mutta arvaa, kuinka herttua de Richelieu kärsi kulkiessaan tämän
innoittavan pariisilaisen kaupunginosan lävitse ja joutuessaan tuohon
löyhkäävään koloon, jota Pariisin kunnallisneuvosta kunnioitti oikein
kadun nimellä.

Herra Flageotin portin edustalla pysäytti herttua de Richelieun
vaunut eräs toinenkin ajaja, joka seisautti samaan paikkaan.

Marski näki tuon toisen tulijan vaunuista pistävän esiin naisen
myssyn. Ja kun hänen viisikahdeksatta ikävuottaan eivät olleet
saaneet häntä esiintymästä hienona naismiehenä, niin kiiruhti hän nyt
hyppäämään alas kadun likaan ja tarjoamaan kätensä tuolle naiselle,
joka laskeutui vaunuista itse, ilman apua, sillä lakeijaa ei hänellä
ollut.

Se päivä oli marskille kuitenkin kovanonnen päivä, sillä laiha ja
pahkainen jalka, joka työntyi vaunuista astuinlaudalle, ilmaisi, että
nainen oli vanha. Ja ryppyiset kasvot, joiden tummanruskeaa väriä
ihomaalikaan ei voinut peittää, todistivat marskille vielä selvemmin,
että tuo nainen oli paitsi vanha suorastaan ikäloppu.

Kuitenkaan ei marski enää voinut peräytyä, sillä hänen liikkeensä
oli huomattu. Ja sitäpaitsi ei herra de Richelieu itsekään ollut
nuori. Eikä tuo lainneuvoja hakeva nainen, -- sillä mikäpä vaunuilla
liikkuva nainen olisi tullut tälle kadulle, ellei hakemaan täältä
lainneuvoja? -- epäröinytkään kuten herttua, vaan laski muhkuiset
sormensa kursailematta ja inhoittava hymy huulillaan herttua de
Richelieun käteen.

-- Minä olen nähnyt nuo kasvot jossakin ennen, -- ajatteli marski
itsekseen.

Sitten sanoi hän ääneen:

"Aiotteko tekin, madame, herra Flageotin luokse?"

"Kyllä, herra herttua", vastasi muori.

"Oh, minä saan siis kunnian olla teille tuttu ennestään?" huudahti
herttua vastenmielisesti kummastuneena ja pysähtyen pimeän eteisen
ovella.

"Kukapa ei tuntisi marskia, herttua de Richelieuta?" sai hän
vastaukseksi. "Silloinhan ei ihminen olisi nainen."

-- Tuokin marakatti luulee olevansa nainen? -- tuumi Mahonin voittaja
itsekseen.

Mutta hän kumarsi niin kohteliaasti kuin suinkin saattaa ja lisäsi:

"Ja jos minä nyt puolestani uskaltaisin kysyä, ketä minulla on kunnia
puhutella?"

"Minä olen kreivitär de Béarn, nöyrin palvelijanne", vastasi muori,
lyykistäen ylen sirosti likaisessa eteisessä, kolmen tuuman päässä
avonaisesta kellarinluukusta, johon marski ilkeästi kyllä toivoi
hänen putoavan kolmannella polvennotkistuksella.

"Ihastuttavaa, madame, hurmaavaa, madame", sanoi marski, "tuhannet
kiitokset tästä ihastuttavasta kohtauksesta. Teilläkin on siis
oikeusasioita, rouva kreivitär?"

"Oh, herra herttua, ainoastaan yksi; mutta siinäpä sitä onkin. On
mahdotonta, ettette olisi siitä kuullut puhuttavan?"

"Niin, niin, aivan oikein; se suuri oikeusjuttu... se on totta,
anteeksi. Kuinka, peijakas, minä olinkin sen unohtanut?"

"Saluces-sukua vastaan."

"Niin, Saluces-sukua vastaan, madame; tuo oikeusjuttu, josta on tehty
viisukin..."

"Viisuko?" toisti vanha rouva närkästyneenä; "mikä viisu?"

"Varokaa, madame, tässä on kuoppa", huomautti herttua nähdessään,
ettei muori aikonut pudotakaan alas kellarinluukusta. "Pitäkää kiinni
kaidetangosta, nimittäin köydestä."

Rouva kapusi ylös pari askelmaa. Herttua seurasi häntä.

"Kyllä, oikein hullutteleva viisu", jatkoi herttua.

"Hullutteleva viisu minun oikeusjutustani?..."

"_Dame_, arvostelkaa itse... Mutta ehkäpä te sen jo tunnette?..."

"En laisinkaan."

"Se lauletaan samalla nuotilla kuin _La Belle Bourbonnaise_; se alkaa
näin:

    "Béarnin rouva hempein,
    mua katso silmin lempein;
    ma mistä kummin saan?"

"-- Niin puhuu rouva Dubarry, ymmärrättehän."

"Mutta sehän on häntä kohtaan hävytöntä..."

"Minkäpä sille mahtaa... Viisujen tekijät... he eivät haikaile
mitään... Hyvä Jumala, kuinka tämä köysi on rasvainen! Ja te
vastaatte puolestanne laulussa:

    "Oon kiivas, vuotten tuttu,
    mua kiusaa oikeusjuttu:
    mua auta voittamaan."

"Oh, monseigneur, se on kauheaa!" huudahti kreivitär. "Sillä tavalla
ei loukata jalosyntyistä naista!"

"Anteeksi, madame, ehkä lauloin väärällä äänellä, mutta nämä ilkeät
portaat vievät aivan hengen kurkusta... Ah, nyt pääsimme ylös;
sallikaa minun nykäistä tuosta jäniksen käpälästä."

Vanha rouva päästi herttuan muristen ohitseen.

Herttua soitti, ja rouva Flageot, joka ei kuitenkaan ollut lakannut
olemasta ovivahtina, vaikka hän nyt olikin prokuraattoritar, tuli
avaamaan.

Kun nuo kaksi asianajajan liiketuttavaa tulivat herra Flageotin
työhuoneeseen, näkivät he siellä raivostuneen miehen, joka kynä
hampaittensa välissä riehui ankarasti laususkellen ensimmäiselle
kirjurilleen hirvittävää hyökkäyskirjoitusta.

"Hyvä Jumala, herra Flageot, mikäs nyt?" huudahti kreivitär ja sai
äänellään prokuraattorin kääntymään.

"Ah, kreivitärkö, teidän nöyrin palvelijanne. Tuoli kreivitär de
Béarnille. Tuo herra on teidän tuttujanne, madame...? Oh, ei, ellen
erehdy, herttua Richelieuko minun luonani!... Toinen tuoli lisää,
Bernardet, toinen tuoli!"

"Herra Flageot", kysyi kreivitär, "olkaa hyvä ja sanokaa, miten on
nyt minun oikeusjuttuni laita?"

"Ah, madame, minä olin juuri sitä selvittämässä."

"Hyvä, herra Flageot, oikein hyvä."

"Ja sellaisella tavalla, kreivitär, että se herättää toivoakseni
hälinää."

"Hm, olkaahan vain varova..."

"Oh, madame, nyt ei tarvitse häikäillä..."

"Jos te äsken selvittelitte minun asioitani, niin ehkäpä nyt suotte
vastaanoton herra herttualle."

"Herra herttua, antakaa anteeksi", sanoi herra Flageot; "mutta te
olette liian hieno mies, ettette ymmärtäisi..."

"Kyllä ymmärrän, herra Flageot, kyllä ymmärrän."

"Nyt olen kokonaan käytettävänänne."

"Olkaa huoletta, minä en käytä väärin teidän aikaanne: te tiedätte,
mikä asia minut tänne toi."

"Oikeuspöytäkirjat, jotka Rafté äskettäin antoi minulle."

"Pöytäkirjat minun ja... ja... jutussa... peijakas vie, tehän
tiedätte, mitä juttuani minä tarkoitan, herra Flageot."

"Juttuanne Chapenatin tiluksista."

"Niin, en väitä vastaan, ja tehän annatte minun sen voittaa...?
Kuulkaahan nyt, se olisi erinomaisesti tehty."

"Herra herttua, se juttu on lykätty epämääräiseksi ajaksi."

"No, minkä tähden?"

"Se ei tule esille ainakaan ennenkuin vuoden päästä."

"Entä syy, voitteko sanoa?"

"Olosuhteet, herra herttua... olosuhteet... Tehän tunnette hänen
majesteettinsa viimeisen päätöksen?"

"Kyllä, luulen tuntevani; mutta minkä...? Hänen majesteettinsa tekee
paljon päätöksiä."

"Sen, joka kumoaa meidän päätöksemme."

"Kaunista. Mutta entä sitten?"

"No niin, herra herttua, me vastaamme siihen polttamalla laivamme."

"Polttamalla laivat? Te poltatte parlamentin laivat? Siinä seikka,
jota en oikein ymmärrä, sillä en tiennyt, että parlamentilla olisi
laivoja."

"Ensimmäinen kamari kieltäytyy ehkä rekisteröimästä päätöstä?" kysyi
kreivitär de Béarn, jota herra de Richelieun oikeusjuttu ei saanut
laisinkaan ajattelemasta omaansa.

"Paljon enemmän."

"Kieltäytyykö toinenkin kamari?"

"Se ei olisi vielä mitään... Molemmat kamarit ovat tehneet päätöksen,
etteivät ne langeta mitään tuomioita ennenkuin kuningas on pannut
viralta herttua d'Aiguillonin."

"Todellako!" huudahti herttua de Richelieu ja taputti käsiään.

"Ei langeteta mitään tuomioita... mistä?" kysyi kreivitär järkkyneenä.

"Tietysti oikeusjutuista, madame."

"Ei langeteta tuomiota minun jutussani?" huudahti rouva de Béarn
koettamattakaan salata kauhuaan.

"Yhtä vähän teidän, madame, kuin herttuankaan."

"Mutta sehän on väärin, se on kapinaa hänen majesteettinsa käskyä
vastaan."

"Madame", vastasi prokuraattori majesteettisesti, "kuningas on
unohtanut asiansa... me unohdamme sen myöskin".

"Herra Flageot, te toimitatte itsenne vielä Bastiljiin, sen minä
teille vakuutan!"

"Minä menen sinne riemuvirttä laulaen, madame, ja jos minä sinne
menen, niin seuraavat kaikki kanssaveljeni minua sinne palmut
käsissä."

"Hän on järjiltään!" sanoi kreivitär Richelieulle.

"Me olemme kaikki samaa mieltä", vastasi prokuraattori.

"Oh", äännähti marski, "tästä seuraa merkillisiä asioita".

"Mutta, monseigneur, te sanoitte minulle äsken selvitelleenne minun
asioitani?" vastasi kreivitär de Béarn.

"Niin sanoin, ja se on totta... Te, madame, olette ensimmäinen
esimerkki, jonka minä esitän kirjoituksessani; tässä on teitä koskeva
pykälä."

Ja herra Flageot tempaisi kirjurinsa käsistä aletun kirjoituksen,
nipisti silmälasinsa nenänsä varteen ja luki juhlallisella äänellä:

"Heidän arvonsa mennyttä, heidän omaisuutensa vaarassa, heidän
velvollisuutensa tallattu jalkoihin... Hänen majesteettinsa ymmärtää,
kuinka paljon he ovat mahtaneet kärsiä... Niinpä oli tämän kirjelmän
tekijälläkin hoidettavanaan tärkeä asia, jonka käynnistä eräs
kuningaskunnan parhaimpia sukuja näkee omaisuutensa riippuvan; hänen
huolenpitonsa, hänen ahkeruutensa ynnä, sen uskallan, sanoa, hänen
lahjainsa johdolla oli tämä juttu ollut jo oikealla tolalla ja tuon
korkean ja mahtavan vallasnaisen, kreivitär Angélique Charlotte
Véronique de Béarnin vaatimukset olivat juuri täyttyä ja tulla
julkisesti hyväksytyiksi, kun epäsovun henki... joka tunkeutuu..."

"Siihen minä juuri pääsin, madame", sanoi prokuraattori ja röyhisti
rintaansa; "ja luulenpa, että se tuntuu kauniilta".

"Herra Flageot", vastasi kreivitär de Béarn, "siitä on neljäkymmentä
vuotta, jolloin minä annoin teidän isänne, joka oli niin arvokas
mies kuin kukaan koskaan olla saattaa, ensi kertaa ajaa asiatani;
sitten minä jätin asiani edelleen teidän hoitoonne, ja te olette
sillä ansainnut kymmenen, kaksitoistatuhatta livreä; te olisitte ehkä
voinut ansaita yhtä paljon lisää".

"Kirjoittakaa kaikki, kirjoittakaa tämäkin", sanoi Flageot
innostuneena ensimmäiselle kirjurilleen; "tämäkin on lisätodistus: se
sijoitetaan muiden joukkoon".

"Mutta nyt otan teiltä oikeudenkäyntipaperini takaisin", keskeytti
kreivitär; "tästä hetkestä alkaen te olette menettänyt luottamukseni".

Toiseen iski tämä epäsuosioon joutuminen niinkuin ukkonen; hän
seisoi hetken ällistyneenä, mutta sitten nousi hän kuin haavoittunut
marttyyri, joka tunnustaa jumalaansa, ja sanoi:

"Olkoon siis, Bernardet, antakaa paperit kreivittärelle takaisin.
Ja lisätkää kirjoitukseenne, että valituskirjelmän tekijä piti
omaatuntoaan suuremmassa arvossa kuin rahallista etuaan", jatkoi hän.

"Anteeksi, kreivitär", kuiskasi marski rouva de Béarnin korvaan,
"mutta minun mielestäni te ette ole oikein pohtinut asiaa".

"Kuinka niin, herra herttua?"

"Te otatte paperinne takaisin tältä kunnon mieheltä siksi, että hän
panee vastalauseensa; miksi te niin teette?"

"Viedäkseni ne toiselle prokuraattorille, toiselle asianajajalle!"
huudahti kreivitär.

Herra Flageot loi silmänsä ylös taivasta kohti, huulillaan
kieltäymyksen ja stoalaisen alistuvainen surumielinen hymy.

"Mutta", jatkoi marski kuiskien yhä kreivittären korvaan, "koska on
päätetty, ettei kamari langeta mitään tuomioita, niin eihän mikään
muukaan prokuraattori voi teidän hyväksenne enempää kuin herra
Flageot, rakas madame..."

"Niillä on siis oikein yhteinen juoni?"

"_Pardieu_! Luuletteko tätä herraa niin tuhmaksi, että hän yksinään
nousisi panemaan vastalausettaan ja hävittämään itseltään koko
käyttäjäpiirinsä; luuletteko, etteivät hänen virkaveljensä menettele
samalla tavoin kuin hän, ja siis myöskin tue häntä?"

"Mutta te, monseigneur, mitä te nyt teette?"

"Minäkö? Minä sanon, että herra Flageot on sangen kunniallinen
prokuraattori ja että minun oikeuspaperini ovat yhtä hyvissä käsissä
hänellä kuin minulla itsellänikin... Niin ollen minä jätän ne
edelleen hänen haltuunsa, tietysti maksaen hänen vaivansa, kuten
jatkaisi hän jutun loppuun."

"Sanotaan hyvällä syyllä, herra marski, että te olette jalomielinen
ja antelias mies!" huudahti herra Flageot. "Minä levitän sitä
mainettanne, herra herttua."

"Te olette ylen kohtelias, hyvä prokuraattori", vastasi Richelieu ja
kumarsi.

"Bernardet!" huudahti prokuraattori kirjurilleen hurmaantuneena, "te
laaditte kirjelmän loppuun ylistyksen marski de Richelieun kunniaksi".

"Ei, ei, herra Flageot, pyydän...", vastasi marski nopeasti. "Oh,
peijakas, mitä te aiottekaan tehdä? Minä pidän aina vaikenemisesta,
kun on kysymys niin sanotuista kauneista teoista. Älkää tehkö vasten
mieltäni, herra Flageot; muuten minä kiellän kaikki, ymmärrättekö,
minä sanon väitteenne epätodelliseksi: minun vaatimattomuuteni
on horjumattoman ankara... Mutta kuulkaa, kreivitär, mitäs te
puolestanne sanotte?"

"Sanon, että minun täytyy saada oikeusjutussani tuomio... että minun
täytyy se saada, ja että minä sen saan!"

"Ja minä sanon, että saadaksenne sen tuomion, madame, täytyy
kuninkaan lähettää parlamentin saliin sveitsiläiskaartinsa, kevyet
rakuunansa ja kaksikymmentä kanuunaa", vastasi mestari Flageot niin
sotaisen näköisenä, että vanha käräjätäti aivan tyrmistyi.

"Te ette siis luule, että hänen majesteettinsa pääsee tästä
pälkähästä?" kysyi Richelieu aivan hiljaa herra Flageotilta.

"Mahdotonta, herra marski; tämä on ennen kuulumaton tapaus. Ranskassa
ei enää oikeutta, -- se on sama kuin ei olisi enää leipää!"

"Niinkö luulette?"

"Sen saatte nähdä."

"Mutta kuningas vihastuu."

"Me olemme valmiit kaikkeen."

"Myöskö maanpakoon?"

"Vaikka kuolemaan, herra marski. Joskin ollaan lakimiehiä, on
rohkeutta kuitenkin rinnassamme!"

Ja herra Flageot löi rajusti rintaansa.

"Minä luulen todellakin, madame, että tämä on juonikas seikka
ministereille", sanoi Richelieu.

"Ah, niin", vastasi vanha kreivitär tuokion vaiettuaan; "ja se
on sangen ikävää minulle, että minut, joka en laisinkaan sekaudu
maailman tapahtumiin, vedetään mukaan tähän otteluun".

"Minun mielestäni, madame", sanoi marski, "on kyllä olemassa eräs,
joka teitä auttaisi tässä asiassa, eräs sangen mahtava henkilö...
Mutta tahtoisiko tuo henkilö sen tehdä?"

"Olisiko liian tungettelevaista kysyä tuon mahtavan henkilön nimeä,
herra herttua?"

"Ristityttärenne", vastasi Richelieu.

"Ah, niin, rouva Dubarry."

"Juuri hän."

"Toden totta; niin on asia... teiltä sain aatoksen."

Herttua puraisi huultaan.

"Menettekö te Luciennesiin?" kysyi herttua.

"Aivan häikäilemättä."

"Mutta kreivitär Dubarry ei voi murtaa parlamentin oppositsionia."

"Minä sanon hänelle, että minä tahdon oikeusjuttuni päätökseen; ja
koska hän ei voi kieltää minulta mitään sen jälkeen kun olen tehnyt
hänelle palveluksen, sanoo hän kuninkaalle, että tämä asia on hänestä
tärkeä. Hänen majesteettinsa puhuu siitä kanslerille, ja kanslerin
kädet ovat pitkät, herra herttua... Herra Flageot, olkaa hyvä,
tutkikaa tarkoin minun juttuani, se tulee esityslistalle ennenkuin
luulettekaan: minä itse vakuutan sen teille."

Herra Flageot pudisti päätänsä sangen epäuskoisesti, mutta ei
kuitenkaan saanut kreivitärtä peruuttamaan päätöstään.

Sillä välin oli herttua pohtinut asiaansa.

"No niin, koska te menette Luciennesiin, madame, niin kai veisitte
sinne minunkin nöyrimmät tervehdykseni?"

"Hyvin mielelläni, herra herttua."

"Me olemme onnettomuustovereita; teidän oikeusjuttunne on lykätty,
samoin minun; kun te anotte apua itsellenne, autatte te minuakin...
Sitäpaitsi voitte te todistaa siellä, miten tyytymätön minä olen
noihin parlamentin visapäihin; te voitte lisätä, että minähän se
neuvoin teitä turvautumaan Luciennesin jumalattareen."

"Sitä en unohda, herra herttua. Hyvästi, arvoisat herrat."

"Suokaa minulle se kunnia, että nojaudutte käteeni, niin saatan teitä
vaunuihinne. Hyvästi vielä kerran, herra Flageot, päästän teidät nyt
työhönne..."

Marski saattoi kreivittären hänen vaunuihinsa.

-- Rafté oli oikeassa, -- ajatteli herttua de Richelieu; -- nuo
Flageotin tapaiset saavat viimein aikaan vallankumouksen. Jumalan
kiitos, nyt minulla on tuki kahden puolen. -- Minä olen sekä hovin
että parlamentin kannattama. Rouva Dubarry heittäytyy politiikkaan
ja kukistuu yksinään; jos hän säilyy pystyssä, on minulla vielä
Trianonissa pikku pommi. Näyttääpä siltä, että tuo perhanan Rafté on
ollut minun koulussani ja että minun täytyy tehdä hänestä päällikkö
virastooni, sitten kun minusta tulee ministeri.




VIIDESKYMMENESYHDEKSÄS LUKU

Asiat sotkeutuvat yhä enemmän


Rouva de Béarn totteli kirjaimellisesti Richelieun neuvoa.
Kaksi tuntia siitä kuin herttua oli hänestä eronnut, odotti hän
vastaanottoa Luciennesin etuhuoneessa, herra Zamoren seurassa.

Rouva de Béarnia ei oltu viime aikoina nähty kreivitär Dubarryn
luona; ja niinpä tultiinkin kreivittären kotoisessa kammiossa
uteliaaksi, kun hänet siellä ilmoitettiin vieraaksi.

Herttua d'Aiguillon ei puolestaan ollut myöskään hukannut aikaansa,
ja hän punoi juuri juonia kuninkaan lemmityisen kanssa, kun Chon tuli
pyytämään vastaanottoa rouva de Béarnin puolesta.

Silloin aikoi herttua d'Aiguillon poistua, mutta rouva Dubarry
pidätti häntä.

"Minusta olisi parempi, jos te jäisitte tänne", sanoi rouva Dubarry.
"Jos tuo vanha kerjäläiseni tulee lainaamaan minulta rahaa, niin on
läsnäolonne hyödyllinen, silloin pyytää hän vähemmän."

Ja herttua jäi.

Tilaisuuden vaatimin kasvonilmein istuutui rouva de Béarn kreivitärtä
vastapäätä, nojatuoliin, johon kreivitär Dubarry viittasi häntä
asettumaan. Ja kun ensimmäiset kohteliaisuudet oli lausuttu, kysyi
rouva Dubarry:

"Saanko nyt tietää, mikä onnellinen sattuma teidät tuo luokseni,
madame?"

"Oi, madame, suuri onnettomuus vain", vastasi vanha käräjätäti.

"Mikä niin, madame?"

"Uutinen, joka tuottaa hänen majesteetilleen paljon huolta."

"Ilmoittakaa nopeasti, madame."

"Parlamentti..."

"Niin, totisesti!" mutisi herttua d'Aiguillon.

"Herttua d'Aiguillon!" kiiruhti kreivitär silloin esittelemään
herttuaa rouva de Béarnille, peläten jotakin väärinkäsitystä.

Mutta vanha kreivitär oli yhtä ovela kuin kaikki hoviherrat yhteensä,
eikä hän koskaan antanut syytä väärinkäsityksiin, paitsi ehkä
silloin, kun teki sen tahallaan ja luullen siitä olevan hyötyä. Hän
sanoi siis nyt:

"Minä tiedän noiden musteentuhrijain kaikki hävyttömyydet ja heidän
puuttuvan kunnioituksensa ansioita ja sukuperää kohtaan."

Se kohteliaisuus singottiin suoraan herttualle ja sai d'Aiguillonin
kumartamaan sangen kauniisti käräjätädille, joka silloin puolestaan
nousi ylös ja vastasi kumarruksella kumarrukseen.

"Mutta", jatkoi käräjätäti, "nyt ei ole kysymys herttua
d'Aiguillonista, vaan koko maasta. Parlamentit kieltäytyvät
täyttämästä tehtäviään."

"Toden totta!" huudahti rouva Dubarry ja heittäytyi sohvallaan
selkäkenoon. "Ranskassa ei siis ole enää lakia eikä oikeutta?... No
niin, entäpä sitten?... Minkälaisen muutoksen tämä saa aikaan?"

Herttua hymyili. Rouva de Béarn ei puolestaan käsittänyt asiaa
laisinkaan leikillisesti, vaan veti ärtyiset kasvonsa yhä synkempiin
ryppyihin.

"Se on suuri onnettomuus, madame", sanoi hän.

"Oho, todellako?" vastasi kuninkaan lemmikki.

"Näkee, kreivitär, ettei teillä onneksenne ole oikeusjuttuja."

"Hm", lausui herttua d'Aiguillon ikäänkuin huomauttaakseen rouva
Dubarrylle käräjätädin salatusta tarkoituksesta. Ja nyt rouva Dubarry
sen huomasikin.

"Ah, niin, madame", sanoi rouva Dubarry heti, "se on totta! Te
muistutatte minulle, että joskaan minulla ei ole oikeusjuttuja, niin
teillä sellainen on ja sangen tärkeä."

"Niin, madame... ja kaikki lykkäykset ovat minulle tuhoisia."

"Kreivitär-parka!"

"Kuninkaan täytyisi tehdä päätös, kreivitär!"

"Aivan niin, madame, hänen majesteettinsa on siihen hyvin taipuisa;
hän ajaa parlamentin jäsenet maasta, ja asia on ratkaistu."

"Mutta silloinhan siitä tulee lykkäys määräämättömäksi ajaksi,
madame."

"Onko teillä jotakin muuta neuvoa, madame? Olkaa hyvä ja sanokaa se
meille."

Käräjätäti kietoutui myssynsä huntuihin, kuin kuoleva Caesar togaansa.

"Olisihan yksi keino", sanoi silloin herttua d'Aiguillon; "mutta
hänen majesteettinsa karttanee sitä käyttää".

"Mikä keino?" kysyi käräjätäti tuskallisessa jännityksessä.

"Kuningasvallan tavallinen keino Ranskassa, milloin se joutuu
voittamattoman pahaan ahdinkoon, on pitää _lit de justice_; sanoa:
'Minä tahdon', silloin kuin kaikki vastustajat ajattelevat: 'Me emme
tahdo.'"

"Erinomaisen hyvä aatos!" huudahti rouva de Béarn hurmautuneena.

"Mutta aatos, jota ei pitäisi levittää", vastasi herttua d'Aiguillon
ovelasti ja tehden täten viittauksen, jonka rouva de Béarn ymmärsi.

"Oi, madame", sanoi silloin käräjätäti, "madame, te, jolla on
sellainen valta hänen majesteettiinsa, saakaa hänet sanomaan: 'Minä
tahdon, että rouva de Béarnin oikeusjutussa annetaan päätös!'
Sitäpaitsi te tiedätte, että minä olen kauan sitten saanut lupauksen
siinä asiassa."

Herttua d'Aiguillon puraisi nyt huultaan ja kumarsi rouva Dubarrylle
ja poistui huoneesta. Hän oli kuullut kuninkaan vaunujen tulevan
pihalle.

"Nyt tulee kuningas", sanoi rouva Dubarry ja nousi ylös antaakseen
käräjätädin lähteä.

"Ah, madame, miksi ette salli minun heittäytyä hänen majesteettinsa
jalkain juureen?"

"Anoaksenne häneltä, että pidettäisiin _lit de justice_? Kyllä, sen
minä sallin mielelläni", vastasi kreivitär vilkkaasti. "Jääkää tänne
vain, kreivitär, koska sitä toivotte."

Tuskin oli rouva de Béarn järjestänyt myssynsä nauhat, niin kuningas
astui sisään.

"Ah, teillä on täällä vieraita, kreivitär?" sanoi kuningas.

"Rouva de Béarn, sire."

"Sire, oikeutta!" huudahti vanha käräjätäti lyykistäen hyvin syvään.

"Ohoh", huudahti Ludvig XV äänessään hieno pilkan vivahdus, jota ei
kuitenkaan kukaan, joka ei häntä tuntenut, olisi huomannut. "Onko
joku teitä loukannut, madame?"

"Sire, minä pyydän oikeutta!"

"Ketä vastaan?"

"Parlamenttia."

"Ahaa, se on hyvä!" sanoi kuningas ja hieroi käsiään. "Te valitatte
minun parlamenttejani vastaan? No niin, olkaa hyvä ja saattakaa ne
järkiinsä. Minullakin on valituksen syytä niitä vastaan, ja minä
pyydän samoin oikeutta teiltä", lisäsi hän ja matki kreivitär de
Béarnin syvää lyykistystä.

"Sire, tehän olette kuningas, te olette hallitsija."

"Kyllä, kuningas ja hallitsija, mutta en aina vallitsija."

"Sire, ilmoittakaa tahtonne."

"Sen minä teenkin joka ilta, madame; mutta he ilmoittavat myöskin
tahtonsa joka aamu. Ja koska nämä kaksi tahtoa ovat toisiinsa nähden
aivan vastakkaisia, niin käy meille kuten maan ja kuun, jotka
kiertävät toistensa ympärillä koskaan toisiaan kohtaamatta."

"Sire, teidän äänenne on tarpeeksi mahtava kaikuakseen tuollaisen
joukkion alinomaisen huutamisen ylitse."

"Siinä erehdytte. Minä en ole asianajaja, mutta he ovat sitä. Jos
minä sanon niin, sanovat he ei; mahdotonta päästä sovintoon...
Kuulkaas, jos keksitte jonkin keinon, jolla heidät voi estää
sanomasta ei, silloin kun minä sanon toisin, niin olen heti teidän
liittolaisenne."

"Sire, minä tiedän sen keinon."

"Sanokaa minulle heti."

"Sen teen, sire. Pitäkää _lit de justice_."

"Se veisi uuteen pulaan", vastasi kuningas; "_lit de justice_,
ajatteletteko, mitä sanotte, rouva? Se olisi melkein sama kuin
vallankumous."

"Se on keino sanoa noille kapinoitsijoille vasten silmiä, että te
olette valtias. Te tiedätte, sire, että kun kuningas sillä tavoin
ilmaisee tahtonsa, on hänellä yksinään oikeus puhua, eikä kukaan
uskalla hänelle vastata. Te sanotte heille: 'Minä tahdon', ja heidän
niskansa notkistuvat..."

"Todellakin, ajatus on komea", virkkoi kreivitär Dubarry.

"Komea kyllä", vastasi Ludvig XV; "mutta ei yhtä hyvä".

"Mutta se olisi kuitenkin niin kaunista", jatkoi rouva Dubarry
innokkaasti, "tuollainen juhlasaattue: aatelisto, päärit, kuninkaan
henkivartio- ja kotijoukot, ja valtava kansanlauma, ja itse
valtaistuin viisine kultaisilla liljoilla kirjailtune pieluksineen...
Siitä tulisi kauniit juhlat!"

"Niinkö luulette?" kysyi kuningas, jonka vakaumus alkoi jo hiukan
horjua.

"Ja kuninkaan loistava puku: kärpännahalla sisustettu viitta, kruunun
jalokivet ja kultainen valtikka, koko häikäisevä hohde, joka sopii
ylhäisiin ja kauneihin kasvoihin. Ah, kuinka te silloin olisitte
komea, sire!"

"Siitä on melkoinen aika, kun täällä on nähty _lit de justice_",
sanoi Ludvig XV, muka kylmästi.

"Ei sen jälkeen kuin te olitte lapsi, sire", huomautti rouva de
Béarn; "teidän säteilevän kauneutenne muisto on säilynyt kaikkien
mielessä".

"Ja sitäpaitsi", lisäsi rouva Dubarry, "olisi se hyvä tilaisuus
kanslerille koko hänen terävään ja ytimekkääseen kaunopuheisuuteensa;
ja siinä hän saisi murskata totuuden, arvokkuuden ja esivaltaisuuden
painolla tuon koko joukon".

"Minun täytyy odottaa parlamentin ensimmäistä rikosta", sanoi Ludvig
XV; "sittenhän nähdään".

"Odotatteko vielä pahempaa, mitä se jo on tehnyt, sire?"

"Mitä se sitten on tehnyt? Sanokaapas."

"Ettekö nyt sitä tiedä?"

"Se on härnännyt hiukan herttua d'Aiguillonia, mutta siitä kai ei
sitä voi hirttää... vaikka rakas herttua onkin ystäviäni", jatkoi
kuningas ja katsoi rouva Dubarryyn. "Mutta jos parlamentti on
härnännyt herttuaa, niin minä olen maksanut samalla mitalla, häijyllä
päätökselläni, eilen tai toissapäivänä, en muista enää, milloin. Me
olemme siis kuitit kahden puolen."

"No hyvä, sire", sanoi silloin rouva Dubarry vilkkaasti, "rouva
kreivitär tässä on tullut ilmoittamaan meille, että nuo musteherrat
ovat käyttäneet nokkelasti tilaisuutta hyväkseen".

"Millä tavoin sitten?" kysyi kuningas ja rypisti kulmiaan.

"Puhukaa, madame, kuningas sallii", sanoi rouva Dubarry.

"Sire, herrat parlamentin jäsenet ovat päättäneet olla kokoontumatta,
kunnes teidän majesteettinne on myöntynyt."

"Mitä puhutte?" sanoi kuningas. "Te erehdytte, madame, sehän olisi
kapinallinen teko, eikä parlamenttini tohdi nousta kapinaan,
toivoakseni."

"Sire, minä vakuutan..."

"Madame, ne ovat pelkkiä huhuja."

"Suvaitseeko teidän majesteettinne kuunnella minua?"

"Puhukaa, kreivitär."

"No hyvä, oma prokuraattorini jätti minulle tänä aamuna takaisin
oikeusjuttuani koskevat paperit... Hän ei aja enää asioita, koska
oikeuslaitos ei enää niitä ratkaise."

"Huhuja vain, sen sanon teille; kokeita, peloituslaukauksia."

Ja näin arvellessaan kulki kuningas kiihdyksissään edestakaisin
kamarissa.

"Sire, uskooko teidän majesteettinne enemmän herttua de Richelieuta
kuin minua? No hyvä, herttualle annettiin minun läsnäollessani hänen
oikeudenkäyntipaperinsa takaisin samoin kuin minullekin, ja herttua
poistui prokuraattorin luota sangen kuohuksissaan."

"Raavitaan ovea", sanoi kuningas päästäkseen toiseen puheenaiheeseen.

"Se on Zamore, sire."

Zamore tuli sisään.

"Kirje, valtiatar", lausui hän.

"Suvaitsetteko, sire?" kysyi kreivitär. "Ah, Jumalani!" huudahti hän
sitten yhtäkkiä.

"Mitä nyt taas?"

"Kirje herra kanslerilta, sire. Herra de Maupeou on saanut tietää,
että teidän majesteettinne on suvainnut tulla vieraakseni ja pyytää
nyt välkystäni päästäkseen hetkeksi teidän puheillenne."

"Mikä nyt taas on?"

"Anna herra kanslerin tulla sisään", sanoi rouva Dubarry Zamorelle.

Kreivitär de Béarn nousi ylös ja aikoi lähteä.

"Te ette häiritse, madame", sanoi kuningas hänelle. "Hyvää päivää,
herra de Maupeou. Mitä uutta?"

"Sire", vastasi kansleri kumartaen, "parlamentti oli teille haitaksi:
nyt teillä ei ole enää parlamenttia".

"Ja miksi ei? Ovatko sen herrat kaikki kuolleet? Ovatko he ottaneet
arsenikkia?"

"Taivas soisi, että olisivat ottaneet... Ei, sire, he elävät
kaikki; mutta he eivät tahdo enää kokoontua, vaan ovat jättäneet
erohakemuksensa. Minä otin ne kaikki vastaan äsken yhdessä tukussa."

"Parlamentin jäsenetkö?"

"En, sire, vaan erohakemukset."

Kreivitär Dubarry sanoi hiljaisella äänellä:

"Niinkuin teille puhuin, sire, asia oli vakava."

"Sangen vakava", vastasi Ludvig XV kärsimättömästi. "No niin, herra
kansleri, mitä olette nyt tehnyt?"

"Sire, tulin saamaan teidän majesteettinne käskyjä."

"Ajetaan nuo herrat maanpakoon, Maupeou."

"Sire, he eivät kokoonnu, vaikka olisivat maanpaossa."

"Vaaditaan heitä kokoontumaan... Pyh, käskyt ovat kuluneita...
kuninkaalliset määräykset samoin..."

"Ah, sire, tällä kertaa täytyy heille näyttää, että teillä on tahtoa."

"Niin, olette oikeassa..."

"Rohkeutta nyt!" kuiskasi rouva de Béarn rouva Dubarrylle hiljaa.

"Ja näyttää viimein olevanne valtias, kohdeltuanne heitä monta kertaa
isän tavoin!" huudahti kreivitär Dubarry.

"Kansleri", sanoi kuningas verkkaan. "Minä en tiedä enää muuta kuin
yhden keinon: se on ankara, mutta tehokas. Pidettäköön _lit de
justice_; saakoot he kerran vavista!"

"Se on oikea sana!" huudahti kansleri; "heidän täytyy joko taipua tai
taittua".

"Madame", lisäsi kuningas kääntyen vanhan käräjätädin puoleen, "ellei
teidän oikeusasiaanne ratkaista, niin näette nyt, että se ei ole
minun vikani".

"Sire, te olette suurin kuningas maailmassa."

"Ah, niin, niin;..." toistivat kreivitär Dubarry, Chon ja kansleri
yhteen ääneen.

"Niin ei kuitenkaan se maailma sano", mutisi kuningas.




KUUDESKYMMENES LUKU

Lit de justice


Kuninkaan komea _lit de justice_ toimitettiin kaikilla niillä
juhlamenoilla, joita siltä vaativat toisaalta kuninkaan ylpeys
ja toisaalta ne juonet, jotka houkuttelivat kuninkaan tähän
valtiokeikaukseen.

Kaikki kuninkaan henkivartio- ja kotijoukot olivat aseissa. Ja
valtava lauma kaupungin sotilaita, palovartijoita ja poliiseja
oli varustettu suojelemaan herra kansleria, jonka täytyi panna
yrityksessä vaaraan oma itsensä aivan kuin mikä kenraali ratkaisevana
taistelupäivänä.

Hän oli kaikkialla inhottu, tuo kansleri. Hän tiesi sen, ja jos hänen
itserakkautensa ehkä sai hänet pelkäämään, että hänet murhattaisiin,
niin voivat jälleen paremmin yleisön mielialasta perillä olevat
henkilöt liioittelematta ennustaa hänelle ainakin jotain tuntuvaa
häpäisyä tai edes vihellyksiä.

Samaa kestitystä oli aiottu myöskin herra d'Aiguillonille, jota
parlamentin väittelyiden kautta jo hieman täsmällistynyt kansan
vaisto inhosi. Kuningas koetti olla kirkkaan tyyni, mutta kuitenkaan
ei hän ollut aivan rauhallinen. Siitä huolimatta nähtiin hänen
ihailevan itseään tuossa komeassa kuninkaallisessa puvussa, ja
kuultiin hänen lausuvan kohta sen jälkeen mietelmän, ettei mikään
suojele paremmin kuin majesteettisuus.

Hän olisi voinut lisätä siihen: "Ja kansan rakkaus." Mutta sitä
lausetta oli toistettu hänelle niin usein hänen sairautensa aikana
Metzissä, ettei hän arvellut voivansa virkkaa sitä enää, joutumatta
syytetyksi matkimisesta.

Aamulla otti Madame la dauphine, jolle tällainen näytelmä oli
aivan uutta ja joka ehkä pohjaltaan halusi sitä nähdä, kasvoilleen
valittavaisen ilmeen ja säilytti sen sitten koko ajan toimitukseen
kuljettaessa; ja se käänsi yleisön mielipiteen suuresti hänen
puolelleen. Rouva Dubarry oli rohkea. Hän lähti menoihin koko
nuoruuden ja kauneuden antamalla itseluottamuksella. Sitäpaitsi:
olihan hänestä jo kaikki sanottu; mitä siihen voitiinkaan lisätä
enää? Hän esiintyi siis säteilevänä, aivan kuin hohde hänen
ylhäisestä rakastajastaan olisi heijastunut häneenkin.

Herra herttua d'Aiguillon kulki uljaasti kuninkaan edessä astelevain
päärien joukossa. Hänen ylevillä ja ilmehikkäillä kasvoillaan ei
näkynyt minkäänlaista huolen tai tyytymättömyyden merkkiä. Hän ei
kantanut päätänsä triumfaattorin tavalla. Kuka näki hänen kulkevan
sellaisena, ei aavistanut, minkälaiseen taisteluun kuningas ja
parlamentti olivat joutuneet keskenään juuri hänestä.

Kansanjoukko osoitteli häntä sormillaan ja parlamentin jäsenten
riveistä luotiin häneen julmistuneita katseita, mutta muuta ei tehty.

Parlamenttitalon suuri sali oli tungokseen asti täynnä väkeä;
juhlamenoihin osaa ottavien ja katselijain luku nousi yli kolmen
tuhannen.

Ulkona kuhisi rahvas, oikeudenpalvelijain keppien ja
kaupunginvartijain sauvain aisoissaan pitämänä; eikä se ilmaissut
läheisyyttään muulla kuin tuolla käsittämättömällä hurinalla, joka
ei ole varsinaista ääntä eikä lausu yhtään selvää sanaa, mutta joka
kuitenkin kuuluu: siis sellaisella, jota syyllä saattaisi sanoa
kansan aaltojen pauhuksi.

Sama sanattomuus vallitsi suuressa salissakin, kun askelten kaiku oli
hiljennyt ja kaikki olivat asettuneet paikoilleen ja kuningas oli
käskenyt majesteettisen synkkänä kanslerinsa alottaa puheensa.

Parlamentin jäsenet tiesivät etukäteen, mitä _lit de justice_
heille toisi. He käsittivät hyvin, minkä tähden heidät oli kutsuttu
kokoon. Aiottiin luonnollisesti ilmaista heille rajattoman vallan
tahto. Mutta he tunsivat kuninkaan pitkämielisyyden, ellei sitä
sopinut peloksi kutsua; ja jos he jotakin pelkäsivät, pelkäsivät
he paremminkin, mitä seurauksia _lit de justice_ aikoinaan toisi
mukanaan, kuin tätä istuntoa.

Kansleri ryhtyi puhumaan. Hän oli kaunosanainen mies. Alkupuoli
puhetta oli taitava, ja todistelevan tyylin ihailijat saattoivat
iloita siitä suuresti.

Mutta sitten muuttui puhe niin ankaraksi oikaisuksi, että aateliston
huulille ilmestyi hymy ja että parlamentin jäsenille tuli melkoisen
ilkeä olo.

Kuningas käski kanslerinsa suun kautta, että kaikki Bretagnea
koskevat jutut oli jyrkästi lopetettava, koska hän oli saanut niistä
tarpeekseen. Hän vaati parlamenttia sopimaan herttua d'Aiguillonin
kanssa, joka oli kuninkaan mieleinen palvelija, eikä enää
keskeyttämään oikeudenkäyttöä, koskapa kaikki oli menevä kuin muinoin
kultakauden onnellisina päivinä, jolloin purot sorisivat sisällöltään
parlamentaarisia tai lainopillisia viisiosaisia puheita, ja jolloin
puut olivat täynnänsä oikeuspöytäkirjoja, joita herrat asianajajat
ja prokuraattori virka-arvonsa nojalla poimivat heille kuuluvina
hedelminä.

Tällaiset herkut eivät sovittaneet parlamenttia enempää herra de
Maupeoun kanssa kuin d'Aiguillonin herttuankaan. Mutta puhe oli
loppunut, eikä vastaus ollut sallittu.

Parlamentin jäsenille tämä oli paha ärsytys, ja he käyttäytyivät
kaikki sangen rauhallisesti ja välinpitämättömästi, sellaisella
yksimielisyydellä, joka on perustuslaillisten ryhmäin suurin voima.
Ja moinen käytös närkästytti suuresti hänen majesteettiaan ja
parvekkeelta katselevaa ylhäistä maailmaa.

Madame la dauphine kalpeni vihasta. Hän oli nyt ensi kertaa näkemässä
kansan vastarintaa. Ja hän arvioi kylmästi sen voimaa.

Hän oli tullut parlamentin kokoukseen aikeella olla ainakin
näköjään toista mieltä kuin mitä siellä aiottiin julistaa. Mutta
nyt vetivät tunnesyyt dauphinea yhä enemmän hänen rotuunsa päin,
vetivät häntä yhtymään hänen omaan luokkaansa kuuluviin henkilöihin.
Ja siinä kiihtyi hän niin suuresti, että kuta syvemmälle kansleri
puri hampaansa parlamentaariseen lihaan, sitä enemmän suututti
tuota nuorta ja ylpeää naista, että kanslerin hampaat olivat muka
vielä liian tylsät. Hänestä tuntui kuin olisi hän itse löytänyt
tarvittaessa paremmin sanat, jotka olisivat saaneet koko tuon lauman
hyppimään kuin naudat paimenen terävän sauvan uhkaamina. Lyhyesti
sanoen: hän arvioi kanslerin liian heikoksi ja parlamentin liian
voimakkaaksi.

Ludvig XV oli fysionomisti, niinkuin kaikki itsekkäät olennot
olisivat, elleivät he olisi joskus yhtä laiskoja kuin itsekkäitä.

Madame la dauphinen kelmeät ja yhteen purrut huulet kertoivat kohta
hänelle, mitä dauphinen sielussa liikkui.

Silloin tutki hän vastapainoksi rouva Dubarryn kasvoja. Mutta nyt
hän ei nähnytkään sitä voitonriemuista hymyä, jonka hän oli uskonut
niillä näkevänsä; hän huomasi rouva Dubarryn silmissä ainoastaan
kiivaan halun tavoittaa kuninkaan katsetta, aivankuin saadakseen
selvää, mitä kuningas ajatteli.

Mikään ei peloita heikkoja luonteita enempää kuin se, että he näkevät
toisten mielialan ja tahdon saaneen varman muotonsa ennen heitä
itseään. Jos he näkevät katseltavan itseään sellaisin ilmein, että
siinä voi huomata jo tehdyn päätöksen, luulevat he, etteivät he vielä
ole tehneet kaikkea, että he ovat olleet naurettavia ja että noilla
toisilla on oikeus vaatia heiltä vielä enemmän kuin he ovat tehneet.

Silloin menevät he äärimmäisyyksiin; ja pelkurista tulee karjuva
leijona; äkillinen mielenmuutos ilmaisee nyt reaktsioonin, jonka
pelko synnytti heikommassa luonteessa.

Kuninkaan ei olisi tarvinnut lisätä ainoaakaan sanaa kanslerinsa
puheeseen; se ei olisi ollut hovisäännön mukaistakaan; ja se oli nyt
ehkä hyödytöntäkin. Mutta tässä tilaisuudessa meni häneen suulauden
pahahenki, ja hän viittasi kädellään, että hän tahtoi puhua.

Heti muuttui yleinen tarkkaavaisuus ällistykseksi.

Parlamentin jäsenet käänsivät kaikki yhtaikaa päänsä valtaistuimeen
päin, aivan kuin samoja liikkeitä noudattava rivi opetettuja
sotilaita.

Prinssit, päärit ja upseerit olivat tyrmistyneet. Ei ollut
mahdotonta, ettei hänen kaikkeinkristillisin majesteettinsa sanoisi
jotakin sangen tarpeetonta näiden jo lausuttujen varsin hyvien asiain
jatkoksi.

Herttua de Richelieu, joka oli ensin asettunut loitolle
sisarenpojastaan, lähestyi nyt häntä, varsinkin silmäyksillään ja
salaisen sielunheimolaisuuden hienolla vaistolla.

Mutta silloin kohtasi hänen katsettaan, joka oli alkanut muuttua
liian kapinalliseksi, yhtäkkiä rouva Dubarryn kirkas katse. Ja koska
Richelieulla oli paremmin kuin monella muulla hyödyllinen taito
siirtyä yhdestä mielialasta toiseen, niin heilahti hän nyt heti
ivallisesta sävystä ihailevaan, ja hän valitsi kauniin kreivittären
leikkauskohdaksi näiden kahden äärimmyyden lävistäjien välillä.

Hän lähetti siis ohimennen rouva Dubarrylle onnittelevan ja
kohteliaan hymyn. Mutta kreivitär ei antanut kuitenkaan sen itseään
pettää, varsinkaan koska marski, joka oli nyt ryhtynyt lähentelemään
yhtaikaa parlamentin jäseniä ja heidän vastapuolellaan olevia
prinssejä, oli pakotettu jatkamaan tuota kaksinaista peliään, jota
hän tosiasiassa itse mielikin.

Miten monia nähtäviä vesipisarassa! Se on huomioiden tekijälle
kokonainen valtameri! Miten monet vuosisadat yhdessä ainoassa
sekunnissa, tuossa kuvaamattomassa ikuisuudessa!

Kaikki tämä viimeksi kertomamme tapahtui sinä lyhyenä tuokiona,
jolloin hänen majesteettinsa Ludvig XV valmistausi puhumaan ja
avaamaan suunsa.

"Te olette nyt kuulleet", lausui hän lujalla äänellä, "mitä
kanslerini on teille tahdostani ilmoittanut. Valmistukaa siis tarkoin
sitä noudattamaan, sillä sellainen on aikomukseni, enkä sitä koskaan
muuta!"

Ludvig XV ponnahutti nämä viimeiset sanat ukkosen jyrinällä ja
voimalla; ja ne lamasivatkin kokouksen aivan kuin salaman isku.

Väristys kulki parlamentin jäsenten selkää pitkin, kauhun väristys,
joka kohta siirtyi myöskin kansan joukkoon, aivan kuin sähkökipinä
kiitää pitkin yhtenäistä ketjua. Sama väristys karmi hienosti myöskin
kuninkaan puoluelaisia. Yllätyksen ja ihailun ilmeet liikkuivat
kaikilla kasvoilla, tuntuivat kaikissa sydämissä.

Madame la dauphine kiitti kuningasta tahtomattaankin, sillä hänen
kauneista silmistään välkähti salama.

Rouva Dubarry sai sen sähkövaikutuksen, eikä voinut olla
ponnahtamatta ylös; ja hän olisi taputtanut käsiään, ellei hän hyvin
perustelluista syistä olisi pelännyt, että häntä olisi kivitetty
hänen ulos mennessään tai että hän seuraavana päivänä olisi saanut
postitse sata toistaan inhoittavampaa kuplettia.

Ludvig XV saattoi nyt nauttia täydellistä voitonriemua.

Parlamentin jäsenet taivuttivat päänsä alas, kaikki yhtenä miehenä
niinkuin äskenkin.

Kuningas nousi ylös kultaisilla liljoilla kirjatuilta pieluksiltaan.

Rummut pärähtivät, torvet törähtivät soimaan ulkona. Kansanjoukko,
joka oli sorissut hiljaa kuninkaan saapuessa parlamenttitaloon,
alkoi nyt pauhata, ja sen ääni haipui kaukaisuuteen, sotamiesten ja
poliisien loitontamana.

Kuningas kulki ylpeänä läpi salin, eikä nähnyt matkansa varrella
muita kuin nöyryytettyjä päitä.

Herra d'Aiguillon asteli jälleen hänen majesteettinsa edellä,
käyttämättä väärin riemukasta voittoaan.

Kun kansleri tuli salin ulko-ovelle ja näki kaukaa koko tuon kansan
lauman, pelästyi hän uhkaavia katseita, joita loitoltakin häneen
sinkosi, ja sanoi kaupunginpalvelijoille:

"Tulkaa minua lähemmäksi."

Herra de Richelieu kumarsi syvään herttua d'Aiguillonille ja virkkoi
sisarensa pojalle:

"Nyt ovat nuo päät sangen nöyriä, herttua; mutta joskus ne kohoavat
kirotun pystyyn. Varokaahan!"

Rouva Dubarry tuli samassa eteisen läpi lankonsa, markiisitar de
Mirepoixin ja monien muiden vallasnaisten seurassa. Hän kuuli vanhan
marskin huomautuksen, ja koska hän oli sukkelampi suultaan kuin
kaunaa kantava, sanoi hän:

"Oh, siitä ei pelkoa, marski; ettekö kuullut hänen majesteettinsa
sanoja? Kuningas sanoi huomatakseni, ettei hän koskaan muuta
aikomustaan."

"Peloittavat sanat tosiaan, madame", vastasi vanha marski hymyillen.
"Mutta onneksi meille eivät nuo poloiset parlamentin jäsenet
huomanneet, että kuningas katseli juuri teihin, kun sanoi, ettei hän
koskaan muuttaisi aikomustaan."

Ja marski täydensi tätä korulausuntaansa yhdellä tuollaisella
verrattomalla kumarruksella, jollaisia nykyaikaan ei osata tehdä edes
teatterissakaan.

Rouva Dubarry oli nainen eikä suinkaan valtioviisas. Hän ei huomannut
marskin sanoissa muuta kuin kohteliaisuuden, vaikka d'Aiguillon tunsi
niissä hyvin sekä piston että uhkauksen.

Niinpä vastasikin rouva Dubarry marskille hymyllä, kun taas hänen
liittolaisensa, herttua d'Aiguillon, puri huultaan ja kalpeni, sillä
nyt hän näki, ettei enolta ollut kauna vieläkään loppunut.

       *       *       *       *       *

_"Josef Balsamossa" kerrotuista tapauksista kehittyy edelleen "Neiti
de Taverney", joka on ilmestynyt "Alexandre Dumasin Historiallisten
romaanien" 3. n:ona._

*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 54095 ***