*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 53760 ***

ORLOWIT: MIES JA VAIMO

Kirj.

Maksim Gorki






Tampereella,
K. Kaatra,
1908.

Isak Julinin kirjapaino.




... Miltei joka lauvantai kuului kauppias Petunnikowin vanhan, likaisen
talon ränstyneen piharakennuksen kellarikerroksesta naisen hirveätä
kirkunaa.

"Odotas! Senkin juoppolalli, perkele!" kirkui nainen syvällä
alttiäänellä.

"Hellitä!" vastasi miehen tenori.

"En, enpäs hellitä, en hellitä, senkin peto."

"Valehtelet! Sinä hellität!"

"Tapa minut, en hellitä."

"Sinäkö? Sinä valehtelet senkin hälläkkä!"

"Herra Jumala! Se tappaa minut... Apuun!"

"Sinä hellität."

"Lyö vaan, elukka, lyö vielä!"

"Odota vaan... toisen kerran lisää!"

Tämän vuoropuhelun alkaessa hypähti Sutschkowin maalarinoppilas, joka
päivät pitkät pienessä vajassa jauhoi väriä, lähemmäs, hänen silmänsä
loistivat kuin pienen hiiren ja hän huusi niin kovin kuin taisi:

"Suutari Orlowissa tapellaan taas! Hohoo!"

Tschischik, joka oli kaikellaisten seikkailujen harrastaja, juoksi
Orlowin akkunan luo, asettui mahalleen maahan ja pistäen takkuisen
veijaripäänsä viekkaine kasvoineen, jotka olivat yltäänsä maalissa,
akkunasta sisään, katseli hän ahnain silmin pimeään kosteaan luolaan,
josta löyhki vanhan nahan ummehtunut haju. Sisällä kieriskeli
raivoisasti kaksi olentoa.

"Ihanhan sinä tapat minut!"... kirkui vaimo tukahtuneella äänellä.

"Eipä väliä!" rauhoitti häntä mies, ääneensä kooten koko raivonsa.

Kuului kumeita iskuja jotain pehmeää vasten, huokauksia, ihmisen
tukahdutettua ähkimistä niinkuin jotain painavaa nyöritettäisiin.

"Hajdjai, kylläpä kolhii sitä halolla", kuvasi Tschischik tapausta, ja
yleisö, joka ali kokoontunut hänen ympärilleen -- Schneider, raastuvan
palvelija, Lewtschenko, soittoniekka Kistiakow ja muut ilmaisten huvien
ystävät -- kyselivät häneltä innokkaasti nyppien hänen jalkojaan ja
housujaan, jotka olivat yltäänsä maalissa:

"No, mitenkäs nyt? Onko se saanut sen akan alleen?"

"Selässä istuu ja painaa sen nokkaa maahan..." kertoi Senka ja vapisi
mielenhalusta näkemistään nauttien.

Yleisö kumartui akkunaa kohti hartaasti haluten itse nähdä taistelun
yksityiskohtia, ja vaikka tunnettiinkin ne tavat, joita Grischka Orlow
käytti sodassa vaimoaan vastaan, oli hämmästys kuitenkin yleinen.

"Hyi perhana! Kylläpä on sen peitannut."

"Koko nenä on verissä", selitti Senka.

"Hyvä Jumala", huusivat naiset.

"Kylläpä on peto."

Miesten lausunto oli puolueettomampi.

"Kuoliaaksi kai se sen nuijii..." sanoivat he.

Ja soittoniekka selitti profetan äänellä:

"Muistakaa minun sanoneen, että puukolla se sen tappaa. Ei tuota kauvan
kestä, kerrassa siitä loppu tulee."

"No nyt loppui!" kertoi Senka kuiskaten, hypähti ylös ja juoksi
nurkkaansa, johon asettui havaintojaan tekemään, sillä hän tiesi
Grischka Orlowin tulevan pihalle.

Yleisö hajaantui nopeasti, kukaan kun ei tahtonut joutua liian lähelle
hurjaa suutaria, joka ei nyt taistelun jälkeen enää ollut yhtä
mieltäkiinnittävä eikä ihan vaaratonkaan. Ja tavallisesti kun Orlow
tuli luolastaan, ei pihalla ollut muita kuin Senka. Syvään hengittäen,
paita rikki, tukka hajalla ja hikinen naama naarmuissa katseli Orlow
veristävin silmin ja kädet taapäin ojossa ympäri pihaa ja kulki hitain
askelin vanhalle kivirauniolle, joka oli halkovajan lähellä. Välillä
vihelsi hän kuin olisi aikonut kutsua kaikki talon asukkaat taisteluun.
Sitten istahti hän rauniolle, pyyhkäsi paidan hialla hikeä ja verta
otsaltaan ja jäi istumaan väsähtäneeseen asentoon, retkahtaen likasta,
kirjavaväristä seinää vasten, johon Sutschkowin maalareilla oli tapana
työstä tullessaan puhdistella siveltimiään.

Orlow oli kolmissa kymmenissä ijältään. Pronssinvärisiä,
hienopiirteisiä hermostuneita kasvoja koristivat pienet tummat viikset,
joiden alta näkyivät täydet punaset huulet. Suuren käyrän nenän yli
olivat taajat kulmakarvat kasvaneet ja niiden alta tirkisteli pari aina
epävarmoja hehkuvia silmiä. Kiharat hiukset valahtivat takaa ruskealle
jänteiselle niskalle. Kasvultaan oli hän keskikokoinen, hieman työn
kumartama, vankkalihaksinen ja kiihkeä. Ja istuessaan nyt kauvan kuin
jäykistyneenä veti hänen terve ruskea rintansa syviä hengenvetoja.
Aurinko on jo laskenut, mutta ilma on painava; pihalla tuntuu
öljyvärin, hapankaalin ja kaikenlaisen mädännyksen haju. Molempain
kerrosten akkunoista kuuluu lauluja ja haukkumasanoja ja väliin
tirkistää jokin juopponaama akkunasta Orlowiin päin ja katoaa taasen.

Maalarit tulevat työstä, sivumennen katsahtavat he Orlowiin, viittaavat
toisilleen ja iloisesti lörpötellen lähtevät saunaan tai kapakkaan.
Yläkerrasta kiipeevät räätälit pihalle -- puoliksi pukeutuneita,
laihoja, vääräsäärisiä ihmisiä -- tekevät pilaa maalarien puhetavasta,
joka kuuluu kuin herneitä pudistelisi. Koko piha kaikuu meteliä,
iloista ja vilkasta naurua ja sukkeluuksia... Orlow istuu nurkassaan
vaieten, eikä katso kehenkään. Ei kukaan mene hänen luokseen, ei
uskallakaan kukaan häntä pilkata, sillä kaikki tietävät, että hän nyt
on hurja peto.

Siinä istuu hän synkeänä ja raivoisana, rinta huohottaa, sieramet
vavahtelevat, huulet käyristyvät ja suusta näkyy kaksi riviä vankkoja,
isoja, keltaisia hampaita. Hänen silmissään väikkyy punaisia läiskiä,
viinan himo kalvaa hänen sisuksiaan. Hän tietää, että juoma
helpottaisi, mutta häntä hävettää näin valoisaan aikaan reveltynä ja
rääsyisenä mennä kadun yli kapakkaan, sillä kaikki tuntevat Grigori
Orlowin.

Hän tuntee arvonsa eikä tahdo antaa aihetta pilkalle, mutta ei hän
myöskään voi mennä kotiin pukeutumaan ja peseytymään. Siellä lattialla
makaa hänen rääkätty vaimonsa, joka inhottaa häntä. Kuuluu ähkinää
sisältä ja mies tietää, että tuo toinen on marttyyri ja että vääryys on
hänessä itsessään. Hän tietää olevansa syyllinen ja se kiihdyttää vain
hänen vihaansa, sillä tämän tiedon ohella hehkuu hänen sielussaan
ilkeä, hämärä tunne ja tämä on tietoisuutta voimakkaampi. Kaikki tuntuu
niin synkeältä ja tuskaiselta, tahdottomana antautuu hän tuskansa
valtaan ja tietää, että vain puolpullonen viinaa voi hänen mieltään
helpottaa.

Silloin tulee harmonikan soittaja Kistiakow. Tällä on yllään
samettimekko, punanen silkkipaita ja housut keikailevasti saappaisiin
pistetyt. Kainalossaan on hänellä vihreässä pussissa vetopepelinsä,
mustat viiksensä ovat huipukkaiksi kiverretyt, lakki on takaraivolla ja
kasvot loistavat oman arvon tuntoa ja iloa. Orlow rakastaa häntä tuon
oman arvon tunnon, soiton ja iloisen luonnon takia sekä kadehtii hänen
kevyttä, huoletonta elämäänsä.

    "Sua onnittelen voitostas
    ja haavoistasikin."

Orlow ei suutu sukkeluudesta, vaikka onkin sen jo monasti kuullut, eikä
soittoniekkakaan tarkota sen pahempaa, tapansa on vaan viskellä
sukkeluuksia.

"Mitä nyt, veli? Joko taas näyteltiin Plevnan tappelua?" kysyy
Kistiakow ja jää hetkeksi suutarin eteen. "Voi sinä, Grinia, oletpa
aika kappale! Jospa vain tahtoisit käydä samaa tietä kuin me kaikki
käymme... Mennäänkö jo?"

"Kohta, kohta..." vastaa Orlow päätään nostamatta.

    "Mä sua kaihoon ja odotan."

Hän lähtee ja Orlow seuraa pian perässä.

Silloin tulee pieni, täyteläinen vaimo maakerroksesta seinää pitkin
hapuillen. Pään ympäri on huivi kiedottu niin että vain toinen silmä
sekä vähän poskea ja otsaa näkyy. Horjuen kulkee hän yli pihan ja
istahtaa miehensä äskeiselle paikalle. Ei kukaan ihmettele hänen
ilmestymistään, siihen on totuttu ja kaikki tietävät, että hän istuu
siinä, kunnes Grischka juopuneena ja katuvaisena palaa kapakasta. Hän
tulee pihalle, koska maakuopassa on ahdistava ilma ja myös
taluttaakseen juopuneen miehensä portaita alas. Portaat ovat
rikkinäiset ja liukkaat, Grischka on kerran pudonnut niitä myöden alas
ja nyrjäyttänyt käsivartensa, niin ettei kahteen viikkoon voinut tehdä
työtä ja täytyi pantata kaikki, jotta voitiin tulla tuo aika toimeen.

Siitä saakka odotti Matrjona häntä aina. Usein istui joku naapuri hänen
kanssaan, enimmäkseen Lewtschenko, virasta eronnut isoviiksinen
aliupseeri, joka on järkevä vähävenäläinen, kaljupäinen ja
harmaanenäinen. Nytkin hän istahtaa paikalleen, haukottelee ja kysäsee:

"Jokos taas olette tapelleet?"

"Mitä se sinulle kuuluu!" sanoo Matrjona kipsakasti.

"Minä vaan tarkotin..." selittää mies, ja sitten vaikenevat molemmat.

Matrjona hengittää syvään ja rintansa korisee.

"Miksi te aina tappelette. Ettekö voi tulla toimeen?" alkaa taas
vähävenäläinen.

"Se on meidän asiamme..." sanoo Matrjona Orlow.

"Niinpä kyllä, omahan asianne on", sanoo Lewtschenko ja nyykäyttää
sanansa vahvikkeeksi päätään.

"Miksi tulet luokseni?" kysyy Orlowa tuikeasti.

"Perhana... kylläpä olet! Eikö sinulle saa sanaakaan sanoa. Kun minä
teitä katselen -- niin oletpa sinä Grischkoinesi aika pariskunta! Joka
päivä pitäisi teitä piiskata, aamuin ja illoin, niin, niin... Kylläpä
sitte muuttuisitte."

Vihoissaan menee mies pois ja Matrjona on siitä iloinen, sillä jo kauan
on huhu käynyt, ettei se vähävenäläinen taida ihan turhaan häntä
kierrellä ja hän on vihoissaan tälle ja kaikille ihmisille, jotka
huolehtivat asioista, mitkä eivät heitä liikuta. Vähävenäläinen astelee
sotilaan askelin pihanurkkaa kohti, hänen käyntinsä on ijästään
huolimatta voimakas ja reipas.

Silloin kiepsahtaa jostain sopesta Tschischik hänen eteensä.

"On tuo Orlowin akka aika lammas!" kuiskaa hän Lewtschenkolle,
viekkaasti viitaten Matrjonaa kohti.

"Minä selitän sinulle kyllä sen asian", vastaa vähävenäläinen nauraen
partaansa. Hän pitää iloisesta Tschischikistä ja kuuntelee kernaasti
tämän juttuja, tämä kun tuntee kaikki talon salaisuudet.

"Ei sen kimppuun pääse niin marssien", jatkaa Tschischik. "Maschinka,
se maalari yritti, mutta sai selkäänsä. Itse minä kuulin eikä ollutkaan
se leikkiä, päin naamaa vaan sai."

Hän on puoliksi täysikasvuinen, puoliksi lapsi, kahdentoista ijässä,
vilkas ja tunteellinen, ja kuten sieni imee kosteutta, niin imee hänkin
itseensä kaikkea ympäröivää elämän lokaa. Otsallaan on jo hieno ryppy,
joka osoittaa Senka Tschischikin ajattelevan.

... Ilma on pimennyt, näkyy palanen sinistä taivasta, tähtien valossa
näyttää paljaiden seinäin ympäröimä piha syvältä kuopalta, jos ylöspäin
katsahtaa. Sen sopessa istuu pieni naisolento tappelusta leväten ja
odottaen juopunutta miestään.

       *       *       *       *       *

Orlowit olivat olleet neljä vuotta naimisissa. Heillä oli ollut lapsi,
joka eli toista vuotta. Eivät sitä kauvan surreet, vaan rauhoittuivat
pian toista odottaen. Kellari, jossa asuvat, on iso, pitkä ja pimeä
holvikattoinen huone. Oven pielessä on venäläinen uuni; sen ja seinän
välitse johtaa kapea käytävä huoneeseen, jota valaisee kaksi
pihallepäin antavaa akkunaa. Valo tulee sameina säteinä luolaan. Se on
kostea, tunkkainen ja kalsea. Jossain tuolla ylhäällä tykkii elämä,
tänne saakka tunkeutuu vain kaukaisia epämääräisiä ääniä, jotka yhdessä
tomun kanssa leijailevat mahdottomina, värittöminä joukkioina Orlowin
kuoppaan. Uunia vastapäätä on puinen kaksikerroksinen vuode ruskeine
kukikkaine peitteineen. Toisella seinällä pöytä, jonka ääressä syödään
ja juodaan teetä ja vuoteen sekä ikkunaseinän välillä työskentelee
Orlowin pariskunta. Seinillä juoksentelee russakoita hakien ravintoa
leipäpalloista, joilla vanhojen aikakauslehtien kuvia on seinille
liimattu. Kärpäsiä on joka paikassa, ne surisevat ikävystyttävästi ja
niiden likaamat kuvat ovat kuin tummia läiskiä likasenharmaalla
seinällä.

Päivä alkoi tässä asunnossa seuraavasti: Kuutta käydessä heräsi
Matrjona, peseytyi ja laittoi kuntoon teekeittiön, joka tappeluissa oli
saanut monta kuhmua sekä oli monesta kohdin sinkillä paikattu. Veden
kiehuessa keittiössä siivoili vaimo tupaa, käväsi kaupassa ja herätti
sitten miehensä. Kun tämä nousi ja pukeutui, surisi ja kiehui
teekeittiö jo pöydällä. Sitten istuutuivat he pöydän ääreen ja joivat
teensä sekä söivät sen kanssa kaksi naulaa valkeata leipää.

Grigori teki hyvää työtä ja työtä hänellä aina olikin. Hänen työssään
näkyi mestarin käden jälki. Vaimo piti työkaluja järjestyksessä ja
auttoi pikkutöissä. Aamu-teen aikana keskusteltiin päivällisruuasta.
Talvisin, jolloin syötiin enemmän, oli tämä hyvin tärkeä kysymys.
Kesällä lämmitettiin uunia säästäväisyyssyistä vain juhlapäivinä eikä
silloinkaan aina. Tavallisesti syötiin kaljaan kastettua leipää, vähän
sipulia ja suolakalaa, joskus myös palanen lihaa, joka oli keitetty
jonkun naapurin keittiössä. Teen juotuaan istuutui Grigori
suutarirummulleen, vaimo viereen matalalle jakkaralle.

Niin tehtiin työtä vaieten -- mistäpä he olisivat puhuneetkaan! Jonkun
työtä koskevan sanan heittivät toisilleen ja taas oltiin vaiti puolisen
tuntia. Väliin haukotteli Grigori ja mylvähti lopuksi. Matrjona
huokaili ja oli vaiti. Joskus lauloi Orlow laulun. Hänellä oli
metallikirkas ääni ja osasi laulaa. Laulun sanat sulivat pian
valittavaksi ja nopeaksi kerronnaksi ja ikäänkuin peläten, etteivät voi
tulkita kaikkea, mitä tahtoivat, tunkeutuivat ne nopeasti Grischkan
rinnasta esille, muodostuivat väliin surullisiksi huokauksiksi tai
lentelivät kaihoten ja huokaillen akkunasta pihalle. Matrjona yhtyi
lauluun hennolla alttoäänellään. Molempain kasvot saivat ajattelevan ja
surullisen ilmeen. Grischkan tummat silmät kostuivat. Vaimo, joka
kokonaan näytti vaipuvan lauluun, heilahteli puoleen ja toiseen kuin
puol'unessa, keskeytti usein laulamisen, yhtyäkseen siihen taasen. Ei
kumpikaan havainnut laulun kestäessä toisensa läsnäoloa ja koettivat he
vierain sanoin tulkita synkän elämänsä tyhjyyttä ja ikävyyttä,
tahtoivat kenties näihin sanoihin pukea puoliksi tiedottomat
ajatuksensa ja tunteensa, jotka heidän sieluissaan itivät.

Väliin teki Grischka omia laulunpätkiä:

    Oi, mun elämäin... sua kiroon...
    Tuskani oi! Kirottu kolmin verroin!

Matrjonaa eivät nämä tällaiset miellyttäneet ja hän tokasi silloin:

"Miksi ulvot kuin koira kuolleen lähellä?"

Mies suuttui silloin heti:

"Vanha norsu, mitä sinä ymmärrät!"

"Ulvot, ulvot ja haukut vielä..."

"Suus kiinni! Kuka minä olen? Sinun sällisi kai, koska täällä
rehentelet ja saarnailet? Hä!"

Kun Matrjona näki, että miehen kaulasuonet paisuivat ja
silmät loistivat vihassa, vaikeni hän, vaikeni kauan, jätti
mielenosotuksellisesti vastaamatta miehen kysymyksiin, jonka viha
nopeasti haihtui.

Vaimo käännähti poispäin, vaikka miehen katse jo haki sovintoa ja
odotti hänen nauruaan, nähtävästi peläten, että tämä taasen suuttuisi.
Mutta samalla häntä huvitti olla häijy ja myös nähdä miehen pyrkivän
sovintoon -- sillä olihan se edes elämää ja ajattelemista... He
molemmat -- hehän olivat nuoria terveitä ihmisiä, rakastivat toisiaan
ja olivat toisistaan ylpeät. Grischka oli voimakas, kiihkeä ja kaunis
ja Matrjona oli valkea, täyteläinen ja hänen harmaat silmänsä loistivat
kirkkaasti. "Komea eukko", kuten talonväellä oli tapana sanoa. He
rakastivat toisiaan, mutta heillä oli ikävä, kun ei minkäänlaisia
vaikutteita eikä harrastuksia ollut, jotka olisivat voineet antaa
vaihtelua -- kiihtymystä, ajatusta, lepoa -- sanalla sanoen:
tyydytystä. Sillä jos ei ulkoapäin tule mitään vaikutteita eikä ole
henkisiä harrastuksia, niin täytyy miehen ja vaimon vaikka olisivat
korkeallakin sivistysasteella, tulla toisilleen tuhoisiksi. Tämä on
laki, yhtä välttämätön kuin oikea. Jos Orloweilla olisi ollut elämän
tarkoitus niinkin ahdas, kuin on ropojen kokoaminen ropojen päälle,
niin olisi heidän elämänsä ollut helpompi.

Mutta sitä ei heillä ollut.

He näkivät aina vain toisiaan, olivat toisiinsa tottuneet, tunsivat
joka sanan ja liikkeen. Päivä kului toisensa jälkeen ilman että mitään
vaihtelevaa tapahtui. Usein pyhäsin kävivät he yhtä henkisesti köyhäin
ihmisten luona. Juotiin, laulettiin ja usein tapeltiin. Sitten kului
taasen päiviä, kuten ketjun renkaita, jotka raskauttivat näitten
ihmisten elämän työllä, ikävällä ja järjettömällä keskinäisellä
ärtymisellä.

Usein sanoi Grischka: "Ompa tämä elämää, ihan kuin helvetissä! miksikä
olenkaan mailmaan tullut? Työtä ja ikävää, ikävää ja työtä..." Vaikeni
hetkisen, kohotti katseensa ja omituisesti hymyillen jatkoi: "Äitini on
minut Jumalan tahdon mukaan synnyttänyt... siitä ei mitään sanomista!
Olen sitten tätä käsityötä mestariksi asti opetellut... Mitäs sillä?
eikö ole minuttakin suutareita? No, olenpa siis suutari, entäs sitten,
mitä iloa siitä on?... Istu rummullasi ja ompele... No, ja sitten
kuolen. Kerrotaan, että se kolerakin... No, entäs sitten? Onhan Grigori
Orlow elänyt, ommellut kenkiä ja kuollut koleeraan. Mutta mitäs tämä
merkitsee? Ja mitä varten on tarpeen, että elän, ompelen ja kuolen?"

Matrjona oli vaiti. Miehen sanat kajasivat kamalilta. Väliin pyysi hän,
ettei tämä niin puhuisi, koska se oli Jumalan tahtoa vastaan, joka
kyllä tiesi, miten ihmisen elämä oli järjestettävä. Ja monasti, kun oli
sillä tuulella, sanoi hän miehelleen:

"Et joisi viina -- eläisit paremmin, eikä mokomia ajatuksia tulisi
päähäsi. Toiset elävät, eivät valita, vaan kokoovat rahaa, laittavat
verstaan ja elävät kuin herrat."

"Mitäs siinä horiset, noita-akka. Pidä tietosi ominasi! Miksen minä
joisi, kun huvittaa? Toiset! Tunnet kai niitä paljon, noita toisia,
noita onnenpoikia, mitä? Olinko minä naimiseen saakka tällainen, hä?
Jos sanon totuuden, niin sinäpä minua kalvat ja teet elämäni
happamaksi, senkin sammakko."

Matrjona loukkaantui, mutta hänestä tuntui, kuin olisi mies oikeassa.
Kun hän oli päissään, oli hän hauska ja rakas -- toisia tunsi hän vain
mielikuvituksissaan. Ennen naimisiin menoa ei hän ollut tuollainen.
Silloin oli hän hauska, miellyttävä ja hyvä mies... Ja nyt tuollainen
elukka.

"Mistä se riippuu? Olenkohan minä sen rasituksena?" ajatteli hän. Ja
hänen sydämensä kutistui kokoon hänen näin katkeria ajatellessaan, hän
sääli itseään ja miestään, meni tämän luo, katsoi häntä rakkaasti
silmiin ja puristautui hänen rintaansa vasten.

"No, vielä siinä nuolemaan kuin lehmä"... sanoi Grischka myristen ja
oli työntävinään pois, mutta vaimo tiesi, ettei hän sitä tarkottanut ja
puristautui yhä kovemmin häneen kiinni. Silloin välähtivät miehen
silmät, hän heitti työnsä maahan, otti vaimonsa polvelleen ja suuteli
häntä kauan. Ja koko rinnastaan huoaisten sanoi hän puol'ääneen
ikäänkuin peläten jonkun kuulevan:

"Hohhoo, Motrija! Huonostihan me elämme, tappelemme kuin elukat...
Mutta mihinkä tästä pääsee? Se on niin minun tähdessäni määrätty...
ihminen syntyy jonkun tähden alla ja se tähti on hänen kohtalonsa."

Mutta tämä selitys ei häntä tyydyttänyt ja hän puristi vaimoaan
rintaansa vasten käyden ajattelevaksi. Niin istuivat he usein
maaluolansa hämärässä valossa ja huonossa ilmassa. Vaimo oli vaiti ja
huokaili, mutta monasti muisti hän näinä hyvinä hetkinä loukkauksia ja
iskuja, joita oli saanut, ja hiljaa itkien syytteli hän itseään. Mies
taas näiden rakkaitten itsemoitteitten hämäämänä hyväili lämpimästi
vaimoaan, joka yhä äänekkäämmin valitteli. Lopuksi kyllästyi mies ja
sanoi:

"No, jo riittää ulvominen! Minusta tuntuu tuhat kertaa pahemmalta, kun
sinua lyön. Ymmärrätkö? Mutta ole hiljaa nyt. Jos teille sormen antaa,
niin tahdotte te koko käden. Lopeta lörpötys, minkäs voit sanoa
ihmiselle, jonka elämä on ylhäältäkäsin niin määrätty."

Toisinaan tuli hän näinä hellyyden hetkinä herkäksi ja selitti
synkästi: "Minkäs minä tälle luonnolleni teen? Teen väärin sinua
kohtaan... Myönnän. Tiedänhän, että sinä olet ainoa uskollinen
sieluseni... Mutta sitä en aina muista, ymmärrätkö, Motrija, etten
väliin voi sinua silmissäni sietää. On kuin olisin sinusta liikaa
nauttinut. Ja sitten on sydämessäni sellainen ilkeä halu repiä sinut
ihan kappaleiksi. Ja minkä enemmän sinä olet oikeassa sitä enemmän
tahtoisin sinua lyödä..."

Vaimo tuskin ymmärsi kaikkea, mutta miehen katuva ja rakas ääni
rauhoitti häntä. "Jumalan avulla elämä tästä kyllä paranee, totumme
toisiimme", sanoi hän huomaamatta, että he jo aikoja sitten olivat
toisiinsa tottuneet ja ikävystyneet.

"Kunhan vain saisimme lapsen, olisi sekin parempi meille..." sanoi hän
usein huoaten. "Olisihan leikkikalu ja huolehdittava."

"No, mitäs siten haikailet, laita se..."

"Niin mutta... Kun sinä lyöt -- en voi. Sinä lyöt niin kovasti vatsaan
ja lanteille... Jollet sinä edes potkisi..."

"Hoh", myrähti Gregori nolona. "Voiko sitä sitten aina ajatella, millä
sitä lyö. Enhän minä ole pyöveli... Enkä minä ilokseni lyö vaan
tuskassa."

"Ja mihin se sinun tuskasi on nyt sinut vienyt?" sanoi Matrjona
surullisesti.

"Se on nyt kerran kohtaloni", filosofeerasi Grischka, "kohtaloni ja
luonnonlaatuni... Katsohan minua, olenko minä esim. huonompi kuin tuo
vähävenäläinen? Ja kuitenkin se elää kärsimättä mitään. Hän on yksin,
ei ole vaimoa... Minä en sinutta tulisi toimeen... Mutta hän ei ole
milläänkään, polttaa piippua ja nauraa ja on sillä tyytyväinen, se
perhana. Mutta minun ei käy... Minä olen kai tullut maailmaan sellainen
levottomuus sydämessä. Luontoni on kerran nyt sellainen.
Vähävenäläisellä on luonto kuin -- keppi ja minulla kuin -- vieteri.
Kun siihen painaa, niin kimmahtaa se ylös. Kuljempa esimerkiksi
kadulla, katselen, katselen kaikkea, itselläni ei ole mitään. Se
tuskastuttaa. Vähävenäläinen ei tarvitse mitään. Mutta minua suututtaa
jo se, ettei hän mitään tarvitse. Partasuu mies ja että minä... en
oikein tiedä mitä tahdonkaan... Tahdon kaikkea. No niin... Tässä minä
nyt istun luolassani, teen työtä, eikä minulla ole mitään... Ja sitten
olet sinä siinä. Olet vaimoni, mutta mitäs erikoista siinä on? Vaimo
kuin vaimo, jolla on jonnin joutavat vehkeet. Tiedän kaikki, mitä
sinussa on, minä tiedän, miten sinä huomenna niistät, tiedän koska jo
tuhat kertaa olen nähnyt... Mitä elämää tämä nyt on ja mitä tämä
merkitsee? Ei se huvita. No, menenpähän kapakkaan, siellä kun on
hauska."

"Miksi sitten menit naimisiin", kysyy Matrjona.

"Miksikä", nauraa Grischka. "Piru tiesi, miksi... Jos minä oikein
tuntoni mukaan sanon, niin ei se niin tarpeellista ollutkaan... Olisin
mieluummin kuljeskellut paljasjalkain joukossa... Siellä ollaan kyllä
nälässä, mutta ollaan vapaita. Saat juosta, mihin tahdot, mailman
ympäri, jos tahdot."

"No mene sitten ja jätä minut rauhaan", selitti Matrjona. "Kyllä
minäkin pois menen."

"Mihin sinä menet?" kysyi Grischka painavasti.

"Se on sitten minun asiani."

"Mi-ihin?" ja hänen silmänsä välähtivät tuhoa ennustavasti.

"Älä ulvo, en minä pelkää."

"Joko sinä olet jonkun löytänyt? Sano pois vaan!"

"Anna minun olla."

"Missä minä sinun olla annan?" ulvoi Grischka.

Hän oli jo tarttunut toista tukkaan ja riuhtassut huivin päästä. Iskut
paaduttivat naisen, hän nautti ilkeydestä, hän kiivastui ja sen sijaan,
että parilla sanalla olisi tehnyt lopun miehensä mustasukkaisuudesta,
ärsytti hän tätä yhä enemmän katsellen häntä merkitsevästi hymyillen,
mies raivostui ja löi, löi säälimättä.

Ja lopuksi, kun hän ihan muserrettuna ja väsyneenä ähkien makasi
vuoteella miehensä vieressä, katseli tämä häntä sivultapäin ja huokasi
syvään. Hänestä tuntui pahalta, omatunto kalvoi, hän käsitti syyttä
suotta olevansa mustasukkainen ja lyöneensä ihan aiheettomasti.

"No, jo riittää", sanoi hän nolona. "Onko se minun syyni, että minulla
on tällainen luonto? Olet sinäkin hyvä, kun pitäisi rauhottaa, niin
sinä vaan ärsytät. Mitä varten?"

Vaimo vaikeni, mutta tiesi, että nyt kun häntä oli lyöty ja loukattu,
hän voi odottaa innokkaita sovintohyväilyjä. Ja hän itki nyt vain
odotuksen ilosta jo ennenkuin miehensä oli häneen kajonnutkaan.

"No, jo riittää Motrija, älä itke kultaseni anna anteeksi." Hän
silitteli tämän hiuksia, suuteli häntä sekä kiristeli hampaitaan
katumuksen katkeruudessa.

Akkunat olivat auki, mutta vastapäinen seinä esti taivasta näkymästä.
Heidän tuvassaan oli ainainen hämärä ja ahdas, kolkko ilma.

"Voi sinä elämä, sinä olet erinomainen pakkotyö", kuiskaili Grischka
osaamatta pukea sanoiksi, mitä tuskissaan tunsi. "Tämä loukko sen
vaikuttaa Motrija. Mehän olemme kuin elävältä haudatut..."

"Muutammeko toiseen taloon?" kysäsi Matrjona kyynelissään hymyillen.
Hän käsitti ehdotuksen sanojen mukaan.

"Ah, ei se siitä parane. Jos me kömpisimmekin maan pinnalle, niin
olisimme kuitenkin kuin loukussa... Ei yksin tämä asunto ole loukku,
koko elämä on loukku."

Matrjona ajatteli hetkisen ja sanoi: "Jumalan avulla tämä kyllä
paranee... Me totumme toisiimme."

"Niin, paranee, paranee... niin sinä usein sanot. Mutta eivät meidän
asiamme parane Motrija... yhä useamminhan me tappelemme -- ymmärrätkö."

Tuo oli totta. Tappelujen välit kävivät yhä lyhemmiksi ja vihdoin oli
Grischka joka lauantai jo aamusta alkaen vaimolleen vihamielinen.

"Tänä iltana minä pidän juhlaa, menen kapakkaan... Juon aika humalan",
selitti hän.

Matrjona räpäytti silmiään ja oli vaiti. "Et puhu mitään, no ole vaiti,
vaan parempi itsellesi", kehoitti mies.

Päivän kuluessa selitti Grischka yhä uudelleen käyden yhä ilkeämmäksi,
että hän aikoi illalla juoda itsensä humalaan, ja kun hän huomasi
vaimonsa siitä pahastuvan, ja että tämä vaieten, silmissä omituinen
kiilto, oli valmis taistelemaan, tuli hän yhä raivoisammaksi.

Illalla julisti Senka Tschischik, että taistelu oli alkanut.

Sitten kuin Grischka oli piessyt vaimonsa, katosi hän usein koko yöksi,
eikä tullut sunnuntainakaan kotiin. Vaimo otti hänet vastaan täynnään
mustelmia. Oli vakava ja vaikeni, mutta sääli myöskin salassa häntä,
sillä hänkin oli rääsyissä ja tuli usein lyötynä ja verisin silmin
kotiin. Vaimo tiesi, että Grischkan täytyi juoda itsensä selväksi ja
olikin hänellä puolipullonen valmiina. Ja Grischkakin tiesi sen.

"Anna minulle ryyppy..." pyysi hän käheällä äänellä, joi lasin, kaksi,
kolme ja laittautui työhön. Se päivä kului omantunnonvaivoissa, jotka
väliin olivat niin kovat, että hän ei voinut niitä sietää, vaan heitti
työnsä menemään, noitui kauheasti, raivosi pitkin huonetta tai
heittelehti vuoteellaan. Matrjona antoi hänen rauhottua ja sitten
viettivät he sopiaisia.

Ensi alussa kuului näihin sopiaisiin paljon katkeraa ja paljon
suloista, mutta ajan ollen katosi tämä ja he sopivat ylipäänsä vain
siksi, että oli epämukavaa elää vaieten viikon viisi päivää lauantaihin
saakka.

"Turmiolle sinä itses juot", saneli Matrjona huokaillen.

"Minä juon itseni turmiolle", vahvisti Grischka ja sylkäsi sivulleen
kuin olisi hänestä aivan sama, joiko itsensä pilalle tai eikä. "Ja sinä
juokset tiehesi..." kuvaili hän tulevaisuutta ja katsoi vaimoaan
tutkivasti silmiin.

Jonkun aikaa oli vaimolla ollut tapana luoda tällöin silmänsä alaspäin,
Grischka oli tämän huomannut ja hänen otsansa rypistyi uhkaavasti ja
hän kiristeli hampaitaan. Mutta salaa kävi Matrjona yhä edelleen
tietäjäin ja kortinlukijain luona sekä kuljetteli kaikenlaisia juuria
ja yrttejä mukanaan. Mutta kun tämä ei mitään auttanut, kustansi hän
messun pyhälle marttyyrille Bonifasiukselle, joka auttaa viinanhimoa
vastaan ja polvillaan itki hän katkeria kyyneleitä ja rukoili hiljaa
vapisevin huulin koko messun ajan. Ja yhä uudelleen tunsi hän miestään
vastaan kylmää vihaa, joka herätti synkkiä ajatuksia ja hän sääli yhä
vähemmän ihmistä, joka kolme vuotta sitten niin paljolla naurulla,
hyväilyllä ja rakkailla puheilla oli hänen elämäänsä huvittanut.

Niin elivät he päivästä päivään, vaikk'eivät olleet mitään pahoja
ihmisiä ja odottivat tuhoaan, tapausta, joka oli lopettava heidän
tuskaisan, järjettömän elämänsä.

       *       *       *       *       *

Muutamana maanantai-aamuna, juuri kun Orlowin pariskunta oli päässyt
teetä juomasta, ilmestyi heidän epäystävällisen asuntonsa kynnykselle
poliisin komea vartalo. Orlow hypähti istuimeltaan ja vaimonsa
moittivasti katsellessa hapuili hän juopumuksen vielä sekoittamista
aivoistaan jotain edellisen päivän tapausta muistaaksensa; vaieten ja
uhmaavasti katseli hän samein silmin vierastaan ja odotti pahinta.

"Käykää tännepäin", kehotti poliisi jotain ulkona olevaa.

"Täällähän on pimeä kuin luolassa. Piru vieköön Petunnikowin", kuului
nuori ja iloinen ääni sanovan. Poliisi astui sivuun ja valkopukuinen
ylioppilas astui lakki kädessä nopeasti huoneeseen. Hänen tukkansa oli
lyhyeksi leikattu, otsa päivän paahtama ja iloiset, ruskeat silmänsä
vilkkuivat pilkallisina lasien takaa.

"Hyvää päivää", huudahti hän äänellä, jonka basso ei vielä ollut oikein
vankka. "Saan kunnian esittää itseni, olen terveyden hoitaja. Tulen
ottamaan selkoa, miten voitte... ja koettamaan hieman ilmaanne
täällä... ilma on todella huoneessanne hyvin huono."

Orlow hengähti helpotuksesta ja naurahti hyväntahtoisesti. Tämä iloinen
ylioppilas miellytti häntä heti, sillä oli terveet hyvät kasvot ja
poskilla hento, vaalakka ilme. Hänen koko kasvonsa hymyilivät niin
erikoisen raikasta, tervettä ja kirkasta hymyä, että Orlowin maakuoppa
heti valkeni iloisemmaksi.

"Sitten, hyvät ystävät", sanoi ylioppilas keskeytymättä, "tyhjentäkääpä
likaämpäriä useammin, sillä siitä se ilma pahenee. Ja teitä, äiti hyvä,
kehottasin pesemään sitä useammin ja heittelemään tänne nurkkiin vähän
sammuttamatonta kalkkia ilman puhdistukseksi... Hyvää se on
kosteuttakin vastaan. Entäs te, isä hyvä, miksikäs olette niin
tyytymättömän näköinen?" kysyi hän Orlowilta ja tarttui tämän käteen
valtasuonta koetellen.

Orlowit ällistyivät niin tämän ylioppilaan irtonaisesta olennosta, että
Matrjona myhäili hämillään ja katseli häntä vaieten, Grigori taas
hymyili iloissaan.

"No, ja mitenkäs maha jaksaa?" kysyi tämä taas. "Onkos matoja? Kertokaa
vaan kainostelematta, sehän on jokapäiväinen asia, ja jos jotain on
epäkunnossa, niin annetaan jotain karvasta lääkettä ja se kyllä
lähtee."

"Hyvä meidän on... terveitä ollaan", lausui Gregori lopuksi, "ja vaikka
minä olen tämän näköinen, niin on se vain ulkonaista... sillä jos
oikein totta puhun, niin tuli tässä eilen kumotuksi muutamia laseja."

"Niin, hajusta sen heti tunsin, hyvä herra, että te eilen olitte
ottanut... Tietäkääppäs, siitäpä minä pikkusen sanoisinkin..."

Hän oli niin huvittava ja hänen kasvonsa niin hauskat, että Orlow
remahti luottavaan ja äänekkääseen nauruun, ylioppilas nauroi
äänekkäämmin ja hauskemmin kuin muut, mutta lakkasi myös pikemmin,
ja kun naurun aiheuttamat poimut hänen suu- ja silmäpielissään
olivat silinneet, näyttivät hänen avoimet kasvonsa vieläkin
vaatimattomammilta.

"Ihminen, joka tekee työtä, tarvitsee kai joskus ryypyn, jos pysyy
kohtuudessa, mutta meidän aikanamme on paras, jos siitä pysyy kokonaan
erillään. Oletteko kuulleetkaan, mikä tauti nyt raivoo?"

Ja hän ehättikin kertomaan, vakain kasvoin ja järkevällä äänellä
kolerasta ja taistelukeinoista sitä vastaan. Hän puhui kulkien
huoneessa edestakaisin, milloin seinää koetellen, milloin katsahtaen
oven taa, jossa oli likaämpäri ja likavesinen vati. Hän kumartui uunin
aukkoa kohti, nuuskien mistä sieltä haju nousi. Hänen äänensä
heilahteli basson ja tenorin välillä ja hänen yksinkertaiset sanansa
painuivat tarkasti kuulijain mieleen ilman ponnistuksia heidän
puoleltaan. Hänen kirkkaat silmänsä loistivat ja hän oli täynnä
innostusta asiaansa, jota niin yksinkertaisesti ja iloisesti palveli.

Gregori seurasi hänen olemustaan uteliaasti hymyillen. Matrjona
niisteli nenäänsä, poliisi oli kadonnut.

"No, te hommaatte sitte tänään vielä kalkkia, hyvä isäntäväki. Tästä
läheiseltä rakennukselta antaa muurari teille viidellä kopeekalla
kalkkia, niin paljon kuin tahdotte. Ja juomisesta, hyvä isäntä, jollei
se ole ihan kohtuullista, pysytään erillään... Ja sitten näkemiin...
Minä pistäydyn vielä täällä."

Ja yhtä nopeasti hän katosi kuin oli tullutkin ja näytti jättäneen
silmiensä muistoksi hämmästyneen ja tyytyväisen hymyn Orlowin
pariskunnan kasvoille.

Hetkisen vaikenivat he, katselivat toisiaan eivätkä näyttäneet voivan
vielä oikein käsittää sitä vaikutusta, jonka tämä tietoisen tarmon
äkillinen ilmaus oli tehnyt heidän koneelliseen elämäänsä.

"Hehhee", sanoi Gregori hitaasti päätään puistaen. "Siinäpä oli...
kemisti! Ja noista sanotaan, että he myrkyttävät ihmisiä. Rupeisiko nyt
tuollainen ihminen mokomiin puuhiin? Ja minkälainen äänikin sillä oli
ja koko olento... Ei, tuo se on oikea tapa, tulee ja on juuri sellainen
kuin on -- kas tällainen olen. Kalkkia... Onko se vaarallista?
Sitruunahappoa... Mitä se on? Happoa vain eikä muuta ja pääasia että
kaikki pitää olla puhdasta, ilma ja lattia ja ämpäri... Voiko nyt tällä
tavalla ihmisiä myrkyttää? Perhana! Myrkyttäjät, sanotaan... Ei. Tämäkö
oli mies? Työtä tekevä ihminen, sanoi hän, täytyy vähän ryypätä,
kohtuudella. Kuulitko Motrija. No... kaadappas lasiin, onko sinulla
mitään?"

Tämä kaatoi hänelle kernaasti puolikuppisen viinaa pullosta, jonka
jostain veti esiin.

"Kyllä se oli hyvä mies", sanoi hän naurahtaen, "mutta ne toiset --
kuka ne takaa, kenties ovatkin ne juonessa."

"Missäpä juonessa ne olisivat ja kukapa sen olisi tehnyt", kivahti
Gregori.

"Tappaakseen ihmisiä... Sanotaan, että missä on paljon köyhiä, siellä
on käsky toimittaa liiat pois maailmasta", selitti Matrjona.

"Kuka sen sanoi?"

"Kaikkihan sanovat... tuo maalarin oppilas sanoo ja monet muut."

"Pässinpäitä. Olisiko se nyt mikä etu niille? Ajatteles: parantaako?
miten sen nyt ymmärtää? Vaiko haudata! Eikö se nyt sitten muka toisi
vahinkoa? Siihen tarvitaan arkku, hauta ynnä muuta. Valtion rahoista...
Tyhmyyksiä. Jos he tahtoisivat yhteiskuntaa puhdistaa ja pienentää,
niin lähettäisivät Siperiaan, siellä on tilaa kyllä kaikille. Tai
asumattomille saarille, työhön. Työtä tekemään ja veroja maksamaan...
Ymmärrätkö? Kas, siinä olisi sinulle puhdistusta, mikä olisi vielä
edullistakin, sillä asumaton saari ei tuota tuloja, jollei siellä ole
ihmisiä. Ja valtiolle ovat tulot pääasia eikä sen puolelta olisi
ihmisten tappamisessa mitään järkeä... Ymmärrätkö? Niin ja mitä sitten
ylioppilaaseen tulee, niin on hän aika veitikka, se on selvä. Se on
niinkuin enemmän kapinantapaista. Mutta ihmisten tappamiseen ei
tuollainen rahasta rupea, näkeehän tuon heti, ettei se semmoista hommaa
ja kuuleehan sen puheestakin."

Koko päivän läpeensä puhuivat he ylioppilaasta ja siitä, mitä tämä oli
ilmoittanut. He muistelivat hänen nauruaan, kasvojaan, huomasivat että
hänen takistaan puuttui nappi ja olivat ihan riitaantua siitä, kummasta
rivistä se puuttui. Matrjona väitti vankasti, että se puuttui oikealta
puolelta, mies väitti vasempaa ja oli jo kaksi kertaa nostaa meteliä,
mutta muisti samalla, ettei viina ollut vielä kokonaan loppunut ja
antoi siksi perää. Ja sitten päätettiin huomisesta lähtien noudattaa
puhtautta. Ja ikäänkuin raikas henkäys olisi heihin sattunut, puhelivat
he edelleen ylioppilaastaan.

"Olipa se aika poika", sanoi Gregori ihastuneena, "tulee sisälle ja
heti tuntuu kun oltaisi oltu kuusi vuotta tutut... Nuohtoo joka
paikan... selittää kaikki... eikä muuta mitään. Ei kilju eikä huuda,
vaikka onkin esivaltaa... Katsos, Matrjona, se pitää väliä meistä. Sen
näki heti. Tuommoiset tahtovat pitää meitä puhtaina eikä muuta.
Tyhmyyttä se on se puhe tappamisesta. Akkain lörpötyksiä... Kysyi, onko
maha kunnossa. Jos hän tahtoisi minut tappaa, niin mitä pirua hän minun
mahastani huolehtii. Somastipa se sen selitti. Perhana. Mikä sinne
mahaan olisi madellut?"

"Satua se on", myhäili Matrjona. "Sen se vaan sanoi pelotellakseen,
että ihmiset paremmin pysyisivät puhtaudessa."

"No, kuka sen tiesi ehkäpä on totta sekin... Kosteudessa ne madot
sikiävät. Perhana, mikä niitten petojen nimi taas olikaan, ei se ole
satua... kyllä minä tiedän... ihan se sana on tuossa kielelläni, mutta
en saa sanottua."

Vielä kun he menivät levolle puhelivat he tästä päivän tapahtumasta
samalla naivilla innostuksella, millä lapset puhelevat ensi
vaikutteista, jotka heihin ovat syvästi sattuneet, ja kesken puhettansa
he nukahtivat.

Aikasin aamulla he heräsivät siihen, että heidän vuoteensa vieressä
seisoi maalarin täyteläinen keittäjätär ja hänen tavallisesti punaset
ja täysinäiset kasvonsa olivat ihan harmaat ja pitkulaiset.

"Mitäs nyt tehdään", sanoi hän nopeasti ja maiskutteli paksuja punaisia
huuliaan, "meidänkin talossa on nyt kolera... Jumala koettelee meitä."
Ja hän hyrähti itkuun.

"Mitäs sinä... valehtelet", kirkasi Gregori.

"Enkä minä tuota ämpäriä illalla tyhjentänyt", sanoi Matrjona
syyllisyyden tunnossa.

"Hyvät ystävät, minä menen tieheni, maalle", sanoi keittäjä.

"Kehen se sattui?" kysyi Gregori nousten.

"Siihen harmonikan soittajaan, siihen sattui. Joi eilen vesijohdon
vettä ja yöllä tuli tauti, mahaa kouristi niinkuin olisi arsenikkia
ollut."

"Harmonikan soittajaan", murisi Gregori. Ei voinut hän uskoa, että
soittoniekkaan voisi mikään tauti tarttua, niin iloinen poika oli vielä
eilen. Kulki pihalla. "Minä menen katsomaan", päätti Orlow epäilevästi
naurahtaen.

Molemmat naiset kirkasivat.

"Grischka, sehän tarttuu."

"Mihin menet rakas, mihin menet?"

Grigori haukuskeli heitä, kiersi rääsyt ja veti jalkineet jalkaansa ja
meni avoimin paidoin ovea kohden. Vaimonsa tarttui takaa hänen
hartioihinsa ja hän tunsi tämän käden vapisevan ja raivostui.

"Minä vetäsen päin turpaasi! Heitä irti!" rähähti hän ja meni
töykästyään vaimoaan rintaan.

Piha oli tyhjä ja hiljainen, ja kun Gregori kulki soittoniekan ovea
kohti, tuntui kyllä kauhistavalta mutta samalla hyvältäkin, kun hän
ajatteli olevansa ainoa koko talossa, joka uskalsi mennä sairaan
soittajan luo. Mielihyvänsä lisääntyi vielä, kun hän huomasi räätälien
katselevan häntä toisesta kerroksesta. Hän viheltelikin ja heilautti
päätään ylpeästi, mutta soittoniekan ovella odotti häntä pieni pettymys
Senka Tschischikin muodossa.

Tämä oli hiukkasen raottanut ovea ja pistäen terävää nokkaansa esille
raosta teki hän tavallisia havainnoitaan ja oli niin syventynyt siihen,
että vasta käännähti, kun Orlow häntä sipaisi korvalle.

"Kylläpä on käynyt huonoksi", sanoi hän kuiskaten ja katseli Orlowia
terävin katsein. "On kuin olisi kuivanut, hyvä Jumala."

Orlow, jonka nenään oli pistänyt kauhea löyhkä, pysähtyi kuunnellen ja
koetti samalla kurkistaa yhdellä silmällä sisään.

"Jos annettaisi sille vähän juomavettä, Grigori setä", ehdotti
Tschischik.

Orlow katsoi tuota poikasta kasvoihin, jotka olivat niin kiihtyneet,
että miltei värisivät hermostuksesta ja hän tunsi itsekin kiihtyvänsä.

"Mene tuomaan vettä", käski hän Tschischikiä, tempasi rohkeasti oven
auki, mutta jäi kynnykselle hiukan taapäinkin vetäytyen.

Grigorin silmiä hämärti, hän näki edessään Kistiakowin. Soittoniekka
makasi juhlapuvussaan, rinta pöytää vasten. Hän oli tarttunut siihen
käsiksi ja laikkasaappaisiin puetut jalat liikkuivat väsyneesti
kostealla maalla.

"Kuka siellä?" kysyi hän heikosti ja välinpitämättömästi, kuin olisi
hänen äänensä sammunut ja menettänyt sointunsa. Grigori rohkasi
mielensä, astui varovasti yli lattian ja yritti puhua iloisesti leikkiä
laskien.

"Minähän täällä, veli Mitri Pawlow... Mikäs on? Olet kai juonut vähän
liikaa?" Tarkkaavasti, tuska ja uteliaisuus kuvastuen kasvoilla,
katseli hän Kistiakowia tätä tuntematta.

Sairaan kasvot olivat kulmikkaat, poskipäät pistivät terävinä kulmina
esiin, silmät olivat uponneet syvälle, niiden ympärillä oli vihreitä
läiskiä ja tuijottivat ne liikkumattomina. Poskien pinta oli sen
värinen kuin ovat kuumina kesäpäivinä vainajain kasvot. Ihan kuin
kuolleen kasvot nuo olivat ja vain poskien hidas liikunta osoitti
henkeä vielä olevan. Kistiakowin liikkumattomat silmät katsoivat kauan
Gregorin kasvoja kohti ja tämän kuollut katse säikäytti häntä. Orlow
hapuili käsillään omia kupeitaan, hän seisoi parin kolmen askeleen
päässä sairaasta ja tuntui hänestä kuin olisi joku kostealla kylmällä
kädellä puristanut hänen kurkkuaan ja hän halusi mahdollisimman pian
päästä pois tästä huoneesta, joka ennen oli ollut niin kirkas ja
hauska, mutta joka nyt oli täynnä pistävää löyhkää ja omituisen kylmä.

"No", alkoi hän ja teki lähtöä, mutta sairaan harmaat kasvot alkoivat
merkillisesti liikkua, mustuneet huulet aukenivat ja soinnuttomalla
äänellä sanoi hän: "minä kuolen."

Näiden sanain syvä välinpitämättömyys ja sanomaton kyllästys kaikuivat
Orlowin korvissa kuin jymeät iskut. Mieletön ilme kasvoillaan käännähti
hän ovea kohti, kun samassa Tschischik hengästyneenä ja hiessä lennätti
ämpäriä ovea kohti.

"Tässä on... Spiridonowin kaivosta... eivät tahtoneet antaa."

Hän asetti ämpärin lattialle, pistäytyi johonkin loukkoon, tuli esille
taas ja ojentain lasia Orlowille jatkoi hän:

"Sanoivat, teillä on, sanotaan, kolera... no entäs sitte, sanoin minä,
tulee se teillekin. Koko korttelissa se liikkuu, mutta silloin se vasta
oikein kivahti."

Orlow otti lasin, kaatoi siihen ämpäristä vettä ja nielasi sen yhdellä
henkäyksellä. Hänen korvissaan kaikuivat vielä kuolevan sanat: minä
kuolen.

Ja Tschischik kieppui yhä hänen ympärillään ja oli toimessaan.

"Antakaa juoda", sanoi sairas ja liikkui pöytineen ympäri lattiaa.

Tschischik juoksi hänen luokseen ja ojensi vesilasin hänen mustia
huuliaan kohti. Grigori seisoi ovella nojaten seinää vasten ja kuin
unessa kuuli hän sairaan hörppivän vettä. Sitten kuuli hän Tschischikin
ehdottavan, että Kistiakow riisuttaisi ja pantaisi vuoteeseen, ja
sitten kuului maalarin keittäjättären ääni. Hänen leveät kasvonsa,
joista kuvastui kauhu ja sääli, katselivat akkunasta sisään ja
itkuisalla äänellä sanoi hän:

"Pitäisi antaa sille Hollantilaista kimröökiä rommin kanssa; teelasiin
kaksi ruokalusikkaa ja paljon rommia."

Joku, jota ei näkynyt, ehdotti öljyä kurkkukastikkeen ja viinan kanssa.

Äkkiä tunsi Orlow, kuinka valoisa mielijohdatus valaisi hänen painavaa
pimeyttään. Hän pyyhkäsi voimakkaasti otsaansa kuin tahtoisi sitä valoa
vahventaa, juoksi nopeasti ulos, yli pihan ja katosi kadulle.

"Hyvä Jumala. Suutariinkin tarttui, juoksi kai sairashuoneelle",
selitteli keittäjätär surkealla äänellä.

Matrjona, joka seisoi hänen vierellään, katseli häntä avoinna
harrottavin silmin, kalpeni ja koko hänen ruumiinsa vapisi.

"Valehtelet", sanoi hän käheästi ja hänen huulensa tuskin liikkuivat.
"Gregoriin ei se tauti tartu, ei tartu."

Mutta keittäjätär oli jo ruikutellen kadonnut johonkin ja viidessä
minutissa kokoontui Petunnikowin talon eteen metelöivä joukko
naapureita ja ohikulkijoita. Kaikkien kasvoilla kuvastui sama tunne:
toivottoman surun kanssa vaihteleva kiihtymys ja sitten oli niissä
jotain ilkeätä, joka väliin väistyi teennäisen rohkeuden tieltä.

Tschischik juoksenteli pihan ja joukon väliä kertoillen, mitä sairaan
huoneessa tapahtui, ja nopeasti kipasivat hänen jalkansa yli pihan.

Ihmiset liikuskelivat joukossa ja tomuinen löyhkäävä ilma kaikui heidän
metelöivästä puheestaan. Väliin kuului mehevä haukkumasana yhtä ilkeä
kuin mieletön.

"Kas... tuolla tulee Orlow."

Orlow tuli istuen valkoisten, liinakuomuisten kärryjen istuimella,
niitä ajava ihminen oli myöskin valkeaan puettu. Jymeällä äänellä huusi
tämä:

"Tehkää tietä", ja hän ajoi suoraa päätä joukkoa kohti, joka hajaantui
kaikille tahoille.

Tämä tapaus näytti vähän hämmästyttäneen katsojia ja he vaikenivat
äkkiä ja menivät tiehensä. Kärryjen takaa esiintyi ylioppilas, joka oli
käynyt Orlowin luona. Hänen lakkinsa oli niskalla, suuria hikipisaroita
tippui otsalta, hartioilla oli valkea vaippa ja sen reunassa iso pyöreä
aukko keltaisin reunuksin kuin olisi se palanut.

"No Orlow, missä on sairas?" sanoi hän äänekkäästi ja katseli yleisöä,
joka oli kokoontunut portinpielukselle ja näytti katsovan häntä hyvin
epäystävällisesti vaikka uteliaana.

Joku sanoi kovaa:

"Katsokaahan kokkia."

Toinen ääni kuiskasi ilkeästi:

"Odottakaahan, kyllä se teille näyttää."

Kuten tavallista, oli leikinlaskijakin joukossa.

"Kyllä se vielä teille juoman laittaa, joka ruumiinne hajottaa."

Naurettiin, mutta ei hauskasti vaan tuskaisasti, vaikkakin kasvot
hieman kirkastuivat.

"Mutta eivätpä ne itse pelkää tartuntaa... Mitäs se merkitsee?" kysyi
muuan mies merkitsevästi ja hänen kasvoillaan ja katseessaan oli
jännitetyn ajatuksen leima.

Ja tämän kysymyksen vaikutuksesta kävivät kasvot taasen synkiksi ja
puheet kaikuivat kolkkoina.

"Tuolta ne tuovat sitä."

"Orlow kantaa, senkin koira."

"Eikö se pelkää?"

"Mikä hätä hänellä on, juopporatti!"

"Varovammin, varovammin, Orlow, nostakaa jalkoja korkeammalle... Noin,
hyvä. Anna mennä, Pekka", käski ylioppilas. "Sano tohtorille, että minä
tulen kohta. No, herra Orlow, pyytäisin teitä auttamaan minua tuhoamaan
tartuntapesät... Pian te opitte miten ne toimitetaan... Rupeatteko? Vai
mitä?"

"Rupean kyllä", sanoi Orlow, katsahti ympärilleen ja oli oikein ylpeä.

"Kyllä minäkin auttaisin", selitti Tschischik.

Hän oli saattanut sairasrattaita kadulle saakka ja tuli juuri
tarjoomaan apuaan, ylioppilas katseli häntä lasiensa lävitse.

"Mikäs sinä olet miehiäsi?"

"Maalari... oppilas..." selitti Tschischik.

"Etkä pelkää koleraa?"

"Minäkö?" kysyi Senka hämmästyneenä. "Sitä vielä puuttuisi! minä... en
ylipäänsä pelkää mitään."

"Ohoh! mutta hyvä on! Aletaanpas sitten, pojat." Ylioppilas istuutui
tynnyrille, joka oli kumollaan maassa ja kertoi Orlowille ja Senkalle,
kuinka tärkeätä oli pestä itsensä kunnollisesti.

Hämillään hymyillen tuli Matrjona pian heidän joukkoonsa. Häntä seurasi
keittäjä, joka pyyhkieli kosteita silmiään likasella esiliinallaan.
Vähitellen tuli muitakin varovasti; niinkuin kissa lähenee varpusta.
ylioppilaan ympärille oli näin muodostunut kymmenhenkinen joukko ja hän
oli ihan innostunut. Seisoi keskellä, huitoi käsillään ja piti
esitelmää saaden kuulijansa vuoroin naurahtamaan, vuoroin tarkkaavasti
kuuntelemaan, väliin taas hiipi kuulijain kasvoille epäilevä hymy ja
kuului sen mukaisia lausuntoja.

"Kaikissa taudeissa on ennen kaikkea ruumiin ja ilman puhtaus tärkeä,
hyvät ystävät", selitti hän yhä uudelleen.

"Hyvä Jumala," huokaili ääneensä maalarin keittäjätär, "täytyy rukoilla
pyhää Barbaraa varjelemaan äkillisestä kuolemasta."

"Ihmiset puhdistavat ruumistaan ja ilmaansa ja kuolevat kuitenkin",
selitti muuan kuulijoista.

Orlow seisoi vaimonsa vieressä, katseli ylioppilasta silmiin ja
ajatteli syvämielisesti jotain. Joku nykäsi häntä paidanliepeestä.

"Grigori-setä", kuiskasi Tschischik varpailleen kohoten ja silmät
hehkuen kuin kekäleet. "Siellä se Mitri Pawlow nyt kuolee eikä sillä
ole sukulaisia... kuka sen harmonikan saa?"

"Ole vaiti, pikku perhana", ärähti Orlow.

Senka siirtyi sivulle ja katseli soittoniekan tuvan akkunasta sisään
jotain silmillään ahnaasti etsien.

"Kalkkia, tervaa", luetteli ylioppilas.

       *       *       *       *       *

Tämän vilkkaan päivän iltana kysyi Matrjona uteliaana mieheltään, kun
tämä istuutui teetä juomaan:

"Olit jossain tänään ylioppilaan kanssa?"

Grigori katsahti häneen hieman synkin silmin, joissa oli sellainen ilme
kuin ei hän olisi kuullut, eikä vastannut mitään vaan kaatoi teen
teevadille.

Päivällisaikaan kun Grigori oli puhdistanut soittoniekan huoneen, oli
hän mennyt ylioppilaan kanssa johonkin ja tuli kotiin ajattelevana ja
vaiteliaana, kävi vuoteelle ja makasi teen juontiaikaan saakka
sanaakaan sanomatta, vaikkakin hänen vaimonsa yritti useaan kertaan
saada häntä jutteluun. Ei hän edes rähissyt siitä, ettei saanut olla
rauhassa ja tämä oli jo vallan tavatonta.

Naisen vaistolla, jonka koko elämä on mieheensä keskittynyt, aavisti
Matrjona jo, että jokin uusi asia oli vallannut hänen miehensä. Hän oli
tuskassa muutenkin ja halusi saada jotain tietää.

"Voitko pahoin, Grischka?"

Grigori kaatoi loput teestään suuhunsa, pyyhkäsi viiksiään, ojensi
hitaasti tyhjän lasin vaimolleen, rypisti silmäkulmansa ja sanoi:

"Minä olin ylioppilaan kanssa parakilla... niin olin..."

"Koleraparakilla", huudahti Matrjona levottomasti ja kysyi hiljemmin;
"onko siellä monta?"

"Tämän meikäläisen kanssa 53..."

"Vai niin."

"Kymmenkunta on jo paranemassa... kuljeskelevat... ovat keltaisia,
laihoja..."

"Ovatko nekin kolerassa? Vai eivätkö?... Jos ne ovat panneet sinne
joitakin muita joukkoon saadakseen sanoa; katsokaas, näin me parannamme
ihmisiä."

"Pässinpää", sanoi Gregori päättävästi ja hänen silmänsä välähtivät
pahasti. "Olette aika narrijoukkoa. Tietämättömiä ja tyhmiä. Ihan tässä
teidän kanssanne tuskastuu, ette ymmärrä mitään." Hän tempasi karskisti
lasinsa ja vaikeni.

"Missäs sinä nyt olet niin sivistynyt?" kysyi Matrjona pisteliäästi ja
huokasi.

Hänen miehensä ei ollut kuulevinaan, ajatuksissaan ankarana istui hän
vaieten. Sammuva teekeittiö surisi hiljaista säveltä, ikkunasta
tuoksahti sisään öljyvärin, karbolihapon ja pengotun tunkion tuoksua.
Hämärä, keittiön surina ja hajut, kaikki tämä suli yhteen ja ympäröi
Orlowin kuin painavalla unella ja uunin musta aukko katseli pariskuntaa
ikäänkuin vain odottaisi sopivaa tilaisuutta nielläkseen heidät. Kauan
oltiin puhumatta, mies ja vaimo nakertivat sokeria, kolistelivat
astioita ja ryyppivät teetä. Matrjona huokaili, Grigori koputteli
sormellaan pöytään.

"Siellä sitten on puhdasta, etten mokomaa ole nähnyt", sanoi hän äkkiä.
"Koko väki on valkeissa. Sairaita kylvetään, annetaan viiniäkin...
kolme ja puoli ruplaa pullo! Entäs ruoka sitten... sen hajukin jo tekee
kylläiseksi... ja hoito ja huolenpito... Ja kaikkia niitä hoidetaan
kuin omia lapsia. Tjaa. Ymmärrä sitä. Niin sitä maailmassa eletään. Ei
sinua kukaan halveksi eikä häiritse, siitä puhumattakaan, että kukaan
kurkistaisi toisen asuntoon. Voiko ihminen siellä hengittää vai eikö?
Ja kun sitten on kuoleman kielissä, silloin ei tiedetä miten oikein
parhaiten voitaisi auttaa. Parakkeja... viiniä... Kuuden ja puolen
pullosta. Onko ihmiset sitten niin vähäjärkisiä? Parakit ja viini
maksavat paljon rahaa. Eikö tätä rahaa voitaisi käyttää elämän
parantamiseksi... jos joka vuosi sitä jonkun verran käytettäisi."

Vaimo ei vaivannut itseään ymmärtääkseen hänen puheitaan, häntä
tyydytti jo se, että ne olivat uusia ja siitä päätti hän, että Grigorin
sielussa liikkui outoja tuumia. Tämän havaittuaan tahtoi hän
mahdollisimman pian tietää, missä määrin nämä uutuudet saattavat koskea
häntä.

"Kai ne siellä sen paremmin ymmärtävät kuin sinä", sanoi hän ja puri
epäillen huulensa yhteen.

Grigori kohautti olkapäitään, katsahti häneen sivultapäin ja alkoi
sitten hetken vaiettuaan äänekkäästi puhua:

"Jos tietävät tai ovat tietämättä, oma asiansa. Mutta jos minun täytyy
kuolla elämää juuri haistamattakaan, niin siitä voin minä sanani sanoa.
Sanonpa sinulle: tällaista järjestystä en minä enää siedä enkä aio
odottaa, kunnes kolera tulee ja vie minut kuten soittoniekan -- sen
ymmärrän. Sitä en tahdo! Peti Ivanowits sanoo: estä se, jos kohtalosi
on sinua vastaan! niin taistele, niin sittehän nähdään, kuka voittaa!
Sotaa siis! Eipä sitten muuta... Mitäs nyt sitten? Minä rupean parakin
palvelijaksi -- ymmärrätkö? Menen suoraan sen pedon luokse -- kas,
niele minut ja minä pyristelen käsin ja jaloin... En siellä
vähempääkään ansaitse... kakskymmentä ruplaa kuukaudessa palkkaa ja voi
saada palkinnonkin... Voi kai kuollakin?... Kyllä, mutta pikemmin
täällä kutjahtaa. Ja onhan elämä vaihtelevampaa..." Ja Orlow löi
kiihkeästi nyrkillään pöytään, niin että astiat helähtivät. Matrjona
katsoi miestään alussa hieman levottomana ja uteliaana, mutta lopuksi
siristi hän vihasesti silmänsä.

"Se ylioppilas kai neuvoi", kysyi hän vielä rauhallisena.

"Oma minun järkeni... tiedän itse mitä teen." Hän ei tahtonut vastata
suoraan.

"No, ja miten neuvoi hän sinua pääsemään irti minusta?" jatkoi
Matrjona.

"Sinusta?" Grigori nolostui hieman, hän ei ollut sitä asiaa ajatellut.
"Voisihan vaimon jättää yksin, mutta on monenlaisia naisia. Matrjona
yksin -- se olisi vaarallista. Sitä täytyy pitää silmällä." Orlow
pysähtyi tähän ajatuksissaan ja murisi: "Ylioppilas... Mitä sinusta
tulee? Asut tässä... ja minä saan palkan..."

"Vai niin", sanoi vaimo lyhyesti ja rauhallisesti ja nauroi tuota
paljon puhuvaa naisen naurua, joka miehessä heti herättää
mustasukkaisuuden.

Tämän tunsi Orlow, hän kun oli hermostunut ja herkkätunteinen, mutta
arvonsa tunnossa ei hän tahtonut sitä vaimolleen osottaa, vaan sanoi
lyhyesti:

"Mitä sinä loruat?" ja odotti sitten mitä tämä vielä sanoisi.

Tämä vaan hymyili ärsyttävästi eikä puhunut mitään.

"No mitä tahdot sitten?" kysyi Grigori kovalla äänellä.

"Mitäpä minä", sanoi Matrjona välinpitämättömästi ja peseskeli
astioita.

"Senkin nauta, älä siinä kuomaile, minä pieksen sinut", kohahti Orlow.
"Menen ehkä vielä kuolemaan."

"Enhän minä sinua lähetä... älä mene..." keskeytti Matrjona.

"Jopa sinä olisit valmis", sanoi Orlow ivallisesti.

Vaimo vaikeni, joka seikka yhä enemmän raivostutti miestä, mutta tämä
ei kuitenkaan ilmaissut tunteitaan tavallisella tavalla. Häntä pidätti
jokin ovela ajatus, hän hymyilikin vahingoniloisesti.

"Tiedän minä, että sinä ajaisit minut helvettiin. No, katsotaampa, kuka
viimeksi nauraa... Osaan minäkin!"

Hän nousi pöydästä, sieppasi lakkinsa, meni ulos ja jätti vaimonsa
tyytymättömänä tämän menettelyyn. Tämä oli uhkausten sekottama ja
pelkäsi tulevaisuutta entistä enemmän. Hän katseli ikkunasta ulos ja
kuiski itsekseen:

"Herra Jumala! Pyhä neitsyt Maria."

Kauvan istui hän pöydän ääressä kaikellaisia levottomia ajatellen ja
kuvitellen, mitä Grigori voisi tehdä. Puhtaat astiat olivat pöydällä.
laskevan auringon säteet heittivät vastapäiselle seinälle punasen
läiskän. Siitä heijastui valo alas ja sokeriastian reuna kiilsi. Otsa
rypyssä katseli vaimo tätä kiiltävää pistettä, kunnes silmänsä
väsyivät. Sitten nousi hän istualleen, korjasi pois astiat ja paneutui
maata.

Hänen oli paha olla.

Grigori tuli illan pimeässä. Askeleista päätti Matrjona, että hän oli
hyvällä tuulella. Hän murahti jotain siitä, että huoneessa oli pimeä,
huusi vaimoaan, meni vuoteen luo ja istahti siihen. Vaimo kohennaite
hänen vierelleen.

"Tiedätkö mitä?" sanoi Orlow nauraen.

"No mitä?"

"Saat sinäkin paikan!"

"Mistä?" kysyi tämä värisevällä äänellä.

"Sieltä parakista mistä minäkin", selitti mies juhlallisesti.

Vaimo kietoi kätensä hänen kaulaansa ja tanakasti puristaen häntä
suuteli suoraan suulle. Tätä ei mies ollut odottanut ja hän töykkäsi
tämän takaisin. Se vaan teeskentelee, senkin lutka, ei tahdo olla minun
kanssani, kiemailee viekkaasti, pitää miestään narrina.

"Mistä sinä iloitset?" kysyi hän karkeasti ja teki mielensä heittää
hänet maahan.

"Siitä vaan", vastasi vaimo iloisesti.

"Teeskentele! Minä tunnen sinut!"

"Sinä urhoollinen mies."

"Ole vaiti!"

"Rakas Grisania, omani!"

"Mikä sinun oikein on?"

Kun hyväilyt olivat häntä vähän lepyttäneet, kysyi hän huolekkaasti:

"Etkö sinäkään pelkää?"

"Ollaanhan siellä yhdessä", kuului yksinkertainen vastaus.

Tämä oli miehestä hauskaa kuulla ja hän sanoi:

"Oletpa kunnon eukko."

Ja samalla nipisti hän tätä kyljestä, niin että Matrjona kirkasten
kiemurteli.

       *       *       *       *       *

Ensi päivänä, jona Orlowin pariskunta oli paikassaan, sattui tulemaan
paljon sairaita ja molemmat tulokkaat, jotka olivat tottuneet
hiljaiseen elämään, tunsivat outoa levottomuutta tässä vilkkaassa
liikkeessä, johon olivat joutuneet. He olivat taitamattomia, eivät
ymmärtäneet käskyjä ja monien vaikutusten valtaamina juoksivat he
hätäännyksissään edestakaisin koettaen tehdä jotain, mutta häiritsivät
enemmän toisia. Grigori tunsi usein sangen selvästi, että hän
taitamattomuudessaan oli ansainnut ankaran muistutuksen, mutta hänen
suureksi hämmästyksekseen ei kukaan mitään rähissyt.

Kun muuan lääkäri, iso tumma mies, jolla oli kotkanenä ja iso luomi
oikeanpuolisten kulmakarvain yllä, käski Grigoria auttamaan muuatta
sairasta kylpyyn, tarttui Grigori sairaaseen sellaisella kiihkolla,
että tämä kiljasi ja lyyhistyi kokoon.

"Hyvä ystävä, älä heti hänen luitaan riko, hän kyllä paratessaan pääsee
itse kylpyyn", sanoi lääkäri vakavasti.

Orlow nolostui; mutta sairas, laiha pitkä riuku, naurahti hyvin
väkinäisesti ja sanoi heikosti: "hän on vielä tottumaton touhuun."
Toinen lääkäri, vanha mies, jonka harmaa parta oli suippo ja silmät
loistivat, oli antanut Orloweille heidän tullessaan neuvoja, miten
heidän piti seurustella sairasten kanssa, miten milloinkin menetellä,
miten nostaa sairaita. Lopuksi kysyi hän, olivatko he eilen kylpeneet
ja antoi heille valkeat puvut. Tällä lääkärillä oli hento ääni ja hän
puhui nopeasti. Orlowit olivat häneen heti mieltyneet, mutta pian
olivat he parakin kihinässä unohtaneet hänen neuvonsa. Heidän
ympärillään kuhisi valkopukuisia ihmisiä, he kuulivat käskyjä, jotka
heti käsitettiin, sairaat yskivät ja ähkivät, veden loisketta kuului ja
kaikki nämät äänet sekottuivat ilman terävään, kutkuavaan hajuun, joka
tuntui siltä kuin jokainen lääkärin sana, jokainen sairaan huokaus
olisi haissut ja revellyt nenää.

Ensin tuntui Orlowista, kuin vallitsisi täällä mieletön sekamelska,
jossa hän ei paikkaansa löytäisi ja tuntui kuin tulisi hän kuuroksi,
sairaaksi, tukehtuisi... Mutta kun muutamia tunteja kului, tempasi
hänet ympäristön tarmokas touhu ja hän oli innostunut hakemaan
paikkaansa. Hän tunsi, että kävisi helpommaksi olento, jos hän pääsisi
samaan mylläkkään, jossa muut liikkuivat.

"Karboolia!" huusi lääkäri.

"Vielä kuumaa vettä kylpyyn", käski laiha, pieni ylioppilas, jonka
silmäluomet olivat punaset, turvonneet.

"Te... mikä onkaan nimenne? Orlow... vai? Peskää tämän jalkoja... Noin
-- noin -- katsokaas, noin... Köykäsemmin, älkää raastako hänen
pintaansa..." -- "Oh kun väsyttää..." Näin puhui toinen ylioppilas,
jolla oli pitkä tukka ja rokonarpiset kasvot.

"Taas tuotiin sairas", sanoi joku.

"Orlow, menkää ottamaan vastaan."

Grigori oli innoissaan, hiki tippui otsalta ja silmiä tuntui
hämärtävän. Väliin häneltä vaikutteiden lukuisuuden takia katosi
personallinen tietoisuus. Vihreät läiskät väsyneitten silmien alla,
tuhkanharmaat kasvot, silmäkulmat, jotka tauti oli tehnyt pistäviksi,
niljakas, haiseva iho, kaikki tämä kouristi hänen sydäntään ja herätti
hänessä pahoinvoinnin tunteen.

Kerran näki hän ohimennen parakin käytävällä vaimonsa. Tämä oli
laihtunut, näytti harmaalta ja kuluneelta. Käheällä äänellä kysyi
Grigori häneltä:

"Mitä kuuluu?"

Tämä hymähti heikosti ja katosi vastaamatta.

Uusi odottamaton ajatus lennähti läpi Grigorin aivojen: Kenties oli
mieletöntä tuoda vaimoaan tähän iljettävään työhön, saa vielä
tartunnan, ja kun hän seuraavan kerran tämän tapasi, sanoi hän
ankarasti:

"Pese nyt usein käsiäsi ja pidä varasi!"

"Mikäs täällä on hätänä?" kysyi vaimo ärsytellen ja näytti pikkusia
valkosia hampaitaan.

Miestä suututti. Oli tämäkin nyt leikin paikka! millaista väkeä ovat
naiset! Mutta ei hänellä ollut aikaa enempään puhelemiseen, ja kun
Matrjona huomasi hänen ilkeän katseensa, katosi hän nopeasti naisten
osastoon.

Seuraavana hetkenä oli Orlow jo kantamassa tuttua poliisia
ruumishuoneeseen. Poliisia kuljetettiin paareilla ja lasittunein silmin
tuijotti hän kirkasta taivasta kohti. Grigori katsoi häneen synkkä
kauhu sydämessään. Toissapäivänä oli tämä poliisi ollut toimessaan ja
ohimennen oli hän sitä vähän ärsyttänyt -- heillä oli hanhi kynimättä
keskenään. Ja nyt oli tämä ihminen, terve mies, kuollut, taudin
runtelemana!

Orlow tunsi, kuinka ilkeätä tämä oli. Mitä varten sitten synnytään, jos
päivässä voi kuolla tähän kauheaan tautiin? Hän katsahti taasen
poliisiin ja sääli täytti hänen mielensä, mitä tulee senkin lapsista,
niitähän on kolme? Vuosi sitten vietiin vaimo hautaan, eikä hän ollut
uusiin naimisiin mennyt.

Tuntui ihan ruumiillista tuskaa, mutta äkkiä liikahti ruumiin vasen
käsi ja oikeni hitaasti. Samalla sulkeutui koukistuneen suun vasempi
puoli, joka oli ollut ammollaan.

"Seis!" huusi Orlow käheästi ja laski paarit maahan. "Hän elää!"
kuiskasi hän palvelijalle, jonka kanssa paaria kantoi. Tämä käännähti
ympäri, katseli tarkkaavasti ruumista ja sanoi Orlowille täydellä
vakaumuksella:

"Miksi valehtelet? etkö ymmärrä, että hän ojentuu arkkua varten?
Katsohan, miten on käyristynyt, eihän sitä noin voisi arkkuun pistää.
Kanna pois!"

"Mutta hänhän liikkuu..." sanoi Orlow kauhusta väristen.

"Kanna vaan, lapsellinen mies! Etkö ymmärrä, mitä sinulle puhutaan?
minähän sanon sinulle, että hän vaan ojentaa itseään. Tuo
tietämättömyytesi tulee sinulle vielä kalliiksi. Elää muka! Niinkö sitä
kuolleesta puhutaan? Kapinaahan se on hyvä veli, ymmärrätkö? Pidä vaan
suus kiinni, äläkä puhu, että hän liikkuu, kaikkihan ne liikkuvat. Ja
sitten sitä kuiskitaan ympäri kaupunkia ja sitten tulee kapina, kun
täällä mukamas eläviä haudataan. Tulevat tänne, koko joukko, ja lyövät
meidät palasiksi. Saat sinäkin silloin osasi, ymmärrätkö! Pannaan tänne
vasemmalle."

Proniwin rauhallinen ääni ja tyyni käynti vaikuttivat Grigoriin
virkistävästi.

"Äläs sinä, veli, masennu, kyllä tähän tottuu. Hyvä on olla. Kohtelu ja
kaikki niinkuin kuuluukin. Kaikkihan kerran kuollaan, veli,
yksinkertaisin asia maailmassa. Ollaan vaan iloisia eikä pelätä, se on
pääasia. Juotko viinaa?"

"Kyllä", sanoi Orlow.

"Minulla on tuolla tuvassa pullo, otetaanpas ryyppy!"

He menivät parakin takana olevaan tupaan, joivat ja Proniw antoi
Orlowille sokeripalan, johon oli tiputettu pippuriminttua ja sanoi:

"Otappas tuo, muutoin haiset viinalta. Ne ovat täällä siitä kovat,
sanovat olevan vaarallista."

"No, ja sinä olet tottunut jo tähän?" sanoi Grigori.

"Mikäs? Alusta pitäen se kävi. Minun aikanani on täällä jo aika joukko
ihmisiä kuollut. Satoja saa sanoa. Levotonta on elämä, mutta hyvä on ja
-- täytyy sanoa, Jumalan työtä tämä on. Ihan kuin sodassa, oletko
kuullut laupeuden sisarista? Turkin sodassa minä niitä näin. Olin
Ardaganissa ja Karsissa. Ne, veliseni, ovat toista maata kuin me
sotamiehet. Kulkevat ympäriinsä ihan suojatta luotisateessa puistossa.
Ja luodit vinkuvat... viuuh... sattuupa väliin päänuppiinkin ja siihen
loppuu koko juttu..."

Tämän juttelun ja hyvän ryypyn vaikutuksesta tuli Orlow hieman
rohkeammaksi.

"Kun on leikkiin mennyt, niin leikin kestää", sanoi hän itselleen ja
pesi sairasten jalkoja. Hänen selkänsä takana ähki joku:

"Juotavaa, hyvät ystävät!"

Toinen vaikeroi:

"Hohoi! Lämpösempää!... Herra tohtori, tämä auttaa. Hyvä Jumala,
paremmalta tuntuu, antakaa vielä vähän kuumaa."

"Antakaa viiniä", huusi tohtori Waschtschenko.

Orlow touhusi, katsoi tarkasti mitä ympärillään tapahtui eikä se
hänestä enää ollutkaan niin ilettävää ja kauheaa kuin äsken tuntui. Hän
huomasi, ettei tämä ollutkaan mitään sekasoppaa, vaan että täällä
vaikutti suuri ja järkevä voima. Mutta kuitenkin, kun hän muisti sen
poliisin, kauhistui hän ja katseli akkunasta ruumisvajaa kohti. Hän
arveli sen kyllä kuolleen, mutta tämä luulo oli häilyvä. Entäs jos se
äkkiä tulee ulos ja huutaa! Nyt muistikin hän jonkun kerran kertoneen,
että kolerakuolleet pyrkivät pois arkuistaan.

Kun Orlow juoksi parakin läpi ja milloin hieroi jotain, milloin auttoi
kylpyyn, niin tuntui hänestä, kuin olisi päässään käynyt myllynratas.
Hän ajatteli vaimoaan: mitenhän sekin jaksaa? Väliin ohimennen tuli
halu mennä häntä katsomaan. Mutta pianpa hän ikäänkuin häpesi tätä
toivoaan ja murisi itsekseen:

"Liiku nyt vaan ahkeraan, läskilöntti! Laihdut... ja pääset kirotuista
aikomuksistasi."

Hän kuvitteli aina mielessään, että hänen vaimollaan oli salaisia,
loukkaavia aikomuksia ja usein, kun hän ajatuksissaan saavutti
jonkinlaisen puolueettoman aseman, myönsi hän, että nämät aikomukset
olivat tavallaan oikeutetut. Kirottuahan se elämä oli ja voihan siinä
pistää päähän tyhmiä ajatuksia.

Tämä ajatus tuli väliin varmuudeksi. Hän kysyi itseltään: niin kukas on
sitten siirtänyt minut maakuopastani tähän kuohuvaan kattilaan? -- eikä
hän osannut itse vastata. Mutta kaikki nämät ajatukset olivat kokonaan
sisäisiä, ne eivät mitenkään suorastaan vaikuttaneet hänen jännitettyä
tarkkaavaisuutta vaativaan työhönsä. Hän ei ollut koskaan nähnyt
ihmisten näin menettelevän. Ja usein nähdessään lääkärien ja
ylioppilasten väsyneet kasvot, ajatteli hän, etteivät ne rahaansa
tyhjällä ansaitse.

Kun Orlow sai lomavuoronsa, meni hän tuskin jaloillaan pysyen parakin
pihamaalle ja paneutui apteekin seinävierelle akkunan alle.

Päässä suhisi ja sydänalassa tuntui vihlova tuska. Hän ei ajatellut
mitään, ei tahtonut mitään, ojensi vain itsensä ruoholle, katseli
taivasta kohti pilviin, joita auringon lasku kauniisti väritti ja
nukahti kuolon raskaaseen uneen.

Hän näki unta olevansa vaimoineen tohtori Waschtschenkon suuressa
huoneessa, jossa oli wieniläisiä tuoleja.

Tuoleilla istuu pelkkiä parakin sairaita. Tohtori ja Matrjona tanssivat
keskellä salia venäläistä tanssia, hän itse soittaa harmonikkaa ja
nauraa ääneensä, kun tohtorin pitkät koivet eivät näytä taipuvan ja
tohtori käy tärkeänä ja kopeana Matrjonan kanssa salin läpi kuin
haikara yli suon. Ja kaikki sairaat heittelehtivät nauraen tuoleillaan.

Äkkiä ilmestyy poliisi ovelle. "Ahaa!" huutaa hän synkkänä ja
uhkaavana. "Sinä Grischka luulit minun jo kuolleen, soitat harmonikkaa
ja kannat minua ruumishuoneeseen. Tuleppas nyt mukaan, nouse pois ja
tule!"

Vavisten ja yltäänsä hien vallassa nousee Orlow istualleen. Hänen
luonaan seisoo tohtori Waschtschenko ja sanoo moittien:

"Ystävä, mikäs sairaanhoitaja sinä olet, kun käyt maahan maata ja vielä
vatsallesi? Jos vilustaisit vatsasi, silloinpa saisit maata tuolla ja
vielä kuolisit. Ei tämä kelpaa, hyvä ystävä, parakissahan sinulla on
makuupaikka. Sinähän hikoat, taisi olla kuumetta. Tules tänne, niin
annan sinulle jotain."

"Väsytti vaan", myrisi Orlow.

"Sen pahempi. Täytyy pitää huolta itsestään, nyt on vaarallinen aika ja
sinä olet ihminen, jota tarvitaan."

Orlow asteli vaieten lääkärin jälessä käytävän päähän, vaieten otti hän
lääkkeen ja ryyppäsi vielä jotain toisesta lasistakin, irvisti ja
sylkäsi.

"Ja nyt minä menen maata, näkemiin." Ja lääkäri lähti pitkine koipineen
käytävää käymään.

Orlow katseli hänen menoaan ja äkkiä koko kasvot iloisessa naurussa
juoksi hän tämän jälkeen ja sanoi:

"Kiitän nöyrimmästi, herra tohtori."

"Mistä?" Tämä jäi seisomaan.

"Työstä. Nyt minä panen siihen kaiken voimani. Sillä tämä levottomuus,
tämä on minun mieleeni... ja että minä olen ihminen, jota tarvitaan...
Muuten vaan, kiitän nöyrimmästi!"

Ällistyneenä katsoi tohtori tätä jonkin ilon elähyttämää
parakkipalvelijaa tarkkaavasti ja naurahti.

"Lysti mies; sievästi, tarkasti teet työsi. No mene nyt lepäämään ja
sitten tee työtä, ei minulle vaan sairaille, meidän täytyy ottaa
ihmisistä pois sairaus, riistää ne sen kourista, ymmärrätkö? Meidän
täytyy kaikin keinoin poistaa tautia, mene nyt nukkumaan!"

Pian makasi Orlow sijallaan ruumiissaan miellyttävä lämpimän tunne. Hän
oli iloinen ja ylpeä tuon juttelunsa johdosta tohtorin kanssa. Ja hän
nukahti vain sitä valittaen, ettei vaimonsa ollut kuullut. Täytyy
huomenna kertoa, mutta jos se perhana ei usko.

       *       *       *       *       *

"Tule teetä juomaan, Grischka", herätti hänet vaimonsa aikaisin
aamulla. Hän kohotti päätään ja katseli vaimoaan. Tämä hymyili hänelle.
Sileäksi suittuna näytti hän valkeassa mekossaan niin raikkaalta ja
puhtaalta, mieluista oli häntä katsella, mutta samalla muisti mies,
että tuollaisenahan tuota naista parakin muutkin miehet saavat
katsella.

"Mitä teetä? Oma teenihän minulla on; mihin pitäisi minun tulla?" kysyi
hän.

"Tulet kai minun kanssani teetä juomaan", ehdotti Matrjona häntä
rakkaasti katsellen.

Grigori katseli sivulleen ja sanoi lyhyesti tulevansa. Vaimo meni ja
hän vetäysi uudelleen pitkoksensa.

"Katsoppas vaan! Kutsuu minua luokseen teelle ja on niin
ystävällinen... Mutta on laihtunut kovasti lyhyenä aikana." Hänen kävi
sääliksi ja hän tahtoi tehdä vaimolleen jonkin ilon. Ostaisikohan
jotain hyvää teen kanssa, vai mitä sitä tekisi, mutta pestessään
itseään luopui hän tästä ajatuksesta. "Mitä sitä naisia semmoseen
totuttaa! Elää se ilmankin!"

Teetä juotiin pienessä valoisassa kaksiakkunaisessa huoneessa, josta
oli näköala kentälle, mitä aamuauringon kultaset säteet häikästen
valasivat. Ruoholla kimalteli vielä kaste, kaukana taivaan rannalla
olivat postitien puut punevan pilven peitossa. Taivas oli kirkas ja
pelloilta nousi kostean maan ja märän ruohon tuoksu.

Pöytä oli akkunan välikohdalla ja kolme ihmistä istui sen ääressä.
Grigori, Matrjona ja muuan työtoveri, vanha laiha nainen, jonka kasvot
olivat rokonarpiset ja silmät hyvin harmaat. Hänen nimensä oli Felicato
Jegorowna, ja oli asessorin naimaton tytär. Hän ei voinut juoda teetä
sairaalan vedestä, vaan laittoi aina kuntoon oman teekeittiönsä. Kun
hän tärisevine äänineen oli kertonut tämän Orlowille, pyysi hän tätä
ystävällisesti istuutumaan akkunan ääreen ja siemasemaan "oikeata
taivaan ilmaa" ja katosi sitten johonkin.

"Taisit väsyä eilen?" kysyi Orlow vaimoltaan.

"Kauheasti", vastasi Matrjona vilkkaasti. "Tuskin tunsin jaloillani
seisovani, päätä pyörrytti, en ymmärtänyt, mitä minulle puhuttiin,
luulin ihan nääntyväni. Tuskin kestin siihen saakka kun pääsin
vapaavuorolle... Rukoilen aina Jumalaa, että hän auttaisi minua."

"Kyllä kai pelkäät?"

"Sairaitako?"

"Eivät sairaat mitään tee."

"Ruumiita -- pelkään. Tiedätkö..."

Hän kumartui miestänsä kohti ja kuiskasi tälle tuskaisesti: "ne
liikkuvat kuoleman jälkeen... hyvä Jumala."

"Sen minäkin näin", naurahti Grigori. "Minulle oli poliisi Nasarow
eilen kuoltuaan antaa korvapuustinkin. Minä kannoin häntä
ruumishuoneeseen, silloin heilahti hänen vasen kätensä... noin... oli
ihan sattua minuun. Kas noin!" Hän liioitteli hiukan, mutta se kävi
kuin itsestään.

Tämä teenjuonti valoisassa puhtaassa huoneessa akkunain ääressä, joista
oli avara näköala vihreille kentille sinitaivaan alla, miellytti häntä
suuresti. Vihdoin tuli häneen halu näyttäytyä parhaalta puoleltaan,
tahtoi olla päivän sankari.

"Minä teen täällä työtä minkä vaan osaan, taivas tietäköön, siihen on
syytä. Ensiksikin on täällä ihmisiä, sen sanon sinulle, jommoisia ei
ole koko mailmassa."

Hän kertoi keskustelunsa lääkärin kanssa ja pani vähän omiaan ihan
huomaamattaan ja tuli yhä paremmalle tuulelle.

"Ja toiseksi, itse tämä työ, tämähän on suuri asia ihan kuin sota.
Kolera ja ihmiset -- kuka siinä kaataa toisensa? Täällä täytyy olla
järki selvänä. Mitä on tämä kolera? Se pitää ymmärtää ja saada
selville, mitä se ei siedä. Tohtori Waschtschenko sanoo minulle: sinä,
Orlow, olet mies, jota tässä asiassa tarvitaan. Älä pelkää, sanoi, aja
sinä se sairaitten jaloista vatsaan ja minä autan pikkusella
rohtotipalla siitä pois. Siihen se loppuu ja ihminen pääsee jälleen
elämään. Ja täytyy sen olla sinulle koko ikänsä kiitollinen, sillä
kukapas hänet kuolemasta pelasti? Juuri me!" -- Ja Orlow pullisti
ylpeästi rintaansa ja katseli vaimoaan loistavin silmin.

Ajattelevasti hymähti tämä ja katsoi miestään. Tämä oli kaunis, sen
Grischkan näkönen, jonka hän kauan sitte oli nähnyt, silloin ennen
häitä.

"Meidän osastossa tekevät kaikki myös kovasti työtä ja ovat niin hyviä.
Tohtori, se paksu neiti, ja sitten nämät apulaiset, hyviä ihmisiä,
puhuvat niin että meikäläinen kaikki ymmärtää."

"Taidat olla tyytyväinen?" kysyi Grigori, jonka kiihko vähä lauhtui.

"Minäkö, hyvä Jumala, ajatteleppas itse, minähän saan 12 ruplaa ja sinä
20. Yhteensä 32 kuussa. Kaikki vapaata! Jos nämä ihmiset ovat talveen
saakka sairaat, niin kuinka paljon meillä onkaan koossa! Ja sitten me
Jumalan avulla muutammekin pois siitä maakuopasta."

"Njaa, se on tärkeä juttu", saneli Orlow miettien ja vähän aikaa
vaiettuaan huudahti hän toivehikkaalla äänellä, taputtaen vaimoaan
hartioille:

"Ah, Matrjona, eiköhän meillekin kerran päivä paista! Ole nyt vain
varuillasi, äläkä pelkää!"

Tämä loisti innosta.

"Kunhan sinä vaan voisit muuttua..."

"Ei puhuta nyt siitä. Kun olot muuttuvat, muutun minäkin."

"Hyvä Jumala, kunhan niin kävisi", huoahti vaimo syvään.

"Ole vaan huoletta!"

"Grischenka!"

He erosivat toisistaan iloisin toivein, valmiina tekemään työtä
viimeiseen veripisaraan, iloisina ja reippaina.

Kolme, neljä päivää kului ja jo oli Orlowia muutaman kerran mainittu
järkeväksi ja taitavaksi mieheksi ja hän huomasi myös, että Proniw ja
muut parakin palvelijat katselivat häntä kateellisesti ja olisivat
kernaasti tehneet hänelle jonkun jutkun. Hän oli myös varuillaan ja
hänessä kohosi raivo tuota paksuturpaista Proniwia vastaan, jonka
kanssa hän niin kernaasti seurusteli. Mutta samalla tuntui hänestä
katkeralta nähdessään toverien halun tehdä hänelle työn jälkeen jotain
kiusaa. "Huonoja miehiä", huudahti hän itsekseen ja purasi hiljaa
hampaitaan sekä koetti olla varuillaan, ettei jäisi vihamiehilleen
mitään velkaa. Ja ehdottomasti pysähtyi hän ajattelemaan vaimoaan. --
"Sen kanssa saa puhua kaikista asioista eikä se kadehti hänen
menestystään eikä kaada saappaille karbolia kuten Proniw."

Kaikki työpäivät olivat yhtä meluisia kuin ensimäinen, mutta ei hän
väsynyt niin, kun päivä päivältä yhä tietoisemmin käytti voimiaan. Hän
oli oppinut erottamaan lääkkeiden hajun toisistaan, ja kun hän huomasi
tulikivisen eetterin tuoksun, imi hän sitä kun sattui tilaisuus usein
salaa, sillä hän oli huomannut, että se vaikutti yhtä mieluisasti kuin
ryyppykin. Ensi sanalta ymmärsi hän lääkärien käskyt, oli aina hyvä ja
puhelias, osasi pitää seuraa sairaille ja niin miellytti hän yhä
enemmän lääkäreitä ja ylioppilaita ja kaikkien näitten uusien
vaikutelmien johdosta tuli häneen ylevä, juhlallinen mieliala. Hän
tunsi olevansa jokin erikoinen ihminen. Hän tunsi kiihkeää halua tehdä
jotain, joka vetäisi huomion hänen puoleensa, joka hämmästyttäisi
kaikkia ja saattaisi heidät vakuutetuiksi hänen arvostaan, jonka omasta
puolestaan tunsi kohoavan. Tämä oli erikoista kunnianhimoa, jota tunsi
äkkiä moisen toimen saanut ihminen, hän kun halusi olla jotain
itselleen ja muille, se oli kunnianhimoa, joka vähitellen muuttuu
kiihkeäksi haluksi toimittaa jokin epäitsekäs sankarityö.

Tämän tunteen vaikutuksesta otti Orlow toimittaaksensa kaikenlaisia
vaarallisia tehtäviä. Niinpä kantoi hän aivan yksin, apua odottamatta,
vankan sairaan tämän vuoteelta kylpyammeeseen, hoiteli likaisimpia
sairaita ja uhmasi ihan tarttumismahdollisuuksia ja katsoi kuolemaa
silmiin tavalla, joka monasti oli miltei kyynillinen. Mutta ei tämä
tyydyttänyt häntä. Hän himoitsi jotain suurempaa. Tämä toive tuli yhä
kiihkeämmäksi, kiusasi häntä, jopa tuotti tuskaakin. Silloin purki hän
sydämensä vaimolleen, kun ei hänellä ketään muutakaan ollut.

Muutamana iltana työstä päästyään ja teen juotuaan menivät he kentälle.
Parakki oli sivulla kaupungista suurella vihreällä kentällä, jota
toiselta puolen rajotti metsän musta reuna ja toiselta rivi
kaupunkilaisrakennuksia. Pohjoseen päin ulottui lakeus kauas sulaen
yhteen sinitaivaan kanssa, etelässä rajotti sitä mäen törmä, joka
vietti alas joelle, alaspäin sitä pitkin kulki tie ja yhtä kaukana
toisistaan reunusti tätä rivi vanhoja paksurunkoisia puita. Aurinko
laski ja kirkkojen ristit kohosivat puistojen tumman lehvästön yli ja
loistivat taivaalla heijastellen kultasia sädekimppuja ja kaupungin
laitatalojen ruuduista loisti auringonlaskun punanen loimo. Jostain
kuului soittoa. Taajapuisista kuopista virtaili pihkan hajua, metsäkin
levitti mehukasta tuoksuaan ilmaan. Lämpösen tuulen keveät leuhaukset
virtailivat lemmekkäästi kaupunkia kohti ja laajalla autiolla kentällä
oli niin kaunista, rauhaisaa ja surullista.

Orlowit astelivat vaieten ruohoa pitkin ja vetivät keuhkoihinsa
puhdasta ilmaa parakin tuoksujen sijaan.

"Mistä tuo soitto kuuluu? Kaupungistako vaiko leiristä?" kysyi Matrjona
hiljaa mieheltään, joka ajatuksiinsa vaipuneena asteli hänen
rinnallaan.

Tällaisena ei hän tahtonut tätä nähdä, tuntui niin oudolta ja
kaukaiselta. Viime aikoina olivat he olleet niin vähän yhdessä ja vaimo
pani tällaisille hetkille sitä suuremman arvon.

"Soittoko?" kertasi Grigori kuin unesta havahtuen, "vieköön piru koko
soiton. Jospa kuulisit mikä soitto käy minun sielussani... sepä on
jotain!"

"Mitä sitten?" kysyi vaimo katsahtaen häneen rauhattomasti.

"Enpä tiedä itsekään... Enkä siis osaa sitä kertoa... Ja jos
osaisinkin, et ymmärtäisi. Sielussani on poltto... se tahtoo vapautta,
enemmän tilaa... että oikein saisin koettaa voimiani... Ah! Minussa
tuntuu olevan sellainen voima... ihan voittamaton. Tuntuu siltä kuin
jos kolera muuttuisi ihmiseksi, oikein sankariksi, minun puolestani
vaikkapa Ilja Murometsiksi, niin minä sen kukistaisin. Tuleppas
taisteluun! Minä sen nitistäisin ja itsekin siihen kaatuisin... Minun
haudalleni pantaisi risti, jossa seisoisi: 'Grigori Andrejew Orlow
vapautti Venäjän kolerasta!' Muuta ei tarvita."

Hän puhui ja hänen kasvonsa hohtivat, silmät säteilivät.

"Sinä voimakas mieheni!" kuiskasi hänelle Matrjona ja painautui häntä
vasten.

"Ymmärrätkö... minä kävisin sen kimppuun... jos siitä vain olisi hyötyä
ja elämä tulisi helpommaksi. Sillä minä näen ihmisiä: tohtori
Waschtschenko, ylioppilas Kokrjakow -- ne tekevät työtä, niin että
täytyy hämmästyä! Luulisi jo väsymyksestä kuolevan... luuletko sinä
niitten tekevän sitä rahan edestä? Ei semmosta voi rahan edestä tehdä.
Tohtori, jumalan kiitos, jaksaa vielä. Kun se vanhus viime kerran
sairastui, valvoi Waschtschenko hänen kanssaan neljä kertaa 24 tuntia,
eikä käynyt koko aikana kotonaankaan... Tällä ei ole mitään tekemistä
rahan kanssa! Sääli siinä on pohjana. Sääli ihmisiä... ei sääli
itseään... kysyppäs sitten miksi? Jokaisen puolesta... Mischka Usowin
puolesta, joka kuuluu pakkotyöläisiin! Tietäväthän kaikki, että se on
varas ja pahempikin. Se parannettiin ja kaikki olivat iloisia sekä
nauroivat, kun se nousi vuoteeltaan... Ja minä tahdon näetkös saada
tuntea tämän saman ilon. Tahtoisin saada sitä niin paljon, että
kuolisin. Sillä kun näen heidän ilossaan nauravan, niin on kuin olisi
naula lihassani. Minä ihan tuskasta näännyn, minä tahdon, mutta miten?
Ah! Perkele!"

Orlow antoi kätensä retkahtaa toivottomasti ja vaipui taas
ajatuksiinsa.

Matrjona vaikeni, mutta hänen sydämensä tykytti levottomasti, hän
pelkäsi miehensä kiihkoa ja tämän sanoissa näki hän koko sen kiihkoisan
intohimon, jota hän ei ymmärtänyt eikä koettanutkaan ymmärtää. Hänelle
oli miehensä kallis ja rakas mutta ei tuommoinen sankari.

He kulkivat laakson reunalla ja istuutuivat rinnakkain maahan... Kaukaa
näkyi nuoren kauniin koivun tuuhea latva, laakson pohja oli jo
sinervässä hämärässä, sieltä kohosi kostea märkien lehtien ja neulasien
tuoksu. Väliin puhalsi tuulen henkäys, koivun lehdet liikahtivat,
pienet männytkin -- koko laakso täyttyi hennolla, hätäisellä
kuiskeella, tuntui kuin olisi joku nukkunut, jota puut rakastivat, ja
jonka lepoa ne suojasivat, ja jonka takia, etteivät häntä herättäisi,
ne kuiskaten puhelivat. Kaupungin tulet syttyivät ja näyttivät sen
puistojen tummaa taustaa vasten punasten ruusujen kaltaisilta.
Taivaalla alkoivat tähdet kimallella. Orlowit istuivat vaieten. Mies
rummutti sormin polveaan, vaimo katseli häntä sivusta ja huokasi.

Äkkiä kietoi hän kätensä tämän kaulalle, painoi päänsä hänen rintaansa
vasten ja sanoi kuiskaten:

"Rakas Grischenka, kultaseni, kuinka hyvä oletkaan taas minulle!
Rakkaani! Mehän elämme niinkuin silloin häitten jälkeen! Et puhu pahaa
sanaa, olet minun kanssani, puhut minulle asiasi... et rääkkää minua!"

"Joko sinun on ikäväsi sitä? Voinhan minä taas alkaa", sanoi Grigori
rakkaasti tuntien sydämessään hellyyttä ja sääliä vaimoaan kohtaan.

Hän silitti hiljaa tämän päätä ja tämä tuntui hänestä niin hyvältä,
isälliseltä. Matrjona olikin ison lapsen kaltainen. Hän istui miehensä
polvilla ja oli painautunut tämän rintaa vasten hentona, pienenä,
lämpimänä.

"Rakkaani", kuiski hän.

Mies veti henkeään syvään ja puhkesi sanoihin, jotka olivat hänelle
itselleen ja hänen vaimolleen uusia.

"Sinä pikkuinen kissanpoika! Rakkaani katsohan... miten ovatkaan asiat,
niin ei ole lähempää ystävää kuin oma puoliso. Jos minä teenkin sinulle
monasti pahaa, niin tuskasta se johtuu, Motrja. Olemme eläneet
semmoisessa luolassa, emme nähneet valoa, tuskin ihmisiäkään. Kun
ryömin esille luolasta, tulin näkeväksi, olinhan kuin sokea elämässä.
Ja nyt ymmärrän, että vaimo on lähin, ensimmäinen ystävä, niin, miten
sitten asiat lienevätkin. Sillä ihmiset, ne ovat aina käärmeitä, totta
puhuen, toinen tahtoo aina haavottaa toista, niinkuin tuo Proniw
Wasinkow. Piru vieköön... Motrtja, vielä me pääsemme eteenpäin, älä
huoli, me elämme vielä ihmisiksi, ihan järkevästi. No mikäs on, pikku
raukkaseni?"

Vaimo itki suloisia onnen kyyneleitä ja vastasi suudellen.

"Ainokaiseni", vastasi mies ja suuteli uudelleen.

He suutelivat toistensa poskilta pois suolaset kyyneleet ja kauan puhui
Orlow hänelle aivan uusin sanoin. Tuli pimeä. Taivas, jonka
lukemattomat tähdet kirkkaina loistivat, katseli maata juhlallisen
surumielisenä ja lakeus oli yhtä hiljainen kuin taivas.

       *       *       *       *       *

Heidän tapanaan oli ollut juoda teetä yhdessä. Seuraavana aamuna tuli
Orlow huoneeseen vähän nolona ja nyrpeänä. Felisita oli sairas ja
Matrjona, joka yksin oli huoneessa, otti miehensä vastaan säteilevin
kasvoin. Mutta pian synkkenivät ne taas ja hän kysyi:

"Miksi olet tuon näköinen? Voitko pahoin?"

"En, ei mitään", vastasi tämä kuivasti, istuutui ja tempasi itselleen
teelasinsa.

"No, mutta mikä sinun sitten on?" kysyi Matrjona.

"En voinut nukkua... ajattelin... tulimmepas me eilen tunteellisiksi,
maistui ihan omenatortulta... ja minua hävettää nyt... Ei semmonen
kelpaa. Teikäläiset koettavat tuommoisina hetkinä saada miestä
kynsiinsä, niin niin... älä luulottele liikoja, et sinä onnistu, en
minä tule taipumaan, pane mieleesi se!"

Hän sanoi kaiken tämän hyvin painokkaasti, mutta ei katsonut vaimoonsa.
Matrjona ei koko aikana kääntänyt katsettaan hänen kasvoistaan ja
kummasti käyristyivät hänen huulensa.

"Miksi sinä siitä olet pahoillasi, että eilen lähestyit minua?" kysyi
hän. "Sekö sinua pahoittaa, että eilen olit hyvä minulle ja suutelit.
Sekö? Minun on paha mieli sitä kuullessani... hyvin katkeraa... ihan
sydäntä kouristaa tuollaista puhetta kuullessa, mitä tahdot sitten?
Ikäväkö sinun on minun kanssani... etkö voi minua sietää, vai mikä
sinua vaivaa?"

Hän katseli miestään tiukasti ja hänen äänessään oli katkeruutta,
uhmaa.

"Ei nyt juuri niinkään", sanoi Grigori nolona, "sanompahan niin vaan...
elettiin yhdessä siellä maakuopassa, itsehän tiedät millaista se elämä
oli. Mieluummin siitä ei puhu. Ja nyt olemme päässeet ylös, mutta se
panee pelkäämään. Kaikki on niin pian muuttunut... minä olen vieras
itselleni ja aivan uusi sinäkin olet. Mitä tämä kaikki on ja mitä tästä
tulee?"

"Mitä herran nimessä tahdot?" sanoi Matrjona vakavasti. "Älä vaan kadu,
että eilisiltana olit niin hyvä!"

"Jätetäänhän tämä", sanoi Grigori yhä nolona ja huokasi. "Minä luulen
sittenkin, että me emme onnistu. Ei ollut kaunista entinen elämämme,
mutta en minä tästäkään oikein pidä. Ja vaikka en juokkaan enkä riitele
sinun kanssasi enkä hauku..."

Matrjona nauroi hermostuneesti:

"Sinulla ei ole nyt aikaa semmoiseen."

"Mutta juomiseen olisi aikaa", nauroi Orlow. "Ei ole halua, sepä on
ihme. Ja sitten tuntuu niin merkilliseltä, en tiedä oikein, olisiko
omantunnonvaivoja vaiko tuskaa." Hän pudisti taas päätään ja kävi
ajattelevaksi.

"Hyvä Jumala yksin tietää, mikä sinua riivaa", sanoi Matrjona ja
huoahti syvään. "Kyllä tämä elämä on hyvää, vaikkakin on paljon työtä.
Kaikki lääkärit pitävät sinusta, olet itse niin tunnollinen kaikessa,
en vaan ymmärrä, miksi olet niin levoton!"

"Siinäpä se juuri on, levoton... Minä ajattelin näinikään: Peter
Ivanowits sanoo, että kaikki ihmiset ovat samanlaisia. No, enkö minä
sitte ole ihminen, toisten kaltainen? Mutta kuitenkin on tohtori
Waschtschenko parempi kuin minä ja monet muut myös. Emme olekaan siis
samallaisia. He paransivat Mischka Usowin ja ovat siitä iloissaan. En
ymmärrä sitä. Mitäs siitä iloita, jos yksi ihminen onkin tullut
terveeksi? Hänen elämänsähän on huonompi kuin koleera, jos totta
puhutaan. He tietävät sen ja iloitsevat kuitenkin. Tahtoisin minäkin
niin iloita, mutta en voi, sillä mitäpä siitä iloita?"

"Ne säälivät ihmisiä", väitti Matrjona. "Kun meidänkin puolella joku
sairas alkaa parantua, hyvä Jumala, mitä kaikkea tehdäänkään. Ja kun
joku köyhä pääsee pois, niin annetaan hänelle neuvoja, rahaa ja
lääkkeitä. Ihan itkuksi vetää. Hyviä, tunteellisia ihmisiä ovat."

"Niinpä sinäkin sanot -- itkeä... Minä oudostelen vaan, en muuta!..."
Orlow kohautti olkapäitään, kynsäsi kovallistaan ja katseli vaimoaan
epäillen.

Tämä oli äkkiä tullut puheliaaksi ja todisti miehelleen innokkaasti,
että ihmiset todella ansaitsevat sääliä. Kumartuen miehensä puoleen ja
katsellen häntä rakkaasti silmiin puhui hän kauan ihmisistä ja miten
raskas elämä on.

Tämä katseli häntä ja ajatteli:

"Katsoppas nyt, mitä kaikkea se osaa. Mistä ottaakin kaikki nuo sanat!"

"Säälithän sinä itsekin, sanot, että tahtoisit tuhota koleran, jos
vallassasi olisi, mitä varten sitte? Ketä se sitte vahingoittaa?
Ihmisiä juuri eikä sinua. Sinun elämäsihän on oikeastaan sen kautta
tullut paremmaksi."

Orlow naurahti ääneensä.

"Totta niin. Minä olen parempi, yhä edelleen vaan reippaasti! Ihmiset
kuolevat ja sen kautta elän minä paremmin! niinkö? Ompa tämä elämää!
Hyi..."

Hän nousi ja meni nauraen työhönsä. Kulkiessaan käytävää pitkin valitti
hän itsekseen, ettei kukaan ollut kuullut Matrjonan puhetta. "Hyvästi
se puhui, aika eukko, ymmärtää yhtä ja toista."

Ja hyvillä mielin meni hän omaan osastoonsa sairasten ähkinän ja
voihkinan keskeen.

Joka päivä laajeni hänen tunteittensa piiri ja samalla kasvoi myöskin
halu puhua. Ei hän tietenkään osannut kertoa siitä, mitä hänen
sisässään liikkui, sillä suurin osa hänen tunteistaan ja ajatuksistaan
oli aivan hämäriä. Tuskaisa tunne kalvoi häntä siksi, että hän ei
voinut iloita ihmisistä.

Ja yhä riehui hänessä toivo toimittaa jotain sankarillista ja
hämmästyttää kaikki. Hän tunsi, että asemansa parakissa on jonkinlainen
väliaste. Lääkärit ja ylioppilaat ovat häntä ylempänä, palvelijat
alempana. Niin, mikä hän onkaan? Ja hän tunsi olevansa yksin. Silloin
tuntui hänestä kuin leikkisi kohtalo hänellä, että se on temmannut
hänet paikastaan ja ajelee häntä ilmassa kuin höyhentä. Hän surkutteli
itseään ja meni vaimonsa luo. Monasti ei hän tahtonut mennä, luuli näet
että hän avomielisyydellään alenti itseään tämän silmissä, mutta hän
meni kumminkin. Hän tuli tämän luo äreänä ja pahatuulisena, mutta lähti
lemmen lohduttamana. Hänen vaimollaan oli omat omituiset sanansa. Niitä
oli vain muutamia harvoja yksinkertaisia, mutta niissä oli niin paljon
tunnetta, ja hämmästyen huomasi hän, että Matrjona valtasi yhä enemmän
ja enemmän sijaa hänen elämässään, että hänen yhä useammin täytyi
ajatella tätä ja puhua hänelle täydestä sydämestä.

Matrjona omasta puolestaan käsitti myös tämän hyvin ja koetti yhä
vahvistaa kasvavaa vaikutustaan miehensä elämään. Työteliäs ja eloisa
elämä oli kohottanut hänen itsetuntoaan ihan hänen huomaamattaan. Ei
hän sitä ajatellut, ei mietiskellyt, mutta kun hän muisti entistä
elämää maakerroksessa, jolloin hän huolehti vain miehestä ja
taloudesta, niin vertaili hän ehdottomasti menneisyyttä nykyisyyteen ja
entisyyden synkät kuvat palasivat yhä uudelleen hänen mieleensä. Ne,
joiden käskettävänä hän parakissa oli, olivat ruvenneet hänestä
pitämään hänen työteliäisyytensä takia, kaikki olivat hänelle hyvät,
häntä pidettiin ihmisenä ja tämä oli hänelle uutta, elähyttävää.

Muutamana yönä kun oltiin toimessa, kysäsi se paksu naislääkäri hänen
elämäänsä ja Matrjona kertoi hänelle alttiisti ja avoimesti kaikki,
mutta äkkiä vaikeni hän ja naurahti.

"Mitä naurat?" kysyi lääkäri.

"Muuten vaan... elin niin huonosti ja uskokaa minua hyvä tohtori, en
minä sitä edes ymmärtänyt enkä minä tähän hetkeen saakka ole oikein
ymmärtänyt, kuinka huonoa se kaikki oli."

Tämän menneisyyden tarkastelun jälkeen iti Matrjona Orlowin sielussa
aivan erikoinen tunne miestään kohtaan. Hän rakasti tätä yhä vieläkin
niinkuin ennen vaimon sokealla rakkaudella, mutta hänestä tuntui, kuin
olisi Gregori hänen velallisensa. Usein puhutteli hän tätä suojelevalla
äänenpainolla, kun tämä levottomuudellaan sai hänet huolestumaan, mutta
usein epäili hän, oliko mahdollista tuon miehen kanssa elää rauhassa ja
levossa, vaikkakin hän ylipäänsä uskoi, että Grigori oli tullut
rauhallisemmaksi ja päässyt tuskastaan.

Kohtalo oli heidät yhteen saattanut ja olisivat he molemmat -- nuoria,
työkykyisiä ja voimakkaita ihmisiä kun olivat -- olettaneet väritöntä
elämää puolinaisessa köyhyydessä, elämää, jossa pääasiana olisi ollut
rahapennin kokoomispyrkimys. Tästä kauheasta oli heidät lopuksi
pelastanut se, mitä Grischka nimitti sielunsa levottomuudeksi, ja mikä
hänen luonteensa mukaan ei sallinut hänen tyytyä jokapäiväiseen
elämään.

       *       *       *       *       *

Muutamana syyskuun aamuna ajoivat rattaat taasen parakin pihalle ja
Proniw nosti niistä pienen, yltäänsä väritahraisen nuorukaisen, joka
oli laiha ja keltainen, ja jonka hengitys kävi raskaasti.

"Taaskin Petunnikowin talosta, sen kostean kadun varrelta", vastasi
ajuri kysymykseen.

"Tschischik", huudahti Orlow tuskallisesti. "Hyvä Jumala, Senka
Tschischik, tunnetko minua?"

"Ky-yllä", sanoi Tschischik ponnistuksella maatessaan paareilla ja
käänsi hitaasti silmiään nähdäkseen Orlowin, joka seisoi kumartuneena
häntä kohti.

"Sinäkin... iloinen veitikka. Mistä sen sait?" kysyi Orlow. Häneen
vaikutti tuon taudin runteleman pojan näkeminen hyvin kiihdyttävästi.
Miksipä juuri tämä poika? Hän puri hampaansa yhteen ja pudisti
surullisesti päätään.

Tschischik huohotti vaan. "Kylmä on", sanoi hän, kun hänet pantiin
vuoteelle ja riisuttiin pois väritahraiset ryysyt.

"Me pistämme sinut heti lämpimään veteen", puheli Orlow, "ja parannamme
sinut."

Tschischik pudisti päätään ja kuiskasi: "Ei, ette te minua paranna!
Grigori setä, kumarruhan tänne, korva lähemmäksi, minä sieppasin sen
harmonikan! Se on halkovajassa. Toissa päivänä vasta ensi kerran
soitin. Ompa se soittopeli, minä piilotin sen ja silloin alkoikin
vatsaa koskea. Se synti sen teki. Siellä portaitten alla seinänvierellä
se riippuu. Peitin sen puulla. Kuules, Grigori setä, anna se sen
soittajan sisarelle, se kyseli sitä." Hän alkoi vaikerrella ja
kyyristyi kouristuksen käsissä.

Kaikki mitä voitiin, tehtiin hänen hyväkseen, mutta hänen kuihtunut
laiha ruumiinsa ei kestänyt, ja illalla kantoi Orlow hänet
ruumishuoneeseen.

Orlow koetti asetella Tschischikin jäseniä luonnolliseen asentoon,
mutta se ei onnistunut hänelle, masentuneena ja äreänä kulki hän pois
ajatellen mielessään tuota iloista poikaa, jonka kauhea tauti oli niin
runnellut.

Hänet valtasi kauhea tietoisuus voimattomuudestaan kuolemaa vastaan ja
sen johdosta, ettei hän sitä ymmärtänyt. Kuinka paljon olikaan hän
nähnyt vaivaa ja kuinka olivatkaan lääkärit koettaneet ja kuitenkin
kuoli tuo poikanen! Tuntui tuskalliselta. Hänetkin, Orlowin, se jonain
kauniina päivänä nutistaa ja loppu tuli! Tuntui kauhistavan ja elämä
oli niin yksinäinen. Jospa voisinkin puhua jonkin viisaan ihmisen
kanssa! Hän oli jo usein yrittänyt pitempää puhelua ylioppilasten
kanssa, mutta ei kellään ollut aikaa filosofeerauksiin ja Grigorin
yritykset eivät onnistuneet. Täytyi mennä vaimonsa luo ja puhella hänen
kanssaan. Synkkänä ja surullisena menikin hän tämän luo.

Tämä oli juuri tullut toimestaan ja peseytyi kamarissaan, mutta
teekeittiö oli jo pöydällä ja täytti ilman höyryllä ja surinallaan.

Vaieten istahti Grigori tuolille ja katseli vaimonsa paljaita, pyöreitä
hartioita. Keittiö porisi, vesi roiskahteli, Matrjona niisti nenäänsä,
palvelijat juoksentelivat nopeasti käytävässä ja Grigori koetti käynnin
mukaan avata kuka kulki.

Äkkiä pälkähti hänen päähänsä kuvitelma, että Matrjonan hartiat ovatkin
yhtä kylmät ja niljakkaat ja hiessä kuin Tschischikin äsken, kun tämä
kiemurteli kouristuksissa. Hän lyykähti kokoon ja sanoi jylhästi:
"Senka on kuollut."

"Kuollut tulkoon autuaaksi", sanoi Matrjona kuin rukouksessa ja sylkäsi
sitten voimakkaasti suuhunsa joutuneen saippuan ulos.

"Minun on niin ikävä sitä", huokasi Grigori.

"Oli se aika veitikka."

"Hän on kuollut ja se sovittaa kaikki. Ei ole aikaa mietiskellä
millainen hän oli. Vahinko että kuoli. Taitava poika..."

"Se harmonikka! Hm. Viisas veitikka, usein katselin minä sitä ja
ajattelin: pitäisi ottaa oppilaaksi. Orpo oli. Olisi siihen hyvin
totuttu ja olisi ollut kuin oma poika, eihän ole meillä lapsia. Sinä
olet terve, mutta et saa. Kerran synnytit etkä enää. Ohhoh. Olisipa
meillä pari sellaista palleroista, niin ei olisi niin ikävää... Elää,
tehdä työtä, miksi hyväksi? Ruokansa takiako? Niin, mutta mihin me
oikeastaan kuulumme ja mitä me ruualla teemme? Voidaksemme tehdä työtä.
Tämähän on hullutusta, päätöntä. Niin, olisipa lapsia niin olisi
toista!"

Hän sanoi tämän surullisella ja tyytymättömällä äänellä, pää syvälle
painuksissa. Matrjona seisoi hänen edessään, kuunteli ja kävi yhä
kalpeammaksi.

"Olen terve, sinä olet terve eikä ole lapsia! Mistäs se tulee, miksei
ole? Sitä ajattelee ja ajattelee ja rupeaa lopuksi juomaan!"

"Sinä valehtelet", sanoi Matrjona varmasti ja kovalla äänellä,
"valehtelet, uskallappas täällä puhua tuommoista! Ymmärrätkö! Koitappa!
Sinä juot vaan siksi, että sinua haluttaa, kun et voi pitää itseäsi
aisoissa. Minun lapsettomuudellani ei ole siinä mitään tekemistä. Sinä
valehtelet, Grischka!"

Grigori hämmästyi, hän nojautui taapäin tuolillaan, katseli vaimoaan
eikä tuntenut tätä. Koskaan ennen ei hän ollut tätä nähnyt niin
raivoissaan, ei ollut tämä koskaan niin armottoman ilkeästi katsonut
eikä koskaan niin painokkaasti puhunut.

"No, no", ärähti hän ärsyttäen ja tarttui vankasti käsin istuimeensa.
"No sano vielä jotain!"

"Kyllä sanonkin, en olisi sanonut, mutta sinulta en tahdo kuulla tuota
moitetta. Minä en synnytä sinulle enkä tule synnyttämään, en enää voi,
minä en synnytä!" Hänen huutonsa kuului kuin olisi itku ollut kurkussa.

"Älä kilju", sanoi mies.

"Miksen minä synnytä? No ajatteles, Grischka, kuinka usein olet minua
lyönyt, kuinka usein olet kupeitani kolhinut. Muistelehan kuinka olet
minua rääkännyt ja kiusannut! Tiedätkö kuinka paljon verta minusta
lähti sinun kidutustesi jälkeen. Paita oli kaulaa myöten verissä. Siksi
en minä synnytä, rakas mieheni. Kuinka voit minua siitä moittia? Etkö
häpeä katsoa minua silmiin!... Sinähän olet murhaaja, ymmärrätkö:
murhaaja. Itsehän olet lapsesi tappanut! Kaikkea olen sinulta sietänyt,
kaikki olen sinulle antanut anteeksi. Tuollaisia sanoja en anna
elämässäni anteeksi. Kun kuolen, niin ajattelen niitä. Etkö ymmärrä,
että itse olet syynä siihen, että minä olen pilalla. Enkö minä ole
niinkuin muutkin naiset, enkö minä tahtoisi lapsia? Minä en tahdo,
arvelet sinä. Oh monta yötä olen valvonut ja Jumalalta rukoillut, että
hän varjelisi kohtuni lasta sinulta -- murhaajalta... Kun minä näen
vieraan lapsen, niin kuohahtaa sappeni kateudesta ja säälistä itseäni
kohtaan. Taivaan kuningatar, kuinka olisinkaan minä häntä hoitanut!
Mikä minä olen? Herra Jumala, minä olen hedelmätön!"

Hengästyksissään oli hän läkähtyä. Sanat pursuivat suusta ilman
yhteyttä, sekanaisina. Hänen kasvonsa olivat täynnä täpliä, hän vapisi
ja yski kuin tukehtumaisillaan. Grigori pidättyi kiinni tuolissa.
Kalpeana ja masentuneena istui hän ja katseli ammottavin silmin tätä
vierasta naista.

Hän oli peloissaan tämän puolesta, hän pelkäsi, että tämä oli tarttuva
häneen käsiksi ja kuristava hänet. Sitä uhkasivat nuo kauheat raivoisat
silmät. Tällä hetkellä oli tuo nainen kahta vertaa voimakkaampi kuin
hän. Sen tunsi hän ja pelkäsi. Hän ei voinut nousta ja iskeä tuota,
kuten ennen oli tehnyt. Hän ymmärsi, että tämä oli muuttunut, että
mahtava voima oli tähän asettunut. "Sinä olet loukannut sisimpääni,
Grischka. Tämä synti minua vastaan on ääretön. Minä olen kärsinyt,
vaiennut... Minä rakastin sinua... Mutta tuota moitetta en voi kestää.
Ei ole minulla voimia enää, sinä, Jumalan minulle antama. Ole niitten
sanojesi tähden kolme kertaa kir-- -- --"

"Vaikene!" ulvoi Grischka ja kiristeli hampaitaan.

"Mitä häiriötä te teette. Oletteko unohtaneet, missä olette, kirotut
paholaiset?"

Grigorin silmissä hämärti. Hän ei nähnyt, kuka ovella seisoi ja
puhutteli häntä bassoäänellä. Hän haukkui ja reuhasi, töytäsi ihmisiä
kylkeen ja juoksi pois, ulos. Matrjona seisoi vielä hetkisen hiljaa;
sitten asteli hän horjuen ja kuni sokea käsin hapuillen vuoteelleen ja
lyykähti huohottaen sille.

Ilma pimeni ja akkunasta katsoi taivaalta harmaitten risaisten pilvien
lomitse kultainen kuu luoden varjoja lattialle. Pian pieksi taaja,
vihmova sade akkunalautoja ja seinää. Se oli aikaisen syksyn
loppumattomain ikäväin päivien enne. Kellon heiluri naksutti
sekuntejaan, sadepisarat putoilivat yhä edelleen akkunalautaa vasten,
tunti kului toisensa jälkeen, sade ei lakannut. Ja vuoteellaan makasi
nainen katsellen tulehtunein silmin kattoa kohti. Hänen kasvonsa olivat
synkät, ankarat, poskipäät pistivät esiin ja silmistä loisti kauhu ja
tuska. Ja yhä pieksi sade seiniä ja akkunaa. Kuin painoa pannen
kuiskasi se jotain väsyttävän yksitoikkoista. Se tuntui tahtovan
vakuuttaa jollekin jotain. Mutta ei ollut sillä riittävästi voimaa
sanoa sitä nopeasti ja varmasti ja näytti se toivovan saavuttavansa
tarkotuksensa tuskaisan päättömän värittömän saarnan kautta, jossa ei
ollut uskon vilpitöntä pontta.

Sadetta kesti kauvan ja ennusti se synkkää päivää. Eikä Matrjona voinut
nukkua, yksitoikkoisen sateen rapinan keskestä kaikui hänen korviinsa
tuskaisa kauhistava kysymys:

Mitä nyt? Mitä tulee nyt? Yhä ja uudelleen kuului tämä kysymys
akkunaruutujen takaa ja iskeytyi raatelevalla tuskalla koko hänen
olemukseensa.

"Mitä tulee nyt?"

Ei uskaltanut hän siihen kysymykseen vastausta antaa, vaikkakin vastaus
sukeltautui hänen eteensä yhä uudelleen juopuneen ja eläimellisesti
raivoisan miehen muodossa. Mutta tuskaisa oli hänen erota ajatuksesta,
että elämä muuttuisi hiljaiseksi ja rakkaaksi. Hän oli jo niin tähän
ajatukseen tottunut ja pelkäsi hän uhkaavaa aavistustaan. Ja kuitenkin
oli hän varma siitä, että niin kävisi, että jos Grigori taas alkaisi
juoda, hän ei enää voisi elää tämän kanssa. Toisena oli hän jo tämän
nähnyt, oli itsekin uudistunut ja vanha elämä kauhisti, tuskastutti
häntä. Tämä oli aivan uusi ja tuntematon tunne. Mutta hän oli vaimo ja
vihdoin alkoi hän moitiskella itseään tämän riidan takia.

"Mutta miten tämä kaikki tapahtui, hyvä Jumala, miten minä sen
teinkään?"

Ristiriitaiset tuskaiset ajatukset häntä kalvoivat. Päivä alkoi
koittaa. Keveä usva leijaili yli lakeuden. Eikä taivasta näkynyt tämän
kostean harmaan usvan läpi.

"Orlowa tulkaa toimeen!"

Noudattaen koneellisesti kutsua, joka ovelta kuului, nousi hän ja meni
parakkiin voimattomana ja sairaana. Siellä hämmästyivät kaikki hänen
hidasta liikuntoaan ja nähdessään hänen synkät kasvonsa sammunein
silmin.

"Orlowa, te ette ole terve?" kysyi lääkäri.

"Ei mitään."

"Sanokaa pois vaan, voihan joku tulla tilallenne."

Matrjonaa tuskastutti. Hän ei tahtonut näyttää suruaan tälle hyvälle
mutta kuitenkin vieraalle ihmiselle. Ja kiusatun sielunsa syvyydestä
ammennettuaan voimaa, sanoi hän lääkärille nauraen:

"Ei mitään, minä riitelin hiukkasen mieheni kanssa, kyllä se ohi menee,
ei ollut ensi kerran."

"Vaimo parka", sanoi huoaten lääkäri, joka tunsi hänen elämänsä.

Matrjonaa halutti langeta maahan, painaa päänsä tämän polville ja
purskahtaa itkuun, mutta hän kokosi voimansa, puri huulensa yhteen,
koetti käsin kurkkuaan kuin tahtoisi painaa tukahtumisen takaisin.

"Mitä nyt tulee?" Ja hänen sydämmensä sykki ankarasti näiden sanojen
tahdissa.

Kauvan istui hän yksin syvässä puol'unessa, ja kun vain askeleita
kuului käytävässä, hypähti hän ylös, nousi tuoliltaan ja katseli ovea
kohti.

Mutta kun ovi vihdoin aukeni ja Grigori astui sisään, ei hän mennyt
kokoon eikä noussut ylös, sillä hänestä tuntui kuin olisivat syyspilvet
täydellä painollaan äkkiä laskeutuneet hänen päälleen.

Grigori pysähtyi kynnykselle, heitti sitten märän lakkinsa lattialle ja
kulki kolisevin askelin vaimonsa luo. Vesi valui hänestä, hänen
kasvonsa olivat punaset, silmät ja huulet olivat venyneet leveään
tyhmään hymyyn. Hänen astuessaan, kuuli Matrjona kuinka vesi losahteli
hänen saappaissaan, hän näytti surkealta eikä ollut Matrjona häntä
sellaiseksi kuvitellut.

"Tahdotko, että lankean eteesi polvilleni?"

Vaimo vaikeni.

"Etkä tahdo? Oma asiasi, minä aina ajattelin: olenko sinua kohtaan
syyllinen vai enkö? Niin, olen syyllinen. Siksi sanonkin: jos tahdot,
niin lankean polvilleni!"

Vaimo oli yhä vaiti, mutta hän tunsi viinan hajun ja katkera tunne
kalvoi hänen sieluaan.

"Näethän! Käytä nyt aikaa niin kauvan kuin olen rauhallinen", sanoi
Grigori ja kysyi äänekkäämmin: "No, annatko anteeksi?"

"Sinä olet humalassa", sanoi Matrjona huoaten. "Mene nukkumaan!"

"Sinä valehtelet, en minä ole humalassa, vaan väsynyt, minä kuljeskelin
ympäriinsä ja ajattelin. Olen paljon ajatellut. Ota nyt vaarin!"

Hän uhkasi sormellaan ja hymyili.

"Miksi olet vaiti?"

"En voi puhua kanssasi."

"Et voi, mikset?"

Mies kuohahti äkkiä ja hänen äänensä kävi kiinteäksi.

"Sinä olet eilen täällä kirkunut, haukkunut, no ja nyt minä kuitenkin
pyydän sinulta anteeksi. Huomaa tämä!"

Hän sanoi tämän onnettomuutta uhkaavasti, huulet käyristyivät ja
sieramet laajenivat. Matrjona tiesi, mitä tämä merkitsi, ja entinen
elämä sukelsi selkeänä hänen eteensä: maakuoppa, lauvantai, tappelu,
ikävä ja tuska!

"Minä huomaan", sanoi hän terävästi, "sinä olet taas tullut elukaksi."

"Elukaksi! -- Tämä ei kuulu asiaan. Minä sanon, annatko minulle
anteeksi? Mitä ajattelet? Luuletko, että minä tarvitsen sinun
anteeksiantamustasi? Kyllä minä ilman sinuakin toimeen tulen, mutta
kuitenkin tahdon minä, että sinä antaisit anteeksi? Ymmärrätkö?"

"Mene matkaasi, Grigori", huusi vaimo täynnä tuskaa ja kääntyi pois.

"Matkaani?" nauroi Grigori ilkeästi, "matkaani, jättäen sinut rauhaan,
Ahaa, joko sinä olet jonkun löytänyt?"

Hän tarttui tämän hartioihin, veti hänet lähemmäksi ja asetti hänen
kasvojensa eteen veitsen, lyhyen, paksun ja terävän palan ruostunutta
rautaa.

"Jospa tappaisit minut", sanoi Matrjona ja hengähti syvään, ja
irtauduttuaan hänen käsistään kääntyi hän jälleen pois. Silloin
käännähti mieskin pois, kun häneen sattui tämän ääni eivätkä sanat. Hän
oli usein kuullut nämä sanat, mutta noin ei hän koskaan ollut puhunut,
Ja se seikka, että tuo nainen pelkäämättä hänen veistään käännähti
poispäin, tämä yhä lisäsi hänen ällistystään. Joku hetki sitten olisi
hänen ollut helppo iskeä, mutta nyt ei hän voinut. Vaimonsa
välinpitämättömyyden kauhistamana heitti hän veitsen pöydälle ja kysyi
synkällä raivolla:

"Perkele, mitä sitten tahdot?"

"En mitään, en yhtään mitään", huudahti Matrjona. "Mutta mitä sinä
tahdot? Jos olet tullut minua tappamaan, niin iske sitten!"

Grigori katseli häntä vaieten eikä tiennyt mitä tehdä. Hänen aatoksensa
olivat sekaisin. Hän oli tullut varmasti luullen voittavansa Matrjonan.
Eilisen törmäyksen sattuessa oli tämä ollut voimakkaampi ja se alenti
häntä omissa silmissään. Tämän täytyi ehdottomasti alistua. Hän ei
tiennyt miksi, mutta hän oli varma siitä, että niin täytyi tapahtua.
Kuumaverisenä luonteeltaan oli hän näiden neljänkolmatta tunnin
kuluessa paljon elänyt ja ajatellut, Ja sekava kun oli, ei hän päässyt
perille tunteittensa sekamelskasta, johon oli joutunut vaimonsa
heittäessä häntä vastaan tuon oikeutetun syytöksen. Hän käsitti, että
tämä oli kapinaa häntä vastaan ja hän otti mukaansa veitsen,
pelottaakseen Matrjonaa. Hän olisi iskenyt, jollei tämä niin
välinpitämättömästi olisi kohdellut hänen yritystään nöyrtyä. Mutta nyt
oli tämä hänen edessään avuttomana, tuskan runtelemana, mutta kuitenkin
voimakkaampana. Häntä loukkasi ja tämä seikka selventi hänen
ajatuksiaan.

"Kuule", sanoi hän, "älähän konstaile, sinä tiedät, että minä
todellakin voin iskeä kylkeesi ja siihen se loppuu, kaikki loppuu ihan
yksinkertaisesti."

Grigori vaikeni tuntiessaan, ettei sanonut sitä, mitä piti. Matrjona ei
liikahtanut, seisoi vain poispäin käännähtäneenä. Kuumeisen nopeasti
teki hän tiliä kaikesta menneisyydestä ja yhä uudelleen tunkeutui hänen
mieleensä kysymys:

"Mitä tulee nyt?"

"Motrija", sanoi Grigori äkkiä hiljaa. Hän nojautui pöytää vasten ja
kumartui vaimoaan kohti. "Olenko minä syyllinen kaikkeen siihen,
etteivät asiat ole järjestyksessä? Tuntuu niin pahalta ollakseni."

Hän pudisti päätään ja huokasi.

"Niin pahalta tuntuu, niin ahdasta on elämä, elämääkö tämä on? Sanahan
minulle: koleerasairaat, mitä ne ovat? Ovatko ne minun tukijoitani.
Toiset kuolevat, toiset paranevat ja minun täytyy elää. Miten elää? Ei
tämä ole elämää? Tämähän on kuin taudin kouristusta. Eikö tämä tunnu
tuskalta? Minä ymmärrän kaikki, mutta tuntuu vaikealta sanoa, etten
minä näin voi elää. Ja miten minun tulisi elää, sitä en tiedä. Nuo
tuolla paranevat, niille ollaan niin huomaavaisia, minä taasen olen
terve, mutta jos sieluni on sairas, niin olenko huonompi kuin he.
Ajattele, minähän olen huonompi kuin kolerasairas, minun sydämmeni
kouristeleikse. Siinä on vika ja sinä huudat minulle. Luuletko että
minä olen elukka, juoppolalli? Siinäkö on kaikki! Voi sinä nainen
millainen olet, puukuva!"

Hän puhui hiljaa, järkevästi, mutta vaimo ei juuri kuullut, mitä hän
sanoi. Hänen ajatuksensa olivat toisaalla.

"Sinä vaan vaikenet", sanoi Grischka ja hänen sisällän kohosi jokin
uusi ja voimakas tunne. "No, miksi vaikenet, mitä tahdot?"

"Minä en tahdo sinulta mitään!" huusi Matrjona. "Miksi kiusaat minua?
Mitä sinä tahdot?"

"Niin, sitä vaan."

Tällöin tunsi Orlow, että hän ei voinut sanoa, mitä hän tarvitsi, sanoa
niin että se molemmille kävisi selväksi ja hän käsitti, että heidän
välilleen oli äkkiä tullut jotain, mikä ei enää ollut yksin sanoin
poistettavissa.

Silloin kuohahti hurja raivo taasen. Äkkiä iski hän nyrkillään vaimonsa
niskaan ja eläimenä ulvoi hän:

"Sinä, senkin noita-akka, sinä leikit minulla, minä lyön sinut
kuoliaaksi."

Isku heitti Matrjonan kasvot pöytää vasten, mutta hän kohosi heti ylös
ja täynnä vihaa katsoen miestään silmiin sanoi hän varmasti, kuuluvasti
ja lyhyesti:

"Lyö!"

"Hiljaa!"

"Mikset lyö?"

"Sinä perkele!"

"Ei Grigori, jo riittää!"

"Hiljaa!"

"Minä en anna sinun pitää itseäni pilkkanasi!"

Hän kiristeli hampaitaan ja astui taaksepäin ehkäpä vain sitä
mukavammin voidakseen lyödä.

Mutta silloin aukeni ovi ja kynnyksellä seisoi tohtori Waschtschenko.

"Mitä tämä on? Missä luulette olevanne, mitä teette?"

Hänen kasvonsa olivat ankarat ja hämmästyneet. Orlow ei nolostunut
hänen tullessaan, sanoihan vaan:

"Onpahan vaan pieni desinfektsioni miehen ja vaimon kesken."

Ja kolkosti naurahti hän lääkäriin katsoen.

"Miksi et ole tullut toimeesi?" huudahti lääkäri ankarasti tämän naurun
ärsyttämänä.

Grischka kohautti olkapäitään ja selitti rauhallisesti:

"Oli tekemistä; omia asioitani!"

"Vai niin ja kuka täällä eilen metelöi?"

"Me."

"Te? Vai niin, te olette kuin kotonanne!"

"Emmehän toki ole orjia!"

"Vaiti! Kapakan olette tänne laittaneet, elukoita olette, minä näytän
missä olette!"

Grischkan valtasi kiihkeä halu panna kaikki nurin, päästä pois tästä
painavasta sekamelskasta. Hänestä tuntui, kuin täytyisi hänen tehdä
jotain tavatonta ja kerrassaan vapauttaa sielunsa kaikesta sen
sekamelskasta. Hän oikasihe, tunsi sydämmessään miellyttävän viileyden
ja kissan liikkein käännähtäen lääkärin puoleen sanoi hän:

"Älkää nyt kurkkuanne niin kiljutelko, älkää huutako, minä tiedän missä
olen... kidutuslaitoksessa!"

"Mitä? Mitä sanot?" Ällistynyt tohtori kumartui hänen puoleensa.

Grischka tiesi sanoneensa hurjan sanan, mutta ei siitä rauhottunut,
kiihtyi vaan.

"Olkaa huoletta, kyllä jo selviää. Te nielette pillerin! Matrjona, pane
myttysi kokoon."

"Ei, ystävä hyvä, odotahan! Vastaa ensin!" sanoi lääkäri uhkaavan
tyyneesti. "Minä sinut, sinä ilkeä mies..."

Grischka katsoi häntä uhmaavasti ja alkoi puhua. Hänestä tuntui kuin
juoksisi hän ja kuin joka askeleelta hengitys helpottaisi.

"Te, Andrei Stepanowits, älkää huutako, älkää haukkuko! Te luulette
koleran takia voivanne komentaa minua. Turhaan. Ei kukaan tarvitse
teidän parannustanne ja se, että sanoin 'kidutuslaitos' oli vain tyhjä
sana, minä vain tahdoin ärsyttää, mutta te älkää huutako noin!"

"Sinä valehtelet", sanoi lääkäri rauhallisesti. "Minä sinut opetan. Hei
tulkaa tänne!"

Käytävään oli kokoontunut ihmisiä, Grischka siristi silmänsä ja puri
hampaansa yhteen.

"Minä en valehtele enkä pelkää, ja jos te tahdotte antaa opetuksia,
niin sanonpa minäkin opetukseksi jonkun sanan."

"No sano!"

"Minä menen kaupunkiin ja huudan: ystävät, tiedättekö miten koleraa
parannetaan?"

"Mitä?" Ja lääkärin silmät levenivät.

"Silloinpa tänne tulee puhdistus ja ilotulitus."

"Mitä sanot, sinä perkele!" huusi lääkäri jylhästi. Kiihtymys oli
hänessä muuttunut hämmästykseksi. Hänhän tiesi, ettei tämä mies ollut
tyhmä ja tunsi hänet ahkeraksi, mutta nyt: miksi oli hän ilman asiaa
tullut tuommoiseksi?

"Mitä sinä puhut tyhmyyksiä, narri!"

"Narri", kajahti kaikuna Grischkan koko olemuksessa. Hän tiesi, että
tuomio oli oikea ja loukkaantui siksi sitä enemmän.

"Mitäkö minä puhun? Minä tiedän, minusta on ihan samaa", sanoi hän ja
silmänsä loistivat hurjasti. "Nyt minä ymmärrän, että on aivan samaa ja
turhaan me tunteitamme pakotamme. Matrjona, ota myttysi!"

"En minä lähde", selitti Matrjona varmasti.

Tohtori tuijotti heihin molempiin, hieroi otsaansa eikä ymmärtänyt
mitään.

"Sinä olet humalassa tai hullu. Tiedätkö mitä teet?"

Grischka ei antanut, ei voinut antaa myöten ja hän vastasi lääkärille
ivallisesti:

"No ja mitä te sitten ymmärrätte? Desinfektsionia! Niin. Parannatte
sairaita ja terveet kuolevat, kun ei elämässä ole tilaa. Matrjona, minä
murskaan pääsi, tule!"

"Minä en tule sinun kanssasi!"

Hän oli kalpea ja luonnottoman jäykkä, mutta hänen silmänsä katsoivat
varmoina ja kylminä miehen silmiin. Grischka käännähti rohkeudestaan
huolimatta pois ja painunein päin oli hän vaiti.

Tohtori sylkäsi: "Perhana tätä ymmärtäköön, sinä, mene tiehesi! Mene ja
ole kiitollinen, että sinut tänne otin. Oikeuteen pitäisi, aasi, mars!"

Grigori katseli vaieten lääkäriä ja hänen päänsä painui uudelleen.
Parempi olisi, jos olisi lyöty tai kutsuttu poliisia, mutta lääkäri oli
hyvä ihminen ja hän näki, että Orlow oli miltei syyntakeeton.

"Minä sanon viime kerran; tuletko?" kysyi Grischka vaimoltaan käheästi.

"Ei, minä en tule", vastasi tämä ja kumartui hieman kuin itkua
välttääkseen.

Grischka antoi kätensä pudota.

"No, vieköön piru teidät kaikki helvettiin, mitäpä minä teitä
tarvitsen."

"Sinäpä olet visainen", alkoi lääkäri hyvitellen.

"Älkää te veikistelkö!" kirkui Grischka.

"No, kirottu narttu, nyt minä lähden, emme kai tapaa toisiamme. Ehkäpä
sentään, se riippuu minusta, mutta jos me tapaamme, niin käy sinun
huonosti, huomaa se!"

Ja Orlow astui ovea kohti.

"Hyvästi, traagikko", sanoi lääkäri ivallisesti, kun Grischka oli hänen
vierellään.

"Älkää kajotko minuun, älkää vetäkö vieteriä vireeseen, se on nyt
rauhassa eikä kuulu kellekään. Hyvä niin!"

Hän otti lakin maasta, heitti sen päähänsä ja meni vaimoonsa
katsahtamatta.

Vaimo katseli tätä tutkien. Kalpeana seisoi hän kasvot näköjään
tunteettomina. Lääkäri osoitti Grigoria ja kysyi:

"Mikä häntä vaivaa?"

"En tiedä."

"Hm. Ja mihin menee hän?"

"Juomaan", vastasi Matrjona kiinteästi. Lääkäri kohautti olkapäitään ja
meni.

Matrjona katseli akkunasta ulos. Parakista kulki illan pimeässä
sateessa ja tuulessa nopeasti mies, yksin, keskellä märkää harmaata
kenttää.

Matrjona Orlowin kasvot kävivät yhä kalpeammiksi. Hän asteli huoneen
nurkkaan, lankesi polvilleen ja alkoi rukoilla. Kiihkeästi heittäytyi
hän maata vasten, tuskin veti hän henkeään innokkaasti rukoustaan
kuiskiessaan ja vapisevin käsin repi hän rintaansa ja kaulaansa.

       *       *       *       *       *

Kävin kerran E:n käsityökoulussa. Mukanani kulki muuan tuttava, sen
koulun perustajia. Hän kuljetti minua mallikelpoisesti järjestetyssä
koulussa ja kertoi:

"Kuten näette, voin minä näytellä näitä laitoksia. Ihmettelymme
kasvaa yhä. Meillä on kerrassaan ihmeteltäviä opettajia.
Kenkäteollisuusosastossa on esim. muuan opettajatar, yksinkertainen
kengäntekijä, talonpoikaisnainen, aivan nuori vielä, mutta hieno
moitteeton nainen, muuten piru vieköön. No jaa! Tämä nainen, sanon
minä, on yksinkertainen kengäntekijä, mutta miten hän työskentelee,
miten taitavasti hän opettaa käsityötään, kuinka rakkaassa suhteessa
hän on lapsiin! Ihan täytyy hämmästyä. Hän on ihan korvaamaton, tekee
työtä 12 ruplasta ja asunto koulussa. Ja niistä kolikoista elättää
vielä kahta orpoa, minä sanon, että se on merkillisen mieltäkiinnittävä
henkilö."

Hän kehui tätä naista niin, että minussa heräsi halu tutustua häneen.
Tapasinkin hänet ja hän, Matrjona Ivanowna, kertoi minulle surullisen
elämänsä tarinan. Alkuaikoina, kun hän oli eronnut miehestään, ei tämä
antanut hänelle rauhaa. Hän tuli päihtyneenä, metelöitsi, haki hänet
käsiinsä kaikkialta ja löi. Kaikki oli hän sietänyt.

Kun parakki syksyllä suljettiin, ehdotti naislääkäri, että hän
otettaisiin tänne kouluun ja laitettaisi niin, ettei miehensä pääsisi
tänne. Tämä onnistui ja Orlowa elää nyt rauhallista työteliästä
elämäänsä. Sairaanhoitajattarien avulla oppi hän lukemaan ja
kirjoittamaan, otti kasvattaakseen kaksi orpoa, tytön ja pojan, ja hän
tekee työtä, on tyytyväinen ja ajattelee kauhulla entisyyttään.
Kasvattejaan rakastaa hän yli kaiken, ymmärtää heidän toimiskelunsa
merkityksen ja on koulussa voittanut yleisen kunnioituksen, mutta hän
yskii kuivasti ja se kuulostaa pelottavalta. Hänen kapeilla poskillaan
on sairas hehku ja harmaissa silmissä paljon tuskaa. Avioliitto
levottoman Grischkan kanssa on jättänyt jälkensä.

Tämä taasen on antanut asiain mennä eikä nyt yli kahteen vuoteen ole
vaimostaan välittänyt. Väliin tulee hän N:ään mutta ei ole
näyttäytynyt. Kuuluu "paljasjalkojen" joukkoon.

Minun onnistui saada hänetkin käsiini, muutamasta syrjäkaupungin
sopesta. Kaksi kolme kertaa kohdattuamme olimme ystävät. Kerrottuaan
saman tarinan kuin vaimonsakin vaikeni hän hetkisen ja sanoi sitten:

"Kas siten, Maksim Saratiewits, on elämä minua heitellyt. Enkä minä ole
mitään sankarityötä suorittanut ja yhä vielä toivon minä jotain
tekeväni. Jospa minä murentaisin koko maailman tomuksi tai kokoisin
joukon ja tappaisin kaikki ihmiset viimeiseen saakka tai jotain muuta,
joka kohottaisi minut kaikkien ihmisten yläpuolelle, mistä minä
sylkäsisin, ja jospa saisin sanoa: voi te maan madot, miksi te elätte
ja miten te elätte. Teeskentelijöitä olette ettekä muuta ja sitten yks
kaks kolme lentää palasiksi. Vieköön piru, kuinka on ikävää! Ikävä ja
ahdas on minulle elämä. Kun minä pääsin Matrjoskasta, niin ajattelin:
no Grischka, ui nyt kaikkeen maailmaan, nyt olet vapaa! Mutta erehdys.
Kiinnipä olin. Mutta vielä se tulee, vielä minusta kuullaan, miten,
piru tiesi... Nainen? Piru vieköön, tarvitsemmeko me tämmöiset naista?
Mitä varten? Minuahan elämä lennättää sinne ja tänne! Levottomuus
sydämmessä olen minä maailmaan tullut ja osani on olla paljasjalka. Se
on paras paikka elämässä! Vapaa ja kuitenkin tuntuu ahtaalta! Minä olen
kulkenut ja matkustellut kaikkialla. Ei mitään lohdutusta. Juon
tietysti. Entäs sitte? Viina rauhottaa sydäntä ja sydän se hehkuu.
Kaikki inhottaa minua, kaupungit, kylät, ihmiset, hyi! Eikö nyt voi
parempaa keksiä? Kaikki toinen toistaan vastaan! Minä tahtoisin ne
hävittää kaikki. Oi, elämä, perkeleellinen viisaus sinä olet!"

Me istuimme kapakassa, sen raskas ovi aukeni ja sulkeutui yhä. Sen
sisusta pani ajattelemaan hirviötä, joka vähitellen mutta ehdottomasti
toinen toisensa jälkeen nielee venäläiset ihmisparat, levottomat ja
muut!

*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 53760 ***