*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 52890 ***

KUINKA MEISTÄ TULI KIRJAILIJOITA

Suomalaisten kirjailijoiden nuoruudenmuistelmia

Suomen Kirjailijaliiton julkaisu






Helsingissä,
Kustannusosakeyhtiö Otava,
1916.




SISÄLLYS:

 Juhani Aho: Hiukkanen Kalevalan runollisuudesta
 Selma Anttila: Kirjailijataipaleeltani
 Kaarlo Atra: Ensi alkeeni kirjallisella alalla
 Minna Canth: Kuinka meistä tuli kirjailijoita
 Rafael Engelberg: Ensi yritykset
 Hilja Haahti: Pari muistelmaa
 Iivo Härkönen: Kuinka jouduin kynänkäytön alalle
 Santeri Ivalo: Kuinka ja koska alotin
 Valter Juva: Eräs arkkiveisujuttu
 K. A. Järvi: Mitenkä minä aloin "kirjoitella"
 Aino Kallas: Kuinka alotin virolaisaiheisena kirjailijana
 Ilmari Kianto: "Soutajan laulujen" aikoina
 R. Kiljander: Ensi yritykseni
 Juhana Kokko: "Kölliskön" syntymisen syyt
 Aarni Kouta: Alotteeni ja ensi alkuni
 Helmi Krohn: Miten jouduin elämäkerralliselle alalle
 Larin Kyösti: Nuoruuden muistoja
 Eino Leino: Muistojen kaupungit
 Ester Linnankoski: Muuan Linnankosken nuoruudenruno
 Johannes Linnankoski: Alkusäkeet
 Heikki Meriläinen: Nuoruuteni muistoja
 L. Onerva: Pari lehteä muistojen kirjasta
 Olli Vuorinen: Ensi yritykseni
 Theodolinda Yrjö-Koskinen: Miten tulin kirjailijaksi




HIUKKANEN KALEVALAN RUNOLLISUUDESTA.


    Luotettavimmat todistuskappaleet siitä, kuinka me kukin alotimme
    ja millaisia olivat ensi askeleemme kirjallisella taipaleellamme,
    eivät luullakseni ole kirjailijain omat muistelmat, vaan ehkä
    enemmänkin näytteet hänen kirjailemisensa ensi tuloksista.
    Sellaisia kai olisi jokaisella vanhoissa kätköissään. Muutamia
    niitä löysin minäkin tuonoin eräältä vanhalta ullakolta, niiden
    joukossa erään ainekirjoitusvihkon jonkun lyseon ylemmän luokan
    ajalta. Tuossa vihkossa on muun muassa eräs n.s. "vapaa" aine,
    joka sellaisenaan julaistuna ehkä antanee jonkunlaisen käsityksen
    kyhääjänsä senaikuisista kirjallisista ihanteista ja hänen
    tyylistään, jotka senjälkeen oikeastaan tuskin ovat paljoakaan
    muuttuneet. Kirjailijaliiton julkaisun hyvää tarkoitusta
    edistääkseni pyydän paremman puutteessa jättää sen arv.
    Toimituksen käytettäväksi.

                                              _J. A_.

Runollisuudella, niinkuin ylipään kirjallisuudella, on
velvollisuutena yksinkertaisimmilla esimerkeillä elämästä ja
luonnosta näyttää niiden loisto- ja varjopuolia. Se on silloin,
kuten matematikikin, puhtainta ja sanommepa ylevintä, kun voi
osoittaa suurimpia poikkeamattomia totuuksia kaikkein vähäisimmillä
ja jokapäiväisimmillä keinoilla. Silloin se kohtaa kaiun jokaisen
rinnassa, kun koskettaa aivan likeisimpiä ja tutuimpia kieliä
elämämme soittokoneessa. Jos se poikkeaa tältä uralta ja joko ylenee
Olympoon muka jumalallista kanteletta soittamaan taikka muuten menee
teeskentelyyn, tuntuu se meistä vieraalta. Se ei enää viehätä eikä
miellytä meitä, me emme voi seurata sen ääntä todellisuudessa ja
joskus vain voimme hämärän kuvitusvoiman avulla saada siitä jotakin
kuvaa eteemme. Näin ollen on jo runollisuus menettänyt lukijalle
kaiken arvonsa, se jääpi unohduksiin ja kuolee kuin äitinsä rinnoilta
temmattu imevä lapsi. Tämmöiseen ilmassa häälyvään tilaan on
runollisuus useinkin noussut, ja onpa välistä voinut ajaksi huikaista
lukijoitaan, mutta esteetillisemmästi sivistyneiden arvostelua
se ei ole koskaan voinut kestää, se on itse siitä huiennut. --
Päin vastoin on taas semmoisten runomusten laita, jotka, niinkuin
mainitsimme, ovat sopusoinnussa meissä itsessämme vallitsevien
aatteiden ja olojen kanssa, ja siten, itse juuri kohoamatta erittäin
ylös, nostavat vastustamattomalla voimalla meidät ja aatteemme
korkeuksiin. Semmoiset runomukset ovat pysyneet ijäti uusina ja
ihailtuina, ovatpa saavuttaneet klassillisuuden nimen. Ne ovat kuin
itsestään syntyneitä, ei kenenkään tekemiä, niistä voi sanoa, että
ne ovat syttyneet "jumalallisesta kipunasta", joka on runoilijan
henkeä lämmittänyt. Tämmöisten runomusten joukkoon on luettu maailman
suurimpain yksityisten runoilijain (Runebergin y.m.) teokset ynnä
myöskin muutamat kansanrunot. Viimemainituista Kalevalamme tuskin
tarvinnee siirtyä muiden kuin Kreikkalaisten kansanrunojen edestä.
Tämäkin esiintuo kaikkein runollisimmat ajatukset ja ihanimmat kuvat
tavallisimmilla sanoilla, jokapäiväisimmät tapaukset näyttää se
semmoisena kuin ne esiintyvät ja me ne olemme nähneet, tuomalla siinä
kuitenkin esiin jonkin puolen, jota me emme ole huomanneet ja joka
juuri sen vuoksi, että se ilmaantuu ikäänkuin uutena-vanhanatuttuna,
viehättää meitä. Pienimmissäkin seikoissa löytää se jonkun kohdan,
jota kannattaa ihailla, samalla kun se taas juhlalliset kohtaukset
elämässä ja ylentävät ilmiöt luonnossa selittää sillä arvollisuudella
kuin asia vaatii, ottaen molempia selittääkseen vertauksilla, jotka
johtuvat asiasta ja likeltä kuuluvat siihen.

Näihin väitöksiin on Kalevalassa todistuksia joka sivulla, jopa
joka säkeessäkin. Ei niitä siis tarvitse etsiä. Mistä kohti kirjan
aukaisseekin, löytyy ja ilmaantuu todistuksia kyllin.

Tarkastelkaammepa esimerkiksi neljättäkymmentä runoa.

Se kertoo ensin, kuinka Kalevalan uroot kulkeissaan sammon ryöstöön
Pohjolaan joutuvat kosken niskaan. Ennenkuin he kumminkaan
uskaltavat antautua kuohujen valtaan, kokee Lemminkäinen loihtemalla
poistaa kosken vaaroja. Nämä Lemminkäisen sanat tahdon ottaa
tarkastellakseni. Ensin kääntyy Lemminkäinen kosken itsensä puoleen
sanoilla:

    Heitä koski kuohuminen,
    vesi vankka vellominen.

Sitten puhuttelee hän kosken haltijoita kääntyen ensin "kosken tytön,
kuohuneitin" puoleen näin:

    Kosken tyttö, kuohuneiti,
    istuite kihokivelle,
    kihopaaelle paneite,
    sylin aaltoja aseta,
    käsin kääri käppyröitä,
    kourin kuohuja kohenna,
    jott' ei riusko rinnoillemme
    eikä päällemme päräjä.

Mikä hilpeä runollinen kuvaus noissa muutamissa sanoissa! Voiko
löytyä kynää, joka taitavammasti kuvaisi tuommoisen hienon, suloisen
olennon, kuin tässä on tehty! Kuka toinen näin muutamilla sanoilla
asettaisi eteemme samallaisen, yhtä selvän kuvan kuin tässä näemme!
Tässä vaaditaan heikkoa naisellista olentoa ei muilla aseilla kuin
pehmeällä sylillään asettamaan vihaisen kosken kuohuja. Tässä on
tuo kaikkivoipa sulous asetettu kaikkivoipaa voimaa vastaan. Naisen
voima on syvästi ja oikein käsitetty. Kuka muu olisi vaatinut naista
tuommoiseen vaaralliseen työhön kuin se, joka tietää, mikä voima
naisella on, ja kuinka paljon sulous ja kauneus joka paikassa voi
matkaan saada. Runo arvelee, että totta kai hilpeää hienohelmaa
luonnonvoimienkin täytyy totella. Tässähän ilmautuu aivan sama
käsitys kuin laulunkin voimasta. Silmiemme edessä kuvastaa aivan
selvään, kun luemme "_sylin_ aaltoja aseta", kosken vaahtopäiden yli
liukuva, vaahdonvalkeaan huntuun puettu olento, me olemme näkevinämme
huolekkaan, lempivän tytön, joka kokee eroittaa taistelevia
vihamiehiä. Noissa kolmessa runosäkeessä "sylin aaltoja aseta,
käsin kääri käppyröitä, kourin kuohuja kohenna", sanoo Kalevalan
runotar paljon enemmän kuin joku muu sadoilla sanoilla olisi saanut
selvitetyksi. Tässä nähdään siis, kuinka taideniekka muutamilla
luonnollisilla, mutta voimakkailla ja asiaan kuuluvilla sanoilla voi
meitä viehättää ja saada kuvitusvoimamme hereille.

Vielä tahdon viitata lukijaa säkeeseen:

    käsin kääri käppyröitä

ja siinä kehoittaa tarkastamaan, mitä _käppyrä_ tavallisessa kielessä
ja mitä tässä merkitsee. -- Onhan yhdellä sanalla sanottu sekä itse
asia että sitä selvittävä vertaus, onhan tässä meillä vertaus, jota
parempaa tuskin Homeroskaan olisi keksinyt. --

Puhuteltuaan ensin nuorta, viehättävää impeä, kuten keikari ainakin,
kääntyy Lemminkäinen vielä asiansa varmuudeksi äidin suosiota
saamaan. Hän huutaa avuksi "akkaa aaltojen alaista", Vellamoa, näin:

    Akka aaltojen alainen,
    vaimo kuohun korvallinen,
    nouse kourin kuohun päälle,
    yskin aalloille ylene j.n.e.

Näissä sanoissa taas on sanottu paljo ja Kalevalan tarkalla
luonnontotuudella. Kun näet nuorta tyttöolentoa pyydetään
suloudellaan ja ikäänkuin lapsellisella viehättäväisyydellään
hillitsemään kuohuja, on toisen arvokkaamman ja vanhemman naisen
asia juuri ikänsä, arvonsa ja odottamattoman ilmaumisensa kautta
vaikuttaa masentavasti noihin hurjapäisiin vintiöihin, kuohuihin. Kun
luemme "_yskin_ aalloille ylene", muistuu mieleemme Neptunon arvokas
olento, niinkuin Virgilius kuvaa hänet, ylenevänä merestä, vakavalla
vihallaan laineita laimentavana ja _quos ego'llaan_ tuulosia
säikäyttävänä. Tässä on siis yhtäpitäväisyyttä Virgilion käsityksen
kanssa! Luulemmepa vielä lisäksi Suomalaisten Runotarten käsittäneen
hurjain, valloilleen päässeiden poikain taivuttamisen paremmasti eli
varsinkin monipuolisemmasti kuin Virgilion. --

Senjälkeen kääntyy Lemminkäinen puhuttelemaan kosken kiviä ja
pyytää heitä "otsaansa alentamaan ja päälakeansa painamaan". Kuinka
runollista ja asian mukaista tämäkin! Samoin pyydetään Kivi-Kimmoa
puraisimella puhkaisten kiviä aukaisemaan tietä kulkeville. Kuka muu
olisi voinut mahdotonta ja satumaista näin uskottavassa muodossa
esiintuoda! Ei sillä hyvä! Veden isännän pitää "kivet saattaa
sammaliksi, hau'in vuoluiksi venonen", ettei venhe kovin kovasti
kolahtaisi "mäkipäihin"! "Mäki-pää" on hyvä, erinomainen vertaus
sekin!

Nyt luulisi jo kaikkien pyyntöjen olevan lopussa -- mutta ei!
Suomalaisen sitkeydellä mankuu Lemminkäinen yhä vielä uutta.
Kun lukija on jo melkein tyydytetty eikä vaadi enempää, avaa
oikea taiteilija vasta hänen silmäinsä eteen kauneimman lehden
kuvakirjastaan. Sillä tavalla ihastuttaa hän sanomattomasti
lukijaansa, silloin vasta hurmautuu tämä, kun näkee, että hän on
ollut niin kokonansa viehättäjänsä vallassa, ettei ole voinut muuta
kuin ehdottomasti seurata häntä ja ihastua hänen kanssaan. Mutta
asiaan! Lemminkäinen sanoo:

    Neiti kosken korvallinen,
    impi virran vierellinen,
    kehreäs utuinen lanka
    utuisesta kuontalosta,
    veä lankasi ve'elle,
    sinerväsi lainehille,
    jota pitkin purren juosta,
    tervarinnan teuotella.

Käyhän Runotar tässä hiukan haaveksimaankin, mutta luonnollisesti
ja viehättävästi tapahtuu sekin. Kuinka utumaisia, läpikuultavia
ovatkin nuo säkeet! Kuinka hilpeän kevyt noissa ilmautuva aate ensi
silmäyksessä on, kuinka syvä totuus piilee sen pohjalla tarkemmin
katseltuna! Vieno nainenhan, turvallisuudessa istuva olento, ohjaa
sydämestä sydämeen kulkevalla, näkymättömällä, utuisella tunnetten
siteellä maailman meluun menehtyvää miestä. -- Kun tähän tapaan
ajattelemme tätä kohtaa, ei se ole paljasta sanasotkua, ei paljasta
runomittaa, mutta todellista runoutta, aatteiden ja muodon arvokasta
sopusointua.

Vielä pyydetään Melatarta, peräsimen haltijaa, ja Ukkoa auttamaan
kulkijoita kosken alla kohtaavien vaarojen sivutse. Viimemainittua
puhutellessa sanotaan:

    Piä miekalla pereä,
    _tuijota_ tupettomalla.

Tuo "tuijota" on taas todistus lausumallemme väitteelle. Omituisen
sattuva on se tähän paikkaan! Luulisi, ettei voisi "tuijottaa" muilla
kuin silmillään, mutta runo on tahtonut tuolla yhdellä sanalla
näyttää sekä perämiehen vaaraa ja vakavuutta, kun sanoo hänen
peräisimellä tuijottavan.

Tällä lailla rukoilee Lemminkäinen onnellisesti alas päästäkseen
"eikä puutu puinen pursi". Mahdotontapa se olisi ollut, sillä kuka ei
hurmautuisi noin kauniista rukouksesta!

Mitä siis nyt siitä, mitä Kalevalan runollisuudesta olemme
esittäneet, päätämme? Ymmärrämmekö, mimmoiseen runolajiin Kalevala
kuuluu? Olemmeko muualta löytäneet tämmöistä? Emmekö? Siis on
Kalevalan runollisuus alkuperäistä, klassillista? Jos noihin
kysymyksiin edellisen johdosta voimme myöntämällä vastata, jos
päätämme seurata Kalevalan runollista katsantotapaa, samalla kuin
myös kaiken puhtaan runollisuuden, jos voimme saada runoilijamme
siltä tieltä, jonne Kalevala viittaa, etsimään ihanteitaan, saammepa
olla vakuutetut, että kirjallisuutemme on seisova vakavalla pohjalla,
että "Hellaksemme" Kalevala, on juhlallisella sinitaivaallaan meitä
hurmaava, että runollisuutemme on muodostava uuden, tähän saakka
tuntemattoman _suomalais-klassillisuuden!_ Tarvitsemmeko tuota
ollenkaan epäillä! Sanoohan aina totta puhuva Kalevalamme:

    Siitäpä nyt tie menevi,
    ura uusi urkenevi,
    laajemmille laulajoille,
    runsahammille runoille,
    nuorisossa nousevassa,
    kansassa kasuavassa!

_Juhani Aho_.




Selma Anttila.

Kirjailijataipaleeltani.


Pikku tyttösenä muistan lempityöni olleen hämärän tultua istua
akkunassa ja tuijottaa metsänlaitaan tai pellolle. Varsinkin
multapelto, sen epätasainen pinta ja suuret, saviset kokkareet
askartelivat mielikuvitustani. Sarka oli kuin näyttämö, jossa auran
viillokset, vaot ja harjat, syvennykset ja ylennykset muodostivat
kiitollisen maiseman. Siihen loi silmäni kummallisia satuolentoja.
Pystyyn noussut mullan köntys kasvoi katsellessani jättiläiseksi ja
kaikkialla saralla syntyi piirre piirteeltä siitä omituisia olentoja.
Siinä oli leikkisä ukko, joka kääntyneenä minuun, otsattomana,
pää peltoon liittyneenä, pelkät kasvot näkyvissä nauroi minulle
ja viittasi suunnattoman pitkällä kädellään lukuisaa seuruettaan
ympärillään. Ja kun seurasin hänen viittaustaan, näin todellakin yhä
selvemmin hahmoja, ihmisen kasvot ja hevosen kaulan taikka makaavan
koiran, joka harjakset pystyssä kiihkeästi yritti purra jättiläisen
nenää eikä koskaan kuitenkaan ylettynyt. Se huvitti minua suuresti,
ja muistan, miten toiset lapset kyselivät, mikä minua niin nauratti.
Kerran säikytin kotiväen pahan päiväisesti. Istuin illan tullessa
lempipaikallani ja seurasin hämärän säännöttömien varjojen häälymistä
saralla. Aidan vieressä kasvava koivu tummensi varjollaan pellon
laitaa ja sen lehdettömät oksat rapsauttivat toisinaan akkunaa.
Sarkasankarini sattui silmissäni nousemaan mullasta. Se kasvoi
ja kohosi ja äkkiä, kuin sydämen isku, löi se minua välkkyvällä
miekalla. Peljästynyt, luonnoton huutoni herätti pikku veikon, ja
äitini, luullen minua sairaaksi, kyseli: mikä löi, mikä se nyt löi?
kun minä yhä hoin: se löi, se löi!

En olisi kuitenkaan missään nimessä tahtonut ilmaista, mikä se
löi ja mitä saralla olin näkevinäni. Oli sellainen tunto, ettei
pelto-olennot sitten enää olisi tahtoneet leikkiä kanssani.

Sitten tuli ensimäinen kouluvuosi, ja metsäinen pitkä tie, jota
kuljin, elävöittyi samalla tavalla kuin pellon sarka. Erään
Lähdekorven mäen muistan vieläkin tarkasti. Jyrkän notkon poukamassa
oli lähde, jossa kerran sattui olemaan saukko, näin sen mustan,
sileän pään ja terävät silmät. Pitkä ruumis molskahti vedessä ja
sitten oli kaikki hiljaa. Pitkään aikaan en uskaltanut liikahtaakaan
ja mielikuvitukseni teki siitä satuolennon. Enhän milloinkaan ollut
kuullut todellisuudessa sellaisesta otuksesta. Aina kun sitten kuljin
lähteen sivutse en uskaltanut kääntyä siihen selin, kuka tiesi, mikä
sieltä saattoi hyökätä.

Todellisuus ja kuvittelu ovat aina minua vanginneet. En voi
milloinkaan lakata niitä toisiinsa sekottamasta. Ne seuraavat minua
keräten tieni oheen pelottavia voimia, joille en voi selkääni
kääntää. Ei auta muu kuin kääntyä päin, selvitellä ja eritellä,
taruilla ja kertoa.

Julkisuuteen astuminen ei ole kuitenkaan alunpitäen lähtenyt
minun puoleltani vapaaehtoisesti. En ole koskaan ajatellut tulla
"kirjailijaksi".

Jouduttuani Tampereelle tulin suureen elämän myllyyn. Olin siellä
yhteen aikaan viidessä yhdistyksessä joko sihteerinä, puheenjohtajana
tai muuna toimijäsenenä, oikein "populaari" henkilö, kuten sanotaan.
Jouduin väkisinkin paljon tekemisiin ihmisten kanssa ja tulin
kurkistaneeksi yhteiskunnan soppiin ja salonkeihin, verranneeksi ja
-- niin, kaikki tuo vaikutti minuun kuin lapsena Lähdekorven saukko.
Jouduin ensin kauhuihini enkä sitten enää voinut kääntää näkemälleni
selkääni. Tutkistelut syistä, mahdollisuuksista kiertyivät eteeni,
veivät rauhani päivillä, uneni öillä. Luulin olevani sairas ja
hermostunut. Olin kuitenkin nuori, ja kaikenlainen sairaus oli
minulle aivan tuntematonta. En siis takertunut siihen, sillä
voittamaton työinto pakotti yhä uusiin ponnistuksiin selvittää elämän
arvotusta. Silloin antauduin kirjoittamaan itselleni, ensin salaa
illoin, sitten yhä kiihkeämmin työkseni. Sepitin kertomuksia, sillä
ihmiset ja luonteet elävöittyivät mielessäni kirkkaina.

Toimittaja Viljakainen sai kerran käsiinsä sellaisen tarinan ja alkoi
kysellä. Hän puhui lehdestään, ja eihän siinä sitten muu auttanut
kuin julkaisu. Ja niin ne ovat sittemmin tulleet minunkin kuvitteluni
ja näkemykseni maailmalle.

Syistä, miksi kirjoitan, en voi julkisuudessa loruella.
Luonnollisesti on minulla, niinkuin useimmilla, omat persoonalliset
vaikuttimeni, ristiriidat, jotka elämä syövyttää sielua ahdistaviksi
ja tuskaa tuottaviksi voimiksi, tunne-elämä, joka toisinaan
pyrkii ylivoimaiseksi ja kohtalokkaaksi. En voi kuitenkaan
niihin sellaisinaan kajota. Kaikenlainen itsensä kiduttaminen ja
tunnetuskiin vaipuminen taiteellisella lennolla ja persoonallisuuden
sinetin suojassakin on minulle vastenmielistä. En pyri julkisuuteen
itseni vuoksi, ja uskon, että ainoastaan se, mikä minussa on terveen
elämän jumaloimista ja haltioittamaa, voi muidenkin mieltä kiinnittää.

_Selma Anttila_.




Kaarlo Atra.

Ensi alkeeni kirjallisella alalla.


Ryhtyessäni muistelemaan ensi alkeitani "kirjallisella alalla"
muistuu mieleeni, että vuosien kuluessa useinkin olen nähnyt
arvostelijain kertovan lukijoilleen, että minä muka siirryin paletin
äärestä kirjoittelemaan. Asian laita on kuitenkin oikeastaan
päinvastoin. Ja toiseksi en vielä tänäkään päivänä ole "paletin
äärestä" minnekään siirtynyt enempää kuin ennenkään, vaikka en
myöhemmin olekaan julkisuudessa maalarina esiintynyt. -- Mutta jo
paljoa aikaisemmin kuin olin edes palettia kädessäni pitänyt, olin
kirjoitellut.

       *       *       *       *       *

Olin siihen aikaan noin kahdentoista-vuotias. Asuimme Tampereella.
Samassa talossa oli Verkatehtaan lainakirjasto ja lukusali.
Kirjaston hoitajana oli silloin jo ja yhä vieläkin musikaalisista
harrastuksistaan aikoinaan laajoissa piireissä tunnettu työnjohtaja
Fredrik Lundelin. Hänen herttaisessa kodissaan jouduin paljon
oleskelemaan siksi, että perheen pieni pojanpoika oli paras
leikkitoverini. Pitkät iltapuhteet leikimme kahden suuressa,
kauniissa lukusalissa, rakennellen, pelaten tai lueskellen. Siellä
oli kaikki suomalaiset kuvalehdet ja huomattavimmat sanomalehdet,
joitten viimeksimainittujen alikerrat ja muut kaunokirjalliset
pätkät piankin tulivat halutuksi lukemisekseni. Parhain aarreaitta
oli kuitenkin suuri kirjasto. Joka vuosi ostettiin sinne parhain
vastailmestynyt suomenkielinen kirjallisuus. Ja kaikki oli
mielinmäärin käytettävänämme. Alituiseen kannoin kirjoja pihan yli
edes ja takaisin, iloisena ja onnellisena siitä, ettei tarvinnut
pitää mistään lainausajoista lukua, vaan alituiseen sai ottaa
uusia, kun entiset olivat luetut. Topelius, Päivärinta, Aho, Ivalo,
Reijonen, Meriläinen, Kauppis-Heikki ja Minna Canth olivat läksyjen
lomissa jokapäiväistä seuraani. Minun nuorempi leikkitoverini oli
samoihin aikoihin pahimmassa satukuumeessa. Hän etsi kirjaston
satukirjat oikein luettelon mukaan, mutta ei sittenkään saanut
kylliksensä, vaan usein kiusasi minuakin satuja kertomaan. Vaan
mistäpä niitä olisin kertonut, kun hän oli melkein kaikki samat
lukenut mitkä minäkin. Mutta hän ei hellittänyt. Ja niin aloin
vähitellen kertoa hänelle "omiani" ja innostuin yhä enemmän, kun ne
aivan odottamattomasti häntä huvittivat.

Niihin aikoihin oli eräässä lastenlehdessä kirjoituskilpailu, ja
minäkin uskalsin sinne lähettää pienen kertomuksen. En hiiskunut
asiasta ystävälleni, enkä edes äidillenikään, vaan kaikessa
hiljaisuudessa odotin ratkaisua. Kun se vihdoin tuli, niin en
tahtonut silmiäni uskoa. Olin saanut toisen palkinnon. Epäilen
vieläkin olenko koskaan ollut iloisempi ja ylpeämpi kuin niinä
päivinä, jolloin palkintokirjani saapui ja jolloin sain nähdä ensi
kyhäykseni painettuna.

Mutta painomustekasteen saaneen esikoiseni vaiheet eivät vielä
tähän loppuneet. Eräänä päivänä, hiukan myöhemmin, antoi opettaja
kansakoulussa ainekirjoitustunnilla seuraavaksi kerraksi
vapaaehtoisen aineen. Empimättä kirjoitin vihkooni palkitun
kirjoitukseni. Kun opettaja sitten toi vihot takaisin, luki hän
hyväksi esimerkiksi parin oppilaan ainekirjoituksen, lausuen
niitten johdosta jotakin ystävällistä. Olin tavattoman nolo, kun
hän ryhtyi jakamaan vihkoja, eikä sanonut halaistua sanaa minun
kirjoituksestani, joka oli sekä palkittu että painettu... nyrpeänä
odottelin vihkoani. Kun opettaja sen vihdoin ojensi minulle, käski
hän samalla minua tunnin loputtua opettajahuoneeseen. Hänen äänessään
oli uhkaava sävy, ja toverini katselivat minua sekä uteliaina että
vahingoniloisina. Hiukan jännittyneenä, mutta samalla uhmamielisenä
seurasin opettajaa tunnin loputtua.

-- Sinun tämänviikkoisella aineellasi on vain se vika, ettei se ole
sinun kirjoittamasi -- alkoi opettaja hyväntahtoisen ivallisesti.

-- On se... -- enempää on osannut sanoa, sillä tämä syytös oli aivan
odottamaton.

-- Vai niin. No, katsoppas tätä! -- Samalla hyväntahtoisuudella hän
otti pöydältä lehden, jossa nimimerkillä varustettu kertomukseni oli
painettuna.

-- Älä nyt juttele enempää. -- Vai kenties tämäkin kirjoitus on sinun.

-- Niin onkin.

-- Vai niinkö? -- Mutta samassa hänen epäluulonsa nähtävästi syttyi
uudestaan, sillä hän kysyi:

-- Joko olet saanut palkintokirjasi?

Vastasin myöntävästi, ja hän käski tuoda sen seuraavana päivänä
kouluun. Oikein näkyvän todistuskappaleen esittämällä pääsin
seuraavana päivänä lopullisesti vapaaksi ensimäisen painetun
sepustukseni aiheuttamista epäluuloista. Ja kuitenkin: vielä
vuosien kuluttua, nyt tätä kirjoittaessanikin, ajattelen, että
paljon onnellisempaa olisi ollut silloiselle opettajalleni ja ehkä
minullekin, jos hän olisi uskonut ilman todistuksia...

_Kaarlo Atra_.




Minä Canth.

Kuinka meistä tuli kirjailijoita.


Suomalainen teatteri oli syksyllä v. 1878 antanut muutamia näytäntöjä
Jyväskylässä. Olimme saaneet nähdä Mariannen, Sirkan, Oman Toivoni ja
muutamia muitakin kappaleita. Mutta nämä ne vaikuttivat syvimmästi,
vaikuttivat varsinkin minuun, joka tuskin milloinkaan sitä ennen olin
mitään teatteria nähnyt, ellen ota lukuun muutamia seuranäytelmiä
ensi nuoruuteni aikana Kuopassa ja jonkun kerran sittemmin Jyväskylän
seminaarissa.

Teatteri läksi kumminkin pian pois ja jätti pienen kaupunkimme
entiseen hiljaiseen lepoonsa. Mutta minun mielestäni ei vaan mennyt
Marianne eikä Sirkka. Rouva Aspegren oli joku korkeampi olento ja
samoin herra Wilho, -- niitä kahta minä näet enin ihailin.

Ooh -- joka olisi päässyt teatteriin ja saanut ruveta näyttelijäksi!
Mutta minulla oli mies ja kuusi lasta -- eihän semmoista voinut
ajatellakaan.

Ajatella? Miksei? Ajatukset -- ovathan ne tullista vapaat.
Iltasella kun olin saanut joukkoni levolle, kuvittelin minä olevani
teatterissa näyttelijänä, kuvittelin hurmaavani koko Suomen yleisön
näyttelemiselläni. Olin milloin -- Mariannena, milloin Sirkkana ja
näyttelin niin liikuttavan kauniisti, että huoneen täyteinen yleisö
minua hengittämättä seurasi.

Ja minä nautin voitoistani vaikkakin ne olivat pelkkiä
mielikuvitteluja. Päivällä taas asetin kaikki kuusi lastani riviin
istumaan, itse asetuin heidän eteensä toiselle puolen salia ja
rupesin näyttelemään. Pekka poikani, joka silloin oli noin parin
vuoden vanha, hymähti kerran minua katsellessaan ja sanoi harvaan ja
hartaasti: "mamma on hupsu!" Josta minä tietysti hieman nolostuin. --

Mutta löytyipä Jyväskylässä eräs toinenkin henkilö, joka rakasti
teatteria yhtä paljon kuin minä, ja lisäksi vielä kirjallisuutta ynnä
muita taiteita. Hän oli minua kokeneempi, kypsyneempi, oli oleskellut
Helsingissä, nähnyt enemmän ja oppinut arvostelemaan taidetta
vallan toisella tavalla kuin minä, joka siinä suhteessa olin hyvin
naivisella kannalla ja tuiki kehittymätön. Se henkilö oli Robert
Kiljander.

Eräänä kauniina päivänä -- vai lieneekö tuo päivä ollut ruma, en sitä
niin tarkoin muista -- tuli Kiljander rouvineen luokseni visiitille.
Minäkös tuosta sielussani ylpeilin, sillä tunnettua oli, ettei
Kiljander juuri rakastanut naisseuraa, vaan että hän sitä päinvastoin
vältti niin paljon kuin mahdollista.

No niin. Minä tietysti riennän etehiseen vastaan. Tervehdittiin,
mentiin saliin, istuttiin. Ja heti paikalla kääntyi puhe teatteriin,
joka vähää sitä ennen oli lähtenyt Jyväskylästä pois.

Minä valittamaan, että miksi syntyi Suomalainen teatteri niin
myöhään, miksei ennemmin, minun nuorna ollessani. Sillä nyt vasta
olin oppinut ymmärtämään, että olinkin luotu näyttelijäksi enkä
pedagoogin rouvaksi Jyväskylään. Ja nyt se oli liian myöhäistä.

-- Kyllä se on liian myöhäistä, myhähti Kiljander. Mutta minä tiedän
toisen neuvon: rupea kirjoittaman näytelmiä!

Tosiaankin! Se ei ollut minusta hullumpi tuuma. Katselin häntä ensin
vähän aikaa vakavasti. Mutta se ei ollut pilantekoa, hän näytti
olevan vallan toimessaan.

-- Kirjoitetaan yhdessä, minä ehdottelin.

-- Kirjoitetaan vaan. Mikä otetaan aineeksi?

-- Kansannäytelmä tekaistaan viidessä näytöksessä.

-- Ohoh, ohoh? Eikö yksinäytöksinen riittäisi näin ensi aluksi?

-- Ei, kansannäytelmä siitä pitää nila viidessä näytöksessä.

-- Kirjoitetaan ennemmin komediia ja otetaan aihe keskisäädystä pikku
kaupungissa.

Komediia! Sekö olisi nyt tyydyttänyt minua, jonka aivoissa pyöri niin
mieltäliikuttavat näytelmät kuin Marianne ja Sirkka.

-- Ei, kyllä minä tahtoisin ennemmin kansannäytelmää.

Mutta Kiljander ei luopunut omasta tahdostaan hänkään. Ja kun näin
kohta syntyi erimielisyyttä välillämme, päätimme kuin päätimmekin
vihdoin kirjoittaa kumpikin erikseen. Mutta me lukisimme toisillemme
kirjoituksiamme sen mukaan kuin valmista saisimme.

Minä tietysti suurella mielenkiihkolla heti työhön ja niin pantiin
Murtovarkaus alulle. Olin äärettömässä jännityksessä: jokohan että
minä todellakin pystyisin näytelmiä kirjoittamaan?

Se sujui. Se sujui kuin itsestään. Oli kuin minulle joku vieras voima
olisi kirjoitusta sepittänyt, enkä minä itse. Ja kuinka minä olin
onnellinen! Jokainen repliikki, joka tuli paperille, herätti minussa
riemua. Että minä osasin, osasin todella kirjoittaa, kuka sitä olisi
uskonut! Ainoa suruni oli, etten tuota ennen ollut keksinyt. Kuinka
paljon olinkaan jo menettänyt aikaa hukkaan.

Muillekin täytyi minun antaa osaa ilostani. Luin kirjoitustani
Elias Erkolle, joka silloin asui luonamme, oli viidentoista vanha
ja viidennellä luokalla lyseossa. Hän arvosteli ja pani minut
kirjoittamaan monta kohtaa uudelleen. Palvelijoilleni myöskin
luin, Riikalle ja Iidalle, ja heidän mielestään se oli ihmeen
hyvää. Hoppulaisen sanansutkaukset ja lauseparret heitä erittäinkin
miellytti ja kilvan he koettelivat muistella ja antaa minulle yhä
runsaammalta semmoisia. Ja kuinka he sitten olivat mielissään,
kun niitä heidänkin varastostaan pantiin paperille. Sillä tavoin
näytelmästäni tuli aivan kuin koko perheen yhteinen työ. Mieheni vain
myhähteli ja sanoi: kylläpä olette lapsellisia.

Kiljanderille kävin uskollisesti lukemassa kirjoitustani sen mukaa
kuin se edistyi.

-- "Ja, ja -- det är intit så illa det där. Fortsätt bara", hänellä
oli tapana sanoa.

"Inte så illa!" Se mielestäni oli jotenkin niukasti sanottu, sillä
minä puolestani olin pyhästi vakuutettu siitä, että minun näytelmäni
oli parasta, mitä milloinkaan maailmassa oli kirjoitettu.

-- Tuo ei kelpaa, hän taas välistä sanoi, se on kuin novellia,
kirjoita se uudelleen.

Ja silloin minä sen kirjoitin uudelleen siksi, että hän sen hyväksyi.
Sillä hän se kumminkin oli minun paras auktoriteettini. --

Mutta kuinka kävi Kiljanderin oman näytelmän? Hän ei antanut minulle
siitä mitään selkoa, myhähteli vaan, kun sitä utelin, ja käski
odottamaan. Eihän keskinäisessä suostumuksessamme ollut mitään
määräystä tehty ajasta, hän sanoi.

Ei ollutkaan, se kyllä oli totta. Mutta olisi hän jo voinut alkaa
yhtäkaikki. Vai rupesiko häntä jänistämään?

Mitäs siitä, rupesi tai ei, minä vaan jatkoin näytelmääni
loppumattomalla rohkeudella ja itseluottamuksella. --

Mutta samoihin aikoihin alkoi kova huoli kiduttaa mieltäni. Mieheni
terveys heikkoni, hänen voimansa riutuivat päivä päivältä, en voinut
sitä enää salata itseltäni. Lääkärit eivät tienneet muuta neuvoa,
ehkä se vaan on yleistä heikkoutta, he sanoivat, kun päästäisiin
kesään, niin koetettaisiin, mitä kylvyt vaikuttaisivat.

Odotin kesää, pelon ja toivon vaiheilla. Hän ei itse niin paljon
huomannut heikontumistaan, sanoi sitä vain turhaksi luulotteluksi,
melkeinpä hän tuskastui alinomaiseen vaarinottamiseeni ja hoiteluuni.
Mutta minulla oli vaan liiankin selvää, kuinka huolestuttava hänen
tilansa oli. En uskaltanut ajatella niitä mahdollisuuksia, jotka nyt
tunkeutumalla tunkeutuivat eteeni.

Olisihan se ollut liian kamalata. Minun kuusi pientä lastani...

Kesä tuli. Terveyttä se ei tuonut eikä voimain palautumista.
Päinvastoin!

Heinäkuun 13 päivänä se kamalista kamalin tapahtui. Isku oli
musertava. En tiennyt näille ilmoille paljon mitään, näin vaan,
ikäänkuin unessa, että lapseni olivat mustissa vaatteissa ja
suruharsoissa, minä itse samoin. --

Mutta tosielämän tarpeet kiskaisivat minut jälleen järkiini. Tulihan
minun päättää, miten asettaisin tulevan elämäni, miten hankkisin
toimeentulon perheelleni.

-- Pidät seminaarilaisia ruuassa, se kait lienee paras keino,
neuvoivat muutamat ystävistäni Jyväskylässä.

Hyvänen aika! Minä kun vain pakosta olin laittanut ruokaa tähän
saakka, sekö nyt sitten elinkeinokseen? Ja kannattaisiko se?
Turvaisiko se niin suuren perheen toimeentuloa kuin minulla oli?

-- Ei, antaannu ennemmin tykkänään kirjallisiin töihin, sanoivat
toiset. Onhan sinulla hyvä kynä.

Minä näet olin suomennellut ja kirjoitellut vähin sanomalehtiin.
Mutta kokemukseni sen työn rahallisista ansioista eivät suinkaan
olleet houkuttelevinta laatua? Ei niillä tuloilla leivässä
pysyttäisi, siitä olin varma. Sitä paitsi olivat nyt sekä
ruumiilliset että henkiset ominaisuuteni niin huonot, etten saattanut
yrittääkään niin rasittavaa tointa.

Mutta mitäs sitten? Päässäni pyöri ajatus, joka aina lopullisesti
pääsi muista voitolle. Isäni oli ennen ollut kauppiaana Kuopiossa,
äitini vielä nytkin siellä hoiti pientä kauppaliikettä -- mitä jos
minäkin koettaisin sitä keinoa?

Ystäväni Jyväskylässä pitivät sitä hulluutena.

-- Sinulla ei ensinkään ole kauppias-luontoa, he sanoivat. Teet ennen
pitkää konkurssin ja menetät senkin omaisuuden, mikä sinulla on.

Saattoi niinkin käydä, mutta saattoi käydä toisinkin. Ei sitä tiennyt
ennenkuin oli kokenut. Parempaa neuvoa en keksinyt, pidin siis kiinni
tuumastani ja aloin järjestää asioitani sen mukaan.

Näissä tosielämän huolissa oli mennyt noin kolme kuukautta, jona
aikana näytelmäni oli saanut levätä aivan rauhassa laatikon pohjalla,
sivumennen sitä ajatukseni vaan joskus hipaisi, mutta aikaa ei
ollut eikä halua sitä esille ottamaan. Nyt kun olin tullut varmaan
päätökseen siitä, millä keinolla tulevaisuudessa koettaisin joukkoani
eteenpäin viedä, sain valmistavien puuhieni ohella taas sen verran
lomaa ja mielenvirkeyttä, että voin näytelmääni ensiksikin lopettaa,
sitten parannella ja kirjoittaa uudelleen kokonaan. Marraskuun
lopulla se oli sitä myöten valmiina ja lähetettiin Helsinkiin,
tohtori Bergbomille.

Suurella jännityksellä sitten odotimme, varsinkin Kiljander ja
minä, hänen ratkaisuaan. Ehkäpä olisin minä puolestani odottanut
sitä vieläkin suuremmalla kiihkolla, ellei olisi ollut niin paljon
muita murheita. Nuorimman lapseni syntymisaika läheni, ja kun elämä
niin hiljan kovilla kourilla oli minua ruhjonnut tässä arimmassa
tilassa ollessani, en mitenkään voinut toivoa onnellisesti pääseväni
tuon kriisin läpi. Enkähän muuten niin olisi välittänyt, mutta
kovin suretti minua lapsiraukat, jotka jäisivät aivan turvattomiksi
maailmaan.

Helmikuun 1 päivänä oli minulla seitsemäs lapseni käsivarrella.
Viikon, pari häilyi elämäni silloin kuin oljenkorrella. Mutta korsi
ei katkennut, ja kuukauden kuluttua olin jo siksi reipastunut,
että saatoin vähitellen ruveta muuttopuuhiin. Pitkin aikaa olin
muuttanut rahaksi tarpeettomia tavaroita, loput olivat hevoskyydillä
lähetettävät Kuopioon.

Näissä hommissa ollessani tulee Olga Kiljander eräänä päivänä
luokseni.

Hyvin salaperäisesti pyytää hän minua toiseen huoneeseen, että saisi
puhua kahdenkesken.

Ja hän vei minut vallan toiselle puolen salia, iski silmää ja puhui
kuiskaamalla, vaikka tiesimmekin vallan hyvin, ettei ketään ollut
ovien takana kuuntelemassa.

-- Tiedätkös mitä! Nyt on Robert kirjoittanut näytelmän.

-- Elä?! Sinä narraat!

-- Niin totta kuin -- Saat uskoa, hän on kirjoittanut näytelmän.

-- Ja ihanko se on valmis?

-- Ihan valmis. Yhdessä näytöksessä.

-- Katsoppas sitä! Eikä ole virkkanut minulle mitään.

-- Elä herran tähden anna hänen tietää, että sinulla on vihiä
asiasta. Minä olisin aivan onneton --

-- Kuinka? Etteikö hän sitten minulle sitä lukisikaan? Mutta sehän
olisi --

-- Niin, semmoinen hän on. Siellä hän pitää sitä laatikossa lukon
takana ja saat nähdä, että hän sen taas polttaa, niin hän on tehnyt
ennenkin. Monta monituista näytelmää hän on jo sillä tavalla pannut
menemään.

-- Hyvänen aika! -- Kuule meidän pitää se estää.

-- Emme voi. Etkös luule, että minä olen koettanut. Mutta hän on
itsepäinen kuin synti.

-- Koetetaan yhdessä. Sepä kumma, ettei kaksi naista saisi yhtä
miestä taipumaan.

-- Ei, elä ajattelekaan --

-- Olehan vaiti. Sinä tuot sen nyt ensiksikin tänne minulle
luettavaksi --

-- Mutta kun hän ei anna!

-- Otat sen hänen laatikostaan ja tuot salaa.

-- Herra Jumala, en minä uskalla, jos hän huomaa, että se on poissa.

-- Minä sen luen muutamassa tunnissa. Ei hän sillä välin ehdi sitä
kaivata.

-- No, minä koetan. Mutta jos sinä tästä hiiskut sanaakaan
yhdellekään ihmiselle, niin olet onneton.

-- Elä pelkää joutavia.

Samana iltana hän jo toi sen minulle. Tuli hengästyneenä, punakkana,
hermostuneena, vihko nutun alla kätkössä. Minä etehiseen häntä
vastaan.

-- Joko se on mukana?

-- St, st! Onko sinulla vieraita?

-- Ei ole ket'ikään. Tule vaan sisään. Tuossako se nyt on?

Minulla oli -- kädessäni käsikirjoitus. Luin kansilehdellä:
"Mästarens snusdosa."

-- Mutta osaatko nyt olla niin varovainen, ettei sitä kukaan ihminen
näe?

-- Saat olla huoletta.

-- Robert on poissa tänä iltana. Huomisaamuna tulen sitä hakemaan
niin varhain, että ehdin saada sen paikoilleen ennenkuin hän nousee.
Niin että lue se nyt heti paikalla.

-- Kyllä.

Minä sisään aarteineni ja sitten lukemaan samassa tuokiossa. Loppuun
pääsin tuota pikaa ja -- päähäni iski rohkea tuuma.

Hain kiireesti kynän ja paperia ja aloin suomentaa. En sitä tietysti
likimainkaan saisi aamuun valmiiksi, mutta minäpä en aamulla
antaisikaan sitä vielä takaisin. Parissa kolmessa päivässä ehtisin
sen kyllä suomentaa ja tuskinpa hän huomaisi sitä kaivata sillä aikaa.

Kiihkeästi ryhdyin työhön, sillä minun muutenkin täytyi niin pian
kuin mahdollista saada se valmiiksi ennenkuin muuttopuuhat minua
kovin ahtaalle panisivat. Seuraavana aamuna varhain ensimäiset
kuormat huonekaluja laitettaisiin jo menemään, ja minä olin sitä
varten jo tyhjentänyt kaappia ja piironkia.

Istuin ruokasalissa, liikutin Lyylin kätkyettä vuoroin jalallani,
vuoroin vasemmalla kädelläni, oikealla näet kirjoitin. Ja sillä välin
komentelin vanhempia lapsia olemaan hiljaa.

Muutamia lehtiä olin saanut suomennetuiksi, kun kuulin etehisen oven
käyvän.

Taivas! Siellä varmaankin tuli vieraita. Mihinkä ehtisin saada kaikki
paperit kätköön?

Ruokakaappi seisoi siinä lähellä tyhjennettynä huomista matkaa
varten. Sinne työnsin yläosan vasemmanpuoliseen kaappiin sekä
Kiljanderin vihon että käännöspaperit ja kaikki. Ehdin parhaiksi
saada kaapin kiinni ja vääntää lukkoon, kun ovea avattiin ja sieltä
erään tuttavani pää pisti sisään.

-- Otetaanko vastaan?

-- Otetaan! Terve tultua!

Ja minä kiirehdin tulijaa kattelemaan hyvin viattoman näköisenä.
En antanut pienintäkään aavistusta siitä, että minulla oli jotain
salattavaa, vieläpä lisäksi niin intresanttia salattavaa.

Se ilta kului tyyten ja seuraavaa päivää koko pitkältä, etten
joutanut suomennostani sen enempää muistelemaan. Pienokaiseni oli
jotenkin levoton, sain valvoa kaiken yötä ja aamulla tuntui pääni
varsinkin niin heikolta, etten jaksanut ajatella paljon ensinkään.
Siitä siihen, että pystyssä pysyin.

Hevosmiehet ajoivat pihaan, huonekalut olivat laitettavat rekeen,
peitettävät, nuoritettavat. Kaikki ne saatiin tehdyksi yksissä neniin
ja ennen aamiaista jo läksivät kuormat menemään Kuopioon päin.

Päivemmällä sitten virkistyin taasen ja tuolla puolisten jälkeen
asettui pikku tyttösenikin ja nukkui sikeään uneen.

No nyt -- ajattelin -- nyt pääsen lempityöhöni! Lapsenpiika tuli
kätkyen luokse, minä kaappasin ylös.

Suomennos esille! Mutta --?

Niin, mihinkäs sen paninkaan eilen illalla? Mihin kummalle sen laskin
käsistäni?

Hain, etsin kaikista mahdollisista ja mahdottomista paikoista.
Turhaan. Sitä ei löytynyt. Minulle alkoi nousta sydän kouraan.
Hukkaanko se on joutunut? Herra Jumala, mitä Kiljander sanoisi?

Mutta eihän sitä ole voinut maa niellä, _täytyyhän_ sen löytyä.

Pitelin molemmin käsin päästäni kiinni ja koetin ajatella. Missä
olin kirjoittanut? Ruokasalissa. Sitten tuli vieraita ja minä
kiireessäni --

Herra hyvästi siunaa ja varjele! Minähän -- niin, aivan varmaan, minä
työnsin paperit kaikki ruokakaappiin! Ja nyt ne olivat jo matkalla
Kuopioon!

Luulin pyörtyväni. Seisoin siinä hetken kuin kivettynyt. En tiennyt
mitä tehdä. Uskaltaisinko sanoa totuuden Olga Kiljanderille? Hän joka
niin minua oli varoittanut ja oikein omalletunnolleni pannut, että
pitäisin hyvää huolta käsikirjoituksesta. Ja niin pyhästi kuin olin
sen luvannut. Vielä pahempi -- eihän Olga ilman minun houkutuksiani
olisi mennyt sitä, salaa ottamaankaan. Mitä sanoisi Kiljander, jos
hän huomaisi näytelmänsä kadonneeksi?

Mutta -- entä kun hän ei sitä huomaisikaan!! Kuinka olikaan? Nyt
oli tiistai, huomenna keskiviikko, silloin meni posti Kuopioon.
Ennen lauvantakia olisivat kuormat perillä, silloin voisivat minulle
lähettää paperit, ja sunnuntaina, jos kaikki hyvin kävi, ne olisivat
taas käsissäni.

Saattoihan toivoa, ettei Kiljander sitä ennen niitä tulisi
kaivanneeksi. Mutta entä Olga? Miksi hän ei ollut tullutkaan niitä
hakemaan jo aamulla, niinkuin oli uhannut? Tunnustaisinko hänelle vai
enkö tunnustaisi?

Sanotaan, että yksi synti tuo aina yhdeksän muuta syntiä mukanaan,
ja niin kävi nytkin. Salaa olin hankkinut käsikirjoituksen huostaani
ja luvattomasti olin ruvennut sitä suomentamaan. Sitten olin kenties
hutiloinut sen hukkaan ja nyt täytyi jo turvautua valheeseen.
Sillä minulla ei ollut rohkeutta tunnustaa totuutta ja suoraan
kertoa, kuinka asian laita oli, kun pelkäsin, että he sitä kovasti
paheksuisivat.

Vasta keskiviikko-aamuna tuli Olga käsikirjoitusta hakemaan. Robert
oli muistaakseni ollut sairaana ja maannut siinä huoneessa, jossa
piironki, jonka laatikossa hän näytelmäänsä säilytti, oli, ja sen
vuoksi hän ennemmin antoi vihkon olla minun huostassani, kun ei
kumminkaan olisi saanut sitä hänen huomaamattaan paikoilleen.

Annoin hänen rauhassa kertoa tämän asian juurta jaksaen, ja olin
kuuntelevinani hänen puhettaan suurella tarkkaavaisuudella,
vaikka toden teossa en siitä tajunnut paljon mitään. Kun hän
viimein lopetti, tuli minun vuoroni puhua. Kokosin kaikki voimani,
osoittaakseni tyyneyttä ja varmuutta.

-- Niin -- tuo se nyt tänne pikaa.

Ne olivat hänen viimeiset sanansa.

Minä nielin ja alotin. Ääneni oli niin epävarma ja painunut, että
oikein pelotti.

-- En minä annakaan sitä vielä takaisin.

-- Et anna? Mitä?

-- Niin, minä en anna, jatkoin minä ja koetin väkisinkin saada
sanoihini päättäväisempää sointua. Koetin häntä myöskin katsoa
rehellisesti silmiin. -- Minä en anna ennenkuin olen sen suomentanut.

-- Mutta, hyväinen aika, en minä uskalla jättää sitä tänne niin
kauaksi. Jos Robert sattuu käymään laatikossaan ja älyää, että se on
poissa?

-- Siinä tapauksessa täytyisi meidän sitten tunnustaa totuus.

-- Hän suuttuu. Hyvä Jumala, en minä tohdi.

-- Jos suuttuu niin suuttukoon. Minä en anna näytelmää pois,
ennenkuin olen sen suomentanut. Turha pyytääkään.

Hän vaikeni hetken ja mietti.

-- Milloin luulet saavasi sen valmiiksi?

-- Ensi viikolla.

-- Vasta ensi viikolla? Etkö jo tällä?

-- En mitenkään.

-- No, olkoon sitten. Mutta kyllä minua pelottaa. Pelottihan
minuakin. Jospa hän olisi aavistanut, kuinka sydämeni sykki pelosta
ja hätääntymisestä. Mutta minä osasin aika hyvin teeskennellä. Hän ei
huomannut minussa mitään vilppiä.

Pidänhän itseäni ylipäänsä sangen rehellisenä ihmisenä, enkä tiedä
monasti elämässäni valheen kengillä kulkeneeni. Mutta sillä kertaa
sen tein, kun toivoin niin muodoin pelastuvani.

Kirjoitin kirjeen veljelleni Kuopioon:

"Kun tavarakuormat tulevat sinne, niin avaa ruokakaapin yläosan
vasemmanpuolinen kaappi. Siellä pitäisi olla kirjoitettu vihko ja
muita papereita. Ota ne kaikki visusti talteen, elä taivaan tähden
niitä hukkaa, sillä ne ovat äärettömän tärkeitä. Lähetä ne sitten
heti ensi postissa vakuutetussa paketissa -- ei ristisiteessä --
eläkä suinkaan unohda! Odotan niitä suurimmalla jännityksellä."

Kirje vietiin postiin ja nyt en voinut muuta tehdä kuin odottaa
sunnuntaipäivää.

Tilani ei suinkaan ollut kadehdittava. Kauhea levottomuus minua
vaivasi kaiken aikaa. Entä jos muistin väärin? Entä jos ne eivät
sittenkään olleet ruokakaapissa? Taikka -- jos olivat, niin oliko
sanottu, että ne onnellisesti saisin takaisin? Saattoihan tapahtua,
että joku vaara kohtaisi kuormia. Kyytimies polttaisi tupakkaa,
kipuna lentäisi kuormaan ja se syttyisi palamaan! Suuri luoja --!

Kuinka helposti se voisi sattua! Kipuna tarttuisi vaan
peitevaatteeseen taikka, ellei kipunakaan, niin voisihan mies,
kun sytytti piippuaan, varomattomasti heittää tulitikun syrjään
kuormalle. Hän istuisi tietysti edessäpäin, ajaisi hevostaan eikä
katsoisi taakseen. Sillä välin kuorma syttyisi ilmituleen, eikä hän
huomaisi mitään, erittäinkin jos sattui olemaan vastatuuli.

Seurasin kuormia ajatuksissani, laskin ja arvelin, millä kohdalla ne
aina milloinkin olisivat, aprikoin olivatko vielä hyvässä säilössä
vai olisiko joku onnettomuus jo kohdannut. Eiköhän tämä minun kauhea
pelkoni ollut vaan joku paha aavistus, että niille hullusti kävisi?

Öisin varsinkin nämä huolet minua vaivasivat. En saanut unta,
levottomuus kasvoi kasvamistaan, muuttui polttavaksi tuskaksi, joka
pakotti sydäntä ja päätä. Voi, jos Kiljander tietäisi, ajattelin,
kuinka paljon tästä kärsin, kyllä hän varmaankin antaisi anteeksi.

Koetin muistella olinko milloinkaan kuullut, että rahtikuormat olivat
palaneet. Mutta enpä tiennyt, että semmoista olisi kerrottu. Miksi se
sitten tapahtuisi juuri nyt?

Näin koetin rauhoittaa itseäni, mutta turhaan taisteli järkeni
kiihtyneitä mielenliikkeitä vastaan. Ne olivat kerran saaneet
semmoisen vallan, ettei niitä mikään voinut asettaa.

Perjantai-iltana arvelin, että kuormat olivat joutuneet perille.
Nyt en enää pelännyt niiden palamista, oli aivan kuin olisin nähnyt
niiden onnellisesti ajaneen ahtaasta porttikäytävästä sinne entiseen
kotipihaan. Ei ne olleet palanneet, en sitä enää pelännytkään. Mutta
siihen sijaan tuli uusia suruja.

Entä kun veljeni ei sattuisikaan olemaan kotosalla? Jos hän olisi
lähtenyt maalle tuttaviensa luona käymään, niinkuin hänellä usein oli
tapana. Äitini ottaisi vastaan kuormat, antaisi asettaa huonekalut
paikoilleen, pyyhkisi ja siivoisi ne matkan pölystä. Hän luulisi
nuo paperit joutaviksi ja viskaisi ne siistiessään pois. Sillä
luonnollisesti hän ei avaisi veljeni kirjettä eikä tietäisi sen
sisällyksestä mitään.

Oli tosiaankin hyvin mahdollista, että niin kävisi. Miksi en
ollutkaan varovaisempi, miksi en lähettänyt kirjettä äidilleni
ennemmin? Mikä kova onni, etten sitä tullut ajatelleeksi!

Toinenkin pelko minua vielä vaivasi siinä suhteessa.

Veljeni ehkä kyllä oli kotona, hän ehkä otti paperit esille, luki,
naurahteli, sanoi ehkä näin: näytelmiäkö se siellä vielä hommailee?
No, kaikkiakin! Jättäköön ne nyt vaan sikseen.

Ja hän ehkä viskaisi vihon käsistään jonnekin ja jättäisi
kuljeksimaan. Ei katsoisi maksavan vaivaa lähettää takaisin.

Niin, siihenkään ei ollut takeita ollenkaan. Se saattoi häneltä
syntyä.

Lauvantai-iltana kello kuusi tiesin postin lähtevän Kuopiosta.
Olikohan tuo käsikirjoitus nyt hänen laukussaan, vai eikö? Jospa
se kuitenkin oli! Jospa sitä nyt kuitenkin hyvää vauhtia tuotiin
takaisin Jyväskylään! Huomenna näillä ajoin se ehkä jo oli käsissäni?
Uskaltaisinko toivoa?

Ellei se vaan postissa häviäisi? Oli kait veljeni lähettänyt sen
vakuutettuna, niinkuin olin pyytänyt, mutta antoiko sekään täyttä
varmuutta? Useinhan hävisi postista vakuutettujakin paketteja.

Taikka jos posti ryövättäisiin, niinkuin joku aika sitten oli
tapahtunut Jämsässä?

No niin -- eipä ollut enää täyttä vuorokautta siihen, kun saisin
sen tietää. Tuntui niin eriskummalliselta ajatella, että tuo katala
viikko nyt kuitenkin oli päähän päästy.

Mutta kuta likemmäksi postin tuloaika läheni, sitä pitemmiksi
kävivät tunnit ja minuutit. Se viipyikin huonon kelin takia sinä
päivänä jonkun verran yli aikansa. Minä kävelin tulliportille,
seisoskelin, katselin maantietä, kuuntelin eikö porokellon ääni
sieltä jo kajahtelisi. Käännyin verkalleen takaisin, katselin vähän
väliä taakseni, pysähdyin, kuuntelin. Niin astuskelin sitä kaupungin
pääkatua edes takaisin tuntimäärät postia odotellen. Ja vihdoin
viimein se saapui! Hevonen tuli juosten, porokello soi heleämmin
kuin koskaan ennen. Sivuitseni se ajoi ja minä näin kiiltonappisen
postiljoonin selkä kenossa reen perässä rehottavan, näin suuret
laukut nuoritettuna reen taakse. Nyt ei tarvinnut odottaa enää kuin
tunnin verran.

Ja sen kuluttua oli kuin olikin paketti kädessäni.

Repäsin pois käärepaperin. Kiljanderin vihko tuli esille. Ehjä se oli
ja kokonainen, samassa kunnossa kuin olin sen kaappiin pannut. Ja
suomennoksetkin olivat mukana.

Ah, mikä helpoitus! Mikä suloinen rauhan ja onnen tunne nyt täytti
poveni! Sinä iltana olin niin iloinen ja niin kiitollinen, en tiennyt
mistään murheesta enkä mistään huolesta, kaikki ne olivat haihtuneet,
kaikki oli valoisata, kaikki oli lohdutusta ja rauhaa. Säälin
itseäni, kun turhan takia olin niin suurta tuskaa nähnyt. Mutta
olihan se nyt ohitse, olihan vihko taas onnellisesti huostassani. Ei
mitään hätää enää. Tuntui niin hyvälle sekä sielussa että ruumiissa.
Mieleni oli kepeä ja vapaa, ja läpi väsyneenä pitkällisestä
jännityksestä nukuin kaiken yötä niin erinomaisen makeaa unta,
että siitä oikein nauttimalla nautin. Seuraavaa aamuna oli vihkon
jälleensaaminen ensimäisenä ajatuksissani ja tunsin taaskin
sanomatonta rauhaa ja mielihyvää.

Nyt sitä säilytin kuin silmäterääni. Päätin suomentaa sen tuota
pikaa. Mutta sepä ei ollut niinkään helposti tehty, sillä muutamien
päivien perästä oli minun jo joukkoineni lähteminen matkalle,
ja paljon oli vielä toimittamista sitä ennen. Sitä paitsi oli
huonekalutkin niin tarkkaan lähetetty menemään, ettei ollut kuin yksi
ainoa pöytä jälellä koko talossa, ja sitä toki tarvittiin niin paljon
muihin tarkoituksiin, ettei siitä useasti tyhjää kulmaa minulle
riittänyt.

Olga kyseli vähän väliä, eikö suomennos jo alkaisi valmistua, mutta
minä aina syytin kiireitä töitäni, jotka estivät, ja hän uskoi minua
täydellisesti. Robert itse ei vielä ollut mitään huomannut, enkä
minä puolestani suuresti enää välittänyt siitä, jos hän huomaisikin.
Tämä kuitenkin mielestäni oli niin vähäpätöinen kepponen verraten
siihen toiseen, etten pitänyt siitä mitään lukua. Olinhan sitä paitse
kärsinyt niin suurta tuskaa tuon näytelmän takia, että minulla nyt
oli siihen jonkunmoinen oikeus, vaikkakaan he eivät siitä tuskasta
tienneet kumpainenkaan, Jumalan kiitos. Eivätkä he saisikaan sitä
tietää, en milloinkaan maailmassa tuota tapausta kenellekään
kertoisi, niin päätin pyhästi mielessäni. Olin vaan tyytyväinen, että
se oli käynyt näin hyvin ja että olin onnistunut pitämään sen salassa.

Mutta kuinkas kävikään! Valheella on lyhyet jäljet, sen sallimus pani
minut pian huomaamaan.

Pari päivää ennen lähtöämme tuli veljeni Jyväskylään meitä noutamaan,
sillä minä en uskaltanut lähteä yksin pitkälle matkalle seitsemän
pienen lapseni kanssa.

Meidät oli kutsuttu heti samana iltana Kiljanderiin.

Puheltiin siinä kaikenmoista, muun muassa "Murtovarkaudesta", josta
tohtori Bergbom oli nyt lähettänyt jotenkin kehoittavan arvostelun,
ja luvannut samassa kirjeessään ottaa sen näyteltäväksi, kun vaan
ensin tekisin siinä muutamia vähäisiä muutoksia, yhdistäisin kaksi
viimeistä näytöstä ja kirjoittaisin yhden näytöksen välille lisää.
Tätä kaikkea katsoimme suureksi menestykseksi ja olimme siitä hyvin
mielissämme.

-- Mutta, sanoo sitten veljeni ja kääntyy minuun, en ole muistanut
sinulta kysyäkään, mikä näytelmä se oli, joka sinne Kuopioon tuli.
Veret sävähtelivät suonissani:

-- Ei -- eihän se ollut mitään, kiiruhdin sanomaan.

Myöhäistä! Kiljander ei antanut tuon uutisen mennä sivu korviensa.

-- Mi -- mitä? Onko hän lähettänyt jonkun näytelmän Kuopioon?

-- Ei, se tuli sinne erehdyksestä ruokakaapin sisässä.

-- Näytelmä? Oliko se näytelmä?

-- Eikä ollut, koetin minä sopertaa.

Istuin siinä kuin tulisilla hiilillä enkä tiennyt, miten saisin
veljeni suun tukituksi.

-- Eihän se mikä näytelmä ollut. Suomennoksia vaan --

-- Olipas se näytelmä, väitti veljeni. Ruotsinkielellä kirjoitettu
näytelmä.

-- Katsokaapas sitä! Nyt hän on kirjoittanut jo uuden näytelmän eikä
ole virkkanut siitä meille mitään, huudahti Kiljander.

-- Ei, ei, älkää uskoko --

-- Siitä meidän pitää ottaa selvä. Vai salassa hän nyt rupeaa
kirjoittelemaan.

Olga katseli minuun silmät suurina eikä tiennyt mitä ajatella.

-- Oletko sinä tosiaankin kirjoittanut?

-- Enkä ole, minä vakuutan --

Veljeni naurahteli ja oli hyvillään, kun oli saanut aikaan semmoisen
effektin.

-- Tunnusta vaan pois! intti Kiljander.

-- Mutta hyvänen aika, minä en ole kirjoittanut mitään.

-- Mikä oli tuon näytelmän nimi? kysyi Kiljander veljeltäni.

-- Mästarens snusdosa.

Yleinen hiljaisuus!

Minä istuin kuin tuomittu, olin kerrassaan kukistettu.

Kiljander katseli ankarana vuoroin rouvaansa, vuoroin minuun. Olgan
silmät riippuivat minussa kiinni, hän oli kuin elävä kysymysmerkki.

-- Kuinka -- tämä on ymmärrettävä? puhkesi Kiljander viimein
sanoiksi. Mitä te olette tehneet?

Kiusallinen hetki. Olga punastui ja oli hämillään. Mutta eihän siinä
mikään auttanut, hänen täytyi alkaa selvityksen tekoa. Ja sitten tuli
minun vuoroni jatkaa.

Tein täydellisen tunnustuksen, sillä eihän siinä enää muuta neuvoa
ollut.

Olga ihmetteli.

-- Ja niin hyvin sen osasit peittää! Et edes minulle sitä kertonut.

-- En uskaltanut.

Kiljander oli loukattu. Miksi olimme niin omavaltaisesti menetelleet
hänen paperiensa kanssa. Hän vaati näytelmäänsä heti takaisin ja
tuleen hän sen viskaisi samassa eikä sinä ilmoisna ikinä hän enää
mitään kirjoittaisi.

Tuo uhkaus sai minut vähän toipumaan nöyrtyneestä tilastani.

-- Tuleen? Sehän olisi synti ja häpeä. Minä en siinä tapauksessa anna
sitä takaisin. Suomennos on valmis tuossa paikassa ja sitä ei vaan
tuleen heitetäkään, ei vaikka mikä olisi, ennenkuin näytetään tohtori
Bergbomille!

-- Hoo -- vai tohtori Bergbomille! Siitä ei tule mitään, minä sanon.

-- Se näytetään tohtori Bergbomille, väitin minä. Syntyipä siitä
sitten välillämme pieni kahakka, josta minä pääsin voittajana
ainakin puolittain. Kiljander nimittäin viimein myöntyi siihen,
että jatkaisin suomennosta loppuun asti, koska kerran olin jo niin
pitkälle ehtinyt.

-- Mutta sitä ei sittenkään lähetetä minnekään, hän kuitenkin vielä
penäsi.

-- No, ei, ei. Ei lähetetä, myöstelin minä mielissäni, kun olin
näinkin paljon voittanut. Mutta itsekseni päätin, että hänet kyllä
siihenkin vielä taivuttaisin.

Yötä myöten ajattelin valvoa saadakseni suomennoksen valmiiksi, mutta
eipä siihen ollutkaan voimia. Täytyi pyytää, että saisin ottaa sen
mukaani Kuopioon, johon Kiljander helposti suostuikin.

Kävin viimeisinä päivinä sanomassa jäähyväiset kaikille
tuttavilleni ja niin sitä sitten lähdettiin matkalle eräänä sameana
lauvantaipäivänä maaliskuussa. Palvelijani, joka tuli mukaan,
ajoi edellä kolmen lapsen kanssa, minä tulin kuormalla jäljessä,
pienin, kahdeksannella viikolla, lammasnahkapussissa povellani, sitä
vanhempi, kolmen vuoden ikäinen turkin sisään käärittynä rinnallani.
Veljeni ajoi kahden vanhimman kanssa takana, että oli valmis
auttamaan, jos sattuisimme kaatumaan tai joku muu onnettomuus meitä
kohtaisi. Näin nyt kuljin joukkoineni eteenpäin samaa tietä, jota
neljätoista vuotta aikaisemmin eräänä päivänpaisteisena syyskesän
päivänä olin vasta vihittynä nuorena rouvana tullutkin. Silloin oli
turva mukana, nyt sitä ei ollut koko maailmassa, yksin täytyi alkaa
elämän taistelu sekä omasta että seitsemän pienokaisen puolesta.
Tulevaisuus ammotti siinä uhkaavan mustana edessäni eikä kumma, että
olin jotenkin alakuloisella mielellä. Kipeästi minuun koski niinikään
Jyväskylästä muutto. Olin ehtinyt niin kiintyä siihen paikkakuntaan,
etten luullut voivani perehtyä enää muuhun. Ero seminaarista, joka
oli ollut henkinen kotini jo ennen naimisiin menoani, ero lukuisista
ystävistä, jotka viimeisinä kovina aikoinakin olivat osoittaneet
minulle niin suurta myötätuntoisuutta, niin lämmintä osanottoa, että
vielä nytkin mieltä liikuttaa sitä muistella, ero kotitalosta, johon
itse olin piirustukset tehnyt, jonka rakennusta olin kiihkeimmällä
intressillä seurannut, jonka ryytimaassa jok'ainoa pensas ja puu oli
vanha rakas tuttu, jossa joka kohta, joka pieninkin kolkka huokui
armainta ystävällisyyttä, -- ero kaikesta, mikä oli kallista ja
rakasta, kivisti sydäntä kovin. Minusta tuntui, ettei henkistä elämää
eikä ystävyyttä muualla löytyisikään paitsi Jyväskylässä, ja nyt
kohtalo minut sieltä iäksi eroitti, kiskasi irti ja viskasi pois,
aivan kuin kuivettuneen oksan tuoreesta puusta.

Heti Kuopioon saavuttua otin suomennoksen käsille. Työ oli minulle
nyt kahta mieluisempaa, siinä oli Jyväskylän ilmaa, Jyväskylän
henkeä, siinä elin uudelleen ystävieni parissa. Siihen sulatin kaiken
kaihoni, kaipaukseni, ikäväni, itkin ja suomentelin, suomentelin ja
itkin.

Muutamien päivien perästä lähetin sitten Kiljanderille sekä
suomennoksen että hänen oman käsikirjoituksensa. Pyysin ja rukoilin,
niin kauniisti kuin suinkin voin, että hän nyt kumminkin antaisi
näytelmänsä Suomalaiselle teatterille. Lienee Olgakin toiselta puolen
pannut parastaan taikka oli hän itse ehkä vähitellen muuttanut
mieltä, niin vaan kävi, että hän piakkoin sen jälkeen lähetti
"Mestarin nuuskarasian" tohtori Bergbomille, joka sen heti hyväksyi
näyteltäväksi semmoisenaan, ilman minkäänlaisia muutoksia.

Sittemmin onkin Kiljander kirjoittanut näytelmänsä suorastaan
suomenkielellä.

_Minna Canth_.




Rafael Engelberg.

Ensi yritykset.


Ei ole oikein houkuttelevaa ryhtyä puhumaan "ensi yrityksistään",
kun ei ole juuri muuta saanut aikaankaan kuin ensi yrityksiä.
Sitäpaitsi välittäisi allekirjoittanut puolestaan muutenkin tällä
kertaa vähemmän kaikista "takakatsauksista". Mutta Kirjailijaliiton
pyrkimystä kannattaen tahdon tietysti vähältä osaltani liittyä mukaan.

Syntyperän, kotiseudun ja lapsuudenaikaisen ympäristön vaikutelmat
katson tässä Liiton kiertokirjeen mukaisesti sivuutettavaksi. Saanen
vain mainita, että jo sangen varhain osui minua kohti erinäisiä
kirjallisia kosketuksia, jotka verrattain määrätysti herkistivät
mieltäni kirjallisuudelle.

Puhumatta kirjevaihdosta vanhempieni ja omaisteni kanssa, jolla
minulle on ollut varsin suuri merkitys, oli ensimäisiä varsinaisia
sepitelmiä, mitä lienen paperille kiinnittänyt, eräs runon
katkelma, minkä kirjoitin Joensuun satamassa jotakin kaidepuuta
tai tavaralaatikkoa vasten. Olin tullut kotipuolestani Nurmeksesta
kaupunkiin. Minulla oli ehdot kolmannelta luokalta neljännelle
ja olin niitä jo käynyt suorittamassa. Odottamattani kohtasin
asianomaisen opettajan -- hän julisti minun epäonnistuneen.
Tuosta lähtee nyt laiva kotipuoleen ja siinä on lähetettävä tieto
vanhemmille, että oli käynyt hullusti. Sydäntäni kouristi ikävä ja
pahamieli. Silloin tuli vähitellen säkeistö ja olisi siihen pitänyt
tulla jatkoakin, mutta jotenkuten häiriinnyin.

Sitten aikojaan myöten tuli kynään tartutuksi yhä uudelleen. Kun
kerran kirjevaihdossa oli tottunut mielialojaan ja tunnelmiaan
pukemaan sanoiksi, siirtyi siitä ikäänkuin itsestään kokeilemaan
kirjallisempia muotoja, sikäli kuin näistä joutui tietämään. Jonkun
kerran otin osaa Toivon-liiton kirjoituskilpailuunkin ja taisin
tulla mainituksi eräänlaisella huomiolla. Varhain sepitin myös
muutamia satiireja, jotka liikkuivat poikajoukon yhteisessä elämässä.
Lieneepä minulle sattunut sellainenkin kunnia, että ollessani vielä
alaluokkalainen kyhäyksiäni kysyttiin konventtiin tai ainakin vietiin
konventtilaisten kesken luettavaksi.

Näihin aikoihin oleskeli vanhin veljeni Turussa ja Helsingissä,
opiskellen ammattityön ohella taidemaalausta. Tulevan lankomiehensä,
nykyisen kuvanveistäjä Alpo Sailon kanssa, hän kävi kotipuolessakin,
jossa jouduin heidän nuorekkaan taiteilijainnostuksensa pariin. Jospa
Joensuukin tarjosi yhtä ja toista herättävää, kuten mieleenjääneitä
Maaseututeatterin vierailuita, on mainitulla taiteilijakosketuksella
ollut minulle suuri merkitys. Maalaria minusta ei tietenkään
tarvinnut tulla, mutta kirjoittaminenkin oli taiteilemista.
Sellaisena temmaistiin minut mukaan, ja niin jouduin myös ennenpitkää
tekemään ensimäisen Helsinki-matkani. Kaikesta muusta avartavasta
puhumatta sain käydä vanhassa Arkadia-teatterissa, josta Lindforsin
Figaro jäi unohtumattomana mieleen. Olin tällöin seitsentoistavuotias.

Toverikunta tarjosi minulle runsaasti työtä. Näihin aikoihin
olivatkin kirjalliset harrastukset Joensuun lyseon toverikunnassa
harvinaisen vilkkaat. Esiintyi lukuisia pirteitä kynänkäyttäjiä,
joista tosin sittemmin ei ole suurimmasta osasta paljoa kuulunut,
mutta jotka kuitenkin nuorekkaassa seurassa kykenivät kukin pieniä
lisiä esiintuomaan. Niinpä ohjasi minua runomittain opille eräs
ylempiluokkalainen, joka nyttemmin kunnia-arvoisena postivirkamiehenä
tuntuu ajattelevan kaikkea muuta kuin runoilua. Samanaikaisista
toverikuntalaisista mainittakoon Tiitus (Ilmari Kivinen).
Huomattavimmista herätteistä sopii panna merkille Juhani Ahon juuri
siihen aikaan käsikirjoitusjäljennöksenä kiertelevät "Katajaisen
kansani" lastut sekä erinäiset Eino Leinon ja Larin Kyöstin runot.
Eräässä toverikunnan toimeenpanemassa kirjoituskilpailussa pääsi
allekirjoittanut kolmannelle palkinnolle (ensimäisten saajista on
toinen nykyään kauppiaana Joensuussa, toinen sanomalehtimiehenä
Viipurissa).

Paitsi toverikunnan lehteä, jonka toimittajana lienen ollut
jokseenkin säännöllisesti, jouduin Joensuussa kirjoittamaan
myöskin julkisiin sanomalehtiin. Kirjapaino minua veti kuin
magneetti ja kaukaakin nuuskaistessa latomon hajua tunsin omituista
salaperäistä kiihoitusta. Kun sitäpaitsi etäisissä maaseutuloissa
vaatimattomienkin avustajien pääsy lehden palstoille ei liene
ollut perin vaikeata, löysin sieltä ennenpitkää minäkin itseni.
Runoudella taisin alottaa, sitten tuli minusta kaikkinaisten
asiain kirjeenvaihtaja. Ensin kirjoitin "Karjalattareen", sitten
niihin aikoihin perustettuun "Pohjois-Karjalaan". Muistan, että
tahdoin koettaa ansaita lisäapua koulunkäyntiini. Jälkimäisessä
lehdessä avattiinkin minulle vakituinen tili. Aiheet kai olivat
paitsi uutisluontoisia yleensä kansanvalistuksen aloja koskevia.
Huomattavimpia lienee ollut eräs kirjoitus nimeltä "Taide ja kansa",
jonka ainakin eräs oululainen lehti siteerasi ja jonka käsittelemän
asian myöskin "Valvoja" otti myöhemmin esiin.

Kahdeksi viimeiseksi kouluvuodekseni jouduin Ouluun. Vaikkakin
täällä epäilemättä etevämmässä oppilaitoksessa kiinnyin verrattain
ahkerasti lukuihin, jatkoin kuitenkin kirjallisia harrastuksiani
entiseen tapaan. Toverikunnasta mainittakoon eräs kirjoituskilpailu,
jossa jälleen sain kolmannen palkinnon (ensimäisinä nykyinen V. A.
Koskenniemi ja Erkki Kivijärvi). Julkisiin sanomalehtiin kirjoittelin
varsinkin "Kaikuun" ja "Kalevaan".

Päästyäni keväällä 1902 ylioppilaaksi, liityin Savokarjalaiseen
osakuntaan. Kirjalliset harrastukseni jatkuivat täällä jokseenkin
samalla tavoin kuin toverikunnissa, joskin alkoi tulla mieleen
murrosta ja repeämää. Kirjallisen kehoituspalkinnonkin onnistuin
saamaan.

Sitten jouduin henkeäni elättääkseni ja opintorahoja ansaitakseni
"Päivälehteen" ja sen tultua lakkautetuksi "Helsingin Sanomiin"
korrehtuurin lukijaksi. Yksiin aikoihin olin myös aputoimittajana
"Lukutuvassa" sekä Söörnäisten yhteiskoulussa opettajana. Työntaakka
ja varsinkin yönvalvominen sanomalehdessä oli murtaa terveyteni.
Minä olisin niin mielelläni opiskellut lisää, ollut iloinen ja nuori
niinkuin muutkin, mutta elämä paiskasi minut säälimättä alas. Tässä
hirveässä todellisuuden ja pyrkimysten ristiriidassa purkautuivat
tunteeni runoiksi, hiomattomiksi ja repaleisiksi niinkuin itsekin
olin.

Jo hieman aikaisemmin olin kysyytynyt eräällä lyyrillisellä
kokoelmalla julkisuuteen, mutta epäonnistunut. Näitä uusia tuskan
ja kärsimyksen tuotteitani osuin näyttämään Eino Leinolle. Sain
häneltä useita hyviä huomautuksia, joskaan minulla mielestäni ei
ollut oikeutta noudattaa oleellisimpia korjauksia. Leino kehoitti
jättämään kokoelman kustantajalle, ja niin joutui "Työpajan töminäni"
vähitellen maailmaan.

Arvosteluista on minulla erityisen mieluisassa muistossa Eino Leinon
ystävällinen ja ymmärtäväinen esittely "Helsingin Sanomissa".
Niinikään muistan suurella tyydytyksellä J. H. Erkko vainajan
yksityistä onnittelua "Hels. Sanomain" käytävässä, missä hän
sattumoisin kohdatessaan sanoi minun löytäneen erikoisen alani.
Sitävastoin jäi hieman outona mieleeni V. Tarkiaisen lausunto
Valvojassa, missä hän muun muassa moittii minulla puuttuvaa
tehdaselämän kuvausta -- ikäänkuin esimerkiksi Eino Leinolla ei
olisi riittävää "sotaelämän kuvausta", kun hän laulaa päänalaisena
olevasta kivestä ja vierellä olevasta kalvasta; motiiveistahan lienee
toki enemmän kysymys kuin tarkoitetuista reaalisista kuvauksista.
Ammattisosialistien taholta tehdyn huomautuksen, etten ollut oikea
sosialisti, ymmärsin kyllä, sillä runoissani en ollut tahtonut ruveta
ketään syyttämään, ainoastaan laulaa kurjuuden esiin ja koettaa
kaikesta huolimatta rohkeasti kohota.

Korrehtuurivuosieni terveydelliset kolaukset, niitä seuranneet
myöhästyneet yliopistoluvut, ilman sanottavia apuneuvoja suoritetut
tieteelliset matkat, alituinen leipätaistelu ja muut sensemmoiset
seikat lienevät osaltaan olleet vaikuttamassa kirjallisen työni
kituliaisuuteen. Minulla on tunne, etten ainakaan sanottavammin ole
saanut tarttua pääaiheisiini, vaan että minun on täytynyt yleensä
tehdä ikäänkuin likeisimmin tarjoutuvaa. Että joskus tulisi toisin
olemaan, sitä luonnollisesti hartaasti toivoisin.

Sisäisestä kehityksestäni puheenalaisina vuosina olisi yhtä ja toista
lisättävää, mutta se kai veisi liian pitkälle ja kävisi toisille
vähemmän huvittavaksi. Mainitsen vain yhtenä muistelmana, että
neljänneltä luokalta viidennelle päästessäni, -- niin se lienee ollut
-- jouduin tutkinnossa juhlallisesti saamaan Runebergin koottujen
teosten vanhan suomennoksen. Söderström oli kai uutta painosta
puuhatessaan lahjoittanut niitä kouluihin oppilaille jaettavaksi.
Itsensä matematiikan opettajan kädestä sain nuo vanhat kaksi
nidettä -- ja siitä lähtien tuntui minusta matematiikan opettajakin
jonkun verran ihmiseltä. Runebergista olin saanut jo varhaisessa
lapsuudessani voimakkaita vaikutteita, joten tämä lahja tuli kuin
tuttua pohjaa täydentämään. -- Yleensä ei liene vaikutteitten
vastaanotto minulle ollut mitään ihmeellisen vilkasta, mutta aivan
köyhäksi ja huonosti valikoiduksi en sitä suinkaan tahtoisi sanoa.

Ajatellessani kuluneita nuoruusvuosiani muistan mielihaikealla, ettei
minulla kirjallisissa harrastuksissani ole ollut mainittavampaa
ohjausta. Moni kohta olisi ehkä voinut nopeammin hioutua ja innokas
työ olisi ehkä välistä vähän kantavampiakin tuloksia tuottanut. Mutta
tyytyväinen olen ainakin siitä, että olen jotakin koettanut.

_Rafael Engelberg_.




Hilja Haahti.

Pari muistelmaa.


Koska vuosi takaperin vastasin "Otavan" kiertokyselyyn: "Miten löysin
elämänurani", jätän siinä kertomani asiat toistamatta ja piirrän vain
pari muistelmaa vuodelta 1895, jolloin julkaisin esikoisrunokokoelmani
"Oraita". Ne muistot liittyvät kahteen jo manalle menneeseen henkilöön,
joille olen suuressa kiitollisuudenvelassa kirjailijatyöni
alkuunpääsystä.

Olin äitini kanssa viettänyt kesää sukulaisten luona länsi-Suomessa
ja palasimme junalla Helsinkiin. Minua niihin aikoihin erityisesti
innosti sananlaskujen ja arvoitusten keruu; olin kaiken kesää
"juossut ukkojen ja akkojen jäljessä", kuten tätini leikillään
sanoi. Junassa sattui vastapäätäni istumaan eräs vanha vaimo, ja
tätä aloin taas heti "puhuttaa". Sekaantuipa silloin keskusteluun
sivultapäin muuan keski-ikäinen isäntämies. Hän kyseli kaikenlaista
ja tuntui yhtä huvitetulta kansan hengen aarteista kuin minäkin.
Jonkun ajan kuluttua hän esitteli itsensä: "Erkko." Minäkin annoin
nimeni: "Hahnsson." Keskustelu siirtyi nyt entiseltä tolalta pois.
Hän katseli kukkavihkojani, jotka olin penkille laskenut. "Nuo ovat
kai kesämuistoja. Ja nyt varmaan lähdette kouluun Helsinkiin." "En
lähde koulua käymään, vaan opettajaksi -- ensi kertaa." "Opettajaksi!
Mutta tehän olette melkein lapsi vielä." "En niinkään -- pian täytän
kaksikymmentäyksi."

Isäntä tuntui hauskalta ja sivistyneeltä. Kysyin: "Oletteko sukua
runoilija Erkolle?" "Sanotaanhan minua runoilijaksi." "Oletteko...
oletteko _te_ runoilija Erkko?" Häntä mahtoi huvittaa välitön
hämmästykseni; hän hymyili vähän hämillään. Sitte ei puheenainetta
puuttunut. Olin teatterissa nähnyt "Ainon" ja ihastunut siihen niin,
että runonkin olin kirjoittanut sen johdosta -- jota tietenkään en
sillä hetkellä kertonut. Sen sijaan kyselin "Kullervosta", jota
hän niihin aikoihin kirjoitti. Hän alkoi puhua kustantajista,
valitti muun muassa kokeneensa kylmyyttä G. W. Edlundin puolelta.
Minä aloin innokkaasti selittää, että hän sentään on hyvin hyvä
ja ystävällinen vanha herra, ja kirjailijoilla voi olla hänestä
mieluisiakin kokemuksia. "Mitä _te_ kustantajista tiedätte?" kysäisi
hän kummastellen. "Edlund on kustantanut äitini kirjoja", vastasin.
"Äitinne? Eikö nimenne ollut Karlsson?" "Ei --", ja sitte selveni
sekin seikka. Runoilija esitti itsensä myös äidilleni, nauroimme
molemminpuolisia erehdyksiämme, ja matka kului vilkkaassa juttelussa
Tampereelle asti, jolloin tiet erkanivat.

Seuraavan kerran tapasin J. H. Erkon syysmyöhällä Helsingissä,
Eläintarhan 8:ssa, jossa hän siihen aikaan asui. Olin parin tuttavan
seurassa lähtenyt vierailulle kamreeri Enlundin perheen ja Hilda
Käkikosken luo, ja runoilija Erkko osui sinne myöskin. Kun illalla
palasimme kaupunkiin, seurasi hän mukana. Muistan pienen mustan
kissanpoikasen, joka juoksi jäljessämme. Olin sitä silitellyt huvilan
pihalla, ja nyt se ei jättänyt meitä, vaikka kuinka karkoittelimme.
Erkon kävi sääliksi; hän otti sen hellästi käsivarsilleen ja lähti
kantamaan takaisin, jottei raukka eksyisi kodistaan. Me toiset
odottelimme. Ja kuinka olikaan -- sinä iltana uskalsin kertoa
hänelle, että minäkin kirjoitin runoja ja olin aikeissa julkaista
kokoelman jouluksi. "Mutta minua pelottaa -- olenhan tosiaankin
melkein lapsi vielä, niinkuin sanoitte." "Teidän ei tarvitse pelätä",
hän lausui isällisen rohkaisevasti. "Jokainen lintu laulaa omalla
kielellänsä. Lapsenkin on oikeus laulaa."

Olin saanut runoilleni kustantajan, juuri G. W. Edlundin, josta
junassa olimme puhuneet. Kahtaalla minut oli hylätty: hän otti
vastaan. Kun hän ilmoitti, mitä palkkioksi oli ajatellut, katsahti
hän minuun kulmainsa alta, hymyillen, kuten vanhus, joka valmistaa
lapselle odottamattoman ilon: "Sata viisikymmentä markkaa!" Mutta
minäpä en ymmärtänytkään iloita. Se teki vain kolme markkaa runolta
-- olin toivonut kaksi vertaa niin paljon, eikä se mielestäni
olisi ollut yhtään kohtuutonta. Olin "Oraani" runoillut mitään
muuta aikomatta; ne olivat syntyneet kuten lähde kumpuaa omasta
luonnostansa. Mutta julkaisutoimiin ryhdyin saadakseni rahoja, joita
tarvitsin. En käsittänyt lapsellisuudessani, että kustantaja pani
itsensä tappion mahdollisuudelle alttiiksi joka tapauksessa. Tartuin
runovihkoon, ja melkein kyyneleet pyrkivät silliini. "En tiedä,
tahdonko niitä sitte ensinkään painoon..." Kustantaja katsoi minuun
hämmästyneenä, jopa huolestuneena. Hän otti paperin ja alkoi laskea
silmäini edessä. "Painatan 750 kappaletta. Kunkin hinta voi olla
ehkä 1:50. Ei ole sanottu, että menee kuin 500. Painokustannukset...
kirjakauppamenot... Ei, ei kannata enempää. Katsokaa nyt itse."
Seisoin siinä ja täytyi uskoa. Mutta hyvä vanhus näki, että se oli
minulle todellinen pettymys. "No niin", sanoi hän sitte herttaisesti,
"jos myydään 700, saatte lisäksi 100 markkaa. Siitä kirjoitan paperin
teille." Minä jätin hänelle "Oraani", kiitin ja lähdin.

Jonkun aikaa myöhemmin hän tarjosi minulle pari pikkulasten
kuvakirjaa, jotta suomentaisin lyhyet runosäkeet kuvien alle. Tahtoi
varmaankin ystävällisesti antaa työnteon tilaisuutta. Tehtävä oli
niin perin helppo, että suoritin sen kädenkäänteessä. Palkkioksi hän
lähetti 40 markkaa. Nyt oli minun vuoroni paljoksua. Minulle oli heti
selvänä, että se oli suhteetonta -- tuskinhan olisin yhtä omaa runoa
kirjoittanut valmiiksi samassa ajassa, jossa kaikki käännökset ehdin
tekaista. Pian seisoin taas vanhuksen edessä, tarjotakseni hänelle
takaisin 25 markkaa. "En pannut siihen enempää työtä", vakuutin. Hän
katsoi minua aivan äänetönnä -- en unohda sitä katsetta koskaan. Nyt
kiilsi hänen silmissään kyyneleitä. Tuntui kuin olisimme nähneet
toistemme sydämeen. Oliko hän saanut kokea elämässä liian usein,
että "kauppa on kauppaa" -- että kukin koettaa vetää puoleensa
mahdollisimman paljon, ja että häntä, rikasta miestä, harvoin
ajatellaan muuna kuin tuottavana rahanlähteenä? Sekö vaikutti,
että hänkin puolestaan piti parhaana tavallisissa oloissa vetäytyä
kuoreensa, kohdella arvokkaan kylmästi niitä, jotka lähestyivät
-- ja niin se saattoi vahingossa aiheettakin tapahtua, kuten olin
J. H. Erkolta kuullut. -- Hän otti vastaan rahat, mutta pian sen
jälkeen saimme äitini ja minä kutsun hänen ja kauppaneuvoksettaren
kanssa illallista syömään oopperakellariin. Se oli ilta, joka
säilyy mieluisassa muistossani. Jäänyt oli unhoon "kauppa" kaikissa
muodoissaan. Siltä tuntui, kuin olisin löytänyt hyvän, isällisen
ystävän. -- --

Niin sitte "Oraat" ilmestyivät ennen joulua. Tulin tavan mukaan
eräänä aamuna kouluun. Opettajahuoneessa muuan virkatovereista otti
minut iloisin tervehdyksin vastaan: "Toivotan onnea onnistuneen
debyytin johdosta! Oletteko nähnyt arvostelun?" En, siitä en tietänyt
mitään. "J. H. Erkko on kirjoittanut Oraistanne."

Sain lukea hänen arvostelunsa, -- ensimäiset sanat, jotka
julkisuudessa lausuttiin runovihkosestani. Ne eivät olleet
ainoastaan kiittävät; niissä oli lämpöä ja tulevaisuuden toivetta,
oli ylenmäärin ystävällisyyttä pienten huomautusten ohella. Itse
arvostelu oli kuin runoelma -- paras suositus, mitä koskaan olisin
rohjennut odottaa. Tuskin silloin oikein ymmärsinkään, kuinka
suuriarvoiset ne rivit olivat tulevaisuudelleni. Hän oli raivannut
kirjailijan okaisen polun alkupään tasaiseksi ja keveäksi askelilleni.

Heitä molempia, G. W. Edlundia ja J. H. Erkkoa, muistelen
kiitollisella lämmöllä, kun on kerrottava, miten kirjailijan uran
alotin. En kumpaakaan tavannut myöhemmin enää -- ellen ehkä niin
ohimennen, että se on mielestäni häipynyt. "Oraita" _ei_ myyty 700
kappaletta; ei tullut siis asiata mennä nostamaan tuota luvattua
sataa markkaa. Vasta viisi vuotta myöhemmin julkaisin seuraavan
runovihkoni, silloin jo "Otavan" kustannuksella. En tullut tietämään,
vastasiko se niitä odotuksia, joita J. H. Erkko oli "lapseen"
kiinnittänyt. Enkä kumpaakaan kirjallisten ensi askelteni isällistä
auttajaa koskaan oikein saanut kiittää, niinkuin sydämeni nyt vaatisi
ja haluaisi. Siksi pyydän nämä rivit piirtää, vaatimattomiksi
kiitollisuuden kukkakimpuiksi heidän muistollensa.

_Hilja Haahti_.




Iivo Härkönen.

Kuinka jouduin kynänkäytön alalle.


Luulen, että Länkelän ensimäinen lukukirja herätti minussa ensimäisen
rakkauden kirjoihin ja puuhailuun niiden parissa. Oleskelin
pienenä poikasena usein äitini kotitalossa, hänen veljiensä luona,
naapuripitäjässä, ja siellä löysin erään ruskeakantisen ohuen
kirjan, jonka kuvat tempasivat heti minut mukaansa ja jonka runot
tuntuivat kovin lystikkäiltä. Se oli tuo mainitsemani lukukirja.
Kuviin vetelin suurella innostuksella täydennyksiä lyijykynällä
ja runoja opettelin ulkoa, etenkin erästä, jonka nimi taisi olla
"Kalmistossa". Toinen enoistani, joka oli lukumies hänkin, vieläpä
ainoa sukukunnassani, katseli ensin mielihyvällä harrastustani, mutta
sitten, kun näki, kuinka minä "koko kirjan viirukoitsin ja tärvelin",
tempasi sen pois kädestäni ja piilotti. Löysin sen kuitenkin aina
ja sitten alkoi sama leikki. Kun se vihdoin pääsi rauhaan minusta,
oli siitä, luulen, muodostunut kokonaan uusi parannettu painos. --
Muuten oli enoni sangen omalaatuinen kirjamies. Hän teki joskus
tavaratilauksia taloonsa kaupungista kirjeellä. Kerran ei sellaiseen
tullut mitään vastausta. Enoni matkusti kaupunkiin. Siellä kysyi
hän ankarasti, missä kirje on ja miksei tavaroita oltu toimitettu.
Naurahtaen vastattiin, että kyllä tänne tuli joku aika sitten eräs
kirje kysyjän pitäjästä, mutta siitä ei saatu mitään selvää, ei edes
allekirjoittajasta.

-- Miksei?

-- Siinä kun oli vain puolet kirjaimia monistakin sanoista ja
useimmista ei senkään vertaa.

-- No, jos minä olisin sen verran koulua käynyt kuin te, ymmärtäisin
minä, vaikka olisi vain yksi ainoa kirjain kustakin sanasta
kirjoitettu.

Voitollista vastausta seurasi tilauksen siirtäminen toiseen kauppaan.

Erikoinen innostus oli tällä "ensimäisellä opettajallani" ehdotella
ja koettaa tartuttaa päähäni taitoja, jotka olivat hiukan
erikoisempia. Yhtenä sellaisista piti hän venäjän kieltä, jota hän
osasi hätätarpeiksi. Aina hän siitä puhui:

-- Opi, veikkonen, kuule; se on ylen tärkeä, sitä ilman olet puolta
vajaa!

-- No, -- opeta!

-- Kas niin, sana kerrassaan! Kissa on koshka, lusikka loshka.
Kirjain bukva, survin stupka...

-- Mutta mikä on laatikko venäjäksi, kysyin minä, kun olin kuullut
muutamia kymmeniä sanoja ja kun aloin asiaan innostua.

-- Mikäkö? hämmästyi opettajani ja joutui ilmeiseen pulaan. Hän ei
näkynyt tuota tietävän. Vihdoin huiskasi hän kädellään ja lopettaen
oppituntinsa lausui:

-- Mikäkö tuo; etkö tuota tiedä! -- _Loutikko!_

Olin kyllä jo käynyt pari kolme kuukautta pikkukoulua koti- ja
kirkonkylässä, samoin vuoden, pari kansakoulua viimemainitussa, mutta
selvimmin palaa tuo enoni opetus mieleeni näitä kirjaharrastusteni
ensiaikoja muistellessa.

Kansakoulun kirjoista jäi pysyvimmin mieleeni Luonnonkirjan kappale
"Kuinka Dion yritti luoda ihmistä" ja sitten eräät satukirjat ja
jotkut "Vegan" ja Livingstonen matkoja esittävät kirjaset, joita
ankarahko opettajamme antoi eräiden koulupäivien lopussa luettavaksi
koulun lainakirjastosta.

Koulun viime luokalla vaihtui opettaja, ja tämä uusi opettaja
järjesti meille muutamille poispäässeille jonkunlaiset jatkokurssit,
joita kutsuttiin iltakouluksi, ja joissa me saimme toimia
jonkunlaisina opettajinakin -- mitä ensi luokalle valmistuvia ne
lienevät olleet, nuo oppilaamme. Verraton toimi! Me olimme miestä
mielestämme ja ohut vitsakeppi kädessä osoitti tätä merkillisesti
muuttunutta asemaamme. Lukekaa, penskat, kuuletteko?

Siinä sivulla harrastimme lainastolukua ja -- runoutta. Aina yhdessä
olevana ja asustavanakin kumppanusparina hiivimme me, lähin toverini
H. ja minä, lomahetkinä joko koulupihan nurmiselle taka-äärelle
tai siellä olevan aution karjarakennuksen ylisille, ja siellä sitä
tutkisteltiin Runebergiä, Kramsua ja Erkkoa! Erkko tuntui meistä
aluksi omituisen jäykältä ja oudolta -- muistan, kuinka esim.
punniskelimme runoa "Käyskelin kerran käärmesuota" --, mutta sitten
aloimme häneenkin mieltyä. Runeberg oli kuitenkin korkein ihanteemme.

Suorasanaisista kirjoittajista luimme Päivärintaa ja Reijosta,
joista edellisestä on siltä ajalta jäänyt mieleeni "Kontti-Anna" ja
jälkimäisestä "Koskelan ukko".

Mutta harrastus ulottui pitemmälle. Kerran toimeenpani opettajamme
opettaja-oppilastensa kanssa huvimatkan koulukylän järventakaiseen
niemeen ja siitähän meidän, eroamattomain "kirjallisten toverusten",
kun se oli tehty, piti laatia runo, valmistaa oikein suuri yllätys.
Kynät käteen, paperia eteen ja omituisen kuulakan kesäillan
kajastellessa ulkosalla alkoi suuressa, vanhassa luokkahuoneessa
syntyä kummallisia, asianmukaisesti yhteen naksahtelevia rivejä,
joita tiesimme säkeiksi kutsuttavan.

    "Kun me mentiin Pyhäniemeen,
    maahan pantiin pata,
    tuli alle tungettiin
    ja ympär kivirata..."

Eikö se ollut jotain ihmeellistä? Seuraavana päivänä näytettiin runo
opettajalle, ja hänelläpä oli siitä iloa, oli totisesti!

Iltakoulu yhdisti, mutta myös erotti. Niinpä mekin kaksi eroamatonta
näimme toisiamme sen jälkeen vain harvoin. Hän jäi asumaan
kirkonkylään, mutta minun täytyi siirtyä omaan syrjäkylääni.

Harrasteltuani kotipihoilla lastenleikeissä rupesi isäni
esittelemään, että minusta pitäisi tulla kauppapalvelija. Enimpäin
muidenkin pojat joutuvat kansakoulun käytyään puotipojiksi; muuten ei
olisi ollut koulusta mitään hyötyä.

Suostuahan täytyi. Isäni kuljetteli minua kaupungissa ja tarjoili
melkein jokaiselle "isännälle", ja vihdoin hän saikin minut eräälle
vanhalle maakauppiaalle kaupungin ja kotipitäjäni välillä. Siellä
alkoi uusi elämä, alussa hauska, mutta sitten työläs, kiusallinen.
Kun kylä oli tehdasseutu, jäi siellä olosta kuitenkin jotakin
työläiselämän kuvia mieleeni ja perikuva vanhanajan kitsaanlaisesta
kauppiaasta. Kesällä menin; syksyllä siirti minut isäni toisen
maakaupan palvelukseen toisessa pitäjässä. Siellä painui mieleeni
eräs lihava, tihrusilmäinen vanhempi kauppa-apulainen, eräs poroja
kuljetteleva ukko, lihava emännöitsijä -- kunnes vihdoin kipeytyneet
silmäni ja osittain toimeen tyytymätön mieli saivat siirtymään
kokonaan kauppa-alalta.

Paremmin viihtyi nuori mieli kun samana tai seuraavana talvena
eräs talomme kaukaisempi sukulaismies, jota sitäkin kutsuttiin
enokseni ja joka asui lähempänä kuin ennenmainittu enoni, otti minut
joiksikin talvikuukausiksi jonkinlaiseksi kirjamiesapulaisekseen
pitäjämme itälaidoilla oleviin pieniin salokyliin, joissa hän
talvisin oleskeli tukinvetopäällikkönä. Sielläpä alkoi todella uusi
elämä, uusi maailma, raikas, puhdashenkinen, rauhaisa. En silloin
kylläkään osannut vielä panna arvoa sille vanhalle hengenelämälle --
Kalevalan runoudelle -- joka juuri näillä mailla jälkikausiaan eleli
-- kylät olivat Shemeikka ja joku sen naapurikylä -- mutta satuja
kuuntelin jo hartaasti, kun sitä samassa savupirtti-talossa asuvat
rahtilaiset iltaisin, talon perheentupaan kokouduttuaan, ryhtyivät
sanelemaan. Olivatpa mieleenpainuvat hetket nuo. Tulet läiskyivät
liedellä keitto- ja teevesi kattilain alla ja pärskivät päreissä,
talon tyttäret hääräilivät kiireisinä ja isännät hymyilivät tyyninä
ja rauhallisina tehden iltatöitään, mutta rahtilaisjoukosta joku
aina kertoili satua, hupaista, jännittävää tarinaa, joka kelpasi
nuorelle mielelle kuin vesi kuivalle maalle. Usein vielä vuoteille
vaivuttuakin saatiin kuulla jonkun Ukko-Miinan t.m. sadun sanelua.

Salosta tultua alkoi outo heräilyn aika. Taloomme oli tullut asumaan
joku näillä seuduin oleskeleva tukkipomo ja se tilasi meille lehden,
paikkakunnan sanomalehden lähikaupungista. Kirkonkylän opettaja
otti nuoren syrjäkylän miehen suosioonsa ja lainaili hänelle
auliisti kirjojaan sekä laina- että omasta kirjastostaan. Vieläpä
hän otti minut osanottajaksi koulullaan toimeenpanemiensa iltamien
valmisteluihin. Tämä kaikki veti nuorta miestä kuin itsestään kirjain
ja kirjaharrastelun puoleen.

Eipä aikaakaan kun seutukunnan lehdestä alkoi näkyä uutisia y.m.
pikkukirjoitelmia paikkakunnaltamme. Ne olivat käsialaani; ja
kohtapa seuraavana kevättalvena, 1898, otti lehden ystävällinen
ja rehti toimittaja, lehtori E. A. Hagfors-vainaja, palstoilleen
pari kolme vapaampaakin ja laajempaa kirjoitelmaa. Ne olivat
kuvauksia "vanhoista Karjalan tavoista" ja hupaisen-surullinen,
opettavaisen-runollinen kertomus lautamies Laipiosta, joka aikoi
lähteä Amerikkaan, mutta jolla ei ollut uutta taskukelloa. Hän osti
sen kelloseppä Albertsonilta, mutta se särkyi kerran, omistajan
kompastuessa louhikkoon, ja siihen tyrehtyi kokonaan tuo jalo
lähtöaikomus.

Monta muutakin neron tuotetta syntyi noina aikoina, vaikka ne eivät
saaneet nähdä julkisuutta. Niinpä sukesi pitkänlainen kertomus
isovanhempaini ja muutamain muiden seutumme runolaulajain matkasta
Sortavalan ensimäisille laulujuhlille (1896), jolla minäkin sain
olla mukana, sitten joistakin ihmeellisistä johteista pulpunnut
viisinäytöksinen, runomuotoinen näytelmä "Troijan sota" ja päälle
päätteeksi vielä "Aapinen Raja-Karjalan lapsille ja kansalle", joista
oli ainakin iloa opettajalleni, kun hän niistä kuuli. Mutta sinne ne
menivät kaiken maailman tietä nuo ensimäiset jättiläisyritykset.

Oltuani jo edellisenäkin kesänä tukkijoella, saman enoni toimesta
ja mukana, jonka kanssa olin ollut salollakin, lähdin vielä
nyt alkavaksikin kesäksi (1898) samaan toimeen; mutta eräänä
maanantaiaamuna työmaalle mennessäni pistin postiin paperit, joilla
hain oppilaaksi Sortavalan kiertokouluopettajaseminaariin. Sieltä
tuli kutsumus tutkintoon, ja tutkinto vei kouluun; ja niinpä siirryin
tukkilais- ja salotieltä kokonaan toiselle -- opettajan, herran,
oikean kirjamiehen tolalle, jolle joutumatta seudun kansan mielestä
ei maksanutkaan käydä koulua.

Koulu saattoi runo- ja kynäilysuonet aivan pursuamaan, ja ainakin
herrassa nukkunut "Lukutuvan" ensi jakso täyttyi tuotteistani. Sinne
tulvi runoja, kuvaelmia, kaikenlaista, ja alkoipa käydä jo niinkin,
että ne läpäisivät. Mikä voitto ja kunnia! Niinikään sai paikkakunnan
lehden toimittaja tekemistä tuotteistani.

Kesä senjälkeen meni samanlaisessa runo- ja intohengessä ja kesää
seurasi talvi, ensimäinen virkavuosi alalla, johon runollinen koulu
oli johtanut.

Mutta seuraavana kesänä (1900) sattui sellaista, joka johti elämäni
tärkeälle käänteelle, ladulle, jota saan kiittää paljosta myöhemmällä
polullani.

Kuten mainitsin, kuuluivat isovanhempani runolaulajiin -- isoäitini
oli Raja-Karjalan toista tärkeämpää runolaulajasukua: Sotikaisten
-- ja heidän taitonsa oli vähitellen alkanut kiinnittää huomiotani.
Olin saanut olla heidän mukanaan niillä suomalaisilla laulujuhlilla,
jotka ensi kertaa vetivät esiin nuo salojen taitajat, ja nyt vielä,
koulutalvenani, oli isoäitini kuollut. Se muistutti minulle heidän
taidostaan.

Sain päähäni keväällä 1900 kirjoittaa Suomalaisen Kirjallisuuden
Seuralle Helsingissä kysyen, eikö seura haluaisi antaa minun ryhtyä
oikein ammatinomaisesti keräilemään vanhoja runoja kotiseudultani ja
mahdollisesti myöntäisi sitä varten pientä matkarahaa. Kysymykseeni
tuli suotuisa vastaus, sekä seuran kansanrunousosaston hoitajalta
prof. Kaarle Krohnilta että silloiselta sihteeriltä, jotka molemmat
ilmoittivat, että tilaisuus tämänkesäistä matkaa varten oli jo
järjestettykin, myönnetty asianomainen stipendi; ja matkaohjeitakin
jo seurasi. Voidaan arvata, mikä ilo valtasi miehen sellaisten
kirjeiden saavuttua.

Mutta samana kesänä ilmoitettiin toimeenpantavan suuret laulujuhlat
Helsingissä, niiden edelläkäypien yliopistollisten lomakurssien
päättäjäisiksi, ja mieleni rupesi palaamaan myös niille, molemmille.
Kirjoitin kirjallisuusseuran miehille. Heidän puolestaan kävi se
hyvin päinsä; saisipahan prof. Krohn antaa vielä suusanallisia
ohjeita matkaani varten.

Riensin Helsinkiin, tapasin noita herttaisia vanhan runouden
ystäviä, ja -- elämäni käännekohta oli alkanut. Prof. Krohn lupautui
antamaan ohjeita ei ainoastaan runonkeräysmatkojeni vaan myöskin
omain kirjallisten yritysteni suhteen näinä alkuaikoina. Tuo oli
vieläkin suurempi ilosanoma. Itse keräysmatkat, joita ulottui
kaikkiaan kolmelle kesälle ja joilla sain tutustua, paitsi koko
kotikulmakuntaani, suureen osaan Aunusta ja Pohjois-Karjalaa,
syvennyttävät tuohon elämäni lähimpään maaperäiseen perustaan ja
samalla vanhaan, elävään runoon. Yhteys Helsingin kanssa veti suureen
maailmaan päin ja liitti toisiin heimoihin, isänmaahan. Silmät
avautuivat, varsi varttui.

Kirjalliset yritykseni tuottivat vielä -- ja nyt vasta -- monta
katkeraa palaa, mutta intoa ja yritteliäisyyttä ei puuttunut.
Uusi yritys vain ja entistä parempi! Ja niin vihdoin, vähä päälle
kolme vuotta sen jälkeen, kun olin käynyt Helsingissä ja tavannut
prof. Krohnia -- sillä välin, keräysmatkojeni ohella, jatkettuani
opettajatoimiani ja alotettuani, syksyllä 1902, varsinaisen
seminaarin käynnin -- kevättalvella 1904 julkaisi nuori Kariston
liike ensimäisen runovihkoni ja hiukan myöhemmin samana keväänä
Werner Söderström Porvoossa ensi kokoelman kertomuksiani ("Tulia y.m.
kuvauksia"), kun niihin aikoihin myöskin ukko Telén Kuopiossa otti
isällisiin armoihinsa Aug. Aspegrenin seurueen näyttelemän pienen
esikoisnäytelmäni.

Sen pituinen se.

_Iivo Härkönen_.




Santeri Ivalo.

Kuinka ja koska alotin.


Jos pitäisi aivan tarkalleen vastata kysymykseen, kuinka ja
koska alottelin kaunokirjallista tuotantoani, niin kävisi se
allekirjoittaneelle varsin vaikeaksi. En tietäisi, mistä "ensi
alusta" kertoisin.

Yrittelin näet, kuten kaiketi niin monet muut, jo koulupoikana,
kirjoittelemalla pikku pätkiä toverikunnan, "konventin",
sanomalehteen, -- eli lehtiin, sillä niitä oli meidän koulussamme
kaksi, joiden molempain "toimittajanakin" tulin eri aikoina
olleeksi. Toinen oli "vakava", kirjallinen lehti, toinen taas
pilalehti, ja varsinkin tähän jälkimmäiseen sepustelin koko joukon
leikillisiä juttuja. Niille usein naurettiin, ja olen väliin
jälestäkäsin koettanut muistella, minkälaisia nuo mahtoivat olla.
Mutta siitä ei voi enää saada selkoa. Sillä tämän "Weitikka"-nimisen
julkaisun kaikki toistakymmentä vuosikertaa lienevät sittemmin,
jonkun "ankaramman ajanhengen" vallitessa koulussa, joutuneet
polttoroviolle, vaikka en puolestani muista niissä olleen mitään
kerettiläistä taikka muutenkaan maailmaapahentavaa. -- Konventin
"vakavaan" lehteen kirjoitin enimmäkseen runoja, isänmaallisia,
lyyrillisiä, eepillisiä j.n.e., -- tavallisia koulupoikarunoja.

Runomuodon viljeleminen viehätti ja houkutteli minua vielä
myöhemminkin, omituista kyllä. Ensi ylioppilasvuotenani rustailin
siten suurella innostuksella ja antautumisella laajaa murhenäytelmää
-- aihe kotimaan historiasta, -- ja sen viisi näytöstä kirjoitin
alusta loppuun runomittaisesta. Vähän Vilhelm Telliä, vähän Daniel
Hjortia, vähän Shakespearia sieltä ja täältä. Mutta se seikka, että
opukseni kirjoitin runomittaisesta, vaikutti, etten sittemmin ole
ryhtynyt sitä parantelemaan enkä rakentamaan käyttökuntoiseksi.
Kritiikin herättyä rupesin näet epäilemään sekä runojalkojani
että säkeitäni, -- en ole koskaan yrittänytkään julkaista mitään
runomuotoisista sepustuksistani.

Ne ovat menneet kaiken maailman tietä. Mutta siltä minusta kuitenkin
silloin aikoinaan tuntui, että tuo suureksi suunniteltu "draaman
koe" oli paljo jalompi ja "monumenttaalisempi" yritys kuin ne
suorasanaiset "mitättömyydet", jotka minulta sitten ensiksi tulivat
painetuiksi. Kenties ei sittenkään tuo jälettömiin vaipunut ensi
kehityskausi ollut kokonaan vaikuttamatta vastaiseen kirjalliseen
tuotantooni eikä varsinkaan suurempain historiallisten romaanien
sommitteluun.

Muistanpa vielä hyvin millä innostuksella ja lämmöllä tuota "suurta
teostani" rakentelin. Siinä oli paljo kärsimystä, paljo ristiriitoja,
paljo herkkyyttä. Asuin niihin aikoihin, ensimäisen ylioppilasvuotena
keväänä, muutamia kuukausia yksin maalla, eräässä maalaistalossa
lähellä rautatieasemaa Etelä-Suomessa, ja elin niin kokonaan tuossa
kirjallisessa työssäni, etten ajatellut mitään muuta enkä mausta
välittänyt. Kenellekään en yrityksestäni hiiskahtanut. Eräs toverini
tuli sinne sitten asuinkumppalikseni, ja häneltäkin oli tämä homma
tietysti pidettävä salassa, -- lukujanihan olin muka harjoittavinani.
Mutta öisin istuin aina draamani henkilöjen parissa, hioin ja
muokkailin heidän runomittaisia vuoropuhelujaan, surin ja iloitsin
heidän kanssaan... Sitten pistin koko tekeleen alimmas arkkuni
pohjalle, ja kävin muihin, "hyödyllisempiin", töihin käsiksi.

Vuotta, paria myöhemmin, ihan kesken tenttilukujeni, rupesin sitten
sepustelemaan pientä, ylioppilaselämää koskevaa novellia, joka tuli
olemaan painettujen teosteni ensimäinen. Kurssikirjain pänttääminen,
kun sitä oli tehtävä urakalla, tuntui usein kuolettavan kuivalta.
Sellaisina hetkinä otin toisinaan, aivan kuin uhmalla, esille
sinikantisen vihkosen, johon olin ruvennut juttuani kertomaan, ja
kirjoitin siihen kappaleen erältään, ikäänkuin henkeni kevennykseksi.
Ja jonkun tunnin kuluttua maistuivat kurssikirjatkin taas.

Näihin aikoihin olin selvästi tietoinen siitä, että kirjallisissa
hommissa noin "herkutellessani" varastin aikaa lukutöiltäni ja
valmistautumiseltani yleensä elämän vakaviin tehtäviin, mutta en
voinut olla silloin tällöin suomatta itselleni sitä huvitusta taikka
vaihtelua. Ja senkin jälkeen on usein -- miltei pitkin matkaa --
työskentelyssäni ollut tuota samaa ristiriitaa. Kirjoitin huvikseni,
aikomatta pyrkiä kirjailijaksi, ja siksi tunsin näihin töihin
riistäväni aikaa muilta tehtäviltä. Siksi ehkä myöskin nuo pienet
kirjailemiselle omistetut hetket niihin aikoihin tuntuivat huvi-,
miltei juhla-hetkiltä arkitöiden lomassa. Varsin selvästi tunsin
tuon kaiken väitöskirjatöitteni aikoihin. Selaillessani vanhoja,
kuivia asiakirjoja yhytin usein aiheen tai tapahtuman, joka minut
pysäytti miettimään, että tästähän voisi saada jotakin hauskempaa ja
nautittavampaa, kun rupeaisi tekemään... Ja kesken kaiken kävinkin
silloin tekemään muistiinpanoja ja suunnitelmia jotakin romaania
tai historiallista pikkukertomusta varten, niin "joutavaa" kuin se
minusta vakavaan työhön verraten olikin. Sellaisista muistiinpanoista
syntyi m.m. ensi itu Juho Vesaiseen.

Toisin ajoin ja jo tuolla ensimäisellä, alottelevalla
kehityskaudella, tuntui kyllä usein siltäkin, että ehkä olisi minun
jätettävä kaikki muu, ja antauduttava yksinomaan kirjallisiin töihin,
jotka mieltäni enin "vetivät". Melkein tuskaisena taistelin väliin
niissä mietelmissäni, tuntiessani, kuinka särin itseäni. Mutta ei
ollut silloin tarpeeksi uskallusta eikä itseluottamusta. Vasta paljo
myöhemmin, lähes 40-vuotiaana, repäsin itseni toisinaan vuodeksi tai
puoleksi irti kaikista muista hommista pääasiallisesti kirjallisiin
töihin.

Mutta tämähän ei enää kuulu asiaan, kun on puhe "ensi
yrityksistämme". Ne ensi yritykset olivat minun kohdaltani
hapuilevia, hajanaisia kokeita, lepokeitaita taipaleella, eikä niistä
paljo muuta ole sanottavanakaan.

_Santeri Ivalo_.




Valter Juva.

Eräs arkkiveisujuttu.


Täytynee kai myöntää, että kaikki on kirjallisuutta, mikä
kirjoitetaan ja painetaan?

Eräs varhaisimpia "kirjallisia toimia", joissa olin mukana, lienee
sekin puolestaan vaikuttanut siihen, että olen joutunut kirjailua
vain tilapäisesti harjoittamaan.

Kotini oli v. 1885 Hämeenlinnassa. Vanhempi veljeni, Vilhelm, ja
minä lueskelimme kotona varsin säännöllisesti kandidaattilukujamme.
Veljeni oli aikaisemmin kiinteiden lukujensa ohella ollut kokonaisen
vuoden Hämeen Sanomain yhdistettynä pää- ja aputoimittajana; minä
olin ylioppilasajoiltani asti kahtena vuonna noin neljä, viisi
kuukautta vuodessa ollut isäni apuna maanmittaustöissä.

Isä ei sietänyt laiskuutta. Hänellä oli muuten laajat tiedot ja
monipuoliset aatteelliset harrastukset, kirjallisuutta hän ihaili,
mutta teroitti aina mieliimme, että kirjallinen työ ei elätä miestään
köyhässä Suomessa.

Maisteri O. A. F. Lönnbohm oli tähän aikaan Hämeenlinnassa
tyttökoulun opettajana ja Hämeen Sanomain toimittajana. Hänen
luonaan asui syksyllä v. 1885 veli Kasimir, ahkerasti lueskellen
ja kynäillen. Suuri määrä Kasimir Leinon ensi runovihkon runoista
lienee valmistunut jo tämän vuoden kuluessa. Kertomus "Emmalan Elli"
oli pääpiirteissään valmis; vapaamielinen runo "Sunnuntaina" oli jo
kesällä syntynyt.

Näihin aikoihin vietettiin Hämeenlinnan perheissä laajanpuoleista
seuraelämää. Kotimme varsinaiseen tuttavapiiriin kuuluivat m.m.
ystävällisen herttainen O. A. F. Lönnbohm ja siis myöskin hänen
nuorempi veljensä sekä ennen kaikkia Paavo Cajander, joka näkyi hyvin
viihtyvän isäni seurassa.

Cajanderissa oli aina jotain suuripiirteistä. Hän oli harvinaisen
suora, rehellinen ja teeskentelemätön mies. Mahtailua ja
itseoikeutettua patentti-isänmaallisuutta puheissa tai eleissä hän
ei sietänyt. Hyvänluontoiselle leikille hän osasi panna arvoa. Me
nuoret ihailimmekin Paavo Cajanderia, "Vapautetun kuningattaren" ja
"Runolaulajan" tekijää.

Mitä Kasimir Leinoon tuli, hän nyt jo oli valinnut elämänuransa, --
oli päättänyt antautua kirjailijaksi sekä siinä rinnan suorittaa
korkeampia yliopistotutkintoja.

Vilhelm veljeeni ja Kasimiriin verraten minä -- vaikka hiukan
vanhempi ylioppilas kuin Kasimir -- lienen ollut enemmän tai vähemmän
kehittymätön. Yleensä me kolmisin olimme keskusteluissamme hyvin
kirjallisia ja filosofisia, -- yleispäteviin harkintapäätelmiin
taipuvaisia, -- hiukan elämänviisaan satiirisia, -- vaikka joskus
saattoi myös leikkiä ja puhdasta pilaa sattua väliin.

       *       *       *       *       *

Hämeenlinnan suuret syysmarkkinat olivat tulossa. Yhteiskunta
oli äskettäin ollut järkyksissä. Kaupungista kotoisin olevan
vanginvartijan Vilénin oli kyytirattailla murhannut hänen
kuljetettavanaan ollut rosvo ja tutkintavanki. Murhaaja oli tämän
tehtyään karannut, mutta pian joutunut uudestaan kiinni. Tästä oli
ollut luettavana seikkaperäinen, repäisevä kertomus Hämäläisessä,
paikkakunnan vanhoillisessa lehdessä, jonka pääkirjoituksen paikalla
aina komeili edellisen puoliviikon ilmatiedot sekä pari kolme palstaa
kauheita tapaturmia, tulipaloja, rosvojuttuja ja veritöitä.

Hämeen maaseuduilla oli tähän aikaan pääasiallisena
runokirjallisuutena arkkiveisu. Arkkiveisuja julkaisi etenkin
kirjoitustaitoinen gentlemanni Simo Hirvinen, runotuotannostaan
laajalti kuulu. Yhtä oivallisia runoilijoita oli myöskin traagillisen
romanssin, "Akselin ja Hiltan" tuntematon tekijä. --

Kasimir Leino istui lukuhuoneessamme. Puhelimme Suomen
kirjallisuusoloista. Ylimieliset ivalauseet sinkoilivat; pian oltiin
arkkiveisuissa. Mieleemme johtui Vilénin murha ja saman viikon
syysmarkkinat: -- Simo Hirvisellä taas uusi, loistava arkkiveisun
aihe!

Kenestä ensimäinen leikillinen ehdotus lienee lähtenyt, en osaa
sanoa, mutta pian puolittainen maisteri Vilhelm, kirjailija Kasimir
Leino ja ylioppilas Valter olivat päättäneet itse julkaista
markkinoiksi arkkiveisun "Vanginvartia Vilénin kauhiasta murhasta".
Kun asianomaiset kuuluivat Hämeen Sanomain likimpään piiriin,
huomattiin helpoksi saada tämä kirjallinen tuote painetuksi, niin
että tekijäin nimet pysyvät salassa. Alifaktori J. Leinonen kyllä
voi hankkia markkinapäiviksi toimeliaan ja uutteran kolportöörin.

Elettiin realismin merkeissä. Meidän arkkiveisumme ei olisi
arkkiveisu, jos se eroaisi muista samantapaisista. Koko huvimme,
koko ivamukailu-ilomme oli oleva siinä, että kirjoittaisimme niin
viheliäistä runoutta kuin osaisimme, mutta kuitenkin säännöllisin
runosäkein. Tyystin oli säilytettävä arkkiveisun "Jumala paratkoon!"
Kaikki oli oleva runopukuista proosaa. Runoelman eepillinen puoli
oli saatavissa vanhasta hassusta Hämäläisestä. Vilénin murha oli
kirjoitettava laulettavaksi niinkuin "Akseli ja Hilta". Pituus
vähintään pari-kolmekymmentä säkeistöä.

Sovittiin, että Kasimir Leino ja minä kirjoittaisimme Vilénin-runon
kumpikin erikseen, alusta loppuun saakka. Seuraavana päivänä yhdytään
Kasimirin luona, runot verrataan toisiinsa. Kummastakin ehdotuksesta
valitaan aina parhaiten onnistuneet säkeistöt ja yksityiskohdat.
Kriitillisen ja toimituksellisen puolen suostui veljeni ottamaan
hoitoonsa. Hän saattoi olla mukana hauskassa ilveilyssä, mutta tahtoi
pysyä passiivisena taiteenharrastajana.

Minulla oli hallussani jäljennös eräästä runosta, jonka todellinen
kuritusvanki, -- härmäläinen puukkojunkkari, -- oli kirjoittanut
vankilassa, ja jonka Söörnäisten vankilanpäällystö oli korjannut
talteensa. Tämä otettiin esiin, luettiin ja huomattiin hyväksi.
Päätettiin julkaista _kaksi_ arkkiveisua. Toisena oli "Surullinen
valitusvirsi, jonka lauloi onneton koppivanki Söörnäisten Kakolassa".
Veljeni lupasi hioa runoelmaa ja parannella sen virheellisiä säkeitä.

Voin vakuuttaa, että puuhaan ryhdyimme puhtaasta yltiöpäisestä
poikamaisuudesta. Olimme huolettomia nuoria miehiä ja halveksimme
sydämen pohjasta kaikkia rahallisia ansioita. Mutta ymmärsimme
tyystin, että yhtiöliikkeemme tietysti oli oleva myöskin rahallisesti
kannattava.

       *       *       *       *       *

O. A. F. Lönnbohm oli lähtenyt tilapäiselle matkalle, ja hänen
veljensä niskoilla oli illalla ollut Hämeen Sanomain toimitustyötä
ja oikaisulukua. Kun seuraavana päivänä yhdyttiin, niin Kasimir
Leinolla sentähden oli esitettävänä ainoastaan määrärunonsa Vilénin
murhasta. Minulla oli, paitsi määrärunoa, myös "Lammin reservipoikain
laulu", joka hengettömyydessä varmaan vei voiton itse esikuvistansa,
ynnä eräs "Akselin ja Hiltan" hempeämielinen kohtaus Hämeenlinnan
puistossa.

    "Ja Akseli ja Hilta
    ne istui Parkissa;
    ja kaunis oli ilta,
    kuu loisti taivaalla."

"Surullisen valitusvirren" oli veljeni saanut pätevään asuun.

Vilénin-runojen ehdotukset luettiin, ja kumpainenkin huomattiin
varsin ansiokkaaksi. -- Ei siis muuta, kumpikin painatetaan!
Toiseen arkkiveisuun otetaan "_Laulu vanginvartia Vilénin kauhiasta
murhasta_" ja toiseen "_Uusin ja paras laulu vanginvartia Vilénin
kauhiasta murhasta_". Edelliseen tulee lisäksi "Surullinen
valitusvirsi" j.n.e. sekä jälkimäiseen minun molemmat täyterunoni.
-- Vaikka toimitamme näin laajat ja hyvät arkkiveisut, niin pysymme
tavanmukaisessa hinnassa, 15 penniä lentolehdeltä.

Kasimir Leinon runosta muistan -- ikävä kyllä -- ainoastaan
repäisevän kohdan, jossa kerrottiin, kuinka murhaaja, nukkuessaan
metsätorpassa, vihdoin vangittiin:

    "Kun rosvo puukko vyöllä
    penkillä pötkötti,
    niin kruununmiehet yöllä
    jo hänet vangitsi." --

Tämän jälkeen seurasi runossa vielä asianmukainen _sens-moral_.

Minun runoni alkoi:

    "Voi, kuink' on mailma turha
    ja synnin valta suur,
    taas surkia kun murha
    on tapahtunut juur.

    Ja murhe mielen täyttää,
    kun tuota kertoilen
    ja synkiältä näyttää
    tää laakso murheiden." --

Runoni oli lennottomasti päättynyt köyhänlaisiin säkeisiin:

    "-- -- -- -- --
    ja vietiin Kakolahan
    tää roisto kavala."

Tämä loppu ei tyydyttänyt kriitillistä veljeäni. Istuvassa
neuvottelussa hän yhteen henkäykseen saneli siihen seuraavat
lisäsäkeet:

    "Niin paha palkan saapi
    jo täällä mailmassa:
    Kun kuolo saavuttaapi
    on toinen Kakola!

    Siks' pitäis meidän tietää,
    niin täällä vaeltaa,
    ettemme sitten viettää
    saa tuskaa kauhiaa."

Runo oli nyt ensiluokkainen!

Harvoin lienemme purskahtaneet sellaisiin naurunremahduksiin kuin
kaikissa näissä toimissamme.

Yhtiöjäseneksi liikkeeseen otettiin nyt alifaktori J. Leinonen,
leikillinen, nuorimies. Arkkiveisut painettiin. Leinonen hankki
markkinapäiviksi kolportöörin, mutta sattui onnettomuudeksi
saamaan epärehellisen, vanhan markkinalurjuksen. Kolportööri jätti
jälkeensä melkoisen kassavaillingin. Hän hävitti viinoihinsa meidän
omaisuutemme!

Kun sittemmin tehtiin osakeyhtiömme liikkeenselitys, niin voitot ja
tappiot menivät vastakkain tasan. Kirjallinen työmme oli tuottanut ±
0.

Nyt saatoin kokemuksesta tietää, että isäni oli oikeassa
väittäessään, että kirjallinen työ ei lyö leiville maamme pienissä
oloissa!

Noin viikkoa myöhemmin oli meillä vieraina perheen tuttavapiiri, ja
siinä emme malttaneet olla kaikessa hiljaisuudessa kertomatta Paavo
Cajanderille arkkiveisuhuijaustamme. Juttu koko groteskimaisuudessaan
oli hullunkurisinta, mitä hän oli kuullut. Hän nauroi ihan
katketakseen! Paavo Cajanderin naurussa oli aina jotain vapaata ja
miehekästä. Hän itse arvosteli asioita riippumatta sovinnaisuuden
kaavoista.

O. A. F. Lönnbohm, vanha veitikka, oli siinä vieressä ja
nauroi leveää he-he-he-nauruaan. Hän iski silmää puoleksi
ongelmaiseen tapaansa ja sanoi veljelleen, että vastaisten
kirjallisuushistorioitsijain on syytä panna merkille, kuinka Kasimir
Leino oli alottanut kirjallisen uransa julkaisemalla ensi työkseen
"varsinaista rahvaan runoutta".

Meidän tarkoituksemme oli kyllä ollut, että runoteostemme
"kirjailijanimet" pysyisivät visusti salassa. Mutta toisella
tai toisella tavalla näkyy asia tulleen tietoon Mikkolan
lyseolais-kumppanustoon, johon paitsi Mikkolaa kuuluivat Mäkkylät,
Forsmanit ja Sadeniukset. Kun parikymmentä vuotta myöhemmin tapasin
tohtori J. B. Mäkkylän, niin kävi ilmi, että hän tunsi tämän jutun ja
vielä osasi ulkoa eräitä "Surullisen valitusvirren" säkeitä, jotka
minä jo olin ennättänyt unhottaa.

_Valter Juva_.




K. A. Järvi.

Mitenkä minä aloin "kirjoitella".


Mitenkäkö minä muka aloin "kirjoitella"? Se on tavallaan surullisen
lystillinen juttu -- nyt näin kaukaa katsottuna. Sillä tänä vuonna ja
juuri samoina aikoina kuin tätä kirjoitan, on kulunut tasalleen 25
vuotta, kun ensimäinen tekeleeni "Kuvauksia" ilmestyi Edlundin komean
kirjakaupan näyteakkunalle. On siis tässä nyt samalla juhlittava
kirjallisen askarteluni hopeahääpäivää ja verestettävä vanhoja
vaalenneita muistoja "Kirjailijaliiton" myötätuntoisella osanotolla.
En ollut täysin täyttänyt 22 ikävuottani, kun tuo ihmetapaus joutua
julkisuuden mieheksi sattui minun vähäpätöisen elämäni kohdalle.
Mutta kirjoitellut minä olin jo sitä ennen sanomalehtiin runoja,
novellinpäitä y.m. Kotimaakuntain sanomalehdet K. F. Kivekkään
"Kaiku" Oulussa ja O. Ansaan "Pohjalainen" Vaasassa olivat avanneet
palstansa minunkin kyhäyksilleni, ja lähimmässä tuttavapiirissäni
tunnettiin jo kyllä minun "kirjailijanimeni" ennenkuin "Kuvauksia.
Kirjoitti K. A. Järvi" pyörähti kirjakauppojen näyteikkunoihin.
Tällä kirjalla on oma esihistoriansa, ehkäpä rikkaampi kuin muilla
julkaisuillani, ja joka tapauksessa siinä on runottaren ensi
lemmen huumaavaa hurmiota, mikä saa veret lämpenemään nyt vielä
hopeahääpäivänäkin. Mutta ensin tässä tuo esihistoria. Minussa oli
ilmennyt "kirjailijan vikaa" tavallista aikaisemmin. Lyseon viime
luokilla se kohosi kroonilliseksi kuumeeksi. Kun esim. toverit
syysiltoina kulkivat tyttöjensä kanssa posetiivin soidessa ja
rumpujen päristessä "hoijaban" (= karusellin) ympärillä Heinätorilla,
istuin minä yksinäisyydessä kotona ja sorvasin heksametrimitalla
runoa sekä "Kullervosta" että "Ainosta", mitkä ihanat tuotteet kauan,
kauan sitten tuli on syönyt. Mutta ensimäinen kirjallinen tuotteeni,
mikä oli suomennos muutamasta ruotsalaisesta kuvalehdestä ja
yhteistyötä erään toverini, nykyään arvoisan pastorin, kanssa, näki
päivänvalon "Oulun Ilmoituslehden" palstoilla -- sivumennen sanoen
emme rohjenneet sitä muualle tarjota. Saimme tästä 20 markkaa. Saalis
miestä yllyttää. Minä aloin kirjoittaa alkuperäistä, ja tuo toverini
kävi ne kauppaamassa "Ilmoituslehdelle". Teimme tällaista kauppaa
siihen asti kuin "Ilmoituslehdeltä" loppuivat rahat. Minä tähtäsin
silmilläni jo "parempia" julkaisupaikkoja, sillä "Ilmoituslehden"
tekijäpalkkiokin oli joka kerralta alennut, vaikka sen minun
käsitykseni mukaan olisi pitänyt nousta. "Pohjalainen" maksoi
hyvästi, lähetti aina pyydettäessä postiremissan, ja O. Ansas vainaja
tuon tuostakin muisti lämpimällä, kehottavalla kirjeellä. Minusta
tuli "Pohjalaisen" vakinainen avustaja ja siinä julkaisin noista
"Kuvauksistanikin" jotkut.

Olin tullut ylioppilaaksi ja myös "Kaikuun" kirjoittelijaksi. Niin
että niitä alkoi jo olla useampia rautoja tulessa. Kokosin kesällä
1890 muutamia novellinpäitä ja lähetin Helsinkiin kauppaneuvos G.
W. Edlundille, joka siihen aikaan oli kai maamme suurin kustantaja.
Herra kauppaneuvos lähettää pian korkeimman kohteliaisuuden vireessä
kulkevan ruotsinkielisen kirjeen ja pyytää lisää "manuskriptiä",
luvaten maksaa 50 mk. painoarkilta. Minut löi ilon yllätys. Kokosin
parhaimmat tuttavani, uskoin heille salaisuuteni, me pidimme pienet
kemut, joissa Edlundin kirje tarkkuudella läpikäytiin ja sitten --
juotiin minun kirjailijaksitulomalja. Eikä sitä juotaessa yksin minun
silmäni loistaneet ja poskeni punottaneet, vaan yhtä paljon noiden
ystävien, jotka jakamattomalla riemulla ottivat osaa minun tulevaan
maineeseeni...

Edlund sai lisää käsikirjoitusta, ja minä jännityksellä odottelin,
milloin kirja ilmestyy. Mutta siitä ei kuulunut mitään. Jo rohkenin
kirjeessä kysäistä. Ei tule vastaustakaan --

Menin syyslukukaudeksi Helsinkiin opiskelemaan. Oli määräni lukea
latinan approbatur ja kävin yliopistolla latinan kirjoituksissa.
Professori kutsui aina vuoroltaan yhden eteen tutkittavakseen. Niin
tuli minunkin vuoroni. Menin arkana eteen, sekausin ja vastasin kai
hyvinkin typerästi, sillä hra professori laski minun kustannuksellani
kärkevän sukkeluuden, jolle täpötäyteinen luentosali nauroi. Mutta
toista kertaa ei siellä minulle naurettu. Sillä siihen loppuivat
ainiaaksi minun latinan opintoni. Tuo pilkka meni läpi luiden ja
ytimien, sillä minulla oli aina ollut lyseossa ensimäiseltä luokalta
viimeiselle asti lukukausitodistuksissani latinassa korkein arvosana.

Sentähden oli latinan läksyni jäänyt valmistamatta, kun minä ahersin
taas kirjallisissa alotteissa. Olin pannut alulle sittemmin kirjana
ilmestyneen "Työmiehiä", ja asunnossani Fredrikinkadulla viihdyin
paremmin sen ääressä kuin latinan opinnoissa.

Mutta tuosta kauheasta pilkasta piti saada hyvitystä. Vihdoinkin
rohkaisin itseni ja menin esitteleytymään kauppaneuvos Edlundille.
Nyt oli minulle tullut sisällinen pakko saada varmuus asiassa. Joko
latinan approbatur tai kirjallinen debyytti -- siinä nyt senaikuisen
elämäni lähin päämäärä. Sillä jos Edlundissa huonosti onnistaisi,
palaisin minä sittenkin latinan professorin tentteihin.

Astuin Edlundin loistoisaan kirjakauppaan. Kysyn apulaiselta
kauppaneuvosta, ymmärrätte, hiukan rintaäänellä. Apulainen kuljettaa
minut kirjakaupan Esplanaadin puoleiseen laitaan, missä eristetyssä
osastossa Edlund istuu kirjoituspulpettinsa ääressä. Esitteleydyn
ja mainitsen asiani. Kauppaneuvos, joka minun silmissäni näytti
haudastaan nousseelta Fritz Reuterilta semmoisena kuin tämän
saksalaisen humoristin olin kuvissa nähnyt, teki aivan porvarillisen,
ellen sanoisi poroporvarillisen vaikutuksen. Ja tätä minä muka olin
aristellut! Mutta annappas olla. Hän heittää minuun arvostelevia
katseita. Sitten levittää kätensä ja puolivihassa ärjäisee: "Herra
lähettää mulle pari plaria ja niistäkö minun pitäisi laittaa kirja?"
Todella hämmästyin. "Herra kauppaneuvos ei ole siis mielestään vielä
saanut tarpeeksi manuskriptiä?" kysyin. "En, en, en, kuulettehan.
Onko teillä lisää vai -- annanko pois paperinne?" Tämä alkoi olla
yhtä kiusallista kuin latinan tentissä, sillä kauppaneuvos rupesi
etsimään papereita. Eikä istumaan pyytänyt. "Jos herra kauppaneuvos
suvaitsee ottaa minulta lisää käsikirjoitusta, niin mielelläni
laitan." -- "Sitähän olen jo vartonut enemmän kuin puoli vuotta.
Mutta herra ei vaan ole lähettänyt. Tämän vertasella" -- hän oli jo
löytänyt paperini -- "en mitään tee. Tässä ne ovat."

Niin -- siinä ne todella olivat. Ja hän melkein tarjosi niitä jo
pois. Mutta sitten asetti ne takaisin pöydälleen ja kysäisi: "Voitte
kai ittekin ymmärtää, että näistä tulee vain pari plaria? Lupaako
herra joulun jälkeen lähettää lisää, niin sittenkin pränttään?"

Minä lupasin. Ja lähdin. Käynti oli tehnyt minuun perin runottoman
vaikutuksen. Päätin Edlundin särmikkäisyyden johtuneen siitä,
että esiinnyin suomen kielellä, mikä kieli vielä siihen aikaan
Helsingissä oli pannaan pantu. Asemani oli jotenkin sekava. Mutta se
päättyi siihen, että muutamana joulukuun alkupäivän aamuna istahdin
Pohjanmaan junaan ja läksin kotiini Ouluun. Runotar oli sittenkin
voittanut, ja niin jäi selkäni taakse sekä latinan approbatur että
pro exercitio.

Oulussa upposin kirjoittamaan. Posti kuljetti Edlundille niin
runsaasti käsikirjoitusta, jotta loput palasivat käyttämättöminä
takaisin ja niiden mukana jyrkkä kielto: "ei tarvitse enempää!" Nyt
sen kirjan siis piti ilmestyä ylen pian. Mutta se viipyi. Saapuipa
sitten eräänä päivänä korrehtuurivedokset -- ensimäiset, mitä
olin elämässäni nähnyt. Minut käskettiin lukea oikoluku joutuin,
sillä kirjapaino odottaa. Ja minä luin yötä myöten, korjasin
korjauslukuarkit, kuten ainekirjoituksenopettaja korjaa koulupojan
vihkoa. Kauppaneuvos lähetti tulisen haukkumakirjeen sellaisesta
korjausluvusta -- sillä kirjapaino odotti. Ja otti minulta pois
korjauslukuoikeuden, luetti sen Helsingissä minun kustannuksellani
5 markasta painoarkilta. Näin kävi yhä jännittävämmäksi
lemmenseikkailuni runottaren kanssa.

Sitten odotin kirjani valmistumista, kunnes muutamana aamuna
luin Uuden Suomettaren takasivulta kaksipalstaisen ilmoituksen
sen ilmestymisestä. Yhtään vapaakappaletta en saanut. Niin ollen
olin pakotettu, jos mieleni sitä nähdä, itse ostamaan sen Oulun
kirjakaupasta. Sieltä sen haetutinkin. Ulkomuoto oli ruma, painos
ilman välikkeitä, paperi huonoa, lyhyesti -- _vastenmielinen_!
Annoin sen Oulussa Teuvo Pakkalalle. Hän sitä säälien silmäsi, tuo
hyväsydäminen kirjailija, joka kaikkea epäonnistunutta on säälinyt.
Enkä nähnyt enkä kuullut "Kuvauksistani" muuta mainetta kuin
että "Päivälehti" siitä kirjoitti lyhyehkön arvostelun, jossa ei
liioin kiitetty, ei moitittu, sanottiinpahan vain, että näyttäköön
tulevaisuus, mikä miehestä tulee, jos on mitään tullakseen.
"Valvoja" siitä sitten myös puhui "Työmiehien" yhteydessä. Sanalla
sanoen: se oli suurelle yleisölle kuolleena syntynyt kirja. Kovalle
otti ennenkuin ukko Edlund suoritti tekijäpalkkion 350 markkaa,
poisluettuna korjauslukumaksu. Eikä kummakaan, sillä hän oli tehnyt
laskuissaan hirvittävän erehdyksen. Ja kuitenkin "Kuvauksia" teki
minusta kirjailijan.

Minun olisi tietysti pitänyt hävetä ja lopettaa kirjaileminen tähän,
jos olisin ymmärtänyt Mutta jolla on aivoissaan kirjallinen kuume,
kuten minulla oli, on hullu ja syyntakeeton. Niinpä ryhdyin kohta
ensimäisestä vastoinkäymisestä lannistumatta kirjoittamaan kahta
pontevammin "Työmiehiä". Se valmistui kesän kuluessa ja tarjosin
sitä "Otavalle", joka eli ensimäistä ikävuottaan. Siellä kohtasin
kohta ymmärtäväisen ja neuvovan vastaanoton. Ja "Työmiehiä" ilmestyi
vielä saman vuoden jouluksi kirjakauppaan kokonaan toisenlaatuisella
menestyksellä kuin aprillikuun "Kuvauksia". Se saavutti monet
kiittävät arvostelut. Yksin Hufvudstadsbladetkin antoi pari palstaa
-- pelkkää kiitosta, josta oli seurauksena, että se käännettiin
ruotsin kielelle.

Siihen aikaan oli ylen harvinaista, että alottelija julkaisi
yhtenä ja samana vuotena kokonaista kaksi kirjaa niinkuin minä
kokemattomuudessani tein. Olisipa ollut parempi, että olisin
ymmärtänyt ottaa Edlundilta takaisin "Kuvaukseni" silloin, kun hän
niitä jo puolittain tarjosi. Mutta sentäänkin -- mihinkään myöhempään
kirjaani en ole edeltäpäin sellaisia kultaisia unelmia kiinnittänyt
kuin "Kuvauksiini". Ja kun niitä muistan, elän kuin uudelleen ne
toisen ylioppilaskesän runottaren kuumat kosiskelut. "Kuvaukset"
-- yksin ne saivat runottaren ensi lemmen kaikessa tuoreudessaan,
välittömyydessään ja hulluudessaan.

Edellä on nyt kerrottu asian historiallinen puoli. Mutta sen
sielullinenkin puoli vaatii sivunsa. Milloin heräsi minussa
kirjallisen tuottavaisuuden halu? Taisin olla lyseon keskiluokilla,
kun Suomalainen teatteri alkukesästä vieraili Oulussa. Ida Aalberg
esitti "Leaa" ja "Ofeliaa". Hän pudotti sähkökipunan vereeni:
uinuvat tunteet heräsivät ja syttyivät haaveet. Niinpä istuin
muutamana niistä kesäilloista, jolloin teatteri Oulussa oli,
silmänkantamattoman rasvatyynen meren rannalla tekemässä päätöksiä
ruveta näytelmäkirjailijaksi. Yritinkin pieniä kokeita draaman
alalla. Mutta lyriikka voitti ja rupesin kirjoittamaan runoja.
Kunnes tutustuin Minna Canthiin, joka otti minut kokonaan. Ymmärsin,
että Minna Canth ei kirjoita yksin vain mainetta saadakseen, vaan
että hänellä on paljon suurempi tarve kirjoittaa puutteenalaisten,
sorrettujen ja onnettomien ihmisten puolesta. Niiden palvelukseen
aioin minäkin kynäni suunnata. Minkä aikomuksen myös olen pitänyt.

Miten esteettinen hurmio, ollessani alle parinkymmenen, piteli minua
vangittuna ja mitä uhreja runottarelle pyrin kantamaan, siitä tässä
tilitys nyt elämäni iltapuoleen kallistuessa. Olin 19-vuotias, kun
sain käsiini ensimäisen vihkon Minna Canthin suomentamaa Georg
Brandesin "Päävirtauksia 19:nnen vuosisadan kirjallisuudessa" --
tuskinpa siitä lie koskaan muuta kuin se vihko ilmestynytkään.
Sieltä jostakusta paikasta luin tämän ajatuksen: Se on vasta oikea
runoilija, joka rohkenee ottaa kulkijan sauvan käteensä ja lähteä
samoilemaan maita mantereita juoden janoonsa luonnon kirkkaista
lähteistä, maaten sammalvuoteella ja raviten itseään sillä, mitä
kukin päivä voi hänelle tarjota. Brandes tietysti tahtoi puhua
kuvannollisesti runoilijakutsumuksen ankarasta vaatimuksesta antautua
kokonaan runottaren palvelukseen. Mutta minä yritin toteuttaa hänen
oppiansa puustavillisesti: Karata pois kodista ja omaisten luota
tuntemattomille seikkailuretkille. Olin jo sen elokuun kuutamoisen
yönkin määrännyt, jolloin lähtisin matkalle markka pari taskussani.
Aioin kuitenkin vielä nähdä äitiäni. Menin lamppu kädessä klo 12
yöllä katsomaan häntä muka viimeisen kerran hänen nukkuessaan.
Mutta siinäpä tunne nousi kovasti vastaan: hylkäätkö hänetkin, joka
hyväksesi on niin paljon, paljon uhrautunut? Järki voitti. Nukkumaan
lähdin ja tapoin Chateaubriand-haaveilun.

Olen sitten myöhemmin saanut kokea, että runottarelle kyllä saavat
ne, joiden kohtaloksi tuo tuli, uhrata koko elämänsä tyytymällä
siihen niukkaan palkkaan, jota se palvelijoilleen suoda voipi,
mutta paljon, paljon runottomammin ja siis ilman sitä lyyrillistä
kauneutta kuin mitä Brandes on sanonut. Kuinka monta kirjallista
mustilaista parastakin aikaa lämmitteleekään meidänkin maassamme
itseään runottarien puolikylmillä nuotiotulilla poltettuaan takanaan
kaikki sillat hyvinvoipaan porvariselämään? Sillä runottaret ovat
perin kitsaita. Niitä vain, jotka heille kultalyyryillä ylistystä
helkyttävät, suvaitsevat he kutsua sen tulensa äärelle, missä
ei koskaan kylmä. Jos aina niitäkään. Tälle tulelle me kaikki
esikoisteoksiamme kirjoitellessamme uskomme pääsevämme. Mutta: "monet
ovat kutsutut, mutta harvat valitut".

_K. A. Järvi_.




Aino Kallas.

Kuinka alotin virolaisaiheisena kirjailijana.


Ensimäinen virolainen inspiratsionini oli sekoitus vanhaa
feodaali-ilmastoa ja kuumaa saarenmaalaista kesäpäivää. Olimme
ajaneet helteisenä juhannuksen aikuisena sunnuntaina pari peninkulmaa
halki Kaarman ja Karjan pitäjäin karujen nummien, kun keskellä
kivikkojen ja vainioitten aukeni vähäinen saareke puutarhaksi
jalostettua maata. Kukkansa varistaneiden kirsikka- ja omenapuitten
varjossa oli harmaa, yksikerroksinen rakennus, jonka huoneet
tuoksuivat puhtautta ja lahoa puuta. Talon isäntä oli mieheni eno,
Karjan pitäjän lukkari Friedrich Allas, -- rauha hänen sitkeälle ja
virolaiselle sielulleen! -- mies kuudenkymmenen korvissa, elehtivä
ja käpeä, vain luuta ja jänteitä, leuassa puikkelehtiva pukinparta.
Lukkarin poika ja itse lukkari ja lukkarin lanko, -- siinä oli
jo papillisuutta yhden miehen osalle! Saarenmaalainen viro soi
laulahtavana hänen huuliltaan, mutta hänen harmaa, hiirenhiljainen
vaimonsa, käsityöläisen tytär, katkaisi vaitiolonsa aina
kuresaarelaisella saksallaan.

Istuimme mehiläistarhassa, oli raukaisevan kuuma, ja meille
tarjottiin menneenvuotisia, vaaleita saarenmaalaisia pähkinöitä
ja hunajaa vahakennoissa. En tiedä itsekään, kuinka keskustelumme
siihen kääntyi. Mutta siinä istuessamme ja pähkinöitä särkiessämme
saarenmaalaisen poutataivaan alla, alkoi isäntämme tarinoida
työorjuuden ajoista. Ja hän iski tulta, kaikesta käpperästä
kuivuudestaan ja luonnollisesta hyvänsävyisyydestään huolimatta.
Tuli eloa kellahtaviin poskipäihin, vaaleahkot silmät saivat väriä.
Tällä saarenmaalaisen syrjäpitäjän lukkarilla oli oikeudentajuntansa
väärentämättömänä ja järkkymättömänä tallella. Hän vihasi sortoa ja
vääryyttä.

Kuinka uppo-uusi oli minulle maailma, joka hänen kertomuksissaan
aukeni! --Feodaali-aikuinen maailma tuskin miespolvea takaperin,
muurinkorkuisine rotueroituksineen, rajattomine isännänoikeuksineen
toiselta puolen, -- toisaalla orjankumarruksineen ja
raipanläiskeineen. Olin kuin yhtäkkiä siirtynyt keskelle keski-aikaa.
Allas puhui yhä kerta alkuun päästyään, hänen hiljainen, nöyrä
vaimonsa kuunteli ja sisimmässään kai kauhistui miehensä kapinallisia
mielipiteitä, mutta minuun tarttui sinä hetkenä ja ainaiseksi jotain
siitä kipeästä, kärsityn vääryyden tunnosta, mikä oli kaikkien
näitten työorjuuden aikuisten tarinoitten pohjasävynä.

Ensimäiseen virolaisaiheiseen novellikokoelmaani käytin useita vanhan
Allasen anekdooteista. Hän itse oli esikuvani kertomukseen "Lukkari
ja kirkkoherra", häneltä samoin on novellieni "Kaupunkimatka",
"Ingel", "Kubja-Pärtin kuolema" varsinainen aihe.

Näin ulkoapäin sain siis ensimäisen vaikuttimen virolaiseen
tuotantooni, ja kesti vuosia, ennenkuin siihen ehtivät yhtyä myös
sisäiset.

_Aino Kallas_.




Ilmari Kianto.

"Soutajan laulujen" aikoina.

Ote yksityiskirjeestä v. 1897.


Alituisessa huminassa ja kuminassa tämä minun aikani täällä on
vierinyt sen jälkeen kuin toisen lapseni maailman markkinoille
avojalkaisena ja armoa pyytävänä juoksemaan panin. Mutta tässä
avojalkaisessa kerjäläispojassa ovat jo muutamat huomanneet
jotain arkipäiväistä ylempääkin, hänen _muutamia_ laulujaan on
myötätuntoisuudella ja hellällä ihmetyksellä kuunneltu -- ja se
minulle, hänen isälleen ja opettajalleen, on tuonut iloista ja
raitista lievennystä, että "jos en minä, isä, mihinkään kelpaakkaan,
niin minun rakkaassa pojassani sentään on jotain hyvää, jota
erityisissä piireissä ymmärretään ja jolle tiedetään antaa arvoa". Ja
se on jo enempi kuin mitä monena mustana hetkenä olen voinut uneksia.
Se on varsin pieni luku suureen yleisöön nähden, joka lyyrillisestä
runoudesta (ja yleensä runoudesta) nauttii ja sitä ymmärtää, mutta
niin on ollut kaikkina maailman aikoina senjälkeen kun kansat
kohosivat runolliselta luonnonkannaltaan, ja yhä pienemmäksi se
piiri pienenee, kuta enemmän maailma sivistyy ja keksinnöissä ja
mukavuuksissa vaurastuu. Jumala varjelkoon minua koskaan tulemasta
kuivaksi käytännön mieheksi, jolla vain järki pelaa kuivaa
numeropeliä, mutta tunne-elämä on kiristetty ja tukahdettu ihan
kuoliaaksi! Ja opettakoon minua kaiken jalouden isä halveksimaan sitä
mielipidettä, että muka täytyy olla erikoisessa yhteiskunnallisessa
asemassa ollakseen mies -- ja ihminen, tai yleensä ollakseen muka
_jotakin_. Kunpa oppisi kaikkia arvoja ja "titteleitä" ylenkatsomaan
ja voisi vain koko sielullaan ja ruumiillaan palvella niin suurta
jumalatarta kuin on runotar, niin sittenhän elämä elämää olisi --
minullekin! Mutta... ja montakin "muttaa"... Vaan jääköön sanomatta.

Ilman itserakkautta sanoen: olette kait nähneet arvostelun
_Päivälehdessä_ (huhtikuun 30 p. -- Vapun aattona!) Soutajastani
-- se oli kaunis arvostelu ja oikealla tavalla tehty, vaan olihan
se tietysti minuun ja muihinkin nähden hiukan epä-pätevä, koska
oli niin likeisen ja nuoren tekemä kuin Eino Leinon, jota eivät
_nuoruutensa_ tähden monet suvaitse, vaan joka itse väittää,
ettei nuoruus ole mikään vika -- ja pitäähän huomata, että hän
18-vuotiaaksi on aivan harvinaisesti kehittynyt, kehittynyt siinä
määrässä, ettei moni 30-vuotiaskaan hänelle vertoja vedä (_minun_
mielestäni ainakaan). Arvostelu P:lehdessä tuli varsin sopivaan
aikaan -- Vapun aattona, jolloin kaikki ylioppilaat vielä ovat
kaupungissa ja lisäksi valtiopäivämiehet -- niin että minut jo
Vappuna juhlissa ja juomingeissa monelta taholta tunnettiin
laulustani -- paitsi "Väärästä urastani". Hui hai! -- kaikki tämä
on tietenkin tuolle itserakkauden tunteelle kova koettelemus,
mutta toivoni on kumminkin, etten minä koskaan _niin_ pöllöksi
tule, että luulisin että "minähän tässä nyt jotakin olen" -- minä
avaran taivaan alla yksikseen huutava pienen pieni sääski! Kunnia
ja maine on sittenkin valhetta, perästäpäin se siksi osoittautuu.
Valtiopäivämiesten (nim. Pohjalaisten kansallismielisten) kanssa oli
meillä tässä kaksi viikkoa takaperin yhteinen illan ja yön vietto
Ylioppilastalolla, enkä koskaan muista olleeni niin innostuneessa
seurassa, jossa ei ollut ainoastaan tavattoman paljon puheita, vaan
lisäksi monta todella hyvää puhetta. Aina 18-vuotiaasta ylioppilaasta
yli 70-vuotiaaseen vanhukseen (rovasti Törnudd) nousi silloin
tuontuostakin estraadille, ja oli niissä paitsi tuota pohjalaista
"kerskuvaa verta", myös vakavia elämänkokemuksen sanoja meille
nuorille. Hauska oli nähdä noita valtiopäivämiehiä ja heidänkin,
paljon todellisempaa innostustaan, kun maljoja isänmaalle juotiin.
Kilistin minä siellä maljaani paitsi kotikuntamme edusmiehen,
Kokkosen kanssa, myöskin muutaman Pulkkilalaisen, Haanpään kanssa, ja
Sakke reuhake se mistä lie saanut päähänsä tulla minulle _aiheita_
muka antamaan, koska minä näyn kykenevän "kirjallisiin töihin" -- ja
meni armollisuudessa niin pitkälle, että sanoi nimensä tästälähin
olevan Sakarin (jonka minä varsin hyvin tiesin ennestään) ja minä
taas vakuutin olevani Ilmariksi ristitty. -- Se oli juuri samana
lauvantai-iltana, jona "lauluni" Akateemisen kirjakaupan ikkunaan
ilmaantuivat (ennenkuin itse tiesinkään). Kun likempänä 4:ää aamulla
tulin juhlasta kotiin, valkeni aamu niin omituisella hohteella, ja
raikkaan ilman läpi kajahtelivat venäläisten pääsiäisyön kellot, ja
herrasväkeä ja muuta kansaa palaili hiljakseen pienissä joukoissa
kirkosta. Ja minä kiipesin kivimuurin yläkerrassa olevaan kamariin
ja katselin taivaalla vaihtuvia värejä, ja auringon nousua odotellen
otin kanteleeni, jonka äänet tuohon aikaan vuorokaudesta soivat
paljon heleämmin -- ja aamulla sitten sain ihmeekseni kiitokset
serenaadista viereisessä huoneessa juuri ensi yötään viettäneeltä
"Nuurlundin" Vikeltä, joka ihmeissään oli kuunnellut, että mistä
se kuuluu. Omituinen tunne on ihmisessä yön valvottuaan valoisana
kevätaamuna -- Vapun hurjien metelien jälkeen samoin olin
auringonnousua ihailemassa Kaivopuiston kalliolta ypöyksin k:lo 4-5
aamulla, kun yöllä oli heittänyt raikkaan sateen ja pajut, koivut ja
nurmi jo näytti elinmerkkejä ja meri oli hiljaisessa mainingissa ja
merilinnut lentäessään pitivät omituista ääntä -- ja toiselta puolen
nousi tulipunainen päivä ja toisella puolen häälyi synkänsinisiä
pilviä ja ukkonen jyrisi... Mutta minä silloin ajattelin elämääni
murheisena, sillä minä olin samana yönä puhellut siitä toisen kurjan
kanssa, joka vakuutti olevansa samallainen -- ja kuitenkaan emme me
toisiamme -- ymmärtäneet. Oi kuinka suloista ja samalla katkeraa
on olla päältäpäin raikkaan valkolakkisen nuorukaisen näköinen ja
povessaan kantaa -- käärmettä!

Kappelissa täällä nyt useampi päivä tulee istutuksi ihan kuin
itsestään -- kolmansa iltana istuin minä siellä S. Ingmanin, Teuvo
Pakkalan, Eino Leinon ja Yrjö Weijolan kanssa, mutta... Niillä (s.o.
meillä mukamas) on kova aikomus perustaa erityinen Kaunokirjailijain
Seura, joka on kokonaan erillään tämän maan nyk. viikinkikynimyksistä
ja sitä nyt valmistellaan kaikkien kannunvalajani kauhuksi ja
kateeksi. Seuran vakinaiseksi jäseneksi pääsee jokainen, joka
painosta on julkaissut yhdenkin erityisen kaunokirjallisen teoksen,
ja kun ruvettiin sellaisia listalla muistelemaan, niin kuka olisi
uskonut, että lukumäärä nousi noin 60 paikkeille. Ja koko joukko
nousevia ja valmistuvia kirjailijoita on tulossa -- erittäin sitten
kirjallisuuden harrastajat, jotka pääsevät ulkojäseniksi. Saa nähdä
mitä tästä seurasta nyt tullenee. --

_Ilmari Kianto_.




Robert Kiljander.

Ensi yritykseni.


Jos oikein muistan, niin ensimäinen tekeleeni oli yksinäytöksinen
huvinäytelmä nimeltään Giftermålsannonsen (Naimailmoitus), sillä
aluksi kirjoitin ruotsiksi. Eräs vanhempi naimahaluinen täti oli
Hufvudstadsbladetiin pannut naimailmoituksen, johon sukunimellä
vastattiin ja pyydettiin kohtaamaan Kaisaniemessä. Siellä oli
passarina vanhempi, viinaan menevä vahtimestari, jolla oli se
päähänpisto, että hän, jonka sukuperä oli hämärä, polveutui
tuntemattomasta, ylhäisestä suvusta, joka viimein tunnustaisi hänet
omakseen ja antaisi hänelle kaikki hänelle tulevat oikeutensa
takaisin. Kuinka se erehdys sitten syntyi, että neiti luuli
vahtimestaria kirjeen lähettäjäksi ja tämä taas tätiä sukulaisekseen,
sitä en enää muista, mutta kirjeen oli kirjoittanut eräs nuori mies,
joka oli kihloissa neidin sisarentyttären kanssa ja joka arvasi tädin
tuon ilmoituksen kirjoittajaksi kostoksi siitä, että täti heidän
kihlaustaan vastusti. Koko skandaali tuli sitten ilmi, tädin täytyi
antaa myönnytyksensä ja luultavasti hänestä ja vahtimestarista tuli
onnellinen pariskunta.

Samaan aikaan, noin 1867-68 vaiheilla, sepitin vielä useampiakin
kappaleita, jotka, samoin kuin yllämainitunkin, heitin tuleen, koska
en katsonut voivani saada toimeen mitään kunnollista.

Sitten kului monta vuotta. Olin muuttanut Jyväskylään ja tutustuin
siellä Minna Canthiin, joka paraikaa sommitteli 'Murtovarkaus'
nimistä kappalettaan, ja hänen kehoituksestaan minä, melkein
pilalla, uudestaan tartuin kynään. Olin kuullut puhuttavan eräästä
nuuskaavasta sulhasmiehestä, jonka lemmitty niin kovasti vihasi
nuuskaa, että sulhasparka ainoastaan suurimmassa salaisuudessa ja
ulkona portin takana uskalsi _tätä_ herkkua pistää nenäänsä. Sillä
tavalla syntyi "Mestarens snusdosa", jonka Minna sitten suomensi ja
josta hän myöhemmin kirjoitti hauskan koseriian nimeltään "Kuinka
meistä tuli kirjailijoita".

Käsikirjoitus makaili sitten kauan pöytälaatikossani, sillä enhän
minä aikonut kappaletta julkisuuteen. Mutta eräänä kauniina
kesäpäivänä riivasi minut yhtäkkiä itse piru, pistin sepustukseni
koteloon ja lähetin sen Bergbomille. En kauan saanut odottaa
ennenkuin vastaus tuli, että kappale oli hyväksytty. -- Se oli
merkkipäivä elämässäni ja luulin, että kaikkien ihmisten olisi
pitänyt nähdä, että jotain erinomaista oli minulle tapahtunut.
Ylpeydestä säteillen näytin Bergbomin kirjeen vaimolleni ja parille
tuttavalleni. Vaimoni oli kyllä siitä hyvin iloinen minun puolestani,
mutta nuo toiset eivät nähtävästi ollenkaan käsittäneet asian
merkillisyyttä, katsoivat vaan minuun tylsästi ja välinpitämättömästi
ja mutisivat: hm! Sitten rupesin odottamaan kappaleen esittämistä, ja
vihdoin viimein, 4 p. tammik. 1881, se meni. Kun posti saapui, hain
kuumeentapaisesti Suometarta, joka siihen aikaan oli ainoa lehti,
joka kirjoitti Suomalaisesta teatterista. Mitä sanoo arvostelu,
mitähän se sanoo? -- Ei mitään. Ei sanaakaan koko kappaleesta. Ei
edes mainittu, että se oli näytelty. Hm! -- --

Niinkuin "Mestarin nuuskarasia", niin on "Amalia ystävämmekin"
suurimmaksi osaksi Minna Canthin suomentama, mutta jälestäpäin olen
kirjoittanut suomeksi. Viimemainitussa kappaleessa ei alussa ollut
noita tätejä, jotka loppupuolella ilmestyivät, pistin ne sinne
Bergbomin kehoituksesta. Muuten hän ei juuri kappaleissani ehdottanut
suurempia muutoksia ja jos hän sen tekikin, niin en laiskuudesta ja
välinpitämättömyydestä aina hänen neuvojaan seurannut, jota sitten
usein kaduin. Ainoa hänen ehdottamansa suurempi korjaus on tehty
"Pukkisen pidoissa", jossa Anna-muori, vasta sitten kun hän on
perillä, saa tietoa perheen tuhlaavaisesta elämästä; sillä kappaleen
ensimäisessä sommittelussa hän tiesi siitä jo edeltäpäin ja tuli
sen vuoksi kaupunkiin. Se oli hyvä muutos, joka teki juonen paljon
luonnollisemmaksi. Kappaleen aihe on muuten saatu ruotsalaisen
kirjailijan Lean pienestä kertomuksesta "Till sist" (Vihdoinkin).
Jos siis minusta on tullut kirjailija, niin olen siitä velassa
Minna Canthille ja Bergbomille, varsinkin jälkimäiselle, joka ei
ylenkatsonut vaatimattomiakaan näyttämöllisiä tuotteita, jos hän
niissä huomasi jonkunlaisia hyviä puolia.

_R. Kiljander_.




Juhana Kokko.

"Kölliskön" syntymisen syyt.


Nytkö minun siis tulisi kertoa niistä olosuhteista ja syistä, mitkä
Kölliskön ilmoille saivat?...

Se suinkaan ei ole helppo tehtävä. Kölliskön syntymisen syyt piilevät
niin syvällä, että niiden selville saamiseksi tulisi minun kuvata
koko henkisen elämän kehitys aina Jumalaa pelkääväisen äidin rinnalla
tepastelevasta pienestä pojasta kolmenkymmenen vuoden ikäiseen
mieheen saakka.

Kaunis oli se kuva Jumalasta, minkä hurskasmielinen äiti loi pienen
poikansa sydämeen.

Usein seisoin Limingan avaran luonnon keskessä ja tähystelin auringon
säteistä loimuavia meren laineita ja hulmuavia viljavainioita. Ja
äärettömän avaruuden auringon puoleisella reunalla seisoi rakas
taivaallinen Isäni. Hän seisoi siellä siinä kirkkaudessa, minkä
taidemaalari Oskari Nylander oli antanut Kristukselle Limingan kirkon
alttaritaulussa. Auringon säteiden kultaamat pilvet häntä ympäröivät
ja sädekehä hohti hänen päästään. Itse seisoin avaruuden toisessa
laidassa avutonna ja turvatonna kuin pieni perhonen, jonka koko
olemassa-olo riippui suuren ja korkean Isän armosta ja rakkaudesta.
Kuuden tai seitsemän vuoden vanhana tulin sitten "mamsellinkouluun",
jossa kävin viisi vuotta. Oikeastaan oli tämä koulu herännäisyyden
historiassa tunnetun Maria Elisabeth Berghin koulu. Tuossa koulussa
kävi meitä usein tervehtimässä myöskin "mamsellin" veli, Limingan
rovasti, jumaluusopin tohtori J. I. Bergh, jonka silmistä rakkaus
lapsiin säteili. Ja noiden vanhain vakavien sisarusten vaikutuksesta
äidin istuttama Jumalan kuva sitten syventyi ja kasvoi, mutta
alkuperäistä kauneuttaan ei se koskaan ole kadottanut.

Myöhemmin kävi toht. Bergh vielä muistaakseni parina vuotena Limingan
kansakoulussa opettamassa meille katkismusta, kaksi tuntia viikossa.
Ja lopuksi kävin hänen johtamassaan rippikoulussa kokonaista yhdeksän
viikkoa. Hänen vaikutuksensa alaisena minussa yhä kasvoi sisäinen
turvattomuuden tunne, samalla kun sain aavistuksen ihmisen syvästä
turmeluksesta.

Seminaariaikanani ja sitä seuraavina vuosina minuun sitten juurtui
silloin niin kauniisti orastava kansallinen ja isänmaallinen tunne,
sekä Uno Cygnaeuksen luoma kansanvalistusihanne. Näitä jaloja
tunteita hedelmöitti vielä serkkuni ja koulutoverini Abraham
Ojanperän ympärille kerääntynyt laulava sukulaisparvi sekä yhä
läheisemmäksi käyvä seurustelu maisteri, sittemmin fil. tohtori
Julius Berghin (Lylyn) kanssa.

Nämä maallisen elämän jalot tunteet eivät minussa kumminkaan
kehittyneet Jumalasta vierottavaksi voimaksi. Päinvastoin
muodostuivat ne ikäänkuin astinlaudaksi, portaiksi, joiden
yläpuolella häämöitti täydellinen Jumalan rakkaus ja iäinen autuus.
Ja sinne oli pyrittävä. "Lähemmä Jumalaa! -- Lähemmä Jumalaa!" soi
usein sielussani.

Aluksi jouduin opettajaksi kauas Karjalaan, Kiteelle. Siellä oli
silloin v. t. kirkkoherrana valistunut ja vapaamielinen pappismies,
viime kesäkuussa Kuhmoniemen kirkkoherrana kuollut lääninrovasti
K. A. Pfaler. Hän veti kohta minut läheiseen seurapiiriinsä.
Hänen laajanäköisen, kauas kantavan johtonsa alaisena minun
sekä uskonnolliset, että isänmaalliset ihanteeni kehittymistään
kehittyivät.

Mutta ihmisessä asuvan syvän turmeluksen, josta jo lapsena olivat
kasvattajani minulle aavistuksen antaneet, sen sain nuoruusvuosinani
omassa lihassani ja veressäni tuntea niin syvältä, että
lankeamisiakin tapahtui. Se tuotti syvää surua ja tunnon tuskaa.

Oli kumminkin ihmeellistä, että tuo tuska ei ollut lohdutonta,
toivotonta. Tuntui melkein siltä, kuin rakas taivaallinen Isäni olisi
astunut lähemmä, laskeutunut vuoteelleni, sulkenut minut syliinsä ja
luvannut antaa enemmän voimia vastaisen kilvoituksen varalle.

Sillä kannalla oli henkinen kehitykseni, kun 25 vuoden ikäisenä tulin
opettajaksi Iihin.

Siellä tutustuin aluksi rovasti J. Fr. Thauvonin perheeseen.
Tuo hienosti sivistynyt perhe osoitti minulle aivan erikoista
vieraanvaraisuutta. Ja kun perheen jäsenissä asui sama isänmaallinen
tunne ja kansanvalistusihanne mikä minussakin, niin kotiuduin aluksi
Iin pappilassa hyvin. Erittäin ihailin perheen ihanteellista,
valistunutta äitiä ja sen toimeliasta, tarmokasta ja henkevää
vanhinta tytärtä, Sallya.

Muutamien viikkojen kuluttua laskeusi kumminkin välillemme syvä,
meidät iäti eroittava kuilu. Thauvonin perheen kaikki jäsenet olivat
"uskovaisia" (laestadiolaisia), eivätkä he voineet muuta toivoa, kuin
että minäkin kerran semmoiseksi tulisin. Kuitenkin olivat he siihen
määrään valistuneita ja hienotunteisia, etteivät minun suhteeni
mihinkään käännytystemppuihin ryhtyneet.

Tästä huolimatta oli lestadiolaisten Jumala siihen määrään toinen,
kuin se Jumala, jonka minä olin lapsuudesta saakka omistanut, ettei
minulle muuta keinoa jäänyt, kuin hiljalleen vetäytyä pois perheen
seurustelupiiristä.

Kun ei paikkakunnalla ollut muitakaan sellaisia henkilöitä, joihin
olisin voinut syvemmin sulautua, niin jäin elämään omaa eristettyä
elämääni.

Jo aikaisimmasta nuoruudestani olin viljellyt uutterasti
silloista suomalaista kirjallisuutta. Ja nyt -- näinä yksinäisinä
hetkinä -- luin sekä suomen kielelle käännetyn, että alkuperäisen
kaunokirjallisuuden niin tarkoin, että olisin voinut selostaa minkä
yksityisen kirjan sisällön hyvänsä. -- Minä luin ja innostuin. --

Yhä syvemmin kaipasin yhtä ainoata ihmistä, joka olisi minua
täydellisesti ymmärtänyt. Yksinäisyyden tunne, koti-ikävä ja oman
kodin kaipuu poltti sydäntäni.

Ja tuollaisina yksinäisinä koti-ikävän hetkinä syntyi sitten
Kölliskön ensimäinen luku. Se on tosi kuvaus kotitaloni niityltä
minun poikavuosinani. Siinä kuvattu ukkosenilmakin on tapahtunut
tosiasia, totuudenmukainen on luonnonkuvauskin Ulkopuolen rannalta.
Mikko ja hänen tapaturmainen kuolemansa on vain mielikuvituksen luoma.

Kului sitten hiljaisia, yksinäisiä vuosia. Ainoa iiläinen henkilö,
jolla oli samat isänmaalliset ja uskonnolliset ihanteet kuin
minullakin, oli talokas, ent. valtiopäivämies Erkki Sassi. Mutta
hänkin asui kahden peninkulman päässä koulultani.

Sen lisäksi oli Iissä muutamia Kölliskön tapaisia isäntiä, joille
taistelu lihaa ja verta vastaan oli muuttunut elämän kysymykseksi.
Samoihin aikoihin muutti sinne kappalaiseksi Kaarlo Kustaa Krohn,
joka oli synt. Kokkolassa 1853 ja kuoli Kaustisten kirkkoherrana v.
1901. Hän oli syvästi uskonnollinen ja laajatietoinen pappi, joka
viljeli uutterasti maailman parasta uskonnollista kirjallisuutta ja
oli siten tutustunut eri maiden uskonnollisiin virtauksiin.

Oli ihan luonnollista, että nuo Kölliskön tapaiset autuuden etsijät
kiertyivät hänen ympärilleen ja kiintyivät häneen. Samoin tein
minäkin, sillä seurusteleminen tuon syvällisen luonteen kanssa oli
kovin kehittävää.

Sivumennen sanoen olin juuri tähän aikaan saanut hiljaisen ja ujon,
kaikkea kaunista, mutta eritoten laulua ihailevan kodinsielun. Hän
oli erään noiden herännäisyyshistoriassa tunnettujen Frans Oskar ja
Niklas Durchmanien veljentytär.

Uskonnollinen taistelu, laestadiolainen käännytyskiihko,
riehui ympärilläni. Naurismaan Aapon ja Tuppi-Maijan tapaiset
peräti raakaluontoiset ihmiset kohdistivat usein minuunkin
käännytystemppujaan, joita Kölliskössä olen yrittänyt kuvata. Olihan
aivan luonnollista, että he juuri minut -- lasten opettajan ja
tulevan polven kasvattajan -- yrittivät saada joukkoonsa temmatuksi,
vaikka he tämän tekivätkin luullakseni enemmän vaiston kuin järjen
vaatimana.

Minuun, jonka suhde Jumalaan oli niin ujo ja arka, etten siitä ollut
koskaan, en edes elämänkokemuksista rikkaalle äidilleni rohjennut
kertoa, minuun teki tuo käännytyskiihkoilijain epähieno tunkeileminen
suorastaan inhottavan vaikutuksen.

Tämä seikka ei vielä semmoisenaan olisi kyennyt Köllisköä ilmoille
saamaan, sillä olihan laestadiolaisuudessa paljon hyvääkin.
Juoppouteen ja muihinkin törkeisiin paheihin vajonneiden ihmisten
pelastamisessa olivat he suorastaan mestareita, kuten Naurismaan
Aapon vaikutus juopposairaaseen Simoon elävästi osoittaa. Ja sen
lisäksi oli laestadiolaisissa -- kuten muissakin uskonnollisissa
liikkeissä -- suuri joukko nöyriä ja hiljaisia autuuden etsijöitä,
jotka esim. kouluuni lähettivät parhaita oppilaita, ja joiden kanssa
sitä tietä tulin hyvinkin läheiseen ystävyyteen.

Mutta heissä oli toinen, vieläkin sietämättömämpi piirre, ja se
piirre oli heille kaikille -- vieläpä valistuneimmillekin --
yhteinen. Se oli tuo kaikkiakin uskonnollisia liikkeitä kalvava
suvaitsemattomuus.

Jokaiseen liikkeensä ulkopuolella olevaan ihmiseen kohdistivat
he kyllä voimakkaan vaikutuksensa, mutta jolleivät sillä kertaa
käännyttämisyrityksessään onnistuneet, heittivät he hänet
toistaiseksi rauhaan. Jäivät ikäänkuin uutta, sopivampaa hetkeä
odottamaan. Niin menettelivät he jokaisen suruttoman, jopa julkisiin
paheisiinkin vajonneiden ihmisten suhteen.

Mutta jos he sitä vastoin käännytystyössään tapasivat Kölliskön
tapaisen, syvempää uskonnollista tietoa ja kokemusta omaavan
henkilön, niin silloin ei heidän kiihkollaan rajoja ollut. Ja jos
tuollainen henkilö rohkeni vielä huomauttaa laestadiolaisille heidän
omista helmasynneistään tai uskonopillisista erehdyksistään, niin
silloin oli hän iäisen tuomion alaiseksi joutunut.

Ja tuota toisinajattelevien uskovaisten lakkaamatonta tuomitsemista,
joka alemmilla asteilla olevien ihmisten huulilla muuttui usein
suoranaiseksi parjaukseksi, sitä jouduin vuosikausiksi sivulta
katsojana näkemään ja kuulemaan. Ja kun tuollaisen tuomion alaisiksi
joutuneet uskovaiset olivat paikkakunnan parhaita ja luotettavimpia
ihmisiä, niin loukkasi se arkaa oikeudentuntoani niin kipeästi, että
siitä saivat Kölliskön loppuosan synnytystuskat alkunsa, eivätkä ne
ennen laanneet, ennenkuin Kölliskö oli ilmoille saatu.

_Juhana Kokko_.




Aarni Kouta.

Alotteeni ja ensi alkuni.


Ensimäinen kosketukseni kirjallis-taiteellisen maailman kanssa sattui
tietääkseni sinä rankkana syyspäivänä, jolloin asianomaista arvoista
mieltäni kysymättä minut kannettiin H. Pyhälle kasteelle Vanajaveden
rannalla olevassa pappilassa. Oikeastaan ei tuo "pappila" edes mikään
laita pappila liene ollutkaan; vanhempani näet olivat silloin vasta
saaneet jonkin pikemmin pienoista majaa muistuttavan ihmisasunnon,
jonka nimi oli _Paikkala_, kuin seudun kirkkoruhtinaalle arvoisan
hovin ja puustellin haltuunsa. "Matalasta majasta siis," voisi
alottaa kauniin, liikuttavan suomalaisen tarinan. No niin, äsken
mainittuna päivänä jouduin ensi kosketukseen kirjallis-taiteellisen
maailman kanssa. Itsenäisenä ja varsin yksinäisenä miehenä isäni
oli valinnut esikoisensa kummeiksi ne paikkakunnan ainoat miehet,
joiden kanssa hän alati seurusteli ja ainoastaan viihtyi. Toinen
näistä miehistä oli sittemmin suomenkielen lehtori ja mainehikas
Shakespeare-tulkitsija, silloin pelkästään Shakespearea ja
Runebergiaan uneksiva, otsa synkissä kurtuissa yksin käyvä, oleviin
oloihin tyytymätön, suomenkielisen runottaren häähamoseen heleätä
huntua kutova runoilija _Paavo Emil Cajander_. Toinen oli suomalaisen
oopperan jäsen, _Joh. Em. Hahl, Hannes Hahl med tordönsstämman_,
kuten _Z. Topelius_ on aikoinaan hänestä laulanut; Hannes Hahl, joka
pitkän syysyön Vanajaveden autioita rantoja laulaen harhailtuaan
löysi rauhan sen kylmissä, vyöryvissä aalloissa. Rauhaa hän ei
perinnöksi kummipojalleen jättänyt, ei niin suurta ja syvää kuin
itse sai, mutta paljon muuta. -- Sitä en saanut yksin vaalijoiltani
ja huoltajiltani, vaan esim. juuri näiltä kummeiltani, joten
katsoin tärkeäksi varsinkin heistä ja eritotenkin tästä alottaa --
niin vaikeata kuin viestiä Tuonelta onkin sanoiksi saada. _Joh.
Em. Hahlilta_ on minulle jäänyt pieneksi kalliiksi perinnöksi
Saksalais-Suomalainen Sanakirja sensijaan, se oli tärkein ehkä, sillä
laulunlahjaa minulla ei ole lainkaan. Muistelen hänen nuottejaan
kuitenkin olleen äitivainajani kokoelmissa runsaanlaisesti, missä
tapauksessa ne ovat soiden tunkeutuneet koko nuoruuteeni, ja on
niiden merkitys elämääni silloin arvaamaton. En ole mikään n.s.
"musiikinymmärtäjä" -- jumalankiitos -- mutta juuri tässä tapauksessa
katson sen merkityksen perinjuuriseksi, hedelmöittäväksi; se
valmistaa totisen ja elävän kaikupohjan kaikelle herkälle, laajalle
ja inhimilliselle. Mikään ei ole niin pientä, kuin miltä se näyttää.
-- Sanani sattuivat tuohon perittyyn sanakirjaan. Sellaisia kun
tämä sanakirja ei ole enää lainkaan saatavissa, ei ole ollut
vuosikymmeniin. Tämä kirjanen on aukaissut minulle Saksan runouden
parhaimmat tuotteet -- lähemmin katsoen ei perintö siis niin varsin
pienen pieni ollut. On vain ajateltava, ja ajattelusta vedettävä
tuloksia ja johtopäätöksiä. _Paavo Cajanderin_ kautta tunkeutui
kotiini, paitsi suomalaisia, polttopisteessään olevia kirjallisia
aatteita ja mietteitä, sitäpaitsi milloin mikin uusi "Shakespeare",
"Runeberg" kielellämme kauniina kaikuen y.m.m. runoteosta. Tässä
lapsuuden velka, jota ei ole helppo maksaa, mutta maksua jalot
velkojat eivät vaadikaan.

Hämeenlinnasta johtivat jäljet Hausjärvelle ja Hausjärveä
mainittaessa mainitaan aina suuren hämäläisen, jäykän, mutta
laajasydämisen _Kalle Kajanderin_ nimi. Setä Kallen työpöydällä
riimustelin ensimäiset "latinaiset aakkoset", "Lutinsolat" kiersin,
Panun "pyhäiset lehdot" löysin. Yksinäisenä, mutten yksinäisenä
sittenkään. Siellä kangasti sieluni silmiin "Seitsemät veljekset",
itsetiedottomana "Panu", parhain, mikä Ahon tuotannosta parasta on.
Mahdoton on syitä antaa, elettyä tuoreesti uudelleen elää, mutta jos
sen kyvyn omaisi, niin viikon viihtyisi aatos Hausjärvellä: Aleksis
Kiven, Juhani Ahon ja Kalle Kajanderin mailla. Kahta jälkimmäistä
voin kiittää, ensimäinen, yhtä vähän kuin edellisetkään, ei sitä
kaipaa.

Hausjärvi kun juohtui juttuun, kerron pienen, aivan vähäpätöisen,
vaikkakin toteen menneen unen siltä ajalta. Nukuin kuten unessa
ainakin nukutaan. Sain ikäänkuin salaperäisen sanan, joka käski
minun toimittamaan "käsikirjoitukset" kuntoon, sillä Hämeenlinnassa
aiotaan kustantaa laatimani kirja. Viisikolmatta vuotta myöhemmin
kustannusliike _Boman & Karlsson_ julkaisi suomentamani _Jacob
Tegengrenin_ Suorasanaisia runoelmia. Kerron asian vain
yksinkertaisesti, mitään salaperäisyyden sädekehää en sille tahdo
antaa.

Tällä välin olin sepittänyt paljonkin ala-arvoisia runoja, mutta
osan niistä pelasti aikoinaan Tampereella toimiva runoilija ja
liikemies _Yrjö Weijola_. Häneltä sain avoimen silmän runon lakeihin
ja kauneuksiin, hän ohjasi, sytytti ja opasti. Samassa rajattomassa
kiitoksen velassa olen sekä silloin Porvoossa oleskelevalle
lehtorille _Iivari Vanajalle_ että Werner Söderström O.Y:n
pääjohtajalle, maisteri _Jalmari Jäntille_. Hukkaan eivät mielestäni
ole menneet ne humaanisuuden ylhäiset siemenet, joita nuorukainen
näiltä miehiltä sai.

Näin sitä kypsyi epävarmana ja vähitellen ylioppilaaksi. Täällä yhtyi
sattumalta pienoisen ylioppilaan ja Helkavirsien suuren runoilijan
tiet. -- Miksi aiotte? -- En tiedä! -- Tietysti runoilijaksi; tuokaa
nähtäväkseni ne tekeleistä, mitkä teitä haluttaa.

Vein. Pari joutui Hels. Kaikuun ja sitä seurasi ehdoton vaatimus,
että runovihkon pitää valmistua ensi helmik. loppuun. -- Miten se voi
olla mahdollista.

-- Ostatte pullon mustetta, kynänvarren terineen -- niin
yksinkertainen se asia on.

Matkustin Tukholmaan. Helmikuun lopussa oli "Tulijoutsen" valmis,
jonka ilmestymistä suurlakko osiltaan oli ehkäisemässä. Mutta
ilmestynyt se vain joka tapauksessa on.

_Aarni Kouta_.




Helmi Krohn.

Miten jouduin elämäkerralliselle alalle.


Sattumalta talvella 1912 näin sanomalehtiuutisen, jossa kerrottiin
Naisliiton kokouksessa pidettävän esitelmän Isa Aspista. Se
herätti mielenkiintoani, sillä jo kasvavana tyttönä olin suurella
liikutuksella lukenut tuon nuoren runoilijaneidon surullisesta
elämänkohtalosta, ja ensimäinen lapsellinen esitelmänikin, jonka olin
pitänyt jossakin raittiusseurassa, oli kosketellut tätä ainetta.
Läksin siis kokoukseen, ja ilokseni sainkin kuulla hänestä paljon,
jota ennestään en ollut tietänyt. Esitelmän jälkeen aloin kysellä
hänestä yhtä ja toista, ja miten olikaan, läsnäolevat jäsenet
alkoivat kehoittaa minua kirjoittamaan laajempaa elämäkertaa hänestä
luvaten kukin hankkia minulle tarvittavia aineksia. Jonkun ajan
kuluttua olikin varsin laaja ainekokoelma minulla koossa ja ryhdyin
itse sommittelutyöhön.

Jo aikaisemminkin oli harrastukseni kääntynyt tähän suuntaan,
joskin paljoa vaatimattomammassa ja itsetiedottomammassa muodossa.
Olin kirjoitellut "Pääskyseen" joukon elämäkerrallisia kuvauksia
merkkihenkilöistä ja niin vaatimattomia kuin ne olivatkin, olivat
ne herättäneet minussa yhä suuremman intressin muitten ihmisten
kohtaloja, heidän taistelujaan ja työtään kohtaan. Ja kun kesällä
1908 sain eräältä läheiseltä ystävältäni laajan kirjekokoelman
kaunokirjallisesta käytettäväkseni, kävi minulle selville, että
todellisiin aineksiin perustuva työ huvitti minua ja sopi minun
luonteelleni monta vertaa paremmin kuin yksinomaan mielikuvituksen
pohjalle rakennettu aihe. Todellinen elävä elämä oli minusta paljoa
rikkaampaa, ihmeellisempää ja yllättävämpää kuin kaikki ne kuvat,
joita mielikuvitukseni saattoi loihtia esille. Ja minä päätin tehdä
täyden käännöksen, jättää kaunokirjallinen kirjaileminen ja antautua
kokonaan elämäkerralliselle alalle.

Sattuma, jossa näin kuitenkin selvemmän tarkoituksen kuin koskaan
ennen, johti sitten ajatukseni Ernst Ahlgreniin, ja synnytti monen
vuoden epäröimisen jälkeen "Siipirikon". Ja vieläkin suurempi
sattuma, joskin sen alla piilee merkillisin yhteensattuma, mitä
kirjallisessa työssäni olen kokenut, on vienyt minut erääseen toiseen
aiheeseen, josta tässä yhteydessä on kuitenkin liian aikaista puhua.

Siten monet vähäpätöiset ulkonaiset seikat, ennenkuin olin täydesti
selvillä omasta itsestäni, viittasivat minulle tietä ja ohjasivat
minua sitä päämäärää kohti, jota nyt pidän varsinaisena ja oikeana
alanani.

_Helmi Krohn_.




Larin Kyösti.

Nuoruuden muistoja.


[Tekijältä on pyydettävä lupa tämän kirjoituksen käyttöön muita
julkaisuja varten.]

Nuoruuden muistot himmentyvät ajan kuluessa, toiset kirkastuvat
yhä selvemmiksi. Minun on vaikea vastata kysymykseen, mitkä
olivat ensimäiset kirjalliset yritykseni, ja kuinka ne syntyivät.
Taiteilijan työn luomishetkeä on vaikeata määritellä. Minä polttelin
vihreässä nuoruudessani paljon näitä puolikuolleina syntyneitä
"yrityksiä". Minun on turhaa niitä nyt esiinkaivaa muistojeni
ruumiinpolttouunista. Minulla ei ole niistä edes tuhkauurnaa
kulkurinkirstussani. Ne ovat menneet kuin tuhka tuuleen, kuten
sanotaan! -- Ainahan ihminen nuoruudessaan haluaa purjehtia
tuntemattomalle merelle löytääkseen jonkun uuden, tuntemattoman maan,
jonka ehkä muut jo ovat ennen löytäneet. Ja sattuma ohjaa usein
elämänpurtta. Ehkä minusta olisi voinut tulla seikkailuhaluinen
merimies (onhan eräs setäni kadonnut tuntemattomille vesille),
rautatievirkamies, voimistelunopettaja, ruumiillisen työn tekijä tai
ehkä jotain muuta.

Vanhempani panivat minut pikkukaupungin kouluun, joka minusta oli
kidutuslaitos. Mielikuvitukseni vapaaseen maailmaan ahdettiin amo,
amas, amat j.n.e., numeroita ja vuosilukuja, jotka suureksi osaksi
olen nyt unohtanut -- tahallani. Matematiikka oli minulle niin
vaikea kari ja kompastuskivi, että pyytämällä pyysin kotona päästä
merille, sotilaskouluun tai teatteriin näyttelijäksi. Isältäni olin
ehkä perinyt hiukan taiteilijalahjoja ja rakkauden soittoon ja
lauluun. Köyhyyden pakottamana hän varmaan oli joutunut väärälle
uralle. Hänellä oli kaunis lauluääni, piirusteli, oli vatsapuhuja,
toveriseuroissa hän usein pukeutui eri henkilöksi erehdyttäen
heitä äänellään ja esiintymisellään sekä huvittaen heitä iloisilla
sukkeluuksillaan. Äidiltäni olin perinyt ehkä hiukan sitkeyttä,
tarmoa ja herkän tunteellisuuden, jota koulun jäykkä järjestys
toisinaan tympäisi.

Aikaisemmilta kouluvuosiltani muistan runon "Touvon aika lähenee".
Tämä idyllimäisen ihastuttava runo hurmasi nuoren sydämeni,
kaupunginlapsen sydämen keväisen herttaisilla maalaissoinnuillaan.
Sain usein nuorena koulupoikana kesäisin olla maalla Hämeessä.
Se oli uusi tuntematon maa, joka vaikutti minuun sadun tavoin
harmaine kylineen, kaivoineen, punaisine lemmenluhtineen, välkkyvine
järvineen, vaaroineen, vakavine ihmisineen, joiden syvissä katseissa
kuvastui Hämeen taivas ja joiden silmänreiässä piileskeli uneksiva
"uuspeili".

Koulussa luvut edistyivät hitaasti, jäin joskus luokalle, usein sain
ehtoja, sillä minä viihdyin paraiten urheiluaharrastavien toverien
seurassa ja kehitin pääasiallisesti ruumistani. -- Pääsin sitten
vihdoin yläluokille ja jouduin toverikuntaelämään. Lauvantai-iltasin
toverit toimeenpanivat pieniä näytelmä-iltoja, minäkin sain ensin
jonkun pienen osan. Ja siitä lähtien minä innostuin niin näytelmiin
ja näyttelemiseen, etten olisikaan halunnut juuri mitään muuta tehdä.
Kaupunkiin pistäytyi joskus varsinaisia teatterikiertueita, ja sain
olla mukana esittämässä mykkiä osia, sainpa kerran erään pienen
puheosankin Björnson'in "Konkurssi" nimisessä näytelmässä. Esittipä
oma näytelmäseuramme itse pikkukaupungin suurelle yleisölle n.s.
"poikain huveissa", ja kesäisin vaelsin erään runoja kirjoittelevan
huonetoverini (J. S-niemen) kanssa Hämeessä pitäjästä pitäjään
esittäen pieniä näytelmiä navetanylisillä. Ohjelmistoomme kuului
tavallisesti "Yökausi Lahdella" ja Kiven "Kihlaus", allekirjoittanut
näytellen Eenokin osaa. Näissä tilaisuuksissa sai lehmänkello usein
hoitaa teatterikellon virkaa, lankuista kyhättiin pieni lava, itse
maalattiin kulissit, esirippu saatiin kylänkauppiaalta ostetusta
viheriäisestä sertinkikankaasta, mukanani oli aina laatikko, jossa
oli parta-ainetta, ihomaalipötkyjä, valepartoja y.m. rekvisiittaa.
Kuumeisella kiireellä ja innolla harjoiteltiin jossakin kansakoulun
lukuhuoneessa. Olipa oma orkesterikin! Sellaisena toimi näytöksen
aikana oikea luonnon soittokunta, jonka muodostivat navetasta
kuuluvat lehmien ja lampaiden fagotti- ja trumpeetiäänet. -- Sain
koulussa toverien kesken teatteritirehtöörin nimen, eräs opettaja
pisteli minua kerran teatteriharrastukseni johdosta; olin huoleton,
ilomielinen huimapää enkä välittänyt pistosanoista. Kaupungin yleisö
ennusti minulle menestyksellistä näyttelijänuraa. Yhä lisääntyvä
matematiikan kurssi painosti painajaisena mieltäni niin, että aioin
todella lähteä Helsinkiin tohtori Bergbomin puheille, mutta äitini
sai jonkun aikaa väiteltyään vastaan minut siitä tuumasta luopumaan.
Minusta piti tulla civis academicus!

Ehkä edellä mainitsemani toverin esimerkki vaikutti, että minussa
myöhemmin heräsi halu ruveta runoja rustailemaan. Alotin kankealla
kynällä kaikenlaisia turhanpäiväisiä aiheita, pieniä runopätkiä ja
suorasanaisiakin kompeluksia, niitä ilmestyi sitten toverikunnan
käsinkirjoitettuihin lehtiin "Joci Baccalauraeukseen" ja "Vasamaan".
Sain ankarasti kamppailla muodon kanssa, sepustelin runoja huvin
vuoksi, enimmäkseen olivat ne kompa- tai ilolauluja. Aloin lukea
kirjallisuutta oikein tukkukaupalla, enimmäkseen romaaneja,
mutta myöskin runoutta, m.m. C.M. Bellmannin epistoloita, H.
Heineä, Dahlinia, A.M. Lenngreniä y.m. Joululomien aikana istuin
aamusta iltaan saakka piippua poltellen kotitaloni pienessä
pesutuvantakaisessa huoneessa seurustellen Tuhannen ja yhden yön
maailmoissa, Aleksis Kiven, Shakespearen y.m. maailmanmestarien
parissa. -- Sain salaa äidiltäni ison kirjakaapin ja nyt sain minä
palavan kirjojenkokoomishalun. Kokoilin kirjoja yhtä hartaasti kuin
ennen olin koonnut vapaamerkkejä postimerkkialbumiin.

Jäätyäni taas luokalle "sai" minut "kiinni" veljeni Apollossa,
Eino Leino, aloimme seurustella yhdessä melkein joka päivä, ehkä
hänkin osaltaan kannatti minua, epäillessäni pieniä runoyrityksiäni.
Sitä ennen olin alkanut panna enemmän huolta ainekirjoitukseen,
koulun kunnon rehtori huomasi kai näissä yrityksissä jonkinlaista
parannusta laiskan luonteeni kehityksessä. Sekin vaikutti, että
koetin "parantua" sen jälkeen kun olin saanut relegationin koulusta.
Koululain nojalla karkoitti minut opettajakunnan korkea raati
vähintäin peninkulman päähän kaupungin rajan ja pyykin ulkopuolelle.
-- Kahden toverin kanssa olin viini-ilon huumeessa tehnyt pieniä
kolttosia kaupungissa. -- Pääsin paraiksi syysmetsästyksen aikaan
maalle erääseen hämäläiskartanoon. Siellä kului aika humussa ja
sumussa, iltamien puuhissa ja hauskassa yhteisvietossa hämäläisen
rahvaan kanssa, jota aloin vähitellen ymmärtää ja rakastaa. Siellä
tutustuin Soitto-Puuskiin, Pitäjän pomoihin, Suutar-Jusseihin,
Erkkipaimeniin, Suntion-Sannoihin ja Pahajärven pitäjän pappeihin,
mutta ennen kaikkea heleihin Hennoihin syysiltoina kievarin kujassa,
aitoissa, keinulla ja huvimäellä. Maalla myös aloin vakavammin
ajatella laulajan vaikeata, aina ahdistavaa, aina etsivää, mutta
luomishetkinä unohdusta ja antautumuksen iloa kumpuilevaa elämää.
Palattuani kouluun karkoitusajan päätyttyä kaipasin minä tätä
raikasta maalaiselämää, sen yksinkertaisen koruttomia ihmisiä,
kauempaa katsoen saivat ne nyt mielestäni suuremman ja kiinteämmän
muodon, ne elivät uudestaan mielikuvituksessani, kuvat kirkastuivat
sielussani.

Kuinka sitten koulussa purjehdinkaan ja luovinkaan, pääsin vihdoin
väljemmille vesille ja -- väliaikaiseen satamaan. Saavutin
akateemisen kansalaisen ensi arvon, ylioppilaslyyryni, jolloin huolt'
ei ollut ollenkaan, kun viikset vain sai kasvamaan. Nyt oli elämänura
todella valittava. Takana olivat pienet kestetyt kärsimykset ja
iloinen koulutoverielämä, edessä elämän vaativa vakavuus. Äiti tahtoi
minua rautatievirkamieheksi, mutta minä sain itsepintaisuudellani
ne aikeet tyhjiksi ja sain sitten kuulla, että olen itsepäinen
kuin suomalainen. Ehkä se oli onneksi minulle ja -- muille, ehkä
olisin virkamiehenä hajamielisyydessä aikaansaattanut monta junain
yhteentörmäystä, ja omallatunnollani olisi nyt monen kunnon ihmisen
ennenaikainen kuolema.

Tuli sitten sotapalveluksen aika. "Raakina" lähdin kiusallisesta
reservikasarmista kotiin kirjoittamatta jalkapatikassa ja kontti
selässä läpi Hämeen ja Savon ja saavuin kauniin Karjalan laulumaille.
Näillä kulkuretkillä hahmoittuivat varmaan "Kulkurin laulut".
Karjalan kankailta kajahtivat vastaani Kalevalan ja Kantelettaren
ikuiset säkeet elävämpinä kuin koulun kankeilla lukutunnilla.
Kokoilin vanhoja runoja, tutustuinpa vanhaan 91-vuotiaaseen
runolaulajaankin. Kalevalan henki heijastui täällä sen kotimaassa
täyteläisempänä ja tutunomaisempana.

Kontti täynnä muistoja, pää suuria suunnitelmia ja sielu täynnä
sanattomia säkeitä palasin taas uneliaaseen kotikaupunkiin. --
Taivaanrannalleni ilmestyi sitten Frödingin loistava tähti.
Tämän tähden merkeissä päätin purjehtia eteenpäin löytääkseni
tuntemattoman, ehkä jo ennen löydetyn maan. Värmlantilaisten laulujen
lumoamana haaveilin voivani loihtia samankaltaisia säveleitä, Hämeen
yrttitarhojen säveleitä -- _suomalaisia_ sointuja. (Koska nyt
jälkeenpäin arvosteluissa usein ennakkoluuloisesti on huomautettu
minun ruotsalaisista esikuvistani, niin voin selvyyden vuoksi
repostelijoille ja arvostelijoille huomauttaa, etten koskaan omin
silmin ole nähnyt ruotsalaista rahvaan elämää.)

Mutta ensin päätin jatkaa kielitieteellisiä lukujani Helsingin
yliopistossa. Eihän luennoilla tullut säännöllisesti käytyä, elämä
ulkona houkutteli koko kirjavuudellaan; aikani kuluksi naputtelin
luennoilla runonpäitä enkä paljoakaan kuunnellut professorien kuivia
supattavia sanoja. Samalla otin säännöllisemmin osaa samanhenkisten
toverien iloiseen ja kehittävään elämään ja kirjoittelin myös
osakuntani sanomalehteen. Sain pienen kirjallisen palkinnon, ja
nyt kasvoi minussa yhä kiihkeämpi ja kuumempi salainen halu saada
julkisuuteen pieni kokoelma lauluja, jotka käsittelisivät pienen
hämäläiskylän elämää arkena ja pyhänä, työssä ja ilonpidossa.
Kuljeskelin kaduilla ja tutkin kirjakaupanikkunoita. Jonkinlaisella
pelon tunteella ajattelin, että ehkä joku tuntematon ehtisi ennen
julaista Kylänlaulujen tapaisia lauluja. -- Opinnoista ei nyt tullut
mitään, yliopistollinen loistourani päättyi "pro gradu" kirjoitukseen.

Jouduin sitten kesällä Pälkäneen Klemolaan asumaan. Yksinäisyydessä
minä siellä vakavammin aloin puuhailla pientä kokoelmaa, kirjoittelin
uusia runoja ja korjailin vanhoja. Lähetin ne sitten J. H. Erkolle,
joka asui Tampereella. Myöhemmin tapasin tämän lämminsydämisen
runoilijan Konsulinsaaressa pilleineen ja lasiputkineen tarkastamassa
paloviinaa. Hän suositteli kokoelmaa ja kehoitti julkaisemaan.
Syksyllä minä sitten Kasimir Leinon suosittelemana ja opastamana
koputin kaikkivaltiaan kustantajan ovelle ja jonkun ajan kuluttua
sain myöntävän vastauksen. En voi sanoin kuvata iloani, olisin
tahtonut tanssia kadulla ja syleillä kaikkia vastaantulevia ihmisiä.
Ilo vaikutti vilkkaasti ja nopeasti kuin jonkinlainen juopumus. Vielä
suurempi oli iloni, kun Kevätrallatukset ilmestyivät jouluksi v.
1897 ja saivat osakseen suosiollisen vastaanoton. Nyt minusta siis
oli tullut kirjailija! En voi vieläkään käsittää, miten se kävi,
enkä muista nyt kaikkia alkusyitä enkä henkisiä sysäyksiä. -- Nyt
poltin kaikki sillat ja laivat takanani ja päätin jatkaa taistelua...
Ja niin minä nyt sitten olin löytänyt elämänurani. Ehkä lopultakin
sattuma ohjaa elämämme kulkua. Oliko tämä nyt sitten oikea urani? Ura
uusi aukenevi laajemmille laulajille.

_Larin Kyösti_.




Eino Leino.

Muistojen kaupungit.


On kaupunki kaukana pohjolassa, kaukana karuimmassa Suomessa, mikäli
ei varsinaista Lappia siihen luettane. Myöskin on sen ympäristöä
joskus sanottu nälkämaaksi. Ja nälkäähän siellä monet ihmiset
näkevätkin, kärsivät ainakin hyvän ja terveellisen ruoan puutetta,
usein ympäri vuodenkin, joskaan eivät kaikki samassa määrin kuin se
Kuhmon terva-ukko, joka kerran kotini rannassa sääpitoa pitäessään
kertoi syöneensä selvää leipää vain eräitä kuukausia koko elämässään.
Mutta köyhyys, köyhyys on kuitenkin koko maakunnan yleisleima, oli
ennen ainakin. Nythän sinnekin on rautatie, ovat kauppa ja teollisuus
sekä niiden kera yleinen vaurastuminen selvän leivän kiidättäneet.

Virkamiehen poikana säilyin tietysti kaikista tuontapaisista
henkilökohtaisista olosuhteista lapsuus-aikoinani, enkä niistä koko
maakuntaankaan nähden tässä muuten mainitsisi, ellei se myöhemmin
minulle melkein vertauskuvalliseksi muuttuneena olisi painanut
syviä merkkejään käsitykseeni koko luonnostamme, kansastamme, sen
historiasta, kulttuurista ja etenkin kirjallisuudesta, eikä suinkaan
vähimmin omasta ohimenevästä tehtävästäni saman kirjallisuuden
palveluksessa. "Lapin kesä"! Noihin kahteen sanaan luulen tuon
käsityskantani jo varhain ehkä kirkkaimmin ja pysyvimmin kiteytyneen.

Rikkaat ovat ylpeitä rikkaudestaan, köyhät köyhyydestään. Mistä
saatoimme me nälkämaan lapset olla ylpeitä eteläisempien,
varakkaampien ja nykyaikaisesti kehittyneempien kansojen
kirjallisuuksiin tutustuttuamme? Mistä muusta kuin fantasiastamme,
mielikuvituksen kultaisesta lahjasta, joka putoaa kuin aurinko
synkimpäänkin ja erakkoisimpaankin ihmissydämeen kaikista
ulkonaisista olosuhteista vähääkään välittämättä! On väitetty, että
suomalainen kirjallisuus, vieläpä koko suomalaisen rodun kirjallisuus
olisi muka köyhää ja karua mielikuvitukseltaan. Se ei ole totta! Tuo
väite todistaa vain, että suomalaisen mielikuvituksen erikoisuutta,
sen metafyysillistä tuijotusta, yhtä vähän kuin sen kultaisina
kangastelevia auerpilviäkään, ei ole vielä esteettisesti kyllin
tutkittu eikä viety yleisinhimilliseen kirjanpitoon. Nykyaikainen
ranskalainen kirjallisuus, nykyaikainen saksalainen tai tanskalainen
kirjallisuus on köyhä mielikuvituksesta, mutta ei suomalainen. Vaikka
mielikuvat eivät siinä ehkä muodostukaan yhtä havainnollisiksi
ja täsmällisesti rajoitetuiksi kuin usein länsimaisessa
kirjallisuudessa, ovat ne siinä kuitenkin aina olemassa,
milloin kaiken yllä leijailevana yleisenä mielikuvituksellisena
koristeellisuutena, milloin kaiken alla piilevänä merenalaisena
koralliriuttana, jonka päälle harvojen käsitteiden fauna ja floora
ovat vasta vaivoin ja vitkaan muodostuneet.

Käsitteiden, käsitteellisten ajatusten ja suurien, ihmiskuntaa
halkovien ajan-aatteiden puutteesta voitaisiin suomalaista
kaunokirjallisuutta ehkä paremmallakin syyllä syyttää, mutta ei
mielikuvien. Niihin nähden on meillä ainakin ennen vallinnut
suoranainen runsauden pula. Jos olot siinä suhteessa olisivatkin ehkä
entisestään jonkun verran muuttuneet, jos suomalainenkin kirjallisuus
ehkä vihoviimeisinä vuosina olisi käynyt järkeilevämmäksi ja
käsitteellisemmäksi, todistaisi se vain, että Lapin kesän yleinen
laki silläkin alalla toteutuu järkähtämättömästi.

Kesä menee meillä ohitse kuin varjo, lapsuus ja nuoruus kuin
kuvajainen. Mitä on sitä heijasteleva kirjallisuus sitten? Varjon
varjoa, kuvan kuvajaista. Toiset ehkä häpeävät lapsuutensa ja
varhaisimman nuoruutensa tuotantoa. Omaan päähäni ei se ikinä ole
pälkähtänyt, kaikista tuon tuotannon ilmeisistä heikkouksista ja
kömpelyyksistä ollenkaan huolimatta. Minulle ovat sen-aikaiset runoni
yhtä monta päiväkirjan lehteä, joiden kautta voin seurata entisiä
kehityskausiani, herättää haudastaan niin monta manalle nynnyttä
mielikuvaa ja tunnelmoida itseni jälleen lapseksi tai nuoreksi,
alakuloiseksi tai toivorikkaaksi, nöyräksi tai uhmailevaksi, miten
milloinkin ja missä milloinkin joku säe tai sanakuvio muistoon
jolkahtaakin.

Ja silloin täytyy minun myöntää, että Kajaanin aikuiset kuvitelmani
ovat vielä tälläkin hetkellä ehkä rakkaimmat minulle. Ihminen näkyy
siis siinäkin suhteessa palajavan takaisin ensimäiseen rakkauteensa...

Ainakin sen aikaisiin mielikuviin. -- Näen kaupungin varhaisen
talvi-aamun hämärässä. On pakkanen, tulipalo-pakkanen, ehkä
kolme-, neljäkymmentä astetta, niin että lumi, ilma ja kaikki
esineet helähtelevät. Kaupungin ahkerat porvarit availevat jo
puotejaan, toiset lakaisevat itse portaitaan, kuuluu toisaalta
kiihkeä lapion ääni. Pojat ja tytöt kiiruhtavat kirjat kainalossa
kouluihinsa, vanhan-aikaisten pulpettiensa ääreen, pieniin,
ummehtuneihin luokkahuoneisiinsa, jotka eivät ole suuremmat
tavallista kamarinlattiaa... On kovin kylmä. Täytyy juosta niin
paljon kuin jaksaa, korvanlehtiä kihelmöi, ei ole ollut aikaa
vetää hyvin päänsä yli edes pientä lammasnahkaista naapukkaansa
ja palttoo on harvinaisuus... Kuitenkin ehtii silmä sivumennen
talvisen aamun salaperäisen kauneuden tajuamaan, korva kuulemaan
yli muiden heräävien äänien kosken ikuisen kuminan, joka on sama
kuin eilisenkin illan kimmeltävässä, kuutamoisessa, jääkaarisessa
tarunjättiläisyydessään...

Suuret, punertavat savukiehkurat nousevat jokaisen talon katolta,
jokaisen talon takassa räiskyvät kirkkaat koivu- ja kuusipuut, joita
ei täällä ääretönten metsämaiden keskellä polteta sylyyksittäin,
vaan sylittäin... Kuinka? Mitä? Eikö kuljekin joku niiden päällä,
noiden kultaisina kangastelevien savukiehkuroiden, yli tämän
heräävän, talvihämäräisen korvenkaupungin, niinkuin ajatus...
niinkuin aavistus... niinkuin koulupojan romantisoiva mielikuva
elämästä, jota hän ei ole vielä kokenut, ja onnesta, joka ehkä ei
ole koittava hänelle milloinkaan?... Eikö vilkahtanutkin siro nilkka
tuolta punapilven päältä, piirtynyt hoikka, vielä keskenkasvuinen
vartalo kohti taivaan korkeutta, haihtunut kuin haave valkeana
kesä-yönä, jättänyt jälkeensä vain kipeän tuskan ja kaihomielen,
kuin saavuttamaton ihanne turhaan itkevään, turhia tavoittelevaan
ihmissydämeen?... Paistoi ainakin kaksi tummaa ja tutkivaa silmää
sinne, kaartui kauneus kahden pitkän silmäripsen, heijastui kahden
punaisen huulen helo niinkuin kahden marjan tuntemattomista
mäkirinteistä ja marikoista?...

Vain tuokion, vain sekunnin sadannes-osan...

Mutta se oli ollut kuitenkin, se oli käynyt kuitenkin... fantasian
ikuinen impi, kultaisten mielikuvien kuningatar... kulkenut yli
talvihämäräisen korvenkaupungin... katsonut sykkivään, aavistelevaan
ihmissydämeen...

Käyn kenties hiukan hentomieliseksi. Syy siihen on yksinomaan minun,
eikä totisesti sen kajaanilaisen tulipalo-pakkasen, missä mielikuvien
kultaiset immet ovat katsoneet hyväksi minulle oikeastaan joskus
myöhemminkin esiintyä.

Luonnollisesti en siihen aikaan voinut vielä ajatellakaan antautua
yksinomaan kirjailijaksi ja kynällään eläjäksi. Tuo ajatus kypsyi
minussa vasta myöhemmin, mutta kylläkin jo koulupoikana, mitä
enemmän tutustuin maan kirjalliseen elämään yleensä ja etenkin
omiin mahdollisuuksiini, kenties siihen aikaan vielä kylläkin
monipuolisiin, mutta vaikeasti yhdistettäviin minkään muun
ammatin tai elinkeinon kanssa. Nyt alkoi myös todellakin vakava
taiteellisen valmistuksen ja työnteon aika. Uskottakoon sitä
nimittäin taikka ei, mutta totuus on kuitenkin omalta kohdaltani se,
että olen kirjoittanut hirveät määrät Suomen metsiä paperikoriin,
vaikka arvostelijani yleensä ovatkin väittäneet, että olen
varhaisimmasta nuoruudestani saakka tottunut käyttämään yksinomaan
kirjapainoa paperikorinani. Onhan ehkä joskus voinut sellainenkin
turmio tapahtua. Mutta ainakin koulupoika-aikani kului melkein
yksinomaisesti itsetietoiseen, itsepintaiseen taisteluun kielellisten
ja teknillisten vaikeuksien kanssa, joita en sitäpaitsi ole voittanut
enkä toivottavasti tule koskaan voittamaan, joskin itse tekotavan
käsite on ehkä jonkun verran avartunut ja syventynyt vuosien
vieriessä minulle. Samassa määrin on tuon työn rinnalla avartunut ja
syventynyt käsitykseni suomenkielen melkein rajattomista runollisista
mahdollisuuksista. -- Mutta olihan aikomukseni tässä yhteydessä
puhuakin vain koulupoika-ajoistani.

Niiden muisto yhtyy mielessäni aivan erottamattomasti erään toisen
kaupungin mielikuvaan, Hämeenlinnaan nimittäin, jonka hymyilevä
ympäristö ja luonto eivät suinkaan olleet omiaan sieluuni mitään
paukkuvia tulipalo-pakkasen tunnelmia syövyttämään. Nehän olivat
kainulaisiin vertauskohtiinsa nähden suorastaan troopillisia. Siksi
en muistakaan mitään talvisia kuvia sieltä, vain syksyisiä ja
keväisiä, lämpimästi läikähtäviä vedenselkiä, korkeina pilaristoina
kohoavia puistokujia, minulle outoina ojentuvien kukkien ja
hedelmien runsautta, kellertäviä viljavainioita, varallisuutta,
väkirikkautta, iloa ja ihmisiä... Täällä kehittyi maakunta-kieleni
todelliseksi suomalaiseksi kirjakieleksi. Täällä karisi minusta pois
jotenkin tarkkaan myöskin se nurkkapatriotismi, jolla tavallisesti
on yhtä vähän tekemistä todellisen kotiseutu-rakkauden kuin
kiihkokansallisella natsionalismilla syvemmän ja inhimillisemmän
isänmaanrakkauden kanssa.

Hämeenlinnan vanha puistoparka siis! -- En ole epäkiitollinen
sinulle, vaikka tuskin tänäkään päivänä osaan vaahteraa poppelista
erottaa. En ollut luotu luontosi tutkijaksi, mutta jo paremmin
sensijaan tummina kaartuvien siimestesi ja romantisten tunnelmiesi
tajuajaksi. Oli taikaa ilmassa siellä, riippui oksilla onnen
unelmia... Mielikuvat eivät olleet ehkä enää yhtä määrättömiä
ja epämääräisiä kuin ennen, mutta sensijaan kirjallisempia ja
kriitillisempiä. Mitkään suuret elämäntotuudet eivät myöskään tilaa
utuisilta unelmilta ja tunnelmilta kiistelleet, helottivat vain
kaukaa kuin Hämeen helavalkeat ystävällisten harjujen ja vienojen
vesien poikki...

Ainakin joku sävelmä, joku rytmi tuosta kaikesta lienee jäänyt
jäljelle lapsuuden- ja nuoruudenaikaiseen runouteeni.

       *       *       *       *       *

Entä Helsinki? Eikö sillä siis ole mitään kirjallisesta
kehityksestäni kerrottavaa?

Kyllä, epäilemättä paljonkin. Mutta koska se ei vielä täydelleen
ole muodostunut minulle yksinomaan muistojen kaupungiksi ja koska
en muutenkaan arvattavasti ole voinut arv. albumitoimikunnan tahtoa
aivan kirjaimellisesti noudattaa -- siitä yksinkertaisesta syystä,
että olen tuhlannut tämäntapaisen kirjoitelman mielenkiinnon, ainakin
omalta osaltani, jo jotakuinkin tarkkaan viimeisen runovihkoni
esipuheeseen -- pyydänkin nyt lopettaa tähän. Helsinki heleyksineen
saakoon joskus oman ja seikkaperäisemmän biografiansa.

_Eino Leino_.




Johannes Linnankoski.

Muuan Johannes Linnankosken nuoruudenruno.


Todistettavasti on Johannes Linnankoski, kuten useat muutkin,
alottanut "kirjailijauransa" lyyrillisillä runoilla. Tämä taipumus
ilmeni hänessä jo aivan nuorena. Itse hän kertoi 11-12 ikäisenä
sepittäneensä pienen runon vanhemman veljensä lähtiessä yhdessä
vietetyn kesäloman jälkeen takaisin seminaariin ja sittemminkin hän
oli niitä aina joskus kyhännyt, kunnes hän 15-vuotiaasta käytti
samaan toimeen kaikki lomahetkensä. Muuan kirjailija-vainajan
sukulainen ja monivuotinen ystävä, pastori J. E. Tuomola, kertoo
eräällä nuorena ylioppilaana tekemällään saarnamatkalla Askolan
kirkossa kesällä 1887 käyneensä samalla sukulaisiaan tervehtimässä ja
silloin myöskin tavanneensa 17-vuotiaan Vihtori Peltosen, joka oli
hänelle näyttänyt runojaan.

Näitä runoja on vielä joitakuita tallella, osaksi paperiarkeille
kirjoitettuina, osaksi koottuina pieneen käsin kirjoitettuun
vihkoseen, jonka kanteen on piirretty seuraava nimi: "Leimuavia
Kypenöitä elinhuolten lomahetkinä säihkytteli Juho Vihtori Peltonen".
Ne ovat kaikki syntyneet ennenkuin hän syksyllä 1888 lähti Jyväskylän
seminaariin. Ne käsittävät erilaisia aiheita, ollen milloin puhtaasti
lyyrillisiä, millin kertovaisia "Vänrikki Stoolin" tapaan, onpa
muutamille yritetty antaa leikillinenkin sävy. Useihin on liitetty
sulkumuistutus "Erkon aine" tai "jäljitelmä". Ne ovat enimmäkseen
heikkoja sekä muodoltaan että sisällykseltään todistaen ainoastaan
nuoren tekijänsä vakavaa hartautta.

Se pieni runo, joka alempana seuraa, on äskenmainitun vihkosen
alkurunona. Se ilmaisee ennenkaikkea tekijänsä toiveet ja
tulevaisuuden elämänihanteen. Lukuisat harjoitelmat, luonnokset
ja painetutkin käännökset ja kirjoitukset puolentoista kymmenen
vuoden aikana osoittavat, että Vihtori Peltonen ei kammonnut työtä
päämääränsä saavuttamiseksi. Kun hän lähtee seminaariin, antautuu
sanomalehtityöhön, asevelvollisena kirjoittaa artikkeleita ja
kaunokirjallisia paloja sekä lopulta perustaa "Uusimaa" lehden, on
se sittekin runoilijan ja kansansa "näkijän" tehtävä, joka hänelle
kangastaa. Ja kun hetki on tullut, jättää hän kaiken ahtautuakseen
sille. Se on sittekin "pakko sisäinen", joka vei Linnankosken
lopulliseen elämäntyöhönsä.

_Ester Linnankoski_.


         ALKUSÄKEET.

    Jospa oisin laululintu
    riemurinta pieni,
    yöt ja päivät laulelisin,
    se ois minun työni.

    Ettäkö olla laulaja,
    voi ajatusta hurjaa,
    Väinön kielten soinnuttaja
    mökin poika kurja.

    Aura, kuokka ja lapio
    toverina sulla,
    kynä muste ja paperi,
    joutavia kuulla.

    Isänmaasi palvelus
    toimi suuri sulla:
    "Saven kääntö, viljelys"
    runollista kyllä.

    Mist' aate hurja alkuaan,
    sen sanoa ma saan:
    Runeberg toi hehkuaan
    rintaani kaipaavaan.

    Siell' tulen sai hän syttymään,
    mi ei voi sammua,
    vaan saanenko sen leimumaan,
    sit' en voi sanoa.

    Samaa hehkua ennenkin
    moni on tuntenut,
    jakanut sitä muillekin,
    vaan toivo pettänyt.

    Vaan onnetar kun selkänsä
    on hälle kääntänyt,
    häll' runotarkin lempensä
    on lopen salannut.

    Vaan asiaa jos tutkitaan
    valossa oikeassa,
    vastaus selvä löydetään
    lauseessa vakaisessa:

    Ei ole pakko sisäinen
    runojen näiden luoja,
    maineen pyyntö turhamainen
    se lie ilmituoja.

    Eipä vuolten veistäen
    runojakaan luoda,
    ne ois kun ääni arvoton,
    mi eloa ei tuota.

    Jospa, Runotar sä jalo,
    suosikkisi oisin,
    omanani lempes valo,
    jotta laulaa voisin.

    Yöt ja päivät laulelisin
    huolia kansani pois,
    säkeniä säihkyttäisin,
    jotta säihke valon lois.

    Vaan ei suuri lienekkänä
    tenho säkenellä,
    syttyvi ja sammuvi,
    loistain pimeällä.

    Onnettaren suosikkina
    jos vaan olla voisin,
    runottaren lemmikkinä
    tulen synnyttäisin.

    Niin huomenkoiton uusi aamu
    toivon sarastaisi,
    epäilyksen synkkä haamu
    tyhjään hajoaisi.

        _Johannes Linnankoski_.




Heikki Meriläinen.

Nuoruuteni muistoja.


Koska nuoruuteni koti oli ahdasmielinen kerettiläiskoti, jossa
ei saanut vähimmässäkään määrässä lukea maallista kirjallisuutta
ja sitä vähemmän vielä oli tilaisuutta oppia kirjoittamaan, niin
en kahdenkymmenenkolmen vuoden vanhana tuntenut ensimäistäkään
kirjoituskirjainta, sitä vähemmän osasin niitä piirtää. Mutta silloin
tutustuin ihmiseen, jonka kanssa tulin tehneeksi ikuisen liiton; tämä
kauppa ei ollut kuitenkaan vanhempieni mieleen ja he vastustivat
sitä siihen määrään, että täytyi jättää koti, joten jouduin aivan
tyhjänä maailmalle. Sitä ennen olin kuitenkin oppinut sepän taidon,
jolla viralla lähdin kiertelemään maita ja mantereita kuin kelloton
hevonen. Se etten voinut antaa minkäänlaista tietoa olostani, tuotti
sanomatonta ikävää itselleni ja ehkä yhtäpaljon sille, joka minua
muisti. Mutta kerran sieltä kotiuduttuani panimme tuumamme tukkuun,
minun piti ruveta kirjoittamaan. Morsiamellani oli kirjoitusneuvot,
ja paperin apua saatiin morsiameni isän vanhoista käräjä-pöytäkirjain
laiteista, ja silloin sitä ruvettiin työhön. Morsiameni teki
aakkoset, joita minun piti ruveta jäljittelemään, mutta sepän käsistä
niitten syntyminen oli, niin vaikeata, että jollei niin perin
lämmin asiain tila olisi siihen pakottanut, niin tuskinpa vieläkään
kykeneisin sanaa paperille luomaan. Oppiaikaa ei kestänyt kuitenkaan
kokonaista keväistä päivää ennenkun kirjoitin paperille sanat: Ei
oppi ojahan kaada, eikä tieto miestä tieltä työnnä. Ja morsiameni oli
tästä niin iloinen, että sitä päivää hän ei ole vieläkään unohtanut.

Vaikka nuoruuden kotini oli niin ahdasmielinen kerettiläiskoti, ettei
saanut lukea muuta kuin uskonnollista kirjallisuutta, niin raamattua
ja postilloja luin niin paljon, että lukutaitoni kehittyi jotenkin
hyväksi. Niinpä nyt maailmalle tultuani joutui käsiini Kalevala,
Kanteletar, Seitsemän veljestä, Nummisuutarit y.m. Näitä lukiessani
lämpesin ja poveeni syttyi tunne, että jokaisella ihmisellä on velkaa
isänmaalleen, ja niinpä minullakin, mutta mitäpä osaisin tehdä muuta
kuin elää ihmisenä. Mutta lukiessani Kalevalaa ja Loitsurunoja
huomasin, että niistä puuttui taikauskon näkyvä puoli, käsintehtävät
taijat, siis koko taikausko puuttui ei vähempää kuin ruumista.
Tässä oli ala, jossa luulin jotakin voivani, ja sitä paitsi tapasin
ylioppilas Jooseppi Mustakallion hänen sadunkeräysmatkallaan, jolta
sain kuulla, että Suomalaisen Kirjallisuuden seura Helsingissä ottaa
mielellään vastaan senlaisia keräyksiä ja antoi vielä kymmenen
markkaa kehoitukseksi edes kotiseuduilla kirjoittamaan niitä
käsintehtäviä taikoja ja runojakin, vaikka runot lienevätkin jo
ennen kirjoitetut. Vaan minä en tyytynyt ainoastaan kotiseutuun,
vaan tein matkan Venäjän Karjalaan kulkien Suomen puoleisissa
kylissä Akonlahdesta aina Lapin rajoille asti. Tämän matkani olin
tehnyt, kun eräänä kesänä, muistaakseni 1886, neiti Lydia Stenbäck
huvimatkoillaan osui kotiini Sotkamon Naapurivaaran Heikkilään.
Kun kotini oli luonnonihanalla paikalla, niin viihtyi hän siellä
viipymään enemmän aikaa, joten tuli puhelluksi yhtä ja toista.
Mutta eräänä sateisena päivänä oli heinäniityllä ollessa märkä
vaate hieronut polveeni pienen haavan, josta parin päivän kuluessa
syntyi paise, joka saattoi minut melkein vuoteenomaksi. Kun valitin
ikävääni päästä heinäniitylle, niin Lydia Stenbäck toi tuolin minun
vuoteeni viereen ja istuttuaan siihen iloisesti virkkoi: "Minäpä
esitän sinulle, hyvä ystävä, semmoista työtä, että varmaan unohdat
niittyikäväsi, vieläpä vaivasikin." Minä nauroin vastaan ja sanoin:
"No millähän sinä nyt meinaat minut juovuttaa senlaiseen humalaan,
että en tietäisi elämästäni." Hän tekeytyi totiseksi, mutta
iloinen hymy kuvastui kasvoissa, kun sanoi, ettei aio juovuttaa
tiedottomaksi, vaan tietoiseksi. "Minulla on kauan aikaa ollut
aavistusta, että sinulla on taipumusta kirjailijaksi ja nyt on
ikäänkuin sallimus, että sinulla on siihen aikaa ja tilaisuutta.
Eipähän sinua muuten saisikaan kiinni, jos jalkasi olisivat terveet."

"Kirjailijaksi," huudahdin minä. "Se unesi ei suinkaan tule
toteutumaan."

"Mutta minäpä uskon, että se toteutuu", sanoi neiti Stenbäck.
"Meillä ensi jouluksi ilmestyy naisyhdistyksen kalenteri, johon
minä uskon saavani sinulta pienen kappaleen. Sen ei tarvitse olla
pitkä, esimerkiksi kertomus jostakin, merkillisestä päivästä joko
nuoruutesi, lapsuutesi tai miehuutesi ajalta."

Sille neiti Stenbäckin lauseelle en nauranut, mietin vaan pienen
hetken, jonka kuluttua sanoin: "Ainetta kyllä on vaikka köyttä
tekisin. Tuohan paperia, lyijykynä ja joku kirja kirjoituspöydäksi."

Neiti Stenbäck löi kätensä yhteen ja juuri kuin lentämällä toi
minulle ne tarvittavat raaka-aineet ja sanoi: "Elä huoli kirjoituksen
kauneudesta, minä kirjoitan puhtaaksi."

Minä asetin paperipalasen kirjan kannelle, johon vuoteellani
selälläni ollen lyijykynällä piirsin sanat: Eräs tavallisimpia
pyhäpäiviä lapsuuteni ajoilta, ja tämän lauseen alle rupesin
kirjoittamaan kertomusta.

Neiti Stenbäck oli utelias. Hän asetti tuolinsa minun sänkyni pään
taakse, jossa aina väliin käsiään hykerrellen iloisesti sanoi: "No
sitähän tulee kun turkin hihasta."

Neiti Stenbäck kirjoitti kertomuksen puhtaaksi ja kaikinpuolin
laittoi painokuntoon, ja kun elokuun alussa lähti Helsinkiin, niin
matkusti hän Oulun kautta ja Oulussa hän veljelleen, Kaiun toimittaja
Kivekkäälle näytti sitä kertomusta. Tämäkin sen nähtyään innostui
ja lähetti minulle viisikymmentä markkaa, joitten ohessa pyysi
minua kirjoittamaan pitemmän kertomuksen hänen kustannettavakseen.
Silloin sillä kuukaudella syntyi "Korpelan Tapani" ja joutui se
painosta seuraavaksi jouluksi. Tämän ilmestyttyä sain monelta taholta
kehoituksia jatkamaan kirjailijatointani. Ja ehkä minulla jossain
määrin olisi ollut kirjailijan lahjoja, jos kohtalo olisi sallinut
minulle tilaisuutta niitä kehittämään. Tätäpaitsi taloudelliset
puutteet ovat jokaista kirjateostani tehdessä hiipineet esiin,
jotta kaikki teokset on täytynyt keskeneräisinä jättää käsistään.
Ja loppujen lopuksi, kun "Korpelan Seppä" tuli julkisuuteen, niin
nimimerkki K. L. julkaisi Suomettaressa siitä niin myrkyllisen
arvostelun, että siihen ei jäänyt lukemisen arvoista riviä. Jos se
arvostelu olisi ollut jossakin muussa lehdessä eikä Helsingin Uudessa
Suomettaressa, joka aina oli antanut tunnustuksensa niin Suomalaisen
Kirjallisuuden seuran palveluksessa ollessani kuin myöskin
arvostellessaan kirjateoksiani, niin en olisi ollut millänikään.
Vaan kun se oli Suomettaressa, niin uskoin, että minun kirjoitukseni
tästälähtien ei enää ansaitse painomustetta. Ja silloin valitsin
ainiaaksi työaseekseni kuokan. Sen jälki ei kaipaa eikä tottele
maistereitten arvosteluja. Sen kielessä ei ole pärjääjän myrkkyä eikä
kielittelijäin liverryksiä.

Silloin kun "Korpelan Seppä" ilmestyi, oli eräs kirjateos lähes
puolitiehen kirjoitettuna, mutta se on tuosta sanotusta syystä ollut
koskemattomana. Nyt monien ystävien ehkä vilpittömien kehoituksien
johdosta olen luvannut saattaa sen loppuun, jos terveyteni sallii.
Eri asia sitten, onko sillä ansiota päästä julkisuuteen.

_Heikki Meriläinen_.




L. Onerva.

Pari lehteä muistojen kirjasta.


Ensi-nuoruuden haaveellisen ruskotuksen kajossa näyttää useinkin
siltä, kuin olisi ihminen luomakunnan kruunaamaton kuningas;
hänellä on tuhat mahdollisuutta, tiet avoinna joka suuntaan. Ja
yht'äkkiä onkin valaistus muuttunut, elämän keskipäivän aurinko on
jo korkealla, huomaat olevasi määrätyllä, rajoitetulla alalla, josta
ei ole poispääsyä, sillat takanasi kun ovat jo poltetut, ja jolla
muutenkin tunne ihmis-ijän lyhyydestä ja elämäntyön pituudesta sinua
tiukasti pidättää. Niin on elämänura luisunut eteesi tietämättäsi,
tahtomattasi, melkein kuin itsestään, lukemattomien tuskin
huomattavien vaikuttimien lakkaamattomista salaisista työnnöistä
itsessäsi ja itsesi ulkopuolella!

Näin on ainakin ollut minun laitani:

En koskaan nuorempana suunnitellut erikoisesti kirjailijaksi
rupeamista. Mielikuvien paperille purkaminen oli minulle ainoastaan
jonkunlainen sisäisen tervehtymisen keino, luonnollinen ja vaaraton
tapa vapautua niiden liikapainosta, ujo ja arka kun muuten olin
ja lisäksi hyvin yksinäinen. Tämä oli syynä kynäilemiseeni, niin
pitkälle kuin muistan, kaikkein ensimäisiä sepustelujani ehkä
lukuunottamatta. Sillä kun seitsenvuotiaana vuodatin paperille näin
kuuluvan syvämietteisyyden:

    "Tuo koski aina pauhaa
    tuoll' joen päässä vaan,
    ei koskaan saa se rauhaa
    eik' lepoo ollenkaan."

niin en usko sitä minkään erityisemmän sielunhädän esiinkutsumaksi.
Kenties oli tämä riimittelyn tarve jälkikaikua jostakin
lastenkirjasta tai myös vaikutusta äidistäni, jonka kerrotaan
kirjoittaneen runomittaisia kirjeitä ja jonka juuri tähän aikaan olin
kadottanut. Jälkisointu kuuluu kaikkein varhaisimmasta lapsuudestani
asti olleen minulle erittäin mieluinen.

Sitten jatkoin runojen sepittelemistä läpi koko koulu-ajan. Isältäni
sain tavallisesti joululahjaksi kaikki vuoden varrella ilmestyneet
suomalaiset runokokoelmat, jotka olivat rakkainta lukemistani ja
joiden esikuvan mukaan järjestelin kaikessa salaisuudessa omia
runojanikin jos jonkinnimisiksi kokoelmiksi, kussakin isänmaalle,
luonnolle ja Jumalalle omistetut osastonsa. Mutta ammattikirjailijan
ura ei häämöittänyt minulle edes tuulentupana. Runous kuului
mielestäni pyhään, ei arkeen. En voinut ajatellakaan sellaista
leipä-ammattina. Ja kuitenkin tunsin omasta kohdastani koulunkäyntini
velvoittavan minua vakavasti valmistumaan johonkin toimeen, jolla
voisin itseni elättää. Samaan suuntaan ohjasi harrastuksiani myös se
periaatteellinen kasvatus, jonka vaikutuksen alaisena olin kamreeri
Nybergin tunnollisessa virkamiesperheessä. Se oli nim. kuin toinen
kotini, asuin siellä, senjälkeen kun isäni oli muuttanut Helsingistä
pois, koko kouluaikani ja alun ylioppilasvuosiani, yhteensä
toistakymmentä vuotta. Luullen tekeväni isällenikin mieliksi, jos
antautuisin tietoviisaan uralle, ja myös omaa mielihaluani seuraten
jatkoin Jatko-opistossa opettajatutkinnon suoritettuani edelleen
lukujani yliopistossa, joskin toiset puolet minussa koko ajan
ikävöivät taiteen valtakuntaan.

Vähällä olikin, etteivät teatteri ja musiikki, jotka olivat lähinnä
sydäntäni, saaneet minua koulun päätyttyä kokonaan valtoihinsa.
Etenkin loma-ajat kotona antoivat aina uutta virikettä näille
puolille. Yksin kun aina olin, vailla sisaria ja veljiä tai muuta
samanikäistä seuraa, käytin suurimman osan ajastani mielikuvien
lietsomiseen, jossa etenkin kirjojen ahmimisella oli tärkeä osansa.
Isäni laaja kirjasto, joskin sen pääasiallisen sisällön muodosti
luonnontieteellinen ja filosofinen tietokirjallisuus ja joskin
sen arvokkain kaunokirjallisuus oli englanninkielellä, jota en
ymmärtänyt, tarjosi kuitenkin mielikuvitukselleni useamman vuoden
ajaksi riittävästi uusia löytöjä. Syvimmät vaikutelmat lapsuuteni
kodista kulkivat kuitenkin musiikin merkeissä. Isäni oli hyvin
musikaalinen, soitti viuluakin, ja iltaisin, kun hän oli virastaan
vapaa, soitimme hämärissä yhdessä, minä pianolla häntä säestäen. Nämä
ovat rakkaimpia muistojani. Musiikki yleensä syöpyi veriini niin,
että kaikki runonikin syntyivät yhtaikaa säveleen kera tai jonkun
sävelmän esiinkutsumina tai säestäminä. Ja vieläkään en saa oikeaa
lyyrillistä tunnelmaa ilman pientä melodramaattista pohjaa.

Nämä hajanaiset harrastukseni tuottivat minulle aikoinaan oikein
vakaviakin ristiriitoja, vaikka ne nyt näin kaukaa vuosien takaa
näyttävät hyvin lapsellisilta ja naurettavilta. Muistanpa eräänkin
sangen hullunkurisen kohtauksen, johon tämä kaunosieluileva
elämänuran etsintäni teki minut syypääksi. Minulla oli Jatko-opiston
konventin puolesta uskottu tehtäväksi erään juhlarunon hankinnassa
pyrkiä itsensä runoilija Eino Leinon pakinoille. Kun sitten vihdoin
seisoin tuon kuulun kannelniekan edessä, jonka virsien ääressä
niin monet talviyöt olin valvonut, päätin rohkaista mieleni
ja kerrankin kysyä neuvoa oikein asiantuntijalta. Esiinnyin
varmaankin kokonaan koomillisen hahmon sankarittarena. Luulen,
että runoilijan ratkaistavaksi asettamani elämänarvoitus oli
suunnilleen tämäntapainen: "Niin ja niin paljon olen lukenut,
laulanut, näytellyt, säveltänyt, maalannut ja toista tuhatta runoa
olen kirjoittanut, mille alalle pitää minun antautua?" Nuori
mestari kuittasi tämän pingoitetun runsaudenpulani ylimielisellä,
mutta samalla erittäin tehokkaalla tavalla. Hän vastasi: "Menkää
naimisiin!" Olisipa hän edes Hamletin tavoin huudahtanut: "Mene
luostariin, Ophelia!" Syvästi väärin-ymmärrettynä ja loukkaantuneena
menin matkoihini. Enkä vieläkään, vaikka tuosta hetkestä lie jo
vierähtänyt hyvän joukon toistakymmentä vuotta, ole taipuvainen
pitämään tätä neuvoa aivan viisaana tai hyvänsuopaisena! Mutta tuon
kaunosieluilevan ja moniharrastuksellisen maailmankatsomuksen olen
kyllä mielessäni tyystin tuominnut ja sekä ihmisenä että kirjailijana
olen myöhemmin tahallisesti ja vakaumuksellisesti voimieni mukaan
koettanut pyrkiä siitä eroon.

Samoihin aikoihin, kenties vähän aikaisemmin, (minulla on aina
ollut kovin huono aikamuisti), oli minulla onni tutustua erääseen
vanhempaan runoilijamestariin, joka otti minun haparoivat
ensi-askeleeni runoseppänä vakavammalta kannalta. Tämä isällinen
ystäväni oli J. H. Erkko. Täti Nyberg, jolta ei runokokeiluni ollut
voinut jäädä aivan huomaamatta, vei minut Maila Talvion nähtäville.
Hän otti minut mitä lämpimimmällä myötätunnolla siipiensä suojaan
ja hän tutustutti minut J. H. Erkkoon, josta tuli ensimäinen
runokoulu-mestarini. Millä ihmeteltävällä kärsivällisyydellä ja
mielenkiinnolla hän jaksoikaan käydä läpi, korjailla ja erotella
vuosien vanhaa pöytälaatikkotuotantoani. Hän teki minusta
kirjailijan, mikäli se silloisiin, kovin vaatimattomiin saavutuksiini
nähden oli mahdollista, hän antoi minulle kirjailijanimen,
risti minut L. Onervaksi, lisäten hymyillen, että ranskalaiset
tulevat ääntämään sen L'Onerva, ja hän toimitti muutamalle pikku
runolleni ensimäisen julkisuuden valon "Nuoressa Suomessa" v. 1900.
Yrittipä hän lisäksi saada minulle kustantajaakin, mutta huonolla
menestyksellä. J. H. Erkon muisto on minulle ikäänkuin jonkinlaisen
pyhyyden säteikön ympäröimä. Hänen vapautta ja intomieltä hehkuva
henkensä, hänen kaikille aatteellisille ja inhimillisille
harrastuksille avoin ja herkkä mielensä ja luja, uskollinen
ystävyytensä syöpyivät kulta-piirroksina nuoreen sydämeeni. Ihmisenä
ja runoilijana on hänen kuvansa yksi noita unohtumattoman kauniita,
jotka valaisevat vielä varjojen maasta...

Vieläkään näiden ensimäisten rohkaisujen jälkeen ei minulla
olisi ollut uskallusta omin voimin lähteä pyrkimään okaiselle
kirjailijapolulle. Että ensimäinen runovihkoni ilmestyi ja että
täten yleensä milloinkaan astuin ratkaisevasti julkisuuteen,
siitä saan edelleen kiittää hyvien ihmisten myötätuntoisia
toimenpiteitä. Taiteilija Gebhardin välityksellä joutuivat
"Sekasoinnut" ruotsalaisen Helios-yhtiön kustannettaviksi, ja
kantavat ne myös jossakin määrin hänen makunsa ja valintansa leimaa.
Luulen, että Suomen kansalla olisi vallan toinen käsitys minusta,
jos minulla olisi ollut onni päästä julkisuuteen jo J. H. Erkon
valikoimalla kokoelmalla. Tosin olin jo näihin aikoihin, v. 1904,
saanut soittimeeni joukon uusia kieliä, etupäässä ranskalaisen
runouden vaikutuksesta. Etenkin Musset'n rakkauslyriikka, johon
sitä koskettelevan laudaturikirjoituksenikin vuoksi olin silloin
erikoisemmin syventynyt, vaikutti paljon mielikuvitukseni suuntaan.

Niin, sellaiset olivat ensimäiset yritykseni. Jos minun aivan
lyhyesti olisi vastattava kysymykseen, miksi minusta tuli kirjailija,
vastaisin: Siksi, että se oli ainoa taiteenhaara, johon ei vaadittu
ulkonaista ammatti-koulua ja jota saatoin jatkuvasti viljellä muihin
päämääriin tähtäävän työni ohella. Täten sai mielikuvitukseni
määrätyn uoman ja niinpä alkoi kirjailemisen virta vähitellen vetää
voimakkaammin kuin mikään muu. Minä, joka en uskaltanut avoimesti
valita sitä, jouduin kuitenkin passiivisuudessani sen vietäväksi. Ja
siitä asti se on vetänyt minua, vetänyt nenästäkin, ohi monen paljon
elättävämmän elinkeinon. Olin nuorempana oikeassa: runoudesta ei
sittenkään ole leipä-ammatiksi!

Mutta näin on vain käynyt. Ja yleensä olen taipuvainen sielunvoimien
suuntaa ja kehkeytymistä arvioitaessa pitämään sitä mahdollisimman
paljon olosuhteiden ja mahdollisimman vähän asianomaisen yksilön
ansiona tai vikana. Onhan ihmisen sielussa aina paljon erilaisia
taipumuksia ainakin alitajuisina uinumassa, riippuu asianhaaroista,
tilaisuudesta, mitkä niistä saavat luonnollisen ilmaisumuotonsa
ja pääsevät luomaan todellisuutta. Kuinka paljon todellista kykyä
sammuukaan ituunsa epäsuotuisten olosuhteiden vuoksi, ja kuinka
paljon niiden luonnottomasta puristuksesta harhautuukaan väärälle,
sopimattomalle uralle! Pieni lipsahdus raiteissa vain, tässä tai
edellisissä sukupolvissa, ja kuka hyvänsä Suomen runoilijoistakin
voisi olla vain nimetön, tuntematon soinnahdus siinä syntymättömien
sävelien kuorossa, joka yhä vieläkin humisee epämääräistä kaipuutaan
Suomen kaukaisilla paimensaloilla.

_L. Onerva_.




Olli Vuorinen.

Ensi yritykseni.


Ujostellen ja epäröiden ilmaisen tässä ensi yritykseni kirjallisuuden
alalla.

Poikasena, noin kymmenvuotiaana, heräsi minussa harras halu
lukemiseen, ja etenkin miellytti minua runot ja laulelmat mitä
vain osuin kuulemaan tahi painettuina näkemään. Syntymäpitäjässäni
Uukuniemellä oleskeli niillä ajoin melkein sokea, kirjoitusta
taitamaton mies, Jaakko Eerikäinen, joka vanhalla kalevalaisella
runomitalla sattuvasti sepitteli kaikellaisista oudommista
tapahtumista ivarunoja. Ne levisivät suusta suuhun, ja niille
kelpolailla naurettiin. Sittemmin sain kuulla kansan suusta
loppusointuisia runoja, esim. Paavo Korhosen häälaulun: "No miehet,
miehet veikkoset, näin näitä häitä juuvaan, Lopussa viel' ei entiset
ja toista aina tuuvaan" sekä Krimin sodan aikuisia sotalauluja, esim.
"Arvatkaappa ihmisraukat kuinka aika muuttuu. Jokohan nyt rakas Isä
syntisihin suuttuu" ja muutamia muita, joiden loppuvasteet minua
miellyttivät. Näiden esikuvien mukaan koetin sitten minäkin kyhätä
jotain runontapaista, kirjoittelin niitä seiniin hiilellä tahi
savenpalasella, kunnes sain lyijykynän ja vähän paperia käteeni.

Jouduin sitte 18-20 vuotiaana Maaskolan maanviljelyskouluun
lähellä Viipuria. Siellä pääsi julkisuuteen Viipurissa ilmestyvässä
_Otava_-lehdessä ensimäinen kynänkyhäykseni. Aihe oli aivan
satunnainen. Viipurin pitäjän talonpoikaisnuorukaiset joutuivat
eräässä tilaisuudessa kinastelemaan maanviljelyskoulun oppilaiden
kanssa. He halveksivat kouluamme ja meitä oppilaita, sanoivat
että ei mokomasta räähkäkoulusta kukaan herraksi pääse, ja maata
osaa jokainen kyntää koulua käymättäkin. Tällainen puhe harmitti
meitä. Minäpä rohkenin kirjoittaa asiasta _Otava_-lehteen. Se
painettiin siihen sanasta sanaan, ja me oppilaat jäimme odottamaan
maalaisnuorukaisten puolelta jonkunlaista vastinetta. Sitä ei
kuitenkaan tullut.

Tämä ensi yritys julkisuuden alalla yllytti minua useamminkin
samaan lehteen kirjoittamaan. Ne olivat joko suorasanaisia tahi
runopukuisia, ja käytin silloin milloin mitäkin nimimerkkiä tahi en
käyttänyt mitään.

Kun sitten vv. 1862-63 olin samassa maanviljelyskoulussa
alkeisopettajana, oli minulla runsaasti aikaa lukemiseen. Viipurin
lainakirjasto avasi aarteensa minulle. Siten opin tuntemaan K.A.
Gottlundin, Jaakko Juteinin, Paavo Korhosen, Olli Kymäläisen, Pietari
Makkosen ja Antti Puhakan runoja. Kalevalaankin tutustuin, ja tällä
vanhalla runomitalla useimmat runoyritykseni kyhäsin.

Vuosien vieriessä pirahteli silloin tällöin leipähuolien lomassa
pieniä runoja, joita lähetin sanomalehtiin. Ollessani sitten
oppilaana Jyväskylän seminaarissa vv. 1868-72 rupesi niitä enemmän
syntymään. Tähän vaikutti sekin, että samaan aikaan osui seminaarissa
olemaan useita runokykysiä oppilaita: Erkko, Lönnbeck, Killinen,
Isa Asp y.m., jotka samaa henkeä herättivät tovereihinkin. Runojani
annoin V. Kilpisen toimittamaan "Kansan lehteen", kirjoitinpa erään
runon venykkeillä, ja siitä K. minua erittäin kiitteli ja lahjoitti
minulle useita venykkeillä painettuja kirjojansa. Vielä enemmän
runo-intoa koitui siitä, kun Julius Krohn (Suonio) otti julaistakseen
"Suomen Kuvalehdessä" useita runojani. Hauskaa hauskempi oli kun
ankara A. Ahlqvist (Oksanen) "Kielettäressä" suosiollisesti arvosteli
Jyväskylän seminaarilaisten albumia "Suomen saloilta I" ja siinä
mainitsi minunkin runojani. Näitä professorivainajia muistelen
arvonannolla vielä nytkin vanhoilla päivilläni.

_Olli Vuorinen_.




Theodolinda Yrjö-Koskinen.

Miten tulin kirjailijaksi.


On kysytty, miten tulin kirjailijaksi. Siinä, kuten kaikissa elämäni
vaiheissa, olen nähnyt, että "Herra johtaa kaikk' mi kohtaa". Papin
tyttärenä jouduin paljon seurustelemaan kansan keskuudessa ja tulin
tuntemaan rahvaan miesten ja naisten sisäistäkin elämää. Pappilassa
meillä oli viisi palvelijatarta. Usein oli heidän joukossaan nuoria
tyttöjä, ja näille kerroin lukemiani ruotsalaisia kertomuksia. He
valittivat, ettei sellaisia ollut painettu suomeksi. Mieleeni johtui
silloin monasti, että olisi hauska kirjoittaa tapauksia heidän omasta
elämästään. Varmaankin heidän olisi hauska lukea sellaista, jota itse
olivat nähneet ja kokeneet.

Jouduin sitten vuosien kuluttua naimisiin maisteri J.A. Hahnssonin
kanssa, joka oli suomenkielen kolleegana Kokkolan ylialkeiskoulussa,
ja me perustimme kodin, jossa suomenkieli oli kotikielenä. Pieni
tyttönen kuoli minulta, ja silloin tuntui niin tyhjältä ja ikävältä,
että välttämättömästi tarvitsin jotakin erikoista työtä. Kysyin
senvuoksi mieheltäni, ottaisiko hän korjatakseen harjoitelmiani, jos
hiukan kirjoittaisin suomea. Hän lupasi. Mutta jätettyäni hänelle
kirjoitukseni hän hämmästyi, kun huomasi, että se oli kertomus.
Hän luki sen ääneensä tohtori Blomstedtille, joka silloin osui
olemaan Kokkolassa. Tämä oli sitä mieltä, että se oli julkaistava
Novellikirjastossa, jota Suomalaisen Kirjallisuuden Seura juuri
siihen aikaan toimitti. Niin siis syntyi minun ensimäinen suomalainen
novellini, "Haapakallio, idyllintapainen kertomus Hämeenmaasta". Sitä
seurasi joukko toisia. Kansani syville riveille ne kirjoitin, ja
kansa on työni runsaasti palkinnut lukemalla niitä.

Siinä kaikessa yksinkertaisuudessaan aihe tulemiseeni kirjailijaksi.

_Theodolinda Yrjö-Koskinen_.




Liite.


AHO, JUHANI: Synt. 1861, tuli ylioppilaaksi 1880, kunniatohtoriksi
1907. Julkaissut: Muuan markkinamies, Rautatie, Papin tytär,
Helsinkiin, Yksin, Lastuja I-V, Papin rouva, Heränneitä,
Panu, Katajainen kansani I-II, Kevät ja Takatalvi, Tuomio,
Sanomalehtimiesajoiltani, Juha, Tyven meri, Omatunto, Rauhan erakko
y.m.

ANTTILA, SELMA: Synt. 1867. Julkaissut: Kuvia työväen kaupungista,
Hallimajan nuoret, Kaupunginlapsi, Ristiriitoja, Vaihdokas,
Pankinjohtajan tytär y.m.

ATRA, KAARLO: Synt. 1879. Julkaissut: Valhetta, Laura, Musta siipi,
Kunnian vuoksi, Ariane, Pyhä Cecilia, Salaisia syitä y.m.

CANTH, MINNA: Synt. 1844, kuoli. 1897. Julkaissut: Murtovarkaus,
Roinilan talossa, Työmiehen vaimo, Hanna, Köyhää kansaa, Salakari,
Kauppalopo, Papin perhe, Novelleja, Sylvi, Anna Liisa, y.m.

ENGELBERG, RAFAEL: Synt. 1882, tuli ylioppilaaksi 1902, fil.
tohtoriksi 1914. Julkaissut: Työpajan töminässä, Pyhä muisto, Kotona
käymässä, Tuulten tuoreitten hiljainen humina, Pitkän Perän suuresta
pitäjästä, Kalevalan tarina, y.m.

HAAHTI, HILJA (Krohn): Synt. 1874, tuli ylioppilaaksi 1898, fil.
kandidaatiksi 1902. Julkaissut: Oraita, Helvi, Israelin tyttäret,
Kesätoverit, Kotkat, Valkeneva tie, Ikiaartehet, Hehkuvan kevään maa,
Kun valkenee, Tuhotulva, y.m.

HÄRKÖNEN, IIVO: Synt. 1882, tuli kansakoulunopettajaksi 1906.
Julkaissut: Rajamailla, Karjalan kirja, Kultaisilta päiviltä, Runojen
ja metsäin Karjala, Kylätuomari, Heimokannel, y.m.

IVALO, SANTERI: Synt. 1866, tuli ylioppilaaksi 1885, fil.
kandidaatiksi 1889, fil. tohtoriksi 1894. Julkaissut: Hellaassa,
Reservikasarmista, Iltapuhteeksi, Juho Vesainen, Aikansa lapsipuoli,
Anna Fleming, Margareta, Lahjoitusmailla, Tuomas piispa, Erämaan
taistelu, Viipurin pamaus, Pietari Särkilahti, Vienan vallan
taittuessa, y.m.

JUVA, VALTER: Synt. 1865, tuli ylioppilaaksi 1884, maisteriksi 1890,
komissioni-maamittariksi 1896, fil. tohtoriksi 1907. Julkaissut:
Kuvia ja säveliä, Runoja, Matkan varrelta, y.m.

JÄRVI, KAARLO, AUGUST: Synt. 1869, tuli ylioppilaaksi 1886,
kansakoulunopettajaksi 1901. Julkaissut: Kuvauksia, Työmiehiä,
Puoliluonne, Nousukas, Opettaja, Loinen, y.m.

KALLAS, AINO: Synt. 1878. Julkaissut: Lauluja ja ballaadeja, Kirsti,
Meren takaa I-II, Ants Raudjalg, Lähtevien laivojen kaupunki,
Seitsemän, Suljettu puutarha, Tähdenlento, y.m.

KIANTO, ILMARI: Synt. 1874, tuli ylioppilaaksi 1892, fil.
kandidaatiksi 1898. Julkaissut: Väärällä uralla, Soutajan lauluja,
Hiljaisina hetkinä, Margareeta, Pyhä viha, Punainen viiva, Pyhä
rakkaus, Metsäherran herjaaja, Porokirja, Vienan virroilta, Karjalan
kankahilta, y.m.

KAJANDER, ROBERT: Synt. 1848, postiekspeditööri. Julkaissut: Mestarin
nuuskarasia, Amalia ystävämme, Postikonttorissa, Pahassa pulassa,
Pukkisen pidot, Kumarrusmatka, Sanni Kortmannin koulu, y.m.

KOKKO, JUHANA: Synt. 1856, tuli kansakoulunopettajaksi 1897.
Julkaissut: Kölliskö, Räisäspoika, Kruununmetsissä, y.m.

KOUTA, AARNI (Arnold Candolin): Syntyi 1884, tuli ylioppilaaksi 1904.
Julkaissut: Tulijoutsen, Dityrambeja, Suomalaisia näyttelijöitä,
Jäiset temppelit, Uhriliekki y.m. Suomentanut erinäisiä Nietzschen ja
Strindbergin teoksia.

KROHN, HELMI: Synt. 1871. Julkaissut: Kansan hyväksi, Surun lapsi,
Mennyt päivä, Vanhan kartanon tarina, Elämäkerrallisia kuvia I-II,
Kaksi ihmistä, Kun suuret olivat pieniä, Isa Asp, Siipirikko, Suomen
suuria miehiä, y.m.

LARIN KYÖSTI: Synt. 1873, tuli ylioppilaaksi 1895. Julkaissut: Tän
pojan kevätrallatuksia, Kylänlauluja, Ajankäänteessä, Kulkurin
lauluja, Juhannustulilla, Unta ja totta, Kuisma ja Helinä,
Kellastuneita lehtiä, Herra valtuusmies, Tuhkimo ja kuninkaantytär,
Musta hepo, Leipä ja laulu, Meren maininkeja, Ad astra, Lemminkäinen,
Vuorivaeltajat, Aslak Hetta, Katupeilin kuvia, Oli kerran, Lauluja
vanhasta kaupungista, Ballaadeja, Valittuja runoja, Korpinäkyjä,
Sydänpäivän lauluja, y.m.

LEINO, EINO: Synt. 1878, tuli ylioppilaaksi 1895. Julkaissut:
Maaliskuun lauluja, Tarina suuresta tammesta, Yökehrääjä, Sata
ja yksi laulua, Tuonelan joutsen, Ajan aalloilla, Hiihtäjän
virsiä, Johan Vilhelm, Sota valosta, Pyhä kevät, Kivesjärveläiset,
Kangastuksia, Päiväperhoja, Helkavirsiä, Simo Hurtta, Kaunosielu,
Talvi-yö, Päivä Helsingissä, Naamioita I-V, Runokirja, Tuomas
Vitikka, Jaana Rönty, Halla, Olli Suurpää, Suomalaisia kirjailijoita,
Nuori nainen, Työn orja, Rahan orja, Naisen orja, Onnen orja,
Suomalaisen Kirjallisuuden historia, Tähtitarha, Elämän koreus, y.m.
Suomentanut erinäisiä Runebergin, Topeliuksen, Goethen, Schillerin,
Danten, Racinen y.m. teoksia sekä valikoiman laulurunoutta.

LINNANKOSKI, JOHANNES: Synt. 1869, kuoli. 1913. Julkaissut: Ikuinen
taistelu, Laulu tulipunaisesta kukasta, Taistelu Heikkilän talosta,
Kirot, Pakolaiset, Simson ja Delila, Jeftan tytär, Sirpaleita, y.m.

MERILÄINEN, HEIKKI: Synt. 1847. Julkaissut: Korpelan Tapani,
Huutolaistyttö, Kuvaus kovilta ajoilta, Kahleeton vanki, Sattumuksia
Jänislahdella, y.m.

ONERVA, L. (Madetoja): Synt. 1882, tuli ylioppilaaksi 1901.
Julkaissut: Sekasointuja, Mirdja, Runoja, Murtoviivoja, Särjetyt
jumalat, Nousukkaita, Mies ja nainen, Inari, Iltakellot, Vangittuja
sieluja, Kaukainen kevät, y.m.

VUORINEN, OLLI: Synt. 1842, tuli kansakoulunopettajaksi 1873.
Julkaissut: Sepitelmiä, Kotikuusen kuuluvilta, y.m.

YRJÖ-KOSKINEN, THEODOLINDA: Synt. 1838. Julkaissut: Kotikuusen
kuiskehia, Huutolaiset, Syksyn karisteita, y.m.

*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 52890 ***