*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 53872 ***

Note: Project Gutenberg has the other volume of this work.
      Volume I: see http://www.gutenberg.org/ebooks/53871





BRAGELONNEN VARAKREIVI

eli

MUSKETTISOTURIEN VIIMEISET UROTYÖT II

Historiallinen romaani Ludvig XIV:n hovista

Kirj.

ALEXANDRE DUMAS

Suomentanut V. Hämeen-Anttila






Ilmestynyt ensimmäisen kerran Hämeenlinnassa
Arvi A. Kariston kustannuksella
vuonna 1916.




SISÄLLYS:

 130. Ilta Madamen luona.
 131. Tarina vedenneidosta ja sinipiiasta.
 132. Kuninkaan mieliala.
 133. Mitä vedenneito ei aavistanut sen paremmin kuin sinipiikakaan.
 134. Uusi jesuiittikenraali.
 135. Rajuilma.
 136. Sade.
 137. Tobias.
 138. Madamen neljä mahdollisuutta.
 139. Arpajaiset.
 140. Malaga!
 141. Herra de Baisemeauxin kirje.
 142. Lukija näkee mielihyväkseen, että Portos on pysynyt
      täysissä voimissaan.
 143. Rotta ja juusto.
 144. Planchetin huvila.
 145. Mitä Planchetin huvilasta näki.
 146. Miten Portos, Trüchen ja Planchet d'Artagnanin ansiosta
      eriävät hyvinä ystävyksinä.
 147. Portoksen esittely.
 148. Välien selvittelyä.
 149. Madame ja de Guiche.
 150. Montalais ja Malicorne.
 151. De Wardesin vastaanotto hovissa.
 152. Kaksintaistelu.
 153. Kuninkaan illallinen.
 154. Illallisen jälkeen.
 155. D'Artagnan kuninkaan antamaa tehtävää suorittamassa.
 156. Villikarjun väijytys.
 157. Manicamp umpikujassa.
 158. D'Artagnan myöntää erehtyneensä ja Manicampin olleen oikeassa.
 159. Hyvä on pitää kaksi jännettä jousessaan.
 160. Herra Malicorne Ranskan kuningaskunnan arkistonhoitajana.
 161. Matka.
 162. Naiskolmikko.
 163. Ensimmäinen kinastus.
 164. Epätoivo.
 165. Pako.
 166. Miten Ludvig puolestaan oli viettänyt ajan puoli
      yhdestätoista keskiyöhön.
 167. Lähettiläät.
 168. Chaillot.
 169. Kuningas taivuttaa Madamen.
 170. Nuoren kreivittären nenäliina.
 171. Puutarhureista, tikapuista ja hovineidoista.
 172. Hiukan puusepäntyöstä ja muutamia yksityiskohtia
      ylimääräisen porraskäytävän puhkaisemistavasta.
 173. Soihtukulkue.
 174. Ilmestys.
 175. Kreivittären muotokuva.
 176. Hampton Court.
 177. Madamen kuriiri.
 178. Saint-Aignan noudattaa Malicornen neuvoa.
 179. Kaksi vanhaa ystävystä.
 180. Toisen hylkäämä kauppa voidaan tehdä toisen kanssa.
 181. Karhun talja.
 182. Haudattu salaisuus esille.
 183. Kaksi ystävätärtä.
 184. Jean de la Fontaine sepittää ensimmäisen kertomuksensa.
 185. La Fontaine kaupanvälittäjänä.
 186. Markiisittaren malja.
 187. Mazarinin kuitti.
 188. Herra Colbertin konsepti.
 189. Tekijän mielestä on aika palata Bragelonnen varakreiviin.
 190. Bragelonne jatkaa tiedustuksiaan.
 191. Kaksi mustasukkaista.
 192. Kotitarkastus.
 193. Portoksen menettelytapa.
 194. Muutto, laskuluukku ja muotokuva.
 195. Kilpailijat politiikassa.
 196. Kilpailijat rakkaudessa.
 197. Kuningas ja aateli.
 198. Myrskyn jälkeen.
 199. Heu, miser!
 200. Viimeinen isku.
 201. Mitä Raoul oli aavistanut.
 202. Kolme yhtymisestään kummastunutta pöytäkumppanusta.
 203. Mitä Louvressa tapahtui Bastiljin illallisen aikana.
 204. Grimaud tuumii.
 205. Portos pääsee selvyyteen asiaa käsittämättä.
 206. Baisemeauxin seura.
 207. Vanki.
 208. Miten Mouston oli laiminlyönyt ilmoittaa lihomisestaan
      Portokselle ja mitä ikävyyksiä tälle herrasmiehelle
      siitä koitui.
 209. Mestari Jean Percerin.
 210. Pukunäytteet.
 211. Mistä Molièren "Porvari aatelismiehenä" on kenties
      saanut alkuaiheen.
 212. Mehiläispesä, mettiäiset ja hunaja.
 213. Vieläkin illallinen Bastiljissa.
 214. Veljeskunnan suurmestari.
 215. Kiusaaja.
 216. Kruunu ja tiara.
 217. Vaux-le-Vicomten linna.
 218. Melunin viini.
 219. Nektaria ja ambrosiaa.
 220. Viekas ja viekkaampi.
 221. Colbertin hätävara.
 222. Mustasukkaisen vimmaa.
 223. Majesteettirikos.
 224. Yö Bastiljissa.
 225. Fouquetin varjo.
 226. Aamu.
 227. Kuninkaan ystävä.
 228. Miten Bastiljissa noudatettiin toimintaohjetta.
 229. Kuninkaan kiitollisuus.
 230. Valekuningas.
 231. Portos luulee olevansa herttuanarvoa tavoittamassa.
 232. Viimeiset jäähyväiset.
 233. Beaufortin herttua.
 234. Kun kello seisoi.
 235. Planchetin omaisuus arvioidaan.
 236. Herttuan omaisuus arvioidaan.
 237. Hopealautanen.
 238. Vanki ja vartijat.
 239. Lupaukset.
 240. Naisten parissa.
 241. Ehtoollinen.
 242. Colbertin vaunuissa.
 243. Kaksi jokialusta.
 244. Muskettisoturi vihjailee.
 245. Miten kuningas Ludvig XIV esiintyi vaivaisessa osasessaan.
 246. Valkoinen ja musta hevonen.
 247. Suurmiehen seuraaja.
 248. Saarelle saarretut.
 249. Aramis selittää aseman.
 250. Kuninkaan ja d'Artagnanin aatokset.
 251. Portoksen esi-isät.
 252. Biscarratin poika.
 253. Locmarian luola.
 254. Yllätys luolassa.
 255. Kuin Homeroksen sankarilaulussa.
 256. Titaanin kuolema.
 257. Portoksen hautakirjoitus.
 258. Gesvresin herttuan kierto.
 259. Ludvig XIV:n kuninkuus.
 260. Herra Fouquetin ystävät.
 261. Portoksen testamentti.
 262. Atoksen vanhuus.
 263. Atoksen näky.
 264. Kuoleman enkeli.
 265. Tiedonanto.
 266. Runoelman viimeinen laulu.
      Jälkimaininta.
      D'Artagnanin kuolema.




130.

Ilta Madamen luona.


Kaikki kokoontuivat sitten linnassa yhteiselle aterialle ja
laittausivat senjälkeen hovipukuun. Tavallisuuden mukaan asetuttiin
pöytään kello viideltä. Jos varaamme päivällisiin tunnin ja
pukeutumiseen kaksi tuntia, oli siis jokainen valmiina kello kahdeksan
tienoissa illalla.

Ja kello kahdeksalta alettiinkin esittäytyä Madamen luona, hänellä kun
oli tänä iltana yleinen vastaanotto, kuten sanottu.

Kukaan ei tahtonut jäädä pois Madamen illanvietoista, sillä ne
tilaisuudet tarjosivat kaikkea sitä viehätystä, mitä kuningatar --
hurskas ja hyväluontoinen prinsessa -- ei kyennyt antamaan omille
seuranpidoilleen. Kunnollisuuden etuihin valitettavasti liittyy se
ominaisuus, että se huvittaa vähemmän kuin häijymielisyys. Eihän
Madameakaan suorastaan voinut sanoa pahanilkiseksi. Tähän todelliseen
valioluonteeseen sisältyi liian paljon yleviä vaikutelmia ja hienoa
tunnetta, jotta sitä olisi voinut määritellä ilkeäksi. Mutta Madamella
oli vastustuskykyä, mikä avu usein osoittautuu omistajalleen
turmiolliseksi, pakottaen hänet taittumaan, missä toinen olisi
taipunut. Siitä seurasi, että iskut eivät tylpistyneet häneen kuten
Maria-Teresian pehmoiseen sielunelämään. Henrietten sydän ponnahti joka
pistoksesta, ja mikäli se ei turtunut tuskasta se antoi iskun iskusta
jokaiselle yltiöpäälle, joka uskaltausi hänen kanssaan otteluun.

Oliko se häijyyttä vai pelkkää pahankurisuutta? Meidän mielestämme
rikaslahjaiset ja voimakkaat luonteet muistuttavat tiedon puuta,
kantaen aina kukkivalla, aina hedelmiä kypsyttävällä kaksoisoksallaan
sekä hyviä että pahoja hedelmiä. Niiden hyvät hedelmät voi eroittaa ja
poimia vain se, joka niitä halajaa, mutta hyödyttömät ja loiset
kuolevat niiden huonoja hedelmiä syötyään, ja sitä ei tarvitsekaan
pahoitella.

Ja Madame, joka vallitsi toisena kuningattarena tai sielultaan
varmasti ensimmäisenäkin, niin, Madame teki kotinsa miellyttäväksi
keskustelulla, kohtauksilla ja sillä täydellisellä vapaudella, jota
kukin sai puheissaan käyttää, kunhan virkkoi jotakin sievää tai
hyödyllistä. Sentähden kai haasteltiinkin Madamen illanvietoissa
vähemmän kuin muualla. Madame oli karsas lörpöttelijöille ja kosti
heille julmasti: hän antoi heidän puhua. Hän vihasi myös itserakasta
vaateliaisuutta, sietämättä sitä vikaa edes kuninkaassa. Ja hän oli
ottanut perin vaikeaksi tehtäväkseen parantaa tästä taudista
Monsieurin, jolla se oli synnynnäinen.

Muuten hän otti vastaan runoilijat, nerot ja kauniit naiset
valtiattarena, jota tämän orjat kumarsivat. Hän oli kaikessa
kujeilussaan kyllin haaveileva saadakseen runoilijat unelmoimaan; hänen
viehätyksensä oli siksi suuri, että hän kykeni loistamaan
viehkeimpienkin keskellä, ja hänen henkevyytensä riitti kiinnittämään
huomattavimmatkin henkilöt mieltyneiksi kuulijoiksi.

On käsitettävissä, että tällaiset seura-illat siis olivat hyvin
puoleensavetäviä. Niinpä tulvikin erityisesti nuorisoa Madamen
vastaanottoihin. Ja kun kuningas on nuori, ovat hovissa jokseenkin
kaikki nuoria.

Vanhojen rouvien nähtiin kyllä nyrpistävän nenäänsä; he olivat
kuninkaan holhousajan tai edellisen hallituskauden jänteviä
järjestelijättäriä. Mutta tähän närkästykseen vastattiin nauramalla
noille kunnianarvoisille henkilöille, jotka olivat menneet
vallanhimossaan niin pitkälle, että he Fronden aikuisissa hovipuolueen
ja parlamentin kiistoissa olivat yltyneet johtelemaan sotaväenosastoja,
Madamen sanojen mukaan yrittäen siten säilyttää viimeistä vaikutustansa
miehiin.

Kellon lyödessä kahdeksan astui hänen kuninkaallinen korkeutensa
seuranaisten saattamana suureen saliin, tavaten siellä useita
hovimiehiä, jotka jo olivat neljännestunnin verran odotelleet.

Kaikkien näiden ennen määräaikaa saapuneiden joukosta etsi prinsessa
sitä, jonka uskoi tulevan ensimmäisenä. Häntä ei näkynyt. Mutta melkein
samalla hetkellä, kun hän päätti tämän tarkastelunsa, ilmoitettiin
Monsieur.

Prinssi Filip oli komea nähdä. Kaikki kardinaali Mazarinin jalokivet,
-- ne nimittäin, joita ministeri ei ollut ehtinyt toimittaa syrjäiseen
talteen, -- kaikki leskikuningattaren helmet, jopa muutamia vaimonsakin
hohtokiviä oli Monsieur tänä iltana sälyttänyt asuunsa. Ja kyllä hän
loistikin kuin aurinko.

Hänen jäljessään tuli de Guiche hitain askelin ja hyvin esitetty
katumuksen sävy kasvoillaan, hopealla ja sinisillä nauhoilla
kirjaillussa helmenharmaassa samettipuvussa; tähän kuului lisäksi
uhkeita Mechelnin pitsejä, jotka lajissaan kilpailivat Monsieurin
hohtokivien kanssa. Hatussa liehui punainen sulka.

Madamella oli useita mielivärejä. Hän rakasti punaista seinäverhoissa,
harmaata puvuissa ja sinisiä kukkasia.

Tuossa kunnossa herra de Guiche näytti niin muhkealta, että kukaan ei
voinut olla omistamatta hänelle erityistä huomiota. Mielenkiintoinen
kalpeus kasvoilla, jonkunlaista raukeutta silmissä, hienot, vaaleat
kädet, jotka pistäytyivät esille suurten pitsireunusten alta,
surunvoittoinen suu -- tarvitsi vain nähdä hänet todetakseen, että
Ranskan hovissa harvat kykenivät hänen kanssaan kilpasille ulkonaisessa
esiintymisessä.

Tästä johtui, että Monsieur, joka olisi tahtonut himmentää tähdenkin,
jos sellainen olisi asetettu hänen rinnalleen, itse päin vastoin
kokonaan himmeni kaikkien mielessä. Sellaiset arvostelmat ovat kylläkin
aivan äänettömiä tuomareita, mutta silti perin varmoja ja lahjomattomia
tuomioissaan.

Madame oli ohimennen vilkaissut de Guicheen, mutta sekin oli riittänyt
nostamaan hurmaavan punan hänen otsalleen. Madamesta de Guiche näytti
todellakin niin komealta, että hän tuskin enää pahoitteli, vaikka
tunsikin kuninkaallisen valloituksensa olevan käsistään luisumassa.
Vastustamatta tulvahti siis veri hänen poskiinsa.

Veitikkamaisin ilmein Monsieur läheni häntä. Hän ei ollut huomannut
prinsessan punastusta, tai jos olikin sen havainnut, hän ei ollenkaan
aavistanut sen oikeata syytä.

"Madame", virkkoi hän suudellen vaimonsa kättä, "täällä on syrjäytetty,
onneton maanpakolainen, jota tahtoisin teille suosittaa. Pyydän teitä
ottamaan huomioon, että hän on parhaita ystäviäni, ja että hyvyytenne
häntä kohtaan suuresti liikuttaisi minua."

"Mikä maanpakolainen? Mikä onneton?" kysyi Madame, katsahtaen
ympärilleen ja kiinnittämättä suurempaa huomiota kreiviin kuin
muihinkaan.

Nyt oli hetki työntää suojatti esille. Prinssi väistyi sivulle de
Guichen tieltä, joka nyrpeänä lähestyi Madamea, tehden hänelle
kumarruksensa.

"Mitä!" kysyi Madame muka tavattomasti kummastuneena. "Kreivi de
Guicheko on syrjäytetty ja maanpakolainen?"

"Juuri hän!" toisti herttua.

"Oh", virkkoi Madame, "mutta hänethän täällä vain nähdäänkin."

"Ah, madame, te olette kohtuuton", sanoi prinssi.

"Minäkö?"

"Epäilemättä. Mutta antakaa nyt anteeksi hänelle, poikaparalle."

"Hänelle anteeksi? Mitä sitten? Mitä on minulla herra de Guichelle
anteeksiannettavaa?"

"Mutta selitähän nyt, de Guiche. Mitä sinulle pitäisi antaa anteeksi?"
kysyi prinssi.

"Voi, hänen kuninkaallinen korkeutensa tietää sen kyllä!" vastasi
kreivi teeskennellen.

"No, no, antakaa nyt hänelle kätenne, madame", kehoitti Filip.

"Jos se teitä miellyttää, monsieur."

Ja kuvaamattomalla silmiensä ja olkapäittensä liikkeellä Madame ojensi
kauniin kätensä nuorelle miehelle, joka nosti sen huulilleen.

Hän kai painoi siihen huulensa pitkäksi aikaa, eikä Madame vetäissyt
sitä liian nopeasti pois, koskapa herttua lisäsi:

"De Guiche ei ole häijy, madame, eikä hän teitä suinkaan pure."

Tämä lause, joka ei kenties pahastikaan kutkuttanut nauruhermoja,
kelpasi tekosyyksi ympäristön hillittömään hilpeyteen.

Asema oli tosiaankin merkillinen, eikä se muutamilta kelpo sieluilta
jäänyt huomaamatta.

Monsieur nautti vielä sanojensa vaikutuksesta, kun kuninkaan saapuminen
ilmoitettiin.

Koettakaamme kuvailla, miltä salissa tällä hetkellä näytti.

Keskellä, kukilla verhotun tulisijan edessä, oli Madame kahdeksi
siiveksi järjestyneine seuranaisineen, joiden liepeillä hovin perhoset
leijailivat.

Toisia ryhmiä oli ikkunakomeroissa, kuten linnoituksen vahtisotilaat
torneissaan, kuunnellen kukin paikaltaan pääseurueesta singahtelevia
sanoja.

Eräässä näistä ryhmistä lähinnä tulisijaa nähtiin Manicampin ja de
Guichen toimesta uuteen asemaansa korotettu Malicorne. Hänen
virkapukunsa oli ollut valmiina jo lähes kaksi kuukautta, ja hänen
silmäinsä tuli kilpaili samettitakin hohtelun kanssa, kun hän
kultanauhoissaan säteillen katseli Madamen vasemmalla puolella
äärimmäisenä seisovaa Montalaisia.

Madame oli jutellut vieruskumppaniensa neiti de Châtillonin ja neiti de
Créquin kanssa, samalla omistaen muutamia sanoja Monsieurille, joka
vetäytyi heti syrjään, kun ilmoitettiin:

"Kuningas!"

Neiti de la Vallière oli vasemmalla kuten Montalaiskin, viimeisen
edellisenä rivissään; hänen oikealle puolelleen oli sijoitettu neiti de
Tonnay-Charente. Hän oli siis asetettu kuten heikoiksi epäillyt joukot,
jotka on tapana pistää kahden koetellun armeijaosaston väliin. Kahden
seikkailutoverinsa siten tukemana la Vallière kätki hiukan punoittavat
silmänsä viuhkansa taakse, ollen hyvin tarkkaavaisesti kuuntelevinaan,
mitä Montalais ja Athénais vuorotellen kuiskailivat hänen kumpaankin
korvaansa. Ehkä häntä vaivasi ikävä Raoulin lähdön johdosta tai kenties
häntä vielä rasittivat äskeiset tapaukset, jotka alkoivat saattaa hänet
puheenaineeksi hovilaisten piirissä.

Kuninkaan nimen kaikuessa syntyi salissa suurta liikettä.

Talon emäntänä Madame nousi ottamaan vastaan ruhtinaallista vierasta.
Mutta noustessaan hän näin tärkeälläkin hetkellä katsahti oikealleen;
de Guiche vaateliaasti omisti sen silmäyksen itselleen, mutta
kierrettyään kehän se kohdistuikin la Vallièreen, huomaten tämän
kasvoilla heleän punan ja levottoman liikutuksen.

Kuningas astui ryhmän keskelle, joka nyt oli muuttunut yhtenäiseksi
ääriltä keskustaa kohti luonnollisesti tapahtuneen liikehtimisen
johdosta. Kaikki otsat painuivat alas hänen majesteettinsa edessä, ja
naiset taipuivat kuin hennot ja uhkeat liljat pohjatuulen puhaltaessa.

Hänen majesteetissaan ei ollut mitään peloittavaa, tuskinpa edes
kuninkaallista tänä iltana. Hän oli vain nuori ja komea. Erityinen
hilpeän ilon ja hyväntuulisuuden sävy elähdyttää kaikkia mieliä, ja
näinpä jokainen nyt odotti itselleen hauskaa iltaa vain nähdessään,
kuinka halukas hänen majesteettinsa oli huvittelemaan Madamen luona.

Jos ken saattoi iloisuudessa ja vilkkaudessa vetää vertoja kuninkaalle,
niin se oli herra de Saint-Aignan. Ruusunvärisissä pukineissaan ja
nauhoissaan hän säihkyi kasvoiltaankin rusoittavana, mutta vielä
ruusunhohteisemmat olivat hänen ajatuksensa, -- ja tänä iltana oli
herra de Saint-Aignanilla paljon aatoksia. Hänen hymyilevässä
mielessään itävät mietteet olivat puhjenneet tähän uuteen
kukintaan siitä huomiosta, että neiti de Tonnay-Charente esiintyi
ruusunpunaisessa puvussa kuten hänkin. Emme kuitenkaan tahtoisi väittää
viekkaan hoviherran olleen edeltäpäin tietämätön siitä, että kaunis
Athénais pukeutuisi tähän väriin. Hän tiesi varsin hyvin, miten
saada vaatturi tai joku kamarineito juttelemaan valtiattarensa
suunnitelmista. Nyt hän lähetti yhtä paljon veikeitä silmäniskuja neiti
Athénaisille kuin hänellä oli nauharuusukkeita polvihousuissaan ja
ihokkaassaan, eli siis aivan huikean määrän.

Kun kuningas oli tervehtinyt Madamea ja kehoittanut häntä istuutumaan,
muodostui näiden kahden ympärille heti täydellinen kehä. Ludvig kyseli
Monsieurilta kylvystä ja kertoi, samalla katsellen naisia, että
runoilijat sepittelivät säkeitä näistä ihanista Valvinsin uimaretkistä;
herra Loret muka varsinkin näkyi päässeen jonkun vedenneidon uskotuksi
hänen kuvaustensa ilmeisistä tosiseikoista päättäen.

Useat naiset pitivät velvollisuutenaan punastua.

Kuningas käytti tätä hetkeä tähystelläkseen vapaammin ympärilleen.
Ainoastaan Montalais ei punastunut siinä määrin, että hän ei olisi
saanut tarkatuksi kuningasta, ja hän näki tämän kiihkeästi katselevan
la Vallièrea. Tuo rohkea hovineito sai kuninkaan luomaan silmänsä alas
ja pelasti täten Louise de la Vallièren siltä myötätunnon tulelta,
jonka se katse ehkä olisi suonut. Madame otti Ludvigin hoivaansa,
tehden hänelle satoja kysymyksiä, joita kukaan ei ollut mestarillisempi
keksimään kuin hän. Mutta kuningas tahtoi yleistää keskustelun; siinä
onnistuakseen hän pinnisti kaikkea älyään ja seurustelutottumustaan.
Madame taasen tahtoi kuulla sievisteleviä ylistyksiä; hän päätti saada
niitä kaikin mokomin.

"Sire", virkkoi hän kuninkaaseen kääntyen, "teidän majesteettinne, joka
tietää kaikki, mitä valtakunnassanne tapahtuu, täytyy jo ennakolta
tuntea, mitä säkeiden aiheita herra Loret on siltä vedenneidolta
kuullut... Suvaitseeko teidän majesteettinne antaa niistä meille
jotakin vihiä?"

"Madame", vastasi kuningas hyvin kohteliaasti, "minä en uskalla...
Muutamien yksityiskohtien kuunteleminen tuottaisi varmasti teille
itsellenne hämmennystä... Mutta de Saint-Aignan on varsin hyvä lausuja
ja muistaa pitkiä säejaksoja täydellisesti; jos jotakin unohtuu,
tekaisee hän itse. Hän on todella oiva sepittelijä."

Näyttämölle haastettuna de Saint-Aignanin täytyi esiintyä niin edukseen
kuin suinkin taisi. Madamen kovaksi onneksi hän ajatteli vain omia
asioitaan: laiminlyöden emännän toivomat ylistelyt hän ylvästyi hiukan
kehumaan omaa hyvää onneaan.

Luotuaan siis sadannen silmäyksen kauniiseen Athénaisiin, joka kaiken
aikaa noudatti eilistä opinkappalettaan, viitsimättä vilkaistakaan
ihailijaansa, sanoi de Saint-Aignan:

"Teidän majesteettinne suokoon minulle anteeksi, etten kylliksi muista
säkeitä, joilla vedenneito innoitti Loretin. Mutta kun kuningaskin on
kaikki unohtanut, niin mitäpä minä poloinen olisin voinut?"

Tällä puolustelulla hovimies ei saavuttanut Madamen suosiota.

"Ah, Madame", lisäsi de Saint-Aignan, "nykyäänhän ei paljon merkitse,
mitä suolattoman veden impyet sanovat. Tosiaankin tekisi mieleni uskoa,
ettei enää satu mitään mielenkiintoista Vetehisen valtakunnassa.
Maakamaralla, Madame, ne suuret asiat tapahtuvat. Niin, maakamaralta,
Madame, kuuluu merkillistä..."

"No", innostui Madame, "mitä sitten maakamaralta kuuluu?"

"Sitä on kysyttävä sinipiioilta", vastasi kreivi. "He asustavat
metsissä, niinkuin teidän kuninkaallinen korkeutenne tietää."

"Tiedän lisäksi, että metsänneidot ovat luonnostaan kieleviä, herra de
Saint-Aignan."

"Se on totta, Madame; mutta kun he kertovat vain sievää ja hauskaa,
olisi sopimatonta syyttää heitä kielittelystä."

"Kertovatko he sitten hauskoja asioita?" kysyi prinsessa
välinpitämättömästi. "Kovin te, herra de Saint-Aignan, kiihdytätte
uteliaisuuttani, ja jos olisin kuningas, haastaisin teidät meille heti
juttelemaan, mitä arvoisat metsänneidot kertoilevat, koskapa te
yksinänne täällä näytte ymmärtävän heidän kieltään."

"Oh, mitä siihen tulee, Madame, olen kyllä hänen majesteettinsa
käskettävissä", vastasi kreivi vilkkaasti.

"Osaako hän metsänneitojen kieltä?" virkkoi Monsieur. "Onnellinen
veitikka, tuo Saint-Aignan!"

"Niinkuin ranskaa, monseigneur."

"Kertokaa siis", kehoitti Madame.

Kuningas oli hämillään; arvatenkin hänen uskottunsa sekoittaisi hänet
johonkin hankalaan seikkailuun. Häneltä ei jäänyt huomaamatta
Saint-Aignanin esipuheen herättämä yleinen mielenkiinto, jota vielä
Madamen erityinen sävy lisäsi. Vakavimmatkin näkyivät heristävän
korviansa tarkatakseen jokaista kreivin lausumaa sanaa. Yskittiin,
tultiin lähemmäksi, ja katseltiin syrjäsilmäyksin eräitä hovinaisia,
jotka paremmin kestääkseen nuo tutkivat ja tungettelevat katseet
järjestelivät viuhkojaan ja ottivat vastustajansa tulta väistävän
kaksintaistelijan asennon.

Siihen aikaan olivat sukkelat keskustelut ja okaiset kaskut niin
muodissa, että mikä nykyaikaisessa seurassa olisi heti tuntunut
häväistysjutulta, pahennukselta tai murhenäytelmältä ja peloittanut
kaikki vieraat pakoon, se Madamen salongissa sai vieraat vain
järjestymään mukaviin asentoihin, jotta eivät menettäisi sanaakaan,
elettäkään herra de Saint-Aignanin esittämästä ilveestä, he kun
tiesivät, että olivatpa tyyli ja juoni millaiset hyvänsä, hovimiehen
hyvä aisti toki johtaisi kaikki soveliaaseen lopputunnelmaan.

Kreivi oli tunnettu hienoksi mieheksi ja oivalliseksi kertojaksi. Hän
aloittikin rohkeasti syvän hiljaisuuden vallitessa, joka olisi
arastuttanut kaikkia muita esiintyjiä.

"Madame, kuningas sallii, että ensiksi osoitan sanani teidän
korkeudellenne, koska väitätte olevanne toisia kuulijoita uteliaampi.
Minulla on siis kunnia sanoa teidän kuninkaalliselle korkeudellenne,
että sinipiiat mieluimmin asustavat ontoissa tammissa. Ja ollen
jumalaistaruston ihanimpia olentoja he suosivat hyvin korkeita puita,
suurimpia, mitä metsästä löytävät."

Ikäänkuin läpikuultavan harson alta antoi tämä esipuhe aavistaa
kuuluisaa Kuninkaan tammen tarinaa, joka oli edellisenä iltana
herättänyt niin suurta kohua. Monet sydämet heti sykähtelivätkin
ilahduksesta tai levottomuudesta, ja ellei de Saint-Aignanilla olisi
ollut kirkas ja kaikuva ääni, olisi sitä pamppailua voinut kuulla.

"Kyllä sitten Fontainebleaussa on sinipiikoja", virkkoi Madame aivan
tyynellä äänellä, "sillä minä en ole missään nähnyt komeampia tammia
kuin kuninkaallisessa puistossa."

Nämä sanat lausuessaan hän katsahti suoraan de Guicheen, ja nyt ei
tälle jäänyt mitään valittamisen syytä kuten saadessaan edellisen
silmäyksen, jonka muistamme säilyttäneen rahtusen epämääräisyyttä, mikä
on hyvin tuskallista niin rakastavalle sydämelle.

"Aivan oikein, madame, Fontainebleausta minä aioinkin teidän
kuninkaalliselle korkeudellenne puhua", selitti de Saint-Aignan, "sillä
se metsänneito, jonka tarina kiinnittää mieltämme, asuu hänen
majesteettinsa linnan puistossa."

Kaikki oli valmista, toiminta alkoi: ei kuulijoilla enempää kuin
kertojallakaan ollut enää peräytymisen varaa.

"Kuunnelkaamme", virkkoi Madame, "sillä kertomuksella ei luullakseni
ole ainoastaan kaikkea kansantarinan viehätystä, vaan varsin
nykyaikaisen selostuksenkin arvo."




131.

Tarina vedenneidosta ja sinipiiasta.


"Minun on aloitettava alusta", sanoi kreivi. "No, somassa
olkikattoisessa majassa Fontainebleaussa asustaa paimenia. Muuan näistä
on nimeltään Tircis, ja hänelle kuuluu hyvin laajat alueet isiensä
perintönä. Tircis on nuori ja kaunis ja asemaltaan paimenista
ensimmäinen, joten häntä voipikin sanoa heidän kuninkaakseen."

Keveä hyväksymisen sorina rohkaisi puhujaa, joka jatkoi:

"Hän on yhtä voimakas kuin miehuullinenkin. Kukaan ei ole taitavampi
villipetojen pyynnissä, ei kukaan viisaampi neuvotteluissa. Kun hän
ohjaa hevosta perintötilustensa kauneilla kentillä tai johtaa alaisiaan
paimenia taito- ja voimakisoihin, luulisi Mars-jumalan heiluttavan
keihästään Trakian tasangoilla, tai pikemminkin pitäisi häntä Apollona,
päivän jumalana, kun tämä säihkyvillä tulinuolillaan valaisee maata."

Kreivin vertauksellinen kuvaus kuninkaasta ei todellakaan ollut
huonosti valittu alkulause, ja hyvin se tehosikin läsnäolijoihin,
jotka sekä velvollisuudesta että ihastuksesta ilmaisivat
suosiotansa huumaavalla kättentaputuksella. Hyvillään näkyi olevan
kuningaskin, jota hienotuntoinen ylistys aina miellytti eikä pikku
liiallisuuksiinkaan menevänä usein pahoittanut. De Saint-Aignan
pitkitti:

"Mutta, mesdames, Tircis paimen ei ole pelkissä kilpakisoissa
saavuttanut sitä mainetta, joka hänestä on tehnyt paimenten kuninkaan."

"Fontainebleaun paimenten", tokaisi kuningas hymyillen Madamelle.

"Oh", huudahti Madame, "runoilija käyttää Fontainebleaun nimitystä
mielivaltaisesti! Minä sanoisin: koko maailman paimenten."

Kuningas unohti puolueettoman kuuntelijan osan ja kumarsi.

"Tämän kuninkaan ansiot", haastoi Saint-Aignan imartelevan sorinan
keskellä, "ilmenevät vielä loistavammin kaunotarten parissa. Hän on
paimen, jonka sielu on yhtä herkkä kuin hänen sydämensä on puhdas. Hän
kykenee lausumaan kohteliaisuuden vastustamattoman tenhoavasti, hän
osaa rakastaa niin hienotuntoisesti, että se lupaa suloisille ja
onnellisille valloitetuille mitä kadehdittavimman osan. Hän ei
milloinkaan esiinny varomattomasti, ei aiheuta ikävyyksiä. Ken vain on
nähnyt Tirciksen ja kuullut hänen puhuvan, pitää hänestä heti; ken
häntä rakastaa ja voittaa hänen rakkautensa, on kohdannut onnensa."

Tässä Saint-Aignan piti pikku pysähdyksen, nauttiakseen ylistelyn
riemua, ja vaikka tämä kuvaus olikin hullunkurisen korkeapiirteinen,
oli se saavuttanut suosiota varsinkin muutamien korvissa, joista
paimenen ansioita ei suinkaan ollut liioiteltu. Madame viittasi puhujaa
jatkamaan.

"Tirciksellä", sanoi kreivi, "oli uskollinen toveri tai pikemmin harras
palvelija nimeltä... Amyntas."

"Kas, antakaapa nähdä Amyntaksen muotokuva!" virkahti Madame
veitikkamaisesti. "Te olette niin etevä piirtelemään, herra de
Saint-Aignan!"

"Madame..."

"No, no, kreivi de Saint-Aignan, älkäähän vain uhratko Amyntas-parkaa!
En antaisi sitä teille koskaan anteeksi."

"Madame, Amyntas on liian halpa-arvoinen varsinkin Tirciksen rinnalla,
ansaitakseen minkäänlaista vertaamisen kunniaa. Muutamien ystävien
laita on kuten niiden vanhan ajan orjien, jotka hautauttivat itsensä
elävinä herransa jalkojen juureen. Tirciksen jaloissa on Amyntaksen
oikea paikka; muuta hän ei pyydäkään, ja jos joskus kuninkaallinen
sankari..."

"Kuninkaallinen paimen, tarkoittanette?" huomautti Madame, ollen
nuhtelevinaan herra de Saint-Aignania.

"Teidän kuninkaallinen korkeutenne on oikeassa, minä erehdyin", myönsi
hovimies. "Jos sanon, paimen Tircis suvaitsee toisinaan nimittää
Amyntasta ystäväkseen ja avata hänelle sydämensä, niin se on verraton
suosio, jota jälkimmäinen pitää suurimpana onnenaan."

"Kaikki tuo", keskeytti Madame, "osoittaa Amyntaksen ehdotonta
kiintymystä herraansa, vaan ei anna kuvaa Amyntaksesta itsestään. Älkää
häntä kylläkään imarrelko, kreivi, mutta kuvailkaa hänet kuitenkin, kun
tahdon saada hänestäkin oikeata käsitystä."

De Saint-Aignan teki työtä käskettyä, kumarrettuansa ensin syvään hänen
majesteettinsa kälylle.

"Amyntas", selitti hän, "on Tircistä hiukan vanhempi. Luonto ei ole
ollut tällekään paimenelle aivan tyly; sanotaanpa, että runottaret ovat
suvainneet hymyillä hänen syntyessään niinkuin Hebe myhäilee
nuoruudelle. Hän ei kunnianhimoisesti kaipaa loistoa, hän tavoittelee
rakkautta, ja ehkeipä hän siihen olisikaan ansioton, jos hänet oikein
tunnettaisiin."

Viime sanat, joita seurasi hurmaava silmänisku, osoitti hän suoraan
neiti de Tonnay-Charentelle, joka kesti hyökkäyksen värähtämättä. Mutta
viittauksen kainous ja nokkeluus olivat tehneet hyvän vaikutuksen.
Amyntas poimi sen hedelmät suosionosoituksina, joille itse Tircis antoi
merkin suopealla nyökkäyksellä.

"No niin", kertoi de Saint-Aignan, "Tircis ja Amyntas kävelivät eräänä
iltana metsässä haastellen sydänsurujaan. Huomatkaa, mesdames, että
tämä on jo sinipiian kertomusta, sillä mitenkäpä muutoin tiedettäisiin,
mitä Tircis ja Amyntas -- maailman hienotuntoisimmat ja vaiteliaimmat
paimenet -- puhuivat? Näin he saapuivat metsään tiheimpään keskukseen,
siellä vapaammin uskoakseen huolensa toisilleen. Mutta yhtäkkiä heidän
korviaan hipaisi puheen sorina."

"Ahaa!" kuiskittiin kertojan ympärillä. "Nytpä tuleekin jännittävää."

Tässä kohdassa Madame sotajoukkoaan tarkastavan valppaan kenraalin
tavoin rohkaisi silmäniskulla Montalaisia ja de Tonnay-Charentea,
joiden hän huomasi horjuvan ponnistuksesta.

"Nämä sulosointuiset äänet", jatkoi de Saint-Aignan, "olivat
muutamien paimentyttöjen, jotka myöskin olivat tahtoneet nauttia
vilpoisesta siimeksestä ja tietäen paikan syrjäiseksi, melkein
luoksepääsemättömäksi, olivat kokoontuneet sinne vaihtamaan
mielipiteitänsä paimentelusta."

Lause aiheutti tavattoman naurunremahduksen ja nostatti melkein
huomaamattoman hymyilyn kuninkaan kasvoille, hänen vilkaistessaan
Tonnay-Charenteen.

"Metsänneito vakuuttaa", puhui Saint-Aignan edelleen, "että
paimentyttöjä oli kolme, kaikki nuoria ja kauniita."

"Heidän nimensä?" kysyi Madame tyynesti.

"Heidän nimensä!" huudahti de Saint-Aignan, kavahtaen tästä
varomattomuudesta.

"Niin, olettehan nimennyt paimenenne; esitelkää meille jotenkuten
paimentytötkin."

"Voi, madame, minä en ole keksijä, en mikään trubaduuri eli löytäjä,
joksi runoniekkaa ennen vanhaan sanottiin. Minä kertoilen sinipiian
sanelun mukaan."

"Miten siis metsänneitonen nimitti noita paimenettaria? Tosiaankin
kapinallinen muisti!"

"Madame, nuo paimentytöt... Pyydän saada huomauttaa, että naisten
nimien paljastaminen on rikkomus!"

"Josta nainen lausuu teidät puhdistetuksi, kreivi, kunhan vain
ilmoitatte meille senkin salaisuuden."

"He olivat nimeltään Philis, Amaryllis ja Galatea."

"Kas vain! Odotuksesta ei ollut vahinkoa", virkkoi Madame, "sillä
siinäpä on kolme sievää nimeä. Nyt heidän kuvansa?"

De Saint-Aignan teki taas liikkeen.

"Edistykäämme toki järjestyksessä, pyydän, hyvä kreivi", jatkoi Madame.
"Eikö teidänkin mielestänne, sire, meidän ole ensin saatava
paimentyttöjen kuvat?"

Kuningas oli odottanutkin tällaista vaatimusta ja alkoi tuntea
suurempaa levottomuutta, mutta ei katsonut viisaaksi närkästyttää niin
vaarallista kyselijätärtä. Sitäpaitsi hän ajatteli de Saint-Aignanin
ehkä osaavan jollakin tavoin sovittaa muotokuviinsa muutamia hienoja
piirteitä, hivelemään niitä korvia, joita hänen majesteettinsa halusi
viehättää. Tätä toivoen, tässä pelossa, Ludvig antoi Saint-Aignanille
luvan piirtää paimentyttöjen Philiksen, Amarylliksen ja Galatean kuvat.

"No, olkoon menneeksi!" mukausi kreivi kuin päätöksensä tehnyt mies. Ja
hän aloitti.

"Philis", sanoi Saint-Aignan, luoden ärsyttävän silmäyksen Montalaisiin
niinkuin miekkailija kehoittaessaan arvoisaa vastustajaansa
taisteluasentoon, "Philis ei ole tumma eikä vaalea, ei iso eikä pieni,
ei kylmä eikä kovin kiihkeä. Siitä huolimatta, että hän on vain
paimentyttö, on hän henkevä kuin prinsessa ja keimaileva kuin
paholainen. Hänen näkönsä on hyvin terävä, ja hänen sydämensä halajaa
kaikkea, mitä hänen silmänsä kohtaavat. Alati visertelevän linnun
lailla hän milloin hipaisee siivillään nurmikkoa, milloin lehahtaa
perhosen perässä lentämään, milloin asettuu puun latvaan uhmaamaan
pyydystäjiä, jotka tulevat häntä tavoittamaan tai koettavat pudottaa
häntä verkkoonsa."

Kuva oli niin sattuva, että kaikkien katseet kääntyivät Montalaisiin,
joka silmää räväyttämättä ja nenä pystyssä kuunteli herra de
Saint-Aignania niinkuin olisi ollut kysymys hänelle aivan vieraasta
henkilöstä.

"Siinäkö kaikki, herra de Saint-Aignan?" kysyi prinsessa.

"Kah, teidän kuninkaallinen korkeutenne, tämä on vain luonnos, ja olisi
vielä paljon lisättävää. Mutta minä pelkään väsyttäväni teidän
kuninkaallista korkeuttanne tai loukkaavani paimentytön kainoutta, ja
senvuoksi saakoon vuoronsa Philiksen toveri Amaryllis."

"Samapa se, herra de Saint-Aignan", myöntyi Madame; "me olemme
tarkkaavaisia."

"Amaryllis on näistä kolmesta vanhin, vaikkei sentään hänenkään korkea
ikänsä", kiirehti de Saint-Aignan lisäämään, "ole kahtakymmentä
saavuttanut."

Neiti de Tonnay-Charenten kulmakarvat olivat lauseen alussa
rypistyneet, mutta silisivät nyt heti, ja kevyt hymy häilähti hänen
kasvoillaan.

"Hän on pitkä ja sitoo tavattoman tuuheat hiuksensa Kreikan
kuvapatsaiden kuosiin. Käynti on majesteettinen ja ryhti ylpeä.
Pikemmin hän muistuttaakin jumalatarta kuin tavallista kuolevaista, ja
jumalattarista hän etusijassa johtaa mieleen metsästävän Dianan; se
vain on eroa, että varastettuaan kerran ruusupensaassa nukkuvan Amorin
viinen hän ei tähtäilekään lemmenhaltian nuolia metsänväkeen, vaan
säälittömästi ampuu niillä kaikkia paimenparkoja, jotka sattuvat hänen
jousensa ja silmäinsä tielle."

"Sitä häijyä paimentyttöä!" huudahti Madame. "Eiköhän hän jonakuna
päivänä haavoita itseään niillä vasamilla, joita hän niin armottomasti
sinkauttelee oikeaan ja vasempaan?"

"Se on kaikkien paimenten toivomus", virkkoi de Saint-Aignan.

"Ja varsinkin Amyntas-paimenen kaiketi?" huomautti Madame.

"Paimen Amyntas on niin ujo", selitti de Saint-Aignan kainoimpaan
sävyynsä, "että jos hän sitä toivoneekin, kukaan ei ole sitä konsaan
saanut tietää, sillä hän kätkee sen ajatuksen sydämensä syvimpään
pohjukkaan."

Hyvin imarteleva sorina vastasi tähän kertojan tunnustukseen
paimenesta.

"Entä Galatea?" kysyi Madame. "Odotan kärsimättömästi saavani nähdä
niin taitavan käden jatkavan Vergiliuksen aloittamaa kuvaa ja muovaavan
sen valmiiksi silmäimme edessä."

"Madame", virkkoi de Saint-Aignan, "suuren Vergilius Maron rinnalla on
nöyrä palvelijanne perin mitätön runoilija. Mutta käskynne rohkaisemana
tahdon tehdä parhaani."

"Me kuuntelemme", sanoi Madame.

De Saint-Aignan kurkoitti jalkaansa, kättänsä ja huuliaan.

"Maidonvalkoisena", virkkoi hän, "kullankellertävänä kuin kypsyneet
tähkäpäät hän levittää ilmaan vaaleiden kutriensa tuoksua. Kysyy
silloin itseltään, eikö hän ole se ihana Europa, joka leikkiessään
toveriensa kanssa kukkanurmilla lahjoitti lempensä Jupiterille.
Kauneimpien kesäpäivien sinitaivasta muistuttavista silmistä säihkyy
vieno liekki, jota haaveet elvyttävät ja rakkaus hohuttaa. Kun hän
rypistää kulmiaan tai taivuttaa päänsä maahan päin, verhoutuu aurinko
suruun. Hänen hymyillessään taasen koko luonto elähtyy, ja hetkiseksi
vaienneet linnut alkavat jälleen viserrellä puissa. Varsinkin tämä",
lopetti Saint-Aignan, "varsinkin tämä paimentyttö ansaitsee koko
maailman ihailun. Ja jos hän koskaan lahjoittaa pois sydämensä,
onnellinen se kuolevainen, jonka hän suvaitsee neitsyellisellä
rakkaudellaan jumalaoittaa!"

Kuunnellessaan tätä kuvausta Madame tyytyi runollisimmissa kohdissa
ilmaisemaan hyväksymisensä muutamilla pään kohautuksilla. Mutta oli
mahdotonta sanoa, kohdistuivatko nämä myöntymyksen merkit kertojan
taitoon vaiko kuvan luonnollisuuteen. Tästä johtui, että Madamen
ollessa julkisesti osoittamatta suosiotansa ei kukaan muukaan rohjennut
sitä tehdä, eipä edes Monsieur, joka sielussaan ajattelikin, että de
Saint-Aignan tehosti liiaksi paimentyttöjen kuvailua, suoriuduttuaan
paimenista jokseenkin nopealla siveltimellä.

Seurue näytti siis jähmettyneeltä. De Saint-Aignan, joka oli
tyhjentänyt kaunopuheisuutensa ja värivarastonsa Galatean muotokuvan
vivahdusvilkkauteen ja odotti toisten kyhäyksiensä osaksi tulleen
suosion jälkeen kuulevansa jalkojen tömistystä tämän viimeisen
palkaksi, niin, de Saint-Aignan jähmettyi vielä enemmän kuin kuningas
ja muu seurue.

Syntyi tovin äänettömyys, jonka Madame vihdoin keskeytti.

"No, sire", kysyi hän, "mitä teidän majesteettinne sanoo näistä
kolmesta muotokuvasta?"

Kuningas tahtoi itseään alttiiksi panematta tulla Saint-Aignanin
avuksi.

"No, minun mielestäni Amaryllis on komea kaunotar", vastasi hän.

"Minä pidän enemmän Philiksestä", virkkoi Monsieur. "Hän on hyvä ja
reipas, melkeinpä poikamainen metsänneito."

Ja jokainen alkoi nauraa.

Tällä kertaa katseet tähtäysivät niin suoraan, että Montalais tunsi
veren purppuraisena hehkuna nousevan kasvoihinsa.

"No", tiukkasi Madame, "mitä nuo paimentytöt siis haastelivatkaan?..."

Mutta loukatussa itserakkaudessaan de Saint-Aignan ei kyennyt kestämään
vereksien ja levänneiden joukkojen hyökkäystä.

"Madame", ilmoitti hän lyhyeen, "nuo paimentytöt tunnustivat toisilleen
sydäntensä pikku taipumukset."

"Kas, kas, herra de Saint-Aignan, olettepa te paimenrunouden ehtymätön
puro", sanoi Madame herttaisesti hymyillen, mikä hiukan reipastutti
kertojaa.

"He sanoivat, että rakkaus on vaarallista, mutta että rakkauden puute
tietää sydämen kuolemaa."

"Joten he päättivät...?" kysyi Madame.

"Heidän vakaumuksekseen jäi, että on rakastettava."

"Hyvä! Asettivatko he mitään ehtoja?"

"Valitsemisen ehdon", selitti de Saint-Aignan. "Minun on vielä
lisättävä -- toistan sinipiian sanoja --, että yksi paimentytöistä,
luullakseni Amaryllis, kokonaan vastusti rakastamista, ja kuitenkaan
hän ei liioin kieltänyt sallineensa erään paimenen kuvan tunkeutua
sydämeensä saakka."

"Amyntaksen vai Tirciksen?"

"Amyntaksen, madame", vastasi Saint-Aignan kainosti.

"Mutta silloin Galatea, tuo viehkeä, kirkassilmäinen Galatea, heti
vastasi, ettei Amyntasta, ei Alphesibeusta, ei Tityrusta eikä muitakaan
seudun komeimpia paimenia voinut verrata Tircikseen, tämä kun saattoi
varjoon kaikki miehet niinkuin tammi uhkeudessaan voittaa kaikki puut
ja lilja on muita kukkia majesteettisempi. Antoipa hän tästä
valiopaimenesta sellaisen kuvan, että kuunteleva Tircis suuruudestaan
huolimatta ei voinut olla tuntematta imarruksen mielihyvää. Täten
olivat Amaryllis ja Galatea julistaneet Tirciksen ja Amyntaksen
sydämensä valituiksi, ja noiden kahden paimentytön salaisuus oli tullut
ilmi yön varjoihin kätkeytyneen metsän salasopukassa. Tällainen,
Madame, on sinipiialla kuulemani tarina. Hän tietää kaikki, mitä
tapahtuu tammien onkaloissa ja ruohomättäillä; hän tuntee lintujen
lemmenkuiskeet ja tajuaa, mitä ne lauluissaan virkkavat. Hän ymmärtää
puiden oksissa suhisevan tuulenkin ja nurmikukkien terissä surisevien
hyönteisten kieltä. Mitä hän minulle jutteli, sen olen nyt toistanut."

"Ja siihenkö kertomuksenne päättyykin, herra de Saint-Aignan?" kysyi
Madame, ja hänen hymynsä sai kuninkaan vapisemaan.

"Niin, olen kertonut kaikki, Madame", vastasi de Saint-Aignan. "Tunnen
itseni onnelliseksi, jos olen kyennyt teidän korkeuttanne hetkisen
huvittamaan."

"Liian lyhyen hetken", vastasi prinsessa, "sillä te olette
erinomaisesti kertonut kuulemanne. Mutta, hyvä herra de Saint-Aignan,
te olette siis valitettavasti saanut tietonne vain yhdeltä sinipiialta,
eikö niin?"

"Niin, madame, yhdeltä ainoalta kylläkin."

"Niinpä olette kulkenut pienen, mitättömännäköisen vedenneidon ohi,
joka kuitenkin tiesi paljon enemmän kuin teidän sinipiikanne, hyvä
kreivi."

"Vedenneidon?" toistivat useat äänet aavistellen, että kertomus saisi
jatkoa.

"Aivan niin. Sen tammen vieressä, josta puhutte ja jota sanottaneen
Kuninkaan tammeksi... vai kuinka, herra de Saint-Aignan?"

Kreivi ja kuningas katsahtivat toisiinsa.

"Niin, madame", myönsi de Saint-Aignan.

"No, siellä lirisee soma pikku lähde kivikossa lemmikkien ja
satakaunojen reunustamana."

"Luulen Madamen olevan oikeassa", virkkoi kuningas yhä levottomana ja
kälynsä joka sanaa tarkaten.

"On varmastikin, sen takaan", vakuutti Madame. "Todisteena siitä on,
että sitä lähdettä hallitseva najadi pysäytti minut ohikulkiessani,
juuri minut."

"Ohoh!" hymähti de Saint-Aignan.

"Niin", puhui prinsessa edelleen, "ja sen hän teki jutellakseen minulle
asioita, joita herra de Saint-Aignan ei kertomuksessaan maininnut."

"Oo, kertokaa te itse", kehoitti Monsieur, "te juttelette
viehättävästi."

Prinsessa kumarsi aviopuolisonsa kohteliaisuudelle.

"Minulla ei ole kreivin runollisia lahjoja eikä hänen kykyään kaikkien
yksityiskohtien oikeassa tehostamisessa."

"Silti teitä kuunnellaan yhtä suurella mielenkiinnolla", virkkoi
kuningas, jo ennakolta aavistaen jotakin vihamielistä kälynsä
kertomuksessa.

"Puhun muuten", jatkoi Madame, "tuon pienen vedenneitorukan nimessä.
Hän on herttaisin puolijumalatar, mitä olen koskaan tavannut. Ja
haastellessaan hän nauroi niin hillittömästi, että koska nauru
lääketieteellisen selviön mukaan on tarttuvaa, pyydän teiltä lupaa
hänen sanojaan muistellessani itsekin hiukan nauraa."

Kuningas ja de Saint-Aignan, jotka näkivät monille kasvoille leviävän
jo alkua Madamen ennustamasta hilpeydestä, päätyivät tarkkaamaan
toisiansa ja kysymään katseellaan, eikö tässä ollut jotakin pientä
salajuonta.

Mutta Madame oli varmasti päättänyt yhä uudelleen vääntää veistä
haavassa, ja hän jatkoi puhettaan viattoman vilpittömään sävyyn, joka
juuri oli hänen vaarallisimpansa.

"Minä siis kuljin siitä", kertoi hän, "ja koska tapasin tielläni paljon
vastapuhjenneita kukkia, olivat epäilemättä Philis, Amaryllis, Galatea
ja kaikki muut paimentyttönne menneet siitä ennen minua."

Kuningas puri huultansa. Kertomus kävi yhä uhkaavammaksi.

"Pieni vedenneitoni", jatkoi Madame, "liritteli lauluaan purosensa
uomassa. Kun näin hänen koskevan hameeni liepeeseen, puhutellakseen
minua, en suinkaan tahtonut olla hänelle tyly, sitäkin vähemmän, koska
toisarvoinenkin jumalatar on kuolevaista prinsessaa ylempänä. Kumarruin
siis hänen puoleensa, ja heleästi nauraen hän virkkoi minulle:
'Ajatelkaahan, prinsessa...' Ymmärrätte, sire, että puhuja on
vedenneito." Kuningas nyökkäsi myöntävästi, ja Madame jatkoi:

"'Ajatelkaahan, prinsessa, että puroni rannat juuri äskettäin olivat
mitä hupaisimman näytelmän todistajina. Kaksi uteliasta,
varomattomuuteen saakka uteliasta paimenta joutui perin hullunkurisen
kepposen uhreiksi, jonka kolme sinipiikaa heille tekivät'... Pyydän
anteeksi, etten enää muista, puhuiko hän sinipiioista vai
paimentytöistä. Mutta sillä ei liene väliäkään? Jatkakaamme siis."

Tämän esipuheen kuullessaan kuningas huomattavasti punastui, ja
Saint-Aignan sekosi aivan hämilleen, alkaen kovin levottomasti
pyöritellä silmiään.

"'Ne kaksi paimenta', jatkoi pieni vedenneitoni yhä nauraen,
'hiipailivat näiden kolmen neidin perässä'... Ei, tarkoitan kolmen
sinipiian; anteeksi, minä erehdyin, kolmen paimentytön. Sellainen ei
ole aina järkevää, se voi kiusata niitä, joita tuolla tavoin ajetaan
takaa. Vetoan kaikkiin täkäläisiin naisiin, ja olen varma siitä, että
yksikään heistä ei kiellä sanojeni totuutta."

Pahoin ahdistuksissaan siitä, mitä oli tulossa, kuningas ilmaisi
mielipiteensä vain liikahduksella.

"'Mutta', jatkoi vedenneito, 'paimentytöt olivat nähneet Tirciksen ja
Amyntaksen pujahtavan metsään ja kuutamossa tunteneet heidät puurivien
välitse'... Ah, te nauratte!" keskeytti Madame puheensa. "Malttakaa,
malttakaa, emme vielä ole lopussa."

Kuningas kalpeni; de Saint-Aignan kuivasi hiestynyttä otsaansa. Naisten
ryhmistä kuului tukahdutettuja naurahduksia ja salaista kuiskutusta.

"Paimentytöt, sanoin, jotka näkivät molempain paimenten tungettelun,
istahtivat Kuninkaan tammen juurelle, ja huomatessaan julkeiden
kuuntelijain saapuneen niin lähelle, etteivät kadottaisi sanaakaan
puheesta, kohdistivat he näihin viattomasti, perin viattomasti, niin
sytyttävän lemmentunnustuksen, että kaikille miehille ominainen
itserakkaus, josta järkevimmätkään paimenet eivät ole vapaita, sai nuo
maireat sanat hiiviskelijöistä kuulostamaan hunajaa makeammilta."

Seurue ei voinut olla puhkeamatta raikuvaan nauruun. Kuninkaan silmissä
leimahti salama. De Saint-Aignan taasen antoi päänsä painua rinnalle ja
verhosi syvän pahastuksensa katkeraan naurunpurskahdukseen.

"Hoo", virkkoi kuningas suoristautuen täyteen mittaansa, "sepä oli
tosiaan viehättävä ilveily, ja yhtä viehättävästi kerrottu. Mutta onko
totta, oikein totta, että ymmärsitte vedenneitojen kieltä?"

"Väittää kreivikin ymmärtäneensä sinipiikojen kieltä", vastasi Madame
vilkkaasti.

"Tietysti hän sitä ymmärtää", sanoi kuningas. "Mutta tiedättehän, että
kreivin heikkoutena on pyrkiä akatemiaan, joten hän siinä
tarkoituksessa on opiskellut kaikenlaista, mistä te onneksenne ette
tiedä mitään; ja katsoin mahdolliseksi, että vedenneitojenkin kieli
olisi ollut niitä aineita, joita te ette ole opiskellut."

"Käsitätte, sire", vastasi Madame, "että sellaisissa asioissa ei
luoteta vain itseensä. Naisen korva ei ole erehtymätön, on pyhä
Augustinus sanonut. Niinpä olen tahtonut kysyä muidenkin mielipidettä,
ja koska vedenneitoni toki jumalattarena on polyglotti... niinhän niitä
monikielisiä nimitettäneen, herra de Saint-Aignan?"

"Niin, madame", änkytti de Saint-Aignan ihan tyrmistyksissään.

"Ja", jatkoi prinsessa, "koska vedenneitoni, joka jumalattarena taitaa
monia kieliä, ensin oli puhunut minulle englanninkieltä, niin pelkäsin,
kuten sanotte, ymmärtäneeni hänet väärin ja kutsutin neidit
Montalaisin, de Tonnay-Charenten ja de la Vallièren, pyytäen najadiani
toistamaan ranskaksi, mitä aikaisemmin oli minulle englanninkielellä
lausunut."

"Ja tekikö hän sen?" kysyi kuningas.

"Oh, hän on mitä kohteliain pikku jumalatar... Niin, sire, hän toisti
kertomuksensa. Siinä ei ole siis enää mitään epäilyksen sijaa. Eikö,
mesdemoiselles", virkkoi prinsessa kääntyen armeijansa vasempaan
siipeen päin, "eikö vedenneito puhunut aivan niinkuin olen kertonut?
Olenko missään suhteessa poikennut totuudesta?... Philis?... Anteeksi,
minä erehdyin... neiti Aure de Montalais, onko kertomukseni totta?"

"Täydellisesti, madame!" lausui neiti de Montalais rivakasti.

"Onko se totta, neiti de Tonnay-Charente?"

"Aivan totta", vastasi Athénais yhtä varmasti, mutta vähemmän
kuuluvalla äänellä.

"Entä te, la Vallière?" kysyi Madame.

Lapsiparka tunsi kuninkaan polttavan katseen; hän ei uskaltanut kieltää
eikä valehdella. Myöntymyksen merkiksi hän painoi päänsä alas.

Mutta hänen päänsä ei kohonnut jälleen, sillä hän oli puolittain
jähmettynyt jonkunlaisesta vilusta, joka oli kalman kylmyyttä
tuskallisempi.

Tämä kolminkertainen todistus nujersi kuninkaan. De Saint-Aignan taasen
ei edes yrittänyt salata epätoivoaan, ja tietämättä mitä sanoa sopersi
hän:

"Oivallinen, hyvin näytelty pila, arvoisat paimentytöt!"

"Oikea rangaistus uteliaisuudesta", virkkoi kuningas käheästi. "Kukapa
tohtisi Tirciksen ja Amyntaksen rangaistuksen jälkeen enää yrittää
yllättää paimentyttöjen sydämen salaisuuksia? En ainakaan minä sitä
tekisi... Entä te, messieurs?"

"En vain minä, enkä minä!" toisteli hoviherrain parvi kuorona.

Madame riemuitsi nolostuneen kuninkaan mielenkarvaudesta: hän iloitsi
uskoen, että hänen kertomuksensa oli koko uuden lempijutun loppuna.
Monsieur puolestaan, joka oli nauranut tälle kaksoiskertomukselle
ymmärtämättä mitään siitä, kääntyi huomauttamaan de Guichelle:

"Heh, kreivi, sinä et puhu mitään! Eikö sinulla ole mitään sanottavaa?
Säälittelet ehkä herrojen Tirciksen ja Amyntaksen kohtaloa?"

"Minä säälin heitä kaikesta sydämestäni", vastasi de Guiche. "Sillä
onhan rakkaus niin ihana harhakuva, että sen kuvan menettäminen vain
haaveenakin on enemmän kuin elämänsä hukkaaminen. Jos nuo kaksi
paimenta siis ovat uskoneet olevansa rakastettuja ja saaneet siitä
onnellisuutta, kunnes tuon onnen sijasta eivät ainoastaan löydä
kuolettavaa tyhjyyttä, vaan vieläpä saavat kokea rakkautensa pilkkaa,
joka on tuhattakin kuolemaa pahempi, niin... niin sanonpa, että Tircis
ja Amyntas ovat onnettomimmat ihmiset, mitä tunnen."

"Ja oikeassa olettekin, herra de Guiche", myönsi kuningas; "sillä
kuolema on tosiaankin liian ankara rangaistus pikku uteliaisuudesta."

"Eikö vedenneitoni kertomus siis ole miellyttänyt kuningasta?" kysyi
Madame yksinkertaisesti.

"Hoo, Madame, olkaa huoletta", virkkoi kuningas tarttuen prinsessan
käteen. "Vedenneitonne on miellyttänyt minua sitä enemmän, kun hän on
ollut todenmukaisempi, koska hänen kertomuksensa tukena -- se on
myönnettävä -- on epäämättömiä todistuksia."

Ja näiden sanojen ohella osui la Vallièreen katse, jota ei kukaan
Sokrateesta Montaigneen asti olisi kyennyt täysin määrittelemään.

Se silmäys ja nuo sanat olivat jo liikaa onnettomalle nuorelle tytölle.
Montalaisin olkapäähän nojautuen hän näkyi menettäneen tajuntansa.

Kuningas nousi näkemättä tätä välikohtausta, johon kukaan muukaan ei
kiinnittänyt huomiota, ja vaikka hänen tapanaan muulloin oli viipyä
myöhään Madamen luona, jätti hän nyt hyvästi, mennäkseen asuntoonsa.

De Saint-Aignan seurasi häntä yhtä nurjalla mielellä kuin oli
tullessaan ollut hyväntuulinen.

Neiti de Tonnay-Charente, joka oli vähemmän herkkä liikutuksille kuin
la Vallière, ei juuri säikähtynyt, saati mennyt tainnuksiin. Ja
kuitenkin oli de Saint-Aignanin viimeinen silmäys vielä
majesteettisempi kuin kuninkaan hyvästelykatse.




132.

Kuninkaan mieliala.


Kuningas meni huoneisiinsa nopein askelin.

Kenties Ludvig XIV käveli niin joutuisasti, jotta hän ei olisi
hoippunut sekavan mielenkarvautensa typerryttämänä.

Kukaan ei ehkä ollut oikealta syvällisemmältä kannalta käsittänyt sen
hilpeyden laatua, jonka jokainen oli pannut merkille hallitsijan
sävyssä hänen saapuessaan ja joka oli elvyttänyt kaikkia; mutta
pintapuolisinkin tarkkaaja oivalsi helposti tai ainakin luuli
tajuavansa tuon rajun lähdön, Ludvigin kasvojen äkillisen
synkistymisen. Henriette-prinsessan kujeellisuus, tuo herkälle
luonteelle ja olletikin kuninkaan luonteelle hiukan karkea ilkkuminen,
jossa hallitsijaa epäilemättä kovin tuttavallisesti käsiteltiin
tavallisena ihmisenä, siinä seurueen mielestä selitys Ludvigin
aavistamattomaan poistumiseen.

Madame, joka muuten oli tarkkanäköisimpiä, ei kuitenkaan huomannut,
että siihen sisältyi muutakin. Hänelle oli kylliksi, että oli saanut
hieman kiusatuksi sen miehen itserakkautta, joka oli niin pian
unohtanut nimenomaiset sopimuksensa ja näytti aiheettomasti ottaneen
vasiten halveksiaksensa mitä ylevintä ja ylhäisintä valloitustaan.
Asiain kehityttyä sille kannalle oli Madamelle jonkun verran
tärkeätäkin saada kuninkaalle osoitetuksi, mitä eroa oli rakkautensa
suuntaamisessa korkealle ja halvassa lemmenleikittelyssä jonkun
maalaisjunkkarin tavoin. Noissa suurissa rakkausseikoissa tulee
oikealla tavalla tuntuviin kuninkaallisuus ja yksinvallan rajattomuus;
niillä on jotenkuten oma säännönmukaisuutensa ja sovinnainen
ilmautumisensa, niin että ne eivät ainoastaan ole halventamatta
kuningasta, vaan vielä tuottavat hänelle lepoa, viihtymystä ja yleistä
salaperäisyyden auttelemaa kunnioitusta. Mutta alentuessaan tavallisiin
rakkausseikkailuihin hän sitävastoin kohtaa pilantekoa ja ivailua
halvimpienkin alamaistensa taholta; hän menettää erehtymättömän ja
loukkaamattoman asemansa. Pienten inhimillisten harhaannusten piiriin
laskeutuessaan hän asettuu alttiiksi viheliäisille kommelluksille.
Ylvään hallitsijan ylpeydelle olikin julmana iskuna, että
kuningas-jumalasta tehtiin tavallinen kuolevainen, pistämällä häntä
sydämeen tai oikeammiten läimäyttämällä kasvoihin. Ludvig oli vielä
herkemmin valloitettavissa itserakkauden kuin rakkauden välityksellä;
Henriette oli siis viisaasti harkinnut kostonsa. Älköön kuitenkaan
luultako, että Madamella oli keskiajan sankarittarien peloittavat
intohimot ja että hän tässä menetteli tuiman vihan kannustamana. Nuori,
sorea, henkevä, keimaileva, lemmenhaluinen prinsessa päin vastoin oli
enemmän haaveellisuuden, mielikuvituksen tai kunnianhimon kuin sydämen
johtelema; niinpä juuri hän panikin alulle sen keveiden ja hetkellisten
huvikkeiden aikakauden, joka antoi leimansa Ranskan julkiselle elämälle
seitsemännentoista vuosisadan puolivälistä sadaksikahdeksikymmeneksi
vuodeksi eteenpäin. Henriette siis luuli näkevänsä asiat oikeassa
valossa, kun tiesi, että hänen lankonsa oli nyt ensimmäisenä nauranut
halpa-arvoiselle la Vallièrelle ja että hän tavoistaan päättäen ei
varmaankaan ikinä palvoisi henkilöä, jolle hän oli voinut vain
hetkeksikään nauraa. Olihan sitäpaitsi vaikuttamassa itserakkaus, tuo
pahahenki, jonka kuiskailu esittää niin suurta osaa naisen elämäksi
sanotussa draamallisessa huvinäytelmässä.

Itserakkaus haastoi kaikissa mahdollisissa äänilajeissa, että häntä --
prinsessaa, nuorta, kaunista, rikasta, -- ei voinut toden teolla
verrata la Vallière-parkaan, joka tosin oli yhtä nuori kuin hän, mutta
paljon vähemmin sievä ja ruti köyhä. Ja tätä Madamen päätelmää ei sovi
ihmetellä; tiedetäänhän, että suurimmat luonteet tuntevat parasta
mielihyvää vertailusta, jossa he itsekseen asettavat muita rinnalleen.

Kysytään kenties, mihin Madame sitten oikein tähtäsi tällä niin
osuvasti suunnitellulla hyökkäyksellään? Miksi pantiin toimintaan niin
paljon voimia, ellei ollut vakavasti kysymyksessä kuninkaan
syrjäyttäminen uudesta sydämestä, johon hän toivoi sijoittuvansa?
Tarvitsiko Madamen antaa noin suurta merkitystä la Vallièrelle, jos hän
ei pelännyt tytön vaikutusta?

Ei, Madame ei pelännyt la Vallièrea siltä kannalta kuin historioitsija
jälkeenpäin kykenee näkemään tapausten kehitystä; prinsessalla ei ollut
tietäjättären lahjoja, hän ei sen paremmin kuin toinenkaan kyennyt
lukemaan tulevaisuuden kamalaa ja kohtalokasta kirjaa. Ei, Madame
tahtoi pelkästään rangaista kuningasta siitä, että tämä oli häntä
kohtaan ryhtynyt ihan naiselliseen salamyhkäisyyteen; hän tahtoi
selvästi näyttää Ludvigille, että jos tämä käyttäisi sitä lajia
hyökkäysaseita, hän sukkelana ja ylhäissyntyisenä naisena varmasti
löytäisi mielikuvituksensa asevarastosta puolustusvälineitä, joista
kuninkaankin iskut kilpistyisivät. Ja lisäksi hän halusi osoittaa
kuninkaalle, että tällaisissa kahakoissa ei enää tule tuntuviin
kuninkuus tai että kuninkaat otellessaan omasta puolestansa kuten
tavalliset ihmiset voivat ainakin nähdä kruununsa putoavan
ensimmäisessä yhteentörmäyksessä. Jos Ludvig siis oli toivonut
saavuttavansa kaikkien hovinsa naisten lemmen heti pelkällä
katsannollaan ja luottavaisella vihjauksellaan, niin se oli
inhimillistä vaateliaisuutta, yltiöpäistä ja loukkaavaa erityisille
henkilöille, jotka olivat toisia korkeammassa asemassa, ja sentähden
oli varmaan hyödyllistä antaa kuninkaan liialliselle korskeudelle
kunnon läksytys, joka oikealla hetkellä saatuna tehoaisi koko
vastaisuudeksi.

Siihen tapaan Madame kaiketi ajatteli. Hän oli siis vaikuttanut
hovineitojensa mieleen ja yksityiskohtaisesti valmistanut sen
ilvenäytelmän, joka nyt oli esitetty.

Se ihan tyrmistytti kuninkaan. Sen jälkeen kun oli suoriutunut
Mazarinista hän nyt ensi kertaa näki itseään kohdelluksi aivan
ihmisenä.

Jos sellaista karmeutta olisi ilmennyt hänen alamaistensa taholta, niin
hän olisi ryhtynyt sitä lannistamaan. Mutta ahdistella naisia ja joutua
heidän ahdisteltavakseen, hairahduttuaan pienoisten maalaisneitosten
puijattavaksi heti kun nämä vasiten ovat lähteneet Bloisin tienoilta
sellaista röyhkeätä ilvettä yrittämään, -- sen suurempaa häpeää ei
voinut kokea nuori kuningas, joka oli hyvinkin turhamainen sekä
mieskohtaisista edullisista piirteistään että kuninkaallisen valtansa
perusteella. Ei, tässä ei ollut mitään tehtävänä, -- ei käynyt
nuhteleminen, ei karkoittaminen hovista, eikä edes nyrpeily olisi
mitään hyödyttänyt. Jurottelulla olisi vain tunnustanut ivan sattuneen
arkaan kohtaan. Äkäillä naisille, -- mikä nöyryytys, etenkin kun
jälkimmäisillä on nauru kostokeinonaan! Haa, jospa kaikki vastuu ei
olisikaan jäänyt heikommalle sukupuolelle, vaan joku hovimieskin olisi
sekaantunut moiseen vehkeeseen, niin kylläpä Ludvig XIV olisi toki
saanut melkoista lievennystä mielenkarvaudelleen, voidessaan
siekailematta lähettää julkean viisastelijan Bastiljiin vedelle ja
leivälle!

Mutta siihen kuninkaallinen kiukku pysähtyi järjen torjumana. Pitää
hallussaan armeijaa, vankiloita, melkein jumalallisen vallan valtuuksia
ja panna tämä mahti viheliäisen suutahduksen palvelukseen -- se ei
ollut arvotonta ainoastaan kuninkaalle, vaan alentavaa ihmisarvollekin.
Oli siis vain ääneti nieltävä äkänsä ja esiinnyttävä ulkonaisesti yhtä
sävyisänä ja seurusteluhaluisena kuin ennenkin. Oli kohdeltava Madamea
ystävättärenä. Ystävättärenä!... No, miksei?

Prinsessa oli äskeisen nolostuttavan kohtauksen järjestämisessä kyllä
menetellyt kovin loukkaavasti, mutta eikö se lopultakin ollut hänen
asemassaan luonnollista? Kuka oli häntä tavoitellut aviollisen
kuherruskuukauden herttaisimpina hetkinä, puhuakseen hänelle lemmekästä
kieltä? Ken oli rohjennut laskeskella aviorikoksen ja vieläpä
sukurutsauksen mahdollisuuksia? Kuka kuninkaallisen kaikkivaltiutensa
suojaan varustautuneena oli sanonut tälle nuorelle naiselle: "Älkää
pelätkö mitään, rakastakaa Ranskan kuningasta, hän on kaikkien
yläpuolella, ja hänen valtikalla aseistettu kätensä varjelee teitä
kaikilta, tunnonvaivoiltakin?" Nuori nainen oli totellut kuninkaan
sanaa, mukautunut viettelevän äänen vihjeisiin, ja nyt siveellisesti
uhrattuaan kunniansa hän näki saavansa sen uhrauksen palkaksi
uskottomuutta, joka oli sitäkin nöyryyttävämpää, kun sen aiheena oli
paljon alempiarvoinen nainen kuin se, joka oli ensiksi luullut olevansa
rakastettu. Kieltämättömästi Madamella oli ollut syytä kostoonsa.

Mutta tällaisella järkeilyllä hiukan hoideltuaan korskeutensa kärsimiä
vammoja Ludvig XIV hämmästyksekseen tunsi toisia kirveleviä vihlaisuja,
ja sydämessään. Vastoin tahtoaan oli hänen -- juuri kiukutellessaan
noiden kolmen neitosen hävyttömyydestä -- tunnustettava itselleen, että
hän oli antanut la Vallièren intomielisen lauselman hivellä sielunsa
sisintä: hän oli uskonut kohdanneensa puhtaan rakkauden, joka ilman
minkäänlaisia pyyteitä oli kiintynyt vain mieheen, ja hänen sielunsa --
nuorekkaampana ja yksinkertaisempana kuin hän itse luulikaan -- oli
elähtynyt tavoittamaan tätä toista sielua, joka oli hänelle siten
paljastunut hiljaisissa unelmissaan. Rakkauden monimutkaisessa
kehityskulussa sattuu oikeastaan harvoin, että kaksi sydäntä valloittaa
yhtaikaa toisensa. Sillä alalla ei rinnakkaisuus ole sen tavallisempaa
kuin tasa-arvoisuuskaan. Toinen rakastaa melkein aina varemmin kuin
toinen, useimmiten vetäen toisen mukaansa siinä määrin kuin edellisellä
tunteella on omaa voimakkuutta. Ja sentähden kuningas nyt
hämmästelikin, että mikään sielullinen myötätunnon virtaus ei ollut
voinut siten vaikuttaa hänen sydämeensä, koska tuo tyttösen tunnustus
ei ollutkaan johtunut rakkaudesta, vaan oli kevytmielinen loukkaus
miestä ja kuningasta kohtaan. Ryhtyessään kepposeensa tuo pikku impi,
jota ankarasti arvostellen ei voinut kiittää kauneudesta, ylhäisestä
syntyperästä tai harvinaisista sielunlahjoista, niin että itse Madame
olikin juuri vähäpätöisyyden perusteella valinnut hänet omaksi
kaihtimekseen, tuo pikku impi ei ainoastaan ollut haastanut vastaansa
kuningasta, vaan vielä kerrassaan halveksinutkin häntä, valtiasta,
jonka tarvitsi muuten vain tavoittaa katseita, ojentaa kätensä, antaa
mikä hyvänsä pikku viittaus, ollakseen valloittajana naismaailmassa.

Jo vuorokauden kuluessa oli hän vallinnut Ludvigin huomiota siinä
määrin, että tämä ei ollut ketään muuta ajatellutkaan. Hän oli
haaveillut vain pikku neitosestaan, mielikuvituksessaan varustellen
häntä kaikilla suloilla, joita häneltä puuttui. Kuningas, jonka oli
huolehdittava niin moninaisista asioista ja jota koko naismaailma
tahtoi mielistellä, oli edellisestä illasta asti omistanut jokaisen
minuutin ja jokaisen tunne-elähdyksen tähän eriskummaiseen
unelmoimiseen.

Se oli tosiaan aivan liian hullua.

Sen hullaannuksensa ajatteleminen vimmastutti häntä nyt niin
silmittömästi, että hän unohti kaiken muun, Saint-Aignaninkin
läsnäolon, ja purki raivostustaan mitä kiivaimpina sadatuksina. Kreivi
tosin olikin kyyristynyt loukkoon ja antoi rajuilman mennä ohi. Hänen
oma nolaannuksensa tuntui hänestä nyt mitättömältä kuninkaallisen
suuttumuksen rinnalla. Hän vertasi pientä itserakkauttaan loukatun
kuninkaan ylhäiseen korskeuteen, ja tuntien valtiaitten sielunelämää
kutakuinkin hyvin hän tiesi saavansa pelätä, että tämä vielä tyhjään
tähdätty vimma lopuksi kääntyisi rusentamaan painollaan hänet,
viattoman, kun ketään muuta ei ollut saapuvilla.

Tuokion aikaa tuimasti käveltyään edestakaisin lattialla kuningas
yhtäkkiä pysähtyikin ja loi de Saint-Aignaniin yrmeän silmäyksen.

"Entä sinä, de Saint-Aignan?" huudahti hän.

Kreivi teki kysyvän liikkeen.

"Niin, sinä olet kai ollut yhtä typerä kuin minäkin, vai mitä?"

"Sire..." ankkasi keikari.

"Olet antanut vetää itseäsi nenästä tuolla karkealla kolttosella!"

"Sire", sopersi de Saint-Aignan, jonka kaikkia jäseniä alkoi tutisuttaa
kylmä väristys, "älköön teidän majesteettinne kovin kiivastuko siitä:
tiedättehän, että naiset ovat onnettomuuden tuottajiksi luotuja vajavia
olentoja, joten heiltä on mahdoton vaatiakaan hyvää."

Kuninkaalla oli hyvää oman arvonsa tuntoa, ja hän oli jo tällä iällä
alkanut harjoitella mielenkuohujensa suhteen sitä hillintää, jolla hän
sitten hallitsi niitä koko elämänsä ajan. Hän oivalsi jo halventavansa
itseään, kun osoitti niin suurta kiihtymystä noin vähäisen aiheen
takia.

"Ei", kielsi hän vilkkaasti, "ei, sinä erehdyt, Saint-Aignan; minä en
ole kiivastuksissani. Ihmettelen vain suuresti, että nuo kaksi pikku
tyttöä ovat niin taitavasti ja rohkeasti harhaannuttaneet meidät.
Enimmin minua nyt kummastuttaa se seikka, että kun olisimme voineet
ottaa lähemmin selkoa asiasta, luotimme vain heti hupsusti omaan
sydämeemme."

"Oh, sydän, sire, sydän on sellainen elin, joka on ehdottomasti
rajoitettava fyysilliseen toimintaansa, antamatta sille mitään
ylivaltaa järjen suhteen. Minä puolestani tunnustan, että kun havaitsin
tuon pienokaisen niin vallanneen teidän majesteettinne sydämen..."

"Vallanneen minun sydämenikö? Mieleni ehkä, mutta mitä sydämeeni tulee,
niin... se oli..."

Ludvig huomasi taas ajoissa tällä puolustelulla paljastavansa vain
toisen heikkoutensa ja virkkoi keskeyttäen aloittamansa lauseen:

"Minun ei muuten sovi moittia sitä pienokaista. Tiesinhän hänen
rakastavankin toista."

"Bragelonnen varakreiviä, niin. Huomautin siitä teidän
majesteetillenne."

"Niin teit, mutta se ei ollut minulle uutinen, kuten annoin sinun
luulla. Kreivi de la Fère oli minulta pyytänyt neiti de la Vallièren
kättä pojalleen. No, tämän palattua Englannista minä naitankin heidät,
kun he kerran rakastavat toisiaan."

"Siinä totisesti tunnen kuninkaan jalomielisyyden!"

"Älä huoli, Saint-Aignan; jättäkäämme ne asiat sikseen jo", sanoi
Ludvig.

"Niin, sulattakaamme loukkaus, sire", mukausi hovimies alistuneesti.

"Helppoa se muuten onkin", lausui kuningas pidätellen huokausta.

"Ja aluksikin minä sepitän jonkun hyvän epigrammin tuosta kolmikosta.
Nimeksi sopii _Vedenneito ja Sinipiika_; se varmaankin miellyttää
Madamea."

"Tee se, Saint-Aignan, tee vainkin", jupisi kuningas. "Luet minulle
sitten säkeesi; niitä tulee hauska kuulla. Ah, ei auta, ei auta,
Saint-Aignan", lisäsi hän hengittäen vaivalloisesti, "sen iskun
arvokkaaseen kestämiseen tarvitaan yliluonnollista voimaa!"

Juuri kun kuningas siten varustausi enkelimäiseen maltillisuuteen,
kuului ovelta jonkun kamaripalvelijan koputus. De Saint-Aignan vetäysi
kunnioittavasti syrjään.

"Sisään!" käski kuningas.

Palvelija raotti ovea.

"Mitä tahdotaan?" tiedusti Ludvig.

Palvelija näytti kolmioksi taitettua kirjelappua.

"Hänen majesteetilleen", ilmoitti hän.

"Keltä se on?"

"En tiedä; sen toi eräs vartioupseeri."

Kuninkaan viittauksesta kamaripalvelija antoi kirjeen hänen käteensä.
Ludvig lähestyi kynttilöitä, avasi kirjeen, silmäsi allekirjoitusta ja
huudahti hiljaa. Saint-Aignan katsoi sopivaksi astua lähemmä. Kuningas
antoi palvelijalle merkin poistua.

"Oh, hyvä Jumala!" äännähti hän sitten lukiessaan.

"Voiko teidän majesteettinne pahoin?" kysyi Saint-Aignan levittäen
sylinsä.

"En, en, Saint-Aignan, -- mutta luehan!"

Hän ojensi kirjelmän kreiville, jonka katse heti suuntausi
allekirjoitukseen.

"La Vallière!" huudahti hän. "Hoo, sire!"

"Lue, lue!"

Ja Saint-Aignan luki:

    'Sire, suokaa anteeksi tunkeiluni ja se muodollisuuksien
    syrjäyttäminen, jota osoitan lähettäessäni tämän kirjeen,
    -- joutuisuutta tavoittaessani tuntuu minusta kirjelmä
    nopeammalta kuin säännönmukainen anomus. Olen tullut asuntooni
    murtuneena tuskasta ja toivottomuudesta, sire, ja rukoilen
    teidän majesteettianne armollisesti myöntämään minulle
    audienssin, saadakseni kertoa kuninkaalleni totuuden.

                                        _Louise de la Vallière_.'

"No?" kysyi kuningas, ottaen kirjelmän ällistyneeltä kreiviltä
takaisin.

"No?" kertasi Saint-Aignan.

"Mitä tästä ajattelet?"

"En oikein tiedä..."

"Mihin suuntaan?"

"Sire, pienoinen on kuullut ukkosen jyrisevän, ja hänet on varmaankin
pelko vallannut."

"Mitä pelättävää hänellä olisi?" kysyi Ludvig ylväästi.

"_Dame_, tokihan sentään, sire! Teidän majesteetillanne on montakin
syytä julmistumiseen noin häijyn pilanteon toimeenpanijoille, ja teidän
majesteettinne hyvä muisti on ikuisena uhkana johtunut ajattelemattoman
impyen mieleen."

"Minä en näe asiaa siinä valossa, Saint-Aignan."

"Kuninkaan täytyy nähdä paremmin kuin minä."

"No niin, minä olen huomaavinani näissä riveissä murhetta, ahdinkoa, ja
kun muistelen muutamia piirteitä äskeisestä kohtauksesta Madamen luona,
niin..."

Kuningas ei jatkanut lausettaan loppuun.

"Niin teidän majesteettinne antaa puheillepääsyn", täydensi hovimies;
"se tässä kaikessa on selvintä."

"Teen paremminkin, Saint-Aignan."

"Mitä aiotte, sire?"

"Ota viittasi."

"Mutta, sire..."

"Tiedät kai, missä Madamen seuranaisten huoneisto on?"

"Hyvin!"

"Ja miten sinne voi päästä?"

"Kah, sitä en."

"Mutta tunnethan toki jonkun, jolla on pääsy?"

"Teidän majesteettinne on totisesti jokaisen hyvän aatoksen alkulähde."

"Keksit keinon?"

"Niin, tunnen nuoren miehen, joka on likeisissä väleissä erääseen
tyttöön."

"Hovineitoon?"

"Niin, sire, hovineitoon."

"Tonnay-Charenteenko?" kysyi Ludvig hymyillen.

"Ei, valitettavasti; tytön nimi on Montalais."

"Entä miehen?"

"Malicorne."

"Hyvä! Ja voitko luottaa hänen apuunsa?"

"Luullakseni, sire. Hänellä kyllä on joku avain... Ja jos on, niin sitä
saa lainaksi, sillä minä olen vastikään tehnyt hänelle palveluksen."

"Oivallista. Lähtekäämme!"

"Olen teidän majesteettinne käskettävissä."

Kuningas heitti oman viittansa de Saint-Aignanin hartioille ja pyysi
tältä hänen levättinsä. Sitten he kaksistaan astuivat eteiskäytävään.




133.

Mitä vedenneito ei aavistanut sen paremmin kuin sinipiikakaan.


De Saint-Aignan pysähtyi hovineitojen välikerran portaiden alapäähän
Madamen asunnon ensimmäisessä huonekerrassa. Sieltä hän ohikulkevalla
palvelijalla lähetti sanan Malicornelle, joka oli vielä Monsieurin
luona.

Kymmenen minuutin kuluttua Malicorne saapui nenä pystyssä ja nuuskien
hämärässä. Kuningas vetäytyi takaisin, lymyten eteisen pimeimpään
osaan. Saint-Aignan sitävastoin astui lähemmäksi. Mutta ensi sanoista,
joilla hän ilmoitti toivomuksensa, Malicorne ihan kavahti.

"Hoh, hoh, te pyydätte minua viemään itsenne hovineitosten huoneisiin?"

"Niin."

"Käsittänette, etten voi tehdä sellaista tietämättä, missä
tarkoituksessa sitä pyydätte."

"Valitettavasti, hyvä herra Malicorne, minun on mahdoton antaa mitään
selitystä. Teidän pitää siis luottaa minuun ystävänä, joka eilen
pelasti teidät pulasta ja tänään pyytää teitä tekemään samanlaisen
palveluksen itselleen."

"Mutta, monsieur, minä sanoin teille, mitä halusin. Minä tahdoin päästä
nukkumasta taivasalla, ja sellaisenhan toivomuksen voi jokainen
rehellinen mies tunnustaa, jotavastoin te ette ilmaise minulle mitään."

"Uskokaa, hyvä herra Malicorne", intti de Saint-Aignan, "että jos
minulla olisi lupa selittää asia, niin sen tekisin."

"Silloin on mahdotonta, hyvä kreivi, minun sallia teidän päästä neiti
de Montalaisin luo."

"Miksi?"

"Sen tiedätte paremmin kuin kukaan, koska olette yllättänyt minut
muurilla neiti de Montalaisia mielistelemässä. No, olisinpa minä, joka
häntä kosiskelen, kovin myötämielinen, jos noin vain avaisin teille
hänen kammionsa oven, sen myöntänette!"

"Mitä joutavia! Kuka teille on sanonut, että minä hänen tähtensä
avainta pyydän?"

"Kenen tähden sitten?"

"Hän ei tietääkseni asu yksinään?"

"Ei kylläkään."

"Hän asuu neiti de la Vallièren kanssa?"

"Niin, mutta teillä ei tosiaan ole enempää asiaa neiti de la Vallièren
kuin neiti Montalaisinkaan luo, ja on vain kaksi henkilöä, joille sen
avaimen antaisin: herra de Bragelonnelle, jos hän sitä minulta
pyytäisi, ja kuninkaalle, jos hän minua siihen käskisi."

"No, antakaa sitten minulle se avain, monsieur, minä käsken teitä",
virkkoi kuningas, astuen esille varjosta ja raottaen viittaansa. "Neiti
de Montalais tulee alas teidän luoksenne siksi aikaa kun me menemme
neiti de la Vallièren luo. Meillä on todellakin asiaa vain hänelle
yksinään."

"Kuningas!" huudahti Malicorne kumartuen hallitsijan polviin asti.

"Niin, kuningas", lausui Ludvig hymyillen; "ja kuningas on yhtä
mielissään teidän vastustuksestanne kuin antautumisestannekin. Nouskaa,
monsieur; tehkää meille pyytämämme palvelus."

"Kuten käskette, sire", vastasi Malicorne, astuen portaille.

"Käskekää neiti de Montalaisin tulla alas", neuvoi kuningas, "älkääkä
hiiskuko hänelle sanaakaan käynnistäni."

Malicorne kumarsi tottelevaisuuden merkiksi ja eteni ylemmäksi.

Mutta nopeasta jälkiharkinnasta kuningas seurasi häntä, ja niin
rivakasti, että tavoitti jo puoliportaisiin ennättäneen Malicornen,
saapuen perille samaan aikaan kuin tämäkin.

Silloin hän näki Malicornen raolleen jättämästä ovesta la Vallièren
lepäävän rentona nojatuolissa, ja toisessa nurkassa Montalaisin
seisovan yöpuvussa suuren kuvastimen edessä suorien hiuksiaan ja
samalla väitellen Malicornen kanssa.

Kuningas avasi äkkiä oven ja astui sisään.

Montalais parahti kuullessaan oven käyvän, ja huomattuaan kuninkaan hän
pakeni pois. Tämän nähdessään la Vallière puolestaan kohousi
nojatuolistaan kuin kangistunut vahakuva ja putosi sitten siihen
jälleen. Kuningas lähestyi häntä verkalleen.

"Te haluatte audienssia, mademoiselle", virkkoi hän tytölle kylmästi.
"Olen tässä valmiina teitä kuuntelemaan. Puhukaa."

Näyteltävälleen kuuron, sokean ja mykän osalle uskollisena de
Saint-Aignan oli istahtanut ovipieleen jakkaralle, joka sattumalta oli
asetettu siihen juuri kuin häntä varten. Oviverhona olevan korukudelman
suojassa ja selkä seinää vasten kuunteli hän siten näkymättömänä,
alistuen kelpo vahtikoiraksi, joka odottaa ja valvoo koskaan
häiritsemättä herraansa.

Kuninkaan ärtyisestä katsannosta kauhuissaan la Vallière nousi
toistamiseen, jääden nöyrään ja rukoilevaan asentoon.

"Sire", sopersi hän, "suokaa minulle anteeksi."

"Heh, mademoiselle, mitä minun pitäisi teille antaa anteeksi?" kysyi
Ludvig XIV.

"Sire, olen tehnyt suuren virheen, -- enemmänkin... suuren rikoksen."

"Tekö?"

"Sire, minä olen loukannut teidän majesteettianne."

"Ette vähimmässäkään määrässä", vastasi Ludvig XIV.

"Sire, minä pyydän, älkää osoittako minua kohtaan tuota hirveätä
totisuutta, joka ilmaisee kuninkaan oikeutettua pahastusta. Minä tunnen
teitä loukanneeni, sire; mutta minun täytyy saada teille selittää,
etten ole suinkaan tahallani teitä loukannut."

"Ensiksikin, mademoiselle", virkkoi kuningas, "miten olisitte minua
loukannut? En sitä käsitä. Jollakin nuoren tytön leikkipuheellako,
aivan viattomalla leikkipuheella? Te olette tehnyt pilaa
herkkäuskoisesta nuoresta miehestä. Sellainenhan on hyvin luonnollista,
jokainen muu nainen olisi teidän sijassanne menetellyt samoin."

"Ah, teidän majesteettinne musertaa minut noilla sanoilla!"

"Ja miksi niin?"

"Siksi, että se leikkipuhe ei ole ollut viatonta, jos olen sellaista
pilaa tehnyt."

"No, mademoiselle", kysyi kuningas, "sekö teillä vain olikin minulle
sanottavaa, kun pyysitte puheillepääsyä?" Ja hän oli astahtamaisillaan
taaksepäin.

Silloin la Vallière puolestaan siirrähti lähemmäksi kuningasta ja
kuumat kyyneleet silmiin kuivuneina lausui lyhyellä, katkonaisella
äänellä:

"Teidän majesteettinne kuuli kaikki?"

"Minkä kaiken?"

"Kaikki, mitä puhuttiin Kuninkaan tammen alla?"

"Minulta ei jäänyt siitä sanaakaan kuulematta, mademoiselle."

"Ja kuultuanne puheeni teidän majesteettinne on voinut luulla, että
leikittelin teidän herkkäuskoisuudellanne?"

"Niin, herkkäuskoisuudella, siinä sanoitte oikein."

"Ja teidän majesteettinne ei ole aavistanut, että minunlaiseni
tyttöparka saatetaan joskus pakottaa tottelemaan toisen tahtoa?"

"Anteeksi, mutta minä en laisinkaan käsitä, että se, jonka tahto näkyi
niin vapaasti ilmautuvan Kuninkaan tammen alla, koskaan antaisi tässä
kohden pakottaa itsensä toisen tahdon vaikuteltavaksi."

"Oi, mutta uhka, sire!"

"Uhka!... Kuka teitä uhkasi? Kuka uskalsi teitä uhata?"

"Ne, joilla on siihen oikeus, sire."

"En tunnusta kellekään uhkaamisen oikeutta valtakunnassani."

"Suokaa anteeksi, sire, mutta teidän majesteettinne läheisyydessäkin on
kyllin korkeassa asemassa olevia henkilöitä, heidän ollakseen tai
luullakseen olevansa oikeutettuja saattamaan turmioon tytön, jolla ei
ole tulevaisuutta, ei varallisuutta, ei mitään muuta kuin maineensa."

"Ja miten hänet saatettaisiin turmioon?"

"Riistämällä häneltä maine häpeällisellä karkoituksella."

"Oi, mademoiselle", virkkoi kuningas syvästi katkeroittuneena, "minä
pidän paljon ihmisistä, jotka puolustautuvat syyttämättä muita."

"Sire!"

"Niin, minulle on tuskallista, sen tunnustan, nähdä tämänlaatuisen,
kaiketikin helposti korjattavan asian mutkistuvan moitteista ja
syytöksistä."

"Joita te ette siis usko?" huudahti la Vallière.

Kuningas vaikeni.

"Oi, sanokaahan toki!" toisti la Vallière kiihkeästi.

"Mielipahakseni täytyy minun se tunnustaa", myönsi kuningas kylmästi
kumartaen.

Nuorelta tytöltä pääsi haikea parahdus, ja lyöden käsiään yhteen hän
virkkoi: "Siis ette uskoa minua?"

Kuningas ei vastannut mitään. La Vallièren kasvojen juonteet muuttuivat
tämän äänettömyyden kestäessä.

"Te siis oletatte, että minä", huudahti hän, "että minä olen
suunnitellut tuon ilveen, tuon häpäisevän juonen, kevytmielisen
pilanteon teidän majesteetistanne?"

"Hyvä Jumala! Eihän se ollut mitään häpäisevää ilvettä", huomautti
kuningas; "siinä ei edes ollut juonittelua: enemmän tai vähemmän hauska
leikinlasku vain."

"Ah", huokasi neitonen epätoivoissaan, "kuningas ei usko minua,
kuningas ei tahdo minua uskoa!"

"Enpä kyllä, en tahdo teitä uskoa."

"Hyvä Jumala, hyvä Jumala!"

"Kuunnelkaa: mikä on tosiaan luonnollisempaa? Kuningas seuraa minua,
kuuntelee minua, vaanii minua, ajattelitte. Kuningas tahtonee huvitella
kustannuksellani. Huvitelkaammepa hänen kustannuksellaan! Ja koska
kuningas on helläsydäminen mies, vedotkaamme sydämeen."

La Vallière kätki kasvot käsiinsä, tukahduttaen nyyhkytyksen. Kuningas
jatkoi säälimättömästi, hän tahtoi kostaa onnettomalle uhrille kaiken
kärsimyksensä.

"Olettakaamme siis satu, että rakastan häntä ja että sydämeni on hänet
valinnut. Kuningas on samalla kertaa niin yksinkertainen ja niin ylpeä,
että hän uskoo minua, ja sitten me juttelemme tästä kuninkaan
herkkäuskoisuudesta, ja meille tulee hauskaa."

"Oo", huudahti la Vallière, "jo sen pelkkä ajatteleminenkin on
kauheata!"

"Ja", jatkoi kuningas, "siinä ei ole kaikki. Jos tuo ylväs prinssi
sattuisi ottamaan pilan vakavasti, jos hän olisi kyllin varomaton siitä
julkisuudessa osoittamaan joitakin merkkejä, kas silloin kuningasta
nöyryytetään koko hovin edessä. Sitä somaa juttua kelpaisi kerran
kertoa rakastajalleni; osana myötäjäisistäni saisin esittää
puolisolleni kepposen, jolla ilkikurinen tyttönen harhaannutti
kuninkaan."

"Sire", huudahti la Vallière hämmentyneenä, huumaantuneena, "ei
sanaakaan enempää, rukoilen. Ettekö näe, että surmaatte minut?"

"Oh, yhä leikkiä", virkahti kuningas, alkaen kuitenkin heltyä.

La Vallière vaipui polvilleen, ja niin rajusti, että parkettilattia
kumahti. Ristissä käsin hän voihkaisi:

"Sire, niin ollen antaudun mieluummin häpeään kuin että minua syytetään
petoksesta!"

"Mitä se merkitsee?" kysyi kuningas yrittämättä nostaa tyttöä ylös.

"Sire, kun uhraan teille kunniani ja häveliäisyyteni, luotatte ehkä
uskollisuuteeni. Madamen teille esittämä kertomus on Madamen omaa
keksintöä; siinä ei ole mitään perää. Se, minkä sanoin suuren tammen
alla..."

"No?"

"Ainoastaan se oli totta."

"Mademoiselle!" huudahti kuningas.

"Sire", parahti la Vallière kiihkeiden tunteittensa vallassa, "sire,
vaikka minun täytyisi häpeästä kuolla tähän paikkaan, jota polveni
koskettavat, toistan teille, kunnes ääneni uupuu: minä sanoin teitä
rakastavani... no niin, minä rakastan teitä!"

"Tekö?"

"Minä rakastan teitä, sire, siitä asti kun teidät näin, siitä päivästä
saakka, kun Bloisissa, missä riuduin ikävään, teidän kuninkaallinen
katseenne sattui minuun valoisana ja elävöittävänä. Minä rakastan
teitä, sire! On majesteettirikos, sen tiedän, että minunlaiseni
tyttörukka rakastaa kuningastaan ja sen hänelle sanoo. Rangaiskaa minua
tästä rohkeudesta, halveksikaa minua ajattelemattomuuteni tähden; mutta
älkää millään muotoa uskoko, että olen teistä tehnyt pilaa, että olen
teitä pettänyt. Suonissani virtaa kuningasvallalle uskollisen suvun
verta, sire; ja minä rakastan... minä rakastan kuningastani!... Ah,
minä kuolen!"

Ja yhtäkkiä, voimien ja äänen uupuessa, hän hengästyneenä lyyhistyi
lattialle kuin viikatteen katkaisema kukka, josta Vergilius laulaa.

Nämä sanat, tämän rajun rukouksen kuultuaan kuninkaalle ei enää jäänyt
katkeruutta, ei epäilystä. Hänen sydämensä oli kokonaan avautunut tämän
ylevää ja rohkeata kieltä puhuvan rakkauden polttavasta henkäyksestä.
Siksipä hän kuullessaan tytön intohimoisen rakkaudentunnustuksen
herpaantuneena kätki kasvot käsiinsä. Mutta tuntiessaan noiden sormien
kouristuneesti tarttuvan hänen käsiinsä, -- tuntiessaan rakastuneen
tytön lämpimän puristuksen vaikutusta suonissaan hän vuorostaan syttyi
ja kietaisten kätensä tytön vyötäisille nosti hänet ylös ja painoi
rintaansa vasten.

Mutta riutuneena, antaen horjuvan päänsä painua hallitsijan olkapäälle,
tämä ei enää näyttänyt elonmerkkejä. Silloin kuningas kauhistuneena
kutsui de Saint-Aignania.

Tämä oli varovaisesti pysynyt liikkumattomana loukossaan, mutta riensi
nyt hätään, ollen pyyhkivinään kyyneltä silmänurkastaan. Hän auttoi
Ludvigia nostamaan tytön nojatuoliin, taputteli hänen käsiään ja valeli
häntä Unkarin kuningattaren hajuvedellä, innokkaasti hokien:

"Mademoiselle, kas niin, mademoiselle, nyt se on ohi, kuningas uskoo
teitä, kuningas antaa teille anteeksi. Kah, kah, olkaa varuillanne,
muutoin liikutatte kuninkaan mieltä liian voimakkaasti, mademoiselle.
Hänen majesteettinsa on tunteellinen, hänen majesteetillaan on sydän.
Oh, peijakas, mademoiselle, katsokaahan toki, -- kuningas on aivan
kalpea!"

Kuningas oli todellakin huomattavasti vaalennut.

Mutta la Vallière ei liikahtanut.

"Hyvä neiti, hyvä neiti!" jatkoi de Saint-Aignan. "Toipukaa toki, minä
pyydän, minä rukoilen; on jo aika. Muistakaa, että jos kuningas alkaisi
voida pahoin, minun täytyisi kutsua hänen lääkärinsä. Ah, hyvä Jumala,
mihin hätään olemme joutuneet! Neiti, rakas neiti, toipukaa,
ponnistakaa, joutuin, joutuin!"

Olisi ollut vaikea käyttää suostuttelevampaa kaunopuheisuutta kuin
Saint-Aignan tässä käänteessä; mutta vielä tarmokkaampi ja
voimallisempi vaikute kuin Saint-Aignanin viihdyttely havahdutti la
Vallièren. Kuningas oli polvistunut hänen eteensä ja painoi hänen
kämmenelleen polttavia suudelmia, jotka käsille ovat samaa kuin huulten
suuteleminen tuntuu kasvoille. Tyttö toipui vihdoin, avasi raukeasti
silmänsä ja mutisi kuolevan katsein:

"Oi, sire, teidän majesteettinne on siis antanut minulle anteeksi?"

Kuningas ei vastannut... hän oli vielä liian liikutttunut.

De Saint-Aignan piti velvollisuutenaan jälleen peräytyä loitommaksi...
Hän oli ymmärtänyt tulen, joka säihkyi hänen majesteettinsa silmistä.

La Vallière nousi.

"Ja nyt, sire", sanoi hän miehuullisesti, "nyt, kun olen puhdistautunut
teidän majesteettinne silmissä -- kuten ainakin toivon, -- sallikaa
minun vetäytyä luostariin. Siellä siunaan kuningastani kaiken ikäni ja
kuolen rakastaen Jumalaa, joka on suonut minulle onnellisen päivän."

"Ei, ei", vastasi kuningas, "eläkää täällä siunaten Jumalaa, mutta
rakastaen Ludvigia, joka toimittaa teille onnellisen elämän, --
Ludvigia, joka rakastaa teitä ja vannoo teille rakkautensa!"

"Oh, sire, sire!..."

Ja tämän epäilyksen johdosta kävivät Ludvigin suutelot niin kiihkeiksi,
että de Saint-Aignan katsoi velvollisuudekseen siirtyä oviverhon
toiselle puolelle. Mutta nämä suudelmat, joita nuorella tytöllä alussa
ei ollut voimaa vastustaa, alkoivat häntä polttaa.

"Oi, sire", huudahti hän, "älkää saattako minua katumaan
rehellisyyttäni, sillä se todistaisi minulle, että teidän
majesteettinne vieläkin halveksii minua."

"Mademoiselle", virkkoi kuningas äkkiä kunnioittavasti peräytyen, "minä
en rakasta enkä kunnioita mitään maailmassa niin suuresti kuin teitä,
eikä hovissani, sen vannon kaiken nimessä, ole ketään suuremmassa
arvossa pidettyä kuin te tästälähtein. Pyydän teiltä siis anteeksi
kiihtymystäni, mademoiselle; se johtui ylenpalttisesta rakkaudesta.
Mutta minä voin teille todistaa, että rakastan teitä vieläkin enemmän,
voin todistaa sen kunnioittamalla teitä niin paljon kuin vain voitie
haluta."

Sitten hän kumartuen tytön edessä ja tarttuen hänen käteensä lausui:

"Mademoiselle, suotteko minulle kunnian, että vastaanotatte suudelman,
jonka painan kädellenne?"

Ja kuninkaan huulet hipaisivat kunnioittavasti ja kevyesti nuoren tytön
värisevää kättä.

"Tästedes", lisäsi Ludvig, nousten ja vakavasti katsellen impeä,
"tästedes te olette minun suojeluksessani. Älkää puhuko kellekään
vääryydestä, jonka olen teille tehnyt, ja antakaa anteeksi muillekin,
mitä pahaa he ovat mahdollisesti teille tuottaneet. Tästälähtein te
olette niin paljon heidän yläpuolellaan, että he eivät enää edes saa
aihetta teitä sääliä, saati peloittaa."

Ja hän tervehti neitoa hartaasti kuin temppelistä poistuen ja kutsui
sitten de Saint-Aignania, joka lähestyi peräti nöyränä.

"Kreivi", sanoi hän, "toivoakseni mademoiselle tahtoo suoda teille
hiukan ystävyyttään sen vastineeksi, mitä minä olen hänelle iäksi
vannonut."

De Saint-Aignan taivutti polvensa la Vallièren edessä.

"Mikä ilo minulle", sopersi hän, "jos mademoiselle suo minulle
sellaisen kunnian!"

"Minä lähetän teille heti toverinne takaisin", virkkoi kuningas.
"Hyvästi, mademoiselle, tai pikemmin: näkemiin! Osoittakaa minulle se
armo, että muistatte minua rukouksissanne."

"Ah, sire", vastasi la Vallière, "olkaa huoletta. Te asutte Jumalan
kanssa sydämessäni."

Nämä viime sanat päihdyttivät kuninkaan, joka aivan hurmaannuksissaan
vei de Saint-Aignanin alas portaita.

Tätä ratkaisua ei Madame ollut aavistanut: ei vedenneito eikä sinipiika
ollut siitä puhunut.




134.

Uusi jesuiittikenraali.


Sillaikaa kun la Vallière ja kuningas ensimmäiseen tunnustukseensa
sulattivat kaikki menneisyyden murheet, nykyhetken onnentunteet ja
tulevaisuuden sykähdyttelevät toiveet, oli Fouquet vetäytynyt linnassa
varattuun huoneeseensa ja keskusteli siellä Aramiksen kanssa juuri
siitä kaikesta, minkä Ludvig oli nyt heittänyt mielestään.

"Sanokaahan minulle", aloitti Fouquet saatuaan vieraansa asettumaan
nojatuoliin ja itse istuuduttuaan hänen viereensä, "sanokaahan minulle,
herra d'Herblay, millä kannalla asiat ovat nykyään Belle-Islellä.
Oletteko kuullut mitään uutta?"

"Herra yli-intendentti", vastasi Aramis, "sillä taholla kehittyy kaikki
toivomustemme mukaisesti; kulungit on lopullisesti suoritettu, ja
suunnitelmistamme ei ole mitään tullut tietoon."

"Mutta varusväki, jonka kuningas tahtoi vaihtaa sinne?"

"Sain tänä aamuna tiedon, että se on saapunut kaksi viikkoa takaperin."

"Ja sitä on erityisesti kohditeltu?"

"Mitä parhaalla tavalla."

"Entä vanha varusväki, -- mihin se on joutunut?"

"Se on noussut maihin Sarzeaussa ja heti siirretty Quimperiin."

"Tiedättekö tarkemmin uusien miesten mielialasta?"

"He ovat jo meidän puoluettamme."

"Oletteko varma vakuutuksestanne, hyvä herra piispa?"

"Ehdottomasti; sitäpaitsi saatte itse kuulla, miten siellä on
järjestelty."

"Belle-Isle on vain ollut kaikista linnoituspaikoista ikävin soturien
katsantokannan mukaan."

"Sen tiedän ja otin myös toimiakseni sikäli. Siellä on ahdasta, ei ole
yhteyttä muun maailman kanssa, ei naisia, ei peliseuraa; ja on ihan
surkeata nähdä --" lisäsi Aramis hymyillen omituiseen tapaansa --
"kuinka suuressa määrin nuoret miehet nykyaikana etsiskelevät
huvittelua ja kuinka herkkiä he sen johdosta ovat mieltymään
henkilöihin, jotka heille kustantavat sellaista ajanvietettä."

"Mutta jos he saavat hupia Belle-Islellä?"

"Jos se tapahtuu kuninkaan toimesta, niin he rakastavat kuningasta,
mutta jos kuningas jättää heidät ikäviinsä ja herra Fouquet toimittaa
heille hauskutusta, niin he kiintyvät rahaministeriin."

"Ja te olitte neuvonut isännöitsijääni, että hän heti heidän
tultuaan..."

"Ei, heidän annettiin ensin viikkokausia kärsiä rauhassa ikävää, ja he
alkoivat nurkua väittäen, että edelliset upseerit olivat saaneet
huvitella enemmän kuin he. Silloin heille vastattiin, että heidän
edeltäjänsä olivat osanneet laittautua herra Fouquetin ystäviksi ja
että jos herra Fouquet voisi ajatella heistä samaa, pitäisi hän kyllä
erityisenä huolenaan, että hänen alueellaan viihdyttäisiin. No, se pani
heidät miettimään. Mutta isännöitsijä lisäsi heti, että hän herra
Fouquetin käskyjä rikkomatta tunsi herransa kyllin hyvin, tietääkseen
jokaisen kuningasta palvelevan aatelismiehen herättävän hänen
harrastustaan, ja että hän tulokkaita tuntemattakin tahtoi tehdä heidän
hyväkseen yhtä paljon kuin toisillekin oli oltu huomaavaisia."

"Mainiota! Ja toivoakseni toiminta seurasi sanoja? Tiedättehän, etten
soisi nimessäni luvattavan mitään toteuttamatonta."

"Kyllä: upseerien käytettäväksi luovutettiin meidän molemmat
kaapparialuksemme ja teidän hevosenne, ja he saivat päärakennuksen
avaimet, niin että he nyt pääsevät metsästämään ja ratsastusretkille,
täydentäen seurueitaan niistä Belle-Islen ja ympäristön naisista, jotka
eivät pelkää tulevansa merikipeiksi."

"Ja Sarzeaussa ja Vannesissahan on paljon sellaisia naisia, teidän
korkea-arvoisuutenne?"

"Oh, pitkin koko rannikkoa", vastasi Aramis tyynesti.

"Ja miten on sotamiesten laita?"

"Järjestely on tietenkin ollut suhteellista; sotamiehille tarvittiin
viiniä, hyviä ruokavaroja ja korkeata palkkaa."

"Aivan oikein! Ja tuloksena siis on...?"

"Että nyt voimme luottaa tähän varusväkeen, joka on jo paremmalla
kannalla kuin entinen."

"Hyvä!"

"Ja tällaisesta menettelystä on jatkuvaa etua: jos on Jumalan tahto,
että varusväkeä vaihdetaan aina kahdenkin kuukauden väliajoilla,
tulee kolmisen vuoden kuluessa kokonainen armeijakunta siten
vaikuteltavaksemme; yhden rykmentin sijasta saamme viisikymmentätuhatta
miestä puolellemme."

"Niin, tiesin hyvin", sanoi Fouquet, "ettei kukaan muu kuin te voisi
osoittautua niin suuriarvoiseksi ja palkitsemattomaksi ystäväksi, herra
d'Herblay. Mutta näissä puuhissahan", lisäsi hän nauraen, "me kokonaan
unohdimme kelpo parooni du Vallonin; mihin hän onkaan joutunut? Minun
täytyy tunnustaa, että oleskellessani kolme viime päivää Saint-Mandéssa
en ollenkaan tullut ajatelleeksi ystäväämme tai muutakaan hyödyllistä."

"Minä en unohda häntä!" vastasi Aramis. "Portos on Saint-Mandéssa
hänkin ja lihoo päivä päivältä; hänellä on aina mieliruokia ja parhaita
viinejä tarjolla, ja kävelypaikaksi olen hänelle myöntänyt pikku
puiston, jonka te olette muuten pidättänyt samaan tarkoitukseen
itsellenne. Hän alkaakin jo taas olla jalkeilla ja harjoittelee
voimiaan taivuttelemalla nuoria saarnipuita tai pirstaamalla vanhoja
tammia kuten Krotonin Milon,[1] ja kun puistossa ei ole jalopeuroja,
niin tapaamme hänet varmaankin ihan eheänä. Portoksemme on oikea urho."

"Kyllä, mutta vähitellen hänen täytyy ikävystyäkin."

"Ei, siitä saamme olla huoletta."

"Hän voi ryhtyä tiedustelemaan?"

"Hän ei tapaa ketään."

"Mutta lopultakin hän kai odottaa tai toivoo jotakin?"

"Minä olen antanut hänelle toiveen, jonka me jonakuna päivänä
toteutamme, ja hän elää sen elvyttelemänä."

"Mikä hänen toivomuksensa on?"

"Tulla esitellyksi kuninkaalle."

"Ohoh! Millä perusteella?"

"Belle-Islen insinöörinä, _pardieu_!"

"Onko se mahdollista?"

"Ihan totta."

"Kas vain! Mutta eikö hänen pitäisi nyt palata Belle-Islelle?"

"Välttämättömästi, ja ajattelenkin lähettää hänet sinne niin pian kuin
suinkin käy laatuun. Portoksella on paljon esiintymiskykyä; hän on
mies, jonka heikkouden tunnemme vain d'Artagnan, Atos ja minä. Portos
ei milloinkaan menetä malttiaan; hän käyttäytyy aina peräti
arvokkaasti, ja upseerien silmissä hän tuntuu aivan ristiretkien
aikuiselta ritarilta. Hän juo pöydän alle koko esikunnan, itse
tuntematta humaustakaan päässänsä; hän kykenee herättämään heissä
kaikissa ihailua ja mieltymystä. Ja jos meillä myöhemmin sattuu
joku määräys pantavaksi täytäntöön, niin Portos toteuttaa sen
kirjaimellisesti, -- hän ei anna minkään esteen silloin häiritä suoraa
suuntaansa."

"Lähettäkää hänet siis takaisin."

"Sitä olen jo aikonut, -- mutta vasta jonkun päivän päästä sen teen,
sillä minun täytyy sanoa teille eräs seikka: minä epäilen d'Artagnania.
Hän ei ole Fontainebleaussa, kuten kenties olette huomannut, ja
d'Artagnan ei ole milloinkaan huvikseen syrjässä tai jouten. Nyt
saatuani omat asiani kuntoon yritänkin ottaa selville, mitä
d'Artagnanilla on hommanaan."

"Olette saanut asianne kuntoon, sanotte?"

"Niin."

"Siinä tapauksessa olette onnellinen mies; minä soisin voivani sanoa
samaa omasta asemastani."

"Ettehän toki ole enää levoton?"

"Hm!"

"Kuningas kohtelee teitä mitä parhaiten."

"Kyllä niin."

"Ja Colbert antaa teidän olla rauhassa?"

"Jokseenkin."

"Niin ollen", sanoi Aramis seuraten ripeätä ajatusjuoksuaan, joka oli
hänen vahva puolensa, "niin ollen voimmekin miettiä eilistä ehdotustani
sen tyttösen suhteen."

"Kenestä puhuittekaan?"

"Oletteko jo unohtanut?"

"En todellakaan muista."

"Huomautin neiti de la Vallièresta."

"Kas, totta kyllä!"

"Oletteko siis vastahakoinen käännyttämään tyttöä puolellenne?"

"Siinä on haittana se, että sydämeni on toisaalla; en tunne
minkäänlaista mieltymystä siihen lapsukaiseen."

"Hohoi!" vastasi Aramis; "sydämenne vetää teitä toisaanne, sanotte?"

"Niin."

"_Diable_, sellaista pitää varoa!"

"Miksi niin?"

"Olisi vaarallista antautua sydämensä valtaan, kun tarvitsee päätänsä
siinä määrin kuin te."

"Te olette oikeassa. Ja heti ensi kutsustanne minä jätinkin kaikki,
kuten näette. Mutta palatkaamme pienokaiseen. Mitä hyötyä luulette
minulle siitä koituvan, että kävisin hänelle huomaavaiseksi?"

"Asia on selvä. Kuningas on oikkunaan iskenyt silmänsä häneen; niin
ainakin luullaan."

"Ja te, jolle kaikki on selvillä, tiedätte kai muutakin?"

"Minä tiedän, että kuningas on vaihtanut tunteitaan hyvin äkkiä: aivan
äsken hän oli ihan hullaantunut Madameen, ja vielä muutamia päiviä
sitten Monsieur valitti siitä mieltymyksestä leskikuningattarelle;
seurauksena oli aviokiistoja ja äidillisiä nuhteita."

"Miten te tuon kaiken tiedätte?"

"Tiedänpä vain."

"No niin?"

"No, tämän eripuraisuuden ja nuhtelun jälkeen ei kuningas ole enää
puhutellut tai erityisesti lähestynyt hänen kuninkaallista korkeuttaan,
vaan kääntänyt huomionsa de la Vallièreen, Madamen hovineitoon.
Tiedättekö, mitä lempiseikoissa merkitsee kaihdin?"

"Hyvin."

"No niin, neiti de la Vallière tietenkin on vain Madamen kaihtimena.
Käyttäkää tätä asemaa hyväksenne, sopivasti antaen tytön ymmärtää, että
hän onkin valtiattarensa välikappale. Loukattu itserakkaus helpoittaa
valloitustanne, ja tuo tyttönen luonnollisesti tutustuu kuninkaan ja
Madamen salaisuuksiin. Ja te ette voi uskoakaan, mitä kaikkea järkevä
mies voi saada aikaan jonkun salaisuuden haltijana."

"Mutta miten lähestyä häntä?"

"Tekö kysytte sitä minulta!" vastasi Aramis.

"Vain syystä että minulla ei ole aikaa hänen varalleen."

"Hän on köyhä ja halpa-arvoinen; te toimitatte hänelle kunnollisen
aseman, -- ja valloittipa hän rakastajattarena kuninkaan tai ainoastaan
pääsee läheisiin väleihin uskottuna, niin teillä on hänessä uusi
avustajatar."

"Hyvä", mukausi Fouquet. "Mitä nyt ensin tekisimme pienokaisen
suhteen?"

"Miten olette menetellyt, herra yli-intendentti, kun olette tahtonut
valloittaa jonkun naisen?"

"Olen kirjoittanut hänelle rakkauteni vakuutuksia, tarjonnut
palvelulisiäni ja piirtänyt alle nimeni."

"Onko yksikään kyennyt vastustamaan teitä?"

"Yksi ainoa", vastasi Fouquet. "Mutta hiljakkoin hän taipui kuten
toisetkin."

"Otatteko nyt vaivaksenne kirjoittaa?" esitti Aramis, ojentaen
rahaministerille kynää.

"Sanelkaa!" pyysi hän. "Päässäni pyörii niin paljon muuta, etten
osaisi saada kokoon kahta riviä."

"Samapa se", vastasi Aramis. "Kirjoittakaa siis!"

Hän saneli:

    'Hyvä neiti! Olen nähnyt teidät, ja teitä ei hämmästyttäne,
    että olen huomannut teidät tenhoavaksi.

    Mutta sulojanne vastaavan aseman puutteessa te voitte viettää
    ainoastaan syrjäytettyä elämää hovissa.

    Kunniallisen miehen rakkaus voisi -- jos teillä on ollenkaan
    kunnianhimoa -- auttaa oikeuksiinsa teidän henkevyyttänne ja
    viehkeyttänne.

    Minä asetan rakkauteni teidän jalkainne juureen; mutta kun
    kaikkein nöyrin ja varovaisinkin kiintymys saattaa kuitenkin
    panna alttiiksi hellimänsä olennon, ei noin ihastuttavan
    henkilön sovi antautua vaaraan ilman tulevaisuuden vakuuksia.

    Jos suvaitsette vastata rakkauteeni, niin osoitan teille
    kiitollisuuttani tekemällä teidät pysyväisesti vapaaksi ja
    itsenäiseksi.'

Tämän kirjoitettuaan Fouquet katseli Aramista.

"Nimi vain alle", sanoi piispa.

"Onkohan se tarpeellista?"

"Teidän allekirjoituksenne tässä kirjeessä merkitsee miljoonaa, -- ette
ota huomioon sitä, hyvä yli-intendentti."

Fouquet kirjoitti nimensä.

"Kenet lähetätte nyt toimittamaan kirjettä perille?" kysyi Aramis.

"Erään älykkään palvelijan."

"Oletteko ihan varma hänestä?"

"Hän on taattu graubündeniläiseni. Hm, meidän pelimme ei muuten olekaan
tässä asiassa hullumpaa."

"Kuinka niin?"

"Jos on totta, mitä sanoitte tuon pienokaisen tehtävästä kuninkaan ja
Madamen suhteissa, antaa kuningas hänelle luonnollisesti niin paljon
rahaa kuin hän vain saattaa haluta."

"Kuninkaalla siis on rahoja?" kysyi Aramis.

"_Dame_, ei muutakaan voi uskoa, kun hän ei enää pyydä minulta!"

"Hoo, kyllä hän taas pyytääkin, olkaa varma siität"

"Minulla on vielä suotuisampikin seikka mainittavana: olisin luullut
hänen puhuvan minulle tuosta Vauxin juhlasta, jota Colbert pyrkii
toimittamaan niskoilleni, mutta hän ei ole virkkanut siitä sanaakaan."

"Vielä hän siitä puhuukin!"

"Te siis pidätte kuningasta kovin säälimättömänä, hyvä herra
d'Herblay?"

"En häntä."

"Hän on nuori ja siis taipuvampi suopeuteen."

"Hän on nuori ja siis heikko tai kiihkomielinen, ja herra Colbert
johtelee ilkeydellään kuninkaan heikkoutta tai herkkäluontoisuutta."

"Näettehän pelkäävänne häntä?"

"Sitä en kiellä."

"Mutta silloin minä olen hukassa."

"Kuinka niin?"

"Minä olin kuninkaan asioissa voimakas ainoastaan rahojen perusteella,
ja nyt olen taloudellisen perikadon partaalla."

"Ette suinkaan."

"Mitä! Tunnetteko siis asiani paremmin kuin minä itse?"

"Kenties."

"Mutta jos hän kuitenkin haluaa sen juhlan pantavaksi toimeen?"

"Silloin te järjestätte sen."

"Entä rahat?"

"Onko teiltä milloinkaan puuttunut varoja?"

"Voi, jos tietäisitte, millä hinnalla sain täytetyksi viime tarpeen!"

"Ensi kerralla se käy teiltä ihan vaivattomasti."

"Kuka minulle antaisi rahat?"

"Minä."

"Annatteko te minulle kuusi miljoonaa?"

"Kyllä."

"Te, -- kuusi miljoonaa!"

"Kymmenen, jos tarvitaan."

"Totisesti, hyvä d'Herblay", sanoi Fouquet, "teidän tyyni
luottavaisuutenne peloittaa minua enemmän kuin kuninkaan suuttumus."

"Joutavia!"

"Mikä siis oikein olettekaan?"

"Tokihan tunnette minut."

"Tarkoitin: mihin tähtäätte?"

"Minä tahdon, että Ranskan valtaistuimella tulee olla kuningas, joka on
suosiollinen herra Fouquetille, ja että herra Fouquet on minulle
suosiollinen."

"Ah", huudahti Fouquet puristaen hänen kättänsä, "minähän jo pidän
teitä läheisimpänä miehenäni; mutta uskokaa pois, rakas d'Herblay, te
antaudutte harhaluuloihin."

"Missä kohden?"

"Ludvig ei ikinä käänny minua kohtaan suopeaksi."

"En ole sanonutkaan, että Ludvig muuttuu teille suosiolliseksi."

"Mutta juurihan pääsitte sitä sanomasta!"

"En puhunut Ludvigista, vaan Ranskan kuninkaasta."

"Eikö se ole samaa?"

"Ei toki; siinä on suuri ero."

"En ymmärrä."

"Oivallatte piankin. Otaksukaa, että se kuningas on toinen mies kuin
Ludvig XIV."

"Toinen mies?"

"Niin, jonka on kiiltäminen teitä kaikesta."

"Mahdotonta!"

"Vieläpä valtaistuimestaan."

"Oh, te olette järjiltänne! Ei ole olemassa ketään, joka voisi asettua
Ludvig XIV:n sijaan valtaistuimelle. En kykene havaitsemaan ketään
sellaista, en ainoatakaan."

"Minä tiedän yhden."

"Ellei se olisi Monsieur", vihjaisi Fouquet levottomasti silmäillen
Aramista. "Mutta Monsieur..."

"Se ei ole Monsieur."

"Miten saattaisi mikään hallitsijasukuun kuulumaton ruhtinas, jolla ei
olisi mitään oikeutta...?"

"Minun tai oikeastaan teidän kuninkaanne on oleva kaikkea, mitä hänen
pitääkin olla; olkaa siitä seikasta huoleti."

"Varokaa, varokaa, herra d'Herblay, te saatte minut vapisemaan, ja
päätäni huimaa."

Aramis hymyili.

"Te vapisette ja huimaannutte vähästä", vastasi hän. "Oh, te todella
pelästytätte minut."

Aramis hymyili yhä.

"Te nauratte vain?" ihmetteli Fouquet.

"Ja sen päivän koittaessa tekin nauratte; nyt minun vain tulee pysyä
ainoana naurajana."

"Mutta selittäkää toki edes hiukan!"

"Kyllä selitän aikanaan; sillävälin älkää pelätkö mitään. Te olette
yhtä vähän Pietari kuin minä olen Vapahtaja, mutta kuitenkin minä sanon
teille: 'Heikkouskoinen, miksi epäilet?'"

"Voi, hyvä Jumala, minä epäilen... minä epäilen, koska en näe mitään."

"Silloin olette sokea, ja siinä tapauksessa en enää kohtele teitä
Pietarina, vaan Paavalina, ja sanon teille: 'Se päivä tulee, jona sinun
silmäsi avautuvat!'"

"Voi", äännähti Fouquet, "kuinka mielelläni uskoisinkaan!"

"Te ette usko, vaikka olen ainakin kymmenesti kuljettanut teidät kuilun
yli, johon olisitte yksin ollen sortunut! Te ette usko, -- te, joka
yliprokuraattorista olette kohonnut intendentin arvoon, intendentistä
pääministeriksi ja siitä olette nousemassa valtakunnan melkein
itsenäiseksi kansleriksi. Mutta ei", sanoi hän yhä hymyillen, "ei, ei,
te ette voi nähdä ettekä siis myöskään uskoa."

Ja Aramis nousi poistuakseen.

"Vielä sananen", virkkoi Fouquet. "Te ette ole milloinkaan ennen
puhunut minulle täten; te ette ole koskaan esiintynyt niin
luottavaisena tai oikeammiten uhmaavana."

"Syystä että äänekkääseen puhumiseen tarvitaan vapaa sananvalta."

"Teillä on se siis nyt?"

"Niin."

"Vasta saatuna?"

"Eilisestä asti."

"Olkaa varovainen, herra d'Herblay, te ajatte varmuuden
uhkarohkeuteen."

"Mahtiin voi perustaa paljon rohkeutta."

"Te olette mahtava?"

"Olen tarjonnut teille kymmenen miljoonaa ja pidän sen summan yhä
varallanne."

Fouquet nousi ihan hämmennyksissään.

"Kuulkaahan", sanoi hän, "kuulkaahan: te puhuitte kuninkaiden
syöksemisestä valtaistuimelta ja asettamisesta valtaan. Herra
armahtakoon, mutta jos olen täydellä järjelläni, niin sitä te äsken
haastoitte!"

"Niin todellakin."

"Ja miksi puhuitte sellaista?"

"Saattaa hyvinkin puhua valtaistuinten vallinnasta, kun itse on tämän
maailman kuninkaitten yläpuolella."

"Oletteko siis kaikkivaltias?" huudahti Fouquet.

"Pysyn sanoissani", vastasi Aramis. Hänen silmänsä leimusivat ja
huulensa värähtelivät.

Fouquet heittäysi jälleen nojatuoliin ja antoi päänsä vaipua käsien
varaan.

Aramis katseli häntä hetkisen kuten ihmiskohtaloita johteleva enkeli
olisi silmäillyt tavallista kuolevaista.

"Hyvää yötä", toivotti hän; "nukkukaa hyvin ja lähettäkää kirjeenne la
Vallièrelle. Huomenna kai jälleen tapaamme?"

"Niin, huomenna", vastasi Fouquet ja pudisti päätänsä kuin henkilö,
joka tointuu tajulleen. "Mutta missä parhaiten?"

"Kuninkaan ajoretkellä, jos suvaitsette."

"Se sopii hyvin."

Ja he erosivat.




135.

Rajuilma


Seuraava päivä valkeni synkän uhkaavana, ja kun kaikki tiesivät, että
kuninkaalliseen ohjelmaan kuului nyt ajoretki, jokainen heti silmänsä
avattuaan suuntasi katseensa taivaalle.

Puunlatvain tasalla leijui sakeata, punertavaa usmaa, jota paksun
pilvihunnun läpi tunkeutuvat himmeät auringonsäteet olivat hädin
jaksaneet kohottaa kolmisenkymmentä jalkaa maasta. Yöllä ei ollut
laisinkaan laskeutunut kastetta, nurmikot olivat jääneet kuiviksi ja
kukkaset menettäneet tuoreutensa. Linnut livertelivät tavallista
hillitymmin lehvistöissä, jotka riippuivat kuoleutuneen
hievahtamattomina. Se omituinen sekava ja elämää uhkuva kohu, jota
auringon armaus tuntuu synnyttävän, -- se luonnon huokuminen, joka
taukoamattomasi haastaa kaikkien muiden äänten keskellä, -- oli nyt
häipynyt kuulumattomiin; syvä hiljaisuus vallitsi luomakunnassa.

Tämä taivaan ankeus säpsähdytti kuningasta, kun hän noustuaan siirtyi
ikkunansa ääreen. Mutta kun ajoretkeä varten oli annettu kaikki
määräykset, -- kun oli toimitettu kaikki valmistukset ja olletikin kun
Ludvig toivoi tästä ajoretkestä mielikuvituksensa lupausten (ja
voimmepa sanoa sydämensä halujen) täyttymystä, päätti hän empimättä,
että sään merkeillä ei ollut mitään tekemistä jo järjestetyn ajoretken
kanssa, joka siis oli pantava toimeen vastuksia ajattelematta.
Muutamissa taivaan armoittamissa hallituskausissa on sitäpaitsi hetkiä,
jolloin voisi luulla maallisen kuninkaan tahdolla olevan vaikutusta
jumalalliseen tahtoon. Augustuksella oli Vergilius vakuuttamassa:
_Nocte pluit tota, redeunt spectacula mane_.[2] Ludvig XIV:lle saattoi
Boileau kuvailla samanlaista suopeutta Jumalan taholta kuin Augustus
uskoi saavansa osakseen Jupiterilta.

Ludvig kävi tavallisuuden mukaan messussa, mutta on tunnustettava, että
luodun muisto jossakin määrin häiritsi Luojalle kuuluvia ajatuksia. Hän
ei jumalanpalveluksen aikana voinut pidättyä toisinaan laskeskelemasta,
kuinka monta minuuttia ja sitten sekuntia hänet eroitti siitä
onnellisesta hetkestä, jolloin huviajelu alkaisi eli Madame siis
lähtisi liikkeelle seuranaisineen.

On kaiketi sanomattakin selvää, että linnassa ei yksikään sivullinen
tiennyt kohtauksesta, joka kuninkaalla oli ollut edellisenä iltana la
Vallièren kanssa. Kielevä Montalais olisi kenties laskenut jutun
leviämään, mutta häntä hallitsi tässä kohden Malicorne, joka oli
lukinnut hänen huulensa yhteisen edun osoittamisella.

Ludvig XIV oli niin hurmaannuksissaan, että hän oli Madamellekin
melkein antanut anteeksi eilispäivän kolttosen. Hänen oikeastaan
sietikin olla siitä pikemmin hyvillään kuin pahoillaan. Ilman tuota
häijyyttä ei hän olisi saanut la Vallièren kirjettä, joka johti hänet
puhutteluun ja epätietoisuudesta selvyyteen. Hänen sydämensä oli niin
täynnä auvoa, ettei siihen ainakaan tällähaavaa mahtunut mitään
katkeruuden kaunaa. Sentähden Ludvig ei aikonutkaan rypistää kulmiansa
kälylleen, vaan tahtoi tervehtiä häntä vielä ystävällisemmin ja
armollisemmin kuin tavallista, -- se vain ehtona, että hän valmistuisi
ajoissa lähtemään liikkeelle...

Sellaista Ludvig mietti messun kestäessä, väkisinkin unohtaen pyhän
toimituksen aikana yhtä ja toista, mitä kaikkein kristillisimmän
kuninkaan ja kirkon vanhimman pojan olisi tullut ajatella. Mutta Jumala
on nuorille rikkojille laupias, ja kaikki rakkaus -- harhaantunutkin --
saa helposti armon Hänen isällisissä silmissään. Niinpä Ludvig messusta
lähtiessään ja kohottaessaan katseensa taivaalle näki pilvipeitteen
raosta jo kaistaleen puhtoista sinitaivasta.

Hän palasi linnaan, ja kun ajoretki oli määrätty alkavaksi vasta
puoleltapäivin ja siihen oli vieläkin kaksi tuntia aikaa, ryhtyi hän
uutterasti työskentelemään Colbertin ja Lyonnen kanssa. Tämä puuhailu
ei estänyt Ludvigia samalla kävelemästä edes takaisin pöydän ja ikkunan
väliä, -- sen ikkunan nimittäin, joka oli Madamen huvimajalle päin, ja
siten hän tuli huomanneeksi pihalla herra Fouquetin. Sitten kun
kuningas oli toisiltana osoittanut rahaministerille ilmeistä
suosiollisuutta, hyörivät hovimiehet Fouquetin ympärillä
huomaavaisempina kuin milloinkaan, ja hän puolestaan näytti hyvin
tyytyväiseltä ja hymyili iloisesti, ollessaan nyt tulossa
tervehdyskäynnille kuninkaan luo.

Fouquetin nähdessään Ludvig vaistomaisesti kääntyi Colbertiin päin.
Tämä myhäili niinikään ja näytti voitokkaan riemuitsevalta. Se ilahdus
oli hänet vallannut vastikään, kun muuan hänen kirjurinsa oli tullut
sisään ja ojentanut hänelle asiakirjakäärön, jonka Colbert oli
avaamattomana sullonut avaraan housuntaskuunsa. Mutta kun Colbertin
hymyssä aina oli pohjalla jotakin pahaenteistä, valitsi Ludvig
mieluummin katseltavakseen Fouquetin säteilevän ilmeen. Hän viittasi
yli-intendenttiä tulemaan ylös ja virkkoi sitten Lyonnelle ja
Colbertille.

"Laatikaa mietintönne valmiiksi ja jättäkää se kirjoituspöydälleni;
minä luen sen sitten rauhallisempana hetkenä."

Ja hän poistui huoneesta. Kuninkaan antaman merkin johdosta oli
Fouquet kiireesti noussut ylös portaita; Aramis oli ollut
pihalla yli-intendentin saattolaisena, mutta vakavana vetäytynyt
halpa-arvoisempien hovimiesten ryhmään, jonka keskeen hän katosi niin
että kuningas ei ollut häntä huomannutkaan. Ludvig kohtasi
rahaministerinsä porrassillakkeella.

"Sire", lausui Fouquet nähdessään hallitsijansa osoittaman
armollisuuden, "teidän majesteettinne on viime päivinä ollut minulle
ylenmäärin suosiollinen. Edessämme ei nyt enää olekaan vain nuori
kuningas, vaan nuori jumala, joka hallitsee Ranskan rattoisuuden, onnen
ja rakkauden henkenä."

Kuningas punastui. Imartelevanakin tämä kohteliaisuus oli jokseenkin
suoranainen vihjaus. Hän vei yli-intendentin siihen pikku saliin, joka
eroitti hänen työhuoneensa makuukamarista.

"Tiedättekö, miksi kutsuin teidät?" aloitti Ludvig istuutuen
ikkunakomeron reunalle, voidakseen pitää silmällä kukkapengermiä
Madamen huvimajan toisen ulko-oven edustalla.

"En, sire... mutta teidän majesteettinne armollisesta hymystä päättäen
teillä on jotakin ilahduttavaa sanottavana minulle."

"Kas, teillä on ennakkokäsitys?"

"Minä vain katselen ja näen."

"Mutta te erehdytte."

"Onko mahdollista, sire?"

"Kutsuin teidät päin vastoin pahoitteluni lausumiseksi."

"Minulle, sire?"

"Niin, ja hyvin vakavana nuhteena."

"Teidän majesteettinne ihan kauhistuttaa minua... ja kuitenkin odotan
täynnä luottamusta teidän oikeamielisyyteenne ja hyvyyteenne."

"Mitä puhutaankaan, herra Fouquet, -- että te valmistelette suuria
juhlia Vauxissa?"

Fouquet hymyili niinkuin toipilas unohdetun kuumeen
uusiintumiskohtauksen ensi väristyksessä.

"Ja te ette ole kutsunut minua?" jatkoi kuningas.

"Sire", vastasi Fouquet, "en ajatellut koko juhlaa, josta muuan
_ystäväni_" -- Fouquet korosti tätä sanaa -- "vasta toisiltana tahtoi
muistuttaa minua."

"Mutta minä puhelin kanssanne sitten yöllä, ja te ette maininnut siitä
mitään, herra Fouquet."

"Sire, miten olisin voinut toivoa teidän majesteettinne laskeutuvan
alas korkeasta piiristänne siinä määrin, että kunnioittaisitte minun
kotiani kuninkaallisella läsnäolollanne?"

"Suokaa anteeksi, herra Fouquet, mutta tehän ette missään muodossa
puhunut minulle juhlastanne."

"En puhunut siitä kuninkaalle -- toistan vieläkin, ensiksikin siitä
syystä, että juhlan toimeenpanemisesta ei ollut mitään lopullista
päätetty, ja toisekseen pelkäsin epäystä."

"Ja millä perusteella pelkäsitte minun kieltäytyvän, herra Fouquet?
Olen päättänyt saattaa välimme aivan selviksi, kuten näette."

"Arastelin katkeran pettymyksen karttelussa, sire, kun niin kovin
hartaasti halusin nähdä kuninkaan jonakuna otollisena hetkenä ottavan
vastaan kutsuni."

"No, huomaanpa, herra Fouquet, että meidän on peräti helppo päästä
hyvään keskinäiseen ymmärrykseen. Te haluatte kutsua minut juhlaanne,
minä olen halukas tulemaan; kutsukaa, niin saatte minut vieraaksenne."

"Mitä! Teidän majesteettinne suvaitsee vastaanottaa kutsuni?" sopersi
yli-intendentti.

"Luulen todellakin tekeväni enemmän, monsieur", sanoi kuningas
hymyillen, "sillä minä lienen oikeastaan nyt itse tarjoutunut."

"Teidän majesteettinne tuottaa minulle ääretöntä kunniaa ja iloa!"
huudahti Fouquet; "minun täytyy vain sanoa, kuten herra de la Vieuville
lausui teidän esi-isällenne Henrik IV:lle _Domine, non sum dignus_."[3]

"Siihen vastaan, herra Fouquet, että jos panette toimeen juhlan, niin
minä tulen mukaan kutsuttuna tai kutsumattomana."

"Oi, kiitos, kiitos, armollinen kuninkaani!" sanoi Fouquet kohottaen
ylpeästi päätänsä tämän suosionosoituksen johdosta, jota hän kuitenkin
sielussaan piti lopullisena häviönänsä. "Mutta miten on teidän
majesteettinne saanut tiedon unelmastani?"

"Yleisestä huhuamisesta, herra Fouquet, joka kertoo ihmeitä teistä ja
kotinne upeudesta. Tunnette ehkä ylpeyttä siitä, että kuninkaan käy
teitä kateeksi, herra Fouquet?"

"Se tekee minusta maailman onnellisimman miehen, sire, koska sinä
päivänä, jona kuningas todella tuntee kateutta Vauxin johdosta, minulla
on jotakin arvokasta tarjottavana hallitsijalleni."

"No niin, herra Fouquet, valmistakaa siis juhlanne ja avatkaa talonne
ovet selälleen."

"Ja määrätkää te, sire, päivä", esitti Fouquet.

"Sopikaamme tasan kuukausi tästä päivästä lukien."

"Haluaako teidän majesteettinne nyt mitään muuta?"

"En sen enempää, herra yli-intendentti, paitsi että tästälähtein soisin
teidän pysyttelevän likelläni niin paljon kuin teille vain suinkin käy
mahdolliseksi."

"Sire, minulla on kunnia ottaa osaa teidän majesteettinne huviajeluun."

"Se ilahduttaa minua. Olenkin juuri lähtemässä, herra Fouquet, ja
tuolla jo naiset tulevat koolle."

Ja niin sanoessaan kuningas ei osoittanut ainoastaan nuoren miehen
vilkastumista, vaan nuoren rakastajan intoa, kun hän peräytyi kiireesti
ikkunasta ottamaan hansikkaansa ja keppinsä, jotka kamaripalvelija toi
hänelle. Ulkoa kuului ratsujen tömistelyä ja vaununpyörien ratinaa
pihan hiekoitukselta. Kuningas riensi alas portaita. Hänen
ilmestyessään ulko-ovelle kaikki pysähtyivät. Ludvig astui suoraan
nuoren kuningattaren luo. Leskikuningatar oli jäänyt huoneisiinsa, yhä
pahemmin potien paranematonta hivutustautiansa. Maria Teresia astui
kaleeseihin Madamen kanssa ja kysyi puolisoltaan, mille suunnalle hän
halusi huviajelun ohjattavaksi. Ludvig lie nähnyt la Vallièren -- vielä
ihan kalpeana edellisen illan tapauksista -- asettuvan vaunuihin kolmen
seuralaisen kanssa ja vastasi kuningattarelle, että hän ei pitänyt
siinä kohden väliä, vaan tuli mielellään minne hyvänsä. Kuningatar
antoi silloin esiratsastajille määräyksen kääntyä Apremontia kohti.
Nämä läksivät nyi ennakolta liikkeelle.

Kuningas nousi ratsaille. Hän saattoi muutaman minuutin ajan
kuningattaren ja Madamen ajoneuvoja, pysytellen vaununoven kohdalla.
Sää oli tuntuvasti selinnyt, mutta koko taivaankansi oli kuitenkin yhä
verhoutuneena ikäänkuin tomuhuntuun, jonka hienonhienot hiukkaset
kimmeltelivät auringon himmentyneessä hohteessa. Oli tukahduttava
helle. Mutta kun kuningas ei näkynyt säänmerkeistä välittävän, ei
kukaan tahtonut ilmaista mitään levottomuutta, ja ajeluretki suuntautui
kuningattaren ohjeen mukaisesti Apremontiin päin. Hovilaisten ryhmä
hälisi hilpeänä, ja jokainen yritti ilmeisesti unohtaa ja saada muilta
unohtumaan, mitä ikäviä huomautuksia oli edellisenä päivänä tullut
lausutuksi. Etenkin Madame oli säteilevällä tuulella. Ja näkihän
Henriette tosiaan kuninkaan kaleesiensa vierellä; ei ollut
oletettavissa, että Ludvig oli siten elähtynyt huomaavaiseksi
puolisoaan kohtaan, joten prinsessalla oli aihetta toivoon, että hänen
ruhtinaansa oli palautunut entiselleen.

Mutta neljänneslieuen verran saateltuaan ylhäistä paria kuningas
kumarsi ystävällisesti hymyillen ja käänsi ratsunsa, antaen
kuningattaren kaleesien ja sitten ensimmäisten hovineitojen vaunujen
sekä muidenkin ajoneuvojen solua ohitseen; nähdessään hallitsijan
seisahtuneen aikoivat kyllä muutkin pysähtyä, mutta Ludvig viittasi
heitä vain kulkemaan edelleen. La Vallièren vaunujen saapuessa kuningas
lähestyi tervehtimään Madamen hovineitoja ja näkyi tahtovan lähteä
ratsastamaan nyt heidän rinnallaan, mutta silloin koko vaunujono äkkiä
seisahtui. Kuninkaan poistumisesta rauhattomana oli kuningatar saanut
tämän aikaan omien vaunujensa pysähdyttämisellä, -- ja hänellehän
kuningas olikin antanut määräysvallan ajoretken suhteen.

Kuningas lähetti tiedustamaan, mitä hän tarkoitti ajelun
pysähdyttämisellä.

"Mieleni tekee jatkaa jalkaisin", oli vastauksena.

Hän varmaankin toivoi, että joskin kuningas ratsain saatteli
hovineitojen vaunuja, hän ei kehtaisi jalkaisin lyöttäytyä ihan
tyttösien kumppaniksi.

Oltiin keskellä metsää. Se oli kaunis alku huviajelulle, kaunis
olletikin haaveilijain ja rakastuneiden mielestä. Pikku risteyksestä,
johon oli pysähdytty, erkani kolme viehättävää lehtokujaa pitkinä,
varjoisina ja mäkisinä. Sammalpohjaisina ja lehvistöjen reunustamina
näistä kukin avasi näkyviin kaidan kaistaleen taivasta toisiaan
syleilevien puunlatvojen lomitse. Taempana vilahteli kujien poikki edes
takaisin metsäkauriita, jotka hätääntyneinä olivat toviksi pää koholla
seisahtuneet keskelle tietä ja nyt pakenivat nopeina kuin nuoli,
yhdellä ainoalla loikkauksella syöksähtäen metsän suojaavaan
tiheikköön. Tuon tuostakin myös mietiskelevä kaniini istahti pystyyn,
siveli kuonoaan etukäpälillä ja vainusi ilmaa, yrittäen nuuskia, oliko
lähestyvällä häiritsijäin parvella ehkä kintereillään joku
vääräkoipinen koira tai kainalossaan tuliluikku. Koko seurue oli
laskeutunut vaunuista nähdessään kuningattaren astuvan maahan. Maria
Teresia tarttui erään hovineitonsa käsivarteen, ja luotuaan
syrjäsilmäyksen kuninkaaseen -- joka ei ollut sitä huomaavinaan -- hän
tunkeutui metsään ensimmäistä eteensä avautuvaa polkua pitkin. Kaksi
esiratsastajaa kulki hänen majesteettinsa edellä, sauvoillaan
kohotellen oksia tai siirtäen syrjään vadelmapensaiden vesoja, jotka
olisivat voineet haitata kävelyä.

Heti maahan astuessaan oli Madame puolestaan tavannut vierellään kreivi
de Guichen, joka kumartaen asettui hänen käytettäväkseen. Monsieur oli
eilisestä uimaretkestä ihastuksissaan ilmoittanut tänäänkin mieluummin
lähtevänsä virralle, ja suoden de Guichelle vapautta hän oli jäänyt
linnaan Lotringin junkkarin ja Manicampin kanssa. Hän ei enää ollut
vähääkään mustasukkainen. Niin ollen oli häntä nyt turhaan katseltu
kulkueesta; mutta kun Monsieur oli hyvin itsekäs ruhtinas, joka yleensä
kovin niukasti lisäsi yhteistä hupia, oli hänen poissaolonsa herättänyt
pikemmin tyytyväisyyttä kuin pahoittelua.

Kuningattaren ja Madamen esimerkkiä seuraten olivat muutkin
hajaantuneet ryhmiksi sattuman tai valintansa mukaan. La Vallièren
lähellä pysytellyt kuningas oli hypännyt ratsailta hänen avatessaan
vaunujensa oven ja tarjonnut hänelle käsivartensa. Montalais ja
Tonnay-Charente olivat heti vetäytyneet syrjään, edellinen harkiten sen
viisaammaksi, jälkimmäinen hienotunteisuudesta, -- toinen etääntyi
tehdäkseen kuninkaalle mieliksi, toinen välttääkseen esiintymästä
hänelle vastenmielisenä.

Puolen tunnin kuluessa oli sääkin järjestäytynyt toisin. Ikäänkuin
lämpöaallon työntämänä oli harsokerros kasaantunut länteen
pilviröykkiöksi, joka vastakkaisen ilmavirran vaikutuksesta alkoi
lähestyä verkalleen ja uhkaavana. Rajuilma oli selvästi tulossa; mutta
kun kuningas ei sitä nähnyt, ei kukaan katsonut oikeudekseen ottaa sitä
huomioonsa. Kävelyretkeä siis jatkettiin. Muutamat levottomat sielut
kyllä alituiseen kohottivat katseensa yläilmoihin, ja vielä arempina
käyskentelivät monet vaunujensa ympäristöllä, aikoen etsiä niistä
suojaa rajuilman puhjetessa; mutta suurempi osa kulkuetta seurasi
kuningasta, nähdessään hänen urheasti etääntyvän metsään la Vallièren
kanssa.

Sen nähdessään kuningas tarttui seuralaisensa käteen ja veti hänet
kapeaan sivukujaan, johon tällä kertaa kukaan muu ei rohjennut poiketa
perässä.




136.

Sade.


Samaan aikaan samosi metsässä kaksi miestä juuri sille suunnalle, mihin
kuningas oli kääntynyt la Vallièren kanssa, mutta he eivät välittäneet
lehtokujasta, vaan astelivat puiden keskitse aivan huolettomina taivaan
uhkaavista merkeistä ja pää kumarassa niinkuin miettien vakavia
asioita.

He eivät olleet nähneet de Guichea, eivät Madamea, kuningasta tai la
Vallièrea. Äkkiä hulmahti ilmassa kuin tulenlieska, ja sitä seurasi
kumea, kaukainen jyrinä.

"Kah", virkkoi toinen miehistä, kohottaen päätänsä, "me saamme
ukonilman! Emmekö riennä takaisin vaunuihin, hyvä d'Herblay?"

Aramis silmäsi tutkivasti taivaalle.

"Oh", arveli hän, "ei ole vielä hätää." Ja hän pitkitti keskustelua
siitä kohdasta, johon se näkyi pysähtyneen. "Sanotte siis, että eilen
illalla kirjoittamamme kirjeen on jo täytynyt ehtiä perille?"

"On varmastikin."

"Kenen annoitte sen viedä?"

"Sveitsiläisen toimitsijani, josta jo eilen mainitsin."

"Mutta hän ei tuonut vastausta?"

"En ole häntä vielä nähnyt. Tyttönen kaiketi oli palvelusvuorollaan
Madamen luona tai pukeutumassa, antaen hänen odottaa. Sitten oli aika
lähteä ajoretkelle, joten en voi sanoa, miten siellä kävi."

"Te tapasitte kuninkaan ennen lähtöänne?"

"Niin."

"Millä mielellä hän oli?"

"Perin armollinen tai ilkeän kavala, riippuen siitä, oliko hän
tosissaan vai teeskentelikö vain."

"Entä juhla?"

"Se pannaan toimeen kuukauden kuluttua."

"Toimittiko hän itselleen kutsun?"

"Niin itsepintaisesti, että huomasin Colbertin puuttuneen asiaan."

"Hyvä on."

"Eikö yö ole häivyttänyt kuvitelmianne avustuksesta, jota arvelitte
voivanne antaa minulle tässä kohden?"

"Ei, minä olen istunut kirjoittamassa kaiken yötä, antaen tarpeelliset
määräykset."

"Teidän tulee ottaa huomioon, että juhla ehdottomasti maksaa useita
miljoonia."

"Minä toimitan kuusi... Hankkikaa te puolestanne kaiken varalta pari
kolme miljoonaa."

"Te olette ihmeellinen mies, rakas d'Herblay."

Aramis hymyili.

"Mutta", kysyi Fouquet vieläkin hiukan levottomana, "kun te noin
vierittelette miljoonia, niin miksi ette jokunen päivä sitten siepannut
taskustanne niitä viittäkymmentätuhatta frangia Baisemeauxille?"

"Syystä, että silloin olin köyhä kuin Job."

"Ja nyt?"

"Tänään olen kuningasta rikkaampi."

"Hyvä on", sanoi Fouquet. "Minä tunnen ihmisiä ja tiedän, että te
olette mies vastaamaan vakavasta sanastanne. En tahdo yrittää riistää
teiltä salaisuuttanne; älkäämme puhuko siitä sen enempää."

Samassa kuului valtavaa jylinää, joka yhtäkkiä räjähti hirmuiseksi
jyrähdykseksi.

"Ohoh", virkkoi Fouquet, "sanoinhan sen!"

"Niin", myöntyi Aramis, "palatkaamme vaunujen luo."

"Meillä ei ole enää aikaa", vastasi Fouquet; "sade jo saavuttaa
meidät."

Taivas oli tosiaan ikäänkuin auennut, ja raskas sadetulva humahti äkkiä
puiden latvoissa.

"Hoo", arveli Aramis, "kyllä me ehdimme ajoneuvoihin ennenkuin lehvät
läpäisevät."

"Parempi vetäytyä johonkin luolaan", ehdotti Fouquet.

"Niin, mutta missä täällä olisi sellainen?" kysyi Aramis.

"Kymmenen askeleen päässä, tietääkseni", sanoi Fouquet hymyillen, ja
katseltuaan ympärilleen hän lisäsi: "Niin, tuolla se on."

"Kelpaapa olla niin hyvämuistinen!" huudahti Aramis, vuorostaan
hymyillen. "Mutta ettekö pelkää, että ajajanne turhaan odotettuaan
meitä otaksuu meidän palanneen toista tietä ja seuraa hovin vaunuja?"

"Oh", hymähti Fouquet, "siitä ei ole pelkoa. Kun asetan valjakkoni
minne hyvänsä, niin ainoastaan kuninkaan nimenomainen käsky voisi saada
mieheni hievahtamaan. En sitäpaitsi luule, että ainoastaan me olemme
etääntyneet näin loitolle. Kuulen askeleita ja puheensorinaa."

Näin sanoen Fouquet kääntyi ja avasi kepillään tiheän lehvistön, joka
oli hänen tiellään. Aramiksen katse tunkeutui aukkoon samalla kertaa
kuin yli-intendentinkin.

"Nainen!" supatti Aramis.

"Mies!" säesti Fouquet.

"La Vallière!"

"Kuningas!"

"Kas vain", sanoi Aramis, "tietäneekö kuningaskin teidän luolanne? Se
ei minua ihmetyttäisi; hän näkyy olevan varsin säännöllisissä väleissä
Fontainebleaun sinipiikoihin."

"Eipä väliä", tuumi Fouquet, "menkäämme sinne kuitenkin. Jos luola on
hänelle tuntematon, niin katsomme, miten hänen käy; jos hän sen tietää,
niin voimme hänen tullessaan pujahtaa tiehemme, sillä sinne johtaa
kaksi aukkoa."

"Missä se siis nyt on?" kysyi Aramis; "sade alkaa jo valua lehvien
välitse."

"Olemme paikalla."

Fouquet siirsi syrjään muutamia oksia, ja näkyviin tuli syvä
kallionkolo, joka luonnontilassaan oli kokonaan kanervien, murattien ja
tuuheina riippuvien tammenlehvien peittämä.

Fouquet näytti tietä. Aramis seurasi, mutta katsahti taaksensa juuri
luolaan astuessaan.

"Ohoo", sanoi hän, "nuo poikkesivatkin metsään ja tulevat tänne päin."

"No, luovutamme sitten paikkamme heille", virkkoi Fouquet hymyillen ja
vetäen Aramista viitasta; "mutta vielä en usko kuninkaan tuntevan
luolaani."

"He tosiaan näkyvät vain etsivän tuuheampaa puuta", huomasi Aramis.

Kuningas nimittäin katseli ilmaan eikä ympärilleen. Hän oli ottanut la
Vallièren käsivarren kainaloonsa ja piteli tytön kättä omassaan.
Neitonen alkoi liukahdella kosteassa ruohossa. Ludvig tähysti vielä
tarkemmin tienoota ja keksi valtavan, tuuhealehtisen tammen, jonka
suojaan hän vei la Vallièren.

Tyttöparka katseli ympärilleen; hän näkyi sekä pelkäävän että toivovan,
että joku seuraisi heitä. Kuningas asetti hänet seisomaan selin runkoa
vasten, jonka laaja, lehvien suojaama ympärys oli niin kuiva kuin ei
parhaillaan olisikaan tulvimalla satanut. Itse jäi Ludvig avopäin
seisomaan hänen eteensä. Kotvasen kuluttua oksat siivilöitsivät
muutamia vesipisaroita valahtamaan kuninkaan otsalle, mutta tämä ei
sitä huomannut.

"Oi, sire!" virkahti la Vallière, työntäen kuninkaan hattua. Mutta
hallitsija vain kumarsi, itsepintaisesti kieltäytyen panemasta sitä
päähänsä.

"Nyt jos koskaan on aika tarjota paikkaamme", kuiskasi Fouquet
Aramiksen korvaan.

"Nyt jos koskaan on kuunneltava menettämättä sanaakaan siitä, mitä he
keskenään haastavat", kuiskasi Aramis vastaan.

He vaikenivatkin molemmin, ja kuninkaan ääni kuului selvästi:

"Voi, hyvä Jumala, mademoiselle, näen tai pikemminkin arvaan teidän
levottomuutenne; uskokaa minua, pahoittelen vilpittömästi, että eroitin
teidät muusta seurueesta ja vielä toin teidät paikkaan, missä olette
alttiina sateelle. Olette ehkä jo märkä, ja teitä viluttaneekin?"

"Ei, sire."

"Mutta te värisette?"

"Sire, se johtuu pelosta, että kaikkien muiden ollessa koolla
poissaoloni tulkitaan pahoin."

"Ehdottaisin kyllä paluuta, mademoiselle; mutta katsokaahan ja
kuunnelkaa, -- voiko nyt yrittääkään lähteä liikkeelle?"

Ukkonen tosiaan jyrähteli alinomaa, ja sade valui virtanaan.

"Sitäpaitsi", jatkoi kuningas, "tässä ei ole sijaa pahoille puheille.
Ettekö ole Ranskan kuninkaan, valtakunnan ensimmäisen ritarin
seurassa?"

"Se on totta, sire", vastasi la Vallière, "ja se on minulle hyvin suuri
kunnia. Omasta puolestani en pelkääkään haitallisia selityksiä."

"Kenen puolesta sitten?"

"Teidän, sire."

"Minun, mademoiselle?" sanoi kuningas hymyillen. "En käsitä teitä."

"Onko teidän majesteettinne siis jo unohtanut, mitä eilen tapahtui
prinsessan luona?"

"Oh, heittäkäämme se silleen, pyydän, tai pikemmin sallikaa minun vain
pitää se mielessäni kiittääkseni teitä yhä kirjeestänne ja..."

"Sire", keskeytti la Vallière, "sade valuu päällenne, ja teidän
majesteettinne on yhä avopäin."

"Pyydän, älkäämme välittäkö muusta kuin teistä, mademoiselle."

"Oi", huudahti la Vallière hymyillen, "minä olen maalaistyttö, tottunut
juoksentelemaan Loiren niityillä ja Bloisin puutarhoissa millä ilmalla
tahansa. Vaatteeni taasen", lisäsi hän katsahtaen yksinkertaiseen
musliinipukuunsa, "eivät ole säästelyn arvoisia, kuten teidän
majesteettinne näkee."

"Todellakin, mademoiselle, olen jo usein huomannut, että te kaikesta
saatte kiittää itseänne ettekä asuanne. Te ette ole laisinkaan
keimaileva, ja sitä pidän suuriarvoisena ominaisuutena."

"Sire, älkää tehkö minusta parempaa kuin olen, vaan sanokaa ainoastaan,
että minä en kykene loistelemaan."

"Miten niin?"

"Varojen puutteessa vain", ilmaisi la Vallière hymyillen.

"Tunnustatte siis rakastavanne koreutta", elähtyi kuningas.

"Sire, minusta on kaunista vain se, mitä kykenen tavoittamaan. Kaikki,
mikä on minulle liian korkealla..."

"Onko teille yhdentekevääkö?"

"On minulle vierasta, koska se on minulta kiellettyä."

"Ja minusta, mademoiselle", lausui kuningas, "teillä ei ole hovissani
sitä asemaa, mikä teille kuuluu. Minulle ei varmaankaan ole kylliksi
kerrottu sukunne ansioista. Setäni on pahoin laiminlyönyt huonekuntanne
menestyksen edistämisen."

"Ei suinkaan, sire. Hänen kuninkaallinen korkeutensa Orléansin herttua
oli aina erittäin hyväntahtoinen isäpuoltani kohtaan. Palvelukset ovat
olleet vähäpätöisiä, ja saattaa sanoa, että meille on maksettu
töittemme mukaan. Kaikille ei satu onnellisia tilaisuuksia palvella
kuningastaan loistokkaasti. En kylläkään epäile, että sellaisen
tilaisuuden ilmaantuessa sukuni olisi osoittautunut yhtä urheaksi kuin
se on ollut halukas, mutta me emme ole saaneet koettaa."

"No, mademoiselle, kuninkaitten asiana on autella sattumaa, ja minulle
on suuri ilo mahdollisimman pian korjata kohtalon vääryydet teidän
osaltanne."

"Ei, sire", huudahti la Vallière kiihkeästi, "suvaitkaa jättää kaikki
ennalleen."

"Mitä, mademoiselle! Kieltäydyttekö siitä, mitä olen velvollinen ja
halukas tekemään hyväksenne?"

"Minulle riittää yltäkyllin se kunnia sire, että sain liittyä Madamen
seurueeseen."

"Mutta jos kieltäydyttekin omasta puolestanne, niin ottakaa ehdotukseni
vastaan edes omaistenne tähden."

"Sire, teidän jalomielinen aikomuksenne häikäisee ja peloittaa minua,
sillä osoittaessanne armollisuutta sukuani kohtaan teidän
majesteettinne toimittaa meille kadehtijoita ja itsellenne vihollisia.
Jättäkää minut syrjäisyyteeni, sire, jättäkää minulle se onnekas
tyydytys, että tunteissani ei voi olla itsekkyyttä."

"Ah, tuo on ihailtavaa puhetta!" huudahti kuningas.

"Totta kyllä", kuiskasi Aramis Fouquetin korvaan; "sellaista ei Ludvig
liene tottunut kuulemaan."

"Mutta", vastasi Fouquet, "entä jos tyttö antaa samanlaisen vastauksen
minun kirjeeseeni?"

"No", tyynnytti Aramis, "älkäämme tehkö ennakkopäätelmiä, vaan
odottakaamme loppua."

"Ja sitäpaitsi, hyvä herra d'Herblay", lisäsi yli-intendentti, joka ei
luonnostaan ollut taipuvainen uskomaan tuollaisia tunteenpurkauksia ihan
kirjaimellisesti, "epäitsekkyys kuninkaitten edessä on useinkin
viisaasti harkittua."

"Sitä kyllä minäkin ajattelin", myönsi Aramis. "Kuunnelkaamme."

Kuningas lähestyi hovineitoa, ja kun vettä yhä enemmän tihkui tammen
lehvien välitse, piti hän hattuansa kohotettuna nuoren tytön pään yli.
Tämä käänsi kauniit sinisilmänsä kuninkaallista suojaa kohti ja pudisti
päätänsä huoahtaen.

"Voi, hyvä Jumala", huudahti kuningas, "mikä surullinen ajatus voikaan
tunkeutua sydämeenne, kun olen asettanut omani sen etuvarustukseksi?"

"En tahdo salata sitä teiltä, sire. Olin jo äsken puuttumassa tähän
kysymykseen, -- niin vaikea kuin minun ikäiseni nuoren tytön onkin
siitä puhua --, mutta teidän majesteettinne vaiensi minut silloin.
Sire, teidän majesteettinne ei ole vapaa tällaiseen seurusteluun, --
teidän majesteettinne on naimisissa; jokainen tunne, joka vieroittaa
teidän majesteettianne kuningattaresta, saattaen teidät ajattelemaan
minua, olisi kuningattarelle syvän surun aihe."

Kuningas yritti keskeyttää, mutta nuori tyttö jatkoi rukoilevin elein:

"Kuningatar rakastaa teidän majesteettianne hyvin ymmärrettävällä
hellyydellä, kuningattaren katseet seuraavat teidän majesteettinne
jokaista askelta, joka etäännyttää teitä hänestä. Kun hänellä on ollut
onni saada sellainen puoliso, rukoilee hän kyynelsilmin taivaalta saada
edelleenkin hänet omistaa, ja hän on mustasukkainen sydämenne
pienimmästäkin sykähdyksestä."

Kuningas tahtoi jälleen puhua, mutta tälläkin kertaa la Vallière
rohkeni hänet pidättää.

"Eikö olisi kovin moitittavaa", virkkoi hän, "jos teidän majesteettinne
niin harrasta ja ylevää hellyyttä nähdessänne antaisi kuningattarelle
perusteita luulevaisuuteen? Oi, suokaa anteeksi tämä sanani, sire! Ah,
hyvä Jumala, tiedän hyvin, että on mahdotonta tai toki pitäisi olla
mahdotonta maailman suurimman kuningattaren tuntea mustasukkaisuutta
minunlaiseni tyttöparan suhteen. Mutta kuningatar on nainen, ja muiden
naisten tavoin saattaa hänen sydämensä avautua epäluuloille, joihin
pahat kielet valavat myrkkyään. Taivaan nimessä, sire, älkää siis
välittäkö minusta! En sitä ansaitse."

"Voi, mademoiselle", huudahti kuningas, "ettekö siis aavista, että
tuollaisella puheella muutatte kunnioitukseni ihailuksi?"

"Sire, te sisällytätte sanoihini muuta ja enemmän kuin minä tarkoitan;
näette minut parempana kuin olen, teette minusta suuremman kuin miksi
Jumala on minut luonut. Armahtakaa minua, sire! Sillä ellen tietäisi,
että kuningas on valtakuntansa jalomielisin mies, luulisin hänen
tekevän minusta pilaa."

"Oh, sellaista te ette tosiaankaan pelkää, siitä olen aivan varma!"
huudahti Ludvig.

"Sire, minun täytyisi sitä luulla, jos kuningas edelleen haastaisi
minulle tuolla tavoin."

"Olenpa kovin onneton ruhtinas", sanoi kuningas, ja hänen
pahoittelussaan ei ollut mitään teeskentelyä, "kristikunnan onnettomin
ruhtinas, kun en kykene tekemään sanojani uskottaviksi henkilölle, jota
rakastan enimmin koko maailmassa ja joka murtaa sydämeni kieltäytymällä
uskomasta rakkauteeni."

"Kas, sire", sanoi la Vallière torjuen säveästi kuningasta, joka oli
tullut yhä lähemmäksi, "rajuilma näkyykin jo asettuvan ja sade
taukoavan!"

Mutta juuri kun tyttöpoloinen siten tahtoi paeta omaa sydänparkaansa,
joka epäilemättä sykki liiankin yhdenmukaisesti kuninkaan sydämen
kanssa, yltyi myrsky todistamaan hänen sanansa vääriksi. Sinervä salama
valaisi metsän aavemaisella hohteella, ja tykistön yhteislaukausta
muistuttava jyrähdys kuului molempain nuorten yllä, ikäänkuin heitä
suojaavan tammen korkeus olisi vetänyt pitkäistä puoleensa.

Nuori tyttö ei voinut olla huudahtamatta kauhusta. Kuningas painoi
hänet toisella kädellään rintaansa vasten ja ojensi toisen hänen päänsä
yli ikäänkuin turvatakseen häntä salamalta. Syntyi hetkisen
äänettömyys, jolloin tämä ryhmä, kauniina kuten kaikki mikä on nuorta
ja rakkauden innoittamaa, pysyi liikkumatta, samalla kun Fouquet ja
Aramis yhtä hievahtamattomina katselivat heitä.

"Oi, sire, sire!" kuiskasi la Vallière. "Kuuletteko?" ja hän antoi
päänsä painua kuninkaan olalle.

"Kyllä", virkkoi hallitsija; "näette siis, että rajuilma ei vielä
menekään ohi."

"Sire, se on varoitus."

Kuningas hymyili.

"Sire, se on Jumalan uhkaava ääni."

"No", vastasi kuningas, "minä katson äskeisen jyrähdyksen todella
varoitukseksi ja uhkaukseksikin, jos se viiden minuutin kuluessa
uudistuu yhtä rajuna ja voimakkaana; mutta jos niin ei käy, sallikaa
minun pitää ukkosta ukkosena eikä minään muuna."

Samalla kuningas kohotti päätänsä ikäänkuin kysyäkseen taivaalta. Mutta
se näytti olevan Ludvigin puolella, sillä viiden minuutin hiljaisuus
seurasi räjähdystä, joka oli pelästyttänyt rakastavaisia. Ei mitään
uutta jyrinää kuulunut; ja kun ukkonen sitten jälleen jymisi, oli se
huomattavasti etääntymässä, niinkuin rajuilma olisi pakoon lyötynä
kiitänyt viidessä minuutissa tuulen siivillä kymmenen penikulmaa.

"No, Louise", kysyi kuningas hiljaa, "vieläkö uhkaatte minua taivaan
vihalla? Ja koska olette tahtonut pitää salamaa enteenä, niin vieläkö
epäilette, että se ei ainakaan ennusta onnettomuutta?"

Nuori tyttö kohotti päänsä. Sillävälin oli vesi puhkaissut lehtiverkon
ja valui kuninkaan kasvoille.

"Voi, sire, sire!" pahoitteli tyttö, äänessään vastustamattoman
pelästyksen sävy, joka mitä syvimmin koski kuninkaaseen. "Ja minunko
tähteni", kuiskasi hän, "kuningas yhä seisoo avopäin ja sateen
valeltavana? Mutta mikä minä olenkaan?"

"Näettehän sen", vastasi kuningas: "te olette jumalatar, joka taltuttaa
myrskyn ja loihtii sijalle päivänpaisteen."

Tosiaankin nyt tunkeusi auringonsäde metsän läpi ja sai lehdillä
vierivät tai kohtisuoraan lehvistön lomitse putoilevat vesipisarat
kimaltelemaan timantteina.

"Sire", sanoi la Vallière melkein voitettuna, mutta tehden viimeisen
ponnistuksen, "vielä kerran, sire, ajatelkaa mitä suruja teidän
majesteettinne saa kestää minun tähteni. Tällä hetkellä, hyvä Jumala,
teitä etsitään, teitä kutsutaan. Kuningatar on varmaan levoton, ja
Madame, voi, Madame!..." huudahti nuori tyttö nähtävästi pelon
vallassa.

Tämä nimi vaikutti jotenkuten kuninkaaseenkin. Hän säpsähti ja päästi
la Vallièren vihdoinkin syleilystään. Sitten hän astui tielle päin
tähystämään ja palasi melkein huolestuneena la Vallièren luo.

"Madame, sanoitte?" virkkoi hän.

"Niin, Madame, -- Madame, joka myöskin on mustasukkainen", vastasi la
Vallière painavasti. Ja ujostelevilla, siveän pelokkailla silmillään
hän rohkeni hetkiseksi katsahtaa kuningasta kysyvästi kasvoihin.

"Mutta", ponnistausi Ludvig vastaamaan, "Madamella ei mielestäni ole
mitään syytä olla mustasukkainen minun suhteeni, -- hänellä ei ole
mitään oikeutta..."

"Ah!" äännähti la Vallière.

"Hoo, mademoiselle", sanoi Ludvig melkein moittivasti, "ettehän te
kuulune niihin, joiden mielestä kälyllä on oikeus esiintyä
mustasukkaisena langostaan?"

"Minun ei sovi tunkeutua teidän majesteettinne salaisuuksiin, sire."

"Oh, te uskotte sitä kuten muutkin!" huudahti kuningas.

"Minä uskon, että Madame on mustasukkainen, niin, sire", vastasi la
Vallière lujasti.

"Hyvä Jumala", kysyi kuningas levottomasti, "oletteko tehnyt sen
huomion hänen käyttäytymisestään itseänne kohtaan? Onko Madame
osoittanut teille jotakin karsasmielisyyttä, jota te voisitte pitää
tästä mustasukkaisuudesta johtuvana?"

"Ei suinkaan, sire, minähän olen niin vähäpätöinen!"

"Haa, minä vain, jos niin olisi asia...!" huudahti Ludvig erityisen
tarmokkaaksi innostuen.

"Sire", keskeytti nuori tyttö, "sade on lakannut. Tänne tulee ihmisiä,
-- tulee ihmisiä, luulen."

Ja unohtaen kaiken sovinnaisuuden oli hän tarttunut kuninkaan
käsivarteen.

"No niin, mademoiselle", vastasi kuningas, "tulkoot he vain. Kukapa
uskaltaisi katsoa pahaksi, että olen pitänyt seuraa neiti de la
Vallièrelle?"

"Jumalan tähden, sire! Oi, oudoksutaanhan, että olette noin kastunut,
-- että olette uhrautunut minun tähteni!"

"En ole tehnyt muuta kuin velvollisuuteni ritarina", sanoi Ludvig, "ja
onneton se, joka laiminlöisi omansa, arvostelemalla kuninkaansa
käytöstä!"

Samassa ilmestyikin puistokäytävälle muutamia päitä, jotka näkyivät
hartaasti ja uteliaina etsivän jotakin ja huomattuaan kuninkaan ja la
Vallièren tuntuivat löytäneen etsimänsä. Siinä olivat kuningattaren
ja Madamen lähetit. Merkiksi siitä, että olivat nähneet hänen
majesteettinsa, he ottivat hatun päästänsä. Mutta la Vallièren suuresta
hämmennyksestä huolimatta kuningas säilytti kunnioittavan ja hellän
asentonsa. Kun sitten kaikki hovilaiset olivat kokoontuneet käytävälle,
-- kun kaikki ihmiset olivat ehtineet nähdä, mitä huomaavaisuutta hän
oli osoittanut nuorelle tytölle seisomalla rajuilman aikana avopäin
tämän edessä, -- tarjosi Ludvig hänelle käsivartensa, vieden hänet
odottavaa ryhmää kohti ja vastasi päännyökkäyksellä jokaisen
tervehdykseen. Pitäen yhä hattua kädessään hän saattoi tytön takaisin
vaunuihin asti.

Koska sadetta yhä jatkui pakenevan ukonilman hyvästijättönä, niin
toiset naiset, jotka kunnioituksesta eivät olleet nousseet vaunuihin
ennen kuninkaan tuloa, olivat pussikauluksitta ja viitoitta seistessään
alttiina kastumiselle, sillävälin kun kuningas mahdollisuutta myöten
hatullaan suojeli halvinta heistä pisaroilta. Kuningattaren ja
Madamen täytyi muiden mukana katsella tätä kuninkaan liioiteltua
kohteliaisuutta. Madame menetti siitä malttinsa siinä määrin, että
nyhjäisi kuningatarta kyynärpäällään ja virkkoi tälle:

"Katsokaa, jo nyt jotakin!"

Kuningatar sulki silmänsä kuin huimausta tuntien. Nostaen kätensä
kasvoilleen hän astui vaunuihinsa. Madame nousi hänen perässään.

Kuningas hypähti satulaansa ja omistamatta erityistä huomiota mihinkään
vaununikkunaan hän palasi Fontainebleaun linnaan, ohjakset hevosensa
kaulalla, haavemielin ja ajatuksiinsa vaipuneena.

Väkijoukko oli poistunut ja kavioiden kopse ja vaunujen ratina kuului
yhä heikompana, kun Aramis ja Fouquet läksivät luolastaan, ensin
varmistuttuaan siitä, että ketään ei ollut näkemässä. Äänettöminä he
saapuivat käytävälle. Aramis vilkaisi eteensä ja taakseen niin loitolle
kuin silmä kantoi ja tutkisteli katseellaan tiheikköäkin.

"Herra Fouquet", sanoi hän sitten, "meidän täytyy kaikin mokomin saada
takaisin la Vallièrelle lähettämänne kirje."

"Se on helppoa", vastasi Fouquet, "jos graubündeniläiseni ei ole vielä
jättänyt sitä hänelle."

"Sen pitää joka tapauksessa olla mahdollista, ymmärrättehän?"

"Niin, kuningas rakastanee tyttöä?"

"Ehdottomasti, ja vielä pahempi on, että tyttö puolestaan rakastaa
intohimoisesti kuningasta."

"Ja se merkitsee, että meidän on muutettava menettelytapaamme?"

"Ei auta muu, -- ja hetkeäkään hukkaamatta. Teidän on hetimiten
puhuteltava la Vallièrea, ja pyrkimättä enää hänen rakastajakseen, mikä
olisi mahdotonta, ilmoittaudutte hänen hartaimmaksi ja nöyrimmäksi
palvelijakseen."

"Sen teen", vastasi Fouquet, "ja mielelläni. Tuolla lapsella tuntuu
olevan hyvä sydän."

"Tai hyvä äly", huomautti Aramis, "mutta silloin meillä on siihen vielä
suurempi syy."

Ja oltuaan tovin vaiti hän lisäsi:

"Ellen erehdy, niin tuosta tyttösestä tulee kuninkaan suurimman
rakkauden aihe. Nouskaamme vaunuihin, ja sitten täyttä vauhtia
linnaan."




137.

Tobias.


Oli kulunut kaksi tuntia siitä kun yli-intendentin vaunut olivat
piispan lausumasta määräyksestä lähteneet kiidättämään heitä kahta
linnalle päin yhtä nopeasti kuin pilvet kulkeutuivat taivaalla
rajuilman viimeisessä puuskahtelussa.

La Vallière istui huoneessaan, yksinkertainen, keveä aamunuttu yllä, ja
oli juuri lopettamassa välipalaansa pienen marmoripöydän ääressä, kun
ovi avautui ja kamaripalvelija ilmoitti, että herra Fouquet pyysi saada
esittää hänelle tervehdyksensä. Miehen oli toistettava sanomansa;
tyttönen tunsi hänen ylhäisyytensä ainoastaan nimeltä eikä voinut
aavistaakaan, mitä tekemistä hänellä saattoi olla rahaministerin
kanssa. Kun tämä kenties kuitenkin tuli kuninkaan asioissa, mikä
äskeisen keskustelun jälkeen oli käynyt mahdolliseksi, loi hän
silmäyksen kuvastimeen, sipaisi pitkiä suortuviansa ja käski päästää
vieraan sisälle. La Vallière ei silti voinut olla tuntematta melkoista
hämmennystä. Yli-intendentin vierailu ei ollut tavallinen tapaus
hovinaisen elämässä. Anteliaisuudestaan, armastelustaan ja hienosta
käyttäytymisestänsä kuuluisa Fouquet oli saanut enemmän kutsuja kuin
itse pyytänyt puhutteluja. Monissa perheissä oli yli-intendentin
läsnäolo merkinnyt loistavan seuran varmuutta, ja lukuisissa sydämissä
se oli sytyttänyt rakkautta.

Fouquet astui kamariin kunnioittavan ryhdikkäästi, osoittaen sitä
soreata seuratottumusta, joka oli sen vuosisadan suurmiehille
ominaista; tällaista tekeytymätöntä luontevuutta ei nykyajan elämässä
enää ymmärretä, eikä se meidän päiviemme ihmisille käy tajuttavaksi
senaikuisista muotokuvistakaan, joissa taidemaalari on yrittänyt saada
silloiset arvohenkilöt esiintymään ilmielävinä.

La Vallière vastasi Fouquetin arvokkaaseen tervehdykseen
koulutyttömäisellä niiauksella ja osoitti hänelle istuinta. Mutta
kumartaen Fouquet kieltäysi:

"Minä en istuudu, mademoiselle, ennen kuin saan teiltä anteeksi."

"Minultako?" kysyi la Vallière.

"Niin, teiltä."

"Hyväinen aika, -- mitä minulla olisi anteeksiannettavaa?"

Fouquet tähysti nuorta tyttöä tiukasti eikä kyennyt hänen kasvoillaan
näkemään muuta kuin vilpitöntä hämmästystä.

"Minä huomaan, mademoiselle", sanoi hän, "että te olette yhtä
jalomielinen kuin älykäskin, ja luen teidän silmistänne sen
anteeksiannon, jota olen anonut. Mutta minun täytyy; sanoa, että
minulle ei riitä huulten suosiollisuus, vaan minun on varmistuttava
sydämennekin ja ajattelunne täydellisestä leppymisestä."

"Vakuutan vakavasti, monsieur", vastasi la Vallière, "että minä en nyt
käsitä teitä."

"Hienotuntoisuutennekin viehättää mieltäni", virkkoi Fouquet; "te ette
tahdo saada minua punastumaan edessänne."

"Punastumaan! Punastumaan minun edessäni! Mutta sanokaahan, mistä
teidän olisi punastuttava?"

"Erehtyisinkö", kysyi Fouquet, "ja olisinko niin onnellinen, että
menettelyni ei olekaan pahastuttanut mieltänne?"

La Vallière kohautti olkapäitänsä.

"Te puhutte ehdottomasti arvoituksia, monsieur", vakuutti hän, "ja
minun näkyy olevan mahdoton päästä käsitykseen."

"No, en tahdo olla itsepintainen", luopui Fouquet. "Sanokaa minulle
vain, että saan luottaa täydelliseen ja ehdottomaan anteeksiantoonne."

"Monsieur", sanoi la Vallière hiukan kärsimättömästi, "voin vastata
teille vain yhdellä tavoin ja toivon sen tyydyttävän teitä. Jos
tietäisin, mitä vääryyttä olette minua kohtaan tehnyt, niin antaisin
sen teille anteeksi. Sitä suuremmalla syyllä, käsitättehän, kun en ole
mistään vääryydestä tietoinenkaan..."

Fouquet puristi huulensa yhteen kuten Aramiskin olisi menetellyt hänen
sijassaan.

"Voin siis toivoa", sanoi hän, "että tapahtuneesta huolimatta me jäämme
sopuisalle kannalle ja että te armollisesti uskotte kunnioittavaan
ystävyyteeni?"

La Vallière luuli alkavansa ymmärtää.

-- Kas! -- ajatteli hän; -- en olisi uskonut herra Fouquetin niin
halukkaasti tavoittelevan uuden hovisuosion kannatusta!

Ääneen hän lausui:

"Teidän ystävyytenne, monsieur? Te tarjoatte minulle ystävyyttänne?
Mutta sehän on todella minulle suuri kunnia, ja se ilahduttaa mieltäni
erityisesti."

"Minä tiedän, mademoiselle", vastasi Fouquet, "että herran ystävyys
esiintyy loistavampana ja haluttavampana kuin palvelijan; mutta
vakuutan teille, että jälkimmäinen tahtoo olla yhtä vakaa ja uskollinen
sekä ehdottomasti omista pyyteistä kieltäytyvä."

La Vallière kumarsi; yli-intendentin äänessä ilmenikin todellista
harrastusta.

"Minä uskon teitä", sanoi hän ojentaen kätensä, jota Fouquet puristi
lämpimästi.

"Annattekin minulle siis takaisin sen onnettoman kirjeen?" pyysi hän.

"Minkä kirjeen?" kysyi la Vallière.

Taaskin Fouquet tutkisteli häntä läpitunkevalla katseellaan, kohdaten
saman suoramielisen ilmeen.

"No, mademoiselle", lausui hän, "tämän kieltämisen jälkeen minun on
tunnustettava, että te olette aivan harvinaisen hienoluontoinen nainen,
ja minä en itse olisi kunniallinen mies, jos pelkäisin mitään noin
jalomielisen henkilön taholta."

"Toden totta, herra Fouquet", vastasi la Vallière, "suureksi
mielipahakseni minun täytyy vain toistaa, etten laisinkaan käsitä
sanojanne."

"Mutta vakuutatteko siis kunniasanallanne, että te ette ole saanut
minulta mitään kirjettä?"

"Kunniasanallani", vahvisti tyttö lujasti.

"Hyvä on, se riittää, mademoiselle. Sallikaa minun uudistaa teille
kaiken arvonantoni ja kunnioitukseni takaaminen."

Kumartaen hän sitten poistui puhuttelemaan jälleen Aramista, joka
odotteli hänen huoneessaan, la Vallièren jäädessä ihmettelemään, oliko
yli-intendentti päästään vialla.

"No", kysyi Aramis maltittomana, "oletteko tyytyväinen suosikkiin?"

"Hurmaantunut", vastasi Fouquet; "hän on henkevä ja herttainen tyttö."

"Eikö hän ollut pahastunut?"

"Kaukana siitä; hän ei edes ollut ymmärtävinään, mitä tarkoitin."

"Tokihan saitte kirjeenne takaisin?"

"En saanut."

"Ainakin pääsitte varmuuteen, että hän oli polttanut sen?"

"Hyvä herra d'Herblay, olen jo tunnin ajan pelkästään leikkinyt
kysymyksiä ja vastauksia, ja se huvi alkaa kyllästyttää. Käsittäkää
asia: pienokainen ei ollut oivaltavinaan puhettani, -- hän ei muka
ollut saanut mitään kirjettä, ja jyrkästi asetuttuaan eroon koko
asiasta hän ei siis voinut luovuttaa kirjettä minulle takaisin tai
vannoa hävittäneensäkään."

"Ohoh!" äännähti Aramis rauhattomana; "mitä sanottekaan!"

"Hän vakuutti kaiken pyhän nimessä, että minulta ei ollut tullut
kirjettä."

"Se on liikaa! Koetitteko taivutella?"

"Olin itsepintainen häpeämättömyyteen asti."

"Ja hän kielsi yhä?"

"Hellittämättömästi."

"Eikö hänessä ilmennyt mitään horjuvaisuutta?"

"Ei hetkeksikään."

"Ja te siis olette jättänyt kirjeemme hänen haltuunsa!"

"_Pardieu_, mikäs auttoi!"

"Se on suuri virhe asioissamme!"

"Mitä lempoa te sitten olisitte minun sijassani tehnyt?"

"Eihän häntä tosin voinut pakottaa; mutta tämä on nyt huolestuttava
vastus: sellaisen kirjeen ei sovi jäädä todistamaan meitä vastaan."

"Oh, tyttö on jalomielinen."

"Jos hän olisi ollut sitä toden teolla, niin hän olisi luovuttanut
kirjeen teille."

"Hän on ilmeisesti jalomielinen, -- sen huomasin hänen silmistään, ja
sellaisessa seikassa en erehdy."

"Uskotte siis hänen suosiollisuuteensa?"

"Kaikesta sydämestäni."

"No, siinä tapauksessa olemmekin nyt aloittaneet väärällä tolalla."

"Kuinka niin?"

"En voi enää nähdä muuta mahdollisuutta kuin että hän ei todellakaan
ole saanut kirjettä."

"Mitä... älkää nyt...!"

"Meille tuntemattomasta syystä ei asiamiehenne olekaan vienyt sitä
perille."

Fouquet näpäytti kelloa. Palvelija astui sisälle.

"Kutsukaa Tobias", käski yli-intendentti.

Tovin kuluttua ilmestyi kynnykselle levottomasti vilkuva mies, jolla
oli lyhyet käsivarret ja köyryinen selkä. Aramiksen tiukka katse oli
havaitsevinaan oveluutta hänen suupielissään.

"Sallitteko minun kuulustaa?" kysyi Aramis.

"Tehkää se", myönsi Fouquet.

Aramis liikahti puhutellakseen palvelijaa, mutta pidättyikin.

"Ei", sanoi hän hiljaa, "hän näkisi meidän pitävän vastaustansa kovin
tärkeänä; kyselkää te, ja minä olen kirjoittelevinani."

Aramis siirtyi pöydän ääreen selin palvelijaan, jonka eleitä ja ilmeitä
hän kuitenkin tarkkasi vastapäisestä kuvastimesta.

"Tulehan tänne, Tobias", kutsui Fouquet. Lakeija lähestyi jokseenkin
lujin askelin. "Miten olet toimittanut asiani?"

"Niinkuin tavallisestikin, monseigneur", vastasi mies.

"Annahan kuulua."

"Livahdin neiti de la Vallièren huoneeseen hänen ollessaan messussa ja
laskin kirjelmän hänen pukeutumispöydälleen."

"Eikö siellä ollut ketään?"

"Ei sieluakaan."

"Ja piilouduitko sitten, niinkuin olin siltä varalta neuvonut?"

"Pidin silmällä noin kymmenen minuuttia, kunnes hän tuli."

"Niin että kukaan ei voinut siepata kirjettä?"

"Ei millään muotoa, kun huoneessa ei käynyt ketään."

"Ulkoa, niin, -- mutta jos joku tuli sisähuoneista?"

"Ei, minä näin kätköpaikastani kamarin perälle asti."

"Kuulehan", sanoi Fouquet, tiukasti tähystäen palvelijaa, "jos se kirje
ei ole joutunut oikeihin käsiin, niin tunnusta se minulle nyt, sillä
myöhemmin saat päälläsi maksaa mahdollisesta erehdyksestä!"

Tobias hätkähti mutta tointui heti.

"Monseigneur", vakuutti hän, "minä panin kirjeen siihen paikkaan kuin
sanoin ja voin puolessa tunnissa todistaa teille, että kirje on neiti
de la Vallièrella, tai sitten tuoda sen teille takaisin."

Aramis piti tarkoin silmällä palvelijaa.

Fouquet oli taipuisa luottavaisuuteen, kun mies oli kaksikymmentä
vuotta palvellut häntä hyvin.

"No, hyvä on", päätti hän; "mutta toimita minulle kuitenkin se
todiste."

Palvelija poistui.

"Mitä nyt ajattelette asiasta?" tiedusti yli-intendentti ystävältään.

"Minun mielestäni teidän tulee kaikin mokomin päästä varmuuteen. Jos
kirje on joutunut la Vallièrelle, niin hänen on annettava se takaisin
tai poltettava teidän nähtenne, mutta jos kirje on harhateillä, on se
saatava käsiin, vaikka meidän pitäisi maksaa siitä miljoona."

"Luulen sentään, että te liioittelette asian tärkeyttä, hyvä piispa!"

"Sokaistunut, sokaistunut!" mutisi Aramis.

"Älkäämme ajatelko la Vallièrea ensiluokkaiseksi politikoksi! Tyttöhän
on vain pikku keimailijatar, joka toivoo minun jatkavan mielistelyäni;
saatuaan nyt vahvistuksen kuninkaan rakkaudelle hän haluaa kirjeelläni
pysyttää minuakin talutusnuorassa. Se on kylläkin luonnollista."

Aramis pudisti päätänsä.

"Te ette hyväksy käsitystäni?" sanoi Fouquet.

"Hän ei ole keimailijatar", vastasi piispa.

"Sanonpa teille..."

"Minulla on kylliksi tuntemusta keimailevista naisista", keskeytti
Aramis.

"Hyvä ystävä, hyvä ystävä!"

"Tahdotte sanoa, että niistä tutkimuksistani on jo pitkä aika. Naiset
pysyvät sentään aina samoina."

"Niin, mutta miehet muuttuvat, ja te olette nykyään epäluuloisempi kuin
entispäivinä", huomautti Fouquet ja lisäsi naurahtaen: "No niin, jos la
Vallière tahtoo kolmanneksen verran rakastaa minua, kuninkaan saadessa
osuudekseen kaksi kolmannesta, niin sopineeko minulle se asema?"

Aramis nousi kärsimättömästi.

"La Vallière ei ole koskaan rakastanut eikä koskaan rakasta ketään
muuta kuin kuningasta", takasi hän.

"Mutta mitä siis te tekisitte?" kysyi Fouquet.

"Kysykää pikemmin, mitä olisin tehnyt."

"No, mitä te olisitte tehnyt?"

"En ensiksikään olisi päästänyt tuota miestä menemään."

"Tobiasta?"

"Niin, -- hän on petturi."

"Oho!"

"Olen varma siitä. En olisi hellittänyt häntä tutkinnosta ennen kuin
hän olisi tunnustanut totuuden."

"Aikaa on vieläkin. Kutsukaamme hänet takaisin ja kuulustakaa te
vuorostanne."

"Se sopii."

"Mutta ihan turhaa se kyllä on. Mies on ollut palveluksessani
kaksikymmentä vuotta, vielä kertaakaan vilpistelemättä, -- ja
kuitenkin", lisäsi Fouquet hymyillen, "se olisi ollut helppoa."

"Kutsuttakaa hänet sentään uudestaan. Minusta nimittäin tuntuu kuin
olisin aamulla nähnyt nuo kasvot innokkaassa keskustelussa erään
colbertilaisen kanssa."

"Missä muka?"

"Vastapäätä talleja."

"Joutavia! Kaikki minun väkeni pitää sen myyrän miehiä vihollisinaan."

"Mutta hänet minä tosiaankin näin! Ja hänen ulkomuotonsa vaikutti
minuun heti vastenmielisesti, kun hän äsken astui huoneeseen."

"Miksette sanonut mitään hänen ollessaan paikalla?"

"Siksi että vasta nyt pääsin selvyyteen muistelussani."

"Hitto! Te todella peloitatte minua", sanoi Fouquet ja näpäytti
pöytäkelloa.

"Kunhan ei vain olisi jo myöhäistä", virkahti Aramis.

Fouquet soitti heti toistamiseen ja sai huoneeseen varsinaisen
kamaripalvelijansa.

"Tobias!" huudahti Fouquet; "toimittakaa tänne Tobias!"

Kamaripalvelija sulki oven.

"Jätättehän minulle vapaan toimivallan?" pyysi piispa.

"Täydellisesti."

"Saan käyttää kaikkia keinoja asian selvittämiseksi?"

"Esteettömästi."

"Peloitteluakin?"

"Olkaa itsenäisenä tutkintotuomarina."

Odotettiin turhaan kymmenen minuuttia. Fouquet menetti malttinsa ja
näpäytti taas kelloa.

"Tobias tänne!" huusi hän.

"Mutta häntä etsitään, monseigneur", vastasi kamaripalvelija.

"Hän ei voi olla kaukanakaan, kun en ole lähettänyt häntä minnekään
asialle."

"Menen kuulustamaan, monseigneur."

Palvelija painoi oven jälleen kiinni. Sillävälin Aramis käveli
kärsimättömästi edestakaisin, mutta pysyi ääneti. Varrottiin vieläkin
kymmenen minuuttia. Sitten Fouquet antoi soittokellollaan sellaisen
hälytyksen, että siitä olisi kalmistokin herännyt. Kamaripalvelija
saapui samassa, ja hänen vapisemisestaan näki, että hän aavisti
tuovansa huonon sanoman.

"Monseigneur kai muistaa väärin", puhkesi hän puhumaan ennen kuin
Fouquet ehti kysyä. "Varmaankin teidän ylhäisyytenne on antanut jotakin
Tobiaan toimitettavaksi etäämmällä, sillä hän on noutanut talleista
parhaan juoksijan ja itse satuloinut sen, monseigneur."

"Ja..."

"Hän on ratsastanut pois."

"Ratsastanut pois?" karjaisi Fouquet. "On heti riennettävä tavoittamaan
hänet!"

"No no", sanoi Aramis laskien kätensä hänen käsivarrelleen,
"tyyntykäämme. Paha on jo tapahtunut, olen varma siitä, älkäämme nyt
aiheuttako mitään hälinää, vaan harkitkaamme kolttosen seurausta, ja
torjukaamme se, jos vain voimme."

"Lopultakaan", arveli Fouquet malttuen, "onnettomuus ei ole kovinkaan
suuri."

"Niinkö ajattelette?" kysyi Aramis.

"Tietenkin. On toki luvallista miehen lähettää naiselle rakkauskirje."

"Miehen kyllä, vaan ei alamaisen, kun nainen on kuninkaan rakastettu."

"Kah, hyvä ystävä, eihän kuningas rakastanut la Vallièrea viime
viikolla eikä oikeastaan vielä eilenkään, jolloin kyhäsin kirjeeni. En
voinut tietää kuninkaan rakkaudesta ennakolta."

"Totta kyllä", vastasi Aramis, "mutta kirje on kovaksi onneksi
päiväämätön. Se minua pahimmin kiusaa. Voi, jospa se vain olisi
merkitty eilispäivälle, niin en olisi vähääkään huolissani teidän
tähtenne!"

Fouquet kohautti olkapäitänsä.

"Olenko siis holhouksessa", virkahti hän, "ja onko kuningas
ajatustenikin valtias?"

"Olette oikeassa", myönsi Aramis; "älkäämme antako asioille sen
suurempaa merkitystä kuin niille suorastaan kuuluu. Ja sitäpaitsi...
no, jos olemme uhattuja, niin meillä on puolustuskeinojakin."

"Hoo, -- uhattuja!" vähäksyi Fouquet; "ettehän toki lue tätä
itikanpuremaa niihin vaaroihin, jotka voivat saattaa alttiiksi asemani
tai elämäni?"

"Ajatelkaa sentään, herra Fouquet, että itikanpurema voi surmata
jättiläisen, jos itikka on myrkyllinen."

"Mutta joko se vastikään mainitsemanne kaikkivaltius on
herpaantumassa?"

"Minulla on mahtia, mutta kuolematon en ole."

"No, kiireellisintä nyt lienee Tobiaan tavoittaminen, vai mitä?"

"Se on turhaa vaivaa", arveli Aramis; "jos olitte kiintynyt siihen
mieheen, niin koettakaa unohtaa hänet."

"Jossakin hänen silti täytyy olla", huomautti Fouquet.

"Totta kyllä; mutta antakaa minun toimia", vastasi Aramis.




138.

Madamen neljä mahdollisuutta.


Leskikuningatar oli lähettänyt pyytämään nuorta kuningatarta luoksensa
aamupäivävierailulle.

Jo pitemmän aikaa sairasteltuaan oli Itävallan Anna viimein alkanut
riutua kauneutensa ja nuoruutensa loistosta niin nopeasti kuin paljon
taistelleilla naisilla on tavallistakin. Ruumiillisten kärsimystensä
lisäksi hän joutui siten tuskakseen kokemaan, että häntä pidettiin enää
vain elävänä muistona hovinsa nuorten kaunotarten, nuorten älyniekkain
ja nuorten voimien keskellä. Lääkärin lauselmat ja kuvastimen
arvostelut surettivat häntä paljon vähemmän kuin hovipiirien
säälimättömät vihjeet. Niinkuin veden tunkeutuessa vanhuuttaan
rakoilevaan lastiruumaan rotat hylkäävät aluksen, samoin alkoivat
hovimiehet vieroa häntä.

Itävallan Annaa ei tyydyttänyt vanhimman poikansakaan hetkittäinen
seurustelu. Kuningas kohteli äitiään hyvin, ehkäkin enemmän muodon
vuoksi kuin hellyydestä, ja kävi ensiksi viettämässä hänen luonaan
tunnin aamuin ja illoin. Mutta valtion ohjaksiin tartuttuaan hän oli
supistanut nämä vierailut puolituntisiksi, ja vähitellen oli aamukäynti
jäänyt kokonaan pois. Hehän näkivät toisensa messussa, ja
iltavierailukin kävi yleensä tarpeettomaksi, kun heidän sopi tavata
milloin suuremmassa seurassa kuninkaan luona, milloin Madamen
illanvietossa, johon kuningatar mielelläänkin pistäysi molempien
poikainsa vuoksi. Tästä johtui Henriette-prinsessan tavattomasti
lisääntynyt merkitys, joka teki hänen kodistaan kuninkaallisten
varsinaisen kokouspaikan.

Leskikuningatar sai sitä nykyään tuntea. Hänen oli kipujensa tähden
usein pakko jättäytyä pois, ja hän näki silloin raskain mielin, että
pian useimmat päivät ja illat kuluisivat lohduttoman yksinäisessä
joutilaisuudessa. Hän muisteli kauhunaan, kuinka erilleen kardinaali
Richelieu oli hänet entiseen aikaan toimittanut, -- noita kamalia ja
sietämättömiä iltoja, vaikka hänellä silloin oli lohdutuksenaan nuoruus
ja kauneus, jotka aina ovat toivon lähteenä. Tästä hän johtui
suunnittelemaan hovin siirtämistä omaan huoneistoonsa, tahtoen
houkutella Madamen loistavine seurueineen tuohon synkkään ja
surulliseen asuntoon, missä Ranskan kuninkaan leski ja äiti näki jo
ainoaksi puuhakseen viihdytellä Ranskan kuninkaan aina vetistelevää
puolisoa hänen ennakkoleskeydestänsä.

Anna mietti.

Hän oli paljon juonitellut eläissään. Siihen onnelliseen aikaan,
jolloin hänen nuori päänsä aina onnistuen keksi uusia hankkeita, oli
hänen kunnianhimoaan ja rakkauttaan kiihoittanut häntä itseään
tulisempi ja kunnianhimoisempi ystävätär, joka oli rakastanut häntä --
harvinaista hovissa -- ja sitten viheliäisistä syistä tullut
siirretyksi pois hänen luotansa. Vuosien vieriessä ei senjälkeen enää
kukaan muu liene voinut kerskata antaneensa hänelle hyvää neuvoa,
paitsi rouva de Motteville ja espanjalainen imettäjätär Molena, joka
kuningattaren synnyinmaan tyttärenä oli ollut hänen uskottunsa. Mutta
nyt yksinomaan eläessään menneisyydessä leskikuningatar enemmän
ajatteli herttuatar de Chevreuseä, joka oli karkoitettu pikemmin hänen
omasta tahdostaan kuin Mazarinin toimesta[4] ja kuollut maanpaossa
jonkun halpa-arvoisen aatelismiehen vaimona. Hän kysyi itseltään, mitä
herttuatar heidän nyt yhteisesti tuumitellessaan olisi antanut neuvoksi
tällaiseen tapaukseen, ja vakavasti harkitessaan oli hän kuulevinansa,
että viekas, kokenut ja älykäs nainen vastasi ivallisella äänellään:

"Kaikki nuo nuoret pikku miehet ovat köyhiä ja ahnaita. He tarvitsevat
kultaa ja vuosikorkoja huvitteluhalunsa tyydyttämiseksi. Käyttäkää
hyväksenne heidän itsekkyyttään."

Itävallan Anna omaksui tämän ajatuksen. Hänen kukkaronsa oli hyvin
varustettu; hänellä oli käytettävänään melkoinen summa, jonka Mazarin
oli hänelle koonnut ja tallettanut turvalliseen paikkaan. Hän omisti
Ranskan uhkeimmat jalokivet, ja varsinkin oli hänellä niin isoja
helmiä, että kuningas niitä katsellessaan aina huoahti, koska hänen
kruununsa helmet olivat vain hirssijyväsiä niiden rinnalla.
Leskikuningatar ei enää voinut vedota kauneuteensa eikä suloihinsa.
Niinpä hän heittäysi elämään rennosti, tarjoten syötiksi niille, jotka
tulivat hänen luokseen, milloin pelissä voitettavaa kilisevää kultaa,
milloin hyväntuulisuuden hetkinä taitavasti tehtyjä lahjoituksia,
milloin mukavia eläkkeitä, joita hän kielevyydellään vietteli kuninkaan
myöntämään. Täten hän pyrki kaikin voimin kannattelemaan arvoansa.

Ensin hän koetteli tätä menettelytapaansa Madameen, jonka voittaminen
puolelleen oli hänelle kaikkein tähdellisintä. Ja niin rohkeasti kuin
Henriette luottikin älynlahjoihinsa ja nuoruuteensa, syöksyi hän
päätähavin eteensä asetettuun verkkoon. Vähitellen rikastuessaan
lahjoista ja myönnytyksistä hän alkoi yhä enemmän haluta tällaisia
ennakkoperintöjä. Samaa keinoa päätti Itävallan Anna sitten käyttää
Monsieurin ja itse kuninkaankin suhteen, aloittaen pikku arpajaisilla.

Juuri siksi päiväksi, johon olemme päässeet, oli leskikuningatar
järjestänyt myöhäisen illatsun, jossa oli arvottavana kaksi kaunista ja
sirotekoista, jalokivillä koristettua rannerengasta. Medaljongit olivat
mitä hienoimpia vanhanaikaisia kameoita; timanttien raha-arvo ei
kylläkään ollut aivan suuri, mutta tekotavaltaan nuo koristeet olivat
niin erikoisia ja harvinaisia, että hovissa pidettiin jo erityisenä
suosiona saada ihailla niitä silloin kun leskikuningatar käytti näitä
kalleuksiaan ja tarjosi kätensä suudeltaviksi. Olivatpa hovimiehet
tästä aiheesta keksineet erinäisiä mielistelyn toisintoja, joiden
ytimenä oli ajatelma, että rannerenkaiden ihanuus olisi ollut aivan
vertaansa vailla, elleivät ne onnettomuudeksi olisi olleet niin
viehättävissä käsivarsissa kuin kuningattaren. Tämä kohteliaisuus oli
saanut kunnian tulla käännetyksi kaikille Euroopan kielille, ja
hyvinkin tuhat latinan- ja ranskankielistä säkeistöä kierteli tästä
aiheesta.

Se päivä, jona Itävallan Anna ryhtyi toteuttamaan ensimmäisiä
arpajaisiaan, oli merkitykseltään ratkaiseva: kuningasta ei ollut
kahteen päivään kuulunut äitinsä luo, ja Madame taasen oli nyreissään
suuren sinipiika- ja vedenneitonäytöksen jälkeen. Kuningas ei kylläkään
enää ollut pahalla tuulella, mutta kaikkivaltias kiintymys kohotti
hänet hovin myrskyjen ja huvien yläpuolelle. Tässä vaiheessa tahtoi
Itävallan Anna tuottaa käännettä, ilmoittaen illalla panevansa toimeen
nuo jo ennakolta paljon puhetta aiheuttaneet arpajaisensa. Hän
puhutteli ensin nuorta kuningatarta, pyytäen tätä luokseen
aamupäiväkäynnille, kuten jo mainitsimme.

"Tyttäreni", virkkoi hän, "ilmoitan sinulle hyvän uutisen. Kuningas on
puhunut minulle sinusta mitä hellimmin sanoin. Kuningas on nuori ja
helposti vieteltävä; mutta niin kauan kuin pysyt lähelläni, hän ei
rohkene etäytyä sinusta, johon hän sitäpaitsi on sidottu ilmeisen
hellyyden tunteilla. Pidän tänä iltana arpajaiset; tulet kai
saapuville?"

"Minulle on kerrottu", vastasi nuori kuningatar aran moittivasti, "että
teidän majesteettinne panee arvottaviksi kauniit rannerenkaanne, jotka
ovat niin harvinaiset laatuaan, että meidän ei sopisi luovuttaa niitä
pois kruunun kalleuksista, jos ne eivät olisi joutuneet teidän
yksityiseksi omaisuudeksenne."

"Tyttäreni", rauhoitti Itävallan Anna, joka aavisti nuoren
kuningattaren ajatuksen ja tahtoi häntä lohduttaa siitä, että tämä ei
itse ollut saanut tätä lahjaa, "on välttämätöntä, että saan Madamen
pysyväisesti liittymään meidän seuraamme."

"Madamen?" huudahti nuori kuningatar punastuen.

"Tietysti: etkö mieluummin tahdo, että kilpailijatar on lähelläsi
silmälläpidettävänä ja hallittavana kuin että tiedät kuninkaan olevan
hänen luonansa aina taipuvaisena häntä mielistelemään? Käytän näitä
arpajaisia houkuttimena tähän tarkoitukseen; etkö pidä sitä järkevänä?"

"Voi, kyllä!" ilahtui nyt Maria Teresia, ja espanjatar löi käsiänsä
yhteen kuin mielistynyt lapsi.

"Ja eihän sinulla, rakas ystäväni, enää ole pahaa mieltä siitä, etten
antanut näitä rannerenkaita sinulle, kuten alkuaan oli aikomuksenani?"

"Oi, ei, ei, rakas anoppi!..."

"No niin, tyttäreni, laittaudu nyt oikein sieväksi, ja tulkoon
illanvietostamme loistava hetki. Mitä hilpeämpi olet, sitä
tenhoavammalta näytät, himmentäen kaikki naiset säihkylläsi, niinkuin
asemasikin on korkein."

Maria Teresia poistui hurmaantuneena. Tuntia myöhemmin Itävallan Anna
otti vastaan Madamen, suudellen häntä moneen kertaan tervehdykseksi.

"Hyviä uutisia!" virkkoi hän. "Kuningas on ihastunut arpajaisiini."

"Minä", vastasi Madame, "en ole niihin yhtä ihastunut. Minun on
mahdoton tottua näkemään sellaisia komeita rannerenkaita kenenkään muun
naisen koruina kuin teidän, kuningattareni, tai minun."

"No, no!" sanoi Itävallan Anna, hymyllä peittäen sydämensä vihlaisua;
"älä heti pahastu, nuori ystäväni... äläkä tulkitse asioita pahimmin
päin."

"Oh, madame, sattuma on sokea... ja minulle on kerrottu, että arpoja on
kaksisataa?"

"Niin kyllä. Mutta vain yksi arpahan voittaa."

"Epäilemättä. Kelle se sattunee? Voitteko te sanoa sen?" kysyi Madame
epätoivoisesti.

"Minä ajattelen viimeöistä untani... Voi, minun uneni ovat
virkistäviä... minä nukun niin vähän."

"Millainen uni se oli?... Sairastatteko te?"

"En", kielsi kuningatar, ihmeteltävällä lujuudella salaten uuden
kivistävän piston povessaan. "Niin, minä näin unta, että kuningas
voitti rannerenkaat."

"Kuningas?"

"Aiot varmaankin kysyä, mitä kuningas tekisi rannerenkailla?"

"Se on totta."

"Ja kuitenkin lisännet, että olisi hyvin onnellista, jos kuningas ne
voittaisi, sillä saatuaan rannerenkaat hänen täytyisi lahjoittaa ne
jollekulle."

"Esimerkiksi luovuttaa ne teille takaisin."

"Siinä tapauksessa lahjoittaisin ne heti pois, sillä ethän olettane",
huomautti kuningatar hymyillen, "että minä pidän arpajaisia rahan
puutteessa; tahdon vain lahjoitella kenenkään kateutta herättämättä.
Mutta jos sattuma ei auta minua siitä pulasta, niin kyllähän tiedän,
kelle sitten tarjoan rannerenkaat."

Näitä sanoja vahvisti niin merkitsevä myhäily, että Madamen täytyi
vastata kiitollisella suudelmalla.

"Mutta tiedäthän muuten yhtä hyvin kuin minäkin", lisäsi Itävallan
Anna, "että kuningas ei luovuttaisi rannerenkaita takaisin minulle, jos
hän ne voittaisi."

"Sitten hän antaisi ne kuningattarelle."

"Ei, -- samasta syystä kuin hän ei antaisi niitä minullekaan, sillä jos
haluaisin, että ne joutuisivat kuningattarelle, en tarvitsisi siihen
hänen välitystään."

Madame katsahti rannerenkaisiin, jotka säteilivät kotelossaan
läheisellä kuvastinpöydällä.

"Ovatpa ne ihanat!" huokasi hän. "Mutta kah", lisäsi hän sitten, "mehän
jo aivan unohdamme, että teidän majesteettinne uni oli vain unta."

"Minua ihmetyttäisi suuresti", vastasi Itävallan Anna, "jos uneni
pettäisi; sellaista on minulle harvoin sattunut."

"Sitten te kelpaatte ennustajaksi."

"Sanoinhan sinulle, tyttäreni, että tuskin koskaan näen unta. Mutta
tämä unennäkö sattuu omituisesti yhteen ajatusteni kanssa! Se sopii
niin hyvin laskelmiini!"

"Mihin laskelmiin?"

"Siihen esimerkiksi, että sinä voitat rannerenkaat."

"Mutta silloinhan ei kuningas niitä voittaisikaan."

"No", sanoi Itävallan Anna, "ei ole pitkältikään hänen majesteettinsa
sydämestä sinun sydämeesi... sinun, joka olet hänen rakastetun
sisarensa sijalla... Ei voisi siinä tapauksessa sanoa unen
valehdelleen. Näethän siis, kuinka hyvät mahdollisuudet sinulla on!
Ensiksikin unen mukaan: jos kuningas voittaa, niin hän antaa
rannerenkaat varmasti sinulle."

"Myönnän sen yhdeksi."

"Jos taasen itse saat voittoarvan, niin ne ovat sinun."

"Luonnollisesti; sekin on myönnettävä."

"Ja jos Monsieur voittaisi ne..."

"Hoo", huudahti Madame purskahtaen nauruun, "hän antaisi ne Lotringin
junkkarille!"

Miniän iloisuus tarttui leskikuningattareen, ja hän nauroi niin
sydämensä pohjasta, että hänen kipunsa uudistui ja sai hänet
kalpenemaan kesken hilpeytensä.

"Mikä teitä vaivaa?" kysyi Madame säikähtyneenä.

"Ei mikään, ei mikään, -- vain pistos kyljessä... Nauroin liiaksi... Me
olimme tulossa neljänteen mahdollisuuteen."

"Sellaista minä en näe."

"Anteeksi, en ole sulkenut itseäni pois voittajain joukosta, ja jos
minä voitan, saat luottaa minuun."

"Kiitos, kiitos!" huudahti Madame.

"Huomannet siis olevasi etusijalla ja uneni jo alkavan saada
todellisuuden perusteita?"

"Te annatte minulle tosiaankin toivoa ja luottamusta", myönsi Madame,
"ja tällä tavoin voitettuina tulevat rannerenkaat minulle
satakertaisesti verremmiksi."

"Illalla siis tapaamme."

"Niin; hyvästi, rakas anoppi!"

Miniänsä lähdettyä Itävallan Anna ryhtyi tarkastelemaan rannerenkaita.

-- Ne ovat tosiaankin hyvin kallisarvoiset, -- tuumi hän itsekseen, --
koska niiden avulla tänä iltana voitan puolelleni sydämen ja saan
samalla tietää salaisuuden.

Hän kääntyi tyhjään sivukammioonsa päin ja kysäisi ilmalta

"Etkö sinäkin olisi pelannut näin, Chevreuse-parkani?"

Ja ikäänkuin entisten aikojen tuulahduksena tämän vetoamisen kaiku
hetkellisesti palautti hänen nuoruutensa, huiman mielikuvituksensa,
menneen onnensa.




139.

Arpajaiset.


Illalla olivat kaikki kokoutuneet leskikuningattaren luo kello
kahdeksaksi.

Itävallan Anna oli laittautunut hienoimpaan juhlapukuunsa ja käyttänyt
kauneutensa rippeiden kohottamiseen kaikkia apukeinoja, mitä keimailu
voi toimittaa taitaviin käsiin. Siten hän peitteli tai oikeastaan
yritti salata tautinsa jo näkyväisiä tuhoja tältä nuoren hoviväen
parvelta, joka vielä kerääntyi hänen ihailijoikseen edellisessä luvussa
mainittujen houkuttimien ansiosta. Melkein yhtä miellytyshaluinen
Henriette ja ainiaan yksinkertaisen luonnollinen kuningatar istuivat
molemmin puolin häntä kilpailemassa hänen suosiollisuudestaan.
Hovinaiset olivat liittyneet suljetuksi ryhmäksi, tehokkaammin
puolustautuakseen nuorten miesten häijyltä leikinlaskulta keskinäisellä
sattuvien vastauksien sepittelyllä. Tällaiseen laukausten vaihtoon
varsin näppärä Montalais seisoi etummaisena, suojellen koko rintamaa
ehtymättömällä pikatulellaan.

Saint-Aignanin kreivi oli jo ihan toivoton neiti de Tonnay-Charenten
järkkymättömän välinpitämättömyyden johdosta, joka itsepintaisuudessaan
alkoi tuntua halveksimiselta; hän yritti kääntää kaunottarelle
selkänsä, mutta ison silmäparin vastustamattoman säihkyn voittamana hän
tuon tuostakin palasi vahvistamaan tappioitansa uusilla alistumisilla,
joihin neiti de Tonnay-Charente ainiaan vastasi nolauksilla.
Kreivi-parka ei tiennyt miten olla. Athénaisin huomaavaisuuden
herättämiseksi hän viimein lähenteli kreivitär la Vallièrea niin
kunnioittavasti, että jotkut asiain kehityksestä takapajulle jääneet jo
luulivat hänen aikovan tavoitella tältä korvausta. Mutta he eivät
tienneet mitään sadesäällä sattuneesta kohtauksesta; enemmistö oli
ehtinyt kuulla siitä, ja täten selvinnyt suosikin asema oli alkanut
kerätä nuoren tytön liehakoitsijoiksi hovin taitavimpia kuten
typerimpiäkin havittelijoita. Edelliset ajattelivat itsekseen kuten
Montaigne: Eipä tiedä... Toiset tuumasivat Rabelaisin tavoin: Niin kai
sitten.

Kuninkaalliset naiset katsastelivat oman sukupuolensa pukuja ja
katsoivat hyväksi unohtaa kuninkaallisuutensa, suvaiten aito
naisellisesti lausua purevia arvostelmia koko helmaväestä, kuten
Molière olisi sanonut. Henriette-prinsessan ja leskikuningattaren
katseet osuivat yhtaikaa la Vallièreen, jonka luokse jo mainitsimme
oikein joukolla keräännytyksi. Madame tunsi säälitöntä mielenkarvautta.

"Todellakin", hän virkkoi kääntyen anoppiinsa päin, "tuon pienoisen la
Vallière-rukan pitäisi oikeudenmukaisesti voittaa ne rannerenkaat."

"Se ei ole mahdollista", vastasi leskikuningatar hymyillen

"Miksei?"

"Kahdestasadasta arvasta ei ole riittänyt kaikkien merkitsemiseksi
luetteloon."

"Hän ei siis ole osakkaana?"

"Ei."

"Sepä vahinko! Hän olisi saattanut ne voittaa ja myydä."

"Myydäkö?" huudahti kuningatar.

"Niin, -- hän olisi siten saanut myötäjäiset, joten hänen ei olisi
pakko mennä naimisiin ilman kapioita, kuten nyt luultavasti tapahtuu."

"Kah, todellako? Pienokaisparka!" sanoi leskikuningatar; "eikö hänellä
ole pukuja?"

Ja hän lausui ne sanat ikäänkuin ei olisi voinut ajatellakaan sellaista
köyhyyttä piirissään.

"No, katsokaahan vain: olen varma siitä, että tuo hame oli hänellä jo
aamullisella ajeluretkellä, -- hän sai sen onnellisesti varjelluksi,
kun kuningas suvaitsi toimittaa hänet sateensuojaan."

Samassa saapui kuningas. Ylhäiset naiset eivät panettelultaan olisi
sitä kenties huomanneetkaan, mutta Madame näki, että vastapäätä
lehteriä seisova la Vallière hämmentyneenä virkkoi joitakuita sanoja
ympärillään kuhiseville hovimiehille, jotka heti vetäysivät syrjään. Se
liike käänsi Madamen silmät ovelle, ja silloin vartioupseeri ilmoitti
kuninkaan. La Vallière oli tähystänyt lehterille, mutta loi nyt äkkiä
katseensa alas.

Kuningas astui saliin. Hän oli pukeutunut aistikkaan komeasti ja
haasteli Monsieurin ja Roquelauren herttuan kanssa, lähestyen heidän
saattamanansa ensin kuningattaria ja tervehtien heitä ystävällisen
kunnioittavasti. Hän tarttui äitinsä käteen ja suuteli sitä, lausui
Madamelle muutamia kohteliaisuuksia hänen hienosta puvustaan ja aloitti
kierroksen koko hovilaispiirissä. La Vallièrea hän tervehti aivan
samaten kuin kaikkia muitakin ja palasi lopuksi kuninkaallisten naisten
luo.

Huomatessaan, että kuningas oli suonut vain jokapäiväisen
tervehdyslauselman ajeluretkensä nuorelle sankarittarelle, hoviväki
heti päätti tästä kylmäkiskoisuudesta, että kuninkaalla oli ollut vain
oikku, joka oli jo ehtinyt haihtua. Olisi kuitenkin saattanut panna
merkille, että la Vallièren lähelle keräytyneiden hovimiesten joukossa
oli herra Fouquet, jonka kunnioittava kohteliaisuus tyynnytteli tyttöä
hänen ilmeisesti ollessaan sekavien tunteitten kuohuttelemana.
Yli-intendentti valmistausikin haastelemaan enemmän kahdenkeskisesti
neiti de la Vallièren kanssa, mutta silloin tuli heidän seuraansa
Colbert, kumartaen Fouquetille muodollisen kunnioittavasti ja näköjään
aikoen jäädä puhuttelemaan nuorta kreivitärtä hänkin. Fouquet poistui
heti. Tätä seikkaa tarkkaillen Montalais ja Malicorne vaihtoivat
silmäyksiä, joilla tuntuivat ilmaisevan toisilleen havaintojaan.

De Guiche oli asettunut ikkunakomeroon eikä nähnyt muita kuin Madamen.
Mutta kun Madame puolestaan alinomaa suuntasi katseensa la Vallièreen,
saivat kreivinkin silmäykset yhtämittaa saman suunnan. La Vallière
tunsi vaistomaisesti tuon kaksinaisen tähtäilyn painon, joka toisaalta
sisälsi harrastusta ja toisaalta kateutta, ja hän kärsi siitä sitäkin
enemmän, kun hän ei kumppaneiltansa saanut osakseen ainoatakaan
sydämellistä sanaa eikä kuninkaalta hellää katsahdusta. Lapsiparka
tunsi mitä ahdistavinta ankeutta sielussaan.

Leskikuningatar siirrätti nyt esiin sen pikku pöydän, jolle arpaliput
oli asetettu, ja pyysi rouva de Mottevillea lukemaan valittujen
osallisten luettelon. On sanomattakin selvää, että se oli laadittu
hovisäännön mukaisesti: kuningas ensimmäisenä, sitten leskikuningatar,
kuningatar, Monsieur, Madame ja niin edelleen. Sydämet pamppailivat
lukemisen aikana. Leskikuningattaren kutsuvieraita oli hyvinkin
kolmesataa. Jokainen odotti jännittyneesti, oliko hänen nimensä
armoitettujen joukossa. Kuningas kuunteli yhtä tarkkaavasti kuin
muutkin.

Viimeisen nimen tultua lausutuksi huomattiin, että la Vallière puuttui
luettelosta. Kuningas punehtui ikäänkuin pahastuksissaan, mutta tyttö
ei säveänä ja alistuvana ilmaiset mitään pettymystä. Ludvig ei koko
lukemisen kestäessä ollut siirtänyt katsettaan hänestä; nuori tyttö oli
saanut siitä huomaavaisuudesta niin puhdasta iloa, että hänen
sielussaan ei ollut sijaakaan muulle ajatukselle kuin kiitolliselle
rakkaudelle. Kuningas näkyi olevan liikuttunut ja hyvillään tästä
itsekieltäymyksestä ja tahtovan lopuksi ilmaista sitä mielialaa
katseellaan, samalla kun muut luettelosta syrjäytetyt tai unohdetut
väkisinkin antausivat mielenkarvautensa valtaan.

Malicornekin oli jäänyt pois miehistä, ja hänen irvistyksensä haastoi
niinikään osattomalle Montalaisille:

-- Emmekö vain vielä edistäkin asioitamme sille kannalle, että hän ei
meitä unohda?

-- Hoo, varmastikin! -- vastasi Aure-neidin ymmärtäväinen hymyily.

Arpaliput jaettiin kullekin numeronsa mukaan eli edellämainitussa
arvojärjestyksessä. Sitten Itävallan Anna avasi sahviaanimassin, jossa
oli kaksisataa numeroitua helmiäislaattaa, ja ojensi sen nuorimmalle
hovineidolleen, jotta tämä ottaisi massista yhden laatan. Näitä
verkallisia valmistuksia tarkkailtiin yhä ahnaammin. De Saint-Aignan
kumartui supattamaan neiti de Tonnay-Charenten korvaan:

"Koska meillä kumpaisellakin on numero, mademoiselle, niin
yhdistäkäämme kaksi mahdollisuuttamme. Teille rannerenkaat, jos minä
voitan; minulle teidän voittaessanne vain yksi ainokainen katse
kauneista silmistänne?"

"Ei toki", epäsi Athénais; "pitäkää te vain rannerenkaat, jos voitatte.
Kukin puolestaan."

"Te olette heltymätön", valitti de Saint-Aignan, "ja minä rankaisen
teitä pikku säkeistöllä:

    "Voi, Iris, liikaa kapinoit
    mun valojani vastaan..."

"Hiljaa!" kovisti Athénais; "estättehän minut kuulemasta
voittonumeroa."

"Numero 1", lausui samassa nuori tyttö, katsahdettuaan helmiäistauluun,
jonka oli ottanut sahviaanimassista.

"Kuningas!" huudahti leskikuningatar.

"Kuningas voitti!" kertasi kuningatar riemastuneena.

"Oi, kuningas! Teidän unenne!" kuiskasi Madame, ihastuksissaan
Itävallan Annalle.

Ainoastaan kuningas ei ilmaissut mitään erityistä ilostumista. Hän vain
kiitti Onnetarta hieman kumartamalla nuorelle tytölle, joka oli
esiintynyt tämän häilyvät jumalattaren edustajana, ja otti sitten
äidiltänsä vastaan rannerenkaat lippaassaan, koko yleisön soristessa
mielittelevänä.

"Ovatko ne siis todellakin niin sievät?" kysyi hän.

"Katsokaa niitä ja päättäkää itse", vastasi Itävallan Anna.

Kuningas tarkasteli koruja.

"Kyllä tosiaan", myönsi hän; "ja medaljongit ovat ihastuttavia.
Tekotapa on hyvin hieno."

"Hyvin hieno!" toisti Madame.

Kuningatar Maria Teresia havaitsi heti ensi silmäyksellä selvästi, että
kuningas ei tarjoisi rannerenkaita hänelle; mutta kun hän ei näkynyt
sen paremmin ajattelevan Madameakaan, tyytyi hän tähänkin jotenkuten.
Kuningas istuutui. Likeisempiin väleihin päässeet hovimiehet tulivat
perätysten ihastelemaan lähemmältä koruja, jotka kuninkaan luvalla
piankin siirtyivät kädestä käteen. Sekä asiantuntijat että oudommat
huudahtelivat ihmetyksestä ja onnittelivat vilkkaasti kuningasta.
Naiset kävivät ilmeisen maltittomiksi nähdessään aarteen siten viipyvän
ritareilla.

"Hyvät herrat, hyvät herrat", huomautti teräväkatseinen kuningas,
"niinhän te esiinnytte kuin rannerenkailla koristautuvat sabinilaiset:
luovuttakaa ne toki vähäksi aikaa naisillekin, jotka voinevat väittää
kykenevänsä arvostelemaan niitä pätevämmin kuin te."

Nämä sanat tuntuivat Madamesta hänen odottamansa päätöksen enteeltä, ja
hän sai leskikuningattarenkin katseesta vahvistusta onnelliselle
aavistelulleen.

Se hovimies, joka piteli lipasta silloin kun kuningas yleisen kohun
vallitessa lausui muistutuksensa, kiirehti laskemaan rannerenkaat
kuningatar Maria Teresian käsiin. Naisparka tiesi hyvin, että ne eivät
olleet joutumassa hänen kalleuksikseen, ja hän vain pikimmältään
silmäsi niitä ennen kuin siirsi ne Madamelle. Tämä ja vielä suuremmassa
määrin Monsieur katselivat koruja pitkään ja halukkaasti. Sitten
Henriette lähetti ne kiertämään lähimmässä naisparissa, virkkaen vain
yhden sanan, mutta äänenpainollaan ilmaisten kokonaisia lauseita:

"Uhkeita!"

Naiset tarkastelivat rannerenkaita sen verran kuin soveliaisuus salli,
antaen niiden sitten kulkea edelleen oikealle.

Tällävälin kuningas puheli tyynesti de Guichen ja Fouquetin kanssa,
enemmän kuitenkin haastatellen kuin kuunnellen. Niinkuin kaikki, joilla
on ehdoton ylemmyys muihin verraten, hän oli saavuttanut keskusteluissa
sellaisen tottumuksen, että hänen korvansa otti hajallisista puheluista
vain sieltä täältä sen välttämättömän sanan, johon oli vastattava.
Hänen tarkkaavaisuutensa oli toisaalla, missä hänen katseensakin
harhailivat.

Neiti de Tonnay-Charente oli viimeinen arpomisluetteloon otettu
osallinen, ja ikäänkuin hän olisi sikäli asettunut riviinkin olivat
hänen perästään vain Montalais ja la Vallière jäljellä. Rannerenkaiden
saapuessa näille kahdelle tuntui niiden herättämä yleinen mielenkiinto
jo tyyntyneen. Korut menettivät tärkeytensä hetkellisesti sattuessaan
noin vähäpätöiseen talteen. Se ei kuitenkaan estänyt Montalaisia
hätkähtämästä ilahduksen, kateuden ja mieliteon vallassa, kun hän näki
muhkeat jalokivet, joihin hänen katseensa kiintyi enemmän kuin
kultasepän taidonnäytteeseen. Oli ilmeistä, että jos Montalais olisi
joutunut valitsemaan raha-arvon ja taiteellisen kauneuden kesken, hän
olisi epäröimättä asettanut timantit kameain edelle. Hänen olikin
vaikea siirtää niitä toverilleen. La Vallière silmäsi koruja miltei
välinpitämättömästi.

"Voi, kuinka komeat rannerenkaat! Ihanat, suurenmoiset!" huudahti
Montalais. "Ja sinä et hurmaannu niistä, Louise? Mutta etkö siis
olekaan nainen?"

"Kyllähän", vastasi nuori tyttö viehättävän kaihomielisesti. "Mutta
onhan turhaa kiintyä sellaiseen komeuteen, jota emme voi omistaa."

Kuningas oli kurkoittautunut eteenpäin, kuunnellakseen mitä nuori tyttö
sanoisi. Tuskin oli hänen äänensä värinä tauonnut hallitsijan korvissa,
kun Ludvig nousi säteilevänä ja astui piirin poikki, pysähtyen la
Vallièren luo.

"Mademoiselle", sanoi hän, "te erehdytte: kaikilla naisilla on oikeus
koristautua."

"Oi, sire", vastasi la Vallière, "eikö teidän majesteettinne siis tahdo
uskoa, että vaatimattomuuteni on todellista?"

"Uskon teillä olevan kaikki hyveet, mademoiselle, vilpittömyys niihin
luettuna. Pyydänkin teitä siis sanomaan suoraan, mitä ajattelette
näistä rannerenkaista."

"Ne ovat niin sirotekoiset, sire, että sellaisia voivat vain
kuningattaret saada."

"Minua ilahduttaa, että se on teidän mielipiteenne, mademoiselle.
Rannerenkaat ovat teidän, kuningas pyytää teitä vastaanottamaan ne."

Ja kun la Vallière ikäänkuin säikähtyneesti liikahti ojentamaan lipasta
kuninkaalle, työnsi Ludvig tytön vapisevan käden säveästi takaisin.

Hämmennyksestä syntyi salissa haudan hiljaisuus, vaikka kuninkaallisten
naisten ryhmässä ei ollutkaan kuultu tai käsitetty, mitä oli
tapahtunut. Neiti de Tonnay-Charente otti ystävällisesti levittääkseen
tietoa, kun Madame viittasi häntä lähestymään.

"Oi, hyvä Jumala", huudahti hän, "mikä onni suotiinkaan la Vallièrelle!
Kuningas lahjoitti hänelle rannerenkaat!"

Madame puri huultansa niin lujasti, että verta tihkui esille. Nuori
kuningatar katseli vuoroin la Vallièrea, vuoroin Madamea, ja puhkesi
nauramaan. Itävallan Anna nojasi leukaansa kauniiseen käteensä ja jäi
pitkäksi aikaa sieluansa jäytävän aavistuksen ja sydäntänsä runtovan
julman säjöilyn valtaan. De Guiche näki Madamen vaalenevan ja arvasi,
mikä siihen oli syynä; hän poistui pikaisesti seurueesta ja katosi.
Malicorne pääsi pujahtamaan Montalaisin luo ja huomauttamaan tälle
yleisen puheensorinan suojassa:

"Aure, sinulla on huostassasi meidän menestyksemme ja tulevaisuutemme."

"Niin", vastasi tämä.

Ja hän syleili hellästi la Vallièrea, vaikka hänen olisi kateellisena
tehnyt mielensä kuristaa hänet.




140.

Malaga!


Kunnianhimon ja rakkauden täten käydessä pitkällistä kilvoitteluansa
oli muuan henkilömme, jota kenties kaikkein vähimmin sopi syrjäyttää,
joutunut kovin huomaamattomaksi, unohdetuksi, onnettomaksi.

Niin, d'Artagnan!

D'Artagnan oli tosiaan ikäänkuin lakannut olemasta. Hänellä ei ollut
mitään tekemistä tässä loistokkuuden ja kevytmielisyyden maailmassa.
Kaksi päivää saateltuaan kuningasta Fontainebleaussa ja katseltuaan
hallitsijansa esiintymistä milloin haaveellisessa paimenosassa, milloin
koomillisena muinaisuuden urhona, oli muskettisoturi tuntenut, että
tämä kujeilu ei riittänyt antamaan hänen elämälleen sisältöä.

Alituiseen hänet pysähdytti joku kysymyksellä:

"Miten tämä puku teidän mielestänne sopii minulle, herra d'Artagnan?"

Hän vastaili rauhallisen ivallisella äänellään:

"Kas, tehän olette komea kuin punatakkinen apina Saint-Laurentin
markkinoilla."

Sellaisia kohteliaisuuksia d'Artagnan jakeli ollessaan sillä tuulella;
muiden asiaksi jäi päättää, kannattiko niistä kiittää.

Harrastusta herättävänä kysymyksenä oli myös:

"Miten te pukeudutte täksi iltaa, herra d'Artagnan?"

Vastaus kuului:

"Minä riisuudun."

Ja sille naisetkin nauroivat.

Mutta kun muskettisoturi kahden tuollaisen päivän perusteella oivalsi,
että koko leiskumiseen ei kätkeytynyt mitään vakavaa ja että kuningas
oli näköjään täydellisesti unohtanut Pariisin, Saint-Mandén ja
Belle-Islen; että herra Colbert hautoi mielessään pelkkiä värillisiä
lyhtyjä ja ilotulituksia; että naiset olivat valmistautuneet vähintään
kuukaudeksi vain antamaan ja ottamaan vastaan silmäniskuja; d'Artagnan
pyysi kuninkaalta lomaa yksityisasioitansa varten.

Kapteenin esittäessä hänelle anomuksensa oli kuningas tanssimisen
voivuttamana juuri menemässä makuulle.

"Tahdotteko jättää minut, herra d'Artagnan?" kysyi hän hämmästyneenä.
Ludvig XIV ei milloinkaan käsittänyt, että kukaan saattoi hänestä eritä
saatuansa ylhäiseksi kunniakseen oleskella hänen läheisyydessään.

"Sire", selitti d'Artagnan, "minä jätän teidät, kun en voi millään
tavoin hyödyttää teitä. Oi, jospa edes voisin tanssiessanne pidellä
tasapainotankoa, niin asia olisi toinen!"

"Mutta, hyvä herra d'Artagnan", huomautti kuningas ihan vakavasti,
"vain nuorallatanssijat käyttävät tankoa."

"Kah, niinkö!" jatkoi muskettisoturi hienolla ivallaan; "sitä en
tiennyt."

"Ettekö siis ole nähnyt minun tanssivan?" kysyi kuningas.

"Kyllähän; mutta minä olen luullut, että tämä kaikki oli vasta
vaikeampien tehtävien harjoittelua. Olen erehtynyt; sitä suurempi syy
minun poistua. Sanon vieläkin, sire: te ette tarvitse minua, ja jos
asiat muuttuvat, niin teidän majesteettinne tietää kyllä, mistä minut
saa käsille."

"Hyvä on", vastasi kuningas ja myönsi loman.

Niinpä emme etsikään d'Artagnania Fontainebleausta; se olisi turhaa.
Mutta lukijan luvalla tavoitamme hänet Rue des Lombardsin varrelta
_Kultaisesta Huhmaresta_, arvoisan ystävämme Planchetin asunnosta.

Kello on kahdeksan illalla; on lämmin, välikerrassa on ikkuna avoinna.
Muskettisoturin sieraimiin kohoaa mausteiden tuoksua, johon sekaantuu
katuloan huurua vähemmän hienona, mutta voimakkaampana hajuhermojen
kutkuttimena.

D'Artagnan loikoo suunnattomassa matalaselkäisessä nojatuolissa, jalat
läheiselle jakkaralle laskettuina, koko mies niin tylppänä kulmana kuin
mittausoppi voi koskaan tuntea. Kädet ovat liittyneet ristiin pään yli,
joka on retkahtanut vasemmalle olkapäälle. Tavallisesti niin ovelat ja
eloisat silmät tuijottavat melkein verhoutuneina, ja niiden
muuttumattomana näköpisteenä on savupiippujen väliin jäänyt pikku
nurkkaus sinitaivasta, -- juuri parahultainen kaistale paikkatilkuksi
sellaiseen linssi- tai papusäkkiin, jotka olivat pohjakerran myymälän
päävarastona.

Siten ojentautuneena, siten tylsistyneenä ikkunantakaisessa
tirkistelyssään, d'Artagnan ei enää ole soturi, ei enää kuninkaallisen
palatsin upseeri, vaan poroporvari siinä röhöttää sulatellen
päivällistänsä illallissyönnin valmisteluksi tai kuluttelee aikaansa
makuullemenoon asti, aivot puutuneina umpeen kaikilta ajatuksilta, kun
aineellisuus ankarasti vartioitsee älyn pääsyteitä ja pitää visusti
huolta siitä, että pääkuoreen ei hiivi ulkoisen mielteen sanaakaan.

Kuten sanottua, oli jo yö tulossa. Valoja sytytettiin myymälässä,
samalla kun yläkerran ikkunat suljettiin; palovartion epätasaista
tömistelyä kuului kadulta. Mutta d'Artagnanille ei yhä ollut olemassa
muuta kuin tuo sininen kaistale taivasta.

Muutaman askeleen päässä hänestä makasi Planchet kokonaan varjossa
rähmällään maissisäkin päällä, käsivarret leuan tukena, ja katseli,
kuinka muskettisoturi mietti, uneksi tai nukkui silmät auki. Tätä
tarkkailua oli kestänyt jo varsin kauan, ja viimein Planchet yritti
saada kohtaukseen vaihtelua.

"Hm, hm!" äänteli hän.

D'Artagnan ei hievahtanut.

Maustekauppias käsitti, että oli turvauduttava tehokkaampaan keinoon,
ja perusteellisen harkinnan jälkeen hän näissä olosuhteissa katsoi
viisaimmaksi kierähtää säkiltä lattialle, saadakseen sadattaa:

"No, minua epattoa!"

Mutta putoamisen jyrähdyksestä huolimatta ei d'Artagnan, joka elämänsä
varrella olikin kuullut monenlaista melua, näyttänyt olevan
millänsäkään siitä. Koko mätkähdys sitäpaitsi miltei huventuikin
jyhkeiden vankkurien jyrinään, jotka kivillä lastattuina tulivat
Saint-Médéric-kadulta.

Kuitenkin oli Planchet huomaavinaan d'Artagnanin suupielissä jotakin
hymyn värettä äänettömänä hyväksymisenä hänen määritelmälleen. Se
rohkaisi häntä kysymään:

"Nukutteko, herra d'Artagnan?"

"En, Planchet, en _edes_ nuku", vastasi muskettisoturi.

"Minua kovasti surettaa, kun sanotte _edes_", pahoitteli Planchet.

"Ka, miksi? Eikö se ole siisti sana, Planchet?"

"On toki, herra d'Artagnan."

"No, missä vika?"

"Se sana vain huolestuttaa minua."

"Selitä minulle se huolesi, Planchet", pyysi d'Artagnan.

"Kun sanotte, että te ette edes nuku, niin se on samaa kuin että teillä
ei ole unenkaan lohdutusta. Taikka paremminkin se on kuin virkkaisitte
minulle: Planchet, minun on hirmuisen ikävä."

"Etkö tiedä, ettei minua milloinkaan vaivaa ikävä?"

"Paitsi nykyisin."

"Joutavia!"

"Herra d'Artagnan, siitä on nyt kahdeksan päivää, kun te tulitte
takaisin Fontainebleausta; kahdeksaan päivään ei teillä ole enää ollut
mitään käskyjä annettavina, ei komppaniaanne komenneltavana. Te
kaipaatte muskottien kalinaa, rumpujen pärrytystä ja koko komeutta;
kyllähän minä vanhana sotilaana sen ymmärrän."

"Planchet", vastasi d'Artagnan, "vakuutan sinulle, että viihdyn
mainiosti."

"Vaikka makailette siinä kuin kuollut?"

"Ystäväiseni, silloin kun minä olin La Rochellen piirityksessä, --
niin, ja sinä myös, -- no, meidän ollessamme La Rochellen piirityksessä
muuan arabialainen oli siellä aika peijooni tähtäämään kenttätykkejä.
Hän oli nokkela miekkonen, vaikka tummapintainen kuin sinun puotisi
oliivit. Ja kun tämä arabialainen oli syönyt vankasti tai suoriutunut
hyvästä työrupeamasta, oli hänen tapanaan heittäytyä loikoilemaan
niinkuin minä nyt ja sauhutella ties mitä loihtulehtiä pitkällä
torvella, jossa oli merenvahasta imuke; ja jos joku upseeri
ohimennessään morkkasi häntä alituisesta makailemisesta, vastasi hän
tyynesti: 'Parempi istualla kuin seisoalla, makuulla kuin istualla,
kuolleena kuin makuulla.'"

"Se oli kolkko murjaani sekä karvaltansa että puheissaan", sanoi
Planchet; "kyllä muistan hänet hyvin. Hän katkoi protestanttien päitä
suureksi nautinnokseen."

"Aivan oikein, ja palsamoitsi niistä sitten ehjät."

"Niin, ja siinä puuhatessaan yrtteineen ja ruohoineen hän oli kuin
vasuntekijä pujottelemassa punonnaisiaan."

"Niin, Planchet, niin, varmastikin sama mies."

"Onhan sitä minullakin muistia."

"Sen tiedän ennestään; mutta mitä sanot hänen ajatuskannastaan?"

"Kyllähän se ajatelma minun nähdäkseni osuu kohdalleenkin, mutta yhtä
hyvin sitä voi sanoa typeräksi."

"Selitähän lähemmin, Planchet."

"No, onhan tosin aina parempi istualla kuin seisoalla, silloin kun
ihminen on väsynyt, -- ja erityisinä hetkinä..." Planchet hymyili
veitikkamaisesti. "Saattaa myös usein olla pahempi makuulla kuin
istualla. Mutta mitä siihen tulee, että olisi muka parempi kuolleena
kuin makuulla, niin se on minusta silkkaa pötyä. Minä annan ehdottoman
etusijan vuoteelle, ja ellette te ole samaa mieltä, niin te olette
ikävystynyt pilalle, niinkuin minulla jo oli kunnia huomauttaa teille."

"Tunnethan Lafontainen, Planchet?"

"Saint-Médéric-kadun rohdoskauppiaan?"

"Ei, vaan satusepon."

"Ahaa, -- 'Korppi kerran istui puussa'?"

"Oikein; no, minä olen niinkuin hänen jäniksensä."

"Onko häneltä siis jäniskin?"

"On kaikenkaltaisia eläimiä."

"No, mitä se jänis tekee?"

"Uneksii."

"Ka, ka!"

"Ja minä olen lyöttäytynyt Lafontainen jänikseksi, -- minä
unelmoitsen."

"Te unelmoitte?" virkahti Planchet levottomana.

"Niin, myöntänethän talosi kyllin synkäksi, jotta se voi saada miehen
miettivälle päälle, Planchet?"

"Teillä on kuitenkin näköala kadulle, monsieur."

"_Pardieu_, kehutko sitä, häh?"

"On sentään totta, monsieur, että jos asuisitte pihan puolella, teitä
ikävyst... tuota, mietityttäisi vielä enemmän."

"_Ma foi_, enpä tiedä, Planchet."

"Mutta jos", virkkoi maustekauppias, "jos tuumittelunne olisikin sitä
lajia, mikä johti teidät asettamaan kuningas Kaarle II:n takaisin
valtaistuimelle..." Ja Planchetilta pääsi naurahdus, jossa oli
todellista merkitystäkin.

"Voi, Planchet-veikkoseni", sanoi d'Artagnan, "sinä käyt
kunnianhimoiseksi!"

"Eikö ole mitään muuta kuningasta syrjäytettynä vallasta, herra
d'Artagnan, tai toista Monkia pistettävänä kirstuun?"

"Ei, hyvä Planchet, kaikki kuninkaat könöttävät nykyään
valtaistuimellaan... kenties vähemmän tukevasti kuin minä tällä
tuolilla, mutta valtikkaa kumminkin heiluttelevat."

Ja d'Artagnan huokasi.

"Herra d'Artagnan", ilmoitti Planchet, "ihan minun tulee teitä surku."

"Sinä olet kovin hyväsydäminen, Planchet."

"Minä uumoilen pahaa, Jumala paratkoon."

"Mitä niin?"

"Että te laihdutte, herra d'Artagnan."

"Ohoh!" sanoi d'Artagnan jymäyttäen rintakehäänsä, joka kumahti kuin
tyhjä haarniska; "mahdotonta, Planchet."

"Ja katsokaas", jatkoi Planchet sydämellisen myötätuntoisesti, "jos te
alatte riutua minun luonani..."

"No, entä sitten?"

"Silloin tekisin onnettoman tekosen."

"Älähän!"

"Kyllä vainkin."

"Mitä tekisitkään? Annas kuulla!"

"Etsisin käsiini sen, joka tuottaa teille mielenkarvautta."

"Vai niin, nyt haudon karvasta mieltäkin!"

"Kyllä teitä sapettaa."

"Ei, Planchet, ei."

"Kyllä, sanon minä. Sisuanne kaivelee, ja te laihdutte."

"Olenko laihtumassa? Näinköhän!"

"Ihan silmin nähden... _malaga!_ Ja jos yhä laihdutte, niin sieppaankin
säiläni ja lähden suoraa päätä sivaltamaan herra d'Herblaylta kurkun
poikki."

"He-heh!" äännähti d'Artagnan tempautuen istuvaan asentoon; "mitä
sanotkaan, Planchet? Mitä tekemistä herra d'Herblayn nimellä on sinun
pippuripussiesi seassa?"

"Hyvä, hyvä! Kiukustukaa vain, ja sättikää minua, jos mielenne tekee;
mutta _morbleu_, minä tiedän mitä tiedän."

Planchetin viime purkauksen ajaksi oli d'Artagnan asettunut siten,
ettei häneltä jäänyt näkemättä toisen ainoakaan ilme: hän
istui kyynärpäät polviin tuettuina ja kaula ojolla arvoisaan
maustekauppiaaseen päin.

"Kuules nyt", tiukkasi hän, "selitähän vähän ja sano minulle, kuinka
saatoit äityä noin nurjamieliseksi. Herra d'Herblay, sinun entinen
esimiehesi, minun ystäväni, kirkon mies, piispaksi ylennyt
muskettisoturi -- kohottaisitko muka miekkasi häntä vastaan, Planchet?"

"Vaikka isääni vastaan, kun näen teidät sellaisessa tilassa."

"Herra d'Herblay, aatelismies!"

"Viis minä hänen aateluudestaan, kun tiedän, että hän myrryttää unenne.
Ja pahat unet kuihduttavat. _Malaga!_ Minä en tahdo, että herra
d'Artagnan lähtee talostani laihempana kuin oli tullessaan."

"Mistä peijakkaasta johdut luulottelemaan, että hän tuottaa minulle
huonoja näkyjä? Selitä, selitä, -- noh!"

"Teillä on jo kolmena yönä ollut painajainen."

"Minulla?"

"Niin, teillä, ja vääntelehtiessänne te hoette: 'Aramis! Luihu
Aramis!'"

"Kah, olenko hölpötellyt sellaista?" virkahti d'Artagnan rauhattomana.

"Kyllä, sitä olette valittanut, niin totta kuin nimeni on Planchet!"

"No, mitäpä siitä. Eihän unista ole taikaa."

"On tässä tapauksessa, sillä joka kerta kun olette näinä kolmena
päivänä käynyt ulkosalla, te olette palatessanne aina tiedustanut
minulta: 'Oletko nähnyt herra d'Herblayta?' taikka toisekseen: 'Onko
tänne tullut minulle kirjettä herra d'Herblaylta?'"

"Mutta on kaiketi luonnollista, että kaipaan kuulumisia rakkaasta
ystävästä?" sanoi d'Artagnan.

"Ei surkastuaksenne sentään."

"Minä rupeankin lihomaan, Planchet; annan sinulle kunniasanani."

"Hyvä on, monsieur, se on sillä autettu; te ette totisesti syö
sanaanne!"

"Minä heitän näkemästä unia Aramiksesta."

"Sepä erinomaista!"

"En enää kysele sinulta, onko herra d'Herblaylta tullut kirjettä."

"No, kaikki on sitten kunnossa!"

"Mutta selitä nyt minulla eräs seikka."

"Puhukaa, monsieur."

"Teen aina huomioita..."

"Sen tiedän hyvin."

"Puheessasi esiintyi äsken merkillinen voimasana..."

"_Malaga!_ Niinkö?"

"Aivan."

"No, sehän sopii maustekauppiaan sadatukseksi."

"Kyllä vainkin, -- kuivatun rusinalajin nimenä."

"Se on minun vimmastusvalani; kun en ole pysyä nahoissani, silloin minä
lausahdan: _malaga_!"

"Mutta minä en ole milloinkaan ennen kuullut sinun käyttävän sitä
kirousta."

"Minulle onkin se vasta hiljan annettu, monsieur."

Ja sen sanoessaan Planchet vilkutti veitikkamaisesti silmäänsä,
kääntäen puoleensa d'Artagnanin koko huomion.

"Ohoi!" äännähti hän.

"Hei vaan!" vastasi Planchet.

"Kas, kas, Planchetilla on omat kurinsa!"

"Perhanassa, monsieur", sanoi maustekauppias, "minä en ole niinkuin te,
minä en tahdo elää mietiskellen."

"Siinä teet väärin."

"Tarkoitin: ikävissäni, monsieur. Meillä on vain lyhyt aika elääksemme;
miksemme käyttäisi sitä mieluisimmalla tavalla?"

"Näytpä olevan epikurolainen järkeilijä, Planchet?"

"Mikä minua estäisi? Käsi on kunnossa kirjoittamiseen, sokerin ja
pippurin punnitsemiseen; jalka jaksaa tanssia ja kestää kävelyretkiä;
hampaat eivät väsy jauhamasta, vatsa sulattelee vielä vaivatta, eikä
sydänkään ole pilalle näivettynyt. No niin, monsieur..."

"No mitä, Planchet?"

"No, sitä juuri..." lausui maustekauppias kämmeniänsä hykerrellen.

D'Artagnan heitti toisen jalkansa ristiin toisen yli.

"Planchet, vanha veikko", sanoi hän, "sinä typerrytät minut
hämmästyksellä."

"Kuinka niin?"

"Näyttäydythän minulle ihan uudessa valossa."

Se huomautus hiveli maustekauppiasta niin että hän oli hiertää nahan
käsistään.

"Ahaa!" sanoi hän; "ollessani vain tyhmä, te ette ole uskonut minulla
olevan laisinkaan aivoja."

"Hyvä, Planchet! Sattuvastipa sanoit!"

"Tarkatkaa ajatusjuoksuani, monsieur. Minä tulin tuumanneeksi", jatkoi
Planchet, "että ilman hupia ei maailmassa saa onnea."

"No, siinä puhut ihan paikalleen!" yhtyi d'Artagnan.

"Tai kun hupia ei ole kovinkaan yleiseen tavattavissa, tulee ainakin
hankkia viihdykkeitä elämän kiusojen lohduksi."

"Ja sinä lohduttelet itseäsi?"

"Niin juuri."

"Kerrohan, millä tavoin?"

"Minä käytän kilpeä ikävystymisen torjumiseksi. Arvioin määräajan
kärsivällisyydelleni, ja juuri päivää ennen kuin tunnen ikävystyväni,
minä haen hauskutusta."

"Eikö se ole sen pulmallisempaa?"

"Ei."

"Ja tuon kaiken sinä olet keksinyt itseksesi?"

"Ihan itsekseni."

"Ihme ja kumma!"

"Mitä sanotte siitä?"

"Minä sanon, että sinun järkeilylläsi ei ole vertaistaan koko
maailmassa."

"No niin, noudattakaakin siis minun esimerkkiäni."

"Tunnen kyllä kiusausta."

"Tehkää kuten minä."

"En parempaa pyytäisi; mutta kaikki sielut eivät ole samaa maata, ja
jos minun pitäisi hauskutella sinun tavallasi, niin kenties juuri
ikävystyisinkin hirmuisesti..."

"Joutavia! Koettakaahan aluksi!"

"Miten siis menetteletkään?"

"Oletteko huomannut, että minä toisinaan katoan?"

"Olen kylläkin."

"Erityiseen tapaan?"

"Niin, säännöllisin väliajoin."

"Aivan oikein! Kas vain, te olette pannut sen merkille?"

"Tottahan käsität, hyvä Planchet, että kun ihmiset näkevät toisensa
jokseenkin joka päivä, toisen täytyy kaivata, kun toinen on poissa?
Etkö sinä ole tietääksesikään, kun minä olen virkatoimissa?"

"Kyllä, silloin on minulla kovin tyhjää, -- olen kuin ruumis ilman
sielua."

"No, sen todettuamme siis jatkakaamme."

"Minä aikoina minä katoan?"

"Aina kuukauden puolivälissä ja viimeisenä päivänä."

"Ja kauanko viivyn?"

"Milloin kaksi, milloin kolme tai neljäkin päivää."

"Mitä olette luullut minun hommailevan?"

"Liikkuvan liikeasioissa."

"Ja miltä olen näyttänyt kotiutuessani?..."

"Hyvin tyytyväiseltä."

"Näettehän nyt, te sanotte sen itse: aina tyytyväiseltä. Ja mistä
olette arvellut tyytyväisyyteni johtuvan?..."

"Hyvistä kaupoista, -- siitä että riisisuurimain, luumujen,
jauhosokerin, kuivattujen hedelmien ja siirapin osto oli onnistunut
mieliksesi. Sinulla on aina ollut hyvinkin hienosteleva luonnonlaatu,
Planchet, ja minä en ollenkaan ihmetellyt huomatessani sinun valitsevan
alaksesi maustekaupan, joka on vaihtelevimpia ja herttaisimpia
liikehaaroja, siinä kun saa käsiteliä melkein kaikkia hyvänhajuisia
luonnontuotteita."

"Kauniisti sanottu, monsieur, mutta kylläpä kuitenkin kerrassaan
erehdyitte!"

"Mitä -- erehdyinkö?"

"Luullessanne minun siten kahdesti kuussa liikkuvan täydentelemässä
varastojani. Hohoo, monsieur, kuinka hitossa on sellaista johtunutkaan
mieleenne! Ho, ho, hoo!"

Ja Planchetin valtasi sellainen naurunröhötys, että d'Artagnan alkoi
saada mitä häpeällisimpiä epäilyksiä älynsä pätevyydestä.

"Minun täytyy tunnustaa", sanoi muskettisoturi, "etten ole sinun
tasallasi."

"Se on totta, monsieur."

"Onko?"

"Kaiketikin, koska niin sanotte; mutta yhtä suuressa arvossa minä silti
edelleenkin pidän teitä."

"Hei, se on toki hyvä!"

"Niin, te olette kyllä nerokas mies, ja kun on kysymys sodasta,
väijytyksistä, taktiikasta, hyökkäyksistä ja eksytysliikkeistä, --
hitto, silloin eivät kuninkaat merkitse mitään teidän rinnallanne;
mutta mitä tulee sielunrauhaan, ruumiillisiin tarpeisiin, elämän
ryyteihin, jos niin sopii sanoa, älkää lempo soikoon puhukokaan minulle
neromiehistä, monsieur, sillä he ovat omia pyöveleitänsä."

"Hyvä, Planchet!" virkkoi d'Artagnan kihelmöiden uteliaisuudesta;
"sinä jännität mielenkiintoani ihan tavattomasti."

"Te olette jo nyt vähemmän ikävissänne kuin äsken, vai mitä?"

"Minua ei vaivannut ikävä, mutta hupaisemmalta kuitenkin tuntuu sinun
ruvettuasi juttusille."

"Kas niin, hyvä alku! Minä parannan teidät, siitä menen takuuseen!"

"No, se kelpaa!"

"Annatte minun koettaa?"

"Heti paikalla."

"Hyvä! Onko teillä täällä hevosia?"

"On: kymmenen, kaksi-, kolmekymmentä."

"Sellaista määrää emme tarvitse, kaksi vain."

"Ne ovat käytettävissäsi, Planchet."

"Hyvä! Minä otan teidät mukaani."

"Milloin?"

"Huomenna."

"Minne?"

"Hei, te kysytte liikoja."

"Myöntänet kuitenkin, että on tärkeätä minun tietää, minne matkustan?"

"Pidättekö maaseudusta?"

"Keskulaisesti."

"Olette siis kiintynyt kaupunkilaiselämään?"

"Miten milloinkin."

"No, minä vien teidät paikkaan, joka on puolittain kaupunkia ja
puolittain maaseutua."

"Hyvä!"

"Sellaiseen paikkaan, missä teillä on hauskaa, siitä olen varma."

"Erinomaista!"

"Ja on merkillinen sattuma, että juuri samasta paikasta on
ikävystyminen teidät vastikään karkoittanut."

"Minut?"

"Kuolettava ikävystyminen."

"Fontainebleauko siis onkin matkamme määränä?"

"Niin, Fontainebleau."

"Sinä poikkeilet Fontainebleaussa, -- sinä?"

"Niin oikein."

"Mutta mitä peijakasta sinä Fontainebleaussa teet?"

Planchet vastasi d'Artagnanille hyvin ilkikurisella silmäniskulla.

"Sinua hyväkästä, olet hankkinut sieltä maatilan?"

"Oh, vain palstan ja pikku pöksän."

"Nyt sain sinut kiinni!"

"Mutta se on totisesti siisti asumus."

"Minä pääsen Planchetin huvilaan!" huudahti d'Artagnan.

"Milloin vain suvaitsette."

"Etkö sanonut huomenna?"

"Olkoon menneeksi huomenna; sehän on jo 14. päivä eli sen päivän aatto,
jona pelkään kylläännykseni alkavan. Se on siis sovittu."

"Sovittu on."

"Te lainaatte minulle hevosen?"

"Parhaani."

"Ei, otan mieluummin säyseimmän. En ole milloinkaan ollut etevä
ratsastaja, kuten tiedätte itse, ja kauppiaana olen vielä jäykistynyt.
Sitäpaitsi", lisäsi Planchet taaskin vilkuttaen silmäänsä, "en tahdo
päätyä perille väsyksissä."

"Mikset?" kysäisi d'Artagnan umpimähkään.

"Sentähden että minulle ei siitä tulisikaan hauskaa", vastasi Planchet.

Hän nousi maissisäkiltä ja oikoi itseään niin että kaikki niveleet
peräkkäin natisivat jonkunlaisena sopusointuisena rätinän sarjana.

"Planchet, Planchet!" huudahti d'Artagnan, "eipä toden totta ole koko
maailmassa sinun vertaistasi nautiskelijaa! Voi, Planchet, kyllä näkee,
että me emme ole vielä tynnyrillistä suolaa kuluttaneet yhdessä!"

"Kuinka niin, monsieur?"

"Kun minä en vielä tunne sinua", vastasi d'Artagnan, "ja kun alan
lopullisesti uskoa, mitä jo hetkisen ajattelin silloin kun sinä
Boulognessa kuristit melkein hengiltä herra Wardesin kamaripalvelijan
Lubinin, nimittäin että sinä olet neuvokas mies, Planchet."

Planchet remahti itseluuloiseen nauruun, toivotti muskettisoturille
hyvää yötä ja meni alas puotikamariinsa, jota hän käytti
makuuhuoneenaan.

D'Artagnan otti entisen asentonsa nojatuolissa, ja hänen otsansa, joka
oli tuokioksi kirkastunut, kävi nyt miettiväisemmäksi kuin milloinkaan.

Hän oli jo unohtanut Planchetin hupsutukset ja haaveet.

-- Niin, -- tuumi hän jälleen tarttuen niiden ajatusten lankaan, jotka
vastikään kertomamme rattoisa haastelu oli keskeyttänyt, -- niin, siinä
ongelma:

1. saada tietää, mitä Baisemeaux merkitsee Aramikselle;

2. minkätähden Aramiksesta ei kuulu mitään;

3. missä Portos oleksii.

Näissä kolmessa kohdassa piilee koko salaisuus. Ja koska ystävämme
eivät ilmaise meille mitään, -- jatkoi d'Artagnan, -- niin
turvautukaamme omaan heikkoon älyymme. Täytyy tehdä, mitä voipi,
_mordioux_ -- tai _malaga!_ kuten Planchet sanoo.




141

Herra de Baisemeauxin kirje.


Edellämainittuun päätökseen johduttuansa d'Artagnan seuraavana päivänä
pistäysikin käymään herra de Baisemeauxin luona.

Bastiljissa oli siivoamispäivä; kanuunat oli puhdistettu ja
kiilloitettu, portaat huosittu, ja vanginvartijat ahersivat avaintensa
hankaamisessa. Varusväkeen kuuluvat sotamiehet sitävastoin kävelivät
pihoillaan sillä verukkeella, että he olivat jo ennestään kyllin
siistissä kunnossa.

Vankilanpäällikkö vastaanotti d'Artagnanin erittäin kohteliaasti, mutta
sulki olemuksensa niin umpinaiseksi, että d'Artagnanin oveluus ei
saanut häneltä sanaakaan heltiämään. Mitä enemmän hän pysytteli
muodollisena, sitä pahemmin yltyi d'Artagnanin epäluulo. Olipa
muskettisoturi oivaltavinansa, että vankilanjohtaja toimi jonkun
hiljakkoin annetun ohjeen mukaan. Palais-Royalissa d'Artagnania
puhutellessaan ei Baisemeaux ollut suinkaan osoittautunut
kylmäkiskoiseksi ja vähäpuheiseksi mieheksi, mutta kun d'Artagnan
vasiten yritti saada hänet haastelemaan noista kiireisistä
raha-asioista, jotka olivat pakottaneet Baisemeauxin tavoittelemaan
sinä iltana Aramista, oli vankilanpäällikölle ilmestyvinään määräyksiä
annettavaksi sisäsuojissa. Hän jätti muskettisoturin niin pitkäksi
aikaa kiusaantumaan odottelussa, että tämä jo uskoi yrityksensä
turhaksi ja lähti tiehensä Bastiljista ennen kuin Baisemeaux palasi
asioiltansa.

Mutta d'Artagnan oli käynyt epäluuloiseksi, ja kerran aavistelevaksi
herättyään ei hänen mielensä enää uinahtanut.

Hän oli ihmisten parissa samaa kuin kissa nelijalkaisten seassa, --
yhtaikaa levottomuuden ja kärsivällisyyden perikuva. Rauhaton kissa
pysyy yhtä vähän alallaan kuin silkkihahtuva, jota jokainen
tuulen hengähdys heiluttaa. Vaaniva kissa istuu kuin eloton
havaintopaikallaan, eikä sen väijyntää keskeytä nälkä eikä jano.
D'Artagnan hehkui maltittomuudesta, mutta hän pudisti äkkiä pois sen
tunteen niinkuin liian raskas viitta pudotetaan hartioilta. Hän
päätteli, että asia jota häneltä salattiin, oli juuri se, jonka
selvillesaaminen oli hänelle tärkeintä. Hän tuli niin ollen
ajatelleeksi, että Baisemeaux varmaankin lähettäisi tästä käynnistä
tiedon Aramikselle, jos tämä oli antanut hänelle siltä varalta ohjeita.
Ja niin tapahtuikin.

Baisemeaux oli tuskin saattanut ehtiä takaisin vankitornista, kun
d'Artagnan jo oli asettunut väijyksiin Rue du Petit-Muscin tienoille,
mistä hän sai tarkatuksi kaikkia, jotka tulivat ulos Bastiljista.
Tunnin seistyään _Kultaisen Karhin_ porraskatoksen suojassa näki
d'Artagnan vartiosoturin pistäytyvän kadulle Bastiljista. Sen parempaa
merkkiä hän ei olisi voinut toivoa. Jokaisella vanginvartijalla
ja ovensulkijalla oli vakinaiset lomapäivänsä ja määrätyt
palvelustuntinsakin, heillä kun ei kellään saanut olla vaimoa eikä
asuntoa Bastiljissa; he saattoivat siten liikkua ulkosalla vankilasta,
mitään uteliaisuutta herättämättä. Mutta kasarmipalvelukseen komennettu
sotamies suljettiin vartiovuorolleen vuorokaudeksi kerrallaan, ja sen
tiesi d'Artagnan paremmin kuin kukaan. Tämäkään sotamies ei siis ollut
voinut palvelusasussaan päästä ulos muutoin kuin nimenomaista ja
tärkeätä asiaa toimittamaan.

Vahtisoturi läksi astelemaan hyvin verkalleen kuten onnellinen
kuolevainen ainakin, joka on odottanut joutuvansa vielä monet tunnit
seisoksimaan vuorollaan kolkon vartiokopin edessä tai yhtä
ikävystyttävällä vallinsarvella, mutta saakin aavistamattomaksi
lahjaksi vapaahetken ja kävelyn, jotka huvikkeet vielä vähennetään
palvelusajasta. Hän suuntasi kulkunsa Saint-Antoinen esikaupunkia
kohti, hengittäen raitista ilmaa, nauttien päivänpaisteesta ja
tähystellen tyttöjä.

D'Artagnan seurasi häntä loitolla. Hänellä ei ollut vielä mitään
suunnitelmaa.

-- Minun täytyy ensin nähdä tuon miekkosen kasvot, -- ajatteli hän. --
Naamasta tiedän arvioida, mikä hän on lajiansa.

D'Artagnan joudutti askeleitansa ja sivuutti sotamiehen, mikä ei ollut
vaikeata. Hän havaitsi miehen muodon jokseenkin älykkääksi ja
päättäväiseksi, mutta pani myös merkille hieman punaisen nenän.

-- Se peijakas ei sylje lasiin, -- tuumasi hän itsekseen. Samassa hän
keksi sotamiehen vyössä valkoisen paperin. -- Ahaa! Hänellä on kirje!
lisäsi d'Artagnan. -- Mutta sotamies on varmastikin liian ylpeä siitä,
että Baisemeaux on valinnut hänet lähetikseen; hän tuskin myisi
sanomaansa.

D'Artagnanin pureskellessa kynsiään eteni sotamies yhä syvemmälle
Saint-Antoinen esikaupunkiin.

-- Hän tietysti menee Saint-Mandéhen, -- älysi muskettisoturi nyt, --
ja silloin en saa tietää, mitä kirje sisältää...

Se oli kerrassaan sisuttavaa.

-- Jos olisin univormussa, -- mietiskeli d'Artagnan, -- niin otattaisin
tuon penteleen kiinni kirjeineen. Ensimmäisestä vahtikojusta saisin
siihen käskyläiset. Mutta lempo minut periköön, jos ilmaisen nimeäni
tällaista temppua varten. Ryypyn tarjoamisesta hän taasen kävisi
epäluuloiseksi ja joisi minut humalaan... _Mordioux_, minulla ei ole
enää nokkeluutta, minusta on tullut vanha nauta... Voisin karata tuon
raukan kimppuun, pakottaa hänet paljastamaan miekkansa, surmata hänet
saadakseni kirjeen. No, se kävisi päinsä, jos olisi kysymyksessä
kuningattaren kirje jollekulle lordille tai kardinaalin kirje
kuningattarelle. Mutta hyvä Jumala, kuinka viheliäisiä täytyykään
niiden vehkeiden olla, joissa herrat Aramis ja Fouquet kilpailevat
Colbertin kanssa! Ihmishenkikö siitä, hoh, ei kymmentä kultarahaakaan.

Siten miettiessään viiksiänsä sivellen näki hän pikku ryhmän
kaupunginvartijoita ja poliisikomisarion retuuttamassa mukanaan
säätyhenkilön näköistä miestä, joka rimpuili kaikin voimin vastaan.
Kaupunginvartijat olivat repineet hänen vaatteensa ja laahasivat häntä
matkassaan. Pidätetty vaati säällisempää kohtelua, väittäen olevansa
aatelismies ja soturi. Hän huomasi sotamiehemme kadulla ja huusi tälle:

"Hoi, tänne, veikkonen!"

Sotamies astui suoraa päätä avuntarvitsijaa kohti, ja väkijoukko
seurasi kintereillä. Silloin d'Artagnanin mieleen juolahti aatos, eikä
aivan huonokaan.

Aatelismies alkoi valittaa tulijalle, että hänet oli eräässä talossa
äsken vangittu varkaana, vaikka hän oli ollut siellä vain
armasteluaikeissa. Sotamies säälivästi lohdutteli häntä ja antoi
neuvojaan niin arvokkaasti kuin ranskalainen sotilas aina tyydyttää
itserakkauttansa ja toveruushenkeään. Sillävälin d'Artagnan hiipi
tungoksessa hänen taakseen ja sieppasi näppärän äkillisesti paperin
hänen vyönsä alta. Se temppu oli mukava suorittaa, kun riepoiteltu
herrasmies parhaillaan nyki sotamiestä hihasta ja komisario kiskoi
pidätettyä käsipuolesta.

D'Artagnan asettui kymmenen askeleen päässä pylvään taakse ja luki
osoitteen:

    'Parooni du Vallon, herra Fouquetin luona, Saint-Mandéssa.'

-- Oivallista! -- ajatteli hän ja avasi sinetin repimättä sitä rikki.
Hän otti kotelosta nelitaipeisen paperin, joka sisälsi ainoastaan
sanat:

    'Hyvä herra parooni! Suvaitkaa ilmoittaa herra d'Herblaylle
    että hän on käynyt täällä Bastiljissa kyselemässä.

                                           Ystävällisesti
                                           _de Baisemeaux_.'

"Kas niin", huudahti d'Artagnan, "tämähän on varsin selkeätä. Portos on
mukana juonessa!"

Mutta päästyään siten tarkoituksensa perille ajatteli muskettisoturi:

-- _Mordioux_, mutta nyt Baisemeauxin hylky raivostuksissaan antaa
miespoloisen kalliisti maksaa pikku pilastani... Jos hän tulee takaisin
ilman kirjettä... miten käykään hänelle silloin? Toden teolla en
tarvitse tätä lappua; kun muna on imetty, mitä silloin kuorella?

D'Artagnan näki komisarion ja kaupunginvartijan saaneen sotamiehen
uskomaan, että he olivat oikeassa, ja lähteneen jälleen raahaamaan
vankia korjuuseen. Ihmisjoukon ympäröimänä tämä jatkoi valitteluansa.
Muskettisoturi pistäysi tungokseen, pudotti kirjeen kenenkään
huomaamatta ja poistui sitten nopeasti. Sotamies käänsi jälleen
askeleensa Saint-Mandéta kohti ja ajatteli vain aatelismiestä, joka oli
rukoillut hänen suojelustaan.

Yhtäkkiä hän muisti kirjeen, ja katsahtaessaan vyöhönsä hän huomasi sen
kadonneeksi. Hänen pelästynyt huudahduksensa sai d'Artagnanin
hymyilemään. Miesparka pälyi tuskissaan joka taholle ja keksi viimein
kahdenkymmenen askeleen päässä takanaan tuon siunatun kirjeen. Hän
syöksähti siihen käsiksi kuin haukka saaliin kimppuun.

Kotelo oli hiukan tomuttunut ja rypistynyt, mutta välipä sillä nyt.
D'Artagnan havaitsi, että auki väännetty sinetti kuitenkin pani miehen
aprikoimaan hyvin totisena. Kelpo sotilas lohduttausi lopuksi ja pisti
paperin takaisin vyöhönsä.

-- Menehän siitä vain, -- tuumi d'Artagnan; -- minulla on nyt aikaa.
Näyttää siltä, että Aramis ei olekaan Pariisissa, koska Baisemeaux
kirjoittaa Portokselle. Kunnon Portos, kuinka hauskaa onkaan taas
tavata hänet... ja pakista hänen kanssaan! -- iloitsi gascognelainen.

Hän sovitti käyntinsä sotamiehen mukaan, saapuakseen herra Fouquetin
taloon neljännestuntia myöhemmin kuin hän.




142

Lukija näkee mielihyväkseen, että Portos on pysynyt täysissä
voimissaan.


D'Artagnan oli tapansa mukaan laskenut, että jokaisessa tunnissa oli
kuusikymmentä minuuttia ja jokaisessa minuutissa kuusikymmentä
sekuntia. Täsmällisen arvioimisensa ansiosta hän saapui yli-intendentin
talon edustalle juuri kun sotamies tuli tyhjin vöin ulos.

Muskettisoturi astui portille, jota kirjailupukuinen ovenvartija piteli
vielä puoliavoinna. D'Artagnan olisi mielellään astunut sisälle nimeään
ilmaisematta, mutta se ei käynyt laatuun. Hän lausui senvuoksi nimensä.
Tämän myönnytyksen olisi pitänyt poistaa kaikki vaikeudet, kuten
ainakin d'Artagnan arveli, mutta ovenvartija epäröitsi yhä. Kun tulija
sitten toistamiseen pontevasti esittäytyi kuninkaallisen henkivartion
kapteenina, saavutti hän kuitenkin edes sen edun, että virkailija ei
suorastaan sulkenut häneltä tietä, vaikka hän ei jättänyt sitä aivan
avoimeksikaan. D'Artagnan oivalsi siitä, että vieraista oli annettu
ankarat määräykset.

Niinpä hän päätti käyttää hätävaletta, mikä ei tuntunutkaan hänestä
tukalalta, milloin hän katsoi sen keinon edistävän valtion parasta tai
hänen omakin menestyksensä saattoi olla kysymyksessä. Hän lisäsi siis
äskeiseen selitykseensä, että hän oli vastikään lähettänyt sotamiehen
tuomaan parooni du Vallonille kirjeellisen ilmoituksen tulostaan. Se
tieto poisti kaikki esteet. Muuan lakeija tahtoi saattaa hänet perille,
mutta hän vastasi, ettei hänen tähtensä tarvinnut vaivautua, sillä hän
tiesi kyllä, missä parooni oli tavattavana. Siihen ei kellään ollut
mitään sanomista, kun vieras oli niin selvillä kaikesta; d'Artagnan sai
liikkua vapaasti.

Muskettisoturi katsasteli porraskäytäviä, saleja, puutarhoja,
neljännestunnin ajan vaeltaen tässä kuninkaallista ylellisemmässä
talossa, jossa oli yhtä paljon ihmeitä kuin huonekalujakin, yhtä monta
palvelijaa kuin pylvästä ja ovea.

-- Totisesti, -- tuumi hän itsekseen, -- tällä talolla ei ole muita
rajoja kuin itse valtakunnan ääri. Onkohan Portos saanut päähänsä
palata Pierrefondsiin, lähtemättä herra Fouquetin luota?

Viimein hän saapui etäiseen linnan osaan, joka oli eristetty hakatuista
kivistä rakennetulla kehämuurilla; tämän juurelta kiemurteli ylös
määrätön paljous upeita köynnöskasveja, kirjavanaan kukkasista, jotka
olivat isoja ja täyteläisiä kuin hedelmät. Muurilla kohosi määrättyjen
välimatkain päässä kuvapatsaita kainoissa tai salaperäisissä
asennoissa, -- Vestan neitsyitä suuripoimuisissa vaatetuksissa,
valppaina vartijattarina marmorihuntujensa suojasta pitäen vaivihkaa
silmällä linnan ympäristöä, -- veitikkamainen Hermes sormi suulla,
siipiänsä levittelevä Iris, unikoilla kukitettu yön jumalatar.
Tällaiset henkiolennot hallitsivat puutarhaa ja rakennuksia, jotka
pilkoittivat puiden takaa; patsaiden valkoiset ääriviivat kuvastuivat
korkeita kypressejä vasten, joiden tummat latvat nousivat suoraan
taivasta kohden. Kypressien juurilla rehoitti vuosisataisia
ruusupensastoja, kietoen tuoksuvia kukkakiehkuroitansa niiden alempiin
oksiin ja patsaiden jalustoihin. Nämä viehättävät piirteet tuntuivat
muskettisoturista ihmisneron lumoavimmilta näytteiltä. Hän haltioitui
runolliseen mielentilaan. Ajatellessaan Portoksen asuvan tällaisessa
Edenissä hän sai vanhasta kumppanistaan paljon korkeamman käsityksen;
järkevimmätkään luonteet eivät ole riippumattomia ympäristön
vaikutuksesta.

D'Artagnan löysi portin ja siitä jonkunlaisen joustimen, jota
painamalla veräjä avautui. Itsenäinen vieras astui sisälle, sulki
portin ja lähestyi pyöreämuotoista huvimajaa, josta ei kuulunut muuta
ääntä kuin suihkukaivon kohinaa ja lintujen viserrystä.

Huvimajan ovella hän kohtasi lakeijan.

"Täällähän parooni du Vallon asuu?" sanoi d'Artagnan empimättä.

"Niin, monsieur", vastasi palvelija.

"Ilmoittakaa hänelle, että chevalier d'Artagnan, hänen majesteettinsa
muskettisoturien kapteeni, odottaa häntä."

D'Artagnan osoitettiin vierashuoneeseen, missä odotus ei käynytkään
pitkälliseksi: hyvin tutut askeleet piankin notkahduttelivat viereisen
huoneen lattiaa, ovi avautui tai oikeastaan paiskattiin auki ja Portos
heittäysi ystävänsä syliin, ilmaisten sävyssään jonkunlaista
epäröimistä, joka hyvin soveltui hänelle.

"Sinä täällä?" huudahti hän.

"Entä sinä sitten?" vastasi d'Artagnan. "Parooni suvaitsee
piileskellä!"

"Niin", sanoi Portos hymyillen jossakin määrin hämmentyneenä, "niin,
sinua kai hiukan ihmetyttää että tapaat minut herra Fouquetin luona?"

"Ei toki; mikset sinä voisi kuulua herra yli-intendentin ystäviin?
Hänellähän on paljon ystäviä, etenkin lahjakkaiden miesten
keskuudessa."

Portos oli siksi vaatimaton, ettei omaksunut tätä kohteliaisuutta
itselleen.

"Olethan sitäpaitsi nähnyt minut Belle-Islellä", sanoi hän vain.

"Sitä suurempi syy minun uskoa, että olet herra Fouquetin varsinaisia
ystäviä."

"On kyllä totta, että minä tunnen hänet", myönsi Portos ilmeisen
neuvottomana.

"Voi, veikkoseni", valitti d'Artagnan, "oletpa käyttäytynyt minua
kohtaan kovin pahasti!"

"Kuinka niin?" huudahti Portos.

"Kuinkako? Sinullahan oli niin kaunis työ tekeillä kuin Belle-Islen
linnoittaminen, etkä antanut minulle mitään tietoa siitä!"

Portos punastui.

"Eikä siinä kaikki", jatkoi d'Artagnan; "sinä näit minut siellä, tiesit
minun olevan kuninkaan palveluksessa, etkä silti tahtonut käsittää,
että kuningas oli käynyt halukkaaksi kuulemaan, kuka ansiokas mies
siten oli toteuttamassa suunnitelmia, joista hänelle oli annettu mitä
loistavimpia kuvauksia, -- sinä et ottanut oivaltaaksesi, että kuningas
oli lähettänyt minut vasiten tiedustamaan, kenen työtä se kaikki oli?"

"Mitä? Kuningasko oli lähettänyt sinut tiedustamaan...?"

"_Pardieu!_ Mutta jääköön se nyt jo silleen."

"Ei perhanassa!" innostui Portos; "puhukaamme päinvastoin juuri siitä!
Kuningas siis tiesi, että Belle-Isleä linnoitettiin?"

"Kah, eikö muka kuningas tietäisi kaikkea?"

"Mutta hän ei tiennyt, kuka linnoitustöitä johti?"

"Ei kylläkään, mutta kuvauksista päättäen hän kuitenkin aavisteli, että
sen täytyi olla etevä soturi."

"Voi pentele!" virkahti Portos; "kunpa olisin sen tiennyt!"

"Silloin et olisi livistänyt Vannesista, vai mitä?"

"En totisesti. Mitä ajattelitkaan, kun et enää saanut minua siellä
käsiisi?"

"Mietiskelin yhtä ja toista, veikkonen."

"Vai niin, vai mietiskelit... Ja mihin johduit tuumittelussasi?"

"Käsittämään asiain oikean tilan."

"Kas vain, sinä olet käsittänyt?"

"Olen kuin olenkin."

"Mitä olet käsittänyt? Annahan kuulua!" sanoi Portos asettuen
nojatuoliin ja tekeytyen hyvin umpinaisen näköiseksi.

"Käsitin ensiksikin, että sinä linnoitit Belle-Isleä."

"No, se ei ollut kovinkaan vaikeata, kun näit minut hommassa."

"Maltahan, käsitin muutakin, nimittäin että sinä linnoitit Belle-Isleä
herra Fouquetin toimesta."

"Se on totta."

"Ja enemmänkin; vauhtiin päästessään ei aprikoimiseni pysähdy
puolitiessä."

"Kunnon d'Artagnan!"

"Minä käsitin, että herra Fouquet tahtoi pitää linnoitustyöt visusti
salassa."

"Se lienee tosiaan ollut hänen tarkoituksensa", tunnusti Portos.

"Niin, mutta tiedätkö, minkätähden hän niitä niin salaili?"

"Hitto vieköön, jotta asia ei tulisi tietoon!" vastasi Portos.

"Ensiksikin siitä syystä. Mutta se halu liittyi erääseen
kohteliaisuuden suunnitelmaan..."

"Niin", tokaisi Portos, "olenkin kuullut sanottavan, että herra Fouquet
on peräti kohtelias mies."

"Hän tahtoi nyt osoittaa erityistä kohteliaisuutta kuninkaalle."

"Ohoh!"

"Se ihmetyttää sinua?"

"Niin."

"Sinä et tiennyt siitä?"

"En."

"No, minä tiedän sen, minä."

"Olet siis ihan velho?"

"En, kaukana siitä."

"Miten olet saanut sen tietää?"

"Varsin yksinkertaisella tavalla: kuulin herra Fouquetin itse sanovan
sen kuninkaalle."

"Sanovan mitä?"

"Että hän oli kuninkaan hyväksi linnoituttanut Belle-Islen,
luovuttaakseen varustukset lahjaksi hallitsijalleen."

"Kas, kuulit herra Fouquetin sanovan niin kuninkaalle?"

"Kirjaimellisesti. Lisäsipä hän vielä: 'Belle-Islen on linnoittanut
eräs ystäväni, hyvin lahjakas insinööriupseeri, jonka pyytäisin saada
esitellä teidän majesteetillenne.' 'Hänen nimensä?' kysyi kuningas.
'Parooni du Vallon', vastasi Fouquet. 'Hyvä', sanoi kuningas,
'esitelkää hänet'."

"Sanoiko kuningas todellakin niin?"

"Niin totta kuin nimeni on d'Artagnan!"

"Kah, kah!" lausui Portos. "Mutta miksei minua sitten ole esitelty?"

"Eikö sinulle ole lainkaan puhuttu siitä?"

"On kylläkin, mutta odotella olen vain saanut."

"Ole huoletta, kyllä sitten esittelyhetkikin tulee."

"Hm, hm!" mutisi Portos.

D'Artagnan ei ollut kuulevinansa; hän muutti puheenainetta.

"Mutta sinähän näyt asuvan täällä jotensakin yksinäisenä, hyvä ystävä?"
virkkoi hän.

"Olen aina pitänyt rauhallisuudesta. Luonteeni on taipuvainen
raskasmielisyyteen", selitti Portos huoaten.

"Sepä merkillistä", huomautti d'Artagnan; "sitä en ole ennen
huomannut."

"Niin olen ollut siitä asti kun aloin lueskella", ilmaisi Portos
huolestuneesti.

"Mutta toivoakseni ei sielullinen rasitus ole sentään vahingoittanut
ruumiillista vointiasi?"

"Hoo, ei millään muotoa."

"Olet yhä hyvissä voimissa?"

"Liiankin, veikkonen, liiankin."

"Katsos, kuulin sanottavan, että ensimmäisinä päivinä tännetulosi
jälkeen..."

"En kyennyt jäsentäkään liikuttamaan, niinkö?"

"Mitä peijakasta!" virkahti d'Artagnan hymyillen; "ja mikä sinut niin
jäykistytti?"

Portos huomasi puhuneensa tyhmästi ja yritti parantaa
ajattelemattomuuttaan.

"No, näes, sain taipaleella huonoja hevosia, ja ne väsyttivät minut."

"Enpä sitten enää ihmettelekään, että minä sinun perässäsi tullessani
näin seitsemän tai kahdeksan ratsua pakahtuneina tiepuolessa."

"Minä olen painava, katsos", huomautti Portos.

"Ja ruhosi sai liiaksi pehmitystä?"

"Minusta suli ihra, ja siitä tulin sairaaksi."

"Portos-parka!.... Ja miten on Aramis sitten pitänyt sinusta huolta?"

"Hyvin kyllä... Hän toimitti herra Fouquetin oman lääkärin hoitamaan
minua. Mutta ajatteles, viikon kuluttua en enää saanut hengitetyksi."

"Kuinka niin?"

"Kamari oli liian pieni; imin keuhkoihini niin paljon ilmaa."

"Onko se mahdollista?"

"Niin ainakin sanottiin... Ja minut siirrettiin toiseen huoneeseen."

"Ja siellä pääsit hengittämään?"

"Paremmin kyllä; mutta minä en saanut mitään liikuntoa, en mitään
toimintaa. Lääkäri väitti, ettei minun sopinut hievahtaakaan
paikaltani, mutta minä päinvastoin tunsin itseni voimakkaammaksi kuin
milloinkaan ennen. Siitä johtui ikävä tapaturma."

"Tapaturma? Älähän!"

"Ajattele, hyvä ystävä, minä päätin tuon lääkärin typeryksen
määräyksistä piittaamatta viimein lähteä hiukan jaloittelemaan,
suostuipa hän siihen tai oli suostumatta. Niinpä käskin minua
palvelevan lakeijan tuoda vaatteeni."

"Olit siis ilkosen alasti, Portos-poloinen?"

"Ei, oli minulla muhkea yönuttu ylläni. Lakeija teki työtä käskettyä,
ja minä pukeuduin vaatteisiini, jotka olivat käyneet liian avariksi;
mutta se vasta oli ihme, että jalkani olivat liian isot."

"Olipa sekin!"

"Ja saappaani liian ahtaat."

"Jalkasi olivat vielä turvoksissa."

"Oikein arvasit."

"_Parbleu!_ Ja siitäkö sattumasta aioit minulle kertoa?"

"Niinhän tietenkin! Minä en tullut ajatelleeksi samaa kuin sinä. Minä
tuumasin itsekseni: Kun nämä saappaat ovat ainakin kymmenesti olleet
minulla jalassa, niin täytyyhän niiden mennä jalkaan yhdestoistakin
kerta."

"Salli minun huomauttaa, hyvä Portos, että silloin et tuumannut
järkevästi."

"Sanalla sanoen, minä istuin väliseinän lähellä ja koetin kiskoa
saapasta oikeaan jalkaani; reudoin käsin, auttelin kinnerjänteillä ja
tein hurjia ponnistuksia, kunnes molemmat vetimet äkkiä katkesivat ja
jalka ponnahti eteenpäin kuin heittokoneen ammus."

"Heittokoneen! Sinulla on se linnoitustaitosi aina mielessä, hyvä
Portos!"

"Jalka ponnahti kuin heittokoneesta ja tönäisi väliseinän puhki.
Veikkoseni, ihan luulin Simsonin tavoin hävittäneeni temppelin. Voi
tavatonta, kuinka paljon tauluja, posliineja, kukkamaljakoita,
seinäverhoja ja uutimentankoja romahti alas!"

"Lempo soikoon!"

"Siitä puhumattakaan, että seinän toisellakin puolella oli
posliinilaudakko."

"Jonka sinä survaisit kumoon?"

"Jonka minä sinkautin toisen huoneen perälle."

Portos puhkesi nauramaan.

"Se oli totisesti tavatonta, kuten sanoit!"

Ja d'Artagnan yhtyi ystävänsä nauruun, saaden hänet hohottamaan vielä
raikuvammin.

"Minä murskasin", sanoi Portos yltyvän hilpeyden keskeyttelemällä
äänellä, "hyvinkin kolmentuhannen frangin arvosta posliinia -- ho, ho,
ho!..."

"Suurenmoista!" änkkäsi d'Artagnan.

"Pirstasin neljäntuhannen frangin kuvastimet... ha, ha, ha!..."

"Istu ja pala!"

"Ja kattokruunu mätkähti suoraan päähäni tuhansiksi siruiksi. Hi, hi,
hi!"

"Päähäsi!" toisti d'Artagnan sivujansa pidellen.

"Keskelle nup... nuppia!"

"Mutta silloin kai pääkuoresi halkesi?"

"Ei, minähän päin vastoin sanoin, että kattokruunu särkyi kuin lasi,
jota se olikin!"

"Ahaa, se oli lasinen kattokruunu?"

"Venetsialaista lasia, -- harvinainen kalleus, veliseni, vertaansa
vailla, kahdensadan naulan möhkäle."

"Ja se putosi suoraan päähäsi?"

"Kes-kel-le... kiirettä. Aatteles, kullattu ja alhaalta korkokuvilla
somisteltu kristallipallo, ylhäällä suitsutusmalja ja sivuilla
öljytorvia, jotka sytytettyinä syöksivät tulenkieluja."

"Kyllä ymmärrän, mutta ei kai siinä silloin ollut tulta?"

"Onneksi ei, sillä muutoin olisin kärventynyt."

"Ja nyt litistyikin vain pääsi?"

"Eihän toki."

"Eikö?"

"Kattokruunu putosi pääkallon kuoreen, joka kuuluu olevan kuin
tavattoman vankka holvikatos."

"Kuka sinulle on sitä sanonut, Portos?"

"Lääkäri. Jonkunlainen kupulaki, joka voisi kannattaa itse Pariisin
Notre-Damen kirkkoa."

"Ohoh!"

"Niin vain kuuluu ihmisen pääkallo olevan rakentunut."

"Puhu omastasi, veikkonen; sinun pääkallosi saattaa olla siten
muodostunut, mutta ei muiden."

"Ehkä", myönsi Portos itsetyytyväisesti; "mutta se ainakin on varmaa,
että kattokruunu pamahti mainitulle kuvulle kuin kanuunanlaukaus,
kristalli mureni tuhansiksi siruiksi ja minä tuuperruin aika
lammikkoon..."

"Verissäsi, Portos-parka?"

"Ei, vaan hajunesteisiin, jotka olivat rasvaisen tahmeita kuin kerma.
Tuoksu oli ihana, mutta kerrassaan liian voimallinen, niin että minä
huumaannuin. Olet kai sinäkin joskus kokenut sellaista, d'Artagnan?"

"Kyllä, haistellessani kieloja. Sinä siis tuiskahdit nurin iskusta ja
menit tainnuksiin ylettömästä tuoksusta, hyvä ystävä?"

"Mutta kummallisinta kaikesta, -- ja lääkäri on kunniasanallaan
vakuuttanut minulle, ettei hän ollut milloinkaan nähnyt sellaista..."

"Kaiketi sait ainakin jonkun kuhmun päähäsi?" keskeytti d'Artagnan.

"Sain viisi kuhmua."

"Mitenkä viisi?"

"No, katsos, kattokruunun pohjassa oli viisi terävää, kullattua
koristetta."

"Ai, ai!"

"Ne sakarat tunkeusivat tukkani läpi, jota käytän hyvin tuuheana, kuten
näet."

"Onneksi."

"Ja painuivat päänahkaan. Mutta kuulehan kummaa -- sellaista sattuu
ainoastaan minulle... sen sijaan, että ne olisivat iskeneet siihen
lovia, nousikin kuhmuja. Lääkärikään ei ole voinut tyydyttävästi
selittää sitä minulle."

"Mutta minä selitän, minä."

"Silloin teet minulle totisesti palveluksen", sanoi Portos, vilkuttaen
silmäänsä, mikä hänellä oli jännittyneimmän tarkkaavaisuuden merkkinä.

"Sen jälkeen kun olet ryhtynyt vaivaamaan aivojasi tieteellisillä
tutkimuksilla ja tärkeillä laskelmilla, on pääsi ahtautunut liian
täyteen tietoja."

"Niinkö luulet?"

"Olen varma siitä. Kun siis pääkuoresi oli jo sullottu
halkeamaisilleen, niin se ei enää voinutkaan päästää sisälle mitään
uutta ulkonaista, vaan käytti aukkoja liikamäärän laskemiseen
pinnalle."

"Ahaa!" sanoi Portos, josta tämä selitys tuntui käsitettävämmältä kuin
lääkärin lausuma.

"Ne viisi kattokruunun koristeiden tuottama sarvea olivat selvästikin
älynystyröitä, jotka sisällisestä pakotuksesta paisuivat ulkopuolelle."

"Niin taisi todellakin olla", myönsi Portos, "sillä kipukin oli sitten
enemmän ulkonaista kuin sisällistä. Tunnustanpa, että kun panin hatun
päähäni ja nyrkilläni löin sen alas meidän miekkamiesten reippaaseen
tapaan, minun täytyi tarkoin suhditella lyöntiä tai muutoin tunsin ihan
kamalan läjäyksen."

"Sen arvaan."

"No niin", kertoi jättiläinen, "huomatessaan rakennuksen haurauden
herra Fouquet päätti antaa minulle toisen asunnon, ja siten tulin
siirtyneeksi tänne."

"Tämähän lienee yksityinen puisto?"

"Niin on."

"Se salaisten kohtausten paikka, joka on niin kuuluisa
yli-intendentin lempijutuista?"

"Sitä en tiedä; minulla ei ole ollut täällä mitään rakkausseikkailuja,
mutta puistossa saan harjoittaa lihaksiani, ja sitä lupaa käytän
tempoakseni puita juuriltaan."

"Mitä varten?"

"Käsivarsieni voimisteluksi ja myöskin puhdistaakseni linnunpesiä: se
on minusta mukavampaa kuin kavuta ylös."

"Vietätpä todellista paimenelämää, hyvä Portos."

"Niin, minä pidän pienistä munista, -- paljon enemmän kuin isojen
lintujen. Et voi aavistaakaan, kuinka herkullisen munakkaan saa
neljästä- tai viidestäsadasta keltasirkun, peipposen, kottaraisen ja
rastaan munasta."

"Mutta viisisataa munaa -- voi tavatonta!"

"Ne mahtuvat kohtalaiseen vihannesmaljaan", sanoi Portos.

Hyvinkin viisi minuuttia d'Artagnan ihaili Portosta aivan kuin nähden
hänet ensi kerran. Portos puolestaan alkoi ihan säteillä mielihyvästä
ystävän katseen lämmittämänä. Edellinen kuitenkin ilmeisesti samalla
mietti uutta käännettä keskustelulle.

"Onko sinulla täällä paljonkin huviketta, Portos?" kysyi hän viimein,
kaiketi keksittyään siinä sopivan pohjustuksen.

"Eipä aina."

"Sen voin käsittääkin; mitä aiot tehdä ikävystyessäsi liiaksi?"

"Ka, enhän viivy täällä enää pitkääkään aikaa. Aramis odottaa vain
viimeisen kuhmuni siliämistä, esitelläkseen minut kuninkaalle, joka ei
kuulu sietävän sarvia."

"Aramis on siis yhä Pariisissa?"

"Ei."

"Missä hän sitten on?"

"Fontainebleaussa."

"Yksinään?"

"Herra Fouquetin kanssa."

"Vai niin. Mutta tiedätkös mitä?"

"En; sano minulle, niin saan tietää."

"Minä luulen, että Aramis on unohtanut sinut."

"Mitä hittoa!"

"Siellä, katsos, ilakoidaan, tanssitaan, juhlitaan ja maistellaan
Mazarinin viinejä. Tiedätkö, että siellä esitetään joka ilta
tanssikuvaelmia?"

"Penteleen pentele!"

"Sentähden voin vakuuttaa, että kelpo Aramis ei siinä tuoksinassa ehdi
pitää sinua mielessään."

"Saattaa olla niin, ja toisinaan olen sitä jo ajatellutkin."

"Ja voisipa se koirus puijatakin sinut!"

"Älä nyt sentään!"

"Tiedäthän, että Aramis on ovela kettu."

"Kyllä niin, mutta pettämään minua..."

"Kuules nyt: pitäähän hän sinua ensiksikin korjuuseen toimitettuna..."

"Mitäh! Korjuuseen? Olenko muka telkien takana?"

"Olet, lempo soikoon!"

"Senpä saisit todistaa minulle!"

"Mikään ei ole helpompaa. Käytkö ulkosalla?"

"En kylläkään."

"Ratsasteletko?"

"En ollenkaan."

"Sallitaanko ystäviesi käydä tervehtimässä sinua?"

"Ei nähtävästi."

"No niin, hyvä ystävä, kun et siis käyskentele ulkosalla, et ratsastele
etkä tapaile seuraa, niin olethan suljettuna."

"Mutta minkätähden Aramis pitäisi minua vankina?" kysyi Portos.

"Vastaa sinä minulle ensin vilpittömästi erääseen kysymykseen, Portos",
virkkoi d'Artagnan.

"En minä mutkittele."

"Aramishan laati Belle-Islen linnoitusten suunnitelman, eikö niin?"

Portos punastui.

"Kyllä", vastasi hän, "mutta siinä onkin kaikki, mitä hän on tehnyt."

"Aivan oikein, ja minun nähdäkseni se ei ole kovinkaan suuri saavutus."

"Niin minäkin ajattelen."

"No, sepä hauskaa, että olemme samaa mieltä."

"Hän ei ole koskaan edes käynyt Belle-Islellä", huomautti Portos.

"Kas sitä!"

"Minä se aina kävin Vannesissa, kuten olet itsekin saattanut nähdä."

"Näinhän tietenkin. No niin, siinähän se koko juttu onkin. Aramis
tahtoo käydä insinööristä, vaikka onkin laatinut vain suunnitelman, ja
siinä pyrkimyksessään hän koettaa painaa pelkäksi rakennusmestariksi
sinut, joka olet kivi kiveltä nostanut muurit, tornit ja vallinsarvet."

"Rakennusmestariksi, -- siis muurariksi?"

"Muurariksi, juuri niin."

"Savensotkijaksi?"

"Ihan."

"Päiväläiseksi?"

"Se on aivan oikea sana."

"Ohoo, rakas Aramis, näyttääpä siltä kuin luulisit aina olevasi
viidenkolmatta vanha!"

"Eikä sillä hyvä: hän luulee sinun olevan samalla viidenkymmenen vuoden
painostama."

"Olisinpa tahtonut nähdä hänet siinä työssä."

"Sanoppas muuta."

"Luuvaloisine säärineen!"

"Niin juuri."

"Rakkokivineen!"

"Aivan."

"Kolme hammasta hemmetissä!"

"Neljäkin."

"Kun minulla sitävastoin... katsoppas!"

Portos veti paksut huulet levälleen ja näytti kahta hammasriviä, jotka
eivät kylläkään olleet lumivalkoiset, mutta sileät, kovat ja terveet
kuin norsunluu.

"Et voi uskoakaan, Portos, kuinka suuressa arvossa kuningas pitää
kauniita hampaita", tiesi d'Artagnan. "Sinun hampaasi saavat minut
tekemään päätöksen: minä esittelen sinut kuninkaalle."

"Sinä?"

"Miksen? Luuletko minun olevan hovissa vähemmän vaikutusvaltainen kuin
Aramis?"

"En suinkaan."

"Luuletko minun vähimmälläkään tavalla pyrkivän tekeytymään Belle-Islen
linnoittajaksi?"

"Hoo, enhän toki!"

"Vaikuttimenani saattaa siis olla vain sinun etusi."

"Sitä en epäile."

"No niin, minä olen kuninkaan likeisimpiä miehiä, kuten voit huomata
siitä, että kun hänelle on ilmoitettava jotakin epämieluista, se
jätetään aina minun toimekseni."

"Mutta, hyvä ystävä, jos sinä esittelet minut..."

"No, entä sitten?"

"Niin Aramis pahastuu."

"Minulle?"

"Ei, vaan minulle."

"Joutavia! Kun esittelyä hommataan sinulle, niin onhan samaa, kumpainen
meistä kahdesta osuu välittäjäksi."

"Minulle pitäisi teettää pukuja."

"Sinullahan on uhkea asu ylläsi."

"Oh, sinun sietäisi nähdä ne, jotka olen tilannut, -- niistä tulee
paljon komeampia vaatekertoja."

"Varo liiallisuutta; kuningas pitää yksinkertaisuudesta."

"No, esiinnytään sitten vaatimattomasti. Mutta mitä herra Fouquet sanoo
nähdessään minun poistuneen?"

"Kökötätkö täällä siis kunniasanasi perusteella?"

"En juuri niinkään. Mutta olen luvannut, etten lähde täältä
ilmoittamatta hänelle."

"Sen seikan minä toimitan selväksi. Onko sinulla mitään toimitettavaa
täällä?"

"Minulla? Ei mitään tärkeätä ainakaan."

"Ellet ole Aramiksen asiamiehenä missään tähdellisessä tehtävässä?"

"_Ma foi_, en."

"Kysyn sitä luonnollisesti ainoastaan omaa hyvääsi harrastaen.
Olisithan esimerkiksi saattanut lupautua toimittamaan sanomia ja
kirjeitä Aramiille."

"Kah, kirjeitä, niin! Minä tosiaan lähetän hänelle eräitä kirjeitä."

"Minne?"

"Fontainebleaun linnaan."

"Onko sinulla nyt mitään lähetettävänä?"

"Mutta..."

"Älähän huoli. Onko sinulla sellaisia kirjeitä?"

"Juuri sain yhden."

"Tärkeän?"

"Arvatenkin."

"Sinä et siis lue niitä?"

"En ole utelias."

Ja Portos otti taskustaan sotamiehen tuoman kirjeen, jota hän ei ollut
lukenut, mutta kyllä d'Artagnan.

"Tiedätkö, mitä sinun tulee tehdä?" sanoi d'Artagnan.

"Hitto, lähettää tämä hänelle niinkuin aina teen."

"Eipäs."

"Pitäisinkö sen muka hallussani?"

"Ei niinkään. Mutta eikö sinulle ole ehkä sanottu, että se on tärkeä
kirje?"

"Kyllä, hyvin tärkeä."

"No niin, sinun pitääkin itse viedä se Fontainebleaun linnaan."

"Aramikselle?"

"Niin."

"Sinä olet oikeassa."

"Ja kun kuningas on nyt siellä..."

"Niin tahdot käyttää tilaisuutta...?"

"Esitelläkseni sinut kuninkaalle."

"Ah, _corne de boeuf_, d'Artagnan, sinä olet koko peijooni keksimään
keinoja!"

"Sen sijaan että lähettäisimme ystävällemme enemmän tai vähemmän
luotettavan sanansaattajan, me siis viemmekin itse perille kirjeen."

"Sitä en olisi tullut ajatelleeksikaan, vaikka se on hyvinkin mukava
tapa."

"Ja kun kirje on kiireellinen, hyvä Portos, niin lähdemmekin heti."

"Todellakin", huomasi Portos, "mitä pikemmin lähdemme. Sitä vähemmän
viivästyy Aramikselle tarkoitettu sanoma."

"Portos, sinä järkeilet aina erinomaisesti; terävä johdonmukaisuus
auttelee sinulla nopeata ajatuskykyä."

"Siltäkö sinusta tuntuu?" sanoi Portos.

"Niin, se tietenkin johtuu perusteellisesta opiskelustasi", vastasi
d'Artagnan. "Kas niin, tulehan nyt."

"Mutta", esteli Portos, "lupaukseni herra Fouquetille?"

"Mikä niin?"

"Etten lähde Saint-Mandésta hänelle ilmoittamatta."

"Voi, hyvä Portos, oletko nyt hajamielinen!" oudoksui d'Artagnan.

"Kuinka niin?"

"Sinähän tulet Fontainebleaun linnaan, vai mitä?"

"Niin."

"Siellähän tapaat herra Fouquetin?"

"Kyllä."

"Luultavasti kuninkaan luona."

"Kuninkaan luona", toisti Portos majesteettisesti.

"Ja sinä astut hänen luokseen sanoen: 'Teidän ylhäisyytenne, minulla on
kunnia ilmoittaa teille, että tulen nyt Saint-Mandésta'."

"Ja", lisäsi Portos yhä majesteettisesti, "nähdessään minut
Fontainebleaussa kuninkaan luona ei herra Fouquet voi sanoa minun
valehtelevan."

"Olin juuri avaamassa suuni sanomaan samaa, hyvä Portos, mutta sinä
ehätät kaikessa edelleni. Voi, Portos, kuinka onnellinen luonne sinulla
onkaan, -- ei paina sinua ikä!"

"Eipä erityisesti."

"Asia on siis puhuttu."

"Niin kai sitten."

"Sinulla ei ole enää mitään epäröimistä?"

"Ei pitäisi olla."

"Niinpä siis vien sinut matkassani."

"Hyvä juttu! Lähden toimittamaan hevoseni satuloiduiksi."

"Onko sinulla hevosia täällä mukanasi?"

"On viisi."

"Jotka olet toimittanut tänne Pierrefondsista?"

"Ei, herra Fouquet on lahjoittanut ne minulle."

"Mutta, hyvä Portos, me emme kahteen mieheen tarvitse viittä hevosta;
sitäpaitsi minulla on jo kolme Pariisissa, ja kahdeksassa olisi ihan
liikaa."

"Siinä ei olisi liikaa, jos minulla olisi saattueeni täällä, mutta
valitettavasti on heidät pitänyt jättää!"

"Sinä kaipaat palvelijoitasi?"

"Kaipaan etenkin Mousquetonia. Mousquetonin puutetta tunnen alati."

"Sinulla on verraton sydän!" sanoi d'Artagnan; "mutta kuule neuvoani:
jätä vain tänne kaikki hevosesi, niinkuin jätit sinne Mousquetonin."

"Minkätähden?"

"Syystä että tuonnempana, näes..."

"No?"

"Ka, tuonnempana saattaa olla hyväkin, että sinä et ole vastaanottanut
mitään herra Fouquetilta."

"Nyt en ymmärrä sinua", sanoi Portos.

"Ei tarvitsekaan."

"Kuitenkin..."

"Selitän sen sinulle myöhemmin, Portos."

"Lyönpä vetoa, että se on politiikkaa."

"Ja vielä korkeinta laatua."

Portos taivutti päänsä politiikalle; hetkisen mietittyään hän sitten
lisäsi:

"Tunnustan sinulle suoraan, d'Artagnan, että minä en ole mikään
politikko."

"Sen kyllä tiedän, hiisi vieköön!"

"Mutta ei voi sentään tietää, mihin kohtalo miestä ajaa. Olet itse
sanonut minulle, että ihmisellä on erilaisia aikoja, ja minäkin olen
huomannut sen. On päiviä, jolloin tuntuu vähemmän hauskalta vaihtaa
miekaniskuja kuin muulloin."

"Niin kyllä minustakin."

"En silti juuri usko kuolettaviin iskuihin."

"Perhanassa, olethan sentään itsekin surmannut ihmisiä!"

"Kyllä, mutta minuun ei asevoima ole niin pahasti ottanut."

"Se on todellakin pätevä huomautus."

"Sentähden en usko konsaan kuolevani miekanterään tai pyssynluotiin."

"Et siis pelkää mitään?... Ahaa, kenties vettä?"

"Ei, minähän uin kuin saukko."

"Horkkaako ehkä?"

"Sitä minulla ei ole milloinkaan ollut, enkä usko sitä milloinkaan
saavani, mutta sanonpa sinulle erään seikan..."

Portos alensi ääntänsä.

"Sano pois", kehoitti d'Artagnan, sovittaen sävynsä ystävän mukaan.

"Tunnustan sinulle", ilmaisi Portos, "että pelkään politiikkaa ihan
kamalasti."

"Hoh, turhia!" huudahti d'Artagnan.

"Älä sano!" jyräytti nyt Portos mahtavalla bassolla. "Olen nähnyt hänen
ylhäisyytensä kardinaali de Richelieun ja hänen ylhäisyytensä
kardinaali de Mazarinin; toisen politiikka oli punaista, toisen mustaa.
En ole milloinkaan ollut sen paremmin tyytyväinen toiseen kuin
toiseenkaan laatuun: edelliseen kuului katkaista kaula sellaisilta
miehiltä kuin de Marillacilta, de Thoulta, Cinq-Marsilta, Chalaisilta,
Bouttevillelta, Montmorencylta, ja toisen mukaista oli hakata maahan
joukoittain frondelaisia, joita mekin olimme, veikkoseni."

"Joita me päinvastoin emme olleet", oikaisi d'Artagnan.

"Olimme tietenkin, sillä joskin paljastin miekkani kardinaalin
puolella, jakelin iskuja vain kuningasvallan tukemiseksi."

"Sinä olet kunnon mies, Portos!"

"No niin, tuommoisten huomioiden perusteella minä pelkään politiikkaa
siinä määrin, että jos nyt tässä piilee mitään valtiollista, minä
mieluummin pyörrän takaisin Pierrefondsiin."

"Saattaisit tehdäkin siinä oikein, jos niin olisi asian laita; mutta
minun seurassani, hyvä Portos, ei ole puhettakaan politiikasta, se on
selvä totuus. Sinä olet työskennellyt Belle-Islen linnoittamisessa;
kuningas tahtoo tuntea sen taitavan insinöörin, joka on ne työt
suorittanut; sinä olet vaatimaton kuten kaikki todella ansiokkaat
miehet, ja Aramis kenties tahtoo panna sinun kynttiläsi vakan alle;
mutta silloin minä tapaan sinut ja selitän asian, vedän sinut esille,
ja kuningas palkitsee sinua, -- siinä kaikki minun politiikkani."

"Ja minun myös, _morbleu_!" vakuutti Portos ojentaen d'Artagnanille
kätensä.

Mutta d'Artagnan tunsi vanhastaan Portoksen kouran; hän tiesi, että
tavallinen käsi paroonin viiden sormen vangiksi joutuneena ei
rutistumatta pääsisi pihdeistä. Sentähden hän ei antanutkaan
ystävälleen kättä, vaan nyrkin, ja Portos ei edes huomannut tätä
varokeinoa. Sitten he kaksistaan lähtivät Saint-Mandésta.

Vartiopalvelijat kyllä pistivät päänsä yhteen ja supattelivat
toisilleen huomautuksia, jotka d'Artagnan hyvin ymmärsi, mutta hän
varoi tulkitsemasta niitä Portokselle.

-- Ystävämme, -- ajatteli hän, -- oli koreasti Aramiksen vankina. Saa
nähdä, mitä seurauksia tämän salaliittolaisen vapauttamisesta koitunee!




143.

Rotta ja juusto.


D'Artagnan ja Portos samosivat jalkaisin, kuten d'Artagnan oli tullut.

Kun muskettisoturien kapteeni astui edellä _Kultaisen Huhmaren_
myymälään ja ilmoitti Planchetille, että parooni du Vallon oli tulossa
mukaan heidän retkeilylleen, ja kun sitten Portos sisälle työntyessään
huiskautti hattunsa töyhdöllä puukynttilä-kyltin kalisemaan oven
päällä, häiritsi joku tuskallinen aavistus sitä raton odotusta, joka
seuraavan päivän varalle virkisti Planchetin mieltä.

Mutta maustekauppiaallamme oli kultainen sydän sen hyvän ajan
kallisarvoisena jäännöksenä, jollaisena nuoruuden päivät ainiaan
kuvastuvat ihmisen vanhetessa ja esi-isien vanhuus hänen ollessaan
vielä nuori. Sisällisestä väristyksestään huolimatta, jonka Planchet
taltutti yhtä nopeasti kuin se oli ilmestynytkin, hän siis tervehti
Portosta sydämellisen kunnioittavasti. Tämä oli alussa hieman jäykkä
säätyeroituksen takia, joka siihen aikaan oli hyvin suuri paroonin ja
maustekauppiaan välillä, mutta suli piankin hyväntuulisen
tuttavalliseksi, kun havaitsi Planchetin esiintyvän peräti kohteliaasti
ja ymmärtäväisesti. Hän oli hyvillään etenkin siitä, että hänelle
suotiin tai oikeanimin tarjousi vapaus kaivella isoilla kourillaan
hedelmä- ja makeislaatikoita, manteli- ja pähkinäsäkkejä sekä
rusinakukkuja. Kunnon kauppias saikin niin ollen turhaan kehoitella
harvinaista vierastansa nousemaan välikertaan; Portos valitsi
vakinaiseksi olopaikakseen myymälän, joutuessaan asustamaan
maustekauppiaan luona ehtoopäivän, ja siellä hänen sormensa varsin
vikkelästi kopeloivat aina käsille, mitä vain nenä vainusi tai silmä
näki.

Mehevät Provencen viikunat, maukkaat lambert-pähkinät, muhkeat
Tourainen luumut kiinnittivät Portoksen mieltä niin hyvin, että hän
maisteli niitä viisi tuntia yhteen menoon. Myllynkivinä rauskuttelivat
hänen hammasrivinsä rikki luuhedelmien kiviä, joista lattia peittyi
narskumaan kävelijäin jaloissa; huulet riipivät kerrallaan runsaita
sinipunaisia muskattirypäle-terttuja, joista solui marjoja nieluun
puolen naulan erinä. Puotipalvelijat olivat kauhuissaan kyyristyneet
loukkoon ja katselivat toisiaan rohkenematta hiiskahtaakaan. He eivät
tunteneet Portosta eivätkä olleet milloinkaan nähneet häntä. Se
jättiläisten rotu, joka oli kantanut Hugo Capetin, August Filipin ja
Frans I:n viimeisiä haarniskoja, alkoi jo tyyten hävitä. Sentähden he
ihmettelivätkin itsekseen, eikö heidän edessään ollut sadun ihmissusi,
joka aikoi suoltaa pohjattomaan mahaansa Planchetin koko varastot,
kaikki tynnyrit ja laatikot tyhjilleen.

Nakertaessaan, haukkoessaan, murskatessaan, imiessään ja ahmiessaan
huomautteli Portos silloin tällöin maustekauppiaalle:

"Teillä on hyvää tavaraa, Planchet-ystäväiseni."

"Ei pitkällekään, jos tätä kestää", mutisi ensimmäinen puotipalvelija,
jonka Planchet oli luvannut ottaa seuraajakseen. Ja epätoivoissaan hän
lähestyi Portosta, jonka ruho sulki tien puotikamarista myymälään. Hän
toivoi saavansa täyttymättömän makustelijan nousemaan ja siten
kääntävänsä tämän harrastukset muuhun hommaan.

"Mitä tahdot, ystäväiseni?" kysyi Portos suopeasti.

"Haluaisin päästä tästä ohi, monsieur, ellei siitä ole teille liiaksi
vaivaa."

"Pitäähän kulkemaan päästä", sanoi Portos, "eikä siitä ole minulle
vähintäkään haittaa."

Samassa hän tarttui puotipalvelijaa vyötäisistä, nosti hänet ilmaan ja
laski hiljaa alas toiselle puolelleen, yhä myhäillen leppoisan
kohteliaasti. Säikkyneen puotipalvelijan jalat pettivät Portoksen
asettaessa hänet lattialle, niin että hän lyyhistyi taaksepäin
korkkikasalle. Nähdessään kuitenkin, kuinka säyseä tämä jättiläinen
oli, uskalsi hän yrittää uudestaan.

"Voi, olkaa varuillanne, monsieur!" sanoi hän.

"Mitä pitäisi varoa, hyvä mies?" kysyi Portos.

"Voi saada poltteen ruumiiseensa."

"Kuinka niin, ystäväiseni?" tiedusti Portos.

"Nuo ovat kaikki kuumentavia aineksia, monsieur."

"Mitkä ainekset?"

"Rusinat, pähkinät, mantelit."

"Niin, mutta jos mantelit, pähkinät ja rusinat ovat kuumentavia..."

"Se on kieltämätöntä, monsieur."

"Niin jäähdyttäähän hunaja."

Hän ojensi kätensä avonaista hunajanassakkaa kohti, pistäen siihen
kauhan, jolla ostajia palveltiin, ja siemasi kelpo kulauksena puolen
naulan verran tuoretta mettä.

"Nyt pyytäisin sinua tuomaan vettä, hyvä ystävä", sanoi hän sitten.

"Sangolla, monsieur?" kysyi puotipalvelija teeskentelemättömästi.

"Ei, kyllä karahvillinen riittää", vastasi Portos hyväntahtoisesti.

Hän asetti karahvin suulleen niinkuin torvenpuhaltaja soittimensa ja
tyhjensi sisällön yhdellä henkäyksellä.

Planchetilla vavahtelivat kaikki ne tuntojänteet, jotka vastasivat
omistuksen ja itserakkauden sielullisia säikeitä. Vanhanaikaisen
vieraanvaraisuuden kelpo edustajana hän oli kuitenkin vain
haastelevinaan hyvin huomaavaisesti d'Artagnanin kanssa ja hoki
alituiseen:

"Voi, monsieur, tämä oli minulle suuri ilo!... oi, monsieur, osoititte
minulle liiallista kunniaa!"

"Mihin aikaan illastamme, Planchet?" kysyi Portos; "minua jo
hiukaisee."

Vanhempi kauppa-apulainen liitti kätensä ristiin. Toiset kaksi ryömivät
myymäläpöydän suojaan, vaistomaisesti peläten, että Portos kenties
mielisi tuoretta lihaa.

"Me syömme täällä vain keveän aterian", sanoi d'Artagnan, "ja
illastamme varsinaisesti vasta Planchetin huvilassa."

"Ahaa, me lähdemme siis teidän maataloonne, Planchet?" virkkoi Portos;
"sitä parempi!"

"Te olette minulle kovin suosiollinen, herra parooni."

_Herra parooni_ teki suurenmoisen vaikutuksen puotipalvelijoihin, jotka
hämmästelivät tuollaista ruokahalua yhä enemmän, kun se elätti niin
ylhäistä henkilöä. Toiselta puolen se arvonimi rauhoittikin heitä. He
eivät olleet milloinkaan kuulleet ihmissudesta puhuttavan _herra
paroonina_.

"Otankin vähän korppuja eväiksi", sanoi Portos huolettomasti ja
tyhjensi ruukullisen maustekorppuja nuttunsa avariin taskuihin.

"Puotini on pelastunut!" henkäisi Planchet.

"Niin, kuten se juusto", huomautti ensimmäinen puotipalvelija.

"Mikä juusto?"

"Se hollanninjuusto, johon rotta oli nakertanut tiensä, niin että
meille jäi pelkkä kuori."

Planchet silmäsi ympärilleen, ja nähdessään mitä Portoksen hampailta
oli säästynyt katsoi hän vertauksen liioitelluksi.

Vanhempi kauppa-apulainen luki isäntänsä silmistä, mitä tämä ajatteli.

"Varokaa, ettei hän tule toistamiseen", kuiskasi hän.

"Teillä on kai hedelmiä?" sanoi Portos noustessaan välikertaan, johon
pikku iltanen ilmoitettiin katetuksi.

-- Voi! -- ajatteli maustekauppias ja loi d'Artagnaniin rukoilevan
katseen, jonka tämä puolittain oivalsikin.

Aterian jälkeen suoriuduttiin taipaleelle.

Oli jo myöhä, kun nämä kolme ratsastajaa, jotka olivat kuuden aikaan
lähteneet Parisista, saapuivat Fontainebleaun katukiveykselle.

Matka oli kulunut hauskasti haastellen. Portos viihtyi varsin hyvin
Planchetin seurassa, kun tämä osoitti hänelle suurta kunnioitusta
ja innokkaasti puheli hänelle niityistään, metsistänsä ja
kaniinitarhoistaan. Portoksella oli tilanomistajan harrastukset ja
ylpeä kiintymys maatalouteen. Nähdessään noiden kahden joutuneen
vilkkaasti juttusille ratsasti d'Artagnan toiselle puolelle tietä,
heitti ohjakset hevosen kaulalle riippumaan ja irtausi koko maailmasta
kuten Portoksesta ja Planchetistakin.

Kuu lipui hiljaa metsän sinertävien lehvien lomitse. Tasangon suloiset
tuoksut kohosivat hevosten sieraimiin ja saivat elukat korskumaan
virmasti hypähdellen.

Portos ja Planchet alkoivat keskustella heinänteosta.

Planchet kertoi Portokselle, että hän kypsyneemmällä iällä oli kyllä
jättänyt syrjään maanviljelyksen ja antautunut kauppahommiin, mutta hän
oli viettänyt lapsuutensa Picardiessa, sen kauneilla apilasmailla,
missä ruoho ylettyi polviin, sekä vihreiden, punahedelmäisten
omenapuiden siimeksessä, ja hän oli vakaasti vannonut palaavansa
luontoon heti kun saisi varman taloudellisen pohjan, päättääkseen
päivänsä kuten oli aloittanutkin, -- mahdollisimman lähellä maata, joka
kuitenkin viimein korjaa puoleensa kaikki ihmiset.

"Kas, kas", sanoi Portos, "vetäydyttekin rauhaan siis jo piakkoin, hyvä
herra Planchet?"

"Kuinka niin?"

"Näyttehän olevan hyvässä vauhdissa sievoisen omaisuuden
hankkimiseksi."

"No, kyllä minua on vedellyt", myönsi Planchet.

"Sanokaahan minulle, kuinka pitkälle kunnianhimonne ulottuu ja minkä
summan olette arvioinut peräytymisenne ehdoksi?"

"Herra parooni", sanoi Planchet vastaamatta kysymykseen, "tässä
pahoittaa nyt mieltäni muuan seikka, niin mielenkiintoinen kuin se
muuten onkin kauppamiehelle."

"Mikä niin?" kysyi Portos katsahtaen taaksensa ikäänkuin nähdäkseen,
mikä huolestutti Planchetia, ja torjuakseen häneltä sen kiusan.

"Entiseen aikaan", huomautti maustekauppias, "te puhuttelitte minua
vain lyhyeen Planchetiksi ja silloin olisitte sanonut: 'Miten pitkälle
ulottuu kunnianhimosi, Planchet, ja paljonko sinulla pitäisi olla ennen
kuin luovut liikkeestäsi?'"

"Aivan oikein, totta kyllä; niin olisin menneinä päivinä sanonut",
vastasi rehellinen Portos hienotuntoisen hämmentyneesti, "mutta siihen
aikaan..."

"Siihen aikaan minä olin herra d'Artagnanin lakeija, tahdoitte sanoa?"

"Niin."

"No, ka, jos en nyt olekaan enää suorastaan hänen lakeijansa olen
vieläkin hänen palvelijansa, ja sitäpaitsi minulla on sittemmin..."

"Mitä, Planchet?"

"Minulla on sittemmin ollut kunnia olla hänen yhtiökumppaninaan."

"Ohhoh!" äännähti Portos. "Mitä! Onko d'Artagnankin ryhtynyt
maustekauppaan?"

"Ei, ei", selitti d'Artagnan, jonka nämä sanat herättivät unelmistaan
ottamaan osaa keskusteluun niin nokkelasti ja nopeasti kuin hänen
sielunsa ja ruumiinsa toiminta aina esiintyi. "D'Artagnan ei ole
ryhtynyt maustekauppaan, mutta Planchet on puuttunut politiikkaan, niin
päin on asia."

"Niin", lausui Planchet ylpeän tyytyväisesti, "me olemme suorittaneet
yhdessä pikku hankkeen, joka tuotti minulle satatuhatta ja herra
d'Artagnanille kaksisataatuhatta livreä."

"Kas peijakasta!" sanoi Portos ihailevasti.

"Ja sentähden, herra parooni", jatkoi maustekauppias, "minä pyydän
teitä uudestaan puhuttelemaan minua Planchetiksi ja sinuttelemaan kuten
muinoinkin. Ette voi uskoa, kuinka suuresti se ilahduttaisi mieltäni."

"Sen teen, jos niin on asia, kunnon Planchet", lupautui Portos.

Ja ratsastaessaan ihan Planchetin vieressä hän kohotti kätensä
taputtaakseen häntä olkapäälle sydämellisen ystävyyden merkiksi.
Onneksi hevonen liikahti samassa hiukan syrjään, niin että paroonin
käsi mätkähtikin Planchetin ratsun lautasille. Eläimeltä luhistuivat
polvet koukkuun.

D'Artagnan alkoi nauraa, ajatellen ääneen:

"Ole varuillasi, Planchet, sillä jos Portos alkaa pitää sinusta liian
paljon, niin hän taputtaa sinua, ja sellaisiin hyväilyihin sinä
litistyt, sillä Portos on yhä julman voimakas, näetkös."

"Oh", vastasi Planchet, "Mousqueton ei ole kuollut, ja kuitenkin herra
parooni pitää hänestä hyvin paljon."

"Se on totinen tosi", myönsi Portos huokaisten niin että kaikki kolme
hevosta yhtaikaa karkasivat pystyyn; "tänä aamunakin sanoin
d'Artagnanille, kuinka kovasti kaipaan Mousquetonia. Mutta sanohan
minulle, Planchet..."

"Kiitos, herra parooni, kiitos!"

"Annahan olla, kelpo poikaseni! Montako tynnyrinalaa sinulla on
puistoa?"

"Puistoa?"

"Niin. Sitten arvioitset minulle niittymaat ja metsät."

"Missä, monsieur?"

"Kartanosi alueella."

"Mutta, herra parooni, eihän minulla ole kartanoa, ei puistoja, ei
niittyjä eikä metsääkään."

"Mitä sinulla sitten on?" kysyi Portos; "ja miten siis puhutkaan
maatilastasi?"

"Minä en ole sanonut sitä maatilaksi, herra parooni", vastasi Planchet
jossakin määrin nöyrtyneenä, "vaan pienoiseksi huvilapaikakseni vain."

"Ahaa, minä ymmärrän!" tuumasi Portos; "sinä olet pidättyväinen
puheissasi."

"Ei, herra parooni, minä sanon silkan totuuden: minulla on ainoastaan
kaksi vierashuonetta pöksässäni."

"Mutta missä sinun vieraasi siis kävelevät?"

"Ensiksikin kuninkaan metsässä, joka on hyvin kaunis."

"Niin, se on tosiaankin komeata metsää", vahvisti Portos; "melkein yhtä
komeata kuin minun metsäni Berryssä."

Planchetin silmät suurenivat.

"Onko teillä metsä, joka vetää vertoja Fontainebleaun metsälle, herra
parooni?" sopersi hän.

"On oikeastaan kaksikin, mutta berryläiseen alueeseen olen enemmän
mieltynyt."

"Mistä syystä?" kysyi Planchet hyvin nöyrästi.

"Sentähden etten ole vielä saanut tutkituksi sen koko pinta-alaa, ja
toisekseen, koska siellä ihan vilisee salametsästäjiä."

"Mutta mitenkäs se riistanvarkaiden paljous voi saattaa teille metsän
niin mieluisaksi?"

"No, katsos, ne pyytävät minun riistaani ja minä metsästän heitä;
rauhan aikana se on minulle pienoiskuva sodasta."

Tähän kohtaan oli keskustelu ehtinyt, kun Planchet katsahtaessaan ylös
näki Fontainebleaun ensimmäiset talot jyrkkinä ääriviivoina
kuvastumassa taivasta vasten, samalla kun tiheästä ja muodottomasta
ainejoukosta yleni linnan terävähuippuinen katto, jonka liuskakivet
kimmelsivät kuunvalossa kuin suunnattoman kalan suomut.

"Hyvät herrat", sanoi Planchet, "minulla on kunnia ilmoittaa, että
olemme nyt Fontainebleaussa."




144.

Planchetin huvila.


Ratsastajat kohottivat katseensa ja huomasivat, että kunnon Planchet
oli puhunut täsmälleen totta. Kymmenen minuuttia myöhemmin he olivat
Lyon-kadulla vastapäätä _Komean Riikinkukon_ majataloa. Tuuheiden
seljapensaiden ja orapihlajain rivi muodostui humalasalkojen tukemana
läpipääsemättömäksi tummaksi aidaksi, jonka sisäpuolella näkyi
valkoinen, tiilikattoinen talo leveine räystäineen. Ikkunoista oli
kaksi kadun puolella, molemmat nyt pimeinä. Näiden keskivälin kohdalla
oli pieni veräjä pilarien kannattamalla katoksella suojattuna; sen
korkean kynnyksen yli kulki talon tavallinen pääsytie.

Planchet laskeusi maahan ikäänkuin aikoen kolkuttaa veräjään, mutta
näkyi muuttavan mielensä, tarttui hevosta suitsista ja talutti sitä
kolmisenkymmentä askelta edemmäksi. Molemmat matkakumppanit seurasivat
häntä. Tultiin ajoportille; isäntä painoi sen ainoaksi pitimeksi
asetettua puusalpaa ja työnsi toisen puoliskon auki. Vetäen hevosta
perässään hän astui edellä pienelle pihalle, missä tuore lannan haju
ilmaisi navetan läheisyyttä.

"Täällä on ihana tuoksu", sanoi Portos äänekkäästi, laskeutuessaan alas
satulasta; "voisinpa totisesti uskoa olevani Pierrefondsin
takapihalla."

"Minulla on ainoastaan yksi lehmä", kiirehti Planchet vaatimattomasti
valaisemaan.

"Minulla on kolmekymmentä", ilmoitti Portos, "tai oikeastaan en niiden
lukua tarkoin tiedäkään."

Molempien ratsastajien tultua sisälle Planchet sulki portin heidän
jälkeensä. D'Artagnan, joka oli ainaisen ketterästi hypännyt maahan,
hengitti täysin vedoin maalaisilmaa, ja hyvillään kuin vihreitä
niittyjä ihasteleva pariisilainen nyppäsi hän toiseen käteensä kuusaman
lehvän ja toiseen ruusun. Portos oli saanut hyppysiinsä muutamia
herneenkiehkuroita, joita kiemurteli salkoristikossa, ja hän pisteli
kokonaisia palkoja makupaloikseen suihinsa. Planchet meni pieneen
vajaan herättämään raihnasta ukkoa, joka nukkui sammalvuoteella, vanha
nuttu peitteenään. Köyryselkäinen maalainen tervehti tulijaa heti
isäntänä, maustekauppiaan suureksi mielihyväksi.

"Vie hevoset talliin, äijäseni, ja syötä hyvin", käski Planchet.

"Kyllä vain... kyllä minä!" vastasi vanhus. "Ja noin komeat eläimet!
Niiden sietääkin saada apetta ihan pakahtuakseen."

"Älä nyt helkkarissa, hyvä mies", puuttui d'Artagnan puheeseen;
"kohtuutta tässä tarvitaan. Kauroja ja silppua, ei mitään muuta."

"Ja raikasta vettä minun hevoselleni", määräsi Portos, "sillä se tuntui
joutuvan kovin lämpimiinsä."

"Olkaa vain huoletta, hyvät herrat", huomautti Planchet; "ukko Célestin
on ollut santarmina Ivryssä. Hän ymmärtää kyllä hevosten hoitoa;
tulkaahan taloon, tulkaa."

Hän vei ystävykset tuuhealehväistä kujaa pitkin vihannestarhan ja
apilastilkkusen halki pieneen puutarhaan, jonka takaa itse rakennus jo
oli näyttänyt heille varsinaista kadunpuolista julkisivuaan. Lähemmäksi
tultaessa saattoi alakerran kahdesta avoimesta ikkunasta jo nähdä
Planchetin kamariin, kun pöydälle sytytetty lamppu osoitteli tätä
huonetta kauas puutarhaan hymyilevänä rauhan, viihtymyksen ja
rattoisuuden perikuvana. Kaikkialla, missä se valoi hohdettaan
jollekulle vanhalle fajanssiesineelle, puhtauttaan kiiltelevälle
huonekalulle tai seinässä riippuvalle aseelle, kaikkialla se kohtasi
puhtaalle kirkkaudelleen puhtaan valoheijastuksen, joka antoi esineille
herttaisen lämpöisyyden vaikutelman.

Jasmiinien ja piippuruohojen reunustamista ikkuna-aukoista näkyi lampun
loisteessa siten myös huikaisevan lumivalkoinen damastinen pöytäliina
kahdelle hengelle katettuna. Kellertävä viini välkkyi pitkässä,
särmäiseksi hiotussa kristallipullossa, ja suuressa, sinisessä,
hopeakantisessa fajanssiruukussa vaahtosi omenaolutta. Lähellä pöytää
uinaili korkeaselkäisessä nojatuolissa noin kolmenkymmenen ikäinen
nainen, jonka kasvot säihkyivät terveyttä ja raikkautta. Hänen
helmassaan oli iso punaisenruskea kissa kiertynyt keräksi, koukistaen
käpälät alleen, ja mirrien luonteenomaisella tavalla siinä kehrätessään
puoleksi ummistunein silmin se selvästi haastoi: Minä olen
täydellisesti onnellinen.

Ystävykset pysähtyivät ikkunan eteen ihastuneen hämmästyksen
naulitsemina, joka täytti Planchetin sielun hiljaisella riemulla.

"Voi, sinua veitikkaa!" sanoi d'Artagnan; "nyt ymmärrän, mikä sinua
vetää retkillesi!"

"Ja onpa siinä huikean valkoista aivinaa!" sanoi Portos jyrisevällä
äänellä, joka säikäytti kissan pakosalle ja hätkähdytti emännöitsijän
hereille. Planchet vei nyt vieraansa varsin arvokkaasti huoneeseen,
johon pöytä oli katettu, ja tervehti:

"Salli minun, kultaseni, esitellä sinulle herra chevalier d'Artagnan,
suojelijani."

D'Artagnan tarttui naisen käteen hovimiehen tavoin ja niin ritarillisen
soreasti kuin olisi siinä tutustunut Madameen.

"Herra parooni du Vallon de Bracieux de Pierrefonds", lisäsi Planchet.

Portoksen juhlalliseen kumarrukseen olisi itse Itävallan Anna ollut
tyytyväinen, tai muutoin häntä olisi sanottu kovin vaateliaaksi.

Nyt oli Planchetin vuoro. Hän syleili mielitiettyänsä hyvinkin
sydämellisesti, ensin kuitenkin puolustautuvalla eleellä näyttäen
pyytävän vieraitten herrain lupaa siihen. Näillä ei tietysti ollut
mitään sitä vastaan.

D'Artagnan onnitteli Planchetia.

"Kas siinä mies, joka osaa järjestää elämänsä!" sanoi hän.

"Monsieur", vastasi Planchet hymyillen, "elämä on pääoma, joka ihmisen
on sijoitettava mahdollisimman edullisesti..."

"Ja sinä korjaat siitä hyvää korkoa", tokaisi Portos nauraen niinkuin
ukkonen jyrisee.

Planchet astui takaisin emännöitsijänsä luo.

"Rakas ystäväiseni", sanoi hän, "nämä kaksi herrasmiestä ovat paljon
vaikuttaneet elämääni. Olen usein maininnut heidän nimeään sinulle."

"Ja vielä kahta muutakin", virkkoi nainen ilmeisellä flaamilaisella
korostuksella.

"Onko rouva hollantilainen?" kysyi d'Artagnan, Portoksen kiertäessä
viiksiään, kuten d'Artagnan huomasi, hän kun tavallisesti tarkkasi koko
ympäristöään.

"Ei, olen Antwerpenistä", vastasi nainen.

"Ja hänen nimensä on Gechter", ilmoitti Planchet.

"Mutta sinä et kai puhuttele rouvaa siksi?" sanoi d'Artagnan; "minusta
tuntuu kuin sellainen nimi vanhentaisi häntä joka kerta kun sitä
käyttäisit."

"Ei, minun puheessani hän on Trüchen."

"Sievä nimi", kiitti Portos.

"Trüchen", jatkoi Planchet, "tuli luokseni Flandriasta hyveineen ja
rahasäästöineen, joita oli kaksituhatta floriinia. Hän oli paennut
kelvottoman aviomiehen luota, joka pieksi häntä. Picardielaisena olen
aina pitänyt naapuri-maakunnan -- Artoisin -- tyttäristä, ja Artoisista
on Flandriaan vain kukon askel. Hän tuli valittamaan kummi-isälleen,
joka oli minun edeltäjäni Rue des Lombardsin varrella; hän pani
liikkeeseeni kaksituhatta floriiniansa, jotka toimitin tuottaviksi,
niin että summa on nyt kasvanut kymmeneksituhanneksi."

"Hyvä, Planchet!"

"Hän on vapaa, hän on varakas, hänellä on oma lehmä, apunaan
palvelijatar ja ukko Célestin. Hän ompelee minulle kaikki paitani,
kutoo sukkani, tapailee minua vain kahdesti kuukaudessa ja
vaatimattomuudessaan pitää itseään onnellisena."

"Olen todella perin onnellinen", vakuutti Trüchen hyvin avomielisesti.

Portos kiersi viiksiensä toista puoliskoa ylöspäin.

-- Mitä lempoa! -- ajatteli d'Artagnan, -- olisikohan Portoksella jo
heti aikeita...?

Siekailematta Trüchen ryhtyi toimekkaaksi emännäksi ja hoputti
palvelijattarensa avukseen, järjestäen vielä kahdelle hengelle tilat
pöytään ja toimittaen esille oivallisia ruokalajeja, jollaisilla saa
illallisesta kemut ja kemuista juhlan. Siinä oli tuoretta voita,
suolattua häränlihaa, anjovista ja makrillia, kaikkia Planchetin
myymälän herkkuja. Maaseutu tarjosi omina lisinä kananpoikia,
vihanneksia, monenlaista tuoretta kalaa ja metsänriistaa, ja
kostukkeeksi Planchet kantoi kellarista kymmenen viinipulloa, joita
peitti paksu, harmaa tomukerros. Tämä näky virkisti erityisesti
Portoksen sydäntä.

"Minun onkin nälkä", sanoi hän murhaavin katsein istuutuen Trüchenin
viereen. D'Artagnan asettui hänen toiselle puolelleen, samalla kun
Planchet vaatimattomana ja hilpeänä otti sijansa vastapäätä.

"Älkää panko pahaksenne, hyvät herrat", huomautti hän, "jos Trüchen
aterioidessamme nousee useinkin pöydästä; hänen on pidettävä huolta
yösijoistanne."

Emännöitsijä pistäysikin monta kertaa tehtäviinsä, ja yläkerrasta
kuului sänkyjen siirtelemistä kitisevillä pyörillään. Sillaikaa miesten
seurue söi ja joi, Portos parhaiten. Sitä reippautta kelpasi katsella.
Nuo kymmenen pulloa olivat tyhjinä, kun Trüchen palasi alas tuomaan
juustoa.

D'Artagnan oli säilyttänyt kaiken arvokkuutensa, kun Portos sitävastoin
oli hiukan höllentänyt omaansa. Tarinoitiin muinaisista taisteluista ja
laulettiin sydämen kyllyydestä. D'Artagnan esitti sitten uutta
pistäytymistä viinikellariin, ja kun Planchetin astunta ei enää ollut
yhtä varmaa kuin entiseen aikaan rintamassa, tarjousi muskettisoturien
kapteeni hänen seurakseen. He läksivät retkelleen loilotellen sellaisia
sepitelmiä, että ne olisivat karmineet flaamilaisen paholaisenkin
pintaa, ja jättäen Trüchenin pitämään Portokselle seuraa pöydässä.
Noiden kahden viinintuntijan tehdessä valintaansa talon uumenissa
kajahti ruokailuhuoneesta sellainen läiskäys kuin kahden huulen
rivakasti irtautuessa hyväillystä poskesta.

-- Portos kai luulee olevansa la Rochellessa, -- ajatteli d'Artagnan.

He toivat ylös uuden kantamuksen pulloja. Planchet ei laulelunsa
innossa nähnyt mitään, mutta d'Artagnan, jolla aina oli silmät auki,
huomasi heti, että Trüchenin vasen poski oli punaisempi kuin oikea.
Portos myhäili Trüchenin vasemmalla puolella ja kierteli viiksiään nyt
molemmin käsin yhtaikaa, emännöitsijänkin hymyillessä tälle muhkealle
herrasmiehelle.

Kipinöitsevä anjou-viini teki kolmesta kumppanuksesta ensin remuavia
tuulihattuja ja sitten jokeltavia taulapäitä. D'Artagnan vielä hädin
kykeni ottamaan kynttilän ja valaisemaan Planchetille tietä tämän omaan
huoneeseen ylös portaita. Planchet laahasi mukanaan Portosta, jota
Trüchen työnteli takaa, hyvin hilpeään mielialaan päässeenä hänkin.
D'Artagnan löysi itsenäisesti makuusijat ja otti selon vuoteista.
Portos retkahti omalle makuusijalleen ystävänsä riisumana, ja sitten
d'Artagnan heittäysi pitkäkseen omallensa, jupisten:

"_Mordioux_, olinhan vannonut, etten enää maistaisi tuota keltaista
viiniä, joka on kuin tulikiveä! Hyi, lempo, jos muskettisoturit
saisivat nähdä kapteeninsa tällaisessa tilassa!"

Ja vetäessään vuodeuutimia kiinni hän lisäsi:

"Onneksi ei niitä osu tähän taloon."

Planchet pääsi levolle Trüchenin kantamana, joka riisui hänet, lukitsi
ovet ja veti verhot eteen.

"Kyllä maalla on hauskaa", sanoi Portos ojentaen säärensä sängyn
jalkopään puhki. Mutta sitä räiskähdystä ei kukaan kuullut, -- niin
hauskaa oli Planchetin huvilassa pidetty.

Kello kahden aikaan yöllä koko talo kuorsasi.




145.

Mitä Planchetin huvilasta näki.


Päivän koittaessa kaikki kolme urhoamme vielä nukkuivat hyvässä
rauhassa. Trüchen oli sulkenut ikkunaluukut ihan kuin peljäten nousevan
auringon ensimmäisen tervehdyksen ehkä tekevän kipeätä heidän raukeille
silmilleen. Musta yö siis vielä vallitsikin Portoksen vuodeuutimien
takana ja Planchetin makuusijan silkkikatoksen alla, kun d'Artagnan
ensimmäisenä havahtui uteliaan auringonsäteen pilkistäessä ikkunasta ja
hypähti vuoteestaan vikkelänä kuin tahtoen joutua etummaisena
hyökkäykseen. Ja rynnäköllä hän valtasikin Portoksen huoneen, joka oli
hänen makuusuojansa vieressä. Kunnon jättiläinen uinaili omassa
ukkosenjyrinässään, ylväästi levitellen mahtavaa ruhoansa hämyssä,
turvonneet nyrkit valahtaneina vuoteen laidalta alas matolle.

D'Artagnan herätti kumppaninsa, joka jotensakin hyväntuulisena hieroi
silmiään. Sillävälin oli Planchetkin päässyt jalkeille ja tuli
toivottamaan hyvää huomenta kahdelle vieraalleen, jotka yhä hoippuivat
edellisen yön hummauksesta. Oli vielä varhainen aamu, mutta talossa jo
hyörittiin puuhakkaasti. Keittäjätär toimitteli armotonta teloitusta
kanatarhassa, ja ukko Célestin poimi kirsikoita puista.

Portos ojensi suopeasti kätensä Planchetille, ja d'Artagnan pyysi saada
syleillä Trücheniä. Tämä ei kantanut mitään kaunaa voitettuja kohtaan,
vaan lähestyi Portostakin, jolle suotiin sama suosionosoitus. Portos
muiskautti häntä kädelle syvään huokaisten. Sitten Planchet tarttui
ystävyksiä kädestä ja sanoi:

"Nyt näytänkin teille taloni; tullessamme oli täällä pimeä kuin
leivinuunissa, niin että me emme voineet nähdä mitään, mutta päiväseen
aikaan kaikki näyttää toiselta, ja toivoakseni se katsastelu maksaa
mielestänne vaivan."

"Aloittakaamme näköalasta", esitti d'Artagnan, "sillä se on minulle
aina mieluisinta katseltavaa; olen joutunut vakinaisesti oleskelemaan
kuninkaallisissa asunnoissa, ja ruhtinaat eivät kovinkaan huonosti
valitse näkökohtiansa."

"Näköalalle minäkin annan suuren merkityksen", virkkoi Portos. "Olen
Pierrefondsissa raivauttanut metsään neljä kujaa, jotka päättyvät
erilaisiin taustoihin."

"Minun taustani saatte heti nähdä", sanoi Planchet johtaen vieraansa
erään ikkunan ääreen.

"Kas, sehän on Lyon-katu!" huudahti d'Artagnan.

"Niin, kaksi ikkunaa esittää näin mitättömän nähtävän, -- pelkästään
tuon majatalon, joka hyörinässään ja melussaan on ikävä naapuri. Tällä
puolella oli neljäkin ikkunaa, mutta toiset kaksi katsoin parhaaksi
toimittaa umpeen."

"Siirrytään edelleen", ehdotti d'Artagnan.

He astuivat makuusuojien yhteiseen käytävään, ja Planchet työnsi
ikkunaluukut syrjään.

"Hei, hei!" ihastui Portos; "mikä tuolla onkaan?"

"Metsä", selitti Planchet; "siinä kyllä on viihdyttävä näköpiiri
ainiaan sankkana viiruna, joka keväisin hohtelee kellertävänä, tummenee
kesällä vihannaksi, syksyllä saa punaisia laikkuja, ja talvella peittyy
valkoiseksi."

"Se kyllä kelpaa, mutta samallahan se on esirippuna, joka estää
näkemästä loitommalle."

"Niin", myönsi Planchet, "mutta tuolta näkee..."

"Ahaa! Siinäpä on juhlallinen tanner!..." äännähti Portos. "Mutta...
mitä hittoa... ristejä, kivipatsaita --"

"Pahus, sehän on hautuumaa!" huudahti d'Artagnan.

"Aivan oikein", sanoi Planchet, "ja minä vakuutan, että se on hyvin
mielenkiintoinen paikka. Ei mene päivääkään jonkun joutumatta sinne
saatetuksi. Fontainebleau ei ole niinkään pieni pesä. Milloin sinne
ilmestyy nuoria, valkopukuisia neitosia lippuineen, milloin kaupungin
valtuusmiehiä tai varakkaita porvareita veisaajien ja kirkonpalvelijain
kera, ja toisinaan näkee töyhtöhattuisen upseerinkin."

"Minä en osaa viehättyä sellaiseen", tuumasi Portos.

"Ei se minustakaan ole erittäin hauskaa", yhtyi d'Artagnan.

"Mutta siitä saa hartaita ajatuksia", vastasi Planchet.

"No, sitä en kiellä."

"Täytyyhän meidän kaikkien kerran kuolla", jatkoi maustekauppias, "ja
olen jostakin lukenut mietelmän: 'On terveellistä ajatella kuolemaa.'"

"Kaiketi, miksei", myönteli Portos.

"Mutta", huomautti d'Artagnan, "terveellistä on toki myös kohdistaa
huomionsa luonnon kauneuteen, värikkäihin kukkasiin, vilppaihin
virtoihin, sinisiin vuorenhuippuihin, laidattomiin lakeuksiin..."

"Niin, en suinkaan niitä hylkisi, jos ne olisivat edessäni", selitti
Planchet. "Mutta saadessani täältä katsella vain tuota pikku
hautuumaata, joka sekin on kukitettu ruohomättäineen, Varjoisa ja
rauhallinen, minä tyydyn siihen ja ajattelen kaupunkilaisia,
esimerkiksi Rue des Lombardsin asukkaita, jotka päivittäin joutuvat
kuulemaan monen tuhannen vaununpyörän jyrinää ja hyvinkin
puolentoistasadantuhannen ihmisen jalankapsetta käytävillään."

"Elävien sentään", tokaisi Portos, "elävien!"

"Siksipä minulle juuri onkin lepona hiukan katsella kuolleita",
muistutti Planchet arasti.

"Tuo lemmon Planchet on syntynyt runoilijaksi yhtä hyvin kuin
maustekauppiaaksi", virkahti d'Artagnan.

"Monsieur", lausui Planchet, "olen niitä säyseitä olentoja, jotka
Jumala on luonut määräajaksi elämään ja havaitsemaan hyvät puolet
kaikissa maallisen olemassaolonsa ehdoissa."

D'Artagnan istuutui ikkunan luo ja alkoi mietiskellä maustekauppiaan
elämänkatsomuksen johdosta, joka tuntui hänestä pätevältä.

"_Pardieu_!" huudahti Portos; "meillehän jo aletaankin tuolla esittää
sitä huvinäytelmää. Eikö sieltä kuulu laulunkin hyminää?"

"Kyllä siellä veisataan", vahvisti d'Artagnan.

"Oh, se on vain köyhänhautaus", selitti Planchet halveksivasti.
"Ainoastaan virantoimitukseen kuuluva pappi, yksi kirkonvartija ja yksi
kuoropoika kirstun mukana. Se vainaja ei varmastikaan ole ollut maan
mahtavia."

"Niin, saattuetta ei ole ollenkaan."

"On sentään", oikaisi Portos, "tuolla takana kävelee joku mies."

"Se on totta, -- viittaan kääriytyneenä", huomasi d'Artagnan.

"No, eipä kannata katsella sitä toimitusta", arveli Planchet.

"Päin vastoin se kiinnittää minun mieltäni", vakuutti d'Artagnan
vilkkaasti nojaten kyynärpäillänsä ikkunalautaan.

"Kas vain, te jo tartutte kiinni", sanoi Planchet ilahtuen. "Niin kävi
minullekin: ensimmäisinä päivinä ihan tuskaannuin tekemään
ristinmerkkejä pitkin päivää, ja ainaiset virret tunkeusivat kuin
nauloina aivoihini; mutta sitten veisuu alkoi tuuditella minua, eikä
mikään lintusien livertely nyt viihdytä minua paremmin kuin tuo
hautuumaan laulu."

"Ei minusta ole siihen hupiin", arveli Portos; "minä lähden mieluummin
alas."

Planchet hypähti valmiina johdattamaan paroonin puutarhaan, tarjoten
hänelle kätensä.

"Mitä! Siihenkö sinä jäätkin?" oudoksui Portos silmätessään taaksensa
d'Artagnaniin.

"Niin, veikkoseni, niin; tulen jälkeenpäin."

"Ka, kai Herra d'Artagnan ei valitse hullummin", sanoi Planchet. "Joko
siellä haudataan?"

"Ei juuri vielä."

"Ahaa, niin, hauturi kiinnittää köysiä arkun ympäri... Mutta katsokaas,
tuolta kirkkomaan toiselta kulmalta tulee nainenkin."

"Niin, niin tekee, hyvä Planchet", haastoi d'Artagnan kiihtyneesti;
"mutta jätä minut vain, jätä, alan joutua terveellisiin mietteisiin,
älähän huoli häiritä."

Planchetin poistuttua d'Artagnan tiukasti tähysteli puolittain suljetun
ikkunaluukun takaa, mitä hänen edessään tapahtui.

Molemmat arkunkantajat olivat päästäneet paarihihnat irti ja soluttivat
taakkansa hautaan. Murheellisen kohtauksen ainoana katselijana seisoi
viittaan kääriytynyt mies muutaman askeleen päässä selin isoa
kypressiä vasten, pitäen kasvojansa kokonaan kätkettyinä hautauksen
toimittajilta. Viidessä minuutissa kirkon edustajat suoriutuivat
tehtävästään ja poistuivat haudan tultua luoduksi umpeen. Haudankaivaja
virkkoi heille jonkun sanan ja läksi itse perässä. Viitan suojelema
mies tervehti heitä ohimennessä ja pisti haudankaivajan kouraan jotakin
juomarahaksi.

"_Mordioux_!" jupisi d'Artagnan; "se on totisesti Aramis!"

Muskettisoturin vanha ystävä oli tosiaan tunnettavissa tältä taholta,
mutta tuskin oli hän kääntänyt päänsä, kun tieltä hänen lähellään
kuului naisen askeleita ja hameen kahinaa. Hän kääntyi heti sille
suunnalle ja otti hatun päästänsä juhlallisen kunnioittavasti kuin
hovimies; sitten hän johti naisen muutamien kastanjapuiden ja
lehmuksien suojaan, jotka siimestivät pramealta näyttävää hautasijaa.

"No jo nyt otti lempo!" tuumi d'Artagnan; "Vannesin piispako
lemmenkohtauksessa! Hän on ainiaan sama abbé Aramis, joka öisin
retkeili teikarina Noisy-le-Secissä. Niin", lisäsi muskettisoturi,
"mutta hautuumaalla hän tietenkin harrastaa pyhää rakkautta!"

Ja paatunut kapteeni purskahti nauruun.

Puhelua kesti runsaasti puoli tuntia. D'Artagnan ei kyennyt näkemään
naisen kasvoja, kun tämä oli kääntynyt selin häneen; mutta hän saattoi
helposti havaita haastelijain jäykästä ryhdistä, muodollisista eleistä
ja taitavasti sovitellusta esiintymisestä yleensä, että he vuoroin
ahdistivat toistansa ja puolustausivat eivätkä suinkaan olleet siellä
rakkauttansa tulkitsemassa. Keskustelun lopulla nainen nousi seisoalle,
ja hän nyt niiasi syvään Aramiksen edessä.

"Ohoo!" mutisi d'Artagnan; "tämähän kuitenkin päättyy niinkuin
lemmenkohtaus!... Ensin polvistuu teikari, sitten neitonen tulee
suostutelluksi ja viimein rukoilee vuorostaan... Kuka tuo kaunoinen
onkaan? Antaisin yhden kynteni hänen näkemisestään."

Mutta se oli mahdotonta. Aramis poistui ensimmäisenä paikalta; sitten
nainen veti hilkan silmilleen ja läksi vastakkaiselle suunnalle.

D'Artagnan ei voinut enää hillitä itseään. Ensin hän hyökkäsi
Lyon-kadun puoliseen ikkunaan ja näki Aramiksen katoavan majataloon.
Sitten muskettisoturi vielä tuokion tarkkasi naista, joka nähtävästi
aikoi mennä metsänlaidassa odottaviin vaunuihin. Hän käveli hiljaa, pää
kumarassa ja mietteisiin vaipuneena.

"_Mordioux, mordioux_, minun pitää saada selko tästä naisesta", päätti
muskettisoturi, ja sen enempää ajattelematta hän riensi ulos
tavoittamaan tuntematonta. Matkalla hän hätimiten aprikoitsi, millä
keinoin saisi naisen pakotetuksi kohottamaan linnikkoansa.

-- Hän ei ole nuori, -- tuumi hän, -- ja hän on hienoston nainen. Mutta
tuon ryhdin minä hitto vieköön tunnenkin!

Kiireinen vauhti sai hänen kannuksensa ja saappaansa nostattamaan
katukivetykseltä sellaisen oudon hälytyksen, että hän ei muuta
apukeinoa tarvinnutkaan ongelman ratkaisemiseksi; nainen nimittäin
hätääntyen luuli olevansa takaa-ajettu, mikä olikin totta, ja kääntyi
päin tavoittajaansa.

D'Artagnan ponnahti tiepuoleen kuin olisi saanut haulipanoksen
pohkeisiinsa, kiersi kaaressa takaisin tielle ja mutisi
hämmennyksissään:

"Chevreusen herttuatar!"

Hän ei palannut huvilaan ennen kuin sai vanhan Célestinin vielä
kuulustamaan haudankaivajalta, kuka äsken oli haudattu.

"Fransiskaanilainen kerjäläismunkki vain", ilmoitti ukko, "jolla ei
ollut koiraakaan kumppaninaan tässä maailmassa ja saattajanaan
viimeiseen leposijaansa."

-- Jos niin olisi asia, -- ajatteli d'Artagnan, -- ei Aramis olisi
tullut maahanpanijaisiin saapuville. Uskollisen kiintymyksen puolesta
ei Vannesin piispa ole mikään koira, -- mutta vainun, vainun!




146.

Miten Portos, Trüchen ja Planchet d'Artagnanin ansiosta eriävät hyvinä
ystävyksinä.


Planchetin huvilassa eleltiin reimasti.

Portos katkaisi yhdet tikkaat ja kaksi kirsikkapuuta ja riisti
paljaiksi vadelmapensaat, mutta ei muka vyöltänsä päässyt kumartumaan
käsiksi mansikkoihin. Trüchen, joka oli jo tuttavallisella kannalla
jättiläisen kanssa, huomautti hänelle kuitenkin:

"Ei siinä vyö ole tiellä, vaan teidän vatsanne."

Ihastuksissaan Portos syleili Trücheniä, joka poimi hänelle
kukkurakourallisen mansikoita ja antoi muhkean vieraan syödä ne hänen
kädestään. D'Artagnan, joka oli tällöin saapunut puutarhaan, soimasi
Portosta laiskuudesta ja säälitteli itsekseen Planchetia.

Vankan aamiaisen nautittuaan väkevä parooni sanoi Trücheniä katsellen:

"Minä kyllä viihtyisin täällä pitempäänkin."

Trüchen hymyili.

Planchet teki samoin, mutta hiukan väkinäisesti.

"Sinun ei sovi, veikkoseni", muistutti silloin d'Artagnan, "Capuan
herkkujen takia unohtaa matkamme varsinaista päämäärää."

"Minun esittelemistäni kuninkaalle?"

"Niin juuri. Käväisen nyt kaupungilla valmistelemassa asiaa. Älä
sillaikaa liiku täältä, minä pyydän."

"Enpä toki!" huudahti Portos.

Planchet katsahti pelokkaasti d'Artagnaniin.

"Viivyttekö kauan poissa?" kysyi hän.

"En, hyvä ystävä, ja tänä iltana vapautan sinut kahdesta vieraasta,
jotka ovat sinulle hiukan liian vaivaloisia."

"Voi, herra d'Artagnan, kuinka saatattekaan sanoa niin?"

"Niin, katsos, sinulla on avara sydän mutta taloutesi on suppea. Joku
tosin voisi kahdenkin tynnyrinalan huvilatilalle ottaa vieraaksensa
kuninkaan ja mukavasti saada hänet hoivatuksi; mutta sinä et ole
syntynyt suurellisena miehenä sinä."

"Herra Portos ei sen paremmin", mutisi Planchet.

"Hän on tullut siksi myöhemmin, hyvä ystävä; hänellä on ollut
kaksikymmentä vuotta sadantuhannen livren vuositulot, ja viisikymmentä
vuotta on hänellä ollut kaksi nyrkkiä ja selkä, joilla ei ole koskaan
ollut vertaansa koko Ranskan kauniissa kuningaskunnassa. Portos on
hyvin suuri herra sinun rinnallasi, poikaseni, ja... enpä sanokaan
sinulle enempää, kun tiedän, että olet älykäs mies."

"Ei, ei, monsieur, -- minä pyydän, selittäkää tarkemmin ajatuksenne."

"Katso siis tuhottua hedelmätarhaasi, tyhjää ruoka-aittaasi,
rikkipotkaistua vierassänkyäsi, kuivilleen ehtynyttä viinikellariasi;
katso... rouva Trücheniä..."

"Hyvä Jumala!" äännähti Planchet.

"Portos, näetkös, on kolmenkymmenen kylän valtias; niissä on
kolmisensataa sievää alustalaisneitoa, ja Portos on peräti komea mies."

"Voi, hyvä Jumala!" toisti Planchet.

"Rouva Trüchen on erinomainen nainen", jatkoi d'Artagnan; "säilytä
hänet taatusti itsellesi, ymmärrätkö?"

Ja hän löi maustekauppiasta olalle.

Juuri sillä hetkellä huomasi Planchet Trüchenin ja Portoksen istuvan
loitompana lehtimajassa. Aito flaamilaisena veitikkamaisuudessaan
Trüchen laittoi kaksoiskirsikoista korvarenkaita Portokselle, joka
nauroi viehättyneesti kuten Simson Delilalle. Planchet puristi
d'Artagnanin kättä ja riensi lehtimajaa kohti.

Meidän tulee oikeudenmukaisesti Portosta kohtaan mainita että hän ei
liikahtanutkaan... Epäilemättä hän ei katsonut olevansa missään
luvattomissa hommissa. Eikä Trüchenkään häiriytynyt, -- mikä kyllä
häiritsi Planchetin mielenrauhaa; mutta hän oli myymälässään nähnyt
siksi paljon hienoston tapoja, että hänkin osasi säilyttää hyvää sävyä
mielipahoissaan.

Planchet pisti Portoksen käden kainaloonsa ja esitti, että he
pistäytyisivät katsomaan hevosia. Toinen esteli olevansa väsyksissä.
Silloin maustekauppias kysyi, eikö parooni du Vallon tulisi maistamaan
likööriä, jota hän itse valmisti ja piti verrattomana. Se tarjous toki
kelpasi paroonille. Täten Planchetin onnistui kiinnittää kilpailija
omaan seuraansa, uhraten kaikkea maisteltavaansa kodin kunnian hyväksi.

Kahden tunnin kuluttua d'Artagnan tuli takaisin.

"Kaikki on kunnossa", sanoi hän. "Tapasin hänen majesteettinsa
pikimmältään hänen lähtiessään metsästysretkelle; kuningas odottaa meitä
tänä iltana."

"Kuningas odottaa minua!" huudahti Portos suoristautuen. Ja täytyy
myöntää, -- miehen sydän on kuin häilyvä laine --, että Portos ei nyt
enää omistanut Trüchenille samaa riuduttavaa herttaisuutta, joka oli
sulatellut kauniin flaamittaren sydäntä. Planchet piti hänen
kunnianhimoisia pyrkimyksiään parhaansa mukaan lämpiminä, kertoen tai
oikeammin muistutellen kaikkia edellisen hallituskauden loistokohtia,
-- sen maineikkaita taisteluita, piirityksiä ja juhlahuvituksia;
erityisesti hän tällöin veti entisessä kunniassaan esille ne neljä
sankarillista toverusta, joista d'Artagnan oli alussa halpa-arvoisin
ja lopulta kohonnut muskettisoturien kapteeniksi. Hän hurmasi Portosta
kuvauksillaan tämän menneestä nuoruudesta, ylisti taitavasti tämän
hienoluontoisen ylimyksen siveyttä ja ylen tunnollista käsitystä
ystävyyden velvoituksista ja innostui tässä kaikessa henkevän
kaunopuheiseksi. Hän ihastutti Portosta, sai Trüchenin hytisemään
liikutuksesta ja herätti d'Artagnanissa haaveellista mietiskelyä.

Kello kuuden aikaan muskettisoturi käski satuloida hevoset ja toimitti
myös Portoksen pukeutumaan. Hän kiitti Planchetia hyvästä
vieraanvaraisuudestaan ja vihjaisi muutamin epämääräisin sanoin
toimesta, joka voitaisiin hankkia tälle hovissa. Se heti kohotti
Planchetin arvoa Trüchenin silmissä, sen jälkeen kun suopean,
jalomielisen ja uskollisen maustekauppias-poloisen osakkeet jo olivat
melkoisesti laskeneet noiden kahden hienon vieraan ilmestyttyä
vertailtaviksi. Sillä sellaisia ovat naiset; he tavoittelevat sitä,
mitä heillä ei ole, ja väheksyvät ennen kaipaamaansa sitten kun ovat
sen saavuttaneet.

Tehtyään tämän palveluksen Planchet-ystävälleen virkkoi d'Artagnan
hiljaa Portokselle:

"Sinullahan, veikkoseni, on tuossa hyvin sievä sormus."

"Niin, se on kolmensadan pistolin sormus", vastasi Portos.

"Rouva Trüchen hellii muistoasi paljon paremmin, jos annat hänelle tuon
sormuksen", huomautti d'Artagnan.

Portos epäröitsi.

"Se ei ole mielestäsi kyllin kaunis?" oli muskettisoturi arvaavinaan.
"Niin, kyllähän ymmärrän: sinunlaisesi suuri herra ei poikkea vanhan
palvelijan luokse maksamatta runsaskätisesti vieraanvaraisuudesta;
mutta usko minua, Planchet on niin hyväsydäminen, ettei hän ajattele
sinussa sadantuhannen livren vuositulojen haltijaa."

"Tekeepä mieleni", sanoi Portos imartelun pöyhistämänä,
"lahjoittaa rouva Trüchenille eräs pieni syrjätalo, joka minulla on
yhdysviljelyksessä Bracieuxin kanssa; se on yhtä hyvä kuin sormuskin...
kaksitoista tynnyrinalaa maata."

"Se olisi liikaa, hyvä Portos, ainakin tällähaavaa ihan liikaa...
Säästä se tuonnemmaksi."

Hän otti timanttisormuksen ystävänsä sormesta ja lausui lähestyen
Trücheniä:

"Hyvä rouva, parooni ei tiedä, miten pyytäisi teitä hänen muistokseen
ottamaan tämän pikku sormuksen. Herra du Vallon on anteliaimpia ja
hienoluontoisimpia miehiä, mitä tunnen. Hän tahtoi tarjota teille
syrjätalon, joka hänellä on Bracieuxin alueella, mutta minä neuvoin
häntä luopumaan siitä esityksestä."

"Voi!" sanoi Trüchen haltioituneena katsellen timanttia.

"Herra parooni!" huudahti Planchet heltyneenä.

"Rakas ystävä!" sopersi Portos ihastuksissaan siitä, että d'Artagnan
oli niin hyvin tulkinnut hänen ajatuskantansa. Ja nämä ristiin osuneet
huudahdukset olivat herttaisena loppuna päivälle, joka olisi saattanut
päättyä jonninjoutavaan selkkaukseenkin. Mutta d'Artagnan oli
saapuvilla, ja kaikkialla hän osasi järjestää asiat sellaiselle
kannalle kuin katsoi soveliaaksi.

Niin sitten hyvästeltiin. Paroonin muistolahjan ylellisyys oli
asettanut Trüchenin oikealle sijalleen, ja hän tunsi nyt oman asemansa,
ujona ja punastuen ojentaen vain otsansa suudeltavaksi suurelle
herralle, jota kohtaan hän oli äskettäin ollut niin tuttavallinen. Itse
Planchetkin tunsi pelkkää nöyryyttä.

Anteliaisuuden osoittamisessa kerran alkuun päästyään olisi parooni
Portos mielellään tyhjentänyt taskunsa keittäjättären ja Célestinin
palkitsemiseksi, mutta d'Artagnan pidätti hänet.

"Minun vuoroni", sanoi hän ja antoi palvelijattarelle yhden pistolin
sekä talonmiehelle kaksi, saaden tästä osakseen kiittelyä, joka olisi
voinut riemastuttaa itse Harpagonin[5] sydäntä ja tehdä hänestä
tuhlarin.

D'Artagnan antoi Planchetin saattaa heitä linnalle asti ja vei sitten
Portoksen siihen huoneistoon, joka oli varattu muskettisoturien
kapteenille; hänen onnistui päästä sinne niiden näkemättä, joita hän
tällähaavaa vähimmin halusi tavata.




147.

Portoksen esittely.


Samana iltana kuningas kello seitsemältä otti suuressa salissa vastaan
Alankomaiden lähettilään; puhuttelua kesti neljännestunnin. Sitten hän
soi tervehdyksensä muutamille aatelismiehille ja neitosille, jotka
esiintyivät ensi kertaa hovissa. Eräässä salin loukossa seisoivat
Portos ja d'Artagnan pilarin takana keskustellen, odotellessaan
vuoroansa.

"Tiedätkö tuoreimman uutisen?" kysyi muskettisoturi ystävältään.

"En."

"No, katso tuonne!"

Portos kohosi varpailleen ja näki herra Fouquetin juhlapuvussaan
johdattelevan Aramista kuninkaan luo.

"Aramis!" ihmetteli Portos.

"Herra Fouquet esittelee hänet nyt kuninkaalle."

"Haa!" äännähti Portos.

"Sillä perusteella, että hän on linnoittanut Belle-Islen", jatkoi
d'Artagnan.

"Entä minä?"

"Sinä? Ka, kuten minulla jo on ollut ilo sanoa, sinä olet kelpo Portos,
jumalaisen hyvänahkainen Portos, jota senvuoksi pyydetäänkin pysymään
kiltisti alallaan Saint-Mandéssa."

"Haa!" kertasi Portos.

"Mutta onneksi minä olen mukana", sanoi d'Artagnan, "ja kohtsiltään on
minunkin vuoroni."

Samassa Fouquet kääntyi kuninkaan puoleen.

"Sire", sanoi hän, "minulla on suosionosoitus pyydettävänä teidän
majesteetiltanne: Herra d'Herblay ei ole kunnianhimoinen, mutta hän
tietää, että hänestä voi olla hallitsijalleen hyötyä. Teidän
majesteettinne tarvitsee asiamiestä Roomassa, -- vaikutusvaltaista
asiamiestä; saattaisi olla hyvä toimittaa herra d'Herblaylle
kardinaalin hattu."

Kuningas liikahti.

"Minä en usein esitä anomuksia teidän majesteetillenne", lisäsi
Fouquet.

"Sitä sopii miettiä", vastasi kuningas, jolla oli tapana siten ilmaista
epäröimisensä. Siihen ei ollut sen enempää sanomista. Fouquet ja Aramis
katsahtivat toisiinsa. Mutta kuningas jatkoi:

"Voisihan herra d'Herblay Ranskassakin palvella meitä, -- esimerkiksi
arkkipiispana."

"Sire", muistutti Fouquet taitavana hovimiehenä, "teidän majesteettinne
on ylenpalttisen armollinen herra d'Herblayta kohtaan: arkkipiispan
arvo soveltuu kuninkaan hyväntahtoisessa järjestelyssä kardinaalin
hatun täydennykseksi, toisen tekemättä mahdottomaksi toista."

Kuningas ihaili ministerinsä mielenmalttia ja hymyili.

"Itse d'Artagnan ei olisi vastannut paremmin", virkkoi hän.

Se nimi oli tuskin mainittu, kun d'Artagnan astui esiin.

"Teidän majesteettinne kutsui minua?" sanoi hän.

Aramis ja Fouquet siirrähtivät askeleen syrjään.

"Sallikaa, sire", lausui d'Artagnan vilkkaasti, antaen tilaa
Portokselle, "sallikaa minun esitellä teidän majesteetillenne parooni
du Vallon, muuan Ranskan urheimpia aatelismiehiä."

Portoksen nähdessään Aramis kalpeni; Fouquet kouristi kätensä nyrkkiin
kalvosimien suojassa. D'Artagnan hymyili heille kumpaisellekin, samalla
kun Portos silminnähtävän liikutettuna kumarsi kuninkaalle.

"Portos täällä!" kuiskasi Fouquet Aramiksen korvaan.

"Hiljaa, -- tässä on petos!" vastasi tämä.

"Sire", sanoi d'Artagnan, "minun olisi jo kuusi vuotta sitten pitänyt
esitellä herra du Vallon teidän majesteetillenne, mutta jotkut ihmiset
ovat tähtien kaltaisia: he eivät liiku paikoiltaan ystäviensä olematta
heille saattolaisina. Sikermä on eroittamaton; sentähden valitsin herra
du Vallonin esittelemiseen sen hetken, jolloin teidän majesteettinne
sai nähdä herra d'Herblayn hänen rinnallaan."

Aramis oli menettää mielenmalttinsa. Hän silmäili d'Artagnania
korskeasti kuin vastaanottaakseen haasteen, jonka tämä näytti tahtovan
hänelle antaa.

"Ahaa, nämä herrat ovat hyviä ystävyksiä?" sanoi kuningas.

"Mitä likeisimpiä ystävyksiä, sire, ja toinen menee vastuuseen
toisesta. Teidän tarvitsee esimerkiksi vain kysyä Vannesin herra
piispalta, miten Belle-Isle linnoitettiin."

Fouquet hätkähti taaksepäin.

"Belle-Islen linnoittamisen suoritti monsieur", virkkoi Aramis
kylmäkiskoisesti, osoittaen Portosta, joka kumarsi toistamiseen.

Ludvig ihmetteli ja päätti olla varuillaan.

"Niin", tokaisi d'Artagnan, "mutta kysykää herra paroonilta, kuka häntä
ohjaili tässä työssä."

"Aramis", sanoi Portos ripeästi ja osoitti piispaa, joka itsekseen
aprikoitsi:

-- Mitä hittoa tämä kaikki merkitsee, ja mikä ratkaisu tälle ilveilylle
koituneekaan?

"Kuinka?" kummeksui kuningas; "herra kardinaalin... tarkoitin
piispan... nimi on Aramis?"

"Vanha soturinimi", selitti d'Artagnan.

"Minua puhutellaan siksi ystävien kesken", huomautti Aramis.

"Miksi turhaan kainostella!" huudahti d'Artagnan; "tuossa hengenmiehen
asussa esiintyy valtakuntanne etevin upseeri, pelottomin aatelismies ja
laajatietoisin jumaluusoppinut."

Ludvig kohotti päätänsä.

"Ja vielä insinööri", sanoi hän ihaillen Aramiksen todellakin
ihailtaviksi muuttuneita kasvoja.

"Insinööri tilapäisesti, sire", virkkoi viimemainittu.

"Minun entinen kumppanini muskettiväessä, sire", haastoi d'Artagnan
innokkaana, "mies, jonka neuvot ovat hyvinkin sata kertaa edistäneet
isänne ministerien suunnitelmia... sanalla sanoen, herra d'Herblay
kuului herra du Vallonin, minun ja teidän majesteetillenne tunnetun
herra kreivi de la Fèren kanssa toverusryhmään, josta monet kuulivat
puhuttavan edesmenneen kuninkaan ja holhoushallituksenkin aikana."

"Ja on nyt linnoittanut Belle-Islen", kertasi kuningas syvällä
äänenpainolla. Aramis astahti lähemmäksi.

"Palvellakseni poikaa", sanoi hän, "niinkuin isääkin palvelin."

D'Artagnan katseli tarkoin Aramista tämän lausuessa nuo sanat. Piispa
sai niihin niin paljon todellista kunnioitusta, sydämellistä
uskollisuutta ja vääjäämätöntä vakaumusta, että hän, d'Artagnan,
ikuinen epäilijä, hän, erehtymätön ihmistuntija, antoi pettää itsensä.

-- Tuollaista äänensävyä ei ole valehdellessa, -- päätti hän itsekseen.

Ludvig tuntui saavan saman vaikutelman.

"Siinä tapauksessa", sanoi hän Fouquetille, joka levottomana odotti
tämän koettelemuksen tulosta, "katsomme kardinaalinhatun myönnetyksi.
Herra d'Herblay, minä lupaan sen teille ensimmäisessä nimityksessä.
Kiittäkää herra Fouquetia."

Nämä sanat osuivat Colbertin korviin ja raatelivat hänen sydäntään. Hän
poistui nopeasti salista.

"Pyytäkää tekin nyt, herra du Vallon..." sanoi kuningas. "Mielelläni
palkitsen isäni uskollisia palvelijoita."

"Sire", ankkasi Portos, mutta hän ei kyennyt pääsemään pitemmälle.

"Sire", tokaisi d'Artagnan, "tätä kunnon aatelismiestä ujostuttaa
teidän olemuksenne majesteettisuus, niin ylväästi kuin hän onkin käynyt
tuhatlukuista vihollista vastaan. Mutta minä tiedän, mitä hän
ajattelee, ja minä, joka olen tottuneempi katselemaan aurinkoa, otan
tulkitakseni hänen mielialansa: hän ei tarvitse mitään, hän ei halua
muuta kuin sitä onnea, että saa neljännestunnin katsella teidän
majesteettianne."

"Te aterioitsette minun luonani tänä iltana", sanoi kuningas
tervehtien Portosta ystävällisellä hymyllä. Väkevä parooni karahti
tummanpunaiseksi ilosta ja ylpeydestä. Kuningas viittasi kädellään
hyvästiksi; d'Artagnan syleili ystäväänsä ja työnsi hänet edemmäksi.

"Istuudu sinä minun viereeni pöytään", kuiskasi Portos hänen korvaansa.

"Kyllä, veikkonen."

"Aramis taitaa olla minulle nyreissään?"

"Aramis ei ole koskaan pitänyt sinusta niin paljon kuin
nyt. Ajattelehan toki, että minä juurikään toimitin hänelle
kardinaalinhatun."

"Se on totta", myönsi Portos. "Mutta kuulehan, suvainneeko kuningas,
että hänen ruokiansa käytetään runsaanlaisesti?"

"Se imartelee häntä", sanoi d'Artagnan, "sillä hänellä itsellään on
kuninkaallinen ruokahalu."

"Sepä sattuu hyvin!" virkkoi Portos.




148.

Välien selvittelyä.


Aramis oli tehnyt nokkelan kierroksen tavatakseen d'Artagnanin ja
Portoksen. Hän tavoitti paroonin pilarin takana ja puristi tämän kättä.

"Olet karannut vankilastani?" sanoi hän.

"Älä toru häntä", pyysi d'Artagnan; "minä se päästin hänet vapauteen,
hyvä Aramis."

"Voi, hyvä ystävä", virkkoi Aramis katsellen Portosta, "oletko voinut
jo pitkästyä odotukseesi?"

D'Artagnan tuli Portoksen avuksi, paroonin jo tuntiessa kuumenevansa.

"Te kirkonmiehet olette suuria politikkoja", huomautti hän Aramikselle.
"Me miekkamiehet sitävastoin käymme suoraan kohti päämäärää. Asianlaita
on sellainen, että minä olin lähtenyt tervehtimään kunnon
Baisemeauxia..."

Aramis heristi korviaan.

"Hei!" virkahti Portos; "tuosta johtuu mieleeni, että minulla on
Baisemeauxilta kirje sinulle, Aramis."

Ja Portos ojensi piispalle kirjeen, jonka jo tunnemme.

Aramis pyysi saada lukea sen, d'Artagnanin olematta millänsäkään tästä
seikasta, johon hän oli täysin valmistautunut. Aramiskin muuten
tutustui sanomaansa niin tyynin ilmein, että d'Artagnan ihaili hänen
itsehillintäänsä enemmän kuin milloinkaan. Luettuaan kirjeen piispa
pisti sen huolettomasti taskuunsa.

"Niin, mitä olitkaan sanomassa, hyvä kapteeni?" tiedusti hän.

"Minä sanoin", jatkoi muskettisoturi, "että olin pistäytynyt
Baisemauxin luo virkatoimissa."

"Virkatoimissa?" toisti Aramis.

"Niin", vastasi d'Artagnan. "Ja luonnollisesti johduimme puhelemaan
sinusta ja muista ystävistämme. Minun täytyy tosin tunnustaa, että
Baisemeaux otti minut vastaan hieman kylmästi, ja sentähden sanoin
piankin hyvästi. Mutta paluumatkalla tuli luokseni eräs sotamies ja
sanoi (hän kun nähtävästi tunsi minut siviilipuvussanikin): 'Herra
kapteeni, tekisittekö minulle sen palveluksen, että lukisitte minulle
tähän koteloon kirjoitetun nimen?' Ja minä luin: 'Parooni du
Vallonille, herra Fouquetin luona Saint-Mandéssa.' _Pardieu!_ tuumasin
itsekseni; Portos ei olekaan palannut Pierrefondsiin tai Belle-Islelle,
kuten luulin, vaan oleskelee Saint-Mandéssa herra Fouquetin palatsissa.
Mutta herra Fouquet ei nykyään ole Saint-Mandéssa, ja Portos on siis
yksin tai Aramiksen seurassa. Minäpä käyn tervehtimässä Portosta. -- Ja
niin läksin käymään ystävämme luona."

"Oikein!" sanoi Aramis miettiväisenä.

"Tästä sinä et kertonut minulle", huomautti Portos.

"Ei ole sattunut aikaa, ystäväiseni."

"Ja sinä otit Portoksen mukaasi tänne?"

"Niin, ensin Planchetin luo."

"Asuuko Planchet Fontainebleaussa?" kysyi Aramis.

"Asuu, ja ihan lähellä hautuumaata", tokaisi Portos.

"Vai ni-in! Lähellä hautuumaata?" kertasi Aramis epäluuloisesti.

-- Kas niin! -- ajatteli muskettisoturi; -- siinä on muutakin
haudattuna!

"Niin aivan", selitti Portos. "Planchet on totisesti oiva mies, ja
hänellä on maukkaat varastot, mutta hänen huvilassaan on ikkunoita
hautuumaan puolella. Niistä on murheellinen näköala! Tänäkin aamuna..."

"Tänä aamuna?..." kertasi Aramis yhä enemmän kiihdyksissään. D'Artagnan
kääntyi selin ja lähestyen ikkunaa alkoi rummuttaa ruutuun pikku
marssinsävelmää.

"Tänäkin aamuna sinne meidän nähtemme juuri mullattiin joku köyhä
raukka", kertoi Portos.

"Vai niin!"

"Kolkkoa se on semmoinen... Minä en vain saisi eletyksi talossa, josta
alinomaa näkee ruumiita! Mutta d'Artagnanin mieltä se näytti hyvinkin
kiinnittävän."

"Ahaa! D'Artagnan jäi katselemaan?"

"Ei katselemaan, vaan ihan ahmimaan kuin mitäkin silmänherkkua."

Aramis hätkähti ja kääntyi tähystämään muskettisoturia, mutta tämä oli
jo vilkkaassa keskustelussa Saint-Aignanin kanssa. Aramis jäi sentähden
vielä urkkimaan Portokselta; sitten hän puserrettuaan kaiken mehun
tästä jättiläissitruunasta viskasi kuoren syrjään, siirtyi d'Artagnania
kohti ja löi häntä olalle, kun Saint-Aignan jo oli poistunut kuninkaan
illallismääräystä toimittamaan.

"Kuulehan, ystäväiseni!" sanoi hän.

"Niin, rakas ystävä?" vastasi d'Artagnan.

"Me toiset emme syö illallista kuninkaan seurassa, me."

"Ja minä kyllä puolestani."

"Voitko haastella kanssani kymmenen minuuttia?"

"Kaksikymmentä. Kestää varmaan sen aikaa, ennen kuin hänen
majesteettinsa istuutuu pöytään."

"Missä meidän sopisi keskustella?"

"Vaikka tuolla penkillä; kuninkaan mentyä täällä saa istuakin, ja sali
on tyhjä."

"No, istahtakaamme siis."

He istuutuivat. Aramis tarttui d'Artagnanin käteen.

"Tunnusta pois, hyvä ystävä", aloitti hän, "että sinä olet istuttanut
Portokseen hiukan epäluuloisuutta minua kohtaan."

"Sen myönnän, mutta en sillä tavoin kuin sinä tarkoitat. Minä huomasin
Portoksen ikävystyneen ihan kuollakseen, ja esitelläkseni hänet
kuninkaalle tahdoin hänelle ja sinulle tehdä sen, mihin te itse ette
olisi koskaan ryhtyneet."

"Mitä niin?"

"Tahdoin pitää teistä ylistyspuheen."

"Sen olet todella tehnyt etevästi; kiitos siitä!"

"Ja minä toimitin kardinaalinhattusi lähemmäksi, kun se oli jo
luisumassa loitolle."

"Niin kylläkin", sanoi Aramis omituisesti hymyillen; "sinä olet todella
aivan erikoinen edistämään ystäviesi menestystä."

"Huomaat siis, etten ole toiminut muussa mielessä kuin Portoksen uran
edistämiseksi."

"Oh, minäkin puolestani olin siinä hommassa, mutta sinulla on pitemmät
käsivarret kuin meillä."

Nyt oli d'Artagnanin vuoro hymyillä.

"Kuulehan", jatkoi Aramis, "meidän tulee aina olla avomielisiä
keskenämme: pidätkö minua vielä likeisenä veikkonasi, hyvä d'Artagnan?"

"Olen siinä kohden aivan entiselläni", vastasi d'Artagnan sitoutumatta
sanoissaan liiaksi.

"Kiitos siitä, ja olkaamme täysin vilpittömiä toisillemme" lausui
Aramis. "Sinä tulit Belle-Islelle kuninkaan asioissa?"

"Niin, _pardieu_!"

"Tahdoit siis riistää meiltä ilon tarjota kuninkaalle Belle-Islen
valmiiksi linnoitettuna?"

"Mutta, hyvä ystävä, voidakseni riistää teiltä sen huvin olisi minun
ensin täytynyt tietää aikomuksenne."

"Tulitko siis Belle-Islelle mitään tietämättä?"

"Sinusta? No, ihan! Miten hitossa olisin voinut kuvitellakaan Aramista
niin taitavaksi insinööriksi, että hän suunnittelisi linnoituksia kuin
Polybios tai Arkimedes?"

"Totta kyllä. Mutta aavistelit kuitenkin, että minä olin siellä?"

"Niin, siitä minulla oli vihiä."

"Ja Portoksen tiesit myös siirtyneen Bretagneen?"

"Parahin ystäväiseni, minä en aavistanut, että sinusta oli tullut
insinööri, ja vielä vähemmän saatoin ottaa lukuun, että Portos
työskenteli samalla alalla. Joku roomalainen sanoi: 'Puhujaksi tullaan,
runoilijaksi synnytään'. Mutta hän ei vainkaan olisi sanonut:
'Portoksena synnytään ja insinööriksi tullaan.'"

"Sinulla on sukkela hyväntuulisuutesi yhä säilynyt", sanoi Aramis
kylmäkiskoisesti. "Mutta jatkakaamme."

"Tehkäämme niin."

"Keksittyäsi meidän salaisuutemme sinä riensit ilmoittamaan siitä
kuninkaalle?"

"Riensin sitä kiivaammin, veikkonen, kun huomasin sinun
kiirehtivän vielä vimmatummin. Kun mies, joka painaa
kaksisataaviisikymmentäkahdeksan naulaa kuten Portos, ratsastaa tiheään
vaihdettavilla vuokrahevosilla; kun luuvaloinen -- suo anteeksi, sinä
olet itse valittanut sitä minulle -- kun luuvaloinen kirkkoruhtinas
jouduttautuu päätähavin pitkälle ajotaipaleelle, silloin otaksun minä,
että näillä kahdella ystävyksellä, jotka eivät ole tahtoneet antaa
minulle tietoa pikaretkestään, on äärimmäisen tärkeitä asioita
salattavina minulta, ja tietysti minä silloin säntään liikkeelle niin
vinhasti kuin minun laiha ja nivelsäryltä säästynyt ruhoni suinkin
sallii."

"Etkö tullut ajatelleeksi, rakas ystävä, että sinä olisit saattanut
tehdä minulle -- minulle ja Portokselle -- mitä huonoimman
palveluksen?"

"Kyllä otin lukuun senkin, mutta te kaksi, Portos ja sinä, olitte
panneet minut esittämään surkeata osaa Belle-Islellä."

"Suo anteeksi", sanoi Aramis.

"Älä sinäkään ole nyreissäsi minulle", pyysi d'Artagnan.

"Nyt siis olet selvillä kaikesta?" jatkoi Aramis.

"_Ma foi_, en suinkaan."

"Käsitäthän, että minun oli annettava vihjaus herra Fouquetille, hänen
ehättäytyäkseen sinun edelläsi kuninkaan luo?"

"Sepä juuri on hämärä kohta."

"Ei ollenkaan. Herra Fouquetilla on vihollisia, senhän myönnät?"

"Ka, on kyllä."

"Ja erittäinkin yksi..."

"Vaarallinen?"

"Suorastaan verivihollinen. No, taistellakseen sen miehen
vaikutusvaltaa vastaan on herra Fouquetin pitänyt antaa kuninkaalle
suuren kiintymyksen ja uhrautuvaisuuden todisteita. Niinpä hän oli
päättänyt hämmästyttää hänen majesteettiaan lahjoittamalla hänelle
Belle-Islen. Jos sinä olisit saapunut Pariisiin ensimmäisenä, niin
yllätyksestä ei olisi ollut puhettakaan, vaan koko lahjoitus olisi
jälkeenpäin tapahtuneena näyttänyt johtuneen pelosta."

"Minä ymmärrän..."

"Siinä koko salaisuus", lopetti Aramis tyytyväisenä, kun luuli
saaneensa muskettisoturin uskomaan.

"Mutta", huomautti viimemainittu, "yksinkertaisempaa olisi ollut viedä
minut syrjään Belle-Islellä ja lausua: 'Hyvä ystävä, me linnoitamme
tätä saarta lahjaksi kuninkaalle. Sanohan meille, kenen asioilla
kuljet? Oletko herra Colbertin vai herra Fouquetin ystävä?' Kenties en
olisi vastannut mitään, mutta sinä olisit silloin lisännyt: 'Oletko
minun ystäväni?' Ja siihen olisin minä vastannut: 'Olen.'"

Aramis painoi päänsä alas.

"Sillä tavoin", pitkitti d'Artagnan, "sinä olisit herpauttanut minut
toiminnassani, ja minä olisin palannut kuninkaan luo sanomaan: 'Sire,
herra Fouquet linnoittaa Belle-Isleä, ja oivallisesti; mutta
Belle-Islen kuvernööri lähettää teidän majesteetillenne tällaisen
kirjelmän.' Taikka myöskin: 'Tässä tuleekin herra Fouquet itse puhumaan
toimistansa.' Minä en olisi silloin joutunut esiintymään typeränä
nahjuksena, te olisitte saaneet pitää yllätyksenne, ja meidän ei olisi
tavatessamme tarvinnut katsoa toisiamme kieroon."

"Ja nyt sitävastoin", virkkoi Aramis, "sinä olet toiminut täydellisesti
kuin herra Colbertin ystävä. Oletko sinä hänen miehiään?"

"En mitenkään!" huudahti kapteeni. "Herra Colbert on viheliäinen myyrä,
ja minä vihaan häntä niinkuin aiemmin Mazarinia, kuitenkaan häntä
pelkäämättä."

"No, minä taasen pidän herra Fouquetista", sanoi Aramis, "ja olen hänen
miehiään. Sinä tunnet asemani... Minulla ei ole mitään varallisuutta.
Herra Fouquet on toimittanut minulle kunnolliset tulot, hiippakunnan;
hän on kohdellut minua erinomaisen ystävällisesti, ja minä muistan
kyllin hyvin maailman tapoja, osatakseni antaa arvoa sellaiselle
suopeudelle. Herra Fouquet on siis voittanut sydämeni, ja minä olen
asettunut hänen käytettäväkseen."

"Se on kuten pitääkin. Sinulla on siinä hyvä isäntä."

Aramis puristi huulensa yhteen.

"Luullakseni parhain, mitä minulla voisi olla."

Sitten piispa vaikeni hetkiseksi. D'Artagnan varoi keskeyttämästä
äänettömyyttä.

"Portokselta olet kai kuullut, miten hän on sekaantunut tähän
kaikkeen?" aloitti Aramis jälleen.

"En", vastasi d'Artagnan; "olen todella utelias, mutta minä en
milloinkaan kysele ystävältä, kun hän tahtoo piiloittaa minulta
todellisen salaisuutensa."

"Minä siis selitän sen sinulle."

"Ei kannata, jos se luottamus velvoittaa minua johonkin."

"Ole huoletta; Portos on mies, johon olen kiintynyt kaikkein enimmin,
syystä, että hän on suora ja hyväsydäminen. Piispaksi tultuani
etsiskelen teeskentelemättömiä luonteita, jotka saavat minut
rakastamaan totuutta ja vihaamaan juonittelua."

D'Artagnan siveli viiksiään.

"Minä tapasin Portoksen; hän oli joutilaana, hänen läsnäolonsa
muistutti mieleeni entisiä hauskoja päiviä, silti häiritsemättä
nykyistä mielentilaani. Kutsuin Portoksen luokseni Vannesiin. Kun herra
Fouquet, joka on niin ystävällinen minua kohtaan, sai tietää, että
Portos oli likeinen ystäväni, lupasi hän veikkosellemme ritarimerkin
ensi tähtisateessa; siinä koko salaisuus."

"Minä en käytä sitä väärin", sanoi d'Artagnan.

"Sen tiedän hyvin, ystäväni; ei kellään ole todellista kunniantuntoa
suuremmassa määrässä kuin sinulla."

"Se on minulle imartelevaa, Aramis."

"Ja nyt..." kirkkoruhtinas tähtäsi katseensa ystävän sieluun...
"puhelkaamme nyt hiukan omista asioistamme. Tahdotko sinä tulla herra
Fouquetin ystäväksi? Älä keskeytä minua ennen kuin selitän, mitä sillä
tarkoitan."

"Minä kuuntelen."

"Tahdotko kohota Ranskan marskiksi, pääriksi, herttuaksi, ja hallita
miljoonan arvoista läänitystä?"

"Mutta, hyvä ystävä", sanoi d'Artagnan, "mitä sen kaiken
saavuttamiseksi pitäisi tehdä?"

"Ruveta herra Fouquetin mieheksi."

"Minä olen kuninkaan mies, veikkoseni."

"Et kaiketikaan yksinomaan?"

"Hoo, d'Artagnan on jakamaton."

"Arvatenkin sinulla on kunnianhimoa, tuollaisena urhoollisena kykynä."

"Onhan kyllä."

"No niin?"

"No, kah, minä toivon pääseväni Ranskan marskiksi, herttuaksi,
pääriksi; mutta sen kaiken antakoon minulle kuningas."

Aramis kiinnitti kirkkaan katseensa jälleen d'Artagnaniin.

"Eikö kuningas ole valtias?" sanoi d'Artagnan.

"Sitä ei kukaan kiellä, -- niin oli myöskin Ludvig XIII."

"Mutta, hyvä ystävä, Richelieun ja Ludvig XIII:n välillä ei ollut
mitään d'Artagnania", huomautti muskettisoturi tyynesti.

"Kuninkaan ympärillä on paljon kompastuskiviä", lausui Aramis.

"Ei kaiketikaan kuninkaan edessä?"

"Eipä kyllä; mutta..."

"Kuulehan, Aramis, minä huomaan, että jokainen ajattelee itseään, eikä
milloinkaan tätä pikku ruhtinasta; no, minä tuen itseäni, tukemalla
häntä."

"Entä ruhtinaitten kiittämättömyys?"

"Sitä pelkäävät ainoastaan heikot."

"Oletpa hyvin varma itsestäsi."

"Olen kuin olenkin."

"Mutta voisi sattua, että kuningas ei enää tarvitsisi sinua."

"Minä uskon päinvastoin, että hän joutuu tarvitsemaan minua enemmän
kuin milloinkaan; ja ajatteles, hyvä ystävä, jos tulisi kysymykseen
jonkun uuden Condén vangitseminen, niin kuka sen ottaisi
toimittaakseen? Tämä... ainoastaan tämä koko Ranskassa."

Ja d'Artagnan läimäytti miekkaansa.

"Sinä olet oikeassa", sanoi Aramis kalveten. Hän nousi ylös ja puristi
d'Artagnanin kättä.

"Nyt kutsutaan illalliselle", virkkoi muskettisoturien kapteeni;
"sallinet siis..."

Aramis kiersi käsivartensa muskettisoturin kaulaan ja sanoi hänelle:

"Sinunlaisesi ystävä on paras jalokivi kuninkaan kruunussa." Sitten he
erosivat.

-- Sanoinhan, että jotakin oli tekeillä, -- ajatteli d'Artagnan.

-- Täytyy jouduttaa miinan räjäytystä, -- arveli Aramis; -- d'Artagnan
on haistanut sytytyslangan.




149.

Madame ja de Guiche.


Olemme nähneet, että de Guiche oli äkkiä poistunut salista sinä
päivänä, jolloin Ludvig XIV oli niin kohteliaasti tarjonnut de la
Vallièrelle arpajaisissa voittamansa ihmeelliset rannerenkaat.

Kreivi käveli jonkun aikaa palatsin ulkopuolella tuhansien epäluulojen
ja suuren levottomuuden kiusaamana. Sitten hänen nähtiin Viisikulmion
vastapäiseltä pengermältä odottavan Madamen lähtöä. Kului runsaasti
puoli tuntia. Täällä yksinäisyydessä ei kreivillä tällähaavaa saattanut
olla kovinkaan hupaisia ajatuksia. Hän veti esille taskukirjansa ja
päätti monien epäröimisten jälkeen kirjoittaa seuraavat sanat:

"Madame, rukoilen teitä suomaan minulle hetken puhutteluun. Älkää
säikähtykö tästä pyynnöstäni; sillä siihen ei sisälly mitään vierasta
hartaalle kunnioitukselle, jolla" j.n.e.

Hän sulki sinetillään tämän omituisen anomuksen rakkauskirjeen tapaan
taitettuna. Samassa näki hän linnasta tulevan useita naisia, sitten
miehiä ja vihdoin melkein kuningattaren koko seurueen. Hän huomasi
joukossa la Vallièrenkin ja Montalaisin, joka jutteli Malicornen
kanssa. Viimeiseen asti hän tarkkaili vieraita, jotka äskettäin olivat
täyttäneet leskikuningattaren kabinetin.

Madame ei yhäkään ilmestynyt esille. Hänen täytyi kuitenkin
välttämättömästi palata asuntoonsa tämän pihan kautta, ja jännittyneenä
de Guiche tähysti pengermältä pihamaalle. Lopultakin Madame tuli ulos
kahden tulisoihtuja kantavan hovipojan saattamana. Hän käveli nopeasti,
ja ovelleen päästyänsä hän huusi:

"Pojat, on tiedusteltava kreivi de Guichea, hänen antaakseen minulle
selostuksen eräästä tehtävästä. Jos hän on vapaana, pyytäkää häntä
käymään luonani."

De Guiche pysyi ääneti ja varjoon kätkeytyneenä; mutta heti kun Madame
oli mennyt sisälle, hyökkäsi hän pengermältä portaita alas. Hän
tekeytyi mahdollisimman välinpitämättömän näköiseksi paashien varalle,
jotka jo riensivät hänen asuntoaan kohti.

"Ah, Madame tavoittaa minua!" jupisi hän kuohuksissaan ja rypisti
kokoon kirjeensä, joka nyt oli käynyt tarpeettomaksi.

"Herra kreivi", sanoi toinen hovipoika hänet huomatessaan, "on
onnellista, että tapaamme teidät."

"Mikä on, messieurs?"

"Tulemme Madamen käskystä."

"Madamen käskystä?" huudahti de Guiche muka ihmeissään.

"Niin, herra kreivi, hänen kuninkaallinen korkeutensa pyytää teitä
saapumaan luoksensa. Hän sanoi, että teidän on annettava hänelle
selostus jostakin tehtävästä. Onko teillä aikaa?"

"Olen kokonaan hänen kuninkaallisen korkeutensa käskettävissä."

"Suvaitkaa siis seurata meitä."

Saapuessaan prinsessan luo de Guiche tapasi tämän kalpeana ja
kiihtyneenä. Ovella oli Montalais näköjään hiukan levottomana siitä,
mitä hänen emäntänsä mielessä liikkui. De Guiche astui esiin.

"Ah, te tulitte jo, herra de Guiche!" virkkoi Madame. "Olkaa hyvä ja
käykää sisälle... Neiti de Montalais, teidän palvelusvuoronne on
päättynyt."

Entistä uteliaammaksi jännittyneenä Montalais kumarsi ja läksi. Madame
ja de Guiche jäivät kahden.

Kreivi oli hyvällä tuulella, sillä Madamehan oli kutsuttanut hänet
kohtaukseen. Mutta miten oli hänen mahdollista käyttää tätä etua
hyväkseen? Madame oli niin haaveellinen henkilö! Hänen kuninkaallisella
korkeudellaan oli niin häilyväinen luonne!

Pian tämä sen näyttikin, sillä puhjeten yhtäkkiä puhumaan hän virkahti:

"No, eikö teillä ole minulle mitään sanottavaa?"

De Guiche luuli Madamen arvanneen hänen ajatuksensa. Hän uskoi --
sellaisiahan ovat rakastavaiset, herkkäuskoisia ja sokeita kuin
runoilijat ja profeetat -- hän uskoi, että prinsessa oli arvannut hänen
halunneen tällaista puhuttelua sekä myöskin tämä halun vaikuttimen.

"On kyllä, madame", vastasi hän, "ja minusta se on kovin kummallista."

"Se rannerenkaitten juttu?" huudahti toinen kiihkeästi.

"Niin, madame."

"Luuletteko, että kuningas on rakastunut? Sanokaa."

De Guiche katseli häntä kauan. Madame loi silmänsä alas tämän sydämeen
tunkevan tähystyksen edessä.

"Minä arvelen", virkkoi de Guiche, "että kuninkaalla on ehkä ollut
tarkoitus kiusata jotakuta täällä. Muutoin ei kuningas näyttäytyisi
niin innokkaaksi. Hän ei pelkästä sydämen hilpeydestä saattaisi tähän
asti nuhteettoman nuoret tytön mainetta vaaraan."

"Nuhteettoman? Sen hävyttömän!" tokaisi prinsessa korskeasti.

"Voin vakuuttaa teidän kuninkaalliselle korkeudellenne", sanoi de
Guiche kunnioittavan lujasti, "että neiti de la Vallièrea rakastaa
mies, joka ansaitsee kaikkea arvonantoa, sillä hän on rehti ritari."

"Oh, Bragelonne ehkä?"

"Minun ystäväni. Niin, Madame."

"No, mitäpä se kuningasta liikuttaa, että hän on teidän ystävänne?"

"Kuningas tietää, että Bragelonne on kihloissa neiti de la Vallièren
kanssa, ja koska Raoul on uljaasti palvellut kuningasta, ei kuningas
mene aiheuttamaan korvaamatonta onnettomuutta."

Madame purskahti kaikuvaan nauruun, joka teki de Guicheen tuskallisen
vaikutuksen.

"Toistan teille, madame, etten usko kuninkaan hullaantuneen la
Vallièreen; uskomattomuuteni todistuksena on, että tahdoin teiltä
kysyä, kenen itserakkautta kuningas tässä kohden yrittänee ärsyttää.
Te, joka tunnette koko hovin, auttanette minua sen seikan
selvittämisessä, sitäkin varmemmin tuloksin, koska -- niinhän
kaikkialla puhutaan -- teidän kuninkaallinen korkeutenne on hyvin
sydämellisissä väleissä kuninkaaseen."

Madame puraisi huultansa ja keksimättä sopivaa vastausta muutti
puheenaineen.

"Todistakaa minulle", virkkoi hän, luoden de Guicheen sellaisen
katseen, jossa koko sielu näkyi kuvastuvan, "todistakaa minulle, että
aikomuksenne oli tulla minulta kyselemään, minulta, joka kutsuinkin
teidät puhuteltavakseni."

De Guiche veti vakavana muistikirjansa välistä kirjoittamansa lehtisen,
näyttäen sitä.

"Sielujen sopusointua", mutisi Madame.

"Niin", vastasi kreivi vastustamattoman hellästi, "niin sielujen
sopusointua. Mutta minä olen selittänyt teille, miten ja miksi teitä
tavoittelin, jotavastoin te, madame, ette ole minulle vielä sanonut,
minkätähden kutsutitte minut luoksenne."

"Se on totta." Madame epäröitsi. "Nuo rannerenkaat saavat minut
suunniltani", virkkoi hän yhtäkkiä.

"Te kai odotitte, että kuningas tarjoaisi ne teille?" arvasi de Guiche.

"Miksipä ei?"

"Mutta eikö kuninkaalla ennen teitä, kälyään, madame, ollut kuningatar
ajateltavanaan?"

"Eikö hänellä ennen la Vallièrea", tokaisi Madame äkäisesti, "ollut
minua, ollut koko hovia?"

"Vakuutan teille, madame", sanoi kreivi kunnioittavasti, "että jos
teidän kuultaisiin puhuvan noin, jos nähtäisiin punehtuneet silmänne ja
-- Jumala suokoon minulle anteeksi! -- tuo silmäripsillenne nouseva
kyynel, niin, ah, kaikki sanoisivat, että teidän kuninkaallinen
korkeutenne on mustasukkainen."

"Mustasukkainen!" huudahti prinsessa ylväästi. "La Vallièrelleko
mustasukkainen?"

Hän odotti taivuttavansa Guichen eleellä ja sävyllään.

"Mustasukkainen la Vallièrelle, niin, madame", toisti tämä urheasti.

"Luulen, monsieur", sopersi prinsessa, "että julkeatte herjata minua?"

"Minä en sitä usko, madame", vastasi kreivi hiukan kiihtyneenä, mutta
jyrkästi päättäneenä taltuttaa tämän tulisen suuttumuksen.

"Menkää ulos!" käski prinsessa ylimmilleen ärtyneenä de Guichen
kylmäverisyydestä ja mykästä kunnioituksesta, jotka saivat hänen
sappensa kiehumaan raivosta.

De Guiche peräytyi askeleen, kumarsi hitaasti hyvästiksi, suoristausi
valkeana kuin kalvosimensa ja virkkoi hieman muuttuneella äänellä:

"Ei olisi kannattanut kiirehtiä tänne kokemaan näin ansaitsematonta
tylyyttä."

Ja hän käänsi tyynesti selkänsä.

Tuskin oli hän edennyt viittä askelta, kun Madame hyökkäsi kuin tiikeri
hänen jälkeensä ja tarttuen häntä hihasta käännytti hänet takaisin.

"Teeskentelemänne kunnioitus", virkkoi hän vimmasta vapisten, "on
loukkaavampaa kuin herjaus. No, herjatkaa minua, mutta puhukaa toki!"

"Ja te, madame", vastasi kreivi säveästi, vetäen miekkansa huotrastaan,
"lävistäkää rintani, mutta älkää kiduttako minua kuoliaaksi heikolla
tulella."

Kreivin katseesta, joka kuvasti rakkautta, päättäväisyyttä ja
epätoivoakin, käsitti prinsessa, että mies, joka näennäisesti oli niin
tyyni, survaisisi miekan rintaansa, jos hän lisäisi sanankin.

Hän tempasi kreivin käsistä säilän ja puristi hänen käsivarttaan
hurmaannuksessa, jota saattoi pitää hellyytenä.

"Kreivi", sanoi hän, "säästäkää minua. Te näette, että kärsin, eikä
teillä ole mitään sääliä."

Kyyneleet, jotka alkoivat tihkua tämän valtavan mielenjärkytyksen
viimeisenä vaiheena, tukahduttivat hänen äänensä. Nähdessään hänen
itkevän de Guiche sieppasi hänet käsivarsilleen ja vei hänet
nojatuoliin. Hän tuskin enää kykeni hengittämään.

"Miksi", sopersi de Guiche polvillaan, "ette tunnusta minulle
tuskianne? Rakastatteko jotakuta? Sanokaa se minulle. Minä kuolisin
siitä, mutta vasta sitten kun ensin olen tuottanut teille lohtua ja
huojennusta, vieläpä teitä palvellutkin."

"Ah, te rakastatte minua niin paljon!" vastasi prinsessa voitettuna.

"Niin, minä rakastan teitä siinä määrin, madame."

Prinsessa tarjosi hänelle molemmat kätensä.

"Minä rakastan todellakin", kuiskasi hän hiljaa, melkein
kuulumattomasti.

De Guiche kuuli sen.

"Kuningastako?" kysäisi hän.

Prinsessa pudisti lempeästi päätänsä, ja hänen hymyilynsä muistutti
niitä kirkkaita kohtia pilvien välissä, joista myrskyn jälkeen luulee
näkevänsä paratiisin avautuvan.

"Mutta", lisäsi hän, "jalosyntyisessä sydämessä on muitakin intohimoja.
Rakkaus on runoutta, mutta sydämen elämä on ylpeyttä. Kreivi, minä olen
syntynyt valtaistuinta varten, olen ylpeä ja arka arvostani. Miksi
kuningas laskee arvottomia lähelleen?"

"Vielä!" nuhteli kreivi. "Te herjaatte yhä tyttörukkaa josta tulee
ystäväni vaimo."

"Olette kyllin yksinkertainen sitä uskomaan?"

"Ellen sitä uskoisi", virkkoi nuori mies hyvin kalpeana, "niin huomenna
Bragelonnea varoitettaisiin, -- niin, jos otaksuisin tämän la
Vallièren-paran unohtaneen Raoulille vannomansa valat. Mutta ei, olisi
halpamaista pettää naisen salaisuus, olisi rikos häiritä ystävänsä
rauhaa."

"Uskotteko", kysyi prinsessa puhjeten hurjaan nauruun, "että
tietämättömyys on onnea?"

"Uskon", vastasi toinen.

"Todistakaa, todistakaa toki!" kehoitti prinsessa vilkkaasti.

"Se on helppoa, madame: Koko hovissa kerrottiin, että kuningas rakasti
teitä ja että te rakastitte kuningasta."

"Entä sitten?" virkkoi toinen vaivalloisesti hengittäen.

"Niin, otaksukaamme, että ystäväni Raoul olisi tullut minulle sanomaan:
'Kuningas rakastaa Madamea, kuningas on voittanut Madamen sydämen.'
Silloin olisin ehkä surmannut Raoulin!"

"Olisi tarvittu", intti prinsessa itsepintaisena kuin aina nainen, joka
pitää itseään voittamattomana, "että herra de Bragelonnella olisi ollut
todistuksia, voidakseen teille noin puhua."

"Joka tapauksessa on totta", vastasi de Guiche huoahtaen, "että kun
minulle ei mitään ilmoitettu, en saanut mistään tietää, ja tänään on
tietämättömyyteni pelastanut henkeni."

"Menisittekö itsekkyydestä ja kylmäkiskoisuudessa niin pitkälle", sanoi
Madame, "että jättäisitte tuon onnettoman nuoren miehen yhä rakastamaan
la Vallièrea?"

"Kyllä, madame, siihen päivään asti, jolloin la Vallièren syyllisyys
paljastuisi minulle."

"Entä rannerenkaat?"

"Ah, madame, koska te odotitte saavanne ne kuninkaalta, mitä olisin
minä voinut sanoa?"

Todiste oli voimakas, se mursi prinsessan. Tästä hetkestä alkaen hän ei
enää yrittänyt vastaväitteitä.

Mutta kun hän oli hyvin yleväsydäminen ja kiihkeässä sielussaan nopea
käsittämään, ymmärsi hän de Guichen suuren hienotuntoisuuden.

Hän luki selvästi kreivin sydämestä, että hän epäili kuninkaan
rakastavan la Vallièrea, mutta ei tahtonut alentua halpaan keinoon
vahingoittaa kilpailijaa naisen ajatuksissa, vihjaamalla tai
vakuuttamalla tälle, että kilpailija mielisteli toista naista. Hän
tajusi de Guichen epäilevän la Vallièrea, mutta tahtovan antaa tytölle
aikaa kääntymään, jotta asia ei kävisi korjaamattomaksi, toistaiseksi
pidättyen suoranaisesta toiminnasta ja selvemmistä huomautuksista.

Sanalla sanoen, prinsessa luki niin paljon todellista suuruutta, niin
paljon jalomielisyyttä rakastajansa sydämestä, että hän tunsi omansa
syttyvän tämän puhtaan liekin kosketuksesta. De Guiche, joka
pelätessään käyvänsä rakastetulleen epämieluiseksikin, pysyi hartaana
ja johdonmukaisena, kasvoi hänen silmissään sankariksi ja alensi hänet
itsensä mustasukkaiseksi ja vähäpätöiseksi naiseksi. Hän rakasti
kreiviä sen johdosta niin hellästi, ettei voinut pidättyä antamasta
hänelle siitä todistusta.

"Olemme hukanneet paljon sanoja", lausui hän tarttuen hänen käteensä.
"Epäluuloja, levottomuutta, uhmailua, tuskaa -- luulenpa, että olemme
maininneet kaikki nuo sanat."

"Ah, niin, madame!"

"Poistakaa ne sydämestänne, kuten minäkin ne karkoitan omastani. Hyvä
kreivi, rakastakoon tuo Vallière kuningasta tai älköön rakastako,
rakastakoon kuningas la Vallièrea tai olkoon rakastamatta, tehkäämme
tästälähin eroitus näyteltävissämme kahdessa osassa. Te tuijotatte
silmät suurina; löisin vetoa, että te ette ymmärrä minua?"

"Te olette niin vilkas ja herkkä, madame, että alati vapisen
pahastuttamisenne pelossa."

"Kas vain, miten hän vapisee, se komea pelkuri!" sanoi prinsessa
viehättävän leikkisästi. "Niin, monsieur, minulla on kaksi osaa
näyteltävinä. Olen kuninkaan kasvatussisar ja hänen vaimonsa käly. Eikö
minun näin ollen ole puututtava perhejuoniin? Teidän mielipiteenne?"

"Niin vähän kuin mahdollista, madame."

"Myönnetään, mutta tässä on kysymys omasta arvostani, -- ja sitten,
olenhan Monsieurin puoliso."

De Guiche huokasi.

"Ja sen seikan", virkkoi prinsessa hellästi, "pitää kehoittaa teitä
aina puhuttelemaan minua mitä suurimmalla kunnioituksella."

"Oi!" huudahti de Guiche langeten hänen jalkojensa juureen ja suudellen
niitä kuin hän olisi ollut jumalatar.

"Oikeastaan", kuiskasi tämä, "luulen, että minulla on vielä yksi osa.
Sen unohdin."

"Mikä? mikä?"

"Minä olen nainen", virkkoi prinsessa vieläkin hiljemmin. "Minä
rakastan."

De Guiche nousi. Prinsessa avasi hänelle sylinsä; heidän huulensa
yhtyivät.

Verhon takaa kuului askeleita. Montalais koputti.

"Mikä on, mademoiselle?" tiedusti Madame.

"Herra de Guichea kysytään", vastasi Montalais, joka ehti hyvin nähdä
noiden neljän osan esittäjän hämmingin, -- sillä, olihan de Guichekin
kaiken aikaa sankarillisesti näytellyt omaansa.




150

Montalais ja Malicorne.


Montalais oli oikeassa, herra de Guichea kyseltiin niin alituiseen eri
tahoille ja monenlaisissa asioissa, että hänen oli vaikea suoriutuakaan
kaikista puhuttelijoistaan. Loukatusta ylpeydestänsä ja sisäisestä
suuttumuksestaan huolimatta ei Madame hankalassa tilanteessaan
sentähden voinut ainakaan heti moittia kreivitärtä siitä, että tämä
niin rohkeasti tuli rikkomaan puolittain kuninkaallista käskyä, jolla
hänet oli lähetetty pois. De Guiche taasen hätääntyi kerrassaan tai oli
oikeastaan joutunut äärimmäisen kuohumuksen valtaan jo ennen hovineidon
ilmestymistä; tuskin oli hän kuullut nuoren tytön äänen, kun hän --
hyvästelemättä Madamea, kuten tavallinen säädyllisyys olisi
vertaistenkin kesken vaatinut -- syöksähti ulos huoneesta hehkuvin
sydämin ja pää pyörällä, jättäen prinsessan seisomaan käsi ojolla
jäähyväisiksi. Mutta kreivi olisikin voinut sanoa kuten Chérubin sata
vuotta myöhemmin, että hän kantoi huulillaan onnea ikuiseksi ajaksi.

Montalais siis havaitsi rakastavaiset niin peräti hämmentyneiksi, että
hän luodessaan tutkivan silmäyksen ympärilleen saattoi täydellä syyllä
päättää itsekseen:

-- Taidanpa tällä kertaa tietää niin paljon kuin uteliainkaan nainen
voi haluta tietoonsa!

Vaaniva katse sai Madamen sellaiseen pulaan, että hän ikäänkuin kuullen
Montalaisin mietteen ei kyennyt virkkamaan ainoatakaan sanaa
seuranaiselleen, vaan loi katseensa alas ja kiirehti makuuhuoneeseensa.
Hovineito kuuli hänen kiertävän ovensa lukkoon ja käsitti saavansa olla
yön vapaana palvelusvelvollisuudesta. Hän teki ummistuneeseen oveen
päin huonoa kunnioitusta osoittavan liikkeen, jonka piti merkitä:
"hyvää yötä, prinsessa!" ja meni alas tapaamaan Malicornea.

Tämä oli syventynyt tähystelemään pölyttynyttä pikalähettiä, joka tuli
ulos kreivi de Guichen asunnosta. Montalais käsitti Malicornella olevan
jotakin tärkeätä mielessä; hän antoi katselmusherran rauhassa
siristellä silmiään ja ojennella kaulaansa, kunnes toinen palautui
luonnolliseen asentoon. Sitten hän napautti kosiskelijaansa olalle ja
kysäisi:

"No, mitä uutta?"

"Herra de Guiche rakastaa Madamea", viisasteli Malicorne.

"Kas sitä uutista! Tiedän minä vereksemmän."

"Ja mitä tiedät?"

"Että Madame rakastaa de Guichea."

"Toinenhan on toisen seikan seuraamus."

"Eipä aina, herraseni."

"Minunko varalleni se huomautus?"

"Läsnäolijoita ei oteta lukuun ylimalkaisissa totuuksissa."

"Kiitos", sanoi Malicorne. "Ja mitä kuuluu toisaalta?" hän tiedusti
edelleen.

"Kuningas tahtoi tänä iltana arpajaisten jälkeen tavata neiti de la
Vallièrea."

"No, miten kävi?"

"Hän ei tavannutkaan."

"Mitä! Eikö?"

"Ovi oli lukittu."

"Niin ettäkö..."

"Kuninkaan täytyi pyörtää takaisin kuin varas, joka on unohtanut
kojeensa."

"Kas, kas!"

"Entä kolmannelta taholta?" kysyi Montalais vuorostaan.

"Bragelonnen varakreiviltä saapui pikalähetti herra de Guichen luo."

"Hyvä!" huudahti Montalais lyöden kätensä yhteen.

"Miksi niin hyvä?"

"Syystä että me saamme siitä hommaa. Olisikin paha jäädä nyt jouten."

"Jakakaamme siis puuha", esitti Malicorne, "jottei synny sekaannusta."

"Tämä ei ole kovinkaan monimutkaista", arveli Montalais. "Kolmea jo
hyvänlaiseen kehitykseen ehtinyttä juonta tarkkaillaksemme on vain
pidettävä silmällä kirjeenvaihtoa, jota niin ollen kertynee vähintään
kolme kirjelmää päivässä yhteensä."

"Ohoh!" sanoi Malicorne olkapäitänsä kohauttaen; "vai kolme päivässä!
Sehän kelpaisi porvarillisiin oloihin, kultaseni. Palvelusvuorolla
toimiva muskettisoturi ja nuori luostariin suljettu tyttö kyllä
vaihtavat joka päivä kirjeitä tikkaiden avulla tai muurin raosta.
Sellaiset sydämet voivat mahduttaa koko runoutensa pikku lappuseen.
Mutta meillä päin... kovinpa vähän tunnetkin ylhäisintä hellyyden
lajia, Aure-kulta!"

"No, no, lopeta jo", sanoi Montalais kärsimättömänä. "Voidaan tulla."

"Lopetako! Vastahan olen aloittamassa. Minulla on vielä kolme pykälää
esitettävinä."

"Hän ihan kuolettaa minut flaamilaisella hituroimisellaan", tuskastui
Montalais.

"Ja sinä sekoitat kaikki aatokseni italialaisella ailahtelullasi. --
Sanon siis, että meidän rakastavaisemme sepittävät kokonaisia nidoksia,
ja se vaatii aikaa."

"Sen parempi. No, naisemme eivät missään tapauksessa kykene kätkemään
saamiansa kirjeitä."

"Sitä en minäkään usko."

"Herra de Guiche ei sen paremmin rohkene varjella omiaan."

"Se on kyllä luultavaa."

"No, minä otan pitääkseni huolta koko kirjeenvaihdosta kenenkään
tietämättä, että olen osallinen toistenkin salaisuuksista."

"Mutta sepä juuri on mahdotonta", arveli Malicorne.

"Ja miksi muka?"

"Sinä et asu erikseen; olet la Vallièren huonekumppani. Hovineidon
kamarissa käydään halukkaasti urkkimassa ja penkomassa. Pelkään
sitäpaitsi pahoin kuningattaren espanjalaista mustasukkaisuutta, --
leskikuningatarta, joka on epäileväinen kuin kaksi espanjalaista, ja
lopuksi Madamea, jonka luulevaisuus on kymmenkertaisesti
espanjalaista."

"Ja Monsieurkin on otettava lukuun", huomautti Montalais.

"Puhuin vasta naisista. Toisaalla on sitten Monsieur, de Guiche,
Bragelonnen varakreivi ja neljäntenä -- kuningas! Hän ei ainoastaan ole
kaikista mustasukkaisin, vaan vielä mahtavinkin. Voi, armaani!"

"Entä sitten!"

"Millaiseen ampiaispesään oletkaan tunkeutunut!"

"En vielä kyllin pitkälle, jos vain tahdot seurata minua."

"Tietysti minä pysyn mukanasi. Mutta eiköhän silti olisi viisasta
vetäytyä takaisin, kun on vielä aikaa."

"Minä päinvastoin katson viisaimmaksi asettua hetikohta kaikkien näiden
vehkeiden johtoon."

"Sinusta ei ole niin moninaisen vyyhden selvilläpitäjäksi", epäili
Malicorne.

"Sinun kanssasi hoitelisin kymmenenkin sellaista juttua. Se on minun
oikeata alaani, näetkös. Olen luotu elämään hovissa niinkuin
salamanteri liekeissä."

"Vertauksesi ei saa minua vähääkään varmistumaan, kultaseni. Olen
kuullut peräti oppineiden tietomiesten suusta, että salamantereita ei
ensiksikään ole lainkaan ja että toisekseen mikään elollinen ei
kärventymättä suoriudu tulesta."

"Tietomiehesi saattavat olla hyvin tietäväisiä salamantereista. Mutta
he eivät kykene sanomaan mitään siihen minun väitteeseeni, että Aure de
Montalais on kutsuttu kuukauden kuluessa kohoamaan Ranskan hovin
etevimmäksi diplomaatiksi!"

"Olkoon menneeksi, kunhan minä pääsen toiselle sijalle."

"Se on sovittua: hyökkäys- ja puolustusliittomme säilyy."

"Olehan vain varovainen kaikkien kirjeiden käsittelyssä."

"Minä toimitan ne sinulle aina heti kun saan haltuuni."

"Mitä sanomme kuninkaalle Madamesta?"

"Että Madame yhä rakastaa kuningasta."

"Mitä Madamelle sanomme kuninkaasta?"

"Että hän suuresti erehtyisi, jos luopuisi pitämästä kuningasta
lähellään."

"Mitä sanomme la Vallièrelle Madamesta?"

"Mitä hyvänsä, -- la Vallière on meidän vallassamme."

"Meidän vallassamme?"

"Kahdelta puolen."

"Kuinka niin?"

"Ensiksikin Bragelonnen varakreivin takia."

"Selitä."

"Muistathan toki, että herra de Bragelonne on lähettänyt paljon
kirjeitä neiti de la Vallièrelle?"

"Minä en unohda mitään."

"Ne kirjeet olen minä saanut tallettaakseni."

"Joten ne ovatkin nyt sinun huostassasi?"

"Yhä."

"Missä? Täälläkö?"

"Oh, eihän mitenkään. Minulla on ne Bloisissa, pikku kammiossa, jonka
tunnet."

"Rakkaassa pikku kammiossa, hellien muistojen kammiossa, josta toimitan
tiesi vielä ulottumaan uhkean palatsin valtiattareksi! Mutta miten sinä
ne sinne jätit? Etkö tallettanut niitä mihinkään lippaaseen?"

"Tietysti, -- samaan lippaaseen, jossa säilytän sinulta saamiani
kirjeitä."

"Kah, mainiota!" virkahti Malicorne.

"Mistä noin tyytyväisenä?"

"Siitä, ettei tarpeen tullen ole pakko rientää Bloisin linnaan niitä
noutamaan. Minulla on ne täällä."

"Oletko tuonut lippaan mukanasi?"

"Se oli minulle rakas, sinun muistonasi."

"Varjelekin sitä sitten visusti, sillä siinä lippaassa on omakätisiä
kirjeitä, jotka myöhemmällä ovat hyvin kallisarvoisia."

"Sen käsitän, _parbleu_, ja siksipä tässä nyt myhäilenkin kaikesta
sydämestäni."

"Nyt vielä viimeinen sana."

"Miksi viimeinen?"

"Tarvitsemmeko apureita?"

"Emme ketään."

"Lakeijoita, palvelijattaria?"

"Ah, kelvotonta väkeä! Sinä annat itse kirjeet ja otat itse vastaan. Ei
tässä auta olla ylpeänä, ja jos herra Malicorne ja Aure-neiti eivät
hoida asioitansa omin neuvoin, niin he piankin näkevät muiden ryhtyvän
niitä johtelemaan."

"Lienet oikeassa."

"Nyt herra de Guiche avaa ikkunansa."

"Livistäkäämme!"

Ja salaliittolaiset katosivat eri suunnille pimentoon.

Kreivi ei ollut asettunut ikkunaansa ainoastaan yrittääkseen eroittaa
Madamen varjoa etäisten kaihtimien läpi, vaan hänellä oli muutakin
mietityttävää kuin rakkaus. Hän oli tosiaan saanut luokseen varakreivi
de Bragelonnen pikalähetin, joka toi hänelle kirjeen. Kreivi oli
lukenut sen jo kahdesti; se oli tehnyt häneen syvän vaikutuksen.

"Kummallista, kummallista!" mutisi hän. "Millä mahtikeinoilla kohtalo
siis vetääkään ihmisiä päämääräänsä kohti?" Ja jälleen lähestyen valoa
hän luki kolmanteen kertaan tämän kirjeen, jonka rivit polttivat hänen
sieluaan kuten silmiänsäkin:

                                          'Calais.

    Rakas Guiche!

    Olen tavannut täällä herra de Wardesin, joka on pahasti
    haavoittunut miekkaillessaan Buckinghamin herttuan kanssa.
    Hän on urhoollinen mies, kuten tiedät, mutta minun mielestäni
    sisukas ja pahanilkinen. Hän puheli sinusta, sanoen sydämensä
    suuresti kiintyneen sinuun, ja Madamesta, jota hän kiitteli
    kauniiksi ja herttaiseksi. Hän on tajunnut, kehen sinä olet
    rakastunut. Hän haasteli myös henkilöstä, jota minä rakastan,
    ja oli osoittavinaan minua kohtaan hyvin vilkasta harrastusta,
    samalla säälitellen minua hämärin sanoin, jotka ensimmältä
    pahoin ahdistivat mieltäni, kunnes lopuksi päättelin, että
    hän vain tapansa mukaan tekeysi salamyhkäiseksi.

    Näin on kuitenkin asia:

    Hän on muka saanut sanomia hovista, -- tietenkin vain Lotringin
    junkkari voi hänelle ilmoitella sikäläisiä juoruja. Ja niiden
    mukaan _huhuillaan kuninkaan tunteissa tapahtuneesta muutoksesta_.
    Niissä muka puhuttiin myös _hovineidosta, joka oli antanut paljon
    aihetta häijyihin huomautuksiin_.

    Nämä epämääräiset lauseet eivät sitten päästäneet unta silmiini.
    Olen eilisestä asti pahoitellut suoraluontoisuuteni heikkoutta
    siinä kohden, etten katsonut mahdolliseksi alentua kuulustamaan
    häneltä lähempää selvitystä noihin viittauksiin, -- ja minusta
    tuntui kovaltakin ottaa kenties lujille miestä, jonka vammat
    olivat hädin sen verran parantuneet, että hän kykeni nyt lähtemään
    Pariisia kohti, pyrkiäkseen sinne lyhyin päivämatkoin. Hän lausui
    tahtovansa olla näkemässä sitä omituista näytelmää, joka siellä
    ennen pitkää esitettäisiin. Näihin sanoihin hän lisäsi muutamia
    onnitteluja ja heti perään surkuttelevia huomautuksia, minun
    ymmärtämättä sen paremmin toista kuin toistakaan äänilajia. Olin
    omien ajatusteni vallassa, kun olen aina tuntenut vastustamatonta
    epäluuloa tuota miestä kohtaan. Mutta hänen matkustettuaan
    kykenin harkitsemaan selvemmin.

    Tietysti hän häijyyksissään tahtoi jollakin tavoin häiritä meidän
    kahden hyvää yhteisymmärrystä, mutta hänen vihjailussaan oli myös
    sellaista, mikä tuntui koskevan minun ja toisen henkilön suhdetta.
    Minun pitäisi lopultakin tietää, oliko siihen mitään oleellista
    aiheen alkua. Kun minun täytyy heti pitkittää matkaani täältä
    kuninkaan määräystä noudattaen, en voi ajatellakaan rientää vielä
    herra de Wardesin jälkeen pyytämään hänen salailustaan selitystä.
    Sentähden lähetän tämän kirjeen, joka ilmaisee sinulle kaikki
    epäilykseni. Sinä olet yhtä minun kanssani: minä olen ajatellut,
    ota sinä toimiaksesi.

    Herra de Wardes saapuu sinne piakkoin; hanki tietoosi, mitä hän
    tarkoitti, ellet sitä jo tiedäkin.

    Hän väitti muuten, että herttua ennen Pariisista lähtöään oli
    mitä suurimmassa määrin saanut osakseen Madamen suosiollisuuden.
    Jo sekin puhe olisi heti saanut minut paljastamaan miekkani,
    ellei minun olisi nähdäkseni ollut välttämättömästi asetettava
    kuninkaan palvelus kaikkinaisen kiistan edelle.

    Polta tämä kirjeeni, jonka Olivain tuo sinulle; hän on varmasti
    taattu välittäjä. Pyydän sinua ystävällisesti sanomaan terveiseni
    neiti de la Valliérelle, jonka käsiä suutelen kunnioittavasti
    ajatuksissani, kuten syleilen sinua.

                                             _Bragelonne_.

    J.K. -- Jos jotakin vakavaa tapahtuisi, -- sillä kaikkeahan on
    ajateltava, rakas ystävä, -- niin lähetä minulle pikaviestinä
    vain sana 'Tule', ollakseni Pariisissa kolmenkymmenenkuuden
    tunnin kuluttua sanomasi saapumisesta.'

De Guiche huokasi, taittoi kirjeen jälleen kokoon ja pisti sen
taskuunsa eikä tuleen, kuten Raoul oli kehoittanut: hän tahtoi lukea
sitä yhä uudestaan.

-- Millaista levottomuutta ja luottavaisuutta yhtaikaa! -- ajatteli
hän. -- Raoulin koko sielu ilmenee tässä kirjeessä; hän unohtaa siinä
kreivi de la Féren ja puhuu kunnioituksestaan Louisea kohtaan! Hän
varoittaa minua ja rukoilee minua auttajakseen. "Haa!" jupisi de Guiche
tehden uhkaavan liikkeen; "sinä sekaannut minun asioihini, de Wardes?
No, teenpä saman sinulle. Mitä Raoul-parkaan tulee, niin olkoon hän
huoletta: kyllä kaitsen aarretta, jonka hän uskoo varjeltavakseni."

Sen lupauksen tehtyään kreivi lähetti Malicornelle pyynnön pistäytyä
hetimiten hänen luokseen, jos mahdollista. Malicorne noudatti kutsua
erityisen toimekkaasti sen haastelun johdosta, joka hänellä oli äsken
ollut Montalaisin kanssa.

Mitä enemmän nyt de Guiche mielestään varovasti kyseli Malicornelta,
sitä selkeämmin tämä oivalsi, mitä kreivin mielessä liikkui, samalla
kun hän itse ei antanut kuulustelijalle mitään ilmi omasta
välittäjäosastaan. Niinpä olikin tuloksena neljännestunnin
keskustelusta, jolla kreivi luuli saavansa selville la Vallièren ja
kuninkaan todelliset välit, että hän ei saanut tietää sen enempää kuin
oli omin silmin nähnyt, kun sitävastoin Malicornelle selvisi, että
Raoul oli matkallaan käynyt epäluuloiseksi ja jättänyt Hesperidein
kalleuden ystävänsä vartioitavaksi.

De Guiche luuli tehneensä kaikkensa Raoulin puolesta ja alkoi pohtia
nyt vain omaa puoltansa. Seuraavan päivän iltana tuli tiedoksi, että de
Wardes oli palannut ja käynyt ensimmäisellä tervehdyksellä kuninkaan
luona. Toipilas aikoi toisekseen lähteä Monsieurin puheille. De Guiche
kiirehti Filip-herttuan luo ennen tähän sovittua hetkeä.




151.

De Wardesin vastaanotto hovissa.


Monsieur oli kohdellut de Wardesia sillä erinomaisella
suosiollisuudella, jota mielen virkistyminen aiheuttaa kaikissa
keveissä luonteissa, kun jotakin uutta tapahtuu.

De Wardesia ei tosiaankaan ollut nähty kuukauden aikaan, joten hänessä
oli uutuuden viehätystä. Mielistellä häntä oli ensiksikin uskottomuutta
entisiä seuralaisia kohtaan, ja uskottomuudella on aina tenhonsa.
Sitäpaitsi oli hänelle annettava korvausta. Monsieur esiintyi siis mitä
armollisimpana hänelle. Lotringin junkkari pelkäsi pahoin tätä
kilpailijaansa, mutta samalla piti arvossa hänen luonnettaan, joka oli
muuten täydellinen toisinto hänen omastaan, mutta vain rohkeampi.
Senvuoksi hän liehakoitsi de Wardesia vielä maireammin kuin Monsieur.

De Guiche oli saapuvilla, kuten sanoimme, mutta pysytteli vähän
syrjempänä, odottaen kärsivällisesti näiden sydämellisten tervehdysten
päättymistä. Puhuessaan muille ja itse Monsieurillekin de Wardes ei
ollut päästänyt de Guichea näkyvistään. Vaisto sanoi hänelle, että tämä
oli siellä hänen tähtensä.

Toisista suoriuduttuaan hän astuikin heti de Guichen luo. He kaksi
vaihtoivat mitä kohteliaimmat tervehdykset, ja sen jälkeen de Wardes
tuli jälleen Monsieurin ja muiden herrojen puheille. Kun parhaillaan
onniteltiin tulokasta tämän paluusta, ilmoitettiin Madame.

Prinsessa oli kuullut de Wardesin saapuneeksi. Hän tiesi yksityiskohtia
myöten hänen matkansa vaiheet ja kaksintaistelunsa Buckinghamin kanssa,
eikä ollut pahoillaan, että oli kuulemassa, mitä vihollisekseen
tietämänsä mies ensi sanoikseen lausuisi. Hänellä oli pari kolme
hovineitoa mukanaan.

De Wardes tervehti Madamea mitä kunnioittavammin ja ilmoitti -- heti
aloittaen vihollisuudet -- olevansa valmis kertomaan ystävilleen
uutisia herra de Buckinghamista. Tämä oli suoranainen vastaus
kylmäkiskoisuuteen, jolla Madame oli häntä tervehtinyt.

Hyökkäys oli kiivas, Madame tunsi iskun, vaikka salasikin sitä
saaneensa. Hän loi nopean silmäyksen Monsieuriin ja de Guicheen.
Edellinen punastui, kreivi kalpeni. Ainoastaan Madamella ei piirrekään
värähtänyt kasvoissa, mutta käsittäen mitä ikävyyksiä tämä vihollinen
saattaisi hänelle aiheuttaa noiden kahden kuuntelevan henkilön takia,
hän kumartui hymyillen matkustajan puoleen.

Tämä puhui nyt muusta. Madame oli urhoollinen ja yltiöpäinenkin:
jokainen peräytyminen kannusti häntä eteenpäin. Ensimmäisen
sydämenkouristuksen jälkeen hän palasi tuleen.

"Oletteko paljon kärsinyt vammoistanne, herra de Wardes?" kysyi hän.
"Sillä me olemme kuulleet, että te onnettomuudeksenne haavoituitte."

Nyt oli de Wardesin vuoro säpsähtää; hän puristi huulensa yhteen.

"En, madame", sanoi hän, "en mainittavasti."

"Mutta näin hirvittävän helteisillä ilmoilla..."

"Meri-ilma on raikasta, madame, ja sitäpaitsi minulla oli eräs
lohdutus."

"Oo, sitä parempi!... Millainen?"

"Tieto, että vastustajani kärsi enemmän kuin minä."

"Kas, haavoittuiko hän pahemmin kuin te? Siitä en tiennyt", virkkoi
prinsessa aivan tunteettomasti.

"Te erehdytte, madame, tai pikemminkin olette käsittävinänne sanani
väärin. Minä en tarkoita, että hän ruumiillisesti olisi kärsinyt
enemmän kuin minä; mutta hänen sydämeensä oli isketty pahasti."

De Guiche käsitti, mihin taistelu oli kääntymässä; hän rohkaisi itsensä
antamaan Madamelle merkin, jolla rukoili tätä luopumaan ottelusta.

Mutta vastaamatta de Guichelle, olematta häntä näkevinään, Madame yhä
hymyili.

"Mitä!" kysyi hän. "Osuiko herra de Buckinghamia siis sydämeen? Minä en
tähän asti ole uskonutkaan, että sydämeen sattunutta vammaa voidaan
ollenkaan parantaa."

"Ah, madame", vastasi de Wardes sievistelevästi, "kaikki naiset
luulevat niin, ja sepä tekeekin heidät meitä etevämmiksi rohkeassa
luottamuksessa."

"Ystäväni, te käsitätte väärin", puuttui puheeseen prinssi
kärsimättömänä. "Herra de Wardes tietysti tarkoittaa, että Buckinghamin
herttuan sydämeen on koskenut muu kuin miekka."

"Vai niin, vai niin!" huudahti Madame. "Ah, herra de Wardes laskee
leikkiä; oivallista! Tahtoisinpa sentään tietää, pitäisikö herra de
Buckingham tästä pilasta. On ihan vahinko, että hän ei ole saapuvilla,
herra de Wardes."

Salama välähti nuoren miehen silmistä.

"Oh", sanoi hän hammasta purren, "mielelläni hänet tapaisinkin!"

De Guiche ei liikahtanut. Madame näkyi odottavan, että hän tulisi
apuun. Monsieur epäröitsi.

Lotringin junkkari astui esille ja otti suunvuoron.

"Madame", virkkoi hän, "de Wardes tietää hyvin, että sydämen haava
jollekulle Buckinghamille ei ole mitään uutta ja että sellaista on
ennenkin nähty."

"Liittolaisen asemesta kaksi vihollista", mutisi Madame, "kaksi
hellittämätöntä, yhtynyttä vihollista!"

Ja hän muutti puheenainetta. Keskustelun kääntäminen toiselle tolalle
on, kuten tiettyä, ruhtinaallinen etuoikeus, jota sovinnaisuus vaatii
pitämään arvossa. Haastelun jatko oli senvuoksi hillittyä; päähenkilöt
olivat näytelleet osansa. Madame vetäytyi aikaisin pois, ja Monsieur,
joka tahtoi häneltä kysellä, tarjosi hänelle käsivartensa.

Junkkari pelkäsi pahoin, että puolisoiden välillä voisi syntyä hyvä
yhteisymmärrys, eikä tahtonut jättää heitä rauhaan kahden kesken. Hän
läksi Monsieurin huoneiden taholle, yllättääkseen hänet palatessa ja
hävittääkseen kolmella sanalla kaikki hyvät vaikutteet, jotka Madame
oli saattanut kylvää hänen sydämeensä.

De Guiche astahti de Wardesia kohti, jonka useat aatelismiehet olivat
ympäröineet. Täten hän ilmaisi haluavansa puhella hänen kanssaan. De
Wardes antoi hänelle silmillä ja päällä merkin, että ymmärsi hänet.
Vieraille se merkki ei ilmaissut muuta kuin ystävyyttä.

De Guiche saattoi siis kääntyä odottamaan. Pian de Wardes suoriutuikin
haastattelijoista ja lähestyi de Guichea, ja vielä uudestaan
tervehdittyään toisiaan he alkoivat kävellä rinnakkain.

"Te olette palannut onnellisesti, hyvä herra de Wardes?" virkkoi kreivi
muodollisen vierastavasti.

"Hyvässä kunnossa, kuten näette."

"Ja teillä on yhä hilpeä luonnonlaatunne?"

"Enemmän kuin koskaan."

"Se on suuri onni."

"Mitäpä sitä muutakaan! Kaikki on niin hupsua tässä maailmassa, kaikki
niin hullunkurista ympärillämme!"

"Olette oikeassa."

"Kah, oletteko te samaa mieltä?"

"_Parbleu!_ Ja te tuotte sieltä meille uutisia?"

"Enpä niinkään! Niitä tulin täältä kuulustamaan."

"Puhukaahan vain. Olette sentään nähnyt ihmisiä Boulognessa, erään
ystävämme, ja siitä ei ole pitkäkään aika."

"Ihmisiä... ystävämme?...."

"Teillä on lyhyt muisti."

"Ah, todellakin, Bragelonne?"

"Aivan."

"Joka matkusti valtion asioissa Kaarle-kuninkaan luo."

"Juuri niin. No, eikö hän teille sanonut, tai ettekö te hänelle
sanonut...?"

"Täytyy tunnustaa, että tuskin tiedän, mitä hänelle sanoin. Mutta mitä
hänelle en sanonut, sen kyllä tiedän."

De Wardes oli hyvin terävä. De Guichen peräti kylmäkiskoisesta ja
arvokkaasta sävystä hän tunsi täydellisesti, että keskustelu oli
kääntymässä pahalle tolalle. Hän päätti antautua puheen johdeltavaksi,
mutta olla varuillaan.

"Mitä siis ette hänelle kertonut, jos saan luvan kysyä?" tiedusti de
Guiche.

"No, la Vallièren juttua."

"La Vallièren... Mikä se on? Ja mitä kaikkea merkillistä te olettekaan
siellä saanut tietää, kun Bragelonne, joka itse oli täällä, ei ollut
sellaisesta selvillä?"

"Tosissanneko tuota kysytte?"

"Mitä vakavimmalla mielellä."

"Heh, tekö, hovimies, te, joka asutte Madamen luona, olette talon
alituinen vieras, Monsieurin ystävä, te, kauniin prinsessamme
suosikki!?"

De Guiche punastui suuttumuksesta.

"Mistä prinsessasta te puhutte?" kysyi hän.

"No, enhän minä tunne kuin yhden, hyvä ystävä. Minä puhun Madamesta.
Onko teillä täällä hovissa joku toinenkin prinsessa? Mitä?"

De Guiche oli unohtamaisillaan varovaisuutensa, mutta hän oivalsi
vastustajansa tempun. Riita oli ilmeisesti syntymässä näiden kahden
nuoren miehen välillä. Mutta de Wardes tyrkytti taisteluhaastetta
Madamen nimiin, jotavastoin de Guiche tahtoi hyväksyä aiheeksi
ainoastaan la Vallièren. Tästä hetkestä lähtien he olivat kuin
miekkasilla, ja leikki jatkuisi, kunnes jompaankumpaan sattuisi.

De Guiche kokosi siis kaiken kylmäverisyytensä.

"Tässä ei ole vähimmässäkään määrin kysymys Madamesta, hyvä herra de
Wardes", sanoi hän, "vaan siitä, mitä juuri äsken sanoitte."

"Ja mitä minä sanoin?"

"Että olitte salannut Bragelonnelta jotakin."

"Minkä te tiedätte yhtä hyvin kuin minäkin", vastasi de Wardes.

"En, kunniasanallani!"

"Mitä joutavia!"

"Jos te sanotte sen minulle, niin sen tiedän; muutoin en sen vannon!"

"Mitä! Minä saavun kaukaa, kuudenkymmenen lieuen päästä; te ette ole
täältä liikahtanut; te olette nähnyt silmillänne, minkä vain kuulopuhe
on minulle kertonut, ja kuulen teidän vakavasti väittävän, että te ette
tiedä? Oh, kreivi, te olette kovapintainen!"

"Kuten tahdotte, de Wardes; mutta minä toistan teille, etten mitään
tiedä."

"Te ette ole tietävinänne: se on varovaisuutta."

"Siis ette sano mitään, -- enempää minulle kuin Bragelonnellekaan?"

"Te tekeydette kuuroksi. Olen varma, että Madame ei hillitsisi itseään
yhtä hyvin kuin te."

"Haa, kaksinkertainen teeskentelijä", hymähti de Guiche itsekseen,
"oletpa palannut oikealle alallesi."

"No sitten", jatkoi de Wardes, "koska meidän on niin vaikea käsittää
toisiamme la Vallièren ja Bragelonnen suhteen, haastelkaamme omista
asioistamme."

"Mutta", väitteli de Guiche, "minulla ei ole omia asioita. Ette kai ole
minusta sanonut Bragelonnelle mitään, jota ette voisi toistaa minulle
itselleni?"

"En. Mutta ettekö ymmärrä minua, de Guiche? Yhtä tietämätön kuin olen
muutamista asioista, yhtä kahlehdittu olen toisten suhteen. Jos
esimerkiksi olisi kysymyksessä herra de Buckinghamin suhteet
Pariisissa, niin -- koska olen matkustanut yhdessä herttuan kanssa --
voisin teille kertoa mitä mielenkiintoisimpia seikkoja. Haluatteko,
että kerron?"

De Guiche nosti kätensä hiestä kostealle otsalleen.

"Ei", virkkoi hän, "sata kertaa ei, minä en ole utelias siitä, mikä ei
koske minua. Herra de Buckingham on minulle vain tuttava, Raoul
sitävastoin sydämellinen ystäväni. Minä en siis ollenkaan ole utelias
tietämään, mitä herra de Buckinghamille on sattunut, sensijaan kun
minulle on peräti mielenkiintoista tietää, mitä on sattunut Raoulille."

"Pariisissako?"

"Niin, Pariisissa tai Calaisissa. Minä, näettehän, olen täällä
saapuvilla: jos jotakin sattuu, on minulla tilaisuus pitää puoliani,
jotavastoin Raoul on poissa, ja ainoastaan minä olen häntä edustamassa.
Siis Raoulin asiat ennen omiani."

"Mutta Raoul tulee takaisin."

"Niin, tehtävänsä suoritettuaan. Sillaikaa, ymmärrättehän, en voi olla
puuttumatta tutkimaan niitä ilkeitä huhuja, joita hänestä saattaa
liikkua."

"Sitäkin suuremmalla syyllä, kun hän viipyy jonkun aikaa Lontoossa",
sanoi de Wardes irvistäen.

"Arveletteko niin?" kysyi de Guiche yksinkertaisesti.

"_Parbleu!_ Luuletteko, että hänet on lähetetty Lontooseen vain
mennäkseen ja tullakseen? Ei suinkaan; hänet on toimitettu Lontooseen
oleskelemaan toistaiseksi."

"Haa, kreivi", sanoi de Guiche tarttuen voimakkaasti de Wardesin
käteen, "sepä on Bragelonnelle hyvin ikävä arvelu ja oikeuttaa
täydellisesti, mitä hän minulle kirjoitti Calaisista."

De Wardes kylmeni jälleen. Ivailunhalu oli tempaissut hänet mukaansa,
ja varomattomuudessaan hän oli joutunut kiikkiin.

"No, mitä hän sitten kirjoittikaan?" kysyi hän.

"Että te olitte lausunut muutamia katalia vihjauksia la Vallièrea
vastaan ja tuntunut pilkkaavan hänen suurta luottamustaan tähän nuoreen
tyttöön."

"Niin kyllä tein", myönsi de Wardes, "ja odotin kuulevani Bragelonnen
varakreivin sanovan minulle, mitä mies sanoo miehelle, kun tämä häntä
suututtaa. Jos siis esimerkiksi etsisin riitaa teidän kanssanne, niin
sanoisin, että suotuaan suosionsa herra de Buckinghamille Madame
nykyisten puheiden mukaan lähetti pois komean herttuan vain teidän
hyväksenne."

"Hoo, se ei minua loukkaisi rahtuakaan, hyvä herra de Wardes", vakuutti
de Guiche, hymyllä salaten väristyksen, joka tällä hetkellä tulisuihkun
tavoin kiiti hänen suonissaan, "peijakas, sellainen suosiohan on
hunajaa."

"Myönnetään; mutta jos välttämättömästi tahtoisin rakentaa riitaa
kanssanne, minä etsisin vastaväitöstä ja puhuisin teille jostakin
metsiköstä, missä teillä oli kohtaus tuon maineikkaan prinsessan
kanssa, polvistumisista, kätten suutelemisista, -- ja te, joka olette
umpimielinen, herkkä ja närkäs mies..."

"Eipä niinkään, sen vannon", virkkoi de Guiche, keskeyttäen hänet yhä
hymyillen, vaikka kalman kaivelu sydämessä. "Ei, minä vannon teille,
että se ei koskisi minuun, -- en tekisi teille mitään vastaväitteitä.
Näettekös, parahin kreiviseni, minä olen nyt kerran sellaiseksi luotu;
omissa asioissani olen kylmä kuin jää! Mutta aivan toisena esiinnyn,
kun on kysymyksessä poissaoleva ystävä, joka lähtiessään on uskonut
etunsa haltuuni. Haa, sellaisen ystävän tähden, näettekös, de Wardes,
minä olen pelkkää tulta!"

"Minä ymmärrän teitä, herra de Guiche. Mutta sanokaa mitä sanotte,
meidän keskemme ei tällähaavaa voi tulla kysymystä Bragelonnesta eikä
siitä vähäpätöisestä tyttösestä, jota nimitetään la Vallièreksi."

Tällöin muutamat aatelismiehet astuivat salin poikki. Kuultuaan jo
viimeksi lausutut sanat he saattoivat eroittaa tulossa olevan
jatkonkin. De Wardes huomasi sen ja pitkitti äänekkäästi:

"Oh, jos la Vallière olisi keimailijatar kuten Madame, jonka kaiketi
kylläkin viaton veikistely on ensiksi aiheuttanut herra de Buckinghamin
lähettämisen takaisin Englantiin ja sitten teidän karkoituksenne
hovista, -- sillä olittehan hullaantunut hänen veikistelystään,
monsieur?"

Herrasmiehet lähestyivät, de Saint-Aignan etunenässä ja Manicamp
kintereillä.

"Eh, hyvä ystävä, mikäpä siinä auttoi!" virkkoi de Guiche hymyillen;
"minä olen narri, kuten kaikki tietävät. Otin pilan vakavalta kannalta
ja toimitin itseni häädetyksi. Mutta minä olen nähnyt erehdykseni, olen
taivuttanut turhamielisyyteni sen edessä, jolla on oikeus, ja tullut
kutsutuksi takaisin, kun esitin kunniallisen anteeksipyynnön ja lupasin
itselleni parantua viastani. Ja kuten näette, olenkin täysin
parantunut, voiden nykyisin nauraa sille, mikä neljä päivää sitten oli
murtaa sydämeni. Mutta hän, Raoul, on rakastettu; hän ei naura onneaan
uhkaaville huhuille, joiden tulkiksi te, kreivi, olette antautunut,
vaikka tiedätte yhtä hyvin kuin minä ja koko maailma, ette ne ovat
pelkkää panettelua."

"Panettelua!" huudahti de Wardes raivoissaan siitä, että toisen
kylmäverisyys ajoi hänet satimeen.

"Niinpä niin, panettelua. _Dame_, tuossa on hänen kirjeensä, jossa hän
sanoo, että olitte puhunut pahaa neiti de la Vallièresta ja kysyy
minulta, onko totta, mitä te olette tästä nuoresta tytöstä puhunut.
Tahdotteko, de Wardes, että otan nämä herrat tuomareiksemme?"

Ja aivan kylmäverisesti de Guiche luki ääneen la Vallièrea koskevan
kohdan kirjeestä.

"Nyt", jatkoi kreivi, "olen päässyt selvyyteen, että tahdoitte häiritä
kelpo Bragelonnen mielenrauhaa ja että aikeenne olivat häijyt."

De Wardes katsahti ympärilleen nähdäkseen, saisiko miltään taholta
tukea. Mutta kun kuultiin, että Wardes joko suoraan tai välillisesti
oli herjannut päivän epäjumalaa, jokainen ravisti päätänsä, ja de
Wardes näki ainoastaan paheksuvia kasvoja.

"Messieurs", huomautti de Guiche vaistomaisesti arvaten yleisen
mielipiteen, "keskustelumme herra de Wardesin kanssa koskee niin
arkaluontoista asiaa, että kukaan ei saisi kuulla siitä sen enempää
kuin te olette kuulleet. Vartioitkaa siis ovia, pyydän, ja jättäkää
meidät päättämään puheemme kahden kesken kuten tulee kahden
herrasmiehen, joista toinen on väittänyt toista valehtelijaksi."

"Messieurs, messieurs!" huudahtivat läsnäolijat.

"Teenkö mielestänne väärin puolustaessani neiti de la Vallièrea?" kysyi
de Guiche. "Siinä tapauksessa alistun tuomioon ja peruutan ne
loukkaavat sanat, jotka olen saattanut herra de Wardesia vastaan
lausua."

"_Peste_", kirosi de Saint-Aignan, "ette suinkaan!... Neiti de la
Vallière on enkeli."

"Itse hyve, itse puhtaus", vakuutti Manicamp.

"Näette, herra de Wardes", sanoi de Guiche, "etten ole yksinäni
tyttörukan puolella. Hyvät herrat, vielä kerran pyydän teitä jättämään
meidät. Näettehän, että on mahdotonta olla tyynempi kuin me olemme."

Hoviherrat poistuivat hyvin kernaasti, mennen eri oville. Molemmat
nuoret miehet jäivät kaksistaan.

"Hyvin pelattu", virkkoi de Wardes kreiville.

"Eikö olekin?" vastasi tämä.

"Mitä tehdä? Minä olen ruostunut maaseudulla sillaikaa kun te, herra
kreivi, olette ihmeellisesti edistynyt malttavaisuudessa. Aina sitä
jotakin naisten seurassa oppii. Ottakaa siis vastaan onnitteluni."

"Kiitän."

"Ja minä esitän sen myös Madamelle."

"Hoo, nyt, paras herra de Wardes, voimme puhua asiasta niin äänekkäästi
kuin haluatte."

"Älkää uhmatko minua."

"Uhmaan ihan huoletta! Te olette tunnettu pahanilkiseksi mieheksi. Jos
tuon teette, niin teitä pidetään halpamaisena raukkana ja Monsieur
hirtättää teidät tänä iltana ikkunan koukkuun. Puhukaa, paras de
Wardes, puhukaa."

"Minua on lyöty."

"Niin, mutta ei vielä tarpeeksi."

"Näen, että te ette kavahtaisi mukiloimasta minua perinpohjin."

"Ehei, vielä paremminkin."

"Lempo soikoon, tulette pahaan aikaan, herra kreivi! Äskettäin
suorittamani leikin jälkeen ei uusi erä sovellu minulle. Olen
menettänyt liiaksi verta rannikolla. Pienimmästäkin ponnistuksesta
haavani avautuisivat ja te suoriutuisitte minusta tosiaan liian
helposti."

"Se on totta", myönsi de Guiche, "ja kuitenkin te tullessanne näytitte
kukoistavan naaman ja kelpo käsivarret."

"Niin, käsivarrethan kyllä vielä menettelevät, mutta koivet ovat
heikot, ja sitäpaitsi en ole pitänyt miekkaa kädessäni sen kirotun
kaksintaistelun jälkeen. Te taasen, siitä olen varma, miekkailette joka
päivä saattaaksenne väijytyksenne hyvään loppuun."

"Kautta kunniani, monsieur", vastasi de Guiche, "on jo kulunut puoli
vuotta siitä, kun olen harjoitellut."

"Ei, näettekös, kreivi, ajateltuani asiaa joka puolelta minä en
taistele, en ainakaan teidän kanssanne. Minä odotan Bragelonnea koskapa
sanotte, että hän se kantaa minulle kaunaa."

"Oh, ettepä suinkaan, ette te jää Bragelonnea odottamaan", huudahti de
Guiche äärimmilleen kiihtyneenä, "sillä omien sanojenne mukaan saattaa
Bragelonne viipyä kauan, ja sillävälin teidän häijy sisunne tekisi
tehtävänsä."

"Ottakaa toki huomioon, että minulla on pätevä este."

"Annan teille viikon toipuaksenne."

"Tuo on jo parempaa. Viikon kuluttua saamme nähdä."

"Niin, niin, minä ymmärrän: viikossa voi päästä viholliseltaan pakoon.
Ei, ei päivääkään."

"Te olette hullu, monsieur", vastasi de Wardes, vetäytyen askeleen
taaksepäin.

"Ja te olette kurja pelkuri, ellette vapaaehtoisesti suostu
taistelemaan!"

"Heh?"

"Minä ilmoitan kuninkaalle, että herjattuanne la Vallièrea kieltäydytte
kaksintaistelusta."

"Haa", äännähti de Wardes, "te olette vaarallisen kavala, herra
kunniallinen ritari."

"Mikään ei ole vaarallisempaa kuin sen kavaluus, joka aina menettelee
muotojen mukaan."

"Antakaa minulle siis ensin terveet koivet tai isketyttäkää suontanne,
että mahdollisuutemme tasaantuvat."

"Ei, nyt keksin hyvän ehdotuksen."

"Puhukaa."

"Me nousemme molemmat ratsaille ja vaihdamme kolme pistoolinlaukausta.
Te saatte ampua ensimmäisenä. Olen nähnyt teidän luodilla näpsäyttävän
pääskysiä, ajaessanne täyttä laukkaa. Älkää kieltäkö, olen sen nähnyt."

"Taidattepa olla oikeassa", myönsi de Wardes; "siten on mahdollista,
että surmaan teidät."

"Siinä tekisitte minulle palveluksen."

"Koetan parastani."

"Onko asia sovittu?"

"Kätenne."

"Tässä... Kuitenkin yhdellä ehdolla: te vannotte minulle, ettette anna
tästä mitään kuninkaan tietoon."

"En mitään, sen vannon."

"Minä menen noutamaan hevoseni."

"Ja minä omani."

"Mihin ajamme?"

"Tasangolle; tiedän siellä oivallisen paikan."

"Lähdemmekö yhdessä?"

"Mikä estäisi?"

Ja kävellen tallirakennuksia kohti he astuivat Madamen heikosti
valaistujen ikkunain alitse. Pitsiverhojen takaa heijastui haamumainen
varjo.

-- Siellä on nainen, -- hymyili de Wardes itsekseen, -- joka ei
aavistakaan, että me hänen tähtensä käymme kohti kuolemaa.




152.

Kaksintaistelu.


De Wardes ja de Guiche valitsivat kumpainenkin ratsunsa ja
satuloitsivat ne itse. De Wardesilla ei ollut pistooleja, mutta hänen
vastustajallaan oli kotona kaksi paria, jotka hän käväisi noutamassa ja
panosti, antaen de Wardesin sitten valita. Tämä otti sen parin, jota
hän oli entisen ystävänsä seurassa jo parikymmentä kertaa käyttänyt, --
saman, jolla de Guiche oli nähnyt hänen pudottelevan varpusia lennosta.

"Te ette ihmettele", virkkoi hän, "että noudatan kaikkia varokeinoja.
Aseenne ovat teille tuttuja, joten minä vain tasoitan mahdollisuuksia."

"Se oli turha huomautus", vastasi de Guiche; "teillä on siinä oikeus
puolellanne."

"Nyt pyydän teitä hyväntahtoisesti auttamaan minua satulaan", sanoi de
Wardes, "sillä minun on vielä vaikeanlainen nousta."

"Mieluummin sitten taistelkaammekin jalkaisin."

"Ei, kyllä minussa on miehen vastus, kunhan vain saan asettuneeksi
ratsun selkään."

"Hyvä, hyvä, ei siitä sen enempää."

Ja de Guichen tukemana pääsi de Wardes satulaan.

"Mutta toisemme hengen tavoittamiseen innostuessamme olemmekin
unohtaneet erään seikan", pitkitti nuori mies.

"Minkä niin?"

"Että nyt alkaa jo olla pimeä, joten meidän on tapeltava ihan
käsikopelolta."

"Mitäpä siitä, -- niinkin saa surmatuksi."

"On sentään vielä otettava huomioon sekin, että kunnialliset
aatelismiehet eivät lähde kaksinkamppailuun todistajitta."

"Hoo, teillä on yhtä hyvä halu kuin minullakin suoriutua työstä
kunnollisesti!" huudahti de Guiche.

"Kyllä; mutta minä en soisi mahdollisesti jälkeenpäin sanottavan, että
te olette murhannut minut, tai toisessa tapauksessa itse joutuvani
syytetyksi rikoksesta."

"Onko mitään sellaista puhuttu kaksintaistelustanne herra de
Buckinghamin kanssa?" kysyi de Guiche. "Tapahtuihan se samanlaisissa
olosuhteissa kuin tätäkin suunnittelemme."

"Kah, silloin oli vielä valoa, ja me seisoimme reisiin asti vedessä;
rannalle oli sitäpaitsi kertynyt paljon väkeä katselijoiksi."

De Guiche mietti tuokion, mutta se harkinta vain vahvisti hänen
sielussaan jo herännyttä ajatusta, että de Wardes tahtoi saada
todistajia johtaakseen puheen jälleen Madameen ja antaakseen
kaksintaistelulle toisen luonteen. Hän ei senvuoksi vastannut mitään,
ja de Wardesin vielä luodessa häneen kysyvän silmäyksen hän ilmaisi
pään liikkeellä, että oli parempi pysyä tänällään.

Kiistakumppanukset siis läksivät matkaan linnasta, käyttäen
takaporttia, jonka lähellä Montalais ja Malicorne tavallisesti
kohtailivat toisiaan. Ikäänkuin käydäkseen taisteluun päivän jättämää
hellettä vastaan oli yö kerännyt sankkoja pilvijoukkoja äänettöminä ja
raskaina vyörymään lännestä itää kohti. Salamoitsematon ja jyrisemätön
kupu alkoi laskeutua kaikella painollaan maan päälle ja rakoilla tuulen
puuskahtelussa niinkuin palteestaan repeytynyt suunnaton purje. Siitä
herahteli haileita ja isoja sadepisaroita, jotka kokoilivat pölyä
kieriviksi pallosiksi. Janoisista kukkasista, lehtevistä puista ja
tiheistä pensasaidoista leijui tuhansia tuoksuja, jotka nostatat
mieleen suloisia muistoja, nuorekkaita mielikuvia, ikuisen elämän,
onnen ja rakkauden aatoksia.

"Maa tuoksuu hyvältä", virkkoi de Wardes; "se koettaa tenhota meitä
puoleensa."

"Minulla on johtunut mieleen muutamia seikkoja, jotka esitän
harkittaviksenne", sanoi de Guiche.

"Mitä ne koskevat?"

"Taisteluamme."

"Lieneekin jo tosiaan aika ryhtyä lähemmin järjestämään sitä."

"Ottelemmeko yleiseen vakiintuneiden ja tavallisten sääntöjen mukaan?"

"Mitä tarkoitatte tavallisilla?"

"Me laskeudumme ratsailta jollakin tasaisella paikalla, kiinnitämme
hevoset jotenkuten, astumme aseettomina yhteen ja etäännymme sitten
sataviisikymmentä askelta kumpainenkin, lähestyen siitä ahdistamaan
toisiamme. Siten minä kolmisen viikkoa takaperin surmasin
Follivent-paran Saint-Denisissä."

"Suokaa anteeksi, mutta te ette ota lukuun erästä seikkaa.
Kaksintaistelussanne Folliventin kanssa, kuten olen kuullut, te
marssitte jalkaisin toisianne vastaan miekka hampaissa ja pistooli
kädessä."

"Se on totta."

"Mutta kun minusta ei ole tanakasti kävelemään, kuten myöntänette, niin
taistelkaamme satulassa loppuun asti, karauttaen vastakkain, ja
ampukoon ensimmäisenä se joka tahtoo."

"Niin kai sitten on parasta; mutta on yö jo tulossa, sattuu
hukkalaukauksia helpommin kuin päivänvalolla."

"No, kumpainenkin ampukoon ensin kaksi laukaustaan ja panostakoon
uudestaan kolmatta varten -- sen pitäisi riittää."

"Se sopii! Mistä valitsemme kiistatantereen?"

"Onko teillä mitään erityistä paikkaa mielessänne?"

"Ei."

"Näettehän tuon pikku metsikön edessäpäin?"

"Rochin-lehdon? Hyvin."

"Tunnetteko sen?"

"Täydellisesti."

"Tiedätte siis, että sen keskellä on aho?"

"Kyllä."

"Ratsastakaamme sinne."

"Olkoon menneeksi."

"Se on ikäänkuin luonnon laatima kilpa-aitaus teinensä, polkuineen,
kuoppineen ja ojineen, penkereinensä ja puistokujineen. Siellä meidän
kelpaa otella kaikessa rauhassa."

"Minulle paikka soveltuu mainiosti, jos kerran te hyväksytte sen. Nyt
sitten lienemmekin perillä?"

"Niin. Katsokaa tätä mukavaa tienristeystä. Mitä hohtoa tähdistä
tuikkii, kuten Corneille sanoo, se keskittyy tähän; luonnollisina
rajoina on metsän kehä maisemaesteineen."

"Hyvä on. Sopikaamme siis vielä lopullisista ehdoista."

"Minä esitän seuraavaa järjestelyä, -- jos tahdotte jotakin toisin,
niin sanokaa vain."

"Kuuntelen ehdotustanne."

"Hevosen kaatuessa on ratsastajan taisteltava jalkaisin."

"Se on kieltämätöntä, koska meillä ei ole varahevosia."

"Mutta se ei pakota vastustajaa laskeutumaan maahan."

"Vastustaja saakoon toimia kuten hyväksi näkee."

"Jos taistelijat joutuvat yhteen, niin he eivät saa uudestaan etääntyä,
vaan lopettavat ottelun lähekkäin."

"Suostun siihen."

"Kolme laukausta, eikä enempää, niinhän?"

"Se kyllä riittää mielestäni. Ottakaa tästä ruutia ja luoti kolmatta
laukausta varten; minä teen samaten. Mitallinen kumpaisellekin, ja
lopun ruudin ja varaluodit me heitämme pensaikkoon."

"Ja vannomme Kristuksen nimessä", lisäsi de Wardes, "että meillä ei ole
hallussamme mitään ylimääräisiä ampumatarpeita?"

"Se on sovittu; minä vannon sen."

De Guiche ojensi kätensä taivasta kohti. De Wardes teki samoin.

"Ja nyt, hyvä kreivi", sanoi hän, "sallikaa minun huomauttaa teille,
että minua ei eksytetä: te olette Madamen rakastaja tai tulemassa
siksi. Olen saanut selville sen salaisuuden, ja te pelkäätte minun
kertovan; vaitioloni varmentamiseksi te tahdotte surmata minut. Se on
varsin luonnollista, ja teidän sijassanne minä menettelisin samaten."

De Guiche taivutti päätänsä.

"Mutta sanokaahan minulle", jatkoi de Wardes voitonriemuisena,
"kannattiko toimittaa niskoilleni vielä tuo ilkeä Bragelonnenkin juttu?
Olkaa varuillanne, hyvä ystävä, ärsytetty villikarju raivostuu
vaaralliseksi, ahdistettu kettukin saa jaguarin notkeuden. Niinpä minä
teidän kiusaamananne umpikujaan tavoitankin vain jommankumman ehdotonta
kuolemaa, jotta jutut loppuvat."

"Siihen teillä on oikeus."

"Niin, mutta ottakaa huomioon, että minä nyt teen kaikkea pahaa, mihin
kykenen. Arvannettehan ensiksikin, että minä en ole typerästi lukinnut
salaisuuttani tai oikeastaan teidän salaisuuttanne sydämeeni? Muuan
ystäväni, varsin sukkela mies, jonka te tunnette, on ajoissa päässyt
siihen osalliseksi, niin että jos minut surmataankin, teille ei ole
siitä suurtakaan hyötyä. Jos minä sitävastoin surmaan teidät, niin
kaikkea mahdollista voi tapahtua jälkeenpäin, hiisi vieköön, --
ymmärrättehän?"

De Guiche värähti.

"Jos te kaadutte luodistani", jatkoi de Wardes, "niin te olette
toimittanut Madamelle kaksi sisukasta vihamiestä, jotka panevat
kaikkensa hänen asemansa kukistamiseksi."

"Haa, monsieur", karjaisi de Guiche vimmastuneena, "älkää perustako
liikaa minun kuolemani mahdollisuuteen! Noista kahdesta vihamiehestä on
toivoakseni toinen hetimiten kylmänä, ja toisestakin suoriutunen ensi
tilassa."

De Wardes vastasi niin pirullisella naurulla, että taikauskoinen
ihminen olisi siitä säikähtynyt. Mutta de Guiche ei ollut herkkä siinä
kohden.

"Kaikki on luullakseni järjestettyä, herra de Wardes", sanoi hän.
"Suvainnetteko siis etääntyä vai siirrynkö minä?"

"Ei, mielelläni säästän teiltä sen vaivan", vastasi de Wardes ja
kannusti hevosensa laukkaan. Hän ratsasti koko ahon poikki ja asettui
aukion vastapäiseen laitaan, de Guichen jäädessä alalleen omaan
reunaansa. Suunnilleen sadan askeleen päässä olivat kiistakumppanit jo
ihan näkymättömiä toisilleen, kun saarnit ja kastanjat loivat sankan
varjonsa kauas aholle.

Kului minuutti syvässä hiljaisuudessa. Sitten kumpainenkin kuuli
varjonsa suojassa pistoolin hanan raksahtavan vireeseen.

Tavallista taistelumenetelmää noudattaen de Guiche pani ratsunsa
laukkaamaan siinä käsityksessä, että juoksun joutuisuus ja hypähtelevä
liike olisivat kaksinaisena takeena sattumiselta. Hän suuntasi kulkunsa
suoraan sitä pistettä kohti, missä vastustajan piti hänen arvionsa
mukaan olla. Hän odotti kohtaavansa de Wardesin puolitiessä, mutta
erehtyi. Olettaen nyt, että vastustaja olikin jäänyt paikalleen
odottamaan, hän pitkitti ratsastustaan, mutta jätettyään taipaleesta
kahden kolmanneksen verran taakseen näki risteyksen äkkiä leimahtavan
valoisaksi, ja samassa luoti viheltäen katkaisi hänen hattusulkansa.
Heti seuraavassa silmänräpäyksessä, ikäänkuin edellisen leimahdus olisi
ollut toiselle valaistuksena, pamahti uusi laukaus, ja toinen luoti
osui de Guichen ratsua päähän vähän alapuolelle korvan.

Eläin sortui maahan.

Nämä kaksi laukausta olivat kreiville suurena yllätyksenä, tullen aivan
toiselta suunnalta kuin missä de Wardesin piti olla. Ollen hyvin
kylmäverinen mies vaaran kohdatessa hän kuitenkin ehti sovittamaan
suistumistansa, niin että ainoastaan toinen jalkaterä likistyi hevosen
alle. Onneksi elukka henkitoreissaan vielä teki liikkeen, joka auttoi
kreiviä vapauttamaan raajansa.

Hän nousi, tunnusteli itseään ja huomasi säilyneensä eheänä.

Tuntiessaan hevosensa myötäävän hän oli pistänyt molemmat pistoolinsa
satulakoteloihin, jotta kaatuminen ei saisi jompaakumpaa tai molempia
hyödyttömästi laukeamaan ja hän joutuisi turvattomaksi. Nyt jalkeille
päästyään hän sieppasi pistoolit ja kiirehti sille taholle, missä oli
laukausten välähtäessä nähnyt de Wardesin. Hän oli heti oivaltanut
vastustajansa tempun, joka olikin varsin yksinkertainen.

Sen sijaan että olisi karauttanut de Guichea kohti tai jäänyt
asemapaikalleen odottamaan, de Wardes oli parinkymmenen askeleen verran
kiertänyt syrjään varjokehässä, joka peitti hänet vastustajansa
näkyvistä, ja tämän paljastaessa sivustansa oli hän paikaltaan
mukavasti kaikessa rauhassa tähdännyt tarkkaan ja siten käyttänyt de
Guichen ratsun laukkaamista edukseen. Niinpä olikin ensimmäinen luoti
hämystä huolimatta viistänyt tuskin tuumaa de Guichen päästä. De Wardes
oli niin varma tähtäyksestään, että hän odotti vastustajansa heti
suistuvan maahan, mutta lähetti vielä varoiksi perään toisen luodin,
jolloin käsi vavahti sen verran, että ratsu saikin surmansa.

Tämä hankala sattuma saattoi kääntyä onnelliseen loppuun, jos de Guiche
jäi kykenemättömäksi liikkumaan, kunnes de Wardes ehti panostaa
kolmannen laukauksensa, jolloin vastustaja olisi hänen armoillaan.
Mutta de Guiche pääsikin tuota pikaa jalkeille, ja hänellä oli molemmat
pistoolit panostettuina.

De Guiche käsitti aseman, oli oltava de Wardesia rivakampi. Hän juoksi
kohti, ehtiäkseen taatulle tähtäysviivalle ennen kuin toinen saisi
pistoolinsa kuntoon.

De Wardes näki hänen lähestyvän kuin myrskytuulena. Luoti oli tiukkaan
mahtuva ja pyrki juuttumaan kiinni latasimen tielle. Hätäinen panostus
saattoi haaskata hukkaan viimeisen laukauksen. Huolellinen panostus
merkitsi ajanhukkaa ja hengen menettämistä sillä tavoin.

Hän hypähdytti ratsunsa sivulle. De Guiche kiepahti kannoillaan ja
laukaisi juuri kun hevonen laskeusi neljälle jalalle. Luoti vei de
Wardesilta hatun.

Toinen oivalsi saaneensa hetkisen aikaa ja panosti pistoolinsa
vireästi. Nähdessään vastustajansa pysyvän satulassa de Guiche heitti
hyödyttömäksi käyneen pistoolinsa pois ja kohotti toisen, jälleen
hyökäten kohti. Mutta jo kolmannella askeleella de Wardes äkillisesti
tähdäten ampui. Kuului kiukkuinen ärjähdys; kreivin käsivarsi koukistui
ja putosi alas, hellittäen pistoolin. Mutta de Wardes näki kreivin heti
kumartuvan, tempaavan aseensa vasempaan käteen ja rynnistävän
uudestaan.

Se oli ratkaiseva hetki.

"Olen hukassa", jupisi de Wardes; "hän ei ole kuolettavasti
haavoittunut."

Mutta juuri kun de Guichen pistooli oli noussut tähtäykseen, kreivi
lyyhistyi yhtäkkiä kasaan. Hän oihkaisi tuskaisesi ja kierähti de
Wardesin ratsun jalkoihin.

"Kas sitä!" mutisi voittaja, nykäisi ohjaksista ja iski molemmat
kannukset hevosen kupeisiin. Elukka loikkasi elottoman ruumiin yli ja
kiidätti ratsastajansa nopeasti linnaan.

Sinne saavuttuaan de Wardes neljännestunnin ajan aprikoitsi äskeistä.
Malttamattomasti rientäessään pois taistelupaikalta hän ei ollut
varmistautunut siitä, oliko de Guiche todella kuollut. De Wardesin
kiihtynyt mieli kohdistui nyt kaksinaiseen pulmaan. De Guiche oli joko
saanut surmansa tai ainoastaan haavoittunut. Jos hän oli hengetön, niin
oliko hänen ruumiinsa siten jätettävä susien raadeltavaksi? Se oli
tarpeetonta julmuutta, koska vainaja ei voinut mitään puhua. Mutta jos
hän oli vain haavoittunutkin, sopiko hänen olla toimittamatta apua, kun
häntä muussa tapauksessa pidettäisiin villinä, jolla ei ollut mitään
parempia tunteita -- sillä itse kaksintaistelu tuskin oli salattavissa?

Tämä näkökohta oli määräävä. De Wardes tiedusti Manicampia ja kuuli
tämän menneen levolle sitten kun oli turhaan kysellyt de Guichea
yhtyäkseen hänen seuraansa. De Wardes läksi herättämään nukkujaa ja
kertoi hänelle tapauksen. Manicamp kuunteli sanattomana, mutta hänen
kasvonsa ilmaisivat yhä lisääntyvää tarmokkuutta, jota niiden ei olisi
luullut kykenevän kuvastamaan. Ja toisen lopetettua hän virkahti vain
yhden sanan:

"Lähtekäämme!"

Matkalla Manicamp tuntui hyvin miettiväiseltä, ja hänen katsantonsa
synkistyi sitä mukaa kuin de Wardes lähemmin selitteli kohtausta.

"Luulette siis, että hän on kuollut?" hän viimein virkkoi.

"Voi, valitettavasti!"

"Ja te taistelitte sillä tavoin ihan ilman todistajia?"

"Hän tahtoi niin."

"Se on kummallista!"

"Kuinka niin kummallista?"

"Se ei ole lainkaan de Guichen luonteen mukaista."

"Ettehän kai epäile sanaani?"

"Hm, hm!"

"Te olette epäuskoinen?"

"Hiukan... Mutta huomautan jo ennakolta, että käyn vielä
epäuskoisemmaksi, jos näen poikaparan hengettömänä."

"Herra Manicamp!"

"Herra de Wardes!"

"Te tunnutte loukkaavan minua!"

"Miten vain tahdotte kantani käsittää. Mitä voinkaan? En ole koskaan
sietänyt herrasmiehiä, jotka tulevat ilmoittamaan: 'Olen surmannut
herra sen ja sen eräässä sopessa; se on ikävä onnettomuus, mutta
tapahtui rehellisessä taistelussa.' On kutakuinkin pimeä yö sellaiseen
taisteluun, herra de Wardes!"

"Hiljaa, nyt olemme perillä."

Pikku aukio alkoikin jo näkyä; keskemmällä häämöitti hevosen jäykistyvä
raato. Ratsusta oikealle virui kreiviparka tummalla nurmella verissään,
kasvot maata vasten. Hän oli jäänyt paikalleen eikä näyttänyt
liikahtaneenkaan.

Manicamp heittäysi polvilleen, kohotti ystävänsä ruumista ja havaitsi
sen kylmäksi ja hurmeiseksi. Hän laski taakkansa alas ja ojentausi
pitkäkseen koettelemaan viereltä, kunnes löysi de Guichen pistoolin.

"_Morbleu_!" äännähti hän nousten vaaleana kuin haamu, pistooli
kädessään; "_morbleu_, te ette erehtynyt, hän on kuollut!"

"Kuollut?" toisti de Wardes.

"Niin, -- ja hänen pistoolinsa on panostettu", lisäsi Manicamp
sormellaan koettaen sankkia.

"Mutta sanoinhan teille, että minä laukaisin juuri kun hän hyökkäsi
kohti ja tähtäsi minuun."

"Oletteko ihan varma siitä, että teillä oli kaksintaistelu hänen
kanssaan, herra de Wardes? Minun täytyy tunnustaa pahoin pelkääväni,
että te vain teitte murhan. Hoo, siivolla nyt, -- te olette ampunut
pistoolinne tyhjäksi, mutta hänen pistoolissaan on luoti! Te olette
surmannut hänen hevosensakin, ja de Guiche, Ranskan parhaita ampujia,
ei ole satuttanut teihin eikä teidän ratsuunne! Kuulkaapas nyt, herra
de Wardes, teille oli onnetonta, että toitte minut tänne: kaikki tuo
veri on nousut päähäni, olen hieman päihdyksissä, ja kautta kunniani
luulenkin, että näin otollisen tilaisuuden tarjoutuessa lasketan luodin
otsaanne! Herra de Wardes, uskokaa sielunne Jumalan haltuun!"

"Ettehän toki ajattele sellaista, herra de Manicamp?"

"Ajattelenpa juuri lujasti."

"Te murhaisitte minut?"

"Ilman tunnonvaivoja, ainakaan tällähaavaa."

"Oletteko aatelismies?"

"On tullut olluksi paashina, joten kokeet on kyllä kaikki suoritettu."

"Antakaa minun siis puolustautua."

"Kyllä kai, tehdäksenne minulle saman kuin Guiche-poloiselle!"

Ja kohottaen pistoolin Manicamp suuntasi sen de Wardesin rintaa kohti,
käsivarsi ojennettuna ja silmäkulmat päättäväisesti rypistyneinä.

De Wardes ei yrittänyt edes paeta, hän seisoi kuin salaman iskemänä.
Kamalan hetkisen hiljaisuudessa, joka de Wardesista tuntui
vuosisadalta, kuului silloin huokaus.

"Hei", huudahti de Wardes, "hän elää, hän elää! Auttakaa, herra de
Guiche, minut tahdotaan murhata!"

Manicamp kavahti taaksepäin, ja molempien aatelismiesten kannattelemana
kreivi vaivalloisesti kohousi toisen käsivartensa varaan. Manicamp
viskasi pistoolin sivulle ja huudahti ilosta. De Wardes pyyhki kylmän
hien kostuttamaa otsaansa.

"Olipa jo aika!" mutisi hän.

"Miten on laitasi?" kysyi Manicamp de Guichelta; "millä tavoin olet
haavoittunut?"

De Guiche osoitti musertunutta käsivarttaan ja veristä rintaansa.

"Kreivi!" huudahti de Wardes; "minun syytettiin murhanneen teidät.
Puhukaa, pyydän, vahvistakaa, että meillä oli kunniallinen
kaksintaistelu!"

"Se on totta", vastasi haavoittunut, "herra de Wardes taisteli
rehellisesti, ja ken hyvänsä väittää muuta, hän saa minusta
vihamiehen."

"No, monsieur", sanoi Manicamp, "auttakaa minua nyt ensin kantamaan
ystäväparkaani, ja jälkeenpäin annan teille mitä hyvitystä vain
haluatte, -- tai jos olette kovin kiireissänne, niin tehkäämme
paremminkin: laittakaamme kreiviin nenäliinoistamme siteet ja
käyttäkäämme ne kaksi luotia, jotka vielä ovat jäljellä."

"Ei kiitos", kieltäysi de Wardes. "Kahdesti olen tunnin kuluessa
katsellut kuolemaa hyvin läheltä: se on ruma nähdä, ja mieluummin otan
vastaan anteeksipyyntönne."

Manicamp naurahti, ja kivuistaan huolimatta kreivikin hymyili.

Toiset tahtoivat kantaa häntä, mutta hän vakuutti jaksavansa kävellä
itse. Luoti oli murskannut nimettömän ja pikkusormen sitten luiskahtaen
sivulle kylkiluusta, rintaan tunkeutumatta. Hänet oli siis tainnuttanut
enemmän kipu kuin vamman vaarallisuus. Seuralaiset tukivat häntä
kumpaisestakin kainalosta ja toivat hänet siten kaupunkiin sen lääkärin
luo, joka oli hoitanut kuolinvuoteella fransiskaanimunkkia, Aramiksen
edeltäjää.




153.

Kuninkaan illallinen.


Kuningas oli tällävälin istuutunut pöytään, ja hänen sinä päivänä
vähälukuiset kutsuvieraansa olivat asettuneet paikoilleen molemmin
puolin, saatuaan tavanmukaisen viittauksen istuutua.

Vaikkakaan hovisääntö ei siihen aikaan vielä ollut niin
yksityiskohtaisesti vakiinnutettu kuin myöhemmällä, oli Ranskan hovista
jo kuitenkin poissa se vanhanaikainen hyväntuulisuus ja patriarkallinen
sydämellisyys, joka siellä vallitsi vielä Henrik IV:n päivinä; sen oli
Ludvig XIII:n epäluulo vähitellen häivyttänyt, toimittaakseen sijalle
suurellista prameilua, kun hän turhaan tavoitteli majesteettista
juhlallisuutta ympäristökseen.

Kuningas aterioitsi siis nykyään erikseen pienen pöydän ääressä, joka
neuvoskunnan puheenjohtajan pulpetin tavoin kohosi yli muiden pöytien;
sitä sanottiin pieneksi pöydäksi, mutta meidän täytyy lisätä, että se
kuitenkin oli viereisiä pöytiä isompi. Tälle pöydälle koottiin
sitäpaitsi runsain valikoima ruokalajeja, -- kalaa, metsänriistaa,
kotieläinten lihaa, hedelmiä, vihanneksia ja säilykkeitä tavattoman
monessa muodossa valmistettuina. Kuningas oli nuori ja voimakas, ahkera
metsästäjä ja innostunut kaikkinaisiin ruumiinharjoituksiin; kaikkien
bourbonien perintönä hänellä lisäksi oli vilkas verenkierto, joka
edistää ruuansulatusta ja antaa nopeasti uudistuvaa ruokahalua. Hän oli
peloittavan nirso, kärkäs morkkaamaan kokkejansa; mutta hänen
antaessaan heille tunnustuksensa hänen kiitollisuutensa ilmeni
ylenpalttisena.

Kuningas aloitti ateriansa aina useilla liemikeitoilla, joko
hämmennettyinä yhteen tai erikseen tarjottuina; nämä hän yhdisti tai
oikeastaan eroitti lasillisella vanhaa viiniä kunkin lajin välillä. Hän
söi nopeasti ja ahnaanlaisesti.

Portos oli kunnioittavasti odottanut kyynärpään töyttäystä
d'Artagnanilta oman vuoronsa merkiksi, mutta nähdessään kuninkaan
rivakasti ryhtyvän eri ruokalajeihin hän kääntyi muskettisoturiin ja
sanoi puoliääneen:

"Sopinee jo käydä käsiksi, kun hänen majesteettinsa antaa noin hyvää
esimerkkiä? Katsohan vain!"

"Kuningas syö ja keskustelee samalla kertaa", vastasi d'Artagnan; "pidä
varasi, että jos hän sattuu puhuttelemaan sinua, sinulla ei silloin ole
suu täyteen ahdettuna, sillä se olisi säädytöntä."

"Parasta sitten olisikin, ettei maistaisi mitään", arveli Portos.
"Myönnän kuitenkin, että minun on nälkä, ja tämä kaikki tuoksuu
ärsyttävästi, koetellen sekä hajuhermoja että ruokahalua."

"Älä ajattelekaan olla syömättä", sanoi d'Artagnan; "siten
pahastuttaisit hänen majesteettiaan. Kuninkaalla on tapana sanoa, että
ken syö vankasti, hän tekee paljon työtäkin, ja hän ei pidä siitä, että
hänen pöydässään vain makustellaan."

"Mutta jos kerran pitää syödä, niin miten voi välttää, ettei suu ole
täynnä?" Portos huolestui.

"On kyettävä nielaisemaan kaikki kerrallaan alas, kun kuningas
suvaitsee puhutella", neuvoi muskettikapteeni.

"Hyvä!"

Ja Portos kävi työhön kohteliaan innokkaasti. Kuningas kohotti tuon
tuostakin katseensa lautasestaan, ja asiantuntijana hän pani merkille
tämän pöytävieraansa oivalliset taipumukset.

"Herra du Vallon!" sanoi hän.

Portos oli juuri tekemisissä jänispaistin kanssa, josta hän oli
pistänyt selkäpalan puolikkaan suuhunsa. Kuullessaan nimeänsä
mainittavan hän hätkähti, teki hurjan ponnistuksen kurkkulihaksillaan
ja pakotti viipaleen kokonaisena painumaan alas.

"Sire" vastasi hän tukahtuneella, mutta silti juuri kuuluvalla äänellä.

"Tarjottakoon herra du Vallonille tätä karitsanselkää", sanoi kuningas.
"Pidättekö nuoresta lampaasta, herra du Vallon?"

"Minä pidän kaikesta, sire", vastasi Portos.

D'Artagnan kuiskasi apuna:

"Kaikesta, mitä teidän majesteettinne suvaitsee minulle tarjota."

"Kaikesta, mitä teidän majesteettinne vain tarjoaa", kertasi Portos.

Kuningas nyökkäsi hyväksyvästi.

"Mies syö vankasti, kun hän tekee paljon työtä", lausui hän hyvillään
siitä, että hänen seurueessaan oli noin voimallinen syömäri.

Portos sai vadin viereensä ja siirsi kelpo kimpaleen lautaselleen.

"No, mitä pidätte siitä?" kysyi kuningas.

"Erinomaista", vastasi Portos tyynesti.

"Onko teidän seudullanne näin hienoa lampaanlihaa, herra du Vallon?"
jatkoi kuningas.

"Sire", vastasi Portos, "minä luulen, että meillä päin kuten muuallakin
kaikki paras ensinnäkin kuuluu kuninkaalle, mutta toisekseen, minä en
syö lammasta samalla tavoin kuin teidän majesteettinne."

"Vai niin! Miten te sitten käytätte lampaanlihaa?"

"Tavallisesti annan laittaa karitsan kokonaisena."

"Koko karitsan kerrallaan?"

"Niin sire."

"Ja millä tavoin?"

"No, minulla on saksalainen kokki, sire; hän täyttää karitsan pienillä
Strassburgin makkaroilla, Troyesin hanhenmaksoilla ja Pithiviersin
leivoksilla. Ties miten hän sitten saakaan karitsasta luut otetuksi
pois niinkuin lintujen suhteen menetellään, jättäen paikoilleen nahan,
joka käristyy elukan ympäri makeaksi kuoreksi. Kun sitten leikkelee
paistin kauneiksi viipaleiksi ikäänkuin jättiläismakkaran, niin siitä
tihkuu punaista mehua, joka on sekä silmälle miellyttävää että kielelle
herkullista."

Ja Portos ihan maiskautti suutansa.

Kuninkaan silmät suurenivat mielihyvästä, ja ottaessaan muhennettua
fasaania, jota hänelle tarjottiin, virkkoi hän:

"Sellaista haluaisin minäkin maistaa, herra du Vallon. Kuinka? Karitsa
kokonaisena?"

"Niin, ihan kokonaisena, sire."

"Tarjotkaa toki fasaania herra du Vallonille: huomaan hänen osaavan
arvostella ruokia." Määräys täytettiin. Lampaaseen palaten jatkoi
kuningas: "Mutta eikö siitä tule liian rasvaista?"

"Ei, sire, rasva sulaa ja nousee mehun pinnalle; siitä leikkelijäni
kuorii sen pois hopeakutrilla, jonka olen teettänyt vain sitä varten."

"Ja te asutte...?" kysyi kuningas.

"Pierrefondsissa, sire."

"Pierrefondsissa? Missä se on? Belle-Islenkö tienoilla?"

"Ei, sire, Pierrefonds on Soissonnaisin maakunnassa."

"Minä vain luulin, että laidunnatte lampaitanne rannikon suolakentillä,
kun sanoitte niitä niin herkullisiksi."

"Ei, sire, mutta kyllä minun niittyni ajavat saman asian."

Kuningas siirtyi väliruokiin, päästämättä silti näkyvistään Portosta,
joka jatkoi hommaansa entistä halukkaammin.

"Teillä on mainio ruokahalu, herra du Vallon", virkkoi kuningas; "te
olette mieluisa pöytäkumppani."

"Totisesti, sire, jos teidän majesteettinne jolloinkin suvaitsisi tulla
Pierrefondsiin, niin kyllä me kahteen mieheen söisimme lampaan, sillä
teidän majesteetiltannekaan ei puutu ruokahalua."

D'Artagnan antoi Portokselle nasevan potkaisun pöydän alla. Portos
punastui.

"Ollessani teidän majesteettinne onnellisessa iässä", sanoi Portos
parantaakseen, "minä palvelin muskettisoturina enkä mielestäni koskaan
saanut syödä kyllikseni. Teidän majesteetillannekin on hyvä ruokahalu,
kuten minulla oli kunnia sanoa, mutta te valikoitsette niin
huolellisesti, että teitä ei voi sanoa suursyömäriksi."

Kuningas näytti ihastuvan vastakumppaninsa kohteliaisuudesta.

"Ettekö koettele tätä hyytelöä?" sanoi hän Portokselle.

"Sire, teidän majesteettinne kestitsee minua niin armollisesti, että
minä rohkenen puhua suoraan."

"Kyllä, sanokaa, herra du Vallon, sanokaa vain mielipiteenne."

"No niin, sire, makeiden ruokien alalla minä pidän ainoastaan
piirakantapaisista, ja niidenkin tulee olla tukevia; kaikenkaltainen
vaahto paisuttaa vatsaa ja ottaa tilaa, joka minusta on turhaa siksi
tyhjille aineksille."

"Hei, hyvät herrat", virkkoi kuningas osoittaen Portosta, "tässä näette
esikuvallisen aterioitsijan. Sillä tavoin meidän esi-isämme söivät,
jotka osasivat hoidella ruumistaan hyvin", lisäsi hänen majesteettinsa,
"kun me sitävastoin vain nokimme."

Niin sanoessaan hän otti eteensä annoksen kinkulla silavoitua
kalkkunanrintaa. Portos puolestaan saalisti kulhollisen peltopyytä ja
rantakanaa.

Juomanlaskija täytti vireästi hänen majesteettinsa lasin.

"Kaatakaa herra du Vallonille minun viiniäni", sanoi kuningas.

Tämä oli suurimpia kunnianosoituksia kuninkaallisessa ruokapöydässä.
D'Artagnan puristi ystävänsä polvea ja kuiskasi:

"Jos vain jaksat syödä puoletkin tuosta villikarjun päästä, jonka näen
tuolla, niin ennustan, että vuoden kuluttua olet herttua ja pääri."

"Ryhdyn siihen kohtsiltään", vastasi Portos levollisesti.

Karjunpään vuoro tulikin pian, sillä kuningasta huvitti koetella
hauskan pöytäkumppaninsa voimia; hän ei lähettänyt Portokselle mitään
ruokaa ennen kuin oli itse sitä maistanut, Joten hän otti sirpaleen
karjuakin. Portos kunnostautui erinomaisesti; sen sijaan, että olisi
syönyt puolet, kuten d'Artagnan oli häntä kehoittanut, hän jätti muille
vain neljänneksen.

"Ei voi muuta ajatella", sanoi kuningas puoliääneen, "kuin että
aatelismies, joka lopettaa kaikki päivänsä noin vankalla aterialla ja
hyvällä ruokahalulla, on ehdottomasti valtakuntani parhaita alamaisia."

"Kuuletko?" kuiskasi d'Artagnan ystävänsä korvaan.

"Kyllä, lienen tosiaan päässyt hiukan suosioon", vastasi Portos
keinuttaen tuoliaan.

"Niin, sinulla on tuulta purjeissa. On, on ihmeellisesti!"

Siten kuningas ja Portos yhä pitkittivät syöntiänsä muun seurueen
suureksi huviksi; jotkut olivat koettaneet kilpailla heidän kanssaan,
mutta väsyneet kesken.

Kuningas alkoi punehtua; tämä veren virtaaminen kasvoihin oli merkkinä
siitä, että hän oli saamassa kyllikseen. Viini ei silloin vaikuttanut
kuninkaaseen elähyttävästi, kuten maistelijoihin yleensä, vaan teki
hänet synkäksi ja vaiteliaaksi. Portos päinvastoin kävi iloiseksi ja
puheliaaksi. D'Artagnanin jalan täytyi useaan kertaan huomauttaa
hänelle siitä seikasta.

Kun jälkiruoka tuotiin sisään, ei kuningas enää ajatellut Portosta; hän
tuijotteli pääovelle, ja hänen kuultiin tuon tuostakin kysyvän, mikä
saattoikaan viivyttää herra de Saint-Aignania.

Vihdoin, kun hänen majesteettinsa juuri syvään huoaten lopetti
keitettyä luumuannosta, ilmestyi kreivi saliin. Kuninkaan silmät, jotka
olivat vähitellen himmentyneet, kirkastuivat heti. Kreivi astui
kuninkaan pöytää kohti, ja hänen lähestyessään Ludvig XIV nousi
pöydästä.

Kaikki tekivät samoin, -- Portos hädin ehti ahmaista mantelikakun,
jonka siirappisisus olisi kytkenyt krokotiilin leukapielet yhteen.
Illallinen oli päättynyt.




154.

Illallisen jälkeen.


Kuningas tarttui Saint-Aignanin käsivarteen ja poistui hänen kanssaan
viereiseen huoneeseen.

"Kauanhan viivyitkin, kreivi!" sanoi kuningas.

"Tahdoin tuoda mukanani vastauksen, sire", vastasi de Saint-Aignan.

"Hän tarvitsi siis pitkän ajan vastatakseen kirjeeseeni!"

"Sire, teidän majesteettinne suvaitsi kirjoittaa runomitalla, ja neiti
de la Vallière tahtoi maksaa kuninkaalle samalla mitalla."

"Säkeitä, Saint-Aignan!" huudahti kuningas. "Anna tänne, anna tänne!"

Ludvig mursi sinetin pienestä kirjeestä, joka todella sisälsi runon; ne
säkeet on historia säilyttänyt, ja ne osoittavat enemmän tahtoa kuin
kykyä. Sellaisinaankin ne hurmasivat kuningasta, joka äänekkäästi
ilmaisi riemastustaan; mutta samassa yleinen hiljaisuus varoitti
Ludvigia, joka muutenkin pyrki huolellisesti noudattamaan
sopivaisuutta, että hänen ilonsa saattoi antaa aihetta huomautuksiin.

Hän kääntyi takaisin ja pisti kirjelipun taskuunsa; yhdellä
harppauksella hän oli pitosalin kynnyksellä, jonka eteen vieraat olivat
kokoontuneet.

"Herra du Vallon", sanoi hän, "olen suureksi mielihyväkseni nähnyt
teidät luonani, ja mieluista on minulle tavata teitä vastakin."

Portos kumarsi kuin Rhodoksen kolossi ja vetäysi takaperin pois
salista.

"Herra d'Artagnan", jatkoi kuningas, "te jäätte odotushuoneeseen
palvelusvuorolle; olen teille kiitollinen siitä, että toimititte
minulle tilaisuuden tutustua herra du Valloniin... Hyvät herrat, palaan
huomenna Pariisiin Espanjan ja Hollannin lähettiläiden hyvästelyä
varten. Näkemiin."

Sali tyhjentyi heti.

Kuningas tarttui de Saint-Aignanin käsivarteen ja pani hänetkin
lukemaan la Vallièren sepitelmän.

"No, miltä se tuntuu sinusta?" kysyi hän.

"Tenhoavalta, sire!"

"Niin minustakin, ja jos nämä säkeet tulisivat tunnetuiksi..."

"Ne herättäisivät runoilijain kateutta. Mutta heidän näkyviinsähän ne
eivät joudu."

"Ja sinä näit hänen lukevan minun sepitykseni?"

"Voi, sire, hän ihan ahmi silmillään rivejänne."

"Pelkään niiden kyllä olleen heikkoja."

"Sitä ei neiti de la Vallière niistä ajatellut."

"Luuletko säkeitteni siis miellyttäneen häntä?"

"Aivan varmasti, sire."

"Minun pitäisi siis nyt jälleen vastata."

"Oh, sire... näin hetikö... illallisen jälkeen? Teidän majesteettinne
rasittuisi."

"Saatat olla oikeassa; on vahingollista työskennellä kylläisenä."

"Olletikin runoilla, -- ja kreivittärenkin piirissä ollaan nyt
kuohuksissa."

"Mitenkä niin kuohuksissa?"

"Kah, sire, kaikki naiset ovat hädissään de Guiche-parkaa kohdanneesta
onnettomuudesta."

"Hyvä Jumala, onko kreiville tapaturma sattunut?"

"On, sire, hän on menettänyt toisen kätensä, saanut suuren haavan
rintaansa ja makaa kuolemaisillaan."

"Voi toki! Keltä sitä kuulit?"

"Manicamp oli vastikään kantanut hänet erään Fontainebleaun lääkärin
luo, ja huhu on levinnyt sieltä tänne."

"Kantanut? Guiche-parka! Mutta miten se on tapahtunut?"

"Niin, siinäpä kysymys, teidän majesteettinne."

"Sanotpa tuon kerrassaan kummallisella äänellä, Saint-Aignan. Selitä
minulle yksityiskohtaisesti... Mitä hän sanoo?"

"Hän ei puhu mitään... sire, mutta toiset..."

"Kutka toiset?"

"Jotka olivat häntä kantamassa, sire."

"Ja keitä he olivat?"

"Minä en tiedä, sire; mutta herra de Manicamp tietää, ollen kreivin
ystävä."

"Kuten kaikkikin ovat", huomautti kuningas.

"Eivät niinkään", tokaisi de Saint-Aignan, "te erehdytte, sire: ihan
kaikki eivät ole herra Guichen ystäviä."

"Mistä sen tiedät?"

"Tahtooko teidän majesteettinne, että selitän suoraan?"

"Tahdon tietysti."

"No, luulen kuulleeni kahden aatelismiehen riitaantumisesta, sire."

"Milloin?"

"Tänä iltana, teidän majesteettinne käydessä illallispöytään."

"Se ei merkitse mitään. Olen niin ankarin määräyksin kieltänyt
kaksintaistelut, että kukaan ei rohjenne niitä rikkoa."

"Jumala minua varjelkoon puolustamasta ketään!" huudahti de
Saint-Aignan. "Puhun vain teidän majesteettinne käskemänä."

"Sano siis, miten kreivi de Guiche haavoittui."

"No, villikarjun väijytyksessä sen sanotaan sattuneen, sire."

"Tänä iltana?"

"Niin, nyt äsken."

"Käsi menetettynä, haava rinnassa! Kuka hänen kanssaan oli
metsästämässä?"

"En tiedä, sire... Mutta herra Manicampin täytyy olla kaikesta
selvillä."

"Sinä salaat minulta jotakin, Saint-Aignan."

"En mitään, sire, en mitään."

"Selitä minulle siis tämä tapaturma. Johtuiko se ehkä musketin
halkeamisesta?"

"Mahdollista kyllä. Mutta ei, sire, nyt muistankin, että de Guichen
pistooli löytyi panostettuna hänen viereltään."

"Pistooli? Mutta eihän kai villikarjun pyyntiin varustauduta
pistoolilla."

"Sire, kerrotaan myös, että de Guichen hevonen on saanut surmansa ja
että raato on vielä metsässä aholla."

"Hevonen? De Guicheko lähtenyt villikarjun väijytykseen ratsain? En
totisesti ymmärrä mitään puheestasi, Saint-Aignan. Missä onnettomuus on
tapahtunut?"

"Rochin-metsikössä, keskiaukiolla, sire."

"Hyvä. Kutsuhan tänne herra d'Artagnan."

De Saint-Aignan totteli, ja muskettisoturi ilmestyi tuotapikaa.

"Herra d'Artagnan", määräsi kuningas, "te lähdette liikkeelle
salaportaiden pikku veräjästä."

"Kyllä, sire."

"Nousette ratsaille."

"Kyllä, sire."

"Ja lähdette Rochin-metsikössä olevalle aholle. Tunnetteko paikan?"

"Sire, olen kahdesti ollut siellä kaksintaistelussa."

"Mitä!" huudahti kuningas hämmästyneenä vastauksesta.

"Siihen aikaan kun kardinaali de Richelieu oli säätänyt sellaisesta
kuolemanrangaistuksen, sire", selitti d'Artagnan levollisesti.

"No, se on toista, monsieur. Menette siis sinne ja tutkitte paikan
tarkoin. Siellä on mies haavoittunut, ja tapaatte kuolleen hevosen. Te
lausutte minulle sitten käsityksenne tästä tapauksesta."

"Hyvä on, sire."

"On sanomattakin selvää, että tahdon kuulla oman mielipiteenne enkä
sivullisten selityksiä."

"Tunnin kuluttua ilmoitan sen, sire."

"Kiellän teitä puhumasta kellekään mitään sillävälin."

"Paitsi lyhtyä pyytääkseni", huomautti d'Artagnan.

"Niin tietenkin", myönsi kuningas hymyillen tälle vapaapuheisuudelle,
jota hän ei suvainnut muilla kuin muskettisoturien kapteenilla.

D'Artagnan poistui pikkuportaille.

"Kutsuttakoon nyt lääkärini", lisäsi Ludvig.

Tämä saapui hengästyksissään kymmenen minuutin kuluttua.

"Monsieur", käski kuningas, "te lähdette herra de Saint-Aignanin
mukana, minne hän teidät vie, ja annatte minulle sitten lausuntonne sen
potilaan tilasta, jonka tapaatte perillä."

Henkilääkäri totteli sanattomana niinkuin tähän aikaan jo alettiin
noudattaa Ludvig XIV:n määräyksiä, ja läksi huoneesta de Saint-Aignanin
edellä.

"Sinä, Saint-Aignan, lähetät luokseni Manicampin, ennen kuin lääkäri
pääsee häntä puhuttelemaan."

De Saint-Aignan poistui vuorostaan.




155.

D'Artagnan kuninkaan antamaa tehtävää suorittamassa.


Kuninkaan ryhtyessä viimemainittuihin toimenpiteisiin totuuden
selvillesaamiseksi d'Artagnan riensi silmänräpäystäkään siekailematta
talliin, sieppasi naulasta lyhdyn, satuloitsi itse hevosensa ja
suuntasi kulkunsa hänen majesteettinsa ilmoittamalle paikalle.
Lupauksensa mukaan hän ei ollut tavannut eikä puhutellut ketään, ja
kuten mainitsimme oli hän tunnollisuudessaan mennyt niin pitkälle, että
suoriusi matkaan kokonaan tallipoikien ja ratsaspalvelijain avutta.
D'Artagnan oli niitä, jotka pitävät kunnia-asianaan toimia vaikeina
hetkinä kaksinkertaisen tarmokkaasti.

Annettuaan hevosensa laukata viisi minuuttia hän saapui metsään, sitoi
ratsunsa lähimpään puuhun ja tunkeusi jalkaisin aukealle asti.

Sitten hän alkoi samoilla lyhty kädessä pitkin ja poikin aholla,
mittaillen ja tutkien, ja puolen tunnin etsiskelyn jälkeen hän palasi
ääneti hevosensa luo ja tuli miettiväisenä käymäjalkaa linnaan.

Ludvig odotteli työhuoneessaan. Hän oli yksin ja tuherteli lyijykynällä
paperille rivejä, jotka d'Artagnan ensi silmäyksellä näki eri pitkiksi
ja moneen kertaan korjailluiksi. Tästä hän päätteli niiden olevan
runoa.

Kuningas kohotti päätänsä ja huomasi kapteenin.

"No, monsieur", virkkoi hän, "tuotteko minulle uutisia?"

"Kyllä, sire."

"Mitä olette nähnyt?"

"Kerron teille todennäköisen asianlaidan, sire", vastasi d'Artagnan.

"Minä halusin taattuja tietoja."

"Tulen niin lähelle varmuutta kuin mahdollista. Aika oli sopiva
sellaisiin tutkimuksiin kuin juuri olen tehnyt: illalla on satanut ja
tiet olivat lionneet..."

"Asiaan, herra d'Artagnan."

"Sire, teidän majesteettinne oli minulle sanonut, että teitten
risteyksessä Rochinin metsikössä oli kuollut hevonen. Aloitin siis
teiden tutkimisella. Sanon teiden, koska aukeaman keskelle tullaan
neljää eri tietä. Vain sillä, jota seurasin, oli vereksiä jälkiä. Kaksi
hevosta oli kulkenut rinnan; niiden kahdeksan kavion jäljet olivat
hyvin selvästi painuneet liejuun. Toinen ratsastaja oli ollut enemmän
kiireissään kuin toverinsa koska hänen ratsunsa jäljet ovat aina puolen
hevosenmittaa toisista edellä."

"Olette siis varma, että he olivat tulleet kahden?" virkkoi kuningas.

"Niin, sire. Ne ovat olleet kaksi isoa eläintä, yhtäläiseen käyntiin
opetettuja ja tottuneita sotakomentoon, koska ovat kääntyneet
moitteettomassa vinokulmassa ympyrän portilla."

"Sitten, monsieur?"

"Siinä ovat ratsastajat toviksi pysähtyneet, varmaankin
taisteluehdoista sopiakseen, ja hevoset ovat käyneet levottomiksi.
Toinen ratsastajista puhui, toinen kuunteli ja tyytyi vain vastaamaan.
Hänen hevosensa kuopi jalallaan maata, mikä todistaa, että hän
tarkatessaan toisen puhetta jätti suitset höllälle."

"Siellä on siis ollut kaksintaistelu?"

"Kiistämättömästi."

"Jatkakaa; te olette taitava huomioiden tekijä."

"Toinen ratsastaja, se, joka kuunteli, jäi paikalleen; toinen karautti
aukeaman yli ja kääntyi aluksi vastustajaansa päin. Silloin paikalleen
jäänyt nelisti kahden kolmanneksen päähän ympyrän läpimitasta, luullen
käyvänsä vihollistaan vastaan, mutta tämä oli kiertänyt metsän syrjää
pitkin."

"Ette kai tiedä heidän nimiään?"

"En laisinkaan, sire. Mutta se, joka kiersi metsän syrjää, ratsasti
mustalla hevosella."

"Mistä sen tiedätte?"

"Muutamia häntäjouhia oli jäänyt kaivannon reunalla kasvaviin
vatukkapensaisiin."

"Jatkakaa."

"Toinen hevonen on tunnettavissa, se kun jäi kuolleena
taistelutantereelle."

"Ja mikä sen oli surmannut?"

"Ohimon lävistänyt luoti."

"Oliko se pistoolin vai musketin luoti?"

"Pistoolin, sire. Sitäpaitsi on hevosen vamma ilmaissut minulle ampujan
menettelytavan. Hän on kiertänyt metsän varjossa tavoittaakseen
vastustajansa sivulta päin. Seurasinkin askeleita ruohossa."

"Sen mustan hevosenko?"

"Niin, sire."

"Pitkittäkää, herra d'Artagnan."

"Kun teidän majesteettinne nyt tuntee kiistakumppanusten asennot, on
minun jätettävä tuonpuoliseen laitaan jäänyt ratsastaja, puhuakseni
siitä, joka ottelussa kannusti hevosensa laukkaan."

"Olkaa hyvä."

"Hyökkäävän ratsastajan hevonen kaatui heti laukauksesta."

"Mistä sen tiedätte?"

"Ratsastajalla ei ole ollut aikaa astua maahan, vaan hän on suistunut
hevosensa mukana. Näin jäljen hänen säärestään, jonka hän oli vaivoin
vetänyt hevosen alta. Eläimen ruumis oli puristanut kannuksen syvälle
maahan."

"Hyvä. Ja mitä hän teki noustuaan?"

"Hän säntäsi suoraan vastustajaansa kohti."

"Joka yhä pysytteli metsän syrjässä?"

"Niin, sire. Saavuttuaan sitten hyvälle tähtäysvälille hän pysähtyi
tanakasti; molempain kantapäiden jäljet näkyvät vierekkäin. Hän tähtäsi
viholliseensa, mutta ampui ohi."

"Mistä tiedätte, että hän ei osannut?"

"Löysin luodin lävistämän hatun."

"Ah, todistuskappale!" huudahti kuningas.

"Riittämätön, sire", vastasi d'Artagnan kylmäkiskoisesti; "se on vailla
nimikirjaimia ja vaakunaa, koristettu punaisella sulalla kuten kaikki
muut, ja nauhassakaan ei ole mitään erikoista."

"Ja ampuiko tuon lävistetyn hatun omistaja toisen laukauksensa?"

"Oh, sire, hänen molemmat laukauksensa olivat jo ammutut."

"Miten olette sen saanut selville?"

"Minä löysin pistoolin etupanokset."

"Ja mihin joutui se luoti, joka ei tappanut hevosta?"

"Se taittoi hatunsulan siltä, johon se oli tähdätty, ja murskasi sitten
koivunvesan aukeaman toisella puolella."

"Mustalla hevosella ratsastava oli siis aseeton silloin kun hänen
vastustajallaan oli vielä laukaus jäljellä."

"Sire, sillävälin kun hevosensa menettänyt ritari nousi ylös, panosti
toinen aseensa uudestaan. Siinä puuhassa hän oli kuitenkin hyvin
hätääntynyt, koska hänen kätensä vapisi."

"Mistä senkin tiedätte?"

"Puolet panosta oli valunut maahan, ja hän oli viskannut latasimen
kädestään, jotta sen asettaminen paikoilleen ei olisi vienyt aikaa."

"Herra d'Artagnan, kertomanne on hyvin ihmeellinen!"

"Nämä ovat vain huomioita, sire, ja jokainen upseeri tekisi
samanlaisia."

"Koko kohtaus esiintyy selvänä, kun vain kuuntelee teitä."

"Minä olen sen todellakin pannut uudestaan kokoon mielikuvituksessani;
pikku poikkeuksia tietysti sattuu."

"Palatkaamme nyt ratsuttomaan taistelijaan. Sanoitte hänen syöksyneen
vihollistansa vastaan sillaikaa kun tämä uudestaan panosti
pistooliaan?"

"Niin; mutta juuri hänen tähdätessään toinen laukaisikin."

"Ohoo", äännähti kuningas, "ja se osui?"

"Osui kamalasti, sire. Ratsunsa menettänyt kaatui kasvoilleen,
edettyään kolme horjuvaa askelta."

"Mihin häntä sattui?"

"Kahteen kohtaan: ensiksi oikeaan käteen, ja sitten sama luoti
haavoitti häntä rintaan."

"Mutta miten voitte arvata tuon?" kysyi kuningas ihmetellen ja
ihaillen.

"No, pistoolinperä oli aivan veressä, ja siinä näkyi luodin jälki ja
kappaleita murskaantuneesta latasimesta. Haavoittunut siis kaikesta
päättäen menetti nimettömän ja pikkusormen."

"Käden suhteen kyllä myönnän teidän olevan oikeassa, mutta rinta?"

"Sire, oli kaksi verilätäkköä puolenkolmatta jalan päässä toistaan.
Toisen lätäkön luona oli kouristunut käsi raastanut ruohoa, toisen
vieressä oli nurmi vain lakoutunut ruumiin painosta."

"De Guiche-parka!" huudahti kuningas.

"Vai niin, se oli herra de Guiche?" sanoi muskettisoturi tyynesti.
"Sitä aavistinkin, mutta en rohjennut siitä mainita teidän
majesteetillenne."

"Ja miten sitä aavistitte?"

"Olin tuntenut Grammontien vaakunan pistoolikoteloissa, jotka oli
kiinnitetty kuolleen hevosen satulaan."

"Ja luuletteko, että hän on pahasti haavoittunut?"

"Hyvin pahasti, koska hän heti kaatui, jääden pitkäksi aikaa samalle
paikalle. Kuitenkin hän kykeni kävelemään, lähtiessään sieltä kahden
ystävän tukemana."

"Oletteko siis tavannut hänet palatessanne?"

"En, mutta olen keksinyt kolmen miehen jäljet: oikean- ja
vasemmanpuolinen astuivat keveästi, mutta keskimmäinen kulki raskaasti.
Sitäpaitsi hänen askeltensa jäljissä oli veripilkkuja."

"Nyt, monsieur, kun olette niin hyvin nähnyt taistelun, että ainoakaan
yksityiskohta ei ole teiltä jäänyt huomaamatta, sanokaa minulle pari
sanaa de Guichen vastustajasta."

"Kah, sire, minä en tunne häntä."

"Mutta tehän näette kaikki niin hyvin."

"Niin, sire", vastasi d'Artagnan, "minä näen kaikki. Mutta minä en sano
kaikkea, mitä näen, ja koska se miesparka on päässyt pakosalle, niin
sallikoon teidän majesteettinne minun sanoa teille, että minä en häntä
anna ilmi."

"Mutta, monsieur, onhan kaksintaisteluun ryhtyminen rikollinen teko."

"Ei minusta, sire", virkkoi d'Artagnan kylmästi.

"Monsieur", kiihtyi kuningas, "tiedättekö mitä puhutte?"

"Täydellisesti, sire; mutta mies, joka taistelee hyvin, on minun
silmissäni, nähkääs, kunnon mies. Se on minun mielipiteeni. Te saatatte
ajatella toisin, se on luonnollista; te olette valtias."

"Herra d'Artagnan, minä olen kuitenkin käskenyt..."

D'Artagnan keskeytti kuninkaan kunnioittavalla liikkeellä.

"Te olette käskenyt minun hankkia tietoja taistelusta, sire. Olen ne
teille tuonut. Jos käskette minun vangita herra de Guichen vastustajan,
niin tottelen. Mutta älkää käskekö minun antaa häntä ilmi, sillä siinä
en tottelisi."

"Hyvä siis, vangitkaa hänet."

"Nimetkää hänet minulle, sire."

Ludvig polki jalkaa. Sitten hän hetkisen mietittyään virkkoi: "Te
olette kymmen-, kaksikymmen-, satakertaisesti oikeassa."

"Se on minun mielipiteeni, sire; olen onnellinen, että se samalla on
teidän majesteettinnekin käsitys."

"Vielä sananen... Kuka oli tullut de Guichea auttamaan?"

"Sitä en tiedä."

"Mutta puhuittehan kahdesta miehestä... Siellä oli siis todistajia?"

"Ei ollut todistajia. Vielä enemmän... kun herra de Guiche oli
kaatunut, pakeni hänen vastustajansa häntä edes hoivaamatta."

"Kurja mies!"

"_Dame_, sire, se johtuu teidän säädöksistänne. Taistellaan hyvin,
vältetään ensimmäinen kuolema, tahdotaan välttää toinenkin. Herra de
Bouttevillen kohtalo on muistissa... _Peste_!"

"Ja silloin tullaan pelkuriksi."

"Ei, vaan varovaiseksi."

"Hän on siis paennut?"

"Niin nopeaan kuin hänen hevosensa vain jaksoi kiidättää."

"Ja mihin suuntaan?"

"Linnaan päin."

"Sitten?"

"Minulla oli kunnia ilmoittaa teidän majesteetillenne, että sitten
saapui jalkaisin kaksi miestä, jotka veivät herra de Guichen pois."

"Miten voitte todistaa, että ne miehet tulivat taistelun jälkeen?"

"Ka, siihen on hyvin pätevä todistus", selitti kapteeni. "Taistelun
hetkellä oli sade jo lakannut, mutta maa ei ollut ehtinyt imeä vettä
sisäänsä, vaan oli jäänyt kosteaksi, joten jalat vaipuivat syvään.
Mutta taistelun jälkeen, sillävälin kun herra de Guiche makasi
tainnuksissa, maa jähmettyi ja jäljet painuivat vähemmän syvälle."

Ludvig löi ihailun merkiksi käsiään yhteen.

"Herra d'Artagnan", sanoi hän, "te olette tosiaan valtakuntani nokkelin
mies."

"Samaa ajatteli herra de Richelieu, samaa sanoi herra de Mazarin,
sire."

"Nyt on vain nähtävä, onko tarkkanäköisyytenne virheetön."

"Oh, sire, ihminen voi erehtyä, _errare humanum est_", virkkoi
muskettisotilas järkeilevästi.

"Silloin te ette kuulu ihmisiin, herra d'Artagnan, sillä minä luulen,
että te ette koskaan erehdy."

"Teidän majesteettinne sanoi, että saisimme nähdä."

"Niin."

"Mitä sillä tarkoitatte, jos suvaitsette?"

"Olen lähettänyt noutamaan herra Manicampia, ja hän tulee piankin."

"Ja tietääkö herra de Manicamp salaisuuden?"

"De Guichella ei ole mitään salaisuuksia herra de Manicampille."

D'Artagnan pudisti päätänsä.

"Toistan vieläkin, että kukaan ei ollut taistelussa saapuvilla, ja
ellei herra de Manicamp ollut toinen niistä, jotka hänet veivät
pois..."

"Hst!" varoitti kuningas. "Hän tulee. Jääkää tuonne kuuntelemaan."

"Hyvä on, sire", virkkoi muskettisoturi.

Samassa Manicamp ja de Saint-Aignan näyttäytyivät kynnyksellä.




156.

Villikarjun väijytys.


Kuningas teki merkin muskettisoturille ja toisen Saint-Aignanille. Se
oli käskevä viittaus ja ilmaisi:

-- Olkaa ehdottomasti vaiti!

D'Artagnan peräytyi soturin tavoin työhuoneen nurkkaan, de Saint-Aignan
nojaili suosikkina kuninkaan lepotuolin selkämykseen.

Manicamp astui tervehtimään hallitsijaa oikea jalka edellä, hymyhuulin
ja valkoiset kädet sirosti sivulla. Kuningas nyökkäsi vastaukseksi
toisen kumarrukseen.

"Hyvää iltaa, herra de Manicamp", sanoi hän.

"Teidän majesteettinne on suvainnut kutsuttaa minut luoksenne", virkkoi
Manicamp.

"Niin, kuullakseni teiltä yksityiskohtaisesti kreivi de Guichea
kohdanneesta tihutapauksesta."

"Voi, sire, se oli onneton sattuma."

"Olitteko te saapuvilla?"

"En ihan, sire."

"Mutta te tulitte paikalle vähän jälkeenpäin?"

"Niin, sire, noin puoli tuntia myöhemmin."

"Ja missä se sattui?"

"Luullakseni sitä paikkaa nimitetään Rochin-metsikön aukioksi, sire."

"Sehän on metsästäjien tavallinen kokoontumispaikka."

"Sama juuri, sire."

"No, kertokaa minulle, mitä tiedätte siitä onnettomuudesta, herra de
Manicamp. Kertokaa."

"Teidän majesteettinne on ehkä jo saanut tietoja ja pelkään, että
toistelu väsyttäisi."

"Ei, älkää turhia."

Manicamp silmäili ympärilleen. Hän ei havainnut muuta kuin d'Artagnanin
nojaamassa selkäänsä seinälaudoitukseen levollisen, suopean ja
hyväntuulisen näköisenä, sekä Saint-Aignanin, jonka kanssa hän oli
tullut ja joka yhtä huolettomassa asennossa tuki kyynärpäätänsä
kuninkaan tuolinselkään. Hän päätti selitellä.

"Teidän majesteetillennehan on tiettyä", hän aloitti, "että
metsästysretkillä tapaturmat ovat hyvinkin tavallisia?"

"Metsästysretkillä?"

"Niin, sire, -- tarkoitan villikarjun pyynnissä."

"Ahaa!" virkahti kuningas; "tämä onnettomuus tapahtui villikarjun
väijytyksessä?"

"Niinhän tietenkin, sire", rohkeni Manicamp vahvistaa; "eikö teidän
majesteettinne tiennyt sitä?"

"Kuulin jotakin sellaista", vastasi kuningas pikaisesti, sillä
valehteleminen oli Ludvig XIV:lle aina vastoin luontoa. "Tapaturma
sattui siis väijymistilaisuudessa?"

"Niin, surullista kyllä, sire."

Kuningas oli hetkisen vaiti.

"Mutta kuinka de Guichen päähän saattoikaan pälkähtää lähteä siten
yksikseen villikarjua väijymään?" sanoi hän sitten.

"Sellainen on talonpoikaista yrittelyä ja omiaan miehelle, jolla ei ole
koiria ja apureita aateliseen pyyntiin kuten Grammontin markiisilla."

Manicamp veti hartiansa kokoon.

"Nuoruus on huimaluontoinen", hän huomautti viisaana.

"No, jatkakaa", pyysi kuningas.

"Niin on asia", pitkitti Manicamp arastellen ja asetellen sanansa
hitaasti peräkkäin niinkuin rämeen kantavuutta tunnusteleva, "niin on
asia, sire, että de Guiche-poloinen ihan yksinään läksi väijymään
villikarjua."

"Onpa siinäkin metsämies! Eikö de Guiche siis tiennyt sitäkään, että
villikarju ensi laukauksesta kääntyy ahdistamaansa hätyyttämään?"

"Niin juuri kävikin, sire."

"Hänellä siis oli tieto pedosta?"

"Niin, sire. Talonpojat olivat nähneet sen perunamaillanne."

"Ja millainen se oli lajiaan?"

"Kaksivuotias karju."

"Niin ollen olisi pitänyt ennakolta ilmoittaa minulle, monsieur, että
de Guichella oli itsemurhan aikeita, sillä olenhan ennen nähnyt hänet
metsällä ja havainnut varsin taitavaksi erämieheksi. Ampuessaan
pysähtynyttä ja koiriin kääntynyttä otusta hän muistaa ottaa lukuun
kaikki varokeinot, vaikka onkin aseistettu ratsupyssyllä, ja tällä
kertaa hän menee villikarjua vastaan pelkin pistoolein!"

Manicamp hätkähti.

"Korupistoolein, jotka soveltuvat kaksintaisteluun ihmisen vaan eivät
villikarjun kanssa. Mitä hittoa!"

"Sire, sattuu seikkoja, joita on vaikea selittää."

"Niin kyllä, ja tämä tapaus on niitä. Mutta jatkakaa."

Tämän selostuksen aikana olisi de Saint-Aignan kenties eleellä
varoittanut Manicampia sotkeutumasta pitemmälle, mutta kuninkaan
hellittämätön syrjäsilmäys oli pitänyt häntä aisoissa. Mitä
d'Artagnaniin tulee, niin ateenalainen Äänettömyyden patsas ei
haudannut ajatuksiaan paremmin kuin hän. Manicamp siis tälle ladulleen
lähteneenä kietoutui verkkoon yhä pahemmin.

"Sire", sanoi hän, "asia tuntuu kehittyneen seuraavasti. De Guiche
odotteli karjua..."

"Ratsain vai jalkaisinko?" kysyi kuningas.

"Ratsain. Hän ampui petoa, mutta osaamatta."

"Kömpelys!"

"Peto syöksähti häntä vastaan..."

"Ja hevonen sai surmansa?"

"Ah, teidän majesteettinne tietää sen?"

"Minulle kerrottiin, että Rochin-metsikön tienristeyksestä oli löytynyt
hevonen kuolleena. Oletin, että se oli de Guichen ratsu."

"Niin kyllä olikin, sire."

"No, se hevosesta; mutta miten de Guichen kävi?"

"Hän suistui päistikkaa maahan, jolloin karju vielä tonki häntäkin,
rusentaen käden ja haavoittaen rintaan."

"Se oli kamala onnettomuus, mutta täytyy sanoa, että se oli hänen oma
vikansa. Mennä sellaiseen kamppailuun pistooleilla! Hän oli siis
unohtanut Adoniksen sadun?"

Manicamp raapaisi korvallistaan.

"Se oli todellakin suurta ajattelemattomuutta", myönsi hän.

"Miten te selitätte sen, herra de Manicamp?"

"Sire, kaiketi se oli niin kirjoitettu kohtalon kirjaan."

"Ahaa, te olette sallimanuskoja!"

Manicamp liikahteli kuin tulisilla hiilillä.

"Minä olen teille pahastuksissani, herra de Manicamp", jatkoi kuningas.

"Minulle, sire!"

"Niin! Mitä! Te olette de Guichen likeinen ystävä, tiedätte hänen
saaneen päähänsä tuollaisen hullutuksen, ettekä pidätä häntä?"

Manicamp ei tiennyt mitä sanoa; kuninkaan sävy ei oikein ilmaissut
täyttä vakaumusta. Toiselta puolen ei siinä ilmennyt draamallista
ankaruutta eikä kuulustelijan tiukkuutta. Kuninkaan ääni kuulosti
enemmän ilvehtivältä kuin uhkaavalta.

"Ja te sanotte siis", pitkitti kuningas, "että se oli todellakin de
Guichen ratsu, joka löydettiin hengettömänä?"

"Oh, hyvä Jumala, niin, tietenkin."

"Eikö se hämmästyttänyt teitä?"

"Ei ollenkaan, sire: teidän majesteettinne muistanee, että herra de
Saint-Maurelta samalla tavoin surmattiin hevonen alta viime
metsästysretkellä."

"Silloin karju sai reväistyksi mahan auki."

"Aivan niin, sire..."

"Jos de Guichenkin ratsu olisi tullut siten raadelluksi, niin eihän se
ihmetyttäisi minua, _pardieu_!"

Manicampin silmät remahtivat suuriksi.

"Mutta se on merkillistä", jatkoi kuningas, "että de Guichen hevoselta
rusentuikin pää."

Manicamp näytti hämmentyneeltä.

"Vai erehdynkö minä?" tiukkasi kuningas. "Eikö de Guichen ratsua
sattunut ohimoon? Myöntänette, herra de Manicamp, että se oli
eriskummainen isku."

"Sire, te tiedätte, että hevonen on hyvin älykäs eläin; se on
nähtävästi yrittänyt puolustautua."

"Mutta hevonen puolustautuu takajaloillaan eikä pyri puskemaan."

"Sitten lieneekin hevonen säikähtynyt, tuiskahtanut nurin", lateli
Manicamp, "ja karju käsitättehän, sire, karju..."

"Niin, olkoonkin hevosen käynyt sillä tavoin; mutta ratsastaja?"

"No, se on yksinkertaista: karju on kääntynyt hevosesta mieheen, ja
niinkuin minulla jo on ollut kunnia mainita teidän majesteetillenne, se
musersi de Guichelta käden juuri silloin kun hän aikoi ampua toisen
laukauksensa; ja heti jälkeenpäin se torahampaallaan vihlaisi rintaa."

"Tuo on todellakin peräti todennäköistä, herra de Manicamp, te olette
kaunopuheinen mies ja erinomainen kertoja."

"Teidän majesteettinne on hyvin armollinen", sanoi Manicamp kumartaen
aivan pyörällä päästään.

"Mutta tästä päivästä alkaen minä kiellänkin aatelismiehiltä
villikarjun pyynnin väijyksistä. _Peste_, yhtä hyvin voisi tehdä
kaksintaistelun heille luvalliseksi!"

Manicamp säpsähti ja oli vetäytymäisillään pois.

"Onko teidän majesteettinne tyytyväinen?" kysyi hän kuitenkin vielä.

"Peräti; mutta älkää lähtekö vielä, herra de Manicamp", sanoi Ludvig;
"minulla on piakkoin lisää puhuttavaa."

-- Hohoi, -- ajatteli d'Artagnan, -- eipä tuokaan kelpaa meikäläisen
miehen rinnalle.

Ja sitä mietettä seurannut huokaus saattoi merkitä: -- Hohoi, missä
meikäläiset miehet jo kaikki ovatkaan!




157.

Manicamp umpikujassa.


Samassa palatsinvartija kohotti oviverhoa ja ilmoitti kuninkaan
henkilääkärin.

"Ahaa!" huudahti Ludvig; "tässähän herra Valot tuleekin loukkaantuneen
luota. Saamme tietoja hänen voinnistaan."

Manicamp tunsi olonsa yhä tukalammaksi.

"Tällä tavoin pääsemme lopulliseen selvyyteen", lisäsi kuningas ja
katsoi d'Artagnaniin, joka ei silmäänsäkään räväyttänyt.

Herra Valot astui sisään.

Henkilöiden ryhmitys oli huoneessa ennallaan: kuningas istumassa, de
Saint-Aignan yhä nojallaan hänen tuoliaan vasten, d'Artagnan
huolettomana seinävierellä, Manicamp jäykästi seisoalla.

"No herra Valot", aloitti kuningas, "oletteko noudattanut käskyjäni?"

"Mitä kiireellisimmin, sire."

"Olette käynyt virkatoverinne luona Fontainebleaussa?"

"Niin, sire."

"Ja siellä tavannut herra Guichen?"

"Kyllä, sire."

"Missä tilassa? Puhukaa suoraan."

"Hyvin huonossa tilassa, sire."

"Metsäkarju ei toki syönyt häntä suihinsa?"

"Syönyt ketä?"

"Guichea."

"Mikä metsäkarju?"

"Se, joka häntä raateli."

"Herra de Guicheako muka on villisika repinyt?"

"Niin ainakin sanotaan."

"Pikemmin joku salametsästäjä..."

"Mitä? Salametsästäjä..."

"Joku mustasukkainen aviomies, joku pahoinpidelty rakastaja on
saattanut kostoksi ampua häntä."

"Mutta mitä nyt haastattekaan, herra Valot? Eivätkö herra de Guichen
vammat ole villikarjun torahampaitten iskemiä?"

"Herra de Guiche on haavoittunut pistoolin luodista, joka on murskannut
oikean käden nimettömän ja pikkusormen ja sitten rinnan kohdalta
tunkeutunut kylkilihaksiin."

"Luodista! Oletteko varma, että herra de Guiche on haavoittunut
luodista?" huudahti kuningas muka ihmeissään.

"_Ma foi_", vakuutti Valot, "niin totta kuin se on tässä, sire." Ja hän
näytti kuninkaalle puoliksi litistyneen luodin.

Kuningas katseli esinettä, mutta ei koskenut siihen.

"Oliko poikarukalla tuo rinnassaan?" kysyi hän.

"Ei aivan. Luoti ei ollut läpäissyt, vaan litistynyt, kuten näette,
joko pistoolin liipaisimen suojakaarta tai rintalastan oikeata syrjää
vasten."

"Hyvä Jumala!" huudahti kuningas vakavasti; "te ette tuosta virkkanut
minulle sanaakaan, herra de Manicamp!"

"Sire..."

"Mitä juttua oikeastaan olette sepustanutkaan minulle karjusta,
väijytyksestä, öisestä raatelukohtauksesta? No puhukaa."

"Voi, sire..."

"Minusta näyttää, että te olitte oikeassa", virkkoi kuningas kääntyen
muskettisoturien kapteeniin, "ja että on tapahtunut kaksintaistelu."

Kuninkaalla oli ennen kaikkia suurille henkilöille suotu kyky paljastaa
alempansa ja saada heidät ärtymään toisilleen. Manicamp loi
muskettisoturiin perin moittivan katseen. D'Artagnan ymmärsi tämän
paheksumisen eikä tahtonut jäädä syytöksen painamaksi. Hän astahti
lähemmäksi.

"Sire", sanoi hän, "teidän majesteettinne käski minun mennä
katsastamaan teitten risteystä Rochinin metsikössä ja arveluni mukaan
ilmoittaa teille, mitä siellä oli tapahtunut. Minä olen esittänyt
tekemäni huomiot, mutta en ole lausunut mitään nimiä. Hänen
majesteettinsa itse ensimmäisenä mainitsi kreivi de Guichen."

"Hyvä, hyvä, monsieur!" virkkoi kuningas ylväästi. "Te olette täyttänyt
velvollisuutenne, ja minä olen teihin tyytyväinen; sen täytyy teille
riittää. Mutta te, herra Manicamp, ette ole täyttänyt omaanne, sillä te
olette minulle valehdellut."

"Valehdellut, sire! Se on kova sana."

"Keksikää toinen."

"Sire, en sitä yritä. Olen jo onnettomuudekseni pahoittanut teidän
majesteettianne, ja pidän parhaana nöyrästi vastaanottaa moitteet,
jotka katsotte tarpeelliseksi minulle lausua."

"Olette oikeassa, monsieur, totuuden salaaminen pahoittaa aina
mieltäni."

"Toisinaan, sire, ei tiedä."

"Älkää valehdelko enää, muutoin teen rangaistuksenne
kaksinkertaiseksi."

Manicamp kumarsi kalveten. D'Artagnan tuli vielä askeleen lähemmäksi,
päättäen asettua väliin, jos kuninkaan yltyvä suuttumus kiihtyisi
määrättyjen rajojen yli.

"Monsieur", jatkoi kuningas, "te näette, että asiaa on turha kieltää
kauemmin. Herra de Guiche on taistellut."

"Minä en väitä vastaan, sire, ja teidän majesteettinne olisi ollut
jalomielinen, jos ette olisi pakottanut herrasmiestä valehtelemaan."

"Pakottanut! Kuka teitä pakotti?"

"Sire, herra de Guiche on ystäväni. Teidän majesteettinne on kieltänyt
kaksintaistelut kuolemanrangaistuksen uhalla. Vale saattoi pelastaa
ystäväni. Minä valehtelin."

"Hyvä", jupisi d'Artagnan, "siinäpä on aika poika, _mordioux_!"

"Monsieur", muistutti kuningas, "valehtelemisen sijasta olisi pitänyt
ehkäistä kaksintaistelu."

"Oh, sire, teidän majesteettinne, joka olette Ranskan täydellisin
ritari, tietää hyvin, että me miekkamiehet emme koskaan ole katsoneet
herra de Bouttevillea häväistyksi sillä, että hänet mestattiin.
Häpäisevää on vihollisensa välttäminen eikä pyövelin kohtaaminen
muodollisen lainpolkemisen takia."

"No olkoon", myönsi Ludvig XIV, "tahdonpa antaa teille tilaisuuden
korjata kaikki."

"Jos se soveltuu herrasmiehelle, käytän sitä innokkaasti ja
mielihyvin."

"Herra de Guichen vastustajan nimi?"

"Ohhoh!" jupisi d'Artagnan; "joko jatkamme Ludvig XIII:n malliin...?"

"Sire..." virkahti Manicamp moittivalla äänellä.

"Ette näy tahtovan nimetä häntä?"

"Sire, minä en tunne häntä."

"_Bravo_!" äännähti d'Artagnan hyväksyvästi.

"Herra de Manicamp, luovuttakaa miekkanne kapteenille."

Manicamp kumarsi sirosti, irroitti hymyillen miekkansa hankauksesta ja
ojensi sen muskettisoturille.

Mutta de Saint-Aignan kiirehti d'Artagnanin ja vangittavan väliin.

"Sire", virkkoi hän, "teidän majesteettinne luvalla..."

"Ole hyvä", myöntyi kuningas, ehkä sydämessään hyvilläänkin siitä, että
joku asettui hänen itsensä ja sen kiukustuksen väliin, johon hän oli
päästänyt luontonsa kiihoittumaan.

"Manicamp, te olette urhea mies, ja kuningas osaa antaa arvoa
käytöksellenne; mutta tahtomalla liian hyvin palvella ystäviään tulee
vain vahingoittaneeksi heitä. Manicamp, te tiedätte nimen, jota hänen
majesteettinsa kysyy."

"Se on totta, minä tiedän sen."

"No sanokaa se siis."

"Jos minun olisi pitänyt se sanoa, olisin sen jo tehnyt."

"Sitten sanon sen minä, jota ei vaivaa sellainen tunnontarkka arkailu
kuin teitä."

"Te... te olette vapaa tekemään tahtonne mukaan; mutta kuitenkin
minusta tuntuu..."

"Oh, riittää jo jalomielisyyttä; minä en noin vain laske teitä
Bastiljiin. Puhukaa, tai minä puhun."

Manicamp oli älykäs mies, ja hän käsitti tehneensä kylliksi, antaakseen
itsestään edullisen käsityksen. Nyt oli vain jatkettava samaan
suuntaan, voittaakseen jälleen kuninkaan suosion.

"Puhukaa vain, monsieur", sanoi hän de Saint-Aignanille. "Minä
puolestani olen tehnyt kaikki, mihin omatuntoni on minua velvoittanut,
ja omantuntoni äänen täytyikin olla hyvin ankara", lisäsi hän
kuninkaaseen kääntyen, "koska se on voittanut hänen majesteettinsakin
käskyt. Mutta hänen majesteettinsa antaa minulle anteeksi, kun saa
tietää, että minun oli puolustettava naisen kunniaa."

"Naisen?" kysyi kuningas levottomana.

"Niin, sire."

"Oliko nainen taistelun aiheena?"

Manicamp kumarsi. Kuningas nousi ja lähestyi de Manicampia.

"Jos se nainen on korkeassa asemassa", sanoi hän, "niin en moiti
vaiteliaisuuttanne -- päin vastoin."

"Sire, kaikki, joilla on yhteyttä kuninkaan tai hänen veljensä
huonekunnan kanssa, ovat minun mielestäni korkeassa asemassa."

"Veljeni huonekunnan?" toisti Ludvig XIV ikäänkuin epäröiden. "Onko
taistelu saanut alkunsa veljeni seurueeseen kuuluvasta naisesta?"

"Tai Madamen."

"Ah, Madamenko?"

"Niin, sire."

"Ja se nainen...?"

"On eräs hänen kuninkaallisen korkeutensa Orléansin herttuattaren
hovineitoja."

"Jonka tähden sanotte herra de Guichen taistelleen?"

"Niin, ja tällä kertaa en enää valehtele."

Ludvig teki hämmentyneen liikkeen.

"Hyvät herrat", virkkoi hän läsnäolijoihin kääntyen, "suvainnette
hetkiseksi poistua. Minun on tarvis jäädä herra de Manicampin kanssa
kahden kesken. Tiedän, että hänellä on minulle esitettävänä tärkeitä
seikkoja puolustuksekseen ja että hän ei rohkene sitä tehdä todistajain
kuullen... Pitäkää miekkanne, herra de Manicamp."

Manicamp pani miekan takaisin hankkilukseensa.

"Se veitikka on totisesti hyvin kylmäverinen", mutisi muskettisoturi
tarttuessaan de Saint-Aignanin käsivarteen ja poistuessaan tämän
kanssa.

"Kyllä hän pujottautuu pinteestä", kuiskasi jälkimmäinen d'Artagnanin
korvaan.

"Ja kunniakkaasti sittenkin, herra kreivi."

Manicamp loi Saint-Aignaniin ja kapteeniin kiitollisen silmäyksen, joka
jäi kuninkaalta huomaamatta.

-- Kas vain, -- tuumi d'Artagnan astuessaan kynnyksen yli; -- minulla
oli huono käsitys uudesta sukupolvesta, mutta erehdyinpä! Noissa
nuorissa herroissa on kuntoakin edustettuna.

Valot astui suosikin ja kapteenin edellä ulos työhuoneesta. Kuningas ja
Manicamp jäivät kahdenkeskiseen haasteluun.




158.

D'Artagnan myöntää erehtyneensä ja Manicampin olleen oikeassa.


Mennen ovelle asti kuningas vakuuttausi omin silmin, että ketään ei
ollut kuuntelemassa, ja palasi sitten äkkiä, asettuen puhuteltavansa
eteen.

"Kas niin", virkkoi hän, "nyt kun olemme yksinämme, selittäkää minulle
asia, herra de Manicamp."

"Mitä avomielisimmin, sire", vastasi nuori mies.

"Ja ennen kaikkea", lisäsi kuningas, "tietäkää, että mikään ei ole
minulle niin sydämen asiana kuin naisten kunnia."

"Sentähden koetinkin ottaa huomioon teidän hienotunteisuutenne, sire."

"Niin, nyt käsitän kaikki. Te sanotte kysymyksen siis koskeneen
jotakuta kälyni hovineitoa, -- että asianomainen henkilö, de Guichen
vastustaja, sanalla sanoen mies, jota ette tahdo mainita..."

"Mutta jonka herra de Saint-Aignan teille mainitsee, sire."

"Niin; te sanotte siis, että se mies on loukannut jotakuta Madamen
huonekunnasta."

"Niin, neiti de la Vallièrea, sire."

"Ah!" huudahti kuningas kuin olisi sitä odottanut ja kuin tämä isku
kumminkin olisi lävistänyt hänen sydämensä. "Ah, neiti de la
Vallièreako herjattiin?"

"En tahdo suinkaan väittää, että häntä oikeastaan herjattiin, sire."

"Mutta toki..."

"Minä sanon, että hänestä puhuttiin sopimattomin sanoin."

"Sopimattomin sanoin neiti de la Vallièresta! Ja te kieltäydytte
minulle ilmoittamasta, kuka se hävytön oli...?"

"Sire luulin sen sovituksi ja teidän majesteettinne luopuneen
vaatimasta minua ilmiantajaksi."

"Se on totta, olette oikeassa", vastasi kuningas hilliten itään.
"Saankin muuten kyllä pian tietää, ketä minun on rangaistava."

Manicamp näki hyvin, että tässä oli kysymyksen tärkein kohta. Kuningas
taasen huomasi joutuneensa hieman liian pitkälle ja jatkoi
rauhallisemmin:

"Enkä suinkaan rankaise siksi, että asia koskee neiti de la Vallièrea,
vaikka pidänkin häntä erityisesti arvossa, vaan senvuoksi, että riidan
syynä on nainen. Ja minä vaadin, että hovissani kunnioitetaan naisia ja
että kartetaan kiistoja."

Manicamp kumarsi.

"No, antakaahan nyt kuulla, herra de Manicamp", kehoitti kuningas,
"mitä neiti de la Vallièresta puhuttiin."

"Mutta eikö teidän majesteettinne sitä arvaa?"

"Minäkö?"

"Teidän majesteettinne kyllä tietää, minkälaista leikinlaskua nuoret
miehet saattavat itselleen sallia."

"Sanottiin kaiketi hänen rakastavan jotakuta", yritti kuningas.

"Se on luultavaa."

"Mutta neiti de la Vallièrella on oikeus rakastaa ketä vain haluaa",
sanoi Ludvig.

"Sitä de Guiche juuri väittikin."

"Ja senkö vuoksi hän ryhtyi taistelemaan?"

"Niin, sire, vain siitä syystä."

Kuningas punastui.

"Ja ettekö tiedä mitään enempää?"

"Mistä asiasta, sire?"

"No, siitä perin mielenkiintoisesta seikasta, josta juuri kerrotte."

"Ja mitä haluaisi kuninkaani minun siitä vielä tietävän?"

"Kah, esimerkiksi sen miehen nimen, jota la Vallière rakastaa ja jota
rakastamasta de Guichen vastustaja tahtoi häneltä evätä oikeuden?"

"Sire, minä en tiedä mitään, en ole mitään kuullut, mitään havainnut;
mutta minä pidän de Guichea suurena sieluna, ja jos hän on tilapäisesti
ruvennut de la Vallièren suojelijan sijaiseksi, johtuu se siitä, että
tämä suojelija on liian korkeassa asemassa itse ryhtyäkseen häntä
puolustamaan."

Nämä sanat olivat enemmän kuin läpikuultavat, ja ne saivatkin kuninkaan
punehtumaan, mutta tällä kertaa mielihyvästä. Hän taputti Manicampia
hiljaa olkapäälle.

"Hyvä, hyvä, te ette ole ainoastaan älykäs poika, herra de Manicamp,
vaan myöskin uljas mies, ja ystävänne de Guichen kaltaiset vaeltavat
ritarit ovat minulle mieluisia. Tehän ilmoitatte sen hänelle?"

"Teidän majesteettinne antaa minulle siis anteeksi?"

"Täydellisesti."

"Ja minä olen vapaa?"

Kuningas hymyili ja ojensi kätensä Manicampille. Tämä suuteli sitä.

"Te muuten", lisäsi kuningas, "olette oivallinen kertoja."

"Minäkö, sire?"

"Te olette antanut minulle erinomaisen selostuksen tuosta de Guichelle
sattuneesta tapaturmasta. Minä näen karjun syöksyvän metsästä, näen
hevosen kaatuvan kuoliaaksi, näen eläimen hyökkäävän hevosesta
ratsastajan kimppuun. Te ette kerro, monsieur, te kuvailette."

"Sire, teidän majesteettinne suvaitsee luullakseni laskea minusta
leikkiä", virkkoi Manicamp.

"Päinvastoin", vastasi Ludvig XIV vakavasti, "olen niin tosissani,
herra de Manicamp, että haluan teidän kertovan kaikille tämän
seikkailun."

"Väijytysseikkailun?"

"Niin, sellaisena kuin olette sen minulle kertonut, muuttamatta siitä
sanaakaan. Ymmärrättekö?"

"Täydellisesti, sire."

"Ja te kerrotte sen?"

"Hetkistäkään viivyttelemättä."

"Hyvä on, menkää nyt itse kutsumaan herra d'Artagnan; ettehän häntä
enää pelänne."

"Oi, sire, kun nyt olen varma teidän majesteettinne hyvästä suosiosta,
en enää pelkää mitään."

"Kutsukaa hänet siis", käski kuningas.

Manicamp avasi oven.

"Messieurs", huusi hän, "kuningas kutsuu teitä."

D'Artagnan, Saint-Aignan ja Valot palasivat sisälle.

"Hyvät herrat", sanoi kuningas, "kutsutan teidät ilmoittaakseni että
herra de Manicampin kertomus on minua täydellisesti tyydyttänyt."

D'Artagnan loi lääkäriin toiselta puolen ja Saint-Aignaniin toiselta
katseen, joka merkitsi: -- No, mitä minä teille sanoin?

Kuningas vei Manicampin ovelle ja kuiskasi:

"Pidettäköön herra de Guichesta hyvää huolta, ja tulkoon hän kaikin
mokomin pian terveeksi. Tahdon rientää kiittämään häntä kaikkien
naisten nimessä, mutta varsinkin varoittamaan häntä uudestaan
ryhtymästä sellaiseen."

"Vaikka hänen täytyisi kuolla sata kertaa, sire, alkaa hän sata kertaa
uudestaan, jos teidän majesteettinne kunnia on kysymyksessä."

Tämä oli suorasukaista. Mutta olemme jo sanoneet, että kuningas Ludvig
XIV rakasti suitsutusta, ja kunhan sitä hänelle vain tarjottiin, hän ei
ollut kovin vaatelias sen laatuun nähden.

"Hyvä on, hyvä on", virkkoi hän jättäessään Manicampille hyvästi, "minä
käyn itse de Guichen luona ja puhun hänelle järkeä."

Manicamp poistui, astellen takaperin.

Sitten kuningas palasi kolmen läsnäolijan luo.

"Herra d'Artagnan!" sanoi hän.

"Sire."

"Sanokaahan, mistä johtuu, että näkönne on niin hämärä, vaikka teillä
tavallisesti on perin hyvät silmät?"

"Minunko näköni hämärä, sire?"

"Epäilemättä."

"Täytyyhän tietysti niin olla, koska teidän majesteettinne sen sanoo.
Mutta missä suhteessa se on huono, jos rohkenen kysyä?"

"No siinä Rochinin metsikön tapahtumassa."

"Ahaa!"

"Epäilemättä. Te olette ollut huomaavinanne kahden hevosen jäljet,
kahden miehen jäljet, keksinyt muka yksityisseikkoja taistelusta.
Mitään tuosta kaikesta ei ole ollut olemassa. Pelkkää mielikuvitusta!"

"Ahaa!" äännähti d'Artagnan toistamiseen.

"Näin on laita noiden hevosten jälkien, samoin muidenkin taistelun
merkkien. De Guiche kamppaili metsäsian kanssa siinä kaikki. Mutta se
kamppailu näkyy kaikesta päättäen olleen pitkä ja kamala!"

"Ahaa!" äänteli d'Artagnan yhä.

"Ja ajatella, että hetkeksikään uskoin sellaista erehdystä. Mutta te
puhuittekin niin varmana."

"Minulla tosiaan täytyi olla silmät sokaistuina, sire", myönsi
d'Artagnan niin suopeasti, että kuningas tuli ihan hyvälle mielelle.

"Te siis myönnätte sen?"

"_Pardieu_, sire, kuinkas sitten!"

"Joten nyt näette asian...?"

"Aivan toisena kuin puoli tuntia sitten."

"Ja mistä katsotte tämän muuttuneen käsityksenne johtuvan?"

"No, asiahan on hyvin helposti selitettävissä, sire! Puoli tuntia
sitten palasin Rochinin metsiköstä, jossa minulla ei ollut muuta valoa
kuin tallilyhty-pahainen..."

"Jotavastoin tällä hetkellä...?"

"Tällä hetkellä minulla on kaikki kabinettinne kynttilät ja lisäksi
kuninkaan kaksi silmää, jotka valaisevat kuin auringot."

Kuningas purskahti nauruun, ja de Saint-Aignan alkoi hohottaa.

"Kävi niinkuin herra Valotin kanssa", jatkoi d'Artagnan, ottaen sanan
kuninkaan suusta: "hän ei ainoastaan kuvitellut, että herra de Guiche
oli haavoittunut luodista, vaan vielä luuloitteli kaivaneensa sen hänen
rinnastaan."

"_Ma foi_!", virkkoi Valot, "tunnustan..."

"Ettekö te niin uskonut?" pitkitti d'Artagnan.

"Minun on sanottava", vastasi Valot, "etten sitä ainoastaan uskonut,
vaan että olen yhä valmis sen vannomaankin."

"Hei, hyvä tohtori, unta kaikki!"

"Untako?"

"Herra de Guichen haava on unta! Luoti on unta!... ja uskokaa minua,
älkää hiiskuko siitä hupsutuksesta enempää."

"Paikalleen puhuttu", virkkoi kuningas; "d'Artagnanin teille antama
neuvo on hyvä. Älkää puhuko unestanne enää kellekään, herra Valot, ja
annan sanani siitä, että te ette sitä kadu. Hyvää yötä, messieurs. Oi,
onpa surkeata joutua villikarjun kynsiin!"

"Surkeata on sortua metsäkarjun raadeltavaksi!" toisti d'Artagnan hyvin
äänekkäästi.

Ja hän toisteli tätä lausetta vielä kaikkien kulkemiensa huoneiden
läpi, ja lähtiessään linnasta hän vei Valotin mukanaan.

"Nyt, kun olemme kahden kesken", lausui kuningas de Saint-Aignanille,
"mikä on de Guichen vastustajan nimi?"

De Saint-Aignan katsoi kuninkaaseen.

"Oh, älä epäröi", rohkaisi tämä, "tiedäthän, että minun täytyy antaa
anteeksi."

"De Wardes", vastasi de Saint-Aignan.

"Hyvä."

Mutta mennessään yksityishuoneeseensa Ludvig XIV virkahti kiivaasti
itsekseen: "Anteeksianto ei ole unohdusta."




159.

Hyvä on pitää kaksi jännettä jousessaan.


Manicamp läksi kuninkaan luota peräti onnellisena, kun oli niin hyvin
suoriutunut. Mutta aikoessaan portaitten alapäässä sivuuttaa eräät
oviverhot hän tunsi yhtäkkiä jonkun nykäisevän hihasta.

Hän kääntyi ja näki käytävässä odottelevan Montalaisin, joka eteenpäin
kumartuneena kuiskasi hänelle salaperäisesti:

"Monsieur, tulkaa nopeasti, minä pyydän."

"Ja mihin sitten, mademoiselle?" kysyi Manicamp.

"Ensiksikin sanon, että todellinen ritari ei olisi minulle lainkaan
tehnyt tätä kysymystä, vaan seurannut mitään selitystä kaipaamatta."

"Hyvä on, mademoiselle", virkkoi Manicamp, "olen valmis käyttäytymään
todellisena ritarina."

"Ei, se on myöhäistä, ettekä te siitä enää saisi ansiota. Me menemme
Madamen luo."

"Ah, ah!" huudahti Manicamp. "Menkäämme Madamen luo."

Ja hän seurasi Montalaisia, joka riensi edellä keveänä kuin Galatea.

-- Tällä kertaa, -- ajatteli Manicamp seuratessaan opastansa, -- en
usko metsästysjuttujen oikein vetelevän. Yritämmepä kuitenkin, ja
tarpeen tullen... _ma foi_, tarpeen tulen keksimme jotakin muuta.

Montalais kiirehti yhä vinhasti eteenpäin.

-- Onpa väsyttävää, -- tuumi Manicamp, -- kun täytyy samalla kertaa
käyttää sekä aivojansa että koipiaan!

Viimein he päätyivät perille.

Madame oli saanut laittautuneeksi komeaan yöpukuunsa; mutta tietenkin
hän oli täten pukeutunut ennen kuin joutui kokemaan niitä
mielenliikutuksia, jotka häntä kuohuttivat. Hän odotti silminnähtävän
kärsimättömästi. Montalais ja Manicamp tapasivatkin hänet ovella
seisomassa. Kuullessaan askeleet oli Madame tullut vastaan.

"Ah", virkkoi hän, "vihdoinkin!"

"Tässä on herra de Manicamp", vastasi Montalais.

Manicamp teki kohteliaan kumarruksen. Madame antoi Montalaisille merkin
poistua. Nuori tyttö totteli.

Madame seurasi häntä ääneti silmillään, kunnes ovi sulkeutui hänen
jälkeensä. Sitten kääntyen Manicampiin:

"Mitä kuulenkaan, herra de Manicamp?" hän kysyi. "Onko joku
haavoittuneena linnassa?"

"Valitettavasti, Madame... Herra de Guiche."

"Niin, herra de Guiche", toisti prinsessa. "Olin tosiaankin kuullut
siitä kerrottavan, mutta kukaan ei vahvistanut huhua. Herra de
Guichelleko se onnettomuus siis todellakin tapahtui?"

"Juuri hänelle, Madame."

"Tiedättehän, herra de Manicamp", tokaisi prinsessa kiihkeästi, "että
kuningas ei suvaitse kaksintaisteluita?"

"Tietysti, Madame; mutta eikö kaksinottelu metsänotuksen kanssa ole
hänen majesteettinsa silmissä oikeutettu?"

"Oh, ette tahtone loukata minua otaksumalla, että uskoisin järjetöntä
satua herra de Guichea haavoittaneesta villisiasta? En tiedä, missä
tarkoituksessa sitä levitetään. Ei, ei, monsieur; asian oikea laita on
tunnettu, ja tällä hetkellä herra de Guiche haavojensa tuottaman tuskan
lisäksi on vaarassa menettää vapautensa."

"Ah, Madame", sanoi Manicamp, "sen hyvin tiedän. Mutta mitä tehdä?"

"Oletteko tavannut hänen majesteettinsa?"

"Olen, Madame."

"Mitä hänelle sanoitte?"

"Kerroin hänelle, miten herra de Guiche oli ollut saalista väijymässä,
miten karju oli syöksynyt esille Rochinin metsästä, miten herra de
Guiche oli tähdännyt sitä ja raivostunut eläin uudestaan hyökännyt
ampujan päälle, surmannut hänen hevosensa ja pahasti repinyt häntä
itseäänkin."

"Ja uskoiko kuningas tuon kaiken?"

"Täydellisesti."

"Oo, te kummastutatte minua, herra de Manicamp, te kummastutatte minua
suuresti."

Ja Madame käveli huoneessaan pitkin ja poikin, luoden tuon tuostakin
kysyvän silmäyksen Manicampiin, mutta tämä pysyi perin tyynenä ja
liikkumatta paikalla, johon oli sisälle astuessaan asettunut. Lopulta
prinsessa pysähtyi.

"Kuitenkin", hän, virkkoi "kaikki täällä ovat yhtä mieltä siitä, että
tuolla haavoittumisella on toinen syy."

"Ja mikä syy, Madame?" sanoi Manicamp. "Saanko tehdä teidän
korkeudellenne tämän kysymyksen?"

"Tekö sitä kysytte, te, joka olette herra de Guichen harras ystävä ja
uskottu?"

"Hoo, Madame, ystävä kyllä, mutta en uskottu. De Guiche on niitä
miehiä, joilla voi olla ja varmaan onkin salaisuuksia, mutta jotka
eivät niitä ilmaise. De Guiche on vaitelias, Madame."

"No, sitten on minulla ilo kertoa teille ne herra de Guichen teiltä
pidättämät salaisuudet", sanoi prinsessa närkästyneenä. "Sillä
saattaisipa kuningas kysellä teiltä toistamiseen, ja jos tällä toisella
kerralla esittäisitte hänelle saman kertomuksen kuin ensimmäiselläkin,
hän ehkä ei siihen tyytyisi."

"Mutta, Madame, minä luulen, että teidän korkeutenne erehtyy kuninkaan
suhteen. Hänen majesteeettinsa on ollut minuun hyvin tyytyväinen, sen
vannon teille."

"Sallikaa minun sitten sanoa, herra de Manicamp, että se vain todistaa
hänen majesteettinsa olevan kovin helposti tyydytettävissä."

"Luulen teidän korkeutenne olevan väärässä sellaista otaksuessanne.
Hänen majesteettinsa on tunnettu siitä, että hän ottaa huomioon vain
päteviä perusteita."

"Ja uskotteko hänen olevan hyvillään liehakoivasta valheestanne, kun
hän huomenna saa kuulla herra de Guichen joutuneen ystävänsä herra de
Bragelonnen puolesta riitaan ja siitä kaksintaisteluun?"

"Riitaan herra de Bragelonnen puolesta?" sanoi Manicamp tekeytyen mitä
yksinkertaisimmaksi; "mitä teidän korkeutenne suvaitseekaan minulle
puhua?"

"Mitä ihmeellistä siinä on? Herra de Guiche on herkkä ja ärtyisä; hän
menettää helposti malttinsa."

"Päinvastoin, Madame, herra de Guiche on minun mielestäni hyvin
kärsivällinen, eikä ollenkaan herkkä kiihtymään ilman painavia syitä."

"Mutta eikö ystävyys ole painava syy?" kysyi prinsessa.

"Oh, tietysti, Madame, ja varsinkin hänenlaisensa miehen sydämelle."

"No niin, herra de Bragelonne on herra de Guichen ystävä. Ettehän sitä
tosiasiaa kiellä?"

"Perin hyvä ystävä."

"No, herra de Guiche ryhtyi herra de Bragelonnea puoltamaan, ja kun
herra de Bragelonne oli poissa eikä voinut taistella, taisteli de
Guiche hänen puolestaan."

Manicamp alkoi hymyillä, nyökkäsi pari kertaa ja kohautti olkapäitään.
Nämä liikkeet merkitsivät: -- Hitto, jos sitä nyt välttämättömästi
tahdotte!...

"Mutta puhukaa nyt toki", pyysi prinsessa kärsimättömästi.

"Minäkö?"

"Niin tietysti. On selvää, että olette toista mieltä kuin minä ja että
teillä on jotakin sanottavaa."

"Minulla on sanottavana vain yksi asia, Madame: en ymmärrä rahtuakaan
siitä, minkä kertomisella olette minua kunnioittanut."

"Mitä! Ettekö ymmärrä mitään herrojen de Guichen ja de Wardesin
välisestä riidasta?" huudahti prinsessa melkein kiukustuneena.

Manicamp oli vaiti.

"Kiistasta", jatkoi Madame, "joka syntyi jostakin pahansuovasta
vihjauksesta ja enemmän tai vähemmän koski erään naisen kunniaa?"

"Ah, erään naisen? Se muuttaa asian", virkkoi Manicamp.

"Alatte kai jo käsittää?"

"Teidän korkeutenne suokoon minulle anteeksi, mutta en uskalla..."

"Ette uskalla?" sanoi Madame pahastuksissaan. "Hyvä, odottakaa, sitten
minä aion uskaltaa."

"Madame, Madame!" huudahti Manicamp ikäänkuin säikähtyneenä. "Varokaa,
mitä puhutte."

"Haa, näyttää siltä, että jos olisin mies, taistelisitte minun kanssani
hänen majesteettinsa säännöksistä huolimatta, kuten herra de Guiche
taisteli herra de Wardesin kanssa, -- ja kaikki tuo neiti de la
Vallièren kunniasta."

"Neiti de la Vallièren!" huudahti Manicamp, äkkiä hätkähtäen kuin ei
olisi aavistamallakaan odottanut sen nimen lausumista.

"Oh, mikä teitä vaivaa, herra de Manicamp, kun tuolla lailla
hypähdätte?" virkkoi Madame ivallisesti. "Olisitteko te kylliksi
nenäkäs epäilemään hänen kunniaansa?"

"Mutta eihän kaikessa tässä, Madame, ole vähimmässäkään määrässä
kysymys neiti de la Vallièren kunniasta."

"Mitä! Kun kaksi miestä ampuu luodin toistensa otsaan naisen tähden,
sanotte te, että hänellä ei ole koko asian kanssa mitään tekemistä ja
että hänestä ei ole kysymyskään? Oh, en uskonut teitä niin sukkelaksi
hoviherraksi, herra de Manicamp."

"Anteeksi, anteeksi, Madame", sanoi nuori mies, "mutta täten emme pääse
mihinkään tulokseen. Te suvaitsette puhua minulle toista kieltä, minä
näyn puhuvan teille toista."

"Kuinka niin?"

"Anteeksi, luulin ymmärtäväni teidän korkeutenne tahtovan minulle
sanoa, että herrat de Guiche ja de Wardes taistelivat neiti de la
Vallièren tähden."

"Niinpä niin."

"Neiti de la Vallièrenkö tähden?" toisti Manicamp.

"Ah, hyvä Jumala, en sanonut, että herra de Guiche omakohtaisesti olisi
kiintynyt neiti de la Vallièreen; mutta hän puuttui asiaan
valtuutettuna."

"Valtuutettuna!"

"No, älkää nyt aina tekeytykö noin säikkyväksi. Tiedetäänhän täällä,
että herra de Bragelonne on kihloissa neiti de la Vallièren kanssa ja
että hän lähtiessään kuninkaan asialle Lontooseen antoi ystävänsä herra
de Guichen tehtäväksi pitää tätä mielenkiintoista neitosta silmällä."

"Ah, minä en enää sano mitään. Teidän korkeutenne näkyy olevan
selvillä."

"Tiedän kaikki, sen saatte uskoa."

Manicamp alkoi nauraa, ja tällä hän oli vähällä raivostuttaa
prinsessan, jonka tiedämme luonteeltaan jokseenkin närkkääksi.

"Madame", esitti vaitelias Manicamp kumartaen prinsessalle,
"haudatkaamme tämä asia, joka ei koskaan täysin selviä."

"Oh, mitä siihen tulee, ei asialle enää mitään voi, ja selvitykset ovat
täydelliset. Kuningas saa tietää, että de Guiche on taittanut peitsensä
tuon pikku seikkailijattaren puolesta, joka tahtoo näytellä
suurellista. Hän saa tietää, että herra de Bragelonnen nimitettyä
ystävänsä, herra de Guichen, Hesperidien puutarhan vartijaksi, tämä on
virkansa puolesta puraissut markiisi de Wardesia, joka tohti kurkottaa
kätensä kultaomenaa poimimaan. Ja eihän teille, herra Manicamp, joka
olette niin hyvin selvillä kaikista asioista, ole tietämätöntä, että
kuningaskin puolestaan himoitsee tuota mainiota aarretta, ja hän
saattaa äkämystyä herra de Guichelle tytön puolustajaksi rupeamisesta.
Tiedättekö nyt tarpeeksi vai vieläkö kaipaatte muuta selitystä?
Puhukaa, kysykää."

"Ei, Madame, en tahdo tietää mitään enempää."

"Kuulkaa kuitenkin vielä, sillä teidän on se tiedettävä, herra de
Manicamp; kuulkaa, että hänen majesteettinsa suuttumuksella on
peloittavat seuraukset. Hänen luontoisillaan ruhtinailla puhkee
rakkaudesta johtunut vihastuminen hirmumyrskyksi."

"Jonka te asetatte, Madame."

"Minä!" huudahti prinsessa kiihkeän ivallisin elein. "Mistä syystä minä
sen tekisin?"

"Siksi että te ette suosi vääriä tekoja, Madame."

"Ja olisiko teidän mielestänne vääryyttä estää kuningasta
lempiseikkailuista?"

"Kyllä te sentään käytte väliin herra de Guichen hyväksi."

"Oh, johan te tulette hulluksi", virkahti prinsessa ylväästi.

"Päinvastoin, Madame, olen selkeällä ajattelupäällä, ja minä toistan,
että te puolustatte herra de Guichea kuninkaan edessä."

"Minäkö?"

"Niin."

"Ja minkätähden?"

"Siksi että herra de Guichen asia on teidän asianne, Madame", kuiskasi
Manicamp kiihkeästi, ja hänen silmänsä olivat alkaneet hehkua.

"Mitä tarkoitatte?"

"Ihmettelenpä vain, Madame, että teidän korkeutenne ei ole aavistanut
verukkeeksi tuota kaksintaistelun yhteydessä mainittua la Vallièrea,
jonka nimessä herra de Guiche on tarttunut aseisiin poissaolevan
Bragelonnen varakreivin sijasta."

"Verukkeeksi?"

"Niin."

"Mutta minkä verukkeeksi?" toisti prinsessa änkyttäen, sillä hän oli
Manicampin katseesta lukenut jotakin.

"Nyt, Madame", lausui nuori mies, "olen luullakseni sanonut kylliksi,
jotta teidän korkeutenne ei syytä kuninkaan edessä de Guiche-parkaa.
Häneenhän kohdistuvat kaikki vihollisuudet, joita eräs teille hyvin
vastakkainen puolue hautoo."

"Näytte päinvastoin tahtovan sanoa, että kaikki ne, jotka eivät rakasta
neiti de la Vallièrea, ja vieläpä jotkut niistäkin, jotka hänestä
pitävät, kantaisivat kreiville kaunaa?"

"Ah, Madame, menettekö itsepäisyydessä niin pitkälle, ja ettekö avaa
korvianne hartaan ystävän sanoille? Täytyykö minun teidän
pahoittamisenne uhallakin, täytyykö minun vastoin tahtoani nimetä
henkilö, joka oli tämän riidan oikeana aiheena?"

"Henkilö!" toisti Madame punehtuen.

"Täytyykö minun", jatkoi Manicamp, "näyttää teille de Guiche-poloinen
ärtyneenä, raivostuneena ja epätoivoisena kaikkien niiden huhujen
johdosta, joita siitä henkilöstä kulkee? Pitääkö minun, jos te yhä
kieltäydytte häntä tuntemasta ja jos kunnioitus yhä estää minut häntä
mainitsemasta -- täytyykö minun muistuttaa teille Monsieurin ja lordi
Buckinghamin välisistä kohtauksista, herttuan äkillisen maastalähdön
aiheuttamista salaviittauksista? Täytyykö minun kuvailla kreivin
hartaat pyrkimykset miellyttää, palvella ja suojella sitä henkilöä,
jonka ainoan tähden hän elää, jolle ainoalle hän hengittää? No hyvä,
minä teen sen, ja muistutettuani teitä kaikesta tuosta te ehkä
ymmärrätte, että de Wardesin kauan ärsyttelemänä kreivi menetti
malttinsa ja kuullessaan vastustajansa lausuvan ensimmäisen loukkaavan
sanan tuosta henkilöstä syttyi kostoa hehkumaan."

Madame kätki kasvot käsiinsä.

"Monsieur, monsieur!" huudahti hän. "Tiedättekö todella, mitä puhutte
ja kelle puhutte?"

"Silloin, Madame", pitkitti Manicamp kuin ei olisi prinsessan
huudahduksia kuullutkaan, "teitä ei enää kummastuta kreivin kiihkeä
halu etsiä riitaa, eikä hänen ihmeellinen taitonsa siirtää se teidän
eduillenne vieraalle alalle. Tässä varsinkin on hänen kykynsä ja
kylmäverisyytensä ilmennyt suurenmoisena. Ja jos henkilö, jonka tähden
kreivi de Guiche on taistellut ja vuodattanut vertaan, todella on
jossakin kiitollisuuden velassa haavoitetulle poloiselle, se ei
suinkaan perustu hänen verensä vuodatukseen ja kärsimiinsä kipuihin,
vaan sen tulee johtua hänen ryhtymisestään puolustamaan henkilöä, jonka
kunnia on hänelle kallisarvoisempi kuin omansa."

"Oo!" huudahti Madame kuin olisi ollut yksinään. "Oo, olisiko se
todellakin tapahtunut minun tähteni?"

Manicamp saattoi hengähtää. Hän oli sankarillisesti taistellen
voittanut levähdyksen aikaa ja käytti lomahetkeään.

Madame puolestaan istui tovin tuskalliseen haaveiluun vaipuneena. Hänen
liikutuksensa saattoi arvata poven rajusta aaltoilusta, silmien
raukeudesta ja siitä, että hän usein painoi käden sydämelleen. Mutta
hänellä ei keimailu ollut laimeata viehtymystä, vaan päinvastoin tulta,
joka etsi ja löysi virikettä.

"Silloin", sanoi hän, "on kreivi samalla kertaa tehnyt palveluksen
kahdelle henkilölle, sillä myöskin herra de Bragelonne on herra de
Guichelle suuressa kiitollisuuden velassa, sitäkin suuremmassa, kun
aina ja kaikkialla johdutaan uskomaan, että tämä jalomielinen ritari on
taistellut la Vallièren puolesta."

Manicamp ymmärsi, että prinsessan sydämessä vielä kyti rahtunen
epäilyä, ja hän lämpeni vastustuksesta.

"Kauniin palveluksen todellakin", virkkoi hän, "on jalomielinen
esitaistelija tehnyt neiti de la Vallièrelle! Kauniin palveluksen hän
on tehnyt herra de Bragelonnelle! Kaksintaistelun aiheuttama hälinä
puoliksi häpäisee tuon nuoren tytön, ja samainen hälinä tietenkin
rikkoo hänen välinsä varakreivin kanssa. Täten ei herra de Wardesin
pistoolinlaukauksella ole ollut ainoastaan yksi, vaan kolme seurausta:
hän murskaa naisen kunnian, miehen onnen, ja kenties hän on samalla
kertaa kuolettavasti haavoittanut erästä Ranskan parhaita ritareja! Ah,
Madame, teidän järkeilynne on hyvin kylmää! Te tuomitsee aina, se ei
koskaan anna synninpäästöä."

Manicampin loppusanat häivyttivät viimeisenkin epäilyksen, joka vielä
viipyi Madamen mielessä, ehkäkään ei hänen sydämessään. Hän ei enää
ollut epäröivä prinsessa, eikä epäluuloinen, varovainen nainen; hänen
koko olemuksensa keskittyi sydämeen, joka oli tuntenut syvän haavan
vihlovaa tuskaa.

"Kuolettavasti haavoittanut!" läähätti hän. "Oi, herra de Manicamp,
ettekö sanonut kuolettavasti haavoittanut?"

Manicamp vastasi vain syvällä huokauksella.

"Te sanotte siis, että kreivi on vaarallisesti haavoittuma?" jatkoi
prinsessa.

"Voi, Madame, hän on saanut kätensä murskatuksi ja luodin rintaansa."

"Hyvä Jumala, hyvä Jumala!" vaikeroitsi prinsessa kuumeellisesti
kiihtyneenä. "Se on kauheata, herra de Manicamp! Käsi murskattu,
niinhän sanoitte? Luoti rinnassa, laupias taivas! Ja tuo heittiö, tuo
kurja, tuo murhamies de Wardes on sen tehnyt! Tosiaankaan ei taivas ole
oikeudenmukainen."

Manicamp näkyi olevan voimakkaan liikutuksen vallassa. Hän olikin
käyttänyt paljon tarmoa puolustuspuheensa viime osassa. Madame taasen
ei enää kyennyt harkitsemaan sovinnaisuuksia. Kun vihan tai rakkauden
intohimo hänet valtasi, ei niiden kuohumusta mikään ehkäissyt.

Madame lähestyi Manicampia, joka oli painunut tuolille, ikäänkuin murhe
olisi ollut kylliksi riittävä puolustus tälle rikkomukselle hovitapoja
vastaan.

"Monsieur", virkkoi prinsessa tarttuen hänen käteensä, "puhukaa
avoimesti."

Manicamp kohotti päätänsä.

"Onko herra de Guiche hengenvaarassa?" tiedusti Madame yhä.

"Kaksin kerroin", selitti toinen. "Ensiksikin käden valtimon
vioittumisesta aiheutuneen verenvuodon tähden, toiseksi rinnan
haavasta, jonka lääkäri pelkäsi vahingoittaneen jotakin tärkeätä
elintä."

"Hän saattaa siis kuolla?"

"Kuolla, niin, Madame, ja vieläpä ilman sitä lohtua, että tietäisi
teidän tunteneen hänen uhrautumisensa."

"Te saatte sen hänelle kertoa."

"Minäkö?"

"Niin; olettehan hänen ystävänsä?"

"Minäkö kertoisin? En suinkaan, Madame; minä sanon herra de Guichelle,
jos se onneton vielä kykenee minua kuuntelemaan ainoastaan mitä olen
nähnyt, nimittäin teidän tunteettomuutenne häntä kohtaan."

"Monsieur, oi, te ette saa menetellä niin pahasti!"

"Sen vainkin teen, Madame, minä sanon hänelle tämän totuuden. Sillä
luonto on sentään voimakas hänen ikäisillään. Lääkärit ovat viisaita,
ja jos kreiviparka sattumalta toipuisi vammoistaan, en tahtoisi saattaa
häntä vaaraan kuolla sydämen haavasta, sitten kun ruumis on
parantunut."

Nämä sanat lausuttuaan Manicamp nousi ja osoittaen syvää kunnioitusta
näkyi tahtovan lausua hyvästi.

"Sanokaa minulle ainakin, monsieur", pyysi Madame, pidättäen häntä
melkein rukoilevalla sävyllä, "missä tilassa loukkaantunut on? Kuka
lääkäri häntä hoitaa?"

"Hänen vointinsa on kovin huono, Madame. Lääkärinä on hänen
majesteettinsa oma lääkäri, herra Valot apunaan virkaveljensä, jonka
luo herra de Guiche on viety."

"Mitä! Eikö sairasta hoideta linnassa?" huudahti Madame.

"Voi, Madame, poikaparka oli liian heikko, jotta hänet olisi voitu
tuoda tänne asti."

"Antakaa minulle hänen osoitteensa, monsieur", pyysi prinsessa
innokkaasti. "Minä lähetän tiedustamaan hänen vointiaan."

"Rue du Feurre, tiilikivirakennus valkoisin ikkunaluukuin. Lääkärin
nimikyltti on oven päällä."

"Palaatteko te nyt potilaan luo, herra de Manicamp?"

"Kyllä, Madame."

"Sitten teidän sopisi tehdä minulle palvelus."

"Olen teidän korkeutenne käytettävänä."

"Tehkää niinkuin aioitte, palatkaa herra de Guichen luo, toimittakaa
kaikki saapuvilla olevat pois ja suvaitkaa poistua itsekin."

"Madame..."

"Älkäämme tuhlatko aikaa turhiin selityksiin. Asia on näin, -- älkää
nähkö siinä enempää kuin siinä on, älkääkä kysykö enempää kuin teille
sanon. Minä lähetän jonkun seuranaisen, ehkä kaksi, kun on jo niin
myöhä. En tahtoisi, että he näkisivät teidät tai suoraan sanoen en
soisi teidän näkevän heitä. Tällaista arkailua täytyy varsinkin teidän
ymmärtää, herra Manicamp, te kun niin hyvin oivallatte kaikki."

"Oh, kyllähän, Madame. Voinpa tehdä vielä enemmänkin, minä kävelen
teidän lähettiläittenne edellä. Sillä tavoin näytän heille varmasti
tien ja olisin heitä suojelemassa, jos he vastoin kaikkia otaksumia
sattuisivat varjelusta tarvitsemaan."

"Ja siten he kaiketi myös parhaiten ilman minkäänlaista vaikeutta
pääsevät sisälle?"

"Tietysti, Madame; sillä kulkien edellä minä poistan esteet, jos
sellaisia sattuisi."

"Hyvä on, menkää, menkää, herra de Manicamp, ja odottakaa portaitten
alipäässä."

"Minä lähden, Madame."

"Malttakaas."

Manicamp pysähtyi.

"Kun kuulette kahden naisen tulevan alas, niin lähtekää ja seuratkaa
taaksenne katsahtamatta kreivirukan luo vievää tietä."

"Mutta jos sattumalta tulisi portaita alas kaksi muuta henkilöä, joista
voisin erehtyä?"

"Lyödään kolmasti hiljaa kämmeniä yhteen."

"Hyvä on, Madame."

"Menkää, menkää."

Manicamp kääntyi, kumarsi viimeisen kerran ja poistui ilosta
pamppailevin sydämin. Hän tiesi hyvin, että Madamen tulo oli paras
voide potilaan haavoihin.

Ei ollut kulunut neljännestuntiakaan, kun hän kuuli ovea varovaisesti
avattavan ja jälleen suljettavan. Sitten hän eroitti keveitä askelia,
jotka hiipivät porraskäytävää alas, ja lopulta merkiksi sovitut kolme
kämmenenlyöntiä. Uskollisena lupaukselleen hän lähti heti, päätänsä
kääntämättä suunnaten askeleensa Fontainebleaun katuja pitkin lääkärin
asuntoa kohti.




160.

Herra Malicorne Ranskan kuningaskunnan arkistonhoitajana.


Kaksi viittoihinsa verhottua naista, mustasta sametista tehdyt
puolinaamiot kasvoilla, seurasi arasti Manicampin jälkiä. Ensimmäisessä
huonekerrassa loisti punaisten damastiverhojen takaa pöydälle asetetun
lampun pehmeä valo. Saman huoneen perällä lepäsi kierteispatsaisella
makuusijalla de Guiche. Vuoteen uutimet olivat saman väriset kuin ne,
jotka himmensivät lampun hohdetta. Potilaan pää oli kohotettu
kahdenkertaiselle pielukselle, silmät olivat sumeessa. Pitkät,
kiharaiset hiukset olivat epäjärjestyksessä valahtaneet nuoren miehen
kuiville ja kalpeille ohimoille ja hajautuneet vuoteelle.

Kuume näkyi painavan leimansa koko huoneeseen. De Guiche uneksi. Hänen
henkensä seurasi pimeyden halki jotakin sellaista unihouretta, joita
Jumala lähettää manan tiellä iäisyyden maailmaan matkaaville. Pari
kolme vielä hyytymätöntä veritahraa oli lattialla.

Manicamp nousi kiireisesti ylös portaita, mutta kynnyksellä hän
pysähtyi, työnsi hiljaa ovea, pisti päänsä huoneeseen, ja nähdessään
kaiken olevan rauhallista lähestyi varpaillaan Henrik IV:n aikuista
nojatuolia. Sairaanhoitajatar oli siihen tietysti nukahtanut.
Herätettyään hänet pyysi Manicamp häntä menemään viereiseen huoneeseen.

Sitten hän seisoi hetkisen vuoteen ääressä epätietoisena, pitäisikö
herättää de Guiche hyvää uutista kuulemaan. Mutta samassa hän alkoi
eroittaa oviverhon takaa silkkihameiden kahinaa ja matkakumppaniensa
huohottavaa hengitystä. Ja huomatessaan väräjävän verhon jo kohoavan
hän hiipi pois vuoteen luota, seuraten sairaanhoitajatarta viereiseen
huoneeseen. Tuskin oli hän poistunut, kun verhon takaa astui kaksi
naista hänen jättämäänsä huoneeseen.

Ensimmäisenä saapunut viittasi käskevästi seuralaistansa istahtamaan
oven vieressä olevalle jakkaralle. Sitten hän eteni rohkeasti
makuusijan ääreen, lykkäsi uutimet kokoon rautakannattimessa ja työnsi
niiden aaltoilevat poimut päänalusen taa.

Silloin hän näki kreivin kalpeat kasvot, näki oikean käden häikäisevän
valkoiseen palttinaan käärittynä lepäävän tummakuvioisella peitteellä,
joka verhosi osan tästä tuskan vuoteesta.

Häntä puistatti nähdessään veripisaran tiukkuvan esiin ja laajenevan
palttinassa.

Nuoren miehen valkea povi oli paljas, ikäänkuin yön viileän viiman
olisi ollut avustettava hengitystä. Ohut rihma piteli paikoillaan
haavasidettä, jonka ympärillä sinersi läpäissyttä verta.

Raskas huokaus pääsi nuoren naisen huulilta. Nojaten vuodepatsasta
vasten hän katseli naamionsa rei'istä tätä murheellista näkyä. Kreivin
yhteenpuristettujen hampaiden välitse kuului käheä, koriseva ääni kuin
kuolevan rinnasta. Naamioitu nainen tarttui potilaan vasempaan käteen.
Se poltti kuin hehkuva hiili. Mutta heti kun vieraan jäätävän kylmät
sormet koskettivat sitä, oli jähmetyksen vaikutus niin suuri, että de
Guiche avasi silmänsä ja koetti katsettaan elvyttäen tulla tajuihinsa.

Ensimmäiseksi havainnokseen hän näki vuoteensa vieressä seisovan
haamun. Tämä huomio sai hänen silmänsä laajenemaan, mutta järjen
kirkasta kipinää ei niissä syttynyt. Silloin nainen antoi merkin oven
luo jääneelle seuralaiselleen. Tämä oli varmaankin oppinut ohjeensa
hyvin, sillä selvään korostetulla äänellä hän ilman pienintäkään
epäröimistä lausui:

"Herra kreivi, hänen kuninkaallinen korkeutensa prinsessa Henriette on
tahtonut tietää, miten kestätte haavanne tuottamat tuskat, ja minun
suuni kautta tahtoo hän teille ilmoittaa surunsa kärsimyksistänne."

Kuullessaan Madamen nimeä lausuttavan de Guiche liikahti. Hän ei vielä
ollut laisinkaan huomannut henkilöä, joka nämä sanat lausui, ja kääntyi
siis luonnollisesti ääntä kohti. Mutta kun kylmä käsi yhä puristi hänen
omaansa, palasi hänen katseensa tähän liikkumattomaan aaveeseen.

"Tekö minulle puhutte, madame", kysyi hän heikolla äänellä, "vai onko
kanssanne joku toinen henkilö tässä huoneessa?"

"On", vastasi haamu melkein kuulumattomasti ja laskien päänsä
alemmaksi.

"Hyvä", ponnistausi potilas lausumaan, "kiitos. Sanokaa Madamelle, että
kuolema ei minua enää sureta, koska hän on muistanut minua."

Kuoleman kuuluessa kuolevan huulilta ei tuskainen nainen voinut
pidättää kyyneliään, vaan ne valuivat naamion alta ilmestyen poskille
siihen kohtaan, missä se lakkasi niitä peittämästä. Jos de Guiche olisi
paremmin hallinnut aistejaan, olisi hän nähnyt niiden vierivän
kirkkaina helminä ja putoavan vuoteelle. Unohtaen naamioituksensa
nainen nosti kätensä silmilleen kuivatakseen niitä, ja koskettaessaan
ärsyttävää ja kylmää samettia hän tempasi suuttuneena naamion
kasvoiltaan, viskaten sen lattialle.

Tämän odottamattoman, ikäänkuin pilvistä laskeutuneen ilmestyksen
nähdessään de Guiche huudahti ja ojensi käsivartensa. Mutta sanat
kuolivat hänen huulilleen, ja kaikki voima herpautui hänen suonissaan.
Hänen oikea kätensä, joka arvostelematta voimaansa oli seurannut tahdon
yllykettä, putosi takaisin vuoteelle, ja heti punertui hohtavan
valkoinen palttina suuremmasta veritahrasta.

Samalla nuoren miehen silmät vuoroin sulkeutuivat ja avautuivat
ikäänkuin hän olisi aloittanut kamppailun kuoleman talttumattoman
enkelin kanssa. Muutamien vaistomaisten liikkeiden jälkeen pää jäi taas
liikkumattomaksi pielukselle, mutta hänen kalpeutensa oli saanut
lyijynharmaan vivahduksen.

Naista peloitti, mutta tällä kertaa pelko vastoin tavallisuutta oli
puoleensavetävää. Hän kumartui nuoren miehen puoleen, ja hänen
henkäyksensä hiveli tämän kylmiä ja värittömiä kasvoja, joita hänen
omansa miltei koskettivat. Sitten hän painoi nopean suudelman de
Guichen vasemmalle kädelle. Se näkyi vaikuttavan kuin sähkövirran
puistatus, sillä potilas havahtui toistamiseen, avaten suuret,
ilmeettömät silmänsä, mutta vaipui sitten takaisin syvään horrostilaan.

"Lähtekäämme", virkkoi prinsessa kumppanilleen, "lähtekäämme. Emme voi
pitempään viipyä täällä. Tekisin vielä jonkun mielettömyyden."

"Madame, Madame! Teidän korkeutenne unohtaa naamionne", huomautti
valpas seuralainen.

"Ottakaa se ylös", vastasi hänen emäntänsä, hiipien huumaantuneena alas
portaita.

Ja koska ovi oli jätetty puoliksi auki, livahtivat molemmat lintuset
tästä aukosta, ja palasivat kevein askelin palatsiin. Toinen näistä
kahdesta naisesta nousi Madamen suojiin asti, jonne hän katosi. Toinen
meni hovineitojen asuntoon välikerrassa. Saavuttuaan kamariinsa
viimemainittu istahti pöydän ääreen, ja suomatta itselleen aikaa
hengähtääkään ryhtyi kyhäämään seuraavaa kirjettä:

    'Tänä iltana Madame on ollut de Guichen luona. Kaikki käy
    hyvin tältä puolen. Pidä sinä huolta omasta osastasi, ja
    muista kaikin mokomin polttaa tämä lappu.'

Hän taittoi kirjeen pitkäkäiseksi ja lähtien sitten varovasti
huoneestaan meni Monsieurin palveluksessa olevien herrasmiesten
asuntoihin johtavaan käytävään. Siellä hän pysähtyi erään oven eteen ja
rapsautettuaan siihen kaksi kertaa sujautti sisään paperin ja
poistui. Palattuaan sitten huoneeseensa hän hävitti kaikki jäljet
ulkonakäynnistään ja kirjeen kirjoittamisesta. Siinä puuhassa hän
huomasi pöydällä Madamen naamion, jonka oli emäntänsä käskystä ottanut
mukaansa, mutta unohtanut antaa tälle takaisin.

"Ohoo", virkahti hän, "muistakaamme tehdä huomenna, minkä tänään
unohdimme!"

Hän otti naamion, tarttuen siihen sen samettiposkesta, mutta tunsi
peukalonsa kostuneen kosketuksesta. Vilkaistessaan sormeensa hän näki,
että se ei ollut ainoastaan kostea, vaan punainen.

Naamio oli pudonnut eräälle niistä veritäplistä, joita sanoimme olleen
lattialla, ja mustasta sametista oli veri imeytynyt sisäpuolelle
valkoista batistia tahraamaan.

"Ah, ah!" huudahti Montalais -- sillä epäilemättä ovat lukijamme hänet
kaikista kuvaamistamme liikkeistä tunteneet. "Minä en enää anna hänelle
takaisin tätä naamiota, se on nyt liian kallisarvoinen."

Ja seisoalle kohoutuen hän juoksi vaahterapuisen arkun luo, joka
sisälsi erilaisia pukeutumistarpeita ja hajuvesiä.

"Ei, ei sinnekään", virkkoi hän, "sellaista talletusta ei jätetä
sattuman varaan."

Sitten hetkisen kuluttua hän tuumi salaperäisesti hymyillen:

-- Siro naamio, joka olet värjätty uljaan ritarin verellä, sinä joudut
samaan varastoon, missä säilytetään la Vallièren ihmeellisiä kirjeitä
Raoulin kirjeiden ohella, siihen lemmenlehtisten kokoelmaan, joka
aikanaan muodostaa Ranskan ja kuningasvallan historian. Sinä tulet
herra Malicornen haltuun, -- nauroi tyttöhupakko edelleen, alkaen
riisuutua. -- Kelpo Malicornen haltuun, -- hän jatkoi sammuttaen
kynttilänsä, -- joka luulee olevansa vain katselmusherrana
Monsieurilla, mutta josta minä teen Bourbonien suvun ja kuningaskunnan
parhaiden sukujen arkistonhoitajan ja historioitsijan. Valitelkoon hän
vieläkin, se mörökölli!

Hän laski uutimensa alas ja nukahti.




161.

Matka.


Seuraavana, lähtöön määrättynä päivänä, kuningas astui kellon
yhtätoista lyödessä kuningattarien ja Madamen kanssa pääportaita pitkin
edustalla odottavia vaunujaan kohti, joiden eteen oli valjastettu kuusi
korskuvaa hevosta.

Koko hovi odotteli matkapuvussa Hevosenkengäksi nimitetyllä pihalla.
Loistava olikin nähdä tämä satuloitujen hevosten ja valjastettujen
kuormavaunujen jono sekä virkailijoittensa, kamaripalvelijainsa ja
paashiensa ympäröimien ylhäisten herrojen ja naisten joukko.

Kuningas astui ajopeleihinsä molempain kuningatarten kanssa. Madame
istahti omiinsa Monsieurin kera. Hovineidot noudattivat esimerkkiä,
asettuen kaksittain heille määrättyihin vaunuihin.

Kuninkaan vaunut kulkivat etunenässä, niitä seurasivat Madamen
ajopelit, ja sitten muut hovisäännön määräämässä järjestyksessä.

Päivä oli helteinen. Keveän tuulenviiman, jota aamusella olisi
saattanut pitää kyllin voimakkaana vilvoittamaan ilmaa, teki pilvien
takaa esiintyvä aurinko pian hehkuvaksi, ja nyt enää vain huokui kuuman
autereen läpi polttavana henkäilynä, joka nostatti matkustajien
kasvoille hienoa pölyä, saaden nämä toivomaan pian pääsevänsä perille.

Madame oli ensimmäinen, joka valitteli kuumuutta. Monsieur vastaukseksi
heittäysi taaksepäin vaunuissa kuin pyörtymäisillään ja valeli päälleen
hajuvesiä ja ripisteli tuoksusuoloja, samalla kun hän tuon tuostakin
huokaili raskaasti.

Silloin Madame virkkoi hänelle herttaisimpaan sävyynsä:

"Tosiaan, monsieur, odotin teidän olevan kyllin kohtelias, jättääksenne
tällä helteellä vaunut minulle yksinäni ja itse tehdäksenne matkan
ratsain."

"Ratsain!" huudahti prinssi niin pelästyneenä, että hyvin saattoi
nähdä, kuinka mahdoton hänen oli ottaa varten noin merkillistä
ehdotusta. "Ratsain! Mitä ajattelettekaan, madame? Ihonihan korventuisi
aivan pilalle tällaisessa tulikuumassa tuulessa."

Madame purskahti nauramaan.

"Te otatte minun päivänvarjoni", esitti hän.

"Sitä olisi perin hankala pidellä!" vastasi Monsieur yksioikoisesti.
"Eikä minulla ole hevostakaan."

"Mitä! Eikö hevosta?" vastasi prinsessa, tahtoen edes kiusoitella,
ellei saanut puolisoansa jättämään häntä yksikseen. "Te erehdytte,
monsieur, sillä näenhän tuolla mieliraudikkonne."

"Raudikkoni?" huudahti prinssi, yrittäen liikahtaa vaununikkunaa kohti;
mutta se tuotti hänelle niin paljon vaivaa, että hän keskeyttäen
aikeensa kiirehti vaipumaan entiseen hievahtamattomaan asentoonsa.

"Niin", virkkoi Madame, "teidän hevosenne, jota herra de Malicorne
kuljettaa."

"Eläinparka!" vastasi prinssi. "Kyllä se saa kärsiä kuumuudesta!"

Näin sanottuaan hän sulki silmänsä kuin kuoleva, joka vetää viimeistä
henkäystään.

Madame puolestaan ojentausi veltosti kaleesien toiseen nurkkaan,
sulkien hänkin silmänsä, ei kuitenkaan nukkuakseen, vaan rauhassa
haaveillakseen.

Sillävälin kuningas, istuen vaunujensa etuosassa, luovutettuaan
perimmäiset paikat kuningattarille, kärsi levottomain rakastajain
tunteiden voimakasta ristiriitaa, jota heissä syntyy, kun he koskaan
kykenemättä sammuttamaan polttavaa lemmenjanoansa aina haluavat nähdä
rakkautensa esineen, mutta sitten väistyvät puoliksi tyytyväisinä,
huomaamatta kiihoittaneensa janon vielä polttavammaksi.

Ajaen edellä, kuten olemme sanoneet, kuningas ei voinut paikaltaan
nähdä viimeisinä kulkevia seuranaisten ja hovineitojen vaunuja. Hänen
täytyi sitäpaitsi vastata nuoren kuningattaren alituisiin kyselyihin.
Perin onnellisena omistaessaan _rakkaan puolisonsa_, kuten hän
kuninkaallisen seurustelukaavan unohtaen virkkoi, hän rasitti tätä
kaikella rakkaudellaan ja kahlehti huolenpidollaan, peläten että hänet
tultaisiin ryöstämään tai että Ludvig saisi halun jättää hänet.

Itävallan Anna, joka ei silloin juuri muuta ajatellut kuin aika-ajoin
tempoilevia vihjauksia rinnassaan, näytti iloista sävyä, ja vaikka hän
aavisti kuninkaan levottomuuden, pitensi hän häijynkurisesti tämän
kärsimyksiä vähän väliä odottamatta uudistaen keskustelun juuri kun
hänen majesteettinsa omiin ajatuksiinsa vaipuneena alkoi hempeästi
mietiskellä salaisia lempisuhteitaan.

Kaikki tämä, kuningattaren hellä huolehtiminen ja Itävallan Annan
kiusoittelu, alkoi tuntua sietämättömältä kuninkaasta, joka ei osannut
hillitä sydämensä sykähtelyjä. Hän tuskitteli ensin kuumuutta; se oli
alkuna muihin valituksiin. Mutta hän teki sen niin taitavasti, että
Maria Teresia ei aavistanut hänen tarkoitustaan, vaan ymmärtäen
kuninkaan sanat kirjaimellisesti ryhtyi leyhyttelemään Ludvigia
kameelikurjensulillaan. Mutta kun kuningas kuumuuden haihduttua
valitteli suonenvetoa ja jalkojen puutumista, ja kun vaunut juuri
pysähtyivät hevosia vaihtamaan, kysyi kuningatar:

"Tahdotteko, että astun kanssanne vaunuista? Minunkin jalkani ovat
kangistuneet. Kävelkäämme muutamia askeleita jalan, ja kun vaunut
saavuttavat meidät, asetumme jälleen paikoillemme."

Kuningas rypisti kulmiaan. Uskottomalle aviopuolisolle on kova koetus,
kun vaimo kalvavasta mustasukkaisuudesta huolimatta on kyllin
lujatahtoinen välttääkseen antamasta veruketta vihastumiseen.

Kuningas ei kuitenkaan voinut kieltää. Astuttuaan alas hän siis tarjosi
käsivartensa kuningattarelle ja käveli tämän kanssa kappaleen matkaa,
sillävälin kun hevosia vaihdettiin. Mutta kävellessään loi hän
kateellisen silmäyksen hovimiehiin, joilla oli onni kulkea tiensä
ratsain.

Kuningatar huomasi pian, että jalkaisin kävely ei miellyttänyt
kuningasta enempää kuin vaunuissa ajaminenkaan. Hän pyysi siis, että
siirryttäisiin takaisin ajopeleihin.

Kuningas vei hänet vaununastuimelle asti, mutta ei noussut hänen
mukaansa. Hän vetäytyi jonkun askeleen taaksepäin, etsien vaunujonossa
sitä henkilöä, joka hänelle oli niin peräti mielenkiintoinen.

Kuudensien vaunujen oviverhojen takaa näyttäytyivät la Vallièren
vaaleat kasvot.

Kun kuningas seisoi liikkumattomana paikallaan haaveillen, näkemättä
että kaikki oli valmiina ja vain häntä odotettiin, hän kuuli kolmen
askeleen päästä kunnioittavasti kysyvän äänen. Siinä oli herra de
Malicorne täydessä tallimestarin asussa, pidellen vasemmalla
käsivarrellaan kahden hevosen suitsia.

"Pyysikö teidän majesteettinne hevosta?" kysyi hän.

"Hevosta! Olisiko teillä joku hevosistani?" kysyi kuningas, yrittäen
tuntea herrasmiestä, jonka kasvot eivät hänelle vielä olleet
tutunomaiset.

"Sire", vastasi Malicorne, "minulla ainakin on hevonen teidän
majesteettinne varalle."

Ja Malicorne osoitti Monsieurin raudikkoa, jonka Madame oli huomannut.
Uljas ja komeavaljainen eläin se olikin.

"Mutta se ei ole minun hevosiani, monsieur", virkkoi kuningas.

"Sire, hevonen on hänen kuninkaallisen korkeutensa tallista. Mutta
hänen kuninkaallinen korkeutensa ei ratsasta näin kuumalla."

Kuningas ei vastannut mitään, vaan lähestyi innokkaasti hevosta, joka
kuopi maata kavioillaan. Malicorne liikahti pitelemään jalustinta,
mutta hänen majesteettinsa oli jo satulassa. Iloissaan tästä hyvästä
sattumasta kuningas säteilevänä karautti odottelevien kuningatarten
vaunujen luo ja virkkoi Maria Teresian peljästyneestä muodosta
huolimatta:

"Ah, _ma foi_, keksin tämän hevosen ja käytän sitä hyväkseni. Vaunuissa
olin tukehtua. Näkemiin, mesdames."

Sitten hän kumartuen sirosti ratsunsa pyöreätä kaulaa kohti
silmänräpäyksessä hävisi.

Itävallan Anna kurkottautui seuraamaan häntä silmillään. Kuningas ei
ratsastanut loitollekaan, sillä päästyään kuudensien vaunujen luo hän
hillitsi hevosensa ja otti hatun päästään. Hän tervehti la Vallièrea.
Hänet nähdessään tämä hiljaa huudahti kummastuksesta, samalla
ilahtuneena punastuen. Vaunujen toisessa nurkassa istuva Montalais
vastasi kuninkaan tervehdykseen syvällä kumarruksella. Sitten hän
nerokkaana naisena tekeytyi hyvin kiintyneeksi maisemaan ja vetäytyi
vasempaan kulmaukseen.

Kuninkaan ja la Vallièren keskustelu alkoi, kuten kaikkien
rakastavaisten haastelut, kaunopuheisin katsein ja muutamin
merkityksettömin sanoin. Kuningas selitti, että hänen oli ollut kovin
kuuma vaunuissaan. Siksi hänestä tuntui ratsastaminen oikein
keventävältä.

"Ja", lisäsi hän, "se hyväntekijä, joka toimitti minulle ratsun, on
peräti nokkela mies, sillä hän arvasi, mitä tarvitsin. Nyt haluaisin
vain tietää, kuka tuo herrasmies on, joka niin taitavasti palveli
kuningastaan, pelastaen hänet sellaisesta julmasta vaivasta."

Tämän haastelun aikana, joka ensimmäisestä sanasta alkaen oli
kiinnittänyt hänen huomiotaan, Montalais oli lähestynyt, asettuen niin,
että hän lauseen lopulla kohtasi kuninkaan katseen. Tästä johtui, että
kuningas kysymystä tehdessään katsoi yhtä hyvin häneen kuin la
Vallièreenkin, ja Montalais saattoi otaksua, että kysymys tehtiin
hänelle, joten hänen siis sopi siihen vastata.

"Sire", virkkoi neitonen, "hevonen, jolla teidän majesteettinne
ratsastaa, kuulun Monsieurille, ja sitä kuljetti eräs hänen
kuninkaallisen korkeutensa miehistä."

"Ja mikä sen herrasmiehen nimi on, jos suvaitsette, mademoiselle?"

"Herra de Malicorne, sire."

Nimellä oli tavallinen vaikutuksensa.

"Malicorne?" toisti kuningas hymyillen.

"Niin, sire", vastasi Aure. "Katsokaa, se on tuo ritari, joka ratsastaa
täällä vasemmallani."

Ja hän osoitti todellakin Malicorneamme, joka autuaallisen näköisenä
matkasi vasemman vaununoven edessä, tietäen hyvin, että hänestä juuri
tällä hetkellä puhuttiin, mutta istuen hievahtamatta satulassaan kuin
kuuromykkä.

"Niin, se on sama mies", vahvisti kuningas; "muistan hänen muotonsa ja
pidän nyt mielessäni hänen nimensä."

Ja kuningas katsahti hellästi la Vallièreen.

Aurella ei ollut enää mitään tehtävää. Hän oli esittänyt Malicornen
nimen; maaperä oli hyvä, nyt oli vain annettava siemenen itää ja
tapauksen kantaa hedelmiä. Hän siis heittäytyi takaisin loukkoonsa,
tuntien itsensä oikeutetuksi antamaan herra de Malicornelle niin paljon
suloisia merkkejä kuin vain tahtoi, koskapa herra de Malicorne oli
onnistunut miellyttämään kuningasta. Kuten hyvin saattaa ymmärtää,
Montalais käyttikin sitä etuansa runsaasti. Ja teräväkorvainen ja
viekaskatseinen Malicorne lausui sanattomasti: -- Kaikki käy hyvin.

Tätä arvostelmaa seurasi suudelmaa mukaileva elehtiminen.

"Ah, mademoiselle", virkkoi kuningas vihdoin, "nyt teidän vapaa
maalaiselämänne loppuu; teidän palveluksenne Madamen luona tulee
ankarammaksi, emmekä me enää näe toisiamme."

"Teidän majesteettinne rakastaa Madamea siksi paljon", vastasi Louise,
"että te kyllä usein tulette hänen luokseen, Ja kun teidän
majesteettinne käy huoneen läpi..."

"Oi", huudahti kuningas hellällä äänellä, joka asteittain aleni,
"vilahdukselta näkeminen ei ole tapaamista, ja kuitenkin näyttää siinä
teille olevan kylliksi."

Louise ei vastannut mitään. Huokaus paisutti hänen sydäntään, mutta hän
tukahutti sen.

"Teillä on suuri voima itsenne suhteen", sanoi kuningas. La Vallière
hymyili surumielisesti. "Käyttäkää sitä voimaanne rakastamiseen",
jatkoi Ludvig, "niin siunaan Jumalaa sen antamisesta teille."

La Vallière pysyi ääneti, mutta kohotti kuninkaaseen rakkautta uhkuvan
katseen.

Ja ikäänkuin tämä polttava silmäys olisi hänet lävistänyt Ludvig painoi
kätensä otsalleen ja kiihoittaen polvillaan hevosta karautti muutaman
askeleen edelle.

Taaksepäin nojaten, silmät puoliksi ummessa, la Vallière hyväili
silmillään komeata ritaria, jonka töyhtö liehui tuulessa. Hän rakasti
hänen sirosti pyöristyneitä käsivarsiaan, hienoja, jänteviä sääriään,
jotka puristuivat hevosen kylkiin, tuota kauniiden hiuskiharain
ympäröimää pyöreätä päänmuotoa. Toisinaan nuo kiharat kohosivat, ja
niiden alta pilkisti esille siro, ruusunpunainen korva.

Sanalla sanoen, lapsonen rakasti, ja rakkaus päihdytti häntä. Hetkisen
perästä kuningas palasi hänen luokseen.

"Oi", virkkoi hän, "ettekö näe, että vaitiolonne murtaa sydämeni? Oi,
mademoiselle, kuinka armoton te olettekaan, kun olette valmis
keskeyttämään suhteemme! Täytyykö minun luulla teitä horjuvaiseksi?...
Niin, niin, minä pelkään tätä syvää rakkautta, jonka minussa
herätätte."

"Voi, sire, te erehdytte", sanoi la Vallière; "jos minä rakastun,
kestää se rakkaus kaiken ikäni."

"Jos te rakastutte!" huudahti kuningas ylväästi. "Mitä, ettekö siis
rakasta?"

Tyttö kätki kasvot käsiinsä.

"Näettekö, näettekö", virkkoi kuningas, "että minä en syytä teitä
aiheettomasti? Olettehan te häilyväinen, oikullinen, ehkä
keimailevakin! Oi, hyvä Jumala!"

"Ei, ah ei", huudahti tyttö, "rauhoittukaa, rauhoittukaa, Sire! Ei, ei;
ei!"

"Lupaatteko siis, että aina olette sama minulle?"

"Ah, aina, sire."

"Että te ette osoita sellaista kovuutta, joka murtaa sydämen, -- ette
laisinkaan noita äkillisiä mielenmuutoksia, jotka surmaisivat minut?"

"Ei, ah, ei!"

"Hyvä on, minä pidän lupauksista, asetan mielelläni valojen varaan ja
Jumalan haltuun kaikki, mikä koskee sydäntäni ja rakkauttani. Luvatkaa
minulle, tai oikeammin vannokaa minulle, vannokaa, että jos elämässä,
jota johdumme aloittamaan, elämässä täynnä uhrauksia, salaperäisyyttä,
tuskaa, vastoinkäymisiä ja väärinkäsityksiä, -- vannokaa, että jos
siinä elämässä olemme erehtyneet, jos olemme toisemme väärin
käsittäneet, jos olemme toisiamme loukanneet, mikä on rikos rakkautta
vastaan, -- vannokaa minulle, Louise...!"

La Vallière säpsähti sydämensä syvimmässä. Ensi kertaa hän kuuli
kuninkaallisen rakastajansa lausuvan hänen ristimänimeään.

Ludvig taasen riisui hansikkaansa ja kuroitti kätensä vaunuihin asti.

"Vannokaa minulle", jatkoi hän, "että me emme joskus kinastelun jälkeen
toisistamme erinneinä koskaan anna pahastuksen kestää yön yli, vaan
riennämme käynnillä tai edes sanan lähettämällä tuottamaan toisillemme
lohdutuksen ja levon."

La Vallière otti rakastajansa polttavan käden omiinsa, jotka olivat
kylmät, puristaen sitä hellästi, kunnes läheisen pyörän liikunnasta
säikkyvä hevonen riuhtaisi kuninkaan tästä onnestaan.

Louise oli vannonut.

"Palatkaa, sire", kehoitti hän, "palatkaa kuningattarien luo. Minä
tunnen siellä myrskyn nousevan, ja se uhkaa minun sydäntäni."

Ludvig totteli, kumarsi jäähyväisiksi neiti de Montalaisille ja pani
hevosensa laukkaamaan kuningatarten vaunujen luo.

Ohi ajaessaan hän näki nukkuvan Monsieurin.

Mutta Madame ei nukkunut. Hän virkkoi ohikiitävälle kuninkaalle:

"Mikä oivallinen ratsu, sire!... Eikö se ole Monsieurin raudikko?"

Mutta nuori kuningatar ei sanonut muuta kuin:

"Voitteko nyt paremmin, rakas herrani?"




162.

Naiskolmikko.


Pariisiin saavuttuaan kuningas meni valtakunnanneuvostoon,
työskennellen osan päivästä. Kuningatar pysyi kotona leskikuningattaren
seurassa ja puhkesi itkemään heti kun oli sanonut kuninkaalle hyvästi.

"Ah, äitini", valitti hän, "kuningas ei enää rakasta minua! Mihin minä
joudunkaan, hyvä Jumala?"

"Aviomies rakastaa aina sellaista vaimoa kuin sinä olet", vakuutti
Itävallan Anna.

"Voi tulla hetki, äitini, jolloin hän rakastaa muuta naista kuin
minua."

"Mitä sinä rakastamisella ymmärrät?"

"Oh, että aina ajattelee jotakuta, aina etsii tätä henkilöä."

"Oletko luullut huomaavasi", kysyi Itävallan Anna, "että kuningas olisi
siten menetellyt?"

"En, madame", vastasi nuori kuningatar epäröiden.

"Siitä näet, Marie!"

"Ja kuitenkin tunnustanette, äitini, että kuningas laiminlyö minua?"

"Kuningas, tyttäreni, kuuluu koko valtakunnalleen."

"Ja siksipä hän ei enää kuulu minulle. Täten saan nähdä itseni
hylättynä, unohdettuna, kuten niin monet kuningattaret ennen minua, kun
sitävastoin rakkaus, maine ja kunnianosoitukset suodaan muille. Oi,
äitini, kuningas on niin kaunis! Kuinka monet vielä sanovatkaan hänelle
rakastavansa häntä, kuinka monien täytyykään häntä rakastaa!"

"On harvinaista, että naiset rakastavat kuninkaassa miestä, mutta jos
epäilyksestäni huolimatta kuitenkin sattuisi sellaista, niin toivo
pikemmin, Marie, että ne naiset todellakin rakastavat puolisoasi.
Ensiksikin rakastajattaren harras tunne haihduttaa pian rakastajan
kiihkeyden, ja toiseksi lemmekäs rakastajatar piankin menettää vallan
rakastajaa kohtaan, jolta hän ei halua mahtia eikä rikkautta, vaan
pelkkää rakkautta. Toivo siis, että kuningas rakastaa lievästi, mutta
että hänen rakastajattarensa hehkuu sitä tulisemmin!"

"Oi, äiti, syvällä rakkaudella on uskomaton teho!"

"Ja silti sanot olevasi hylätty?"

"Se on totta, se on totta, minä puhun sekaisin... On kuitenkin
kärsimys, jota en voisi vastustaa."

"Mikä?"

"Onnellinen valinta, talous, jonka hän laittaisi omamme ohelle, --
perhe-elämä, jonka hän löytäisi toisen naisen luota. Oi, jos koskaan
näkisin kuninkaalla lapsia... minä kuolisin siitä!"

"Maria, Maria", vastasi leskikuningatar hymyillen ja tarttuen miniänsä
käteen, "muista tämä totuus, jonka sinulle lausun, ja olkoon se aina
lohdutuksenasi: kuningas ei voi saada kruununperillistä ilman sinua,
mutta sinä kyllä ilman häntä."

Nämä sanat lausuttuaan, joita hän säesti vaikuttavalla
naurunpurskahduksella, leskikuningatar jätti miniänsä, mennäkseen
Madamea vastaan, jonka tulon eräs hovipoika ilmoitti.

Madame oli hädin malttanut vaihtaa pukuaan. Silminnähtävästä
kiihtymyksestään päättäen hän hautoi mielenkiintoista suunnitelmaa,
jonka tuloksesta hän oli levoton.

"Tulin katsomaan", virkkoi hän, "ovatko teidän majesteettinne tunteneet
väsymystä pikku matkamme jälkeen."

"Emme ollenkaan", sanoi leskikuningatar.

"Hiukan", vastasi Maria Teresia.

"Minä, mesdames, olen erityisesti pahoitellut, että ratsastus lienee
uuvuttanut kuningasta."

"Ei, ruumiinharjoitus tekee kuninkaalle hyvää."

"Ja minä itse kehoitinkin häntä siihen", huomautti Maria Teresia
kalveten.

Madame ei vastannut tähän mitään, mutta hänelle omituinen hymyily
värähti hänen huulillaan, leviämättä muihin osiin kasvoja. Sitten äkkiä
muuttaen puheenainetta:

"Tapaamme palatessamme Pariisin samanlaisena kuin se oli lähtiessämme:
yhä lemmenjuonia, rettelöitä, keimailua."

"Lemmenjuonia!... Mitä lemmenjuonia?" kysyi leskikuningatar.

"Puhutaan paljon herra Fouquetista ja rouva Plessis-Bellièrestä."

"Joka siis on lyöttäytynyt edellisten kymmenentuhannen joukkoon?" sanoi
leskikuningatar. "Mutta viittasit rettelöihin?"

"Niin, meillä kuuluu olevan kahnausta Hollannin kanssa."

"Mistä syystä?"

"Monsieur kertoi minulle jostakin kunniaraha-jupakasta."

"Ahaa!" huudahti nuori kuningatar; "nuo Hollannissa lyödyt
hopeamitalit... joissa nähdään kuninkaan auringon menevän pilveen.
Olette väärässä sanoessanne sitä rettelöksi; sehän on julkista
herjausta."

"Niin kehnoa herjausta, että kuningas sitä vain halveksii", lisäsi
leskikuningatar. "Mutta mitä puhuit keimailusta? Tarkoititko rouva
d'Olonnea?"

"En suinkaan, en suinkaan; aihe on lähempänä meitä."

"_Casa de Usted_",[6] kuiskasi leskikuningatar huuliaan liikuttamatta
miniänsä korvaan. Madame ei kuullut mitään, vaan jatkoi:

"Olette kai kuulleet kamalan uutisen?"

"Oo, kyllä, herra de Guichen haavoittumisen."

"Ja te pidätte sitä, kuten kaikki muutkin, metsästysretkellä sattuneena
tapaturmana?"

"Niinhän tietysti", virkkoivat molemmat kuningattaret, mutta tällä
kertaa heidän mielenkiintonsa oli herännyt.

Madame tuli lähemmäksi.

"Kaksintaistelu", sanoi hän hiljaa.

"Ah!" huudahti Itävallan Anna ankarasti. Hänen korvissaan oli sillä
sanalla paha kaiku, kaksintaistelut kun olivat Ranskassa olleet
kiellettyjä siitä asti kun hän siellä hallitsi.

"Perin valitettava kaksintaistelu, joka oli maksaa Monsieurille kaksi
hänen parhaista ystävistään ja kuninkaalle kaksi uskollista
palvelijaa."

"Ja mistä se siis johtuikaan?" kysyi nuori kuningatar salaisen vaiston
yllyttämänä.

"Keimailusta", toisti Madame voitonriemuisesti. "Nuo herrasmiehet
väittelivät erään naisen kunniasta: toisen mielestä hänen
neitsyellisyytensä oli verrattava itse Pallas Athenen puhtauteen,
toinen taas väitti tuon naisen Venusta matkien kiihoittavan Marsia, ja
niinpä nuo herrat taistelivat kuin Hektor ja Akhilleus."

"Venus kiihoittamassa Marsia?" hymähti nuori kuningatar itsekseen,
uskaltamatta syventyä vertaukseen.

"Kuka se nainen on?" kysyi Itävallan Anna suoraan. "Joku hovineito,
niinhän sanoit?"

"Sanoinko?" virkkoi Madame.

"Niin. Luulenpa vielä, että mainitsit hänen nimensäkin."

"Tiedättekö, että sellainen nainen on turmiollinen kuninkaallisessa
huonekunnassa?"

"Hän on neiti de la Vallière?" virkkoi leskikuningatar.

"Hyvä Jumala, niin, juuri se ruma tyttönen."

"Minä luulin hänen olevan kihloissa ritarin kanssa, joka tietääkseni ei
ole herra de Guiche eikä herra de Wardes."

"Se on mahdollista, madame."

Nuori kuningatar otti koruompeluksen ja purki sen rauhallisuutta
teeskennellen, vaikka vapisevat sormet todistivat hänen kiihtymystään.

"Mitä puhuitkaan Venuksesta ja Marsista?" tivasi leskikuningatar. "Onko
joku _Mars_ pelissä?"

"Nainen sitä kehuskelee."

"Ettäkö hän kehuskelee sitä?"

"Se on ollut taistelun syynä."

"Ja herra de Guiche on puolustanut Marsia?"

"Niin, tietysti, uskollisena palvelijana."

"Uskollisena palvelijana!" huudahti nuori kuningatar, unohtaen
mustasukkaisuuden puuskassa kaiken varovaisuutensa. "Miten
palvelijana?"

"Koska Marsia ei voinut puolustaa muuta kuin tuon Venuksen
kustannuksella", vastasi Madame, "herra de Guiche taisteli Marsin
ehdottoman viattomuuden puolesta, vakuuttaen kai Venuksen vain tyhjää
kerskuneen."

"Ja levittelikö herra de Wardes huhua, että Venus oli oikeassa?" kysyi
Itävallan Anna rauhallisesti.

-- Ah, de Wardes, -- ajatteli Madame, -- saatte kalliisti maksaa
haavat, jotka olette tuottanut miesten jaloimmalle!

Ja hän ryhtyi syyttämään de Wardesia kaikella mahdollisella
kiivaudella, maksaen täten velan haavoitetun ja omasta puolestaan,
varmana siitä, että hän siten tärvelisi vihollisensa tulevaisuuden. Hän
puhui niin paljon, että jos Manicamp olisi ollut siellä, olisi hän
pahoitellut niin hyvin palvelleensa ystäväänsä, koska siitä seurasi
tämän onnettoman vihollisen perikato.

"Kaikessa tässä", virkkoi Itävallan Anna, "minä en näe muuta kuin yhden
syyllisen -- sen la Vallièren."

Nuori kuningatar ryhtyi jälleen työhönsä, osoittaen jäätävää kylmyyttä.

Madame kuunteli.

"Eikö se ole sinunkin mielipiteesi?" sanoi hänelle Itävallan Anna.
"Etkö pane hänen syykseen tätä riitaa ja kaksintaistelua?"

Madame vastasi eleellä, joka ei ollut myöntävä enempää kuin
kieltäväkään.

"Sitten minä en ymmärrä, mitä oikeastaan tarkoitit puhuessasi keimailun
vaaroista", jatkoi Itävallan Anna.

"On totta", kiirehti Madame lausumaan, "että jos tuo nuori henkilö ei
olisi keimaillut, ei Mars olisi hänestä välittänyt."

Sana "Mars" toi jälleen ohimenevän punan nuoren kuningattaren poskille,
mutta siitä huolimatta hän jatkoi aloittamaansa työtä.

"Minä en tahdo, että hovissani täten ärsytetään miehet toisiaan
vastaan", virkkoi Itävallan Anna hitaasti. "Ne tavat olivat ehkä
hyödyllisiä aikana, jolloin jakaantuneella, kiistelevällä aatelilla ei
ollut muuta yhtymäkohtaa kuin ritarillisuus. Silloin naisilla, jotka
yksinään vallitsivat, oli etuoikeutena ylläpitää herrasmiesten kuntoa
lukuisilla kokeilla. Mutta nykyään on Ranskassa, Jumalan kiitos, yksi
ainoa valtias. Ja tämän isännän hyväksi on keskitettävä kaikki voima ja
kaikki ajatukset. Minä en siedä, että pojaltani riistetään joku
palvelijoistaan."

Kääntyen nuoren kuningattaren puoleen hän vielä lisäsi:

"Mitä tehdä tuolle la Vallièrelle?"

"La Vallièrelle?" toisti kuningatar tekeytyen kummastuneeksi. "En tunne
sitä nimeä." Ja tätä vastausta seurasi sellainen jäinen hymyily, joka
sopii vain kuninkaallisille huulille.

Madame itse oli suuri prinsessa, suuri hengenlahjoiltaan,
syntyperältään ja ylpeydeltään. Mutta tämän vastauksen paino mursi
hänet, ja hän tarvitsi hetkisen toipuakseen.

"Hän on seuraneitojani", vastasi hän kumartaen.

"Silloin", huomautti Maria Teresia äskeiseen tapaansa, "se on teidän
asianne, sisareni... eikä meidän."

"Anteeksi", puuttui puheeseen Itävallan Anna, "kyllä asia kuuluu
minulle. Ja minä käsitän varsin hyvin", jatkoi hän, luoden Madameen
ymmärtäväisen katseen, "minä käsitän, miksi Henriette on minulle tämän
kertonut."

"Teidän lausumanne sanat, madame", virkkoi englantilainen prinsessa,
"ovat pelkkää viisautta."

"Tullessaan lähetetyksi takaisin kotiseudulleen", ehdotti Maria Teresia
säveästi, "tyttö tietenkin saisi eläkkeen."

"Minun käsikassastani!" huudahti Madame kiivaasti.

"Ei, ei, Henriette", keskeytti Itävallan Anna, "ei mitään hälinää, jos
suvaitset. Kuningas ei pidä siitä, että naisista levitetään pahoja
huhuja. Tulkoon tämä kaikki järjestetyksi perheen piirissä. Ehkä
suvaitset lähettää kutsumaan tuon tytön tänne. -- Sinä, tyttäreni,
tehnet hyvin ja lähtenet hetkiseksi omiin suojiisi."

Vanhan kuningattaren pyynnöt olivat käskyjä. Maria Teresia nousi
palatakseen huoneeseensa ja Madame lähettääkseen paashin la Vallièreä
noutamaan.




163.

Ensimmäinen kinastus.


La Vallière saapui leskikuningattaren luo vähääkään aavistamatta, että
häntä vastaan oli kudottu vaarallinen juoni.

Hän luuli, että oli joku palvelus kysymyksessä, eikä leskikuningatar
ollut koskaan osoittautunut hänelle häijyksi sellaisessa tapauksessa.
Ja kun hän sitäpaitsi ei ollut välittömästi Itävallan Annan
vaikutusvallasta riippuvainen, saattoi hänellä tämän kanssa olla vain
virallisia suhteita, joissa hänen oma kohteliaisuutensa ja ylhäisen
prinsessan arvo tekivät hänen velvollisuudekseen osoittaa
mahdollisimman suurta auliutta.

Hän lähestyi siis leskikuningatarta huulillaan rauhallinen ja lempeä
hymyilynsä, joka oli hänen paras kaunistuksensa. Kun tyttö ei astunut
kyllin lähelle, antoi Itävallan Anna hänelle merkin tulla ihan tuolin
eteen. Silloin Madame ilmestyi jälleen sisälle ja näköjään aivan
tyynenä istahti anoppinsa viereen, ryhtyen Maria Teresian aloittamaan
työhön.

Käskyn asemesta, jonka hän oli odottanut heti saavansa, la Vallière
tarkkasi näitä valmisteluja ja silmäili uteliaasti, elleipä
levottomasti, molempien prinsessain kasvoja.

Anna mietti. Madame säilytti välinpitämättömyyden teeskentelyn, joka
olisi voinut säikähdyttää vähemmänkin arkoja.

"Mademoiselle", puhkesi leskikuningatar äkkiä puhumaan, ääntämisessään
murtaen espanjaksi, mikä osoitti hänen olevan tuohuksissaan,
"sallikaahan, että hiukan haastelemme teistä, kun kerran olette nyt
kaikkien puheenaineena."

"Minäkö?" huudahti la Vallière kalveten.

"Älkää tekeytykö tietämättömäksi, kaunokaiseni. Olettehan toki kuullut
herra de Guichen ja herra de Wardesin kaksintaistelusta?"

"Hyvä Jumala, madame, huhu toi sen kyllä eilen minunkin korviini!"
vastasi la Vallière, liittäen kätensä ristiin.

"Ettekö ollut sitä ennakolta aavistanut?"

"Kuinka se olisi ollut mahdollista, madame?"

"Siksi että, kun kaksi miestä taistelee keskenään, he eivät tee sitä
aiheetta, ja teidän pitäisi tuntea syyt noiden kahden kiistaajan
vihoihin."

"Sitä asiaa en ollenkaan tunne, madame."

"Itsepäinen kieltäminen on jokseenkin jokapäiväinen puolustustapa, ja
teidän, madame, joka olette niin älykäs, pitäisi välttää arkisuutta.
Jotakin muuta!"

"Hyvä Jumala, madame, teidän majesteettinne pelästyttää minut ankaralla
sävyllänne. Olisinko onnettomuudekseni joutunut epäsuosioonne?"

Madame alkoi nauraa. La Vallière katseli häntä tyrmistyneenä. Anna
jatkoi:

"Epäsuosiooni!... Joutunut epäsuosiooni! Mitä kuvittelettekaan, neiti
de la Vallière? Minun täytyy ajatella ihmisiä, voidakseni heihin
kohdistaa epäsuosioni. Mutta minä ajattelen teitä nyt vain siksi, että
teistä puhutaan vähän liian paljon; ja minä en pidä siitä, että hovini
naisista puhutaan."

"Teidän majesteettinne suo minulle kunniaa sen sanomisella", vastasi la
Vallière hätääntyneenä; "mutta minä en käsitä, miten olen saattanut
herättää huomiota."

"Tahdon sen siis sanoa teille. Herra de Guiche kuuluu joutuneen
pakotetuksi puolustamaan teitä."

"Minua?"

"Juuri teitä. Se on ritarillista, ja kauniit seikkailijattaret näkevät
mielellään, että ritarit taittavat peitsensä heidän puolestaan. Minä
sen sijaan vihaan kaksintaisteluja ja siis varsinkin seikkailuja ja...
tehkää siitä omat johtopäätöksenne."

La Vallière vaipui kuningattaren jalkoihin, mutta tämä käänsi hänelle
selkänsä. Hän ojensi kätensä Madamea kohti, ja tämä nauroi hänelle
vasten kasvoja.

Ylpeyden tunne sai hänet nousemaan.

"Mesdames", virkkoi hän, "olen pyytänyt saada tietää, mikä on
rikokseni. Teidän majesteettinne pitäisi se minulle ilmoittaa, mutta
minä huomaan, että teidän majesteettinne tuomitsee minut ennen kuin on
suonut minulle puhdistautumisen tilaisuutta."

"Ohhoh", huudahti Itävallan Anna, "kuulkaahan vain noita korulauseita,
Madame, noita sieviä ajatuksia! Tämä tyttö on kuninkaallinen prinsessa,
hän on suuren Kyroksen tavoittelijoita... oikea hempeyden ja
sankarillisten eleiden ehtymätön lähde. Näkee hyvin, kaunokaiseni, että
on kehitetty sielunlahjoja kruunupäiden seurassa."

La Vallière tunsi viittauksen vihlaisevan sydäntään; hän ei enää
kalvennut, vaan kävi valkoiseksi kuin lilja, ja kaikki hänen voimansa
pettivät.

"Minä tahdon sanoa teille", virkkoi kuningatar halveksivasti, "että jos
yhä kehitätte tuollaisia ajatuksia, niin nöyryytätte meidät naiset
siinä määrin, että meitä hävettää esiintyä lähellänne. Palatkaa
luonnollisuuteen, mademoiselle. _A propos_, mitä äsken kuulinkaan?
Tehän lienette kihloissa?"

La Vallière painoi poveaan, jota uusi tuska raateli.

"Vastatkaa toki, kun teitä puhutellaan."

"Olen, madame."

"Kuka siis on sulhasenne?"

"Eräs aatelismies."

"Ja hänen nimensä on?"

"Bragelonnen varakreivi."

"No, se on teille hyvin onnellinen kohtalo, mademoiselle, ja
varattomana, ilman yhteiskunnallista asemaa... ilman suuria
henkilöllisiä etuja, teidän pitäisi kiittää taivasta, joka on teille
suonut sellaisen tulevaisuuden."

La Vallière ei vastannut mitään.

"Missä se varakreivinne oleskelee?" jatkoi kuningatar.

"Englannissa", virkkoi Madame, "mutta huhu neidin voitoista joutuu
kyllä sielläkin hänen kuuluviinsa."

"Oi taivas!" äännähti la Vallière epätoivoisena.

"No niin, mademoiselle", sanoi Itävallan Anna, "nuori mies toimitetaan
takaisin, ja teidät lähetetään jonnekin hänen kanssaan. Jos olette
toista mieltä -- tytöillä on hupsuja näkökohtia --, niin luottakaa
minuun: minä laitan teidät oikealle tielle, -- olen pitänyt huolta
huonommankin arvoisista tytöistä kuin te nyt olette."

La Vallière ei enää kuunnellut. Säälitön kuningatar lisäsi:

"Minä lähetän teidät ensin yksinänne jonnekin, missä voitte
rauhallisemmin harkita. Mietiskely tyynnyttää veren kiihkeyttä, se
karkoittaa nuoruuden harhakuvat. Olette kai ymmärtänyt minut?"

"Madame, madame!"

"Ei sanaakaan!"

"Madame, olen viaton kaikkeen siihen, mistä teidän majesteettinne
saattaa minua epäillä. Madame, katsokaa minun epätoivoani. Minä
rakastan ja kunnioitan teidän majesteettianne niin hartaasti!"

"Olisi parempi, että te ette kunnioittaisi minua", lausui kuningatar
kylmän ivallisesti. "Olisi parempi, jos ette olisi viaton,
Kuvitteletteko ehkä, että tyytyisin menemään tieheni, jos te olisitte
tehnyt auttamattoman virheen?"

"Oi, madame, tahdotteko surmata minut?"

"Ei mitään ilvenäytelmää, pyydän, tai muutoin minä otan huolehtiakseni
loppuratkaisusta. Lähtekää, menkää kotiinne, ja olkoon läksytykseni
teille opiksi."

"Madame", virkkoi la Vallière Orléansin herttuattarelle, tarttuen hänen
käsiinsä, "rukoilkaa puolestani, te kun olette niin hyvä!"

"Minäkö!" vastasi tämä riemuitsevan pilkallisesti; "minäkö hyvä?... Ah,
mademoiselle, te ette sitä laisinkaan ajatelleet!"

Ja hän työnsi nuoren tytön käden tylysti takaisin.

Sen sijaan että olisi murtunut, kuten molemmat prinsessat hänen
kalpeudestaan ja kyynelistään päättäen saattoivat odottaa, sai neito
äkkiä takaisin kaiken tyyneytensä ja arvokkuutensa. Hän kumarsi syvään
ja lähti.

"No", sanoi Itävallan Anna Madamelle, "luuletko, että hän aloittaa
uudestaan?"

"Minua epäilyttävät lempeät ja kärsivälliset luonteet", vastasi Madame.
"Mikään ei ole rohkeampi kuin kärsivällinen sydän, mikään ei ole
varmempi itsestään kuin lempeä luonne."

"Minä vakuutan, että hän ajattelee useammin kuin kerrat ennen kuin
jälleen katsahtaa Mars-jumalaan."

"Ellei hän vain käytä hänen kilpeään", varoitti Madame.

Ylpeä katse leskikuningattaren silmistä vastasi tähän huomautukseen,
jolta ei puuttunut terävyyttä, ja jokseenkin varmoina voitostaan he
menivät jälleen tapaamaan Maria Teresiaa, joka odotti heitä
levottomuuttaan peitellen.

Kello oli silloin puoli seitsemän illalla, ja kuningas oli juuri
haukannut välipalan. Hän ei hukannut aikaa. Kun ateria oli nautittu ja
kaikki toimitukset päättyivät, tarttui hän de Saint-Aignanin
käsivarteen, käskien kreivin tulla saattajakseen la Vallièren kammioon.
Hovimieheltä pääsi äänekäs huudahdus.

"No, mitä nyt?" sanoi kuningas. "Siihen on totuttava, ja tottuakseen
johonkin täytyy joskus aloittaa."

"Mutta, sire, tyttöjen asunto täällä on kuin lyhty: kaikki ihmiset
näkevät, kuka sinne menee ja kuka sieltä tulee. Minun mielestäni joku
veruke... Esimerkiksi..."

"Annahan kuulla."

"Ehkä teidän majesteettinne tahtoisi odottaa, kunnes Madame on palannut
huoneisiinsa."

"Ei enempiä verukkeita, ei enää odottelua! On ollut jo kylliksi
kiertelyä ja kiusallista salamyhkäisyyttä; en käsitä, miten Ranskan
kuningas häpäisisi itseään seurustelemalla lahjakkaan tytön kanssa.
_Honni soit qui mal y pense_!"[7]

"Sire, sire, suokoon teidän majesteettinne anteeksi ehkä liiallisen
intoni..."

"Puhu."

"Entä kuningatar?"

"Se on totta, se on totta! Tahdon, että kuningatarta aina
kunnioitetaan. No niin, tänä iltana vielä menen neiti de la Vallièren
luo, mutta tämän jälkeen käytän mitä verukkeita vaan tahdot. Huomenna
etsimme niitä, tänä iltana minulla ei ole aikaa."

De Saint-Aignan ei vastannut; hän astui alas portaita kuninkaan edellä
ja pihan yli häpeäntunteen vallassa, jota ei haihduttanut edes
harvinainen kunnia saada olla kuningasta tukemassa. Tämä hovimies
nimittäin tahtoi olla sekä Madamen että molempain kuningatarten hyvässä
suosiossa. Hän ei myöskään halunnut olla epämieluinen neiti de la
Vallièrelle, ja näin monta hyvää etua yhtaikaa tavoitellessa oli vaikea
välttää vastuksia. Nuoren kuningattaren, leskikuningattaren ja itse
Madamen ikkunat olivat juuri hovineitojen pihan puolella. Jos hänet
nähtäisiin kuningasta saattamassa, johtuisi siitä kolmen suuren
prinsessan pahastuminen, kolmen naisen, joiden vaikutusvalta oli
järkkymätön; palkkiona olisi vain rakastajattaren ohimenevä mielihyvä,
ja tämä oli paljon vähemmän houkuttelevaa.

Kreiviparka, joka niin uljaasti suojeli la Vallièrea Fontainebleaun
Viisikulmiossa ja puistossa, ei tuntenutkaan samaa rohkeutta
julkisuuden valossa. Hän keksi tyttösessä tuhansia vikoja, joita
hänen teki kovin mielensä huomautella kuninkaalle. Mutta hänen
koettelemuksensa loppui hyvin, he pääsivät pihan yli ainoankaan verhon
nousematta tai ikkunan avautumatta. Kuningas käveli nopeasti sekä
oman kärsimättömyytensä kannustamana että edellään rientävän
de Saint-Aignanin pitkien säärten vaikutuksesta. Ovella tahtoi de
Saint-Aignan vetäytyä syrjään, mutta kuningas pidätti hänet. Tätä
huomaavaisuutta ei hovilainen lainkaan kaivannut, mutta nyt hänen
täytyi seurata Ludvigia la Vallièren luo.

Hallitsijan saapuessa oli nuori tyttö juuri saanut silmänsä
kuivatuiksi, mutta niin hätääntyneesti, että kuningas näki hänen
itkeneen. Ludvig kyseli häneltä kuin hellä rakastaja ainakin, pakottaen
häntä puhumaan.

"Ei minua mikään vaivaa, sire", väitteli tyttö.

"Mutta olettehan itkenyt."

"Oh, en suinkaan, sire."

"Katsokaahan, de Saint-Aignan, olenko minä erehtynyt?"

De Saint-Aignan ei hämillään tiennyt mitä vastata.

"Silmänne ainakin punoittavat, mademoiselle", väitti kuningas.

"Se johtuu tien tomusta, sire."

"Ei vainkaan, ei vainkaan; teillä ei nyt ole sitä tyytyväistä ilmettä,
joka teidät tekee niin kauniiksi ja viehättäväksi. Te ette katso
minuun."

"Sire!"

"Mitä sanoinkaan? Te ihan vältätte minun katseitani"

Hovineito oli tosiaankin kääntänyt silmänsä syrjään.

"Mutta, taivaan nimessä, mitä nyt onkaan tapahtunut?" kysyi Ludvig,
jonka veri oli alkanut kiehua.

"Ei mitään, sanon vieläkin kerran, sire, ja olen valmis osoittamaan
teidän majesteetillenne, että sieluni on niin häiriintymätön kuin vain
haluatte."

"Sielunne häiriintymätön, vaikka näen teidät hämmentyneeksi kaikessa,
eleissännekin! Olisiko teitä loukattu, pahastutettu?"

"Ei, ei, sire."

"Haa, se pitäisi minulle ilmoittaa!" sanoi nuori ruhtinas säkenöivin
silmin.

"Mutta kukaan ei ole minua loukannut, sire."

"No, muuttukaahan sitten jo taas niin haaveilevan hilpeäksi eli iloisen
surumieliseksi, jollaisena teitä ihailin tänä aamuna. No... armosta!"

"Kyllä, sire, kyllä!"

Kuningas polki jalkaa.

"En voi käsittää tätä käännettä!" valitti hän. Ja hän katseli de
Saint-Aignania, joka myöskin hyvin huomasi la Vallièren synkän
raukeuden, kuten kuninkaan kärsimättömyydenkin.

Turhia olivat Ludvigin rukoukset, turhaan hän yritti taistella tuota
onnetonta mielentilaa vastaan: nuori tyttö oli murtunut, kuolemankaan
näkeminen ei olisi häntä horroksestaan herättänyt. Kuningas vainusi
tässä kielteisessä apeudessa jotakin salaperäistä ikävyyttä; hän alkoi
epäilevästi katsella ympärilleen.

La Vallièren kamarissa sattui olemaan Atoksen pienoiskuva. Kuningas
näki tämän muotokuvan, joka suuresti muistutti Bragelonnea, ollen
maalattu kreivin nuoruuden päivinä, la hän loi siihen uhkaavia
katseita. Ahdistuneessa mielentilassaan ja kuvaa laisinkaan muistamatta
la Vallière ei voinut vähääkään arvata, mitä kuninkaan sielussa
liikkui. Sillävälin Ludvig antautui hirveään muistelmaan, joka jo usean
kerran oli häirinnyt hänen mieltään, joskin hän oli aina karkoittanut
sen luotansa. Hän ajatteli hellää ystävyyttä, joka oli vallinnut noiden
kahden nuoren välillä heidän syntymästään. Hän muisti siitä johtuneen
kihlauksen, -- miten Atos oli Raoulin puolesta tullut häneltä pyytämään
la Vallièren kättä. Hän kuvitteli, että la Vallière Pariisiin
palattuaan oli saanut uutisia Lontoosta ja että nämä sanomat olivat
päässeet vastapainoksi sille vaikutukselle, minkä hän oli kyennyt
saamaan tytön suhteen. Ja melkein heti hän tunsi mustasukkaisuuden
vihaisen paarman pistoksen ohimossaan.

Hän kyseli katkeroituneesti uudestaan, mutta la Vallière ei voinut
vastata; hänen olisi täytynyt sanoa kaikki, -- syyttää kuningatarta,
syyttää Madamea. Siten hänelle olisi tullut kestettäväksi avonainen
taistelu kahta suurta ja mahtavaa prinsessaa vastaan. Sitäpaitsi
hänestä tuntui, että kun hän ei tehnyt mitään salatakseen kuninkaalta,
mitä sielussaan liikkui, kuninkaan olisi pitänyt vaikenemisesta
huolimatta tajuta hänen sydämensä tunteet. Jos Ludvig todella rakasti,
täytyi hänen ymmärtää kaikki, arvata kaikki. Mitä olikaan sielujen
sopusointu, ellei jumalallinen liekki, joka valaisi sydäntä ja teki
tosirakastaville sanat tarpeettomiksi? Hän siis oli ääneti, tyytyi
huokailemaan, itkemään, kätkemään päänsä käsiin.

Nämä huokaukset, nämä kyyneleet, jotka alussa olivat hellyttäneet ja
sitten pelästyttäneet Ludvig XIV:ttä, ärsyttivät häntä nyt. Hän ei
kyennyt sietämään vastustusta sen enempää huokauksina ja kyynelinä kuin
muussakaan muodossa. Hänen sanansa kävivät kauttaaltaan karvaiksi,
kiivaiksi ja hyökkääviksi. Tämä tuotti nuorelle tytölle uuden tuskan
entisten lisäksi. Mutta vääryydestä, jota hän katsoi rakastajansa
hänelle tekevän, hän ei ainoastaan ammentanut voimaa muiden surujensa
vastustamiseksi, vaan tämänkin koettelemuksen kestämiseksi.

Kuningas alkoi suorastaan syyttää. La Vallière ei yrittänytkään
puolustautua; hän kärsi kaikki nämä väitökset, vastaten vain
päänpudistuksella ja lausumatta muuta kuin ne kaksi sanaa, jotka
kumpuavat syvän murheen ahdistamista rinnoista: "Hyvä Jumala, hyvä
Jumala!"

Mutta tyynnyttämättä kuninkaan ärtymystä tämä tuskanhuudahdus vain
kartutti sitä. Se oli kuin vetoamista hänen omaansa korkeampaan
voimaan, vetoamista olentoon, joka kykeni varjelemaan la Vallièrea
häneltäkin. Sitäpaitsi hallitsija huomasi saavansa kannatusta de
Saint-Aignanilta. Tämä näki myrskyn nousevan; hän ei tiennyt, kuinka
voimakasta rakkautta Ludvig XIV saattoi tuntea, mutta aavisti kolmen
prinsessan vihan nuolten olevan uhkaamassa, tuhon kohtaavan la
Vallière-poloista, eikä ollut kyllin ritarillinen syrjäyttääkseen sitä
pelkoa, että hän itsekin sortuisi samaan turmaan. De Saint-Aignan siis
vain tuolloin tällöin mutisi joitakin sanoja ja säesti niitä
nytkähtelevillä eleillä, jotka olivat omiaan pahentamaan tilannetta ja
kehittämään riitaa, jotta välien rikkoutumisesta olisi tuloksena hänen
vapautumisensa hankalasta velvollisuudesta kulkea pihojen läpi keskellä
päivää saattelemassa mahtavaa kumppaniansa la Vallièren luo.

Kuningas kiihtyi kiihtymistään. Hän jo astahti ovellekin päin ikäänkuin
lähteäkseen tiehensä, mutta kääntyi takaisin. Nuori tyttö ei ollut
kohottanut päätänsä, vaikka askelten äänen oli täytynyt ilmaista
hänelle, että hänen rakastajansa oli poistumassa. Kuningas pysähtyi
hetkiseksi hänen eteensä, käsivarret ristissä rinnalla.

"Viimeisen kerran, mademoiselle", tiukkasi hän, "ettekö tahdo puhua?
Ettekö tahdo selittää syytä tähän muutokseen, tähän häilyväisyyteen,
oikkuun?"

"Mitä minun pitäisikään sanoa, hyvä Jumala?" sopersi la Vallière.
"Näettehän hyvin, sire, että olen tällä hetkellä murtunut! Näettehän,
että minulla ei ole tahtoa, ei ajatusta, puhekykyä!"

"Onko siis niin vaikea lausua totuutta? Vähemmillä sanoilla kuin äsken
kieltäysitte, olisitte sen voinut ilmoittaa!"

"Mutta mistä totuuden?"

"Kaikesta."

Totuus nousikin la Vallièren sydämestä hänen huulilleen. Hänen
käsivartensa tekivät liikkeen avautuakseen, mutta suu jäi mykäksi, ja
kädet valahtivat jälleen alas. Lapsiparka ei vielä ollut tuntenut
itseään kyllin onnettomaksi, uskaltautuakseen sellaiseen paljastukseen.

"Minä en tiedä mitään", sopersi hän.

"Oih, tuo on enemmän kuin keimailua", kivahti kuningas, "enemmän kuin
oikuttelua! Se on petosta!"

Ja tällä kertaa ei mikään häntä pidättänyt, hänen sydämensä kiivaat
sykähdykset eivät saaneet häntä kääntymään takaisin, vaan hän hyökkäsi
huoneesta epätoivoisin elein. De Saint-Aignan seurasi häntä, pyytämättä
parempaa kuin päästä lähtemään.

Ludvig XIV seisahtui portaille ja ähkäisi tarttuen kouristuneesti
kaiteeseen:

"Näethän, kuinka arvottomasti minua on hulluteltu?"

"Missä kohden, sire?" kysyi suosikki.

"De Guiche on taistellut Bragelonnen varakreivin puolesta ja tuo
Bragelonne...!"

"Niin?"

"Tyttö rakastaa häntä yhä! Ja toden totta, de Saint-Aignan, minä kuolen
häpeästä, jos minulla kolmen päivän kuluttua vielä on hitunenkin tätä
rakkautta sydämessäni jäljellä."

Ja Ludvig XIV suuntasi kulkunsa jälleen omiin huoneisiinsa.

"Ah, olinhan sitä teidän majesteetillenne sanonut", jupisi de
Saint-Aignan seuratessaan kuningasta edelleen ja vilkuessaan arasti
kaikkiin ikkunoihin.

Onnettomuudeksi ei käynyt palatessa yhtä hyvin kuin menomatkalla. Eräs
verho kohosi, ja sen takana väijyi Madame.

Tämä oli nähnyt kuninkaan astuvan ulos hovineitojen asunnosta.

Kuninkaan mentyä hän nousi ja läksi kiireellisesti huoneestaan. Hän
harppasi kaksi askelmaa kerrallaan ylös portaita siihen kammioon, josta
kuningas juuri oli lähtenyt.




164.

Epätoivo.


Kuninkaan mentyä oli la Vallière kohoutunut, käsivarret ojennettuina,
kuin seuratakseen, kuin pidättääkseen häntä. Mutta kun ovet
sulkeutuivat poistuneen jälkeen, kun askelten ääni häipyi etäisyyteen,
oli tyttöparalla enää vain voimia astuakseen heittäytymään
ristiinnaulitunkuvansa jalkojen juureen.

Hän jäi siihen murtuneena, masentuneena, murheeseensa vaipuneena,
kykenemättä tajuamaan muuta kuin oman surunsa, ja senkin hän käsitti
ainoastaan vaistomaisena ahdistuksena.

Tässä ajatustensa järkkymyksessä la Vallière kuuli oven jälleen
avautuvan. Hän säpsähti ja kääntyi, luullen kuninkaan palaavan.

Hän pettyi. Tulija oli Madame.

Mitä hän välitti Madamesta! Hän vaipui takaisin, laskien päänsä
rukoustuolilleen. Madame oli kuohuksissaan, ärtynyt, uhkaava, mutta
mitäpä siitä nyt?

"Mademoiselle", aloitti prinsessa pysähtyen la Vallièren eteen, "on
kyllä kaunista polvistua, rukoilla, näytellä hurskasta; mutta vaikka
olette kuinkakin alistuvainen taivaan kuninkaalle, sopisi teidän hiukan
noudattaa maallistenkin ruhtinaitten tahtoa."

La Vallière kohotti vaivalloisesti päätänsä kunnioituksen merkiksi.

"Juuri äsken", jatkoi Madame, "on teille tietääkseni annettu eräs
kehoitus?"

La Vallièren samalla kertaa tuijottava ja harhaileva katse osoitti sekä
tietämättömyyttä että unohdusta.

"Kuningatar on teitä kehoittanut", jatkoi Madame, "pitämään itsestänne
sen verran huolta, että kukaan ei voisi teistä levitellä huhuja."

La Vallièren katse kävi kysyväksi.

"Niin", jatkoi Madame, "mutta teidän luotanne on lähtenyt eräs, jonka
läsnäolo on syytös teitä vastaan."

Tyttö pysyi mykkänä.

"Ei käy mitenkään päinsä", pitkitti Madame, "että valtakunnan
ensimmäisen täysverisen prinsessan koti antaisi huonoa esimerkkiä
hovissa, ja te olisitte sen huonon esimerkin aiheena. Ilmoitan teille
siis, mademoiselle, kenenkään todistajan kuulematta, sillä minä en
tahdo teitä nöyryyttää, -- ilmoitan teille, että olette vapaa lähtemään
tällä hetkellä ja saatte palata äitinne luo Bloisin linnaan."

La Vallière ei voinut vaipua alemmaksi; hän ei voinut kärsiä enempää
kuin hän jo oli kestänyt. Hänen kasvojensa ilme ei muuttunut; hänen
kätensä pysyivät ristissä polvilla, kuten jumalaisen Magdalenan.

"Kuulitteko, mitä sanoin?" kovisti Madame.

Vain puistatus, joka värisytti koko ruumista, vastasi la Vallièren
puolesta, ja kun uhri ei antanut muita elonmerkkejä, lähti Madame ulos.

Sitten neitonen tunsi turtuneen sydämensä alkavan jälleen toimia ja
veren, joka oli kuin hyytynyt hänen suoniinsa, vähitellen elpyvän
kierrossaan, aiheuttaen nopeampia sykähdyksiä ranteissa, kaulassa ja
ohimoilla. Asteittain enentyen nämä sykähdykset pian muuttuivat
huimaavaksi kuumeeksi, jonka houreissa hän näki kaikkien ystäviensä
hahmot pyörivässä sekamelskassa nousseina taistelemaan hänen
vihollisiansa vastaan. Hän kuuli huumaantuneissa korvissaan uhkausten
ja rakkauden sanojen sekoittuvan toisiinsa. Hän ei enää tiennyt, kuka
hän oli. Kuin voimakkaan myrskyn siivillä oli hän kohonnut maallisesta
olemuksestaan, ja etäisellä taivaanrannalla, jota kohti huimaus häntä
työnsi, hän näki hautakiven kohoavan ja haudan avaavan hänen silmiensä
eteen iankaikkisen yön kaamean synkkyyden.

Mutta tämä unikuvien tuskallinen ahdistus tyyntyi lopuksi, muuttuen
hänen luonteensa tavalliseksi alistuvaisuudeksi.

Toivon säde välähti hänen sydämessään kuin päivän pilke vankipoloisen
kopissa.

Hän siirtyi ajatuksissaan Fontainebleaun tielle, missä näki kuninkaan
ratsastavan vaunujen vieressä, vakuutellen hänelle rakkauttaan, pyytäen
häneltä vastarakkautta, vannottaen häntä ja itse vannoen, että ehtoo ei
koskaan saisi laskeutua heidän kinastuksensa yli, käynnin, kirjeen tai
jonkun muun merkin tulematta muuttamaan illan kärsimystä yön levoksi.
Kuningashan oli tämän keksinyt, tämän vannottanut ja itse vannonut. Oli
siis mahdotonta, että kuningas jättäisi täyttämättä lupauksen, jonka
hän itse oli vaatinut, ellei hän ollut despootti, joka vaati rakkautta
kuten vaali tottelevaisuutta, tai niin välinpitämätön, että ensimmäinen
vastus riittäisi pysähdyttämään hänet tiellänsä.

Kuningas, tuo lempeä suojelija, joka sanallaan, yhdellä ainoalla
sanalla kykeni lopettamaan kaikki hänen kärsimyksensä, -- liittyikö
hänkin vainoojiin?

Oi, hänen vihaansa ei voinut kestää pitkällekään! Nyt, kun kuningas oli
yksinään, täytyi hänen kärsiä kaikkea sitä, mitä sorrettukin koki.
Mutta kuningas ei ollut kahlehdittu kuten hän; kuningas saattoi toimia,
liikkua, saapua, mutta hän voi ainoastaan odottaa.

Ja hän odotti kaikesta sydämestään, onneton lapsi, -- sillä
mahdotontahan oli, että kuningas jäisi tulematta.

Kello oli vasta puoli yksitoista. Kuningas tulisi tai kirjoittaisi
hänelle tai antaisi herra de Saint-Aignanin tuoda lohdun sanan. Jos hän
saapuisi, oi, riemuiten hän rientäisi tulijaa vastaan! Heti hän,
hyläten väärinkäsitetyn arkatuntoisuutensa, joka hänestä nyt näytti
joutavalta, puhkeisi huudahtamaan: "Ei niin, että minulta puuttuisi
rakkautta; vaan ne toiset eivät tahdo, että minä rakastan teitä!"

Ja mainittava on, että mitä enemmän hän näitä mietti, sitä vähemmän
syylliseltä Ludvig hänestä näytti. Ja totta olikin, että tämä ei
tiennyt mitään. Mitä oli hänen täytynyt ajatella tytön itsepintaisesta
vaitiolosta? Olihan ihmeellistä, että kuningas, joka tunnettiin
kärsimättömäksi ja pikamieliseksi, oli niinkin kauan säilyttänyt
malttinsa. Oi, hän, la Vallière, ei tosin olisi niin menetellyt: hän
olisi kaikki ymmärtänyt, kaikki arvannut! Mutta hän oli hento
tyttörukka eikä suuri kuningas.

Ah, jospa hän tulisi, jospa hän tulisi... Kyllä hän auliisti antaisi
hänelle kaikki äskeiset kärsimyksensä anteeksi ja rakastaisi häntä
vielä enemmän siksi, että oli saanut kärsiä!

Ja pää käännettynä ovea kohti hän raotetuin huulin yhä odotteli --
Jumala suokoon tuon maailmallisen ajatuksen anteeksi! -- suudelmaa,
jonka kuningas niin armaasti osasi niille painaa kuten hän oli kokenut
sinä aamuna, jolloin tämä oli ensi kerran ilmaissut rakkautensa.

Ellei kuningas saapuisi, hän ainakin kirjoittaisi. Tämä oli toinen
mahdollisuus, vähemmän suloinen, vähemmän riemullinen kuin edellinen,
mutta se todistaisi yhtä suurta, joskin arempaa rakkautta. Oi, kuinka
ahmimalla hän lukisikaan tuon kirjeen; heti hän rientäisi siihen
vastaamaan! Sanantuojan poistuttua hän suutelisi sitä, lukisi sen
uudelleen ja yhä uudelleen, painaisi sydäntään vasten tuon siunatun
paperin, joka hänelle toisi levon, rauhan ja onnen!

Jos kuningas sentään ei tulisikaan, eikä kirjoittaisikaan, olihan
mahdotonta, että hän ei lähettäisi Saint-Aignania, tai Saint-Aignan
tulisi omasta aloitteestaan. Kyllä hän silloin kolmannelle henkilölle
ilmoittaisi kaikki! Hallitsijan majesteetti ei olisi enää jäädyttämässä
sanaa hänen huulilleen, ja silloin ei mitään epäilystä voisi jäädä
kuninkaan sydämeen.

La Vallièren koko olemus, sydän ja silmät, ruumis ja sielu, jännittyi
siis odotukseen.

Hän sanoi itselleen, että tunnin ajan oli hänellä vielä toivoa, että
puoliyöhön asti kuningas voi tulla, kirjoittaa tai lähettää sanan.
Vasta puoliyöstä kaikki odotus oli turhaa, kaikki toivo mennyttä.

Kun palatsissa vain kuului jotakin hälinää, luuli lapsonen olevansa sen
aiheena; niin pian kun eroitti askeleita pihalta, luuli hän kuninkaan
lähetin olevan tulossa.

Hän kuuli kellon lyövän yksitoista, sitten neljänneksen yli, sitten
puoli kaksitoista.

Minuutit kuluivat verkalleen tässä levottomuudessa, ja kuitenkin ne
pakenivat liian nopeasti.

Kello löi kolme neljännestä.

Puoliyö, puoliyö! Viimeinen, äärimmäinen toivonhetki oli käsissä.
Kellon viimeisen lyönnin helähtäessä viimeinen valo sammui. Viimeisen
valon mukana viimeinen toivo.

Kuningas oli siis itse pettänyt hänet. Ensimmäisenä oli hän rikkonut
valan, jonka juuri samana päivänä oli vannonut. Kaksitoista tuntia
valan vannomisen ja laiminlyömisen välillä! Eipä harhakuva ollut kauan
kestänyt.

Siis kuningas ei ainoastaan evännyt hänellä rakkautta, vaan vielä
halveksikin häntä, kaikkien murjomaa tyttöraukkaa. Halveksi häntä siinä
määrin, että jätti hänet alttiiksi karkoitukselle, joka oli samaa kuin
häpeällinen tuomio. Ja kuitenkin juuri kuningas oli ensimmäisenä syynä
tähän hänen häpeäänsä.

Katkera hymyily, ainoa suuttumuksen merkki tämän pitkän taistelun
aikana, oli värähtänyt uhrin enkelimäisillä kasvoilla, näyttäytynyt
hänen huulillaan.

Mitä tosiaan oli hänellä kuninkaan menetettyään täällä maan päällä
jäljellä? Ei mitään. Ainoastaan Jumala oli vielä taivaassa.

Hän ajatteli Jumalaa.

"Jumalani", virkkoi hän, "neuvo sinä itse, mitä minun on tehtävä.
Sinulta minä odotan kaikkea, sinulta on minun kaikki odotettava." Ja
hän katseli ristiinnaulitunkuvaansa, suudellen hartaasti sen jalkoja.
"Sinä", virkkoi hän, "olet Herra, joka et koskaan unohda etkä hylkää
niitä, jotka eivät sinua unohda tai hylkää; ainoastaan sinulle on
uhrauduttava."

Silloin olisi saattanut nähdä, jos joku olisi voinut katsahtaa tähän
kammioon, -- olisi saattanut nähdä, että epätoivoinen tyttöparka teki
suuren päätöksen, muodosti äärimmäisen suunnitelman sielussaan, sanalla
sanoen astui niille korkeille Jaakopin tikapuille, jotka johtavat
sielun maan päältä taivaaseen.

Silloin, kun hänen polvissaan ei ollut enää voimaa häntä kannattamaan,
hän vähitellen lyyhistyi rukoustuolinsa askelmille, pää painuen
ristinpuuta vasten, katse tuijottavana. Raskaasti hengittäen hän
tähysteli ikkunaruutuja, joissa päivän ensimmäinen sarastus alkoi
kajastaa.

Kello kaksi aamulla oli hän vielä tässä hämmennyksessä tai pikemmin
hurmiossa. Hän ei enää kuulunut itselleen.

Nähdessään aamun sinipunervan hohteen laskeutuvan palatsin katoille ja
hämärästi valaisevan hänen syleilemänsä norsunluisen Kristus-kuvan
piirteitä hän ponnistausi seisoalle, suuteli jumalallisen marttyyrin
jalkoja ja astui huoneensa portaita alas, mennessään verhoten päänsä
viitan kauluksella. Hän saapui palatsin takaportille juuri sillä
hetkellä, kun muskettisoturien kiertovartio tuli avaamaan sen,
päästääkseen sisälle ensimmäisen sveitsiläisvartioston.

Livahtaen vahtisotilaiden taakse hän ehti kadulle ennen kuin vartion
päällikkö edes huomasi kysyä, kuka tämä nuori nainen oli, joka näin
varhain poistui palatsista.




165.

Pako.


Vartio, jonka kintereillä la Vallière poistui linnasta, kääntyi
oikealle Saint-Honoré-katua pitkin, ja koneellisesti tyttö poikkesi
vasemmalle.

Hänen päätöksensä oli tehty, hänen suunnitelmansa valmis. Hän aikoi
rientää Chaillotin karmeliittinunnien luostariin, jonka johtajattaren
ankaruuden maine pani hovimaailman naiset vapisemaan.

La Vallière ei ollut koskaan nähnyt Pariisin elämää, hän ei ollut
koskaan kulkenut siellä jalkaisin, eikä hän olisi löytänyt tietä
tyynemmässäkään mielentilassa. Tämä selittää, miksi hän kiirehti ylös
Saint-Honoré-katua, sensijaan että olisi edennyt vastakkaiseen
suuntaan. Hän pyrki mahdollisimman joutuisasti loittonemaan
kuninkaallisesta palatsista, ja etäälle hän pian joutuikin.

Hän oli vain kuullut sanottavan, että Chaillot sijaitsi Seinen
varrella, ja suuntasi siis askeleensa Seinelle päin. Hän poikkesi Rue
de Coqille, ja kun ei päässyt samoamaan Louvre-palatsin alueen läpi,
kiersi Saint-Germain-l'Auxerroisin kirkkoa kohti sivuten kenttää, jolle
Perrault myöhemmin rakensi pylväsrivinsä.

Sitten hän saapui laiturikaduille. Hänen käyntinsä oli nopeata ja
kiihtynyttä, tuskin tunsi hän sitä heikkouttakaan, joka tuon tuostakin
pakotti hänet keveästi onnahtelemaan ja siten muistutti häntä
lapsuudessaan saadusta vammasta.

Toiseen aikaan vuorokaudesta hänen esiintymisensä olisi
herättänyt vähimminkin tarkkanäköisten epäluuloa ja kiinnittänyt
välinpitämättömimpienkin ohikulkijain huomiota. Mutta puoli kolmen
aikaan aamusella Pariisin kadut ovat miltei autiot, eikä niillä näe
juuri muita kuin ahkeria käsityöläisiä, jotka rientävät ansaitsemaan
jokapäiväistä leipäänsä tai vaarallista joutoväkeä kotimatkalla
yöllisistä seikkailuista ja mässäyksistä. Edellisten päivä alkaa,
jälkimmäisten on loppumassa. La Vallière pelkäsi kaikkia näitä kasvoja,
joiden joukossa hänen tietämättömyytensä pariisilaistyypeistä teki
hänelle mahdottomaksi eroittaa rehellisiä piirteitä kyynillisistä.
Kurjuus oli hänelle peloittava mörkö, ja kaikki hänen kohtaamansa
ihmiset näyttivät kurjuuteen joutuneilta.

Hänen pukunsa, joka oli eilisillasta jäänyt ylle, oli hieno
epäjärjestyksessäänkin; hän oli sen valinnut lähtiessään
leskikuningattaren puheille. Nähdäkseen tiensä oli hän sitäpaitsi
työntänyt kauluria sivulle, ja hänen kalpeutensa ja kauniit silmänsä
puhuivat näille kansanmiehille tuntematonta kieltä, joten pakolaisrukka
tietämättään herätti toisten raakamaisuutta ja toisten sääliä.

La Vallière kulki siis samaan suuntaansa läähättäen ja kiireellisesti,
kunnes saapui Grève-torille. Silloin tällöin hän pysähtyi, painoi
kädellään poveansa, nojasi jotakuta rakennusta vasten ja hengähdettyään
jatkoi matkaansa entistä kiivaammin. Grève-torilla hän näki edessään
ryhmänä kolme hoipertelevaa, päihtynyttä retkua, jotka saapuivat
satamalaituriin kiinnitetystä aluksesta. Tällä oli viinilasti, ja näki
hyvin, että miehet olivat olleet perinpohjaisilla maistiaisilla. He
loilottivat juopottelusaavutuksiaan kolmella eri nuotilla, kun
rantakadulta johtavan nousukäytävän päähän tullessaan joutuivat
yhtäkkiä nuoren tytön tielle.

La Vallière pysähtyi.

Nähdessään hovipukuisen naisen seisahtuivat miehetkin puolestaan, ja
tarttuen yksituumaisesti toisiaan kädestä he saarsivat la Vallièren,
laulaen tälle:

    "Älä kulje ikävissäs, nytpä käydään karkeloon."

Tyttö käsitti nyt, että miehet puhuttelivat häntä ja tahtoivat sulkea
häneltä tien. Hän yritteli paeta, mutta turhaan. Hänen jalkansa
herpautuivat, hän tunsi kaatuvansa ja parkaisi kauhuissaan.

Mutta samassa häntä ympäröivä piiri avautui voimakkaasta puserruksesta.
Yksi kiusanhenki kellahti vasemmalle, toinen kieri virran partaalle
asti, kolmas horjui jaloillaan. Nuoren tytön edessä seisoi
muskettisoturien upseeri, kulmat rypistyneinä, uhkaava ilme kasvoilla,
käsi kohotettuna uhkausta toteuttamaan. Humalaiset pinttivät tiehensä
nähdessään univormun ja varsinkin sen käyttäjän antamaa voimannäytettä
säikähtäneinä.

"_Mordioux_!" huudahti upseeri; "sehän on neiti de la Vallière!"

Typertyneenä tapahtumasta ja hämmästyksissään nimensä lausumisesta
tyttö kohotti silmänsä ja tunsi d'Artagnanin.

"Niin, monsieur", virkkoi hän, "minä tässä olen, minä kyllä", ja hänen
täytyi nojautua upseerin käsivarteen. "Tehän suojelette minua, herra
d'Artagnan?" hän lisäsi rukoilevasti.

"Suojelen toki; mutta mihin Herran nimessä te tällä hetkellä olette
menossa?"

"Määränäni on Chaillot."

"Ja sinnekö aiotte Rapéen kautta? Mutta, mademoiselle, tehän todella
olette jo etääntynyt sieltä."

"Olkaakin sitten ystävällinen, monsieur, ja opastakaa minut oikealle
tielle, saattaen minua muutaman askeleen."

"Oi, kernaasti."

"Mutta mistä johtuukaan, että tapaan teidät täällä? Mikä taivaan suosio
johdatti teidät minun avukseni? Minusta tosiaan tuntuu kuin näkisin
unta, kuin ajattelisin ihan sekaisin."

"Osuin paikalle, mademoiselle, koska minulla on talo Grève-torin
varrella, tuo, jossa näkyy Pyhän Neitsyen kuva. Olin siellä eilen
vuokria keräämässä, jääden taloon yöksi. Mutta tahdoin päästä hyvissä
ajoin palatsiin tarkastamaan vartiostojani."

"Kiitos!" sanoi la Vallière.

-- Niin, sellainen oli minun asiani, -- tuumi d'Artagnan itsekseen, --
mutta hän, mitä toimitteli hän, ja mitä varten hän menee Chaillotiin
tällaisena hetkenä?

Hän tarjosi tytölle käsivartensa. La Vallière tarttui siihen ja lähti
kiireesti astumaan eteenpäin. Tämä joutuisuus kuitenkin vain peitteli
suurta voipumusta. D'Artagnan huomasi sen ja ehdotti levähdystä, mutta
tyttö kieltäytyi.

"Niinpä ette varmaankaan tiedä, missä Chaillot nyt on?" huomautti
d'Artagnan.

"En, en kylläkään."

"Se on hyvin kaukana."

"Ei sillä ole väliä!"

"Sinne on ainakin lieue käveltävää."

"Kyllä minä jaksan!"

D'Artagnan ei vastannut mitään. Pelkästä äänensävystä hän tunsi
todelliset päätökset. Hän pikemmin kantoi kuin talutti la Vallièrea.
Vihdoin he eroittivat kukkulat.

"Mihin taloon te menette, mademoiselle?" kysyi d'Artagnan.

"Karmeliittinunnain luostariin, monsieur."

"Karmeliittiluostariin!" toisti d'Artagnan kummastuneena.

"Niin, ja koska Jumala on lähettänyt teidät minua matkallani tukemaan,
ottakaa vastaan kiitokseni ja jäähyväiseni."

"Karmeliittiluostariin! Teidän jäähyväisenne! Mutta rupeatteko sitten
nunnaksi?" huudahti d'Artagnan.

"Kyllä, monsieur."

"Te!!!"

Tuohon sanaseen, jota me olemme koettaneet kolmella huutomerkillä tehdä
mahdollisimman ilmeikkääksi, sisältyi kokonainen runoelma; se johdatti
Vallièren mieleen entiset muistot Bloisista ja uudemmat tapaukset
Fontainebleausta; se sanoi hänelle: -- _Tekö_, joka olisitte voinut
tulla onnelliseksi Raoulin kanssa, _tekö_, joka olisitte päässyt
mahtavuuteen Ludvigin ystävättärenä, _tekö_ pukeudutte nunnanhuntuun!

"Niin, minä, monsieur", vahvisti hän. "Minä antaudun Herran
palvelijattareksi; hylkään kokonaan tämän maailman."

"Mutta etteköhän pety kutsumuksestanne? Ettekö lie väärin ymmärtänyt
Jumalan tahtoa?"

"En, koskapa Jumala on sallinut, että kohtasin teidät. Ilman teitä
olisin varmaan uupunut väsymyksestä, ja koska Jumala lähetti teidät
tielleni, tahtoo hän, että saavutan päämääräni."

"Oh", epäili d'Artagnan, "tuo näyttää minusta hiukan ongelmalliselta."

"Olkoon miten hyvänsä", vastasi tyttönen, "nyt tiedätte aikomukseni ja
päätökseni. Minulla on vielä viimeinen suosio teiltä pyydettävänä,
samalla kun lausun teille kiitokseni."

"Puhukaa, mademoiselle."

"Kuningas ei tiedä, että olen paennut palatsista."

D'Artagnan liikahti.

"Kuningas", jatkoi la Vallière, "ei tiedä hankkeestani."

"Kuningas ei tiedä...?" huudahti muskettisoturi. "Mutta mademoiselle,
ajatelkaa toki paremmin; te ette ota lukuun tekonne kantavuutta.
Kukaan, varsinkaan hovilaiset, ei saa tehdä mitään kuninkaan
tietämättä."

"Minä en enää kuulu hoviin, monsieur."

D'Artagnan katseli tyttöä yhä enemmän ihmeissään.

"Oh, älkää käykö levottomaksi, monsieur", lisäsi tämä, "kaikki on
harkittu, ja ellei olisikaan, niin on jo myöhäistä peruuttaa
päätöstäni. Askel on otettu."

"No, oli miten oli, sanokaa nyt sitten, mademoiselle, mitä minulta
haluatte."

"Monsieur, pyydän teitä vannomaan sen säälin nimessä, jota ihminen on
velvollinen osoittamaan onnettomalle, sielunne jalomielisyyden kautta,
ritarikunnianne takuulla, herra d'Artagnan, että te ette sano
kuninkaalle nähneenne minua ettekä ilmoita hänelle päämäärääni."

D'Artagnan pudisti päätänsä.

"Miksette?"

"Sentähden, että tunnen kuninkaan, tunnen teidät, tunnen itseni, koko
ihmissuvun. Ei, sellaista sitoumusta en tee!"

"Niinpä en sitten siunaakaan teitä", huudahti tyttö ilmaisten tarmoa,
jota ei olisi uskonut hänellä olevan, "kuten olisin tehnyt elämäni
loppuun asti, vaan olkaa kirottu, sillä te teette minut kurjimmaksi
kaikista luoduista!"

Olemme sanoneet, että d'Artagnan tunsi kaikki sydämestä kohoavat äänet,
ja tätä vetoamista hän ei voinut vastustaa. Hän näki kasvonpiirteiden
vääntymisen, näki jäsenten vapisemisen, koko tuon heikon ja hennon
ruumiin huojuvan nytkähtelyn, ja käsitti, että vastustus surmaisi
tytön.

"Olkoon sitten niinkuin tahdotte", myöntyi hän, "Olkaa huoleta,
mademoiselle, minä en sano mitään kuninkaalle."

"Oi, kiitos, kiitos!" huudahti la Vallière. "Te olette jalomielisin
ihminen maan päällä."

Ja riemuissaan hän tarttui d'Artagnanin käsiin, puristaen niitä
omissaan. Tämä tunsi heltyvänsä.

"Jumaliste", jupisi hän, "siinä on ihminen, joka aloittaa siitä, mihin
toiset lopettavat! Tämä on todella liikuttavaa."

La Vallière, joka tuskastuksensa puhjetessa ylimmilleen oli vaipunut
kivelle istumaan, nousi jalkeille ja suuntasi jälleen askeleensa
karmeliittinunnain luostaria kohti, jonka ääriviivat jo selvästi
kuvastuivat auringon ensi säteissä. D'Artagnan seurasi häntä etäältä.

Vastaanottohuoneen ovi oli raollaan. Hän pujahti siitä sisälle kuin
valju varjo ja kiittäen d'Artagnania vielä kädenliikkeellä katosi tämän
näkyvistä.

Yksikseen jäätyänsä d'Artagnan vaipui tapahtuneen johdosta syviin
mietteisiin.

"Tätä", hymähti hän, "voi totisesti sanoa kiperäksi asemaksi!...
Tällaisen salaisuuden säilyttäminen on hehkuvan hiilen tallettelua
taskussaan siinä toivossa, että se ei polta kangasta. Olla sitä
säilyttämättä, kun kerran on vannonut vaitiolonsa, olisi kunniaton
teko. Tavallisesti saan hyvät aatokseni viime tingassa, kun pistän
juoksuksi; mutta tällä kertaa, ellen pahoin erehdy, tarvitseekin
hölkötellä ihan hitonmoisesti, ennenkuin keksin ratkaisun tähän
juttuun... Mihin juosta?... _Ma foi_, tietenkin Pariisiin päin: se on
hyvä suunta... Mutta juoskaamme nyt vikkelästi... Neljä koipea
taivaltaisi sentään vinhemmin kuin kaksi. Valitettavasti minulla on nyt
vain kaksi ketaraani käytettävissä... Hevonen! kruununi hevosesta,
kuten kuulin lausuttavan Lontoon teatterissa!...[8] No, hei, se ei
minulle maksakaan niin paljon... Neuvoskuntatalon katupuomin luona on
muskettisoturien vartiopaikka, ja tarvitsemani yhden hevosen asemesta
saisin sieltä kymmenenkin."

Tämän luontaisen ripeästi tekemänsä päätöksen johdosta d'Artagnan
laskeusi nopeasti ylänteeltä, saapui vahtiasemalle, valitsi sieltä
parhaan juoksijan ja lasketti kymmenessä minuutissa palatsiin.

Palais-Royalin kello löi viisi, kun d'Artagnan kysyi kuningasta. Hänen
majesteettinsa oli mennyt levolle tavalliseen aikaansa, työskenneltyään
herra Colbertin kanssa, ja kaiken todennäköisyyden mukaan hän vielä
nukkui.

-- Kas, -- tuumi kapteeni, -- tyttö puhui minulle totta; kuningas ei
tiedä mitään. Jos hän aavistaisi vähääkään siitä, mitä on tapahtunut,
olisi koko palatsi tällä hetkellä mullisteltuna ylösalaisin.




166.

Miten Ludvig puolestaan oli viettänyt ajan puoli yhdestätoista
keskiyöhön.


Lähdettyään hovineitojen asunnosta oli kuningas tavannut huoneessaan
Colbertin, joka odotteli saadakseen toimintaohjeita seuraavan päivän
juhlamenoja varten. Kuten jo olemme maininneet, oli kysymyksessä
Hollannin ja Espanjan lähettiläiden vastaanotto.

Ludvig XIV:llä oli vakavia tyytymättömyyden aiheita Hollantia vastaan.
Suhteissaan Ranskaan olivat sen valtiopäivät jo usean kerran
vilpistelleet, ja huomaamatta asiain kärjistymistä tai siitä
välittämättä ne olivat taaskin luopuneet Euroopan kristillisimmän
kuninkaan liitosta, punoakseen kaikenlaisia juonia Espanjan kanssa.
Valtaan päästessään eli Mazarinin kuoltua oli Ludvig nähnyt tämän
valtiollisen rettelön alullaan. Nuorelle prinssille se oli vaikea
ratkaistava; mutta koska siihen aikaan koko kansa keskittyi
kuninkaaseen, oli ruumis kyllä valmis panemaan toimeen kaikki, mitä pää
päätti. Pikku suutahdus, nuoren veren ja vilkkaiden aivojen
vastustushalu riitti muuttamaan vanhan valtiollisen suunnan ja luomaan
toisen järjestelmän. Senaikuisten valtiomiesten tehtävä rajoittui
siihen, että he keskenään järjestelivät valtiokaappaukset, joita heidän
hallitsijansa sattuivat tarvitsemaan.

Ludvig ei nyt ollut siinä mielentilassa, joka olisi kyennyt ohjaamaan
häntä viisaaseen politiikkaan. Vielä tuohtuneena kiistasta, joka
hänellä oli ollut la Vallièren kanssa, hän käveli kiihtyneenä
työhuoneessaan, perin halukkaana etsimään syytä hälinän nostamiseen,
hillittyään luontoansa jo niin kauan.

Kuninkaan nähdessään Colbert käsitti tilanteen ensi silmäyksellä ja
arvasi hallitsijan aivoitukset. Hän päätti luovailla.

Kun hänen herransa siis tiedusti, mitä hänen mielestään oli huomenna
lausuttava, aloitti ali-intendentti ihmettelemällä, että herra Fouquet
ei ollut seikkaperäisesti esittänyt asiaa hänen majesteetilleen.

"Herra Fouquet", virkkoi hän, "tuntee täydellisesti tuon hollantilaisen
selkkauksen; hän vastaanottaa välittömästi kaiken sikäläisen
kirjeenvaihdon."

Tottuneena kuulemaan herra Colbertin nälvivän rahaministeriä kuningas
sivuutti tämän letkauksen vaitiololla; hän vain kuunteli. Nähdessään
sanojensa huonon vaikutuksen Colbert kiirehti hiukan peräytymään
lausuen, että herra Fouquetissa ei sentään ollut niin suurta syytä kuin
ensimmältä saattoi näyttää, hänellä kun tällä hetkellä oli paljon muuta
mielessä. Kuningas kohotti päätänsä.

"Mitä?" kysäisi hän.

"Sire, ihmiset ovat vain ihmisiä, ja herra Fouquetilla on suurten
ansioittensa ohella vikansa."

"Ah, kelläpä ei olisi vikoja, herra Colbert...?"

"Teidän majesteetillannekin niitä kyllä on", rohkaistui Colbert, joka
osasi keveässä moitteessa sinkauttaa panoksen raskasta imartelua,
niinkuin nuoli painostaan huolimatta halkaisee ilman sitä kannattavien
hentoisten sulkien avulla.

Kuningas hymyili.

"Mikä vajavuus ilmenee siis herra Fouquetissa?" kysyi hän.

"Aina se sama, sire; hänen sanotaan jälleen rakastuneen."

"Ja kehen?"

"Enpä juuri tiedä, sire; minä en paljon puutu niin sanottuihin
lempijuttuihin."

"Mutta kaiketi tiedätte jotakin, koska jo tuon verran puhutte asiasta?"

"Olen kuullut mainittavan..."

"Mitä?"

"Erään nimen."

"Minkä nimen?"

"En satu enää muistamaan."

"Puhukaa vain suunne puhtaaksi."

"Juttu lienee koskenut jotakuta Madamen hovineitoa."

Kuningas säpsähti.

"Te tiedätte siitä enemmän kuin haluatte ilmoittaa, herra Colbert",
jupisi hän.

"Oo, sire, vakuutan, etten tiedä."

"Mutta tunnetaanhan ne toki, Madamen hovineidot, ja johtamalla
mieleenne heidän nimensä tapaisitte ehkä sen, jota etsitte."

"En, sire."

"Yrittäkää."

"Se olisi hyödytöntä, sire. Kun on kysymys sellaisten naisten nimistä,
joiden kunniasta puhutaan, on muistini vaskinen kirstu, jonka avaimen
olen hukannut."

Kuninkaan mieli sumeni ja otsa pilvistyi. Mutta tahtoen näyttää
voivansa hallita itseänsä hän virkkoi sitten päätänsä pudistaen:

"Päättäkäämme siitä Hollannin selkkauksesta."

"Siis ensiksikin, sire, mihin aikaan teidän majesteettinne haluaa ottaa
lähettiläät vastaan?"

"Aikaisin aamulla."

"Kello yhdeltätoista?"

"Se on liian myöhään... Kello yhdeksältä."

"Se on kovin varhaista."

"Ystäviin nähden sillä ei ole väliä; niiden parissa voi menetellä
vapaasti, -- ja mitä taasen vihollisiin tulee, niin on hyväkin, jos he
siitä saavat nyrpeyden aihetta. Tunnustain, etten olisi pahoillani, jos
pääsisin eroon noista suolinnuista, joiden rääkyminen jo kyllästyttää."

"Kaikki tapahtuu kuten teidän majesteettinne tahtoo. Siis kello
yhdeksältä... Minä annan senmukaiset määräykset. Juhlallinen
vastaanottoko?"

"Ei. Tahdon rauhallisella haastelulla selvittää heille kantaani, mutta
asiat saavat helposti katkeraa sävyä, jos on paljon ihmisiä saapuvilla.
Samalla kuitenkin tahdon päästä heistä täyteen selvyyteen, jotta
jupakkaa ei tarvitse uudestaan käsitellä alusta."

"Teidän majesteettinne suvaitkoon vain mainita henkilöt, jotka ovat
vastaanotossa saapuvilla."

"Minä teen heistä luettelon... Puhukaamme noista lähettiläistä. Mitä he
tahtovat?"

"Liitossa Espanjan kanssa he eivät voita mitään; liitossa Ranskan
kanssa he menettävät paljon."

"Kuinka niin?"

"Liitossa Espanjan kanssa heitä saartaisivat ja suojelisivat
liittolaisensa alueet; he eivät voisi puraista niistä palasta, vaikka
mieli tekisi. Antwerpenistä Rotterdamiin on Schelden ja Maasin kautta
vain askel. Jos he tahtovat haukata espanjalaista kakkua, niin te,
sire, voitte Espanjan kuninkaan vävynä saapua kahdessa päivässä
Brysseliin ratsujoukkoinenne. On siis kylliksi riitaannuttava teidän
kanssanne ja saatava teidät kylliksi epäilemään Espanjaa, jotta te ette
sekaantuisi heidän asioihinsa."

"Eikö silloin ole paljon yksinkertaisempaa", vastasi kuningas, "tehdä
minun kanssani luja liitto, josta minä hyötyisin jotakin, samalla kun
se heille olisi kaikessa edullinen?"

"Ei niinkään, sillä he saattaisivat joutua teidän rajanaapureiksenne,
ja teidän majesteettinne ei ole mukava vieruskumppani. Nuorena,
kiihkeänä, sotaisena voi Ranskan kuningas antaa ankaria iskuja
Hollannille, olletikin jos hän lähenee sitä."

"Minä ymmärrän täydellisesti, herra Colbert, ja te selitätte hyvin;
mutta lopputulos, jos suvaitsette? Mitä nuo lähettiläät minulle
sanonevat?"

"He selittävät teidän majesteetillenne kiihkeästi haluavansa liittoa
kanssanne, mutta siinä he valehtelevat. He sanovat espanjalaisille,
että näiden kolmen valtakunnan on liityttävä Englannin kasvavaa mahtia
vastustamaan, ja sekin on vain juonta. Sillä teidän majesteettinne
luonnollinen liittolainen on nykyään Englanti, jonka laivasto voi
korvata teidän puutteenne siinä suhteessa. Vain Englanti kykenee
horjuttamaan hollantilaisten valtaa Intiassa. Englanti on lisäksi
monarkistinen maa, missä teidän majesteetillanne on sukulaissiteitä."

"Hyvä, mutta mitä te vastaisitte?"

"Minä vastaisin, sire, erittäin hillitysti, että Hollanti ei ole täysin
taipuvainen Ranskan kuninkaan puoleen, että hollantilaisten keskuudessa
tapaa sellaisia yleishengen oireita, jotka ovat teidän majesteetillenne
uhkaavia, ja että on lyöty eräällä häpäisevällä kirjoituksella
varustettuja mitaleja."

"Minuako häpäiseviä?" huudahti nuori kuningas kiihtyneenä.

"Oh, ei, sire, ei toki, -- 'häpäiseviä' ei ole oikea sana. Tarkoitin
määrättömän imartelevia alankomaalaisille."

"Pyh, eikö muuta?" huoahti kuningas. "Mitäpä alankomaalaisten ylpeys
minua liikuttaa!"

"Teidän majesteettinne on tuhatkertaisesti oikeassa. Kuitenkaan ei ole
koskaan huonoa valtioviisautta, -- kuningas tietää sen paremmin kuin
minä, -- olla kohtuutonkin myönnytyksen saavuttamiseksi. Jos teidän
majesteettinne herkkätuntoisesti valittaa alankomaalaisten menettelyä,
näytätte heidän silmissään paljon mahtavammalta."

"Minkälaatuisia nuo muistorahat ovat?" kysyi Ludvig; "sillä jos niistä
puhun, täytyy minun tietää mitä sanon."

"_Ma foi_, sire, en oikein tiedä... joku pöyhkeilevä otsikkolauselma...
Siinä koko sisältö, sanamuodolla ei ole niin väliä."

"Hyvä, minä mainitsen 'mitaleita', niin he ymmärtävät, jos tahtovat."

"Oh, kyllä he ymmärtävät. Teidän majesteettinne voi myöskin sivumennen
koskettaa eräitä lentolehtisiä, joita on liikkeellä."

"En koskaan! Häväistyskirjoitukset tahraavat paljon enemmän
sepustelijoitansa kuin niitä, joita vastaan ne ovat laaditut. Herra
Colbert, minä kiitän teitä, te voitte lähteä."

"Sire!"

"Hyvästi! Älkää unohtako tuntia, ja tulkaa saapuville."

"Sire, minä odotan teidän majesteettinne luetteloa."

"Se on totta."

Kuningas vaipui haaveiluun; hän ei ollenkaan ajatellut tuota luetteloa.
Kello löi puoli kaksitoista. Ruhtinaan kasvoilla kuvastui ylpeyden ja
rakkauden taistelu. Valtiollinen keskustelu oli suuressa määrin
taltuttanut Ludvigin ärtymystä, ja la Vallièren kalpeat, riutuvat
kasvot puhuivat hänen mielikuvitukselleen aivan toista kieltä kuin
hollantilaiset mitalit tai lentolehtiset. Hän jäi kymmeneksi minuutiksi
miettimään, olisiko hänen palattava la Vallièren luo vai eikö, mutta
kun Colbert oli kunnioittavasti vieläkin muistuttanut listasta,
punastui kuningas. Hän häpesi lemmenhuoliaan hetkellä, jolloin
valtioasiat vaativat hänen huomiotaan. Hän siis saneli:

"Leskikuningatar... kuningatar... Madame... rouva de Motteville...
kreivitär de Châtillon... rouva de Navailles. Ja herroista: Monsieur...
herra prinssi...[9] herra de Grammont... herra de Manicamp... herra de
Saint-Aignan... ja palvelusvuorolla olevat upseerit."

"Entä ministerit?" kysäisi Colbert.

"Ministerit tietysti sihteereinensä."

"Lähden toimittamaan kaikki valmiiksi, sire; ohjeena on siis: teidän
majesteettinne asunnossa huomenna."

"Sanokaa tänään", vastasi Ludvig surunvoittoisesti, sillä kello löi
samassa kaksitoista.

Tällä hetkellä la Vallière-parka oli menehtymäisillään murheesta ja
kärsimyksistä.

Kuninkaan kamaripalvelija astui sisälle levollemenon huoltajaksi.
Kuningatar oli jo tunnin ajan odotellut.

Ludvig meni huoahtaen hänen luokseen; mutta huoahtaessaankin hän kiitti
rohkeuttaan. Hän onnitteli itseään lujuudestaan rakkaudessa yhtä hyvin
kuin politiikassakin.




167.

Lähettiläät.


D'Artagnan oli jokseenkin selvillä kaikesta, mitä olemme edellä
kertoneet, hänellä kun oli ystävinään kaikki palatsin hyödylliset
henkilöt, -- hovipalvelijat, jotka ylpeilivät muskettisoturien
kapteenin tervehdyksestä, sillä kapteeni oli mahtava herra.
Kunnianhimonsa ohella he olivat hyvillään siitä, että niin urhoollinen
mies kuin d'Artagnan tunnusti heille jotakin merkitystä. Täten
d'Artagnan aina aamuisin kerrotutti itselleen, mitä ei edellisenä
päivänä ollut voinut nähdä tai kuulla, sillä eihän hän kerinnyt
kaikkialle, ja näin hän omista välittömistä tiedoistaan ja muilta
hankkimastansa keräsi kimpun, jota hän mielensä mukaan kirvoitteli
ottaen sieltä minkä aseen milloinkin katsoi tarpeelliseksi. Tällä
tavoin d'Artagnanin kaksi silmää tekivät hänelle saman palveluksen kuin
Arguksen sata. Valtiolliset salaisuudet, vuodekomeroiden kuiskeet,
odotushuoneista lähtevien hovimiesten pakinat, kaikki tuli sitä tietä
kapteenin korviin, ja hän säilytti kaikki tietonsa laajan muistinsa
murtumattomassa lippaassa kalliisti ostamiensa ja uskollisesti
vartioitsemiensa kuninkaallisten salaisuuksien ohella.

Hän siis tiesi Colbertin keskustelun kuninkaan kanssa; hän tiesi
lähettiläille aamuksi suodun audienssin; hän tiesi, että silloin tulisi
puhetta mitaleista, ja mielikuvituksessaan sommitellen kokoon tuon
keskustelun näiden muutamien piirteiden avulla hän riensi
eteishuoneeseen, ollakseen saapuvilla kuninkaan herätessä.

Kuningas nousi varsin aikaisin, ja siitä saattoi päättää, että hänkin
oli nukkunut huonosti. Kellon lähetessä seitsemää hän hiljaa avasi
oven. D'Artagnan oli paikallaan.

Hänen majesteettinsa oli kalpea ja näytti väsyneeltä, eikä hän ollut
vielä täysissä pukimissaan.

"Kutsuttakaa herra de Saint-Aignan", käski hän.

De Saint-Aignan epäilemättä odotteli sanaa, sillä hän saapui heti
kuninkaan luo täydessä asussaan. Hetkistä myöhemmin Ludvig ja suosikki
läksivät ulos, kuningas etummaisena. D'Artagnan seisoi pihanpuolisen
ikkunan ääressä. Hänen ei tarvinnut vaivautua paikaltaan, voidakseen
tarkata kuningasta, ja olisi voinut sanoa, että hän oli edeltäpäin
arvannut, mihin tämä oli menossa.

Hallitsija suuntasi askeleensa hovineitojen asuntoon. Tämä ei
d'Artagnania ollenkaan kummastuttanut. Vaikka la Vallière ei ollutkaan
siitä hänelle mitään virkkanut, aavisti hän hyvin, että kuninkaalla oli
joku tekemänsä vääryys korjattavana.

De Saint-Aignan seurasi herraansa kuten eilenkin, mutta sentään hiukan
vähemmän levottomana, hiukan vähemmän kiihtyneenä, sillä hän toivoi,
että kello seitsemältä aamulla ei linnan ylhäisten asukasten joukossa
vielä ollut muita valveilla kuin hän ja kuningas.

D'Artagnan pysyi ikkunansa ääressä huolettomana ja tyynenä. Olisi
voinut vannoa, että hän ei nähnyt mitään eikä kenties aavistanut, keitä
nuo kaksi seikkailijaa olivat, jotka viittoihinsa verhottuina astuivat
pihan yli. Mutta vaikka d'Artagnan ei ollut heitä näkevinään,
ei hän hetkeksikään päästänyt heitä silmistään, ja vihellellen
muskettisoturien vanhaa marssia, jonka hän muisti vain suurissa
tilaisuuksissa, hän edeltäpäin arvaili ja laski sitä huutojen ja.
suuttumuksen myrskyä, mikä kuninkaan palattua nousisi.

Astuessaan la Vallièren huoneeseen ja nähdessään sen olevan tyhjillään
ja vuoteen koskemattomana, kuningas todella alkoi pelätä ja kutsui
Montalaisin. Tämä riensi saapuville, mutta hänen kummastuksensa oli
yhtä suuri kuin kuninkaan. Hän ei tiennyt muuta sanoa hänen
majesteetilleen kuin että la Vallière oli hänestä kuulostanut itkeneen
osan yötä. Mutta tietäen hänen majesteettinsa käyneen siellä hän ei
ollut rohjennut udella.

"Mutta", kysyi kuningas, "mihin luulette hänen menneen?"

"Sire", vastasi Montalais, "Louise on hyvin hempeätunteinen, ja usein
olen nähnyt hänen nousevan ennen päivänkoittoa ja pistäytyvän
puutarhaan. Ehkä hän on siellä tänä aamunakin."

Se tuntui kuninkaasta uskottavalta, ja hän kiirehti heti alas,
mennäkseen etsimään karkulaista. D'Artagnan näki hänen tulevan kalpeana
ja vilkkaasti jutellen seuralaisensa kanssa. Kuningas kääntyi
puutarhaan päin, ja de Saint-Aignan seurasi häntä aivan
hengästyksissään.

D'Artagnan pysyi liikahtamatta ikkunassaan, yhä vihellellen ja olematta
mitään näkevinänsä.

"Kas, kas", jupisi hän itsekseen, kun kuningas oli kadonnut näkyvistä,
"hänen majesteettinsa kiintymys on voimakkaampi kuin luulinkaan. Hän
osoittaa mielestäni nyt suurempaa harrastusta kuin neiti de Mancinin
asiassa."

Neljännestunnin kuluttua kuningas ilmestyi jälleen näkyviin, etsittyään
kaikkialta. Hän oli läkähtymäisillään. Sanomattakin tiedämme, että
kuningas ei ollut mitään löytänyt. De Saint-Aignan pysytteli
kintereillä, leyhytellen itseään hatullaan ja kysellen muunnetulla
äänellä tietoja ensimmäisiltä kohtaamiltaan palvelijoilta ja muiltakin
vastaantulijoilta. Hänen tielleen osui Manicamp, joka oli vähin erin
juuri saapunut Fontainebleausta, käyttäen kokonaisen vuorokauden
taipaleeseen, josta muut olivat suoriutuneet kuudessa tunnissa.

"Oletteko nähnyt neiti de la Vallièreä?" kysyi häneltä de Saint-Aignan.

Yhä haaveilevana ja hajamielisenä luuli Manicamp de Guichesta
puhuttavan ja vastasi:

"Kiitos, kreivi jaksaa vähän paremmin."

Ja hän jatkoi kulkuansa eteishuoneeseen asti, missä tapasi
d'Artagnanin. Tältä hän pyysi selitystä, kun kuninkaan sävy oli hänen
nähdäkseen tuntunut jotenkuten hätääntyneeltä. Muskettisoturi vakuutti,
että hän oli erehtynyt; kuningas muka päinvastoin oli huiman hilpeällä
päällä.

Kello löi kahdeksan. Tällä tunnilla Ludvig tavanmukaisesti nautti
aamiaisensa; hovisääntö määräsi, että kuninkaalla piti aina olla nälkä
kello kahdeksalta. Hän antoi kattaa pienen pöydän makuuhuoneeseensa ja
söi nopeasti. De Saint-Aignan, josta hän ei tahtonut erota, huolehti
tarjoilusta. Sitten kuningas antoi muutamia sotilaallisia
vastaanottoja, jollaikaa de Saint-Aignanin tehtävänä oli liikkua
tiedustelemassa. Kaiken aikaa ollen puuhassa, yhäti huolissaan,
herkeämättömästi odotellen de Saint-Aignania, joka oli lähettänyt
kaiken väkensä etsimään ja lähtenyt itsekin, kuningas siirtyi
työhuoneeseensa kello yhdeksän. Lähettiläätkin astuivat sisälle
ensimmäisten lyöntien kaikuessa, ja kun viimeinen lyönti kumahti,
ilmestyivät kuningatar ja Madame.

Lähettiläitä oli kolme Hollantia ja kaksi Espanjaa edustamassa.
Kuningas loi heihin silmäyksen ja tervehti. Samassa astui sisälle
myöskin de Saint-Aignan. Hänen saapumisensa oli kuninkaalle paljon
tärkeämpi kuin lähettiläiden, olipa heitä kuinka monta tahansa ja
tulivatpa he mistä maasta hyvänsä. Ennen kaikkea antoikin kuningas de
Saint-Aignanille kysymysmerkin, johon tämä vastasi varman kieltävästi.

Kuningas oli menettää kaiken miehuutensa; mutta kun kuningatarten,
neuvosherrain ja lähettiläiden katseet olivat kohdistuneet häneen, teki
hän voimakkaan ponnistuksen ja kehoitti viimemainittuja esittämään
sanottavansa.

Silloin toinen Espanjan edustajista piti pitkän puheen, jossa kehui
Espanjan liiton tuottamia etuja.

Kuningas keskeytti hänet lausumalla:

"Monsieur, toivoakseni sen, mikä on hyvä Ranskalle, täytyy myöskin olla
varsin edullista Espanjalle."

Nämä sanat ja varsinkin se käskevä sävy, jolla ne lausuttiin, sai
lähettilään kalpenemaan ja molemmat kuningattaret punastumaan,
nämä kun espanjattarina tunsivat vastauksen loukkaavan suku- ja
kansallisylpeyttään.

Hollannin lähettiläs ryhtyi vuorostaan puhumaan, valitellen kuninkaan
osoittamaa ennakkoluuloisuutta hänen maatansa kohtaan.

Kuningas keskeytti hänetkin.

"Monsieur", virkkoi hän, "on omituista, että te tulette esittämään
valituksianne, vaikka päinvastoin minulla olisi siihen syytä, ja enhän
minäkään valita."

"Teilläkö, sire, syytä valitukseen", kysyi hollantilainen, "ja mistä
pahasta?"

Kuningas hymyili katkerasti.

"Moititteko minua, monsieur", sanoi hän, "ehkä ennakkoluuloisuudesta
hallitusta vastaan silloinkin, kun se hyväksyy ja suojelee julkisia
herjaajia?"

"Sire!..."

"Sanon teille", jatkoi kuningas, kiihkoutuen omista kiusoistaan paljon
enemmän kuin valtiollisesta kysymyksestä, "sanon teille, että Hollanti
tarjoo turvapaikan kaikille, jotka minua vihaavat, ja varsinkin
kaikille herjaajilleni."

"Oi, sire!..."

"Ah, te kaipaatte todistuksia? No, niitä on helppo saada. Mistä ovat
kotoisin häväistyslehtiset, jotka esittävät minut maineettomana ja
mahdittomana hallitsijana? Teikäläiset kirjapainot niitä syytävät. Jos
minulla olisi kirjurini täällä, voisin teille luetella tuotteiden ja
painattajain nimet."

"Sire", vastasi lähettiläs, "herjauskirjoitus ei voi olla kansan työ.
Onko kohtuullista, että sellainen mahtava kuningas kuin teidän
majesteettinne tekee kokonaisen kansan vastuunalaiseksi joidenkuiden
nälkäisten houkkioiden sepustuksista?"

"Olkoonpa niin, voin myöntää teidän olevan oikeassa. Mutta kun
Amsterdamin rahapajassa lyötetään minua häpäiseviä mitaleja, niin onko
sekin muutamien retkujen hullutusta?"

"Mitaleja?" sopersi lähettiläs.

"Mitaleja, niin", toisti kuningas katsahtaen Colbertiin.

"Olisi tarpeellista", yritti hollantilainen, "että teidän
majesteettinne voisi olla ihan varma..."

Kuningas katseli yhä Colbertia, mutta tämä ei ollut ymmärtävinään, vaan
pysyi äänettömänä kuninkaan silmäniskuista huolimatta.

Silloin d'Artagnan lähestyi ja ottaen taskustaan muistorahan laski sen
kuninkaan käteen.

"Tässä on teidän majesteettinne etsimä mitali", sanoi hän.

Kuningas otti rahan, ja silloin hän saattoi nähdä silmillään, jotka
siitä asti kun hän oli todella päässyt valtaan olivat vain leijailleet
yläilmoissa, -- silloin, sanoimme, hän saattoi nähdä Hollantia
esittävän julkean olennon, joka Josuan tavoin seisahdutti auringon.
Rahaan oli kehäkirjoitukseksi piirretty _In conspectu meo stetit sol_.

"Minun edessäni pysähtyi aurinko!" käänsi kuningas raivostuneena. "Haa,
ette kai enää kiellä?"

"Ja aurinko on tuo", virkkoi d'Artagnan, viitaten työhuoneen kaikissa
seinäverhoissa moninaisena säteilevään vertauskuvaan, joka kaikkialle
levitti ylvästä tunnuslausettaan: _Nec pluribus impar_.[10]

Ludvigin kiukustus, jota hänen yksityisen mielenkarvautensa vihjaukset
yhä enemmän kiihoittivat, ei tarvinnut enää tätä yllykettä hänen
vimmastuakseen ihan suunniltaan. Hänen silmänsä säihkyivät
puhkeamaisillaan olevan kiihkeän riidan halusta.

Colbertin ponteva katse vielä kahlitsi myrskyn. Lähettiläs yritti
puolusteluja. Hän sanoi, että kansojen turhamaisuudella ei ollut mitään
merkitystä; että Hollanti oli ylpeä voituaan niin pienillä apulähteillä
kannatella arvoansa suurena kansana ja mahtaviakin kuninkaita vastaan,
ja että kuningas toki voisi tältä kannalta katsoen antaa anteeksi hänen
kansalaistensa ymmärtämättömän turhamielisyyden.

Kuningas näkyi etsivän neuvoa. Hän katsahti Colbertiin, mutta tämä ei
kasvojansakaan väräyttänyt. Sitten hän silmäsi d'Artagnania. Tämä
kohautti olkapäitään.

Tuo liike avasi sulun, joka päästi kuninkaan jo liiaksi pidätellyn
suuttumuksen valloilleen. Kun kukaan ei tiennyt, mihin tämä purkaus
johtaisi, pysyivät kaikki synkkämielisesti vaiti. Siten sai toinenkin
lähettiläs sitten suunvuoron, esittääkseen hänkin anteeksipyyntöjä.

Hänen puhuessaan ja sillävälin kun jälleen omaan haaveiluunsa vaipunut
kuningas kuunteli tätä hämmennyksestä värähtelevää ääntä kuten
hajamielinen ihminen tarkkailee vesiputouksen kohinaa, d'Artagnan
lähestyi vasemmalla puolellaan seisovaa Saint-Aignania ja virkkoi
äänenpainolla, joka oli laskettu kuninkaan korvaan ulottuvaksi:

"Oletteko kuullut uutista, kreivi?"

"Mitä uutista?" vastasi de Saint-Aignan.

"No, la Vallièrestä."

Kuningas säpsähti ja astahti vaistomaisesti puhujia kohti.

"Mitä hänelle sitten on tapahtunut?" kysyi de Saint-Aignan äänellä,
jonka sävyn voi helposti kuvitella.

"Heh, se lapsiparka on mennyt luostariin!" ilmoitti d'Artagnan.

"Luostariin?" huudahti de Saint-Aignan.

"Luostariin?" kirposi kuninkaalta kesken lähettilään puheen. Sitten hän
hovisäännön pakosta malttui, mutta kuunteli yhä.

"Mihin luostariin?" kysyi de Saint-Aignan.

"Chaillotin karmeliittinunnain."

"Chaillotin karmeliittinunnain! Mistä hitosta sen olette kuuluu?"

"Häneltä itseltään."

"Oletteko hänet nähnyt?"

"Minä hänet saatoin karmeliittinunnien luo."

Kuningas tarkkasi joka sanaa. Hänen sielussaan kuohui ja kohisi.

"Mutta miksi tämä pako?" tiedusti de Saint-Aignan.

"Siksi että tyttöparka eilen karkoitettiin hovista", vastasi
d'Artagnan.

Tuskin oli hän lausunut tämän, kun kuningas teki käskevän liikkeen.

"Riittää, monsieur, riittää!" hän virkkoi lähettiläälle ja lähestyi
sitten kapteenia.

"Kuka täällä sanoo la Vallièren menneen luostariin?" kysyi hän.

"Herra d'Artagnan", vastasi suosikki.

"Ja onko tuo puheenne totta?" kysyi kuningas, kääntyä muskettisoturiin.

"Totisen totta."

Kuningas puristi kätensä nyrkkiin ja kalpeni.

"Te lisäsitte vielä jotakin, herra d'Artagnan", sanoi hän.

"En tiedä enempää, sire."

"Te lisäsitte, että kreivitär de la Vallière oli karkoitettu hovista."

"Niin, sire."

"Ja onko sekin totta?"

"Tiedustelkaa, sire."

"Ja kenen toimesta?"

"Oh", sanoi d'Artagnan ikäänkuin katsoen sopimattomaksi, että hän olisi
todistajana siinä seikassa.

Kuningas hypähti, jättäen sikseen lähettiläät, ministerit, hovilaiset
ja politiikan. Leskikuningatar nousi; hän oli kuullut kaikki tai
ainakin arvannut lopun. Suuttumuksesta ja pelosta horjuen yritti
Madamekin nousta leskikuningatarta seuratakseen; mutta hän vaipui
takaisin nojatuoliinsa, jonka hän vaistomaisella liikkeellä sysäsi
taaksepäin.

"Messieurs", virkkoi kuningas, "audienssi on päättynyt. Minä annan
kohta vastaukseni, tai pikemmin ilmoitan tahtoni Espanjalle ja
Hollannille."

Ja majesteettisella liikkeellä hän hyvästeli lähettiläät.

"Olkaa varuillanne, poikani", sanoi närkästynyt leskikuningatar, "olkaa
varuillanne, Te ette näy hallitsevan itseänne."

"Ah, madame", karjaisi nuori jalopeura peloittavasti liikahtaen, "ellen
hallitse itseäni, niin takaanpa varmasti vielä hallitsevani ainakin
niitä, jotka häpäisevät minua. Tulkaa kanssani, herra d'Artagnan,
tulkaa."

Ja hän lähti salista yleisen hämmästyksen ja kauhun vallitessa.

Kuningas astui alas portaita, aikoen rientää pihan poikki.

"Sire", virkkoi d'Artagnan, "teidän majesteettinne erehtyy tiestä."

"Ei, menen talliin."

"Tarpeetonta, sire; minulla on hevoset valmiina teidän majesteetillenne
matkalle."

Kuningas vastasi palvelijalleen vain silmäyksellä, mutta tämä silmäys
lupasi enemmän kuin kolmenkaan d'Artagnanin kunnianhimo olisi rohjennut
toivoa.




168.

Chaillot.


Manicamp ja Malicorne olivat kutsumattakin seuranneet kuningasta ja
d'Artagnania. He olivat molemmin hyvin älykkäitä miehiä, mutta
kunnianhimon kannustamana ehätti Malicorne usein liian aikaisin esille,
jotavastoin Manicamp monesti myöhästyi laiskuutensa tähden. Tällä
kertaa he ehtivät täsmälleen ajoissa. Viisi hevosta oli varattu.
Kuningas ja d'Artagnan sieppasivat niistä kaksi, Manicamp ja Malicorne
samaten. Viidennen selkään nousi eräs ratsupoika.

Koko seurue karautti täyteen laukkaan. D'Artagnan oli varmaankin itse
valinnut hevoset: ne olivat oikeita levotonta tuskaa kärsivien
rakastavien ratsuja, sellaisia, jotka eivät juosseet, vaan lensivät.
Kymmenessä minuutissa saapui ratsujoukkue pöllyävässä tomupilvessä
Chaillotiin.

Kuningas ihan paiskautui alas satulasta. Mutta niin nopeasti kuin hän
tämän liikkeen tekikin, oli d'Artagnan jo hänen ratsunsa suitsissa
Ludvig nyökkäsi muskettisoturille kiitollisuutensa merkiksi ja heitti
ohjakset ratsupojalle. Sitten hän syöksähti pylväseteiseen ja
työnnältäen voimakkaasti ovea astui vastaanottohuoneeseen. Manicamp,
Malicorne ja ratsupoika jäivät ulkopuolelle; d'Artagnan seurasi
isäntäänsä.

Ensimmäisenä kiinnitti vastaanottohuoneessa kuninkaan huomiota
juuri Louise, ei polvillaan, vaan viruen maassa ison kivisen
ristiinnaulitunkuvan juurella. Tyttönen oli pitkällään kostealla
paadella suojaman puolihämyssä, sillä sinne pääsi päivä ainoastaan
ahtaasta, köynnöskasvien kokonaan verhoamasta ristikkoikkunasta. Hän
oli yksinään, tajutonna, kylmänä kuin kivi, jolla hänen ruumiinsa
lepäsi.

Nähdessään hänet tässä asennossa kuningas luuli hänen kuolleeksi ja
päästi kamalan parahduksen, joka sai d'Artagnanin astumaan luo.

Kuningas oli jo kietaissut toisen käsivartensa neitosen ruumiin ympäri,
D'Artagnan auttoi hallitsijaansa nostamaan ylös tyttöpoloisen, jonka
kalman kosketus oli jäykistyttänyt. Ludvig otti hänet kokonaan
syliinsä, lämmittäen suudelmillaan jääkylmiä käsiä ja ohimoita.

D'Artagnan veti koko voimallaan kellonnuorasta. Karmeliittisisaret
riensivät paikalle. Hurskaat neidot kiljahtivat paheksuvasta kauhusta,
nähdessään näiden miesten pitävän naista käsivarsillaan. Johtajatar
saapui myöskin. Mutta tuntien enemmän maailmaa kuin hovinkaan hienot
naiset hän ensi silmäyksellä eroitti kuninkaan siitä kunnioituksesta,
jota läsnäolijat hänelle osoittivat, samoin kuin siitä käskijän
sävystä, jolla tämä mullisti koko yhdyskunnan. Hallitsijan nähdessään
hän siis vetäytyi huoneeseensa, ollakseen vaarantamatta arvokkuuttansa,
mutta hän antoi nunnien tuoda kaikenlaisia elvykkeitä, Unkarin
kuningattaren hajuvesiä, mesiruohoa ja paljon muuta, käskien sitäpaitsi
sulkea ovet.

Oli jo aikakin; kuninkaan murhe alkoi käydä kovaääniseksi ja
toivottomaksi. Ludvig näkyi päättäneen lähettää hakemaan lääkäriänsä,
mutta silloin la Vallière tuli tajulleen.

Ensimmäiseksi hän silmänsä avatessaan näki jalkojensa juuressa
kumartuvan kuninkaan. Epäilemättä hän ei tuntenut tätä, sillä häneltä
pääsi tuskallinen huokaus.

Ludvig katseli häntä kiihkeästi.

Vihdoin tytön harhailevat silmät kohdistuivat kuninkaaseen. Hän tunsi
nyt ja ponnistausi irroittuakseen hänen syleilystään.

"Mitä!" sopersi hän. "Eikö uhrini ole vielä täytetty?"

"Oi, ei, ei!" huudahti kuningas. "Se ei täyty koskaan, sen minä vannon
teille."

Tyttö kohousi, niin heikko ja murtunut kuin olikin.

"Se on kuitenkin välttämätöntä", virkkoi hän, "se on välttämätöntä,
älkää pidättäkö minua."

"Minäkö sallisin teidän uhrautua?" huudahti Ludvig. "En koskaan, en
koskaan!"

"Hyvä", jupisi d'Artagnan, "on aika lähteä. Siitä hetkestä kun he
alkavat puhua, säästäkäämme heiltä korviemme huomio."

D'Artagnan läksi ulos, ja rakastavaiset jäivät kahden.

"Sire", jatkoi la Vallière, "ei sanaakaan enää, minä rukoilen, Älkää
turmelko ainoata tulevaisuutta, jota toivon, nimittäin pelastustani;
älkää hukatko kaikkeanne -- kunniaanne pelkän oikun tähden."

"Oikun?" huudahti kuningas.

"Oi", virkkoi la Vallière, "nyt, sire, näen selvästi sydämeenne."

"Tekö, Louise?"

"Ah niin, minä!"

"Selittäkää."

"Käsittämätön, järjetön hurmaus voi teistä hetkellisesti tuntua
riittävältä puolustukselta; mutta teillä on velvollisuuksia, jotka
eivät salli teidän rakastaa tällaista tyttöraukkaa. Unohtakaa minut."

"Minäkö unohtaisin teidät?"

"Se on jo tehty."

"Mieluummin kuolisin!"

"Sire, te ette saata rakastaa sitä, jonka olette sallinut kuluttaa
tämän yön niin julmasti."

"Mitä sanottekaan? Selittäkää toki, mitä tarkoitatte."

"Sanokaa, ettekö eilen aamulla pyytänyt minua rakastamaan teitä? Mitä
lupasitte minulle vastavuoroon? Lupasitte, että suuttuessanne minuun
ette koskaan sallisi puoliyön teitä yllättää ennen kuin olisitte
tarjonnut sovintoa."

"Oi, suokaa minulle anteeksi, suokaa anteeksi, Louise! Minä olin
mustasukkaisuudesta mielipuolena."

"Sire, mustasukkaisuus on häijy ajatus, joka katkaistuna versoo
uudestaan kuin rikkaruoho. Taaskin te joskus tulisitte luulevaiseksi ja
surmaisitte minut kokonaan. Armahtakaa minua ja antakaa minun kuolla."

"Vielä tuollainen sana, mademoiselle, niin näette minun heittävän
henkeni jalkojenne juureen."

"Ei, ei, sire, minä tiedän paremmin, minkä arvoinen olen. Uskokaa
sanani, niin ette syöksy turmioon kaikkien halveksiman poloisen
tähden."

"Oi, nimittäkääpä minulle ne, joita te syytätte, nimittäkää ne!"

"Minulla ei ole tehtävänä valituksia ketään vastaan, sire; minä syytän
vain itseäni. Jääkää hyvästi, sire! Te antaudutte vaaraan,
puhutellessanne minua näin."

"Varokaa te, Louise; puhuessanne minulle näin te saatatte minut
epätoivoon, -- ajatelkaa paremmin!"

"Oi, sire, sire! Jättäkää minut Jumalan haltuun, rukoilen sitä teiltä!"

"Minä tempaan teidät Jumalaltakin!"

"Mutta ennen sitä", huudahti ahdistettu lapsonen, "temmatkaa minut
niiden julmien vihollisten käsistä, jotka vainoavat henkeäni ja
kunniaani. Jos teillä on kylliksi voimaa rakastaa, olkaa siis kylliksi
voimakas minua puolustamaan. Mutta ei sitä, jota sanotte rakastavanne,
herjataan, ivataan, hänet on karkoitettu."

Ja viaton lapsonen, jota suru pakotti syytöksiin, väänteli nyyhkyttäen
käsiään.

"Teidät on karkoitettu!" huudahti kuningas. "Nyt kuulen tuon sanan jo
toistamiseen."

"Häpeällisesti, sire. Te näette hyvin, että minulla ei enää ole muuta
suojelijaa kuin Jumala, muuta lohdutusta kuin rukous, muuta turvaa kuin
luostari."

"Te saatte minun palatsini, saatte hovini. Oh, älkää enää pelätkö
mitään, Louise. Ne miehet tai pikemminkin naiset, jotka teidät eilen
häätivät, vapisevat huomenna edessänne. Mitä voin sanonkaan? Jo tänä
aamuna olen jyrissyt, uhannut. Voin päästää valloilleen ukkosen, jota
vielä pidätän. Louise, teidän puolestanne kostetaan kovasti.
Verikyynelillä he maksavat teidän kyyneleenne. Mainitkaa minulle vain
vihollisenne."

"En koskaan, en koskaan!"

"Miten sitten tahtoisitte minun iskevän?"

"Sire, ne, joita olisi iskettävä, kimmahduttaisivat kätenne takaisin."

"Oh, te ette minua laisinkaan tunne!" huudahti Ludvig, tuskastuneena.
"Ennemmin kuin peräytyisin, polttaisin koko valtakuntani ja kiroisin
sukuni, -- niin, minä sivaltaisin poikki tämän käsivarrenkin, jos
käsivarsi olisi kyllin veltto jättääkseen koskemattomaksi ketään, joka
on asettunut vihamieliseksi kaikkein suloisinta olentoa vastaan."

Ja näiden sanojen vakuudeksi Ludvig iski kiivaasti nyrkillään tammiseen
väliseinään, joka vastasi kolkolla kuminalla.

La Vallière pelästyi hänen tavatonta kiivauttansa. Tämän nuoren,
kaikkivaltiaan miehen vimmassa oli jotakin mahtavaa ja turmaista, koska
se ukkosilman lailla saattoi tuottaa kuolemaa. Hän, joka ei luullut
murheelleen löytyvän vertaa, tunsi itsensä voitetuksi tämän uhkauksiin
ja väkivaltaan puhkeavan murheen nähdessään.

"Sire", rukoili hän, "vielä kerran, poistukaa, minä rukoilen, Tämän
turvapaikan rauha on minua jo vahvistanut, minä tunnen itseni
tyynemmäksi Jumalan kädessä. Jumala on sellainen suojelija, jonka
edessä kaikki ihmisten pienet häijyydet raukeavat tyhjiin. Sire, vielä
kerran, jättäkää minut Jumalan haltuun."

"Sanokaa sitten suoraan", huudahti Ludvig, "että te että koskaan ole
minua rakastanut; sanokaa, että nöyryyteni ja katumukseni hivelee
ylpeyttänne, mutta että murheeni ei tuota teille tuskaa. Sanokaa, että
Ranskan kuningas ei teille enää ole rakastaja, jonka hellyys voisi
luoda onnenne, vaan itsevaltias, jonka oikku on sydämestänne katkaissut
viimeisenkin tunteellisuuden säikeen. Älkää sanoko etsivänne Jumalaa,
vaan pakenevanne kuningasta. Ei, Jumala ei ole taipumattomissa
päätöksissä mukana; Jumala sallii katumuksen ja kuulee tunnontuskat;
hän antaa anteeksi, hän tahtoo, että rakastamme."

Louise vääntelehti kärsimyksestä kuullessaan nämä sanat, jotka saivat
veren tulena kiertämään hänen suonissaan.

"Mutta ettekö sitten ole kuullut?" sanoi hän.

"Mitä?"

"Ettekö ole kuullut, että olen karkoitettu, halveksittu,
halveksittava?"

"Minä teen teistä hovini enimmin kunnioitetun, rakastetun, kadehditun
naisen."

"Todistakaa minulle, että te ette ole lakannut minua rakastamasta."

"Millä tavalla?"

"Paetkaa minua."

"Minä todistan sen teille olemalla teitä jättämättä."

"Mutta luuletteko siis, että sen sallisin, sire? Luuletteko, että
antaisin teidän julistaa sodan koko perhettänne vastaan? Luuletteko,
että antaisin teidän hyljätä äitinne, vaimonne ja kälynne?"

"Ah, vihdoinkin olette heidät nimennyt! He siis ovat tämän pahan
tehneet? Kaikkivaltiaan Jumalan kautta, minä rankaisen heitä!"

"Ja senpä vuoksi tulevaisuus minua peloittaakin, senvuoksi kieltäydyn
kaikesta, senvuoksi tahdon, että te ette kostaisi puolestani. Kyllin
kyyneleitä, hyvä Jumala, kyllin murhetta, kyllin voivotuksia jo nytkin!
Oi, koskaan en tahdo aiheuttaa valituksia, murhetta tai kyyneliä
kellekään. Olen liiaksi vaikeroinut, liiaksi itkenyt, liiaksi
kärsinyt!"

"Ja minun kyyneleitäni, minun murhettani, minun vaikerruksiani, --
ettekö niitä pidä minään?"

"Älkää taivaan nimessä, sire, puhuko minulle noin! Älkää taivaan
nimessä puhuko noin! Minä tarvitsen kaiken rohkeuteni uhrini
täyttämiseen."

"Louise, Louise, minä rukoilen sinua! Käske, määrää, kosta puolestani
tai anna anteeksi; mutta älä jätä minua!"

"Ah, on välttämätöntä, että me eroamme, sire!"

"Mutta sinä et siis ollenkaan rakasta minua?"

"Oi, Jumala tietää sen!"

"Valhetta, valhetta!"

"Oi, ellen teitä rakastaisi, sire, niin antaisin teidän menetellä
tahtonne mukaan, antaisin kostaa puolestani! Hyvitykseksi minulle
tehdystä loukkauksesta ottaisin vastaan tarjoamanne voitonriemun, joka
olisi niin suloista ylpeydelle. Nyt sitävastoin, näette, en halua edes
rakkautenne tuottamaa ihanaa korvausta. Ja kuitenkin on teidän
rakkautenne minun elämäni, sillä tahdoinhan kuolla, kun luulin, että te
ette minua enää rakastanut."

"Ah niin, niin, minä tiedän sen nyt, minä tunnen sen tällä hetkellä.
Sinä olet pyhin, kunnioitettavin kaikista naisista. Kukaan ei ansaitse
yhtä hyvin kuin sinä sekä minun rakkauttani ja kunnioitustani että
kaikkienkin kiintymystä ja arvonantoa; eikä kukaan joudukaan saamaan
niin suurta rakkautta osakseen kuin sinä, Louise, -- kellään ei ole
niin suutta valtaa minuun nähden kuin sinulla! Niin, minä vannon
sinulle, että tällä hetkellä murskaisin maailman kuin lasipallon, jos
se olisi tielläni. Sinä vaadit minua tyyntymään, antamaan anteeksi?
Tapahtukoon niin, minä rauhoitun. Sinä tahdot hallita lempeydellä?
Hyvä, minä olen lempeä ja säyseä. Säädä vain, miten minun on
käyttäydyttävä, ja minä tottelen."

"Ah, hyvä Jumala! Mikä olen minä, tyttörukka, sanellakseni tavuakaan
teidänlaisenne kuninkaan ohjeeksi?"

"Sinä olet minun elämäni ja sieluni! Eikö sielu hallitse ruumista?"

"Oi, te siis rakastatte minua, kallis hallitsijani?"

"Langeten molemmille polvilleni, kädet ristissä, kaikella voimallani,
mitä Jumala on minulle suonut. Minä rakastan sinua kylliksi,
uhratakseni elämäni hymyhuulin, kun vain virkat sanasen!"

"Te rakastatte minua?"

"Ah niin!"

"Silloin ei minulla enää ole mitään toivomista tässä maailmassa...
Kätenne, sire, ja sanokaamme jäähyväiset! Olen saanut tässä elämässä
kaiken onnen, mitä voi osakseni tulla."

"Oi, ei, sinun elämäsi onni vasta alkaa ja ainiaaksi. Sinulle
tulevaisuuteni, sinulle kaikkeni! Ei enää näitä eron ajatuksia, ei enää
synkkää epätoivoa. Rakkaus on meidän jumalamme, se on sydäntemme
kaipuu. Sinä elät minulle, kuten minä elän sinulle."

Ja vaipuen tytön eteen kuningas suuteli hänen polviaan sanomattoman
riemun ja kiitollisuuden huumeessa.

"Oi, sire, sire, tämä kaikki on unta!"

"Miksi unta?"

"Siksi että minä en voi palata hoviin, ja miten taasen saattaisin
pakolaisena nähdä teitä jälleen? Eikö ole parempi ottaa nunnanhuntu ja
haudata luostariin holveihin teidän rakkaudellanne balsamoituina
sydämenne viime sykähdykset ja viimeinen tunnustuksenne?"

"Sinäkö pakosalla?" huudahti Ludvig XIV. "Kuka pidättää, kun minä
kutsun takaisin?"

"Oi, sire, jokin, mikä on meitä voimakkaampi: maailma ja ihmisten
mielipide. Ajatelkaa sitä; te ette voi rakastaa karkoitettua naista.
Hän, jonka äitinne on tahrannut epäluulolla, hän, johon kälynne on
rangaistuksellaan painanut polttomerkin, hän on arvoton teille."

"Hänkö arvoton, joka kuuluu minulle?"

"Niin, siinäpä se juuri onkin, sire: siitä hetkestä, kun
rakastajattarenne kuuluu teille, on hän arvoton."

"Ah, oletpa oikeassa, Louise, ja sinä olet perin herkkätuntoinen. No
hyvä, sinua ei ole karkoitettu."

"Oi, te ette ole kuullut Madamea, sen hyvin huomaa."

"Minä vetoan äitiini."

"Oi, te ette ole nähnyt äitiänne!"

"Hänkin? Louise-parka! Kaikki olivat siis sinua vastaan?"

"Niin, niin, Louise-parka, joka jo taipui myrskyn käsissä, kun te
tulitte, kun te lopullisesti hänet mursitte."

"Oi, anteeksi."

"Te ette siis taivuta toista enempää kuin toistakaan; uskokaa minua,
onnettomuus on korjaamaton, sillä minä en koskaan sallisi teidän
käyttää voimaanne ja valtaanne."

"Hyvä on, Louise: osoittaakseni sinulle, kuinka suuresti sinua
rakastan, teenkin sen, että menen Madamen puheille."

"Tekö?"

"Minä panen hänet peruuttamaan tuomionsa; minä pakotan."

"Pakotatte? Oh, ei, ei!"

"Se on totta; minä suostutan hänet."

Louise pudisti päätänsä.

"Minä rukoilen häntä, jos on tarvis", sanoi Ludvig. "Uskotko sen
jälkeen rakkauteeni?"

Louise kohotti päätänsä.

"Älkää koskaan nöyrtykö minun tähteni! Antakaa minun mieluummin
kuolla."

Ludvig mietti. Hänen piirteensä synkistyivät.

"Tahdon rakastaa yhtä paljon kuin sinä rakastat", virkkoi hän; "tahdon
kärsiä yhtä paljon kuin sinä olet kärsinyt. Olkoon se sovituksenani
sinun silmissäsi. Kas niin, jättäkäämme nämä joutavat pikkumaisuudet;
olkaamme surumme suuruiset, olkaamme yhtä voimakkaat kuin rakkautemme!"

Näin sanoessaan hän kietaisi tytön syleilyynsä molemmilla
käsivarsillaan.

"Ainoa omaisuuteni, elämäni, tule mukanani", rukoili hän.

Tyttö teki viimeisen ponnistuksen, johon hän ei enää keskittänyt
kaikkea tahtoaan, sillä hänen tahtonsa oli jo voitettu, mutta silti
kaiken voimansa.

"Ei", vastusteli hän heikosti, "ei, ei! Minä kuolisin häpeästä!"

"Etpä, vaan sinä palaat kuningattarena. Kukaan ei tiedä lähdöstäsi...
Vain d'Artagnan..."

"Onko siis hänkin minut pettänyt?"

"Miten niin?"

"Hän oli vannonut..."

"Minä olin vannonut, etten sanoisi mitään kuninkaalle", virkkoi
d'Artagnan pistäen siromuotoisen päänsä oven raosta, "ja sanani pidin.
Minä puhuin herra de Saint-Aignanille. Ei suinkaan ole minun syyni, jos
kuningas sattui kuulemaan vai kuinka, sire?"

"Se on totta, antakaa hänelle anteeksi", sanoi kuningas.

La Vallière hymyili ja ojensi muskettisoturille hennon valkoisen
kätensä.

"Herra d'Artagnan", sanoi kuningas ihastuneena, "lähettäkää noutamaan
neidille vaunut."

"Sire", vastasi kapteeni, "vaunut odottavat."

"Hei, siinäpä on oikea palvelijan esikuva!" huudahti kuningas.

"Onpa sinulta mennyt aikaa sen huomaamiseen", jupisi d'Artagnan
itsekseen, kuitenkin hyvillään kiitoksesta.

La Vallière oli voitettu; hiukan vielä epäröityään salli raukeudesta
horjuva tyttö kuninkaallisen rakastajansa viedä hänet mukanaan. Mutta
vastaanottohuoneen kynnyksellä hän riistäysi kuninkaan käsivarsilta,
palaten kivisen ristiinnaulitunkuvan luo, jota hän suuteli lausuen:

"Jumalani, sinä olet minut vetänyt luoksesi! Jumalani, olet minut
jälleen työntänyt takaisin! Mutta sinun armosi on ääretön! Kun palaan,
unohda, että olen täältä poistunut, sillä kun minä jälleen tulen
luoksesi, tulen ainiaaksi."

Kuninkaalta pääsi nyyhkytys, d'Artagnan kuivasi kyyneleen. Ludvig vei
nuoren naisen pois, nosti hänet vaunuihin ja sijoitti d'Artagnanin
hänen viereensä.

Itse nousi hän ratsulleen ja karautti Palais-Royalia kohti, jonne
tultuaan hän ilmoitutti Madamelle, että tämän piti päästää hänet
hetkiseksi puheilleen.




169

Kuningas taivuttaa Madamen.


Siitä tavasta, jolla kuningas oli jättänyt lähettiläät, olisivat
vähimminkin tarkkanäköiset aavistaneet sotaa.

Lähettiläät itse, jotka eivät paljon tienneet hovin sisäisestä
elämästä, olivat ottaneet omaan lukuunsa tuon kuuluisan lauseen: "Ellen
hallitse itseäni, hallitsen ainakin niitä, jotka minua häpäisevät."
Ranskan ja Hollannin kohtaloiden onneksi oli Colbert seurannut heitä
antaakseen muutamia selityksiä. Mutta kuningattaret ja Madame, hyvin
tuntien, mitä heidän huonekunnissaan tapahtui, olivat nuo sanat
kuultuaan poistuneet hyvin peloissaan ja karvain mielin, varsinkin
Madame tunsi, että kuninkaan viha kohdistui erityisesti häneen, mutta
rohkeana ja liiankin korskeana oli hän leskikuningattaresta tukea
tavoittamatta vetäytynyt kotiinsa, elleipä ilman levottomuutta, niin
ainakin aikomatta välttää taistelua. Tuon tuostakin Itävallan Anna
lähetti tiedustamaan, oliko kuningas palannut. Linnassa syntynyt
hiljaisuus ja Louisen häviäminen tiesi moninaista onnettomuutta, kun
tunnettiin kuninkaan ylpeä ja närkäs luonne. Mutta pitäen ryhtinsä
kaikista kuiskituista huhuista huolimatta Madame sulkeutui
huoneisiinsa, kutsui Montalaisin luokseen ja alkoi mahdollisimman
tyynellä äänellä kuulustaa tytön käsitystä tapahtumasta, Kaunopuheisen
hovineidon juuri lopettaessa esityksensä kaikenlaisin varoittelevin
sanankääntein ja kehoittaessa Madamea suvaitsevaisuuteen, jotta samaa
sävyä osoitettaisiin tarpeen tullen hänellekin, saapui herra Malicorne
ilmoittamaan, että kuningas oli tulossa prinsessan puheille.

Montalaisin arvoisan ystävän kasvot kuvastivat äärimmäistä jännitystä;
oli ilmeistä, että kuninkaan pyytämästä puhelusta koituisi
mielenkiintoisimpia lukuja siihen kuninkaitten ja ihmisten sydänten
kuvaukseen.

Madame jonkun verran hämmentyi lankonsa tulosta; hän ei ollut odottanut
Ludvigin toimivan näin pian eikä varsinkaan ollut ottanut lukuun, että
hän ryhtyisi asiaan aivan suoranaisesti. Naiset, jotka niin nokkelasti
käyvät epäsuoraa sotaa, ovat aina paljon taitamattomampia ja heikompia,
kun on avoin taisteluhaaste vastaanotettava. Madame, sanoimme, ei
kuitenkaan ollut niitä, jotka peräytyvät; hänellä oli päin vastainen
vika tai ansio: hän oli uhkarohkea. Malicornen tuoma viesti vaikuttikin
häneen sotatorven lailla, joka ilmoittaa vihollisuudet alkaviksi. Hän
otti ylpeästi ylös haastehansikkaan.

Parin minuutin kuluttua kuningas nousi portaita. Punakkana
ratsastuksestaan, vaatteet pölyssä ja epäjärjestyksessä hän esittäysi
ilmeiseksi vastakohdaksi hienosti ja huolellisesti puetulle Madamelle,
joka kalpeni ihomaalinsa alla. Ludvig istuutui ilman esipuheita.
Montalais läksi huoneesta. Madame asettui istumaan vastapäätä
kuningasta.

"Sisareni", virkkoi Ludvig, "tietänette, että neiti de la Vallière on
poistunut asunnostaan tänä aamuna ja että hän murheessaan ja
epätoivossaan on paennut luostarin turviin."

Nämä sanat lausuessaan oli kuninkaan ääni tavattoman liikuttunut.

"Vasta teidän majesteettinne ilmoittaa sen minulle", kierteli Madame.

"Olisin luullut teidän saaneen sen tietää tänä aamuna lähettiläiden
vastaanoton aikana", sanoi kuningas.

"Teidän liikutuksestanne, sire, kyllä arvasin, että jotakin erityistä
oli tapahtunut, mutta minä en ollut asiasta tarkemmin selvillä."

Avomielinen kuningas kävi asiaansa suoraan.

"Sisareni", sanoi hän, "miksi lähetitte pois neiti de la Vallièren?"

"Koska hänen palveluksensa ei miellyttänyt minua", vastasi Madame
kuivasti.

Kuningas karahti purppuranpunaiseksi, ja hänen silmänsä syöksivät
salamoita, joiden hehku uhkasi lannistaa Madamenkin rohkeuden. Hän
hillitsi itsensä kuitenkin ja lausui:

"Teidänlaisellanne hyvällä naisella, sisareni, täytyi olla peräti
vakava syy karkoitukseen, joka ei häpäise ainoastaan nuorta tyttöä,
vaan tämän tytön koko perhettä. Tiedätte, että koko kaupunki avoimin
silmin tarkkailee hovin naisten käytöstä. Lähettää pois hovineito on
samaa kuin syyttää häntä rikoksesta tai ainakin hairahduksesta. Mikä
siis on se rikos, mikä on se hairahdus, johon neiti de la Vallière on
tehnyt itsensä vikapääksi?"

"Koska te asetutte neiti de la Vallièren suojelijaksi", vastasi Madame
kylmäkiskoisesti, "tahdon antaa teille selityksen jollaista en olisi
velvollinen kellekään esittämään."

"Ettekö kuninkaallekaan?" huudahti Ludvig äkäisesti liikahtaen.

"Te olette puhutellut minua sisareksi", virkkoi Madame, "ja minä olen
kotonani."

"Se ei muuta asiaa", sanoi nuori hallitsija häpeissään
kiihtymyksestänsä. "Te ette voi väittää, Madame, eikä kukaan
valtakunnassani voi väittää olevansa oikeutettu kieltäytymään antamasta
selityksiä minulle."

"Kun puhutte tuossa äänilajissa", vastasi Madame synkkänä
suuttumuksesta, "ei minulle jää muuta tehtävää kuin kumartaa teidän
majesteettinne edessä ja vaieta."

"Ei, puhukaamme asia selväksi."

"Neiti de la Vallièrelle suomanne suojelus pakottaa minut esiintymään
kunnioittavasti."

"Älkäämme haastako kaksimielisesti, sanon minä. Te tiedätte hyvin, että
Ranskan aateliston päämiehenä olen kaikille vastuunalainen perheiden
kunniasta. Te karkoitatte neiti de la Vallièren tai kenet muun
tahansa..."

Madame kohautti olkapäitänsä.

"Tai kenet muun tahansa, sanon", jatkoi kuningas, "ja kun tällä
menettelyllänne häpäisette asianomaista, vaadin minä selitystä,
vahvistaakseni tai peruuttaakseni tuomion."

"Peruuttaaksenne minun tuomioni?" huudahti Madame ylpeästi. "Mitä! Kun
minä ajan jonkun seuranaisen luotani, te käskisitte minun ottaa hänet
takaisin?"

Kuningas oli vaiti.

"Se ei enää olisi vallan väärinkäyttöä; se olisi säädytöntä."

"Madame!"

"Oh, naisena minä nousisin sellaista aivan arvotonta menettelyä
vastaan. Muutoin en enää olisi prinsessa, jota veren siteet yhdistävät
teihin, en olisi enää kuninkaan tytär. Olisin olennoista kurjin, olisin
halvempi kuin eroitettu palvelijatar."

Kuningas ponnahti raivosta.

"Teidän povessanne ei syki sydän", huudahti hän. "Jos te käyttäydytte
siten minua kohtaan, sallikaa minun käyttää samaa ankaruutta."

Harhaan ammuttu luoti voi toisinaan ratkaista taistelun. Nämä sanat,
joita kuningas ei ollut erityisesti harkinnut, sattuivat Madameen,
saaden hänet hetkeksi horjumaan. Hänellä oli syytä pelätä jonakuna
päivänä kohtaavansa kostotoimia.

"No niin, sire", virkkoi hän, "selittäkää tarkoituksenne."

"Minä kysyn teiltä, Madame, miten neiti de la Vallière on teitä vastaan
rikkonut?"

"Hän on viekkain salajuonien sommittelija, mitä tunnen. Hän on
kiihoittanut kaksi ystävystä kaksintaisteluun, hän on aiheuttanut
itsestään niin häpeällisiä juoruja, että kaikki hovissa rypistävät
kulmiaan, kun vain kuulevat hänen nimeäänkin mainittavan."

"Hänkö, hänkö?" äännähti kuningas.

"Viehkeän ja tekopyhän kuoren alle", jatkoi Madame, "kätkee hän mitä
kavalimman ja mustimman sielun."

"Hänkö?"

"Te saatatte siitä erehtyä, sire. Mutta minä tunnen hänet. Hän kykenee
ärsyttämään sotaan parhaat sukulaiset ja hellimmät ystävät. Näettehän,
miten hän jo kylvää eripuraisuutta meidän välillemme."

"Minä vakuutan teille..." yritti kuningas.

"Sire, ottakaa huomioon, että me elimme hyvässä yhteisymmärryksessä,
mutta kielittelyllään ja viekkailla valituksillaan hän on ärsyttänyt
teidän majesteettinne minua vastaan."

"Minä vannon", vastasi kuningas, "että hänen huuliltaan ei ole koskaan
lähtenyt katkeraa sanaa. Vannon, että hän ollessani kiihtyneessäkin
mielentilassa ei ole sallinut minun uhata ketään. Vannon, että teillä
ei ole hartaampaa, kunnioittavampaa ystävätärtä."

"Ystävätärtä?" toisti Madame äärimmäisen halveksivasti.

"Varokaa unohtamasta, Madame", sanoi kuningas, "että te olette nyt
ymmärtänyt minut ja että tästä hetkestä lähtien kaikki tasoittuu. Neiti
de la Vallièresta tulee se, mitä minä tahdon hänen olevan, ja hän voi
huomenna asettua valtaistuimelle, jos niin haluan."

"Hän ei ainakaan ole sille syntynyt, ja jos voittekin määrätä hänen
tulevaisuutensa, täytyy teidän kuitenkin jättää hänen entisyytensä
silleen."

"Madame, minä olen ollut teille erittäin suopea ja kohtelias. Älkää
pakottako minua muistamaan, että minä olen käskijä."

"Sire, siitä olette minulle jo kahdesti huomauttanut. Minulla on kunnia
ilmoittaa teille taipuvani."

"Suotteko minulle siis sen myönnytyksen, että neiti de la Vallière
pääsee takaisin luoksenne?"

"Mitä se hyödyttäisi, sire, kun teillä kerran on valtaistuin hänelle
tarjottavana? Minä olen liian vähäpätöinen suojelemaan niin mahtavaa
henkilöä."

"Olen jo saanut kylläni tuosta häijystä ja halveksivasta sukkeluudesta.
Suokaa minulle hänen armahduksensa."

"En koskaan!"

"Pakotatteko minut sotajalalle perheeni kanssa?"

"Minullakin on perheeni, jonka turviin paeta."

"Onko tuo uhkaus, ja unohdatteko itsenne siinä määrin? Luuletteko, että
sukulaisenne teitä tukisivat, jos menisitte uhmailussanne niin
pitkälle?"

"Minä toivon, sire, että te ette pakota minua mihinkään arvolleni
sopimattomaan."

"Minä toivoin, että te muistaisitte ystävyyttämme, -- että kohtelisitte
minua veljenä."

Madame pysähtyi hetkiseksi.

"En kieltäydy tunnustamasta teitä veljekseni", virkkoi hän, "jos
kohtakaan en suostu teidän majesteettinne vaatimaan vääryyteen."

"Vääryyteen?"

"Oi, sire, jos ilmaisisin kaikille la Vallièren käytöksen, jos
kuningattaret tietäisivät..."

"No, no, Henriette, antakaa sydämenne puhua. Muistakaa, että olette
minua rakastanut, muistakaa, että ihmisten sydänten tulee olla yhtä
armeliaat kuin kaikkivaltiaan Herran. Älkää olko suvaitsematon
lähimmäisiänne kohtaan, -- antakaa la Vallièrelle anteeksi."

"Minä en voi; hän on loukannut minua."

"Mutta minun tähteni?"

"Sire, teidän tähtenne tekisin mitä hyvänsä muuta."

"Silloin johdatatte minut epätoivoon... Työnnätte minut käyttämään
heikkojen sielujen viimeistä keinoa, päästämään vimmastukseni
valloilleen?"

"Sire, minä esitän teille järkeä."

"Järkeä?... Sisareni, minä en enää ole järjilläni."

"Sire, ajatelkaa toki..."

"Sisareni, säälikää minua! Ensi kertaa rukoilen teitä. Sisareni, kaikki
toivoni on teissä."

"Oi, sire, te itkette?"

"Raivosta, niin, nöyryytyksestä. Minun, kuninkaan, on täytynyt alentua
kerjäämään! Kaiken elinaikani inhoan tätä hetkeä. Sisareni, te olette
yhdessä ainoassa lyhyessä tovissa tuottanut minulle enemmän kärsimyksiä
kuin elämäni vaikeimpinakaan hetkinä olen saattanut aavistaa."

Ja nousten istuimeltaan kuningas päästi kyyneleensä tulvimaan. Hän itki
todellakin kiukusta ja häpeästä.

Madamea se ei liikuttanut, sillä parhaatkaan naiset eivät korskeuden
kiihkossa tunne sääliä; mutta hän pelkäsi, että kyyneleet huuhtoisivat
kaiken inhimillisen kuninkaan sydämestä.

"Käskekää, sire", virkkoi hän; "ja koska mieluummin tahdotte nöyryyttää
minut kuin itsenne, vaikka minun nöyryytykseni tulee julkiseksi ja teille
olen vain minä todistajana, tahdon kuitenkin totella kuningastani.
Puhukaa, sire."

"Ei, ei, Henriette!" huudahti Ludvig kiitollisuuden valtaamana; "te
mukaudutte vain veljen pyytelyyn!"

"Minulla ei enää ole veljeä, koskapa tottelen."

"Tahdotteko koko valtakuntani kiitollisuuteni osoitukseksi?"

"Kuinka suuresti te rakastatte, milloin rakastatte!" huudahti Madame.

Kuningas ei vastannut mitään. Hän oli ottanut Madamen käden ja peitti
sen suudelmilla.

"Siis", virkkoi hän, "te otatte takaisin tyttörukan, annatte hänelle
anteeksi, tunnustatte hänen sydämensä suuruuden ja lempeyden?"

"Minä pidän hänet talossani."

"Ei, te suotte hänelle jälleen ystävyytenne, rakas sisareni."

"Minä en ole hänestä koskaan pitänyt."

"No, mutta minun tähteni te kohtelette häntä hyvin, eikö totta,
Henriette?"

"Olkoon menneeksi! Minä kohtelen häntä kuin tytärtänne!"

Kuningas nousi jälleen. Tällä lauseella, joka niin turmiollisesti
kirposi Madamen huulilta, prinsessa oli tehnyt tyhjäksi uhrauksensa
ansion. Kuningas ei enää ollut hänelle mitään velkaa.

Kuolettavasti loukattuna tämä vastasi:

"Kiitos, Madame, iäti muistan minulle tekemänne palveluksen."

Ja teeskennellyn kohteliaasti kumartaen hän poistui.

Astuessaan kuvastimen ohi näki hän silmäinsä punoittavan ja polki
vihaisesti jalkaa. Mutta se oli myöhäistä; ovelle asettuneet Malicorne
ja d'Artagnan olivat jo nähneet hänen silmänsä.

-- Kuningas on itkenyt, -- ajatteli Malicorne.

D'Artagnan lähestyi kunnioittavasti hallitsijaansa.

"Sire", kuiskasi hän, "teidän on mentävä pikkuportaiden kautta."

"Minkätähden?"

"Koska tien tomu on jättänyt jälkiä kasvoihinne", sanoi d'Artagnan.
"Menkää sire, menkää." -- _Mordioux!_ -- ajatteli hän -- joskin
kuningas on pehminnyt kuin lapsi, kavahtakoon aiheuttamasta kyyneleitä
sille, jonka tähden kuningas on vetistellyt!




170.

Nuoren kreivittären nenäliina.


Madame ei ollut ilkeä: hän oli vain kiihdyksissään.

Kuninkaalla oli kyllä järkevyyttä; mutta hän oli rakastunut.

Tuskin olivat he molemmin tehneet sopimuksensa la Vallièren
takaisinkutsumisesta, kun kumpikin koetti kääntää sitä omaksi edukseen.
Kuningas halusi nähdä la Vallièrea kaikin ajoin, mutta Madame, joka
tunsi kuninkaan karvaasti pahoittelevan äskeistä alistumistansa, ei
tahtonut vastustamatta luovuttaa tyttöä. Hän keräsi siis vaikeuksia
kuninkaan tielle.

Tavatakseen rakastajatartaan oli kuningas kaikin mokomin pakoitettava
liehittelemään kälyänsä, -- tämä oli Madamen toimintatavan ytimenä. Kun
hän oli ottanut siihen apulaisen ja tämä oli juuri Montalais, näki
kuningas joutuvansa eristetyksi joka kerta kun hän saapui Madamen luo.
Hänet ympäröitiin, eikä häntä jätetty yksikseen. Madame osoitti
pakinoimisessaan kaikkihimmentävää hupaisuutta ja älykkyyttä, ja hänen
poistuessaan oli Montalais valmiina asettumaan sijaiseksi. Ennen pitkää
tyttö kävi kuninkaalle sietämättömäksi. Tätä tyttö odottikin. Silloin
hän lähetti tuleen Malicornen. Tämä sai sanotuksi kuninkaalle, että
hovissa oli eräs hyvin onneton nuori henkilö, ja kun kuningas kysyi,
kuka se oli, mainitsi hän neiti de Montalaisin. Kuningas virkahti
olevan aivan kohtuullistakin, että sellainen henkilö oli onneton, joka
saattoi muutkin samaan tilaan. Malicorne ryhtyi selittelemään; -- neiti
de Montalais oli antanut hänelle ohjeet. Kuninkaalle selvisi asema, ja
hän huomasi, että heti kun hän näyttäytyi, ilmestyi myöskin Madame
esille, viipyi käytävissä kuninkaan lähtöön asti ja saattoi hänet
ovelle, jotta hänen majesteettinsa ei saanut tilaisuutta etuhuoneissa
puhutella tyttöjä.

Eräänä iltana prinsessa meni pitemmällekin. Kuningas istui naisten
keskellä, kalvosimellaan suojaten kädessään pitämäänsä kirjelappua,
jonka hän aikoi sujauttaa la Vallièren käteen. Madame aavisteli sitä,
ja kun oli vaikea estää kuningasta menemästä minne tahtoi, oli toki
yritettävä pidätellä häntä pääsemästä la Vallièren luo, tervehtimästä
tätä ja pudottamasta kirjettä hänen helmaansa viuhkan tai nenäliinan
taakse. Kuningas oli myös valppaana, peläten, että hänelle tahdottiin
virittää paulaa. Hän nousi siirtämään nojatuolinsa luontevasti neiti de
Châtillonin viereen, ryhtyen laskemaan leikkiä hänen kanssaan.
Sommiteltiin pikku pilasäkeitä. Neiti de Châtillonin luota kuningas
vetäysi Montalaisia kohti ja edelleen lähemmäksi de Tonnay-Charentea.
Näiden temppujensa avulla oli hän vihdoin saapunut la Vallièren eteen,
kokonaan peittäen hänet näkyvistä. Madame oli puuhakkaasti
korjailevinaan koruompeluksensa kukkakuviota.

Kuningas näytti valkoisen paperin syrjää la Vallièrelle, ja levittäen
nenäliinansa haastoi tämä silmillään: -- Pankaa kirje tuohon.

Nyt kuningas asetti oman nenäliinansa nojatuolilleen ja sai sen siitä
näppärästi putoamaan lattialle, joten la Vallièren sopi sujauttaa
omansa nojatuolille. Kuningas otti sen huolettomasti, pisti
kirjelappunsa sen poimuihin ja laski nenäliinan takaisin tuolin
selkämykselle. Nyt oli la Vallièren vain ojennettava kätensä, saadakseen
nenäliinan arvokkaine talletuksineen.

Mutta Madame oli nähnyt kaikki. Hän sanoi Châtillonille:

"Châtillon, olkaapa hyvä ja ottakaa kuninkaan nenäliina ylös matolta."

Nuoren tytön rientäessä tottelemaan kuningas hämmentyi, Vallière
hätääntyi, ja toinen nenäliina nähtiin nojatuolin selkämyksellä.

"Ah, anteeksi! Teidän majesteetillanne on kaksi nenäliinaa", virkkoi
prinsessa.

Ja kuninkaan täytyi pistää taskuunsa sekä la Vallièren nenäliina että
omansa. Hän sai siten muistoesineen rakastetultaan, mutta rakastettu
menetti säkeistön, jonka sepittäminen oli vienyt kuninkaalta kymmenen
tuntia ja jonka neljä riviä lienevät hänestä vastanneet pitkää
runoelmaa.

Emme kykene kuvailemaan kuninkaan kiukustusta ja la Vallièren
pettymystä. Mutta sitten tapahtui ihan uskomaton käänne.

Kun kuningas läksi huoneisiinsa, oli Malicorne jollakin tuntemattomalla
tavalla opastettuna osuttautunut eteissuojamaan. Palais-Royalin
etuhuoneet olivat itsestään hämäriä, ja iltaisin ei Madamen asunnossa
omistettu suurtakaan huomiota niiden valaisemiseen. Kuningas piti tästä
puolihämärästä. Yleisenä sääntönä on, että rakkaus, joka saa sielun ja
sydämen alituisesti leimuamaan, ei suosi valoa muualla kuin sielussa ja
sydämessä.

Eteinen oli siis pimeähkö; yksi ainoa hovipoika kantoi haarakynttilää
hänen majesteettinsa edellä. Kuningas käveli verkalleen ja yritti
niellä kiukkuaan. Malicorne sivuutti hänet hyvin läheltä, melkeinpä
törmäsi häneen, ja pyysi mitä nöyrimmin anteeksi; mutta pahantuulisena
kuningas vastasi jokseenkin äkäisesti, ja miesparka hiipi ääneti
tiehensä.

Ludvig meni levolle kinasteltuaan hiukan iltasella kuningattaren
kanssa, ja seuraavana aamuna hän työhuoneeseen mennessään sai halun
suudella la Vallièren nenäliinaa. Hän kutsui kamaripalvelijansa.

"Tuo minulle takki, joka oli eilen ylläni", virkkoi hän, "mutta varo
pudottamasta siitä mitään sisältöä."

Käsky täytettiin, ja kuningas tutki itse takkinsa taskun.

Hän löysi sieltä vain oman nenäliinansa. La Vallièren oli kadonnut.

Hänen johtuessaan tästä arvailuihin ja epäilyksiin tuotiin hänelle
samassa kirje la Vallièrelta. Se kuului näin:

    'Oli kovin ystävällistä, rakas herrani, lähettää minulle ne
    kauniit säkeet! Kuinka kekseliäs ja uupumattoman harras teidän
    rakkautenne onkaan! Kuka voisi olla teitä rakastamatta?'

-- Mitä tämä merkitsee? -- ajatteli kuningas. -- Tässä on joku erehdys.
"Etsi tarkoin", hän sanoi kamaripalvelijalle, "nenäliinaa, jonka piti
olla taskussani, ja jollet sitä löydä tai jos olet siihen koskenut..."

Hän kavahti. Tehdä nenäliinan kadottamisesta valtakunnallinen asia oli
antaa hyvä aihe juorupuheille. Senvuoksi hän lisäsi: "Minulla oli sen
nenäliinan sisällä tärkeä paperi, joka oli luiskahtanut laskoksien
väliin."

"Mutta, sire", huomautti kamaripalvelija, "teidän majesteetillanne oli
vain yksi nenäliina, ja se on tässä."

"Se on totta", mutisi kuningas hammasta purren. "Oi, köyhyys, miten
sinua kadehdin! Onnellinen ken itse ottaa taskustaan nenäliinansa ja
kirjelappunsa."

Hän luki uudestaan la Vallièren kirjeen, koettaen keksiä, minkä ihmeen
kautta runonen oli saapunut määräpaikkaansa. Kirjeessä oli
jälkikirjoitus:

    'Minä toimitan sanantuojallenne tämän vastauksen, joka niin
    vähän on lähetyksenne arvoinen.'

-- No, sepä hyvä! Nyt saan tietää jotakin! -- päätti hän ilahtuen.
"Kuka siellä?" huusi hän sitten; "kuka toi tämän kirjelapun?"

"Herra Malicorne", vastasi kamaripalvelija arasti.

"Tulkoon tänne."

Malicorne astui sisälle.

"Te saavutte neiti de la Vallièren luota?" virkkoi kuningas huoahtaen.

"Niin, sire."

"Ja te olette vienyt minun puolestani jotakin neiti de la Vallièrelle?"

"Minäkö, sire?"

"Niin, te."

"En suinkaan, sire, en suinkaan."

"Neiti de la Vallière nimenomaan sanoo niin."

"Oh, sire, neiti de la Vallière erehtyy."

Kuningas rypisti kulmiaan.

"Mitä peliä tämä on?" kysyi hän. "Miksi neiti de la Vallière mainitsee
teitä sanantuojakseni?... Mitä olette vienyt hänelle? Puhukaa pian,
monsieur."

"Sir, minä vein neiti de la Vallièrelle nenäliinan, siinä kaikki."

"Nenäliinan... Minkä nenäliinan?"

"Sire, sillä hetkellä, kun minä eilen täällä mielipahakseni satuin
teidän majesteettinne tielle, jota onnettomuutta valitan kaiken ikäni,
varsinkin teidän majesteettinne ilmaiseman närkästyksen jälkeen, --
niin, sillä hetkellä, sire, minä jähmetyin epätoivosta, teidän
majesteettinne oli liian kaukana kuullakseen anteeksipyyntöäni, ja
silloin näin jotakin valkoista lattialla."

"Ah!" äännähti kuningas.

"Kumartuessani huomasin sen nenäliinaksi. Ensi hetkessä pelkäsin, että
tölmätessäni teidän majesteettianne vastaan olin saanut sen putoamaan
taskustanne. Mutta kunnioittavasti tunnustellessani sitä sattuivat
sormeni kirjailuun, jonka vilkaistessani havaitsin neiti de la
Vallièren nimimerkiksi. Arvellen, että neiti saapuessaan oli pudottanut
nenäliinansa, kiirehdin antamaan sen takaisin hänen tullessaan ulos.
Siinä kaikki, mitä olen neiti de la Vallièrelle vienyt, ja rukoilen
teidän majesteettianne uskomaan sanani."

Malicorne näytti niin yksinkertaiselta, niin lohduttomalta, niin
nöyrältä, että kuningas kuunteli häntä ihan nautinnokseen, ja hän luki
tämän sattuman hänen ansiokseen kuin jonkun hyvin tärkeän palveluksen.

"Tämä on jo toinen onnellinen kohtaamisemme, monsieur", sanoi hän. "Te
voitte luottaa ystävyyteeni."

Tosiasia on, että Malicorne aivan mutkattomasti oli varastanut
nenäliinan kuninkaan taskusta, tehden sen niin hienosti kuin hyvän
Pariisin taskunpuhdistajat parhaimmillaan.

Madame ei saanut koskaan tätä kepposta tietää. Mutta Montalais vihjasi
siitä la Vallièrelle, ja Vallière kertoi sen myöhemmin kuninkaalle,
joka makeasti nauraen sille julisti Malicornen suureksi politikoksi.

Ludvig XIV oli oikeassa, niinkuin tiedämme hänen yleensäkin olleen
ihmistuntija.




171.

Puutarhureista, tikapuista ja hovineidoista.


Valitettavasti ei ihmeitä voi aina sattua, jotavastoin Madamen
pahantuulisuus oli pysyväistä.

Viikon kuluttua kuningas ei enää saanut tilaisuutta vilkaistakaan la
Vallièreen epäluuloisen katseen häiritsemättä hänen omaansa.

Kun suunniteltiin kävelyretkeä tai huviajelua, oli Madamella
sadeseikkailun tai Kuninkaan tammen tarinan uudistumisen ehkäisemiseksi
aina varalla pahoinvoinnin kohtaus, jonka vuoksi hän ei voinut lähteä
ulos. Näin täytyi hovineitojenkin pysyä kotona.

Minkäänlaiseen yölliseen vierailuun ei ollut tilaisuutta varsinkaan sen
jälkeen kun kuningasta oli kohdannut juuri tässä suhteessa mitä
kiusallisin vastoinkäyminen. Hän oli eräänä iltana ottanut de
Saint-Aignanin mukaansa ja aikonut pistäytyä la Vallièren luo kuten
Fontainebleaussa. Mutta hän oli tavannut ainoastaan neiti de
Tonnay-Charenten, joka oli hätääntynyt parkumaan tulta ja varkaita,
hälyttäen paikalle parven kamarineitoja, katsastajattaria ja
hovipoikia; ja de Saint-Aignan, joka oli jäänyt yksin pelastaakseen
herransa kunnian, sai leskikuningattarelta ja Madamelta ankaran
nuhdesaarnan. Lisäksi oli hänelle seuraavana päivänä saapunut kaksi
haastekirjettä Mortemartin suvulta. Vain kuninkaan väliintulo ehkäisi
kaksintaistelut. Ylläkerrottu kommellus oli johtunut siitä, että Madame
oli äkkiä määrännyt hovineitonsa vaihtamaan asuntoa, jolloin la
Vallière ja Montalais sijoitettiin emäntänsä omaan sisähuoneeseen.

Mikään yhteys ei siis enää ollut mahdollista, ei edes kirjeitä
välityksellä. Niiden lähetteleminen Madamen kaltaisen teräväsilmäisen,
kiivasluontoisen kaitsijan vaaniessa tiesi mitä suurimpiin vaaroihin
antautumista. Voi arvata, millaiseen jatkuvan ärtyisyyden ja kasvavan
suuttumuksen tilaan nämä alituiset neulanpistot saattoivat jalopeuran.
Kuningas kiusasi itseään tuumiskelemalla keinoja, mutta kun hän ei
avannut sydäntään Malicornelle enempää kuin d'Artagnanillekaan, hän ei
saanut mitään päätetyksi. Malicorne yritti kyllä silloin tällöin
muutamilla sankarillisilla välähdyksillä rohkaista kuningasta
täydelliseen luottamukseen. Mutta vaikka tämä alussa puraisikin
syöttiä, peräytyi hän kuitenkin pian häpeäntunteen tai epäluuloisuuden
vallassa.

Niinpä eräänä iltana kuninkaan kulkiessa puutarhan läpi ja kaihomielin
katsellessa Madamen ikkunoihin Malicorne törmäsi puksipuupensaikkoon
kätkettyjä tikapuita vasten ja virkkoi kerallaan kuninkaan takana
astuvalle Manicampille, joka ei ollut mitään huomannut:

"Etkö nähnyt, että juuri törmäsin tikapuihin ja olin vähällä kaatua?"

"En", vastasi Manicamp hajamielisenä, kuten tavallista: "mutta etpä
sentään näy kaatuneen?"

"Se ei muuta asiaa! On silti yhtä vaarallista antaa tikkaiden tuolla
tavoin virua pensasrivin alla."

"Niinpä kyllä, niihin voi loukata itsensä, varsinkin jos ei tule
varoneeksi."

"Sitä en tarkoittanut, vaan tahdoin sanoa, että on vaarallista noin
jättää tikapuita hovineitosten ikkunain alle."

Ludvig säpsähti huomaamattomasti.

"Miten niin?" kysyi Manicamp.

"Puhu kovemmin", kuiskasi Malicorne nyhjäisten häntä kyynärpäällään.

"Miten niin?" toisti Manicamp äänekkäämmin.

Kuningas heristi korviaan.

"No, nämäkin tikapuut ovat yhdeksäntoista jalkaa pitkät, juuri
parahiksi ulottuakseen ikkunain alustaan."

Vastauksen asemesta Manicamp vain haaveili.

"Kysy minulta toki, minkä ikkunoiden", kuiskasi hänelle Malicorne.

"Mutta mistä ikkunoista sitten puhut?" kysyi Manicamp ääneen.

"Madamen ikkunoista."

"Ohhoh!"

"Kah, en tarkoita, että kukaan uskaltaisi kiivetä Madamen luo. Mutta
Madamen suojamassa nukkuvat vain ohuen väliseinän eroittamina neidit de
la Vallière ja de Montalais, jotka molemmat ovat hyvin sieviä
naikkosia."

"Vain ohuen väliseinänkö takana?" virkkoi Manicamp.

"Kas, tuolta näkyy hyvin kirkas valo Madamen huoneesta. Näetkö noita
kahta ikkunaa?"

"Näen kyllä."

"Ja himmeämmin valaistun ikkunan toisten vieressä? Näetkö senkin?"

"Mainiosti."

"Se on hovineitojen ikkuna. Kas, helteisen illan vuoksi neiti de la
Vallière tuolla juuri avaa ikkunaansa. Ah, kuinka hyvin voisi peloton
rakastaja nousta juttelemaan hänelle, jos aavistaisi nämä
yhdeksäntoista jalkaa pitkät tikkaat, jotka ulottuvat juuri
ikkunalaudan alle!"

"Mutta sanoithan, että tyttö ei ole yksinään? Eikö neiti de Montalais
asu hänen kanssaan?"

"Neiti de Montalaisia ei tarvitse ottaa lukuun. Hän on tytön
lapsuudenystävä ja peräti hartaasti kiintynyt toveriinsa, oikea kaivo,
johon voi huoletta upottaa kaikki salaisuudet."

Ainoakaan sana tästä keskustelusta ei jäänyt kuninkaalta kuulematta.

Olipa Malicorne huomannut kuninkaan hiljentäneen askeleitansakin,
suodakseen hänelle aikaa puhua loppuun.

Portille saavuttua Ludvig jättikin kaikille muille hyvästi paitsi
Malicornelle. Se ei ihmetyttänyt ketään, sillä tiedettiinhän kuninkaan
olevan rakastunut ja aavisteltiin hänen sepittelevän kuutamorunoja.
Tosin ei tänä iltana ollut kuutamoa, mutta kuningas saattoi runoilla
kuitenkin. Kaikki lähtivät. Silloin kuningas kääntyi kunnioittavasti
odottelevaan Malicorneen päin.

"Mitä te äsken puhuitte tikapuista, herra Malicorne?" hän kysyi.

"Minäkö, sire, -- puhuinko minä tikapuista?"

Ja Malicorne kohotti silmänsä taivaalle ikäänkuin tavoitellakseen
muististaan häipyneitä sanoja.

"Puhuitte... yhdeksäntoista jalkaa pitkistä."

"Ah, niin, sire, se on totta! Mutta minä puhuin herra de Manicampille,
ja olisin vaiennut, jos olisin arvannut teidän majesteettinne kuulevan
pakinaamme."

"Ja miksi olisitte vaiennut?"

"En olisi tahtonut toimittaa nuhteita puutarhurille, joka ne on sinne
unohtanut... miesparka!"

"Hänelle ei tule mitään... Mutta millaiset tikapuut ovat?"

"Tahtooko teidän majesteettinne nähdä?"

"Kyliä."

"Mikään ei ole helpompaa. Ne ovat tuolla, sire."

"Pensastossako?"

"Aivan."

"Näyttäkää ne minulle."

Malicorne kääntyi takaisin, vieden kuninkaan tikkaiden luo.

"Tuossa ne ovat, sire", virkkoi hän.

"Vetäkää ne vähän ulommaksi."

Malicorne kiskoi tikapuut käytävälle. Kuningas käveli pitkinpuolin
niiden vieressä.

"Hm!" virkahti hän... "Sanotte näiden olevan yhdeksäntoista jalan
pituiset?"

"Niin, sire."

"Yhdeksäntoista jalkaa on paljon; minä en usko niitä niin pitkiksi."

"Tässä näkee ne huonosti, sire. Jos tikapuut olisivat pystyssä
esimerkiksi puuta tai seinää vasten, niin näkisi paremmin, sillä
vertailu auttaisi paljon."

"Oh, ei väliä, herra Malicorne, mutta vaikea minun on uskoa, että nämä
tikapuut ovat yhdeksäntoista jalan mittaiset."

"Vaikka tiedän, kuinka tarkkasilmäinen teidän majesteettinne on, olisin
kuitenkin valmis lyömään vetoa."

Kuningas pudisti päätänsä.

"On varma todistuskeino", ehdotti Malicorne. "Jokainen tietää, sire,
että palatsin pohjakerta on kahdeksantoista jalkaa korkea."

"Se on totta, sen kyllä voi tietää."

"No niin, nostamalla tikapuut seinää vasten voisi mitata."

"Totta kyllä."

Malicorne kohotti tikkaat kuin höyhenen ja asetti ne muuria vasten. Hän
valitsi tai sattuma valitsi juuri la Vallièren makuusuojan ikkunan
tähän kokeeseen. Tikapuut ulottuivat ihan ikkunan alustukeen eli
melkein ikkunalautaan asti, niin että niiden lähinnä ylimmälle
askelmalle kohonnut keskimittainen mies, jollainen kuningaskin oli,
saattoi helposti jutella kammion asujain tai oikeammin asujatarten
kanssa.

Tuskin olivat tikkaat pystytetyt, kun kuningas kaikesta teeskentelystä
luopuen alkoi nousta puolapuita, Malicornen tukiessa tikkaita. Mutta
hän oli päässyt vasta puoliväliin, kun sveitsiläisten partio ilmestyi
puutarhaan, rientäen suoraa päätä tikapuita kohti.

Kuningas astui kiireisesti alas ja lymysi pensasryhmään. Malicorne
ymmärsi, että hänen oli uhrauduttava. Jos hänkin kätkeytyisi, niin
etsittäisiin, kunnes hän tai kuningas tai ehkä molemmat löytyisivät.
Parempi oli, että hänet tavoitettaisiin yksin. Malicorne piiloutui
sentähden niin kömpelösti että vartijat löysivät vain hänet.

Kiinni siepattuna Malicorne vietiin suoraan vahtimajaan, siellä hän
mainitsi nimensä, jolloin hänet heti tunnettiin. Sillävälin oli
kuningas pensasryhmästä toiseen hiiviskellen saapunut asuntonsa
pikkuportaille hyvin nolostuneena ja ennen kaikkea pettyneenä, sitäkin
enemmän, kun pidätyksen melu oli vietellyt la Vallièren ja Montalaisin
ikkunaansa ja Madamekin kahden kynttilän välissä oli ilmestynyt omaansa
kysellen mitä oli tekeillä.

Tällaikaa oli Malicorne vedonnut d'Artagnaniin, ja tämä kiirehti hänen
kutsustaan paikalle. Mutta joskaan hänen ei ollut vaikea saada
d'Artagnania ymmärtämään yskä, ei näiden kahden nokkelan ja älykkään
miehen silti mitenkään onnistunut antaa seikkailulle sopivampaa
luonnetta. Malicornella ei ollut muuta neuvoa kuin myöntää yrittäneensä
Montalaisin luo, kuten herra de Saint-Aignan oli saanut syykseen
yrityksen tunkeutua neiti de Tonnay-Charenten huoneeseen. Madame oli
taipumaton kahdestakin syystä. Ensiksikin oli herra Malicornen yritys
hiipiä ikkunasta yön aikaan ja tikapuiden avulla Montalaisia tapaamaan
rangaistava teko, jota ei voinut jättää sikseen. Ja toiseksi, jos
Malicorne sensijaan olisi toiminut omasta puolestaan, oli ollut
välittäjänä la Vallièrelle ja eräälle henkilölle, jota hän ei tahtonut
mainita, oli rikos vielä paljon suurempi, koskapa kaikkisovittavaa
intohimoa ei silloin ollut häntä puolustamassa.

Madame nosti siis kovan melun ja toimitti Malicornen eroitetuksi
Monsieurin palveluksesta, ollenkaan ajattelematta, sokea naisparka,
että Malicorne ja Montalais pitivät häntä vallassaan hänen de Guichen
luo tekemänsä vierailun ja monien muiden arkaluontoisten seikkain
avulla. Raivostunut Montalais tahtoi heti kostaa, mutta Malicorne
osoitti hänelle, että kuninkaan tuki oli koko maailman epäsuosiota
merkitsevämpi ja että oli kaunista kärsiä kuninkaan puolesta.

Malicorne oli oikeassa. Ja vaikka Montalais oli nainen, jopa
kymmenkertaisesti nainen, sai hän tytön mukautumaan käsitykseensä. Ja
kiirehtikäämme mainitsemaan, että kuningaskin puolestaan oli
lohdutuksessa avullisena. Ensiksi hän maksatti Malicornelle
viisikymmentätuhatta livreä menetetyn paikan korvaukseksi. Sitten
Ludvig otti hänet omaan talouteensa, mielissään siitä, että täten sai
kostaa Madamelle kaikki kärsimykset, joita tämä oli hänelle ja la
Vallièrelle tuottanut.

Mutta kun kuninkaalla ei enää ollut Malicornea nenäliinojaan
varastamassa ja tikapuita mittaamassa, joutui rakastajarukka
neuvottomaksi. Ei enää ollut toivoa koskaan lähestyä la Vallièreä, niin
kauan kun tämä viipyi kuninkaallisessa palatsissa. Kaiken maailman
arvonimistä ja rahasummista ei ollut tässä apua.

Onneksi Malicorne valvoi. Hän keksi tilaisuuden tavata Montalaisin.
Tosin tyttökin puolestaan teki parhaansa päästäkseen Malicornen
pakeille.

"Mitä teet öisin Madamen luona?" kysyi hän nuorelta tytöltä.

"No, yöllähän minä nukun", vastasi tämä.

"Mitä, nukutko sinä?"

"Tietysti."

"Mutta onhan hyvin väärin nukkua. Nukkuminen ei ole sopivaa tytölle
hänen tuntiessaan sellaista surua kuin sinä."

"Millaista surua minä sitten tunnen?"

"Eikö poissaoloni syökse sinua epätoivoon?"

"Ei tietenkään, kun sinä olet saanut viisikymmentätuhatta livreä ja
paikan kuninkaan luona."

"Mitä siitä? Kyllä sinä kovin murehdit, kun et enään näe minua niinkuin
ennen. Olet epätoivoissasi varsinkin siitä, että olen menettänyt
Madamen luottamuksen, eikö totta? Puhu."

"Oh, kyllä se on totta."

"No niin, se murhe estää sinut öisin nukkumasta, ja silloin sinä
nyyhkyttelet, huokailet, niistää nuhistelet nenääsi kymmenen kertaa
minuutissa."

"Mutta, rakas Malicorneni, Madamehan ei siedä asunnossaan pienintäkään
melua."

"Tottahan toki minä hyvin tiedän, että hän ei voi sellaista sietää, ja
sanonpa sinulle, että hän kuullessaan niin syvää surua ennen pitkää
ajaa sinut luotansa."

"Jo käsitän."

"Se on hyvä."

"Mutta mitä sitten tapahtuu?"

"Sitten la Vallière nähdessään itsensä sinusta eroitetuksi tietysti
voihkii ja valittelee yökaudet niin kamalasti, että saattaa emäntänsä
suurempaan epätoivoon kuin te molemmin."

"Sitten hänet sijoitetaan toiseen huoneeseen."

"Niin, mutta mihin?"

"Mihinkö? Onko herra Kekseliäs joutunut ymmälle?"

"En suinkaan; annettakoon hänelle mikä huone tahansa, siitä tulee
mukavampi kuin vuodekomero Madamen suojassa."

"Totta kyllä."

"Hyvä on; alappa nyt ruikutella valitusvirsiäsi jo tänä yönä."

"En unohda sitä."

"Ja vie kehoitukseni la Vallièrellekin."

"Älä pelkää, hän nyyhkyttelee jo riittävästi itsekseen."

"No, itkeköön hän tästälähin aivan ääneen."

Ja he erkanivat.




172.

Hiukan puusepäntyöstä ja muutamia yksityiskohtia ylimääräisen
porraskäytävän puhkaisemistavasta.



La Vallière kyllä piti Monialaisille annettua neuvoa hupsuna, mutta
jonkun verran vastustettuaan pikemmin arkaluontoisuudesta kuin
kylmäkiskoisuudesta hänkin suostui esittämään osaansa.

Tämä kahden neitosen poru ja surkea voihkiminen Madamen makuuhuoneen
kuuluvilla osoittausi Malicornen nerokkaimmaksi aatokseksi. Kun mikään
ei ole niin todellista kuin epätodennäköinen, niin luonnollista kuin
haaveellinen, onnistui tämä Tuhannen ja yhden yön satuja muistuttava
kepponen täydellisesti käytännössä. Madame siirsi ensiksikin
Montalaisin loitommaksi, ja la Vallièreä hän kykeni sietämään vain
vielä kolme yötä lisää. Kumpikin sai kamarinsa pikku ullakkohuoneista,
jotka sijaitsivat aatelismiesten ja virkailijain asuntojen yllä; nämä
eroitti siis ainoastaan välikatto hovineidoista. Näiden luo johtivat
erityiset portaat, jotka oli asetettu rouva de Navaillesin valvontaan,
ja kun valpas kaitsijatar oli kuullut hänen majesteettinsa
aikaisemmista yrityksistä, oli hän nyt paremmaksi varmuudeksi
varustattanut ristikoilla kamarien ikkunat ja savutorvienkin aukot.
Neiti de la Vallièren kunnia oli siis taatusti turvattu tässä
kammiossa, joka enemmän muistutti häkkiä kuin mitään muuta. Tietäessään
vastenmielisen seuranaisensa siten joutuneen hyvään talteen, ei
prinsessa enää paljonkaan käyttänyt hänen palvelustaan, joten tyttönen
sai viettää päivänsä enimmiten yksikseen. Hänen ainoaksi ajankulukseen
jäi tällöin tähystellä ikkunansa ristikosta. Eräänä aamuna hän tapansa
mukaan katsellessaan ulos näki vastapäisessä ikkunassa Malicornen, joka
piteli kädessään puusepän kulmamittaa, tarkasteli rakennuksia ja tuon
tuostakin merkitsi piirtoja paperille. Hän tähtäili siinä kuin joku
insinööri, joka juoksuhaudan sopesta laskeskelee vallinsarven kulmia
tai linnoitusmuurien korkeussuhteita.

La Vallière tervehti. Malicorne vastasi puolestaan juhlallisella
kumarruksella ja katosi samassa ikkunasta. Tyttöä ihmetytti tämä
kylmäkiskoisuus, joka oli vierasta Malicornen aina herttaiselle
esiintymistavalle; mutta sitten hän muisti, että miespoloinen oli hänen
tähtensä menettänyt paikkansa, joten hänen täytyikin olla mieleltään
myrtynyt vahinkonsa välillistä aiheuttajaa kohtaan, koska tällä kaiken
todennäköisyyden mukaan ei milloinkaan olisi tilaisuutta sen
hyvittämiseen. Louise kykeni antamaan anteeksi loukkauksiakin saati
säälittelemään onnettomuutta. Hän olisi kysynyt neuvoa Montalaisilta,
mutta tämä oli poissa; oli nimittäin se hetki, jolloin monipuuhainen
ystävätär säännöllisesti hoiti kirjeenvaihtoaan.

Äkkiä la Vallière näki jonkun esineen sinkoavan siitä ikkunasta, josta
Malicorne oli kadonnut, -- tulla viuhahtavan ilmasta oman ristikkonsa
lomitse ja kierivän lattialle.

Uteliaana hän meni ottamaan esineen. Se oli rihmarulla, mutta
silkkilangan sijasta oli siihen keritty kapea paperiliuska. Tyttö kääri
sen auki ja luki:

    'Mademoiselle!

    Minun pitäisi saada tietää kaksi seikkaa:

    Ensiksikin, onko huoneenne lattia puusta vai tiilestä, ja
    toiseksi, kuinka kaukana teidän makuusijanne on ikkunasta.

    Suokaa anteeksi vaivaamiseni ja suvaitkaa vastata minulle
    samalla keinolla, jota minä käytän kirjeeni lähettämiseen, --
    rihmarullalla. Mutta kun teidän olisi vaikeampaa heittää sitä
    minun kamariini kuin minun oli osuttaa lähetykseni teidän
    ikkunaanne, niin pudottakaa se vain ihan yksinkertaisesti alas.

    Uskokaa ennen kaikkea, mademoiselle, että olen teidän nöyrä
    ja kunnioittava palvelijanne _Malicorne_.

    Olkaa hyvä ja kyhätkää vastauksenne tähän samaan kirjeeseen.'

"Mutta ihanhan hän on jo järkensä menettänyt, miesparka!" huudahti
la Vallière ja loi surkuttelevan silmäyksen kirjelippusen lähettäjään,
jonka eroitti hänen kamarinsa puolihämyssä.

Malicorne oivalsi kreivittären ajatuksen ja pudisti päätänsä ikäänkuin
vastatakseen:

-- Ei, ei, olkaa huoletta, minä en hulluttele.

Tyttö hymyili epäilevästi.

-- Ei, ei, -- vakuutti toinen eleillään, -- kyllä päässäni on kaikki
ruuvit paikallaan.

Ja hän osoitti sormella päätänsä. Sitten hän viipoitti kättänsä kuten
nopeasti kirjoittava ihminen ja hoki rukoilevalla merkkikielellä:

-- Noh, kirjoittakaa, kirjoittakaa!

Jos tämä oli hupsuuttakin, ei tyttönen kuitenkaan nähnyt vaikeaksi
täyttää pyyntöä; hän otti lyijykynän ja kirjoitti lappuselleen:

"Puusta."

Sitten hän laski askeleet ikkunasta makuusijalle ja lisäsi:

"Kymmenen askelta."

Sen tehtyään hän silmäsi Malicorneen päin, joka kumarsi kiitollisesti
ja ilmoitti merkillä, että hän aikoi rientää alas. La Vallière käsitti
hänen menevän vastaanottamaan rihmarullaa. Hän lähestyi ikkunaa ja
pudotti kirjelappunsa Malicornen ohjeen mukaisesti. Rulla vielä vieri
laakakivillä, kun Malicorne säntäsi esiin, sieppasi sen, alkoi
hypistellä sitä kuin apina pähkinää ja juoksi samassa kreivi de
Saint-Aignanin huonetta kohti.

Kreivi oli valinnut tai oikeastaan kärttänyt asuntonsa mahdollisimman
likeltä kuninkaan huonetta, niinkuin kasvit pyrkivät auringon säteisiin
paremmin rehoittaakseen. Hänellä oli siten hallussaan kaksi kamaria
samassa rakennuksessa, jossa Ludvig XIV asui, ja hän oli ylpeä tästä
läheisyydestä, päästessään sen perusteella helpommin hänen
majesteettinsa luo ja saadessaan väliin sattumaltakin tapailla häntä.
Parhaillaan hän varusteli huoneitansa muhkeilla seinäverhoilla siinä
toivossa, että kuningas joskus kunnioittaisi häntä käynnillään, sillä
sen jälkeen kun hänen majesteettinsa oli viehättynyt la Vallièreen, oli
hän vakinaisesti pitänyt de Saint-Aignania uskottunaan eikä tullut
hänen seurattansa toimeen öisin sen paremmin kuin päivisinkään.

Malicorne ilmoittausi kreivin puheille eikä kohdannut mitään
vaikeuksia, hän kun oli saanut osakseen kuninkaan hyväntahtoisuutta ja
kun toisen saavuttama suosio aina auttaa hyvän tuttavankin
mahdollisuuksia.

Kreivi kysyi heti, oliko tulijalla joku uutinen kerrottavana.

"On suuri", vastasi vieras.

"Ahaa!" äännähti de Saint-Aignan uteliaana kuin hovisuosikki ainakin;
"mitä onkaan tapahtunut?"

"Neiti de la Vallière on muuttanut."

"Mitä ihmettä?" kummeksui kreivi suurin silmin.

"On vainkin."

"Hänhän asui Madamen luona?"

"Aivan. Mutta Madame kyllääntyi naapuruuteen ja sijoitti hänet
kamariin, joka on ihan teidän tulevaisen huoneistonne yllä."

"Mitä! _Täällä_?" huudahti de Saint-Aignan hämmästyneenä ja osoitti
sormellaan yläkertaan.

"Ei", selitti Malicorne, "_tuolla_". Ja hän viittasi vastapäisen
rakennukseen.

"Mutta miksi siis sanoitte, että hänen kamarinsa on minun asuntoni
yllä?"

"Koska olen varma siitä, että teidän asuntonne tulee varsin
luonnollisesti olla la Vallièren kamarin alla."

De Saint-Aignan loi Malicorne-parkaan samanlaisen surkuttelevan katseen
kuin la Vallière neljännestuntia aikaisemmin.

"Monsieur", huomautti Malicorne, "pyydän saada vastata ajatukseenne."

"Mitä! Ajatukseeni?..."

"Niin; huomaan nimittäin, että te ette ole täydellisesti käsittänyt
tarkoitustani."

"Sen tunnustan."

"No, tiedättehän, että kuninkaan ja Monsieurin aatelismiesten huoneet
ovat Madamen seuranaisten asuntojen alla."

"Kyllä, koska Manicamp, de Wardes ja muut pitävät siellä majaansa."

"Aivan oikein. No niin, monsieur, ajatelkaa sitä ihmeellistä sattumaa,
että herra de Guichelle varatut kaksi kamaria ovat juuri ne
parihuoneet, jotka sijaitsevat neitien de Montalaisin ja de la
Vallièren asunnon alla."

"No, entä sitten?"

"Ne kaksi kamariahan ovat nyt vapaina, koska herra de Guiche makaa
haavoittuneena Fontainebleaussa."

"Minä vannon teille, monsieur, etten tule tästä hullua hurskaammaksi!"

"Ah, jos minulla olisi onni olla de Saint-Aignan nimeltäni, niin
oivaltaisin asian heti paikalla."

"Ja mitä tekisitte?"

"Vaihtaisin heti asuntoni niihin huoneisiin, jotka herra de Guiche on
jättänyt tuolla tyhjiksi."

"Mitä ajattelettekaan!" virkahti de Saint-Aignan halveksivasti;
"hylkäisinkö ensimmäisen kunniasijan, kuninkaan läheisyydessä, --
etuoikeuden, joka myönnetään ainoastaan prinsseille, herttuoille ja
pääreille... Totisesti, hyvä herra de Malicorne, sallikaa minun
huomauttaa, että te olette järjiltänne."

"Monsieur", vastasi nuori mies vakavasti, "te teette kaksi erehdystä:
nimeni on ihan lyhyeen Malicorne, ja järkeni on täydessä kunnossa."
Vetäen taskustaan paperin hän lisäsi; "Kuunnelkaa minua vielä hetkinen,
ja sitten näytän teille tämän."

"Mielelläni", mukausi de Saint-Aignan.

"Te tiedätte, että Madame vartioitsee la Vallièrea niinkuin Argus piti
silmällä Io-luonnotarta."

"Niinpä kyllä."

"Te tiedätte, että kuningas on turhaan tahtonut puhutella vangittua
kaunotarta ja että me kumpainenkaan emme ole saaneet toimitetuksi
hänelle tätä etua."

"Te pääsitte siitä hyvin karvaasti selville, suureksi surkuttelukseni,
herra Malicorne."

"No, miten luulisitte käyvän sille, jonka kekseliäisyys lähentäisi nuo
kaksi rakastavaista?"

"Oh, kuningas ei rajoittaisi kiitollisuuttaan vähään!"

"Herra de Saint-Aignan, ettekö te olisi halukas hiukan koettelemaan
kuninkaallista kiitollisuutta?"

"Tietysti", myönsi de Saint-Aignan, "herrani suosionosoitus
velvollisuuteni täyttämisen tunnustuksena olisi minulle
kallisarvoinen."

"Silmätkää siis tätä paperia, herra kreivi."

"Mikä tämä on? Pohjapiirros?"

"Niin, herra de Guichen kahdesta kamarista, joista kaiken
todennäköisyyden mukaan tulee teidän huoneistonne."

"Oh, ei, vaikka mitä tapahtuisi!"

"Kuinka niin?"

"Syystä että minun asuntoani jo himoitsee monta aatelismiestä, joille
en suinkaan luovuta mukavia huoneitani: herra de Roquelaure, de la
Ferté, Dangeau."

"Sitten jätänkin teidät, herra kreivi, ja menen tarjoamaan jollekulle
noista herroista tuon pohjapiirroksen siihen liittyvine etuineen."

"Mutta miksi ette varaa niitä itsellenne?" tiedusti de Saint-Aignan
epäluuloisesti.

"Syystä että kuningas ei voisi kunnioittaa minua julkisilla käynneillä,
kun hän sitävastoin kyllä pistäytyy vieraaksi jollekulle noista
herroista."

"Mitä! Kuningasko kävisi heistä jonkun asunnossa?"

"_Pardieu_, halukkaasti ja alinomaa! Vielä kysyttekin, kävisikö
kuningas huoneistossa, jossa hän pääsee lähestymään la Vallièreä!"

"Kaunista lähentelyä... eri huonekerroissa ollen."

Malicorne kiersi pikku paperisuikaleensa auki rihmarullalta.

"Herra kreivi", sanoi hän, "pyydän teitä ottamaan huomioon tämän
tiedon, jossa ilmoitetaan, että neiti de la Vallièren kamarissa on vain
yksinkertainen puulattia."

"No?"

"Kah, te otatte puusepän, joka asuntoonne suljettuna paikkoja
tuntematta avaa teidän laipionne eli siis neiti de Vallièren lattian."

"Voi, hyvä Jumala!" huudahti de Saint-Aignan kuin huikaistuneena.

"Mikä nyt?" kysyi Malicorne.

"Onpa siinä aika uskalias aatos, monsieur."

"Vakuutan teille, että se kuninkaasta näyttää vain pikku
toimenpiteeltä."

"Rakastavaiset eivät ajattele vaaraa."

"Mitä vaaraa te siinä pelkäätte, herra kreivi?"

"Mutta sellainen puhkaiseminen aiheuttaa tavatonta jyryä, niin että
koko linna kajahtelee?"

"Hoo, herra kreivi, olen varma siitä, että se sahuri, jonka minä voin
teille esittää, ei häiritse vähimmälläkään melulla. Hän leikkaa kuuden
jalan neliön rohtimiin käärityllä hienolla sahalla niin sievästi, että
työskentely ei kuulu viereisiinkään huoneisiin."

"Hohoi, hyvä herra Malicorne, te ihan huumaatte minut, hämmennätte
ajatukseni sekaisin!"

"Minä jatkan", sanoi Malicorne tyynesti: "siihen huoneeseen, josta
olette puhkaissut laipion -- suvaitsettehan kuunnella?"

"Kyllä."

"Te laitatte portaat, joita myöten neiti de la Vallière pääsee alas
teidän asuntoonne tai kuningas ylös hänen luokseen."

"Mutta ne portaathan nähdään?"

"Ei, sillä teidän puolellanne ne kätkee väliseinä, jonka päälle
levitätte samanlaiset seinäverhot kuin kamarin pääseinillekin, ja neiti
de la Vallièren puolella on vain salaluukku, joka avautuu lattiasta
makuusijan alla."

"Tosiaankin", äännähti de Saint-Aignan, jonka silmät alkoivat säihkyä.

"Nyt, herra kreivi, myönnätte kyllä, että kuningas pistäytyy usein
vieraisille huoneeseen, missä on sellaiset portaat. Olletikin herra
Dangeau luullakseni mieltyy aatokseeni, ja minä lähden nyt selittämään
sitä hänelle."

"Hei, hei, parahin herra Malicorne", huudahti de Saint-Aignan,
"minullehan te ensin puhuitte siitä, joten minulla on etuoikeus!"

"Tahdotteko siis sitä käyttää?"

"Tahdonko muka! Se on selvä!"

"On totinen tosi, herra de Saint-Aignan, että annan teille täten nauhan
ensi armonosoitus-luettelossa ja kenties hyvän herttualäänityksenkin."

"Ainakin saan siten", vastasi kreivi punehtuneena, "mielihyvästä,
tilaisuuden näyttää kuninkaalle, että hän ei suotta puhuttele minua
toisinaan ystäväkseen, -- ja se tilaisuus on teidän ansiotanne, parahin
herra Malicorne."

"Etteköhän tule sitä vielä unohtaneeksi?" virkkoi Malicorne hymyillen.

"Minä pidän sitä aina rakkaassa muistissa, monsieur!"

"Minä en kylläkään ole kuninkaan ystäviä, monsieur; minä olen hänen
palvelijansa."

"Niin, mutta jos ajattelette, että nuo portaat voivat minulle merkitä
sininauhaa,[11] arvelen minäkin puolestani, että ne teille tuottavat
aateliskirjan."

Malicorne kumarsi.

"Nyt on siis vain muuttaminen järjestettävä", sanoi de Saint-Aignan.

"Kuningas ei kaiketikaan pane vastaan; pyytäkää häneltä lupaa."

"Riennän heti hänen puheilleen."

"Ja minä käyn hankkimassa puusepän, jota tarvitsemme."

"Milloin hän voisi jo tulla?"

"Tänä iltana."

"Älkää unohtako varokeinoja."

"Tuon hänet luoksenne side silmillä."

"Ja minä lähetän käytettäväksenne vaunut."

"Ilman vaakunakuvia."

"Ja jonkun lakeijani ilman livreijaa. Se on siis sovittu."

"Hyvä on, herra kreivi."

"Mutta la Vallière...? Mitä hän sanoo siitä puuhasta?"

"Minä takaan, että se herättää hänessä suurta mielenkiintoa."

"Sen uskon."

"Olenpa varma siitäkin, että jos kuningas ei rohkene nousta hänen
luokseen, ajaa hänet uteliaisuus alas."

"Toivokaamme niin", sanoi de Saint-Aignan.

"Niin, toivokaamme", toisti Malicorne.

"Minä lähden siis kuninkaan luo."

"Ja saatte ihmeen hyvin toimeen asianne."

"Mihin aikaan illalla puuseppäni saapuu?"

"Kello kahdeksalta."

"Ja kuinka kauan arvioitsette hänen tarvitsevan sahuuseensa?"

"Parisen tuntia, mutta sitten on vielä niin sanottu siloittelu
suoritettava. Yö ja osa huomispäivää -- oikeastaan on laskettava kaksi
päivää portaineen."

"Kaksi päivää, -- se on pitkä aika."

"Hitto, kun kerran ryhtyy avaamaan porttia paratiisiin, pitää sen
pääsytien olla siistissä kunnossa."

"Olette oikeassa. Tapaamme siis piammiten. Ja ylihuomis-illaksi on
muutto valmis."




173.

Soihtukulkue.


Ihastuneena kuulemastaan de Saint-Aignan suuntasi iloisin aavistuksin
askeleensa de Guichen parihuoneisiin.

Hän, joka neljännestunti sitten ei olisi luovuttanut omia suojiaan
miljoonasta, olisi nyt ollut valmis maksamaan miljoonan saadakseen
haltuunsa tuon kiihkeästi haluamansa, onneatuottavan asunnon. Mutta hän
ei siinä kohdannut niin suuria vaatimuksia. Herra de Guiche ei vielä
tiennyt, missä hänen oli asuttava, ja oli sitäpaitsi yhä liian sairas
ajatellakin sellaisia seikkoja. De Saint-Aignan sai siis de Guichen
molemmat huoneet. Herra Dangeau puolestaan peri de Saint-Aignanin kaksi
kamaria, lahjottuaan kreivin taloudenhoitajan kuudentuhannen livren
harjakaisilla, ja katsoi tehneensä erinomaisen kaupan. Dangeaun kaksi
huonetta määrättiin de Guichen vastaiseksi asunnoksi. Herra Dangeau
puolestaan oli niin riemuissaan, että hän ei edes vaivautunut
epäilemäänkään de Saint-Aignanilla olleen mielessä mitään suurempaa
etua asunnonvaihdossa.

Jo tuntia myöhemmin kuin oli tehnyt tämän uuden päätöksen oli de
Saint-Aignan siis noiden kahden huoneen isäntänä, ja siitä kymmenen
minuutin kuluttua Malicorne toi hänen luokseen verhoilijat.

Sillävälin kuningas tiedusti suosikkiaan. Juostiin hakemaan de
Saint-Aignania ja tavattiin Dangeau. Tämä neuvoi Guichen luo, ja vasta
sieltä löytyi kaivattu. Mutta hän ilmestyi viivästyneenä; kuningas oli
pari kolme kertaa levottomasti liikahtanut, ennenkuin de Saint-Aignan
aivan hengästyksissään astui herransa eteen.

"Sinäkin jätät minut?" virkkoi Ludvig XIV siihen valittavaan tapaan,
jolla Caesar kahdeksantoista vuosisataa aikaisemmin lienee lausunut _tu
quoque_.

"Sire", selitti de Saint-Aignan, "minä en jätä kuningastani,
päinvastoin. Minä järjestelin muuttoani."

"Mitä muuttoa? Luulin muuttosi tulleen kuntoon jo kolme päivää sitten."

"Niin kyllä, sire. Mutta minä asun nykyisissä huoneissani epämukavasti
ja siirryn tuonne vastapäiseen rakennukseen."

"Enkö sitä sanonut, että sinäkin jätät minut!" huudahti kuningas. "Oih,
tuo jo menee yli rajojen! Kun minulla vain oli nainen, jolle sydämeni
sykkii, niin koko perhekunta liittoutui häntä minulta ryöstämään.
Minulla oli ystävä, jolle uskoin huoleni ja joka auttoi minua niiden
taakkaa kantamaan, mutta valituksiini väsyneenä ystävä jättää minut
lupaakaan pyytämättä."

De Saint-Aignan purskahti nauramaan. Kuningas arvasi, että tässä
kunnioituksen puutteessa piili jotakin salaperäistä.

"Mitä on tekeillä?" hän huudahti toiveikkaana.

"No, sire, se ystävä, jota kuninkaani parjaa, yrittelee hankkia
kuninkaalle kadotetun onnen takaisin."

"Toimitatko sinä minut la Vallièren pariin?" kysyi Ludvig XIV.

"Sire, en siitä vielä mene takuuseen, mutta..."

"Mutta...?"

"Minä toivon niin."

"Oi, miten, miten? Sano se minulle, de Saint-Aignan. Tahdon tietää
suunnitelmasi, tahdon auttaa sinua siinä kaikin voimin."

"Sire", vastasi de Saint-Aignan, "en vielä itsekään oikein tiedä, miten
menettelen tuumani toteuttamisessa; mutta minulla on pätevä syy uskoa,
että huomisesta alkaen..."

"Huomisesta, sanot?"

"Niin, sire."

"Ai mikä onni! Mutta miksi sinä muutat?"

"Palvellakseni teitä paremmin."

"Miten sinä muuttaneena voit paremmin palvella?"

"Tiedättekö, missä de Guichelle aiotut kaksi kamaria sijaitsevat?"

"Tiedän."

"Silloin tiedätte, mihin minä muutan."

"Epäilemättä; mutta eipä se tieto minua hyödytä."

"Mitä! Ettekö käsitä, sire, että sen asunnon päällä on kaksi kamaria?
Toinen on neiti de Montalaisin ja toinen..."

"Toinen de la Vallièren, niinkö, de Saint-Aignan?"

"Juuri niin, sire."

"Oi, de Saint-Aignan, siinä sinulla on totisesti onnellinen ajatus,
ystävän, runoilijan ajatus! Toimittaessasi minut henkilön lähelle,
josta koko maailma tahtoo minut eroittaa, olet minulle suuriarvoisempi
kuin Pylades Oresteelle, kuin Patroklos Akhilleukselle."

"Sire", sanoi de Saint-Aignan hymyhuulin, "epäilenpä, tokko teidän
majesteettinne yhä jakelisi minulle niin kehuvia imarteluja, jos
tuntisitte suunnitelmani koko laajuudessaan. Ah, sire, aavistelen
halvempia nimityksiä, joita eräät hovin puritaanit eivät laiminlöisi
minusta käyttää, kun he saavat tietää, mitä aion teidän majesteettinne
hyväksi tehdä."

"De Saint-Aignan, minä menehdyn kärsimättömyydestä. De Saint-Aignan,
minä riudun. De Saint-Aignan, minä en mitenkään voi odottaa huomiseen
asti... Huomiseen! Huomiseenhan on kokonainen iäisyys."

"Ja nyt, sire, jos suvaitsette, lähdette heti ulos haihduttamaan tuota
kärsimättömyyttä kelpo ajelulla."

"Sinun kanssasi kylläkin. Juttelemme suunnitelmistasi ja haastelemme
hänestä."

"Ei niin, sire, minä jään."

"Kenen kanssa minä sitten lähden?"

"Naisten kanssa."

"_Ma foi_, sitä minä en tee, de Saint-Aignan!"

"Täytyy, sire."

"Ei, ei, tuhat kertaa ei! Minä en enää antaudu hirveään rangaistukseen
olla parin askeleen päässä hänestä, nähdä hänet ja ohikulkiessa
hipaista hänen pukuaan virkkamatta hänelle mitään. Ei, minä kieltäydyn
siitä kidutuksesta, jonka sinä uskot onneksi, mutta joka tuottaa
silmiäni polttavaa, käsiäni kuivettavaa, sydäntäni raatelevaa tuskaa.
En tahdo nähdä häntä noiden vieraitten ihmisten parissa, saamatta
hänelle kielin kertoa rakkauttani, vaikka koko olemukseni hänelle siitä
puhuu ja antaa minut kaikille ilmi. Ei, olen vannonut itselleni, etten
sitä enää tee, ja minä pidän valani."

"Kuitenkin, sire, kuulkaahan, mitä sanon."

"Minä en kuuntele mitään, de Saint-Aignan."

"Siinä tapauksessa minä jatkan kuitenkin. On tärkeätä, sire, tärkeätä,
ymmärtäkää minut oikein, perin tärkeätä, että Madame seuranaisineen
poistuisi palatsista kahdeksi tunniksi."

"Sinä hämmästytät minut, de Saint-Aignan."

"Minulle on raskasta komennella kuningastani, mutta tässä tapauksessa
minä komennan, sire. On lähdettävä metsästys- tai huvimatkalle."

"Mutta tuo metsästys, tuo ajelu näyttäisi oikulta, eriskummaiselta
päähänpistolta! Ilmaistessani mokomaa kärsimättömyyttä paljastan koko
hoville sydämeni, joka ei enää kuulu itselleni. Eikö jo kyllin usein
sanota, että uneksin maailman valloitusta, vaikka minun pitäisi ensin
kyetä hallitsemaan itseäni?"

"Ne, jotka niin puhuvat, ovat nenäkästä ja vehkeilevää väkeä. Mutta
olkoot he keitä tahansa, niin jos teidän majesteettinne mieluummin
kuuntelee heitä, ei minulla enää ole mitään sanottavaa. Silloin
huomispäivä siirtyy määräämättömien ajanjaksojen joukkoon."

"De Saint-Aignan, minä lähden tänä iltana... Tänä iltana ajan soihtujen
valossa Saint-Germainiin nukkumaan. Syön siellä huomenna aamiaisen ja
palaan Pariisiin kello kolmen tienoissa. Sopiiko se?"

"Mainiosti."

"Siis minä lähden tänä iltana kello kahdeksalta."

"Teidän majesteettinne arvasi oikean hetken."

"Ja etkö sinä tahdo sanoa minulle mitään?"

"Asia on niin, että minä en voi mitään sanoa. Uutteruus merkitsee tässä
maailmassa jotakin, sire. Mutta sattuma näyttelee niin suurta osaa,
että pidän tapanani myöntää sille ahtaimman oven, kun se aina osaa
avata sen ylen leveäksi."

"No minä jätän asian sinun huostaasi."

"Siinä teette oikein."

Näin rauhoitettuna kuningas meni suoraa päätä Madamen luo ilmoittamaan
suunnitellusta ajoretkestä.

Madame uskoi heti, että tässä aavistamattomassa hankkeessa piili
kuninkaan puolelta salajuoni la Vallièren tapaamiseksi joko tiellä
pimeyden huomassa tai muulla tavoin. Mutta hän varoi ilmaisemasta
mitään langolleen ja vastaanotti kutsun hymyilevänä. Hän antoi
äänekkäästi määräyksiä hovineitojensa mukaantulosta, mutta itsekseen
päätti hän illalla tehdä mitä hänestä näyttäisi otollisimmalta hänen
majesteettinsa lempiseikkailujen häiritsemiseksi.

Huviretken ehdottaja saattoi siis poistuessaan uskoa la Vallièren
tulevan mukaan ja viihdyttäytyä vainottujen rakastavaisten
surunvoittoisella onnella, kun he pelkän näkemisen avulla loihtivat
mielessään esille kaikki kielletyn omistuksen riemut. Mutta jälleen
neitojensa pariin jäätyänsä Madame virkkoi:

"Minulle riittää kaksi tyttöä täksi illaksi: neidit de Tonnay-Charente
ja de Montalais."

La Vallière oli aavistanut tätä iskua, ja vainoominen oli karaissut
häntä. Hän ei suonut Madamelle iloa nähdä kasvoillaan sydämessään
tuntemansa vihlaisun vaikutusta. Hän päinvastoin ilmaisi hymyssään sitä
sanomatonta lempeyttä, joka antoi hänen kasvonjuonteilleen enkelimäisen
ilmeen.

"Minä siis, Madame, olen tämän iltaa vapaana?" virkkoi hän.

"Niin, tietysti."

"Käytän sitä jatkaakseni koruompelusta, johon teidän korkeutenne on
suvainnut kiinnittää huomiotanne ja joka minulla jo ennakolta on kunnia
teille tarjota."

Ja kunnioittavasti kumarrettuaan tyttö poistui kammioonsa. Neidit de
Montalais ja de Tonnay-Charente tekivät samoin. Huhu ajoretkestä levisi
heidän mukanaan Madamen asunnosta pitkin palatsia. Kymmenen minuuttia
myöhemmin Malicorne tiesi Madamen päätöksestä ja sujautti Montalaisin
oven alitse näin kuuluvan kirjelapun:

    'On välttämätöntä, että L.V. viettää yönsä Madamen kanssa.'

Sovittuun tapaan Montalais ensin poltti paperin, ja sitten hän alkoi
aprikoida. Hän oli nokkela tyttö, ja pian oli hänen suunnitelmansa
valmis.

Hetkellä, jolloin hänen oli mentävä Madamen luo, nimittäin kello
viideltä, hän riensi juoksujalkaa pihamaan yli, ja saavuttuaan
kymmenkunnan askeleen päähän siinä seisoskelevasta upseeriryhmästä hän
parahtaen hervahti sirosti polvelleen, ja kun hän nousi matkaansa
jatkamaan, nähtiin hänen ontuvan.

Herrasmiehet riensivät häntä tukemaan. Montalais oli nyrjäyttänyt
jalkansa. Siitä huolimatta hän uskollisena velvollisuudelleen yhä
ponnisteli Madamen luo.

"Mikä on? Miksi onnutte?" kysyi tämä. "Minä luulin teitä la
Vallièreksi."

Montalais kertoi, miten hän pikemmin ehtiäkseen oli juossut ja siinä
nyrjäyttänyt nilkkansa. Madame näkyi häntä säälittelevän ja tahtoi heti
lähettää noutamaan lääkäriä. Mutta tyttö vakuutteli, että vamma ei
ollut vakavaa laatua.

"Madame", virkkoi hän, "pahoittelen vain, etten voi täyttää
palvelustani, ja aioin pyytää neiti de la Vallièrea astumaan
sijaani..."

Madame rypisti kulmiaan.

"Mutta sitä en tehnytkään", jatkoi Montalais.

"Ja miksi ette?" kysyi Madame.

"Siksi että la Vallière-raukka näyttää niin iloiselta vapaasta
illastaan ja yöstään, että minulta puuttui rohkeutta pyytää häntä
vuorolleni."

"Mitä? Onko hän niin riemuissaan?" tiedusti Madame ihmeissään.

"No ihan hupsuuteen asti. Hän, joka aina on niin surumielinen,
lauleskeli ilosta. Tietäähän teidän korkeutenne, että hän karttaa
seuraa ja että hänen luonteessaan on hitunen villiyttâ."

"Oh, oh, -- ajatteli Madame, -- tuo suuri riemastus ei tunnu ollenkaan
luonnolliselta!"

"Hän on jo tehnyt valmistuksia", jatkoi Montalais, "syödäkseen
päivällistä yksinään rakkaiden kirjojensa parissa. Ja sitäpaitsi on
teidän korkeudellanne kuusi muuta neitoa, jotka kovin mielellään
tulevat mukaanne. Sentähden en edes ehdottanutkaan vaihtoa la
Vallièrelle."

Madame oli vaiti.

"Teinkö oikein?" jatkoi Montalais, tuntien sydämessään pikku
ahdistusta, kun näki niin huonon tehon sotajuonella, jonka tepsimiseen
hän oli luottanut niin täydellisesti, ettei ollut pitänyt tarpeellisena
keksiä mitään muuta varalle. "Hyväksyykö madame menettelyni?" toisti
hän.

Madame ajatteli, että kuningas saattoi hyvinkin yön kuluessa lähteä
Saint-Germainista, ja kun sieltä ei ollut kuin puolenviidettä lieuen
matka Pariisiin, voisi hän tunnissa ehtiä pääkaupunkiin.

"Sanokaa minulle", uteli hän, "eikö la Vallière edes tarjoutunut
seurueeseen teidän puolestanne, kun kuuli teidän loukkaantuneen?"

"Oh, hän ei vielä tiedäkään tapaturmastani; mutta jos hän sen tietäisi,
en suinkaan pyytäisi häneltä mitään, mikä häiritsisi hänen
suunnitelmiaan. Minä luulen, että hän tahtoo tänä iltana toteuttaa
yksinään kuningas-vainajan herra de Saint-Marsille ehdottaman
huviohjelman: 'Olkaamme ikävissämme, herra de Saint-Mars, olkaamme
oikein ikävissämme'."

Madame varmistui luulossaan, että tässä yksinäisyyden epuussa piili
joku salaperäinen rakkausseikkailu, joka ei saattanut perustua muuhun
kuin Ludvigin yölliseen paluuseen. Ei ollut enää epäilemistäkään, että
la Vallièrelle oli ilmoitettu tästä palaamisesta ja että tyttö sen
vuoksi niin mielellään jäi palatsiin. Se oli edeltäpäin harkittu juoni.

-- En annakaan niiden pettää itseäni, -- ajatteli Madame. Ja hän teki
varman päätöksensä.

"Neiti de Montalais", sanoi hän, "menkääpä ilmoittamaan
ystävättärellenne, että olen hirveästi pahoillani, kun minun täytyy
häiritä hänen yksinäisyyshaaveilujaan. Mutta sen sijaan että hän
ikävöitsisi yksikseen kotona, kuten halusi, saa hän tulla kärsimään
ikävää meidän kanssamme Saint-Germainissa."

"Voi la Vallière-parkaa!" virkahti Montalais, muka murheellisena, mutta
sydämessään riemuiten. "Oi, madame, eikö olisi mahdollista, että teidän
korkeutenne..."

"Riittää", keskeytti Madame, "minä tahdon niin! Haluan mieluummin neiti
la Baume le Blanchin seuraa kuin kenenkään muun. Menkää, lähettäkää
hänet luokseni ja hoitakaa säärtänne."

Montalais ei odottanut toista käskyä. Hän astui huoneeseensa, kirjoitti
vastauksensa Malicornelle ja työnsi paperin verhon alle. "Hän lähtee",
oli tämän vastauksen sanamuotona. Spartalainenkaan ei olisi
kirjoittanut lyhyemmin.

-- Tällä tavoin, -- ajatteli Madame, -- pidän häntä silmällä matkan
varrella, ja yönsä hän nukkuu minun huoneessani, joten hänen
majesteetiltaan kyllä kysytään taitavuutta, jos mielii vaihtaa
sanasenkaan neiti de la Vallièren kanssa!

La Vallière vastaanotti lähtökäskyn yhtä välinpitämättömän lempeästi
kuin oli kuullut määräyksen kotiinjäämisestäkin.

Mutta sisällisesti hän suuresti iloitsi ja piti tätä prinsessan
mielenmuutosta kaitselmuksen lähettämänä lohdutuksena. Vähemmän
tarkkanäköisenä kuin Madame hän asetti kaikki sattuman laskuun.

Sillaikaa kun palatsin asukkaat, epäsuosioon joutuneita sairaita ja
jalkansa niukahduttaneita lukuunottamatta, suuntasivat kulkunsa
Saint-Germainia kohti, Malicorne tuotti työmiehensä herra de
Saint-Aignanin kuomuvaunuissa, vieden hänet la Vallièren kammion alla
olevaan huoneeseen. Luvatun loistavan palkkion houkuttelemana mies
ryhtyi innokkaan työhönsä.

Kun kuninkaan rakennusmestareilta oli haettu mitä oivallisimmat
työkalut, muun muassa sellainen saha, joka vastustamattoman terävänä
sileästi leikkaa raudankovat tammilaahkot, edistyi työ nopeasti, ja
neliskulmainen, kahden vuoliaisen välistä valittu palanen kattoa pudota
muksahti de Saint-Aignanin, Malicornen, puusepän ja erään uskotun
palvelijan käsivarsille, joka viimemainittu oli syntynyt maailmaan
kaiken nähdäkseen, kaiken kuullakseen ja kaikesta ollakseen vaiti.

Mutta Malicornen esittämän uuden suunnitelman vuoksi aukko puhkaistiin
katon nurkkaan.

Syy siihen oli seuraava:

Kun la Vallièren huoneessa ei ollut pukimoa, oli tämä pyytänyt ja juuri
samana aamuna saanutkin suuren suojuskaihtimen väliseinän puutetta
korvaamaan. Hänelle toimitettu irtoseinä riitti hyvin peittämään aukon,
joka sitäpaitsi salattiin kaikilla taidepuusepän keinoilla. Kun aukko
oli puhkaistu, pujottausi puuseppä vuoliaisten välitse la Vallièren
huoneeseen. Sinne päästyään hän sahasi lattiasta sopivan
neliönmuotoisen osan ja päällysti lattian omilla parkettiliuskoilla
aukkoon niin täydellisesti sovitetun laskuoven, että harjaantuneinkaan
silmä ei siinä voinut eroittaa muuta kuin parketin välttämättömät
saumat.

Malicorne oli kaikki järjestänyt edeltäpäin. Kädensija ja kaksi
ennakolta ostettua saranaa kiinnitettiin tähän puukanteen. Pienet
kiertoportaat, jollaisia alettiin käyttää välikerroissa, oli uuttera
Malicorne ostanut valmiina, maksaen niistä kaksituhatta livreä. Ne
olivat pitemmät kuin tarpeellista, mutta salvumies poisti niistä
muutamia askelmia, jotta niistä tuli sopivan mittaiset. Nämä portaat,
jotka olivat määrätyt kantamaan niin ylevää taakkaa, kiinnitettiin
seinään vain kahdella muurikoukulla. Alipäästä ne upotettiin kreivin
omaan parkettilattiaan kahdella kierrevaarnalla. Kuningas olisi koko
neuvoskuntineen voinut vaaratta nousta ja laskeutua näillä portailla.

Kaikki vasarat iskivät rohdinalustalle, jokainen viila nirhasi pää
villaan käärittynä ja terä öljyttynä. Sitäpaitsi oli meluisin työ tehty
yön aikana ja aamusella, jolloin la Vallière ja Madame olivat poissa.

Kun kuningas kellon käydessä kahta saapui takaisin Palais-Royaliin ja
la Vallière astui huoneeseensa, oli kaikki paikoillaan, eikä pieninkään
sahajauhojen hiukkanen, ei vähäisinkään lastu ollut todistamassa
neitsytkammion pyhyyden loukkauksesta. De Saint-Aignan vain, joka
parhaansa mukaan oli tahtonut olla työssä avullisena, oli raastanut
sormensa verille ja repinyt paitansa sekä uhrannut paljon hikeä
kuninkaansa palveluksessa. Varsinkin hänen kämmenensä olivat
kauttaaltaan rakoilla, jotka johtuivat siitä, että hän oli kannattanut
tikapuita Malicornelle. Hän oli sitäpaitsi yhden erältään kantanut
portaitten viisi kappaletta, jotka olivat muodostetut kahdesta
askelmasta kukin. Voimme tosiaankin sanoa, että jos kuningas olisi
nähnyt hänet niin uutterassa uurastuksessa, olisi hän vannonut
kreiville ikuista kiitollisuutta.

Kuten Malicorne, tarkkaan laskeskeleva mies, oli edellyttänyt, saatiin
kaikki nämä työt valmiiksi neljässäkolmatta tunnissa. Puuseppää
palkittiin neljälläkolmatta louisdorilla ja hän poistui peräti
riemuissaan; olihan se yhtä paljon kuin hän muutoin ansaitsi kuudessa
kuukaudessa.

Kukaan ei vähääkään aavistanut, mitä neiti de la Vallièren huoneen alla
oli puuhattu. Mutta toisen päivän iltana, juuri kun la Vallière oli
päässyt Madamen palveluksesta ja astunut suojaansa, kuului heikko
rasahdus huoneen perältä. Kummastuneena hän katsahti ääntä kohti.

"Kuka siellä?" hän huudahti pelästyneenä.

"Minä", vastasi kuninkaan tuttu ääni.

"Te!... te!" huudahti nuori tyttö, hetkiseksi luullen näkevänsä unta.
"Mutta missä sitten olette?... Tekö, sire?"

"Täällä", vastasi kuningas, työntäen seinukkeen liuskoista yhden
syrjään ja ilmestyen kuin haamu huoneen perälle.

La Vallière parahti ja vaipui koko ruumiiltaan väristen nojatuoliin.




174.

Ilmestys.


La Vallière toipui pian hämmästyksestään. Kunnioittavaisella
esiintymisellään kuningas tuotti tytölle enemmän luottamusta kuin hänen
ilmestymisensä oli hätäännyttänyt ja huomatessaan, että nuorta
kreivitärtä erityisesti säikytti kysymys, miten hän oli voinut
tunkeutua kammioon, Ludvig selitti hänelle seinukkeen kätkemien
portaiden rakenteen ja vakuutti, että hän ei suinkaan ollut mikään
yliluonnollinen näky.

"Oi, sire", virkkoi la Vallière pudistaen vaaleata päätänsä ja
hymyillen herttaisesti, "läsnä- tai poissaolevana näen teidät sieluni
silmillä yhtä selvästi joka hetki."

"Ja se merkitsee, Louise?"

"Oi, sen te hyvin tiedätte, sire: se merkitsee, että tyttörukka, jonka
salaisuuden te yllätitte Fontainebleaussa ja jonka te tulitte
tempaisemaan takaisin ristin juurelta, ei ole hetkeäkään teitä
ajattelematta."

"Louise, sinä saat minun iloni ylimmilleen."

La Vallière hymyili surullisesti ja jatkoi:

"Mutta, sire, oletteko ajatellut, että nerokas keksintönne ei voi
meille olla miksikään hyödyksi?"

"Ja miksei? Sano; minä kuuntelen."

"Sentähden, sire, että asumani huone ei ole turvattu etsiskelyiltä, jos
niitä tahdotaan panna toimeen. Madame voi sattua tulemaan, ja joka
hetki vuorokaudesta toverini käyvät täällä. Oveni lukitseminen
sisäpuolelta antaisi minut ilmi yhtä selvästi kuin jos kirjoittaisin
sen päälle: 'Älkää astuko sisälle, kuningas on täällä!' Ja tiedättekö,
sire, tälläkään hetkellä ei mikään estä ovea aukenemasta ja teidän
majesteettianne tulemasta yllätetyksi minun luotani."

"Silloinhan", vastasi kuningas myhäillen, "minut todellakin luultaisiin
aaveeksi, sillä kukaan ei voisi sanoa, mistä olen tänne tullut.
Ainoastaan kummitukset kulkevat seinien ja lattiain läpi."

"Voi, sire, millainen seikkailu! Ajatelkaahan, mikä häväistysjuttu
siitä syntyisi! Mitään sellaista ei vielä koskaan liene sanottu
hovineidoista, eikäpä meikäläisiä tyttöparkoja ihmisten ilkeys
kuitenkaan juuri sääli."

"Ja tästä kaikesta päätät, rakas Louiseni...? No, puhuppa, selitä
tarkoituksesi!"

"Tarkoitan, että täytyy, ah...! Suokaa minulle anteeksi, se on hyvin
kova sana..."

Ludvig hymyili.

"No?" rohkaisi hän.

"Että teidän majesteettinne täytyy juonittelujen ja yllätysten
välttämiseksi poistaa portaat. Sillä joutua nähdyksi täällä,
käsitättehän, sire, olisi suurempi onnettomuus kuin kohtaustemme
tuottama onni."

"Mutta, rakas Louise", vastasi kuningas hellästi, "sen sijaan että
poistettaisiin portaat, joilla nousen sinun luoksesi, on olemassa
yksinkertaisempi keino, jota et ole tullut ajatelleeksi."

"Keino... vieläkin?..."

"Niin, vieläkin. Oi, sinä et rakasta minua niinkuin minä rakastan
sinua, Louise, koska minä olen sinua kekseliäämpi!"

Tyttö katseli häntä. Ludvig ojensi hänelle kätensä, jota Louise
vienosti puristi.

"Sanot", jatkoi kuningas, "että tänne tullen joutuisin yllätetyksi,
koska jokainen voi saapua huoneeseesi milloin haluaa?"

"Niin, sire, tälläkin hetkellä, kun siitä puhutte, minä vapisen
pelosta."

"Olkoon; mutta sinuapa ei yllätetä, jos itse laskeudut portaita pitkin
alempana oleviin huoneisiin."

"Sire, sire, mitä sanottekaan!" huudahti la Vallière säikähtyneenä.

"Sinä käsität minut väärin, Louise, kun otat noin pahaksesi ensi
sanastani. Tiedätkö ensinnäkin, kelle nuo huoneet kuuluvat?"

"No, kreivi de Guichelle."

"Ei, vaan herra de Saint-Aignanille."

"Dianko totta!" huudahti la Vallière.

Tämä nuoren tytön riemuitsevasta povesta singahtanut lauselma sai
ikäänkuin suloisen enteen salaman välähtämään kuninkaan lemmestä
laajentuneessa sydämessä.

"Niin, ystävällemme herra de Saint-Aignanille."

"Mutta, sire, minä en voi paremmin saapua de Saint-Aignanin kuin kreivi
de Guichenkaan luo", uskalsi jälleen naiseksi muuttunut enkeli
muistuttaa.

"Miksi et voi, Louise?"

"Mahdotonta, mahdotonta!"

"Minun mielestäni, Louise, kuninkaan turvissa voi kaikkea."

"Kuninkaan turvissa?" virkkoi tyttö rakkautta uhkuvin katsein.

"Oi, uskothan toki sanaani?"

"Minä uskon siihen poissaollessanne, sire; mutta ollessanne saapuvilla,
puhuessanne minulle, nähdessäni teidät minä en enää usko mihinkään."

"Mitä pitäisi tehdä sinua rauhoittaakseni, hyvä Jumala?"

"On kunnioituksen puutetta, sen tiedän, täten epäillä kuningastaan,
mutta minulle te ette ole kuningas."

"Taivaan kiitos, sitä en tahdokaan olla! Näetkö, miten koetan kaikkeni?
Kuulehan: rauhoittaisiko sinua kolmannen läsnäolo?"

"Herra de Saint-Aignaninko? Kyllä."

"Tosiaankin, Louise, lävistät sydämeni moisilla epäluuloilla."

La Vallière ei vastannut mitään, -- silmäili vain Ludvigia tuolla
kirkkaalla, sydämiin tunkevalla katseella. Sitten hän kuiskasi hiljaa:

"Ah, ah, en teitä epäile, eivät arasteluni teihin kohdistu."

"Suostun siis", huoahti kuningas, "siihen että herra de Saint-Aignan,
jonka onnellisena etuoikeutena on sinua rauhoittaa, on kohtauksissamme
aina läsnä; minä lupaan sen sinulle."

"Oikeinko totta, sire?"

"Kunniasanallani! Entä sinä puolestasi?..."

"Oi, odottakaa, tässä ei ole kaikki."

"Vieläkö jotakin, Louise?"

"Oi, kyllä. Älkää väsykö niin pian, emme vielä ole puhuneet loppuun,
sire."

"No, lävistä siis lopullisesti sydämeni!"

"Käsitätte hyvin, sire, että näille kohtauksillemme herra de
Saint-Aignaninkin luona täytyy olla joku järjellinen syy."

"Järjellinen syy!" toisti kuningas lempeästi moittien.

"Epäilemättä; miettikää, sire."

"Oi, sinä olet perin hienotunteinen, ja saat uskoa, että ainoa haluni
on tässä suhteessa vetää sinulle vertoja. Hyvä on, Louise, tapahtuu
niinkuin tahdot. Meidän kohtauksillemme tulee järkisyy, ja olen jo
keksinyt aiheen."

"Siis, sire...?" virkahti la Vallière hymyillen.

"Huomisesta alkaen, jos suvaitset..."

"Huomisesta?"

"Onko se sinusta liian myöhään?" huudahti kuningas, puristaen
molemmilla käsillään la Vallièren polttavaa kättä. Samassa kuului
käytävästä askelia.

"Sire, sire", hätääntyi la Vallière, "joku lähestyy, joku tulee,
kuuletteko? Sire, sire, paetkaa, minä rukoilen."

Yhdellä ainoalla harppauksella kuningas ponnahti tuoliltaan irtoseinän
taakse.

Olipa aikakin. Kuninkaan sulkiessa seinuketta jälkeensä ovenripa
kääntyi ja Montalais näyttäytyi kynnyksellä. Sanomattakin on selvää,
että hän astui sisälle aivan luontevasti ja kursailematta. Älykäs tyttö
kyllä tiesi, että varovainen naputus ovelle olisi merkinnyt la
Vallièrelle kiusallista epäluuloisuutta hänen puoleltaan. Hän astui
siis sisälle ja nopealla silmäyksellä havaittuaan kaksi tuolia hyvin
lähellä toisiaan hän käytti niin paljon aikaa ihmeellisen vastahakoisen
oven sulkemiseen, että kuningas ehti nostaa laskuoven ja palata de
Saint-Aignanin luo.

Heikko rasahdus, jota vähemmän tarkka korva ei olisi huomannut, ilmaisi
Montalaisille kuninkaan poistuneen. Silloin hänen onnistui sulkea
itsepintainen ovi, ja hän lähestyi la Vallièrea.

"Jutelkaamme, Louise", virkkoi hän, "jutelkaamme _vakaasti_, jos
tahdot."

Suuressa mielenkuohussaan Louise tunsi salaista pelkoa tuosta sanasta
"vakavasti", jota Montalais oli tarkoituksellisesti korostanut.

"Hyvä Jumala, rakas Aure", äännähti hän. "Mikä nyt on?"

"Asia on niin, rakas ystävä, että Madame aavistaa koko asian."

"Minkä niin?"

"Tarvitseeko meidän selitellä, ja etkö sinä ymmärrä, mitä tahdon sanoa?
Onhan sinun täytynyt huomata Madamen vaihtelevat mielentilat jo useiden
päivien kuluessa. Olethan nähnyt, miten hän on kutsunut sinut luokseen,
sitten lähettänyt sinut pois, sitten jälleen ottanut takaisin."

"Se on tosiaan kummallista, mutta minä olen tottunut hänen
oikkuihinsa."

"Maltahan vielä. Huomasithan myöskin, miten Madame suljettuaan sinut
pois huvimatkalta eilen antoi sinulle sitten määräyksen tulla mukaan."

"Enkö sitä olisi huomannut? Epäilemättä."

"No niin, Madamella näkyy nykyään olevan riittävästi tietoja, sillä hän
on suoraan käynyt päämääräänsä, kun hänellä Ranskassa ei enää ole
mitään asetettavana kaikkimurskaavaa tulvaa vastaan. Tiedätkö, mitä
tulvalla tarkoitan?"

La Vallière kätki kasvot käsiinsä.

"Minä tarkoitan", jatkoi Montalais hellittämättä, "sitä herraa, joka
mursi auki Chaillotin karmeliittiluostarin portin ja kumosi kaikki
hovin ennakkoluulot niin Fontainebleaussa kuin Pariisissakin."

"Voi, voi!" valitteli la Vallière, yhä verhoten kasvojansa sormillaan,
joiden välitse hänen kyyneleensä vierivät.

"Noh, älä noin antaudu surun valtaan, kun vasta olet tuskasi
puolitiessä."

"Hyvä Jumalat" oihkaisi nuori tyttö levottomana. "Mitä sitten vielä
on?"

"No, asia on näin. Ollen uusien apujoukkojen puutteessa täällä, kun hän
on järjestään käyttänyt molempia kuningattaria, Monsieuria ja koko
hovia, Madame on äkkiä muistanut erään henkilön, jolla muka on
oikeuksia sinuun."

La Vallière kävi valkoiseksi kuin vahakuva.

"Se henkilö", jatkoi Montalais, "ei ole tällähaavaa Pariisissa."

"Laupias Jumala!" vaikersi Louise.

"Ellen erehdy, on hän Englannissa."

"Niin, niin", huokasi la Vallière melkein murtuneena.

"Eikö hän ole kuningas Kaarle II:n hovissa? Sano."

"Kyllä."

"No, tänä iltana on Madamen kabinetista lähtenyt kirje sillä
määräyksellä, että pikalähetti pysähtymättä rientäisi Hampton Courtiin,
joka kuuluu olevan kahdentoista penikulman päässä Lontoosta sijaitseva
kuninkaallinen linna!"

"Ja sitten?"...

"Koska Madame kirjoittaa Lontooseen säännöllisesti kerran kahdessa
viikossa ja vakinainen postinviejä oli lähetetty sinne vasta kolme
päivää sitten, ajattelin, että vain perin tärkeä syy sai Madamen
tarttumaan kynään. Hän on laiska kirjoittamaan, tiedäthän."

"Niin on."

"Aavistukseni sanoo siis minulle, että se kirje kyhättiin sinun
tähtesi."

"Minun tähteni?" toisti onneton tyttönen kuin toimimaan asetettu kone.

"Ja nähdessäni kirjeen sulkemattomana Madamen pöydällä olin siinä
lukevinani..."

"Olit siinä lukevinasi..."

"Ehkäpä erehdyin."

"Mitä?... Sano!"

"Bragelonnen nimen."

La Vallière nousi mitä tuskallisimman järkkymyksen vallassa.

"Montalais", valitti hän nyyhkäisyjen tukahduttamalla äänellä,
"häipyneet ovat jo lapsuuden ja viattomuuden hymyilevät unelmat.
Minulla ei enää ole mitään sinulta eikä muiltakaan salattavaa. Elämäni
on ilmeistä ja avautuu kuin kirja kaikkien luettavaksi kuninkaasta
ensimmäiseen ohikulkijaan asti. Aure, rakas Aureni, mitä tehdä? Mitä
tästä tulee?"

Montalais siirrähti lähemmäksi.

"_Dame_, kysyppä neuvoa itseltäsi", sanoi hän.

"No niin, minä en rakasta herra de Bragelonnea. Ymmärrä minua oikein,
kun sanon, etten rakasta häntä. Minä rakastan häntä kuin hellin sisar
rakastaisi kunnon veljeä; mutta hän ei ole minulta sellaista pyytänyt,
enkä minä ole hänelle sellaista luvannut."

"No, sinä rakastat kuningasta", virkkoi Montalais, "ja se on kyllin
hyvä puolustus."

"Niin, minä rakastan kuningasta", sopersi nuori tyttö, "ja kalliisti
olen saanut maksaa oikeuden näiden sanojen lausumiseen. No, puhu,
Montalais. Mitä voit tehdä minun puolestani tai minua vastaan
nykyisessä asemassani?"

"Kysyhän selvemmin."

"Mitäpä minä sanoisin?"

"Eikö siis mitään erityisempää?"

"Ei", virkahti Louise kummastuneena.

"Hyvä! Silloin sinä pyydät minulta vain neuvoa?"

"Niin."

"Herra Raoulin suhteen?"

"En muusta."

"Se on arkaluontoista", vastasi Montalais.

"Ei siinä ei ole mitään arkaluontoista. Onko minun -- pitääkseni
hänelle antamani lupauksen -- mentävä hänen vaimokseen vai kuuntelenko
yhä kuningasta?"

"Tiedätkö, että saatat minut hyvin tukalaan asemaan", haastoi Montalais
hymyillen. "Kysyt minulta, pitääkö sinun naida Raoul, jonka ystävä minä
olen ja jolle tuottaisin kuolettavaa mielipahaa asettuessani
neuvoillani häntä vastustamaan. Ja sitten sinä puhut, ettet enää
kuuntelisi kuningasta ja minähän olen kuninkaan alamainen ja loukkaisin
häntä neuvomalla sinulle eräänlaista menettelyä. Voi, Louise, Louise,
sinä käsittelet mitä hankalinta pulmaa kovin keveästi!"

"Et ole minua ymmärtänyt, Aure", nuhteli la Vallière loukkaantuneena
Montalaisin hiukan ilvehtivästä sävystä. "Jos puhun avioliitosta herra
de Bragelonnen kanssa, teen sen siksi, että voin naida hänet
tuottamatta hänelle mitään surua. Tai pitäisikö minun kuninkaan tahtoa
totellen saattaa kuningas anastamaan omaisuus, joka tosin kyllä on
keskinkertaista laatua, mutta jolle rakkaus luo näennäisen arvon? Minä
pyydän sinua siis neuvomaan minulle jonkun keinon kunniallisesti
selviytyä jommastakummasta, tai pikemminkin minä kysyn, kumpaisesta
voin kunniallisemmin selviytyä."

"Rakas Louiseni", vastasi Montalais oltuaan tovin vaiti, "minä en kuulu
Kreikan seitsemän viisaan joukkoon enkä tunnusta ehdottomasti
muuttumattomia käytösohjeita. Mutta sen sijaan minulla on jonkun verran
kokemusta, ja voin sanoa sinulle, että nainen olematta perin
pulmallisessa asemassa ei koskaan pyydä sellaista neuvoa kuin sinä
minulta. Kah, sinä olet antanut juhlallisen lupauksen, ja sinulla on
kunniantuntoa. Jos siis sellaisen sitoumuksen tehtyäsi olet joutunut
pulaan, niin ei vieraan neuvo -- kaikki on rakastuneelle sydämelle
vierasta, -- ei siis minun neuvoni, sanon, voi sinua siitä pelastaa. En
siis anna sinulle minkäänlaista ohjetta, varsinkaan kun sinuna olisin
neuvon saatuani vielä enemmän ymmällä kuin ennen. Voin ainoastaan vielä
toistaa: tahdotko, että autan sinua?"

"Oi, kyllä."

"Hyvä, siinä kaikki... Sano minulle, missä suhteessa tahdot minulta
apua. Sano, kenen hyväksi tai ketä vastaan. Vain sillä tavoin pääsemme
tuumasta toimeen."

"Mutta ensinnäkin", virkkoi la Vallière puristaen toverinsa kättä,
"kenen puoltajaksi tai kenen vastustajaksi sinä itse julistaudut?"

"Sinun puoltajaksesi, jos todella olet ystäväni..."

"Etkö sinä ole Madamen uskottu?"

"Sitä hyödyllisempi voin olla sinulle. Ellen tietäisi mitään siltä
taholta, en voisi sinua auttaa, eikä sinulla siis olisi mitään etua
tuttavuudestamme. Ystävyysliitot elävät tällaisista molemminpuolisista
palveluksista."

"Siitä johtuu, että samalla pysyt Madamen ystävättärenä?"

"Tietysti. Valitatko sitä?"

"En", sanoi la Vallière mietteissään, sillä tämä julkea avomielisyys
tuntui hänestä loukkaukselta naista ja vääryydeltä ystävätärtä kohtaan.

"Hyvä on", vastasi Montalais, "sillä muutoin olisitkin hyvin hupsu."

"Sinä siis avustelet minua?"

"Kaikesta sydämestäni, varsinkin jos sinä teet minulle vastaavia
palveluksia."

"Luulisin, että sinä et tunne sydäntäni", sanoi la Vallière, katsellen
Montalaisia suurin, kummastunein silmin.

"_Dame_, se johtuu siitä, rakas Louiseni, että hoviin tultuamme olemme
paljon muuttuneet."

"Miten niin?"

"Onhan se hyvin yksikertaista. Olitko sinä siellä Bloisissa Ranskan
toisena kuningattarena?"

La Vallière painoi päänsä alas ja hyrähti itkuun. Montalais katseli
häntä omituisesti ja tuli huoahtaneeksi: "Tyttöparka!"

Sitten hän muuttaen sävyään hymähti: "Kuningasparka!"

Suudellen Louisea otsalle hän poistui huoneeseensa, jossa Malicorne
odotteli häntä.




175.

Kreivittären muotokuva.


Rakkaudeksi nimitetyssä taudissa kohtaukset sairauden päästyä alkuun
uudistuvat yhä lyhyemmin väliajoin. Myöhemmällä ne taas harvenevat sitä
mukaa kuin paraneminen pääsee vauhtiin. Esitettyämme tämän yleensä
selviönä ja erikseen lukumme johdantona, jatkakaamme kertomusta.

Seuraavana päivänä, joksi kuningas oli ehdottanut ensimmäisen
tapaamisen de Saint-Aignanin luona, la Vallière työntäessään
suojuskaihdinta kokoon löysi lattialta kuninkaan käsialalla kirjoitetun
lappusen. Se oli tungettu sisälle laskuluukun raosta. Näin
hienotuntoinen postinkulku neitsytkammioon oli Malicornen keksintöä.
Nähdessään, kuinka tähdelliseksi kreivi oli joutunut kuninkaalle
asuntonsa perusteella oli orléansilainen yhä pidättänyt itselleen
sanansaattajan toimen, jotta suosikki ei pääsisi kokonaan
hallitsevaksi, ja noin yksinkertaisesti hän oli nyt suoriutunut
tehtävästä.

La Vallière luki innokkaasti kirjelmän, jossa määrättiin kohtaamishetki
kello kahdeksi ehtoopäivällä ja neuvottiin, miten parkettilevyä oli
käytettävä ovena.

"Laittaudu hienoksi", lisättiin jälkikirjoituksena.

Nämä loppusanat ihmetyttivät nuorta tyttöä, mutta samalla ne
rauhoittivat häntä. Aika kului verkalleen, mutta lopultakin saapui
sovittu hetki. Täsmällisenä kuin Hero-papitar Louise kohotti juuri
kahden lyönnillä laskuluukun ja tapasi ensimmäisillä askelmilla
kuninkaan, joka kunnioittavasti odotteli ojentaakseen hänelle kätensä.
Tämä hienotuntoinen huomaavaisuus herätti tytössä ilmeistä liikutusta.
Portaiden juurella rakastavaiset kohtasivat kreivin, joka hymyillen
ja sirosti kumartaen lausui hovineidolle kiitoksensa tästä
vieraskäynnistä.

Kääntyen sitten kuninkaaseen hän ilmoitti:

"Sire, miehemme on tullut."

La Vallière katsoi levottomasti Ludvigiin.

"Mademoiselle", selitti kuningas, "olenkin itsekkäästä syystä pyytänyt
teitä pistäytymään tänne alas. Olen kutsuttanut luoksemme etevän
maalarin, joka kykenee tapaamaan täydellisen näköisyyden, ja haluaisin
teidän sallivan hänen ikuistaa piirteenne kankaalle. Jos muuten
ehdottomasti vaaditte, niin muotokuva jääköön omaan haltuunne."

La Vallière punehtui.

"Te näette", jatkoi kuningas, "että me emme ole täällä edes kolmisin,
vaan esiinnymme nelihenkisenä seurueena. Mutta kun meidän ei
mielestämme sovi olla kahden kesken, niin olen jumala paratkoon valmis
ottamaan mukaan niin monta kuin vain saatatte haluta."

Tyttö puristi hennosti kuninkaallisen rakastajan sormenpäitä.
"Siirtykäämme viereiseen huoneeseen, jos teidän majesteettinne
suvaitsee", esitti de Saint-Aignan.

Hän avasi oven ja antoi vieraittensa astua edellä. Kuningas ihaili
takaapäin lemmittynsä helmiäisvalkoista kaulaa, jolla nuoren tytön
vaaleat kutrit kähertyivät sieviksi silmukoiksi. La Vallière oli
pukeutunut paksuun, vaaleanpunaisilla röyhellyksillä somistettuun
vaaleanharmaaseen silkkiin. Pihkakivistä pujoteltu kaulanauha tehosti
hipiän puhtoista hohdetta, ja sirot ja läpikuultavat kädet pitelivät
kukkavihkoa, joka oli järjestelty orvokeista, bengalilaisista ruusuista
ja hienosti hammaslaitaisista elämänlangan-lehdistä; näiden yli kohosi
ikäänkuin tuoksutusmaljakkona yksinäinen haarlemilainen tulpaani, jonka
harmaat ja sinipunaiset värivivahdukset olivat vaatineet puutarhurilta
viiden vuoden risteytystyön, niin että tämä ihmeellinen ja muhkea
muunnos olikin tullut kuninkaalle maksamaan viisituhatta livreä.
Kukkavihon oli Ludvig tervehtiessään ojentanut neitoselle.

Kamarissa, jonka oven de Saint-Aignan oli avannut, odotti nuori
samettitakkinen mies, jolla oli kauniit, mustat silmät ja pitkä, ruskea
tukka. Maalarilla oli kangas jo asetettuna valmiiksi telineelle,
värilautanen laitettuna kuntoon. Hän kumarsi neiti de la Vallièrelle
niin vakavan uteliaana kuin taiteilija aina ensin tarkastaa malliansa,
tervehti kuningasta hillitysti, ikäänkuin ei olisi häntä tuntenut, vaan
olettanut hänet tavalliseksi aatelismieheksi, ja kehoitti kreivitärtä
sitten asettumaan osoittamallensa istuimelle. Nuori tyttö omaksui heti
vapaan ja luontevan asennon, keksi käsilleen hypisteltävää ja ojensi
jalkansa mukavasti töyryjakkaralle. Jotta katseessakaan ei olisi mitään
epämääräisyyttä tai väkinäistä ilmettä, pyysi maalari häntä vielä
sovittamaan silmilleen jotakin harrastettavaa. Silloin Ludvig XIV
hymyillen istuutui pieluksille rakastettunsa jalkojen juureen.

Nuori kreivitär nojailemassa taaksepäin lepotuolin selkämystä vasten ja
kuningas kohottaneena häneen ihastelevan silmäilynsä, -- siinä oli
viehättävä ryhmä, jota taiteilija vain tarkkaili kotvasen tyytyväisenä,
samalla kun de Saint-Aignan puolestaan tunsi näyn herättävän kateutta.

Maalari sai nopeasti tehdyksi luonnoksen; sitten alkoivat ensimmäiset
siveltimen vedot loihtia harmaalle pohjalle viehkeän immen lempeitä ja
runollisia piirteitä, -- helliä silmiä ja silkkikutrien ympäröimiä
rusottavia poskia. Sillaikaa rakastavaiset haastelivat melkein
yksinomaan vain katseilla, jotka toisinaan sulivat niin raukeiksi, että
maalarin oli keskeytettävä työnsä, välttääkseen antamasta la
Vallièrelle Erysinen ilmettä. Silloin tuli de Saint-Aignan apuun: hän
lausui runosäkeitä tai kertoi tuollaisia kaskuja, joista Patru tuli
tunnetuksi ja Tallemant des Réaux kuuluisaksi. Väliin taas la Vallière
väsyi; nyt levähdettiin, ja paikalla ilmestyi kiinalaisella
posliinitarjottimella vuodenajan herkullisimpia hedelmiä ja
kaiverruskoristeisessa hopeakannussa poreilevaa sherryä lisiksi tähän
kuvaelmaan, josta maalarimme oli jäljennettävä vain päiväperhosen
esittäjä.

Ludvig päihtyi rakkaudesta, la Vallière onnesta, de Saint-Aignan
kunnianhimosta. Maalarimme kokosi muistoja vanhoiksi päivikseen. Siten
kului kaksi tuntia; kello löi neljä, kun la Vallière nousi ja antoi
merkin kuninkaalle. Ludvig lähestyi nyt taulua ja lausui muutamia
imartelevia sanoja taiteilijalle. De Saint-Aignan ylisti
yhdennäköisyyttä vakuuttaen olevansa jo varma maalauksen eloisasta
onnistumisesta. La Vallière kiitti maalaria punastellen ja siirtyi
viereiseen huoneeseen, jonne kuningas saattoi häntä, kutsuen mukaan de
Saint-Aignanin.

"Huomiseen siis, eikö niin?" sanoi hän la Vallièrelle.

"Mutta, sire, ettekö ajattele, että minua varmasti vielä tullaan
tavoittamaan ollessani poissa?"

"No, mitä siitä?"

"Miten minun silloin käy?"

"Te olette kovin arka, Louise!"

"Mutta jos Madame todella lähettää kutsun?"

"Oh", vastasi kuningas, "tuleehan toki sekin päivä, jolloin te itse
sanotte minulle, että minun on uhmattava kaikkea, ollakseni teitä enää
jättämättä."

"Sinä päivänä, sire, olisin järjiltäni, ja teidän majesteettinne ei
saisi uskoa minua."

"Huomiseen, Louise."

Tyttö huokasi, mutta voimattomana vastustamaan kuninkaan pyyntöä hän
sitten lupautui:

"Niin, koska teidän majesteettinne tahtoo."

Näin sanoen hän keveästi nousi portaita ja katosi rakastajansa
näkyvistä.

"No, mitä sanotte, sire?..." kysyi de Saint-Aignan hänen lähdettyään.

"Hm, eilen pidin itseäni ihmisistä onnellisimpana, Saint-Aignan."

"Ja tänäänkö siis kenties katsotte olevanne onnettomin kuolevainen?"
tiedusti kreivi hymyillen.

"En, mutta tämä rakkaus on sammumaton jano; turhaan juon, turhaan ahmin
uutteruutesi hankkimia pisaroita: mitä enemmän juon, sen pahemmin
janottaa."

"Se on hiukan omaakin syytänne, sire; teidän majesteettinnehan on
aseman tällaiseksi sovittanut."

"Oikea huomautus."

"Niin ollen on onnellisuuden ehtona uskoa olevansa tyydytetty ja
odottaa."

"Odottaa! Tunnetko muka sinä, mitä se sana merkitsee!"

"No, no, sire, älkää heittäytykö tuskailemaan. Olen jo pohtinut
tilannetta ja harkitsen juuri uutta kehittelyä."

Kuningas pudisti toivottomasti päätänsä.

"Mitä! Eikö teidän majesteettiinne tyydy siihenkään?"

"No, kyllähän, hyvä de Saint-Aignan; mutta keksi, Jumalan nimessä,
keksi varmasti jotakin!"

"Sire, minä otan pohtiakseni, sen enempää en voi luvata."

Kuningas tahtoi vielä tarkastella muotokuvaa, kun malli ei enää ollut
nähtävissä. Hän huomautti maalarille muutamista korjattavista pikku
seikoista ja poistui sitten. De Saint-Aignan hyvästeli nyt taiteilijan
menemään.

Tuskin oli maalari tamineinensa kadonnut, kun Malicorne pisti päänsä
oviverhojen välitse. Kreivi vastaanotti hänet avosylin, mutta silti
hieman alakuloisena sävyltään; kuninkaallisen auringon tielle osunut
pilvi loi varjonsa uskolliseen saattolaistähteenkin.

Malicorne huomasi ensi silmäyksellä hovimiehen katsannon verhoutumisen.

"Ohoi, herra kreivi", virkkoi hän, "jopa näen muotonne mustana!"

"Kyllä on aihettakin, totisesti, parahin herra Malicorne. Voitteko
uskoa, että kuningas ei ole tyytyväinen?"

"Eikö hän olekaan hyvillään portaista?"

"Oh, kyllä portaat päinvastoin ovat miellyttäneet häntä erinomaisesti."

"Kamarien sisustusko siis ei ole ollut hänen makunsa mukaista?"

"Kas, sitä hän ei ole ajatellutkaan. Ei, kuningasta on pahoittanut..."

"Sen voin minäkin sanoa, herra kreivi: hänen majesteettinsa ei
mielellään näe olevansa lemmenkohtauksessa neljäntenä. Ja ettekö te
käsittänyt sitä jo ennakolta, herra kreivi?"

"Miten minä olisin voinut ottaa sitä lukuun, hyvä herra Malicorne, kun
en ole muuta tehnyt kuin kirjaimellisesti noudattanut kuninkaan
ohjeita?"

"Onko hänen majesteettinsa todellakin tahtonut, että olette
saapuvilla?"

"Ihan ehdottomasti."

"Ja lisäksi halunnut mukaan maalarin, jonka kohtasin tuolla alhaalla?"

"Vaatinut, herra Malicorne, vaatinut!"

"No, kyllä sitten ymmärrän, _pardieu_, että hänen majesteettinsa on
nyreissään."

"Nyreissään siitä, että hänen määräyksiään on täsmällisesti toteltu?
Mitä hittoa!"

Malicorne raapi korvallistaan.

"Mihin aikaan oli kuningas sanonut tulevansa tänne?" kysyi hän.

"Kello kaksi."

"Ja te olitte kotona odottamassa häntä?"

"Puoli kahdesta saakka."

"Kah, vai niin!"

"Lempo, olisipa ollut kaunista minun osoittaa säntillisyyden puutetta
sellaisessa asiassa!"

Kreiviä kohtaan tuntemastansa kunnioituksesta huolimatta ei Malicorne
voinut olla kohauttamatta olkapäitänsä.

"Entä maalari", uteli hän, "oliko kuningas kutsuttanut hänetkin kello
kahdeksi?"

"Ei nimenomaan, mutta minä varasin hänet tänne jo puoleltapäivin. Onhan
parempi maalarin varrota kaksi tuntia kuin kuninkaan odottaa
minuuttiakaan."

Malicorne puhkesi hiljaiseen nauruun.

"No, hei, hyvä herra Malicorne", sanoi de Saint-Aignan, "myhäilkää
minulle nyt vähemmän ja puhukaa enemmän."

"Niinkö vaaditte?"

"Minä rukoilen."

"No niin, herra kreivi, jos haluatte, että kuningas ensi kerralla on
hiukan paremmin tyytyväinen..."

"Huomenna hän jo tuleekin."

"No, jos haluatte, että kuningas huomenna on tyytyväisempi..."

"_Ventre saint-gris_, kuten hänen isoisänsä sanoi, haluanko muka!
Tottahan toki!"

"Niinpä kuninkaan huomenna saapuessa toimittakaakin itsellenne jotakin
asiaa ulos, mutta sellaista, mitä ei sovi lykätä -- välttämätöntä
tehtävää."

"Ohhoh!"

"Pariksikymmeneksi minuutiksi."

"Jättäisinkö kuninkaan yksikseen pariksikymmeneksi minuutiksi?"
huudahti de Saint-Aignan pelästyneenä.

"No, olkoot sanani niinkuin en olisi mitään virkkanut", lausui
Malicorne vetäytyen ovea kohti.

"Ei, ei, parahin herra Malicorne, päinvastoin jatkakaa -- minä alan jo
ymmärtää. Entä maalari, maalari?"

"Ka, hän -- hänen pitää myöhästyä puolisen tuntia."

"Puoli tuntia, arvelette?"

"Niille vaihein, niin."

"Minä teen kuten sanotte, monsieur."

"Ja varmaankin huomaatte tehneenne hyvin. Sallitteko minun tulla sitten
hiukan kuulustamaan huomenna?"

"Mielihyvin."

"Minulla on kunnia olla nöyrin palvelijanne, herra de Saint-Aignan."

Ja Malicorne peräytyi syvään kumartaen.

-- Ehdottomasti sillä miehellä on enemmän älyä kuin minulla, -- tuumi
de Saint-Aignan vastustamattoman vakaumuksen valtaamana.




176.

Hampton Court.


Se paljastus, jonka näimme Montalaisin tekevän la Vallièrelle
viimeisenedellisen luvun lopulla, johtaa meidät aivan luonnollisesti
kertomuksemme päähenkilöön, kuninkaan oikun ajelemana vaeltavaan
ritaripoloiseen.

Jos lukijamme suvaitsee meitä seurata, siirrymme siis Euroopan
myrskyisimmän salmen yli, joka eroittaa Calaisin Doverista.
Kuljettuamme sitten vihannan ja rehevän, satojen purojen uurtaman
seudun halki, joka ympäröitsee Charingin, Maidstonen ja moniaita muita
toinen toistaan somempia kaupunkeja, päädymme vihdoin Lontooseen.

Kun edelleen olemme saaneet selville, että Raoul on aluksi viivähtänyt
White Hallin ja Saint Jamesin palatseissa ja kuulleet Monkin ottaneen
hänet vastaan ja hänen tulleen esitellyksi Kaarle II:sen parhaissa
hovipiireissä, riennämme hänen perässään kuin vainukoirat erääseen
samaisen kuninkaan kesäasumukseen, lähellä Kingstonin kaupunkia
sijaitsevaan Hampton Courtiin Thames-virran varrella.

Joki ei tällä kohtaa vielä ole se ylväs valtatie, joka päivittäin
kuljettaa puoli miljoonaa matkustajaa, vieritellen mustaa, manalan
virran tummia aaltoja muistuttavaa vettänsä ja meuruten: "Meri olen
minäkin."

Ei, se on vasta säyseä ja vihreänkuulakka, sammalreunainen joki, jonka
laajoissa kuvastimissa raidat ja pyökit päilyvät ja rantojen
kaislikossa siellä täällä uinuu ravistunut puinen vene leppien ja
lemmikkien reunustamassa lahdenpoukamassa.

Rauhallisina ja viljavina leviävät maisemat sen molemmin puolin.
Tiilikivirakennus halkaisee sinistä savua tupruttavine uuninpiippuineen
kellervien ja vihreiden rautatammien paksun lehväpanssarin.
Punamekkoinen lapsi näyttäytyy ja katoo korkeassa ruohossa kuin tuulen
henkäyksessä nuokkuva unikko. Isot, valkoiset lampaat märehtivät silmät
ummessa pienten, tanakkain haapojen siimeksessä, ja pitkien
välimatkojen päässä toisistaan smaragdi- ja kultasiipiset
kuningaskalastajat kiitävät saaliin haussa pitkin veden pintaa,
vallattomasti hipoen inhimillisen virkaveljensä siimaa, kun tämä
ruuhessa istuen vaanii toutaimia ja jokisillejä.

Tämän tummista varjoista ja leppeästä valosta kudotun paratiisin
yläpuolella kohoaa Hampton Courtin hovilinna, jonka Wolsey oli
rakennuttanut niin upeaksi asumukseksi, että kuningaskin mieltyi sitä
himoitsemaan. Niinpä tuo korskea kardinaali arkana hovilaisena
katsoikin pakolliseksi luovuttaa sen herralleen Henrik VIII:lle, jonka
silmäkulmat olivat rypistyneet kateudesta ja ahneudesta jo tätä uutta
linnaa katsellessakin.

Hampton Court tiilimuureineen, suurine ikkunoineen, kauniine
ristikkoportteineen, Hampton Court tuhansine pylväineen, omituisine
pikkutorneineen, katettuine kävelypihoineen ja Alhambran komeutta
muistuttavine sisempine suihkulähteineen, -- Hampton Court on
suurenmoinen ruusujen, jasmiinipensaitten ja köynnöskasvien muodostama
lehtimaja. Silmiä kiehtovana ja sulotuoksuja täynnä se luo mitä
ihanimmat puitteet sille lemmenkuvaelmalle, jota Kaarle II esitti
Tizianin, Pordenonen ja Vandyken aistillisten maalausten keskellä, hän,
jolla oli taulukokoelmassaan Kaarle I:n, marttyyrikuninkaan, muotokuva
ja huoneittensa laudoituksissa puritaanien luotien reikiä. Näitä olivat
Cromwellin sotilaat ammuskelleet elokuun 24 p:nä 1648 tuodessaan Kaarle
I:n vangittuna Hampton Courtiin.

Täällä piti hoviaan tuo yhäti huvituksista päihtynyt kuningas, tuo
kuningas, joka mieliteoiltaan oli runoilija, aikaisemmin onneton
ruhtinas, joka iloisen nautiskelun päivillä kuvasi itselleen kaikki
vastikään levottomuudessa ja kurjuudessa viettämänsä hetket.

Ei Hampton Courtin viehkeä nurmikko, niin pehmeä, että luuli sametilla
astuvansa, eivät rehevät kukkaneliöt, jotka vyöttivät jokaisen puun
juuria ja muodostivat kehdon kahdenkymmenen jalan korkuisille
ruusupensaille, näiden kohotellessa kukintaan puhkeavia oksiaan
vesisuihkujen tavoin taivasta kohti, -- eivät isot lehmukset, jotka
taivuttelivat oksiaan pajumaisesti maahan ja lehtipukunsa tuuheudella
verhosivat kaikkea armastelua ja haaveilua, -- mikään tällainen ihanuus
ei ollut Kaarle II:n varsinaisena viehätyksenä uhkeassa Hampton Courtin
palatsissa.

Ehkäpä hän siis rakasti siellä tuota kaunista ruskeanpunaista vettä,
jota raikas tuulonen väreilyttää Kaspian meren laajojen laineiden
lailla kuin Kleopatran tukan hulmahteluna, ehkä hän rakasti tuota vettä
mattona kelluvine krasseineen ja isoumppuisine lumpeineen, jotka
raottelivat muhkeita teriöitänsä paljastaakseen maidonvalkean kehän
keskeltä munanruskuaista muistuttavan kullanhohtavan sydämensä; ehkä
hän rakasti tuota salaperäistä, kaihoisin kuiskein soluvaa virtaa,
jonka pinnalla mustat joutsenet uiskentelivat, samalla kun pienet,
ahnaat ankat -- poikue hentoja, silkkiuntuvaisia olentoja --
pyydystelivät kurjenmiekan lehdillä surisevia vihreitä kärpäsiä ja
sammalkätköissään lymyäviä sammakoita. Tai ehkä häntä tenhosivat
jättimäiset rautatammet kaksivärisine lehtineen, kanavien yli
rakennetut sillat, loppumattomilla lehtokujilla ammuvat hirvet ja
pensaitten pallistamilla apilatilkuilla tepastelevat västäräkit.
Sillä kaikkea tätä tapasi Hampton Courtissa. Olipa siellä vielä
valkoruusu-aidakkeita, joiden köynnökset kiipeilivät pitkin korkeita
säleikköjä nuokkuakseen sieltä tuoksuvana lumisateena takaisin maahan.
Puistossa tapasi vanhoja vihertävärunkoisia sykomoreja, joiden tyvet
kylpivät runollisessa ja rehevässä homeessa.

Ei. Kaarle II:n viehätyksenä Hampton Courtissa olivat sen pengermillä
iltapäivisin liitelevät viehkeät haamut, joiden kauniit muodot hän
Ludvig XIV:n tavoin maalautti suureen taulukokoelmaansa, käyttäen siinä
aikansa etevintä taiteilijaa, jonka sivellin kykeni kiinnittämään
kankaalle noin monista suloisista, rakkautta säihkyvistä silmistä
välähtäneitä säteitä.

Päivänä, jolloin saavumme Hampton Courtiin, on taivas melkein yhtä
leppoisa ja kirkas kuin Ranskassa; ilma on lämpimän kostea,
kurjenpolvet, suuren suuret hajuhernepensaat, sireenit ja auringonkukat
levittävät penkereiltä miljoonien kukkiensa huumaavia tuoksuja.

Kello on yksi. Metsästämästä palannut kuningas on syönyt päivällistä ja
käynyt tervehtimässä varsinaista rakastajatartaan Castelmainen
herttuatarta. Tämän uskollisuudennäytteen jälkeen hän voi huoletta
sallia itselleen vaihtelua iltaan asti.

Koko hovi ilakoitsee ja rakastelee. Tähän aikaan naiset kyselevät
vakavasti herroilta näiden mielipidettä siitä ja tästä enemmän tai
vähemmän sirosta jalasta, riippuen siitä, onko se ruusunpunaiseen vai
viheriäiseen silkkisukkaan puettu. Tähän aikaan Kaarle II julistaa,
että nainen ei pääse autuaaksi ilman vihreätä sukkaa, koskapa neiti
Lucy Stewart käyttää senvärisiä.

Sillaikaa kun kuningas koettaa ilmaista näitä mielipiteitään, näemme
penkereen vastapäisellä pyökkikäytävällä nuoren, vakavapukuisen naisen
kävelevän toisen, sireeninkarvaiseen ja tummansiniseen pukeutuneen
rinnalla.

He astelivat nurmikon kukkalavan yli, jonka keskeltä kohosi
pronssiseireeneillä koristettu suihkulähde, ja saapuivat rupatellen
penkereelle, jonka sivuilla tiilikivimuurista eteni puutarhaan useita
erimuotoisia syrjäkammioita. Mutta kun näissä suojissa enimmäkseen oli
väkeä, astuivat nuoret tytöt eteenpäin: toinen punastuneena ja toinen
haaveilevana.

Vihdoin he saapuivat pengermän päähän, mistä oli avara näköala Thamesin
yli, ja löydettyään viileän suojapaikan istahtivat vieretysten.

"Mihin menemme, Stewart?" kysyi nuorempi nainen toveriltaan.

"Rakas Graffton, näethän hyvin, että menemme mihin sinä viet."

"Minäkö?"

"Sinä tietystikin! Palatsin äärimmäiseen päähän penkkiä kohti, missä
nuori ranskalainen huokaillen odottelee."

Miss Mary Graffton nousi äkkiä.

"Ei, ei", sanoi hän, "sinne en lähde."

"Mikset?"

"Palatkaamme, Stewart."

"Kävelkäämme päinvastoin eteenpäin ja selittäkäämme ajatuksemme."

"Mistä?"

"Bragelonnen varakreivistä ja kaikista tekemistäsi huviretkistä, sinä
kun olet hänen ainainen ajelu- ja kävelykumppaninsa."

"Ja siitä sinä päätät, että hän rakastaa minua tai minä häntä?"

"Miksipä ei? Onhan hän erittäin miellyttävä herrasmies. Toivoakseni ei
kukaan minua kuuntele", lisäsi miss Lucy Stewart vilkaisten taaksensa,
mutta hänen hymynsä ilmaisi, että hän ei sentään ollut siitä kovinkaan
levoton.

"Ei, ei", rauhoitti Mary, "kuningas on soikeassa kammiossaan herra de
Buckinghamin kanssa."

"Herra de Buckinghamista puhuen, Mary..."

"Mitä?"

"Minusta näyttää, että hän on julistautunut sinun ritariksesi,
senjälkeen kun palasi Ranskasta. Miten on sydämesi laita siinä
suhteessa?"

Mary Graffton kohautti olkapäitänsä.

"Hyvä, hyvä! Minä kysyn sitä komealta Bragelonnelta", nauroi Stewart.
"Käykäämme nopeammin tapaamaan häntä."

"Miksi sen tekisimme?"

"Minulla on hänelle puhuttavaa."

"Ei vielä. Ensin sananen. Kuulehan, sinä Stewart, joka tunnet kuninkaan
pikku salaisuudet..."

"Niinkö luulet?"

"Täytynee toki sinun ne tuntea, jos kenenkään! Sano, minkätähden herra
de Bragelonne on Englannissa ja mitä hän täällä tekee?"

"Samaa kuin jokainen herrasmies, jonka hänen kuninkaansa on lähettänyt
toisen kuninkaan luo."

"No niin; mutta vakavasti puhuen, vaikka politiikka ei olekaan meidän
vahva puolemme, tunnemme sitä kylliksi ymmärtääksemme, että herra de
Bragelonnella ei ole täällä mitään tähdellisempää tehtävää."

"Kuuntelehan", sanoi Stewart totiseksi tekeytyen, "tahdon ilmaista
sinulle valtiosalaisuuden. Jos haluat, niin selostan sinulle
suosituskirjeen, jonka varakreivi toi Ludvig XIV:ltä hänen
majesteetilleen kuningas Kaarle II:lle."

"Haluan tietysti."

"Kas näin: 'Veljeni, minä lähetän luoksesi herrasmiehen hovistani. Hän
on erään hartaan ystäväni poika. Pyydän sinua kohtelemaan häntä hyvin
ja mielistyttämään hänet Englantiin!'"

"Niinkö siinä sanottiin?"

"Juuri niin... tai ajatus oli sama. En vastaa sanamuodosta, mutta
sisällöstä kylläkin."

"Ja mitä johtopäätöksiä siitä teit, tai oikeammin, mitä kuningas on
siitä päätellyt?"

"Että hänen ranskalaisella majesteetillaan oli syynsä lähettää pois
herra de Bragelonne ja naittaa hänet... jossakin Hanskan ulkopuolella."

"Siis tuon kirjeen johdosta...?"

"Kuningas Kaarle II otti, kuten tiedät, herra Bragelonnen loistavasti
ja ystävällisesti vastaan. Hän luovutti varakreivin asuttavaksi White
Hallin upeimman suojan, ja koska sinä olet hovin kallein helmi, kerran
hyljättyäsi hänen sydämensä... no, älähän punastu... tahtoi hän
mielellään antaa tämän verrattoman lahjan ranskalaiselle. Siksi on hän
sijoittanut sinut, kolmensadantuhannen livren perijättären, vastaisen
herttuattaren, sinut, joka olet niin kaunis ja hyvä, mukaan kaikille
retkille, joihin herra de Bragelonne on ottanut osaa. Sanalla sanoen,
se oli salahanke, jonkunlainen yhteisjuoni. Näetkö, jos tahdot
tuikahduttaa tulen ruutiin, niin tarjoan sinulle sytytyslangan."

Miss Mary hymyili hyvin herttaisesti, mikä oli hänelle ominaista, ja
puristi toverinsa käsivartta virkkaen:

"Vie kiitokseni kuninkaalle."

"Kyllä, kyllä. Mutta herra de Buckingham on mustasukkainen. Ole
varuillasi!" vastasi Stewart.

Tuskin oli nämä sanat lausuttu, kun Buckinghamin herttua astui ulos
eräästä pengermän huvimajasta, hymyilevänä lähestyen näitä kahta
naista.

"Te erehdytte, miss Lucy", virkkoi hän, "minä en ole mustasukkainen; ja
todistan sen huomauttamalla, miss Mary, että tuolla istuu yksinään
haaveilemassa se, jonka pitäisi olla mustasukkaisuuteni aiheuttaja,
nimittäin Bragelonnen varakreivi. Poikarukka! Sallikaa siis, että jätän
teidän hurmaavan seuranne muutamiksi minuuteiksi hänelle, minun kun
tarvitsee tällävälin haastella miss Lucy Stewartin kanssa."

Sitten hän kumarsi Lucylle.

"Suotteko minulle kunnian", sanoi hän, "ottaa käsivartenne mennäksemme
tervehtimään kuningasta, joka odottaa meitä?"

Näin lausuen Buckingham yhä hymyilevänä tarttui Lucy Stewartin käteen,
vieden hänet pois.

Yksikseen jäätyänsä Mary Graffton pysyi hetkisen liikahtamatta, pää
olalle kallistettuna nuorille englannittarille ominaiseen, viehättävän
soreaan tapaan ja silmillään tähystellen Raoulia, ikäänkuin
epätietoisena, mitä tekisi. Vihdoin, kun hänen poskensa vuorotellen
vaaleten ja punehtuen olivat ilmaisseet hänen sydämessään riehuvan
taistelun, hän näkyi tekevän päätöksensä ja eteni varmoin askelin
penkkiä kohti, jolla Raoul istui haaveilemassa, kuten Buckingham aivan
oikein oli sanonut.

Maryn keveiden askelten ääni viheriällä nurmikolla riitti
havahduttamaan Raoulin. Tämä käänsi päätänsä, havaitsi nuoren tytön ja
käveli toveria vastaan, jonka onnellinen sattuma hänelle toi.

"Minut on lähetetty luoksenne, monsieur", tervehti Mary Graffton,
"huolitteko seurastani?"

"Ja ketä minun on tästä onnesta kiittäminen, mademoiselle?" kysyi
Raoul.

"Herra de Buckinghamia", vastasi Mary tekeytyen hilpeäksi.

"Herra de Buckinghamia, joka niin intohimoisesti etsii seuraanne.
Pitääkö minun uskoa teitä, mademoiselle?"

"Siitä näette, monsieur, että kaikki liittoutuu saadakseen meidät
viettämään parhaan tai pikemminkin pisimmän osan päivästä yhdessä.
Eilen kuningas määräsi minut istumaan viereenne pöydässä; tänään taas
herra de Buckingham pyytää minua tulemaan kumppaniksenne tälle
penkille."

"Ja hän on poistunut jättääkseen minulle paikan avoimeksi?" kysyi Raoul
hämillään.

"Katsokaa, tuolla hän häviää käytävän mutkaan miss Stewartin kanssa.
Onko Ranskassa tapana olla näin hyväntahtoisen kohtelias, herra
varakreivi?"

"Mademoiselle, minä en juuri tiedä sanoa, miten Ranskassa tehdään, kun
tuskin olen ranskalainen. Olen viettänyt aikani monissa maissa ja
melkein aina soturina. Sitten olen elänyt kauan maaseudulla. Minä olen
sivistymätön."

"Englannissa olonne ei teitä miellyttäne?"

"Enpä tiedä", virkkoi Raoul hajamielisenä ja päästäen huokauksen.

"Mitä, ettekö tiedä?..."

"Anteeksi", sanoi Raoul, ravistaen päätänsä ja kutsuen ajatuksiaan
takaisin. "Anteeksi, minä en kuullut."

"Oi", huoahti nuori nainen vuorostaan, "perin väärin Buckinghamin
herttua teki lähettäessään minut tänne!"

"Väärin?" toisti Raoul vilkkaasti. "Olette oikeassa; minä olen jörö
seuranpitäjä ja ikävystytän teitä. Herra de Buckingham teki väärin
lähettäessään teidät tänne."

"Juuri siksi", vastasi nuori nainen vakavalla, värähtelevällä
äänellään. "Juuri siksi, että seuranne ei ole minulle ikävää, on herra
de Buckingham ollut väärässä lähettäessään minut luoksenne."

Raoul punastui vuorostaan.

"Mutta", huomautti hän, "miten herra de Buckingham lähettää teidät
minun luokseni, ja miten te itsekään tulette? Herra de Buckingham
rakastaa teitä, ja te rakastatte häntä..."

"Ei", vastasi Mary vakavasti, "ei! Herra de Buckingham rakastaa minua,
koska hän rakastaa Orléansin herttuatarta. Ja minulla taasen ei ole
mitään lemmentunteita herra de Buckinghamia kohtaan."

Raoul katseli nuorta naista kummastuneena.

"Oletteko te herra Buckinghamin ystävä, varakreivi?" kysäisi tyttö.

"Herra herttua kunnioittaa minua ystävän nimityksellä siitä asti kun
tapasimme toisemme Ranskassa."

"Olettekin siis vain tuttavukset?"

"Ei niinkään; sillä herttua on perin hyvä ystävä herrasmiehelle, jota
rakastan kuin veljeä."

"Kreivi Guichellekö?"

"Niin, mademoiselle."

"Ja hän rakastaa Orléansin herttuatarta?"

"Mitä nyt puhuttekaan?"

"Ja on saavuttanut hänen vastarakkautensa", jatkoi nuori nainen
tyynesti.

Raoul painoi päänsä alas. Miss Mary Graffton pitkitti huokaisten:

"He ovat hyvin onnellisia!... No, jättäkää minut nyt, herra de
Bragelonne, sillä herttua antoi teille hyvin ikävän tehtävän
toimittaessaan minut kävelykumppaniksenne. Tunteenne ovat toisaalla,
tuskin suotte minulle almuna edes henkevyyttänne. Myöntäkää,
myöntäkää... Tekisitte pahoin, herra varakreivi, jos koettaisitte
kieltää."

"Madame, minä myönnän sen."

Tyttö katseli häntä.

Hän oli perin vaatimaton ja kaunis. Hänen silmänsä olivat niin
kirkkaat, niin lempeän avomieliset, ja niissä kuvastui niin
päättäväinen ilme, että Maryn kaltaiselle hienostuneelle naiselle ei
saattanut juolahtaa mieleenkään ajatus jöröttelijästä tai
yksinkertaisesta miehestä.

Hän näki vain, että muukalainen kaikesta sydämestään vilpittömästi
rakasti toista naista kuin häntä.

"Niin, minä ymmärrän", hän virkkoi; "te olette rakastunut Ranskassa."

Raoul kumarsi.

"Tietääkö herttua siitä rakkaudesta?"

"Kukaan ei siitä tiedä", vastasi Raoul.

"Ja niiksi te sen minulle ilmoitatte?"

"Mademoiselle..."

"No, puhukaahan."

"Minä en voi."

"Minun on siis ennätettävä selityksen edelle. Te ette tahdo sanoa
minulle mitään, koska nykyisin uskotte, että minä en rakasta herttuaa,
koska näette, että kenties olisin rakastanut teitä, ja koska olette
sydämellinen ja hienotuntoinen herrasmies, joka ette ole edes hetken
huviksi ottanut vastaan teille ojentuvaa kättä, ette ole vastannut
huulteni hymyilyyn, vaan nuorenakin miehenä olette mieluummin sanonut
minulle, kauniille naiselle: 'Minulla on rakastettuni Ranskassa!' No
niin, kiitos teille, herra de Bragelonne; olette jaloluontoinen
herrasmies, ja senvuoksi pidän teistä vieläkin enemmän... ystävänä.
Älkäämmekä nyt enää puhuko minusta, vaan haastelkaamme teistä.
Unohtakaa, että miss Graffton on teille puhellut itsestään. Sanokaa
minulle, miksi olette murheellinen. Ja minkätähden viime päivinä olette
alkanut näyttää entistä alakuloisemmalta?"

Raoulia liikutti sydämen pohjaan asti tuon äänen lempeä ja surullinen
sävy. Hän ei kyennyt löytämään sanaa vastaukseksi. Nuori tyttö tuli
taas hänen avukseen.

"Surkutelkaa minua", virkkoi hän. "Äitini oli ranskatar. Voin siis
sanoa itsekin olevani ranskalainen syntyperältäni ja sielultani. Mutta
henkeni hehkua vaimentaa alituisesti Englannin sumu ja raskasmielisyys.
Toisinaan unelmoin kultaa ja suurenmoista onnea; mutta äkkiä sumu
laskeutuu painavana tukahduttamaan haaveeni. Tälläkin kertaa on käynyt
niin. Anteeksi, kylliksi tästä. Antakaa minulle kätenne ja kertokaa
surunne ystävälle."

"Olette ranskatar, sanotte, ranskalainen vereltänne ja sielultanne!"

"Niin, eikä ainoastaan äitini, kuten sanoin, ollut ranskatar. Mutta kun
isäni, Kaarle I:n ystäviin kuuluen, oli maanpaossa Ranskassa, olen sekä
prinssin kruununperimysriidan aikana että protektorin eläessä
kasvatettukin Pariisissa. Kuningas Kaarle II:n palatessa valtaan muutti
isäni takaisin Englantiin täällä miltei heti kuollakseen, isäparka!
Silloin Kaarle kuningas teki minusta herttuattaren ja lisäsi
eläkettäni."

"Onko teillä vielä ketään sukulaista Ranskassa?" kysyi Raoul
kiinnostuneena.

"Minulla on sisar, seitsemän tai kahdeksan vuotta itseäni vanhempi. Hän
oli Ranskassa naimisissa ja on jo leski. Hänen nimensä on rouva de
Bellière."

Raoul liikahti.

"Tunnetteko hänet?"

"Olen kuullut sen nimen."

"Hänkin rakastaa, ja viime kirjeistä näen, että hän on onnellinen; hän
saa siis vastarakkautta. Minulla, samoinkuin teille, herra de
Bragelonne, on puolet hänen sielustaan, mutta ei suinkaan puolta hänen
onnestaan. Mutta puhukaamme teistä. Ketä te Ranskassa rakastatte?"

"Nuorta, suloista, liljanvaaleata tyttöä."

"Mutta jos hänkin rakastaa teitä, niin miksi olette murheellinen?"

"Minulle on kerrottu, ettei hän enää rakasta minua."

"Ette toivoakseni usko sellaista huhua?"

"Se, joka minulle kirjoitti, ei ole piirtänyt nimeänsä alle."

"Salainen ilmianto! Oh, siinä on joku petos", virkkoi miss Graffton.

"Kas tässä", sanoi Raoul, ojentaen nuorelle tytölle sata kertaa läpi
lukemansa kirjelapun.

Mary Graffton otti sen käteensä ja luki:

    'Herra varakreivi, teillä on kylliksi syytä huvitella siellä
    Kaarle II:n kauniiden naisten kanssa, sillä Ludvigin luona
    teitä saarretaan rakkautenne linnassa. Jääkää ainiaaksi
    Lontooseen, varakreivi-parka, tai palatkaa nopeasti Pariisiin.'

"Ei mitään nimimerkkiä", huomautti miss Mary.

"Ei."

"Älkää sitä siis suotta uskoko."

"Niin, mutta tässä on toinen kirje."

"Keltä?"

"Herra de Guichelta."

"Ah, se muuttaa asian! Ja mitä sanoo se kirje?..."

"Lukekaa."

    'Ystäväni, olen haavoittunut, sairas. Tule takaisin,
    Raoul, tule.

                                           De Guiche.'

"Ja mitä aiotte tehdä?" kysyi nuori tyttö, tuntien sydäntään
kouristavan.

"Aikomukseni oli tuon kirjeen saadessani heti pyytää kuninkaalta
lähtölupaa."

"Ja milloin saitte kirjeen?"

"Toispäivänä."

"Se on päivätty Fontainebleaussa."

"Kummallista kyllä, vaikka hovi on Pariisissa. Niin, minä olisin
lähtenyt. Mutta mainitessani aikomuksestani kuninkaalle hän purskahti
nauramaan, lausuen: 'Herra lähettiläs, mistä syystä te matkustaisitte
pois? Kutsuuko hallitsijanne teitä takaisin?' Punastuin ja jouduin
hämilleni, sillä olihan kuningas lähettänyt minut tänne, enkä ole
saanut mitään palaamiskäskyä."

Mary rypisti miettivästi kulmiaan.

"Ja jäättekö te?" kysyi hän.

"Täytyy, mademoiselle."

"Entä rakastettunne?..."

"No?..."

"Kirjoittaako hän teille?"

"Ei koskaan."

"Ei koskaan! Oi, eikö hän teitä siis rakasta?"

"Ainakaan ei hän ole lähtöni jälkeen minulle mitään kirjoittanut."

"Kirjoitteliko hän teille ennen?"

"Toisinaan... Oh, toivoakseni hänellä on ollut joku este."

"Tuolla tulee herttua. Hiljaa!"

Buckingham ilmestyi tosiaankin lehtokujan päästä yksinään ja hymyillen.
Hän käveli verkkaan ja haastelijain luo päästyään ojensi näille
kätensä.

"Oletteko päässeet yksimielisyyteen?" tiedusti hän.

"Mistä?" kysyi Mary Graffton.

"Siitä, mikä voisi tehdä teidät onnelliseksi, rakas Mary, ja Raoulin
vähemmän onnettomaksi."

"En käsitä tarkoitustanne, mylord", kummasteli Raoul.

"Tämä on ajatukseni, miss Mary. Tahdotteko, että lausun sen monsieurin
kuullen?" kysyi herttua hymyillen.

"Jos mielitte sanoa", vastasi nuori tyttö ylpeästi, "että olisin
taipuvainen rakastamaan herra de Bragelonnea, on se tarpeetonta, koska
olen sen jo itse hänelle lausunut."

Buckingham mietti, mutta jäi vastoin tytön odotusta hämmentymättä,
virkkaen:

"Senvuoksi, että tunnen teidät hienotuntoiseksi ja varsinkin
uskolliseksi sieluksi, jätin teidät herra de Bragelonnen pariin. Hänen
sairas sydämensä saattaa parantua teidänlaisenne lääkärin käsissä."

"Mutta, mylord, ennenkuin puhuitte minulle herra de Bragelonnen
sydämestä, te puhuitte omastanne. Tahdotteko siis, että lääkitsen kaksi
sydäntä samalla kertaa?"

"Se on totta, miss Mary, mutta teidän täytyy myöntää, että pian
luovuin hyödyttömästä pyrkimyksestä, tunnustaen oman vammani
parantumattomaksi."

Mary ajatteli hetkisen.

"Mylord", virkkoi hän, "herra de Bragelonne on onnellinen. Hän rakastaa,
ja häntä rakastetaan. Hän ei siis kaipaa minunlaistani lääkäriä."

"Herra de Bragelonne", sanoi Buckingham, "on vaarallisesti
sairastumaisillaan, ja hänen sydämensä tarvitsee hoivaa enemmän kuin
koskaan ennen."

"Selittäkää, mitä tarkoitatte, mylord", virkahti Raoul pikaisesti.

"Selitän sen vähin erin. Mutta jos haluatte, voin heti ilmoittaa
Marylle sen, mitä teidän ei sovi kuulla."

"Mylord, te asetatte minut kidutuspenkkiin. Varmaan tiedätte jotakin."

"Tiedän miss Mary Grafftonin hurmaavimmaksi olennoksi, mitä sairas
sydän saattaa tiellään kohdata."

"Mylord, johan teille sanoin, että Bragelonnen varakreivi rakastaa
muualla", pisti neitonen väliin.

"Se on hänellä erehdys."

"Tiedätte siis, herttua, että olen erehtynyt?"

"Kyllä."

"Mutta ketä hän sitten rakastaa?" huudahti nuori tyttö.

"Hän rakastaa naista, joka ei ole hänen arvoisensa", sanoi Buckingham
siihen hitaan levollisuuden sävyyn, joka saattaa kotiutua ainoastaan
englantilaisen päässä ja sydämessä.

Miss Mary Graffton päästi parahduksen, joka yhtä paljon kuin
Buckinghamin lausumat sanat sai de Bragelonnen posket kalpenemaan
äkillisestä liikutuksesta ja kauhun väristyksestä.

"Herttua", huudahti hän, "äskeiset sananne ovat senlaatuiset, että minä
sekuntiakaan viivyttelemättä riennän Pariisiin etsimään niihin
selitystä."

"Te jäätte tänne", sanoi Buckingham.

"Minäkö?"

"Sama mies."

"Ja miksi niin?"

"Siksi että teillä ei ole oikeutta lähteä ja että naisen tähden ei
jätetä kuninkaan palvelusta, vaikkapa hän olisi rakastamisen
arvoinenkin, kuten Mary Graffton."

"No, kertokaa minulle sitten."

"Sen kyllä teen. Mutta jäättekö te?"

He olivat päässeet näin pitkälle, ja kaiketikin Buckingham oli
ryhtymässä kertomaan, ellei kaikkea mitä oli tapahtunut, toki kaikkea,
mitä tiesi. Mutta samassa ilmestyi kuninkaan lakeija pengermän
taustalle, rientäen sivuhuonetta kohti, missä kuningas haasteli miss
Lucy Stewartin kanssa. Tämä mies kulki pölyisen pikalähetin edellä,
joka näkyi vastikään astuneen ratsultansa.

"Ranskan kuriiri! Madamen kuriiri!" huudahti Raoul tuntiessaan
herttuattaren palvelijain käyttämän livreijan.

Lakeija ja sanansaattaja ilmoittautuivat kuninkaalle herttuan ja miss
Grafftonin vaihtaessa merkitsevän silmäniskun.




177.

Madamen kuriiri.


Kaarle II todisteli parhaillaan miss Stewartille, että tämä oli hänen
mielenkiintonsa ainoa kohde, luvaten tytölle samanlaista rakkautta kuin
hänen äidinisänsä Henrik IV oli osoittanut Gabriellelle. Kovaksi
onnekseen oli Kaarle valinnut pahan hetken, sillä miss Stewart oli
tänään saanut päähänsä ärsyttää kuninkaan mustasukkaisuutta. Ja tuo
vakuutus, jolla Kaarle II oli toivonut hellyttävänsä hänet, saikin
tytön purskahtamaan nauruun.

"Oi, sire, sire", huudahti hän iloisuuden lomasta, "jos olisin kyllin
häijy tiukatakseni teiltä todistusta, kuinka helppo olisi nähdä teidän
puhuvan tyhjää!"

"Kuulkaa", vastasi hänelle Kaarle, "te tunnette Rafaelin maalaamat
tauluni, tiedätte, kuinka suuressa arvossa niitä pidän. Koko maailma
kadehtii niitä. Tiedätte vielä, että isäni ostatti ne Vandykellä.
Tahdotteko, että vielä tänään lähetän ne teille?"

"Oh, en", vastasi nuori tyttö; "älkää suinkaan sitä tehkö, sir. Minä
asun liian ahtaasti, voidakseni majoittaa sellaisia vieraita."

"Sitten lahjoitankin teille Hampton Courtin, sijoittaakseni maalaukset
tänne."

"Olkaa vähemmän jalomielinen, sire, ja rakastakaa sensijaan kauemmin,
siinä kaikki mitä pyydän."

"Minä rakastan teitä iäti. Eikö se riitä?"

"Te laskette leikkiä, sire."

"No, tahtoisitteko, että itkisin?"

"En, mutta tahtoisin nähdä teidät hiukan totisempana."

"Suuri kiitos, kaunokaiseni, mutta varsin vakavana olen ollut
muodoltani kestäessäni neljätoista vuotta maanpakoa, köyhyyttä,
kurjuutta. Minusta näyttää velkani jo maksetulta, ja totisuus
rumentaakin."

"Eipä niinkään, -- katsokaa nuorta ranskalaista."

"Oh, Bragelonnen varakreiviä! Vai tekin? Lempo soikoon, kaikki naiset
tässä hullaantuvat häneen, toinen toisensa perään! Hänellä sentään on
syytäkin alakuloisuuteen."

"Ja minkätähden?"

"Kas kas, pitäisikö minun ilmaista teille valtiosalaisuudet?"

"Täytyy, jos sitä kerran tahdon, koskapa vakuutitte olevanne valmis
tekemään mitä minä vain haluan."

"No niin, häntä ikävystyttää tässä maassa. Kas niin! Oletteko
tyytyväinen?"

"Ikävystyttääkö häntä?"

"Kyllä, ja se todistaa, että hän on tomppeli."

"Miksikä tomppeli?"

"Tietysti, -- ettekö sitä käsitä? Minä sallin hänen rakastaa miss Mary
Grafftonia, ja sittenkin hän on ikävissään!"

"Kah, minusta näyttää, että ellei miss Lucy Stewart teitä rakastaisi,
te etsisitte lohtua rakastamalla miss Mary Grafftonia."

"En sitä luule. Ensiksikin tiedätte hyvin, että Mary Graffton ei
rakasta minua, ja hukatun rakkaudenhan voi unohtaa vain uutta lempeä
löytämällä. Mutta ei ollutkaan kysymys minusta, vaan tuosta nuoresta
miehestä. Eikö luulisi, että se, jonka hän on jättänyt Ranskaan, on
joku Helena -- Helena ennen Parista tietenkin?"

"Onko hän siis jättänyt jonkun?"

"Tarkoitan, että hänet on jätetty."

"Poika rukka! Mutta minkätähden hän lähtikään pois?"

"Luuletteko, että hän on lähtenyt omasta halustaan?"

"Pakostako siis?"

"Hän oli saanut määräyksen, rakas Stewartini, määräyksen vetäytyä
syrjään."

"Millaisen määräyksen?"

"Arvatkaa."

"Kuninkaan käskyn?"

"Oikein."

"Ah, te avaatte silmäni!"

"Älkää siitä toki hiiskuko mitään."

"Tiedätte hyvin, että vaiteliaisuudessa olen miehen veroinen. Siis
kuningas lähetti hänet pois?"

"Niin."

"Ja hänen poissaollessaan Ludvig vie häneltä rakastetun."

"Niin, ja tiedättekö, sensijaan että poika parka kiittäisi kuningasta,
hän valittelee!"

"Kiittäisi kuningasta siitä, että hän vie hänen rakastettunsa. Ah, tuo
mitä nyt sanotte, sir, on peräti halventavaa naisille yleensä ja
rakastajattarille erittäin."

"Mutta käsittäkää minua toki! Jos kuningas veisi häneltä jonkun miss
Grafftonin tai miss Stewartin, niin olisin hänen kanssaan samaa mieltä,
eikä hän minusta olisi tarpeeksikaan epätoivoissaan; mutta hän on vain
laiha, ontuva tytöntyrä... Hiiteen koko uskollisuus, niinkuin
ranskalaiset sanovat. Hylätä rikas köyhän tähden, rakastavainen
petturin vuoksi, onko moista ennen nähty?"

"Luuletteko, että Mary toden teolla haluaa miellyttää varakreiviä,
sire?"

"Kyllä sitä luulen."

"No, varakreivi tottuu Englantiin. Marylla on älykäs pää ja kun hän
jotakin tahtoo, ajaa hän tahtonsa perille."

"Rakas miss Stewart, varokaa niin herkästi uskomasta kreivin kotiutuvan
maahamme. Ei ole vielä pitkääkään aikaa -- toispäivänä se tapahtui, --
kun Bragelonne tuli pyytämään minulta lähtölupaa."

"Ja te epäsitte?"

"Totta kai sen tein! Veljeni, kuningas, tahtoo kaikin mokomin
pysyttää hänet poissa. Ja mitä minuun tulee, niin asia kutkuttaa
itserakkauttani. Älköön sanottako, että tuo _young man_ on uhmaillut
Englannin jalointa ja suloisinta viehäkettä, jonka olen hänelle
tarjonnut..."

"Olettepa te kohtelias, sire", virkkoi miss Stewart suipistaen sirosti
suutansa.

"Minä en ota lukuun miss Stewartia", oikaisi kuningas, "hän on
kuninkaallinen syötti, ja koska minä olen siitä tärppinyt, ei
toivoakseni kukaan muu häneen iske silmäänsä. Sanalla sanoen, en halua,
että olen turhaan mielitellyt tätä nuorta miestä. Hän jää luoksemme, ja
hän nai täältä, tai _God damn me!_"

"Ja varmaankaan hän naituansa ei siitä teidän majesteettinne ollenkaan
pahoittele, vaan päinvastoin tuntee kiitollisuutta, -- sillä kaikki
koettavat häntä miellyttää, yksinpä Buckingham, joka -- uskomatonta
kyllä -- koettaa asettua varjoon hänen tieltään."

"Ja vieläpä miss Stewartkin, joka sanoo häntä hurmaavaksi ritariksi."

"Kuulkaahan, sire, te olette kylliksi kehunut miss Grafftonia. Puhukaa
minulle hiukan Bragelonnestakin vuorostaan. Mutta muuten, sire, te
olette viime aikoina käynyt ihmeellisen hyväluontoiseksi. Ajattelette
poissaolevia, annatte loukkaukset anteeksi, olette melkein täydellinen.
Mistä se johtuu?..."

Kaarle II alkoi nauraa.

"Siitä, että te annatte itseänne rakastaa", virkkoi hän.

"Hoo, kyllä siihen lienee muu syy!"

"No, teenhän toki veljelleni Ludvig XIV:lle mieliksi."

"Esittäkää joku parempi vielä."

"No, oikea syy on, että Buckingham suositteli minulle tätä nuorta
miestä, lausuen: 'Sire, Bragelonnen varakreivin hyväksi luovun jo miss
Grafftonia tavoittelemasta; tehkää te kuten minäkin.'"

"Oi, herttua on todellakin kunnon mies."

"Kas niin! Hurmaantukaa nyt Buckinghamista. Näyttää siltä, että tänään
tahdotte ajaa minut epätoivoon."

Samassa naputettiin oveen.

"Kuka rohkenee häiritä meitä?" huudahti Kaarle kärsimättömästi.

"Tosiaankin, sire", sanoi Stewart, "siinä on mies, joka
_sallii itselleen_ äärimmäistä narrimaisuutta, ja teitä siitä
rangaistakseni..."

Tyttö meni itse avaamaan ovea.

"Ah, sanansaattaja Ranskasta", virkkoi miss Stewart.

"Lähetti Ranskasta!" huudahti Kaarle. "Ehkä sisareltani?"

"Niin, sire", vastasi palatsinvartija, "ylimääräinen kuriiri."

"Käykää sisälle, käykää sisälle", kehoitti Kaarle.

Sanansaattaja astui kuninkaan eteen.

"Teillä on kirje Orléansin herttuattarelta?" kysyi kuningas.

"Niin, sire", vastasi kuriiri, "ja niin kiireellinen, että olen
kuluttanut vain kuusikolmatta tuntia tuodessani sitä teidän
majesteetillenne ja kuitenkin menetin kolme neljännestuntia
Calaisissa."

"Tunnustettavaa intoa", kiiti kuningas.

Hän avasi kirjeen ja remahti sitten nauramaan.

"En toden totta", huudahti hän, "tätä enää ymmärrä!" Ja hän luki
kirjeen toistamiseen.

Miss Stewart tekeytyi tyyneksi, koettaen pidättää kiihkeätä
uteliaisuuttaan.

"Francis", kuningas kääntyi kamaripalvelijan puoleen, "annettakoon
tälle reippaalle pojalle virvokkeita ja toimitettakoon hänet nukkumaan.
Ja löytäköön hän huomenna herätessään viidenkymmenen guinean kukkaron
pielukseltaan."

"Sire!"

"Mene, ystäväni, mene! Sisarellani oli kyllä syytä kehoittaa
rientämään; asia on kiireellinen."

Ja hän alkoi nauraa entistä rajummin. Sanantuoja, lakeija ja miss
Stewart eivät tienneet, mitä tästä ajatella.

"Äh", äännähti kuningas, kääntyen nojatuolissaan, "ja kun ajattelen...
montako hevosta oletkaan ajanut pilalle?"

"Kaksi."

"Kaksi hevosta tämän uutisen tähden! Se on hyvä; mene, ystäväni, mene."

Kuriiri lähti kamaripalvelijan kanssa.

Kaarle meni ikkunan luo, avasi sen ja kumartui ulos.

"Herttua", huusi hän, "Buckinghamin herttua, paras Buckinghamini,
tulkaa!"

Herttua riensi paikalle, mutta huoneen kynnykselle päästyään ja
huomatessaan miss Stewartin hän epäröitsi astua sisään.

"Tule toki ja sulje ovi, herttua."

Herttua totteli, ja nähdessään kuninkaan niin iloisella päällä hän
lähestyi hymyillen.

"No, rakas herttuani, kuinka pitkälle olet päässyt ranskalaisesi
kanssa?"

"Hm, olen hänen suhteensa aivan epätoivoissani, sire."

"Kuinka niin?"

"Koska ihailtava miss Graffton tahtoo hänet naida, mutta Bragelonne ei
tahdo."

"Mutta se ranskalainenhan on sitten oikea karhu!" huudahti miss
Stewart. "Myöntäköön tai kieltäköön, mutta tulkoon tästä loppu."

"Mutta", sanoi Buckingham vakavasti, "te tiedätte tai teidän pitäisi
tietää, madame, että herra de Bragelonne on rakastunut toisella
taholla."

"Silloin", virkkoi kuningas, tullen miss Stewartin avuksi, "ei mikään
ole yksinkertaisempaa. Sanokoon Bragelonne suoraan: ei."

"Oh, minä olen hänelle koettanut todistella, että hän oli väärässä, kun
ei vastannut myöntävästi!"

"Sinä olet siis ilmaissut hänelle, että hänen la Vallièrensa pettää
häntä?"

"Niin kylläkin, ja aivan selvästi."

"Ja mitä hän silloin teki?"

"Hän hypähti kuin olisi tahtonut ponnahtaa salmen yli."

"Tekipä kerran jotakin", innostui miss Stewart. "Se on toki
onnellista!"

"Mutta", jatkoi Buckingham, "minä ehkäisin hänet. Otin Maryn avukseni,
ja toivoakseni hän nyt ei lähdekään, niinkuin ilmaisi aikovansa."

"Aikoiko hän todella lähteä?" huudahti kuningas.

"Hetkisen epäilin, tokko mikään inhimillinen mahti voisi häntä
pidättää. Mutta Maryn silmät ovat tähdätyt häneen, -- hän jää."

"Siinä erehdyt, Buckingham", virkahti kuningas ääneensä nauraen. "Se
onneton on edeltäpäin tuomittu."

"Tuomittu mihin?"

"Petettäväksi, ja se ei mitään olekaan. Mutta hän on tuomittu myöskin
näkemään sen, ja se merkitsee paljon."

"Etäällä ollen ja miss Grafftonin tukemana hän kestää iskun."

"Heh, ei suinkaan, siinä ei ole välimatkan eikä miss Grafftonin
kevennystä. Bragelonne lähtee tunnin kuluessa Pariisiin."

Buckingham säpsähti, miss Stewartin silmät suurenivat kummastuksesta.

"Mutta, sire, teidän majesteettinne tietää hyvin, että se on
mahdotonta", sanoi herttua.

"Päinvastoin, paras Buckingham, nyttemmin on mahdotonta, että se jäisi
tapahtumatta."

"Sire, ajatelkaa, että tuo nuori mies on kuin jalopeura."

"Sen kyllä otan lukuun, Villiers."

"Ja että hänen vihansa on hirvittävä."

"Sitä en kiellä, rakas ystävä."

"Jos hän näkee onnettomuutensa läheltä, sitä pahempi aiheuttajalle."

"Olkoon; mutta mikäs auttaa?"

"Jos se olisi itse kuningaskin", huudahti Buckingham, "en vastaisi
hänestä!"

"No, kuninkaalla on muskettisotureita suojanaan", lausui Kaarle
tyynesti. "Minä tiedän sen, minä, joka olen odottanut hänen puheilleen
pääsyä Bloisissa. Hänellä on herra d'Artagnan. Hitonmoinen vartija! En
pelkäisi kahdenkymmenen Bragelonnesi kiukkua, jos minulla olisi neljä
sellaista palvelijaa kuin herra d'Artagnan."

"Oi, mutta teidän majesteettinne, joka olette niin hyvä, miettikää
toki", kehoitti Buckingham.

"Katso", virkkoi Kaarle II, antaen kirjeen herttualle, "lue ja vastaa
itse. Mitä tekisit minun asemassani?"

Buckingham otti hitaasti Madamen kirjeen ja luki liikutuksesta väristen
seuraavat sanat:

    'Sinun, minun tähteni, kaikkien kunnian ja pelastuksen tähden
    lähetä herra de Bragelonne heti takaisin Ranskaan.

                                         Uskollinen sisaresi
                                            _Henriette_.'

"Mitä siitä sanot, Villiers?"

"Totisesti, sire, en mitään", vastasi herttua hämmästyneenä.

"Sinäkö", virkkoi kuningas teeskennellen, "kehoittaisit minua
tottelemattomuuteen, kun sisareni näin hartaasti pyytää?"

"En suinkaan, en suinkaan, sire, mutta kuitenkin..."

"Et lukenut jälkikirjoitusta, Villiers; se on taitteen alla ja jäi
aluksi minultakin huomaamatta."

Herttua kohotti taitetta, ja sen alta ilmestyi todellakin seuraava
rivi: "Tuhannet terveiset niille, jotka minua rakastavat."

Herttuan kalpeneva otsa vaipui alas; lehti vapisi hänen sormissaan kuin
paperi olisi muuttunut paksuksi lyijylevyksi. Kuningas odotti hetkisen,
mutta nähdessään Buckinghamin pysyvän vaiti hän jatkoi:

"Seuratkoon hän siis kohtaloaan, kuten me omaamme. Jokaisella on
kärsimyksensä tässä maailmassa. Minulla on ollut omani, ja olen
kärsinyt omaistenikin puolesta, olen kantanut kahdenkertaisen ristin.
Hiiteen huolet nyt! Mene, Villiers, ja hae se herrasmies luokseni."

Herttua avasi sivusuojan ristikko-oven ja näyttäen kuninkaalle
vieretysten käveleviä Raoulia ja Maryä sanoi:

"Oi, sire, se on julma isku miss Graffton-poloiselle!"

"Hei, hei, huuda", käski Kaarle II, rypistäen mustia kulmakarvojaan.
"Ovatko kaikki siis niin tunteilevia? Kas, tuossa miss Stewartkin näkyy
kuivailevan silmiään. Hornaan koko ranskalainen!"

Herttua kutsui Raoulia, ja rientäen tarttumaan miss Grafftonin käteen
hän toi nuoren miehen kuninkaan luo.

"Herra de Bragelonne", virkkoi Kaarle II, "pyysittehän minulta
toispäivänä lupaa palata Pariisiin?"

"Kyllä, sire", vastasi Raoul, hämmästyen heti kuninkaan ensi sanoista.

"Ja minä muistaakseni annoin kieltävän vastauksen, hyvä varakreivi?"

"Niin, sire."

"Ja oletteko ollut minulle siitä vihoissanne?"

"En, sire, sillä teidän majesteettinne epäsi sen varmaan hyvin
pätevistä syistä. Teidän majesteettinne on liian viisas ja hyvä,
menetelläksenne toisin kuin tulee."

"Lienen esittänyt teille syyksi, että Ranskan kuningas ei ollut
kutsunut teitä takaisin?"

"Niin, sire, siten te minulle todellakin vastasitte."

"No, minä olen miettinyt asiaa, herra de Bragelonne. Vaikka kuningas ei
nimenomaan ole määrännyt paluupäiväänne, kehoitti hän minua tekemään
olonne Englannissa hauskaksi. Mutta koska pyysitte minulta lupaa
matkustaaksenne, tietänee se, että oleskelunne Englannissa ei teitä
miellytä?"

"Sitä en ole tarkoittanut, sire."

"Mutta pyyntönne todisti ainakin, että paremmin viihtyisitte muualla",
huomautti kuningas.

Raoul kääntyi oveen päin, jonka pieleen miss Graffton nojasi kalpeana
ja voipuneena. Hänen toinen kätensä oli laskeutunut Buckinghamin
käsivarrelle.

"Te ette vastaa", jatkoi Kaarle. "Ranskalainen sananlasku puhuu totta:
'Ken ei virka mitään, hän myöntää.' No niin, herra de Bragelonne,
mielestäni voin täyttää tahtonne. Voitte matkustaa Ranskaan, milloin
haluatte; minä annan teille siihen luvan."

"Sire...!" huudahti Raoul.

"Oo!" kuiskasi Mary, puristaen Buckinghamin käsivartta.

"Ehditte vielä tänä iltana Doveriin", pitkitti kuningas. "Vuoksi nousee
kello kahdelta aamulla."

Hämmästynyt Raoul änkkäsi muutamia sanoja, jotka olivat puoliksi
kiitosta, puoliksi anteeksipyyntöä.

"Sanon teille siis jäähyväiset, herra de Bragelonne, ja toivotan teille
kaikkinaista menestystä", virkkoi kuningas nousten istuimeltaan.
"Suonette minulle sen ilon, että otatte vastaan tämän timantin, jonka
olin aikonut häälahjaksi."

Miss Graffton näkyi olevan pyörtymäisillään.

Raoul otti sormuksen; käsiensä sitä koskettaessa hän tunsi polviensa
horjuvan.

Hän lausui muutamia kohteliaisuuksia kuninkaalle ja miss Stewartille
sekä meni etsimään Buckinghamia, sanoakseen tälle jäähyväiset.

Kuningas käytti tätä hetkeä poistuakseen.

Raoul tapasi herttuan ulkopuolella yrittelemässä rohkaista miss
Grafftonia.

"Pyytäkää häntä jäämään, mademoiselle", jupisi Buckingham.

"Minä pyydän häntä lähtemään", vastasi miss Graffton reipastuen. "En
ole niitä naisia, joiden ylpeys voittaa sydämen äänen. Jos häntä
Ranskassa rakastetaan, palatkoon hän Ranskaan ja siunatkoon minua, joka
olen neuvonut häntä lähtemään sinne, missä hänen onnensa odottaa. Mutta
jos häntä taas ei enää rakasteta, tulkoon hän takaisin. Minä yhä
rakastan häntä, eikä hänen vastoinkäymisensä halventaisi häntä minun
silmissäni. Sukuni vaakunakilvessä olevat sanat on Jumala piirtänyt
sydämeeni: _Habenti parem, egenti cuncta_. 'Rikkaalle vähän, köyhälle
kaikki.'"

"Epäilen, ystäväni", virkkoi Buckingham Raoulin tullessa, "löydättekö
sieltä kotimaastanne sen arvoista, minkä tänne jätätte."

"Uskon tai ainakin toivon", sanoi Raoul synkästi, "että rakastettuni on
minun arvoiseni. Mutta jos on totta, että rakkauteni on arvoton, kuten
olette koettanut minulle vakuutella, herra herttua, riuhtaisen sen
sydämestäni, vaikkapa minun samalla täytyisi temmata sydänkin
rinnastani."

Mary Graffton katsahti häneen äärettömän säälin ilmein.

Raoul hymyili surullisesti.

"Rakas neiti", hän virkkoi, "kuninkaan minulle antama timantti oli
aiottu teille. Sallikaa minun tarjota se teille. Jos menen Ranskassa
naimisiin, lähetätte sen minulle takaisin; ellen, niin pitäkää se."

Ja jättäen hyvästi hän poistui.

-- Mitä hän tarkoittaa? -- ajatteli Buckingham Raoulin puristaessa
kunnioittavasti miss Maryn kättä.

Miss Mary ymmärsi katseen, jonka Buckingham häneen loi.

"Jos se olisi kihlasormus", virkkoi hän, "en ottaisi sitä vastaan."

"Mutta tarjoattehan hänelle kuitenkin paluuta luoksenne."

"Voi, hyvä herttua!" huudahti nuori tyttö nyyhkyttäen; "minunlaistani
naista ei hänenlaisensa mies koskaan ota lohdutuksekseen."

"Siis uskotte, että hän ei palaa?"

"Ei koskaan", vastasi miss Graffton tukahtuneesti.

"No niin, minäpä sanon teille, että hän kotiin saavuttuaan näkee
onnensa murskatuksi, kihlattunsa menetetyksi... kunniansa tahratuksi...
Mitä hänelle siis jää jäljelle teidän rakkautenne arvoista? Oi,
sanokaa, Mary, te, joka tunnette itsenne!"

Miss Graffton laski valkean kätensä Buckinghamin käsivarrelle, ja
sillävälin kun Raoul pakeni huimaavaa vauhtia lehmuskujalle, tyttö
lausui raukealla äänellä "Romeon ja Julian" säkeet:

    "On ero valittava elämäksi,
    tai jääminen ja matka kuolemaan."

Miss Graffton palasi asuntoonsa valjuna ja äänettömänä kuin varjo.

Buckingham toimitti Pariisiin palaavan kuriirin mukaan kirjeen
Madamelle ja de Guichelle.

Kuningas oli sanonut oikein. Kello kaksi aamulla oli vuoksi korkealla,
ja Raoul astui laivaan, joka oli purjehtimassa Ranskaan.




178.

Saint-Aignan noudattaa Malicornen neuvoa.


Kuningas valvoi la Vallièren muotokuvan valmistumista ehtymättömällä
harrastuksella, joka yhtä paljon johtui mahdollisimman eloisan
näköisyyden saavuttamisen halusta kuin pyrkimyksestä saada lopullinen
valmistuminen venymään pitkälle. Uskollisesti hän tarkkaili jokaista
siveltimen vetoa, odotti luonnospiirteen tai kokeillun värivivahduksen
viimeistelyä ja esitti maalarille erinäisiä muutoksia, joihin tämä
kunnioittavan kuuliaisesti mukausi.

Kun maalari myöhästeli Malicornen vihjauksen mukaan ja Saint-Aignan
näki tarpeelliseksi pistäytyä tuokioksi ulkosalle, silloin paljon
ilmaisevat äänettömyyden hetket yhdistivät huokauksissa kaksi sielua,
jotka hyvin luontuivat ymmärtämään toisiansa ja suuresti kaipasivat
häiriintymättömän ihastelun rauhaa. Silloin minuutit kuluivat kuin
taikavoiman kiidättäminä, ja kuningas vetäysi niin likelle
rakastettuansa, että hänen hehkuva katseensa ja kuuma hengityksensä
ihan polttivat. Kun sitten etuhuoneesta kuului melua maalarin saapuessa
tai Saint-Aignan anteeksipyydellen palasi, sai kuningas kiireesti
sanoiksi, la Vallière vastaili hätäisenä, ja heidän silmänsä haastoivat
de Saint-Aignanille, että he hänen poissaollessaan olivat eläneet
vuosisadan. Sanalla sanoen -- Malicorne, filosofi tietämättään, oli
osannut antaa kuninkaalle ruokahalua yltäkylläisyydessä ja kaipuuta
omistuksen varmuudessa.

La Vallièren pelkokaan ei toteutunut. Kukaan ei saanut vihiä siitä,
että hän päivisin oli pari kolme tuntia poissa huoneestaan. Hän oli
valittanut huononvointisuutta, ja niiden, jotka tulivat hänen luokseen,
piti koputtaa oveen. Näppärän kekseliäs Malicorne oli saanut
sommitelluksi akustisen koneiston, jonka välityksellä la Vallière
kykeni kuulemaan de Saint-Aignanin asuntoon, milloin hänen omaan
huoneeseensa pyrki vieraita. Kenenkään näkemättä ja ketään uskottua
apuria tarvitsematta hän silloin riensi yläkertaan, kenties
oudoksuttaen viivästyneellä ilmestymisellään, mutta eksyttäen silti
epäluuloisimmankin mielen.

Malicorne oli ensimmäisen kohtauksen jälkeisenä päivänä kuulustanut
asemaa de Saint-Aignanilta. Kreivin oli täytynyt tunnustaa, että
neljännestunnin vapaus oli saattanut kuninkaan mitä ilahtuneimmalle
tuulelle.

"Pitää lisätä annos kaksinkertaiseksi", arveli Malicorne, "mutta
huomaamattomasti; odottakaa, kunnes pääsevät oikein makuun."

Makuun päästiin niin hyvin, että kun de Saint-Aignan astui sisälle
neljäntenä päivänä juuri maalarin jo järjestäessä kompeitaan kokoon,
huomasi hän la Vallièren kasvoilla närkästyksen varjon, jota tyttönen
ei kyennyt salaamaan. Kuningas taasen ilmaisi pahastuksensa ihan
selvästi, hyvin merkitsevällä olkapäiden kohautuksella. Silloin la
Vallière punastui.

-- Hyvä! -- ajatteli Saint-Aignan; -- herra Malicorne tulee
ihastuksiinsa tänä iltana. Ja niin kyllä kävikin.

"On ilmeistä", hän illalla sanoi kreiville, "että neiti de la Vallière
olisi suonut teidän vielä viipyvän ulkosalla ainakin kymmenen
minuuttia."

"Ja kuningas puoli tuntia, parahin herra Malicorne."

"Te olisitte kuninkaalle huono palvelija", huomautti Malicorne, "jos
epäisitte hänen majesteetiltaan tuon puolen tunnin tyydytyksen."

"Mutta maalari?" muistutti Saint-Aignan.

"Minä otan hänet huolekseni", tarjousi Malicorne. "Sallikaa minun vain
ensin ottaa opastusta kasvonilmeistä ja olosuhteista; ne ovat minun
taikomisvälineitäni, ja silloin kun ennustajat astrolabilla mittaavat
auringon ja kuun korkeuden ja tähtiasentojen etäisyydet, minä tyydyn
tarkkaamaan, ovatko silmänaluset mustuneet ja kaareutuvatko suupielet
ylös- vai alaspäin."

"Tarkatkaa siis!"

"Sen teen."

Ovela Malicorne saikin otollisen tilaisuuden havaintoihinsa, sillä
samana iltana kuningas käväisi Madamen luona kuningatarten kanssa, ja
hän oli niin surkean näköinen, huokaili niin raskaasti ja katseli la
Vallièrea niin peräti kaihoisasti, että Malicorne lopuksi kuiskasi
Montalaisille:

"Huomenna!"

Ja hän meni maalarin luo Rue des Jardins-Saint-Paulin varrelle
ilmoittamaan, että istunnot oli keskeytetty kahdeksi päiväksi.

Saint-Aignan ei ollut kotosalla, kun la Vallière seuraavana päivänä
kohotti laskuluukun ja pujahti jo tutuksi käyneeseen huoneistoon.
Kuningas tapansa mukaan odotti portaissa kukkavihkoa pidellen ja sulki
hänet syliinsä tervehdykseksi.

La Vallière silmäsi liikuttuneena ympärilleen eikä lausunut mitään
muistutusta siitä, että ainoastaan kuningas oli saapuvilla.

He istuutuivat. Ludvig nojaili pieluksien vieressä, joille Louise
asettui, ja kallisti päänsä lemmityn helmaan ikäänkuin saaneena
turvapaikan, josta häntä ei voitu karkoittaa. Hän piti hellän
silmäyksensä kiinteästi tähdättynä impeen ja tämä puolestaan vastasi
samaten katseeseen, niinkuin olisi se hetki koittanut, jolloin mikään
ei enää voinut estää näitä kahta sielua sulautumasta yhteen. Tyttösen
lempeistä puhtoisista silmistä paistoi yhä voimistuva säihky, jonka
säteet tavoittelivat kuninkaallisen rakastajan sydäntä, ensin
elvyttävinä ja sitten riuduttavina.

Vapisevien polvien kosketuksen kuumentamana, väristen auvosta, kun
Louisen käsi hiveli hänen hiuksiansa, kuningas huumautui
onnellisuudesta, samalla kun hän kuitenkin odotti joka hetki näkevänsä
maalarin tai de Saint-Aignanin astuvan sisälle. Tässä tukalassa
aavistelussa hän taltutti veriinsä tohahtelevaa kiusausta, tyynnytti
sydäntään ja hermojansa horroksiin, torjui luotansa todellisuuden,
seuratakseen varjokuvaa.

Mutta ovi ei avautunut, eivät edes verhot häilähdelleet. Salaperäinen
ja aistihurmainen hiljaisuus raukaisi lintujakin niiden kullatussa
häkissä.

Voitettuna kuningas käänsi päänsä ja painoi polttavat huulensa la
Vallièren yhteenliittyneihin käsiin; tämä menetti kaiken ajatuskykynsä
ja puristi ne kouristuneesti rakastajansa huulia vasten. Ludvig
kierähti huojuen polvilleen, ja kun la Vallière ei muuttanut päänsä
asentoa, joutui kuninkaan otsa nuoren naisen huulten tasalle, ja
hurmiossaan tämä hienosti hipaisi suudelmalla noita tuoksuvia hiuksia,
jotka hyväilivät hänen poskiaan.

Kuningas sieppasi hänet syliinsä, ja hänen vastustamattaan he
vaihtoivat ensimmäisen oikean suudelmansa, sen hehkuvan aistimuksen,
joka muuttaa rakastamisen tunnepäihtymykseksi, ja tämä kaiken maallisen
unohdus laskeusi ikäänkuin pilvenä heidän menneisyytensä ja
tulevaisuutensa väliverhoksi.

Ihmeellisen haavetilan kestäessä alkoi sitten pitkällinen jyskytys
yläkerrasta ensin häiritä la Vallièrea, vaikka hän ei täydellisesti
havahtunut todellisuuteen. Mutta pitkittyessään tuo jyty kävi
vähitellen ymmärrettäväksi, se palautti nuoren naisen onnekkaasta
haltioitumistilasta, hän kohosi hätääntyen ja sanoi epäjärjestyksessään
lumoavana:

"Joku odottaa minua ylhäällä. Ludvig, Ludvig, ettekö kuule?"

"Eh, etkö sinä ole se, jota minä odotan!" vastasi kuningas hellästi.
"älä tästälähtein välitä muiden odottelusta."

Mutta toinen pudisti säveästi päätänsä.

"Salattu onni!" sanoi hän, kaksi isoa kyyneltä silmäripsissä; "se on
samaa kuin kätketty mahti... Ylpeyteni tulee olla vaiti kuten
sydämenikin."

Hälytys uudistui.

"Eroitan Montalaisin äänen", virkkoi Louise syöksähtäen ylös portaita.
Mutta kuningas ei raskinnut luopua hänestä, vaan seurasi mukana,
suudellen hänen kättänsä ja hameen päärmettä.

"Niin, niin", toisti la Vallière kurkottauduttuaan jo puoliväliin ylös
laskuluukusta, "niin, Montalais minua kutsuu, on tapahtunut jotakin
hyvin tärkeätä."

"Mene siis, sydänkäpyseni", myönnytti kuningas, "mutta tule pian
takaisin."

"Oi, enhän enää tänään. Hyvästi, hyvästi!"

Ja hän kumartui vielä kerran suutelemaan rakastajaansa, sitten
pujahtaen kammioon.

Montalais todellakin odotti ovella kiihdyksissään ja kalpeana.

"Pian, pian", hän sanoi, "hän on tulossa ylös!"

"Kuka? Kuka tulee?"

"Hän! Kyllä sen arvasinkin."

"Mutta sano toki, kuka hän? Peloitat minua hirveästi."

"Raoul", hengähti Montalais.

"Minä, niin", virkkoi iloinen ääni pääportailta.

Kirkaisten la Vallière kavahti taaksepäin.

"Tässä olen, tässä olen, rakas Louise", huudahti Raoul rientäen
huoneeseen. "Oi, tiesinhän, että sinä yhä rakastat minua!"

La Vallièren kasvot kuvastivat kauhistusta ja hän teki kiivaasti
moittivan liikkeen; hän ponnisteli puhuakseen ja kykeni ääntämään vain:

"Ei, ei!" Ja hän vaipui Montalaisin syliin vielä sopertaen: "Älkää
tulko lähelleni!"

Montalais antoi torjuvan merkin Raoulille, joka oli pysähtynyt
kynnykselle kuin kivettyneenä eikä yrittänytkään tulla sisemmäksi.
Sitten ystävätär vilkaisi suojuskaihtimeen päin.

"Oh, sitä varomatonta!" hän jupisi; "hän ei ole edes ummistanut
laskuluukkua!"

Ja hän astahti kamarin nurkkaan, vetääkseen ensin seinukkeen suoraksi
ja sen takana sitten sulkeakseen luukun. Mutta tästä nousi samassa
kuningas, joka oli kuullut la Vallièren kirkaisun ja riensi apuun. Hän
polvistui lemmittynsä eteen ja alkoi pikaisesti kysellä Montalaisilta,
joka väkisinkin hämmentyi vastuksistaan.

Mutta juuri kun kuningas painui polvensa varaan, kuului
porrassillakkeelta tuskan huudahdus ja käytävästä askeleita. Kuningas
tahtoi rientää katsomaan, kuka siellä oli, ja Montalais pidätteli häntä
turhaan. Ludvig päästi la Vallièren kiirehti ovelle, mutta Raoul oli jo
etääntynyt, niin että kuningas näki vain varjon vilahtavan käytävän
kulman taakse.




179.

Kaksi vanhaa ystävystä.


Sillä välin kun hovissa jokainen ajatteli omia asioitaan, asteli
Grève-torin takana muuan mies salamyhkäisesti rakennukseen, jonka jo
tunnemme siitä, että d'Artagnan oli metelipäivänä karkoittanut muutamia
mellakanjohtajia omasta talostaan sitä kautta pakosalle.

Rakennuksen pääportti oli Baudoyer-aukion puolella, ja se kohosi varsin
kookkaana puutarhain keskellä, jotapaitsi sitä suojelivat uteliaiden
korvilta Saint-Jean-kadun pajat kalkkeellaan, niinkuin kivinen muuri ja
tiheät istutukset antoivat katseilta rauhan.

Mainitsemamme mies kulki lujin askelin, vaikka hän ei enää ollut nuori.
Tummasta viitasta ja sen alta esiinpistävästä pitkästä miekasta olisi
voinut päätellä hänen liikkuvan seikkailuretkellä, ja jos joku olisi
vielä saanut silmätyksi noita ylöspäin kierrettyjä viiksiä ja hienoa,
sileätä hipiää leveän röytäisen hatun suojassa, niin eikö hän olisi
pitänyt selvänä, että tässä oli kysymys lempiseikkailusta?

Tuskin oli ritari astunut taloon, kun Saint-Gervaisin torninkello löi
kahdeksan. Ja kymmenen minuutin kuluttua tulikin palvelijan saattama
nainen kolkuttamaan samalle portille; tämän avasi heti vanha
palvelijatar.

Sisäpuolelle tultuaan nainen kohotti huntuansa. Hän ei enää ollut
kaunotar, mutta nainen yhäti; hänen nuoruutensa oli mennyttä, mutta hän
oli vielä vilkasliikkeinen ja komean näköinen. Kallisarvoisella ja
aistikkaalla puvullaan hän peitteli ikää, jota ainoastaan Ninon de
l'Enclos[12] kykeni hymyillen vastustamaan.

Edellä saapunut ritari tuli pylväseteisessä vastaan ja sanoi antaen
hänelle kätensä:

"Hyvää iltaa, rakas herttuatar."

"Hyvää iltaa, rakas Aramis", vastasi herttuatar.

Hänet johdettiin upeasti kalustettuun salonkiin, jonka korkeita
ikkunoita päivän viimeiset säteet kultasivat muutamien kuusien tummain
latvuksien läpi tunkeutuen.

He istuutuivat vierekkäin, mutta kumpainenkaan ei ajatellut pyytää
valoa sytytettäväksi, joten he hautausivat huoneen hämyyn niinkuin
olisivat tahtoneet jättäytyä molemminpuoliseen unohdukseen.

"Te ette ole antanut minulle mitään elonmerkkiä sen koommin kuin
keskustelimme Fontainebleaussa, chevalier", aloitti herttuatar; "minun
täytyy tunnustaa, etten ollut vielä koskaan niin hämmästynyt kuin
nähdessäni teidät fransiskaanimunkin hautajaisissa ja huomatessani,
että te olitte päässyt eräitten salaisuuksien perille."

"Voin selittää teille läsnäoloni hautuumaalla, -- voin kertoa, miten
olen saanut tietoni", vastasi Aramis.

"Mutta ennen kaikkea puhukaamme hiukan itsestämme", sanoi herttuatar.
"Olemmepa jo kauan olleetkin hyviä ystävyksiä."

"Niin, madame, ja jos Jumala suo, pysymme samalla kannalla aina,
joskaan emme enää pitkälti."

"Se on varmaa, chevalier, ja tämä käyntini on siitä todistuksena."

"Meillä ei ole enää samoja harrastuksia kun entispäivinä, rouva
herttuatar", huomautti Aramis hymyillen tässä hämyssä arastelematta,
kun ei voinut pistää silmään, mitä puutteellisuuksia myhäily saattoi
paljastaa entiseen verraten.

"Ei, chevalier, toiset harrastukset meillä nyt on. Kullakin ikäkaudella
on omansa, mutta kun puhelemalla käsitämme toisiamme nykyään yhtä hyvin
kuin muinoin puhelematta, niin haastelkaamme tässä tuokion aikaa, jos
teille sopii."

"Palvelukseksenne, herttuatar. Kah, niin, miten muuten olettekaan
löytänyt asuntoni? Ja miksi olette nähnyt vaivan?"

"Miksikö? Sen olen jo sanonut, -- uteliaisuudesta. Tahdoin tietää, mitä
välejä teillä oli tuohon fransiskaanimunkkiin, jonka kanssa minulla oli
asioita ja joka kuoli niin omituisissa olosuhteissa. Kun kohtasimme
toisemme siellä kirkkomaalla vastikään ummistetun haudan ääressä,
olimme kumpainenkin siinä määrin järkkyneitä, ettemme saaneet mitään
erityisempää uskotuksi toisillemme."

"Totta kyllä, madame."

"No niin, tuskin olin teistä erinnyt, kun jo pahoittelin. Olen aina
ollut erittäin halukas tietämään asioita; siinä minä kai muistutan
jossakin määrin rouva Longuevilleä, vai kuinka?"

"En tiedä", vastasi Aramis vältellen.

"Muistelin siis", jatkoi herttuatar, "kuinka meillä oli kaikki jäänyt
keskeneräiseksi hautuumaalla. Te ette ollut maininnut, millä
perusteella olitte osunut saattamaan tuota fransiskaanimunkkia
viimeiseen leposijaansa, enkä minäkään ollut huomauttanut teille, mitä
hän oli minulle merkinnyt. Minusta tällainen avomielisyyden puute
tuntui arvottomalta kahden hyvän ystävän kesken ja hain tilaisuutta
lähestyäkseni teitä, jotta saisin osoittaa, että Marie Michon-vainaja
on jättänyt maan päälle rikasmuistoisen varjon."

Aramis kumartui herttuattaren kättä kohti ja painoi sille kohteliaan
suudelman.

"Löytämiseni on täytynyt olla jokseenkin vaikeata", hän virkkoi.

"Kyllä hiukan", myönsi herttuatar vastahakoisesti palautuen tähän
seikkaan, jota Aramis niin piti mielessään; "mutta tietäen teidät herra
Fouquetin ystäväksi minä kuulustelin hänen lähistöstään."

"Ystäväksi? Oh, siinä liioittelette, madame", huudahti chevalier.
"Jalomielisen suojelijan suosiollisuutta saavuttaneena pappiparkana
minä olen ministerin kiitollinen ja uskollinen palvelija, mutta sen
enempää en hänelle merkitse."

"Hän toimitti teille piispannimityksen?"

"Niin, herttuatar."

"Mutta sitenhän komea muskettisoturi saikin tilaisuuden vetäytyä
mukavasti lepoon."

-- Sinun jo sietäisi syrjäytyä kaikesta valtiollisesta juonittelusta!
-- ajatteli Aramis. "No", lisäsi hän, "te siis tiedustelitte herra
Fouquetin ympäristöstä?"

"Se oli helppoa. Te olitte ollut hänen seuralaisenaan Fontainebleaussa
ja sitten pistäytynyt pikimmältään hiippakuntaanne, joka lienee
Belle-Isle-en-Mer?"

"Ei, ei toki, madame", oikaisi Aramis. "Hiippakuntani on Vannesin
piiri."

"Sitä tarkoitinkin. Luulin vain, että Belle-Isle-en-Mer..."

"Se on muuan herra Fouquetin maakartano, siinä kaikki."

"Ah, niinkö! Minulle kerrottiin, että siitä oli tehty linnoitus, --
mutta tehän olettekin soturi, rakas ystävä."

"Olen kokonaan vieraantunut siltä alalta sen jälkeen kun antausin
kirkon mieheksi", sanoi Aramis nyrpeänä.

"No, mitäpä siitä... Kuulin teidän palanneen Vannesista, ja silloin
lähetin kysymään ystävältänne kreivi de la Fèreltä."

"Ahaa!" äännähti Aramis.

"Hän on varovainen mies: hän vastasi olevansa ihan tietämätön
osoitteestanne."

-- Ainiaan Atos, -- ajatteli piispa; -- mikä on läpeensä hyvää, se
säilyy sellaisenaan.

"Sitten... tiedättehän, että minä en voi näyttäytyä täällä, kun
leskikuningatar yhä katsoisi minun olevan tiellä."

"Se on mielestäni ihmeellistä."

"Oh, se johtuu kaikenlaisista syistä. Mutta se nyt sikseen... Minun
täytyy vain hymyillä, mutta onneksi tapasin herra d'Artagnanin. Eikö
hän ole entisiä ystäviänne?"

"Ystävänä pidän häntä nykyäänkin, herttuatar."

"Hän antoi minulle opastusta, neuvoen tiedustamaan Bastiljin
kuvernööriltä."

Aramis värähti, ja hänen silmissään välähtänyttä leimausta ei hämykään
salannut tarkkanäköiseltä ystävättäreltä.

"Bastiljin kuvernööriltä!" toisti hän; "ja miksi juuri häneltä?"

"D'Artagnan sanoi, että herra de Baisemeaux oli saanut osakseen
suosiollisuuttanne."

"No, kyllä niin."

"Ja ainahan suosijansa osoitteen tietää."

"Se on totta. Ja Baisemeaux siis ilmoitti sen teille?"

"Hän neuvoi kirjoittamaan Saint-Mandéhen."

"Kirjeenne onkin tässä, ja se on minulle kallisarvoinen, koska saan
sitä kiittää käyntinne tuottamasta mielihyvästä", sanoi Aramis.

Herttuatar hengähti tyytyväisenä, kun oli näin sievästi suoriutunut
esittelystään. Aramis ei hengähtänyt.

"Olimme siis tulleet vierailuunne Baisemeauxin luona", hän jatkoi
kysyvällä äänenpainolla.

"Siitä ei ole sen enempää sanottavana", vastasi toinen hymyillen.
"Ajatukseni ovat jo edempänä."

"Leskikuningattaren yrmeydessäkö?"

"Vielä edempänä", selitti herttuatar, "ihan toisella alalla... Asia on
yksinkertainen", hän lisäsi tehden päätöksen. "Te tiedätte kai, että
minä elän herra de Laicquesin kanssa?"

"Kyllä, madame."

"Hänen puolisonsa asemassa?"

"Niin kerrotaan."

"Me asumme Brysselissä."

"Aivan niin."

"Tiedättekö myös, että lapseni ovat saattaneet minut häviöön,
riistäneet puille paljaille?"

"Voi, sehän on surkeata, herttuatar!"

"Kamalaa! Minun on täytynyt käyttää kekseliäisyyttä elääkseni ja
varsinkin säästyäkseni viettämästä ihan mitätöntä olemassaoloa."

"Sen voin käsittää."

"Minulla oli sekä vihamielisyyksiä että ystävyyden harrastuksia vielä
hoideltavina; mutta luottoni oli mennyttä, suojelijat olivat
vieraantuneet."

"Ja te kun olette osoittanut suosiollisuuttanne niin monille!" virkkoi
Aramis säveästi.

"Sellaista on maailman meno, chevalier. Mutta minä osuin sitten
Espanjan kuninkaan puheille..."

"Ahaa!"

"Hän oli juuri virallisesti vahvistanut jesuiittien veljeskunnalle
suurmestarin, kuten tapa on..."

"Vai niin! Sekö on tapana!"

"Ettekö tiennyt hänen valtuuksiansa tässä kohden?"

"Suokaa anteeksi, olin hajamielinen."

"Niin, teidänhän täytyykin olla sellaisesta selvillä, kun olitte niin
tuttavallisissa väleissä fransiskaanimunkkiin."

"Äskeiseen suurmestariin, tarkoitatte?" katsoi Aramis parhaaksi sanoa
suoraan.

"Aivan... No, olin siis Espanjan kuninkaan puheilla. Hän halusikin
osoittaa minulle hyväntahtoisuutta, ja paremman tilaisuuden puutteessa
hän suositteli minua Flandriassa, minua ja Laicquesia, saaden siten
toimitetuksi minulle eläkkeen veljeskunnan rahastosta."

"Jesuiittijärjestön!"

"Niin. Luokseni saapui suurmestari, tarkoitan fransiskaanimunkki,
järjestämään suhteita, koska minun piti veljeskunnan sääntöjen mukaan
esiintyä tekemässä sille palveluksi. Tiedättehän, että sikäläisistä
varoista ei makseta vuosirahoja muulla perusteella?"

"Sitä en tiennyt."

Rouva de Chevreuse pysähtyi kotvaseksi katselemaan Aramista, mutta ilta
alkoi jo olla hyvin pimeä.

"No, sääntönä se on", hän sitten jatkoi. "Minusta piti siis näyttää
olevan jotakin hyötyä. Minä silloin tarjousin matkustelemaan
veljeskunnan asioissa, ja niinpä minut vihittiin salaiseksi
matkavaltuutetuksi. Käsitättehän, että tämä tapahtui vain muodon
vuoksi."

"Tietysti."

"Ja sillä tavoin minä sain toki melkoisen eläkkeen."

"Hyvä Jumala, herttuatar, kertomanne on minulle tikarin isku! Teidänkö
on ollut pakko heittäytyä jesuiittien vuosirahan nauttijaksi!"

"Ei, chevalier, vaan Espanjan, vaikka asia näennäisesti sovittiin
näin."

"Noh, omantuntonne kannalta voitte sanoa niin, herttuatar, mutta
käytännössä on asia tunnustettava hyvinkin samaksi."

"Ei, ei suinkaan."

"Mutta on kai sentään suuresta omaisuudestanne tähteenä..."

"On Dampierre, siinä kaikki."

"Hyvä vielä niinkin."

"Näköjään, -- mutta Dampierre on kiinnitetty lainoista melkein täyteen
arvoonsa ja jo hiukan rapistunut kuten omistajattarensakin."

"Ja sitä voi leskikuningatar katsella kuivin silmin?" virkkoi Aramis,
jonka utelias katse ei kyennyt enää läpäisemään hämyssä.

"Niin, hän on unohtanut kaikki."

"Te lienette kyllä sopivin keinoin pyrkinyt takaisin suosioon,
herttuatar?"

"Olen, mutta vastassani on merkillisenä sattumana, että pikkukuningas
on perinyt rakkaan isänsä karsasmielisyyden minua kohtaan. Ah, sanotte,
minä olen nyt hyljeksittäviä naisia enkä enää niitä, jotka herättävät
mieltymystä!"

"Rakas herttuatar, käykäämme jo varsinaiseen asiaanne, sillä minä
luulen, että me voimme olla hyödyllisiä toisillemme."

"Niin olen minäkin ajatellut. No niin, Fontainebleaun matkallani oli
kaksinainen päämäärä. Ensiksikin olin saanut kutsun tuolta
tuntemaltanne fransiskaanimunkilta... Miten muuten olittekaan tullut
tuntemaan hänet? Olen kertonut teille omista kokemuksistani, mutta te
ette ole vastannut samalla mitalla."

"Tutustuin häneen hyvin luonnollisesti: olin opiskellut hänen kanssaan
jumaluustiedettä Parmassa. Meistä oli tullut ystävykset, mutta
sittemmin olivat virkatehtävät, matkat ja sodat pitäneet meitä erossa."

"Tiesittehän kuitenkin, että hän oli jesuiittien suurmestari?"

"Aavistelin kyllä."

"Mutta miten ihmeessä tekin osuitte samaan ravintolaan, missä
veljeskunnan matkustavaiset kokoontuivat?"

"Aivan sattumalta", vastasi Aramis tyynellä äänellä. "Olin menossa
herra Fouquetin luo linnaan, päästäkseni hänen majesteettinsa
vastaanottoon; tien varressa kohtasin miesparan kuolemansairaana ja
tunsin hänet. Jatkon te tiedätte, hän heitti henkensä minun
käsivarsieni kannattelemana."

"Niin, mutta jättäen teille taivaassa ja maan päällä niin suuren
vallan, että te hänen valtuudellaan saatoitte määräillä kuten
hallitsija."

"Sain häneltä tosiaan joitakuita tehtäviä."

"Mitä minun osalleni?"

"Sen olen teille jo sanonut. Kaksitoistatuhatta livreä maksettavaa.
Lähetin teille osoituksen, -- ettekö vielä ole nostanut rahoja?"

"Kyllä, kyllä. Voi, rakas piispa, teidän sanotaan antavan noita
määräyksiä niin salaperäisen juhlallisesti ja niin ylhäisen
majesteetillisesti, että teidät yleiseen uskotaan korkean vainajan
seuraajaksi."

Aramis punastui kärsimättömästi. Herttuatar jatkoi:

"Olen kuulustanut asiaa Espanjan kuninkaalta, ja hän huomautti minulle,
että jesuiittien suurmestarin tulee olla veljeskunnan sääntöjen mukaan
espanjalainen, -- jota te ette ole."

Aramis vastasi vain:

"Siinä näette, herttuatar, että te olitte väärillä jäljillä, sillä
luotattehan kuninkaan kantaan asiassa?"

"Hm, olen sittemmin tullut ajatelleeksi erästä seikkaa, hyvä Aramis."

"Mitä niin?"

"Te tiedätte, että minä mietin jonkun verran kaikkea."

"Oh, kyllä vainkin, herttuatar."

"Osaattehan espanjankieltä?"

"Jokainen frondelaisena toiminut ranskalainen osaa sitä."

"Olette oleskellut Flandriassa?"

"Kolme vuotta."

"Ja Madridissakin?"

"Viisitoista kuukautta."

"Niinpä voittekin saada Espanjan kansalaisoikeudet milloin vain
haluatte."

"Niinkö luulette?" äännähti Aramis ikäänkuin aivan uutta kuullen.

"Epäilemättä... Kahden vuoden oleskelu valtakunnassa ja maan kielen
tunteminen ovat ehtona. Teillä on pääsykelpoisuutta liiemmältikin."

"Mihin tähtäätte, hyvä rouva?"

"No, minä olen hyvissä väleissä Espanjan kuninkaaseen..."

-- En ole huonoissa minäkään, -- ajatteli Aramis.

"Jos tahdotte", jatkoi herttuatar, "niin pyydän kuningasta tekemään
teistä fransiskaanimunkin seuraajan."

"Ooh, herttuatar!"

"Ellette jo ole saanut sitä nimitystä."

"Enhän mitenkään!"

"No, sen palveluksen siis voisin teille tehdä."

"Miksette ole sitä tehnyt herra de Laicquesille, herttuatar? Siinä on
lahjakas mies, ja te rakastatte häntä."

"Kyllähän niin, mutta se nyt ei ole sopinut. No, tahdotteko?"

"En, kiitos, hyvä herttuatar!"

Tämä vaikeni ajatellen:

-- Hänet on nimitetty.

"Kun siten kieltäydytte tarjouksestani", aloitti rouva Chevreuse
jälleen, "niin enpä rohkenekaan pyytää teidän kannatustanne omaksi
hyväkseni."

"Oh, pyytäkää vain huoletta."

"Mutta se on turhaakin, jos teillä kerran ei ole valtaa pyyntöni
täyttämiseen."

"Teen mitä suinkin voin."

"Tarvitsen varoja Dampierren laittamiseksi kuntoon."

"Vai niin", sanoi Aramis kylmäkiskoisesti; "rahoistako on kysymys?...
No, herttuatar, millainen summa se olisi?"

"Kah, melkoinen."

"Paha juttu! Tiedättehän, että minä en ole rikas?"

"Ette te, mutta veljeskunta. Jos te olisitte suurmestari..."

"Nyt tiedätte, etten ole."

"Mutta teillä on ystävä, jonka täytyy olla rikas: herra Fouquet."

"Fouquet? Madame, hän on häviön partaalla."

"Niin kyllä puhutaan, mutta sitä en ole tahtonut uskoa."

"Miksette?"

"Syystä että minulla on muutamia kardinaali Mazarinin kirjeitä -- eli
Laicquesin hallussa on --, ja niistä ilmenee merkillisiä tilejä."

"Millaisia?"

"Ne koskevat myytyjä valtionobligatioita, otettuja lainoja, en oikein
muistakaan. Niistä ainakin käy selville, että yli-intendentti on velkaa
valtiorahastoon kolmisentoista miljoonaa, Mazarinin omakätisesti
vahvistamien laskelmien mukaan. Se on vakava asia."

Aramis puristi kyntensä kämmeniin.

"Mitä!" virkahti hän; "teillä on sellaisia kirjeitä, ettekä ole
ilmoittanut niistä herra Fouquetille?"

"Kas, tällaisia talletuksia pidetään varalla", vastasi herttuatar; "kun
tulee tarvis, niin ne otetaan esille."

"Ja nyt on otollinen aika?"

"Niin, rakas ystävä."

"Ja te aiotte näyttää ne herra Fouquetille?"

"Mieluummin puhun asiasta teidän kanssanne."

"Teidän täytyy tosiaankin olla ahtaalla, ystävätärparka, kun saatte
tuollaista mieleenne, -- te kun aina piditte herra de Mazarinin
kirjelmiä kovin huonossa arvossa."

"Olen todella pulassa."

"Tällaiseen tunnottomaan keinoon turvautuminen on tietysti ensin
tuottanut teille tuskallista taistelua sielussanne", virkkoi Aramis
kylmästi.

"Oh, jos olisin tahtonut tehdä pahaa enkä hyvää", vastasi rouva de
Chevreuse, "niin sen sijaan että pyytäisin veljeskunnan suurmestarilta
tai herra Fouquetilta niitä viittäsataatuhatta livreä, jotka
tarvitsen..."

"Viisisataatuhatta livreä!"

"Ei enempää. Onko se mielestänne paljon? Sen verran vähänkin menee
Dampierren kuntoonsaamiseen."

"Kai sitten, madame."

"Olin sanomassa, että minä tähän pyyntöön tyytymättä olisin voinut
mennä tapaamaan entistä ystävätärtäni leskikuningatarta; hänen
puolisovainajansa kirjeet olisivat kelvanneet suosituksekseni, ja
sitten minun olisi sopinut huomauttaa: 'Madame, tahtoisin saada kunnian
vastaanottaa teidän majesteettinne Dampierressä; sallikaa minun laittaa
kartanoni kuntoon.'"

Aramis ei vastannut sanaakaan.

"No", kysyi herttuatar, "mitä ajattelette?"

"Hiukan yhteenlaskua", sanoi Aramis.

"Ja herra Fouquet ryhtyy sitten vähentämään, minun yrittäessäni vielä
kertolaskua. Me olemme hyviä laskeskelijoita ja voimme kyllä saada
yhteisen tuleman."

"Suotteko minulle miettimisaikaa?" esitti Aramis.

"Ei, tällaisessahan asiassa on meikäläisten kesken heti päästävä
ratkaisuun: kyllä tai ei."

-- Tuo on tyhjää mahtailua, -- ajatteli piispa; -- on mahdotonta, että
Itävallan Anna ottaisi kuunnellakseen tuollaista naista.

"No niin?" tiukkasi herttuatar.

"Minua ihmetyttäisi suuresti, madame, jos herra Fouquetilla olisi
tällähaavaa käytettävissään sellainen summa."

"Ei siitä sitten sen enempää", lausui herttuatar; "Dampierre
korjautukoon miten vain käy laatuun."

"Ette varmaankaan ota raskaalta kannalta tätä vastusta?"

"En, minä kyllä suoriudun."

"Niin, kaiketi kuningatar tekee hyväksenne sen, mihin yli-intendentti
ei kykene", oli piispa arvelevinaan.

"Hoo, tottahan toki... Teidän mielestänne ei kenties olisi mukavaa
minun puhua yli-intendentille suoranaisesti niistä kirjeistä?"

"Siinä menetelkää miten mielitte, herttuatar. Herra Fouquet tuntisi
itsensä syylliseksi tai syyttömäksi; mutta minun luullakseni hän
edellisessä tapauksessa olisi liian ylpeä sitä tunnustamaan, ja
viattomana hän taasen peräti julmistuisi sellaisesta uhkauksesta."

"Te järkeilette aina erinomaisesti", sanoi herttuatar nousten.

"Aiotte siis tehdä kuningattarelle ilmiannon herra Fouquetista?"
virkkoi Aramis.

"Ilmiannon?... Hui, se on ruma sana. En ryhdy ilmiantajaksi, rakas
ystävä; kyllähän te tunnette politiikkaa siksi hyvin, että tiedätte,
millä tavoin tällainen asema järjestyy: minä vain asetun rahaministeriä
vastaan."

"Niin oikein."

"Ja puoluesodassa -- ase kuin ase."

"Tietenkin."

"Kerran päästyäni jälleen sovintoon leskikuningattaren kanssa minä voin
olla vaarallinen."

"Siihen teillä on oikeus."

"Minä käytänkin sitä, hyvä ystävä."

"Ettehän liene tietämätön siitä, että herra Fouquet on mitä
parhaimmissa väleissä Espanjan kuninkaan kanssa, herttuatar?"

"Saattaapa olla."

"Jos käytte taisteluun häntä vastaan, kuten sanotte, ryhtyy kai hänkin
toimiin teidän suhteenne."

"Ah, minkäpä sille voi!"

"Hänelläkin on siihen oikeus, vai mitä?"

"Tietysti."

"Ja ollen läheisissä tekemisissä Espanjan kanssa hän varmaankin käyttää
tätä ystävyyttä aseenansa."

"Tahdotte sanoa, että hän pääsee yhteistoimintaan jesuiittien
suurmestarin kanssa, hyvä Aramis."

"Niin voi sattua, herttuatar."

"Ja että minulta silloin lakkautetaan eläkkeeni siltä taholta."

"Pahoin pelkään sitä."

"Täytyy lohduttautua. Oh, mitä pelkäämistä rouva de Chevreusella onkaan
Richelieun jälkeen, frondelaisliikkeen yli eläneenä, maanpakonsa
kestettyään?"

"Neljänkymmenenkahdeksantuhannen livren eläke sentään!..."

"Niin, onhan se rahaa."

"Ja lisäksi tiedätte, että puoluesodassa isketään vihollisen
ystäviinkin."

"Ah, te tarkoitatte, että se ulottuu Laicques-parkaankin?"

"Sitä on jokseenkin mahdoton välttää, herttuatar."

"No, hänen vuosirahansa on vain kaksitoistatuhatta livreä."

"Niin; mutta Espanjan kuninkaalla on vaikutusvaltaa, jotta hän herra
Fouquetin neuvosta saattaa toimittaa herra Laicquesin telkien taakse."

"Siitä ei minulla ole suurtakaan pelkoa, hyvä ystävä, sillä Itävallan
Annan kanssa sovintoon päästyäni minä kyllä saisin Ranskan vaatimaan
Laicquesin vapauttamista."

"Ehkä kyllä. Mutta teillä on muuta pelättävää."

"Mitä siis?" kysyi herttuatar teeskennellyn pelokkaasti.

"Te tiedätte, että kun on kerran liittynyt veljeskuntaan, siitä ei
pääse hevillä eroon. Sen asioissa tietoon saadut salaisuudet ovat
arkaluontoisia, paljastajalleen turmiollisia."

Herttuatar mietti tovin.

"Tuo on vakavampaa", myönsi hän sitten; "tahdon vielä ajatella."

Ja pimeässäkin Aramis tunsi ystävättärensä katseen koettavan tunkeutua
hänen sydämeensä hehkuvana kuin kuumennettu rauta.

"Tehkäämme hiukan tiliä", sanoi Aramis, ollen varuillaan sujauttaen
kätensä ihokkaan alle, missä hänellä oli tikari piiloitettuna.
"Eläkkeenne lakkauttaminen ja Laicquesin vuosirahan lopettaminen
merkitsee teille kuudenkymmenentuhannen livren tappiota. Koetan keksiä,
mitä voitte saada sille vastapainoksi."

"Viisisataatuhatta livreä kuningattarelta."

"Sitä ette voi ottaa lukuun varmana eränä."

"Tiedän keinon, jolla saan sen häneltä varmasti", virkahti herttuatar
ajattelemattaan.

Chevalier heristi korviaan. Tämä vastustajan hairahdus sai hänen
älykkyytensä asettumaan niin varuilleen, että toinen siten menetti
saavuttamansa edun, piispan käyttäessä tuota lähtökohtaa tärkeiden
johtopäätösten tekemiseen.

"Jos olettaisinkin, että saatte nuo rahat", huomautti hän, "niin
menetätte kuitenkin kaksin verroin, koska puolen miljoonan korot
vastaavat vain puolta kuudenkymmenentuhannen livren taatusta
eläkkeestä."

"Ei, se tulojen vähennys on vain ihan tilapäinen, kestäen ainoastaan
sen aikaa kun herra Fouquet on ministerinä; arvioitsen hänen
valtakautensa vielä korkeintaan pariksi kuukaudeksi."

"Vai niin!" äännähti Aramis.

"Olen avomielinen, kuten näette."

"Kiitän teitä, herttuatar; mutta väärin silti oletatte, että
veljeskunta herra Fouquetin jouduttua epäsuosioon alkaisi jälleen
suorittaa teille eläkettänne."

"Tiedän keinon veljeskunnan suostuttamiseen, kuten saan
leskikuningattarenkin anteliaaksi."

"Sittenpä meidän kaikkien täytyykin laskea alas lippumme teidän
edessänne, herttuatar. Teille voitto, teille riemu! Rukoilen teitä vain
olemaan armollinen kymbaalien ja pasuunain kuuluttaessa valtiuttanne!"

"Miten on mahdollista", aloitti herttuatar jälleen, piispan
ivallisuudesta välittämättä, "että te säikähdätte vaivaista
viidensadantuhannen livren summaa, kun teiltä -- tahdoin sanoa
ystävältänne, anteeksi: suojelijaltanne -- siten säästettäisiin
puoluetaistelun suuret hankaluudet?"

"Sen sanon teille nyt suoraan, herttuatar: tuon puolen miljoonan
jälkeen vaatisi herra de Laicques osuuttansa, tietenkin toiset
viisisataatuhatta, ja teidän kahden jälkeen tulisi vuoro lapsillenne,
auttamillenne omaisille, köyhillenne, ties keille kaikille. Mutta
parista pahastakaan kirjeestä ei kannata maksaa kolmea tai neljää
miljoonaa. Hyväinen aika, herttuatar, kuningattaren timanttikoristeet
olivat toki enemmän arvoiset kuin nuo Mazarinin allekirjoittamat
lappuset, ja mitenkään ne eivät tulleet maksamaan neljättäosaakaan
siitä summasta, joka meiltä soluisi tähän juttuun."

"Niin kai, niin kai; mutta kauppias määrää tavaralle oman hintansa, ja
ostajan asia on hankkia se tai jättää silleen."

"No, aivan totta puhuen, herttuatar, ilmoitan teille lopultakin sen
syyn, minkätähden en osta kirjeitänne: ne ovat väärennettyjä."

"Jopa nyt!"

"Siitä ei ole epäilemistäkään, sillä olisihan tosiaan liian
merkillistä, että kun juuri Mazarin aiheutti välienne rikkoutumisen
kuningattaren kanssa, te kuitenkin olisitte ollut likeisissä suhteissa
kardinaaliin. Tuo tuntuisi siltä kuin olisitte teeskennellyt
kuningattaren edessä, -- ja siinä tulisi aavistelleeksi intohimoa ja...
totisesti en tahdo virkkaa sen enempää."

"Sanokaa vain."

"Ja antaumusta."

"Saattaa niin olla; mutta kyllä kirjeiden sisältö vain on oikea."

"Vakuutan teille, herttuatar, että te ette voi käyttää niitä
kuningattaren luona."

"Oh, voin käyttää kaikkia perusteita hänen luonansa, mikä vain on
tarvis."

-- No, räkätä vain, hohkanärhi! -- ajatteli Aramis; -- sihise, kyy!

Mutta herttuatar oli puhunut kyllikseen ja teki lähtöä.

Aramis toimitti hänelle vielä nöyryytyksen -- koston toisen tukalasta
juonimisesta. Hän soitti kelloa. Salonkiin ilmestyi heti valoa, ja
haarakynttiläin luodessa hohteensa herttuattaren kuihtuneille kasvoille
piispa kohdisti pitkän ivallisen katseen noihin kalventuneihin ja
painuneihin poskiin, kiillottomiin silmiin ja yhteenpuristuneihin
huuliin, jotka eivät kyenneet salaamaan mustuneita ja harvalukuisia
hampaita. Itse hän ojensi sirosti esiin suorat ja jäntevät säärensä,
nosti ylevän päänsä pystyyn ja hymyili näyttääkseen hampaitaan, joilla
vielä oli valossa jonkun verran hohtoa. Elähtänyt keimailijatar tunsi
pilkallisen maailmanmiehen piston; juuri hänen vieressään oli iso
kuvastin, jossa hänen huolellisesti salailtu raihnaisuutensa kävi
ilmeiseksi vastakohdan tehostamana.

Huojuvin askelin ja hätäisyyden huumaamana hän silloin riensi ulos edes
hyvästelemättä Aramista, joka kumarsin rohkeana ja pulskana kuin
entiseen aikaan muskettisoturina ollessaan. Kepeän keikarimaisesti
lipui Aramis lattian yli, saattaakseen häntä ovelle asti.

Rouva de Chevreuse viittasi palvelijaansa sieppaamaan jälleen musketin
olalleen ja läksi tiehensä talosta, jossa kaksi hellää ystävystä ei
ollut päässyt yhteisymmärrykseen, syystä että he olivat ymmärtäneet
toisiaan liian hyvin.




180.

Toisen hylkäämä kauppa voidaan tehdä toisen kanssa.


Baudoyer-aukion talosta ajoi Chevreusen herttuatar suoraan kotiinsa,
epäilemättä peläten, että häntä voitaisiin pitää silmällä. Mutta heti
kun oli varmistunut siitä, että kukaan ei ollut seurannut häntä taloon,
hän käski avata toiselle kadulle johtavan puutarhaportin ja ajoi
Croix-des-Petits-Champs-kadulle, jonka varrella herra Colbert asui.

Ilta oli jo ehtinyt yöksi, ja synkäksi yöksi; tyyntynyt Pariisi verhosi
suvaitsevaiseen varjoonsa valtiollista vehkeilyään hommaavan
herttuattaren samoin kuin yksinkertaisen porvarisnaisen, joka
kaupungilla illallisissa myöhästyneenä kierteli rakastajansa
käsikynkässä pisintä tietä aviolliseen asumukseensa.

Rouva de Chevreuse oli kyllin tottunut yölliseen politiikkaan,
tietääkseen että ministeri ei kotonaankaan koskaan kätkeydy nuorilta ja
kauneilta toimistojen tomua pelkääviltä naisilta tai vanhoilta, perin
viisailta rouvilta, jotka kavahtavat virastohuoneiden varomatonta
kaikua.

Kamaripalvelija vastaanotti herttuattaren pylväseteisessä ja suoraan
sanoen hyvin huonosti. Mies meni niin pitkälle, että hän tulijan kasvot
nähtyään selitti ihan sopimattomaksi tulla sellaisella hetkellä siinä
iässä häiritsemään herra Colbertin viimeistä iltatyötä.

Mutta suuttumatta rouva de Chevreuse kirjoitti muistikirjansa lehdelle
nimensä, paljon melua aiheuttaneen nimen, joka niin monet kerrat oli
kiusallisesti soinut Ludvig XIII:n suuren kardinaalin korvissa. Hän
piirsi tuon nimen aikakauden suurten herrojen isolla, epävarmalla
käsialalla, taittoi paperin hänelle ominaiseen tapaan ja antoi sen
sanaa virkkamatta palvelijalle, mutta niin käskevän näköisenä, että
henkilöitänsä vainuamaan tottunut miekkonen aavisti prinsessaa ja
painaen päänsä alas riensi herra Colbertin luo.

Sanomattakin on selvää, että ministeriltä lehtisen avatessaan pääsi
pikku huudahdus ja että palvelija, jolle siitä kyllin selvisi
salaperäisen vierailun mielenkiintoisuus, palasi juoksujalkaa
herttuatarta noutamaan.

Tämä nousi siis jokseenkin raskaasti komean, uuden talon ensimmäiset
portaat ja levähdettyään hetkisen sillakkeella, jottei astuisi
hengästyneenä sisälle, hän ilmestyi herra Colbertin eteen, joka itse
piteli työhuoneensa kaksoisovia auki. Herttuatar pysähtyi kynnykselle
tarkkaamaan miestä, jonka kanssa hän oli joutumassa tekemisiin.

Ensi näkemällä tuo pyöreä, raskas, paksu pää tuuheine kulmakarvoineen,
tuo epämiellyttävä nyrpeys kasvoissa, jolle pappien päähinettä
muistuttava patalakki antoi painostuneen sävyn, -- sanalla sanoen, ei
mikään miehen olemuksessa ennustanut herttuattarelle suuria vaikeuksia
kaupanhieronnassa, mutta eipä myöskään suurta mielenkiintoa ehdoista
väiteltäessä. Sillä ei näyttänyt siltä, että tuo karkea luonne oli
herkkä hienon koston tuottamalle tenholle tai myrttyneen kunnianhimon
tunteille. Mutta kun herttuatar lähempää katsahti noihin pieniin,
mustiin, läpitunkeviin silmiin ja keksi kuperan otsan ankaran
pituuspoimun sekä huomaamattoman venähdyksen huulissa, joissa
joukkoihmiset näkivät typeränsekaista hyväntuulisuutta, muutti hän
mielipidettään, ajatellen itsekseen: -- Olen osannut oikeaan mieheen.

"Mikä tuottaa minulle vierailunne kunnian, madame?" kysyi intendentti.

"Apunne tarvis, monsieur, ja se apu, jota te tarvitsette minulta."

"Minua ilahduttaa, madame, kuulla lauseenne edellinen osa; mutta
jälkimmäisen suhteen..."

Rouva de Chevreuse istahti nojatuoliin, jonka herra Colbert hänelle
siirsi.

"Herra Colbert, tehän olette raha-asiain intendentti?"

"Niin, madame."

"Ja te pyritte yli-intendentiksi?..."

"Madame!"

"Älkää kieltäkö; se pitkittäisi keskusteluamme tarpeettomasti."

"Kuitenkaan, madame, vaikka olen perin hyväntahtoinen ja kohteliaskin
niin ansiokkaalle naiselle kuin te olette, ei mikään saisi minua
tunnustamaan, että pyrin syrjäyttämään ylempäni."

"En ole suinkaan puhunut teille syrjäyttämisestä, herra Colbert.
Olisinko sattunut mainitsemaan sen sanan? En sitä usko. Sana korvata on
vähemmän hyökkäävä ja kieliopillisesti sopivampi, kuten herra de
Voiture lausui. Minä väitän siis että te pyritte korvaamaan herra
Fouquetin."

"Herra Fouquetin menestys, madame, on pysyväistä laatua. Herra
yli-intendentti esittää nykyisin Rhodoksen jättiläispatsaan osaa:
laivat purjehtivat hänen alitseen kukistamatta häntä."

"Minä olisin käyttänyt juuri samaa vertausta. Niin, herra Fouquet
näyttelee Rhodos-saaren kolossia; mutta muistan kuulleeni Conrartin...
akatemian jäsen, luullakseni... kertoneen, että kun rhodolainen
jättiläiskuva kaatui, niin kauppias, joka oli sen suistanut maahan...
tavallinen kauppias, herra Colbert... lastautti neljäsataa kameelia sen
pirstaleilla. Kauppias on toki paljon heikompi kuin raha-asiain
intendentti!"

"Madame, voin vakuuttaa, etten koskaan kukista herra Fouquetia."

"Tahdotte siis, herra Colbert, itsepintaisesti arastella kanssani
ikäänkuin ette tietäisi, että olen rouva de Chevreuse ja vanha, --
toisin sanoen, että olette tekemisissä naisen kanssa, joka on
harjoittanut politiikkaa herra de Richelieun kera ja jolla ei enää ole
aikaa hukattavana. No, kun menettelette näin harkitsemattomasti,
lähdenkin tästä etsimään älykkäämpiä henkilöitä, jotka ovat kiihkeämpiä
luomaan onnensa."

"Missä suhteessa, madame, missä?"

"Te annatte minulle huonon käsityksen nykyajan toimekkuudesta,
monsieur. Vannonpa, että jos minun aikanani nainen olisi mennyt
tapaamaan herra de Cinq-Marsia, joka kuitenkaan ei ollut mikään suuri
nero, ja sanonut hänelle kardinaalista, mitä minä juuri sanoin teille
herra Fouquetista, niin herra de Cinq-Mars olisi heti paikalla
työntänyt rautansa tuleen."

"No, no, madame, hiukan kärsivällisyyttä."

"Myönnättekin siis haluavanne korvata herra Fouquetin?"

"Kyllä, jos kuningas antaa hänelle eron."

"Taaskin liikoja sanoja! On ilmeistä, että kun ette vielä ole
karkoituttanut herra Fouquetia, niin ette ole kyennyt sitä tekemään. Ja
minä olisin epäkelpo esittäytymään, jos saapuessani luoksenne en toisi
teille, mitä teiltä puuttuu."

"Mielipahakseni minun täytyy yhä väittää vastaan, madame", virkkoi
Colbert vaitiolon jälkeen, joka antoi herttuattarelle tilaisuuden
täydellisesti pohjata hänen teeskentelynsä syvyyden; "mutta minun on
huomautettava, että jo kuuden vuoden kuluessa on ilmianto toisensa
jälkeen tehty herra Fouquetia vastaan hänen tasapainonsa silti koskaan
järkkymättä."

"Aikansa kullakin, herra Colbert. Noiden ilmiantojen tekijät eivät
käyttäneet de Chevreusen nimeä, eikä heillä ollut kuuteen herra de
Mazarinin kirjeeseen verrattavia todisteita nimenomaisesta
väärinkäytöksestä."

"Väärinkäytöksestä?"

"Rikoksesta, jos niin haluatte."

"Rikoksesta! Herra Fouquetinko tekemästä?"

"Ei mistään muusta... Kah, onpa ihmeellistä, -- nythän ette enää
näytäkään niin kylmäkiskoiselta ja välinpitämättömältä, herra Colbert."

"Onko rikos tiedossanne?"

"Minua ilahduttaa, että sillä on teihin jotakin vaikutusta."

"Oh, sisältyyhän siihen sanaan peräti paljon, madame!"

"Siihen sisältyy rahaministerin valtakirja teille ja karkoitustuomio
tai Bastiljiin sulkeminen herra Fouquetille."

"Anteeksi, rouva herttuatar, on melkein mahdotonta, että herra Fouquet
häädettäisiin maanpakoon. Vangitseminen, epäsuosioonkin joutuminen
olisi jo paljon!"

"Oo, minä tiedän mitä sanon", vastasi rouva Chevreuse jämeästi. "Minä
en elä niin kaukana Pariisista, etten tietäisi, mitä täällä tapahtuu.
Kuningas ei rakasta herra Fouquetia ja menettää hänet mielellään, jos
hänelle varataan siihen tilaisuus."

"Sen tilaisuuden pitää olla hyvä."

"Se on kylliksi hyvä, -- niin että arvioitsenkin sen
viiteensataantuhanteen livreen."

"Miten niin?" kysyi Colbert.

"Tarkoitan, monsieur, että pitäen tätä tilaisuutta käsissäni, en siirrä
sitä teidän haltuunne vähemmästä kuin viidestäsadastatuhannesta
livrestä."

"Oikein, madame, minä käsitän. Mutta koska olette määrännyt
myyntihinnan, tarkastakaamme myöskin tavaran laatua."

"Oh ihan pikku erä: kuusi kirjettä herra de Mazarinilta kuten jo
sanoin; mutta näitä alkuperäisiä asiapapereita ei voi suinkaan pitää
liian kalliina, jos ne epäämättömästi todistavat herra Fouquetin
kavaltaneen itselleen suuria rahasummia."

"Epäämättömästi?" tutkaisi Colbert ilosta kiiluvin silmin.

"Epäämättömästi! Haluatteko lukea kirjeet?"

"Kaikesta sydämestäni! Jäljennökset tietenkin."

"Niin tietysti."

Herttuatar veti povestaan pienen, samettiliivin litistämän
paperipinkan.

"Lukekaa", kehoitti hän.

Colbert tarttui kiihkeästi papereihin ja ahmi niiden sisällön.

"Mainiota!" hän huudahti.

"Hyvin selvää, eikö niin?"

"On, madame, on. Herra de Mazarin näkyy jättäneen rahoja herra
Fouquetille, ja tämä on ne pitänyt. Mutta mitä rahoja?"

"Kas niin, mitä rahoja? Jos meille syntyy kauppa, lisään näihin
kirjeisiin seitsemännen, josta saatte viimeiset tiedot."

Colbert mietti.

"Entä alkuperäiset kirjeet?"

"Tarpeeton kysymys, ikäänkuin minä utelisin teiltä, herra Colbert,
olisivatko minulle antamanne rahapussit täysinäiset vai tyhjät."

"Sattuvasti sanottu, madame."

"Onko kauppa sovittu?"

"Ei sentään."

"Mitenkä?"

"On eräs seikka, jota emme ole kumpikaan tulleet ajatelleeksi."

"Mikä se on?"

"Herra Fouquetia ei voi tässä tapauksessa kaataa muutoin, kuin
oikeusjutun kautta."

"Niin."

"Julkisella häväistyksellä."

"Niin. Entä sitten?"

"Mutta hänen niskoilleen ei voi toimittaa sellaista oikeusjuttua ja
häväistystä."

"Miksei?"

"Siksi että hän on parlamentin yliprokuraattori ja Ranskassa
hallitusvirastot, sotajoukko, oikeuslaitos, kauppa, kaikki liittyy
toisiinsa hyväntahtoisuuden ketjulla, jota nimitetään yhteishengeksi.
Niinpä, madame, parlamentti ei koskaan sallisi, että sen tärkein mies
haastettaisiin tuomioistuimen eteen. Ja jos hänet sinne tuotaisiin
kuningasvallan käskystä, ei häntä siellä koskaan tuomittaisi."

"Ah, _ma foi_, herra Colbert, tuo ei kuulu minuun."

"Sen tiedän, madame, mutta se koskee minua ja vähentää esittämienne
asiakirjain arvoa. Miten minua hyödyttäisi rikoksen todistus ilman
tuomion mahdollisuutta?"

"Pelkästään epäillyksikin joutumalla herra Fouquet menettää
ministerinsalkkunsa."

"Suurikin asia!" huudahti Colbert, jonka synkät piirteet äkkiä
välähtivät kirkkaiksi vihan ja koston ilmeestä.

"Ah, ah, herra Colbert", virkahti herttuatar, "suokaa minulle anteeksi!
En tiennyt teitä noin herkkätuntoiseksi. No hyvä on. Koska tahdotte
enemmän kuin minulla on, niin älkäämme puhuko asiasta enempää."

"Puhukaamme, madame, puhukaamme sentään. Mutta kun arvopaperinne ovat
laskeneet, niin alentakaa vaatimuksiannekin."

"Te tingitte?"

"Se on välttämätöntä sille, joka tahtoo rehellisesti maksaa."

"Paljonko minulle tarjoatte?"

"Kaksisataatuhatta livreä."

Herttuatar nauroi hänelle vasten silmiä.

"Malttakaas", virkahti hän sitten kuitenkin äkkiä.

"Suostutteko te?"

"En vielä, mutta minulla on toinen ehdotus."

"Puhukaa."

"Te annatte minulle kolmesataatuhatta livreä."

"En, en!"

"Oh, ottakaa tai jättäkää... Eikä siinä olekaan kaikki."

"Vieläkö muuta?... Te käytte mahdottomaksi, rouva herttuatar."

"Vähemmän kuin luulette. En pyydä teiltä rahallista etua lisää."

"Mitä sitten?"

"Palvelusta. Tiedätte, että olen aina hellästi rakastanut
kuningatarta."

"No?"

"No niin, haluan päästä hänen majesteettinsa puheille."

"Kuningattarenko?"

"Niin, herra Colbert, kuningattaren. Hän on kyllä jo aikoja sitten
lakannut olemasta ystäväni, mutta hän voi siksi jälleen tulla, jos
siihen toimitetaan tilaisuus."

"Hänen majesteettinsa ei enää ota ketään vastaan. Hän kärsii paljon.
Tiedätte hyvin, että hänen sairautensa kohtaukset uudistuvat yhä
useammin."

"Siksi juuri tahtoisinkin tavata hänen majesteettiaan. Ajatelkaahan,
että meillä Flandriassa tämä sairaus on varsin yleistä."

"Syöpäkö? Hirvittävä, parantumaton tauti."

"Älkää uskoko sitä, herra Colbert. Flaamilainen talonpoika elää
kutakuinkin luonnontilassa; hänellä ei oikeastaan ole vaimoa, vaan
naaras."

"Entä sitten, madame?"

"Niin, herra Colbert, miehen poltellessa piippuaan tekee nainen työtä.
Hän ammentaa vettä kaivosta, valjastaa muulin tai aasin, rupeaa itsekin
kuormajuhdaksi. Kun hän säästelee itseään vähän, kolhaisee hän
itsensä tuon tuostakin, ja usein häntä lyödäänkin. Syöpä aiheutuu
ruhjevammasta."

"Se on totta!"

"Flaamittaret eivät siitä kuole. Kärsiessään liiaksi he menevät
etsimään apua. Ja Brüggen beguininunnat ovat mainioita parantamaan
kaikkia kipuja. Heillä on arvokkaita vesiä, ulkonaisia ja
erikoisrohtoja. Minä tuon kuningattarelle Brüggen beguiniluostarin
lääkevettä, joka voi parantaa hänen majesteettinsa. Näette, herra
Colbert, että olisi ihan arveluttavaa estää minua pääsemästä
kuningattaren luo."

"Te olette peräti älykäs nainen, herttuatar, te saatatte minut ymmälle.
Arvaan kuitenkin, että tähän suureen armeliaisuuteen kuningatarta
kohtaan kätkeytyy joku pieni omakin pyyde."

"Yritänkö sitä salata, herra Colbert? Puhuitte pienestä
henkilökohtaisesta edusta? Tietäkää, että minulla on siinä suurikin
yksityinen harrastus, ja sen tahdon teille lyhyesti todistaa. Jos te
hankitte minulle puheillepääsyn hänen majesteettinsa luo, niin tyydyn
pyytämiini kolmeensataantuhanteen livreen. Muussa tapauksessa pidän
kirjeeni, ellette vitkastelematta suorita niistä viittäsataatuhatta."

Nousten tämän ratkaisevan sanan lausuttuaan vanha herttuatar jätti
herra Colbertin tuskalliseen hämmennykseen. Enempi tinkiminen oli
käynyt mahdottomaksi; kaupanteon raukeaminen olisi ollut suuri tappio.

"Madame", sanoi hän piankin, "minulla on ilo suorittaa teille nuo
satatuhatta écua."

"Oo!" virkahti herttuatar.

"Mutta miten saan alkuperäiset kirjeet?"

"Mitä yksinkertaisimmalla tavalla, paras herra Colbert. Keneen te
luotatte?"

Vakava rahamies hytkähti hiljaiseen nauruun, joka sai hänen tuuheat
mustat kulmakarvansa yölepakon siipien tavoin nousemaan ja laskemaan
hänen kellertävän otsansa syvälle juovalla.

"En kehenkään", lausui hän.

"Oh, kyllä kai teette poikkeuksen itsenne suhteen, herra Colbert?"

"Mitä sillä tarkoitatte, rouva herttuatar?"

"Tarkoitan, että jos vaivautuisitte tulemaan kanssani paikkaan, missä
kirjeet ovat, jätettäisiin ne teidän omiin käsiin ja te voisitte ne
tarkastaa, varmistua niiden alkuperäisyydestä."

"Se on totta."

"Te varaisitte mukaanne satatuhatta écua, koska minäkään en luota
kehenkään."

Herra intendentti punastui kulmakarvojaan myöten. Kuten kaikki
numeroiden käsittelyyn täysin perehtyneet miehet, oli hän matemaattisen
rehellinen hävyttömyyteen asti.

"Minä otan lupaamani summan mukaani, madame", sanoi hän, "kahtena
rahastostani suoritettavana maksuosoituksena. Riittääkö se teille?"

"Olisivatpa nuo maksuosoituksenne kahdelle miljoonalle asetettuja,
herra intendentti!... Minulla on siis kunnia näyttää teille tie."

"Sallikaa, että valjastutan hevoseni."

"Minulla on vaunut ulkopuolella, monsieur."

Colbert yskähti epäröivästi. Hetkisen hän kuvitteli, että herttuattaren
ehdotus oli ansa, että portilla ehkä odotettiin, että tämä nainen, joka
oli myynyt salaisuutensa sadastatuhannesta écusta Colbertille,
varmaankin oli tarjonnut salaisuuttaan samasta summasta herra
Fouquetille.

Kun hän näytti kovin empivältä, katsahti herttuatar häntä silmiin.

"Ajatte mieluummin omissa vaunuissanne?" kysyi hän.

"Myönnän sen."

"Arveletteko, että saattaisin teidät johonkin satimeen?"

"Rouva herttuatar, te olette niin veikeä, ja minä olen niin
vakavaluontoinen, että viatonkin leikkisä tepponen voisi tuottaa
minulle ikävyyksiä."

"Niin, tosiaankin te pelännette? No hyvä, valjastuttakaa vaununne ja
ottakaa niin monta palvelijaa kuin haluatte... Mutta muistakaahan...
mitä kahden teemme, sen ainoastaan me tiedämme; mitä kolmas saisi nähdä,
sen julistamme kaikelle maailmalle. Minä en tässä kuitenkaan inttele:
vaununi seuraavat teidän ajopelejänne, ja pidän itseni tyydytettynä,
kun saan nousta teidän vaunuihinne ajaakseni kuningattaren luo."

"Kuningattarenko?"

"Oletteko sen jo unohtanut? Mitä, onko mielestänne haihtunut väliehto,
joka minulle on niin tärkeä! Hyvä Jumala, kuinka vähän se teille
merkitsikään! Sen tietäen olisin vaatinut teiltä kaksinkertaista
hintaa."

"Olen miettinyt, rouva herttuatar; minä en teitä seuraakaan."

"Niinkö!... Miksette?"

"Koska luotan teihin rajattomasti."

"Te olette peräti kohtelias!... Mutta saadakseni käsiini ne satatuhatta
écua...?"

"Ne ovat tässä."

Intendentti piirrälsi muutamia sanoja paperille, jonka antoi
herttuattarelle.

"Te olette saanut maksun", virkkoi hän.

"Kaunis piirre, herra Colbert, jonka tahdon teille palkita."

Näin lausuessaan hän remahti nauramaan. Madame de Chevreusen nauru oli
kaameata räkätystä. Ken tuntee nuoruuden, uskon, rakkauden, elämän
sykkivän suonissaan, kuuntelee mieluummin itkua kuin tuollaista kolkkoa
virskumista.

Herttuatar avasi miehustansa, vetäen poveltaan pienen, tulipunaisella
nauhalla sidotun paperipinkan. Hakaset olivat kirvonneet hänen
hermostuneiden sormiensa rajusta kosketuksesta. Paperin tempaamisesta
ja hankauksesta naarmuttunut hipiä paljastui ujostelemattomasti näistä
omituisista alkuvalmistuksista kummastuneen intendentin silmien eteen.
Herttuatar nauroi yhä.

"Kas tässä", toimitti hän, "herra de Mazarinin omakätiset kirjeet. Ne
ovat teillä, ja vielä kaupanpäällisiksi Chevreusen herttuatar on
riisuutunut nähtenne, ikäänkuin olisitte ollut... En tahdo mainita
nimiä, jotka synnyttäisivät teissä ylpeyttä tai kateutta. Nyt, herra
Colbert", hän jatkoi kiinnittäen nopeasti hakasia ja nauhoja pukunsa
rintamuksessa, "se hyvä onnenne on lopussa. Seuratkaa minua
kuningattaren luo."

"En tee sitäkään, madame. Jos joutuisitte uudestaan hänen
majesteettinsa vihoihin ja kuninkaallisessa palatsissa tiedettäisiin,
että minä olen teidät esitellyt, niin kuningatar ei ikinä antaisi sitä
minulle anteeksi. Ei, minulla on palatsissa uskollisia apureita, jotka
toimittavat teille puheillepääsyn, saattamatta minua ikävyyksiin."

"Miten tahdotte, kunhan vain pääsen."

"Miksi nimitittekään niitä Brüggen hurskaita naisia, jotka parantavat
sairaita?"

"Beguininunniksi."

"Te olette beguininunna."

"Ehkä; mutta minun täytyy lakata sitä olemasta."

"Se on teidän asianne."

"Anteeksi, anteeksi! En tahdo joutua vaaraan, että minulta evätään
luoksepääsy."

"Sekään ei kuulu minuun, madame. Minä käsken kirjeellisesti, että hänen
majesteettinsa palvelusvuorolla olevan kamarijunkkarin ensimmäinen
lakeija päästää sisälle beguininunnan, joka tuo tehokkaan lääkkeen
hänen majesteettinsa tuskien lieventämiseksi. Te viette minulta kirjeen
ja varaatte itsellenne lääkettä ja esitätte tarpeelliset selitykset.
Tarpeen tullen tunnustan beguininunnan, mutta en ota tietääkseni mitään
rouva de Chevreusesta."

"Hyvä niinkin."

"Tässä on suosituskirje, madame."




181.

Karhun talja.


Colbert ojensi kirjelapun herttuattarelle ja siirsi säveästi sivulle
istuimen, jonka taakse tämä oli vetäytynyt. Rouva de Chevreuse tervehti
keveästi ja poistui.

Intendentti oli heti varmistautunut Mazarinin käsialasta ja tarkistanut
kirjeiden lukumäärän oikeaksi. Hän soitti nyt käsikirjurinsa saapuville
ja pyysi tätä hakemaan hänen puheilleen parlamenttineuvos Vanelin.
Sihteeri vastasi, että herra neuvos oli juuri tullut taloon
tavallisuuden mukaan selostamaan intendentille senpäiväisen
parlamentinistunnon pääkohtia.

Colbert lähestyi lamppua, luki kardinaalivainajan kirjeet uudestaan ja
hymyili usean kerran, nähdessään mitä kaikkea merkitystä näillä
aavistamattomasti saaduilla todistuskappaleilla oli. Laskien ison
päänsä käsien varaan hän tuokioksi vaipui syvään mietiskelyyn.

Tällävälin astui Colbertin työhuoneeseen vantteran luiseva,
jäykkäpiirteinen ja kyömynenäinen mies, jonka vaatimaton varmuus
ilmaisi sekä joustavaa että päättäväistä luonnetta, -- notkeata
herransa edessä, joka saattoi viskata hänelle luun, mutta lujaa koirien
parissa, joiden ehkä olisi tehnyt mieli käydä kiistaan saaliinjaosta.
Hänellä oli kainalossaan paksu tukku asiakirjoja; hän asetti sen
samalle kirjoituspöydälle, jonka ääressä Colbert istui kyynärpäihinsä
nojaten.

"Hyvää iltaa, herra Vanel", toivotti jälkimmäinen aatoksistaan
havahtuen.

"Hyvää iltaa, monseigneur", vastasi Vanel luontevasti.

"Teidän on sanottava monsieur", huomautti Colbert sävyisästi.

"Monseigneuriksi puhutellaan ministereitä", virkkoi Vanel
järkkymättömän levollisesti; "te olette ministeri!"

"En vielä!"

"Olette minun silmissäni; joka tapauksessa tunnen teidän
_ylhäisyytenne_ itseeni verraten, ja jos ette mielellänne suo minun
puhuttelevan teitä siksi muiden kuullen, sallikaa minulle oma tapani
kahden kesken."

Colbert kohotti päänsä lampun tasalle ja koetti Vanelin kasvoista
lukea, minkä verran tässä nöyrän kiintymyksen vakuutuksessa oli
vilpittömyyttä. Mutta parlamenttineuvos kykeni kestämään
monseigneurinsakin tähystyksen. Colbert huokasi. Hän ei ollut saanut
mitään selville Vanelin muodosta: Vanel saattoi olla rehellinen.
Rahaministeri ajatteli, että tämä hänen alaisensa virkamies oli
kuitenkin ylempänä häntä yhdessä suhteessa: esimiehen oli täytynyt
alistua hänen vaimonsa tenhoon. Hänen juuri surkutellessaan tämän
virkasielun osuutta elämästä Vanel veti tyynesti taskustaan tuoksutetun
kirjeen, joka oli sinetöity punaisella lakalla, ja ojensi sen
intendentille.

"Mikä se on, Vanel?"

"Kirje vaimoltani, monseigneur."

Colbert yskäisi. Hän otti kirjeen, avasi ja luki sen sekä pisti
taskuunsa, sillaikaa kun Vanel rauhallisena selaili paperitukkuaan.

"Tehän olette työteliäs mies, Vanel?" virkahti suojelija yhtäkkiä.

"Kyllä, monseigneur."

"Kahdentoista tunnin aherrus ei peloita teitä?"

"Uurastan viisitoistakin tuntia päivässä."

"Mahdotonta! Parlamentin neuvokselle ei voi riittää kolmea tuntia
pitemmälti työtä sen asioissa."

"Minä laadin taulukkoja eräälle ystävälleni, joka palvelee
tilivirastossa, ja joutohetkinäni opiskelen hepreaa."

"Tehän olette saavuttanut arvossapidetyn aseman parlamentissa?"

"Luulen kyllä, monseigneur."

"Teidän tuskin kannattaisi sentään homehtuakaan neuvoksen istuimelle."

"Mitä tehdä paremmin edistyäkseen?"

"Ostaa virka."

"Millainen?"

"Oikein huomattava toimi. Pienet kunnianhimot ovat kiusallisimmat
tyydyttää."

"Pienet kukkarot, monseigneur, ovat vaikeimmat täyttää."

"Ettekö näe edessänne mitään suoranaista tavoitettavaa?" kysyi Colbert.

"En minkäänmoista."

"Minun mieleeni on johtunut muuan asema, mutta sen ostamiseen ilman
rasitusta tarvittaisiin kuninkaallista omaisuutta: yliprokuraattorin
virka ei ole tavallisen varallisuuden ulottuvissa."

Nämä sanat kuullessaan Vanel tähtäsi Colbertiin katseen, jonka
himmeydessä kuvastui pelkkää nöyryyttä, mutta intendentti joutui
kuitenkin aprikoitsemaan, eikö se silmäys kyennyt tunkeutumaan
syvällekin.

"Mitä puhuttekaan parlamentin yliprokuraattorin virasta, Monseigneur?"
oudoksui Vanel. "En tiedä muuta sellaista asemaa kuin herra Fouquetin."

"Aivan niin, hyvä neuvos."

"Te ette pysähdy vähään, monseigneur; mutta ennen kuin tavara ostetaan,
sen pitänee olla myytävänä?"

"Minä luulen, herra Vanel, että se virka olisi piankin tarjolla..."

"Mitä! Herra Fouquetko luovuttaisi korvauksesta yliprokuraattorin
valtuudet?"

"Niin puhutaan."

"Möisi viran, joka tekee hänet loukkaamattomaksi? Ohoh!" Ja Vanel
puhkesi nauruun.

"Peloittaisiko teitä ottaa se haltuunne?" kysyi Colbert vakavasti.

"Peloittaisiko! Ei suinkaan..."

"Eikä haluttaisikaan?"

"Monseigneur tekee minusta pilaa", sanoi Vanel; "kuinka ei
parlamenttineuvoksella olisi halua kohota yliprokuraattoriksi?"

"No niin, herra Vanel... sanon teille, että se virka tulee tarjolle."

"Monseigneur kyllä sanoo."

"Siitä on huhu liikkeellä."

"Minä vain vakuutan, että se on mahdotonta; mies ei ikinä heitä pois
kilpeä, jolla voi suojella kunniaansa, menestystään ja henkeään."

"Toisinaan esiintyy hupsuja, jotka uskovat olevansa kaikkien pahojen
sattumusten yläpuolella, herra Vanel."

"Ehkä niin, monseigneur; mutta sellaiset hupsut eivät missään
tapauksessa haaskaa etujansa niiden Vanel-parkojen hyödyksi, joita
maailmassa on."

"Mikseivät?"

"Kun nämä ovat köyhiä."

"On kyllä totia, kuten sanoin, että herra Fouquetin virka ehdottomasti
tulee maksamaan aimo summan. Mitä te uhraisitte siihen, herra Vanel?"

"Kaikki, minkä omistan, monseigneur."

"Siis minkä verran?"

"Kolmesta- neljäänsataantuhanteen livreen."

"Ja paljonkohan lunastukseen menisi?"

"Vähintään puolitoista miljoonaa. Tiedän siitä tarjotun
seitsemäntoistasataatuhatta herra Fouquetin taipumatta; mutta jos hän
nyt tuntisi tarpeelliseksi luovuttaa sen, -- mitä en kylläkään voi
uskoa, vaikka olenkin sellaista hiukan kuullut..."

"Ahaa! Teillekin on siis sentään vihjattu jotakin! Kuka siitä puhui?"

"Herra de Gourville... herra Pélisson, -- oh, se on ilmassa."

"No niin, jos herra Fouquet tahtoisi myydä...?"

"Niin hän voisi tyytyä puoleentoista miljoonaan ainoastaan
käteiskaupassa. En siis voisi siihen kuitenkaan puuttua, eikä kellään
ole puoltatoista miljoonaa heti lyödä pöytään."

Colbert keskeytti neuvoksen käskevällä kasvojen ilmeellä ja alkoi
miettiä. Nähdessään herransa totisuuden ja hänen osoittamansa
itsepintaisen harrastuksen tässä asiassa Vanel odotti ratkaisua,
rohkenematta avustaa sitä.

"Selittäkää minulle tarkoin", virkkoi Colbert sitten,
"yliprokuraattorin viran valtuudet."

"Niihin kuuluu oikeus nostaa kanne ketä hyvänsä Ranskan alamaista
vastaan, joka ei ole täysiverinen prinssi, tai epuuttaa jokaista
ranskalaista vastaan tehty syytös, joka ei kohdistu kuninkaaseen tai
prinssiin. Yliprokuraattori on kuninkaan oikea käsi sekä syyllisen
toimittamisessa rangaistukseen että myöskin oikeuden soihdun
sammuttamisessa. Niinpä herra Fouquet saattaakin pitää puoliansa itse
kuningasta vastaan, yllyttämällä tuekseen parlamentin; kuningaskin
taasen kaikesta huolimatta säästelee häntä, saadakseen julistuksensa
virallisesti voimaan ilman rettelöitä. Yliprokuraattori on varsin
hyödyllinen, mutta myös vaarallinenkin väline valtioelämässä."

"Tahdotteko tulla yliprokuraattoriksi, Vanel?" kysäisi Colbert äkkiä
muuttaen katsantonsa ja äänensä maireiksi.

"Minäkö", huudahti tämä. "Mutta onhan minulla ollut kunnia huomauttaa
teille, että minulta puuttuu siihen vähintään yksitoistasataatuhatta
livreä."

"Lainaatte sen erän koolle ystäviltänne."

"Minulla ei ole itseäni varakkaampia ystäviä."

"Kunnon mies!"

"Kunpa kaikki ajattelisivat niinkuin te, monseigneur!"

"Hyvä jo niinkin, että minulla on se käsitys, ja tarpeen tullen menen
takuuseen puolestanne."

"Varokaa puheenpartta, monseigneur: ken takaa, hän maksaa."

"Siitä en ole huolissani."

Vanel nousi ihan järkkyneesti tästä niin äkillisesti, niin
aavistamattomasti tarjotusta suunnattomasta palveluksesta, kun sitä
kannatusta lupasi mies, jonka sanoja kevytmielisimmätkään eivät koskaan
pitäneet joutavana puheena.

"Älkää laskeko minusta leikkiä, monseigneur!" lausui hän kuitenkin.

"Joutukaamme, herra Vanel. Sanoitte herra Gourvillen jo puhuneenkin
teille herra Fouquetin asiasta?"

"Huomautti siitä myös Pélisson."

"Suoraanko vai viittauksena?"

"Aluksi he lausuivat, että parlamentin jäsenten pitäisi keskuudestaan
koota pari kolme miljoonaa herra Fouquetille, suojelijalleen ja
etevimmälle edustajalleen."

"Ja mitä te vastasitte?"

"Sanoin puolestani lahjoittavani kymmenentuhatta livreä, mikäli tulisi
tarvis."

"Haa, te siis pidätte hänestä?" huudahti Colbert, ja hänen katseessaan
leimahti viha.

"En, mutta herra Fouquet on meidän yliprokuraattorimme; hän on
velkaantumassa, joutumassa häviöön, ja meidän on pelastettava
parlamentin kunnia."

"Sekin valaisee minulle, minkätähden hän on ainiaan turvassa niin kauan
kuin hoitaa sitä virkaa", sanoi Colbert.

"Herra Gourville lisäsi siihen: 'Almun tarjoaminen olisi sentään joka
tapauksessa nöyryyttävää herra Fouquetille, ja hän kieltäytyisi siitä.
Mutta lunastakoon parlamentti häneltä yhteistoiminnalla ja arvokkuutta
noudattaen yliprokuraattorinviran, niin kaikki käy hyvin, yhteinen
kunnia ei joudu alttiiksi eikä herra Fouquetin itsetuntoa loukata.'"

"Tuo on nimenomainen hanke."

"Siksi minäkin sen otaksuin, monseigneur."

"No niin, herra Vanel, menkää heti tapaamaan herra Gourvilleä tai
Pélissonia. Tai tunnetteko ketään muuta herra Fouquetin likeistä
ystävää?"

"Olen hyvä tuttava herra de la Fontainen kanssa."

"Runoniekka la Fontainen?"

"Saman juuri; hän sepitti säkeitä vaimolleni siihen aikaan, kun herra
Fouquet oli perheeni ystäviä."

"Kääntykääkin siis hänen puoleensa, päästäksenne rahaministerin
puheille otollisimpana hetkenä."

"Mielelläni; mutta rahat?"

"Sopimuksenne määräpäiväksi ja -hetkeksi teille tulee puuttuva summa
haltuunne, herra Vanel; olkaa siitä huoletta."

"Tämä on ihan tavatonta anteliaisuutta, monseigneur! Te himmennätte
kuninkaan, menette edelle rahaministeristä."

"Malttakaa... älkäämme käyttäkö sanoja väärin. Minä en lahjoita teille
neljäätoistasataatuhatta livreä, herra Vanel: minulla on lapsia."

"Niin, niin, lainastahan on kysymys."

"Minä lainaan sen summan, niin."

"Pyytäkää mitä korkoa ja vakuutta vain haluatte, monseigneur; olen
valmis noudattamaan määräyksiänne, ja täytettyäni toivomuksenne minä
yhä toistan, että te anteliaisuudessa olette kuninkaan ja herra
Fouquetin yläpuolella. Ehtonne siis?"

"Kahdeksan vuoden maksuaika."

"Oh, se on erinomaista!"

"Kiinnitys itse virkatuloihin."

"Se on mukavin vakuus. Onko muuta?"

"Odottakaahan: pidätän itselleni oikeuden lunastaa teiltä viran
sadanviidenkymmenentuhannen livren lisähyvityksellä, jos te ette sen
hoitamisessa noudata kuninkaan etujen ja minun suunnitelmieni mukaista
suuntaa."

"Ahaa!" äänsi Vanel hätkähtäen.

"Onko siinä edellytyksessä mitään teille soveltumatonta, herra Vanel?"
kysyi Colbert kylmästi.

"Ei, ei!" vastasi toinen pikaisesti.

"No niin, voimme siis laatia sopimuksemme milloin tahansa. Rientäkää
nyt herra Fouquetin ystävien luo..."

"Minä lennän..."

"Ja hankkikaa pääsy yli-intendentin puheille."

"Kyllä, monseigneur."

"Olkaa taipuisa myönnytyksiin, ja asian tultua järjestetyksi..."

"Pyydän häneltä heti allekirjoitusta."

"Varokaa sitä kaikin mokomin!... Älkää koskaan puhuko hänen kanssaan
kirjallisista tai suullisistakaan vakuutuksista ikäänkuin purkamisen
pelossa, kuuletteko? Te tärvelisitte sillä koko homman!"

"No, mutta mitä siis tehdä, monseigneur? On kovin vaikea..."

"Koettakaa vain sievästi saada hänet lyömään kättä päälle...
Menkäähän!"




182.

Haudattu salaisuus esille.


Leskikuningatar istui makuuhuoneessaan Palais-Royalissa rouva de
Mottevillen ja _señora_ Molinan kanssa. Kuningasta oli iltaan asti
odotettu tulevaksi, mutta häntä ei ollut kuulunut; Itävallan Anna oli
hyvin kärsimättömäksi käyden lähettänyt jo usean kerran tiedustamaan
häntä. Tuntui olevan ukkosta ilmassa. Hovimiehet ja -naiset välttelivät
toisissa etuhuoneissa ja käytävissä, ollakseen puhumatta hankalista
seikoista.

Kruununprinssi oli aamusella lähtenyt kuninkaan kumppaniksi
metsästysretkelle. Madame oli sulkeutunut kotosalle nyreänä koko
maailmaa kohtaan. Leskikuningatar taasen oli nyt lausunut rukouksensa
latinaksi, mutta ryhtynyt sitten puhtaalla Kastilian murteella pitämään
perhepakinaa kahden ystävättärensä kanssa; rouva de Motteville ymmärsi
valtiattarensa äidinkieltä aivan hyvin, vaikka hän itse käyttikin
keskustelussa ranskaa. Ensin nämä kolme naista ehdyttivät kaikki
teeskentelevän kohteliaat puheentavat sen surkean totuuden
vahvistamiseksi, että kuninkaan käytös sai kuningattaren,
leskikuningattaren ja koko sukukunnan ihan kuolemaan mielipahasta;
valituin sanoin sitten eri puolilta mitä ankarimmin tuomittiin neiti de
la Vallièren esiintyminen, ja lopuksi leskikuningatar päätti nämä
soimaukset huokaisemalla raskaasti Molinalle:

"_Estos hijos!"_

-- Voi niitä lapsia! -- äidin suussa se oli paljon merkitsevä valitus
tuolla äänenpainolla lausuttuna, ja ties mitä siihen liittyikään
Itävallan Annan ajatuksissa, hänellä kun oli synkistyneeseen sieluunsa
kätkettynä kummallisia salaisuuksia.

"Niin", säesti Molina, "ja lapsille äidit uhrautuvat."

"Niille on yksi äiti uhrannut kaikkensa", virkahti leskikuningatar ja
ikäänkuin aikoi sanoa enemmän, mutta kun hän samassa kohotti katseensa
valjun Ludvig XIII:n luonnollisessa koossa maalattuun muotokuvaan,
tuntui hänestä puolisovainaja saavan jälleen säihkyä himmeihin
silmiinsä, levittävän sieraimiaan vihan valtaamana, sanattomana
elähtyvän uhkaamaan.

Itävallan Annan viime sanoja seurasi syvä hiljaisuus. Señora Molina
alkoi pöyhiä ison ompeluvasun nauhoja ja pitsejä. Rouva de Motteville
oli kummastuksekseen havainnut, että uskotun ja valtiattaren kasvojen
ilme oli yhtaikaa pikimmältään ilmaissut jotakin keskinäistä
ymmärtämystä, ja hienotuntoisena hovinaisena hän loi silmänsä alas,
yrittämättä enää mitään nähdä, mutta sitä huolellisemmin heristäen
korviansa.

Hänen huomioonsa tuli kuitenkin enää vain painokas "hm!" perin
varovaiselta espanjalaiselta duennalta ja huokaus, joka tuntui ihan
puuskauksena puhkeavan leskikuningattaren povesta.

Hän nosti heti päätänsä.

"Koskeeko taas?" hän kysyi.

"Ei, Motteville, ei; miksi niin luulisit?"

"Teidän majesteettinne voihkaisi."

"Olet tosiaan oikeassa; niin, tunnen hiukan vihlovan."

"Herra Valot lienee tässä lähellä, Madamen luona."

"Mitä varten siellä?"

"Madamella on hermovaivansa."

"Tauti siinäkin! Herra Valotin ei pitäisi sellaiseen puuttuakaan, kun
toinen lääkäri parantaisi Madamen..."

Rouva de Motteville kohotti taas päänsä kummastuneena.

"Toinen lääkäri kuin herra Valot?" hän sanoi; "kuka siis?"

"Työ, Motteville, työ... Voi, jos kukaan on sairas, niin toinen
miniäparkani!"

"Teidän majesteettinne myöskin."

"En paljonkaan tänä iltana."

"Ei ole sanomista, madame!"

Ja ikäänkuin rouva de Mottevillen varoituksen vahvistukseksi viilsi
samassa tuima tuska leskikuningattaren sydäntä, saaden hänet
vaalentuneena heittäytymään taaksepäin lepotuolissa. Sairasta näytti
uhkaavan äkillinen taintumus.

"Lääkkeeni!" sopersi hän.

"Jo, jo!" vastasi Molina askeleitansa jouduttamatta, mennessään
noutamaan kullatusta kaapista ison vuorikristallipullon, jonka hän toi
avattuna emännälleen. Tämä hengitti sitä kiivaasti huohottaen useaan
toviin ja mutisi:

"Näillä kohtauksilla Luoja ottaa henkeni. Tapahtukoon hänen pyhä
tahtonsa!"

"Ei pahoinvoinnista kuole", virkkoi Molina asettaen pullon takaisin
kaappiin.

"Joko meni ohitse, teidän majesteettinne?" kysyi rouva de Motteville.

"Voin kyllä paremmin."

Ja Itävallan Anna laski sormensa huulilleen, kehoittaakseen
espanjalaista uskottuansa olemaan enää viittaamatta entisyyteen.

Mutta rouva de Motteville virkahti vuorostaan kotvasen kuluttua:

"Omituista!"

"Mikä on omituista?" kysyi leskikuningatar.

"Muistaako teidän majesteettinne sitä päivää, jona ensi kerran tunsitte
tätä kipua?"

"Minä muistan, että se oli kovin murheellinen päivä, Motteville."

"Se oli aikaisemmin merkinnyt riemullista vuosipäivää teidän
majesteetillenne; juuri kolmekolmatta vuotta ennen sitä päivää ja
samalla tunnillakin oli teidän kunniakas poikanne syntynyt
kuninkaaksemme."

Leskikuningatar kirahti, painoi otsan käsiinsä ja vaipui tuokioksi
äänettömyyteen. Muisteliko hän jotakin vai miettikö? Vai säjöilykö
häntä vielä vihloi? Señora Molina loi rouva de Mottevilleen melkein
raivostuneen katseen, -- määrin se tuntui nuhteelta, ja kun arvoisa
rouva ei osannut ajatellakaan kajonneensa mihinkään kolkkoon
salaisuuteen, alkoi hän vain etsiä puhdistusta omaltatunnoltaan.
Silloin Itävallan Anna äkkiä kohoutui sanoen:

"Syyskuun viides päivä! Niin, kipuni tosiaan alkoi syyskuun
viidentenä... Suuri ilo toisena vuonna, suuri tuska toisena. Suuri
tuska", hän lisäsi hyvin hiljaa, "liian suuren ilon sovituksena!"

Itävallan Anna näytti nyt menettävän muistojensa ja
ajattelunsa johtolangan; hän jäi epämääräisiin mietteisiin, silmät
läpitunkemattoman synkkinä, kädet veltosti riipuksissa.

"Meidän on mentävä levolle", muistutti señora Molina.

"Hetimiten, Molina."

"Jättäkäämme kuningatar", lisäsi itsepintainen espanjatar.

Rouva de Motteville nousi. Leskikuningattaren valjuille poskille herui
hiljalleen niin kirkkaita ja isoja kyyneleitä kuin lapsen surussa, ja
sen nähdessään Molina kiinteästi tähtäsi häneen mustat ja valppaat
silmänsä.

"Niin, niin", sanoi Itävallan Anna pikaisesti. "Jätä meidät vain,
Motteville; menehän."

Sana _meidät_ kuulosti epämieluisalta ranskalaisen suosikin korvissa.
Se merkitsi, että oli tekeillä jotakin salaisuuksien tai muistojen
selvittelyä, -- että keskustelun mielenkiintoisimmassa vaiheessa oli
saapuvilla yksi henkilö liikaa.

"Riittääkö Molina teidän majesteettinne palvelukseen?" kysyi ranskatar.

"Kyllä", vastasi espanjatar omasta takaa.

Rouva de Motteville niiasi. Mutta samassa avasi oviverhot vanha
kamarineito, ulkonaisestikin sellaisessa asussa, jota Espanjan hovissa
oli käytetty 1620-luvulla. Hän yllätti leskikuningattaren
kyynelehtivänä, rouva de Mottevillen viisaasti peräytymässä ja señora
Molinan harjoittamassa pikku diplomatiaa, ja kursailematta lähestyen
ryhmää hän ilahtuneesti huusi valtiattarelleen:

"Apukeino, apukeino!"

"Mikä apukeino, _chica_?" tiedusti Itävallan Anna.

"Teidän majesteettinne tautiin", vastasi kamarineito.

"Kuka sen tuo?" kysyi rouva de Motteville innokkaasti. "Herra Valot?"

"Ei, muuan nainen Flandriasta."

"Flandriasta? Espanjasta?" kysyi leskikuningatar.

"En tiedä."

"Kuka hänet on tänne lähettänyt?"

"Herra Colbert."

"Hänen nimensä?"

"Hän ei sanonut sitä."

"Mikä hän on asemaltaan?"

"Sen hän selittää itse."

"Miltä hän näyttää?"

"Hän on naamioitu."

"Käy katsomassa, Molina", käski leskikuningatar.

"Sitä ei tarvita", lausui äkkiä oviverhojen takaa sekä luja että lempeä
ääni, joka säpsähdytti molempia hovinaisia ja sai leskikuningattaren
rajusti hätkähtämään. Samassa ilmestyi naamioitu nainen uutimien
aukkoon ja sanoi ennen kuin leskikuningatar ennätti virkkaa mitään:
"Minä tulen Brüggen beguiniluostarista ja tuon todellakin lääkkeen,
joka voi parantaa teidän majesteettinne."

Kaikki olivat vaiti. Beguininunna ei liikahtanut askeltakaan edemmäksi.

"Puhukaa", käski sitten leskikuningatar.

"Sitten kun olemme yksinämme", vastasi tuntematon.

Itävallan Anna loi kumppaneihinsa silmäyksen, ja nämä vetäytyivät pois.
Beguininunna lähestyi silloin kuningatarta, kunnioittavasti tervehtien
häntä. Sairas katseli epäluuloisesti tätä naista, joka niinikään
tähysti häntä säihkyvin silmin naamionsa rei'istä.

"Ranskan kuningatar onkin siis kovin sairas", aloitti Itävallan Anna,
"koska Brüggen beguiniluostarissa asti tiedetään hänen kaipaavan
parannusta?"

"Teidän majesteettinne ei ole toivottomasti sairas, Jumalan kiitos!"

"Mutta miten saatoitte tietää, että minulla on kipuja?"

"Teidän majesteetillanne on Flandriassa ystäviä."

"Ja ne ystävätkö ovat lähettäneet teidät tänne?"

"Niin, madame."

"Mainitkaa heidät minulle."

"Mahdotonta, madame, ja hyödytöntä, koska teidän majesteettinne sydämessä
ei jo ole herännyt eloon muistoja."

Itävallan Anna kohotti päänsä, yrittäen naamionkin suojasta sanojen
salamyhkäisyydestä saada selville, kuka häntä puhutteli näin
tuttavalliseksi heittäytyen. Ylpeätä arvokkuuttansa loukkaavasta
uteliaisuudestaan maltittomaksi käyden hän sitten lausui:

"Ettekö tiedä, madame, että kuninkaallisia henkilöitä ei puhutella
naamioituna?"

"Suvaitkaa se minulle, madame", vastasi beguininunna nöyrästi.

"En voi sitä suvaita, mutta suon kyllä anteeksi, jos nyt riisutte
naamionne."

"Olen tehnyt valan, madame, autellakseni surevia tai kärsiviä,
antamatta heidän koskaan nähdä kasvojani. Minä olisin voinut tuottaa
lievikettä ruumiillenne ja sielullenne; mutta koska teidän
majesteettinne epää sen minulta, niin peräydyn. Hyvästi, madame,
hyvästi!"

Nämä sanat lausuttiin niin säveän kunnioittavasti, että kuningattaren
pahastus ja epäluuloisuus tasaantui hänen uteliaisuutensa vähentymättä.

"Olette oikeassa", hän myönsi; "kärsivien ei sovi halveksia Jumalan
lähettämää lohtua. Puhukaa, madame, -- ja kunpa voisittekin tuottaa
minulle ruumiillista huojennusta, kuten sanoitte!... Voi, minä
valitettavasti pelkään, että Jumala aikoo ankarasti koetella voimiani!"

"Puhukaamme ensin hiukan sielusta, jos sallitte", sanoi nunna; "olen
varma siitä, että sekin kärsii."

"Sieluni?"

"On jäytäviä syöpävikoja, joiden toiminta pysyy näkymättömissä. Ne
jättävät hipiälle puhtaan valkoisuuden, ne eivät juomuta ihoa
sinertävillä sakkanesteillä. Potilaan povelle kumartuva lääkäri ei
kuule niiden taukoamattomia hampaita lihaksissa, niiden hivutusta
veressä; mutta milloinkaan ei rauta eikä tuli ole tappanut tai
taltuttanut niitä kuolettavia vitsauksia. Ne asustavat ajatuselämässä
ja riuduttavat sen; ne paisuvat sydämessä ja saavat sen pakahtumaan.
Sellaiset vainolaiset voivat käydä kohtalokkaiksi kuningattarillekin;
ettekö te kärsi niistäkin?"

Anna kohotti käsivartensa, joka hohti valkoisena ja siromuotoisena kuin
hänen nuoruudessaankin.

"Mainitsemanne koettelemukset", hän sanoi, "kuuluvat meidän elämäämme,
maan mahtavien, joille Jumala on uskonut yksilöiden kaitsemisen.
Milloin niiden taakka käy liian raskaaksi, Vapahtaja huojentaa
kuormaamme rippituolissa. Niinä hetkinä me kirvoitamme salaiset
huolemme. Mutta kaikkien ylin Herra jakaa koettelemukset luotujensa
voimien mukaan, ja minullekaan ei kuormani ole ylivoimainen:
lähimmäisteni salaisuuksien tallettamiseen olen Luojalta saanut
kylliksi vaiteliaisuuden kykyä, ja kaikkiin omiini ei rippi-isän
luotettavuus ole riittävä."

"Huomaan, että olette ainiaan yhtä miehuullinen vihollistenne suhteen,
madame, mutta teillä ei tunnu olevan luottamusta ystäviinne."

"Kuningattarilla ei ole ystäviä; jollei teillä ole minulle muuta
sanottavaa, -- jos tunnette vain olevanne taivaan innoittama
ennustamaan minulle, niin jättäkää minut rauhaan, sillä minä pelkään
tulevaisuutta."

"Minä olisin luullut", virkkoi beguininunna päättävästi, "että teitä
peloittaa pikemmin menneisyys."

Tuskin oli hän saanut sanat suustansa, kun kuningatar suoristautuen
huudahti lyhyen käskevästi:

"Puhukaa! Puhukaa suoraan, selittäkää tarkoituksenne joutuin ja
selvästi, taikka..."

"Älkää uhatko, kuningatar", keskeytti beguininunna sävyisästi. "Olen
tullut luoksenne kunnioittavan osanoton vallassa, ystävättären
puolesta."

"Todistakaa se siis! Keventäkää tilaani älkääkä ärsyttäkö."

"Se todistaminen käy helposti, ja teidän majesteettinne saa nähdä, enkö
todella edusta ystävätärtä."

"No niin?"

"Mitä onnettomuutta teidän majesteetillenne on sattunut kolmenkolmatta
vuoden kuluessa?..."

"No, moniakin suuria onnettomuuksia. Ensiksikin menettänyt puolisoni."

"En puhu sellaisista tappioista. Tahdoin kysyä, onko... nykyisen
kuninkaamme syntymästä asti... ystävättären esiintymistapa tuottanut
mitään murhetta teidän majesteetillenne."

"En käsitä teitä", vastasi kuningatar, ja liikutustansa salatakseen hän
puri hampaansa yhteen.

"Esitän asiani siis selvemmin. Muistaahan teidän majesteettinne, että
kuningas syntyi syyskuun viidentenä päivänä 1638 neljänneksen yli
yksitoista?"

"Kyllä", änkkäsi kuningatar.

"Puoliyhdeltä", jatkoi beguininunna, "oli _dauphin_[13] jo tunnustettu
Ranskan kruununperilliseksi; Meauxin arkkipiispa oli antanut
hänelle hätäkasteen kuninkaan ja teidän nähtenne. Kuningas läksi
Saint-Germainin vanhan linnan kappeliin kuulemaan kiitosmessua."

"Ihan niin", jupisi kuningatar.

"Teidän majesteettinne synnytys oli tapahtunut edesmenneen Monsieurin,
prinssien ja hovinaisten läsnäollessa.[14] Kuninkaan henkilääkäri
Bouvard ja hovikirurgi Honoré oleskelivat etuhuoneessa. Teidän
majesteettinne vaipui uneen kello kolmen tienoissa; ettekö nukkunutkin
noin seitsemään asti?"

"Kyllä niin; mutta kerrottehan tuossa sellaista, mitä koko maailma
tietää."

"Olen tulossa kohtaan, josta vain harvat tietävät, madame. Vain
harvatko, sanoin? Voi, oikeastaan vain kaksi, sillä joskin se alkuaan
oli viiden tietona, on asianomaisten kuolema sittemmin varmistuttanut
salaisuutta. Kuningas lepää esi-isiensä parissa, kirvoittajavaimo
Péronne seurasi pian perässä, Ja Laporte on jo unohtunutkin."

Kuningatar avasi suunsa vastatakseen; pyyhkäistessään kasvojansa hän
tunsi jääkylmän kätensä kohtaavan polttavia hikihelmiä.

"Kello oli kahdeksan", pitkitti tuntematon nainen. "Kuningas söi
hyvällä ruokahalulla illallista; hänen ympärillään raikui iloinen riemu
ja kemujen ratto, kansanjoukot hälisivät ulokkeiden alla, ja päihtyneet
ylioppilaat kantoivat riemukulussa sveitsiläisiä muskettisotureita ja
kaartilaisia yltympäri kaupunkia. Yleisen innostuksen tavaton meteli
sai dauphanin hiukan kitisemään hoitajattarensa rouva de Hausacin
sylissä, se värähdytteli Ranskan tulevaista kuningasta, jonka sitten
avautuville silmille näyttäytyi kaksi kruunua kehdon jalkopäässä. Äkkiä
teidän majesteettinne päästi vihlovan kirahduksen, ja rouva Péronne
ilmestyi jälleen päänalusenne viereen. Lääkärit aterioitsivat
syrjäisessä huoneessa. Palatsi oli jäänyt palvelusvuoroja ja vartioita
vaille, tyhjentynyt omille oloilleen, sen jälkeen kun yleisö kerran oli
ensin saanut sinne vapaan pääsyn. Tutkittuaan teidän majesteettinne
tilaa apuvaimo huudahteli hämmästyksestä; hän otti teidät syliinsä
surkeillen ja epätoivoisena ja lähetti Laporten ilmoittamaan
kuninkaalle, että hänen majesteettinsa kuningatar tahtoi tavata hänet
huoneessaan. Laporte oli kylmäverinen ja viisas mies, kuten tiedätte,
madame. Hän ei lähestynyt kuningasta pelästyneenä palvelijana, joka
tuntee tärkeytensä ja tahtoo itsekin säikyttää; hymyhuulin hän astui
valtiaansa tuolin viereen ja sanoi: 'Sire, kuningatar on hyvin
onnellinen ja tuntisi vielä suurempaa iloa, jos saisi hetkiseksi nähdä
teidän majesteettinne.' Sinä päivänä Ludvig XIII olisi lahjoittanut
kruununsa kerjäläiselle, joka olisi hänelle toivottanut taivaan
siunausta! Hilpeänä, elostuneena, vilkkaana kuningas nousi pöydästä
sanoen veitikkamaisesti kuten Henrik IV olisi saattanut virkkaa: 'Hyvät
herrat, minä pistäydyn vaimoni luo.' Hän saapui teidän vuoteenne
ääreen, madame, juuri sillä hetkellä kun rouva Péronne ojensi häntä
kohti toista prinssiä, sievää ja tervettä kuten ensimmäinenkin, sanoen:
'Sire, Jumala ei tahdo, että Ranskan kuninkuus joutuu naisperimyksen
vaaraan.' Ensimmäisessä liikutuksessaan kuningas hypähti lapsen luo ja
huudahti: 'Kiitetty olkoon Jumala!'"

Beguininunna vaikeni havaitessaan, kuinka tuskallisen silmäyksen
valtaan leskikuningatar oli joutunut. Itävallan Anna oli hervahtanut
taaksepäin lepotuolissaan; pää kumarassa ja tuijottavin silmin hän
kuunteli miltei tajuamattomana, huulet liikkuivat kiihkeästi joko
rukouksessa Jumalalle tai sadatuksessa tätä tuntematonta tunkeilijaa
vastaan.

"Voi, älkää luulko", huudahti nunna, "että kuningatar oli huono äiti,
joskin hän on antanut tämän prinssin viettää vaivaista elämää loitolla
valtaistuimesta! Oi, ei... hän on vuodattanut viljalti kyyneliä
poloisen tähden, ja kuumilla suudelmilla hän hyvästeli pienokaisparkaa,
kun valtiolliset näkökohdat tuomitsivat Ludvig XIV:n kaksoisveljen
suljettavaksi viheliäiseen syrjäisyyteen!"

"Hyvä Jumala, hyvä Jumala!" mutisi leskikuningatar heikosti.

"Pianhan", pitkitti beguininunna ripeästi, "kuningas alkoi vapista
Ranskan menestyksen ja valtion rauhan puolesta, kun hän jo seuraavana
hetkenä oivalsi, että hänen yhdenikäisillä pojillaan oli yhtäläinen
oikeus valtaistuimeen. Hän kutsui heti työhuoneeseensa kardinaali de
Richelieun, joka tunnin ajan harkittuaan asemaa lausui vakaumuksenaan:
'Teidän majesteetillenne on syntynyt kruununperillinen, ja Jumala on
varalta antanut tällekin seuraajan; mutta nykyään tarvitsemme
ainoastaan ensinmainittua, joten kätkekäämme toinen Ranskalta niinkuin
Jumala oli hänet salannut omilta vanhemmilta. Kruununperillinen
merkitsee valtiolle rauhaa ja turvallisuutta; kaksi kilpailemassa
vallasta tuottaa kansalaissotaa ja järkyttää kuningasvaltaa.'"

Itävallan Anna nousi rivakasti, vaaleana ja kädet nyrkissä.

"Te tiedätte liikaa", hän sanoi kumealla äänellä, "koska olette
kajonnut valtiosalaisuuteen. Olette muka kuullut sen ystäviltä, mutta
ne ovat kehnoja, petollisia ystäviä. Te olette heidän kätyrinsä
rikoksessa, joka tässä on tekeillä. Alas nyt naamio, muutoin annan
henkivartioni kapteenin vangita teidät. Oh, tuo salaisuus ei minua
peloita! Te olette saanut sen haltuunne, mutta minä otan sen takaisin;
sen täytyy jäykistyä poveenne, sillä tästä hetkestä alkaen ei se eikä
henkennekään enää kuulu teille!"

Ja leskikuningatar lähestyi beguininunnaa, antaakseen pontta
uhkaukselleen.

"Oppikaa tuntemaan hylättyjen ystävienne uskollisuus, rehellisyys ja
vaiteliaisuus", lausui tämä siepaten naamion kasvoiltaan.

"Chevreusen herttuatar!" huudahti Itävallan Anna.

"Teidän majesteettinne ohella ainoa osallinen koko salaisuudesta."

"Oi, tulkaa suutelemaan minua, herttuatar", mutisi Itävallan Anna.
"Kuinka voittekaan siten leikitellä kuolettavalla tuskallani -- se on
ystävänsä surmaamista!"

Ja nojaten päätänsä vanhan herttuattaren olkaa vasten hän puhkesi
karvaihin kyyneliin. Mutta entinen uskottu lausui ontolla äänellä:

"Kuinka nuorekas te vielä olettekaan, kun voitte itkeä!"




183.

Kaksi ystävätärtä.


Leskikuningatar katseli rouva de Chevreusea ylpeästi, mutta virkkoi
sitten:

"Luulen että viime sanoissanne onnittelitte minua. Tähän asti,
herttuatar, olin luullut mahdottomaksi, että yksikään ihmisolento voisi
tuntea itsensä vähemmän onnelliseksi kuin Ranskan entinen kuningatar."

"Madame, te olette tosiaankin ollut murheen murjoma äiti, mutta noiden
isoisten koettelemusten ohella, joista me kaksi ihmisten ilkeyden
eroittamaa vanhaa ystävätärtä äsken haastelimme, -- noiden
kuninkaallisten onnettomuuksien rinnalla on teillä ilojakin, jotka
tosin vain vähäisessä määrin tulevat tuntuviin, mutta kuitenkin ovat
koko maailman suuresti kadehtimia."

"Mitä iloja?" kysyi Itävallan Anna katkerasti. "Kuinka voit sitä sanaa
ollenkaan käyttää, herttuatar, kun vastikään tunnustitte, että sekä
ruumiini että sieluni tarvitsevat lääkintää?"

Rouva de Chevreuse kokosi kotvasen ajatuksiaan.

"Kuinka loitolla kuninkaalliset ovatkaan muista ihmisistä!" hän sitten
huomautti.

"Mitä tarkoitatte?"

"Tahdoin sanoa, että he ollessaan niin kovin kaukana kaikesta arkisesta
unohtavat muiden ihmisten elämäntarpeet, -- niinkuin afrikkalaisen
vuoristoseudun asukas vehmaiden pengermiensä helmassa, joita
lumirinteiltä solisevat purot raikastuttavat, ei tule ollenkaan
ajatelleeksi, miten tasangon matkalaisia saattaa menehtyä janoon ja
nälkään päivänpolttamilla kedoilla."

Leskikuningatar punehtui hiukan; hän oli oivaltanut viittauksen.

"Tiedättekös", hän sanoi, "on tosiaan pahoin tehty, että teidät
jätettiin ihan oman onnenne varaan."

"Oh, kuningas kuuluu perineen isänsä vihamielisyyden minua kohtaan,
madame! Hän karkoittaisi minut, jos tietäisi, että olen palatsissa."

"En voi sanoa, että kuningas ajattelisi teistä suosiollisesti,
herttuatar", vastasi leskikuningatar; "mutta minä kaiketi voisin...
salaisesti..."

Herttuattaren huulet vetäysivät halveksivaan hymyyn, joka herätti
puhujassa rauhattomuutta.

"Oli muuten kovin hyvä, että tulitte tänne", kiirehti hän lisäämään.

"Kiitos, madame!"

"Vaikkapa vain kumotaksenne huhun kuolemastanne, -- suureksi ilokseni."

"Oliko minun tosiaan kerrottu kuolleen?"

"Kaikkialla."

"Lapseni eivät kuitenkaan olleet esiintyneet surupuvussa."

"Kas, tiedättehän, herttuatar, että hovi muuttaa usein majaa; herrat
d'Albert de Luynes sattuvat harvoin näkyviimme, ja alituisessa
hyörinässämme jää paljonkin julkisen elämän ilmiöitä huomaamatta."

"Teidän majesteettinne ei kuitenkaan olisi pitänyt uskoa sitä huhua."

"Miksi? Voi, me olemme kuolevaisia; ettekö näe, että minä, vanhempi
siskonne, kuten entiseen aikaan sanoimme -- jo kallistun hautaa kohti?"

"Jos teidän majesteettinne uskoi minut kuolleeksi, niin teitä on
ainakin täytynyt hämmästyttää, että minusta ei ollut kuulunut mitään
ennen."

"Kuolema toisinaan yllättää ihmisen hyvin äkillisesti."

"Oi, teidän majesteettinne, kun sielut tallettavat sellaisia
salaisuuksia kuin äsken mainitsemamme, tuntevat ne ensin kevennyksen
tarvetta, joka on tyydytettävä! Iäisyyteen valmistauduttaessa laitetaan
kaikki vanhat paperit järjestykseen."

Leskikuningatar hätkähti.

"Teidän majesteettinne voi varmalla tavalla saada tietoonsa minun
kuolemani", jatkoi herttuatar.

"Kuinka?"

"Siten että teidän majesteetillenne heti seuraavana päivänä luovutetaan
nelinkertaisessa kotelossa kaikki mitä on jäänyt jäljelle meidän
entisestä salaisesta kirjeenvaihdostamme."

"Ettekö ole polttanut...?" huudahti Itävallan Anna säikähtyen.

"Voi, rakas hallitsijattareni", vastasi herttuatar, "ainoastaan
petturit polttavat kuninkaallisia kirjelmiä!"

"Petturitko?"

"Niin juuri: tai he ovat polttavinaan, mutta pidättävätkin itselleen ja
myyvät sitten."

"Hyvä Jumala!"

"Uskolliset ystävät sitävastoin vaalivat tällaisia aarteita kuin
silmäteräänsä; sitten he jonakuna päivänä tulevat tapaamaan
kuningatartansa ja sanovat hänelle: 'Madame, minua alkaa ikä painaa,
tunnen riutuvani. On vaara tarjolla, että minä kuolen ja teidän
majesteettinne salaisuus tulee ilmi; ottakaa siis tämä arveluttava
paperi ja polttakaa se itse.'"

"Vaarallinen paperi! Mikä?"

"Mitä minuun tulee, niin hallussani onkin tosiaan vain yksi, mutta se
koskee kovin hankalaa asiaa."

"Voi, herttuatar, sanokaa, sanokaa!"

"Se on se kirjelappunen elokuun toiselta päivältä 1644, jossa käskitte
minun käydä Noisy-le-Secissä rakasta ja onnetonta lasta katsomassa.
Teidän omalla käsialallanne, madame, mainitaan siinä 'rakas onneton
lapsi'."

Syntyi syvä hiljaisuus; kuningatar tutkisteli kuilua, rouva de
Chevreuse viritteli ansaansa.

"Niin, onneton, kovin onneton!" mutisi tovin kuluttua Itävallan Anna;
"kuinka murheellista elämää se pikku poloinen viettikään, saadakseen
sitten, ennenaikaisen ja surkean lopun!"

"Onko hän kuollut?" huudahti herttuatar vilkkaasti, ja leskikuningatar
pani halukkaasti merkille äänen sävyssä ilmenevän vilpittömän
mielenkiinnon.

"Kuollut keuhkotautiin, kuollut unohdettuna, kuihtuneena, näivettyneenä
niinkuin rakastajan antamat kukkaset, jotka lemmitty kätkee maailman
silmiltä lippaaseensa lakastumaan."

"Kuollut!" toisti herttuatar, ja hänen pettynyt ilmeensä olisi suuresti
ilahduttanut leskikuningatarta, jollei sitä olisi epäilyksen vivahdus
lieventänyt. "Kuoliko hän Noisy-le-Secissä?"

"Siellä tietysti, -- hovimestarin sylissä, sen kunnon palvelijan, joka
ei sitten elänytkään enää pitkälti hänen jälkeensä."

"Sen arvaa: niin suuri suru ja salaisuus käy kovin raskaaksi kestää."

Itävallan Anna ei ollut tajuavinaan tämän huomautuksen ivallista sävyä.
Rouva de Chevreuse jatkoi:

"Minä vain muutamia vuosia takaperin tiedustin itse Noisy-le-Secissä
tämän onnettoman lapsen kohtaloa, ja häntä ei siellä pidetty kuolleena;
sentähden en heti alussa osoittanut suruani teidän majesteetillenne.
Voi, jos olisin aavistanut niin käyneen, en mitenkään olisi kajonnut
näin murheelliseen tapaukseen, joka nyt on tietysti elvyttänyt teidän
majesteettinne mielessä kovin tuskallisia muistoja!"

"Sanotte, että lasta ei siellä mainittu kuolleeksi?"

"Ei, madame."

"Mitä siis kerrottiin?"

"Kuulin... mutta se tietenkin oli joutavaa puhetta."

"Sanokaa kuitenkin."

"Niin, jonakuna iltana vuoden 1645 tienoissa oli muka tullut komea ja
majesteettinen nainen vaunuissa tienhaaraan, samaan risteykseen,
tiedättehän, missä minä odottelin uutisia nuoresta prinssistä silloin
kun teidän majesteettinne suvaitsi lähettää minut Noisy-le-Seciin.
Naamiostaan ja suojelevasta viitastaan huolimatta oli hänet oltu
huomaavinaan ylimysnaiseksi, epäilemättä hyvinkin ylhäiseksi, ja
hovimestarin sanottiin tuoneen hänelle lapsen."

"No -- ja sitten?"

"Seuraavana päivänä hovimestari ja lapsi olivat kadonneet
paikkakunnalta."

"Kas, siinä on kyllä hiukan tottakin, sillä lapsiparka kuoli aivan
äkillisesti sellaiseen kohtaukseen, jotka lääkärien lausuman mukaan
pitävät pienokaisten elämää seitsemänteen vuoteen asti hiuskarvan
varassa."

"Aivan epäilemättömästihän teidän majesteettinne on oikeassa; kukaan ei
voi tietää sitä asiaa paremmin kuin te, madame. Mutta eikö muuten ole
kummallista..."

-- Mitä nyt vielä? -- ajatteli kuningatar.

"Se henkilö, joka oli ilmoittanut minulle nämä tiedot, käynyt
kuulustamassa lapsen vointia, se henkilö..."

"Olitteko uskonut sellaisen tehtävän jollekulle? Voi, herttuatar!"

"Puhumaton olento kuten teidän majesteettinne ja minä; olettakaamme,
että se olinkin minä itse. Niin, matkustaessaan jonkun ajan kuluttua
Tourainessa..."

"Tourainessa?"

"Hän näki hovimestarin ja lapsen -- anteeksi, luuli näkevänsä
kumpaisenkin elossa, varsin terveinä ja hyvässä voinnissa; toista ei
vielä vanhuus painanut, toinen oli päässyt nuoruutensa alkavaan
kukoistukseen! Sillä tavoin niitä huhuja lähtee liikkeelle; eipä enää
osaa uskoa mitään tässä maailmassa! Mutta minä väsytän teidän
majesteettianne. Oi, se ei ollut tarkoituksenani, ja lausunkin teille
nyt hyvästi vieläkin lopuksi vakuuttaen kunnioittavaa kiintymystäni."

"Malttakaahan, herttuatar, -- antakaa minun nyt kuulla hiukan teistä
itsestännekin."

"Minusta! Oh, madame, älkää alentako huomiotanne siinä määrin!"

"Mutta olettehan varhaisin ystävättäreni! Ette suinkaan ole minulle
pahastuksissanne, herttuatar?"

"Hyvä Jumala, kuinka se olisi mahdollista! Olisinko tullut teidän
majesteettinne puheille, jos mielialani olisi sillä kannalla?"

"Rakas herttuatar, vanhuus tavoittaa meidät; meidän täytyy liittoutua
kuolemaa vastaan, joka jo uhkaa meitä."

"Te saatatte minut onnelliseksi noin lempeillä sanoilla, madame."

"Kukaan ei ole minua rakastanut ja palvellut niin sydämellisesti kuin
te, herttuatar."

"Muistaako teidän majesteettinne sen?"

"Aina... Sallikaa minulle joku ystävyyteni osoitus, herttuatar."

"Voi, madame, koko olemukseni kuuluu teidän majesteetillenne!"

"No, minkä todisteen voin antaa?"

"Kuinka?"

"Pyytäkää minulta jotakin."

"Minäkö pyytäisin!"

"Niin, tiedänhän, että te olette kaikkia omia pyyteitä vailla, mitä
jaloin ja ylväin sielu."

"Älkää ylistäkö minua liiaksi, madame", sanoi herttuatar jo huolestuen.

"En voi koskaan kiittää teitä ansionne mukaisesti."

"Ikä ja onnettomuudet muuttavat ihmistä paljon, madame."

"No, sitten minulla on hyvät toiveet!"

"Miten niin?"

"Entinen kaunis, ylpeä, ihailtu Chevreusen herttuatar olisi vastannut
minulle hylkivästi: 'Minä en halua teiltä mitään.' Jos teillä on ollut
onnettomuuksia ja jos ne kerran muuttavat ihmisluontoa, niin kenties
nyt otattekin vastaan tarjoukseni, kun lausun kaikesta sydämestäni
tahtovani sitä."

Herttuattaren katse ja hymy kirkastui herttaiseksi; hänet oli
viehätetty otolliseen tilanteeseen, ja hän ei enää kierrellyt, kun
kuningatar uudestaan kehoitti:

"Puhukaa, kultaseni, -- mitä tahdotte?"

"Minun siis täytyy selittää?..."

"Empimättä."

"No, teidän majesteettinne kyllä voi tuottaa minulle sanomatonta iloa,
ehtymätöntä onnellisuutta..."

"Ryhdymme heti järjestämään asiaa", virkahti kuningatar käyden hieman
levottomaksi. "Mutta ennen kaikkea, hyvä Chevreuse, ottakaa sentään
huomioon, että minua nykyään vallitsee poikani, kuten ennen
aviopuoliso."

"Enhän toki ano liikoja, rakas kuningatar."

"Puhutelkaa minua Annaksi niinkuin vanhaan aikaan, se olisi suloista
kaikua kauniista nuoruudesta."

"Luvallanne. No niin, kunnioitettu valtiattareni, rakastettu Anna..."

"Vieläkö osaat espanjankieltä?"

"Kyllä."

"Esitäkin siis pyyntösi espanjaksi."

"Suoraan sanoen: suokaa minulle se kunnia, että tulette muutamiksi
päiviksi vieraisille Dampierreen."

"Siinäkö kaikki?" huudahti kuningatar hämmästyneenä.

"Niin."

"Eikö mitään muuta?"

"Armias taivas, te ette tunne minua, jos ette käsitä, että pidän sitä
kaikkein suurimpana hyvänätyönä, mitä voin elämässäni kohdata! Voitteko
siis suostua?"

"Kyllä, kaikesta sydämestäni."

"Oi, kiitos!"

"Ja minua ilahduttaisi hyvin suuresti", jatkoi kuningatar
epäluuloisena, "jos läsnäolostani voisi olla sinulle jotakin
hyötyäkin."

"Hyötyäkö?" huudahti herttuatar nauraen. "Oh, ei, ei, -- mutta
tuhatkertaisesti mielihyvää, viihdytystä, lohtua kyllä. Minulla siis on
lupauksenne?"

"Se on sovittu."

Herttuatar tarttui valtiattaren kauniiseen käteen ja suuteli sitä
kiihkeästi.

-- Hän on pohjaltaan hyvä nainen, -- ajatteli kuningatar, -- ja...
hänellä on jalomielinen sielu.

"Teidän majesteettinne", aloitti herttuatar jälleen, "voitteko suoda
minulle kaksi viikkoa valmistusaikaa?"

"Tietysti, -- mutta mitä varusteletkaan?"

"Kukaan ei ole tahtonut lainata minulle sataatuhatta Dampierren
kuntoonsaamiseen, kun minun on tiedetty olleen hovin epäsuosiossa.
Mutta kun tulee tiedoksi, että summa tarvitaan teidän majesteettinne
vastaanottamiseen, ovat kaikki Pariisin rahastot minulle tarjona."

"Vai niin!" sanoi kuningatar ymmärtävästi nyökäten; "satatuhatta écua!
Kartanosi korjauksiin tarvitaan sen verran varoja?"

"Juuri se verran."

"Ja kukaan ei ole suostunut antamaan sinulle lainaa?"

"Ei kukaan."

"Minä lainaan, jos sallit, herttuatar."

"O, en rohkenisi..."

"Suo minulle se ilo. Puhun oikein tosissani... eikähän satatuhatta écua
oikeastaan ole paljon."

"On minusta."

"Oh, tiedän kyllä, että sinä et ole koskaan antanut hyvittää
vaiteliaisuuttasi ansionmukaisesti. Siirrä nyt vain tuo pöytä tänne,
herttuatar, kirjoittaakseni sinulle maksuosoituksen, jonka saat esittää
herra Colbertille, -- ei, herra Fouquetille, joka on paljon
kohteliaampi mies."

"Maksaako hän?"

"Jollei hän lunasta sitä, niin minä toimitan rahat; mutta ensi kertaa
hän minun asiassani epäisi."

Kuningatar kyhäsi maksumääräyksen ja antoi sen herttuattarelle,
hyvästellen hänet sitten sydämellisellä syleilyllä.




184.

Jean de la Fontaine sepittää ensimmäisen kertomuksensa.


Sen verran niistä vehkeilyistä. Ylen moninaisena esiintyvä ihmisäly on
saanut vapaasti kehittyä niissä kolmessa kuvauksessa, jotka
kertoelmamme on esittänyt. Saattaahan vielä nyt valmistelemassammekin
kuvaelmassa kyllä ilmetä politiikkaa ja juonia, mutta sen pontimet ovat
niin salatut, että näkee ainoastaan kukkaset ja maalaukset, aivan kuin
markkinateatterissa näyttämölle ilmestyvä jättiläisolento kävelee sen
ruhoon kätketyn lapsen pienten ja hentojen jalkojen ja käsivarsien
liikuttamana.

Palatkaamme Saint-Mandéhen, missä yli-intendentti tapansa mukaan
vastaanottaa valitun epikurolaisseuransa.

Jo jonkun aikaa oli isännällä ollut kovia koettelemuksia. Jokaisella
talossa oli tuntua ministerin ahdingosta. Ei enää mitään suuria ja
huimia juhlakemuja. Raha-asiain hoito oli Fouquetin verukkeena, eikä
koskaan, kuten Gourville nerokkaasti sanoo, ole ollut valheellisempaa
tekosyytä, -- kun rahoja ei ollut hoidettavina lainkaan.

Herra Vatel pinnisti aivojaan ylläpitääkseen talon mainetta. Mutta
puutarhurit, jotka olivat varustaneet taloa tuotteillaan, valittivat
joutuvansa häviöön maksun myöhästymisestä. Espanjalaisten viinien
välittäjät lähettelivät velkomuksia, joita kukaan ei suorittanut.
Yli-intendentin pestaamat kalastajat Normandian rannikolla arvioivat,
että jos he pääsisivät käsiksi saataviinsa, niiden tuotto sallisi
heidän asettua mantereelle. Tuore merikala, joka myöhemmin tuotti
Vatelille surman,[15] oli aivan lakannut saapumasta.

Mutta säännöllisenä vastaanottopäivänä Fouquetin ystävät tulivat
sentään tavallista lukuisampina. Gourville ja abbé Fouquet juttelivat
raha-asioista, -- toisin sanoen, apotti lainasi joitakuita pistoleja
Gourvillelta. Istuen ristissä säärin Pélisson lausuili loppusanoja
puheeseen, jolla Fouquet aikoi avata parlamentin uuden istuntokauden.
Ja tämä puhe oi oikea mestarinäyte, Pélisson kun sepitti sitä
ystävälleen, sovitellen siihen siis kaikenlaista hyvää, mitä hän ei
suinkaan olisi viitsinyt itseään varten keksiä. Pian tulivat puutarhan
perältä Loret ja la Fontaine, väitellen helpoista loppusoinnuista
Maalarit ja soittotaiteilijat lähestyivät vuorostaan ruokasalia. Kellon
lyödessä kahdeksan syötiin säntillisesti illallinen, intendentti ei
koskaan odotuttanut.

Kello oli puoli kahdeksan; ruokahalu karttui jo jokseenkin tuntuvaksi.
Kun kaikki vieraat olivat kokoontuneet, Gourville meni suoraan
Pélissonin luo, herätti hänet unelmista ja vei keskelle salia, jonka
ovet hän oli sulkenut.

"No", virkkoi hän, "mitä uutta?"

Pélisson kohotti älykästä ja säveätä päätänsä.

"Minä olen lainannut kaksikymmentäviisituhatta livreä tädiltäni. Ne
ovat tässä maksuosoituksina."

"Hyvä", vastasi Gourville, "ei enää puutu kuin
satayhdeksänkymmentäviisituhatta livreä ensi maksusta."

"Mistä maksusta?" kysyi la Fontaine sellaisella äänellä kuin olisi
sanonut: -- Oletteko lukenut Barukia?

"Hän on suurenmoinen!" huudahti Gourville. "Mitä! Juuri tehän
ilmoititte meille, että eräs herra de Fouquetin velkojista aikoi
myyttää hänen pikku maatilansa Corbeilin; tehän ehdotitte yleistä
keräystä kaikilta Epikuroksen ystäviltä; te sanoitte muuttavanne
rahaksi Château-Thierryn tiluksista jonkun, toimittaaksenne oman
osuutenne, ja tänään tulette kysymään: mikä maksu?"

Yleinen nauru tervehti tätä purkausta, saaden la Fontainen punastumaan.

"Anteeksi, anteeksi", virkkoi hän, "minä en ollut sitä unohtanut. Oh,
en; minä vain..."

"Sinä vain et enää muistanut", vastasi Loret.

"Siinäpä totuus. Hän on aivan oikeassa. Unohtamisen ja
muistamattomuuden välillä on suuri ero."

"Siis", lisäsi Pélisson, "te tuotte sen myydystä tiluksestanne saadun
rovon?"

"Myydystäkö? En."

"Ettekö olekaan muuttanut rahaksi maapalstaa?" kysyi Gourville
kummastuneena, sillä hän tunsi runoilijan epäitsekkyyden.

"Vaimoni ei tahtonut", vastasi viimemainittu.

Uutta naurua.

"Mutta matkustittehan sitä varten kuitenkin Château-Thierryyn?"

"Kyllä, ja vieläpä ratsain."

"Jean-parka!"

"Käytin kahdeksaa eri hevosta ja tulin perille ihan murjottuna."

"Oivallinen ystävä!... Mutta siellähän sitten saitte levätä?"

"Levätäkö? Vielä mitä! Siellä minulla olikin paljon puuhaa."

"Miten niin?"

"Vaimoni oli veikistellyt miehelle, jolle aioin myydä palstan. Tämä
peruutti kauppansa, ja minä haastoin hänet kaksintaisteluun."

"Oikein!" virkkoi runoilijatoveri. "Ja te taistelitte?"

"En oikein osaa sanoa."

"Ettekö tiedä siitä sen paremmin?"

"No, vaimoni sekaantui peliin sukulaisineen. Minä seisoin
neljännestunnin ajan miekka kädessä, mutta en haavoittunut."

"Entä vastustaja?"

"Ei vastustajakaan. Hän ei ollut saapunut paikalle."

"Erinomaista!" huudettiin kaikilta tahoilta. "Kyllä te varmaan
tulistuitte?"

"Kovin. Sain vielä nuhan ja vaimoltani kotiripityksen."

"Oikeinko totta?"

"Ihan. Lopuksi hän paiskasi päähäni leivän, ison leivän."

"Ja te?"

"Minäkö? Minä kaadoin koko pöydän hänen ja vieraitten päälle. Sitten
nousin ratsuni selkään, ja tässä nyt olen."

Kukaan ei olisi voinut pysyä vakavana tätä sankaritarinaa kuullessaan.

"Siinäkö kaikki, mitä olette tuonut?" kysyttiin la Fontainelta, kun
naurun remu oli vähän hiljentynyt.

"Kah, eipä niinkään! Sain oivallisen aatoksen."

"Kertokaa!"

"Oletteko huomanneet, että Ranskassa kirjoitellaan paljon iloisia
runoja?"

"Tottahan toki", vastasi seurue.

"Ja että", jatkoi la Fontaine, "niitä hyvin vähän painetaan?"

"Lait ovat tosiaan ankaria."

"No niin, harvinainen tavara on kallista tavaraa, ajattelin minä.
Senvuoksi ryhdyin sepittämään pientä, tavattoman vallatonta
runomittaista juttua."

"Ohoo, rakas runoilija!"

"Erinomaisen mehevää."

"Ahaa!"

"Tavattoman ujostelematonta."

"Hei, hei, pentele!"

"Minä sijoitin siihen", jatkoi runoilija kylmäverisesti, "kaikki
lemmekkäät sanat, mitä löysin."

Kaikki olivat katketa naurusta urhoollisen runoilijan täten asettaessa
nimilaattaa tavaralleen.

"Ja", pitkitti hän, "minä ponnistelin voittaakseni kaikki mitä
Boccaccio, Aretino ja muut mestarit ovat sen laatuista luoneet."

"Hyvä Jumala!" huudahti Pélisson. "Mutta sittenhän se tuomitaan."

"Luuletteko niin?" kysyi la Fontaine yksinkertaisesti. "Vannon, etten
tehnyt sitä itseni tähden, vaan yksinomaan herra Fouquetin hyväksi."

Tämä ihmeellinen loppu sai läsnäolijat mielihyvästä säteilemään.

"Ja minä möin tuon sepitelmän ensimmäisen painoksen kahdeksastasadasta
livrestä", huudahti la Fontaine käsiään hykerrellen. "Hartauskirjoista
maksetaan puolta vähemmän."

"Olisi ollut parempi", virkkoi Gourville nauraen, "kyhätä kaksi
hartauskirjaa."

"Se on liian pitkäveteistä eikä herätä kylliksi kirjoitushupia",
vastasi la Fontaine tyynesti. "Kahdeksansataa livreäni on tässä
pienessä massissa; minä tarjoan ne."

Ja hän laskikin uhrinsa epikurolaisten rahastonhoitajan käsiin.

Sitten tuli Loretin vuoro, joka antoi sataviisikymmentä livreä.
Toisetkin tyhjensivät taskujaan. Kaiken kaikkiaan siten kertyi koolle
neljäkymmentätuhatta livreä, kun lahjoitukset laskettiin. Koskaan ei
ollut kauniimpia kolikoita kilahtanut armeliaisuuden jumalaiseen
vaakakuppiin, missä hyviä sydämiä ja hyviä aikomuksia punnitaan
tekohurskaitten väärää mammonaa vastaan.

Rahoja kilisteltiin vielä, kun yli-intendentti astui tai pikemmin
puikahti saliin. Hän oli kuullut kaikki, ja nyt nähtiin tämän miehen,
joka oli vieritellyt niin monia miljardeja, -- tämän pohatan, joka oli
tyhjentänyt kaikkien riemujen maljan, poiminut kaikki kunnian laakerit;
nähtiin tämän suuren sielun, tämän hedelmällisen neron, joka hehkuvan
sulatuspannun lailla oli niellyt maailman mahtavimman valtakunnan
aineellisen ja henkisen omaisuuden, -- nähtiin Fouquetin astuvan
kynnyksen yli kyyneleet silmissä ja työntävän hienot, valkoiset
sormensa kultaan ja hopeaan.

"Vaivainen almu", lausui hän hellällä ja värähtävällä äänellä, "joka
häviät suuren kukkaroni pienimpään poimuun; mutta sinä olet äärilleen
täyttänyt sen, jota mikään ei koskaan tyhjennä -- sydämeni! Kiitos,
ystävät, kiitos!"

Ja koska hän ei voinut syleillä kaikkia läsnäolevia, jotka
filosofisuudestaan huolimatta vetistelivät hekin, syleili hän la
Fontainea virkkaen:

"Poikaparka, joka minun tähteni olette saanut selkäänne vaimoltanne ja
toimittanut itsellenne tuomion rippi-isältänne!"

"Ei se tee mitään!" vastasi runoilija. "Odottakootpa saamamiehenne
kaksi vuotta, niin olen ehtinyt tekaista satasen uutta juttua, jotka
kukin kahtena painoksena toimittavat jo velan maksetuksi."




185.

La Fontaine kaupanvälittäjänä.


Fouquet puristi la Fontainen kättä hyvin sydämellisesti.

"Rakas runoilijani", sanoi hän, "kirjoittakaa sata tarinaanne ei
ainoastaan niiden kahdeksankymmenen pistolin vuoksi, jotka jokainen
niistä tuottaa, vaan myöskin rikastuttaaksenne kieltämme sadalla
mestariteoksella."

"Ohoo!" äännähti la Fontaine ylväästi; "ei pidä luulla, että minä olen
tuonut herra yli-intendentille ainoastaan tämän aatoksen ja nuo
ensimmäiset kahdeksankymmentä kultarahaa."

"Hei!" huudahdeltiin joka taholta; "herra de la Fontaine onkin tänään
äveriäs!"

"Siunattu olkoon antimenne, jos se tuottaa minulle miljoonan tai pari",
virkkoi Fouquet hilpeästi.

"Juuri niin", vastasi la Fontaine.

"Nopeasti, nopeasti!" huusi seura.

"Olkaa varuillanne", kuiskasi Pélisson la Fontainen korvaan, "teillä on
ollut suuri menestys tähän asti, älkää sinkauttako nuoltanne yli
maalin."

"En suinkaan, herra Pélisson, ja teidän käytännöllinen järkevyytenne
antaa minulle varmaan hyväksymisensä."

"On kysymys miljoonista?" sanoi Gourville.

"Minulla on täällä viisitoistasataatuhatta livreä, herra Gourville",
vakuutti runoilija lyöden rintaansa.

"Hiiteen jo Château-Thierryn pöyhistely!" huusi Loret.

"Tässä ei ole ammennettava taskuista, vaan aivoista", huomautti
Fouquet.

"Kas, herra yli-intendentti", sanoi la Fontaine, "te ette ole
yliprokuraattori, vaan runoilija."

"Se on totta!" huudahtivat Loret, Conrart ja muut saapuvilla olevat
kirjailijat.

"Te olette, sanon, runoilija ja maalari, kuvanveistäjä, tieteitten ja
taiteitten ystävä; mutta, tunnustakaa pois, tuomarin kauhtana ei teille
sovi."

"Sen tunnustan", myönsi Fouquet hymyillen.

"Te ansaitsisitte päästä akatemiaan, mutta te kaiketi kieltäytyisitte?"

"Niin luulen; älkööt akateemikot panko sitä pahakseen."

"No, mutta kun ette tahdo kuulua akatemiaan, miksi sitten tahdotte
kiintyä parlamenttiin?"

"Ohoh", tokaisi Pélisson, "puhutaanko täällä politiikkaa?"

"Minä kysyn", jatkoi la Fontaine, "soveltuuko herra Fouquetille
kauhtana vai eikö?"

"Se riippuu vaatturista", intti Pélisson, saaden naurun vastaansa.

"Käyttäjästä on kysymys", virkkoi Loret.

"Jos riisutte yliprokuraattorilta kauhtanan", selitti Conrart, "niin
meillä on herra Fouquet, ja sitä muodonvaihdosta emme koskaan
pahoittele. Mutta koska ei ole yliprokuraattoria ilman kauhtanaa,
väitämme herra de la Fontainen kanssa, että sellainen vaatetus on
todellinen pelätti."

"_Fugiunt risus leporesque_", lausui Loret.

"Pakenee nauru ja hilpeys", tulkitsi eräs oppinut.

"Minä en kääntäisi _lepores_ sillä tavalla", huomautti Pélisson
vakavasti, siirtäen koron ensi tavulle.

"Ja miten te sen kääntäisitte?" kysyi la Fontaine.

"Kääntäisin näin: 'Jänikset pakenevat herra Fouquetin nähdessään.'"

Naurun purskahduksia, joihin yli-intendentti yhtyi.

"Miksi jänikset?" vastusti Conrart närkästyneenä.

"Siksi, että jänistä karmii nähdä herra Fouquetia parlamentaarisen
voimansa tunnusmerkeissä."

"Ohoo!" hymähtelivät runoilijat.

"_Quo non ascendant_", virkkoi Conrart, "minusta näyttää
yliprokuraattorin kauhtana sietämättömältä."

"Ja minusta välttämättömältä", tokaisi itsepäinen Pélisson. "Mitä te,
Gourville, siitä ajattelette?"

"Kauhtana on minun nähdäkseni kyllä hyvä", vastasi tämä, "mutta samalla
ajattelen, että puolitoista miljoonaa olisi vieläkin parempi."

"Ja minä yhdyn Gourvilleen", huudahti Fouquet katkaisten keskustelun
mielipiteensä ilmaisulla, jonka tietysti täytyi olla kaikkia muita
painavampi.

"Puolitoista miljoonaa!" murahti Pélisson. "_Pardieu_, tunnenpa
intialaisen sadun..."

"Kertokaa se minulle", kehoitti la Fontaine; "minunkin pitäisi tuntea
se."

"Kertokaa, kertokaa."

"Kilpikonnalla oli kuori", aloitti Pélisson, "jonka suojaan se
vihollistensa uhatessa vetäytyi. Eräänä päivänä sanoi joku sille:
'Kylläpä sinulla kesäisin on kuuma tuossa asunnossasi, ja se estää
sinua näyttämästä sulojasi. Tarhakäärme tuolla maksaisi sinulle
kilvestäsi puolitoista miljoonaa.'"

"Hyvä!" nauroi yli-intendentti.

"Ja sitten?" kysäisi la Fontaine, jonka harrastusta erityisesti
kiinnitti tarinan loppuponnen kuuleminen.

"Kilpikonna möi kuorensa, jääden alastomaksi. Korppikotka sattui elukan
näkemään, ja nälkäisenä se puhkaisi tältä kupeet yhdellä ainoalla
nokkansa iskulla ja söi sen suuhunsa."

"_Ho mythos deloi_?"...[16] virkkoi Conrart.

"Että herra Fouquetin on hyvä pitää kauhtanansa."

La Fontaine otti asian vakavasti.

"Te unohdatte Aiskhyloksen", hän sanoi vastustajalleen.

"Mitä se merkitsee?"

"Kaljupään Aiskhyloksen."

"No?"

"Aiskhyloksen, jonka pääkalloa ilmassa lentävä korppikotka,
arvattavasti teidän korppikotkanne -- suuri kilpikonnilla herkuttelija
-- luuli kiveksi, paiskaten kuoreensa käpristyneen kilpikonnan hänen
kaljuunsa."

"Hei, hiisi vieköön, la Fontaine on oikeassa", lausui Fouquet, joka oli
käynyt miettiväiseksi; "jokainen korppikotka, kun sen tekee mieli
kilpikonnan paistia, tietää hyvin, miten voi ilmaiseksi murskata sen
kuoret. Perin onnellisia kilpikonnat, joiden kopasta tarhakäärme maksaa
puolitoista miljoonaa. Tuotakoonpa minulle sellainen antelias matelija
kuin tuo teidän sadussanne mainittu, Pélisson, niin myyn hänelle
kuoreni."

"_Rara avis in terris_!"[17] huudahti Conrart.

"Kuten musta joutsen, eikö niin?" lisäsi la Fontaine. "No, sellaisen
mustan linnun olen minä löytänyt."

"Oletteko löytänyt prokuraattorinvirkani ostajan?" huudahti Fouquet.

"Olen, monsieur."

"Mutta herra yli-intendentti ei ole koskaan sanonut myyvänsä sitä",
yritti Pélisson väittää.

"Anteeksi, te itse olette siitä puhunut", virkkoi Conrart.

"Sen voin todistaa", vakuutti Gourville.

"Hän omaksuu vain ne kauniit puheet, joita hän minun pidettävikseni
laatii", sanoi Fouquet nauraen. "No, kuka se ostaja olisi, la
Fontaine?"

"Aivan musta lintu, parlamenttineuvoston jäsen, kelpo sielu itsessään."

"Hänen nimensä?"

"Vanel."

"Vanel!", huudahti Fouquet. "Vanel! Hän, jolla on vaimona...?"

"Juuri sama, -- hänen aviomiehensä, aivan niin, monsieur."

"Se oiva mies!" virkkoi Fouquet harrastavasti. "Pystyisikö hän
yliprokuraattoriksi?"

"Hän tahtoisi olla kaikkea mitä tekin, monsieur", sanoi Gourville, "ja
tehdä ihan kuten te olette tehnyt."

"Hoo, sehän on hyvin hauskaa! Kertokaapa, la Fontaine."

"Hyvin yksinkertaista. Tapaan hänet toisinaan. Vastikään näin hänen
käyskentelevän Bastiljin torilla, juuri kun menin ottamaan pikkuvaunut
Saint-Mandéhen."

"Hän kaiketi vakoili vaimoaan, -- varmastikin hän oli siinä hommassa",
keskeytti Loret.

"Ei, Herran nimessä, ei!" lausui Fouquet säveästi. "Hän ei ole
mustasukkainen."

"No, hän astuu luokseni, lentää kaulaani, vie minut läheiseen
viinitupaan ja haastaa minulle kiusojaan."

"Onko hänellä vastuksia?"

"On, hänen vaimonsa kiihoittaa hänen kunnianhimoaan."

"Ja hän sanoi teille...?"

"Että hänelle on puhuttu virasta parlamentissa, että herra Fouquetin
nimeä on mainittu ja että rouva Vanel siitä lähtien haaveilee
yliprokuraattorin puolison arvoa. Naisrukka kuuluu tulevan ihan
sairaaksi, ellei hän siitä öisin näe unta."

"Perhana!"

"Vaimoparka!" virkahti Fouquet.

"Malttakaas. Conrart väittää aina, että minä en osaa tehdä kauppoja.
Saattepa nähdä, miten tämän asian hommasin."

"Antakaa kuulua!"

"'Tiedättekö', sanoin Vanelille, 'että sellainen virka on
julman kallis?' 'Kuinka paljon suunnilleen?' kysyi hän. 'Herra
Fouquet on hylännyt siitä seitsemäntoistasadan tuhannen livren
tarjouksen.' 'Vaimoni', vastasi Vanel, 'on arvioinut sen noin
neljääntoistasataantuhanteen'. 'Käteistä', virkoin minä. 'Niin, hän on
myynyt maatilansa Guiennessä ja saanut siten rahoja.'"

"Se on komea kasa kaapata yhdellä kertaa", virkkoi abbé Fouquet
mielevästi, puuttuen nyt vasta puheeseen.

"Rouva Vanel-parka!" mutisi Fouquet.

Pélisson kohautti olkapäitään.

"Häijyläinen!" hän kuiskasi Fouquetin korvaan.

"Aivan niin!... Olisi vain ihanaa käyttää häijyläisen rahoja sen pahan
korvaamiseen, mihin enkeli on minun tähteni uhrautunut."

Pélisson katseli ihmeissään Fouquetia, jonka ajatukset tästä hetkestä
kohdistuivat uuteen päämäärään.

"No", kysyi la Fontaine, "mitä sanotte kaupanvälityksestäni?"

"Se on erinomainen homma, paras runoilija!"

"Niin", virkkoi Gourville; "mutta juuri se kehuu hevosta ostavansa,
jolla ei edes ole suitsien hintaa."

"Vanel perääntyisi, jos hänen sanoihinsa tartuttaisiin", jatkoi abbé
Fouquet.

"En luule sitä", sanoi la Fontaine.

"Mitä te siitä tiedätte?"

"Te puhutte noin, kun ette vielä tunne kertomukseni ratkaisua."

"Kah, jos sillä on ratkaisukin", huudahti Gourville, "niin miksi
viivytellä tiellä?"

"_Semper ad adventum_, eikö niin?" virkkoi Fouquet ylhäisen,
kielivirheisiin horjahtavan herran tapaan.

Latinankielen tuntijat taputtivat käsiään.

"Kertomukseni ratkaisu", selitti la Fontaine, "on niin peräti pätevä,
että Vanel, se sitkeä lintu, tietäessään minun lähtevän Saint-Mandéhen
pyysi minua ottamaan hänet mukaansa."

"Ohoo!"

"Ja esittelemään hänet, jos mahdollista, monseigneurille."

"Joten...?"

"Joten hän odottelee tuolla Bel-Airin nurmella."

"Kuin kovakuoriainen."

"Te sanotte sen, Gourville, tuntosarvien vuoksi,[18] häijy ilveilijä!"

"No, herra Fouquet?"

"Kah, eihän sovi, että rouva Vanelin aviomies kylmetyttää itsensä
talomme ulkopuolella. Lähettäkää noutamaan hänet la Fontaine, te kun
tiedätte, missä hän on."

"Kiirehdin sinne itse."

"Minä tulen mukaanne rahasäkkejä kantamaan", tarjousi abbé Fouquet.

"Ei mitään tyhmää leikinlaskua", varoitti Fouquet ankarasti. "Tehtäköön
kauppa vakavalla mielellä, jos sopimus syntyy; mutta olkaamme ennen
kaikkea vieraanvaraisia. Pyytäkää puolestani anteeksi siltä kunnon
mieheltä, la Fontaine, ja sanokaa hänelle, kuinka pahoillani olen, kun
tietämättänikään annoin hänen odottaa."

La Fontaine oli jo lähtenyt. Onneksi Gourville seurasi häntä, sillä
intoutunut runoilija erehtyi tiestä, juosten Saint-Mauria kohti.




186.

Markiisittaren malja.


Neljännestuntia myöhemmin herra Vanel johdettiin yli-intendentin
työhuoneeseen, jonka olemme ympäristöineen kuvailleet kertomuksemme
alussa. Nähdessään hänen tulevan sisälle Fouquet kutsui Pélissonin,
supattaen muutaman minuutin tämän korvaan.

"Muistakaa tarkoin", sanoi hän, "että kaikki hopeatavarat, kaikki
pöytäkalusto ja jalokivet sälytetään vaunuihin. Otatte mustat hevoset,
kultaseppä seuraa teitä, lykkäätte illallisen siksi, kun madame de
Bellière saapuu."

"Pitääkö rouva de Bellièrelle ilmoittaa siitä ennakolta?" kysyi
Pélisson.

"Tarpeetonta, minä pidän siitä huolen."

"Hyvä on."

"Menkää, ystäväni."

Pélisson lähti, vajavasti käsittäen, mutta kaikkien tosiystäväin tavoin
luottaen tahtoon, johon alistui. Siinä on valiosielujen voima. Epäilys
kuuluu vain alempiin luonteisiin.

Vanel kumarsi siis yli-intendentille. Hän aikoi pitää puheen.

"Istukaa, monsieur", kehoitti Fouquet kohteliaasti. "Kuulutte haluavan
saada virkani?"

"Monseigneur..."

"Paljonko voitte siitä maksaa?"

"Teidän asianne, monseigneur, on määrätä summa. Tiedän, että teille on
tehty tarjouksia."

"Minulle on kerrottu, että rouva Vanel on arvioinut sen miljoonaan
neljäänsataantuhanteen livreen."

"Enempää ei meillä olekaan."

"Voitteko luovuttaa rahat heti?"

"Minulla ei ole summaa nyt mukanani", vastasi Vanel yksinkertaisesti,
pelästyen tätä koruttomuutta, tätä suurenmoista suoruutta, hän kun oli
odottanut taistelua, ovelia temppuja, viekkaita shakkivetoja.

"Milloin voitte sen tuoda?"

"Milloin monseigneur haluaa." Mies vapisi peläten Fouquetin pitävän
häntä pilanaan.

"Ellei olisi vaivaloista näin illalla, sanoisin nyt heti..." virkkoi
Fouquet.

"Oi, monseigneur..."

"Mutta", keskeytti Fouquet, "jättäkäämme suoritus ja allekirjoitus
huomisaamuun."

"Olkoon niin", myönsi Vanel jähmettyneenä, ällistyksissään.

"Kello kuuteen", ehdotti Fouquet.

"Kello kuuteen", säesti Vanel.

"Jääkää hyvästi, herra Vanel! Sanokaa rouva Vanelille, että suutelen
hänen käsiään."

Ja Fouquet nousi.

Silloin Vanel, jolle veri tulvi päähän niin että hän alkoi tuntea
huimausta, tokaisi hätäisenä:

"Monseigneur, monseigneur, annattehan minulle siis sananne?"

Fouquet käänsi päätänsä.

"_Pardieu_!" virkahti hän. "Entä te?"

Vanel epäröitsi, häntä puistatti, mutta lopuksi hän ojensi arasti
kätensä. Fouquet avasi ja tarjosi ylväästi omansa. Tämä rehellinen käsi
kostui hetkiseksi teeskentelijän nihkeästä kämmenestä; Vanel puristi
Fouquetin sormia paremmin varmistuakseen.

Yli-intendentti vapautti hiljaa kätensä.

"Hyvästi!" sanoi hän.

Vanel siirtyi takaperin ovelle, syöksyi etuhuoneiden läpi ja pintti
tiehensä.

Tuskin oli Fouquet jättänyt hyvästi Vanelille, kun hän jäi hetkiseksi
miettimään.

"Eipä voisi tehdä liikaa naisen tähden, jota on rakastanut", hymähti
hän. "Marguerite tahtoo päästä yliprokuraattorin rouvaksi. Miksi en
hänelle sitä iloa soisi? Nyt kun arinkaan omatunto ei voisi minua
mistään soimata, ajatelkaamme naista, joka rakastaa minua. Markiisitar
de Bellière on varmaan tuolla."

Hän osoitti sormellaan salaovea.

Teljettyään itsensä huoneeseen hän avasi oven maanalaiseen käytävään,
astuen nopeasti Vincennesin talon ja omansa välille sovitettua
yhtymäpaikkaa kohti. Hän ei ollut huolinut ilmoittaa ystävättärelleen
kellonsoitolla, varma kun oli, että tämä ei koskaan jäisi sovittuihin
kohtaamisiin saapumatta.

Markiisitar oli todellakin tullut. Hän odotteli. Yli-intendentin
askeleet ilmaisivat hänelle tämän saapuvaksi, ja hän riensi ottamaan
vastaan oven alitse pistetyn kirjelapun:

"Tule, markiisittareni; sinua odotetaan illallisille."

Onnellisena ja toimeliaana rouva de Bellière astui vaunuihinsa
Vincennesin lehtokujassa. Perillä hän ojensi kätensä Gourvillelle, joka
paremmin miellyttääkseen isäntäänsä vartosi hänen tuloaan
pihanpuolisilla ulkoportailla.

Markiisitar ei ollut nähnyt Fouquetin mustien hevosten höyryävinä ja
vaahdosta valkeina tuovan takaisin Saint-Mandéhen Pélissonia ja samaa
kultaseppää, jolle rouva de Bellière oli myynyt pöytähopeansa ja
jalokivensä. Pélisson vei tämän miehen työhuoneeseen, josta Fouquet ei
ollut vielä poistunut. Yli-intendentti kiitti kultaseppää noiden
kalleuksien säilyttämisestä, vaikka tällä oli ollut oikeus ne myydäkin.
Hän loi silmänsä yhteislaskelmaan, joka nousi kolmeentoistasataan
tuhanteen livreen. Sitten hän istahtaen pöytänsä eteen kirjoitti
neljäntoistasadantuhannen livren maksuosoituksen, joka oli näytettäessä
suoritettava hänen rahastostaan huomenna ennen puoltapäivää.

"Sadantuhannen livren hyvitys!" huudahti kultaseppä. "Ah, monseigneur,
onpa se jalomielistä!"

"Ei ollenkaan, ei ollenkaan, monsieur", virkkoi Fouquet taputtaen häntä
olalle; "on kohteliaisuuksia, joita ei voi koskaan maksaa. Jos hyvitys
osapuilleen korvaakin kauppavoiton, jonka olisitte saanut, jää vielä
rahojenne korot."

Näin lausuessaan hän irroitti kalvosimestaan timanttinapin, jonka sama
kultaseppä useasti oli arvioinut kolmentuhannen pistolin hintaan.

"Ottakaa tämä muistoksi minulta", hän sanoi kultasepälle, "ja jääkää
hyvästi; te olette kunnon mies."

"Ja te, monseigneur", huudahti kultaseppä syvästi liikuttuneena,
"olette jalomielinen herra."

Fouquet antoi kelpo kultasepän poistua eräästä sivuovesta. Sitten hän
meni vastaanottamaan rouva de Bellièreä, jota kaikki vieraat jo
ympäröivät.

Markiisitar oli aina kaunis, mutta tänään hän säteili.

"Eikö teidänkin mielestänne, hyvät herrat", virkkoi Fouquet, "madame
tänä iltana ole verrattoman ihana? Tiedättekö minkätähden?"

"Siksi että madame on naisten kaunein", yritti joku.

"Ei, vaan siksi, että hän on naisten parhain. Ja kuitenkin..."

"Kuitenkin?" hymyili markiisitar.

"Kuitenkin ovat kaikki madamen tänä iltana käyttämät hohtokivet
mukailtuja."

Rouva de Bellière punastui.

"Ohoh!" huudahtelivat vieraat. "Sellaista voi pelotta sanoa naisesta,
joka omistaa Pariisin uhkeimmat timantit."

"No?" kuiskasi Fouquet Pélissonille.

"Niin, olen vihdoin käsittänyt", vastasi tämä, "ja hyvin olettekin
tehnyt."

"Se ilahduttaa minua", sanoi yli-intendentti hymyillen.

"Monseigneur, pöytä on katettu", huusi Vatel majesteettisesti.

Vieraat tulvehtivat vähemmän verkkaan kuin ministerien juhlissa on
tapana ruokasaliin, missä heitä odotti uhkea näky.

Kaapeilla, sivupöydillä ja suurella pöydällä kukkien ja valojen
keskellä säteilivät häikäisevän hohtavina mitä uhkeimmat kulta- ja
hopeakalustot. Ne olivat jäännöksiä muinaisesta upeudesta,
taideluomista, joita Medicien tuottamat firenzeläiset mestarit olivat
veistäneet, takoneet, valaneet ja muovailleet kukkapöytiä varten siihen
aikaan kun Ranskassa vielä oli kultaa. Nämä kansalaissotien päivinä
piiloitetut ihmeelliset aarteet olivat arasti ilmestyneet kätköistään
hyväntapaisten Fronden taistelujen väliaikoina, jolloin suuret herrat
surmasivat toisiaan, vaan eivät ryöstäneet. Kaikki nämä kapineet olivat
merkityt madame de Bellièren vaakunalla.

"Hei", huudahti la Fontaine, "niissä on P. ja B.!"

Mutta kaikkein merkillisimmältä näytti pöydässä se kohta, johon Fouquet
oli varannut paikan markiisittarelle. Hänen lautasensa edessä kohosi
timanteista, safiireista, smaragdeista ja muinaisaikaisista kameoista
sommiteltu pyramidi. Vähän-Aasian vanhojen kreikkalaisten kaivertama
sardonyks mysialaisesta kullasta taottuine puitteineen, hopealle
sommitellut muinaisen Aleksandrian omituiset mosaiikit, Egyptin
Kleopatran raskaat rannerenkaat komeilivat laajalla Palissyn[19]
emaljoimalla lautasella, jota Benvenuton valama kullattu pronssinen
kolmijalka kannatteli.

Markiisitar kalpeni nähdessään, mitä hän ei enää koskaan ollut voinut
toivoa silmiensä eteen. Voimakkaiden tunne-elähdysten airuena valtasi
syvä hiljaisuus salissa olevan ällistyneen ja levottoman seurueen.

Fouquet ei antanut viittaustakaan karkoittaakseen kirjavapukuisia
palvelijoita, jotka ahkerina muurahaisina juoksentelivat isojen
astiakaappien ja tarjoilupöytien ympärillä.

"Messieurs", virkkoi hän, "tässä näkemänne kalleudet kuuluvat madame de
Bellièrelle, joka nähdessään erään ystävänsä jonakuna päivänä pulassa
lähetti kultasepälle kaiken tämän kullan ja hopean sekä tuon eteensä
pinotun jalokivipaljouden. Tuollainen kaunis ystävättären teko täytyy
teidänlaisenne ystävien ymmärtää. Onnellinen se ihminen, jota niin
rakastetaan! Tyhjentäkäämme madame de Bellièren malja."

Suunnaton hyväksymisen myrsky seurasi hänen sanojaan, saaden
naispoloisen vaipumaan tuolille mykkänä, pyörtymäisillään. Hän oli
menettänyt tajuntansa kuin muinoin Kreikan linnut lentäessään
yläilmojen halki Olympon kenttien ylitse.

"Ja sitten", lisäsi Pélisson, jota kaikki hyve liikutti, kaikki kauneus
tenhosi, "juokaamme myöskin _hänen_ terveydekseen, joka elähdytti
madamen noin kauniiseen tekoon. Sillä sellainen mies varmaan ansaitsee
rakkautta."

Nyt tuli markiisittaren vuoro. Hän nousi kalpeana ja hymyilevänä,
ojentaen lasinsa vapisevin käsin. Värähtelevät sormet hipaisivat
Fouquetin sormia, samalla kun raukeat silmät yhä janosivat rakkautta,
joka niin voimakkaana paloi tuon miehen jalomielisessä sydämessä.

Näin ritarillisesti alkaneena tuli illallisesta pian todellinen juhla.
Kukaan ei enää hieronut älynystyröitään, sillä kaikki olivat
sukkelalla päällä. La Fontaine unohti Gorgnyn-viininsä sallien Vatelin
kaataa hänelle Reinin ja Espanjan rypäleiden mehua. Abbé Fouquet suli
niin herttaiseksi, että Gourville lausui hänelle:

"Olkaa varuillanne, hyvä abbé! Jos olette noin murea, niin teidät
syödään."

Hetket kuluivat täten rattoisasti siroitellen ruusuja vieraitten
päälle. Vastoin tapaansa yli-intendentti ei lähtenyt pöydästä ennen
kuin viimeisetkin jälkiruokaherkut olivat tarjotut. Hän hymyili
useimmille vieraille siinä suloisessa päihtymyksessä, joka syntyy
sydämen hurmaantuessa ennen päätä, ja vasta ensi kertaa hän oli
katsahtanut kelloon.

Äkkiä vierivät vaunut pihamaalle, ja -- kummallista kyllä -- niiden
jyty kuului melun ja laulannan keskellä.

Fouquet heristi korviaan ja käänsi sitten katseensa etuhuoneeseen päin.
Hän luuli sieltä eroittavansa jalan askeleita, ja hänestä tuntui kuin
ne eivät olisi polkeneet maata, vaan hänen omaa sydäntään.

Vaistomaisesti hän siirsi jalkansa, johon rouva de Bellièren jalka jo
pari tuntia oli nojannut.

"Herra d'Herblay, Vannesin piispa", ilmoitti ovenvartija.

Ja Aramiksen synkkä ja miettiväinen muoto näyttäytyi kynnyksellä kahden
runneltuneen kukkaköynnöksen välissä, joiden siteet lampun lieska oli
polttanut poikki.




187.

Mazarinin kuitti.


Fouquetilta olisi päässyt ilon huudahdus hänen nähdessään uuden
ystävänsä, ellei tulijan jäinen sävy ja hajamielinen katse olisi häntä
hillinnyt.

"Autatteko meitä jälkiruokien arvostelussa?" hän kysyi kuitenkin. "Vai
peloittaneeko teitä hulluttelumme melu?"

"Monseigneur", vastasi Aramis kunnioittavasti, "minä aloitan pyytämällä
teiltä anteeksi, että häiritsen hilpeätä seurusteluhetkeänne. Sitten
pyydän saada hupinne jälkeen hetkisen puhutella teitä asioista."

Kun sana "asioista" oli saanut muutamat epikurolaiset tarkkaavaisiksi,
nousi Fouquet pöydästä.

"Asioihin aina heti käsiksi, herra d'Herblay", hän virkkoi; "saamme
olla tyytyväisiä, kun ne tulevat vasta aterian lopulla."

Näin sanoen hän tarttui rouva de Bellièren käteen, tämän katsellessa
häntä jotenkuten levottomana. Hän vei markiisittaren läheisimpään
saliin, uskottuaan hänet seurueen järkevimpien huostaan.

Itse hän tarttui sitten piispan käsivarteen ja asteli työhuoneeseensa.
Sinne päästyään Aramis unohti muodollisen kunnioittavaisuuden. Hän
istahti ja lausui:

"Arvatkaa, kenet näin tänä iltana?"

"Hyvä chevalier, tuolla tavoin aloittaessanne olen aina varma, että
ilmoitatte minulle jotakin ikävää."

"Tälläkään kertaa ette erehdy, rakas ystävä", vastasi Aramis.

"Älkää näännyttäkö minua odotuksella", sanoi Fouquet hitaasti.

"No niin, tapasin rouva de Chevreusen."

"Vanhan herttuattaren?"

"Niin."

"Vai hänen haamunsako?"

"Ei, kyllä se oli vanha naarassusi itse."

"Hampaattomana?"

"Ehkä kyllä, mutta kynnet tallella."

"No, miksi hän minulle vihoittelisi? Minä en ole kitsas naisille, jotka
eivät ujostele suotta. Tämä ominaisuus tehoaa aina sellaiseenkin
naiseen, joka ei enää uskalla yllytellä rakkautta."

"Rouva de Chevreuse tietää hyvin, että te ette ole kitsas, koskapa hän
tahtoo teiltä kiristää rahoja."

"Hitto! Millä verukkeella?"

"Oh, häneltä ei koskaan puutu perusteita. Tällainen hänellä nyt on..."

"Minä kuuntelen."

"Herttuatar näkyy omistavan muutamia herra de Mazarinin kirjeitä."

"Se ei minua kummastuta; prelaatti oli kohtelias naisille."

"Niin, mutta nämä kirjeet eivät koske vainajan lempiseikkailuja. Ne
kuuluvat käsittelevän raha-asioita."

"Se ei ole yhtä hupaista."

"Ettekö aavistakaan, mitä aion sanoa?"

"En ollenkaan."

"Ettekö sitten koskaan ole kuullut syytöstä rahojen kavaltamisesta?"

"Sata kertaa, tuhannen kertaa! Siitä asti kun olen asiain johdossa,
paras d'Herblay, en ole juuri muusta kuullutkaan puhuttavan. Aivan
kuten teitä piispana moititaan jumalattomuudesta, muskettisoturina
pelkuruudesta, samaten syytetään rahaministeriä alati kassojen
kehvellyksestä."

"Hyvä; mutta puhukaamme täsmällisemmin, sillä herra de Mazarin on
herttuattaren sanojen mukaan täsmällinen."

"Mitä esittäen?"

"Herttuatar puhui jostakin kolmentoista miljoonan summasta, jonka
käyttöä teidän muka olisi hyvin vaikea selittää."

"Kolmetoista miljoonaa!" huudahti yli-intendentti heittäytyen
takakenoon nojatuolissa, voidakseen kohottaa katseensa kattoon.
"Kolmetoista miljoonaa... Oh, lempo! Minun täytyy etsiä niitä, nähkääs,
kaikkien muiden miljoonien joukosta, joiden varastamisesta minua
syytetään."

"Älkää laskeko leikkiä, monseigneur, asia on vakava. Herttuattarella on
varmasti nuo kirjeet, ja niiden täytyy olla tärkeitä, koska hän
kauppasi niitä viidestäsadastatuhannesta livrestä."

"Siitä hinnasta voi sietää aikamoisen parjauksen", vastasi Fouquet.
"Hei, mutta nyt tiedänkin, mihin tuo juttu tähtää."

Fouquet purskahti sydämelliseen nauruun.

"Sitä parempi!" virkkoi Aramis yhä levottomana.

"Muistan jo tasan kolmentoista miljoonan asian. Niin, todellakin; ne
ovat olleet minulla."

"Te ilahdutatte minua suuresti. Selittäkäähän vähän."

"Ajatelkaas, ystäväni, signor Mazarini -- Jumala olkoon hänen
sielulleen armollinen! -- kerran voitti nämä kolmetoista miljoonaa
riidanalaisten maa-alueiden luovutuksesta Valtelinessa. Hän pyyhkäisi
ne pois valtion tilien tulopuolelta, vaikka antoi suorittaa ne minulle,
ja peri summan sitten minulta ylimääräisiin sotakuluihin."

"Hyvä. Silloinhan niiden käyttö selviää virallisista lähteistä."

"Ei niinkään, sillä kardinaali oli maksattanut ne minun nimelleni ja
lähetti minulle sitten vain kuitin."

"Mutta se kaiketi on tallella?"

"Onhan toki!" huudahti Fouquet nousten etsimään ison, helmiäisellä ja
kullalla silatun mustapuisen kirjoituspöytänsä laatikoista.

"Minä ihailen teissä erityisesti", virkkoi Aramis todellakin
ihastuneena, "ensiksikin tavatonta muistianne ja toiseksi
kylmäverisyyttänne sekä sitä täydellistä järjestystä, jossa pidätte
asioitanne, vaikka pohjaltanne olettekin suoranainen runoilija."

"Järjestys johtuu mukavuudenhalusta", sanoi Fouquet, "säästyäkseni
hakemisen vaivasta. Siten tiedän, että Mazarinin kuitti on kolmannessa,
M-kirjaimella merkityssä lokerossa; avaan tämän säilyn, ja heti on
tarvittava paperi käsissäni. Löytäisin sen yölläkin ilman kynttilää."

Ja hän tunnusteli varmalla kädellä paperipinkkaa, joka oli avatussa
lokerossa.

"Vieläpä", jatkoi hän, "muistan tuon lappusen kuin se olisi silmieni
edessä. Se on tukevaa paperia, hiukan rosoista, syrjät kullatut!
Mazarin oli tipauttanut mustetta päivämäärän laitaan. Kah", kummeksui
hän, "nyt se hylky tuntuu ihan tietävän, että sitä etsitään, ja
suvaitsee kätkeytyä juuri tarpeelliseksi tullessaan." Ja
yli-intendentti kurkisti lokeroon.

Aramis oli noussut.

"Merkillistä!" äännähti Fouquet.

"Muistinne pettää, ystäväni; etsikää toisesta pinkasta."

Fouquet otti paperipinkan, tarkastaen sen vielä uudelleen. Sitten hän
kalpeni.

"Älkää niin itsepintaisesti siitä hakeko", sanoi Aramis; "tutkikaa
muualta."

"Hyödytöntä, hyödytöntä; minä en koskaan erehdy. Ainoastaan minä
järjestelen tällaisia papereita. Kukaan muu ei avaa tätä laatikkoa;
olen laitattanut siihen salalukon, jonka koneistoa yksikään muu ei
tunne."

"Mitä siitä sitten päätätte?" kysyi Aramis huolestuneena.

"Että Mazarinin kuitti on minulta varastettu. Rouva de Chevreuse oli
oikeassa, herra chevalier; minä olen kavaltanut yleisiä varoja, olen
vienyt kolmetoista miljoonaa valtion rahastosta, olen varas, herra
d'Herblay."

"Monsieur, monsieur, älkää hermostuko, älkää kiihtykö."

"Miksen kiihtyisi, chevalier? Syytä on kylliksi. Suunnaton oikeusjuttu,
selvä tuomio, ja ystävänne yli-intendentti voi seurata virkaveljeään
Enguerrande de Marignya ja edeltäjäänsä Samblançayta Montfauconin
mestausmäelle."

"Oh", virkahti Aramis hymyillen, "ei se niin vain luista."

"Eikö? Mitä siis luulette rouva de Chevreusen noilla kirjeillä
tällävälin tehneen? Sillä te kai hylkäsitte ne?"

"Niin, suoraa päätä. Arvelen hänen menneen myymään niitä herra
Colbertille."

"No, näettekö?"

"Sanoin sitä arvelevani, -- voisin sanoa olevani varmakin, sillä minä
käskin vakoilla häntä. Lähdettyään minun luotani hän meni kotiinsa ja
ajoi sitten takaportin kautta Croix-des-Petits-Champs-kadulle
intendentin taloon."

"Siis oikeusjuttu ja häväistys, kohdaten kuin ukkosen isku, sokeasti,
raa'asti, säälimättä."

Aramis lähestyi rahaministeriä, joka vapisi nojatuolissaan, avattujen
laatikkojensa ääressä. Laskien kätensä tämän olalle hän lausui
sydämellisesti:

"Älkää kuitenkaan unohtako, että herra Fouquetin asemaa ei voi verrata
Samblançayn tai Marignyn pälkääseen."

"Ja miksei, hyvä Jumala?"

"Siksi, että noita ministereitä vastaan todella nostettiin oikeusjuttu
monista ilmeisistä rikoksista ja tuomio saatettiin loppuunsa,
jotavastoin teidän suhteenne ei voi käydä niin."

"Enhän minäkään voi puhdistautua selvästä rikosoikeudellisesta
kanteesta."

"Rikollisetkaan, jotka kykenevät löytämään turvapaikan, eivät ole
vaarassa."

"Ettäkö pelastautuisin paolla?"

"En puhu siitä, vaan te unohdatte, että tällaiset oikeusjutut nostaa
parlamentti yliprokuraattorin aloitteesta. Kun te itse olette
yliprokuraattori, niin ettehän tahtone asettua omaksi syyttäjäksenne?"

"Oih!" huudahti Fouquet äkkiä, lyöden nyrkkiään pöytään.

"No, mikä nyt?"

"Minä en enää olekaan yliprokuraattori"

Aramis vaaleni vuorostaan lyijynharmaaksi. Hän puristi sormiaan yhteen
niin että nauskui ja leimautti hurjistuneen silmäyksen Fouquetia kohti.

"Ette enää ole yliprokuraattori?" sanoi hän korostaen joka tavua.

"En."

"Mistä asti?"

"Siitä on kulunut neljä tai viisi tuntia."

"Malttakaahan nyt", keskeytti Aramis kylmästi, "te ette liene oikein
järjillänne. Tyyntykää."

"Sanon teille", vastasi Fouquet, "että minulle äsken tarjottiin
miljoona neljäsataatuhatta livreä virastani, ja minä myin sen."

Aramis tyrmistyi sanattomaksi, ja hänen viekkaille ja pilkallisille
kasvoilleen ilmestynyt synkkä säikähdys teki yli-intendenttiin
suuremman vaikutuksen kuin kaiken maailman häly ja puheet.

"Te olitte siis kovassa rahan tarpeessa?" sanoi hän vihdoin.

"Niin, suorittaakseni erään kunniavelan."

Ja hän kertoi muutamin sanoin piispalle rouva de Bellièren auliin
jalomielisyyden ja millä tavoin hän oli katsonut velvollisuudekseen sen
korvata.

"Sehän oli kaunis piirre", myönsi Aramis. "Ja se maksoi teille...?"

"Juuri täsmälleen virkani luovutussumman, neljätoistasataatuhatta
livreä."

"Ja te otitte sen vastaan noin vain, sen enempää harkitsematta? Voi
varomatonta ystävääni!"

"En ole vielä saanut rahoja, mutta suoritus tapahtuu huomenna."

"Asia ei siis olekaan lopullisesti valmis?"

"Sitä täytyy pitää päätettynä, kun olen antanut kultasepälle
puolenpäivän aikaan rahastostani suoritettavan maksuosoituksen, sillä
ostaja toimittaa summan tänne kello kuuden ja seitsemän välillä."

"Jumalan kiitos!" huudahti Aramis, lyöden kätensä yhteen. "Hanke ei
vielä ole ehdottomasti ummessa, koska ette ole saanut maksua."

"Mutta kultaseppä?"

"Te saatte ne rahat minulta neljännestä vailla kaksitoista."

"Malttakaas hetkinen! Minä allekirjoitan sopimuksen tänä aamuna kello
kuudelta."

"Pyh, vakuutan teille, että jätätte sen tekemättä."

"Olen antanut sanani, chevalier."

"Jos olette, niin otatte takaisin, siinä kaikki."

"Oh, mitä sanottekaan?" huudahti ministeri, ja hänen äänessään saattoi
kuulla rehellisen vakaumuksen. "Fouquetko peruuttaisi annetun
lupauksen!"

Vastaukseksi ministerin melkein ankaraan katseeseen Aramis loi häneen
tuikean silmäyksen.

"Monsieur", lausui hän, "luulisinpa ansaitsevani kunniallisen miehen
nimen, vai kuinka? Sotilaan viitassa olen viisisataa kertaa pannut
elämäni vaaraan; papin kauhtanaan puettuna olen tehnyt vieläkin
suurempia palveluksia Jumalalle, valtiolle ja ystävilleni. Sana on sen
henkilön arvoinen, joka sen antaa. Milloin hän sen pitää, se on
puhdasta kultaa, mutta se on viiltävä miekka, jos hän ei tahdo siinä
pysyä. Hän puolustautuu silloin tuolla sanalla kuin kunnia-aseella, jos
nimittäin sanansa peräyttävä kunniallinen mies on kuoleman vaarassa eli
panee enemmän alttiiksi kuin hänen vastustajansa saattaa voittaa.
Silloin, monsieur, vedotaan Jumalaan ja omaan oikeuteen."

Fouquet painoi päänsä alas.

"Minä olen", virkkoi hän, "itsepäinen ja hienostumaton
bretagnelaisparka; sielussani ihailen ja pelkään teitä. En sano, että
pidän sanani siveellisestä voimastani; saattaapa vaikuttimena olla vain
tottumuskin. Mutta ovathan tavalliset ihmiset kyllin yksinkertaisia
tätä tapaa ihaillakseen. Se on ainoa hyveeni, ja suokaa minulle siitä
koituva kunnia."

"Vahvistatte siis huomenna virkanne myynnin, luopuen aseesta, jolla
puolustautuisitte kaikkia vihollisianne vastaan?"

"Minä kirjoitan alle."

"Te uhraudutte käsistä ja jaloista sidottuna petollisen kunnian
peikolle, jota herkkätuntoisimmatkin halveksisivat?"

"Minä kirjoitan alle."

Aramis huokasi syvään, katsahtaen ympärilleen maltittomana kuin mies,
joka tahtoo murskata jotakin.

"Meillä on vielä yksi keino", sanoi hän, "ja toivottavasti ette
kieltäydy sitä käyttämästä."

"En suinkaan, jos se on laillinen... kuten kaikki, mitä te ehdotatte,
rakas ystävä."

"En tiedä mitään laillisempaa kuin että ostaja luopuisi kaupasta. Onko
hän ystäviänne?"

"Kyllä... mutta..."

"Jos jätätte asian minun huostaani, en epäile onnistumista."

"Kernaasti jätän teille kaiken toimivallan."

"Kenen kanssa olette kaupoissa? Mikä hän on miehiään?"

"En tiedä, tunnetteko parlamentin jäseniä?"

"Suurelta osalta. Onko hän joku puhemiehistä?"

"Ei, pelkkä neuvos."

"Kas sitä!"

"Nimeltään Vanel."

Aramis karahti tulipunaiseksi.

"Vanel!" huudahti hän nousten tuoliltaan. "Vanel, Marguerite Vanelin
aviomies?"

"Juuri niin."

"Entisen rakastajattarenne?"

"Niin, hyvä ystävä; hän on saanut halun päästä yliprokuraattorin
rouvaksi. Olin mielestäni miespoloiselle tosiaan sen velkaa, ja tuntui
samalla hauskalta tehdä hänen vaimolleen mieliksi."

Aramis astui suoraan Fouquetin luo ja tarttui hänen käteensä.

"Tiedättekö", hän kysyi tyynesti, "rouva Vanelin uuden rakastajan
nimeä?"

"Ah, onko hänellä uusi rakastaja? Sitä en tiennyt, joskin paljon
joutavaa on minulle puhuttu."

"Hänen nimensä on Jean-Baptiste Colbert, hän on raha-asiain intendentti
ja asuu Croix-des-Petits-Champsin kadulla, siellä, minne rouva de
Chevreuse on tänä iltana mennyt tarjoamaan Mazarinin kirjeitä
myytäviksi."

"Hyvä Jumala!" sopersi Fouquet kuivaillen hiestyvää otsaansa. "Onko se
siis totta! En tullut ollenkaan muistaneeksi koko huhua."

"Alkanette jo käsittää?"

"Että olen hukassa, kyllä."

"Eikö mielestänne kannattaisi pitää sanastaan hiukan vähemmän kiinni
kuin Regulus?"[20]

"Ei", sanoi Fouquet.

"Itsepintaiset ihmiset", jupisi Aramis, "menettelevät aina niin, että
heitä ihaillaan."

Fouquet ojensi hänelle kätensä.

Kallisarvoinen, kultakuvioilla koristettu kilpikonnankuorinen kello
uuninkamanalla kajahdutti kuusi lyöntiään aamulla.

Ovi narahti eteisessä.

"Herra Vanel", ilmoitti Gourville työhuoneen ovelta, "kysyy, voiko
monseigneur ottaa hänet vastaan."

Fouquet käänsi katseensa Aramiksen silmistä ja vastasi:

"Pyytäkää herra Vanelia astumaan sisälle."




188.

Herra Colbertin konsepti.


Tässä keskustelun kohdassa astuessaan sisälle Vanel oli Aramikselle ja
Fouquetille vain lausetta päättävä piste. Mutta tulijalle täytyi
Aramiksen läsnäolon Fouquetin työhuoneessa merkitä enemmän. Hän
tähtäsikin Vannesin piispan sekä hienopiirteisiin että päättäväisiin
kasvoihin heti kummastuneen katseen, joka pian muuttui tutkivaksi.
Fouquet taasen oli todellisena valtiomiehenä hilliten itsensä jo
häivyttänyt tahtonsa voimalla katsannostaan Aramiksen paljastuksen
aiheuttaman liikutuksen merkit. Hän ei siis enää ollut onnettomuuden
murjoma, hätäkeinoja keksimään häätynyt mies. Hän oli nostanut päänsä
pystyyn ja ojentanut kätensä tervehdykseksi Vanelille. Hän oli
pääministeri, hän oli kotonaan.

Aramis tunsi yli-intendentin. Kaikessa hänen sydämensä herkkyydessä,
kaikessa hänen sielunsuuruudessaan ei ollut mitään ihmetyttävää
piispalle. Tämä tyytyi siis toistaiseksi sellaisen henkilön vaikeaan
osaan, joka katselee ja kuuntelee oppiakseen ja käsittääkseen, silti
valmiina myöhemmin tehokkaasti puuttumaan keskusteluun.

Vanel oli silminnähtävästi kuohuksissaan. Hän lähestyi kumartaen
keskelle huonetta.

"Minä tulin..." hän aloitti.

Fouquet nyökäytti päätänsä.

"Te olette täsmällinen, herra Vanel!", sanoi hän.

"Liikeasioissa, monseigneur", vastasi Vanel, "on säntillisyys
mielestäni hyve."

"Kyllähän, monsieur."

"Anteeksi", keskeytti Aramis, osoittaen sormellaan Vanelia ja kääntyen
Fouquetin puoleen; "anteeksi, tämä on kai se mies, joka haluaa ostaa
virkapaikan?"

"Minä, niin", vastasi Vanel kummastuneena äärimmäisen korskeasta
sävystä, jolla Aramis oli lausunut kysymyksensä. "Mutta miten saan
puhutella henkilöä, joka minulle suo kunnian..."

"Puhutelkaa minua monseigneuriksi", vastasi Aramis kuivasti.

Vanel kumarsi.

"Kas niin, hyvät herrat", kiirehti Fouquet, "mitäpä tässä kursailla.
Käykäämme asiaan."

"Kuten monseigneur näkee", virkkoi Vanel, "minä odotan ohjeitanne."

"Minä päinvastoin odottelin", vastasi Fouquet.

"Mitä monseigneur odotteli?"

"Ajattelin, että teillä ehkä olisi jotakin minulle sanottavaa."

-- Ohoo! -- ajatteli Vanel; -- hän on miettinyt, minä olen menettänyt
pelin! -- Mutta rohkaistuen sanoi hän: "Ei, monseigneur, ei mitään, ei
niin mitään, paitsi minkä teille eilen esitin, -- sen olen valmis
teille toistamaan."

"Kuulkaahan, suoraan puhuen, herra Vanel, eikö kauppa ole teille hiukan
rasittava? Sanokaa pois."

"Kyllähän puolitoista miljoonaa livreä, monseigneur, on melkoinen
summa."

"Niin suuri", jatkoi Fouquet, "että olen ajatellut..."

"Te olette ajatellut, monseigneur?" hätääntyi Vanel.

"Niin, olen ajatellut, että teillä mahdollisesti ei olisi tilaisuutta
kaupan päättämiseen nyt heti."

"Oh, monseigneur!..."

"Rauhoittukaa, herra Vanel, minä en moittisi teitä sananne
peruuttamisesta, kun se ilmeisesti johtuisi kykenemättömyydestä sitä
pitämään."

"Kyllä, monseigneur, te moittisitte minua ja syystä", väitti Vanel;
"sillä ainoastaan yltiöpää tai narri menee sitoumuksiin, joita ei voi
täyttää. Sovittua asiaa olen aina pitänyt kuin jo tekona."

Fouquet punastui. Aramis hymähti kärsimättömästi.

"Teidän ei silti pitäisi noudattaa periaatetta liiallisuuteen asti,
monsieur", sanoi yli-intendentti, "sillä ihmismieli on muuttuvainen ja
täynnä pieniä, aivan anteeksiannettavia, jopa toisinaan varsin
kunnioitettaviakin oikkuja. Moni on eilen toivonut, mitä tänään katuu."

Vanel tunsi kylmän hien valuvan otsalta poskilleen.

"Monseigneur!..." sopersi hän.

Hyvillään näki Aramis yli-intendentin noin varmoin ottein esiintyvän
väittelyssä, joten hän vain nojasi kyynärpäällään läheisen
kuvastinpöydän marmorilevyyn ja alkoi hypistellä pientä
malakiittipäistä kultaveistä.

Fouquet antoi sanojensa vaikuttaa; sitten hän katkaisi äänettömyyden
lausumalla:

"Katsokaas, hyvä herra Vanel, tahdon teille selittää tilanteen."
Vanelia pöyristytti. "Te olette kunnon mies, kuten minäkin", jatkoi
Fouquet, "te käsitätte asian heti." Vanel horjui. "Minä halusin myydä
eilen."

"Monseigneur teki enemmänkin kuin halusi myydä; monseigneur myi."

"No, ehkä niin! Mutta tänään minä teiltä suosionosoituksena anon
takaisin sanaa, jonka minulta saitte."

"Sananne minä sain", kuului Vanelin vastaus kuin taipumaton kaiku.

"Minä tiedän sen. Siksipä rukoilen teitä, herra Vanel. Kuuletteko? Minä
rukoilen teitä päästämään minut lupauksestani..."

Fouquet pysähtyi. Tuo lause "minä rukoilen teitä", jonka välitöntä
vaikutusta hän ei huomannut, oli matkallaan raadellut hänen kurkkuaan.
Yhä leikkien veitsellään Aramis tähysti Vanelia katsein, jotka näkyivät
tahtovan tunkeutua hänen sielunsa sisimpään. Vanel kumarsi.

"Monseigneur", virkkoi hän, "olen hyvin liikuttunut minulle
osoittamastanne kunniasta, kun neuvottelette kanssani tapahtuneesta
tosiasiasta, mutta..."

"Ei mitään estelyä, paras herra Vanel!"

"Ah, monseigneur, ajatelkaa toki, että olen tuonut rahat; minulla on
ostosumma mukanani." Ja hän avasi ison salkun. "Tässä, monseigneur",
sanoi hän, "on kauppavälikirja vaimoni maatilan myynnistä. Se on
laillisesti siirretty, varustettu tarpeellisilla allekirjoituksilla, ja
tämä sitä vastaan saatu ja näytettäessä suoritettava maksuosoitus on
käteistä rahaa. Sanalla sanoen, kauppa on päätetty."

"Paras herra Vanel, ei ole mitään asiaa maailmassa, olkoonpa kuinkakin
tärkeä, jota ei peruutettaisi hyvän palveluksen tekemiseksi..."

"Totta kyllä..." mutisi Vanel typerästi.

"Hyvän palveluksen tekemiseksi miehelle, josta täten hankkii ystävän",
täydensi Fouquet.

"Se kyllä on totta, monseigneur."

"Sitä suuremmalla syyllä ystävän, herra Vanel, mitä tärkeämpi palvelus
on. No, monsieur, mitä päätätte?"

Vanel oli vaiti.

Tällävälin oli Aramis koonnut huomioitaan. Vanelin kapeat kasvot, syvät
silmäkuopat, pyöreästi kaareutuvat kulmakarvat olivat ilmaisseet
Vannesin piispalle ahnaan ja kunnianhimoisen luonteen. Taistella toista
intohimoa vastaan toisen avulla oli Aramiksen menettelytapa. Hän näki
Fouquetin voitettuna, lannistettuna, ja hän syöksyi kahakkaan uusin
asein.

"Anteeksi, monseigneur", huomautti hän, "mutta täytyyhän teidän toki
havaita, että herra Vanelille olisi kovin epäedullista luopua nyt enää
kaupasta."

Vanel katseli piispaa suurin silmin. Hän ei ollut odottanut siltä
taholta kannatusta. Fouquetkin pysähtyi piispaa kuuntelemaan.

"Niinpä", jatkoi Aramis, "herra Vanel on myynyt puolisolleen kuuluvan
maatilan, ostaakseen virkanne, monseigneur. No, se on lopullinen
liiketoimi, ja sellaista puolentoista miljoonan juttua ei voi
peräännyttää melkoisitta tappioitta, suuritta hankaluuksitta."

"Niin juuri", vahvisti Vanel, jonka sydämen sopukasta Aramiin leimuava
katse riuhtaisi totuuden.

"Hankaluuksitta", jatkoi Aramis, "jotka muodostuvat kulungeiksi, ja
rahamenot on aina ensin otettava lukuun tällaisessa sovittelussa."

"Niin, niin", myönteli Fouquet, joka alkoi ymmärtää ystävän
tarkoituksen.

Vanel jäi mykäksi, hänkin oli käsittänyt. Aramis huomasi tämän
kylmyyden ja pidättyväisyyden.

-- Kas vain, -- tuumi hän itsekseen, -- olet varovainen, rumilas,
kunnes saat kuulla summan. Mutta ei hätää, lähetänpä sinulle sellaisen
kolikkotulvan, että tupehdut.

"Tarjoankin herra Vanelille hyvityksenä satatuhatta êcua", ehdotti
Fouquet jalomielisyydessään.

Sievä summa. Ruhtinaskin olisi tyytynyt moisiin kaupanpurkajaisiin.
Satatuhatta écua olisi siihen aikaan riittänyt kuninkaan tyttären
myötäjäisiksi.

Vanel ei hievahtanut.

-- Aika veijari, -- ajatteli piispa. -- Hänelle täytyy pulittaa pyöreä
puoli miljoonaa. -- Ja hän antoi merkin Fouquetille.

"Teidän kulunne näkyvät nousevan enempään, hyvä herra Vanel", sanoi
yli-intendentti. "No, enhän voi tällaisessa asiassa tinkiä. Niin, te
olette tietenkin myynyt tuon maa-alueen liian halvasta. Tosiaan, missä
olikaan järkeni? Kirjoitankin teille viidensadantuhannen livren
maksuosoituksen, ja sittenkin jään teille kaikesta sydämestäni
kiitollisuuden velkaan."

Vanel ei osoittanut mitään ilon tai ahnehtimisen merkkejä. Hänen
kasvonsa jäivät järkähtämättömiksi, ainoakaan lihas ei niissä
värähtänyt.

Aramis loi rahaministeriin epätoivoisen katseen. Sitten hän astui
Vanelin luo, tarttuen mahtaville miehille ominaisella tuttavallisella
liikkeellä hänen nuttunsa kaulukseen.

"Herra Vanel", hän sanoi, "te ette ajattele vaivojanne, ette rahojen
sijoitusta, ette maatilanne myyntiä; teidän mielessänne liikkuu jotakin
korkeampaa. Minä käsitän sen. Pankaa merkille sanani!"

"Kyllä, monseigneur."

Ja onneton alkoi vapista; kirkkoruhtinaan silmien tuli poltti häntä.

"Sentähden tarjoan teille korvausta yli-intendentin puolesta, -- en
kolmeasataatuhatta livreä, enkä viittäsataatuhatta, vaan miljoonan.
Miljoonan, kuuletteko?"

Ja hän ravisti miestä hermostuneesti.

"Miljoonan!" toisti Vanel aivan kalpeana. "Miljoonan, -- se edustaa
nykyisen korkokannan mukaan kuudenkymmenenkuudentuhannen livren
vuosituloa."

"Noh, monsieur", sanoi Fouquet, "tuota ei käy hylkääminen. Vastatkaa
siis; suostutteko?"

"Mahdotonta..." jupisi Vanel.

Aramis puristi huulensa yhteen, ja jotakin valkean pilven kaltaista
valahti hänen kasvoilleen, näyttäen uhkaavan ukkosta. Hän ei päästänyt
Vanelia irti.

"Olette ostanut viran puolestatoista miljoonasta livrestä, eikö niin?
No hyvä, teille maksetaan nuo puolitoista miljoonaa livreä. Silloin
olette voittanut viisitoistasataatuhatta käymällä täällä herra
Fouquetille kättä lyömässä. Kunniaa ja hyötyä samalla kertaa, herra
Vanel."

"Minä en voi", vastasi Vanel koleasti.

"Vai niin!" lausui Aramis, joka oli niin tiukasti kouraissut miehen
takkia, että hänen päästäessään kätensä irti Vanel horjahti sysäyksestä
taaksepäin. "Vai niin! Näkee kyllin selvästi, mitä varten olette tänne
tullut."

"Niin, sen näkee", säesti Fouquet.

"Mutta..." virkahti Vanel yrittäen suoristaa ryhtiään näiden kunnian
miesten heikkouden edessä.

"Heittiö korottaa äänensä, luulen!" virkkoi Aramis valtiaan sävyyn.

"Heittiö?" kertasi Vanel.

"Roisto, aioin sanoa", paransi Aramis tyyntyneenä. "No, esittäkää nyt
joutuin tätä myyntiä koskeva asiakirjanne, monsieur. Teillä on se
varmaan taskussanne aivan valmiina, kuten salamurhaajalla on pistooli
tai tikari hihaan kätkettynä."

Vanel nurkui.

"Riittää!" huusi Fouquet. "Asiakirja tänne!"

Vanel kopeloi vapisevin käsin taskuaan. Hän veti sieltä lompakkonsa,
josta putosi paperi, sillaikaa kun hän tarjosi toisen Fouquetille.

Aramis hyökkäsi sieppaamaan arkin, sillä hän oli tuntenut käsialan.

"Anteeksi, se on kauppasopimuksen konsepti", ehätti Vanel
huomauttamaan.

"Sen hyvin näen", vastasi Aramis, ja hänen hymynsä oli purevampi kuin
ruoskan isku, "ja ihmeekseni huomaan sen olevan herra Colbertin
käsialaa. Tässä, monseigneur, katsokaa."

Hän ojensi luonnoksen Fouquetille, joka heti totesi asian. Täynnä
raappeita, jälkeenpäin lisättyjä sanoja, oli tämä reunoiltaan mustunut
paperi elävä todistus Colbertin salavehkeistä, paljastaen kaikki
uhrille.

"No?" mutisi Fouquet.

Nolostunut Vanel näkyi etsivän koloa, mihin hautautua.

"Niin", lausui Aramis, "ellei nimenne olisi Fouquet, ellei vihollisenne
nimi olisi Colbert, ellei teillä olisi edessänne muita kuin tuo kurja
hylky, niin sanoisin: kieltäytykää... tällainen todistus tekee tyhjäksi
kaikki lupaukset. Mutta ne luulisivat teidän pelkäävän ja kavahtaisivat
teitä vähemmän. Kas niin, monseigneur."

Hän antoi ystävälleen kynän. "Kirjoittakaa alle", kehoitti hän.

Fouquet puristi Aramiksen kättä, mutta asiakirjan sijasta hän näyttikin
aikovan piirtää nimensä piispan esittämään konseptiin.

"Ei, ei siihen paperiin", sanoi Aramis vilkkaasti, "vaan tuohon. Toinen
on liian kallisarvoinen siitä luopuaksenne."

"Oh, eipä niin", vastasi Fouquet, "minä asetan nimeni herra Colbertin
alkuperäiseen sepitelmään ja lisään: 'tunnustettu omakätiseksi'."

Hän kirjoitti.

"Tässä, herra Vanel", sanoi hän sitten. Vanel otti paperin, antoi
maksun ja aikoi livistää.

"Hetkinen!" pidätti Aramis. "Oletteko aivan varma, että summa on
oikein? Se on tarkistettava, herra Vanel, varsinkin kun se on herra
Colbertin suoritus naiselle. Ah, se arvoisa herra ei ole yhtä
runsaskätinen kuin herra Fouquet."

Ja tavaillen maksuosoituksen jokaista sanaa Aramis vuodatti pisara
pisaralta kaiken äkänsä ja halveksumisensa tuohon viheliäiseen
olentoon, joka sai usean minuutin ajan kärsiä tätä rangaistusta. Sitten
hänet lähetettiin pois, eipä edes ääneen lausutuin sanoin, vaan
kädenviittauksella, niinkuin lakeija käsketään tiehensä.

Vanelin mentyä ministeri ja kirkkoruhtinas katselivat hetkisen
äänettömänä toisiaan.

"No", virkkoi Aramis katkaisten ensimmäisenä vaitiolon, "mihin
vertaatte ihmistä, joka joutuneena taistelemaan haarniskoitua,
aseistettua, vimmaista vihollista vastaan riisuu itsensä alastomaksi,
viskaa pois aseensa ja lähettää vastustajalleen hempeitä suudelmia?
Vilpittömyys, herra Fouquet on ase, johon konnat usein vetoavat kunnon
ihmisiä vastaan, onnistuenkin siinä. Kunnon ihmisten pitäisi siis myös
käyttää juonta lurjuksia vastaan. Näkisitte, kuinka voimakkaita he
olisivat, silti pysyen kunniallisina."

"Heidän sanottaisiin silloin menetelleen lurjusten tavoin", vastasi
Fouquet.

"Ei ollenkaan; sellaista sanottaisiin rehtiyden leikiksi, Mutta koska
nyt olette suoriutunut tuosta Vanelista, koska olette hylännyt ilon
musertaa hänet sananne peräytyksellä, koska olette antanut itseänne
vastaan käytettäväksi ainoan aseen, joka voi meidät saattaa
turmioon..."

"Oi, ystäväni", lausui Fouquet murheellisesti, "te muistutatte
filosofista opettajaa, josta la Fontaine meille tuonnoin kertoi... Hän
näkee lapsen hukkumassa veteen ja pitää sille kolmiosaisen esitelmän."

Aramis hymyili.

"Filosofi kyllä, opettaja kyllä; hukkuva lapsikin tässä on, mutta se
lapsi pelastetaan, kuten saatte nähdä. Ja puhukaammekin heti asioista."

Fouquet katseli häntä kummastuneena.

"Ettekö te minulle hiljakkoin uskonut suunnittelevanne jotakin juhlaa,
jonka aiotte panna toimeen Vauxissa?"

"Oh", virkkoi Fouquet, "se oli siihen hyvään aikaan!"

"Juhlaa, johon kuningas luullakseni oli itse kutsuttanut itsensä?"

"Ei, hyvä piispa, vaan juhlaa, johon herra Colbert oli neuvonut
kuningasta kutsuttautumaan."

"Ah niin, koska se oli liian kallis hanke voidaksenne selviytyä siitä
turmaan joutumatta."

"Niin. Entiseen hyvään aikaan, kuten teille sanoin, oli ylpeytenäni
näytellä vihamiehilleni apulähteitteni runsautta. Pidin kunnia-asiana
lyödä heidät hämmästyksellä, loihtimalla miljoonia sieltä, missä he
aavistelivat vain vararikkoa. Mutta tänään on minun tehtävä tiliä
valtion, kuninkaan ja itseni kanssa. Tänään minusta tulee kitsastelija;
aion näyttää maailmalle, että osaan käytellä ropoja kuin ennen
rahasäkkejä, ja huomisesta lähtien, myytyäni ajopelini, pantattuani
upeat taloni, lopetettuani suuret menoni..."

"Huomisesta lähtien", keskeytti Aramis tyynesti, "te, rakas ystäväni,
valmistelette herkeämättä tuota Vauxin juhlaa, jota on kerran
mainittava kauniin aikanne uljaimpien uhkeuksien joukossa."

"Te olette hullu, hyvä chevalier."

"Minäkö? Älkää ajatelkokaan sellaista."

"Mitä! Tiedättekö, kuinka paljon kaikkein vaatimattominkin juhla
Vauxissa maksaisi? Neljä, viisi miljoonaa."

"En puhu teille kaikkein vaatimattomimmasta juhlasta, hyvä
yli-intendentti."

"Mutta kun juhla pidettäisiin kuninkaalle", jatkoi Fouquet, "niin
minulta kuluisi kymmenen tai kaksitoista miljoonaa."

"Te kulutatte kaksikymmentä miljoonaa, jos tarvitaan", virkkoi Aramis
kylmäverisesti.

"Mistä ne otan?" huudahti Fouquet.

"Se on minun asiani, herra yli-intendentti, älkääkä olko hetkeäkään
levoton. Rahat ovat käytettävissänne ennemmin kuin olette saanut
juhlaohjelmanne valmiiksi."

"Chevalier, chevalier!" huudahti Fouquet huimausta tuntien; "mihin te
minut viette?"

"Sen kuilun toiselle puolelle, johon olitte putoamassa", vastasi
Vannesin piispa. "Tarttukaa vain minun viittaani; älkää pelätkö."

"Kunpa olisitte sen sanonut minulle aikaisemmin, Aramis! Oli päivä,
jolloin olisitte voinut pelastaa minut yhdellä miljoonalla."

"Sen sijaan että tänään... sen sijaan että tänään antaisin
kaksikymmentä", sanoi prelaatti. "No, ei väliä!... Syy on
yksinkertainen, ystäväni. Sinä päivänä, josta puhutte, minulla ei ollut
sitä tarvittavaa miljoonaa saatavissani. Tänään hankin helposti ne
kaksikymmentä."

"Jumala kuulkoon teitä ja pelastakoon minut!"

Aramis alkoi hymyillä omituiseen tapaansa.

"Jumala kuulee minua aina", vakuutti hän. "Ehkä se johtuu siitä, että
rukoilen hyvin äänekkäästi."

"Minä jättäydyn kokonaan teidän haltuunne", kuiskasi Fouquet.

"Oh, minä en käsitä asiaa niin. Minähän juuri olen kokonaan teidän
palveluksessanne. Ja te, joka olette mitä henkevin ja nerokkain mies,
järjestätte juhlat pienimpiä yksityisseikkoja myöten. Minä vain..."

"Vain?" virkkoi Fouquet, joka oli oppinut tuntemaan välilauseitten
arvon.

"Niin, jättäessäni teille yksityiskohtien keksimisen minä otan osalleni
toimeenpanon valvomisen."

"Mitä tarkoitatte?"

"Tarkoitan, että tekisitte minusta siksi ajaksi ylihovimestarin,
ylitarkastajan, jonkunlaisen _factotumin_, joka toimii sekä
vartiopäällikkönä että taloudenhoitajana. Minä järjestän ihmiset
liikkeelle ja hoidan kaikkia avaimia. Te annatte kylläkin käskyjänne,
mutta minulle. Ne kulkevat minun suuni kautta perille, käsitättehän?"

"En, en, minä en käsitä."

"Mutta suostutte?"

"_Pardieu_, kyllä, ystäväni!"

"Muuta ei tarvita. Kiitos vain, ja laatikaa kutsuluettelonne."

"Ja keitä minä kutsun?"

"Kaikki!"




189.

Tekijän mielestä on aika palata Bragelonnen varakreiviin.


Lukijamme ovat nähneet tässä kertomuksessa uuden ja edellisen
sukupolven seikkailujen kehittyvän rinnakkain.

Viimemainittuun ryhmään kuuluville muinaisen kunnian heijastus, tämän
maailman tuskallisten kokemusten muisto. Heillepä myöskin sydämet
valtaava rauha, joka sallii veren turtua kirvelleiden, mutta jo
arvettuneiden haavojen ympärille.

Edellisille itserakkauden ja rakkauden taistelut, karvaat murheet ja
kielin kertomattomat riemut: elämä muistojen asemesta.

Jos kertomuksemme sivukohtauksissa joku välimuotokin on esiintynyt
lukijan nähtäväksi, johtuu se tuolta kaksinaiselta värilautaselta
kumpuavista vivahdusrikkaista muunteluista, kun kahden kuvauksen
sattuessa vieretysten nämä sekoittuvat toisiinsa, yhdistäen vakavan ja
keveän sävynsä. Toisen liikutukset löytävät leponsa toisen liikutusten
kuohussa. Järkevästi haasteltuaan vanhusten kanssa mielellään karkeloi
yltiöpäisen nuorison parissa.

Ja emmekö siis, milloin kertomuksemme langat eivät tiukasti liitä
lopettamaamme lukua alkavaan, tarkistaisi työtämme suuremmalla huolella
kuin itse Ruysdael käytti siirtyessään kevätmaiseman käsittelystä
kuvaamaan syystaivasta? Kehoitamme lukijaa tekemään samaten ja
johtamaan mieleensä Raoul de Bragelonnen siinä kohdassa, mihin hän
viime kuvauksessamme jäi.

Huumaantuneena, säikähtyneenä, epätoivoissaan tai pikemmin järjiltään
tuskastuneena, tahdottomana, ilman päämäärää, hän pakeni kohtauksesta,
jonka lopun oli nähnyt la Vallièren huoneessa. Kuningas, Montalais,
Louise, tuo huone, tuo omituinen poissulkeminen, -- Louisen murhe,
Montalaisin pelästys, kuninkaan suuttumus, kaikki ennusti hänelle
onnettomuutta. Mutta minkälaista?

Lähteneenä Lontoosta sentähden, että häntä oli varoitettu vaarasta,
näki hän heti ensi askeleella sen varoituksen aiheelliseksi. Eikö se
ollut kylliksi rakastajalle? Kyllä tosiaankin, mutta se ei riittänyt
jalolle sydämelle, joka ylpeästi tahtoi viimeiseen asti luottaa
yhtäläiseen vilpittömyyteen kuin hänen omanakin elämänohjeenaan oli.

Raoul ei kuitenkaan etsinyt selityksiä sieltä, mistä mustasukkaiset tai
vähemmän ujot rakastajat olisivat kiirehtineet sitä tavoittamaan. Hän
ei mennyt sanomaan armaalleen: "Louise, etkö sinä enää rakasta minua?
Louise, rakastatko toista?" Rohkeana miehenä, yhtä hyvänä ystävänä kuin
uskollisena rakastajanakin, tarkoin sanansa pitävänä ja uskoen muiden
sanaan Raoul ajatteli: -- De Guiche on kirjoittanut minulle
varoittaakseen, de Guiche tietää jotakin; menen kysymään de Guichelta,
mitä hän tietää, ja sanomaan hänelle, mitä olen nähnyt.

Matka sinne ei ollut pitkä. De Guiche, joka pari päivää sitten oli
tuotu Fontainebleausta Pariisiin, alkoi toipua vammoistaan ja käveli jo
hiukan kamarissaan.

Hän huudahti ilosta nähdessään Raoulin astuvan sisään pitkällisen
poissaolon jälkeen. Raoul huudahti tuskasta nähdessään de Guichen niin
kalpeana, laihtuneena ja surullisena. Kaksi sanaa ja liike, jolla
potilas torjui Raoulin käsivarren riittivät viimemainitulle ilmaisemaan
totuuden.

"Niin sitä käy!" virkkoi Raoul istahtaen ystävänsä viereen;
"rakastetaan ja kuollaan!"

"Ei, ei vainkaan kuolla", vastasi de Guiche hymyillen, "koskapa olen
ylhäällä ja syleilen sinua."

"Oh, minä ymmärrän kyllä."

"Ja minäkin ymmärrän sinut. Sinä uskottelet itsellesi, että olen
onneton, Raoul?"

"Valitettavasti!"

"Ei; minä olen onnellisin ihminen maan päällä! Kärsin ruumiillisesti,
mutta en sydämessäni, en sielussani. Jospa tietäisit!... Oi, minä olen
äärettömän onnellinen!"

"No, sitä parempi!" vastasi Raoul. "Hyvä on, jos sitä vain kestää."

"Se on jo päättynyt; mutta minulle on siitä kylliksi kuolemaani asti,
Raoul."

"Sinulle; en sitä epäile. Mutta hänelle..."

"Kuulehan, ystävä, minä rakastan häntä... koska. Mutta sinä et
kuuntele."

"Anteeksi."

"Sinä olet mietteissäsi?"

"Niin kyllä. Ensiksikin sinun terveytesi..."

"Ei se ole aiheena."

"Rakas ystäväni, tekisit mielestäni väärin, jos sinä ottaisit
kuulustellaksesi minulta."

Ja "sinä"-sanan korostamisesta ilmeni ystävälle täydellisesti,
minkälaatuinen ja kuinka vaikeasti parannettava hänen tautinsa oli.

"Tuon sanot, Raoul, sen johdosta, mitä sinulle kirjoitin."

"Niin... Haluaisin haastella siitä, sitten kun olet kertonut minulle
omat riemusi ja tuskasi."

"Hyvä veikkoseni, puhukaamme sinusta, juuri sinusta, aivan heti!"

"Kiitos! Minulla on kiire... olen kuin liekeissä... saavuin tänne
Lontoosta puolta lyhyemmässä ajassa kuin valtion kuriirit siihen
matkaan tavallisesti käyttävät. No, mitä sinä tahdoit?"

"Enpä mitään muuta, ystäväni, kuin saada sinut tulemaan."

"Tässä olen."

"Sitten on hyvä."

"On siinä kai muutakin?"

"_Ma foi_, ei!"

"De Guiche!"

"Kautta kunniani!"

"Et ole väkivaltaisesti riuhtaissut minua toiveistani, et ole pannut
minua kuninkaan epäsuosiolle alttiiksi kehoittamalla palaamaan vastoin
hänen määräyksiään, etkäpä ole herättänyt sydämessäni mustasukkaisuuden
käärmettä sanoaksesi minulle: 'Hyvä on, nuku vain rauhallisesti!'"

"Minä en sano: 'nuku rauhassa', Raoul; mutta ymmärrä minua oikein, minä
en voi enkä tahdo sanoa muuta."

"Oi, ystäväni, keneksi minua luulet?"

"Kuinka niin?"

"Jos tiedät, niin miksi salaat? Jos et tiedä, miksi varoitit minua?"

"Se on totta, tein väärin. Oh, minä kadun sitä, näetkös, Raoul. On
helppo kirjoittaa ystävälle: 'tule!' Mutta nähdä se ystävä silmäinsä
edessä, tuntea hänen värisevänä, huoltavana odottavan sanaa, jota ei
uskalla hänelle lausua..."

"Uskalla vain! Minulla on rohkeutta, ellei sinulla olisikaan!" huudahti
Raoul epätoivoissaan.

"Voi, nyt olet kohtuuton ja unohdat puhuvasi poloisen potilaan
kanssa... joka on puolet sinun sydäntäsi... No, tyynnyhän toki! Minä
sanoin sinulle: 'tule!' Sinä olet tullut. Älä pyydä enempää
onnettomalta de Guichelta."

"Sinä kehoitit minua tulemaan, toivoen minun joutuvan näkemään jotakin,
eikö niin?"

"Mutta..."

"Älä epäröi! Minä olen nähnyt."

"Ah!..." äännähti de Guiche.

"Tai ainakin luulin..."

"Kas niin, sinä epäilet. Mutta jos jo epäilet, ystäväparka, niin mitä
onkaan enää minulla tehtävänä?"

"Minä näin la Vallièren hämmennyksissään... Montalaisin
säikähtyneenä... kuninkaan..."

"Kuninkaan?"

"Niin... Sinä käännät pääsi pois... Vaara on siellä, onnettomuus uhkaa
sieltä. Kuningashan on siihen syynä?"

"En sano mitään."

"Oi, näin sinä sanot tuhatkertaisesti enemmän! Tosiasioita, taivaan
tähden, tosiasioita, rukoilen! Ystäväni, ainoa ystäväni, puhu! Sydämeni
on lävistetty, verta vuotava; minä kuolen tuskaan!..."

"Jos niin on asia, rakas Raoul", vastasi de Guiche, "niin rauhoitat
omantuntoni, ja minä puhun varmana siitä, etten sano muuta kuin
lohdutusta siihen epätoivoon verraten, jonka vallassa näen sinun
olevan."

"Minä kuuntelen, minä kuuntelen..."

"No", virkkoi kreivi de Guiche, "voin sinulle sanoa, minkä kuulisit
ensimmäisen vastaantulijan suusta."

"Ensimmäisen vastaantulijan! Siitä jo puhutaan?" huudan Raoul.

"Ennen kuin sanot: 'siitä puhutaan', ystäväni, ota sentään huomioon,
mistä kaikesta voidaan saada puheenaihetta. On totisesti vain kysymys
pohjaltaan perin viattomista asioista, ehkä kävelyretkestä..."

"Ah, huvikävelystä kuninkaan kanssa?"

"Niinhän tietenkin, kuninkaan kanssa. On kai kuningas hyvin usein ollut
kävelyllä naisten keralla, eikä siitä silti..."

"Et olisi kirjoittanut minulle, toistan vieläkin, jos se kävely olisi
ollut aivan luonnollinen."

"Tiedän kyllä, että kuninkaalle olisi paremmin sopinut sen myrskyn
aikana etsiä suojaa kuin seisoa avopäin la Vallièren edessä; mutta..."

"Mutta...!"

"Kuningas on niin kohtelias!"

"Oi, de Guiche, de Guiche, sinä surmaat minut!"

"Vaietkaamme siis."

"Ei, jatka. Sitten on seurannut toisia kävelyjä?"

"Ei, -- tuota noin, kyllä; olihan se seikkailu tammen alla. Sitäkö
tarkoitat? En siitä tiedä mitään."

Raoul nousi. De Guiche yritti heikkoudestaan huolimatta tehdä samoin.

"Katsos", virkkoi hän, "en lisää enää sanaakaan. Olen puhunut liikaa,
tai liian vähän. Toiset antavat sinulle tietoja, jos tahtovat tai
voivat. Minun tehtäväni oli sinua varoittaa, ja sen olen tehnyt. Valvo
nyt itse asioitasi."

"Kyselläkö? Ah, et ole ystäväni, kun minulle sellaista neuvot", sanoi
nuori mies epätoivosta murtuneena. "Ensimmäinen, jolta kysyisin, olisi
ehkä ilkimys tai hölmö. Edellinen valehtelisi kiusatakseen minua,
jälkimmäinen tekisi vieläkin pahempaa. Voi, de Guiche, de Guiche, ennen
kuin kahta tuntia olisi kulunut, olisin kuullut kymmenen valhetta ja
joutunut kymmeneen kaksintaisteluun! Pelasta minut! Eikö ole parasta
tietää onnettomuutensa?"

"Mutta minä en tiedä mitään, sanon! Makasin haavoittuneena, kuumeessa;
olin menettänyt tajuntani, eikä minulla tuosta kaikesta ole muistissani
jäljellä kuin hämärä heijastus. Mutta, _pardieu_, etsimme etäältä,
vaikka oikea mies on kättemme ulottuvissa! Eikö d'Artagnan ole
ystäväsi?"

"Hei, se on totta, se on totta!"...

"Mene siis hänen luokseen. Hän valaisee sinulle silmiesi ärtymättä."

Lakeija astui sisään.

"Mikä on?" kysyi de Guiche.

"Herra kreiviä odotetaan posliinihuoneeseen."

"Hyvä. Sallitko, rakas Raoul? Tunnen itseni ihan ylpeäksi siitä, että
nyt kykenen taas kävelemään!"

"Tarjoisin sinulle käsivarteni, de Guiche, ellen aavistaisi, että
odottaja on nainen."

"Luulen niin", myönsi de Guiche hymyillen, ja hän jätti Raoulin.

Tämä pysyi liikkumattomana, ajatuksiinsa vaipuneena, muserrettuna kuin
kaivosmies, jonka päälle holvi on luhistunut. Hän on haavoittunut,
hänen verensä vuotaa, hänen ajatuksensa keskeytyy, hän yrittää toipua
ja pelastaa järkensä avulla henkeään. Muutama minuutti riitti Raoulille
hänen haihduttaakseen näiden kahden paljastuksen aiheuttaman
huimauksen. Hän oli jo saanut ajatustensa langoista kiinni, kun hän
äkkiä luuli oven läpi eroittavansa Montalaisin äänen posliinihuoneesta.

-- Hän! -- huudahti Raoul mietteissään. -- Niin, se on hänen äänensä.
Kah, siinäpä nainen, joka voisi sanoa minulle totuuden. Mutta kyselenkö
häneltä täällä? Hänhän kätkeytyykin minulta; tulee varmaankin Madamen
asioissa... Minä käyn häntä kotonaan tapaamassa. Hän selittää minulle
säikähdyksensä, pakonsa, sen kömpelön tavan, jolla minut häädettiin.
Hän kertoo minulle kaiken tuon... sitten kun herra d'Artagnan, joka
tietää kaikki, on vahvistanut sydäntäni. Madame... keimailijatar... No
niin, keimailijatar, mutta hyvinä hetkinään hän rakastaa. Keimailevana
hän on oikullinen kuin kuolema ja elämä, mutta hän saa de Guichen
kiittämään itseään onnellisimmaksi ihmiseksi. Se mies ainakin kävelee
ruusuilla. Lähdetään!

Hän poistui kreivin asunnosta, ja nuhdellen itseään, että oli puhunut
de Guichelle vain omista asioistaan, hän saapui d'Artagnanin luo.




190.

Bragelonne jatkaa tiedustuksiaan.


Kapteeni oli palvelustoimessaan; hänellä oli vartioviikkonsa.
Vaipuneena nahkaiseen nojatuoliin, kannus lattiaan iskettynä, miekka
säärten välissä, hän viiksiään kierrellen luki suurta kirjetukkua.

D'Artagnan murahti ilosta nähdessään ystävänsä pojan.

"Raoul, poikaseni", sanoi hän, "miten onkaan kuningas tullut
kutsuneeksi sinut takaisin?"

Nämä sanat kuulostivat pahalta nuoren miehen korvaan; hän vastasi
istahtaessaan:

"Totisesti en tiedä mitään siitä! Tiedän vain, että olen tullut."

"Hm!" äännähti d'Artagnan, kääntäen kirjeet kokoon ja luoden
merkitsevän silmäyksen puhujaan. "Mitä sanotkaan, poikaseni? Ettäkö
kuningas ei ole sinua kutsunut takaisin ja kumminkin olet täällä? En
tuota oikein ymmärrä."

Raoul oli jo kalpea, hän kieritteli hattuaan väkinäisin ilmein.

"Millaista naamaa sinä näytätkään, lempo soikoon, -- ja mitä
hautajaiskeskustelua onkaan haastelusi!" huudahti kapteeni.
"Englannissako sellaista oppii? _Mordioux_, olen minäkin ollut
Englannissa ja palannut sieltä virkkuna kuin peipponen, Hellitähän
kielesi kantimia!"

"Minulla on liian paljon sanottavaa."

"Ahaa! Miten isäsi jakselee?"

"Suokaa anteeksi, rakas ystävä; aioin kysyä sitä teiltä."

D'Artagnan jännitti katseensa kahta terävämmäksi, tuon katseen, jolta
mikään salaisuus ei jäänyt kätköön.

"Sinulla on huolia?" virkkoi hän.

"_Pardieu_, sen te hyvin tiedätte, herra d'Artagnan."

"Minäkö?"

"Niin juuri. No, älkää nyt tekeytykö kummastuneeksi."

"En tekeydy kummastuneeksi, ystäväni."

"Hyvä kapteeni, tiedän varsin hyvin, että löisitte minut sekä
älykkyydessä että voimain mittelyssä. Tällä hetkellä, näettekös, olen
hölmö, olen pieni itikka. Minulla ei ole aivoja eikä käsivartta, mutta
älkää halveksiko minua; auttakaa minua. Sanalla sanoen, olen luoduista
kurjin."

"Ohhoh, miksi niin?" kysyi d'Artagnan, riisuen vyönsä hellyttäen
hymyilyään.

"Siksi että neiti de la Vallière pettää minua."

D'Artagnanin kasvoissa ei näkynyt mitään ilmeen muutosta.

"Pettää sinua, pettää sinua! Onpa siinä suuria sanoja. Kuka ne sinulle
on opettanut?"

"Kaikki ihmiset."

"Oh, jos kaikki ovat sitä sanoneet, täytyy asiassa olla jotakin perää.
Ei savua ilman tulta. Se on hupsua, mutta niin on asia."

"Te siis uskotte?" huudahti Bragelonne kiihkeästi.

"Ah, jos tahdot nojautua minun käsitykseen!..."

"Epäilemättä."

"Minä en sekaannu sellaisiin asioihin, kuten hyvin tiedät."

"Mitä, ettekö parhaan ystävänne pojan tähden?"

"Aivan niin: jos olisit muukalainen, sanoisin sinulle... ka, en yhtään
mitään... Tiedätkö, miten Portos elelee?"

"Monsieur", huudahti Raoul puristaen d'Artagnanin kättä, "isälleni
vannomanne ystävyyden nimessä!"

"Oh, pentele! Sinä olet hyvin sairas... uteliaisuudesta."

"En uteliaisuudesta, vaan rakkaudesta."

"Kas, toinen suuri sana! Jos sinä todella olisit rakastunut, paras
Raoulini, niin olisi aivan toista."

"Mitä tarkoitatte?"

"Jos rakkautesi olisi niin vakavaa, että uskoisin aina voivani puhua
sydämellesi... Mutta se on mahdotonta."

"Vakuutan teille, että rakastan Louisea ihan rajattomasti."

D'Artagnan luki silmillään Raoulin sydämen sisimmät elähtelyt.

"Mahdotonta, sanon sinulle... Olet kuin kaikki nuoret ihmiset; sinä et
ole rakastunut, vaan hullaantunut."

"No, entä jos nyt olisi vain niinkin?"

"Järkimiehen ei ole koskaan onnistunut ohjata löyhässä kallossa asuvia
aivoja. Olen siinä suotta väsyttänyt leukojani satakin kertaa
elämässäni. Kuunnellessasi et minua kuulisi, kuultuasi et minua
ymmärtäisi, ymmärtäessäsi et minua tottelisi."

"Voi, koettakaa, koettakaa!"

"Sanon vielä: jos onnettomuudekseni tietäisin jotakin ja olisin kyllin
tyhmä sen sinulle ilmaisemaan... Sinä sanot olevasi ystäväni?"

"Oi, niin."

"No, silloin me riitaantuisimme. Sinä et koskaan antaisi minulle
anteeksi, että murskaisin unelmasi, kuten rakastavaiset sanovat."

"Herra d'Artagnan, te tiedätte kaikki; te jätätte minut pulaan,
epätoivoon, kuolemaan! Se on kauheata!"

"No, no!"

"Minä en koskaan valita, sen tiedätte. Mutta koska isäni ja Jumala
eivät milloinkaan antaisi anteeksi, jos murskaisin pääni pistoolin
laukauksella, niin menen kerrotuttamaan itselleni ensimmäisellä
vastaantulijalla sen, mitä te kieltäydytte minulle ilmoittamasta.
Väitän hänen valehtelevan..."

"Ja tapat hänet? No jo! Mutta kernaasti minun puolestani! Tapa,
poikani, tapa, jos se sinua huvittaa. Samoin haastavat minulle
hammastautiset: 'Ai, kun repii! Tahtoisin purra rautaa.' Minä vastaan
heille: 'Puraiskaa, ystäväiseni, puraiskaa sisukkaasti, niin pääsette
hampaastanne.'"

"Minä en tapa, monsieur", virkkoi Raoul synkästi.

"Ohoo, niin oikein, tuo on sitä uudenaikaista röyhistelyä! Sinä
surmautat itsesi, eikö niin? Voi, kuinka liikuttavaa, ja jo toki
minäkin sinua surisin! Kai samalla myös pahoittelisin: 'Olipa siinä
lopultakin tuhma turhimus, se pikkuinen Bragelonne, kaksin verroin
ääliö! Olin kuluttanut aikaani opettaakseni hänet pitelemään oikealla
tavalla miekkaa, ja se hupsu meni varrastuttamaan itsensä kuin hanhi
paistinpuikkoon.' Juokse, Raoul, juokse surman kitaan, ystäväni. En
tiedä, kuka sinulle on sellaista logiikkaa opettanut; mutta Jumala
minut tuomitkoon -- kuten englantilaiset sanovat, -- ellei se mies
huiputtanut isältäsi maksuansa."

Raoul painoi ääneti pään käsiinsä ja mutisi sitten:

"Ei ole ystäviä, ei!"

"Pyh!" sanoi d'Artagnan.

"On vain ivailijoita ja välinpitämättömiä."

"Loruja! Minä en ole ivailija, vaikka olenkin suupaltti. Ja
välinpitämätön! Jos sitä olisin, niin olisin jo neljännestunti sitten
lähettänyt sinut hornan kattilaan; sillä sinä tekisit ilosta
hurmaantuneen ihmisen murheelliseksi, ja murhemielisen aivan
pökerryttäisit. Mitä, nuori mies, tahtoisitko, että ryhtyisin
vieroittamaan sinua armaastasi ja herättämään sinussa inhoa naisiin,
jotka ovat ihmiselämän kunnia ja ihanin onni?"

"Monsieur, puhukaa, puhukaa, niin siunaan teitä!"

"Eh, nuori ystäväni, luuletko ehkä, että olen sullonut päähäni nuo
jutut puusepästä ja maalarista, portaista ja muotokuvasta sekä tuhannet
muut toisiaan hassummat tarinat?"

"Puuseppä! Mitä se puuseppä merkitsee?"

"_Ma foi_, enpä tiedä! Kerrotaan jonkun puusepän puhkaisseen erään
lattian."

"La Vallièrenko huoneessa...?"

"En tiedä missä."

"Kuninkaanko luona?"

"Ka, jos se olisi tapahtunut kuninkaan luona, niin kylläpä sen sinulle
sanoisin, kai maar?"

"Kenen luona sitten?"

"Olenhan jo tunnin ajan uuvuttanut itseäni sinulle toistelemalla, etten
tiedä."

"Entä maalari sitten? Muotokuva?"

"Kuningas kuuluu teettäneen jonkun hovinaisen muotokuvan."

"La Vallièrenko kuvan?"

"Ohoi, aina sinulla on vain se nimi huulillasi! Kuka sinulle la
Vallièresta puhuu?"

"Mutta ellei ole hänestä kysymys, niin miksi tahdotte, että asia minua
koskisi?"

"Minä en tahdo, että se sinua koskisi. Mutta kun kyselet, niin vastaan.
Sinä tahdot tietää herjausjutut, ja minä kerron niitä sinulle. Pidä
hyvänäsi."

Raoul löi epätoivoissaan otsaansa.

"Tästä ihan kuolee!" virkkoi hän.

"Sen olet jo sanonut."

"Niin, olette oikeassa."

Ja hän astahti poistuakseen.

"Mihin menet?" kysyi d'Artagnan.

"Menen tapaamaan erästä, joka minulle sanoo totuuden."

"Kuka se on?"

"Muuan nainen."

"Neiti de la Vallière itse, eikö niin?" tiedusti d'Artagnan hymyillen.
"Haa, sepä mainio ajatus! Etsit lohdutusta, saatkin sitä pian. Ei tyttö
toki itsestään pahaa puhune."

"Erehdytte, monsieur", vastasi Raoul; "nainen, jonka puoleen käännyn,
kyllä sanoo minulle paljon pahaa."

"Montalais, -- löisin vetoa?"

"Niin, Montalais."

"Ah, hänen ystävättärensä? Siinä asemassa nainen suuresti liioittelee
hyvän tai pahan. Älä puhu Montalaisille, Raoul hyvä."

"Ette te siitä syystä tahdo minua Montalaisista loitontaa."

"No en, sen myönnän... Ja miksi leikkisinkään kanssasi kuin kissa
hiiriparalla? Sinä herätät minussa tosiaankin sääliä. Ja jos haluan,
ettet tällä hetkellä puhuisi Montalaisille, teen sen siksi, että sinä
paljastaisit salaisuutesi ja sitä käytettäisiin väärin. Odota, jos
voit."

"Minä en voi."

"Huono juttu! Näetkös, Raoul, jos minulla olisi mitään aatosta... Mutta
minulla ei sellaista ole."

"Luvatkaa, ystäväni, minulle myötätuntonne; se riittää, Ja jättäkää
minut selviytymään asiasta omin avuin."

"Hahhaa, sotkeutuakseni juuri pahimmin! Istahda tämän pöydän ääreen ja
ota kynä."

"Mitä varten?"

"Kirjoittaaksesi Montalaisille ja pyytääksesi häneltä kohtausta."

"Ah!" virkahti Raoul, tarttuen kiihkeästi kapteenin ojentamaan kynään.

Yhtäkkiä ovi aukeni, ja sisälle astui muskettisoturi, lähestyen
d'Artagnania.

"Herra kapteeni", sanoi hän, "täällä on neiti de Montalais, joka
tahtoisi teitä puhutella."

"Minua?" murahti d'Artagnan. "Tulkoon hän sisälle, Ja saanpa nähdä,
minuako hän tahtoo puhutella."

Viekas kapteeni oli vainunnut oikein. Sisälle astuessa Montalais näki
Raoulin ja huudahti:

"Monsieur, monsieur... Anteeksi, anteeksi, herra d'Artagnan!"

"Kaikesta sydämestäni, mademoiselle", vastasi d'Artagnan. "Tiedän
hyvin, että ne, jotka minua tällä iälläni etsivät, ovat kipeästi apuni
tarpeessa."

"Minä hain herra de Bragelonnea", selitti Montalais.

"Kuinka hyvin sattuikaan! Minäkin tavoitin teitä."

"Raoul, etkö tahdo mennä neidin kanssa?"

"Hyvin kernaasti."

"Mene siis!"

Ja hän työnsi Raoulin lempeästi huoneesta. Sitten hän tarttui
Montalaisin käteen.

"Olkaa hyvä tyttö", kuiskasi hän; "säästäkää poikapoloista ja säästäkää
tyttörukkaa."

"Ah!" vastasi Montalais yhtä hiljaa. "Minä en häntä joudu
puhuttelemaan."

"Kuinka niin?"

"Madame häntä lähetti noutamaan."

"Kas, vai Madame!" huudahti d'Artagnan. "No hyvä, ennen kuin tuntikaan
on kulunut, on poika parantunut."

"Tai kuollut!" lisäsi Montalais säälivästi. "Hyvästi, herra
d'Artagnan!"

Ja hän riensi yhtymään Raouliin, joka odotteli kaukana ovesta hyvin
jännittyneenä ja levottomana hänen jättäytymisestään kapteenin
puheille, mikä ei luvannut mitään hyvää.




191.

Kaksi mustasukkaista.


Rakastajat ovat helliä kaikessa, mikä koskee heidän rakastettuaan.
Tuskin oli Raoul nähnyt Montalaisin, kun hän kiihkeästi suuteli tämän
kättä.

"No, no", virkkoi nuori tyttö surumielisesti. "Suudelmanne on väärällä
perusteella, paras herra Raoul, -- hyödytön, hukkaan osunut."

"Kuinka?... mitä?... selittäkää, rakas Aure-neiti!..."

"Madame selittää teille kaikki. Hänen luokseen olen teitä viemässä."

"Mitä ihmettä!..."

"Hiljaa, -- eikä tuollaisia säikähtyneitä katseita! Ikkunoilla on
täällä silmät ja seinillä suuret korvat. Suvaitkaa olla tuijottamatta
minuun enää; puhukaa minulle äänekkäästi sateesta, kauniista ilmasta ja
Englannin viehätyksistä."

"Mutta..."

"Oih, minä varoitan teitä: en tiedä missä, mutta jossakin täällä täytyy
Madamella olla avoin silmä ja vaaniva korva. Ymmärrättehän, ettei
mieleni tee tulla karkoitetuksi tai vankilaan suljetuksi. Puhukaamme
siten kuin sanoin tai olkaamme kerrassaan puhumatta."

Raoul puristi kätensä rajusti nyrkkiin, reipastutti askeleitansa ja
otti rohkean muodon, mutta sellaisena lujana katsantona, jolla
lannistumaton tuomittu menee rangaistustaan kärsimään. Tarkkaavin
silmin ja nenä pystyssä vainuten kaikkialle tepsutteli Montalais
keveästi hänen edellään. Raoul osoitettiin heti Madamen huoneeseen. --
Noh, -- ajatteli hän, -- päivä kuluu minun saamatta mitään tietää. De
Guiche sääli minua liiaksi; hän on liittynyt yhteen Madamen kanssa, ja
ystävällisellä juonella he koettavat siirtää kysymyksen ratkaisua.
Miksei minulla täällä ole kunnon vihollista... esimerkiksi sitä de
Wardesin käärmettä! Hän purisi, se on totta; mutta minä en jäisi enää
epäselvyyteen... Epäröidä... epäillä... parempi kuolla.

Raoul seisoi Madamen edessä. Hurmaavampana kuin koskaan lepäili
Henriette nojatuolissaan, sirot jalat kirjaillulla samettipieluksella.
Hän leikki pienen, tuuheasilkkisen kissan kanssa, joka pureskeli hänen
sormiaan ja riippui hänen kaularöyhelönsä silkkipunoksissa.

Madame haaveili niin syvissä mietteissä, että havahtui unelmistaan
vasta kun Raoul toistamiseen huomautti:

"Teidän korkeutenne tahtoi puhutella minua?"

Madame pudisti päätänsä kuin unesta heräten.

"Hyvää päivää, herra de Bragelonne", virkkoi hän; "niin, minä lähetin
teitä kutsumaan. Olette siis palannut Englannista?"

"Teidän kuninkaallisen korkeutenne palvelijana."

"Kiitos! Jättäkää meidät, Montalais."

Montalais lähti.

"Voinette suoda minulle muutamia minuutteja, herra Bragelonne?"

"Koko elämäni kuuluu teidän kuninkaalliselle korkeudellenne", vastasi
Raoul kunnioittavasti, aavistaen jotakin synkkää kaikkien näiden
kohteliaisuuksien takana; mutta tämä uhka ei ollut hänelle
vastenmielinen, koska hän oli varma, että se johtui jonkunlaisesta
sukulaisuudesta hänen omien ja Madamen tunteitten välillä. Kaikki hovin
älykkäät ihmiset tunsivatkin prinsessan omituisen luonteen oikullisen
tahdonlujuuden ja tavattoman vallanhalun. Madamea olivat kuninkaan
ihailun osoitukset sanomattomasti imarrelleet; Madame oli antanut
itsestään puheenaihetta ja herättänyt kuningattaressa sen kuolettavan
mustasukkaisuuden, joka jäytävänä matona tuhoo kaiken naisellisen
onnen; lääkitäkseen loukattua ylpeyttään Madame oli sitten avannut
sydämensä rakkaudelle. Meille on tunnettua, mitä Henriette oli tehnyt
kutsuakseen takaisin Ludvig XIV:n karkoittaman Raoulin.

Kuka selvittää tämän kiehittämättömän vyyhden rakkautta ja
turhamaisuutta, sanomatonta hellyyttä ja suunnatonta petollisuutta? Ei
kukaan, ei edes se häijy enkeli, joka virittää keimailunhalun naisten
sydämessä.

"Herra de Bragelonne", sanoi prinsessa hetkisen vaitiolon jälkeen,
"oletteko hyvillänne paluustanne?"

Bragelonne katsahti prinsessa Henrietteen, nähden hänet kalpeana siitä,
mitä hän kätki, mitä hän pidätti, mitä hänen sydämensä hehkui
ilmaisemaan.

"Hyvilläni?" virkkoi hän. "Missä suhteessa olisin hyvilläni tai
pahoillani, Madame?"

"Siinä kohden tietysti, mitä teidän ikäisenne ja muotoisenne mies
enimmin harrastaa."

-- Ripeästi hän käykin asiaan käsiksi! -- ajatteli Raoul vavahtaen. --
Mitä hän aikonee sydämelleni kuiskata?

Säikkyen hän halusi siirtää tuonnemmaksi toivomansa, mutta niin kauhean
hetken, jolloin saisi kaikki tietää. Hän vastasi: "Madame, olin
jättänyt tänne hellän ystävän täysin terveenä ja tapaan hänet
sairaana."

"Tarkoitatte herra de Guichea?" lausui prinsessa järkkymättömän
tyynenä. "Olen kuullut, että hän on teille hyvin rakas kumppani."

"Niin on, Madame."

"No, on totta, että hän haavoittui; mutta hänen vointinsa on jo
parempi. Oh, herra de Guichea ei tarvitse surkutella", huomautti Madame
nopeasti, mutta paransi sitten sanojaan. "Vai onko hänen tilansa
tukala? Onko hän valitellut? Vaivaako häntä joku meille tuntematon
huoli?"

"Puhun ainoastaan hänen vammastaan, Madame."

"No, ei sitten mitään, sillä herra de Guiche kuuluu reippaasti toipuvan
siitä seikkailustaan. Niin, herra de Bragelonne, olenpa varma, että
tekin mieluummin soisitte ruumiinne haavoittuneen!... Sellaisestahan
pian paranee."

Raoul säpsähti. -- Hän palaa siihen, -- ajatteli hän, ah!...

Mutta ääneen hän ei virkkanut mitään.

"Mitä arvelette?" kysäisi Henriette.

"En osaa sanoa mitään, Madame."

"Ette sano mitään! Ettekö siis ole samaa mieltä kanssani? Oletteko siis
tyytyväinen?"

Raoul astui lähemmäksi.

"Madame", pyysi hän, "teidän kuninkaallinen korkeutenne tahtoo sanoa
minulle jotakin, mutta teidän luontainen jalomielisyytenne pakottaa
teitä käyttämään sääliväistä kieltä. Älköön teidän korkeutenne minua
enää säästäkö! Minä olen voimakas ja kuuntelen."

"Ah", vastasi Henriette, "mitä nyt ajattelettekaan?"

"Sitä, mitä teidän korkeutenne tahtoo minulle tehdä ymmärrettäväksi."

Ponnistuksistaan huolimatta Raoul vapisi nämä sanat lausuessaan.

"Se on kyllä julmaa", jupisi prinsessa; "mutta koska olen
aloittanut..."

"Niin, Madame, koska teidän korkeutenne on suvainnut aloittaa, niin
suvaitkaa sanoa kaikki..."

Henriette nousi äkkiä ja käveli muutaman askeleen huoneessa.

"Mitä herra de Guiche teille sanoi?" tiedusti hän.

"Ei mitään, Madame."

"Ei mitään! Eikö hän selittänyt teille mitään? Oi, kuinka hyvin hänet
siitä tunnen!"

"Hän kaiketi tahtoi minua säästää."

"Ja tuota ystävät nimittävät ystävyydeksi! Mutta herra d'Artagnan,
jonka luota tulette, toki kertoi jotakin?"

"Ei sen paremmin, Madame."

Henriette liikahti kärsimättömästi.

"Tiedättehän ainakin, mitä hovissa huhutaan?" virkkoi hän.

"En tiedä yhtään mitään, Madame."

"Ettekö ukonilma-seikkailuakaan?"

"En ollenkaan."

"Ettekä kohtausta metsässä?"

"En kohtausta metsässäkään!..."

"Ettekä pakoa Chaillotin luostarista?"

Raoul, joka taipui kuin sirpin kohtaama kukka, pakottausi
yli-inhimillisellä ponnistuksella hymyilemään, vastaten sanomattoman
säveästi:

"Minulla on kunnia vakuuttaa teidän kuninkaalliselle korkeudellenne,
etten tiedä yhtään mitään. Olen Englannista saapuva unohdettu poloinen.
Täkäläisten ihmisten ja minun välillä meurusi niin paljon kuohuvia
aaltoja, että teidän korkeutenne mainitsemien asiain kaiku ei ole
ulottunut minun korviini."

Henrietteä liikutti tämä kalpeus, tämä säyseä uljuus. Hänen sydämensä
vallitsevana tunteena oli tällä hetkellä palava halu häivyttää
onnettoman rakastajan mielestä se olento, joka tälle tuotti niin suurta
kärsimystä.

"Herra de Bragelonne", lausui hän, "mitä ystävänne eivät ole tahtoneet,
sen tahdon minä tehdä teille, sillä minä kunnioitan teitä ja pidän
teistä. Saatte nyt minusta oikean ystävän. Te seisotte pää pystyssä
kuten kunnon miehen tulee, ja minä en tahdo, että teidän täytyisi
taivuttaa se pilkan edessä ja kenties jo viikon päästä halveksumisenkin
painamana."

"Oi", äännähti Raoul kalmankalpeana, "onko asia jo niin pitkällä?"

"Ellette tiedäkään", sanoi prinsessa, "näen teidän ainakin aavistavan.
Tehän olitte kihloissa neiti de la Vallièren kanssa?"

"Niin, Madame."

"Senvuoksi olen velvollinen valmistamaan teitä siihen, että piakkoin
karkoitan neiti de la Vallièren seurueestani..."

"Karkoitatte la Vallièren!" huudahti Bragelonne.

"Varmasti. Luuletteko, että ikuisesti mukaudun kuninkaan kyyneliin ja
valitusvirsiin? Ei, taloni ei kauemmin saa tarjota turvaa mokomalle
elämälle. Mutta tehän horjutte..."

"En, Madame, anteeksi", ponnistausi Bragelonne väittämään, "hetkellinen
pahoinvointi vain. Teidän kuninkaallinen korkeutenne kunnioitti minua
mainitsemalla, että hänen majesteettinsa oli itkenyt, rukoillut."

"Kyllä, mutta turhaan."

Hän kertoi Raoulille Chaillotin retken ja kuninkaan epätoivoisen paluun
sieltä; hän kertoi oman taipumisensa armahtavaisuuteen, mutta mainitsi
myös, millä purevalla huomautuksella hän -- loukattu prinsessa,
nöyryytetty keimailijatar -- oli masentanut kuninkaallisen vihan.

Raoul painoi päänsä alas.

"Mitä nyt ajattelette?" kysyi Madame lopuksi.

"Kuningas rakastaa häntä!" vastasi nuori mies.

"Mutta te sanotte tuon siihen tapaan kuin tyttö ei rakastaisi häntä."

"Voi, minä muistelen vielä aikaa, jolloin hän rakasti minua, madame."

Henriette ihaili hetkisen tätä ylevää uskomattomuutta. Sitten hän
olkapäitään kohauttaen virkkoi:

"Te ette usko minua? Oi, miten _te_ häntä rakastatte, kun voitte
epäillä, tokko _hän_ rakastaa kuningasta!"

"Epäilen siihen asti, kunnes saan todistuksen. Anteeksi, minulla on
hänen sanansa, ja hän on jalosukuinen tyttö."

"Todistuksenko?... Olkoon menneeksi, tulkaa!"




192.

Kotitarkastus.


Raoulin edellä mennen prinsessa vei hänet pihan yli siihen
rakennukseen, missä la Vallière asui, ja nousten portaita, joita Raoul
juuri samana aamuna oli käyttänyt, hän pysähtyi sen huoneen oven eteen,
missä nuori mies oli saanut omituisen vastaanoton Montalaisilta.

Hetki oli hyvin valittu prinsessan suunnitteleman tuuman
toimeenpanemiseksi. Linna oli tyhjillään; kuningas, hovin herrat ja
naiset olivat lähteneet Saint-Germainiin. Vain Henriette, tietäen
Bragelonnen tulon ja ajatellen käyttää tätä hyväkseen, oli tekeytynyt
pahoinvoivaksi ja jäänyt kotiin. Madame oli siis varma, että he eivät
tapaisi ketään la Vallièren huoneessa tai Saint-Aignaninkaan asunnossa.
Vetäen kaksoisavaimen taskustaan hän astui hovineitonsa kamariin.

Bragelonne upotti katseensa tähän huoneeseen, tuntien sen, ja jo
ensimmäinen vaikutelma tuotti hänelle kärsimystä. Prinsessa katseli
häntä, ja hänen harjaantunut silmänsä huomasi, mitä nuoren miehen
sydämessä liikkui.

"Olette pyytänyt minulta todistuksia", virkkoi hän; "älkää siis
ihmetelkö, että niitä teille esitän. Ellette usko itsellänne olevan
rohkeutta niitä sietää, on nyt vielä aika peräytyäksemme."

"Kiitos, madame", vastasi Bragelonne; "mutta minä olen tullut tänne
varmistumaan. Olette luvannut saada minut vakuuttumaan. Tehkää niin."

"Tulkaa siis sisälle", sanoi Madame, "ja sulkekaa ovi jälkeenne."

Bragelonne totteli, ja kääntyen prinsessaan päin hän loi häneen kysyvän
silmäyksen.

"Tiedätte kai, missä olette?" lausui Henriette.

"Kaikesta päättäen, madame, uskon olevani neiti de la Vallièren
huoneessa."

"Oikein."

"Mutta pyydän huomauttaa teidän korkeudellenne, että tämä huone on
huone, eikä mikään todistus."

"Odottakaa."

Prinsessa astui makuusijan jalkopään taakse, käänsi irtoseinän kokoon
ja kumartui parkettilattiaa kohden.

"Tässä", näytti hän, "kumartukaa itse nostamaan tuo laskuluukku."

"Laskuluukku?" huudahti Raoul kummastuneena, sillä d'Artagnanin sanat
alkoivat palata hänen mieleensä, ja hän muisteli tämän maininneen
jotakin sellaista. Mutta turhaan hänen katseensa etsi rakoa, joka olisi
ilmaissut aukon, tai rengasta, jonka avulla olisi voinut nostaa jonkun
osan lattiaa.

"Ah, se on totta!" nauroi madame Henriette. "Minä unohdin neljännen
parkettikuution salaisen joustimen. Painakaa puussa olevan oksan
kohdalta, siinä opastus. Painakaa itse varakreivi, -- kas tähän."

Kalpeana kuin kuolema painoi Raoul peukalollaan mainittuun kohtaan;
heti tottelikin joustin, ja laskuovi kohosi itsellään.

"Hyvin nerokas laite", virkkoi prinsessa, "ja näkee arkkitehdin
tienneen, että pontimelle oli varattu hento käsi. Ja kansi nousee ihan
vaivatta!"

"Portaat!" huudahti Raoul.

"Niin, ja sirot ovatkin", sanoi prinsessa Henriette. "Katsokaa,
varakreivi, näissä portaissa on kaidepuu suojelemassa hentoja
henkilöitä putoamasta, kun uskaltautuvat niitä alas, Niinpä minäkin
rohkenen niille astua. No, seuratkaa minua, varakreivi, seuratkaa."

"Mutta ennen kuin seuraan teitä, madame, sanokaahan, minne nämä
askelmat vievät?"

"Ah niin, minä unohdin."

"Minä kuuntelen, madame", virkkoi Raoul henkeään pidätellen.

"Tietänette, että herra de Saint-Aignan asui melkein seinätysten
kuninkaan kanssa?"

"Kyllä, madame, sen tiedän. Niin oli laita ennen lähtöäni ja useankin
kerran oli minulla kunnia käydä häntä tapaamassa siellä."

"No, hän on saanut kuninkaalta luvan vaihtaa tuntemanne mukavan ja
kauniin huoneiston niihin kahteen vähäpätöiseen suojaan, joihin portaat
johtavat ja jotka ovat puolta pienemmät ja kymmenesti loitompana
kuninkaan huoneista, vaikka hovin herrasmiehet tavallisesti eivät
halveksi hänen majesteettinsa läheisyyttä."

"Hyvä on, madame", vastasi Raoul; "mutta suvaitkaa jatkaa, sillä vielä
en ymmärrä mitään."

"No, sattui niin", pitkitti prinsessa, "että tämä herra de
Saint-Aignanin asunto sijaitsee neitojeni ja erityisesti la Vallièren
asunnon alla."

"Mutta mitä tarkoitusta varten tämä laskuovi ja nämä portaat?"

"Kas, sitä en tiedä! Tahdotteko, että astumme herra de Saint-Aignanin
asumukseen? Kenties sieltä keksimme arvoitukseen selityksen."

Ja näyttäen esimerkkiä Madame astui edellä. Raoul seurasi häntä
huoaten. Jokainen nariseva askelma lähensi häntä sen huoneen
salaperäisyyksiin, joka vielä säilytti la Vallièren huokauksia ja hänen
sulojensa tuntua. Huohottavin henkäyksin vetäen sieraimiinsa
tuoksuttunutta ilmaa Bragelonne tunsi, että nuori tyttö oli siitä
kulkenut. Näiden huurujen -- näkymättömien, mutta varmojen todistusten
-- jälkeen tulivat kukkaset, joita tyttö rakasti, kirjat, jotka tämä
oli valinnut. Jos Raoulilla vielä olisi ollut pienintäkään epäilystä,
olisi hän sen menettänyt nähdessään tämän salaisen sopusoinnun Louisen
hienostuneen maun ja näiden jokapäiväisten esineiden välillä.
Huonekaluissa, verhojen valinnassa, vieläpä parketin heijastuksissa oli
la Vallière ilmielävänä varakreivin silmien edessä.

Mykkänä ja murtuneena ei hänellä enää ollut mitään tiedusteltavaa, hän
vain seurasi säälitöntä opastajatartaan kuten rikollinen pyöveliään.
Julmana niinkuin herkkäaistinen ja hermostunut nainen saattaa olla,
Madame ei säästänyt häneltä ainoatakaan yksityiskohtaa. Mutta täytyy
sanoa, että hänet vallanneesta apeudesta huolimatta ei mikään näistä
yksityiskohdista olisi jäänyt Raoulilta huomaamatta, vaikka hän olisi
ollut yksinkin.

Naisen onni, kun se onni tulee hänelle kilpailijalta, tuottaa
mustasukkaiselle kidutusta. Mutta Raoulin kaltaiselle mustasukkaiselle,
tälle ensi kertaa sappeutuvalle sydämelle Louisen onni tiesi
häpeällistä kuolemaa, ruumiin ja sielun surkastumista. Hän tajusi
kaikki: hellät kädenpuristukset, lempeä haastavat kasvot, jotka
lähestyivät toisiaan kuvastimen edessä ikäänkuin paremmin piirtääkseen
kuvan muistiinsa, kun näkivät toisensa kaksinaisesti. Hän aavisti
näkymättömän suutelon paksujen, alaslaskeutuvien, pidäkkeistään
irroitettujen uutimien takana. Niiden varjoon kätkettyjen leposohvien
kaunopuheisuus aiheutti hänen sielussaan kuumeista tuskaa.

Tämä ylellisyys, tämä hurmaantunut hienouden tavoittelu, tämä perin
tarkka huolenpito rakastetun olennon säästämisestä kaikelta
mielipahalta tai pyrkimys tuottaa hänelle mieluinen yllätys, -- kaikki
tämä kuninkaallisen mahdin moninkertaistuttama rakkauden voima koski
Raouliin kuolettavana iskuna. Oi, mikäli mustasukkaisuuden
kivisteleville tuskille on lievennystä olemassa, sitä voi tuottaa
tietoisuus voitokkaan kilpailijan alemmuudesta, kun sitä vastoin jonkun
jumalan kaikkivallalla varustettu kilpakosija, jolla on nuoruutta,
kauneutta, suloja, aiheuttaa hehkuvimman helvetin tuntoa, kielin
kertomatonta kidutusta! Näinä hetkinä tuntuu itse taivaan Herra
asettuneen hylättyä rakastajaa vastaan.

Vielä viimeinen murhe oli varattu Raoul-poloiselle. Prinsessa Henriette
kohotti silkkiverhoa, ja sen takaa tuli näkyviin la Vallièren
muotokuva. Ja vieläpä Louise siinä esiintyi nuorena, kauniina,
iloisena, elämää uhkuvana, koska kahdeksantoistavuotiaalla elämä ja
rakkaus ovat samaa.

"Louise", mutisi Bragelonne, "Louise! Se on siis totta? Oi, sinä et ole
minua koskaan rakastanut, sillä koskaan et ole minua katsellut noin."

Ja hänestä tuntui kuin sydän olisi pakahtunut hänen povessaan.

Madame melkein kadehti tätä murhetta, vaikka hän hyvin tiesi, että
hänellä ei ollut mitään kadehtimisen syytä ja että de Guiche rakasti
häntä yhtä suuresti kuin Bragelonne la Vallièreä.

Raoul yllätti Henrietten katseen.

"Oi, anteeksi, anteeksi!" virkkoi hän. "Tiedän, että minun pitäisi
paremmin hillitä itseäni seistessäni teidän edessänne, Madame. Mutta
älköön Herra, maan ja taivaan Jumala, koskaan iskekö teitä niin kovin
kuin minua tällä hetkellä on lyöty! Sillä te olette nainen, ettekä
varmaankaan voisi kestää sellaista murhetta. Suokaa minulle anteeksi,
olen vain vähäpätöinen ritari, kun te kuulutte niiden onnellisten,
kaikkivoipain, valittujen heimoon..."

"Herra de Bragelonne", vastasi Henriette, "sellainen sydän kuin teidän
ansaitsee kuningattaren sydämen huomion ja huolenpidon. Olen ystävänne,
monsieur, enkä ole tahtonut, että petollisuus myrkyttäisi ja pilkka
tahraisi kaiken elämänne. Minä olen kaikkia niin sanottuja ystäviänne
rohkeampana (teen poikkeuksen herra de Guichen suhteen) toimittanut
teidät takaisin Lontoosta. Minä olen hankkinut teille tuskalliset,
mutta parantumisellenne välttämättömät todistukset, jos olette uljas
rakastaja ettekä mikään kyynelehtivä Amadis. Älkää kiittäkö minua,
pikemminkin säälikää, ja palvelkaa kuningasta yhtä hyvin kuin ennen."

Raoul hymyili katkerasti.

"Ah, se on totta", sanoi hän, "minä unohdin, että kuningas on herrani."

"On kysymyksessä vapautenne, henkenne!" Raoulin kirkas ja läpitunkeva
katse osoitti Henriettelle, että hänen viimeinen perustelunsa ei ollut
niitä, jotka vaikuttaisivat tähän nuoreen mieheen. "Olkaa varuillanne,
herra de Bragelonne", täydensi hän; "sillä ellette punnitsisi kaikkia
tekojanne, nostaisitte suuttumuksen raivon ruhtinaassa, joka helposti
kiivastuu järjen ääntä kuulemattomaksi. Syöksisitte murheeseen kaikki
ystävänne ja omaisenne. Taipukaa, alistukaa, parantukaa."

"Kiitos, Madame", sanoi Raoul. "Pidän teidän korkeutenne antamaa neuvoa
arvossa ja koetan sitä noudattaa. Mutta vielä sana, pyydän."

"Puhukaa."

"Olisiko varomatonta kysyä teiltä, miten olette saanut ilmi näiden
portaiden, laskuluukun, muotokuvan salaisuudet?"

"Aivan yksinkertaisella tavalla. Voidakseni valvoa taloani minulla on
omat avaimet seuranaisteni huoneisiin. Minusta tuntui omituiselta, että
la Vallière niin usein sulkeutui kammioonsa; samoin kummastutti minua
de Saint-Aignanin asunnon muutto, ja ihmettelin myöskin, että kuningas
niin säännöllisesti kävi joka päivä tapaamassa kreiviä, niin suuri
suosikki kuin tämä olikin. Sanalla sanoen minusta oli merkillistä, että
tätä kaikkea tapahtui teidän poissaollessanne ja että hovin tavat
olivat muuttuneet. En tahdo, että kuningas pitää minua pilanaan, en
tahdo olla hänen lemmenvehkeittensä väliverhona. Nyyhkyttelevän
la Vallièren jälkeen tulisi nauravan Montalaisin, laulavan
Tonnay-Charenten vuoro. Sellainen ei ole arvoni mukaista. Karkoitin
ystävyyteni aiheuttaman arkailun, keksin salaisuuden... Haavoitan
tunteitanne mutta vielä kerran, suokaa minulle anteeksi, minulla oli
velvollisuus täytettävänä. Se on nyt tehty, olen varoittanut. On
puhkeamassa myrsky, -- etsikää suojaa."

"Kuitenkin teette jonkun johtopäätöksen, Madame", vastasi Bragelonne
lujasti; "sillä te ette edellytä, että sanaa hiiskumatta alistun
häpeään ja petokseen, jotka minua kohtaavat."

"Te menettelette siinä suhteessa miten hyväksi näette, herra Raoul.
Älkää vain ilmaisko lähdettä, mistä olette kuullut totuuden. Ainoastaan
tätä teiltä pyydän, ainoastaan tätä vaadin palkkana teille tekemästäni
palveluksesta."

"Älkää pelätkö, Madame", virkkoi Bragelonne katkerasti.

"Olen itse lahjonut lukkosepän, jonka apua rakastavaiset olivat
käyttäneet. Te olette varsin hyvin voinut tehdä samoin, eikö niin?"

"Niin, Madame. Teidän kuninkaallinen korkeutenne ei anna minulle mitään
muuta ohjetta, ei aseta muuta ehtoa kuu että minä en ilmaise teitä?"

"En muuta."

"Pyydänkin siis saada viivähtää täällä vielä hetkisen."

"Yksiksennekö?"

"Oh, ei, Madame. Sillä ei ole väliä; voin toimittaa tehtäväni teidän
nähtenne. Pyydän teiltä minuutin aikaa kirjoittaakseni sanasen
jollekulle."

"Se on uhkarohkeata, herra de Bragelonne. Varokaa!"

"Kukaan ei voi tietää, että teidän kuninkaallinen korkeutenne on
suvainnut opastaa minut tänne. Piirränkin kirjeeseen muuten nimeni."

"Olkaa hyvä, monsieur."

Raoul oli jo vetänyt esille muistikirjansa ja nopeasti kyhännyt
tyhjälle lehdelle seuraavat sanat:

    'Herra kreivi! Älkää ihmetelkö, että löydätte tämän
    nimikirjoituksellani varustetun paperin ennen kuin eräs
    ystäväni, jonka pian lähetän luoksenne, saa kunnian
    selittää teille käyntini tarkoituksen.

                                 _Raoul de Bragelonne_.'

Hän kääri paperiliuskan kokoon, pisti sen rakastavaisten huoneeseen
johtavan oven avaimenreikään, ja varmistauduttuaan, että paperi de
Saint-Aignanin palatessa ei voinut jäädä tältä näkemättä, saapui
prinsessan luo, joka jo oli ehtinyt portaitten yläpäähän.

Ulkona käytävässä he erosivat. Raoul oli kiittävinään hänen
korkeuttaan, Henriette surkutteli tai oli kaikesta sydämestään
surkuttelevinaan onnetonta, jonka hän juuri oli tuominnut niin kauheaan
rangaistukseen.

"Oi", virkahti hän nähdessään tämän poistuvan kalpeana ja verestävin
silmin, "oi, jos olisin sen tiennyt, niin olisin salannut totuuden
tuolta poikapoloiselta!"




193.

Portoksen menettelytapa.


Tähän pitkään kertomukseen sijoittamiemme henkilöiden moninaisuudesta
johtuu, että kukin heistä pääsee esiintymään vain vuoronsa jälkeen,
sikäli kuin juoni ehdottomasti vaatii. Siksipä ei lukijoillamme ole
ollut tilaisuutta tavata Portos-ystäväämme sen jälkeen kun hän palasi
Fontainebleausta.

Kuninkaan osoittaman suosiollisuuden kunnia ei ollut ollenkaan
muuttanut arvoisan aatelismiehen tyyntä ja sydämellistä luonnetta. Hän
vain kulki pää pystymmässä kuin tavallista, ja jotakin suurenmoisen
ylvästä ilmeni hänen ryhdissään siitä asti kun hänelle oli suotu armo
aterioida kuninkaan pöydässä. Hänen majesteettinsa ruokasali oli
tehonnut Portokseen eräällä erityisellä tavalla. Bracieuxin ja
Pierrefondsin herra muisteli mielellään, että noilla merkillisillä
päivällisillä monilukuiset palvelijat ja joukko upseereja vieraiden
takana antoivat aterialle loistoa ja täyttivät juhlallisesti huoneen.
Portos päätti suoda herra Moustonille jonkunlaisen virka-aseman,
järjestää muunkin väkensä arvoasteittain ja hankkia saattueekseen oman
upseerikunnan, mikä ei ollut tavatonta suurille päälliköille, koskapa
edellisellä vuosisadalla sellaista komeutta kannattivat herrat de
Tréville de Schomberg ja de la Vieuville, puhumattakaan kardinaali de
Richelieusta, Condén prinssistä ja sotamarski de Bouillon-Turennesta.
Miksipä ei hän, kuninkaan ja Fouquetin ystävä, parooni, sotainsinööri
ynnä muuta, nauttisi kaikista suuren varallisuuden ja huomattavien
ansioitten tuottamista viehätyksistä?

Aramis, jonka tiedämme paljon seurustelleen herra Fouquetin kanssa,
jätti hänet usein yksikseen, ja d'Artagnankaan ei virkatoimiensa tähden
päässyt paljon seurustelemaan hänen kanssaan, Portos oli omasta
puolestaan jo hiukan kyllästynyt Trüchenin ja Planchetin rattoon, ja
niinpä hän yllätti itsensä haaveilemasta, tietämättä siihen varsinaista
syytä. Mutta jos joku olisi häneltä kysynyt: "puuttuuko sinulta mitään,
Portos?" olisi hän epäilemättä vastannut myöntävästi. Syödessään kerran
päivällistä asunnossaan, joissa tilaisuuksissa Portos koetti muistella
yksityiskohtia kuninkaan päivällisistä, -- puolittain iloisena hyvän
viinin vaikutuksesta, puolittain suruissaan kunnianhimoisten tuumiensa
painosta, -- oli Portos vaipumassa alkavaan ruokalepoon, kun hänen
kamaripalvelijansa tuli ilmoittamaan, että herra de Bragelonne halusi
häntä puhutella.

Portos astui viereiseen saliin, tavaten siellä nuoren ystävän siinä
mielentilassa, jossa tiedämme hänen olleen.

Raoul tuli kättelemään Portosta, joka ihmetellen hänen vakavuuttaan
tarjosi hänelle tuolin.

"Rakas herra du Vallon", virkkoi Raoul, "minun on pyydettävä teiltä
palvelusta."

"Se sattuu mainiosti, nuori ystäväni", vastasi Portos, "minulle on
lähetetty kahdeksantuhatta livreä tänä aamuna Pierrefondsista. Jos siis
olet rahan tarpeessa..."

"Ei, ei rahasta ole kysymys. Kiitos, oivallinen ystäväni."

"Sitä pahempi! Olen aina kuullut sanottavan, että se on harvinaisin
palvelus, mutta helpoin täyttää. Tuo lause on kiinnittänyt huomiotani;
toistelen mielelläni lauseita, jotka herättävät minussa mielenkiintoa."

"Sydämenne on yhtä hyvä kuin järkenne on terve."

"Olet kovin ystävällinen. Kai syöt päivällistä?"

"On, minun ei ole nälkä."

"Häh! Mikä inhoittava maa se Englanti onkaan!"

"Eipä sentään, mutta..."

"Näetkös, ellei siellä saisi oivallista kalaa ja mainiota lihaa, ei
oleskelua siellä voisi sietää."

"Niin... Minä tulin..."

"Minä kuuntelen. Salli minun vain virkistää itseäni. Pariisissa syödään
suolaista. Uh!"

Ja Portos käski tuoda pullon samppanjaa. Täytettyään sitten Raoulin
lasin ennen omaansa hän kulautti aimo siemauksen ja sanoi tyytyväisenä:

"Tarvitsin tämän kuunnellakseni sinua tarkkaavasti. Nyt olen kokonaan
käytettävänäsi. Mitä pyydät, rakas Raoul? Mitä haluat?"

"Lausukaa minulle mielipiteenne kiistakysymyksistä, hyvä ystäväni."

"Mielipiteeni?... Ka, selitäppä ajatustasi vähän tarkemmin", vastasi
Portos hieroen otsaansa.

"Tarkoitan: oletteko avulias, kun sattuu rettelöitä hyvien ystävienne
ja vieraiden henkilöiden kesken?"

"Oh, enhän minä koskaan paljoksu vaivojani sellaisissa palveluksissa."

"Hyvä! Mutta mitä silloin teette?"

"Ystävieni joutuessa kiistaan on minulla erityinen periaate."

"Millainen?"

"Että menetetty aika on korvaamaton ja että asian voi parhaiten
järjestää, kun vielä ollaan kuumentuneina selkkauksesta."

"Ah, niinkö! Se on teidän periaatteenne?"

"Ehdottomasti. Kiistan jälkeen toimitankin siis riitapuolet hetimiten
saapuville."

"Niinkö?"

"Käsität, että tällä tavoin täytyy asian välttämättömästi järjestyä
kuntoon, mutkistumatta."

"Luulisin", virkkoi Raoul kummastuneena, "että näin menetellen täytyisi
riidan päinvastoin..."

"Ei sinne päinkään. Ajattelehan, että minulla on elämässäni ollut noin
satakahdeksankymmentä tai satayhdeksänkymmentä säännöllistä
kaksintaistelua, lukuunottamatta satunnaisia miekkailueriä ja
yhteentörmäyksiä."

"Se on kaunis luku", sanoi Raoul vastoin tahtoaankin hymyillen.

"No, ei se mitään; minä olen niin suopea!... D'Artagnan laskee
kaksintaistelunsa sadoissa. Totta onkin, että hän on kova ja pureva,
sitä olen hänelle usein sanonut."

"Te siis", jatkoi Raoul, "tavallisesti sovittelette kiistat, joita
ystävänne uskovat huostaanne?"

"Ei ole ainoatakaan tapausta, missä en lopuksi olisi onnistunut saamaan
juttua sovitetuksi", sanoi Portos niin säyseästi ja luottavaisesti,
että se sai Raoulin hypähtämään.

"Mutta", virkkoi tämä, "onko sellainen sovittelu edes kunniallista?"

"Oh, siitä vastaan. Ja siksipä selitänkin sinulle toisen periaatteeni.
Niin pian kun ystäväni on uskonut asiansa minulle, menettelen
seuraavasti: lähden siinä tuokiossa tapaamaan hänen vastustajaansa,
varustaen itseni kohteliaisuudella ja kylmäverisyydellä, joita
sellaisissa tilaisuuksissa ehdottomasti tarvitaan."

"Siksi kai", huomautti Raoul katkerasti, "te saattekin tuollaiset
kunniakysymykset järjestymään niin nopeasti ja varmasti?"

"Arvatenkin. Menen siis vastustajan luo ja sanon hänelle: 'Monsieur,
teidän täytyy käsittää, kuinka suuresti olette loukannut ystävääni.'"

Raoul rypisti kulmiaan.

"Toismaan, varsin useinkin", pitkitti Portos, "ystävääni ei ole
ollenkaan loukattu, vieläpä hän on itse ensimmäisenä solvaissut.
Arvostele siitä, haastelenko taitavasti." Ja Portos räjähti nauruun.

-- Totisesti, -- ajatteli Raoul tämän hilpeyden jyristeessä, --
totisesti minulla on huono onni. De Guiche jäähdyttelee minua,
d'Artagnan ilvehtii minulle, Portos on pehmeä kuin villa; kukaan ei
tahdo _ratkaista_ asiaa minun tavallani. Ja minä kun käännyin Portoksen
puoleen löytääkseni miekan, enkä mitään järkeilyä!... Minua vainoaa
kova onni!

Portos tyyntyi ja jatkoi:

"Olen siis heti ensi lauseella vahvistanut vastustajan olevan
väärässä."

"Miten kukin käsittää", virkkoi Raoul hajamielisesti.

"Eipä niinkään, se on varmaa. Olen saanut hänet asetetuksi kierolle
puolelle, ja juuri tästä lähtökohdasta käytän kaiken kohteliaisuuteni,
ajaakseni tuumani onnelliseen päätökseen. Lähestyn siis herttaisesti
hymyillen, ja tarttuen vastustajan käteen..."

"Oh!" äännähti Raoul kärsimättömästi.

"'Monsieur', sanon hänelle, 'nyt kun tiedätte loukanneenne, ei asian
korjautumista tarvitse epäilläkään. Ystäväni ja teidän välillänne tulee
tästedes kysymykseen vain sievin menettelytapa. Tehtävänäni on siis
antaa teille ystäväni miekan mitta.'"

"Häh?" havahtui Raoul.

"Maltahan!... 'Ystäväni miekan mitta. Minulla on hevonen portilla;
ystäväni odottaa kärsimättömästi siinä ja siinä paikassa teidän
mieluisaa saapumistanne. Vien teidät mukanani, matkalla noudamme
todistajanne, asia järjestyy sillä kuntoon...'"

"Ja", virkkoi Raoul kiukusta kalpeana, "te solmitte sovinnon
kohtauspaikalla?"

"Mitä hittoa?" ähmistyi Portos. "Sovinnon? Miksi sen tekisin?"

"Sanoittehan, että asia järjestyy sillä kuntoon..."

"Epäilemättä, koska ystäväni odottaa."

"No, vaikka hän odottaakin..."

"Hänhän odottaa norjistaakseen sääriänsä. Vastustaja sensijaan on vielä
aivan jäykkä ratsastuksesta. He käyvät heti asentoon, ja ystäväni
tappaa vastustajansa. Siinä se."

"Ah. tappaako!" huudahti Raoul.

"_Pardieu_!" vakuutti Portos. "Otanko minä koskaan ystävikseni
sellaisia, jotka antavat surmata itsensä? Minulla on satayksi ystävää,
ja niiden etupäässä ovat arvoisa isäsi, Aramis ja d'Artagnan, kaikki
virkeinä elossa tietääkseni!"

"Oi, rakas parooni", huudahti Raoul, ilonsa ylenpalttisuudessa lentäen
Portoksen kaulaan.

"Hyväksyt siis menettelytapani?" kysyi jättiläinen.

"Hyväksyn sen niin täydellisesti, että turvaudun siihen vielä tänään,
viivyttelemättä, heti paikalla. Te olette mies jota etsin."

"Hyvä, olen valmis. Sinä tahdot taistella?"

"Ehdottomasti."

"Varsin luonnollista... Kenen kanssa?"

"Herra de Saint-Aignanin."

"Tunnen hänet... herttainen poika, joka oli hyvin kohtelias minulle
sinä päivänä, kun minulla oli kunnia aterioida kuninkaan pöydässä.
Hänelle olisin kaikin mokomin vastavuoroon kohtelias, vaikka se ei
kuuluisi tapoihinikaan. Kas vain, hän on siis loukannut sinua?"

"Kuolettavasti."

"Hitto! Voin siis sanoa kuolettavasti?"

"Enemmänkin, jos tahdotte."

"Tämähän käy hyvin."

"Näin on kai asia sitten järjestyksessä?" sanoi Raoul hymyillen.

"Selvä on... Missä odotat häntä?"

"Ah, anteeksi, tämä on hiukan arkaluontoista. Herra de Saint-Aignan on
kuninkaan suuri suosikki."

"Niin olen kuullut sanottavan."

"Ja jos minä tapan hänet?"

"Varmasti tapat. Mutta oma asiasi on ryhtyä varokeinoihin sen johdosta.
Nykyään se tosin ei olekaan vaikeata; jos olisit elänyt meidän
aikanamme, olisi ollut toista."

"Rakas ystävä, ette käsittänyt tarkoitustani. Minä tahdoin sanoa, että
kun herra de Saint-Aignan on kuninkaan ystävä, on vaikeampi ryhtyä
toimeen, kuningas kun voisi ennakolta saada vihiä..."

"Eikä saa! Tunnethan menettelytapani! 'Monsieur, olette loukannut
ystävääni, ja...'"

"Niin, sen tiedän."

"Ja sitten: 'Monsieur, hevonen on portilla.' Minä tuon hänet siis
mukanani ennen kuin hän ehtii ketään puhutella."

"Jos hän antaa noin vain tuoda itseään?"

"_Pardieu_, senpä haluaisin nähdä! Hän olisi ensimmäinen. Kyllähän
nykyajan nuoret miehet tosin... mutta, pyh, minä tuon hänet väkisin,
ellei muu auta!"

Ja sanojensa tehostukseksi Portos nosti Raoulin tuolilta ilmaan.

"Hyvä on", sanoi nuori mies nauraen. "On enää jäljellä vain kysymyksen
esittäminen herra de Saint-Aignanille."

"Minkä kysymyksen?"

"Riitakysymyksen."

"No, mutta sehän mielestäni on jo selvillä."

"Ei, hyvä herra du Vallon, meidän -- nykyajan miesten, kuten sanotte --
tapoihin kuuluu selittää loukkaantumisen perusteet."

"Uuden järjestelmänne mukaan, niin. No, kerro siis juttusi..."

"Tuota..."

"Lempo, mokomaa jahkailua! Ennen vanhaan ei meidän koskaan tarvinnut
sommitella selityksiä. Tapeltiin, koska jouduttiin tappeluun. Minä
puolestani en tiedä parempaa syytä."

"Olette oikeassa, ystäväni."

"Mutta annahan siis kuulla ne perusteesi."

"Kävisi liian pitkäksi kertoa kaikkea. Mutta kun on kuitenkin
esitettävä jotakin nimenomaista..."

"Niin, niin, lempo soikoon, sen uudenaikaisen menetelmän mukaan."

"Koska, sanon, on vedottava erityisiin seikkoihin ja asia silti
toiselta puolen on laatuaan hankala ja vaatii ehdotonta
salassapysymistä..."

"Ohoh!"

"Niin huomauttakaakin ainoastaan -- hän kyllä ymmärtää -- hänen
loukanneen minua ensiksikin asuntoaan muuttamalla."

"Muuttamalla?... Hyvä", virkkoi Portos alkaen laskea sormillaan.
"Sitten?"

"Rakennuttamalla uuteen asuntoonsa laskuluukun."

"Käsitän", sanoi Portos; "laskuluukun. Saakeli, se on vakavaa! Sen
arvaa, että sinun on täytynyt siitä raivostua. Että se veitikka
laitattaakin laskuluukkuja sinulta kysymättä! Laskuluukkuja,
jumaliste!... Minulla ei ole sellaisia, ellen ota lukuun vankiluolaa
Bracieuxissa!"

"Voitte lisätä", jatkoi Raoul, "että olen saanut syvää loukkaantumisen
aihetta myöskin muotokuvasta, jonka herra de Saint-Aignan hyvin
tietää."

"Kah, vieläkö muotokuvakin?... Mitä, -- asunnon muutto, laskuluukku ja
muotokuva! Mutta, ystäväni", sanoi Portos, "yksikin noista valituksen
aiheista riittäisi nostamaan koko Ranskan ja Espanjan ritariston
kiistakannalle, ja se ei merkitse vähää."

"Olette siis mielestänne nyt kylliksi evästetty, hyvä ystävä?"

"Mainiosti. Otan nyt mukaani varahevosen. Valitse kohtauspaikkasi ja
odotellessasi harjoittele hyökkäysasentoja perinpohjin norjistuaksesi.
Siten pääset parhaimmillesi."

"Kiitos! Odotan Vincennesin metsässä Minimesin luona."

"Se sopii... Mistä herra de Saint-Aignanin voi tavata?"

"Kuninkaan palatsista."

Portos soitti isoa kelloa. Hänen palvelijansa saapui.

"Juhlapukuni", virkkoi hän tälle; "hevoseni ja talutusratsu."

Palvelija kumarsi ja poistui.

"Tietääkö isäsi tästä?" kysyi Portos.

"Ei, minä kirjoitan hänelle."

"Entä d'Artagnan?"

"Ei d'Artagnankaan. Hän on niin varovainen ja olisi estänyt minut."

"D'Artagnan on sentään hyvin neuvokas mies", sanoi Portos kummastellen
rehdissä vaatimattomuudessaan, että oli ajateltu häntä, vaikka
d'Artagnan oli olemassa.

"Rakas herra du Vallon", vastasi Raoul, "älkää kyselkö enempää, pyydän
hartaasti. Olen sanonut kaikki, mitä minulla oli sanottavaa. Odotan
vain toimintaa, ja odotan sitä ankarana ja ratkaisevana, jollaiseksi te
osaatte sen valmistaa. Siksi teidät valitsinkin."

"Kyllä otan tuottaakseni sinulle tyydytystä", takasi Portos.

"Ja muistakaa, rakas ystävä, että paitsi meitä älköön kukaan saako
tietää tästä ottelusta."

"Oh, sellaiset tapaukset huomataan aina", vastasi Portos, "kun metsästä
löytyy hengetön ruumis. Ah, ystäväni, lupaan kaikkea, paitsi ruumiin
salaamista. Raato viruu paikallaan ja nähdään, sitä ei käy auttaminen.
Periaatteeni mukaan en hautaa. Se haiskahtaa salamurhalta. Jotakinhan
pitää vaarantaa, kuten normandialainen sanoo."

"Rakas, rohkea ystäväni, työhön!"

"Luota minuun", vakuutti jättiläinen, tyhjentäen pullonsa sillävälin
kun lakeija levitti erään huonekalun päälle upean hoviasun pitseineen.

Raoul puolestaan poistui, tuumien itsekseen salaisen ilon vallassa:

-- Haa, uskoton kuningas, kavala kuningas! En voi sinua tavoittaa enkä
tahdokaan, koska kuninkaat ovat pyhiä persoonia; mutta rikostoverisi,
liehittelijäsi, edustajasi, se kunnoton joutuu sovittamaan rikoksesi!
Minä surmaan hänet, sijaisesi, ja senjälkeen ajattelemme Louisea!




194.

Muutto, laskuluukku ja muotokuva.


Hyvin mielissään tällaisesta virkistävästä tehtävästä Portos säästi
puoli tuntia ajasta, jonka hän tavallisesti käytti juhla-asuun
laittautuessaan.

Miehenä, joka oli tullut kosketuksiin suuren maailman kanssa, oli hän
aluksi lähettänyt lakeijan tiedustamaan, oliko herra de Saint-Aignan
kotona. Tällä oli vastattu, että kreivi de Saint-Aignan oli saanut
kunnian seurata kuningasta Saint-Germainiin, niinkuin koko hovikin,
mutta saapuisi kohdakkoin takaisin. Sen kuullessaan Portos kiirehti de
Saint-Aignanin asuntoon ja tuli perille juuri kun kreivi oli vedättänyt
saappaat jalastaan.

Huvimatka oli ollut ihana. Yhä rakastuneempana, yhä onnellisempana
kuningas osoittautui herttaiseksi kaikille; hän esiintyi jumalallisen
armollisena, kuten sen ajan runoilijat sanoivat. Muistamme, että herra
de Saint-Aignanissa oli runoilijan vikaa, ja hän oli mielestään
osoittanut sitä kyllin huomattavissa tilaisuuksissa, jotta häneltä ei
tätä nimitystä kiellettäisi. Väsymättömänä loppusointujen
sommittelijana hän oli kaiken matkaa siroitellut nelisäkeistöjä,
kuusisäkeistöjä ja madrigaleja ensiksi kuninkaalle ja sitten la
Vallièrelle. Ludviginkin runosuoni oli pulpahdellut; hän oli tekaissut
distikonin. La Vallière taasen oli rakastuneiden naisten tapaan
kyhännyt kaksi sonettia. Näemme siis, että Apollo oli tänään korjannut
hyvänlaisen saaliin.

Pariisiin palattuaan de Saint-Aignan -- ennakolta tietäen, että hänen
runojaan levitettäisiin -- ryhtyikin vielä hiukan hiomaan niiden
ulkoasua ja viimeistelemään sisältöä. Senvuoksi hän hellän isän tavoin,
joka on hankkeissa laskea lapsensa maailmalle, kyseli itseltään,
pitäisikö yleisö näitä hänen mielikuvituksensa luomuksia sattuvina,
virheettöminä ja viehättävinä. Keventääkseen siinä kohden sydäntänsä
herra de Saint-Aignan siis kertasi itsekseen madrigalia, jonka hän oli
muististaan esittänyt kuninkaalle ja luvannut kotiin palattuaan antaa
hänelle kirjoitettuna:

    Ilkamoivat silmäs, Iris, eivät haasta aina,
    mitä ajatukses kuiskii hiljaa sydämeen;
    miksi viehätyn mä silti niiden ikeeseen,
    kun ne ilkkuu, veitikat, niin varman voitokkaina?

Tämä lemmenliverrys oli varsin sievä, mutta se ei tuntunut de
Saint-Aignanista täydelliseltä, kun hän suullisesta lausunnasta oli sen
siirtänyt paperille. Monet olivat pitäneet sitä hurmaavana, tekijä
ensimmäisenä; mutta uudestaan tarkastellessaan ei hän enää ollut siihen
yhtä ihastunut. Istuen pöytänsä ääressä sääret ristissä de Saint-Aignan
siis toisteli korvallistaan raapien:

    "Ilkamoivat silmäs, Iris, eivät haasta aina...

"Oh", mutisi hän, "tuo kyllä on moitteeton. Lisäisinpä vielä, että se
hiukan muistuttaa Ronsardia tai Malherbeä juuri mielikseni.
Valitettavasti ei toisen säkeen laita ole sama. Hyvällä syyllä
sanotaan, että ensimmäinen rivi on helpoin sepittää."

Ja hän jatkoi:

    "Mitä ajatukses kuiskii hiljaa sydämeen...

"Hm, ajatus muka kuiskii sydämeen! Miksei sydän yhtä hyvin ajatuksiin?
Minä puolestani en siinä näe mitään estettä. Miten hitossa olen nämä
kaksi säepuoliskoa juuri näin päin kiekannut? Kolmas toki on hyvä:

    "miksi viehätyn mä silti niiden ikeeseen...

"vaikka loppusointu ei olekaan täyteläinen... ja _ikeeseen_ on lyhyellä
tavullaan runojalan nousussa... _Ma foi_, abbé Boyer, joka on suuri
runoilija, on murhenäytelmässään _Oropaste eli Valheellinen Tonaxare_
käyttänyt ihan samaa daktyliä, siitä puhumattakaan, että herra
Corneille ei sitä arastele _Sophonisbe_-tragediassaan. Menköön siis
_ikeeseen_. Niin, mutta säe on nenäkäs. Muistan kuninkaan juuri siinä
kohdassa purreen kynttänsä. Tosiaankin, siinä ikäänkuin sanotaan neiti
de la Vallièrelle: 'Mistä johtuu, että olet minut loihtinut?' Olisi
tainnut olla parempi sanoa:

    "Kiitos taivaan tuomiosta niiden ikeeseen.

"_Tuomiosta!_ Kas siinä vasta kohteliaisuus! Kuningas tuomittuna la
Vallièrelle... Ei!"

Hän yritti:

    "Mutta taivas tuntuu tämän kaiken säätäneen...

"Eipä hullumpaa, vaikka _tämän kaiken säätäneen_ onkin heikkoa. Mutta,
_ma foi_, eihän nelisäkeistössä voi olla pelkkiä sattuvia sanoja! _Kun
ne ilkkuu, veitikat_. Ilkkuu kelle? Mille? Hämärää... No, siitä
hämäryydestä ei ole haittaa; koska la Vallière ja kuningas ovat
minut ymmärtäneet, niin jokainen ymmärtää. Niin, mutta tämä on
surullisinta... tämä viimeinen säepuolisko: _niin varman voitokkaina!_
Väkinäinen määritelmä loppusoinnun vuoksi! Kääntää la Vallièren kainous
voitonvarmuudeksi! Se ei ole onnistunutta. Minä joudun kaikkien
virkaveljieni, kaikkien musteentuhrijain hammasteltavaksi. Minun
runojani nimitettäisiin suuren herran sepustuksiksi, ja jos kuningas
kuulee sanottavan, että olen kehno runoilija, saattaa hän sitä vielä
uskoakin."

Ja kuiskiessaan näitä ajatuksia sydämelleen tai purkaessaan sydäntänsä
ajatuksiin kreivi riisuutui täydellisemmin. Hän oli juuri vaihtanut
takkinsa ja liivinsä kotinuttuun, kun hänelle tultiin ilmoittamaan
parooni du Vallon de Bracieux de Pierrefondsin vierailu.

"Heh", virkkoi hän, "mikä nimikimppu se onkaan? En tunne sitä
ollenkaan."

"Hän on herrasmies", vastasi lakeija, "jolla on ollut kunnia syödä
päivällistä herra kreivin kanssa kuninkaan pöydässä hänen
majesteettinsa oleskellessa Fontainebleaussa."

"Kuninkaan luona Fontainebleaussa?" huudahti de Saint-Aignan. "Hei,
nopeasti, nopeasti kutsu se herrasmies sisälle."

Palvelija kiiruhti tottelemaan. Portos saapui.

Herra de Saint-Aignanilla oli hovimiehen muisti; ensi silmäyksellä hän
siis tunsi maalais-aatelisherran, jolla oli niin kummallinen maine ja
jota kuningas oli niin armollisesti kohdellut Fontainebleaussa,
vaikkakin jotkut läsnäolleet upseerit olivat hiukan hymyilleet. Hän
lähestyi siis Portosta kaikin hyväntahtoisuuden ilmein, mikä
Portoksesta näyttikin aivan luonnolliselta, hän kun vastustajan edessä
kohotti korkealle mitä täydellisimmän kohteliaisuuden lippua.

De Saint-Aignan antoi lakeijan, joka oli osoittanut Portoksen sisälle,
asettaa tulijalle tuolin. Viimemainittu, joka ei nähnyt mitään
liioiteltua näissä muodollisuuksissa, istahti ja yskäisi. Molemmat
herrasmiehet vaihtoivat tavanmukaiset tervehdykset, jonka jälkeen
kreivi isäntänä aloitti.

"Mitä onnellista sattumaa saan kiittää käynnistänne, herra parooni?"

"Minulla on kunnia kohtsiltään selittää se teille, herra kreivi",
vastasi Portos, "mutta anteeksi..."

"Mikä on, monsieur?" kysyi de Saint-Aignan.

"Huomaan rikkovani tuolin."

"Ette suinkaan, monsieur", sanoi de Saint-Aignan, "ette suinkaan."

"Kyllä vainkin, herra kreivi, kasaan se painuu; ja käypä vielä niin,
että jos vitkastelen, putoan lattialle, ja se asento olisi aivan
sopimaton siihen vakavaan osaan, mikä minulla on teidän luonanne
esitettävänä."

Portos nousi. Oli jo aikakin, tuoli oli luhistunut muutaman tuuman. De
Saint-Aignan etsi silmillään vankempaa istuinta vieraalle.

"Nykyaikaiset huonekalut", sanoi Portos tämän etsiskelyn aikana, "ovat
tulleet naurettavan hennoiksi. Nuoruudessani, jolloin kuitenkin
heittäysin istumaan paljon rennommin kuin nykyisin, en muista koskaan
särkeneeni tuolia, paitsi käsivarsillani majataloissa."

De Saint-Aignan nauroi sydämellisesti tälle leikkipuheelle.

"Mutta", jatkoi Portos asettuen leposohvalle, joka naukuenkin kesti,
"valitettavasti ei ole tästä kysymys."

"Mitä, valitettavasti? Olisitteko te onnettoman sanoman tuoja, herra
parooni?"

"Onnettoman sanoman, aatelismiehellekö? Oh, ei, herra kreivi", vastasi
Portos ylevästi. "Minä tulen vain ilmoittamaan, että olette hyvin
julmasti loukannut erästä ystävääni."

"Minäkö, monsieur!" huudahti de Saint-Aignan. "Minäkö olisin loukannut
jotakuta ystäväänne? Ja ketä, jos saan kysyä?"

"Herra Raoul de Bragelonnea."

"Minäkö loukannut de Bragelonnea?" ihmetteli de Saint-Aignan. "Ah,
monsieur, mutta sehän on aivan mahdotonta! Sillä herra de Bragelonne,
jota en oikeastaan juuri tunnekaan, on Englannissa. En ole edes nähnyt
häntä hyvin pitkään aikaan, saati siis loukannut."

"Herra de Bragelonne on Pariisissa, monsieur", vastasi Portos
järkkymättömänä; "ja mitä loukkaamiseen tulee, vakuutan sen olevan
totta, koska hän on itse minulle niin sanonut. Niin, herra kreivi, te
olette julmasti, kuolettavasti loukannut häntä, toistan sen."

"Mutta mahdotonta, herra parooni, vannon, mahdotonta!"

"Sitäpaitsi", lisäsi Portos, "ette voi olla tietämätön tästä seikasta,
koska herra de Bragelonne sanoi ilmoittaneensa teille siitä kirjeellä."

"En ole saanut mitään kirjettä, monsieur, vakuutan sen
kunniasanallani."

"Sepä omituista!" vastasi Portos. "Ja mitä Raoul sanoo..."

"Tahdon todistaa teille, etten ole mitään saanut", virkkoi de
Saint-Aignan.

Hän soitti kelloa.

"Basque", kysyi hän lakeijaltaan, "montako kirjettä on tänne
poissaollessani tullut?"

"Kolme, herra kreivi."

"Ja ne ovat?..."

"Herra de Fiesquen kirjelappu, rouva de la Fertén lähettämä ja herra de
las Fuentesin kirje."

"Siinäkö kaikki?"

"Kaikki, herra kreivi."

"Sano totuus, tämän herran edessä, totuus, kuuletko? Minä vastaan
sinusta."

"Monsieur, olihan vielä lappunen neiti..."

"Neiti...? Joutuin, anna kuulua."

"Neiti de la Val..."

"Riittää", keskeytti Portos hienotuntoisesti. "Hyvä on, minä uskon
teitä, herra kreivi."

De Saint-Aignan lähetti palvelijansa pois, mennen itse sulkemaan ovea.
Mutta kun hän palatessaan sattumalta katsahti eteensä, näki hän
viereisen huoneen ovessa avaimenreiässä riippumassa sen merkillisen
paperin, jonka Bragelonne lähtiessään oli siihen pistänyt.

"Mikä tuo on?" hän oudoksui.

Portos, joka istui selin tähän huoneeseen, kääntyi.

"Ohoo!" virkahti hän.

"Kirjelappu avaimenreiässä!" kummasteli de Saint-Aignan.

"Se saattaakin olla meidän, herra kreivi", virkkoi Portos.
"Katsokaapa."

De Saint-Aignan otti paperin.

"Kirjelappu herra Bragelonnelta!" hän huudahti.

"Kah, olin oikeassa. Hoo, kun minä sanoa jotakin..."

"Sen on herra de Bragelonne itse tuonut tänne", jupisi kreivi kalveten.
"Mutta tuo on kelvotonta! Miten hän on tänne tunkeutunut?"

De Saint-Aignan soitti vielä. Basque saapui jälleen.

"Kuka on käynyt täällä sillaikaa kun olin huviajelulla kuninkaan
kanssa?"'

"Ei kukaan, monsieur."

"Mahdotonta! Jonkun täällä on täytynyt käydä?"

"Mutta, monsieur, kukaan ei ole voinut päästä sisään, koska minulla oli
avaimet taskussani."

"Kuitenkin oli tämä kirjelappu pistetty avaimenreikään. Joku on sen
siihen pannut; ei kai se itsestään ole tullut?"

Basque levitti käsivartensa ehdottoman tietämättömyyden merkiksi.

"Luultavasti on herra de Bragelonne sen siihen pistänyt", arveli
Portos.

"Sitten hän olisi käynyt täällä?"

"Epäilemättä, monsieur."

"No, mutta minullahan oli avain taskussani", toisti Basque
itsepintaisesti.

De Saint-Aignan rypisti paperin sen luettuaan.

"Tässä piilee jotakin", jupisi hän ajatuksiinsa vaipuneena.

Portos jätti hänet hetkiseksi miettimään. Sitten hän palasi
tehtäväänsä.

"Suvaitsetteko, että jälleen käymme asiaan?" kysyi hän kääntyen de
Saint-Aignaniin, kun lakeija oli poistunut.

"Luulen sen ymmärtävänikin tästä näin omituisella tavalla ilmestyneestä
kirjeestä. Herra de Bragelonne ilmoittaa minulle ystävän tulosta..."

"Minä olen hänen ystävänsä; hän siis ilmoittaa teille minut."

"Esittääkseen minulle haasteen?"

"Juuri niin."

"Ja hän valittaa loukanneeni häntä?"

"Julmasti, kuolettavasti!"

"Millä tavalla, jos suvaitsette? Sillä hänen menettelynsä on liian
salaperäistä; minun pitää nähdä siinä edes jotakin järkeä."

"Monsieur", vastasi Portos, "ystäväni täytyy olla oikeassa, ja jos
hänen menettelynsä kenties onkin salaperäistä, syyttäkää siitä vain
itseänne."

Portos lausui nämä viimeiset sanat niin varmalla luottamuksella, että
henkilön, joka ei paljon tuntenut hänen tapojansa, täytyi uskoa niihin
sisältyvän äärettömän paljon merkitystä.

"Salaperäistä, olkoon! Tarkastakaamme tuota salaperäisyyttä", kehoitti
de Saint-Aignan.

Mutta Portos kumarsi.

"Tietenkin pidätte sopivana, etten puutu yksityiskohtiin, monsieur",
virkkoi hän, "ja oivallisista syistä."

"Sen saattaa ymmärtää. Niin, monsieur, hipaiskaamme siis vain. No,
monsieur, minä kuuntelen."

"Ensiksikin, monsieur", sanoi Portos, "olette muuttanut asuntoa?"

"Se on totta, minä olen muuttanut", vahvisti de Saint-Aignan.

"Te myönnätte sen?" tutkaisi Portos ilmeisesti tyytyväisenä.

"Enkö sitä myöntäisi? No kyllä, myönnänhän minä. Miksi sitten en sitä
myöntäisi?"

"Olette myöntänyt. Hyvä!" merkitsi Portos kohottaen yhden sormen.

"No, mutta, monsieur...! Miten on asunnonmuuttoni voinut vahingoittaa
herra de Bragelonnea? Vastatkaa, selittäkäähän. Sillä minä en käsitä
yhtään mitään kaikesta tuosta puheestanne."

Portos pidätti hänet.

"Monsieur", lausui hän vakaana, "tämä tekonen on ensimmäinen niistä,
jotka herra de Bragelonne esitti teitä vastaan. Koska hän sen esittää,
on hän tuntenut itsensä loukatuksi."

De Saint-Aignan polkaisi kärsimättömästi jalkaansa.

"Tuo näyttää minusta pelkältä riidan rakentamiselta", virkkoi hän.

"Ei voisi tulla kysymykseen kehno riita niin uljaan miehen kanssa kuin
Bragelonnen varakreivi on", tokaisi Portos. "Mutta teillä ei ole siis
mitään lisättävää tähän muuttoasiaan, vai kuinka?"

"Ei. Sitten?"

"Ah, sitten! Mutta ottakaa huomioon, monsieur, että tämä on jo ruma
seikka, johon te ette vastaa tai pikemminkin vastaatte huonosti. Mitä,
monsieur, te muutatte asuntoa, se loukkaa herra de Bragelonnea, ja te
ette sano mitään puolustukseksenne? Hyvä on!"

"Mitä!" huudahti de Saint-Aignan, jota toisen jäykkä vakaisuus ärsytti.
"Mitä, tarvitseeko minun kysyä herra de Bragelonnelta, saanko muuttaa
vai enkö? Älkää toki, monsieur!"

"Välttämätöntä, monsieur, välttämätöntä. Kuitenkin myöntänette, että
tämä ei ole mitään toiseen syytöskohtaan verrattuna."

Portos otti ankaran muodon.

"Laskuluukku, herra kreivi, laskuluukku!"

De Saint-Aignan kävi tavattoman kalpeaksi. Hän työnsi tuoliaan niin
äkkiä taaksepäin, että Portos kaikessa yksinkertaisuudessaankin huomasi
iskun osuneen paikalle.

"Laskuluukku", jupisi de Saint-Aignan.

"Niin, monsieur, selittäkää se, jos voitte", tuumi Portos päätänsä
pudistaen.

De Saint-Aignan painoi otsansa alas.

"Oi, minut on petetty", mutisi hän; "tiedetään kaikki!"

"Kyllä vain tiedetäänkin", vakuutti Portos, joka ei tiennyt mitään.

"Näette minut siitä hämmentyneenä", jatkoi de Saint-Aignan, "niin
hämmentyneenä, että olen aivan suunniltani!"

"Paha omatunto, monsieur. Oh, asianne ei ole hyvä!"

"Monsieur!"

"Ja kun yleisö saa tietää ja asettuu tuomitsemaan..."

"Oi, monsieur", huudahti kreivi kiihkeästi, "sellaista salaisuutta ei
sovi rippi-isänkään kuulla!"

"No, koetamme katsoa", lupasi Portos, "mitä voimme tehdä sen
estämiseksi leviämästä."

"Mutta, monsieur", jatkoi de Saint-Aignan, "onko herra de Bragelonne
tunkeutuessaan tämän salaisuuden perille oikein selvittänyt itselleen,
mihin vaaraan hän antautuu ja saattaa muut?"

"Herra de Bragelonne ei joudu mihinkään vaaraan, eikä pelkää mitään, ja
sen saatte te Jumalan avulla pian kokea."

-- Mies on ihan villitty, -- ajatteli de Saint-Aignan. -- Mitä hän
minusta tahtookaan? -- "Kuulkaahan, monsieur", lisäsi hän sitten
ääneen, "eikö ole parasta painaa koko asia unohduksiin?"

"On vielä otettava lukuun muotokuva!" jyräytti Portos ukkosena, joka
sai kreivin veren hyytymään.

Koska muotokuva oli la Vallièren ja asiassa ei enää ollut mitään muuta
selityksen mahdollisuutta, tunsi herra de Saint-Aignan silmiensä
kokonaan avautuvan.

"Ah", huudahti hän, "ah, monsieur, nyt muistan herra de Bragelonnen
olleen kihloissa hänen kanssaan!"

Portos omaksui tärkeän muodon. Se oli tietämättömyyden
majesteettisuutta.

"Ei ollenkaan kuulu minuun eikä teihinkään", sanoi hän, "onko ystäväni
tarkoittamanne henkilön kanssa kihloissa vai eikö. Ja tuon varomattoman
sanan lausuminenkin kummastuttaa minua. Se saattaa vahingoittaa
asiaanne, monsieur."

"Te olette, monsieur, nero, hienotuntoisuus ja rehtiys ruumistuneina
samassa henkilössä. Käsitän nyt kaikki, mistä on kysymys."

"Sepä hyvä!" arveli Portos.

"Ja", jatkoi de Saint-Aignan, "te olette ilmoittanut minulle asian mitä
älykkäimmin ja peräti valituin sanoin. Kiitos, monsieur, kiitos!"

Portos röyhistäysi.

"Mutta kun nyt tiedän kaikki, sallikaa minun selittää..."

Portos ravisti päätänsä, tahtomatta kuunnella; mutta de Saint-Aignan
pitkitti pikaisesti:

"Olen epätoivoissani, näettekös, tämän johdosta. Mutta mitä olisitte te
tehnyt minun asemassani? Niin, meidän kesken sanottuna, mitä olisitte
tehnyt?"

Portos kohotti päänsä.

"Ei ole ollenkaan kysymys siitä, mitä minä olisin tehnyt, nuori mies.
Te tunnette nuo kolme valituskohtaa, vai kuinka?"

"Mitä ensimmäiseen, asunnonmuuttoon, tulee, monsieur -- ja tässä minä
vetoan älykkääseen ja kunnioitettuun mieheen, -- pitikö minun,
saatoinko minä olla tottelematta korkean tahdon viittausta?"

Portos oli virkkamaisillaan jotakin, mutta de Saint-Aignan ennätti
edelle.

"Ah, suoruuteni tehoaa teihin", sanoi hän tulkiten eleen omalla
tavallaan. "Te tunnette minun olevan oikeassa."

Portos ei vastannut mitään.

"Käyn puhumaan tuosta onnettomasta laskuluukusta", jatkoi de
Saint-Aignan, nojaten kättään Portoksen käsivarteen. "Siitä pahan
syystä ja välineestä, siitä laskuovesta, joka rakennettiin tietämäänne
tarkoitusta varten. No niin, toden totta, luuletteko, että minä
vapaasta tahdostani olisin sellaiseen paikkaan puhkaisuttanut aukon,
joka... Ei, sitä ette usko, ja tässäkin te aavistatte, arvaatte,
ymmärrätte tahdon, joka on omani yläpuolella. Te käsitätte
viettelyksen, puhumattakaan rakkaudesta, tuosta vastustamattomasta
huumauksesta... Hyvä Jumala!... onneksi olen tekemisissä miehen kanssa,
jolla on sydäntä ja tunteellisuutta. Mikä onnettomuus ja häväistys
ilman sitä kohtaisikaan tuota lapsiparkaa... ja häntä... jota en tahdo
nimittää!"

Turtuneena ja hämmennyksissään de Saint-Aignanin kaunopuheisuudesta ja
vilkkaista eleistä Portos istui suorana ja liikkumattomana tuolillaan
ja pinnisteli ottaakseen vastaan tämän sanatulvan, josta hän ei
ymmärtänyt tuon taivaallista. Hänen onnistuikin edes ulkonaisesti
pysytellä mukana. Vauhtiin päässyt hoviherra antoi äänelleen uuden
vivahduksen ja pitkitti yhä kiihtyvin elein:

"Mitä muotokuvaan tulee -- sillä ymmärrän sen olevan pääasiallisena
valituksen aiheena, -- niin olenko siinäkään syypää? Kuka halusi saada
hänen muotokuvansa? Minäkö? Kuka hänet tahtoo omistaa? Minäkö?... Kuka
kuvan maalasi? En kai minä? Ei, tuhat kertaa ei! Tiedän hyvin, että
herra de Bragelonnen täytyy olla tuskastuksen vallassa, tiedän kuinka
julmia tuollaiset onnettomuudet ovat. Kas, minäkin kärsin siitä. Mutta
vastustus ei ole mahdollista. Taistelisiko hän? Sitä naurettaisiin.
Itsepintaisuudella hän vain syöksisi itsensä turmioon. Te vastannette
minulle, että epätoivo on hulluutta; mutta te itse olette järkevä ja
olette minut ymmärtänyt. Näen teidän vakavasta, miettiväisestä, jopa
hämmästyneestäkin muodostanne, että tilanteen erikoisuus on teihin
vaikuttanut. Palatkaa siis herra de Bragelonnen luo, kiittäkää häntä,
kuten minä itse häntä kiitän, siitä että on valinnut välittäjäkseen
niin ansiokkaan miehen kuin teidät. Uskokaa, että minä puolestani jään
ikuiseen kiitollisuuden velkaan sille, joka niin taitavasti, niin
nerokkaasti on sovittanut riitamme. Ja koska tämä salaisuus, paha
kyllä, on joutunut neljän tietoon kolmen asemesta, -- tämä salaisuus,
joka voi perustaa kunnianhimoisimmankin henkilön onnen, -- iloitsen
toki saadessani jakaa sen juuri teidän kanssanne, monsieur, iloitsen
sydämeni pohjasta. Tästä hetkestä lähtien käyttäkää siis minua, minä
jättäydyn kokonaan palvelukseenne. Mitä on minun tehtävä puolestanne?
Mitä on minun pyydettävä, jopa vaadittavakin? Puhukaa, monsieur,
puhukaa."

Ja senaikaisten hovimiesten tutunomaisen ystävälliseen tapaan
Saint-Aignan hypähti Portoksen kaulaan ja sulki hänet hellästi
syliinsä. Portos antoi tämän tapahtua, pysyen tavattoman tyynenä.

"Puhukaa", toisti de Saint-Aignan; "mitä pyydätte?"

"Monsieur", virkkoi Portos, "minulla on hevonen tuolla alhaalla. Suokaa
minulle ilo nähdä teidän nousevan sen selkään. Se on oivallinen ratsu
eikä tee teille mitään kepposia."

"Nousta ratsaille! Mitä varten?" kysyi de Saint-Aignan uteliaana.

"No, ratsastaaksenne kanssani sinne, missä herra de Bragelonne meitä
odottaa."

"Ah, hän arvatenkin haluaisi puhua kanssani, tahtoisi kuulla
yksityiskohtia. Voi, se on hyvin arkaluontoista! Mutta tällä hetkellä
en voi; kuningas odottaa minua."

"Kuningas odottakoon", sanoi Portos.

"Mutta missä sitten herra de Bragelonne nyt on?"

"Vincennesin metsässä Minimesin luona."

"Äh, laskemmeko leikkiä?"

"Emme kai, en minä ainakaan."

Ja Portos jäykisti kasvonpiirteensä mitä ankarimman näköisiksi.

"Mutta Minimeshän on kaksintaistelijain kohtauspaikka? Mitä tekemistä
minulla siellä olisi?"

Portos veti verkalleen säilänsä.

"Tässä on ystäväni miekan mitta", virkkoi hän.

"_Corbleu!_ Mies on hullu!" huudahti de Saint-Aignan.

Portoksen korvat karahtivat punaisiksi.

"Monsieur", lausui hän, "ellei minulla olisi kunnia olla teidän
kodissanne ja valvoa herra de Bragelonnen etuja, heittäisin teidät
ikkunasta ulos. Mutta jääköön se nyt toistaiseksi, ettekä te
odotuksesta häviä mitään. Tuletteko Minimesin kentälle, monsieur?"

"Heh!..."

"Tuletteko vapaaehtoisesti?"

"Mutta..."

"Minä kannan teidät, ellette lähde hyvällä! Olkaa varuillanne!"

"Basque!" huusi herra de Saint-Aignan.

Palvelija astui sisään.

"Kuningas kutsuu herra kreiviä", ilmoitti hän.

"Se on eri asia", sanoi Portos; "kuninkaan palvelus ennen kaikkea.
Odotamme siellä iltaan asti, monsieur."

Ja tervehtien de Saint-Aignania tavanomaisen kohteliaasti Portos lähti
mielissään, kun oli taaskin sovitellut riita-asian.

De Saint-Aignan katseli hänen jälkeensä. Sitten hän nopeasti sieppasi
uudestaan nuttunsa ja liivinsä, riensi pukuaan järjestellen kuninkaan
luo ja jupisi mennessään:

"Minimesiin!... Minimesiin!... Saapa nähdä, mitä kuningas tähän
taisteluhaasteeseen vastaa. Se kohdistuu tosiaankin häneen, _pardieu_!"




195.

Kilpailijat politiikassa.


Apollolle hedelmällisen huviretken jälkeen, jolloin kukin maksoi
veronsa runottarille, kuten näiden palvelijat siihen aikaan sanoivat,
kuningas tapasi herra Fouquetin häntä odottelemassa.

Ludvigin perässä tuli herra Colbert, joka oli tavoittanut hänet eräässä
käytävässä ikäänkuin olisi häntä väijynyt ja seurasi häntä kateellisena
ja valvovana varjona. Synkkäpiirteinen, jyhkeä pää ja räikeän komea
puku sai Colbertin jossakin määrin muistuttamaan ruumispaarien perässä
astuvaa flaamilaista läänitysherraa.

Vihollisensa nähdessään pysyi herra Fouquet tyynenä, koettaen koko
seuraavan kohtauksen aikana noudattaa ylemmän vaikeata käytöstä sydämen
pursuessa halveksumista, jota kuitenkaan ei tahdo edes ilmaista
pelosta, että silläkin osoittaisi liian suurta kunniaa vastustajalleen.
Colbert ei peitellyt solvaisevaa iloaan. Hänestä herra Fouquet oli
pelannut huonosti ja auttamattomasti hävinnyt, vaikka koitos ei vielä
ollutkaan loppunut. Colbert oli noussut siitä valtiomiesten koulusta,
joka ihailee vain taitavuutta, pitää arvossa vain menestystä.

Lisäksi Colbert ei ollut ainoastaan kateellinen. Hän todella harrasti
kaikesta sydämestään kuninkaan etua, koska hän sisimmässään oli
numeroasioissa mitä rehellisin mies. Täten Colbert saattoi itsekseen
vedota vihaaville hyvin tervetulleeseen verukkeeseen, että hänellä
vihatessaan herra Fouquetia ja syöstessään tämän perikatoon oli
valtakunnan hyvä ja kuninkaan arvo silmämääränään.

Mikään näistä seikoista ei jäänyt Fouquetilta huomaamatta. Vihollisensa
isojen sieraimien läpi ja silmäluomien alituisesta liikkeestä
huolimatta hän katseellaan tunki Colbertin sydämen syvimpään. Hän näki
siis kaikki, mitä tuossa sydämessä liikkui: vihan ja voitonriemun.
Mutta kun hän kaikki nähdessään itse tahtoi pysyä läpitunkemattomana,
kirkasti hän kasvonsa, sai huulilleen sen herttaisen myötätuntoisen
hymyilyn, johon vain hän kykeni, ja virkkoi antaen tervehdykselleen
samalla kertaa mitä ylevimmän ja luontevimman kimmoisuuden:

"Sire, näen teidän majesteettinne hilpeästä muodosta, että ajelu on
tehnyt teille hyvää."

"Se oli tosiaankin ihanaa, herra yli-intendentti, ihanaa! Olisi
totisesti pitänyt teidänkin tulla retkellemme mukaan, kun olin teitä
kutsunutkin."

"Olin työssä, sire", vastasi yli-intendentti.

Fouquetin ei edes tarvinnut kääntää päätänsä; hän ei vilkaissut herra
Colbertiin.

"Ah, maaseutu, herra Fouquet!" huudahti kuningas. "Hyvä Jumala, kuinka
mielelläni soisin aina voivani elää maalla, vapaassa ilmapiirissä,
puiden alla!"

"Oi, toivoakseni ei teidän majesteettinne vielä ole väsynyt
valtaistuimeen?" sanoi Fouquet.

"En, mutta vihantien metsikköjen valtaistuimet ovat hyvin pehmeät."

"Tällä puheella teidän majesteettinne elvyttää parhaat toivomukseni.
Minulla oli juuri esitettävänä teille pyyntö."

"Kenen puolesta, herra yli-intendentti?"

"Vauxin sinipiioilta, sire."

"Ahaa!" huudahti Ludvig XIV.

"Kuningas on suvainnut antaa minulle lupauksen", jatkoi Fouquet.

"Niin, minä muistan."

"Vauxin juhlat, ne komeat juhlat, eikö niin, sire?" tokaisi Colbert,
yrittäen päästä mukavasti osalliseksi keskusteluun.

Syvässä halveksumisessaan Fouquet ei ottanut noita sanoja huomioonsa.
Hän ei tuntunut olevan tietoinen Colbertin läsnäolostakaan.

"Teidän majesteettinne tietää", pitkitti hän, "että haluaisin
tiluksillani Vauxissa vastaanottaa rakastettavimman ruhtinaan,
mahtavimman kuninkaan."

"Olen luvannut, monsieur", sanoi Ludvig XIV hymyillen, "ja kuningas ei
syö sanaansa."

"Ja minä, sire, ilmoitin juuri teidän majesteetillenne, että olen
täydellisesti teidän käskettävänänne."

"Lupaatteko minulle paljon ihmeitä, herra yli-intendentti?"

Ja Ludvig XIV katsahti Colbertiin.

"Ihmeitäkö? Oh, ei, sire, sellaisia en mene takaamaan; toivon voivani
hankkia hiukan huvia, kenties hiukan unohdustakin kuninkaalleni."

"Ei, ei, herra Fouquet", vastasi kuningas. "Minä pidän kiinni ihmeistä.
Oh, tehän olette loihtija, tunnemme kykynne, tiedämme teidän löytävän
kultaa, vaikka sitä ei olisi maailmassakaan. Ihmiset sanovat teidän
tekevän sitä."

Fouquet tunsi iskun lähteneen kaksinkertaisesta viinestä, hän tunsi
kuninkaan samalla kertaa sinkauttaneen nuo sekä omasta että Colbertin
jousesta. Hän naurahti.

"Hoo", sanoi hän, "ihmiset tietävät hyvin, mistä kaivoksesta sen kullan
ammennan. Tietävät ehkä liiankin hyvin. Muuten", hän lisäsi ylpeästi,
"voin vakuuttaa teidän majesteetillenne, että Vauxin juhlien
kustannuksiin tarkoitettu kulta ei saa verta eikä kyyneliä vuotamaan.
Hikeä ehkä, mutta se palkitaan."

Ludvig jäi hämilleen. Hän tahtoi katsahtaa Colbertiin. Tämä olisikin
halunnut vastata, mutta uskollinen, jopa kuninkaallinen kotkan katse
Fouquetin silmistä pysähdytti sanat hänen huulilleen.

Sillävälin oli kuningas toipunut. Kääntyen Fouquetin puoleen hän
virkkoi:

"Te siis laitatte kutsunne?"

"Niin, sire, jos teidän majesteettinne suvaitsee."

"Miksi päiväksi?"

"Milloin teille sopii, sire."

"Tuo on hetkessä toimivan taikurin puhetta, herra Fouquet. Minä en
rohkenisi sanoa niin paljon."

"Teidän majesteettinne tekee milloin hyvänsä mitä vain kuningas voi ja
mitä kuninkaan tulee tehdä. Ranskan kuninkaalla on palvelijoita, jotka
kykenevät kaikkeen hänen toimissaan tai huvituksissaan."

Colbert koetti katsahtaa yli-intendenttiin nähdäkseen, tiesivätkö nuo
sanat vähemmän vihamielisiin tunteisiin palaamista. Mutta Fouquet ei
ollut vastustajaansa vilkaissutkaan. Colbertia ei hänelle ollut
olemassa.

"No, viikon päästä, tahdotteko?" ehdotti kuningas.

"Viikon päästä, sire."

"Nyt meillä on tiistai; ehkä siirrämme seuraavaan sunnuntaihin?"

"Lykkäys, jonka teidän majesteettinne suvaitsee myöntää, edistää
suuresti töitä, joihin arkkitehtini ryhtyvät lisätäkseen kuninkaan ja
hänen ystäviensä huvia."

"Ja ystävistäni puhuen", vastasi kuningas, "miten heitä käsittelette?"

"Kuningas on määrääjä kaikkialla, sire. Teidän majesteettinne tekee
luettelon ja antaa käskynsä. Kaikki, jotka suvaitsette kutsua, ovat
hyvin kunnioitettuja vieraitani."

"Kiitos!" lausui kuningas liikuttuneena yleväsävyisesti esitetystä
ylevästä ajatuksesta.

Fouquet jätti sitten hyvästi Ludvig XIV:lle, kun oli muutamin sanoin
kosketeltu eräiden virka-asiain järjestelyä. Hän tajusi, että Colbert
jäisi kuninkaan luo, että hänestä puhuttaisiin ja että kumpikaan ei
häntä säästäisi. Tyydytys antaa viimeinen, hirvittävä isku
viholliselleen näytti hänestä korvaukselta kaikesta siitä, mitä hänet
saatettaisiin kärsimään.

Kosketettuaan jo ovea hän siis pyörähti kerkeästi takaisin, kääntyen
kuninkaaseen päin.

"Anteeksi, sire, anteeksi!" sanoi hän.

"Anteeksi mikä, monsieur?" virkkoi ruhtinas säveästi.

"Vakava virhe, jonka huomaamattani tein."

"Virhe, tekö tehnyt virheen? Ah, herra Fouquet, täytyneehän minun suoda
teille anteeksi! Mitä tai ketä vastaan olette rikkonut?"

"Kaikkea sopivaisuutta vastaan, sire. Unohdin ilmoittaa teidän
majesteetillenne hyvin tärkeän seikan."

"Minkä?"

Colbertia puistatti. Hän aavisti ilmiantoa. Hänen käytöksensä oli
paljastunut. Sana Fouquetilta vain, varmasti esitetty todistus, niin
Ludvig XIV:n nuorekkaan suoramielisyyden edessä haihtuisi Colbertin
kaikki suosio. Hän vapisi pelosta, että sellainen uhkarohkea isku
kukistaisi hänen suurenmoisten hankkeittensa telineet, ja tosiaankin
tämä isku oli niin mukava antaa, että mainio pelaaja Aramis ei olisi
sitä lyönyt laimin.

"Sire", virkkoi Fouquet huolettomasti, "koska olette suvainnut antaa
minulle anteeksi, teen tunnustukseni kevein sydämin: tänä aamuna myin
yhden viroistani."

"Yhden viroistanne!" huudahti kuningas. "Minkä sitten?"

Colbert kävi kalmankalpeaksi.

"Sen, sire, joka minulle antoi ison kauhtanan ja ankaran muodon:
yliprokuraattorin viran."

Kuningas ei voinut pidättää huudahdustaan ja katsahti Colbertiin. Otsa
hikeä valuen tämä tunsi olevansa pyörtymäisillään.

"Kelle myitte viran, herra Fouquet?" kysyi kuningas.

Colbert nojasi uuninreunusta vasten.

"Eräälle parlamenttineuvokselle, sire, nimeltään Vanel."

"Vanel?"

"Herra intendentti Colbertin ystäviä", lisäsi Fouquet verrattoman
välinpitämättömästi, sellaisin unohduksen ja tietämättömyyden ilmein,
joita maalari, näyttelijä ja runoilija turhaan yrittäisivät tavata
siveltimellä, eleellä tai kynällä. Lopetettuaan, murskattuaan Colbertin
tämän ylemmyytensä painolla yli-intendentti kumarsi jälleen kuninkaalle
ja lähti puolittain saavuttaneena kostonsa hallitsijan hämmästyksellä
ja suosikin nöyryytyksellä.

"Onko mahdollista?" virkahti kuningas itsekseen Fouquetin poistuttua.
"Onko hän myynyt tuon viran?"

"On, sire", vastasi Colbert merkitsevällä äänenpainolla.

"Hän on hullu!" uskalsi kuningas huomauttaa.

Tällä kertaa Colbert ei vastannut; hän oli aavistanut herransa
ajatuksen. Tämä ajatuskin kosti hänen puolestaan. Hänen vihaansa yhtyi
valtiaan kateus; hänen kukistamissuunnitelmaansa liittyi kuninkaan
epäsuosion uhka.

Colbert oivalsi, että tästedes ei hänen vihamielisyytensä mahtavaa
rahaministeriä kohtaan enää tapaisi vastustelua kuninkaan taholta.
Fouquetin ensimmäistä virhettä, jota voitaisiin käyttää tekosyynä,
seuraisi nopeasti hänen rangaistuksensa. Fouquet oli heittänyt pois
parhaan aseensa, kilpailijan kostonhalu korjasi sen käytettäväkseen.

Kuningas kutsui Colbertin Vauxin juhliin. Tämä kumarsi kuin mies, joka
on varma itsestään; hän otti vastaan kutsun kuin tehdäkseen
palveluksen.

Ludvig oli kutsuluetteloa laatiessaan ehtinyt de Saint-Aignanin nimeen,
kun päivystävä kamarijunkkari ilmoittikin kreivin.

Colbert vetäysi viisaasti pois kuninkaallisen lemmenairuen saapuessa.




196.

Kilpailijat rakkaudessa.


De Saint-Aignan oli lähtenyt Ludvig XIV:n luota tuskin kaksi tuntia
sitten. Mutta rakkautensa ensi kuumeessa täytyi kuninkaan edes puhua la
Vallièresta, milloin tämä ei ollut hänen silmiensä edessä. Ja ainoa
henkilö, jolle hän saattoi huoletta haastaa, oli de Saint-Aignan, joten
tämä teikari oli käynyt hänelle välttämättömäksi.

"Ah, sinäkö siinä, kreivi?" huudahti hän tulijan nähdessään, kaksin
verroin hyvillään suosikin ilmestymisestä, kun hänen ei enää tarvinnut
katsella Colbertia, jonka nyreät kasvot aina saivat hänet alakuloiselle
tuulelle. "Sepä hyvä! Hauska nähdä sinua. Tulethan kai matkalle?"

"Matkalle, sire?" kysyi de Saint-Aignan. "Mille matkalle?"

"Nauttimaan herra yli-intendentin meille järjestämästä juhlakaudesta
Vauxissa. Ai, de Saint-Aignan, näet kerrankin juhlat, joiden rinnalla
meidän huvittelumme Fontainebleaussa on vain lasten leikkiä!"

"Vauxissa? Yli-intendentti toimittaa teidän majesteetillenne juhlat
Vauxissa, eikö muuta?"

"Eikö muuta! Kelpaako sinun muka sitä väheksyä! Tiedätkö, sinä
ylimieliseksi tekeytyvä, että kun kuulet herra Fouquetin vastaanottavan
minut Vauxissa sunnuntaista viikon päähän, ihmiset ihan henkensä
kaupalla tavoittelevat pääsyä näihin juhliin? Sanon sinulle siis
toistamiseen: sinä tulet mukaan, de Saint-Aignan."

"Kyllä, ellen siihen mennessä ole lähtenyt pitemmälle ja vähemmän
hupaiselle retkelle."

"Minne?"

"Manan majoille, sire."

"Hui!" virkahti Ludvig XIV nauraen.

"Ei, puhun vakavasti, sire", sanoi de Saint-Aignan. "Minut on kutsuttu
ja vieläpä sellaisella tavalla, etten juuri tiedä, miten siitä voisi
kieltäytyä."

"En ymmärrä sinua, ystäväni. Sinulla tosin on runollisia taipumuksia,
mutta älä sentään noin hämärän suurelliseksi heittäydy."

"No niin, jos teidän majesteettinne suvaitsee minua kuunnella, en
koettele kauemmin kuninkaani kärsivällisyyttä."

"Selitä vainkin."

"Tunteeko kuningas parooni du Vallonin?"

"Kyllä, _pardieu!_ Isävainajani uskollinen palvelija, ja hän on myös
oiva pöytäkumppani, _ma foi!_ Sillä kaiketi puhut hänestä, joka oli
kanssamme päivällisillä Fontainebleaussa?"

"Aivan. Mutta teidän majesteettinne unohti lisätä hänen
ansioluetteloonsa: rivakka ihmisten teurastaja."

"Mitä! Herra du Vallon tahtoo surmata sinut?"

"Tai surmauttaa, ja se on aivan samaa."

"Jopa nyt!"

"Älkää naurako, sire; minä puhun silkkaa totta."

"Ja sinä sanot, että hän tahtoo toimittaa sinut hengiltä?"

"Se on tällä hetkellä sen arvoisan herrasmiehen aikomus."

"Ole huoletta, minä puolustan sinua, jos hän on väärässä."

"Ah, siihen kuuluu 'jos'!"

"Tietysti. No, vastaa nyt kuin olisi kysymys jostakusta toisesta,
Saint-Aignan-poloiseni. Onko hän väärässä vai oikeassa?"

"Teidän majesteettinne saa kohta päättää."

"Mitä olet hänelle tehnyt?"

"Oh, en hänelle mitään; mutta näyttää siltä, että olen tehnyt jotakin
eräälle hänen ystävälleen."

"Jokseenkin samaa. Ja kuuluuko hänen ystävänsä niihin kuuluihin
neljään?"

"Ei, yksi niistä neljästä urhosta on hänen isänsä, siinä kaikki."

"Mitä olet pojalle tehnyt? Annahan kuulua."

"_Dame!_ Olen auttanut jotakuta ryöstämään häneltä mielitietyn."

"Ja sinä tunnustat sen?"

"Täytyy tunnustaa, kun se on totta."

"Siinä tapauksessa olet väärässä."

"Ah, olenko väärässä?"

"Olet, ja totisesti, jos hän tappaa sinut..."

"Noh?"

"Niin hän tekee oikein."

"Ah, se on siis mielipiteenne, sire?"

"Pidätkö menetelmää huonona?"

"Pidän sitä ripeänä."

"Nopea oikeus on hyvää oikeutta, oli esi-isäni Henrik IV:n tapana
sanoa."

"Kirjoittakoon siis kuningas nopeasti armahduksen vastustajalleni, joka
odottelee Minimes-kentällä surmatakseen minut!"

"Hänen nimensä ja pergamentti."

"Sire, teidän majesteettinne pöydällä on pergamentin palanen, ja hänen
nimensä taasen..."

"Hänen nimensä taasen?"

"On Bragelonnen varakreivi, sire."

"Bragelonnen varakreivi?" huudahti kuningas, jonka leikkisyys vaihtui
mitä suurimmaksi hämmästykseksi.

Hetkisen vaitiolon jälkeen, jollaikaa hän pyyhki otsaltaan valuvaa
hikeä, hän jupisi:

"Bragelonne!"

"Niin vain, sire", virkkoi de Saint-Aignan.

"Bragelonne, joka oli kihloissa...?"

"Oi, hyvä Jumala, niin! Bragelonne, joka oli kihloissa..."

"Mutta hänhän oli Lontoossa!"

"Kyllä, mutta voin vakuuttaa, sire, että hän ei enää ole siellä."

"Vaan Pariisissa?"

"Minimesissä, odotellen minua, kuten minulla oli kunnia teidän
majesteetillenne sanoa."

"Ja tietää kaikki?"

"Ja vielä paljon muutakin! Ehkä kuningas tahtoo nähdä tämän kirjeen,
jonka hän on minulle toimittanut..."

Ja de Saint-Aignan veti taskustaan lukijoillemme tutun lappusen.

"Kun teidän majesteettinne on lukenut nuo rivit, saan kunnian selittää,
miten paperi tuli käsiini."

Kuningas luki kirjeen kiihtyneenä.

"Niin?" kysyi hän sitten heti.

"No, teidän majesteettinne tuntee erään taiteellisesti taotun lukon,
jolla suljetaan eräs mustapuinen ovi, ja tietää, että se ovi eroittaa
erään huoneen eräästä sinivalkoisesta pyhätöstä."

"Tietysti, se on Louisen kammio."

"Niin, sire. No, sen lukon reiästä minä tämän kirjeen löysin. Kuka sen
on sinne pannut? Herra de Bragelonne vai paholainenko? Mutta kun kirje
tuoksuu ambralta eikä tulikiveltä, päätän lähettäjäksi varakreivin."

Ludvig painoi päänsä alas ja näytti vaipuneen surullisiin mietteisiin.
Ehkä hänen sydämessään tällä hetkellä tuntui jotakin katumuksen
tapaista.

"Oi", virkkoi hän, "se salaisuus on tullut ilmi!"

"Sire, teen kyllä parhaani, jotta salaisuus kuolee siihen rintaan, joka
sen kätkee", sanoi de Saint-Aignan aivan espanjalaislaatuisen urheasti.
Ja hän liikahti ovea kohti, mutta kuningas viittasi hänet pysähtymään.

"Mihin nyt?" kysyi Ludvig.

"No, sinne, missä minua odotetaan, sire."

"Mitä varten?"

"Taistelemaan tietenkin."

"Taistelemaan?" huudahti kuningas. "Hetkinen, jos suvaitset, kreivi!"

De Saint-Aignan ravisti päätänsä kuin uppiniskainen lapsi, jota
tahdotaan estää hyppäämästä kaivoon tai leikkimästä veitsellä.

"Mutta kuitenkin, sire..." virkahti hän.

"Ensiksikään", sanoi kuningas, "en ole selvillä asiasta."

"Oh, mitä siihen tulee, suvaitkoon teidän majesteettinne kysellä",
vastasi de Saint-Aignan, "niin kyllä selitän."

"Kuka on sinulle sanonut, että herra de Bragelonne on tunkeutunut
mainittuun huoneeseen?"

"Tämä kirjelappu, jonka löysin avaimenreiästä, kuten minulla oli kunnia
teidän majesteetillenne ilmoittaa."

"Kuka on sinulle sanonut, että hän itse on sen sinne pannut?"

"Kuka muu olisi uskaltanut ryhtyä sellaiseen tekoon?"

"Olet oikeassa. Millä tavoin hän oli tunkeutunut asuntoosi?"

"Se on peräti pulmallinen juttu, kaikki ovet kun olivat suljetut ja
avaimet lakeijani Basquen taskussa."

"No, sitten on lakeijasi lahjottu."

"Mahdotonta, sire."

"Miksi mahdotonta?"

"Siksi, että jos hänet olisi lahjottu, ei poikarukkaa olisi saatettu
turmioon selvästi ilmaisemalla hänen toimineen kätyrinä. Sillä häntä
olisi voitu myöhemminkin tarvita."

"Oikein. Nyt olisi vain yksi otaksuma jäljellä."

"Saa nähdä, sire, onko se otaksuma sama, joka on juolahtanut minun
mieleeni?"

"Ajattelin, että hän on tullut portaista."

"Kah, sire, se tuntuu minusta enemmän kuin luultavalta."

"Sittenkin on välttämätöntä, että joku on myynyt laskuoven
salaisuuden."

"Myynyt tai luovuttanut."

"Miksi se eroitus?"

"Siksi, sire, että jotkut henkilöt, ollen kavaltajan palkkion
yläpuolella, antavat eivätkä myy."

"Mitä tarkoitat?"

"Oi, sire, teidän majesteettinne on kyllin terävä asian arvaamiseen,
säästääksenne minut hankalasta paljastuksesta."

"Olet oikeassa -- Madame!"

"Ah!" äännähti de Saint-Aignan.

"Madame, joka on käynyt levottomaksi muutostasi."

"Madame, jolla on hovineitojensa huoneiden avaimet ja joka on kyllin
voimakas ilmaisemaan, mitä ei kukaan muu paitsi teidän majesteettinne
ja hän voisi kertoa."

"Ja sinä uskot kälyni liittyneen Bragelonneen?"

"Hm, hm, sire..."

"Menneen niin pitkälle, että on ilmaissut hänelle kaikki nuo
yksityiskohdat?"

"Kenties pitemmällekin."

"Pitemmällekin!... Puhu."

"Kenties hän on saattanutkin varakreiviä."

"Minne? Alas huoneisiisiko?"

"Pidättekö asiaa mahdottomana, sire?"

"Ooh!"

"Kuulkaa. Kuningas tietää, rakastaako Madame hajuvesiä?"

"Kyllä hän pitää niistä, sen tavan on hän oppinut äidiltäni."

"Varsinkin rautayrtin tuoksusta?"

"Mieluimmin."

"No niin, asuntoni tuoksuu rautayrtiltä."

Kuningas jäi miettiväiseksi.

"Mutta", virkahti hän hetkisen vaitiolon jälkeen, "miksi Madame
liittoutuisi Bragelonnen kanssa minua vastaan?"

Nämä sanat lausuessaan, joihin de Saint-Aignan olisi helposti voinut
vastata sanoilla: "naisen mustasukkaisuutta", kuningas tunnusteli
ystävänsä sydämen sisintä, nähdäkseen oliko tämä päässyt selville hänen
kuherteluistaan kälynsä kanssa. Mutta de Saint-Aignan ei ollut mikään
keskinkertainen hovimies. Hän ei kevytmielisesti puuttunut
perhesalaisuuksiin, hän oli kyllin paljon seurustellut runotarten
kanssa, muistaakseen Ovidius Naso-paran,[21] jonka silmät saivat
vuodattaa kovin paljon kyyneliä rikoksensa sovittamiseksi, kun olivat
nähneet jotakin meille tietymätöntä Augustuksen hovissa. Hän siis
taitavasti sivuutti Madamen salaisuuden. Mutta osoitettuaan
teräväpäisyyttä todistelemalla, että Madame oli tullut Bragelonnen kera
hänen asuntoonsa, hän viehättyi toki sikäli myötäämään itserakkaudelle,
että yritti esittää edes muunlaisen uskottavan selityksen.

"Miksikö?" toisti de Saint-Aignan. "Unohtaako teidän majesteettinne
siis, että kreivi de Guiche on Bragelonnen varakreivin likeinen
ystävä?"

"En käsitä, mitä yhteyttä sillä olisi tämän kanssa", vastasi kuningas.

"Ah, anteeksi, sire!" virkkoi de Saint-Aignan. "Minä vain luulin, että
herra de Guiche oli Madamenkin hyvä ystävä."

"Olet oikeassa", myönsi kuningas; "ei ole tarvis etsiä enempää, isku on
tullut siltä taholta."

"Ja eikö kuningas ole sitä mieltä, että se isku on torjuttava
toisella?"

"Kyllä, mutta ei sellaisella kuin Vincennesin metsässä jaellaan",
arveli kuningas.

"Teidän majesteettinne unohtaa", sanoi de Saint-Aignan, "että minä olen
aatelismies ja että olen saanut haasteen."

"Tämä asia ei koske sinua."

"Mutta minua Minimesissä jo toista tuntia odotetaan, sire, -- minua,
joka esiinnyn syyllisenä ja joudun häväistyksi, ellen noudata kutsua."

"Aatelismiehen ensimmäinen velvollisuus on kuuliaisuus kuninkaalleen."

"Sire..."

"Minä käsken sinun jäädä!"

"Sire..."

"Tottele."

"Niinkuin teidän majesteettinne tahtoo, sire."

"Sitäpaitsi kaipaan selvyyttä tähän asiaan; tahdon tietää, kuinka on
uskallettu tehdä minusta niin rohkeata pilaa, että on tunkeuduttu
rakkauteni suloisimpaan pyhättöön. Niitä, jotka ovat sen tehneet, de
Saint-Aignan, ei ole sinun asiasi rangaista, sillä he eivät ole
koskeneet sinun kunniaasi, vaan minun."

"Rukoilen, että teidän majesteettinne ei antaisi vihanne langeta herra
de Bragelonneen, joka ehkäkin on menetellyt varomattomasti, mutta ei
kunnottomasti."

"Riittää! Minä osaan eroittaa oikean väärästä vihani ylimmilläänkin
ollessa. Ja ennen kaikkea, ei sanaakaan tästä Madamelle!"

"Mutta miten menetellä herra de Bragelonnen suhteen, sire? Hän alkaa
tietenkin etsiä minua, ja..."

"Minä puhun tai lähetän sanoman hänelle ennen iltaa."

"Vielä kerran, sire, rukoilen teitä, olkaa suopea."

"Olen kyllin kauan ollut suopea, kreivi", sanoi Ludvig XIV rypistäen
kulmiaan. "On aika osoittaa eräille henkilöille, että minä olen isäntä
talossani."

Tuskin oli kuningas lausunut nämä sanat, jotka ilmaisivat uuden
närkästyksen vain yhtyvän aikaisemman muistoon, kun kamarijunkkari
näyttäytyi kynnyksellä.

"Mitä nyt?" kysyi kuningas; "miksi tullaan kutsumatta?"

"Sire", vastasi upseeri, "teidän majesteettinne on kertakaikkiaan
antanut minulle määräyksen päästää kreivi de la Fère esille joka kerta
kun hänellä on teidän majesteetillenne asiaa."

"Siis?"

"Herra kreivi de la Fère odottaa puheillepääsyä."

Kuningas ja de Saint-Aignan vaihtoivat nämä sanat kuullessaan katseen,
joka sisälsi enemmän levottomuutta kuin kummastusta. Ludvig epäröitsi
hetkisen. Mutta tehden melkein heti päätöksensä hän sanoi:

"Mene, de Saint-Aignan, mene Louisen luo ilmoittamaan hänelle, mitä
meitä vastaan hankitaan. Muista sanoa hänelle, että Madame jälleen
aloittaa vainoamisensa ja että hän on pannut liikkeelle henkilöitä,
jotka olisivat menetelleet viisaammin pysyessään syrjässä."

"Sire..."

"Jos Louise säikähtyy", jatkoi kuningas, "rauhoita häntä. Sano hänelle,
että kuninkaan rakkaus on lävistämätön kilpi. Jos hän, kuten
aavistelen, jo tietää kaikki tai on jo puolestaan saanut kärsiä jonkun
hyökkäyksen, vakuuta hänelle", lisäsi Ludvig vihasta ja kuumeesta
väristen, "vakuuta hänelle että tällä kertaa en tyydy häntä
puolustamaan, vaan kostan hänen tähtensä, ja niin ankarasti, että
tästälähtein ei kukaan enää uskalla silmiänsäkään kohottaa häneen!"

"Onko siinä kaikki, sire?"

"Kaikki. Mene nopeasti ja pysy uskollisena, sinä, joka elät tämän
helvetin keskellä ilman minua houkuttelevan paratiisin toivoa."

De Saint-Aignan vannoi mitä kiihkeimmin uskollisuuttaan. Tarttuen
kuninkaan käteen ja suudellen sitä hän lähti säteilevänä huoneesta.




197.

Kuningas ja aateli.


Ludvig reipastausi ottamaan herra de la Fèren vastaan kirkkain kasvoin.
Hän kyllä arvasi, että kreivi ei tullut sattumalta. Hän aavisti
hämärästi tämän käynnin tärkeyden, ja Atoksen kaltaiselle miehelle,
niin etevälle ja arvossapidetylle henkilölle, ei saanut ensi näkemällä
esiintyä mitään ikävästi vaikuttavaa. Kun nuori kuningas oli
vakuuttautunut näennäisestä tyyneydestään, käski hän ohjata kreivin
sisälle.

Parin minuutin kuluttua saapui Atos kuninkaan eteen juhlapuvussa
kaikkine kunniamerkkeineen, joita vain hänellä oli oikeus käyttää
Ranskan hovissa, ja hänen muotonsa oli niin vakava ja arvokas, että
kuningas ensi silmäyksellä saattoi todeta aavistustensa osuneen
oikeaan.

Ludvig astahti kreiviä kohti ja ojensi hänelle hymyillen kätensä, jonka
yli tämä kunnioittavasti kumartui.

"Herra kreivi de la Fère", virkkoi kuningas nopeasti, "olette täällä
niin harvinainen vieras, että minulle on erittäin hauska tavata
teidät."

Atos vastasi kumartaen:

"Soisin kyllä, että minulla olisi onni aina oleskella teidän
majesteettinne luona."

Tuo vastaus, siinä äänilajissa lausuttuna, merkitsi ilmeisesti: --
Soisin kuuluvani kuninkaan neuvonantajiin, säästääkseni hänet tekemästä
virheitä.

Kuningas tunsi sen, ja päättäen tämän miehen edessä säilyttää
mielentyyneyden edut arvoasemansa etujen mukana sanoi hän:

"Minä näen, että teillä on jotakin sydämellänne."

"En olisi muutoin sallinut itselleni vapautta saapua teidän
majesteettinne luo."

"Puhukaa avoimesti, monsieur; olen kovin halukas tyydyttämään teitä."

Kuningas istahti.

"Olen varma", vastasi Atos rahtusen liikuttuneella äänellä, "että
teidän majesteettinne antaa minulle täyden tyydytyksen."

"Ah", virkkoi kuningas hiukan ylväästi, "tulette esittämään jonkun
valituksen?"

"Se ei ole valitus", vastasi Atos, "paitsi jos teidän majesteettinne...
Mutta suokaa minun aloittaa alusta, sire."

"Minä odotan."

"Kuningas muistaa, että herra de Buckinghamin lähdön aikaan minulla oli
kunnia puhutella teidän majesteettianne."

"Niin, jokseenkin siihen aikaan... muistan kyllä. Mutta keskustelun
aiheen... sen olen unohtanut."

Atos säpsähti.

"Minulla on kunnia muistuttaa siitä kuninkaalleni", virkkoi hän. "Oli
kysymys eräästä teidän majesteetillenne silloin esittämästäni
pyynnöstä, ja se koski avioliittoa, jonka herra de Bragelonne halusi
solmia neiti de la Vallièren kanssa."

-- Nyt siihen tullaan, -- ajatteli kuningas. "Jo muistankin", hän sanoi
ääneen.

"Sillä kertaa", jatkoi Atos, "kuningas oli niin hyvä ja jalomielinen
minua ja herra de Bragelonnea kohtaan, että ainoakaan teidän
majesteettinne lausumista sanoista ei ole haihtunut mielestäni."

"Ja...?" virkahti Ludvig.

"Mutta pyytäessäni herra de Bragelonnelle neiti de la Vallièren kättä
teidän majesteettinne kuitenkin vastasi kieltävästi."

"Se on totta", myönsi Ludvig kuivasti.

"Esittäen syyksi", kiirehti Atos lisäämään, "että morsiamelta puuttui
yhteiskunnallista asemaa."

Ludvig ponnistausi kuunnellakseen kärsivällisesti.

"Että", pitkitti Atos, "häneltä puuttui varallisuutta."

Kuningas vaipui syvemmälle nojatuoliinsa.

"Että hän oli jokseenkin halpasyntyinen."

Uusi kärsimättömyyden merkki kuninkailta.

"Ja että hän ei ollut kauniskaan", lisäsi Atos vielä säälimättä.

Tämä viimeinen rakastajan sydämen lävistävä nuoli sai kuninkaan
kimmahtamaan.

"Monsieur", lausui hän, "onpa teillä perin hyvä muisti!"

"Muistini on aina tarkka, kun saan suureksi kunniakseni puhutella
kuningasta", vastasi kreivi hätääntymättä.

"No, sanoin siis tuon kaiken!"

"Ja siitä kiitän teidän majesteettianne suuresti, koska sananne, sire,
todistivat hyvin imartelevaa huolenpitoa herra de Bragelonnesta."

"Te johdatte mieleeni myöskin", huomautti kuningas painokkaasti, "että
olitte hyvin haluton tuohon avioliittoon?"

"Se on totta, sire."

"Ja että teitte pyyntönne vastahakoisesti?"

"Niin, teidän majesteettinne."

"Vieläpä muistan, sillä minun muistini on melkein yhtä hyvä kuin
teidän, niin, muistan teidän lausuneen, että te ette uskonut neiti de
la Vallièren oikein rakastavan herra de Bragelonnea. Ettekö nimenomaan
sanonut niin?"

Atos tunsi iskun, mutta hän ei peräytynyt.

"Sire", sanoi hän, "pyydän teidän majesteetiltanne vieläkin anteeksi,
mutta siinä asiassa on muutamia kohtia, jotka käyvät ymmärrettäviksi
vasta loppuselvityksessä."

"No, millainen se loppuselvitys on?"

"Teidän majesteettinne oli sanonut siirtävänne avioliiton tuonnemmaksi
herra de Bragelonnen etua silmälläpitäen."

Kuningas oli vaiti.

"Nyttemmin herra de Bragelonne on niin onneton, että hän ei kauemmin
voi olla pyytämättä teidän majesteettinne ratkaisua."

Kuningas kalpeni. Atos katseli häntä kiinteästi.

"Ja mitä... tahtoo... herra de Bragelonne?" kysyi kuningas epäröiden.

"Juuri samaa, mitä minä tulin kuninkaalta anomaan viime puhuttelussani:
teidän majesteettinne suostumusta hänen avioliittoonsa."

Kuningas ei puhunut mitään.

"Mainitut esteet ovat tasaantuneet tieltämme", jatkoi Atos. "Varaton,
halpasyntyinen ja kauneudeltaan vajava neiti de la Vallière on
sittenkin ainoa sopiva morsian herra de Bragelonnelle, koska varakreivi
kaikesta sydämestään rakastaa häntä."

Kuningas puristi käsiään yhteen.

"Epäröitseekö kuningas?" kysyi kreivi menettämättä rahtuakaan
lujuudestaan enempää kuin kohteliaisuudestansakaan.

"Minä en epäröi... minä epään", vastasi kuningas.

Atos mietti hetkisen.

"Minulla oli kunnia huomauttaa kuninkaalle", virkkoi hän säveästi,
"että mitkään vastukset eivät ole ehkäisseet herra de Bragelonnen
tunteita ja että hänen päätöksensä näyttää horjumattomalta."

"On olemassa minun tahtoni; kaiketi se on este?"

"Vakavin kaikista", vastasi Atos.

"No niin!"

"Sallittakoon meidän nöyrimmästi tiedustaa teidän majesteetiltanne
syytä tähän epäykseen."

"Syytä?... Kysymys?" huudahti kuningas.

"Pyyntö, sire."

Kuningas nojasi molemmilla nyrkeillään pöytään.

"Te olette vieraantunut hovitavoista, herra de la Fère", sanoi hän
äkäisellä äänellä. "Hovissa ei kysellä kuninkaalta."

"Se on totta, sire; mutta ellei kysellä, johdutaan oletuksiin."

"Oletuksiin! Mitä se merkitsee?"

"Alamainen tulee selvyyttä kaivatessaan melkein aina epäilleeksi
hallitsijan avomielisyyden puutetta..."

"Monsieur!"

"Ja hänen uskollinen luottamuksensa alkaa horjua", jatkoi Atos
pelottomasti.

"Luullakseni erehdytte", sanoi kuningas, jolle kävi vaikeaksi hillitä
suuttumustaan.

"Sire, minun käy pakolliseksi tavoittaa muualta, mitä luulin teidän
majesteetiltanne saavani. Teidän vastauksenne sijasta minun täytyy itse
keksiä selitys."

Kuningas nousi.

"Herra kreivi", virkkoi hän, "olen suonut teille kaiken vapaan aikani."

Tämä oli hyvästijättö.

"Sire", vastasi kreivi, "en ole ehtinyt sanoa kuninkaalle, mitä minulla
oli lausuttavaa, ja minä näen teidän majesteettianne niin harvoin, että
minun on käytettävä tilaisuutta."

"Te olitte otaksumissa; nyt olette siirtymässä loukkauksiin."

"Oi, sire, minäkö loukkaisin kuningastani? En koskaan! Olen kaiken
ikäni kannattanut sitä vakaumusta, että kuninkaat ovat muita ihmisiä
ylempänä, eivät ainoastaan arvoltaan ja voimaltaan, vaan myöskin
sydämen jaloudessa ja henkisissä avuissa. En sallisi itselleni koskaan
uskottaa, että kuninkaani, joka on antanut minulle sanansa, siihen
sanaan kätkisi jonkun sivutarkoituksen."

"Mitä se merkitsee? Minkä sivutarkoituksen?"

"Selitän ajatukseni", sanoi Atos kylmästi. "Jos teidän
majesteetillanne, evätessänne herra de Bragelonnelta neiti de la
Vallièren käden, oli muuta mielessä kuin varakreivin onni..."

"Näette hyvin, monsieur, että loukkaatte minua."

"Jos teidän majesteettinne vaatiessanne viivytystä varakreivin
avioliitolle vain halusi poistaa tieltä neiti de la Vallièren
kihlatun..."

"Monsieur, monsieur!"

"Sitä nimittäin olen kuullut kaikkialla sanottavan, sire. Kaikkialla
puhutaan teidän majesteettinne rakastumisesta neiti de la Vallièreen."

Kuningas repi hansikkaansa, joita hän jotakin tehdäkseen oli muutaman
minuutin ajan pureskellut.

"Onnettomia ne", huudahti hän, "jotka puuttuvat minun asioihini! Minä
olen tehnyt päätökseni, minä murskaan kaikki esteet."

"Mitkä esteet?" tiedusti Atos.

Kuningas pysähtyi kuin pillastunut hevonen, jonka suupieltä kuolannet
raatelevat.

"Minä rakastan neiti de la Vallièrea", lausui hän sitten äkkiä yhtä
ylevästi kuin kiivaastikin.

"Mutta", keskeytti Atos, "se ei estä teidän majesteettianne naittamasta
neiti de la Vallièrea herra de Bragelonnelle. Uhraus on kuninkaan
arvoinen ja herra de Bragelonne, joka jo on palveluksillaan
kunnostautunut ja jota voi pitää uljaana miehenä, ansaitsee sen. Täten
siis kuningas uhratessaan rakkautensa osoittaa samalla kertaa
jalomielisyyttä, kiitollisuutta ja hyvää valtioviisautta."

"Neiti de la Vallière", sanoi kuningas jämeästi, "ei rakasta herra de
Bragelonnea."

"Kuningas tietää sen?" kysyi Atos, luoden häneen syvän katseen.

"Minä tiedän sen."

"Sitten olette tiennyt sen vain vähän aikaa. Sillä jos teidän
majesteettinne olisi tiennyt sen ensi kertaa pyytäessäni, olisitte
vaivautunut sen minulle sanomaan."

"Vain vähän aikaa."

Atos oli hetkisen vaiti.

"Sitten en laisinkaan käsitä", virkkoi hän, "että kuningas lähetti
herra de Bragelonnen Lontooseen. Tuo karkoitus kummastuttaa hyvällä
syyllä niitä, joille kuninkaan kunnia on kallis."

"Kuka puhuu kuninkaan kunniasta, herra de la Fère?"

"Kuninkaan kunnia, sire, on koko hänen aatelistonsa kunnia. Kun
kuningas loukkaa jotakuta aatelismiehistään eli siis tuottaa haittaa
hänen kunnialleen, kärsii hänen oma kunniansa sen kolauksen."

"Herra de la Fère!"

"Sire, lähetittekö Bragelonnen varakreivin Lontooseen ennen kuin
tulitte neiti de la Vallièren rakastajaksi, vai jälkeenkö?"

Ärtyneenä, varsinkin kun tunsi itseänsä hallittavan, kuningas tahtoi
kädenliikkeellä viitata Atokselle hyvästi.

"Sire, sanon teille kaikki", vastasi kreivi. "Minä en lähde täältä
saamatta teidän majesteetiltanne tyydytystä tai hankkimatta sitä itse.
Lähden tyytyväisenä, jos olette minulle todistanut olevanne oikeassa;
tyytyväisenä, jos olen teille todistanut, että olette väärässä. Oi, te
kyllä kuuntelette minua. Olen vanha, ja sydämeni sykkii kaikelle, mitä
kuningaskunnassa on todella suurta ja todella voimakasta. Olen
aatelismies, joka olen vuodattanut vertani isänne ja teidän edestänne,
koskaan pyytämättä mitään teiltä, yhtä vähän kuin isältännekään. En ole
tehnyt vääryyttä kellekään tässä maailmassa ja olen toimittanut
tunnustettavia palveluksia kuninkaille. Te varmasti kuuntelette minua!
Tulin vaatimaan teitä tilille erään palvelijanne kunniasta,
palvelijanne, jota olette loukannut valheella tai jonka te heikkoudesta
olette pettänyt. Tiedän ärsyttäväni teidän majesteettianne; mutta
tosiasiat surmaavat meidät. Tiedän teidän miettivän millä
rangaistuksella kostaisitte suorapuheisuuteni; mutta tiedän myöskin,
mitä rangaistusta anon teille Jumalalta, kertoessani Hänelle teidän
petollisuutenne ja poikani onnettomuuden."

Kuningas käveli pitkin askelin huoneessaan, käsi povella, pää jäykästi
pystyssä, leimuavin silmin.

"Monsieur", huudahti hän äkkiä, "jos olisin kuningas teille, olisitte
jo saanut rangaistuksenne. Mutta minä olen vain ihminen, ja minulla on
oikeus tämän maan päällä rakastaa niitä, jotka rakastavat minua --
harvinainen onni!"

"Teillä ei ole sitä oikeutta ihmisenä enempää kuin kuninkaanakaan. Jos
olisitte tahtonut menetellä rehellisesti, olisi teidän pitänyt ajoissa
ilmoittaa asiasta herra se Bragelonnelle, sen sijaan että lähetitte
hänet maanpakoon."

"Luulenpa tosiaan väitteleväni!" keskeytti Ludvig XIV sillä
majesteettisuudella, jonka vain hän kykeni niin merkillisesti antamaan
katseelleen ja äänelleen.

"Minä toivoin saavani teiltä vastauksen", sanoi kreivi.

"Saatte pian tietää vastaukseni, monsieur."

"Te tiedätte nyt ajatukseni", huomautti kreivi.

"Unohditte puhuvanne kuninkaalle, monsieur; se on rikos!"

"Te unohditte, että olette tärvellyt kahden ihmisen elämän; se on
kuolemansynti, sire!"

"Poistukaa jo!"

"En ennen kuin olen sanonut teille: Ludvig XIII:n poika, aloitatte
hallituskautenne huonosti, aloittaessanne sen naisenryöstöllä ja
vilpillisyydellä! Sukuni ja minä irtaudumme kaikesta siitä hartaasta
rakkaudesta ja kunnioituksesta teitä kohtaan, jonka olin pojallani
vannottanut Saint-Denisin hautaholvissa jalojen esi-isienne tomun
ääressä. Teistä on tullut vihollisemme, sire, emmekä tästälähtein ole
tekemisissä muuta kuin Jumalan, ainoan herramme kanssa. Muistakaa se!"

"Uhkaatteko te?"

"Oi, en!" vastasi Atos surumielisesti. "Sydämessäni ei ole
uhkamielisyyttä enempää kuin pelkoakaan. Jumala, josta teille puhun,
sire, kuulee sanani. Hän tietää, että kruununne kunnian ja
koskemattomuuden edestä vielä nytkin vuodattaisin kaiken sen veren,
joka kahdenkymmenen vuoden kansallis- ja ulkomaisissa sodissa on
minulle säästynyt. Voin siis teille vakuuttaa, etten uhkaa kuningasta
enempää kuin ihmistäkään. Mutta sanon teille: menetätte kaksi
palvelijaa, kuoletettuanne isän sydämestä uskon ja pojan sydämestä
rakkauden. Toinen ei enää usko kuninkaan sanaan eikä toinen ihmisten
vilpittömyyteen ja naisen puhtauteen. Toiselta on kunnioitus ja
toiselta tottelevaisuus kuollut. Hyvästi!"

Tämän sanottuaan Atos taittoi miekkansa polvellaan, asetti sen molemmat
päät verkalleen lattialle, ja tervehtien raivosta ja häpeästä
tukehtuvaa kuningasta lähti huoneesta.

Hervottomana nojautuen pöytäänsä vasten Ludvig toipui vasta parin
minuutin kuluttua, nousten silloin äkkiä soittamaan kiihkeästi kelloa.

"Kutsukaa herra d'Artagnan!" lausui hän säikähtyneelle ovenvartijalle.




198.

Myrskyn jälkeen.


Epäilemättä lukijamme ovat jo ihmetelleet, miten Atos niin parahiksi
saapui kuninkaan luo, kun eivät ole hänestä kuulleet pitkään aikaan.
Koska tehtävämme romaaninkirjoittajana ennen kaikkea on kytkeä
tapaukset toisiinsa melkein kohtalokkaalla johdonmukaisuudella, on
meillä kyllä vastaus heti valmiina.

Uskollisena kunniakysymysten järjestäjänä oli Portos Palais-Royalista
lähdettyään mennyt tapaamaan Raoulia Minimesin luo Vincennesin
metsikköön ja kertonut hänelle pienimpiä yksityiskohtia myöten
haastelunsa Saint-Aignanin kanssa, mainiten lopuksi, että kuninkaan
kutsu suosikille arvattavasti aiheuttaisi vain hetkellisen
viivähdyksen, joten kreivi kuninkaan luota päästyään kiirehtisi Raoulin
lähettämää haastetta noudattamaan.

Mutta vähemmän herkkäuskoisena kuin iäkäs ystävänsä oli Raoul Portoksen
kertomuksesta päättänyt, että jos de Saint-Aignan meni kuninkaan luo,
kertoisi hän tälle kaikki. Ja jos de Saint-Aignan kertoisi asian
kuninkaalle, kieltäisi kuningas häntä saapumasta miekkailupaikalle.
Tämän mietiskelynsä johdosta oli hän siis jättänyt Portoksen kentälle
odottelemaan sen tuskin luultavan tapauksen varalta, että de
Saint-Aignan tulisi sinne. Vielä oli hän kieltänyt Portosta viipymästä
niityllä tuntia tai puoltatoista pitempään. Mutta sen ehdotuksen oli
parooni jyrkästi hylännyt, päinvastoin asettuen sinne kuin olisi
tahtonut aivan juurtua Minimesin kentälle ja vaatien Raoulilta
lupauksen palata isänsä luota omaan kotiinsa, jotta Portoksen lakeija
tietäisi, mistä häntä etsiä, jos herra de Saint-Aignan ilmestyisi.

Bragelonne oli lähtenyt Vincennesistä ja rientänyt suoraa päätä Atoksen
luo, joka jo toista vuorokautta oleskeli Pariisissa.

D'Artagnan oli kirjeellä ilmoittanut kreiville Raoulin palanneen
Englannista. Tämän näkeminen ei siis tullut isälle varsinaisena
yllätyksenä, ja ojennettuaan hänelle kätensä ja syleiltyään häntä
kreivi viittasi häntä istumaan.

"Tiedän, että tulet luokseni niinkuin tullaan ystävän luo, varakreivi,
kun itketään ja kärsitään. Sano minulle, mikä sinut tänne tuo?"

Nuori mies kumarsi ja aloitti kertomuksensa. Useankin kerran
tukahduttivat kyyneleet hänen äänensä, ja kurkkuun pidätetty itku
keskeytti puheen. Kuitenkin hän selitti loppuun asti.

Luultavasti Atos jo tunsi, miten asian laita oli, koska tiedämme
d'Artagnanin hänelle kirjoittaneen; mutta tahtoen loppuun asti
säilyttää luonteensa melkein yli-inhimillisen tyyneyden ja
huolestumattomuuden vastasi hän:

"Raoul, minä en usko mitään noista huhuista. En usko mitään siitä, jota
pelkäät. Kyllähän luottamusta ansaitsevat henkilöt ovat tuosta
lemmenseikkailusta jo minullekin kertoneet, mutta sielussani ja
omassatunnossani pidän mahdottomana, että kuningas olisi häpäissyt
aatelismiestä. Menen siis takuuseen kuninkaasta ja lähden etsimään
sinulle todistusta sanoihini!"

Huojuen kuin juopunut omin silmin näkemänsä ja järkkymättömän
luottamuksensa välillä mieheen, joka ei koskaan ollut valehdellut,
Raoul kumarsi ja tyytyi vastaamaan:

"Menkää siis, kreivi; minä odotan."

Ja hän istui pää molempiin käsiinsä kätkettynä. Atos pukeutui ja läksi.
Tästä käynnistä kuninkaan luona olemme lukijoillemme juuri kertoneet;
he ovat nähneet kreivin astuvan hänen majesteettinsa huoneeseen ja
poistuvan sieltä.

Kun hän palasi kotiinsa kalpeana ja synkkänä, istui Raoul vielä
epätoivoisessa asennossaan. Kuullessaan ovien avautuvan ja isänsä
askelten lähenevän nuori mies kuitenkin kohotti päätänsä.

Atos oli kalpea, avopäin ja vakavan näköinen; hän jätti päällysnuttunsa
ja hattunsa lakeijalle, viittasi tätä poistumaan ja istahti Raoulin
luo.

"No, monsieur", kysyi nuori mies keikahduttaen surumielisesti päänsä
alas, "oletteko nyt vakuuttunut?"

"Olen, Raoul; kuningas rakastaa neiti de la Vallièrea."

"Hän siis myöntää sen?" huudahti Raoul.

"Ehdottomasti", virkkoi Atos.

"Entä Louise?"

"Häntä en nähnyt."

"Mutta kuningas puhui hänestä teille? Mitä hän sanoi?"

"Että tyttö rakastaa häntä."

"Oi, nyt näette, nyt näette, monsieur!"

Ja nuori mies teki epätoivoisen liikkeen.

"Raoul!", jatkoi kreivi, "saat uskoa, että sanoin kuninkaalle kaikki,
minkä itse olisit sanonut, ja mielestäni lausuin sen sopivasti, vaikka
lujin sanoin."

"Ja mitä te sanoitte, monsieur?"

"Sanoin, Raoul, että kaikki oli lopussa hänen ja meidän välillämme ja
että sinä et enää puuttuisi hänen palvelukseensa; sanoin, että itsekin
tästälähtein asetun hänestä eroon. Nyt minun on enää saatava selville
vain yksi seikka."

"Mikä niin, monsieur?"

"Oletko tehnyt päätöksesi."

"Päätökseni? Missä suhteessa?"

"Rakkauden ja..."

"Puhukaa, monsieur!"

"Ja koston osalta. Sillä pelkään, että tuumit kostoa."

"Oi, monsieur, rakkauden... ehkä joskus myöhemmin onnistun
riuhtaisemaan rinnastani. Jumalan ja teidän viisaitten kehoitustenne
avulla uskon siihen kykeneväni. Kostoa en ole uneksinut muuta kuin
häijyn ajatuksen valtaamana; sillä enhän minä olisi voinut oikealle
rikolliselle kostaa. Olen siis luopunut kostonhankkeesta."

"Et niin ollen enää ajattele etsiä riitaa herra de Saint-Aignanin
kanssa?"

"En, monsieur. Haaste on annettu; jos herra de Saint-Aignan ottaa sen
vastaan, niin pysyn siinä. Mutta ellei hän noudata sitä, jääköön asia
sikseen."

"Ja de la Vallière?"

"Ettehän toki ole vakavasti pitänyt mahdollisena, että aikoisin kostaa
naiselle", vastasi Raoul niin surumielisesti hymyillen, että se
pulpahdutti kyyneleen silmäripsien reunaan tälle miehelle, joka niin
usein oli kumartunut omien ja muiden murheitten yli.

Hän ojensi Raoulille kätensä, johon tämä kiihkeästi tarttui.

"Siis, kreivi, pidätte aivan varmana, että onnettomuus on korjaamaton?"
kysyi nuori mies.

Atos ravisti vuorostaan päätänsä.

"Lapsiparka!" kuiskasi hän.

"Te luulette minun vielä toivovan", virkkoi Raoul, "ja surkuttelette
minua. Oh, minulle on vain niin hirveän tuskallista, näettekös,
ansionsa mukaan halveksia häntä, jota olen niin suuresti rakastanut.
Jospa olisin jotakin häntä vastaan rikkonut, niin olisin onnellinen ja
antaisin hänelle anteeksi."

Atos katsahti surullisena poikaansa. Nuo Raoulin lausumat muutamat
sanat näkyivät kirvonneen hänen omasta sydämestään.

Tällä hetkellä lakeija ilmoitti d'Artagnanin. Se nimi kajahti hyvin
erilaiselta Atoksen ja Raoulin korvissa.

Muskettisoturi astui huoneeseen, epämääräinen hymy huulillaan. Raoul
seisoi liikkumatta, Atos astui ystäväänsä kohden, ja hänen kasvoillaan
oli omituinen ilme, joka ei jäänyt Bragelonnelta huomaamatta.
D'Artagnan vastasi Atokselle vain silmäniskulla; sitten hän mennen
Raoulin luo tarttui tämän käteen.

"Ka", virkkoi hän, puhuen samalla kertaa sekä isälle että pojalle,
"lasta lohduttelemassa, näen mä?"

"Ja sinä, joka aina olet niin hyvä", sanoi Atos, "tulet tässä vaikeassa
tehtävässä avukseni."

Näin lausuessaan Atos puristi molemmin käsin d'Artagnanin kättä. Raoul
luuli huomaavansa, että tähän puristukseen sisältyi jotakin erityistä,
mitä sanat eivät ilmaisseet.

"Niin", vastasi muskettisoturi, sipaisten vapaalla kädellään
viiksiänsä, "niin, minä tulin myös..."

"Olkaa tervetullut, chevalier, ei tuomanne lohdutuksen vaan itsenne
tähden. Minä olen lohdutettu."

Ja Raoul yritti hymyillä, mutta se myhäily oli murheellisempaa kuin
mikään kyynel, minkä d'Artagnan eläissään oli nähnyt vuotavan.

"Hyvä on!" virkkoi d'Artagnan.

"Mutta", jatkoi Raoul, "te saavuitte juuri kun herra kreivi oli
kertomaisillaan minulle yksityiskohtia käynnistään kuninkaan luona.
Sallinette hänen jatkaa?"

Ja nuoren miehen silmät näkyivät tahtovan katsoa muskettisoturin
sydämen pohjaan.

"Käynnistään kuninkaan luona?" virkkoi d'Artagnan niin luontevasti,
ettei ollut mahdollista epäillä hänen kummastustaan. "Oletko ollut
kuninkaan puheilla, Atos?"

Atos hymyili.

"Olen", sanoi Atos, "olen haastatellut häntä."

"Ah, ettekö tosiaan tiennyt, että kreivi oli käynyt hänen
majesteettinsa luona?" kysyi Raoul puolittain rauhoittuneena.

"_Ma foi_, en! En ollenkaan."

"No, sitten olen levollisempi", sanoi Raoul.

"Miksikä levollisempi?" kysyi Atos.

"Monsieur", ilmaisi Raoul, "suokaa anteeksi, mutta tuntien ystävyyden,
jolla minua kunnioitatte, pelkäsin teidän voineen hiukan liian
kiivaasti esittää hänen majesteetilleen minun murheeni ja oman
närkästyksenne, niin että kuningas..."

"Että kuningas mitä?" toisti d'Artagnan. "Kah, päätähän lauseesi,
Raoul."

"Pyydän vieläkin anteeksi, herra d'Artagnan", sanoi Raoul. "Myönnän
hetkisen pelänneeni, että te ette saapunutkaan tänne herra
d'Artagnanina, vaan muskettisoturien kapteenina."

"Sinä olet hupsu, Raoul-rukkani", huudahti d'Artagnan, mutta hänen
naurunräjähdyksessään olisi tarkka huomioiden tekijä saattanut kaivata
suurempaa avonaisuutta.

"Sitä parempi!" virkkoi Raoul.

"Niin, hupsu, ja tiedätkö, mihin sinua neuvon?"

"Puhukaa, monsieur, -- teidän suustanne tullen täytyy neuvon olla
hyvä."

"No niin, neuvon sinua etsimään hiukan lepoa, kun olet rasittunut
matkastasi, käynnistäsi Guichen, Madamen ja Portoksen luona ja lisäksi
Vincennesin ratsastusretkestä. Mene maata, nuku kaksitoista tuntia, ja
kun heräät, niin laukkauta kelpo hevonen uuvuksiin."

Ja vetäen hänet luokseen hän syleili varakreiviä kuin tämä olisi ollut
hänen oma poikansa. Atos teki samaten, mutta isän suudelma näkyi olevan
vieläkin hellempi ja puristus voimakkaampi kuin ystävän oli ollut.

Nuori mies katsahti toistamiseen näihin kahteen mieheen, pinnistäen
kaikki sielunvoimansa päästäkseen heidän ajatustensa perille. Mutta
hänen katseensa tylpistyi muskettisoturin hymyileviin kasvoihin ja
kreivi de la Fèren tyyneen ja leppeään muotoon.

"Ja mihin menet, Raoul?" kysyi viimemainittu nähdessään Bragelonnen
tekevän lähtöä.

"Kotiini, monsieur", vastasi tämä vienolla ja surullisella äänellä.

"Sieltä sinut siis tapaa, varakreivi, jos sinulle on jotakin
ilmoitettavaa?"

"Niin, monsieur. Arveletteko, että sattuisi jotakin minulle
ilmoitettavaa?"

"Mistäpä sen tietää!"

"Niin, uusia lohdun sanomia", virkkoi d'Artagnan, työntäen Raoulia
säveästi ovea kohti.

Nähdessään tällaisen huolettomuuden ystävysten jokaisessa eleessä Raoul
läksi kreivin luota ilman muita huolia kuin oman murheensa tunne.

"Jumala olkoon ylistetty!" lausui hän itsekseen. "Saan siis kiinnittää
ajatukseni vain omaan kohtalooni."

Ja kääriytyen viittaansa sillä tavoin, että se kätki vastaantulijoilta
hänen masentuneet kasvonsa, astui hän ulos palatakseen omaan
asuntoonsa, kuten oli Portokselle luvannut.

Ystävykset olivat katselleet poistuvaa nuorta miestä säälinsekaisin
tuntein. Mutta kumpainenkin oli ilmaissut mielialansa eri tavalla.

"Raoul-parka!" oli Atos huoahtaen virkkanut.

"Raoul-parka!" oli d'Artagnan sanonut olkapäitään kohauttaen.




199.

Heu, miser![22]


"Raoul-parka!" oli Atos virkkanut. "Raoul-parka!" oli d'Artagnan
hymähtänyt. Koska nämä kaksi niin lujaluontoista miestä häntä
säälittelivät, täytyi Raoulin tosiaan olla hyvin onneton.

Ja kun hän jätettyään pelottoman ystävän ja lempeän isän oli joutunut
yksikseen ja muisti kuninkaan tunnustaman hellyyden, joka häneltä
riisti rakkaimman, tunsi hän sydämensä pakahtuvan, kuten jokainen
meistä on tuntenut ensimmäisen unelman särkyessä, ensi lemmen
pettäessä.

-- Oi, valitteli hän, -- kaikki on siis mennyttä! Ei enää mitään
elämässä! Ei mitään odotettavaa, ei mitään toivottavaa! Niin sanoi
minulle Guiche, niin sanoi isäni, niin sanoi herra d'Artagnan. Kaikki
tässä maailmassa on vain houretta! Kymmenen vuotta tavoittamani
tulevaisuus oli unta! Sydäntemme liitto oli haavetta! Pelkän rakkauden
ja onnen elämä oli tyhjää!

-- Hupsu, joka näin julkisesti haaveilen ystävieni ja vihollisteni
nähden, jotta edellisten mieli mustuu kärsimyksistäni ja jälkimmäiset
nauravat murheilleni!... Täten onnettomuuteni tulee julkiseksi
häpeäkseni, yleiseksi juorujen aiheeksi, ja huomenna minua ivaten
osoitetaan sormella!

Ja vaikka Raoul oli isälleen ja d'Artagnanille luvannut tyyntyä, lausui
hän muutamia synkkiä uhkauksen sanoja sielussaan.

-- Ja kuitenkin, -- jatkoi hän, -- jos nimeni olisi de Wardes ja jos
minulla samalla kertaa olisi herra d'Artagnanin joustavuus ja tarmo,
niin hymyhuulin saisin naiset uskomaan, että tuo petturi, jota olen
rakkaudellani kunnioittanut, ei jätä minulle mitään kaihoa, -- että
ainoastaan pahoittelen, kun hänen uskollisuudenteeskentelynsä eksytti
minua. Jotkut ilveilijät mairittelisivat kuningasta minun
kustannuksellani, mutta minä asettuisin väijymään irvihampaiden tielle,
rangaisten heistä muutamia. Minua pelättäisiin, ja kaadettuani
kolmannen lurjuksen jalkojeni juureen naiset jumaloitsisivat minua.

-- Niin, täten olisi minun meneteltävä, eikä itse la Fèren kreivi minua
siitä moittisi. Eikö hänkin ole nuoruudessaan kokenut samaa kuin minä
nyt saan kokea? Eikö hän ole korvannut rakkautta päihtymyksellä? Usein
on hän minulle siitä kertonut. Miksen minäkin korvaisi rakkautta
nautintojen huumeella? Hän oli kärsinyt yhtä paljon kuin minä kärsin,
kenties enemmän! Toisen ihmisen elämäkerta on siis samanlainen kuin
toisenkin, lyhyempi tai pitempi murhenäytelmä, enemmän tai vähemmän
surullinen koettelemus! Koko ihmiskunnan ääni on vain yksi ainoa pitkä
valitushuuto.

-- Mutta mitä merkitsevät toisten tuskat sille, joka kärsii?
Lieventääkö toisen rintaan isketty vamma ammottavaa haavaa omassamme?
Tyrehdyttääkö vieressämme valuva veri oman veremme vuotamasta?
Vähentääkö maailman tuska oman sydämemme polttavaa kivistystä? Ei,
jokainen kärsii omasta edestään, jokainen kamppailee oman murheensa
kanssa, itkee omia kyyneliään.

-- Ja mitä onkaan elämäni tähän asti ollut? Kylmä ja hedelmätön tanner,
jolla aina olen taistellut muiden puolesta, en koskaan itseni. Milloin
kuninkaan edestä, milloin naisen tähden. Kuningas on minut pettänyt,
nainen hylännyt. Voi minua onnetonta... Naiset! Enkö siis voisi antaa
kaikkien naisten sovittaa yhden tekemää rikosta? Mitä siihen
tarvittaisiin?... Olla ilman sydäntä tai unohtaa sellaisen saaneensa;
olla luja heikkojakin kohtaan, puristaa herkeämättä, vaikka tunteekin
uhrin nykertyvän. Mitä sen saavuttamiseksi vaaditaan? Nuoruutta,
kauneutta, voimaa, urheutta, rikkautta. Minulla on tai on oleva kaikki
tuo.

-- Entä kunnia? Mitä on kunnia? Opinkappale, jonka kukin käsittää
omalla tavallaan. Isäni usein sanoi miinalle: 'Kunnia on se arvonanto,
jota olemme velvolliset muille ja ennen kaikkea itsellemme
osoittamaan.' Mutta de Guiche, Manicamp ja varsinkin de Saint-Aignan
sanoisivat: 'Kunnia on kuninkaansa halujen ja mielitekojen
palvelemista.' kunnia on helppoa ja tuottavaa. Sellaisen kunniantunnon
avulla voin säilyttää paikkani hovissa, tulla kuninkaan kamariherraksi,
saada uljaan rykmentin komennettavakseni, kunnia kohottaa minut vielä
herttuaksi ja pääriksi.

-- Tahra, jonka tuo nainen on minuun painanut, murhe, jolla hän on
särkenyt lapsuudenystävänsä Raoulin sydämen, ei koske vähääkään herra de
Bragelonnea, hyvää upseeria, uljasta kapteenia; hän niittää kunnian
laakereita ensimmäisessä ottelussa, ja hänestä tulee sata kertaa
enemmän kuin neiti de la Vallière kuninkaan jalkavaimona tänään on.
Sillä kuningas ei nai neiti de la Vallièrea, ja mitä julkisemmin Ludvig
hänet julistaa rakastajattarekseen, sitä paksummaksi kutoo sen häpeän
otsarivan, jonka hän viskaa seppeleeksi hänen ohimoilleen. Ja samassa
määrässä kuin häntä halveksitaan, kuten itse häntä halveksin, saan minä
kerskailla.

-- Ah, olimme kulkeneet yhdessä, hän ja minä, ensimmäisen, kauneimman
kolmanneksen elämäämme, käyneet käsi kädessä nuoruuden ihanaa,
kukitettua polkua, ja nyt me saavumme tienhaaraan, missä hän eroaa
minusta, ja lähdemme kumpikin eri suuntaan, etääntyen yhä loitommaksi
toisistamme. Ja saavuttaakseni matkani pään, oi Herra, olen yksinäni,
toivotonna, menehtyneenä! Voi minua onnetonta!...

Raoul oli ehtinyt näin pitkälle synkissä mietteissään, kun hänen
jalkansa koski koneellisesti hänen asuntonsa kynnystä. Hän oli saapunut
tänne näkemättä katuja, joita kulki, tietämättä, miten oli osannut
perille. Hän työnnälsi ovea, alkaen nousta portaita.

Kuten useimmissa asumuksissa siihen aikaan oli porraskäytävä pimeä ja
välitasanteet hämäriä. Raoulin asuntoon oli noustava yksi askelmajakso.
Hän pysähtyi soittamaan. Olivain tuli vastaan, ottaen hänen käsistään
miekan ja päällysviitan. Raoul avasi itse eteisestä pieneen saliin
johtavan oven. Huone oli nuoren miehen asunnoksi varsin rikkaasti
sisustettu ja täynnä kukkia, joita Olivain herransa maun tuntien oli
kiirehtinyt hänelle hankkimaan siitä välittämättä, kiinnittäisikö tämä
siihen huomiotaan vai eikö.

Salissa oli la Vallièren muotokuva, jonka tyttö itse oli piirtänyt ja
antanut Raoulille. Tämä tummalla damastilla päällystetyn suuren
leposohvan yläpuolelle ripustettu kuva oli ensimmäinen esine, jota
kohden Raoul suuntasi askeleensa, ensimmäinen esine, johon hän loi
katseensa. Raoul muuten noudattikin tässä vanhaa tottumustaan; aina
hänen kotiin tullessaan tämä kuva ennen muita veti hänen silmänsä
puoleensa. Nyt, kuten aina, hän meni suoraan muotokuvan luo ja nostaen
polvensa leposohvalle pysähtyi sitä surumielisesti katselemaan.

Hänen käsivartensa olivat ristissä rinnalla, pää hieman koholla, katse
tyyni ja verhottu, suupielet katkerassa hymyssä. Hän silmäili
jumaloitua kuvaa. Sitten kaikki äskeiset mietteet muistuivat hänen
mieleensä, kaikki hänen kärsimyksensä kouristivat hänen sydäntään, ja
pitkän tuskantovin jälkeen hän äännähti kolmannen kerran: "Voi minua
onnetonta!"

Tuskin oli hän nämä sanat lausunut, kun kuuli huokauksen ja voihkaisun
takanaan.

Nopeasti kääntyen hän huomasi huoneen nurkkaan kumartuneena seisomassa
hunnutetun naisen, jonka hän sisään astuessaan oli kätkenyt avaamansa
oven taakse, eikä sittemmin selin seisten ollut häntä havainnut.

Hän astui naista kohden, jonka läsnäoloa ei kukaan ollut ilmoittanut,
tervehtiäkseen ja tiedustaakseen vieraan asiaa. Mutta yhtäkkiä
alaspainunut pää kohosi, sivulle heitetty linnikko paljasti kasvot, ja
hän näki edessään valkoisen, murheellisen olennon.

Raoul peräytyi kuin aaveen edestä.

"Louise!" huudahti hän niin epätoivoisesti, ettei luulisi ihmisäänen
sellaista parahdusta soinnuttavan sydämen kaikkien säikeitten
katkeamatta.




200.

Viimeinen isku.


Neiti de la Vallière, sillä hän se oli, astahti lähemmäksi.

"Niin, -- Louise", kuiskasi tyttö.

Mutta tällä perin lyhyellä väliajalla oli Raoul ehtinyt toipua
hämmästyksestään.

"Te, mademoiselle?" kysyi hän, lisäten sitten sanoin kuvaamattomalla
äänensävyllä: "Te täällä?"

"Niin, Raoul" toisti nuori tyttö; "niin, minä odotin teitä."

"Anteeksi; sisälle tullessani en tiennyt..."

"Niin, olin pyytänyt Olivainia olemaan teille mainitsematta..."

Hän epäröitsi, ja kun ei Raoulkaan kiirehtinyt hänelle vastaamaan,
syntyi hetkisen äänettömyys -- äänettömyys, jonka kestäessä olisi
voinut kuulla näiden kahden sydämen tykytykset. Ne eivät enää sykkineet
yksiäänisesti, mutta kumpikin yhtä rajusti.

Louisen oli puhuttava.

"Minun täytyi teidät tavata", hän ponnistausi lausumaan, "oli aivan
välttämätöntä, että tulisin puheillenne... itse... yksinäni... En ole
kavahtanut toimenpidettä, jonka täytyy jäädä salaiseksi, sillä
ainoastaan te, herra de Bragelonne, sen ymmärtäisitte."

"Tosiaan, mademoiselle", sopersi Raoul aivan säikähtyneenä ja
huohottaen, "siitä hyvästä käsityksestä huolimatta, joka teillä on
minusta, täytyy minun tunnustaa, etten minäkään..."

"Tahdotteko osoittaa minulle sen suosion, että istahdatte minua
kuuntelemaan?" keskeytti hänet Louise lempeimmällä äänellään.

Bragelonne katseli häntä hetkisen. Sitten hän surullisesti pudistaen
päätänsä istuutui tai pikemmin lysähti tuolille.

"Puhukaa", sanoi hän.

Tyttö vilkaisi vaivihkaa ympärilleen. Tämä katse oli rukous, joka anoi
salassapitämistä paljon kaunopuheisemmin kuin hänen vastikään
lausumansa sanat.

Raoul nousi, astui ovelle, avasi sen ja huusi: "Olivain, en ole
kenenkään tavattavissa."

Sitten hän kääntyi takaisin, tullen la Vallièren luo.

"Tätäkö halusitte?" virkahti hän.

Mikään ei voi kuvata vaikutusta, jonka tämä lause teki Louiseen,
tarkoittaessaan: -- Näette, että minä vielä ymmärrän teitä.

Hän otti nenäliinansa pyyhkäistäkseen kapinallisen kyynelen
silmänurkastaan. Hetkisen perästä hän reipastausi puhumaan.

"Raoul" hän virkkoi, "älkää kääntäkö minusta noita hyviä ja rehellisiä
silmiänne. Te ette kuulu niihin miehiin, jotka halveksivat naista
siksi, että hän on lahjoittanut sydämensä, kun tämä rakkaus tietää
heille onnettomuutta tai loukkaa heidän ylpeyttänsä."

Raoul ei vastannut mitään.

"Ah!" jatkoi la Vallière. "On liiankin totta, että asiani on huono, ja
vaikea on minun löytää sopivaa lausetta alkaakseni. No, koetanhan tehdä
parastani, kertoakseni teille koristamatta kaikki. Kun puhun totta,
löydän aina suoran tien pimeydessä, epäröimisessä ja vastuksissa, jotka
minun täytyy voittaa huojentaakseni ylivuotavaa sydäntäni, kun se
tahtoo tyhjentää tunteensa jalkojenne juureen."

Raoul pysyi yhä ääneti.

La Vallière katseli häntä ilmeellä, joka näkyi haastavan: -- Rohkaiskaa
minua! Lausukaahan sananen, taivaan tähden!

Mutta Raoul oli yhä vaiti, ja tytön täytyi jatkaa.

"Juuri äsken", virkkoi hän, "herra de Saint-Aignan kävi kuninkaan
puolesta luonani."

Hän loi silmänsä alas. Raoul taasen käänsi katseensa poispäin, jottei
näkisi mitään.

"Herra de Saint-Aignan kävi kuninkaan puolesta luonani", toisti tyttö,
"ja ilmoitti minulle, että te tiedätte kaikki."

Ja hän koetti katsoa kasvoihin häntä, joka niin monien iskujen lisäksi
sai vielä tämän; mutta hänelle oli mahdotonta kohdata Raoulin silmiä.

"Hän sanoi minulle, että teissä on noussut minua vastaan oikeutettu
viha."

Tällä kertaa Raoul katsahti tyttöön, ja halveksiva hymy värähti hänen
huulillaan.

"Oi", jatkoi Louise, "pyydän, älkää sanoko, että olette tuntenut minua
kohtaan muuta kuin vihaa. Odottakaa, Raoul, kunnes olen sanonut kakki,
odottakaa, kunnes olen puhunut loppuun."

Tahtonsa voimalla Raoul pakotti otsansa kirkastumaan; poimu hävisi
hänen suupielestään.

"Ja ensiksikin", sanoi la Vallière, "ensiksi pyydän teiltä
jalomielisimmältä ja ylevimmältä mieheltä -- anteeksi, rukoilen sitä
kädet ristissä, kumartunein otsin. Vaikka jätinkin teidät
tietämättömäksi siitä, mitä minussa tapahtui, en toki koskaan olisi
suostunut teitä pettämään. Oi, minä rukoilen teitä, Raoul, pyydän sitä
polvillani, vastatkaa minulle, vaikkapa sananne olisi herjaus.
Mieluummin solvaus huuliltanne kuin epäily sydämestänne!"

"Ihmettelen teidän ajatustenne ylevää hienoutta, mademoiselle", vastasi
Raoul, yritellen pysyä tyynenä. "Ja petetty tietämättömyyteen on siis
rehellistä; mutta pettäminen näkyy olevan väärin, ja sitä te ette
tekisi."

"Monsieur, kauan luulin, että rakastin teitä yli kaiken, ja niin kauan
kuin tähän rakkauteeni uskoin minä tunnustin teitä rakastavani.
Bloisissa minä rakastin teitä. Kuningas kävi Bloisissa; luulin teitä
vielä rakastavani. Olisin vannonut sen alttarilla. Mutta päivä tuli,
jolloin huomasin erehdykseni."

"No niin, sinä päivänä, mademoiselle, koskapa minä teitä yhäti
rakastin, olisi oikeudenmukaisuus vaatinut teitä minulle ilmoittamaan,
että oma rakkautenne oli sammunut."

"Sinä päivänä, Raoul, päivänä, jolloin näin sydämeni sisimpään,
päivänä, jolloin tunnustin itselleni, että te ette ollut ajatusteni
ainoa esine, päivänä, jolloin silmieni eteen aukeni toinen tulevaisuus
kuin olla ystävättärenne, lemmittynne, puolisonne, ah, sinä päivänä,
Raoul, ette enää ollut lähelläni."

"Te tiesitte olinpaikkani, mademoiselle. Olisi pitänyt kirjoittaa."

"Raoul, minä en uskaltanut. Raoul, olin kurja pelkuri. Mitäpä saatoin
tehdä, Raoul! Minä tunsin teidät niin hyvin, tiesin niin hyvin, että
rakastitte minua, ja tämä tietoisuus sai minut vapisemaan, kun vain
ajattelinkin murhetta, jonka teille aiheuttaisin. Ja se on niin totta,
Raoul, kuin että tällä hetkellä teille puhuessani, teidän eteenne
kumartuneena, sydän pakahtumaisillaan, ääni uupuen nyyhkytyksistä,
kyyneleet silmissä, minulla ei ole muuta puolustusta kuin
avomielisyyteni, ei muuta murhetta kuin se, jonka luen teidän
silmistänne."

Raoul yritti hymyillä.

"Ei", lausui nuori tyttö syvällä vakaumuksella, "ei, te ette saa tehdä
minulle sitä vääryyttä, että teeskentelisitte edessäni. Te kyliä
rakastitte minua, te olitte varma rakkaudestanne, te ette pettänyt
itseänne, ette valehdellut omalle sydellenne, kun sitävastoin minä,
minä...!"

Ja aivan kalpeana, käsivarret ojennettuina pään yli hän hervahti
polvilleen.

"Kun sitävastoin te", täydensi Raoul, "sanoitte minua rakastavanne ja
rakastitte toista!"

"Ah, niin!" huudahti poloinen lapsi. "Ah, niin, minä rakastan toista;
ja tätä toista... hyvä Jumala! -- sallikaa minun se sanoa, koska se on
ainoa puolustukseni, Raoul -- tätä toista minä rakastan enemmän kuin
elämääni, enemmän kuin rakastan Jumalaa. Antakaa rikokseni anteeksi tai
rangaiskaa petokseni, Raoul. En ole tullut tänne puolustautumaan, vaan
sanomaan teille: Te tiedätte, mitä rakastaminen on! No niin, minä
rakastan! Rakastan siinä määrin, että antaisin henkeni, antaisin
sieluni rakastettuni edestä! Jos hän koskaan lakkaa minua rakastamasta,
kuolen murheeseen, ellei Jumala minua vahvista, ellei Herra minua
armahda. Raoul, olen tullut tänne alistuakseni tahtoonne, olkoon se
millainen tahansa; kuollakseni, jos vaaditte kuolemaani. Surmatkaa
minut siis, Raoul, jos sydämessänne uskotte, että ansaitsen kuoleman."

"Varokaa, mademoiselle", sanoi Raoul; "naisella, joka pyytää kuolemaa,
ei ole petetylle rakastajalleen enää muuta annettavaa kuin verensä."

"Olette oikeassa", vastasi tyttö.

Raoul huokasi syvään.

"Ja te rakastatte voimatta unohtaa?" huudahti Raoul.

"Minä rakastan tahtomatta unohtaa, haluamatta rakastaa ketään muuta",
vastasi la Vallière.

"Hyvä!" virkkoi Raoul. "Olette todellakin sanonut minulle kaikki, mitä
teillä oli sanottavaa, kaikki, mitä saatoin toivoa tietäväni. Ja nyt,
mademoiselle, on minun vuoroni pyytää teiltä anteeksi. Minä olin
vähällä tulla esteeksi elämänne tiellä; minä olinkin väärässä,
pettäessäni itseäni minä autoin teitä itseänne pettämään."

"Oi", äännähti la Vallière, "en teiltä niin paljon pyydä, Raoul."

"Kaikki on ollut minun syyni, mademoiselle", jatkoi Raoul. "Tuntien
elämän ongelmat paremmin kuin te olisi minun asiani ollut teitä
valaista. Minun ei olisi sopinut rakentaa epävarmalle pohjalle; minun
olisi pitänyt saattaa sydämenne puhumaan, kun sitävastoin tuskin olen
huulianne puhuttanut. Toistan, mademoiselle, että pyydän teiltä
anteeksi."

"Se on mahdotonta, mahdotonta!" huudahti Louise. "Te laskette minusta
leikkiä!"

"Miksikä mahdotonta?"

"Niin, on mahdotonta olla noin hyvä, noin jalo, noin täydellinen."

"Pitäkää varanne!" virkkoi Raoul katkerasti hymyillen. "Sillä kohta
sanotte ehkä, etten ole teitä rakastanutkaan."

"Oi, te rakastatte minua hellänä veljenä! Sallikaa minun sitä toivoa,
Raoul."

"Hellänä veljenä? Luopukaa siitä erehdyksestä, Louise. Minä rakastin
teitä rakastajana, puolisona, hellimpänä teitä rakastavista miehistä."

"Raoul, Raoul!"

"Veljenäkö? Oi, Louise, minä rakastin teitä niin, että olisin uhrannut
teille kaiken vereni pisara pisaralta, kaiken lihani pala palalta, koko
iäisyyteni hetki hetkeltä."

"Raoul, Raoul, Jumalan tähden!"

"Minä rakastin teitä niin paljon, Louise, että sydämeni on kuollut,
uskoni horjuu ja silmäni sammuvat. Rakastin teitä niin paljon, etten
enää näe mitään maan päällä enkä taivaassa."

"Raoul, Raoul, ystäväni, rukoilen teitä säästämään minua!" huudahti la
Vallière. "Oi, jospa olisin tiennyt!..."

"On myöhäistä, Louise. Te rakastatte, olette onnellinen. Luen ilonne
kyyneltenne välistä. Oikeudentuntonne juoksuttamien kyynelten takaa
tunnen rakkautenne aiheuttamat huokaukset. Louise, Louise, te olette
tehnyt minusta ihmisten kurjimman. Poistukaa, minä vannotan teitä.
Hyvästi, hyvästi!"

"Antakaa minulle anteeksi, minä rukoilen!"

"Ah, enkö ole tehnyt enemmänkin? Enkö ole teille sanonut, että yhä
rakastan teitä?"

Louise kätki kasvot käsiinsä.

"Ja sanoa teille tämä -- ymmärrättekö, Louise? -- sanoa se teille
tällaisella hetkellä, sanoa se teille niinkuin minä sen sanon, on
ilmoittaa teille kuolemantuomioni. Hyvästi!"

La Vallière aikoi ojentaa kätensä häntä kohti.

"Me emme enää saa nähdä toisiamme tässä maailmassa", sanoi Raoul.

Tyttö tahtoi huudahtaa. Hän sulki kädellään hänen suunsa. Louise
suuteli tätä kättä ja meni tainnuksiin.

"Olivain", kutsui Raoul, "ottakaa tämä nuori nainen ja kantakaa hänet
vaunuihinsa, jotka odottavat portilla."

Olivain nosti hänet ylös. Raoul liikahti rynnätäkseen la Vallièreä
kohti ja antaakseen hänelle ensimmäisen ja viimeisen suutelon. Sitten
hän äkkiä pysähtyen virkkoi:

"Ei, se onni ei ole minua varten. En ole Ranskan kuningas, en tahdo
varastaa!"

Ja hän astui takaisin huoneeseensa, sillävälin kun lakeija kantoi yhä
tainnuksissa olevan la Vallièren vaunuihin.




201.

Mitä Raoul oli aavistanut.


Kun Raoul oli lähtenyt, kun häntä saattavat kaksi huudahdusta olivat
värähtäneet ilmaan, jäivät Atos ja d'Artagnan kahden kesken.

Atoksen kasvot saivat heti saman odottavan ilmeen, joka niillä oli
ollut d'Artagnanin saapuessa.

"No, rakas ystävä", virkkoi hän, "mitä tulit minulle ilmoittamaan?"

"Minäkö?" kysyi d'Artagnan.

"Niin tietysti. Ei sinua noin ilman aikojaan lähetettäne?"

Atos hymyili.

"Peijakas!" murahti d'Artagnan.

"Autan sinua alkuun, rakas ystävä. Kuningas on raivoissaan, eikö niin?"

"No, täytyypä myöntää, että hän ei ole tyytyväinen."

"Ja sinä tulet...?"

"Hänen käskystään, aivan oikein."

"Siis minua vangitsemaan?"

"Iskit naulaa kantaan, rakas veikkonen."

"Sitä odotinkin. Lähtekäämme!"

"Oh, lempo soikoon!" huudahti d'Artagnan. "Kovinpa sinulla on kiire!"

"Pelkään viivyttäväni sinua", sanoi Atos hymyillen.

"Minulla on aikaa. Etkö muuten ole utelias tietämään mitä tapahtui
kuninkaan ja minun kesken?"

"Jos viitsit sen kertoa, ystäväni, kuuntelen mielelläni."

Ja hän osoitti d'Artagnanille suurta nojatuolia, johon tämä heittäysi
mukavaan asentoon.

"Minä todella haluan selostaa keskusteluamme, tiedätkös", jatkoi
d'Artagnan, "sillä se oli mielenkiintoinen kylläkin."

"Puhu pois."

"No niin, kuningas kutsutti minut luokseen."

"Heti lähtöni jälkeenkö?"

"Sinä olit vielä portaiden alimmilla askelmilla, kuten muskettisoturit
minulle sanoivat. Minä saavuin. Ystäväni, hän ei ollut punehduksissa,
hän oli sinervä. En vielä tiennyt, mitä oli tapahtunut. Mutta lattialla
näin kahdeksi kappaleeksi taitetun miekan.

"'Kapteeni d'Artagnan!' huudahti kuningas minut nähdessään. 'Sire',
vastasin minä.

"'Täältä juuri läksi herra de la Fère, ja hän oli hävytön!' 'Hävytön?'
huudahdin sellaiseen äänensävyyn, että kuningas äkkiä pysähtyi.

"'Kapteeni d'Artagnan', huomautti hän hammasta purren, 'te kuuntelette
ja tottelette minua'. 'Se on velvollisuuteni, sire.'

"'Olen tahtonut säästää tältä herrasmieheltä, josta minulla on muutamia
hyviä muistoja, solvauksen vangituttaa hänet luonani.'

"'Ah, ah!' virkahdin minä tyynesti. 'Mutta', pitkitti hän, 'teidän on
otettava vaunut.'

"Minä liikahdin.

"'Jos teistä on vastenmielistä itse vangita hänet', jatkoi kuningas,
'lähettäkää tänne henkivartioni kapteeni.'

"'Sire', vastasin minä, 'ei ole tarvis henkivartion kapteenia, koska
minä olen palvelusvuorolla.'

"'En tahtoisi tuottaa teille ikävää mieltä', sanoi kuningas suopeasti,
'sillä te olette aina palvellut minua hyvin, herra d'Artagnan.'

"'Tässä ei ole kysymystä minun mieliteoistani, sire', vastasin minä.
'Olen palvelusvuorolla, siinä kaikki.'

"'Mutta', kummeksui kuningas, 'minun tietääkseni kreivi on ystävänne?'

"'Vaikka hän olisi isäni, sire, olisin yhtä valmis tottelemaan.'

"Kuningas katseli minua; tarkattuaan järkkymättömiä kasvojani hän
näytti tyytyväiseltä.

"'Te vangitsette siis kreivin?' kysyi hän.

"'Tietysti, sire, jos annatte minulle siihen määräyksen.'

"'Hyvä on, annan teille määräyksen.'

"Minä kumarsin.

"'Missä kreivi on, sire?'

"'Te etsitte hänet.'

"'Ja vangitsen hänet siis missä vain tapaan?'

"'Niin... mutta koettakaa tavata hänet kotonaan. Jos hän on
paluumatkalla tiluksilleen, lähtekää Pariisista ja ottakaa hänet tiellä
kiinni.'

"Minä tein kunnioittavan kumarruksen.

"'Noh?' kysyi kuningas, kun jäin paikalleni.

"'Minä odotan, sire.'

"'Mitä odotatte?'

"'Vangitsemiskäskyn allekirjoittamista.'

"Kuningas näytti vastahakoiselta. Olikin uusi mahtitemppu
kysymyksessä, oli vahvistettava mielivaltainen oikku varmaksi
toiminnaksi. Hän otti verkalleen ja nyreästi kynän ja kirjoitti:

    "'Määräys chevalier d'Artagnanille, muskettisoturieni
    päällikkökapteenille, vangita herra kreivi de la Fère,
    missä vain hänet tapaa.'

"Sitten hän kääntyi minuun päin. Minä odotin silmää räpäyttämättä.
Epäilemättä hän luuli tyyneydessäni näkevänsä uhmailua, sillä hän
piirrälsi nimensä alle rivakasti, antaen paperin sitten minulle.

"'Menkää!' huudahti hän.

"Minä tottelin ja tässä nyt olen."

Atos puristi ystävänsä kättä.

"Lähtekäämme!" virkkoi hän.

"Oh", sanoi d'Artagnan, "sinulla on varmaan joitakuita pikku asioita
järjestettävinä, ennenkuin lähdet asunnostasi!"

"Minullako? Ei ensinkään."

"Mitä!..."

"Hyvä Jumala, ei. Tiedäthän, d'Artagnan, että olen aina ollut
vaatimaton matkustavainen maan päällä, valmis lähtemään kuninkaani
käskystä maailman ääriin, valmis muuttamaan tästä maailmasta Jumalani
käskystä. Mitä tarvitsee valmistaunut ihminen? Matkalaukun tai
ruumiskirstun. Olen valmis tänään, kuten aina, rakas ystävä. Vie minut
siis."

"Mutta Bragelonne?..."

"Olen kasvattanut hänet samoissa periaatteissa, jotka olen itselleni
omaksunut, ja huomasithan, miten hän sinut nähdessään heti arvasi
tulosi syyn. Olemme hänet hetkeksi eksyttäneet jäljiltä; mutta ole
huoletta, hän aavistaa kylliksi epäsuosioni, jotta hän ei ylenmäärin
säikähdä. Lähtekäämme."

"Lähtekäämme", säesti d'Artagnan tyynesti.

"Ystäväni", sanoi kreivi, "kun olen taittanut miekkani kuninkaan edessä
ja heittänyt palaset hänen jalkojensa juureen, olen kai vapautunut sitä
sinulle jättämästä."

"Olet oikeassa; ja mitä hittoa sinun miekallasi tekisinkään?"

"Kävelenkö edessäsi vai takanasi?"

"Käsikynkässäni", vastasi d'Artagnan. Ja hän tarttui kreivin
käsivarteen, astuakseen alas portaita.

Grimaud, joka oli kohdannut heidät eteisessä, katseli levottomana
heidän lähtöään. Hän tunsi kylliksi elämää, aavistaakseen tässä olevan
jotakin kätkettynä.

"Kah, sinäkö siinä, kunnon Grimaud!" virkkoi Atos. "Me lähdemme..."

"Ajelemaan vaunuissani", keskeytti d'Artagnan ystävällisellä pään
nyökäytyksellä.

Grimaud kiitti d'Artagnania irvistyksellä, joka nähtävästi oli aiottu
hymyilyksi, ja saattoi ystävyksiä vaunujen ovelle. Atos nousi
ajopeleihin ensimmäisenä, d'Artagnan seurasi häntä lausumatta ajajalle
sanaakaan. Tämä vaatimaton ja hiljainen lähtö ei herättänyt mitään
huomiota naapuristossa. Kun vaunut olivat ehtineet rantakaduille, sanoi
Atos.

"Näyt vievän minut Bastiljiin?"

"Minäkö?" virkkoi d'Artagnan. "Minä vien sinut mihin tahdot mennä, en
minnekään muualle."

"Miten niin?" ihmetteli kreivi.

"_Pardieu_!" huudahti d'Artagnan. "Käsittänethän, että olen ottanut
tehtävän vain saadakseni sinut toimimaan vapaasti. Ethän odota, että
noin vain tunnottomasti ja häikäilemättä veisin sinut vankilaan! Jos
minulla ei olisi ollut muuta mielessä, olisin jättänyt homman
henkivartion kapteenille."

"Siis...?" kysyi Atos.

"Siis, toistan sinulle, me menemme minne tahdot."

"Rakas ystävä", sanoi Atos syleillen d'Artagnania, "tästä tunnen sinut
hyvin."

"Peijakas, asia näyttää minusta aivan yksinkertaiselta. Ajaja vie sinut
Cours-la-Reinen tulliportille. Sieltä löydät hevosen, jota olen
käskenyt pitää varalla. Sillä hevosella ajat kolme vuoroa perätysten,
ja minä pidän huolta, etten saavu kuninkaan luo kertomaan lähdöstäsi
ennen kuin on mahdoton sinua tavoittaa. Tällä välin ehdit le Havreen ja
sieltä Englantiin. Siellä sinua odottaa sievä talo, jonka ystäväni
herra Monk on minulle lahjoittanut, puhumattakaan kestiystävyydestä,
jota Kaarle-kuningas ei suinkaan ole sinulle tarjoamatta. No, mitä
sanot tästä suunnitelmasta?"

"Vie minut Bastiljiin", lausui Atos hymyillen.

"Tyhmää itsepintaisuutta!" sanoi d'Artagnan.

"Ajattele toki."

"Mitä?"

"Että sinä et enää ole kahdenkymmenen korvilla. Usko minua, veikkonen,
puhun ihan vakavasti: vankila on surma meidän ikäisillemme. Ei, ei,
minä en salli, että riudut vankihuoneessa. Pelkkä sen ajatteleminenkin
viipoittaa päätäni!"

"Ystävä", vastasi Atos, "Jumala on onneksi antanut minulle yhtä
kestävän ruumiin kuin sielunkin. Usko minua, pysyn lujana viimeiseen
hengenvetooni asti."

"Mutta tuo ei ole lujuutta, rakas ystävä, vaan hupsuttelua."

"Ei, d'Artagnan, tämä on korkeinta järkeä. Älä luule, että rahtuakaan
pohdin kanssasi kysymystä, saatatko minut pelastamalla itsesi turmioon.
Olisin tehnyt sen, minkä sinä teet, jos pako olisi minulle sopinut.
Olisin siis vastaanottanut sinulta, minkä sinä epäilemättä
samanlaisessa tilaisuudessa olisit ottanut minulta vastaan. Ei, tunnen
sinut liian hyvin viitatakseni siihen kohtaan."

"Ah, kunpa noudattaisit neuvoani", sanoi d'Artagnan, "kyllä minä
juoksuttaisin kuningasta perässäsi!"

"Hän on kuningas, rakas ystävä."

"Oh, samantekevää minulle! Olkoon vainkin kuningas, mutta minä
vastaisin hänelle surkeilematta: 'Sire, vangituttakaa, karkoittakaa,
surmauttakaa ken tahansa Ranskassa ja Euroopassa; käskekää minun
vangita tai lävistää tikarilla ken hyvänsä, vaikkapa oma veljenne,
mutta älkää ikinä koskeko kehenkään neljästä muskettisoturista, tai
_mordioux_..,"

"Hyvä ystävä", vastasi Atos tyynesti, "tahtoisin saada sinut
varmistumaan eräästä seikasta, nimittäin että haluan tulla vangituksi,
-- että ennen kaikkea toivon vangitsemista."

D'Artagnan kohautti olkapäitään.

"Mitäpä siitä haastella!" jatkoi Atos. "Asia on niin, että jos
päästäisit minut menemään, palaisin itse tarjoutumaan pidätettäväksi.
Tahdon osoittaa tuolle nuorelle miehelle, jota hänen kruununsa loisto
häikäisee, tahdon osoittaa hänelle, että hän on ihmisistä ensimmäinen
vain olemalla myöskin jalomielisin ja viisain. Hän rankaisee minua,
vangitsee minut, rääkkää minua, olkoon niin! Hän käyttää valtaansa
väärin, ja minä tahdon tutustuttaa hänet tunnontuskiin, --
odottaessani, että Jumala opettaa hänelle, mitä rangaistus on."

"Tiedän liian hyvin, veikkoseni", vastasi d'Artagnan, "että kieltosi on
kielto. En enää yritä vakuutella. Sinä tahdot joutua Bastiljiin?"

"Niin tahdon."

"Menkäämme sinne!... Bastiljiin!" lisäsi d'Artagnan ajajalle.

Ja heittäytyen takakenoon vaunuissa hän pureskeli viiksiään niin
kiihkeästi, että se Atokselle ilmaisi jonkun päätöksen syntyneen tai
olevan syntymässä ystävän aivoissa.

Puhe taukosi vaunuissa, ja ne vierivät edelleen yhtä nopeasti eli yhtä
verkalleen. Atos tarttui muskettisoturin käteen.

"Ethän ole minulle suutuksissa, d'Artagnan?" tiedusti hän.

"Suutuksissa? Oh, _pardieu_, en! Minkä sinä teet sankaruudesta, sen
olisin minä tehnyt itsepäisyydestä."

"Mutta uskothan, että Jumala kostaa puolestani, d'Artagnan?"

"Ja tunnen maan päällä henkilöitä, jotka siinä auttavat jumalaa",
vastasi kapteeni.




202.

Kolme yhtymisestään kummastunutta pöytäkumppanusta.


Vaunut olivat saapuneet Bastiljin ensimmäiselle portille, missä
vahtisotilas pysähdytti tulijat. Mutta d'Artagnanin tarvitsi virkkaa
vain sananen, ja ajopelit päästettiin sisälle. Hallintopihalle johtavaa
katettua pääkujaa ajettaessa d'Artagnan -- jonka ilveksensilmä huomasi
kaikki, vieläpä tunkeusi muurienkin läpi -- huudahti yhtäkkiä:

"Hei, mitä minä näenkään?"

"No", virkkoi Atos tyynesti, "kenet näet, ystäväni?"

"Katsohan tuonne päin!"

"Pihaanko?"

"Niin, mutta nopeasti, joudu."

"Siellä on vaunut."

"Aivan!"

"Tuodaan jotakuta onnetonta vankiraukkaa, kuten minutkin."

"Olisipa se hullunkurista...!"

"Minä on käsitä."

"Kiirehdi vielä katsahtamaan nähdäksesi, kuka noista vaunuista astuu
ulos."

Samassa tuli toinen vahtisotilas pysähdyttämään d'Artagnania.
Virallisista muodollisuuksista suoriuduttaessa Atos saattoi nähdä sadan
askeleen päässä miehen, jota ystävä oli hänelle osoittanut. Tämä
henkilö astui juuri vaunuista hallintorakennuksen portaiden edessä.

"No", kysyi d'Artagnan, "näetkö hänet?"

"Kyllä; harmaapukuinen mies."

"Mitä siitä sanot?"

"Enpä oikein tiedä. Harmaapukuinen mies astumassa ulkovaunuista, siinä
kaikki."

"Atos, löisin vetoa, että se on hän."

"Kuka hän?"

"Aramis."

"Aramisko vangittu? Mahdotonta!"

"En sano, että hänet on vangittu, koska näemme hänet yksinään
vaunuissa."

"Mitä hän sitten täällä tekee?"

"Oh, hän tuntee Baisemeauxin, vankilanpäällikön", vastasi
muskettisoturi salamielisesti. "_Ma foi_, saavumme juuri hyvään
aikaan!"

"Miten niin?"

"Nähdäksemme."

"Olen hyvin pahoillani tästä kohtauksesta, joka on hänelle kiusallinen
ensiksikin siksi, että hän näkee minut, ja toisekseen syystä että hänet
nähdään."

"Viisaasti päätelty."

"Valitettavasti ei Bastiljin kohtauksissa auta mikään; vaikka
yhteentörmäystä välttääkseen tahtoisikin peräytyä, se ei käy laatuun."

"Kuulehan, Atos, minulla on tuuma. On säästettävä Aramikselta
mainitsemasi mielipaha."

"Mitä tehdä?"

"Kas näin... tai selittääkseni paremmin, anna minun kertoa asia omalla
tavallani. En kehoita sinua valehtelemaan, se kun olisi sinulle
mahdotonta."

"No niin?"

"Ka, minä valehtelen kahden edestä; se on ylen helppoa gascognelaisen
luonteelle ja tottumukselle!"

Atos hymyili. Vaunut pysähtyivät minne edellisetkin olivat
seisahtuneet, ihan hallintorakennuksen eteen.

"Sovittu siis?" kuiskasi d'Artagnan ystävälleen.

Atos nyökkäsi myöntymyksen merkiksi. He nousivat portaita. Jos
lukijamme ihmettelevät, että he niin helposti olivat päässeet
Bastiljiin, on muistettava, että d'Artagnan ulkoportilla, joka oli
ankarimmin vartioitu, oli ilmoittanut tuovansa valtiovankia. Mutta
kolmannella portilla, koska he kerran jo olivat sisällä, hän virkkoi
vahtisotilaalle vain: "Herra Baisemeauxin luo."

Pian he olivat vankilanpäällikön ruokasalissa, jossa d'Artagnanin
silmät ensinnä kiintyivät Aramiksen kasvoihin. Tämä istui Baisemeauxin
vieressä, odotellen hyvää ateriaa, jonka tuoksu jo leijui kautta
huoneiston.

Jos d'Artagnan teeskentelikin ihmetystä, niin Aramis ei sitä
teeskennellyt. Hän säpsähti nähdessään molemmat ystävänsä, ja hänen
mielenliikutuksensa oli ilmeinen.

Sillävälin Atos ja d'Artagnan tervehtivät, ja kummastunut Baisemeaux,
hämillään näiden kolmen vieraansa yhtymisestä, alkoi tuhansin elein
kierrellä ja kaarrella heidän ympärillään.

"Kas vain!" virkahti Aramis. "Mikä sattuma...?"

"Samaa kysymme sinulta", vastasi d'Artagnan.

"Olemmeko kaikin saapuneet tyrmään teljettäviksi?" huudahti Aramis,
tekeytyen hilpeäksi.

"Hehheh", naurahti d'Artagnan, "kyllähän nämä seinät hitonmoisesti
haiskahtavat vankilalta. Herra Baisemeaux, tehän tuonnoin kutsuitte
minut illalliselle?"

"Minä?" huudahti Baisemeaux.

"Kah, näytätte kuin pilvistä pudonneelta! Ettekö enää muista?"

Baisemeaux kalpeni, punastui, tarkkasi häntä silmäilevää Aramista ja
änkytti lopuksi:

"Kyllä... kovin mielissäni... mutta... kuolemakseni... minä en... voi
kurjaa muistia!"

"Noh, minä olen väärässä", sanoi d'Artagnan muka närkästyneenä.

"Mitenkä väärässä?"

"Muistan nähtävästi päin honkia."

Baisemeaux ryntäsi hänen luokseen.

"Älkää välittäkö muotoseikoista, hyvä kapteeni", lepytteli hän,
"minulla on huonoin pää koko kuningaskunnassa. Kun olen poissa
kyyhkysteni parista ja niiden lakan ulkopuolella, en ole kuusi viikkoa
palvelleen sotamiehen arvoinen."

"Nyt siis kuitenkin muistatte!" virkkoi d'Artagnan pontevasti.

"Niin, niin", vastasi vankilanpäällikkö epäröiden, "minä muistan."

"Olimme silloin kuninkaan luona; te kerroitte minulle kaikenlaisia
juttuja asioistanne herrojen Louvièresin ja Tremblayn kanssa."

"Ah, aivan niin!"

"Ja herra d'Herblayn hyväntahtoisuudesta teitä kohtaan."

"Oo!" huudahti Aramis katsahtaen onnetonta vankilanpäällikköä aivan
suoraan silmiin. "Sanoitte, että teillä oli huono muisti, herra
Baisemeaux!"

Tämä keskeytti muskettisoturin äkkiä.

"Aivan niin, olette oikeassa! Minusta tuntuu kuin olisin siellä vielä.
Pyydän tuhannen tuhatta kertaa anteeksi! Mutta tietäkää, paras herra
d'Artagnan, että te millä hetkellä tahansa, kutsuttuna tai kutsumatta,
olette isäntä talossani, te ja ystävänne herra d'Herblay", sanoi hän
kääntyen Aramiksen puoleen, "sekä monsieur", hän lisäsi kumartaen
Atokselle.

"Olenkin ajatellut tätä", vastasi d'Artagnan. "Syy tulooni on seuraava:
kun minulla tänä iltana ei ollut mitään tehtävää kuninkaallisessa
palatsissa, tahdoin tulla koettelemaan arkiruokaanne, ja tiellä tapasin
sitten herra kreivin."

Atos kumarsi.

"Herra kreivi, joka saapui hänen majesteettinsa luota, jätti minulle
määräyksen, joka vaatii nopeata toimeenpanoa. Kun olimme täällä
lähellä, tahdoin kuitenkin edes tulla puristamaan kättänne ja
esittelemään teille tämän herrasmiehen, josta puhuitte minulle niin
edullisesti kuninkaan luona samana iltana kun..."

"Mainiota, mainiota! Kreivi de la Fère, luullakseni?"

"Aivan niin."

"Herra kreivi on tervetullut."

"Ja hän illastaa teidän molempien kanssa, eikö niin? Minä, poloinen
vainukoira, juoksen sillävälin virkatoimessani. Teitä onnellisia
kuolevaisia!" hän lisäsi huoahtaen kuten Portos olisi saattanut tehdä.

"Te lähdette siis?" huudahtivat Aramis ja Baisemeaux samaan iloisen
kummastuksen tunteeseen yhtyneinä.

D'Artagnan huomasi vivahduksen.

"Jätän tilalleni", hän virkkoi, "ylevän ja oivallisen pöytäkumppanini",
ja hän löi Atosta hiljaa olkapäälle. Tämäkin oli ihmeissään eikä voinut
olla sitä hiukan osoittamatta. Mutta sen huomasi ainoastaan Aramis,
sillä herra Baisemeaux ei ollut yhtä terävä kuin nuo kolme ystävystä.

"Mitä! Menetämmekö me teidät?" toisti kelpo vankilanpäällikkö.

"Pyydän teiltä tuntia tai puoltatoista. Minä palaan jälkipöytään."

"Oh, me odotamme", ehdotti Baisemeaux.

"Siinä ette tekisi mielikseni."

"Palaatko sinä?" virkkoi Atos epäilevästi.

"Varmasti", vastasi ystävä, puristaen merkitsevästi hänen kättään.
"Odota minua, Atos", hän lisäsi matalammalla äänellä; "ole hilpeä,
äläkä Jumalan tähden puhu asioista!"

Uusi luottamuksellinen kädenpuristus sai kreivin varmistumaan siitä,
että oli välttämätöntä pysyä varovaisena ja tutkimattomana.

Baisemeaux saattoi d'Artagnania ovelle.

Monin sukoilevin sanoin kävi Aramis nyt Atokseen käsiksi, Päättäneenä
saada tämän puhumaan. Mutta Atoksella oli kaikki sielunlahjansa
korkeimmassa asteessa. Tarpeen tullen hän oli maailman ensimmäinen
puhuja; mutta hän olisi ennen kuollut kuin hiiskahtanut sanaakaan, jos
asiat vaativat vaitioloa.

Kymmenen minuutin kuluttua d'Artagnanin lähdöstä nämä kolme
herrasmiestä siis asettuivat aivan erinomaisen keittotaidon herkuilla
runsaasti katettuun pöytään. Lämpimät ruokalajit suurissa astioissa,
säilykkeet ja mitä erilaisimmat viinit esiintyivät vuoronsa jälkeen
tällä kuninkaan kustannuksella tarjoillulla aterialla, jonka
menoarviosta herra Colbert olisi helposti voinut säästää kaksi
kolmannesta, silti ketään Bastiljissa laihduttamatta. Kuitenkin
ainoastaan Baisemeaux söi ja joi vankasti. Aramis ei hylkinyt mitään,
vaan maisteli kaikkea. Liemen ja kolmannen väliruokalajin jälkeen Atos
ei enää nauttinut mitään.

Keskustelu oli sellaista kuin se saattoi olla kolmen luonteeltaan ja
tarkoituksiltaan niin erilaisen henkilön välillä. Aramis ei lakannut
kyselemästä itseltään, mistä merkillisestä syystä Atos oli jäänyt
Baisemeauxin luo, vaikka d'Artagnan oli sieltä poistunut, ja miksi
d'Artagnan oli lähtenyt vaikka Atos oli jäänyt. Atos koetti tutkia
Aramiksen sielun koko syvyyttä, -- mitä tuo verukkeista ja salajuonista
elävä mies mielessään hautoi. Tarkkaavaisesti tätä tähyillessään kreivi
nimenomaan haistoi hänellä olevan jotakin tärkeätä hankkeissa. Sitten
hänkin keskittyi omiin asioihinsa, kysellen itseltään, miksi d'Artagnan
oli niin omituisen äkkiä lähtenyt Bastiljista, jättäen sinne niin
huonosti esitellyn, niin epävirallisesti luovutetun vangin.

Mutta me emme pysähdy näitä henkilöitä tutkistelemaan. Jätämme heidät
runsaan aterian tähteiden ääreen -- leikeltyjen salvukukkojen,
peltopyyn viipaleiden ja herra de Baisemeauxin vieraanvaraisen veitsen
silpomien kalojen pariin, seurataksemme d'Artagnania.

Hypäten vaunuihin, jotka olivat hänet tuoneet, huusi muskettisoturi
ajajan korvaan:

"Kuninkaan palatsiin, niin että kaviot iskevät tulta!"




203.

Mitä Louvressa tapahtui Bastiljin illallisen aikana.


Herra de Saint-Aignan oli toimittanut tehtävänsä neiti de la
Vallièren luona, kuten on edellä ilmennyt. Mutta parhaallakaan
kaunopuheisuudellaan hänen ei onnistunut saada nuorta tyttöä
varmistumaan siitä, että hänellä oli kyllin voimakas suojelija
kuninkaassa ja että hän ei tarvinnut ketään muuta maailmassa, kun
hallitsija oli häntä puolustamassa. Itkettynyt Louise päinvastoin jo
ensi sanasta, jolla kuninkaan uskottu mainitsi suuren salaisuuden
ilmitulon, päästi äänekkäitä parahduksia ja antautui niin kokonaan
murheen valtaan, että kuningas ei olisi pitänyt sitä itselleen
mairittelevana, jos hän johonkin huoneen nurkkaan piiloutuneena olisi
voinut olla todistajana. Lähettinä de Saint-Aignan pahastui siitä kuten
hänen herransa olisi saattanut tehdä, ja saapui kuninkaalle
ilmoittamaan näkemänsä ja kuulemansa. Me siis tapaamme hänet hyvin
kiihtyneenä Ludvigin luona, joka itse oli vieläkin kiihtyneempi.

"Mutta", virkkoi kuningas hovimiehelleen, kun tämä oli lopettanut
kertomuksensa, "mitä hän on sitten päättänyt? Näenkö hänet edes heti
ennen illallista? Tuleeko hän, vai onko minun mentävä hänen luokseen?"

"Luulen, sire, että jos teidän majesteettinne tahtoo hänet nähdä, on
välttämätöntä, että te ette ota ainoastaan ensi askelta, vaan kuljette
vastaan koko tien."

"Ei mitään minulle! Hänen sydämensä riippuu siis vielä niin paljon
Bragelonnessa?" jupisi Ludvig XIV hampaittensa välistä.

"Oi, sire, se ei ole mahdollista, sillä teitä neiti de la Vallière
rakastaa, ja rakastaa kaikesta sydämestään. Mutta te tiedätte, että
herra de Bragelonne kuuluu tuohon jäykkään rotuun, joka näyttelee
roomalaisia sankareita."

Kuningas hymyili heikosti. Hän tiesi, mistä oli kysymys. Atos oli juuri
lähtenyt hänen luotaan.

"Mitä neiti de la Vallièreen tulee", jatkoi de Saint-Aignan, "hänet on
kasvatettu leskiherttuattaren perheessä, siis hyvin ankaratapaisessa
kodissa. Nuo kaksi kihlattua ovat vannoneet muodollisia pikkuvaloja
kuutamossa ja tähtien tuikkeessa, ja katsokaas, sire, niitä on nyt
hiton vaikea äkkipäätä ratkoa!"

De Saint-Aignan luuli vielä voivansa naurattaa kuningasta, mutta
Ludvigin heikko hymyily vaihtuikin päinvastoin mitä täydellisimmäksi
vakavuudeksi. Hän tunsi jo esimakua niistä omantunnon kaiveluista,
joita kreivi de la Fère oli d'Artagnanin kanssa haastellessaan luvannut
hänelle tuottaa. Hän ajatteli, että nuo kaksi nuorta ihmistä olivat
tosiaankin toisiaan rakastaneet ja vannoneet toisilleen uskollisuutta,
että toinen heistä oli pitänyt sanansa ja toinen oli liian rehellinen
säästyäkseen valansa rikkomisen aiheuttamilta sieluntuskilta.

Ja tunnonvaivojen yhteydessä kalvoi mustasukkaisuus ankarasti kuninkaan
sydäntä. Hän ei virkkanut enää sanaakaan ja sensijaan että olisi mennyt
äitinsä, kuningattaren tai Madamen luo hiukan ilostuakseen ja
naurattaakseen naisia kuten hänellä oli tapana sanoa, heittäytyi hän
avaraan nojatuoliin, jossa hänen maineikas isänsä Ludvig XIII niin
monet päivät ja vuodet oli tuntenut ikävää Baradasin ja Cinq-Marsin
seurassa.

De Saint-Aignan ymmärsi, että kuningas ei tällä hetkellä ollut
huvitettavissa. Viimeisenä apulähteenään hän rohkaistui lausumaan
Louisen nimen. Kuningas kohotti päätänsä.

"Mitä teidän majesteettinne tekee tänä iltana? Pitääkö ilmoittaa neiti
de la Vallièrelle?"

"_Dame_, mielestäni hänelle on ilmoitettu!" vastasi kuningas.

"Lähdetäänkö ajelemaan?"

"Ajelemastahan juuri on tultu", vastasi kuningas.

"Siis, sire?"

"Siis mietiskelkäämme, de Saint-Aignan, mietiskelkäämme kukin
kohdastamme. Kun neiti de la Vallière on murehtinut murheensa" --
tunnonpistokset tekivät työtään, -- "suvainnee hän antaa meille tietoja
itsestään!"

"Ah, sire, voitteko käsittää sen hartaan ja uskollisen sielun noin
väärin?"

Kuningas nousi punaisena kiukusta; mustasukkaisuus puri vuorostaan. De
Saint-Aignanista alkoi asema näyttää tukalalta, mutta silloin oviverho
kohosi. Kuningas teki äkillisen liikkeen; hänen ensimmäinen ajatuksensa
oli, että hänelle saapui kirje de la Vallièreltä. Mutta lemmenviestin
tuojan asemesta hän näki muskettisoturiensa kapteenin mykkänä seisovan
ovensuussa.

"Herra d'Artagnan!" virkahti kuningas. "Ah!... Mitä kuuluu?"

D'Artagnan katsahti de Saint-Aignaniin. Kuninkaan silmät kääntyivät
samaan suuntaan. Näiden katseiden tarkoitus olisi ollut jokaiselle
selvä, saati de Saint-Aignanille. Hovimies kumarsi ja lähti. Kuningas
ja d'Artagnan jäivät kahden kesken.

"Onko tehtävänne täytetty?" kysyi kuningas.

"On sire", vastasi muskettisoturien kapteeni vakavalla äänellä, "olen
pannut toimeen käskynne."

Kuningas ei keksinyt enää mitään sanottavaa. Mutta ylpeys kielsi häntä
jäämästä siihen. Kun kuningas on tehnyt päätöksen, vaikka vääränkin,
täytyy hänen todistaa kaikille tekonsa näkijöille ja ennen kaikkea
itselleen, että hän niin menetellessään on ollut oikeassa. Tätä varten
on olemassa keino, melkein pettämätön keino, nimittäin vikojen
etsiminen uhrista.

Mazarinin ja Itävallan Annan kouluttama Ludvig tiesi paremmin kuin
kukaan ruhtinas on koskaan tiennyt, mitä kuninkaan alaan kuului. Ja hän
yritti koetella tuota tietämystään tässä tilaisuudessa. Hetkisen
vaitiolon jälkeen, ja tuumiskeltuaan itsekseen, mitä tässä olemme
ääneen lausuneet, jatkoi hän huolettomasti:

"Mitä kreivi sanoi?"

"Ei mitään, sire."

"Mutta ei suinkaan hän antanut vangita itseään sanaa hiiskumatta?"

"Hän sanoi odottaneensa vangitsemista, sire."

Kuningas kohotti ylväästi päänsä.

"Otaksun, että kreivi de la Fère ei jatkanut kapinallisuuttaan",
virkkoi hän.

"Ensiksikin, sire, mitä te nimitätte kapinallisuudeksi?" kysyi
muskettisoturi tyynesti.

"Onko kuninkaan silmissä kapinallinen se henkilö, joka ei ainoastaan
anna sulkea itseään Bastiljiin, vaan vielä vastustaa niitä, jotka
kieltäytyvät häntä sinne viemästä?"

"Jotka kieltäytyvät häntä sinne viemästä?" huudahti kuningas. "Mitä
minä kuulen, kapteeni? Oletteko hullu?"

"En luule, sire."

"Puhutte henkilöistä, jotka eivät tahtoneet vangita herra de la
Fèreä?..."

"Niin, sire."

"Ja keitä ne henkilöt ovat?"

"Tietenkin ne, joiden tehtäväksi teidän majesteettinne sen oli
antanut", sanoi muskettisoturi.

"Mutta teidänhän toimeksenne minä sen annoin", huudahti kuningas.

"Niin, sire, minun."

"Ja te sanotte, että määräyksestänne huolimatta aioitte jättää
vangitsematta henkilön, joka oli minua solvaissut?"

"Se kyllä oli ehdottomasti aikomukseni, sire."

"Haa!"

"Vieläpä hänelle ehdotin, että hän nousisi hevosen selkään, jonka olin
hänelle varannut Conférencen tulliportille."

"Ja missä tarkoituksessa olitte varannut sen hevosen?"

"No, sire, jotta kreivi pääsisi le Havreen ja sieltä Englantiin."

"Te siis kavalsitte minut, monsieur?" huudahti kuningas säkenöiden
hurjaa ylpeyttä.

"Aivan."

Ei ollut mitään vastattavaa tuolla sävyllä lausuttuihin sanoihin.
Kuningas tunsi niin jäykän vastarinnan, että häntä tyrmistytti.

"Niin menetellessänne oli teillä ainakin joku syy, herra d'Artagnan?"
kysyi hän majesteettisesti.

"Minulla on aina peruste, sire."

"Se teko ei ainakaan johtunut ystävyydestä, siitä ainoasta syystä, jota
saattaisitte pitää pätevänä, ainoasta, jolla voisitte puolustautua,
sillä olinhan teitä tässä suhteessa tahtonut säästää."

"Minuako, sire?"

"Enkö ollut antanut teille ehdon valtaa pidättää kreivi de la Fère tai
olla pidättämättä?"

"Kyllä, sire; mutta..."

"Mutta mitä?" kiivaili kuningas.

"Mutta ilmoittaen, sire, että ellen minä häntä vangitse, niin
henkivartionne kapteeni tekisi sen."

"Enkö kohdellut teitä kyllin ritarillisesti, kun en pakottanut teitä
itseänne ryhtymään asiaan?"

"Minua kyllä, sire; ette ystävääni."

"Enkö?"

"Ette suinkaan, koskapa ystäväni joka tapauksessa olisi vangittu,
teinpä sen sitten minä tai vartion kapteeni."

"Ja tuo on teidän uskollisuuttanne, monsieur? Uskollisuutta, joka
järkeilee, joka valitsee? Te ette ole soturi, monsieur!"

"Odotan teidän majesteettinne sanovan, mikä olen."

"Te olette frondelainen!"

"Senjälkeen siis kun Frondea ei enää ole, sire..."

"Mutta jos puheenne on totta..."

"Minä puhun aina totta, sire."

"Mitä varten tulitte tänne? Sanokaa!"

"Tulin lausumaan kuninkaalle: sire, kreivi de la Fère on
Bastiljissa..."

"Se ei suinkaan ole teidän ansiotanne, kuten näkyy."

"Totta, sire. Mutta sittenkin hän on siellä, ja koska hän on siellä, on
tärkeätä, että teidän majesteettinne sen tietää."

"Haa, herra d'Artagnan, te uhmailette kuningastanne!"

"Sire..."

"Herra d'Artagnan, ilmoitan teille, että käytätte kärsivällisyyttäni
väärin."

"Päinvastoin, sire."

"Mitenkä päinvastoin?"

"Minäkin tulin vangituttamaan itseni."

"Tekö vangituttamaan itsenne?"

"Tietysti. Ystävälleni tulee siellä ikävä, ja minä olen saapunut
ehdottamaan teidän majesteetillenne, että sallisitte minun olla hänen
seuranaan. Sanokoon teidän majesteettinne vain sanan, niin vangitsen
itse itseni; en siihen tarvitse henkivartion kapteenia, siitä menen
takuuseen."

Kuningas hyökkäsi pöydän luo ja sieppasi kynän kirjoittaakseen
d'Artagnanin vangitsemiskäskyn.

"Muistakaa, että tämä tapahtuu iäksi, monsieur", huudahti hän
uhkaavalla äänellä.

"Sen kyllä arvaan", vastasi muskettisoturi; "sillä kerran tehtyänne
tämän kauniin tekosen ette enää uskaltaisi katsoa minua silmän."

Kuningas viskasi kynän kiivaasti kädestään.

"Menkää tiehenne!" ärjäisi hän.

"Oh, en, sire, -- suvaitkoon teidän majesteettinne minun vielä
kieltäytyä."

"Mitä, ettekö mene?"

"Sire, minä tulin puhuakseni säveästi kuninkaalle. Kuningas on
valitettavasti kuohuksissa, mutta siitä huolimatta sanon
hallitsijalleni kaikki, mitä minulle on hänelle sanottavaa."

"Eronpyyntönne, monsieur", huudahti kuningas, "eronpyyntönne!"

"Sire, te tiedätte kyllä, että virkaeroni ei ole minulle
vastenmielinen, koskapa Bloisissa sinä päivänä, jolloin teidän
majesteettinne epäsi kuningas Kaarlelta ystäväni kreivi de la Fèren
hänelle antaman miljoonan, esitin eronpyyntöni kuninkaalle."

"No, kiirehtikää sitten."

"Ei, sire; sillä tässä ei ole kysymys eronpyynnöstäni. Teidän
majesteettinne oli tarttunut kynään, lähettääksenne minut Bastiljiin.
Miksi muutitte mielenne?"

"D'Artagnan, itsepäinen gascognelainen! Kumpi meistä on kuningas, tekö
vai minä? Sanokaa."

"Te, sire, valitettavasti."

"Mitä, valitettavasti?"

"Niin, sire; sillä jos minä olisin..."

"Jos te olisitte kuningas, hyväksyisitte herra d'Artagnanin
kapinallisuuden, niinkö?"

"Aivan varmasti!"

"Todellakin?"

Kuningas kohautti olkapäitään.

"Ja minä sanoisin muskettisoturieni kapteenille", jatkoi d'Artagnan,
"sanoisin hänelle, katsellen häntä leppeillä silmillä enkä tulisilla
hiilillä -- niin, sanoisin hänelle: 'Herra d'Artagnan, unohdin olevani
kuningas. Astuin alas valtaistuimeltani solvaamaan aatelismiestä.'"

"Monsieur", huudahti kuningas, "luuletteko olevan ystävällenne
puolustukseksi, että viette hänestä hävyttömyydessä voiton?"

"Oh, sire, minä menen kyllä pitemmälle kuin hän", virkkoi d'Artagnan,
"mutta se on teidän syynne. Minä sanon teille, mitä tuo perin
hienotuntoinen mies ei ole haastanut, sanon: Sire, te olette uhrannut
hänen poikansa, ja hän puolusti poikaansa. Te olette uhrannut hänet
itsensä; kun hän puhui teille kunnian, uskon ja hyveen nimessä,
työnsitte te hänet luotanne, ajoitte pois, toimititte vankityrmään.
Minä olen kovempi kuin hän, sire, ja sanon teille: Valitkaa, sire!
Haluatteko ystäviä vai lakeijoita, sotilaita vai kumarrustaitureita,
todellisia miehiä vai narreja? Tahdotteko, että teitä rakastetaan vai
että teitä pelätään? Jos mieluummin haluatte halpamielisyyttä,
juonittelua, pelkurimaisuutta, sire, niin sanokaa se. Silloin me
lähdemme, me, jotka olemme muinaisen kunnon viimeisiä jäännöksiä, jopa
sen ainoita esikuvia; me, jotka olemme palvelleet ja samalla kenties
rohkeudessa ja ansioissa voittaneet monia jälkimaailmalle tunnettuja
suuria miehiä. Valitkaa, sire, ja tehkää valintanne nopeasti.
Säilyttäkää, mitä teillä vanhassa aatelistossanne vielä on suuria ja
yleviä miehiä; hovikeikareita teille aina on kylliksi tarjolla.
Kiirehtikää lähettämään minut Bastiljiin ystäväni luo. Sillä ellette
ole osannut kuunnella kreivi de la Fèreä, kunnian säveintä ja jalointa
ääntä; ellette osaa kuunnella d'Artagnania, vilpittömyyden
suorapuheisinta ja tuiminta tulkkia, niin olette huono kuningas, ja
huomenna olette kuningasparka. Huonoja kuninkaita kammotaan; heikot
kuninkaat syöstään vallasta. Tämä oli minulla teille sanottavaa, sire;
oma syynne, että pakotatte minut menemään näin pitkälle."

Kuningas heittäytyi kylmänä ja kalmankalpeana taaksepäin
nojatuolissaan. Oli ilmeistä, että jos ukkonen olisi iskenyt hänen
jalkojensa juureen, ei se olisi häntä enemmän kummastuttanut. Näytti
siltä kuin hänen hengityksensä olisi salpautunut ja hän ollut
kuolemaisillaan. Tuo vilpittömyyden tuima ääni, kuten d'Artagnan oli
sitä nimittänyt, oli lävistänyt hänen sydämensä kuin terävä miekka.

D'Artagnan oli sanonut kaikki mitä hänellä oli ollut lausuttavaa.

Ymmärtäen kuninkaan vimmastuksen hän veti miekan huotrastaan, ja
lähestyen kunnioittavasti Ludvig XIV:ttä hän asetti sen pöydälle.

Mutta raivostuneella eleellä kuningas työnsi säilän pois, ja se putosi
pöydältä, vierien d'Artagnanin jalkoihin. Kaikesta kylmäverisyydestään
huolimatta ei muskettisoturi voinut hillitä itseään. Hän vaaleni
vuorostaan ja virkkoi suuttumuksesta kuohuen:

"Kuningas voi syöstä sotilaan epäsuosioon, voi ajaa hänet maanpakoon,
voi tuomita hänet kuolemaan. Mutta olkoonpa hän vaikka satakertaisesti
kuningas, hänellä ei ole oikeutta solvaista häntä hänen miekkaansa
häpäisemällä. Sire, Ranskan kuningas ei ole koskaan halveksuen
työntänyt pois minunlaiseni miehen kalpaa. Tälle tahratulle miekalle,
muistakaa se, sire, ei tästälähin ole muuta huotraa kuin oma sydämeni
tai teidän. Minä valitsen omani, sire; kiittäkää siitä Jumalaa ja
pitkämielisyyttäni."

Sitten hän syöksähti miekkaansa kohden.

"Langetkoon vereni teidän päällenne, sire!" huudahti hän.

Ja tukien miekan kahvaa lattiaan hän ojensi nopealla liikkeellä terän
rintaansa vasten.

Mutta vielä joutuisammin ehätti kuningas kietaisemaan oikean
käsivartensa muskettisoturin kaulaan ja vasemmallaan tarttumaan
miekkaan keskeltä terää, pistäen sen ääneti huotraan.

Jäykkänä, kalpeana ja yhä vapisten salli d'Artagnan apuaan antamatta
kuninkaan tehdä tämän kaiken.

Sitten Ludvig heltyneenä palasi pöydän luo, otti kynän, piirsi muutamia
rivejä, varusti ne allekirjoituksellaan ja ojensi paperin d'Artagnanin
käteen.

"Mikä tämä on, sire?" kysyi kapteeni.

"Määräys herra d'Artagnanille heti päästää vapaaksi kreivi de la Fère."

D'Artagnan tarttui kuninkaan käteen, suudellen sitä. Sitten hän käänsi
paperin kokoon, pisti sen nahkakölterinsä poveen ja läksi.

Ei kuningas eikä kapteeni virkkanut sanaakaan.

-- Oi, ihmissydän, kuninkaitten kompassi! -- huoahti Ludvig yksin
jäätyään. -- Milloin opin lukemaan sinun poimuistasi kuin avoimen
kirjan lehdiltä? Mutta minä en ole huono kuningas, en heikko kuningas;
olen vain vielä lapsi.




204.

Grimaud tuumii.


D'Artagnan oli luvannut herra Baisemeauxille palata jälkiruokien
maisteluun, ja hän piti sanansa. Oli juuri esillä hienoja viinejä ja
liköörejä, joista vankilanpäällikön kellarin ihmeellisen runsas varasto
oli kuuluisa, kun muskettisoturin kapteenin kannukset kilahtivat
käytävässä ja hän itse ilmentyi kynnykselle.

Atos ja Aramis olivat näytelleet umpimielistä, eikä kumpikaan ollut
päässyt toisensa perille. Oli aterioitu, haasteltu paljon Bastiljista,
kuninkaan viime käynnistä Fontainebleaussa, juhlista, jotka herra
Fouquet aikoi panna toimeen Vauxissa. Ylimalkaisista asioista oli
juteltu ylenpalttisesti, mutta kukaan muu kuin Baisemeaux ei ollut
kajonnut yksityisiin.

D'Artagnan tulla tuoksahti keskelle keskustelua. Hän oli vielä kalpea
ja kuohuksissa kohtauksestaan kuninkaan kanssa, Baisemeaux kiirehti
asettamaan hänelle tuolin. Kapteeni otti täytetyn lasin ja kulautti sen
pohjaan. Atos ja Aramis huomasivat kumpikin ystävänsä kiihtymyksen.
Baisemeaux sitävastoin näki ainoastaan hänen majesteettinsa
muskettisoturien kapteenin, jota hän kiirehti juhlimaan. Miehellä, joka
oli lähellä kuningasta, oli kaikki oikeudet herra Baisemeauxin
huomaavaisuuteen. Mutta vaikka Aramis oli nähnyt tämän järkkymyksen, ei
hän voinut arvata sen syytä. Vain Atos luuli hänet ymmärtävänsä.
Hänelle d'Artagnanin paluu ja varsinkin tämän hätääntymättömän miehen
hämmennys merkitsi: "tulen pyytämästä kuninkaalta jotakin, mutta hän on
minulta evännyt", ja hän uskoi varmasti olevansa oikeassa. Atos
hymyili, nousi pöydästä ja iski silmää d'Artagnanille, ikäänkuin
muistuttaakseen hänelle, että heillä oli muuta tehtävää kuin ruokailla
yhdessä.

D'Artagnan ymmärsi, vastaten toisella merkillä. Tämän mykän haastelun
nähdessään Aramis ja Baisemeaux loivat toisiinsa kysyvän silmäyksen, ja
Atos otaksui, että hänen oli selvitettävä tilanne.

"Seikka on sellainen, ystäväni", virkkoi kreivi hymyillen, "että sinä,
Aramis, olet syönyt illallista valtiollisen pahantekijän ja te,
Baisemeaux, vankinne kanssa."

Herra Baisemeauxilta pääsi kummastuksen, melkeinpä ilon huudahdus.
Kunnon Baisemeaux oli ylpeä linnoituksestaan. Hän oli aina hyvillään
tulojensa lisääntymisestä, mutta vielä enemmän hän pani arvoa vankiensa
yhteiskunnalliselle asemalle.

Aramis taasen omaksui tilanteeseen soveltuvan katsannon ja sanoi:

"Ah, paras Atos, suo anteeksi, mutta minä melkein aavistin tätä.
Kaiketi joku Raoulin tai la Vallièren selkkaus?"

"Ah", virkahti Baisemeaux.

"Ja", jatkoi Aramis, "sinunlaisesi ylhäinen aatelisherra on unohtanut,
että on enää olemassa vain liehittelijöitä; olet käynyt kuninkaan luona
ja sanonut hänelle mitä kuuluu?"

"Oikein osattu, ystäväni."

"Siis", sopersi Baisemeaux vapisten havainnosta, että oli niin
tuttavallisesti aterioinut hänen majesteettinsa epäsuosioon joutuneen
miehen kanssa; "siis, herra kreivi...?"

"Niin, hyvä herra kuvernööri", vastasi Atos, "ystäväni herra d'Artagnan
esittää teille tuon paperin, joka pistää esiin hänen költerinsä aukosta
ja varmastikin on minun vangitsemiskäskyni."

Baisemeaux ojensi kätensä tavanmukaisen joustavasti. Mutta d'Artagnan
vetikin esille kaksi paperia, antaen niistä toisen vankilanpäällikölle.
Baisemeaux levitti sen auki ja luki puoliääneen, samalla katsellen
Atosta arkin ylitse ja keskeytellen itseään:

"'Määräys chevalier d'Artagnanille...' hyvä on... 'vangita herra kreivi
de la Fère'. Oi, monsieur, mikä tuskallinen kunnia minulle saada teidät
hoitooni!"

"Te saatte kärsivällisen vangin, monsieur", virkkoi Atos lempeällä ja
tyynellä äänellään.

"Ja vangin, joka ei jää luoksenne kuukaudeksikaan, paras herra
kuvernööri", sanoi Aramis, sillävälin kun Baisemeaux vangitsemiskäskyä
pidellen merkitsi kuninkaallista tahtoa rekisterikirjaansa.

"Eikä edes päiväksikään tai oikeammin yöksikään", lisäsi d'Artagnan,
esittäen kuninkaan toisen määräyksen, "sillä teidän on nyt
jäljennettävä myöskin tämä, jossa käsketään heti päästää kreivi
vapaaksi."

"Haa", huudahti Aramis, "siinä säästät minulla homman d'Artagnan!"

Ja hän puristi merkitsevästi kapteenin ja samalla Atoksen kättä.

"Mitä!" ihmetteli jälkimmäinen. "Antaako kuningas minulle vapauteni
takaisin?"

"Lue, rakas ystävä", vastasi d'Artagnan.

Atos otti paperin ja luki.

"Se on totta", sanoi hän.

"Oletko pahoillasi?" kysyi d'Artagnan.

"Oi, en, päinvastoin. Minä en suo pahaa kuninkaalle, ja suurimpana
onnettomuutena saattaisi kuninkaille toivoa, että he tekisivät jonkun
vääryyden. Mutta sinulla on täytynyt olla siitä paljon ikävyyttä, eikö
niin? Kas, myönnä pois, ystäväni."

"Ikävyyttä! Eikä mitä!" vakuutti muskettisoturi hymyillen. "Kuningas
tekee kaikkea, mitä vain haluan."

Aramis katsahti d'Artagnaniin ja näki hyvin, että tämä valehteli. Mutta
Baisemeaux ei nähnyt mitään muuta kuin d'Artagnanin mahdin, tuntien
mitä syvintä kunnioitusta miestä kohtaan, joka teetti kuninkaalla mitä
tahtoi.

"Ja kuningas vain karkoittaa Atoksen?" kysyi Aramis.

"Ei, eipä oikeastaan; kuningas ei ole siinä suhteessa mitään
virkkanutkaan", selitti d'Artagnan. "Mutta matkustaminen on mielestäni
parasta, mitä kreivi saattaa tehdä, ellei hän välttämättömästi tahdo
mennä kuningasta kiittämään."

"En tosiaankaan", tokaisi Atos myhäillen.

"Niin, mielestäni on kreiville parasta", toisti d'Artagnan, "vetäytyä
linnaansa. Muuten, rakas Atos, puhu, pyydä; jos joku olinpaikka on
sinulle mieluisampi kuin toinen, teen kaikkeni sen sinulle
hankkiakseni."

"Ei, kiitos", lausui Atos; "mikään ei voi olla minulle mieluisampaa,
rakas ystävä, kuin palata yksinäisyyteeni, istua puitteni siimekseen
Loire-virran rannoille. Niinkuin Jumala on sielun kärsimysten korkein
parantaja, on luonto paras lääke. Olen siis vapaa, monsieur?" hän
lisäsi kääntyen Baisemeauxin puoleen.

"Niin, herra kreivi, uskoakseni ja toivoakseni, ellei", virkkoi
vankilanpäällikkö hypistellen ja käännellen noita kahta paperia
kädessään, "ellei vain herra d'Artagnanilla ole vielä kolmatta
paperia."

"Ei, hyvä herra Baisemeaux, ei", vakuutti muskettisoturi, "teidän on
pidettävä kiinni toisesta. Siihen meidän on tyydyttävä."

"Voi, herra kreivi", sanoi Baisemeaux Atokselle, "ettepä tiedä, mitä
menetätte! Minä olisin asettanut teidät kolmenkymmenen livren
muonitukselle kuin kenraalit. Mitä sanonkaan! Viidenkymmenen livren
päivärahalle, kuten ruhtinaat, ja joka ilta olisitte aterioinut
niinkuin tänään."

"Sallikaa, monsieur", sanoi Atos, "että pidän keskinkertaisuuteni." Ja
d'Artagnaniin kääntyen hän kehoitti: "Lähtekäämme, ystäväni."

"Mennään", vastasi d'Artagnan.

"Onko minulla ilo saada sinut matkatoveriksi, veikkoseni?" kysyi Atos.

"Ainoastaan portille, rakas ystävä", selitti d'Artagnan, "ja senjälkeen
sanon sinulle, kuten sanoin kuninkaalle: 'Olen palvelusvuorolla.'"

"Mutta sinä, rakas Aramis", virkkoi Atos hymyillen, "seurannet minua?
La Fère on Vannesin tiellä."

"Minulla, ystäväni", sanoi prelaatti, "on tänä iltana kohtaus
Pariisissa, enkä voisi jäädä pois tärkeitä etuja haittaamatta."

"Sitten, rakas ystävä", lausui Atos, "salli minun ennen lähtöäni
syleillä sinua. Ja suuri kiitos teille, paras herra Baisemeaux,
hyväntahtoisuudestanne ja ennen kaikkea siitä näytöstä, jonka annoitte
minulle Bastiljin jokapäiväisestä ruokajärjestyksestä."

Ja syleiltyään Aramista ja puristettuaan herra Baisemeauxin kättä sekä
saatuaan kummankin onnentoivotukset matkalle Atos läksi d'Artagnanin
kanssa.

Sillävälin kun loppusuoritus Palais-Royalin näytökseen esitettiin
Bastiljissa, palatkaamme kertomaan, mitä tapahtui Atoksen ja
Bragelonnen asunnoissa.

Kuten olemme nähneet, oli Grimaud seurannut herraansa Pariisiin; kuten
olemme sanoneet, oli hän ollut saapuvilla Atoksen lähtiessä. Hän oli
nähnyt d'Artagnanin pureskelevan viiksiään, nähnyt herransa nousevan
vaunuihin ja tarkannut kummankin kasvonilmeitä. Hän oli tuntenut
molemmat kyllin kauan nähdäkseen heidän levollisuudennaamionsa lävitse,
että jotakin vakavaa oli tekeillä.

Heti kun Atos oli lähtenyt, alkoi hän miettiä. Silloin hän muisti,
kuinka omituiseen tapaan isäntä oli hänelle sanonut hyvästi, -- tuon
kaikille muille paitsi hänelle huomaamattoman hämin hänen
tyynimielisessä ja suoratahtoisessa herrassaan. Hän tiesi, että Atos ei
ollut ottanut mukaansa muuta kuin mitä hänellä oli päällään, ja
kuitenkin hän luuli havainneensa, että hän ei poistunut tunniksi,
eikäpä päiväksikään. Äänenpaino, jolla Atos Grimaudista erotessaan oli
lausunut sanan "hyvästi", ennusti pitkää poissaoloa.

Kaikki tämä palasi mieleen vanhukselle, joka oli niin hartaasti
kiintynyt ylevään kreiviin, ja se toi mukanaan tyhjyyden ja
yksinäisyyden kammon, joka aina valtaa rakastavien henkilöiden sydämen.
Kaikki tämä, sanomme, saattoi kunnon Grimaudin hyvin murheelliseksi ja
olletikin kovin levottomaksi.

Selvittämättä itselleen menettelyään kreivin lähdön jälkeen hän
harhaili pitkin huoneistoa ikäänkuin etsien herransa jälkiä ja
muistuttaen tässä -- kaikella hyvällä on yhtäläisyyttä -- uskollista
koiraa, joka osaamatta olla huolissaan isäntänsä poissaolosta
ikävöitsee häntä. Mutta kun Grimaudissa eläimen vaistoon yhtyi ihmisen
ymmärrys, tunsi Grimaud samalla kertaa sekä ikävää että huolestusta.

Löytämättä mitään johtolankaa, näkemättä mitään tai keksimättä mitään
varmennusta epäluulolleen, Grimaud ryhtyi _kuvittelemaan_, mitä kaikkea
oli saattanut tapahtua, mielikuvitus on hyvien sielujen apulähde tai
pikemmin rangaistus. Tosiaankaan ei koskaan tapahdu, että jalo sielu
kuvittelee poissaolevan ystävän onnelliseksi tai hilpeäksi. Matkalle
lentänyt kyyhkynen herättää kotiin jääneessä toverissaan aina
pelontunteita. Grimaudin levottomuus muuttui siis peloksi. Hän kertasi
mielessään kaikki, mitä oli tapahtunut: d'Artagnanin kirjeen Atokselle,
jonka kirjeen saatuaan viimemainittu oli näyttänyt niin murheelliselta;
Raoulin vierailun Atoksen luona ja miten tämä senjälkeen oli pyytänyt
tuomaan kunniamerkit ja juhlapukunsa; käynnin kuninkaan puheilla ja
Atoksen synkän muodon sieltä palatessa; sitä seuranneen selvittelyn
isän ja pojan välillä, jonka jälkeen Atos oli niin surumielisesti
syleillyt Raoulia ja Raoul niin alakuloisena lähtenyt kotiinsa; sekä
vihdoin d'Artagnanin, joka saapui viiksiään pureskellen ja jonka kanssa
kreivi sitten oli astunut vaunuihin. Kaikki tämä muodostui hyvin
selväksi viisiosaiseksi murhenäytelmäksi, varsinkin niin terävälle
erittelijälle kuin Grimaud oli.

Ja Grimaud ryhtyi varsin häikäilemättömiin keinoihin. Hän meni etsimään
isäntänsä jättämän ihokkaan taskusta herra d'Artagnanin kirjeen. Se oli
vielä siellä ja kuului näin:

    'Hyvä veliseni: Raoul tuli minulta pyytämään tietoja neiti
    de la Vallièren käytöksestä nuoren ystävämme oleskellessa
    Lontoossa. Minä olen poloinen muskettisoturien kapteeni, jonka
    korvissa kaiken päivää kaikuvat kasarmin ja katujen juorut.
    Jos olisin sanonut Raoulille, mitä luulin tietäväni, olisi
    poikaparka siitä kuollut. Mutta minä olen kuninkaan palveluksessa,
    enkä voi lörpötellä kuninkaan asioista. Jos sydämesi käskee,
    niin ryhdy toimiin! Asia koskee enemmän sinua kuin minua,
    melkein yhtä paljon kuin Raoulia.'

Grimaud riuhtaisi puoli hyppysellistä hiuksia päästänsä. Jos hänen
tukkansa olisi ollut runsaampi, olisi hän kiskaissut isomman tukon.

-- Siinä, --. älysi hän, -- on arvoituksen ydin. Tyttönen on tehnyt
kepposiaan. Se mitä hänestä ja kuninkaasta kerrotaan, on totta. Nuori
herramme on petetty, ja hän näkyy sen tietävän. Kreivi on ollut
kuninkaan puheilla ja sanonut hänelle mitä pitikin. Ja sitten kuningas
on lähettänyt d'Artagnanin järjestämään asiaa. Voi, hyvä Jumala, herra
kreivi on palannut ilman miekkaa!

Tämä havainto sai hien nousemaan kunnon miehen otsalle Hän ei
siekaillut sen enempää, vaan painoi hatun päähänsä ja riensi Raoulin
asuntoon.

Louisen lähdettyä oli varakreivi hillinnyt suruansa, ellei rakkauttaan,
ja joutuessaan katsahtamaan eteenpäin tuolle vaaralliselle tielle,
jolle häntä hulluus ja kapinanhalu ajoivat oli hän ensi silmäyksellä
nähnyt isänsä kuninkaan vihan maalitauluna, koska Atos ensimmäisenä oli
asettunut tätä vastustamaan.

Tällä selväjärkisen myötätunnon hetkellä nuori mies muisti täsmälleen
Atoksen salaperäiset silmäniskut, hän muisti d'Artagnanin
odottamattoman käynnin ja seuraukset tästä yhteenotosta hallitsijan ja
alamaisen välillä kuvastuivat hänen pelästyneiden silmiensä eteen.

Palveluksessa oleva ja siis vartiopaikkaansa kiinnitetty d'Artagnan ei
suinkaan saapunut Atoksen luo vain tätä huvittaakseen. Hän oli tullut
jotakin sanomaan. Ja tämä jokin tiesi niin tukalissa olosuhteissa
onnettomuutta tai vaaraa. Raoul vapisi ajatellessaan, että hän
itsekkyydessään oli unohtanut rakkautensa tähden isänsä, ryhtyen
etsimään epätoivon haaveilua tai epätoivon nautintoa, silloin kun
kenties olisi ollut lyötävä takaisin Atokseen välittömästi kohdistuva
isku.

Tämä ajatus sai hänet hypähtämään. Vyöttäen miekkansa kupeelleen hän
riensi ensin isänsä asuntoon. Tiellä hän kohtasi Grimaudin, joka
vastakkaiselta suunnalta tullen oli yhtä innokkaasti rientämässä
ottamaan selkoa asiain tilasta. Nämä kaksi miestä törmäsivät toisiinsa,
kumpainenkin joutuneena samaan mielikuvituksensa piirtämän kehän
pisteeseen.

"Grimaud!" huudahti Raoul.

"Herra Raoul!" läähätti Grimaud.

"Herra kreivi voi hyvin?"

"Oletteko nähnyt hänet?"

"En; missä hän on?"

"Minä etsin häntä."

"Entä herra d'Artagnan?"

"Lähti hänen kanssaan."

"Milloin?"

"Kymmenen minuuttia teidän lähtönne jälkeen."

"Miten he menivät?"

"Vaunuissa."

"Mihin aikoen?"

"En tiedä."

"Ottiko isäni rahaa?"

"Ei."

"Miekan?"

"Ei."

"Grimaud!"

"Herra Raoul!"

"Minä luulen, että herra d'Artagnan tuli..."

"Kreiviä vangitsemaanko?"

"Niin, Grimaud."

"Olisin sen vannonut!"

"Minne päin he menivät?"

"Rantakaduille päin."

"Bastiljinko suuntaan?"

"Ah, hyvä Jumala, niin."

"Nopeasti, juoskaamme!"

"Niin, juoskaamme!"

"Mutta mihin sitten?" kysyi Raoul äkkiä, näyttäen lamaantuneelta.

"Menkäämme herra d'Artagnanin luo; sieltä saanemme jotakin tietää."

"Ei, jos asia salattiin minulta isäni luona, salataan se kaikkialla.
Lähtekäämme... Oi, hyvä Jumala, tänäänhän minä olen hullu, hyvä
Grimaud."

"Miksi niin?"

"Unohdin herra du Vallonin."

"Herra Portoksenko?"

"Joka yhä odottaa minua! Ah! Sanoinhan sinulle, että olen hullu."

"Joka odottaa teitä, missä sitten?"

"Vincennesissä Minimesin luona!"

"Ah, hyvä Jumala!... Onneksi se on Bastiljin tiellä."

"Joutukaamme!"

"Monsieur, minä menen satuloimaan hevoset!"

"Tee niin, ystäväni."




205.

Portos pääsee selvyyteen asiaa käsittämättä.


Kunnon Portos, uskollisena kaikille muinaisen ritarillisuuden laeille,
oli päättänyt odottaa kreivi de Saint-Aignania päivänlaskuun asti.
Ja kun hovimies ei ollut tulossa, -- kun Raoul oli unohtanut
sekundantilleen tästä ilmoittaa, ja kun miekkailupaikalla odottaminen
alkoi tuntua mitä tuskallisimman pitkästyttävältä, oli Portos eräällä
portinvartijalla tuottanut muutamia pulloja hyvää viiniä ja ison
kimpaleen paistia, jotta hän aikansa kuluksi edes saisi silloin tällöin
vetää tulpan ja pistää palasen poskeensa. Hän oli jo ehtinyt
äärimmäisilleen, viimeisiin muruihin, kun Raoul saapui Grimaudin
saattamana täyttä laukkaa ratsastaen.

Nähdessään tiellä nämä kaksi kiirehtivää hevosmiestä ei parooni
epäillyt, että ne olivat hänen miehensä, ja nousten heti pehmeästä
ruohosta, johon hän oli mukavasti istuutunut, hän alkoi norjistella
polviaan ja ranteitaan, jupisten:

"Kauniita tapoja! Nyt se vintiö viimeinkin saapuu. Jos olisin poistunut
paikaltani, ei hän olisi tavannut ketään ja olisi käyttänyt sitä
hyväkseen."

Sitten hän suoristausi tanakasti seisomaan sotilaalliseen asentoon,
pullistaen voimakkaalla vartalonsa liikkeellä valtavan rintansa komean
kaarevaksi. Mutta de Saint-Aignanin sijasta hän huomasi Raoulin, joka
epätoivoisin elein lähestyi häntä, huudellen:

"Oi, rakas ystävä! Oi, suokaa anteeksi! Voi, kuinka onneton olenkaan!"

"Raoul!" huudahti Portos ihmeissään.

"Olitteko suuttunut minulle?" huudahti Raoul, tullen syleilemään
Portosta.

"Suuttunutko? Mistä sitten?"

"Siitä, että teidät näin unohdin. Mutta, nähkääs, pääni on ihan
pyörällä."

"Oh, siitä viisi!"

"Jos tietäisitte, ystäväni..."

"Oletko tappanut hänet?"

"Kenet?"

"De Saint-Aignanin."

"Ah, ei ole kysymys de Saint-Aignanista."

"Mistä sitten vielä?"

"Asia on niin, että kreivi de la Fère lienee parhaillaan vangittuna."

Portos teki liikkeen, joka olisi voinut kaataa muurin.

"Vangittu!... Kuka hänet olisi vanginnut?"

"D'Artagnan!"

"Se on mahdotonta", sanoi Portos.

"Mutta kuitenkin totta", vakuutti Raoul.

Portos kääntyi Grimaudin puoleen, ikäänkuin etsien vahvistusta
väitteelle. Grimaud nyökäytti päätänsä.

"Ja mihin hänet on viety?" kysyi Portos.

"Luultavasti Bastiljiin."

"Mistä sitä päättelet?"

"Tiellä tiedustelimme henkilöiltä, jotka olivat nähneet vaunut. Ja
toiset olivat huomanneet niiden ajavan sisään Bastiljiin."

"Hohhoh!" murahti Portos, astuen pari askelta.

"Mitä aiotte tehdä?" kysyi Raoul.

"Minäkö? En mitään. Enpä vain salli, että Atos jää Bastiljiin."

Raoul lähestyi kelpo paroonia.

"Tiedättekö, että vangitseminen on tapahtunut kuninkaan käskystä?"

Atos katseli nuorta miestä kuin sanoakseen hänelle: "Mitä se minuun
kuuluu?" Tämä mykkä kieli oli Raoulista niin kaunopuheista, että hän ei
enempää kysellyt. Hän nousi hevosensa selkään. Grimaudin auttamana oli
Portos jo tehnyt samoin.

"Valmistakaamme suunnitelmamme", virkkoi Raoul.

"Niin", vastasi Portos, "juuri niin, laatikaamme suunnitelma."

Raoul päästi raskaan huokauksen ja pysähtyi äkkiä.

"Mikä vaivaa?" kysyi Portos. "Huimausko?"

"Ei, vaan voimattomuus! Luulottelemmeko me kolme voivamme valloittaa
Bastiljin?"

"Haa, jos d'Artagnan on siellä", vastasi Portos, "en ole menestyksestä
varma."

Raoul ihaili tätä yksinkertaisuudesta johtuvaa sankarillista
luottamusta. Nämä olivat tosiaankin niitä mainioita miehiä, jotka
kolmisin tai nelisin uhmailivat armeijoja ta: hyökkäsivät linnoja
vastaan! Nämä miehet, jotka olivat säikähdyttäneet kuoleman ja jääneet
elämään melskeisen ajanjakson jälkeen, olivat yhä voimakkaampia kuin
vankimmat nuorten joukosta.

"Monsieur", sanoi hän Portokselle, "olette herättänyt minussa aatoksen.
On ehdottomasti tavattava herra d'Artagnan."

"Epäilemättä."

"Hänen on täytynyt palata kotiinsa, vietyään isäni Bastiljiin."

"Tiedustelkaamme ensin Bastiljista", virkkoi Grimaud, joka puhui vähän,
mutta hyvin.

He kiirehtivät linnoituksen edustalle. Eräs niitä sattumia, joita
Jumala sallii lujatahtoisille ihmisille, sai Grimaudin yhtäkkiä
havaitsemaan nostosillan isolle portille kääntyvät vaunut. Tämä
tapahtui sillä hetkellä, jolloin d'Artagnan palasi kuninkaan luota,
kuten tiedämme.

Turhaan Raoul kannusti hevostaan saavuttaakseen vaunut ja nähdäkseen,
keitä niissä ajoi. Hevoset olivat jo pysähtyneet tuon jälleen
sulkeutuvan ison portin toiselle puolelle, kun vahtipaikalla seisova
ranskalainen vartija tölmäsi Raoulin hevosen kuonoon musketillaan.

Raoul käännähti pois mielissään siitä, että saisi tietää jotakin noista
vaunuista, jotka olivat sulkeneet haltuunsa hänen isänsä.

"Olemme hänet tavoittaneet", virkkoi Grimaud.

"Kun hiukan odotamme, palaavat vaunut varmasti, eikö niin, ystäväni?"

"Ellei d'Artagnan ole myöskin vangittuna", vastasi Portos, "siinä
tapauksessa on kaikki mennyttä."

Raoul ei vastannut mitään. Kaikki oli mahdollista. Hän neuvoi Grimaudia
viemään ratsut Jean-Beausiren sivukadulle, jotta vältettäisiin
herättämästä epäluuloa, ja hän itse jäi terävillä silmillään vaanimaan
d'Artagnanin tai vaunujen paluuta.

Tämä oli hyvä tuuma. Eikä ollut kulunut kahtakymmentäkään minuuttia,
kun portti avautui jälleen ja vaunut tulivat näkyviin. Häikäisy esti
Raoulia eroittamasta vaunuissa olijain kasvoja. Grimaud vannoi
nähneensä kaksi henkilöä, vakuuttaen toisen niistä isännäkseen. Portos
katseli vuoroin Raoulia, vuoroin Grimaudia, koettaen ymmärtää heidän
ajatuksensa.

"On ilmeistä", sanoi Grimaud, "että jos herra kreivi on noissa
vaunuissa, niin hänet on joko vapautettu tai häntä viedään toiseen
talletuspaikkaan."

"Sen saamme nähdä suunnasta, jolle he kääntyvät", tuumi Portos.

"Jos hänet päästetään vapaaksi", huomautti Grimaud, "viedään hänet
kotiinsa."

"Se on totta", myönsi Portos.

"Vaunut eivät käänny sille taholle", sanoi Raoul.

Ja todellakin hevoset olivat juuri häipyneet Saint-Antoinen
esikaupunkiin.

"Rientäkäämme", ehdotti Portos; "hyökkäämme vaunujen kimppuun tiellä ja
keholtamme Atosta pakenemaan."

"Kapinaa!" mutisi Raoul.

Portos loi Raouliin silmäyksen, joka oli hyvin hänen aikaisemman
katseensa arvoinen. Raoul vastasi siihen vain puristaen hevosensa
kylkiä kannuksillaan.

Muutamaa silmänräpäystä myöhemmin olivat kolme ratsastajaamme
saavuttaneet vaunut, ja he seurasivat niitä niin läheltä, että hevosten
hengitys kostutti ajopelien kuomia.

D'Artagnan, jonka aistit aina valvoivat, kuuli kavioiden kapseen. Juuri
silloin oli Raoul käskenyt Portoksen karauttaa vaunujen ohi katsomaan,
kuka oli Atoksen seurassa. Portos totteli, mutta ei voinut nähdä
mitään; verhot olivat lasketut alas.

Kiivastus ja levottomuus voitti Raoulin. Tuo salaperäisyys yllytti
hänet ryhtymään voimakeinoihin.

D'Artagnan puolestaan oli täydellisesti tuntenut Portoksen. Hän oli
samaten nahkauutimien alta eroittanut Raoulin ja ilmaissut tekemänsä
huomiot kreiville. Kumppanuksia halutti nähdä, ryhtyisivätkö Raoul ja
Portos äärimmäisyystoimenpiteisiin.

Niin tapahtuikin. Pistooli ojolla Raoul karkasi käsiksi ensimmäiseen
vaunuhevoseen, käskien ajajan pysähdyttää. Portos tarttui itse mieheen
ja nosti hänet alas istuimelta. Grimaud siirsi seisautettujen vaunujen
oviverhoa syrjään.

Raoul levitti käsivartensa huudahtaen:

"Herra kreivi! Herra kreivi!"

"Kas, sinäkö, Raoul!" virkkoi Atos ilon innossa.

"Eipä hullumpaa!" lisäsi d'Artagnan, räjähtäen nauramaan.

Ja molemmat syleilivät nuorta miestä ja Portosta, joka oli heidät
kahmaissut käsivarsiinsa.

"Kunnon Portos, oivallinen ystäväni!" huudahti Atos. "Aina olet
kaltaisesi!"

"Hän on vielä kaksikymmenvuotias", sanoi d'Artagnan, "_Bravo_, Portos!"

"Lempo soikoon!" vastasi Portos hiukan hämillään; "me luulimme sinun
olevan vankina."

"Ja olimmekin vain ajelemassa herra d'Artagnanin vaunuissa", vastasi
Atos.

"Me olemme seuranneet teitä Bastiljista asti", vastasi Raoul
epäluuloisella ja nuhtelevalla äänellä.

"Jonne olimme poikenneet syömään illallista kunnon herra Baisemeauxin
kanssa. Muistatko Baisemeauxia, Portos?"

"_Pardieu_, aivan hyvin."

"Ja me tapasimme Aramiksenkin."

"Bastiljissako?"

"Niin, samassa illallispöydässä."

"Ah!" huoahti Portos rauhoittuen.

"Hän lähetti sinulle tuhannet terveiset."

"Kiitos!"

"Mihin herra kreivi matkustaa?" kysyi Grimaud, jota hänen isäntänsä jo
oli palkinnut hymyilyllä.

"Me lähdemme kotiin maalle."

"Mitenkä?... Suoraa päätäkö?"

"Suoraa päätä."

"Ilman matkatavaroita?"

"Niinhän vainkin! Raoulin toimeksi olisi jäänyt lähettää minulle
kapineeni tai tuoda ne palatessaan luokseni, jos hän pääsee
pistäytymään sinne."

"Ellei mikään häntä enää pidätä Pariisissa", sanoi d'Artagnan lujin,
tikarina vihlaisevin katsein, sillä hän avasi uudestaan nuoren
miespoloisen haavat, "ellei mikään häntä pidätä, tekee hän viisaasti,
Atos, seuratessaan sinua."

"Mikään ei enää pidätä minua Pariisissa", vastasi Raoul.

"Me lähdemme siis", virkahti Atos heti.

"Entä herra d'Artagnan?"

"Oh, minä olin saattamassa Atosta vain tulliportille ja palaan
Portoksen kanssa."

"Hyvä on", sanoi tämä.

"Tule, poikani", lisäsi kreivi, laskien käsivartensa lempeästi Raoulin
kaulaan ja syleillen häntä vielä. "Grimaud", jatkoi hän, "sinä palaat
hiljalleen Pariisiin ja otat mukaasi parooni du Vallonin hevosen, sillä
Raoul ja minä nousemme tässä ratsaille ja luovutamme vaunut näille
kahdelle herrasmiehelle, heidän palatakseen kaupunkiin. Päästyäsi
asuntooni kokoat vaatteeni ja kirjeeni sekä lähetät kaikki meille."

"Mutta", huomautti Raoul koettaen saada kreiviä puhumaan, "kun palaatte
toisella kertaa Pariisiin, ei tänne jää teille liinavaatteita eikä
muita tarpeita, ja se on kovin hankalaa."

"Luulen, Raoul, että kuluu hyvin pitkä aika, ennen kuin palaan
Pariisiin. Viime oleskelumme täällä ei ole minua kehoittanut uusiin
pääkaupunginmatkoihin."

Raoul painoi päänsä alas, virkkamatta enää mitään.

Atos astui vaunuista, nousten hevosen selkään, jolla Portos oli
ratsastanut, ja eläin näytti tästä vaihdoksesta olevan peräti
hyvillään.

Oli syleilty, oli pudistettu käsiä, oli annettu monta todistusta
ikuisesta ystävyydestä. Portos oli luvannut ensi tilassa viettää
kuukauden Atoksen luona. Samaten lupasi d'Artagnan käyttää siihen
ensimmäisen lomansa. Syleiltyään sitte Raoulia vielä viimeisen kerran
hän virkkoi:

"Poikani, minä kirjoitan sinulle."

Nämä d'Artagnanin sanat sisälsivät paljon, hän kun ei koskaan
kirjoitellut. Raoul heltyi kyyneliin asti. Hän riuhtaisi itsensä
muskettisoturin käsistä ja lähti.

D'Artagnan astui Portoksen keralla vaunuihin.

"Kas niin, rakas ystävä", virkkoi hän, "onpa tämä ollut päivä!"

"On niinkin", vahvisti Portos.

"Kyllä sinä varmaan olet uuvuksissa."

"En kovin. Kuitenkin menen hyvissä ajoin levolle, ollakseni huomenna
valmis."

"Ja mihin valmis?"

"_Pardieu_, lopettamaan, mitä olen aloittanut."

"Sinä saat minut vapisemaan, veikkoseni; näytäthän aivan tuohtuneelta.
Mitä hittoa oletkaan pannut alulle, jota ei vielä olisi saatettu
loppuun?"

"Kuulehan siis: Raoul ei ole taistellut. Niin ollen on minun
taisteltava!"

"Kenen kanssa?... Kuninkaanko?"

"Mitä, -- kuninkaan?" virkkoi Portos hämmästyneenä.

"Niin juuri, suuri lapsi, kuninkaan kanssa!"

"Vakuutan sinulle, että kysymyksessä on herra de Saint-Aignan."

"Sitäpä sinulle halusinkin sanoa. Otellessasi sen herrasmiehen kanssa
paljastat miekkasi kuningasta vastaan."

"Ah", äännähti Portos muljauttaen silmiään, "oletko siitä varma?"

"_Pardieu_!"

"No, miten sitten on asia järjestettävä?"

"Koetamme saada aikaan kelpo illallisen. Muskettisoturien kapteenin
pöytä on varsin mukiinmenevä. Siellä näet de Saint-Aignanin keikarin ja
juot hänen terveydekseen."

"Minäkö?" huudahti Portos.

"Mitä!" sanoi d'Artagnan. "Kieltäydytkö tyhjentämästä kuninkaan
maljaa?"

"Mutta, _corboeuf_! Enhän puhu kuninkaasta, vaan herra de
Saint-Aignanista."

"No, kun sinulle vakuutan, että se on samaa."

"Ah... hyvä siis!" myöntyi Portos voitettuna.

"Kai käsität?"

"En", sanoi Portos; "mutta vähät siitä!"

"Niin, välipä sillä", vastasi d'Artagnan. "Menkäämme illalliselle,
Portos."




206.

Baisemeauxin seura.


Emme ole unohtaneet, että d'Artagnan ja kreivi de la Fère Bastiljista
lähtiessään olivat jättäneet sinne Aramiksen kahden kesken Baisemeauxin
kanssa.

Kuvernööri ei hituistakaan huomannut, että keskustelu kärsi hänen
kahden vieraansa poistumisesta. Hänestä olivat jälkiruokaviini ja
Bastiljin liköörit oivallisia. Hän uskoi, sanomme, että jälkipöydässä
tarjoiltu viini oli riittävä elvyke kirvoittamaan jokaisen rehdin
miehen kielenkantimen. Linnanpäällikkö tunsi huonosti hänen
kunnianarvoisuuttaan, joka ei koskaan ollut niin umpimielinen kuin
jälkipöydässä. Mutta hänen kunnianarvoisuutensa tunsi mainiosti herra
Baisemeauxin, luottaessaan siihen, että kunnon kuvernöörin niin
tehokkaaksi katsoma keino kyllä tosiaan tepsisi isäntään itseensä.

Näköjään laimenematta keskustelu kuitenkin todellisuudessa riutui.
Sillä paitsi että Baisemeaux haastoi melkein yksin, puheli hän vielä
yksinomaan Atoksen merkillisestä vangitsemisesta ja sitä niin nopeasti
seuranneesta vapauttamismääräyksestä.

Baisemeauxilta ei muuten ollut jäänyt huomaamatta, että molemmat
määräykset, vangitsemis- kuten vapauttamiskäskykin, olivat kuninkaan
omakätisesti kirjoittamia. Ja hänen majesteettinsa otti siten
vaivautuaksensa ainoastaan tärkeiden asianhaarojen johdosta. Kaikki
tämä oli Baisemeauxille hyvin mielenkiintoista ja samalla kovin
hämärää. Mutta kun se Aramikselle oli jo perin selvää, ei tämä
kiinnittänyt tapaukseen samaa huomiota kuin kunnon vankilanjohtaja.

Sitäpaitsi Aramis harvoin häiriytyi mistään, eikä vielä ollut edes
huolinut mainita herra Baisemeauxille, minkä vuoksi hän itsekään oli
tänne saapunut.

Mutta juuri kun Baisemeaux oli parhaassa pohdinnan vauhdissa, keskeytti
Aramis hänet yhtäkkiä.

"Sanokaa minulle, hyvä herra Baisemeaux", virkkoi hän, "eikö teillä
Bastiljissa koskaan ole muita hauskutuksia kuin ne, joissa olen saanut
kunnian olla mukana täällä pari kolme kertaa käydessäni?"

Käänne oli niin odottamaton, että vankilanjohtaja viirin tavoin, joka
äkkiä saa tuulenvastaisen sysäyksen, pysähtyi kesken lauseensa.

"Hauskutuksia?" toisti hän. "Niitähän minulla on alituisesti,
monseigneur."

"Ohoo, vai niin! Ja nämä hauskutukset...?"

"Ovat kaikenlaatuisia."

"Varmaankin saatte vieraita?"

"Vieraita? Ei, käynnit eivät ole tavallisia Bastiljissa."

"Vai ovat vierailut harvinaisia?"

"Hyvin harvinaisia."

"Oman seurannekin puolelta?"

"Mitä nimitätte seurakseni?... Vankejaniko?"

"Oh, ei. Vankinne!... Tietenkin te käytte heitä katsomassa, eivätkä he
tule teidän luoksenne. Tarkoitan sitä seuraa, hyvä herra Baisemeaux,
johon olette vakinaisesti kuuluva."

Baisemeaux katsoa tuijotti Aramikseen. Sitten hän virkkoi, ikäänkuin
hänen hetkellinen otaksumansa olisi ollut mahdoton:

"Oh, minulla on nykyisin hyvin vähän seuraa. Täytyy tunnustaa, paras
herra d'Herblay, että oleskelu Bastiljissa näyttää hienon maailman
ihmisistä villiltä ja kolkolta. Naiset varsinkaan eivät tule tänne
luokseni ilman jonkunlaista kauhua, jota minun on ylen vaikea
tyynnyttää. Ja ihmehän olisikin, jos eivät naisparat hiukan vapisisi
nähdessään nämä synkät luolat ja ajatellessaan, että niissä asuu
onnettomia vankeja, jotka..."

Ja mitä enemmän Baisemeaux tuijotti piispan kasvoihin, sitä enemmän
kelpo vankilanjohtajan mieli kangistui, kunnes se kokonaan herposi.

"Ei, te ette käsitä, hyvä herra Baisemeaux", sanoi Aramis, "te ette
käsitä... Minä en puhu seurasta ylimalkaan, vaan eräästä erityisestä
seurasta, nimenomaan järjestöstä, jossa te olette jäsenenä."

Baisemeaux oli pudottaa täyden lasillisensa muskattiviiniä, jota hän
juuri kohotti huulilleen.

"Jäsenenä", sopersi hän, "jäsenenä?"

"Aivan niin, jäsenenä", toisti Aramis mitä kylmäverisimmin. "Ettekö
kuulu erääseen salaseuraan, hyvä herra Baisemeaux?"

"Sala-?!"

"Salaiseen tai salaperäiseen yhdistykseen?"

"Oi, herra d'Herblay!..."

"No, älkää suotta kieltäkö."

"Mutta uskokaa..."

"Minä uskon, mitä tiedän."

"Vannon teille...!"

"Kuunnelkaa minua, hyvä herra Baisemeaux, minä väitän että kuulutte, ja
te kiellätte. Jommankumman meistä täytyy olla oikeassa, ja toinen on
välttämättömästi väärässä."

"No?"

"No, pian pääsemme selvyyteen."

"Antakaahan kuulla", sanoi Baisemeaux, "antakaa kuulla."

"Juokaa toki ensin muskattinne, hyvä herra Baisemeaux", virkkoi Aramis.
"Mitä ihmettä! Te näytätte aivan säikähtyneeltä."

"En suinkaan, en ollenkaan, en."

"Juokaa siis."

Baisemeaux maistoi kulauksen, mutta se meni väärään kurkkuun.

"No niin", jatkoi Aramis, "ellette, sanon, kuulu erääseen salaiseen
yhdistykseen, tai salaperäiseen, miten tahdotte -- nimi ei mitään
merkitse, -- ellette kuulu sellaiseen seuraan, johon tässä vihjailen,
niin silloin ette ymmärrä mitään siitä, mitä nyt aion teille sanoa,
siinä kaikki."

"Oh, saatte olla jo edeltäpäin varma, että minä en sitä voi oivaltaa."

"Senpä näemme."

"Niin, koettakaahan."

"Siihen olen tulossa. Jos taasen olette sen seuran jäseniä, vastaatte
esitykseeni heti myöntävästi tai kieltävästi."

"Lausukaa kysymyksenne", sopersi Baisemeaux vapisten.

"Mutta te kyllä tunnustanette", jatkoi Aramis yhä järkkymättömän
tyynesti, "että tietenkään ei voi kuulua yhdistykseen ja nauttia sen
jäsenille suotuja etuja, olematta itse velvollinen muutamiin pikku
palveluksiin?"

"Se olisi tosiaan selvää", änkkäsi Baisemeaux, "jos..."

"No niin", pitkitti Aramis, "yhdistyksessä, josta teille puhun ja johon
te ette olekaan kuuluvinanne..."

"Sallikaa", hätääntyi Baisemeaux, "en kuitenkaan tahtoisi ehdottomasti
sanoa..."

"Tässä järjestössä sitoo kaikkia siihen kuuluvia linnoitusten
kuvernöörejä ja päälliköitä erityinen heiltä vaadittu lupaus."

Baisemeaux kalpeni.

"Se sitoumus", jatkoi Aramis lujalla äänellä, "on tällainen..."

Baisemeaux nousi sanomattoman mielenliikutuksen vallassa.

"Sanokaa, rakas herra d'Herblay", mutisi hän, "sanokaa."

Silloin Aramis mainitsi tai pikemminkin saneli samanlaisella äänellä
kuin olisi kirjasta lukenut seuraavan pykälän: "Sanottu linnoituksen
päällikkö tai kuvernööri päästää tarpeen vaatiessa tai vangin pyynnöstä
sisälle veljeskuntaan kuuluvan rippi-isän."

Hän pysähtyi. Baisemeaux näki tuskin eteensä, niin surkeassa tilassa
hän oli.

"Onko tämä sitoumuksen sanamuoto?" kysyi Aramis tyynesti.

"Monseigneur!..." voihkasi Baisemeaux.

"Ah, alatte luullakseni ymmärtää?"

"Monseigneur", huudahti Baisemeaux, "älkää tuolla tavoin leikkikö
ylemmyydellänne. Sorrun kovin mitättömäksi rinnallanne, jos te
ilkikurisesti haluatte houkutella minulta hallintoni pikku
salaisuudet."

"Ah, ei, älkää pettäkö itseänne, hyvä herra Baisemeaux. En tutki teidän
hallintonne pikku salaisuuksia, vaan tahdon päästä teidän omantuntonne
salaisuuksien perille."

"No, vaikka omatuntonikin, rakas herra piispa, mutta ottakaa hiukan
huomioon tukala asemani."

"Se ei ole suinkaan tavallinen, herra kuvernööri", jatkoi taipumaton
Aramis, "jos kuulutte tarkoittamaani järjestöön. Mutta se on aivan
luonnollinen, jos te vapaana kaikista sitoumuksista olette vastuussa
ainoastaan kuninkaalle."

"Niin, monsieur, niin, minähän tottelen ainoastaan kuningasta. Ketä
Jumalan nimessä pitäisi ranskalaisen aatelismiehen totella muuta kuin
kuningasta?"

Aramis ei silmäänsäkään räväyttänyt, vaan jatkoi lempeällä äänellään:

"On hyvin mieluista ranskalaiselle aatelismiehelle, ranskalaiselle
kirkon palvelijalle, kuulla niin ansiokkaan miehen lausuvan uskollisen
mielialansa noin rehellisesti ja tuon kuultuaan kyetä luottamaan
sanoihinne."

"Oletteko siis epäillyt muuta, monsieur?"

"Minäkö? En suinkaan."

"Te uskotte minua?"

"Minä uskon nyt ehdottomasti, monsieur", sanoi piispa painokkaasti,
"että te ette kieltäisi kuuliaisuutta esimiehiltä, jos kerran olisitte
vapaaehtoisesti lupautunut heidän johtoonsa."

"Esimiehiltä?" parahti Baisemeaux.

"Niin sanoin."

"Herra d'Herblay, te ilvehditte vielä, eikö niin?"

"Tietysti on helpompikin palvella yhtä herraa kuin useata. Mutta kun
silti tunnutte olevan pulassa, hyvä herra Baisemeaux, niin se
luonnollisesti on omaa syytänne eikä johdu minun erehdyksestäni."

"Ei suinkaan", vastasi ahdistettu vankilanjohtaja entistä enemmän
hämillään. "Mutta mitä nyt? Te nousette?"

"Niin, kyllä."

"Lähdettekö?"

"Täytyy jo mennä."

"Kuinka omituinen te olettekaan minua kohtaan, monseigneur!"

"Minäkö omituinen? Mitenkä niin?"

"Voisi luulla, että teitä huvittaa pidellä minua piinapenkissä?"

"Mahdotonta! En millään muotoa soisi teidän joutuvan ikävälle
mielelle."

"Jääkää siis."

"Minä en voi."

"Ja miksette?"

"Siksi, että minulla ei ole täällä mitään tehtävää ja että minulla
päinvastoin on velvollisuuksia muualla."

"Velvollisuuksia näin myöhään?"

"Niin. Käsittäkää toki, hyvä herra Baisemeaux. Siellä, mistä tulin,
ilmoitettiin minulle: 'Sanottu linnoituksen päällikkö tai kuvernööri
päästää tarpeen vaatiessa ja vangin pyynnöstä sisälle veljeskuntaan
kuuluvan rippi-isän.' Olen saapunut, mutta te ette ymmärrä sanomaani,
ja minä palaan ilmoittamaan noille henkilöille, että he ovat erehtyneet
ja että heidän on lähetettävä minut muualle."

"Mitä! Te olette...?" huudahti Baisemeaux hirmustuneena katsellen
Aramista.

"Veljeskunnan ripittäjä", virkkoi Aramis ääntään muuttamatta.

Mutta vaikka nämä sanat lausuttiinkin varsin säveästi, vaikuttivat ne
linnanpäällikköön kuin ukkosen isku. Baisemeaux kävi tuhankarvaiseksi,
ja hänestä näyttivät Aramiksen kauniit silmät kahdelta tuliselta
miekalta, jotka tunkivat hänen sydämensä pohjaan.

"Ripittäjä!" sopersi hän. "Tekö, monseigneur, olette veljeskunnan
lähettämä ripittäjä?"

"Niin; mutta meillä ei ole mitään tekemistä toistemme kanssa, koska te
ette ole veljeskunnan jäsen."

"Monseigneur..."

"Ja veljeskuntaan kuulumattomana te aivan luonnollisesti kieltäydytte
noudattamasta sen käskyjä."

"Monseigneur, minä pyydän", hätäili Baisemeaux, "suvaitkaa kuunnella
minua."

"Mitä varten?"

"Monseigneur, minä en sano, etten kuuluisi veljeskuntaan..."

"Ahaa!"

"Minä en sano, että kieltäytyisin tottelemasta."

"Äskeinen kuitenkin suuresti vivahti vastustukseen, herra Baisemeaux."

"Ah, ei, monseigneur, ei. Minä tahdoin vain varmistua..."

"Varmistua mistä?" tiukkasi Aramis perin halveksivasti.

"En mistään, monseigneur", peräytyi Baisemeaux matalalla äänellä ja
kumartaen kirkkoruhtinaan edessä. "Olen joka aika ja joka paikassa
esimiesteni käytettävänä. Mutta..."

"Hyvä on! Tuo kuulostaa paremmalta."

Aramis istahti takaisin tuolille ja ojensi lasinsa Baisemeauxille, joka
ei kyennyt sitä täyttämään, kun hänen kätensä vapisi niin rajusti.

"Sanoitte 'mutta'", aloitti piispa jälleen.

"Niin", puolusteli Baisemeaux-parka, "kun minulle ei ollut ennakolta
ilmoitettu, en ollenkaan saattanut odottaa..."

"Eikö evankeliumissa sanota: 'Valvokaat, sillä sitä hetkeä ei tiedä
kenkään paitsi Jumala?' Eikö veljeskunnan säännöissä sanota:
'Valvokaat, sillä mitä minä tahdon, sitä on teidän aina tahdottava?' Ja
mistä syystä ette olisi odottanut ripittäjää, herra Baisemeaux?"

"Koska Bastiljin vangeista ei tällä hetkellä ole kukaan sairaana,
monseigneur."

Aramis kohautti olkapäitään.

"Mitä te siitä tiedätte?" virkkoi hän.

"No, minusta näyttää..."

"Herra Baisemeaux", sanoi Aramis heittäytyen taaksepäin nojatuolissaan,
"tuossa tulee palvelijanne, jolla on teille jotakin sanottavaa."

Baisemeauxin palvelija tosiaan näyttäytyi kynnyksellä.

"Mikä on?" kysyi Baisemeaux vilkkaasti.

"Herra kuvernööri", ilmoitti palvelija, "teille tuodaan laitoksen
lääkärin raportti."

Aramis silmäili Baisemeauxia kirkkain ja varmoin katsein.

"No, käskekää sanantuoja sisälle", sanoi hän.

Mies astui huoneeseen, tervehti ja antoi raportin. Baisemeaux vilkaisi
siihen, kohottaen sitten päätään.

"Bertaudièren kakkonen on sairas!" ihmetteli hän.

"Miksi siis sanoitte, hyvä herra Baisemeaux, että kaikki laitoksenne
asukkaat olivat terveinä?" lausui Aramis välinpitämättömästi.

Hän kulautti siemauksen muskattiviiniä, irroittamatta katsettaan
kuvernööristä. Tämä nyökkäsi raportin tuojalle, ja miehen poistuttua
hän huomautti vavahtelevalla äänellä:

"Pykälässä sanottaneen: 'vangin pyynnöstä'?"

"Niin siinä sanotaan", vastasi Aramis. "Mutta kuulustakaahan, mitä
teistä nyt tahdotaan, hyvä herra Baisemeaux."

Joku aliupseeri nimittäin pisti päänsä esille ovenraosta.

"Taasko jotakin?" kiivastui Baisemeaux. "Enkö enää saa hetkenkään
rauhaa?"

"Herra kuvernööri", sanoi kersantti, "Bertaudièren numero kaksi on
antanut vartijansa toimeksi pyytää teiltä rippi-isää."

Baisemeaux oli vähällä kaatua tuoliltaan. Aramis ei viitsinyt häntä
rauhoittaa, kuten hän ei ollut huolinut häntä peloitellakaan.

"Mitä siihen vastaan?" äännähti Baisemeaux.

"Mitä vain tahdotte", sanoi Aramis puristaen huulensa yhteen. "Se on
teidän asianne; minä en ole Bastiljin kuvernööri."

"Sanokaa", huudahti Baisemeaux nopeasti, "sanokaa vangille, että hänen
pyyntönsä täytetään."

Aliupseeri poistui.

"Oi, monseigneur, monseigneur!" änkytti Baisemeaux. "Kuinka olisin
saattanut arvata?... Kuinka olisin voinut aavistaa."

"Kuka teidän käski arvata? Kuka käski aavistaa?" vastasi Aramis
ylenkatseellisesti. "Veljeskunta aavistaa, veljeskunta tietää,
veljeskunta näkee. Eikö se riitä?"

"Mitä teidän kunnianarvoisuutenne määrää?" kysyi Baisemeaux.

"Minäkö? En mitään. Minä olen vain pappipoloinen, vain vaatimaton
ripittäjä. Käskettekö minun mennä sairaan luo?"

"Oi, monseigneur, minä en teitä siihen käske, vaan pyydän."

"Hyvä on. Viekää minut siis sinne."




207.

Vanki.


Senjälkeen kun Aramis näin omituisesti oli muuttunut veljeskunnan
lähettämäksi ripittäjäksi, Baisemeaux ei enää ollut sama mies.

Tähän asti oli Aramis arvoisalle vankilanpäällikölle ollut kirkonmies,
jolle hänen oli osoitettava kunnioitusta, ystävä, jolle hän oli
kiitollisuudenvelassa. Mutta mullistava paljastus oli hänelle tuottanut
esimiehen, jolle hän oli vain käskyläinen.

Hän sytytti itse lyhdyn, kutsui vanginvartijan ja kääntyi Aramiksen
puoleen.

"Olen monseigneurin käskettävänä", virkkoi hän.

Aramis vain nyökkäsi, viitaten sitten kuvernööriä astumaan edellä.
Baisemeaux siis lähti liikkeelle piispan saattamana.

Oli kaunis, seesteinen ilta. Näiden kolmen miehen askeleet kumahtelivat
pengermäin laakakivillä, ja vanginvartijan vyöstä riippuvien avainten
kilinä kuului tornikerroksiin asti, ikäänkuin muistuttaakseen niiden
asukkaille, että vapaus ei ollut heidän tavoitettavissaan.

Olisi voinut sanoa, että Baisemeauxissa tapahtunut muutos oli ulottunut
vanginvartijaan asti. Asianomaisen tornin avainten hoitaja oli piispan
ensimmäisen käynnin aikana osoittautunut uteliaaksi ja kyseliääksi,
mutta nyt hän esiintyi mykkänä ja kovin totisen näköisenä. Hän käveli
pää kumarassa ja näytti ihan tahtovan sulkea korvansa.

Täten saavuttiin Bertaudière-tornin juurelle, ja sen kaksi porrasjaksoa
noustiin ääneti ja jokseenkin verkalleen, sillä totellessaankaan ei
Baisemeaux suinkaan ollut innostuneen kuuliainen.

Viimein tultiin tyrmän ovelle. Vartijan ei tarvinnut etsiä avainta, se
oli hänellä valmiina. Ovi avattiin.

Baisemeaux aikoi astua vangin luo, mutta pidättäen hänet kynnykselle
Aramis virkkoi:

"Ei ole kirjoitettu, että kuvernöörin on kuultava vangin rippi."

Baisemeaux kumarsi ja päästi Aramiksen ohitsensa. Ottaen lyhdyn
vanginvartijan kädestä piispa astui sisälle ja viittasi sulkemaan oven
jälkeensä.

Hän jäi hetkiseksi seisomaan, heristäen korviansa kuunnellakseen,
poistuivatko Baisemeaux ja vanginvartija. Varmistuttuaan yhä heikommin
kuuluvista askelista, että nämä olivat lähteneet tornista, hän sitten
asetti lyhdyn pöydälle ja katseli ympärilleen.

Vihreällä sarssikankaalla päällystetyllä makuusijalla, aivan
samanlaisella kuin Bastiljin muutkin vuoteet, paitsi että se oli
uudempi, lepäsi leveiden, puoliksi suljettujen uutimien takana se nuori
mies, jonka luokse jo kerran ennen olemme piispan saattaneet. Vankilan
tavan mukaan ei pidätetyllä ollut valoa. Iltakellon soitua oli hänen
täytynyt sammuttaa kynttilänsä. Näemme, kuinka etuoikeutettu hän
sentään oli, koska hänelle oli myönnetty harvinainen lupa pitää valoa
iltasoittoon asti.

Lähellä vuodetta olevalle isolle, käyräjalkaiselle,
nahkapäällysteiselle nojatuolille oli laskettu ihmeen uusilta näyttäviä
vaatekappaleita. Pieni pöytä, jolla ei näkynyt kirjoja, ei papereita,
ei mustetta, ei kyniä, kyyhötti hylättynä ikkunan edessä. Moniaat vielä
täydet lautaset toisella pöydällä todistivat, että vanki oli tuskin
koskenutkaan viime ateriaan.

Aramis näki nuoren miehen vuoteelleen ojentuneena, kasvot puolittain
käsivarsien peitossa.

Vieraan tulo ei saanut häntä muuttamaan asentoansa; hän odotti tai
nukkui. Aramis sytytti kynttilän, työnsi nojatuolin hiljaa taammaksi ja
lähestyi vuodetta, sävyssään ilmaisten kunnioittavaa harrastusta.

Nuori mies kohotti päätänsä.

"Mitä minusta tahdotaan?" hän kysyi.

"Ettekö halunnut rippi-isää?"

"Kyllä."

"Syystä että olette sairas?"

"Niin."

"Oletteko pahoinkin sairas?"

Nuori mies loi Aramikseen läpitunkevan katseen ja vastasi vain:

"Kiitän teitä osanotostanne."

Hetkisen vaiti oltuaan hän lisäsi:

"Olen nähnyt teidät jo ennen."

Aramis kumarsi. Tutkistelevalla tähystyksellään oli vanki varmaankin
lukenut Vannesin piispan kasvonpiirteistä, että tämän kävijän luonne
oli pohjaltaan kylmäkiskoinen, viekas ja vallanhaluinen, -- ja se ei
nuoren miehen asemassa juuri vaikuttanut rauhoittavasti. Hän
virkahtikin samassa:

"Jaksan jo paremmin."

"Siis?" kysyi Aramis.

"Kun vointini on parempi, en mielestäni enää erityisemmin tarvitsekaan
ripittäjää."

"Ettekö pidä tarpeellisena edes sitä jouhipaitaa, jota mainittiin
leivästänne löytämässänne kirjelapussa?"

Nuori mies säpsähti, mutta ennenkuin hän ehti myöntää tai kieltää
jatkoi Aramis:

"Ettekö myöskään välitä hengellisestä miehestä, jolta teillä oli tärkeä
tiedonanto odotettavana?"

"Jos niin on", lausui vanki, vaipuen takaisin päänaluselleen, "niin se
on toista. Minä kuuntelen."

Aramis katseli häntä nyt tarkemmin ja kummeksui tuota koruttoman ja
luontevan majesteettisuuden sävyä, jota ei koskaan saavuteta oppimalla,
ellei Jumala ole sitä istuttanut vereen tai sydämeen.

"Käykää istumaan, monsieur", kehoitti nuori mies.

Aramis totteli kumartaen.

"Miltä teistä tuntuu Bastiljissa?" kysyi piispa.

"Varsin hyvältä."

"Ettekö kärsi?"

"En."

"Ette kaipaa mitään?"

"En mitään."

"Ette vapauttakaan?"

"Mitä te nimitätte vapaudeksi, monsieur?" kysyi vanki taisteluun
aikovan miehen äänellä.

"Ymmärrän vapaudella kukkia, ilmaa, päivänvaloa, tähtiä, onnea saada
juoksennella, minne kaksikymmenvuotiaat, jäntevät jalkanne tahtovat
kantaa."

Nuori mies hymyili, mutta olisi ollut vaikea sanoa, johtuiko se
alistumisesta vai ylenkatseesta.

"Katsokaa", haastoi hän, "minulla on tuossa japanilaisessa maljakossa
kaksi ruusua, jotka eilen poimittiin umppuina kuvernöörin puutarhasta.
Ne puhkesivat tänä aamuna, avaten purppurateriönsä silmäini edessä.
Kunkin kukkalehtensä lauetessa ne levittivät hurmaavaa tuoksuaan;
kammioni on sitä aivan täynnä. Nämä kaksi ruusua, näettehän, ovat
lajinsa ihanimpia; ja ruusut ovat viehkeimmät kukkasien joukossa.
Miksikä siis toivoisin muita kukkia, kun minulla on kaikkein
kauneimmat?"

Aramis katseli nuorta miestä ihmetellen.

"Jos kukkaset tietävät vapautta", jatkoi vanki surumielisesti, "on
minulla siis vapaus, koska minulla on kukkia."

"Oi, mutta ilmaa", huudahti Aramis, "ilmaa, joka on niin välttämätön
elämälle?"

"Kah, monsieur, lähestykää ikkunaa", pitkitti vanki; "se on auki.
Taivaan ja maan välillä tuuli vierittelee jäisiä ja tulisia
pyörteitään, lauhkeita usviaan ja leppeitä leyhkiään. Sieltä henkäilevä
ilma hyväilee kasvojani, kun noustessani tuolini selkänojalle istumaan
-- etsien kädelläni tukea ristikosta -- kuvittelen uivani avaruudessa."

Mitä kauemmin nuori mies puhui, sitä enemmän piispan otsa synkkeni.

"Valoa?" selitti toinen edelleen. "Minulla on enemmänkin kuin valoa,
minulla on aurinkoa. Kuvernöörin lupaa kysymättä, ilman vanginvartijan
seuraa, se saapuu joka päivä minua ystävänä tervehtimään. Se pistäytyy
sisään ikkunasta, se muodostaa kammiooni pitkän suunnikkaan, joka
ulottuu ikkunasta aina vuodeverhojeni ripsuja hapuilemaan. Tämä
sädejuova kasvaa kello kymmenestä puoleenpäivään ja kutistuu kello
yhdestä kolmeen hitaasti, niinkuin sille tänne riennettyään olisi
ikävää minut jättää. Viimeisen säteen kadotessa olen nauttinut sen
läsnäolosta viisi tuntia. Eikö se riitä? Minulle on kerrottu, että on
onnettomia, jotka murtavat kiveä louhoksissa, työmiehiä, jotka
ahertavat maanalaisissa kaivoksissa näkemättä juuri koskaan aurinkoa."

Aramis kuivasi otsaansa.

"Mitä taasen tähtiin tulee, jotka ovat armaita katsella", jatkoi nuori
mies, "ovat ne kaikki toistensa kaltaisia, paitsi loistoltaan ja
suuruutensa puolesta. Minulla on siinä suhteessa hyvä onni: ellette
olisi sytyttänyt tätä kynttilää, olisitte voinut nähdä sen kauniin
tähden, jota katselin vuoteeltani ennen tuloanne ja jonka säteily
hyväili silmiäni."

Aramis painoi päänsä alas: hän tunsi tämän synkän filosofian --
vankeuden elämänkatsomuksen -- hulahtavan karvaana aaltona ylitseen.

"Minulta ei siis puutu kukkia, ilmaa, päivänvaloa eikä tähtiä", lausui
nuori mies yhä yhtä tyynesti. "Sitten on vielä liikunto. Enkö kävele
kaikin päivin kuvernöörin puutarhassa, jos on kaunis ilma, ja täällä,
jos sataa -- raikkaassa ulkoilmassa lämpimällä, kylmällä lämpimässä,
kun rautauunini häätää pakkasenkin tunnun talvella? Ah, uskokaa,
monsieur", lisäsi vanki äänenpainolla, joka ei ollut aivan vapaa
katkeruudesta, "ihmiset ovat tehneet hyväkseni kaikki, mitä voin
toivoa, kaiken, mitä ihminen saattaa haluta."

"Ihmiset, olkoon!" virkkoi Aramis kohottaen jälleen päänsä. "Mutta
minusta näyttää, että unohdatte Jumalan."

"Olen todellakin unohtanut Jumalan", vastasi vanki järkähtämättä.
"Mutta miksi minulle sitä sanotte? Mitä hyödyttää puhua vangeille
Jumalasta?"

Aramis katseli suoraan silmiin tätä omituista nuorta miestä, jossa
marttyyrin alistuminen yhtyi vapaa-ajattelijan hymyyn.

"Eikö Jumala ole kaikessa?" jupisi hän moittivasti.

"Sanokaa kaiken lopussa", vastasi vanki lujasti.

"Olkoon niin!" mukausi Aramis. "Mutta palatkaamme lähtökohtaamme."

"Hyvin kernaasti minun puolestani", vastasi nuori mies.

"Olen teidän rippi-isänne."

"Niin."

"Ja katumuksentekijänä olette te velvollinen sanomaan minulle
totuuden."

"Siihen ei minulla ole mitään muistuttamista."

"Jokainen vanki on tehnyt rikoksen, joka on aiheuttanut hänen
pidätyksensä. Minkä rikoksen te olette tehnyt?"

"Samaa kysyitte nähdessänne minut ensi kerran."

"Ja te vältitte vastausta silloin kuten nytkin."

"Ja miksi tänään luulette, että teille vastaisin?"

"Koska minä tänään olen teidän ripittäjänne."

"Jos tahdotte minun sanovan, minkä rikoksen olen tehnyt, selittäkää
siis minulle, mitä rikos on. Sillä kun en ole tietoinen mistään
omantuntoni nuhteesta, johdun sanomaan, etten ole rikollinen."

"Maailman suurten silmissä ei aina ole rikollinen vain siksi, että on
tehnyt rikoksia, vaan silläkin perusteella, että tietää sellaisia
tehdyiksi."

Vanki kuunteli hyvin tarkkaavasti.

"Niin", sanoi hän oltuaan hetkisen vaiti, "minä käsitän. Niin, olette
oikeassa, monsieur, saatan kyllä sillä tavalla olla rikollinen suurten
silmissä."

"Ah, te tiedätte siis jotakin?" virkkoi Aramis luullen vilahdukselta
nähneensä panssarin sauman, vaikkakaan ei vikaa varuksessa.

"Ei, en tiedä mitään", vastasi nuori mies; "mutta ajattelen toisinaan
ja sanon itselleni noina hetkinä..."

"Mitä sanotte itsellenne?"

"Sanon, että jos tahtoisin ajatella enemmän, tulisin pian hulluksi tai
arvaisin monta asiaa."

"Ja silloin?" kysyi Aramis kärsimättömästi.

"Silloin minä pidätyn."

"Pidätytte?"

"Niin, pääni käy raskaaksi, ajatukseni synkistyvät, ja tunnen sortuvani
ikävään; toivottelen..."

"Mitä?"

"En oikein tiedä, sillä minä en tahdo päästää itseäni haluamaan
sellaista, mitä minulle ei ole, kun yleensä olen niin tyytyväinen
siihen, mitä minulla on."

"Pelkäättekö kuolemaa?" kysyi Aramis hiukan levottomana.

"Kyllä", hymähti nuori mies.

Aramis näki tuon hymyn kylmäkiskoisuuden ja vavahti.

"Oh, koska pelkäätte kuolemaa, tiedättekin enemmän kuin tahdotte
sanoa!" huudahti hän.

"Mutta", vastasi vanki, "mistä johtuu, että te, joka olette saanut
minut pyytämään teitä tänne, -- että te, joka pyydettyäni astutte
luokseni luvaten jotakin merkillistä paljastusta -- mistä johtuu, että
tällä hetkellä te puhuttelutattekin minua? Koska me kumpikin käytämme
naamiota, säilyttäkäämme se molemmin tai heittäkäämme se yhtaikaa
kasvoiltamme."

Aramis tunsi huomautuksen voiman ja oikeutuksen.

-- En ole tekemisissä tavallisen ihmisen kanssa, -- ajatteli hän.
"Kuulkaa, onko teillä kunnianhimoa?" hän kysyi ääneen, valmistelematta
vankia puheen uuteen käänteeseen.

"Mitä on kunnianhimo?" kysyi nuori mies.

"Se on", vastasi Aramis, "tunne, joka työntää ihmisiä toivomaan enemmän
kuin hänellä on."

"Sanoin olevani tyytyväinen, monsieur; mutta mahdollisesti erehdyn. En
tiedä, mitä kunnianhimo merkitsee, mutta kenties minulla on sitä.
Avatkaa sieluni, en pyydä parempaa."

"Kunnianhimoinen", sanoi Aramis, "on se, joka tavoittelee jotakin
asemansa yläpuolelta."

"Minä en tavoittele mitään asemani yläpuolelta", lausui nuori mies niin
varmasti, että se sai Vannesin piispan vielä kerran vavahtamaan.

Hän vaikeni. Mutta nähdessään vangin kiihkeät silmät, rypistyneen otsan
ja miettiväisen muodon huomasi kyllä, että hän ei suinkaan odottanut
äänettömyyttä. Tämän hiljaisuuden katkaisi Aramis.

"Te valehtelitte minulle teidät ensi kertaa nähdessäni", sanoi hän.

"Valehtelinko?" huudahti nuori mies kohoten vuoteellaan, sellainen sävy
äänessä ja sellainen salama silmissä, että Aramis ehdottomasti
peräytyi.

"Tarkoitin", oikaisi hän kumartaen, "että salasitte minulta, mitä
tiedätte lapsuudestanne."

"Ihmisen salaisuudet ovat hänen omiansa, monsieur", sanoi vanki,
"eivätkä ensimmäiselle kysyjälle kerrottavia!"

"Se on totta", myönsi Aramis, kumartaen syvempään kuin äskeisellä
kerralla, "aivan totta, suokaa anteeksi. Mutta olenko vielä tänäänkin
teille ensimmäinen tulokas? Minä pyydän teitä, vastatkaa,
_monseigneur_!"

Tämä arvonimi aiheutti vangissa lievää hämmennystä, mutta hän ei sen
kuullessaan silti näyttänyt ollenkaan kummastuneelta.

"En tunne teitä, monsieur", virkkoi hän.

"Oi, jos rohkenisin, tarttuisin käteenne ja suutelisin sitä."

Nuori mies liikahti ikäänkuin ojentaakseen hänelle kätensä. Mutta
salama, joka oli leimahtanut hänen silmistään, sammui luomien reunaan,
ja käsi vetäytyi takaisin kylmänä ja uhmaavana.

"Suudella vangin kättä!" epäsi hän päätänsä pudistaen. "Mitä se
kannattaisi?"

"Minkätähden", kysyi Aramis, "sanoitte viihtyvänne täällä? Miksi
sanoitte minulle, että te ette halua mitään? Miksi tosiaankin minulle
sillä tavoin puhumalla estätte minua olemasta avomielinen vuorostani?"

Sama salama välähti kolmannen kerran nuoren miehen silmissä; mutta,
kuten jo kahdesti ennen, se sammui mihinkään tulokseen johtamatta.

"Te epäilette minua?" sanoi Aramis.

"Miksi niin tekisin, monsieur?"

"Oh, hyvin yksinkertaisesta syystä: jos tiedätte, mitä teidän täytyy
tietää, on teidän epäiltävä koko maailmaa."

"Älkää silloin kummastelko, että epäilen, koska aavistelette minun
tietävän, mitä en tiedä."

Aramiksessa tämä tarmokas vastustus herätti ihmettelevää ihailua.

"Oi, te saatatte minut epätoivoon, monseigneur!" huudahti hän, lyöden
nyrkillään nojatuoliin.

"Ja minä en ymmärrä teitä, monsieur."

"No, koettakaa minua käsittää."

Vanki tarkkasi kiinteästi Aramista.

"Joskus minusta näyttää", jatkoi tämä, "että minulla on etsimäni mies
silmieni edessä... ja sitten..."

"Ja sitten... se mies häviää, niinkö?" sanoi vanki hymyillen. "Sitä
parempi!"

Aramis nousi.

"Tosiaan", virkkoi hän, "minulla ei ole mitään sanottavaa ihmiselle,
joka varoo minua siinä määrin kuin te epäilyssänne."

"Eikä minulla", lisäsi vanki samassa äänilajissa, "mitään sanottavaa
ihmiselle, joka ei tahdo käsittää, että vangin on varottava kaikkia."

"Vanhoja ystäviäänkin?" lausui Aramis. "Oi, se on liiallista
varovaisuutta, monseigneur!"

"Vanhoja ystäviäni? Olisitteko te vanhoja ystäviäni, monsieur?"

"Miettikäähän", kehoitti Aramis, "ettekö enää muista nähneenne muinoin
kylässä, jossa ensimmäisen lapsuutenne aika kului...?"

"Tiedättekö sen kylän niinen?" kysyi vanki.

"Noisy-le-Sec, monseigneur", vastasi Aramis varmasti.

"Jatkakaa", pyysi nuori mies kasvojen väreiden ilmaisematta myöntämistä
tai kieltämistä.

"Kuulkaa, monseigneur", sanoi Aramis, "jos ehdottomasti tahdotte tätä
peliä jatkaa, niin jääkäämme tähän. Minä tulin ilmoittaakseni teille
paljon asioita, se on totta. Mutta minun on saatava nähdä, että teillä
puolestanne on halua tulla ne asiat tietämään. Ennenkuin puhun,
ennenkuin ilmaisen niin tärkeitä seikkoja kuin nyt mielessäni kätken,
olisi minun tarvinnut -- sen myöntänette -- saada hiukan apua, ellei
avomielisyyttä, -- hiukan myötätuntoa, ellei luottamusta. No niin, te
sulkeuduttekin teeskenneltyyn tietämättömyyteen, joka herpaannuttaa
kieleni... oh, ei sillä tavoin kuin te luulette! Sillä olkaapa miten
tietämätön tahansa, tekeytykää kuinkakin välinpitämättömäksi, siitä
huolimatta olette yhtä hyvin, mikä olette, monseigneur, eikä mikään --
kuulkaa, ei mikään! -- voi teitä toiseksi tehdä."

"Lupaan teille", vastasi vanki, "kuunnella kärsivällisesi. Mutta
sittenkin minusta tuntuu, että minulla on oikeus toistaa teille jo
tekemäni kysymys: kuka te olette?"

"Muistatteko viisi- tai kahdeksantoista vuotta sitten nähneenne
Noisy-le-Seciin saapuneen ritarin, seurassaan nainen, joka oli
tavallisesti puettuna mustaan silkkiin ja piti tulipunaisia nauhoja
hiuksissaan?"

"Kyllä", vastasi nuori mies. "Kerran kysyin sen ritarin nimeä, ja
minulle sanottiin hänen olevan abbé d'Herblay. Kummastellessani
kirkonmiehen sotilaallista ulkomuotoa sain selitykseksi, että siinä ei
ollut mitään ihmeteltävää, hän kun oli ollut kuningas Ludvig XIII:n
muskettisotureita."

"No niin", sanoi Aramis, "tuo entinen muskettisoturi, tuo silloinen
abbé, sittemmin Vannesin piispa ja tänään teidän ripittäjänne, se olen
minä."

"Tiedän sen. Olin teidät tuntenut."

"No, monseigneur, jos tiedätte tuon, on minun lisättävä siihen eräs
seikka, jota ette tiedä, -- nimittäin että jos kuningas aavistaisi tuon
muskettisoturin, tuon abbén, tuon piispan, tuon rippi-isän täälläolon
tänä iltana, niin se, joka luoksenne saapuakseen on kaikki uskaltanut,
näkisi huomenna pyövelin kirveen välähtävän synkemmän ja toivottomamman
vankiluolan pohjalla kuin omanne."

Kuunnellessaan näitä voimakkaasti korostettuja sanoja oli nuori mies
noussut vuoteellaan ja tuijotti nyt yhä syvempään ja kiihkeämmin
Aramiksen silmiin.

Tämän tutkinnan tuloksena näkyi vanki käyvän vähän luottavaisemmaksi.

"Niin", mutisi hän, "niin, minä muistan täydellisesti. Nainen, josta
puhutte, tuli kerran teidän kanssanne ja kaksi muuta kertaa naisen
kanssa..."

Hän pysähtyi.

"Naisen kanssa, joka saapui teitä katsomaan kerran kuukaudessa, eikö
niin, monseigneur?"

"Niin."

"Tiedättekö, kuka se nainen oli?"

Salama näkyi olevan leimahtamaisillaan vangin silmistä.

"Tiedän, että hän oli hovin naisia", virkkoi hän.

"Muistatteko hyvin tuon naisen?"

"Oh, muistelmani eivät juuri voi olla sekavia siinä suhteessa", kertoi
nuori vanki. "Näin sen naisen kerran noin viidenviidettä ikäisen miehen
kanssa; näin hänet kerran teidän ja sen mustapukuisen naisen keralla,
jolla oli tulipunaisia nauhoja hiuksissa; näin hänet senjälkeen vielä
kaksi kertaa saman rouvasihmisen seurassa. Nuo neljä henkilöä sekä
opettajani eli hovimestarini ja vanha Perronnette, vanginvartijani ja
vankilanpäällikkö ovat ainoat, joita koskaan olen puhutellut, ja
melkein ainoat elolliset, mitä koskaan olen nähnyt."

"Mutta sittenhän te olitte vankeudessa?"

"Jos olen täällä vankeudessa, olin siellä verrattain vapaana, vaikka
vapauteni oli hyvin rajoitettu. Talo, josta en lähtenyt ulos, suuri
puutarha, jonka muurien yli en voinut kiivetä, sellainen oli asuntoni;
te tunnette sen, koska olette siellä käynyt. Tottuneena elämään noiden
muurien ja seinien sisällä ei minulla muuten ollut haluakaan sieltä
lähteä. Käsitätte siis, monsieur, että kun en ole tästä maailmasta
mitään nähnyt, en osaa mitään toivoa, ja minulle jotakin kertoessanne
on teidän kaikki selitettävä."

"Sen teenkin, monseigneur", virkkoi Aramis kumartaen, "sillä se on
velvollisuuteni."

"No, sanokaa sitten aluksi, kuka opettajani oli."

"Kunnon herrasmies, monseigneur, ennen kaikkea rehellinen mies, joka
samalla kertaa kasvatti sekä ruumistanne että sieluanne. Antoiko hän
teille koskaan valittamisen aihetta?"

"Oi, ei, monsieur, päinvastoin. Mutta tämä herrasmies sanoi minulle
usein, että vanhempani olivat kuolleet. Valehteliko hän vai puhuiko hän
totta?"

"Hänen oli pakko noudattaa saamiansa määräyksiä."

"Hän siis valehteli?"

"Osittain. Isänne on kuollut."

"Entä äitini?"

"Hän on kuollut teiltä."

"Mutta elääkö hän muille?"

"Kyllä."

"Ja minut" -- nuori mies katseli Aramista -- "on tuomittu elämään
vankilan pimennossa?"

"Ah, niin luulen!"

"Ja tämä senvuoksi", jatkoi nuori vanki, "että olemassaoloni tässä
maailmassa ilmaisisi suuren salaisuuden?"

"Suuren salaisuuden, niin kyllä."

"Suljettaakseen Bastiljiin sellaisen lapsen kuin minä olin siihen
aikaan täytyy viholliseni olla hyvin mahtava."

"Hän on."

"Siis mahtavampi kuin äitini?"

"Miksi niin?"

"Koska äitini olisi minua puolustanut."

Aramis epäröitsi.

"Mahtavampi kuin äitinne, niin, monseigneur."

"Jotta imettäjäni ja se herrasmies vietiin pois ja minut heistä siten
eroitettiin, olin siis, taikka he olivat, suurena vaarana
vihollisilleni?"

"Niin, vaarana, josta vihollisenne vapautui toimittamalla mainitun
herrasmiehen ja imettäjänne pois tieltä", vastasi Aramis tyynesti.

"Pois tieltä?" kysyi vanki. "Mutta millä tavalla heidät poistettiin?"

"Varmimmalla tavalla", vastasi Aramis; "he kuolivat."

Nuori mies kalpeni heikosti, nostaen vapisevan käden kasvoilleen.

"Myrkystäkö?" kysyi hän.

"Myrkystä."

Vanki mietti hetkisen.

"Jotta nuo kaksi viatonta olentoa", jatkoi hän, "minun ainoat
seuralaiseni, murhattiin samana päivänä, täytyy vihamieheni olla hyvin
julma tai välttämättömyyden ahdistama, sillä kunnon herrasmies ja tuo
naisparka eivät koskaan olleet tehneet kellekään pahaa."

"Välttämättömyys on ankara teidän suvussanne, monseigneur. Minuakin
pakottaa välttämättömyys suureksi mielipahakseni teille ilmoittamaan,
että opettajanne ja imettäjänne surmattiin."

"Oh, te ette minulle ilmoita mitään uutta", virkahti vanki rypistäen
kulmiaan.

"Kuinka niin?"

"Minä aavistin sitä."

"Miksi?"

"Tahdon sanoa sen teille."

Molempien kyynärpäittensä varaan kohoutuen lähestyi nuori mies
Aramiksen kasvoja ilmeeltään niin arvokkaana, lujana ja uhmaisenakin,
että piispa tunsi innostuksen sähkön nousevan kuihtuneesta sydämestä
kipinöimään kylmästi harkitsevissa aivoissaan.

"Puhukaa, monseigneur. Huomautin teille jo, että vaarannan henkeni
teille haastellessani. Niin halpa-arvoinen kuin se onkin, rukoilen
teitä ottamaan sen vastaan omanne lunnaiksi."

"No niin", jatkoi nuori mies, "syy, jonka perusteella päättelin, että
ne olivat surmanneet imettäjäni ja opettajani..."

"Jota te nimititte isäksenne."

"Niin, jota minä puhuttelin isäkseni, vaikka hyvin tiesin etten ollut
hänen poikansa..."

"Kuka on antanut teidän aavistaa...?"

"Samaten kuin te olette liian kunnioittava ystäväksi, oli hän liian
kunnioittava isäksi."

"Minulla", sanoi Aramis, "ei ole aikomusta tekeytyä toiseksi."

Nuori mies nyökäytti päätänsä ja jatkoi:

"Epäilemättä en ollut määrätty pysymään ikuisesti teljettynä, ja tätä
saa minut uskomaan -- varsinkin nyt -- se huoli jolla minusta
koetettiin kasvattaa mahdollisimman täydellistä ritaria. Herrasmies,
joka oli seurassani, opetti minulle kaikkea, mitä itse osasi:
matematiikkaa, hiukan mittausoppia, miekkailua, ratsastusta. Joka aamu
olin alhaalla eräässä salissa aseharjoituksissa ja ratsastelin
puutarhassa. Niin, eräänä aamuna kesällä, kun oli kovin helteinen
päivä, minä nukahdinkin siihen alakerran saliin. Kasvattajani
kunnioitusta lukuunottamatta ei siihen asti mikään ollut antanut
minulle vihiä oikeasta asemastani. Elin kuin lapset, kuin linnut, kuin
kasvit ilmasta ja päivänpaisteesta; olin juuri täyttänyt viisitoista."

"Siitä on siis kahdeksan vuotta?"

"Niin, niille vaihein; olen haipunut ajanlaskusta."

"Anteeksi, mutta mitä teille sanoi opettajanne, kannustaakseen teitä
työhön?"

"Hän sanoi, että ihmisen on koetettava luoda itselleen maan päällä
onni, jonka Jumala on häneltä syntyessä kieltänyt. Hän lisäsi, että
köyhänä, hylättynä orporukkana voin luottaa ainoastaan itseeni ja että
kukaan ei välittänyt tai koskaan välittäisi minusta. -- Olin siis
tuossa alakerran salissa, johon miekkailutunnistani väsyneenä nukahdin.
Opettajani oli yläkerran huoneessa juuri pääni kohdalla. Äkkiä kuulin
kuin opettajani olisi päästänyt pikku huudahduksen. Sitten hän kutsui:
'Perronnette, Perronnette!' Hän huuteli imettäjääni."

"Niin, kyllä tiedän", sanoi Aramis; "jatkakaa, monseigneur, jatkakaa."

"Epäilemättä hän oli puutarhassa, sillä opettajani astui kiireellisesti
portaita alas. Minä nousin levottomana, kuullessani hänen sävyssään
rauhattomuutta. Hän avasi eteisestä puutarhaan johtavan oven, yhä
huhuten: 'Perronnette, Perronnette!' Alasalin ikkunat antoivat pihalle,
niiden luukut olivat suljetut, mutta eräässä niistä oli rakonen, josta
näin opettajani lähestyvän isoa, melkein työhuoneensa ikkunain alla
sijaitsevaa kaivoa. Hän kumartui arkun yli, katsahti kaivoon ja päästi
uuden huudahduksen, samalla säikähtyneesti liikehtien. Paikaltani
saatoin sekä nähdä että kuulla."

"Jatkakaa, monseigneur, pyydän", virkkoi Aramis.

"Emäntä Perronnette riensi opettajani huudoista paikalle. Opettajani
astui häntä vastaan, tarttui hänen käsivarteensa ja talutti häntä
kiihkeästi kaivon arkulle. Sitten he molemmin kumartuivat kaivon yli ja
opettajani valitti:

"'Katso, katso, mikä onnettomuus!'

"'No, no, tyyntykää', sanoi Perronnette. 'Mikä on hätänä?'

"'Tuo kirje', huusi opettajani, 'näetkö kirjettä?'

"Ja hän ojensi kätensä kaivon pohjaa kohti.

"'Mikä kirje?' kysyi imettäjäni.

"'Kirje, jonka näet tuolla alhaalla; se on kuningattaren viime kirje!'

"Sen sanan kuullessani säpsähdin. Opettajaniko, hän, joka muka oli
isäni ja lakkaamatta neuvoi minulle vaatimattomuutta ja nöyryyttä,
hänkö kirjeenvaihdossa kuningattaren kanssa!

"'Kuningattaren viime kirjekö?' huudahti emäntä Perronnette,
osoittamatta kummastusta muusta kuin että kirje oli kaivon pohjalla.
'Ja miten se sinne joutui?'

"'Sattuma, Perronnette, omituinen sattuma! Olin astumassa huoneeseeni;
kun silloin avasin ovea, ja ikkunakin oli auki, syntyi äkillinen
ilmavirta. Näin paperin lentävän ulos, tunsin sen kuningattaren viime
kirjeeksi ja juoksin parahtaen ikkunan luo. Paperi leijaili hetkisen
ilmassa ja putosi sitten kaivoon.'

"'No, sanoi Perronnette, 'kun kirje on pudonnut kaivoon, on se samaa
kuin poltettu, ja koska kuningatar itse polttaa kaikki kirjeensä joka
käynnillään...'

"Joka käynnillään! -- Tuo nainen siis oli kuningatar?" keskeytti vanki
puheensa.

Aramis nyökkäsi myöntävästi.

"'Epäilemättä, epäilemättä', jatkoi vanha herra, 'mutta tämä kirje
sisälsi toimintaohjeita. Miten nyt tiedän niitä noudattaa?'

"'Kirjoittakaa nopeasti kuningattarelle, kertokaa hänelle asia niinkuin
se tapahtui, niin että kuningatar kirjoittaa hukkuneen sijaan uuden.'

"'Voi, kuningatar ei uskoisi tätä tapaturmaa', sanoi miespoloinen
päätänsä ravistellen. 'Hän luulisi, että olen tahtonut pidättää tämän
kirjeen itselleni, sensijaan että antaisin sen takaisin hänelle kuten
muutkin, ja että käyttäisin sitä aseena häntä vastaan. Hän on niin
epäluuloinen, ja herra de Mazarin niin... se italialainen hirmuhenki
kykenisi ensimmäisestä epäluulosta myrkyttämään meidät!'"

Aramis hymyili, liikuttaen melkein huomaamattomasti päätänsä.

"'Tiedät, Perronnette, kuinka pelokkaita ja valonarkoja he molemmat
ovat Filipin suhteen!'

"Minuahan nimitettiin Filipiksi", keskeytti vanki.

"'No, sitten ei ole aikaa tuumiskella', päätti emäntä Perronnette,
'täytyy hinauttaa joku alas kaivoon.'

"'Niin, jotta paperin noutaja lukisi kirjoituksen noustessaan!'

"'Etsikäämme kylästä joku lukutaidoton. Silloin voitte olla
rauhallinen.'

"'Olkoon, mutta eikö kaivoonlaskettava aavistaisi paperin tärkeyttä,
kun senvuoksi pannaan ihmishenki alttiiksi? Kuitenkin sain sinulta
tuuman, Perronnette. Niin, joku laskeutuu kaivoon, ja se olen minä!'

"Mutta tästä ehdotuksesta emäntä Perronnette alkoi kovin itkeä ja
parkua. Hän rukoili kyynelsilmin vanhaa herraa niin hartaasti, että
tämä lupasi mennä noutamaan kylliksi pitkät, kaivon pohjaan ulottuvat
tikapuut, sillävälin kun Perronnette itse lähtisi vuokratilalle asti
etsimään päättäväistä nuorukaista, jolle uskotettaisiin, että kaivoon
oli pudonnut paperiin kääritty jalokivi, ja koska -- huomautti
opettajani -- paperi vedessä laukeaa taitteistaan, ei olisi
ihmeellistä, että löydettäisiin vain avoin kirje.

"'Sillävälin on kirjoitus ehkä jo ehtinyt liueta', huomautti emäntä
Perronnette.

"'Vähät siitä, kunhan vain saamme kirjeen. Antaessamme sen takaisin
kuningattarelle näkee hän kyllä, ettemme ole häntä pettäneet, ja kun
näin ollen emme herätä herra de Mazarinin epäluuloa, ei meillä ole
mitään häneltä pelättävänä.' Tämän päätöksen tehtyään he erkanivat.
Työnsin ikkunaluukkua, ja nähdessäni opettajani hankkiutuvan sisälle
heittäydyin pieluksilleni. Pääni humisi kaikesta kuulemastani.
Opettajani raotti ovea heti jälkeenpäin, ja luullen minun nukkuvan
sulki sen jälleen hiljaa. Samassa minä nousin uudelleen kuuntelemaan
ja eroitin poistuvien askelten ääntä. Silloin menin takaisin
ikkunaluukulleni ja näin opettajani lähtevän ulos emäntä Perronnetten
kanssa. Olin yksin talossa.

"Heti kun he olivat sulkeneet portin jälkeensä, hyppäsin ikkunasta
ulos, vaivautumatta kiertämään eteisen kautta, ja juoksin kaivolle.

"Sitten kumarruin minäkin vuorostani, kuten olin nähnyt opettajani
tekevän. Jotakin vaaleata värähteli vihertävän veden karehtivissa
renkaissa. Se valoisa täplä tenhosi silmiäni ja veti minua puoleensa.
Huohottaen tuijotin siihen. Kaivo imi minua laajan suunsa hyisellä
huolinnalla puoleensa. Kuvittelin vedenkalvosta eroittavani
tulikirjaimia tuolla kuningattaren käsien koskettamalla paperilla.

"Silloin, tietämättä mitä tein ja tuollaisen vaistomaisen sysäyksen
kiihoittamana, joka ajaa vaarallisille vieruille, kiersin köyden toisen
pään kaivonpylvään tyveen ja annoin sangon laskeutua veteen noin kolmen
jalan syvyydelle, suurella vaivalla vältellen koskettamasta tärkeätä
paperia. Sen valkeahko väri alkoi jo vaihtua vihertäväksi, osoittaen
sen olevan likoamassa upuksiin. Ottaen siekaleen kostutettua palttinaa
käsiini luisuin köyttä myöten kuiluun.

"Nähdessäni riippuvani tumman lähteensilmän yläpuolella, nähdessäni
taivaan pienenevän ylläni alkoivat kylmät väreet karmia selkäpiitäni,
minua huimasi, ja hiukset nousivat päässäni pystyyn. Mutta tahtoni
voitti kaikki -- pelästyksen ja pahoinvoinnin tunteen. Saavutin veden
ja syöksähdin siihen, pitäen toisella kädelläni kiinni, samalla kun
toisella kurkoittausin ottamaan kallisarvoista paperia, joka lohkesi
sormissani kahtia.

"Kätkin molemmat kappaleet ihokkaani poveen, ja kavuten jaloillani ylös
seiniä, kannattaen itseäni käsillä, ponnistelin ketteränä ja kiireisenä
kaivonarkulle, jonka aivan huuhtelin alaruumiistani valuvalla vedellä.

"Päästyäni siten saaliineni kaivosta riensin juoksujalkaa
auringonpaisteeseen ja saavuin puutarhan perälle, missä oli pikku
metsikön tapainen. Sinne tahdoin paeta.

"Astuessani piilopaikkaani soi suuren portin avaamista ilmoittava
kello. Opettajani oli tulossa takaisin. Ei ollut aikaa tuhlata!

"Laskin olevan kymmenen minuuttia käytettävänäni, ennenkuin hän
saavuttaisi minut, jos hän, arvaten olopaikkani, tulisi suoraan minua
kohti; kaksikymmentä minuuttia, jos hänen pitäisi etsiä minua
pitemmälti.

"Se riitti lukeakseni tuon tärkeän kirjeen, ja minä kiirehdin
sovittamaan yhteen sen molempia kappaleita. Kirjaimet olivat jo
alkaneet hävitä. Siitä huolimatta onnistuin kuitenkin saamaan
sisällöstä selvän."

"Mitä siitä ilmeni, monseigneur?" kysyi Aramis hyvin uteliaana.

"Kyllin paljon, monsieur, uskoakseni että kasvattajani oli aatelismies
ja että Perronnette, olematta ylhäinen nainen, oli enemmän kuin
palvelijatar. Vieläpä havaitsin, että minulla oli jotakin syntyperää,
koska Anna-kuningatar ja pääministeri Mazarin minusta niin
huolehtivat."

Nuori mies pysähtyi aivan liikuttuneena.

"Ja miten sitten kävi?" kysyi Aramis.

"Opettajani kutsuma työmies ei löytänyt kaivosta mitään, vaikka
myllersi sen perin pohjin. Opettajani taasen huomasi kaivonarkun
märäksi. Sitäpaitsi en minäkään ollut niin hyvin kuivanut
päivänpaisteessa, että Perronnette ei olisi havainnut vaatteitteni
nihkeyttä. Kylmän veden vaikutuksesta ja ilmitulon pelosta sain vielä
ankaran kuumeen, jonka tuottamassa houriossa kerroin kaikki. Oman
tunnustukseni opastamana kaitsijani päällepäätteeksi löysi
kuningattaren kirjeen palaset pielukseni alta."

"Ah", huudahti Aramis, "nyt käsitän!"

"Siitä lähtien on kaikki arvailua. Onneton herrasmies ja naisparka
eivät kaiketikaan uskaltaneet pitää tapahtumaa salassa vaan
kirjoittivat siitä kuningattarelle ja lähettivät hänelle revityn
kirjeen."

"Ja senjälkeen", virkkoi Aramis, "teidät vangittiin ja tuotiin
Bastiljiin?"

"Kuten näette."

"Sitten teidän molemmat palvelijanne hävisivät?"

"Ah, niin!"

"Älkäämme haastelko kuolleista", jatkoi Aramis, "vaan ajatelkaamme,
mitä voimme tehdä eläväin hyväksi. Te sanoitte minulle olevanne
alistunut kohtaloonne?"

"Ja minä toistan sen teille."

"Ettekä välitä vapaudesta?"

"Niin sanoin."

"Olette ilman kunnianhimoa, ette kaipaa mitään, ette ajattele mitään?"

Nuori mies oli vaiti.

"No", kysyi Aramis, "te vaikenette?"

"Mielestäni olen puhunut kylliksi", vastasi vanki, "ja nyt olisi teidän
vuoronne. Minä olen väsynyt."

"Teen tahtonne mukaan", sanoi Aramis.

Hän mietti, ja syvän juhlallisuuden ilme levisi hänen kasvoilleen. Hän
oli ilmeisesti päässyt tärkeimpään kohtaan sen osan esittämisessä, jota
varten hän oli vankilaan tullut.

"Ensin vielä kysymys..." hän virkkoi.

"Mikä? Puhukaa."

"Talossa, missä asuitte, ei kaiketi ollut minkäänlaista kuvastinta?"

"Mitä se nimitys merkitsee?" kysyi nuori mies. "Minä en sitä edes
tunne."

"Kuvastimella tarkoitetaan välinettä, joka heijastaa esineet, tehden
mahdolliseksi nähdä esimerkiksi omat kasvonpiirteensä erityisesti
valmistetussa lasissa, kuten te näette minun kasvoni välittömästi
silmillänne."

"Ei, siinä talossa ei ollut mitään kuvastinta", vastasi nuori mies.

Aramis katseli ympärilleen.

"Ei ole täälläkään", virkkoi hän; "samoihin varokeinoihin on ryhdytty
täälläkin."

"Missä tarkoituksessa?"

"Sen saatte pian tietää. Mutta, suokaa anteeksi, te kerroitte minulle,
että teille oli opetettu matematiikkaa, tähtitiedettä, miekkailua ja
ratsastusta. Ette maininnut mitään historiasta."

"Toisinaan opettajani kertoi kuningas Ludvig Hurskaan, Frans I:n ja
Henrik IV:n suurteoista."

"Siinäkö kaikki?"

"Siinä jokseenkin."

"No niin, minä käsitän, sekin on tapahtunut laskelman mukaan. Kuten
teiltä oli poistettu nykyisyyttä heijastavat kuvastimet, samaten on
teidät jätetty tietämättömäksi historiasta, joka kuvastaa menneisyyttä.
Vangitsemisenne jälkeen teiltä on kielletty kirjat. Näin ollen teiltä
on jäänyt paljon seikkoja tuntemattomiksi, joiden avulla olisitte
voinut täydentää muistojanne tai saada valaisevampaa käsitystä
olostanne."

"Se on totta", myönsi nuori mies.

"Kuunnelkaa, kun kerron teille muutamin sanoin, mitä Ranskassa on
tapahtunut näinä kolmenakolmatta tai neljäskolmatta vuonna eli
otaksutusta syntymäpäivästänne asti, -- sanalla sanoen, siitä hetkestä
saakka, joka on kohtalonne alkuna."

"Puhukaa."

Ja nuori mies kävi jälleen vakavaksi ja miettiväiseksi.

"Tiedättekö, kuka kuningas Henrik IV:n poika oli?"

"Ainakin tiedän, kuka häntä seurasi valtaistuimella."

"Miten sen tiedätte?"

"Eräästä kuningas Henrik IV:ttä esittävästä rahasta, jossa oli
vuosiluku 1610, sekä toisesta, Ludvig XIII:n kuvalla leimatusta
vuodelta 1612. Otaksuin, että kun oli vain kaksi vuotta näiden rahojen
välillä, täytyi Ludvig XIII:n olla Henrik IV:n seuraaja."

"Tiedätte niin ollen", virkkoi Aramis, "että viimeksi hallinnut
kuningas oli Ludvig XIII?"

"Sen tiedän", vastasi nuori mies hiukan punehtuen.

"No, tuolla ruhtinaalla oli paljon hyviä aatteita, paljon suuria
suunnitelmia, mutta ne jäivät aina toistaiseksi silleen onnettomien
aikojen ja niiden taistelujen vuoksi, joita hänen ministerillään
Richelieullä oli kestettävänä Ranskan aatelistoa vastaan. Hän itse
(minä puhun kuningas Ludvig XIII:sta) oli heikkoluontoinen. Hän kuoli
jo nuorena ja surullisesti."

"Minä tiedän sen."

"Häntä oli kauan pahoin huolestuttanut se seikka, että hänellä ei ollut
jälkeläisiä. Tämä on hyvin tuskallista ruhtinaille, joiden on jätettävä
maan päälle muutakin kuin muisto, jotta heidän aatteensa kehittyisivät,
jotta heidän työnsä jatkuisi."

"Kuoliko kuningas Ludvig XIII lapsettomana?" kysyi nuori vanki
hymyillen.

"Ei, mutta pitkään aikaan ei hänellä ollut onnea saada perillistä.
Kauan hän uskoi kuolevansa kokonaan. Ja tämä ajatus oli suistanut hänet
syvään epätoivoon, kun sitten yhtäkkiä hänen puolisonsa, Itävallan
Anna..."

Vanki säpsähti.

"Tiesittekö", pitkitti Aramis, "että sen kuningattaren nimi oli
Itävallan Anna?"

"Jatkakaa", virkkoi nuori mies vastaamatta.

"Yhtäkkiä", jatkoi Aramis, "Itävallan Anna ilmoitti olevansa siunatussa
tilassa. Tämä uutinen aiheutti suurta iloa, ja kaikki merkit ennustivat
onnellista synnytystä. Vihdoin, syyskuun 5 päivänä v. 1638, hän sai
pojan."

Aramis katseli puhetoveriaan ja luuli huomaavansa tämän kalpenevan.

"Te saatte kuulla", sanoi Aramis, "asian, jonka harvat ihmiset voivat
tällä hetkellä kertoa. Sillä se on salaisuus, jonka luullaan joutuneen
kuolleiden kanssa hautaan tai uponneen rippituolin syvyyteen."

"Ja te aiotte ilmaista minulle sen salaisuuden?" kysyi nuori mies.

"Oh", virkkoi Aramis äänenpainolla, jota ei voinut käsittää väärin, "en
luule vaarantavani salaisuutta uskoessani sen vangille, jolla ei ole
mitään halua lähteä Bastiljista."

"Kuuntelen, monsieur."

"Kuningatar synnytti siis pojan. Mutta kun koko hovi oli kajautellut
riemuhuutoja tämän uutisen johdosta, kun kuningas oli näyttänyt
vastasyntyneen kansalleen ja aatelistolleen, kun hän oli iloisena
asettunut pitopöytään tätä onnellista syntymää juhlimaan, silloin
kuningatar yksinänsä kammiossaan sai toistamiseen kivut ja saattoi
maailmaan toisen pojan."

"Oh", virkahti vanki, ilmaisten tietävänsä enemmän kuin oli myöntänyt,
"luulin, että Monsieur syntyi vasta..."

Aramis kohotti sormensa.

"Malttakaa, minä jatkan", sanoi hän.

Vanki päästi kärsimättömän huokauksen ja odotti.

"Niin", pitkitti Aramis, "kuningatar sai toisen pojan -- toisen pojan,
jonka kätilö Perronnette otti syliinsä."

"Perronnette!" jupisi nuori mies.

"Riennettiin heti saliin, missä kuningas söi päivällistä, ja
kuiskattiin hänelle, mitä oli tapahtunut. Hän nousi pöydästä ja saapui
puolisonsa luo. Mutta tällä kertaa hänen kasvonsa eivät enää
osoittaneet riemua, vaan niissä kuvastui kauhunsekainen tunne. Kaksoset
muuttivat katkeruudeksi ilon, jonka yhden ainoan pojan syntyminen oli
aiheuttanut, kun nähkääs (mitä nyt sanon, on teille varmaan
tuntematonta) Ranskassa vanhin poika seuraa isäänsä valtaistuimella."

"Kyllä senkin tiedän."

"Ja kun lääkärit ja oikeusoppineet väittävät olevan syytä epäillä,
tokko lapsi, joka ensimmäisenä lähtee äitinsä kohdusta, on Jumalan ja
luonnon lain mukaan todella aikaisempi..."

Vangilta pääsi hillitty huudahdus, ja hän kalpeni vaaleaksi kuin
palttina, jolla hän lepäsi.

"Käsitätte nyt", pitkitti Aramis, "että kuningas, joka niin
riemastuneesti oli nähnyt sukunsa jatkuvan, luonnollisesti joutui
epätoivoon. Hän ajatteli, että kun hänellä nyt oli kaksi poikaa,
kenties vielä julistamaton vastasyntynyt kiistelisi esikoisoikeutta
toiselta, joka oli tullut maailmaan kaksi tuntia aikaisemmin ja silloin
tunnustettu perintöruhtinaaksi. Näin tämä myöhempi poika, käyttäen
hyväkseen jonkun puolueen pyyteitä tai oikkuja, voisi kerran kylvää
valtakuntaan eripuraisuutta ja nostattaa kansalaissotaa, tällä tavoin
kukistaen juuri sen hallitsijasuvun, jota hänen olisi pitänyt
vahvistaa."

"Oh, minä käsitän, minä käsitän!..." jupisi nuori mies.

"Niin", jatkoi Aramis, "ja senvuoksi toinen Itävallan Annan pojista
arvottomaan tapaan eroitettiin veljestään, pantiin häpeälliseen
takavarikkoon, syöstiin mitä syvimpään unhoon. Senvuoksi tämä toinen
poika on hävinnyt, ja hävinnyt niin täydellisesti, että Ranskassa tätä
nykyä ainoastaan hänen äitinsä tietää hänen olemassaolostaan."

"Niin, hänen äitinsä, joka on hylännyt hänet!" huudahti vanki
epätoivoisesti.

"Ja sitäpaitsi", puhui Aramis edelleen, "se mustapukuinen ja
punanauhainen nainen, ja vihdoin..."

"Vihdoin te, niinkö? Teillä, joka tulette minulle kaiken tämän
kertomaan, joka saavutte herättämään sielussani uteliaisuutta, vihaa,
kunnianhimoa ja ehkä kostonhaluakin; teillä, monsieur, joka olette
odottamani mies, kirjelapun minulle lupaama mies, niin, teillä, jonka
Jumala lienee lähettänyt luokseni, täytyy olla mukananne..."

"Mitä?" kysyi Aramis.

"Ludvig XIV:n muotokuva, hänen, joka nykyään on Ranskan
valtaistuimella."

"Tässä on kuva", vastasi piispa, antaen vangille mitä oivallisimman
emaljimaalauksen, jossa Ludvig XIV esiintyi ylväänä, komeana ja
ikäänkuin ilmi elävänä.

Vanki sieppasi kiihkeästi muotokuvan ja tuijotti siihen kuin olisi
tahtonut sen syödä silmillään.

"Ja tässä, monseigneur", lisäsi Aramis, "tässä on kuvastin."

Aramis antoi vangille aikaa vertailunsa tekemiseen.

"Niin korkealla, niin korkealla!" jupisi nuori mies, ahmien katseellaan
Ludvig XIV:n muotokuvaa ja omia kuvastimen heijastamia kasvojaan.

"Mitä siitä ajattelette?" sanoi Aramis.

"Ajattelen, että olen hukassa", vastasi vanki, "että kuningas ei
koskaan anna minulle anteeksi."

"Ja minä", lausui piispa, luoden vankiin innostusta hehkuvan,
painokkaan katseen, "ihmettelen, kumpi näistä kahdesta on kuningas, --
sekö, jota muotokuva esittää, vai sekö, jonka piirteet tämä peililasi
heijastaa."

"Kuningas, monsieur, on se, joka on valtaistuimella", vastasi nuori
mies surumielisesti; "se, joka ei viru vankilassa, vaan päinvastoin
lähettää sinne muita. Kuninkuus on valtaa, ja näette hyvin, että minä
olen voimaton."

"Monseigneur", vastasi Aramis osoittaen aivan erikoista kunnioitusta,
"kuningas, tarkatkaa sanojani, on, jos niin tahdotte, se, joka astuen
ulos vankilasta osaa pysyttäytyä ystäviensä hänelle tarjoamalla
valtaistuimella."

"Monsieur, älkää johdattako minua kiusaukseen", virkkoi vanki
katkerasti.

"Monseigneur, älkää lannistuko", jatkoi Aramis itsepintaisen
tarmokkaasti. "Olen tuonut teille kaikki syntymänne todisteet;
tarkastakaa niitä, varmistukaa siitä, että olette kuninkaan poika, ja
sitten toimikaamme."

"Ei, ei, se on mahdotonta."

"Ei muutoin", vastasi piispa ivallisesti, "paitsi jos sukunne kohtalona
on, että valtaistuimelta pois suljetut prinssit kaikki ovat pelkureita
ja kunnottomia, kuten setänne, Orléansin Gaston, joka kymmenen kertaa
ryhtyi salaliittoon veljeään Ludvig XIII:tta vastaan."

"Ryhtyikö setäni, Orléansin herttua, salahankkeisiin veljeänsä
vastaan?" huudahti prinssi pelästyneenä. "Tahtoi sysätä hänet
valtaistuimelta?"

"Kyllä, monseigneur, niin on asia."

"Mitä minulle sanottekaan, monsieur?"

"Totuuden."

"Ja oliko hänellä ystäviä .. hartaita kannattajia?"

"Niinkuin minä teillä."

"No, mitä hän sai aikaan? Hänen yrityksensähän raukesivat?"

"Kyllä, mutta se oli aina hänen oma vikansa. Ja lunastaakseni -- ei
elämäänsä, sillä kuninkaan veljen henki on pyhä ja loukkaamaton, --
vaan vapautensa, teidän setänne uhrasi kaikkien ystäviensä hengen,
toisen toisensa perään. Nykyisin hän onkin tämän valtakunnan historian
häpeätahra, ja hyvinkin sata aatelissukuamme kiroaa hänen nimeänsä."

"Käsitän, monsieur", hymähti prinssi. "Ja heikkoudesta vai
petollisuudestako setäni antoi surmata ystävänsä?"

"Heikkoudesta, ja se on ruhtinaissa aina samaa kuin petos."

"Eikö voi olla onnistumaton myöskin tietämättömyydestä ja
kykenemättömyydestä? Luuletteko, että minunlaiselleni ei ainoastaan
kaukana hovista, vaan loitolla maailmasta kasvatetulle vankiraukalle
kävisi mahdolliseksi auttaa niitä ystäviään, jotka koettaisivat häntä
palvella?"

Ja kun Aramis aikoi vastata, huudahti nuori mies äkkiä niin kiihkeästi,
että se ilmaisi hänen suonissaan virtaavan veren voiman:

"Puhumme täällä ystävistä, mutta minkä ihmeellisen sattuman kautta
minulla olisi ystäviä, minulla, jota kukaan ei tunne ja jolla ei
sellaisten hankkimiseen ole vapautta, rahoja eikä valtaa?"

"Mielestäni on minulla kunnia tarjoutua teidän kuninkaalliselle
korkeudellenne."

"Oi, älkää nimittäkö minua niin! Se kuulostaa ivalta, se on julmaa.
Älkää johtako minua uneksimaan muusta kuin vankilan muureista, jotka
sulkevat minut sisäpuolelleen. Sallikaa minun vielä rakastaa tai edes
sietää orjuuttani ja unhoitettua tilaani."

"Monseigneur, monseigneur! Jos te vielä toistatte noita toivottomia
sanoja, jos nähtyänne todistukset syntyperästänne yhä jäätte henkisesti
vaivaiseksi, tarmottomaksi ja tahdottomaksi, niin noudatan
toivomustanne, poistun ja luovun palvelemasta isäntää, jolle niin
hartaana tahdoin vihkiä elämäni ja tarjota apuni."

"Monsieur", vastasi prinssi, "eikö ennenkuin sanoitte minulle kaikki,
minkä olette sanonut, olisi pitänyt ajatella, että nyt olette ainiaaksi
särkenyt sydämeni?"

"Olen sitäkin ajatellut, monseigneur."

"Puhuaksenne minulle suuruudesta, vallasta, jopa kuninkuudestakin,
monsieur, ette olisi saanut valita vankilaa! Tahdotte saada minut
uskomaan loistoon, ja me lymyämme yössä. Te ylistelette minulle
kunniaa, ja sanamme tukahtuvat tämän viheliäisen vuoteen uutimiin! Te
annatte minun vilahdukselta nähdä kaikkivaltiutta, ja minä kuulen
käytävästä vanginvartijan askeleet, jotka saavat teidät itsenne
vapisemaan enemmän kuin minut! Tehdäksenne minut hiukan vähemmän
epäuskoiseksi toimittakaa minut ulos Bastiljista, antakaa ilmaa
keuhkoilleni, kannukset jalkoihini, miekka käteeni. Silloin alamme
ymmärtää toisiamme."

"Aikomukseni onkin teille antaa kaikki tuo ja vielä enemmänkin,
monseigneur. Mutta tahdotteko te?"

"Kuulkaa vielä, monsieur", keskeytti prinssi. "Minä tiedän, että täällä
on vartijoita jokaisessa käytävässä, salpoja joka ovessa, kanuunia ja
sotamiehiä joka portilla. Millä voitatte nuo vartijat, millä naulaatte
umpeen tykit? Millä murratte salvat ja puomit?"

"Monseigneur, miten saitte kirjelapun, jolla teille ilmoitettiin minun
tuloni?"

"Vanginvartijan voi lahjoa tuomaan kirjettä."

"Jos voi lahjoa yhden vartijan, voi niitä lahjoa kymmenen."

"No niin, minä myönnän, että on mahdollista toimittaa vankipoloinen
ulos Bastiljista, mahdollista kätkeä hänet kuninkaan väen ulottuvista,
mahdollista mukavasti elättää onnetonta jossakin tuntemattomassa
turvapaikassa."

"Monseigneur!" virkahti Aramis hymyillen.

"Myönnän, että ken tuon minulle tekisi, olisi jo enemmän kuin ihminen.
Mutta kun sanotte minua prinssiksi, kuninkaan veljeksi, niin mitenkä
voitte hankkia minulle arvon ja vallan, jonka äitini ja veljeni ovat
minulta riistäneet? Miten voisitte tehdä minusta voittajan niissä
taisteluissa ja puoluesodissa, joita tällöin koituisi osakseni, --
varjella minut vihollisteni nuolilta? Ah, ajatelkaa sitä, monsieur!
Heittäkää minut huomenna johonkin mustaan luolaan vuoren onkalossa,
mutta kunhan hankitte minulle ilon vapaana kuunnella virran kohinaa ja
kedon surinaa, vapaana katsella seestä sinitaivasta tai myrskyn
ukkospilviä, on siinä jo kylliksi. Älkää luvatko enempää, sillä
tosiaankaan ette voisi minulle enempää antaa, olisi rikos pettää minut,
koska nimitätte itseänne ystäväksi."

Aramis kuunteli yhä äänettömänä.

"Monseigneur", sanoi hän hetkisen mietittyään, "minä ihailen suoraa ja
lujaa järkevyyttä, joka ilmenee sanoissanne. Olen onnellinen, kun olen
aavistanut kuninkaani."

"Vielä, vielä!... Oi, Jumalan tähden", huudahti prinssi puristaen
jääkylmillä käsillään polttavan hien peittämää otsaansa, "älkää tehkö
minulle vääryyttä! Minun ei tarvitse tulla kuninkaaksi, monsieur,
ollakseni onnellisin ihmisistä."

"Ja minä, monseigneur, tarvitsen teidät kuninkaaksi ihmiskunnan onnen
vuoksi."

"Ah", virkkoi prinssi uuden epäluulon herätessä, "mitä moittimista siis
ihmiskunnalla on veljeäni vastaan?"

"Unohdin sanoa, monseigneur, että jos suvaitsette antautua minun
johdettavakseni ja suostutte tulemaan maailman mahtavimmaksi
ruhtinaaksi, silloin olette palvellut kaikkien niiden ystävien etuja,
joita olen asianne puolelle hankkinut. Ja niitä ystäviä on paljon."

"Paljon?"

"Ja ennen kaikkea he ovat vaikutusvaltaisia."

"Selittäkää."

"Mahdotonta! Minä selitän, sen vannon meitä kuulevan Jumalan edessä,
oikeana päivänä, silloin kun näen teidät Ranskan valtaistuimella."

"Entä veljeni?"

"Te määräätte hänen kohtalostaan. Säälittekö häntä?"

"Häntäkö, joka näännyttää minut vankiluolassa? Ei, minä en sääli
häntä!"

"Hyvä sitten!"

"Hän olisi voinut itse tulla tänne vankilaan, tarttua käteeni ja sanoa
minulle: 'Veliseni, Jumala on luonut meidät toisiamme rakastamaan eikä
taistelemaan toisiamme vastaan. Minä saavun luoksesi. Julma
ennakkoluulo tuomitsi sinut unohdettuna menehtymään kaukana ihmisten
parista ilman mitään elämän riemuja. Tahdon ottaa sinut viereeni
istumaan, tahdon vyöttää kupeellesi isämme miekan. Käytätkö tätä
lähestymistä tukehduttaaksesi minut tai pakottaaksesi minua? Tartutko
tuohon miekkaan vuodattaaksesi vereni?...' -- 'Oi, en', olisin hänelle
vastannut; 'katson sinut pelastajakseni ja tahdon kunnioittaa sinua
herranani. Sinä annat minulle paljon enemmän kuin Jumala on minulle
antanut. Sinulta sain vapauden, sinulta sain oikeuden rakastaa ja
nauttia rakkautta tässä maailmassa.'"

"Ja olisitteko pitänyt sananne, monseigneur?"

"Oi, niin totta kuin elän!"

"Jotavastoin nyt...?"

"Jotavastoin nyt tunnen, että minulla on syyllisiä rangaistavina..."

"Millä tavoin, monseigneur?"

"Mitä sanotte tästä yhdennäköisyydestä, jonka Jumala on antanut minulle
ja veljelleni?"

"Sanon, että siinä yhdennäköisyydessä oli salliman viittaus, jolle
kuningas ei olisi saanut ummistaa silmiään. Sanon, että äitinne teki
rikoksen, jakaessaan erilaista onnea ja erilaista hyvyyttä niille,
jotka luonto hänen kohdussaan oli muodostanut niin yhtäläisiksi. Ja
minä päättelen, että rangaistuksena voi olla ainoastaan tasapainon
palauttaminen."

"Mitä se merkitsee?"

"Tarkoitan, että kun hankin teille takaisin paikkanne veljenne
valtaistuimella, astukoon veljenne teidän tilallenne vankiluolaan."

"Ah, vankilassa kärsii paljon, varsinkin kun on niin täysin siemauksin
juonut elämän maljasta!"

"Teidän kuninkaallinen korkeutenne on aina vapaa tekemään niinkuin
tahdotte. Rangaistuanne voitte antaa anteeksi, jos hyväksi näette."

"Hyvä. Ja nyt yksi asia, monsieur!"

"Puhukaa, ruhtinaani."

"Se on, että minä en kuuntele teiltä enää mitään paitsi Bastiljin
ulkopuolella."

"Olin juuri sanomassa teidän kuninkaalliselle korkeudellenne, että
minulla on kunnia käydä täällä luonanne vain kerran vielä."

"Milloin sitten?"

"Päivänä, jona ruhtinaani lähtee näiden synkkien muurien sisältä."

"Kuulkoon Jumala sananne! Miten siitä minulle ilmoitatte?"

"Tulemalla tänne teitä noutamaan."

"Te itsekö?"

"Ruhtinaani, älkää lähtekö tästä huoneesta muutoin kuin minun
seurassani, tai jos joku poissaollessani teitä siihen pakottaa,
muistakaa, että se ei tapahdu minun tahdostani."

"Siis ei sanaakaan kenellekään paitsi teille?"

"Ei kenellekään muulle kuin minulle."

Aramis kumarsi syvään. Prinssi ojensi hänelle kätensä.

"Monsieur", hän virkkoi sydämestä haastavalla äänellä, "minulla on
teille vielä sananen lausuttavana. Jos olette kääntynyt puoleeni
saattaaksenne minut turmioon, jos toimitte vihollisteni kätyrinä, jos
keskustelustamme, jonka aikana olette tutkinut sydämeni aivoitukset,
seuraa minulle jotakin vankeutta pahempaa eli kuolema, niin olkaa
siunattu, kun olette lopettanut kärsimykseni ja muuttanut tyyneksi
rauhaksi ne kuumeiset, vihlovat tuskat, jotka ovat minua kahdeksan
vuoden ajan raadelleet."

"Monseigneur, odottakaa, niin saatte nähdä, miten teidän on minua
tuomittava."

"Sanoin, että siunaisin teitä ja antaisin teille anteeksi. Mutta jos
päinvastoin olette saapunut antamaan minulle takaisin aseman, jonka
Jumala oli minulle määrännyt onnen ja kunnian päivänpaisteessa, -- jos
teidän avullanne voin elää ihmisten muistossa ja tuottaa suvulleni
kunniaa mainetöillä tai kansalleni tekemilläni palveluksilla, -- jos
tästä kaikkein alhaisimmasta tilasta, missä nyt riudun, teidän
jalomielisen kätenne tukemana kohoan kunnian kukkuloille, niin silloin
teille tulkoon siunausteni ja kiitosteni ohella puolet vallastani ja
kunniastani! Sekin on teille liian pieni palkka; te ette koskaan saa
täyttä osaanne, sillä minä en koskaan kykenisi jakamaan kanssanne
kaikkea sitä onnea, jonka te minulle tuottaisitte."

"Monseigneur", sanoi Aramis nuoren miehen kalpeuden ja innostuksen
liikuttamana, "teidän ylevyytenne täyttää mieleni ilolla ja ihailulla.
Teidän asianne ei ole minua kiittää, vaan ennen kaikkea niiden
kansojen, jotka te onnellistutatte, jälkeläistenne, jotka te teette
maineikkaiksi. Niin, silloin minä olen lahjoittanut teille enemmän kuin
elämän, olen antanut teille kuolemattomuuden."

Nuori mies ojensi kätensä piispalle. Tämä suuteli sitä polvistuen.

"Oi!" huudahti prinssi viehättävän kainosti.

"Tämä on ensimmäinen kunniatervehdys, ensimmäinen uskollisuudenvala
tulevalle kuninkaallemme", virkkoi Aramis. "Kun näen teidät jälleen,
saan sanoa: 'Hyvää huomenta, sire!'"

"Siihen asti", huudahti nuori mies painaen valkoiset ja laihtuneet
sormensa sydämelleen, "siihen asti ei enää unelmia, ei enempää
mielenjärkytystä! Sydämeni murtuisi siitä. Oi, monsieur, kovin on tämä
vankityrmäni pieni, kovin matala tuo ikkuna, kovin ahtaat ovat ovet!
Mitenkä niin paljon ylpeyttä, loistoa, onnea on tänne päässyt ja tänne
mahtunut?"

"Teidän kuninkaallinen korkeutenne saa sydämeni paisumaan ylpeydestä
väittäessänne, että minä olen tuon kaiken tuonut."

Hän kolkutti samassa ovea.

Vanginvartija tuli Baisemeauxin kera avaamaan; levottomuuden ja pelon
vallassa olikin viimemainittu jo alkanut kuunnella ovella. Onneksi ei
kumpikaan puhujista ollut innostuksen ylimmilleenkään kuohahtaessa
unohtanut vaimentaa ääntänsä.

"Olipa se rippi!" ihmetteli vankilanpäällikkö, yrittäen nauraa. "Kuka
uskoisi, että erakko, melkein kuollut ihminen, olisi tehnyt niin
monilukuisia ja niin pitkää tunnustusta kaipaavia syntejä?"

Aramis ei vastannut mitään. Hän kiirehti lähtemään Bastiljista, sillä
hänen säilyttämänsä salaisuuden taakka teki sen muurien painostuksen
kaksin verroin raskaammaksi.

"Puhukaamme liikeasioista, paras kuvernööri", virkkoi hän, kun he
olivat ehtineet Baisemeauxin asuntoon.

"Ah!" voihkaisi virkamies.

"Teidänhän tulee saada minulta kuittaus siinä
sadanviidenkymmenentuhannen livren asiassa?" sanoi piispa.

"Ja suorittaa summan ensimmäinen kolmannes", lisäsi onneton
vankilanpäällikkö huokaisten ja astui kolme askelta rautakaappiaan
kohti.

"Tässä on kuitti", sanoi Aramis.

"Ja tässä ovat rahat", vastasi herra Baisemeaux kolminkertaisesti
huoahtaen.

"Määräyksenäni oli ainoastaan jättää kuitti
viidestäkymmenestätuhannesta livrestä; rahojen vastaanottamisesta
ei ollut puhetta. Hyvästi, herra kuvernööri."

Aramis poistui, jättäen Baisemeauxin kummastuksesta ja ilosta
tukehtumaisilleen tuon ruhtinaallisen lahjan vuoksi, jonka Bastiljin
ylimääräinen rippi-isä oli niin auliisti luovuttanut.




208.

Miten Mouston oli laiminlyönyt ilmoittaa lihomisestaan Portokselle ja
mitä ikävyyksiä tälle herrasmiehelle siitä koitui.


Atoksen lähdettyä Pariisista olivat d'Artagnan ja Portos tavanneet
toisiaan harvoin. Toinen oli ollut väsyttävässä palveluksessa kuninkaan
palatsissa ja toinen tehnyt suuria huonekalujen ostoksia. Nämä hän
aikoi viedä kartanoihinsa, toivoen niiden avulla hankkivansa eri
asumuksiinsa hiukan sitä hovin ylellisyyttä, jonka häikäisevästä
loistosta hän oli nähnyt vilahduksen kuninkaan luona.

Eräänä aamuna aina uskollinen d'Artagnan saadessaan hiukan lomaa
virkatoimiltaan ajatteli Portosta, ja levottomana, kun ei ollut kuullut
hänestä kahteen viikkoon, hän suuntasi kulkunsa paroonin hotelliin,
missä yllätti ystävänsä vuoteesta nousemassa.

Arvoisa parooni näytti miettiväiseltä, jopa surulliseltakin. Hän istui
puolialastomana vuoteellaan koivet riipuksissa katsellen lattialle
kasailtuja pukimia monenlaisille ripsuineen, nauhoineen, kirjailuineen
ja räikeine, epäsointuisine väreineen. Alakuloisissa unelmissa kuin la
Fontainen jänis Portos ei nähnyt d'Artagnanin sisääntuloa, varsinkaan
kun tämän sillä hetkellä verhosi välissä seisova herra Mouston, jonka
laajaruhoisuuden -- vaikka se jo yksistäänkin olisi riittänyt kätkemään
hänen taakseen miehen -- vielä teki kaksin verroin tehokkaammaksi
tulipunaisen takin levittäminen esille. Tätä taloudenhoitaja paraikaa
näytti isännälleen, pitäen sitä hihoista, jotta sitä voisi paremmin
tarkastella kaikilta puolin. D'Artagnan pysähtyi kynnykselle,
silmäillen miettiväistä Portosta. Kun näiden lattialla viruvien
epälukuisten pukujen katseleminen nostatti tuon kelpo herrasmiehen
rinnasta raskaita huokauksia, ajatteli muskettisoturi, että oli jo aika
herättää hänet tuskallisesta tarkastelustaan, ja rykäisi ilmoittaakseen
läsnäolonsa.

"Ah", huudahti Portos, jonka kasvot kirkastuivat ilosta, "ah, sinäkö,
d'Artagnan! Nyt saan vihdoin jonkun aatoksen!"

Nämä sanat kuullessaan ja aavistaen, mitä takanaan tapahtui, Mouston
vetäytyi syrjään, hymyillen herttaisesti isäntänsä ystävälle. Siten
tämä vapautui mahtavasta esteestä, joka oli sulkenut häneltä pääsyn
peremmälle. Nousten pystyyn, niin että hänen tukevat polvensa
nauskahtivat, riensi samassa Portos kahdella harppauksella lattian yli,
pysähtyen d'Artagnanin eteen ja puristaen häntä sydäntään vasten; se
hellyys näkyi päivä päivältä kasvavan.

"Hei", sanoi hän, "olet aina tervetullut, rakas ystävä! Mutta tänään on
tulosi minulle mieluisampi kuin koskaan."

"Kah, kah, miksi täällä noin murhemielin ollaan?" virkkoi d'Artagnan.

Portos vastasi apealla katseella.

"No, kerrohan toki, Portos, veikkoseni, ellei se ole salaisuus."

"Ensiksikin tiedät, hyvä ystävä", sanoi Portos, "että sinulta ei
minulla ole mitään salaisuuksia. Ilmoitan sinulle mielipahani syyn."

"Maltas, Portos, salli minun ensin vapautua näistä veran, satiinin ja
sametin röykkiöistä."

"Oh, astu päälle vain", rohkaisi Portos surkeasti. "Se on roskaa
kaikkityyni."

"Älä peijakas, roskaako, Portos? Verkaa, joka maksaa kaksikymmentä
livreä kyynärä, uhkeata satiinia, ruhtinaallista samettia!"

"Nuo asut ovat siis sinusta...?"

"Loistavia, Portos, loistavia! Lyön vetoa, että kellään Ranskassa ei
ole tällaista vaatekertain paljoutta, ja edellyttäen, että sinä et enää
teettäisi ainoatakaan, vaikka eläisit sata vuotta -- mikä ei minua
kummastuttaisi, -- olisit vielä kuolinpäivänäsi uusissa pukimissa,
tarvitsematta nähdä räätälin varjoakaan tästä päivästä hamaan siihen
asti."

Portos ravisti päätänsä.

"Kuulehan, ystäväni", virkkoi d'Artagnan, "tuo luonteellesi vieras
synkkämielisyys pelästyttää minua. Rakas Portokseni, poistakaamme se
surun aihe, mitä pikemmin, sitä parempi."

"Niin, ystäväni, poistakaamme se", yhtyi Portos, "jos se vain käy
päinsä."

"Oletko saanut ikäviä uutisia Bracieuxista, ystäväni?"

"Ei, siellä on hakattu metsää, ja se tuotti kolmanneksen yli arvion."

"Ovatko sitten kalalammikkojesi padot Pierrefondsissa särkyneet?"

"Ei, ystäväni, niistä on toimitettu pyydystys, ja myynnin ylijäämä
riitti kaloittamaan kaikki lähiseudun lammikot."

"Olisiko Vallon luhistunut maanjäristyksestä?"

"Ei, veikkonen, päinvastoin: ukkonen iski sadan askeleen päähän
linnasta ja puhkaisi lähteen maasta paikalla, joka kärsi täydellistä
vedenpuutetta."

"No, mitä sitten on tapahtunut?"

"Ka, olen saanut kutsun Vauxin juhliin", ilmoitti Portos kolkosti.

"No, syytä kyllä valitella! Kuningas on hovinsa piirissä aiheuttanut
sata kuolettavaa riitaa hylkäämällä kutsuehdotuksia. Ah, rakas ystävä,
sinä lähdet siis mukaan Vauxin juhliin? Kas, kas, kas!"

"Niin, hyvä Jumala!"

"Saat siellä nähdä jotakin oikein komeata, ystäväni."

"Hm, komeata siellä kaiketi on."

"Kaikki, mikä on suurta Ranskassa, kokoontuu sinne."

"Voi!" oihkaisi Portos riuhtaisten epätoivoissaan hyppysellisen hiuksia
päästänsä.

"Hyväinen aika", huudahti d'Artagnan, "oletko sairas, ystäväni?"

"Minä olen vankassa kunnossa kuin Pont-Neuf, lempo soikoon! Ei siinä
vikaa."

"Mutta missä sitten?"

"No, kun minulla ei ole vaatteita."

D'Artagnan oli kuin kivettynyt.

"Ei vaatteita, Portos, ei vaatteita", oudoksui hän, "vaikka näen tuossa
lattialla hyvinkin viisikymmentä pulskaa pukua!"

"Viisikymmentä kylläkin, mutta yksikään ei sovi minulle."

"Mitä, eikö yksikään sovi sinulle? Mutta tottahan ne on tehty mitan
mukaan?"

"Tietysti", vastasi Mouston; "mutta minä olen onnettomuudeksi lihonut."

"Vai olette lihonut?"

"Siinä määrin, että olen tullut paksummaksi, heh, paljon paksummaksi
kuin herra parooni. Uskoisitteko moista, monsieur?"

"_Parbleu_, kyllähän sen näkee!"

"Kuuletko, hölmö?" sanoi Portos. "Sen näkee!"

"Mutta, hyvä Portos", huomautti d'Artagnan hiukan kärsimättömästi, "en
sittenkään ymmärrä, miksi pukusi eivät sopisi yllesi, vaikka Mouston
onkin lihonut."

"Selitän sen sinulle, ystäväiseni", virkkoi Portos. "Muistanet
kertoneesi minulle eräästä roomalaisesta sotapäälliköstä,
Antoniuksesta, jolla aina oli seitsemän metsäsikaa paistinvartaissa eri
asteisiin kypsennettyinä, jotta hän voisi pyytää päivällistään mihin
aikaan vuorokaudesta hänen vain teki mielensä syödä. No niin, koska
minä millä hetkellä tahansa voisin saada kutsun hoviin ja viipyä siellä
viikon päivät, päätin aina pitää seitsemän vaatekertaa valmiina
sellaista tilaisuutta varten."

"Oivallisesti harkittu, Portos; mutta sellaisia seikkoja noudattaakseen
täytyy miehellä ollakin sinun äveriäisyytesi, puhumattakaan ajasta,
jonka menettää mittaa otettaessa, muodit vaihtuvat niin usein."

"Siinä suhteessa juuri", virkkoi Portos, "luulinkin voivani kehua
jotakin perin nerokasta keksineeni."

"Annahan kuulua. _Pardieu_, en sinun nerokkuuttasi epäile."

"Muistanet, että Mouston on ollut heiverö?"

"Niin, siihen aikaan kun häntä nimitettiin Mousquetoniksi."

"Mutta muistatko myöskin ajankohdan, jolloin hän alkoi lihota?"

"En täsmälleen. Pyydän teiltä anteeksi, paras Mouston."

"Oh, ei monsieurissa ole vikaa", sanoi Mouston herttaisesti, "monsieur
oli Pariisissa, ja me olimme Pierrefondsissa."

"No niin, rakas Portokseni, on siis ollut joku ajankohta jolloin
Mouston alkoi lihoa. Sitä kai tahdoit sanoa?"

"Niin, ystäväiseni, ja siihen aikaan olin siitä hyvin mielissäni."

"Sen, lempo soikoon, kyllä uskon!" myönsi d'Artagnan.

"Sinä käsität", jatkoi Portos, "että se säästi minulta paljon vaivaa?"

"En, rakas ystävä, en vielä käsitä; mutta kunhan selität..."

"Asia on näin, ystäväni. Kuten sanoit, mittojen otattaminen tuottaa
ensiksikin ajanhukkaa, vaikka se tapahtuisi ainoastaan kahdesti
kuukaudessakin. Ja sitten voi sattua olemaan matkoilla, ja kun tahtoo
aina pitää seitsemän pukua varattuina... Ja, ystäväni, minua kammottaa
antaa jonkun mittailla itseäni. On herrasmies tai ei ole sitä, tuhat
tulimmaista! Antautua jonkun veitikan mitattavaksi, joka arvioi sinua
jaloissa, tuumissa ja linjoissa, on nöyryyttävää. Ne huomaavat sinut
liian ontevaksi täältä, liian ulkonevaksi tuolta; ne tuntevat vahvat ja
heikot puolesi. Kun pääsee mittaajan käsistä, muistuttaa linnoituksia,
joiden kulmaukset ja muurien paksuuden joku vakoilija on käynyt
nuuskimassa."

"Tosiaan, hyvä Portos, sinulla on perin omintakeisia mielipiteitä."

"No, ymmärräthän, kun on insinööri..."

"Ja kun on linnoittanut Belle-Islen, aivan oikein, ystäväni."

"Mieleeni juolahti siis ajatus, joka ilman herra Moustonin
laiminlyöntiä olisi varmasti ollut oivallinen."

D'Artagnan loi silmänsä Moustoniin, mutta tämä vastasi katseeseen
keveällä ruumiinsa liikahduksella, jolla hän tahtoi sanoa: -- Saatte
nähdä, onko tässä minun syytäni.

"Onnittelin siis itseäni", jatkoi Portos, "nähdessäni Moustonin
lihovan, ja vieläpä kaikin voimin avustinkin hänen vaurastumistaan
ravitsevalla ruualla, yhä toivoen, että hän ympärysmitaltaan paisuisi
minun tukevuuteeni ja että hän silloin voisi otattaa mittaa itsestään
minun asemestani."

"Haa, _corboeuf_!" huudahti d'Artagnan. "Minä käsitän... Se säästi
sinulta aikaa ja nöyryytystä."

"_Parbleu!_ Arvaat siis iloni, kun puolentoista vuoden hyvin
järjestetyllä ruokinnalla -- sillä minä vaivauduin itse ruokkimaan sitä
vietävää..."

"Oh, kylläpä minä siinä parhaani mukaan autoin, monsieur", huomautti
Mouston kainosti.

"Ka, onhan se totta. Arvaat siis iloni, kun eräänä aamuna huomasin,
että Moustonin täytyi, aivan kuin minun itsenikin, litistyä kulkeakseen
pienestä salaovesta, jonka ne pahuksen rakennusmestarit ovat tehneet
rouva du Vallon-vainajan kamariin Pierrefondsin linnassa. Tuosta ovesta
puhuen muuten, ystäväiseni, kysyisin sinulta, joka tiedät kaikki, miksi
nuo arkkitehdin hölmöt, joilla virkansa puolesta pitäisi olla varma
silmämitta, saavat päähänsä tehdä ovet niin ahtaiksi, että niistä
voivat kulkea vain laihat henkilöt."

"Nuo pikku ovet", vastasi d'Artagnan, "ovat aiotut rakastelijoille, ja
rakastajahan on tavallisesti sorja ja hentovartaloinen."

"Rouva du Vallonilla ei ollut armastajia", keskeytti Portos
majesteettisesti.

"Aivan oikein, veikkonen", vastasi d'Artagnan; "mutta arkkitehdit ovat
ajatelleet sitä tapausta, että sinä kenties menisit uusiin naimisiin."

"Ah, se on mahdollista!" sanoi Portos. "Ja nyt, kun olen saanut
selityksen liian kaitaisiin oviin, palatkaamme Moustonin lihomiseen.
Mutta huomaa, että nämä kaksi asiaa koskettavat toisiaan, ystäväni.
Olen aina pannut merkille, että aatokset yhdistyvät pareiksi. Ihmettele
siis tätä ilmiötä, d'Artagnan: puhuin sinulle Moustonista, joka oli
lihava, ja tulimme rouva du Valloniin..."

"Joka oli laiha."

"Hm, eikö se ole tavatonta?"

"Rakas ystävä, eräs oppinut tuttavani, herra Costar, on tehnyt saman
huomion kuin sinäkin ja nimittää sitä kreikankielisellä sanalla, jonka
olen unohtanut."

"Haa, huomioni ei siis olekaan uusi?" huudahti Portos hämmästyneenä.
"Minä luulin sen totuuden keksineeni."

"Hyvä ystävä, se oli jo Aristoteleen aikana tunnettu tosiasia, toisin
sanoen lähes kaksituhatta vuotta sitten."

"No, kyllä se silti on yhtä oikea", virkkoi Portos ihastuneena, kun oli
sattunut yhteen vanhanajan viisasten kanssa.

"On tietenkin. Mutta palatkaamme Moustoniin. Olemme jättäneet hänet
aivan silmin nähden lihomaan."

"Niin, monsieur", myönsi Mouston.

"Ka niin", sanoi Portos. "Mouston kostui siis niin mainiosti että hän,
saavuttamalla minun ympärysmittani, täytti rohkeimmatkin toivomukseni,
ja siitä saatoin eräänä päivänä varmistua nähdessäni tuon veijarin yllä
yhden ihokkaistani jota hän käytti takkinaan, -- nuttua, jonka pelkkä
kirjaus oli sadan pistolin arvoinen!"

"Minä vain koetin, monsieur", tokaisi Mouston.

"Siitä hetkestä lähtien", jatkoi Portos, "päätin siis, että Mouston
ryhtyisi neuvotteluihin kaikkien vaatturieni kanssa ja otattaisi mittaa
minun nimessäni ja sijastani."

"Mainiosti harkittu, Portos; mutta Mouston on puolitoista jalkaa
lyhyempi sinua."

"Aivan niin. Mutta mitta otettiin maahan asti, jolloin lieve ulottui
minulle juuri polven yläpuolelle."

"Olipa se oiva onni sinulle, Portos! Sellaista ei satu kellekään
muulle!"

"Voi lempo, kannattaa tuosta nyt onnitella! Se tapahtui juuri
siihen aikaan -- noin puolikolmatta vuotta sitten, jolloin lähdin
Belle-Isleen. Silloin kehoitin Houstonia teettämään itselleen puvun
joka kuukausi, jotta minulla aina tarpeen tullen olisi jokaisen muodin
mukainen vaatekerta."

"Ja olisiko Mouston laiminlyönyt noudattaa ohjeitasi? Ai, ai, se olisi
pahasti, Mouston!"

"Päinvastoin, monsieur, päinvastoin!"

"Ei, hän ei ole unohtanut teettää pukuja, mutta hän unohti ilmoittaa
minulle lihomisestaan."

"_Dame_, se ei ole minun vikani, monsieur, räätälinne ei siitä minulle
ilmoittanut."

"Joten", jatkoi Portos, "tuo veijari on kahden vuoden aikana varttunut
kahdeksantoista tuumaa miehustaltaan, ja kaksitoista viimeksi tehtyä
pukua ovat asteittain jalasta puoleentoista jalkaan liian väljät."

"Mutta ne toiset, läheltä sitä aikaa, jolloin vyötärysmittanne oli
sama?"

"Ne eivät enää ole muodissa, rakas ystävä, ja jos ne pukisin ylleni,
näyttäisin saapuvan Siamista ja olleen hovista poissa kaksi kokonaista
vuotta."

"Ymmärrän pulasi. Sinulla on uusia pukuja -- montako niitä onkaan? --
kolmekymmentäkuusi? Ja kuitenkaan ei sinulla ole ainoatakaan
vaatekertaa! No, täytyy teettää seitsemäsneljättä; ne kuusineljättä saa
Mouston."

"Ah, monsieur", sanoi Mouston tyytyväisenä, "totta on, että monsieur on
aina ollut hyvin antelias minua kohtaan."

"_Parbleu_, luuletko, etten olisi sitä itse hoksannut tai että menot
olisivat minua pidättäneet? Mutta ei ole enää kuin kaksi päivää Vauxin
juhliin. Eilen sain kutsun, tuotin Moustonin tänne pikakyydillä
pukuvarastoni kanssa, vasta tänä aamuna sain tietää minua kohdanneen
onnettomuuden, eikä ole ainoatakaan vähääkään ajanmukaista vaatturia,
joka ottaisi valmistaakseen minulle puvun tästä ylihuomiseen."

"Kullalla kirjaillun asun tietenkin?"

"Sellaisen tarvitsen ehdottomasti!"

"Me järjestämme sen. Sinä matkustat vasta kolmen päivän päästä. Kutsut
ovat keskiviikoksi, ja nyt on sunnuntaiaamu."

"Se on totta; mutta Aramis kehoitti minua olemaan Vauxissa
neljäkolmatta tuntia aikaisemmin."

"Mitä, Aramisko?"

"Niin, Aramis minulle kutsun toi."

"Ah, oivallista, minä käsitän. Sinä sait kutsun herra Fouquetilta."

"Enpä, vaan kuninkaalta, hyvä ystävä! Kutsukirjeessä sanotaan
nimenomaan: 'Herra parooni du Vallonille annetaan tiedoksi, että
kuningas on suvainnut asettaa hänet kutsulistalleen..."

"Hyvä on; mutta herra Fouquetin kanssa sinä matkustat."

"Ja kun ajattelen", huudahti Portos polkaisten parketin puhki, "kun
ajattelen, että minulla ei ole pukua! Ihan pakahdun kiukusta! Tahtoisin
totisesti kuristaa jonkun tai repiä jotakin siekaleiksi!"

"Älä kurista ketään, äläkä revi mitään, Portos. Minä järjestän kaiken
tuon. Ota yllesi joku kuudestaneljättä nutustasi ja tule kanssani
räätäliin."

"Pyh, palvelijani on jo tänä aamuna juossut niiden kaikkien luona."

"Myöskin herra Percerininkö?"

"Kuka herra Percerin on?"

"Hän on kuninkaan räätäli, _parbleu_!"

"Ah, niin, niin", sanoi Portos, joka tahtoi näyttää tuntevansa
kuninkaan vaatturin ja ensi kerran kuuli tätä nimeä mainittavan; "herra
Percerinillä, kuninkaan räätälillä, hitto, ajattelin, että ainakin
hänellä olisi liian kiire."

"Epäilemättä onkin. Mutta ole sinä huoletta, Portos. Hän tekee minun
tähteni mitä ei tekisi jonkun toisen mieliksi. Mutta sinun täytyy antaa
ottaa mittasi, ystäväni!"

"Huh", huoahti Portos, "se on ikävää, mutta minkäpä sille sitten voi!"

"Peijakas, teethän vain kuten muutkin, ystäväni! Niinkuin kuningaskin."

"Mitä, otetaanko kuninkaastakin mitta? Ja hän sietää sitä?"

"Kuningas on keikaileva, rakas ystävä, ja sinä olet sitä myöskin, sano
mitä sanot."

Portos hymyili voitokkaasti.

"Menkäämme siis kuninkaan räätälin luo!" virkkoi hän. "Ja koska hän
ottaa mittaa kuninkaasta, _ma foi_, voinen mielestäni minäkin antaa
hänen mitata runkoni."




209.

Mestari Jean Percerin.


Hoviräätäli Jean Percerinillä oli jokseenkin iso talo
Saint-Honoré-kadun varrella lähellä Rue de l'Arbre-Seciä. Siinä oli
mies, jolla täytyi olla hyvä aisti kauniiden kankaitten, sirojen
kirjausten ja vaikuttavien kuosien käyttelyssä, sillä suku oli isästä
poikaan toiminut kuninkaitten vaattureina Kaarle IX:n päiviltä asti. Se
olikin ollut pätevä alku, sillä tämän hallitsijan tiedetään usein
saaneen varsin vaikeasti tyydytettäviä hienostelun oikkuja.

Senaikuinen Percerin oli hugenotti kuten Ambroise Paré, ja hänet oli
säästänyt vainolta Navarran kuningatar, ihana Margot -- kuten tätä
nimitettiin -- sillä perusteella, että ainoastaan hän oli kyennyt aivan
moitteettomasti sommittelemaan niitä ihmeellisiä ratsastuspukuja, joita
valtiatar mielellään käytti peitelläkseen erinäisiä salattaviksi
katsomiansa ruumiillisia virheitä.

Pelastettu Percerin oli sitten kiitollisena valmistellut sieviä
ihonmukaisia mustia asuja, Katarina-kuningattaren säästeliäisyyteen
soveltuvina, ja tämä hallitsijatar osoitti lopulta mieltymystä
pitempiinkin haasteluihin hugenotin kanssa, jolle hän oli jo kauan
näyttäytynyt armolliseksi. Mutta Percerin oli ymmärtäväinen mies: hän
oli kuullut sanottavan, että hugenotille ei mikään ollut vaarallisempaa
kuin Katarina-kuningattaren hymyily, ja huomattuaan tämän myhäilevän
hänelle useammin kuin tavallisesti hän kiirehti kääntymään
katolilaiseksi koko perheensä keralla. Siten laittauduttuaan
nuhteettomalle kannalle hän pääsi Ranskan kruunun mestarivaatturin
korkeaan asemaan.

Keikarikuningas Henrik III:n hallitessa tämä asema kohosi Kordillerien
korkeimpien huippujen tasalle. Percerin oli ollut nokkela mies kaiken
ikänsä, ja säilyttääkseen tämän maineensa haudankin taakse hän varoi
viivyttelemästä kuoleman kanssa; sentähden hän sievästi muutti manalle
juuri parahiksi, kun hänen mielikuvituksensa alkoi väsähtää.

Häneltä jäi poika ja tytär, kumpikin perimänsä nimen arvoisia: poika
oli rohkea ja tarkkakätinen leikkaaja, tytär kunnostausi kirjailussa ja
koristuksien suunnittelussa.

Tämän toisen Percerin-polven menestys vakaantui Henrik V:n ja Marie de
Medicisin häistä sekä edellämainitun kuningattaren muhkeista
hautajaisista, kun sitä vielä auttoi joku sen ajan hienostelijain
johtotähden herra de Bassompierren kehaiseva lauselma.

Herra Concini ja hänen puolisonsa Galigai, jotka sittemmin loistivat
Ranskan hovissa, tahtoivat saada italialaisia kuoseja käytäntöön ja
kutsuivat vaattureita Firenzestä. Mutta isänmaallisuus ja itserakkaus
kannustivat Percerinin kilpasille, ja hän työnsi varjoon nämä
muukalaiset _brocatelle en application_-sommitelmillaan ja
verrattomilla solmuneuleillaan, -- siinä määrin, että Concini itse
ensimmäisenä kääntyi pois maanmiehistään eikä enää huolinut kenenkään
muun kuin ranskalaisen hovivaatturin valmistamista puvuista. Hänen
taidokkaista käsistään lähtenyt ihokas siis olikin hovisuosikilla
yllänsä sinä päivänä, kun Vitry pistoolinlaukauksellaan lävisti häneltä
pään Louvren pikkusillalla. Se mestari Percerinin pukimon taideteos
niin ollen oli pariisilaisten huvina silloin repiä tuhansiksi palasiksi
niiden maallisten jäännösten ohella, joiden somistukseksi se oli
valmistettu.

Siitä suosiollisuudesta huolimatta, jota Percerin oli saanut Concino
Concinin taholta osakseen, kuningas Ludvig XIII jalomielisyydessään ei
tuntenut mielenkarvautta vaatturiansa kohtaan, vaan piti häntä
vakinaisessa palveluksessaan. Ludvig Oikeamielisen juuri antaessa tämän
suurenmoisen osoituksen mielenlaadustaan oli Percerin saanut
kasvatetuksi ammattialalleen kaksi poikaa. Näistä toinen suoritti
ratkaisevan kokeensa Itävallan Annan häissä, keksien kardinaali de
Richelieulle sen muhkean espanjalaisen asun, jossa hän silloin tanssi
_sarabanden_; hän valmisti sittemmin puvut _Mirame_-draamaan[23] ja
ompeli vanhemman Buckinghamin viittaan ne kuuluisat helmet, joiden
kohtalona oli joutua siroitelluiksi Louvren juhlasalin permannolle.

Ihminen nousee helposti maineeseen, saadessaan toimittaa
vaatetustarpeet sellaisille historian loistokuville kuin Buckinghamin
herttualle, herra de Cinq-Marsille, neiti Ninonille, Beaufortin
herttualle ja Marion de Lormelle. Isänsä kuollessa olikin Percerin III
kohonnut korkeimmalle kunnian kukkulalle.

Tämä samainen Percerin III, elähtäneenä, mainehikkaana ja äveriäänä,
piti vielä Ludvig XIV:ttä vaatteissa. Hänellä ei enää ollutkaan poikaa,
ja se oli hänelle suurena mielipahan aiheena, kun valtakunnan
voimallisin vaatturisuku siis oli sammumassa; mutta hän oli kyllä
hankkinut useita oppilaita, joista saattoi toivoa hyvää. Hänellä oli
omat kuomivaunut, maakartano, lakeijoita, jotka esiintyivät koko
Pariisin upeimmissa livreijoissa, ja Ludvig XIV:n erityisellä
valtuutuksella ajokoiraparvikin. Jonkunlaista suojelevaisuutta
osoittaen hän vaatetti herroja de Lyonnea ja Letellieriä; mutta --
valtion salaisuuksiin perehtyneenä ja valtioviisaana miehenä -- hän ei
ollut koskaan saanut herra Colbertin tilaamia pukuja onnistumaan.
Tällainen ilmiö ei ole selitettävissä, mutta sen saattaa tajuta. Suuret
sielut saavat kaikilla aloilla elähtelynsä näkymättömistä ja
nimeämättömistä aistimuksista; ne toimivat itsekään oikein tietämättä
kaikkia vaikuttimiansa. Percerin Suuri -- sillä vastoin tavallisuutta
ansaitsi Percerineistä juuri viimeinen nimen kantaja tällaisen
lisämaineen -- leikkasi sisäisen innoituksen johtelemana hameen
kuningattarelle tai housut kuninkaalle; hän keksi erikoisen levätin
Monsieurille, irtolaahuksen Madamelle; mutta kaikessa nerokkuudessaan
hän ei kyennyt noudattamaan herra Colbertin mittasuhteita.

"Se mies", hän usein hymähteli, "on minun kykyjeni ulkopuolella, ja
minä en saisi häntä katselluksi tämän työpajani pynttäyksessä."

On siten sanomattakin selvää, että Percerin oli herra Fouquetin
vaatturi ja että yli-intendentti ylisteli häntä suuresti.

Percerin oli lähes kahdeksankymmenen vanha; kuitenkin hän oli vielä
vireä -- ja samalla niin kuiva, sanoivat hovilaiset, että hän ihan
ritisi. Hänen maineensa ja varallisuutensa on niin suuri, että näiden
teikarien johtoasemaan joutunut Condén prinssi antoi hänelle
käsivartensa, puhellessaan mestarin kanssa puvuista, ja että
vähimminkään maksuhaluiset hovin herrasmiehet eivät koskaan rohjenneet
aivan pahoin vitkastuttaa hänen laskujaan, sillä mestari Percerin
valmisti puvun velaksi kerran, mutta toista vaatekertaa oli turha
tilata ennen kuin edellisestä oli suoritus selvänä.

On käsitettävää, että tuollaisen vaatturin ei tarvitse tavoitella
asiakkaita ja että hänen on päinvastoin vaikea vastaanottaa uusia.
Percerin kieltäysikin laittamasta pukuja porvareille tai kovin
verekseltään aateloiduille. Kerrottiinpa, että kardinaali Mazarin
olikin eräänä kauniina päivänä sujauttanut aateliskirjan itse mestarin
taskuun, kun tämä oli ilmaiseksi pannut aivan erityistä huolta
täydellisen kardinaali-juhlapuvun valmistamiseen.

Percerinillä oli melkoisesti sukkeluutta ja häijynkurisuutta ja
korkeasta iästään huolimatta hän vielä lujalla kädellä otti mittaa
naisten vyötäröistä, niin että hänessä sanottiin olevan veitikkaakin.

Tämän taituriylimyksen taloon siis d'Artagnan vei murhemielisen
Portoksen. Matkalla parooni haastoi ystävälleen:

"Varo saattamasta minunlaiseni miehen arvokkuutta vaaraan, hyvä
d'Artagnan, tuon Percerinin julkeuden tähden, hän kun kuuluu olevan
kovin töykeä mies; minä sanon sinulle ennakolta, veikkonen, että jos
hän ei ota kohditellakseen minua, annankin hänelle kuritusta."

"Minun esittelemänäni", takasi d'Artagnan, "ei sinun tarvitse pelätä
mitään, hyvä ystävä, vaikkapa olisit... mitä et ole."

"Ka, minä vain..."

"Mitä nyt? Onko sinulla ehkä jotakin Perceriniä vastaan? sano."

"Minä luulen, että tässä äsken..."

"No, mitä äsken?"

"Taisin lähettää Mousquetonin tuonnimisen veijarin luokse."

"Noh, entä sitten?"

"Ja se hyväkäs kieltäysi laittamasta minulle juhlapukua."

"Oh, tietenkin joku väärinymmärrys, joka heti selviää, Mouston on ollut
sekaannuksissa."

"Kenties."

"Hän on tietenkin erehtynyt nimestä."

"Se on mahdollista. Tuo Moustonin vietävä ei ole koskaan kunnollisesti
muistanut nimiä."

"Minä otan koko homman huolekseni."

"Mainiota."

"Pysähdytä vaunut, Portos; olemme perillä."

"Tässäkö se on?"

"Niin."

"Mitä, tässäkö? Olemmehan vasta hallien kohdalla, ja sinä sanoit talon
olevan Rue de l'Arbre-Secin kulmassa."

"Totta kyllä, mutta ethän tahtone, että hevosemme nousevat edellämme
olevien vaunujen päälle?"

"En kylläkään."

"Tai että nuo vaunut ajavat niiden yli, jotka ovat lähinnä edellä?"

"En, en."

"Etkä myöskään vaatine, että nuo toiset vaunut kaivautuisivat niiden
kolmen- tai neljänkymmenen valjakon alitse, jotka ovat saapuneet
paikalle ennen meitä?"

"Kah, kautta kunniani, sinä olet oikeassa! Onpa siinä hitonmoinen jono,
veikkoseni!"

"On niinkin."

"Ja mitä peijakasta ne täällä tekevät?"

"Yksinkertainen juttu: odottavat vuoroansa."

"Joutavia! Olisivatko muka Bourgogne-hotellin näyttelijät muuttaneet
tänne?"

"Ei, pääsyvuoroansa herra Percerinille."

"Mutta sittenhän meidänkin on odotettava?"

"Olkaamme me älykkäämpiä ja vähemmän ylpeitä kuin he! Me astumme
maahan, tunkeudumme paashien ja lakeijain välitse ja suoriudumme
tuotapikaa räätälin luokse, -- sen takaan, olletikin jos sinä astelet
edellä."

"Lähdetään", mukausi Portos.

Ja laskeutuen vaunuista ystävykset samosivat jalkaisin taloa kohti.

Tungos johtui siitä, että Percerinin katuovi oli lukossa ja tämän
edessä seisoi lakeija, joka selitteli ylhäisen vaatetaiteilijan
ylhäisille asiakkaille, että herra Percerin ei tällähaavaa voinut
vastaanottaa ketään. Mahtava palvelija oli erästä suurta herraa kohtaan
niin suosiollinen, että ilmaisi tälle kaikessa luottamuksessa
yksityiskohtiakin, joita sitten toisteltiin pitkin katua: herra
Percerinillä oli puuhanaan viisi pukua kuninkaalle, ja näin täpärässä
tilanteessa hän oli sentähden sulkeutunut työhuoneeseensa tuumimaan
niiden kuosia väriä ja koristelua.

Siihen selitykseen monet tyytyivätkin ja pyörsivät takaisin hyvillään
siitä, että toki saivat tällaisen uutisen kerrottavakseen. Mutta
sitkeämpinä pysyivät toiset vain itsepintaisesti karttamassa, että ovi
avautuisi heille. Jälkimmäisten joukossa oli kolme Pyhän Hengen
ritaria, joiden piti esiintyä tanssikuvaelmassa; tämä oli
auttamattomasti tärveltymässä, elleivät nuo kolme suuruutta saaneet
asujansa suuren Percerinin omakätisesti leikkaamina.

Työntäen edellään Portosta, joka raivasi tien auki ihmisryhmien läpi,
d'Artagnan pääsi pitkien pöytien ääreen, joiden takana räätälinkisällit
ahkeroitsivat ja antoivat selityksiä parhaansa mukaan. Unohdimme
mainita, että katuovella oli tahdottu torjua Portos kuten muutkin;
mutta d'Artagnan oli noussut portaita ja lausunut lyhyeen: "Kuninkaan
nimessä!" Hänelle oli pääsy mutkaton, ja hän oli tuonut ystävänsä
kerallaan.

Niin, noilla miespoloisilla oli kova urakka, kun he yrittivät
soveliaimmalla tavalla vastailla poissaolevan mestarinsa puolesta
niiden liiketuttavien vaatimuksiin, jotka syyllä tai toisella olivat
selviytyneet konttorihuoneeseen asti; alituiseen piti heidän
pysähdyttää neulansa, saadakseen kielensä paremmin käyntiin, ja milloin
loukattu ylpeys tai pettynyt odotus syyti jonkun silmille liian tuiman
soimausryöpyn, sukelsi ahdistettu tuskaannuksissaan ihan näkymättömiin
pöydän alle. Yrmeiden ylimysten jono esiintyi monia mielenkiintoisia
yksityiskohtia tarjoavana kuvaelmana.

Nopea- ja varmakatseinen muskettisoturien kapteeni sai yhdellä
silmäyksellä käsityksen asemasta. Mutta hipaistuaan kaikkia ryhmiä tämä
katse pysähtyi erääseen mieheen, joka oli vastapäätä istuutunut
jakkaralle, niin että vain pää ulottui näkyviin häntä suojaavan
myymäläpöydän takaa. Tämä henkilö oli noin neljänkymmenen ikäinen ja
raskasmielinen katsannoltaan; kasvot olivat kalpeat, silmät säteilivät
sydämellisesti. Nojaten leukaansa käteen hän uteliaana ja tyynenä
harrastajana tarkkasi aatelista yleisöä. Mutta nähdessään ja ilmeisesti
tuntiessaan d'Artagnanin hän veti hattunsa silmilleen. Kenties juuri
tämä liike veti muskettisoturin katseen puoleensa, jossa tapauksessa
asianomainen saavutti sillä aivan päinvastaisen tuloksen kuin oli
tarkoittanut. Mies oli muuten hyvin yksinkertaisessa asussa ja saattoi
vähemmän tarkkanäköisten liiketuttavien silmissä hyvinkin käydä
pelkästä vaatturinapulaisesta, joka ompelupöydän takana kyyrötellen
pisteli täsmällisiä neuleita verkaan tai samettiin. Joka tapauksessa
oli miehellä liian usein nenä pystyssä, hänen kyetäkseen tehokkaasti
työskentelemään sormillansa.

D'Artagnan ei ollut eksytettävissä; hän näki hyvin, että jos mies
tekikin työtä, se varmastikaan ei koskenut kankaita.

"Hei", sanoi hän kääntyen tätä puhuttelemaan, "onko teistä siis
räätälinkisälli sukeutunut, herra Molière?"[24]

"Sh, herra d'Artagnan", vastasi toinen säveästi; "taivaan tähden, te
annatte minut ilmi!"

"No, mitä pahaa siinä olisi?"

"Ei tosin pahaa, mutta..."

"Mutta siitä ei nähtävästi koituisi hyvääkään, niinkö?"

"Ei vainkaan, sillä hommanani on saada rauhassa tarkkailla oivallisia
henkilökuvia."

"Tehkää niin, tehkää, herra Molière. Käsitän kyllä, mitä harrastusta
tällainen piiri herättää teissä, ja... ja minä en tahdo häiritä
tutkimuksianne."

"Kiitos!"

"Mutta asetanpa ehdoksi, että sanotte minulle, missä herra Percerin
toden teolla on."

"Kah, mielelläni: työhuoneessaan. Mutta..."

"Mutta sinne ei ole menemistä?"

"Luoksepääsemätön!"

"Kaikilleko?"

"Jokainoalle. Hän johdatti minut tänne, saadakseni mukavasti tehdä
havaintoja, ja sitten hän poistui pyhäkköönsä."

"No niin, parahin herra Molière, tehän käytte ilmoittamassa hänelle,
että minä olen täällä, -- niinhän?"

"Minäkö?" huudahti Molière, sävyltään kuin urheana koirana, jolta
tahdotaan kiskaista laillisesti saatu luu; "minäkö hievahtaisin
tähystyspaikaltani? Voi, herra d'Artagnan, kuinka kova te voittekaan
olla!"

"Ellette hetikohta käy ilmoittamassa tuloani herra Percerinille, rakas
herra Molière", sanoi d'Artagnan hiljaa, "niin tietäkää, että silloin
minä en toimitakaan katseltavaksenne ystävää, jonka olen tuonut
mukanani."

Molière viittasi huomaamattomalla liikkeellä Portokseen.

"Tuo mies, eikö niin?" hän kysyi.

"Aivan."

Molière tähtäsi vantteraan parooniin tuollaisen katseen, jotka penkovat
sydämiä ja munaskuita. Tutkimus kaiketi näytti hänestä lupaavan hyviä
tuloksia, sillä hän nousi heti ja pujahti viereiseen huoneeseen.




210.

Pukunäytteet.


Sillävälin väenpaljous vähitellen poistui, jättäen jokaiseen
leikkauspöydän kulmaan nurkuvan murahduksen tai uhkauksen, kuten
valtameren hiekkasärkillä laineet jättävät hiukan vaahtoa tai
murskautuneita leviä, kuohahtaessaan pakovedellä takaisin rannasta.

Kymmenen minuutin kuluttua näyttäytyi Molière jälleen, viitaten
oviverhon takaa d'Artagnanille. Tämä riensi esille, vetäen Portoksen
mukanaan ja kuljettaen hänet jokseenkin monimutkaisten käytävien kautta
Percerinin työhuoneeseen. Hihat ylöskäärittyinä vanhus pöyhi isoilla
kultakukkasilla kirjailtua kangasta, löytääkseen siitä kauniita
heijastuksia.

D'Artagnanin huomatessaan hän laski kankaan käsistään ja tuli vastaan,
ei säteilevänä eikä liehakoivana, mutta silti jotensakin kohteliaana.

"Herra kaartinkapteeni", virkkoi hän, "suonette minulle anteeksi, mutta
minulla on kova kiire."

"Niin kai, kuninkaan pukujen valmistamisessa? Minä tiedän sen, paras
herra Percerin. Kuulutte tekevän hänelle kolme?"

"Viisi, hyvä herraseni, viisi!"

"Kolme tai viisi, siitä en käy levottomaksi, mestari Percerin ja tiedän
teidän tekevän niistä maailman komeimmat."

"Se tiedetään, totta kyllä. Kun ne kerran ovat tehdyt, ovat ne maailman
komeimmat, sitä en kiellä. Mutta sitä ollakseen täytyy niiden ensin
olla olemassa, ja siihen, herra kapteeni, minä tarvitsen aikaa."

"Pyh, vielä kaksi päivää, se on paljon enemmän kuin teiltä niihin
menee, herra Percerin", virkkoi d'Artagnan perin levollisena.

Percerin kohotti päänsä kuin mies, joka ei ole tottunut
vastaväitteisiin, edes oikkusanojensa vastustamiseen. Mutta d'Artagnan
ei kiinnittänyt mitään huomiota kuuluisan kirjokangasmuovailijan
synkkenevään muotoon.

"Hyvä herra Percerin", jatkoi hän, "minä tuon teille liiketuttavan."

"Ah, ah!" äännähti Percerin nyrpeänä.

"Herra parooni du Vallon de Bracieux de Pierrefondsin", jatkoi
d'Artagnan.

Percerin yritti tervehdystä, kohtaamatta mitään myötätuntoista yrmeässä
Portoksessa, joka huoneeseen astumisestaan asti oli katsellut vaatturia
alta kulmain.

"Hyviä ystäviäni", lopetti d'Artagnan.

"Minä palvelen monsieuria", vastasi Percerin, "mutta myöhemmin."

"Myöhemmin? Ja milloin sitten?"

"No, kun saan aikaa."

"Niin sanoitte jo palvelijalleni", keskeytti Portos tyytymättömänä.

"Se on mahdollista", myönsi Percerin, "minulla on melkein aina kiire."

"Hyvä mies", virkkoi Portos mielevästi, "aina on aikaa, kun vain
tahtoo."

Percerin karahti aivan tummanpunaiseksi, ja iän vaalentamilla
vanhuksilla se on vaarallinen enne.

"Monsieur", hän ärähti, "saa kernaasti teettää pukunsa muualla,
totisesti!"

"No, no, Percerin", lepytteli d'Artagnan, "tänään ette ole tavallinen.
Malttakaas, virkan teille sanasen, joka saa teidät syleilemään
polviamme. Monsieur ei ole ainoastaan minun ystäväni, vaan myöskin
herra Fouquetin likeisiä seuralaisia."

"Ahaa", hymähti räätäli, "se on toista! Onko herra parooni herra
yli-intendentin miehiä?" kysyi hän sitten Portokseen kääntyen.

"Minä olen mies omasta takaa", tiuskaisi Portos, kun juuri samassa
verho kohosi päästämään näyttämölle kolmannen henkilön.

Molière teki havaintoja. D'Artagnan nauroi. Portos noitui.

"Paras Percerin", kehoitti d'Artagnan, "tehkää asu herra paroonille;
minähän sitä teiltä pyydän."

"Teidän tähtenne en kiellä, herra kapteeni."

"Mutta ei sillä hyvä. Teidän on valmistettava se puku heti"

"Mahdotonta ennen kuin viikon kuluttua."

"Se olisi samaa kuin kieltäytyä sitä laisinkaan valmistamasta, hänen
kun on niissä vaatteissa esiinnyttävä Vauxin juhlissa."

"Sanon vieläkin, että se on mahdotonta", toisti itsepäinen vanhus.

"Ei toki, paras herra Percerin, varsinkaan kun minä teitä pyydän",
virkkoi vieno, metallinheleä ääni ovelta, saaden d'Artagnanin
heristämään korviansa.

Se oli Aramiksen ääni.

"Herra d'Herblay!" huudahti räätäli.

"Aramis", jupisi d'Artagnan.

"Kah, piispamme!" sanoi Portos.

"Hyvää päivää, d'Artagnan! Hyvää päivää, Portos! Hyvää päivää, rakkaat
ystävät!" tervehti Aramis. "Kas niin, Paras herra Percerin, valmistakaa
puku monsieurille, ja takaan, että silloin teette herra Fouquetille
mieluisan työn."

Ja hän antoi näitä sanojaan seurata liikkeen, joka merkitsi: "Suostukaa
ja antakaa heidän mennä!" -- Piispalla näkyi olevan mestari Perceriniin
enemmän vaikutusvaltaa kuin itse d'Artagnanillakin, sillä räätäli
kumarsi myöntymisen merkiksi.

"Käykää tuonne antamaan mittanne", määräsi hän tylysti, kääntyen
jälleen Portokseen.

Portos punastui uhkaavasti.

D'Artagnan aavisti myrskyä ja kutsui Molièreä.

"Hyvä herraseni", virkkoi hän tälle puoliääneen, "mies jonka näette,
pitää itselleen häpeällisenä, että mitataan sitä lihaa ja niitä luita,
jotka Jumala on antanut hänen osakseen. Tutkikaahan tuota tyyppiä,
mestari Aristofanes, ja käyttäkää hyväksenne."

Molière ei kaivannut kehoitusta; hän ahmi silmillään parooni Portosta.

"Monsieur", hän sanoi tälle, "jos suvaitsette tulla minun kanssani,
otatan teistä puvun mitan, mittaajan teihin ollenkaan koskematta."

"Ah", virkkoi Portos, "mitä sanottekaan, ystäväni?"

"Ei kyynärpuuta eikä jalanmittaa lasketa saumoillenne. Tämä on
keksimämme uusi menettelytapa, ottaaksemme mittaa arvohenkilöistä,
joiden herkkätuntoisuudelle halpasäätyisten käsien kosketus on
vastenmielistä. On hienoluontoisia henkilöitä, jotka eivät voi sietää
mittausta, ja minunkin mielestäni se toimitus loukkaa ihmisen
luontaista majesteettia, ja jos te, monsieur, osutte olemaan sitä
lajia..."

"Luulenpa olevani, hitto soikoon!"

"No, se sattuu mainiosti, herra parooni, te saatte uuden keksintömme
mukaan puvun."

"Mutta miten hiidessä siinä menetellään?" ihastui Portos.

"Monsieur", virkkoi Molière kumartaen, "jos tahdotte minua seurata,
niin saatte nähdä."

Aramis katseli jännittyneesti tätä näytelmää. Hän luuli d'Artagnanin
eloisuudesta huomaavansa, että tämä lähtisi Portoksen kanssa, ollakseen
mukana niin lupaavasti alkaneen huvinäytelmän loppusuorituksessa. Mutta
terävänäköisyydestään huolimatta Aramis erehtyi. Portos ja Molière
lähtivät kahden. D'Artagnan jäi Percerinin luo. Minkätähden? Tietenkin
vain pelkästä uteliaisuudesta, muka nauttiakseen vielä muutamia
minuutteja hyvän ystävänsä Aramiksen seurasta.

Kun Molière ja Portos olivat hävinneet näkyvistä, d'Artagnan lähestyi
Vannesin piispaa, mutta se näkyi tälle olevan erityisen vastenmielistä.

"Sinäkin olet kai pukua teettämässä?"

Aramis hymyili.

"En ole", vastasi hän.

"Mutta menethän Vauxin juhliin?"

"Menen kyllä, mutta ilman uutta asua. Unohdat, rakas d'Artagnan, että
poloinen Vannesin piispa ei ole kyllin rikas teettääkseen pukua joka
juhlaan."

"Pyh!" virkahti muskettisoturi hymyillen. "Entä runot, emmekö niitä
enää sepittele?"

"Oi, d'Artagnan", sanoi Aramis, "siitä on jo pitkä aika, kun olen
sellaisia turhanpäiväisyyksiä ajatellut."

"Kas vain!" huudahti d'Artagnan uskomattomana.

Sillä välin oli Percerin uudestaan syventynyt kirjokankaitten
tarkasteluun.

"Etkö huomaa", kysyi Aramis hymyillen, "että pahoin häiritsemme tätä
kunnon miestä, rakas d'Artagnan?"

"Haa, haa", tuumi muskettisoturi itsekseen, "siispä minä häiritsen
sinua, ystäväiseni!" Sitten hän jatkoi kuuluvasti: "No niin,
lähtekäämme; minulla ei ole täällä enempää tekemistä, ja jos sinä olet
yhtä vapaa kuin minäkin, rakas Aramis..."

"Ei, minä halusin..."

"Ah, sinulla on jotakin erityistä sanottavaa Percerinille? Kas, kun et
minua siitä heti varoittanut!"

"Erityistä kylläkin", myönsi Aramis, "mutta ei sinulta salattavaa,
d'Artagnan. Minulla ei koskaan, sen voit uskoa, ole mitään niin
yksityistä asiaa, ettei sinunlaisesi ystävä saisi sitä kuunnella."

"Ah, ei, ei, minä lähden", intti d'Artagnan, vaikka hänen äänessään
tuntui selvä uteliaisuuden sävy. Sillä toisen hyvinkin peitelty
hermostus ei ollut välttänyt hänen huomiotansa, ja hän tiesi, että
tuossa tutkimattomassa sielussa kaikki, jopa näennäisesti
vähäpätöisimmätkin seikat, tavallisesti tähtäsivät päämäärään --
tuntemattomaan päämäärään, jonka muskettisoturi tietoisena ystävänsä
luonteesta kuitenkin käsitti ehdottomasti tärkeäksi.

Aramis puolestaan näki d'Artagnanin epäluulon ja pyysi hartaasti:

"Jäähän toki, asia on aivan yksinkertainen." Sitten hän kääntyi
räätälin puoleen. "Paras herra Percerin..." virkkoi hän. "Olenpa hyvin
mielissänikin, että olet täällä, d'Artagnan."

"Ah, todellako?" ihmetteli gascognelainen kolmannen kerran entistä
vähemmän eksyttävänä.

Percerin ei hievahtanut. Vetämällä hänen kädestään kankaan, jota hän
miettiväisenä katseli, Aramis herätti hänet rajusti.

"Paras herra Percerin", sanoi hän tälle, "minulla on täällä lähellä
herra le Brun, herra Fouquetin maalareita."

-- Ah, mainiota! -- ajatteli d'Artagnan; -- mutta miksi le Brun?

Aramis silmäili d'Artagnania, joka oli katselevinaan seinälle
ripustettuja kuparipiirroksia.

"Tahdotte hänelle teettää puvun, sellaisen kuin epikurolaiset
käyttävät?" kysyi Percerin.

Sanoessaan tämän hajamieliseen tapaan arvoisa räätäli yritti siepata
kirjokankaansa kappaletta takaisin.

"Epikurolais-asunko?" kysyi d'Artagnan tutkivasti.

"Niin, niin", virkkoi Aramis, herttaisin hymynsä huulillaan; "on
kirjoitettu, että tämä rakas d'Artagnan saa tietää kaikki salaisuutemme
tänä iltana; niin, ystäväni, niin. Olet kai kuullut puhuttavan herra
Fouquetin epikurolaisista?"

"Tietysti. Eikö se ole jonkunlainen runoilijain seura, johon kuuluvat
la Fontaine, Loret, Pélisson, Molière ja keitä ne kaikki lienevätkään?
Sillähän on akatemiansa Saint-Mandéssa?"

"Juuri niin. No, me annamme runoilijoillemme univormut ja järjestämme
heidät rykmentiksi kuhinkaan palvelukseen."

"Oh, oivallista, minä arvaan. Herra Fouquet aikoo yllätystä
kuninkaalle. No, olkaa vain huoletta! Jos tuo on herra le Brunin
salaisuus, en siitä hiisku."

"Aina viehättävä, ystäväni. Ei, herra le Brunilla ei ole tässä asiassa
mitään tekemistä. Häntä koskeva salaisuus on vielä paljon tärkeämpi!"

"Jos se on tätä tärkeämpi, silloin tahdon olla mieluummin sitä
tietämättä", virkkoi d'Artagnan, ollen lähtevinään.

"Astukaa sisälle, herra le Brun, astukaa sisälle", kutsui Aramis avaten
oikealla kädellään sivuoven ja vasemmalla pidättäen d'Artagnania.

"_Ma foi_, en käsitä tästä mitään!" sanoi Percerin.

Aramis piti paussin, kuten sanotaan teatterikielessä.

"Paras herra Percerin", virkkoi hän, "te teette viisi pukua
kuninkaalle, eikö niin? Kullalla kirjaillun nutun, verkaisen
metsästystäkin, samettisen vaatekerran, satiinipuvun ja viidennen
vaatekerran firenzeläisestä silkistä?"

"Niin. Mutta mistä tuon kaiken tiedätte, monseigneur?" kysyi Percerin
hämmästyneenä.

"Se on hyvin yksinkertaista, monsieur. Esiintyyhän siellä metsästys,
juhla-ateria, konsertti, huvimatka ja iltaseura. Nuo viisi kangaslajia
määrää siis hovisääntö."

"Te tiedätte kaikki, monseigneur!"

"Ja paljon muutakin vielä, hohei", jupisi d'Artagnan.

"Mutta", huudahti räätäli voitonriemuisena, "ettepä tiedä, monseigneur,
vaikka olettekin kirkkoruhtinas, eikä kukaan muukaan saa sitä tietää --
sen tietää vain kuningas ja neiti de la Vallière ja minä, -- minkä
väriset nuo kankaat ovat ja millaisia koristuksia käytetään, mikä on
leikkausmalli, kokonaisvaikutus ja kuosi tässä kaikessa."

"Heh", virkkoi Aramis, "sitä varten juuri tulinkin pyytääkseni teitä
sen minulle ilmoittamaan, paras herra Percerin."

"Hi vähä mitään!" huudahti räätäli pelästyneenä, vaikka Aramis oli
lausunut kertomamme sanat vienoimmalla, hunajaisimmalla äänellään.

Vaatimus tuntui herra Percerinistä tarkemmin ajateltuna niin
tavattomalta, niin naurettavalta, että hän ensin hihitti aivan hiljaa,
sitten ääneen, ja lopuksi hohotti. D'Artagnan matki häntä, ei siksi,
että asia hänestä näytti niin hullunkuriselta, vaan jotta Aramis ei
pääsisi kylmenemään. Tämä antoi heidän nauraa kahden. Vasta heidän
tyynnyttyään hän jatkoi:

"Ensi kuulemalla", sanoi hän, "tuntuu kai siltä kuin antautuisin
järjettömyyksiin? Mutta d'Artagnan, joka on itse viisaus, sanoo teille,
että minä en voisi olla tuota tietoa pyytämättä."

"Saammehan nähdä", virkkoi muskettisoturi tarkkaavaisena ja
ihmeellisellä vainullaan haistaen, että tähän asti oli ollut vain
pikkukahakoita ja että taistelun hetki lähestyi.

"Saamme nähdä", mukasi Percerin epäuskoisesti.

"Minkätähden", jatkoi Aramis, "herra Fouquet pitää juhlat kuninkaalle?
Eikö hän tee sitä miellyttääkseen hänen majesteettiansa?"

"Epäilemättä", myönsi Percerin.

D'Artagnan nyökäytti hyväksyvästi päätänsä.

"Kaikenlaisella kohteliaisuudella? Muutamilla sukkelilla keksinnöillä?
Valmistamalla sarjan samanlaisia yllätyksiä kuin äsken puheena ollut
epikurolaistemme muodostaminen rykmentiksi?"

"Aivan oikein!"

"No niin, parhaaksi yllätykseksi on nyt suunniteltu hanketta, johon
tarvitaan ensiksikin hyvää ystävääni herra le Brunia: hän on mies, joka
piirustaa hyvin täsmällisesti."

"Niin", vahvisti Percerin, "olen nähnyt monsieurin tauluja ja pannut
merkille, että puvut olivat hyvin huolellisesti maalatut. Senvuoksi
olenkin heti suostunut tekemään hänelle vaatekerran, olkoon se sitten
herrojen epikurolaisten mallinen tai omaa kuosiaan."

"Me otamme vastaan tarjouksenne ja myöhemmin käytämme sitä hyväksemme,
monsieur. Mutta tällä hetkellä herra le Brun ei tarvitse pukuja, jotka
hänelle itselleen teette, vaan kuninkaalle valmistamianne."

Percerin ponnahti taaksepäin, eikä tyyni ja erittäin arvostelukykyinen
d'Artagnankaan pitänyt sitä liiallisena kiihkomielisyytenä, sillä
Aramiksen uskaltamaan ehdotukseen sisältyi niin paljon kummallisia ja
pöyristäviä mahdollisuuksia.

"Kuninkaan pukuja! Antaa kuninkaan pukuja kellekään?... Oh, totta
toisen kerran, herra piispa, teidän armonne on hullu!" huudahti
tyrmistynyt räätäli.

"Auta minua toki, d'Artagnan", virkkoi Aramis yhä hymyilevämpänä ja
tyynempänä, "auta minua suostuttaa monsieuria; sillä sinähän
ymmärtänet?"

"Hoh, hoh, enpä liioin, sen tunnustan."

"Mitä, ystäväni, etkö ymmärrä herra Fouquetin tahtovan toimittaa
kuninkaalle sen yllätyksen, että hän löytää muotokuvansa Vauxissa sinne
saapuessaan, -- ja muotokuvan yhtäläisyyden on oltava ihmeteltävän
sattuva, joten sen täytyy esittää hänen majesteettiaan juuri siinä
puvussa kuin hänellä kuvan paljastuspäivänä on?"

"Ah, niin", huudahti muskettisoturi melkein vakuuttuneena, sillä niin
todenmukainen oli selitys, "niin, rakas Aramis, olet oikeassa! Ja
onnellinen ajatus se onkin. Lyömmekö vetoa, että se on sinun keksimäsi,
Aramis?"

"En tiedä", vastasi piispa huolimattomasti, "onko se minun vai herra
Fouquetin..."

Sitten hän vilkaisten kysyvästi Percerinin kasvoihin, havaittuaan
d'Artagnanin epäröimisen, lausui:

"No, herra Percerin, mitä te siitä sanotte? Antakaa kuulla."

"Minä sanon, että..."

"Että teillä on vapaus evätä, aivan oikein, sen hyvin tiedän, enkä aio
teitä suinkaan pakottaa, paras herraseni. Vieläpä käsitän hyvin
hienotuntoisuutenne, kieltäytyessänne kannattamasta herra Fouquetin
päähänpistoa. Pelkäätte, että näyttäisi siltä kuin tahtoisitte
imarrella kuningasta. Sydämen jaloutta, herra Percerin, sydämen
jaloutta!"

Räätäli änkytti jotakin.

"Se olisi tosiaankin hyvin kaunista imartelua nuorelle ruhtinaalle",
jatkoi Aramis. "'Mutta', sanoi minulle herra yli-intendentti, 'jos
Percerin epää, vakuuttakaa hänelle, että se ei ollenkaan vahingoita
häntä minun silmissäni ja että häntä yhä kunnioitan. Silti...'"

"Silti...?" toisti Percerin levottomana.

"'Silti'", jatkoi Aramis, "'minun on pakko sanoa kuninkaalle' -- paras
herra Percerin, käsitätte, että tässä puhuu herra Fouquet, -- 'on pakko
sanoa kuninkaalle: -- Siro, minulla oli aikomus tarjota teidän
majesteetillenne kuvanne; mutta kunnioitettavasta, ehkäkin liiallisesta
hienotunteisuudesta herra Percerin oli sitä vastaan.'"

"Vastaan!" huudahti räätäli pelästyneenä tästä vastuunalaisuudesta.
"Minäkö vastustaisin, mitä herra Fouquet haluaa, mitä herra Fouquet
tahtoo, kun on kysymyksessä tehdä kuninkaalle mieliksi? Kyllä siinä
lausuitte häijyn sanan, herra piispa! Minäkö vastustaisin! Oi, minun
suustani ei se sana lähtenyt, Jumalan kiitos! Otan muskettisoturien
kapteenin todistajakseni. Eikö totta, herra d'Artagnan, että minä en
ole sanallakaan pannut vastaan?"

D'Artagnan teki kieltäytyvän merkin, ilmaisten haluavansa pysyä
puolueettomana. Hän aavisti juonta, huvi- tai murhenäytelmää, ja hän
sadatteli itseään, kun ei kyennyt sitä arvaamaan; mutta toistaiseksi
hän tahtoi pysyä asiasta erillään.

Mutta Percerin, sen ajatuksen ahdistamana, että saatettaisiin kertoa
kuninkaalle hänen vastustaneen tälle aiottua iloista yllätystä, oli jo
asettanut tuolin le Brunille ja ryhtyi kiireisesti ottamaan kaapista
neljää loistavaa pukua, viidennen vielä ollessa työntekijäin käsissä.
Mainitut mestariteokset hän vuoronsa jälkeen puki yhtä monen
bergamolaisen mallinuken ylle. Nämä vahakuvat oli tuotu Ranskaan
Concinin aikana, ja Percerin II oli saanut ne marski d'Ancrelta sen
jälkeen kun italialaiset räätälit olivat ammattikilpailussaan joutuneet
tappiolle.

Maalari ryhtyi piirtämään ja sitten värittämään pukuja. Mutta Aramis,
joka silmillään tarkkasi kaikkia työn vaiheita ja läheltä valvoi
taiteilijaa, pysähdytti hänet yhtäkkiä.

"Pelkään, että te ette ole tavannut oikeata vivahdusta, paras herra le
Brun", huomautti hän. "Värinne pettävät teidät, ja kankaalla häviää se
täydellinen yhtäläisyys, joka meille on aivan välttämätön. Pitäisi
käyttää enemmän aikaa hienojen vivahdusten tarkkaamiseen."

"Se on totta", sanoi Percerin; "mutta aikaa meiltä puuttuu, ja sille en
minä mitään mahda, sen myönnätte, herra piispa."

"Silloin koko homma menee pilalle", lausui Aramis tyynesti,
"värivivahdusten epätodellisuuden tähden."

Ja kuitenkin le Brun jäljensi kankaita ja koristuksia mitä
uskollisimmin, piispan kykenemättä oikein salaamaan kärsimättömyyttänsä
tämän tunnollisuuden johdosta.

-- Hei, hei, mitä penteleen sekasotkua täällä pelataan? -- ihmetteli
muskettisoturi yhä.

"Tosiaan, tuo ei käy", virkkoi Aramis. "Herra le Brun, sulkekaa
maalilaatikkonne ja käärikää kankaanne kokoon."

"Mutta täällä onkin, monsieur", huudahti maalari närkästyneenä, "aivan
viheliäinen valaistus."

"Hyvä ajatus, herra le Brun, hyvä ajatus! Jos saisi näytekappaleet
kankaista, niin kenties aikaa voittaen ja paremmassa valaistuksessa..."

"Oh", innostui le Brun, "silloin vastaan kaikesta!"

-- Kas niin! -- tuumi d'Artagnan. -- Siinä näkyykin olevan asian ydin.
Tarvitaan näyte joka kankaasta. _Mordioux!_ Hellinneeköhän niitä tuolta
Perceriniltä?

Viimeisissä varustuksissaan lyötynä ja sitäpaitsi Aramiksen
tekoherttaisuuden harhaannuttamana Percerin leikkasi viisi
näytetilkkua, antaen ne Vannesin piispalle käteen.

"Näin on parempi. Eikö sinunkin mielestäsi", virkkoi Aramis
d'Artagnanille, "häh?"

"Minun mielipiteeni, paras Aramis", vastasi d'Artagnan, "on se, että
sinä olet aina sama."

"Ja senvuoksi aina sinun ystäväsi", sanoi piispa miellyttävän
sointuvalla äänellä.

"Niin, niin", myönsi d'Artagnan ääneen. Sitten itsekseen: -- Vaikken
pääsekään metkujesi perille, kaksinkertainen jesuiitti, en ainakaan
tahdo olla rikostoverisi, ja jotta en siksi tulisi, on minun aika
lähteä täältä. "Hyvästi, Aramis", hän sanoi ääntänsä korottaen;
"hyvästi, minä menen Portoksen luo."

"Odotahan", pyysi Aramis pistäen näytteet taskuunsa; "minä olen
toimittanut tehtäväni, ja mielelläni vaihtaisin vielä sanasen ystävämme
kanssa."

Le Brun kääri kapineensa kokoon, Percerin pani puvut takaisin kaappiin,
Aramis painoi kädellään taskuaan, varmentuakseen näytetilkkujen
tallessaolosta, ja kaikki kolme lähtivät työpajasta.




211.

Mistä Molièren "Porvari aatelismiehenä" on kenties saanut alkuaiheen.


D'Artagnan tapasi Portoksen viereisessä salissa, ei enää ärtyneenä, ei
enää karvaalla mielellä, vaan leveästi hymyilevänä, säteilevänä,
herttaisena. Hän jutteli Molièren kanssa ja tämä katseli häntä
jotenkuten kuin epäjumalaa, niinkuin ihminen, joka ei ole koskaan
nähnyt mitään oivallisempaa eikä edes mitään sen laatuista.

Aramis meni suoraan Portoksen luo, tarjoten hänelle hienon, valkoisen
kätensä, joka upposi vanhan ystävän jättiläiskouraan, -- tämä oli
toimitus, johon Aramis ei koskaan uskaltautunut eräänlaista
levottomuutta tuntematta. Mutia sitten kun ystävällinen kädenpuristus
oli suoritettu tuottamatta liian suurta tuskaa, Vannesin piispa kääntyi
Molièreen.

"No, monsieur, tuletteko kanssani Saint-Mandèhen?"

"Tulen kaikkialle, mihin te johdatte, monseigneur", vastasi Molière.

"Saint-Mandéhen!" huudahti Portos ihmeissään, kun näki ylpeän
kirkkoruhtinaan noin tuttavallisesti seurustelevan räätälinkisällin
kanssa. "Mitä, Aramis, vietkö sinä tämän hyvän miehen Saint-Mandéhen?"

"Vien", vastasi Aramis hymyillen, "aika on täpärällä."

"Eikä, rakas Portos", jatkoi d'Artagnan, "herra Molière muuten olekaan
aivan se, miltä hän näyttää."

"Mitä?" kysyi Portos.

"Ka, monsieur on mestari Percerinin ensimmäisiä apulaisia. Häntä
odotetaan Saint-Mandéhen koettamaan herra Fouquetin tilaamia
epikurolaisten juhlatamineita."

"Aivan niin", vahvisti Molière. "Niin, monsieur."

"Tulkaa siis, paras herra Molière", kehoitti Aramis, "jos nimittäin
olette päättänyt tehtävänne herra du Vallonin kanssa."

"Kaikki on valmista", vastasi Portos.

"Ja oletko tyytyväinen?" kysyi d'Artagnan.

"Täysin tyytyväinen", myönsi Portos.

Molière jätti hyvästi Portokselle monin kohteliain kumarruksin ja
puristi kättä, jonka muskettisoturien kapteeni hänelle salavihkaa
ojensi.

"Monsieur", varoitti Portos lopuksi muhoillen, "olkaa ennen kaikkea
täsmällinen."

"Huomenna saatte pukunne, herra parooni", takasi Molière. Ja hän lähti
Aramiksen kanssa.

Sitten d'Artagnan tarttui Portoksen käsivarteen ja kysyi:

"Mitä tuo räätäli sinulle oikeastaan teki, rakas Portokseni, kun olet
häneen niin tyytyväinen?"

"Mitäkö hän minulle teki, ystäväni? Mitäkö hän minulle teki?" huudahti
Portos innoissaan.

"Niin, minä kysyn, mitä hän sinulle teki."

"Ystäväni, hän kykeni tekemään, mitä kukaan räätäli ei ole ennen
tehnyt: hän otti mittani minua laisinkaan koskettamatta."

"Jopa nyt! Kerro se minulle, ystäväni."

"Ensiksikin, kunnon veikko, mistä lieneekään käyty noutamassa sarja
kaikenkokoisia mallinukkeja. Toivoivat löytävänsä minunkin kokoiseni,
mutta isoinkin niistä, joka esitti sveitsiläiskaartin portinvartijaa,
oli kaksi tuumaa liian lyhyt ja puoli jalkaa liian hoikka varreltaan."

"Vai niin?"

"Niin oli, kuten minulla on kunnia sinulle sanoa, paras d'Artagnan.
Mutta hän on suuri mies tai ainakin suuri räätäli, tuo herra Molière;
hän ei siitä joutunut vähääkään ymmälle."

"Ja mitä hän teki?"

"Oh, se kävi hyvin yksinkertaisesti. Onpa jumal'avita tavatonta
typeryyttä, että kukaan ei ole sitä keksintöä ennen älynnyt! Monen
monituiset vaivat ja nöyryytykset olisivat minulta silloin säästyneet!"

"Puhumattakaan puvuista, rakas Portokseni."

"Niin, hyvinkin kolmestakymmenestä hukkaan haaskatusta vaatekerrasta."

"No, hyvä Portos, selitähän nyt minulle herra Molièren menetelmä."

"Molièrenkö? Niinkö häntä nimität? Tahtoisin muistaa hänen nimensä."

"Niin, tai sano Poqueliniksi, jos pidät siitä paremmin."

"Ei, minusta on Molière mukavampi. Kun haluan johtaa mieleeni hänen
nimensä, ajattelen _volièreä_,[25] ja koska minulla on sellainen
Pierrefondsissa..."

"Sehän sopii hyvin, ystäväni. Entä se herra Molièren menetelmä?"

"Kas näin: sensijaan että olisi minut jäsennellyt, kuten kaikki muut
räätälin hölmöt tekevät, -- pakottanut minut koukistamaan lanteitani,
taivuttamaan niveliäni, alistumaan kaikenlaisiin halventaviin ja
siivottomiin temppuihin."

D'Artagnan nyökäytti hyväksyvästi päätänsä.

"'Monsieur', hän virkkoi minulle, 'hienon miehen on itse mitattava
itsensä. Suvaitkaa astua tämän kuvastimen eteen.' Minä tein niin.
Täytyy tunnustaa, etten oikein ymmärtänyt, mitä se kunnon herra Volière
minusta tahtoi."

"Molière."

"Kah, niin, Molière, Molière. Mutta minä pelkäsin yhä mittaamista.
'Varokaa', sanoin hänelle senvuoksi, 'mitä minulle teette; minä olen
paha kutiamaan, sen teille sanon.' Mutta pehmeällä äänellään (hän on
hyvin säädyllinen räätälinkisälli, ystäväni, se täytyy myöntää), mutta
pehmeällä äänellään virkkoi hän vain: 'Monsieur, jotta takki istuisi
hyvin, on se tehtävä ääripiirteittenne mukaan. Ne taasen heijastuvat
tarkalleen kuvastimesta. Me otamme mitan teidän kuvastanne.'"

"Kah, lempo!" sanoi d'Artagnan. "Sinä siis peilailit! Mutta mistä
voitiin saada kuvastin, jossa sinä kykenit näyttäytymään kiireestä
kantapäähän?"

"Rakas ystävä, oli esillä sama kuvastin, joista kuningaskin itseään
katselee."

"Mutta hänen majesteettinsahan on puolitoista jalkaa sinua lyhyempi?"

"No, miten nyt asian laita lieneekään, -- kaiketi on tahdottu imarrella
kuningasta, sillä minullekin se kuvastin oli liian tilava. Niinpä se
olikin liitetty korkeudeltaan kokoon kolmesta venetsialaisesta
lasilevystä, ja leveyttä oli saatu samanlaisista levyistä
klinkkerisaumauksella kiinnitettyinä."

"Voi, veikkonen, kuinka sinä käyttelet tietosanoja! Missä hitossa olet
tuollaiseen perehtynyt?"

"Belle-Islellä. Aramis puhui sellaisista seikoista arkkitehdille."

"Ah, niinkö! Palatkaamme kuvastimeen, ystäväni."

"Kunnon herra Volière siis..."

"Molière."

"Niin, oikein, Molière. Saat nähdä, rakas ystäväni, että tästälähin
muistan hänen nimensä liiankin hyvin. Se kunnon herra Molière ryhtyi
siis piirtämään ääriviivojani liidulla kuvastimeen, tarkoin seuraten
käsivarsieni ja olkapäitteni kaarevuutta, ja hän lausui siinä
mietelmän, jota pidän erinomaisena: 'Puku ei saa häiritä kantajansa
liikkeitä.'"

"Tosiaankin", myönsi d'Artagnan, "se on mainio periaate, jota
valitettavasti ei aina noudateta."

"Mutta sitten minä vasta hyvilleni tulin, kun hän alkoi sitä kehittää."

"Hei, kehittikö hän sitä ohjetta edelleen?"

"_Parbleu_!"

"Selitäppä sitä kehittämistä."

"'Edellytämme', jatkoi hän, 'että vaikeassa tilanteessa tai tukalassa
asemassa voi takki olla hartioilla, eikä miehellä ole halua sitä
riisua...'"

"Se on totta", sanoi d'Artagnan.

"'Niinpä', jatkoi herra Volière..."

"Molière!"

"Molière, niin. 'Niinpä', jatkoi herra Molière, 'teidän esimerkiksi
tarvitsee vetää miekkanne huotrasta, monsieur, ja teillä on takki
selässänne. Mitä silloin teette?'

"'Minä heitän takin pois', vastasin minä.

"'Se olisi tarpeetonta', intti hän vuorostaan.

"Mitä, kuinka niin?"

"'Sanon, että takin pitää olla hyvin tehty. Sen pitää olla niin hyvin
tehty, että se ei mitenkään teitä purista, edes miekkaa vetäessänne.'

"'Kah, kah!'

"'Heittäytykäähän asentoon', jatkoi hän. Minä tein sen niin rivakasti,
että kaksi ikkunaruutua helähti säpäleiksi.

"'Ei se mitään tee, ei se mitään', rauhoitti hän, 'pysykää vain
asennossanne'. Minä kohotin vasemman käsivarteni ilmaan, kyynärvarsi
sirosti kaartuneena, kalvosin alastyönnettynä ja ranne taivutettuna,
sillävälin kun oikea käsivarsi puoliksi ojennettuna tuki miehustaa
kyynärpäällä ja rintaa ranteella."

"Niin", virkkoi d'Artagnan, "oikea asento, akateeminen
miekkailuasento."

"Sinäpä sen sanoit, ystäväni. Sillävälin Volière..."

"Molière!"

"Ka, totisesti, ystäväni, nimitänkin häntä mieluummin... mikä se hänen
toinen nimensä olikaan, jonka mainitsit?"

"Poquelin."

"Nimitän häntä mieluummin Poqueliniksi."

"Ja miten muistat sen nimen paremmin kuin toisen?"

"Katsos... Nimihän on Poquelin, eikö niin?"

"On."

"No, minun tarvitsee vain muistaa madame Coquenard."

"Miksi hyväksi?"

"Muutan _Coquen Poqueksi, nardin liniksi_, ja Coquenardin asemesta
minulla on Poquelin."

"Mainiota!" huudahti d'Artagnan ällistyneenä... "Hei, ystäväni, minä
kuuntelen sinua ihmeissäni."

"Tuo Coquelin piirsi siis käsivarteni kuvastimeen."

"Anteeksi, Poquelin."

"Miten minä sitten sanoin?"

"Sanoit Coquelin."

"Ah, aivan oikein! Se Poquelin piirsi siis käsivarteni kuvastimeen.
Mutta hän käytti siihen aikaa, hän katseli minua paljon, sillä
kelpasihan katsellakin. 'Väsyttääkö tämä teitä?' kysyi hän. --
'Hiukan', vastasin minä nytkähdyttäen polvitaipeitani; 'mutta kyllä
vielä voin tunnin kestää'. -- 'Ei, ei, sitä en salli! Meillä on täällä
avuliaita poikia, jotka lukevat kunniakseen kannattaa käsivarttanne,
niinkuin ennen kannateltiin profeettain käsivarsia heidän rukoillessaan
Herraa.' -- 'Hyvä on!' vastasin minä. -- 'Eihän se tuntune teistä
nöyryyttävältä?' -- 'Ystäväni', sanoin hänelle, 'on luullakseni suuri
ero kannattelun ja mitanottamisen välillä.'"

"Peräti järkevästi havaittu eroitus", keskeytti d'Artagnan.

"Sitten", jatkoi Portos, "hän antoi merkin. Kaksi kisälliä tuli apuun;
toinen kannatti vasenta käsivarttani, sillaikaa kun toinen erinomaisen
sievästi piti ylhäällä oikeata.

"'Kolmas mies!' kutsui hän.

"Kolmas kisälli saapui.

"'Kannatelkaa monsieuria lanteista', käski hän.

"Mies kannatteli minua lonkilta."

"Ja niin sinä seisoit asennossa?" kysyi d'Artagnan.

"Aivan, ja Poquenard piirsi minut kuvastimen pintaan."

"Poquelin, ystäväni."

"Poquelin, olet oikeassa. Ka, tahtoisin häntä sittenkin mieluummin
nimittää Volièreksi."

"Niin, ja etkö jo voisi kertoa loppuun?"

"Sillävälin Volière hahmoitteli minut kuvastimeen."

"Se oli oiva tapa."

"Pidän todellakin erinomaisesti tästä menetelmästä. Se on niin
kunnioittavaa ja antaa jokaiselle arvonsa mukaisen osan."

"Ja homma päättyi...?"

"Kenenkään minua koskettamatta, ystäväni."

"Paitsi niitä kolmea poikaa, jotka sinua kannattelivat?"

"Niin tietenkin; mutta olen luullakseni sinulle jo selittänyt
kannattelun ja mittailun eroituksen."

"Se on totta", vastasi d'Artagnan, tuumien sitten itsekseen: --
Totisesti, ellen pahoin erehdy, olen tässä toimittanut oivan makupalan
Molièren veitikalle, ja varmaan näemme tuon kohtauksen joskus luonnosta
siirrettynä johonkin huvinäytelmään.

Portos myhäili.

"Mikä naurattaa?" kysyi häneltä d'Artagnan.

"Tunnustanenko tuota? No, minä iloitsen onnestani."

"Oh, en tosiaankaan tunne onnellisempaa ihmistä kuin sinä olet. Mutta
mikä uusi onnenpotkaus sinulla taas on ollut?"

"Niin, niin, rakas ystävä, onnittele minua."

"En parempaa pyydä."

"Näyn olevan ensimmäinen, josta otettiin mittaa tällä uudella tavalla."

"Oletko siitä varma?"

"Melkein. Muutamat merkitsevät silmäniskut Volièren ja toisten
kisällien välillä ilmaisivat sitä minulle."

"No, veikkonen, en sitä Molièressä ihmettele."

"Volière, paras d'Artagnan!"

"Oh, ei, ei nyt toki! Sallin sinun kernaasti nimittää häntä Volièreksi,
mutta minä sanon häntä yhä Molièreksi. -- No niin, en sitä, sanoin,
Molièressä ihmettele, sillä hän on nerokas poika, ja sinä kai
herätitkin hänessä tuon mainion ajatuksen."

"Siitä on hänelle varmaan vastaisuudessa hyötyä."

"Totta kai! Luulen kyllä, että hänellä siitä hyötyä on, vieläpä
paljonkin! Sillä näetkös, ystäväni, Molière on kaikista tunnetuista
räätäleistämme se, joka parhaiten osaa pukea paroonimme, kreivimme ja
markiisimme... heidän mittansa mukaan."

Tämän lausuman jälkeen, jonka sattuvaisuutta ja syvämielisyyttä emme
tässä tarkastele, d'Artagnan ja Portos lähtivät mestari Percerinin
talosta ja palasivat vaunujensa luo. Lukijan luvalla jätämme heidät,
yhtyäksemme Molièreen ja Aramikseen Saint-Mandéssa.




212.

Mehiläispesä, mettiäiset ja hunaja.


Äkäisenä d'Artagnanin osumisesta niin pahimmoikseen mestari Percerinin
luo palasi Vannesin piispa varsin huonolla tuulella Saint-Mandéhen.
Molière sitävastoin oli haltioissaan siitä, että oli saanut niin oivan
aiheen kehitelläkseen ja tiesi, mistä jälleen tapaisi alkuperäistä
tyyppiä, sitten kun ensi luonnoksesta oli kokonainen sarja kohtauksia
sommiteltava, mitä hilpeimmällä mielellä siis hän astui yli-intendentin
kotiin.

Koko keskikerran vasen puolisko oli Pariisin kuuluisimpien
epikurolaisten hallussa. Näillä talon likeisimmillä ystävillä oli
kullakin oma osastonsa, missä he nyt kennoissaan hyörivien mettiäisten
tavoin uurastivat valmistaakseen hunajaa siihen kuninkaalliseen
herkutteluun, jota herra Fouquet suunnitteli tarjottavaksi hänen
majesteetilleen Ludvig XIV:lle Vauxin juhlissa, jotta siinä henkinenkin
puoli tulisi ulkonaista loistoa vastaavaksi.

Leuka käteen tuettuna kaivoi Pélisson prologi-perustuksia
kolminäytöksiselle huvinäytelmälle nimeltä _Kiukustuneet_; tämän
esittämisestä vastasi näyttelijäseurueensa johtajana draamataituri
Poquelin-Molière, kuten d'Artagnan häntä nimitti, vaikka Portos
paremmin muisteli häntä Coquelin-Volièrenä.

Loret ammatillisena selostajana jo osoitti nykyaikaisen
sanomalehtimiehen yritteliästä eteensäkatsomista: hän kyhäsi taidokasta
kertomusta Vauxin juhlallisuuksista ennen kuin näihin oli päästykään.

La Fontaine harhaili kaikkien keskessä hämmentyneenä, hajamielisenä,
häiritsevänä, sietämättömänä haamuna, pörräten ja suristen jokaisen
olan takana kaikenmoisia runosepittelyn tyhmyyksiä. Hän tuli Pélissonin
kiusaksi niin monta kertaa, että tämä viimein suutahtaen nosti päätänsä
ja sanoi:

"Poimikaa minulle edes loppusointu, la Fontaine, koska kehutte
vaeltavanne Parnasson puutarhoissa."

"Minkä pariksi sitä haluatte?" kysyi satuseppo, kuten rouva de Sévigné
häntä muistelmissaan nimittää.

"Edellinen loppusana on _valkenee_."

"_Tarkenee_", vastasi la Fontaine.

"Ohoh, veikkonen, on mahdoton puhua tarkenemisesta, kun ylistelee
Vauxin hienouksia", huomautti Loret syrjästä.

"Sitäpaitsi se ei loppusointu olekaan", sanoi Pélisson.

"Mitä! Eikö se päde?" huudahti la Fontaine kummastuneena.

"Ei; teillä on paha tapa, ystäväiseni, ja se estää teitä koskaan
pääsemästä ensiluokkaiseksi runoilijaksi: te hyväksytte ihan laimeita
loppusointuja!"

"Haa, niinkö arvelette, Pélisson?"

"Niin vainkin, hyvä ystävä. Teidän tulisi ottaa huomioon, että
loppusointu ei ole koskaan hyvä, jos vain on saatavissa parempi."

"Sittenpä en enää ikänäni kirjoitakaan muuta kuin suorasanaista",
päätti la Fontaine, joka oli ottanut Pélissonin nuhteen vakavalta
kannalta. "Oi, olin kyllä itsekin jo usein johtunut epäilemään vain
patustelevani runoudessa! Niin se on totinen tosi."

"Älkää sanoko niinkään, hyvä ystävä; runomuodosta luopuminen tekisi
tuotantonne liian suppeaksi laadultaan, ja satusäkeenne sisältävät
paljon hyvää."

"Ja aluksikin", la Fontaine pitkitti omaa ajatusjuoksuaan, "minä poltan
satasen vastavalmistunutta pätkää."

"Missä ne sepitelmät ovat?"

"Päässäni."

"Mutta, hitossa, jos niitä ei ole vielä paperille pantu, niin ettehän
voi niitä polttaa?"

"Totta kyllä", älysi la Fontaine. "Kuitenkin, jollen polta niitä..."

"Niin, miten käykään, jos ette polta niitä?"

"Käy niin ikävästi, että ne jäävät mieleeni enkä voi niitä koskaan
unohtaa."

"Lempo!" äännähti Loret; "sehän on vaarallista! Sellaisesta tulee
hulluksi!"

"Kirottua! Mitä tehdä?" päivitteli la Fontaine.

"Minäpä keksin keinon", virkkoi Molière, joka oli juuri saapunut
kuulemaan.

"Millaisen?"

"Kirjoittakaa ne ensin ja pistäkää sitten tuleen."

"Sehän onkin yksinkertaista, ja sitä en sentään olisi ikinä oivaltanut!
Nerokas mies tämä peijakkaan Molière!" kiitteli la Fontaine, mutta
lisäsi sitten otsaansa lyöden: "Haa, sinusta ei ole koskaan muuksi kuin
aasiksi, Jean de la Fontaine."

"Mitä sanottekaan, hyvä ystävä?" ihmetteli Molière lähestyen
runoilijaa, jonka syrjähuomautus oli osunut hänen korvaansa.

"Minä sanon pysyväni taitamattomana aasina, rakas ammattiveikko",
vastasi la Fontaine raskaasti huokaisten ja silmät murheen sumeessa.
"Niin, ystäväiseni", hän jatkoi yhä alakuloisempana, "minä kuulun
sepustavan viheliäisiä loppusointuja."

"Siinä ei ole perää."

"Niin on asia! Minä olen tolvana."

"Kuka sitä on sanonut?"

"Hitto, -- Pélisson. Ettekö sanonutkin, Pélisson?"

Jälleen sepittelyynsä syventyneenä Pélisson varoi enää puuttumasta
keskusteluun.

"Mutta jos Pélisson on sanonut teitä tolvanaksi", huudahti Molière,
"niin hän on pahasti loukannut teitä."

"Niinkö luulette?..."

"Tosiaankin, hyvä la Fontaine, neuvoni on, että te aatelismiehenä ette
jätä sellaista herjausta rankaisematta."

"Hohoi!" äännähti la Fontaine.

"Ettekö ole koskaan taistellut?"

"Kerran, ystäväiseni, erään jääkäriluutnantin kanssa."

"Mitä hän oli teille tehnyt?"

"Kuului vietelleen vaimoni."

"Ahaa", sanoi Molière hieman kalveten.[26]

Mutta kun la Fontainen tunnustus oli saanut toiset jälleen lähestymään,
Molière säilytti huulillaan veitikkamaisen hymyn, joka oli ollut niiltä
häipymäisillään, ja haastatteli satuseppoa edelleen:

"Ja mikä oli kaksintaistelun tuloksena?"

"Tulos oli sellainen, että kiistakentällä vastustajani löi aseen
kädestäni ja sitten esitti minulle anteeksipyynnön, luvaten olla enää
koskaan astumatta talooni."

"Ja te piditte itseänne tyydytettynä?" kysyi Molière.

"En toki, päin vastoin! Sieppasin säiläni takaisin maasta ja sanoin:
'Suokaa anteeksi, monsieur, minä en ole taistellut kanssanne siitä
syystä, että olitte vaimoni rakastaja, vaan koska minulle sanottiin,
että minun piti taistella. Mutta kun minä en ole koskaan ollut
onnellinen ennen kuin siitä lähtein, niin suvaitkaahan ystävällisesti
edelleenkin käydä talossa, kuten ennen, taikka -- _morbleu!_ --
aloittakaamme uudestaan!' Sillä tavoin", lopetti la Fontaine, "hänen
oli pakko jäädä armastelemaan vaimoani ja minä olen edelleen pysynyt
maapallon onnellisimpana aviomiehenä."

Kaikki remahtivat nauruun. Molière vain pyyhkäisi silmiänsä kädellään.
Miksi? Kenties kuivatakseen kyyneleen, kenties tukahduttaakseen
huokauksen. Voi, tiedetään, että Molière kyllä oli siveyssaarnaaja,
mutta ei filosofi.

"Joka tapauksessa", hän huomautti palaten keskustelun lähtökohtaan,
"Pélisson on loukannut teitä."

"Kah, niin, se on totta; olin sen jo unohtanut."

"Ja minä vedän hänet siitä tilille teidän puolestanne."

"Se sopii, jos pidätte sitä välttämättömänä."

"En voi muuta, ja lujille hänet otan."

"Malttakaa", virkahti la Fontaine. "Tahdon kuulla mielipiteenne."

"Mistä?... Tästä loukkauksestako?"

"Ei, sanokaa minulle, eikö _valkenee_ toden teolla voi saada
loppusoinnukseen _tarkenee_?"

"Kyllä minä ne soinnuttaisin yhteen."

"Hitto, tiesinhän sen!"

"Ja minä olen eläissäni sepittänyt satatuhatta senkaltaista säettä."

"Satatuhatta?" huudahti la Fontaine. "Nelinkertaisesti enemmän kuin
herra Chapelain suunnittelee _Orléansin neitsyeen_. Tästä aiheestako
tekin olette ne satatuhatta säettä sepittänyt, hyvä ystävä?"

"Kuulkaa nyt sitä! Ainiaan hajamielinen!" sanoi Molière.

"On varmaa", jatkoi la Fontaine, "että esimerkiksi _valaistu_ ja
_lupaus_ ovat loppusointuja."

"Varsinkin monikossa."

"Niin, varsinkin monikossa, koska ne eivät silloin soinnu yhteen
ainoastaan kahdella kirjaimella, vaan ihan viidellä; samoin paranisivat
_valkenee_ ja _tarkenee_. Pankaapas _valkenee_ ja _tarkenee_ monikkoon,
hyvä Pélisson", kehoitti la Fontaine mennen lyömään ammattiveljeänsä
olalle, kokonaan unohtaneena kärsimänsä loukkauksen, "niin ei ole
vikaa loppusoinnuissa."

"Hä?" murahti Pélisson.

"Hitto! Molière sanoo niin, ja hän on pätevä asiassaan; hän vakuuttaa
itse sepittäneensä satatuhatta säettä."

"Hei, hän on kerran päässyt vauhtiin!" virkkoi Molière nauraen.

"Se on samaa kuin käyttäisi sointuparina _komeat_ ja _rauhaisat_, jotka
sopivat erinomaisesti, -- siitä panen pääni pantiksi."

"Mutta..." yritti Molière.

"Puhun tästä teille", jatkoi la Fontaine, "koska te lienette
sommitellut näytelmäesitystä juhliin, vai kuinka?"

"Kyllä, _Kiukustuneet_."

"Aivan oikein, -- niin olikin, _Kiukustuneet_; niin, nyt muistan. No,
luulisinpa, että kappaleellenne olisi jonkunlainen prologi perin hyvä
olemassa."

"Epäilemättä, erinomainen etu."

"Ah, te yhdytte käsitykseeni?"

"Siinä määrin, että olinkin pyytänyt juuri teitä kirjoittamaan sen
prologin."

"Olitteko pyytänyt minua kirjoittamaan prologin?"

"Olin, juuri teitä; vieläpä kieltäydyttyänne pyysin teitä hommaamaan
siihen työhön Pélissonia, joka parhaillaan sepittääkin sitä."

"Kah, sitäkö Pélisson on laatimassa? Totisesti, hyvä Molière, te voitte
väliin olla aivan oikeassa."

"Milloin niin?"

"Kun sanotte minua hajamieliseksi. Se on ilkeä vika; tahdon parantua
siitä, -- ja minä sepitän teille prologinne."

"Mutta Pélissonhan sen tekee!"

"Aivan oikein! Oh, minua epattoa! Täydellä syyllä Loret sanoi minua
tolvanaksi!"

"Ei sitä Loret ole sanonut, hyvä ystävä."

"No, sanoipa tuon kuka hyvänsä, se ei muuta asiaa! Kappaleenne nimi on
siis _Kiukustuneet_. No, kelpoittaisittehan te loppusoinnuksi
_pahaksuneet_?"

"Tarkkaan harkiten kyllä."

"Ja vieläpä _kummastuneet_!"

"Ka, en oikeastaan!"

"Se olisi uskallettua, niinkö? Mutta mikä siinä niin arveltaisi?"

"Päätteet olisivat niin samoja."

"Minä luulisin", muisti nyt la Fontaine, eläytyen Molièresta,
tavoittaakseen Loretia, "minä luulisin..."

"Mitä te luulisitte?" tokaisi Loret kesken lauselmansa. "No, sanokaa
joutuin."

"Tehän nimittäin sepitätte siinä _Kiukustuneiden_ prologia?"

"Äh, en, _mordieu!_ Se on Pélissonin puuhana!"

"Ahaa, niin, Pélisson!" huudahti la Fontaine siirtyen Pélissonin luo.
"Minä luulisin", hän jatkoi, "että Vauxin luonnotarten..."

"Hei mainiota!" kiljaisi Loret. "Vauxin luonnotarten! Kiitos, la
Fontaine; teiltä sain kaksi loppusäettä selostukseeni:

    "Ja nähtiin Vauxin luonnotarten
    parastaan panneen juhlaa varten."

"Kas sitä, -- siinä ponnekkaat loppusoinnut", arvosteli Pélisson; "jos
te rakentelisitte säkeenne siten, la Fontaine, niin kyllä kelpaisi!"

"Mutta niinhän tehnenkin, koska Loret juuri sanoi minulta saaneensa nuo
kaksi kehuttavaa säettä."

"No, jos pystytte sellaiseen sommitteluun, niin sanokaapa, millä tavoin
te aloittaisitte prologini?"

"Minä lausuisin esimerkiksi: _Oi luonnotar_... _niin_... Tähän
asettaisin jonkun teonsanan toisen partisiipin akkusatiiviin ja
jatkaisin: _nähdä saamme_."

"Mutta se teonsana, teonsana?" tiukkasi Pélisson.

"_Ihailuun mahtavimman kuninkaamme_", jatkoi vain la Fontaine.

"Mutta teonsana, teonsana?" vaati Pélisson itsepintaisesti. "Se toisen
partisiipin kaikkiratkaiseva akkusatiivi?"

"No, kah: _tulleen_.

    "Oi luonnotar, min tulleen nähdä saamme
    ihailuun mahtavimman kuninkaamme."

"Te panisitte: _min tulleen_, te?"

"Miksi en?"

685

"_Min_. _min_!"

"Voi, hyvä ystävä", pahoitteli la Fontaine, "te olette ylettömän
pikkumainen!"

"Siitä puhumattakaan", arvosteli puolestaan Molière, "että toinen säe
sisältää jo kuluneen määritelmän, hyvä la Fontaine."

"No, siitähän sitten näkee, että minä olen epäkelpo, tolvana, kuten
sanoitte."

"Minä en ole sellaista koskaan sanonut."

"No, niinkuin Loret sanoi."

"Ei sitä Loretkaan väittänyt, vaan kaiketi Pélisson."

"No niin, Pélisson oli satakertaisesti oikeassa. Mutta ennen kaikkea
olen nyt pahoillani eräästä seikasta, hyvä Molière: me emme taidakaan
saada epikurolaispukujamme."

"Toivoitte omaanne juhlaa varten?"

"Niin, juhlaa varten, ja sitten käyttääkseni juhlan jälkeen arkisenakin
asuna. Taloudenhoitajattareni vastikään huomautti minulle, että
nykyinen pukuni oli käynyt jo pahoin hauraaksi."

"Lempo soikoon, hänellä oli syytäkin: se alkaa jo näyttää rihmoilta!"

"Voi, katsokaas", selitti la Fontaine, "minä tulin unohtaneeksi sen
maalle työhuoneeseeni, ja kissani..."

"Mitä kissallanne oli sen kanssa tekemistä?"

"Kissani penikoitsi siihen, niin että se hautui kauhtuneeksi."

Molière puhkesi nauruun. Pélisson ja Loret noudattivat esimerkkiä.

Samassa ilmestyi esiin Vannesin piispa, pidellen kainalossaan
asemakartta- tai pergamenttikääryä.

Niinkuin kuoleman enkeli olisi jähmettänyt kaiken hupsutelevan ja
kepeän mielikuvittelun, -- niinkuin nuo kalpeat kasvot olisivat
säikähdyttäneet sulottaret, joille Ksenokrates uhrasi, -- työsuojamassa
syntyi heti hiljaisuus, jokaisen sulkeutuessa totiseksi ja tarttuessa
jälleen kynäänsä.

Aramis jakoi läsnäolijoille kutsukirjelmät ja lausui heille
kiitollisuuden sanoja herra Fouquetin puolesta. Hän huomautti, että
yli-intendentillä oli kiireellistä hommaa työhuoneessaan, joten hän ei
päässyt heitä nyt tapaamaan, vaan pyysi heitä lähettämään hänelle
hiukan näytteitä senpäiväisestä sepittelystään, jotta hän niiden
parissa saisi sitten unohtaa yötyönsä väsymyksen.

Kaikki otsat painuivat alas niistä sanoista. Itse la Fontaine asettui
erään pöydän ääreen ja pani kynän joutuisasti rapisemaan
veliinipaperilla; Pélisson kirjoitti puhtaaksi prologinsa; Molière
antoi osuudekseen viisikymmentä pikaisesti luonnosteltua säettä, joihin
oli saanut innoituksensa käynnistä Percerinin luona; Loret luovutti
selostuksensa noista ihmeellisistä juhlista, jotka hän oli ennakolta
loihtinut silmiensä eteen. Aramis sai siten saaliinsa kuin iso
mustapukuinen, purppura- ja kultakoristeinen kuhnuri, sitten poistuen
tästä mehiläispesästä omaan huoneeseensa, vaiteliaana ja omia
asioitansa pohtivana. Ovelta hän kuitenkin vielä huomautti:

"Muistakaa hyvät herrat, että me lähdemme kaikin huomis-iltana."

"Siinä tapauksessa minun on ilmoitettava kotiin", virkahti Molière.

"Voi, niin, Molière-poloinen!" huoahti Loret hymyillen; "hänen kotonaan
_rakastetaan_."

"_Rakastetaan_, niin", vastasi Molière säveästi ja kaihomielisesti
hymyillen, "mikä ei silti merkitse, että _häntä_ rakastetaan."

"Minua kyllä rakastetaan Chãteau-Thierryssä, siitä olen ihan varma",
tokaisi la Fontaine.

Aramis palasi samassa huoneeseen, oltuaan poissa vain hetkisen.

"Tuleeko ketään minun mukaani?" kysyi hän. "Lähden Pariisiin,
keskusteltuani herra Fouquetin kanssa neljännestunnin verran. Tarjoan
tilaa vaunuissani."

"Hyvä, minulle sopii!" sanoi Molière. "Otan vastaan, minulla on
kiireitä."

"Minä illastan täällä", päätti Loret. "Herra de Gourville on minulle
luvannut äyriäisiä.

    "Hän on minulle luvannut äyriäisiä...

"Etsikääpä loppusointu, la Fontaine."

Aramis läksi nauraen niin sydämestään kuin hän aina osasi. Molière
seurasi häntä. He olivat portaiden juurella, kun la Fontaine raotti
ovea ja huusi:

    "Kun vietämme kunnon läksiäisiä,
    hän on sinulle luvannut äyriäisiä."

Epikurolaisten naurunpurkaukset yltyivät, kantautuen Fouquetin
kuuluviin, kun Aramis avasi hänen työhuoneensa oven. Molière oli
ottanut toimekseen käskeä valjastaa hevoset, Aramiksen mennessä
mainitsemaansa pikku puheluun yli-intendentin luo.

"Oh, kuinka tuolla naureskellaan!" sanoi Fouquet huoahtaen.

"Ja te ette naura mukana, monseigneur?"

"Minusta ei ole enää naurajaksi, herra d'Herblay."

"Juhlat lähenevät."

"Varat vähenevät."

"Enkö ole teille sanonut, että se on minun asiani?"

"Olette kyllä luvannut minulle miljoonia."

"Ne saatte seuraavana päivänä kuninkaan tultua Vauxin linnaan."

Fouquet tähtäsi Aramikseen syvän silmäyksen ja pyyhkäisi kosteata
otsaansa kylmällä kädellä. Piispa käsitti, että yli-intendentti epäili
hänen vakuutustansa ja tunsi raskaasti oman kykenemättömyytensä
hankkimaan tarvittavia rahoja. Miten saattoikaan Fouquet olettaa, että
vähäpätöinen piispa, entinen abbé, entinen muskettisoturi, voisi ne
hankkia?

"Miksi epäillä?" kysyi Aramis.

Fouquet hymyili pudistaen päätänsä.

"Vähäuskoinen mies!" lisäsi piispa.

"Rakas herra d'Herblay", vastasi Fouquet, "jos minä kukistun..."

"No, jos?"

"Niin kaadun ainakin niin korkealta, että muserrun lankeemuksessani."

Sitten hän ravisti päätänsä ikäänkuin irtautuakseen ajatuksistansa ja
kysyi:

"Mistä tulette, rakas ystävä?"

"Pariisista."

"Pariisista? Ah!"

"Niin, Percerinin luota."

"Ja mitä tekemässä olette itse käynyt Percerinillä, --. sillä enhän voi
otaksua, että te siinä määrin harrastaisitte runoilijaimme pukuja?"

"Ei, minä kävin valmistamassa yllätystä."

"Yllätystä?"

"Niin, teidän suodaksenne sen kuninkaalle."

"Onko se kalliskin?"

"Oh, teidän tarvitsee antaa siitä vain sata pistolia le Brunille."

"Maalaus? Kah, sepä hauskaa. Ja mitä se taulu esittää?"

"Sen selitän myöhemmin. Samalla kertaa myös tarkastin runoilijaimme
asuja, vaikkette olisi sitä luullut."

"Kas vain! Ja tuleeko niistä muhkeita, hienoja?"

"Komeita kerrassaan! Ei ole monellakaan ylimyksellä niin upeata pukua.
Saadaan nähdä, mikä ero on rikkauden ja ystävyyden hovisaattueen
välillä."

"Aina sukkela ja ylevämielinen, hyvä kirkkoruhtinaani!"

"Teidän koulussanne."

Fouquet puristi hänen kättänsä.

"Ja minne nyt olette menossa?" hän kysyi.

"Lähden Pariisiin, saatuani teiltä erään kirjelmän."

"Kirjelmän kelle?"

"Herra de Lyonnelle."

"Mitä te oikeusministeristä tahdotte?"

"Tarvitsen hänen allekirjoitustaan vapautusmääräykseen."

"Mitä! Bastiljistako haluatte saada jonkun päästetyksi?"

"Niin, minun on käynyt säälikseni erästä nuorta miesparkaa, joka
melkein lapsukaisena teljettiin tyrmään jo pian kymmenen vuotta sitten,
kun oli sepittänyt latinankielisen säeparin jesuiittoja vastaan."

"Kahdesta latinankielisestä säkeestä! Onko se onneton istunut
vankilassa kymmenen vuotta sellaisesta?" ihmetteli Fouquet.

"On."

"Eikö hän ole rikkonut millään muulla tavoin?"

"Noita säkeitä lukuunottamatta hän on yhtä viaton kuin te ja minä",
sanoi Aramis.

"Te vakuutatte sen?"

"Kunniasanallani!"

"Mikä hänen nimensä on?"

"Seldon."

"Tuo on totisesti tavatonta! Te olette tiennyt tuon, ettekä ole puhunut
minulle siitä mitään?"

"Vasta eilen hänen äitinsä kääntyi puoleeni, monseigneur."

"Onko hän köyhä vaimo?"

"Äärimmäisessä kurjuudessa."

"Laupias Jumala", pahoitteli Fouquet. "Sinä sallit toisinaan sellaisia
vääryyksiä, että voin käsittää, miksi on onnettomia, jotka epäilevät
Sinua! Malttakaas, herra d'Herblay."

Fouquet otti kynän ja kirjoitti nopeasti muutamia rivejä
virkaveljelleen Lyonnelle.

Aramis otti kirjeen ja teki lähtöä.

"Odottakaa", pyysi Fouquet vielä.

Hän avasi kirjoituspöytänsä laatikon ja ojensi hänelle ne kymmenen
lappua, jotka sai sieltä käsiinsä. Ne olivat tuhannen livren seteleitä.

"Niin", sanoi hän, "toimittakaahan poika pois vankilasta ja antakaa
tämä avustus äidille; mutta älkää millään muotoa sanoko hänelle, että
hän on siten kymmenentuhatta livreä rikkaampi kuin minä, sillä silloin
hän arvelisi, että minä olen surkea rahaministeri. No, toivoakseni
Jumala siunaa niitä, jotka ajattelevat Hänen köyhiänsä."

"Sitä minäkin toivon", lausui Aramis suudellen Fouquetin kättä.

Hän riensi pois, taskussaan kirje Lyonnelle ja setelitukko Seldonin
äidille, ja otti mukaansa Molièren, joka oli jo alkanut käydä
kärsimättömäksi.




213.

Vieläkin illallinen Bastiljissa.


Bastiljin isotauluinen kello kumahdutti seitsemän lyöntiään illalla, --
tuo kuuluisa kello, joka kaikkien muiden valtiovankilaan kuuluvien
laitteiden tavoin oli kidutusvälineenä, muistuttaen vangituille
jokaisen kärsimyshetken tarkoitusta. Bastiljin kellotaulu, joka
useimpien silloisten ajannäyttäjäin tapaan oli kuvioilla koristettu,
esitti pyhää Pietaria kahleissa, Tämä oli vankiparkojen illallistunti.
Jyhkeillä saranoillaan vongahtelevat ovet avasivat pääsyn tarjottimille
ja vasuille. Nämä sisälsivät ruokalajeja, joiden herkullisuus, kuten
olemme herra Baisemeauxilta itseltään kuulleet, oli sovitettu tyrmään
teljetyn aseman mukaan. Tunnemme tässä kohden herra Baisemeauxin
teoriat, hänen, joka itse oli keittotaidon saavutusten ylimmäinen
jakelija, kuninkaallisen linnoituksen pääkokki, ja jonka täysiä vasuja
kannettiin jyrkkiä portaita ylös tuottamaan jotakin lohtua vangeille
ruoka-annoksillaan ja rehellisesti täytetyillä viinipulloillaan.

Samaan aikaan oli herra vankilanpäällikön ruokailuhetki. Hänellä oli
tänään pöytävieras, ja paistinvarras oli tavallista raskaampi
käännellä.

Viiriäisten reunustamia ja silavoitua nuorta jänistä reunustavia
paistettuja peltopyyn poikasia, lihaliemessä keitettyä kanaa, uunissa
kypsytettyä ja valkoviinillä kostutettua kinkkua, Guipuzcoan artisokkia
ja krapukeittoa -- siinä herra kuvernöörin ruokalista, liemiruokia ja
leikkeleitä mainitsematta. Pöydässä istuen Baisemeaux hykerteli käsiään
ja katseli Vannesin piispaa, joka ratsastussaappaissa, harmaassa
puvussa ja miekka kupeellaan lakkaamatta puhui nälästään ja osoitti
mitä kiihkeintä kärsimättömyyttä. Herra Baisemeaux de Montlezun ei
ollut tottunut hänen kunnianarvoisuutensa monseigneur de Vannesin
tuttavallisuuksiin, ja tänä iltana hilpeäksi käynyt Aramis uskoi
hänelle pikku kaskun toisensa jälkeen. Kirkkoruhtinaassa näkyi entinen
muskettisoturi hiukkasen elpyneen. Piispa lähenteli puheessaan
vallatonta leikkiä. Herra Baisemeaux taasen antautui joukkoihmisen
alttiudella kokonaan sen neljännestunnin tenhoon, minkä hänen vieraansa
huoleton avomielisyys hänelle soi.

"Monsieur", virkkoi hän, "sillä tosiaankaan en uskalla teitä tänä
iltana puhutella monseigneuriksi..."

"Eikä ole tarviskaan", sanoi Aramis; "sanokaa vain monsieuriksi, --
minulla on pitkävartiset saappaat."

"Ja tiedättekös, monsieur, kenestä te minua muistutatte tänä iltana?"

"En, _ma foi_", vastasi Aramis kaataen itselleen viiniä, "mutta
toivoakseni muistutan jotakuta kunnon pöytäkumppania."

"Muistutatte kahtakin. Monsieur François, sulkekaa tuo ikkuna,
ystäväni; veto saattaisi tuntua hänen kunnianarvoisuudestaan pahalta."

"Ja lähteköön hän täältä!" lisäsi Aramis. "Illallispöytä on valmiiksi
katettu, me aterioitsemme kyllä palvelijattakin. Tuttavusten kesken,
hyvän ystävän seurassa, minä mielelläni..."

Baisemeaux kumarsi kunnioittavasti.

"Minä mielelläni", jatkoi Aramis, "hyvin mielelläni palvelen itse
itseäni."

"Lähtekää, François", käski Baisemeaux. "Sanoin siis, että teidän
armonne johtaa mieleeni kaksi henkilöä: toinen on hyvin kuuluisa, hän
on edesmennyt kardinaali, tuo suuri kardinaali, la Rochellen
valloittaja, jolla oli samanlaiset saappaat kuin teilläkin. Onko
totta?"

"On vainkin", myönsi Aramis. "Entä toinen?"

"Toinen on eräs muskettisoturi, hyvin komea, hyvin uljas, hyvin rohkea
ja hyvin menestyvä, joka rupesi papista muskettisoturiksi ja
muskettisoturista papiksi."

Aramis suvaitsi myhäillä.

"Sitten", jatkoi Baisemeaux hänen kunnianarvoisuutensa hymyn
rohkaisemana, "hänestä tuli piispa, ja piispasta..."

"Ah, pysähtykäämme Herran tähden!" virkkoi Aramis.

"Sanoin teille, monsieur, että teette minuun kardinaalin vaikutuksen."

"Lakatkaamme, paras herra Baisemeaux. Te sen sanoitte, minulla on
ritarin saappaat, mutta silti en tahdo tänäkään iltana joutua
selkkaukseen kirkon kanssa."

"Teillä on kuitenkin pahoja aikeita, monseigneur."

"Oh, sen myönnän, pahoja, kuten kaikki, mikä on maallista."

"Te juoksentelette naamiossa kaupungilla ja katuloilla?"

"Niinkuin sanoitte, naamiossa."

"Ja käyttelette yhä miekkaa?"

"Niinpä kai, mutta ainoastaan kun minut siihen pakotetaan. Suvaitkaahan
kutsua François."

"Teillä on viiniä tuossa."

"En kaipaa nyt lisää viiniä, mutta täällä on kuuma, ja ikkuna on
suljettuna."

"Minä annan sulkea ikkunat illallista syödessä, jotta en kuulisi
vahtikiertoja ja lähettien töminää."

"Ah, niinkö...? Kuuluuko tänne, kun ikkuna on auki?"

"Liian hyvin, ja se häiritsee. Te käsitätte."

"Mutta täällä tukehtuu. François!"

François astui sisään.

"Avatkaa, pyydän, mestari François", virkkoi Aramis. "Te sallitte,
rakas herra Baisemeaux?"

"Monseigneur on täällä kotonaan", vastasi kuvernööri.

Ikkuna avattiin.

"Kuulkaahan", sanoi herra Baisemeaux, "nyt kai tunnette itsenne sentään
hiukan yksinäiseksi, kun herra de la Fère on palannut kotihaltiainsa
luo linnaansa? Hän on kai hyvin vanha ystävä?"

"Tiedätte sen yhtä hyvin kuin minäkin, Baisemeaux, koska olette ollut
muskettisoturina kanssamme."

"Pyh, ystävieni kanssa en laske pulloja enkä vuosia."

"Olettekin oikeassa. Mutta minä en herra de la Fèreä ainoastaan
rakasta, paras kuvernööri, vaan kunnioitan häntä."

"Hm, minä puolestani, omituista kyllä, myönnän ylemmyyden herra
d'Artagnanille. Siinä on mies, joka juo reimasti ja pitkään! Sellaiset
pojat antavat ainakin kuulla mitä ajattelevat."

"Baisemeaux, päihtykäämme tänä iltana, hummatkaamme kuten ennen
vanhaan. Ja jos sydämeni pohjassa jokin kirveltää, lupaan teille, että
saatte nähdä sen kirkkaasti kuin näkisitte lasiinne pudotetun
timantin."

"Oiva ehdotus!" innostui Baisemeaux.

Ja hän kaatoi runsaasti viiniä ja kulautti sen ilosta väristen, kun
hänelläkin oli jotakin osaa piispan suureen syntiin.

Juodessaan hän ei huomannut, kuinka tarkkaavasti Aramis kuunteli melua
isolta pihalta.

Linnaan tuli lähetti kellon lähestyessä kahdeksaa, kun François oli
tuonut viidennen pullon pöytään; ja vaikka tuo airut piti melkoista
rytäkkää, ei Baisemeaux kuullut mitään.

"Ah, lempo sen vieköön!" ärähti Aramis.

"Minkä sitten? Kuinka niin?" kysyi Baisemeaux. "Toivoakseni ette
tarkoita viiniä ettekä sen tarjoojaa?"

"En, vaan hevosta, joka yksinään pitää pihalla sellaista jytyä kuin
kokonainen ratsuväen osasto."

"Hoo! Joku sanantuoja", vastasi vankilanpäällikkö, kaataen lasinsa
uudelleen täpötäyteen. "Niin, lempo sen periköön ja niin väleen,
ettemme hänestä sen koommin kuule! Hip, hurei!"

"Te unohdatte minut, Baisemeaux! Lasini on tyhjä", virkkoi Aramis,
osoittaen häikäisevää kristallia.

"Kautta kunniani, te hurmaatte minut... François, lisää viiniä!"

François astui sisään.

"Viiniä, vintiö, ja parhainta!"

"Kyllä, monsieur; mutta... täällä on lähetti."

"Hiiteen hän! Johan sen sanoin."

"Mutta kuitenkin, monsieur..."

"Jättäköön hän kirjelmänsä kansliaan; tarkastamme sen huomenna.
Huomenna on aikaa, huomenna hyvä päivä", lasketteli Baisemeaux, laulaa
rallattaen näitä viime lauseitaan.

"Ah, monsieur", mutisi sotilas vastoin tahtoaankin, "monsieur..."

"Olkaa varuillanne", tokaisi Aramis, "olkaa varuillanne."

"Minkätähden, rakas herra d'Herblay?" uhmaili Baisemeaux
puolipäihtyneenä.

"Kuriirin tuoma kirje linnoituksen komendantille on toisinaan määräys."

"Melkein aina."

"Eivätkö määräykset tule ministereiltä?"

"Tietystikin, mutta..."

"Ja eivätkö nuo ministerit ainoastaan varmenna kuninkaan
nimikirjoitusta?"

"Saatatte olla oikeassa. Mutta silti se on kovin kiusallista, kun istuu
runsasvaraisessa pöydässä hyvän ystävän kanssa! Ah, anteeksi, monsieur,
unohdan, että te olettekin minun illallisvieraanani ja että puhun
tulevalle kardinaalille."

"Jättäkäämme kaikki tuo, rakas Baisemeaux, ja palatkaamme
käskyläiseenne."

"No niin, mitä hän teki, se François?"

"Hän nurisi."

"Se oli väärin."

"Joka tapauksessa hän nurisi, kuulkaa; on siis jotakin tavallisuudesta
poikkeavaa tekeillä. On mahdollista, että François ei nurkunutkaan
väärin, vaan että te erehdytte kieltäytyessänne häntä kuuntelemasta."

"Erehdynkö? Minäkö olisin väärässä Françoisin edessä. Sepä hittoa!"

"Tarkoitan säännöttömyyttä virallisen järjestyksen kannalta. Suokaa
anteeksi, että katsoin velvollisuudekseni tehdä teille tämän
huomautuksen, kun asia toki saattoi olla tärkeä."

"Hoo, voitte olla oikeassa", sammalsi Baisemeaux. "Kuninkaan käsky on
pyhä! Mutta määräykset, jotka saapuvat illallista syödessä, sanon sen
vieläkin, piru ne..."

"Jos olisitte tehnyt tuon suurelle kardinaalille, eh, paras herra
Baisemeaux, ja jos määräys olisi ollut kiireellinen..."

"Minä teen sen, jotta en häiritsisi piispaa. Eikö se riitä
puolustukseksi, _morbleu_!"

"Älkää unohtako, Baisemeaux, että olen kantanut soturin viittaa ja
tottunut kaikkialla kohtaamaan käskyjä."

"Te siis tahdotte...?"

"Tahdon, että täytätte velvollisuutenne, ystäväni. Niin, minä pyydän
teitä tekemään sen, ainakin tämän sotilaan esimerkiksi."

"Sopiihan niinkin", myöntyi Baisemeaux. François odotti yhä.

"Tuotakoon minulle se kuninkaan käsky", virkkoi Baisemeaux ojentautuen.

Ja hän lisäsi hiljaa: "Tiedättekö, mikä se on? Sanonpa sen teille;
jotakin mielenkiintoista, jotakin tähän tapaan: 'Varokaa tulta
ruutisäiliön läheisyydessä!' Tai: 'Pitäkää silmällä sitä tai sitä, hän
on taitava karkuri!' Hohoi, jospa tietäisitte, monseigneur, kuinka
monet kerrat minut ovat yhtäkkiä herättäneet makeimmasta, sikeimmästä
unestani nuo ratsastavat lähetit, jotka rientävät täyttä neliä minulle
sanomaan tai pikemminkin tuomaan minulle tämäntapaisen kirjelmän:
'Herra Baisemeaux, kuuluuko mitään uutta?' Näkee hyvin, että ne, jotka
tuhlaavat aikaansa sellaisten määräysten kirjoittelemiseen, eivät ole
koskaan Bastiljissa nukkuneet. Muutoin he tuntisivat paremmin muurien
paksuuden, virkailijaini valppauden, kiertovahtieni lukuisuuden. Mutta
minkäpä sille mahtaa, monseigneur! Heidän tehtävänsä on kirjoitella
minulle kiusatakseen minua, kun olen rauhassa, häiritäkseen minua, kun
olen onnellinen", lisäsi Baisemeaux, kumartaen Aramikselle. "Tehkööt he
siis, mitä heille kuuluu."

"Ja tehkää te, mitä teille kuuluu", täydensi piispa hymyillen, mutta
hänen kiinteä katseensa oli leppoisasta äänensävystä huolimatta
käskevä.

François palasi. Baisemeaux otti hänen kädestään ministeristön
lähettämän määräyksen. Hän mursi verkalleen kuoren ja luki yhtä
vitkallisesti kirjeen. Aramis oli juovinaan ja tarkkasi isäntäänsä
kirkkaan lasin lävitse. Luettuaan lausahti Baisemeaux:

"Enkö sitä teille juuri sanonut?"

"Mitä niin?" kysyi piispa.

"Vapautuskäsky. Oliko tämä nyt hyväkin syy meitä häiritä!"

"Hyvä uutinen sille, jota se koskee, sen toki myöntänette, paras
kuvernööri."

"Ja kello kahdeksalta illalla!"

"Se on armeliaisuutta."

"Armeliaisuutta, kyllä kai; sitä se on tuolle veitikalle, joka
värjöttelee ikävissään, vaan ei minulle, joka huvittelen", murisi
Baisemeaux äkämystyneenä.

"Onko se teille tappio? Viedäänkö teiltä tuottoisa vanki?"

"Mitä vielä! Kurja rotta, viiden frangin muonituksella!"

"Näyttäkäähän", pyysi herra d'Herblay, "jollei se ole arkaluontoista?"

"Ei suinkaan; lukekaa."

"Ulkopuolelle on merkitty _kiireellinen_. Huomasittehan sen?"

"On sekin! _Kiireellinen!_... ja mies on istunut täällä kymmenen
vuotta! Nyt on muka kiire toimittaa hänet ulos, heti tänä iltana, kello
kahdeksalta!"

Ja kohauttaen äärimmäisen halveksivasti olkapäitänsä Baisemeaux
paiskasi määräyksen pöydälle ja ryhtyi jatkamaan ateriaansa.

"Kyllä niillä on metkunsa", sopotti hän suu täynnä ruokaa; "jonakuna
kauniina päivänä pidättävät miehen, ruokkivat häntä kymmenen vuotta ja
kirjoittelevat: 'Pitäkää sitä veitikkaa tarkoin silmällä!' tai:
'Pitäkää häntä lujalla!' Ja sitten kun on tottunut katselemaan
vangittua vaarallisena henkilönä, kirjoittavat yhtäkkiä, ilman syytä,
ilman mitään edelläkäypää ilmoitusta: 'Laskekaa menemään.' Ja vielä
liittävät kirjeeseen: _kiireellinen!_ Myöntänette, monseigneur, että
tuommoinen ähmistyttää."

"Niin kylläkin! Se sapettaa", sanoi Aramis, "mutta määräys pannaan
täytäntöön."

"Ka, ka, pannaanhan se täytäntöön!... Mutta hiukan kärsivällisyyttä
sentään!... Ei minun tässä toki tarvitse orjanakaan liehtoa."

"Hyväinen aika, kaikkein paras herra Baisemeaux, kuka sitä väittää?
Tunnetaanhan teidän riippumattomuutenne."

"Jumalan kiitos!"

"Mutta tunnetaan myöskin hyvä sydämenne."

"No, paha en ole!"

"Ja teidän tottelevaisuutenne ylempiänne kohtaan. Kun on ollut soturi,
nähkääs, Baisemeaux, niin ei ikinä unohda kuuliaisuutta."

"Niinpä tottelenkin täsmällisesti, ja huomisaamuna tuo vanki päästetään
vapauteen."

"Huomenna?"

"Heti päivän valjetessa."

"Miksei tänä iltana, koska kerran kuninkaallinen vapauttamiskäsky on
nimenomaan merkitty kiireelliseksi?"

"Siksi, että me nyt illastamme ja että meilläkin on kiire."

"Rakas Baisemeaux, vaikka olenkin puettuna ratsusaappaisiin, tunnen
olevani pappi, ja armeliaisuuden käskyt velvoittavat minua enemmän kuin
nälkä ja jano. Se onneton on kärsinyt kyllin kauan, koska juuri äsken
sanoitte, että hän on ollut hoidokkinanne kymmenen vuotta. Lyhentäkää
hänen koettelemustaan. Onnellinen hetki odottaa häntä, suokaa se
hänelle pikimmiten. Jumala palkitsee sen teille paratiisissaan
vuosikausien autuudella."

"Te haluatte sitä?"

"Minä pyydän sitä."

"Näin kesken aterian?"

"Pyydän sitä; sellainen työ on kymmenen _benediciten_[27] arvoinen."

"Tapahtukoon niinkuin tahdotte. Mutta sitten saamme syödä jäähtyneitä
ruokia."

"Vähät siitä!"

Baisemeaux kumartui taaksepäin, soittaakseen Françoisia, Ja aivan
luonnollisesti hän tällöin kääntyi ovea kohti.

Määräys oli jäänyt pöydälle. Aramis käytti hyväkseen hetkeä, jolloin
kuvernööri katseli muualle, vaihtaakseen paperin toiseen, taskustaan
vetämäänsä ja samalla tavalla laskostettuun.

"François", huusi vankilanpäällikkö, "kutsuttakoon saapuville herra
majuri ja Bertaudièren avainten hoitaja."

François poistui kumartaen, ja pöytäkumppanukset jäivät jälleen kahden
kesken.




214.

Veljeskunnan suurmestari.


Miesten kesken syntyi tovin äänettömyys, jollaikaa Aramis ei päästänyt
vankilanpäällikköä silmistään. Tämä näytti vain puolittain taipuvaiselta
häiriytymään kesken illallisen, ja oli selvää, että hän etsi jotakin
veruketta, hyvää tai huonoa, viivytelläkseen ainakin jälkiruokiin asti.
Sellaisen tekosyyn hän äkkiä näkyi löytäneenkin.

"Ah", huudahti hän, "mutta sehän on mahdotonta!"

"Mitä, mahdotontako?" kysyi Aramis. "Katsokaammehan, hyvä ystävä, mikä
on mahdotonta."

"On mahdoton päästää vankia vapauteen tähän aikaan vuorokaudesta. Mihin
hän Pariisia tuntematta osaa mennä?"

"Hän menee minne voi."

"Näettekös, yhtä hyvin voisi päästää sokean liikkeelle."

"Minulla on vaunut, vien hänet minne hän haluaa."

"Teillä on vastaus valmiina kaikkeen... François, menkää sanomaan
linnanmajurille, että hän avauttaa herra Seldonin kopin, Bertaudièren
kolmosen."

"Seldonin?" virkkoi Aramis hyvin yksinkertaisesti. "Sanoitteko
Seldonin?"

"Sanoin Seldonin; sehän on vapautettavan nimi."

"Oh, te tarkoitatte Marchialia", sanoi Aramis.

"Marchialia? Vielä mitä! Ei, ei, Seldon hän on."

"Luullakseni te erehdytte, herra Baisemeaux."

"Minä luin vapautuskäskyn."

"Minä myös."

"Ja minä näin Seldonin nimen tuon kokoisilla kirjaimilla." Herra
Baisemeaux näytti sormeaan.

"Minä taas luin Marchialin tämän korkuisilla." Ja Aramis näytti kahta
sormea.

"Kah, ottakaamme asiasta selvä", ehdotti Baisemeaux, varmana itsestään.
"Paperi on tuossa, tarvitsee vain silmätä sitä."

"Minä luen: 'Marchiali'", vastasi Aramis avaten Paperin. "Katsokaa!"

Baisemeaux katseli, ja hänen käsivartensa herpaantuivat.

"Niin, niin", hän huudahti pelästyneenä, "niin, Marchiali. Siihen on
todellakin kirjoitettu Marchiali! Se on aivan totta!"

"Ah!"

"Mitä! Mies, joka on antanut niin paljon puheenaihetta? Mies, josta
minua joka päivä varoitettiin pitämään niin tarkkaa huolta?"

"Määräykseen on kirjoitettu Marchiali", toisti taipumaton Aramis.

"Se täytyy tunnustaa, monseigneur, mutta en tästä ymmärrä kerrassaan
mitään."

"Täytyy toki uskoa silmiään."

"_Ma foi_, -- että siinä tosiaankin on Marchiali!"

"Vieläpä hyvin selvästi kirjoitettuna."

"Se on tavatonta! Minä näen vielä sen määräyksen ja irlantilaisen
Seldonin nimen. Minä näen sen. Ah, ja muistanpa, että nimen alla oli
mustetahra."

"Ei, siinä ei ole mustetta; ei, siinä ei ole mitään tahraa."

"Oh, kyllä tosiaankin oli! Muistan sen siitäkin, että sormeni
hieraisivat läikän päälle siroitettua hiekkaa."

"No, olkoon miten hyvänsä, rakas herra Baisemeaux", huomautti Aramis,
"ja mitä tahansa lienettekin nähnyt, määräys on allekirjoitettu, ja
siinä käsketään vapauttamaan Marchiali, mustetahroin tai -tahroitta."

"Marchialin vapautuskäsky on allekirjoitettu", toisti Baisemeaux
koneellisesti, yrittäen selvittää ajatuksiaan.

"Ja te päästätte matkoihinsa tuon vangin. Jos sydämenne käskee teitä
vapauttamaan myöskin Seldonin, niin en sitä lainkaan tahdo vastustaa."

Aramis tehosti tätä lausetta hymyllä, jonka iva lopullisesti karkoitti
Baisemeauxin päihtymyksen, antaen hänelle rohkeutta.

"Monseigneur", virkkoi hän, "tuo Marchiali on kaiketikin juuri sama
vanki, jota taannoin eräs pappi, _veljeskuntamme_ lähettämä rippi-isä,
saapui niin käskeväisenä ja salaperäisesti tapaamaan?"

"Sitä en tiedä, monsieur", vastasi piispa.

"Siitä ei kuitenkaan ole pitkä aika, paras herra d'Herblay."

"Ehkäkään ei; mutta meidän keskuudessamme, monsieur, ei ole hyvä, että
ihminen tänään enää tietää, mitä eilinen ihminen on tehnyt."

"Joka tapauksessa", huomautti Baisemeaux, "jesuiittaripittäjän käynti
on tuottanut tuolle miehelle onnea."

Aramis ei vastannut mitään, vaan ryhtyi jälleen syömään ja juomaan.
Mutta Baisemeaux ei koskenut enää mihinkään pöydältä, vaan otti vielä
kerran vapautuskäskyn tarkoin tutkiakseen.

Tämä tutkistelu olisi tavallisissa olosuhteissa nostanut punan
kärsimättömän Aramiksen korviin; mutta Vannesin piispa ei niin vähästä
suuttunut, varsinkaan kun hän oli itselleen kuiskannut, että
kiivastuminen oli vaarallista.

"Menettekö vapauttamaan Marchialin?" kysyi hän. "Kah, onpa tämä sherry
ytimekästä ja hyvältä tuoksuvaa, paras kuvernööri!"

"Monseigneur", vastasi Baisemeaux, "minä vapautan vangitun Marchialin,
kun olen ensin kutsuttanut määräyksen tuoneen lähetin ja häneltä
kyselemällä päässyt asiasta varmuuteen..."

"Määräykset ovat sinetöidyt, eikä niiden sisältöä kuriiri tunne. Mistä
siis voitte varmistua, jos saan kysyä?"

"Olkoon, monseigneur; mutta minä lähetän kysymään ministeristöstä, ja
silloin herra de Lyonne joko pidättää määräyksen tai hyväksyy sen."

"Mitä se kaikki hyödyttää?" virkkoi Aramis kylmästi.

"Mitä hyödyttää?"

"Niin, kysyn, mitä hyötyä siitä on?"

"Siitä on se hyöty, ettei erehdy, monseigneur, -- ettei laiminlyö
kunnioitusta, johon alempi on velvollinen ylemmilleen -- ettei koskaan
jätä täyttämättä virkansa vaatimuksia, jotka on ottanut täyttääkseen."

"Hyvä, te sanoitte tuon niin kaunopuheisesti, että minun täytyy teitä
ihailla. On totta, että alempi on velvollinen kunnioittamaan ylempiään.
Hän on rikollinen, jos hän erehtyy, ja häntä rangaistaisiin, jos hän
laiminlöisi velvollisuutensa tai rikkoisi palveluksensa säännöt."

Baisemeaux katseli piispaa kummastuneena.

"Siitä johtunee", jatkoi Aramis, "että te ryhdytte kysymään neuvoa
tyynnyttääksenne omaatuntoanne?"

"Niin, monseigneur."

"Ja että te ylempänne teitä käskiessä tottelette?"

"Sitä ette voi epäillä, monseigneur."

"Tietysti tunnette kuninkaan nimikirjoituksen, herra Baisemeaux?"

"Tunnen, monseigneur."

"Eikö se ole tässä vapauttamiskäskyssä?"

"Totta kyllä, mutta se saattaisi..."

"Ollako väärennetty?"

"Sellaista on nähty, monseigneur."

"Olette oikeassa. Entä herra de Lyonnen nimikirjoitus?"

"Näen sen kyllä määräyksessä. Mutta koska voi väärentää kuninkaan
allekirjoituksen, voi vielä helpommin väärentää herra de Lyonnen, eikö
totta?"

"Te siirrytte johtopäätöksestä toiseen jättiläisaskelin, herra
Baisemeaux", lausui Aramis, "ja teidän perustelunne ovat eittämättömiä.
Mutta mihin sitten nojaatte otaksuessanne nämä allekirjoitukset
väärennetyiksi?"

"Siihen, että allekirjoittajat eivät ole saapuvilla. Mikään ei varmista
hänen majesteettinsa nimikirjoitusta, eikä herra de Lyonne ole täällä
minulle sanomassa, että hän on itse piirtänyt nimensä."

"Niinpä niin, herra Baisemeaux", myönsi Aramis, suunnaten
vankilanpäällikköön kotkankatseensa, "hyväksyn niin empimättä
epäilyksenne ja tapanne niitä selittää, että tartun heti kynään, jos
minulle sellaisen annatte."

Baisemeaux antoi kynän.

"Tyhjä paperi, mikä tahansa", lisäsi Aramis.

Baisemeaux antoi paperin.

"Ja että kirjoitan minäkin, joka olen kieltämättömästi saapuvilla --
eikö totta? -- määräyksen, jota tiedän teidän varmasti uskovan, vaikka
olettekin perin epäluuloinen."

Baisemeaux kalpeni tästä jäätävästä vakuutuksesta. Hänestä tuntui
piispan vastikään niin hymyilevä ja iloinen sävy käyneen niin synkäksi
ja turmaa uhkaavaksi, että huoneen vahakynttilät muuttuivat
kuolinkappelin tuohuksiksi ja laseissa päilyvä viini alkoi punoittaa
verenä.

Aramis otti kynän ja kirjoitti. Pelästynyt Baisemeaux luki hänen
olkansa yli.

"A.M.D.G.", kirjoitti piispa ja piirsi ristin näiden neljän kirjaimen
alle. Sitten hän jatkoi:

    'Meidän tahtomme on, että herra Baisemeaux de Montlezun,
    kuninkaan vankilanpäällikkö Bastiljin linnassa, pitää hänelle
    tuotua määräystä lainvoimaisena ja panee sen heti täytäntöön.

                                Allekirjoittanut: d'Herblay,
                        veljeskunnan suurmestari Jumalan armosta.'

Tämä teki kuvernööriin niin syvän vaikutuksen, että hänen piirteensä
jäykistyivät, huulet jäivät auki ja silmät tuijottivat. Hän ei
liikahtanut, ei edes äännähtänyt.

Suuressa salissa ei kuulunut muuta kuin pienen, kynttiläin ympärillä
lentelevän kärpäsen surina.

Viitsimättä edes vilkaista mieheen, jonka hän oli saattanut niin
kurjaan tilaan, Aramis veti taskustaan pienen kotelon, jossa oli mustaa
lakkaa. Hän taittoi kirjoituksensa kokoon, painoi siihen povellaan
ihokkaan alla riippuvalla sinetillä arvokirjaimensa, ja tämän tehtyään
hän yhä ääneti ojensi paperin herra Baisemeauxille.

Kädet säälittävästi vapisten tämä loi sumean ja villin katseen
sinettiin. Viimeinen liikutuksen välähdys kuvastui hänen piirteissään,
ja hän vaipui kuin salaman iskemänä tuolille.

"No, no", sanoi Aramis pitkän äänettömyyden jälkeen, jonka aikana
Bastiljin kuvernööri oli ehtinyt hiukan toipua, "älkää saattako minua
uskomaan, rakas Baisemeaux, että veljeskunnan suurmestarin läsnäolo
peloittaa teitä kuin itse Jumala olisi ilmestynyt, ja että hänen
näkemisestään kuolee. Rohkeutta! Nouskaa, antakaa minulle kätenne ja
totelkaa."

Rauhoittuneena, elleipä tyydytettynä, Baisemeaux totteli, suuteli
Aramiksen kättä ja nousi.

"Hetikö?" jupisi hän.

"Oh, ei mitään liioittelua, isäntäni; asettukaa paikallenne ja
antakaamme tuon oivallisen jälkiruuan maistua."

"Monseigneur, minä en toivu sellaisesta iskusta, minä, joka olen
nauranut, laskenut leikkiä kanssanne, -- joka olen uskaltanut kohdella
teitä vertaisenani!"

"Vaiti, veikkonen", vastasi piispa, joka tunsi, kuinka tiukkaan jousi
oli jännitetty ja kuinka vaarallista olisi ollut sitä katkaista,
"vaiti! Eläkäämme kumpikin omaa elämäämme: sinulle suojelukseni ja
ystävyyteni, minulle kuuliaisuutesi. Kun nämä kaksi veroa on täsmälleen
maksettu, saamme jatkaa iloamme."

Baisemeaux mietti. Hän tajusi heti, mitä seurauksia olisi siitä, että
häneltä täten väärän määräyksen nojalla kiristettiin vanki; mutta
ottaen samalla huomioon suurmestarin virallisen käskyn hänelle antaman
vakuuden hän ei tuntenut tuon kiristyksen painoa.

Aramis arvasi hänen ajatuksensa.

"Rakas Baisemeaux", virkkoi hän, "te olette hupsu. Luopukaa toki
miettimisistänne, kun kerran minä vaivaudun ajattelemaan puolestanne."

Ja hänen tehtyään uuden liikkeen Baisemeaux kumarsi vielä.

"Miten on minun siinä meneteltävä?" kysyi hän.

"Miten menettelette vapauttaessanne vangin?"

"Minulla on ohjesääntö."

"No, seuratkaa ohjesääntöänne, ystäväiseni."

"Minä menen majurini kanssa vangin kammioon ja tuon hänet ulos, milloin
hän on tärkeä henkilö."

"Mutta tuo Marchiali ei liene tärkeä henkilö?" sanoi Aramis
huolettomasti.

"Enpä tiedä", vastasi vankilanpäällikkö. Tuntui kuin hän olisi sanonut:
Teidän asianne on se minulle ilmoittaa.

"No, ellette sitä tiedä, olen minä oikeassa. Toimikaa siis tuon
Marchialin suhteen niinkuin hän olisi niitä vähäpätöisiä."

"Hyvä, ohjesääntö on selvä."

"Ah!"

"Ohjesääntö sanoo, että vanginvartija tai joku alemmista virkailijoista
tuo vangin kuvernöörin luokse kansliaan."

"Sepä viisaasti järjestettyä. Entä sitten?"

"Sitten vangille annetaan takaisin ne arvoesineet, jotka hänellä oli
vankilaan suljettaessa, vaatteet ja paperit, jos ministerin käsky ei ole
toisin määrännyt."

"Mitä sanoo ministerin käsky tähän Marchialiin nähden?"

"Ei mitään, sillä tuolla onnettomalla ei ollut tänne saapuessaan
jalokiviä, ei papereita, tuskin vaatteitakaan."

"Katsokaa, kuinka yksinkertaista tämä on! Tosiaankin, Baisemeaux, te
luotte kaikesta hirviöitä. Jääkää siis tänne ja tuottakaa vanki
virkahuoneeseenne."

Baisemeaux totteli. Hän kutsui apulaisensa ja ojensi käskykirjeen,
jonka soturi silmää räväyttämättä vei asianomaiselle.

Puoli tuntia myöhemmin kuultiin pihalla oven jälleen sulkeutuvan. Se
oli vankitornin ovi, joka oli päästänyt saaliinsa vapauteen.

Aramis sammutti huonetta valaisevat kynttilät, jättäen palamaan vain
yhden, oven taakse. Tämä värähtelevä valo ei sallinut silmien tarkasti
eroittaa esineitä. Epävarmuudellaan ja liikkuvaisuudellaan se sai
muodot ja varjot näkymään kaksinkertaisina.

Askeleet lähenivät.

"Menkää miehiänne vastaan", kehoitti Aramis Baisemeauxiä.
Vankilanpäällikkö totteli. Upseeri ja vanginvartijat poistuivat.
Baisemeaux astui sisään vapaaksi päästetyn seuraamana.

Aramis oli asettunut varjoon; hän näki kenenkään häntä itseään
näkemättä.

Liikuttuneella äänellä Baisemeaux ilmoitti nuorelle miehelle
määräyksen, joka hänelle palautti vapauden. Tämä kuunteli
hievahtamatta, sanaa virkkamatta.

"Teidän on vannottava, ohjesääntö niin määrää", lisäsi
vankilanpäällikkö, "että te ette koskaan ilmaise mitään Bastiljissa
näkemäänne tai kuulemaanne."

Vanki huomasi ristiinnaulitun kuvan; hän ojensi kätensä ja vannoi
huulillaan.

"Nyt, monsieur, olette vapaa. Mihin aiotte mennä?"

Vanki käänsi päätänsä kuin etsiäkseen takaansa jotakin turvaa, mihin
hänen olisi ollut luotettava. Silloin Aramis astui esille varjosta.

"Olen täällä", virkkoi hän, "tarjoamassa monsieurille palvelusta, jota
suvaitsette minulta pyytää."

Vanki punastui heikosti ja astui empimättä Aramiksen luo tarttuen hänen
käsivarteensa.

"Antakoon Jumala teille pyhän suojansa!" lausui ääni, jonka lujuus sai
vankilanpäällikön säpsähtämään yhtä paljon kuin sanamuoto häntä
hämmästytti.

Puristaen Baisemeauxin käsiä virkkoi Aramis hänelle:

"Kiusaako määräykseni teitä? Pelkäättekö, että se löydettäisiin
luotanne, jos tultaisiin etsimään?"

"Minä haluan sen säilyttää, monseigneur", vastasi Baisemeaux. "Jos se
löydettäisiin luotani, olisi se kyllä varma merkki, että turmani on
tullut, mutta siinä tapauksessa te olisitte minulle voimakas ja
viimeinen auttaja."

"Koska olisin rikostoverinne, tarkoittanette?" vastasi Aramis,
kohauttaen olkapäitään. "Hyvästi, Baisemeaux!"

Hevoset odottivat, kärsimättöminä nytkäytellen vaunuja.

Baisemeaux saattoi piispaa alas portaita. Aramis antoi toverinsa nousta
vaunuihin edellä, astui niihin sitten itse ja sanoi ilman enempää
kyytimiehelle:

"Ajakaa!"

Vaunut pyörivät jymisten pihojen kiveyksellä. Lyhtyä kantava kersantti
riensi hevosten edellä, antaen jokaiselle vartiolle määräyksen päästää
ajopelit menemään.

Sinä aikana, joka tarvittiin kaikkien telkien avaamiseen, Aramis ei
vetänyt henkeänsäkään, ja olisi voinut kuulla hänen sydämensä lyönnit
rinnan seinämiä vasten. Vaunujen toisessa nurkassa kyyristelevä vanki
ei myöskään antanut mitään elonmerkkiä.

Edellisiä voimakkaampi tärskähdys ilmaisi vihdoin, että oli kuljettu
viimeisenkin vallihaudan sillan yli. Sen takana vaunut vielä
pysähtyivät uloimmalle portille, josta päästi Saint-Antoinen kadulle.
Ei enää muureja oikealla eikä vasemmalla; kaikkialla avoin taivas,
vapaus ja elämä vastassa. Tarmokkaan käden hillitsemät hevoset kulkivat
käyden esikaupungin keskukseen asti. Siellä ne alkoivat ravata.

Vähitellen -- joko ne sitten kuumenivat liikunnosta tai niitä
kiihoitettiin -- hevoset alkoivat kiitää yhä nopeammin ja Bercyyn
saavuttua oli eläinten tulisuus niin yltynyt, että ajopelit tuntuivat
lentävän. Näin ne juoksivat Villeneuve-Saint-Georgesiin, jossa oli
varattu hevosten vaihto. Kahden sijaan valjastettiin vaunujen eteen
neljä, jotka kiidättivät niitä Melunia kohti, kunnes pysähdyttiin
hetkiseksi Sénartin metsään. Määräys oli epäilemättä edeltäkäsin
annettu kyytimiehelle, sillä Aramiksen ei tarvinnut hänelle tehdä
viittaustakaan.

"Mikä on?" kysyi vanki ikäänkuin heräten pitkästä unesta.

"On siten, monseigneur", vastasi Aramis, "että ennenkuin ajamme
edemmäksi meidän on juteltava, teidän korkeutenne ja minun."

"Odotan siihen tilaisuutta, monsieur", vastasi nuori prinssi.

"Parempaa emme voisi saada, monseigneur. Olemme täällä keskellä metsää,
missä kukaan ei voi meitä kuulla."

"Entä ajomies?"

"Tämän aseman kyytimies on kuuromykkä, monseigneur."

"Luotan täydellisesti teihin, herra d'Herblay."

"Suvaitsetteko jäädä tänne vaunuihin?"

"Kyllä, täällä istumme mukavasti, ja minä rakastan näitä ajopelejä; ne
ovat minut tuottaneet vapauteen."

"Odottakaa, monseigneur... Vielä yksi varokeino. Olemme isolla
valtatiellä. Voisi kulkea ratsastajia tai ajopelejä, matkalla kuten
mekin, ja jos nähdään meidät pysähtyneinä, saatettaisiin luulla meidän
olevan pulassa. Välttäkäämme avun tarjouksia, jotka häiritsisivät
meitä."

"Käskekää kyytimiehen piiloittaa vaunut jollekulle sivukujalle."

"Juuri sitä halusinkin, monseigneur."

Koskettaen kuuromykkää Aramis antoi hänelle merkin. Mies astui maahan,
tarttui kahta ensimmäistä hevosta suitsista ja talutti ne
sametinpehmeään kanervikkoon ruohoittuneella ja sammaltuneena
polveilevalla kujalla, jonka perukkaan pilvet tänä kuuttomana yönä
loivat mustetahroja tummemman varjon.

Tämän tehtyään mies heittäytyi pitkäkseen penkereelle lähelle
hevosiaan, jotka oikealta ja vasemmalta hapuilivat terhometsän nuoria
vesoja.

"Minä kuuntelen teitä", sanoi nuori prinssi piispalle; "mutta mitä
siinä puuhailette?"

"Puran panoksia pistooleista, joita emme enää tarvitse, monseigneur."




215.

Kiusaaja.


"Prinssini", virkkoi Aramis kääntyen vaunuissa seuralaisensa puoleen,
"niin heikko ihminen kuin olenkin, keskinkertainen hengenlahjoiltani,
vähäpätöinen ajattelevien olentojen joukossa, ei minulle koskaan ole
sattunut, että olisin keskustellut jonkun henkilön kanssa näkemättä
hänen ajatuksiaan sen elävän naamion lävitse, joka levittäytyy järkemme
yli sen ilmautumista pidättämään. Mutta tänä iltana, tässä tummennossa
ja ollessanne noin varovaisen hillityssä mielentilassa, en voisi mitään
lukea piirteistänne, ja jokin sanoo minulle, että minun on työläs saada
teitä avomieliseen haasteluun. Rukoilen teitä siis, -- en itseni
tähden, sillä alamaiset eivät saa painaa mitään ruhtinaitten vaa'assa,
vaan rakkaudesta teihin, -- että kätkette muistiinne jokaisen sanani,
jokaisen äänenväreilyni. Niissä vakavissa olosuhteissa, joihin olemme
joutuneet, niillä on kaikilla niin suurta merkitystä ja arvoa kuin
milloinkaan maailmassa lausutuilla sanoilla on ollut."

"Minä kuuntelen", vastasi nuori prinssi päättäväisesti, "mitään
toivomatta, mitään pelkäämättä siitä, mitä minulle sanotte."

Ja hän vaipui vielä syvemmälle vaunujen pieluksiin, ikäänkuin ei
ainoastaan koettaen estää kumppaniansa häntä näkemästä, vaan vieläpä
muistamasta hänen olemassaoloansakaan. Varjo lankesikin tummana ja
läpikuultamattomana oksistaan toisiinsa kietoutuneiden puiden latvoista
vaunujen päälle, mutta näiden leveä katos olisi tuskin päästänyt
sisälle ainoatakaan sädettä, vaikka joku valohiukkanen olisi
pujahtanutko metsäkujan sumupatsaiden väliin.

"Monseigneur", jatkoi Aramis, "te tunnette Ranskaa nykyisin ohjaavan
hallituksen historian. Kuningas on lähtöisin vangitusta lapsuudesta,
kuten teidän on ollut, syrjäytetystä, kuten teidän, ahtaalle
rajoitetusta, kuten teidän. Mutta sen sijaan, että hän teidän
tavallanne olisi kärsinyt vankilan orjuutta, yksinäisyyden
syrjäisyyttä, kätkössäolon ahtautta, on hänen täytynyt kokea kaikki
kurjuutensa, kaikki nöyryytyksensä, kaikki kiusansa päivänvalossa,
kuninkuuden säälimättömän auringon kirkkaudessa, valon huuhtelemassa
paikassa, missä jokainen pilkku näyttää likaiselta saastalta, missä
ihanuuskin voi himmentyä tahraksi. Kuningas on kärsinyt, hänessä on
katkeruutta, ja hän tahtoo kostaa. Hänestä tulee huono kuningas. En
sano, että hän vuodattaisi verta kuten Ludvig XI ja Kaarle IX, sillä
hänellä ei ole kuolettavia loukkauksia kostettavina; mutta hän kuluttaa
alamaistensa rahat ja omaisuuden, koska hän on kärsinyt vääryyttä
itsekkäiden pyyteiden ja rahallisten etujen taholta. Arvioidessani tuon
ruhtinaan ansioita ja vikoja omantuntoni mukaan minun täytyy
lopputulokseksi asettua tuomitsevalle kannalle."

Aramis pysähtyi. Hän ei tehnyt sitä kuunnellakseen, oliko metsässä yhä
yhtä hiljaista, vaan kootakseen ajatuksensa ja antaakseen sanoilleen
aikaa syöpyä kuuntelijansa tajuntaan.

"Jumala tekee hyvin kaikki, mitä hän tekee", jatkoi Vannesin piispa;
"olen siitä niin varmasti vakuuttunut, että olen jo kauan onnitellut
itseäni, kun hän on minut valinnut tallettamaan salaisuutta, jonka
ilmisaamisessa olen teitä avustanut. Vanhurskaalle ja edeltäpäin
näkevälle Jumalalle oli tämän suuren työn toimeenpanemiseksi tarpeen
terävä, uupumaton ja asiaansa luottava välikappale. Se välikappale olen
minä. Minulla on terävyyttä, sitkeätä uupumattomuutta ja vakaumusta.
Minä hallitsen salaperäistä väkeä, jonka tunnuslause on sama kuin
Jumalasta sanotaan: _Patiens quia aeternus_!"[28]

Prinssi liikahti.

"Arvaan, monseigneur", lausui Aramis, "että kohotatte päätänne
kummastuneena tästä minun hallitsija-asemastani. Te ette tiennyt
olevanne tekemisissä valtiaan kanssa. Oi, monseigneur, hyvin halvan,
perinnöttä jätetyn kansan kuninkaan kanssa! Se on halpa, koska sillä on
voimaa vain ryömiessään; perinnötön, koska kansani ei milloinkaan, ei
juuri milloinkaan tässä maailmassa korjaa eloa kylvämästään siemenestä
tai nauti viljelemiään hedelmiä. Se tekee työtä ajatusperäisen
käsitteen puolesta, se kokoo yhteen kaikki voimahiukkasensa
muodostaakseen niistä _miehen_ ja otsansa hiessä kerätäkseen tämän
ympärille usvapilven, josta hänen neronsa tulee vuorostaan luoda
kaikkien kristikunnan kruunujen loiston kultaama sädekehä. Sellainen
mies istuu vieressänne, monseigneur. Näin ollen käsitätte, että hän on
suuressa tarkoituksessa vetänyt teidät syvästä kuilusta ja että hän
tässä valtavassa suunnitelmassaan tahtoo kohottaa teidät maanpiirin
mahtavien ja itsensäkin yläpuolelle."

Prinssi kosketti keveästi Aramiksen käsivartta.

"Te puhutte", hän virkkoi, "siitä uskonnollisesta ritarikunnasta, jonka
päällikkö te olette. Sanojenne mukaan on minulle seurauksena, että te
minä päivänä hyvänsä voitte kukistaa valtaan koroittamanne, tahtoen
pitää luomuksenne täydellisessä hallinnassanne."

"Ei, siinä teidän kuninkaallinen korkeutenne erehtyy", vastasi piispa;
"minä en antautuisi tähän hurjaan yritykseen teidän kanssanne, ellei
minulla olisi kaksinaista etua kaappauksen onnistumisesta. Kun teidät
kerran korotetaan, niin se tapahtuu ainiaaksi. Noustessanne te voitte
potkaista kumoon astinlaudan ja sinkauttaa sen kierimään niin
etäälle, että sen näkeminen ei teitä koskaan muistuta edes
kiitollisuudenvelasta."

"Oi, monsieur!"

"Teidän liikutuksenne, monseigneur, johtuu ylevästä luonnonlaadusta.
Kiitos! Uskokaa, että tavoittelen enempääkin kuin kiitollisuutta. Olen
varma siitä, että päästyänne valtanne kukkulalle te pidätte minua
entistä ansiollisempana olemaan ystävänne, ja silloin me kahden,
monseigneur, saamme aikaan niin suuria saavutuksia, että niistä
puhutaan vuosisatoja."

"Sanokaahan minulle, monsieur, sanokaa minulle peittelemättä, kuka olen
tänään ja mitä ajattelette tulevaiseksi asemakseni."

"Te olette kuningas Ludvig XIII:n poika, olette kuningas Ludvig XIV:n
veli, olette Ranskan valtaistuimen luonnollinen ja oikeutettu
perillinen. Pitäessään teidät luonansa, kuten on pidetty Monsieur,
nuorempi veljenne, kuningas olisi säilyttänyt itselleen oikeuden olla
laillinen hallitsija. Vain lääkärit ja Jumala voisivat väittää hänen
laillisuuttaan vastaan, lääkärit rakastavat aina enemmän olevaa kuin
olematonta kuningasta. Jumala menettelisi väärin vahingoittamalla
ruhtinaassa kunnon miestä. Mutta Jumala on tahtonut, että teitä
vainottaisiin, ja se vainoaminen pyhittää teidät nyt Ranskan
kuninkaaksi. Teille siis koitui oikeus valtaan, koska se tahdottiin
teiltä kokonaan evätä; teille tuli oikeus kruunuun, koska sen loiste
tyyten peitettiin teiltä, vaikka tunnustettiinkin teidän olevan
jumalaista verta, koska sitä ei uskallettu vuodattaa, kuten on
vuodatettu palvelijoiden. Nyt näette, mitä se Jumala on tehnyt
hyväksenne, jota niin usein olette syyttänyt siitä, että Hän muka on
ollut kaikessa teitä vastaan. Hän on lahjoittanut teille veljenne
piirteet, vartalon, iän ja äänen, ja kaikki vainonne syyt muuttuvat
teidän voitollisen ylennyksenne perusteiksi. Huomenna, ylihuomenna,
ensi tilassa, te kuninkaallisena aaveena, Ludvig XIV:n elävänä varjona
nousette hänen valtaistuimelleen, jolta ihmiskäden täytäntöönpantavaksi
uskottu Jumalan tahto on hänet palaamattomasti syössyt."

"Ymmärtääkseni", sanoi prinssi, "ei vuodateta veljeni verta."

"Te yksin ratkaisette hänen kohtalostaan."

"Tuota salaisuutta, jota on käytetty minua vastaan..."

"Te käytätte sitä häntä vastaan. Mitä teki hän sen kätkeäkseen? Hän
kätki teidät. Hänen ilmettynä kuvanaan te olisitte paljastanut
Mazarinin ja Itävallan Annan juonen. Teillä, prinssini, on sama syy
kätkeä se, joka vankina jää teidän muotoiseksenne, niinkuin te
kuninkaana olette hänen vastikkeensa."

"Mutta minun täytyy yhä kysyä: kuka saa hänet vartioitavakseen?"

"Se, joka piti teitä huostassaan."

"Te tunnette tuon salaisuuden ja olette käyttänyt tietoanne minun
hyväkseni. Kuka muu tuntee sen?"

"Leskikuningatar ja rouva de Chevreuse."

"Mitä he tekevät?"

"Eivät mitään, jos niin tahdotte."

"Kuinka niin?"

"Miten he tuntisivat teidät, jos menettelette sillä tavoin että teitä
ei tunneta?"

"Se on totta. Mutta on vakavampia vaikeuksia."

"Puhukaa, ruhtinaani."

"Veljeni on naimisissa; minä en voi ottaa veljeni vaimoa."

"Minä toimitan niin, että Espanja suostuu avioliiton purkamiseen. Uuden
politiikkanne etu vaatii sitä kuten inhimillinen siveystunnekin.
Kaikki, mitä tässä maailmassa on todella jaloa ja todella hyödyllistä,
saa ansaitun osansa."

"Eristetty kuningas nostaa melun."

"Kehen hän vetoaa? Seiniin?"

"Pidätte hänen lähimmäksi ympäristökseen joutuvia henkilöitä siis niin
taattuina?"

"Näissä olosuhteissa, kyllä. Jumalan suunnitelmat eivät sitäpaitsi voi
pysähtyä näin kauniiseen alkuun. Koko hanke täydentyy itsestään kuin
matemaattinen laskelma. Eristetty kuningas ei koidu teille samaksi
haitaksi kuin te olette ollut hallitsevalle kuninkaalle. Jumala on
tehnyt hänen sielunsa korskeaksi ja luonnostaan kärsimättömäksi. Hän on
sitäpaitsi veltostuttanut hänet ja riisunut häneltä aseet, antamalla
hänen tottua kunniaan ja ylimmän vallan käyttöön. Jumala, joka on
tahtonut, että teille kunnioittavasti mainitsemani matemaattinen
laskelma päättyisi teidän astumiseenne valtaistuimelle ja teille
turmiollisen tuhoamiseen, on määrännyt, että voitetun kärsimykset pian
loppuvat omienne jälkeen. Hän on siis valmistanut tuon sielun ja tuon
ruumiin lyhyttä tuskaa varten. Suljettuna vankilaan, halpana
yksityishenkilönä, vain epäillen todellista asemaanne, kaikkea vailla,
olette te vakavaan elämään tottuneena kestänyt. Mutta veljenne ei
vangittuna, unohdettuna, pidätettynä kykene kestämään onnettomuuttaan,
ja Jumala ottaa hänen sielunsa omalla ajallaan, toisin sanoen piankin."

Kun Aramis oli synkässä erittelyssään päässyt tähän, kuului metsän
helmasta tuollainen huuhkajan kolkko ja pitkitetty huhuilu, joka saa
jokaisen muun elollisen säpsähtämään.

"Mieluummin määrännen kukistetun kuninkaan maanpakoon", virkkoi Filip
väristen; "se olisi inhimillisempää."

"Kuningas ratkaisee asian mielensä mukaan", vastasi Aramis. "Olenko nyt
selvästi esittänyt tehtävän? Olenko johdellut ratkaisun teidän
kuninkaallisen korkeutenne toivomusten ja edellytysten mukaisesti?"

"Kyllä, monsieur, kyllä. Ette ole mitään unohtanut, ellette sentään
kahta seikkaa."

"Ensimmäinen niistä?"

"Puhukaamme siitä heti samalla avomielisyydellä, jota vastikään olemme
keskustelussamme käyttäneet. Puhukaamme vaikutteista, jotka voivat
tuhota rakentamamme toiveet; puhukaamme meitä uhkaavista vaaroista."

"Ne olisivat tavattomat, äärettömät, peloittavat ja voittamattomat,
ellei -- kuten olen teille sanonut -- kaikki liittyisi tekemään niitä
tuiki tyhjiksi. Ei ole mitään vaaroja teille eikä minulle, jos teidän
kuninkaallisen korkeutenne lujuus ja pelottomuus ovat yhtä suuret kuin
se ulkonainen yhtäläisyys, jonka luonto on antanut teille ja
kuninkaalle. Toistan teille, ei ole vaaroja, vaan ainoastaan vastuksia.
Tuon sanan löydän kaikista kielistä, enkä ole sitä koskaan kyennyt
ymmärtämään. Jos olisin kuningas, poistaisin sen sanavarastosta
järjettömänä ja tarpeettomana."

"Kyllä toki, monsieur, on olemassa hyvin vakava este, ylipääsemätön
vaara, jonka te unohdatte."

"Ah!" virkahti Aramis.

"On omantunnon ääni, on raatelevan katumuksen tuska."

"Niin, se on totta", sanoi piispa; "on sydämen heikkous, josta te minua
muistutatte. Oh, olette oikeassa, se on todellakin arveluttava vastus.
Ratsu, joka pelkää vallihautaa, hyppää sen keskelle ja saa surmansa!
Ihminen, joka vapisten laskee säilänsä, paljastaa vihollisensa
miekanterälle aukkoja ja päästää kuoleman luokseen! Se on totta, se on
totta!"

"Onko teillä veljeä?" kysyi nuori mies Aramikselta.

"Minä olen yksinäni maailmassa", vastasi tämä liipaisimen rasahdusta
muistuttavalla kuivakiskoisella ja jämeällä äänellä.

"Mutta rakastattehan jotakuta maan päällä?" lisäsi Filip.

"En ketään! Kyllä tosiaankin, minä rakastan teitä."

Nuori mies vaipui min syvään äänettömyyteen, että oma hengitys kuulosti
Aramiksesta kovaääniseltä.

"Monseigneur", jatkoi hän, "en ole sanonut kaikkea, mitä minulla oli
teidän kuninkaalliselle korkeudellenne lausuttavana. En ole tarjonnut
ruhtinaalleni kaikkia niitä terveellisiä neuvoja ja hyödyllisiä
apulähteitä, joita minulla on. Ei ole annettava salaman välähtää varjoa
rakastavan silmiin; ei sovi antaa kanuunan juhlallisten pamahdusten
jyristä säyseän, levossa ja maaseudun rauhassa viihtyvän korvissa.
Monseigneur, teidän onnenne on aivan valmiina ajatuksissani; minä annan
sen kirvota huuliltani, poimikaa se kallisarvoisena itsellenne, joka
olette niin paljon rakastanut taivasta, viheriöiviä niittyjä ja
puhdasta ilmaa. Minä tiedän riemujen maan, aavistamattoman paratiisin,
maailman sopukan, missä te yksinänne, vapaana, tuntemattomana saatte
metsiköissä, kukkakentillä, lirisevien vesien partaalla unohtaa Jumalaa
kiusaavan inhimillisen hulluuden teille tällä hetkellä kasaaman
kurjuuden. Oi, kuunnelkaa minua, ruhtinaani, minä en laske leikkiä!
Minulla nähkääs on sielu, ja minä arvaan, mitä omanne pohjalla liikkuu,
arvaan ahdinkonne laadun. Minä en ota teitä epätäydellisenä,
heittääkseni teidät tahtoni sulatuspannuun, oikkuni tai kunnianhimoni
valinkauhaan. Kaikki tai ei mitään. Te olette masentunut, sairas,
melkein tukehtunut siitä liiallisesta ilmasta, jota tunnin ajan
kestäneen vapautenne on teille täytynyt antaa. Se on minulle varmana
merkkinä siitä, että te ette tahdo kauan hengittää runsain, pitkin
siemauksin. Tyytykäämme siis vaatimattomampaan, voimiimme paremmin
suhtautuvaan elämään. Jumala on todistajani, vakuutan hänen
kaikkivaltansa kautta, että tahdon rakentaa onnenne tästä
koettelemuksesta, johon olen teidät saattanut."

"Puhukaa, puhukaa!" virkkoi prinssi niin vilkkaasti, että se sai
Aramiksen miettimään.

"Minä tiedän", jatkoi kirkkoruhtinas, "Ali-Poitoussa kolkan, jonka
olemassaoloa ei kukaan ole loitompana aavistanut. Kymmenen
neliöpenikulmaa maata, eikö se ole mahtava alue? Kymmenen
neliöpenikulmaa, monseigneur, ja kaikki vesien saartelemaa, nurmien ja
kaislan peittämää. Nuo laajat rämeet lepäävät paksuun vihviläviittaan
puettuina, syvinä, äänettöminä, hymyilevän auringon alla. Kaikkialla
näkee metsää kasvavia pikku saaria. Jotkut kalastajaperheet elelevät
siellä laiskasti isoilla raidasta ja lepästä tehdyillä lautoillaan,
joiden lattialle on levitetty kaislakerros ja katto punottu tukevista
ruo'oista. Nuo alukset, nuo uivat asunnot liikkuvat tuulen varassa
minne sattuu. Kun ne joutuvat koskettamaan rantaa, tapahtuu se niin
pehmeästi, että uinaileva kalastaja ei sysäyksestä herää. Hänellä
syntyy halu nousta maalle vain hänen nähdessään rantakana- tai
hyyppäparvia, kuikka- tai kurmitsajoukkueita, tavisorsia tai kurppia,
joita hän saalistaa ansalla tai muskettinsa luodilla. Hopeanhohtavat
järvisillit, jättimäiset ankeriaat, jäntevät hauet, harmaanpunervat
ahvenet täyttävät joukoittain hänen verkkonsa. Hänen tarvitsee vain
valita lihavimmat ja päästää loput menemään. Kaupunkilainen tai sotilas
ei kuuna päivänä ole tuohon seutuun tunkeutunut. Ilmanala on siellä
leppeä. Muutamain kukkulain rinteillä viihtyvät siellä viiniköynnökset,
joille mehevä maaperä tarjoo ravintoa, kypsyttäen niiden mustanpuhuvat
ja valkoiset rypäleet kauniin täyteläisiksi. Kerran viikossa lähtee
ruuhi noutamaan yhteisestä uunista lämpimän, kellervän leivän, jonka
tuoksu jo kaukaa hyväilee nenää. Siellä elelette kuin muinaisaikain
patriarkka, mahtavana herrana villakoirinenne, onkinenne, pyssyinenne
somassa kaislamajassanne, nauttien yltäkyllin metsän antimista ja
tuntien täyttä turvallisuutta. Täten vietätte vuodet, kunnes
tuntemattomaksi muuttuneena olette pakottanut Jumalan luomaan
kohtalonne uudestaan. Tässä kukkarossa on tuhannen pistolia,
monseigneur; se on enemmän kuin tarvitsette ostaaksenne koko tuon
rämetienoon, josta olen teille puhunut; se riittää teille elääksenne
siellä niin monta vuotta kuin teillä on päiviä elettävinä; se riittää
runsaasti tekemään teistä mainitun alueen rikkaimman, vapaimman,
onnellisimman ihmisen. Ottakaa pastaan avomielisesti ja arvelematta
niinkuin tarjoankin. Riisumme heti valjaista kaksi hevosta; kuuromykkä
palvelijani vie teidät -- yöt vaeltaen, päivät nukkuen -- seudulle,
josta teille puhuin, ja minulle jää ainakin se tyydytys, että tiedän
tehneeni ruhtinaalleni palveluksen, jota hän itse toivoi. Minä olen
silloin luonut onnellisen ihmisen. Jumala katselee sitä suuremmalla
mielihyvällä kuin jos olisin nostattanut voimakkaan miehen. Tässähän ei
liene mitään vaikeutta tiellä. -- No, mitä vastaatte, monseigneur?
Tässä rahat. Oh, älkää epäröikö! Poitoussa ei teitä uhkaa mikään vaara,
ellei rämetienoon horkka. Mutta sikäläiset viisaat kyllä parantavat
teidät sellaisista kohtauksista keltaisten kolikkojenne palkitsemina.
Jos sitävastoin valitsette sen toisen osan, tiedättehän, asetutte
alttiiksi salamurhaajalle valtaistuimella tai kuristamiselle
vankilassa. Kautta autuuteni, sanon sen nyt, kun olen punninnut
molempia vaihtoehtoja, kautta elämäni, minä horjuisin!"

"Monsieur", vastasi nuori prinssi, "sallikaa minun -- ennenkuin teen
päätökseni -- astua näistä vaunuista, kävellä maassa ja kysyä neuvoa
siltä ääneltä, jolla Jumala puhuu vapaassa luonnossa. Kymmenen minuutin
kuluttua vastaan."

"Olkaa hyvä, monseigneur", sanoi Aramis kunnioittavasti kumartaen,
sillä perin juhlalliselta ja ylevältä oli kajahtanut ääni, joka nuo
sanat lausui.




216.

Kruunu ja tiara.


Aramis oli astunut alas nuoren miehen edellä ja piteli hänelle
vaununovea avoinna. Laskiessaan jalkansa sammalelle vallantavoittelija
ilmeisesti vapisi koko ruumiissaan ja käveli vaunujen ympäri muutamin
kömpelöin, melkein horjuvin askelin. Näytti siltä kuin vankiparka olisi
ollut aivan tottumaton liikkumaan ihmisten polkemalla maankamaralla.

Oli elokuun 14 päivä, ja kello läheni yhtätoista illalla. Isot pilvet
olivat rajuilman enteinä peittäneet taivaan, ja niiden poimuihin katosi
kaikki valo, joten pimeys verhosi koko maiseman. Tuskin eroittausivat
kujan suut näreiköstä harmaalla, läpikuultamattomalla puolihämyllä,
jonka tarkemmin tähystäessään havaitsi tuon täydellisen pimeyden
keskellä. Mutta ruohosta kohoavat tuoksut ja vieläkin tuikeammat ja
tuoreemmat tammien lemut, haalea ja öljynpehmeä ilma, joka häntä ensi
kertaa ympäröitsi niin moneen vuoteen, sanomaton vapauden nautinto
paljaan taivaan alla, kaikki tuo haastoi prinssille niin tenhoavaa
kieltä, että hän äsken osoittamastaan pidättyväisyydestä tai melkein
tekeytymisestä huolimatta antautui liikutuksensa valtaan ja riemun
huokaus kohosi hänen rinnastaan.

Sitten hän vähitellen nosti raskaaksi käynyttä päätänsä, hengittäen
keuhkoihinsa ilman leyhäyksiä, kun ne eri tuoksuilla kyllästettyinä
lehahtelivat hänen elostuneita kasvojaan vasten. Laskien kätensä
ristikkäin povelleen ikäänkuin estääksensä tämän uuden onnen
pakahduttamasta sydäntään, hän ahmi halukkaasti tätä outoa ilmaa, joka
öisin täyttää korkeiden metsien holvikatoksen. Tuo taivas, joka
häämöitti yläpuolella, vesi, jonka kohinan hän kuuli, eläimet, joiden
ääniä liikkui pimennossa, eikö tämä ollut ihanaa todellisuutta? Eikö
piispa ollut houkkio uskoessaan, että tässä maailmassa oli muutakin
unelmoitavaa?

Nämä maalaiselämän päihdyttävät, kaikista huolista, kaikesta pelosta ja
pakotuksesta vapaat kuvat, tämä onnellisten päivien valtameri, joka
lakkaamatta päilyy nuoressa mielikuvituksessa -- siinä oli todella
syötti, johon tyrmän kivilattian riuduttama, Bastiljin ohuen ilman
kalventama vankipoloinen olisi hyvin saattanut tarttua. Tätä muistamme
Aramiksen hänelle tarjonneen, luvatessaan hänelle vaunuihin varatut
tuhannen pistolia ja esittäessään hänelle, minkä maallisen paratiisin
Ali-Poitoun erämaat kätkivät maailman silmiltä.

Tällaisia ajatuksia liikkui Aramiksen mielessä hänen tarkatessaan
ahdistuneen levottomasti Filipin riemastusten hiljaista kulkua ja
nähdessään hänen vähitellen vaipuvan yhä syvempiin mietteisiin.

Niin, haltioitunut prinssi kuului maahan enää vain jalkojensa
kosketuksella, sillä hänen sielunsa oli lentänyt Jumalan jalkojen
juureen, rukoillen kaikkivaltiasta lähettämään valonpilkkeen tähän
epäröimiseen, jonka täytyi ratkaista hänen koko tulevaisuudekseen.
Hetki oli kauhea Vannesin piispalle. Hän ei ollut koskaan istunut niin
kohtalokkaan hetken todistajaksi. Tämä teräksinen sielu, tottuneena
leikkimään elämässä vain raukeavilla vastuksilla, tuntematta itseään
koskaan alemmaksi, sortumatta milloinkaan voitetuksi, jäisikö hän
onnistumattomaksi suuressa suunnitelmassaan senvuoksi, ettei ollut
aavistanut muutamien raikkaiden henkäysten ja kastepisaroista
kostuneiden puunlehvien vaikutusta ihmisruumiiseen?

Epäilyksensä tuskan naulitsemana liikkumattomaksi Aramis siis katseli
tätä murheellista temmellystä Filipin sielussa, josta kaksi
salaperäistä enkeliä keskenään taistelivat. Kärsimystä kesti ne
kymmenen minuuttia, jotka nuorukainen oli pyytänyt. Tämän iäisyyden
aikana Filip ei lakannut tähystelemästä taivasta rukoilevin, surullisin
ja kostein silmin. Aramis ei herjennyt tarkkaamasta Filipiä ahnain,
hehkuvin, tuimin katsein.

Yhtäkkiä nuoren miehen pää painui kumaraan. Hänen ajatuksensa
laskeutuivat jälleen maan päälle. Hänen katseensa näkyi jäykistyvän,
otsa rypistyi, suun seuduille muodostui hurjan rohkeuden piirre. Sitten
tuo katse kävi vielä kerran tuijottavaksi, mutta tällöin siinä kuvastui
maallisen loiston liekki, nyt se muistutti Saatanan katsetta vuorella,
kun hän Jeesusta vietelläkseen näytti tälle maailman valtakunnat ja
niiden kunnian.

Aramiksen silmä muuttui jälleen yhtä leppeäksi kuin se oli ollut
synkkä. Silloin Filip tarttui nopealla ja hermostuneella liikkeellä
hänen käteensä.

"Menkäämme", hän virkkoi, "menkäämme sinne, mistä voi tavoittaa Ranskan
kruunun!"

"Onko se teidän päätöksenne, ruhtinaani?" vastasi Aramis.

"Se on päätökseni."

"Peruuttamaton?"

Filip ei edes huolinut sitä vahvistaa. Hän tähysti tiukasti piispaa,
ikäänkuin kysyäkseen tältä, oliko mahdollista, että mies koskaan
peruutti tehtyä päätöstänsä.

"Nuo silmäykset ovat luonnetta kuvastavia tulinuolia", virkkoi Aramis
kumartuen Filipin käden yli. "Teistä tulee suuri, monseigneur, siitä
vastaan."

"Palatkaamme, jos suvaitsette, siihen keskustelumme kohtaan, mihin se
meiltä jäi. Luullakseni sanoin teille, että _tahdoin_ harkita kanssanne
kahta seikkaa, ensiksikin vaaroja ja vastuksia. Tämä kohta on
ratkaistu. Toisena kohtana ovat ne ehdot, jotka minulle asettaisitte.
Teidän vuoronne on puhua, herra d'Herblay."

"Ehdot, ruhtinaani?"

"Epäilemättä. Te ette pysäytä minua tielle minkään pikkuseikan tähden,
ettekä tee minulle sitä vääryyttä, että otaksuisitte minun uskovan
teidät aivan pyyteettömäksi tässä asiassa, paljastakaa siis minulle
kiertelyttä ja pelotta sisimmät ajatuksenne."

"Sen teen, monseigneur. Kun kerran tulette kuninkaaksi..."

"Milloin se tapahtuu?"

"Se tapahtuu huomenillalla, sanokaamme yöllä."

"Selittäkää minulle, millä tavalla."

"Tehtyäni ensin kysymyksen teidän kuninkaalliselle korkeudellenne."

"Olkaa hyvä."

"Minä olin lähettänyt teidän kuninkaallisen korkeutenne luo erään
miehistäni, antaen hänen toimekseen jättää teille vihkosen tiheään
kirjoitettuja ja huolellisesti laadittuja tiedonantoja, jotta teidän
korkeutenne saisi tarkan selvyyden kaikista nykyisen hovinne
muodostavista sekä siihen vastaisuudessa kuuluvista henkilöistä."

"Minä olen kaikki ne kuvaukset lukenut."

"Tarkkaavaisesti?"

"Osaan ne ulkoa."

"Ja oletteko ne myöskin ymmärtänyt? Anteeksi, minä voinen kysyä tätä
Bastiljiin suljetulta poloiselta. Sanomattakin on selvää, että viikon
päästä minulla ei enää ole mitään kyseltävä teidänlaiseltanne mieheltä,
joka kaikkivaltaisuudessaan nauttii vapauttansa."

"Kyselkää minulta siis. Tahdon olla oppilaana, jonka on kerrattava
viisaalle mestarilleen sovittu läksy."

"Ensiksikin perheestänne, monseigneur."

"Äidistäni, Itävallan Annastako? Kaikista hänen huolistaan ja
surullisesta taudistaan? Oi, minä tunnen hänet, minä tunnen hänet!"

"Toisesta veljestänne?" virkkoi Aramis kumartaen.

"Olitte liittänyt noihin tiedonantoihin niin oivallisesti piirrettyjä
ja väritettyjä muotokuvia, että minä niiden avulla tunnen henkilöt,
joiden luonne, tavat ja elämäkerta minulle ilmenevät selityksissänne.
Veljeni Monsieur on komea, tummanverevä, kalpeakasvoinen mies; hän ei
rakasta vaimoaan Henrietteä, jota minä, Ludvig XIV, olen hiukan
rakastellut ja jolle vieläkin keimailen, vaikka hän tahtoessaan
karkoittaa neiti de la Vallièren aiheutti minulle paljon kyyneliä."

"Varokaa sen tyttösen silmiä", virkkoi Aramis. "Hän rakastaa
vilpittömästi nykyistä kuningasta. On vaikea pettää rakastavan naisen
katsetta."

"Hän on vaaleaverinen, sinisilmäinen, ja hänen hellyytensä kyllä
ilmaisee minulle, kuka hän on. Hän ontuu hiukan, hän kirjoittaa joka
päivä kirjeen, johon minä annan herra de Saint-Aignanin vastata."

"Tunnetteko hänet?"

"Aivan kuin hänet näkisin, ja minä tiedän hänen viimeiset minulle
sepittämänsä säkeet, samoin kuin oman runopukuisen vastaukseni."

"Hyvä on. Tunnetteko ministerinne?"

"Colbertilla on rumat ja synkät, mutta nerokkaat piirteet, otsalle
valuva tukka; iso, jykevä, täyteläinen pää. Hän on herra Fouquetin
verivihollinen."

"Hänen suhteensa ei meidän tarvitse olla huolissamme."

"Ei, koska teidän ehdottomasti täytyy minulta vaatia hänen
karkoittamistaan, eikö niin?"

Täynnä ihailevaa ihmettelyä Aramis tyytyi lausumaan:

"Teistä tulee hyvin mahtava, monseigneur."

"Näette", lisäsi prinssi, "että osaan läksyni mainiosti, Ja Jumalan ja
teidän avullanne välttänen kompastuksia."

"Hovissanne on vielä hyvin kiusallinen silmäpari, monseigneur?"

"Niin on, muskettisoturien kapteeni herra d'Artagnan, teidän
ystävänne."

"Minun ystäväni, se täytyy myöntää."

"Hän, joka saattoi la Vallièren Chaillotin luostariin, -- joka vei
Monkin kirstuun suljettuna kuningas Kaarle II:lle -- joka on perin
hyvin palvellut äitiäni ja jolle Ranskan kruunu on tavattoman suuressa
kiitollisuudenvelassa. Vaaditteko minua karkoittamaan hänetkin?"

"En koskaan, sire. D'Artagnan on mies, jolle otollisella hetkellä otan
ilmoittaakseni kaikki. Mutta olkaa varuillanne, sillä jos hän pääsee
jäljillemme ennen sitä paljastusta, niin teidät tai minut otetaan
kiinni ja surmataan. Hän on toimekas mies."

"Minä muistan neuvonne. Puhukaa minulle herra Fouquetista. Mitä hänestä
tahdotte tehdä?"

"Hetkinen vielä, pyydän, monseigneur. Anteeksi, jos minulta näkyy
puuttuvan kunnioitusta, kun teiltä yhä kyselen."

"Se on teidän velvollisuutenne ja myöskin oikeutenne."

"Ennenkuin käymme puhumaan herra Fouquetista, kieltää omatuntoni minua
unohtamasta erästä toista ystävääni."

"Herra du Vallonia, Ranskan Herkulesta? Hänen menestyksensähän on
varma."

"Ei, hänestä minä en aikonut puhua."

"Siis kreivi de la Fèresta?"

"Ja hänen pojastaan, meidän kaikkien neljän pojasta."

"Tuosta pojasta, joka riutuu rakkaudesta veljeni petollisesti
riistämään la Vallièreen! Olkaa huoletta, osaan kyllä toimittaa tytön
hänelle takaisin. Sanokaa minulle eräs asia, herra d'Herblay: Unohtaako
ihminen vääryydet rakastaessaan? Antaako mies anteeksi naiselle, joka
on pettänyt? Onko se ranskalaiselle hengelle ominaista? Onko se
ihmissydämen lakien mukaista?"

"Mies, joka rakastaa syvästi, niinkuin Raoul de Bragelonne, unohtaa
lopulta rakastettunsa rikkeen. Mutta minä en tiedä, unohtaako Raoul."

"Tässäkö kaikki, mitä halusitte puhua minulle ystävästänne?"

"Kaikki."

"Sitten herra Fouquetista. Mikä on minun hänestä tehtävä?"

"Yli-intendentti, kuten ennenkin, pyydän."

"Olkoon niin! Mutta tänään hän on pääministeri."

"Ei aivan."

"Tietämätön ja hämmentynyt kuningas, jollainen minusta tulee, tarvitsee
pääministeriä."

"Eikö teidän majesteettinne tarvitse ystävää?"

"Minulla on niitä vain yksi; se olette te."

"Myöhemmin saatte muita, vaikka ette koskaan yhtä hartaita, maineenne
kartuttamiseen yhtä kiihkeitä."

"Teistä tulee pääministerini."

"Ei heti, monseigneur. Se herättäisi liiaksi loukkaannusta ja
kummastusta."

"Isoäitini Maria Mediciläisen pääministeriksi tuli herra de Richelieu
vain Luçonin piispana, kuten te olette Vannesin piispa."

"Näen, että tiedonantoni ovat suuresti hyödyttäneet teidän
kuninkaallista korkeuttanne. Järkenne ihmeellinen terävyys täyttää
mieleni ilolla."

"Tiedän kyllä, että herra de Richelieusta kuningattaren turvissa pian
tuli kardinaali."

"On parempi", sanoi Aramis kumartaen, "että minusta tulee pääministeri
vasta sitten kun teidän kuninkaallinen korkeutenne ensin on toimittanut
minulle kardinaalin nimityksen."

"Siksi pääsette ennen kuin kahta kuukautta on kulunut, herra d'Herblay.
Mutta se on hyvin vähän. Te ette loukkaa minua pyytämällä enemmän, vaan
saattaisitte minut murheelliseksi, jos tyytyisitte tuohon."

"Niinpä minulla onkin muutamia suurempia toivomuksia, monseigneur."

"Puhukaa, puhukaa!"

"Herra Fouquet ei ainiaan kykene asioiden johtoon, hän vanhenee pian.
Hän pitää huvittelusta; nykyään se vielä käy päinsä hänen työnsä
kärsimättä haittaa, hän kun on säilynyt hyvinkin nuorekkaana, mutta se
nuoruuden jäännös hupenee ensimmäiseen murheeseen tai sairauteen, mitä
hänelle sattuu. Me säästämme häneltä murheen, koska hän on kunnon mies
ja ylevä sielu. Me emme voi säästää häntä sairaudelta. Siinä kohden
olemme siis selvillä. Kun olette maksanut kaikki veikanne herra
Fouquetille ja saanut valtion raha-asiat järjestykseen, jääköön hän
kuninkaaksi runoilijoittensa ja maalariensa hoviin. Me olemme tehneet
hänet rikkaaksi. Tultuani sitten teidän kuninkaallisen korkeutenne
pääministeriksi voin hoitaa omiani ja teidän harrastuksianne."

Nuori mies katseli puhetoveriaan.

"Mainitsemamme herra de Richelieu", virkkoi Aramis, "erehtyi suuresti
pyrkiessään hallitsemaan ainoastaan Ranskaa. Hän antoi kahden
kuninkaan, Ludvig XIII:n ja itsensä, jakaa saman valtaistuimen, vaikka
hän olisi voinut heidät mukavammin sijoittaa kahdelle eri
valtaistuimelle."

"Kahdelle valtaistuimelle?" ihmetteli nuori mies haaveillen.

"Niin juuri", jatkoi Aramis tyynesti; "kardinaali, joka on Ranskan
pääministeri ja kaikkein kristillisimmän kuninkaan suosion tukena;
kardinaali, jonka käytettäväksi hänen herransa, kuningas, antaa
aarteensa, armeijansa, neuvoskuntansa, sellainen mies hoitaisi
asemaansa huonosti, käyttäessään apulähteitänsä vain Ranskan hyväksi.
Teistä muuten", lisäsi Aramis katsahtaen syvälle Filipin silmiin, "ei
tule isänne kaltainen hento, hidas ja kaikkeen väsynyt kuningas. Teistä
tulee lujatahtoinen hallitsija, jonka miekka on voimakas, ja
valtiutenne rajat eivät tyydyttäisi teitä: minä olisin silloin teidän
tiellänne. Mutta älköön mikään salainen ajatus koskaan hipaisko, saati
sitten horjuttako ystävyyttämme. Minä tulen teille antaneeksi Ranskan
valtaistuimen, te lahjoitatte minulle Pyhän Pietarin tuolin. Kun teidän
uskolliseen, lujaan ja aseistettuun mahtiinne liittyy sellaisen paavin
valta kuin minusta tulee, ei Kaarle V, joka omisti kaksi kolmannesta
sivistyneestä maailmasta, eikä Kaarle Suuri, joka omisti sen kokonaan,
ulotu edes vyötäisiinne. Minulla ei ole liittolaisia, minulla ei ole
ennakkoluuloja, minä en syökse teitä kerettiläisten vainoihin, en
jouduta teitä perhesotiin. Minä sanon teille: 'Meille molemmille kuuluu
maailma, minulle sielut ja teille ruumiit.' Ja koska minä kuolen
ensimmäisenä, jää perintöni teille. Mitä sanotte suunnitelmastani,
monseigneur?"

"Minä sanon, että teette minut onnelliseksi ja ylpeäksi, kun olen nyt
ymmärtänyt teidät, herra d'Herblay. Teistä tulee kardinaali, ja
kardinaalina olette minun pääministerini. Ja sitten te osoitatte
minulle, mitä on tehtävä, jotta teidät valitaan paaviksi. Minä teen
sen. Pyytäkää minulta vakuuksia."

"Se on tarpeetonta. En aio koskaan toimia teidän voittamatta siitä
jotakin. En koskaan nouse muutoin kuin nostaen teitä ylemmälle
askelmalle. Pysyttelen teistä aina kyllin etäällä säästyäkseni
kateudeltanne, ja olen aina kyllin lähellä kannattaakseni etuanne ja
hoidellakseni ystävyyttänne. Kaikki tämän maailman sopimukset
rikkoutuvat siksi, että niiden sisältämä etu kallistuu toiselle
puolelle. Meidän välillämme ei koskaan käy siten; minä en tarvitse
vakuuksia."

"Veljeni... siis... häviää?..."

"Aivan yksinkertaisesti. Me sieppaamme hänet vuoteeltaan sormen
painallusta tottelevan lattian avulla. Nukahdettuaan kruunu päässä hän
herää vankeudessa. Siitä hetkestä alkaen te yksin käskette, ja rakkain
pyrintönne on säilyttää minut lähellänne."

"Se on totta! Tuossa käteni, herra d'Herblay."

"Sallikaa minun, sire, mitä kunnioittavimmin polvistua eteenne. Me
syleilemme toisiamme sinä päivänä, kun kummallakin on vallanmerkki
otsalla: teillä kruunu, minulla tiara."

"Syleilkää minua tänäänkin, ja olkaa enemmän kuin suuri, enemmän kuin
älykäs, enemmän kuin ylevä nero, -- olkaa minulle hyvä, olkaa minun
isäni!"

Aramis oli heltymäisillään prinssin sanoista. Hän aavisti sydämessään
ennen tuntematonta liikutusta; mutta tämä vaikutelma haihtui hyvin
pian.

-- Hänen isänsä! -- ajatteli hän. -- Niin, _pyhä_ isä!

Ja he astuivat jälleen vaunuihin, jotka vierivät nopeasti
Vaux-le-Vicomten tielle.




217.

Vaux-le-Vicomten linna.


Penikulman päässä Melunista sijaitseva herraskartano Vaux-le-Vicomte
oli Fouquetin rakennuttama 1635. Silloin olivat Ranskassa rahat
vähissä. Mazarin oli kerännyt talteensa mitä vain saattoi kiskoa, ja
muut varat olivat Fouquetin käytettävinä. Mutta muutamilla ihmisillä on
hedelmällisiä heikkouksia ja hyödyllisiä paheita: syytäessään miljoonia
tähän palatsiin oli Fouquet tullut nostattaneeksi esiin kolme suurta
miestä: rakennuksen arkkitehdin Levaun, puutarhain suunnittelijan Le
Nôtren ja huoneiden taiteellisen sisustajan Le Brunin.

Jos tätä maalaislinnaa vastaan saattoi tehdä mitään muistutusta, niin
se huomautus kohdistui rakentelun tavattomaan suurpiirteisyyteen ja
muhkeuteen; sananlasku puhuu vieläkin auranaloissa sen katosta, jonka
kunnossapitäminen nielee meidänkin päivinämme pikku omaisuuksia, kuten
kaikkina aikoina. Astuessaan sisälle tilavasta karyatidien
kannattelemasta ristikkoportista näkee heti edessään avaran
linnanpihan, jonka taustalla varsinainen asuinrakennus kohoaa; pihan
ympäryskehäksi kaivetut syvät vallihaudat ovat suojatut komealla
kivisellä kaiteella. Ylen uljaana nousee kiviportailtaan keskustan
eturakennus vallitsemaan aluetta kuin kuningas valtaistuimella,
tukenaan neljä kulmarakennusta, joiden mahtavat joonilaiset pylväät
majesteettisina päättyvät korkealla kattoräystäisiin. Arabeskeilla
somistetut päätyveistokset ja pilarien otsikot tehostavat kaikkialla
upeutta ja soreutta, ja kaiken yli kaareutuvat kupulaet edustavat
juhlallista ylevyyttä.

Tämä alamaisen rakennuttama maahovi muistuttaa paljon suuremmassa
määrin kuninkaallista palatsia kuin ne loistorakennukset, jotka Wolsey
katsoi pakolliseksi luovuttaa valtiaallensa, pelätessään tämän
kateutta.

Mutta jos tässä palatsissa mikään erityinen kohta herättää aivan
poikkeuksellista ihailua uhkealla aistikkuudellaan, -- jos tällöin
sisäsuojienkaan loistelias järjestely ylellisine kultauksineen sekä
runsaine maalauksinensa ja veistokuvineen ei kenties tunnu suurimmalta
saavutukselta, niin parhaaksi ihmeeksi osoittautuu Vauxin puisto ja
puutarha-alue. Sikäläiset suihkulähteet, jotka v. 1653 herättivät
lumoutunutta hämmästystä, tenhoavat ainutlaatuisina merkillisyyksinä
vielä nykyään. Kuninkaat ja ruhtinaat ihastelivat noita ilmaputouksia,
ja mitä tulee sikäläiseen kuuluisaan luolaan, joka koitui niin monien
ikimuistoisten säkeiden aiheeksi, -- Pélissonin ja la Fontainen
haastelussa mainittujen luonnotarten olosijaan, niin sallittakoon
meidän olla yrittämättäkään kuvata sen kauneuksia, sillä me emme
haluaisi ilmeistä vajavuuttamme arvostelluksi. Vaikka puisto oli vasta
kahdeksan vuotta vanha, kohottelivat sen rungot jo tuuheita latvuksia
korkealle, kun Le Nôtre oli taitavasti jouduttanut raharuhtinaan
toivomusten toteutumista. Hän ei ainoastaan ollut siirrättänyt puita
taimitarhoista, joissa ne olivat päässeet kaksinkertaiseen kasvun
vauhtiin huolellisesti muokatussa ja voimakkaaksi höystetyssä mullassa;
vieläpä oli jokainen lähitienoilta tavattu lupaavan näköinen nuori puu
kaivettu maasta juurineen ja istutettu puistoon. Kannattihan Fouquetin
ostaa kasvavia puita tähän mielitekoonsa, kun hän oli lunastanut kolme
kylää tiluksinensa puiston perustamiseen.

Herra de Scudéry kertoo tätä palatsia kuvatessaan, että herra Fouquet
oli puiston ja puutarhain kastelemiseksi antanut jakaa erään joen
epälukuisiksi puroiksi ja yhdistää lähitienoon lähteensilmät
vesirikkaiksi vuolteiksi. Tuo herra de Scudéry jaarittelee tästä
Valterren palatsista paljonkin, yksityiskohtaisesti syventyessään
sen hauskuuksiin. Me menettelemme viisaammin, kun kehoitamme
uteliaita lukijoita mieluummin käymään Vauxissa kuin lukemaan tuon
_Clélie_-teoksen. Pariisista on Fouquetin entiseen loistokartanoon vain
yhtä monta penikulmaa kuin _Cléliessä_ niteitä.

Tämä muhkea maahovi oli nyt valmis vastaanottamaan _maailman suurimman
kuninkaan_. Herra Fouquetin ystävät olivat kuljettaneet sinne vaunuissa
hänen näyttelijänsä ja kulissinsa, hänen kuvanveistäjä- ja
maalaripiirinsä, kun taasen toiset olivat huolehtineet etevien
kynänkäyttäjien saapumisesta paikalle, koska täytyi olettaa, että
juhlallisuuksissa tarvittaisiin paljon ennakolta arvaamatontakin
kiireellistä sepittelyä. Luonnottarinakin suihkulähteet esiintyivät
vähäisessä määrin säveinä, pursuttaessaan ilmoille kristalliakin
kirkkaampaa vettä, valellen pronssisia tritoneja ja nereidejä auringon
säteissä kimmeltävillä vaahtolaineilla. Armeija palvelusväkeä
juoksenteli työkunnittain pihoilla ja avaroissa käytävissä, silloin kun
Fouquet, joka oli tullut vasta samana aamuna, asteli tyynenä ja
terävänäköisenä jakelemassa viimeisiä määräyksiään, toimitsijainsa
ensin suoriuduttua katselmuksestaan.

Oli elokuun 15 päivä, kuten sanottu. Aurinko kilotti suoraan alas
marmori- ja pronssijumalain hartioille; se kuumensi veden
kalalammikoissa ja kypsytti hedelmätarhassa nuo oivalliset persikat,
joita kuningas kaipasi vielä viisikymmentä vuotta myöhemmin, kun hän
_suureksi valtiaaksi_ suenneena virkkoi jollekulle Marlyssa, huomaten
uhkeita lajeja puuttuvan puutarhoistaan, jotka olivat maksaneet
Ranskalle kaksin verroin enemmän kuin Vauxin komeuteen oli käytetty:

"Te olette liian nuori ollaksenne koskaan maistanut herra Fouquetin
persikoita!"

Oi jälkimuistoa, oi maineen kuuluisuutta, oi tämän maailman kunniaa!
Mies, joka osasi niin hyvin arvostella ansioita, -- valtias, joka oli
saanut haltuunsa Nicolas Fouquetin perinnön, ottanut häneltä
palvelukseensa Le Nôtren ja Le Brunin, lähettänyt hänet elinkautiseksi
valtiovankilaan, -- hän muisti nyt pelkästään persikoista tämän
voitetun, tukahdutetun, unohduksiin painuneen vastustajansa! Kyllä oli
kannattanut Fouquetin syytää kolmekymmentä miljoonaa vesisäiliöihinsä,
kuvanveistäjiensä sulattimoihin, runoilijainsa käsikirjoituksiin,
maalariensa salkkuihin, luullen pysyvänsä jälkimaailman mielessä.
Tulipunainen ja pakahtumaisilleen mehevä persikka säleikön lehvistä
vilkkuvana, suippojen lehtiensä vehmaasta suojasta hohtelevana, tämä
pienoinen kasvikunnan tuote riitti elvyttämään suuren kuninkaan
muistossa Ranskan viimeisen yli-intendentin surullisen varjon!

Varmana siitä, että Aramis oli jakanut työvoiman tehokkaalla tavalla
sekä huolehtinut ovien vartioimisesta ja asuntojen kuntoonpanemisesta
kuninkaan saattuetta varten, Fouquet kohdisti huomionsa vain
kokonaisvaikutukseen. Gourville näytteli hänelle ilotulitusten
sovittelua; Molière opasteli häntä teatterissaan, ja samaten tarkasteli
rahaministeri kappelin, juhlasalit ja lehterit. Ihan uupuneena laskeusi
linnanherra juuri alas portaita, kun näki Aramiksen, joka viittasi
hänelle.

Yli-intendentti kiirehti ystävänsä luo, joka pysähdytti hänet ison,
vastavalmistuneen taulun eteen. Hikipäässä uurastikin taidemaalari Le
Brun vielä kankaansa edessä, maalin tahrimana, kalpeana uupumuksesta ja
innostuksesta, nopealla siveltimellään antaen sille viimeisiä
kosketuksia. Se oli odotetun kuninkaan muotokuva siinä juhla-asussa,
jota Percerin oli suvainnut ennakolta näyttää Vannesin piispalle.

Fouquet asettui taulun eteen, joka vereksessä kosteudessaan tuntui ilmi
elävältä. Hän katseli muotoa, arvioitsi työtä, ihaili, ja kun ei
kyennyt keksimään tämän Herkules-saavutuksen arvoista palkkiota, hän
kiersi käsivartensa maalarin kaulaan ja syleili tätä. Yli-intendentti
tärveli siinä tuhannen pistolin puvun, mutta hän oli elähdyttänyt Le
Brunin mielen.

Se oli ylpeä hetki taiteilijalle, mutta karvas huomio herra
Percerinille. Tämä oli köpittänyt paikalle Fouquetin takana ja
ihastellut Le Brunin taulussa pukua, jonka hän oli valmistanut
hallitsijalle, -- taideteosta, hän sanoi, jolle ei ollut vertaa muualla
kuin herra yli-intendentin vaatetuskammiossa.

Hänen päivittelynsä keskeytti palatsin harjalta annettu merkki.
Melunin takana, jo silloin metsättömällä lakeudella, olivat Vauxin
tähystäjät havainneet kuninkaan ja kuningatarten kulkueen: hänen
majesteettinsa oli saapumassa Melunin kaupunkiin pitkine vaunu- ja
ratsastajajonoineen.

"Tunnin päästä", virkkoi Aramis Fouquetille.

"Tunnin päästä", toisti tämä huoaten.

"Ja kansa vielä kysyy, mitä hyötyä kuninkaallisista juhlista on!"
jatkoi Vannesin piispa teennäisesti nauraen.

"Voi, ihmettelen sitä minäkin, vaikken kuulu yleisöön."

"Minä selitän sen teille neljänkolmatta tunnin kuluttua, monseigneur.
Omaksukaa nyt vain hilpein sävynne, kun on ilon päivä."

"No niin, uskokaa minua, jos tahdotte, d'Herblay", lausui
yli-intendentti liikuttuneena ja sormellaan viitaten näköpiirin
reunasta soluvaan kuninkaalliseen kulkueeseen, "hän ei pidä paljonkaan
minusta, enkä minä juuri paremmin hänestä, mutta ties mistä johtuukaan,
että hän nyt lähestyessään taloani..."

"Mitä niin?"

"Nyt lähestyessään hän on minulle pyhempi, enemmän kuningas, melkein
kallis."

"Kallis? Kyllä", tokaisi Aramis leikkien sanalla kuten myöhemmin abbé
Terray lausui kaksimielisesti Ludvig XV:sta.

"Älkää tehkö pilaa, d'Herblay; minä tunnen, että jos vain hän tahtoisi,
rakastaisin tuota nuorta miestä."

"Minulle sitä ei tarvitse sanoa", huomautti Aramis, "vaan mieluummin
herra Colbertille."

"Colbertille!" huudahti Fouquet. "Miksi?"

"No, hän voi sen johdosta toimittaa teille kuninkaan käsikassasta
apurahan, päästyään yli-intendentiksi."

Aramis kumarsi lähteäkseen, ammuttuansa tämän nuolen.

"Minne olette menossa?" kysyi Fouquet synkistyneenä.

"Huoneeseeni vaihtamaan pukua, monseigneur."

"Mihin olettekaan majoittunut, d'Herblay?"

"Toisen huonekerran siniseen kamariin."

"Juuri kuninkaan makuuhuoneen yläpuolelle?"

"Ihan."

"Kuinka asetuittekaan niin hankalasti? Tuomitsette itsenne aivan
hievahtamattomaksi!"

"Minä nukun tai luen vuoteellani kaiken yötä, monseigneur."

"Entä palvelijanne?"

"Oh, minulla on vain yksi mukanani."

"Eipä paljon!"

"Esilukijani riittää minulle. Näkemiin, monseigneur; älkää väsyttäkö
itseänne liiaksi. Säilyttäkää vointinne vireänä kuninkaan tuloksi."

"Saanhan taas pian nähdä teidät? Ja ystävänne du Vallonin?"

"Hän on saanut viereisen huoneen ja pukeutuu paraikaa."

Fouquet nyökkäsi hymyillen ja läksi liikkeelle kuin ylipäällikkö, joka
katsastaa etuasemia, saadessaan merkin vihollisen lähestymisestä.




218.

Melunin viini.


Kuningas oli todella saapunut Meluniin vain aikeissa matkata suoraa
päätä edelleen. Nuori hallitsija oli huvittelunhaluinen. Koko
taipaleella hän oli ainoastaan kahdesti nähnyt la Vallièren, ja
arvaten mahdottomaksi puhutella tätä nyt ennen kuin yöllä Vauxin
puutarhassa vastaanottojuhlallisuuksien jälkeen, hän piti kiirettä
majoittumisellaan rahaministerinsä luokse. Mutta hän ei ottanut
laskelmassaan lukuun muskettisoturiensa kapteenia eikä myöskään
intendentti Colbertia.

Kalypson tavoin, joka ei kyennyt lohduttautumaan Odysseuksen lähdöstä,
gascognelaisemme mieltä yhä kaiveli, että hän ei voinut oivaltaa,
minkätähden Aramis oli pyytänyt Perceriniltä nähdäkseen kuninkaan uusia
pukuja.

-- Se vain on varma tosi, -- vakuutti tämä terävästi päättelevä sielu
itsekseen, -- että piispa-ystäväiselläni oli siinä joku erityinen
tarkoitus.

Turhaan hän kuitenkin vaivasi aivojaan. Hän oli kylläkin nokkela
käsittämään kaikkia hovijuonia, ja Fouquetin aseman hän tunsi paremmin
kuin tämä itse. Sentähden hän olikin saanut mieleensä mitä
kummallisimpia epäilyksiä, kun tuli tieto näistä juhlallisuuksista,
jotka olisivat köyhdyttäneet rikkaankin miehen, niin että koko hanke
häviön partaalle suistuneella esiintyi mahdottomana ja järjettömänä. Ja
lisäksi oli d'Artagnania pahasti kiusannut jo muutaman viikon ajan
Aramiksen salaperäinen toiminta, kun levoton piispa oli palannut
Belle-Isleltä ja tullut Fouquetin ylimmäksi järjestysmieheksi,
sekaantuen tämän kaikkiin asioihin ja alinomaa poiketen asioimaan
Bastiljin kuvernöörin kanssa.

-- Aramiksen kaltaisista miehistä, -- tuumi hän, -- pääsee paremmalle
puolelle ainoastaan miekka kädessä. Niin kauan kuin Aramis oli soturi,
oli toivoa hänen voittamisestaan, mutta hänen vedettyään költerinsä
päälle messukasukan ei maallikko mahda hänelle juuri tuon taivaallista.
Mitä hänellä voineekaan olla mielessään? Ja d'Artagnan pohti jälleen
tiukasti. "Mitäpä tuo lopultakaan minuun kuuluu, jos hän ainoastaan
tahtoo kukistaa herra Colbertin?" virkahti hän sitten. "Näinköhän tuo
nyt muuta hautoneekaan?"

D'Artagnan hieroi otsaansa, hedelmällistä seutua, josta hänen
hyppysensä olivat pusertaneet esiin niin monta kaunista ja hyvää
aatosta. Nytkin keinoksi tarjousi neuvotella Colbertin kanssa; mutta
vanha ystävyys kiinnitti häntä liiaksi Aramikseen, joten hän heti
hylkäsi ajatuksen liittoutumisesta piispan piirin katkerimman
vihamiehen kanssa. Sitäpaitsi hän itsekin oli karsas intendentille.

Olisi saattanut avata sydämensä kuninkaalle. Mutta kuningas ei
kaiketikaan olisi oivaltanut hänen epäluuloisuuttaan, kun se ei
perustunut ainoaankaan selvään tosiseikkaan.

Viimein hän päätti heti ensi kerralla tavatessaan käydä suoraan
puheisiin Aramiksen kanssa.

-- Minä otan hänet kahden kynttilän väliin, suorasukaisesti,
äkkiarvaamatta, -- suunnitteli muskettisoturi; -- panen hänet käsi
sydämellä vastaamaan minulle... mihin? No, jotakin hänen pitää minulle
selvitellä, _mordioux_, sillä tässä piilee juonta!

Hiukan tyyntyneenä oli d'Artagnan sitten suoriutunut
matkavalmistuksista, huolehtien siitä, että kuninkaan vielä jokseenkin
vähäinen sotilassaattue tuli hyvin johdelluksi ja järjestyneeksi.
Näistä kapteenin kohenteluista oli tuloksena, että kuningas
Melunin edustalle tultaessa suostui asettumaan muskettisoturien,
sveitsiläistensä ja ranskalaisen rakuunavartionsa etunenään, ikäänkuin
pikku armeijan päällikkönä. Colbert silmäili tätä aseväkeä hyvillä
mielin, mutta olisi suonut sitä olevan vielä kolmanneksen lisää.

"Miksi?" kysäisi kuningas.

"Osoittaaksemme yhä suurempaa kunniaa herra Fouquetille", vastasi
intendentti.

-- Syöstäksesi hänet häviöön sitä joutuisammin, -- ajatteli d'Artagnan.

Armeija ilmestyi siten Melunin luo, jonka arvohenkilöt toivat
kuninkaalle kaupungin avaimet, samalla ilmoittaen, että
kaupungintalolle oli kunniakäynnin virvokkeeksi varattu tienoon viiniä
maljan tyhjentämiseen.

Kuningas, joka oli odottanut pysähtymättä pääsevänsä kaupungin läpi
yhtämittaa perille asti, punehtui ärtymyksestä.

"Kuka tomppeli minulle on tuottanut tämän viivytyksen?" murisi hän
hampaittensa välistä, pormestarin pitäessä tervehdyspuhettaan.

"En minä vain", vastasi d'Artagnan; "mutta luulenpa, että ajatus on
lähtöisin herra Colbertista."

Colbert kuuli nimeänsä mainittavan.

"Mistä on kysymys, herra d'Artagnan?" hän tiedusti.

"Tekö olette järjestänyt, että kuninkaalle tarjotaan täällä Brien
viiniä?"

"Niin, monsieur."

"Teille siis kuuluu kuninkaan antama nimitys."

"Mikä nimitys, monsieur?"

"Mikä se nyt olikaan... Malttakaas... ääliö... ei, ei, tomppeli,
tomppeli, nauta, -- niin lausui hänen majesteettinsa siitä miehestä,
joka hänet pysähdytti maistelemaan Melunin viiniä."

Tämän laukauksen jälkeen d'Artagnan levollisesti taputti hevosensa
kaulaa. Colbertin iso pää karahti punaiseksi kuin kalkkunan heltta.
Nähdessään intendentin piirteet niin rumentuneiksi kiukusta ei
muskettisoturi heittänytkään vielä siihen; puhuja lasketteli yhä
lauseitaan, ja kuningas tulehtui silmin nähden.

"Hitto vieköön", virkkoi kapteeni tyynesti, "kuningas voi saada
aivohalvauksen. Mistä lemmosta saittekaan mokoman päähänpiston, herra
Colbert? Teillä on huono onni."

"Monsieur", sanoi intendentti suoristautuen, "se johtui innokkuudestani
palvelemaan kuningasta."

"Pyh!"

"Monsieur, Melun on hyvä kaupunki, joka maksaa säällisesti veronsa; sen
asukkaita olisi paha loukata."

"Kas sitä! Minä, joka en ole rahamies, olisin voinut havaita
aatoksessanne vain sen perusteen, että mielenne teki hiukan sapettaa
herra Fouquetia, joka tuolla linnassaan odottelee meitä hetimiten
saapuviksi."

Letkaus osui paikalleen. Colbert oli lyöty laudalta ja vetäytyi syrjään
korvat luimussa. Onneksi oli puhe nyt päättynyt. Kuningas tyhjensi
lasillisensa kaupungintalon edustalla, ja kulkue läksi jälleen
liikkeelle. Ludvig pureskeli huuliaan, sillä päivä oli kääntymässä
illaksi, kaikki toivo kävelystä la Vallièren keralla häviämässä.

Kuninkaan matkueen asettumiseksi Vauxin linnaan tarvittiin kaiken
ennakolta sovitun järjestelyn mukaan vähintään neljä tuntia.
Hytkähdyttelevän kärsimättömyyden vallassa Ludvig nyki ohjaksista,
päätyäkseen perille ennen pimeän tuloa; mutta uusi vastus ilmeni heti
kun oltiin jälleen jatkamassa kulkua.

"Eikö kuningas jää yöksi Meluniin?" kysyi Colbert herra d'Artagnanilta.

Intendentillä oli yhä senpäiväinen huono käsityskykynsä, kun hän siten
kääntyi nyt puhuttelemaan muskettisoturien päällikköä. Tämä oli
huomannut, että kuninkaan oli vaikea hillitä maltittomuuttaan. Mutta hän
ei halunnut antaa hallitsijansa saapua yli-intendentin vieraaksi
muutoin kuin kunnollisen saattueen keskessä, koko väkensä keralla; tämä
taasen merkitsi viivytystä, jonka täytyi vimmastuttaa jo ärsytettyä
valtiasta. Miten oli tämä ristiriita sovitettava? D'Artagnan käytti
hyväkseen Colbertin kysymystä ja esitti sen sellaisenaan kuninkaalle.

"Sire", hän virkkoi, "herra Colbert tiedustaa, eikö teidän
majesteettinne asetu yöksi Meluniin?"

"Yöksi Meluniin! Ja mitä varten?" kivahti Ludvig XIV. "Yöksi Meluniin!
Kuka lempo on voinut sellaista ajatellakaan, kun herra Fouquet odottaa
meitä tänä iltana?"

"Pelkäsin vain teidän majesteettinne kovin myöhästyvän", tokaisi
Colbert innokkaasti. "Hovisäännön mukaan ei kuningas voi ottaa
asuntoaan vieraassa paikassa ennen kuin miehistö on majoitettu ja
kaikki vartiot asetettu paikoilleen."

D'Artagnan kuunteli tarkkaavasti, viiksiänsä pureskellen. Kuningattaret
olivat niinikään huomaavaisina. He tunsivat väsymystä; he olisivat
tahtoneet päästä levolle ja ennen kaikkea pidättää kuningasta
lähtemästä illalla kävelylle Saint-Aignanin ja hovinaisten kanssa,
kuten kävi helposti laatuun, kun hovisääntö sulki heidät ensimmäisten
vastaanottojuhlallisuuksien jälkeen lopuksi iltaa huoneisiinsa,
hovinaisten ollessa vapaita heti palvelustehtäviensä päätyttyä.

Kuningas tajusi nämä eri harrastukset ja tunsi aseman kiusallisuuden
kovin kipeästi, pureskellessaan ratsuraippansa kahvaa. Miten selviytyä
tästä? D'Artagnan oli tekeytynyt herttaisen puolueettomaksi, Colbert
seisoi pönäkkänä.

"Kuulkaamme kuningattaren mielipidettä siitä", päätti Ludvig XIV
vihdoin, lähestyen kuninkaallisia naisia.

Ja hänen ystävälliseen sävyyn sattunut huomaavaisuutensa tunkeusi
Marie-Thérèsen suopeaan ja jalomieliseen sydämeen; vapaasta
ratkaisuvallastaan kieltäytyen kuningatar vastasi kunnioittavasti:

"Minä aina mielelläni noudatan kuninkaan toivomusta."

"Missä ajassa ehtisimme linnaan?" tiedusti Itävallan Anna
vaivalloisesti puhuen ja kädellään painellen kipeätä poveaan.

"Teidän majesteettinne vaunuissa menisi näin hyvällä tiellä tunti",
vastasi d'Artagnan. Kuningas katsahti häneen. "Kuningas ratsastaa sinne
neljännestunnissa", kiirehti kapteeni lisäämään.

"Niin ollen pääsisi vielä perille päivänvalolla."

"Mutta kuninkaalla ei ole mitään hyötyä ajan voittamisesta", muistutti
Colbert säveästi, "kun kerran sotilassaattue on ensin majoitettava."

-- On siinä paksupäisyyttä! -- ajatteli d'Artagnan; -- jos minua
huvittaisi nolata sinut ihan mahdottomaksi olemaan paikassasi, niin
voisin sen tehdä muutamalla sanalla.

"Kuninkaan sijassa", hän lausui ääneen, "minä jättäisin saattueeni
taammaksi ja lähtisin ystävänä herra Fouquetin luo, joka on
ritarillinen arvohenkilö; ratsastaisin linnaan vain vartiopäällikön
kanssa, saaden tästä menettelystä yhä suurempaa ylevyyttä ja
loukkaamattomuuden kunnioitusta."

Ilahdus säihkyi kuninkaan silmissä.

"Siinäpä hyvä neuvo, mesdames", sanoi hän. "Lähtekäämme ystävänä
ystävän luo. Ajakaa rauhallisesti, herrat vaunujen ohjaajat; ja me,
messieurs, eteenpäin!"

Kaikki ratsumiehet kiirehtivät kuninkaan perässä taipaleelle. Colbert
kätki karvaan ilmeensä hevosensa kaulan taakse.

-- Suoriuduinpahan hänestä, -- tuumi d'Artagnan nelistäessään, --
saadakseni vielä tänä iltana puhella Aramiksen kanssa. Onhan sitäpaitsi
Fouquet kunniallinen mies, -- _mordioux_, kun minä sen sanoin, niin sen
täytyy olla totta.

Niin tapahtui, että kellon lähetessä seitsemää illalla kuningas
ilmestyi Vauxin ristikkoportin eteen ilman torvien toitotusta ja
etujoukkoja, ilman tiedustuspartioita tai muskettisoturien saattuetta.
Fouquet oli jo puoli tuntia odotellut siellä avopäin huonekuntansa ja
ystäviensä ympäröimänä.




219.

Nektaria ja ambrosiaa.


Fouquet piteli jalustinta kuninkaalle, joka maahan laskeutuessaan
suoristausi sirosti ja armollisen suopeana ojensi isännälle kätensä.
Hallitsijan pikku vastustuksesta huolimatta toinen kohotti sen
kunnioittavasti huulilleen.

Kuningas tahtoi odottaa etupihalla vaunujen saapumista. Siihen ei
suurta kärsivällisyyttä tarvittukaan, kun tiet oli yli-intendentin
määräyksestä tasoitettu niin erinomaiseen kuntoon, että Melunin ja
Vauxin väliltä ei olisi löytänyt munan kokoista kiveä. Kuin matolla
vierien toivatkin ajopelit tärisyttämättä ja väsyttämättä kaikki naiset
kello kahdeksalta perille. Heidät otti vastaan ministerin puoliso, ja
heidän saapuessaan välähti päivänkirkas valo kaikista puista,
maljakoista ja marmoripatsaista. Tätä lumousta kesti, kunnes heidän
majesteettinsa olivat kadonneet palatsin sisäsuojamiin.

Kaikki nämä ihmeet, jotka kronikoitsija on kerännyt tai pikemmin
säilyttänyt selostuksessaan, uhaten kilpailla romaaninkirjoittajan
kanssa, -- tämän voitetun yön, parannetun luonnon häikäisevän loiston
kaikkine hupineen, kaikenlaatuisine ylellisyyksineen aistien ja hengen
tyydyttämiseksi laadittuna yhdistelmänä, kaiken tämän Fouquet
todellakin tarjosi kuninkaalleen tässä loihditussa sopukassa, jonka
vertaista ei kukaan Euroopan hallisija siihen aikaan voinut kehua
omistavansa.

Emme käy tässä puhumaan niistä suurista iltakemuista, joita kaikki
kuninkaalliset vieraat kunnioittivat läsnäolollaan, -- emme niiden
jatkona olleesta konsertista ja keijukaiskarkelosta. Kohdistamme
huomion kuninkaaseen, jonka kasvot alussa näyttivät hilpeiltä,
avomielisiltä ja onnellisilta, mutta pian saivat synkän, väkinäisen ja
ärtyneen ilmeen. Hän muisti oman asuntonsa ja tuon vaivaisen komeuden,
joka oli vain kuninkuuden väline olematta inhimillisesti puhuen
kuninkaan omaisuutta. Louvren upeat maljakot, Henrik II:n, Frans I:n,
Ludvig XI:n huonekalut ja pöytäkalustot olivat vain historiallisia
muistomerkkejä. Ne olivat pelkkiä taide-esineitä, kuninkaanviran
vanhoja peruja. Fouquetin komeus oli yksilöllistä ja esitti hänen omaa
aistikkuuttansa sekä tekotavaltaan että aineen valinnassa. Fouquet söi
kulta-astioista, joita taiteilijat olivat valaneet ja kaivertaneet
häntä varten. Fouquet joi viinejä, joiden nimetkin olivat Ranskan
kuninkaalle tuntemattomia, -- joi pikareista, joista jokainen oli
kallisarvoisempi kuin koko kuninkaallinen viinikellari.

Mitä sanoisimme saleista, seinäverhoista, tauluista, palvelijoista,
kaikenlaisista virkailijoista? Mitä sanoisimme palveluksesta,
jossa järjestys korvasi seurustelusäännöt, vieraitten hyvinvointi
ennakko-ohjeet, kun kestittävien hupi ja tyydytys oli ylimpänä lakina
kaikille isäntäänsä totteleville? Tuo kiirehtivien, meluamattomien
ihmisten parvi, tuo suuri vieraiden joukko, joka lukumäärältään silti
oli palvelusväkeä pienempi, nuo lukemattomat ruokalajit kulta- ja
hopea-astioissaan, säihkyvät valovirrat, peräti harvinaisten kukkien
paljous, joka oli vain esimakua luvatusta juhlanvietosta, hurmasi
kaikki läsnäolijat, ja nämä todistivat moneen kertaan ihailuaan, eivät
äänellä tai liikkeellä, vaan äänettömyydellä ja tarkkaavaisuudella --
noilla kahdella hovilaisten käyttämällä kielellä, joita valtiaan
läsnäolo ei pidättele.

Mutta kuninkaan silmät laajenivat mielenkarvaudesta; hän ei uskaltanut
enää katsahtaa kuningattareen. Ylpeydessään kaikkia muita luotuja
korskeampana Itävallan Anna koetti musertaa juhlien toimeenpanijan
osoittamalla halveksumista kaikelle, mitä hänelle tarjottiin.
Hyväsydäminen ja elämää ikävöivä nuori kuningatar sitävastoin ylisteli
Fouquetia, soi hyvällä ruokahalulla ja kyseli useiden tarjottujen
hedelmäin nimiä. Fouquet vastasi, että hän ei niitä itsekään
tiennyt, kertoen saavansa niitä ansareistaan, joissa hän usein itse
kokeili ulkomaisilla harvinaisuuksilla. Kuningas käsitti hänen
hienotunteisuutensa, ja se nöyryytti häntä vain yhä enemmän. Kuningatar
tuntui hänestä hiukan maalaiselta, ja Itävallan Anna muistutti
liiaksi Juno-jumalatarta. Itse hän koetti huolellisesti säilyttää
kylmäkiskoisuutensa, pidättyä sekä liiallisesta halveksimisesta että
yksinkertaisesta ihastelusta.

Mutta Fouquet oli ennakolta oivaltanut tämän kaiken: hän oli niitä
miehiä, jotka osaavat ottaa lukuun seurauksia edeltäkäsin. Kuningas oli
nimenomaan selittänyt haluavansa Fouquetin luona aterioidessaan jättää
silleen hovisäännön ja istua pöydässä koko juhlayleisön kanssa.
Ministeri oli kuitenkin saanut sovitetuksi, että kuninkaan päivällinen
tarjottiin tavallaan erikseen tässä yhteisessäkin tilaisuudessa.
Kokoonpanoltaan merkilliseen ateriaan kuului kaikkea, mistä kuningas
erityisesti piti, kaikkia hänen tavanomaisia mieliruokiaan, joten
Ludvigilla, valtakuntansa vankimmalla syömärillä, ei ollut mitään
aihetta verukkeeseen, että hänellä ei ollut ruokahalua, ja Fouquet meni
pitemmällekin: hän oli kuninkaan määräyksestä istuutunut itsekin
pöytään, mutta heti kun liemiruuat oli tarjoiltu, nousi hän omasta
kohdastaan palvelemaan hallitsijaa, hänen puolisonsa asettuessa
leskikuningattaren nojatuolin taakse seisomaan. Junon ylenkatse ja
Jupiterin nyrpeys eivät kyenneet vastustamaan tätä ylenpalttista
herttaisuutta. Leskikuningatar söi San-Lucarin viiniin kastetun
sokerileivoksen, ja kuningas maisteli kaikkea, virkkaen ministerille:
"Olisi mahdotonta, herra yli-intendentti, maukkaammin varustaa
ruokapöytää."

Silloin koko hovi ryhtyi ruokiin käsiksi niin innokkaasti kuin Egyptin
heinäsirkkaparvi hyökkää vihantaan laihoon.

Lopulta kuningas nälkänsä tyydytettyään jälleen synkistyi -- sitäkin
karvaammin, kun oli katsonut pakolliseksi osoittaa hyväntuulisuutta
välillä, ja hänen nurjamielisyyttään lisäsi sekin käsitys, että hänen
saattueensa ilmaisi mielihyväänsä isännälle muka liiaksi.

D'Artagnan, joka söi lujasti ja joi viininsä sekoittamattomana, vaikka
siltä ei näyttänyt, aterioitsi rauhassa edelleen, olematta mitään
huomaavinansa, mutta kuitenkin kaiken aikaa tehden hyödyllisiä
havaintoja.

Aterian päätyttyä kuningas ei tahtonut menettää iltakävelyään. Puisto
oli valaistu, ja ikäänkuin Vauxin herran käytettäväksi asettuen
hopeoitsi kuukin timanteillaan ja fosforihohteellaan tiheikköjä ja
lammikoita. Varjoisilla käytävillä tuntui virkistävä viileys, ja ne
olivat niin pehmeiksi hiekoitetut, että niitä asteli ihan
nautinnokseen. Juhlatunnelmasta ei enää puuttunut mitään, kun kuningas
osuikin tapaamaan la Vallièren erään lehdon mutkassa, saaden
tilaisuuden puristaa hänen kättänsä ja kuiskata hänelle: "minä rakastan
sinua", kenenkään muun sitä kuulematta kuin saattelevan d'Artagnanin ja
edellä astuvan herra Fouquetin.

Lumottu yö kävi myöhäiseksi. Kuningas kysyi huonettaan, ja heti syntyi
yleinen hyörinä. Kuningattaret saatettiin luuttujen ja huilujen
sävelissä suojiinsa, ja kuningas näki makuuhuoneeseensa noustessaan
muskettivartionsa, jonka herra Fouquet oli haetuttanut Melunista ja
kutsunut illalliselle.

D'Artagnan menetti kaiken epäluuloisuutensa. Hän oli väsyksissä, hän
oli syönyt hyvän aterian ja tahtoi kerran elämässään nauttia juhlasta
todellisen kuninkaan luona.

-- Herra Fouquet, -- päätti hän, -- on minun mieheni!

Se unenjumalalle vihitty huone, johon kuningas johdettiin monin
juhlallisuuksin, ansaitsee lyhyen kuvauksen kertomuksessamme. Se oli
palatsin kaunein ja avarin suoja. Le Brunin sivellin oli sen
kupukatossa esittänyt ihania ja kaameita unelmia, joita Morfeus kutoo
kuninkaille yhtä hyvin kuin tavallisille kuolevaisille. Kaiken
suloisen, mitä uni tuottaa, kaikki, mitä sillä on tarjottavana
hunajanmakeata, hyväntuoksuista, kukkia ja nektaria, hekumaa tai
aistimusten lepoa, oli maalari käyttänyt freskojensa värittelyyn.
Sommittelu oli toiselta osaltaan yhtä viehkeä kuin se toisaalta oli
synkkä ja hirvittävä. Myrkkyjuomalla täytetyt maljat, nukkujan pään yli
välkkyvä miekka, kauheasti naamioidut noidat ja peikot, ilmiliekkiä tai
sysimustaa yötä pelättävämpi puolihämy olivat noiden ihanien taulujen
puitteina.

Kuningasta puistatti hänen astuessaan upeaan kamariin. Fouquet kysyi,
vaivasiko häntä jokin.

"Minua nukuttaa", vastasi Ludvig jokseenkin kalpeana.

"Haluaako teidän majesteettinne heti yöpukunne?"

"En, minun on vielä puhuteltava muutamia henkilöitä", virkkoi kuningas.
"Kutsuttakoon herra Colbert."

Fouquet kumarsi ja poistui.




220.

Viekas ja viekkaampi.


D'Artagnan ei ollut menettänyt aikaa; sellainen ei ollut hänen
tapojaan. Tiedusteltuaan Aramista hän oli juossut hakemaan, kunnes
tapasi tämän. Niin pian kun kuningas oli saapunut juhliin, oli Aramis
vetäytynyt huoneeseensa, kaiketi vielä miettimään jotakin uutta
kohteliaisuutta hänen majesteettinsa huvittamiseksi.

D'Artagnan ilmoitti tulostaan ja tapasi Vannesin piispan Portoksen ja
useiden uudenaikaisten epikurolaisten seurassa siinä toisen huonekerran
komeassa suojamassa, jota seinäverhojensa mukaan nimitettiin siniseksi
kamariksi.

Aramis tuli syleilemään ystäväänsä, tarjoten hänelle parhaan istuimen.
Ja kun kaikki muskettisoturin vaiteliaisuudesta huomasivat, että hän
halusi puhutella piispaa kahden kesken, lausuivat epikurolaiset
hyvästi. Portos jäi alalleen. Mutta runsaan aterian nautittuaan hän
olikin nukahtanut nojatuoliinsa. Tämä kolmas läsnäolija ei siis
häirinnyt haastelua. Hän kuorsasi kaikuvasti, ja tämän basson
poljennossa saattoi jutella kuin muinaisaikaisen lausuntalaulun
säestyksellä.

D'Artagnan tunsi, että hänen oli keskustelu aloitettava. Esitettävä
asia oli laatuaan hankala, ja hän katsoi paremmaksi ryhtyä siihen
mutkattomasti.

"No, nyt siis ollaan Vauxissa!" virkkoi hän.

"Niinpä vainenkin, d'Artagnan. Pidätkö tästä oleskelusta?"

"Paljon, ja myöskin herra Fouquetista."

"Eikö hän ole herttainen?"

"Herttaisempi ei voisi olla."

"Sanotaan, että kuningas esiintyi häntä kohtaan alussa
kylmäkiskoisesti, mutta hänen majesteettinsa kuuluu pehmenneen?"

"Etkö siis itse ollut näkemässä, kun mainitset niin sanotaan?"

"En, minulla oli puuhaa noiden herrojen kanssa, jotka täältä läksivät,
kun huomiseksi on ohjelmassa näyttämöesityksiä ja piiriratsastuksia."

"Kas, kas, sinäkö täällä olet juhlallisuuksien järjestäjänä -- sinä?"

"Minä olen aina suosinut haaveellisia huveja, tiedäthän; minussa on
ollut jonkun verran runoilijaa milloin millekin alalle."

"Niin, sepitithän viehättäviä säkeitäkin, joita kyllä vielä muistelen."

"Ne olen itse unohtanut. Mutta mielelläni opin muiden sepittämiä,
sellaisten kykymiesten kuin Molièren, Pélissonin la Fontainen."

"Tiedätkös, Aramis, mikä ajatus pälkähtikään päähäni äsken
juhla-aterialla?"

"En. Puhu pois. En sitä muutoin arvaisi; sinulla on niitä niin paljon!"

"Ka, juolahti mieleeni, että Ranskan oikea kuningas ei ole Ludvig XIV."

"Häh?" äännähti Aramis väkisinkin tähdäten muskettisoturiin merkillisen
katseen.

"Ei, vaan herra Fouquet."

Aramis hengähti ja hymyili.

"Sinä olet kateellinen kuten muutkin!" hän virkkoi. "Lyömmekö vetoa,
että tuon lauseen on herra Colbert kuiskannut korvaasi?"

Mielistelläkseen Aramista d'Artagnan kertoi Colbertin vastoinkäymiset
Melunin pysähdyksen aikana.

"Hylky miehekseen se Colbert!" tokaisi Aramis.

"On totisesti!"

"Ja ajatella", lisäsi piispa, "että se kehno neljän kuukauden kuluttua
on ministerisi!"

"Pyh!"

"Ja että sinä palvelet häntä kuin Richelieuta, kuin Mazarinia."

"Samaten kuin sinä palvelet Fouquetia", sanoi d'Artagnan.

"Se kuitenkin erona, rakas ystävä, että Fouquet ei ole Colbert."

"Se on totta."

Ja d'Artagnan tekeytyi murheellisen näköiseksi.

"Mutta", hän lisäsi tuokion kuluttua, "miksi sanoitkaan minulle, että
Colbertista tulee neljässä kuukaudessa ministeri?"

"Senvuoksi, että Fouquet ei pysy siinä asemassa", vastasi Aramis.

"Ollen joutumassa häviöön, vai mitä?" kysyi d'Artagnan.

"Kerrassaan."

"Miksi hän sitten panee toimeen suuria juhlia?" kysyi muskettisoturi
niin luonnollisen hyväntahtoisella äänellä, että se hetkiseksi eksytti
piispan. "Kas, kun et sinä ole neuvonut häntä luopumaan sellaisesta?"

Jälkimmäinen lause tuntui liialliselta. Aramis kävi jälleen
epäluuloiseksi.

"Hänen on hoideltava välejään kuninkaaseen", selitti piispa.

"Syöksemällä itsensä turmioon?"

"Niin, turmioon hänen tähtensä."

"Omituinen laskelma!"

"Välttämättömyys."

"En käsitä, rakas Aramis."

"Niin on asia; olethan huomannut herra de Colbertin kasvavan
vihamielisyyden."

"Ja että herra Colbert kannustaa kuningasta vapautumaan
yli-intendentistä."

"Se on päivänselvää."

"Ja että herra Fouquetia vastaan juonitellaan."

"Sekin tiedetään."

"Näyttääpä omituiselta, että kuningas liittyy miestä vastaan, joka
tulee tuhlanneeksi omaisuutensa häntä miellyttääkseen."

"Niin kyllä", myönsi Aramis verkalleen, yhä epäluuloisena, mutta
uteliaana kajoamaan puheenaiheeseen eräältä toiselta puolen.

"On monenlaista hullutusta", pitkitti d'Artagnan, "enkä minä pidä
kaikista niistä, joihin sinä antaudut."

"Millaisia ne ovat?"

"Illalliskemut, tanssiaiset, konsertit, huvinäytelmät,
piiriratsastukset, keinotekoiset vesiputoukset, raketit ja
ilotulitukset, juhlavalaistukset ja lahjat, -- kaikki tuo kyllä lienee
asianmukaista; mutta eivätkö nuo melkoiset kustannukset jo olisi
riittäneet? Tarvitsiko...?"

"Mitä?"

"Tarvitsiko esimerkiksi sisustaa uudestaan kokonainen talo?"

"Oh, se on totta! Huomautin siitä herra Fouquetille, mutta hän vastasi,
että jos hän olisi kyllin rikas, tarjoaisi hän kuninkaalle uuden
linnan, uuden uutukaisen tuuliviireistä kellareihin asti, uuden
kaikkine kalustuksineen, ja että hän kuninkaan lähdettyä polttaisi koko
komeuden, jotta mitään ei jäisi muiden nautittavaksi."

"Tuo on silkkaa espanjalaissuurellisuutta!"

"Sitä hänelle sanoin, mutta silloin hän lisäsi: 'Ken minua neuvoo
säästäväisyyteen, on viholliseni.'"

"Se on mielettömyyttä, sanon sinulle, niinkuin se muotokuvakin."

"Mikä muotokuva?" virkahti Aramis.

"Kuninkaan muotokuva, se yllätys..."

"Yllätys?"

"Niin, jota varten sinä otit mallitilkkuja Perceriniltä."

D'Artagnan pysähtyi. Hän oli sinkauttanut nuolen. Nyt oli enää vain
mitattava sen kantavuus.

"Se on pieni kohteliaisuus", vastasi Aramis.

D'Artagnan astui suoraan ystävänsä luo, tarttui hänen molempiin
käsiinsä ja katsoi häntä silmiin.

"Aramis", kysyi hän, "vieläkö minusta hiukan pidät?"

"Vieläkö pidän!"

"Hyvä! Teeppä silloin mielikseni. Miksi otit Perceriniltä näytetilkkuja
kuninkaan puvuista?"

"Tule kanssani kysymään sitä Le Brun-poloiselta, joka on ahertanut
niiden parissa kaksi päivää ja kaksi yötä."

"Aramis, tuo on totta maailmalle; mutta minulle..."

"Tosiaankin, d'Artagnan, sinä kummastutat minua!"

"Ole hyvä minulle. Sano minulle totuus. Ethän kai tahtoisi, että
joutuisin ikävyyksiin?"

"Rakas ystävä, sinä käyt käsittämättömäksi. Mitä hiton epäluuloja
oikeastaan haudot?"

"Uskotko vaistoihini? Ennenhän niihin luotit. No niin, vaistoni sanoo
minulle, että sinulla on joku salattu suunnitelma."

"Minullako suunnitelma?"

"En ole siitä varma."

"_Pardieu_!"

"En ole siitä varma, mutta valalle menisin."

"Kuulehan, d'Artagnan, sinä tuotat minulle raskasta mielipahaa. Jos
minulla tosiaan on suunnitelma sinulta kätkettävänä, niin teen
velvollisuuteni, eikö niin? Jos minun taasen tulisi ilmaista sinulle
joku suunnitelma, niin enhän toki kiertelisi."

"Ei, Aramis, ei, on suunnitelmia, jotka paljastetaan vasta otollisella
hetkellä."

"Sitten, ystäväiseni", vastasi piispa nauraen, "se otollinen hetki ei
ole vielä tullut."

D'Artagnan pudisti surumielisesti päätänsä.

"Ystävyys, ystävyys", pahoitteli hän, "tyhjä sana! Siinä mies, joka
sitä häneltä pyytäessäni antaisi hakata itsensä palasiksi minun
tähteni."

"Se on totta", myönsi Aramis ylevästi.

"Ja tuo mies, joka vuodattaisi puolestani jokaisen veripisaransa, ei
avaa minulle pienoista sopukkaa sydämestään. Ystävyys, sen toistan, on
vain varjo ja houkutin, kuten kaikki muukin, mikä maailmassa
kimmeltää!"

"Älä haasta tuohon tapaan meidän ystävyydestämme", vastasi piispa
lujalla ja vakuuttavalla äänellä. "Se ei ole sitä lajia, josta puhut."

"Katso minua, Aramis. Meitä on nyt kolme neljän asemesta. Sinä eksytät
minua, minä epäilen sinua, ja Portos nukkuu. Kaunis ystäväkolmikko,
eikö olekin? Kaunis jäännös!"

"Voin sinulle sanoa vain yhden seikan, d'Artagnan, ja sen vakuutan
sinulle evankeliumin kautta. Minä olen kiintynyt sinuun kuten ennenkin.
Jos koskaan olen osoittamatta sinulle luottamusta, se tapahtuu muiden
eikä sinun tai itseni tähden. Kaikesta, mitä teen ja missä onnistun,
tulee sinullekin osasi. Lupaa minulle sama suosio, puhu!"

"Ellen erehdy, Aramis, niin nuo sanat ovat tällä hetkellä lausuttuina
täynnä jalomielisyyttä."

"Mahdollista kyllä."

"Sinulla on salahankkeita herra Colbertia vastaan. Jos vain siitä on
kysymys, _mordioux_, niin sano se minulle! Minulla on pihdit, joilla
voi vetää hampaan ulos."

Aramis ei voinut pidättää halveksivaa hymyä, joka vilahti hänen
ylväillä piirteillään.

"Ja jos haudon salajuonia herra Colbertia vastaan, mitä pahaa siinä
olisi?"

"Se on sinulle liian vähän, etkä sinä Colbertia kukistaaksesi ole
käynyt pyytämässä näytetilkkuja Perceriniltä. Oi, Aramis, me emme ole
vihollisia, me olemme veljiä. Sano minulle, mihin aiot ryhtyä, ja saat
d'Artagnanin sanan siitä, että ellen voi sinua auttaa, vannon pysyväni
puolueettomana."

"Minä en aio ryhtyä mihinkään", intti piispa.

"Aramis, ääni puhuu minulle, se valaisee minua; se ääni ei ole minua
koskaan pettänyt. Sinulla on hankkeita kuningasta vastaan!"

"Kuningasta?" huudahti Aramis pahastusta teeskennellen.

"Sinun kasvosi eivät saa minua harhaantumaan. Kuningasta vastaan,
toistan."

"Auttaisitko minua?" virkkoi Aramis, naurunsa ivallinen värähdys vielä
äänessään.

"Aramis, tekisin enemmän. Minä en ainoastaan auttaisi sinua, en pysyisi
ainoastaan puolueettomana, vaan minä pelastaisin sinut."

"Sinä olet hullu, d'Artagnan."

"Minä olen viisaampi meistä kahdesta."

"Sinä, joka epäilet minun tahtovani salaa murhata kuninkaan!"

"Kuka siitä puhuu?" virkkoi muskettisoturi.

"No, ymmärtäkäämme toki toisiamme; en käsitä, mitä voi tehdä
lailliselle kuninkaalle, kuten meidän, ellei häntä murhaa."

D'Artagnan ei vastannut mitään.

"Sinulla on sitäpaitsi vartijasi ja muskettisoturisi täällä", huomautti
piispa.

"On kyllä."

"Te ette ole herra Fouquetin luona, vaan kotona."

"Se on totta."

"Ja tälläkin hetkellä on herra Colbert antamassa kuninkaalle kaikkia
niitä neuvoja herra Fouquetia vastaan, joita sinä ehkä itse tahtoisit
hänelle antaa, ellen minä olisi pelissä."

"Aramis, Aramis! Jumalan tähden, ystävän sana!"

"Ystävän sanalla, tämä on totuus. Jos aion sormellanikaan koskea
Itävallan Annan poikaan, tämän maan oikeaan kuninkaaseen; ellei minulla
ole vakava aikomus langeta maahan hänen valtaistuimensa juureen, ellei
ajatuksissani huomispäivä täällä Vauxissa ole kuninkaani päivistä
kunniakkain, iskeköön minut salama kuoliaaksi, sen sanon."

Aramis oli valaansa lausuessaan kääntänyt kasvonsa huoneensa
vuodekomeroon päin, jossa d'Artagnan -- muutenkin istuen selin siihen
-- ei voinut aavistaa ketään olevan kätkettynä. Piispan vakuutuksen
hartaus, sanojen tarkoituksellinen hitaus, vannomisen juhlallisuus
antoivat muskettisoturille mitä täydellisintä tyydytystä. Hän tarttui
Aramiksen molempiin käsiin ja puristi niitä sydämellisesti.

Aramis oli kalpenematta kestänyt nuhteet, mutta ylistyksiä kuullessaan
hän punastui. Petetty d'Artagnan oli hänelle kunniakas saavutus.
Luottavainen d'Artagnan saattoi hänet häpeämään.

"Lähdetkö jo?" kysyi hän syleillen ystävää punastuksensa salaamiseksi.

"Kyllä, virkani kutsuu minua. Minun on kuulusteltava yön tunnussana."

"Missä sinä nukut?"

"Kuninkaan eteishuoneessa kaiketikin. Entä Portos?"

"Vie sinä hänet täältä, sillä hän pauhaa kuin kanuuna."

"Ah... eikö hän asukaan luonasi?" kysyi d'Artagnan.

"Ei suinkaan. En tiedä, missä hänen huoneensa on."

"Hyvä on!" virkkoi muskettisoturi, jolta tämä kumppanusten ero poisti
viimeisetkin epäluulot.

Ja hän tönäisi Portosta olkapäähän. Tämä mörisi vastaukseksi.

"Tule!" kehoitti kapteeni.

"Kah, d'Artagnan, rakas veikkonen! Mikä merkillinen sattuma sinut on
tänne tuonut? Ah, se on totta, minähän olen Vauxin juhlilla!"

"Komeassa puvussasi."

"Siinä menetteli herra Coquelin de Volière hyvin herttaisesti, eikö
totta?"

"Sh!" hillitsi Aramis. "Sinähän astut permannot puhki."

"Se on totta", vahvisti muskettisoturi. "Tämä huone on kupulaen
yläpuolella."

"Enkä minä ole ottanut sitä asesaliksi", lisäsi piispa. "Kuninkaan
huoneessa on unen viihdykkeitä lakena. Älä unohda, että minun
parkettini on sen päällystyksenä. Hyvää yötä ystäväni, kymmenen
minuutin kuluttua olen unen helmoissa."

Ja Aramis saattoi heitä hiljaa nauraen ulos huoneestaan. Sitten hän
lukitsi nopeasti salvat, tukki ikkunat ja kutsui:

"Monseigneur, monseigneur!"

Filip tuli esille vuodekomerosta, työntäen makuusijan taakse asetetun
verho-oven syrjään.

"Kylläpä se d'Artagnan on kovin epäilevällä kannalla", virkkoi hän.

"Ah, te tunsitte d'Artagnanin, eikö totta?"

"Ennenkuin hänen nimeänsäkään mainitsitte."

"Hän on muskettisoturienne kapteeni."

"Hän on _minulle_ hyvin uskollinen", vastasi Filip, korostaen sanaa.

"Uskollinen kuin koira, puree joskus. Ellei d'Artagnan tunne teitä
ennenkuin _toinen_ on poistettu, voitte iäti luottaa häneen, sillä jos
hän ei ole nähnyt mitään, pysyy hän uskollisuudessaan, ja jos hän näkee
liian myöhään, ei hän gascognelaisena koskaan tunnusta joutuneensa
petetyksi."

"Sitä ajattelin. Mitä nyt teemme?"

"Te asetutte tähystyspaikalle tarkkaamaan kuninkaan levollemenoa,
nähdäksenne mitä pikku muodollisuuksia teidän on vuoteeseen
laskeutuessanne noudatettava."

"Hyvä on. Mihin asetun?"

"Istuutukaa tälle telttatuolille. Minä siirrän parkettia. Te katsotte
tästä aukosta, joka vastaa kuninkaan huoneen kupulakeen laitettuja
valeikkunoita. Näettekö?"

"Näen kuninkaan."

Ja Filip säpsähti kuin vihollisen ilmestymisestä.

"Mitä hän tekee?"

"Hän on aikeissa pyytää jotakuta miestä istuutumaan lähelleen."

"Herra Fouquetia?"

"Ei, ei se hän ole; malttakaas..."

"Muistiinpanot, ruhtinaani, muotokuvat!"

"Mies, jota kuningas pyytää istuutumaan luoksensa, on Colbert."

"Colbertko kuninkaan luona?" huudahti Aramis. "Mahdotonta!"

"Katsokaa."

Aramis vajotti katseensa parketin uurteeseen.

"Niin", myönsi hän, "Colbert itse. Oi, monseigneur, mitä saammekaan
kuulla ja mihin tuo tuttavallisuus johtaa?"

"Ei se ainakaan tietäne hyvää herra Fouquetille!"

Prinssi ei erehtynyt. Olemme nähneet, että Ludvig XIV oli kutsuttanut
Colbertin ja että tämä oli saapunut. Keskustelu oli alkanut sellaisella
erikoisella suosiollisuudella, jota kuningas hyvin harvoin osoitti.
Tosin hallitsija oli yksinään alamaisensa kanssa.

"Istuutukaa, Colbert."

Ilonsa innossa intendentti, joka oli pelännyt virkaeroa, kieltäytyi
tästä tavattomasta kunniasta.

"Ottaako hän tarjouksen vastaan?" kysyi Aramis.

"Ei, hän jää seisomaan."

"Kuunnelkaamme, ruhtinaani."

Ja tuleva kuningas ja tuleva paavi kuuntelivat kiihkeästi noita
yksinkertaisia kuolevaisia, jotka olivat heidän jalkainsa alla ja
valmiina heidän muserrettavikseen, mikäli he tahtoivat.

"Colbert", virkkoi kuningas, "te olette tuottanut minulle tänään paljon
ikävyyksiä."

"Sire... minä tiesin sen."

"Hyvä! Pidän tuosta vastauksesta. Niin, te tiesitte sen. Se oli
rohkeata menettelyä."

"Alistuin vaaraan saattaa teidän majesteettinne tyytymättömäksi, mutta
minun täytyi myöskin uskaltaa salata teiltä totinen etunne."

"Entä sitten? Pelkäsittekö jotakin puolestani?"

"Vaikkapa vain ruuansulatushäiriöitä, sire", virkkoi Colbert. "Sillä
kukaan ei tarjoa kuninkaalleen moisia juhlia muuta kuin näännyttääkseen
hänet herkkuihin."

Tämän karkean leikkipuheen jälkeen Colbert odotteli hyvillä mielin sen
vaikutusta. Ludvig XIV, valtakuntansa turhamaisin ja herkkätuntoisin
mies, antoi vielä tämänkin sukkeluuden Colbertille anteeksi.

"Tosiaankin", myönsi hän, "herra Fouquet on tarjonnut minulle liian
uhkean aterian. Sanokaahan, Colbert, mistä hän ottaa noiden tavattomien
kulujen peittämiseen tarvittavat rahat? Tiedättekö?"

"Kyllä sen tiedän, sire."

"Selittäkäähän minulle hiukan."

"Se on helppoa, ihan pennilleen."

"Tiedän teidät tarkaksi laskuissa."

"Se on ensimmäinen ominaisuus, jota voi vaatia raha-asiain
intendentiltä."

"Kaikilla ei sitä ole."

"Kiitän teidän majesteettianne niin imartelevan ylistyksen
lausumisesta."

"Herra Fouquet on siis rikas, hyvin rikas, ja sen, monsieur, tietävät
kaikki."

"Kaikki, sekä elävät että kuolleet."

"Mitä tuo tarkoittaa, herra Colbert?"

"Elävät näkevät herra Fouquetin varallisuuden; he ihmettelevät sen
vaikutusta ja paukuttavat käsiään. Mutta kuolleet, jotka ovat meitä
viisaammat, tietävät syyt ja syyttävät."

"No, johtuuko herra Fouquetin rikkaus erityisistä syistä?"

"Intendentin virka suosii usein niitä, jotka sitä hoitavat."

"Teidän on minulle puhuttava luottavaisemmin; älkää pelätkö mitään,
olemmehan aivan yksin."

"Omantuntoni kannattamana ja kuninkaani turvissa minä en koskaan pelkää
mitään, sire", vakuutti Colbert kumartaen.

"No, jos siis kuolleet puhuisivat..."

"Ne puhuvat toisinaan, sire. Lukekaa."

"Ah", kuiskasi Aramis prinssille, joka kuunteli hänen vieressään,
tarkaten jokaista tavua, "koska olette täällä kuninkuuttanne oppimassa,
monseigneur, niin kuunnelkaa oikein ruhtinaallista kehnoutta. Pääsette
todistajaksi näytelmään, jonka laatuisia vain Jumala yksin tai
pikemminkin perkele keksii ja panee toimeen. Kuunnelkaa tarkkaan, siitä
on teille hyötyä."

Prinssi jännitti huomaavaisuuttansa ja näki Ludvig XIV:n ottavan
Colbertin kädestä tämän ojentaman kirjeen.

"Kardinaalivainajan käsialaa!" virkahti kuningas.

"Teidän majesteetillanne on hyvä muisti", vastasi Colbert kumartaen;
"on mainio ominaisuus työhön määrätylle kuninkaalle, että hän noin
tuntee käsialat ensi näkemällä."

Ludvig luki Mazarinin kirjeen, jonka lukijamme tuntevat rouva
Chevreusen ja Aramiksen kiistasta, niin että se ei ilmaisisi mitään
uutta, jos sen tässä esittäisimme.

"En oikein käsitä", lausui kuningas hyvin innostuneena.

"Teidän majesteettinne ei vielä tunne rahaministeriön virkailijain
tapoja."

"Näen, että on kysymys herra Fouquetille annetuista varoista."

"Kolmestatoista miljoonasta. Sievä summa!"

"Niin todellakin... No, puuttuvatko nuo kolmetoista miljoonaa yleisistä
tileistä? En tätä oikein ymmärrä, sanon. Miksi ja miten olisi tuo
vaillinki mahdollinen?"

"En sano mahdollinen; sanon todellinen."

"Väitätte kolmetoista miljoonaa puuttuvan tileistä?"

"Minä en sitä sano, vaan tilikirjat."

"Ja tämä herra Mazarinin kirje ilmoittaa tuon summan käytön ja
vastaanottajan nimen?"

"Kuten teidän majesteettinne voi vakuuttautua."

"Niin, tosiaankin, siitä ilmenee, että herra Fouquet ei ollut
palauttanut noita kolmeatoista miljoonaa."

"Ja se puutos ilmenee yhä tileissä, sire."

"No, niinpä...?"

"Niinpä, sire, koska herra Fouquet ei ole palauttanut noita
kolmeatoista miljoonaa, on hän ne siirtänyt omiin varoihinsa, ja
sellaisella summalla voi kustantaa hyvinkin nelinkertaisesti saman
komeuden kuin teidän majesteettinne kykeni hankkimaan Fontainebleaussa,
missä emme tuhlanneet kuin kaikkiaan kolme miljoonaa, kuten
muistanette."

Oli kömpelön miehen suussa hyvin taitava mustaaminen vedota juhliin,
joissa kuningas Fouquetin vihjauksesta ensi kertaa huomasi hänen
alemmuutensa. Colbert maksoi Vauxissa, mitä Fouquet oli hänelle tehnyt
Fontainebleaussa, ja kelpo rahamiehenä hän suoritti sen korkoineen.
Saatettuaan kuninkaan tähän mielentilaan ei Colbertilla enää ollut
paljonkaan tehtävänä. Hän tunsi sen; kuningas oli käynyt synkäksi,
Colbert odotti hallitsijansa ensi sanaa yhtä kärsimättömänä kuin Filip
ja Aramis sitä vartosivat korkealta tähystyspaikaltaan.

"Tiedättekö, mitä kaikesta tuosta seuraa, herra Colbert?" virkkoi
kuningas hiukan mietittyään.

"En, sire, sitä en tiedä."

"Siitä seuraa, että jos tuo kolmentoista miljoonan anastaminen
voitaisiin näyttää toteen..."

"Mutta se on toteen näytetty."

"Tarkoitan, että jos se tehtäisiin julkiseksi, herra Colbert..."

"Luullakseni julkaistaisiin se huomenna, jos teidän majesteettinne..."

"Jos en olisi herra Fouquetin vieraana", täydensi kuningas varsin
arvokkaasti.

"Kuningas on kaikkialla kotonaan, sire, ja varsinkin asumuksissa,
joiden rakentaminen on maksettu hänen varoillaan."

"Minusta tuntuu", huomautti Filip hiljaa piispalle, "että arkkitehdin,
joka on tämän kupulaen rakentanut, on täytynyt sen tarkoitusta
aavistaen laittaa se niin, että sen voi syöstä herra Colbertin
kaltaisten mustien heittiöiden niskaan."

"Minäkin ajattelin sitä", vastasi Aramis; "mutta herra Colbert on niin
lähellä kuningasta tällä hetkellä!"

"Se on totta, siitä seuraisi uusi vallanperimys."

"Ja nuorempi veljenne korjaisi kaikki hedelmät, monseigneur. No,
olkaamme hiljaa ja kuunnelkaamme edelleen."

"Meidän ei tarvitse kauan kuunnella", sanoi nuori prinssi.

"Miten niin, monseigneur?"

"Siksi, että minä en kuninkaana vastaisi enää mitään."

"No, mitä tekisitte?"

"Odottaisin huomisaamuun miettiäkseni."

Ludvig XIV kohotti vihdoin silmänsä, ja huomaten Colbertin vielä
tarkkaavaisena odottavan hän sanoi äkkiä muuttaen puheenainetta:

"Herra Colbert, huomaan ajan käyvän myöhäiseksi; menen nukkumaan."

"Ah", virkahti Colbert, "minä saan..."

"Huomiseen. Aamulla olen tehnyt päätökseni."

"Hyvä on, sire", vastasi Colbert vimmoissaan, vaikka hän kuninkaan
edessä hillitsi itsensä. Ludvig viittasi kädellään, ja intendentti
poistui takaperin ovea kohti.

"Palvelusväkeni!" huudahti kuningas.

Tultiin laittamaan kuningasta vuoteeseen. Filip aikoi poistua
tähystyspaikaltaan.

"Vielä hetkinen", pyysi Aramis tavanmukaisen säveästi; "se, mikä nyt
tapahtui, on vain yksityisseikka, emmekä siitä enää huomenna mitään
välitä. Mutta kuninkaan riisuutuminen, makuullemenon pikku järjestelmä,
-- kah, monseigneur, se on tärkeätä! Oppikaa, oppikaa asettumaan
vuoteeseenne, sire. Katsokaa, katsokaa!"




221.

Colbertin hätävara.


Historia kertoo kyllin yksityiskohtaisesti seuraavan päivän julkiset
tapaukset, yli-intendentin loistavan juhlaohjelman lukuisat numerot.
Kaksi suurta kirjoittajaa on kuvannut _Vesiputouksen ja Ryöppysuihkun_
suuren kiistan sekä _Kruununlähteen ja Luomakunnan_ mahtavan kuvaelman
niin selkeästi, että siihen ei ole mitään lisättävänä. Päivä oli siis
lyhyeen sanoen omistettu huvituksiin ja ilakoimiseen; käytiin
huviajelulla, nautittiin virvokkeita, katseltiin huvinäytelmää, jossa
Portos suureksi ihmetyksekseen tunsi herra Coquelin de Volièren
esittämässä osaa _Kiusanhengissä_, "hupsussa kurielussa", kuten parooni
du Vallon tätä nykyään sillä nimellä annettua kappaletta arvosteli.

La Fontainella oli siitä varmastikin parempi käsitys, -- kirjoittihan
hän ystävälleen Maucroulle:

    "Se näytelmä on Molièren,
    ja hän ei saanut suinkaan väärin
    kiitosta kuulla koko hovin;
    tuo nimi kuuluu kukaties
    viel' yli Roomankin, ja kovin
    halusta suon sen: siin' on mies!"

Tuosta näkee, että la Fontaine oli ottanut varteen Pélissonin
kehoituksen ja alkanut pitää huolta sattuvammista loppusoinnuista.

Portos oli kyllä muuten samaa mieltä la Fontainen kanssa siitä, että
Molière oli mies kerrassaan -- mutta vaatturit mittausapulaisena,
jotavastoin parooni ei teatterialalla havainnut häntä muuksi kuin
ilvehtijäksi.

Mutta vielä hautoen edellisenä iltana näkemäänsä ja tuntien Colbertin
valaman myrkyn vaikutusta osoittausi kuningas kylmäkiskoiseksi,
pidättyväksi ja vaiteliaaksi koko tämän päivän, joka niin loistavan
rikkaana kaikenlaisista yllätyksistä tuntui nostattavan _Tuhannen ja
yhden yön_ ihmeitä hänen askelistaan. Mikään ei saanut hänen
katsantoansa kirkastumaan; hänen sielunsa pohjalla ilmeisesti paisui
karvautta, joka sai lisiä syrjäisistäkin seikoista, niinkuin lähde
epälukuisista pikkupuroista laajentuu joeksi. Vasta puolenpäivän aikaan
hänen sävynsä hiukan selkisi; epäilemättä hän oli päässyt päätökseen.

Aramis saatteli häntä askel askelelta sekä hänen ajatuksissaan että
kävelyssään ja varmistui nyt siitä, että hänen odottamansa tapaus ei
enää lykkäytyisi pitkällekään.

Tällä kertaa Colbert oli ihan kuin yhteistoiminnassa Vannesin piispan
kanssa, ja jos hänen jokainen neulanpistonsa kuninkaan sydämeen olisi
tapahtunut Aramiksen käskysanasta, ei hän olisi voinut toimia sen
tehokkaammin.

Arvattavasti tuntien tarvetta synkän aikeen hetkelliseen unohtamiseen
kuningas näytti kaiken päivää yhtä ahkerasti tavoittelevan neiti de la
Vallièren seuraa kuin hän koetti kartella haastelua sekä Colbertin että
Fouquetin kanssa.

Tuli ilta. Kuningas oli lausunut haluavansa lähteä kävelylle vasta
pelierän jälkeen. Illallisen jatkoksi hän siis ensin istuutui
pelipöytään, voitti tuhannen pistolia, pisti nämä taskuunsa ja nousi
sanoen:

"Lähtekäämme puistoon, hyvät herrat."

Siellä hän tapasi naiset. Sanoimme kuninkaan voittaneen tuhannen
pistolia ja korjanneen ne saaliikseen. Mutta herra Fouquet oli osannut
menettää kymmenentuhatta, niin että hovilaisillekin oli jakaantunut
melkoinen määrä taskurahoja, saaden heidän kasvonsa kuvastamaan pelkkää
mielihyvää ja hyväntuulisuutta. Samaa ei voinut sanoa kuninkaasta,
jonka otsa yhä pysyi varsin pilvistyneenä, vaikka hänkään ei ollut
välinpitämätön pelivoitostaan. Erään kujan mutkassa odotteli häntä
Colbert, varmaankin sovitussa kohtauksessa, sillä Ludvig, joka oli
häntä vältellyt, teki hänelle merkin ja tunkeusi intendentin keralla
syvemmälle puistoon.

Mutta myöskin la Vallière oli pannut merkille kuninkaan synkkinä
hehkuvat katseet, ja kun hänen rakkaudelleen ei ollut mitään
läpitunkematonta valtiaan sielussa, oli hän tajunnut, että tämä
pidätelty äkäisyys uhkasi jotakuta. Hän asettui koston tielle niinkuin
laupeuden enkeli. Kovin murheellisena, sekavalla mielellä ja puolittain
suunniltaan tuskaannuksesta, kun oli joutunut niin pitkäksi aikaa eroon
rakastajastaan, rauhattomana tuon aavistelemansa sisäisen kuohumuksen
johdosta, hän ensin näyttäysi kuninkaalle hämmentynein ilmein, joita
Ludvig pahantuulisuudessaan tulkitsi epäedullisesti. Kun he sitten
olivat kahden kesken -- tai melkein yksinään, sillä nähdessään nuoren
tytön oli Colbert kunnioittavasti pysähtynyt kymmenen askeleen päähän,
-- lähestyi kuningas la Vallièrea ja tarttui hänen käteensä.

"Mademoiselle", hän virkkoi, "voinko ilman hienotunteisuuden loukkausta
kysyä teiltä, mikä teitä vaivaa? Povenne kohoilee, silmänne ovat
kosteat."

"Voi, sire, jos olen murheissani, niin se on teidän majesteettinne
suruisuudesta tarttunutta."

"Minäkö suruissani? Oh, te näette nyt huonosti, mademoiselle."

"Ei, suru ei ole mieltäni painamassa."

"Mikä siis, sire?"

"Nöyryytys."

"Nöyryytys? Oi, mitä sanottekaan?"

"Minä tarkoitan, mademoiselle, että missä minä olen, siellä ei kukaan
muu saisi esiintyä valtiaana. Mutta katsokaahan vain, eikö tämän alueen
kuningas pimitä varjoon minua, Ranskan hallitsijaa. Haa", hän jatkoi
hammasta purren ja kädet nyrkissä, "kun vielä ajattelen, että tämä
mahtimies..."

"Niin?" äännähti la Vallière peloissaan.

"Että tämä mahtimies on epärehellinen palvelija, joka korskeilee
minulta varastamillaan varoilla... Mutta minä muutankin moisen
häpeämättömän virkanousukkaan juhlan sellaiseksi nolaukseksi hänelle,
että nuo hänen runoilijainsa laulamat Vauxin luonnottaret vielä kauan
säilyttävät sen muistissaan."

"Oi, teidän majesteettinne..."

"Kas, mademoiselle, aiotteko te käydä herra Fouquetin puolelle?"
kivahti Ludvig.

"En, sire, kysyn teiltä vain, oletteko saanut varmoja tietoja, Teidän
majesteettinne on usein tullut tuntemaan hovikanteluiden arvon."

Ludvig viittasi Colbertia lähestymään.

"Puhukaa, herra Colbert", käski nuori hallitsija, "sillä luulenpa
tosiaan, että neiti de la Vallière tässä tarvitsee teidän sanaanne,
uskoakseen kuninkaan sanaa. Ilmoittakaa neidille, mitä herra Fouquet on
tehnyt. Ja te, mademoiselle, -- oh, se ei käy pitkälliseksi, --
suvaitkaa hyväntahtoisesti kuunnella, minä pyydän."

Minkätähden Ludvig niin hartaasti vaati sitä? Selitys on aivan
yksinkertainen: hänen sydämensä ei ollut levollinen, hän uumoili tässä
kolmentoista miljoonan jutussa jotakin rumaa ja salaperäistä vehjettä
ja olisi suonut, että la Vallièren puhdas sydän olisi varkauden
ajatuksen vieraannuttamana yhdellä sanalla hyväksynyt sen päätöksen,
jonka hallitsija oli tehnyt, vaikka epäröitsikin panna sitä täytäntöön.

"Puhukaa, monsieur", kehoitti la Vallière Colbertia, joka oli astunut
esiin; "puhukaa, koska kuningas tahtoo, että kuulen selityksenne. No,
sanokaa, mikä rikos on ilmennyt herra Fouqetista?"

"Kah, ei kovinkaan vakava, mademoiselle", vastasi musta juonittelija;
"pelkkä luottamuksen väärinkäyttö..."

"Sanokaa, sanokaa se, Colbert, ja sitten jättäkää meidät ja menkää
ilmoittamaan herra d'Artagnanille, että minulla on määräyksiä
annettavina hänelle", lausui kuningas.

"Herra d'Artagnanille!" huudahti la Vallière; "ja mihin herra
d'Artagnania tarvitaan, sire? Rukoilen teitä sanomaan sen minulle."

"_Pardieu_, vangitsemaan tuo mahtaileva havittelija, joka pyrkii
kohottautumaan minun taivaalleni."

"Vangitsemaan herra Fouquet, sanotte?"

"Kas, se hämmästyttää teitä?"

"Omassa talossaan?"

"Miksei? Jos hän on rikollinen, niin hän ei kotonansakaan ole syytön."

"Herra Fouquet, joka juuri käyttää viimeiset varansa kunnianosoituksiin
kuninkaallensa?"

"Uskon teidän tosiaankin puolustavan kavaltajaa, mademoiselle."

Colbert puhkesi hiljaiseen nauruun. Ludvig käännähti katsomaan, mistä
se sihinä kuului.

"Sire", sanoi la Vallière, "herra Fouquetia en puolusta, vaan teitä
itseänne."

"Minuako?... Te puolustatte minua?"

"Sire, te häpäisette itseänne sellaisella määräyksellä."

"Häpäisenkö?" mutisi kuningas kalveten kiukusta. "Totisesti,
mademoiselle, te ilmaisette omituista kiihkoa käsityksenne
lausumisessa."

"En omaksu kiihkoa sanoihini, sire, vaan teidän majesteettinne
palvelemiseen", vastasi ylevä nuori tyttö. "Yhtä kiihkeästi omistaisin
siihen tarpeen tullen henkenikin."

Colbert tahtoi murista. Silloin la Vallière -- tämä lakea olento --
kääntyi häntä vastaan ja pakotti intendentin katseensa leimahduksella
vaikenemaan.

"Monsieur", hän virkkoi, "kun kuningas toimii hyvin, en lausu mitään,
vaikka toimenpide olisikin kolaus minulle tai omaisilleni; mutta
kuninkaan huonosta toiminnasta muistutan, joskin hän sillä edistäisi
minun tai niiden etua, jotka ovat minulle rakkaita."

"Mutta kaiketi minäkin olen hartaasti kiintynyt kuninkaaseen,
mademoiselle", rohkeni Colbert huomauttaa.

"Niin, monsieur, me olemme kumpikin kiintyneet omalla tavallamme",
vastasi la Vallière sellaisella äänenpainolla, että se tunki nuoren
kuninkaan sydämeen. "Mutta minä rakastan häntä niin lujasti, että koko
maailma sen tietää, niin puhtaasti että itse kuningaskaan ei epäile
rakkaudessani mitään itsekkyyttä. Hän on minun kuninkaani ja herrani,
minä olen hänen nöyrä palvelijansa; mutta ken koskee hänen kunniaansa,
hän kajoaa minun elämääni. Ja vakuutan vieläkin, että kuninkaan
neuvominen vangituttamaan herra Fouquet täällä kotonansa häpäisee
kuningasta."

Colbert painoi päänsä alas, sillä hän tunsi kuninkaan luopuvan
puoleltansa. Mutta samalla hän kuitenkin jupisi:

"Mademoiselle, minun tarvitsisi lausua vain sananen."

"Älkää sitä lausuko, monsieur, sillä minä en ottaisi sitä kuullakseni.
Mitä se hyödyttäisikään? Te tarkoitatte, että herra Fouquet on tehnyt
rikoksia? No, senhän tiedän, koska kuningas on sen sanonut; kun kerran
kuningas on lausunut uskovansa syytöksen, niin en siihen tarvitse
vahvistusta toisen suusta. Mutta vaikkapa herra Fouquet olisi ihmisistä
kehnoinkin, niin lausun suoraan julki, että hän on nyt loukkaamaton
kuninkaan taholta, koska kuningas on hänen vieraanansa. Vaikka tämä
palatsi olisi rahan väärentäjäin ja rosvojen tyyssija, niin hänen
kotinsa on turvattu, koska täällä on hänen vaimonsa, -- ja sitä
suojapaikkaa ei sovi pyövelien raastaa!"

La Vallière vaikeni. Vastoin tahtoaankin kuningas ihaili hänen
esiintymistään; tuon äänen lämpö ja puolustuksen ylväys voittivat
hänet. Colbert taipui tappioon epätasaisessa taistelussa. Viimein
kuningas hengähti, pudisti päätänsä ja ojensi kätensä la Vallièrelle.

"Mademoiselle", hän sanoi säveästi, "miksi puhuttekaan minua vastaan?
Tiedättekö, mitä tuo kurja tekee, jos annan hänelle toiminnan aikaa?"

"Mutta, hyvä Jumala, eikö hän ole saalis, joka aina pysyy vallassanne?"

"Entä jos hän livistääkin pakoon?" huudahti Colbert.

"No, kuninkaan ikuiseksi kunniaksi jäisi sen tilaisuuden myöntäminen
näissä oloissa herra Fouquetille; ja mitä rikollisemmaksi hän
paljastuu, sitä suuremmaksi käy kuninkaan ylemmyys tähän kehnouteen ja
häpeään verraten."

Ludvig suuteli la Vallièren kättä, vaipuen hiljaa polvilleen.

-- Olen hukassa, -- ajatteli Colbert.

Sitten hänen kasvonsa äkkiä kirkastuivat.

-- Hei, en, enpä vielä! -- hän päätti itsekseen.

Ja sillaikaa kun kuningas jättimäisen lehmuksen katveen suojassa
syleili la Vallièrea kaikella hellittämättömän rakkauden kiihkolla,
Colbert tyynesti penkoi lompakkoaan ja otti sieltä kirjeen muotoon
taitetun paperin. Tämä oli kenties jo hiukan kellahtava, mutta sen
täytyi olla hyvin kallisarvoinen, koska intendentti myhäili sitä
katsellessaan. Sitten hän siirsi vihaa säihkyvän silmäyksensä
viehättävään ryhmään, jonka nuori tyttö ja kuningas loivat varjokseen
puun siimeksessä, kun lähestyvien soihtujen hohde jo alkoi levitä
tummentoon.

Ludvig huomasi soihtujen loisteen heijastumassa la Vallièren valkoiseen
hameeseen.

"Lähdetään, Louise", hän kehoitti; "tuolta tullaan."

"Mademoiselle, mademoiselle, -- tullaan", lisäsi Colbert jouduttaakseen
nuoren tytön poistumista.

Louise katosi nopeasti puiden väliin. Kun sitten kuningas suoristausi,
polvistuttuaan nuoren tytön edessä, huomautti Colbert:

"Kah, neiti de la Vallière on pudottanut jotakin."

"Mitä niin?" kysyi kuningas.

"Jonkin paperin, kirjeen, -- tuossa näkyy jotakin valkoista, sire."

Kuningas kumartui kiireesti ottamaan paperin, rypistäen sen käteensä.

Samassa ilmestyi kaikkialle sainioita, muuttaen koko näyttämön ihan
kuin päivänpaisteeksi.




222.

Mustasukkaisen vimmaa.


Tämä kirkas valo, kaikkien osoittama into, Fouquetin uusi
kunnianosoitus kuninkaalle saivat hänet siirtämään päätöksensä
toimeenpanon toistaiseksi, varsinkin kun la Vallière oli sitä jo
melkoisesti horjuttanut Ludvig XIV:n sydämessä. Kuningas katseli
Fouquetia jotenkuten kiitollisena siitä, että tämä oli hankkinut
la Vallièrelle tilaisuuden näyttäytyä niin jalomielisenä ja niin
voimakkaasti vaikuttaa hänen sydämeensä.

Nyt oli viimeisten ihmeitten hetki. Tuskin oli rahaministeri vienyt
kuninkaan linnaa kohti, kun Vauxin kupukatolta välähti majesteettisesti
jyristen tulimeri, joka häikäisevän aamuruskon lailla valaisi
kukkasarkojen pienimmätkin piirteet, Ilotulitus alkoi. Kahdenkymmenen
askeleen päässä Vauxin isäntäväen ympäröimästä ja juhlimasta
kuninkaasta koetti Colbert synkkäin mietteittensä itsepäisyydellä
kiinnittää Ludvigin huomiota jälleen niihin ajatuksiin, jotka näytelmän
komeus oli jo liian loitolle karkoittanut.

Yhtäkkiä kuningas, aikoessaan ojentaa kätensä Fouquetille, tunsi siinä
sen paperin, jonka la Vallière kaiketikin oli palatessaan pudottanut
hänen jalkojensa juureen. Lemmenajatuksen vastustamaton magneetti veti
nuorta ruhtinasta rakastetun muistoon. Tämän tulituksen yhä ihanammaksi
käyvässä hohteessa, joka sai ihastuksen huutoja kohoamaan lähiseudun
kylistäkin, kuningas luki kirjelapun, otaksuen sen olevan la Vallièren
hänelle tarkoittama lemmenlehtinen.

Lukiessa alkoivat hänen kasvonsa kalveta, ja tuo tuhatväristen
heijastusten valaisema mykkä viha oli kauhea katsella ja olisi saanut
kaikki läsnäolijat vapisemaan, jos he vain olisivat voineet katsahtaa
mitä kamalimpien intohimojen raatelemaan sydämeen. Hänelle ei
mustasukkaisuutensa ja raivonsa enää suonut lepoa. Siitä hetkestä asti,
jolloin hän oli päässyt selville kolkosta totuudesta, katosi kaikki
sääli, leppeys, vieraanvaraisuuden pyhyys. Ei paljon puuttunut, ettei
hän sydäntään vihlovassa tuimassa tuskassa, vielä liian heikkona
salaamaan kärsimystään, päästänyt hätähuutoa ja kutsunut vartijoitansa
ympärilleen.

Tuon kirjeen, jonka Colbert oli heittänyt kuninkaan jalkoihin, lukija
lienee jo arvannut samaksi, joka oli kadonnut graubündeniläisen
Tobiaksen mukana Fontainebleaussa, Fouquetin tehtyä yrityksensä la
Vallièren sydämen voittamiseksi puolelleen.

Fouquet näki kalpeuden, aavistamatta sen syytä; Colbert näki vihan ja
riemuitsi lähestyvästä myrskystä.

Fouquetin ääni herätti nuoren ruhtinaan jurosta haaveilusta.

"Mikä teidän majesteettianne vaivaa?" kysyi yli-intendentti
herttaisesti.

Ludvig teki ponnistuksen, voimakkaan ponnistuksen.

"Ei mikään", virkkoi hän.

"Pelkään teidän majesteettinne kärsivän."

"Kärsivän todellakin, kuten jo sanoin, monsieur; mutta se ei tee
mitään."

Ja odottamatta ilotulituksen loppua kuningas suuntasi askeleensa linnaa
kohti. Fouquet seurasi hallitsijaa. Kaikki muut lähtivät heidän
perässään.

Viimeiset raketit paloivat surullisesti kenenkään katselematta.

Yli-intendentti yritti vielä kysellä Ludvig XIV:ltä, mutta ei saanut
mitään vastausta. Hän otaksui jotakin kahnausta sattuneen Ludvigin ja
la Vallièren välillä puistossa, -- että siitä oli johtunut epäsopu ja
että kuningas, muutenkin äreänlaisena luonteeltaan, mutta hartaana
intohimoisessa rakkaudessaan, vihoitteli kaikille läsnäolijoille, koska
hänen rakastajattarensa oli hänelle nyrpeänä. Tämä ajatus riitti
Fouquetia rauhoittamaan, vieläpä hän sydämellisesti ja lohduttavasti
hymyili nuorelle kuninkaalle, kun tämä toivotti hänelle hyvää yötä.

Eikä siinä kaikki, mitä kuninkaan oli kestettävä. Hänen täytyi alistua
jäähyväismuodollisuuksiin oikein siihen juhlalliseen tapaan, jolla hän
hovissaan kävi levolle. Olihan lähtö sovittu seuraavaksi päiväksi;
vieraiden oli kiitettävä isäntänsä ja lausuttava kohteliaisuuksia hänen
kahdestatoista miljoonastaan. Ludvig ei keksinyt mitään muuta
ystävällistä Fouquetin hyvästelyksi kuin nämä sanat:

"Herra Fouquet, te saatte vielä kuulla minusta; lähettäkää noutamaan
tänne herra d'Artagnan, pyydän."

Ja Ludvig XIII:n veri, joka oli niin kauan pysynyt hillittynä, kiehui
silloin melkein talttumattomana hänen suonissaan, ja hän oli aivan
valmis katkaisuttamaan Fouquetilta kaulan niinkuin hänen edeltäjänsä
oli surmauttanut Ancren marskin. Hän peitti kamalan päätöksensä vain
hymyllä, tuollaisella kuninkaallisella hymyllä, jotka ovat
valtiokaappausten salamoita.

Fouquet tarttui kuninkaan käteen, suudellen sitä. Ludvigin koko ruumis
värähti, mutta hän sieti rahaministerin huulten kosketuksen. Viisi
minuuttia myöhemmin d'Artagnan, jolle oli toimitettu kuninkaan käsky,
astui Ludvig XIV:n huoneeseen.

Aramis ja Filip olivat omassa suojassaan, yhä tarkkaavaisina, yhä
kuunnellen.

Kuningas ei antanut muskettisoturien kapteenille aikaa astua hänen
nojatuolinsa luo, vaan riensi häntä vastaan.

"Pitäkää huolta", huudahti hän, "että kukaan ei pääse tänne."

"Hyvä, sire", vastasi soturi, jonka tarkka silmä oli jo aikaa sitten
huomannut hallitsijan kasvojen kolkkouden.

Annettuaan määräyksen ovella hän palasi kuninkaan luo.

"Kuuluuko jotakin uutta, sire?" kysyi hän.

"Paljonko miehiä teillä on täällä?" tiedusti kuningas antamatta muuta
vastausta kysymykseen.

"Mihin tarpeeseen, teidän majesteettinne?"

"Paljonko miehiä teillä on?" toisti kuningas jalkaansa polkien.

"Minulla on muskettisoturit."

"Ja sitten?"

"On kaksikymmentä vahtisotilasta ja kolmetoista sveitsiläistä."

"Paljonko väkeä tarvitaan..."

"Mihin?..." kysyi veteraani, jonka isot silmät säilyttivät tavallisen
tyyneytensä.

"Herra Fouquetin vangitsemiseen."

D'Artagnan astahti taaksepäin.

"Herra Fouquetin vangitsemiseeni" kertasi hän ihmeissään.

"Aiotteko tekin sanoa, että se on mahdotonta?" huudahti kuningas kylmän
ja vihaisen vimmaisesti.

"Minä en koskaan sano, että mikään on mahdotonta", vastasi d'Artagnan
kovin loukkaantuneena.

"No, työhön siis!"

D'Artagnan kiepahti leveillä koroillaan ja astui ovea kohti. Matka ei
ollut pitkä; hän eteni sen kuudella askeleella. Mutta ovella hän
pysähtyi.

"Anteeksi, sire", virkkoi hän.

"Mitä?" kysyi Ludvig.

"Tätä vangitsemista varten haluaisin kirjallisen käskyn."

"Miksi niin? Eikö kuninkaan sana teille enää riitä?"

"Siksi että kuninkaan vihapäissään lausuma sana voi muuttua
suuttumuksen talttuessa."

"Ei mitään lörpöttelyä, monsieur! Teillä on toinen ajatus."

"Oh, minulla on aina ajatuksia, ja ajatuksia, joita muilla
valitettavasti ei ole", vastasi d'Artagnan nenäkkäästi.

Vimmastuksensakin kuohahduksessa kuningas taipui tämän miehen edessä
niinkuin hevonen notkistaa kinnerjänteensä vankan taltuttajan
tempaisusta.

"Teidän ajatuksenne?" huudahti hän.

"Se on tämä, sire", vastasi d'Artagnan. "Te vangitutatte miehen
ollessanne vielä hänen vieraanansa; se johtuu suuttumuksesta. Vihanne
lauhduttua kadutte sitä. Tahdon, että silloin voin näyttää teille
allekirjoituksenne. Ellei se autakaan asiaa, osoittaa se ainakin, että
kuninkaan ei sopisi kiukustua."

"Ei sopisi kiukustua?" karjaisi Ludvig vimmoissaan. "Eikö isävainajani,
eikö isoisäni, jotka myöskin olivat kuninkaita, koskaan tulistunut,
kuolema ja kirous?"

"Teidän isänne, teidän isoisänne kiivastuivat ainoastaan kotonaan."

"Kuningas käskee kaikkialla niinkuin kotonaan."

"Se on imartelijain lause ja varmaankin herra Colbertin keksimä; mutta
se ei ole totta. Kuningas on kotonaan joka asunnossa häädettyään sieltä
omistajan."

Ludvig puri huultansa.

"Mitä!" jatkoi d'Artagnan. "Miehen, joka teitä miellyttääkseen syöksee
itsensä perikatoon, tahdotte te vangituttaa! _Mordioux_, sire, jos
minun nimeni olisi Fouquet ja minulle tehtäisiin tuo, niin sytyttäisin
yhtaikaa kymmenen ilotulituslaitetta, lennättääkseni ilmaan itseni ja
kaiken muun. Mutta sama se, minä tottelen käskyänne."

"Tehkää niin!" virkkoi kuningas. "Mutta onko teillä kylliksi väkeä?"

"Luuletteko, sire, että minä ottaisin edes korpraalia mukaan? Herra
Fouquetin vangitseminen, senhän voi lapsikin suorittaa. Herra Fouquetin
vangitseminen on samaa kuin absinttilasin kulautus. Irvistyttää, siinä
kaikki."

"Entä jos hän puolustautuu?..."

"Hänkö? Älkäähän nyt! Hänkö puolustautuisi, kun tällainen jyrkkä
toimenpide tekee hänestä kuninkaan ja marttyyrin? Ka, jos hänellä on
miljoonakin jäljellä, jota epäilen, löisin vetoa, että hän maksaisi sen
tällaisesta lopusta. No niin, sire, minä menen."

"Malttakaas!" virkkoi kuningas.

"Ah, mikä on?"

"Älkää saattako hänen vangitsemistaan julkiseksi."

"Se on vaikeampaa, se."

"Minkätähden?"

"Sentähden että mikään ei ole helpompaa kuin astua Fouquetia
piirittävien tuhatkunnan innostuneen ihmisen keskelle ja sanoa hänelle:
'Kuninkaan nimessä, monsieur, vangitsen teidät!' Mutta mennä hänen
luokseen, puljailla hänen kanssaan, saartaa hänet jollekin shakkilaudan
ruudulle, jotta hän ei pääse livahtamaan, riistää hänet kaikkien
vieraittensa parista ja pitää häntä vangittuna minkään pahoittelevan
huudahduksen kuulumatta ulommaksi, siinä on todellinen, oikea,
äärimmäinen vaikeus, ja sen toimen antaisin hyvin kernaasti
taitavampien tehtäväksi."

"Sanokaa vielä: 'Se on mahdotonta!', niin suoriudutte pikemmin. Ooh,
hyvä Jumala, onko ympärilläni ainoastaan henkilöitä, jotka estävät
minua täyttämästä tahtoani!"

"Minä en estä teitä mistään. Olkoon se sanottu."

"Vartioikaa herra Fouquetia, kunnes huomenna olen tehnyt päätökseni."

"Se tapahtuu, sire."

"Ja noustessani palatkaa saamaan uudet määräykseni."

"Kyllä."

"Nyt jätettäköön minut yksikseni."

"Ettekö tarvitse Colbertiakaan?" virkkoi muskettisoturi, sinkauttaen
lähtiessään viime nuolensa.

Kuningas säpsähti. Kostonajatuksensa vallassa hän oli unohtanut
sydämystymisensä aiheen.

"Ei", epäsi hän, "ei ketään tänne! Jättäkää minut!"

D'Artagnan lähti. Kuningas sulki itse ovensa ja alkoi mitellä
vimmatusti lattiaa kuin haavoitettu sonni, joka laahaa väkälippuja
perässään. Vihdoin hän alkoi lohduttaa itseänsä ulvahtelemalla:

"Haa, sitä kurjaa! Hän ei ainoastaan varasta rahojani, vaan tuolla
kullalla hän lahjoo kirjurini, ystäväni, kenraalini, taiteilijani,
vieläpä ryöstää rakastettuni! Ah, siksipä se kavala petturi häntä niin
urheasti puolusti!... Se oli kiitollisuutta!... Kuka tietää... ehkä
rakkauttakin?"

Hän vaipui hetkiseksi näihin tuskallisiin mietteisiinsä.

-- Himokas kuin satyyri! -- ajatteli hän syvässä vihassa, jota
ylvästelevä nuoriso tuntee ikämiehiä kohtaan, jos nämä vielä
haaveilevat rakkautta. -- Rakasteleva fauni, joka ei ole koskaan
tavannut vastahakoisia, -- tytöntylleröiden mielistelijä, joka
lahjoittelee kulta- ja timanttikukkia ja pitää taiteilijoita
maalailemassa hempukoitaan jumalattariksi puettuina!

Kuningas vapisi epätoivosta.

-- Hän ryvettää minulta kaikki, -- jatkoi hän. -- Hän hävittää minulta
kaikki! Hän tappaa minut! Tuo mies on minulle liikaa! Hän on
veriviholliseni! Hän kukistukoon! Minä vihaan häntä!... vihaan
häntä!... vihaan häntä!...

Hän takoi nyrkillään tuolinsa selkänojaa, kavahtaen koholle kuin
kaatumatautinen.

-- Huomenna, huomenna!... Oi sitä kaunista päivää! -- jytisi hän. --
Auringon noustessa, vain minun ollessani sen kilpailijana, tuo mies
suistuu niin alas, että vihaani sortuneita raunioita katseltaessa
vihdoinkin tunnustetaan minut häntä suuremmaksi!

Kykenemättä kauemmin hillitsemään itseänsä kuningas kaatoi nyrkkinsä
iskulla vuoteensa viereen asetetun pöydän, ja melkein itkien,
tuntemaansa tuskaan tukehtumaisillaan, hän syöksyi hursteillensa
täysissä tamineissaan, pureskellakseen kangasta ja etsiäkseen lepoa
ruumiillensa.

Vuode voihkaisi taakan painosta, ja muutamia kuninkaan läähättävästä
rinnasta kirvonneita huokauksia lukuunottamatta ei Morfeuksen kammiosta
enää kuulunut mitään.




223.

Majesteettirikos.


Se loveenlangenneen vimma, joka oli vallannut kuninkaan hänen
ajatellessaan Fouquetin kirjettä la Vallièrelle, vaimeni vähitellen
ankeaan uupumukseen. Terveyttä ja elämää uhkuvan nuoruuden tarvitsee
heti korvata voimankulutuksensa; se ei tunne sellaista loputonta
unettomuutta, joka saattaa myöhemmällä iällä syöstä onnettoman
samanlaiseen kidutukseen kuin tarun Prometeuksen kuvataan kokeneen
maksansa kasvaessa mikäli korppikotka sitä nokki. Miehuuden parhaissa
voimissa ollen tai vanhuuden heikkoudessa ihminen siten saa melkein
ehtymätöntä kannustusta sieluntuskilleen, mutta äkillisen surun
yllättämä nuori mies uuvuttaa itsensä huudahteluun ja suoranaiseen
riehumiseen nurjaa käännettä vastaan, kunnes tämä myötäämättömänä
sortaa hänet maahan, jolloin hän ei enää tunne kärsimyksensä pahinta
vihlomista.

Ludvig talttui neljännestunnissa; sitten hän herkesi puristelemasta
nyrkkejään ja korventamasta katseillaan vimmansa näkymättömiä
villitsijöitä. Hän ei enää hurjilla sanoilla sadatellut Fouquetia ja la
Vallièrea, vaan suistui raivosta epätoivoon ja tästä tylsään apeuteen.
Hänen jonkun aikaa vääntelehdittyään vuoteella käsivarret valahtivat
hervottomina sivulle, pää painui raskaasti pitsireunaiselle aluselle,
voimattomat jäsenet vavahtelivat lihaksien keveästä nytkymisestä, ja
rinnasta puhkesi enää harvakseltaan huokauksia. Kiukusta raukeat ja
kyynelistä verestävät silmät kääntyivät Morfeus-jumalan kuvaan, joka
kamarin somistelua vallitsevana oli antanut suojamalle nimensä, ja tämä
unen valtias siroitteli täysistä käsistään kuninkaan päälle
valmupölyänsä, niin että hallitsija hiljalleen ummisti silmänsä ja
nukahti.

Suloinen ja keveä ensi uinahdus useinkin kohottaa ruumiin ylös
vuoteelta ja sielun maanpinnalta, ja tässä tilassa tuntui kuninkaasta
sitten ikäänkuin lakeen maalattu Morfeus olisi katsellut häntä ihan
inhimillisillä silmillä. Jotakin kirkasta oli liikkuvinaan ylhäällä
kupukatossa, -- synkkä unikuvasikermä näytti siirtyneen hetkiseksi
päästämään näkyviin ihmisilmestyksen, joka piteli kättänsä suulla ja
miettivästi katseli häntä, ja ihmeellistä: tämä mies oli niin kuninkaan
näköinen, että Ludvig olisi luullut kuvastimeen heijastuvansa, ellei
noita kasvoja olisi syvällisen säälin tunne pilvistyttänyt.

Sitten hänestä tuntui kupulaki hiljalleen etääntyvän, häipyvän
näkyvistä, Le Brunin maalaamien kuvien hämärtyessä kaukaisuuteen.
Makuusijan hievahtamattomuus oli muuttunut verkalliseksi ja tasaiseksi
liikunnoksi, jossa oli eroittavinaan säännöllistä huojuntaa niinkuin
laivan levätessä leppeillä laineilla. Kuningas ajatteli luonnollisesti
näkevänsä unta, jossa vuodeuutimia yhteenkytkevä kultakruunu loittoni
kuten sen kiinnekohta kupulaessakin, niin että kruunua kaksin käsin
kannatteleva suojelushenki tuntui turhaan kutsuvan kuningasta tämän
vaipuessa pois sen turvista.

Makuusija painui yhäti alas. Silmät auki antausi Ludvig tämän julman
näköhäiriön valtaan. Viimein tummeni kuninkaallisen kamarin valaistus,
ja ilmaan tunkeusi jotakin selittämätöntä kylmyyden ja kaameuden
hönkää. Ei enää ollenkaan näkynyt maalauksia, kultakoristeita,
samettiverhoja, vaan tummanharmaiden muuriseinäin varjo vain tiheni
molemmin puolin. Makuusija laskeusi vieläkin, mutta minuutin kuluttua,
joka kuninkaasta tuntui vuosisadalta, se pysähtyi mustaan ja hyytävään
ilmakerrokseen. Valo pilkoitti nyt kamarista vain niinkuin päivä
häämöittää kaivon pohjalle.

-- Näen hirmuista unta! -- ajatteli Ludvig. -- On aika havahtua.
Hereille nyt! Jokainen on kokenut tällaista; ei ole ainoatakaan
ihmistä, joka tukehduttavan painajaisen ahdistamana ei ole vakuuttanut
itselleen näkevänsä vain unta, tukenaan se tajunnan rahtunen, joka
valvoo aivojen pohjukassa silloin kun kaikki muu inhimillinen
tietoisuus on sammuksissa.

Mutta valveille ponnistautuessaan Ludvig havaitsikin olevansa ihan
hereillä, avosilmin. Silloin hän katsahti ympärilleen.

Hänen kumpaisellakin sivullaan seisoi aseistettu mies, molemmat väljään
viittaan verhoutuneina, ja kasvoja peitti naamio.

Toinen mies piteli kädessään pientä lamppua, jonka punainen hohde loi
kajoansa kolkoimmalle näyttämölle, mitä kuningas saattaa nähdäkseen
saada.

Ludvig vakuutti sielussaan, että hänen untansa yhä kesti ja että sen
lopulliseksi hälventämiseksi tarvitsi vain liikuttaa käsiään tai saada
äänensä kuuluviin. Hän hypähti alas sängystä ja tunsi seisovansa
kostealla maaperällä. Silloin hän virkahti lampun pitelijälle:

"Mitä tämä on, monsieur? Mistä tällainen pila johtuu?"

"Tämä ei ole pilaa", vastasi kumea ääni.

"Oletteko herra Fouquetin väkeä?" kysyi kuningas hätkähtäen.

"Vähänpä on väliä, kenen väkeä olemme!" vastasi haamu. "Te olette
meidän vallassamme, sillä hyvä."

Enemmän kärsimättömänä kuin säikähtyneenä kuningas kääntyi toiseen
naamioituun.

"Jos tämä on ilveilyä", hän lausui, "niin ilmoittakaa heti herra
Fouquetille, että minä pidän sitä sopimattomana ja kiellän sitä
pitkittämästä."

Puhuteltu oli tavattoman kookas ja vanttera mies. Hän seisoi suorana ja
järkähtämättömänä kuin marmorimöhkäle.

"No niin", lisäsi kuningas jalkaa polkien, "ettekö vastaa?"

"Emme me vastaa, pikku herraseni", järäytti jättiläinen, "sillä mitäs
tässä on vastattavaa, paitsi että te olette oikea kiusankappale, jonka
herra Coquelin tai Volière on unohtanut äskeisen näytelmänsä
luettelosta."

"Mutta mitä minusta siis tahdotaan?" karjaisi kuningas kädet puuskassa.

"Sen saatte tietää myöhemmällä", ilmoitti lampunkantaja.

"Missä nyt olen?"

"Katsokaa!"

Ludvig tähysteli paikkaa, mutta naamioidun kohottaessa lamppuaan hän
näki vain kosteita seiniä, joilla siellä täällä kimmelsi etanain
hopeisia viiruja.

"Ohoh, vankiluola?" äännähti kuningas.

"Ei, maanalainen holvi."

"Joka johtaa...?"

"Suvaitkaa seurata meitä."

"En hievahda tästä!" ärjäisi Ludvig.

"Jos niskuroitsette, nuori ystäväni", varoitti vankempi vangitsija,
"niin sieppaan teidät viittaan kiedottuna kainalooni, ja oma on
vahinkonne, totisesti, jos siihen tukehdutte!"

Niin sanoen puhuja ojensi levättinsä alta uhkaavan kouran, ja itse
Krotonin Milo olisi mielellään suonut nyrkkinsä sellaiseksi nuijaksi
sinä päivänä kun hän sai onnettomaksi aatoksekseen murskata viimeisen
tammensa.

Kuningasta kammoksutti väkivalta, sillä hän käsitti, että nämä kaksi
miestä, joiden valtaan hän oli joutunut, eivät näin pitkälle mentyään
enää perääntyisi äärimäisyyksistäkään. Hän pudisti päätänsä.

"Olen nähtävästi joutunut salamurhaajien paulaan", hän sanoi.
"Lähtekäämme!"

Miehistä ei kumpikaan hiiskunut mitään tähän. Lampun pitelijä läksi
liikkeelle edellä, kuningas seurasi häntä, ja toinen naamioitu asteli
perässä. Siten samottiin pitkää ja mutkittelevaa holvikellaria myöten,
jonka monilla portailla kuningas useaan kertaan kuuli veden kohinaa
yläpuoleltaan. Lopuksi tultiin pitkään, rautaovella ummistettuun
käytävään. Etumies otti vyössään kilisseestä kimpusta avaimen, ja kun
ovi narahtaen päästi ilmaa sisälle, Ludvig tunsi sitä kyllästettyä
tuoksua, jota puut huokuvat helteisen kesäpäivän jälkeen. Hetkiseksi
hän pysähtyi epäröiden, mutta kintereillä kulkenut roteva vartija
työnsi hänet ulos.

"Vielä kerran", sanoi Ludvig käännähtäen henkilöön, joka ylettömässä
röyhkeydessään oli kajonnut hallitsijaansa, "mitä teillä on mielessä
Ranskan kuningasta vastaan?"

"Koettakaa nyt unohtaa se sana", varoitti lampun pitelijä sellaisella
äänellä, joka keskeytti kaiken väittelyn.

"Teilata teidät pitäisi moisesta puheesta", lisäsi jättiläinen
sammuttaessaan kumppaninsa ojentaman lampun; "mutta kuningas on liian
suopea."

Se uhkaus sai pidätetyn liikahtamaan niin rajusti, että olisi voinut
luulla hänen tahtovan paeta; mutta voimamiehen käsi kouraisi hänen
olkaansa ja naulitsi hänet alalleen.

"Mutta minne nyt olemmekaan menossa?" tuskastui kuningas.

"Tulkaa", vastasi edellä astunut mies jotenkuten kunnioittavasti,
johtaen vankinsa vaunuja kohti, jotka näkyivät odottavan. Ajopelit
olivat kokonaan puunlehvien kätkössä. Kaksi korvistaan kytkettyä
hevosta oli ohjasperillä sidottu ison tammen alimpiin oksiin.

"Nouskaa", määräsi sama mies avatessaan vaununoven ja laskiessaan alas
astinlaudan.

Kuningas totteli, istuutuen vaunujen perälle; paksuilla täytteillä
sisustettu ovi lyötiin heti lukkoon, kun hänen saattajansakin oli
hypännyt vaunuihin. Jättiläinen taasen päästi hevoset irti, valjasti ne
itse ja ponnahti tyhjälle ajopukille. Samassa vaunut vierivät täyttä
vauhtia liikkeelle, poikkesivat Pariisin valtatielle, saivat Sénartin
metsässä uudet vetäjänsä, jotka oli kytketty puuhun kuten edellisetkin.
Ajaja suoriutui nopsasti valjastuksesta, ja matkaa jatkettiin
joutuisasti Pariisia kohti, jonne tultiin kolmen tienoissa aamulla
Saint-Antoinen esikaupungin portista, sitten kun ajaja oli huutanut
vahtisotilaalle: "Kuninkaan määräys!" Kulku suunnattiin nyt Bastiljin
alueelle ja suoraan hallintotalon edustalle. Höyryten hevoset
seisahtuivat pääportaiden juurelle. Vartiokersantti riensi eteen.

"Herättäkää herra kuvernööri!" huusi ajaja ikkunoita täristävällä
äänellä.

Tätä ääntä lukuunottamatta, joka varmaan kajahti vielä kaupungin
ulkomuurista, oltiin sekä vaunuissa että linnassa hiirenhiljaa.
Kymmenen minuutin kuluttua ilmestyi herra Baisemeaux yökaavussaan
ulko-ovensa kynnykselle.

"Mitä nyt vielä?" hän kysyi. "Ketä siinä tuotte?"

Vaunuista astui mies, joka kuiskasi pari sanaa ajajalle. Tämä laskeusi
heti maahan, sieppasi jalkojensa juuressa olleen musketin ja ojensi sen
suun vankinsa rintaa vasten.

"Ja ammu paikalla, jos hän yrittää puhua!" lisäsi kumppani ääneen.

"Hyvä!" vastasi toinen yksikantaan.

Varoituksensa lausuttuaan vangin saattaja nousi ylös portaita, joiden
tasanteella kuvernööri odotti.

"Herra d'Herblay!" huudahti tämä.

"Sht!" hillitsi Aramis. "Käykäämme sisälle."

"Voi, hyvä Jumala! Mikä ajaakaan teidät tänne tämmöisellä hetkellä!"

"Hankala erehdys, hyvä herra de Baisemeaux", vastasi Aramis
levollisesti. "Kävi selville, että te tois-iltana olittekin oikeassa."

"Missä kohden?" kysyi kuvernööri.

"No, sen vapauttamismääräyksen suhteen, rakas ystävä."

"Selittäkää, monsieur... tuota, monseigneur", pyysi kuvernööri
ihmetyksen ja kauhun jännityksessä.

"Yksinkertainen juttu: muistattehan, hyvä herra de Baisemeaux, että
teille lähetettiin käsky erään vangin päästämisestä vapaalle jalalle?"

"Niin, Marchialin."

"Emmekö tosiaankin luulleet sen koskevan Marchialia?"

"Kyllähän, mutta muistakaa sentään, että minua epäilytti -- että minä
en tahtonut suostua, kunnes te pakotitte minut siihen."

"Oh, mitä sanaa käytättekään, rakas Baisemeaux!... suostutinhan vain."

"Vaikka nyt olisitte suostuttanutkin... ja te hänet veitte
vaunuissanne."

"No niin, se oli erehdys, hyvä herra de Baisemeaux. Se huomattiin
ministeriössä, niin että minä nyt tuonkin teille kuninkaan määräyksen
laskea vapaaksi Seldonin... miesparan... skotlantilaiseksiko häntä
sanoitte?"

"Seldonin? Oletteko tällä kerralla varma?"

"No, lukekaa itse", sanoi Aramis ojentaen hänelle määräyksen.

"Mutta tämähän on sama määräys, joka minulla olikin käsissäni!"
hämmästeli Baisemeaux.

"Mitä ihmettä!"

"Tämä on se lappu, jonka silloin illalla vakuutin nähneeni. Perhana,
tunnenhan mustetahran."

"Minä en tunne sitä seikkaa, mutta minä sen teille nyt tuon."

"Entä toinen?"

"Mikä toinen?"

"Marchiali?"

"Hänet toin takaisin."

"Mutta se ei riitä minulle. Palautukseen tarvitaan uusi määräys."

"Älkää nyt joutavia, rakas Baisemeaux; te puhutte kuin lapsi! Missä se
entinen vapautuskäsky on?"

Baisemeaux riensi ottamaan sen esille kaapista. Aramis sieppasi
paperin, repäisi sen kylmäkiskoisesti neljäksi siekaleeksi ja sytytti
nämä lampusta.

"Mutta mitä teettekään?" parkaisi Baisemeaux hirmustuneena.

"Miettikäähän hiukan asemaa, rakas kuvernööri", virkkoi Aramis
järkkymättömän tyynesti, "niin näette, kuinka mutkaton se on. Teillä ei
enää ole määräystä, joka myöntää Marchialille vapauden."

"Voi, hyvä Jumala, ei, ja minä olen hukassa!"

"Ettehän suinkaan, koska minä tuon Marchialin teille takaisin. Ja heti
kun hän on hallussanne, jää asia sille kannalle kuin hän ei olisi
kopistansa poistunutkaan."

"Ah!" äännähti kuvernööri hölmistyneenä.

"Selvästi. Te suljetatte hänet paikalla lukkojen taakse."

"Sen uskon!"

"Ja luovutatte minulle tuon Seldonin, jonka tämä uusi määräys
vapauttaa. Täten on vastuunne korjattu. Käsitättehän?"

"Minä... minä..."

"Te käsitätte", täydensi Aramis. "Hyvä on!"

Baisemeaux liitti kätensä ristiin.

"Mutta lopultakin, minkätähden tuotte tuon Marchialin tänne uudestaan,
kun kerran nimenomaan tahdoitte saada juuri hänet hoivaanne?" huudahti
onneton kuvernööri mitä surkeimman tuskaannuksen vallassa.

"Teidänlaiseltanne ystävältä", sanoi Aramis, "teidänlaiselta auliilta
palvelijalta ei sovi salata mitään." Ja alentaen ääntänsä hän supatti
vankilanpäällikön korvaan: "Te tiedätte mitä yhdennäköisyyttä saattaa
havaita tuon onnettoman ja..."

"Ja kuninkaan välillä, kyllä."

"No niin, arvatkaapa, mihin Marchiali heti ensimmäiseksi käyttikään
vapauttansa?"

"Mistä minä sellaisia tietäisin?"

"Hän yritti esiintyä Ranskan kuninkaana."

"Varjelkoon!" hämmästyi Baisemeaux.

"Hän ryhtyi hankkimaan kuninkaallista vaatetusta ja ilmaisi pyrkivänsä
valtaan."

"Taivasten tekijä!"

"Siksi minä hänet tuon takaisin, hyvä ystävä. Hän on hullu ja haastaa
hulluutensa koko maailmalle."

"Miten hänen suhteensa nyt menetellä?"

"Se on yksinkertaista: älkää antako hänen päästä yhteyteen kenenkään
kanssa. Ymmärrättehän, että kun hänen mielettömyytensä on nyt tullut
kuninkaan korviin, hänen majesteettinsa on raivostuksissaan; hän oli
säälitellyt vangin kovaa kohtaloa ja näki saaneensa suopeuden palkaksi
katalaa kiittämättömyyttä. Painakaa siis nyt mieleenne, hyvä herra
de Baisemeaux, että teille on vastuu lisääntynyt; nyt uhkaa
kuolemanrangaistus niitä, jotka antavat hänen joutua puheisiin muiden
kuin minun tai itse kuninkaan kanssa. Kuulettehan, Baisemeaux,
kuolemanrangaistus!"

"Kuulen toki, _morbleu_!"

"Ja menkää nyt alas ja saattakaa tuo riivaantunut raukka takaisin
tyrmäänsä, ellette katso sopivammaksi toimittaa häntä ensin tänne
ylös."

"Mitä se kannattaisi?"

"Niin, parempi kaiketi on saada hänet suoraa päätä korjuuseen."

"On totisesti!"

"No niin, lähtekäämme sitten."

Baisemeaux käski pärryttää rumpua ja läpätä kelloa varoitukseksi, että
kukaan ei saanut astua pihalle vankia kuljetettaessa. Paikkojen tultua
turvallisiksi hän meni noutamaan vaunuista vankia, jota Portos
ohjeelleen uskollisena yhä hallitsi musketillaan.

"Siinäkö sinä hylky nyt olet!" ärjäisi Baisemeaux nähdessään kuninkaan.
"Hyvä on, hyvä on!"

Ja pakottaen vangin astumaan maahan hän vei saaliinsa Bertaudièren
kakkoseen, saattueenansa Portos, joka ei ollut luopunut naamiostansa,
ja Aramis, joka oli asettanut omansa jälleen kasvoilleen. Perillä
vankilanpäällikkö avasi oven siihen kammioon, jossa Filip oli kuusi
vuotta voihkinut.

Kuningas astui tyrmään sanaakaan hiiskumatta. Hän oli kalpea ja
riutuneen näköinen.

Baisemeaux sulki oven hänen jälkeensä, kiersi avainta kahdesti lukossa
ja palasi Aramiksen luo.

"On totinen tosi", hän virkkoi tälle hiljaa, "että hän muistuttaa
kuningasta, -- mutta vähemmän sentään kuin te sanotte."

"Ei hän siis teitä saisi kannattajakseen", vastasi Aramis hymyillen.

"Eipä jumaliste!"

"Te olette oivallinen ihmistuntija, hyvä Baisemeaux", kiitti Aramis.
"Päästäkää nyt Seldon vapaaksi."

"Aivan oikein; minä unohdin... Menen antamaan määräyksen."

"Oh, huomenna on aikaa."

"Huomennako? Ei, ei, ihan heti sen pitää tapahtua. Jumala varjelkoon
minua siekailemasta hetkeäkään!"

"No, käykää sitten hommiinne käsiksi; minä lähden omille asioilleni.
Mutta se on siis selvää?"

"Mikä on selvää?"

"Että kukaan ei pääse vangin luo muutoin kuin kuninkaan määräyksestä,
jonka minä itse tuon?"

"Siihen saatte luottaa. Hyvästi, monseigneur!"

Aramis kääntyi kumppaniinsa.

"No, niin, Portos veikkoseni, nyt takaisin Vauxin linnaan, ja joutuin!"

"Se on keveä ponnistus, kun on uskollisesti palvellut kuningastaan ja
siinä pelastanut maansa", sanoi Portos. "Meidän kevennyksemme huojentaa
hevosiakin. Taipaleelle!"

Ja vapautuneina vangista, joka tosiaan oli saattanut tuntua piispasta
raskaalta, vaunut vierivät Bastiljin nostosillan yli, joka jälleen
vedettiin ylös heidän takanaan.




224.

Yö Bastiljissa.


Kärsimys tässä elämässä suhtautuu ihmisen voimiin. Emme väitä, että
Jumala aina mittaa olennoille tuskaa sen mukaan kuin ne voivat kestää;
se ei olisi täsmällisesti sanottu, koskapa Jumala sallii kuoleman, ja
toisinaan se onkin ainoa turva sieluille, jotka ruumiissaan kärsivät
liian tuimaa ahdistusta. Kärsimys suhtautuu voimiin siinä
merkityksessä, että heikko tuntee saman onnettomuuden suurempana kuin
vahva. Mistä alkuaineksista siis on ihmisen voima kokoonpantu? Eikö se
johdu etupäässä harjoituksesta, tottumuksesta ja kokemuksista? Tätä
emme vaivaudu edes todistelemaan, se kun on sekä henkinen että
fyysillinen selviö, jonka totuutta kukaan ei epäile.

Kun nuori kuningas tyrmistyneenä ja murtuneena näki joutuvansa
Bastiljin koppiin, kuvitteli hän aluksi, että kuolema oli unen
kaltainen, että silläkin oli näkynsä. Hän kuvitteli, että sänky oli
syöksynyt makuuhuoneen lattian läpi, murskaten nukkujan hengettömäksi,
ja jatkaen kuninkuusunelmaansa. Ludvig XIV-vainaja näki unta
sellaisista elämässä mahdottomista kauhuista kuin valtaistuimelta
syöksemisestä, vankilaan sulkemisesta ja äsken kaikkivaltiaan
hallitsijan loukkaamisesta.

-- Olla aistittavana aaveena saapuvilla omassa tuskallisessa
kärsimyksessään, häilyä käsittämättömässä olotilassa todennäköisyyden
ja todellisuuden rajamailla, nähdä kaikki, kuulla kaikki ainoankaan
tuollaisen tuskanaiheen hämärtymättä, eikö se ole, -- mietti kuningas
itsekseen, -- kauhea rangaistus, sitäkin kauhistavampi, kun se saattaa
olla ikuinen?

-- Tämäkö nyt on sitä, jota sanotaan iäisyydeksi, manalaksi? -- jupisi
Ludvig XIV, kun ovi Baisemeauxin omin käsin työntäisemänä sulkeutui
hänen jälkeensä.

Hän ei edes katsahtanut ympärilleen, ja tässä kammiossa, selkä jotakin
muuria vasten, hän antautui kamalan kuolemanotaksumansa valtaan,
sulkien silmänsä, säästyäkseen näkemästä jotakin vielä pahempaa.

-- Mitenkä minä kuolin? -- hän ihmetteli puolittain tajuttomana. --
Olisiko makuusija saatu keinotekoisesti sortumaan? Mutta ei, minä en
muista mitään ruhjoutumista, mitään kolahdusta... Ehkä minut
pikemminkin aterialla myrkytettiin tai levätessäni tukehdutettiin vahan
huuruihin, kuten kävi isoisäni äidille Jeanne d'Albretille?

Yhtäkkiä tämän huoneen kylmyys ikäänkuin vaippana valahti Ludvigin
hartioille.

-- Olen nähnyt, -- jatkoi hän, -- isäni asetettuna kuninkaallisessa
puvussaan ruumispaareilleen. Tuo kalpea, perin tyyni ja riutunut muoto,
nuo ennen niin näppärät, tunnottomiksi muuttuneet kädet, nuo
kangistuneet sääret, kaikki tuo ei todistanut unennäköjen täyttämää
tilaa. Ja kuinka paljon unia Jumalan kuitenkin olisi pitänyt lähettää
vainajalle... tuolle kuolleelle, jonka edellä niin monet hänen itsensä
ikuiseen uneen syöksemät uhrit olivat joutuneet tuonelan tielle... Ei,
hän oli yhä kuningas: hän esiintyi valtiaana vielä kuolinvuoteellaan
niinkuin ennen samettipäällyksisessä nojatuolissaan. Hän ei ollut
mitään luovuttanut majesteetistaan. Kun Jumala ei häntä rangaissut, Hän
ei saata rangaista minuakaan, joka en ole mitään tehnyt.

Omituinen melu kiinnitti nuoren miehen huomiota. Hän katsahti ja näki
rautauunin kamanalla, kömpelöllä freskomaalauksella suoritetun
jättimäisen ristiinnaulitunkuvan alapuolella, kamalan ison rotan
jyrsimässä kovaa leivänkannikkaa, samalla tutkistellen majan uutta
asukasta älykkäällä ja uteliaalla katseella.

Kuningasta peloitti ja ellotti; kimakasti parahtaen hän peräytyi ovea
kohti, ja ikäänkuin olisi tarvittu tuo täydestä sydämestä puhjennut
huuto, jotta hän jälleen tuntisi itsensä, Ludvig käsitti olevansa
elävä, järjillään ja luonnollisen tietoisuutensa säilyttänyt.

"Vankina", huudahti hän, "minä, minä olen vankina!"

Hän etsi silmillään kelloa, soittaakseen.

-- Bastiljissa ei ole pöytäkelloja, -- hän ajatteli sitten, -- ja minut
on suljettu Bastiljiin. Mutta miten minut vangittiin? Se on tietysti
Fouquetin juoni. Minut on Vauxissa vietelty ansaan. Fouquet ei voi olla
yksinään tässä hankkeessa. Hänen kätyrinsä... tuo ääni... oli herra
d'Herblay; minä tunsin hänet. Colbert oli oikeassa. Mutta mitä Fouquet
tahtoo? Tuleeko hänestä hallitsija minun sijaani? Mahdotonta! Tai
kuinka lienee?... -- mietti kuningas yhä synkemmin. -- Veljeni,
Orléansin herttua, hankkii kenties minua vastaan samaa, mitä setäni
kaiken ikänsä yritteli isääni vastaan. Mutta kuningatar, äitini, la
Vallière? Oi, la Vallière, hänet jätettäisiin Madamen käsiin! Rakas
lapsi, niin, niin, hänet ne ovat varmaan sulkeneet tyrmään niinkuin
minutkin! Meidät on iäksi eroitettu toisistamme!

Vain ajatellessaankin tätä eroa rakastaja puhkesi huokauksiin,
nyyhkytyksiin ja vaikerrukseen.

-- Onhan täällä kuvernööri, -- aloitti hän taas raivoissaan. Minä puhun
hänelle. Kutsukaamme.

Hän kutsui. Mikään ääni ei vastannut hänen omaansa. Hän otti tuolin,
käyttäen sitä aseena tukevan tammioven kolkutukseen. Puu kumahteli
puuta vasten, synnyttäen synkkiä kaikuja syvässä porraskäytävässä;
mutta mikään elävä olento ei vastannut, ei ainoakaan.

Tämä oli kuninkaalle uusi todistus siitä kunnioituksen puutteesta,
jolla häntä Bastiljissa kohdeltiin. Sitten huomattuaan ensimmäisen
vihanpuuskansa jälkeen ristikkoikkunasta pistäytyvän kultasuunnikkaan,
joka varmaan merkitsi kirkasta aamunkoittoa, Ludvig alkoi huutaa, ensin
hiljaa, sitten voimakkaasti. Mitään vastausta ei kuulunut.

Parikymmentä muuta peräkkäistä yritystä jäi yhtä tuloksettomiksi.

Kapinallisesti kuohuva veri nousi kuninkaan päähän. Tämä käskemään
tottunut luonne vapisi tottelemattomuutta kohdatessaan. Hänen vimmansa
paisui. Vanki murskasi tuolin, joka oli liian raskas hänen käsilleen,
ja käytti sitä muurinmurtimena ovea vastaan. Hän huiteli niin
voimakkaasti, että hiki alkoi valua hänen otsaltaan. Meteli pauhasi
yltyvänä ja hellittämättömänä. Jotkut tukahdutetut huudot vastasivat
siihen sieltä täältä.

Nuo äänet tekivät kuninkaaseen omituisen vaikutukset

Hän pysähtyi kuuntelemaan. Ne olivat vankien, hänen entisten uhriensa,
nykyisten toveriensa elonmerkkejä. Ne kohosivat kuin usva paksujen
kattojen, vankkojen muurien lävitse. Ne syyttivät vielä tuon melun
aiheuttajaa, kuten huokaukset ja kyyneleet epäilemättä kaikessa
hiljaisuudessa syyttivät heidän vankeutensa määrääjää. Riistettyään
vapauden niin monelta ihmiseltä saapui kuningas viemään heiltä unenkin.
Tämä ajatus uhkasi tehdä hänet hulluksi. Hän ponnisti voimansa tai
pikemmin tahtonsa kaksinkertaiseksi, janoten tietoa tai ratkaisua.
Tuolin selkänoja aloitti jälleen toimensa. Tunnin päästä Ludvig kuuli
jotakin käytävästä ovensa takaa, ja voimakas vastaisku ovelle hiljensi
hänen omansa.

"Hohhoo, oletteko hullu?" kysyi karkea ääni. "Mikä teitä tänä aamuna
riivaa?"

-- Tänä aamuna? -- ajatteli kuningas ihmeissään.

Sitten hän virkkoi ääneen kohteliaasti:

"Monsieur, oletteko Bastiljin kuvernööri?"

"Hyvä mies, vaikka aivonne ovatkin pilalla, ei teidän silti tarvitse
pitää tuollaista hirveätä melua. Olkaa hitossa hiljaa."

"Oletteko te kuvernööri?" kysyi kuningas uudestaan.

Joku ovi sulkeutui. Vanginvartija oli lähtenyt tiehensä viitsimättä
vastata sanaakaan.

Kun kuningas oli varmistunut hänen lähdöstään, ei hänen raivonsa enää
tuntenut rajoja. Ketteränä kuin tiikeri ponnahti hän pöydältä ikkunaan,
ravistaen sen rautaristikkoa. Hän puhkaisi ruudun, joka pirstaleina
helähti pihalle. Hän huusi niin että ääni kävi käheäksi: "Kuvernööri,
kuvernööri!" Tätä polttavan kuumeen kaltaista puuskaa kesti tunnin
ajan.

Tukka epäjärjestyksessä ja otsalle liimautuneena, puku revittynä ja
pölyisenä, liinavaatteet riekaleina kuningas pysähtyi vasta kun hänen
voimansa olivat lopen ehtyneet, ja nyt hän käsitti muurien
säälimättömän paksuuden ja sementti-iskoksen lujuuden, jota oli turha
yrittää särkeä, -- jonka vain tilittämätön ajanhammas saattoi hivuttaa.

Hän painoi otsansa ovea vasten ja antoi sydämensä vähitellen
rauhoittua; uusi, voimakas sykähdys olisikin sen pakahduttanut.

-- Tulee hetki, -- ajatteli hän --, jolloin minulle tuodaan ravintoa,
kuten kaikille vangituille. Silloin näen jonkun, puhun, ja minulle
vastataan.

Kuningas koetti muistella, milloin Bastiljin asujaimille tarjottiin
ensimmäinen ateria. Mutta hän ei edes sitä seikkaa tiennyt. Julmana,
jumottavana tikariniskuna koski häntä tunnonpisto siitä, että oli
elänyt viisikolmatta vuolta, ollut kuninkaana ja nauttinut onnea,
ajattelematta mitä kaikkea saa kärsiä onneton, jolta vapaus on
vääryydellä riistetty. Tätä miettiessään kuningas punastui häpeästä.
Hän tunsi, että Jumala salliessaan tämän kauhean nöyryytyksen vain
maksoi ihmiselle sen kidutuksen, jota tämä ihminen oli aiheuttanut
monille muille.

Mikään ei voinut olla vaikuttavampaa saattamaan uskonnon piiriin tätä
tuskien tunnon säikähdyttämää sielua. Mutta Ludvig ei uskaltanut edes
polvistua rukouksessa Jumalan eteen, anoakseen häneltä tämän
koettelemuksen loppua.

-- Jumala tekee hyvin, -- ajatteli hän, -- Jumala on oikeassa.
Menettelisin raukkamaisesti pyytäessäni Jumalalta mitä niin usein olen
lähimmäisiltäni kieltänyt.

Hän oli päässyt tähän kohtaan mietiskelyssään tai oikeammin
sieluntuskassaan, kun äskeinen melu uudestaan kuului hänen ovensa
takaa, mutta tällä kertaa sitä seurasi avainten kilinä ja salpojen
rauske sinkilöissään.

Kuningas ponnahti eteenpäin, mennäkseen sisääntulijaa vastaan. Mutta
äkkiä muistaen, että sellainen liike ei ollut kuninkaan arvon mukainen,
hän pysähtyi, otti ylevän ja tyynen asennon, joka olikin hänelle
helppoa, ja odotteli selin ikkunaan kääntyneenä, voidakseen hiukan
salata äskeistä kiihtymistään uudelta tulijalta.

Tämä oli ainoastaan vanginvartija, joka toi täytetyn ruokavasun.
Kuningas katseli miestä levottomasti, odottaen hänen puhuvan.

"Hei-hei", virkkoi mies, "te olette rikkonut tuolinne, sen hyvin
arvasin. Mutta ihanhan te olette villiintynyt kaistapääksi!"

"Monsieur", vastasi kuningas, "varokaa kaikkia puheitanne; asia on
teille perin vakava."

Vartija asetti vasunsa pöydälle, katsellen puhuttelijaan.

"Häh?" äännähti hän ihmeissään.

"Noutakaa kuvernööri tänne", lisäsi kuningas ylevästi.

"Kah, poikaseni", sanoi vanginvartija, "te olette aina ollut varsin
hyväntapainen; mutta hulluus tekee pahapäiseksi, ja me tahdomme teitä
varoittaa. Te olette rikkonut tuolin ja melunnut; se on rikos, joka
rangaistaan pimeällä kopilla. Luvatkaa minulle, ettette sellaista tee
toiste, niin en hiisku kuvernöörille mitään."

"Minä tahdon tavata kuvernöörin", vastasi kuningas silmäänsä
räpäyttämättä.

"Hän käskee viedä teidät pimeään koppiin, muistakaa se."

"Minä tahdon! Kuuletteko?"

"Hoh, nyt on taas hurja ilme silmissä! No, otanpa veitsenne pois!"

Ja vanginvartija teki niinkuin oli sanonut, sulki oven ja lähti,
jättäen kuninkaan hämmästyneemmäksi, onnettomammaksi, yksinäisemmäksi
kuin koskaan.

Turhaan hän alkoi uudestaan jyskyttää tuolinkappaleilla, turhaan
lennätti kulhot ja lautaset ulos ikkunasta; mitään vastausta ei enää
kuulunut.

Kahden tunnin perästä hän ei enää ollut kuningas, aatelismies, ihminen,
järkiolento. Hän oli hullu, joka raapi kyntensä verille oveen, koetti
repiä irti lattiansa kivilaattoja ja karjui niin kauheasti, että vanha
Bastilji tuntui vapisevan perustuksiaan myöten, kun oli tohtinut nousta
herraansa vastaan.

Kuvernööri ei ollenkaan häiriytynyt. Vanginvartijat ja vahdit olivat
esittäneet raporttinsa; mutta mitäpä siitä? Eivätkö mielipuolet olleet
sangen tavallisia vieraita linnoituksissa, ja eivätkö muurit olleet
heitä vahvemmat?

Aramiksen sanojen vaikutuksen alaisena, täydellisesti kuninkaansa
määräyksen kannalle asettuneena ei herra Baisemeauxilla ollut muuta
toivomusta kuin että riivaantunut Marchiali olisi kyllin mielenvikainen
hirttäytyäkseen vuodekatokseensa tai vaikkapa ikkunansa ristikkoon.

Tästä vangista, näet, ei ollut juuri mitään tuloja, ja hän kävi
hankalammaksi kuin oli kohtuullista. Tämä Seldonin ja Marchialin
vaihtaminen toisiinsa, nämä vapauttamiset ja uudestaanvangitsemiset,
kaikki yhdennäköisyydestä johtunut sekaannus, koko juttu oli saanut
hyvin mukavan ratkaisun. Baisemeaux luuli huomanneensa, että herra
d'Herblaykään ei sitä kovin pahoitellut.

"Ja tosiaan", virkkoi Baisemeaux majurilleen, "tavallinenkin vanki on
jo kyllin onneton kopissaan; hän kärsinee siksi paljon, että voisimme
hänelle säälistä toivoa kuolemaa. Sitä suuremmalla syyllä, kun
tuollainen vanki tulee mielipuoleksi, reuhtoo kuin hullu koira ja
aiheuttaa melua Bastiljissa. Silloin ei totisesti ole enää
armeliaisuutta vain toivoa hänelle kuolemaa vaan olisi hyvä työ, jos
aivan hiljaa sammuttaisi häneltä elonkipinän."

Ja tämän päälle kelpo kuvernööri nautti toisen aamiaisensa.




225.

Fouquetin varjo.


Vielä huumeissaan kuninkaan kanssa sattuneesta keskustelustaan
d'Artagnan kyseli itseltään, oliko hän aivan täydellä järjellään, oliko
kohtaus todellakin tapahtunut Vauxissa, oliko hän muskettisoturien
kapteeni ja oliko herra Fouquet linnan omistaja, jonka
vieraanvaraisuutta Ludvig XIV oli nauttinut, Nämä mietiskelyt eivät
olleet päihtyneen ajatuksia. Kuitenkin oli Vauxissa reimasti juhlittu,
ja herra yli-intendentin viinit olivat ylenpalttisesti vuotaneet. Mutta
gascognelainen oli kylmäverinen mies; hän osasi teräksistä miekkaansa
koskettaessaan henkisesti haarniskoitua sen metallin kylmyydellä,
milloin suuret tilanteet sitä vaativat.

-- Kas niin, -- tuumi hän lähtiessään kuninkaan huoneesta, -- tässä
olen nyt aivan historiallisesti viskattuna kuninkaan ja ministerin
kohtaloihin. Saadaan kirjoittaa, että gascognelaiskuopus d'Artagnan on
laskenut kätensä herra Nicolas Fouquetin, Ranskan raha-asioiden
yli-intendentin kaulukseen. Jälkeläiseni, jos niitä saan, omaksuvat
tästä vangitsemisesta itselleen mainetta, kuten herrat de Luynes Ancren
marski-paran rippeistä. Kuninkaan tahto on sopivalla tavalla pantava
täytäntöön. Ken tahansa osaa kyllä sanoa herra Fouquetille: "Miekkanne,
monsieur!" Mutta kuka hyvänsä ei kykene säilyttämään herra Fouquetia
kenenkään parkaisematta. Miten on siis meneteltävä, jotta herra
yli-intendentti siirtyisi ylimmästä suosiosta alimpaan epäsuosioon, --
jotta hän näkisi Vauxin muuttuvan vankiluolaksi, jotta hän maistettuaan
Ahasveruksen suitsutusta hipaisisi Hamanin pylvästä, saisi uhakseen
Enguerrand de Marignyn[29] kohtalon?

Tässä d'Artagnanin otsa kävi surkean synkäksi. Muskettisoturilla oli
epäilyksensä. Hänen tuntoansa kaiveli jättää tuolla tavoin kuolemaan
(sillä varmaan Ludvig XIV vihasi Fouquetia) rehdiksi tunnustettu mies.
Niin, se oli todellakin omantunnon kysymys.

-- Minusta näyttää, että ellen tahdo olla raukka, -- tuumi d'Artagnan,
-- on minun ilmoitettava herra Fouquetille kuninkaan ajatus hänestä.
Mutta jos petän herrani salaisuuden, olen uskoton ja kavaltaja, ja se
rikos on sotalaeissa niin ankarasti rangaistava, että olen taistelussa
nähnyt kymmenittäin onnettomia ripustetuiksi puiden oksiin, kun ovat
tehneet vähässä, mitä omatuntoni käskee minun tehdä paljossa. Ei,
mielestäni täytyy älykkään miehen taitavammin suoriutua tästä
pälkäästä. No, olenko minä sitten älykäs? Sen saattaa asettaa,
väittelyn alaiseksi, koskapa neljänkymmenen vuoden ajalla olen hoitanut
asioitani sillä tavalla, että jos vielä omistan ainoankin kultarahan,
saan kiittää onneani.

D'Artagnan puristi päätänsä käsillään, nyhtäisi väkisinkin muutamia
haivenia viiksistään ja lisäsi:

-- Mistä syystä olisi herra Fouquet joutunut epäsuosioon? Voisi
ajatella kolmea seikkaa: ensiksi koska herra Colbert ei hänestä pidä;
toiseksi, koska hän on tahtonut mielistellä neiti de la Vallièrea;
kolmanneksi, koska kuningas rakastaa herra Colbertia ja neiti de la
Vallièrea. Mies on hukassa! Mutta astuisinko minä, miehinen mies, hänen
päänsä päälle, kun hän sortuu naisten ja virkasielujen juoniin? Hyi
toki! Jos siinä on vaaraa, niin torjun sen; jos häntä vain vainotaan,
pidän silmäni auki! Olen tullut siihen kohtaan, ettei kuningas eikä
ihminen voi vaikuttaa mielipiteeseeni. Jos Atos olisi täällä,
menettelisi hän kuten minä. Siis, sensijaan että menisin tylysti herra
Fouquetin luo pidättämään hänet ruumiillisesti ja korjaamaan hänet
talteen, koetan käyttäytyä kuten hyvätapaisen miehen tulee. Se
aiheuttaa puhetta, myöntäkäämme; mutta hyvää puhetta.

Ja kohottaen terhakalla liikkeellä hankkiluksensa hihnan olkapäälleen
d'Artagnan meni suoraa päätä herra Fouquetin luo, joka sanottuaan
naisille jäähyväiset valmistautui rauhallisesti nukkumaan päivän
voitoista.

Ilma oli vielä hyväntuoksuinen tai myrkytetty, miten päin sen käsittää,
ilotulitusten hajusta. Kynttiläin hohde oli riutumassa, köynnöksistä
kirvonneita kukkia putoili maahan, tanssijain ja hovilaisten ryhmät
harvenivat saleissa.

Ystäviensä keskellä, jotka onnittelivat häntä ja ottivat vastaan hänen
onnittelujaan, yli-intendentti jo puolittain sulki väsyneet silmänsä.
Hän halusi lepoa, hän oli sortumassa monen päivän laakereista
kasautuneelle kunniavuoteelle. Olisi saattanut sanoa, että hänen päänsä
painui tätä juhlaa varten otettujen uusien velkojen kuormasta.

Fouquet oli juuri vetäytynyt kammioonsa hymyilevänä ja miltei
näännyksissä. Hän ei enää nähnyt; vuode veti häntä puoleensa, tenhosi
häntä. Kupusalissa hallitseva Morfeus-jumala, jonka taiat Le Brunin
sivellin oli kuvittanut kattoon, oli laajentanut valtaansa
viereisiinkin suojamiin ja siroitellut voimakkainta valmutehoaan talon
herran silmiin.

Melkein yksikseen jääneenä oli herra Fouquet jo kamaripalvelijansa
riisuttavana, kun d'Artagnan näyttäytyi kynnyksellä.

Kapteeni ei ollut koskaan kyennyt yleistymään hovissa. Turhaan nähtiin
hänet aina ja kaikkialla, hän teki erikoisen vaikutuksensa aina ja
kaikkialla. Tämä on muutamien luonteiden etuoikeutena, he muistuttavat
siinä salamaa tai ukkosta. Jokainen tuntee heidät; mutta heidän
ilmestymisensä kummastuttaa ihan kuin oudon tulijan, joka ei kuulu
siihen paikkaan luonnollisesti.

"Kah, herra d'Artagnan!" huudahti Fouquet, toinen käsi jo hihasta
ulkona.

"Palvelukseksenne", vastasi muskettisoturi.

"Käykää toki sisään, rakas herra d'Artagnan."

"Kiitos!"

"Tuletteko esittämään minulle joitakin arvosteluja juhlasta? Te olette
nerokas mies."

"Oh, en."

"Häiritäänkö teitä palveluksessanne?"

"Ei ollenkaan."

"Asutteko ehkä epämukavasti?"

"Asun mainiosti."

"Sepä ystävällistä tyytyväisyyttä; olen kovin hyvilläni imartelevista
sanoistanne."

Tämä lause merkitsi epäilemättä: -- Paras d'Artagnan, menkää nukkumaan,
koska teillä on vuode, ja sallikaa minun tehdä samoin.

Kapteeni ei näkynyt ymmärtäneen.

"Menettekö te jo nukkumaan?" sanoi hän yli-intendentille.

"Kyllä. Olisiko teillä minulle jotakin ilmoitettavaa?"

"Ei mitään, monsieur, ei mitään. Te nukutte siis täällä?"

"Kuten näette."

"Monsieur, te olette tarjonnut kuninkaalle oikein komeat juhlat."

"Luuletteko niin?"

"Oh, loistavat!"

"Onko kuningas tyytyväinen?"

"Ihastunut."

"Olisiko hän pyytänyt teitä minulle siitä ilmoittamaan?"

"Hän ei valitsisi itselleen niin arvotonta sanansaattajaa,
monseigneur."

"Te teette itsellenne vääryyttä, herra d'Artagnan."

"Onko tuossa vuoteenne?"

"On. Miksi kysytte? Ettekö ole tyytyväinen omaanne?"

"Pitääkö puhua teille avomielisesti?"

"Varmaan."

"No, en ole."

Fouquet säpsähti.

"Herra d'Artagnan", virkkoi hän, "ottakaa minun huoneeni."

"Riistäisinkö sen teiltä? En koskaan!"

"Mitä sitten tehdä?"

"Sallikaa minun jakaa se kanssanne."

Herra Fouquet tuijotti muskettisoturiin.

"Ah, ah!" virkahti hän. "Te tulette kuninkaan luota?"

"Niin tulen, monseigneur."

"Ja haluaisiko kuningas, että nukkuisitte minun huoneessani?"

"Monseigneur..."

"Hyvä on, herra d'Artagnan, hyvä. Te olette täällä isäntänä. Niin,
monsieur."

"Minä vakuutan teille, monseigneur, etten tahdo käyttää väärin..."

Herra Fouquet kääntyi kamaripalvelijaansa päin.

"Jättäkää meidät", virkkoi hän.

Palvelija poistui.

"Teillä on minulle jotakin puhuttavaa, monsieur?" sanoi hän
d'Artagnanille.

"Minullako?"

"Teidänlaatuisenne mies ei tule juttelemaan minunlaiseni kanssa tähän
aikaan vuorokaudesta ilman painavia syitä."

"Älkää kyselkö minulta."

"Päinvastoin, mitä te minusta haluatte?"

"Ainoastaan teidän seuraanne."

"Menemmekö puutarhaan", virkahti yli-intendentti yhtäkkiä, "puistoon?"

"Ei", vastasi muskettisoturi innokkaasti, "ei."

"Mikä estää?"

"On viileätä..."

"No, myöntäkää toki, että tulette minua vangitsemaan", sanoi
yli-intendentti kapteenille.

"En suinkaan!" vakuutti tämä.

"Niinpä pidätte minua silmällä?"

"Kunniasananne varassa, niin, monseigneur."

"Kunniasanani?... Se on toista! Vai niin, minut pidätetään kotonani?"

"Älkää niin sanoko."

"Minä päin vastoin huudan sen julki!"

"Jos te huudatte, täytyy minun pakottaa teidät vaikenemaan."

"Oivallista! Väkivaltaa kodissani? Ah, hyvä on!"

"Me emme ollenkaan ymmärrä toisiamme. Kah, tuolla on shakkilauta;
pelatkaamme, jos teitä huvittaa, monseigneur."

"Herra d'Artagnan, olen siis epäsuosiossa?"

"Ette ollenkaan, mutta..."

"Mutta minua kielletään poistumasta teidän valvonnastanne?"

"Minä en käsitä sanaakaan puheestanne, monseigneur; ja jos tahdotte,
että poistun, ilmoittakaa vain minulle."

"Rakas herra d'Artagnan, teidän esiintymisenne tekee minut hulluksi.
Minä olin sortumaisillani uneen, te olette minut ravistanut valveille."

"Sitä en koskaan anna itselleni anteeksi, ja jos te tahdotte sovittaa
minut itseni kanssa..."

"Niin?"

"Niin nukkukaa tuossa minun nähteni; ihastuisin siitä ikihyväksi."

"Tarkastuksen alaisena?..."

"Niinpä lähdenkin siis."

"Nyt en käsitä teitä ollenkaan."

"Hyvää yötä, monseigneur!"

Ja d'Artagnan oli tekevinään lähtöä. Mutta Fouquet riensi hänen
perässään.

"Minä en mene nukkumaan", virkkoi hän. "Vakavasti puhuen, koska
kieltäydytte kohtelemasta minua miehenä ja koetatte kuka on ovelampi,
niin panenpa teidät tunnustamaan todellisen kantanne niinkuin
metsäkarju nostatetaan vastarintaan."

"Kyllä kai!" vastasi d'Artagnan väkinäisesti hymyillen.

"Käsken valjastaa hevoseni ja pistäydyn Pariisiin", uhkasi Fouquet,
luoden läpitunkevan katseen muskettisoturien kapteeniin.

"Kah, jos sen teette, monseigneur, niin se muuttaa asian."

"Te vangitsette minut?"

"En, mutta minä lähden mukananne."

"Riittää, herra d'Artagnan", sanoi Fouquet kylmästi. "Teillä ei turhaan
ole älykkään ja kekseliään miehen mainetta; mutta minun kanssani kaikki
tuo on tarpeetonta. Suoraan kohti! Pieni palvelus: minkätähden
vangitsette minut? Mitä olen tehnyt?"

"Oh, en tiedä mitään teoistanne; mutta minä en vangitsekaan teitä...
tänä iltana..."

"Tänä iltana!" huudahti Fouquet kalveten. "Mutta huomenna?"

"Ka, emmehän ole vielä huomisessa, monseigneur. Kuka voi mennä
takuuseen huomisesta?"

"Joutuin, joutuin, kapteeni! Sallikaa minun puhutella herra
d'Herblayta."

"Voi, se käy mahdottomaksi, monseigneur! Minulla on määräys valvoa,
että te ette puhuttele ketään!"

"Herra d'Herblayta, kapteeni, ystäväänne!"

"Monseigneur, kenties ystäväni herra d'Herblay ei olisi ainoa, jonka
kanssa minun pitäisi estää teitä haastelemasta?"

Fouquet punastui ja osoittaen kohtaloonsa alistumista virkkoi:

"Monsieur, olette oikeassa. Te annatte minulle läksyn, jota en olisi
saanut aiheuttaa. Kukistuneella ihmisellä ei ole oikeutta mihinkään, ei
edes niiden puolelta, joiden onnen hän on rakentanut, sitä vähemmän
niiltä, joille hän ei koskaan ole päässyt tekemään palvelusta."

"Monseigneur!"

"Se on totta, herra d'Artagnan: te olette minuun nähden aina asettunut
hyvään suhteeseen, -- asemaan, joka sopii minua vangitsemaan määrätylle
henkilölle. Te ette ole minulta koskaan mitään pyytänyt!"

"Monseigneur", vastasi gascognelainen tämän kaunopuheisen ja ylevän
murheen liikuttamana, "tahdotteko antaa minulle kunniasananne, että te
ette poistu tästä huoneesta?"

"Mitä se hyödyttää, paras herra d'Artagnan, koska te vartioitsette
minua täällä? Pelkäättekö, että ryhtyisin taistelemaan valtakunnan
uljainta miekkaa vastaan?"

"Siitä ei ole kysymys, monseigneur. Mutta minä menen hakemaan
puheillenne herra d'Herblayn ja jätän teidät tuokioksi yksin."

Fouquetilta pääsi riemun ja kummastuksen huudahdus.

"Hakemaan herra d'Herblayta! Jätättekö minut yksin!" ihmetteli hän
laskien kätensä ristiin.

"Missä herra d'Herblay asuu? Sinisessä kamarissako?"

"Niin, ystäväni, niin."

"Ystävänne! Kiitos siitä nimityksestä, monseigneur, jonka minulle
tänään suotte, ellette lienekään sitä minusta ennen käyttänyt."

"Ah; te pelastatte minut!"

"Tästä lienee hyvinkin kymmenen minuutin matka siniseen huoneeseen
edestakaisin?" kysäisi d'Artagnan.

"Niille vaihein."

"Ja herättääkseni piispan, joka nukkuu hyvin, milloin nukkuu, ja
ilmoittaakseni hänelle asian, tarvinnen viisi minuuttia. Viivyn siis
kaikkiaan neljännestunnin poissa. No, monseigneur, antakaa minulle
sananne, että te ette millään keinoin yritä paeta ja että palatessani
löydän teidät täältä."

"Sanani annan, monsieur", vastasi Fouquet puristaen muskettisoturin
kättä hartaan kiitollisesti.

D'Artagnan läksi.

Fouquet katsoi hänen jälkeensä, odotti ilmeisen maltittomana oven
sulkeutumista ja hyökkäsi sitten etsimään avaimiansa. Hän avasi
muutamia huonekaluihin kätkettyjä salalaatikoita, haki turhaan joitakin
arvattavasti Saint-Mandéhen jääneitä papereita, joita hän näkyi kovin
kaipaavan, ja ottaen sitten kiireisesti kirjeitä, sopimuksia ja muita
asiakirjoja hän kasasi ne yhteen tulisijan marmorilaatalle ja pisti ne
pikaisesti palamaan, välittämättä edes nostaa tiellä olevia
kukkaruukkuja pois.

Tämän tehtyään hän äärettömästä vaarasta pelastuneen ihmisen lailla,
jonka voimat jättävät hänet, kun tuhon pelko on ohi, lysähti uupuneena
nojatuoliin.

D'Artagnan astui sisälle, tavaten Fouquetin samassa asennossa. Kunnon
muskettisoturi ei ollut laisinkaan pelännyt, että Fouquet sanansa
annettuaan edes ajattelisi sen rikkomista. Mutta hän oli arvellut, että
tämä käyttäisi hänen poissaoloansa vapautuakseen kaikista papereista,
kaikista muistiinpanoista, kaikista sopimuksista, jotka voisivat tehdä
hänen jo kylläkin vakavan asemansa vielä arveluttavammaksi. Tuulta
ennustelevan vainukoiran tavoin nostaen päätänsä hän haistoikin
odottamansa savunkäryn ilmassa ja sen todettuaan nyökkäsi tyytyväisenä.

D'Artagnanin tullessa sisälle oli Fouquetkin puolestaan kohottanut
silmänsä, eikä mikään kapteenin ele ollut jäänyt häneltä huomaamatta.
Miesten katseet osuivat yhteen; kumpainenkin näki, että he sanaa
vaihtamatta olivat ymmärtäneet toisensa.

"No", kysyi Fouquet ensimmäisenä, "entä herra d'Herblay?"

"_Ma foi_, monseigneur", vastasi d'Artagnan, "herra d'Herblay
varmaankin pitää öisistä kuutamokävelyistä Vauxin puistossa ja
sommittelee siellä säkeitä joidenkuiden runoilijainne kanssa.
Asunnossaan hän ei ainakaan ollut."

"Mitä, eikö?" huudahti Fouquet, jolta viimeinenkin toivo sammui. Sillä
selittelemättä itselleen, millä tavoin Vannesin piispa voisi häntä
auttaa, hän käsitti, että hän toden teolla saattoi odottaa apua
ainoastaan häneltä.

"Tai jos hän on kotona", jatkoi d'Artagnan, "on hänellä ollut syynsä
olla vastaamatta."

"Mutta ettekö sitten kutsunut sillä tavalla, että hän kuulisi,
monsieur?"

"Ette otaksune, että jo poikettuani määräyksistäni, jotka kieltävät
minua hetkeksikään teitä jättämästä, niin, ette otaksune minua niin
hupsuksi, että olisin herättänyt koko talon, jolloin minut olisi voitu
nähdä Vannesin piispan käytävässä ja herra Colbert olisi saanut
todetuksi, että olen antanut teille aikaa paperienne polttamiseen?"

"Paperieni?"

"Tietysti; sen olisin ainakin minä teidän sijassanne tehnyt. Kun
minulle avataan ovi, käytän sitä hyväkseni."

"No niin, kiitos; minäkin käytin sitä."

"Ja siinä teitte hyvin, _morbleu!_ Jokaisella on pikku salaisuutensa,
jotka eivät koske muita. Mutta palatkaamme Aramikseen, monseigneur."

"No niin, sanon teille, te kutsuitte liian hiljaa, joten hän ei
kuullut."

"Kutsuttakoon Aramista kuinka hiljaa tahansa, monseigneur, hän kuulee
aina, milloin hän katsoo hyväksi kuulla. Toistan siis lauseeni: Aramis
ei ollut kotona, monseigneur, tai hänellä oli -- ollakseen ääntäni
tuntematta -- perusteita, joista minä en tiedä ja joista ehkä ette
itsekään tiedä, vaikka hänen korkea-arvoisuutensa Vannesin piispa onkin
teidän läänitysmiehenne."

Fouquet huoahti, nousi, astui kolme neljä askelta huoneessaan ja istahti
sitten syvän masennuksen ilme kasvoillaan upealle, hienoilla pitseillä
reunustetulle samettivuoteelleen.

D'Artagnan katseli häntä säälin vallassa.

"Olen eläissäni nähnyt vangittavan monta ihmistä", sanoi muskettisoturi
surumielisesti. "Olin saapuvilla herra de Cinq-Marsia, samaten herra de
Chalais'ta vangittaessa, kun vielä olin hyvin nuori. Näin herra de
Condén ja prinssien vangitsemisen, näin vangittavan herra de Retzin ja
herra Brousselin. Kah, monseigneur, ikävä sanoa, mutta kaikista noista
henkilöistä te tällä hetkellä enimmin muistutatte sitä kunnon
Brousselia. Ei paljon puutu, ettette hänen malliinsa pistä lautasliinaa
lompakkoonne ja kuivaa suutanne papereillanne. _Mordioux_,
teidänlaisellenne miehelle, herra Fouquet, ei sovi tuollainen
alakuloisuus. Jos ystävänne näkisivät teidät...!"

"Herra d'Artagnan", vastasi yli-intendentti murheellisesti hymyillen,
"te ette laisinkaan käsitä minua. Juuri siksi, että ystäväni eivät ole
saapuvilla, näette minut tällaisena. Minä en voi elää eristettynä! Minä
en ole mitään yksinäni. Muistakaa, että olen käyttänyt kaiken aikani
hankkiakseni ystäviä, joista toivoin saavani tukea. Myötäkäymisessä
kaikki nuo onnelliset -- ja minun kauttani onnelliset -- äänet yhtyivät
ylistys- ja kiitoskuoroon. Pienimmässäkin vastoinkäymisessä nuo
vähäpätöisemmät äänet säestivät sopusoinnussa oman sieluni napinaa.
Yksinäisyyttä en ole koskaan tuntenut. Köyhyys, aave, jonka olen
toisinaan vilahdukselta nähnyt ryysyissään viittovan tieni päässä, --
köyhyys on peikko, jonka kanssa useat ystäväni jo vuosikausia ovat
leikkineet, -- jota he runoissaan ylistävät, jota he hyväilevät, jonka
he tekevät minulle rakkaaksi! Köyhyys, siihen kyllä suostun, sen
tunnustan, sen lausun tervetulleeksi kuten perinnöttömän siskon; sillä
köyhyys ei tiedä yksinäisyyttä, karkoitusta, vankilaa! Voisinko koskaan
olla onnettomasti köyhä sellaisten ystävien seurassa kuin Pélissonin,
la Fontainen, Molièren, ja kun minulla on sellainen rakastajatar
kuin...? Oi, mutta yksinäisyys minulle, meluavan maailman miehelle,
pitojen ja nautintojen miehelle, minulle, joka elän vain muiden
kautta!... Ah, jospa tietäisitte, kuinka yksinäinen olen tällä hetkellä
ja miten te, joka eroitatte minut kaikesta, mitä rakastin, näytätte
minusta yksinäisyyden, tyhjyyden ja kuoleman airuelta!"

"Mutta sanoinhan jo teille, herra Fouquet", vastasi d'Artagnan
sydämensä pohjasta liikuttuneena, "sanoinhan jo teille että
liioittelette. Kuningas pitää teistä."

"Ei", virkkoi Fouquet, pudistaen päätänsä, "ei!"

"Herra Colbert teitä vihaa."

"Colbert? Mitä minä hänestä!"

"Hän saattaa teidät häviöön."

"Oh, siinä uhmaan häntä: olen jo häviöllä."

Yli-intendentin tehdessä tämän omituisen tunnustuksen d'Artagnan
katseli merkitsevästi ympärilleen. Vaikka hän ei avannut suutansa,
ymmärsi Fouquet hänen ajatuksensa niin hyvin, että lisäsi:

"Mitä tehdä tällä upeudella, kun ei enää kykene sitä kannattelemaan?
Tiedättekö, mitä hyötyä meille varakkaille on suurimmasta osasta
rikkauttamme? Loistollaan se saa meidät vain inhoamaan kaikkea, mikä ei
ole yhtä loistavaa. Vaux! sanotte te, Vauxin ihmeihanuudet, eikö niin?
No, entä sitten? Mitä tehdä näillä ihmeillä? Millä voin häviön
partaalle jouduttuani juoksuttaa vettä aallotarteni uurniin, millä
sytyttää tulta salamanterieni sisuksiin, millä lietsoa ilmaa
merenhaltioitteni rintaan? Ollakseen kyllin rikas, herra d'Artagnan,
tarvitsisi olla liian rikas."

D'Artagnan pudisti päätänsä.

"Oh, arvaan hyvin ajatuksenne", vastasi Fouquet innokkaasti. "Jos teillä
olisi Vaux, niin te myisitte sen ja ostaisitte maakartanon. Sen
tiluksilla olisi metsiä, hedelmätarhoja, viljavainioita; maa elättäisi
isäntänsä. No, neljästäkymmenestä miljoonasta saisitte kai kokoon..."

"Kymmenen miljoonaa", keskeytti d'Artagnan.

"Ette miljoonaakaan, hyvä kapteeni. Ei kukaan Ranskassa ole kyllin
rikas maksaakseen Vauxista miljoonaa ja pitääkseen sen siinä kunnossa
kuin se on. Kukaan ei voisi, kukaan ei sitä osaisikaan."

"Peijakas!" huudahti d'Artagnan. "Tottahan nyt miljoonan..."

"Entä sitten?"

"Ei sekään ole kurjuutta."

"Mutta tulee sitä hyvin lähelle."

"Kuinka?"

"Oh, te ette käsitä. Ei, minä en tahdo myydä Vauxin linnaa. Minä
lahjoitan sen teille, jos haluatte."

Ja Fouquet säesti sanojaan omituisella olkapäiden kohautuksella.

"Lahjoittakaa se kuninkaalle, niin teette paremman kaupan."

"Kuningas ei kaipaa sitä lahjaa", virkkoi Fouquet. "Hän ottaa sen
varsin sievästi ilman mitään kursailua, jos hänen mielensä tekee.
Siksipä mieluummin soisinkin sen häviävän. Kah, herra d'Artagnan, jos
kuningas ei olisi kattoni alla, ottaisin tämän kynttilän, menisin
kupoolin alle pistämään tulen kahteen säästettyyn laatikolliseen
raketteja ja ilotulitusaineita ja polttaisin palatsini tuhaksi."

"Pyh!" hymähti muskettisoturi huolimattomasti. "Ette kuitenkaan voisi
polttaa puutarhoja, ja ne täällä ovat oivallisinta."

"Muuten", jatkoi Fouquet kolkosti, "mitä minä sanoinkaan, hyvä Jumala!
Polttaa Vaux! Hävittää palatsini! Mutta Vaux ei ole minun; sen
rikkauksiin, sen ihmeisiin on tosin nautinto-oikeus sillä, joka ne on
maksanut. Mutta oleellisesti nämä ihanuudet kuuluvat niille, jotka ne
ovat luoneet. Vaux kuuluu Le Brunille, Vaux kuuluu Le Nôtrelle,
Pélissonille, Levaulle, la Fontainelle, Vaux kuuluu Molièrelle, joka
täällä on esityttänyt _Kiusanhenget_-ilveilynsä. Sanalla sanoen Vaux
kuuluu jälkimaailmalle. Näette hyvin, herra d'Artagnan, että minulla ei
enää ole linnaani."

"Kas", virkkoi d'Artagnan, "tuota ajatusta minä rakastan ja siitä
tunnen jälleen herra Fouquetin. Se saa minut unohtamaan Broussel-paran
enkä näe enää vanhan frondelaisen vetistelyä. Jos olette vararikon oma,
monseigneur, niin suhtautukaa asiaan tyynesti; tekin, _mordioux_,
kuulutte tulevaisuudelle, eikä teillä ole oikeutta itseänne
pienentää! Katselkaahan minua, joka muka olen teitä ylempi, koska
teidät vangitsen. Kohtalo, joka jakelee osat tämän maailman
huvinäyttelijöille, on minulle antanut vähemmän kauniin, vähemmän
hauskan kuin teillä oli. Minä näettekös kuulun niihin, joiden mielestä
kuningasten ja mahtimiesten osat ovat arvokkaampia kuin kerjäläisten ja
lakeijain. Parempi on näyttämölläkin, muuallakin kuin maailman
näyttämöllä, esiintyä komeassa puvussa ja märehtiä kaunista kieltä kuin
höylätä lattiaa ruojukengällä tai hyväilyttää selkärankaansa rohtimiin
käärityillä kepeillä. Sanalla sanoen, te olette yltäkyllin käytellyt
kultaa, olette käskenyt, olette nauttinut. Minä olen laahannut
kammitsaani, totellen ja kärsien. No niin, vaikka olenkin vähäarvoinen
teidän rinnallanne, monseigneur, vakuutan teille, että tekojeni muisto
on minulle kiihoittimena, joka estää minua liian pian taivuttamasta
vanhaa päätäni. Minä pysyn loppuun asti hyvänä ratsuhevosena ja kaadun
suorana, aivan ehjänä ja elävänä, huolellisesti valittuani paikkani.
Tehkää te kuten minäkin, herra Fouquet; siitä ei asianne pahene.
Sellaista tapahtuu vain kerran teidänlaisillenne miehille. Kaikki
riippuu siitä, että silloin säilyttää vain tanakan ryhdin. On
latinankielinen sananlasku, jonka muodon olen unohtanut, mutta sisällön
muistan, sillä useammin kuin kerran olen sitä miettinyt; se kuuluu:
'Loppu työn kaunistaa.'"

Fouquet nousi, laski käsivartensa d'Artagnanin kaulaan ja painoi hänet
rintaansa vasten, samalla kun hän toisella kädellään puristi hänen
kättänsä.

"Se oli kaunis saarna", kiitti hän hetkisen vaitiolon jälkeen.

"Muskettisoturin saarna, monseigneur."

"Te olettekin kiintynyt minuun, koska sanotte minulle kaiken tuon."

"Kukaties."

Fouquet kävi jälleen miettiväiseksi. Kotvasen kuluttua hän kysyi:

"Mutta missä lieneekään herra d'Herblay?"

"Niin, tosiaankin!"

"En rohkene pyytää teitä häntä etsimään."

"Jos pyytäisittekin, en sitä enää tekisi, herra Fouquet. Se olisi
varomatonta. Se saattaisi tulla tiedoksi, ja Aramis, jolla ei ole
mitään osaa kaikkeen tähän, voisi joutua ikävyyksiin ja tulla vedetyksi
kanssanne samaan onnettomuuteen."

"Niinpä odotan päivää", virkkoi Fouquet.

"Niin, se on parasta."

"Mitä teemme kunnes aamu valkenee?"

"En ollenkaan osaa sanoa, monseigneur."

"Tehkää minulle palvelus, herra d'Artagnan."

"Hyvin mielelläni."

"Te vartioitsette minua, minä pysyn paikoillani; silloin toimitte
täydellisesti ohjeittenne mukaan, eikö niin?"

"Tietenkin."

"No niin, jääkäähän minun varjokseni! Minä rakastan enemmän sitä varjoa
kuin mitään muuta."

D'Artagnan kumarsi.

"Mutta unohtakaa olevanne muskettisoturien kapteeni d'Artagnan;
unohtakaa, että minä olen raha-asiain yli-intendentti Fouquet, ja
puhukaamme minun asioistani."

"Peijakas, se on okaista!"

"Todellako?"

"Niin; mutta teidän tähtenne, herra Fouquet, olen valmis
mahdottomiinkin."

"Kiitos. Mitä kuningas sanoi teille?"

"Ei mitään."

"Ah, noinko te juttelette?"

"Lempo!"

"Mitä ajattelette asemastani?"

"En mitään."

"Kuitenkin, jos vain tahdotte..."

"Teidän asemanne on vaikea."

"Missä suhteessa?"

"Siksi että olette kotonanne."

"Olkoon se kuinka vaikea tahansa, käsitän sen hyvin."

"_Pardieu_, luulotteletteko, että kellekään muulle osoittaisin niin
suurta avomielisyyttä?"

"Mitä, -- avomielisyyttäkö? Oletteko te ollut minulle avomielinen, kun
kieltäydytte ilmoittamasta pienintäkään seikkaa?"

"No, niin huomaavaista mutkittelua sitten."

"Sen uskon paremmin."

"Ka, monseigneur, kuulkaahan, miten olisin menetellyt jonkun toisen
kanssa kuin teidän. Olisin saapunut ovellenne palvelijainne poistuttua,
tai elleivät ne olisi olleet poissa, olisin odottanut heidän lähtöään
ja kaapannut heidät yksitellen kuin pesästään karkoitetut kaniinit;
olisin pistänyt heidät putkaan, ojentautunut käytävänne matolle ja
aavistamattanne pidellen teitä toisella kädelläni olisin säilyttänyt
teidät herrani aamiaiseksi. Siten olisi välttynyt kaikki juoruilu,
kaikki vastustus, kaikki melu; mutta myöskään ei herra Fouquet olisi
saanut asiasta edeltäpäin tietää, ei olisi tullut kysymykseen mitään
pidättyväisyyttä, mitään sellaisia myönnytyksiä, joita hienotuntoiset
miehet ratkaisevalla hetkellä tekevät toisilleen. Olisitteko
tyytyväinen sellaiseen menetelmään?"

"Se saa minut vapisemaan."

"Eikö totta? Olisi ollut surullista ilmestyä huomenna äkkiarvaamatta
vaatimaan miekkaanne."

"Oi, monsieur, silloin olisin kuollut häpeästä ja vimmasta!"

"Te esitätte kiitollisuutenne liian kaunopuheisesti; minä en ole
suinkaan tehnyt kylliksi, uskokaa minua."

"Totisesti, monsieur, ette saa minua koskaan sitä tunnustamaan."

"No niin, monseigneur, jos olette tyytyväinen minuun, jos olette
toipunut kolauksesta, jota olen parhaani mukaan koettanut lieventää,
antakaamme ajan lentää. Te olette lopen uuvuksissa, teidän on
mietiskeltävä. Pyydän teitä hartaasti, nukkukaa tai olkaa nukkuvinanne
vuoteellanne tai vuoteessanne. Minä nukahdan tähän nojatuoliin, ja
uneni on niin sikeätä, että kanuunanlaukauksetkaan eivät minua
herättäisi."

Fouquet hymyili.

"Teen kuitenkin poikkeuksen", jatkoi kapteeni, "sen tapauksen varalta,
että avattaisiin ovea, näkyväistä tai salaista -- mentäisiin ulos tai
tultaisiin sisään. Oh, silloin on korvani äärimmäisen herkkä!
Pieninkin narahdus säpsähdyttää minua. Se johtuu luontaisesta
vastenmielisyydestä. Menkää tuonne, tulkaa tänne, kävelkää pitkin
lattiaa; kirjoittakaa, hävittäkää kirjoituksia, repikää rikki,
polttakaa; mutta älkää koskeko avaimeen tai lukkoon, älkää kajotko
ovenripaan, sillä silloin te kavahduttaisitte minut jalkeille, ja se
ärsyttäisi hirveästi hermojani."

"Tosiaankin, herra d'Artagnan", virkkoi Fouquet, "te olette älykkäin ja
kohteliain mies, mitä tunnen, ja vain yhtä asiaa pahoittelen, nimittäin
että olen joutunut tuntemaan teidät näin myöhään."

D'Artagnan päästi huoahduksen, joka merkitsi:

-- Ah, ehkä olette saanut sen kokemuksen liian aikaisin!

Sitten hän vaipui nojatuoliinsa, Fouquetin puolittain makaavassa
asennossa tukiessa itseään kyynärpäällään ja mietiskellessään
seikkailuaan.

Ja jättäen kynttilän palamaan odottelivat molemmat täten aamun koittoa,
ja milloin Fouquet huokaili liian äänekkäästi, d'Artagnan kuorsasi sitä
kovemmin.

Ei kukaan, ei edes Aramis tullut heidän lepoaan häiritsemään; mitään
melua ei kuulunut suuressa talossa.

Ulkona kunniavahdit ja muskettisoturien partiot narskuttivat hiekkaa
saappaillaan; se tiesi nukkuville sitä turvallisempaa lepoa. Tähän on
enää vain lisättävä tuulen humina ja suihkulähteiden suhina, jotka
jatkavat keskeytymätöntä leikkiään välittämättä niistä pikkuseikoista,
jotka muodostavat ihmisen elämän ja kuoleman.




226.

Aamu.


Bastiljiin suljetun ja siellä epätoivoissaan telkiä ja ristikkotankoja
vastaan ponnistelevan kuninkaan surullisen kohtalon vastapainoksi ei
muinaisten kronikoitsijain kaunopuheisuus jättäisi asettamatta
kuninkaallisen vuodeteltan alla uinailevaa Filipiä. Eipä niin, että
tuollainen retooristen vaikutusten etsiminen aina olisi hylättävää tai
aina harhaan siroittelisi niitä kukkia, joilla tahdotaan historiaa
koristaa. Mutta meille suotaneen anteeksi, että tässä siloitamme
vastakohdan ja esitämme oman harrastuksemme mukaan toisen taulun, joka
muodostuu edellisen täytteeksi.

Nuori prinssi laskeutui alas piispan suojasta, kuten kuningas oli
laskeutunut unenjumalan kammiosta. Herra d'Herblayn painalluksesta
kupukatto hiljaa vaipui, ja Filip joutui kuninkaallisen sängyn eteen,
joka oli jälleen kohotettu ylös, senjälkeen kun se oli sijoittanut
vankinsa maanalaisten holvien uumeniin.

Yksinään tässä loistossa, yksinään kaikessa mahtavuudessaan, yksinään
astumassa esitettäväkseen säädettyyn osaan Filip tunsi sielunsa ensi
kertaa aukenevan niille tuhansille liikutuksille, jotka ovat
kuninkaansydämen elonsykähdyksiä.

Mutta hän kävi kalpeaksi katsellessaan tuota tyhjää, veljensä ruumiista
vielä rutistunutta vuodetta.

Tämä mykkä rikostoveri oli palannut pantuaan työnsä täytäntöön. Sen
kanssa palasivat rikoksen jäljet; se haastoi syylliselle avomielistä ja
karkeata kieltä, jota rikokseen osallinen ei koskaan häikäile käyttää
kumppanilleen. Se puhui totta.

Kumartuessaan paremmin nähdäkseen huomasi Filip veljensä kylmästä
hiestä vielä kostean nenäliinan, hiestä, joka oli tihkunut Ludvig XIV:n
otsasta. Tuo merkki peloitti Filipiä niinkuin Abelin veri hirmustutti
Kainia.

-- No, tässä nyt katselen kohtaloani suoraan silmiin, -- tuumi Filip
itsekseen, silmät hehkuen tulta ja kasvot kalmankalpeina. -- Tuleeko
siitä peloittavampi kuin vankeuteni on ollut surullinen? Muistanko aina
kuunnella sydämeni arastelua, kun ajatukseni pyrkivät joka askeleella
valtaan... No niin, kuningas on levännyt tässä vuoteessa; tuon kuopan
on hänen päänsä painanut pielukseen, tämä nenäliina on hänen
katkeruutensa kyynelistä pehminnyt, ja minä epäröin laskeutua tälle
vuoteelle, puristaa kädelläni tätä kuninkaan vaakunalla ja
nimikirjaimilla merkittyä nenäliinaa...! No, seuratkaamme herra
d'Herblayta, joka tahtoo, että työ olisi jo astetta ylempänä kuin
ajatus; seuratkaamme herra d'Herblaytä, joka aina ajattelee itseään ja
nimittää itseään rehelliseksi mieheksi, kun ei ole närkästyttänyt tai
pettänyt muita kuin vihollisiansa. Tässä vuoteessa olisin minä
levännyt, ellei Ludvig XIV olisi äitimme rikoksen perusteella sitä
minulta riistänyt. Tämä Ranskan vaakunalla kirjailtu nenäliina olisi
kuulunut minun käytettäväkseni, jos, kuten herra d'Herblay on
huomauttanut, minut olisi jätetty paikalleni kuninkaalliseen kehtoon.
Filip, Ranskan poika, asetu jälleen vuoteeseesi! Filip, Ranskan ainoa
kuningas, ota takaisin vaakunakilpesi! Filip, Ludvig XIII:n ainoa
mahdollinen perillinen, älä tunne sääliä anastajaa kohtaan, jota
tälläkään hetkellä ei kaivele katumus kaikesta, mitä olet saanut
kärsiä!

Näin pääteltyänsä Filip ruumiinsa vaistomaisen vastahakoisuuden uhalla,
tahtoaan painostavasta puistatuksesta ja kauhusta huolimatta asettui
kuninkaalliseen vuoteeseen, pakottaen lihaksensa painumaan Ludvig XIV:n
vielä lämpimälle sijalle, samalla kun hän laski hiestä kostean
nenäliinan otsalleen.

Kun Filipin pää vaipui taaksepäin pehmoiseen patjaan, huomasi hän
otsansa yläpuolella Ranskan kruunun, jota tiedämme kultasiipisen
enkelin kannatelleen.

Kuvitelkaamme nyt mielessämme tämä synkkäkatseinen ja ruumiiltaan
värisevä kuninkaallinen tungettelija. Hän muistuttaa myrsky-yönä
eksynyttä tiikeriä, joka kaislikon ja tuntemattoman rotkon kautta on
harhaantunut etsimään suojaa poissaolevan jalopeuran luolasta.
Kissansukuinen haju viettelee sitä puoleensa, tuo sen tavallisen
asumuksen haalea huuru. Se löytää kuivan ruohovuoteen, murskattuja,
ytimestä tahmeita luita. Se saapuu, tirkistelee leimuavalla ja
terävällä katseellansa varjoon; se ravistaa vettä valuvia jäseniään,
liejun ryvettämää turkkiaan ja kyyristyy raskaasti, paksu kuono
valtavien käpälien päällä, valmiina nukkumaan, mutta yhtä valmiina
taisteluun. Tuon tuostakin luolan rakosista välähteli salama,
vastakkain iskevien oksien jyty, vinkuen putoava kivet, epämääräinen
vaaran aavistus vavahduttaa sen tästä uupumuksen tuottamasta
horrostilasta.

Jalopeuran makuusijalla nukkuminen saattaa kutkuttaa kunnianhimoa,
mutta makaaja ei voi toivoa nukkuvansa sillä rauhallisesti..

Filip tarkkasi kaikkia ääniä, hän antoi sydämensä ailahdella
kaikkinaisten peloitusten henkäyksissä. Mutta luottaen suurenmoisen
päätöksensä moninkertaiseksi tekemään voimaansa hän odotti heikkoutta
tuntematta, että joku ratkaiseva seikka osoittaisi hänelle, mihin hän
kelpasi. Hän toivoi, että joku suuri vaara valaisisi häntä, kuten
myrskyn fosforiheijastukset näyttävät purjehtijoille, kuinka korkeina
ne aallot kuohuvat, joita vastaan he kamppailevat.

Mutta mitään ei sattunut. Äänettömyys, levottomien sydämien
verivihollinen, kunnianhimoisten kammottavin mörkö, kietoi kaiken yötä
varastetun kruunun alla lepäävän Ranskan vastaisen kuninkaan paksuun
usvaansa.

Aamuyöstä livahti kuninkaalliseen kammioon olento, joka pikemmin
muistutti varjoa kuin ruumiilla varustettua ihmistä. Filip odotti sitä
eikä siis kummastunut.

"No, herra d'Herblay?" virkkoi hän.

"Niin, sire, kaikki on päättynyt!"

"Mitenkä?"

"Aivan niinkuin odotimme."

"Vastustusta?"

"Vimmattua: parkua, huutoja."

"Sitten?"

"Sitten huumaantunutta ällistystä."

"Mutta lopuksi?"

"Lopuksi täydellinen voitto ja ehdoton äänettömyys."

"Aavistaako Bastiljin kuvernööri mitään?..."

"Ei ollenkaan. Yhdennäköisyys on menestyksemme takeena."

"Mutta ajatelkaahan, että vanki tietysti selittelee. Sainhan minäkin
siihen tilaisuuden, vaikka oli taisteltava paljon vankempaa valtaa
vastaan kuin omani."

"Siitä kaikesta olen jo huolehtinut. Muutaman päivän päästä, ehkä
pikemminkin, jos tarvis tulee, toimitamme pidätetyn vankilastansa ja
karkoitamme hänet niin etäiseen maahan..."

"Maanpaosta voi tulla takaisin, herra d'Herblay."

"Niin kauaksi, sanoin, että ihmisen ruumiilliset voimat ja hänen
elämänsä mitta eivät riittäisi paluuseen."

Taaskin nuoren kuninkaan ja piispan katseet liittyivät kylmässä
yhteisymmärryksessä.

"Entä herra du Vallon?" kysyi Filip kääntääkseen puheen toisaalle.

"Hän esittäytyy luonanne tänään ja onnittelee teitä salavihkaa siitä,
että pelastuitte vallantavoittelijan vehkeestä."

"Mitä hänestä tehdään?"

"Herra du Vallonista?"

"Herttua, eikö niin?"

"Herttua kyllä", vastasi Aramis omituisesti hymyillen.

"Miksi nauratte, herra d'Herblay?"

"Nauran teidän majesteettinne ennakkonäkemystä."

"Mitä sillä tarkoitatte?"

"Teidän majesteettinne kaiketi pelkää, että tuosta Portos-parasta
tulisi kiusallinen todistaja, ja tahdotte hänestä päästä."

"Nimittämällä hänet herttuaksi?"

"Varmaan. Te tapatte hänet; hän kuolee ilosta, ja salaisuus hautautuu
hänen kanssaan."

"Oh, hyvä Jumala!"

"Minä menetän hänessä peräti hyvän ystävän", virkkoi Aramis tyynesti.

Tällä hetkellä ja kesken näitä joutavia pakinoita, joihin molemmat
salaliittolaiset kätkivät ilonsa ja ylpeytensä menestyksestä, Aramis
kuuli jotakin, mikä sai hänet heristämään korviansa.

"Mitä nyt?" kysyi Filip.

"Aamu valkenee: tulee ensimmäisen toimenpiteenne hetki, sire."

"Miten?"

"No, ennen kuin eilen illalla laskeuduitte levolle tähän vuoteeseen,
olitte luultavasti päättänyt tehdä jotakin tänä aamuna päivän
koittaessa?"

"Minä sanoin muskettisoturieni kapteenille", vastasi nuori mies
vilkkaasti, "että odotan häntä."

"Jos hänelle niin sanoitte, niin hän on tulossa, sillä hän on
täsmällinen mies."

"Kuulen astuntaa eteishuoneesta."

"Se on hän."

"Hei, aloittakaamme hyökkäys!" huudahti nuori kuningas päättäväisenä.

"Varokaa", hillitsi Aramis. "Hyökkäyksen aloittaminen d'Artagnanista
olisi mielettömyyttä. D'Artagnan ei tiedä mitään, d'Artagnan ei ole
mitään nähnyt, d'Artagnanilla ei ole kaukaisintakaan aavistusta
salaisuudestanne. Mutta jos hän tunkeutuu tänne nyt ensimmäisenä, niin
hän vainuaa tapahtuneen jotakin, mistä hänen on otettava vaari.
Katsokaas, sire, ennen kuin päästätte tänne d'Artagnanin, täytyy meidän
hyvin tuulettaa huone tai laskea tänne niin paljon väkeä, että
valtakunnan herkkävainuisin ajokoira hämääntyy kaksienkymmenien
erilaisten jälkien harhaannuttamana."

"Mutta miten lähettää hänet pois, kun kerran olen luvannut hänelle
puhuttelun?" huomautti prinssi, kärsimättömänä mittelemään voimiansa
noin pelättävän vastustajan kanssa.

"Minä otan sen huolekseni", tarjousi piispa, "ja aluksikin aion antaa
iskun, joka pökerryttää miehemme."

"Hänkin voi sitten iskeä", lisäsi kuningas vilkkaasti.

Samassa kuuluikin ulkoa koputusta. Aramis ei ollut erehtynyt.
D'Artagnan siellä ilmoitti tulostaan.

Näimme hänen viettävän yönsä filosofoiden herra Fouquetin kanssa; mutta
muskettisoturi oli sitten melko lailla väsynyt nukkumisen
teeskentelystä, ja heti kun aamun kajo ilmestyi sinervällä hohteellansa
valaisemaan yli-intendentin huoneen uhkeita kattoreunuksia, nousi
d'Artagnan nojatuolistaan, kohensi miekkaansa, siveli pukuaan hihalla
ja harjasi hattuaan kuten vartioväen sotilas, joka on menossa
korpraalinsa tarkastettavaksi.

"Te lähdette?" kysyi Fouquet.

"Niin, monseigneur; entä te?"

"Minä jään."

"Kunniasanallanne?"

"Kunniasanallani."

"Hyvä. Minä muuten menenkin vain saamaan vastauksen, tiedättehän."

"Kuulemaan tuomioni, tarkoitatte."

"Ka, minussapa on vähän vanhaa roomalaista: tänä aamuna noustessani
huomasin, että miekkani ei ollut tarttunut mihinkään kurenauhaan ja
että olkavyö oli hyvässä asennossa. Se on pettämätön merkki."

"Menestystä ennustava?"

"Niin, ajatelkaahan: joka kerta kun tämä kirottu puhvelinnahka takertui
selkääni, tiesi se rangaistusta herra de Trévillelle tai rahojen
epäämistä herra de Mazarinin kassasta. Jos taas miekka takertui itse
olkavyöhön, ennusti se kiusallista tehtävää, jollaisia minulle on
sattunut kautta elämäni. Joka kerta kun miekka tanssi huotrassaan,
odotti minua onnellinen kaksintaistelu. Aina kun se havahtumisen
hetkellä lipsahti pohkeitten väliin, sain lievän haavan, ja jos se
kokonaan luiskahti huotrasta, tiesin tuotapikaa jääväni lepäämään
taistelutantereelle ja saavani parin, kolmen kuukauden ajan tyytyä
haavuriin ja kääreisiin."

"En totisesti aavistanut teidän hankkivan niin valaisevia tietoja
säilältänne", virkkoi Fouquet heikolla hymyllä taistellen masennustansa
vastaan. "Onko teillä pistin- vai lyömämiekka? Onko sen kärki loihdittu
vai teräkö taiottu?"

"Miekkani, näettekös, on osa omaa ruumistani", haastoi vain soturi
edelleen. "Olen kuullut sanottavan, että jotkut ottavat osviittaa
säärensä jumotuksesta tai ohimonsa jyskytyksestä. Minä saan ennemerkit
miekastani. No niin, se ei ole ilmoittanut minulle mitään tänä aamuna.
Kah, tosiaankin, solahtihan se juurikään aivan itsestään hankkiluksen
mutkanpohjaan. Tiedättekö, mitä se ennustaa?"

"En."

"No, se tietää, että tänään saan toimittaa vangitsemisen."

"Ah", virkkoi yli-intendentti pikemmin kummastuneena kuin
pahastuksissaan tästä suorapuheisuudesta, "ellei miekkanne kuitenkaan
ole ennustanut teille mitään ikävää, niin vangitsemiseni siis
tyydyttääkin mieltänne?"

"Teidän vangitsemisenne! Teidän?"

"Tietysti... jos enteenne..."

"Eihän se koske teitä, kun kerran jo eilen toimitin tämän pidätyksen.
Sentähden olen huoletta tämän päivän hommista."

Ja ihan hellän herttaisesti lausuttuaan nämä sanat kapteeni jätti
hyvästi herra Fouquetille, mennäkseen kuninkaan luo.

Hän oli astumassa huoneen kynnyksen yli, kun Fouquet virkkoi:

"Viimeinen suopeuden osoitus."

"Olkoon menneeksi, monseigneur."

"Herra d'Herblay, -- sallikaa minun tavata herra d'Herblaytä."

"Minä toimitan hänet luoksenne."

D'Artagnan tuskin uskoi osanneensa niin oikeaan. Oli sallittu, että
hänen päivänsä kuluisi aamun antamien merkkien mukaan.

Hän siis ilmestyi koputtamaan kuninkaan ovelle, kuten edellä
mainitsimme. Ovi aukeni. Kapteeni saattoi luulla itse kuninkaan tulleen
sitä avaamaan; tämä otaksuma ei ollut mahdoton sen kiihtymyksen
jälkeen, jonka valtaan muskettisoturi oli edellisenä iltana Ludvig
XIV:n jättänyt. Mutta valmistautuessaan kunnioittavasti tervehtimään
kuningasta hän näkikin edessään Aramiksen pitkät ja järkkymättömän
tyynet kasvot. Ei paljon puuttunut, ettei hän parahtanut, -- niin
yletön oli hänen ihmetyksensä.

"Aramis!" huudahti hän.

"Hyvää huomenta, rakas d'Artagnan", vastasi kirkkoruhtinas kylmästi.

"Täällä?" änkytti muskettisoturi.

"Hänen majesteettinsa", virkkoi piispa, "pyytää ilmoittamaan, että hän
lepää rasittavan yön jälkeen."

"Ah!" äännähti d'Artagnan, kykenemättä käsittämään, miten eilen niin
karsaasti katseltu Vannesin piispa oli kuudessa tunnissa ylennyt
suurimmaksi onnen kantamoiseksi, mitä kuninkaallinen vuodekomero oli
konsaan nostattanut.

Tosiaankin, välittääkseen hallitsijan kammion kynnyksellä kuninkaan
tahdon, toimiakseen Ludvig XIV:n puhemiehenä, käskeäkseen hänen
nimessään parin askeleen päässä hänestä, tyytyi apurin merkitä paljon
enemmän kuin itse Richelieu oli koskaan ollut Ludvig XIII:lle.

D'Artagnanin ilmeikäs silmä, hänen raolleen jäänyt suunsa ja pystyssä
harittavat viiksensä sanoivat tämän kaiken mitä kaunopuheisimmin
ylväälle suosikille, joka ei siitä ollut millänsäkään.

"Suvaitkaakin, herra muskettisoturien kapteeni", jatkoi piispa, "olla
tänä aamuna päästämättä sisälle muita kuin korkeimpia henkilöitä heidän
vastaanottoajallaan. Hänen majesteettinsa tahtoo vielä nukkua,
pidättyen ensimmäisistä aamupuhutteluista."

"Mutta, herra piispa", huomautti d'Artagnan valmiina vastustelemaan ja
ennen kaikkea ilmaisemaan epäluuloja, joita kuninkaan äänettömyys
hänessä herätti, "hänen majesteettinsa on määrännyt minulle varhaisen
esittelyn."

"Siirtäkäämme se, siirtäkäämme", lausui vuodekomeron perältä kuninkaan
ääni, joka sai muskettisoturin säpsähtämään.

Hän kumarsi ällistyneenä, hölmistyneenä ja Aramiksen musertavan hymyn
tyrmistyttämänä, sitten kun nuo sanat olivat lausutut.

"Ja sitten", jatkoi piispa, "vastauksena siihen, mitä tulitte
tiedustamaan kuninkaalta, hyvä herra d'Artagnan, tässä on määräys, joka
teidän on heti luettava. Se koskee herra Fouquetia."

D'Artagnan otti ojennetun paperin.

"Vapauttamiskäsky?" mutisi hän. "Ah!"

Ja häneltä pääsi vielä toinen, edellistä merkitsevämpi "ah!"

Tämä käänne selitti hänelle Aramiksen läsnäolon kuninkaan luona; se
osoitti, että hankkiakseen herra Fouquetille armahduksen, täytyi
Aramiksen olla hyvin suuresti kuninkaan suosiossa, mikä suosio
vuorostaan selitti sen uskomattoman ponnekkuuden, jolla herra d'Herblay
jakeli määräyksiä hänen majesteettinsa nimessä.

Osan ymmärtäminen riitti d'Artagnanille kaiken ymmärtämiseksi noin
pitkälle. Hän tervehti ja peräytyi lähteäkseen.

"Minä tulen mukanasi", virkkoi piispa.

"Mihin sitten?"

"Herra Fouquetin luo; tahdon nauttia hänen riemastuksestaan."

"Voi, Aramis, kylläpä sinä äsken ihan hämäännytit minut", sanoi
d'Artagnan vielä.

"Mutta nythän käsität?"

"_Pardieu_, enkö käsittäisi!" lausahti kapteeni. -- En totisesti, --
jupisi hän hampaittensa välistä, -- en, minä en käsitä. Mutta sama se,
tottelen hallitsijan käskyä.

Sitten hän lisäsi: "Käykää edellä, monseigneur."

D'Artagnan saattoi Aramista Fouquetin luo.




227.

Kuninkaan ystävä.


Fouquet odotteli ahdistunein mielin. Hän oli jo palauttanut oveltaan
useita palkollisia ja ystäviä, jotka olivat ehättäneet hänen
tavanmukaisten puhutteluhetkiensä edelle; mainitsematta mitään asemansa
mullistumisesta hän vain kysyi jokaiselta, missä Vannesin piispa
saattoi olla tavattavana.

Nähdessään d'Artagnanin ja piispan saapuvan kumppanuksina hän
ilahtui yhtä rajattomasti kuin oli viimeksi tuskitellut tilanteen
toivottomuutta. Aramiksen näkeminen oli yli-intendentille ikäänkuin
korvaus vangitsemisen onnettomuudesta.

Kirkkoruhtinas oli vaitelias ja totinen; d'Artagnanin sävy ilmaisi
ääretöntä ihmettelyä asiain uskomattoman kehityksen johdosta.

"No, kapteeni, tehän toittekin herra d'Herblayn?"

"Ja vielä parempaakin, monseigneur."

"Mitä muka?"

"Vapauden."

"Olenko vapaa?"

"Olette. Kuninkaan määräys."

Fouquet tyynnyttäysi kysymään katseellaan Aramikselta.

"Niin vainkin, ja voitte kiittää Vannesin piispaa", jatkoi d'Artagnan,
"sillä hän se varmastikin on saanut aikaan kuninkaan mielenmuutoksen."

"Oh!" äännähti Fouquet enemmän nöyryytettynä palveluksesta kuin
kiitollisena hyvästä tuloksesta.

"Mutta kun suojelet herra Fouquetia", pitkitti d'Artagnan Aramikseen
kääntyen, "niin etkö tee jotakin myös minun suhteeni?"

"Mitä vain mielit, veikkonen", vastasi piispa levollisella äänellään.

"Haluan vain vastausta erääseen seikkaan, ollakseni tyytyväinen. Miten
on sinusta tullut kuninkaan suosikki, kun eläissäsi olet puhutellut
häntä vain kahdesti?"

"Sinunlaiseltasi ystävältä ei sovi mitään salata", vastaa Aramis
viekkaasti.

"Mainiota! Annahan tulla."

"No niin, luulet minun tavanneen kuninkaan vain kahdesti, mutta asia
onkin siten, että niin on tapahtunut hyvinkin sata kertaa. Me olemme
vain kätkeneet välimme, siinä kaikki."

Ja yrittämättäkään pohtia uutta punehdusta, jonka tämä paljastus
karahdutti d'Artagnanin hiusmartoon asti, Aramis kääntyi
yli-intendenttiin, joka hämmästeli yhtä paljon kuin muskettisoturikin.

"Monseigneur", sanoi hän, "kuningas on antanut toimekseni lausua
teille, että hän on teidän ystävänne enemmän kuin koskaan ja että niin
anteliaasti järjestetty, ihana juhlimisenne on syvästi liikuttanut
hänen sydäntään."

Hän kumarsi samassa Fouquetille niin kunnioittavasti, että tämä,
kykenemättä ollenkaan oivaltamaan näin voimallista valtioviisautta, jäi
mykäksi, ajatuksettomaksi ja hievahtamattomaksi.

D'Artagnan puolestaan luuli ymmärtävänsä, että näillä kahdella
miehellä oli jotakin erityistä sanottavaa toisilleen, ja hän oli
tottelemaisillaan sitä kohteliaisuuden vaistoa, joka sellaisessa
tapauksessa kiirehdyttää ovelle miehen, kun tämä tuntee läsnäolonsa
käyneen toisille kiusalliseksi; mutta toisaalta häntä pidätteli
tällaisen merkillisen salaperäisyyden yllyttämä kiihkeä uteliaisuus.

Silloin Aramis käännähti häneen päin ja sanoi säveästi:

"Ystäväiseni, muistanethan kuninkaan peruutuksen aamuvastaanotoistaan?"

Ne sanat olivat varsin selvät. Muskettisoturi älysi tarkoituksen,
kumarsi Fouquetille ja hieman ivallisen kunnioittavasti Aramikselle ja
katosi.

Yli-intendentin oli ollut maltittomuudessaan tukala odottaa tätä
hetkeä. Hän syöksähti sulkemaan oven ja sanoi palatessaan piispan luo:

"Rakas herra d'Herblay, onpa jo aika teidän selittää minulle, mitä on
tekeillä. Olen totisesti ihan ymmällä."

"Käymme nyt selittämään kaikkea", lupasi Aramis istuutuen ja viitaten
isäntäänsäkin asettumaan nojatuoliin. "Mistä on aloitettava?"

"Ennen kaikkea muuta merkillistä sanokaa minulle suoraa päätä,
minkätähden kuningas vapauttaa minut."

"Teidän olisi pikemmin pitänyt kysyä, minkätähden hän pidätytti
teidät."

"Minulla on siitä asti ollut aikaa ajatella, ja luullakseni tähän
äkilliseen toimenpiteeseen oli jonkunlainen kademielisyys
kannustamassa. Juhlani on sisuttanut Colbertia, ja hän on keksinyt
jonkun vehkeen minua vastaan, -- esimerkiksi käyttäen aiheenaan
vaikutustamme Belle-Islellä?"

"Ei, Belle-Islestä ei vielä ole ollut kysymystä."

"Mistä sitten?"

"Muistattehan tuon kolmentoista miljoonan kuittauksen, jonka herra de
Mazarin toimitti varastetuksi?"

"Hoo, kyllä! No?"

"Teidät on lausuttu varkaaksi."

"Hyvä Jumala!"

"Eikä siinä kaikki. Muistanette kirjeen, jonka lähetitte
la Vallièrelle?"

"Voi tosiaan!"

"Sen avulla teidät esitettiin luihuksi petturiksi ja viettelijäksi."

"No, kuinka hän siis onkaan antanut minulle anteeksi?"

"Niin pitkällä emme vielä ole selittelyssämme. Haluan saada koko aseman
valkenemaan teille täydellisesti. Ottakaa siis huomioon, että kuningas
tietää teidät syypääksi yleisten varojen kavaltamiseen. Oh, _pardieu_,
ettehän ole mitään kavaltanut, mutta kuningas ei voi olla pitämättä
teitä ilmeisenä rikollisena, kun todisteet näyttävät vääjäämättömiltä."

"Suokaa anteeksi, en näe..."

"Näette piankin. Lisäksi kuningas, luettuaan tarjouskirjelmänne la
Vallièrelle, luulee olevansa varmasti selvillä aikeistanne tämän
kaunottaren suhteen, eikö niin?"

"Epäilemättä. No, loppuun."

"Tulen siihen. Kuningas on siis verivihollisenne, leppymätön kuolemaan
asti."

"Sen käsitän. Mutta olenko minä siis niin mahtava, että hän ei
vimmaisessa vihassaankaan rohjennut syöstä minua tuhoon niillä
keinoilla, joita heikkouteni tai kova onneni oli hänelle antanut
aseiksi?"

"Olemme todenneet", jatkoi Aramis omaansa, "että teidän välinne ovat
auttamattomasti rikkoutuneet Ludvigin kanssa."

"Joskin hän silti säästää minut."

"Niinkö luulette?" virkahti piispa luoden yli-intendenttiin tutkivan
silmäyksen.

"Sydämen vilpittömyyteen uskomatta uskon itse tapahtuman."

Aramis kohautti olkapäitänsä.

"Miksi Ludvig muutoin olisi antanut teidän tuodaksenne äskeisen
sanoman?" kysyi Fouquet.

"Hän ei ole antanut mitään toimekseni."

"Eikö mitään!..." huudahti yli-intendentti tyrmistyneenä. "Mutta entä
tämä määräys?..."

"Kah, niin, onhan siinä määräys."

Aramis lausui tuon niin kummallisesti, että Fouquet ei voinut olla
hätkähtämättä.

"Kas, te salaatte minulta jotakin, sen näen", hän sanoi.

Aramis vain siveli leukaansa valkoisilla sormillaan.

"Karkoittaako kuningas minut maanpakoon?"

"Älkää kyselkö kuten lasten leikissä, jossa tavoitellaan kätkettyä
esinettä tiu'un mukaan, kun tämä soidessaan antaa epämääräistä vihiä
piilopaikan läheisyydestä."

"Puhukaa siis!"

"Arvatkaa."

"Te peloitatte minua!"

"Joutavia!... Silloin arvaatte ihan väärään suuntaan."

"Mitä Ludvig onkaan teille sanonut? Ystävyytemme nimessä, älkää
peitelkö mitään."

"Ludvig ei ole sanonut minulle mitään."

"Te ajatte minut kuolettavaan kärsimättömyyteen, d'Herblay. Olenko yhä
yli-intendentti?"

"Niin kauan kuin haluatte."

"Mutta mikä merkillinen vaikutusvoima teillä nyt näin äkkiä onkaan
hänen majesteettinsa mieleen?"

"Eipä erikoinen!"

"Te saatte hänet toimimaan mielenne mukaan."

"Niin kyllä luulen."

"Se on ihan luonnotonta."

"Niinkin sanottaneen."

"D'Herblay, meidän liitomme nimessä, ystävyytemme nimessä, kautta
kaiken, mitä teillä on maailmassa kalleinta, puhukaa avoimesti, minä
rukoilen. Mistä johtuu, että te olette siten edistynyt kuninkaan
suosiossa? Tiedänhän, että hän ei pitänyt teistä."

"Kuningas on _nyt_ kyllä kiintynyt minuun", sanoi Aramis.

"Teille on sattunut jotakin erityistä hänen kanssaan?"

"Niin."

"Kenties yhteinen salaisuus?"

"Salaisuus, niin."

"Sellainen salaisuus, joka muuttaa hänen majesteettinsa harrastukset?"

"Todellisella etevyydellänne olette oivaltanut aseman ihan sattuvasti,
monseigneur. Minä olen tosiaan saanut ilmi salaisuuden, joka kääntää
Ranskan kuninkaan harrastukset uusille urille."

"Ah!" äännähti Fouquet pidättyväisenä kuten hienostunut mies aina
karttaa utelua.

"Ja te saatte arvostella vakuutukseni pätevyyttä", jatkoi Aramis;
"voitte päättää, erehdynkö sen salaisuuteni merkityksestä."

"Kuuntelen innokkaasti, koska hyväntahtoisesti päästätte minut siitä
osalliseksi. Ottakaa kuitenkin huomioon, että minä en ole pyytänyt
teiltä avomielisyyttä niin pitkälle."

Aramis kokosi ajatuksiaan.

"Älkää puhukokaan", huudahti Fouquet. "Voitte vielä pitää sen
tallessanne."

"Muistatteko Ludvig XIV:n syntymän?" aloitti kuitenkin piispa, katse
luotuna alas.

"Kuten eilispäivän."

"Oletteko kuullut puhuttavan siitä mitään erityistä?"

"En, paitsi että kuningas ei muka ollutkaan Ludvig XIII:n todellinen
poika."

"Se ei merkitse mitään meidän eikä valtakunnan asioissa. On isänsä
poika, sanoo Ranskan laki, kellä on lainmukainen isä."

"Totta kyllä, mutta rodun laatuun nähden se on vakava seikka."

"Toisarvoinen kysymys. Ette siis ole tuosta tapauksesta tiennyt mitään
erityistä?"

"En mitään."

"No, siitä salaisuuteni alkaa."

"Ah!"

"Kuningatar ei synnyttänyt yhtä poikaa, vaan kaksoiset."

Fouquet kohotti päätänsä.

"Ja toinen on kuollut?" hän sanoi.

"Saattepa kuulla. Näistä kahdesta pojasta olisi tullut koitua äitinsä
ylpeys ja Ranskan toivo; mutta heikkona ja pahoihin aavistuksiin
luontuvana kuningas pelkäsi, että oikeuksiltaan tasa-arvoisten
veljesten kesken syntyisi selkkauksia, ja hän toimitti tieltä toisen
heistä."

"Toimitti tieltä, sanotte?"

"Malttakaahan... Molemmat lapset varttuivat: toinen valtaistuimella, ja
te olette hänen ministerinsä; toinen syrjässä ja eristettynä..."

"Ja hän?"

"On minun ystäväni."

"Hyvä Jumala, mitä haastattekaan, herra d'Herblay! Ja mitä se
prinssipoloinen tekee?"

"Kysykää ensiksikin, mitä hän on tehnyt."

"Niin, niin."

"Hänet kasvatettiin maaseudulla ja teljettiin sitten Bastiljiksi
nimitettyyn linnoitukseen."

"Onko mahdollista!" huudahti yli-intendentti ristissä käsin. "Toinen
oli kuolevaisista onnellisin, toinen kärsivistä onnettomin."

"Ja onko hänen äitinsä tietämätön siitä?"

"Itävallan Anna tietää kaikki."

"Entä Ludvig?"

"Kah, Ludvig ei tiedä siitä mitään."

"Sepä hyvä!" äännähti Fouquet.

Tämä huudahdus tuntui säpsähdyttävän Aramista. Hän loi huolestuneen
silmäyksen puhujaan.

"Suokaa anteeksi, keskeytin teidät", virkkoi Fouquet.

"Sanoin siis", jatkoi Aramis, "että tuo prinssiparka oli ihmisistä
onnettomin; mutta Jumala, joka ajattelee kaikkia luotujansa, päätti
tulla hänen avukseen."

"Haa, kuinka?"

"Se kuuluu kertomukseeni. Hallitseva kuningas... käsitättehän,
minkätähden nimitän häntä hallitsevaksi kuninkaaksi."

"En .. miksi?"

"Syystä että kumpaisenkin olisi pitänyt olla kuninkaita syntynsä
laillisella perusteella. Onko se teidänkin mielipiteenne?"

"On kyllä."

"Varmasti?"

"Se on ehdoton käsitykseni. Kaksoiset ovat kuin yksi olento kahdessa
ruumiissa."

"Olen hyvilläni siitä, että noin etevä ja taattu lainoppinut antaa
tämän lausunnon. Olemmehan siis aivan selvillä siitä, että heillä
molemmilla on samat oikeudet?"

"Se on selvää... Mutta, hyvä Jumala, mikä merkillinen juttu!"

"Ette ole vielä perillä. Kärsivällisyyttä!"

"Oh, maltan toki kuunnella."

"Jumala tahtoi nostattaa sorretulle kostajan, -- tuen, jos pidätte
sen sanan parempana. Sattui, että hallitsevalla kuninkaalla,
vallananastajalla... olettehan kai tässä minun kannallani --
vallananastukseksi lienee sanottava tyyntä, itsekästä asettumista
nauttimaan perintöä, josta oikeuden mukaan olisi korkeintaan puolet
käytettävänä?"

"Vallananastus on oikea sana."

"Jatkan siis. Jumala tahtoi, että vallananastaja sai ensimmäiseksi
ministerikseen lahjakkaan ja ylevämielisen miehen, joka lisäksi oli
urhea mies."

"Hyvä, hyvä", huudahti Fouquet. "Minä ymmärrän: te olette luottanut
siihen, että minä autan teitä korjaamaan Ludvig XIV:n onnettomalle
veljelle tehdyn vääryyden? Olette ajatellut oikein; minä annan
kannatukseni. Kiitos, d'Herblay, kiitos!"

"Siitä ei ole kysymystäkään. Te ette anna minun lopettaa", sanoi Aramis
järkkymättömänä.

"Minä olen ääneti."

"Olin selittämässä, että herra Fouquet hallitsevan kuninkaan
ministerinä joutui kuninkaan nurjamielisyyden alaiseksi; liian auliisti
kuunnellen katkeran vihamiehen juonia ja kuiskeita kuningas pahoin
uhkasi hänen taloudellista asemaansa, vapauttaan ja ehkä henkeänsäkin.
Mutta yhä tuon uhratun prinssin hyväksi Jumala salli, että herra
Fouquetilla vuorostaan oli harras ystävä, joka tiesi sen
valtiosalaisuuden ja tunsi olevansa kyllin voimakas saattamaan sen
julki, oltuaan siksi voimakas, että oli kyennyt kaksikymmentä vuotta
tallettamaan sitä sydämessään."

"Älkää menkö pitemmälle", puuttui Fouquet puheeseen ylevien aatosten
kuohuttamana; "nyt käsitän kaikki. Te olette käynyt tapaamassa
kuningasta saadessanne tiedon vangitsemisestani; olette rukoillut
häntä, hän on kieltäytynyt teitä kuuntelemasta; silloin olette uhannut
salaisuudella, uhannut paljastaa sen, ja säikkyen on Ludvig XIV:n
täytynyt puhumisenne pelosta myöntää, mitä hän jalomieliseltä
väliintuloltanne epäsi. Nyt oivallan, nyt oivallan! Te pidätte
kuningasta siten vallassanne, aivan niin!"

"Te ette oivalla laisinkaan", vakuutti Aramis, "ja taaskin katkaisitte
suotta selitykseni, hyvä ystävä. Ja sallikaa minun huomauttaa, että te
tuossa päätelmässänne ette ole johdonmukainenkaan ettekä kylliksi käytä
muistianne."

"Kuinka niin?"

"Tiedättehän, minkä otin keskustelumme pohjaksi?"

"Kyllä, hänen majesteettinsa vihan minua vastaan, -- talttumattoman
vihan; mutta mikä viha voisikaan vastustaa moisen paljastuksen uhkaa?"

"Moisen paljastuksen? Kah, siinähän juuri johdutte harhapäätelmään.
Mitä! Te oletatte, että jos olisin Ludvigille vihjannut tietojani, minä
vielä tällä hetkellä olisin elossa?"

"Tuskin on kymmentäkään minuuttia kulunut siitä kun olitte kuninkaan
luona."

"Vaikka! Hänellä ei olisi ollut aikaa surmauttaa minua, mutta
suukapulan hän olisi minulle saanut ja lähettänyt minut maanalaiseen
luolaan. Puhukaamme järkevästi, _mordioux_!"

Ja tästä muskettisoturien voimasanasta, sellaisen miehen
itseunohduksena, joka ei muuten koskaan unohtanut esiintymisensä
vaatimuksia, täytyi Fouquetin käsittää, millaiseen intoutumisen tilaan
Vannesin tyyni, umpimielinen piispa oli joutunut. Se värisytti häntä.

"Ja toisekseen", aloitti jälkimmäinen jälleen, hillittyään
mielenkuohunsa, "olisinko minä se mies, mikä olen, -- olisinko
todellinen ystävä, jos jo jouduttuanne kuninkaan vihoihin syöksisin
teidät alttiiksi vielä peloittavammalle nuoren hallitsijan tunteelle?
Tällöinhän ei häneltä varastaminen merkitsisi enää mitään, hänen
rakastajattarensakaan mielisteleminen ei painaisi paljon, mutta esittää
teidät pitelemässä hallussanne hänen kruunuaan ja kunniaansa -- hohoi,
omin käsin hän tuotapikaa raastaisi sydämen rinnastanne!"

"Ettekö ole ollenkaan antanut hänelle vihiä salaisuudesta?"

"Mieluummin olisin niellyt kaikki myrkyt, joilla Mithridates
kahdenkymmenen vuoden aikana karkaisi itseään kuolemalta."

"Mitä siis olette tehnyt?"

"Ah, nyt olemme päässeet siihen, monseigneur. Luulen piankin
herättäväni teissä jonkunmoista harrastusta. Tahdottehan vielä hiukan
kuunnella minua?"

"Tahdonko! Vapisenhan jännityksestä."

Aramis kiersi kertaalleen huoneen, varmistausi yksinäisyydestä ja
hiljaisuudesta ja palasi istuutumaan nojatuolin viereen, jossa Fouquet
yltyvää ahdistusta tuntien odotti hänen selityksiään.

"Olen unohtanut mainita teille", aloitti Aramis jälleen, rahaministerin
jännittäessä tarkkaavaisuutensa äärimmilleen, "olen unohtanut
merkillisen seikan, joka koskee noita kaksoisia: Jumala on tehnyt
heidät niin yhdennäköisiksi, että ainoastaan hän itse osaisi heidät
eroittaa toisistaan, jos kutsuisi heidät tuomiolleen. Heidän äitinsä ei
siihen pystyisi."

"Onko se mahdollista!" huudahti Fouquet.

"Samat ylväät kasvonjuonteet, sama käynti, sama ryhti, sama ääni!"

"Mutta ajatuskanta, älynlahjat, elämäntuntemus?"

"Oh, siinä kaikessa he ovat eri tasoilla, monseigneur. Niin,
sillä Bastiljin vangille on tunnustettava ehdoton ylemmyys
veljeensä verraten, ja jos tämä onneton uhri tyrmästään siirtyisi
valtaistuimelle, ei Ranska -- paitsi kenties historiansa alkupuolella
-- olisi vielä koskaan ollut henkisesti etevämmän ja luonteeltaan
jalomman valtiaan ohjattavana."

Fouquet antoi valtavan salaisuuden raskauttaman otsansa hetkiseksi
painua käsien varaan. Aramis vetäysi lähemmäksi.

"Eri tasoilla nuo Ludvig XIII:n kaksoispojat ovat teihin nähden,
monseigneur", hän sanoi kiusaajatointansa kehittäen, "jälkimmäinen ei
tunne Colbertia."

Fouquet nousi heti valjuin ja vääristynein kasvonpiirtein. Isku ei
ollut osunut vain sydämeen, vaan suoraan tunkeutunut älyyn.

"Minä ymmärrän", hän virkkoi, "te ehdotatte minulle salaliittoa."

"Siihen suuntaan."

"Sellaista yritystä, jotka muuttavat valtakuntain kohtalot kuten tämän
keskustelun alussa sanoittekin."

"Ja yli-intendenttien, -- niin, monseigneur."

"Suoraan lausuen te esitätte, että avustaisin Ludvig XIII:n nyt vankina
olevan pojan asettamisessa sen pojan sijalle, joka paraikaa lepää
Morfeus-salissa?"

Aramiksen sai kolkko tietonsa kamalasti hymyilemään.

"Olettakaamme niin!" myönsi hän.

"Mutta", jatkoi Fouquet kiusallisen äänettömyyden jälkeen, "te ette ole
tullut ajatelleeksi, että tällainen valtiollinen hanke mullistaisi koko
valtakunnan ja että kuningas on kuin epälukuisia juuria työntänyt puu,
jonka kiskaiseminen paikaltaan toisen istuttamiseksi sijalle ei antaisi
tilaisuutta maaperän lujittumiseen: uusi kuningas ei pääsisi turvatuksi
myrskyn jättämältä tuulahteluita, joka huojuttaisi runkoa haperilla
tiloilla."

Aramis hymyili yhä.

"Ottakaa huomioon", pitkitti Fouquet lämmeten tuollaisesta
hengenvoimasta, joka muutamassa silmänräpäyksessä oivaltaa jonkun
suunnitelman ja johtelee sen yksityiskohtiinsa asti, kaukonäköisesti
havaiten kaikki seuraamukset ja kooten yhteen tulokset, "ottakaa toki
huomioon, että meidän olisi kerättävä puolellemme koko aatelisto,
papisto ja kolmas sääty, -- syöstävä syrjään hallitseva ruhtinas,
häväistävä hirmuisella paljastuksella Ludvig XIII:n hautaa,
toimitettava kuolemaan ja kunniattomaksi Itävallan Anna, tuomittava
elinaikaiseen onnettomuuteen toinenkin nainen, nuori kuningatar, ja
että kaikesta tästä suoriuduttuamme, -- jos sellaiseen loppuun
mitenkään edes pääsisimme..."

"En käsitä teitä", keskeytti Aramis kylmäkiskoisesti. "Tuossa
puheessanne ei ole ainoatakaan tähän tilanteeseen osuvaa sanaa."

"Mitä!" äännähti yli-intendentti ihmeissään; "ettekö syvenny
käytännölliseen puoleen, -- teidänlaisenne mies? Rajoitutteko
valtiollisen harhaunelman lapsekkaaseen ihasteluun, punnitsematta
toimeenpanon mahdollisuutta, välittämättä todellisuudesta? Voinko uskoa
tätä?"

"Hyvä ystävä", virkkoi Aramis antaen sanalleen jonkunlaista
ylenkatseellisen tuttavallisuuden sävyä, "miten Jumala menettelee
asettaakseen kuninkaan sijalle toisen?"

"Jumala!" huudahti Fouquet; "Jumala antaa määräyksen välittäjälleen,
joka tempaa tuomitun, korjaa hänet pois ja jättää valtaistuimen
tyhjäksi seuraajalle. Mutta se välittäjähän on kuolema. Voi, taivas,
herra d'Herblay, olisiko ajatuksissanne...?"

"Sellaista ei ole kysymyksessä, monseigneur. Te ammutte tosiaan yli
maalin. Ludvig XIV:ko kuolemaan, Jumalan menettelyäkö seurattaisiin
äärimmäisillään? Ei. Tahdoin sanoa teille, että Jumala suorittaa
päätöksensä mullistuksitta, aiheuttamatta hälyä ja rynnistelyä, ja että
Jumalan innoittamat ihmiset voivat samaten suunnitella hankkeensa,
ryhtyä siihen ja panna sen täytäntöön."

"Mitä tarkoitattekaan?"

"Minä tarkoitan, hyvä ystävä", vastasi Aramis jälleenkin korostaen
viime sanaa samaan tapaan kuin äsken, "minä tarkoitan, että jos vangin
vaihtamisessa kuninkaan sijalle on tapahtunut mullistusta, häväistystä
tai mitään vastustelunkaan hälinää, en usko teidän kykenevän sitä
todistamaan."

"Mitä nyt?" huudahti Fouquet valkeampana kuin nenä, jolla hän pyyhki
ohimoitansa. "Sanotte...?"

"Käykää kuninkaan kamariin", jatkoi Aramis levollisesti, "vaikka
tiedätte salaisuuden, ette varmastikaan voi mistään omasta
havainnostanne päättää, että Bastiljin vanki lepää veljensä vuoteella."

"Mutta kuningas...?" änkkäsi Fouquet herpaantumaisillaan kauhusta.

"Mikä kuningas?" kysyi Aramis säveimmällä äänenpainollaan;
"vihaajanneko vai suosijanne?"

"E-eilinen...?"

"Eilispäivän valtias? Rauhoittukaa; hän on saanut Bastiljissa saman
kopin, jossa hänen uhrinsa oli jo liian kauan nääntynyt."

"Armias taivas! Ja kuka hänet sinne vei?"

"Minä."

"Te?"

"Niin, ja mitä yksinkertaisimmalla tavalla. Korjasin hänet talteen
viime yönä, ja hänen vaipuessaan varjoon toinen kohosi valoon. Enpä
luule sen herättäneen melua. Salama ilman jyrähdystä ei ketään
valveuta."

Fouquet päästi kumean parahduksen ikäänkuin näkymättömän iskun saaneena
ja puristi päätänsä kouristunein käsin.

"Te olette tehnyt tuon?" sopersi hän.

"Varsin näppärästi. Mitä ajattelette tempusta?"

"Olette syössyt kuninkaan valtaistuimelta? Sulkenut vankilaan?"

"Tehty se on."

"Ja se pantiin toimeen täällä, Vauxissa?"

"Niin, täällä, Morfeus-salissa. Eikö se olekin ihan kuin rakennettu
sellaista kaappausta varten?"

"Ja tuo tapahtui...?"

"Viime yönä."

"Nyt yöllä?"

"Kello kahdentoista ja yhden välillä."

Fouquet liikahti ikäänkuin karatakseen Aramiksen kimppuun, mutta
pidätti itsensä.

"Vauxissa! Minun luonani!..." sanoi hän tukahtuneella äänellä.

"Niinhän tietenkin. Linna on teidän, olletikin nyt, kun Colbert ei voi
sitä teiltä enää riistää."

"Minun luonani piti sellaisen rikoksen tapahtua!"

"Rikoksen!" äännähti Aramis hämmästyen.

"Katalan rikoksen!" jatkoi Fouquet kiihtyen yhä enemmän. "Tihutyön,
joka on salamurhaa kurjempi, -- mustan petoksen, joka ainiaaksi
häpäisee nimeni ja tuomitsee minut jälkimaailman kammoamaksi!"

"Tehän houritte, monsieur", tokaisi Aramis, ja hänen äänessään
värähteli nyt rauhattomuutta; "puhutte liian kovaa: varokaa!"

"Minä huudan vielä niin äänekkäästi, että koko maailma kuulee."

"Herra Fouquet, varokaa!"

Fouquet käännähti tähystämään tiukasti kirkkoruhtinasta.

"Niin", hän sanoi, "te olette häväissyt minut panemalla toimeen
tuollaisen ilkityön vierastani vastaan, joka kavallusta aavistelematta
nukkui rauhallisesti kattoni alla! Voi, turma minulle!"

"Turma sille, joka kattonne alla hautoi omaisuutenne ja henkenne
hukkaa! Unohdatteko sen?"

"Hän oli vieraani, hän oli kuninkaani!"

Aramis nousi verestävin silmin ja vavahtelevin huulin.

"Olenko tekemisissä mielettömän kanssa?" virkahti hän.

"Olette tekemisissä kunniallisen miehen kanssa."

"Hullu!"

"Miehen, joka estää teitä täyttämästä rikostanne."

"Hullu!"

"Miehen, joka mieluummin kuolee, mieluummin surmaa teidät, kuin sallii
häpeänsä täyttyä."

Ja Fouquet syöksähti tarttumaan miekkaansa, jonka d'Artagnan oli
laskenut vuoteelle; päättäväisesti häilähti välkkyvä säilänterä
ilmassa.

Aramis rypisti kulmakarvojaan ja sujautti kätensä povelleen ikäänkuin
asetta tapaillen. Fouquet huomasi sen liikkeen, ylväänä ja ylevänä hän
heitti pois kalpansa, joka kieri seinän |a makuusijan väliin, ja
lähestyen Aramista hän laski aseettoman kätensä tämän olalle.

"Monsieur", hän lausui, "minulle olisi suloista kuolla tähän,
säästyäkseni näkemästä häpeääni, ja jos vielä tunnette mitään
ystävyyttä minua kohtaan, rukoilen teitä antamaan minulle kuoleman."

Aramis seisoi vaiti ja liikkumattomana.

"Ette vastaa mitään?"

Aramis nosti vitkaan päänsä, ja vielä kerran pilkahti toivon säde hänen
silmissään.

"Harkitkaa kaikkea, mikä meitä odottaa, monseigneur" pyysi hän. "On
vain tapahtunut oikeus, ja Ludvig elää, mutta hänen vankinaolonsa
pelastaa teidän henkenne."

"Niin", vastasi Fouquet, "te olette saattanut toimia minun hyväkseni,
mutta minä en ota vastaan palvelustanne. Silti en tahdo syöstä teitä
tuhoon. Teidän on lähdettävä linnasta."

Aramis tukahdutti särkyvästä sydämestä pyrkivän voihkauksen.

"Minulla on vieraanvaraisuuden velvoitus teitäkin kohtaan", jatkoi
Fouquet majesteettisesti; "teitä älköön perikö hukka sen paremmin kuin
sitäkään, jonka te olitte määrännyt tuhon omaksi."

"Mutta teidät perii", ennusti Aramis kumealla äänellä; "teidät perii,
teidät perii!"

"Myönnän enteet, herra d'Herblay; mutta mikään ei voi minua pidättää.
Teidän on poistuttava linnastani, ja poistuttava Ranskasta; suon neljä
tuntia laittautuaksenne suojaan kuninkaalta."

"Neljä tuntia?" äännähti Aramis pilkallisesti ja epäuskoisena.

"Fouquetin sanalla! Kukaan ei sitä ennen lähde ajamaan teitä takaa.
Saatte neljän tunnin etumatkan niistä, jotka kuningas tietysti heti
lähettää teitä tavoittamaan."

"Neljä tuntia!" toisti Aramis ärjähtäen.

"Se riittää yltäkyllin ehtiäksenne ajoissa rannikolle ja sieltä meritse
Belle-Islelle, jonka annan turvapaikaksenne."

"Aah!" jupisi Aramis.

"Olkoon Belle-Isle varattuna puolestani teille niinkuin omistan
kuninkaalle turvalliseksi Vauxin. Menkää, d'Herblay, menkää; niin kauan
kuin minä elän, ei hiuskarvaakaan katkea päästänne."

"Kiitos!" virkkoi Aramis synkeän ivallisesti.

"Lähtekää siis, ja antakaa minulle kätenne, jotta yhteisvoimin
rientäisimme -- te pelastamaan henkeänne ja minä kunniaani."

Aramis veti esiin kätensä, jonka oli kätkenyt poveensa. Se oli
punaisena verestä; hän oli raadellut ihoansa kynsillään ikäänkuin
kurittaakseen lihaansa itse ihmiselämää turhempien suuriluuloisten
suunnitelmien raukeamisesta. Fouquet tunsi kauhistusta ja sääliä; hän
avasi Aramikselle sylinsä.

"Minulla ei ollut asetta", mutisi tämä nurjamielisen ja kamalan
näköisenä kuin Didon[30] varjo.

Fouquetin käteen kajoamatta hän sitten käänsi kasvonsa toisaanne ja
peräytyi pari askelta. Hänen viimeinen sanansa oli sadatus; hänen
viimeinen liikkeensä oli manaus tuon käden viuhtaisemana, josta silloin
pirahti pari pisaraa hänen vertansa Fouquetin kasvoihin.

Ja molemmin he syöksähtivät kamarista salaportaille, jotka johtivat
sisäpihalle.

Fouquet käski tuoda esiin parhaat hevosensa. Aramis pysähtyi niiden
portaiden juurelle, jotka veivät Portoksen kamariin. Hän aprikoitsi
pitkän tovin, sillaikaa kun Fouquetin kaleesit vierivät täyttä vauhtia
liikkeelle pääpihan kiveykseltä.

-- Lähteäkö yksin? -- tuumi Aramis; -- ilmoittaako prinssille?... Haa,
kadotus!... Ilmoittaa prinssille ja sitten mitä?... Lähteäkö hänen
kanssaan?... Laahata kaikkialle mukanaan syyttävä todiste?... Sota...
hellittämätön kansalaissota?... Voi, ilman apukeinoja... mahdotonta!...
Mitä hän tehnee ilman minua?... Oh, kukistuu kuten minkin... Mutta ken
tietää?... Täyttyköön sallimus!... Hän oli tuomittu, jääköön
silleen!... Jumala!... Paholainen!... Sinä ihmisen neronhengeksi
sanottu kurjan ilveen mahti, sinä et ole muuta kuin vuoriston
tuulahdusta epävarmempi ja hyödyttömämpi hengähdys; sinä suljet
puuskuntasi piiriin kaikki, järkyttelet vaikka vuoriakin, ja äkkiä
murrut lahoon puuristiin, kun sen takana elää toinen näkymätön voima...
jonka sinä kenties kiellät ja joka kostaa sinulle, musertaen sinut edes
sitä kunniaa suomatta, että lausuisi sinulle nimensä!... Hukassa!...
Minä olen hukassa!... Mitä tehdä?... Mennäkö Belle-Islelle?... Niin. Ja
Portos jää tänne haastamaan kaikille siitä seikkailusta! Portos kenties
joutuu kärsimään!... Ei, sitä en siedä. Olen yhtä hänen kanssaan; hänen
tuskansa on minun. Portos lähtee kerallani, hän seuratkoon minun
kohtaloani, ei auta muu.

Ja Aramis kiirehti ylös kenenkään näkemättä, kuinka peloissaan hän oli
hätäisyytensä joutumisesta huomatuksi ja kenties epäillyksi.

Vastikään Pariisista palannut Portos nukkui vanhurskaan unta. Ruumis
oli unohtanut uupumuksensa niinkuin henki oli ajatuksista vapautunut.

Aramis astui sisälle keveänä kuin varjo ja laski jäntevän kätensä
jättiläisen olalle.

"Hei, Portos, hei", varoitteli hän.

Portos kohousi ja avasi silmänsä vielä ihan pökerryksissään.

"Me lähdemme", ilmoitti Aramis.

"Ah!" äännähti Portos.

"Lähdemme ratsain ja lasketamme vinhemmin kuin olemme konsaan
kiitäneet."

"Ah!" toisti Portos.

"Pukeudu, veikkonen."

Ja hän autteli jättiläistä kuntoon ja sulloi hänen taskuihinsa kullan
ja timantit. Siinä puuhassa herätti pikku rasahdus hänen huomiotansa.

D'Artagnan silmäili heitä ovelta.

Aramis hätkähti.

"Mitä lempoa te siinä niin hoppuisina touhuatte?" ihmetteli
muskettisoturi.

"Sht!" kuiskasi Portos.

"Lähdemme kuninkaan asialle", lisäsi piispa.

"Kylläpä teidän kelpaa!" sanoi muskettisoturi.

"Puh!" vastasi Portos; "minä olen väsyksissä, -- olisin mieluummin
vielä nukkunut. Mutta kuninkaan toimissa..."

"Näitkö herra Fouquetia?" kysyi Aramis d'Artagnanilta.

"Juurikään, -- vaunuissaan."

"Ja mitä hän sanoi sinulle?"

"Näkemiin!"

"Eikö muuta?"

"Mitä hänen olisi pitänyt muuta sanoa? Enhän minä enää ole yhtään
mitään teikäläisten tultua suosioon!"

"Kuulehan", lausui Aramis syleillen muskettisoturia, "sinun hyvä aikasi
on palannut; sinun ei tarvitse enää kadehtia ketään."

"Vielä mitä!"

"Ennustan sinulle täksi päiväksi tapausta, joka erinomaisesti edistää
asemaasi."

"Niinkö!"

"Tiedäthän minun olevan selvillä asioista?"

"Ka, kyllä vainkin!"

"No, Portos, oletko valmis? Mennään!"

"Mennään, mennään!"

"Ja syleilkäämme d'Artagnania."

"Totisesti!"

"Ratsut?"

"Niistä ei ole täällä puutetta. Tahdotko minun hevoseni?" tarjosi
d'Artagnan.

"Minulla on tallissa omia", sanoi Portos.

"Hyvästi! Hyvästi!"

Pakolaiset nousivat ratsaille muskettisoturien kapteenin saattamina;
tämä piteli jalustinta Portokselle ja seurasi ystäviänsä katseellaan,
kunnes he hävisivät näkyvistä.

-- Jokaisessa muussa tilaisuudessa, -- ajatteli gascognelainen, --
luulisin noiden miesten olevan karkumatkalla; mutta tänään on
politiikka niin muuttunut, että tuollaista sanotaan kuninkaan tehtävän
toimittamiseksi. No, kernaasti minun puolestani! Minulla on omat
hommani.

Ja hän palasi miettiväisenä huoneeseensa.




228.

Miten Bastiljissa noudatettiin toimintaohjetta.


Fouquet ajoi niin että hevosten kaviot iskivät tulta. Tiellä häntä
kauhistutti kuulemaansa miettiessään.

-- Mitä olivatkaan, -- ajatteli hän, -- nuoruudessaan nuo ihmeelliset
miehet, jotka vielä raihnauden iässä kykenevät luomaan tuollaisia
suunnitelmia ja panemaan ne silmää räpäyttämättä täytäntöön?

Väliin hän kysyi itseltään, eikö kaikki, mitä Aramis hänelle oli
kertonut, ollut vain unta. Tai eikö tämä satu voinut olla juuri hänelle
viritetty ansa, ja eikö hän, Fouquet, Bastiljiin saapuessaan ehkä
kohtaisi vangitsemiskäskyä, joka lähettäisi hänet vallasta syöstyn
kuninkaan toveriksi?

Tässä mielessä hän jätti matkalla hevosia vaihdettaessa muutamia
suljettuja määräyksiä. Nämä hän osoitti d'Artagnanille ja kaikille
sotaväenosastojen päälliköille, joiden uskollisuutta ei voinut epäillä.

-- Tällä tavoin, -- tuumi Fouquet, -- vangittuna tai vangitsematta olen
tehnyt palveluksen, jonka olen velkapää kunnian asialle. Määräykset
saapuvat vasta minun jälkeeni, jos palaan vapaana eikä sinettejä ole
vielä ehditty murtaa. Sitten otan ne takaisin. Jos viivyn, on minua
kohdannut onnettomuus. Silloin saan apua itselleni ja kuninkaalle.

Näin valmistuneena hän saapui Bastiljin edustalle. Yli-intendentti oli
ajanut puolen kuudetta lieuen matkan tunnissa.

Mitä ei koskaan ollut sattunut Aramikselle Bastiljissa, se tuli
Fouquetin osaksi. Vaikka hän kuinkakin vetosi nimeensä, vaikka hän
todisteli, kuka hän oli, hän ei voinut mitenkään päästä sisälle.

Pyytämällä, uhkaamalla, käskemällä hän sai vahtisotamiehen ilmoittamaan
eräälle aliupseerille, joka vuorostaan vei tiedon majurille.
Kuvernööriä ei tämän vuoksi olisi rohjettu häiritä.

Vaunuissaan linnoituksen portilla Fouquet nieleskeli pahastustansa,
odotellen aliupseerin paluuta. Tämä saapui vihdoin jokseenkin nyrpeän
näköisenä.

"No", kysyi Fouquet kärsimättömänä, "mitä majuri sanoi?"

"Ka, _herraseni_", vastasi soturi, "majuri nauroi minulle vasten
naamaa. Hän sanoi, että herra Fouquet on Vauxissa ja että herra Fouquet
Pariisissakaan ollen ei nousisi vuoteeltaan tähän aikaan."

"_Mordieu_, te olette houkkioita kaikkityyni!" huudahti ministeri
hypäten ulos vaunuistaan.

Ja ennen kuin aliupseeri ehti sulkea porttia Fouquet pujahti sen raosta
sisälle, juosten pihaan sotilaan hälytyshuudoista huolimatta.

Fouquet riensi edelleen välittämättä miehen melusta, ja vihdoin
päästyään kintereille tämä huuteli seuraavan portin vahdille:

"Pitäkää varanne, pitäkää varanne siellä!"

Vahtisotilas laski peitsensä ministeriä kohti; mutta vantterana ja
vikkelänä sekä sitäpaitsi suuttumuksesta kiihdyksissään tämä tempasi
peitsen sotamiehen kädestä ja hyväili sillä hanakasti hänen
hartioitaan. Liian lähelle pyrkinyt aliupseeri sai hänkin osansa
löylystä. Molemmat kiljuivat raivoisasti, ja tähän hälyyn lähti
liikkeelle koko ensimmäinen etuvartio-osasto.

Näistä joku tunsi yli-intendentin ja huudahti:

"Monseigneur!... Voi, monseigneur!... Pysähtykää te muut!"

Ja hän pysäytti todellakin vartijat, jotka valmistautuivat kostamaan
toveriensa puolesta.

Fouquet käski, että hänelle avattaisiin ristikkoportti, mutta
ohjesääntöön vedoten siitä kieltäydyttiin.

Hän käski silloin ilmoittaa kuvernöörille; mutta tämä oli jo kuullut
melun portilta. Hän riensi paikalle kaksikymmenmiehisen vartio-osaston
etunenässä ja majurin seuraamana, luullen hyökättävän Bastiljia
vastaan.

Baisemeauxkin tunsi Fouquetin ja laski miekkansa, jota hän jo heilutti
kädessään.

"Ah, monseigneur!" änkytti hän. "Anteeksi, anteeksi!..."

"Monsieur", virkkoi yli-intendentti palavissaan, "minä onnittelen
teitä; täällä on erinomainen komento."

Baisemeaux kalpeni, luullen sanojen olevan vain ivaa raivokkaan
vihanpurkauksen enteenä. Mutta Fouquet oli jo ehtinyt hengähtää ja
kutsui viittaamalla vahtisotilasta ja aliupseeria, jotka hieroivat
selkäänsä.

"Kaksikymmentä pistolia vahtisotilaalle", virkkoi hän, "viisikymmentä
upseerille. Onnittelen virkainnostanne, messieurs, puhun siitä
kuninkaalle. Nyt me kahden kesken, herra Baisemeaux."

Ja yleisen tyytymyksen sorinassa hän seurasi kuvernööriä
hallintorakennukseen.

Baisemeaux vapisi häpeästä ja levottomuudesta. Piispan aamuisella
käynnillä näytti nyttemmin olevan seurauksia, joista virkamies saattoi
hyvällä syyllä säikkyä, sitäkin enemmän, kun Fouquet lyhyeen ja
käskevin katsein sanoi:

"Monsieur, te olette tänä aamuna tavannut herra d'Herblayn?"

"Kyllä, monseigneur."

"Heh, monsieur, ettekö kauhistu rikosta, johon olette antautunut
osalliseksi?"

-- Kas niin! -- ajatteli Baisemeaux, -- Sitten hän lisäsi ääneen:

"Mitä rikosta, monseigneur?"

"On tapahtunut rikos, josta teidät voitaisiin revittää hevosilla
neljäksi kappaleeksi, monsieur, muistakaa se! Mutta nyt ei ole aika
kiihoittua. Viekää minut heti vangin luo."

"Minkä vangin?" virkkoi Baisemeaux väristen.

"Te ette ole tietävinänne! No, ettehän muuta voi. Sillä tosiaankin, jos
te tunnustaisitte osallisuutenne moiseen tihutyöhön, niin hukka teidät
perisi. Tahdon siis olla uskovinani tietämättömyyttänne."

"Minä pyydän, monseigneur..."

"Hyvä on. Viekää minut vangin luo."

"Marchialin luo?"

"Kuka se Marchiali on?"

"Se pidätetty mies, jonka herra d'Herblay tänne toi aamuin varhain."

"Nimitetäänkö häntä Marchialiksi?" kysyi yli-intendentti, jonka
varmuutta Baisemeauxin yksinkertaiset vakuuttelut alkoivat horjuttaa.

"Niin, monseigneur, sillä nimellä hänet on täällä merkitty kirjoihin."

Fouquet katsahti Baisemeauxin sydämen pohjaan. Hän luki sieltä
ihmistottumuksella, joka aikaa myöten muuttuu voimaksi, ehdotonta
vilpittömyyttä. Ja kun hetkisen tarkkasi noita kasvoja, miten
saattoikaan otaksua Aramiksen ottaneen moista luottamusmiestä?

"Hän on siis", virkkoi Fouquet kuvernöörille, "sama vanki, jonka herra
d'Herblay vei täältä toispäivänä?"

"Niin, monseigneur."

"Ja toi takaisin tänä aamuna?" lisäsi Fouquet innokkaasti, käsittäen
heti Aramiksen suunnitelman koneiston.

"Niin on asia, monseigneur."

"Ja hänen nimensä on Marchiali?"

"Marchiali. Jos monseigneur on tullut tänne viedäksenne hänet pois,
sitä parempi; minä aioin hänestä vielä kirjoittaa."

"Mitä hän siis tekee?"

"Tästä aamusta asti hän tuottaa minulle tavatonta kiusaa; hänellä on
sellaisia raivokohtauksia, että luulisi hänen kukistavan koko
Bastiljin."

"Minä tosiaankin vapautan teidät hänestä", sanoi Fouquet.

"Ah, sepä hyvä!"

"Viekää minut hänen koppiinsa."

"Monseigneur kai antaa minulle määräyksen..."

"Minkä määräyksen?"

"Kuninkaan käskyn."

"Malttakaas, kyhään sen heti."

"Se ei riittäisi, monseigneur; tarvitaan kuninkaan oma allekirjoitus."

Fouquet näytti taaskin ärtyneeltä.

"Kun te olette niin tunnontarkka vankien ulospäästämisessä", virkkoi
hän, "niin näyttäkää minulle siis määräys, jolla hänet vapautettiin."

Baisemeaux näytti Seldonin vapauttamiskäskyä.

"Hm", äännähti Fouquet, "Seldon ei ole Marchiali."

"Mutta Marchialia ei ole vapautettu, monseigneur; hän on täällä."

"Sanoittehan, että herra d'Herblay hänet vei täältä ja toi tänne
takaisin."

"Minä en sitä sanonut."

"Te sanoitte sen niin selvään, että luulen sen vielä kuulevani."

"Se oli sitten kieleni lipsahdus."

"Olkaa varuillanne, herra Baisemeaux!"

"Minulla ei ole mitään pelättävää, monseigneur; kantani on oikea."

"Uskallatteko sitä väittää?"

"Vannoisin sen vaikka apostolin edessä. Herra d'Herblay toi minulle
määräyksen vapauttaa Seldon, ja Seldon vapautettiin."

"Minä sanon teille, että Marchiali on lähtenyt Bastiljista."

"Se olisi minulle todistettava, monseigneur."

"Sallitteko minun nähdä hänet?"

"Monseigneur, joka hallitsette tässä valtakunnassa, tietää sangen
hyvin, että kukaan ei pääse vankien luo ilman kuninkaan nimenomaista
määräystä."

"Pääsihän herra d'Herblay."

"Se olisi todistettava, monseigneur."

"Vielä kerran, herra Baisemeaux, varokaa sanojanne."

"Tosiasiat puhuvat."

"Herra d'Herblay on kukistettu."

"Herra d'Herblayko kukistettu? Mahdotonta!"

"Näettehän, minkä vaikutuksen hän on teihin tehnyt."

"Minuun vaikuttaa kuninkaan palvelus, monseigneur. Minä täytän
velvollisuuteni. Antakaa minulle määräys häneltä, niin pääsette
sisälle."

"Kah, herra kuvernööri, saatte sanani siitä, että jos ensin sallitte
minun päästä vangin luo, jätän teille heti kuninkaan määräyksen."

"Antakaa se nyt, monseigneur."

"Ja jos sen minulta kiellätte, vangitutan teidät paikalla kaikkine
upseereinenne."

"Ennen kuin ryhdytte sellaiseen väkivaltaisuuteen, monseigneur, ottakaa
huomataksenne", lausui Baisemeaux hyvin kalpeana, "että me tottelemme
vain kuninkaan käskyä ja että te voitte yhtä hyvin saada sellaisen
herra Marchialin tavataksenne kuin tehdäksenne minulle niin paljon
pahaa, viattomalle.".

"Se on totta", huudahti Fouquet raivoissaan, "se on totta! No, herra
Baisemeaux", jatkoi hän vakaalla äänellä, vetäen onnetonta lähemmäksi,
"tiedättekö, minkätähden niin kiihkeästi haluan puhutella tuota
vankia?"

"En, monseigneur, ja suvaitkaa huomata, miten te minua säikytätte; minä
vapisen, olen pyörtymäisilläni."

"Pian teitä pyörryttää vielä pahemminkin, herra Baisemeaux, kun palaan
tänne kymmenentuhannen miehen ja kolmenkymmenen tykin voimalla."

"Hyvä Jumala! Ihanhan teidän ylhäisyytenne tulee hulluksi!"

"Kun nostatan teitä ja kirottuja tornejanne vastaan koko Pariisin
väestön, kun murran porttinne ja hirtätän teidät Coin-tornin sakaraan!"

"Monseigneur, monseigneur, taivaan tähden!"

"Annan teille kymmenen minuutin miettimisajan", lisäsi Fouquet tyyneksi
pidättyen. "Istahdan tähän nojatuoliin odottamaan. Jos kymmenen
minuutin kuluttua vielä vastustatte, niin lähden, ja pitäkää minua niin
hulluna kuin vain haluttaa, mutta te saatte nähdä!"

Baisemeaux polki jalkaansa kuin epätoivoon joutunut mies, mutta hän ei
vastannut mitään.

Tämän nähdessään Fouquet sieppasi kynän, kastoi sen musteeseen ja
kirjoitti:

    'Määräys herralle kauppiaskunnan esimiehelle kutsua kokoon
    kansalliskaarti ja marssittaa se kuninkaan palveluksessa
    Bastiljia vastaan.'

Baisemeaux kohautti olkapäitänsä; Fouquet kirjoitti:

    'Määräys Bouillonin herra herttualle ja Condén herra prinssille
    ryhtyä johtamaan sveitsiläisiä ja henkivartiojoukkoja sekä
    marssia hänen majesteettinsa palveluksessa Bastiljia vasaan...'

Baisemeaux mietti. Fouquet kirjoitti:

    'Määräys jokaiselle sotilaalle, porvarille tai aatelismiehelle
    Pidättää ja vangita ritari d'Herblay, Vannesin piispa,
    rikostovereinensa, jotka ovat: 1. herra Baisemeaux, Bastiljin
    kuvernööri, epäilty maankavalluksesta, kapinasta ja
    majesteettirikoksesta...'

"Pysähtykää, monseigneur", huudahti Baisemeaux. "En tästä ymmärrä
kerrassaan mitään. Mutta vaikkapa pelkkä järjettömyyskin tässä pitäisi
peliänsä, johtuisi siitä täällä kahdessa tunnissa niin suuria
onnettomuuksia, että kuningas minua tuomitessaan toki harkitsee, teinkö
väärin rikkoessani toimintaohjettani tuollaisen uhan alaisena.
Menkäämme vankitorniin, monseigneur; te saatte tavata Marchialin."

Fouquet syöksähti ulos huoneesta, ja Baisemeaux seurasi häntä,
kuivaillen otsastaan tihkuvaa kylmää hikeä.

"Tämäpä kauhea aamu!" päivitteli hän. "Tällainen häpeä!"

"Astukaa nopeasti!" hoputti Fouquet.

Baisemeaux antoi vanginvartijalle merkin kävellä heidän edellään. Hän
pelkäsi toveriansa. Tämä huomasi sen.

"Heittäkää jo lapsellisuutenne!" sanoi hän äkäisesti. "Jättäkää mies
tänne; ottakaa itse avaimet ja näyttäkää minulle tietä. Kukaan ei saa
olla kuulemassa, mitä täällä tapahtuu. Ymmärrättekö?"

"Ah!" huudahti Baisemeaux epäröiden.

"Vieläkö nyt!" tiuskaisi Fouquet. "No, kieltäytykää vain, niin lähden
Bastiljista tuodakseni toisen viestin."

Baisemeaux painoi päänsä alas, otti avaimet ja nousi yksinään
ministerin kanssa tornin portaille.

Mikäli he astuivat ylemmäksi näitä mutkikkaita kiertoportaita, sikäli
alussa hillitysti kuulunut sorina muuttui äänekkäiksi huudoiksi ja
kamaliksi sadatuksiksi.

"Mitä tuo on?" kysyi Fouquet.

"Siellä on teidän Marchialinne", selitti kuvernööri, "sillä tavalla
mielipuolet mekastavat!"

Hän säesti vastausta silmäyksellä, joka sisälsi pikemmin loukkaavia
vihjauksia kuin kohteliaisuutta herra Fouquetille.

Tätä puistatti. Edellisiä kauheammasta kiljahduksesta hän tunsi
kuninkaan äänen. Hän pysähtyi porrassillakkeelle, ottaen avainkimpun
Baisemeauxin kädestä. Tämä luuli, että uusi mielenvikainen aikoi
murskata hänen kallonsa.

"Kah", esteli hän, "herra d'Herblay ei minulle laisinkaan puhunut
tästä!"

"No, avaimet tänne vain!" sanoi Fouquet, temmaten ne hänen kädestään.
"Mikä on sen oven avain, jota etsin?"

"Tämä."

Kammottava huuto, jota seurasi hirvittävä isku oveen, kajahdutti
porraskäytävää.

"Vetäytykää pois!" virkkoi Fouquet uhkaavalla äänellä Baisemeauxille.

"En parempaa pyydäkään", jupisi tämä. "Siinä on kaksi raivohullua
joutumassa vastatusten. Varmaan heistä toinen syö toisen."

"Lähtekää", toisti Fouquet. "Jos astutte jalallanne tähän
porraskäytävään ennen kuin teitä kutsun, niin muistakaa, että joudutte
Bastiljin kurjimman vangin sijalle."

"Minä kuolen tästä, siitä ei epäilystäkään!" murisi Baisemeaux
hoippuessaan pois.

Vangin huudot kajahtelivat yhä peloittavampina. Varmistauduttuaan
siitä, että Baisemeaux oli ehtinyt portaitten alimmalle askelmalle,
Fouquet työnsi avaimen ensimmäiseen lukkoon.

Tällöin hän kuuli selvästi kuninkaan käheän äänen raivoisana parkuvan:

"Apuun! Minä olen kuningas! Apuun!"

Toisen oven avain ei ollut sama kuin ensimmäisen. Fouquetin täytyi
etsiä kimpusta.

Sillävälin kuningas huumaantuneena, hulluna, vimmaantuneena kiljui
täyttä kurkkua:

"Fouquet on minut tänne saattanut! Apuun Fouquetia vastaan! Minä olen
kuningas! Kuninkaan avuksi Fouquetia vastaan!"

Tämä karjunta raateli ministerin sydäntä. Kirkumista säestivät
hirvittävät iskut oveen tuolilla, jota kuningas jälleen käytti
muurinmurtimena. Fouquet onnistui löytämään avaimen. Kuninkaan voimat
olivat uupuneet, hän ei enää puhunut ymmärrettäviä sanoja, hän mylvi.

"Kuolema Fouquetille!" ulvoi hän. "Kuolema konnalle!"

Ovi avautui.




229.

Kuninkaan kiitollisuus.


Nuo kaksi miestä, jotka olivat syöksymässä vastakkain, pysähtyivät
äkkiä toisensa nähdessään ja päästivät kauhun huudon.

"Tuletteko minua surmaamaan, monseigneur?" kysyi kuningas tuntiessaan
Fouquetin.

"Kuningas tuossa tilassa?" kuiskasi ministeri.

Tosiaan ei olisi voinut kuvitella kauheampaa ilmestystä kuin kuninkaan
ulkonäkö oli sillä hetkellä, jolloin Fouquet hänet yllätti. Hänen
pukunsa riippui repaleina; avoin ja rikkirevitty paita imi itseensä
hikeä ja verta, jota tiukkui hänen rinnastaan ja raavituista
käsivarsistaan.

Villinä, kalpeana, suu vaahdossa, tukka pystyssä Ludvig XIV esitti kuin
yhteen ainoaan patsaaseen koottuna epätoivon, nälän ja pelon ilmetyn
kuvan. Fouquet oli niin järkkynyt, niin murheissaan, että hän riensi
avoimin sylin ja kyyneleet silmissä kuningasta kohti.

Ludvig uhkasi pölkyntyngällä, jota hän oli niin raivokkaasti käyttänyt.

"Oi", huudahti Fouquet väräjävällä äänellä, "ettekö tunne uskollisinta
ystäväänne?"

"Ystävä, tekö?" toisti Ludvig hammasta purren vihassa ja kiireistä
kostoa janoten.

"Kunnioittava palvelija", lisäsi Fouquet langeten polvilleen.

Kuningas pudotti aseensa. Lähestyen häntä Fouquet suuteli hänen
polviaan ja otti hänet hellästi käsivarsiensa väliin.

"Kuninkaani, lapsukaiseni", pahoitteli hän, "teidän on täytynyt
hirveästi kärsiä!"

Tilanteen muutoksesta tointuen jälleen tajulleen katsahti Ludvig
itseään, ja häpeissään epäjärjestyksestään, häpeissään hullusta
raivostaan, häpeissään toisen osoittamasta suojeluksesta hän peräytyi.

Fouquet ei ensinkään käsittänyt tätä liikettä. Hän ei oivaltanut, että
kuninkaan ylpeys ei koskaan antaisi anteeksi niin suuren heikkouden
todistajaksi osumista.

"Tulkaa, sire, te olette vapaa", sanoi hän.

"Vapaa?" toisti kuningas. "Te päästätte minut vapaaksi rohjettuanne
tehdä minulle väkivaltaa?"

"Ette suinkaan usko", huudahti Fouquet loukkaantuneena, "ette suinkaan
usko, että minä olen syypää tähän tihutyöhön?"

Ja nopeasti, kiihkeästi hän kertoi hallitsijalle koko salahankkeen,
jonka yksityiskohdat ovat meille tunnetut.

Kertomuksen aikana Ludvig kärsi mitä suurinta levottomuutta, ja kun
Fouquet oli lopettanut, teki uhanneen vaaran suuruus häneen vielä
paljon valtavamman vaikutuksen kuin hänen kaksoisveljeään koskeva
tärkeä salaisuus.

"Monsieur", virkkoi hän äkkiä Fouquetille, "tuo kaksoissynnytys on
valhe; on mahdotonta, että teidätkin olisi siinä petetty."

"Sire!"

"On mahdotonta, sanon teille, epäillä äitini kunniaa ja kuntoa. Ja
pääministerini ei siis vielä ole rangaissut rikollisia?"

"Miettikää tarkoin, sire, ennenkuin kiivastutte", vastasi Fouquet.
"Veljenne syntymä..."

"Minulla on vain yksi veli: se on Monsieur. Te tunnette hänet yhtä
hyvin kuin minäkin. On olemassa salaliitto, sanon teille, Bastiljin
kuvernööristä alkaen."

"Älkää tehkö liian pikaisia johtopäätöksiä, sire; tuo mies on
harhaantunut prinssin yhdennäköisyydestä."

"Yhdennäköisyydestä? Mitä joutavia!"

"Tuon Marchialin täytyy kuitenkin olla hyvin teidän majesteettinne
näköinen, koska kaikkien silmät siinä erehtyvät", väitti Fouquet.

"Järjettömyyttä!"

"Älkää sanoko niin, sire. Ihmisten, jotka ryhtyvät uhmaamaan
ministerienne, äitinne, upseerienne, koko huonekuntanne katseita,
täytyy olla hyvin varmoja yhdennäköisyydestä."

"Tosiaan", jupisi kuningas; "missä ne henkilöt sitten ovat?"

"Vauxissa tietenkin."

"Vauxissa! Sallitteko heidän yhä olla siellä?"

"Kiireellisintä oli mielestäni vapauttaa teidän majesteettinne. Sen
velvollisuuden olen täyttänyt. Nyt teemme mitä kuningas käskee. Minä
odotan."

Ludvig mietti hetkisen.

"Kootkaamme joukkoja Pariisissa", sanoi hän.

"Siitä on määräykset jo annettu", vastasi Fouquet.

"Oletteko antanut määräyksiä?" huudahti kuningas.

"Tätä varten kyllä, sire. Teidän majesteettinne saa tunnin päästä
johdettavakseen kymmenentuhannen miehen armeijan."

Vastauksen asemesta kuningas tarttui Fouquetin käteen niin kiihkeästi,
että oli helppo nähdä, kuinka epäluuloisena hän tähän asti oli pysynyt
ministeriänsä kohtaan tämän väliintulosta huolimatta.

"Ja näillä joukoilla", jatkoi kuningas, "menemme piirittämään teidän
talossanne kapinallisia, jotka varmaan ovat sinne jo järjestäytyneet ja
varustaneet asemaansa."

"Se hämmästyttäisi minua", vastasi Fouquet.

"Minkätähden?"

"Siksi, että paljastettuani heidän päällikkönsä, yrityksen sielun, koko
hanke näyttää minusta rauenneen."

"Oletteko paljastanut valeprinssin?"

"En, en ole nähnyt häntä."

"Kenet sitten?"

"Yrityksen johtaja ei olekaan tuo onneton. Hän on vain välikappale,
joka näkyy koko iäkseen olevan tuomittu kurjuuteen."

"Ehdottomasti!"

"Salahankkeen järjestäjä on abbé d'Herblay, Vannesin piispa."

"Teidän ystävänne?"

"Hän _oli_ ystäväni, sire", vastasi Fouquet ylevästi.

"Se on teille onnetonta", sanoi kuningas vähemmän jalomielisesti.

"Sellaisessa ystävyydessä ei ollut mitään häpeällistä, niin kauan kun
hänen rikoksensa oli minulle tuntematon, sire."

"Olisi pitänyt nähdä se ennakolta."

"Jos minussa on vikaa, jättäydyn teidän majesteettinne käsiin."

"Ah, herra Fouquet, en suinkaan sitä tarkoittanut!" vastasi kuningas
suuttuneena itselleen, kun oli noin paljastanut ajatustensa
katkeruuden. "No, naamiosta huolimatta, jolla tuo kurja peitti
kasvonsa, aavistelinkin kyllä hämärästi, että ilkityön toimeenpanija
saattoi olla hän. Mutta tuolla salahankkeen johtajalla oli apumies. Hän
uhkasi minua Herkules-voimillaan. Kuka hän on?"

"Epäilemättä hänen ystävänsä parooni du Vallon, entinen
muskettisoturi."

"D'Artagnanin kumppani? Kreivi de la Fèren toveri? Haa", huudahti
kuningas viime nimen lausuttuaan, "älkäämme unohtako salaliittolaisten
ja herra de Bragelonnen suhdetta!"

"Sire, sire, älkää menkö liian pitkälle. Herra de la Fère on Ranskan
kunniallisin mies. Tyytykää siihen, mitä teille tarjoan."

"Mitä minulle tarjoatte? Hyvä, sillä tehän tarjonnette minulle
syylliset?"

"Mitä teidän majesteettinne sillä käsittää?" kysyi Fouquet.

"Tarkoitan", vastasi kuningas, "että kun saavumme sotavoimin Vauxin
linnaan, teemme puhdasta jälkeä kyykäärmeiden pesässä, niin että mitään
ei säästy sikiämään. Eikö niin?"

"Surmauttaako teidän majesteettinne heidät?" huudahti Fouquet.

"Viimeiseen mieheen!"

"Oi, sire!"

"Ymmärtäkäämme toisiamme oikein, herra Fouquet", sanoi kuningas
korskeasti. "En elä enää siinä ajanjaksossa, jolloin omavaltainen murha
oli kuninkaitten ainoa, viimeinen keino. En, Jumalan kiitos! Minulla on
parlamenttini, jotka tuomitsevat minun nimessäni! Minulla on
mestauslavoja, joilla korkein tahtoni pannaan täytäntöön!"

Fouquet kalpeni.

"Rohkenen huomauttaa teidän majesteetillenne", virkkoi hän, "että
kaikki oikeudenkäynti näistä asioista tuottaisi ikuista häpeää
valtaistuimen arvolle. Ei käy päinsä, että Itävallan Annan ylhäinen
nimi joutuisi rahvaan hammastettavaksi."

"Oikeuden täytyy tapahtua, monsieur."

"Niin, sire; mutta kuninkaallinen veri ei saa vuotaa mestauslavalla!"

"Kuninkaallinen veri! Uskotteko te sitä?" huudahti kuningas
raivostuneena, polkien jalkaa permannon kivilaakaan. "Tuo
kaksoissynnytys on keksitty juttu. Varsinkin siinä sepityksessä näen
herra d'Herblayn rikoksen. Sen konnuuden rankaisemisen katson vielä
välttämättömämmäksi kuin heidän väkivaltaisuutensa, heidän
loukkauksensa kostamisen."

"Kuolemalla rankaisemisen?"

"Niin, kuolemalla, monsieur."

"Sire", haastoi yli-intendentti lujasti, ja hänen kauan kumarruksissa
ollut päänsä kohosi ylpeänä, "teidän majesteettinne katkaisuttakoon
pään veljeltänne Ranskan Filipiltä, jos tahdotte. Se koskee teitä, ja
kysynette tässä äitinne, Itävallan Annan, mieltä. Mitä hän säätää, on
hyvin säädetty. Minä en siis tahdo asiaan enää sekaantua, en edes
kruununne kunnian tähden. Mutta minulla on teiltä armo pyydettävänä, ja
minä pyydän sitä."

"Puhukaa", virkkoi kuningas ministerin viime sanoista hämmentyneenä.
"Mitä tahdotte?"

"Herra d'Herblayn ja herra du Vallonin armahdusta."

"Murhamiesteni?"

"Kahden kapinoitsijan vain, sire."

"Oh, minä ymmärrän, että pyydätte armoa ystävillenne."

"Ystävilleni!" toisti Fouquet syvästi pahoillaan.

"Ystävillenne, niin; mutta valtakuntani turvallisuus vaatii varoittavaa
rangaistusta syyllisille."

"En tahdo huomauttaa teidän majesteetillenne, että juuri olen
toimittanut teille takaisin vapautenne, pelastanut elämänne."

"Monsieur!"

"En tahdo muistuttaa, että jos herra d'Herblay olisi tahtonut esittää
salamurhaajan osaa, olisi hän ilman muuta voinut riistää teidän
majesteetiltanne hengen tänä aamuna Sénartin metsässä, ja kaikki olisi
päättynyt siihen."

Kuningas säpsähti.

"Päähän tähdätyllä pistoolinlaukauksella", jatkoi Fouquet, "olisivat
Ludvig XIV:n kasvot ruhjoutuneet muodottomiksi, ja se olisi ainiaaksi
vapauttanut herra d'Herblayn."

Kuningas vaaleni pelosta, vältettyä vaaraa ajatellessaan.

"Jos herra d'Herblay", pitkitti yli-intendentti, "olisi ollut
salamurhaaja, ei hänen olisi suunnitelmassaan onnistuakseen tarvinnut
kertoa sitä minulle. Hänen toimitettuaan oikean kuninkaan pois tieltä
olisi käynyt mahdottomaksi aavistaa väärää. Jos Itävallan Anna olisikin
tuntenut vallananastajan, olisi tämä sittenkin ollut hänen poikansa.
Herra d'Herblayn omantunnon mukaan oli vallananastaja yhtä hyvin
kuningas, jonka suonissa virtasi Ludvig XIII:n veri. Sitäpaitsi
olisi salaliittolainen nauttinut turvallisuutta, salassaoloa,
rankaisemattomuutta. Pistoolinlaukaus olisi hänelle kaiken tuon
antanut. Kiitos hänelle teidän pelastuksenne nimessä, sire!"

Sensijaan, että kuningasta olisi liikuttunut tämä hyvin todenmukainen
esitys Aramiksen jalomielisyydestä, hän tunsi julmaa nöyryytystä. Hänen
hillitön ylpeytensä ei voinut tottua ajatukseen, että joku oli pitänyt
käsissään, sormensa päästä riippuvana, kuninkaallisen elämän lankaa.
Jokainen Fouquetin sanoista, jotka tämä uskoi tehokkaiksi armahduksen
hankkimisessa ystävilleen, vuodatti uuden myrkkypisaran Ludvig XIV:n
muutenkin raadeltuun sydämeen. Mikään ei siis voinut häntä taivuttaa,
ja kiihtyneenä kääntyen Fouquetin puoleen hän sanoi:

"En toden totta oivalla, monsieur, miksi pyydätte noille miehille
armoa! Mitä hyödyttää pyytää sellaista, minkä voi anomattakin saada!"

"Minä en käsitä teitä, sire."

"Se on kuitenkin helppoa. Missä minä olen?"

"Bastiljissa, sire."

"Niin, vankiluolassa. Minuahan pidetään hulluna?"

"Se on totta, sire."

"Eikä kukaan voi tuntea minua täällä muuna kuin Marchialina?"

"Varmasti ei."

"No niin, älkää muuttako mitään tilanteesta! Jättäkää mielipuoli
Bastiljin tyrmään lahoamaan, niin herrat d'Herblay ja du Vallon eivät
tarvitse armahdustani. Heidän uusi kuninkaansa pitää heitä
palkittavina."

"Teidän majesteettinne loukkaa minua, sire, ja te olette väärässä",
vastasi Fouquet kuivasti. "Minä en ole sellainen lapsi, eikä herra
d'Herblay ole niin älytön, että olisimme unohtaneet kaiken tuon. Ja jos
olisin tahtonut tunnustaa uuden kuninkaan, kuten te sanotte, ei minun
suinkaan olisi tarvinnut tulla murtamaan Bastiljin portteja teidät
täältä riistääkseni. Se on itsestään selvää. Viha hämmentää teidän
majesteettinne järkeä. Ette muuten aiheetta loukkaisi sitä
alamaistanne, joka on teille tehnyt suurimman palveluksen."

Ludvig huomasi menneensä liian pitkälle; hän muisti, että Bastiljin
portit olivat yhä suljetut hänen jälkeensä, samalla kun vähitellen
avautuivat ne sulut, joiden takana jalomielinen Fouquet pidätteli
suuttumustaan.

"En sanonut niin teitä nöyryyttääkseni, Jumala varjelkoon, monsieur!"
selitti hän. "Mutta kun käännytte puoleeni armonanomuksella, vastaan
teille omantuntoni mukaan. Ja minun omantuntoni mukaan nuo rikolliset
eivät ansaitse mitään armahdusta."

Fouquet ei vastannut.

"Minun kantani on ylevä kuten teidänkin", jatkoi kuningas, "sillä minä
olen teidän vallassanne. Sanonpa, että se on ylevämpikin, koska te
asetatte minut asemaan, josta voi riippua vapauteni ja elämäni, --
koska epääminen voisi merkitä niiden uhraamista."

"Olin tosiaankin väärässä", myönsi Fouquet. "Niin, näytti siltä, että
tahdoin kiristää armahduksen. Minä kadun sitä ja pyydän teidän
majesteetiltanne anteeksi."

"Ja anteeksi saattekin, rakas herra Fouquet", virkkoi kuningas, ja hymy
kirkasti jälleen hänen kasvojaan, joita niin monet tapaukset olivat
eilisestä saakka synkistäneet.

"Minulla on armahdukseni", jatkoi ministeri itsepäisesti; "mutta herrat
d'Herblay ja du Vallon...?"

"Eivät sitä milloinkaan saa, niin kauan kuin minä elän", vastasi
kuningas taipumattomana. "Tehkää minulle se palvelus, ettette siitä
enää puhu."

"Teidän majesteettianne totellaan."

"Ja ettekö kanna siitä minulle mitään kaunaa?"

"Oh, en, sire! Minähän arvasin sen ennakolta."

"Te uskoitte ennakolta, että kieltäytyisin noita herroja armahtamasta?"

"Olin siitä varma, ja olen toiminutkin sen mukaisesti."

"Mitä sillä tarkoitatte?" huudahti kuningas kummastuneena.

"Herra d'Herblay saapui, niin sanoakseni, jättäytymään minun käsiini.
Herra d'Herblay tuotti minulle onnen pelastaa kuninkaani ja maani. Minä
en voinut tuomita herra d'Herblaytä kuolemaan. En myöskään voinut
jättää häntä teidän majesteettinne hyvin oikeutetulle vihalle
alttiiksi. Se olisi ollut samaa kuin surmata hänet itse."

"No, mitä olette tehnyt?"

"Sire, annoin herra d'Herblaylle parhaat hevoseni, ja heillä on neljän
tunnin etumatka kaikilta niiltä, jotka teidän majesteettinne saattaa
lähettää heidän jälkeensä."

"Olkoon!" jupisi kuningas. "Mutta maailma on kyllin laaja, jotta minun
pikajuoksijani kykenevät saavuttamaan hevosenne jonkun tunnin
etumatkasta huolimatta."

"Suomalla hänelle nuo neljä tuntia, sire, olen hänelle lahjoittanut
henkensä. Hän jää elämään."

"Miten niin?"

"Ratsastettuaan rivakasti, yhä kulkien neljän tunnin matkan teidän
muskettisoturienne edellä, hän saapuu linnaani Belle-Islelle, missä
olen luvannut hänelle turvapaikan."

"Olkoon! Mutta unohdatte antaneenne Belle-Islen minulle."

"En ystävieni vangituttamista varten."

"Siis otatte sen minulta takaisin?"

"Siihen kylläkin, sire."

"Muskettisoturini valtaavat sen, ja sillä hyvä."

"Sitä eivät tee muskettisoturinne, eikä edes armeijanne, sire", vastasi
Fouquet jämeästi. "Belle-Isleä on mahdoton valloittaa."

Kuningas kävi kalmankalpeaksi, salama leimahti hänen silmistään.
Fouquet tunsi olevansa hukassa; mutta hän ei ollut niitä, jotka
väistyvät, kun kunniantunto kutsuu. Hän kesti kuninkaan sisukkaan
katseen. Tämä nieli raivonsa ja oli tovin vaiti.

"Lähdemmekö Vauxin linnaan?" virkahti hän sitten.

"Olen teidän majesteettinne käskettävänä", vastasi Fouquet> kumartaen
syvään; "mutta en luule, että kuningas voi laiminlyödä pukunsa
muuttamista ennen kuin esiinnytte hovin edessä."

"Me ajamme Louvren kautta", sanoi Ludvig. "Lähtekäämme."

Ja he astuivat ulos pelästyneen Baisemeauxin silmäin edessä, joka
taaskin näki Marchialin poistuvan ja riuhtaisi loputkin niistä vähistä
hiuksista, jotka hänellä vielä oli päässänsä. Tosin Fouquet antoi
hänelle vangista kuittauksen, jonka alle kuningas piirsi: "_Nähty ja
hyväksytty_, LUDVIG." -- ja sen mielettömyyden Baisemeaux --
kykenemättömänä sovittamaan kahta ajatusta yhteen -- otti vastaan
sankarillisella nyrkiniskulla, jonka hän paukautti omiin leukaperiinsä.




230.

Valekuningas.


Sillävälin anastajakuningas näytteli rohkeasti osaansa Vauxissa.

Filip antoi määräyksen, että hänen aamuvastaanottoonsa[31]
päästettäisiin arvohenkilöt, jotka jo olivat valmiina esittäytymään
kuninkaalle. Hän päätti ryhtyä tähän herra d'Herblayn poissaolosta
huolimatta. Lukijamme jo tietävät syyn tämän viipymiseen; mutta
prinssi, joka ei luullut tätä poissaoloa pitkälliseksi, tahtoi
huimapäitten tavoin koetella kuntoaan ja onneansa kaukana kaikesta
varjelusta ja ohjauksesta.

Toinenkin syy pakotti häntä siihen. Itävallan Anna oli saapumassa,
syyllinen äiti astuisi uhratun poikansa eteen. Ja Filip ei tahtonut
saada mahdollisen heikkoutensa todistajaksi miestä, jonka silmissä
hänen tästedes oli pyrittävä esiintymään hyvin voimakkaana.

Filip avasi oven molemmat puoliskot, ja moniaita henkilöitä astui
äänettöminä sisään. Kamaripalvelijainsa häntä pukiessa Filip ei
liikahtanutkaan. Hän oli eilen tarkannut veljensä eleitä. Hän näytteli
kuningasta niin hyvin, ettei herättänyt mitään epäluuloja.

Täysissä tamineissaan, metsästystakkiinsa puettuna, otti hän sitten
vierailijat vastaan puhuttelulla. Hänen muistinsa ja Aramiksen
tiedonannot ilmoittivat hänelle kaikkein ensiksi Itävallan Annan, jota
Monsieur piti kädestä, ja sitten Madamen herra de Saint-Aignanin
seuraamana. Hän hymyili nähdessään näiden henkilöiden kasvot, ja häntä
värisytti tuntiessaan äitinsä.

Nämä jalomuotoiset ja vaikuttavat, kärsimysten riuduttamat kasvot
puhuivat hänen sydämelleen sen kuuluisan kuningattaren puolesta, joka
oli uhrannut lapsensa valtakunnan aatteelle. Hänen äitinsä oli hänestä
kaunis. Hän tiesi Ludvig XIV:n häntä rakastavan ja teki itselleen
lupauksen myöskin rakastaa häntä, eikä tulla julmaksi vitsaukseksi
hänen vanhuudessaan.

Hän katsahti veljeensä hyvin käsitettävällä hellyydellä, Tämä ei ollut
mitään anastanut, ei mitään hänen elämässään turmellut. Sivuhaarana
kohotti hän runkoaan, huolehtimatta ylennyksestä tai elämän
majesteetista. Filip lupasi olla hyvä veli tälle prinssille, jolle
riitti nautintojen ostamiseen kelpaava kulta.

Hän tervehti ystävällisesti Saint-Aignania, joka hymyili ja kumarteli,
kumarteli ja hymyili, ja ojensi vapisevan käden kälylleen Henriettelle,
jonka kauneus häntä ihmetytti. Mutta hän näki tämän prinsessan silmissä
kylmyyden häivettä, joka miellytti häntä heidän vastaisia suhteitaan
huojentavana enteenä.

-- Kuinka paljon helpompi minun tuleekaan, -- ajatteli hän, -- olla
tuon naisen veljenä kuin hänen rakastajanaan, jos hän osoittaa minulle
kylmäkiskoisuutta, jota veljelläni ei saattanut olla häntä kohtaan ja
joka minulle on velvollisuutena.

Ainoastaan kuningattaren puhuttelua hän tällä hetkellä pelkäsi. Hänen
sydäntään ja sieluaan oli niin raju koettelemus horjuttanut, että ne
lujasta karkaisustaan huolimatta eivät ehkä kestäisi uutta järkkymystä.
Onneksi ei Maria Teresia saapunutkaan.

Sitten Itävallan Anna aloitti poliittisen haastelun siitä
vastaanotosta, jonka herra Fouquet oli tarjonnut Ranskan
kuningashoville. Hän sekoitti vihollisuuksiinsa kuninkaalle omistettuja
korulauseita, huolenpitoa hänen terveydestään, pieniä äidillisiä
imarruksia ja valtioviisasta viekkautta.

"No, poikani", virkkoi hän, "oletteko lähemmin ajatellut suhdettanne
yli-intendenttiin?"

"Saint-Aignan", kehoitti Filip, "menkäähän tiedustamaan kuningattaren
vointia."

Nämä sanat olivat ensimmäiset, jotka Filip lausui aivan äänekkäästi, ja
heikko ero Ludvig XIV:n ja hänen äänensä välillä tuntui äidin herkissä
korvissa. Itävallan Anna loi tuijottavan katseen poikaansa.

De Saint-Aignan läksi. Filip jatkoi:

"Madame, kuten tiedätte, en pidä siitä, että herra Fouquetista puhutaan
pahaa, ja te olette itsekin lausunut hänestä minulle hyvää."

"Se on totta; ja kysynkin vain teidän mielialaanne hänen suhteensa."

"Sire", huomautti Henriette, "minä olen aina pitänyt herra Fouquetista.
Hänellä on hyvä aisti, ja hän on kunnon mies."

"Yli-intendentti, joka ei koskaan kitsastele", lisäsi Monsieur, "ja
maksaa kullassa kaikki saatavat, mitä minulla on häneltä perittäviksi
sattunut."

"Täällä arvostelee jokainen liian paljon omien harrastustensa
kannalta", sanoi vanha kuningatar. "Kukaan ei katso valtakunnan etua.
Tosiasia on, että herra Fouquet syöksee valtion vararikkoon."

"Kah, äitiseni", vastasi Filip hiljemmin, "asetutteko tekin herra
Colbertin kilveksi?"

"Miten niin?" ihmetteli vanha kuningatar.

"Sitä vain", vastasi Filip, "että kuulen teidän puhuvan niinkuin
haastaisi vanha ystävättärenne rouva de Chevreuse."

Tämän nimen kuullessaan Itävallan Anna kalpeni ja puristi huulensa
yhteen. Filip oli ärsyttänyt naarasleijonaa.

"Mitä puhuttekaan rouva de Chevreusesta", virkkoi hän, "ja millä
tuulella tänään olettekaan minua kohtaan?"

Filip jatkoi:

"Eikö rouva de Chevreuse aina haudo salajuonia jotakin vastaan? Eikö
rouva de Chevreuse ole käynyt teitä tapaamassa, äitini?"

"Monsieur, nyt haastatte minulle sillä tavalla", vastasi vanha
kuningatar, "että luulen kuulevani isänne puhuvan."

"Isäni ei pitänyt rouva de Chevreusesta, ja hän oli oikeassa", sanoi
prinssi. "Minäkään en häntä siedä, ja jos hän saa päähänsä saapua
muinaisen tapansa mukaan kylvämään eripuraisuutta ja vihaa rahan
kerjuun varjolla, niin..."

"Niin?" kysäisi Itävallan Anna ylpeästi, itse lietsoen myrskyä.

"Niin silloin", vastasi nuori mies päättäväisesti, "karkoitan rouva de
Chevreusen valtakunnastani ja hänen kanssaan kaikki salavehkeilijät ja
juonien punojat."

Hän ei ollut laskenut näiden kauheiden sanojen kantavuutta tai ehkä hän
tahtoi koettaa niiden vaikutusta, kuten pitkäaikaista jumotusta potevat
yrittävät keskeyttää tuskansa yksitoikkoisuuden puristamalla haavaansa,
aiheuttaakseen itselleen hetkiseksi tuimemman kivistyksen.

Itävallan Anna oli pyörtymäisillään; hänen avonaiset, mutta elottomat
silmänsä eivät tovin aikaan nähneet mitään. Hän ojensi käsivartensa
toiselle pojalleen, joka heti syleili häntä, pelkäämättä ärsyttävänsä
kuningasta.

"Sire", jupisi leskikuningatar, "te kohtelette julmasti äitiänne."

"Missä suhteessa, madame?" vastasi tämä. "Minä puhun ainoastaan rouva
de Chevreusesta, ja asettaako äitini tuon markiisittaren valtakuntani
ja oman henkilökohtaisen turvallisuuteni edelle? No niin, sanon teille,
että rouva de Chevreuse on saapunut Ranskaan lainatakseen rahaa, ja hän
on kääntynyt herra Fouquetin puoleen myydäkseen tälle erään
salaisuuden..."

"Salaisuuden?" huudahti Itävallan Anna.

"Jonka mukaan herra yli-intendentin tileissä on kavalluksia. Mutta se
on valetta", lisäsi Filip. "Herra Fouquet suuttui ja ajoi hänet
tiehensä, pitäen kuninkaan kunnioitusta kaikenlaisten salavehkeilijäin
juoniin yhtymistä parempana. Silloin rouva de Chevreuse myi salaisuuden
herra Colbertille, mutta koska hän on täyttymätön ja kun hänelle eivät
riitä tuolta virkamieheltä kiristämänsä satatuhatta écua, on hän
tunnustellut korkeammalta, löytäisikö syvemmistä hetteistä pulppuavia
lähteitä... Onko se totta, madame?"

"Te tiedätte kaikki, sire", myönsi kuningatar pikemmin levottomana kuin
ärtyneenä.

"Näin ollen", pitkitti Filip, "on minulla kylläkin syytä pahastukseen
tuota syöjätärtä kohtaan, joka on hovissani kutonut salavehkeitä
toisten häpäisemiseksi ja toisten saattamiseksi turmioon. Jos Jumala on
sallinut joitakuita rikoksia tapahtuvan, jotka Hän on kätkenyt
laupeutensa varjoon, en myönnä rouva de Chevreusella olevan valtaa
Jumalan suunnitelmien vastustamiseen."

Filipin puheen loppuosa oli niin suuresti kiihdyttänyt
leskikuningatarta, että hänen poikansa tuli häntä sääli. Hän tarttui
äidin käteen ja suuteli sitä hellästi. Äiti ei tuntenut, että tähän
sydämen kapinoimisen ja katkeruuden uhalla annettuun suudelmaan
sisältyi todellinen anteeksianto kahdeksan vuoden kauheista
kärsimyksistä.

Filip salli hetkisen äänettömyyden kätkeä syntyneen liikutuksen. Sitten
hän jatkoi tavallaan hilpeästi:

"Emme matkusta vielä tänään; minulla on suunnitelmia."

Ja hän kääntyi ovea kohti, toivoen siellä näkevänsä Aramiksen, jonka
viipyminen alkoi häntä painostaa.

Leskikuningatar tahtoi sanoa hyvästi.

"Viipykää, äitini", virkkoi prinssi; "tahdon sovittaa teidät herra
Fouquetin kanssa."

"Mutta enhän minä ole herra Fouquetille vihoissani; pelkäsin vain hänen
tuhlaavaisuuttaan."

"Me järjestämme sen ja otamme huomioon ainoastaan yli-intendentin hyvät
puolet."

"Mitä teidän majesteettinne oikeastaan etsii?" kysyi Henriette
nähdessään kuninkaan yhä katselevan ovelle päin ja haluten lennättää
nuolen hänen sydämeensä; sillä hän otaksui kuninkaan odottavan la
Vallièrea tai kirjettä tältä.

"Sisareni", vastasi nuori mies, arvaten hänen ajatuksensa sen
tarkkanäköisyyden avulla, jota hän tästedes sai tilaisuuden näytellä,
"sisareni, minä odotan erittäin arvossapidettävää miestä, mitä
taitavinta neuvonantajaa, jonka tahdon esitellä teille kaikille ja
sulkea teidän kaikkien suosioon. Ah astukaa toki sisälle, d'Artagnan!"

D'Artagnan ilmestyi esille.

"Mitä teidän majesteettinne tahtoo?"

"Sanokaahan, missä Vannesin piispa, teidän ystävänne, on."

"Mutta, sire..."

"Odotan häntä enkä näe hänen tulevan. Mentäköön häntä hakemaan."

D'Artagnan jäi hetkiseksi hämilleen. Mutta ajatellen, että Aramis oli
lähtenyt kenenkään tietämättä Vauxista kuninkaan asialle, teki hän pian
sen johtopäätöksen, että kuningas halusi johtaa muita harhaan.

"Sire", vastasi hän, "tahtooko teidän majesteettinne ehdottomasti, että
herra d'Herblay kutsutaan tänne?"

"En sano ehdottomasti", vastasi Filip; "en häntä niin kovin tarvitse.
Mutta jos hänet tavattaisiin..."

-- Oikein arvasin, -- päätteli d'Artagnan.

"Se Vannesin piispako?" kysyi Itävallan Anna.

"Niin, madame."

"Herra Fouquetin ystäviä?"

"Niin, madame; entinen muskettisoturi."

Itävallan Anna punehtui.

"Hän kuuluu niihin neljään urhoon, jotka ennen tekivät niin paljon
ihmeitä."

Vanhaa kuningatarta kadutti, että oli pyrkinyt puraisemaan; hän lopetti
keskustelun säilyttääkseen mitä hampaita hänellä vielä oli jäljellä.

"Mikä tahansa valintanne onkin, sire", hän virkkoi, "pidän sitä
oivallisena."

Kaikki kumarsivat.

"Joudutte hänessä näkemään", jatkoi Filip, "herra de Richelieun
syvällisyyden ilman herra de Mazarinin ahneutta."

"Pääministerikö, sire?" kysyi Monsieur peljästyneenä.

"Kerron sen teille, veljeni; mutta kummallista, että herra d'Herblay ei
ole jo täällä!" Hän kutsui: "Ilmoitettakoon herra Fouquetille, että
minulla on hänelle puhuttavaa... Oh, teidän kuultenne, teidän
kuultenne; älkää menkö pois."

Herra de Saint-Aignan palasi, tuoden tyydyttäviä uutisia
kuningattarelta, joka pysyi vuoteessaan vain varovaisuussyistä ja jotta
hänellä olisi voimia kaikessa noudattaa kuninkaan tahtoa.

Sillävälin kun kaikkialta etsittiin herra Fouquetia ja Aramista, nuori
kuningas jatkoi rauhallisesti kokeitaan, ja kaikki, perheen jäsenet,
upseerit, palvelijat tunsivat kuninkaan hänen eleistään, äänestään ja
tavoistaan. Filip sovitti kaikkien kasvoihin rikostoverinsa Aramiksen
toimittamat uskolliset tiedonannot ja piirustukset ja käyttäytyi niin
virheettömästi, ettei herättänyt pienintäkään epäluuloa häntä
ympäröivien mielessä.

Piankaan ei mikään voinut saattaa vallananastajaa levottomaksi.
Ihmeellisen helposti oli Kaitselmus kukistanut maailman korkeimman
onnenlapsen, asettaakseen sijalle halvimman!

Filip ihmetteli tätä Jumalan hänelle osoittamaa hyvyyttä ja käytti sitä
merkillisen luonteensa kaikilla apulähteillä edukseen. Mutta hänestä
tuntui kuin toisinaan olisi varjo häilähtänyt himmentämään hänen
kunniansa sädekehää: Aramista ei kuulunut.

Keskustelu kuninkaallisen perheen kesken oli vaimennut. Mietiskelyynsä
vaipuneena kuningas unohti hyvästellä veljeänsä ja madame Henrietteä.
Nämä oudoksuivat ja alkoivat vähitellen tuskastua. Itävallan Anna
kumartui poikaansa kohti, lausuen hänelle muutamia sanoja
espanjankielellä.

Filip ei laisinkaan osannut tätä kieltä; hän kalpeni odottamattomasta
vastoinkäymisestä. Mutta ikäänkuin järkkymättömän Aramiksen henki olisi
verhonnut hänet erehtymättömyydellään, Filip ymmälle joutumisen
asemesta nousi.

"No, mitä? Vastatkaa", kehoitti Itävallan Anna.

"Mitä melua se on?" kysyi Filip, kääntyen salaportaitten ovea kohti.

Samassa kuultiin äänen huutavan:

"Tätä tietä, tätä tietä! Vielä muutama askelma, sire!"

"Herra Fouquetin ääni?" sanoi d'Artagnan, joka oli lähellä
leskikuningatarta.

"Herra d'Herblay ei voine olla kaukana", lisäsi Filip.

Mutta hän näki mitä hän ei ollenkaan aavistanut näkevänsä niin lähellä
itseään.

Kaikkien silmät olivat kääntyneet ovea kohti, mistä herra Fouquet oli
tulossa. Mutta hän ei sieltä nyt astunutkaan sisälle.

Hirvittävä huuto kajahti huoneen kaikista nurkista, kuninkaan ja
läsnäolijain päästämä tuskallinen parahdus.

Harvoin saavat ihmiset, edes nekään, joiden kohtalo sisältää mitä
omituisimpia aineksia ja ihmeellisimpiä tapahtumia, nähdä sellaista
näytelmää, joka tällä hetkellä esiintyi kuninkaallisessa salissa.

Puoleksi suljetuista ikkunaluukuista virtaavaa valoa himmensivät
leveät, paksulla silkillä sisustetut samettiverhot epävarmaksi. Tässä
pehmoisessa puolihämyssä silmät vasta vähitellen laajenivat, ja kukin
läsnäolija näki toiset pikemmin aavistamalla kuin katseillaan.
Kuitenkin johtuu tällöin huomio kiintymään jokaiseen ympäröivään
yksityiskohtaan, ja ilmaantuva uusi esine näyttää kirkkaalta kuin olisi
auringon valaisema.

Näin tapahtui myöskin Ludvig XIV:lle, kun hän kalpeana ja otsa rypyssä
ilmestyi salakäytävän oviverhon alta. Hänen takanaan näyttäytyivät
Fouquetin ankaruutta ja murhetta kuvastavat kasvot.

Leskikuningatar piti Filipiä kädestä; Ludvig XIV:n huomatessaan hän
kiljahti niinkuin olisi kohdannut kummituksen. Monsieur tunsi huimausta
ja käänsi päänsä edessään näkemästään kuninkaasta siihen, jonka
vieressä hän seisoi. Madame astahti eteenpäin luullen näkevänsä
lankonsa heijastuvan kuvastimesta, -- hyvinkin luonnollinen harhaluulo.

Molemmat ruhtinaat, kumpikin voipuneina -- sillä me jätämme
kuvailematta Filipin hirvittävän mielenjärkytyksen -- ja puristaen
kätensä kouristuneesti nyrkkiin, mittasivat toisiansa katseillaan ja
syöksivät silmänsä terävinä kuin tikarit toistensa sieluun. Mykkinä,
läähättävinä, kumartuneina näkyivät he olevan valmiit ponnahtamaan
vihollisen niskaan.

Tuo tavaton yhtäläisyys, joka ilmeni kasvoissa, eleissä, vartalossa,
kaikessa, jopa sattuman määräämässä vaatetuksessakin (sillä Ludvig XIV
oli käynyt Louvresta noutamassa sinipunervan samettipuvun),
tämä täydellinen molempien prinssien samankaltaisuus saattoi
leskikuningattaren sydämen aivan sekaannuksiin.

Hän ei kuitenkaan vielä aavistanut totuutta. On onnettomuuksia, joita
kukaan ei suostuisi elämässä vastaanottamaan sellaisinansa. Uskotaan
mieluummin yliluonnollista, mahdotonta.

Ludvig ei ollut ottanut lukuun mitään vastuksia. Hän odotti sisään
astuessaan ilman muuta tulevansa tunnustetuksi. Elävänä aurinkona hän
ei sietänyt ajatustakaan yhtäläisyydestä kenenkään kanssa. Hän ei
myöntänyt, että mikään tulisoihtu ei olisi jäänyt pimeydeksi
himmentymättä, niin pian kun hän antoi voitokkaan säteensä valaista.

Filipin nähdessään pelästyikin hän ehkä enemmän kuin kukaan muu hänen
ympärillään, ja hänen äänettömyytensä ja hievahtamattomuutensa olivat
sinä ajatusten kokoamisen ja tyyneyden asteena, joka käy voimakkaiden
vihanpurkausten edellä.

Mutta kuka voisi kuvailla Fouquetin mielenliikutusta ja hämmästystä,
kun hän katseli tätä hallitsijansa elävää muotokuvaa? Fouquet
ajatteli, että Aramis oli oikeassa, että tämä uusi tulokas oli yhtä
puhdasrotuinen kuningas kuin toinenkin, ja että hylätäkseen kaiken
osallisuuden jesuiittien suurmestarin niin taitavasti toimeenpanemaan
valtiokaappaukseen täytyi olla hullu kiihkoilija, arvoton koskaan
ryhtymään mihinkään poliittiseen tekoon.

Ja Ludvig XIII:n verenhän Fouquet uhrasi Ludvig XIII:n verelle;
itsekkäälle kunnianhimolle hän uhrasi ylevän kunnianhimon;
säilyttämisen oikeudelle hän uhrasi omistamisen oikeuden. Hänen
kompastuksensa koko laajuus selvisi hänelle, kun hän vain loi silmänsä
vallantavoittelijaan.

Kaikki, mitä Fouquetin sielussa liikkui, jäi läsnäolevilta huomaamatta.
Hänellä oli viisi minuuttia keskittääkseen ajatuksiansa tähän
omantunnon kysymykseen; viisi minuuttia, -- viisi vuosisataa, joiden
kuluessa molemmat kuninkaat omaisineen tuskin ehtivät hengähtää kauhean
mielenjärkytyksensä jälkeen.

Selkä seinää vasten, seisten vastapäätä Fouquetia, nyrkki otsallaan,
katse tuijottavana d'Artagnan kyseli itseltään selitystä näin
ylettömään ihmeeseen. Hän ei olisi heti voinut sanoa, minkätähden hän
epäili; mutta hän tiesi varmasti että hän ei ollut aiheetta epäillyt ja
että tähän kahden Ludvig XIV:n kohtaukseen sisältyi koko pulmallisuus,
joka viime päivinä oli tehnyt Aramiksen käytöksen muskettisoturille
niin epäiltäväksi.

Mutta näitä ajatuksia verhosivat paksut hunnut. Tämän näytöksen
esittäjät ikäänkuin uivat raskaan unestaheräämisen usvissa.

Äkkiä Ludvig XIV kärsimättömämpänä ja käskemään tottuneempana riensi
erään ikkunaluukun luo, jonka hän paiskasi selki selälleen, reväisten
verhot pois. Kirkas valovirta tulvahti huoneeseen ja sai Filipin
peräytymään vuodekomeroon asti.

Tätä liikettä Ludvig kiihkeästi käytti hyväkseen ja kääntyi
kuningattaren puoleen virkkaen:

"Äitini, ettekö tunne poikaanne, kun täällä jokainen on erehtynyt
kuninkaastansa?"

Itävallan Anna säpsähti ja kohotti käsivartensa taivasta kohti,
kykenemättä lausumaan sanaakaan.

"Äitini", sanoi Filip tyynellä äänellä, "ettekö tunne poikaanne?"

Ja nyt Ludvig vuorostaan peräytyi.

Itävallan Anna taasen menetti tasapainonsa omantunnon survaisujen
sattuessa hänen sydämensä ja tajuntaansa. Kenenkään tukematta, sillä
kaikki olivat kuin kivettyneinä, hän vaipui nojatuoliinsa päästäen
heikon huokauksen.

Ludvig ei voinut kestää tätä näytelmää ja häväistystä. Hän syöksähti
d'Artagnanin luo, jota alkoi huimata, niin että hän horjui hapuillen
ovenpieltä tuekseen.

"Tänne, muskettisoturi!" käski hän. "Tarkatkaa meidän kasvojamme ja
sanokaa, kumpi meistä, hänkö vai minä, on kalpeampi."

Tämä huudahdus havahdutti d'Artagnanin ja sai hänen sydämessään
tottelevaisuuden kielen värähtämään. Hän ravisti päätänsä ja enempää
epäröimättä astui Filipin luo, laski kätensä hänen olalleen ja sanoi:

"Monsieur, olette vankini!"

Filip ei kohottanut silmiään taivaaseen, hän ei liikahtanut paikaltaan,
missä hän seisoi kuin lattiaan naulittuna, kiinteästi tuijottaen
kuninkaalliseen veljeensä. Hän syytti tätä ylvään äänettömänä kaikesta
entisestä onnettomuudestaan, kaikista vastaisista kärsimyksistään.
Tämän sielusta nousevan haasteen edessä kuningas tunsi voimainsa
pettävän; hän loi silmänsä maahan ja vei nopeasti pois veljensä ja
kälynsä, unohtaen äitinsä liikkumattomana nojailemaan kolmen askeleen
päähän pojastaan, jonka hän toistamiseen antoi tuomita kuolemaan. Filip
lähestyi Itävallan Annaa ja virkkoi tälle lempeällä ja ylevän
liikuttuneella äänellä:

"Ellen olisi teidän poikanne, kiroisin teitä, äitini, kun olette tehnyt
minut näin onnettomaksi."

D'Artagnan tunsi väristyksen ytimissään. Hän tervehti kunnioittavasti
nuorta prinssiä ja lausui tälle puolittain kumartaen:

"Anteeksi, monseigneur, minä olen vain sotilas, ja uskollisuudenvalani
olen tehnyt sille, joka lähti tästä huoneesta."

"Kiitos, herra d'Artagnan. Mutta miten on herra d'Herblayn käynyt?"

"Herra d'Herblay on turvassa, monseigneur", vastasi ääni heidän
takaansa, "ja niin kauan kuin minä elän ja olen vapaa, ei kukaan
katkaise hiuskarvaakaan hänen päästänsä."

"Herra Fouquet!" huudahti prinssi surumielisesti hymyillen.

"Antakaa minulle anteeksi, monseigneur", pyysi Fouquet polvilleen
langeten; "mutta se, joka täältä juuri lähti, oli minun vieraani."

"Siinä", hymähti Filip huoahtaen, "kunnon ystäviä ja jaloja sieluja. Ne
saavat minut ikävöimään tätä maailmaa. Käykää edellä, herra d'Artagnan,
minä tulen."

Juuri kun muskettisoturien kapteeni oli lähtemäisillään, saapui
Colbert, ojensi d'Artagnanille kuninkaan käskyn ja poistui.

Luettuaan d'Artagnan rypisti raivoissaan paperin.

"Mitä siinä on?" kysyi prinssi.

"Lukekaa, monseigneur", vastasi muskettisoturi.

Filip luki Ludvig XIV:n käden hätäisesti piirtämät sanat:

    'Herra d'Artagnan vie vangin Sainte-Margueriten saarille.
    Hän peittää hänen kasvonsa rautanaamiolla, jota vanki
    kuoleman uhalla ei saa kohottaa.'

"Se on paikallaan", sanoi Filip alistuvasti, "Olen valmis."

"Aramis oli oikeassa", kuiskasi Fouquet muskettisoturille, "tämä on
kuningas aivan yhtä hyvin kuin toinenkin."

"Paremminkin!" vastasi d'Artagnan. "Häneltä puutumme vain minä ja te."




231

Portos luulee olevansa herttuanarvoa tavoittamassa.


Käyttäen hyväkseen Fouquetin myöntämää aikaa Aramis ja Portos tuottivat
nopeudellaan kunniaa ranskalaiselle ratsastustaidolle.

Portos ei kylläkään käsittänyt, mitä tehtävää varten häntä pakotettiin
moiseen vauhtiin; mutta koska hän näki Aramiksen raivokkaasti
kannustavan ratsuaan, iski hän itsekin vimmatusti nirkot hevosensa
kupeisiin.

Täten he olivat nopsasti jättäneet kahdentoista lieuen taipaleen
itsensä ja Vauxin välille. Sitten täytyi vaihtaa hevosia ja järjestää
jonkunlaiset kyytivuorot. Eräässä vaihtopaikassa Portos jo
rohkaistuikin varovasti kysymään Aramikselta.

"Hst!" vastasi tämä. "Tyydy siihen tietoon, että menestyksemme riippuu
joutuisuudestamme."

Ikäänkuin Portos olisi vielä ollut vuoden 1626 muskettisoturina ilman
ropoa taskussa ponnisti hän eteenpäin. Menestyksen taikasana merkitsee
aina jotakin ihmisen korvaan. Se kuiskaa _kylliksi_ niille, joilla ei
ole mitään, ja _liiemmälti_ niille, joilla on riittämiin.

"Nyt minusta tehdään herttua", virkkoi Portos ihan ääneen puhuen
itsekseen.

"Se on mahdollista", vastasi Aramis hymyillen omalla tavallaan,
Portoksen hevosen porhaltaessa hänen edelleen.

Sillävälin Aramiksen aivot hehkuivat; ruumiillisen ponnistelun ei vielä
ollut onnistunut taltuttaa sielun toimintaa. Kaikkinainen mylvivä viha,
pureva, vihlova tuska, kuolettava uhka myllersi ja kalvoi ja riehui
voitetun kirkkoruhtinaan mielessä.

Hänen kasvonsa ilmaisivat hyvin näkyviä merkkejä tästä hurjasta
kamppailusta. Vapaana suurella valtatiellä antautumaan edes hetken
vaikutusten valtaan Aramis ei häikäillyt sadatella jokaista hevosen
syrjähyppäystä, jokaista tien epätasaisuutta. Kalpeana, toisinaan
kuumaa hikeä valuen, toisinaan kuivana ja jääkylmänä hän ruoski hevosia
ja raateli niiden kyljet verille.

Portoksenkin, jonka pääheikkoutena ei ollut tunnonherkkyys, se hurjuus
sai voihkimaan. Täten he kiitivät kahdeksan pitkää tuntia ja saapuivat
Orléansiin.

Kello oli neljä iltapäivällä. Vedoten muistoihinsa Aramis ajatteli,
että mikään ei osoittanut kiinnijoutumista mahdolliseksi.

Olisi ollut ennenkuulumatonta, että Portosta ja häntä vangitsemaan
pystyvä ratsastajajoukkue olisi voinut hankkia riittävästi
vaihtohevosia, edetäkseen neljänkymmenen lieuen[32] matkaa kahdeksassa
tunnissa. Vaikka siis ottikin lukuun takaa-ajon, mikä ei sekään ollut
ehdottoman varmaa, olivat pakolaiset hyvinkin viisi tuntia edellä
tavoittajistaan.

Aramiksen mielestä ei levähtäminen ollut varomattomuutta, mutta matkan
viivyttelemätön jatkaminen tuotti täydellisen turvan. Tosiaankin, vielä
kahdenkymmenen lieuen ratsastus samalla vauhdilla, viimeisenä rajuna
ponnistuksena, -- silloin ei kukaan, ei edes d'Artagnan, kykenisi
saavuttamaan kuninkaan vihollisia.

Portoksen mielipahaksi päätti siis Aramis jälleen noustavaksi
ratsaille. Kiidettiin kello seitsemään illalla; yhden ainoan
kievarinvälin takana enää oli Blois.

Mutta siinä tulikin eteen pirullinen vastus, joka sai Aramiin
hätääntymään. Kievarissa ei ollut hevosia.

Kirkkoruhtinas ihmetteli, millä lemmon vehkeillä hänen vihollistensa
oli onnistunut riistää häneltä keino rientää edelleen, -- häneltä, joka
ei tunnustanut sattumaa jumalaksi, häneltä, joka kaikessa näki syyn ja
seurauksen lain ja tahtoi mieluummin uskoa, että kievarinisännän epäys
sellaisena hetkenä ja sellaisella seudulla johtui korkeammalta taholta
tulleesta määräyksestä, -- määräyksestä, joka oli annettu pakenevan
kuninkaantekijän pidättämiseksi.

Mutta juuri kun hän oli pikaistumaisillaan joko saadakseen selityksen
tai hevosen, juolahti hänen mieleensä ajatus. Hän muisti, että kreivi
de la Fère asui niillä tienoin.

"En olekaan matkalla pitemmälle, en täyttä kyytiväliäkään", sanoi hän.
"Antakaa minulle kaksi hevosta käydäkseni tervehtimässä erästä
ystävääni, läänitysherraa, joka asuu tässä lähellä."

"Ketä läänitysherraa?" kysyi kievarinisäntä.

"Kreivi de la Fèreä."

"Ooh", vastasi mies paljastaen kunnioittavasti päänsä, "hyvin arvossa
pidettävä aatelismies. Mutta vaikka kovin kernaasti tekisinkin hänelle
mieliksi, en voi luovuttaa teille kahta hevosta edes hetkiseksi; kaikki
asemani hevoset on Beaufortin herttua tilannut."

"Ah!" huudahti Aramis pettyneenä.

"Mutta", jatkoi kyytiaseman hoitaja, "jos suvaitsette nousta pienille
rattaille, jotka minulla on, valjastutan niiden eteen vanhan, sokean
hevosen. Sillä on enää vain koipensa jäljellä, mutta se kuljettaa
teidät kreivin luo."

"Siitä kelpaa maksaa louisdori", virkahti Aramis.

"Ei, monsieur, se ei koskaan maksa muuta kuin écun. Sen hinnan
suorittaa minulle herra Grimaud, kreivin taloudenhoitaja, joka kerta
kun hän käyttää kärryjäni, enkä minä tahdo, että herra kreivillä olisi
syytä moittia minua liian kalliin maksun kiskomisesta ystäviltään."

"Olkoon niinkuin tahdotte", virkkoi Aramis, "varsinkin niinkuin on
mieluista kreiville, jota en suinkaan tahdo pahoittaa. Te saatte
écunne; mutta onhan minulla kai oikeus antaa teille louisdori hyvästä
tuumastanne."

"Epäilemättä", vastasi kärryjen omistaja hyvin mielissään.

Ja hän valjasti itse vanhan hevosensa naukuvien rattaiden eteen.
Sillävälin oli Portoksen tepastelua hupainen katsella. Hän kuvitteli
keksineensä salaisuuden ja kävi aivan levottomaksi odotuksesta,
ensiksikin koska vierailu Atoksen luona oli hänelle erittäin mieluinen
ja toiseksi koska hän toivoi saavansa sekä hyvän vuoteen että vankan
illallisen.

Kun kyytiaseman hoitaja oli saanut hevosensa valjaisiin, käski hän
erään renkinsä kyyditä vieraat la Fèreen.

Portos istuutui Aramiksen viereen kärryjen takaosaan ja kuiskasi tämän
korvaan:

"Minä ymmärrän."

"Ahaa!" vastasi Aramis. "Ja mitä ymmärrät, rakas ystävä?"

"Me menemme kuninkaan puolesta tekemään jonkun suuren ehdotuksen
Atokselle."

"Pyh!" hymähti Aramis.

"Älä sano mitään", lisäsi kunnon Portos koetellen ruumiinsa painolla
pysyttää kärryjä tasassa tärskähdysten välttämiseksi; "älä sano mitään,
-- minä arvailen."

"Niin, aivan niin, ystäväni, arvaile, arvaile!"

Kellon lähestyessä yhdeksää illalla saavuttiin Atoksen luo komeassa
kuutamossa.

Tämä ihmeellinen kirkkaus ilahdutti Portosta sanomattomasti; mutta
Aramista se näkyi melkein yhtä paljon häiritsevän. Hän mainitsi tästä
jotakin Portokselle, joka vastasi:

"Kas, minä arvailen vieläkin: käyntimme on salainen!"

Nämä olivat hänen viimeiset sanansa ajopeleissä. Kyytimies keskeytti
heidät lausuen:

"Messieurs, olette perillä."

Portos astui tovereineen rattailta pikku linnan portilla.

Täällä tapaamme nyt Atoksen ja Bragelonnen, jotka kumpainenkin olivat
la Vallièren uskottomuuden tultua ilmi hävinneet näyttämöltä.

Jos mikään lause on totta, niin tämä: suuret murheet kätkevät itseensä
lohdutuksen siemenen. Raoulinkin kirvelevä haava oli lähentänyt isää
häneen, ja Jumala tietää, kuinka lempeitä ne lohdun sanat olivat, jotka
pulppusivat jalosydämisen Atoksen kaunopuheisilta huulilta.

Vamma ei ollut arvettunut, mutta juttelemalla poikansa kanssa,
sekoittamalla hiukan omaa elämäänsä nuoren miehet elämään, oli Atoksen
lopulta onnistunut saada hänet käsittämään, että tämä ensimmäisen
uskottomuuden tuottama tuska on välttämätön melkein jokaiselle
ihmiselle ja että tuskin kukaan on rakastanut saamatta sitäkin kokea.

Raoul kuunteli usein, mutta hän ei ottanut kuullakseen, Mikään ei
korvaa rakkauden todella lumoamalle sydämelle rakastetun muistoa ja
ajattelua. Silloin oli Raoulin tapana vastata isälleen:

"Monsieur, kaikki mitä sanotte on totta. En luule, että kukaan on
sydämessään niin paljoa kärsinyt kuin te; mutta te olette
sielunlahjoiltanne liian suuri, liian paljon onnettomuuksien
koettelema, ollaksenne sallimatta ensi kertaa kärsivälle sotilaalle
hänen heikkouttansa. Minä maksan veron, jota en suorita toistamiseen.
Sallikaa minun sukeltaa niin syvälle suruuni, että unohdan itseni, että
uppoan siihen, kunnes henkeni turtuu."

"Raoul, Raoul!"

"Kuulkaa, monsieur: koskaan en voi tottua ajatukseen, että Louise,
puhtain ja vilpittömin naisista, on voinut niin kevytmielisesti pettää
rehellisen ja rakkaudesta hehkuvan miehen. En koskaan voi karaistua
näkemään noiden lempeiden ja hyvien kasvojen muuttuvan tekopyhäksi,
irstaisuutta kätkeväksi naamioksi. Louise perikadossa! Louise
kunniattomana! Ah, monsieur, se on minulle paljon katkerampaa kuin
Raoulin hylkääminen, kuin Raoulin onnettomuus!"

Silloin Atos käytti voimalääkettä. Hän puolusti Louisea Raoulia
vastaan, koettaen todistaa tytön petollisuutta oikeaksi hänen
rakkautensa tähden.

"Nainen, joka olisi suostunut kuninkaaseen siksi, että hän on
kuningas", virkkoi hän, "ansaitsisi kunnottoman nimen, mutta Louise
rakastaa Ludvigia. Ollen kumpikin nuoria he ovat unohtaneet, kuningas
arvonsa, tyttö valansa. Rakkaus sovittaa kaikki, Raoul. Nuo kaksi
nuorta rakastavat toisiaan vilpittömästi."

Ja annettuaan tämän tikarinpiston Atos huokaisten näki Raoulin
hypähtävän haavansa kivistyksestä ja pakenevan metsän tiheikköön tai
etsivän turvaa kammiostaan, josta hän tunnin kuluttua saapui kalpeana,
vapisevana, mutta talttuneena. Siten hän palasi Atoksen luo hymy
huulilla, tarjoten hänelle kätensä, kuten kuritettu koira liehittelee
hyvälle isännälleen rikoksensa sovittamiseksi. Raoul kuunteli vain
heikkouttaan ja tunnusti vain murheensa.

Näin kuluivat päivät sen näytöksen jälkeen, jossa Atos oli niin
voimakkaasti kiihoittanut kuninkaan hillitöntä ylpeyttä. Poikansa
kanssa puhuessaan hän ei koskaan viitannut tähän kohtaukseen; koskaan
hän ei kertonut yksityiskohtia tästä tarmokkaasta hyökkäyksestä, joka
ehkä olisi lohduttanut nuorta miestä näyttämällä hänelle kilpailijansa
lannistettuna. Atos ei tahtonut, että loukattu rakastaja unohtaisi
kuninkaalle tulevan kunnioituksen.

Ja kun Bragelonne kiihkeänä, raivokkaana, synkkänä halveksivasti
mainitsi kuninkaan sanoja tai puhui ylimielisesti luottamuksesta, jolla
jotkut houkkiot uskoivat valtaistuimelta viskattuun lupaukseen, -- kun
Raoul kulkien kaksi vuosisataa linnun nopeudella, joka lentäen salmen
yli siirtyy maanosasta toiseen, päätyi ennustamaan aikoja, jolloin
kuninkaat osoittautuisivat ihmisiä pienemmiksi, Atos virkkoi hänelle
tyynen kirkkaalla, mutta vaikuttavalla äänellään:

"Olet oikeassa, Raoul. Kaikki se, mistä puhut, on tapahtuva: kuninkaat
menettävät arvovaltansa niinkuin aikansa tuikkineet tähdet kadottavat
loistonsa. Mutta kun se hetki koittaa, Raoul, olemme me maan tomua. Ja
paina mieleesi mitä sinulle sanon: tässä maailmassa täytyy kaikkien --
miesten, naisten ja kuninkaitten -- elää nykyisyydessä; me saamme elää
tulevaisuuden mukaan vain Jumalalle."

Tällaisia haastelivat tapansa mukaan Atos ja Raoul astellessaan puiston
pitkällä lehmuskujalla, kun äkkiä soi kello, jolla ilmoitettiin
ruokatunnit tai vierailut. Koneellisesti ja kiinnittämättä siihen
huomiota kreivi käänsi poikineen askeleensa päinvastaiseen suuntaan, ja
käytävän päähän päästyään he näkivät Portoksen ja Aramiksen.




232.

Viimeiset jäähyväiset.


Raoul huudahti ilosta ja puristi Portosta hellästi käsivarsillaan.
Aramis ja Atos syleilivät toisiaan vanhusten tapaan. Pelkkä tervehdys
tuntui kysymykseltä Aramikselle, joka heti virkkoi:

"Ystäväni, me emme viivy kauan luonasi."

"Ah!" äännähti kreivi.

"Ainoastaan sen aikaa", tokaisi Portos, "että ehdin sinulle kertoa
onneni."

"Hei", riemuitsi Raoul.

Atos vilkaisi ääneti Aramikseen, jonka synkkä sävy hänestä jo oli
näyttänyt olevan hyvin vähän sopusoinnussa Portoksen hyvien uutisten
kanssa.

"Millainen onni teitä on kohdannut? Antakaahan kuulla", kehoitti Raoul
hymyillen.

"Kuningas tekee minusta herttuan", supatti kunnon Portos
salamyhkäisesti nuoren miehen korvaan, "elinkautisen herttuan!"

Mutta Portoksen syrjähuomautukset olivat aina kyllin voimakkaita, jotta
kaikki kuulivat. Hänen kuiskauksensa saavuttivat äänivarain laajuudessa
tavallisen mörinän asteikon. Atos kuuli ja päästi huudahduksen, joka
sai Aramiksen säpsähtämään. Tämä tarttui Atoksen käsivarteen, ja
pyydettyään Portokselta lupaa puhua hetkisen kreivin kanssa kahden
kesken hän virkkoi:

"Rakas Atos, sinä näet minut murheen murtamana."

"Murheen?" huudahti kreivi. "Voi, rakas veikkonen!"

"Parilla sanalla kerrottuna on asia näin: olin tehnyt salaliiton
kuningasta vastaan; yritys meni myttyyn, ja tällähaavaa minua
epäilemättä etsitään."

"Sinua etsitään!... Salaliitto!... Eh, ystäväni, mitä sanotkaan?"

"Surullinen totuus. Olen kerrassaan hukassa."

"Mutta Portos... tuo herttuan arvonimi... mitä se merkitsee?"

"Siinä onkin mielenkarvauteni kipein aihe; juuri siltä kohdalta on
haavani syvin. Uskoen ehdottomaan menestykseen vedin Portoksen mukanani
salahankkeeseen. Hän lyöttäytyi siihen, kuten tiedät hänen ryhtyvän
hommiin, kaikin voimin ja mitään tietämättä, ja niinpä hän on nyt niin
sotkeutunut minun vaaraani, että hän on tuhon oma niinkuin minäkin."

"Hyvä Jumala!"

Ja Atos kääntyi jälleen Portokseen päin, joka myhäili heille
herttaisesti.

"Minun on selitettävä sinulle koko asema. Kuuntele minua", jatkoi
Aramis.

Ja hän selosti seikkailunsa. Atos tunsi kertomuksen aikana otsansa
useasti kostuvan hiestä.

"Se oli suurenmoinen tuuma", virkkoi hän sitten, "mutta se oli suuri
virhe."

"Josta olen saanut rangaistukseni, Atos."

"Enkä minä sanokaan sinulle koko ajatustani."

"Sano pois."

"Se oli rikos."

"Hengen asia, sen tiedän, -- majesteetinloukkaus!"

"Portos, Portos-parka!"

"Mitäpä tehdä? Menestys, kuten sanoin, näytti varmalta."

"Herra Fouquet on rehti mies."

"Ja minä olen hupsu, kun niin huonosti arvostelin häntä", myönsi
Aramis. "Voi ihmisviisautta! Voi myllynkiveä, joka rouhii valtavasti ja
jonka eräänä päivänä putoava hiekkajyvä käsittämättömällä tavalla
pysähdyttää pyörimisestään."

"Sano timantti, Aramis. No, onnettomuus on tapahtunut. Mitä nyt aiot
tehdä?"

"Minä vien Portoksen mukanani. Kuningas ei koskaan tahtoisi uskoa, että
tuo kunnon mies on toiminut kaikessa yksikertaisuudessaan; hän ei
koskaan uskoisi, että Portos tällä menettelyllään luuli palvelevansa
kuningasta. Hän saisi päällänsä maksaa minun virheeni, ja sitä en
tahdo."

"Mihin hänet viet?"

"Ensiksi Belle-Islelle. Se on valloittamaton turvapaikka. Sitten
minulla on meri ja alus purjehtiakseni joko Englantiin, missä minulla
on paljon suhteita..."

"Sinäkö Englantiin?"

"Niin, tai Espanjaan, missä minulla on niitä vielä enemmän."

"Viedessäsi Portoksen maasta saatat hänet häviölle, sillä kuningas
otattaa takavarikkoon hänen omaisuutensa."

"Kaikki on edeltäpäin ajateltua. Kerran Espanjaan päästyäni osaan saada
sovinnon aikaan itseni ja Ludvig XIV:n välillä ja toimittaa Portoksen
jälleen suosioon."

"Sinulla näkyy olevan vaikutusvaltaa, Aramis!" virkkoi Atos
varovaisesti.

"Paljon, ja sitä käytän ystävieni hyväksi, rakas Atos."

Näitä sanoja seurasi vilpitön kädenpuristus.

"Kiitos", vastasi kreivi.

"Ja tästä puheen tullen", sanoi Aramis, "myöskin sinä olet tyytymätön;
ja Raoulillakin on valituksen aiheita kuningasta vastaan. Noudattakaa
esimerkkiämme. Tulkaa Belle-Islelle, sitten saamme nähdä... Vakuutan
teille kunniasanallani, että kuukauden kuluttua on syttynyt sota
Ranskan ja Espanjan välillä tämän Ludvig XIII:n pojan tähden, joka
myöskin on infantti ja jota Ranskassa pidetään epäinhimillisesti
vangittuna. Mutta kun Ludvig XIV ei halua tästä syystä sotaa, takaan
teille sopimuksen, joka tuottaa grandin arvon Portokselle ja minulle
sekä tekee ranskalaisen herttuan sinusta, kun jo olet espanjalainen
grandi. Tahdotko?"

"En. Minä suon mieluummin, että minulla on syytä nuhdella kuningasta
jostakin. Sukuni luonteenomaisena ylpeytenä on pyrkimys esiintyä
kuningassukuja ylevämpänä. Jos suostuisin ehdotukseesi, joutuisin
kiitollisuudenvelkaan kuninkaalle. Voittaisin siten epäilemättä tässä
maailmassa, mutta menettäisin omassatunnossani. Kiitos vain."

"Myönnä sitten kaksi pyyntöäni, Atos. Anteeksiantosi..."

"Oh, sen kyllä saat, jos todellakin olet tahtonut kostaa sortajalle
heikon ja sorretun puolesta."

"Se riittää minulle", vastasi Aramis yöhön häipyvästi punehtuen. "Ja
anna nyt minulle kaksi parasta hevostasi, päästäksemme seuraavaan
kievariin, koska minulta äsken evättiin vaihtoratsut sillä syyllä, että
herra de Beaufort matkustaa näillä seuduin."

"Saat kaksi parasta hevostani, Aramis, ja minä pyydän sinua pitämään
huolta Portoksesta."

"Panen kaikkeni siihen. Vielä yksi sana: menettelenkö hänen suhteensa
sopivasti?"

"Kyllä, nyt kun paha on jo tehty. Kuningas ei antaisi hänelle anteeksi,
ja sitäpaitsi sinulla on aina, sanokoon hän siitä mitä tahansa,
tukenasi herra Fouquet, joka ei sinua hylkää, hän kun itsekin
sankarillisesta otteestaan huolimatta on suuressa vaarassa."

"Olet oikeassa. Senpävuoksi vältänkin purjehtimasta heti tieheni; sillä
ilmaisisin pelkoa ja tunnustautuisin syylliseksi. Juuri sentähden jään
ranskalaiselle maaperälle. Mutta Belle-Isle on oleva minulle mitä maata
vain haluan: englantilaista, espanjalaista tai roomalaista. Kaikki
riippuu lipusta, jonka kohotan."

"Miten niin?"

"Minähän olen Belle-Islen linnoittanut, eikä kukaan valtaa Belle-Isleä
minun sitä puolustaessani. Ja sitten, kuten äsken sanoit, minulla on
puolellani herra Fouquet. Belle-Isleä vastaan ei voida hyökätä ilman
Fouquetin allekirjoittamaa suostumusta."

"Se on totta. Mutta ole sentään varovainen. Kuningas on ovela ja
voimakas."

Aramis hymyili.

"Suljen Portoksen suojaasi", toisti kreivi eräänlaisella kylmällä
hellittämättömyydellä.

"Kohtalomme on yhteinen, kreivi", vastasi Aramis samaan sävyyn.

Atos kumarsi puristaen Aramiksen kättä ja meni syleilemään Portosta
kiihkeän sydämellisesti.

"Enkö minä syntynyt onnellisena?" höpisi tämä riemuisaan,
kääriytyessään viittaansa.

"Tule, rakas ystäväni", kehoitti Aramis.

Raoul oli mennyt edellä antamaan määräyksiä ja satuloittamaan hevoset.

Ryhmä oli jo jakautunut. Atos näki molempien ystäviensä olevan
lähtemäisillään. Jokin sumun tapainen välähti hänen silmiensä eteen ja
painoi hänen sydäntään.

-- Omituista! -- ajatteli hän. -- Mistä johtuu tämä haluni syleillä
Portosta vielä toisen kerran?

Samassa olikin Portos pyörähtänyt takaisin, tullen levitetyin
käsivarsin vanhaa ystäväänsä vastaan.

Tämä viimeinen syleily oli hellä kuin nuoruudessa, kuin niinä aikoina,
jolloin sydän oli lämmin ja elämä uhkui auvoa.

Sitten Portos nousi ratsaille.

Aramis saapui myöskin kietomaan käsivartensa Atoksen kaulaan.

Viimemainittu näki heidän valtatiellä häipyvän varjoon valkoisine
viittoineen. Kahden aaveen lailla he suurenivat etääntyen maasta,
eivätkä he hävinneet sumuun tai notkoon: silmänkantaman päässä näkyivät
molemmat ponnahtaneen ylös ja ikäänkuin haihtuvan usvana pilviin.

Silloin Atos tuntien kouristusta sydämessään kääntyi kartanoa kohti ja
virkkoi Bragelonnelle:

"Raoul, en tiedä, mikä aavistus minulle sanoo, että näin nuo kaksi
miestä viimeisen kerran."

"Minua ei ihmetytä, monsieur, että teillä on sellainen aavistus",
vastasi nuori mies, "sillä samaa tunnen itsekin tällä hetkellä; minäkin
ajattelen, etten enää koskaan näe herra du Vallonia enkä herra
d'Herblayta."

"Oh, sinä", sanoi kreivi, "sinä puhut muiden seikkojen murehduttamana,
sinä näet kaikki mustana. Mutta sinä olet nuori, ja jos niin käy, ettet
enää tapaa noita vanhoja ystäviä, niin se merkitsee, että heitä ei enää
ole tässä maailmassa, jossa sinulla itselläsi vielä on monta vuotta
elettävänä. Mutta minä..."

Raoul pudisti säveästi päätänsä, nojautuen kreivin olkaa vasten, eikä
kumpikaan enää löytänyt sanoja sydämensä ylitsevuotaville tunteille.

Yhtäkkiä kavioiden kapse ja jotkut äänet Bloisin tien äärimmäisestä
päästä saivat heidän huomionsa kiintymään sille taholle.

Ratsastavat soihdunkantajat heiluttivat iloisesti valojaan puiden
lomissa, kääntyen tuon tuostakin takaisin, ollakseen etääntymättä liian
loitolle seurueesta. Nuo liekit, tuo melu, tuo tusinan upealoimisen
hevosen nostama tomupilvi yön helmassa omituisena vastakohtana
Portoksen ja Aramiksen varjojen hiljaiselle ja kaamealle katoamiselle.

Atos palasi kotiin. Mutta hän ei ollut vielä ehtinyt porraspengermälle,
kun ristikkoportti alkoi leimuta. Kaikki soihdut pysähtyivät punaten
tien. Kuului huuto: "Beaufortin herttua!"

Atos ryntäsi edustalle. Herttua oli jo astunut alas ratsultaan,
katsellen etsivästi ympärilleen.

"Tässä olen, monseigneur", virkkoi Atos.

"Kah, hyvää iltaa, rakas kreivi!" tervehti prinssi sillä avomielisellä
sydämellisyydellä, jolla hän voitti kaikki puolelleen. "Onko liian
myöhä ystävälle?"

"Ah, prinssini, astukaa sisälle!" kehoitti kreivi.

Ja herra de Beaufortin nojatessa Atoksen käsivarteen he astuivat
Raoulin seuraamina huoneisiin. Tämä kulki kunnioittavasti ja kainosti
prinssin upseerien parissa, joiden joukossa hänellä oli moniaita
ystäviä.




233.

Beaufortin herttua.


Prinssi kääntyi juuri kun Raoul, jättääkseen hänet yksin Atoksen
kanssa, sulki oven ja aikoi siirtyä upseerien mukana viereiseen saliin.

"Tässä on kaiketi se nuorukainen, jota olen herra prinssin kuullut niin
paljon kiittelevän?" kysyi herra de Beaufort.

"Hän juuri, monseigneur."

"Hän on soturi! Hän ei ole täällä liikaa, pyytäkää häntä jäämään,
kreivi."

"Jää, Raoul, koska monseigneur sen sallii", virkkoi Atos.

"Onpa hän kookas ja komea, _ma foi_!" jatkoi herttua. "Antaisitteko
hänet minulle, monsieur, jos häntä teiltä pyytäisin?"

"Mitä tarkoitatte, monseigneur?" sanoi Atos.

"Niin, minä tulin tänne lausumaan teille jäähyväiseni."

"Jäähyväisenne, monseigneur?"

"Niin, oikein totta. Ette aavistanekaan, mitä minusta tulee?"

"No, se, mitä olette aina ollut, monseigneur, urhoollinen prinssi ja
oivallinen aatelismies."

"Minusta tulee afrikkalainen ruhtinas, beduiiniylimys. Kuningas
lähettää minut valloitusretkelle arabialaisten maahan."

"Mitä sanottekaan, monseigneur?"

"Se on kummallista, eikö olekin? Minä, koko olemukseltani
pariisilainen, joka olen hallinnut esikaupungeissa ja jota nimitettiin
kauppahallien kuninkaaksi, matkustan Maubertin torilta Djidgellin
minareettien juurelle; muutun frondelaisesta seikkailijaksi!"

"Oh, monseigneur, ellette te kertoisi minulle tuota..."

"Se ei tietenkään olisi uskottavaa? Uskokaa minua kuitenkin, ja
jättäkäämme hyvästi. Sellaista on, kun pääsee suosioon jälleen."

"Suosioon?"

"Niin. Te hymyilette? Ah, rakas kreivi, tiedättekö, miksi minä
suostuin? Tiedätteköhän sitä?"

"Siksi, että teidän korkeutenne rakastaa kunniaa yli kaiken."

"Oh, ei, ei ole kunniakasta, nähkääs, lähteä paukuttelemaan muskettia
noita villejä vastaan. Kunniaa en siitä toivo ja luultavammin löydän
sieltä jotakin aivan muuta... Mutta olen tahtonut ja tahdon --
kuuletteko, rakas kreivi? -- että elämäni saisi tämän viimeisen särmän
kaikkien niiden eriskummaisten kimaltelujen jälkeen, joita näiden
viidenkymmenen vuoden kuluessa olen nähnyt siinä heijastuvan. Sillä
täytyyhän teidän tunnustaa, että on jokseenkin omituista kuninkaan
poikana synnyttyään, sodittuaan kuninkaita vastaan, kuuluttuaan
aikakautensa mahtajiin, kannateltuaan hyvin arvoansa, tunnettuaan
Henrik IV:ntensä ja oltuaan Ranskan suuramiraalina, mennä Djidgelliin
tapettavaksi, kaikkien noiden turkkilaisten, saraseenien ja maurien
keskuuteen."

"Monseigneur, te tehostatte tavattomasti tuota asiaa", lausui Atos
levottomana. "Kuinka saatatte otaksua, että niin kurja kynttilänhattu
sammuttaisi niin loistavan elämän liekin?"

"Ettekö luule, te oikeamielinen ja vaatimaton mies, etten lähdettyäni
Afrikkaan tätä naurettavaa tarkoitusperää varten koettaisi siitä
suoriutua ilman naurettavuutta? Enkö antaisi puheenaihetta itsestäni?
Ja onko minulla nykyään, herra Linssin, herra de Turennen ja useiden
muiden maanmiesteni aikaan, onko, sanon, minulla, Ranskan amiraalilla,
Henrik IV:n pojalla, Pariisin kuninkaalla, muuta keinoa tulla
mainituksi kuin antaa surmata itseni? _Cordieu_, siitä puhutaan, sen
vakuutan! Minut surmataan taistellessani kaikkia vastaan. Ellei siellä,
niin muualla."

"No, monseigneur", vastasi Atos, "siinäpä liioittelua, ja sitä ette ole
koskaan osoittanut muussa kuin urheudessa."

"Peijakas, rakas ystävä, onhan se urheutta, että lähtee uhmaamaan
keripukkia, punatautia, heinäsirkkoja, myrkytettyjä nuolia, kuten
isoisäni Ludvig Hurskas! Tiedättekö, että niillä veitikoilla on vielä
myrkytettyjä nuolia? Ja sitten, te tunnette minut luullakseni jo hyvin
ja tiedätte, että kun jotakin tahdon, niin tahdon sitä todella."

"Te tahdoitte lähteä Vincennesin vankasta vankilasta, monseigneur."

"Oh, te autoitte minua siinä, mestarini. Ja tästä puhuen, minä
silmäilen sinne ja käännyn tänne huomaamatta vanhaa ystävääni, herra
Vaugrimaudia.[33] Miten hän jakselee?"

"Herra Vaugrimaud on yhä teidän korkeutenne mitä kunnioittavin
palvelija", virkkoi Atos hymyillen.

"Minulla on tuolla sata pistolia, jotka tuon hänelle perinnöksi.
Testamenttini on tehty, herra kreivi."

"Ah, monseigneur, monseigneur!"

"Ja käsitätte, että jos nähtäisiin Grimaudin nimi testamentissani..."

Herttua räjähti nauruun. Kääntyen sitten Raoulin puoleen, joka tämän
keskustelun alusta oli vaipunut syvään haaveiluun:

"Nuori mies", virkkoi hän, "tunnen täkäläisestä kellarista erään
vouvray-viinin, -- luulenpa..."

Raoul hyökkäsi huoneesta palvellakseen herttuaa. Tällävälin herttua
tarttui Atoksen käteen.

"Mitä tahdotte hänestä tehdä?" hän kysyi.

"En mitään nykyisin, monseigneur."

"Ah, niin, minä tiedän; siitä asti kun kuningas rakastaa...
la Vallièrea."

"Niin, monseigneur."

"Se kaikki on siis totta?... Luulen hänet tunteneeni, sen pikku
Vallièren. Hän ei ole mielestäni kaunis..."

"Ei, monseigneur", myönsi Atos.

"Tiedättekö, ketä hän minusta muistuttaa?"

"Muistuttaako hän teidän korkeuttanne jostakusta?"

"Hän johtaa mieleeni nuoren, varsin viehättävän tytön, jonka äiti asui
halleissa."

"Ahaa!" virkkoi Atos hymyillen.

"Siihen vanhaan hyvään aikaan!" lisäsi herra de Beaufort. "Niin,
Vallière muistuttaa tuota tyttöä."

"Joka sai pojan, eikö niin?"

"Luulen niin", vastasi herttua teeskentelemättömän huolettomasti,
herttaisella lyhytmuistisuudella, jonka sävyä ja äänenvärettä ei mikään
voisi tulkita. "No, tuossa on nyt Raoul-parka, joka tietenkin on teidän
poikanne, häh?"

"Hän on minun poikani, niin, monseigneur."

"Kah, poikaparan on kuningas syrjäyttänyt, ja siitä ollaan
nyrpeillään?"

"Paremmin, monseigneur, -- pysytään erossa."

"Aiotteko sallia pojan tuolla tavoin nääntyä? Se on väärin. Kas,
antakaa hänet minulle."

"Tahdon pitää hänet luonani, monseigneur. Minulla ei ole maailmassa
muita kuin hänet. Ja niin kauan kun hän tahtoo viipyä..."

"Hyvä, hyvä", vastasi herttua. "Kuitenkin olisin hänet pian
reipastuttanut entiselleen. Vakuutan teille, että hän on sitä ainesta,
josta Ranskan marskit leivotaan, ja olen nähnyt useitakin sellaisia
sukeutuvan samanlaisesta taikinasta."

"Paljon mahdollista, monseigneur; mutta kuningas nimittää Ranskan
marskit, eikä Raoul koskaan ota vastaan mitään kuninkaalta."

Raoulin tulo katkaisi keskustelun. Hänen edellään asteli Grimaud,
kantaen vielä varmoin käsin tarjotinta, jolla oli lasi ja pullo
herttuan mieliviiniä. Nähdessään vanhan turvattinsa tämä huudahti
mielihyvästä.

"Grimaud! Hyvää iltaa, Grimaud", virkkoi hän; "miten hurisee?"

Palvelija kumarsi syvään, yhtä onnellisena kuin jalo puhuttelijansakin.

"Olemmehan ystävyksiä!" sanoi herttua, ravistaen tarmokkaasti kunnon
Grimaudin olkapäätä.

Toinen, vielä syvempi ja riemukkaampi kumarrus Grimaudilta.

"Mitä näen, kreivi? Ainoastaan yksi lasi!"

"Minä en juo teidän korkeutenne kanssa, paitsi jos teidän korkeutenne
kutsuu", sanoi Atos ylevän vaatimattomasti.

"_Cordieu_, olittekin oikeassa antaessanne tuoda vain yhden lasin!
Juomme siitä molemmat, kuten kaksi aseveljeä. Te ensiksi, kreivi."

"Osoittakaa minulle suosio täydellisenä", virkkoi Atos, työntäen lasin
hiljaa takaisin.

"Te olette herttainen ystävä", vastasi Beaufortin herttua, tyhjentäen
ja antaen sitten kultapikarin toverilleen. "Mutta ei siinä kaikki",
jatkoi hän; "minulla on vielä jano, ja tahdon juoda tuon komean pojan
maljan. Minä tuon onnea, varakreivi", virkkoi hän Raoulille; "toivokaa
jotakin juodessanne lasistanne, ja rutto minut periköön, ellei
toivomuksenne toteudu."

Hän ojensi pikarin Raoulille, joka kiirehti kostuttamaan huuliaan ja
sanoi yhtä ripeästi:

"Minä toivoin jotakin, monseigneur."

Hänen silmissään paloi synkkä tuli, veri oli noussut hänen poskiinsa.
Hymyillessäänkin hän säikähdytti Atosta.

"Ja mitä te toivoitte?" jatkoi herttua vaipuen nojatuoliinsa, samalla
kun hän antoi takaisin pullon ja ojensi kukkaron Grimaudille.

"Monseigneur, lupaatteko myöntää minulle, mitä toivoin?"

"_Pardieu_, johan sen sanoin!"

"Minä toivoin, herra herttua, pääseväni kanssanne Djidgelliin."

Atos kalpeni eikä voinut salata levottomuuttaan. Herttua katsahti
ystäväänsä ikäänkuin auttaakseen tätä väistämään odottamattoman iskun.

"Se on vaikeata, rakas varakreivi, hyvin vaikeata", virkkoi hän
jokseenkin hiljaa.

"Anteeksi, monseigneur, minä olin varomaton", vastasi Raoul lujalla
äänellä; "mutta kun te itse kehoititte minua toivomaan..."

"Toivomaan, että jättäisit minut?" sanoi Atos.

"Oi, monsieur... voitteko sitä uskoa?"

"No niin, _mordieu_!" huudahti herttua. "Pikkuinen varakreivi on
oikeassa. Mitä hän täällä tekee? Näivettyy mielenkarvauteen."

Raoul punehtui; prinssi jatkoi innostuneena:

"Sota on hävitystä. Siinä on kaikki voitettavissa, ainoastaan henki
menetettävissä, -- paha kyllä silloin!"

"Sen mukana muisti", tokaisi Raoul vilkkaasti, "ja hyvä on silloin!"

Nähdessään Atoksen nousevan ikkunaa avaamaan hän katui, että oli
puhunut niin pikaisesti. Tuolla liikkeellä kreivi epäilemättä salasi
liikutustaan. Raoul syöksähti hänen luokseen. Mutta Atos oli jo niellyt
surunsa, sillä kääntyessään takaisin valoihin hän näytti kirkkaat,
tyynet kasvot.

"No", virkkoi herttua, "lähteekö hän siis vai eikö hän lähde? Jos hän
lähtee, kreivi, tulee hänestä minun adjutanttini, poikani."

"Monseigneur!" huudahti Raoul notkistaen polvensa.

"Monseigneur", huudahti kreivi, tarttuen herttuan käteen, "Raoul tekee
mitä hän tahtoo."

"Oh, ei, monsieur, vaan mitä te tahdotte!" keskeytti nuori mies.

"Tuhat tulimmaista!" innostui prinssi vuorostaan. "Ei tässä aja kreivi
eikä varakreivi tahtoaan perille, vaan minä. Otan pojan mukaani.
Sotalaivastossa odottaa loistava tulevaisuus, ystäväni."

Raoul hymyili vielä niin murheellisesti, että se tällä kertaa koski
kipeästi Atoksen sydämeen, ja kreivi vastasi hänelle ankaralla
katseella.

Raoul käsitti kaikki; hän palautti tyyneytensä ja varoi itseään niin
hyvin, että häneltä ei enää luiskahtanut sanaakaan.

Herttua nousi huomatessaan ajan jo myöhäiseksi ja lausui nopeasti:

"Minulla on kiire; mutta jos minua moititaan siitä, että olen
kuluttanut aikaani rupattelemalla ystävän kanssa, niin vastaan, että
olen hankkinut hyvän tarjokkaan."

"Anteeksi, herra herttua", keskeytti Raoul, "älkää sanoko sitä
kuninkaalle, sillä minä en siinä palvele kuningasta."

"Heh, ystäväni, ketä sinä sitten palvelet? Ei ole enää se aika, jolloin
olisit voinut sanoa: 'Minä olen herra de Beaufortin miehiä.' Ei,
nykyisin kuulumme kaikki kuninkaalle, suuret ja pienet. Jos siis
palvelet minun laivoissani, ei ole epäilystäkään, rakas varakreivi,
ettet palvelisi kuningasta."

Atos odotti jonkunlaisella levottomalla ilolla, minkä vastauksen Raoul,
kuninkaan jyrkkä kilpakosija, antaisi tähän pulmalliseen seikkaan. Isä
toivoi, että vastus kukistaisi halun. Hän melkein kiitti herra de
Beaufortia, jonka kevytmielisyys tai jalomielinen harkinta oli
saattanut kyseenalaiseksi pojan -- hänen ainoan ilonsa -- lähdön.

Mutta pysyen yhä lujana ja tyynenä Raoul vastasi:

"Herra herttua, mainitsemanne hankaluuden olen jo mielessäni
selvittänyt. Minä palvelen laivoissanne, koska suvaitsette minut ottaa
mukaanne; mutta minä palvelen siellä mahtavampaa herraa kuin
kuningasta. Palvelen Jumalaa."

"Jumalaa! Mitä sillä tarkoitat?" huudahtivat Atos ja prinssi yhtaikaa.

"Tarkoitukseni on vannoutua valmistumaan Maltan ritariksi", ilmoitti
Bragelonne, lausuen sanansa yksitellen, ja ne tuntuivat hyisemmiltä
kuin talven myrskyjen jälkeen lehvättömistä puista putoilevat pisarat.

Tämä viime isku sai Atoksen horjumaan, ja prinssi itsekin kävi
epävarmaksi.

Grimaud päästi kumean voihkauksen, pudottaen pullon, joka särkyi
lattiaan kenenkään kiinnittämättä siihen huomiota.

Herra de Beaufort katsahti nuoren miehen kasvoihin ja näki hänen
piirteistään, vaikka silmät olivatkin alasluodut, päättäväisyyden
hehkun, jonka edestä kaiken täytyi väistyä.

Atos taasen tunsi hyvin tämän hellän ja taipumattoman sielun. Hän ei
otaksunut voivansa saada häntä kääntymään valitsemaltaan epätoivoiselta
tieltä. Hän puristi herttuan ojennettua kättä.

"Kreivi, minä matkustan kahden päivän päästä Touloniin", virkkoi herra
de Beaufort. "Tuletteko vielä Pariisiin minua tapaamaan, jotta saan
tietää päätöksenne?"

"Minulla on kunnia saapua sinne kiittämään teitä kaikesta
hyvyydestänne, prinssini", vastasi kreivi.

"Ja tuokaa joka tapauksessa varakreivi mukaan, joko hän sitten seuraa
minua matkalle tai ei", lisäsi herttua. "Hänellä on minun sanani, ja
minä en häneltä vaadi kuin omanne."

Siveltyään täten hiukan palsamia isällisen sydämen haavaan herttua
tyynnytti vanhaa Grimaudia, joka räpytteli silmiään enemmän kuin oli
luonnollista, ja yhtyi seurueeseensa pengermällä.

Levähtäneet ja kauniin yön virkistämät hevoset kiidättivät herransa
tuotapikaa loitolle linnasta. Atos ja Bragelonne jäivät yksikseen,
katsellen toisiaan kasvoista kasvoihin.

Kello löi yksitoista.

Isä ja poika olivat vaiti keskenään, mutta jokainen älykäs katselija
olisi huomannut, että tuo äänettömyys sisälsi itkua ja nyyhkytystä.

Mutta nämä kaksi miestä olivat luonteeltaan niin terästyneitä, että
jokainen mielenliikutus hautautui iäksi heidän sydämeensä, jos he
kerran olivat päättäneet sen sinne kätkeä.

Ääneti ja melkein huohottaen he viettivät siten tunnin ennen puoliyötä.
Vain kello ilmoitti heille lyönneillään, kuinka monta minuuttia oli
kestänyt heidän sielujensa tekemää tuskallista matkaa menneisyyden
muistojen ja tulevaisuuden pelon äärettömyydessä.

Atos nousi ensimmäisenä, virkkaen:

"On myöhä... Huomiseen, Raoul!"

Raoul nousi vuorostaan, tullen syleilemään isäänsä.

Tämä piteli häntä rintaansa vasten ja virkkoi muuttuneella äänellä:

"Kahden päivän päästä olet siis minut jättänyt, jättänyt ainiaaksi,
Raoul?"

"Monsieur", vastasi nuori mies, "olin tehnyt suunnitelman, aioin
lävistää sydämeni miekallani. Mutta te olisitte pitänyt minua
raukkamaisena; luovuin siitä ajatuksesta, ja siten kävi
välttämättömäksi, että eroamme."

"Sinä lähdet ja jätät minut, Raoul."

"Kuunnelkaa minua vielä, monsieur, minä pyydän. Ellen matkusta, niin
kuolen täällä murheeseen ja rakkauteen. Minä tiedän, kuinka kauan
minulla vielä on elon aikaa kotosalla. Lähettäkää minut nopeasti pois,
monsieur, muutoin näette minun kurjasti kuolevan kotona silmienne
edessä. Tämä tuska on voimakkaampi kuin tahtoni, tuimempi kuin kykenen
kestämään. Näettehän, että kuukaudessa olen elänyt kolmekymmentä vuotta
ja että elämäni lähestyy loppuaan."

"Siis", vastasi Atos kylmästi, "matkustat aikomuksella surmauttaa
itsesi Afrikassa? Oh, sano se suoraan... Älä valehtele."

Raoul kalpeni ja oli vaiti kaksi sekuntia, jotka hänen isälleen olivat
kaksi kauheaan kärsimyksen tuntia. Sitten hän lausui äkkiä:

"Monsieur, olen luvannut antautua Jumalalle. Korvauksena uhraamastani
nuoruudesta ja vapaudesta pyydän Häneltä ainoastaan, että Hän säilyttää
minut teille, koska te olette side, joka vielä yhdistää minut tähän
maailmaan. Jumala yksin voi antaa minulle voimia muistamaan, että olen
teille kaikki velkaa ja että minun on ennen kaikkea ajateltava teitä."

Atos syleili hellästi poikaansa ja sanoi hänelle:

"Sinä vastasit minulle kelpo miehen tavalla; kahden päivän päästä
olemme herra de Beaufortin luona Pariisissa, ja silloin sinä teet
niinkuin sopivaksi katsot. Olet vapaa, Raoul. Hyvää yötä."

Ja hän astui verkalleen makuuhuoneeseensa.

Raoul meni alas puutarhaan, viettäen siellä yönsä lehmuskäytävällä.




234.

Kun kello seisoi.


Atos ei enää hukannut aikaa vastustaakseen tätä järkähtämätöntä
päätöstä. Hän käytti kaiken huolenpitonsa toimittaakseen herttuan
hänelle suomina kahtena päivänä kaikki Raoulin matkatarpeet kuntoon.
Tämä puuha kuului kunnon Grimaudille, ja hän antautui siihen heti perin
hartaasti ja älykkäästi, niinkuin tiedämme hänelle olleen luontaista.

Atos antoi kunnon palvelijalle määräyksen ohjata kuormaston Pariisiin,
kun tavarat saataisiin sälytetyiksi, ja jotta herttuan ei tarvitsisi
odottaa tai edes kaipailla Raoulia hän lähti heti seuraavana päivänä
herra de Beaufortin vierailun jälkeen poikansa kanssa matkalle
pääkaupunkia kohti.

Nuori mies tunsi helposti käsitettävää liikutusta palatessaan Pariisiin
kaikkien noiden henkilöiden keskuuteen, jotka olivat hänet tunteneet ja
häntä rakastaneet.

Kaikki kasvot muistuttivat tälle paljon kärsineelle jostakin vaivasta,
tälle paljon rakastaneelle jostakin hänen rakkauttaan koskevasta
seikasta. Pariisia lähestyessään Raoul luuli kuolevansa, ja sinne
päästyään häntä ei oikeastaan enää ollut olemassa. Kun hän saapui de
Guichen luo, ilmoitettiin hänelle, että kreivi oli Monsieurin luona.

Raoul riensi Luxembourgin tielle, ja perille päästyään hän muistamatta
saapuvansa paikkaan, missä la Vallière oli oleksinut, kuuli niin paljon
soitantoa, hengitti niin suloisia tuoksuja, eroitti niin heleätä ja
hilpeätä naurua ja näki niin paljon tanssivia varjoja, että ilman
armeliasta naista, joka huomasi hänet surumielisenä ja kalpeana erään
oviverhon suojassa, hän olisi jäänyt siihen muutamiksi minuuteiksi ja
sitten lähtenyt tiehensä koskaan palaamatta.

Mutta, kuten sanoimme, ensimmäisissä etuhuoneissa hän oli pysähtynyt
vain ollakseen sekoittumatta kaikkiin noihin onnellisiin ihmisiin,
joita hän kuuli liikkuvan viereisissä saleissa. Ja kun eräs Monsieurin
palvelija, tuntien hänet, oli häneltä kysynyt, tahtoiko hän tavata
Monsieuria vai Madamea, oli Raoul hänelle tuskin vastannut, vaan vaipui
penkille oven samettiverhojen viereen katsellen kelloa, joka oli tunti
sitten seisahtunut.

Palvelijan mentyä oli tullut toinen, joka tiesi paremmin, ja tämä oli
kysynyt Raoulilta, tahtoiko hän ilmoitettavan herra Guichelle. Tämäkään
nimi ei ollut ravistanut Raoul-parkaa hereille. Mutta perään antamatta
oli palvelija alkanut kertoa, että de Guiche oli juuri keksinyt uuden
arpajaisleikin, jota hän paraikaa opetti naisille.

Avaten silmänsä suuriksi kuin Teofrastoksen hajamielinen, Raoul ei
ollut enää vastannut; mutta hänen surunsa oli siitä lisääntynyt parilla
vivahduksella.

Pää kallellaan, jalat hervottomina, suu huokauksista raollaan Raoul oli
istunut täten unohdettuna eteisessä, kun äkkiä hame kahahti erään tähän
käytävään avautuvan salin ovissa.

Nuori, sievä ja naurava nainen saapui, toruen erästä palvelevaa
virkamiestä ja puhuen hyvin vilkkaasti. Virkailija vastasi tyynin,
mutta varmoin lausein. Oli pikemmin kysymyksessä rakastuneitten
sanakiista kuin hovilaisten väittely, joka loppuu naisen sormien
suutelemiseen. Huomatessaan Raoulin nainen vaikeni äkkiä ja työnsi
virkaherraa syrjään.

"Tiehesi siitä, Malicorne", sanoi hän; "en luullut täällä olevan
ketään. Olen sinulle silmittömästi suutuksissani, jos joku on meidät
kuullut tai nähnyt!"

Malicorne pakeni todellakin. Nuori nainen läheni takaapäin Raoulia,
kurkoittaen veitikkamaisia kasvojaan.

"Monsieur on hienotuntoinen mies", aloitti hän, "ja epäilemättä..."

Hän keskeytti puheensa päästääkseen huudahduksen.

"Raoul!" hän virkkoi punehtuen.

"Neiti de Montalais!" kummasteli Raoul kuolemaa valjumpana.

Hän nousi horjuen ja aikoi kävellä pois liukkaalla mosaiikilla. Mutta
tyttö oli ymmärtänyt tuon hurjan ja julman tuskan, hän tunsi, että
Raoulin paossa oli syytös tai ainakin epäluulo häntä kohtaan. Yhä
valppaana naisena hän ei mielestään voinut päästää käsistään
puolustautumisen tilaisuutta, mutta Raoul, jonka hän pysähdytti
keskellä tätä käytävää, ei näkynyt tahtovan taistelutta antautua.

Raoul kohteli häntä niin kylmällä ja hämmentyneellä sävyllä, että jos
jompikumpi heistä olisi tässä yllätetty, ei kukaan hovissa olisi enää
jäänyt epätietoiseksi neiti de Montalaisin kompastuksesta.

"Ah, monsieur", virkkoi hän ylenkatseellisesti, "menettelynne ei sovi
aatelismiehelle. Sydämeni vaatii minua puhumaan teille; te saatatte
minut häpeän vaaraan epäkohteliaalla käytöksellänne; siinä teette
väärin, monsieur, ja sekoitatte ystävänne vihollisiinne. Hyvästi!"

Raoul oli vannonut itselleen, että hän ei koskaan puhuisi Louisesta
eikä koskaan antautuisi niiden pariin, jotka ehkä olivat tytön nähneet.
Hän siirtyi toiseen maanosaan, ollakseen milloinkaan kohtaamatta
mitään, mitä Louise oli nähnyt, mitään, mitä hän oli koskettanut. Mutta
hänen ylpeytensä saaman ensimmäisen kolauksen jälkeen, kun hän oli
vilahdukselta nähnyt Montalaisin, tämän Louisen toverin, joka johti
hänen mieleensä Bloisin pikku tornin ja hänen nuoruutensa ilot, hänen
järkensä kokonaan himmeni.

"Anteeksi, mademoiselle; aikomukseni ei suinkaan ole eikä saata olla
käyttäytyä epäkohteliaasti."

"Haluatteko jutella kanssani?" virkkoi tyttö, myhäillen muinaista
hymyään. "No, tulkaa sitten muualle, sillä täällä meidät voitaisiin
yllättää."

"Minne?" kysyi Raoul.

Tyttö katsoi epäröiden kelloa. Mietittyään hän jatkoi:

"Minun huoneeseeni; meillä on tunti aikaa haastella."

Ja liidellen keijukaista keveämpänä hän nousi suojaansa Raoulin häntä
seuratessa. Siellä hän sulki ovensa ja sanoi jättäen kamarineidolleen
viitan, jota hän siihen asti oli pitänyt käsivarrellaan:

"Te etsitte herra de Guichea?"

"Niin mademoiselle."

"Minä menen kohta pyytämään häntä tänne, kun olen ensin puhellut
kanssanne."

"Olkaa niin hyvä, mademoiselle."

"Oletteko minulle vihoissanne?"

Raoul katseli häntä hetkisen, luoden sitten silmänsä alas.

"Olen", virkkoi hän.

"Te luulette, että sormeni ovat olleet mukana juonessa, josta aiheutui
suhteenne rikkoutuminen?"

"Rikkoutuminen!" toisti Raoul katkerasti. "Oi, mademoiselle, suhde ei
voi särkyä siellä, missä ei koskaan ole rakkautta ollutkaan."

"Erehdys", vastasi Montalais; "Louise rakasti teitä."

Raoul säpsähti.

"Ei lemmellä, sen tiedän; mutta hän rakasti teitä, ja teidän olisi
pitänyt naida hänet ennen Lontooseen lähtöänne."

Raoul puhkesi kolkkoon nauruun, joka pöyristytti Montalaisia.

"Te sanotte minulle tuon hyvin keveästi, mademoiselle!... Voiko naida
kenet vain tahtoo? Te unohdatte siis, että kuningas jo säilytti itseään
varten rakastajatartansa, josta puhumme."

"Kuulkaa", pyysi nuori nainen edelleen, puristaen Raoulin kylmiä käsiä
omissaan, "te olette ollut aivan väärässä. Teidän ikäisenne mies ei saa
jättää yksikseen hänen ikäistänsä naista."

"Maailmassa ei siis enää ole uskollisuutta", virkahti Raoul.

"Ei, varakreivi", vastasi Montalais tyynesti. "Kuitenkin minun täytyy
sanoa teille, että jos hänelle osoittamanne kylmän ja filosofisen
rakkauden asemesta olisitte herättänyt Louisessa hehkuvan lemmen
tunteet..."

"Riittää, mademoiselle, minä pyydän teitä", keskeytti Raoul. "Tunnen
teidän kaikkien, naisten ja miesten, kuuluvan toiseen vuosisataan kuin
itseni. Te osaatte herttaisesti nauraa ja laskea leikkiä. Mutta minä
rakastin neiti de..." Raoul ei voinut lausua hänen nimeään. "Minä
rakastin häntä; no niin, minä uskoin häneen! Tänään olen siitä päästyt,
kun en häntä enää rakasta."

"Oi, varakreivi!" huomautti Montalais, näyttäen hänelle kuvastinta.

"Tiedän, mitä tahdotte sanoa, mademoiselle: että olen kovin muuttunut,
niinkö? No, tiedättekö mistä syystä? Se johtuu siitä, että kasvoni ovat
sydämeni kuvastin: sisus on muuttunut niinkuin kuorikin."

"Oletteko löytänyt lohtua?" kysyi Montalais kirpeästi.

"En, minä en koskaan saa lohtua."

"Teitä ei voi ollenkaan ymmärtää, herra de Bragelonne."

"Siitä vähät välitän. Itse ymmärrän itseäni liiankin hyvin."

"Ettekö ole edes yrittänyt puhua Louiselle?"

"Minäkö!" huudahti nuori mies säkenöivin silmin. "Minäkö! Miksi ette
suoraa päätä neuvo minua häntä naimaan? Ehkäpä kuningas siihen tänään
suostuisikin!"

Hän nousi hyvin kuohuksissaan.

"Näen", lausui Montalais, "että te ette ole parantunut ja että
Louisella on yksi vihollinen lisää."

"Vihollinen lisää?"

"Niin, lemmikkejä ei suosita Ranskan hovissa."

"Oh, niin kauan kuin hänellä on rakastajansa häntä puolustamassa,
riittänee se toki? Hän on valinnut itselleen sellaisen, että viholliset
eivät mahda hänelle mitään. Ja sitten", hän lisäsi äkillisen
pysähdyksen jälkeen, "olettehan te, mademoiselle, Louisella
ystävättärenä."

Hänen sanoissaan oli vivahdus ivaa, joka ei kilpistynyt vastustajan
rintahaarniskasta.

"Minäkö?" sanoi Montalais. "Oh, ei! Minä en enää kuulu niihin, joita de
la Vallière suvaitsee katsellakaan, mutta..."

Tämä merkitsevä, uhkauksia ja myrskyjä sisältävä "mutta", tämä "mutta",
joka surujen ja murheiden enteenä hänen ennen niin hellästi
rakastamalleen tytölle rajusti sykähdytti Raoulin sydäntä, tämä
Montalaisin kaltaiselle naiselle niin paljon tietävä "mutta" keskeytyi
jokseenkin voimakkaasta rytinästä, jonka keskustelijat kuulivat
vuodekomerosta päin laudoituksen takaa.

Montalais heristi korviansa, ja Raoul oli jo nousemassa, kun nainen
astui esille aivan tyynenä salaovesta, jonka hän sulki jälkeensä.

"Madame!" huudahti Raoul, tuntien kuninkaan kälyn.

"Minua onnetonta!" kuiskasi Montalais, syöksähtäen -- vaikka liian
myöhään -- prinsessan eteen. "Minä olen erehtynyt kokonaisen tunnin!"

Hän ehti kuitenkin ilmoittaa Raoulia kohti astuvalle Henriettelle:

"Herra de Bragelonne, madame."

Nämä sanat kuullessaan prinsessa peräytyi, vuorostaan parahtaen.

"Teidän kuninkaallinen korkeutenne", lateli Montalais liukaskielisesti,
"on siis armollisesti tahtonut ajatella noita arpajaisia ja..."

Prinsessa alkoi olla pahoin hämillään.

Raoul kiirehti lähtemään, arvaamatta vielä kaikkea, ja kuitenkin hän
tunsi häiritsevänsä.

Madame valmisteli jotakin välityslausetta, saadakseen aikaa
toipumiseen, kun samassa avautui kaappi vuodekomeroa vastapäätä ja
siitä astui sisälle herra de Guiche aivan säteilevänä. Kalpein näistä
neljästä, se täytyi myöntää, oli vieläkin Raoul. Ja kuitenkin prinsessa
oli pyörtymäisillään ja nojautui makuusijan patsaaseen.

Kukaan ei rohjennut häntä tukea. Näin kului kotvanen peloittavassa
äänettömyydessä.

Raoul käsitti; hän astui kreivin luo, jolla sanomaton liikutus sai
polvet vapisemaan, ja tarttui hänen käteensä.

"Rakas kreivi", hän virkkoi, "sano Madamelle, että olen kyllin onneton
ansaitakseni anteeksiannon; sano hänelle myöskin, että olen rakastanut
elämässäni ja että minulle tehdyn petoksen kammo saa minut
leppymättömäksi kaikkea muuta petosta kohtaan, mitä ympärilläni
tapahtuu. Siksipä, mademoiselle", hän lisäsi hymyillen Montalaisille,
"en koskaan ilmaise tätä salaisuutta, en koskaan mainitse ystäväni
käynneistä luonanne. Hankkikaa Madamelta, joka on niin lempeä ja
jalomielinen, hankkikaa häneltäkin anteeksianto, kun hän juuri yllätti
teidät. Olette kumpikin vapaita, rakastakaa toisianne, olkaa
onnellisia!"

Prinsessa tunsi hetkisen sanoin kuvaamatonta epätoivoa. Hänestä oli
Raoulin osoittamasta hienotuntoisuudesta huolimatta vastenmielistä
nähdä näin ajattelemattomasti jouduttautuneensa toisen armoille. Häntä
ärsytti myöskin pakko pujahtaa tämän huomaavaisen viekkauden tarjoamaan
piiloreikään. Vilkkaana ja herkkähermoisena hän taisteli näiden kahden
mielenkarvauden pistelyä vastaan.

Raoul ymmärsi hänet ja tuli vielä kerran avuksi.

"Madame", kuiskasi hän polvistuen hänen eteensä, "kahden päivän päästä
olen kaukana Pariisista, ja kun kaksi viikkoa on kulunut, olen kaukana
Ranskasta, eikä minua enää koskaan nähdä."

"Te matkustatte?" virkahti Madame ilahtuen. "Herra de Beaufortin
kanssa."

"Afrikkaan!" huudahti de Guiche vuorostaan. "Sinä, Raoul? Oi, ystäväni,
Afrikkaan kuolemaan!" Unohtaen kaikki, unohtaen, että hän tarjotun osan
muistamattomuudella paljasti prinsessan vielä pahemmin kuin
läsnäolollaan, hän lisäsi; "Kiittämätön, joka et edes ole kysynyt
mielipidettäni!"

Ja hän syleili ystäväänsä.

Tällävälin oli Montalais toimittanut Madamen pois ja itsekin hävinnyt.

Raoul laski käden otsalleen ja virkkoi hymyillen:

"Olen nähnyt unta." Sitten hän kääntyi de Guicheen, joka vähitellen
kiinnitti hänen huomionsa, ja sanoi vilkkaasti: "Ystäväni, en salaa
mitään sinulta, joka olet sydämeni valiotoveri. Minä menen sinne
kuolemaan, salaisuutenne ei elä vuottakaan rinnassani."

"Oi, Raoul! Olethan mies!"

"Tunnetko ajatukseni, de Guiche? Kas tässä: turpeen alle kätkettynä
minä elän todellisempaa elämää kuin viime kuukauden aikana. Olen
kristitty, ystäväiseni, ja jos tällaista kärsimystä jatkuisi, en
vastaisi enää sielustani."

De Guiche tahtoi tehdä vastaväitteitä.

"Ei sanaakaan enää", kielsi Raoul. "Annan sinulle neuvon, ystäväni. Se,
mitä sinulle aion lausun, on paljoa tärkeämpää."

"Miten niin?"

"Epäilemättä sinä panet alttiiksi paljon enemmän kuin minä, koska sinua
rakastetaan."

"Oh!..."

"Minulle tuottaa ihanaa iloa, että voin sinulle näin puhua! No niin, de
Guiche, varo Montalaisia."

"Hän on hyvä ystävätär."

"Hän oli... hänen ystävänsä... tiedäthän. Hän on ylpeydestä hänet
menettänyt."

"Sinä erehdyt."

"Ja nyt, kun hän on hänet menettänyt, tahtoo hän riistää häneltä sen
ainoan, millä tuota naista minun silmissäni voi puolustaa."

"Minkä sitten?"

"Hänen rakkautensa."

"Mitä sillä tarkoitat?"

"Tarkoitan, että on punottu salajuoni häntä, kuninkaan rakastettua
vastaan, salajuoni Madamen omassa talossa."

"Voitko sitä uskoa?"

"Olen siitä varma."

"Montalaisko sen on aikaansaanut?"

"Katsele häntä vähimmän vaarallisena vihollisista, joita pelkään... sen
toisen vuoksi."

"Selitähän paremmin, ystäväni, ja jos voin sinut käsittää..."

"Sanalla sanoen: Madame on ollut mustasukkainen kuninkaasta."

"Sen tiedän."

"Oh, älä pelkää mitään! Sinua rakastetaan, sinua rakastetaan, de
Guiche. Käsitätkö noiden kahden sanan arvon? Ne merkitsevät, että voit
kulkea pää pystyssä, voit nukkua yösi levollisesti, voit kiittää
Jumalaa joka hetki elämässäsi. Sinua rakastetaan, se merkitsee, että
voit kuulla kaikkea, vieläpä onnestasi huolehtivan ystävän neuvonkin.
Sinua rakastetaan, de Guiche, sinua rakastetaan! Sinä et vietä noita
kamalia, noita loppumattomia öitä, joiden kaameudessa muiden, kuolemaan
vihittyjen ihmisten silmät kirvelevät kuivina ja sydämet palavat
poroksi. Sinä elät kauan, jos noudatat saiturin esimerkkiä, kun hän
pala palalta, muru murulta hyväilee ja kerää timantteja ja kultaa.
Sinua rakastetaan! Salli minun sinulle sanoa, mitä on tehtävä, jotta
sinua alati rakastettaisiin."

De Guiche katseli jonkun aikaa tuota onnetonta, epätoivosta puolihullua
nuorta miestä, ja hän tunsi sydämessään ikäänkuin tunnonpistoksen oman
onnensa tähden. Raoul tyyntyi kuumeisesta innostuksestaan, ja hänen
kasvonsa ja äänensä saivat jäykistyneen sävyn.

"Tuotetaan kärsimystä sille", virkkoi hän, "jonka nimen soisin vielä
voivani lausua. Vanno minulle, ettet ainoastaan ole sitä edistämättä,
vaan että tilaisuuden tullen tyttöä vielä puolustatkin, kuten olisin
itse tehnyt."

"Minä vannon sen", vastasi de Guiche.

"Ja lupaa minulle, että jonakuna päivänä, kun olet hänelle tehnyt
jonkun suuren palveluksen, josta hän sinua kiittää, lausut hänelle nämä
sanat: 'Olen tehnyt teille tämän hyväntyön, madame, herra de
Bragelonnen kehoituksesta, jolle olette tehnyt niin paljon pahaa.'"

"Minä vannon sen!" vakuutti de Guiche liikuttuneena.

"Siinä kaikki. Hyvästi! Matkustan huomenna tai ylihuomenna Touloniin.
Jos sinulla on joitakuita vapaita hetkiä, suo ne minulle."

"Kaikki, kaikki!" huudahti nuori ystävä.

"Kiitos!"

"Ja mihin nyt tästä lähdet?"

"Menen jälleen tapaamaan herra kreiviä Planchetin luo; siellä toivomme
näkevämme herra d'Artagnanin."

"Herra d'Artagnanin?"

"Tahdon syleillä häntä ennen lähtöäni. Hän on kunnon mies, ja hän piti
minusta. Hyvästi, rakas ystävä; sinua varmaan odotetaan. Kreivin
asunnossa tapaat minut, milloin sinua vain haluttaa. Hyvästi!"

Nuoret miehet syleilivät toisiaan. Ne, jotka heidät olisivat tässä
nähneet, olisivat varmaan Raoulia osoittaen virkkaneet:

"Tuo on onnellinen ihminen."




235.

Planchetin omaisuus arvioidaan.


Raoulin käydessä Luxembourg-palatsissa oli Atos tosiaan pistäytynyt
Planchetin luo, tiedustaakseen kuulumisia d'Artagnanista.

Rue des Lombardsille tullessaan kreivi havaitsi maustekauppiaan
myymälässä vilkasta tuoksinaa ja tavarain tungosta; mutta tämä ei
merkinnyt tavallista suurempaa ostelua tai uuden lähetyksen saapumista.
Planchet ei hallinnut säkkien ja tynnyrien valtiaana kuten ennen. Ei,
kynäänsä korvanjuuressa käyttävä apulainen ja toinen, muistikirjaan
merkitsevä kauppapalvelija kyhäsivät kiireisesti numeroita, sillaikaa
kun kolmas laski ja punnitsi. Oltiin laatimassa omaisuusarviota.

Atos, jossa ei ollut liikehenkeä, joutui hiukan hämilleen noista
tielläolevista tavarakasoista ja toimitsijain majesteettisesta sävystä.
Hän näki liiketuttavia lähetettävän ovelta takaisin tyhjin toimin ja
ajatteli, että hän millään kaupoilla tulematta tuntui varmaankin
vähimmin suotavalta kävijältä. Erityisen kohteliaasti hän
liikeapulaisilta kysyikin, miten voisi saada puhutella herra
Planchetia.

Jokseenkin huolimattomasti virketty vastaus kuului, että Planchet oli
sullomassa kirstujaan.

Atos heristi korviansa.

"Kirstujaan?" hän toisti. "Onko herra Planchet lähdössä matkalle?"

"On, monsieur, hetimiten."

"Niinpä suvaitkaa ilmoittaa hänelle, messieurs, että kreivi de la Fère
haluaisi häntä hetkiseksi puhutella."

Vieraan lausuessa nimensä muuan apulaisista, joka varmaankin oli
tottunut kuulemaan sitä mainittavan kunnioittavasti, läksi viemään
sanaa Planchetille.

Samassa ilmestyi ovelle Raoulkin, vapauduttuaan koettelevasta
kohtauksestansa Montalaisin kanssa.

Planchet jätti hommansa silleen ja juoksi alas portaita.

"Voi, herra kreivi", riemuitsi hän, "mikä ilo! Ja mikä onnellinen tähti
toikaan teidät tänne?"

"Rakas Planchet", sanoi Atos puristaessaan poikansa kättä,
syrjäsilmäyksellä havaiten hänen muotonsa suruisuuden, "tulimme
kysymään teidän vointianne... Mutta mistä hoppuisesta työstä teidät
keskeytinkään! Olette valkoisena kuin mylläri, -- mitä olette
pöyhimässä?"

"Kas, perhanassa, olkaa varuillanne, monsieur, älkääkä lähestykö minua
ennen kuin olen kunnollisesti ravistautunut."

"No, eipähän pikku jauhottumisesta ole haittaa."

"Helkkari, tämä tässä hihoissani on arsenikkia!"

"Arsenikkia?"

"Niin. Olen varustelemassa rottia vastaan."

"Ahaa! Tällaisessa laitoksessa rotat kyllä esiintyvätkin huomattavana
tekijänä."

"En enää myymälästä huolehdi, herra kreivi: täällä ovat rotat minulta
sen jyrsineet, minkä voivatkin jyrsiä."

"Mitä tarkoitatte?"

"Mutta olettehan jo saattanut nähdäkin, herra kreivi, että varastoani
parhaillaan arvioidaan."

"Te luovutte liikkeestä?"

"Ka, hyvä Jumala, niin; olen luovuttanut kaupunkiomaisuuteni eräälle
apulaiselleni."

"Vai niin! Olette siis jo koonnut kylliksi rikkautta?"

"Monsieur, minä olen kyllästynyt kaupunkiin. En tiedä, vanhuusko siinä
vaikuttaa, -- herra d'Artagnan tässä taannoin sanoi, että vanhetessaan
usein muistelee nuoruutensa harrastuksia; joka tapauksessa olen jo
jonkun aikaa tuntenut maaseudun ja puutarhanhoidon vetävän puoleensa:
minä olin ennen vanhaan talonpoika."

Ja Planchet säesti tunnustustaan naurahduksella, joka oli nöyräksi
asettuneelle miehelle hieman vaatelias.

Atos teki hyväksyvän liikkeen.

"Ostatte tilan?" virkahti hän sitten.

"Olen ostanut, monsieur."

"Kas vain! Hauskaa kuulla."

"Pienen talon Fontainebleausta ja parikymmentä auranalaa lähistöltä."

"Varsin sievää, Planchet; onneksi olkoon!"

"Mutta meidänhän on hankala haastella tässä, monsieur; kas, kirottu
pölyni jo yskittää teitä. _Corbleu_, enpä ota myrkyttääkseni
valtakunnan arvokkainta aatelismiestä."

Atos ei hymyillyt tälle leikkipuheelle, jolla Planchet yritteli matkia
hienoston sukkeluuksia.

"Niin", sanoi hän, "puhelkaamme syrjempänä, -- vaikkapa asunnossanne.
Onhan teillä yksityishuoneita?"

"Kyllä, herra kreivi."

"Tuolla ylhäällä ehkä?"

Ja nähdessään seisovansa Planchetin tiellä Atos aikoi astua edellä.

"Siellä vain..." virkkoi Planchet epäröiden.

Kreivi käsitti hänen empimisensä väärin, arvellen maustekauppiaan
pelkäävän joutuvansa tarjoamaan kovin keskinkertaista
vieraanvaraisuutta.

"Ei väliä, ei väliä", hän sanoi kävellen eteenpäin, "kauppiaan asunto
ei tässä kaupunginosassa suinkaan sovellu palatsiksi. Menkäämme vain."

Raoul siirtyi keveästi etummaiseksi ja astui sisälle.

Kuului yhtaikaa kaksi huudahdusta, tai oikeastaan kolmekin. Yksi niistä
vallitsi toisia, kimakkana naisen kirkaisuna. Toinen äännähdys ilmaisi
Raoulin ihmetystä, ja samassa hän pikaisesti löi oven kiinni. Kolmas
kumahti Planchetin kauhun ilmauksena.

"Anteeksi", lisäsi viimemainittu, "emäntä jäi juuri pukeutumaan."

Raoul oli epäilemättä todennut Planchetin huomautuksen, sillä hän
peräytyi takaisin portaille.

"Emäntä?..." kummeksui Atos.

"Ah, anteeksi, ystäväiseni, minä en tiennytkään, että teillä oli..."

"Siellä on Trüchen", selitti Planchet hiukan punastellen.

"Miten vain suvaitsette, hyvä Planchet; pahoittelen häirintäämme."

"Ei, ei, nouskaa nyt jo kamariin, messieurs."

"Emme millään muotoa", kieltäysi Atos.

"Oh, emäntäiseni on tällävälin ehtinyt..."

"Ei, Planchet. Hyvästi!"

"Mutta ettehän tahtone saattaa minua ikävälle mielelle näin jäädessänne
portaisiin tai poistuessanne ennen kuin edes hetkeksi istahdatte?"

"Jos olisimme tienneet, että teillä oli tuolla rouvasihminen", vastasi
Atos tottuneen tyynimielisesti, "niin olisimme ennakolta pyytäneet
saada tervehtiä häntä."

Planchet oli niin nolostuksissaan tästä hienosta ujostelemattomuudesta,
että hän tunkeusi itse etunenään ja avasi oven vierailleen. Trüchen
olikin jo suoriutunut kuntoon: hänellä oli yllään uhkea ja sievistelty
kauppiaanrouvan puku, jossa saksalainen maku oli koettanut parannella
ranskalaista kuosia.

Hän vetäytyi pois kahden arvokkaan niiauksen jälkeen siirtyen alas
myymälään. Ei kuitenkaan ennen kuin oli oven takana kuunnellut, mitä
vieraat aatelismiehet sanoisivat hänestä Planchetille; mutta Atos
aavisteli sitä eikä johtanut keskustelua tälle tolalle. Planchetilla
puolestaan oli hehkuva halu selityksiin, joita kreivi vältteli, ja kun
muutamanlainen itsepintaisuus on voimallisempaa kuin taitavakaan
pidättely, kävi Atokselle piankin pakolliseksi kuulla Planchetin
kertoilevan onnenidylleistään, siveämmin esitettyinä kuin Longoksen[34]
kuvailu. Planchet johtui siihen loppuvakuutukseen, että Trüchen oli
ollut hänen kypsyneen ikäkautensa viehäkkeenä ja tuonut menestystä
hänen asioihinsa, niinkuin Boakselle Rut.

"Onnellisuudestanne ei siis enää puutu muuta kuin perillisiä",
huomautti Atos.

"Niin, olisihan minulla kolmesataatuhatta jättää perilliselle", vastasi
Planchet.

"Pitää saada", virkkoi kreivi tyynesti, "vaikkapa vain säästääksenne
pikku omaisuuden joutumasta vieraille."

Sanat _pikku omaisuuden_ palauttivat Planchetin oikealle sijalleen,
niinkuin kersantin ääni siihen aikaan kun Planchet oli vain jääkärinä
Piemontin rykmentissä, johon Rochefort oli hänet toimittanut.

Atos käsitti, että maustekauppias oli menossa naimisiin Trüchenin
kanssa ja muodostamassa itselleen perheen kaikin mokomin. Se muutos
tuntui hänestä sitäkin varmemmalta, kun hän kuuli, että Planchetin
liikkeen ostaja oli Trüchenin serkku. Kreivi muisti, että tämä
apulainen oli punakka hipiältään, kiharatukkainen ja harteva.

Hän tiesi nyt kaikki, mitä voi tai sopii tietää jonkun maustekauppiaan
elämän ehtoopuolesta. Trüchenin kauniit pukineet eivät yksinään
korvanneet ikävystymistä, jota pyylevä naikkonen koki totuttautuessaan
maalaiselämään ja puutarhapuuhiin harmahtavan aviomiehen kumppanina.

Atos siis oivalsi aseman, kuten sanottu, ja kysyi äkkiä toiseen
aiheeseen mennen:

"Mitä herra d'Artagnan hommailee? Louvresta ei häntä saatu käsiin."

"Voi, herra kreivi, herra d'Artagnan on kadonnut."

"Kadonnut?" äännähti Atos kummastuen.

"Oh, monsieur, tiedämme, mitä se merkitsee."

"Minä en tiedä."

"Kadotessaan on herra d'Artagnan aina hoitamassa jotakin uskottua
tehtävää, luottamustointa."

"Olisiko hän puhunut teille siitä?"

"Sellaisista asioista hän ei koskaan haasta minulle."

"Aikanaan silti tiesitte ennakolta hänen lähtönsä Englantiin?"

"Niin, keinottelumme takia", tuli Planchet tokaisseeksi.

"Te keinottelitte?"

"Tahdoin sanoa..." aloitti Planchet hämillään.

"No, no, emme tässä aio tunkeutua teidän tai ystävämmekään
yksityisasioihin; pelkästä tapaamisen harrastuksesta vain tiedustin
hänen olinpaikkaansa teiltä. Koska muskettisoturien kapteeni ei ole
täällä eikä teiltä ole saatavissa mitään opastusta hänen nykyisestä
osoitteestansa, niin lausummekin teille jo hyvästi. Näkemiin, Planchet,
näkemiin! Lähdetään, Raoul!"

"Herra kreivi, kovin mielellänihän soisin voivani sanoa teille..."

"Ei mitenkään, ei mitenkään; minä en suinkaan moiti palvelijaa
varovaisuudesta."

_Palvelija_ sorahti pahasti pohatan korvissa, mutta luontainen
kunnioitus ja sävyisyys voittivat ylpeyden loukkauksen.

"Ei ole mitenkään varomatonta sanoa herra kreiville ainoana tietonani,
että herra d'Artagnan toispäivänä kyllä kävi täällä."

"Ahaa!"

"Ja että hän parin tunnin ajan tutkisteli maantieteellistä karttaa."

"Olette oikeassa, ystäväni, kun ette ilmaise sen enempää."

"Ka, tuossa se kartta onkin todisteena", lisäsi Planchet käyden
noutamassa sen viereiseltä seinältä, jossa se riippui nauhapunoksella
vaarnaan kiinnitettynä. Hän toi siten kreivin nähtäväksi Ranskan
kartan, jolla tämän harjaantunut silmä heti keksi pikku nuppineuloilla
merkityn matkasuunnan, missä nuppineula puuttui, siinä raapaisu antoi
ohjausta.

Näiden tienviehkain ja rastien opastamana Atos näki että d'Artagnanin
oli täytynyt matkata etelää kohti, ihan Välimeren rannikolle asti.
Viitoittelu päättyi Cannesin edustalle.

Kreivi vaivasi vielä tovin aivojaan pohtimalla, mitä tekemistä
muskettisoturilla saattoi olla Cannesissa ja missä mielessä hän oli
ottanut seuratakseen Varin rantoja. Hän ei kyennyt keksimään mitään
selittävää oletusta. Hänen tavallinen terävyytensä jäi tehottomaksi,
eikä Raoulkaan voinut avustaa isäänsä.

"Eipä väliä", virkkoi nuori mies kreiville, kun tämä oli äänettömänä
sormellaan näyttänyt d'Artagnanin taipaleen, "onhan sallimus toki
ilmeisesti lähentämässä meitä toisiimme. Hän on siis Cannesin
tienoilla, ja te saatatte minua ainakin Touloniin asti. Olkaa varma
siitä, että löydämme hänet paljon helpommin matkallamme kuin tältä
kartalta."

Aatelismiehet jättivät sitten hyvästi Planchetille, joka oli ryhtynyt
touhukkaasti pärmänttäämään apulaisille ja itse seuraajalleenkin,
Trüchenin serkulle, omien matkahommiensa jouduttamiseksi. Isä ja poika
lähtivät sitten yhdessä pistäytymään Beaufortin herttuan puheille.

Maustekauppiaan myymälästä ulos astuessaan he näkivät vaunut valmiina
vastaanottamaan mamselli Trüchenin sulot ja herra Planchetin
kultapussit.

"Kukin taivaltaa omaa tietänsä onneen", sanoi Raoul alakuloisesti.

"Fontainebleaun tielle!" komensi samassa Planchet ajajaansa.




236.

Herttuan omaisuus arvioidaan.


Puheltuaan Planchetin kanssa d'Artagnanista ja nähtyään edellisen
poistuvan Pariisista maaseudun rauhaisaan lepoon Atos ja hänen poikansa
olivat ikäänkuin viimeisen kerran hyvästelleet kaikkea pääkaupungin
humua, joka oli entiseen aikaan kuulunut heidän elämäänsä.

Mitä tosiaan jättivätkään taaksensa nuo miehet, joista toinen oli
ehdyttänyt koko menneen sukupolven kunnian ja toinen kokenut uuden ajan
kaiken onnettomuuden? Ilmeisesti ei kumpaisellakaan heistä ollut mitään
tavoitettavaa aikalaisiltansa.

Oli vain enää puhuteltava Beaufortin herttuaa lähdön järjestämiseksi.

Herttualla oli kaupungissa muhkea asunto. Hänellä oli sellaisten
suurten omaisuuksien keräämä saattue, joita jotkut vanhukset muistivat
nähneensä muodostettavan siihen aikaan kun avokätinen Henrik III
hallitsi. Silloin moniaat ylimykset olivat todella rikkaampia kuin
kuningas. He olivat siitä tietoisia eivätkä varojensa käytössä
kieltäytyneet siitä huvista, että saivat hiukan nöyryyttää hänen
kuninkaallista majesteettiaan. Samaisen itsekkään ylimystön oli
sittemmin Richelieu pakottanut maksamaan verellä, kukkarolla ja
kunnioituksella veronsa niin sanottuun kuninkaan palvelukseen.

Kuinka monet suvut olivatkaan nostaneet päänsä isoisten kamalan
niittomiehen Ludvig XI:n päivistä Richelieun nousuun asti! Ja kuinka
monet jälleen siitä saakka Ludvig XIV:n hallitukseen asti olivat
painaneet sen alas, enää yrittämättäkään sitä kohottaa! Mutta herra de
Beaufort oli syntyään prinssi ja sellaista verta, jolla ei pirskoitella
mestauslavoja, ellei se tapahdu kansojen tuomiosta.

Tämä prinssi oli niin ollen säilyttänyt suurelliset elämäntavat. Miten
hän maksoi lukuisat hevosensa, runsaan seurueensa ja ylelliset
pitopöytänsä? Kukaan ei sitä tiennyt, hän vielä vähemmin kuin muut.
Olihan kuninkaan pojalla kyllä se etuus, että kukaan ei kieltäytynyt
rupeamasta hänen saamamiehekseen, joko kunnioituksesta tai
uskollisuudesta taikka siinä luulottelussa, että suorituksen täytyi
tulla aikanaan.

Atos ja Raoul tapasivat prinssin asunnon mullisteltuna samalla tavoin
kuin Planchetin myymälän. Herttuakin nimittäin arvioitsi omaisuuttansa,
-- toisin sanoen hän jakeli ystävilleen ja saamamiehilleen mitä talossa
vain oli minkään arvoista.

Jo kahden miljoonan verran velkaantuneena, mikä siihen aikaan oli
huikea summa, herra de Beaufort oli harkinnut, että hän ei voinut
lähteä Afrikkaan sievoisetta matkakassatta, ja sen tarpeen
täyttämiseksi hän jakeli saamamiehilleen muistolahjoiksi pöytäkalustoa,
aseita, jalokiviä ja huonekaluja. Se menettely oli muhkeampaa kuin
suoranainen rahaksimuutto ja -- tuotti kaksin verroin. Miten esim.
olisikaan mies, jolla oli kymmenentuhannen saatava, kieltäytynyt
vastaanottamasta kuuteentuhanteen livreen arvioitua lahjaa, joka vielä
sai lisää arvoa siitä, että se oli kuulunut Henrik IV:n jälkeläiselle?
Ja miten hän tuollaisen lahjan otettuaan olisi evännyt antamasta
jalomieliselle ylimykselle kymmenentuhannen livren lisälainaa, kun tämä
tarvitsi sitä matkarahoiksi?

Näin siis oli käynyt. Prinssillä ei enää ollut omaa taloa, koska
sellainen oli käynyt tarpeettomaksi amiraalille, jolla on laiva
asuntonaan. Hänellä ei enää ollut liikanaisia aseita, hän kun olikin
majoittumassa kanuunainsa keskeen, -- ei enää jalokiviä, jotka meri
olisi voinut niellä, mutta kirstuissaan hänellä oli lähemmä
neljäsataatuhatta écua.

Ja kaikkialla talossa hyöri iloissaan ihmisiä, jotka luulivat
riistävänsä puille paljaille hänen korkeutensa. Prinssillä oli mitä
suurimmassa määrässä taito tehdä onnellisiksi mitä säälittävimmätkin
velkojat, kun nämä kiireissään saapuivat paikalle, kuultuaan ylimyksen
sotaretkestä. Jokainen hätistelijä sai osakseen mitä suopeimman
vastaanoton. "Minulla ei ole muuta kuin tämä hopeinen vesikannu", hän
saattoi virkkaa lopuksi surumielisesti hymyillen; "se on toki hyvinkin
viidensadan livren arvoinen, -- ottakaa edes se tällä kertaa
lahjanani." Kun sydämelliset ilmeet yleensäkin käyvät käteismaksusta,
kykeni prinssi tällä kohdittelullaan ehtymättömästi hankkimaan vain
lisää lainoja noilta saamamiehiltään, kuten sanottu; hän antoi pois
ihan kaikkensa, aivan surkeilematta, ja sai siten aikaan sen
vaikutuksen, että hän oli auttamattomasti kynittävänä.

Prinssin luona oli toteutunut itämainen satu köyhästä arabialaisesta,
joka palatsin ryöstössä korjaa pataranin, piilotettuaan sen pohjaan
kultamassin, kenenkään estelemättä häntä viemästä talteensa näin vähän
kadehdittavaa kapinetta. Suuri joukko tavaranhankkijoita sai täten
tyydytyksensä herttuan irtaimesta. Niinpä ruokatalouden toimitsijat
eivät osanneet antaa suurtakaan arvoa vaatekammioiden ja
valjaskomeroiden aarteille, joille räätälit ja satulasepät kyllä olivat
persoja; mutta edellinen parvi oli innokas kiidättämään kotiin
vaimoväelleen hänen korkeutensa lahjoittamia makeistavaroita, ja heidän
nähtiin hypähtelevän iloissaan, kun siinä kanniskelivat kulhoja ja
tölkkejä, jotka oli upeasti leimattu prinssin vaakunalla.

Herra de Beaufort lahjoitti lopuksi pois kaikki hevosensa ja aittojensa
rehuvarat. Kolmisenkymmentä miekkosta onnellistettiin hänen
keittiökapineillaan, hyvinkin kolmellesadalle riitti viinikellarin
sisältö. Ja kaikki nämä asianomaiset läksivät siinä vakaassa uskossa,
että herttua ei olisi menetellyt täten, ellei hänellä olisi ollut
varmaa tietoa arabialaisten telttojen kätkemästä uudesta omaisuudesta.
Hänen loistoasuntoansa siten riisuttaessa pakistiin, että kuningas
lähetti hänet korvaamaan menetettyä äveriäisyyttänsä, -- että Afrikan
aarteet jaettaisiin tasan amiraalin ja kuninkaan kesken, että ne
aarteet olivat timanttikaivoksia tai muita satumaisten jalokivien
kätköjä. Atlasin hopea- ja kultakaivokset eivät tässä yhteydessä
saaneet edes mainitsemisen kunniaa. Noiden jalokiviaarteiden lisäksi,
joiden penkominen luonnollisesti tapahtuisi vasta sotaretken päätyttyä,
huomattiin ottaa lukuun armeijan hankkima sotasaalis. Herra de Beaufort
korjaisi haltuunsa kaikki, mitä rikkaat merirosvot olivat
kristikunnalta ryöstäneet Lepanton taistelusta asti. Niiden miljoonien
määrää ei voinut laskeakaan. Miksi siis noin suuria saavuttava mies
olisikaan säästellyt menneen elämänsä vaivaisia kapistuksia? Ja
samaten, miksi toiselta puolen olisi kursailtu käyttää sellaisen miehen
anteliaisuutta hyväkseen ihan ahnehtienkin?

Tällä kannalla siis olivat asiat herttuan luona, kun Atos heti
ensimmäisellä tutkivalla silmäyksellään sai selvän tilanteesta. Hän
tapasi Ranskan amiraalin hiukan päästään pyörällä, sillä herttua tuli
viidenkymmenen pitovieraan pöydästä, jossa oli tyhjennetty
moninkertaiset maljat retken menestykseksi; jälkiruokaan päästyä oli
jäännökset annettu palvelijoille ja tyhjät lautaset katsojille. Prinssi
oli päihdyksissään yhtaikaa häviöstänsä ja saavuttamastaan suosiosta.
Hän oli juonut vanhan viininsä uuden viininsä kunniaksi.

Atoksen ja Raoulin nähdessään hän huudahti:

"Hei, minulle tuodaan adjutanttini! Käykäähän tänne, kreivi; käykää
tänne, varakreivi."

Atos tunnusteli tietänsä liinavaatteiden ja astioiden sekamelskassa.

"Kiivetkää yli vain", kehoitti herttua ja tarjosi sitten täyden
lasillisen Atokselle. Tämä kulautti pohjaan, Raoul hädin kostutti
huuliaan. "Tässä on valtuuskirjanne", sanoi prinssi Raoulille.
"Toimitin sen kuntoon, pitäen tuloanne varmana. Te riennättekin edellä
Antibesiin asti."

"Kyllä, monseigneur."

"Tästä saatte toimintaohjeen", lausui herttua ojentaen Bragelonnelle
toisen paperin. "Tunnetteko merenkulkua?"

"Olen kyllä purjehtinut hänen korkeutensa Condén prinssin kanssa,
monseigneur."

"Hyvä. Kaikki lotjat ja pikku alukset ovat minun käytettävissäni
saattueeksi ja muonavarojen kuljettamiseen. Armeijan tulee kyetä
lähtemään merelle siitä noin kahden viikon kuluttua. Tällä määräyksellä
saatte oikeuden käydä tarkastamassa jokaista rannikon saarta,
pestataksenne miehistöä ja kiinnittääksenne aluksia minun tarpeisiini
mikäli havaitsette tehokkuuden vaativan."

"Teen parhaani, herra herttua."

"Ja rivakkana ja työteliäänä miehenä te tietenkin kulutatte paljon
rahaa."

"Toivoakseni en, monseigneur."

"Toisin minä toivon. Taloudenhoitajani on hommannut etelän kaupungeissa
suoritettavia tuhannen livren maksuosoituksia. Teille annetaan niitä
sata. Menkäähän, varakreiviseni."

Atos puuttui puheeseen:

"Säästelkää varojanne, monseigneur; arabialaisten keskuudessa käydään
sotaa yhtä paljon kullalla kuin lyijylläkin."

"Minä tahdon yrittää päinvastoin", selitti herttua; "ja tunnettehan
ajatuskantani tästä retkestäni: paljon melua, paljon tulta, ja sen
savuun hupenen, jos niikseen on."

Näin lausuttuaan herra de Beaufort tahtoi puhjeta nauruun, mutta
huomasikin samassa, että Atoksen ja Raoulin ilmeet eivät sovittautuneet
hilpeyteen.

"Haa", virkahti hän kohteliaan itsekkäästi kuten hänen arvoonsa ja
ikäänsä kuului, "te olette sitä lajia miestä, jota ei sovi tavata
päivällisen jälkeen, -- kylmäkiskoisia, kankeita, kuivia, kun minä olen
pelkkää tulta, kimmoisuutta ja viinin vilkkautta. Ei, hitto vieköön,
ainoastaan tyhjin vatsoin ollessani minä tästälähtein puhuttelen
varakreiviämme, ja teitä en ota tavatakseni enää ollenkaan, kreivi, jos
pysytte noin totisena."

Samassa hän kuitenkin puristi Atoksen kättä, ja kreivi vastasi hänelle
hymyillen:

"Monseigneur, älkää pahoin tulistuko kolikkojenne yltäkylläisyydessä.
Ennustan teille, että ennen kuin on kuukauttakaan kulunut, te seisotte
kuivana, kankeana ja kylmänväreitä tuntien rahakirstunne ääressä ja
että silloin, Raoulin ollessa vierellänne, te ihmeeksenne huomaatte
hänet iloisena, innokkaana ja avomielisenä, kun hänellä on uusia
kultarahoja teille säästettyinä."

"Jumala teitä kuulkoon!" huudahti herttua mielissään. "No, pidätänkin
teidät tänne, kreivi."

"Ei, minä lähden Raoulin kanssa: teidän antamanne tehtävä on
suuripuuhainen ja vaikea, ja hänen kävisi tukalaksi suoriutua siitä
yksinään. Ette ota huomioon, monseigneur, että te valtuutitte hänet
ensiluokkaiseen johtoasemaan."

"Joutavia!"

"Ja vielä meriväessä!"

"Kyllähän, mutta eikö tuollainen jäntevä ja vakaa voimasielu saa
toimeen mitä hyvänsä?"

"Monseigneur, te ette missään tapaa niin aulista intoa ja virkeätä
älyä, niin suurta todellista kuntoa kuin Raoulilla on, mutta jos hän
silti järjestää laivastonne lähdön vajavasti, ei se arveluttava vastus
ole muuta kuin mitä ansaitsettekin."

"Kas, minä saan nuhteita!"

"Monseigneur, tottunut amiraali tarvitsisi vuoden jonkunlaisen
laivaston varustamiseen muonatarpeilla, apualuksien kuntoonsaamiseen,
meripalveluksen hankkimiseen ja järjestämiseen. Raoul on ratsuväen
kapteeni, ja te myönnätte hänelle kaksi viikkoa aikaa."

"Sanonhan teille, että hän suoriutuu siitä."

"Olen taipuisa uskomaan samaa; mutta minun on auteltava häntä
tehtävässään."

"Minä olenkin luottanut tukeenne, vieläpä olen varma siitäkin, että
kerran Touloniin asti matkattuanne ette päästäkään häntä retkelle
yksin."

"Oh!" äännähti Atos päätänsä pudistaen.

"Malttakaahan vain!"

"Monseigneur, sallikaa meidän jättää hyvästi."

"Menkää siis, ja avittakoon teitä minun onneni!"

"Hyvästi, monseigneur, ja auttakoon onnenne teitäkin!"

"Siinäpä oivasti aloitettu sotaretki", sanoi Atos ulkona pojalleen.
"Ei elintarpeita, ei muita varastoja, ei apulaivuetta vielä
kuulusteltunakaan; mitä sellaisella hommalla saa toimeen!"

"Kah", jupisi Raoul, "jos kaikki tekevät perillä kuten minä, ei
ruokavaroista tule puutetta."

"Kuulepas", vastasi Atos ankarasti, "älä ole kohtuuton ja hupsu
itsekkyydessäsi tai murheeksesiko sitä vain olisi sanottava. Ei
kannattanut suosittaa sinua herra de Beaufortille, jos ajattelit, että
sinun ei tarvitse välittää toisista, kun muka lähdet sotaan nimenomaan
kuoleman aikeissa. Mutta nyt olet ylipäälliköltäsi vastaanottanut
luottamusaseman armeijassa, ja ainakin nyt on sinun oivallettava, ettei
kysymys ole sinusta, vaan kaikista noista sotilaspoloisista, joilla on
sydän ja ruumis kuten sinullakin, -- jotka kaipaavat isänmaatansa ja
kärsivät kaikista inhimillisen elämän puutteista. Muista, Raoul, että
upseeri on yhtä tähdellinen hoivaaja kuin pappikin ja että häneltä
vaaditaan armeliaampaakin huolenpitoa kuin hengenmieheltä."

"Monsieur, tuon kyllä käsitän ja olen siten menetellyt käytännössäkin,
ja samoin teen edelleen mikäli..."

"Unohdat ehkä myös, että kuulut kansaan, joka on ylpeä sotaisesta
kunniastaan; mene kuolemaan, jos tahdot, mutta älä kuole siten, että
siitä ei koidu Ranskalle kunniaa ja hyötyä. No, Raoul, älähän käy
pahoillesi sanoistani; minä rakastan sinua ja soisin sinut
täydelliseksi."

"Minä pidän moitteistanne, monsieur", virkkoi nuori mies säveästi; "ne
parantavat minut, ne muistuttavat minulle, että joku vielä rakastaa
minua."

"Ja nyt matkalle, Raoul; on mainio sää, ja taivas kaareutuu
puhtaimmillaan, -- tuo taivas, jonka näet vielä kuulaampana
Djidgellissä, missä se haastaa sinulle minusta, niinkuin se täällä
minulle puhuu Jumalasta."

Tästä kohdasta sovittuaan nuo kaksi aatelismiestä vielä keskustelivat
herttuan hupsuttelusta, olivat yhtä mieltä siitä, että tämän sotaretken
henki ja valmistelu vain vaillinaisesti vastasivat maan etuja, ja
määriteltyään moisen politiikan lyhytnäköiseksi turhamaisuudeksi he
lähtivät taipaleelle enemmän oman tahtonsa voimasta kuin sallimuksen
ohjausta tuntien.

Uhri oli täytetty.




237.

Hopealautanen.


Matka oli ihana. Atos ajoi poikansa keralla koko Ranskan halki, edeten
viidentoista lieuen verran päivässä, joskus enemmänkin, sitä mukaa kuin
Raoulin suru yltyi tuimemmaksi.

He käyttivät viisitoista päivää matkatakseen Touloniin ja haipuivat
Antibesissa kokonaan d'Artagnanin jäljiltä.

Arvattavasti muskettisoturien kapteeni oli tahtonut pysyä
tuntemattomana näillä seuduilla kulkiessaan, sillä tiedustelulla
selvisi Atokselle, että hänen kuvailemansa ratsastajan oli nähty
Avignonista lähtiessään vaihtavan hevosensa hyvin suljettuihin
kuomivaunuihin.

Raoul joutui epätoivoon pelosta, että hän ei ollenkaan kohtaisi
d'Artagnania. Hänen hellä sydämensä kaipasi tämän terässydämen
jäähyväisiä ja lohdutusta.

Atos tiesi kokemuksesta, että d'Artagnan kävi tutkimattomaksi, milloin
hän oli ryhtynyt johonkin vakavaan hankkeeseen joko omasta puolestaan
tai kuninkaan palveluksessa. Vieläpä hän pelkäsi pahoittavansakin
ystäväänsä tai vahingoittavansa häntä, jos liiaksi kuulustelisi. Mutta
kun Raoul aloitti työnsä laivueen luokittamisessa, Touloniin
lähetettävien lastiveneiden ja lotjien kokoamisessa, ilmoitti eräs
kalastaja kreiville, että hänen purtensa oli korjattavana matkan
jälkeen, -- hän oli tehnyt sen aatelismiehen vuoksi, jolla oli ollut
hyvin kiire lähteä satamasta.

Luullen miehen valehtelevan jäädäkseen vapaaksi ja ansaitakseen enemmän
rahaa kalastamisella, sitten kun kaikki hänen toverinsa olisivat
lähteneet, Atos vaati yksityiskohtaisempia tietoja.

Kalastaja kertoi hänelle, että noin kuusi päivää sitten eräs mies oli
saapunut hänen luokseen vuokratakseen yöllä hänen veneensä
Saint-Honoratin saarella käyntiä varten. Hinnasta sovittiin, mutta kun
herrasmies toi mukanaan ison vaunukopan, jonka hän kaikista
hankaluuksista huolimatta tahtoi saada veneeseen, kalastaja oli
tahtonut peruuttaa kaupan. Vieras oli uhannut ja vihdoin pannut
uhkauksensa täytäntöönkin jakamalla hänelle runsaalla kädellä navakoita
kepiniskuja. Herrasmies oli hosunut rajusti ja kauan. Noituen ja
kiroillen oli kalastaja kääntynyt ammattikuntansa esimiehen puoleen,
jonka johdolla hänen virkaveljensä Antibesissa ratkaisivat keskinäiset
riitansa ja suojelivat itseään. Mutta aatelismies oli esittänyt jonkun
paperin, ja tämän nähdessään oli uskottumies kumartanut maahan asti,
velvoittanut kalastajan tottelemaan ja nuhdellut häntä niskoittelusta.
Sitten oli lähdetty viemään tätä lastia.

"Mutta kaikesta tuosta", vastasi Atos, "ei käy meille selväksi, miten
aluksenne särkyi."

"Näin se kävi. Suuntasin Saint-Honoratin saarta kohti, kuten tuo
aatelismies oli käskenyt; mutta hän muutti mieltänsä ja väitti, etten
voisi laskea apottiluostarin eteläpuolitse."

"Minkätähden?"

"Sentähden, monsieur, että vastapäätä benediktiinien nelikulmaista
tornia eteläisimmän kärjen kohdalla on Munkkisärkkä."

"Kariko?" kysyi Atos.

"Osittain vedenkalvossa ja osittain veden alla, -- vaarallinen
kulkuväylä kylläkin; mutta olen siitä tuhannenkin kertaa onnellisesti
purjehtinut. Herrasmies vaati, että veisin hänet maihin
Sainte-Margueritelle."

"Entä sitten?"

"No niin, monsieur", huudahti kalastaja murtaen provençaliksi, "on
merimies tai ei ole sitä, tuntee väylänsä tai on vain maakrapu. Minä
tahdoin tiukasti kulkea edelleen. Silloin aatelismies tarttui kurkkuuni
ja ilmoitti tyynesti aikovansa minut kuristaa. Apulaiseni tarttui
kirveeseen ja minä myös. Meillä oli yöllinen loukkaus kostettavana.
Mutta mies sieppasi miekkansa niin vikkelästi, että kumpikaan meistä ei
päässyt lähelle. Olin paiskaamaisillani kirveeni hänen päähänsä, ja
siihen oli minulla oikeus, eikö ollutkin, monsieur? Sillä merimies on
aluksensa kannella herra, kuten porvari talossaan. Puolustuksekseni
olin siis huitaisemassa tuon herrasmiehen kahdeksi kappaleeksi, kun --
uskotte tai ette, monsieur, se vaunukoppa käsittämättömällä tavalla
aukesi ja sieltä tuli ulos jonkunlainen mustamyssyinen, mustanaamioinen
peikko, ihan kauhistava nähdä, ja uhkasi meitä nyrkillään."

"Mikä se oli?" ihmetteli Atos.

"Se oli pahahenki, hyvä herra! Sillä hänet nähdessään aatelismies
iloisena huudahti: 'Ah, kiitos, teidän korkeutenne!'"

"Kummallista!" jupisi kreivi katsahtaen Raouliin.

"Mitä te silloin teitte?" kysyi jälkimmäinen kalastajalta.

"Käsitätte hyvin, monsieur, että kaksi meidänlaistamme miesparkaa
olisivat jo olleet voimattomia kahta aatelismiestä vastaan; mutta itse
pimeyden ruhtinasta vastaan, ah, uh, voi! me emme enempää arvelleet,
toverini ja minä, vaan hyppäsimme päätähavin mereen. Olimme
seitsemän- tai kahdeksansataa jalkaa rannasta."

"Ja sitten?"

"Sitten, monsieur, koska kävi vieno lounaistuuli, vene lipui yhä ja
ajautui Sainte-Margueriten hiekkasärkille."

"Oh!... Mutta ne kaksi matkustajaa?"

"Pyh, olkaa heistä huoleti! Se juuri todistaakin, että toinen oli piru,
joka suojeli toista. Sillä kun me uimalla saavuimme takaisin veneen
luo, niin: kaukana siitä, että nuo kaksi olisivat törmäyksestä
musertuneet, emme enää löytäneet mitään, emme edes vaunukoppaa."

"Kummallista, kummallista!" toisteli kreivi. "Mutta sitten, ystäväni,
mitä sitten teitte?"

"Tein valituksen Sainte-Margueriten kuvernöörille, joka heristäen
sormeaan nenäni edessä ilmoitti minulle, että jos yritin hänelle
mokomia jaaritella, antaisi hän minun maistaa hihnasta."

"Kuvernöörikö?"

"Niin, monsieur; ja kuitenkin alukseni oli särkynyt, aivan särkynyt,
sen kokka kun oli jäänyt Sainte-Margueriten niemen kärkeen, ja
salvumies vaatii satakaksikymmentä livreä korjauksesta."

"Hyvä on", vastasi Raoul, "te saatte olla vapaana palveluksesta.
Menkää."

"Lähdemmekö Sainte-Margueritelle?" kysyi Atos sitten Bragelonnelta.

"Lähtekäämme, monsieur; sillä tässä on jotakin selvitettävää, ja
minusta tuntuu, että tuo mies ei puhunut totta."

"Niin minustakin, Raoul. Kertomus naamioidusta herrasmiehestä ja
hävinneestä kuomista viittaa siihen, että tuo kolho kenties tahtoi
sillä peitellä keskellä merta tekemäänsä väkivaltaa; mies on saattanut
villiytyä kostonhankkeeseen matkustajaansa vastaan siitä, että tämä
niin häikäilemättä oli pakottanut hänet laivurikseen."

"Minussa on herännyt epäluulo, että vaunukoppa pikemmin sisälsi
arvoesineitä kuin miehen."

"Otamme siitä selvän, Raoul. Aivan varmasti tuo herrasmies muistuttaa
d'Artagnania; tunnen hänet menettelystään. Voi, emme enää ole samat
nuoret voittamattomat kuin ennen! Kuka tietää, vaikka tuon pahuksen
rannikkolaivurin kirves tai airo olisi onnistunut tekemään sen,
mihin Euroopan osuvimmat miekat, luodit ja tykinkuulat eivät
neljässäkymmenessä vuodessa pystyneet."

Samana päivänä he matkustivat Sainte-Margueritelle Toulonista
saapuneella saaristoaluksella.

Maihin päästessä heidän vaikutelmanaan oli omituinen vaurauden tuntu.
Saari oli täynnä kukkia ja hedelmiä; viljellyltä osaltaan se oli
kuvernöörille puutarhana. Oranssit, granaattiomenapuut ja viikunapuut
taipuivat kullanväristen ja taivaansinisten hedelmiensä painosta.
Yltympäri tätä puutarhaa, saaren viljelemättömässä osassa, punaiset
turkinpyyt juoksentelivat parvittain karhunvattupensaissa ja
katajistossa, ja joka askeleellaan Raoul ja kreivi näkivät pelästyneen
kaniinin rientävän meiramista ja kanervikosta, luolaansa paeten.

Tämä onnen saari olikin oikeastaan asumaton. Laakeana, tarjoten vain
lahdenpoukaman saapuville aluksille, ja kuvernöörin suojassa, joka
jakoi saaliin heidän kanssaan, salakuljettajat käyttivät sitä
tilapäiseksi varastopaikakseen sillä ehdolla, etteivät millään muotoa
tappaisi metsänriistaa eivätkä raastaisi puutarhaa. Tämän sopimuksen
vuoksi kuvernööri tyytyi kahdeksan miehen varusväkeen linnoituksessaan,
jossa homehtui kaksitoista kanuunaa. Tämä kuvernööri oli siis
onnellinen maanviljelijä, joka korjasi viiniä, viikunoita, öljyä ja
appelsiineja ja kuivasi sitruunoitansa ja sedraattejaan kasemattien
päivänpaahteessa.

Linnoitus, jota ainoana suojana saarsi syvä vallihauta, kohotti kolmen
pään tavoin ilmaan kolmea pientä torniaan, joita sammaleen peittämät
pengermät yhdistivät toisiinsa.

Atos ja Raoul kulkivat jonkun aikaa puutarhan aitoviertä, tapaamatta
ketään, joka olisi heidät toimittanut kuvernöörin puheille. Vihdoin he
astuivat puutarhaan. Oli päivän kuumin hetki, jolloin kaikki elämä
kätkeytyy ruohon ja kivien alle. Taivas levitti tulipurjeensa ikäänkuin
vaimentaakseen kaiken melun, kietoakseen poimuihinsa kaiken hyörinän.
Turkinpyyt värihernepensaissa, kärpäset lehvien alla, kaikki nukkuivat
lämpöä aaltoilevan auringon raukaisemina.

Atos huomasi ainoastaan toisen ja kolmannen tornin välisellä
pengermällä sotamiehen, joka kantoi muonavasulta näyttävää esinettä
päänsä päällä. Mies palasi melkein heti ilman vasuaan, häipyen
vahtikojun varjoon.

Atos käsitti, että hän oli vienyt jollekulle päivällistä ja että mies
tehtävänsä toimitettuaan itse palasi syömään.

Äkkiä hän kuuli huudon ja kohottaessaan päänsä huomasi erään ikkunan
ristikossa jotakin valkoista, ikäänkuin liikkuvan käden heiluttamassa
jotakin auringon säteissä hohtavaa aseen tapaista. Ja ennen kuin hän
oli itselleen selvittänyt, mitä oli nähnyt, välähti suhiseva valojuova
ilmassa, johtaen hänen huomionsa vankitornista maahan.

Toinen ääni, matala jysähdys, kuului vallihaudan taholla, ja Raoul
riensi ottamaan hopealautasen, joka oli vierinyt kuivuneelle
hiekkareunalle.

Käsi, joka oli lautasen sinkauttanut, viittasi herrasmiehille ja katosi
sitten.

Silloin Raoul ja Atos lähestyen toisiaan alkoivat tarkoin katsella
pölyn tahraamaa lautasta ja keksivät sen pohjassa veitsenkärjellä
kaiverrettuja kirjaimia:

"Minä olen", sanottiin kirjoituksessa, "Ranskan kuninkaan veli, tänään
vanki, huomenna mielipuoli. Ranskalaiset aatelismiehet ja kristityt,
rukoilkaa Jumalaa hallitsijainne pojan sielun ja järjen puolesta!"

Lautanen putosi Atoksen käsistä, sillävälin kun Raoul koetti oivaltaa
näiden kaameiden sanojen salaperäistä merkitystä.

Samalla hetkellä kuului huuto ylhäältä linnantornista. Nopeana kuin
salama Raoul taivutti päänsä ja pakotti isänsäkin kumartumaan. Musketin
piippu oli välähtänyt muurin harjalla. Valkoinen savu tuprahti töyhtönä
pyssyn suusta, ja luoti litistyi kiveä vasten kuuden tuuman päässä
aatelismiehistä. Toinenkin musketti näyttäytyi ja painui heitä kohti.

"_Cordieu_!" huudahti Atos; "surmataanko täällä ihmisiä? Tulkaa alas,
lurjukset, keitä olettekin!"

"Niin, alas!" huudahti Raoul raivostuneena, puiden nyrkkiään linnaa
kohti.

Toinen hätyyttäjistä, se joka oli laukaisemaisillaan musketin, vastasi
kummastuksen huudahduksella, ja kun hänen toverinsa tahtoi jatkaa
hyökkäystä ja taas tarttui panostettuun muskettiin, kolhaisi huutaja
asetta ja luoti lensi ilmaan.

Nähdessään miesten poistuvan parvekkeelta Atos ja Raoul päättelivät
näiden tulevan heidän luokseen ja odottivat väistymättä paikaltaan.

Viittä minuuttia ei ollut kulunut, kun rummunpärähdys kutsui
kahdeksanmiehisen varusväen jalkeille. Sotilaat näyttäytyivät
musketteineen vallihaudan toisella reunalla. Näiden miesten edellä
astui upseeri, jonka Bragelonnen varakreivi tunsi ensimmäisen
laukauksen ampujaksi. Mies komensi sotilaita ojentamaan aseensa.

"Meidät ammutaan!" huudahti Raoul. "Miekka käteen ainakin ja
rynnistäkäämme vallihaudan yli. Me kyllä surmaamme jokainoan noista
roistoista, jahka he ovat laukaisseet muskettinsa tyhjiksi."

Ja antaen teon seurata sanoja Raoul jo hyökkäsi Atoksen kanssa, kun
hyvin tuttu ääni kajahti heidän takaansa.

"Atos! Raoul!" huusi tämä.

"D'Artagnan!" vastasivat molemmat herrasmiehet.

"Aseet alas, _mordioux_!" huudahti kapteeni sotilaille. "Olin aivan
varma siitä mitä sanoin!"

Sotamiehet laskivat aseet jälleen olalleen.

"Mitä tässä tapahtuukaan?" kysyi Atos. "Mitä, ammutaanko meitä näin
ilman varoitusta?"

"Minä teidät olin ampumaisillani", vastasi d'Artagnan; "ja vaikka
kuvernööri osasikin harhaan, minun luotini ei olisi teitä väistänyt,
rakkaat ystävät. Onpa onni, että olen tottunut tähtäämään kauan,
sensijaan että laukaisisin ensi hetkessä! Luulin tuntevani teidät. Voi,
rakkaat ystävät, mikä onni!"

Ja d'Artagnan pyyhki otsaansa, sillä hän oli juossut nopeasti eikä
hänen liikutuksensa ollut teeskenneltyä.

"Mitä!" huudahti kreivi. "Onko herrasmies, joka meitä ampui,
linnoituksen kuvernööri?"

"Hän itse."

"Ja miksi hän ampui? Mitä me olemme hänelle tehneet?"

"Pardieu, te otitte vastaan vangin heittämän esineen."

"Se on totta!"

"Tuon lautasen... johon vanki kaiketi on jotakin kirjoittanut?"

"Niin on."

"Sen arvasin. Oi, hyvä Jumala!"

Ja osoittaen kuolettavaa levottomuutta d'Artagnan sieppasi lautasen
lukeakseen siitä kirjoituksen. Kun hän oli lukenut, kalpenivat hänen
kasvonsa kauttaaltaan.

"Oi, hyvä Jumala!" toisti hän. "Vaiti! Tuolla tulee kuvernööri."

"Ja mitä hän meille tekee? Onko meissä syytä...?" virkahti Bragelonne.

"Se on siis totta?" sanoi Atos puoliääneen. "Se on siis totta?"

"Vaiti, sanon teille, vaiti! Jos luultaisiin teidän osaavan lukea, jos
epäiltäisiin teidän ymmärtäneen, niin, rakkaat ystävät, kiintymyksestä
teihin, surmauttaisin itseni puolestanne... mutta..."

"Mutta...?" tiukkasivat Atos ja Raoul.

"Mutta minä en voisi pelastaa teitä elinkautisesta vankeudesta, vaikka
ehkäkin kuolemasta. Hiljaa siis, vaiti vielä!"

Kuvernööri saapui vallihaudan yli lautaporrasta pitkin.

"No", sanoi hän d'Artagnanille, "mitä vitkastelette?"

"Te olette espanjalaisia, ette ymmärrä sanaakaan ranskaa", kuiskasi
kapteeni nopeasti ystävilleen. "Niin", jatkoi hän kääntyen kuvernöörin
puoleen, "olin oikeassa, nämä herrat ovat espanjalaisia merikapteeneja,
jotka tulin tuntemaan Ypresissä viime vuonna... he eivät osaa sanaakaan
ranskaa."

"Ah!" huudahti kuvernööri tarkkaavaisena.

Hän yritti lukea kirjoitusta lautasesta.

D'Artagnan sieppasi sen hänen kädestään, hävittäen kirjaimet
hakkaamalla sitä miekkansa kärjellä.

"Mitä!" huudahti kuvernööri. "Mitä te teette? Enkö minä saa lukea?"

"Se on valtiosalaisuus", vastasi d'Artagnan ripeästi, "ja koska
kuninkaan määräyksen mukaan sen tietäminen on kuoleman uhalla kaikilta
kielletty, sallin teidän lukea, jos niin tahdotte, ja ammutan teidät
heti jälkeenpäin."

Tämän puolittain vakavan, puolittain ivallisen puheen aikana Atos ja
Raoul pysyivät kylmäverisesti äänettöminä.

"Mutta onhan mahdotonta", väitti kuvernööri, "että nämä herrat eivät
ymmärrä edes joitakuita sanoja."

"Entäpä sitten, vaikka he ymmärtäväisivätkin puhuttua eivät he silti
osaisi kirjoitettua lukea. Eivät he lukisi edes espanjankielistä
kirjoitusta. Täysverinen espanjalainen, muistakaa, pitää lukutaitoa
aina itselleen alentavana."

Kuvernöörin täytyi tyytyä näihin selityksiin; mutta hän oli sitkeä.

"Kutsukaa herrat linnoitukseen", virkkoi hän.

"Sen teen mielelläni ja aioin juuri sitä ehdottaa", vastasi d'Artagnan.

Todellisuudessa kapteenilla oli aivan toinen ajatus, ja hän olisi
tahtonut lähettää ystävänsä sadan penikulman päähän. Mutta hän ei
saanut menettää ryhtiään. Hän lausui herrasmiehille espanjaksi kutsun,
jonka nämä ottivat vastaan. Käännyttiin linnoituksen porttia kohti, ja
kun selkkaus nyt oli ohitse, lähtivät nuo kahdeksan sotamiestä, joita
tämä tavaton tapaus oli hetkiseksi häirinnyt, verkalleen takaisin.




238.

Vanki ja vartijat.


Kerran päästyään linnoitukseen, ja sillävälin kun kuvernööri teki
joitakin valmistuksia vieraittensa vastaanottamiseksi, sanoi Atos:

"Kuulehan, selitä toki hiukan, nyt kun olemme yksinämme."

"Asia on aivan yksinkertaisesti näin", vastasi muskettisoturi. "Toin
saarelle vangin, jota kuningas on kieltänyt kenenkään näkemästä. Teidän
tullessanne hän heitti teille jotakin ikkuna-aukostaan. Olin silloin
päivällisellä kuvernöörin kanssa, näin tuon esineen ilmassa ja huomasin
Raoulin ottavan sen ylös. Minä olen nopea käsittämään, minä käsitin, ja
luulin teidän olevan yksissä juonissa vankini kanssa. Silloin..."

"Silloin käskit ampua meitä."

"_Ma foi_, sen myönnän. Mutta vaikka ensimmäisenä sieppasinkin
musketin, olin onneksi viimeisenä tähtäämässä."

"Jos olisit minut surmannut, d'Artagnan, olisi osakseni tullut onni
kuolla Ranskan kuningashuoneen puolesta, ja olisi kunniakasta kuolla
sinun kätesi kautta, joka olet sen ylevin ja uskollisin esitaistelija."

"Kah, mitä siinä latelet kuningashuoneesta, Atos?" sopersi d'Artagnan.
"Heh, sinäkö, kreivi, joka olet järkevä ja älykäs mies, uskot noita
mielipuolen kirjoittamia hullutuksia?"

"Uskon vainkin."

"Sitä suuremmalla syyllä, rakas ritarini, kun teillä on määräys surmata
kaikki, jotka niitä uskovat", jatkoi Raoul.

"Se johtuu siitä", vastasi muskettisoturien kapteeni, "että jokainen
parjaus, jos se on oikein järjetön, melkein varmasti menee rahvaaseen."

"Eipä niin, d'Artagnan", vastasi Atos aivan hiljaa, "vaan siksi että
kuningas ei tahdo perheensä salaisuuden joutuvan kansan tietoon ja
peittävän Ludvig XIII:n pojan pyövelit häpeällä."

"No, no, älä lörpöttele mokomia lapsellisuuksia, Atos, tai kiellän,
että olet järkimies. Ja selitähän, miten Ludvig XIII:lla olisi poika
Sainte-Margueriten saarilla?"

"Poika, jonka sinä olet tuonut tänne naamioituna kalastajan veneessä",
sanoi Atos, "miksikä ei?"

D'Artagnan pysähtyi.

"Ah, ah!" virkkoi hän. "Mistä tiedät, että kalastajavene...?"

"On tuonut sinut Sainte-Margueritelle vaunukoppinesi, jonka sisällä oli
hänen korkeudekseen puhuttelemasi vanki? Oh, tiedänhän vain", vastasi
kreivi.

D'Artagnan puri viiksiään.

"Jos olisikin totta", sanoi hän, "että olen saattanut tänne veneessä ja
vaununkuomiin suljettuna naamioidun vangin, ei mikään todista, että se
mies on prinssi... Ranskan kuningashuoneen prinssi."

"Oh, kysy sitä Aramikselta", huomautti Atos tyynesti.

"Aramikselta?" huudahti muskettisoturi ällistyneenä. "Oletko nähnyt
Aramiksen?"

"Kyllä, hänen Vauxissa kokemansa vastoinkäymisen jälkeen. Näin hänet
pakosalla, vainottuna, perikadon omana, ja hän kertoi minulle kylliksi,
uskoakseni mitä tuo onneton oli hopealautaseen kaivertanut."

D'Artagnan painoi päänsä alas lannistuneena.

"Tästä näemme", hän sanoi, "miten Jumala leikkii luulotellulla
viisaudellamme! On sekin kaunis salaisuus, jonka sirpaleet tällä
hetkellä ovat kymmenkunnan henkilön huostassa!... Atos, kirottu olkoon
sattuma, joka tässä asiassa on saattanut sinut tielleni! Sillä nyt..."

"No", lausui Atos ankaran säveästi, "onko salaisuutesi hukassa siksi
että minä sen tiedän? Enkö ole elämässäni säilyttänyt yhtä raskaita
muita? Muistele toki, ystäväiseni."

"Et ole koskaan tiennyt näin vaarallista", vastasi d'Artagnan
surumielisesti. "Minulla on jonkunlainen kamala aavistus, että kaikki,
jotka ovat koskeneet tähän salaisuuteen, kuolevat -- ja onnettomalla
tavalla."

"Tapahtukoon Jumalan tahto, d'Artagnan! Mutta tuollapa tulee
kuvernöörisi."

D'Artagnan ja hänen ystävänsä asettuivat heti osiinsa jälleen.

Epäluuloinen ja yrmeä linnoituksen päällikkö osoitti D'Artagnanille
aivan matelevaa kohteliaisuutta. Hän tyytyi kestitsemään vieraita hyvin
ja katselemaan heitä tiukasti.

Atos ja Raoul huomasivat, että hän äkillisillä hyökkäyksillä usein
yritti saattaa heidät ymmälle tai aavistamatta yllättää heidät. Mutta
kumpikaan ei hämmentynyt. D'Artagnanin selitys oli toki todennäköinen,
elleipä kuvernööri sitä ottanutkaan täydestä.

Pöytäkumppanit nousivat mennäkseen levähtämään.

"Mikä tuon miehen nimi on? Hänellä on häijy naama", kysyi Atos
d'Artagnanilta espanjankielellä.

"De Saint-Mars", vastasi kapteeni.

"Hänestä siis tulee nuoren prinssin vanginvartija?"

"Ka, mistäpä sen tiedän? Kenties minä jään Sainte-Margueritelle
ainiaaksi!"

"Ohoh, sinä?"

"Ystäväni, olen kuin mies, joka löytää aarteen erämaasta. Hän tahtoisi
sen viedä mukanaan, vaan ei voi; hän tahtoisi sen jättää sinne, vaan ei
uskalla. Kuningas ei määrää minua palaamaan, peläten että joku toinen
ei vartioitsisi sitä yhtä hyvin kuin minä; hän katuu, että on
lähettänyt minut luotansa, tuntien että kukaan ei palvele häntä
lähellään yhtä hyvin kuin minä. Tapahtuu muuten niinkuin Jumala
tahtoo."

"Mutta", huomautti Raoul, "juuri siksi, että te ette tiedä mitään
varmaa, on asemanne täällä väliaikainen, ja te palaatte Pariisiin."

"Kysykäähän näiltä herroilta", keskeytti Saint-Mars, "mitä varten he
ovat tulleet Sainte-Margueritelle?"

"He tulivat, kun tiesivät Saint-Honoratissa olevan
benediktiiniluostarin, ollen uteliaat sitä näkemään, ja koska
Sainte-Margueritella on runsaasti metsänriistaa."

"Olen heidän käytettävissään, kuten teidänkin."

D'Artagnan kiitti.

"Milloin he lähtevät?" lisäsi kuvernööri.

"Huomenna", vastasi d'Artagnan.

Herra de Saint-Mars meni kierrolleen, jättäen d'Artagnanin yksikseen
luuloteltujen espanjalaisten kanssa.

"Oh", huudahti muskettisoturi, "tämäpä on elämää ja seuraa, joka ei
minulle sovellu. Minä olen tuon miehen käskijä, ja sittenkin hän on
minulle kiusallinen, _mordioux!_... Kah, tahdotteko, että
pamauttelisimme hiukan kaniineja? Kävelystä tulee hauska, eikä se juuri
väsytäkään. Saari on vain puolentoista lieuen pituinen, ja leveyttä on
siitä kolmannes; oikea puisto. Huvitelkaamme."

"Menkäämme, minne tahdot, d'Artagnan, ei huvitellaksemme, vaan
saadaksemme vapaasti jutella."

D'Artagnan antoi merkin sotamiehelle, joka ymmärsi ja toi
metsästyspyssyjä herroille, palaten sitten linnoitukseen.

"Ja nyt", sanoi muskettisoturi, "vastatkaahan jotakin tuon mustan
linnun kysymykseen: Mitä varten olette tulleet Lérinsin saarille?"

"Sanomaan sinulle hyvästi."

"Sanomaan minulle hyvästi? Miten niin? Matkustaako Raoul?"

"Matkustaa."

"Herra de Beaufortin kanssa, panenpa vetoa?"

"Herra de Beaufortin kanssa. Oh, sinä arvaat aina, rakas ystävä."

"Tottumus..."

Sillävälin kun ystävykset aloittivat keskustelun, Raoul oli pää
raskaana ja sydän täynnä istahtanut sammaltuneille kallioille musketti
polvilla, ja katsellen merta, tähyillen taivasta, kuunnellen sielunsa
ääntä hän antoi metsästäjäin vähitellen loitontua.

D'Artagnan huomasi hänen poissaolonsa.

"Hän potenee yhä saamaansa iskua?" hän virkkoi Atokselle.

"Hän on kuolemansairas."

"Oh, luullakseni sinä liioittelet! Raoul on hyvin lujaluontoinen.
Kaikilla tuollaisilla jaloilla sydämillä on toinen kehys, joka
muodostaa rintahaarniskan. Edellinen vuotaa verta, jälkimmäinen
kestää."

"Ei", vastasi Atos, "Raoul kuolee siitä."

"_Mordioux_!" murahti d'Artagnan synkästi.

Eikä hän tähän huudahdukseen lisännyt sanaakaan. Vasta hetkisen päästä
hän virkkoi:

"Miksi sallit hänen lähteä?"

"Sentähden että hän tahtoo."

"Ja miksi et lähde hänen mukanaan?"

"Siksi etten halua nähdä hänen kuolemaansa."

D'Artagnan katseli ystäväänsä suoraan silmiin.

"Tiedät", jatkoi kreivi nojaten kapteenin käsivarteen, "tiedät, että on
ollut hyvin vähän sellaista, mitä elämässäni olen pelännyt. Mutta nyt
minulla on alituinen, kalvava, voittamaton pelko; minä pelkään päivää,
jolloin saisin pitää tämän lapsukaisen kuollutta ruumista sylissäni."

"Oi", vastasi d'Artagnan, "oi!"

"Hän kuolee, sen tiedän, olen siitä varma, enkä tahdo nähdä hänen
kuolemaansa."

"Mitä, sinäkö, Atos, saavut rohkeimman miehen luo, minkä sanot
tunteneesi, d'Artagnanisi luo, miehen, joka on vertaansa vailla, kuten
sinä ennen vanhaan häntä nimittelit, ja kerrot hänelle käsivarret
ristissä, että sinua peloittaa nähdä poikaasi kuolleena, -- sinua, joka
olet nähnyt kaikkea, mitä tässä maailmassa saattaa nähdä? Ja miksi sitä
pelkäät, Atos? Ihmisen täytyy maan päällä odottaa kaikkea, olla
valmiina kaikkeen."

"Kuuntele, ystäväiseni: kulutettuani itseni tämän maan päällä, josta
puhut, minulle on jäänyt enää vain kaksi uskontoa. Toinen on elämän,
ystävieni, isänvelvollisuuteni uskonto, toinen on iäisyyden, Jumalan
rakkauden ja kunnioituksen. Nyt minulla on sisällinen ilmoitus, joka
sanoo, että jos Jumala sallisi ystäväni tai poikani minun silmieni
nähden vetää viimeisen henkäyksensä... Oh ei, minä en tahdo sinullekaan
siitä mainita, d'Artagnan!"

"Sano, sano!"

"Minä olen vahva kaikkea vastaan, paitsi rakastettujeni kuolemaa
näkemään. Vain tähän ei ole mitään lääkettä. Ken kuolee, voittaa; mutta
kuolemisen näkijä menettää. Ei. Näetkös, tietoisuus, että en
milloinkaan, en milloinkaan tässä maailmassa näkisi häntä, jota täällä
iloiten katselin, tietoisuus, että missään ei enää olisi d'Artagnania,
ei missään Raoulia, oi!... Olen vanha, näetkös, minulla ei enää ole
karskiutta. Minä rukoilen Jumalaa säästämään minua heikkoudessani;
mutta jos Hän tuolla tavoin antaisi minulle iskun vasten kasvoja,
kiroaisin Häntä. Kristitty aatelismies ei saa kirota Jumalaansa,
d'Artagnan; on jo kylliksi, että on kironnut kuninkaan!"

"Hm!..." äännähti d'Artagnan hiukan häkeltyneenä tästä rajusta murheen
myrskystä.

"D'Artagnan, ystäväni, joka rakastat Raoulia, katsele häntä", lisäsi
kreivi osoittaen poikaansa; "katso tuota murhetta, joka ei häntä
koskaan jätä. Tunnetko mitään kauheampaa kuin hetki hetkeltä olla tuon
sydänparan alituisen kuolettavan tuskan todistajana?"

"Salli minun puhua hänelle, Atos. Kuka tietää?"

"Koeta; mutta olen varma, että sinä et onnistu."

"En tarjoa hänelle lohdutuksia, vaan autan häntä."

"Sinäkö?"

"Juuri niin. Olisiko tämä ensimmäinen kerta, kun nainen katuisi
uskottomuuttaan? Menen hänen luokseen, kuten sanottu."

Atos pudisti päätänsä ja jatkoi kävelyä yksinään. Tunkeutuen varvikon
lävitse d'Artagnan palasi Raoulin luo ja ojensi hänelle kätensä.

"No", hän sanoi Raoulille, "sinulla on siis minulle puhuttavaa?"

"Minulla on teiltä palvelus pyydettävänä", vastasi Bragelonne.

"Pyydä pois."

"Palaatte kai jonakuna päivänä Pariisiin?"

"Toivoakseni."

"Pitäisikö minun kirjoittaa neiti de la Vallièrelle?"

"Ei, se ei ole tarpeellista."

"Mutta minulla olisi niin paljon hänelle sanottavaa!"

"Mene se sitten hänelle sanomaan."

"En koskaan!"

"No, minkä taikavoiman otaksut olevan kirjeellä, mitä ei olisi
suullisella sanallasi?"

"Olette oikeassa."

"Hän rakastaa kuningasta", sanoi d'Artagnan karkeasti; "hän on
rehellinen tyttö." Raoul säpsähti. "Ja sinua, jonka hän hylkää, hän
rakastaa ehkä enemmän kuin kuningasta, vaikka toisella tavalla."

"Uskotteko todellakin, d'Artagnan, että hän rakastaa kuningasta?"

"Epäjumaloimiseen asti. Hänen sydämensä on saavuttamaton kaikille
muille tunteille. Mutta jos edelleen elelisit hänen lähellään, niin
sinä saisit olla hänen paras ystävänsä."

"Haa!" huudahti Raoul intohimoisesti ponnahtaen tätä tuskallista
toivetta kohti.

"Tahdotko?"

"Se olisi halpamaista."

"Siinäpä tuhma sana, joka saattaisi minut halveksimaan älyäsi. Kuule,
Raoul, ei ole koskaan halpamaista noudattaa voimakkaamman pakotuksen
käskyjä. Jos sydämesi sanoo sinulle: 'mene sinne ja kuole', niin mene.
Onko hän ollut halpamainen vai uljas, joka rakasti sinua, mutta asetti
edellesi kuninkaan, jota hänen sydämensä voimakkaasti käski pitää
parempana? Ei, hän on ollut naisten urhein. Tee siis niinkuin hän,
tottele itseäsi. Tiedätkös, minä olen varma siitä, että katsellessasi
häntä läheltä mustasukkaisen miehen silmillä..."

"Niin?"

"Niin, silloin lakkaisit häntä rakastamasta."

"Te vahvistatte minua päätöksessäni, rakas d'Artagnan."

"Matkustaaksesi takaisin hänen luokseen?"

"Ei, vaan matkustaakseni pois, jotta en häntä enää koskaan näkisi.
Tahdon häntä ainiaan rakastaa."

"Tosiaan", vastasi muskettisoturi, "sellaista päätöstä en olisi
suinkaan odottanut."

"Kuulkaa, ystäväni. Kun taasen näette hänet, antakaa hänelle tämä
kirje, jos pidätte sopivana. Se selittää hänelle, kuten teillekin, mitä
tunteita sydämessäni liikkuu. Lukekaa se. Laadin sen tänä yönä. Jokin
sanoi minulle, että tapaisin teidät tänään."

Hän ojensi kirjeen d'Artagnanille, joka luki:

    'Mademoiselle, te ette mielestäni tee väärin, kun ette rakasta
    minua. Te olette syypää ainoastaan siihen, että jätitte minut
    uskomaan rakkauteenne. Tämä erehdys maksaa minulle elämäni. Minä
    annan sen teille anteeksi, mutta en anna sitä itselleni anteeksi.
    Sanotaan, että onnelliset rakastavaiset ovat kuuroja hylättyjen
    rakastajain valituksille. Näin ei tule olleeksi teidän osaltanne,
    joka ette minua rakastanut tai rakastitte vain levottomasta
    arkatuntoisuudesta. Olen varma, että jos olisin rukoillut teitä
    muuttamaan tuon ystävyyden rakkaudeksi, olisitte myöntynyt pelosta,
    että surmaisitte minut tai heikontaisitte kunnioitusta, jota tunsin
    teitä kohtaan. Minun on hyvin suloista kuolla, kun tiedän teidän
    olevan vapaa ja tyytyväinen.

    Ja kuinka paljon minua rakastattekaan, kun ette enää pelkää
    katsettani ja nuhteitani! Johdutte minua rakastamaan, koska,
    näyttäköönpä teille uusi rakkautenne kuinka hurmaavalta tahansa,
    Jumala ei missään suhteessa ole tehnyt minua valittuanne
    huonommaksi ja koska hartauteni, uhraukseni, surullinen loppuni
    takaa minulle teidän silmissänne varman etevämmyyden hänen
    rinnallaan. Sydämeni yksinkertaisessa ja luottavaisessa
    herkkäuskoisuudessa päästin käsistäni jo omistamani aarteen.
    Monet ihmiset sanovat minulle, että te rakastitte minua kylliksi,
    alkaaksenne rakastaa minua paljon. Tämä ajatus poistaa minulta
    kaiken katkeruuden ja saattaa minut katsomaan vihollisekseni
    vain oman itseni.

    Te otatte vastaan tämän jäähyväistervehdykseni ja siunaatte
    minua siitä, että olen paennut loukkaamattomaan turvapaikkaan,
    jossa kaikki viha sammuu, jossa kaikki rakkaus kestää.

    Hyvästi, mademoiselle. Jos tarvitsisi verelläni ostaa onnenne,
    olisin valmis vuodattamaan sen viimeiseen pisaraan. Uhraan sen
    kumminkin kurjuudelleni!

                                               Raoul,
                                      Bragelonnen varakreivi.'

"Kirje on hyvä", sanoi kapteeni. "Moittisin siinä vain yhtä seikkaa."

"Sanokaa mitä", huudahti Raoul.

"Sitä, että se kertoo kaikesta paitsi siitä, mikä kuolettavana myrkkynä
uhkuu silmistäsi, sydämestäsi, -- mielettömästä rakkaudestasi, joka
sinua yhä polttaa."

Raoul kalpeni ääneti.

"Miksi et kirjoita ainoastaan näin:

"Mademoiselle: Sensijaan että teitä kiroisin, minä rakastan teitä ja
kuolen."

"Se on totta", myönsi Raoul synkän iloisesti. Ja repien kirjeen, jonka
hän oli ottanut takaisin, hän piirsi muistikirjansa lehdelle seuraavat
sanat:

"Saadakseni onnen sanoa teille vielä, että teitä rakastan, lähetän --
raukkamaisesti kyllä -- teille nämä rivit ja rangaistakseni itseäni
siitä minä kuolen."

Ja hän piirsi nimensä.

"Annatteko hänelle tämän lehden, kapteeni?" hän sanoi d'Artagnanille.

"Milloin?"

"Sinä päivänä", virkkoi Bragelonne, näyttäen viimeistä lausetta, "sinä
päivänä, jolloin voitte kirjoittaa päivämäärän noiden sanojen alle."

Hän pujahti äkkiä tiehensä, rientäen Atosta vastaan, joka palasi hitain
askelin.

Heidän kävellessään takaisin linnoitukseen alkoi ulapalla kuohuta, ja
Välimerta myllertävien vihurien äkillinen rajuus yllytti elementtien
häiriön pikaiseksi myrskyksi.

Jotakin muodotonta ja keikkuvaa näkyi heidän silmiinsä rannikolta.

"Mikä tuo on?" kysyi Atos. "Murskaantunut alusko?"

"Se ei ole alus", vastasi d'Artagnan.

"Anteeksi", huomautti Raoul, "se on alus, joka nopeasti lähenee
satamaa."

"Lahdenpoukamassa on tosiaankin alus, ja viisaasti se tekeekin
etsiessään täältä suojaa; mutta se mitä Atos näyttää tuolla...
hiekkasärkälle paiskautuneena..."

"Niin, niin, minä näen."

"Se on vaunukoppa, jonka heitin mereen astuessani maihin vangin
kanssa."

"Kuulehan", sanoi Atos, "jos noudatat neuvoani, niin poltat tuon
kuomin, jotta siitä ei jää jälkeäkään. Muutoin Antibesin kalastajat,
jotka uskoivat olleensa tekemisissä paholaisen kanssa, koettavat
todistella, että vankisi olikin vain ihminen."

"Kiitos neuvostasi, Atos; vielä tänä yönä käsken toimia sen mukaan tai
pikemminkin toimin itse. Mutta palatkaamme katon alle, sillä kohta
saamme sateen, ja salamat iskevät kamalasti."

Kun he saapuivat valliparvekkeelle, jonka oveen d'Artagnanilla oli
avain, he näkivät herra de Saint-Marsin suuntaavan askeleensa vangin
asumaan huoneeseen.

D'Artagnanin viittauksesta he kätkeytyivät portaitten kulmaukseen.

"Mikä on?" kysyi Atos.

"Saatte nähdä. Katsokaa. Vanki palaa kappelista."

Ja punaisten salamain valossa nähtiin sinipunervassa, tuulen
värisyttämässä usvassa, johon taivaan kajo himmeni, vakavasti
astelevana kuuden askeleen päässä kuvernöörin takana mustapukuinen
mies, kiiltävä teräsnaamio kasvoilla. Naamio oli juotettu kiinni
samasta metallista tehtyyn lakkiin, joka peitti koko hänen päänsä.
Taivaan tuli heitti kellerviä kimalluksia kiilloitettuun pintaan,
ja nämä oikullisesti välähtelevät heijastukset näyttivät
vihansilmäyksiltä, joita onneton sadatusten asemesta sinkautteli
ympärilleen.

Keskellä parveketta pysähtyi hetkiseksi vanki katselemaan ääretöntä
taivaanrantaa, hengittämään ukkosen tulikivihuuruja, ahnaasti juomaan
lämmintä sadetta, ja hän päästi kiljahdusta muistuttavan huokauksen.

"Tulkaa, monsieur", tiuskaisi de Saint-Mars vangille, sillä hän kävi jo
levottomaksi nähdessään tämän kauan silmäilevän muurien tuolle puolen.
"Monsieur, tulkaa toki!"

"Sanokaa monseigneur", huudahti Atos loukostaan Saint-Marsille niin
juhlallisella ja niin peloittavalla äänellä, että kuvernööriä puistatti
kiireestä kantapäähän.

Atos vaati aina kunnioitusta kukistuneelle majesteetille.

Vanki kääntyi.

"Kuka puhui?" kysyi Saint-Mars.

"Minä", vastasi d'Artagnan näyttäytyen heti. "Tiedättehän, että
sellainen on määräys."

"Älkää nimittäkö minua monsieuriksi eikä monseigneuriksi", lausui vanki
äänellä, joka järkytti Raoulia sydämen pohjaan asti; "sanokaa minua
_kirotuksi_!"

Ja hän astui edelleen.

Rautaovi vongahti hänen jälkeensä.

"Siellä vasta on onneton ihminen!" jupisi muskettisoturi, osoittaen
Raoulille kammiota, missä prinssi asui.

Tuskin oli d'Artagnan astunut huoneeseen ystävinensä, kun eräs
linnoituksen sotamiehistä tuli pyytämään häntä kuvernöörin puheille.

Alus, jonka Raoul oli nähnyt merellä niin kiireellisesti pyrkivän
satamaan, oli tuonut muskettisoturien kapteenille tärkeän sanoman.

Avatessaan kuoren d'Artagnan tunsi kuninkaan käsialan.

"Luullakseni", sanoi Ludvig XIV, "olette jo pannut toimeen määräykseni,
herra d'Artagnan. Palatkaa siis heti Pariisiin tapaamaan minua
Louvressa."

"Jopa maanpakoni loppui!" huudahti muskettisoturi iloisena. "Jumala
olkoon kiitetty, lakkaan olemasta vanginvartijana!"

Ja hän näytti kirjeen Atokselle.

"Sinä siis jätät meidät?" vastasi tämä surumielin.

"Tavataksemme toisemme jälleen, rakas ystävä, edellyttäen että Raoul on
reipas poika, joka matkustaa yksinään herra de Beaufortin kanssa ja
mieluummin antaa isänsä palata herra d'Artagnanin seurassa kuin
pakottaa hänet toveritta ratsastamaan kaksisataa lieuea la Fèren
linnaan. Eikö niin, Raoul?"

"Tietysti", änkytti tämä hellän kaihon ilmein.

"Ei, ystäväni", keskeytti Atos, "minä jätän Raoulin vasta kun hänen
laivansa on kadonnut näköpiiristä. Niin kauan kun hän on Ranskassa, en
hänestä eroa."

"Sinun tapaistasi, ystäväni; mutta ainakin lähdemme yhdessä
Sainte-Margueritelta. Käyttäkää hyväksenne alusta, joka vie minut
takaisin Antibesiin."

"Hyvin mielellämme; emme pääse kyllin pian loitolle tästä
linnoituksesta ja näytelmästä, joka sai äsken sydämemme
murheellisiksi."

Nuo kolme ystävystä lähtivät pieneltä saarelta, sanottuaan hyvästi
kuvernöörille, ja etääntyvän rajuilman loppuvälähdyksissä he viimeisen
kerran näkivät linnoituksen muurien hohtavan.

D'Artagnan hyvästeli ystävänsä vielä samana yönä, nähtyään
Sainte-Margueriten rannalta palavan vaununkuomin lieskan. Kapteenin
kehoituksesta oli herra de Saint-Mars käskenyt sytyttää sen tuleen.

Ennen kuin kapteeni nousi ratsaille hän Atoksen käsivarresta
irroittautuessaan sanoi:

"Rakkaat ystävät, te kovin muistutatte kahdesta vartiopaikkansa
jättävästä sotilaasta. Aavistus sanoo minulle, että sinun olisi
tuettava Raoulia arvossaan. Tahdotko, että pyydän päästä Afrikkaan
sadan musketin kanssa? Kuningas ei sitä minulta kieltäisi, ja minä
veisin sinut mukanani."

"Herra d'Artagnan", vastasi Raoul puristaen sydämellisesti hänen
kättänsä, "kiitos tästä tarjouksesta, joka meille antaisi enemmän kuin
tahdommekaan, kreiville ja minulle. Minä, joka olen nuori, tarvitsen
sielun toimintaa ja ruumiin rasitusta; herra kreivi kaipaa mitä
täydellisintä lepoa. Te olette hänen paras ystävänsä, jätän hänet
teidän haltuunne. Valvoessanne hänen puolestaan pidätte meidän
molempain sielut hoivassanne."

"Täytyy lähteä; kas, hevoseni käy jo levottomaksi", tokaisi d'Artagnan,
jonka kiihkeän liikutuksen selvimpänä merkkinä oli puheenaineen
vaihtaminen. "No, kreivi, montako päivää Raoulin on täällä vielä
viivyttävä?"

"Enintään kolme."

"Ja paljonko aikaa tarvitset kotiin palataksesi?"

"Oh, paljon aikaa!" vastasi Atos. "En tahdo kovin joutuin eritä
Raoulista. Aika työntää häntä kyllin nopeasti omalle taholleen, enkä
tahdo auttaa välimatkamme pitentymisessä. Minä palailen ainoastaan
puolin päivämatkoin."

"Miksi niin, ystäväiseni? Vitkaan matkustaminen tekee mielen
alakuloiseksi, eikä elämä majatalossa enää sovellu sinunlaisellesi
miehelle."

"Veikkonen, olen saapunut tänne kyytihevosilla, mutta nyt aion ostaa
kaksi jalorotuista ratsua. Ja että ne saisin virmassa kunnossa kotiin,
ei olisi viisasta ajaa niillä enempää kuin seitsemän tai kahdeksan
lieuen verran päivässä."

"Missä Grimaud on?"

"Hän saapui eilen aamulla tuoden Raoulin matkakapineet kanssaan, ja
minä jätin hänet nukkumaan."

"Turha haastella enempää siitä", sanoi d'Artagnan pikaisesti. "Näkemiin
siis, rakas Atos, ja jos kiirehdit, niin saanpa sinua sitä pikemmin
jälleen syleillä."

Tämän lausuttuaan hän astahti jalustimeen, jota Raoul hänelle piteli.

"Hyvästi!" virkkoi nuori mies, syleillen häntä.

"Hyvästi!" vastasi d'Artagnan, heittäytyen satulaan. Hänen hevosensa
kääntyi sivulle, eroittaen ratsastajan hänen ystävistään.

Tämä kohtaus tapahtui Atoksen valitseman talon edustalla Antibesin
portilla, jonne d'Artagnan illallisen jälkeen oli käskenyt tuoda
hevosensa. Maantie alkoi siitä, häipyen valkoisena ja mutkittelevana
yön usviin. Hevonen hengitti keuhkojensa täydeltä kirpeätä, rämeistä
nousevaa suolantuoksua. D'Artagnan antoi ratsunsa ravata, ja Atos
kääntyi kaihomielin takaisin Raoulin kanssa.

Yhtäkkiä he kuulivat kavioiden kapsetta, luullen aluksi sen johtuvan
omituisesta äänen takaisinkimmahtamisesta, mikä jokaisessa tienmutkassa
pettää korvaa.

Mutta ratsastaja palasi todellakin. D'Artagnan lasketti täyttä laukkaa
ystäviään kohti. Nämä huudahtivat iloisesta hämmästyksestä, ja hypäten
maahan kuin nuorukainen kapteeni kahmaisi Atoksen ja Raoulin rakkaat
päät kainaloihinsa.

Hän piti heitä kauan ja sanaa hiiskumatta syleilyssään, päästämättä
ilmoille edes huokausta, joka oli pakahduttaa hänen rintansa. Sitten,
yhtä nopeasti kuin oli tullutkin, hän hyppäsi jälleen satulaan, iskien
molemmat kannuksensa raisun kylkiin.

"Ah", kuiskasi kreivi, "ah!"

"Paha enne!" mutisi puolestaan d'Artagnan, voittaen takaisin menetetyn
ajan. "En voinut heille hymyillä. Paha enne!"




239.

Lupaukset.


Aamulla Grimaud oli jälleen jalkeilla. Herra de Beaufortin käskemät
työt suoritettiin onnellisesti. Raoulin toimesta Touloniin meneväksi
koottu laivue lähti liikkeelle, laahaten perässään pienissä, melkein
näkymättömissä ruuhissa laivaston palvelukseen värvättyjen kalastajain
ja salakuljettajain vaimoja ja ystäviä.

Isälle ja pojalle jäänyt lyhykäinen yhdessäolon aika näkyi rientävän
kaksinkertaisella vauhdilla, kuten kasvaa kaiken sellaisen nopeus, joka
on putoamassa iäisyyden kuiluun.

Atos ja Raoul palasivat Touloniin, joka oli täynnä kärryjen kolinaa,
aseiden kalsketta ja hevosten hirnuntaa. Torvet toitottivat marsseja,
rummut pärryttelivät tarmokkaasti merkkejään, kadut olivat tulvillaan
sotilaita, palvelijoita ja kauppamiehiä.

Beaufortin herttua hyöri kaikkialla, toimittaen sotilaiden asettamisen
laivoihin kelpo päällikön innolla ja harrastuksella. Hän hyvitteli
vähäpätöisimpiäkin tovereitaan, hän torui arvokkaimpiakin
alipäälliköitään.

Tykit, muonavarat, matkatarpeet, kaikki hän tahtoi omin silmin nähdä.
Hän tarkasti jokaisen sotilaan varusteita, varmistautui jokaisen
hevosen terveydestä. Nähtiin, että tuo kotonaan kevytmielinen,
kerskaileva, itsekäs aatelismies oli jälleen muuttunut soturiksi,
suuresta herrasta oli tullut omaksumansa vastuun edessä päällikkö.

Täytyy kuitenkin sanoa, että siitä uutteruudesta huolimatta, jolla hän
johti lähtövalmistuksia, oli havaittavissa sitä huoletonta hoppuakin ja
kaiken varovaisuuden puutetta, mikä tekee ranskalaisesta sotamiehestä
maailman ensimmäisen, hän kun on enimmin jätettynä omien ruumiillisten
ja henkisten apuneuvojensa varaan.

Kun kaikki oli tyydyttänyt tai näyttänyt tyydyttävän amiraalia, hän
kiitti siitä kohteliain sanoin Raoulia ja antoi viimeiset määräyksensä
seuraavan päivän koitteessa tapahtuvaa matkallelähtöä varten.

Hän kutsui kreivin poikinensa luokseen päivälliselle. Nämä esittivät
muutamia muka palvelustoimista johtuvia esteitä ja vetäysivät syrjään.
Saapuen suurta toria reunustavien puiden alla sijaitsevaan majataloonsa
he nauttivat kiireellisesti ateriansa, ja Atos vei Raoulin kallioille,
joilta oli laaja näköala kaupunkiin, -- mahtaville, harmaille vuorille,
joilta katse liiteli etäällä siintävään taivaanrantaan, niin
kaukaiseen, että se näkyi olevan itse vuorten tasalla.

Yö oli kaunis, kuten aina tässä onnellisessa ilmanalassa. Kuu kohosi
kallionhuippujen takaa, levittäen hopeisen liinansa meren siniselle
matolle. Sataman edustalla liikkuivat laivat hiljaisina, asettuen
niille kuuluvaan järjestykseen lastaamista helpoittaakseen.
Fosforihohteinen meri avautui emäpuiden halkomana, kun aluksiin
kuljetettiin muona- ja ampumavaroja. Jokaisesta etukeulan sysäyksestä
kovertui valkoliekkinen vesipyörre, ja jokainen aironveto tipahdutteli
valuvia timantteja. Amiraalin anteliaisuudesta riemastuneiden
merimiesten kuultiin hyräilevän hidastahtisia ja lapsellisen
yksinkertaisia laulujaan. Toisinaan sekaantui teräsköysien kitke
lastiruuman pohjalle putoavien tykinkuulien kumeaan kolinaan. Tämä
näytelmä ja nämä soinnut puristivat pelon tavoin sydäntä ja laajensivat
sitä kuin toivo. Kaikessa tässä eloisuudessa oli kuoleman tuntu.

Atos istahti poikansa kanssa kallioniemekkeen sammalelle ja kanerville.
Heidän yläpuolellaan leijui edestakaisin isoja yölepakkoja, jotka
sokean pyydystelynsä huimassa innossa poksahtelivat sinne tänne.
Raoulin jalat riippuivat rantatörmän reunan yli, kylpien huimausta
aiheuttavassa, olemattomuuteen kiihoittavassa tyhjyydessä.

Kun kuu oli täydelleen noussut, hyväillen säteillään läheisiä
vuorenkukkuloita, -- kun veden kalvo oli kauttaaltaan valostunut ja
pienet punaiset lyhdyt olivat puhkaisseet tuliaukkonsa jokaisen laivan
mustaan runkoon, keräsi Atos kaikki ajatuksensa ja kaiken rohkeutensa,
haastaen pojalleen:

"Jumala on tehnyt kaikki, minkä näemme, Raoul; Hän on luonut meidätkin,
kurjat atomit, siroittaen meidät tähän suureen maailmankaikkeuteen. Me
välkymme kuin nuo valot, tuikimme kuin nuo tähdet, me huokailemme kuin
nuo aallot, kärsimme kuin nuo mahtavat laivat, jotka kuluttavat itsensä
aaltoja halkomalla, totellessaan päämäärää kohti työntävää tuulta,
samoin kuin Jumalan henkäys meitä ajaa satamaan. Kaikki tahtoo elää,
Raoul, ja kaikki on kaunista siinä, missä on elämä."

"Monsieur", vastasi nuori mies, "meillä on tässä tosiaankin ihana
näytelmä."

"On se d'Artagnan hyvä!" keskeytti Atos äkkiä. "Ja mikä harvinainen
onni saada koko ikänsä nojata sellaiseen ystävään! Kah, sellaista ei
ole sinulla ollut, Raoul."

"Ystävääkö?" huudahti nuori mies. "Olenko minä ollut ystävättä?"

"Herra de Guiche on herttainen toveri", sanoi kreivi kylmästi. "Mutta
aikana, jona elämme, ihmiset luullakseni ajattelevat enemmän omia
asioitansa ja omaa huviaan kuin tekivät meidän aikanamme. Sinä olet
elämässäsi etsinyt yksinäisyyttä, se on onni, mutta olet siinä
menettänyt voimasi. Me neljä, jonkun verran vieroittuneina siitä elämän
sulosta, joka on teidän ilonne, olemme onnettomuuden tullen olleet
paremmin vastustuskykyisiä."

"Minä en suinkaan keskeyttänyt teitä sanoakseni, että minulla oli
ystävä ja että se ystävä oli herra de Guiche. Tosin hänkin on hyvä ja
jalomielinen, ja hän rakastaa minua. Mutta minä olen elänyt toisen
ystävyyden turvissa, yhtä kallisarvoisen ja yhtä voimakkaan kuin sekin,
josta mainitsitte, sillä se on teidän ystävyytenne."

"Minä en ollut sinulle ystävänä, Raoul!", virkkoi Atos.

"Ettekö, monsieur, -- miten niin?"

"Tulinhan johdattaneeksi sinut uskomaan, että elämällä on vain yksi
puoli; ah, surumielisenä ja ankarana olen aina -- tahtomattani, hyvä
Jumala -- karsinut sinulta ne ilon silmut, joita lakkaamatta puhkee
nuoruuden puusta. Sanalla sanoen, tällä nykyisellä hetkellä kadun,
etten ole kasvattanut sinusta hyvin avomielistä, huvittelunhaluista,
raisua miestä."

"Tiedän, miksi minulle noin puhutte, monsieur. Ei, te olette väärässä,
te ette ole minua tehnyt siksi, mikä olen. Sen vaikutti rakkaus,
vallatessaan minut hetkellä, jolloin lapsilla on vain mieltymyksiä;
luonteenomaista vakaisuuttani vastaa muilla olennoilla vain tapa. Minä
luulin, että elämäni ura pysyisi aina samana; luulin Jumalan asettaneen
minut valmiiksi raivatulle, aivan suoralle, hedelmien ja kukkien
reunustamalle tielle. Minulla oli tukenani teidän valppautenne, teidän
voimanne. Luulin itseni valppaaksi ja voimakkaaksi. Mikään ei ole minua
valmistanut: kaaduin kerran, ja tämä kerta vei rohkeuteni koko
elinajakseni. On oikein sanoa, että olen siinä murskautunut. Oh, ei,
monsieur, te olette menneisyydessäni vaikuttanut vain onnekseni, te
olette tulevaisuudessani vain toivonani. Minulla ei ole syytä moittia
elämää mistään sellaisena kuin te olette sen minulle luonut; siunaan
teitä ja rakastan teitä tulisesti."

"Rakas Raoulini, sanasi tekevät minulle hyvää. Ne todistavat, että
tulevana aikana toimit hiukan minun tähteni."

"Minä toimin ainoastaan teidän tähtenne, monsieur."

"Raoul, mitä en ole koskaan sinua kohtaan tehnyt, sen teen
tästälähtein. Olen vastedes ystäväsi, en enää isäsi. Me elämme mukana
maailmassa, sensijaan että eläisimme pysytellen vankeina, sitten kun
sinä olet palannut. Sehän tapahtunee pian?"

"Tietenkin, monsieur, sillä tällainen retki ei voi olla pitkällinen."

"Pian siis, Raoul, pian annan sinulle tiluksieni pääoman, sensijaan
että eläisit säästeliäästi tuotolla. Se pääoma riittää esiintyäksesi
julkisuuden miehenä kuolemaani asti, ja ennen sitä aikaa toivon sinun
tuottavan minulle sen lohdun, ettet salli sukuni sammua."

"Teen kaiken, mihin minua käskette", vastasi Raoul hyvin liikuttuneena.

"Ei ole tarpeellista, Raoul, että adjutantintoimesi veisi sinut kovin
uhkarohkeihin yrityksiin. Olet suorittanut kokeesi; tiedetään, että
sinä et pelkää tulta. Muista, että arabialaiset käyvät sotaa ansoin,
väijytyksin ja salamurhin."

"Niin sanotaan, monsieur."

"Loukkuun joutumisesta ei koskaan koidu suurta kunniaa. Sellainen
kuolema aina osoittaa hiukan yltiöpäisyyttä ja lyhytnäköisyyttä. Usein
ei siihen sortuvaa edes surra. Ja ne, joita ei itketä, Raoul, ovat
kuolleet hyödyttömästi. Päällepäätteeksi voittaja nauraa, ja me emme
saa sietää, että nuo typerät uskottomat iloitsevat meidän virheistämme.
Kai ymmärrät, mitä tahdon sinulle sanoa, Raoul? Jumala varjelkoon minua
kehoittamasta poikaani pysymään etäällä otteluista!"

"Olen luonnollisesti varovainen, monsieur, ja minulla on hyvä onni",
virkkoi Raoul, mutta hänen hymynsä hyydytti isäparan sydäntä; "sillä",
kiirehti nuori mies lisäämään, "kahdessakymmenessä taistelussa, joissa
olen ollut mukana, en ole vielä saanut kuin yhden ainoan naarmun."

"On lisäksi varottava ilmanalaa. Kuumeeseen sortuminen on huono loppu.
Ludvig Hurskas rukoili Jumalaa, että saisi kuolla nuolesta tai ruttoon
mieluummin kuin kuumeeseen."

"Oh, monsieur, kun elää kohtuullisesti ja järkevästi karkaise
ruumistaan..."

"Herra de Beaufort on minulle jo luvannut", keskeytti Atos, "lähettää
viestejään kahdesti kuukaudessa Ranskaan. Hänen adjutanttinaan on sinun
niistä huolehdittava. Ethän kaiketi unohda minua?"

"En, monsieur", sanoi Raoul tukahtuneella äänellä.

"Ja vihdoin, Raoul, koska olet hyvä kristitty ja minä myöskin, on
meidän odotettava erityisempää varjelusta Jumalalta tai
suojelusenkeleiltämme. Lupaa minulle, että jos sinua jossakin
tilaisuudessa kohtaisi onnettomuus, ajattelisit ennen kaikkea minua."

"Ennen kaikkea, -- oi, kyllä!"

"Ja että kutsuisit minut."

"Oh, heti paikalla."

"Uneksithan minusta joskus, Raoul?"

"Joka yö, monsieur. Aikaisimmassa nuoruudessani usein näin teidät
unissani, tyynenä ja lempeänä, käsi ojennettuna pääni yli, ja siksipä
minä aina nukuin niin hyvin... _entiseen aikaan_!"

"Me rakastamme toisiamme liiaksi", virkkoi kreivi, "jotta tästä eromme
hetkestä asti osa sielustamme ei matkustaisi toisen mukana ja asuisi
siellä, missä toinen meistä oleksii. Kun olet murheellinen, Raoul,
tunnen sydämeni uppoavan kaihoon, ja kun minua ajatellen tahdot
hymyillä, tiedä lähettäväsi minulle sieltä säteen omasta ilostasi."

"En lupaa teille olla iloinen", vastasi nuori mies, "mutta olkaa varma,
etten kuluta hetkeäkään teitä ajattelematta, en hetkeäkään, sen vannon,
ellen ole kuollut."

Atos ei voinut kauemmin pidättyä; hän kietoi käsivartensa poikansa
kaulaan ja puristi häntä kaikin voimin sydäntään vasten.

Kuutamo oli vaihtunut hämäräksi; kultainen juova kohosi
taivaanrannalla, ennustaen päivän valkenemista.

Atos heitti viittansa Raoulin hartioille ja vei häntä kaupunkiin päin,
missä taakkojen kantajia ja muuta väkeä jo kaikkialla kuhisi kuin
isossa muurahaispesässä.

Laskeutuessaan ylängöltä Atos ja Bragelonne näkivät mustan
epämääräisesti vaappuvan varjon, ikäänkuin se olisi hävennyt
näyttäytyä. Grimaud oli levottomana seurannut isäntänsä jälkiä ja
odotteli heitä.

"Oh, kunnon Grimaud", huudahti Raoul, "mitä etsit? Tulet kai meille
sanomaan, että on aika lähteä?"

"Yksin?" virkkoi Grimaud, osoittaen Raoulia Atokselle, ja hänen
nuhtelevasta äänensävystään ilmeni, että vanhuksen mieltä ahdisti.

"Hei, olet oikeassa!" huudahti kreivi. "Ei, Raoul ei matkusta yksinään;
ei, hän ei mene vieraaseen maahan ilman jotakuta ystävää lohdutuksenaan
ja muistutuksena kaikesta, mitä hän rakasti."

"Minua?" lausui Grimaud.

"Sinua? Niin, niin!" huudahti Raoul sydämensä pohjasta liikuttuneena.

"Voi", sanoi Atos, "sinä olet hyvin vanha, kelpo Grimaud!"

"Sitä parempi", vastasi tämä sanomattoman syvätunteisesti ja
nokkelasti.

"Mutta nythän ollaan jo lähdössä satamasta", huomautti Raoul, "etkä
sinä ole valmistautunut."

"Olen!" vakuutti Grimaud, näyttäen matkalaukkujensa avaimia, jotka
olivat sidotut yhteen hänen nuoren herransa kirstunavainten kanssa.

"Mutta", esteli Raoul vielä, "ethän voi näin jättää herra kreiviä
yksikseen; kreivin luota et ole koskaan poistunut?"

Grimaud käänsi samenneen katseensa Atokseen ikäänkuin mitatakseen
kumpaisenkin vetovoimaa. Kreivi ei vastannut mitään.

"Herra kreivi haluaa mieluummin tätä", sanoi Grimaud.

"Niin", myönsi Atos päätänsä nyökäyttäen.

Samassa kaikki rummut alkoivat yhtaikaa päristä ja merkkitorvet
täyttivät ilman riemukkailla sävelillä. Retkelle määrättyjen
rykmenttien nähtiin marssivan esille kaupungista. Niitä oli viisi,
kukin muodostettu neljästäkymmenestä komppaniasta. Etummaisena marssi
kuninkaallinen rykmentti, joka tunnettiin valkoisesta sinisaumaisesta
asustaan. Ordonanssilippujen ristit punasinervällä ja kuihtuneen lehden
värisellä pohjalla, jolle oli siroiteltu kultaliljoja, jättivät
ylipäällikön liljaristisen valkolipun kohoamaan muita korkeammalle.
Sivuilla marssi muskettisotureja haarasauvat kädessään ja musketit
olalla, keskustassa keihäsmiehiä neljäntoista jalan pituisine
peitsineen, kaikki rientäen hilpeästi kuljetusveneitä kohti, jotka
veivät heidät pikku erissä laivoihin. Sitten tulivat Picardien,
Navarran ja Normandian rykmentit sekä kuninkaallinen meriväki.

Herra de Beaufort oli osannut valita. Hänet itse nähtiin kaukana
päättämässä kulkue esikuntansa kanssa. Ennen kuin hän ehtisi rannalle,
olisi runsas tunti kulunut.

Raoul suuntasi Atoksen keralla verkalleen askeleensa rantaan,
asettuakseen paikalleen prinssin kulkiessa ohi. Nuorekkaasta
innostuksesta kuohuen Grimaud toimitti Raoulin matkatavarat
amiraalilaivaan. Käsikkäin poikansa kanssa, jonka hän kohta menettäisi,
Atos vaipui tuskalliseen mietiskelyyn, huumaantuen melusta ja
tuoksinasta.

Äkkiä eräs herra de Beaufortin upseeri tuli heidän luokseen
ilmoittamaan, että herttua halusi nähdä Raoulin vierellään.

"Olkaa hyvä ja sanokaa prinssille, monsieur", huudahti nuori mies,
"että pyydän häneltä vielä tätä tuntia nauttiakseni herra kreivin
seurasta."

"Ei, ei", puuttui puheeseen Atos, "adjutantti ei voi sillä tavoin
jättää kenraaliansa. Suvaitkaa sanoa prinssille, monsieur, että
varakreivi saapuu heti."

Upseeri nelisti pois.

"On yhdentekevää erota täällä tai tuolla", lisäsi kreivi, "kun erota
kuitenkin täytyy."

Kävellessään hän ravisti huolellisesti tomun poikansa puvusta ja
sipaisi hänen hiuksiaan.

"Kuule", hän sanoi Raoulille, "sinä tarvitset rahaa. Herra de Beaufort
elelee loisteliaasti, ja varmaankin sinua haluttaisi sieltä ostaa
hevosia ja aseita, jotka ovat kalliissa hinnassa meidän maassamme. Ja
koska sinä et palvele kuningasta etkä herra de Beaufortia, vaan
tottelet ainoastaan omaa vapaata harkintaasi, sinä et saa odottaa
palkkaa etkä lahjoja. Tahdon siis, että sinulta ei puuttuisi mitään
Djidgellissä. Kas tässä kaksisataa pistolia. Käytä ne, Raoul, jos
tahdot tehdä minulle mieliksi."

Raoul puristi isänsä kättä, ja eräässä kadunkulmassa he näkivät herra
de Beaufortin, joka ratsasti espanjalaisrotuisella, valkoisella
tasajuoksijalla. Ratsu vastasi siroilla hypähdyksillä kaupungin naisten
ihaileviin huutoihin.

Herttua kutsui Raoulia ja ojensi kreiville kätensä. Hän puhui tälle
kauan ja niin herttaisesti, että isärukan sydän siitä sai hiukan lohtua
ja vahvistusta.

Sekä isä että poika tunsivat kuitenkin, että heidän kulkunsa oli
päättymässä julmaan tuskaan. Tuli se kauhea hetki, jolloin sotilaat
jättääkseen rannan hietikon vaihtoivat perheittensä ja ystäviensä
kanssa viimeiset suudelmat, haikea eronhetki, jolloin taivaan puhtaasta
sinestä, auringon helteestä, ilman kiehtovista tuoksuista, suonissa
virtaavasta suloisesta elämästä huolimatta kaikki näyttää mustalta,
kaikki tuntuu karvaalta, kaikki saattaa epäilemään Jumalan olemassaoloa
Jumalasta puhuessaankin.

Oli tavallista, että amiraali seurueineen astui laivaan viimeisenä.
Kanuuna odotteli ilmoittaakseen peloittavalla mylvähdyksellä, että
päällikkö oli saapunut lippulaivan kannelle.

Unohtaen amiraalin, laivaston ja voimakkaalle miehelle sopivan
arvokkuutensa Atos levitti käsivartensa, puristaen poikaansa
kouristuneesti rintaansa vasten.

"Seuratkaa meitä laivaan", pyysi herttua liikuttuneena; "silloin
voitatte hyvinkin puoli tuntia."

"Ei", epäsi Atos, "olen hyvästellyt; en tahdo tehdä sitä toistamiseen."

"Sitten, varakreivi, astukaa, astukaa nopeasti veneeseeni", lisäsi
prinssi, tahtoen säästää näiltä kahdelta mieheltä kyyneleet, joista
heidän sydämensä paisui.

Ja isällisesti, hellästi, voimakkaasti kuin hän olisi ollut Portos, hän
nosti Raoulin käsivarsilleen, asettaen hänet purteen, jonka airot
annetusta merkistä heti alkoivat liikkua. Kaikki muodollisuudet
unohtaen hyppäsi hän itse aluksen perälaudalle ja työnsi sen
tarmokkaalla potkaisulla rannasta.

Atos vastasi vain merkillä; mutta hän tunsi jotakin polttavaa
kädellään. Se oli Grimaudin kunnioittava suudelma, uskollisen koiran
jäähyväisnuolaisu. Sen annettuaan Grimaud hyppäsi laiturin askelmalta
erään kaksiairoisen ruuhen kokkaan, joka asettui kahdentoista
kaleerivangin soutaman lotjan hinattavaksi.

Atos istahti rantalaiturille turruksissa, kuurona, hylättynä. Joka
sekunti riisti häneltä jonkun piirteen, jonkun vivahduksen poikansa
kalpeasta muodosta. Jalat riipuksissa, tuijottavin silmin, suu auki hän
jäi siihen sulaneena Raoulin kanssa samaan katseeseen, samaan
ajatukseen, samaan horrokseen.

Meri vei vähitellen alukset ja miehet siihen etäisyyteen, missä ihmiset
ovat enää vain pisteitä, rakkaus pelkkää muistoa.

Atos näki poikansa nousevan köysitikkaita amiraalilaivaan, näki hänen
nojautuvan kyynäspäillään vanttikaiteeseen ja asettuvan niin, että aina
oli isänsä katseen maalitauluna. Turhaan kanuuna jyrähti, turhaan
laivoista kumahti pitkällinen pauhina, johon huikea hurraus maalta
vastasi, turhaan tämä melu yritti tukkia isän korvaa ja savu kätkeä
hänen kaikkien pyrkimystensä päämäärää: Raoul näkyi hänelle viimeiseen
hetkeen asti, ja tuo pikkarainen rahtunen, muuttuen mustasta hallavaksi
ja hallavasta valkoiseksi, hävisi Atoksen silmistä vasta kauan
senjälkeen kun muut katselijat eivät enää eroittaneet mahtavia laivoja
eivätkä pullistuneita purjeita.

Puolenpäivän tienoissa, kun aurinko jo polttavana valeli säteillään
ulappaa ja kun enää tuskin mastojen huiput kohosivat kuumuudesta
hohtavan merenpinnan yli, Atos näki vienon, ilmavan varjon nousevan ja
samassa katoavan. Se oli savu kanuunasta, jonka herra de Beaufort oli
antanut laukaista viimeisen kerran tervehtiäkseen Ranskan rantaa.

Mastonhuiputkin painuivat vuorostaan näköpiirin taakse, ja Atos palasi
vaivalloisesti majataloonsa.




240.

Naisten parissa.


D'Artagnan ei ollut kyennyt salaamaan olemustansa ystäviltään niin
hyvin kuin olisi halunnut. Jäykkä soturi, järkkymätön miekkamies, oli
pahan aavistelun voittamana suonut inhimilliselle heikkoudelle
muutamaksi minuutiksi vallan. Niinpä hän sitten vaiennettuaan sydämensä
ja taltutettuaan lihastensa nytkähtelyn kääntyikin lausumaan jyrkästi
lakeijalleen, hiljaiselle palvelijalle, joka aina kuunteli totellakseen
mitä joutuisimmin:

"Rabaud, sinä tiedät, että minun on katkaistava taivalta kolmenkymmenen
lieuen verran päivässä."

"Hyvä on, herra kapteeni", vastasi Rabaud.

Ja tästä hetkestä alkaen d'Artagnan -- todellisen kentaurin tavoin
luontuneena hevosen notkahteluun -- ei enää välittänyt mistään; toisin
sanoen hän pohti rauhallisesti kaikkea.

Hän aprikoitsi, mitä varten kuningas kutsui hänet takaisin, ja taas
välillä, mikä saattoi olla Rautanaamion vaikuttimena hänen heittäessään
hopealautasen Raoulin jalkoihin.

Edellisessä mietiskelyn aiheessa tulos jäi kielteiseksi. Hän kyllä
tiesi varsin hyvin, että Ludvig XIV nyt kutsui häntä erittäin
tähdellisessä tarpeessa, samalla kun hallitsija tietysti peräti
halukkaana käyttäisi tilaisuutta kahdenkeskiseen puheluun miehen
kanssa, joka noin suuren salaisuuden kaitsijana oli noussut valtakunnan
korkeimpien mahtajain tasalle. Mutta turhaan d'Artagnan yritti itseään
tyydyttävästi arvailla hänen majesteettinsa varsinaista asiaa.

Sitävastoin ei muskettisoturille jäänyt epäilystäkään syystä, joka oli
saanut onnettoman Filipin paljastamaan asemansa ja syntyperänsä.
Ainiaaksi haudattuna rautanaamionsa kätköön, karkoitettuna tienoolle,
missä ihmiset tuntuivat palvelevan pelkkiä luonnonvoimia, Filip oli
lopulta nähnyt menettäneensä d'Artagnaninkin kumppanuuden,
muskettisoturin osoitettua matkalla häntä kohtaan mitä suurinta
huomaavaisuutta ja hienotuntoisuutta; nyt ei vangilla ollut enää muuta
nähtävissä kuin menneisyyden haamuja ja tulevaisuus täynnä kamalinta
mielenkarvautta. Epätoivo oli alkanut häntä hivuttaa, hän heikontui
purkamaan tuskaansa valituksiin, vielä toivoen saavansa
paljastuksillaan edes kostajan.

Muskettisoturin täpärä pelastuminen kahden parhaan ystävänsä
surmaamisesta, Atoksen joutuminen osalliseksi valtiosalaisuudesta
ikäänkuin sallimuksen johdatuksella, Raoulin hyvästely ja nuoren miehen
tulevaisuuden suuntautuminen etäälle lohdutonta kuolemaa etsimään, --
kaikki tämä myös alinomaa palautti d'Artagnanin mieleen kolkkoja
aavistuksia, joita joutuisa ratsastuskaan ei hälventänyt kuten ennen.

Näistä mietteistä muskettisoturi siirtyi muistelemaan henkipatoiksi
joutuneita Portosta ja Aramista. He kuvastuivat hänen mielessään
pakolaisina, ahdisteltuina, kumpikin häviöön tuomittuna, kaiken
vaivannäkönsä hankkimasta menestyksestä auttamattomasti hukkateille
suistuneina; ja kun kuningas nyt kostonhalunsa ja vimmastuksensa
kuohuessa kiihkeimmillään kutsui luokseen varsinaisen toimintamiehensä,
vapisutti d'Artagnania väliin ajatus, että hän kenties lopultakin oli
saamassa elämänsä tuskallisimman tehtävän.

Toisinaan, vieruja noustessa, kun hengästyvän ratsun sieraimet
laajenivat ja kuvelihakset pingoittuivat, kapteeni sai vapaamman
tilaisuuden tuumitella ja mietti silloin Aramiksen hämmästyttävää
nerokkuutta, Fronden ja kansalaissodan kehittämää verratonta viekkautta
ja vehkeilytaitoa. Soturina, pappina ja valtiomiehenä, hienotapaisena,
ahnehtivana ja ovelasti harkitsevana Aramis oli ainiaan käyttänyt
elämän hyviä etuja vain astinlautana, kohottautuakseen pahoihin.
Ylevämielisenä, joskin sydämeltään kovettuneena, hän ei ollut koskaan
tehnyt pahaa muunlaisin pyytein kuin loistellakseen yhä hiukan enemmän.
Uransa lopulla, ollessaan juuri tavoittamaisillaan päämääränsä, hän oli
Fiescon tavoin horjahtanut yhteen harha-askeleeseen kapealla sillallaan
ja syöksynyt mereen.

Mutta Portos, sävyisä ja yksinkertainen Portos! Nähdä Portos
puutteessa, nähdä Mousqueton kultanauhaisen muhkeutensa menettäneenä,
kenties vankina; nähdä Pierrefonds ja Bracieux maan tasalle
jaoitettuina ja linnain loistokkaat ympäristöt raastamisella
häväistyinä, -- sellaiset tulevaisuuden kuvat olivat d'Artagnanille
vihlovia sielun survaisuja, jotka yllättäessään aina saivat hänet
hypähtämään niinkuin hänen hevosensa vastasi paarmanpuremiin metsän
lehväholveissa.

Henkevä mies ei ole koskaan ikävissään, jos väsymys painostaa hänen
ruumistaan; terveruumiinen mies taasen havaitsee aina elämän keveäksi,
jos jokin askarruttaa hänen ajatuksiaan. Lakkaamatta taivaltaen vinhaa
vauhtia ja herkeämättömästi mietiskellen asioita d'Artagnan saapuikin
Pariisiin virkkuna ja hellin lihaksin kuin näytäntöön valmistautunut
voimailija.

Kuningas ei ollut odottanut häntä saapuvaksi niin pian ja oli juuri
lähtenyt Meudonin seuduille metsästämään. Entiseen aikaan d'Artagnan
olisi suoraa päätä rientänyt hänen perässään, mutta nyt hän riisui
ratsusaappaansa, kävi kylpyyn ja vartosi sitten, kunnes hänen
majesteettinsa palaisi pölyttyneenä ja uuvuksissa. Viiden tunnin
väliajan hän käytti palatsin ilmakehän tunnustelemiseen, tahtoi
varustautua kaikkia hankalia mahdollisuuksia vastaan.

Hän kuuli, että kuningas oli näiden parin viikon ajan esiintynyt hyvin
synkkänä. Leskikuningatar sairasteli pahoin ja tuntui ihan murtuneelta.
Orléansin herttua oli kääntynyt harrasmieliseksi; Madame poti
heikkohermoisuutta, ja kreivi de Guiche oli matkustanut eräälle
maatilalleen.

Muskettisoturi sai edelleen tietää, että herra Colbert oli säihkyvällä
tuulella, että herra Fouquet joka päivä turhaan neuvotteli uuden
lääkärin kanssa ja että hänen varsinainen tautinsa ei ollut niitä,
joita lääkärit parantavat, paitsi ehkä valtiotaitoon syventyneet
tiedemiehet. Kuninkaan kerrottiin osoittavan rahaministeriänsä kohtaan
mitä suurinta suopeutta ja alituiseen pysyttelevän hänen lähellään;
mutta madonsyömän komean puun tavoin yli-intendentti kuitenkin sydämeen
iskettynä näivettyi kuninkaallisesta myhäilystä huolimatta, joka hovin
puita aurinkona elvytti.

Neiti de la Vallière kuului käyneen kuninkaalle ihan välttämättömäksi;
milloin kuningas ei ottanut häntä metsästysretkillekin mukaansa, hän
useaan kertaan kirjoitteli rakastetulleen, -- ei enää runosäkeitä, vaan
(ja se oli paljon arveluttavampaa) suorasanaista ihan sivumäärin.
Noissa tilaisuuksissa nähtiin _maailman ensimmäisen kuninkaan_, kuten
silloinen runoilijakoulu sanoi, _uljaasti laskeutuvan ratsultaan_ ja
hattunsa kupua vasten kyhäävän lennokkaita lauselmia, jotka herra de
Saint-Aignan ainaisena adjutanttina lennätti la Vallièrelle hevosensa
hengen uhalla. Sillävälin peurat ja fasaanit kirmailivat vapaudessaan
niin laimeasti hätisteltyinä, että metsästysurheilun jo pelättiin
joutuvan Ranskassa rappeutumisen vaaraan.

D'Artagnan tuli nyt ajatelleeksi Raoul-poloisen pyyntöä, toivotonta
kirjelappua naiselle, joka vietti päiviänsä ihanissa toiveissa, ja
mielellään järkeillen elämästä muskettisoturi päätti käyttää kuninkaan
poissaoloa pikku haasteluun neiti de la Vallièren kanssa. Se oli
helppoa: kuninkaallisen metsästyksen aikana Louise käveli muutamien
naisten seurassa eräällä Palais-Royalin lehterillä, missä kapteenilla
oli vartion katselmus toimitettavana. D'Artagnan piti varmana, että jos
hän vain saisi puhelun kääntymään Raouliin, Louise antaisi hänelle
jotakin aihetta rohkaisevan kirjeen sommittelemiseen maanpakolaiselle;
vähäinenkin toivo tai lohdutus Raoulille hänen nykyisessä tuskassaan
oli aurinko ja elämä kahdelle miehelle, joihin muskettisoturi oli
kaikesta sydämestään kiintynyt.

Hän tapasi neiti de la Vallièren suljettuna erityiseen piiriin.
Näennäisessä yksinäisyydessään kuninkaan lemmikki sai kuningattaren
tavoin -- ja kenties vielä kuninkaallisemmin -- osakseen palvomista,
josta Madame oli ollut niin ylpeä silloin kun kuningas ei katsellut
muita kuin häntä ja huomaavaisuudellaan käänsi häneen kaikkien
hovilaisten huomion.

D'Artagnania, joka ei ollut mikään teikari, kohtelivat naiset kuitenkin
järkijärjestään mielistellen ja erittäin herttaisesti; hän oli
hienostunut urho, ja hänen sotainen maineensa oli tuottanut hänelle
yhtä paljon ystävyyttä miesten keskuudessa kuin ihailua naisten
parissa. Nähdessään hänen lähestyvän puhuttelivatkin hovineidot häntä
omasta aloitteestaan, innostuen kyselemään, missä hän oli ollut, mitä
toiminut, miksi hänen ei ollut nähty komealla ratsullaan tekevän
palatsinpihalla tuollaisia uljaita hypähdyksiä, joita kuninkaan
ulokkeelle kokoontuneet uteliaat aina ihastelivat.

Soturi vastasi saapuvansa oranssien maasta.

Neitoset alkoivat tirskua. Siihen aikaan kyllä kaikki matkustelivat,
mutta sadankin lieuen matka tuntui silti vaaralliselta
seikkailuyritykseltä.

"Oranssien maasta?" huudahti neiti de Tonnay-Charente; "Espanjasta?"

"En sentään", vastasi muskettisoturi.

"Maltasta?" arvasi Montalais.

"Olette totisesti lähenemässä oikeata, mesdemoiselles."

"Joltakulta Välimeren saarelta siis?" kysyi la Vallière.

"Mademoiselle", sanoi d'Artagnan, "en tahdo arvautella teitä: tulen
rannikolta, mistä herra de Beaufort juuri parhaillaan on lähdössä
purjehtimaan Algieriin."

"Oletteko nähnyt armeijan?" tiedustivat useat sotaisuuden
harrastajattaret.

"Ja laivaston?"

"Kaikki."

"Onko meillä siellä ystäviämme?" uteli neiti de Tonnay-Charente
kylmäkiskoisesti, mutta saaden harkittua painoa viime sanalle.

"Onhan ainakin herra de la Guillotière, herra de Mouchy, herra de
Bragelonne", luetteli d'Artagnan.

La Vallière vaaleni.

"Herra de Bragelonne?" huudahti häijy Athénais. "Mitä ihmettä, hänkö
lähtenyt sotaretkelle... hän?"

Montalais polkaisi häntä jalalle, mutta turhaan.

"Tiedättekö, mitä siitä ajattelen?" hän säälimättömästi jatkoi
d'Artagnaniin kääntyen.

"En, mademoiselle, mutta haluaisin kuulla mielipiteenne."

"Minun käsitykseni on, että kaikki tuollaiselle matkalle lähteneet
miehet ovat rakkaudessaan epätoivoon joutuneita hurjapäitä, jotka
lähtevät etsimään sääliväisempiä mustia kuin täkäläiset julmat
valkoihoiset kaunottaret ovat olleet."

Jotkut naiset nauroivat; la Vallière horjui, Montalais yski
merkillisesti.

"Mademoiselle", huomautti d'Artagnan, "te erehdytte puhuessanne
Djidgellin mustista naisista. Tosin eivät sikäläiset tenhottaret ole
valkoisiakaan, vaan keltaisia."

"Keltaisia!"

"No, älkää arvostelko heitä pahastikaan; en ole koskaan nähnyt
kauniimpaa väriä mustien silmien ja korallisuun täydennyksenä."

"Sitä parempi herra de Bragelonnelle!" virkahti hellittämätön neiti de
Tonnay-Charente; "poikaparka pääsee korvaamaan vahinkonsa."

Sanoja seurasi syvä hiljaisuus, jollaikaa d'Artagnan ehti ajatella,
että naiset -- nämä säveät kyyhkyset -- kohtelevat toisiaan paljon
julmemmin kuin tiikerit ja karhut.

Athénaisille ei riittänyt la Vallièren pakottaminen kalpenemaan; tämän
piti vielä punastua. Sopimattomasti palaten puheenaiheeseen hän
virkkoi:

"Tiedätkös, Louise, että sinä olet siinä saanut raskaan rikoksen
tunnollesi?"

"Minkä rikoksen?" sopersi ahdistettu, turhaan etsien tukea ympäriltään.

"Olihan se nuorukainen sinun kihlattusi", pitkitti Athénais. "Hän
rakasti sinua, ja sinä hylkäsit hänet."

"Rehellisellä naisella on se oikeus", huomautti Montalais tekopyhästi.
"Parempi on hylätä mies silloin kun tietää velvollisuutensa kieltävän
tekemästä häntä onnelliseksi."

Louise ei kyennyt oivaltamaan, olisiko hänen ollut nuhdeltava vai
kiitettävä ystävätärtä, joka puolusti häntä siihen tapaan.

"Hylätä, hylätä! Kelpaa niin sanoa", vastasi Athénais; "mutta asia on
paljoa pahempi. Varsinaisena rikoksena oli lähettää Bragelonne-rukka
sotaan, jossa hän saa surmansa."

Louise pyyhkäisi kylmää otsaansa kädellään.

"Ja jos hän siis kuolee", jatkoi leppymätön, "niin sinä olet hänet
tappanut; se on kamala teko."

Louise hoippui tarttumaan muskettisoturin käsivarteen, itse
puolikuolleena. Kapteenin kasvot ilmaisivat harvinaista liikutusta.

"Teillä oli puhuttavaa minulle, herra d'Artagnan", lausui hän
pahastuksen ja tuskan muuttamalla äänellä. "Mitä aioitte sanoa?"

D'Artagnan asteli tuokion lehterillä, pidellen Louisen kättä
kainalossaan; sitten päästyään kyllin etäälle toisista hän vastasi:

"Mitä minulla oli teille lausuttavaa, mademoiselle, sen on neiti de
Tonnay-Charente juuri ilmaissut raakamaisesti, mutta täydelleen."

Tyttö parahti hiljaa, ja tämän uuden vamman murtamana hän menetteli
kuten kuolemaansa odottavat lintuparat, jotka kätkeytyvät pensastoon
vetämään viimeisen henkäyksensä: hän katosi eräästä sivuovesta, juuri
kun kuningas ilmestyi toisesta.

Hallitsijan ensimmäinen katse osui rakastajattarensa tyhjään istuimeen;
pettyneenä hän rypisti silmäkulmiaan, mutta huomasi samassa
d'Artagnanin, joka tervehti häntä.

"Haa, monsieur", hän sanoi, "te olette kunnostautunut hyvin, ja minä
olen teihin tyytyväinen."

Se oli tavaton kuninkaallisen mielihyvän ilmaisu. Sellaista lauselmaa
eivät monetkaan saaneet häneltä osakseen muutoin kuin syöksymällä
surman suuhun.

Hovineidot ja herrasmiehet, jotka kuninkaan tullessa olivat asettuneet
kunnioittavaksi kehäksi hänen ympärilleen, vetäytyivät syrjään
havaitessaan hänen pyrkivän kahdenkeskiseen haasteluun kapteeninsa
kanssa. Kuningas lähti kävelemään, vieden d'Artagnanin ulos suojamasta,
ensin vieläkin etsittyänsä katseillaan la Vallièrea, jonka poissaoloa
hän ei voinut käsittää.

Päästyään uteliailta korvilta turvaan hän virkahti:

"No, herra d'Artagnan, entä vanki?"

"Tallessaan, sire."

"Mitä hän puhui matkalla?"

"Ei mitään, sire."

"Mitä hän teki?"

"Sattui käymään niin, että kalastaja, jonka purressa läksin
Sainte-Margueritelle, nousi vastarintaan ja tahtoi surmata minut.
Hänen... tuota, vanki kävi puolelleni, pyrkimättä pakoon."

Kuningas kalpeni.

"Riittää", sanoi hän.

D'Artagnan kumarsi.

Ludvig mitteli työhuoneensa lattiaa.

"Te olitte Antibesissa", hän sitten virkkoi, "herra de Beaufortin
saapuessa sinne?"

"En, sire, läksin juuri ennen herttuan tuloa."

"Ahaa!"

Uusi äänettömyys.

"Mitä näitte siellä?"

"Paljon väkeä", vastasi d'Artagnan kylmästi.

Kuningas huomasi, että muskettisoturi ei tahtonut puhua.

"Kutsuin teidät takaisin, herra kapteeni, lähteäksenne järjestämään
kuntoon asuntoani Nantesissa."

"Nantesissa?" huudahti d'Artagnan.

"Bretagnessa."

"Niin, sire, siinä maakunnassa. Teidän majesteettinne lähtee niin
pitkälle matkalle?"

"Valtiosäädyt kokoontuvat siellä", selitti kuningas. "Minulla on kaksi
vaatimusta esitettävänä, joten tahdon olla paikalla."

"Milloin lähden?" kysyi kapteeni.

"Tänä iltana... huomenna... huomis-iltana -- tehän tarvitsette lepoa."

"Olen levännyt, sire."

"Se on hyvä... No, tämän illan ja huomisen välillä, halunne mukaan."

D'Artagnan kumarsi kuin poistuakseen, mutta lisäsi nähdessään kuninkaan
epäröivän:

"Ottaako teidän majesteettinne hovin mukaanne?"

"Luonnollisesti."

"Niin ollen tarvitsette tietenkin myös muskettisotureita?"

Ja kapteenin läpitunkeva silmäys sai kuninkaan katseen painumaan alas.

"Ottakaa heitä prikaati", vastasi Ludvig.

"Siinäkö kaikki?... Eikö kuninkaalla ole muita määräyksiä minulle
annettavana?"

"Ei... Kah!... On tosiaan!"

"Minä kuuntelen."

"Nantesin linnassa, joka kuuluu olevan kovin hankalan järjestelmän
mukaan rakennettu, ottakaa tavaksenne asettaa muskettisotureita
kaikkien huomattavimpien arvohenkilöiden ovelle, mitä saattueeseeni
kuuluu."

"Huomattavimpien?"

"Niin."

"Siis esimerkiksi herra de Lyonnen ovelle?"

"Niin."

"Herra Letellierin?"

"Niin."

"Herra de Briennen?"

"Niin."

"Ja herra yli-intendentin?"

"Tietenkin."

"Hyvä on, sire. Huomenna olen matkalla."

"Oh, vielä sana, herra d'Artagnan. Nantesissa tapaatte
Gesvresin herttuan, henkivartion kapteenin. Pitäkää huolta, että
muskettisoturinne ovat sijoitetut ennen kuin hänen väkensä saapuu.
Kunniatehtävä kuuluu ensimmäisinä ehtineille."

"Kyllä, sire."

"Ja jos herra de Gesvres kiistäisi etuoikeuttanne?"

"Johan nyt, sire! Hänkö ryhtyisi minulle mukisemaan?"

Muskettisoturi kiepahti rivakasti kannoillaan ja katosi.

-- Nantesiin! -- tuumi hän portaissa. -- Miksei hän uskaltanut suoraan
puhua Belle-Islestä?

Hänen lähtiessään pääportille muuan herra de Briennen apuri juoksi
hänen peräänsä.

"Herra d'Artagnan!" hän sanoi; "anteeksi..."

"Mitä nyt, herra Ariste?"

"Kuningas käski antaa teille tämän maksuosoituksen."

"Teidän kassastanneko nostan rahat?"

"Ei, monsieur, vaan herra de Fouquetin käsivaroista."

Hiukan ihmetellen d'Artagnan luki kahdensadan pistolin maksuosoituksen,
joka oli Ludvigin käsialaa.

-- Kas vain! -- hän tuumi kiitettyään kohteliaasti kirjuria; -- tämä
matka maksatetaan yli-intendentillä! _Mordioux_, siinä hän on ihan
Ludvig XI:n kaltainen! Mutta kyllähän Colbert olisi huikeasti
riemastuksissaan suorittanut nämä kulut omasta rahastostaan!

D'Artagnan ei koskaan jättänyt näytettäessä maksettavaa määräystä
väljähtymään; tälle periaatteelleen uskollisena hän siekailematta lähti
perimään matkavarojaan herra Fouquetilta.




241.

Ehtoollinen.


Yli-intendentti oli epäilemättä saanut kuulla, että oltiin lähiaikoina
lähtemässä Nantesiin, sillä hän antoi ystävilleen jäähyväis-illalliset.
Vilkas hyörinä oli vallannut koko talon, yläkerrasta alakertaan, ja
vateja ja lautasia kantavien palvelijain touhu ja kirjanpitäjäin
toimeliaisuus ennustivat kohdakkoin tapahtuvaa mullistusta rahastossa
ja keittiössä.

Maksuosoitus kädessään d'Artagnan saapui toimistoon, jossa sai sen
vastauksen, että oli myöhäistä nostaa rahoja, kun kassa oli jo
suljettu.

Hän vastasi vain sanoilla: "Kuninkaan käskystä."

Hiukan hämmentyneenä kapteenin vakavasta sävystä kirjanpitäjä selitti,
että se oli kunnioitettava syy, mutta talon tapoja oli myös pidettävä
kunniassa. Senvuoksi hän kehoitti osoituksen omistajaa käväisemään
uudestaan huomenna.

D'Artagnan pyysi saada tavata herra Fouquetia. Virkailija vastasi, että
herra yli-intendentti ei ollenkaan sekaantunut tämänlaatuisiin
yksityisseikkoihin, ja vetäisi riuskasti ovensa kiinni d'Artagnanin
nenän edessä. Tämä oli edeltäpäin aavistanut tempun ja työntänyt
saappaansa oven ja pielen väliin, joten lukitseminen ei käynyt
päinsä ja kirjanpitäjä tapasi itsensä vielä kerran katselemassa
puhuttelijaansa kasvoista kasvoihin. Hän muuttikin sävyään ja sanoi
d'Artagnanille säikähtyneen kohteliaasti:

"Jos monsieur tahtoo puhutella herra yli-intendenttiä, olkaa hyvä ja
menkää odotushuoneisiin; tänne toimistoon ei monseigneur nyt tule."

"Hyvä on! Olisitte sen sanonut!" vastasi d'Artagnan.

"Pihan toisella puolella", neuvoi virkailija hyvillään, kun pääsi
rauhaan.

D'Artagnan astui pihan yli ja joutui palvelijain keskelle.

"Monseigneur ei tällä hetkellä ota vastaan", ilmoitti hänelle eräs
houkkio, joka kantoi päänsä päällä heleänpunaisella tarjottimella
kolmea fasaania ja kahtatoista viiriäistä.

"Sanokaa hänelle", virkkoi kapteeni, pysäyttäen palvelijan tarttumalla
hänen tarjottimensa syrjään, "että täällä on herra d'Artagnan, hänen
majesteettinsa muskettisoturien kapteenipäällikkö."

Palvelija päästi kummastuksen huudon ja hävisi.

D'Artagnan seurasi häntä verkalleen. Hän saapui juuri hyvään aikaan
kohdatakseen odotushuoneessa herra Pélissonin, joka oli hiukan kalpeana
rientänyt ruokasalista tiedustamaan tällaisen vieraan asiaa.

D'Artagnan hymyili.

"Ei mitään ikävää, herra Pélisson, pikku maksuosoitus vain
nostettavana."

"Ah", virkahti Fouquetin ystävä keventyneenä.

Ja hän tarttui kapteenin käteen ja veti hänet mukanaan saliin, missä
hyvä joukko läheisimpiä ystäviä ympäröi huoneen keskelle asetettuun
lepotuoliin vaipunutta yli-intendenttiä. Täällä olivat kokoontuneina
kaikki epikurolaiset, jotka äskettäin Vauxissa olivat tuottaneet
kunniaa herra Fouquetin talolle, älylle ja rahoille.

Ollen enimmäkseen hilpeitä ja helliä tovereita he eivät olleet paenneet
suojelijaansa myrskyn lähetessä, ja taivaan uhkaavista merkeistä
huolimatta, maaperän huojumisesta pelästymättä he olivat täällä
hymyilevinä, auliina, lujina vastoinkäymisessä, kuten olivat olleet
myötäkäymisessäkin mukana.

Yli-intendentin vasemmalla puolella istui rouva de Bellière, hänen
oikealla puolellaan rouva Fouquet, ikäänkuin miehen kahtena
suojelusenkelinä uhmaten maailman tapoja ja mykistäen kaikki
jokapäiväisen sovinnaisuuden vaatimukset, vaaran hetkellä tarjotakseen
hänelle yhtyneitten käsivarsiensa tuen.

Kalpealla ja vapisevalla madame de Bellièrellä oli pelkkiä
kunnioittavia aikeita yli-intendentin puolisoa kohtaan, joka miehensä
kättä pidellen katseli levottomasti ovelle, Pélissonin mentyä noutamaan
d'Artagnania.

Kapteeni astui sisään, aluksi hyvin kohteliaana ja sitten ihaillen, kun
hän pettämättömällä katseellansa sai heti oikean käsityksen tästä
seurueesta.

Fouquet kohottausi nojatuolissaan.

"Suokaa anteeksi, herra d'Artagnan", sanoi hän, "etten ollut teitä
vastaanottamassa, vaikka tulette kuninkaan nimessä."

Ja hän korosti näitä viimeisiä sanoja jonkunlaisella surullisella
lujuudella, joka synnytti pelkoa hänen ystäväinsä sydämissä.

"Monseigneur", vastasi d'Artagnan, "minä saavun luoksenne kuninkaan
nimessä vain pyytämään kahdensadan pistolin maksuosoituksen
suoritusta."

Kaikki katseet kirkastuivat; ainoastaan Fouquetin otsa pysyi pilvessä.

"Ah, monsieur", virkkoi hän, "tekin lähtenette Nantesiin?"

"En tiedä, minne minut lähetetään, monseigneur."

"Mutta ettehän lähde niin joutuin, herra kapteeni", sanoi rouva Fouquet
rauhoittuneena, "ettei teillä olisi aikaa istahtaa hetkiseksi
pöytäämme? Se olisi meille mieluisa kunnia."

"Minulle se olisi hyvin suuri kunnia, madame; mutta valitettavasti
minulla on tosiaan paha kiire, kuten huomaatte siitäkin, että minun on
täytynyt matkarahojeni takia tunkeutua teidän vieraspitojanne
häiritsemään."

"Siihen vastataan kullalla", sanoi Fouquet viitaten
taloudenhoitajalleen, joka heti läksi huoneesta, saatuaan d'Artagnanin
ojentaman maksuosoituksen.

"Oh, maksusta en ollut huolissani", lausui soturi; "tämä on vauras
talo."

Alakuloinen hymy häilähti Fouquetin valjuilla piirteillä.

"Tunnetteko kipua?" kysyi markiisitar.

"Tuleeko taas kohtaus?" huolestui rouva Fouquet.

"Ei mitään, kiitos!" vastasi yli-intendentti.

"Kohtaus?" virkkoi d'Artagnan. "Onko teidän ylhäisyytenne sairas?"

"Olen Vauxin juhlien seurauksena potenut vuorottelevaa kuumetta."

"Ehkä vilustuitte öiseen aikaan luolissa?"

"Ei, ei, sielullinen jännitys vain rasitti liiaksi."

"Liiallinen huolenpitonne kuninkaan hyvästä vastaanotosta", tokaisi la
Fontaine säveästi, ollenkaan aavistamatta, kuinka kipeään seikkaan hän
kajosi.

"Hallitsijansa kohdittelusta ei voi liiaksi huolehtia", huomautti
Fouquet hiljaisesti runoilijalleen.

"Monsieur tarkoitti liiallista innokkuutta", lausui d'Artagnan
suoraluontoisesti ja sydämellisesti. "On totinen tosi, monseigneur,
että vieraanvaraisuutta ei ole koskaan toteutettu niin rajattoman
hartaasti kuin Vauxissa."

Rouva Fouquet antoi kasvojensa selvästi ilmaista, että jos hänen
miehensä olikin kuningasta kohtaan esiintynyt hyvin, ei jälkimmäinen
ollut samalla mitalla palkinnut ministeriänsä. Mutta d'Artagnan tiesi,
mikä hirveä salaisuus tähän vielä kätkeytyi. Se oli tässä seurassa
tunnettu ainoastaan hänelle ja Fouquetille, ja näillä kahdella miehellä
ei ollut toisella valittamisen rohkeutta eikä toisella syyttämisen
oikeutta.

Kapteenille tuotiin rahat, ja hän teki lähtöä, kun Fouquet kohoutuen
otti lasin ja käski ojentaa toisen d'Artagnanille.

"Monsieur", virkkoi hän, "kuninkaan terveydeksi, _mitä tapahtuukin_!"

"Ja teidän terveydeksenne, _mitä tapahtuukin_!" vastasi d'Artagnan
kulauttaen pohjaan..

Näiden pahaenteisten sanojen jälkeen hän tervehti koko seuruetta, joka
nousi jalkeille hänen kannuksiensa kilistessä saappaiden tömisyttämillä
portailla.

"Hetkiseksi luulin, että hän pyrki käsiksi minuun eikä rahoihini",
sanoi Fouquet yrittäen nauraa.

"Teihin!" huudahtivat ystävät; "ja minkätähden, hyvä Jumala?"

"Oh, älkäämme erehtykö asemasta, rakkaat epikurolaisveljet", lausui
yli-intendentti; "minä en tahdo mitään vertailua maailman vaivaisimman
syntisen ja palvelemamme Vapahtajan kesken, mutta tarjosihan hänkin
eräänä päivänä ystävilleen Ehtoolliseksi nimitetyn aterian, joka
muodostui sellaiseksi jäähyväistilaisuudeksi kuin meillekin nyt tämä
hetki."

Joka taholta kuului murheellisen vastaväitteen huudahduksia.

"Sulkekaa ovet", käski Fouquet, ja palvelijat poistuivat. "Hyvät
ystävät", jatkoi ministeri ääntänsä alentaen, "mitä minä olin ennen ja
mitä olen tänään? Ajatelkaa eroa. Minunlaiseni mies vaipuu alas jo
yksinään sillä, että hän ei enää nosta ylös päätänsä; mutta mitä
sanotaankaan, jos joudun suoranaisesti halvennettavaksi? Minulla ei ole
enää varoja, ei luottoa, ei enää muuta kuin voimallisia vihamiehiä ja
voimattomia ystäviä, ja tunnen tuhoni uhkaavan ihan lähellä."

"Hei", huudahti Pélisson kiivaasti, "koska paljastatte asemanne noin
avoimesti, niin meidänkin tulee olla suorapuheisia. Niin, te olette
syöksymässä perikatoon, mutta vielä voitte pahimman välttää.
Ensiksikin, paljonko meillä vielä kaikkiaan on rahoja jäljellä?"

"Seitsemänsataatuhatta livreä", ilmoitti taloudenhoitaja.

"On leipään", jupisi rouva Fouquet.

"Hevosia vain", sanoi Pélisson, "ja paetkaa."

"Minne lähtisin?"

"Sveitsiin, Savoijiin, minne hyvänsä Ranskan rajan taakse."

"Jos hänen ylhäisyytensä pakenee", huomautti markiisitar, "niin hänen
sanotaan säikkyneen syyllisyyttään."

"Sanotaan enemmänkin, -- väitetään minun vieneen mukanani vähintään
kaksikymmentä miljoonaa."

"Me kirjoitamme muistelmia maineenne puhdistamiseksi", lupasi la
Fontaine; "paetkaa."

"Minä jään", päätti Fouquet; "enkähän toki ole ihan vailla turvaa."

"Sinulla on Belle-Isle!" huudahti abbé Fouquet.

"Ja sinne minun sopiikin mukavasti poiketa Nantesin matkalta", sanoi
yli-intendentti; "malttia siis, malttia!"

"Mutta mitä vaaroja onkaan väijymässä sitä ennen!" huoahti rouva
Fouquet.

"Niin, sen kyllä tiedän", vastasi ministeri; "mutta minkä sille mahtaa?
Kuningas on antanut minulle kutsun säätykokoukseen. Tietysti hän siten
suunnittelee häviötäni; mutta minun ei sovi ilmaista mitään
levottomuutta."

"No, hei, minä olen keksinyt apukeinon", huudahti Pélisson. "Te
lähdette tosiaan Nantesiin, mutta ystävien keralla, omissa vaunuissanne
Orléansiin asti ja sieltä omalla jokialuksella Nantesiin, aina valmiina
puolustautumaan hyökkäykseltä ja väistämään, jos teitä uhataan. Te
otatte siis mukaan käteiset rahanne kaikkien mahdollisuuksien varalta,
ja pakoretkelläkin ollen te vain noudatatte kuninkaan tahtoa. Tämän
matkasuunnitelman varassa te pääsette jokisuuhun milloin haluatte,
siitä merelle, Belle-Islelle, ja sieltä teillä on vapaa pääsy edelleen
kuten kotkalla, joka pesästään häirittynä häipyy avaruuteen."

Pélissonin sanoja tuettiin yksimielisellä hyväksymisellä.

"Niin, tee siten", sanoi rouva Fouquet miehelleen.

"Tehkää niin", kehoitti rouva de Bellière.

"Tehkää! Tehkää!" huusivat kaikki ystävät.

"Kyllä teenkin", myöntyi Fouquet.

"Tänä iltana!"

"Tunnin kuluessa!"

"Aivan heti", lupasi ministeri.

"Seitsemälläsadallatuhannella livrellä luot muualla uuden omaisuuden",
arveli abbé Fouquet. "Mikä meitä estää varustamasta kuntoon
kaappaaja-aluksia Belle-Islellä?"

"Ja tarpeen tullen retkeilemme keksimään uuden maanosan", lisäsi la
Fontaine innostuttavien suunnitelmani päihdyttävänä.

Koputus ovelta keskeytti tämän ilahtuneen ja toiveikkaan hälinän.

"Kuninkaan sanansaattaja!" huusi juhlamenojen ohjaaja.

Syntyi syvä hiljaisuus, ikäänkuin tuo tietymätöin sanoma olisi tuntunut
vastaukselta äsken heränneihin suunnitelmiin. Jokainen odotti, mitä
talon isäntä tekisi; tämä kärsi parhaillaan kuumekohtauksesta,
helmeilevä hiki otsallaan.

Fouquet siirtyi työhuoneeseensa vastaanottamaan hänen majesteettinsa
viestiä. Pitosalissa oli hiljaisuus niin hisahtamaton, että
rahaministerin kuultiin vastaavan lähetille:

"Hyvä on, monsieur."

Ääni oli kuitenkin väsymyksestä sorruksissa ja värähteli liikutuksesta.

Kotvasen kuluttua Fouquet kutsutti Gourvilleä, joka yleisen jännityksen
tarkkaamana poistui salista.

Viimein ilmestyi ministeri itse takaisin ystäväpiiriinsä, mutta
vastikään kalpeat ja riutuneet kasvot olivat nyt käyneet harmahtaviksi
ja vääristyneet piirteiltänsä. Elävänä aaveena hän asteli esiin
ojennetuin käsivarsin, kuivunein huulin, niinkuin haamu, joka tulee
tervehtimään elämässään tuntemiansa kumppaneita.

Tämä ilmestys sai jokaisen nousemaan, ja parahtaen he riensivät
Fouquetin luo. Pélissoniin katsoen tämä nojasi puolisoonsa ja puristi
markiisitar de Bellièren kylmää kättä.

"No niin!" kuului hänen huuliltaan ääni, jossa ei ollut mitään
inhimillistä.

"Mitä on tapahtunut, hyvä Jumala?" hätäiltiin.

Fouquet avasi oikean kätensä, joka oli kosteana puristunut nyrkkiin;
kammostuneena Pélisson sieppasi siitä paperin ja luki kuninkaan
käsialalla kirjoitetut rivit:

    'Rakas herra Fouquet, antakaa meille hallussanne olevista
    jäännösvaroistamme seitsemänsataatuhatta livreä, jonka
    summan tarvitsemme tänään matkaamme varten.

    Ja kun tiedämme, että te ette ole hyvässä voinnissa,
    rukoilemme Jumalaa tervehdyttämään teidät ja pitämään
    teidät pyhässä suojeluksessaan.

    Tämä kirje käy kuitista.

                                             Ludvig.'

Kauhistunut sorina kiersi salia.

"No, miten menettelette tämän kirjeen suhteen?" huudahti Pélisson.

"En mitenkään enää, kun olen sen saanut."

"Mutta..."

"Kun olen sen saanut, Pélisson, niin olenhan sen maksanut", selitti
yli-intendentti, ja hänen yksinkertainen ylevyytensä järkytti jokaisen
sydäntä.

"Sinä maksoit?" huudahti rouva Fouquet epätoivoisesti. "Me olemme siis
aivan häviöllä!"

"No, no, älkäämme enää tuhlatko sanoja", tokaisi Pélisson. "Rahojen
jälkeen henki. Ratsaille, monseigneur, pian ratsaille!"

"Jättäen meidät?" huusivat molemmat naiset yhtaikaa, huumeissaan
tuskasta.

"Kah, monseigneur, pelastautuessanne te pelastatte meidät kaikki.
Ratsaille!"

"Mutta hän ei kykene pysymään satulassa! Näettehän."

"Oh, jos hän oikein harkitsee aseman täpäryyttä..." väitti rivakka
Pélisson.

"Olette oikeassa", mutisi Fouquet.

"Monseigneur, monseigneur!" huusi Gourville noustessaan portaita neljä
askelmaa kerrallaan; "monseigneur!"

"No, mitä nyt?"

"Minä saatoin käskynne mukaan kuninkaan lähettiä rahoineen..."

"Niin?"

"Ja Palais-Royalin aukiolla huomasin..."

"Hengähdä hiukan, hyvä ystävä, -- sinä ihan tukehdut."

"Mitä huomasitte?" tiukkasivat ystävät kiihkeinä.

"Näin muskettisoturien nousevan ratsaille", läähätti Gourville.

"Hei, nyt ei todella ole hetkeäkään hukata", huudettiin ympärillä.

Rouva Fouquet ryntäsi portaille huutaen tuomaan pihalle hevosensa.
Markiisitar kiirehti sieppaamaan hänet syliinsä ja sanoi hänelle:

"Madame, hänen pelastuksensa tähden, älkää millään tavoin hätääntykö
älkääkä ajatelko lähteä mukana."

Pélisson juoksi toimittamaan vaunuvaljakon valmiiksi. Tällävälin
Gourville kokosi hattuunsa mitä kultaa ja hopeaa kyynelehtiviltä ja
säikkyneiltä ystäviltä liikeni viimeisenä uhrina, köyhyyden hartaana
almuna onnettomuudelle.

Tuettuna ja puolittain kannettuna yli-intendentti suljettiin
kuomivaunuihin. Gourville nousi ajopukille ja tarttui ohjaksiin;
Pélisson piteli pyörtynyttä talonrouvaa.

Markiisitar de Bellière oli voimakkaampi ja saikin siitä palkintonsa,
Fouquetin viimeisen suudelman.

Pélissonin oli helppo selittää ympäristölle tämän pikaisen lähdön
syyksi kuninkaan määräys, joka kutsui ministerit Nantesiin.




242.

Colbertin vaunuissa.


Kuten Gourville oli nähnytkin, kuninkaan muskettisoturit olivat tosiaan
jo samana iltana nousseet ratsaille ja seuranneet kapteeniansa.
Saadakseen matkata paremmassa rauhassa tämä kuitenkin pian siirsi
osastonsa päällikkyyden eräälle luutnantilleen ja läksi omalle
taholleen kievarihevosilla, kehoitettuaan miehiänsä joutumaan rivakasti
perille. Parhaallakaan uutteruudella nämä eivät kuitenkaan voineet
päätyä Nantesiin ennen häntä.

Croix-des-Petits-Champs-katua pitkin oikaistessaan hänellä oli aikaa
panna merkille muuan seikka, joka antoi hänelle paljon ajattelemisen
aihetta. Hän nimittäin huomasi herra Colbertin astuvan ulos
asunnostaan, noustakseen vaunuihin, jotka odottelivat portilla.
Vaunuista pisti d'Artagnanin silmään kaksi naisenpäähinettä, ja
tietysti hänen piti tietää, keitä nämä suojasivat. Saadakseen heistä
vilahduksen, he kun istuivat selin kyyryssä, hän suuntasi ratsunsa
viistämään niin läheltä vaunuja, että hänen suppilosaappaansa tölmäsi
nahkasuojustimeen, tärähdyttäen koko vaunuja. Säikähtäneistä istujista
toinen kirahti nuoren naisen äänellä ja toinen päästi manauksen, jossa
kapteeni tunsi viidenkymmenen vuoden topakan riuskeuden. Kumartuneet
päät kohosivat, ja ratsastajan joutuisa silmä keksi rouva Vanelin ja
Chevreusen herttuattaren, näiden ehtimättä tuntea häiritsijäänsä, joka
oli karauttanut tiehensä naisten juuri puhjetessa nauruun pelästyksensä
johdosta ja sydämellisesti puristaessa toistensa käsiä.

-- Kas vain! -- tuumi d'Artagnan; -- vanha herttuatar ei ole
ystävyyssuhteissaan enää niin vaatelias kuin ennen: hän mielistelee
Colbertin lemmittyä! Herra Fouquet-parka! Tämä ei hänelle ennusta
mitään hyvää.

Herra Colbert asettui vaunuihinsa, ja tämä jalo kolmikko suuntasi
kulkunsa varsin vitkallisesti Vincennesin metsää kohti.

Matkalla rouva de Chevreuse antoi rouva Vanelin poiketa vaunuista hänen
aviomiehensä luo ja jäi kahden kesken Colbertin kanssa pitkittämään
ajoa, haastellen samalla asioista. Kunnon herttuattarella oli ehtymätön
keskustelun lahja, ja kun hän aina puhui lähimmäistä vahingoittaakseen
ja itseänsä hyödyttääkseen, säilyi hänellä puhelun intokin väsymättömän
vilkkaana.

Hän aloitti kuvaamalla Colbertin suuruutta vastaisena pääministerinä ja
lupasi silloin koota uuden yli-intendentin puolelle kaiken vanhan
aateliston. Sitten hän kysyi seuralaisensa mielipidettä siitä, minkä
verran la Vallièren oli suvaittava saada vaikutusvaltaa. Hän kiitti ja
laittoi vieruskumppaniansa, sai hänet päästään pyörälle. Hän vihjaili
tälle niin monia salaisuuksia, että Colbert hetkiseksi pelkäsi
joutuneensa ihan paholaisen kanssa tekemisiin. Herttuatar osoitti
hänelle välillisesti, että hän piti vallassaan tämänpäiväistä Colbertia
niinkuin oli vallinnut eilistä Fouquetia. Ja kun intendentti
yksinkertaisesti kysyi häneltä, mistä syystä hän niin vihasi
yli-intendenttiä, vastasi vanha vehkeilijätär:

"Minkätähden te itse vihaatte häntä?"

"Madame", selitti Colbert, "politiikassa voivat järjestelmän
eroavaisuudet tuottaa vastakohtaisuutta miesten kesken. Herra Fouquet
on minusta näyttänyt kehittävän sellaista järjestelmää, joka vastustaa
kuninkaan todellisia etuja."

Vanha rouva keskeytti hänet:

"Enpä enää puhukaan teille herra Fouquetista. Kuninkaan matka Nantesiin
tekee sen tarpeettomaksi. Herra Fouquet on minulle mennyttä miestä, ja
teille samaten."

Colbert ei vastannut mitään.

"Nantesista palatessaan", jatkoi herttuatar, "kuningas -- nykyään vain
veruketta etsien -- huomaa valtiosäätyjen esiintyneen pahasti, tehneen
liian vähän uhrauksia. Säädyt sanovat, että verot ovat liian raskaita
ja että valtionvarain hoito on saattanut maan rappiotilaan. Kuningas
käy käsiksi yli-intendenttiin, ja silloin..."

"Ja silloin?" tiedusti Colbert.

"Oh, hän joutuu silloin julkiseen epäsuosioon. Eikö se ole teidänkin
mielipiteenne?"

Colbert loi herttuattareen silmäyksen, joka tuntui lausuvan: -- Jos
Fouquet joutuu ainoastaan epäsuosioon, niin se ei ole teidän vikanne.

"On tietysti välttämätöntä", kiirehti rouva de Chevreuse huomauttamaan,
"että teidän asemanne on aivan selvillä, herra Colbert. Näettekö ketään
kuninkaan ja itsenne välissä Fouquetin kukistamisen jälkeen?"

"En käsitä", kierteli toinen.

"Ymmärrätte minua piankin. Mihin teidän kunnianhimonne tähtää?"

"En ole kunnianhimoinen."

"Hyödytöntä sitten on suistaa vallasta yli-intendenttiä. Turhaa
vaivaa."

"Minulla on ollut kunnia huomauttaa teille, madame..."

"Niin, kyllä, kuninkaan edun harrastuksesta; mutta puhukaamme toki
omastannekin."

"Minun etunani on kunnostautua hänen majesteettinsa asioissa."

"No, suoraan kysyen, tuhoatteko herra Fouquetin vai ettekö? Vastatkaa
jo kiertelemättä."

"Minä en tuhoa ketään, madame."

"En sitten ymmärrä, minkätähden olette niin kalliista hinnasta ostanut
minulta ne herra Mazarinin kirjeet. En enää käsitä, miksi näytittekään
niitä kuninkaalle."

Colbert katseli herttuatarta hämmästyneenä ja lausui väkinäisesti:

"Madame, vielä vähemmän minä kykenen käsittämään, että te niistä rahat
saatuanne moititte minua ostokseni huonosta käyttämisestä."

"Pitäähän edes tahtoa halunsa mukaisesti, jollei kykenisikään siihen,
mitä tahtoo", sanoi vanha herttuatar.

"Siinä sitä ollaan", virkahti Colbert tämän heltymättömän
johdonmukaisuuden voittamana. "Ette kykene, -- mitä? Sanokaa."

"Tunnustan, etten tosiaan pysty tekemään kuninkaan luona eräitä
vaikutuksia tehottomiksi."

"Ja ne taistelevat herra Fouquetin puolesta? Mitä voimia ne ovat?
Malttakaahan, minä autan teitä arvaamisella."

"Tehkää se."

"La Vallière?"

"Oh, hänellä ei ole suurtakaan merkitystä, hän kun ei tunne asioita
eikä ole toimekas luonteeltaan. Herra Fouquet on häntä kyllä
mielistellyt."

"Rahaministeriä puolustaessaan hän siis helposti tulisikin syyttäneeksi
itseään, eikö niin?"

"Kaiketikin."

"Sanoistanne päättäen oli toinenkin vaikutus tuntumassa?"

"Huomattavasti."

"Leskikuningattaren välitys kenties?"

"Niin, hänen majesteettinsa leskikuningatar tuntee herra Fouquetia
kohtaan heikkoutta, joka osoittautuu varsin haitalliseksi hänen
pojalleen."

"Älkää luulko niin", virkkoi vanha rouva hymyillen.

"Kah, olenhan sitä niin useasti kokenut!" vakuutti Colbert
epäuskoisesti.

"Entiseen aikaan?"

"Vielä ihan äskenkin, madame, -- Vauxissa. Hän se pidätti kuninkaan
vangituttamasta herra Fouquetia."

"Ihminen ei ole ainiaan samaa mieltä, herra intendentti. Mitä
kuningatar on saattanut tahtoa hiljakkoin, se ei kenties enää tänään
ole hänen kantansa."

"Kuinka niin?" kysyi Colbert ihmeissään.

"Syyn selittäminen ei kuulu tähän."

"Se on päinvastoin hyvin tärkeätä, sillä jos olisin varma siitä, etten
pahastuttaisi hänen majesteettiaan leskikuningatarta, en enää ollenkaan
arvelisi."

"No, olettehan kaiketi tekin kuullut puhuttavan suuresta
salaisuudesta?"

"Salaisuudesta?"

"Sanokaa sitä miksi hyvänsä. No, leskikuningatar kammoaa kaikkia niitä,
jotka ovat tavalla tai toisella olleet osallisia asian ilmituloon, ja
niihin tietysti kuuluu herra Fouquet."

"Voisi siis olla varma leskikuningattaren myöntymyksestä?" sanoi
Colbert.

"Tulinhan juuri hänen majesteettinsa luota, ja hän vakuutti minulle
sitä."

"Kai sitten, madame."

"Minulla on enemmänkin takeita: tunnette ehkä herra Fouquetin
lähimmistä ystävistä erään herra d'Herblayn, joka muistaakseni on
piispa?"

"Vannesin piispa."

"No, leskikuningatar tavoittaa tarmokkaasti kiinni tuota herra
d'Herblayta, joka niinikään tuntee sen salaisuuden."

"Vai niin!"

"Niin tarmokkaasti, että jos hänet ilmoitettaisiin kuolleeksikin,
tahdottaisiin pää vakuudeksi siitä, että se ei puhuisi."

"Haluaako leskikuningatar sitä?"

"Siitä on nimenomainen määräys annettu."

"Herra d'Herblayta siis etsiskellään, madame?"

"Oh, tiedämmehän kyllä hyvin, missä hän on."

Colbert katseli herttuatarta.

"Sanokaa, madame."

"Hän on Belle-Isle-en-Merillä."

"Herra Fouquetin alueella?"

"Niin juuri."

"Hänet siepataan!"

Oli herttuattaren vuoro hymyillä.

"Älkää uskoko sitä kovin helpoksi", varoitti hän; "hänen kiinniottoansa
ei kannata mennä lupaamaan."

"Kuinka niin, madame?"

"Herra d'Herblay ei ole niitä miehiä, jotka korjataan talteen milloin
vain mieli tekee."

"Hän on muka ilmetty kapinallinen?"

"Oh, me edellisen sukupolven niskuripuolueen edustajat olemme kaiken
ikämme esiintyneet kapinoitsijoina, ja kuitenkin näette, että meitä ei
ole siepattu kiinni, vaan että me päinvastoin auttelemme muiden
sieppaamisessa."

Colbert tähtäsi vanhaan herttuattareen säikkyneen silmäyksen, mutta
lausui melkein ylvään lujasti:

"Ei ole enää se aika, jolloin alamaiset voittivat kunniasijoja
sotimisella Ranskan kuningasta vastaan. Jos herra d'Herblay uhkaa
valtakunnan turvallisuutta, niin hän kuolee mestauslavalla. Olkoon se
jollekulle mieleen tai ei, se ei merkitse meille paljonkaan."

Tämä Colbertin suussa harvinainen _meille_ pani herttuattaren
kotvaseksi miettimään. Ihmeekseen hänen täytyi tunnustaa nousevalla
valtiomiehellä olevan enemmän luontumusta suuruuteen kuin hän oli
ottanut lukuun.

Colbert oli saanut takaisin ylemmyytensä keskustelussa ja tahtoi sen
säilyttääkin.

"Te pyydätte minun toimintaani tuon herra d'Herblayn vangitsemiseksi,
madame?" virkkoi hän.

"Minäkö? En pyydä teiltä mitään."

"Luulin vain, madame; mutta olkoon sinänsä, koska erehdyin. Kuningas ei
ole vielä puhunut asiasta mitään."

Herttuatar pureskeli kynsiään.

"Ja kehno saalishan tuommoinen piispa olisikin!" jatkoi Colbert.
"Tuskinpa kannattaisi minun puuttua puuhiin pikku juonittelijan
tähden."

Herttuattaren viha paljastui.

"Leskikuningatarhan pitää häntä tärkeänä", sanoi hän, "ja tietysti
hänen majesteetillaan on perusteita käsitykseensä. Ja onhan herra
d'Herblay epäsuosioon joutuvan mahtimiehen ystävä."

"Hoo, sehän ei itsessään vaikuta asiaan!" arveli Colbert. "Ainoastaan
kuninkaan vihollista voisi tavoittaa voimakeinoilla. Tämä tuntunee
teistä ikävältä?"

"En sano mitään."

"Te tahdotte nähdä hänet teljetyksi vankilaan, Bastiljiin esimerkiksi?"

"Uskon salaisuuden olevan paremmassa kätkössä Bastiljin muurien takana
kuin Belle-Islen varustuksissa."

"Voinhan puhua asiasta kuninkaan kanssa hänen esittääkseen kantansa."

"Sitä selitystä odotellessanne Vannesin piispa livahtaa tiehensä,
monsieur. Minä tekisin samaten."

"Minne hän pakenisi! Eurooppa on meidän puolellamme."

"Hän kyllä aina löytää turvansa, monsieur. Näkee hyvin, että te ette
tiedä, mikä hän oikein on miehiään. Te ette tunne herra d'Herblayta,
te ette ole tuntenut Aramista. Hän oli yksi niistä neljästä
muskettisoturista, jotka edesmenneen kuninkaan aikana vapisuttivat
kardinaali Richelieuta ja holhoushallituksen päivinä tuottivat suurinta
huolta hänen ylhäisyydelleen de Mazarinille."

"Mutta miten hän selviytyisi, ellei hänellä ole ihan omaa valtakuntaa,
madame?"

"Jos hän pelastuakseen tarvitsee valtakunnan, monsieur, niin hänellä on
sekin määrättävissään."

"Mutta kun kerran osoitatte niin suurta harrastusta hänen
pakohankkeensa ehkäisemiseksi, niin voinhan pitää huolta siitä, että
hän ei pääse mihinkään."

"Belle-Isle on linnoitettu, herra Colbert, ja juuri hänen
suunnitelmiensa mukaan."

"Vaikka hän ryhtyisi Belle-Islea puolustamaankin, ei se silti ole
valloittamaton, ja jos Vannesin arvoisa piispa saarretaan sinne, on hän
mennyttä miestä, madame."

"Saatte olla aivan varma siitä, monsieur, että leskikuningatar tuntee
syvää kiitollisuutta kaikesta innosta, jota hänen asiassaan osoitatte,
ja toimittaa teille siitä suurenmoisen hyvityksen. Mutta mitä saan
hänelle siis sanoa toimenpiteistänne tuon miehen suhteen?"

"Että minä otatan hänet kiinni millä hinnalla hyvänsä ja suljetan hänet
sellaiseen tyrmään, mistä ei kuulu hisaustakaan maailmalle."

"Hyvä on, herra Colbert; voimme nyt sanoa, että olemme tästä hetkestä
alkaen tehneet vankan liiton, te ja minä, ja että minä olen kaikin
puolin teidän käytettävissänne."

"Minä päinvastoin asetun teidän palvelukseenne, madame. Eikö tuo ritari
d'Herblay oikeastaan ole Espanjan vakoojia?"

"Parempikin."

"Salainen lähettiläs?"

"Arvatkaa vielä korkeammalta."

"Malttakaas... kuningas Filip III on kiihkomielinen, -- olisiko hän...
Filip III:n rippi-isä?"

"Vielä korkeammassa asemassa."

"_Mordieu_!" huudahti Colbert elähtyen kiroamaan hienon rouvan kuullen,
leskikuningattaren vanhan ystävän seurassa; "hän on siis jesuiittien
kenraali?"

"Nyt taisitte osata oikeaan", vastasi herttuatar.

"Hohoi, madame, siinä tapauksessa se mies syöksee meidät kaikki tuhoon,
ellemme me ennätä edelle, ja siinä onkin pidettävä kiirettä!"

"Se oli minun mielipiteeni, monsieur, mutta en rohjennut sitä teille
lausua."

"Ja meidän onnemme oli, että hän suuntasi hyökkäyksensä valtaistuinta
vastaan eikä käynyt välittömästi meidän kimppuumme."

"Mutta painakaa mieleenne, herra Colbert, että herra d'Herblay ei
koskaan lannistu ja että hän yrityksensä rauettua aloittaa uudestaan.
Jos häneltä on tilaisuus oman kuninkaan luomiseen mennyt pilalle, niin
hän ennemmin tai myöhemmin nostattaa toisen, jonka pääministeriksi te
varmastikaan ette tule."

Colbert rypisti uhkaavasti silmäkulmiaan.

"Uskon vankilan järjestävän tämän asian meitä molempia tyydyttävällä
tavalla, madame", hän sanoi.

Herttuatar hymyili.

"Jos tietäisitte", hän huomautti, "kuinka monta kertaa Aramis on
päässyt vankilasta!"

"Oh", vakuutti Colbert, "kyllä pidämme varalla, ettei hän tällä kertaa
enää jätä sitä asuntoa."

"Mutta ettekö siis kuunnellut, kun vastikään sanoin hänen kuuluvan
niihin neljään voittamattomaan, joita Richelieu pelkäsi? Ja silloin ei
muskettisoturien yhtymällä ollut nykyisiä etujaan: rahoja ja
kokemusta."

Colbert puri huultansa.

"Luovumme vankilan ajatuksesta", hän sanoi hiljaa. "Toimitamme säilyn,
josta voittamatonkaan ei ilmesty esiin!"

"Hyvä on, liittolaisemme!" kiitti herttuatar. "Mutta alkaapa jo olla
myöhä; emmekö lähdekin kotiin?"

"Sitä mieluummin, madame, kun minulla on valmistuksia tehtävinä,
lähteäkseni kuninkaan matkalle."

"Pariisiin!" huusi herttuatar ajajalle.

Vaunut kääntyivät Saint-Antoinen esikaupunkia kohti, kun nyt oli
syntynyt sopimus, joka määräsi kuoleman omaksi Fouquetin viimeisen
esitaistelijan, Belle-Islen viimeisen puolustajan, Marie Michonin
aikaisimman ystävän ja herttuattaren uusimman vihollisen.




243.

Kaksi jokialusta.


D'Artagnanin juuri päästyä taipaleelle Fouquetkin oli matkalla, ja
hänen ystäviensä harras huolenpito lisäsi hänen joutuisuutensa
kaksinkertaiseksi.

Tämän retken tai oikeammin sanoen paon ensimmäisiä hetkiä häiritsi
alituinen pelko, aiheenaan kaikki pakolaisen takana huomatut
ratsastajat ja ajopelit. Sillä eihän ollut otaksuttavaa, että Ludvig
XIV, jos hän tahtoi päästä tähän saaliiseen käsiksi, salli hänen
livahtaa rauhassa tiehensä. Nuori leijona oli jo haistanut riistan, ja
hänellä oli kyllin kiihkeitä ajokoiria käytettävissään.

Mutta vähitellen kaikki huolestus haihtui. Kiirehtimisellään
yli-intendentti sai niin paljon etumatkaa, että todennäköisesti kukaan
ei kyennyt häntä enää saavuttamaan. Menettely, johon ystävät olivat
saaneet hänet ryhtymään, näytti perin luontevalta. Lähtihän hän
Nantesiin kuningasta tapaamaan, ja matkan ripeyskin vain todisti hänen
intoaan.

Hän saapui menehdyksissä, mutta rauhoittuneena Orléansiin,
missä edeltäpäin ratsastaneen kuriirin toimesta löysi soman
kahdeksansoutuisen aluksen odottamassa. Nämä gondolin muotoiset,
leveähköt ja raskaanlaiset jokipurret sisälsivät pienen ylimmän
laivankannen tapaan katetun suojan ja peräpäässä telttakajuutan; niillä
hoidettiin siihen aikaan liikennettä Orléansin ja Nantesin välillä
Loire-virtaa pitkin. Tämä meidän päivinämme pitkä matka tuntui silloin
miellyttävämmältä ja mukavammalta kuin ison valtatien kievarikyyti
pienillä ratsuhevosilla tai kehnoissa, tärskyvissä vaunuissa.

Fouquet astui purteen, joka lähti heti liikkeelle. Tietäen, että heillä
oli kunnia kuljettaa raha-asiain yli-intendenttiä, soutajat ponnistivat
parhaansa mukaan, sillä taikasana _raha-asiat_ sai heidän silmissään
kangastamaan hyvän palkkion, jonka he tahtoivat osoittaa
ansainneensakin. Alus kiiti Loiren laineilla. Oli mitä ihanin ilma;
nouseva aurinko purppuroi maisemat, esittäen joen kaikessa kuulakassa
kirkkaudessaan. Virta ja soutajat kuljettivat Fouquetia niinkuin siivet
kantavat lintua. Hän saapui Beaugencyn edustalle ilman mitään
vastuksia.

Fouquet toivoi pääsevänsä kaikkein ensimmäisenä Nantesiin. Siellä hän
tapaisi huomattavat arvohenkilöt ja hankkisi itselleen tukea
valtiopäiväin tärkeimmistä jäsenistä. Hän tekisi itsensä
välttämättömäksi, mikä niin ansiokkaalle miehelle oli helppoa, ja
viivyttäisi onnettomuutta, ellei kykenisikään sitä kokonaan torjumaan.

"Sitäpaitsi", puhui hänelle Gourville, "Nantesissa arvaatte tai
arvaamme vihollistenne aikeet. Pidämme hevoset varalla pujahtaaksemme
sokkeloiseen Poitouhun, aluksen varattuna purjehtimaan merelle. Ja kun
kerran olette ulapalla, tarjoo Belle-Isle teille koskemattoman
turvasataman. Näettekin muuten, että kukaan ei teitä vaani, että kukaan
ei meitä seuraa."

Tuskin oli hän lopettanut lauseensa, kun keksittiin etäällä joen mutkan
takana myötävirtaan viilettävän mahtavan aluksen takila. Tämän
jokialuksen nähdessään Fouquetin soutajat päästivät kummastuksen
huudon.

"Mikä on?" kysyi Fouquet.

"On ihan ihme ja kumma, monseigneur", vastasi aluksen päällikkö, "että
tuo pursi kiitää kuin myrskytuuli."

Gourville hätkähti ja nousi yläkannelle paremmin nähdäkseen.

Fouquet ei hievahtanut, mutta hän sanoi Gourvillelle hillityn
epäluuloisena:

"Katsohan toki, mitä se on, ystäväiseni."

Alus oli juuri ehtinyt esille polvekkeen takaa. Se liukui niin
nopeasti, että sen vanaveden nähtiin kimaltelevan valkoisena
kuohujuovana auringonsäteissä.

"Onpas se vauhtia!" hoki laivuri; "on totta vieköön! Kai siitä
maksetaan hyvin. En luullut", lisäsi hän, "että puuairot voisivat
kiidättää vinhemmin kuin omamme; mutta toisin nuo tuolla todistavat
minulle."

"Mikäs siinä!" huudahti eräs soutajista. "Heitä on kaksitoista ja meitä
vain kahdeksan."

"Kaksitoista!" ihmetteli Gourville. "Kaksitoista soutajaa? Mahdotonta!"

Kahdeksaa useampaa soutajaa ei jokialuksessa ollut koskaan
edes kuningas käyttänyt. Tämä kunnia oli osoitettu herra
yli-intendentillekin pikemmin kiireen vuoksi kuin arvonannosta.

"Mitä se merkitsee?" sanoi Gourville, yrittäen eroittaa jo näkyvän
telttakatoksen alta matkustajat, joita tarkinkaan silmä ei vielä olisi
voinut tuntea.

"On maar niillä hoppu, sillä kuningas se ei ole", tuumasi laivuri.

Fouquetia puistatti.

"Mistä näette, että se ei ole kuningas?" kysyi Gourville.

"Ensiksikin siitä, että heillä ei ole valkoista liljalippua, jota
kuninkaan laiva aina käyttää."

"Ja kuningas siellä ei voi tulla siitäkään syystä, Gourville",
huomautti herra Fouquet, "että hänen majesteettinsa oli vielä eilen
Pariisissa."

Gourville vastasi yli-intendentille katseella, joka merkitsi: --
Olittehan siellä itsekin.

"Ja mistä näkee, että heillä on kiire?" hän lisäsi voittaakseen aikaa.

"Siitä, monsieur", selitti aluksen päämies, "että niiden on täytynyt
lähteä paljon myöhemmin meitä ja että ne kuitenkin ovat jo
kintereillämme."

"Noh", virkkoi Gourville, "mistä tiedätte, että he eivät ole lähteneet
vasta Beaugencystä tai Niortista?"

"Emme ole nähneet mitään noin vankkaa purtta ainakaan tällä puolen
Orléansin. Sen täytyy tulla sieltä, monsieur, ja se pitää kiirettä."

Herra Fouquet ja Gourville vaihtoivat silmäniskun. Laivuri huomasi
tämän levottomuuden. Gourville kiirehti kääntämään asian toiseksi.

"Joku ystävä", sanoi hän, "joka on lyönyt vetoa saavansa meidät kiinni.
Voittakaamme veto, älkäämmekä antako itseämme tavoittaa."

Laivuri avasi suunsa vastatakseen, että se oli mahdotonta, mutta
silloin Fouquet lausui ylväästi:

"Jos joku tahtoo meidät saavuttaa, antakaamme hänen tulla."

"Voisi koettaa, monseigneur", ehdotti laivuri arasti. "Hei, pojat,
tarmokkaasti! Antakaa uida!"

"Ei", esti Fouquet, "pysähdyttäkää päinvastoin kokonaan."

"Mielettömyyttä, monseigneur", keskeytti Gourville kumartuen
kuiskaamaan hänen korvaansa.

"Pysähdyttäkää kokonaan!" toisti Fouquet.

Kahdeksan airoa kääntyi huopaamaan, ja alus seisahtui äkkiä.

Toisen aluksen kahdeltatoista soutajalta tämä liike jäi aluksi
huomaamatta, sillä he kiidättivät purttaan niin vimmatusti, että se
tuotapikaa saapui musketinkantaman päähän. Fouquet näki huonosti,
päivän kilo häikäisi Gourvillen silmiä; ainoastaan laivuri tottuneella,
luonnonvoimia vastaan kamppaillessa terästyneellä katseellaan eroitti
selvästi naapurialuksen matkustajat.

"Minä näen ne!" huudahti hän. "Niitä on kaksi."

"Minä en näe mitään", sanoi Gourville.

"Kyllä heidät pian eroitatte; muutamat aironvedot tuovat heidät
kahdenkymmenen askeleen päähän meistä."

Mutta laivurin ennustus ei toteutunut; jäljessä tuleva alus matki
Fouquetin käskemää liikettä, ja sensijaan että olisi saavuttanut
otaksutut ystävänsä se rutosti pysähtyi keskelle virtaa.

"Tätä en enää ollenkaan käsitä!" päivitteli laivuri.

"Enkä minä", yhtyi Gourville.

"Te, joka näette niin hyvin sen matkustajat", puuttui puheeseen
Fouquet, "koettakaa heitä hiukan kuvailla meille, kippari, ennenkuin
ajaudumme heistä liian loitolle."

"Luulin nähneeni heitä kaksi", vastasi mies, "mutta telttakatoksen alla
onkin enää vain yksi."

"Millainen hän on?"

"Ruskea, harteva, lyhytkaulainen mies."

Pilvenhattara liukui sinitaivaalla ja verhosi tällä hetkellä auringon.

Gourville, joka yhä tähysteli suojaten kädellään silmiänsä, kykeni
eroittamaan etsimänsä ja hyppäsi yhtäkkiä yläkannelta komeroon, missä
Fouquet häntä odotti.

"Colbert!" hän virkahti liikutuksesta värisevällä äänellä.

"Colbert!" toisti Fouquet. "Oh, sepä on omituista; mutta ei, se on
mahdotonta!"

"Minä tunnen hänet, sanon teille, ja hänkin puolestaan tunsi minut niin
hyvin, että hän juuri poistui peräsuojaan. Ehkä kuningas lähettää hänet
meitä palauttamaan."

"Siinä tapauksessa hän laskisi luoksemme eikä pysyttelisi paikoillaan.
Mitä hän siellä tekee?"

"Pitäneekö meitä silmällä, monseigneur?"

"Minä kammoan epävarmuutta", huudahti Fouquet. "Laskekaamme suoraan
häntä kohti."

"Oi, monseigneur, älkää sitä tehkö! Alus on täynnä aseellista väkeä."

"Hän siis vangitsisi minut, Gourville? Miksi hän ei sitten tule?"

"Monseigneur, ei ole teidän arvonne mukaista mennä edes turmaanne
vastaan."

"Mutta suvaita itseäni vaaniskeltavan kuin pahantekijää?"

"Mikään ei todista, että teitä väijytään, monseigneur. Olkaa
malttavainen."

"Mitä siis on tehtävä?"

"Älkää pysähtykö. Te kiiditte niin nopeasti vain totellaksenne
innokkaasti kuninkaan käskyjä. Tehkää vauhti kaksinkertaiseksi. Ken
elää, näkee!"

"Oikein. Eteenpäin!" huudahti Fouquet. "Koska tuolla pysytään tyynesti
paikoillaan, niin ottakaamme me vauhtia."

Laivuri antoi merkin, ja Fouquetin soutajat ryhtyivät jälleen työhönsä
kaikella rivakkuudella, mitä saattoi odottaa levähtäneiltä miehiltä.
Tuskin oli jokialus edennyt satasen syltä, kun toinen, kahdentoista
miehen soutama, samaten lähti liikkeelle. Tätä kilpajuoksua kesti koko
päivän, alusten välimatkan pitenemättä tai lyhenemättä.

Tämän nähdessään Fouquet tunsi vaaran uhkaavan lähellä, ja hänen
äänensä värähti ennustavalta, kun hän aivan hiljaa virkkoi:

"Kah, Gourville, mitä sanoinkaan viimeisellä ateriallamme kotona?
Käynkö turmaani kohti vai enkö?"

"Oi, monseigneur!"

"Eivätkö nämä kaksi alusta, jotka seuraavat toisiaan niin kiihkeästi
kuin jos herra Colbert ja minä kilpailisimme soutupalkinnosta Loirella,
esitä meidän molempain uraa, ja etkö luule, Gourville, että toinen
niistä tekee haaksirikon Nantesissa?"

"Ainakin se on vielä epävarmaa", väitti Gourville. "Te esiinnytte
valtiopäivillä, osoitatte, mikä mies olette. Kaunopuheisuutenne ja
nerokkuutenne asiain johdossa ovat teille kilpenä ja miekkana, joilla
kykenette puolustautumaan, ellette voittamaan. Bretagnelaiset eivät
teitä ollenkaan tunne, mutta kun he joutuvat pariinne, on peli teidän.
Haa, varokoon herra Colbert tasapainoaan, sillä hänen purtensa on yhtä
suuressa kumoutumisen vaarassa kuin teidänkin! Molemmat rientävät
nopeasti, hänen vielä joutuisammin kuin teidän; saa nähdä, kumpi
ensiksi ehtii haaksirikkoon."

Fouquet tarttui Gourvillen käteen.

"Ystävä", virkkoi hän, "kaikki on jo selvää. Muista puheenpartta:
'Etummaiset edellä menevät.' Katso, Colbert varoo perille asti
sivuuttamasta minua! Hän tietää olla viisas."

Rahaministeri oli oikeassa; molemmat alukset pysyivät väijytyskannalla
Nantesiin saakka.

Kun yli-intendentti astui maihin, Gourville kuitenkin toivoi hänen
voivan heti tavoittaa turvapaikkaa ja toimituttaa vaihtohevoset
varalle. Mutta rantaan poikettaessa jälkimmäinen alus jo solui
edellisen viereen, ja Colbert lähestyi tervehtimään Fouquetia niin
silmäänpistävän kunnioittavasti, että uteliaita katsojia alkoi heti
keräytyä ympärille.

Fouquet säilytti ryhtinsä täydellisesti; hän tunsi, että hänellä
suuruutensa viimeisinä hetkinä oli velvollisuuksia itseään kohtaan. Hän
tahtoi kaatua niin korkealta, että kukistuessaan murskaisi jonkun
vihollisensa. Colbert oli saapuvilla -- sitä pahempi Colbertille.

Astuessaan häntä kohti vastasikin yli-intendentti hänelle ominaisella
korskealla silmien siristyksellä.

"Mitä! Tekö se olette, herra Colbert?"

"Esittääkseni teille nöyrän tervehdykseni, monseigneur", vastasi tämä.

"Tulitteko te tuossa aluksessa?"

Hän osoitti mahtavaa kaksitoistasoutuista.

"Tulin, monseigneur."

"Kahdellatoista soutajalla?" ihmetteli Fouquet. "Se on ylellistä, herra
Colbert! Hetkiseksi luulin, että siinä matkusti leskikuningatar tai
kuningas."

"Monseigneur..." änkytti Colbert punastuen.

"Se matka käy kalliiksi niille, jotka sen maksavat", jatkoi Fouquet.
"Mutta te olette nyt siis saapunut. Minä, jolla oli vain kahdeksan
soutajaa, ennätin kuitenkin edellä."

Ja hän käänsi intendentille selkänsä, jättäen hänet epätietoiseksi,
olivatko jälkimmäisen aluksen koukuttelut tosiaankin pysyneet
edelliselle huomaamattomina. Ainakaan hän ei suonut kilpailijalleen
tyydytystä, että olisi ilmaissut mitään pelänneensä.

Tästä yrmeästä ravistuksesta huolimatta Colbert ei nolostunut, vaan
vastasi:

"Minä en kulkenut nopeasti, monseigneur, syystä että pysähdyin joka
kerta kun tekin hiljensitte vauhtia."

"Ja miksi sen teitte, herra Colbert?" huudahti Fouquet ärtyneenä tästä
halpamaisesta rohkeudesta. "Kun teillä oli parempi alus kuin minulla,
miksi ette yhtynyt minuun tai mennyt ohitseni?"

"Kunnioituksesta", virkkoi intendentti, kumartaen maahan asti.

Fouquet nousi vaunuihin, jotka kaupunki tietämättömästä syystä ja
käsittämättömällä tavalla hänelle lähetti, ja ajoi Nantesin
kaupunginpalatsiin suuren ihmisjoukon seuraamana, joka jo oli usean
päivän kuhissut liikkeellä säätyjen kokoontumista odottaen.

Tuskin oli hän asettunut huoneisiinsa, kun Gourville lähti varaamaan
hevosia Poitiersin ja Vannesin tielle sekä purtta Paimboeufin matkaa
varten. Hän toimitti nämä eri tehtävät niin salavihkaa, niin vireästi
ja säästelemättömästi, että Fouquet, jolla juuri oli kuumekohtauksensa,
ei koskaan olisi ollut lähempänä pelastustaan, ellei sattuma --
inhimillisten suunnitelmien mahtava mullistaja -- olisi tullut väliin.

Kaupungilla levisi aamuyöstä huhu, että kuningas läheni hyvin
joutuisasti postihevosilla ja oli saapumassa kymmenen tai kahdentoista
tunnin kuluttua. Hänen majesteettiaan odotteleva kansa iloitsi
nähdessään muskettisoturit, jotka olivat vastikään saapuneet
päällikkönsä herra d'Artagnanin kanssa. Heidät sijoitettiin
palatsilinnaan, jonka kaikille pääoville heitä asettui kunniavartioksi.

Kohtelias d'Artagnan pistäysi kellon lähestyessä kymmentä
yli-intendentin luo, esittääkseen hänelle kunnioittavan tervehdyksensä,
ja vaikka ministerillä oli kuume, vaikka hän kärsi ja oli hien
valelema, tahtoi hän vastaanottaa upseerin, joka ihastui tästä
kunniasta kuten heidän keskustelustaan saamme nähdä.




244.

Muskettisoturi vihjailee.


Fouquet oli vielä makuulla, niinkuin elämään kiintynyt mies
mahdollisimman visusti säästelee tätä olemassaolon haurasta kudelmaa
maailman korjaamattomalta repeilyltä.

D'Artagnan ilmestyi kamarin kynnykselle ja sai yli-intendentiltä hyvin
sydämellisen tervehdyksen.

"Hyvää huomenta, monseigneur", vastasi muskettisoturi. "Miten jaksatte
matkanne jälkeen?"

"Varsin hyvin, kiitos."

"Entä kuume?"

"Siitä en kyllä vielä ole päässyt. Lääkitsenkin tässä itseäni, kuten
näette; heti Nantesiin tultuani keitätin itselleni yrttiuutetta."

"Ihan aluksi pitää yhä nukkua, monseigneur."

"Eh, _corbleu_, hyvä herra d'Artagnan, mielellänihän nukkuisin..."

"Mikä estää?"

"No, te ensiksikin."

"Minäkö! Oh, monseigneur...!"

"Tietenkin. Ettekö taas tule kuninkaan nimessä?"

"Kautta taivaan, monseigneur", vastasi muskettisoturi, "jättäkää nyt
kuningas sikseen! Sinä päivänä, jona tulen tarkoittamallanne kuninkaan
asialla, minä en kiusaannuta teitä jännityksellä. Te näette silloin
käteni kouraisevan miekankahvaa ohjesäännön mukaisesti ja kuulette heti
ensi silmänräpäyksessä minun lausuvan juhlamenoihin sovellutetulla
äänellä: 'Monseigneur, kuninkaan nimessä vangitsen teidät!'"

Fouquet väkisinkin hätkähti, kun vilkkaan gascognelaisen äänenpaino oli
niin luontevasti mukautunut ajateltuun osaan. Toimenpiteen jäljittely
oli melkein yhtä tyrmistyttävä kuin todellinen pidätys.

"Lupaatteko minulle sen avonaisuuden?" virkahti yli-intendentti.

"Kunniasanallani! Mutta uskokaa minua, siitä ei nyt ole kysymys."

"Miten johdutte siihen käsitykseen, herra d'Artagnan? Minä arvelen ihan
päinvastoin."

"En ole kuullut puhuttavan mistään", vastasi d'Artagnan.

"Hm, hm!" epäili Fouquet.

"Minun täytyy uskoa, että kuningas ei voi olla pohjaltaan tuntematta
kiintymystä noin miellyttävään valtiomieheen."

Fouquet irvisti.

"Entä herra Colbert?" hän sanoi. "Onko hänkin mielestänne samassa
määrin kiintynyt minuun?"

"Hänestä en mene sanomaan", vastasi muskettisoturi. "Siinä on
poikkeuksellinen mies! On mahdollista, että hänellä on teitä vastaan
pahaakin kaunaa, mutta, _mordioux_, orava kykenee toki varomaan
tarhakäärmettä, kun vain tahtoo."

"Te puhutte minulle ihan ystävän tavoin", sanoi Fouquet, "ja totisesti
en ole eläissäni tavannut toista noin älykästä ja yleväluontoista
miestä!"

"Suvaitsette niin sanoa", vastasi d'Artagnan. "Oletteko odottanut tätä
päivää lausuaksenne minulle sellaisen kohteliaisuuden?"

"Me olemme sokeita", jupisi Fouquet.

"Äänenne käy käheäksi", huomautti d'Artagnan. "Juokaapas lääkettänne,
monseigneur."

Mitä sydämellisimmän ystävällisesti hän ojensi uutekuppia, jonka
Fouquet otti herttaisella hymyllä kiittäen.

"Tällaista tapahtuu vain minulle", haastoi muskettisoturi äskeiseen
palaten. "Olen kuluttanut kymmenen vuotta nenänne edessä teidän
vieritellessänne kultatynnyreitä; teillä oli neljän miljoonan
vuositulot, minua ette koskaan huomannut, mutta nyt näette minun olevan
maailmassa, juuri kun..."

"Kun olen kukistumassa", keskeytti Fouquet. "Se on totta, rakas herra
d'Artagnan."

"Sitä en aikonut sanoa."

"Ajattelitte sitä vain. No, jos kukistun, niin uskokaa sanani -- en
sitten enää vietä päivääkään sanomatta itsekseni päätäni takoen:
'Hupsu, hupsu, älytön kuolevainen! Sinulla oli herra d'Artagnan
saatavissa, ja sinä et häntä käyttänyt etkä häntä rikastuttanut!'"

"Te olette minulle ylenpalttisen suosiollinen", sanoi kapteeni; "mutta
aivan ihastunut minäkin olen teihin!"

"Vieläkin mies, joka ei yhdy Colbertiin!" sanoi yli-intendentti.

"Onpa tuo Colbert iskeytynyt teihin! Hän on teille pahempana vaivana
kuin kuumeennekaan."

"No, siihen on syynsä. Ajatelkaa meidän suhdettamme."

Ja Fouquet kertoi, miten Colbert oli teeskentelevästi vartioinut häntä
virralla.

"Eikö se ole häviöni selvin merkki?" hän kysyi lopuksi.

D'Artagnan oli käynyt totiseksi.

"Siihen suuntaan", myönsi hän. "Niin, tämä kuulostaa pahalta, kuten
herra de Tréville sanoi."

Ja hän tähtäsi älykkään ja merkitsevän silmäyksen rahaministeriin.

"Eikö ole niin asia, että asemani on ratkaistu? Kuningas tietysti
tahtoi saada minut Nantesiin, ollakseni eristettynä Pariisista, missä
minulla on niin paljon kannattajia, ja samalla hän ottaa haltuunsa
Belle-Islen?"

"Missä herra d'Herblay on", lisäsi d'Artagnan.

Fouquet kohotti päätänsä.

"Mitä minuun tulee", jatkoi d'Artagnan, "niin voin yhä vakuuttaa
teille, että kuningas ei ole virkkanut mitään minulle teitä vastaan."

"Todellako?"

"Kuningas kyllä määräsi minut lähtemään Nantesiin; minun ei pitänyt
asettua mihinkään yhteyteen herra de Gesvresin kanssa."

"Hän on ystäviäni."

"Herra de Gesvresin kanssa, niin, monseigneur", jatkoi muskettisoturi,
jonka silmät eivät herjenneet haastamasta toista kieltä kuin huulet.
"Ohjeenani oli ottaa mukaani prikaati muskettisotureita, -- hiukan
liikanaista varustelua näin rauhallisena aikana."

"Prikaati?" äännähti Fouquet kohoutuen toisen kyynärpäänsä varaan.

"Yhdeksänkymmentäkuusi ratsumiestä, niin, monseigneur, -- samaa määrää
käytettiin de Chalaisin, de Cinq-Marsin ja Montmorencyn
vangitsemistilaisuuksissa."

Fouquet heristi korviansa, vaikka nuo sanat lausuttiin tavallisena
jutteluna.

"Ja sitten?" hän kysyi.

"Kaikenlaisiahan merkityksettömiä ohjeita sain, kuten linnan jokaisen
täkäläisen asunnon vartioimisesta ennen kuin herra de Gesvres asettaisi
oville omia miehiään. Ystävänne väkeä ei tahdottu vaivata
vahtipalveluksella."

"Entä minun varalleni", huudahti Fouquet, "mitä määräyksiä?"

"Ei pienintäkään sanaa, mikä koskisi teitä, monseigneur."

"Herra d'Artagnan, on kysymyksessä kunniani ja ehkä henkeni
pelastaminen! Ettehän harhaannuttaisi minua?"

"Minäkö!... ja missä tarkoituksessa? Ettehän nähdäkseni ole
minkäänlaisessa vaarassa. Ajopeleistä ja aluksista vain on pikku
järjestysmääräys vielä, mutta sellaiset seikat eivät kuulu teihin."

"Mikä se on, kapteeni? Mikä se on?"

"Ka, hevosia ja aluksia ei saa päästää poistumaan Nantesin piiristä
ilman kuninkaan allekirjoittamaa passia."

"Taivaan vallat, mutta..."

D'Artagnan puhkesi nauramaan.

"Se on voimassa vasta kuninkaan tultua Nantesiin; näette siis, että
asia ei mitenkään koske teitä, monseigneur."

Fouquet vaipui mietteisiin; d'Artagnan ei ollut huomaavinaan hänen
tuumitteluansa.

"Uskoakseni teille ohjeitteni laadun olen tietysti kiintynyt teihin ja
halukas osoittamaan teille, että teitä vastaan ei suunnitella mitään",
lisäsi muskettisoturi.

"Niin tietenkin", mukasi Fouquet hajamielisenä.

"Sehän selviää, kun ajattelee järjestelyä kokonaisuudessaan", selitti
kapteeni, jonka katseet yhä puhuivat hartaasti omaa kieltänsä.
"Ensiksikin on palatsilinna asetettu erityisen ja ankaran vartioinnin
alaiseksi. Te asutte täällä; tunnetteko näitä paikkoja?... Ka,
todellinen vankila, monseigneur! Herra de Gesvres, jolla on kunnia
kuulua ystäväpiiriinne, on joutunut syrjään... Kaupungin portit ja
satamaväylät suljetaan passittomilta heti kun kuningas saapuu...
Tiedättekös, herra Fouquet, että jollen nyt puhuisi teidänlaisellenne
miehelle, joka olette valtakunnan ylimpiä arvohenkilöitä, vaan
jollekulle levottomalle ja omia hankkeitaan hautovalle sielulle, niin
tämäpä ei olisi terveellistä lavertelua! Olisin tullut toimittaakseni
sievän tilaisuuden, jos tuollaisen miekkosen tekisi mieli livahtaa
liikkeelle! Ei järjestyksenvalvojia, ei vartiosotilaita, ei mitään
määräyksiä; vesitie vapaa, maantie avoin, itse d'Artagnanilta voisi
tahtoa hevosia lainaksi! Tämän täytyy rauhoittaa mieltänne, herra
Fouquet, sillä kuningas ei olisi jättänyt minua näin itsenäiseksi, jos
hänellä olisi ollut pahaa mielessä. Olenkin siten täydellisesti teidän
käytettävissänne; pyytäkää minulta mitä suinkin haluatte, ja
vastavuoroon soisin vain, että sanoisitte minulta terveiset Aramikselle
ja Portokselle, jos satutte ensin käväisemään Belle-Islellä, kuten
teillä on oikeus tehdä ihan kursailemattomasti, suotta siekailematta,
aivan yöpuvussanne niinkuin nyt olette."

Niin sanoen muskettisoturi kumarsi syvään, loi vielä älykkään suopean
silmäyksen yli-intendenttiin, peräytyi ovelle ja katosi.

Hän ei ollut vielä pylväseteisen portailla, kun Fouquet suunniltaan
kiihtyneenä tarttui soittokellon nuoraan ja huusi:

"Hevoseni! Alukseni!"

Kukaan ei vastannut.

Yli-intendentti puki itse ylleen mitä käsiinsä sai.

"Gourville!... Gourville!..." hän kutsui sujauttaessaan kellon
taskuunsa. Ja soittokello sai taas hälyttää, Fouquetin hokiessa:
"Gourville!... Gourville!..."

Gourville ilmestyi huohottaen ja kalpeana.

"Lähtekäämme, lähtekäämme!" huusi yli-intendentti heti kun näki hänet.

"Myöhäistä!" änkkäsi ystävä.

"Myöhäistäkö? Miksi?"

"Kuunnelkaa!"

Palatsilinnan edustalta kuului torvien toitotusta ja rumpujen pärinää.

"Mitä nyt, Gourville?"

"Kuningas on tullut, monseigneur."

"Kuningas?"

"Hän on rientänyt hillittömällä vauhdilla, revähdyttänyt hevosia ja
voittanut lasketusta ajasta kahdeksan tuntia."

"Me olemme hukassa!" mutisi Fouquet. "Kunnon d'Artagnan, puhuitpa
minulle liian myöhään!"

Samassa kuningas todella ehtikin kaupunkiin; vallinsarvelta kajahti
tykinlaukaus, ja siihen vastattiin vartiolaivasta virralta.

Fouquet rypisti kulmiaan, kutsui kamaripalvelijansa ja laittautui
hoviasuun. Ikkunastaan hän kaihtimien takaa näki kansanjoukon hyörinän
ja lukuisan saattueen, joka oli pysytellyt valtiaansa mukana ties
millä tavoin. Hänen majesteettinsa johdettiin komeuden keskellä
palatsilinnaan; Fouquet näki hänen laskeutuvan satulasta porttilehterin
alla ja supattavan jotakin d'Artagnanille, joka oli pidellyt
jalustinta.

Kuninkaan mentyä sisälle holvista muskettisoturi suuntasi askeleensa
Fouquetin huoneistoa kohti, mutta verkkaan, peräti vitkallisesti,
alinomaa pysähtyen puhuttelemaan väkeänsä, joka oli asettunut kujaksi;
olisi voinut luulla, että hän vartavasten kulutti aikaa asiallansa.
Fouquet avasi pihanpuolisen ikkunansa, sanoakseen hänelle jotakin.

"Hei!" huudahti d'Artagnan havaitessaan hänet; "te olettekin vielä
huoneissanne, monseigneur!"

Ja tämä _vielä_ valaisi Fouquetille lopullisesti, kuinka täpäräksi
muskettisoturi oli tiennyt tilanteen, äsken antaessaan tärkeitä
tietojansa ja neuvojaan.

"Hyvä Jumala, niin, monsieur", vastasi yli-intendentti huoaten;
"kuninkaan saapuminen keskeytti eräät suunnitelmani."

"Ahaa! Tiedätte kuninkaan tulleeksi?"

"Minä näin hänet; ja tällä kertaa te kai pistäydytte luokseni hänen
käskystään?..."

"Kuulustamaan vointianne, monseigneur, ja pyytämään teitä hänen
majesteettinsa puheille, ellei terveydentilanne tee sitä
mahdottomaksi."

"Heti paikalla, herra d'Artagnan, ihan heti."

"Ka, hitto!" sanoi kapteeni; "nyt kuninkaan tultua ei täällä saakaan
liikuskella vapaasti; ohjesääntö hallitsee kaikkia, teitä ja minuakin."

Fouquet huokasi vielä kerran, astui vaunuihinsa -- ollen niin peräti
heikkona -- ja läksi päärakennuksen portaiden eteen, seuralaisenaan
muskettisoturien kapteeni, jonka huomaavaisuus ei tällä kertaa ollut
vähemmän peloittava kuin se vastikään oli ollut lohdullinen ja
reipastuttava.




245.

Miten kuningas Ludvig XIV esiintyi vaivaisessa osasessaan.


Fouquetin astuessa vaunuista Nantesin palatsilinnan pääovella häntä
lähestyi joku kansanmies syvään kumartaen ja antoi hänelle kirjeen.

D'Artagnan tahtoi estää häntä puhuttelemasta rahaministeriä ja viittasi
hänet poistumaan, mutta tiedonanto oli jo jätetty asianomaiselle.
Fouquet avasi kirjeen; d'Artagnan huomasi valtiomiehen kasvojen samassa
ilmaisevan epämääräistä pelästystä.

Fouquet pisti paperin salkkuun, joka hänellä oli kainalossaan, ja nousi
portaita kuninkaan huoneisiin. Tornin jokaiseen asuinkertaan
laitetuista pienistä ikkunoista näki Fouquetin kintereillä asteleva
d'Artagnan kirjeentuojan vilkuvan ympärilleen torilla ja antavan
merkkejä muutamille henkilöille, jotka hävisivät viereisille kaduille,
sitten kun itse olivat toistaneet samat viittaukset.

Fouquet jätettiin hetkiseksi odottamaan jo ennemmin puheena olleelle,
pieneen käytävään päättyvälle parvekkeelle. Käytävän päähän oli
kuninkaan työhuone järjestetty. D'Artagnan siirtyi yli-intendentin
edelle, jota hän tähän asti oli kunnioittavasti seurannut, ja meni
kuninkaan kabinettiin ilmoittamaan.

"No?" kysyi Ludvig XIV hänet huomatessaan, heittäen paperien
peittämälle pöydälle ison, vihreän kankaan.

"Käsky on pantu toimeen, sire."

"Ja Fouquet?"

"Herra yli-intendentti tuli mukanani", vastasi d'Artagnan.

"Johdettakoon hänet kymmenen minuutin kuluttua luokseni", sanoi
kuningas, viitaten d'Artagnania poistumaan.

Tämä lähti ulos, mutta tuskin oli hän ehtinyt käytävälle, jonka
toisessa päässä Fouquet odotti, kun kuninkaan kello kutsui hänet
takaisin.

"Eikö hän hämmästynyt?" kysyi Ludvig.

"Kuka, sire?"

"_Fouquet_", sanoi kuningas mutkattomasti; se töykeä puheentapa
varmensi muskettisoturien kapteenin epäluuloja.

"Ei, sire", vastasi hän.

"Hyvä."

Ja toistamiseen Ludvig lähetti d'Artagnanin luotansa.

Fouquet ei ollut hievahtanut parvekkeelta, jonne opas oli hänet
jättänyt. Hän luki uudelleen näin kuuluvaa kirjelappuaan:

    'Teitä vastaan juonitellaan jotakin. Kenties ei rohjeta itse
    linnassa; se tapahtuisi siis palatessanne huoneisiinne.
    Muskettisoturit ovat saartaneet asunnon. Älkää menkö sinne;
    valkoinen hevonen odottaa teitä puuistutusten takana.'

Fouquet oli tuntenut Gourvillen käsialan ja innon. Jotta paperi ei
mahdollisen onnettomuuden häntä kohdatessa saattaisi uskollista ystävää
vaaraan, yli-intendentti repi kirjeen palasiksi, jotka siroitteli
tuuleen lehterin pilariaidakkeen yli. D'Artagnan yllätti hänet
viimeisten hiutaleitten leijuessa ilmaan.

"Monsieur", virkkoi hän, "kuningas odottaa teitä."

Ministeri astui rohkeasti pieneen käytävään, missä herrat de Brienne ja
Rose työskentelivät; kreivi de Saint-Aignan istui pienellä tuolilla
samassa käytävässä ja näkyi odottelevan käskyjä, haukotellen
kuumeisesta kärsimättömyydestä, miekka jalkojen välissä.

Fouquetista tuntui omituiselta, että nämä tavallisesti niin
huomaavaiset ja liehakoitsevat hovimiehet tuskin liikahtivat, kun hän,
yli-intendentti, meni ohitse. Mutta miten olisivatkaan he voineet
toisin kohdella miestä, jota kuningas enää nimitti vain Fouquetiksi?

Hän kohotti päätänsä ja valmiina kaikkea uhmaamaan astui kuninkaan luo,
senjälkeen kun mainittu kello oli hänet majesteetille ilmoittanut.
Nousematta kuningas nyökäytti päätänsä ja virkkoi painokkaasti:

"No, miten voitte, herra Fouquet?"

"Minulla on kuumekohtaukseni", vastasi yli-intendentti, "mutta aina
olen valmiina kuninkaan palvelukseen."

"Hyvä; säädyt kokoontuvat huomenna. Onko teillä puhe sepitettynä?"

Fouquet katseli kuningasta hämmästyksissään.

"Ei ole, sire", vastasi hän; "mutta minä pidän sen valmistamatta. Olen
kylliksi perillä asioista, jotta en joudu ymmälle. Minulla on vain yksi
kysymys tehtävänä; salliiko teidän majesteettinne?"

"Olkaa hyvä."

"Miksi teidän majesteettinne ei ole suvainnut Pariisissa ilmoittaa
pääministerillenne tästä tehtävästä?"

"Te olitte sairas; en tahdo rasittaa liiaksi."

"Ei koskaan työ, ei koskaan selittely rasita minua, sire, ja koska
hetki on tullut pyytääkseni selitystä kuninkaaltani..."

"Oh, herra Fouquet! Mitä selitystä?"

"Teidän majesteettinne aikomuksista minun suhteeni."

Kuningas punastui.

"Minua on paneteltu", jatkoi Fouquet innokkaasti, "ja minun täytyy
yllyttää kuninkaan oikeamielisyyttä tutkisteluun."

"Tuon sanominen on hyvin tarpeetonta, herra Fouquet; minä tiedän mitä
tiedän."

"Teidän majesteettinne ei voi tietää asioita, ellei niitä teille
sanota, ja minä en ole mitään puhunut, kun muut sitävastoin ovat
puhuneet monen monituiset kerrat..."

"Mitä tuolla tarkoitatte?" kysyi kuningas kärsimättömänä lopettamaan
tämän kiusallisen keskustelun.

"Käyn suoraan asiaan, sire, ja väitän erään henkilön kohtuuttomasti
vahingoittavan minua teidän majesteettinne silmissä."

"Kukaan ei vahingoita teitä, herra Fouquet."

"Se vastaus, sire, todistaa minulle, että olin oikeassa."

"Herra Fouquet, minä en pidä syyttelystä."

"Mutta kun itse on syytettynä!"

"Olemme jo liiaksi puhuneet tästä asiasta."

"Eikö teidän majesteettinne salli minun puolustautua?"

"Toistan, että minä en syytä teitä."

Fouquet astahti taaksepäin, tehden puolinaisen kumarruksen.

-- On varmaa, -- ajatteli hän, -- että kuningas on tehnyt päätöksensä.
Vain se, joka ei voi peräytyä, saattaa olla noin itsepintainen. Sulkea
silmänsä vaaralta tällä hetkellä olisi sokeutta; olla siitä
välittämättä olisi typeryyttä.

Sitten hän jatkoi ääneen:

"Kutsuiko teidän majesteettinne minut jotakin työtä varten?"

"En, herra Fouquet, vaan antaakseni teille neuvon."

"Minä odotan kunnioittavasti, sire."

"Levätkää, herra Fouquet; älkää tuhlatko enemmälti voimianne.
Säätykokouksen istuntokausi tulee lyhyt, ja kun sihteerini ovat sen
lopettaneet, en tahdo sitten enää kahteen viikkoon puhuttavan
valtiollisista asioista Ranskassa."

"Eikö kuninkaalla ole minulle mitään sanottavaa tästä
säätykokouksesta?"

"Ei, herra Fouquet."

"Minulle, raha-asiain yli-intendentille?"

"Levätkää, pyydän; siinä kaikki, mitä minulla on teille sanottavaa."

Fouquet puri huultansa ja painoi päänsä alas. Hän hautoi nähtävästi
jotakin rauhatonta ajatusta. Tämä levottomuus tarttui kuninkaaseenkin.

"Oletteko pahoillanne, että teidän täytyy levätä, herra Fouquet?"
virkkoi hän.

"Kyllä, sire; minä en ole tottunut lepoon."

"Mutta te olette sairas; teidän on pidettävä huolta itsestänne."

"Teidän majesteettinne mainitsi minulle huomenna pidettävästä
puheesta?"

Kuningas ei vastannut; tämä äkillinen kysymys oli saanut hänet ymmälle.

Fouquet tunsi tämän epäröimisen painon. Hän luuli lukevansa nuoren
ruhtinaan silmistä vaaran, jota hänen vastustelunsa jouduttaisi.

-- Jos ilmaisen pelkoa, -- hän ajatteli, -- olen mennyttä.

Kuningas puolestaan joutui levottomaksi ainoastaan Fouquetin
epäileväisyydestä. -- Onko hän saanut vihiä jostakin? -- hän tuumi
itsekseen.

-- Jos hänen ensi sanansa on ankara, -- ajatteli Fouquet vielä, -- jos
hän ärtyy tai on ärtyvinään saadakseen verukkeen, niin miten tästä
selviydyn? Tehkäämme vieru loivemmaksi. Gourville oli oikeassa.

"Sire", sanoi hän äkkiä, "koska teidän majesteettinne armollisesti
suvaitsee siinä määrin valvoa terveyttäni, että vapautatte minut
kaikesta työstä, niin ehkä saankin olla poissa huomisesta
valtioneuvoston istunnosta? Pysyisin koko päivän vuoteessani ja
pyytäisin kuningasta luovuttamaan minulle lääkärinne yrittämään jotakin
keinoa näitä tukalia kuumepuuskia vastaan."

"Tapahtukoon niinkuin haluatte, herra Fouquet. Te saatte lomaa
huomiseksi, saatte lääkärin, tulette terveeksi."

"Kiitos", virkkoi Fouquet kumartaen. Tehden päätöksensä hän virkkoi
sitten: "Enkö saa onnea viedä kuningasta kotiini Belle-Islelle?"

Hän katsoi Ludvigia kasvoihin, tarkastaakseen sellaisen ehdotuksen
vaikutusta. Kuningas punastui vielä.

"Sanoitte: _kotiini Belle-Islelle_?" hän huomautti koettaen hymyillä.

"Niin kyllä, sire."

"Mutta ettekö muista", jatkoi kuningas samaan leikkisään sävyyn, "että
lahjoititte Belle-Islen minulle?"

"Sekin on totta, sire. Mutta kun ette sitä omaksunut, niin lähdette nyt
ottamaan sen haltuunne."

"Kyllähän sen haluan saada."

"Se oli muuten teidän majesteettinne aikomus yhtä hyvin kuin minunkin,
enkä osaisi sanoa teidän majesteetillenne, kuinka onnellinen ja ylpeä
olen ollut nähdessäni kuninkaan koko henkivartioston saapuvan
Pariisista tätä haltuunottamista varten."

Kuningas sopersi, että hän ei ollut tuonut muskettisotureitaan vain
siltä varalta.

"Oh, sen kyllä käsitän", tokaisi Fouquet innokkaasti. "Teidän
majesteettinne tietää liian hyvin, että on aivan riittävää tulla
yksinänne ratsuraippa kädessä, kukistaaksenne kaikki Belle-Islen
linnoitukset."

"_Peste_", huudahti kuningas, "enhän tahdo, että ne kukistuvat, -- nuo
oivat varustukset, joiden rakentaminen on tullut niin kalliiksi. Ei,
jääkööt ne pystyyn hollantilaisia ja englantilaisia vastaan! Ette
arvaakaan, herra Fouquet, mitä minä Belle-Islellä haluan nähdä: tahdon
tutustua sieviin maalaisnaisiinne, tyttöihin ja vaimoihin, vainioihinne
ja hiekkarantoihinne. Minulle on kovin kehuttu teidän vasallittarianne,
jotka tanssivat niin hyvin ja ovat ihan hurmaavia helakanpunaisissa
hameissaan! Kah, näyttäkääpä heitä minulle."

"Milloin teidän majesteettinne vain tahtoo."

"Onko teillä mitään kulkuneuvoja? Lähtisimme huomenna, jos teille
sopii."

Yli-intendentti tunsi iskun, joka ei ollut taitava, ja vastasi:

"Ei, sire; en tiennyt teidän majesteettinne haluavan niin
kiireellisesti nähdä Belle-Isleä, joten en ole vielä varannut mitään."

"Mutta joku alushan teillä sentään on?"

"Minulla on viisi; mutta ne ovat kaikki joko Portissa tai
Paimboeufissa, ja niiden tavoittamiseen tai tännetoimittamiseen
tarvitaan vähintään vuorokausi. Lähetänkö liikkeelle kuriirin? Onko
minun se tehtävä?"

"Odottakaa vielä; antakaa horkkanne loppua; olkoon huomiseen."

"Se on oikein... Kuka tietää, vaikka meillä huomenna olisi muuta
mielessä", vastasi Fouquet ilman mitään epäilyä enää ja kovin kalpeana.

Kuningas säpsähti ja ojensi kätensä kellonnuoraan, mutta Fouquet ehätti
edelle.

"Sire", hän sanoi, "minulla on kuumetta ja vilunväreitä. Jos viivyn
vielä hetkenkään, saatan mennä tainnuksiin. Pyydän teidän
majesteetiltanne lupaa lähteä kätkeytymään peitteiden alle."

"Te todellakin vavahtelette; se on surkeata nähdä. Menkää, herra
Fouquet, menkää. Minä lähetän tiedustamaan vointianne."

"Teidän majesteettinne on ylen armollinen. Tunnin päästä voin jo paljon
paremmin."

"Tahdon, että joku tulee teitä saattamaan", sanoi kuningas.

"Kuten suvaitsette, sire; mielelläni nojaisin jonkun käsivarteen."

"Herra d'Artagnan!" huusi kuningas soittaen kelloa.

"Oh, sire", keskeytti Fouquet karmivasti nauraen, "te annatte minulle
muskettisoturien kapteenin saattajaksi kotiin? Hyvin epäilyttävä
kunnia, sire! Riittää tavallinen palvelija, pyydän."

"Ja miksi, herra Fouquet? Herra d'Artagnan saattelee minua itseänikin!"

"Niin, mutta kun hän saattaa teitä, sire, hän tekee sen teitä
totellakseen, kun sitävastoin..."

"Niin?"

"Jos minun on palattava asuntooni muskettisoturienne päällikön
seurassa, niin sanotaan, että vangitutatte minut."

"Vangitutan?" toisti kuningas, kalveten enemmän kuin Fouquet itse.
"Vangitutan? Oh!..."

"Kas, mitäpä ei sanottaisi!" jatkoi Fouquet yhä nauraen. "Ja löisin
vetoa, että on kyllin häijyjä ihmisiä pilantekoon sen johdosta."

Tämä laukaus hämmennytti hallitsijan. Fouquet oli kyllin taitava tai
kyllin hyväonninen saattaakseen Ludvig XIV:n varomaan miettimänsä teon
paljastumista tällä tavoin.

Sisään astuessaan d'Artagnan siis saikin käskyn toimittaa jonkun
muskettisoturin yli-intendentin saattajaksi.

"Tarpeetonta", virkkoi Fouquet: "miekka kuin miekka, -- yhtä hyvin otan
Gourvillen, joka odottaa alhaalla. Mutta se ei estä minua nauttimasta
herra d'Artagnanin seurasta. Kovin mielelläni muuten näyttäisin
Belle-Islen hänelle, joka ymmärtää niin hyvin varustuksia."

D'Artagnan kumarsi ymmärtämättä enää mitään koko hommasta. Fouquet
kumarsi vielä ja läksi rauhallisen verkkaisesti kuin huvikseen
kävellen.

Päästyään ulos linnasta hän ajatteli:

-- Olen pelastettu! Niin, sinä saat nähdä Belle-Islen, kavala kuningas,
mutta vasta sitten kun minua ei siellä enää ole.

Sitten hän hävisi. D'Artagnan oli jäänyt kuninkaan luo.

"Kapteeni", sanoi hänen majesteettinsa, "te seuraatte herra Fouquetia
sadan askeleen päässä."

"Kyllä, sire."

"Hän palaa asuntoonsa. Te menette perässä."

"Kyllä, sire."

"Vangitsette hänet minun nimessäni ja suljette kuomivaunuihin."

"Kuomivaunuihin? Hyvä."

"Pitäen huolta, että hän ei tiellä voi puhella kenenkään kanssa tai
heitellä kirjelappusia kohtaamilleen henkilöille."

"Hm, sepä on vaikeata, sire."

"Eikä ole."

"Anteeksi, sire, en voi tukehduttaa herra Fouqueta, ja jos hän haluaa
hengittää, en ryhdy sitä häneltä estämään ikkunain ja suojuskaihtimien
ummistamisella. Hän lennättelee vaunujen aukoista kaikkia mahdollisia
huutoja ja kirjeitä."

"Se on otettu huomioon, herra d'Artagnan; ristikolla varustettu kuomi
poistaa molemmat mainitsemanne hankaluudet."

"Rautaristikolla varustetut vaunutko?" huudahti d'Artagnan. "Mutta
sellaista ristikkoa ei tehdä vaunuihin puolessa tunnissa, ja teidän
majesteettinne kehoittaa minua heti lähtemään herra Fouquetin luo."

"Niinpä tarvittavat vaunut ovatkin jo varalla."

"Ah, se on eri juttu!" sanoi kapteeni. "Jos vaunut ovat valmiit, hyvä
on; tarvitsee vain saada ne liikkeelle."

"Hevoset ovat jo valjastetut."

"Ahaa!"

"Ja ajaja odottaa keihäsmiesten kanssa linnan alapihalla."

D'Artagnan kumarsi.

"Minun on enää vain kysyttävä kuninkaalta, minne herra Fouquet
viedään."

"Aluksi Angersin linnaan."

"Hyvä on."

"Saamme sitten nähdä."

"Niin, sire."

"Herra d'Artagnan, vielä sana: olette huomannut, että minä en tätä
Fouquetin vangitsemista varten käytä henkivartijoitani, ja siitä herra
de Gesvres joutuu vimmoihinsa."

"Teidän majesteettinne ei käytä henkivartijoitanne", vastasi kapteeni
hiukan nöyryytettynä, "koska ette luota herra de Gesvresiin. Siinä se!"

"Se merkitsee, monsieur, että minä luotan teihin."

"Sen hyvin tiedän, sire! Ja turha on siitä tehdä numeroa."

"Huomautin siitä vain senvuoksi, monsieur, että jos tästä hetkestä
lähtien tapahtuisi jotakin, -- jos herra Fouquet jonkun sattuman kautta
pääsisi livistämään... Sellaisia sattumia on nähty, monsieur..."

"Oh, sire, sellaista on usein sattunut muille, vaan ei satu nyt
minulle."

"Miten niin?"

"Siksi, sire, että minä juuri tahdoin pelastaa herra Fouquetin..."

Kuningas vavahti.

"Koska", jatkoi kapteeni, "minulla oli siihen oikeus arvattuani teidän
majesteettinne suunnitelman ennen kuin vielä olitte siitä minulle
puhunut; ja koska herra Fouquet herätti harrastustani, olin silloin
vapaa osoittamaan myötätuntoani häntä kohtaan."

"Tosiaan, monsieur, te ette suinkaan varmistuta minua
palveluksistanne!"

"Jos olisin hänet silloin pelastanut, olisin ollut aivan viaton.
Sanonpa vielä, että olisin tehnyt hyvin, sillä herra Fouquet ei ole
paha mies. Mutta hän ei tahtonut; hänen kohtalonsa veti häntä
puoleensa; hän päästi vapauden hetken käsistään. Sitä pahempi! Nyt
minulla on määräykseni, minä tottelen näitä käskyjä, ja herra Fouquetia
voitte jo pitää vangittuna miehenä. Hän on Angersin linnassa, sinne jo
kuuluu herra Fouquet."

"Hän ei ole vielä käsissänne, kapteeni!"

"Se on minun asiani; kullakin alansa, sire. Mutta miettikäähän vielä
kerran. Aivan tosissanneko nyt vangitutatte herra Fouquetin, sire?"

"Niin, tuhat kertaa niin!"

"Kirjoittakaa siis."

"Tässä on."

D'Artagnan luki määräyksen, kumarsi kuninkaalle ja poistui.

Parvekkeelta hän näki Gourvillen, joka iloisin ilmein suuntasi
askeleensa herra Fouquetin asuntoa kohti.




246.

Valkoinen ja musta hevonen.


-- Sepä kummallista, -- ajatteli kapteeni. -- Gourville noin iloisena
laukkaamassa pitkin katuja, vaikka on melkein varmaa, että herra
Fouquet on vaarassa, -- vaikka on melkein varmaa, että juuri
herra Gourville ilmoitti hänelle siitä äsken kirjelapulla, jonka
yli-intendentti repi palasiksi parvekkeella, viskaten ne tuuliajolle.
Gourville hykerteli käsiään, hän on siis tehnyt jotakin sukkelaa. Mistä
Gourville tulee? Gourville tulee Rue aux Herbesiltä. Minne se katu vie?

D'Artagnan tarkkasi linnan vallitsemien talojen harjain yli katujen
uurtamia juovia, ikäänkuin olisi katsellut topografista pohjakaavaa, --
se vain erona, että hengettömän ja litteän, tyhjän ja aution paperin
asemesta tämä elävä kartta sai tehoa liikkeistä, huudoista ja ihmisten
ja esineiden varjoista.

Kaupungin piirin ulkopuolella levisi vehmaita kenttiä Loiren
rantamille, näköjään tavoitellen purppurahohteista taivaanrantaa, johon
vetten sini ja rämeiden tumma rehevyys kyntivät vakoja.

Heti tulliportilta haarautui kaksi valkoista tietä eri suuntiin kuten
jättiläiskäden haritetut sormet.

D'Artagnan, joka parvekkeen poikki astuessaan oli yhdellä silmäyksellä
koonnut katseeseensa koko tämän näköalan, johtui Rue aux Herbesin
linjaa pitkin tänne toisen tien päähän.

Vielä askel, ja hän oli laskeutumassa parvekkeen portaita torniin,
mennäkseen hakemaan rautaristikolla varustetut vaununsa ja ajaakseen
Fouquetin asunnolle. Mutta juuri kun hän oli jälleen astumaisillaan
porraskäytävään, sattui hänen huomionsa kiintymään tuolla tiellä
etääntyvään pisteeseen.

-- Mikähän tuo on? -- tuumi muskettisoturi. -- Juokseva hevonen,
varmaankin karannut. Pistelee aikamoista laukkaa!

Liikkuva piste poikkesi tieltä mallasviljelmille.

-- Valkoinen hevonen, -- jatkoi kapteeni, joka oli eroittanut tummaa
pohjaa vasten hohtavan värin, -- ja satulassa onkin ratsastaja. Joku
poikanen, jonka hevonen on janoissaan ja kirmaa hänen kanssaan suorinta
tietä juottopaikalle.

Nämä salamannopeat, näköhavainnon kanssa samanaikaiset mietelmät oli
d'Artagnan jo unohtanut laskeutuessaan portaiden ensimmäisiä askelmia.

Muutamia paperihiutaleita näkyi askelmilla, paistaen tummuneelta
kivipinnalta.

-- Kas, kas! -- päätteli kapteeni. -- Tuossa on muutamia herra
Fouquetin repimän kirjeen palasia! Miesparka, hän uskoi salaisuutensa
tuulelle, mutta tuuli ei siitä enää välitä, vaan tuo sen kuninkaalle.
Todellakin sinä olet, Fouquet-rukka, onnettomuuden leikkipallo! Peli ei
ole tasaväkinen; onni on sinua vastaan. Ludvig XIV:n tähti himmentää
omasi; tarhakäärme on oravaa voimakkaampi tai taitavampi.

Alas astuessaan d'Artagnan otti käteensä tuollaisen paperipalan.

-- Gourvillen pientä käsialaa! -- tuumi hän, tarkastaen kirjeen
siekaletta. -- Enpä erehtynyt.

Ja hänen silmäänsä osui sana _valkoinen_.

"Kah!" äännähti hän. Ja hän tarkasti toista jätettä, mutta sille ei
ollut piirretty kirjaintakaan. Kolmannessa palassa oli sana _hevonen_.

"_Valkoinen hevonen_", toisti hän kuin tavaileva lapsi. "Ai, hyvä
Jumala", huudahti epäilevä henki, "valkoinen hevonen!"

Ja ruudinjyvän lailla, joka palaessaan laajenee satakertaisesti,
d'Artagnan ajatuksista ja epäluuloista paisuen vilisti nopeasti jälleen
parvekkeelle.

Valkoinen hevonen juoksi, juoksi yhä Loirea kohti, jonka rannassa
häämöitti näköpiirin rajassa vesihuuruihin sekoittuneena pienoinen
keinuva purje.

-- Oh, oh! -- tuumi muskettisoturi. -- Vain pakeneva rientää tuollaista
vauhtia viljellyillä mailla. Ainoastaan joku Fouquet, joku rahamies
saattaa noin kiitää keskellä päivää valkoisen ratsun selässä...
Ainoastaan Belle-Islen herralla voi olla tuollainen kiire pelastumaan
rannikolle, vaikka tuuheat metsät tarjoisivat maalla suojaa... Ja
ainoastaan d'Artagnan kykenee tavoittamaan herra Fouquetin, jolla on
puolen tunnin etumatka ja joka ehtisi veneeseensä ennen kuin tunti on
kulunut.

Muskettisoturi antoi kiireisen käskyn toimittaa rautaristikkovaunut
erääseen metsikköön kaupungin ulkopuolelle. Hän valitsi parhaan
hevosensa, hyppäsi satulaan ja karautti Rue aux Herbesille; siirtymättä
kuitenkaan Fouquetin kulkemalle tielle hän nelisti heti Loiren rantaa
pitkin varmana siitä, että hän täten voittaisi taipaleella kymmenen
minuuttia ja suuntien leikkauspisteessä saavuttaisi pakolaisen, joka ei
voinut pelätä takaa-ajoa tältä puolelta.

Kilpajuoksun innosta ja vainoojan levottomuudesta kiihoittuen kuin
metsästyksessä tai sodassa yllätti Fouquetille niin leppeä ja
hyvänsuopa d'Artagnan itsensä hurjistumassa ja melkein verenhimoiseksi
tulemassa. Melkoisen tovin hän ratsasti keksimättä enää valkoista
hevosta. Hänen kiihkonsa alkoi kääntyä raivostukseksi, hän epäili
itseään, hän jo otaksui, että Fouquet oli painunut maanalaiselle tielle
tai vaihtanut valkoisen hevosensa johonkin noista mainioista, tuulen
nopeudella kiitävistä mustista, joiden terhakkaa keveyttä d'Artagnan
niin monta kertaa oli Saint-Mandéssa ihaillut ja kadehtinut.

Pieksevän tuulen pusertaessa kyyneleitä hänen silmistään, satulan
polttaessa ja kannusten iskuista kiljahtelevan hevosen lennättäessä
sateena hienoa hiekkaa ja someroa taakseen, d'Artagnan tällaisina
hetkinä kohosi jalustimissa, ja näkemättä mitään virralla,
havaitsematta mitään puiden siimeksessä, hän tähysteli kuin mieletön
ilmaan. Hän oli vimmastua hulluksi. Saaliinhimonsa puuskassa hän
haaveili ilmaratoja -- seuraavan vuosisadan keksintöjä, -- hän muisteli
Daidaloksen laajoja siipiä, joiden avulla tämä oli pelastunut Kreetan
vankiloista.

Käheä huokaus puhkesi hänen huuliltaan. Naurunalaiseksi joutumisen
pelossa hän toisteli:

-- Minä, minäkö? Minäkö olisin antanut jonkun Gourvillen vetää itseäni
nenästä!... Sanottaisiin, että käyn vanhaksi, sanottaisiin, että olen
ottanut miljoonan lahjukset päästääkseni Fouquetin pakenemaan.

Ja taas hän upotti molemmat kannuksensa hevosen kupeisiin; hän oli
karauttanut lieuen parissa minuutissa. Yhtäkkiä hän erään laidunmaan
syrjässä pensasaitojen takana keksi valkoisen hahmon, joka näyttäytyi,
hävisi ja vihdoin pysyi näkyvissä jollakin korkeammalla kohdalla.

D'Artagnan vavahti ilosta, ja hänen mielensä kirkastui heti. Hän pyyhki
otsaltaan tihkuvaa hikeä, hellitti polvensa, joiden puristuksesta
vapautuessaan hevonen hengitti syvempään, ja kiristäen ohjaksista hän
hillitsi tarmokkaan eläimen -- ihmismetsästykseen osallisen toverinsa
-- vauhtia. Hänellä oli nyt aikaa katsastella asemaa.

Yli-intendentti oli hengästyttänyt valkoisen ratsunsa pehmeällä maalla.
Hän tunsi tarvetta päästä kovemmalle kamaralle ja oikaisi suorassa
suunnassa maantielle päin.

D'Artagnanin tarvitsi vain laskettaa suoraan rintaharjanteen alla, joka
suojasi hänet vihollisensa katseilta. Tällä tavoin hän tielle
päästessään olisi pakolaisen kintereillä, joskaan ei enää kyennyt
katkaisemaan sitä häneltä. Vasta sitten syntyisi todellinen
kilpajuoksu; vasta siitä kamppailu alkaisi.

D'Artagnan antoi hevosensa hengähtää keuhkojen täydeltä. Hän huomasi
yli-intendentin muuttavan raviksi; hänkin siis levähdytti ratsuaan.
Mutta kiire ei sallinut kumpaisenkaan pitkälti tyytyä tähän menoon.
Valkoinen hevonen ponnahti kiitämään kuin nuoli, koskettaessaan
kavioillaan vankempaa pohjaa. D'Artagnan hellitti ohjia, ja hänen musta
hevosensa kävi nelistämään. Molemmat seurasivat nyt samaa suuntaa;
tömistelyn kai'ut sekaantuivat toisiinsa, ja Fouquet ei ollut vielä
huomannut d'Artagnania. Mutta muskettisoturin poiketessa harjanteen
suojasta tielle hänen ratsunsa jymisteli kuin ukkonen ja sai kulkunsa
edelläkiitävän pakolaisen kuuluviin. Fouquet kääntyi; hän näki sadan
askeleen päässä takanaan hevosen kaulalle kumartuneen vihollisensa. Ei
ollut epäilemistäkään: kimalteleva hankkilus ja punainen päällysnuttu
ilmaisivat muskettisoturin. Fouquetkin hellitti ohjaksia, ja hänen
valkoinen hevosensa lisäsi kaksikymmentä askelta vastustajan ja itsensä
välille.

-- Oh, -- ajatteli d'Artagnan ahdistuneena, -- Fouquet ei vilistä
millään tavallisella hevosella. Tarkatkaamme!

Ja pettämättömällä silmällään hän tutki huolellisesti ratsun
ravakkuuden laatua. Pyöreät lautaset, harva ja pitkä häntä, laihat
koivet, jäntevät kuin teräslangat, kaviot marmoria kovemmat.

Hän kannusti omaansa, mutta välimatka pysyi samana.

D'Artagnan kuunteli henkeään pidätellen: hän ei eroittanut
kuorskahdustakaan, ja kuitenkin hevonen halkaisi ilmaa. Musta hevonen
sensijaan alkoi korista kuin yskän kohtauksessa.

-- Perille on päästävä, vaikka ratsuni pakahtuisi, -- ajatteli
muskettisoturi.

Ja hän alkoi kuolaimilla sahata eläinrukan suuta, samalla kun hänen
kannuksensa raatelivat sen verille raastettua ihoa. Hurjistuksissaan
hevonen voitti kaksikymmentä syltä matkaa ja saapui pistoolinkantaman
päähän Fouquetista.

-- Rohkeutta, -- tuumi muskettisoturi, -- rohkeutta! Ehkäpä valkoinen
hevonen uupuu; ja ellei ratsu kaadu, niin ratsastaja lopuksi sortuu.

Mutta sekä hevonen että mies pysyivät pystyssä, voittaen taas
vähitellen matkaa.

D'Artagnan päästi hurjan huudon, joka sai Fouquetin kääntymään, mutta
hänen ratsunsa kiihtyi yhä.

"Mainio hevonen, vimmastunut ratsastaja!" murisi kapteeni. "Halloo,
_mordioux_, herra Fouquet, halloo! Kuninkaan käskystä!"

Fouquet ei vastannut.

"Kuuletteko minua?" karjui d'Artagnan, hevosensa juuri astuessa
harhaan.

"_Pardieu_!" vastasi Fouquet lyhyeen, ja vauhti oli yhäkin vinhempi.

D'Artagnan oli tulemassa hulluksi; veri nousi kiehuen hänen
ohimoihinsa, silmiinsä.

"Kuninkaan lähettinä!" hän kiljaisi toisen kerran. "Pysähtykää, tai
pudotan teidät pistoolin laukauksella."

"Tehkää niin", vastasi Fouquet yhä lentäen.

D'Artagnan tempasi toisen pistoolinsa ja veti hanan vireeseen, toivoen
että lukon naksahdus pysähdyttäisi vihollisen.

"Teillä on myöskin pistoolit", huusi hän; "puolustautukaa!"

Fouquet kääntyi todellakin ääntä kohti, ja katsellen d'Artagnania
suoraan kasvoihin hän avasi oikealla kädellään nuttunsa,
pistoolikoteloihinsa koskematta. Heidän väliään oli kaksikymmentä
askelta.

"_Mordioux_", kirosi d'Artagnan, "minä en rupea teitä teurastamaan!
Ellette tahdo tähdätä minuun, niin antautukaa! Mitäpä vankila sitten
on?"

"Kuolen mieluummin", vastasi Fouquet; "silloin kärsin vähemmän."

Huumaantuneena epätoivosta d'Artagnan heitti pistoolinsa tielle.

"Minä tavoitan teidät elävältä", sanoi hän.

Ja ihmeponnistuksella, johon vain tämä verraton ratsastaja kykeni, hän
sai hevosensa kymmenen askeleen päähän valkoisesta juoksijasta. Hän
ojensi jo kätensä siepatakseen saaliinsa.

"Kuulkaa, surmatkaa minut! Se olisi inhimillisempää", ähkäisi Fouquet.

"Ei, elävänä, elävänä!" jupisi kapteeni.

Hänen hevosensa astui toistamiseen harhaan; Fouquetin ratsu pääsi
etääntymään.

Tämä kahden hevosen kilpajuoksu oli jotakin ennen näkemätöntä. Ratsut
elivät vain ratsastajainsa tahdosta. Vimmattu laukka oli muuttunut
nopeaksi raviksi ja sittemmin tavalliseksi juoksuksi. Mutta kilpailu
pysyi yhtä jännittävänä näille kahdelle uupuneelle voimailijalle.
Suunniltaan joutunut d'Artagnan sieppasi toisen pistoolin ja tähtäsi
valkoista hevosta.

"Hevoseenne, ei teihin!" hän huudahti Fouquetille.

Ja hän ampui. Luoti osui hevosen säkään; raivokkaalla hyppäyksellä se
kavahti takajaloilleen. Samassa d'Artagnanin ratsu henkitoreissaan
sortui maahan.

-- Olen häväisty, -- ajatteli muskettisoturi, -- olen kurja nahjus.
"Jumalan tähden, herra Fouquet, heittäkää minulle toinen pistoolinne,
jotta ammun pääni puhki!"

Fouquet alkoi jälleen kiitää.

"Taivaan nimessä, armahtakaa!" karjui d'Artagnan. "Mitä ette tällä
hetkellä tahdo tehdä, sen teen itse ennen kuin tunti on kulunut. Mutta
tässä, tällä tiellä kuolisin uljaasti, kuolisin arvossapidettynä.
Tehkää minulle se palvelus, herra Fouquet!"

Fouquet ei vastannut, vaan antoi hevosensa ravata edelleen.

D'Artagnan läksi juoksemaan vihollisensa perässä. Yksitellen hän heitti
maahan hattunsa ja nuttunsa, jotka tuottivat hänelle hankaluutta, ja
sitten miekanhuotran, joka hakkasi hänen sääriään. Miekkakin kävi liian
raskaaksi hänen kädessään; hän paiskasi sen pois kuten huotrankin.

Valkoinen hevonen rohisi; d'Artagnan pääsi lähemmäksi. Uupunut eläin
hiljentyi ravista pikku hölkkään, ja huimaus puistatti sen päätä; verta
purskui vaahdon mukana suusta.

D'Artagnan teki epätoivoisen ponnistuksen, hyppäsi Fouquetia kohti ja
tarttui hänen sääreensä, lausuen katkonaisella, läähättävällä äänellä:

"Vangitsen teidät kuninkaan nimessä. Murskatkaa pääni, niin olemme
kumpikin tehneet velvollisuutemme."

Fouquet linkosi loitolle virtaan molemmat pistoolinsa, jotta d'Artagnan
ei voisi päästä niihin käsiksi, astui maahan ja virkkoi:

"Olen teidän vankinne, monsieur. Tahdotteko ottaa käsivarteni, koska
olette pyörtymäisillänne?"

"Kiitos", mutisi d'Artagnan, joka todellakin tunsi maan pettävän
jalkainsa alla ja taivaan luhistuvan päälleen.

Ja hän kierähti hiekalle lopen hengästyneenä ja voimattomana.

Fouquet astui alas jokiäyrästä, ammensi vettä hattuunsa, kostutteli
muskettisoturin ohimoita ja juoksutti jonkun raikkaan pisaran hänen
huultensa väliin.

D'Artagnan kohottausi, katsellen ympärilleen etsivin, harhailevin
silmin.

Hän näki Fouquetin polvistuneena, märkä hattu kädessä ja hymyillen
sanomattoman lempeästi.

"Te ette ole paennut!" huudahti hän. "Oi, monsieur, oikea kuningas
uskollisuudessa, sydämeltään ja sielultaan ei ole Louvren Ludvig eikä
Sainte-Margueriten Filip, vaan se olette te, henkipatto ja tuomittu!"

"Minä, joka tänään olen joutunut hukkaan vain yhden virheen vuoksi,
herra d'Artagnan."

"Minkä, hyvä Jumala?"

"Minun olisi pitänyt hankkia teidät ystäväkseni. Mutta mitä nyt teemme
Nantesiin palataksemme? Olemme sieltä hyvin kaukana."

"Se on totta", myönsi d'Artagnan miettiväisenä ja synkkänä.

"Valkoinen hevonen ehkä toipuu; se oli kerrassaan hyvä ratsu! Nouskaa
sen selkään, herra d'Artagnan; minä kävelen, kunnes olette levähtänyt."

"Eläinrukka, haavoitettu poloinen!" surkutteli muskettisoturi.

"Kyllä se juoksee, vakuutan teille, minä tunnen sen. Nouskaamme
mieluummin yhdessä selkään."

"Koettakaamme", suostui kapteeni.

Mutta tuskin olivat he kuormittaneet eläimen tällä kaksinkertaisella
taakalla, kun se horjahti, suoristausi jälleen ja astui muutamia
minuutteja, mutta hoippui uudestaan ja lysähti mustan hevosen viereen,
jonka luo se oli ehtinyt.

"Menkäämme jalkaisin, kohtalo vaatii sitä; siitä tulee mainio kävely",
ehdotti Fouquet, pistäen käsivartensa d'Artagnanin kainaloon.

"_Mordioux_!" huudahti tämä tuijottavin katsein, otsa rypyssä ja sydän
pakahtumaisillaan. "Häijy päivä!"

He etenivät verkalleen neljä lieuea metsän laitaan, missä vaunut
saattajineen odottivat.

Kun Fouquet näki tämän synkän kojeen, virkkoi hän d'Artagnanille, joka
loi silmänsä alas ikäänkuin häpeissään Ludvig XIV:n puolesta:

"Tuo ei ole uljaan miehen keksintöä, kapteeni d'Artagnan, se ei ole
teidän hankkeitanne. Miksi nuo ristikot?"

"Jotta te ette voisi heitellä kirjelappuja tielle."

"Nerokasta!"

"Mutta te voitte puhua, ellette voikaan kirjoittaa", huomautti
d'Artagnan.

"Puhua teille!"

"Niin... jos tahdotte."

Fouquet mietti hetkisen; sitten hän katsahti kapteenia suoraan silmiin.

"Vain yksi sana", virkkoi hän. "Talletatteko sen...?"

"Kyllä sen teen."

"Sanotteko sen, kelle tahdon?"

"Minä sanon."

"Saint-Mandé!" äännähti Fouquet hiljaa.

"Hyvä. Kelle?"

"Rouva de Bellièrelle tai Pélissonille."

"Se hoidetaan."

Vaunut vierivät Nantesin läpi ja kääntyivät Angersin tielle.




247.

Suurmiehen seuraaja.


Kello oli kaksi ehtoopäivällä. Kärsimättömyyden kiusaama kuningas kulki
työhuoneensa ja parvekkeen väliä, toisinaan kurkistaen käytävänkin
ovesta, mitä hänen kirjurinsa puuhasivat. Viimeksi oli Colbert
istuutunut samalle paikalle, missä de Saint-Aignan oli viettänyt koko
aamupuhteen, ja jutteli hiljaisella äänellä de Briennen kanssa, kun
Ludvig kiivaasti avasi oven ja kysyi heiltä:

"Mistä siinä on puhetta?"

"Keskustelemme säätyjen ensimmäisestä istunnosta", vastasi de Brienne
nousten.

"Vai niin!" sanoi kuningas ja käännähti takaisin huoneeseensa.

Viitsi minuuttia myöhemmin soittokello kutsui Rosen, jolla nyt oli
tuntinsa.

"Oletteko saanut valmiiksi ne jäljennökset?" kysyi hallitsija.

"En vielä, sire."

"Katsokaahan, onko herra d'Artagnan palannut."

"Ei vielä, sire."

"Kummallista!" mutisi kuningas. "Kutsukaa herra Colbert."

Intendentti astui sisälle; hän oli jo tuntikausia odottanut tätä
hetkeä.

"Herra Colbert", sanoi kuningas kiihkeänä, "olisi toki saatava
selville, mihin herra d'Artagnan on joutunut."

"Mistä päin teidän majesteettinne tahtoo häntä etsittävän?" kysyi
Colbert tyynellä äänellään.

"Eh, monsieur, ettekö tiedä, minne hänet lähetin?" vastasi Ludvig
närkkäästi.

"Teidän majesteettinne ei ole sanonut sitä minulle."

"On arvattavia asioita, monsieur, ja etusijassa teille."

"Olen saattanut otaksua, sire; mutta minä en olisi sallinut ajatusteni
tehdä suoranaisia päätelmiä."

Samassa hallitsijan ja virkamiehen keskustelun katkaisi paljon tuimempi
ääni kuin kuninkaan.

"D'Artagnan!" huudahti kuningas ilostuen.

Kalpeana ja raivostuneella päällä muskettisoturi tiukkasi kuninkaalta:

"Sire, teidän majesteettinneko on antanut määräyksiä minun
muskettisotureilleni?"

"Mitä määräyksiä?" oudoksui kuningas.

"Herra Fouquetin asunnon suhteen?"

"En ole käskenyt siinä kohden mitään erityistä", vastasi Ludvig.

"Ahaa!" äännähti d'Artagnan viiksiään pureskellen. "En ole erehtynyt;
siinä oli tämä herra säätäjänä", ja hän viittasi Colbertiin.

"Mistä säännöksestä on kysymys?" tiedusti kuningas.

"Koko huoneiston mullistamisesta, herra Fouquetin palkollisten ja
virkailijain kovakouraisesta pidättämisestä, laatikoiden murtamisesta
auki, rauhallisen asunnon rumasta raastamisesta. _Mordioux_, se oli
villin riivaannusta!"

"Monsieur!..." huudahti Colbert hyvin kalpeana.

"Monsieur", keskeytti d'Artagnan, "ainoastaan kuninkaalla, kuuletteko,
ainoastaan kuninkaalla on oikeus käskeä minun muskettisotureitani;
mutta teiltä minä kiellän sellaisen komentamisen, ja sen sanon teille
hänen majesteettinsa edessä! Miekkaa kantavat aatelismiehet eivät ole
mitään tuhruksia, jotka pitävät kynää korvansa takana."

"D'Artagnan, d'Artagnan!" jupisi kuningas.

"Se on nöyryyttävää", pauhasi muskettisoturi; "sotilaani ovat
häväistyjä. Onko minun väkeni mitään huoveja tai nappiherrain
kätyreitä, _mordioux_!"

"Mutta missä vika? Kertokaa!" sanoi kuningas käskevästi.

"On sattunut semmoinen selkkaus, sire, että tämä herra, joka ei ole
kyennyt arvaamaan teidän majesteettiinne aikomuksia eikä siis ole
tiennyt herra Fouquetin vangitsemishetkestä, vaikka olikin
esimiehelleen teetättänyt tuon rautanakin, -- tämä herra on lähettänyt
herra Fouquetin asuntoon herra de Roncheratin toimittamaan
kotitarkastusta, jossa kaikki sisustus papereita pengottaessa on
käännetty ylösalaisin. Minun muskettisoturini pitivät taloa aamusta
saakka silmällä, minun saamieni ohjeitten mukaan. Millä oikeudella
heidät on panta tunkeutumaan sisälle, auttamaan raastamisessa,
joutumaan osallisiksi tottelemattomuudesta? _Mordioux_, kuningasta me
palvelemme, emmekä herra Colbertia!"

"Herra d'Artagnan", lausui kuningas ankarasti, "muistakaa, että minun
läsnäollessani ei sovi tuolla tavoin kiivastella."

"Olen toiminut kuninkaan hyväksi", selitti Colbert vavahtelevalla
äänellä; "kovaa on saada tällaista kohtelua teidän majesteettinne
upseerilta, ja ilman hyvitystä, kun olen velvollinen kunnioittavasti
pidättymään väittelystä hallitsijani edessä."

"Kunnioittava pidättyminen", pauhasi d'Artagnan säkenöivin silmin,
"vaatii teitä ensiksi pitämään arvossa hänen määräysvaltaansa ja
juurruttamaan samaa kunnioitusta muihin. Jokainen valvomattoman vallan
välikappale edustaa sitä valtaa, ja kun kansa kiroaa iskevää kättä,
niin Jumala lukee syyn kuninkaan vastuulle, ymmärrättekö? Pitääkö
neljänkymmenen vuoden kohlujen ja verenvuodatuksen kovettaman soturin
antaa teille tämä opetus, monsieur? Pitääkö säälittelyn tulla minun
puoleltani ja julmuuden kuulua teille? Te olette pidättänyt,
kytkettänyt, suljettanut vankilaan viattomia."

"Herra Fouquetin mahdollisia rikostovereita", tokaisi Colbert.

"Kuka teille sanoo, että herra Fouquetilla on sellaisia kumppaneita tai
että hän itsekään on rikollinen? Ainoastaan kuningas tietää sen, hänen
oikeudenkäyttönsä ei ole sokeata. Kun hän käskee: 'pidättäkää, viekää
vankilaan ne ja ne', silloin totellaan. Älkää siis enää puhuko minulle
kunnioituksesta kuningasta kohtaan ja varokaa sanojanne, ettei niihin
sattumalta tuntuisi sisältyvän jotakin uhkausta, sillä kuningas ei anna
epäkelpojen palvelijain uhkailla niitä, jotka palvelevat häntä hyvin,
-- ja jos minulla -- mistä Jumala varjelkoon! -- olisi niin kiittämätön
herra, niin toimittaisinpa omalla voimalla arvonantoa itselleni."

Tämän sanottuaan d'Artagnan suoristausi ylpeästi paikalleen kuninkaan
työhuoneessa, leimuavin silmin, käsi miekankahvassa, värähtelevin
huulin, tekeytyen vielä paljon kiukkuisemmaksi kuin hän todellisuudessa
olikaan.

Nöyryytettynä ja raivosta kiehuen Colbert kumarsi kuninkaalle ikäänkuin
pyytääkseen lupaa saada poistua.

Korskeudessaan ja uteliaisuudessaan ristiriitaan joutuneena kuningas ei
vielä tiennyt, mille kannalle asettua. D'Artagnan näki hänen epäröivän.
Jäädä pitemmäksi aikaa alalleen olisi ollut virhe; oli päästävä
voitolle Colbertista, ja ainoana keinona oli kannustaa kuningasta niin
pikaisesti oikeaan kohtaan, että hänen majesteetilleen ei jäisi muuta
selviytymisen muotoa kuin valita kiistaajista toinen tai toinen.

D'Artagnan siis kumarsi kuten Colbertkin. Mutta kuninkaan teki
ennen kaikkea mieli kuulla täsmällisiä ja seikkaperäisiä tietoja
yli-intendentin vangitsemisesta, oltuaan tästä jo hetkiseksi pahoin
huolissaan; hän käsitti, että d'Artagnanin närkästyttäminen olisi
viivyttänyt tätä jännittävää selvitystä vähintään neljännestunnilla, ja
niinpä Ludvig unohti Colbertin, jolla ei ollut mitään erityisempiä
uutisia kerrottavina: hän kutsui muskettisoturien kapteenia likemmäksi.

"Ei, kuulkaa, monsieur", hän sanoi, "tehkää ensin ilmoituksenne; voitte
sitten levätä."

D'Artagnan oli jo astumassa kynnyksen yli, mutta seisahtui kuninkaan
huomautuksesta ja tuli takaisin. Nyt oli Colbertin pakko lähteä. Hänen
kasvonsa peitti tumma puna; mustissa ja häijyissä silmissä kiilui
synkkä leimu tuuheiden kulmakarvain alta. Hän jouduttausi poistumaan,
kumarsi kuninkaalle, suoristausi puolittain d'Artagnanin sivuuttaessaan
ja astui ulos kirvelevin sydämin.

Jäädessään kahden kesken kuninkaan kanssa d'Artagnan heti omaksui
lauhkean sävyn ja lausui säveästi:

"Sire, te olette nuori kuningas. Aamuruskosta ihminen päättelee,
tuleeko päivä ihana vai synkkä. Mitä enteitä kansa, jonka Jumala on
uskonut määräysvaltanne ohjailtavaksi, saa teidän hallituksestanne,
sire, jos käytätte välittäjinänne pikamielisiä ja väkivaltaisia
ministereitä? Mutta puhukaamme minusta, sire; jättäkäämme haastelu,
joka teistä tuntuu joutavalta, kenties sopimattomalta. Olen vanginnut
herra Fouquetin."

"Siihen meni aikaa", virkahti kuningas nyrpeästi.

D'Artagnan silmäili kuningasta.

"Näen satuttaneeni sanat huonosti", hän oikaisi. "Ilmoitinhan teidän
majesteetillenne, että minä olen vanginnut herra Fouquetin?"

"Niin; no?"

"Kah, minun olisi tullut sanoa teidän majesteetillenne, että herra
Fouquet vangitsi minut; se olisi sattunut paremmin paikalleen. Selvän
toden lausuakseni herra yli-intendentti sai minut voimattomaksi
valtaansa."

Ludvig tähysti puhujaa ihmeissään. Nopeakatseinen d'Artagnan oivalsi,
mitä hallitsijan mielessä liikkui. Hän ei antanut tälle aikaa
kysymyksiin. Runollisen vilkkaasti hän kuvasi Fouquetin paon,
takaa-ajon, vimmatun kilpailun ja lopuksi yli-intendentin verrattoman
jalomielisyyden, kun hän olisi niin hyvin voinut rientää turvaan, niin
helposti surmata hätyyttelevän vastustajansa, mutta mieluummin valitsi
vankilan ja ehkä pahempaakin kuin tuotti nöyryytystä miehelle, joka oli
ehtinyt jäljille riistämään häneltä vapauden.

Kapteenin kertoillessa kuningas kiihtymistään kiihtyi, jännittyneesti
tarkaten jokaista sanaa ja naputellen kynnenpäitä vastakkain.

"Tästä johtuu, sire", lopetti soturi, "että ainakin minun silmissäni
mies, joka käyttäytyy siten, on kelpo kansalainen eikä voi olla
kuninkaan vihollinen. Se on minun käsitykseni, sanon vieläkin. Tiedän,
mitä kuninkaani aikoo tähän sanoa, ja kumarran: 'Valtiollinen asia'.
Olkoon, siihen perusteeseen ei minulla ole mitään sanomista. Minä olen
vain soturi, sain toimintaohjeen, se on pantu täytäntöön, -- joskin
oikeastaan vastoin tahtoani, mutta toimitettuhan se tehtävä toki on.
Siihen se asia päättyy minun puolestani."

"Missä herra Fouquet tällä hetkellä on?" kysyi Ludvig tuokion
äänettömyyden jälkeen.

"Herra Fouquet, sire", vastasi d'Artagnan, "istuu siinä rautahäkissä,
jonka herra Colbert hänelle laitatti, ja neljä ravakkaa hevosta
kiidättää häntä parhaillaan Angersiin."

"Minkätähden jätitte hänet taipaleelle?"

"Syystä että teidän majesteettinne ei ollut määrännyt minua saattajaksi
perille asti. Esittämäni perusteen parhaana tukena on se seikka, että
vastikään jo kysyitte minua... Ja oli minulla toinenkin syy."

"Mikä siis?"

"Minun ollessani saapuvilla ei herra Fouquet-parka olisi enää yrittänyt
pelastautua."

"Mitä ihmettä?" huudahti kuningas hämmästyksissään.

"Teidän majesteettinne täytyy käsittää, että kiihkeimpänä halunani on
kuulla herra Fouquetin saaneen vapautensa. Panin hänen kaitsijakseen
kömpelöimmän sotilaani, helpoittaakseni toivomaani yritystä."

"Oletteko järjiltänne, herra d'Artagnan?" kivahti kuningas laskien
käsivartensa rinnalleen ristiin; "lausutaanko tuollaista
luonnottomuutta julki, jos valitettavasti tuleekin sellaista
ajatelleeksi?"

"Voi, sire, ettehän odottane minusta herra Fouquetin vihamiestä sen
jälkeen, mitä hän on tehnyt minun ja teidän tähtenne? Ei, älkää koskaan
luovuttako häntä minun vartioitavakseni, jos välttämättömästi tahdotte
saada hänet säilymään lukkojen takana; olipa häkki kuinkakin vankalla
ristikolla suljettu, lintu lentäisi lopulta tiehensä."

"Minua ihmetyttää", sanoi kuningas synkästi, "että te ette suoraa
päätä yhtynyt sen puolelle, jonka herra Fouquet tahtoi asettaa
valtaistuimelleni. Siinä teille tarjousi kaikki tarvitsemanne: hellyys
ja kiitollisuus. Minun palveluksessani, monsieur, tapaa herran."

"Ellei herra Fouquet olisi käynyt noutamassa teitä Bastiljista, sire",
vastasi d'Artagnan painokkaasti, "niin yksi ainoa toinen olisi sen
tehnyt, nimittäin minä; sen tiedätte hyvin, sire."

Kuningas malttui. Ei käynyt väittäminen tätä suorasukaisen
upseerin sattuvaa huomautusta vastaan. Kuullessaan d'Artagnanin
vakuutuksen kuningas muisti entisaikaisen d'Artagnanin, joka seisoi
Palais-Royalissa hänen vuodeuutimiensa taakse kätkeytyneenä, kun
kardinaali de Retzin johtama Parisin rahvas tunkeusi varmistautumaan
siitä, että nuorta majesteettia ei ollut viety pois. Hän muisti
d'Artagnanin, jota hän kädenpuristuksella tervehti vaunujensa ovella,
kun Parisiin palatessaan oli lähdössä Notre-Dameen; hänen mieleensä
palasi soturi, joka oli Bloisissa katsonut olevansa hyödytön hänen
palveluksessaan ja jättänyt hänet, -- luutnantti, jonka hän oli
uudestaan kutsunut luokseen, kun Mazarinin kuolema toimitti hänet
valtansa oikeuksiin. Hänelle selvisi äkkiä, kuinka rehelliseksi,
urheaksi ja kiintyneeksi hän oli aina havainnut tämän tukensa.

Ludvig lähestyi ovea ja kutsui Colbertia. Tämä ei ollut poistunut
käytävästä, jossa kirjurit työskentelivät; hän saapui.

"Te olette siis toimituttanut herra Fouquetin luona tarkastuksen,
Colbert?"

"Niin, sire."

"Mitä siitä oli tuloksia?"

"Herra de Roncherat, jonka lähetin teidän majesteettinne
muskettisoturien kanssa, on tuonut minulle muutamia papereita", vastasi
Colbert.

"Katsastan niitä piakkoin... Nyt annatte minulle kätenne."

"Käteni, sire?"

"Niin, laskeakseni sen herra d'Artagnanin käteen. Todellakaan,
d'Artagnan", hän lisäsi hymyillen kääntyessään soturiin, joka
virkamiehen nähdessään oli jälleen omaksunut korskean sävyn, "te ette
tunne tätä miestä; tutustukaa häneen. Hän on keskulainen palvelija
toisarvoisilla sijoilla, mutta korottaessani hänet ylimpään
luottamusasemaan hänestä sukeutua suuri mies."

"Sire!" sopersi Colbert mielihyvän ja arastuksen huumeessa.

"Ymmärrän minkätähden", mutisi d'Artagnan kuninkaan korvaan; "hän oli
kateellinen?"

"Aivan niin, ja kateus kytki häneltä siivet."

"Siitä saadaan siis nyt siivekäs tarhakäärme", murisi muskettisoturi
tuntien vielä hiukan kaunaa äskeistä vastapuoltansa kohtaan.

Mutta lähestyen häntä Colbert esitti hänen katseilleen kokonaan
toisenlaisen muodon kuin hän oli tottunut tässä miehessä näkemään. Hän
näytti nyt niin suopealta, säyseältä ja hyväluontoiselta ja hänen
silmissään kuvastui niin ylevän henkevyyden ilme, että d'Artagnan
etevänä ihmistuntijana järkkyi käsityksissään ja melkein muuttuikin
mieleltään.

Colbert puristi hänen kättään.

"Kuninkaan huomautus teille osoittaa, kuinka hyvin hänen majesteettinsa
osaa arvioida miehiään", hän lausui. "Se kiivas vastustus, jota olen
tähän päivään asti kehittänyt väärinkäytösten poistamiseen -- en
ihmisten häviötä tavoitellen -- todistaa, että silmämääränäni oli
suuren hallituskauden valmistaminen kuninkaalleni ja suuren vaurauden
tuottaminen maalleni. Minulla on paljonkin aatteita, d'Artagnan; te
saatte nähdä niiden puhkeavan, yleisen rauhan päiväpaisteessa, ja
jollei minulla ole kunnon miesten ystävyyden voittamisen varmuutta ja
onnea, olen varma ainakin siitä, monsieur, että saan heidän
arvonantonsa. Heidän ihailustaan antaisin henkeni, monsieur."

Tämä muutos, tämä äkillinen ylentäytyminen ja kuninkaan mykkä
hyväksymys antoivat paljon mietittävää muskettisoturille. Hän tervehti
hyvin kohteliaasti Colbertia, joka yhä tarkkasi häntä.

Nähdessään sovinnon tehdyksi kuningas viittasi hyvästiksi ja he
poistuivat yhdessä. Työhuoneen ulkopuolella uusi ministeri pysähdytti
kapteenin ja sanoi hänelle:

"Onko mahdollista, herra d'Artagnan, että teidän terävä silmänne ei ole
heti ensi katseella havainnut, mikä minä olen?"

"Herra Colbert", vastasi muskettisoturi, "auringon häikäisy estää
näkemästä hehkuvimpiakaan loimuja. Vallassa oleva ihminen säteilee
ympäristönsä loistoa himmentäen; mutta nyt teidän kohottuanne sen
aseman kirkkauteen: miksi edelleen vainoisitte miestä, joka niin
korkealta suistui epäsuosioon?"

"Vainoisinko, monsieur?" haastoi Colbert. "Oh, monsieur, minä en ole
häntä milloinkaan vainonnut. Tahdoin hallita raha-asioita, yksinäni
järjestää kuntoon valtion talouden koska minulla on kunnianhimoa ja
etenkin mitä täydellisin luottamus ansiokkuuteni. Minua innostutti
ajatella, että maan kaikki rikkaus joutuisi ihasteltavakseni, kulkemaan
minun kätteni kautta, ainoankaan roposen jäämättä niihin, vaikka vielä
kolmekymmentäkin vuotta eläisin. Tiesin luovani sillä kullalla
vilja-aittoja, rakennuksia, kaupunkeja, purjehduskelpoisia satamia,
hankkivani valtakunnalle sen arvoa vastaavan sotalaivaston, varustavani
aluksia, jotka tekevät Ranskan nimen kuuluisaksi etäisimpienkin
kansojen keskuudessa, -- edistäväni kirjastojen ja akatemiain
toimintaa, tekeväni tästä maasta maailman sivistyneimmän ja
varakkaimman. Siinä vaikuttimet nurjamielisyyteeni herra Fouquetia
vastaan, joka esti minua toimimasta. Ja ollessani suuri ja voimallinen,
Ranskan ollessa suuri ja voimallinen, minä vuorostani huudan:
'Laupeutta!'"

"Laupeutta, sanoitte? Pyytäkäämmekin siis kuninkaalta hänen vapauttansa
nyt heti. Vain teidän tähtenne kuningas tänään on hänet noin tavattomaan
alennukseen tuominnut."

Colbert pudisti päätänsä.

"Monsieur", hän väitti, "tiedätte kyllä hyvin, että niin ei ole asia;
kuninkaallahan on yksityistä vihamielisyyttä herra Fouquetia vastaan,
-- sitä ei minun tarvitse teille selittääkään."

"Hän tyrtyy piankin, unohtaa."

"Hän ei koskaan unohda mitään, herra d'Artagnan... Kah, kuningas kutsuu
antaakseen jonkun määräyksen; tällä kertaa en ainakaan ole ollut
vaikuttamassa siihen, vai mitä? Kuunnelkaa."

Kuningas tosiaan huusi sihteereillensä.

"Onko herra d'Artagnan siellä?" hän tiedusti.

"Tässä olen, sire."

"Antakaa kaksikymmentä muskettisoturia herra de Saint-Aignanille,
heidän ollakseen Fouquetin vartiona."

D'Artagnan ja Colbert vaihtoivat keskenään silmäyksen.

"Ja Angersista", jatkoi kuningas, "vanki siirrettäköön Parisin
Bastiljiin."

"Te olitte oikeassa", supatti kapteeni ministerille.

"Saint-Aignan", määräsi kuningas edelleen, "te hakkautatte maahan
jokaisen, joka yrittää matkalla puhua vangin kanssa."

"Entä minä, sire?" tiedusti kreivi.

"Te puhuttelette häntä ainoastaan muskettisoturien kuullen."

Kreivi kumarsi ja läksi täyttämään tehtäväänsä. D'Artagnan aikoi
niinikään vetäytyä pois, mutta kuningas pidätti hänet.

"Monsieur", hän käski, "te lähdette heti paikalla ottamaan haltuunne
Belle-Isle-en-Merin saariläänityksen."

"Kyllä, sire. Yksinkö?"

"Otatte sen verran joukkoja kuin tarvitaan viivytyksen välttämiseksi,
jos paikkaa yritetään puolustaa."

Mielistelevää epäuskoisuuden sorinaa kuului hovimiesten ryhmältä.

"Sellaista on nähty", sanoi kuitenkin d'Artagnan.

"Minä olen sitä nähnyt lapsuudessani", vahvisti kuningas, "enkä tahdo
enää kokea sitkeätä kapinallisuutta. Olettehan ymmärtänyt? Menkää,
monsieur, älkääkä palatko ilman linnoituksen avaimia."

Colbert lähestyi d'Artagnania.

"Siinä tehtävä, joka hyvin suoritettuna tuottaa marskinsauvan
ulottuviinne", hän huomautti.

"Miksi vasiten asetatte ehdon?"

"Syystä että se on vaikea."

"Ohoo! Missä suhteessa?"

"Teillähän on Belle-Islellä ystäviä, d'Artagnan, ja teidänlaisenne
miehen ei ole helppo astua menestykseen ystävän ruumiin yli."

D'Artagnan painoi päänsä alas, Colbertin palatessa kuninkaan luo.

Neljännestuntia myöhemmin kapteeni sai kirjallisen toimintaohjeen,
jonka mukaan hänen oli räjäytettävä ilmaan Belle-Islen varustukset, jos
vastarintaa yritettäisiin; samalla luovutettiin hänelle täysi
tuomiovalta kaikkiin sikäläisiin asukkaihin tai _pakolaisiin_ nähden
sillä velvoituksella, että ainoatakaan niskuroitsijaa ei saanut
säästää.

-- Colbert oli oikeassa, -- ajatteli d'Artagnan; -- marskinsauvani
maksaisi kahden ystäväni hengen, jos he olisivat tyhmempiä kuin linnut
ja odottaisivat pyyntimiehen kättä ennen kuin nousevat siivilleen. Sen
käden minä näytän heille niin hyvin, että he pääsevät ajoissa selville
asiasta. Portos-rukka, Aramis-parka! Ei, minun onneni ei saa heille
maksaa ainoatakaan höyhentä!

Siten päätettyään d'Artagnan keräsi kuninkaallisen joukko-osaston,
laivautti sen Paimboeufissa ja läksi merelle hetkeäkään menettämättä.




248.

Saarelle saarretut.


Satamapadon äärimmäisessä päässä -- kävelypaikalla, jota iltaisin
pieksi meren raivokas vuoksi, -- asteli kaksi miestä toistensa
käsikynkässä haastellen vilkkaasti ja avomieliseen tapaan, yhdenkään
ihmisolennon kykenemättä kuulemaan heidän sanojansa, sillä
tuulenpuuskat tempasivat jokaisen niistä mukaansa valkoisen vaahdon
ohella, jota ne riuhtoivat aaltojen harjoilta.

Aurinko oli juuri mennyt mailleen valtameren suuren ulapan taakse, joka
vielä punoitti kuin jättiläis-arina.

Väliin toinen miehistä kääntyi itää kohti, tähystellen synkän
levottomasti merelle. Toinen katseli kysyvästi toverinsa piirteitä ja
näkyi koettavan katseista arvata hänen ajatuksiaan. Senjälkeen molemmat
mykkinä ja totisina jatkoivat kävelyään.

Nämä kaksi miestä, kuten lukijamme jo varmaan ovat oivaltaneet, olivat
lainsuojattomat ystävämme Portos ja Aramis, pakolaisina Belle-Islellä,
herra d'Herblayn suurenmoisen suunnitelman rauettua kaikkien toiveiden
häviöön.

"Sano mitä tahansa, rakas Aramis", toisteli Portos, hengittäen
voimakkaasti keuhkoihinsa suolaista ilmaa, jotta valtava rinta
pullistui; "sano mitä tahansa, Aramis, mutta tuo kaksi päivää sitten
vesille lähteneiden kalastajaveneiden täydellinen katoaminen ei ole
mikään tavallinen asia. Merellä ei ole sattunut myrskyä. Koko ajan on
ollut tyventä, ilman pienintäkään vihuria, ja jos olisimmekin kokeneet
myrskyä, eivät toki kaikki aluksemme olisi uponneet. Toistan sinulle,
tämä on omituista, -- tämä perinjuurinen häviäminen kummastuttaa minua,
sen sanon."

"Totta kyllä", jupisi Aramis; "olet oikeassa, Portos-ystäväni. Siinä on
todella jotakin merkillistä."

"Sitäpaitsi", lisäsi Portos, jonka mielikuvitusta Vannesin piispan
myönnytys näkyi laajentavan, "olet kai huomannut, että rannikolle ei
ole ajautunut mitään hylkyjä, mitään jätteitä pirstoutuneista
aluksista?"

"Olen sen havainnut kuten sinäkin."

"Panehan vielä merkille, että saarelle jääneet kaksi alusta, jotka minä
lähetin toisia etsimään..."

Aramis keskeytti tässä toverinsa niin äkillisellä huudahduksella ja
liikkeellä, että Portos pysähtyi ällistyneenä.

"Mitä sanotkaan, Portos! Mitä? Olet lähettänyt pois ainoat
aluksemme...?"

"Niin, toisten etsintään", vastasi Portos hyvin yksinkertaisesti.

"Onneton, mitä olet tehnyt! Silloin olemme hukassa!" päivitteli piispa.

"Hukassa!... Huh?" ihmetteli Portos pelästyneenä. "Miksi hukassa,
Aramis? Miksi olisimme hukassa?"

Aramis puri huultansa.

"Ei mitään, ei mitään. Anteeksi, aioin sanoa..."

"Häh?"

"Että jos tahtoisimme, jos päähämme pistäisi lähteä huvipurjehdukselle,
niin emme voisi."

"Ohoo, sekö sinua kiusaa? Kaunista huvia, toden totta! Minä puolestani
en sitä kaipaa. Ei suinkaan Belle-Islen tarjoamaa suurempaa tai
pienempää viehätystä ikävöitse, Aramis: kuulehan, minä kaipaan
Pierrefondsia, Bracieuxia, le Vallonia -- kaunista Ranskaani. Täällä
emme ole Ranskassa, olemme hiisi ties missä. Oh, rohkenen sanoa sen
sinulle täysin vilpittömällä sydämellä, ja sinun harras ystävyytesi suo
suorapuheisuuteni anteeksi. Mutta minä vakuutan sinulle, etten ole
onnellinen Belle-Islellä; en jukoliste viihdy täällä!"

Aramis huoahti hiljaa.

"Rakas ystävä", vastasi hän, "siksipä juuri on surullista, että olet
lähettänyt pois molemmat aluksemme, jotka olivat meille jääneet, kaksi
päivää sitten kadonneita veneitämme etsimään. Ellet olisi lähettänyt
niitä tuolle retkelle, niin olisimme lähteneet."

"Lähteneet! Entä toimintaohje, Aramis?"

"Mikä toimintaohje?"

"_Parbleu_, se toimintaohje, jota olet minulle lakkaamatta hokenut:
että olemme vartioimassa Belle-Isleä vallantavoittelijaa vastaan."

"Se on totta", jupisi Aramis taaskin.

"Näet hyvin, ystäväiseni, että me emme voisi lähteä ja että alusten
lähettäminen kalastajaveneitten etsintään ei meitä mitenkään haittaa."

Aramis oli ääneti, ja hänen epämääräinen katseensa, kirkas kuin
kalalokin, liiteli pitkin merenpintaa, tutkien avaruutta ja koettaen
tunkea taivaanrannan taakse.

"Tuolla kaikella, Aramis", jatkoi Portos tarraten mielipiteeseensä
sitäkin enemmän, kun piispa oli sitä pitänyt sattuvana, "kaikella
tuolla et mitenkään selitä minulle, mitä on saattanut tapahtua noille
onnettomille veneille. Kaikkialla, mihin menen, kohtaan huutoja ja
valituksia; lapset itkevät nähdessään naiset epätoivossa, ikäänkuin
minä voisin tuoda heille takaisin poissaolevat isät ja puolisot. Mitä
otaksut, ystäväni, ja mitä minun on heille vastattava?"

"Otaksukaamme kaikkea, hyvä Portokseni, älkäämmekä sanoko mitään."

Tämä vastaus ei ollenkaan tyydyttänyt Portosta. Hän kääntyi mutisten
pahantuulisena jotakin.

Aramis pysähdytti urhean soturin.

"Muistanet", hän virkkoi surumielisesti, puristaen jättiläisen molempia
käsiä hartaan sydämellisesti omissaan, "muistanet, ystäväni, että
nuoruutemme ihanina päivinä, silloin kun olimme voimakkaita ja
reippaita, ne kaksi muuta ja me -- muistanet, Portos, että jos meillä
silloin olisi ollut hyvä halu palata Ranskaan, tuo suolainen
vesilätäkkö ei meitä olisi pidättänyt?"

"Oh", äännähti Portos, "kuuden lieuen salmi!"

"Jos olisit nähnyt minun nousevan lankulle, olisitko jäänyt maalle,
Portos?"

"En, en jumal'avita, Aramis! Mutta kyllä me tarvitsisimme nykyään aika
laahkon, varsinkin minä!" Ja Bracieuxin herra silmäsi ylpeästi mahtavaa
pyylevyyttänsä. "Eikö sinuakin totta puhuen hiukan ikävystytä
Belle-Islella, ja etkö paremmin viihtyisi kotisi mukavuudessa, Vannesin
piispanpalatsissa? Heh, tunnusta pois."

"Ei", vastasi Aramis uskaltamatta katsahtaa Portokseen.

"Jääkäämme sitten", sanoi hänen ystävänsä, ja vaikka hän koetti
pidättää huokausta, puuskahti se pauhuna hänen rinnastaan. "Jääkäämme,
jääkäämme! Ja kuitenkin", hän lisäsi, "jos sentään tahtoisi, --
tarkoitan, jos varmasti, itsepintaisesti täydellä todella tahtoisi
palata Ranskaan, eikä olisi venettä..."

"Oletko kiinnittänyt huomiotasi erääseen toiseen seikkaan, ystäväni?
Siihen nimittäin, että aluksiemme katoamisesta saakka ei ainoakaan
vieras pursi ole pistäytynyt saaren vesille?"

"Olen kylläkin, aivan oikein. Minäkin olen sen havainnon tehnyt, ja
helppoa se olikin, sillä ennen näitä kahta tuskan päivää näimme tänne
saapuvan aluksia ja veneitä kymmenittäin."

"Täytyy tiedustella", havahtui Aramis äkkiä. "Jos tässä täytyisi
teettää lautta..."

"Mutta onhan kanootteja, rakas ystävä. Tahdotko, että astun
sellaiseen?"

"Kanoottiin!... kanoottiin!... Mitä ajattelet, Portos? Kanoottiin,
keikahtamaan kumoon merellä? Ei, ei", vastasi Vannesin piispa, "meidän
virkamme ei ole kävellä vetten päällä. Odottakaamme, odottakaamme."

Ja Aramis jatkoi kävelyä, osoittaen yhä kasvavan levottomuuden
merkkejä. Portos väsyi seuraamaan ystävänsä jokaista kuumeista
liikettä, hän kun tyynessä luottavaisuudessaan ei käsittänyt mitään
tuollaisesta alituisina nytkähdyksinä ilmenevästä vimmasta, ja
pysähdytti ystävänsä.

"Istahtakaamme tälle kalliolle", ehdotti hän; "asetu tuohon viereeni,
Aramis, ja vielä viimeisen kerran pyydän sinua selittämään,
käsitettävällä tavalla selittämään, mitä täällä oikeastaan teemme."

"Portos..." virkkoi Aramis hämmentyneenä.

"Tiedän kyllä, että valekuningas on tahtonut syöstä oikean kuninkaan
valtaistuimelta. Sehän on totta, sehän on selvää?..."

"Niin", myönsi Aramis.

"Tiedän myös, että valekuningas on suunnitellut Belle-Islen myyntiä
englantilaisille. Sekin on selvää."

"Niin."

"Tiedän edelleen, että me insinöörit ja päälliköt olemme sijoittuneet
tänne Belle-Islelle johtamaan töitä ja komentamaan Fouquetin pestaamaa,
palkkaamaa ja häntä tottelevaa kymmentä komppaniaa, tai oikeammin hänen
vävylleen kuuluvaa kymmentä komppaniaa. Kaikki tuokin on selvää."

Aramis nousi kärsimättömänä kuin hyttysen hermostuttama jalopeura.

Portos pidätti häntä käsivarresta.

"Mutta sitä en käsitä, kaikista sielunponnistuksistani huolimatta en
kykene käsittämään, en koskaan jaksa oivaltaa, että meille ei lähetetä
mitään vahviketta, -- ei apujoukkoja, ampumatarpeita eikä ruokavaroja,
vaan meidät jätetään saarellemme aluksitta, eristetyiksi, ja sensijaan
että meidän kanssamme edes asetuttaisiin yhteyteen joko merkkejä
antamalla tai kirjeellisin tai suusanallisin ilmoituksin,
katkaistaankin kaikki suhteet meihin. Kuulehan, Aramis, vastaa minulle,
-- tai tahdotko mieluummin, että ennen vastaustasi sinulle sanon, mitä
itse olen ajatellut? Tahdotko tietää, mikä on ollut minun mielipiteeni,
mikä ajatus on minun päähäni pälkähtänyt?"

Piispa kohotti päätänsä.

"Niin, Aramis", jatkoi Portos, "olen ajatellut, olen aprikoinut,
kuvitellut, että Ranskassa on tapahtunut joku mullistus. Koko viime yön
näin unta Fouquetista, olin näkevinäni kuolleita kaloja, pahentuneita
munia, kehnosti järjestettyjä ja kurjasti sisustettuja huoneita. Pahoja
unia, rakas d'Herblay! Sellaiset unet ovat hiton kiusallisia!"

"Mutta mitä tuolla on?" keskeytti Aramis nousten äkkiä ja näyttäen
ystävälleen mustaa pistettä etäällä punertavassa vedenkalvossa.

"Alus!" innostui Portos. "Niin, se on todellakin alus. Hei, vihdoinkin
saamme uutisia!"

"Kaksi", huudahti piispa keksien toisen laivan mastot, "kolme, neljä!"

"Viisi!" lisäsi Portos vuorostaan. "Kuusi, seitsemän! Ah, hyvä Jumala,
se on laivasto! Voi hyväinen aika!"

"Arvattavasti kotiin palaavat veneemme", sanoi Aramis levottomana,
vaikka varmuutta teeskennellen.

"Ne ovat kovin isoja kalastajaveneiksi", arveli Portos; "ja etkö näe,
ystäväni, että ne tulevatkin Loirelta?"

"Ne tulevat Loirelta... niin."

"Ja kah, kaikki ihmiset ovat ne nähneet, kuten mekin. Katso, miten
naiset ja lapset jo rientävät laiturille."

Iäkäs kalastaja asteli ohitse.

"Ovatko nuo meidän veneitämme?" kysyi häneltä Aramis.

Vanhus tähysti etäälle taivaanrantaan.

"Ei, monseigneur", vastasi hän; "ne ovat kuninkaallisen laivaston
kuljetusaluksia."

"Kuninkaan laivastoon kuuluvia!" toisti Aramis säpsähtäen. "Mistä sen
tiedätte?"

"Lipusta."

"Mutta", huomautti Portos, "alushan on tuskin näkyvissä. Miten
hiidessä, hyvä mies, voitte eroittaa lipun?"

"Minä näen sen", väitti vanhus; "meidän veneillämme ja kauppajaaloilla
ei ole mitään lippua. Tuollaisia parkasseja, monsieur, käytetään
tavallisesti sotaväen kuljetukseen."

"Ah!" virkahti Aramis.

"Eläköön!" riemastui Portos. "Meille lähetettäneen apujoukkoja,
Aramis?"

"Se on luultavaa."

"Elleivät ehkä englantilaiset ole tulossa."

"Loirenko kautta? Se tietäisi pahaa, Portos; ne olisivat siis kulkeneet
Pariisin tietä?"

"Olet oikeassa, varmastikin saamme apujoukkoja tai muonavaroja."

Aramis nojasi päänsä käsiinsä, vastaamatta mitään. "Portos", käski hän
sitten äkkiä, "käske soittaa hälytys."

"Hälytys?... tarkoitatko todellakin?"

"Niin, ja nouskoot tykkimiehet pattereilleen. Apumiehet asettukoot
tykkiensä ääreen, ja huolehdittakoon varsinkin rantapattereista."

Portoksen silmät remahtivat suuriksi. Hän katseli tarkkaavasti
ystäväänsä ikäänkuin varmistuakseen, että tämä oli täydellä tajullaan.

"Tai lähdenkin itse, hyvä Portokseni", jatkoi Aramis leppeimmällä
äänellään; "minä riennän saattamaan käskyni täytäntöön, ellet sinä
mene, rakas ystäväni."

"Mutta menenhän minä heti!" myöntyi Portos lähtien viemään määräyksiä,
mutta samalla vilkuen taakse nähdäkseen, eikö Vannesin piispa erehtynyt
ja eikö hän ehdittyään järkevämmin ajatella kutsuisi häntä takaisin.

Hälytys annettiin; torvet törähtelivät, rummut pärisivät, vartijatornin
suuri kello moikui.

Heti rantavallit ja laiturit täyttyivät uteliaista katsojista ja
sotamiehistä; sytyttimet kiiluivat isojen, kivialustoihinsa
vajoteltujen kanuunain taa asettuneiden tykkimiesten käsissä. Kun
jokainen oli paikallaan, kun puolustustoimista oltiin valmiina,
kuiskasi Portos arasti piispan korvaan:

"Sallihan, Aramis, että yritän käsittää."

"Ka, ystäväni, sinä kyllä käsität liiankin pian", mutisi herra
d'Herblay vastaukseksi alipäällikkönsä huomautukseen.

"Tuolta saapuva laivasto, joka laskettaa täysin purjein Belle-Islen
satamaa kohti, on kuninkaallinen laivasto, eikö totta?"

"Mutta kun Ranskassa on kaksi kuningasta, Portos, niin kummalle heistä
tuo laivasto kuuluu?"

"Ah, avaatpa jo silmäni", vastasi jättiläinen tämän muistutuksen
pysähdyttämänä.

Ja Portos, jonka silmät ystävän vastaus päinvastoin oli entistään
tiukemmin ummistanut, riensi juoksujalkaa pattereille pitämään silmällä
väkeänsä ja kehoittamaan jokaista täyttämään velvollisuutensa.

Sillävälin Aramis, yhä tuijottaen taivaanrantaan, näki aluksien
lähestyvän. Väkijoukko ja sotamiehet, jotka olivat nousseet kaikille
kallionhuipuille ja rantanyppylöille, voivat eroittaa mastot, sitten
alemmat purjeet ja vihdoin lotjien koko rungon, ja niiden
kahvelitangossa liehui Ranskan kuninkaallinen lippu.

Oli jo melkein yö, kun yksi näistä aluksista, joiden lähestyminen oli
nostattanut liikkeelle Belle-Islen koko väestön, laski ankkuriin
tykinkantaman päähän sieltä.

Pian nähtiin hämyssäkin jonkunlaista liikettä tuon aluksen kannella, ja
sen kupeelta irroitettiin vene, jonka kolme soutajaa airoihinsa
kumartuen suuntasivat kulkunsa satamaa kohti ja muutaman minuutin
kuluttua laskivat maihin linnoituksen juurelle. Peränpitäjä hyppäsi
aallonmurtajalle. Hän liehutti kädessään pitämäänsä kirjettä ilmassa ja
näkyi pyytävän puhutella jotakuta.

Useat sotamiehet tunsivat pian miehen erääksi saaren luotsiksi. Hän
omisti toisen Aramiksen säilyttämistä aluksista, jotka Portos
levottomana kaksi päivää sitten hävinneiden kalastajain kohtalosta oli
lähettänyt kadonneita pursia etsimään.

Hän pyysi päästä herra d'Herblayta puhuttelemaan. Kersantin antamasta
merkistä asettui sotamies kummallekin puolen saattajaksi.

Aramis oli rantatiellä. Lähetti saapui Vannesin piispan eteen. Pimeys
oli melkein täydellinen, joskin Aramista saatteli hänen kierroillaan
jonkun välimatkan päässä kaksi sotamiestä tulisoihtuineen.

"Kah, mitä, -- Jonathas! Kenen puolesta tulet?"

"Monseigneur, niiden puolesta, jotka minut ottivat kiinni."

"Kuka sinut otti kiinni?"

"Tiedätte, monseigneur, että olimme lähteneet tovereitamme etsimään."

"Kyllä. Ja sitten?"

"No niin, monseigneur, ehdittyämme tuskin meripenikulman päähän
kaappasi meidät kuninkaan saaristoalus."

"Minkä kuninkaan?" kysyi Portos.

Jonathasin silmät kävivät suuriksi.

"Jatka", pyysi piispa.

"Meidät siis napattiin, monseigneur, ja yhdistettiin eilisaamuna
siepattuihin."

"Mitä helkkarin saalista se on?" keskeytti Portos.

"Monsieur, siten tahdottiin estää meitä ilmoittamasta teille, kuinka
noiden toisten oli käynyt", vastasi Jonathas.

Portos vuorostaan ei ymmärtänyt.

"Ja tänään teidät lasketaan vapaiksi?" kysyi hän.

"Minut lähetettiin nyt sanomaan, monsieur, että meidät oli napattu."

-- Siinäpä sekava vyyhti, -- ajatteli kunnon Portos.

Aramis näytti miettiväiseltä.

"No", virkkoi hän, "kuninkaallinen laivasto saartaa siis rantojamme?"

"Niin, monseigneur."

"Kuka on johdossa?"

"Kuninkaan muskettisoturien kapteeni."

"D'Artagnanko?"

"D'Artagnan!" ihmetteli Portos.

"Se taisi olla hänen nimensä."

"Ja hänkö jätti sinulle tämän kirjeen?"

"Niin, monseigneur."

"Lähentäkää tulisoihtuja."

"Se on hänen käsialaansa", huomasi Portos.

Aramis luki kiihkeästi seuraavat rivit:

    'Kuninkaan käsky vallata Belle-Isle; käsky hakata varusväki
    maahan, jos se ryhtyy vastarintaan; käsky ottaa vangiksi kaikki
    linnoituksen miehet; allekirjoittanut d'Artagnan, joka
    toispäivänä vangitsi herra Fouquetin, jotta hänet
    lähetettäisiin Bastiljiin.'

Aramis kalpeni ja rutisti paperin käsissään.

"Mikä on?" kysyi Portos.

"Ei mitään, ystäväni, ei mitään!"

"Sano minulle, Jonathas."

"Monseigneur!"

"Puhuitko sinä herra d'Artagnanin kanssa?"

"Kyllä, monseigneur."

"Mitä hän sanoi sinulle?"

"Että hän paremmaksi selvittelyksi tahtoisi puhutella hänen
ylhäisyyttänsä."

"Missä puhutella?"

"Laivansa kannella."

"Hänen laivassaanko?" virkahti Aramis.

"Hänen laivassaan?" toisti Portos.

"Herra muskettisoturi", jatkoi Jonathas, "käski minun ottaa teidät
molemmat, teidät itsenne ja herra insinöörin, ruuheeni ja tuoda teidät
laoksensa."

"Lähtekäämme", sanoi Portos. "Se rakas d'Artagnan!"

Aramis hillitsi häntä.

"Oletko hullu!" huudahti hän. "Kuka takaa, että tässä ei ole ansaa?"

"Sen toisen kuninkaan puolelta?" tiedusti Portos salaperäisesti.

"Sanalla sanoen ansa! Se riittää, ystäväni."

"Mahdollista. Mitä on silloin tehtävä? Jos d'Artagnan meitä kuitenkin
kutsuu..."

"Kuka sinulle takaa, että hän on d'Artagnan?"

"Ah, tosiaan... mutta hänen käsialansa..."

"Käsiala voidaan mukailla. Tämä on mukailtua, vapisevaa."

"Olet aina oikeassa; mutta sillävälin emme tiedä mitään."

Aramis vaikeni.

"Totta kyllä", myönteli hyväluontoinen Portos, "että meidän ei
tarvitsekaan mitään tietää."

"Mitä minä teen?" kysyi Jonathas.

"Sinä palaat kapteenin luo."

"Ymmärrän, monseigneur."

"Ja sanot hänelle, että hän tulkoon saarelle."

"Minä käsitän", hymähti Portos.

"Hyvä on, monseigneur", vastasi Jonathas; "mutta jos kapteeni
kieltäytyy saapumasta Belle-Islelle..."

"Jos hän kieltäytyy, on meillä kanuunoita, ja me käytämme niitä."

"D'Artagnaniako vastaan?"

"Jos hän on d'Artagnan, Portos, niin hän kyllä tulee. Lähde, Jonathas,
lähde."

"En jukoliste enää ymmärrä rahtuakaan!" jupisi Portos.

"Minä selitän sinulle kaikki, ystäväiseni, hetki on tullut. Istahda
tuolle lavetille, avaa korvasi ja kuuntele minua tarkoin."

"Hoo, kyllä minä kuuntelen, _pardieu!_ Ei siitä pelkoa!"

"Saanko jo lähteä, monseigneur?" huusi Jonathas.

"Lähde ja tuo sitte vastaus. Päästäkää vene menemään, te siellä!"

Ruuhi lähti laivaa kohti.

Aramis tarttui Portoksen käteen ja aloitti selityksensä.




249.

Aramis selittää aseman.


"Sanottavani tulee sinulla varmaankin yllätyksenä, Portos-veikkonen,
mutta samalla se valaisee sinulle paljon."

"Mielelläni koen yllätyksiä", lausui Portos hyväntahtoisesti; "älä siis
lainkaan säästele turhia. Olen kovaluontoinen; älä yhtään pelkää, vaan
puhu mutkattomasti."

"Se on vaikeata, Portos, se on... vaikeata, sillä minun täytyy
totisesti toistamiseen huomauttaa sinulle, että ilmoitukseni muodostuu
merkilliseksi, eriskummaiseksi."

"Hoo, sinä puhut niin hyvin, rakas ystävä, että kuuntelisin sinua
päivät pääksytysten. Annahan tulla vain, -- ja maltas, mieleeni
juolahti aatos: helpoittaakseni hommaa, auttaakseni sinua noiden
tavattomien seikkojen ilmaisemisessa minä käynkin kyselemään."

"Se on hyvä."

"Minkätähden ryhdymme taistelemaan, rakas Aramis?"

"Jos esität minulle paljonkin tuollaisia kysymyksiä, -- jos tuolla
tavoin tahdot tehtävääni huojentaa, niin et lainkaan kevennä pulaani
kuulustelullasi, Portos. Sinähän käyt suoraa päätä asian ytimeen,
vaatien gordionilaisen solmun katkaisemiseen. Mutta tosiaan pitääkin
tunnustus aloittaa urhoollisesti, veikkonen, sinunlaisellesi hyvälle,
jalomieliselle ja uskolliselle miehelle; siihen olen velvollinen sekä
sinun tähtesi että itseni vuoksi. Olen pettänyt sinua, arvoisa
ystäväni."

"Sinä pettänyt minua?"

"Niin, hyvä Jumala!"

"Tapahtuiko se minun hyväkseni, Aramis?"

"Niin luulin, Portos, uskoin vilpittömästi."

"Niin ollen", sanoi Bracieuxin kelpo herra, "sinä olet tehnyt minulle
palveluksen, ja kiitän sinua siitä, -- sillä jos sinä et olisi minua
pettänyt, olisin minä saattanut pettää itseäni. Missä kohden muuten
olet minua pettänyt? Sanohan."

"Minä palvelinkin vallantavoittajaa, jota vastaan Ludvig XIV
tällähaavaa kohdistaa kaikki ponnistuksensa."

"Vallantavoittajaa!" kertasi Portos otsaansa hieroen; "se... En oikein
käsitä."

"Toista niistä kahdesta kuninkaasta, jotka kiistaavat Ranskan
kruunusta."

"Aivan niin!... Sinä siis palvelit sitä, joka ei ole Ludvig XIV?"

"Osasit suoraa päätä oikeaan sanaan."

"Siitä johtuu..."

"Niin ollen me olemme kapinoitsijoita, ystäväparka."

"Jo nyt otti lempo!..." lausui Portos ylen pettyneenä.

"Oh, mutta ole huoletta, rakas Portos, me kyllä vielä keksimme
pelastuskeinon, usko minua."

"Siitä en ole raskaalla mielellä", vastasi parooni; "minuun vain koskee
tuo kurja kapinoitsijan nimitys."

"Kah, mitä nyt siihen tulee..."

"Ja niinpä se minulle luvattu herttuan arvo..."

"Vallantavoittaja sen aikoi antaa."

"Se ei ole samaa, Aramis", lausui Portos majesteettisesti.

"Ystäväni, jos kaikki olisi vain minusta riippunut, niin sinusta olisi
tullut prinssi."

Portos alkoi alakuloisesti pureskella kynsiään.

"Siinä kohden", hän jatkoi, "sinä olet menetellyt väärin, johtaessasi
minut harhaan; minä pidin tuota ylennystä taattuna. Niin, otin sen
lukuun varmana palkkiona, tietäen sinut sanassasi pysyväksi mieheksi,
hyvä Aramis."

"Portos-parka! Rukoilen sinulta anteeksi."

"Niinpä siis", pitkitti Portos vastaamatta Vannesin piispan pyyntöön,
"minä olen pahassa selkkauksessa kuningas Ludvig XIV:n kanssa?"

"Minä järjestän sen vielä, kunnon veikkonen, sovitan kyllä kaikki. Otan
koko harhaannuksen omakseni."

"Älä sellaista..."

"Ei, ei, Portos, minä vannotan sinua, anna vain minun toimia. Ei mitään
väärää jalomielisyyttä, ei sopimatonta kiintymystä! Sinä et tiennyt
mitään suunnitelmistani. Sinä et ole omintakeisesti tehnyt mitään koko
hankkeessa. Toisin on minun laitani. Minä olen salavehkeen ainoa
kehittäjä. Tarvitsin eriämätöntä kumppaniani; kutsuin sinua, ja sinä
tulit luokseni muistaen muinaista ohjelauselmaamme: 'Kaikki yhden ja
yksi kaikkien puolesta.' Minun rikoksenani on se, että olen ollut
itsekäs, rakas Portos."

"Siinäpä sanot hyvin", lausui Portos, "ja kun olet toiminut yksinomaan
etuasi ajatellen, en mitenkään voi pahoitella sinulle: itseäänhän
ihminen luonnollisesti hoivailee!"

Ja tämän ylevän huomautuksen vahvikkeeksi parooni sydämellisesti
likisti ystävänsä kättä.

Toverinsa yksinkertaisen sielunsuuruuden rinnalla Aramis tunsi itsensä
pieneksi. Toistamiseen hän näki pakolliseksi kumartaa todelliselle
sydämen ylemmyydelle, joka oli paljon mahtavampi ominaisuus kuin älyn
loistavuus. Hän vastasi ystävän jalomieliseen kättelyyn mykällä ja
tarmokkaalla puristuksella.

"No, nyt olemme siis päässeet täyteen selvyyteen keskenämme", aloitti
Portos jälleen. "Tunnen myös asemamme Ludvig-kuninkaaseen nähden. Mutta
luulenpa, veikkoseni, että nyt on aika selittää minulle vielä se
valtiollinen juoni, jonka pauloihin olemme sotkeutuneet, sillä
huomaanhan, että joku erityinen juoni on punottu meidän varallemme."

"D'Artagnan on tulossa, ja hän kyllä antaa sinulle siitä seikkaperäisen
selostuksen, hyvä Portos; anna anteeksi, että minä olen nyt murheen
murtama, tuskan ahdistuksessa, ja tarvitsen kaiken malttini, kaiken
harkintakykyni, saadakseni sinut suoriutumaan huolestuttavasta pulasta,
johon olen sinut varomattomuudessani jouduttanut. Mutta tästälähtein
asema kyllä selviää; kuningas Ludvig XIV:n ainoana vihollisena olen
minä, minä yksin, -- olen väkipakolla pitänyt sinua vankina, siten olet
ollut matkassani, mutta tänään annan sinulle vapautesi, ja sinä riennät
takaisin hallitsijasi luokse. Näethän, Portos, että siinä ei ole enää
minkäänlaista vastusta."

"Niinkö luulet?" äännähti Portos.

"Olen siitä varsin varma."

"Mutta minkätähden siis" -- näin haastoi Portoksen terve järkevyys --
"jos olemme näin helpossa asemassa, minkätähden laitamme käyttökuntoon
kanuunat, musketit ja kaikkinaiset sotaiset kojeet, hyvä ystävä?
Yksinkertaisemmalta tuntuu minusta sanoa kapteeni d'Artagnanille:
'Rakas ystävä, me olemme erehtyneet, mutta hairahdus on korjattavissa;
avaahan meille pääsy, me lähdemme pois, hyvästi vain!'"

"Kah! Siinäpä se!" tokaisi toinen päätänsä pudistaen.

"Mikä siinä on? Etkö hyväksy tätä suunnitelmaa?"

"Siinä on muuan hankaluus: d'Artagnan voi tulla sellaisin määräyksin,
että meidän on pakko puolustautua."

"Älä nyt hulluja! Mekö puolustautuisimme d'Artagnania vastaan?
Hassutusta! Kelpo d'Artagnania..."

Aramis pudisti päätänsä toistamiseen. "Portos", hän sanoi, "kun olen
käskenyt virittää sytyttimet ja tähdätä kanuunat, -- kun olen määrännyt
hätähälytyksen ja kutsuttanut kaikki paikoillensa varustuksissa, näissä
niin kunnollisesti lujittamissamme Belle-Islen varustuksissa, -- niin
se ei ole tapahtunut tyhjän takia."

"Mitä tehdä?"

"Jos sen tietäisin, ystävä, niin olisin sen sanonut."

"Mutta onhan toki yksinkertaisempikin keino kuin puolustautua:
aluksella vain matkalle Ranskaan, missä..."

"Rakas ystävä", keskeytti Aramis hieman murheellisesti hymyillen,
"älkäämme tuumitelko niinkuin lapsilla aatokset kulkevat; olkaamme
miehiä päätelmissämme ja toimeen tarttumisessa. Hei, satamasta
huudetaan, joku saapuu maihin. Tarkkaavaisuutta nyt, Portos, vakavaa
tarkkaavaisuutta!"

"Varmastikin siellä tulee d'Artagnan", virkkoi parooni
ukkosenjyrähdyksenä, lähestyessään rintavarustusta.

"Niin, minä kylläkin", vastasi muskettisoturien kapteeni keveästi
hypäten aallonmurtajan askelmille, ja hän nousi joutuisasti pikku
puistokäytävää kohti, missä ystävät häntä odottivat. Hänen ehdittyään
liikkeelle Portos ja Aramis eroittivat hämyssä upseerin, joka saatteli
d'Artagnania ihan kintereillä.

Kapteeni pysähtyi laituriportaiden puolitiessä. Hänen kumppaninsa teki
samaten.

"Käskekää väkenne peräytyä", huusi d'Artagnan Portokselle ja
Aramikselle; "vetäytykööt äänenkantaman ulkopuolelle."

Portos antoi siitä käskyn, jota heti toteltiin. Silloin d'Artagnan
kääntyi saattajansa puoleen ja lausui:

"Monsieur, täällä me emme enää ole kuninkaan laivaston piirissä, missä
te saamienne ohjeitten perusteella vastikään puhuitte minulle niin
röyhkeästi."

"Monsieur", vastasi upseeri, "minä en suinkaan tahtonut esiintyä
röyhkeänä; noudatin vain mutkattomasti, mitä minulle oli määrätty. Olen
saanut toimekseni seurata teitä, ja siten olen saattolaisenanne.
Tehtäväkseni on samoin annettu estää teitä puhuttelemasta ketään
syrjässä, ja sentähden sekaannun kuulijaksi."

D'Artagnan vapisi kiukusta, ja tätä keskustelua tarkanneet pakolaiset
värähtivät niinikään, mutta levottomuudesta ja huolestuksesta. Kapteeni
astahti lähemmäksi upseeria, pureskellen viiksiänsä niin kiivaasti kuin
hänellä oli tapana katkeroitumisensa ollessa laukeamaisillaan kamalaksi
purkaukseksi.

"Monsieur", hän haastoi matalammalla äänellä, joka siten kävi vain
painokkaammaksi, ollessaan ilmaisevinaan syvää tyyneyttä, vaikka siinä
tuntuikin myrskyn värinää, "lähettäessäni tänne ruuhen te tahdoitte
tietää, mitä minä kirjoitin Belle-Islen puolustajille. Te näytitte
minulle määräyksen, minä puolestani silloin heti luovutin kirjelappuni
teidän tarkastettavaksenne. Kun lähettinäni ollut laivuri tuli takaisin
ja toi minulle noiden kahden herrasmiehen vastauksen, te saitte kuulla
hänen selostuksensa alusta loppuun. Tuo kaikki oli saamienne ohjeitten
mukaista; se on ollut niiden täydellistä ja täsmällistä noudattamista,
eikö niin?"

"Kyllä, monsieur", sopersi upseeri; "niin tietenkin, monsieur...
mutta..."

"Monsieur", pitkitti d'Artagnan kuumeten, "kun ilmoitin aikovani lähteä
laivastani Belle-Islelle, te vaaditte pääsyä mukaani; minä en
epäröinyt, otin teidät tänne. Nythän siis olette saarella, vai mitä?"

"Niin, monsieur; mutta..."

"Mutta nyt ei ole enää kysymys herra Colbertista, joka on antanut
teille ohjeenne, tai kenestäkään muusta, jonka määräyksiä
noudatellette; tässä on tullut kysymykseen mies, joka häiritsee herra
d'Artagnania, ollessaan yksin hänen seurassaan portailla, jotka
päättyvät kolmenkymmenen jalan syvyiseen veteen. Se on paha asema sille
miehelle, paha asema, monsieur, -- sanon sen varoitukseksi!"

"Mutta jos häiritsenkin teitä, monsieur", virkkoi upseeri arastellen ja
melkein pelokkaasti, "niin palvelusvelvollisuutenihan..."

"Monsieur, teille tai teidän lähettäjillenne on sattunut se huono onni,
että minä olen tullut loukatuksi. Tehty teko. En voi käydä käsiksi
niihin, jotka teillä on mukananne, sillä he ovat minulle tuntemattomia
tai liian etäisiä. Mutta te olette käteni ulottuvissa, ja vannon kaiken
pyhän nimessä, että jos vielä askeleenkaan seuraatte minua, kun lähden
nousemaan noiden herrasmiesten luo... vannon kautta kunniani, että
halkaisen miekaniskulla päänne ja paiskaan ruumiinne veteen. Hoo, kävi
miten kävi! Olen eläissäni vimmastunut vain kuusi kertaa, monsieur, ja
edellisillä viidellä kerralla olen surmannut mieheni."

Upseeri ei hievahtanut; kamala uhkaus sai hänet kalpenemaan, mutta hän
vastasi yksinkertaisesti:

"Teette väärin, monsieur, kun asetutte minun toimintaohjettani
vastaan."

Portos ja Aramis olivat ääneti ja ahdistuneina kuunnelleet rintasuojan
ääressä tätä sananvaihtoa.

"Varo, rakas d'Artagnan!" huudahtivat he nyt.

D'Artagnan viittasi heitä vaikenemaan, kohotti peloittavan tyynesti
jalkansa seuraavalle askelmalle ja kääntyi katsomaan miekka kädessä,
seurasiko upseeri yhä.

Upseeri teki ristinmerkin ja astui perässä.

Portos ja Aramis, jotka tunsivat d'Artagnaninsa, syöksyivät parahtaen
pidättämän iskua, jonka luulivat jo kuulevansa. Mutta siirtäen miekan
vasempaan käteensä kapteeni sanoi upseerille liikuttuneella äänellä:

"Te olette urhoollinen mies, monsieur. Varmasti ymmärrätte paremmin,
mitä nyt aion teille sanoa, kuin mitä teille äsken haastoin."

"Puhukaa, herra d'Artagnan, puhukaa", vastasi peräytymätön upseeri.

"Nämä herrasmiehet, joita määräyksenne koskevat, ovat minun ystäviäni."

"Tiedän sen, monsieur."

"Te käsitätte, pitääkö minun esiintyä heitä kohtaan niinkuin teidän
ohjeissanne on sanottuna."

"Minä käsitän yksityisen pidättymisenne."

"No, sallikaa minun siis puhella heidän kanssaan ilman todistajaa."

"Herra d'Artagnan, jos myönnyn pyyntöönne, niin petän sanani; mutta
jollen osoita taipuvaisuutta, pahastutan teitä. Kaiken edellisen
jälkeen suostun. Puhukaa ystävienne kanssa, älkääkä halveksiko minua,
monsieur, kun pidän teitä niin suuressa arvossa, että yksistään teidän
tähtenne menettelen kehnosti."

Heltyneenä muskettisoturi kietaisi käsivartensa nuoren miehen kaulaan
ja nousi sitten ystäviensä luo. Viittaansa kietoutuen upseeri istuutui
kiviportaille, jonka askelmille pakovesi oli jättänyt kosteita leviä.

"No niin", virkkoi d'Artagnan, "tällainen on asema, -- päättäkää siitä
itse."

He syleilivät toisiaan kaikki kolme yhtaikaa ja jäivät pitkäksi
tuokioksi siihen asentoon niinkuin nuoruuden ihanina päivinä.

"Mitä tämä ankara järjestely merkitseekään?" kysyi sitten Portos.

"Kaiketi jo jonkun verran aavistelet, rakas ystävä", vastasi
d'Artagnan.

"En liikoja, vakuutan sinulle, kapteeniveikko, sillä lopultahan en ole
tehnyt mitään, -- eikä Aramis sen paremmin", kiirehti kelpo parooni
lisäämään.

D'Artagnan loi kirkkoruhtinaaseen nuhtelevan silmäyksen, joka tunkeutui
tämän kovettuneeseen sydämeen.

"Rakas Portos!" huudahti Vannesin piispa.

"Te näette, mihin toimiin on ryhdytty", lausui d'Artagnan; "Belle-Islen
ja mantereen yhteys on täydellisesti ehkäisty, ja kaikki aluksenne on
siepattu; mutta jos olisitte jotenkuten yrittäneetkin paeta, niin te
ette olisi kyenneet välttämään merellä vaanivia risteilijöitä. Kuningas
tahtoo teidät käsiinsä, ja hän ottaa."

Raivokkaasti d'Artagnan tempasi muutamia havenia harmahtavista
viiksistään.

Aramis synkistyi, ja Portos näytti äkäiseltä.

"Minulla oli se aatos, että toimittaisin teidät molemmat tulemaan oman
laivani kannelle, pitääkseni teidät luonani ja sitten laskeakseni
vapauteen", pitkitti d'Artagnan. "Mutta viimeksi ilmenneiden seikkojen
jälkeen en voi mennä sanomaan, vaikka nyt alukseeni palatessani
tapaisin ylemmän käskijän, -- salaisen määräyksen, joka riistää minulta
päällikkyyden ja siirtää sen jollekulle toiselle, ratkaisten meidän
kohtalomme ilman mitään avun toivoa."

"Täytyy jäädä Belle-Islelle", sanoi Aramis päättävästi, "ja takaanpa,
etten minä niin vain antaudu."

Portos ei virkkanut mitään. D'Artagnan pani merkille ystävänsä
vaiteliaisuuden.

"Minun on vielä koetettava tuota upseeria, urhoollista saattajaani,
jonka miehuullisesta vastustuksesta olen hyvilläni, sillä se osoittaa
rehellistä luonnonlaatua, mikä vihollisessammekin on tuhatkertaisesti
parempi ominaisuus kuin raukkamainen taipuisuus. Koettakaamme saada
häneltä tietää, mitä hänellä on oikeus tehdä, -- mitä hänen
ohjesääntönsä sallii ja kieltää."

"Tehkäämme niin", sanoi Aramis.

Kapteeni astui rintasuojan ääreen, kumartui laituriportaille päin ja
kutsui upseeria, joka heti kapusi aallonmurtajalle.

"Monsieur", virkkoi hänelle d'Artagnan niiden sydämellisten
kohteliaisuuksien jälkeen, jotka olivat luonnollisena tervehtelynä
toisensa tuntevien ja toisiaan arvossapitävien aatelismiesten kesken,
"jos tahtoisin viedä nämä herrasmiehet täältä, niin mitä te tekisitte?"

"Minä en panisi vastaan, monsieur; mutta kun minulla on nimenomainen
määräys ottaa heidät vartioitavikseni, täyttäisin sen tehtäväni."

"Ahaa!" äännähti d'Artagnan.

"Sovittelusta ei ole toiveitakaan!" mutisi Aramis kumeasti.

Portos ei hiiskunut mitään.

"Ottakaa kuitenkin mukaanne Portos", esitti Vannesin piispa; "hän
kykenee todistamaan kuninkaalle, että hänellä ei ole mitään todellista
osaa tässä jutussa; minä annan siihen ohjaukseni, ja sinäkin,
d'Artagnan, voit valaista asiaa."

"Hm!" hymähti kapteeni. "Tahdotko tulla, -- lähdetkö matkassani,
Portos? Kuningas on suopea."

"Pyydän saada miettiä", vastasi Portos ylevästi.

"Jäät siis tänne?"

"Uuden määräyksen esiintymiseen asti!" huudahti Aramis vilkkaasti.

"Siksi kunnes olemme saaneet aatoksen", lausui d'Artagnan, "ja nyt
luulenkin, että odotus ei käy pitkäksi, sillä minulla on jo jotakin
mielessäni."

"Sanokaamme siis vain hyvästi", lopetti Aramis; "mutta tosiaankin,
Portos, sinun pitäisi lähteä suoraa päätä."

"En!" epäsi tämä lyhyeen.

"Kuten katsot parhaaksi", sanoi Aramis hermostuneessa herkkyydessään
hieman loukkaantuneena ystävänsä jurosta sävystä. "Mieltäni rauhoittaa
kuitenkin d'Artagnanin lupaama aatos, jonka luulen arvanneeni."

"Katsotaanpa", virkahti kapteeni kallistaen korvansa Aramiksen suulle.
Tämä kuiskasi hänelle nopeasti muutamia sanoja, joihin d'Artagnan
vastasi:

"Juuri niin."

"Se ei petä!" huudahti Aramis ilostuneena.

"Järjestä siis hommasi ensi sekavuuden aikana, mikä siitä syntyy,
Aramis."

"Oh, kyllä hoidan oman osani."

"Tuhatkertainen kiitos nyt teille, monsieur!" sanoi d'Artagnan
upseerille. "Te olette saanut kolme ikuista ystävää."

"Niin", vakuutti Aramis.

Ainoastaan Portos pysyi yhä ääneti, mutta hän nyökäytti päätänsä.

Hellästi syleiltyään kahta vanhaa ystäväänsä d'Artagnan läksi
Belle-Isleltä Colbertin antaman eriämättömän kumppanin kanssa.

Lukuunottamatta sitä selittelyn tapaista, johon kunnon Portos oli
tyytynyt, ei siis mitään ollut muuttunut asianomaisten kohtalossa.

"Tulee toki se d'Artagnanin aatos", sanoi Aramis mietteissään.




250.

Kuninkaan ja d'Artagnanin aatokset.


Laivaan palatessaan d'Artagnan syvällisesti pohti tuumaa, joka oli hänen
päähänsä pälkähtänyt, -- ja me tiedämme, että silloin kun d'Artagnan
ryhtyi aprikoimaan, hän tavallisesti pääsi selvyyteen. Upseeri oli
jälleen vaipunut äänettömyyteen, kunnioittavasti antaen esimiehelleen
vapaan tilaisuuden harkita.

Aluksensa kannelle astuessaan olikin muskettisoturien kapteeni jo
järjestänyt mielessään kaikki hyökkäys- ja puolustuskeinonsa.

Hän kutsui heti neuvostonsa koolle. Tähän kuului kahdeksan hänen
määräystensä alaisina toimivaa upseeria: merivoimien päällikkö,
tykistömajuri, sapööri-insinööri, ja tuntemamme upseeri ja neljä
luutnanttia. Heidän keräännyttyään peräkajuuttaan d'Artagnan nousi
seisomaan, otti hatun päästänsä ja aloitti seuraavasti:

"Hyvät herrat, olen käynyt tiedustusretkellä ja havainnut Belle-Islellä
vankan varusväen valmistautuneena puolustukseen, joka saattaa käydä
hyvinkin hankalaksi meille. Aionkin sentähden kutsuttaa kaksi
sikäläistä johtavaa upseeria keskusteluun kanssamme. Eristettyämme
heidät siten joukostaan ja tykeistänsä me olemme heistä paremmalla
puolella, kun sitten käytämme hyvää järkeilyä, taivuttaaksemme heidät
välttämään taistelua. Oletteko samaa mieltä, hyvät herrat?"

Tykistömajuri nousi.

"Monsieur", hän sanoi kunnioittavasti, mutta lujasti, "mainitsitte
paikan valmistautuneen sitkeään puolustukseen. Tietonne mukaan sen väki
on siis noussut kapinaan?"

D'Artagnanin mieltä se vastaus ilmeisesti kaiveli, mutta hän ei
ollut mies heittämään sikseen niin vähällä, vaan huomautti:

"Muistutuksenne on oikea, monsieur. Mutta onhan teille tunnettua, että
Belle-lsle-en-Mer on herra Fouquetin läänitys, ja entiset kuninkaat
ovat antaneet Belle-Islen läänitysherroille oikeuden muodostaa oman
aseellisen joukkonsa."

Majuri liikahti.

"Älkäähän keskeyttäkö", jatkoi d'Artagnan. "Aioitte sanoa, että se
englantilaisia vastaan myönnetty varustautumisen oikeus ei pidä
paikkaansa omaa kuningasta vastaan. Mutta herra Fouquethan ei
tällähaavaa lienekään pitämässä Belle-Isleä hallussaan, koska
toispäivänä vangitsin hänet. Belle-Islen asukkaat ja puolustajat eivät
vain tiedä tästä vangitsemisesta, ja sitä on heille turha vakuuttaa,
sillä he eivät usko niin ennenkuulumatonta ja tavatonta käännettä.
Bretagnelainen palvelee herraansa, ja vain yhtä herraa, -- palvelee
siihen asti kunnes näkee hänet kuolleeksi. Sentähden he asettuvat
kaikkea määräilyä vastaan, mikä ei tapahdu herra Fouquetin nimessä."

Majuri nyökkäsi.

"Siitä syystä", selitteli d'Artagnan, "minä ehdotan kutsuttavaksi tänne
kaksi varusväen johtavaa upseeria. He saavat nähdä teidät, hyvät
herrat, -- kaiken voimamme; heille selviää, mikä kohtalo heitä
odottaa, jos pysyvät kapinallisella kannalla. Me takaamme heille
kunniasanallamme, että herra Fouquet on vankina ja että kaikkinainen
vastustus vain vahingoittaisi häntä. Sanomme heille, että ensimmäisen
kanuunanlaukauksen jälkeen ei ole mitään armoa odotettavissa
kuninkaalta. Silloin he toivoakseni eivät jää uppiniskaisiksi. He
antautuvat ilman kamppailua, ja me saamme mielisuosiolla paikan, jonka
valloittaminen voisi käydä meille kalliiksi."

Upseeri, joka oli saattanut d'Artagnania Belle-Islellä, aikoi lausua
jotakin, mutta d'Artagnan pidätti hänet:

"Niin, minä arvaan teidän ajatuksenne, monsieur; tiedän kuninkaan
määräyksen ehkäisevän kaikkea salaista yhteyttä Belle-Islen
puolustajain kanssa, ja sentähdenhän esitänkin, että puhuttelen
asianomaisia ainoastaan koko esikuntani ollessa saapuvilla."

Ja d'Artagnan teki upseereilleen päällänsä liikkeen, jonka piti
ilmaista, mikä arvo tällä alentuvaisuudella oli.

Upseerit katselivat toisiansa ikäänkuin lukeakseen mielipiteensä
toverien silmistä, ilmeisesti aikoen vakuuttautua yksimielisestä
kannasta ja noudattaa d'Artagnanin esitystä. Muskettisoturien kapteeni
näkikin jo hyvillään, että päätökseksi oli muodostumassa purren
lähettäminen kumppanusten noutamiseen. Mutta silloin kuninkaan upseeri
veti povestaan sinetöidyn määräyksen ja ojensi sen d'Artagnanille.

Päällekirjoituksena oli _N:o 1_.

"Mitä nyt vielä?" jupisi kapteeni ihmeissään.

"Lukekaa, monsieur", vastasi upseeri kohteliaasti, mutta hänen
sävyssään tuntui alakuloisuuttakin.

Pahaa aavistellen d'Artagnan avasi laskokset ja luki seuraavat sanat:

    'Kielto herra d'Artagnanille pitämästä minkäänlaista neuvottelua
    tai yrittämästä mitään sovittelua ennen kuin Belle-Isle on
    antautunut ja vangit saaneet kapinoitsijain kuoleman.

                                                   _Ludvig_.'

D'Artagnan hillitsi kärsimättömän liikkeen, joka kiersi hänen
veressään, ja sanoi tyynesti hymyillen:

"Hyvä on, monsieur, kuninkaan ohjeita noudatetaan."

Isku oli suoranainen, se oli kova, tuhoisa. Raivostuksissaan siitä,
että kuninkaan aatos siten ehätti ehkäisemään hänen aikeensa purren
lähettämiseksi ystävien pakoa varten, d'Artagnan ei kuitenkaan joutunut
epätoivoon: kehittäen omaa aatostansa, jonka hän oli tuonut mukanaan
Belle-Isleltä, gascognelainen vielä johteli siitä pelastushankkeen
tärkeintä osaa.

"Hyvät herrat", hän virkkoi äkkiä, "koska kuningas on antanut salaisia
määräyksiä toiselle, niin se merkitsee, että minulla ei enää ole hänen
luottamustaan, ja siihen olisinkin todella arvoton, jos julkeasti
säilyttäisin päällikkyyden, joka on niin loukkaavien epäluulojen
alainen. Lähden siis heti esittämään eronpyyntöni kuninkaalle. Lausun
sen tässä teidän kaikkien kuullen, määräten teidät vielä poikkeamaan
kanssani Ranskan rannikolle, jotta mitään hänen majesteettinsa minulle
uskomista sotavoimista ei saatettaisi vaaraan. Menkää siis kaikki
takaisin paikoillenne ja antakaa paluukäsky; tunnin kuluttua saamme
nousuveden. Paikoillenne, hyvät herrat! Otaksun", hän lisäsi nähdessään
kaikkien, paitsi valvojaupseerin, tottelevan, "että teillä ei tällä
kertaa ole minulle vastamääräystä?"

Ja d'Artagnan tunsi melkein täyttä voitonriemua, virkkaessaan nämä
sanat. Tämä suunnitelma tiesi hänen ystäviensä pelastusta. Saarron
keskeytyessä he voisivat piammiten astua johonkin saapuvaan veneeseen
ja purjehtia hätyyttämättöminä Englantiin tai Espanjaan. Heidän
paetessaan d'Artagnan saapuisi kuninkaan luo ja perustelisi paluutansa
suuttumuksella, jota Colbertin epäluulot olivat hänen toimintaansa
heikontaessaan herättäneet; hänet lähetettäisiin takaisin täysin
valtuuksin, ja hän valloittaisi Belle-Islen, -- anastaisi häkin, sitten
kun linnut olivat sieltä pyrähtäneet lentoon.

Mutta tätä suunnitelmaa vastaan upseeri asetti toisen kuninkaallisen
määräyksen, joka kuului:

    'Jos herra d'Artagnan ilmaisee haluavansa jättää eronpyynnön, ei
    häntä ole enää siitä hetkestä alkaen pidettävä retken päällikkönä,
    eikä kukaan hänen johtoonsa asetettu upseeri saa tunnustaa hänen
    määräysvaltaansa. Siten menetettyään päällikkyytensä Belle-Isleä
    vastaan lähetetyssä armeijassa on herra d'Artagnanin heti
    lähdettävä Ranskaan sen upseerin saattamana, joka on jättänyt
    hänelle tämän tiedonannon ja katsoo hänet vangikseen, ollen
    hänestä vastuussa.'

D'Artagnan, tuo uljas ja huoleton mies, kalpeni. Kaikki oli laskettu
niin syvämielisesti, että se ensi kerran kolmeenkymmeneen vuoteen
muistutti suuren kardinaalin terävästä kaukonäköisyydestä ja
taipumattomasta johdonmukaisuudesta.

Hän nojasi päätänsä käteen, haaveillen, tuskin hengittäen.

-- Jos pistän tämän määräyksen taskuuni, -- ajatteli hän, -- niin kuka
sen tietää tai minua siitä estää? Ennen kuin siitä ehditään ilmoittaa
kuninkaalle, olen pelastanut nuo miesparat. Rohkeutta vain! Minun pääni
ei ole niitä, joita pyöveli tottelemattomuuden tähden pudottaa. Enpä
siis tottelekaan!

Mutta samassa kun hän oli panemaisillaan täytäntöön tämän päätöksensä,
hän näki upseerien ympärillään lukevan samanlaisia määräyksiä; niitä
oli tuo Colbertin ajattelun hellittämätön välittäjä heille jaellut.

Tottelemattomuuden tapaus oli edellytetty kuten muukin.

"Monsieur", tuli upseeri hänelle lausumaan, "odotan, että suvaitsette
lähteä."

"Olen valmis, monsieur", vastasi kapteeni hammasta purren.

Upseeri komensi heti laskettavaksi vesille veneen d'Artagnania varten.
Tämän nähdessään oli muskettisoturi vähällä menettää järkensä.

"Millä tavalla", änkytti hän, "täällä sitten johdellaan eri osastoja?"

"Teidän lähdettyänne, monsieur", vastasi merivoimien vanhin upseeri,
"kuningas uskoo laivaston minun huostaani."

"Silloin, monsieur", huomautti Colbertin mies uudelle ylipäällikölle,
"tämä viimeinen minulle jätetty määräys kuuluu teille. Saammeko nähdä
valtuutenne?"

"Tässä", vastasi merisoturi, esittäen kuninkaan nimikirjoituksen.

"Tästä saatte toimintaohjeenne", sanoi upseeri, antaen hänelle kotelon.
Sitten hän kääntyi jälleen d'Artagnaniin.

"No, monsieur", hän virkkoi värähtävällä äänellä, sillä niin suurta
epätoivoa hän näki tuon rautaisen miehen ilmeessä, "olkaa niin
ystävällinen, että lähdette."

"Heti", äännähti d'Artagnan heikosti, voitettuna, vääjäämättömän pakon
musertamana.

Ja hän luisui pieneen purteen, joka suunnattiin mannerta kohti
myötäisessä tuulessa ja nousuveden auttelemana. Kuninkaan vartijat
olivat tulleet veneeseen hänen mukanaan.

Kuitenkin muskettisoturi yritti vielä toivoa ehtivänsä ajoissa
Nantesiin ja kykenevänsä niin kaunopuheisesti ajamaan ystäviensä asiaa,
että kuningas taipuisi.

Alus kiiti kuin pääskynen. Piankin d'Artagnan näki hämärästi rannikon
häämöittävän mustana yön valkoisesta usvasta.

"Ah, monsieur", hän virkkoi hiljaa upseerille, jolle ei ollut enää
tuntikauteen puhunut, "antaisinpa paljon, jos tuntisin uuden päällikön
toimintaohjeet! Ne ovat kaiketikin aivan rauhallista laatua? Ja..."

Hän ei ehtinyt lopettaa lausettaan. Kaukainen kanuunanlaukaus kiiri
vedenpintaa pitkin, sitten toinen ja pari kolme voimakkaampaa pamausta.

"Belle-Islen pommitus on alkanut", sanoi upseeri.

Samassa vene saapui rannikolle.




251.

Portoksen esi-isät.


Kun d'Artagnan oli jättänyt Aramiksen ja Portoksen, astuivat nämä
takaisin päälinnoitukseen, saadakseen puhella paremmassa rauhassa.
Ollen yhä huolissaan Portos häiritsi Aramista, jonka henki liiteli
vapaampana kuin koskaan ennen.

"Rakas Portos", puhkesi hän äkkiä puhumaan, "tahdon selittää sinulle
d'Artagnanin tuuman."

"Minkä tuuman, Aramis?"

"Aatoksen, joka tuottaa meille vapauden ennen kuin kahtatoista tuntia
on kulunut."

"Hei, niinkö?" huudahti Portos hämmästyneenä. "Annahan kuulla!"

"Huomasit kai kohtauksesta, joka ystävällämme oli upseerin kanssa, että
jotkut määräykset kiusaavat häntä suhtautumisessaan meihin?"

"Se oli selvää."

"No niin, d'Artagnan aikoo jättää eronpyyntönsä kuninkaalle, ja hänen
poissaolostaan johtuvan hämmingin aikana me livistämme, tai paremminkin
sinä, Portos, livistät, ellei ole paon mahdollisuutta muuta kuin
yhdelle."

Tässä Portos ravisti päätänsä vastaten:

"Me pakenemme yhdessä, Aramis, tai jäämme tänne yhdessä."

"Sinulla on jalomielinen sydän", sanoi Aramis; "mutta synkkä
levottomuutesi huolestuttaa minua."

"En ole levoton", väitti Portos.

"Sitten olet minulle vihoissasi?"

"En vähääkään."

"Mutta, rakas ystävä, mistä johtuu tuo murheellinen muotosi?"

"Voinpa tuon sinulle sanoa: minä teen testamenttiani."

Näin lausuessaan kunnon Portos katsahti surumielisesti Aramikseen.

"Testamenttiasi?" huudahti piispa. "Mitä kuulenkaan! Luuletko siis
olevasi hukassa?"

"Tunnen itseni väsyneeksi. Se tapahtuu minulle ensi kertaa, ja meillä
on sukuvika."

"Millainen, ystäväni?"

"Isoisäni oli kaksin verroin niin voimakas mies kuin minä."

"Ohhoh!" huudahti Aramis. "Isoisäsi oli siis Simson?"

"Ei. Hänen nimensä oli Antoine. No niin, hän oli minun ikäiseni, kun
hän eräänä päivänä metsästämään lähtiessään tunsi säärensä heikoiksi,
vaikka sellainen tauti ei ollut häntä koskaan ennen vaivannut."

"Mitä se uupumus merkitsi?"

"Mitään hyvää se ei tiennyt, kuten saat nähdä. Sillä lähdettyään, yhä
valitellen koipiensa velttoutta, hän kohtasi villikarjun, joka teki
hänelle tenän. Hänen pyssynsä luoti lensi ohitse, ja otus raateli
hänet. Hän kuoli siihen paikkaan."

"Se ei ole mikään syy hätääntyäksesi, rakas Portos."

"No, saatpa nähdä. Isäni oli kerran roteva kuin minäkin. Hän oli jäykkä
Henrik III:n ja Henrik IV:n aikuinen soturi; hänen nimensä ei ollut
Antoine, vaan Gaspard, kuten herra de Colignyn. Aina hevosen selässä
liikkuen hän ei koskaan ollut tiennyt, mitä väsymys oli. Eräänä iltana
hänen pöydästä noustessaan jalat kielsivät häneltä palveluksensa."

"Ehkä hän oli nauttinut hyvän illallisen", virkkoi Aramis, "ja horjui
sen vuoksi?"

"Pyh! Eikö hän ollut herra de Bassompierren ystäviä? Mitä joutavia! Ei,
sanon sinulle, hän kummeksi tätä väsymystä ja sanoi äidilleni, joka
hänestä laski leikkiä: 'Eikö voisi luulla, että kohtaan metsäkarjun,
kuten edellinen du Vallon, isävainajani?'"

"No sitten?" kysyi Aramis.

"Niin, uhmaillen tätä heikkoudentunnetta isäni tahtoi mennä puutarhaan,
sensijaan että olisi asettunut levolle. Hänen jalkansa pettivät
jyrkkien portaitten ensi askelmalla. Isäni putosi ja kaatui kiven
kulmaa vasten, johon oli isketty rautainen sinkilä. Tämä puhkaisi hänen
ohimonsa, ja hän jäi kuolleena paikalle."

Aramis nosti silmänsä ystäväänsä kohti.

"Siinä on kaksi omituista sattumaa", hän virkkoi, "mutta älkäämme siitä
tehkö sitä johtopäätöstä, että samoin täytyisi tapahtua kolmannen
kerran. Noin voimakkaan miehen ei sovi olla taikauskoinen, uljas
Portokseni. Ja mistä sitten tuon säärtesi herpaantumisen huomaa?
Koskaan et ole näyttänyt niin tanakalta ja ylväältä: sinä kantaisit
talon hartioillasi."

"Tällä hetkellä", myönsi Portos, "tunnen voivani hyvin; mutta juuri
äskettäin minä horjuin, olin lyyhistyä maahan, ja tämä omituinen ilmiö,
kuten sitä nimitit, on lyhyessä ajassa uudistunut neljä kertaa. En
sano, että se minua peloittaa, mutta kiusallista se on. Elämä on
ihanaa; minulla on rahaa, minulla on hevosia, joista pidän, minulla on
myöskin rakkaita ystäviä: d'Artagnan, Atos, Raoul ja sinä."

Ihailtava Portos ei edes vaivautunut salaamaan Aramikselta, minkä sijan
hän tälle antoi ystäviensä luettelossa. Aramis puristi hänen kättään.

"Me elämme vielä monta vuotta", hän sanoi, "säilyäksemme maailmalle
esimerkkinä harvinaisista miehistä. Luota minuun, rakas ystävä. Emme
ole saaneet mitään vastausta d'Artagnanilta, se on hyvä merkki; hän on
tietenkin jo kokoamassa laivastoa yhteen, jotta ulappa tyhjentyy. Minä
taasen olen juuri antanut määräykseni erään maallaolleen purren
vierittämisestä teloilla Locmarian maanalaisen luolaholvin suulle,
jonka kyllä tiedät, kun olemme siellä niin usein väijyneet kettuja."

"Niin, se päättyy lahdenpoukamaan pitkällä, ahtaalla käytävällä, jonka
keksimme silloin, kun komea kettu sitä kautta pääsi karkuun."

"Aivan. Onnettomuuden varalta piiloitetaan meille pursi tuohon
maaholviin; siellä se jo varmaan onkin. Odotamme otollista hetkeä, ja
sitten yön aikana ulapalle!"

"Siinäpä hyvä ajatus! Mitä sillä voitamme?"

"Me saamme siitä sen edun, että kun kukaan ei tunne luolaa tai
oikeammin sen merenpuolista käytävää, paitsi me ja pari kolme saaren
metsästäjää, niin saarelle mahdollisesti poikkeavat vakoilijat, jotka
eivät näe mitään venettä rannassa, eivät aavista paon mahdollisuutta
eivätkä huomaa pitää silmällä merta."

"Jo käsitän."

"Miten on nyt koipiesi laita?"

"Oh, tällä hetkellä ne ovat oivassa kunnossa."

"Näethän siis, että kaikki edistää mielenrauhaamme ja toiveitamme.
D'Artagnan puhdistaa meren aluksista ja päästää meidät vapauteen. Ei
enää kuninkaallista laivastoa eikä maallenousua pelättävissä. Kunnia
Jumalalle! Meillä, Portos, on edessämme vielä puolen vuosisadan hauskat
seikkailut, ja kun jalkani koskettaa Espanjan maaperää, vannon
sinulle", lisäsi piispa peloittavan pontevasti, "että herttuanarvosi ei
ole niin epävarma kuin Ranskassa luullaan."

"Toivokaamme", sanoi Portos toverinsa uudesta innostuksesta hiukan
reipastuneena.

Yhtäkkiä kuului huuto: "Aseisiin!"

Sadan äänen toistamana tämä hälytys saapui siihenkin huoneeseen, missä
ystävykset olivat, kummastuttaen toista ja saattaen toisen
levottomaksi.

Aramis avasi ikkunan; hän näki joukon ihmisiä juoksevan tulisoihdut
käsissä. Naiset pakenivat, aseelliset miehet riensivät paikoilleen.

"Laivasto, laivasto!" huudahti eräs sotamies, joka pimeässä tunsi
Aramiksen.

"Laivastoko?" toisti tämä.

"Puolen tykinkantaman päässä", jatkoi sotamies.

"Aseisiin!" huusi Aramis.

"Aseisiin!" säesti Portos peloittavasti.

Ja molemmat syöksyivät laivalaituria kohti, etsiäkseen turvaa patterien
suojasta.

Nähtiin lähestyvän sotilailla täytettyjä kuljetusveneitä; ne
suuntasivat kulkunsa kolmelle eri taholle, laskeakseen väkensä maihin
kolmessa kohdassa samalla kertaa.

"Mitä on tehtävä?" kysyi eräs vartioupseeri.

"Käskekää niiden pysähtyä, tai jos ne tulevat yhä lähemmäksi, niin
ampukaa!" sanoi Aramis.

Viittä minuuttia myöhemmin alkoi tykkituli. Ne olivat samat laukaukset,
jotka d'Artagnan oli kuullut saapuessaan mantereen rantaan.

Mutta lotjat olivat jo liian lähellä rantalaituria, jotta kanuunat
olisivat kyenneet toimimaan tehokkaasti; ne laskivat väkeä maihin,
taistelu alkoi melkein käsirysynä.

"Mikä sinua vaivaa, Portos?" kysyi Aramis ystävältään.

"Ei mikään... sääret... Se on tosiaan käsittämätöntä... Mutta kyllä ne
toipuvat hyökätessä."

Portos ja Aramis tosiaankin ryhtyivät hyökkäämään sellaisella sisulla
ja saivat miehensä niin innostumaan, että kuninkaan väki peräytyi
päistikkaa aluksiinsa, vieden saaliinaan vain omat haavoittuneensa.

"Hei, Portos", huudahti Aramis, "tarvitseehan meidän saada joku
vankikin, nopeaan, nopeaan!"

Portos kurkoittausi alas laiturin portaille ja tarttui niskasta
kuninkaallisen armeijan upseeriin, joka odotti alukseen pääsyä, jahka
kaikki miehet olisivat siihen ensin asettuneet. Jättiläisen käsivarsi
kohotti ilmaan miehen, joka suojeli häntä kilpenä hänen ojentautuessaan
yläpengermälle, niin että ainoatakaan laukausta ei häneen tähdätty.

"Tässä on vanki", virkahti Portos Aramikselle.

"Kas niin", huudahti tämä nauraen, "pahoittele vieläkin koipiasi!"

"En häntä koivillani tavoittanut", vastasi Portos surumielisesti, "ja
kourissani en ole havainnut vikaa."




252.

Biscarratin poika.


Saaren bretagnelaiset olivat hyvin ylpeitä tästä voitosta. Mutta Aramis
ei heitä rohkaissut.

"Tuloksena on", sanoi hän Portokselle, kun kaikki olivat vetäytyneet
takaisin, "että kuningas joutuu vihan vimmoihin kuullessaan
vastustuksesta, ja nämä urheat miehet hakataan maahan tai ammutaan, kun
saari saadaan vallatuksi, niinkuin ehdottomasti käy."

"Emme siis ole tehneet mitään hyödyllistä?" virkkoi Portos.

"Hetkellisesti kylläkin", vastasi piispa, "sillä me olemme ottaneet
vangin, jolta voimme kuulla, mitä vihollisemme hankkivat."

"Niin, kyselkäämme vangilta", yhtyi Portos, "ja keino hänen
puhuttamiseensa on yksinkertainen. Me syömme illallista, kutsumme hänet
mukaan, ja viini kirvoittaa hänen kielensä kantimet."

Niin tehtiinkin. Upseeri, joka alussa oli hiukan levoton, rauhoittui
nähdessään pöytäkumppaninsa.

Pelkäämättä mitään vahingoittavansa hän kertoi kaikki ajateltavat
yksityiskohdat d'Artagnanin eronpyynnöstä ja lähdöstä. Hän selitti,
miten retken uusi päällikkö tuon lähdön jälkeen oli heti komentanut
äkilliseen hyökkäykseen Belle-Isleä vastaan. Tähän loppui hänen
selostuksensa.

Aramis ja Portos vaihtoivat silmäniskun, joka todisti heidän
epätoivoaan. Ei voinut enää rakentaa mitään d'Artagnanin rohkean
kekseliäisyyden varaan, eikä siis tappion tullen ollut mitään
apuneuvoja.

Jatkaen kyselyään Aramis kuulusteli vangilta, mitä kuninkaalliset
aikoivat tehdä Belle-Islen päälliköille.

"On käsketty", vastasi tämä, "tappaa taistellessa ja hirttää sen
jälkeen."

Aramis ja Portos katsahtivat vielä toisiinsa. Puna nousi kummankin
kasvoihin.

"Minä olen kovin keveä hirsipuuhun", vastasi Aramis; "minunlaisiani
miehiä ei silmukalla kuristeta."

"Ja minä olen kovin raskas", sanoi Portos; "minunlaisteni painosta
kätkee köysi."

"Olen varma", virkkoi vanki kohteliaasti, "että olisimme hankkineet
teille armon kuolla itse valitsemallanne tavalla."

"Tuhannet kiitokset", vastasi Aramis vakavasti.

Portos kumarsi.

"Vielä tämä malja terveydeksenne", hän sanoi tyhjentäen lasinsa.

Niitä näitä haastellessa illallinen jatkui. Upseeri, joka oli älykäs
herrasmies, ihastui vähitellen Aramiksen henkevyyteen ja Portoksen
sydämelliseen rehtiyteen.

"Anteeksi", lausui hän, "jos teen teille kysymyksen; mutta kuudetta
pulloa maistellessa on oikeutettu jo hiukan unohtamaan itsensä."

"Olkaa hyvä", kehoitti Portos, "olkaa hyvä."

"Puhukaa", säesti Aramis.

"Ettekö te, hyvät herrat, molemmin kuuluneet edesmenneen kuninkaan
muskettisotureihin?"

"Kyllä, monsieur, ja hänen parhaimpiinsa, jos sallitte minun sen
sanoa", vastasi Portos.

"Se on totta: nimittäisinpä teitä sotureista kaikkein parhaiksi, hyvät
herrat, ellen pelkäisi loukkaavani isäni muistoa."

"Isänne?" huudahti Aramis.

"Tiedättekö nimeni?"

"_Ma foi_, emme, monsieur; mutta kun ilmoitatte sen minulle, niin..."

"Nimeni on Georges de Biscarrat."

"Oh", huudahti Portos vuorostaan, "Biscarrat! Muistatko tuota nimeä,
Aramis?"

"Biscarrat...?" mietti piispa. "Minusta tuntuu..."

"Koettakaahan muistella, monsieur", kehoitti upseeri.

"_Pardieu_, se on pian tehty", innostui Portos. "Biscarrat, jota
nimitettiin Kardinaaliksi... Kuului niihin neljään, jotka tulivat
miekka kädessä meitä keskeyttämään sinä päivänä, kun pääsimme
d'Artagnanin ystäviksi."

"Juuri niin, herra parooni."

"Ainoa", virkkoi Aramis innokkaasti, "jota me emme haavoittaneet."

"Jäykkä miekankäyttäjä siis", huomautti sotavanki.

"Se on totta, oh, aivan niin", myönsivät ystävykset yhteen suuhun.
"Totisesti, herra Biscarrat, on perin ihastuttavaa tutustua niin uljaan
miehen jälkeläiseen."

Biscarrat puristi käsiä, jotka entiset muskettisoturit hänelle
ojensivat.

Aramis katsahti Portokseen ikäänkuin huomauttaakseen hänelle: -- Tuossa
mies, josta on meille apua.

"Tunnustakaa, monsieur", sanoi hän heti senjälkeen, "että tuntuu
hyvältä, kun on ollut kunnon mies."

"Isäni sitä minulle aina sanoi, monsieur."

"Tunnustakaa vielä, että olette joutunut surulliseen asemaan
tavatessanne ammuttaviksi tai hirtettäviksi tuomittuja henkilöitä ja
huomatessanne nämä henkilöt entisiksi tuttaviksi, vanhoiksi
perintötuttaviksi."

"Oh, teidän osaksenne ei tule noin kamala kohtalo, hyvät herrat ja
ystävät", tokaisi nuori mies vilkkaasti.

"Joutavia! Sanoittehan niin."

"Sanoin ennen kuin oikein tunsin teitä; mutta nyt vakuutan: te vältätte
noin ruman lopun, jos tahdotte."

"Mitä, josko tahdomme?" huudahti Aramis, jonka silmät säteilivät
älykkäästi hänen katsellessaan vuoroin vankiaan, vuoroin Portosta.

"Edellyttäen", jatkoi Portos katsellen vuorostaan ylvään pelottomasti
herra de Biscarratia ja piispaa, "edellyttäen, että meiltä ei pyydetä
mitään halpamaista."

"Teiltä ei pyydetä laisinkaan mitään, hyvät herrat", vastasi
kuninkaallisen armeijan soturi. "Mitäpä teiltä pyydettäisiin? Jos
teidät löydetään, niin surmanne on päätetty asia; koettakaa siis
järjestää niin, että teitä ei tavata."

"En luule erehtyväni", virkkoi Portos arvokkaasti, "kun minusta näyttää
siltä, että tavoittaakseen meidät on tultava meitä täältä etsimään."

"Siinä olet aivan oikeassa, arvoisa ystäväni", vahvisti Aramis
katsellen yhä tutkivasti Biscarratin kasvoja, tämän istuessa ääneti ja
väkinäisin ilmein. "Te tahdotte, herra de Biscarrat, sanoa meille
jotakin, tehdä jonkun aloitteen, mutta ette uskalla, eikö niin?"

"Ah, hyvät herrat ja ystävät, se johtuu siitä, että puhumalla rikkoisin
toimintaohjettani. Mutta, kah, minä kuulen äänen, joka tekee haastelun
muutenkin mahdottomaksi."

"Kanuuna!" virkkoi Portos.

"Kanuunan- ja musketinlaukauksia!" huudahti piispa.

Kaukaa kallioilta kuultiin lyhytaikaisen taistelun synkkä pauhu.

"Mitä kummaa?" kysyi Portos.

"Eh, _pardieu_", huudahti Aramis, "sitä minä aavistinkin!"

"Mitä sitten?"

"Teidän tekemänne hyökkäys oli ainoastaan teeskennelty, eikö niin,
monsieur? Ja samalla kun teidän komppanianne antoivat lyödä itsensä
takaisin, te tiesitte maihinnousun varmasti onnistuvan toiselta puolen
saarta!"

"Niin, useastakin kohden, monsieur."

"Sitten olemme hukassa", päätti Vannesin piispa rauhallisesti.

"Hukassa! Se on mahdollista", vastasi Pierrefondsin herra; "mutta meitä
ei oteta vangiksi eikä hirtetä."

Ja nämä sanat lausuessaan hän nousi pöydästä, lähestyi seinää ja
sieppasi kylmäverisesti naulasta miekkansa ja pistoolinsa, jotka hän
tarkasti vanhan sotilaan huolellisuudella, veteraanin, joka taisteluun
valmistautuessaan tietää henkensä suureksi osaksi riippuvan aseittensa
oivallisuudesta ja hyvästä kunnosta.

Kanuunan jymähdyksen kuullessaan ja saadessaan tiedon yllätyksestä,
joka saattoi jouduttaa saaren kuninkaallisten joukkojen käsiin,
hätääntynyt väkijoukko syöksyi linnoitukseen. Se tuli pyytämään apua ja
neuvoa päälliköiltänsä.

Kalpeana ja voitettuna Aramis näyttäytyi kahden tulisoihdun välissä
suurelle pihalle avautuvassa ikkunassa. Pihamaalla kuhisi käskyjä
odottavia sotamiehiä ja hätääntyneitä, apua rukoilevia asukkaita.

"Hyvät ystävät", ilmoitti d'Herblay vakavalla ja kaikuvalla äänellä,
"suojelijanne, ystävänne, isänne, herra Fouquet on kuninkaan käskystä
vangittu ja suljettu Bastiljiin."

Pitkällinen raivon ja uhkauksen huuto kohosi ikkunaan asti, jonka
ääressä piispa seisoi, ja ikäänkuin verhosi hänet värähtelevällä
uhmalla.

"Kostakaamme herra Fouquetin puolesta!" karjuivat kiihoittuneimmat.
"Kuolema kuninkaallisille!"

"Ei, hyvät ystävät", vastasi Aramis juhlallisesti, "ei, ystävät,
älkäämme ryhtykö vastarintaan. Kuningas on herra valtakunnassaan.
Kuningas on Jumalan valtuutettu. Kuningas ja Jumala ovat lyöneet herra
Fouquetia. Nöyrtykää Jumalan väkevän käden alle. Rakastakaa Jumalaa ja
kuningasta, jotka ovat herra Fouquetia iskeneet. Mutta älkää kostako
isäntänne puolesta, älkää yrittäkökään sitä. Te uhraisitte turhaan
itsenne, vaimonne ja lapsenne, omaisuutenne ja vapautenne. Aseet alas,
ystäväni! Aseet alas, koska kuningas teitä siihen käskee, ja vetäytykää
rauhallisesti asuntoihinne! Sitä pyydän minä teiltä, sitä rukoilen
teiltä minä, ja jos tarvitaan, vaadin sitä teiltä herra Fouquetin
nimessä."

Ikkunan alle kokoontuneesta väkijoukosta kuului pitkällinen kiukun ja
säikähdyksen sorina.

"Ludvig XIV:n sotilaat ovat astuneet saarelle", jatkoi Aramis. "Tämän
jälkeen heidän ja teidän välillänne ei enää käytäisi taistelua, vaan
tapahtuisi teurastus. Menkää, menkää ja unohtakaa; tällä kertaa käsken
niin Herran nimessä."

Kapinalliset peräytyivät verkalleen, alistuneina ja mykkinä.

"Kah, mitä! Mitä sinä nyt haastoitkaan, ystäväni?" kummasteli Portos.

"Monsieur", virkkoi Biscarrat piispalle, "te pelastatte kaikki nuo
asukkaat, mutta ette pelasta ystäväänne ettekä itseänne."

"Herra de Biscarrat", vastasi Vannesin piispa sävyltään omituisen
ylevänä ja kohteliaana, "herra de Biscarrat, suvaitkaa ottaa takaisin
vapautenne."

"Kernaasti sen teen, monsieur; mutta..."

"Ja siinä teette meille palveluksenkin, sillä ilmoittamalla kuninkaan
sotapäällikölle saarelaisten antautumisen hankitte ehkä jotakin armoa
myös meille, kun kerrotte, millä tavoin tämä alistuminen on saatu
aikaan."

"Armoa!" tokaisi Portos leimuavin silmin; "armoa! Mikä sana se meille
on?"

Aramis survaisi ystäväänsä kyynärpäällä kylkeen, kuten hänellä oli
tapana heidän nuoruutensa kesäpäivinä, milloin hän tahtoi varoittaa
Portosta, että tämä oli tehnyt tai tekemäisillään jonkun hairahduksen.
Portos käsitti ja vaikeni äkkiä.

"Minä lähden, hyvät herrat", vastasi Biscarrat, hänkin hiukan
ihmeissään tuosta sanasta saman ylpeän muskettisoturin lausumana, jonka
sankarillisia urotöitä hän vastikään oli innokkaasti kertonut ja
kehunut.

"Menkää siis, herra de Biscarrat", virkkoi Aramis kumartaen, "ja
lähtiessänne ottakaa vastaan syvän kiitollisuutemme tunnustus."

"Mutta te, hyvät herrat, joita minulla on kunnia sanoa ystävikseni,
koska olette suvainneet tämän nimityksen hyväksyä, -- miten teidän käy
sillävälin?" jatkoi upseeri aivan liikuttuneena, hyvästellessään isänsä
entisiä vastustajia.

"Me odotamme täällä."

"Mutta, hyvä Jumala!... määräys on ehdoton!"

"Minä olen Vannesin piispa, herra de Biscarrat, ja yhtä vähän surmataan
piispaa miekalla kuin aatelismiestä hirtetään."

"Ah, niin, monsieur, niin, monseigneur", vastasi Biscarrat. "Niin, se
on totta, olette oikeassa, teillä on vielä se mahdollisuus. Minä lähden
siis suoraa päätä päällikön luo. Hyvästi siis, hyvät herrat, tai
pikemminkin näkemiin!"

Ja hypäten hevosen selkään, jonka Aramis hänelle toimitti, kunnon
upseeri karautti äskeisten laukausten suuntaan, joiden kuuleminen oli
ajanut väen linnoitukseen, keskeyttäen ystävysten haastelun vankinsa
kanssa.

Aramis katseli etääntyvää miestä.

"No, käsitätkö?" kysyi hän jäätyään yksin Portoksen kanssa.

"En, totisesti!"

"Eikö Biscarrat häirinnyt sinua täällä?"

"Ei suinkaan, se kelpo poika."

"Niin, mutta onko jokaisen tarvis tietää Locmarian luola?"

"Ah, se on totta, se on totta, jo oivallan! Me pakenemme maanalaisen
käytävän kautta!"

"Jos vain tulet", vastasi Aramis iloisesti. "Matkalle, veikkoseni!
Purtemme odottaa meitä, ja vielä ei kuningas ole saanut meitä
kynsiinsä."




253.

Locmarian luola.


Locmarian maanalainen holvionkalo oli siksi etäällä aallonmurtajasta,
että ystävysten täytyi säästellä voimiaan ennen kuin päätyivät perille.
Oli sitäpaitsi yön pimein hetki, linnoituksen torninkello oli juuri
lyönyt kaksitoista, kun Portos ja Aramis rahoilla ja aseilla
sälytettyinä livahtivat nummelle ja oikaisivat sen poikki luolaa kohti,
kuunnellen kaikkia ääniä ja varoen mahdollisia väijytyksiä. Tieltä,
jonka he olivat huolellisesti jättäneet vasemmalleen, kuului tuon
tuostakin pakolaisten töminää, kun saaren sisempien osien asukkaat
kuninkaallisten joukkojen maihintulosta kuullessaan olivat hätääntyneet
päätähavin korjaamaan talteen kallisarvoisinta irtaintansa. Väliin
Aramis ja Portos hetkiseksi seisahtuivat kuuntelemaan heidän
katkonaisia valituksiaan, koettaen saada selville, oliko tekeillä
mitään heitä itseänsä koskevaa. Täten he saapuivat sen syvän luolan
suulle, jonne Vannesin huolellinen piispa oli toimittanut teloilla
siirretyksi tukevan veneen; tällaisella saattoi hyvinkin uskaltautua
ulapalle näin kauniilla säällä.

"Hyvä ystävä", virkkoi Portos, sitten kun oli pauhaavasti hengähdellyt,
"me näymme olevan perillä, mutta muistaakseni puhuit kolmesta miehestä,
joiden piti asettua palvelukseemme ja olla saattolaisinamme. En näe
heitä; missä he siis ovatkaan?"

"Minkätähden heidät näkisit, Portos-veikkonen?" vastasi Aramis.
"Tietenkin he odottavat meitä onkalossa, levähtäen niin raskaasta ja
vaikeasta uurastuksesta." Hän pysähdytti jättiläisen, joka oli
astumassa holviin. "Sallihan minun mennä edellä. Olen sopinut miestemme
kanssa erityisestä merkistä, ja elleivät he kuulisi sitä, he
saattaisivat ampua sinua pimennosta tai paiskata sinua kohti
puukkonsa."

"Käyhän siis etummaisena, rakas Aramis; sinä olet kaikessa viisas ja
varovainen. Niin, ja nyt saan jälleen sen väsähdyksen, josta sinulle
puhuin!"

Aramis antoi Portoksen istuutua luolan suulle; itse hän astui kumarassa
sisälle, matkien pöllön huutoa. Onkalon syvyydestä vastasi tuskin
kuuluva kuherrus. Aramis pitkitti varovasti kulkuaan, kunnes hänet
piankin seisahdutti sama ääni, jonka hän oli ensin päästänyt; se kuului
noin kymmenen askeleen päästä.

"Sinäkö siellä, Yves?" kysyi piispa.

"Niin, monseigneur. Goennec on täällä myös, ja hänen poikansa on
kolmantena."

"Hyvä. Onko kaikki valmista?"

"Kunnossa on, monseigneur."

"Käykäähän tuonne suulle, hyvä Yves; siellä tapaatte Pierrefondsin
herran levähtämässä äskeisen kiirehtimisemme jälkeen. Jos hän ei
sattuisi kykenemään jalkeille omin neuvoin, niin nostakaa hänet ja
kantakaa tänne minun luokseni."

Nuo kolme bretagnelaista tottelivat. Mutta piispan kehoitus
palvelijoilleen oli tarpeeton. Toipuneena oli Portos jo omintakeisesti
alkanut kompuroida alas varsinaiseen luolaan, ja hänen raskaat
askeleensa herättelivät kaikuja liuskakivi- ja graniittipilarien
muodostamissa ja kannattelemissa onteloissa.

Bracieuxin paroonin yhdyttyä piispaan bretagnelaiset sytyttivät
hallussaan olevan lyhdyn, ja Portos vakuutti ystävälleen, että hän oli
jälleen tavallisissa voimissaan.

"Tarkastakaamme nyt venettä ja katsokaamme, mitä sinne on saatu
varatuksi matkaa varten", sanoi Aramis.

"Älkää asettako valoa liian lähelle", varoitti kippari Yves, "sillä
minä olen teidän ylhäisyytenne kehoituksen mukaisesti sijoittanut
perätuhdon alle lokeroon ruutinassakan ja musketinpanokset, jotka
lähetitte minulle linnasta."

"Hyvä on", äännähti Aramis.

Ja ottaen itse käteensä lyhdyn hän tarkasteli perinpohjaisesti venettä
niinkuin järkevä mies ainakin, joka ei ole vaaran hetkenä arka eikä
taitamaton. Se oli niitä pitkiä, keveitä, matalassa kulkevia,
leveäpohjaisia pikku aluksia, joiden rakentamisessa Belle-Islen
kalastajat ovat aina olleet eteviä, -- turvallisia merellä ja helposti
käsiteltäviä. Kaaripuut ulottuivat jokseenkin korkealle, ja
epävakaisella säällä voitiin mukana olevista laudoista vielä muodostaa
soutajien suojaksi varpelaide aaltojen roisketta vastaan. Keula- ja
perätuhdon alla Aramis havaitsi tiiviisti sulkeutuvissa lokeroissa
leipää, laivakorppuja, kuivattuja hedelmiä, kylkikappaleen sikaa ja
melkoisen määrän juomavettä; siinä oli riittävästi eväitä
matkamiehille, jotka eivät olleet loitontumassa rannikkovesiltä ja
saattoivat tarpeen tullen hankkia uusiakin ruokavaroja. Aseina oli
kahdeksan muskettia ja saman verran ratsupistooleja, kaikki hyvässä
kunnossa ja valmiiksi panostettuina. Tapaturman varalta oli toimitettu
paikalle pari ylimääräistä airoakin, ja silloin oli luonnollisesti
muistettu myöskin pikku purje, sikäläisessä puheessa _trinquette_,
jolla autellaan veneen vauhtia soutajain uurastaessakin; se on varsin
hyödyllinen tuulenhengen tuntuessa, eikä silti tee venettä sanottavasti
raskaammaksi.

"Neuvotelkaamme nyt, hyvä Portos, yritämmekö työntää purren vesille
luolan tuntemattomasta uloskäytävästä, jolloin pimeässäkin on apunamme
loiva vieru vesirajaan asti, vai olisiko parempi kuljettaa se
maanpuolisen aukon kautta taivasalla teloillaan kanervikon halki,
tasoitellen tietämme matalalle rantapengermälle, joka sillä kohdalla
nousee vain kaksikymmentä jalkaa vedenpinnasta; vuoksen aikana on sen
juurella kolme tai neljä syltä vettä, ja pohja on hyvä."

"Minun sanoillani ei siinä asiassa ole suurta väliä", huomautti kippari
kunnioittavasti; "mutta minä kyllä luulen, että ulkopuolitse olisi
mukavampi pääsy kuin tästä maan alitse ahtaassa tilassa ja vajavassa
valossa. Tunnen hyvin tuon rantapenkereen ja tiedän vakuuttaa, että se
on silkoinen kuin puutarhanurmikko. Luolan sisus sitävastoin on
hyvinkin romuliainen, ja lopputaivalhan on semmoinen kujanen,
monseigneur, että näinköhän siitä veneemme mahtuisikaan."

"Siitä olen kyllä selvillä", vastasi piispa; "olen mittaillut
aikaisemmin ja varmistunut, että tämänkokoinen ruuhi soluu läpi."

"Olkoon sitten se niin, monseigneur", myönsi kippari; "mutta teidän
korkea-arvoisuutenne unohtaa, että veneen saamiseksi tuon käytävän
päähän pitäisi siirtää tieltä se julman iso kivi, jonka alle kettu aina
livahtaa; sehän sulkee kujasen kuin puolisko-ovi."

"Sen saa siirtymään", tokaisi Portos, "se ei ole mikään vastus."

"Oh, tiedän herra paroonilla olevan kymmenen miehen voimat", vastasi
Yves; "mutta on siinä sittenkin tavaton punnerrus paroonille."

"Kippari taitaa olla oikeassa", arveli nyt Aramis. "Koettakaamme
ulkotietä."

"Sitäkin mieluummin ensin, monseigneur", jatkoi kalastaja, "koska emme
kykenisi lähtemään vesille ennen päivänkoittoa, sillä niin paljon
puuhaa siinä on; mutta heti aamun valjetessa on tähystely tiellämme."

"Niin, Yves, se on pätevä peruste: me siirrämme veneen heti
rantapengermän suojaan."

Nuo kolme rotevaa bretagnelaista asettivat purren alle telat ja
alkoivat kangeta sitä liikkeelle, mutta piankin kuului ulkoa kedolta
etäistä koirien haukuntaa. Aramis kiirehti luolan suulle; Portos
seurasi häntä.

Aamun ensi sarastus loi purppuraista kajoa ja helmiäishohdetta ulapalle
ja ylätasangolle; puolihämärässä huojui pieniä kuusennäreitä
alakuloisen käiveräisinä kivenkoloissa, ja etäisempien
tattarivainioiden yli liiteli mustia korppeja pitkinä jonoina.
Neljännestunnin kuluttua tulisi jo valoisaa, -- heränneet linnut
ilmoittelivat sitä iloisilla viserryksillään koko luomakunnalle.

Koirien haukunta kuului ilmeisesti noin puolen penikulman päässä luolan
suulta sijaitsevasta syvästä rotkosta.

"Se on kahlekunta", tiesi Portos; "koirat on laskettu riistan
jäljille."

"Mitä tämä on? Kuka voi metsästää tällaisella hetkellä?" oudoksui
Aramis.

"Ja vielä täällä, missä kuninkaallisten tulo on aiheuttanut niin
yleisen hätäännyksen!" jatkoi Portos.

"Melu lähenee. Niin, sinä olet oikeassa, Portos, -- koirat ovat
takaa-ajossa. -- Mutta -- Yves, Yves, tule tänne!" huudahti Aramis
äkkiä.

Yves riensi paikalle, heittäen alas telan, jota oli ollut asettamassa
veneen alle, kun piispan huudahdus keskeytti puuhan.

"Mitä metsästystä tuo on, kippari?" kysyi Portos.

"Ka, en ollenkaan ymmärrä", vastasi bretagnelainen. "Tällaisena hetkenä
ei hevin luulisi Locmarian herran lähtevän eräretkelle. Ei, ja
kuitenkin nuo koirat..."

"Ne ovat voineet karata tarhastaan."

"Eivät ne Locmarian herran koiria olekaan", sanoi Goennec, joka hänkin
oli yhtynyt puhujain pariin; "minä kuulen sen haukunnasta."

"Varovaisuus vaatii meitä vetäytymään luolaan", päätti Aramis; "äänet
lähenevät selvästi, ja kohtsiltään tiedämme, mitä ajatella."

He peräytyivät onkaloon, mutta eivät olleet edenneet sataakaan askelta
pimennossa, kun luolan suulta kuului säikähtyneen elukan käheätä
huohotusta ja nopsa kettu seuraavassa hetkessä vilisti pakolaisten ohi,
loikkasi veneen yli ja katosi jättäen taakseen kirpeän löyhkänsä, joka
kotvan aikaa säilyi luolan matalissa holveissa.

"Kettu!" huudahtivat bretagnelaiset pyyntimiehet ilahtuneessa
ihmettelyssä.

"Kirottua!" ärähti piispa; "turvapaikkamme on keksitty!"

"Mitä! Repolaistako pelkäisimme?" virkkoi Portos.

"Joutavia, ketustako tässä on kysymys! Etkö ota huomioon, Portos, että
ketun jäljillä tulee koiraparvi, jota miehet seuraavat?"

Aramikseen sanojen vahvistukseksi kuuluikin samassa haukunnan hälyä,
joka kiihkeässä takaa-ajossa läheni peloittavan joutuisasti.

"Tuolla ne tulevat", sanoi Aramis, joka oli asettunut tähystämään
kahden kiven väliin sovitetusta pilkistysreiästä; kuusi vinhasti
juoksevaa hurttaa oli juuri ilmestynyt nummelle, ja niiden
voimistuvassa ulinassa saattoi eroittaa voitonriemua. "Keitä nyt
lienevätkään metsämiehet?"

"Jos siellä on Locmarian herra", vastasi kippari, "niin hän antaa
koirien peuhata yksikseen luolassa, hän kun tuntee paikan ja tietää
ketun livahtavan ulos toiselta puolen, -- ja sinne päin hän heti
rientääkin."

"Locmarian herra ei nyt ole pyyntiretkellä", virkahti piispa väkisinkin
kalveten.

"Kuka sitten?" kysyi Portos.

"Katso!"

Portos painoi silmänsä pilkistysreikään ja näki kunnaan laella
kymmenisen ratsumiestä, jotka kannustivat hevosiaan koirien osoittamaan
suuntaan ja hoilottivat: "_Taiaut_!"

"Henkivartion upseereja!" hän hämmästyen sanoi.

"Niin, veikkonen, kuninkaan kaartilaisia."

"Kuninkaanko kaartilaisia, monseigneur?" toistivat bretagnelaiset
hädissään.

"Ja Biscarrat etunenässä, minun hiirakollani", jatkoi Aramis.

Samassa koirat syöksähtivät yhtenä vyörynä luolaan, jonka kaikki
lokerot täyttyivät huumaavasta hälinästä.

"Oh, hitto!" huudahti Aramis saaden takaisin kaiken kylmäverisyytensä,
kun vaara ilmeni väistämättömäksi; "hukassa kaiketi olemme, mutta
meillä on toki vielä yksi mahdollisuus. Jos kaartinupseerit koiriensa
perässä tullen saavat havaita, että luola johtaa syvemmälle, niin
pelastuksemme on mahdoton, sillä tänne tunkeutuessaan he keksisivät
veneemme ja meidät; sentähden on koirat ehkäistävä jatkamasta ajoa,
jotta herratkaan eivät onkaloomme pistäydy."

"Oikein", vahvisti Portos.

"Käsitättehän", lisäsi piispa käskevän pikaisesti: "nuo kuusi koiraa
eivät mahdu ketun kolosta ison kiven alitse, vaan pysähtyvät siihen
ulisemaan; ennen kuin yrittävät ylitse on ne surmattava."

Bretagnelaiset syöksähtivät puukkoinensa pimentoon. Tuotapikaa kuului
surkea kiljahdusten ja korinan kuoro; sitten oli ihan hiljaista.

"Hyvä on", lausui Aramis tyynesti. "Nyt on isäntien vuoro!"

"Mitä teemme?" tiedusti Portos.

"Odotamme; jos pyrkivät sisälle, niin pysymme piilossa ja surmaamme."

"Surmaamme?" toisti Portos vastahakoisesti.

"Heitä on kuusitoista, ainakin tällähaavaa", sanoi Aramis.

"Ja hyvin aseistettuja", lisäsi Portos, jonka huulet tämä lohdullinen
ajatus veti hymyyn.

"Meillä on kymmenen minuuttia aikaa; valmiiksi siis!" määräsi Aramis.
Hän sieppasi päättäväisesti musketin ja otti metsästyspuukkonsa
hampaiden väliin. "Yves, Goennec ja hänen poikansa", hän pitkitti,
"ojennelkoot meille musketteja. Me kaksi ammumme lyhyeltä matkalta.
Varmasti suoriudumme kahdeksasta, ennen kuin toiset ovat selvillä
asemasta; sitten me kaikki viisi teemme hyökkäyksen, jolloin muut
saavat loppunsa puukoista."

"Ja Biscarrat-parka?" pahoitteli Portos.

Aramis mietti kotvasen.

"Biscarrat ensimmäisenä", hän sitten vastasi jäykästi. "Hän tuntee
meidät."




254.

Yllätys luolassa.


Aramiksen luonteen merkillisiä piirteitä oli kyllä eräänlainen
ennustamiskyky, mutta sattuman varaan alistetut tapaukset saavat
arvaamattomia käänteitä, ja tämäkään seikkailu ei kehittynyt aivan
sillä tavoin kuin Vannesin piispa oli edellyttänyt.

Biscarrat, jolla oli raisumpi ratsu kuin tovereillaan, saapui
ensimmäisenä luolan suulle ja käsitti, että kettu ja koirat olivat
kaikin syöksyneet sinne. Mutta taikauskoisen pelon valtaamana, jota
kaikki maanalaiset ja pimeät tiet varsin luonnollisesti synnyttävät
ihmisen mielessä, hän pysähtyi ulkopuolelle odottamaan toveriensa
saapumista.

"No?" kysyivät häneltä nuoret miehet hengästyksissään, käsittämättä
hänen toimettomuuttansa.

"Kah, ei kuulu enää haukuntaa; ketun ja kahlekunnan on täytynyt
hautautua tuohon onkaloon."

"Eipä voi muutakaan luulla", yhtyi muuan henkivartio-upseereista. "Ne
ovat liian hyvin opetettuja, haipuakseen yhtäkkiä jäljiltä, ja muussa
tapauksessa kuuluisi ajohälyä puolelta tai toiselta."

"Mutta miksi ne silloin eivät päästä mitään ääntä, jos kerran ovat
jäljillä pysyen painuneet luolaan?" huomautti joku nuorista miehistä.
"Jotakin kohua pitäisi maan uumenistakin kuulua."

"Se on omituista", myönsi toinen.

"Noh, mutta tunkeutukaamme luolaan", ehdotti neljäs. "Ei kai sellainen
ole kiellettyä?"

"Ei", vastasi Biscarrat. "Mutta siellä on pimeä kuin uunissa, ja voisi
taittaa niskansa."

"Sitä todistavat koiramme", virkkoi eräs; "ne jo näkyvät taittaneen
niskansa."

"Mihin hittoon ne ovat joutuneet?" ihmettelivät nuoret miehet yhteen
ääneen. Ja kunkin koiran omistaja kutsui elukkaansa nimeltä, vihelsi
sille sen mielisäveltä, ainoankaan vastaamatta kutsuun tai
vihellykseen.

"Ehkä se on lumottu luola", sanoi Biscarrat. "Tarkastakaamme!"

Ja hypäten ratsultaan hän astahti luolaan.

"Malta, malta, minä tulen mukanasi", huusi eräs upseeritovereista
nähdessään Biscarratin häviämässä puolihämyyn.

"Ei", vastasi Biscarrat, "tässä täytyy olla jotakin merkillistä;
älkäämme uskaltautuko kaikki samalla kertaa. Ellette kymmenessä
minuutissa kuule minusta mitään, niin astutte sisälle, mutta silloin
kaikki yhdessä."

"Olkoon niin", vastasivat nuoret miehet, jotka muuten eivät suinkaan
nähneetkään Biscarratille suurta vaaraa koituvan tässä yrityksessä; "me
odotamme sinua."

Ja ratsuiltaan laskeutumatta he asettuivat puoliympyrään luolan suulle.

Biscarrat läksi siis yksinään tutkimusmatkalle, edeten pimeässä
Portoksen muskettiin asti. Rintaa vasten osunut este kummastutti häntä;
ojentaen kättään hän tapasi kylmän putken.

Samalla hetkellä Yves kohotti väkipuukkoaan nuoren miehen yli. Se oli
putoamassa bretagnelaiskäsivarren koko voimalla, kun Portoksen
rautakoura pysähdytti sen puolitiehen.

Kumeana jylinänä kuultiin sitten pimeässä äänen lausuvan:

"Minä en tahdo, että hänet surmataan."

Biscarrat oli joutunut suojeluksen ja uhrauksen väliin, joista toinen
oli melkein yhtä peloittava kuin toinenkin.

Vaikka nuori mies olikin hyvin miehuullinen, pääsi häneltä kuitenkin
heikko huuto, jonka Aramis heti tukehdutti painamalla nenäliinansa
hänen suulleen.

"Herra de Biscarrat", kuiskasi hän pidätetylle, "me emme tahdo teille
mitään pahaa, ja sen te epäilemättä tiedätte, jos olette tuntenut,
keitä olemme. Mutta ensi sanasta, ensi huokauksesta meidän on pakko
surmata teidät niinkuin olemme lopettaneet koiranne."

"Niin, minä tunnen teidät", virkkoi nuori mies aivan hiljaa. "Mutta
miksi olette täällä? Mitä täällä teette? Teitä onnettomia, minä luulin
teidän olevan linnoituksessa!"

"Ja teidän, monsieur, piti meille hankkia ehtoja, muistaakseni?"

"Minä tein voitavani, hyvät herrat; mutta..."

"Mutta...?"

"Määräykset ovat jyrkät."

"Meidän päämme menoksi?"

Biscarrat ei vastannut mitään. Hän ei iljennyt puhua aatelismiehille
jälleen hirttoköydestä. Aramis ymmärsi vankinsa äänettömyyden.

"Herra Biscarrat", hän virkkoi, "te olisitte jo kuollut, ellemme olisi
ottaneet huomioon nuoruuttanne ja entistä suhdettamme isäänne. Mutta te
voitte vielä päästä täältä vannomalla, että te ette mainitse
tovereillenne mitään täällä näkemästänne."

"En vanno ainoastaan pysyväni siitä vaiti", sanoi Biscarrat, "vaan
lisäksi vannon tekeväni kaiken voitavani estääkseni tovereitani
astumasta jalkaansa tähän luolaan."

"Biscarrat, Biscarrat!" huusivat useat äänet ulkoa, ja tuulispäänä
syöksähtivät huutajat onkalon aukkoon.

"Vastatkaa", neuvoi Aramis.

"Täällä olen!" huusi Biscarrat.

"Menkää, me luotamme uskollisuuteenne."

Ja piispa päästi nuoren miehen irti. Tämä palasi valoa kohti.

"Biscarrat, Biscarrat!" huusivat äänet lähempää, ja aukkoa vasten
kuvastui usean ihmishahmon varjot. Biscarrat hyökkäsi ystäviänsä
seisahduttamaan, saavuttaen nämä juuri kun he olivat tunkeutumaisillaan
luolan varsinaiseen suojamaan.

Aramis ja Portos heristivät korviansa tarkkaavaisina kuten ainakin
ihmiset, joiden henki on hiuskarvan varassa.

Biscarrat oli ystäviensä seuraamana ehtinyt luolan suulle.

"Ohhoh", virkkoi muuan heistä, kun olivat ehtineet päivänvaloon,
"oletpa sinä kalpea!"

"Kalpea?" huudahti toinen. "Sanoisit kalmanvärinen!"

"Minäkö?" sanoi nuori mies koettaen kaikin voimin hillitä itseään.

"Mutta, taivaan nimessä, mitä sitten on tapahtunut?" utelivat kaikki
äänet.

"Sinulla ei ole pisaraakaan verta suonissasi, ystävärukkani!" nauroi
kolmas.

"Hyvät herrat, asia näyttää vakavalta", lisäsi joku joukosta; "hän
menee kohta tainnuksiin. Onko teillä hajusuoloja?"

Ja seurue räjähti nauramaan.

Tällaiset huomautukset ja pilapuheet risteilivät Biscarratin ympärillä
niinkuin taistelun tuoksinassa luodit sinkoilevat ilmassa. Hän yritti
reipastua kyselytulvassa.

"Mitäpä minun olisi pitänyt nähdä?" kysyi hän. "Luolaan astuessani
minulla oli kuuma, ja siellä alkoi kylmä puistattaa; siinä kaikki."

"Mutta koirat, koirat, etkö nähnyt niitä? Etkö kuullut niistä mitään?
Etkö tiedä niistä?"

"Luultavasti ne ovat juosseet toista tietä", vastasi Biscarrat.

"Hyvät herrat", sanoi eräs nuorista upseereista, "kaikessa tässä,
ystävämme kalpeudessa ja äänettömyydessä piilee jotakin salaperäistä,
jota Biscarrat ei tahdo tai kaiketikaan ei voi paljastaa. Mutta varmaa
on, että Biscarrat on luolassa nähnyt jotakin. Hei, olen utelias
tietämään, mitä hän on nähnyt, olkoonpa se vaikka paholainen. Luolaan,
menkäämme luolaan!"

"Luolaan!" yhtyivät kaikki äänet.

Ja maanalainen kaiku toi uhkauksena Portoksen ja Aramiksen korviin:
"Luolaan, luolaan!"

Biscarrat heittäytyi toveriensa eteen.

"Hyvät herrat, hyvät herrat!" huudahti hän. "Älkää taivaan nimessä
menkö sinne!"

"Mutta mitä sitten on niin peloittavaa tuossa onkalossa?" kysyivät
useat äänet. "No, puhu, Biscarrat!"

"Varmaan hän näki siellä paholaisen", toisti se, joka jo oli sen
otaksuman esittänyt.

"No, mutta jos hän onkin lemmon nähnyt", huudahti toinen, "älköön hän
olko itsekäs, vaan antakoon meidänkin vuorostamme ihmetellä."

"Hyvät herrat, hyvät herrat, Luojan tähden!" esteli Biscarrat.

"No, annahan meidän mennä."

"Minä rukoilen teitä, älkää astuko sisälle."

"Mutta kävithän siellä sinäkin?"

Silloin astui esille eräs upseereista, joka muita iäkkäämpänä oli
pysynyt taempana eikä siihen asti ollut mitään virkkanut.

"Hyvät herrat", hän lausui tyynellä äänellä, joka esiintyi vastakohtana
nuorten kiihtymykselle, "tuolla luolassa on joku tai jotakin, mikä ei
ollut piru; mutta olkoonpa se mikä tahansa, se on ollut kyllin voimakas
vaientamaan koiramme. On otettava selville, kuka tai mikä se on."

Biscarrat koetti vielä kerran pysähdyttää ystäviään, mutta se oli
hyödytön yritys. Turhaan hän heittäytyi yltiöpäisimpien tielle, turhaan
hän tarttui kiinni kallioista, sulkeakseen heiltä pääsyn; nuorten
miesten joukko syöksähti onkaloon viimeksi puhuneen upseerin
kintereillä, sillä tämä oli miekka kädessä hyökännyt ensimmäisenä,
tuntematonta vaaraa uhmaamaan.

Ystäviensä syrjäänsysäämä Biscarrat, joka ei voinut heitä seurata,
koska hän silloin olisi Portoksen ja Aramiksen silmissä näyttänyt
kavaltajalta ja valapatolta, meni korva tarkkana ja kädet vielä
rukoilevassa asennossa nojautumaan kallionkulman rosoista seinää
vasten, luullen siinä olevansa muskettisoturien tulelle alttiina.

Hänen upseeritoverinsa taasen tunkeutuivat yhä syvemmälle, ja heidän
huutonsa heikkenivät sitä mukaa kun he itse etääntyivät peremmälle.

Yhtäkkiä pamahti ukkosenjyrinän kaltainen yhteislaukaus holvien alla.
Pari kolme luotia litistyi kallioon, johon Biscarrat nojasi.

Samalla hetkellä kohosi voihkauksia, ulvahduksia ja kirouksia, ja
pienoinen aatelisherrain joukko tuli jälleen näkyviin, muutamat
kalpeina, toiset verissä, kaikki peittyneinä savupilveen, jota ulkoilma
näkyi imevän rotkon pohjukasta.

"Biscarrat, Biscarrat!" huudahtivat pakenijat. "Sinä tiesit, että
luolassa oli väijytys, etkä varoittanut meitä siitä."

"Biscarrat, sinun on syy, että neljä meistä kaatui. Voi sinua,
Biscarrat!"

"Sinun syysi on, että olen kuolettavasti haavoittunut", sanoi eräs
nuorista miehistä, kooten verta kouraansa ja viskaten sen Biscarratin
kasvoihin; "langetkoon vereni sinun päällesi!"

Ja hän vierähti voihkien Biscarratin jalkojen juureen.

"Mutta ilmoitahan meille edes, mitä siellä on!" huudahtivat useat
raivostuneet äänet.

Biscarrat oli vaiti.

"Ilmoita se tai kuole!" kiljaisi haavoittunut, nousten toiselle
polvelleen ja kohottaen toveriaan kohden hyödyttömällä miekalla
varustetun käsivarren.

Biscarrat syöksyi häntä kohti, avaten povensa iskulle, mutta
haavoittunut vaipui samassa alas henkäisten viimeisen kerran.

Tukka pystyssä, silmät hurjina, huumaantuneena astui Biscarrat luolan
sisustaa kohti, lausuen:

"Olette oikeassa, kuolema minulle, joka olen antanut murhata toverini!
Minä olen kurja heittiö!"

Ja heittäen miekkansa kauas luotansa, sillä hän tahtoi kuolla
puolustautumatta, hän syöksyi pää painuksissa holviin.

Toiset upseerit seurasivat häntä. Yksitoista, jotka olivat
kuudestatoista jäljellä, sukelsi hänen kanssaan onkaloon.

Mutta he eivät ehtineet edellisiä edemmäksi, sillä toinen yhteislaukaus
kaatoi heistä viisi kylmälle hiekalle, ja kun oli mahdotonta nähdä,
mistä tämä murhaava tulituisku suunnattiin, jäljelle jääneet
peräytyivät pelon vallassa, jonka voi paremmin kuvitella kuin kertoa.

Mutta ajattelemattakaan pakoa, kuten toiset, aivan loukkautumattomaksi
jäänyt Biscarrat istahti kallionsärmälle odottamaan.

Oli vielä kuusi aatelismiestä jäljellä.

"Tosiaankin", huudahti yksi vielä elossa olevista, "onko siellä itse
piru?"

"Kautta kunniani, siellä on pahempaakin", sanoi toinen. "Kysykäämme
Biscarratilta; hän tietää."

"Missä Biscarrat on?"

Nuoret miehet katsahtivat ympärilleen, kun toinen ei vastannut kutsuun.

"Hän on kuollut!" arveli joku.

"Ei ole", vastasi toinen, "näin hänet savun keskellä rauhallisesti
kallionsyrjällä istumassa; hän odottaa meitä luolassa."

"Hän tuntee varmasti sielläolijat."

"Ja miten hän ne tuntisi?"

"Hän on ollut kapinallisten vankina."

"Se on totta. No, kutsukaamme häntä ja tiedustakaamme häneltä, kenen
kanssa olemme tekemisissä."

Kaikki huusivat: "Biscarrat! Biscarrat!" Mutta luutnantti ei vastannut.

"Kas", huomautti sitten upseeri, joka oli osoittanut niin suurta
kylmäverisyyttä, "me emme enää tarvitsekaan häntä. Katsokaa, tuolta
saapuu meille apujoukkoja."

Komppania henkivartioväkeä, seitsemänkymmentäviisi tai ehkä
kahdeksankymmentä miestä, jotka heidän upseerinsa olivat
metsästysinnossaan jättäneet loitolle taakseen, marssi todellakin
esille kauniissa järjestyksessä kapteenin ja yliluutnantin johdolla.
Viisi upseeria riensi sotamiehiä vastaan, ja helposti käsitettävällä
kaunopuheisuudella he kertoivat seikkailun ja pyysivät apua.

Kapteeni keskeytti heidät.

"Missä toverinne ovat?" hän kysyi.

"Kuolleet!"

"Mutta teitähän oli kuusitoista!"

"Kymmenen on kaatunut, Biscarrat on luolassa, ja tässä on meitä viisi."

"Biscarrat on siis joutunut vangiksi?"

"Luultavasti."

"Eikä olekaan, tuolla hän tulee; katsokaa."

Biscarrat tulikin näkyviin luolan suulta.

"Hän viittaa meitä luokseen", sanoivat upseerit. "Menkäämme!"

"Menkäämme!" toisti koko joukkue, rientäen Biscarratia vastaan.

"Monsieur", sanoi kapteeni, kääntyen Biscarratin puoleen, "vakuutetaan
teidän tietävän, keitä ne miehet siellä luolassa ovat, jotka
puolustautuvat niin vimmatusti. Kuninkaan nimessä vaadin teitä
ilmoittamaan mitä tiedätte."

"Herra kapteeni", vastasi Biscarrat, "teidän ei tarvitse sitä minulta
vaatia. Minut juuri päästettiin kunniasanastani, ja minä tulen noiden
miesten puolesta..."

"Ilmoittamaan heidän antautumisestaan?"

"Ilmoittamaan teille, että he ovat päättäneet taistella kuolemaan asti,
ellei heille myönnetä hyvää sovittelua."

"Kuinka paljon heitä sitten on?"

"Heitä on kaksi", vastasi Biscarrat.

"Heitä on kaksi, ja tahtovat asettaa meille ehtoja?"

"Heitä on kaksi, ja he ovat surmanneet meiltä jo kymmenen miestä",
sanoi Biscarrat.

"Millaista väkeä he sitten ovat? Jättiläisiäkö?"

"Verrempiä. Muistatteko kertomusta Saint-Gervaisin vallinsarvesta,
kapteeni?"

"Kyllä, neljä kuninkaan muskettisoturia piti siellä puoliaan kokonaista
armeijaa vastaan."

"No niin, nämä kaksi miestä olivat noita muskettisotureita."

"Heidän nimensä?..."

"Siihen aikaan heitä nimitettiin Portokseksi ja Aramikseksi. Nykyisin
he ovat piispa d'Herblay ja parooni du Vallon."

"Ja mitä tekemistä heillä on tässä kaikessa?"

"He täällä taistelivat Belle-Islestä herra Fouquetin edustajina."

Sotilasten riveissä syntyi puheensorinaa, kun he kuulivat sanat "Portos
ja Aramis."

Ja kaikkia näitä nuoria miehiä vavahdutti puolittain innostava,
puolittain peloittava ajatus, että heidän oli taisteltava kahta miestä
vastaan, jotka kuuluivat armeijan vanhoihin, kunniakkaimpiin tähtiin.
Sillä näitä neljää nimeä -- d'Artagnania, Atosta, Portosta ja Aramista
-- kunnioitti jokainen miekkaa kantava, kuten muinaisuudessa Herakles,
Theseus, Kastor ja Polluks loistelivat maineessaan.

"Kaksi miestä", huudahti kapteeni, "ja he ovat meiltä surmanneet
kymmenen upseeria kahdella yhteislaukauksella! Se on mahdotonta, herra
Biscarrat."

"Oh, herra kapteeni", vastasi tämä, "en sano, että heillä ei olisi
kahta tai kolmea apumiestä, kuten Saint-Gervaisin vallinsarven
muskettisotureilla oli mukanaan neljä tai viisi palvelijaa; mutta
uskokaa minua, kapteeni, minä olen nähnyt nuo miehet, olen ollut heidän
vankinaan ja tunnen heidät, -- he riittäisivät yksinään lyömään
tappiolle kokonaisen armeijakunnan."

"Sen saamme nähdä", vastasi kapteeni, "vieläpä aivan heti. Asentoon,
hyvät herrat!"

Tämän vastauksen kuullessaan ei kukaan enää liikahtanut, vaan jokainen
kiirehti tottelemaan.

Ainoastaan Biscarrat teki vielä yhden yrityksen.

"Monsieur", hän virkkoi matalalla äänellä, "uskokaa minua, jatkakaamme
matkaamme. Nuo kaksi miestä, nuo kaksi leijonaa, joiden päälle aiotaan
hyökätä, puolustautuvat kuolemaan asti. He ovat meiltä jo surmanneet
kymmenen miestä; he ottavat hengiltä vielä kaksi sen vertaa ja lopuksi
itsensä mieluummin kuin antautuvat. Mitä voitamme heitä vastaan
taistelemisesta?"

"Me voitamme siitä sen tietoisuuden, että me emme ole antaneet
kahdeksankymmenen kuninkaallisen henkivartiosotilaan väistää kahta
kapinallista. Jos kuuntelisin teidän neuvoanne, monsieur, olisin
häväisty mies, ja itseni häpäisemällä tuottaisin häpeätä armeijalle.
Eteenpäin, miehet!"

Ja hän astui ensimmäisenä luolan aukolle asti. Siinä hän pysähtyi.

Tämän pysähdyksen tarkoituksena oli antaa Biscarratille ja tämän
tovereille aikaa luolan sisustan kuvailemiseen. Sitten kun hän luuli
tarpeeksi tuntevansa paikan laadun, hän jakoi komppaniansa kolmeen
osastoon, joiden oli perätysten marssittava sisään ja ylläpidettävä
herkeämätöntä tulta kaikille suunnille. Tosin tässä hyökkäyksessä kyllä
menetettäisiin vielä viisi, ehkä kymmenenkin miestä; mutta varmaan
lopuksi päästäisiin kapinallisiin käsiksi, koska ei ollut olemassa
ulospääsyä ja koska kaksi miestä ei toki kyennyt surmaamaan
kahdeksaakymmentä.

"Kapteeni", sanoi Biscarrat, "pyydän saada marssia ensimmäisen
joukkueen etunenässä."

"Olkoon niin!" vastasi kapteeni. "Se tuottaa teille suurta kunniaa.
Ottakaa se suosiona minulta."

"Kiitos", vastasi nuori mies rotunsa uljasta lujuutta osoittaen.

"Noutakaa sitten miekkanne."

"Lähden niinkuin tässä seison, kapteeni", virkkoi Biscarrat. "Sillä
minä en mene surmaamaan, vaan kaatumaan."

Ja asettuen etunenään, otsa paljaana ja käsivarret ristissä, hän
huudahti:

"Eteenpäin, hyvät herrat!"




255.

Kuin Homeroksen sankarilaulussa.


On aika siirtyä toiseen leiriin ja kuvata sen taistelijat
toimintanäyttämöineen.

Aramis ja Portos olivat siis, kuten edellä mainittiin, kolmen
bretagnelaisen avustamina siirtämässä Locmarian luolaan varattua pikku
purtta ulkopuoliselle suulle, saadakseen sen siitä vaivattomimmin
rantapengermän alle; silloin oli ketun ja koirien ilmestyminen
pakottanut heidät piileksimään.

Luola ulottui noin sadan sylen mittaisena loivalle rantavierulle, joka
laskeusi pieneen poukamaan. Tämä maanalainen onkalo oli muinoin ollut
pakanallisten jumalien temppelinä, siihen aikaan kun Belle-Islen nimenä
vielä oli Kalonesos, ja sen salaperäiset uumenet olivat nähneet
montakin ihmisuhria tapahtuvan. Sen ensimmäiseen suppiloon tultiin
hiljalleen viettävää rinnettä myöten, jonka yli rosoinen kalliopinta
kaareusi matalaksi holvilaeksi. Pohjaltaan epätasainen ja
kattosärmistään vaarallinen keskionkalo jakautui useaksi osastoksi,
jotka yhdistyivät toisiinsa erikorkuisilla askelmapenkereillä; nämä
halkeilleet ja ryhmyiset portaikot liittyivät molemmilla sivuillaan
jyhkeihin luonnon muodostamiin pilareihin. Kolmannessa jatkoksessa
merelle päin oli holvikäytävä niin matala ja kaita, että vene saattoi
tuskin mahtua siitä molempia kallionseiniä hipoen, -- mutta epätoivon
hetkellä puu norjenee ja kivi myötää inhimillisen tahdon henkäyksestä.

Se oli Aramiksen ajatus, kun hän taistelun alettua mietti uutta
pakotietä, niin hurjaksi yritykseksi kuin pako nyt olikin käynyt, sillä
kaikista ahdistajista ei ollut suoriuduttu; joskin pursi jotenkuten
saataisiin takaholvin kautta mereen, saattoi vesillelähtö käydä
pakolliseksi päivänvalolla ja voitettujen nähden, jotka puolustautujain
vähäisen lukumäärän havaitessaan kiirehtisivät tarmokkaaseen
takaa-ajoon.

Kahden yhteislaukauksen surmattua kymmenen miestä Aramis luolan
kaikkiin lokeroihin perehtyneenä kävi tarkastamassa ruumiita
yksitellen, laski ne -- sillä savu esti häntä näkemästä ulos -- ja
antoi heti määräyksen vierittää pursi sille isolle kivelle asti, joka
sulki vapauttavan käytävän.

Portos kokosi voimansa, tarttui kaksin kourin veneeseen ja kohotteli
sitä aina kun bretagnelaiset nopsasti sijoittelivat teloja alle.
Hyvinkin pian päästiin kolmanteen jaksoon, kivisulun eteen.

Väkevä parooni tarttui valtavaan lohkareeseen juurelta, nojasi rotevan
olkansa yläreunaa vasten ja antoi sille sysäyksen, joka sai järkäleen
natisemaan sijoillaan. Holviin pemahti pölypilvi ja kymmenentuhannen
merilintu-sukupolven ruuhkaa; niiden pesiä oli ikäänkuin iskoksella
laastittu kiinni kiven pintaan. Kolmannella työntäisyllä kivi
myötäsi, huojui hetkisen. Painaen selkänsä kallioseinään Portos
nykäytti jalkaansa vipuna, joka vierähdytti järkäleen irti
kalkkeutumismuodostuksistaan niinkuin saranoistaan ja pielistään
kangetun oven.

Kiven kaatuessa lappeelleen käytävään tulvahti kirkas päivänvalo
rannanpuolisesta aukosta, ja sininen merikin näyttäysi bretagnelaisten
ihasteltavaksi. Nyt alettiin venettä nostaa tämän esteen yli. Vain
kaksikymmentä syltä oli enää matkaa, jotta se luisuisi veteen.

Tällävälin saapui edellämainittu komppania ja järjestäysi kapteeninsa
neuvomalla tavalla väkirynnäkköön. Antaakseen ystäviensä uurastaa
rauhassa oli Aramis hoitanut tähystystä. Hän näki apuväen, luki miehet
ja vakuuttausi yhdellä silmäyksellä melkein mahdottomasta asemasta,
johon uusi taistelu saattoi puolustautujat. Ei voinut mitenkään
ajatella vesillelähtöä juuri silloin kun ylivoima rynnisti luolaan.
Päivänvalo tunkeusi nyt tuohon perempään onkalokäytävään ja uhkasi
ilmaista sotilaille purren vierimässä rantaan sekä nuo kaksi
musketinkantaman päässä väijyvää kapinallista; yksi yhteislaukaus
rusentaisi purren, elleivät kaikki viisi lymyilijää saaneet samalla
surmaansa.

Ja jos vieläkin tahtoi ajatella purren kenties pääsevän livahtamaan
vesille miehineen, niin millainen häly siitä nousisikaan!
Kuninkaallisille aluksille annettaisiin heti merkki, ja ulapalla
saarroksissa hätyytelty ja maalta päin vaanittu pursipahainen olisi
ennen iltaa tuhon oma. Raivoissaan kourien harmahtavia hiuksiaan Aramis
yhtaikaa sekä rukoili Jumalaa että manasi paholaista tuekseen.

Hän kutsui vierelleen Portoksen, joka yksinään sai toimeen enemmän kuin
telat ja kierittäjät.

"Ystäväiseni", hän sanoi hiljaa, "vastustajamme ovat saaneet apuväkeä."

"Vai niin", virkkoi Portos rauhallisesti; "mitäs nyt sitten tehdään?"

"Täytyy vielä ryhtyä taisteluun", vastasi Aramis; "siinä on toki hiukan
mahdollisuutta."

"Vähänpä kyllä", arveli parooni, "sillä vaikea on meistä ainakaan
jommankumman säilyä kaatumatta, ja toisen saadessa surmansa toinenkin
varmasti etsisi kuolemaa."

Näissä sanoissa ilmeni tuo luontainen sankaruus, joka hänellä ihan
yksinkertaisena vaatimattomuutena esiintyessään vaikutti ylevänä
suuruutena. Aramis ikäänkuin tunsi kannuksen survaisun sydämessään.

"Mutta meidän ei sentään tarvitse kumpaisenkaan joutua tuhoon, jos sinä
teet ohjaukseni mukaan, rakas veikkonen."

"Puhu."

"Nuo miehet aikovat tunkeutua luolaan."

"Niin?"

"Me ammumme heistä puolitoistakymmentä, mutta enempää emme ehdi."

"Paljonko heitä on kaikkiaan?" kysyi Portos.

"Heille on saapunut seitsemänkymmentäviisi miestä lisää."

"Seitsemänkymmentäviisi ja viisi, -- kahdeksankymmentä... Kah, kah!"
tuumi Portos.

"Jos he ampuvat yhtaikaa, niin meihin tulee reikiä kuin seulaan."

"Se on varma tosi."

"Siitä puhumattakaan", jatkoi Aramis, "että sellaiset jymähdykset
voivat aiheuttaa vieremiä luolassa."

"Vastikään tosiaan jo oli kallion murtuma reväistä minulta olkapään",
sanoi Portos.

"Siinä näet!"

"Mutta mitäpä tuosta."

"Tehkäämme nopea päätös. Bretagnelaisemme pitkittäkööt purren
vierittämistä rantaan."

"Hyvä on."

"Me kaksi hoitelemme täällä ruutia, luoteja ja musketteja."

"Mutta kahteen mieheen, rakas Aramis, me emme mitenkään voi ampua
kolmea laukausta kerrallaan kumpainenkin", huomautti Portos
yksinkertaisesti; "se muskettitulen käyttäminen sujuu huonosti."

"Keksi sitten toinen keino."

"Jo tiedänkin!" virkahti samassa jättiläinen. "Minä asetun pilarin
taakse väijyksiin tätä rautakankea pidellen, ja näkymättömänä ja
tavoittamattomana minä heidän pursutessaan esiin annan kankeni putoilla
kalloihin kolmekymmentä kertaa sekunnissa. Hei, mitä sanot siitä
suunnitelmasta? Etkö kelpoita sitä?"

"Oivallista, veikkonen, mainiota! Sen hyväksyn empimättä, vaikka sinä
kai säikäytät heidät piankin, niin että puolet jää ulkopuolelle
taivuttelemaan meitä piirityksellä. Oikeastaan meidän olisi saatava
tuhotuksi koko joukko; yksi ainoakin jalkeille jäänyt syöksee meidät
häviöön."

"Totta kyllä, rakas ystävä; mutta lemmollako voin heitä vetää
puoleeni?"

"Pysymällä hievahtamatta, kunnon Portos."

"Enkä hievahda, -- mutta kun he siis ovat aluksi koolla...?"

"Anna sitten minun järjestää; minulla on jo siihen aatos."

"Jos niin on asia ja aatoksesi pätee... niinkuin se tietenkin pätee...
niin olen levollinen."

"Väijyksiin vain, Portos, ja laske, kuinka monta tunkeutuu sisälle."

"Entä mitä sinä teet?"

"Älä välitä minusta; minulla on oma hommani."

"Olen kuulevinani ääniä."

"He tulevat. Paikallesi!... Asetu minun ääneni ja käteni ulottuviin."

Portos lymysi luolan toiseen osastoon, jossa oli vielä hyvinkin pimeä.
Aramis livahti kolmanteen. Jättiläisellä oli kädessään viidenkymmenen
naulan painoinen rautakanki, jota hän oli ihmeen keveästi käytellyt
purren vipuamisessa. Tällaikaa bretagnelaiset saivat veneen laahatuksi
rantavierulle asti.

Valaistussa osastossa Aramis kyyrysillään ja piilossa ryhtyi johonkin
salaperäiseen puuhaan.

Kuului kaikuvalla äänellä annettu käskysana. Se oli kapteenin viimeinen
määräys rynnäkön aloittamiseksi. Kaksikymmentäviisi miestä hyppäsi
luolansuun reunakiviltä onkaloon ensimmäiseen osastoon, ja saatuaan
vakavan jalansijan he kävivät ampumaan.

"Vasemmalle! Vasemmalle!" huusi Biscarrat, joka oli ensimmäisellä
käynnillään nähnyt toisen onkalojakson suun ja ruudinhajun
elähdyttämänä tahtoi ohjata sotilaitansa sille suunnalle.

Etummaisena hyökännyt joukko-osasto syöksähtikin nyt vasemmalle.
Käytävä soukkeni. Kuolemaan vihkiytynyt Biscarrat marssi kädet ojossa
muskettien edellä.

"Tulkaa, tulkaa!" hän huusi; "näen päivänvaloa!"

"Iske, Portos!" lausui Aramiksen ääni kuin haudasta.

Portos huokaisi, mutta totteli.

Rautakanki sattui suoraan Biscarratin päähän; mies vaipui maahan
hengettömänä ja ääntä päästämättä. Sitten kamala vipu nousi ja laski
kymmenen kertaa kymmenessä sekunnissa ja jätti jäljilleen kymmenen
ruumista.

Sotilaat eivät nähneet mitään; he kuulivat parahduksia ja korinaa,
haparoivat ruumiiden seassa, mutta eivät oivaltaneet asemaa, vaan
kompuroivat kaatuneiden yli surman linjalle.

Yhä putoili armoton kanki ja nujersi ensimmäisen joukkueen,
rauhallisesti etenevän toisen joukkueen saamatta suoranaista hälytystä.
Mutta tämä kapteenin johtama osasto oli aukkovierun reunasta katkaissut
kuusennäreen, ja kiertäen sen pihkaiset oksat yhteen oli kapteeni
tehnyt itselleen soihdun.

Saapuessaan sen käytävän suulle, missä Portos hävityksen enkelin tavoin
oli tuhonnut kaiken koskettamansa, eturivi kavahti kammostuneena
taaksepäin. Kaartilaisten ammuskeluun ei ollut kuulunut mitään
vastauslaukauksia, ja kuitenkin tölmättiin ruumisröykkiöön ja
sananmukaisesti kahlattiin veressä.

Portos seisoi yhä pilarinsa takana.

Sytytetyn kuusenpunoksen vipajavalla liekillä valaistessaan tätä
kaameata verisaunaa, jonka laatua hän turhaan yritti käsittää, kapteeni
vetäytyi tuon pilarin juurelle. Silloin kuroittausi pimennosta
jättiläiskäsi ja kouraisi kapteenia kurkusta, viuhtomaan ilmassa;
soihtu putosi ja sammui vereen.

Seuraavassa hetkessä kapteenin ruumis retkahti sammuneen soihdun
viereen, lisänä pinoon, joka jo sulki tien.

Tämä kaikki oli tapahtunut niin salaperäisesti kuin taikuus. Kapteenin
korahdus oli saanut hänen joukkonsa kääntymään; he olivat nähneet hänen
sylinsä avautuvan, silmiensä pullistuvan ulos kuopistaan, -- sitten
soihdun pudotessa he olivat jääneet pimeään.

Vaistomaisesti hänen luutnanttinsa huudahti:

"Ampukaa!"

Heti räiskähti muskettilaukausten yhteinen jyräys, jonka kaiku kierteli
pitkin lohkareiksi murenevia holveja.

Luola leimahti tulituiskusta valoisaksi, mutta samassa palasi pimeys
vielä sankempana savusta.

Syntyi syvä hiljaisuus, jota häiritsivät ainoastaan kolmannen joukkueen
askeleet sen tunkeutuessa luolaan.




256.

Titaanin kuolema.


Paremmin tottuneena pimeyteen kuin kaikki nuo päivänvalosta tulleet
ihmiset Portos katsahti sivulle nähdäkseen, eikö Aramis tässä yössä
antanut mitään merkkiä. Samassa hän tunsi keveän kosketuksen
käsivarteensa ja kuuli heikon äänen, vienona kuin tuulen hengähdys,
kuiskaavan korvaansa:

"Tule."

"Oh", virkahti Portos.

"Sh!" kuiskasi Aramis vielä hiljempaa.

Ja kolmannen miesryhmän tömistellessä sisemmäksi luolaan, pystyyn
jääneiden henkivartiosotilaiden sadatellessa ja kuolevien huokuessa
viimeisiä hengähdyksiään, Aramis ja Portos hiipivät huomaamatta luolan
graniittiseiniä pitkin.

Aramis vei Portoksen luolan viimeisen jakson suulle, näyttäen hänelle
seinän syvennyksessä kuuden- tai kahdeksankinkymmenen naulan painoista
ruutinassakkaa, johon hän oli juuri kiinnittänyt sytytyslangan.

"Ystäväni", hän sanoi Portokselle, "sinä otat tämän nelikon, jonka
sytytyslankaan minä kohta annan tulen, ja paiskaat sen keskelle
vihollisiamme. Jaksatko?"

"_Parbleu_!" vastasi Portos, ja hän kohotti pienen tynnyrin yhdellä
kädellä. "Iskehän vain tulta."

"Odota", neuvoi Aramis, "kunnes ne ovat kaikki kasaantuneet yhteen, ja
sitten sinä, Jupiterini, nakkaat ukonnuolesi heidän keskelleen."

"Anna tulta", toisti Portos.

"Minä", jatkoi Aramis, "menen bretagnelaisteni luo auttamaan heitä
aluksen kuljettamisessa mereen. Odotan sinua rannalla; sinkauta
tanakasti ja riennä sitten luoksemme."

"Tulta", kehoitti Portos viimeisen kerran.

"Oletko käsittänyt?" kysyi Aramis.

"_Parbleu_!" vakuutti Portos vielä, yrittämättäkään tukahduttaa
nauruaan. "Kun minulle selitetään, niin ymmärränhän toki. Tuikkaa nyt
vain minulle tuli ja lähde asiallesi."

Aramis antoi palavan taulan Portokselle, joka ojensi hänelle
kyynärvartensa puristettavaksi, kätensä kun olivat kiinnitetyt. Aramis
puristi molemmin käsin ystävänsä käsivarsia ja hiipi sitten luolan
taka-aukolle asti, missä nuo kolme soutajaa häntä odottivat.

Yksikseen jääneenä Portos lähensi rohkeasti taulaa sytytyslankaan.

Taulan pieni kipinä, suunnattoman tulipalon ensimmäinen alku, loisti
pimeässä kuin lentävä tulikärpänen ja tarttui sytyttimeen, jonka se
viritti palamaan, Portoksen vielä hohutuksellaan lietsoessa kytemistä.

Savu oli hiukan hälvennyt, ja tämän rätisevän sytytyslangan valossa
saattoi parin sekunnin ajan eroittaa esineet.

Jättiläinen, kalpea, verinen ja kasvot pimeässä loistavan sytytystulen
kirkastamina, esiintyi tällöin hetkellisenä, mutta komeana näkynä.

Sotilaat huomasivat hänet. He näkivät nassakan, jota hän piteli
kädessään. He käsittivät, mitä oli tulossa. Silloin nämä miehet jo
vavisten siitä, mitä oli tapahtunut, ja kauhistuneina ajatellessaan,
mitä kohta tapahtuisi, päästivät kaikki yhdellä kertaa kammottavan
tuskan ulvahduksen.

Toiset yrittivät paeta, mutta he kohtasivat kolmannen joukkueen
sulkemassa tien; toiset nostivat koneellisesti muskettinsa poskelleen
ja yrittivät ampua laukaistuilla pyssyillään; muutamat taasen vaipuivat
polvilleen.

Pari kolme upseeria huusi Portokselle, luvaten hänelle vapauden, jos
hän säästäisi heidän henkensä.

Kolmannen osaston luutnantti käski ampua; mutta sotilailla oli omat
säikähtyneet toverinsa edessään, elävänä suojamuurina Portokselle.

Kuten sanoimme, tätä Portoksen puhalteleman taulan ja sytytyslangan
hohdetta kesti vain pari sekuntia. Mutta tämän kotvasen kuluessa se
ehti valaista ensiksikin jättiläisen, jonka hahmo hämyssä suureni, ja
sitten kymmenen askeleen päässä hänestä viruvan kasan verisiä,
ruhjottuja, silvottuja ruumiita, joissa vielä eli viimeinen
tuskanvavahtelu, kohotellen röykkiötä niinkuin viimeinen hengähdys
olisi paisuttanut jonkun yössä kuolevan, muodottoman hirviön kylkiä.
Jokainen Portoksen puhallus, jokainen sytytyslankaa elvyttävä hengähdys
loi tähän ruumisläjään leveiden purppurajuovien viileskelemän,
kellervän rikinhohteen.

Paitsi tätä pääryhmää virui luolassa hajallaan siellä täällä, miten
kuoleman tai iskun yllätys oli sattunut ne viskelemään, muutamia
ruumiita erillään, uhkaavasti ammottavine haavoineen. Veren liottaman
tantereen yläpuolella kohosivat kolkkoina ja kimaltelevina luolan
vankat pilarit, joiden lämpimästi tehostuneet vivahdukset työnsivät
valaistuja osia sitä huomattavammin esille.

Ja kaikki tämä nähtiin ruutitynnyriin yhdistetyn sytytyslangan
väräjävässä valossa, soihdun hohteessa, joka valaisi kuoleman sadon ja
ilmaisi uutta saalista odottavan turman.

Tässä lyhyessä hetkisessä kolmannen osaston upseeri kuitenkin kokosi
kahdeksan musketeilla aseistettua sotilasta ja käski miesten väliin
satunnaisesti jääneestä aukosta ampua Portosta. Mutta määräyksen
saaneet tutisivat siinä määrin, että tästä yhteislaukauksesta kolme
omaa miestä kaatui ja muut viisi luotia vingahtivat naarmuttamaan
kattoholvia, kyntämään maata tai murentamaan luolan seiniä.

Naurunremahdus tervehti tätä ukkosenjyrinää; sitten jättiläisen
käsivarsi heilahti, ja kohta nähtiin ikäänkuin lentotähden valopiirto
kaarena ilmassa.

Kolmenkymmenen askeleen päähän paiskattu tynnyri lensi ruumisesteiden
yli, pudoten parkuvaan sotilasryhmään, jossa jokainen heittäytyi
vatsalleen maahan.

Upseeri oli silmillään seurannut ilmassa välkkyvää juovaa; hän tahtoi
syöksyä tynnyrin päälle riuhtaistakseen siitä sytytyslangan ennen kuin
tuli ehti sisällä olevaan ruutiin.

Turhaa uskollisuutta! Ilmanhenki oli lietsonut johtimen liekkiä;
sytytyslanka, joka itsekseen olisi riittänyt viideksi minuutiksi, kului
kolmessakymmenessä sekunnissa, ja helvetillinen vehje räjähti.

Raivokkaita ilmapyörteitä, tulikiven ja salpietarin sihinää,
kärventävien tulenkielujen ryöppyä yhtyi räjähdyksen hirvittävään
pamaukseen tässä hornan holvissa.

Kalliot halkesivat kuin kuusilaahkot kirveen iskusta. Tulta, savua,
paasijärkäleitä syöksähti luolan keskeltä laajenevana suihkuna
ilmoihin. Mahtavat liuskakiviseinät kallistuivat sortuakseen soraan, ja
sora taasen, paiskautuen kovettuneista kerroksistaan, sinkoili
raatelemaan kidutusvälineenä lukemattomilla kirveltävillä hiukkasillaan
kasvoja.

Huudot, ulvonta, kiroukset haihtuivat, kaikki elämä sammui äärettömään
ryskeeseen. Luolan kolme ensimmäistä onkaloa muuttui hävityksen
kuiluksi, johon jokainen kasvi-, kivennäis- ja elimellinen jäännös
painonsa mukaan peräkkäin suistui. Sitten vaipuivat vuorostaan
keveämmät hiekka ja tuhka harmahtavaksi ja savuavaksi paariliinaksi
tämän synkän hautuumaan yli.

Etsikää nyt, etsikää tästä kytevästä haudasta, tästä maanalaisesta
tulivuoren suppilosta, etsikää sieltä kuninkaan sininuttuisia,
hopeanauhaisia henkivartiosotilaita. Etsikää kultakirjailusta
välähteleviä upseereja, etsikää aseita, joihin he puolustuksekseen
luottivat, etsikää kiviä, jotka heidät tappoivat, kamaraa, jota he
polkivat.

Yksi ainoa ihminen oli tehnyt tästä kaikesta pahemman, muodottomamman,
kamalamman sekasorron kuin se hämmennys oli, joka vallitsi hetkeä ennen
kuin Jumala päätti luoda maailman.

Kolmesta ensimmäisestä luolaonkalosta ei ollut mitään jäljellä, ei
mitään, minkä edes Jumala olisi voinut luomakseen tuntea...

Heitettyään ruutinassakan vihollisten keskelle oli Portos puolestaan,
Aramiksen neuvoa noudattaen, paennut ja ehtinyt luolan äärimmäiseen
osastoon, johon aukosta tunki ilmaa, valoa ja päivänpaistetta.

Tuskin olikaan hän kääntynyt kolmannen ja neljännen komeron välisestä
kulmauksesta, kun hän näki veneen kelluvan sadan askeleen päässä
aalloilla. Siellä olivat hänen ystävänsä, siellä odotti vapaus, sieltä
viittoi elämä saavutetun voiton jälkeen.

Vielä kuusi hänen mahtavaa harppaustaan, ja hän olisi holvin
ulkopuolella; senjälkeen hän parilla kolmella ponnahduksella olisi
veneen vieressä.

Äkkiä hän tunsi polviensa herpautuvan, lumpionsa ikäänkuin tyhjiksi ja
säärten pehmenevän allaan.

-- Oh, oh! -- tuumi hän hämmästyneenä, -- Joko väsymykseni minut
jälleen kohtaa? Enhän enää pääse paikaltani liikahtamaan! Mitä tämä
merkitsee?

Aukon läpi Aramis huomasi hänet, käsittämättä, miksi hän noin pysähtyi.

"Tule, Portos", huusi Aramis, "tule! Riennä!"

"Oh", vastasi jättiläinen, turhaan ponnistaen ruumiinsa jokaista
jänterettä, "minä en voi!"

Nämä sanat lausuessaan hän lysähti polvilleen, mutta rotevilla
käsillään tarttuen kiinni kallioista pääsi jälleen ylös.

"Riennä, riennä!" toisteli Aramis, kumartuen rantatöyrästä kohti
ikäänkuin vetääkseen Portoksen käsivarsilleen.

"Tässä olen", sopersi Portos, kooten kaikki voimansa astuakseen vielä
askeleen.

"Taivaan nimessä, Portos, joudu, joudu, tynnyri räjähtää!"

"Tulkaa, monseigneur!" huusivat bretagnelaiset Portokselle, joka
kamppaili kuin unessa.

Mutta oli jo myöhäistä. Räjähdys jymähti, maa halkeili; isoista
kallionraoista syöksyvä savu tummensi taivaan; meri kuohahti
rannalta tulihenkäyksen ajamana, joka purskui luolasta kuin
jättiläislohikäärmeen kidasta. Pakeneva vesi kuljetti aluksen
kahdenkymmenen sylen päähän, kaikki kalliot järähtivät alustoillaan ja
jakousivat kuin kiilatut pölkyt. Kuin nopeasti vedetyillä köysillä
nostettuna paiskautui osa rotkon kivikattoa taivasta kohti; rikin
punervanvihreät liekit ja sulaneen saven musta laava vyöryi ja
kamppaili hetkisen majesteettisen savuholvin alla. Pitkien
kallionharjojen, joita räjähdyksen rajuuskaan ei ollut kyennyt
heittämään ilmaan vuosisataisilta jalustoiltaan, nähtiin ensin
horjuvan, sitten vuoronsa jälkeen kaatuvan; ne tervehtelivät toisiaan
kuin vakavat ja hitaat vanhukset ja lankesivat maahan, vaipuen
ikipäiviksi pölyiseen hautaansa.

Tämä hirvittävä täräys näkyi antavan Portokselle hänen menetetyt
voimansa jälleen; hän kohosi jättiläisenä jättien keskeltä. Mutta
samassa kun hän pakeni graniittihaamujen kaksoisrivin välitse,
viimemainitut, joita eivät enää vuorijonojensa yhdyshaarakkeet
kannattaneet, alkoivat jyskyen vieriä tämän titaanin ympärille kuin hän
olisi ollut taivaan suistama kallionlohkareitten keskelle, joita hän
oli itse sinkautellut sitä vastaan.

Portos tunsi tuon pitkällisen repeytymisliikkeen tärisyttämän kamaran
vapisevan jalkainsa alla. Hän ojensi valtavat kouransa oikealle ja
vasemmalle, työntääkseen sortuvia kallionlohkareita takaisin. Mahtava
möhkäle painautui hänen kummallekin ojennetulle kämmenelleen; hän
taivuttausi kumaraan, ja kolmas graniittijärkäle laskeusi hänen
hartioilleen.

Hetkeksi olivat Portoksen käsivarret taipuneet; mutta Herakles kokosi
kaikki voimansa, ja sen vankilan kiviseinäin, johon hän oli
hautautumassa, nähtiin verkalleen väistyvän hänen tiellään. Hetkiseksi
hän ilmestyi näihin graniittisiin pihtipieliin, muistuttaen muinaista
sekasorron enkeliä; mutta työntäessään sivukallioita hän menetti
tukikohtansa voimakkailla hartioillaan lepäävää järkälettä vastaan,
joka nyt rasitti häntä koko painollaan ja pakotti jättiläisen
polvilleen. Kotvaseksi siirrähtäneet sivupaadet lähenivät uudestaan,
lisäten painonsa alkuperäiseen taakkaan, joka olisi riittänyt
rusentamaan kymmenen miestä.

Jättiläinen kaatui avunhuutoa päästämättä. Hän sortui vastaten
Aramikselle rohkaisun ja toivon sanoilla, sillä tuokion hän käsiensä
vipuvoimaan luottaen kai luuli Enkeladoksen tavoin voivansa ravistaa
päältänsä tämän kolminkertaisen painon. Mutta vähitellen Aramis näki
lohkareen painuvan; hetkiseksi puristuneet kourat, viimeisen
ponnistuksen pingoittamat käsivarret taipuivat, jännitetyt olkapäät
vaipuivat runneltuina, ja kallionlohkare yhä laskeusi vähitellen
alemmaksi.

"Portos, Portos!" huusi Aramis repien tukkaansa. "Missä olet, Portos?
Puhu!"

"Täällä, täällä!" mutisi Portos sammuvalla äänellä. "Kärsivällisyyttä,
kärsivällisyyttä!"

Tuskin oli hän lausunut viimeisen sanan, kun lausumisesta johtuneen
siirrähdyksen enentäessä painoa mahtava möhkäle laskeutui alemmaksi
molempien toisten päältäpäin työntämänä ja peitti Portoksen
lohkarekumpuun.

Kuullessaan ystävänsä voipuvan äänen oli Aramis hypähtänyt maalle.
Kaksi bretagnelaista seurasi häntä vääntökanki kädessä; yksi mies
riitti venettä vartioimaan. Uljaan taistelijan kuolonkorahdukset
opastivat heitä raunioissa.

Säteilevänä, ylväänä, nuorekkaana kuin kahdennellakymmenennellä
ikävuodellaan Aramis hyökkäsi kolmen kivimöhkäleen muodostamaa
röykkiötä kohti, ja naisellisen hennoilla käsillään hän ihmeellisen
tarmokkaasti kohotti suunnattoman graniittisen hautaholvin syrjää.
Silloin hän tämän onkalon pimennossa vilahdukselta näki ystävänsä vielä
loistavan silmän, sillä hetkiseksi kohautettu taakka oli palauttanut
hänelle hengityksen. Heti riensivät molemmat muut, ja tarraten
rautakankeen he kolmisin koettivat yhdistynein voimin elleipä
kivimöhkäleitä nostaa, toki pysyttää ne paikoillaan. Kaikki oli turhaa:
nämä kolme miestä uupuivat vähitellen tuskanhuudoin, ja Portoksen
karhea ääni, kun hän näki heidän nääntyvän hyödyttömässä
punnerruksessa, mutisi leppoisen ilkkuvasti viimeiset sanansa:

"Liian raskas!"

Senjälkeen silmä hämärtyi ja ummistui, kasvot kävivät kalpeiksi, käsi
vaaleni, ja titaani laskeutui lepoon, huoahtaen viimeisen kerran.

Hänen mukanaan luhistui kallio, jota hän vielä kuolinkamppailussaan oli
kannatellut!

Nuo kolme miestä päästivät kangen käsistään, ja se vierähti
hautakivelle. Läähättäen, valjuna, otsa hikeä valuen Aramis kuunteli
hetkisen, kouristus rinnassa, sydän särkymäisillään.

Ei mitään enää! Jättiläinen nukkui ikuista unta haudassa, jonka Jumala
oli hänelle suonut mittansa mukaisen.




257.

Portoksen hautakirjoitus.


Äänettömänä, jähmettyneenä, vavisten kuin pelokas lapsi, Aramis nousi
kylmin värein tältä kiveltä. Kristitty ei kulje hautojen päällä.

Mutta vaikka hän kykeni pysymään pystyssä, hän ei kyennyt kävelemään.
Olisi voinut sanoa, että Portoksen kanssa kuoli jotakin hänessä.

Hänen bretagnelaisensa ympäröitsivät hänet. Aramis antautui heidän
tuettavakseen, ja nuo kolme merimiestä veivät hänet veneeseen.

Asetettuaan hänet sitten tuhdolle peräsimen luo miehet ponnistivat
airoillaan, pitäen viisaampana poistua soutamalla kuin nostaa purjeen,
joka olisi voinut antaa heidät ilmi.

Entisen Locmarian luolan hävityksestä tasoittuneella paikalla, koko
tällä litteäksi lyödyllä rannalla vain yksi kumpunen pisti silmään.
Aramis ei voinut siitä kirvoittaa katsettaan, ja heidän etääntyessään
ulapalle näytti uhkaava ja ylväs kallio hänestä kohoavan, kuten
vastikään oli kohonnut Portos, nostaen hymyilevää ja voittamatonta
päätänsä taivasta kohti, niinkuin oli tehnyt hänen rehellinen ja uljas
ystävänsä, väkevin neljästä ja kuitenkin ensimmäisenä tuonelaan
temmattu.

Omituinen oli näiden rautaisten miesten kohtalo! Sydämestään
yksinkertaisin liittyneenä älykkäimpään ja viekkaimpaan, ruumiin raaka
voima hengen hienon terävyyden johtamana, ja ratkaisevalla hetkellä,
jolloin pelkkä rotevuus saattoi pelastaa sielun ja ruumiin,
kivimöhkäle, kallionjärkäle, halvan aineen raskas paino vei voiton
lihasvoimasta ja sortuen ruumiin päälle karkoitti siitä sielun.

Kunnon Portos, syntyneenä muita auttamaan, aina valmiina uhrautumaan
heikkojen pelastukseksi, ikäänkuin Jumala olisi antanut hänelle voimaa
yksistään tätä varten, hän luuli kuollessaan täyttävänsä vain Aramiksen
kanssa tekemänsä sopimuksen ehdot, sopimuksen, jonka Aramis kuitenkin
oli yksinään sanellut ja jonka Portos oli tullut tuntemaan ainoastaan
vaatiakseen osansa sen kauheasta vastuunalaisuudesta.

Jalo Portos! Mitä hyödyttivät upeasti sisustetut linnat muhkeine
huonekaluineen, riistaa vilisevät metsät, kalaiset lammikot ja
runsasvaraiset kellarit? Mitä hyödyttivät loistavapukuiset lakeijat ja
niiden keskellä Mousqueton ylpeänä sinulta saamastansa vallasta? Oi,
jalo Portos, joka niin huolellisesti kasasit aarteita, tarvitsiko sinun
niin paljon puuhata elämäsi sulostuttamisessa ja kuristamisessa,
tullaksesi ojentamaan jäsenesi autiolle rannalle, missä merilinnut
kirkuvat kylmän kiven alle murskaantuneiden luittesi yllä! Ja
tarvitsiko, jalo Portos, kerätä niin paljon kultaa, kun et voinut sillä
ostaa edes runoilijapahaisen sepittämiä säkeitä hautapatsaallesi!

Uljas Portos! Hän nukkunee vieläkin unohdettuna, nimettömänä
kiviröykkiön alla, jota nummen paimenet luulevat muinaiskelttiläisen
hautakummun jättiläiskatoksi.

Ja niin paljon vilunviileätä kanervaa, niin paljon sammalta, jota
valtameren kirpeä tuuli hyväilee, niin paljon elinvoimaista jäkälää on
kasvanut kytkemään hautaholvin maahan, että ohikulkija ei koskaan
aavistaisi kuolevaisen olkapään voineen kannatella moista
graniittimöhkälettä.

Yhä kalpeana, yhä kylmänä, sydän kurkussa Aramis katseli päivän viime
säteeseen asti näköpiiristä häipyvää rantaa. Hänen huulensa eivät
hiiskuneet sanaakaan, ei ainoatakaan huokausta kohonnut hänen syvästä
rinnastaan. Taikauskoiset bretagnelaiset katselivat häntä vavisten.
Tuollainen äänettömyys ei ollut ihmisen, vaan kuvapatsaan.

Ensimmäisten harmaitten juovien valahtaessa taivaalta oli vene nostanut
pienen purjeensa, joka tuulen suutelosta pyöristyen kuljetti venettä
nopeasti rannikolta. Se viiletti uljaasti -- keula Espanjaa kohti
käännettynä -- peloittavista myrskyistään kuuluisalle Biskajan
lahdelle.

Mutta tuskin oli purjeen nostamisesta kulunut puolta tuntia, kun
joutilaiksi jääneet soutajat kumartuen teljoillaan ja varjostaen
kädellään silmiänsä osoittivat toisilleen taivaanrannalle ilmestynyttä
valkoista pistettä, niin liikkumatonta kuin näennäisesti on aaltojen
huomaamattoman huo'unnan keinuttelema kalalokki.

Mutta sen, mikä olisi näyttänyt liikkumattomalta tavallisille silmille,
huomasi tottunut merimies kulkevan nopealla vauhdilla; mikä näytti
hievahtamattomalta laineilla, kiitikin keveästi niiden harjojen yli.

Nähdessään, mihin syvään horrostilaan heidän herransa oli vaipunut,
merimiehet eivät rohjenneet häntä vähiin aikoihin havahduttaa, vaan
tyytyivät keskenänsä vaihtamaan arveluja matalalla ja levottomalla
äänellä. Niin, valpas ja virkeä Aramis, jonka silmä alati valvoi kuin
ilveksen, nähden paremmin yöllä kuin päivällä, Aramis todellakin uinui
sielunsa epätoivossa.

Täten kului tunti, jonka aikana aurinko vähitellen vaipui alemmaksi,
mutta myöskin näkyviin tullut alus voitti niin paljon matkaa, että
Goennec, yksi noista kolmesta, rohkaistui sanomaan jokseenkin
äänekkäästi:

"Monseigneur, meitä ajetaan takaa!"

Aramis ei vastannut mitään; laiva tuli yhä lähemmäksi.

Silloin kaksi merimiestä isäntänsä Yvesin käskystä vetivät purjeen
alas, jotta tämä ainoa aaltojen pinnalla näkyvä merkki lakkaisi
opastamasta heitä vainoavan vihollisen silmää.

Laivan puolelta päinvastoin joudutettiin takaa-ajoa kahdella uudella
pikkupurjeella, joiden nähtiin kohoavan mastojen huippuihin.

Onnettomuudeksi oli nyt vuoden kauneimmat ja pisimmät päivät, ja tätä
turmiollista päivää seurasi kuu kaikessa loistossaan. Pientä purtta
ahdistavalla, myötätuuleen kulkevalla laivalla oli siis käytettävänään
vielä puolen tunnin hämärä ja sitten kokonaisen yökauden
puolivalaistus.

"Monseigneur, monseigneur, me olemme hukassa!" huudahti laivuri.
"Katsokaa, he näkevät meidät, vaikka olemme poistaneet purjeemme."

"Se ei ole ihmeellistä", jupisi eräs merimiehistä, "koskapa
kaupunkilaisten sanotaan paholaisen avulla valmistaneen kojeita, joilla
he näkevät kaukaa yhtä hyvin kuin läheltä, yöllä yhtä hyvin kuin
päivälläkin."

Aramis otti aluksen pohjalta kaukoputken, pani sen ääneti kuntoon ja
ojensi merimiehelle.

"Kas tässä", hän virkkoi, "katsokaa!"

Merimies epäröitsi.

"Olkaa huoleti", tyynnytti piispa, "se ei ole synnillistä, ja jos
olisikin, niin minä otan synnin vastuulleni."

Merimies nosti kaukoputken silmälleen ja päästi huudahduksen. Hän
luuli, että laiva, joka hänestä näytti olevan hyvinkin tykinkantaman
päässä, jonkun ihmeen kautta oli äkkiä ja yhdellä ainoalla nykäyksellä
siirtynyt tuon pitkän välimatkan. Mutta ottaessaan kojeen pois
silmältään hän näki, että laiva tässä lyhyessä hetkessä mahdollisesti
kulkemaansa tietä lukuunottamatta oli vielä yhtä etäällä.

"Siis", mutisi merimies, "he näkevät meidät niinkuin mekin näemme
heidät?"

"He näkevät meidät", vahvisti Aramis.

Ja hän vaipui lakaisin tunteettomuuteensa.

"Mitä, näkevätkö he meidät?" huudahti Yves laivuri. "Mahdotonta!"

"Ka, katsokaa, isäntä", sanoi merimies, ojentaen hänelle kaukoputken.

"Monseigneur vakuuttaa minulle, että tässä eivät ole paholaisen sormet
pelissä?" kysyi laivuri.

Aramis kohautti olkapäitänsä.

Laivuri nosti kaukoputken siimalleen.

"Oh, monseigneur", sanoi hän, "millainen ihme! Tuolla he ovat, minusta
näyttää kuin olisin heihin koskemassa. Vähintään viisikolmatta miestä!
Ah, näen kapteenin keulassa! Hänellä on kädessään samanlainen
pitkäsiima, jolla hän meitä tähystelee... Kah, nyt hän kääntyy antamaan
määräyksen; he vierittävät kanuunan laivan keulaan, panostavat sen,
tähtäävät... Auta armias, he ampuvat meitä!"

Ja koneellisella liikkeellä laivuri laski kaukoputken syrjään, jolloin
esineet taivaanrantaan työntyen kuvastuivat jälleen luonnollisessa
näkökulmassaan.

Laiva oli vielä parin meripenikulman matkan päässä, mutta Yvesin
ilmoittama liike ei silti ollut vähemmän todellinen.

Kevyt savupilvi näyttäytyi purjeitten alapuolella, niitä sinisempänä ja
puhkeavan kukan tavoin laajeten; sitten huomattiin tuhatkunnan jalan
päässä pienestä veneestä kuulan katkaisevan harjan parilta kolmelta
aallolta, kyntävän valkoisen vaon mereen ja häviävän tuon vaon päähän,
vielä haitattomana kuin kivi, jolla leikittelevä koulupoika heittää
voileipiä. Se oli samalla kertaa sekä uhkaus että varoitus.

"Mitä tehdä?" kysyi laivuri.

"Ne aikovat upottaa meidät", sanoi Goennec. "Antakaa meille
synninpäästö, monseigneur."

Ja merimiehet polvistuivat piispan eteen.

"Te unohdatte, että ne näkevät teidät", virkkoi tämä.

"Se on totta", sanoivat merimiehet häpeissään heikkoudestansa.
"Käskekää, monseigneur, olemme valmiit kuolemaan edestänne."

"Odottakaamme", sanoi Aramis.

"Mitä! Odottaisimmeko?"

"Niin, ettekö näe, kuten sanoitte juuri äsken, että jos yritämme paeta,
ne ampuvat aluksemme upoksiin?"

"Mutta ehkä", uskalsi laivuri, "ehkä yön avulla voimme päästä heidän
käsistään?"

"Oh", sanoi Aramis, "kaiketi heillä on mukanaan kreikkalaista tulta,
valaistakseen omansa ja meidän tiemme."

Ja samassa, ikäänkuin pieni laiva olisi tahtonut vastata Aramikselle,
toinen savupilvi kohosi verkalleen taivaalle, ja sen keskeltä syöksyi
tulinen nuoli, joka lentäen sateenkaaren kaltaisena heittoviivana
putosi mereen, missä se jatkoi palamistaan, valaisten ympärillään
neljänneslieuen kehän.

Bretagnelaiset katselivat pelästyneinä toisiaan.

"Näette hyvin", toisti Aramis, "että on parempi pysähtyä heitä
odottamaan."

Merimiehet päästivät airot käsistään, ja kulustaan lakannut pieni alus
keinui liikkumattomana aaltojen harjalla.

Yö saapui, mutta laiva läheni yhä.

Näytti siltä kuin se olisi pimeän tullen enentänyt vauhtiaan.

Kuten korppikotka kurkoittelee verinokkaista päätänsä pesästään,
sinkautteli se tuon tuostakin kupeistaan valtamereen valkohohtoisen
lumen lailla hehkuvaa kreikkalaista tulta.

Vihdoin se ehti musketinkantaman päähän.

Kaikki miehet olivat komentosillalla aseet käsissä ja tykkimiehet
kanuunainsa luona; sytyttimet paloivat.

Olisi voinut luulla olevan kysymyksessä nousta fregattiin ja taistella
lukumäärältään suurempaa miehistöä vastaan eikä vain anastaa
nelihenkinen pursi.

"Antautukaa!" huusi laivan päällikkö äänitorvellaan.

Merimiehet katsahtivat Aramikseen. Tämä nyökäytti päätänsä. Laivuri
Yves kohotti koukkuseipään päähän sidotun, valkoisen kankaan lippuna
liehumaan.

Laiva kiiti lähemmäksi kuin kilparatsu. Se sinkautti uuden
kreikkalaisen tuliraketin, joka putosi kahdenkymmenen askeleen päähän
pienestä aluksesta ja valaisi sen kirkkaammin kuin hehkuvimman auringon
sädekimppu.

"Ensimmäisestä vastarinnan merkistä", huusi päällikkö, "laukaiskaa!"

Sotamiehet laskivat muskettinsa.

"Mutta ilmoitetaanhan teille, että antaudumme!" huusi laivuri Yves.

"Elävinä, elävinä, kapteeni!" kirkuivat muutamat innostuneet
sotamiehet. "Heidät on otettava elävinä!"

"Niin, niin, elävinä", sanoi kapteeni. Sitten hän kääntyi
bretagnelaisten puoleen. "Te saatte kaikki pitää henkenne, hyvät
miehet", huusi hän, "kaikki muut paitsi herra chevalier d'Herblay!"

Aramis säpsähti huomaamattomasti.

Hetkisen hän tuijotti silmillään valtameren syvyyksiin, jonka pintaa
kreikkalaisen tulen viime heijastukset valaisivat kiiveten aaltojen
sivuja, leikkien töyhtöinä niiden harjalla ja tehden peittämänsä kuilut
vielä synkemmiksi, salaperäisemmiksi ja peloittavammiksi.

"Kuuletteko, monseigneur?" äännähtivät matruusit.

"Kyllä."

"Mitä te käskette?"

"Suostukaa."

"Mutta te, monseigneur?"

Aramis kumartui edemmäksi, leikkien valkoisten ja ohuiden sormiensa
päillä meren vihreässä vedessä, jolle hän hymyili kuin ystävättärelle.

"Suostukaa!" toisti hän..

"Me suostumme", vastasivat merimiehet; "mutta minkä takuun saamme?"

"Aatelismiehen sanan", virkkoi upseeri. "Upseeriarvoni ja nimeni kautta
vannon, että jokainen, joka ei ole chevalier d'Herblay, saa pitää
henkensä. Sen takaa kuninkaan fregatin _La Pomonen_ luutnantti
Louis-Constant de Pressigny."

Nopealla liikkeellä Aramis, joka jo oli kumartunut mereen päin puoliksi
ulos veneestä, kohotti päänsä ja nousi seisomaan hehkuvin silmin,
säteilevänä ja hymy huulilla.

"Heittäkää portaat, messieurs", hän käski, ikäänkuin komentaminen olisi
kuulunut hänelle.

Toteltiin.

Silloin hän tarttui köysitikkaisiin ja nousi ensimmäisenä; mutta pelon
asemesta, jota oli odotettu kuvastuvan hänen kasvoillaan, laivan
miehistö näki kummastuksekseen hänen astuvan päällikön luo varmana,
katsahtavan häneen tiukasti ja tekevän hänelle kädellään salaperäisen
ja tuntemattoman merkin, josta upseeri kalpeni, vapisi ja painoi
otsansa alas.

Sanaa lausumatta Aramis kohotti kätensä päällikön silmien tasalle,
näyttäen hänelle vasemman nimettömässä olevan sormuksen kantaa.

Ja tämän eleen tehdessään Aramis kylmäkiskoiseen äänettömään, ylvääseen
majesteettisuuteen verhoutuneena muistutti keisaria, joka tarjoo
kätensä suudeltavaksi.

Päällikkö oli hetkiseksi jälleen kohottanut päänsä, mutta kumarsi
toistamiseen mitä syvimmän kunnioituksen osoitukseksi.

Sitten hän viittasi laivan perään päin eli kajuuttaansa kohti ja
väistyi sivummalle, päästääkseen Aramiksen astumaan edellä.

Nuo kolme bretagnelaista, jotka olivat nousseet laivaan piispansa
perässä, katselivat toisiansa ihmeissään. Koko laivan miehistö oli
vaiti.

Viisi minuuttia myöhemmin päällikkö kutsui toista luutnanttiansa, joka
piammiten palasi kannelle, määräten suunnan muutettavaksi La Coruñaa
kohti.

Tätä määräystä toteutettaessa Aramis saapui uudestaan kannelle, mennen
istumaan kaidevantteja vasten.

Yö oli tullut, eikä kuutamo vielä ollut alkanut, ja kuitenkin Aramis
itsepintaisesti tähysti Belle-Islen taholle. Silloin Yves lähestyi
päällikköä, joka oli jälleen asettunut paikalleen laivan perään.

"Minnekähän tässä nyt matkataan, kapteeni?" hän kysyi hyvin hiljaa ja
nöyrästi.

"Me purjehdimme hänen ylhäisyytensä ohjeiden mukaan", vastasi upseeri.

Aramis vietti yönsä nojaillen vantteihin.

Lähestyessään häntä aamupuhteella Yves huomasi, että yön oli täytynyt
olla hyvin kostea, sillä kaidepuu, johon Aramis oli tukenut päätänsä,
oli kuin kasteesta lionnut.

Kuka tietää? Kukaties tuon kasteen olivat jättäneet ensimmäiset
kyyneleet, mitä Aramiksen silmät koskaan olivat vuodattaneet!

Mikä hautakirjoitus olisi ollut tämän arvoinen, kunnon Portos?




258.

Gesvresin herttuan kierto.


D'Artagnan ei ollut tottunut sellaiseen vastusteluun, jota hän oli nyt
saanut kokea. Hän saapui Nantesiin kovin kiihdyksissään.

Tämän tarmokkaan miehen kiihtymys purkausi aina huimaksi hyökkäykseksi,
jota harvat tähän asti, olivatpa he sitten kuninkaita tai jättiläisiä,
olivat kyenneet vastustamaan.

Aivan kuohuksissaan d'Artagnan meni suoraa päätä linnaan puhuttelemaan
kuningasta, -- kello seitsemän vaiheilla aamulla, ja Nantesiin tultuaan
olikin kuninkaalla tapana nousta varhain.

Mutta ehdittyään meille tunnettuun pieneen käytävään d'Artagnan tapasi
siellä herra de Gesvresin, joka pysähdytti hänet hyvin kohteliaasti,
pyytäen häntä puhumaan hiljaa, jotta kuninkaan lepo ei häiriytyisi.

"Nukkuuko kuningas?" sanoi d'Artagnan. "Minä jätän hänet siis
nukkumaan. Mihin aikaan luulette hänen nousevan?"

"Oh, noin kahden tunnin päästä; kuningas on valvonut koko yön."

D'Artagnan otti hattunsa, kumarsi herra de Gesvresille ja meni
kotiinsa.

Hän palasi puoli kymmeneltä. Sanottiin kuninkaan olevan aamiaisella.

"Se sopii mainiosti", vastasi hän. "Minä puhun kuninkaalle hänen
syödessään."

Herra de Brienne huomautti d'Artagnanille, että kuningas ei ateriainsa
aikana halunnut ottaa ketään vastaan.

"Mutta", virkkoi d'Artagnan katsellen Briennea alta kulmain, "kenties
ette tiedä, herra sihteeri, että minulla on vapaa pääsy kaikkialla ja
joka hetki?"

Brienne tarttui kapteenin käteen ja selitti hiljaa:

"Ei Nantesissa, paras herra d'Artagnan; tällä matkallaan on kuningas
kokonaan muuttanut kotijärjestyksensä."

Leppyen kysyi d'Artagnan, mihin aikaan kuningas päättäisi ateriansa.

"Sitä ei tiedä", vastasi Brienne.

"Mitä, eikö tiedä? Mitä se merkitsee? Eikö tiedetä, kauanko kuninkaalta
kuluu aikaa aterioimiseen? Tavallisesti siihen riittää tunti, mutta
edellyttäen, että Loiren ilma antaa ruokahalua, sanokaamme puolitoista;
se toki lienee kylliksi. Minä odotan siis täällä."

"Oh, paras herra d'Artagnan, on kielletty päästämästä enää ketään tähän
käytävään. Minä olen täällä sitä vartioimassa."

D'Artagnan tunsi äkäännyksen toistamiseen nousevan aivoihinsa. Hän
lähti hyvin nopeasti, jotta ei pahentaisi asiaa huonotuulisuuden
puuskahduksella. Ulos päästyään hän alkoi miettiä.

-- Kuningas, -- ajatteli hän, -- ei tahdo ottaa minua vastaan, se on
selvää. Se nuori mies on nyreissään; hän pelkää, mitä hänelle
saattaisin sanoa. Niin, mutta sillävälin saarretaan Belle-Isle ja
vangitaan, ehkä surmataankin molemmat ystäväni... Portos-parka! Mitä
mestari Aramikseen tulee, hän on perin neuvokas, enkä ole hänen
suhteensa levoton... Mutta, ei, ei, Portos ei ole vielä raihnainen,
eikä Aramis mikään hassahtanut ukko. Toinen käsivarsillaan, toinen
älykkyydellään antavat he vielä työtä hänen majesteettinsa sotureille.
Kuka tietää, vaikka nuo kaksi uskalikkoa vielä tekaisisivat kaikkein
kristillisimmän majesteetin opettamiseksi pikku Saint-Gervaisin?...
Minä en joudu epätoivoon. Heillä on tykkejä ja varusväkeä.

-- Kuitenkin, -- jatkoi d'Artagnan päätänsä pudistaen, -- luulen, että
olisi parasta ehkäistä taistelu. Omasta puolestani en sietäisi
kuninkaalta ynseyttä enkä petosta; mutta ystävieni tähden on minun
alistuttava tiuskumiseen, loukkauksiin, kaikkeen. Entä jos menisin
herra Colbertin luo? -- tuumiskeli hän. -- Siinä on mies, jolle minun
on totuttava tuottamaan pelkoa. Lähtekäämme herra Colbertin pakeille.

Ja d'Artagnan pani reippaasti tuumansa toimeen. Herra Colbertin
asunnossa ilmoitettiin hänelle, että tämä työskenteli kuninkaan kanssa
Nantesin linnassa.

-- Haa, -- ajatteli soturi, -- olenpa jo palannut niihin aikoihin,
jolloin sain harppailla herra Trévillen luota kardinaalin asuntoon,
sieltä leskikuningattaren puheille ja leskikuningattaren kammiosta
Ludvig XIII:n luo. Syystä sanotaan, että ihmiset vanhemmiten tulevat
jälleen lapsiksi. Palatsiin!

Hän palasi sinne. Herra de Lyonne tuli ulos. Hän puristi d'Artagnanin
molempia käsiä ja ilmoitti hänelle, että kuningas työskentelisi koko
illan, vieläpä yönkin, ja että oli kielletty päästämästä ketään
sisälle.

"Eikö edes päiväkäskyä ottavaa kapteenia?" huudahti d'Artagnan. "Se on
jo liikaa!"

"Ei edes häntä", vakuutti herra de Lyonne.

"Näin ollen", vastasi d'Artagnan sydämensä pohjasta loukkaantuneena,
"koska muskettisoturien kapteeni, joka aina on päässyt kuninkaan
makuusuojaan, ei saa astua edes työhuoneeseen tai ruokailusaliin, on
kuningas kuollut tai kapteeni joutunut epäsuosioon. Kummassakaan
tapauksessa hän ei minua enää tarvitse. Olkaahan niin ystävällinen,
herra de Lyonne, joka olette suosiossa, ja sanokaa kuninkaalle aivan
suoraan, että lähetän hänelle eronpyyntöni."

"Varokaa, d'Artagnan!" huudahti ministeri.

"Menkää ystävyydestä minua kohtaan."

Hän työnsi virkamiestä säveästi työhuonetta kohti.

"Minä menen", myöntyi de Lyonne.

D'Artagnan odotti harppaillen käytävässä.

Ministeri palasi.

"No, mitä kuningas sanoi?" kysyi d'Artagnan.

"Kuningas sanoi, että oli hyvä niin", vastasi de Lyonne.

"Että oli hyvä niin!" purkausi kapteenilta. "Hän siis suostuu? Hei,
näinhän olen vapaa! Nyt olen porvari, herra de Lyonne. Näkemiin!
Hyvästi palatsi, käytävä, odotushuone! Vihdoinkin hengähtämään pääsevä
porvari tervehtää teitä."

Enempää odottamatta kapteeni pyörähti parvekkeelta portaisiin, mistä
oli löytänyt Gourvillen kirjeen palaset. Viisi minuuttia myöhemmin hän
astui vierashuoneisiin, joista hän kaikkien linnassa majailevien
korkeampien upseerien tavoin oli valinnut itselleen niin sanotun
kaupunkiasumuksensa.

Mutta siellä hän ei riisunut miekkaansa ja viittaansa, vaan otti
pistooleja, sulloi rahansa isoon matkamassiin ja lähetti noutamaan
hevosensa linnan tallista, aikoen ehtiä yön kuluessa Vannesiin.

Kaikki kävi hänen toivomuksensa mukaan. Kello kahdeksalta illalla hän
kohotti jalkansa jalustimeen; samassa herra de Gesvres saapui
vierashuoneiston edustalle kahdentoista henkivartiosoturin saattamana.

D'Artagnan näki kaiken silmänurkastaan; hän ei voinut olla huomaamatta
näitä kolmeatoista ratsastajaa ja kolmeatoista hevosta. Mutta hän ei
ollut mitään näkevinänsä, vaan istahti satulaan. Herttua saapui hänen
luokseen.

"Herra d'Artagnan!" hän sanoi kovalla äänellä.

"Kah, herra de Gesvres, hyvää iltaa!"

"Taidatte nousta ratsaille?"

"Enemmänkin, -- olen jo noussut, kuten näette."

"Olipa hyvä, että tapasin teidät."

"Etsittekö te minua?"

"Hyväinen aika, kyllä."

"Kuninkaan puolesta, löisinpä vetoa?"

"Niin."

"Kuten minä pari kolme päivää sitten etsiskelin herra Fouquetia?"

"Oh!"

"No, mitäpä siitä sievistelemään! Turhaa vaivaa vain! Sanokaa, että
tulette minua vangitsemaan."

"Teitä vangitsemaan? Hyvä Jumala, en suinkaan!"

"No, miksi sitte piiritätte minut kahdellatoista ratsumiehellä?"

"Minä olen vartiokierrollani."

"Eipä hullumpaa! Ja te otatte minut tällä kierrollanne?"

"Minä en ota teitä, vaan tapaan teidät ja pyydän tulemaan mukanani."

"Mihin sitten?"

"Kuninkaan luo."

"Hyvä!" virkkoi d'Artagnan pilkallisesti. "Eikö kuninkaalla siis enää
ole mitään tehtävää?"

"Herran tähden, kapteeni", sanoi herra de Gesvres hiljaa
muskettisoturille, "älkää vaarantako itseänne; nuo miehet kuulevat
puheenne!"

D'Artagnan puhkesi nauruun ja vastasi:

"Marssikaa. Vangittavat asetetaan kuuden etummaisen ja kuuden
perimmäisen vartijan väliin."

"Mutta kun minä en teitä vangitse", puolusteli herra de Gesvres, "niin
te tulette minun takanani, jos suvaitsette."

"Kas niin", virkkoi d'Artagnan, "se on sievää menettelyä, herttua, ja
oikein teettekin; sillä jos minun olisi koskaan ollut saavuttava
vahtikierroillani teidän kaupunkiasunnollenne, olisin ollut teille
kohtelias, sen vakuutan aateliskilpeni kautta! Nyt vielä yksi
suosionosoitus. Mitä kuningas tahtoo?"

"Oh, kuningas on raivoissaan!"

"No, jos kuningas on viitsinyt raivostua, ottaa hän vaivakseen jälleen
tyyntyäkin, siinä kaikki. Minä en siitä kuole."

"Ette; mutta..."

"Mutta minut lähetetään pitämään seuraa Fouquet-paralle? _Mordioux_,
hän on viehättävä mies! Me elämme hauskasti hyvässä sovussa, sen teille
vannon."

"Nyt olemme perillä", sanoi herttua. "Malttakaa nyt mielenne kuninkaan
edessä, taivaan tähden, kapteeni!"

"Kas, kuinka kelpo mies olette minua kohtaan, herttua!" ihmetteli
d'Artagnan katsellen herra de Gesvresiä. "Minulle oli sanottu, että te
pyritte yhdistämään kaartilaisenne minun muskettisotureihini.
Luullakseni tämä on mainio tilaisuus!"

"Minä en sitä käytä hyväkseni, Jumala minua siitä varjelkoon,
kapteeni!"

"Ja miksette?"

"Ensiksikin monesta syystä; ja sitten vielä sentähden, että jos teidät
vangittuani ottaisin paikkanne muskettisoturien päällikkönä..."

"Ah, te myönnätte vangitsevanne minut?"

"En, en toki!"

"Sanokaa sitten tavattuanne. Jos, sanotte, tavattuanne minut
seuraisitte minua muskettisoturien päällikkönä...?"

"Niin teidän muskettisoturinne ensimmäisessä ampumaharjoituksessa
laukaisisivat vahingossa minua kohti."

"Hoo, sitä en tahdo kieltää! Ne veitikat pitävät minusta paljon."

Herttua antoi d'Artagnanin astua edellä, vieden hänet suoraan
työhuoneen eteen, missä kuningas odotti muskettisoturiensa kapteenia,
ja asettui itse virkaveljensä taakse etuhuoneeseen. Kuultiin selvästi
kuninkaan puhuvan kovalla äänellä Colbertin kanssa samassa
työhuoneessa, missä Colbert muutamia päiviä aikaisemmin oli kuullut
hänen puhuvan äänekkäästi d'Artagnanin kanssa.

Vartiosotilaat jäivät ratsuvahdiksi pääportaiden eteen, ja vähitellen
kaupungilla levisi huhu, että muskettisoturien kapteeni oli kuninkaan
käskystä vangittu.

Silloin nähtiin kaikkien näiden miesten alkavan liikehtiä, kuten ennen
vanhaan Ludvig XIII:n ja herra de Trévillen aikoina. Muodostui ryhmiä,
porraskäytävät täyttyivät; epämääräinen sorina nousi pihoista ylempiin
huonekertoihin asti ikäänkuin nousuveden laineiden kumeasti valittavana
meuruna.

Herra de Gesvres oli levoton. Hän katseli kaartilaisiaan, jotka heidän
seuraansa lyöttäytyneiden muskettisoturien kyselyistä alkoivat
väistellä näitä, osoittaen myöskin hieman rauhattomuuden merkkejä.

D'Artagnan oli varmasti vähemmän levoton kuin henkivartioston päällikkö
herra de Gesvres. Sisään tultuaan hän oli istahtanut erään ikkunan
reunukselle ja näki kaiken tämän kotkankatseellaan, itse räväyttämättä
silmäänsäkään.

Mikään näistä kuohunnan ilmauksista, jotka huhu hänen vangitsemisestaan
oli aiheuttanut, ei ollut jäänyt häneltä huomaamatta. Hän aavisti
hetkeä, jolloin räjähdys tapahtuisi, ja tiedetään, että hänen
aavistuksensa olivat varmoja.

-- Olisipa hullunkurista, -- ajatteli hän, -- jos pretoriaanini tänä
iltana tekisivät minusta Ranskan kuninkaan. Kyllä minä silloin
nauraisin!

Mutta kauneimmalla hetkellä kaikki pysähtyi. Henkivartijat,
muskettisoturit, upseerit, sotilaat, mukinat ja levottomuuden merkit
hajaantuivat, haihtuivat, hävisivät. Ei mitään myrskyä, ei mitään
uhkausta, ei mitään kapinallisuutta enää. Yksi ainoa sana oli
tyynnyttänyt aallot. Kuningas oli antanut Briennen huutaa: "Hiljaa,
hyvät herrat, te häiritsette kuningasta!"

D'Artagnan huokasi.

-- Se on lopussa, -- sanoi hän, -- nykyiset muskettisoturit eivät ole
samoja kuin hänen majesteettinsa Ludvig XIII:n aikuiset. Kaikki
mennyttä.

"Herra d'Artagnan kuninkaan luo!" huusi muuan palatsinvartija.




259

Ludvig XIV:n kuninkuus.


Kuningas istui kirjoituspöytänsä ääressä, selin oveen. Puuhailevasti
pöyhiessään papereitansa hän silti vilkaisulla vastapäiseen kuvastimeen
kykeni näkemään tulijat. Hän ei muuttanut asentoaan d'Artagnanin
saapuessa, mutta käänsi kirjeittensä ja asiakirjainsa päälle sen
leveän, vihreän verankaistaleen, jota hän käytti tärkeimpien
kirjoitelmiensa peittelyyn. D'Artagnan ymmärsi pelin ja jäi taammaksi,
niin että kun kuningas ei saanut nähdyksi sivulle eikä kuullut mitään,
hänen oli pakko huutaa tuokion kuluttua:

"Eikö herra d'Artagnan olekaan saapuvilla?"

"Tässä olen", vastasi muskettisoturi astuen esiin.

"No, monsieur", virkkoi kuningas tähdäten häneen terävän silmäyksen,
"mitä teillä on minulle sanottavaa?"

"Minullako, sire?" vastasi tämä vaanien vastustajan ensi iskua hyvän
vastaliikkeen osuttamiseksi; "minulla? Ei mitään ole minulla sanottavaa
teidän majesteetillenne, paitsi ehkä, että olette vangituttanut minut
ja että siis nyt seison tässä."

Kuningas oli huomauttamaisillaan, että hän ei ollut vangituttanut
d'Artagnania, mutta hän pidättyi ajatellessaan, että se olisi tuntunut
puolustelulta.

D'Artagnan pysyi itsepintaisessa vaiteliaisuudessaan.

"Monsieur", aloitti kuningas jälleen, "mitä minä olin antanut
tehdäksenne Belle-Islellä? Sanokaapa se minulle."

Ja sitä tiukatessaan kuningas tähysti kapteeniansa kiinteästi.

Nyt d'Artagnan oli peräti hyvillään: kuningas antoi hänelle heti sievän
tilaisuuden vallata!

"Teidän majesteettinne suo minulle sen kunnian, että kysytte, mitä
tekemään minä läksin Belle-Islelle?" hän sanoi.

"Niin, monsieur."

"No, ka, en enää ollenkaan tiedä, sire. Minultahan sitä ei sovikaan
tiedustaa, vaan siltä epälukuisella kaikenarvoisten upseerien
paljoudelta, jolle oli annettu loputtomasti jos jonkinlaisia
määräyksiä, kun sitävastoin minä -- retkikunnan päällikkö -- en ollut
saanut mitään yksityiskohtaisia ohjeita."

Kuningas tunsi loukkaannusta ja ilmaisi sen vastauksellaan:

"Monsieur, määräyksiä on annettu ainoastaan uskollisiksi arvostelluille
miehille."

"Niinpä minua hämmästyttääkin, sire", huomautti d'Artagnan vastaan,
"että valtakunnanmarskin tasalle kuuluva muskettisoturien kapteeni on
saanut havaita olevansa viiden kuuden luutnantin tai majurin
komennossa, jotka mahdollisesti kylläkin kelpaavat vakoojiksi, vaan
eivät millään muotoa sotaretkien johtajiksi. Tähän seikkaan minä tulin
pyytämään teidän majesteetiltanne selitystä, kun minulta evättiin
puheillepääsy, -- mikä viimeinen häväistys kunnon soturia kohtaan on
saanut minut jättämään teidän majesteettinne palveluksen."

"Monsieur", muistutti kuningas, "te luulette aina elävänne sitä aikaa,
jolloin kuninkaat olivat alempiensa määräysten ja harkintavallan
alaisina niinkuin te nyt valitatte olleenne. Te tunnutte minusta
liiaksi unohtavan, että kuningas on ainoastaan Jumalalle velvollinen
tekemään tiliä toimistansa."

"Minä en unohda yhtään mitään, sire", virkahti muskettisoturi,
vuorostaan loukkaantuneena ojennuksesta. "En vain näe, mitä sopimatonta
siinä on, että rehellinen mies tiedustaa kuninkaalta, missä kohden hän
on tätä palvellut huonosti."

"Te olette palvellut minua huonosti, monsieur, asettumalla vihollisteni
puolelle minua vastaan."

"Kutka teidän vihollisenne ovat, sire?"

"Ne, joita rankaisemaan teidät lähetin."

"Kaksi miestä! -- teidän majesteettinne armeijan vihollisia! Se on
uskomatonta, sire."

"Teidän asianne ei ole määritellä minun tahtoani."

"Minun on määriteltävä ystävyyssiteitteni velvoituksia, sire."

"Ken palvelee ystäviään, hän ei palvele herraansa."

"Sen olenkin oivaltanut niin hyvin, sire, että olen kunnioittavasti
esityttänyt eronpyyntöni teidän majesteetillenne."

"Ja minä olen siihen suostunut, monsieur", sanoi kuningas. "Ennen kuin
eriän teistä, olen tahtonut osoittaa teille, että kykenin pysymään
sanassani."

"Teidän majesteettinne on antanut minulle enemmänkin kuin lupasitte,
koska olette minut lisäksi vangituttanut", vastasi d'Artagnan
kylmäkiskoisen leikkisästi.

Kuningas ei pitänyt tästä pilapuheesta, vaan virkkoi totisena:

"Siinä näette, monsieur, mihin tottelemattomuutenne on minut
pakottanut."

"Tottelemattomuuteni?" huudahti d'Artagnan punastuen pahastuksesta.

"En lievempääkään sanaa keksi", jatkoi kuningas. "Minun ajatukseni oli
otattaa kiinni ja rangaista kapinoitsijoita; pitikö minun arastella
sitä, että he olivat teidän ystäviänne!"

"Mutta minun piti, minun", vastasi d'Artagnan. "Oli julmaa teidän
majesteettinne lähettää minut sieppaamaan ystäviäni hirsipuihinne
ripustettaviksi."

"Minun on koeteltava palvelijoikseni lukeutuvia, jotka syövät leipääni
ja joiden tulisi puolustaa loukkaamattomuuttani, monsieur. Teidän
kohdassanne koe tuotti huonon tuloksen, herra d'Artagnan."

"Yhden huonon palvelijan sijaan, jonka teidän majesteettinne menettää",
haastoi muskettisoturi karvaasti, "on tarjolla kymmenenkin sellaista,
jotka ovat samaan aikaan suoriutuneet kokeista häikäilemättömästi.
Kuulkaa minua, sire; minä en ole tottunut tämänlaiseen palvelukseen.
Olen tosiaan kapinahenkinen soturi, kun minun pitäisi toimia pahasti.
Paha oli minun lähteä vainoamaan -- kuolemaan asti -- kahta miestä,
joiden henkeä teidän majesteettinne pelastaja herra Fouquet oli teiltä
anonut. Lisäksi nuo kaksi olivat ystäviäni. He eivät tavoittaneet
teidän majesteettinne henkeä; he olivat sortumassa sokean vimmastuksen
puuskaan. Sitäpaitsi, miksi heidän ei olisi voitu antaa paeta? Minkä
rikoksen he olivat tehneet? Myönnän kyllä, että te ette katsonut
minulla olevan oikeutta arvostella heidän menettelyänsä. Mutta miksi
epäillä minua ennen toimintaa? Miksi ympäröidä minut vakoojilla, miksi
häväistä minut armeijan silmissä? Ja kun olitte siihen asti osoittanut
mitä täydellisintä luottamusta minuun, joka olin syntymästänne asti
liittynyt teihin ja antanut teille lukemattomia uskollisuuden
todisteita, -- sillä minun sopii se sanoa nyt syytetyksi joutuessani,
-- miksi nöyryyttää minut näkemään kolmetuhatta kuninkaan sotilasta
marssimassa taisteluun kahta miestä vastaan?"

"Luulisi teidän unohtavan, mitä nuo miehet ovat tehneet?" sanoi
kuningas kumealla äänellä; "eikä riippunut heistä, että minä en
joutunut perikatoon."

"Sire, luulisi teidän unohtavan, että minä olin paikalla!"

"Riittää, herra d'Artagnan, -- sikseen jo vaativaisuus, jollainen
himmentää minun pyrkimysteni loistoa. Minä rakennan valtion, jossa on
vain yksi herra, niinkuin olen varemmin vakuuttanut teille; hetki on
tullut sen vakuutukseni täyttämiselle. Te tahdotte olla mielitekojenne
ja ystävyyssuhteittenne mukaisesti vapaa estelemään minun
suunnitelmiani ja pelastamaan minun vihollisiani? Niinpä murran
vastarintanne tai hylkään teidät. Etsitte mukavampaa isäntää? Tiedän
hyvin, että toinen kuningas ei menettelisi niinkuin minä teen, vaan
kyllästyessään antamaan teidän vallita itseänsä hän toimittaisi teidät
herra Fouquetin ja muiden seuraksi. Mutta minulla on hyvä muisti, ja
minusta on kaikilla tehdyillä palveluksilla pyhä oikeutensa
kiitollisuuteen, rankaisemattomuuteen. Luopumuksenne kurista saakoon
vain tämän opetuksen, herra d'Artagnan; minä en ole jäljitellyt
edeltäjiäni suosiollisuuden jakelussa enkä toimi pahastuksenkaan
vallassa niinkuin he. Ja muutkin syyt saavat minut noudattamaan
suopeutta teidän asiassanne: te olette ensiksikin järkevä mies, peräti
järkevä mies, ja tervetunteinen mies, ja sellaisesta soturista voi
taltuttaa hyvän palvelijan; toisekseen teillä poistuvat niskuroimisen
aiheet. Olen tuhonnut tai syössyt hukkaan ystävänne. Olen toimittanut
häviämään nuo tukikohdat, joihin teidän oikullinen henkenne
vaistomaisesti nojausi. Tällä hetkellä ovat sotilaani joko ottaneet
kiinni tai surmanneet Belle-Islen kapinoitsijat."

D'Artagnan kalpeni.

"Ottaneet kiinni tai surmanneet?" hän huudahti. "Oi, sire, jos
ajattelisitte mitä sanotte ja jos olisitte varma sanojenne totuudesta,
niin minä unohtaisin kaikki, mitä puheessanne on oikeamielistä ja
ylevää, sanoakseni teitä raakalaiskuninkaaksi ja luonnottomaksi
ihmiseksi. Mutta minä annan teille nuo sanat anteeksi", hän lisäsi
ylpeästi myhäillen; "annan ne anteeksi nuorelle valtiaalle, joka ei voi
käsittää, mitä lajia miestä sellaiset ihmiset ovat kuin herra
d'Herblay, du Vallon tai minä. Otettu kiinni tai surmattu? Ohoi, sire,
sanokaa minulle, -- jos se uutinen on tosi, -- paljonko väkeä ja varoja
se on tullut teille maksamaan. Saamme sitten laskea, onko siinä pelissä
voitto ollut panoksen arvoinen."

Hänen vielä puhuessaan kuningas astahti kiukustuneena lähemmäksi ja
tiuskaisi:

"Herra d'Artagnan, ihanhan tuo on kapinoitsijan puhetta! Suvaitkaapa
siis sanoa minulle, kuka Ranskassa on kuningas? Tiedättekö toista
majesteettia?"

"Sire", vastasi muskettisoturien kapteeni kylmäkiskoisesti, "muistan
eräänä aamuna teidän esittäneen sen kysymyksen Vauxissa useillekin
henkilöille, jotka eivät osanneet vastata, mutta minä vastasin. Jos
sinä päivänä tunsin kuninkaan, kun se ei ollut helppoa, niin lienee
tarpeetonta kysyä minulta samaa tänään, ollessani kahden kesken teidän
majesteettinne kanssa?"

Ludvig XIV loi silmänsä alas. Hänestä tuntui kuin onnettoman Filipin
varjo olisi häilähtänyt d'Artagnanin ja hänen välitse herättämään tuon
kamalan seikkailun muiston jälleen eläväksi.

Melkein samassa astui sisälle muuan upseeri ja ojensi kuninkaalle
ilmoituksen, jota lukiessaan Ludvig vaihtoi väriä.

D'Artagnan huomasi sen. Luettuaan sanoman toistamiseen kuningas jäi
alalleen äänettömäksi. Äkkiä hän sitten näkyi tekevän päätöksen.

"Monsieur", hän sanoi, "myöhemmin saisitte kuitenkin tietää, mitä tässä
ilmoitetaan; on parempi minun sanoa se teille ja teidän kuulla se
kuninkaan suusta. Belle-Islellä on tapahtunut taistelu."

"Vai niin!" virkkoi d'Artagnan näköjään tyynesti, mutta hänen sydämensä
pamppaili pakahtumaisillaan. "No niin, sire?"

"No, olen menettänyt satakuusi miestä, monsieur."

Ilon ja ylpeyden salama leimahti d'Artagnanin silmissä.

"Entä kapinoitsijat?" hän kysyi.

"He ovat paenneet", sanoi kuningas.

D'Artagnanilta pääsi voitonriemuinen huudahdus.

"Mutta laivastoni saartaa Belle-Isleä tiukasti", lisäsi kuningas, "ja
on täydet takeet siitä, että ainoakaan alus ei vältä tarkastusta."

"Niin että", virkkoi muskettisoturi synkkiin mietteisiinsä palautuen,
"jos nuo kaksi herrasmiestä saadaan kiinni...?"

"Heidät hirtetään", vastasi kuningas levollisesti.

"Ja he tietävät sen?" huomautti d'Artagnan hilliten väristyksensä.

"Tietävät luonnollisesti, koska se on kaiken aikaa ollut ehdottomana
määräyksenä, josta teidänkin on täytynyt heille kertoa."

"Sitten heitä ei saada elävinä, sire, sen takaan."

"Hm!" lausui kuningas huolettomasti; "niinpä heidät saadaan kuolleina,
herra d'Artagnan, ja se merkitsee samaa, koska heidät vangittaisiinkin
vain heti hirtettäviksi."

D'Artagnan pyyhki kylmää hikeä otsaltaan.

"Olen sanonut teille", jatkoi Ludvig XIV, "että minusta vielä tulee
teille kiintynyt, aulisluontoinen ja tunteissani horjumaton isäntä. Te
olette nyt ainoa entisyyden mies, joka on joko nurjamielisyyteni tai
ystävyyteni arvoinen. En säästele teiltä kumpaistakaan, mikäli
käyttäytymisenne valitsee. Kykenisittekö te, herra d'Artagnan, kaikella
tarmollanne palvelemaan kuningasta, jolla olisi valtakunnassa sata
muuta kuningasta, vertaistaan? Voisinko minä, sanokaa, sellaisessa
heikkoudessa suorittaa suuria aikeitani? Oletteko koskaan nähnyt
taiteilijan luovan vastustavilla työkapineilla täysiarvoisia tuotteita?
Loitolle jo meistä läänityslaitoksen haittojen vanha hapatus!
Frondelaisliike, jonka piti tuhota yksinvalta, on sen vapauttanut
pidäkkeistä. Minä olen nyt isäntä talossani, kapteeni d'Artagnan, ja
saan palvelijoita, joilta kenties puuttuu teidän nerokkuuttanne, mutia
hekin kehittävät intoaan ja kuuliaisuuttansa sankaruuteen asti. Mitä
sillä on väliä, kysyn teiltä, -- mitä sillä on väliä, että Jumala ei
ole antanut nerokkuutta käsivarsille ja säärille? Päälle Hän sitä
antaa, ja te tiedätte, että muu tottelee päätä. Minä olen pää!"

D'Artagnan säpsähti. Ludvig pitkitti niinkuin ei olisi mitään
huomannut, vaikka hän kyliä pani merkille, että kapteeni oli saamassa
toisenlaisia käsityksiä:

"Päättäkäämme nyt me kahden se sopimus, jonka tekemisestä annoin
lupaukseni sinä päivänä kun havaitsitte minut Bloisissa varsin
vähäiseksi valtiaaksi. Olkaa minulla kiitollinen siitä, että minä
en pane silloin vuodattamiani häpeän kyyneleitä teidänkin
maksettavaksenne. Katselkaa ympärillenne: korkealla olleet päät ovat
painuneet alas. Kumartukaa tekin tai valitkaa itsellenne se turvapaikka
ulkomailta, mikä teille soveltuu parhaiten. Kenties asemaa
harkitessanne kuitenkin ajattelette, että sillä kuninkaalla on
jalomielinen sydän, joka siinä määrin luottaa rehtiyteenne, että hän
antaa teidän mennä menojannekin, vaikka olette tyytymätön ja tiedätte
hyvin tärkeän valtiosalaisuuden. Te olette kunnon mies, olen selvillä
siitä. Mutta minkätähden olette arvioinut minut ennen määräaikaa?
Arvostelkaa minua tästä päivästä alkaen, d'Artagnan, ja olkaa silloin
kuinka ankara hyvänsä."

D'Artagnan seisoi huumaantuneena, mykkänä, ensi kertaa elämässään
häilyvänä. Hän huomasi tavanneensa itsensä arvoisen vastustajan. Tässä
ei ilmennyt enää vain oveluutta, vaan laajaperäistä laskeskelua;
väkivaltaisuuden sijalla esiintyi voimakkuus, pikamielisyys osoittautui
vakaaksi tahdoksi, kerskaukset olivat muuttuneet viisaaksi neuvonnaksi.
Tämä nuori mies, joka oli nujertanut Fouquetin ja kykeni tulemaan
toimeen ilman d'Artagnania, mullisti kaikki muskettisoturin laskelmat,
joihin oli sekaantunut hiukan itsepintaista ennakkoluuloa.

"No, mikä teitä pidättelee?" kysyi kuningas suopeasti. "Olette jättänyt
eronpyyntönne; tahdotteko, että hylkään sen? Myönnän kyllä, että vanhan
kapteenin on työläs tointua pahantuulisuuden puuskasta."

"Oh, siinä ei ole pahin pulani", vastasi d'Artagnan raskasmielisesti.
"Eronpyyntöni peruuttamisessa epäröitsen siitä syystä, että minä olen
teihin verraten vanha ja piintynyt tottumuksiin, joista on vaikea
päästä. Te tarvitsette tästälähtien hoviherroja, jotka osaavat huvittaa
teitä, ja hupsuja, jotka kykenevät surmauttamaan itsensä niin
sanomienne suurten aikeittenne hyväksi. Suuriksi ne ilmenevätkin, sen
tunnen ennakolta; mutta entä jos sattumalta en aina huomaisikaan niitä
sellaisiksi? Minä olen nähnyt sotaa ja rauhaa, sire; olen palvellut
Richelieuta ja Mazarinia; olen isänne kanssa kärventynyt La Rochellen
tulessa, saanut reikiä kuin seula, muodostaen nahkani kymmeneenkin
kertaan uudestaan niinkuin käärmeet. Nöyryytysten ja alituisen
kohtuuttomuuden jälkeen olen saanut arvosijan, joka entiseen aikaan
merkitsi jotakin, antaessaan oikeuden puhutella kuningasta miten mieli
teki. Mutta teidän muskettisoturienne kapteeni on tästälähtein vain
upseeri, joka vartioitsee alaovia. Totisesti, sire, jos sen pitää
tästalkain olla toimena, niin käyttäkää nyt saatua keskinäistä
ymmärtämystämme sen ottamiseen minulta. Älkää ollenkaan luulko, että
minulle on jäänyt mitään kaunaa; ei, te olette taltuttanut minut, kuten
sanotte. Mutta on tunnustettava, että vallitessanne minua olette
vähentänyt varmuuttani; saadessanne minut kumartumaan olette avannut
silmäni heikkoudelleni. Jospa tietäisitte, kuinka hyvin käy pitää
päätänsä pystyssä ja kuinka surkean näköisenä minä nuuhkisin
lattiamattojenne pölyä! Oi, sire, minä kaipaan vilpittömästi -- ja te
kaipaisitte minun asemassani -- sitä aikaa, jolloin Ranskan kuningas
näki etuhuoneissaan kaikkia noita suorasukaisia, jänteviä, ainiaan
sadattelevia aatelismiehiä, äkäisiä vahtikoiria, jotka taistelupäivinä
purivat kuolettavasti. Sellaiset miehet ovat mitä parhaita hovilaisia
ruokkijalleen; he nuolevat hänen kättänsä, mutta kehnosti käy sille,
joka pyrkii niitä hosumaan! Tarvitsisi vain antaa hiukan kultaa noiden
viittojen nauhuksiin, hiukan pyöristystä housuihin, hiukan harmautta
jauhoittamattomiin hiuksiin, niin näkisitte komeita herttuoita ja
päärejä, ylväitä Ranskan marskeja siten ilmestyvän! Mutta miksi
haastankaan tätä kaikkea? Kuningas on minun herrani, -- hän tahtoo,
että sepustelen runosäkeitä, että kiilloitan hänen odotussuojiensa
mosaiikkeja satiinianturoilla; _mordioux_, se on vaikeata, mutta
vaikeammastakin olen selviytynyt. Minä teen sen. Minkätähden sen teen?
Koskako rakastan rahaa? Sitä minulla on. Kunnianhimostako? Mutta urani
on saanut rajansa. Hoviinko kiintyneenä? En. Minä jään siitä syystä,
että olen tottunut kolmenkymmenen vuoden mittaan kuulustamaan kuninkaan
päiväkäskyä ja kuulemaan hänen lausuvan: 'hyvää yötä, d'Artagnan',
huulillaan hymy, jota en ole kerjännyt. Sitä hymyä ryhdyn kerjäämään.
Oletteko tyytyväinen, sire?"

Ja d'Artagnan painoi hitaasti kumaraan hopeahapsisen päänsä, jolle
kuningas laski valkoisen kätensä hymyillen ja ylpeänä.

"Kiitos, vanha palvelijani, uskollinen ystäväni", hän sanoi. "Koska
minulla tästä päivästä alkaen ei enää ole vihollista Ranskassa, jää
minun lähetettäväkseni sinut vieraalle alueelle perimään
marskinsauvasi. Luota minuun sen tilaisuuden saamisessa. Odottaessasi
syö parasta leipääni ja nuku rauhallisesti."

"Hyvä niin!" virkkoi d'Artagnan liikuttuneena. "Mutta nuo Belle-Islen
poloiset? Varsinkin toinen, niin hyväsydäminen ja rehti?"

"Yhäkö pyydätte heille armoa!"

"Polvillani, sire."

"No, menkää viemään se heille, jos on vielä aikaa. Mutta te olette
sitten vastuussa heistä!"

"Vastaan hengelläni!"

"Menkää. Huomenna lähden Pariisiin. Palatkaa siksi, sillä minä tahdon
nyt pitää teidät lähelläni."

"Olkaa huoletta, sire", huudahti d'Artagnan, ja hän suuteli kuninkaan
kättä.

Riemastuksissaan hän sitten ryntäsi ulos palatsilinnasta ja riensi
matkalle Belle-Isleä kohti.




260.

Herra Fouquetin ystävät.


Kuningas oli palannut Pariisiin, hänen kanssaan d'Artagnan, joka
neljässäkolmatta tunnissa mitä huolellisimmin hankittuaan kaikki tiedot
Belle-Islellä ei aavistanut mitään Locmarian kallionlohkareen,
Portoksen sankarihaudan säilyttämästä salaisuudesta.

Muskettisoturien kapteeni tiesi ainoastaan, miten nämä hänen kaksi
urheata ystäväänsä, joita hän oli niin ylevästi puolustanut koettaen
pelastaa heidän henkensä, olivat kolmen uskollisen bretagnelaisen
avustamina kunnostautuneet kokonaista armeijaa vastaan. Hän oli saanut
nähdä läheiselle nummelle paiskautuneina ihmisruumiiden jäännöksiä,
jotka olivat verellä tahranneet hajalleen kanervikkoon sinkoilleet
liuskakivilohkareet.

Hän tiesi myöskin, että kaukana merellä oli huomattu vene ja että
kuninkaallinen laiva oli petolinnun tavoin lähtenyt ajamaan sitä takaa,
saavuttaen ja ahmaisten tuon siivet sojossa pakenevan pienen
kyyhkysraukan.

Mutta tähän päättyi d'Artagnanin tietojen varmuus. Hän oli joutunut
rajalle, josta otaksumat alkoivat. Mitä oli nyt ajateltava? Laiva ei
ollut palannut. Tosin oli ollut kolme päivää jokseenkin myrskyistä,
mutta korvetti oli sekä hyvä purjehtija että vankkarakenteinen. Tuskin
se tuulispäitä pelkäsi, ja kaapattuaan Aramiksen olisi sen jo pitänyt
d'Artagnanin laskelmien mukaan ehtiä Brestiin tai laskea takaisin
Loiren suulle.

Tällaisia olivat ne epämääräiset, mutta hänelle omakohtaisesti melkein
rauhoittavat uutiset, jotka d'Artagnan esitti Ludvig XIV:lle, kun
kuningas kaiken hovinsa seuraamana palasi Pariisiin.

Mielissään menestyksestään, suopeampana ja herttaisempana, kun tunsi
itsensä voimakkaammaksi, Ludvig ei ollut hetkeksikään herjennyt
ratsastamasta neiti de la Vallièren vaununoven vieressä. Kaikki olivat
kiirehtineet huvittamaan molempia kuningattaria, saattaakseen heidät
unohtamaan pojan ja puolison laiminlyönnin. Kaikki huokui
tulevaisuutta; kukaan ei enää välittänyt menneisyydestä mitään.
Ainoastaan muutamille hellille ja hartaille sieluille tiesi hiljakkoin
tapahtunut kivistelevää ja verta vuotavaa haavaa. Siitä sai kuningaskin
liikuttavan todistuksen, heti kun oli ehtinyt asettua huoneisiinsa.

Ludvig XIV oli juuri noussut ja nauttinut ensimmäisen ateriansa, kun
muskettisoturien kapteeni astui hänen eteensä. D'Artagnan oli hiukan
kalpea ja näytti tuskastuneelta.

Kuningas huomasi ensi silmäyksellä noiden tavallisesti järkkymättömien
kasvojen muuttuneen ilmeen.

"Mikä teitä vaivaakaan, d'Artagnan?" hän kysyi.

"Sire, minulle on sattunut suuri onnettomuus."

"Hyvä Jumala! Mikä sitten?"

"Sire, olen Belle-Islen jutussa menettänyt yhden ystävistäni, herra du
Vallonin."

Lausuessaan nämä sanansa d'Artagnan tähtäsi haukansilmänsä Ludvig
XIV:teen, oivaltaakseen hänen ensimmäisen vaikutelmansa.

"Minä tiedän sen", vastasi kuningas.

"Te tiesitte sen, ettekä ole ilmoittanut minulle?" huudahti
muskettisoturi.

"Mitä se olisi hyödyttänyt? Teidän murheenne, hyvä ystävä, on niin
kunnioitettava! Minun täytyi olla hienotuntoinen. Ilmoittaa teitä
kohdanneesta onnettomuudesta, d'Artagnan, olisi teidän silmissänne
ollut riemuitsemista. Niin, minä tiedän, että herra du Vallon hautautui
Locmarian kallioiden alle; tiedän, että herra d'Herblay anasti minulta
laivan miehistöineen, saatattaakseen itsensä Bayonneen. Mutta
toivoin teidän itse saavan noista asioista välittömästi selon,
vakuuttautuaksenne siitä, että ystäväni ovat minulle kunnioitettavia ja
pyhiä ja että minussa ihminen aina uhrautuu ihmisille, joskin kuninkaan
usein täytyy uhrata ihmiset majesteetilleen ja voimalleen."

"Mutta, sire, miten tiedätte...?"

"Miten te itse tiedätte, d'Artagnan?"

"Tästä kirjeestä, sire, jonka Aramis lähettää minulle Bayonnesta
vapaana ja vaaran välttäneenä."

"Katsokaa", virkkoi kuningas, vetäen lippaastaan pöydältä, läheltä
tuolia, johon d'Artagnan nojasi, täsmällisen jäljennöksen Aramiksen
kirjeestä, "tässä on sama kirje; sen toimitti Colbert minulle kahdeksan
tuntia ennen kuin te saitte omanne... Minua palvellaan hyvin."

"Niin, sire", jupisi muskettisoturi, "te olitte ainoa, jonka onni
kykeni taltuttamaan kahden ystäväni onnen ja voiman. Te olette sitä
käyttänyt, sire, mutta ettehän kaiketi nyt käytä sitä väärin?"

"D'Artagnan", lausui kuningas perin hyväntahtoisesti hymyillen, "minä
voisin vangituttaa herra d'Herblayn Espanjan kuninkaan alueella ja
tuottaa hänet tänne elävänä, käyttääkseni hänen suhteensa oikeuttani.
Mutta uskokaa, d'Artagnan, en anna perään tälle ensimmäiselle, hyvin
luonnolliselle ajatukselle. Hän on vapaana. Olkoon hän edelleenkin
vapaa."

"Oh, sire, te ette aina jää noin laupiaaksi, noin yleväksi, noin
jalomieliseksi kuin nyt näyttäydytte minun ja herra d'Herblayn suhteen.
Te löydätte luotanne neuvonantajia, jotka parantavat teidät tästä
heikkoudesta."

"Ei, d'Artagnan, te erehdytte syyttäessänne valtioneuvostoani halusta
yllyttää minua ankaruuteen. Neuvo säästää herra d'Herblayta tulee
Colbertilta itseltään."

"Kah, sire!" äännähti d'Artagnan kummastuneena.

"Teille taasen", jatkoi kuningas ihan harvinaisen sydämellisesti,
"minulla on useitakin hyviä uutisia ilmoitettavina, mutta te saatte ne
kuulla, rakas kapteenini, sitten kun olen suoriutunut laskuistani.
Sanoin haluavani rakentaa ja rakentavani teidän onnenne. Se lupaus
täytetään."

"Tuhannet kiitokset, sire; minä jaksan kyllä odottaa. Mutta pyydän,
että sillävälin kun minä lähden kärsivällisesti odottelemaan, teidän
majesteettinne suvaitsisi ottaa huomioonne ne ihmisraukat, jotka ovat
jo kauan oleksineet odotushuoneessanne, päästäkseen nöyrästi laskemaan
anomuksen hallitsijansa jalkain juureen."

"Keitä he ovat?"

"Teidän majesteettinne vihamiehiä."

Kuningas kohotti päätänsä.

"Herra Fouquetin ystäviä", korjasi d'Artagnan.

"Heidän nimensä?"

"Herra Gourville, herra Pélisson ja muuan runoilija Jean de la
Fontaine."

Kuningas pysähtyi hetkiseksi miettimään.

"Mitä he haluavat?"

"En tiedä."

"Miten he esiintyvät?"

"Syvän murheen vallassa."

"Mitä he sanovat?"

"Eivät mitään. Itsekseen kyynelehtivät."

"Astukoot he sisälle", virkkoi kuningas rypistäen kulmiaan.

Kääntyen nopeasti kantapäillään d'Artagnan kohotti oviverhoa ja huusi
viereiseen saliin:

"Esittäkää puhutteluun!"

Pian ilmestyi ovesta kabinettiin, jossa kuningas kapteenin keralla oli,
d'Artagnanin mainitsemat kolme miestä.

Heidän lähtiessään liikkeelle vallitsi syvä hiljaisuus. Kovaonnisen
raha-asiain yli-intendentin ystäväin lähestyessä hovimiehet väistyivät
ikäänkuin kartellen epäsuosion ja onnettomuuden tartuntaa. Nopein
askelin tuli d'Artagnan itse ottamaan näitä kuninkaallisen työhuoneen
ovella epäröiviä ja vapisevia tulokkaita kädestä, vieden heidät
hallitsijan nojatuolin eteen. Erääseen ikkunakomeroon paenneena
kuningas odotti esittelemisen hetkeä ja valmistautui antamaan anojille
ankarasti diplomaattisen vastaanoton.

Etummaisena astui Fouquetin ystävistä esiin Pélisson. Hän ei enää
itkenyt, mutta hänen kyyneleensä olivat ehtyneet vain siksi, että
kuningas saattaisi paremmin kuulla hänen äänensä ja rukouksensa.

Gourville puri huultansa hillitäkseen itkuaan kunnioituksesta
kuningasta kohtaan. La Fontaine hautasi kasvonsa nenäliinaan, ja
ainoastaan hänen nyyhkytysten nytkähdyttelemistä olkapäistään näki,
että hän eli.

Kuningas oli säilyttänyt kaiken arvokkuutensa. Hänen kasvonsa olivat
järkkymättömät. Otsakin oli vielä samoissa rypyissä, jotka olivat
ilmestyneet d'Artagnanin ilmoittaessa hänen vihollisensa. Hän viittasi
tulijoita puhumaan ja jäi seisoalleen, tuijottaen syvällä katseella
näihin kolmeen epätoivoiseen mieheen.

Pélisson kumarsi maahan asti, ja La Fontaine polvistui kuin kirkossa.

Tämä itsepäinen, ainoastaan huokausten ja surullisten voihkausten
häiritsemä äänettömyys ei alkanut herättää kuninkaassa sääliä, vaan
kärsimättömyyttä.

"Herra Pélisson", virkkoi hän lyhyeen ja kuivasti, "herra Gourville ja
te, herra..." Hän ei lausunut la Fontainen nimeä. "Minulle tuottaisi
tuntuvaa mielipahaa nähdä teidän tulevan rukoilemaan erään suurimman
rikollisen puolesta, jota minun oikeuteni täytyy rangaista. Kuningas
heltyy ainoastaan kyynelistä ja katumuksesta: viattomuuden kyynelistä,
syyllisten katumuksesta. Minä en uskoisi herra de Fouquetin katumusta
enkä hänen ystäviensä kyyneliä, koska edellinen on sydämestään
turmeltunut ja paatunut ja koska jälkimmäisten on kaihdettava
herjaamasta minua kotonani. Sentähden pyydän teitä, herra Pélisson,
herra Gourville ja teitä, herra... olemaan lausumatta mitään, joka ei
todistaisi korkeata kunnioitustanne tahtoani kohtaan."

"Sire", vastasi Pélisson vavisten näistä peloittavista sanoista, "me
emme ole saapuneet lausumaan teidän majesteetillenne mitään sellaista,
mikä ei olisi kaikilta alamaisilta kuninkaalleen tulevan syvimmän ja
vilpittömimmän kunnioituksen, vilpittömimmän rakkauden ilmaisua. Teidän
majesteettinne oikeus on pelättävä; jokaisen täytyy alistua sen
lausumiin tuomioihin. Me taivumme kunnioittavasti sen edessä. Olkoon
kaukana meistä ajatus tulla puolustamaan sitä, joka onnettomuudekseen
on teidän majesteettianne loukannut. Teidän epäsuosioonne joutunut
saattaa olla meidän ystävämme, mutta hän on valtakunnan vihollinen.
Kyynelsilmin luovutamme hänet kuninkaan ankaruudelle."

"Sitäpaitsi parlamenttini saa vielä harkita asiaa", keskeytti kuningas
tämän rukoilevan äänen ja näiden vakuuttelevien sanojen tyynnyttämänä.
"Minä en iske ennen kuin olen punninnut rikosta. Oikeuteni ei käytä
miekkaansa ilman vaakaa."

"Ja täydellisesti me luotammekin kuninkaan puolueettomuuteen ja
uskallamme toivoa teidän majesteettinne suostumuksella saavamme heikot
äänemme kuuluviin, jahka syytetyn ystävän puolustamisen hetki on meille
lyönyt."

"No, hyvät herrat, mitä sitten haluatte?" kysyi kuningas palautuen
mahtavaan sävyynsä.

"Sire", jatkoi Pélisson, "syytetyltä on jäänyt vaimo ja perhe. Hänen
vähäinen omaisuutensa riitti tuskin velkojen suoritukseen, ja hänen
miehensä vangitsemisen jälkeen ovat kaikki hylänneet rouva Fouquetin.
Teidän majesteettinne käsi iskee kuin Jumalan käsi. Kun Herra lähettää
johonkin perheeseen spitaalin tai ruton vitsauksen, niin jokainen
pakenee ja karttaa turman saastuttamaa kotia. Joskus, mutta ani
harvoin, vain jalomielinen lääkäri uskaltaa lähestyä kirottua kynnystä,
jonka yli hän rohkeasti astuu, vaarantaen elämänsä taistelussa kuolemaa
vastaan. Hän on kuoleman viimeinen apu; hän on taivaallisen laupeuden
välikappale. Sire, me rukoilemme teitä ristissä käsin, polvillamme,
niinkuin rukoillaan Jumalaa. Rouva Fouquetilla ei ole enää ystäviä, ei
enää tukea. Hän itkee kodissaan kurjana ja hyljättynä, kaikkien niiden
unohtamana, jotka myötäkäymisen päivinä saarsivat hänen taloaan;
hänellä ei ole enää luottoa, ei toivoa! Tälläkin hetkellä se onneton,
jota vihanne raskaana painaa, saa teiltä jokapäiväisten kyyneltensä
kostuttaman leipänsä syyllisyydestään huolimatta. Yhtä suuren murheen
murtama rouva Fouquet on vielä kipeämmin elämän välttämättömimpien
tarpeiden puutteessa kuin hänen puolisonsa. Rouva Fouquetilla, jolla
oli kunnia tervehtiä teidän majesteettianne pöytäänsä, rouva
Fouquetilla, teidän majesteettinne entisen rahaministerin puolisolla,
rouva Fouquetilla ei enää ole leipää!"

Kuolettavan hiljaisuuden, joka oli kahlehtinut Pélissonin molempain
ystävien hengitystä, keskeytti tässä nyyhkäisyjen purkaus, ja
d'Artagnan, jonka sydän oli pakahtua tästä nöyrästä rukouksesta,
pyörähti työhuoneen nurkkaan päin vapaasti pureskellakseen viiksiänsä
ja tukahduttaakseen huokauksensa.

Kuninkaan silmä oli pysynyt kuivana, mutta punaa oli noussut hänen
poskiinsa, ja hänen katseensa varmuus oli huomattavasti vähentynyt.

"Mikä on toivomuksenne?" virkkoi hän värähtävällä äänellä.

"Tulimme nöyrästi anomaan teidän majesteetiltanne", vastasi Pélisson,
joutuen vähitellen yhä suuremman liikutuksen valtaan, "että sallisitte
meidän epäsuosioonne joutumatta tarjota rouva Fouquetille kaksituhatta
pistolia, jotka on kerätty hänen puolisonsa kaikkien entisten ystäväin
kesken, jotta leskeltä ei puuttuisi elämän välttämättömintä."

Kuullessaan sanan _leski_ käytettynä Fouquetin vielä eläessä kuningas
kalpeni huomattavasti, ja hänen kopeutensa masentui. Sääli kuohahti
sydämestä huulille. Hän loi heltyneen katseen näihin jalkojensa
juuressa nyyhkyttäviin ihmisiin.

"Älköön Jumala suoko", vastasi hän, "että sekoittaisin syyttömän
syylliseen! Ne, jotka epäilevät armeliaisuuttani heikkoja kohtaan,
tuntevat minut huonosti. Minä en koskaan lyö muita kuin röyhkeitä.
Tehkää, hyvät herrat, tehkää kaikki, mihin sydämenne teitä käskee
huojentaaksenne rouva Fouquetin surua. Menkää, hyvät herrat, menkää!"

Nuo kolme miestä nousivat äänettöminä, kuivunein silmin. Kyyneleet
olivat ehtyneet heidän polttavien poskiensa ja silmäluomiensa
kosketukseen. Heillä ei ollut voimia lausua kiitosta kuninkaalle, joka
muuten keskeyttikin juhlalliset kumarrukset lyhyeen, linnoittuen
kiireellisesti nojatuolinsa taakse.

D'Artagnan jäi yksin kuninkaan luo.

"Hyvä", virkkoi hän, lähestyen nuorta ruhtinasta; "hyvin tehty,
hallitsijani! Ellei teillä olisi aurinkoanne koristavaa tunnuslausetta,
ehdottaisin teille toista, jonka kyllä voisi herra Conrartilla
käännättää latinaksi, ja se olisi: 'Lempeä pienille, ankara
vahvoille!'"

Kuningas hymyili ja läksi viereiseen saliin, sanottuaan d'Artagnanille:

"Annan teille loman, jota epäilemättä tarvitsette ystävänne, herra du
Vallon-vainajan asioiden järjestämistä varten."




261.

Portoksen testamentti.


Koko Pierrefonds oli surussa, pihat olivat autiot, tallit suljetut,
kukkalavat muokkaamatta.

Altaissa pysähtyivät itsestään äsken vielä niin valtavat, kohisevat ja
kimaltelevat vesisuihkut.

Maanteillä linnan lähettyvillä saapui vakavia henkilöitä, ratsastaen
muuleilla tai maatiaishevosilla. Nämä olivat seutukunnan talonpoikia ja
lähikylien pappeja ja maavouteja.

Kaikki nämä ihmiset tulivat äänettöminä linnaan, jättivät ratsunsa
murheellisen tallirengin huostaan ja suuntasivat askeleensa
mustapukuisen metsästyspalvelijan opastamina isoon saliin, jonka
kynnyksellä Mousqueton otti tulijat vastaan. Mousqueton oli kahtena
viime päivänä niin laihtunut, että vaatteet riippuivat hänen
ruumiillaan, muistuttaen liian väljiä huotria, joissa miekanterät
hölskyvät.

Hänen Vandyken madonnankasvojen tapaan puna- ja valkopilkkuista
naamaansa kynti kaksi hopeapuroa, uurtaen uomansa poskille, jotka ennen
olivat olleet yhtä pulleat kuin ne nyt surun päivinä olivat käyneet
veltoiksi.

Jokaiselle uudelle vieraalle riitti Mousquetonilta uusia kyyneleitä, ja
oli säälittävää nähdä, miten hän isoilla kourillaan puristi kurkkuaan,
jottei purskahtaisi nyyhkytykseen.

Kaikki nämä vieraat olivat saapuneet kuulemaan Portoksen testamenttia,
jonka lukeminen oli ilmoitettu täksi päiväksi; siinä tilaisuudessa
tahtoivat kaikki olla mukana, kuka ahneudesta, kuka ystävyydestä
vainajaa kohtaan, joka ei jättänyt jälkeensä ainoatakaan sukulaista.

Läsnäolijat asettuivat istumaan siinä järjestyksessä kuin olivat
tulleet, ja suuri sali suljettiin kellon lyötyä kaksitoista, jolloin
lukeminen oli määrätty tapahtuvaksi.

Portoksen testamentin toimeenpanija, jona tietysti oli Coquenardin
seuraaja, alkoi verkalleen levittää auki valtavaa pergamenttia, jolle
Portoksen voimakas käsi oli piirtänyt viimeisen tahtonsa. Kun sinetti
oli murrettu, lukija asettanut silmälasit nenälleen ja kakistanut
kurkkuaan, höristi jokainen korviansa. Mousqueton oli lyyhistynyt
etäiseen nurkkaan saadakseen vapaammin itkeä ja kuullakseen vähemmän.

Äkkiä salin suljettu kaksoisovi ponnahti auki kuin ihmeenä, ja
kynnykselle ilmestyi miehekäs muoto puolipäiväauringon kirkkaassa
valossa säteillen.

D'Artagnan sieltä tuli. Hän oli saapunut yksinään ulko-ovelle asti, ja
tapaamatta ketään jalustintansa pitelemään hän oli sitonut hevosensa
kynnyspölkkyyn ja ilmoittausi itse.

Saliin tulvivan päivänvalon kirkkaus, läsnäolevien sorina ja vieläkin
enemmän uskollisen koiran vaisto ravisti Mousquetonin unelmistaan. Hän
nosti päätänsä, tunsi isäntänsä vanhan ystävän ja riensi surusta
ulvahtaen syleilemään hänen polviansa, samalla kun hän kyynelillään
kasteli lattian kivilaattoja.

Nostaen taloudenhoitajaparan ylös d'Artagnan halasi häntä kuin veljeä,
ja ylevästi tervehdittyään kokoontuneita, jotka kaikki kumarsivat
kuiskaillen hänen nimeään, hän meni istumaan ison tammiveistoksisen
salin äärimmäiseen päähän, pidellen yhä kädestä Mousquetonia, joka
kyyneliinsä tupehtuen istahti hänen jalkainsa juureen.

Silloin testamentin toimeenpanija, liikuttuneena kuten muutkin, aloitti
lukemisensa.

Tehtyään mitä kristillisimmän uskontunnustuksen Portos pyysi
vihollisiltaan anteeksi pahaa, minkä oli saattanut heille aiheuttaa.

Tässä kohdassa singahti kuvaamattoman ylpeyden säde d'Artagnanin
silmistä. Hän muisteli vanhaa soturia. Arvioiden Portoksen voimallisen
käden nujertamien vihollisten lukumäärää hän sanoi itsekseen, että
Portos teki viisaasti, kun ei ryhtynyt luettelemaan vihollisiansa ja
näille tuottamiaan kohluja, sillä silloin olisi tehtävä käynyt
testamentin lukijalle liian raskaaksi.

Seurasi sitten allamainittu luettelo:

    Omistan tällä hetkellä Jumalan armosta:

    1) Pierrefondsin kartanon siihen kuuluvine peltoineen,
       metsineen, niittyineen, vesineen, hyvillä kiviaidoilla
       ympäröittyinä;

    2) Bracieuxin kartanon ja linnan metsineen ja viljelyskelpoisine
       mainensa, joihin kuuluu kolme vuokratilaa;

    3) Vallonin pikku tilan, jonka nimi johtuu siitä, että se
       sijaitsee notkossa...[35]

Kunnon Portos!

    4) Viisikymmentä vuokratilaa Tourainessa, käsittäen
       viisisataa auranalaa;

    5) kolme myllyä Cher-joella, tuottaen kuusisataa livreä kukin;

    6) kolme kalalammikkoa Berrissä, kunkin tuottona kaksisataa
       livreä.

    Mitä irtaimistoon tulee, jota oppineen ystäväni, Vannesin
    piispan, selityksen mukaan nimitetään siten senvuoksi, että
    ne eivät ole irrallaan...

D'Artagnania puistatti tuon nimen synkkä muisto. Testamentin
toimeenpanija jatkoi häiriintymättä:

    ... niin siihen kuuluu: 1) huonekalut, joita en nyt tilan
    puutteessa voisi nimitellä; niillä ovat kaikki linnani tai
    taloni sisustetut, ja isännöitsijäni on laatinut niistä
    luettelon...

Kaikkien silmät kääntyivät Mousquetoniin, joka oli murheeseensa
vaipuneena.

    2) kaksikymmentä ratsu- ja vaunuhevosta, jotka minulla on
       erityisesti Pierrefondsin linnassa, nimeltään: Bayard,
       Roland, Kaarle Suuri, Pipin, Dunois, La Hire, Ogier, Simson,
       Milo, Nimrod, Urgande, Armida, Falsirade, Delila, Rebekka,
       Jolanda, Finette, Harmo, Liisa ja Musette;

    3) kuusikymmentä koiraa jaettuina kuuteen kahlekuntaan, kuten
       seuraa: ensimmäinen hirvenpyyntiin harjoitettuna, toinen
       sudenajoon opetettu, kolmas metsäsian ja neljäs jäniksen
       metsästykseen totutettu sekä kaksi viimeistä valittuina
       kiinniottajista ja muista talonvahdeista;

    4) sota- ja metsästysaseet, jotka ovat talletetut
       varushuoneeseeni;

    5) Atoksen valitsemat anjoulaiset viinini, joista hän ennen piti:
       bourgogne, bordeaux, sherry ja samppanja, jotka täyttävät
       kahdeksan kellaria ja kaksitoista kuoppaa eri kartanoissani;

    6) tauluni ja kuvapatsaani, joilla pitäisi olla suuri arvo ja
       joiden paljous ihan väsyttää silmää;

    7) kirjastoni, käsittävä kuusituhatta aivan uutta nidettä,
       joita ei ole milloinkaan avattu;

    8) hopeakalustoni ja pöytähopeani, jotka ehkä ovat hiukan
       käytettyjä, mutta painavat varmaan tuhannesta
       kahteentoistasataan naulaan, koska töin tuskin kykenin
       nostamaan arkun, johon ne ovat suljetut, ja jaksoin
       kantaa sen vain kuusi kierrosta huoneeni ympäri;

    9) kaikki nämä esineet samoin kuin pöytä- ja talousliinavaatteet
       ovat jaettuina niihin asumuksiin, joista olen enimmin
       pitänyt...

Tässä lukija pysähtyi vetääkseen henkeänsä. Jokainen huokasi, yskähti
ja jännitti tarkkaavaisuuttaan. Testamentin toimeenpanija jatkoi:

    Olen elänyt lapsettomana, ja luultavaa on, että minä en niitä
    enää saa, mikä on minulle katkeran surun aihe. Erehdynpä sentään,
    sillä onhan minulla poika yhteisesti muiden ystävieni kanssa: hän
    on herra Raoul-Auguste-Jules de Bragelonne, herra kreivi de la
    Fèren oikea lapsi.

    Tämä nuori aatelisherra on minusta näyttänyt arvokkaalta
    seuraajalta kolmelle uljaalle aatelismiehelle, joiden
    ystävä ja nöyrin palvelija minä olen.

Lukemisen keskeytti helähdys, kun d'Artagnanin miekka oli luisunut
hankkiluksesta ja pudonnut kaikuvalle lattialle. Kaikki katsahtivat
sinne päin ja näkivät ison kyyneleen vierähtävän muskettisoturin
tuuheista silmäripsistä hänen kyömynenälleen, jonka valaistu varsi
kimalteli kuin auringon kultaama kuunsakara.

    Senvuoksi, pitkitti jälleen toimeenpanija, jätän kaiken
    ylläluetellun omaisuuteni, kiinteimistön ja irtaimen, herra
    varakreivi Raoul Auguste Jules de Bragelonnelle, kreivi
    de la Fèren pojalle, lohdutukseksi surussa, joka hänellä
    näkyy olevan, ja auttaakseni häntä kunniakkaasti edustamaan
    nimeänsä...

Pitkällinen sorina kiersi kuulijakunnassa. Testamentin toimeenpanija
jatkoi d'Artagnanin leimuavan katseen tukemana, joka liitäen kokouksen
yli palautti häirityn hiljaisuuden:

    Herra varakreivi de Bragelonnen on luovutettava herra ritari
    d'Artagnanille, kuninkaan muskettisoturien kapteenille, mitä
    mainittu ritari d'Artagnan häneltä omaisuudestani pyytää.

    Herra varakreivi de Bragelonnen on suoritettava hyvä eläke
    ystävälleni herra ritari d'Herblaylle, jos tämän täytyisi
    elää maanpaossa.

    Herra varakreivi de Bragelonnen on ylläpidettävä ne palvelijani,
    jotka ovat olleet minulla kymmenen vuotta, ja lahjoitettava
    viisisataa livreä kaikille muille.

    Minä säädän taloudenhoitajalleni Mousquetonille kaikki käynti-,
    sota- ja metsästysasuni, luvultaan neljäkymmentäseitsemän,
    siinä varmuudessa, että hän kuluttaa ne rakkaudesta minuun
    ja minun muistokseni.

    Sitäpaitsi testamenttaan varakreivi de Bragelonnelle jo
    nimitetyn vanhan palvelijani ja uskollisen ystäväni
    Mousquetonin, antaen mainitun Bragelonnen varakreivin
    tehtäväksi huolehtia siitä, että Mousqueton kuollessaan
    lausuu yhä eläneensä onnellisena.

Nämä sanat kuullessaan Mousqueton kumarsi kalpeana ja vavisten. Hänen
leveät hartiansa hytkähtelivät kouristuneesti; jääkylmät kädet
valahtivat alas kasvoilta, joilla kuvastui peloittava surun kärsimys,
ja läsnäolijat näkivät hänen huojuvan ja epäröivän ikäänkuin hän
tahtoen lähteä salista olisi etsinyt tietä sieltä.

"Mousqueton, ystäväiseni", sanoi d'Artagnan, "lähtekää täältä. Menkää
toimittamaan matkavalmistuksianne. Minä vien teidät Atoksen kartanoon,
jossa käyn Pierrefondsista lähdettyäni."

Mousqueton ei vastannut mitään. Hän tuskin hengitti; näytti siltä kuin
kaikki tässä salissa olisi nyttemmin ollut hänelle vierasta. Hän avasi
oven ja poistui hiljalleen.

Testamentin toimeenpanija päätti lukemisensa, jonka jälkeen useimmat
Portoksen viimeistä tahtoa kuulemaan saapuneista poistuivat talosta
pettyneinä, mutta syvää kunnioitusta tuntien.

Toimitsijan juhlallisen kumarruksen jälkeen jäätyänsä viimein yksikseen
d'Artagnan ihmetteli testamentin laatijan syvää viisautta, tämä kun
niin oikeaan osaten oli lahjoittanut omaisuutensa ansiokkaimmalle ja
enimmin tarvitsevalle niin hienotuntoisesti, että terävimmätkään
hovimiehet tai jaloimmatkaan sydämet eivät olisi voineet mitään niin
täydellistä keksiä.

Portos velvoitti kyllä Raoul de Bragelonnen antamaan d'Artagnanille
kaikki, mitä tämä pyytäisi. Mutta hän tiesi hyvin, tuo kunnon Portos,
että d'Artagnan ei pyytäisi mitään; ja siinä tapauksessa, että hän
jotakin pyytäisi, ainoastaan hän itse saisi määrätä osansa.

Portos jätti eläkkeen Aramikselle, mutta jos tämä tahtoisi vaatia
liikoja, pidättäisi häntä siitä d'Artagnanin esimerkki. Ja eikö sana
"maanpako", jonka testamenttaaja näköjään tarkoituksetta oli siihen
liittänyt, ollut mitä lempein ja sävyisin arvostelu Aramiksen
käytöksestä, joka oli aiheuttanut Portoksen kuoleman?

Lopuksi vainajan testamentissa ei ollenkaan otettu lukuun Atosta. Mutta
hänhän ei voinut epäilläkään, ettei poika tarjoisi parasta osaa
isälleen. Portoksen suuri henki oli punninnut kaikki syyt, oli älynnyt
kaikki vivahdukset paremmin kuin laki, käytäntö ja maku.

-- Portoksella oli sydän paikallaan, -- huoahti d'Artagnan.

Samassa hän luuli kuulevansa voihkauksen ylhäältä. Hän ajatteli heti
Mousqueton-parkaa, jota oli murheessaan tyynnytettävä. Niinpä
d'Artagnan kiirehtikin salista etsimään kelpo taloudenhoitajaa, koska
tämä ei ollut tullut takaisin. Hän nousi ensimmäiseen huonekertaan
johtavia portaita ja huomasi Portoksen kamarissa röykkiön kaikenvärisiä
erilaisista kankaista valmistettuja vaatteita, joiden päälle Mousqueton
oli ojentautunut, ne ensin itse kasattuaan.

Sehän olikin uskollisen ystävän osuus. Nämä puvut kuuluivat hänelle; ne
olivat hänelle annettuja. Mousquetonin käsi kosketti niitä kuin
pyhäinjäännöksiä, hän suuteli niitä, hyväili kasvoillaan, peitti ne
ruumiillaan.

D'Artagnan lähestyi miesparkaa lohduttamaan.

-- Hyväinen aika, -- ajatteli soturi, -- hän ei liikahda; hän on
tainnuksissa!

D'Artagnan erehtyi: Mousqueton oli kuollut.

Kuollut niinkuin koira isäntänsä menetettyään palaa hänen takkinsa
päälle heittämään henkensä.




262.

Atoksen vanhuus.


Edelläkerrottujen tapausten eroittaessa ainiaaksi toisistaan nuo neljä
muskettisoturia, jotka olivat näyttäneet katkeamattomilla siteillä
yhteen liittyneiltä, alkoi Atos -- jääneenä yksikseen Raoulin lähdettyä
-- maksaa veroansa sille ennakkokuolemalle, jota sanotaan poissaolevan
rakastetun kaihoksi.

Palattuaan kartanoonsa Bloisin lähistölle, kun ei edes Grimaud enää
ollut vastaanottamassa hänen heikkoa hymyilyänsä kävelyretkillä
puutarhassa, Atos tunsi päivä päivältä riutuvansa, niin
heikentymättömänä kuin hänen elinvoimansa olikin jo kauan säilynyt.

Hellityn hoidokin läsnäolo oli torjunut vanhuutta, joka nyt saapui
tuoden mukanaan sitäkin suuremman saattueen vaivoja ja kiusoja, kun sen
oli pitänyt odottaa vuoroansa. Atoksella ei enää ollut poikaansa
kannustimena astelemaan suorana ryhdiltään, pitämään päätänsä pystyssä,
antamaan hyvää reippauden esimerkkiä; nuoren miehen säihkyvät silmät
eivät enää olleet elvyttämässä hänen omien katseittensa hehkua.

Ja on myös sanottava, että tämä hienotuntoisessa pidättyväisyydessään
harvinainen luonne nyt varsinaisen vaikuttimensa menettäneenä
antausi murhemielisyyteen yhtä kiihkeästi kuin karkeammat luonteet
ratkeavat riemuitsemaan. La Fèren kreivi oli säilynyt nuorekkaana
kahdenseitsemättä ikäiseksi; tämä karaistunut soturi oli jäänyt
voimakkaaksi kaikkien rasitustensa jälkeen, hänen sielunsa joustavuutta
eivät onnettomuudet olleet murtaneet, -- eivät mylady, Mazarin, la
Vallière olleet saaneet hänen valoisaa elämänkatsomustansa
samennetuksi. Mutta hänestä oli tullut viikossa vanhus siitä hetkestä
alkaen, jolloin hän oli kadottanut jälkinuoruutensa tuen.

Yhä komeana, mutta köyryisenä, -- ylväänä, mutta apeana, hän säveästi
ja huojuen etsiskeli valkohapsisessa yksinäisyydessään sellaisia
aukkopaikkoja, joista auringonsäteet tunkeusivat puistokujain
lehväholvien läpi. Raoulin mentyä pois hän vieraantui elinaikaisista
ruumiinharjoituksistaan. Palvelijat olivat kaikkina vuodenaikoina
tottuneet näkemään hänet jalkeilla aamunkoitteessa ja hämmästelivät
kuullessaan kellon seitsemän lyöntiä kesällä isäntänsä vielä ollessa
makuulla. Atos viivyskeli vuoteessa, kirja päänalusen alla; hän ei
nukkunut, mutta ei liioin lueskellut. Hän makaili säästyäkseen
kannattelemasta ruumistaan, antaen henkensä ja sielunsa liidellä ulos
tomumajasta poikansa tai Jumalan luo.

Toisinaan ihan kammoksutti nähdä hänen tuntikausia syventyvän mykkään
ja tajuttomaan haaveiluun; hän ei silloin kuullut pelokkaan
kamaripalvelijan askeleita, kun tämä tuli kamarin kynnykselle
kurkistamaan, oliko hänen herransa nukuksissa vai valveilla. Hän alkoi
jo unohtaa, että päivä saattoi olla kulunut puoleen, että molempien
ensimmäisten ateriain hetki oli mennyt ohi. Sitten hän havahtui, nousi,
lähti alas varjoiseen puistokujaan ja poikkesi aurinkoisiin kohtiin
ikäänkuin hetkisen niiden lämmöstä nauttiakseen poissaolevan
lapsukaisen kanssa. Taas alkoi synkkä ja yksitoikkoinen kävely, ja
viimein hän jälleen saapui kamariinsa ja vuoteeseensa, mieluisimpaan
olosijaansa.

Useaan päivään kreivi ei virkkanut sanaakaan. Hän kieltäysi
vastaanottamasta vieraita, ja öisin hänen nähtiin sytyttävän lamppunsa
ja viettävän tuntikausia kirjoittaen tai pergamentteja selaillen.
Tällöin Atos myös kyhäsi kirjeen Vannesiin ja toisen Fontainebleaun
kuninkaalliseen linnaan, saamatta kumpaiseenkaan vastausta. Syyhän on
selvä: Aramis oli jättänyt Ranskan, d'Artagnan oli matkustanut
Pariisista Nantesiin ja palattuansa lähtenyt suoraa päätä
Pierrefondsiin.

Kreivin kamaripalvelija huomasi, että hän päivä päivältä vähensi
joitakuita kierroksia kävelystänsä. Suuri lehmuskuja kävi piankin liian
pitkäksi edes päästä päähän mitellä -- jaloille, jotka entiseen aikaan
olivat tuhanteenkin kertaan päivässä suorittaneet sen taipaleen.
Kreivin nähtiin astelevan vaivalloisesti keskikohdan puiden luo,
istuutuvan sammalmättäälle, joka soukensi sivukujan suuta, ja odottavan
siinä voimien paluuta tai oikeastaan illan tuloa.

Sitten jo satakin askelta voivutti hänet. Lopulta Atos ei tahtonut enää
ollenkaan nousta; hän hylkäsi kaiken ravinnon, ja vaikka hän ei
valitellut, vaan aina säilytti herttaisen sävynsä ja suopean hymyn
huulillaan, säikähtyi hänen väkensä siitä noutamaan Bloisista
Monsieur-vainajan entisen henkilääkärin. Asiantuntija tuotiin kreivi de
la Fèren luo sillä tavoin, että hän saattoi tarkkailla kituvaa itse
näkyviin joutumatta, -- hänelle nimittäin luovutettiin makuuhuoneen
viereinen kamari sillä pyynnöllä, että hän ei näyttäytyisi, kun
pelättiin isännän muutoin panevan pahakseen, koska hän ei ollut
halunnut lääkäriä.

Tohtori oli noudattanut kutsua mielellään. Atos oli jonkunlainen sen
tienoon aatelismiesten esikuva; paikkakuntalaiset ylpeilivät tästä
vanhan ranskalaisen kunnian maineikkaasta edustajasta. La Fèren kreivi
oli tosiaan varsin ylhäinen herra siihen aatelistoon verraten, jota
kuningas hetkittäin loi kosketellessaan nuorella ja hedelmällisellä
valtikallaan maakunnan vaakunallisten sukupuiden kuivettunutta
kannokkoa. Atosta kunnioitettiin ja rakastettiin. Lääkäri ei hennonnut
nähdä hänen palkollistensa vetistelevän ja kulmakunnan köyhien
parveilevan murheellisina koolle, näiden totuttua saamaan elämänsä ja
lohtunsa Atoksen sydämellisistä sanoista ja auliista almuista.

Hän siis tutkisteli kätkössään sen salaperäisen taudin merkkejä, joka
niin nopeasti jäyti ja hivutti vastikään eloisana ja elämänhaluisena
esiintyneen miehen voimia. Hän huomasi kreivin poskilla hehkua
kuumeesta, joka hellittämättömänä kehittyy näivettämään kaiken elon,
saatuaan alkunsa jostakin sydämen sopukasta ja vetäytyen tämän
varustuksen suojaan, -- varttuen tuottamastansa kärsimyksestä.

Kreivi ei enää puhunut kellekään, sanoimme, eikä hän haastanut
itsekseenkään. Hänen ajattelunsa kartti melua ja nousi siihen
kiihtymyksen tilaan, joka rajoittuu haltioitumiseen. Siihen syventynyt
ihminen ei vielä kuulu Jumalalle, mutta maan päällä ei hänen perustansa
myöskään ole.

Lääkäri tarkasti usean tunnin ajan tätä tuskallista taistelua, jota
tahto kävi ylempää vaikutusvoimaa vastaan. Pahoin huolestutti häntä
nähdä noiden silmien pysyvän niin vakaasti tähdättyinä näkymättömään
kohteeseen, nähdä tuon sydämen sykkivän ja huokailevan ainiaan
vaihtumattomassa poljennossa, -- kun toisinaan kärsimyksen säännöttömät
vihlaisut herättävät lääkärissä toivoa.

Siten kului puoli päivää. Tohtori teki rohkean miehen päätöksen,
omaksui lujan mielen kannan: hän astui ripeästi esiin lymystänsä,
suoraan Atoksen luo, joka ei hänen ilmestymisestään osoittanut sen
enempää kummastusta kuin jos koko kohtaus olisi ollut jokapäiväinen.

"Suokaa anteeksi, herra kreivi", aloitti lääkäri huomaavaisen
kohteliaasti, "mutta minulla on moite lausuttavana teille; suvaitkaa
suosiollisesti kuunnella minua."

Ja hän istuutui Atoksen päänalusen viereen, vanhuksen vaivoin
havahtuessa mietiskelystään.

"Mikä on, tohtori?" kysyi kreivi hetkisen äänettömyyden jälkeen.

"Te olette sairas, monsieur, ettekä toimita itsellenne hoitoa."

"Minäkö sairas!" sanoi Atos hymyillen.

"Kuumetta, näivetystä, vaarallista riutumista, herra kreivi!"

"Riutumista!" toisti Atos; "onko se mahdollista? Vaikka lepäilen."

"No, no, herra kreivi, miksi kierrellä? Te olette harras kristitty."

"Niin uskon", myönsi Atos.

"Antautuisitteko itsemurhaan?"

"En koskaan, tohtori."

"Mutta kuitenkin te juuri nyt kuoletatte itseänne tahallisesti,
monsieur; parantukaa, herra kreivi, tervehtykää!"

"Mistä? Keksikää ensin tauti. Minä en ole milloinkaan tuntenut oloani
paremmaksi, taivas ei ole ikinä näyttänyt minusta kauniimmalta, en ele
konsaan suuremmalla nautinnolla hellinyt kukkasiani."

"Teillä on salaista mielenkarvautta."

"Salaista?... Ei suinkaan, minä kaipaan poissaolevaa poikaani, tohtori,
-- siinä koko vaivani, ja sitä en peittele."

"Herra kreivi, teidän poikanne on elossa ja terveenä, hänellä on
ansiokkaan ja jalosukuisen aatelismiehen kaikki tulevaisuus; eläkää
hänen tähtensä..."

"Minähän elän, tohtori. Oh, olkaa huoletta", hän lisäsi kaihomielisesti
myhäillen, "niin kauan kuin Raoul elää, se tiedetään hyvin, sillä niin
kauan elän minäkin."

"Mitä sanottekaan?"

"Yksinkertaisen totuuden. Tällähaavaa minä jätän elonhenkeni
turruksiin. Minulle kävi ylivoimaiseksi viettää unohtavaa, hommaavaa,
välinpitämätöntä elämää Raoulin ollessa loitolla luotani. Te ette
edellytä lampun palavan, kun kipinä ei ole päässyt liekiksi; älkää
myöskään vaatiko minua elämään touhussa ja kirkkauden vallassa. Minä
oleilen, olen asettunut odottamaan. Muistakaa noita sotilaita, tohtori,
joita niin usein yhdessä näimme kokoontuneina satamapaikkaan odottamaan
merillelähtöä; loikoen, harrastuksettomina, puolittain toisen
alkuaineen ja puolittain toisen varassa he vartosivat, tamineet
valmiina, mieli jännittyneenä, katseet kiinteinä. Odotus -- toistan --
on oikea sana minun nykyisestä elämästäni. Makaillen kuten nuo
sotilaat, korva herkkänä kuulemaan ensimmäistä kutsua, tahdon olla
valmis viipymättömään lähtöön. Kumpainen sen kutsun antanee, elämäkö
vai kuolema? Jumala vai Raoulko? Tamineeni ovat kunnossa, sieluni on
löytänyt tasapainon, odotan merkkiä... Minä varron, tohtori, minä
varron!"

Lääkäri tunsi tämän henkisen lujuuden, hän osasi pitää arvossa tämän
ruumiin sitkeyttä; hän mietti tuokion, päätteli vastaväitteiden olevan
hyödyttömiä, paranteiden järjettömiä, ja poistui kehoittaen
palvelijoita olemaan jättämättä häntä hetkeksikään valvonnastaan.

Atos ei hänen mentyänsä ilmaissut suuttumusta eikä pahoittelua
häiritsemisestä. Hän ei edes muistuttanut toimittamaan hänelle
pikaisesti kaikki saapuvat kirjeet, sillä hän tiesi, että jokainen
hänelle koituva huomion heräte oli palvelijoille ilahduksen ja toivon
aiheena, jonka hankkimisesta he olisivat verelläänkin maksaneet.

Uni oli hänelle käynyt harvinaiseksi. Mietiskelyn voimalla Atos
korkeintaan muutamiksi tunneiksi unohtausi syvempään ja hämyisempään
unelmoimiseen kuin oikeastaan voi haaveiluksi sanoa; tämä hetkittäinen
lepo antoi toipumistilaisuutta ruumiille, jota henki uuvutti, sillä
Atos eli kaksinkertaisesti näillä sielunsa vaelluksilla. Eräänä yönä
hän näki unta, että Raoul pukeusi teltassa, lähteäkseen retkelle, jota
Beaufortin herttua itse johti. Nuori mies oli murheellinen, hän
kiinnitti verkkaan költerinsä soljet ja sovitti hitaasti miekkansa
kupeelleen.

-- Mikä sinun onkaan? -- kysyi isä hellästi.

-- Minua painostaa hyvän ystävämme Portoksen kuolema, -- vastasi Raoul;
-- kärsin täällä samaa murhetta kuin te tunnette siitä sanomasta
siellä.

Ja näky katosi Atoksen unen mukana.

Päivän valjetessa muuan kamaripalvelija astui herransa makuuhuoneeseen,
tuoden Espanjasta lähetetyn kirjeen.

-- Aramiksen käsialaa, -- ajatteli kreivi.

Hän luki.

"Portos on kuollut!" huudahti hän silmättyään ensimmäiset rivit. "Oi,
Raoul, Raoul, kiitos! Sinä pidät lupauksesi, ilmoitat minulle!"

Ja kylmän hien vallassa Atos pyörtyi vuoteessaan heikkoudesta.




263.

Atoksen näky.


Toinnuttuaan tainnuksista kreivi melkein häpesi, että oli niin
herpautunut yliluonnollisesta tapauksesta; hän pukeutui ja pyysi
hevosta, päättäen käydä Bloisissa järjestämässä varmemman
kirjeenvaihdon sekä Afrikkaan että d'Artagnanin ja Aramiksen kanssa.

Aramiksen kirje oli ilmoittanut kreiville Belle-Islen retken huonon
menestyksen. Se kertoi myös kylliksi paljon yksityiskohtia Portoksen
kuolemasta, jotta Atoksen hellä ja harras sydän siitä liikuttui
sisintänsä myöten. Atos tahtoikin samalla mennä vielä viimeiselle
vierailulle Portos-ystävänsä luokse. Tästä kunnianosoituksesta
entiselle asetoverilleen hän aikoi ilmoittaa d'Artagnanille, viedäkseen
hänet uudestaan vaivalloiselle Belle-Islen matkalle, suorittaakseen
hänen seurassaan tämän surullisen toivioretken niin suuresti
rakastamansa jättiläisen haudalle ja sitten palatakseen kotiin totellen
salaperäistä vaikutusta, joka aavistamattomia teitä pitkin kuljetti
häntä iäisyyteen.

Mutta tuskin olivat palvelijat riemuissaan pukeneet herransa, jonka he
mielellään näkivät valmistautuvan matkalle, toivoen sen karkoittavan
hänen synkkämielisyyttään, -- tuskin oli säysein hevonen kreivin
tallista satuloitu ja tuotu pääportaitten eteen, kun Raoulin isä tunsi
päätänsä huimaavan, herpautumista jaloissaan, ja huomasi olevansa
kykenemätön astumaan enää askeltakaan.

Hän pyysi kantamaan itsensä päivänpaisteeseen; hänet hoivattiin
sammalpenkille, ja näin kului runsas tunti ennen kuin hän toipui.

Mikään ei ollut luonnollisempaa kuin tämä hervottomuus viime päivien
raukean levon jälkeen. Atos nautti lihalientä, saadakseen voimia, ja
kostutti kuivia huuliaan vanhalla Anjoun viinillä täytetystä pikarista;
se oli hänen mieliviiniään, niinkuin kunnon Portoksen ihailtavassa
testamentissakin oli mainittu.

Sitten hän vahvistuneena ja mieleltään virkistyneenä antoi jälleen
tuoda hevosensa; mutta hän tarvitsi palvelijain apua, noustakseen
työläästi satulaan. Hän ei ehtinyt sataa askelta. Väristys valtasi
hänet tien mutkassa.

"Tämäpä omituista", hän virkkoi mukanaan tulleelle kamaripalvelijalle.

"Pysähtykäämme, monsieur, pyydän sitä kaikin mokomin", vastasi
uskollinen palvelija. "Kah, tehän kalpenette!"

"Se ei minua estä pitkittämästä matkaani, kun kerran olen tiellä",
sanoi kreivi, ja hän hellitti ohjia.

Mutta sensijaan että olisi totellut isäntänsä ajatusta elukka äkkiä
seisahtui. Liikkeellä, josta Atos ei ollut tietoinen, hän oli
kiristänyt suitsia.

"Jokin tahtoo estää minua menemästä edemmäksi", lausui Atos. "Tue
minua", hän samassa lisäsi ojentaen käsivartensa; "nopeasti, tule!
Tunnen kaikkien lihasteni laukeavan, ja putoan pian satulasta."

Palvelija oli nähnyt herransa tekemän liikkeen samalla kun hän sai
määräyksen. Hän kiirehti luo ja otti kreivin syliinsä, ja kun vielä
oltiin kyllin lähellä taloa, jotta ovelle katselemaan jääneet
palvelijat huomasivat tämän häiriön isäntänsä tavallisesti niin
säännöllisessä kulussa, kamaripalvelija kutsui tovereitaan liikkein ja
sanoin, jolloin kaikki hätäisesti juoksivat paikalle.

Tuskin oli Atos laahautunut muutaman askeleen takaisin asuntoonsa päin,
kun hän tunsi voivansa paremmin. Hänen tarmonsa näkyi elpyvän, ja
hänelle palasi halu ratsastaa kuitenkin kaupunkiin. Hän käänsi
hevosensa. Mutta tämän ensi liikkeestä hän vaipui takaisin horrokseen
ja järkkymykseensä.

"Noh, varmasti _tahdotaan_", jupisi hän, "että jään kotiin."

Hänen väkensä lähestyi; hänet autettiin hevosen selästä, ja kaikin he
kantoivat kreivin juoksujalkaa taloon. Hänen kammionsa oli pian
järjestetty, ja he laskivat hänet vuoteeseen.

"Teidän on tarkoin muistettava", virkkoi hän heille valmistautuessaan
nukkumaan, "että vielä tänään odotan kirjeitä Afrikasta."

"Monsieur kaiketi kuulee mielellään, että Blaisoisin poika on
ratsastanut matkaan, ehtiäkseen tunnin verran Bloisin kuriirin edellä",
ilmoitti kamaripalvelija.

"Kiitos!" vastasi Atos sydämellisesti hymyillen. Kreivi nukahti; hänen
levoton unensa näytti tuskaiselta. Vaalija huomasi hänen kasvoillaan
sisäisen kärsimyksen ilmeen useinkin kuvastuvan. Kenties Atos näki
unta.

Päivä kului, Blaisoisin poika palasi, kuriiri ei ollut tuonut mitään
uutisia. Kreivi laski epätoivoissaan minuutteja; häntä puistatti, kun
nämä minuutit olivat muodostaneet tunnin. Ajatus, että hänet oli
unohdettu tuolla kaukana, juolahti hänelle kerran mieleen ja vihlaisi
kamalasti sydäntä.

Kukaan talossa ei enää toivonut, että viestintuoja saapuisi; hetki oli
jo kauan sitten ohi. Erityislähetti oli neljään kertaan tehnyt Bloisin
matkan, mutta mitään ei ollut kuulunut kreivin osoitteella.

Atos tiesi, että kuriiri tuli vain kerran viikossa. Siis seitsemän
kuolettavan pitkän päivän viivytykseen alistuttava! Hän aloitti yönsä
tässä tuskallisessa varmuudessa. Kaikki synkät aavistukset, mitä sairas
ja kärsimysten ärsyttämä ihminen voi lisätä muutoinkin jo surullisiin
otaksumiin, kokosi Atos tämän kuolettavan yön ensi hetkinä.

Kuume nousi; se saavutti pian rinnan, jossa alkoi riehua tuli,
käyttääksemme Blaisoisin pojan viime käynnillään Bloisista noutaman
lääkärin sanoja.

Sitten se ulottausi päähänkin. Lääkäri iski suonta kahdesti perätysten;
se haihdutti kuumeen, mutta heikonsi sairasta, jättäen ainoastaan aivot
toimintakykyisiksi.

Mutta tuo peloittava kuume oli joka tapauksessa lakannut. Se ahdisti
vielä viime otteillaan puutuneita käsiä ja jalkoja ja väistyi kokonaan
puoliyön tullen.

Nähtyään tämän eittämättömän toipumisen potilaan tilassa lääkäri palasi
kaupunkiin, kun ensin oli määrännyt muutamia apukeinoja ja julistanut
kreivin pelastuneeksi.

Silloin Atokselle alkoi omituinen, määrittelemätön tila. Hänen
valveutunut ajatuskykynsä vei hänet rakastetun pojan luo. Hänen
mielikuvituksensa näytti hänelle Afrikan kentät Djidgellin
ympäristöllä, missä Beaufortin herttuan oli pitänyt laskea maihin
armeijoineen.

Hän näki harmaita kallioita, jotka olivat paikoitellen kokonaan
vihertyneet meriveden vaikutuksesta, kun se kovan aallokon ja myrskyjen
aikana pieksi rannan äyräitä. Näiden hautakummun kaltaisten kallioiden
kirjavoittaman rannikkokaistaleen takana kohosi mastiksipuiden ja
kaktuspensaiden keskeltä puoliympyrässä kylän tapainen, josta kuului
hämärää melua sekä näkyi sankkaa savua ja säikkynyttä hyörinää.

Äkkiä savun helmasta hulmahti liekki, joka ryömien laajeni peittämään
koko kylän ja vähitellen nieli kaikki punaisiin pyörteisiinsä. Itkua,
huutoja, ojennettuja käsivarsia kohosi taivasta kohti. Hetkisessä
syntyi sitten sortuvien tukipuiden, vääntyvien metallilevyjen, kalkiksi
palaneiden kivien ja kärventyneiden, tuhottujen puiden hirvittävä
sekamelska.

Omituista! Tässä sekasorrossa, jossa Atos eroitti kohotettuja
käsivarsia, kuuli huutoja, nyyhkytyksiä ja vaikerrusta, hän ei
havainnut ainoitakaan ihmiskasvoja.

Kanuunan jyskettä kuului etäältä, muskettituli rätisi, meri meurasi,
karjalaumat pakenivat hypähdellen vehmaille rinteille. Mutta ei
sotamiestä tuikkaamassa sytytintä tykkipattereissa, ei merimiestä tuon
laivaston liikkeitä ohjaamassa, ei paimenta noita laumoja kaitsemassa.

Kylän ja sitä vallitsevien linnoitusten ikäänkuin taikavoimalla ja
ainoankaan ihmiskäden avutta tapahtuneen hävityksen jälkeen liekki
sammui raunioihin, ja savua alkoi jälleen nousta, käyden ohuemmaksi ja
vaaleammaksi ja haihtuen vihdoin kokonaan.

Sitten yö peitti tienoon, läpikuultamaton yö maan pinnalla, loistava
taivaanlaella. Afrikan taivaan suurina leimuavat tähdet hohtivat,
valaisten ainoastaan itsensä, mutta eivät mitään ympärillään.

Seurasi pitkällinen hiljaisuus, joka levähdytti Atoksen kiihtynyttä
mielikuvitusta; mutta hän tunsi, että nähtävä ei ollut vielä loppunut,
ja sentähden hän kohdisti tajuntansa silmät sitä tarkkaavammin tähän
omituiseen näytelmään, jonka mielikuvitus hänelle loi.

Näytelmä sai pian jatkoa.

Leppeä, kalpea kuu kohosi rantakukkuloiden takaa, ja ensin
läikehdittäen meuruamasta tyyntyneen meren aaltoilevat poimut se tuli
siroittelemaan timantteja ja opaaleja mäenrinteen viidakkoihin ja
lehtoihin.

Harmaat kalliot kohottelivat äänettömien ja tarkkaavaisten aaveiden
lailla viherviä huippujaan, ikäänkuin nekin kuutamossa tutkiakseen
taistelutannerta, ja Atos huomasi ottelun aikana aivan tyhjältä
näyttäneellä kentällä nyt kasoittain kaatuneitten ruumiita.

Kuvaamaton pelon ja kauhun väristys valtasi hänen sydämensä, kun hän
tunsi pikardialaisten sotamiesten sinivalkeat puvut, sinivartiset
peitset ja liljankuvalla merkityt musketinperät, -- kun näki kaikki nuo
ammottavat ja kylmät haavat sinitaivasta tähystelevinä, ikäänkuin ne
olisivat vaatineet uloslaskemiansa sieluja siltä takaisin, -- kun hän
näki hevoset aukiviilletyin vatsoin, kieli roikkuen suupielestä,
makaamassa sivuilleen hyytyneessä veressään, joka tahrasi niiden loimia
ja harjoja, -- kun hän näki Beaufortin herttuan valkoisen ratsun
murskatuin päin kentälle ojentuneena, kuolleiden kumppanien ensi
riveissä.

Atos laski kylmän käden otsalleen, joka hänen ihmeekseen ei tuntunut
polttavalta. Tällä kosketuksella hän totesi olevansa kuumehoureitta
katselemassa äsken Djidgellin rantamalla riehunutta taistelua
alkuasukasten ja sen retkikunta-armeijan kesken, jonka hän oli nähnyt
Ranskan rannoilta lähtien häviävän näköpiirin taa ja jonka päällikön
jäähyväislaukausta isänmaalle hän oli viimeisenä tuprahduksena
ajatuksin ja elein tervehtinyt.

Ken voi kuvata kuolettavaa ja raatelevaa tuskaa, jolla hänen sielunsa
-- valppaan silmän tavoin seuraten ruumisrivejä -- vuoronsa jälkeen
tähysti jokaista kaatunutta, nähdäkseen lepäsikö ehkä Raoulkin niiden
joukossa? Ken voi kuvata sitä päihdyttävää, jumalaista iloa, jolla Atos
kumartui Kaikkivaltiaan eteen kiittämään, kun ei ollut kuolleiden
joukossa tavannut pelokkaasti etsimiänsä kasvoja?

Ja kaikki nuo paikoilleen kaatuneet, jäykistyneet, kylmenneet, hyvin
tunnettavat vainajat ikäänkuin kääntyivät suopeasti ja kunnioittavasti
la Fèren kreiviin, jotta hän voisi heidät kolkossa katselmuksessaan
paremmin eroittaa.

Nämä ruumiit nähdessään hän kuitenkin kummasteli, ettei huomannut
eloonjääneitä.

Hän oli tullut niin eläytyneeksi harhakuvaan, että tämä näky tuntui
hänestä todelliselta matkalta, jonka isä oli tehnyt Afrikkaan
hankkiakseen tarkempia tietoja pojastansa.

Niinpä hän väsyneenä laajojen merien ja mantereitten yli matkaamisesta
etsi lepoa kallion suojaamista teltoista, joiden huipulla liehui
valkoinen liljalippu. Hän haki sotamiestä saattamaan itseään herttuan
telttaan.

Kun hänen katseensa silloin harhaili kentän kaikkiin suuntiin, näki hän
valkoisen hahmon ilmestyvän pihkantuoksuisten myrttien takaa.

Tämä hahmo, joka oli upseerin puvussa ja piteli taittunutta miekkaa
kädessään, lähestyi verkalleen Atosta, joka pysähtyi äkkiä ja tuijotti
häneen puhumatta mitään, hievahtamatta paikaltaan, mutta aikoen avata
sylinsä, koska hän tässä äänettömässä ja kalpeassa upseerissa oli
tuntenut Raoulin.

Kreivi yritti huutaa, mutta ääni tukehtui hänen kurkkuunsa. Pannen
sormen huulilleen Raoul viittasi häntä vaikenemaan ja peräytyi
vähitellen, Atoksen näkemättä hänen jalkainsa liikkuvan.

Raoulia kalpeampana ja vapisevampana kreivi seurasi poikaansa
vaivalloisesti kanervien ja pensaitten, kivien ja ojien yli. Raoul ei
näkynyt koskettavan maata, eikä mikään vastus pidätellyt hänen kulkunsa
keveyttä.

Epätasaisella maalla kompasteleva kreivi pysähtyi pian uupuneena, mutta
Raoul viittoi häntä yhä seuraamaan. Hellä isä, jolle rakkaus antoi
uusia voimia, kiipesi viimeisellä ponnistuksellaan vuorelle nuoren
miehen jäljestä, joka häntä kutsui liikkein ja hymyin.

Vihdoin hänen jalkansa koskettivat kukkulan huippua, ja hän näki
Raoulin ilmavan, runollisen muodon piirtyvän mustana kuun valaisemaa
taivaanrantaa vasten. Atos ojensi kätensä tavoittaakseen rakastettua
poikaansa ylängöllä, ja tämäkin kurkoitti häntä kohti omansa. Mutta
äkkiä, ikäänkuin nuori mies olisi vastoin tahtoaan temmattu pois, hän
yhä peräytyen jätti maanpinnan, ja Atos näki taivaan välkkyvän lapsensa
jalkojen ja kukkulan kamaran välistä.

Raoul kohosi vähitellen avaruuteen, yhä hymyillen, yhä viittoen
luokseen; hän etääntyi siten yläilmoihin.

Atokselta pääsi säikähtyneen hellyyden huudahdus. Hän katsahti alas,
nähden edessään hävitetyn kentän ja liikkumattomina hiukkasina kaikki
nuo kuninkaallisen armeijan kalvenneet ruumiit.

Kohottaen sitten päänsä hän näki yhä, yhä poikansa, joka kutsui häntä
nousemaan hänen mukanaan.




264.

Kuoleman enkeli.


Siihen oli Atos ehtinyt ihmeellisessä näyssään, kun lumouksen keskeytti
äkkiä äänekäs melu kartanon edustalta.

Kuului hevosen töminää ison lehtokujan kovettuneelta somerolta, ja pian
tunkeusi mitä kiihtyneimmän puhelun kaikua kamariin, jossa kreivi
haaveksi.

Atos ei hievahtanut paikaltaan, tuskin päätänsäkään käänsi ovelle,
pikemmin saadakseen selville hälinän syyn.

Raskaat askeleet nousivat ulkoportaita; vastikään niin vinhasti
nelistänyt ratsu asteli hiljaisesti talliin päin. Epäselvä sorina
säesti edellisiä askeleita, jotka vähitellen lähenivät Atoksen kamaria.

Sitten ovi avautui, ja hiukan käännähtäen Atos huusi heikolla äänellä:

"Kuriiri Afrikasta, eikö niin?"

"Ei, herra kreivi", vastasi ääni, joka sai kysyjän hätkähtämään.

"Grimaud!" hän jupisi, ja hänen laihtuneita poskiaan pitkin alkoi
kierähdellä hikihelmiä.

Grimaud ilmestyi kynnykselle. Siinä ei ollut enää se Grimaud, jonka
olemme nähneet, -- vielä nuorekkaana urheutensa ja hartaan
kiintymyksensä voimasta, silloin kun hän ensimmäisenä hyppäsi
parkassiin, jonka piti viedä Raoul de Bragelonne kuninkaalliseen
laivastoon. Nyt seisoi tuossa jäykkäpiirteinen ja kalpea vanhus,
pölyttyneissä vaatteissa, harvenneet hiukset ihan valkoisina. Hän
tutisi nojatessaan pihtipieleen ja oli vähällä kaatua, kun näki
lampunvalossa isäntänsä kasvot.

Nämä kaksi miestä olivat jo vuosikymmeniä eläneet yhteisymmärryksessä,
ja tottuneina säästelemään ilmauksia kykenivät heidän silmänsä
kuitenkin haastamaan hyvin paljon siinä keskinäisessä liitossa. Nyt
nämä kaksi ystävystä -- sydämeltään yhtä yleviä kumpainenkin, vaikka
syntyperä ja varallisuus asettivat heidät eri tasoille -- nyt he jäivät
tyrmistyneinä katselemaan toisiansa. Yhdellä ainoalla katseella he
olivat tunkeutuneet toistensa sydämen pohjukkaan.

Grimaudin kasvoilla kuvastui synkän tottumuksen jo vanhennuttaman
tuskan leima. Hän ei näkynyt enää kykenevänkään ilmaisemaan
ajatuselämäänsä millään muulla tavalla. Niinkuin hän varemmin oli
totuttautunut puhumattomaksi, samoin hän oli nyt riisunut kaihomielisen
hymynsä.

Yhdellä silmäyksellä Atos näki uskollisen palvelijansa kasvoissa
tapahtuneen muutoksen ja virkkoi samaan tapaan kuin oli ollut näyssään
puhuttelevinaan Raoulia:

"Raoul on kuollut, Grimaud, eikö niin?"

Grimaudin takana toiset palvelijat kuuntelivat vavahdellen, silmät
tähdättyinä sairaan vuoteeseen.

He kuulivat kamalan kysymyksen, ja sitä seurasi hirveä hiljaisuus.

"Niin", vastasi vanhus, käheällä huokauksella temmaten tuon sanasen
rinnastaan.

Silloin nousivat surkeat äänet päästämään loppumattomia vaikerruksia,
täyttäen valituksilla ja rukouksilla huoneen, jossa kuolevan isän
silmät etsivät pojan muotokuvaa.

Atos oli joutunut samaan tilaan, joka hänet johti äskeiseen näkyynsä.

Äänettömänä, kyyneltäkään vuodattamatta, kärsivällisenä, säveänä ja
alistuvaisena kuin marttyyrit, hän kohotti silmänsä taivasta kohti,
jälleen nähdäkseen Djidgellin vuoren yläpuolella kohoamassa sinne tuon
rakkaan varjon, joka oli häneltä hälvennyt Grimaudin saapuessa.

Epäilemättä hän tällöin saikin ihmeellisen unensa takaisin ja kulki
samoja teitä, joille tuo sekä kamala että suloinen näky oli hänet äsken
johtanut, -- sillä hiljaisesti ummistettuaan välillä silmänsä hän avasi
ne jälleen ja hymyili: hän oli nähnyt Raoulin, joka hymyili hänelle.

Kädet liitettyinä ristiin rinnalle, kasvot kääntyneinä ikkunaan päin
yön raikkaan henkäyksen leyhyteltäviksi, joka toi hänen päänaluselleen
kukkasien ja puiden tuoksuja, Atos siirtyi katselemaan sitä paratiisia,
jota elävät eivät koskaan näe ja josta hänkään ei enää palautunut.

Jumala varmaankin tahtoi avata tälle valitulle iäisen autuuden aarteet
sillä hetkellä, jolloin muut ihmiset vapisevat peljätessään saavansa
ankaran vastaanoton Herralta ja tarraavat kiinni tähän tuntemaansa
elämään, kun kammoavat toista elämää, joka vilahtelee kuoleman synkkien
soihtujen välitse.

Atoksella oli oppaanaan poikansa puhdas ja tyyni sielu, joka veti
mukaansa isän sielun. Tälle oikeamieliselle miehelle oli kaikki
sopusointua ja auvoa sillä vaikealla tiellä, jolle sielut lähtevät
palatakseen taivaalliseen isänkotiin.

Tätä haltioitumistilaa oli kestänyt tunnin vaiheille, kun Atos
lempeästi kohotti kätensä, jotka olivat valjut kuin vaha; hymy ei
haipunut hänen huuliltaan, ja hän jupisi niin hiljaa, niin hiljaa, että
häntä tuskin kuultiinkaan, nämä kaksi Jumalalle tai Raoulille
omistettua sanaa:

"_Tässä olen_!"

Ja hänen kätensä vaipuivat takaisin alas niin hitaasti kuin hän olisi
itse laskenut ne peitteelleen.

Kuolema oli ollut mukautuvainen ja hyväilevä tälle ylväälle olennolle.
Se oli häneltä säästänyt viimeisen kamppailun raatelun, lopullisen
lähdön väänteet; se oli suosiollisella sormella avannut ikuisuuden
portin tälle suurelle sielulle, joka ansaitsi sen kaikkea
huomaavaisuutta.

Jumala tietenkin oli siten säätänyt, jotta tämän suloisen kuoleman
harras muisto jäisi läsnäolijain sydämeen ja muiden ihmisten mieleen,
-- erkanemisena, joka tekee mieluisaksi siirtymisen tästä elämästä
toiseen, milloin ihmisen maallinen vaellus ei aiheuta viimeisen tuomion
pelkoa.

Atokselle jäi ikuisessa unessaankin tuo rauhaisa ja sydämellinen hymy,
kaunistuksena hautaan asti. Kasvonpiirteiden levollisuus ja
hengenlähdön hiljaisuus saivat hänen palvelijansa vielä kauan
epäilemään, tokko hän oli jättänyt elämän.

He tahtoivat viedä pois Grimaudin, joka syrjästä katseli kiihkeästi
noita vaalenevia kasvoja eikä lähestynyt vuodetta, ollen siinä
hurskaassa pelossa, että hän toi mukanaan kuoleman hengähdyksen. Mutta
uupumukseensa nääntymäisilläänkin Grimaud kieltäysi poistumasta. Hän
istuutui kynnykselle, vartioiden isäntäänsä kuin valpas vahtisotilas;
niinkuin hän oli aina tavoittanut kreivin ensimmäistä katsetta tämän
herätessä, samoin hän oli kiintynyt herransa viimeiseen
kuolinhuokaukseen.

Koko rakennuksen oli vallannut syvä hiljaisuus; kaikki pitivät
kunniassa kartanonherran unta. Mutta jännitettyään korviansa Grimaud
tuokion kuluttua varmistui siitä, että kreivi ei enää hengittänyt. Hän
kohottausi, työntäen käsillään lattiasta, ja tarkkasi paikaltaan, eikö
uinuneen ruumiissa ilmenisi värähdystäkään. Ei mitään! Hän pelästyi ja
nousi kokonaan seisoalle; samassa hän kuuli askeleita porraskäytävästä.
Miekan helisyttämien kannusten sotainen ja tuttu ääni pysähdytti hänet
juuri kun hän oli astumaisillaan Atoksen makuusijan ääreen. Seuraavassa
silmänräpäyksessä kajahti kolmen askeleen päästä vielä soinnukkaammin
värähtelevä ääni kuin vasken ja teräksen kilinä.

"Atos, Atos, ystäväni!" huusi tämä ääni kyyneliin heltyneenä.

"Ritari d'Artagnan!" sopersi Grimaud.

"Missä hän on?" jatkoi muskettisoturi.

Grimaud tarttui luisilla sormillaan hänen käsivarteensa ja osoitti
vuodetta, jonka hursteilta jo pisti silmään harmahtava kalman väri.

Soturi ei parahtanut; läähättävä hengähdys paisutti hänen kurkkuaan.

Hän lähestyi varpaisillaan, väristen, säikkyen askeleittensa sipseestä,
nimettömän tuskan repeloidessa hänen sydäntään. Hän laski korvansa
Atoksen rinnalle, kasvonsa hänen suulleen. Ei ääntä, ei huo'untaa.
D'Artagnan peräytyi.

Grimaud oli tarkannut hänen jokaista liikettään oman pelkonsa
vahvistukseksi ja istuutui nyt arasti vuoteen jalkopäähän, koskettaen
huulillaan peitettä, jota hänen herransa kangistuneet raajat
kohottivat. Punoittavista silmistä alkoi herua isoja kyynelkarpaloita.

Epätoivon nujertama vanhus, joka sanattomana kyynelehti
kumarruksissaan, oli liikuttavin näky, mitä d'Artagnan oli vaiherikkaan
elämänsä aikana kohdannut.

Kapteeni seisoi katsellen tätä myhäilevää vainajaa, joka tuntui
säilyttäneen viimeisen ajatuksensa suopeaksi tervehdykseksi parhaalle
ystävälleen, haudankin takaa ilmaisten mielialaansa miehelle, jota hän
oli Raoulin jälkeen enimmin rakastanut. Ja ikäänkuin vastatakseen tähän
ylimpään vieraanvaraisuuden suopeuteen d'Artagnan kumartui suutelemaan
kreiviä otsalle, sitten vapisevin sormin ummistaen häneltä silmät.

Hän istuutui nyt makuusijan pääpuoleen, arastelematta vainajaa, joka
oli viidenneljättä vuoden aikana ollut hänelle niin herttainen ja
hyväntahtoinen; halukkaasti hän palautti lohdutuksekseen muistoja,
joita kreivin jalot kasvonpiirteet tuottivat tulvana hänen mieleensä,
-- joukossa monia viehättäviä kuin tuo hymy, mutta toisia myös synkkiä,
kolkkoja ja hyytäviä kuin nuo kasvot, joiden silmät olivat ikuisesti
ummessa.

Hetki hetkeltä paisunut haikeuden vyöry tulvahti äkkiä äyräitten yli
hänen sydämessään. Kykenemättä enää hallitsemaan liikutustansa hän
nousi ja tempausi rajusti pois kamarista, missä hän oli tavannut
hengettömänä ystävän, jolle oli tullut tuomaan tietoa Portoksen
kuolemasta; mennessään hän puhkesi niin surkeihin nyyhkytyksiin, että
palvelijat uuden tuskanpurkauksen tartuttamina vastasivat
murheellisella voihkeella ja talonherran koiratkin alkoivat
säälittävästi ulista.

Ainoastaan Grimaud ei korottanut ääntänsä. Mielenkarvautensa
tukalimmankaan puuskan kouristuksessa hän ei ollut rohjennut loukata
kuolemaa eikä ensi kertaa häiritä herransa unta. Atoshan sitäpaitsi oli
monet pitkät vuodet harjaannuttanut hänen äänettömyyttänsä.

Päivän valjetessa d'Artagnan, joka oli harhaillut alakerran salissa ja
pureskellut nyrkkejään huokaustensa tukehduttamiseksi, nousi jälleen
ylös portaita, ja odottaen kunnes Grimaud käänsi päänsä hänen taholleen
hän viittasi tätä luokseen. Uskollinen palvelija noudatti kutsua
hiljaisesti kuin varjo.

D'Artagnan palasi alas Grimaudin saattamana. Pylväseteisessä hän
virkkoi tarttuen vanhuksen käsiin:

"Grimaud, olen nähnyt, miten isä on kuollut; sano minulle nyt,
millaisen lopun poika sai."

Grimaud veti povestaan ison kirjeen, jonka kuoreen oli piirretty
kreivin osoite. Soturi tunsi herra de Beaufortin käsialan, mursi
sinetin ja alkoi lukea sinertävän päivän ensi säteissä, harppaillen
pitkin vanhojen lehmusten varjoista kujaa, jolla manallemenneen isännän
askeleenjäljet vielä näkyivät.




265.

Tiedonanto.


Beaufortin herttua kirjoitti Atokselle. Ihmiselle aiottu kirje saapui
vainajalle. Jumala oli muuttanut osoitteen.

    'Rakas kreivini', kirjoitti prinssi isolla, kömpelöllä koulupojan
    käsialalla, 'suuri onnettomuus on kohdannut meitä keskellä suuren
    voiton riemua. Kuningas menettää erään uljaimpia sotureitansa.
    Minä menetän ystävän. Te menetätte herra de Bragelonnen.

    Hän kuoli kunniakkaasti -- niin kunniakkaasti, etten kykene
    häntä itkemään niinkuin tahtoisin.

    Ottakaa vastaan murheelliset tervehdykseni, rakas kreivini.
    Taivas jakelee meille koettelemuksen sydäntemme suuruuden
    mukaan. Tämä koettelemus on ääretön, mutta ei miehuudellenne
    ylivoimainen. Harras ystävänne

                                       herttua _de Beaufort_.'

Kirjeeseen oli liitetty prinssin sihteerin laatima selonteko.
Se oli mitä liikuttavin ja todellisin kertomus murheellisesta
sivukohtauksesta, joka lopetti kaksi elämää.

Taistelun järkytyksiin tottunut d'Artagnan, jonka sydän oli
haarniskoitu hellyyden ilmauksia vastaan, ei voinut olla säpsähtämättä
lukiessaan Raoulin nimen, tuon rakastetun lapsen nimen, joka isänsä
tavoin oli muuttunut varjoksi.

"Aamulla", kertoi prinssin kirjuri, "herra herttua antoi käskyn
hyökätä. Normandian ja Pikardian rykmentit olivat sijoittuneet
vuorenrinteen hallitsemille harmaille kallioille. Ja tuolla vuorella
kohosivat Djidgellin vallitukset.

"Tykkituli aloitti taistelun, rykmentit marssivat päättäväisinä,
keihäsmiehet riensivät peitset ojossa, pyssymiehillä oli musketit
käsivarsillaan. Prinssi tarkkasi huomaavaisesti joukkojen marssia ja
liikkeitä, valmiina tukemaan niitä vahvalla varajoukolla.

"Hänen korkeutensa vieressä seisoivat vanhimmat kapteenit ja kaikki
hänen adjutanttinsa. Bragelonnen varakreivi oli saanut määräyksen olla
jättämättä ylipäällikköä.

"Sillävälin oli vihollisen tykistö, joka aluksi umpimähkään pauhasi
joukkoja vastaan, järjestänyt tulensa, ja paremmin tähdätyt kuulat
olivat onnistuneet surmaamaan muutamia prinssin ympäriltä. Taajoissa
riveissä varustuksia vastaan etenevät rykmentit kokivat hiukan kovaa.
Joukkomme epäröitsivät nähdessään tykistömme tukevan heitä huonosti.
Edellisenä päivänä sijoitetut patterit ampuivat asemansa vuoksi
todellakin heikosti ja epävarmasti. Suuntaaminen alhaalta ylöspäin
häiritsi tähtäämisen tarkkuutta ja vähensi ammuksien kantavuutta.

"Käsittäen piiritystykistömme tehottomuuden näissä oloissa päätti hänen
korkeutensa, että satamaan ankkuroineiden fregattien piti avata
säännöllinen tuli linnoitusta vastaan.

"Herra de Bragelonne tarjoutui heti tätä käskyä viemään, mutta hänen
korkeutensa kieltäytyi suostumasta varakreivin pyyntöön.

"Prinssi oli oikeassa, sillä hän rakasti ja tahtoi säästää tätä nuorta
aatelisherraa. Niin, hänellä oli syytä varovaisuuteensa ja kieltoonsa,
sillä tuskin oli kersantti, jolle hänen korkeutensa oli antanut herra
de Bragelonnen pyytämän tehtävän, ehtinyt meren rannalle, kun kaksi
vihollisen riveistä pamahtanutta karbiinin laukausta osui häneen.

"Kersantti kaatui kostealle hiekalle, joka imi hänen verensä.

"Tämän havaitessaan herra de Bragelonne hymyili prinssille, ja prinssi
virkkoi: 'Näette, varakreivini, että pelastin henkenne. Kertokaa se
myöhemmin kreivi de la Fèrelle, jotta hän tietäisi olla minulle
kiitollinen.'

"Nuori herra hymyili surumielisesti, vastaten herttualle: 'On totta,
monseigneur, että ilman teidän hyväntahtoisuuttanne makaisin kuolleena
tuolla, mihin kersanttiparka kaatui, ja lepäisin suuren rauhan
helmoissa.'

"Herra de Bragelonne lausui nämä sanansa sellaiseen sävyyn, että hänen
korkeutensa huomautti innokkaasti: 'Taivaan vallat, nuori mies, voisipa
luulla, että vesi herahtaa siitä kielellenne! Mutta, kautta Henrik IV:n
sielun, olen luvannut isällenne tuoda teidät elävänä kotiin, ja jos
Herra suo, pidänkin sanani.'

"Herra de Bragelonne punastui ja virkkoi matalammalla äänellä:
'Monseigneur, suokaa minulle anteeksi; minä vain olen aina halunnut
seikkailuja, ja mieluista on kunnostautua kenraalinsa silmissä,
varsinkin kun tämä kenraali on Beaufortin herttua.'

"Tästä hänen korkeutensa hiukan heltyi, ja kääntyen ympärillään
hyörivien upseerien puoleen hän antoi muutamia käskyjä.

"Molempain rykmenttien krenatöörit pääsivät kyllin lähelle
vallikaivantoja ja varustuksia, heittääkseen sinne granaattejaan,
joiden teho oli vähäinen.

"Mutta nähtyään kersantin yrityksen lähestyä aluksia käsitti laivaston
päällikkö herra d'Estrées, että oli avattava tuli, vaikka ampumiskäsky
ei ollutkaan saapunut.

"Silloin arabialaiset, nähdessään laivaston kuulien ja kehnojen
muuriensa raunioitten ja sirpaleitten iskevän heihin, kohottivat
peloittavan kiljunnan.

"Heidän ratsumiehensä karauttivat satuloihinsa kumartuneina täyttä
neliä vuorta alas ja syöksyivät jalkaväen riveihin, jotka laskien
keihäänsä tanaan pysähdyttivät vimmaisen hyökkäyksen. Pataljoonan
tanakan asennon torjumina arabialaiset hyökkäsivät raivokkaasti
esikuntaa kohti, joka tällä hetkellä oli aivan suojatta.

"Vaara oli suuri. Hänen korkeutensa paljasti miekkansa, hänen
sihteerinsä ja väkensä noudattivat esimerkkiä, esikuntaupseerit
ryhtyivät taisteluun noiden hurjimuksien kanssa.

"Tällöin herra de Bragelonne sai tyydyttää halunsa, jota hän oli
ilmaissut ottelun alusta asti. Hän taisteli prinssin vieressä uljaasti
kuin roomalainen, surmaten pienellä miekallaan kolme arabialaista.

"Mutta oli ilmeistä, että hänen urhoollisuutensa ei johtunut kaikille
taisteleville luonnollisesta ylpeydentunteesta. Se oli tuimaa, jopa
väkinäistäkin; hän koetti päihtyä melusta ja verenvuodatuksesta. Hän
kiihtyi siinä määrin, että prinssi huusi häntä pysähtymään.

"Varakreivin täytyi kuulla hänen korkeutensa ääni, koska mekin, jotka
taistelimme sivummalla, sen kuulimme. Siitä huolimatta hän ei
pysähtynyt, vaan kiirehti yhä varustuksia kohti.

"Koska herra de Bragelonne oli hyvin alistuvainen upseeri, niin tämä
tottelemattomuus ylipäällikön käskyjä kohtaan kummastutti kaikkia, ja
herra de Beaufort huuteli yhä hartaammin ja hartaammin: 'Pysähtykää,
Bragelonne! Mihin te nyt? Seis, seis! Minä käsken teitä!'

"Matkien herttuan liikettä me olimme kaikin kohottaneet kätemme.
Odotimme, että ratsastaja kääntäisi hevosensa, mutta herra de
Bragelonne kiiti yhä paalutuksia kohti.

"'Pysähtykää, Bragelonne', toisti prinssi hyvin voimakkaalla äänellä,
'pysähtykää isänne tähden!'

"Nämä sanat kuullessaan herra de Bragelonne katsahti taakseen, hänen
kasvonsa ilmaisivat kiihkeätä tuskaa, mutta hän ei pysähtynyt.
Päättelimme silloin, että hänen hevosensa oli pillastunut.

"Kun herttua oli arvannut, että varakreivi ei enää kyennyt hillitsemään
ratsua, ja näki hänen ajaneen ensimmäisten krenatöörien ohi, huusi hän:
'Muskettisoturit, ampukaa hänen hevosensa. Sata pistolia sille, joka
sen kaataa!'

"Mutta kuka olisi voinut toivoa osaavansa hevoseen ratsastajaa
satuttamatta? Kukaan ei rohjennut. Vihdoin tarjoutui tehtävään eräs
hyvin tarkka ampuja Pikardian rykmentistä, nimeltään la Luzerne. Hän
tähtäsi eläintä, laukaisi ja haavoitti sitä lautasiin, sillä veren
nähtiin punaavan hevosen valkoista karvaa. Mutta sensijaan että olisi
kaatunut, kirottu ratsu villiytyi hurjemmaksi.

"Kaikki pikardialaiset, jotka näkivät onnettoman nuoren miehen
rientävän kuolemaansa, huusivat täyttä kurkkua: 'Heittäytykää alas,
herra varakreivi, alas, alas, heittäytykää alas!'

"Herra de Bragelonne oli erittäin suosittu upseeri koko armeijassa.

"Varakreivi oli jo saapunut pistoolinkantaman päähän vallituksista, kun
sieltä pamahtava yhteislaukaus verhosi hänet savuun. Me kadotimme hänet
näkyvistämme; savun hälvettyä eroitimme hänet seisomassa maassa; hänen
hevosensa oli surmattu.

"Arabialaiset haastoivat varakreiviä antautumaan, mutta tehden heille
kieltävän liikkeen päällänsä hän jatkoi hyökkäystään paalutuksia
vastaan.

"Se oli hirveätä huimapäisyyttä. Mutta koko armeija oli hyvillään hänen
väistymättömyydestään, kun hän kerran onnettomuudekseen oli joutunut
niin lähelle. Hän eteni vielä muutaman askeleen, ja molemmat rykmentit
paukuttivat hänelle käsiään.

"Samassa uusi yhteislaukaus tärähdytti muureja, ja Bragelonnen
varakreivi hävisi toistamiseen savun pyörteisiin; mutta niiden
hajaannuttua emme enää nähneet häntä pystyssä. Hän lepäsi varvikossa
pää jalkoja alempana, ja arabialaiset näkyivät aikovan lähteä
vallihaudoistaan, tullakseen leikkaamaan häneltä pään tai ottamaan
hänen ruumiinsa, kuten näiden uskottomien tapa on.

"Beaufortin herttua oli seurannut tätä kaikkea katseellaan, ja
surullinen näytelmä oli puristanut hänen rinnastaan raskaita ja
tuskallisia huokauksia. Nähdessään arabialaisten juoksevan kuin
valkoiset haamut mastiksipensaiden välissä alkoi hän siis huutaa:
'Krenatöörit, peitsimiehet, sallitteko heidän anastaa tuon jalon
ruumiin?'

"Lausuessaan nämä sanat ja heiluttaen miekkaansa hän itse riensi
vihollista vastaan. Hyökäten perässä rykmentit juoksivat vuorostaan,
kohottaen huutoja, jotka olivat yhtä sisukkaita kuin arabialaisten
olivat villejä.

"Alkoi käsirysy herra de Bragelonnen ruumiin ääressä, ja niin vimmattu,
että satakuusikymmentä arabialaista jäi kuolleina makaamaan vähintään
viidenkymmenen meikäläisen viereen.

"Normandialaisten luutnantti nosti varakreivin ruumiin hartioilleen ja
toi sen meidän leiriimme.

"Mutta voitollista käännettä kehitettiin; rykmentit ottivat varajoukot
mukaansa, ja vihollisen paaluvarustukset kukistettiin.

"Kello kolmelta arabialaisten tuli taukosi. Miekka- ja keihästaistelua
kesti vielä kaksi tuntia. Se oli teurastusta.

"Kello viideltä olimme voitollisina kaikkialla. Vihollinen oli jättänyt
asemansa, ja herttua oli kohotuttanut valkolipun kukkulan huipulle.

"Sitten ehdittiin ajatella herra de Bragelonnea, jonka ruumiin oli
kahdeksan luotia lävistänyt, niin että veri oli miltei juossut kuiviin.

"Kuitenkin hän vielä hengitti, ja se tuotti sanomatonta iloa hänen
korkeudelleen, joka tahtoi omakohtaisesti olla mukana hänen
ensimmäisessä vaalinnassaan ja haavurien neuvottelussa.

"Kaksi näistä vakuutti herra de Bragelonnen jäävän henkiin. Herttua
hypähti heidän kaulaansa, luvaten tuhannen louisdoria kummallekin, jos
pelastaisivat pojan.

"Varakreivi kuuli nämä riemun osoitukset, ja joko toivottomuuden tai
haavojen tuottamasta tuskasta hän ilmaisi kasvoillaan vastaväitteen,
joka antoi paljon ajattelemisen aihetta varsinkin toiselle kirjureista,
kun tämä kuuli mitä seurasi.

"Kolmas saapuville tullut haavuri oli veli Sylvain de Saint-Cosme,
meikäläisten taitavin. Hänkin tutki vammat vuorostaan eikä sanonut
mitään.

"Herra de Bragelonne avasi tuijottavat silmänsä ja näkyi tutkivan
oppineen haavurin jokaista liikettä, jokaista ajatusta.

"Hänen korkeutensa kysymykseen vastasi tämä, että hän kahdeksasta
haavasta kyllä näki kolme kuolettavaa, mutta jos potilaan
ruumiinrakenne oli vahva, hänen nuoruutensa elinvoimainen ja Jumalan
armo suuri, niin ehkä herra de Bragelonne toipuisi, kunhan hän vain ei
vähääkään liikahtaisi.

"Veli Sylvain lisäsi kääntyen läsnäolijoihin: 'Älkää millään muotoa
kajotko häneen edes sormellanne, muutoin tapatte hänet.' Ja me läksimme
kaikin teltasta, rahtunen toivoa rinnassamme.

"Tuo sihteeri luuli lähtiessään nähneensä kalpean ja surullisen hymyn
värähtelevän varakreivin huulilla, kun herttua sanoi hänelle
hyväilevällä äänellä: 'No, varakreivi, me pelastamme sinut!'

"Illalla, kun ajateltiin sairaan jo ehtineen levähtää, eräs apulaisista
astui haavoittuneen telttaan ja palasi sieltä ääneen parkuen.

"Me riensimme epäjärjestyksessä paikalle, herttua mukanamme, ja
apulainen näytti meille herra de Bragelonnen ruumista maassa vuoteen
ääressä verissään virumassa.

"Nähtävästi oli sattunut joku uusi kouristus, joku uusi kuumekohtaus,
jolloin hän oli pudonnut, ja putoaminen oli jouduttanut hänen loppuaan,
niinkuin veli Sylvain oli tiennyt aavistaa.

"Varakreivi nostettiin ylös; hän oli kangistunut ja kuollut. Kädessään
hänellä oli vaalea hiuskihara, ja käsi oli puristunut hänen rintaansa
vasten."

Sitten seurasi yksityiskohtia sotaretkestä ja arabialaisten häviöstä.

D'Artagnan pysähtyi kertomukseen Raoul-paran kuolemasta.

-- Oh, -- jupisi hän, -- onneton lapsi, itsensä lopettaja!

Ja kääntäen silmänsä linnan kammioon, missä Atos nukkui iäistä untansa,
hän kuiskasi:

"He ovat pitäneet toisilleen antamansa lupaukset. Nyt tapaan heidät
onnellisina: he ovat varmasti yhtyneet jälleen."

Ja hän palasi hitain askelin porraspengermälle.

Koko raitti, koko ympäristö täyttyi jo itkettyneillä naapureilla, jotka
kertoivat toisilleen kaksoisonnettomuudesta ja valmistautuivat
hautajaisiin.




266.

Runoelman viimeinen laulu.


Seuraavasta päivästä alkaen nähtiin ympäristön ja koko maakunnan
aatelistoa saapuvan kaikkialta, mihin lähetit olivat ehtineet toimittaa
sanoman.

D'Artagnan oli jäänyt, sulkeutuen huoneeseensa ja tahtomatta puhua
kenenkään kanssa. Kaksi niin raskasta kuolemantapausta Portoksen
kuoleman jälkeen oli pitkiksi ajoiksi masentanut tämän näihin asti
lannistumattoman sielun.

Paitsi Grimaudia, joka kerran astui hänen huoneeseensa, muskettisoturi
ei nähnyt palvelijoita eikä vieraita.

Melusta talossa ja edestakaisin kulkemisesta hän luuli huomaavansa,
että järjestettiin kreivin hautajaisia. Hän kirjoitti kuninkaalle
pyynnön lomansa pitennyksestä.

Kuten sanottu, Grimaud oli astunut d'Artagnanin huoneeseen. Hän oli
istahtanut jakkaralle oven suuhun, näyttäen syviin mietteisiin
vaipuneelta. Noustessaan hän oli viitannut d'Artagnania mukaansa.

Tämä seurasi häntä ääneti. Grimaud meni kreivin makuuhuoneeseen,
osoitti kapteenille sormellaan tyhjää vuoteen sijaa ja kohotti silmänsä
kaunopuheisesti taivasta kohti.

"Niin", vastasi d'Artagnan, "niin, hyvä Grimaud, poikansa luokse, jota
hän niin suuresti rakasti."

Grimaud lähti huoneesta ja saapui saliin, johon ruumis maakunnan tavan
mukaan oli täytynyt asettaa nähtäväksi ennen kuin se ainiaaksi
kätkettäisiin maan poveen.

D'Artagnan hämmästyi nähdessään tässä salissa kaksi avonaista
ruumisarkkua. Lähestyessään Grimaudin mykästä kehoituksesta hän näki
toisessa niistä Atoksen, kauniina kuolemassa, ja toisessa Raoulin
ummistunein silmin, helmenvaalein poskin kuin Vergiliuksen Pallas, ja
hymy sinervillä huulillaan.

Häntä puistatti nähdessään isän ja pojan, joiden poislentäneitä sieluja
maan päällä edusti enää vain kaksi kolkkoa ruumista, kykenemätöntä
lähestymään toisiansa, vaikka olivat aivan vieretysten.

"Raoul täällä!" virkahti hän. "Oi, Grimaud, sitä et ollut minulle
sanonut!"

Grimaud pudisti päätänsä mitään vastaamatta, mutta tarttuen
d'Artagnanin käteen hän vei soturin ruumiskirstulle ja näytti hänelle
hienon käärinliinan alta tuhoisia haavoja, joiden kautta elämä oli
paennut.

Kapteeni käänsi kasvonsa pois, ja pitäen tarpeettomana kysellä
Grimaudilta, joka ei vastaisi, hän muisti herttuan sihteerin
kirjoittaneen enemmän kuin hän oli saanut luetuksi.

Silmätessään edelleen kertomusta tapauksesta, joka oli maksanut
Raoulille hengen, hän keksi kirjeen loppukohtana seuraavat sanat:

    'Herttua on määrännyt varakreivin ruumiin balsamoitavaksi,
    kuten on tapana arabialaisilla, milloin he haluavat, että
    heidän vainajansa viedään synnyinmaahansa, ja herttua on
    käskenyt toimittaa vaihtohevosia, jotta nuorta miestä
    kasvattanut uskottu palvelija voisi saattaa hänen kirstunsa
    kreivi de la Fèren luo.'

-- Täten, -- ajatteli d'Artagnan, -- olen mukana sinun hautajaisissasi,
rakas lapseni, minä, joka jo olen vanha, jolla ei enää ole mitään
virkaa maan päällä, ja saan heittää tomua otsalle, jota vielä kaksi
kuukautta sitten suutelin. Jumala on niin tahtonut. Sinä itse olet sitä
tahtonut. Minulla ei enää ole edes oikeutta itkeä; sinä olet valinnut
kuolemasi; se on ollut sinusta elämää parempi.

Vihdoin saapui hetki, jolloin näiden kahden aatelismiehen maalliset
jäännökset oli laskettava maan poveen.

Hautuupaikalle tulvi niin paljon sotilashenkilöitä ja muuta kansaa,
että tasangolla sijaitsevaan kappeliin johtava tie aivan täyttyi
ratsain ja jalkaisin samoavista surupukuisista ihmisistä.

Atos oli valinnut viimeiseksi leposijakseen tämän tiluksiensa rajalle
rakennuttamansa kappelin viereen aidatun tarhan. Pienoistemppeliin
tarvittavat, vuonna 1550 hakatut kivet hän oli tuottanut Berrissä
sijaitsevasta goottilaistyylisestä aatelishovista, jonka suojassa hän
oli ensimmäisen nuoruutensa päivät viettänyt.

Täten uudestirakennettu, täten siirretty kappeli pilkisti esiin
haapa- ja sykomoritiheikön keskeltä. Siinä toimitti joka sunnuntai
jumalanpalveluksen naapurikauppalan kirkkoherra, jolle Atos siitä
suoritti kahdensadan livren vuosipalkkion, ja kaikki hänen tilansa
neljäänkymmeneen nousevat alustalaiset, työläiset ja vuokraajat
saapuivat sinne perheineen messua kuulemaan, heidän tarvitsematta tehdä
kaupunginmatkaa.

Kappelin takana levisi kahden ison, pähkinäpensaista, seljapuista ja
orapihlajista kasvatetun, syvän ojan saartaman aitauksen takana pieni,
viljelemätön, mutta hedelmättömyydessään herttainen tarha, sillä sammal
oli siellä korkeata, villit auringonkukat ja keltaorvokit sekoittivat
siellä tuoksunsa, hevoskastanjain alla pulppusi iso, marmorialtaaseen
vangittu lähde, ja ylt'ympäri rehoittavassa ajuruohossa liiteli
tuhansittain läheisiltä kentiltä saapuneita mehiläisiä, samalla kun
peipposet ja kultarintakertut huolettoman hilpeinä visertelivät
kukkivassa pensasaidassa.

Tänne tuotiin molemmat ruumiskirstut hiljaisen ja hartaan väkijoukon
saattamina.

Kun ruumiiden siunaus oli toimitettu ja jaloille vainajille lausuttu
viimeiset jäähyväiset, hajaantui saattue, jutellen kotimatkalla isän
ansioista ja onnekkaasta kuolemasta ja toiveista, joita niin
surullisesti Afrikan rannikolla surmansa löytänyt poika oli antanut.

Vähitellen äänet sammuivat, kuten vaatimattoman kirkonlaivan sytytetyt
lamputkin. Messun toimittaja tervehti viimeisen kerran alttaria ja
vielä tuoreita hautakumpuja; sitten hän käheä-äänistä kelloa soittavan
apulaisensa seuraamana palasi verkalleen pappilaansa.

Yksikseen jäänyt d'Artagnan huomasi yön lähestyvän. Hän oli unohtanut
ajan kuolleita ajatellessaan.

Nousten tammipenkiltä, jolla hän oli istunut kappelissa, hän aikoi
kuten pappikin mennä lausumaan viimeisen hyvästelyn menetettyjen
ystäviensä kaksoishaudalle. Joku nainen rukoili polvillaan kosteassa
mullassa.

D'Artagnan pysähtyi kappelin kynnykselle, ollakseen häiritsemättä häntä
ja myöskin nähdäkseen, kuka tuo hurskas ystävätär oli, joka oli tullut
täyttämään tämän pyhän velvollisuuden niin suurella innolla ja
hartaudella.

Tuntematon peitti kasvonsa alabasterinvalkeilla käsillään. Puvun
ylevästä yksinkertaisuudesta arvasi hän, että vieras oli ylhäinen
nainen. Ulkona odottelivat matkavaunut ja useat ratsupalvelijat.
D'Artagnan yritti turhaan arvata, mitä tämä merkitsi.

Nainen rukoili yhä pyyhkien usein nenäliinalla kasvojaan; d'Artagnan
ymmärsi, että hän itki.

Hän näki hänen lyövän rintoihinsa kristityn naisen säälimättömässä
synnintunnossa ja kuuli hänen useaan kertaan huudahtavan särkyneestä
sydämestä lähtevät sanat: "Anteeksi, anteeksi!"

Ja koska hän näkyi kokonaan suruunsa vaipuneelta, koska hän heittäytyi
puolipyörtyneenä maahan voivotuksissaan ja rukouksissaan, niin
d'Artagnan, johon koski tämä kaivatuille ystäville osoitettu rakkaus,
astui muutaman askeleen hautakumpua kohti, keskeyttääkseen synkän
haastelun katujattaren ja vainajain välillä.

Mutta tuskin oli hänen korkonsa narahtanut hiekalla, kun tuntematon
kohotti päätänsä ja näytti d'Artagnanille kyynelissä kylpevät,
ystävälliset kasvot.

Hän oli neiti de la Vallière!

"Herra d'Artagnan!" kuiskasi hän.

"Te", vastasi kapteeni synkällä äänellä, "tekö täällä! Oi, madame,
olisin mieluummin nähnyt teidät kukilla koristettuna kreivi de la Fèren
sukulinnassa! Silloin olisitte vähemmän itkenyt, he myöskin, minä
myöskin!"

"Monsieur!" nyyhkytti neitonen.

"Sillä te", jatkoi kuolleiden leppymätön ystävä, "olette saattanut nämä
kaksi miestä hautaansa."

"Oi, säästäkää minua!"

"Varjelkoon Jumala, mademoiselle, minua loukkaamasta naista tai häntä
turhaan itkettämästä; mutta minun täytyy sanoa, että murhaajan paikka
ei ole uhriensa haudalla."

Neiti de la Vallière aikoi vastata.

"Minkä teille nyt sanoin", lisäsi kapteeni kylmästi, "sen sanoin
kuninkaallekin."

Nainen liitti kätensä ristiin.

"Tiedän", virkkoi hän, "että olen syypää Bragelonnen varakreivin
kuolemaan."

"Ah, te tiedätte?"

"Uutinen saapui eilen hoviin. Olen matkustanut kello kahdesta yöllä
neljäkymmentä lieuea, tullakseni pyytämään anteeksi kreiviltä, jonka
luulin vielä olevan elossa, ja rukoillakseni täällä Raoulin haudalla
laupiasta Jumalaa lähettämään minulle kaikki ansaitsemani onnettomuudet
paitsi yhtä ainoata. Nyt, monsieur, tiedän, että pojan kuolema on
surmannut isän; minulla on kaksi rikosta omallatunnollani, minun on
odotettava Jumalalta kaksinkertaista rangaistusta."

"Minä toistan teille, mademoiselle", lausui d'Artagnan, "mitä Raoul jo
kuolemaansa miettiessään sanoi teistä minulle Antibesissä:

"'Jos ylpeys ja keimailu ovat hänet vietelleet, annan hänelle anteeksi
halveksien häntä. Jos rakkaus on hänet taivuttanut, annan hänelle
anteeksi, vannoen hänelle, että kukaan ei koskaan olisi häntä niin
rakastanut kuin minä.'"

"Te tiedätte", keskeytti Louise, "että rakkauteni tähden aioin uhrata
itseni; tiedätte, kuinka paljon olin kärsinyt, kun tapasitte minut
menehtyneenä, kuolevana, hylättynä. No niin, koskaan en ole niin paljon
kärsinyt kuin tänään, sillä silloin minä toivoin, minä halusin, mutta
tänään minulla ei enää ole mitään toivottavaa, sentähden että tämä
vainaja vie kaiken iloni hautaansa, sentähden että minä en enää rohkene
rakastaa ilman tunnonpistoksia, ja koska -- tunnen sen -- se, jota
rakastan -- oi, se on luonnon laki! -- vielä tuottaa minulle kaikki ne
kärsimykset, jotka olen muille aiheuttanut."

D'Artagnan ei vastannut mitään; hän tunsi liiankin hyvin, että tyttö ei
erehtynyt.

"Niin", lisäsi tämä, "rakas herra d'Artagnan, älkää lisätkö
kärsimystäni kukkuroilleen, pyydän sitä teiltä vielä. Minä olen kuin
rungostaan katkaistu oksa, tässä maailmassa ei minulla enää ole mitään
jalansijaa, enkä tiedä, mihin minut virta kuljettaa. Minä rakastan
rajusti, rakastan niin paljon, että tulen sen sanomaan, jumalaton,
tämän vainajan haudalla, enkä siitä punastu, en tunne katumusta. Tämä
rakkaus on minulle uskonto. Mutta kun myöhemmin näette minut yksinäni,
unohdettuna, halveksittuna, kun näette minut rangaistuna siitä, mitä te
olette määrätty rankaisemaan, säästäkää minua hetkellisessä onnessani;
suokaa se minulle vielä muutamiksi päiviksi, muutamiksi minuuteiksi.
Tällä hetkellä, kun teille puhun, sitä kenties ei enää ole olemassa.
Hyvä Jumala, tämä kaksoismurha on ehkä jo sovitettu!"

Hän ei ollut vielä lopettanut, kun puhe ja kavioiden kapse sai
kapteenin heristämään korviaan.

Eräs kuninkaan upseereja, kreivi de Saint-Aignan, tuli etsimään la
Vallièreä kuninkaan puolesta, jota hänen sanojensa mukaan kalvoi
mustasukkaisuus ja levottomuus.

De Saint-Aignan ei nähnyt d'Artagnania, jonka puolittain kätki molempia
hautoja varjostava tuuhea hevoskastanja. Louise kiitti häntä ja
viittasi häntä poistumaan, jolloin ritari palasi tarhan ulkopuolelle.

"Näette", sanoi kapteeni katkerasti nuorelle naiselle, "näette, että
onneanne kestää vielä."

Neito nousi juhlallisin ilmein.

"Kerran", virkkoi hän, "kadutte, että olette minua niin väärin
tuominnut. Sinä päivänä, monsieur, rukoilen Jumalaa unohtamaan
vääryytenne minua kohtaan. Sitäpaitsi silloin kärsin niin paljon, että
te ensimmäisenä säälitte tuskaani. Älkää soimatko minua tästä
onnestani, herra d'Artagnan; olen sen ostanut kalliisti, eikä velkani
vielä ole kuitattu."

Nämä sanat lausuessaan hän vielä kerran hiljaa ja hellästi polvistui.

"Anteeksi viimeisen kerran, kihlattuni Raoul!", rukoili hän. "Minä olen
katkaissut siteemme; molemmat olemme tuomitut kuolemaan murheesta. Sinä
lähdit ensimmäisenä, mutta älä pelkää, pian sinua seuraan. Näe
ainoastaan, etten ole ollut kevytmielinen ja että olen tullut sanomaan
sinulle nämä viimeiset jäähyväiset. Herra on minun todistajani, Raoul,
että jos minun olisi tarvinnut hengelläni lunastaa omasi, niin olisin
sen empimättä uhrannut. Rakkauttani en voinut antaa. Vielä kerran,
anteeksi!"

Hän taittoi oksan ja pisti sen maahan. Sitten hän kuivasi kyynelten
valelemat silmänsä, tervehti d'Artagnania ja poistui.

D'Artagnan katseli lähteviä hevosia, ritareja ja vaunuja ja laskien
paisuvalle rinnalleen käsivartensa ristiin hän virkkoi liikuttuneella
äänellä:

"Milloin tullee minun vuoroni lähteä? Mitä jää ihmiselle enää
nuoruuden, rakkauden, kunnian, ystävyyden, voiman, rikkauden
jälkeen?... Kallio, jonka alla lepää Portos, omistettuaan kaiken sen,
mitä juuri sanoin, -- turve, joka peittää Atoksen ja Raoulin, heidän
omistettuaan vielä paljon enemmän!"

Hän epäröitsi hetkisen, silmä raukeana; sitten hän suoristausi jälleen.

"Eteenpäin sentään!" hän huudahti. "Kun aikani tulee, ilmoittaa Jumala
sen minulle, kuten Hän on toisillekin ilmoittanut."

Hän kosketti sormiensa päillä iltakasteen kostuttamaa maata, teki
ristinmerkin kuin olisi ollut kirkossa vihkivesimaljan ääressä ja läksi
yksin, iäksi yksin, takaisin Pariisia kohti.




Jälkimaininta.


Oli kulunut neljä vuotta kuvailemastamme kohtauksesta, kun kaksi
ratsastajaa kulki uhkeilla hevosilla aamun koitteessa Bloisin läpi,
tullen järjestämään linnustusta, johon kuningas aikoi ryhtyä Loiren
halkaisemalla ja toiselta puolen Meungiin sekä toiselta Amboiseen
rajoittuvalla mäkisellä maakaistaleella.

Miehet olivat kuninkaan vinttikoirien ohjaaja ja ajohaukkain opettaja,
-- Ludvig XIII:n aikana hyvin arvossapidettyjä, mutta hänen seuraajansa
hiukan laiminlyömiä virkailijoita.

Tutkittuaan tienoon ja tehtyään huomionsa nuo kaksi ratsastajaa olivat
paluumatkalla, kun havaitsivat pieniä, hajallisia sotilasryhmiä, joita
kersantit sijoittelivat etäälle toisistaan aituuksien veräjille. Nämä
sotamiehet olivat kuninkaan muskettisotureja.

Heidän perässään ratsasti uljaalla hevosella kultakirjailustaan
tunnettava kapteeni. Hiukset olivat harmaat ja parta harmahtava. Vaikka
hän näytti hiukan kumaraiselta, ohjasi hän hevostaan keveästi ja
katseli valppaasti ympärilleen, valvoakseen miestensä liikkeitä.

"Herra d'Artagnan ei vanhene", sanoi vinttikoirien ohjaaja
virkaveljelleen; "kymmenen vuotta meitä iäkkäämpänäkin hän näyttää
ratsun selässä nuorekkaammalta kuin me."

"Se on totta", vastasi haukkamies; "jo kaksikymmentä vuotta olen nähnyt
hänet aina samanlaisena."

Arvoisa virkamies erehtyi: d'Artagnan oli neljässä vuodessa elähtänyt
kaksitoista vuotta.

Ikä oli painanut säälimättömät uurtonsa silmäkulmiin, tukka oli
lähtenyt otsalta, ja hänen ennen niin jäntevät, ruskeat kätensä olivat
käyneet vaaleiksi niinkuin veri olisi alkanut niissä jähmettyä.

D'Artagnan lähestyi virkailijoita, sävyssään ylemmyyttä osoittava
sydämellisyyden vivahdus, ja sai kohteliaisuudestaan vastaukseksi kaksi
hyvin kunnioittavaa kumarrusta.

"Ah, onpa onnellinen sattuma, että tapaamme teidät täällä, herra
d'Artagnan!" huudahti ajohaukkain opettaja.

"Pikemmin voisin minä niin sanoa teille, hyvät herrat",
vastasi kapteeni, "sillä nykyisin kuningas useammin käyttää
muskettisotureitansa kuin haukkojaan."

"Ei ole niinkuin vanhaan hyvään aikaan", huokasi haukkamestari.
"Muistatte kai, herra d'Artagnan, kuinka kuningasvainaja liidätteli
harakkaansa viinitarhoissa Beaugencyn takalikolla? Hohoi, vaikka te
ette ollutkaan muskettisoturien kapteeni siihen aikaan, herra
d'Artagnan!"

"Ja te olitte vain uroslintujen korpraali", vastasi d'Artagnan
leikkisästi. "Eipä väliä, mutta hyvä aika se oli, sillä ainahan
nuoruuden päivät ovat kultaisia... Hyvää huomenta, herra vinttikoirien
kapteeni!"

"Suuri kunnia minulle, herra kreivi", virkkoi tämä.

D'Artagnan ei vastannut mitään. Tämä kreivin arvonimi ei ollut häntä
kummastuttanut: d'Artagnanille oli tullut aateluuden ylennys neljä
vuotta sitten.

"Eikö pitkä ratsastusmatka ole teitä kovin väsyttänyt, herra kapteeni?"
jatkoi ajohaukkain opettaja. "Täältä on luullakseni kaksisataa lieuea
Pigneroliin?"

"Kaksisataakuusikymmentä mennen tullen", oikaisi d'Artagnan tyynesti.

"Ja", virkahti linnustaja aivan hiljaa, "jakseleeko _hän_ hyvin?"

"Kuka?" kysyi d'Artagnan.

"No, se herra Fouquet-parka", jatkoi haukanopettaja hiljaa.

Koirien ohjaaja oli varovaisesti väistynyt sivummalle.

"Ei", vastasi d'Artagnan, "miespoloinen kärsii pahasti; hän ei käsitä
vankilaa suosioksi, vaan sanoo, että parlamentti oli julistanut hänet
syyttömäksi, tuomitessaan hänet maanpakoon, ja että maanpako on
vapautta. Hän ei oivalla, että oli vannottu hänen kuolemansa, eikä
tajua saaneensa syytä kiittää Jumalaa, kun pääsi hengissä parlamentin
kynsistä."

"Ah niin, miesrukka on hipaissut mestauslavaa", sanoi ajohaukkain
opettaja; "kerrotaan herra Colbertin jo antaneen määräyksiä Bastiljin
kuvernöörille, ja teloituskäsky kuuluu jo olleen paperilla."

"Tjaa!" hymähti d'Artagnan miettiväisenä, näkyen haluavan keskeyttää
haastelun.

"Tjaa!" toisti vinttikoirien ohjaaja tullen lähemmäksi; "herra Fouquet
on siis Pignerolissa, ja hyvin hän on sen ansainnut. Hänellä oli onni
saada teidät saattajakseen sinne. Hän on kylliksi varastanut
kuninkaalta."

D'Artagnan sinkautti koiramestariin äkäisen katseen ja sanoi hänelle:

"Monsieur, jos minulle tultaisiin kertomaan, että olette syönyt
vinttikoirienne leivänkannikat, en ainoastaan olisi sitä uskomatta,
vaan vieläpä teitä siitä syystä tyrmään suljettuna surkuttelisin, enkä
sallisi kenenkään puhua teistä pahaa. Kuitenkin, monsieur, olkaapa
kuinka rehellinen mies tahansa, vakuutan teille, että te ette ole
rehellisempi kuin herra Fouquet-parka."

Saatuaan tämän tuikean nuhteen hänen majesteettinsa koirien kapteeni
painoi nenänsä alas ja antoi ajohaukkain opettajan päästä pari askelta
edelleen d'Artagnanin rinnalla.

"Hän pöyhkeilee", kuiskasi linnustaja muskettisoturille; "näkee hyvin,
että vinttikoirat ovat nykyisin muodissa. Jos hän olisi ajohaukkain
opettaja, ei hän liikoja leventeleisi."

D'Artagnan hymyili surumielisesti nähdessään tuon suuren valtiollisen
kysymyksen ratkeavan niin vähäpätöiseksi tyytymättömyydeksi; hän
ajatteli vielä hetkisen yli-intendentin loistavaa elämää, hänen onnensa
kukistumista, häntä odottavaa synkkää kuolemaa, ja lausui lopuksi:

"Herra Fouquet kai oli lintujen ystävä?"

"Oi, monsieur, intohimoinen", vastasi haukkametsästäjä, ja tuo katkeran
kaipauksen sävy ja huokaus oli hautajaispuhe Fouquetille.

D'Artagnan antoi toisen nyreyden ja toisen murhemielen haihtua,
ratsastaen edemmäksi tasangolla.

Kaukaa jo nähtiin metsästäjäin tulevan esiin puiden välistä,
ratsastajatarten sulkien välkähtelevän kuin tähdenlennot aukeamilla ja
valkoisten hevosten leikkelevän kirkkailla hahmoillaan nuoren metsän
tummia tiheikköjä.

"Mutta", puhkesi d'Artagnan jälleen puhumaan, "laitatteko meille
pitkällisenkin metsästyksen? Pyytäisin teitä toimittamaan linnut
nopeasti käsiimme; olen hyvin väsynyt. Haikaroitako vai joutsenia?"

"Kumpiakin, herra d'Artagnan", vastasi haukkain opettaja; "mutta älkää
käykö levottomaksi, kuningas ei ole asiantuntija. Hän ei metsästä
omasta harrastuksestaan, vaan ainoastaan tarjotaksensa huvitusta
naisille."

Mies korosti sanan _naisille_ sillä tavoin, että d'Artagnan heristi
korviaan.

"Ah!" huudahti hän silmäten kummastuneena ajohaukkain
harjoitusmestaria.

Vinttikoirain hoitaja hymyili, arvatenkin hieroakseen sovintoa
muskettisoturin kanssa.

"Oh, naurakaa minulle", sanoi d'Artagnan, "minä en enää tiedä mitään
uutisia; saavuin vasta eilen, oltuani kuukauden poissa. Jätin hovin
suruun leskikuningattaren kuolemasta. Otettuaan vastaan Itävallan Annan
viimeisen huokauksen kuningas ei enää tahtonut huvitella; mutta
kaikella on loppunsa tässä maailmassa. No, hän ei siis enää ole
murheissaan, sitä parempi!"

"Ja kaikella on myös alkunsa", virkkoi vinttikoirain kapteeni remahtaen
nauramaan.

"Ah", äännähti d'Artagnan toistamiseen, hehkuen tiedonhalusta, mutta
pitäen arvolleen sopimattomana udella alemmiltaan; "näkyy siis olevan
jotakin alkamassa?"

Kapteeni vilkutti merkitsevästi silmäänsä. Mutta d'Artagnan ei tahtonut
siltä mieheltä kuulla mitään.

"Saako kuninkaan nähdä jo varhainkin?" hän kysyi haukkain opettajalta.

"Kello seitsemältähän minä päästän linnut, monsieur."

"Keitä tulee kuninkaan kanssa? Miten Madame jaksaa? Miten voi
kuningatar?"

"Paremmin, monsieur."

"Hän on siis ollut sairas?"

"Monsieur, viime mielipahansa jälkeen hänen majesteettinsa on ollut
huonossa voinnissa."

"Minkä mielipahan? Valaiskaa huoletta asioita minulle, monsieur. Minä
vasta saavun."

"Sanotaan, että kuningatar, hiukan laiminlyötynä anoppinsa kuoleman
jälkeen, valitteli kuninkaalle, joka kuuluu vastanneen: 'Nukunhan
luonanne kaikki yöt, madame. Mitä enempää kaipaatte?'"

"Naisrukka!", virkahti d'Artagnan; "kylläpä hänen täytyy vihata neiti
de la Vallièrea!"

"Oh, ei, ei neiti de la Vallièrea", vastasi ajohaukkain opettaja.

"Ketä sitten?"

Torventörähdys keskeytti tämän haastelun. Se kutsui koiria ja lintuja.
Ajohaukkain opettaja ja hänen toverinsa kannustivat heti hevostaan,
jättäen d'Artagnanin yksikseen, katkaistun kysymyksen jännitykseen.

Etäällä tuli kuningas näkyviin naisten ja ratsumiesten
ympäröimänä. Koko seurue ratsasti käymäjalkaa hyvässä järjestyksessä,
torventoitotusten kiihoittaessa koiria ja hevosia. Siinä oli liikettä,
melua, se oli valon kangastus, josta meille enää antaa jotakin
aavistusta ainoastaan teatterinäytäntöjen teeskennelty uhkeus ja
valhemajesteetti.

Hiukan heikontuneilla silmillään d'Artagnan eroitti ryhmän takana
kolmet kuomivaunut. Etummaiset oli luonnollisesti varattu
kuningattarelle, mutta ne olivat tyhjät.

Muskettisoturi ei nähnyt neiti de la Vallièrea kuninkaan vierellä;
etsiessään hän löysi neitosen seuraavista vaunuista kahden naisen
seurassa, joilla näkyi olevan ikävä kuten valtiattarellaankin.

Kuninkaan vasemmalla puolella, taitavan käden ohjaaman tulisen ratsun
selässä, säteili mitä loistavin kaunotar. Kuningas hymyili hänelle, ja
hän hymyili kuninkaalle. Ja kun nainen oli puhunut, helähtivät kaikki
nauramaan.

-- Tunnen tuon naisen, -- ajatteli muskettisoturi. -- Kuka hän onkaan?

Ja hän kumartui ystävänsä, ajohaukkain opettajan puoleen näine
kysymyksineen.

Tämä oli vastaamaisillaan, kun kuningas huomaten d'Artagnanin virkkoi
tälle:

"Hei, kreivi, olette jo palannut! Miksi en ole teitä nähnyt?"

"Sire", oli vastaus, "koska teidän majesteettinne saapuessani vielä
nukkui, ja koska ette ollut herännyt, kun astuin palvelusvuorolleni
tänä aamuna."

"Aina sama", sanoi Ludvig korkealla äänellä ja tyytyväisenä. "Levätkää,
kreivi, minä käsken teitä. Tänään syötte kanssani päivällistä."

Ihailun sorina ympäröi d'Artagnania yhteisenä imarteluna. Kaikki
riensivät häntä piirittämään. Syödä päivällistä kuninkaan kanssa oli
kunnianosoitus, jollaisia hänen majesteettinsa ei tuhlannut yhtä
auliisti kuin Henrik IV. Kuningas eteni muutaman askeleen, ja
d'Artagnanin pysähdytti toinen ryhmä, jonka keskellä loisteli Colbert.

"Hyvää huomenta, herra d'Artagnan", toivotti ministeri herttaisen
kohteliaasti; "sujuiko matkanne onnellisesti?"

"Kyllä, monsieur", vastasi d'Artagnan kumartaen hevosensa kaulan yli.

"Kuulin kuninkaan kutsuvan teidät pöytäänsä täksi illaksi", jatkoi
ministeri; "siellä tapaattekin erään vanhan ystävänne."

"Vanhan ystäväni?" kysäisi d'Artagnan, vaipuen murhemielin menneisyyden
mustiin aaltoihin, jotka olivat häneltä upottaneet monta ystävyyttä ja
monta vihaa.

"Alamedan herttuan, joka on tänä aamuna saapunut Espanjasta", selitti
Colbert.

"Alamedan herttuan?" toisti d'Artagnan, etsien muististaan.

"Minut!" virkahti valkohapsinen ja valkopartainen, köyristynyt vanhus
vaunuistaan, jotka hän oli avauttanut mennäkseen muskettisoturia
vastaan.

"Aramis!" huudahti d'Artagnan hämmästyneenä.

Ja hän salli, hervoton kun oli, vanhan herrasmiehen laihtuneen käden
kietoutua vapisevana kaulaansa.

Hetkisen ääneti katseltuaan Colbert kannusti hevostaan, jättäen vanhat
ystävykset kahden kesken.

"Siis", virkkoi muskettisoturi tarttuen Aramiksen käsivarteen, "sinäkö
täällä, sinä, maanpakolainen, kapinoitsija, Ranskassa?"

"Ja minä syön päivällistä kanssasi kuninkaan luona", virkkoi entinen
Vannesin piispa hymyillen. "Niin, eikö totta, sinä kysyt, mitä
hyödyttää uskollisuus tässä maailmassa? Kah, päästäkäämme tuon la
Vallière-rukan vaunut ohi. Katso, miten hän on levoton, miten hänen
kyynelistä riutuneet silmänsä seuraavat kuningasta, joka ratsastaa
tuolla!"

"Kenen kanssa?"

"Neiti de Tonnay-Charenten, josta on tullut rouva de Montespan",
vastasi Aramis.

"Onko la Villière mustasukkainen, onko hänet siis petetty?"

"Ei vielä, d'Artagnan, mutta siihen ei kulu pitkää aikaa."

He juttelivat yhdessä seuraten metsästystä, ja Aramiksen kyytimies ajoi
niin taitavasti, että he saapuivat paikalle juuri sillä hetkellä, kun
lintua hätyyttävä haukka pakotti sen painumaan alas ja hyökkäsi sen
niskaan.

Kuningas laskeusi ratsultaan, rouva de Montespan noudatti esimerkkiä.
Oli saavuttu yksinäisen kappelin edustalle, joka oli kätkettynä isojen,
syystuulten jo paljaiksi riistämien puiden suojaan. Kappelin takana oli
ristikkoportilla suljettu tarha.

Haukka oli pakottanut saaliinsa putoamaan tähän pikku pyhätön
viereiseen aitaukseen, ja kuningas oli tunkeutumassa sinne poimiakseen
tavanmukaisen ensimmäisen sulan.

Kaikki asettuivat piiriin rakennuksen ja pensasaitojen ympärille, kun
koko seurue ei mahtunut sinne sisälle.

D'Artagnan pidätti Aramista, joka aikoi astua vaunuista kuten muutkin,
sanoen lyhyeen:

"Tiedätkö, Aramis, minne sattuma on meidät johdattanut?"

"En", vastasi herttua.

"Täällä lepää ihmisiä, jotka minä tunsin", sanoi d'Artagnan surullisen
muiston liikuttamana.

Mitään aavistamatta Aramis meni hoippuvin askelin kappeliin pienestä
ovesta, jonka d'Artagnan hänelle avasi.

"Mihin heidät on haudattu?" kysyi hän.

"Tuonne tarhaan. Näet ristin pienen kypressin alla. Se pieni kypressi
on istutettu heidän haudalleen. Älä mene sinne; kuningas astuu sinne
juuri, haikara on sinne pudonnut."

Aramis pysähtyi kätkeytyen varjoon. Silloin he näkivät la Vallièren
kalpean muodon. Vaunuihinsa unohdettuna oli tämä ensin surumielisesti
katsellut ikkunastaan ja sitten mustasukkaisuuden valtaamana astunut
pyhättöön, mistä hän pylvääseen nojaten katseli kuningasta, joka
hymyillen viittasi rouva de Montespania pelkäämättä astumaan tarhaan.

Rouva de Montespan lähestyi; hän tarttui kuninkaan tarjoamaan käteen,
ja nykäisten haukan kuristamalta haikaralta ensimmäisen sulan Ludvig
kiinnitti sen kauniin kumppaninsa hattuun.

Vuorostaan hymyillen kaunotar suuteli hellästi lahjoittajan kättä.

Kuningas punehtui mielihyvästä; hän katseli rouva de Montespania,
intohimon ja rakkauden tuli silmissään.

"Mitä annatte minulle vastalahjaksi?" hän kysyi.

Nainen taittoi kypressitöyhdön, tarjoten sen toivosta päihtyneelle
kuninkaalle.

"Mutta", kuiskasi Aramis d'Artagnanille, "lahja on surullinen, sillä
tuo kypressi verhoaa hautaa."

"Niin, se on Raoul de Bragelonnen hauta", vastasi d'Artagnan
äänekkäästi, "Raoulin, joka lepää tuon ristin alla isänsä, Atoksen
vieressä."

Voihkaisu kuului heidän takaansa. He näkivät naisen kaatuvan
pyörtyneenä maahan. Neiti de la Vallière oli nähnyt ja kuullut kaikki.

"Tyttörukka!" mutisi d'Artagnan, auttaen hänen seuranaisiaan
toimittamaan hänet vaunuihin. "Tästälähin saa hän kärsiä."

Illalla d'Artagnan todellakin istui kuninkaan pöydässä herra Colbertin
ja Alamedan herttuan vieressä.

Kuningas oli hilpeällä tuulella. Hän lausui satoja kohteliaisuuksia
kuningattarelle, satoja helliä sanoja Madamelle, joka istui hänen
vasemmallansa varsin surullisena. Olisi luullut oltavan entisissä
rauhallisissa ajoissa, jolloin kuningas koetti äitinsä silmistä lukea
hyväksymisen tai paheksumisen sanoilleen.

Rakastajattaret eivät näillä päivällisillä tulleet kysymykseenkään.
Kuningas puhutteli pari kolme kertaa Aramista, nimittäen häntä herra
lähettilääksi, mikä enensi d'Artagnanin jo muutoinkin suurta
kummastusta hänen nähdessään kapinallisen ystävänsä niin ihmeellisesti
suosittuna hovissa.

Pöydästä noustessaan kuningas tarjosi kätensä kuningattarelle ja antoi
merkin Colbertille, jonka silmä vaani hänen herransa katseita.

Colbert vei d'Artagnanin ja Aramiksen syrjään. Kuningas alkoi
keskustella kälynsä kanssa, Monsieurin levottomana ja hajamielisenä
haastellessa kuningattarelle, vartioivista silmistään päästämättä
vaimoansa ja veljeään.

Aramiksen, d'Artagnanin ja Colbertin keskustelu liikkui jokapäiväisissä
asioissa. He puhelivat entisistä ministereistä; Colbert jutteli
Mazarinista ja kerrotutti itselleen Richelieusta.

D'Artagnan ei voinut olla ihmettelemättä, nähdessään tällä
tuuheakulmaisella, matalaotsaisella miehellä niin etevän
käyttäytymistaidon ja mukautuvan luonteen. Aramis kummasteli
huolettomuutta, jolla niin totinen mies ymmärsi edukseen viivyttää
vakavan keskustelun hetkeä. Kukaan ei siihen viitannut, vaikka kaikki
kolme tunsivat, että se oli lähellä.

Monsieurin häiriintyneestä ilmeestä näki, kuinka pahoin kuninkaan ja
Madamen rupattelu häntä kiusasi. Madamen silmät olivat melkein
punaiset. Alkaisikohan hän valitella, aiheuttaisiko hän häväistystä
koko hovin kuullen?

Kuningas vei hänet syrjään ja puhui niin lempeällä äänellä, että sen
täytyi muistuttaa prinsessalle niistä päivistä, jolloin häntä
rakastettiin itsensä vuoksi.

"Sisareni", virkkoi hän, "minkätähden nuo kauniit silmät ovat
itkeneet?"

"Mutta, sire..." aloitti toinen.

"Monsieur on mustasukkainen, eikö niin, sisareni?"

Tämä katsahti Monsieuriin päin, siten pettämättömästi ilmaisten
prinssille, että hänestä puhuttiin.

"Niin...", virkahti hän.

"Kuulkaa minua", jatkoi kuningas, "jos ystävänne saattavat teidät
ikävyyksiin, niin syy ei ole Monsieurin."

Hän lausui nämä sanat niin säveästi, että Madame, jolla pitkät ajat oli
ollut kaikenlaista mielipahaa, rohkaistuneena oli vähällä hyrähtää
itkuun, sillä niin täynnä oli hänen sydämensä.

"No, no, rakas sisar", kehoitti kuningas, "kertokaa ne huolenne ja
murheenne minulle. Veljen sanalla lupaan ottaa niihin osaa, kuninkaan
sanalla vakuutan toimittavani niihin korjauksen!"

Prinsessa kohotti kauniit silmänsä ja sanoi haikeasti:

"Ystäväni eivät tuota minulle ikävyyksiä; he ovat poissa tai
lymyilevät. Heidät, jotka olivat niin hartaita, niin hyviä, niin
uskollisia, on saatettu teidän majesteettinne epäsuosioon."

"Tarkoittanette Monsieurin pyynnöstä karkoittamaani de Guichea?"

"Joka tuosta syyttömästä karkoituksestaan asti tavoittelee kuolemaa
kerran päivässä!"

"Sanoitte syyttömästä, sisareni?"

"Niin syyttömästä, että jollei minulla olisi teidän majesteettianne
kohtaan sitä ystävyyden sekaista kunnioitusta, jota olen aina..."

"Niin?"

"Niin olisin pyytänyt veljeäni Kaarlea, johon minulla on täysi
vaikutusvalta..."

Kuningas säpsähti.

"Mihin sitten?"

"Olisin pyytänyt häntä esittämään teille, että Monsieur ja hänen
suosikkinsa Lotringin junkkari eivät saisi rankaisematta ryhtyä
kunniani ja onneni pyöveleiksi."

"Lotringin junkkari", toisti kuningas, "se synkkäkasvoinen
hiiviskelijä?"

"Hän on veriviholliseni. Niin kauan kuin se mies asuu talossani, jossa
Monsieur häntä suosii ja antaa hänelle kaiken vallan, minä olen tämän
valtakunnan kurjin nainen."

"Siis", sanoi kuningas hitaasti, "te pidätte veljeänne Englannissa
parempana ystävänä kuin minua?"

"Toimenpiteet puhuvat, sire."

"Ja menette mieluummin pyytämään apua..."

"Omasta maastani", täydensi toinen ylpeästi; "niin, sire!"

Kuningas vastasi hänelle:

"Te olette Henrik IV:n lapsenlapsi kuten minäkin, ystäväni. Orpana ja
lanko, eikö se riitä pohjaksi lihallisen veljen nimitykselle?"

"Toimikaamme siis", virkkoi Henriette.

"Tehkäämme liitto."

"Aloittakaa te."

"Sanoitte minun karkoittaneen de Guichen syyttömästi?"

"Ah, niin!" vastasi prinsessa punehtuen.

"Guiche tulee takaisin."

"Hyvä."

"Ja sanoitte, että teen väärin salliessani Lotringin junkkarin
oleskella talossanne antamassa Monsieurille pahoja neuvoja teitä
vastaan."

"Muistakaa, mitä teille sanon... jos minun vielä käy huonosti, niin
muistakaa, että jo edeltäpäin syytän Lotringin junkkaria... Hän on
mies, joka kykenee kaikkiin rikoksiin!"

"Lotringin junkkari ei teitä enää saa häiritä, sen lupaan."

"Silloin liittomme on hyvällä alulla, sire; minä vahvistan sen... Mutta
tehtyänne nyt oman osanne ilmoittakaahan, mitä minulta vaaditte."

"Sensijaan että riitaannutatte minut veljenne Kaarlen kanssa olisi
teidän tehtävä välimme sydämellisemmiksi kuin koskaan."

"Se on helppoa."

"Oh, ei niin helppoa kuin luulette! Sillä tavallisessa ystävyydessä
syleillään ja juhlitaan toisiaan, ja se maksaa ainoastaan suudelman tai
vastaanoton, -- varsin halpaa siis. Mutta valtiollisessa
ystävyydessä..."

"Ah, onko kysymys valtiollisesta ystävyydestä?"

"On, sisareni, ja silloin on syleilyjen ja juhlien asemesta hankittava
ystävälleen sotamiehiä ilmi elävinä ja täysissä tamineissa; on
tarjottava hänelle täysin varustettuja sotalaivoja tykkeineen ja
ruokavaroineen. Siitä seuraa, että kassakirstut eivät aina ole valmiina
tällaisiin ystävyydenosoituksiin."

"Oi, olette oikeassa!" myönsi Madame. "Englannin kuninkaan kirstut
ovatkin jonkun aikaa helähtäneet keveänlaisilta."

"Mutta te, sisareni, jolla on niin suuri vaikutusvalta veljeenne,
saatte ehkä aikaan, mitä joku lähettiläs ei koskaan saavuttaisi."

"Sitävarten minun olisi matkustettava Lontooseen, rakas veljeni."

"Olin sitä ajatellutkin", vastasi kuningas innokkaasti, "ja otaksuin,
että sellainen matka tuottaisi teille hiukan huvia."

"Mutta", keskeytti Madame, "on mahdollista, että minä en onnistu
yrityksessäni. Englannin kuninkaalla on vaarallisia neuvonantajia."

"Neuvonantajattaria, tarkoittanette?"

"Juuri niin. Jos teidän majesteetillanne esimerkiksi olisi aikomus --
minä vain oletan -- pyytää Kaarle II:sta liittolaiseksi sodassa..."

"Sodassa?"

"Niin. No, silloin kuninkaan neuvonantajattaret, joita on luvultaan
seitsemän -- neidit Stewart, Wells, Gwyn, Orchay, Zunga ja Daws sekä
Castelmainen kreivitär -- puhuisivat kuninkaalle, että sota maksaisi
paljon rahaa, että olisi parempi panna toimeen tanssiaisia ja
illallisia Hampton Courtissa kuin varustaa linjalaivoja Portsmouthissa
ja Greenwichissä."

"Ja silloin teidän hommanne raukeisi?"

"Oh, nuo naiset saattavat raukeamaan kaikki yritykset, joita he itse
eivät ole panneet alulle."

"Arvaatteko, mitä minun päähäni on pälkähtänyt?"

"En. Sanokaa."

"Ajattelin, että tarkkaan katsellen ympärillenne löytäisitte
neuvonantajattaren, joka kuninkaan luo viemänänne herpauttaisi
kaunopuheisuudellaan noiden seitsemän muun pahansuopaisuuden."

"Tosiaankin hyvä tuuma, sire; tahdonpa etsiä."

"Varmaan löydätte."

"Sitä toivon."

"Hänen pitäisi olla sievä: miellyttävät kasvot tehoavat enemmän kuin
rumat, eikö totta?"

"Ehdottomasti."

"Vilkasälyinen, leikkisä, rohkea?"

"Tietysti."

"Jalosukuinen... siinä määrin, että hän kykenee ilman kömpelyyttä
lähestymään kuningasta, mutta siksi vähän, että hänen sukuarvonsa ei
häiritse hänen liikkeitään."

"Oikeaan osattu."

"Ja... hiukan englanninkieltä taitava."

"Hyvä Jumala, joku sellainen kuin neiti de Kéroualle esimerkiksi!"
huudahti Madame vilkastuen.

"Hei, jopa löysitte oikean... te hänet keksitte, sisareni!" sanoi
Ludvig XIV.

"Otan hänet mukaani. Hänen ei sitä luullakseni tarvitse katua."

"Eipä suinkaan; ensiksikin nimitän hänet täysin valtuutetuksi
viettelijättäreksi ja sitten lisään arvonimeen eläkkeen."

"Hyvä."

"Näen teidät jo matkalla, rakas pikku sisareni, ja lohdutettuna
kaikista huolistanne."

"Matkustan kahdella ehdolla. Ensimmäinen on, että saan tietää, mistä
kauppaa on hierottava."

"Asia on näin. Kuten tiedätte, hollantilaiset härnäävät minua joka
päivä sanomalehdissään ja tasavaltalaisella mielialallaan. Minä en
rakasta tasavaltoja."

"Sen käsittää, sire."

"Minulle on tuskallista nähdä, että nuo merien kuninkaat, kuten he
itseään nimittävät, vallitsevat Ranskan kauppaa Intiassa ja että heidän
aluksensa pian anastavat kaikki Euroopan satamat. Sellainen mahti on
minua liian lähellä, sisareni."

"Mutta ovathan he liittolaisianne?"

"Juuri siksi he tekevät väärin lyöttäessään tuntemanne muistorahan,
joka esittää Hollantia Josuan tavoin aurinkoa pidättämässä ja on
varustettu kehäkirjoituksella: 'Aurinko pysähtyy minun edessäni.' Sitä
en voine nimittää veljelliseksi?"

"Luulin, että jo olisitte tuon rettelön unohtanut?"

"Minä en koskaan unohda mitään, sisareni. Ja jos oikeat ystäväni,
niinkuin veljenne Kaarle, tahtovat minua auttaa..."

Prinsessa jäi miettiväiseksi.

"Kuulkaa: on merien herruus jaettavana", virkkoi Ludvig XIV. "Enkö minä
tässä jaossa, johon Englannin täytyisi alistua, edustaisi toista puolta
yhtä hyvin kuin hollantilaiset?"

"Meillä on neiti de Kéroualle tätä asiaa ajamaan", vastasi Madame.

"Toinen matkustamisenne ehto, sisareni? Olkaa hyvä."

"Puolisoni, Monsieurin suostumus."

"Sen saatte."

"Sitten olen matkalla, veljeni."

Nämä sanat kuullessaan Ludvig XIV kääntyi katsahtamaan salin nurkkaan,
missä Colbert ja Aramis olivat d'Artagnanin kanssa, ja antoi
ministerilleen myöntävän merkin.

Silloin Colbert katkaisi keskustelun kohtaansa ja sanoi Aramikselle:

"Herra lähettiläs, suvaitsetteko, että haastelemme asioista?"

D'Artagnan hienotuntoisesti poistui heti, mennen uunin luo, josta hän
saattoi kuulla, mitä kuningas sanoisi hyvin levottomana häntä vastaan
tulevalle Monsieurille.

Kuninkaan kasvot olivat kiihtyneet. Hänen otsansa kuvasti
tahdonlujuutta, jonka peloittava ilmaus ei enää kohdannut vastusta
Ranskassa eikä piakkoin enää koko Euroopassa.

"Monsieur", virkkoi kuningas veljelleen, "minä en ole tyytyväinen
Lotringin junkkariin. Te, joka osoitatte hänelle kunniaa suojelullanne,
neuvokaa häntä lähtemään muutamiksi kuukausiksi matkoille."

Nämä sanat vaikuttivat Monsieuriin kuin lumivyöry olisi humahtanut
hänen päälleen, sillä hän jumaloitsi tuota suosikkia ja tuhlasi hänelle
kaikkia mahdollisia hellyyden osoituksia.

Hän huudahti:

"Missä suhteessa junkkari on saattanut olla teidän majesteetillenne
epämieluinen?"

Ja hän loi raivostuneen katseen Madameen.

"Ilmoitan sen teille, kun hän on lähtenyt", vastasi kuningas
järkkymättömänä, "ja sitten kun myöskin Madame on matkustanut
Englantiin."

"Madame Englantiini" mutisi Monsieur hämmästyneenä.

"Viikon kuluessa, veljeni", jatkoi kuningas, "ja me kaksi taas lähdemme
jonnekin, minkä teille aikanaan sanon."

Ja kuningas käännähti koroillaan, ensin hymyiltyänsä veljelleen,
lieventääkseen näiden kahden uutisen katkeruutta.

Tällävälin Colbert yhä jutteli Alamedan herttuan kanssa.

"Monsieur", hän lausui Aramikselle, "nyt on aika meidän päästä
ymmärtämään toisiamme. Olen toimittanut teidät sovintoon kuninkaan
kanssa, ja sen olinkin velkaa niin ansiokkaalle miehelle kuin te
olette; mutta koska olette minulle toisinaan ilmaissut ystävyyttä, on
teillä nyt tilaisuus antaa minulle siitä todiste. Olettekin muuten
enemmän ranskalainen kuin espanjalainen. Voiko -- vastatkaa minulle
vilpittömästi -- Espanja pysyä puolueettomana, jos me ryhdymme
taisteluun Yhdistettyjä Alankomaita vastaan?"

"Monsieur", vastasi Aramis, "Espanjan edut ovat hyvin selvät. Saattaa
Eurooppa riitaan Yhdistettyjen Alankomaitten kanssa, joita vastaan
vielä on vanhaa vihaa niiden vapautumisen johdosta, on meidän
politiikkamme. Mutta Ranskan kuningas on liitossa Yhdistettyjen
Alankomaitten kanssa. Tiedätte sitäpaitsi hyvin, että siitä tulisi
merisota, ja sitä Ranska luullakseni ei kykenisi edukseen käymään."

Kääntyen tällä hetkellä Colbert näki d'Artagnanin etsimässä puhetoveria
kuninkaan ja Monsieurin syrjäkeskustelun aikana.

Hän kutsui soturia.

"Me voimme ottaa haasteluumme herra d'Artagnanin", hän kuiskasi
Aramikselle.

"Oh, tietysti", vastasi lähettiläs.

"Puhuimme juuri -- Alamedan herttua ja minä --", virkkoi Colbert, "että
sotaa Yhdistettyjä Alankomaita vastaan olisi käytävä merellä."

"Se on selvää", vastasi muskettisoturi.

"Ja mitä siitä ajattelette, herra d'Artagnan?"

"Ajattelen, että tätä merisotaa varten tarvitsisimme hyvin suuren
maa-armeijan."

"Mitä sanoitte?" kysäisi Colbert, luullen kuulleensa väärin.

"Miksikä maa-armeijan?" sanoi Aramis.

"Siksi että kuningas lyödään merellä, ellei hänellä ole englantilaisia
apunaan, ja hävittyämme merellä hyökkäävät joko hollantilaiset
niskaamme satamissa tai espanjalaiset maalla."

"Espanjan ollessa puolueeton?" huomautti Aramis.

"Puolueeton niin kauan kuin meidän kuninkaamme on voimakkain", vastasi
d'Artagnan.

Colbert ihmetteli tätä terävä-älyisyyttä, jolla kapteeni perinpohjin
valaisi jokaisen kysymyksen, jota hän kosketti.

Aramis hymyili. Hän tiesi hyvin, että d'Artagnan ei valtioviisaudessa
tuntenut vertaansa.

Colbert, joka kaikkien ylpeiden miesten tavoin helli mielijohdettaan
varmana onnistumisesta, aloitti jälleen:

"Kuka teille sanoo, herra d'Artagnan, että kuninkaalla ei ole
laivastoa?"

"Oh, en ole pohtinut näitä seikkoja", vastasi kapteeni. "Minä olen
keskinkertainen merimies. Kuten kaikki hermostuneet ihmiset, minä
vihaan merta. Ajattelen kumminkin, että sotalaivojen mukana Ranskalla,
joka esiintyy kahdellasadalla suulla varustettuna satamana, olisi
myöskin merisotilaita."

Colbert veti taskustaan pienen, soikean, kahteen sarakkeeseen jaetun
muistikirjan. Ensimmäisessä sarakkeessa mainittiin laivojen nimet,
toiseen oli piirretty numeroita, jotka osoittivat näihin laivoihin
kuuluvain tykkien ja miesten lukumäärän.

"Olin samaa mieltä kuin tekin", sanoi hän d'Artagnanille, "ja
laaditutin luettelon lisätyistä laivoistamme. Kolmekymmentäviisi
sotalaivaa."

"Kolmekymmentäviisi sotalaivaa! Mahdotonta!" huudahti d'Artagnan.

"Noin kaksituhatta kanuunaa", jatkoi Colbert. "Ne omistaa kuningas
tällä hetkellä. Yhdestäneljättä laivasta saadaan kolme eskaaderia,
mutta minä haluan viisi."

"Viisi!" huudahti Aramis.

"Ne keinuvat laineilla ennen vuoden loppua, hyvät herrat. Kuningas saa
viisikymmentä linjalaivaa. Niillä jo voinemme taistella?"

"Laivojen rakentaminen", sanoi d'Artagnan, "on vaikeata, mutta
mahdollista. Mutta miten ne aseistaa? Ranskassa ei ole tykkivalimoja
eikä laivaveistämöitä sotilastarkoituksiin."

"Pyh", vastasi Colbert avosydämisesti, "jo puolitoista vuotta sitten
olen tuon kaiken järjestänyt! Tunnetteko herra d'Infrevilleä?"

"D'Infrevilleä?" vastasi d'Artagnan. "En."

"Hän on mies, jonka minä olen keksinyt. Hänen ominaisuutenaan on saada
työntekijät tekemään työtä. Hän se on Toulonissa valattanut kanuunia ja
veistättänyt Bourgognen tukkeja. Ja sitten, ettepä taida uskoa, mitä
teille aion sanoa, herra lähettiläs: minulla on ollut toinenkin tuuma."

"Oh, monsieur", virkkoi Aramis kohteliaasti, "minä uskon teitä aina."

"Kuvitelkaahan, että tehdessäni laskelmia liittolaistemme
hollantilaisten luonteesta sanoin itselleni: he ovat kauppiaita, he
ovat kuninkaan ystäviä, he myyvät mielellään hänen majesteetilleen,
mitä he itseään varten valmistavat. Mitä enemmän siis ostetaan... Ah,
minun on lisättävä: minulla on Forant... Tunnetteko Forantia
d'Artagnan?"

Colbert unohti. Hän puhutteli kapteenia aivan mutkattomasti
d'Artagnaniksi, kuten kuningas teki. Mutta kapteeni hymyili.

"En", vastasi hän, "en tunne häntä."

"Hänkin on mies, jonka olen keksinyt, oikea ostajanero. Tuo Forant on
minulle ostanut 350,000 naulaa rautaa tykinkuulina, 200,000 naulaa
ruutia, kaksitoista lastia Pohjolan puuta, sytytyslankaa, granaatteja,
pihkaa, tervaa ja mitä kaikkea lienee ostanutkaan, säästäen seitsemän
prosenttia summasta, jonka nuo tavarat olisivat Ranskassa
valmistettuina tulleet maksamaan."

"Oiva aatos", vastasi d'Artagnan, "valattaa hollantilaisilla
tykinkuulia, jotka palaavat Hollantiin."

"Eikö olekin? Ja palaavat tappiolla!"

Ja Colbert räjähti nauramaan leveätä, kuivaa nauruaan. Häntä viehätti
tämä leikinlaskunsa.

"Sitäpaitsi", hän lisäsi, "samat hollantilaiset rakentavat tällä
hetkellä kuninkaalle kuutta sotalaivaa oman laivastonsa parhaimpien
malliin. Destouches... Ah, te ette tuntene Destouchesia?"

"En, monsieur."

"Sillä miehellä on hyvin tarkka silmä sanoakseen, kun hän näkee aluksen
vesillä, mitkä sen puutteellisuudet ja edut ovat. Suuriarvoinen
ominaisuus, tiedättekös! Luonto on tosiaan eriskummainen. No niin,
minusta näytti, että tuo Destouches varmaan olisi hyödyllinen mies
satamassa, ja hän valvoo noiden kuuden 78-lästisen laivan rakentamista.
Siitä kaikesta johtuu, paras herra d'Artagnan, että jos kuningas
tahtoisi riitaantua Alankomaiden kanssa, hänellä olisi sievoinen
laivasto. Ja tehän tiedätte, paremmin kuin kukaan muu, onko maa-armeija
hyvä."

D'Artagnan ja Aramis katsahtivat toisiinsa, ihmetellen sitä
salaperäistä työtä, jonka tuo mies oli tehnyt muutamien vuosien
kuluessa.

Colbert käsitti heidät, ja häntä liikutti tämä imarteluista parhain.

"Kun emme siitä täällä Ranskassa tiedä", virkkoi d'Artagnan, "niin
Ranskan ulkopuolella aavistetaan sitä vielä vähemmän."

"Siksipä sanoin herra lähettiläälle", lausui Colbert, "että Espanjan
luvatessa meille puolueettomuutensa ja Englannin meitä auttaessa..."

"Jos Englanti teitä auttaa", sanoi Aramis, "niin minä menen takuuseen
Espanjan puolueettomuudesta."

"Tuohon käteen!" kiirehti Colbert rajussa hyväluontoisuudessaan. "Ja
Espanjasta puhuen: teillä ei ole Kultaisen taljan ritarimerkkiä,
herttua. Kuulin kuninkaan sanovan joku päivä sitten, että hän
mielellään näkisi teidän käyttävän Pyhän Mikaelin ritarikunnan suurta
nauhaa."

Aramis kumarsi.

-- Oh, -- ajatteli d'Artagnan, -- ja Portosta kun ei ole enää! Olisipa
hänelle riittänyt rihmaa kyynäräkaupalla näistä antimista! Kunnon
Portos!

"Meidän kesken, herra d'Artagnan", jatkoi Colbert, "lyönpä vetoa, että
olisi makunne mukaista viedä muskettisoturit Hollantiin. Osaatteko
uida?"

Ja hän nauroi kuten mies, joka on perin reimalla tuulella.

"Niinkuin ankerias", vakuutti d'Artagnan.

"Ah, siellä on tukalia kanavia ja rämeitä kuljettavina, herra
d'Artagnan, ja parhaitakin uimareita hukkuu niihin."

"Virkaani kuuluu", vastasi muskettisoturi, "kuolla hänen majesteettinsa
puolesta. Mutta koska sodassa harvoin tapaa paljon vettä ilman
tulenhituistakin, selitän teille jo edeltäpäin, että teen voitavani
valitakseni tulen. Alan vanhentua, vesi kylmää minua; mutta tuli
lämmittää, herra Colbert."

Ja d'Artagnan näytti nämä sanat lausuessaan niin uljaalta tarmossaan ja
nuorekkaan ylimielisessä reippaudessaan, että Colbert vuorostaan ei
voinut olla häntä ihailematta.

D'Artagnan huomasi tekemänsä vaikutuksen. Hän muisti, että taitava
kauppias pitää tavaraansa korkeassa hinnassa, silloin kun sillä on
kysyntää. Hän valmisti siis edeltäpäin taksansa.

"Siis", virkkoi Colbert, "me lähdemme Hollantiin?"

"Niin", vastasi d'Artagnan; "mutta..."

"Mutta...?" tutki Colbert.

"Mutta", toisti d'Artagnan, "kaikessa esiintyy edun ja itserakkauden
kysymys. Hyvähän on olla muskettisoturien kapteenina; mutta ottakaa
huomioon, että meillä nykyisin on kuninkaan henkivartijat ja kuninkaan
kotivartioväki. Muskettisoturien kapteenin täytyy joko komentaa niitä
kaikkia, ja silloin hän kuluttaisi satatuhatta livreä vuosittain
esiintymiseen ja pöytärahoina..."

"Luuletteko ehkä, että kuningas kitsastelisi kanssanne?" kysyi Colbert.

"Eh, monsieur, ette käsittänyt tarkoitustani", vastasi d'Artagnan
varmana siitä, että oli voittanut kysymyksen eduista. "Sanoin, että
minä, vanha kapteeni, muinoin kuninkaan henkivartioston päällikkö,
jonka sija kunniakulkueissa oli Ranskan marskien edellä, näkisin
juoksuhautoihin astuessani kolme samanarvoista, meillä kun on
henkivartioston kapteeni ja sveitsiläisiä komentava eversti nyt noussut
muskettisoturien päällikön tasalle. Ja mihinkään hintaan en sitä
sietäisi. Minulla on vanhoja tottumuksia, joissa pysyn."

Colbert tunsi iskun. Hän olikin muuten valmistunut siihen.

"Olen ajatellut tuota, josta minulle juuri mainitsitte", vastasi hän.

"Mitä, monsieur?"

"Puhuimme kanavista ja rämeistä, joihin uppoaa."

"Entä sitten?"

"No niin, jos hukkuu, johtuu se veneen, lankun tai sauvan puutteesta."

"Vaikkapa lyhyenkin sauvan", täydensi d'Artagnan.

"Aivan niin", myönsi Colbert. "Enkä tunnekaan sellaista tapausta, että
joku Ranskan marski olisi koskaan hukkunut veteen."

D'Artagnan kalpeni ilosta ja virkkoi värähtelevällä äänellä:

"Ne olisivat hyvin ylpeitä minusta kotipuolessani, jos minusta tulisi
Ranskan marski. Mutta sauvan saamiseksi on välttämätöntä, että on
ylipäällikkönä johtanut sotaretkeä."

"Monsieur", sanoi hänelle Colbert, "tässä vihkosessa, jonka jätän
teidän tutkittavaksenne, näette taistelusuunnitelman niitä joukkoja
varten, jotka kuningas asettaa johdettaviksenne ensikeväisellä
sotaretkellä."

D'Artagnan otti vavisten kirjan, ja kun hänen hyppysensä koskettivat
Colbertin sormia, ministeri puristi reippaasti muskettisoturin kättä.

"Monsieur", virkkoi hän tälle, "meillä oli kummallakin jotakin
toisillemme hyvitettävää. Minä olen aloittanut; siis teidän vuoronne!"

"Minä annan teille korvauksen, monsieur", vastasi d'Artagnan, "ja
pyydän teitä ilmoittamaan kuninkaalle, että ensimmäinen minulle
tarjoutuva tilaisuus merkitsee voittoa tai näkee kuolemani."

"Tästä päivästä lähtien ryhdyn kirjailuttamaan kultaliljoja marskin
sauvaanne."

Seuraavana päivänä Aramis, joka matkusti Madridiin välittämään Espanjan
puolueettomuutta, tuli syleilemään d'Artagnania tämän asunnossa.

"Rakastakaamme toisiamme neljän edestä", sanoi d'Artagnan. "Meitä on
enää vain kaksi."

"Ja sinä et minua ehkä enää näekään, rakas d'Artagnan", vastasi Aramis.
"Jospa tietäisit, kuinka paljon olen sinua rakastanut! Olen vanha, olen
sammunut, kuollut."

"Ystäväni", virkkoi d'Artagnan, "sinä elät kauemmin kuin minä;
valtioviisaus määrää sinut elämään, mutta kunnia tuomitsee minut
kuolemaan."

"Loruja! Meidänlaisemme miehet, herra marski", onnitteli Aramis,
"kuolevat ainoastaan riemuun ja kunniaan kyllästymisestä."

"Ah", vastasi d'Artagnan surumielisesti hymyillen, "minullapa ei
nyttemmin enää olekaan siihen ruokahalua, herra herttua!"

He syleilivät vielä kerran, ja kaksi tuntia myöhemmin he olivat
erinneet.




D'Artagnanin kuolema.


Päinvastoin kuin yleensä tapahtuu politiikassa kuten arkielämässäkin,
kukin täytti lupauksensa ja piti kunniassa sitoumuksiaan.

Kuningas kutsui jälleen hoviin kreivi de Guichen ja karkoitti Lotringin
junkkarin, vaikka Monsieur siitä ihan sairastui.

Prinsessa Henriette matkusti Lontooseen, ja siellä hänen onnistui siinä
määrin suostuttaa kuninkaallinen veljensä kuulemaan neiti de Kérouallen
valtiollisia neuvoja, että Ranskan ja Englannin liitto sai lopullisen
vahvistuksensa; muutamilla ranskalaisilla miljoonilla voidellut
englantilaiset sotalaivat tuottivat sitten turmiollisia kolauksia
Alankomaiden laivastoille.

Kaarle II oli luvannut neiti de Kérouallelle hieman kiitollisuutta
hyvistä neuvoista, mutta tekikin tästä uudesta rakastajattarestaan
kerrassaan Portsmouthin herttuattaren.

Colbert oli luvannut kuninkaalleen sotalaivoja, ampumavaroja ja
voittoja. Hän piti sanansa, kuten historia todistaa.

Ja Aramis -- se asianomainen, jonka lupauksiin oli vähimmin luottamista
-- toimitti Colbertille näin kuuluvan kirjeen neuvotteluista, jotka hän
oli saanut toimekseen Madridissa:

    'Herra Colbert.

    Minulla on kunnia lähettää luoksenne kunnianarvoisa isä d'Oliva,
    Jeesus-seuran väliaikainen kenraali, tilapäinen seuraajani.

    Kunnianarvoinen isä selittää teille, herra Colbert, että minulle
    on jäänyt niiden asiain johto, joita veljeskunnalla on Ranskassa
    ja Espanjassa valvottavina; mutta minä en tahdo nykyään
    nimellisesti esiintyä järjestön kenraalina, koska se nimitys
    liikanaisesti valaisisi niitä valtiollisia toimenpiteitä,
    jotka hänen katolilainen majesteettinsa suvaitsee uskoa
    järjestettävikseni. Hänen majesteettinsa luvalla otan tuon
    arvonimen takaisin sitten kun ne hommat, joihin olen Teidän
    kanssanne yksituumaisesti ryhtynyt Jumalan ja Hänen kirkkonsa
    kunnian kirkastamiseksi, ovat kehittyneet hyvään loppuun.

    Kunnianarvoinen isä d'Oliva antaa teille selvityksen hänen
    katolilaisen majesteettinsa suostumuksesta allekirjoittamaan
    sopimuksen, joka takaa Espanjan puolueettomuuden siinä
    tapauksessa, että Ranska ja Yhdistyneet Maakunnat joutuvat
    sotaan keskenään. Tämä vakuutus pysyisi voimassa, vaikka
    Englanti ei tulisikaan Ranskan kumppaniksi, vaan jäisi
    puolueettomaksi.

    Mitä Portugaliin tulee, jonka kannasta teillä ja minulla oli
    puhetta, niin voin vakuuttaa teille, että se parhaansa mukaan
    auttaa hänen kaikkeinkristillisintä majesteettiaan
    tällaisessa sodassa.

    Pyydän teitä, herra Colbert, suosiollisesti säilyttämään
    minut ystävällisessä muistissa ja uskomaan syvään
    kiintymykseeni sekä esittämään hartaan kunnioitukseni
    hänen kaikkeinkristillisimmälle majesteetilleen.

                                     _Alamedan herttua_.'

Aramis oli siis täyttänyt enemmänkin kuin oli luvannut; nyt jäi
nähtäväksi, miten kuningas, Colbert ja d'Artagnan noudattivat
keskinäisiä puheitaan.

Keväällä maa-armeija sai lähteä sotaretkelle, kuten Colbert oli
ennustanut.

Se marssi muhkeassa järjestyksessä Ludvigin hovin edellä, kun nimittäin
kuningas ratsunsa selässä ja naisten ja hovilaisten täyttämien vaunujen
ympäröimänä vei tähän veriseen juhlaan valtakuntansa valioyleisön.
Armeijan upseereilla ei tosin ollut muuta musiikkia kuin
hollantilaisten linnoitusten kanuunanjyskettä; mutta se riitti suurelle
joukolle, joka löysi tästä sodasta kunnianosoituksia, ylennystä,
onnensa tai kuolemansa.

D'Artagnan läksi liikkeelle kahdentoistatuhannen miehen etunenässä, --
ratsu- ja jalkaväkeä; hänellä oli määränään vallata ne kohdat, jotka
esiintyivät Friislanniksi nimitetyn strateegisen verkon solmuina.

Milloinkaan ei armeijaa ollut sotaretkellä johdettu ripeämmin. Upseerit
tiesivät, että heidän käskijänsä oli yhtä ymmärtäväinen ja ovela kuin
urhoollinenkin, joten hän ei tarpeettomasti uhraisi ainoatakaan miestä
tai tuumankaan alaa maata.

Hänellä oli vanhat sotatapansa: elää alueen kustannuksella, pitää
joukot laulelevalla päällä ja viholliset kyynelten vallassa.

Kuninkaan muskettisoturien kapteeni osoitteli ihan keimaillen, kuinka
perehtynyt hän oli ammattiinsa. Ei ollut koskaan nähty paremmin
valittuja tilaisuuksia, taitavammin tuettuja yllätyksiä, nokkelampaa
edun saantia virheistä, joita piiritetyt eivät osanneet välttää.
D'Artagnanin armeijalle joutui tusina varustettuja paikkoja yhdessä
kuukaudessa.

Oltiin kukistamassa kolmattatoista, joka oli pitänyt puoliaan viisi
päivää. D'Artagnan alkoi kaivattaa saartohautoja ikäänkuin
ilmaistakseen johtuneensa siihen käsitykseen, että nuo miehet eivät
pitkiin aikoihin antautuisi. Hänen miinoittajiensa ja lapiomiestensä
osasto oli harvinaisen terhakkaa, innokasta ja kekseliästä väkeä,
syystä että d'Artagnan kohteli näitä armeijan työläisiäkin sotilaina,
osasi tehdä heidän uurastuksensa kunniakkaaksi ja varjeli heitä
vaaranalaisessa asemassa mahdollisimman tehokkaasti. Niinpä olisikin
sietänyt nähdä, kuinka sisukkaasti he nyt kääntelivät Hollannin
liejuista kamaraa. Turvenummi ja savikko sotamiesten sanojen mukaan
suli kuin voi friisiläisten emäntien isoissa paistinpannuissa.

Samalla d'Artagnan lähetti sananviejällä kuninkaalle tietoja
viimeaikaisista menestyksistään; hänen majesteettinsa hyväntuulisuus
lisääntyi niistä kaksinkertaiseksi, ja yhä halukkaammin hän valmistausi
kunnollisesti juhlimaan naisseuruettansa.

Nämä d'Artagnanin voitot tuottivat hänen herralleen niin suurta
majesteettisuutta, että rouva de Montespan ei häntä enää muuksi
puhutellut kuin Ludvig Voittamattomaksi. Ja neiti de la Vallière
menetti jälleen paljon hänen majesteettinsa suosiollisuutta, kun tuli
nimittäneeksi häntä vain Ludvig Voitolliseksi. Sitäpaitsi hänellä usein
silmät punoittivat, ja voittamattomalle ei mikään ole niin
vastenmielistä kuin rakastajatar, joka vetistelee kaiken muun
ympäristön ollessa myhäilevää. Neiti de la Vallièren tähti painui
taivaanrannan taakse pilvissä ja kyynelissä.

Mutta rouva de Montespanin hilpeys nousi kuninkaan menestyksen mukana
ja lohdutti häntä kaikesta muusta mielipahasta. Siitä sai kuningas olla
kiitollinen d'Artagnanille. Hänen majesteettinsa tahtoi antaa
tunnustuksensa näistä palveluksista ja kirjoitti Colbertille:

    'Herra Colbert, meillä on lupaus täytettävänä herra d'Artagnanille,
    joka toteuttaa omat vakuutuksensa. Ilmoitan tiedoksenne, että nyt
    on oikea hetki toimenpiteeseen. Aikanaan laaditaan teille kaikki
    tästä aiheutuvat määräykset.

                                                     _Ludvig_.'

Tästä oli tuloksena, että Colbert, joka oli pidättänyt luonansa
d'Artagnanin sanansaattajan, antoi tälle oman kirjeen kapteenin
luettavaksi ja kultakoristeisen mustapuisen lippaan, joka ei näköjään
ollut kovinkaan tilava, mutta varmaankin silti hyvin raskas, koskapa
pääministeri luovutti lähetille viisimiehisen vartion auttamaan sen
viemisessä perille.

Nämä miehet saapuivat d'Artagnanin piirittämän paikan edustalle päivän
koitteessa ja esittäysivät päällikön asunnolla.

Heille vastattiin, että d'Artagnan oli juuri lähtenyt
liikkeelle kymmenkunnan krenatöörikomppanian kanssa täydentämään
piiritysvarusteita, kun linnoituksen kavala puolustusjohtaja oli
edellisenä iltana pannut toimeen kiusallisen uloshyökkäyksen, jossa oli
luotu saarto-ojat umpeen, surmattu seitsemänkahdeksatta miestä ja
päästy korjailemaan valliin syntynyttä aukkoa.

Lähetystöllä oli määräyksenään tavoitella herra d'Artagnania mistä
hyvänsä ja millä hetkellä tahansa ilman minkäänlaista viivyttelyä.
Miehet siis läksivät ratsain etummaista linjaa kohti.

Avoimella kentällä nähtiin d'Artagnan jo kaukaa kultapunoksisessa
hatussaan, pitkä ruokokeppi kädessään ja leveine, kullattuine
hihankäänteineen. Hän pureskeli valkoisia viiksiään eikä puuhannut
muuta kuin pudisteli vasemmalla kädellään pois pölyä, jota maahan
kimmahtelevat luodit ohi vinkuessaan tuprahduttivat hänen päällensä.

Tässä kamalassa luotituiskussa nähtiin upseerien pitelevän lapiota,
sotamiesten kiidättävän työntökärryjä ja kymmenen tai kahdenkymmenen
miehen joukkueiden nostelevan tai laahaavan jättimäisiä risukimppuja
juoksuhaudan edustan suojaksi, kun itse kaivanto oli väkeänsä
elähdyttävän kenraalin hurjalla tarmokkuudella jo luotu jälleen auki
sisustaansa asti.

Kolmessa tunnissa oli kaikki korjattu kuntoon. D'Artagnan alkoi käyttää
säveämpää puheenlaatua. Hän oli jo kokonaan tyyntynyt, kun
sapöörikapteeni tuli ilmoittamaan hänelle hattu kädessä, että
saarto-oja oli jälleen miehitettävissä.

Mies oli tuskin saanut asiansa sanotuksi, kun luoti katkaisi häneltä
säären ja hän kaatui d'Artagnanin kannateltavaksi. Tämä kohotti soturin
syliinsä, ja levollisena hän hellävaroin kantoi haavoittuneen alas
juoksuhautaan, rykmentin ilmaistessa myrskyisää innostusta tästä
huomaavaisuudesta.

Siitä hetkestä ei ollut vallalla enää vain kiihko, vaan hurmainen
intoutuminen; kaksi komppaniaa syöksähti vastustamattomasta
vaikuttimesta liikkeelle ja ryntäsi vihollisen etuasemia vastaan, jotka
kukistuivat kädenkäänteessä. D'Artagnan oli vaivoin saanut hillityksi
heidän kumppaninsa, mutta nähdessään heidän päässeen ulkovarustusten
herroiksi nämäkin tempausivat raivokkaaseen hyökkäykseen vallihaudan
ulkovierua vastaan, josta varustuksen kohtalo riippui.

D'Artagnan huomasi, että hän ei voinut pysähdyttää armeijaansa enää
muulla tavoin kuin antamalla sen sijoittua varustukseen; sentähden hän
suuntasi kaikki nuo joukot kahta aukkoa kohti, joita piiritetyt olivat
paikkaamassa. Survaisu tapahtui ylettömän rajusti. Siihen otti osaa
kahdeksantoista komppaniaa, ja d'Artagnan asettui varaosaston keralla
puolen kanuunankantaman päähän linnoituksesta, tukeakseen rynnistystä
apukolonnilla.

Kuului selvästi hollantilaisten kirkaisuja, kun' d'Artagnanin
krenatöörit väkipuukoillaan nujersivat heitä kanuunapattereissa;
taistelu sai yllykettä varustuksen kuvernöörin epätoivoisesta
sitkeydestä, hän kun hellittämättömästi ei tahtonut luovuttaa
vähäisintäkään jalansijaa ahdistajalle.

Saadakseen nujakan loppumaan ja taukoamattoman tulen laantumaan
d'Artagnan lähetti kilvoitteluun uuden kolonnan, joka puhkaisi kairan
tavoin vielä tukeviksi jääneitä pääsykohtia, ja piankin nähtiin
piiritettyjen sortuvan ulkovalleilla hurjaan pakoon ja hätyyttäjien
tunkeutuvan heidän mukanaan sisäkehään.

Hyvillä mielin hengähtäessään kenraali silloin kuuli äänen lausuvan
vierellään:

"Monsieur, jos suvaitsette, tulemme herra Colbertin lähettäminä."

Hän mursi tarjotun kirjeen sinetin ja silmäsi sisältöä:

    'Hra d'Artagnan, kuningas on antanut toimekseni ilmoittaa
    teille, että hän on nimittänyt teidät Ranskan marskiksi,
    palkkiona hyvistä palveluksistanne ja hänen armeijalleen
    tuottamastanne kunniasta.

    Kuningas on ihastuksissaan teidän valloituksistanne ja
    toivoo teidän myös suoriutuvan nyt aloittamastanne
    piirityksestä oman onnenne ja hänen menestyksensä
    mukaisesti.'

D'Artagnan seisoi suorana, kasvot tulistuneina, säihkyvin silmin. Hän
katsahti joukkojensa edistymiseen noilla punaisten ja mustien
savukiehkurain verhoamilla muureilla.

"Olen jo suoriutunut", hän vastasi lähetille. "Kaupunki antautuu
neljännestunnissa."

Hän luki edelleen:

    'Lipas saapuu teille minun lahjanani, herra d'Artagnan. Ette
    pahoitelle nähdessänne, että teidän soturien vetäessä miekkanne
    kuninkaan puolesta olen minä innostanut rauhalliset taidot
    somistamaan ansionne mukaista palkintoa.

    Suljen itseni teidän ystävyyteenne, herra marski, ja pyydän
    teitä uskomaan, että teillä on täydellisesti omani.

                                                _Colbert_.'

Huumaannuksissaan ilosta d'Artagnan viittasi viestintuojalle, jonka
saattue lähestyi tuoden lipasta. Mutta juuri kun marskin piti ryhtyä
sitä katsastamaan, kajahti valleilta ankara jyske ja käänsi hänen
huomionsa kaupungin taholle.

"On kummallista", sanoi d'Artagnan, "etten vielä näe kuninkaan lippua
muureilla enkä kuule neuvottelupyynnönkään toitotusta."

Hän joudutti hätään kolmesataa uutta miestä erään rivakan upseerin
johdolla ja määräsi raivattavaksi vielä toisaalta aukon vallituksiin.

Tyynempänä hän sitten kääntyi ojennettua lipasta kohti. Se oli hänen
omansa, kaikella kunnialla ansaittuna. D'Artagnan kurkoitti kätensä
avaamaan lipasta, kun kaupungista lennähtänyt tykinkuula samassa
rusensi etummaisen upseerin käsissä lippaan, osui d'Artagnania rintaan
ja kaatoi hänet loivalle rinteelle. Lippaan murtuneesta kyljestä
kierähti liljakoristeinen sauva marskin herpautuvan käden alle.

D'Artagnan yritti kohoutua. Hänen oli luultu tuiskahtaneen tantereeseen
ilman vammaa. Mutta nyt kajahti kamala huuto hänen kauhistuneitten
upseeriensa ryhmästä: marski oli verissään, ja kuoleman kalpeus kohosi
hiljalleen hänen yleville kasvoilleen.

Joka taholta ojentuvien käsivarsien varassa hän kykeni vielä kerran
kääntämään katseensa linnoitusta kohti, eroittamaan päävarustuksen
harjalla valkoisen lipun; voittoa julistavan rummun pärrytys tunkeusi
heikkona hänen korviinsa, jotka jo alkoivat olla kuurot elämän äänille.

Puristaen silloin käteensä kultaliljoilla kirjaillun sauvan hän laski
alas katseensa, joka ei enää jaksanut nousta taivaalle, ja hän valahti
pitkäkseen mutisten muutamia omituisia sanoja, jotka ihmettelevistä
sotureista tuntuivat joltakin loihtulauselmalta, -- sanoja, jotka
olivat aikoinaan merkinneet maan päällä peräti paljon ja jotka
ainoastaan kuoleva itse nyt oivalsi:

"Atos, Portos, näkemiin. -- Aramis, hyvästi iäksi!"

Niistä neljästä urhosta, joiden historian me olemme kertoneet, oli nyt
jäljellä vain yksi: Jumala oli perinyt takaisin kolmen sielut.




Viitteet:


[1] Muinainen voimailija. _Suom_.

[2] Sataa koko yön, mutta aamulla jatkuvat julkiset leikit (lat.).

[3] Herra, minä en ansaitse sitä. _Suom_.

[4] Kts. "Myladyn poika" I 4. _Suom_.

[5] Molièren _Saiturin_ päähenkilö. _Suom_.

[6] Teidän kodistanne. _Suom_.

[7] Hävetköön, ken siitä pahaa ajattelee. _Suom_.

[8] Taistelutantereella ahdistellun kuningas Rikhard III:n huudahdus
Shakespearen samannimisessä draamassa. _Suom_.

[9] Condé. _Suom_.

[10] Monien rinnalla vertaansa vailla. _Suom_.

[11] Pyhän Hengen ritarikunnan arvomerkki. _Suom._

[12] Äärimmäiseen vanhuuteen asti nuorekkaana säilynyt ranskalainen
aatelisnainen (1620-1705). _Suom_.

[13] Ranskan kruununprinssin vanha arvonimi.

[14] Vielä viime aikoihin Ranskassa noudatettu habsburgilainen
julkisuuden vaatimus vallanperimyspetoksen välttämiseksi. _Suom_.

[15] Tämä keittiötaidon suurmies surmasi itsensä epätoivoissaan siitä,
että kalaruoka myöhästyi. _Suom_.

[16] Ja satu osoittaa?

[17] Harvinainen lintu näillä mailla. _Suom_.

[18] Useissa maissa sanotaan aisankannattajalla olevan sarvet. _Suom_.

[19] Kirjailijanakin tunnettu savenvalaja ja kiillemestari Bernard
Palissy, ranskalaisen keramiikan luoja, kuuluisa kauneista,
taiteellisesti kirjailluista savimaljakoistaan. _Suom_.

[20] Roomalainen sotapäällikkö, joka kunniakäsityksensä velvoittamana
palasi kartagolaisten vankeuteen surmattavaksi.

[21] Maanpaossa kuollut roomalainen runoilija. _Suom_.

[22] Voi onnetonta!

[23] Itse Richelieun sepittämä murhenäytelmä. _Suom_.

[24] Näyttelijä ja kirjailija Jean Baptiste Molière, alkuperäiseltä
sukunimeltään Poquelin, klassillisen huvinäytelmän suurin mestari,
s. 1620, kuoli verensyöksyyn "_Luulosairas_"-näytelmänsä pääosaa
esittäessään v. 1673. _Suom._

[25] Suomeksi kyyhkyslakka.

[26] Sellainen tapaus myrkytti Molièren elämän. _Suom_.

[27] Katolinen pöytärukous. _Suom_.

[28] Kärsivällinen siksi, että on ikuinen. _Suom_.

[29] Raha-asiain yli-intendentti Filip Kauniin aikana. Hänet
hirtettiin Monfauconin mäellä v. 1315 väärän oikeudenkäytön
seurauksena. _Suom_.

[30] Vergiliuksen laulama kartagolainen kuningatar, joka Aeneaan
jättämänä valitsi kuoleman. _Suom_.

[31] Pukeutumisen täydentämistilaisuuteen. _Suom_.

[32] Lieue vastaa puolta penikulmaa. _Suom_.

[33] Jo "Myladyn pojasta" tunnemme, että Beaufortin herttualla
käsitteet usein sekosivat lipsahduttelemaan kieltä. Uhkea nimi
"Vauguinaud" näkyy hänen muistissaan muodostuneen siitä, että _vaurien_
ja _ginaud_ ranskankielessä merkitsevät kumpikin poropeukaloa. _Suom_.

[34] Muinaiskreikkalainen kirjailija, jonka tuotannosta on säilyi
paimen- ja lemmenromaani "Dafnis ja Khloe." _Suom_.

[35] Ranskankielellä notko = vallon. _Suom_.

*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 53872 ***