*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 52895 ***

LAUKAUS Y. M. KERTOMUKSIA

Kirj.

Alexander Pushkin


Suomentanut Juho Ahava



Kirjallisia pikkuhelmiä I.





Hämeenlinnassa,
Arvi A. Karisto,
1908.

O.Y. Hämeenlinnan Uusi Kirjapaino.




SISÄLLYS:

 Alexander Pushkin.
 Laukaus.
 Aatelisneiti talonpoikaistyttönä.
 Postimestari ja hänen tyttärensä.




ALEXANDER PUSHKIN


_Alexander Pushkin_ syntyi Moskovassa 1799 vanhanaikaisesta
ylimyssuvusta ja peri ylimykselliset katsantotavat. Jo kouluaikana
heräsi hänessä voimakas isänmaallinen tunne, pian nousi myös halu
arvostella ja vastustaa. Hän lauloi tulisia kumouslauluja, joita
salaisissa seuroissa syttyneinä luettiin. Toukokuussa 1820 hänet niiden
tähden karkotettiin Pietarista, mutta sai sitte palata, vieläpä keisari
Nikolai osotti hänelle suurta suosiotakin hänen isänmaallisten
runojensa tähden. Karkotusaikanaan maatilansa yksinäisyydessä kypsyivät
hänen parhaat teoksensa, joissa hän pyrkii yhdistämään ulkomaista
romantiikkaa kotoiseen kansanomaisuuteen, jota tutki kansanrunoudesta.
Lukuisilla runoillaan, novelleillaan, runo- ja suorasanaisilla
romaaneillaan ja näytelmillään on hän vienyt Venäjän kirjallisuuden
uusille urille. Hän teki runouden elämän jalostajaksi, kirkastajaksi,
vapauden ja aatteiden tulkiksi ja antoi sille venäläisen sävyn
tunnelmassa ja kielessä. -- Kaksintaistelussa saatuaan vaarallisen
haavan, kuoli hän tammik. 29 p. 1837.




Laukaus.


I.

Olimme sijotettuna N:n pikkukaupungin linnanvarustuksille. On
tunnettua, millaista on linjarykmentin jokapäiväinen elämä: aamulla
marsseja ja ratsastusta, sitte päivällinen komentajan luona tai
jossakin juutalaisessa ruokapaikassa, illalla kortit ja punssi -- siinä
tavallinen päivätyö. N:n kaupungissa emme olleet mihinkään perheeseen
tervetulleita, siellä ei ollut ainoatakaan naimakelpoista tyttöä.
Vietimme aikaamme asunnoissamme -- ja silloin saimme nähdä vain
univormuihin puettua väkeä.

Olimme sentään päästäneet piiriimme yhden siviilihenkilönkin. Hän
lienee ollut noin viisineljättävuotias ja niinpä pidimmekin häntä
vanhana miehenä. Hänen kokemuksensa herättivät meissä suurta
kunnioitusta, sitä paitsi hänen tavallinen vaiteliaisuutensa, hänen
ylpeä luonteensa ja ilkeä kielensä olivat tehneet suuren vaikutuksen
nuoriin mielikuvituksiimme. Hänen entisyyttään ympäröi eräänlainen
salamyhkäinen hämärä. Hän näytti olevan venäläinen, vaikka hänellä
olikin vieraskielinen nimi. Hän oli aikaisemmin palvellut husaariväessä
ja oli hänellä ollut onni ja menestys mukanaan. Kukaan ei tiennyt,
miksi hän oli eronnut palveluksestaan ja asettunut viheliäiseen kylään,
jossa hän eli niukasti ja kuitenkin tuhlasi sangen paljo rahoja.
Hän kulki aina jalkaisin ja oli aina puettu vanhaan, mustaan
päällystakkiin, mutta siitä huolimatta osotti hän kaikille rykmenttimme
upseereille suurta vierasvaraisuutta.

Tosin hänen illallisillaan oli vain pari tai kolme ruokalajia, jotka
oli valmistanut eräs eläkettä nauttiva vanha sotilas, mutta sampanja
vuoti virtanaan. Kukaan ei tuntenut hänen suhteitaan, kellään ihmisellä
ei ollut aavistustakaan hänen tulolähteistään eikä kukaan meistä
rohjennut tätä seikkaa kysyä. Hänellä oli myös kirjoja, nimittäin
sotilaallisia sisällöltään ja niiden ohella muutamia romaaneja, joita
hän lainasi meille mielellään. Hän ei vaatinut niitä koskaan takaisin;
eikä hänkään puolestaan antanut koskaan takaisin niitä, joita muut
olivat hänelle lainanneet.

Ajanvietteenään hän enimmäkseen ammuskeli pistoolilla. Hänen huoneensa
seinät olivat luoteja täytenään ja näyttivät mehiläispesältä. Arvokas
pistoolikokoelma oli ainoa ylellisyys vaatimattomassa majassa jossa hän
asui. Mestaruus, jonka hän oli saavuttanut taiteessaan, oli uskomaton,
ja jos hän olisi tarjoutunut ampumaan omenan kenen päälaelta tahansa,
ei kukaan olisi epäröinyt sitä päälaelleen asettaessaan.

Tuon tuostakin kohdistui keskustelu kaksintaisteluihin. Silvio -- niin
tahdon häntä nimittää -- ei ottanut koskaan siihen osaa, ja jos häneltä
kysyttiin oliko hän koskaan taistellut, sanoi hän tosin niin tehneensä,
mutta ei puuttunut mihinkään erityisseikkoihin, ja oli aivan ilmeistä,
että tällaiset kysymykset eivät olleet hänelle mieleen. Päätimme siitä,
että jonkun hänen taitavuutensa uhrin muisto painoi hänen omaatuntoaan.
Meidän ei lainkaan pälkähtänyt päähämme pitää häntä pelkurina. On
ihmisiä, joiden ulkomuoto jo riittää pitämään sellaiset otaksumiset
loitolla.

Odottamaton tapaus sai meidät kaikki suuresti hämmästymään.

Eräänä päivänä oli kymmenen rykmenttimme upseeria Silvion luona. Joimme
kuten tavallisesti -- toisin sanoen: tavattoman runsaasti -- ja
illallisen jälkeen pyysimme isäntämme pitämään pankkia Faraopelissä.
Kotvan aikaa hangoteltuaan vastaan -- sillä hän pelasi sangen harvoin
-- käski hän tuoda kortit. Sitte heitti hän viitisenkymmentä dukaattia
pöydälle ja istuutui kortteja jakamaan. Asetuimme kaikki paikoillemme
ja peli alkoi. Silvio oli tottunut olemaan pelatessaan aivan vaiti;
koskaan ei hän ryhtynyt mihinkään selityksiin, jos joku teki virheen,
maksoi hän hänelle heti ylimäärän tai merkitsi muistiin, mitä hänellä
oli vielä velottavaa. Tiesimme tämän kaiken ennaltaan ja annoimme hänen
tehdä mielensä mukaan. Mutta joukossamme oli muuan nuori upseeri, joka
vasta äskettäin oli saapunut rykmenttiimme. Hän otti osaa peliin ja
hajamielisyydessään laski väärin. Silvio tarttui liituun ja kirjotti
summansa. Upseeri, joka luuli hänen erehtyneen pani vastaan. Silvio
jatkoi äänetönnä korttien jakamista. Upseeri menetti kärsivällisyytensä
ja pyyhkäsi pois sen, mitä luuli väärin itselleen kirjotetun. Silvio
otti liidun ja kirjotti uudelleen. Silloin luuli viinin, pelin ja
toveriensa naurun kiihdyttämä upseeri, että häntä oli verisesti
loukattu, ja raivoissaan tarttui hän vaskiseen kynttiläjalkaan ja
heitti sillä Silviota päähän, joka sentään onnistui heiton väistämään.
Olimme pahasti hämillämme. Aivan kalpeana vihasta nousi Silvio ja sanoi
säkenöivin silmin:

"Arvoisa herra, olkaa hyvä ja poistukaa ja kiittäkää luojaanne, että
tämä tapahtui minun kattoni alla."

Kukaan meistä ei ollut epätietoinen tämän välikohtauksen seurauksiin
nähden ja me pidimme jo uutta toveriamme menneenä miehenä. Upseeri
poistui selittäen, että hän oli valmis herra pankinpitäjälle antamaan
hyvityksen, millä tavoin tämä vain halusi.

Peli jatkui vielä kotvan aikaa; mutta huomattuaan ettei isäntämme
enää ollut asiassa mukana, poistuimme yksi toisensa jälkeen ja
palasimme asuntoihimme puhellen todennäköisesti pian avautuvasta
upseerinpaikasta.

Tavattuamme seuraavana päivänä maneesissa, tiedustelimme kohta
toisiltamme, vieläkö luutnanttiparkamme oli hengissä. Silloin näimme
hänen saapuvan omassa personassaan. Satamalla satoi hänelle kysymyksiä.
Hän vastasi, ettei ollut Silviosta kuullut mitään. Tämä hämmästytti
meitä suuresti. Menimme Silvion luo ja tapasimme hänet parhaallaan
ampumassa kuulan toisensa jälkeen oveen kiinnitettyyn ruutuässään.

Hän otti meidät vastaan kuten tavallisesti eikä ainoallakaan sanalla
viitannut eiliseen tapahtumaan. Kului kolme päivää ja luutnantti oli
yhä vielä hengissä. Kummastuneina kyselimme:

"Eikö Silvio sitte lainkaan taistelekaan?"

Silvio ei taistellut. Hän tyytyi sangen pinnalliseen selitykseen ja
rauha oli jälleen palannut.

Tällainen seikka alensi suuresti hänen arvoaan nuorten toveriemme
silmissä. Nuorison ei ole mitään vaikeampi antaa anteeksi kuin
uskaliaisuuden puutetta -- heidän silmissään on rohkeus ensimmäinen
kaikista hyveistä -- se sovittaa koko joukon muita syntejä! Mutta
vähitellen peittyi kaikki jälleen unhoon ja Silvio nautti
keskuudessamme pian entistä arvoaan.

Mutta minä en voinut hänelle leppyä. Kun luonto oli minulle suonut
sangen romantillisen mielikuvituksen, olin kiintynyt enemmän kuin
kukaan muu tähän mieheen, jonka olemassaolo jo oli arvotus ja jota
pidin salaperäisen draaman sankarina. Hän voi minua hyvin sietää;
ainakin jätti hän minua puhutellessaan terävän äänensävynsä ja vältti
ilkeitä huomautuksiaan. Leppeällä ja miellyttävällä äänellä pakinoi hän
kanssani mitä erilaisimmista asioista. Mutta taanoisesta kovan onnen
illasta lähtien en saanut päästäni ajatusta, että hänen kunniansa oli
tahrattu ja että hän tahallaan jätti tästä tahrasta puhdistautumisen
sikseen. Tämä ajatus kidutti minua lakkaamatta, jottei minusta enää
ollut miellyttävää hänen seurassaan.

Silvio oli siksi viisas mies, jotta hän huomasi sen ja arvasi
käytökseni syyn. Häntä näytti se loukkaavan, ja useammat kerrat luulin
huomanneeni hänen mielellään haluavan selittää minulle asian. Mutta
minä vältin jokaista tilaisuutta siihen, ja Silvio väistyi tieltäni.
Siitä pitäen näin häntä vain toverieni seurassa ja aikaisempi
kiintymyksemme oli lopussa.

Onnelliset, niin moniin huvituksiin tottuneet pääkaupungin asukkaat
eivät voi lainkaan käsittää sitä suurta jännitystä, johon
pikkukaupungin asukkaat ovat niin herkät esim. postia odottaessaan.
Tiistaisin ja perjantaisin oli rykmentin kanslia upseereja
täpötäytenään. Joku odotti rahaa, toinen kirjeitä ja kolmas
sanomalehtiä. Tavallisesti avattiin heti paketit; vaihdeltiin uutisia
ja kanslia tarjosi sangen vilkkaan kuvan nähtäväksi. Silvion kirjeet
tulivat rykmenttimme postilaukussa ja sentähden oli hän aina saapuvilla
niitä noutamassa.

Eräänä päivänä sai hän kirjeen, jonka hän heti repäsi auki. Hänen
silmänsä säkenöivät vilkaistessaan sitä lävitse. Upseerit olivat siinä
määrin kiintyneet omiin lähetyksiinsä, etteivät sitä huomanneet.

"Herrat", sanoi Silvio, "asiat vaativat minua heti lähtemään matkalle.
Vielä tänään on lähdettävä, ja toivon, ettette kieltäydy syömästä
viimeisen kerran luonani... Odotan myös teitä", jatkoi hän minuun
kääntyen. "Odotan teitä välttämättä."

Näin sanottuaan riensi hän pois, ja sovittuamme, että menemme kaikki
hänen luoksensa, hajosimme.

Määrättyyn aikaan saavuin Silvion luo. Melkein kaikki upseerit olivat
läsnä. Silvion koko irtain omaisuus oli jo pantu kasaan; oli tuskin
muuta jälellä kuin rikkiammutut seinät. Istuuduimme pöytään. Isäntämme
oli parhaimmalla tuulella, ja hänen hilpeytensä tarttui pian meihinkin.
Lakkaamatta paukahtelivat pullot ja lasit vaahtosivat, -- ne täytettiin
yhä uudelleen, tyhjennettiin ja taasen täytettiin, ja liikuttavan
hellyyden valtaamana toivotimme eroavalle onnellista matkaa ja kaikkea
mahdollista siunausta.

Oli jo myöhä, kun nousimme pöydästä. Sanoessamme jäähyväisiä tarttui
Silvio käteeni ja pidätti minut.

"Minun täytyy puhua kanssanne parisen sanaa", sanoi hän minulle hiljaa.

Minä jäin.

Muut vieraat olivat poistuneet. Yksin jäätyämme istuuduimme
vastatusten, ja aloimme äänettöminä polttaa piippujamme. Silvio näytti
huolestuneelta. Hänen teennäisestä iloisuudestaan ei näkynyt enää
jälkeäkään. Hänen kasvojensa kalpeus, hänen säkenöivät silmänsä ja
paksut savupilvet, joita hän puhalteli suustansa, antoivat hänelle
aivan demonillisen ulkonäön.

Niin kului useampia minuutteja; sitte keskeytti hän äänettömyyden.

"Kentiesi näemme tänään toisemme viimeisen kerran", sanoi hän. "Ja
sentähden tahtoisin, ennenkuin eroamme, päästä teidän kanssanne
selvyyteen. Te olette kyllä huomanneet, miten vähä välitän maailman
arveluista; mutta te miellytätte minua ja minusta olisi kiduttavaa, jos
saisitte minusta väärän käsityksen."

Hän vaikeni ja alkoi kopistella tuhkaa piipustaan. Minä olin vaiti ja
silmäilin suoraan eteeni.

"Teistä tietenkin näyttää kummastuttavalta", jatkoi hän, "etten R:ltä,
tuolta juopuneelta narrilta, vaatinut hyvitystä. Teidän täytyy
itsennekin myöntää, että, kun minulla oli oikeus valita aseet, hänen
henkensä oli vallassani enkä itseäni olisi asettanut mihinkään
suurempaan vaaraan. Olisin tämän anteeksiantoni johdosta voinut
näytellä jalomielistä, mutta en tahtonut valehdella. Jos minun olisi
ollut mahdollista R:ta kurittaa panematta mitenkään omaa henkeäni
vaaraan, ei hän olisi siitä päässyt niin helpoilla kaupoilla."

Katsoin kummastuneena Silvioon. Tuollainen tunnustus sai minut
suurimmassa määrin hämmennyksiin. Hän jatkoi:

"Mutta onnettomuudeksi minulla ei ole oikeutta panna henkeäni vaaraan.
Kuusi vuotta sitte sain korvapuustin ja viholliseni elää vielä."

Olin tietysti hyvin utelias.

"Ettekö taistellut hänen kanssaan?" kysyin. "Mutta silloin ainakin ovat
sangen omituiset asianhaarat teidät siitä estäneet."

"Taistelin hänen kanssaan", vastasi Silvio. "Ja täällä muisto
kaksintaistelustamme."

Hän nousi ja veti eräästä laatikosta esiin punaisen, kultaisella
töyhdöllä ja kaluunilla koristetun lakin -- jollaisia ranskalaiset
sanovat "poliisilakiksi." Hän pani sen päähänsä: tuuman verran otsan
yläpuolelta oli sen luoti lävistänyt.

"Tiedätte", jatkoi Silvio, "että N:ssa kuuluin husaariväkeen. Tunnette
luonteeni. Olen tottunut kaikkialla olemaan etunenässä. Nuoruuteni
päivinä oli se suorastaan intohimoni. Siihen aikaan olivat vallattomat
kepposet muodissa ja minä olin suurin kujeilija koko armeijassa. Me
kerskuimme sillä kuinka paljo kestimme juoda; olen Denis Davidoffin
ylistämän kuuluisan Burnoffinkin juonut pöydän alle. [Burnoff oli
ratsuväen upseeri, joka oli tunnettu juopottelustaan ja kerskailustaan
ja jonka Alexanteri I:sen aikana elänyt sotilasrunoilija Denis Davidoff
on tehnyt kuolemattomaksi.] Kaksintaistelut kuuluivat rykmentissämme
säännölliseen päiväjärjestykseen. Minä otin kaikkiin osaa joko
todistajana tai toimivana henkilönä. Toverini jumaloivat minua ja
rykmentin komentajat, jotka muuttuivat vähänväliin, pitivät minua
välttämättömänä pahana.

"Ja seurasin levotonta kunniani rataa, kunnes rykmenttiimme lähetettiin
nuori mies eräästä rikkaasta ylhäisestä perheestä -- hänen nimeään en
tahdo mainita. Konsanaan en ole nähnyt toista niin onnen hemmottelemaa
ihmistä! Ajatelkaa nuoruutta, neroa, kauneutta, kuohuvaa iloisuutta,
hurjaa rohkeutta, helähtävää nimeä, rahaa niin paljo kuin tahdotte --
ja voitte saada käsityksen siitä vaikutuksesta, jonka hänen
ilmestymisensä teki meihin. Yliherruuteni sai sysäyksen. Maineeni
häikäisemänä etsi hän aluksi ystävyyttäni. Mutta minä kohtelin häntä
kylmästi, ja silloin kääntyi hän vähintäkään nureksimatta minusta pois.
Minä aloin häntä vihata. Hänen menestyksensä rykmentissä ja naisten
kesken saattoi minut epätoivoon. Etsin aihetta riitaan. Mutta minun
pilkkapuheihini vastattiin pilkkapuheilla, jotka minusta aina näyttivät
nokkelammilta ja purevammilta kuin omani; ainakin olivat ne paljoa
hauskempia. Hän laski leikkiä, minä vihasin. Vihdoin, tanssijaisissa,
jotka antoi eräs puolalainen kartanon omistaja, nähtyäni, että kaikki
naiset ja nimenomaan emäntäkin, jonka kera olin hyvissä väleissä,
tekivät hänet huomionsa esineeksi kuiskasin hänen korvaansa karkean
typeryyden. Hänen vihansa leimahti ja hän antoi minulle korvapuustin
Tempasimme miekkamme. Naiset pyörtyivät: meidät erotettiin, mutta vielä
samana yönä läksimme sovitulle paikalle kaksintaistelua varten.

"Aamu koitti. Kahden todistajani kera olin taistelupaikalla ja odotin
sanomattomalla kärsimättömyydellä vastustajaani. Aurinko oli jo noussut
ja sen säteet alkoivat jo kuumottaa. Silloin huomasin hänet etäältä.
Hän tuli jalkaisin, paitahihasillaan, ainoastaan yhden todistajan
seuraamana. Menimme häntä vastaan. Kun hän läheni meitä, huomasin, että
hänen lakkinsa, jota hän piteli käsissään oli täynnä kirsikoita.

"Todistajamme mittasivat kahdentoista askeleen välimatkan. Minun vuoroni
oli ensin laukaista; mutta raivoni ja vihani olivat niin suuret, etten
voinut luottaa käteni varmuuteen, ja voittaakseni aikaa ja
rauhottuakseni luovutin hänelle ensimmäisen laukauksen. Mutta
vastustajani hylkäsi sen. Silloin päätettiin, että arpa saisi ratkaista
Hän ampui ja hänen luotinsa meni lakkini lävitse. Nyt oli minun
vuoroni. Vihdoinkin oli hänen henkensä käsissäni. Katsoin häneen
tarkkaavaisesti havaitakseni hänen kasvoillaan edes hiemankaan
levottomuuden jälkeä. Ei -- siellä seisoi hän pistoolini suun edessä ja
haeskeli kypsiä kirsikoita lakistaan ja syleksi sydänluita eteensä --
ne lentelivät melkein jalkoihini. Hänen kylmäverisyytensä saattoi minut
epätoivoon.

"Mitä hyvää minulle on siitä, jos otan hänen henkensä, kun hän panee
siihen niin vähän arvoa?

"Silloin pälkähti häjynkurinen tuuma mieleeni. Laskin pistoolini alas.

"'Näyttää siltä', sanoin, 'ettette tällä hetkellä ole kuolintuulella.
Haluatte mieluummin syödä aamiaista: En tahdo teitä häiritä.'

"'Ette häiritse minua lainkaan', vastasi hän. 'Pyydän, ampukaa vain...
tai miten haluatte; teidän vuoronne on ampua ja olen milloin tahansa
käytettävänänne.'

"Astuin todistajien kera syrjään ja selitin, ettei tarkotukseni ollut
tällä hetkellä ampua; ja niin oli kohtaus lopussa.

"Erosin palveluksestani ja vetäydyin tänne maalle. Mutta siitä pitäen ei
ole kulunut päivääkään, jona en olisi kostoa ajatellut. Nyt on hetkeni
lyönyt..."

Silvio vetäsi taskustaan kirjeen, jonka oli saanut edellisenä päivänä,
ja antoi sen käteeni. Joku -- todennäköisesti henkilö, jolla hänen
asiansa olivat hoidettavana -- kirjotti hänelle Moskovasta, että
"kysymyksessä oleva henkilö" aikoo pian mennä naimisiin erään nuoren,
kauniin tytön kera.

"Arvaatte kai", sanoi Silvio, "kuka kysymyksessä oleva henkilö on.
Matkustan Moskovaan. Saadaanpas nähdä, katsooko hän aivan häidensä
edellä kuolemaa silmiin yhtä kylmäverisesti kuin ennen muinoin
kirsikoineen."

Näin sanottuaan nousi hän, heitti lakin maahan ja kulki huoneessa
edestakaisin kuin tiikeri häkissään. Olin kuunnellut häntä vaiti;
omituiset, ristiriitaiset tunteet olivat minut vallanneet.

Palvelija astui sisään ja ilmotti, että hevoset olivat jo valmiina.
Silvio puristi voimakkaasti kättäni ja me syleilimme toisiamme. Hän
istuutui talonpoikaisille rattaille, joilla oli kaksi arkkua, toinen
sisältäen hänen pistoolinsa ja toinen matkatavaransa. Sanoimme vielä
kerran hyvästit ja hevoset kiitivät pois.


II.

Useampia vuosia oli kulunut, ja eräät perheasiat vaativat minut
asettumaan pieneen kyläpahaseen N:n piirissä. Vaikkakin minulla oli
puuhaa maatilallani, en voinut olla huokaamatta ajatellessani
huoletonta, vilkasta elämää, jota siihen asti olin elänyt. Vaikeinta
oli minun tottua viettämään ypöyksin pitkiä, ikäviä talvi- ja
kevätiltoja. Päivälliseen asti onnistuin jotenkuten tappamaan ajan
jutellen starostan kera, innostaen työmiehiä ja katsellen uusia
tekeillä olevia rakennuksia. Mutta pimeän tullen en tiennyt lainkaan
mihin ryhtyä. Vähät kirjat, jotka löysin romuhuoneesta ja kaapista
muistin jo ulkoa. Muutamat kertomukset, joita emännöitsijä Kirilovna
tiesi -- olin jo kuullut moneen kertaan. Talonpoikain laulut alkoivat
minua ikävystyttää; olin paennut jo punssin ja muiden juomain turviin,
mutta niistä sain päänkipuja. Ja sitä paitsi pelkäsin, totuuden
tunnustaakseni, tulevani juopoksi pelkästä surusta -- tunsin
piirissämme monia sellaisia malleja, ne ovat pahimpia lajiaan.

Läheisiä naapureita ei minulla ollut, lukuunottamatta paria kolmea
juoppoa, joiden seurakeskustelu rajottui melkein pelkkiin huokauksiin.
Niiden seuraa parempana pidin yksinäisyydenkin. Lopulta päätin syödä
päivällistä niin myöhään kuin mahdollista ja mennä levolle niin
aikaisin kuin mahdollista. Siten onnistuin iltoja lyhentämään ja päiviä
pitentämään; ja minusta oli kaikki hyvin.

Neljän virstan päässä tilaltani oli kartano, joka kuului kreivitär
B:lle. Mutta siellä asui ainoastaan hoitaja. Kreivitär oli siellä
käynyt ainoastaan kerran, avioliittonsa ensi vuosina ja silloinkin
jäänyt sinne vain kuukaudeksi.

Erakkoelämäni toisena keväänä kuulin eräänä päivänä, että kreivitär
miehensä kera tulisi viettämään kesää maatilalla. Ja tosiaan saapuikin
hän kesäkuun alussa.

Rikkaan naapurin saapuminen on maalla sangen tärkeä tapahtuma.
Tilanomistajat ja heidän alustalaisensa puhuivat siitä kaksi kuukautta
ennen ja kaksi jälkeen. Mitä minuun tulee, täytyy tunnustaakseni, että
tieto nuoren, kauniin naapurittaren saapumisesta kiihotti kovasti
mieltäni. Paloin kärsimättömyydestä, haluten häntä nähdä, ja niin
päätin seuraavana sunnuntaina hänen tulonsa jälkeen päivällisen
syötyäni lähteä linnaan, tervehtimään rouva kreivitärtä lähimpänä
naapurina ja alttiimpana palvelijana.

Lakeija vei minut kreivin huoneeseen ja meni tuloni ilmottamaan. Huone
oli kookas ja kalustettu kaikella mahdollisella ylellisyydellä.
Seinävarsilla seisoi kaappeja kirjoja täytenään, ja jokaisen kaapin
päällä bronssinen rintakuva. Marmorikamiinin yläpuolella oli suuri
peili. Lattialle oli levitetty villakangas ja se peitetty
persialaisilla matoilla. Kun olin erakkolassani vierastunut kaikista
ylellisyysesineistä enkä ollut pitkiin aikoihin nauttinut rikkauden
näkemisestä, valtasi minut eräänlainen arkuus, ja minä odotin kreivin
ilmestymistä samallaisella pelolla kuin maalaisanoja ministeriä, jolle
tahtoo tulla esitetyksi.

Ovi aukeni ja kaunis, noin kolmenkolmatta vuotias mies astui sisään.
Kreivi otti minut vastaan mitä suurimmalla, herttaisimmalla tavalla.
Rohkaisin mieleni ja tahdoin selittää tuloni syyn, mutta en ehtinyt
sitä saada esiin, kun hän jo mitä ystävällisimmin toivotti naapurin
tervetulleeksi. Istuuduimme. Hänen vapaa, miellyttävä pakinansa
karkotti pian saamattoman arkuuteni; ja olin jo saanut takaisin
tavallisen kylmäverisyyteni, kun äkkiä näyttäytyi kreivitär -- ja
hämini oli suurempi entistään. Hän oli todellakin kaunis rouva.
Kreivi esitti minut. Tahdoin näyttää vapaalta, mutta mitä enemmän
ponnistelin esiintyäkseni luonnollisesti, sitä saamattomammaksi ja
hämmentyneemmäksi tunsin itseni. Antaakseen minulle aikaa tyyntyäkseni,
alkoivat uudet tuttavani puhella keskenään, ikäänkuin näyttääkseen,
että kohtelivat minua ilman muodollisuuksia ja kuten vanhaa hyvää
ystävää.

Sillävälin olin noussut, kävelin huoneessa sinne ja tänne, katsellen
kirjoja ja maalauksia. En juuri ymmärrä maalaustaidetta, mutta muuan
taulu veti huomioni puoleensa. Se oli jokin sveitsiläinen maisema,
mutta minun silmiini ei pistänyt tekotavan etevyys, vaan se seikka,
että taulun oli lävistänyt kaksi kuulaa; molemmat reiät olivat aivan
päälletysten.

"Oivallinen laukaus!" huomautin kreiviin kääntyen

"Niin", sanoi hän, "sangen merkillinen laukaus. Oletteko perehtynyt
ampumiseen?" jatkoi hän.

"Jokseenkin hyvin", vastasin sangen iloissani siitä, että keskustelu
oli kääntynyt aiheeseen, josta minäkin voin puhua mukana. "Luulen, että
saan sattumaan korttiin kolmenkymmenen askeleen päästä, -- tietysti
edellyttäen, että pistooli on minulle tuttu ennaltaan."

"Todellakin?" sanoi kreivitär eloisan harrastuksen ilmeellä. "Ja sinä,
kultaseni, saatko sinäkin kolmenkymmenen askeleen päästä korttiin
sattumaan?"

"Voimmehan jonakin lähimmistä päivistä koettaa", vastasi kreivi.
"Aikoinani en ollut mikään huono ampuja, mutta viiteen vuoteen en ole
pistooliin enää koskenut."

"Oi", huomautin, "silloin löisin vetoa, että ammutte ohi kahdenkymmenen
askeleen päästäkin. Pistoolilla ampuminen vaatii päivittäistä
harjotusta. Tiedän sen kokemuksesta. Rykmentissämme kävin parhaasta
ampujasta. Sitte en sattumalta ottanut pistoolia käteeni kokonaiseen
kuukauteen, omani oli näet korjattavana ja uskokaa pois, herra kreivi,
kun aloin jälleen ampua, ammuin neljä kertaa peräkkäin pullon ohitse
kahdenkymmenen askeleen päästä. Kapteenimme, hauska, hyväntahtoinen
veitikka, sattui olemaan saapuvilla ja sanoi: 'Helkkarissa, toveri,
ethän voi saada edes pulloakaan kallistumaan! Sepäs vasta raittiutta!'
Ei, uskokaa pois, herra kreivi, täytyy alituiseen harjotella itseään,
muuten ruostuu. Paras ampuja, jonka olen konsaan tuntenut, käsitteli
pistoolia joka päivä, ampui vähintään kolme kertaa päivällisen edellä.
Sitä unhotti hän yhtä vähän kuin viinaryyppyään ruuan alle."

Kreiviä ja kreivitärtä näytti miellyttävän se, että olin tullut
puheliaaksi.

"Ja millainen ampuja hän sitte oli."

"No, jos hän esimerkiksi näki kärpäsen seinällä, -- te nauratte, rouva
kreivitär -- mutta se on tosiaankin niin -- kun hän sattumalta näki
kärpäsen, huusi hän: 'Tuos, Kuska, pistoolini!' Kuska tuo ladatun
pistolin. Pau, kärpänen on nuuskana seinässä."

"Sepäs taitoa!" huudahti kreivi. "Ja mikä hänen oli nimensä?"

"Silvio, herra kreivi."

"Silvio!" huusi kreivi hypähtäen pystyyn. "Oletteko tuntenut Silvion?"

"Olenkoko tuntenut! Olimme hyvät ystävät; häntä pidettiin
rykmentissämme omaan väkeen kuuluvana! mutta viiteen vuoteen en ole
hänestä kuullut mitään. Olette siis tekin hänet tuntenut, herra
kreivi?"

"Niin, olen tuntenut hänet, sangen hyvin. Eikö hän kentiesi ole teille
koskaan kertonut omituisesta tapahtumasta elämässään?"

"Tarkotatte kai korvapuustia, jonka hän kerran sai tanssiaisissa
eräältä taivastelijalta."

"Eikö hän sanonut teille tämän taivastelijan nimeä?"

"Ei... mutta herra kreivi", huudahdin, aavistaen asian oikean laidan,
"pyydän anteeksi, en tiennyt... olisitteko te kentiesi hän?"

"Olen, minä itse", vastasi kreivi tavattoman hämillään. "Ja tämä
luotien lävistämä taulu on muisto viimeisestä kohtauksestamme."

"Oi, pyydän, rakas", sanoi kreivitär, "älä puhu siitä. Minua
kauhistuttaa, kun kuulen tuota juttua mainittavan."

"Ei", vastasi kreivi, "minun täytyy herralle kertoa kaikki. Hän tietää,
kuinka loukkasin hänen ystäväänsä, ja on kohtuullista, että hän saa
myös tietää, kuinka Silvio kosti."

Kreivi sysäsi minulle istuimen ja minä kuuntelin uteliaalla
jännityksellä seuraavaa kertomusta: "Ensimäisen kuukauden, _honey
moon_, vietimme täällä, tällä tilalla. Tähän taloon liittyy elämäni
onnellisimman samoinkuin tuskallisimmankin silmänräpäyksen muisto.

"Eräänä iltana olimme ratsastamassa. Vaimoni hevonen pillastui, häntä
alkoi pelottaa, hän laskeutui maahan ja pyysi minua taluttamaan
hevostaan, hän itse menisi jalkaisin kotiin. Siellä näin oven edessä
matkarattaat. Minulle ilmotettiin, että muuan herra odotti huoneessani
ja oli kieltäytynyt ilmottamasta nimeään, oli vain sanonut, että
hänellä on asioita suoritettavana kanssani. Menin huoneeseen ja
pimeänhämärässä näin pitkäpartaisen, pölyttyneen miehen. Hän seisoi
kamiinin luona. Menin hänen luoksensa ja koetin hänen piirteitään
muistella.

"'Etkö tunne minua, kreivi?' sanoi hän väräjävällä äänellä.

"'Silvio!' huusin minä.

"Ja täytyy tunnustaakseni, että tunsin hiusteni nousevan pystyyn.

"'Niin, se olen', jatkoi hän. 'Minulla on vielä laukaus puolellani,
olen tullut sen ampumaan. Oletko valmis?'

"Sivutaskusta näin pistoolin pistävän esiin. Mittasin välimatkaa
kaksitoista askelta ja pyysin häntä heti ampumaan, ennenkuin vaimoni
ehtisi sisään. Hän vitkasteli ja tahtoi valoa. Tuotiin kynttilöitä.

"Suljin oven ja kielsin päästämästä ketään sisään, ja sitte vaadin
vielä kerran häntä ampumaan. Hän kohotti pistoolinsa ja tähtäsi... Minä
luin sekuntteja. Ajattelin häntä, vaimoani... kului kamala minuutti...
Silvio laski alas aseensa.

"'Minusta on ikävää', sanoi hän, 'mutta pistoolini ei ole ladattu
kirsikoilla... luodit ovat niin raskaita... mutta johtuipa mieleeni:
tämä ei näytä kaksintaistelulta, vaan murhalta. En ole tottunut
ampumaan aseetonta miestä. Alkakaamme kuten muinenkin: heittäkäämme
arpaa, kenen on ensiksi ammuttava.'

"Päätäni pyörrytti... luulen, että hylkäsin tarjouksen... vihdoin oli
toinen pistooli ladattuna. Käärimme pari paperilappua, panimme ne
lakkiin, jonka kerran olin ampunut puhki. Vedimme arpaa. Minä voitin
toistamiseen.

"'Sinulla on hittolaisen onni, kreivi', sanoi hän nauraen tavalla, jota
en kina voi unhottaa.

"En tiedä, kuinka oli laitani ja kuinka hänen onnistui minut pakottaa
-- mutta minä ammuin ja luoti sattui tähän tauluun."

Kreivi osotti läväistyä maisemaa. Hänen kasvonsa olivat tulipunaiset.
Kreivitär oli valkosempi kuin hänen taskuliinansa ja minun oli vaikea
pidättää huudahdustani.

"Ammuin siis", jatkoi kreivi. "Ammuin harhaan, luojan kiitos... sitte
tähtäsi Silvio... tällä kertaa näytti hän todellakin hirvittävältä.
Äkkiä aukenee ovi. Mascha syöksee sisään ja heittäytyy kaulaani. Hänen
läsnäolonsa antoi minulle jälleen rohkeutta.

"'Kultaseni', sanoin, 'etkö sitte näe, että teemme vain pilaa? Kuinka
pelästynyt olet! Mene, mene, juo lasi vettä ja palaa sitte takaisin.
Esitän sinulle sitte vanhan, hyvän toverin.'

"Mascha yhä epäröi.

"'Sanokaa minulle, onko totta, mitä mieheni sanoo?' kysyi hän kääntyen
hirveään Silvioon. 'Onko totta, että on vain leikki kysymyksessä?'

"'Hän laskee aina leikkiä, kreivitär', vastasi Silvio. 'Eräänä päivänä
antoi hän minulle leikillään korvapuustin, leikillään ajoi hän luodin
lakkiini; leikillään ampui hän äsken ohitseni. Nyt sallittanee minunkin
laskea hieman leikkiä...'

"Näin sanoen aikoi hän minua tähdätä -- vaimoni ollessa läsnä!

"Mascha heittäytyi hänen jalkoihinsa.

"'Nouse, Mascha! Älä häpäise itseäsi!' huusin raivoissani. 'Ja te,
herra, lakkaatteko pilkkaamasta vaimoani? Tahdotteko ampua vai ette?'

"'Enkä ammu', vastasi Silvio. 'Olen tyytyväinen. Tahdoin nähdä sinut
hämmentyneenä ja pelokkaana. Pakotin sinut ampumaan itseäni; olen
tyytyväinen. Tulet aina minut muistamaan; jätän sinut omantuntosi
valtaan.'

"Hän astui askeleen ovea kohden; mutta kynnyksellä hän pysähtyi, heitti
katseen ammuttuun tauluun ja laukaisi, melkein tähtäämättä ohitse
mennen pistoolinsa hänkin.

"Vaimoni pyörtyi. Palvelijat eivät tohtineet pidättää Silviota, vaan
katsoivat häntä kauhuissaan. Hän laskeutui portailta ja huusi ajajaa,
ja ennenkuin olin päässyt oikein tajulleni, oli hän jo poissa."

Kreivi vaikeni.

Täten kuulin lopun kertomuksesta, jonka alku oli niin kiinnittänyt
mieltäni. Sankaria en ole enää senkoommin nähnyt. Väitetään, että
Silvio kapinan aikana olisi kuulunut Alexanteri Ypsilantin johtamaan
harhauskoisten joukkoon ja kaatunut taistelussa Skullenin luona.




Aatelisneiti talonpoikaistyttönä.


Ivan Petrovitsch Berestoffin maatila sijaitsi eräässä etäisimmistä
kuvernementeistamme. Nuoruudessaan oli hän palvellut kaartissa, mutta
vuonna 1797 ottanut eronsa ja asettunut tilalleen, jota ei enää
milloinkaan jättänyt. Hän oli nainut neidin, joka tosin oli
aatelista sukuperää, mutta eli niukoissa olosuhteissa. Tämä kuoli
lapsivuoteeseen, miehensä ollessa poissa, eräällä etäisellä
syrjätilallaan. Leskeksi jäätyään löysi hän pian lohdutusta
taloudellisista puuhistaan. Hän rakensi talon oman piirustuksensa
mukaan ja perusti kutomatehtaan; hän laittoi rahalliset asiat kuntoon
ja koko tienoo alkoi häntä pitää järkevänä ihmisenä -- mielipide, josta
eivät koskaan olleet erimielisiä ne naapurit, jotka perheidensä ja
koiriensa seuraamina kävivät hänen luonansa. Arkipäivinä oli hän puettu
venäläiseen mekkoon, sunnuntaisin päällystakkiin kotona valmistetusta
kankaasta; hän hoiti itse laskut eikä lukenut sen lisäksi muuta kuin
senaatinlehteä.

Hän oli yleisesti rakastettu, vaikkakin kansa piti häntä liian ylpeänä;
ainoastaan lähin naapuri, Gregor Ivanovitsch Muronski, ei voinut sopia
hänen kanssaan.

Tämä oli venäläinen aatelismies vanhaa mallia. Tuhlattuaan Moskovassa
suurimman osan omaisuuttaan ja samoihin aikoihin jäätyään leskeksi,
palasi hän vielä säästyneelle maatilalleen, jossa hän nyt eli
huikentelevaista elämäänsä, joskin nyt hieman toiseen tapaan. Hän
perusti englantilaisen puutarhan, johon hän hävitti melkein kaiken,
mitä hänellä vielä oli. Hänen hevospoikansa olivat puetut
englantilaisen jockeyn tavoin, hänen tyttärensä kasvattajatar oli
englantilainen. Pellot viljeltiin englantilaiseen tapaan.

"Mutta vieraat kaavat eivät venäläistä leipää lisää", ja huolimatta
tuntuvasta menojen korotuksesta eivät tulot ottaneet lisääntyäkseen.
Maallakin oli hän löytänyt keinoja tehdäkseen uusia velkoja. Mutta
yhtähyvin ei häntä kukaan pitänyt muuna kuin hulluna, sillä hän oli
kuvernementin tilanomistajista ensimäinen, joka panttasi tiluksensa
kiinnityslainaa vastaan -- toimenpide, jota siihen aikaan pidettiin
tavattoman sekavana ja uskaliaana. Hänen moittijoihinsa kuului myös
Berestoff, joka käytti voimakkaimpia sanoja hänestä puhuessaan. Hänen
luonteensa pääominaisuus oli viha moisia uudistuksia vastaan. Hänen oli
mahdoton puhua tyynesti naapurin englantilaiskiihkosta ja hän käytti
joka tilaisuutta tätä arvostellakseen.

Kun hän näytteli omistamiaan laitoksia vierailleen ja hänen
käytännöllinen järjestyksensä houkutteli vieraan ylistyssanoihin, sanoi
hän ironisesti hymyillen:

"No niin, meillä ei ole kuten naapuri Gregor Ivanovitschilla. Kuinka
voisimme tuhlata kaikkemme englantilaisiin tapoihin! Olemme iloiset,
venäläiseen tapaan voimme nälän pitää loitolla."

Tällaiset pilapuheet tulivat Gregor Ivanovitschin korviin -- tietysti
kulkiessaan täydennettynä ja koristeltuna. Englantilaiskiihkoilija voi
sietää arvostelua yhtä vähän kuin sanomalehtimiehiämmekään. Hän raivosi
ja nimitteli panettelijaansa karhuksi ja maanmoukaksi.

Sellaiset olivat molempain tilanomistajain välit keskenään, kun
Berestoffin poika saapui maalle. Hänet oli kasvatettu X:n yliopistossa
ja halusi antautua sotilasuralle; mutta siihen ei hänen isänsä tahtonut
antaa suostumustaan. Mutta siviilivirkoihin ei nuorella miehellä ollut
lainkaan mieltymystä. Kumpikaan ei tahtonut antaa perään ja niin eleli
nuori Alexis edelleen toimetonna, vapaana herrana, samalla kuitenkin
antaen viiksiensä kasvaa. [Aikaisemmin saivat Venäjällä ainoastaan
sotilashenkilöt kantaa viiksiä.]

Alexis oli pohjaltaan kelpo poika, ja olisi tosiaankin ollut vahinko,
jollei hän koskaan olisi saanut solakkaa vartaloaan näyttää
sotilaspuvussa -- jollei hän olisi saanut näyttäytyä hevosen selässä,
vaan siihen sijaan kyyröttää kansliassa. Naapurit, jotka hänet
metsästysretkillä näkivät aina etunenässä, huolimatta siitä, minne tie
vei, väittivät kaikki yksimielisesti, ettei hänestä kuunaan tulisi
kunnon virkamiestä. Kaikki nuoret naiset olivat panneet hänet merkille
ja heittivät sopivissa tilaisuuksissa salavihkaan hänelle silmäyksiään;
mutta Alexis välitti heistä vähät ja he saivat pitää hänen
haluttomuutensa salaisiin lemmenliittoihin hyvänään. Itse asiassa kulki
erään hänen kirjeensä osote kopioituna heidän keskuudessaan kädestä
käteen: "Akulina Petrovna Kurotschkin, Moskova, Alexisluostarin
vastapäätä, kupariseppä Saveljeffin talo, ja teitä pyydetään
nöyrimmästi antamaan tämä kirje A.N.R:lle."

Kukaan lukijoistamme, joka ei ole asunut maalla, ei voi käsittää,
kuinka lumoavia nämä nuoret maalaisneitoset ovat! Puhtaammassa ilmassa,
puutarhojen varjossa kasvaneina, ammentavat he elämäntuntemuksensa
yksinomaan kirjoista. Yksinäisyys, vapaus ja lukeminen kehittää heissä
aikaisin tunteita ja intohimoja, jotka kaupunkiemme kaunottarille ovat
vieraita. Maalaisille nuorille naisille on postikellon helkyntä
kokonainen elinvaihe, matka lähimpään kaupunkiin on tärkeä tapahtuma,
jonkun vieraan käynti jättää mieleen kauvan kestäviä, ikuisia muistoja.
Luonnollisesti on jokaisella vapaus pitää heidän omituisuuksiaan
pilkkanaan; mutta pinnallisten katsojain pilkka ei kykene painamaan
varjoon heidän todellisia hyviä ominaisuuksiaan, joista etevin on
luonteen riippumattomuus, mitä ilman ei Jean Paulin mukaan voi olla
mitään inhimillistä suuruutta. Pääkaupunkien naiset voivat kentiesi
saada paremman kasvatuksen; mutta seuraelämä kuluttaa pian heidän
luonteensa omituisuudet ja muovaa heidän sielunsa yhtä samanmalliseksi
kuin heidän hiuslaitteensakin. Siinä ei ole kiittämistä eikä
moittimista; kumminkin _nota nostra monet_, kuten antikinen oppinut
sanoo.

Voi helposti käsittää, minkä vaikutuksen Alexis teki nuoriin neitosiin.
Hän oli ensimäinen, joka heistä näytti synkältä ja toiveissaan
pettyneeltä; ensimäinen, joka meille puhui hävitetystä ilostaan ja
lakastuneesta nuoruudestaan; sitäpaitsi kantoi hän surusormusta, johon
oli kuvattu vainajan pää. Tämä kaikki oli uutta tällä paikkakunnalla.

Nuoret tytöt aivan hassahtuivat häneen.

Mutta Liisa -- tai Betsy, kuten Gregor Ivanovitsch häntä tavallisesti
nimitti -- Liisa, anglokiihkoilijan tytär, oli erittäinkin häneen
mielistynyt. Heidän vanhempansa eivät käyneet toistensa luona. Hän ei
ollut nähnyt Alexia, ja tämä oli sentään kaikkien naapurityttöjen
puheenaiheena. Liisa oli seitsentoistavuotias. Hänen mustat silmänsä
ikäänkuin valaisivat hänen tummia ja sangen suloisia kasvojaan. Hän oli
ainoa lapsi ja sentähden hemmoteltu. Hänen vallattomuutensa ja
alituinen hyvä tuulensa ihastutti hänen isäänsä ja saattoi
kasvattajattaren epätoivoon. Tämä oli luulosairas, nelikymmeninen vanha
piika, nimeltään miss Jackson, maalasi kasvojaan ja kulmakarvojaan,
luki "Pamelan" kaksi kertaa vuodessa, sai palkkaa 2,000 ruplaa ja
ikävöi kuollakseen barbarisen Venäjän aroilla.

Liisaa hoiti Nastja, joka vaikkakin hieman vanhempi, oli yhtä vallaton
kuin emäntänsäkin. Nastja piti kovasti emäntänsä puolta; sanalla
sanoen, Nastja oli paljo tärkeämpi henkilö Anossoffin maatilalla kuin
konsanaan uskottu kamarineiti ranskalaisissa murhenäytelmissä.

"Saanko mennä ulos?" kysyi kerran Nastja emäntäänsä pukiessaan.

"Kyllä; mihin menet sitte?"

"Tugilovoon, Berestoffille. Heidän kokkinsa rouvalla on tänään
nimipäivät ja eilen kutsuivat he meidät päivälliselle."

"Merkillistä", sanoi Liisa. "Herrasväet ovat vihollisia mutta
palvelijat ovat keskenään ystävällisellä jalalla."

"Mitä herrasväki meihin kuuluu?" vastasi Nastja; "Ja sitä paitsi kuulun
teille enkä teidän isällenne ja ettehän te ole vielä riidellyt nuoren
Berestoffin kera, taistelkoot vanhukset taistelujaan keskenään, jos
heitä huvittaa."

"Koitapas, Nastja, saada Alexis Berestoff nähdäksesi ja sano sitte
minulle, miltä hän näyttää ja mikä hän on miehiään."

Nastja lupasi, ja Liisa odotti kärsimättömästi hänen palaamistaan.
Vihdoin illan suussa näyttäytyi Nastja.

"No, Lisaveta Gavrilovna", sanoi hän huoneeseen astuttuaan. "Olen
nähnyt nuoren Berestoffin ja katsellut häntä oikein kuvallisesti;
olimme kaiken päivää yksissä."

"Kaiken päivää yksissä! Kerro, kerro minulle, mitä on tapahtunut!"

"Jos tahdotte -- hyvä. Menimme sinne, minä, Anissja Jegorovna, Nenila,
Dunka -- --"

"Hyvä, hyvä, tiedän. No, ja sitte?"

"Sallikaa, että kerron kaiken järjestyksessään. Saavuimme juuri
ruoka-aikaan. Huone oli väkeä täytenään. Siellä olivat Kolbinskit,
Sacharevskit, kirjurin rouva tyttärineen, Shluedinkit ja -- --"

"No ja Berestoff?"

"Mutta odottakaahan vähäsen. Sitte istuuduimme pöytään. Kirjurin rouva
kunniasijalla, minä hänen rinnallaan -- tyttäret murjottivat, mutta
mitä se minuun kuului..."

"Hyvä isä, Nastja, kuinka pitkäpiimäinen olet noine
yksityisseikkoinesi!"

"Mutta tepäs olette kärsimätön! No, sitte, nousimme pöydästä... kolme
tuntia olimme istuneet ruuan ääressä ja kaikki oli niin oivallista.
Syötyämme menimme puutarhaan pallosille, ja silloin näyttäytyi nuori
herra."

"No, no, onko totta, että hän näyttää niin kauniilta?"

"Ihmeen kaunis! Niin ihana! Pitkä, solakka ja niin
punaposkinen -- --"

"Tosiaankin! Ja minä olen häntä aina kuvitellut kasvoiltaan vaaleaksi.
No, ja kehen hän on? Näyttikö hän surulliselta tai miettivältä --?"

"Hyvä isä, ei lainkaan! En kuunaan ole nähnyt hilpeämpää ihmistä. Hänen
pisti päähänsä leikkiä kerallamme pallosilla."

"Teidän kerallanne! Mahdotonta!"

"Ei lainkaan mahdotonta. Vieläpä hän koetti ottaa meitä kiinnikin ja
suudella."

"Sano mitä sanot, Nastja, mutta tämä on satuja vaan."

"Sulin totuus! Tuskin pääsin hänestä eroon. Hän tahtoi olla kaiken
päivää luonani."

"Mutta sanovathan ihmiset, että hän on rakastunut eikä katso kehenkään
ihmiseen."

"Sitä en tiedä; mitä minuun tulee, katsoi hän minua liiaksikin, samoin
Tanjaa ja kirjurin tytärtä ja Pascha Kolbinskia myös; totta puhuen ei
hän loukannut ketään -- hän on niin herttainen."

"Nämähän ovat ihmeellisiä juttuja. Ja mitä hänestä sanottiin kotonaan?"

"Sanottiin, että hän on sangen kaunis herra -- niin hyvä, niin iloinen.
Vain yksi hänessä oli moitittava -- häntä huvittaa liiaksi juosta
tyttöjen jälestä. Mutta minusta se ei ole niin suuri onnettomuus --
ajan mukaan hän kyllä vakaantuu."

"Tahtoisin niin mielelläni hänet nähdä!" sanoi Liisa huoaten.

"Mikäs sitte estää! Tugilovo ei ole kaukana täältä -- ainoastaan kolme
virstaa: tehkää kävelyretki tai ratsastusmatka sinne päin; varmaankin
hänet tapaatte. Hän lähtee aamuisin varhain pyssyineen metsälle."

"Ei, ei se käy. Hän voisi ajatella, että juoksen hänen jälestään.
Sitäpaitse ovat isämme vihoin keskenään, niin että minun on mahdotonta
tehdä hänen kanssaan tuttavuutta... mutta... ah, Nastja, tiedätkös
mitä, minä pukeudun talonpoikaistytöksi!"

"Niin todellakin! Pukeutukaa karkeaan paitaan ja sarafaniin ja kulkekaa
ujoilematta Tugilovoon päin; lyön vetoa ettei Berestoff kulje
välinpitämätönnä ohitse."

"Ja minä osaan täkäläisiä talonpoikaisnaisia matkia niin mainiosti! Ah,
Nastja, rakas Nastja! Mikä oivallinen päähänpisto!"

Ja Liisa pani maata aikeissa viedä tuumansa perille

Seuraavana päivänä istui hän kauan aiettaan tarkemmin miettien, lähetti
sitte ostamaan karkeaa liinakangasta, sinistä noukkinia ja
vaskinappeja. Nastjan avulla teki hän paidan ja sarafanin ja pani
kaikki palvelijat neula käteen, jotta kaikki oli valmiina illaksi.
Liisa koetti uutta komeuttaan ja täytyi hänen tunnustaa peilin edessä,
ettei hän vielä koskaan ollut esiintynyt niin edukseen. Hän harjotteli
vielä kerran osaansa, niijasi syvään ja pudisteli moneen kertaan
päätänsä, puhui talonpoikaismurretta ja peitti nauraessaan kasvonsa
hihallaan, joka kaikki saavutti Nastjan hyväksymisen.

Yksi vain oli vaikeaa: hän koetti avojaloin kulkea pihan ylitse, mutta
piikit pistelivät hänen hentoja jalkojaan ja hiekka ja kivet tuntuivat
hänestä sietämättömiltä. Mutta Nastja tiesi keinon tähänkin: hän otti
mitan Liisan jaloista ja riensi pian lampuri Trofinille, jolta hän
tilasi parin mitanmukaisia niinivirsuja.

Koitti tuskin seuraava aamu, kun Liisa jo oli hereillä. Koko talo
nukkui vielä. Nastja odotti lampuria portilla. Torvi törähti ja kylän
lammaskatras kulki kartanon ohitse. Nähtyään Nastjan antoi Trofin
hänelle pienen, kirjavan kenkäparin, josta hän sai puolen ruplaa. Liisa
jatkoi tyynesti pukeutumistaan talonpoikaistytöksi; kuiskattuaan
Nastjalle määräyksensä miss Jacksoniin nähden, pujahti hän
takaportaista puutarhaan ja juoksi vapaaseen luontoon.

Aamurusko punasi jo itäistä taivaanrantaa ja kultaiset pilvenhattarat
näyttivät odottavan aurinkoa ikäänkuin hoviliehakot, jotka tähystelevät
hallitsijansa saapumista. Kirkas taivas, aamun raittius, kaste, keveät
tuulenhenkäykset ja lintujen liverrys täyttivät Liisan sydämen
lapsellisella ilolla. Pelko kohdata jonkun tuttavan näytti antavan
siivet hänen jaloilleen. Kun hän saapui metsään, joka oli hänen isänsä
tilusten rajalla, kulki hän hiljemmin. Täällä tahtoi hän Alexia
odottaa.

Kiihkeästi sykki hänen sydämensä, hän tuskin tiesi miksi; mutta eikö
nuoruuden kepposiin liittyvässä pelossa juuri ole niiden pääviehätys?
Liisa tunkeutui metsän synkinpään syvyyteen. Kaukaa kaikuva puronlirinä
tuntui toivottavan nuorta tyttöä tervetulleeksi. Hänen iloisuutensa
hieman hilliintyi. Vähitellen vaipui hän suloisiin unelmiin. Hän
ajatteli... mutta kuinka olisi mahdollista tarkoin kuvailla, mitä
seitsentoistavuotias nuori tyttö ajattelee ollessaan kevätaamuna viiden
aikaan yksin metsässä. Ja niin kulki hän ajatuksissaan tietä, jota
molemmin puolin korkeat puut varjostivat kunnes hänet äkkiä pelästytti
kauniin metsäkoiran haukunta. Liisa kirkaisi. Samassa kuului ääni, joka
huusi:

"Huut, Spogar, huut!..."

Ja nuori metsästäjä astui esiin pensaan takaa.

"Älä pelkää, rakas lapsi", sanoi hän Liisalle. "Koirani ei pure."

Liisa oli jo tointunut pelästyksestään ja osasi käyttää olosuhteita
hyväkseen.

"Mutta, armollinen herra", sanoi hän, teeskennellen osaksi ujoutta,
osaksi pelkoa, "pelkään niin että .. katsokaas sitä vain, se näyttää
niin vihaiselta, voisi taasen törmätä valloilleen."

Alexis -- onhan hänet jo tunnettu -- oli sillävälin katsellut
tarkkaavaisesti nuorta talonpoikaistyttöä.

"Tahdon sinua saattaa, koska niin pelkäät. Sallithan, että saatan
sinua."

"Kuka sinua voisi estää?" vastasi Liisa. "Vapaus vapaille, ja onhan
tiellä tilaa kaikille."

"Mistä tulet?"

"Prilutschinasta. Olen seppä Vasilin tytär ja minun piti kerätä
sieniä."

(Liisalla oli niinikori kainalossaan.)

"Ja sinä, herra? Sinä kai olet Tugilovosta?"

"Niinpä olen. Olen nuoren herran kamaripalvelija."

Alexis koetti sovittaa asemansa seuralaisensa mukaan; mutta Liisa
katsoi häneen ja purskahti nauruun.

"Jopa pääsi valhe", sanoi hän. "En ole niin tuhma kuin luulet. Näen,
että olet nuori herra itse."

"Ja mistä sen näet?"

"Kaikesta."

"Mutta --?"

"No, kuinka olisi mahdollista, ettei voisi erottaa herraa palvelijasta!
Sinähän kannat toista pukua, puhut toisin ja huudat koiraasikin aivan
vieraalla nimellä."

Alexia miellytti Liisa yhä enemmän, ja kun hänen tapansa ei ollut paljo
kursailla nuorten talonpoikastyttöjen edessä, tahtoi hän häntä
syleillä; mutta Liisa hypähti syrjään ja samalla näytti niin
tuimannäköiseltä, että Alexia tavattomasti huvitti; kuitenkin jätti hän
enemmät kiinnitavottelut sikseen.

"Jos toivotte, että edelleenkin olemme hyviä ystäviä", sanoi hän
arvokkaasti, "niin suvaitkaa olla unhottamatta itseänne."

"Kuka sinulle on sellaista viisautta opettanut?" sanoi Alexis nauraen.
"Olisikohan se hyvä tuttuni Nastenka, herrattarenne kamarineiti?
Kulkeeko kulttuuri nyt sellaisia teitä?"

Liisa tunsi poikenneensa osastaan ja paransi heti virheensä.

"Mutta mitä pistääkään päähäsi!" sanoi hän. "Luuletko, etten
milloinkaan ole ollut herrastalossa. Elkää luulkokaan; olen yhtä ja
toista nähnyt ja kuullut. Muuten -- jos lörpöttelen tässä kerallasi, en
löydä yhtään sientä. Mene, herra, tietäsi ja minä menen myös.
Hyvästi..."

Ja Liisa tahtoi mennä.

Alexis tarttui hänen käteensä.

"Mikä nimesi on, kultaseni?"

"Akulina", vastasi Liisa koettaen vapauttaa sormiaan Alexin käsistä.
"Päästäkää minut, herra, on jo aika mennäkseni kotiin."

"No, ystäväni Akulina, tulen aivan varmasti käymään isäsi, seppä
Vasilin luona."

"Miksi niin?" vastasi Liisa vilkkaasti. "Älkää herran tähden tehkö
sitä! Jos kotonani huomataan, että olen metsässä kulkenut herrojen
kera, käy minulle pahasti; isäni, seppä Vasili, löisi minut
kuoliaaksi."

"Mutta minun täytyy ehdottomasti nähdä sinua vastakin."

"No, sitte tulen huomenna tänne jälleen sieniä keräämään."

"Mihin aikaan?"

"No, vaikka aamulla."

"Akulina kulta, tahtoisin sinua suudella, mutta en uskalla. Huomenna
siis tähän aikaan, eikö niin?"

"Niin, niin!"

"Ethän vain minua narraa?"

"En."

"Vanno se."

"No, pyhän perjantain kautta, minä tulen varmaan."

Nuoret erosivat. Liisa riensi metsästä pois, juoksi yli peltojen,
pujahti puutarhaan ja syöksi nurinniskoin vahtihuoneeseen, jossa Nastja
odotti. Siellä muutti hän pukua, antoi hajanaisia vastauksia uskottunsa
kysymyksiin ja meni sitte asuinhuoneeseensa. Pöytä oli katettu,
aamiainen valmiina ja miss Jackson, joka jo oli maalattu ja
sonnustettu, leikkeli ohuita voileipäviipaleita. Hänen isänsä kiitteli
häntä aikaisesta aamukävelystään.

"Mikään ei ole terveellisempää", sanoi hän, "kuin nousta varhain
aamulla."

Ja sitte mainitsi hän useampia esimerkkiä pitkästä ijästä, esimerkkejä,
jotka hän oli ottanut englantilaisista aikakauslehdistä, liittäen
niihin huomautuksen, ettei kukaan niistä, jotka olivat eläneet sadan
vuoden vanhaksi, ollut itseään henkisesti rasittanut, vaan kaikki
olivat niin talvella kuin kesälläkin nousseet aamun koitteessa.

Liisa ei häntä kuunnellut. Hengessään eli hän vielä kerran läpi kaiken,
mitä hänen aamukävelyllään oli tapahtunut ja kertasi mielessään
Akulinan koko keskustelun nuoren metsästäjän kera, ja hänen
omaatuntoaan alkoi pistellä. Turhaan koetti hän vakuutella itseään,
että heidän keskustelunsa oli pysynyt sopivaisuuden rajoissa etteikä
hänen kepposestaan voinut koitua mitään seurauksia.

Hänen omatuntonsa puhui äänekkäämmin kuin ymmärryksensä. Lupaus, jonka
hän oli tehnyt huomiseksi, vaivasi häntä enemmän kuin mikään muu, ja
hän oli aivan aikeissa rikkoa juhlallisen valansa. Mutta eikö Alexis
voinut, turhaan häntä odotettuaan, tulla kylään katsomaan todellista
Akulinaa, seppä Vasilin tytärtä, -- paksua, rokonarpista tyttöä -- ja
siten päästä hänen kevytmielisen kepposensa perille? Tämä ajatus
pelästytti Liisaa pahoin, ja niin päätti hän seuraavana aamuna
uudestaan esiintyä metsässä Akulinana.

Alexis puolestaan oli ihastunut. Kaiken päivää ajatteli hän uutta
tuttavuuttaan; tumman kaunottaren kuva ei yölläkään poistunut hänen
mielestään. Tuskin koitti aamu, kun hän oli valmiiksi pukeutunut.
Hänellä ei ollut aikaa edes ladata kiväriään, vaan meni Spogarinsa
seurassa metsään ja riensi kohtauspaikalle.

Kului melkein puoli tuntia sietämättömässä odotuksessa; vihdoin
näki hän pensasten välistä pilkkuvan sinisen sarafanin ja riensi
armasta Akulinaansa vastaan. Tämä hymyili hänen ihastuneelle
kiitollisuudelleen; mutta Alexis huomasi kohta, että tytön kasvoilla
oli surun ja huolen merkkejä. Hän tahtoi ehdottomasti tietää syyn.

Liisa tunnusti, että hänen tänne tulonsa näytti hänestä
kevytmieliseltä, että hän sitä katui, ettei tällä kertaa ollut tahtonut
rikkoa lupaustaan, mutta että tämä kohtaus oli viimeinen ja pyysi
nuorta herraa lopettamaan tuttavuuden, joka ei voinut viedä mihinkään
hyviin seurauksiin.

Tämän kaiken puhui hän tietysti maalaisella murteella. Mutta ajatukset
ja tunteet, jotka yksinkertaiselle talonpoikaistytölle olivat niin
tavattomat, saivat Alexin kummiinsa. Hän käytti koko puheliaisuutensa
taivuttaakseen Akulinaa päätöksestään luopumaan: hän vakuutti tälle
aikeidensa puhtautta, lupasi olla milloinkaan antamatta katumisen
aihetta ja rukoili tyttöä, ettei tämä ryöstäisi häneltä iloa -- iloa
ainoastaan nähdä toisiaan, vaikkapa vain kerran viikossa. Hän puhu
intohimon kieltä ja oli tällä hetkellä todellakin rakastunut.

Liisa kuunteli häntä vaieten.

"Lupaa minulle", sanoi hän vihdoin, "ettet tule kylään milloinkaan
minua katsomaan etkä keltään minua kysele. Lupaa minulle, ettet etsi
mitään muita kohtauksia kanssani kuin ne joihin suostun."

Alexis aikoi vannoa pyhän perjantain kautta, mutta Liisa keskeytti
hänet hymyillen.

"Valaa en halua, sanasi riittää minulle."

Sitte kulkivat he ystävällisesti pakinoiden metsässä ympärinsä, kunnes
Liisa vihdoin sanoi:

"On jo aika lähteä kotiin."

He erosivat, ja kun Alexis oli jälleen yksin, ei hän voinut käsittää,
kuinka yksinkertainen talonpoikaistyttö oli kyennyt saamaan niin suuren
vallan hänen ylitsensä. Hänen suhteellaan Akuliinaan oli hänestä
uutuuden viehätys, ja vaikka merkillisen talonpoikaistytön asettamat
ehdot tuntuivat hänestä sangen kiusallisilta, ei hänen johtunut
mieleensäkään pettää sanaansa. Sillä pohjaltaan oli hän kukostava,
kelpo nuorukainen, jonka vielä koskemattoman sydämen täytti puhdas,
viaton iloisuus.

Jos voisin seurata taipumustani, kertoisin tässä kaikella
seikkaperäisyydellä, kuinka nuoret toisiaan kohtasivat, kuinka he
tunsivat molemminpuolista taipumusta ja lähestymistä toisiinsa, mitä he
tuumivat ja puhuivat. Mutta tiedän, ettei suurin osa lukijoista ottaisi
ilooni osaa. Yleensä ovatkin sellaiset seikat vastenmielisiä ja ikäviä,
ja sentähden tahdon ne sivuuttaa ja aivan lyhyeen huomauttaa, ettei
vielä ollut kulunut kahta kuukautta, kun Aleximme oli jo toivottomasti
rakastunut, eikä Liisakaan ollut välinpitämättömämpi, vaikkakin
hillitympi. Molemmat olivat onnelliset päivälleen ja huolehtivat vähät
tulevaisuudesta.

Ikuisen liiton ajatus oli usein ollut heidän mielissään, mutta koskaan
eivät he olleet siitä puhuneet. Syy oli selvä: kuinka Alexis olikaan
rakkaaseen Akulinaansa mieltynyt, ei hän voinut pitää mitättömänä sitä
kuilua, joka hänet erotti Akulinasta, ja Liisa puolestaan tiesi, mikä
vihamielisyys vallitsi heidän isiensä välillä eikä voinut toivoa
sovintoa tulevan. Sitä paitsi kutkutti hänen itserakkauttaan
romantillinen toivo nähdä lopulta Tugilovon omistaja sepän tyttären
jalkojen juuressa.

Silloin äkkiä uhkasi eräs tärkeä tapaus katkaista heidän keskinäisen
suhteensa.

Kuulean kylmänä aamuna -- aamuna, jollaisia Venäjän syksy tarjoo
niin usein -- ratsasti Ivan Petrovitsch Berestoff metsään, ottaen
mukaansa kolme paria metsäkoiria, lakeijan ja useita tallipoikia
räikkätorvineen. Samaan aikaan käski Gregor Ivanovitsch Muromski,
kauniin, kuulean ilman houkuttelemana, satuloida lyhythäntäisen
ratsunsa, ja niin ratsasti hän englantilaisella tilallaan ympärinsä.
Metsää lähetessään huomasi hän naapurinsa, joka ketunnahkaturkissaan
istui ylpeänä orhinsa selässä ja odotti jänistä, jota pojat huudellen
ja torviaan räikyttäen ajelivat ulos tiheiköstä. Jos Gregor Ivanovitsch
olisi voinut aavistaa tämän kohtauksen edeltäpäin, olisi hän varmaan
kääntynyt takaisin, mutta hän oli aivan odottamatta törmännyt
Berestoffin kera yhteen ja oli nyt ampumamatkan päässä hänestä. Ei
ollut muuta keinoa: sivistyneenä europalaisena ratsasti hän
vihamiehensä luo ja tervehti kohteliaasti. Berestoff vastasi
tervehdykseen jokseenkin samalla innolla kuin kahlehdittu karhu
osottaa, kun sen herransa käskystä täytyy tehdä kumarrus yleisölle.

Samassa hypähti tiheiköstä esiin jänis ja juoksi pellolle. Berestoff ja
lakeija huusivat täyttä kurkkua, he päästivät koirat vapaiksi ja
seurasivat täyttä neliä. Muromskin hevonen, joka ei ollut tottunut
metsästykseen, pelästyi ja juoksi mukana. Muromski, joka piti itseään
hyvänä metsästäjänä päästi ohjakset valloilleen ja iloitsi salaa
hyvästä tilaisuudesta, joka hänet oli pelastanut epämieluisesta
seurasta.

Mutta kun hänen hevosensa ehti erään rotkon reunalle, jota se ei ennen
ollut nähnyt, teki se äkillisen sivuhyppäyksen ja viskasi ratsastajan
maahan. Kun Muromski oli pudonnut jokseenkin raskaasti routaiseen
maahan, jäi hän siihen makaamaan ja kiroili orhiaan, joka, ikäänkuin
olisi äkkiä malttanut mielensä, pysähtyi kohta huomattuaan päässeensä
taakastaan vapaaksi.

Ivan Petrovitsch ratsasti hänen luoksensa ja kysyi, oliko hän loukannut
itseään. Sillävälin oli lakeija ottanut kiinni syyllisen hevosen ja
talutti sen luo. Hän auttoi Muromskin satulaan ja Berestoff kutsui
naapurinsa kotiinsa. Muromski ei voinut kutsua hyljätä, sillä hän tunsi
olevansa kiitollisuuden velassa, ja niin palasi Berestoff, ammuttuaan
ensin jäniksen, mainehikkaana kotiinsa, mukanaan haavotettu
vastustajansa ikäänkuin mikäkin sotavanki.

Naapurukset söivät aamiaista yhdessä ja seurustelivat aivan kuten
ystävykset. Berestoff tarjosi Moromskille vaununsa, sillä tämän täytyi
tunnustaa, että hänen putoamisensa jälkeen oli mahdoton ratsain palata
kotiinsa. Berestoff saattoi häntä aina vaunuihin saakka eikä Muromski
tahtonut sanoa jäähyväisiä ennenkuin oli saanut lupauksen, että naapuri
poikansa Alexis Ivanovitschin kera tulisi Prilutschinaan ja söisi hänen
kanssansa. Siten näytti pillastunut, lyhythäntäinen hepo muuttaneen
vanhan syvähaavaisen vihollisuuden painaneen unhoon.

Liisa riensi Gregor Ivanovitschia vastaan.

"Mitä tämä merkitsee, isä? kysyi hän hätääntyneenä. Miksi liikkaat?
Missä on hevosesi ja kenen ovat nämä vaunut?"

"Sitä et ikinä voi arvata, lapseni!" vastasi Gregor Ivanovitsch, ja
sitte kertoi hän mitä oli tapahtunut.

Liisa ei tahtonut uskoa korviaan. Gregor Ivanovitsch ei antanut hänelle
aikaa selvitä kummastuksestaan, vaan ilmotti hänelle, että huomenna
molemmat Berestoffit tulevat heille päivälliselle.

"Mitä sanot!" huudahti Liisa kalveten. "Berestoffit, isä ja poika,
tulevat meille päivälliselle! Ei, isä, tee mitä tahdot, mutta mistään
hinnasta en tahdo olla saapuvilla."

"Oletko mieletön!" vastasi isä. "Milloin olet tullut niin ujoksi? Tai
elätätkö perivihaa povessasi kuin mikäkin romaanisankaritar? Kyllin,
älä ole hassu!"

"Ei, isä, ei mikään maailmassa saa minua näyttäytymään Berestoffin
edessä."

Gregor Ivanovitsch kohautti olkapäitään, ja kun hän tiesi, ettei
vastustuksella ollut mitään voitettavissa, jätti hän jutun sikseen ja
meni tämän vaiherikkaan ratsastuksen jälkeen levolle.

Lisaveta Gregorovna riensi huoneeseensa ja huusi Nastjan luoksensa. He
neuvottelivat kauvan tulevan vierailun johdosta. Mitä ajattelisikaan
Alexis, jos hän tuntisi Akulinansa hyvin kasvatetuksi vallasnaiseksi!
Mitä hän ajattelisi hänen petoksestaan, hänen siveellisestä kannastaan,
hänen ymmärryksestään! Toiselta puolen olisi Liisa mielellään nähnyt,
minkä vaikutuksen sellainen odottamaton kohtaus häneen tekisi... Äkkiä
pisti ajatus hänen päähänsä. Hän ilmaisi sen heti Nastjalle; molemmat
riemuitsivat tästä ajatuksesta ja päättivät tuumansa ehdottomasti viedä
perille...

Seuraavana päivänä kysyi Gregor Ivanovitsch aamiaisella tyttäreltään,
aikoiko hän yhä vielä piilottua Berestoffien edessä.

"Isä", vastasi Liisa, "jos niin haluat, otan heidät vastaan, mutta
yhdellä ehdolla -- ettet, millaisena heille ilmaannunkin, mitä
tehnenkin, minua moiti etkä osota mitään hämmästyksen etkä
tyytymättömyyden merkkejä."

"Jokin uusi kuje taas!" sanoi Ivanovitsch nauraen. "No, hyvä; tee, mitä
tahdot, mustasilmä pikku veitikkani!"

Näin sanoen suuteli hän tytärtään otsalle ja Liisa riensi pois tekemään
valmistuksiaan.

Täsmälleen kahden aikaan ajoivat kuuden hevosen vetämät maalla tehdyt
vaunut pihaan. Muromskin molempain livrepalvelijain avulla laskeusi
vanha Berestoff vaunusta. Hänen poikansa oli seurannut ratsain ja he
menivät molemmat ruokasaliin, johon pöytä oli katettu.

Muromski otti vieraansa ystävällisesti vastaan ja ehdotettuaan, että
he aterian edellä tekisivät kävelyretken puutarhaan ja puistoa
katselemaan, kuletti hän heitä huolellisesti haravoituja ja hiekalla
siroteltuja käytäviä myöten. Vanha Berestoff säälitteli hengessään sitä
työtä ja aikaa, joka noin hyödyttömiin seikkoihin oli tuhlattu, mutta
piti hyvin viisaasti ajatuksensa omina hyvinään. Hänen poikansa ei
ottanut osaa käytännöllisen ekonomin paheksumiseen eikä jalon
anglokiihkoilijan innostukseen; hän odotteli kärsimättömästi isäntänsä
tyttären ilmestymistä, tyttären, josta hän oli niin paljo kuullut, ja
vaikkakin, kuten tiedämme, hän oli jo sydämensä luovuttanut, teki
nuoruus ja kauneus yhä mahtavan vaikutuksen hänen mielikuvitukseensa.

Palattuaan sisälle, istuutuivat kaikki kolme tuttavallisesti yhteen, ja
vanhusten muistellessa muinaisia päiviä ja kertoellessa sotilasaikansa
urostekoja, mietiskeli Alexis, mitä osaa hänen oli näyteltävä Liisan
läsnäollessa. Hän päätti, että kylmä välinpitämättömyys kaikin puolin
oli paras, ja siihen alkoi hän valmistautua. Ovi aukeni; hän käänsi
päänsä sellaisella huolimattomuudella, sellaisella huomaamattomuudella,
että kivettyneemmänkin keimailijan sydän olisi alkanut kiihkeämmin
sykkiä. Mutta onnettomuudeksi astuikin sisälle Liisan sijaan vanha miss
Jackson, joka maalattuna ja sonnustettuna ja silmät lattiassa teki
pienen niijauksen, ja Alexin sotilaallinen kumarrus raukesi veteen.
Hänellä ei ollut aikaa koota voimiaan uuteen ponnistukseen, sillä ovi
aukeni uudelleen ja Liisa astui sisään.

Kaikki nousivat. Hänen isänsä oli aikeissa esittää tyttärensä
vieraille, mutta jäikin äkkiä seisomaan ja purasi huultansa... Liisa,
hänen tumma Liisansa, oli maalattu kulmakarvojaan myöten ja punattu
pahemmin kuin miss Jackson; irtokiharat, paljo vaaleammat kuin hänen
oma tukkansa, olivat asetetut kuin mikäkin Ludvik XIV aikuinen
peruukki; hihat _à la imbecille_ pöngöttivät kuin mitkäkin Pompadourin
vannehameet; hänen vyötärönsä oli niin nyöritetty, jotta se oli aivan
X-kirjaimen muotoinen ja äitivainajan kaikki timantit, jotka onneksi
eivät vielä olleet pantatut, säkenöivät sormissa, niskassa ja korvissa.

Alexis ei voinut tätä naurettavan loistavasti puettua olentoa tuntea
Akulinakseen. Hänen isänsä suuteli neidin kättä ja hän harmissaan
seurasi tämän esimerkkiä. Koskettaessaan pieniä, valkoisia sormia,
tuntui hänestä kuin ne vapisisivat. Samassa huomasi hän neidin pienen
jalan, joka tarkotuksella oli sievistelevästi pistetty esiin. Tämä sai
hänet muuhun pukuun nähden hieman leppeämmälle tuulelle. Mitä tuli
punaiseen ja valkoseen ihomaaliin, niin täytyy tunnustaa, ettei hän
niitä ensi silmäyksellä huomannut eikä myöhemminkään aavistanut niiden
olemassa oloa. Gregor Ivanovitsch muisti lupauksensa ja koetti olla
osottamatta vähintäkään kummastusta. Mutta tyttärensä pila tuntui
hänestä niin hauskalta, että hän tuskin saattoi pidättää nauruaan.
Teeskentelevä englannitar ei voinut viehättyä nauruun. Hän aavisti,
että ihomaali oli otettu hänen rasiastaan ja suuttumuksen puna
tunkeutui hänen kasvojensa keinotekoisen ilmeen alta näkyviin. Hän
heitteli syylliseen vihaisia katseita; mutta hän lykkäsi kaikki nuhteet
sopivampiin tilaisuuksiin eikä ollut huomaavinaan mitään.

Istuttiin pöytään. Alexis näytteli yhä hajamielisen, ajatuksiinsa
vaipuneen osaa. Liisa sievisteli, puhui venähtelevällä äänellä
hampaidensa välitse ja muuten ainoastaan ranskaa. Hänen isänsä katseli
häntä ohimennen; hän ei tiennyt mikä tarkotus tytöllä oli, mutta häntä
tämä huvitti. Englannitar oli vaiti ja raivoissaan. Peter Petrovitsch
yksin oli kuten kotonaan. Hän söi kahden edestä, joi vahvasti, iloitsi
omasta iloisuudestaan ja puhui aina avomielisesti ja nauroi joka hetki
hilpeästi.

Vihdoin nousivat he pöydästä. Vieraat sanoivat hyvästit ja Gregor
Ivanovitsch päästi naurunsa ja uteliaisuutensa valloilleen.

"Mutta miten on pistänyt päähäsi pitää heitä pilkkanasi?" kysyi hän
Liisalta. "Tiedätkös mitä, valkonen ihomaali somistaa sinua mainiosti.
En tahdo tunkeutua naisten pukuasioihin, mutta jos olisin teidän
sijassanne, käyttäisin aina ihomaalia -- luonnollisesti määrän mukaan,
hiukkasen vaan."

Liisa oli ihastunut oikkunsa menestyksestä. Hän syleili isäänsä, lupasi
miettiä hänen neuvoaan ja riensi lepyttämään vihastunutta miss
Jacksonia, jonka hän ainoastaan vaivoin sai avaamaan oven ja kuulemaan
hänen puolustelujaan. Liisaa oli hävettänyt esiintyä niin tummaihoisena
vieraiden edessä; hän ei tohtinut kysyä -- hän oli vakuutettu, että
hyvä, rakas miss Jackson kyllä antaa anteeksi j.n.e., j.n.e.

Miss Jackson, joka oli tyytyväinen, kun ei Liisa ollut tahtonut häntä
tehdä naurettavaksi, suuteli häntä ja lahjotti hänelle leppymisen
merkiksi pienen paketin englantilaista ihomaalia, jonka Liisa hyvän
näön vuoksi otti vastaan vilpittömällä kiitollisuudella.

Lukijamme kyllä arvaavat, että Liisa seuraavana aamuna kiirehti metsään
kohtaukselle.

"Herra, sinä olit eilen herrasväkemme luona", sanoi hän heti kohta
Alexille. "Mitä pidit nuoresta neidistä?"

Alexis vastasi, ettei ollut häntä tarkastellut.

"Mikä vahinko!" sanoi Liisa.

"Miksi niin?"

"Koska olisin tahtonut tietää, onko totta, mitä kerrotaan."

"Ja mitä sitte kerrotaan?"

"Että hän on minuun."

"Kuinka hullua! Sinun rinnallasi on hän oikea linnunpelätin."

"Ah, herra, on aivan synti noin puhua. Neitimme on niin vaalea ja käy
niin kauniisti puettuna. Kuinka voisin häntä itseeni verratakaan!"

Alexis vannoi, että Liisa oli kauniimpi kuin kaikki vaaleat naiset
yhteensä, ja tätä täysin tyynnyttääkseen alkoi hän kuvailla neitiä niin
naurettavassa valossa, että Liisan täytyi nauraa sydämensä pohjasta.

"Mutta", sanoi hän huoaten, "kuinka epämiellyttävä neitimme lieneekin,
olen minä kuitenkin häneen verraten ainoastaan sivistymätön, tuhma
tyttö."

"Oh", sanoi Alexis, "onpa sekin muka onnettomuus! No, jos haluat,
tahdon opettaa sinua lukemaan."

"Niin, miksi emme koettaisi?" sanoi Liisa.

"Kaunista, kultaseni! Voimmehan heti alkaa."

He istuutuivat. Alexis otti muistikirjan ja lyijykynän ja Akulina oppi
aakkoset hämmästyttävän helposti. Alexis ei voinut hänen hyvää
muistiaan kylliksi ihmetellä. Seuraavana aamuna halusi Liisa oppia
kirjottamaan. Aluksi ei lyijykynä tahtonut häntä totella; mutta
muutamien minuuttien jälkeen teki hän jo aika kauniita kirjaimia.

"Kuinka ihmeellistä!" huudahti Alexis kerta toisensa jälkeen.

Ja kolmannella oppitunnilla osasi Liisa jo lukea. "Natalia, bojarin
tytär", samalla tehden luettuun huomautuksia, jotka saivat Alexin
kummiinsa.

Viikon perästä alkoivat he kirjevaihdon. Vanhan tammen ontelo sai käydä
kirjelaatikosta. Nastja hoiti salavihkaa kirjeenkantajan virkaa. Alexis
pani onteloon epistolansa ja nouti sieltä myös lemmittynsä karkealle,
harmaalle paperille piirtämät variksenvarpaat. Pian osasi Akulina
kirjottaa soreaa käsialaa ja hänen henkensä kehittyi ihmeteltävällä
nopeudella.

Sillävälin oli Ivan Petrovitsch Berestoffin ja Gregor Ivanovitsch
Muromskin vanha tuttavuus muuttunut hartaaksi ystävyydeksi; ja muuten
seuraavissa olosuhteissa. Muromski oli usein ajatellut sitä tosiasiaa,
että Ivan Petrovitschin koko omaisuus hänen kuoltuaan jäisi hänen
pojalleen ja siten Alexis Ivanovitsch tulisi kuvernementin rikkaimmaksi
tilanomistajaksi, ja näissä olosuhteissa ei hänellä ollut mitään syytä
sitä vastaan, että hän naisi Liisan. Vanha Berestoff puolestaan,
vaikkakin hän sangen hyvin tunsi naapurinsa omituisuudet -- tai
"englantilaiset hassutukset", kuten hän sanoi -- ei sentään katsonut
ylen hänen etujaankaan, kuten esim. hänen taitavuuttaan ja kykyään.
Gregor Ivanovitsch oli kreivi Bronskin, tunnetun vaikutusvaltaisen
miehen läheinen sukulainen. Kreivi saattoi tehdä Alexille suuria
palveluksia ja Muromski -- niin luuli Ivan Petrovitsch -- olisi
todennäköisesti iloinen, nähdessään että hänen tyttärensä oli niin
hyvin turvattu. Vanhukset olivat tuumaa niin usein hautoneet yksikseen,
että he vihdoin sen ilmaisivat toisilleen, syleilivät toisiaan ja
lupasivat saattaa asian järjestykseen, ja niin alkoi kumpikin tarkemmin
harkita sotasuunnitelmaansa.

Muromski käsitti, että vaikeinta oli hänen saada Betsynsä Alexin
tuttavuuteen, sillä tuon muistettavan päivällisen jälkeen eivät he
olleet nähneet toisiaan. Hänestä näytti kuin eivät he voisi toisiaan
oikein sietää; ainakaan ei Alexis ollut sen koommin käynyt
Prilutschinassa ja Liisa vetäytyi tiehensä kohta kun Ivan Petrovitsch
heitä kunnioitti käynnillään.

Kuitenkin, ajatteli Gregor Ivanovitsch, jos Alexin voin taivuttaa
tulemaan tänne päivittäin, täytyy Liisan ehdottomasti häneen rakastua.
Se lankee luonnostaan; aika kyllä saa lopun selviämään.

Ivan Petrovitsch huolehti vähemmän tuumansa seurauksista. Hän kutsui
poikansa luoksensa vielä samana päivänä, puhalteli paksuja savupilviä
ja sanoi kotvan jälkeen:

"Ethän, Aljoscha, ole pitkiin aikoihin puhunut sotaväkeen
palaamisestasi! Onko husaarin univormu jo lakannut sinua
viehättämästä?"

"Ei, rakas isä!" vastasi Alexis kunnioittavasti. "Mutta näen, ettei
sinulle ole mieliin, jos menen jälleen husaariksi; velvollisuuteni on
totella."

"Sitäpä kelpaa kuulla", vastasi Ivan Petrovitsch. "Huomaan, että olet
kuuliainen poika, se rauhottaa minua; minä puolestani en tahdo olla
tielläsi... en tahdo sinua pakottaa siviilivirkoihin... mutta
toistaiseksi tahtoisin mielelläni että menisit naimisiin."

"Kenen kanssa, isä?" kysyi Alexis.

"Elisaveta Gregorovna Muromskin", vastasi Ivan Petrovitsch. "Sievä
morsian, vai?"

"Isä, tähän asti en ole vielä ajatellut naimista."

"Juuri siksi olenkin sitä ajatellut puolestasi."

"Kuinka tahdot; mutta en voi sietää Lisaveta Muromskia."

"Opit kyllä häntä sietämään. Ajan mukana tulee rakkauskin."

"Mutta tunnen, etten kykene tekemään häntä onnelliseksi."

"Älä huolehdi hänen onnestaan. Näinkö vähän pidät arvossa isäsi tahtoa?
Onpa tämäkin kaunista!"

"Kuinka vaan pidät; mutta en tahtoisi vielä mennä naimisiin -- enkä
mene vielä naimisiin."

"Sinä menet naimisiin, muuten teen sinut perinnöttömäksi, ja mitä
tiluksiini tulee -- lempo soikoon, myyn tai hävitän ne, enkä jätä
sinulle ropoakaan. Jätän sinulle kolme päivää miettimisaikaa, ja
katsokin, ettet niiden kuluessa tule silmieni eteen."

Alexis tiesi, ettei, jos hänen isänsä sai jotakin päähänsä, sitä saanut
sieltä pois kynsin eikä hampain. Mutta Alexis oli isäänsä, yhtä
äikkäpäinen kuin tämäkin. Hän meni huoneeseen, mietti isällisen
määräysvallan rajoja, Lisaveta Gregorovnaa, isänsä juhlallista uhkausta
tehdä hänestä kerjäläinen ja lopuksi Akulinaa. Ensi kerran tunsi hän
aivan selvästi, että oli intohimoisesti rakastunut; hänen päähänsä
juolahti romantillinen ajatus, että hän nai talonpoikaistytön ja rupeaa
elättämään itseään käsiensä työllä, ja kuta kauvemmin hän sellaista
askelta ajatteli, sitä järkevämmältä se alkoi hänestä näyttää. Joku
aika sitten olivat kohtaukset metsässä lakanneet sateisten säiden
tähden. Hän kirjotti Liisalle hajanaisen kirjeen, kertoi tälle
uhkaavasta onnettomuudesta ja pyysi hänen kättään. Hän vei kirjeen heti
kohta heidän yhteiseen postivirastoonsa tammen ontelossa, ja meni sitte
itseensä aivan tyytyväisenä levolle.

Varhain seuraavana aamuna ratsasti Alexis, joka oli lujasti päättänyt
toteuttaa tuumansa, Muromskin luo tunnustaakseen tälle avomielisesti
aikeensa. Hän toivoi voivansa liikuttaa hänen jalomielisyyttään ja
saavansa hänet puolelleen.

"Onko Gregor Ivanovitsch kotona!" kysyi hän, pysähdyttäen hevosensa
Prilutschinan päärakennuksen eteen.

"Ei, herra!" vastasi palvelija. "Gregor Ivanovitsch läksi jo varhain
ajelulle."

Kuinka harmillista, ajatteli Alexis.

"Onko Lisaveta Gregorovna kotona!"

"On."

Ja Alexis hyppäsi hevosensa selästä, antoi palvelijalle ohjakset ja
astui ilmottamatta sisään.

Nyt asia selviää, ajatteli hän ovea lähetessään. Tahdon selittää
hänelle itselleen kaiken.

Hän astui sisään ja -- oli kuin kivettynyt! Liisa -- ei, Akulina, hänen
tummatukka Akulinansa, ei sarafanissaan, vaan valkosessa aamupuvussaan
istui ikkunan ääressä ja luki hänen kirjettään. Oli niin kiintynyt
lukemiseensa, ettei kuullut hänen tuloaan.

Alexis ei voinut pidättää riemun huudahdusta.

Liisa säpsähti, kohotti katseensa, päästi kirkauksen ja aikoi rientää
tiehensä. Alexis syöksi hänen luoksensa ja pidätti hänet.

"Akulina, Akulina!"

Liisa koetti vapauttaa itseään.

"Mais laissez-moi donc, monsieur -- mais etes vous fon?" huusi hän
moneen kertaan ja kääntyi poispäin.

"Akulina, rakas, kallis Akulina!" toisteli Alexis, hänen käsiään
suudellen.

Miss Jackson, joka oli kohtausta katsomassa, ei tiennyt, mitä hänen oli
ajateltava. Samassa aukeni ovi ja Gregor Ivanovitsch astui sisään.

"Ahaa!" sanoi Muromski. "No, tehän näytätte jo asian ratkaisseen!"

Lukija vapauttaa meidät tarpeettomasta tehtävästä, lopun kuvaamisesta.




Postimestari ja hänen tyttärensä.


Toukokuussa 1816 matkustin sattumalta Z:n kuvernementissa, tietä, jota
ei nykyisin enää käytetä. Olin vaatimattomasti puettu, matkustin
postikyydillä ja maksoin kaksi hevosta. Siitä oli seurauksena, että
postimestarit [kyytitalon isäntä] kohtelivat minua vähäisellä
kunnioituksella, ja usein täytyi minun ottaa väkisin, mikä mielestäni
oli minulle oikeudella tuleva. Kun olin nuori ja hieman hillitön, oli
tapanani purkaa kiukkuni postimestarien kelvottomuuden ja
epäkohteliaisuuden johdosta, kun troikka, johon minulla oli oikeus,
valjastettiin jonkun ylempiarvoisen henkilön vaunujen eteen.

Oli kuuma päivä. Kolmisen virstan päässä postiasemalta putoili muutamia
vesipisaroita, mutta pian alkoi sataa kuin saavista kaataen ja minä
kastuin ihoa myöten. Asemalle saavuttua oli ensi huoleni muuttaa pukua
niin pian kuin mahdollista, toiseksi tahdoin teetä.

"Kuuletko, Dunja!" huusi postimestari. "Laita samovaari kuntoon ja
nouda kermaa."

Näiden sanojen johdosta pistäysi väliseinän takaa esiin tyttö, joka
mahtoi olla nelissätoista vuosissa, ja riensi tiehensä. Silmiini pisti
hänen kauneutensa.

"Onko hän tyttäresi?" kysyin postimestarilta.

"On, tyttäreni?" vastasi hän tyytyväisellä ylpeydellä. "Hän on niin
älykäs ja vikkelä, kaikessa aivan äitivainajaansa."

Postimestari meni täyttämään käskyäni uusiin hevosiin nähden, jollaikaa
minä katselin kömpelöitä raamatullisia kuvia seinällä, palsamia, joka
kasvoi astiassaan, vuodetta kirjavine uutimineen ja muita esineitä
ympärilläni. Itse postimestarin muistan vielä niin elävästi kuin
seisoisi hän edessäni -- reipas, hyvänlainen noin 50-vuotinen mies,
pukeutunut viheriään mekkoon, jonka rintaa koristi kaksi vaalistuneissa
nauhoissaan riippuvaa ristiä.

Tuskin olin vanhan kuskini kera istuutunut, kun Dunja jo palasi
samovaareineen. Pikku veikistelijä oli muutamalla silmäyksellä
huomannut, minkä vaikutuksen hän oli tehnyt minuun. Hänen suuret
siniset silmänsä vaipuivat maahan; rupesin hänen kanssaan juttusille.
Hän vastaili vähintäkään ujostelematta, kuten tyttö, joka on nähnyt
maailmaa. Tarjosin hänen isälleen lasin punssia, annoin Dunjalle kupin
teetä ja juttelimme kolmisin aivan kuin olisimme vanhoja tuttuja.
Hevoset olivat jo kauvan seisoneet valmiina, mutta minulla ei ollut
vielä vähintäkään halua erota postimestarista ja hänen tyttärestään.
Vihdoin sanoin heille jäähyväiset; isä toivotti minulle onnellista
matkaa ja tytär saattoi minua vaunujeni luo.

Eteisessä pysähdyin ja pyysin saada häntä suudella jäähyväisiksi. Dunja
suostui... muistelen suudelleeni sangen monta tyttöä sen jälkeen, kun
tällaisen homman alotin, mutta yhdestäkään ei ole jäänyt mieleeni niin
pysyvää suloista muistoa...

Kului niin useampia vuosia: asianhaarat veivät minut jälleen samaa
tietä samoille seuduille. Muistin postimestarin tyttären ja iloitsin
ajatellessani, että saan häntä jälleen nähdä. Mutta, ajattelin,
mahdollisesti on vanha postimestari jo muuttanut pois, ja Dunja on
luultavasti naimisissa.

Sellainenkin ajatus, että isä tai tytär olisi kuollut, pälkähti
päähäni, ja lähestyin postiasemaa surullisissa aavistuksissa... Hevoset
pysähtyivät pienen kyytitalon eteen.

Huoneeseen astuttuani tunsin heti kuvat seinillä; pöytä ja vuode olivat
vielä entisillä paikoillaan; mutta ikkunalaudalla ei enää ollut mitään
kukkia ja kaikki tyyni huoneessa osotti laiminlyöntiä ja rappeutumista.
Postimestari nukkui lammasnahkaturkkinsa peitossa; saapumiseni herätti
hänet; hän nousi jalkeille...

Hän oli postimestari kuin olikin; mutta kuinka vanhettunut! Hänen
selaillessaan ja kopioidessaan kyytiä koskevia papereitani, katselin
hänen harmaita hiuksiaan, syviä ryppyjä hänen kasvoissaan, joita ei
enää pitkiin aikoihin ollut ajeltu, sekä hänen koukistunutta selkäänsä,
enkä voinut olla kummissani kysymättä, kuinka kolme neljä vuotta olivat
hänen rivakan, voimakkaan miehen voineet muuttaa heikoksi ukoksi.

"Etkö sitte tunne minua?" kysyin häneltä. "Olemmehan hyvät tutut
vanhastaan."

"Kentiesi", vastasi hän nyreästi. "Tästä kulkee maantie; meillä on jo
pysähtynyt paljo matkustajia."

"Voiko Dunjasi vielä hyvin?" jatkoin.

Vanhuksen kasvot synkistyivät.

"Herrapa hänet tiennee!" vastasi hän.

"Sitte hän on mennyt naimisiin?" sanoin.

Vanhus ei ollut kysymystäni kuuntelevinaan ja puuhaili edelleen
paperieni keralla.

Lakkasin kyselemästä ja pyysin kupposen teetä. Uteliaisuuteni ei
jättänyt minua rauhaan, ja toivoin, että tilkkanen punssia irrottaisi
vanhan tuttavani kielen siteistään.

Siinä en erehtynytkään. Ukko ei hylännyt tarjottua lasia. Huomasin,
että rommi sulatti hänen äreän olentonsa. Toisen lasin saatuaan tuli
hän puheliaaksi; hän muisti minut tai oli ainakin muistavinaan, ja niin
kuulin häneltä kertomuksen, joka tavattomasti kiihotti ja jännitti
mieltäni.

"Tunsitte siis Dunjani?" alotti hän. "No, kuka häntä ei tuntenut. Ah,
Dunja, Dunja! Millainen tyttö hän olikaan! Kaikki, jotka tänne tulivat,
ylistivät häntä; kukaan ei sanonut moitteen sanaa. Ylhäiset
rouvashenkilöt lahjottivat hänelle milloin taskuliinoja, milloin parin
korvarenkaita. Matkustavat herrat samaten pysähtyivät täällä ikäänkuin
tahtoen syödä päivällistä tai illallista, mutta todellisuudessa
ainoastaan saadakseen katsella Dunjaani hieman kauvemmin. Ja kuinka
vihastunut joku herrasmies olikaan, Dunjan läheisyydessä rauhottui hän
ja puhui ystävällisesti minulle. Uskokaa pois, herra, hovilaiset ja
sotaherrat tavallisesti jäivät koko puoleksi tunniksikin hänen kanssaan
juttelemaan. Hän hoiti taloa, hän puhdisti kaiken, hän laittoi kaiken
kuntoon, kaikkeen riitti hänellä aikaa. Ja minä vanha narri en voinut
häntä kyllin ihailla, en pitää häntä kyllin suuressa arvossa. Enkö
sitte rakastanut Dunjaani, enkö lastani hemmotellut? Eikö hänen
elämänsä ollut sulaa onnea? Mutta ei, onnettomuuttaan ei voi välttää;
mikä ihmiselle on sallittua, sitä ei voi konsanaan välttää."

Ja sitte kertoi hän seikkaperäisesti onnettomuudestaan. Kolme vuotta
sitte, eräänä talvi-iltana, kun postimestari luki jotakin uutta kirjaa
ja Dunja laittoi väliseinän takana uutta pukua, ajoi troikka taloon.
Matkustaja, jolla oli kirkiisilakki ja sotilaspuku ja oli kääriytynyt
villasaaliin, astui huoneeseen ja tahtoi hevosia. Hevoset eivät olleet
kotona. Kun matkustaja sen kuuli, tahtoi hän korottaa äänensä ja
kasakanpamppunsa, mutta Dunja, joka tällaisiin kohtauksiin oli
tottunut, juoksi huoneeseen ja kääntyi viehkeästi vieraalta kysymään
eikö hän suvainnut ottaa jotakin virkistystä.

Dunjan näyttäytyminen teki tavallisen vaikutuksen. Vieraan vihastus
asettui: hän oli valmis hevosia odottamaan ja tilasi illallista. Kun
hän riisui märän, pitkäkarvaisen lakkinsa, villasaalinsa ja kaapunsa,
seisoi siinä solakka, nuori husaari mustine viiksineen. Hän oli pian
kuin kotonaan ja jutteli rattosasti postimestarin ja hänen tyttärensä
keralla.

Illallinen tuotiin pöytään; hevoset olivat sillävälin palanneet;
postimestari valjastutti ne syöttämättä vaunujen eteen. Mutta
palattuaan huoneeseen tapasi hän nuoren miehen melkein tajutonna
penkillä makaamassa, hän oli alkanut voida pahoin, hänen päätänsä särki
ja hänen oli mahdoton jatkaa matkaansa... Mitä oli tehtävä?
Postimestari luovutti hänelle vuoteensa ja S:sta oli noudettava
lääkäri, jollei hän seuraavana aamuna tuntisi voivansa paremmin.

Seuraavana päivänä oli husaarin laita yhä pahemmin. Hänen palvelijansa
meni kaupunkiin lääkäriä noutamaan. Dunja kääri hänen päänsä liinalla,
jonka hän oli kastellut etikalla ja istui käsitöineen hänen vuoteensa
ääressä. Postimestarin ollessa saapuvilla voihki sairas ja puhui tuskin
luotua sanaa; joi hän sentään kaksi kuppia kahvia ja tilasi voihkaen
päivällistä. Dunja ei poistunut hänen luotaan. Joka hetki tahtoi hän
juodakseen ja Dunja antoi hänelle lasin omaa laittamaansa limonaadia.
Sairas kostutti huuliaan ja joka kerta, kun hän antoi lasin takaisin,
puristi hänen heikko kätensä Dunjan kättä kiitollisuuden merkiksi.

Puolenpäivän rinnassa saapui lääkäri. Hän tunnusteli sairaan valtimoa,
puhui hieman saksaa hänen kanssaan ja selitti sitte venäjäksi, että
sairas tarvitsi vain lepoa ja muutamain päiväin perästä kykenisi
jatkamaan matkaansa. Husaari antoi hänelle viisikolmatta ruplaa
käynnistään ja pyysi häntä päivälliselle. Lääkäri jäi; he söivät
molemmat hyvällä ruokahalulla, joivat pullon viiniä ja erosivat sangen
tyytyväisinä toisistaan. Kului vielä päivä ja husaari voi sangen hyvin.
Hän oli tavattoman iloinen, hän laski leikkiä, milloin Dunjan, milloin
postimestarin kera; vihelteli kaikenlaisia lauluja, puhui matkustajain
kera, kirjotteli heidän hevostilauksiaan päiväkirjaan ja osasi päästä
postimestarin kera niin hyviin väleihin, että tästä oli sangen ikävää,
kun hänen kolmantena aamuna täytyi erota rakastettavasta vieraastaan.

Oli sunnuntai. Dunja pukeutui mennäkseen kirkkoon. Husaarin vaunut
ajettiin porrasten eteen. Hän sanoi postimestarille jäähyväiset,
maksettuaan tälle ensin hyvin vierasvaraisuudesta; Dunjallekin sanoi
hän jäähyväiset, mutta pyysi sitte tätä ajamaan kanssaan kirkolle, joka
oli aivan toisessa päässä kylää. Dunja näytti epäröivän...

"Mitä epäröit?" kysyi hänen isänsä. "Hänen ylhäisyytensä ei ole mikään
susi, ei hän sinua syö, aja vaan kirkolle."

Dunja istuutui vaunuihin husaarin rinnalle. Palvelija hyppäsi
kuskipukille, ajaja vihelsi ja hevoset kiitivät tiehensä.

Vanha postimestari ei käsittänyt, kuinka hän oli Dunjan sallinut lähteä
ajamaan husaarin kera; kuinka hän oli voinut olla niin sokea ja mikä
hänen ymmärryksensä oli pimittänyt. Ei ollut vielä kulunut puoltakaan
tuntia, kun hänen sydäntään alkoi ahdistaa, ja hän tunsi sellaista
levottomuutta, ettei voinut olla lähtemättä itse kirkolle.

Sinne saavuttuaan näki hän, että ihmiset parhaallaan tulivat ulos
kirkosta, mutta Dunjaa ei näkynyt. Hän riensi kirkkoon; pappi astui
alttarin takaa esiin; lukkari sammutti kynttilöitä; kaksi vanhaa vaimoa
rukoilivat vielä eräässä pimeässä nurkassa; mutta Dunjaa ei ollut
kirkossa. Isäparka kykeni tuskin kysymään, oliko hänen tyttärensä
ollut messussa läsnä. Lukkari vastasi, ettei häntä ollut näkynyt.
Postimestari palasi kotiin enemmän kuolleena kuin elävänä. Hänellä oli
vielä yksi toivo jälellä: Dunja oli voinut saada päähänsä ajaa
seuraavalle postiasemalle, jonka emäntä oli hänen kumminsa.
Epätoivoisen kiihtymyksen tilassa odotti hän palaavaksi troikkaa, joka
hänet oli vienyt. Kyytimies ei palannut. Vihdoin illan suussa palasi
hän, mutta yksin ja päissään, ja hän toi kamalan viestin, että Dunja
oli matkustanut husaarin kera edelleen.

Tätä onnettomuutta ei ukko jaksanut kantaa. Hän vaipui kohta samalle
vuoteelle, jolla petturi oli levännyt päivää aikaisemmin. Ja
harkittuaan kaikkia asianhaaroja tuli postimestari siihen päätöksen,
että husaarin sairaus oli ollut ainoastaan teennäistä. Miesparka joutui
todellisen kuumeen kouriin; hänet vietiin S:ään ja toisen postimestarin
täytyi toistaiseksi astua hänen sijaansa, Lääkäri, joka oli käynyt
husaarin luona, hoiti häntäkin. Tämä vakuutti postimestarille, että
nuori mies oli tuiki terve, ja että hän oli jo silloin epäillyt pahoja
aikeita, mutta kasakanpampun pelosta oli vaiennut. Sanoiko saksalainen
totuuden vaiko ainoastaan kerskui tarkkanäköisyydellään, sitä ei
postimestari tiennyt, mitään lohdutusta ei sairasparka saanut hänen
sanoistaan. Tuskin oli ukko hieman toipunut, kun hän pyysi virastaan
kahden kuukauden vapautta ja läksi jalkaisin tytärtään etsimään.

Papereista tiesi hän, että nuori kapteeni Minski oli matkustanut
Molenskista Pietariin. Mies, joka häntä oli kyydinnyt, oli sanonut,
että Dunja, vaikkakin näytti vapaaehtoisesti lähtevän mukaan, kuitenkin
oli itkenyt koko matkan.

Kentiesi, ajatteli postimestari, tuon vielä kadotetun karitsani
takaisin kotiin.

Näissä mietteissään saapui hän Pietariin. Ismailovin hökkeleissä sai
hän majapaikan erään entisen aliupseerin, vanhan toverinsa luota ja
alkoi etsiä. Pian sai hän tietää, että Minski tosiaankin oli Pietarissa
ja asui "Nöyryyden" hotellissa. Postimestari päätti mennä hänen
luoksensa.

Varhain seuraavana aamuna seisoi hän kapteenin etuhuoneessa ja pyysi
itsensä ilmottamaan vanhana sotilaana, joka halusi hänen ylhäisyyttään
puhutella. Poika, joka harjasi kenkiä, selitti, että herra nukkui vielä
etteikä kukaan päässyt hänen puheilleen ennen yhtätoista. Postimestari
poistui ja palasi määrättyyn aikaan takaisin. Minski tuli itse
yönutussaan ja punaisessa yömyssyssään ulos hänen luoksensa.

"Mitä haluat, hyvä ystävä?" kysyi hän.

Ukon sydän jyskytti, kyyneleet tunkeutuivat hänen silmiinsä ja hän
kykeni vain vapisevin äänin sanomaan:

"Teidän ylhäisyytenne!... Jumalan nimessä, osottakaa minulle se
armo..."

Minski katsoi häneen terävästi, heittäysi hänen rintaansa vasten,
tarttui hänen käteensä, vei hänet huoneeseensa ja sulki oven.

"Teidän ylhäisyytenne", jatkoi ukko. "Ken on langennut, on kadotettu.
Mutta antakaa minulle ainakin Dunjani takaisin. Olette jo kylliksi
hänen kanssaan leikitelleet. Älkää saattako häntä syyttä suotta
perikatoon."

"Mikä on tapahtunut, sitä ei voi enää tehdä tapahtumattomaksi", sanoi
nuori mies kovasti hämillään. "Olen rikkonut teitä vastaan ja valmis
pyytämään anteeksi; mutta älkää ajatelkokaan, että voisin Dunjan laskea
luotani: hän on onnellinen, siitä vastaan kunniasanallani. Mitä tahdot
sitte hänestä? Hän rakastaa minua; hän on vieraantunut entisille
elintavoilleen; kukaan teistä ei voi unhottaa sitä, mikä on
tapahtunut."

Sitte pisti hän jotakin vanhuksen hihaan, avasi oven ja postimestari
näki, tietämättä miten, äkkiä seisovansa jälleen kadulla.

Hän seisoi kauvan liikkumatta; vihdoin huomasi hän paperimytyn hihansa
poimussa. Hän veti sen esiin ja kieritti siitä irralleen useampia
viidenkolmatta ruplan seteliä. Kyynelet tunkeusivat jälleen hänen
silmiinsä -- suuttumuksen kyyneleet. Hän repi setelit kappaleiksi,
heitti ne maahan, polkasi jalallaan päälle ja läksi taipaleelle...

Kulettuaan muutamia askelia, pysähtyi hän ja mietti tarkemmin... ja
palasi takaisin... Mutta setelit olivat poissa. Mutta kun eräs hyvästi
puettu mies huomasi hänet, hyppäsi samainen mies ajurin rattaille,
istuutui ja huusi ajurille: "Pois, pois!"

Postimestari ei häntä seurannut. Hän oli päättänyt palata kotiin. Mutta
ensin halusi hän vielä kerran nähdä Dunjaparkaansa. Tässä tarkotuksessa
palasi hän pari päivää myöhemmin vielä Minskin luo; mutta poika selitti
hänelle karkeaan tapaan, ettei hänen herransa ottanut ketään vastaan,
sysäsi hänet etuhuoneesta kadulle ja sulki oven hänen nenänsä edessä.
Postimestari odotti odottamistaan ja meni sitte tiehensä.

Saman päivän illalla taivalsi hän Litejnajan ylitse kotiaan kohden,
oltuaan ensin messussa "kaikkien raskautettujen" kirkossa. Äkkiä
kiitivät hänen ohitsensa vaunut ja hän tunsi Minskin. Vaunut
pysähtyivät kolmikerroksisen talon edessä ja husaari riensi portaita
ylös. Silloin pälkähti postimestarin päähän onnellinen ajatus. Hän meni
kuskin luo ja kysäsi:

"Kenen ovat nämä hevoset, rakas ystävä? Eivätkös ne ole Minskin?"

"Kyllä, Minskin", vastasi kuski. "Mutta mitä haluat?"

"No, enpä muuta kuin että herrasi käski minun viedä kirjeen hänen
Dunjalleen, mutta minä olen unhottanut, missä hänen Dunjansa asuu."

"Täällä se asuu, toisessa kerroksessa. Mutta tuletpa liian myöhään
kirjeinesi, hyvä herra. Hän on nyt itse hänen luonansa."

"Ei se mitään", sanoi postimestari sykkivin sydämin. "Kiitän vain
neuvostasi, osaan kyllä hoitaa asiani."

Ja näin sanoen nousi hän portaita taloon.

Ovi oli suljettu. Hän soitti. Useampia minuutteja kului ahdistavassa
odotuksessa. Sitte romahti lukko, ovi aukeni.

"Eikös täällä asu Avdotja Simeonovna?" kysyi hän.

"Kyllä", vastasi nuori palvelustyttö. "Mitä tahdot hänestä?"

Vastaamatta sanaakaan astui postimestari etuhuoneeseen.

"Et saa tulla sisään, et saa tulla sisään!" huusi tyttö. "Avdotja
Simeonovnalla on vieraita."

Mutta hänestä välittämättä meni postimestari sisään. Kaksi ensimäistä
huonetta olivat pimeät. Kolmannessa oli valoa. Hän läheni avonaista
ovea ja jäi seisomaan. Minski istui ajatuksiinsa vaipuneena muhkeasti
sisustetussa huoneessa. Dunja, puettuna kaikella muodinmukaisella
soreudella, istui hänen nojatuolinsa käsinojalla kuten ratsastajatar
englantilaisessa satulassaan. Hän silmäili hellästi alas Minskiin ja
kierteli mustia kiharoitaan kallisarvoisin sormuksin koristelluilla
sormillaan. Postimestariparka! Konsanaan ei hän ollut nähnyt tytärtään
niin kauniina. Hän ei voinut olla häntä ihailematta.

"Kuka siellä on?" kysyi Dunja päätänsä kohottamatta.

Postimestari oli vaiti. Kun Dunja ei saanut vastausta, kohotti hän
katseensa -- ja vaipui huudahtaen lattialle.

Pelästynyt Minski riensi luo ja nosti hänet ylös, mutta huomattuaan
ovessa vanhan postimestarin, päästi hän äkkiä Dunjan sylistään, hypähti
päin hänen luoksensa ja sanoi hampaitaan kiristäen ja raivosta
vapisevalla äänellä:

"Mitä täältä haet? Miksi seuraat minua kaikkialle kuin mikäkin ryöväri?
Tahdotko minut murhata? Tiehesi täältä!"

Ja tarttuen kovin kourin ukon kurkkuun, sysäsi hän hänet alas
portaista.

Vanha mies palasi majapaikkaansa. Hänen ystävänsä neuvoi häntä tekemään
valituksen. Mutta hetkisen aprikoituaan, huiskautti postimestari
torjuen kättään ja päätti kaikki enemmät toimenpiteet jättää sikseen.
Kaksi päivää myöhemmin lähti hän Pietarista ja palasi postiasemalleen,
ryhtyen jälleen virkatehtäviinsä.

"Tämä on nyt kolmas vuosi ilman Dunjaani elettävänä, ja sen koommin en
ole häntä kuullut enkä nähnyt. Herra tiesi, vieläkö hän elää vai onko
kuollut. Kaikkea sitä tässä maailmassa tapahtuu. Hän ei ole ensimäinen
eikä viimeinenkään, jonka lurjusmainen matkustaja kietoo verkkoihinsa,
ensin rakastaakseen ja sitte hyljätäkseen. Pietarissa on niin paljo
tällaisia naisolentoja, jotka tänään käyvät silkissä ja sametissa ja
huomenna äärimmäisessä kurjuudessa lakaisevat katuja.

"Kun tulen ajatelleeksi, että Dunja mahdollisesti tällä tavoin voi
joutua perikatoon, silloin en voi välttää syntistä toivomusta, että hän
makaisi haudassa..."

Tämä oli ystäväni, vanhan postimestarin kertomus -- kertomus, jota
useammin kuin kerran keskeyttivät kyyneleet, mitkä hän liikuttavasti
pyyhki pois hihansa suulla, aivan kuin vihastunut Terentitsch
Dmitrijeffin ihanassa balladissa. Nämä kyyneleet oli osaksi kiihottanut
punssikin, jota hän kertoessaan oli tyhjentänyt kokonaista viisi lasia;
mutta kuinka tahansa, ne liikuttivat minua syvästi. Otettuani häneltä
jäähyväiset, kesti kauvan, ennenkuin voin unhottaa vanhan
postimestarin, ja vielä kauvemmin muistin Dunjaa...

Äskettäin matkustaessani Z:n kaupungin lävitse, muistin jälleen vanhan
ystäväni. Kuulin, että postiasema jota hän oli hoitanut, oli
lakkautettu. Kysymykseeni, elikö vanha postimestari vielä, en saanut
mitään tyydyttävää vastausta. Päätin käydä tutulla seudulla, vuokrasin
ajopelit ja ajoin N:n kylään.

Oli syksy. Harmaat pilvet pimittivät taivaan ja kylmä tuuli lakaisi
peltoja, joilta vilja jo oli korjattu, ja ajeli edellään kellastuneita
lehtiä, jotka oli kulkiessaan temponut puista. Auringon lähetessä
laskuaan saavuin kylään ja pysähdyin pienen majatalon eteen.

Eteisestä, jossa Dunja oli minua kerran suudellut, astui portaille
paksu vaimo, joka vastasi kysymykseeni, että vanha postimestari oli
kuollut vuosikausi sitten. Hänen talossaan asui nyt oluenpanija ja hän
itse oli oluenpanijan vaimo. Aloin jo katua hyödytöntä matkaani ja
niitä seitsentä ruplaa, jotka olin suotta tuhlannut.

"Mihin hän kuoli?" kysyin oluenpanijan vaimolta.

"Juomiseen", vastasi hän.

"Ja missä lepää hän haudattuna?"

"Aidan varressa, vaimovainajansa vieressä."

"Voisikohan joku näyttää minulle haudan?"

"Miksettei? Kuules, Vanka! Jätä vihdoinkin kissa rauhaan. Vie tämä
herra kirkkomaalle ja näytä hänelle postimestarin hauta."

Nämä sanat kuultuaan riensi repaleinen, punatukkainen ja lisäksi
toissilmä poikanen luokseni ja vei minut suoraa päätä kirkkomaalle.

"Oletko tuntenut vainajan?" kysyin häneltä tiellä.

"Kuinka en olisi tuntenut! Hänhän neuvoi minulle miten tehdään
pajupillejä. Kuinka usein huusinkaan hänelle -- herra häntä siunatkoon
-- hänen tullessaan kapakasta: 'Setä, setä, anna meille pähkinöitä!' Ja
silloin heitteli hän meille pähkinöitä. Aina leikki hän meidän
kerallamme."

"Ja muistavatko matkustajat vielä häntä?"

"Tästä kulkee nyt enää vähän matkustajia. Väliin käy asessori
paikkakunnalla. Mutta hän ei pidä väliä kuolleista. Viime kesänä ajoi
tänne vaunuilla ylhäinen rouva ja kysyi postimestaria ja kävi hänen
haudallaan."

"Millainen rouva?" kysyin uteliaana.

"Hyvin kaunis rouva", vastasi poika. "Hän ajoi kolmivaljakolla,
mukanaan kolme pientä herraa, imettäjä ja pieni musta koira, ja kun
hänelle sanottiin, että postimestari oli kuollut, alkoi hän itkeä ja
sanoi lapsilleen: 'istukaa täällä hiljaa, minä menen kirkkomaalle.' --
No, minä tarjouduin viemään hänet sinne, mutta hän sanoi tietävänsä
tien. -- Ja sentään antoi hän minulle viisi kopekkaa. Kuinka se olikaan
hyvä rouva!"

Saavuimme kirkkomaalle. Autio paikka, jonka aluetta ei mikään
rajottanut. Yltympärinsä oli puuristejä, mutta ainoaakaan puuta ei
ollut niitä varjostamassa. En ole eläessäni nähnyt niin ikävää
kirkkomaata.

"Tässä on vanhan postimestarin hauta", sanoi poika, hypäten
multakummulle, jolla oli vaskikuvalla koristettu puuristi.

"Ja rouva kävi tällä haudalla?" kysyin.

"Niin", vastasi Vanka. "Katselin häntä loitompaa. Hän heittäytyi maahan
ja jäi kauvaksi niin makaamaan. Sitte palasi hän kylään, kävi papin
luona, antoi hänelle rahaa ja ajoi taasen pois. Mutta minulle antoi hän
viisi kopekkaa -- niin antelias rouva!"

Minäkin annoin pojalle viisi kopekkaa enkä enää katunut, että olin
tehnyt tämän pienen matkan ja menettänyt seitsemän ruplaa.








End of Project Gutenberg's Laukaus y.m. kertomuksia, by Alexander Pushkin

*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 52895 ***