*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 52419 ***

LUKEMISIA LAPSILLE 6

Kirj.

Z. Topelius


Suomentaneet Aatto Suppanen, Em. Tamminen ja Olof Berg





Werner Söderström, Porvoo, 1893.




SISÄLLYS:

 Mitä sinun tulee rakastaa?
 Olli Hiihtonen.
 Pikku Matti.
 Luistellessa.
 Miten satuja löytyy.
 Tuntematon musta lintu.
 Nähkääs ratsastajaa.
 Kedon kukkien laulu.
 Mirtsa ja Mirjam.
 Jättiläissatu.
 Joulukuusi.
 Parempi tie.
 Pekan seikkailut.
 Peipon kehtolaulu.
 Joululaulu.
 Ensi leivo.
 Myrsky ja päivänpaiste.
 Aallottaren hopeamalja.
 Köyhäin lasten kiitoslaulu.
 Lehdettömät puut.
 Vanha tupa.
 Päivänsäde marraskuussa.
 Telmyri.
 Ninive.
 Joulusatu.
 Haukan viha kevätyhdistystä kohtaan.
 Eli Rem.
 Pappilan tytöt.
 Auringon kuninkaan lapset.
 Auringonsota.
 Prinsessa Ruusunen.
 Tähtisilmä.
 Köyhäin lasten kiitoslaulu hoitolaitoksessa.
 Sydän kimmoavata gummia.




MITÄ SINUN TULEE RAKASTAA?


    Rakasta yli itsesi
    Sun kotoas ja vanhempaas,
    Enemmin synnyinmaatasi.
    Vaan yli kaiken Jumalaas!

    Enemmin nöyryytt', totuutta
    Ja tunnon rauhaa, kunniaa
    Kuin kultaa, turhaa loistoa.
    Maallista voimaa, liekkumaa.

    Enemmin työtä, mieltä vain
    Kuin mukavuutta, turhuutta;
    Enemmin vapautt' alla lain
    Kuin korkeutta kahleissa.

    Jos rakastat näit' enemmin
    Kuin harhailuja maailman;
    Sä, köyhä lapsi kuitenkin.
    Edessä nöyrry Jumalan.

    Laps olet paljon puuttuva
    Vaivainen, synnillinen vaan;
    Itsestäs sulla voimia
    Ja tietoja ei ollenkaan.

    Rukoile Isää, Jumalaas,
    Sua armossansa johtamaan,
    Saat voiman, neuvon toimintaas,
    Ja vihdoin saat sä elon maan.

    Näin tosi rakkaudessa
    Vahvistut, vartut parhaiten,
    Näin kelpaat ihmisille ja
    Herralle, maalle, taivaallen.

Helsingissä Lokakuussa 1871.

Z. T.




OLLI HIIHTONEN.


HENKILÖT;

 Olli.
 Vuoren kuningas.
 Otso.

Sali esittää suurta metsää, jossa on korkeita lumikinoksia. Hyvä on,
jos on kuusia, mutta yhtä hyvä on ilmankin. Tuolit olkoot puina,
jakkarat lumikinoksina, sohva vuorena ja pöytä kukkulana. _Vuoren
kuningas_ istuu kuninkaallisessa puvussaan vuorella.

_Vuoren kuningas_ yksin. Tässä minä istun kuninkaan valtakunnassani; ja
laajalle ulottuu valtani. Minä hallitsen kaikkia vuoria ja metsiä,
honkia ja kuusia, peikkoja ja tonttuja. Minä olen suuri kuningas, mutta
jopa alan tulla vanhaksi, kohta täytän kuusituhatta kuusisataa
viisikymmentä vuotta. Nuorena ollessani, muutama tuhat vuotta sitten,
juoksin kilpaa porojen kanssa Lapin tuntureilla ja pistin poskeeni
hyvän paistin, milloin mieleni teki. Mutta nyt ovat jo jalkani kankeat
ja tässä istuskelen vaanien lihavaa saalista aamiaisekseni. Kuuteen
viikkoon en ole saanut enempää ruokaa kuin yhden laihan oravan ja yhden
nälistyneen ahman. Saattaisinhan käskeä peikkojani paistamaan minulle
suden aamiaiseksi, hirven päivälliseksi ja karhun illalliseksi, mutta
se ei sovi minun arvolleni. Mieluummin varustan itse pöytäni. Mutta
kas, tuossa tulee joku. Jospa se edes olisi hevonen. Mitä? Sehän on
vain pieni pojan nulikka. Mutta paremman puutteessa saa sekin kelvata
aamiaiseksi. Pistäydynpä piiloon vuoren taakse.

_Olli_ tulee hiihtäen ja laulaa samalla nuotilla kuin "Juokse
porosein".

    Metsän tumman nään
    valkovaipassaan,
    riennän, riennän vaan
    poikki järven jään!
    Kiidä, suksi, noin
    yli vuoristoin.

Hei kuinka suksi luistaa lumella! Kas noin, nyt olen keskellä synkkää
metsää. Ohoh, miten korkeita vuoria! Ja miten pitkiä jättiläishonkia!
Tämä on toista kuin Vihtamäen karjahaka. Mitäs minä oikeastaan
läksinkään metsään? Mitäs muuta kuin tervehtimään karhuja.

    Tääll' on oravat,
    tääll' on karhuin maa,
    tänne sudet saa,
    tääll' on huuhkajat!
    Jos nyt peikon nään,
    kenpä pelkäiskään?

Ei, kukapa täällä pelkäisi. Ollissa on kyllä miestä ottamaan vaikka
kuusi karhua niskasta kiinni.

    (Katselee ympärilleen).

Niin, vaikkapa olisi pari suttakin. Jospa tässä vain ei olisi niin
paksulti lunta. Aina toki tulen toimeen kotkan kanssa. Varsinkin jos
olisi rautapiikki sauvani nenässä. Mutta samapa se, tulkoot vain, kolme
kettua yht'aikaa. Pahin on pula, mitenkä ne kaikki saatan kotiin, kun
ensin pieksen ne kuoliaaksi. Mutta Matti olen, ellen vie kotiin kaikkia
jäniksiä, jotka saan surmatuksi. Sitten myyn nahat ja ostan oikean
pyssyn, jonka voi ladata selvällä ruudilla. Sitten tulkoon
viisikymmentä nykeröturpaista, ilkeätä, tyhmää Otsoa... Huh, mikä
tuolla tulee minua kohti kuusien takaa?

_Otso_ kahdella jalalla. Mum, mum, mum, mum.

_Olli_. Katsos tuota, olisikohan se karhu.

    (Aikoo kääntyä, mutta lankee suksilta).

_Otso_. Mum, mum. Kuka täällä kiljuu metsässä, etten minä saa rauhassa
maata pesässäni.

_Olli_. Hyvä, kiltti Otso kulta, minähän se vain olen, minä, Olli
Vihtamäestä, ja minä olen vain huvikseni hiihtelemässä metsässä. Eihän
tuossa nyt mitään pahaa liene, että minä vähän lauleskelen
lämpimikseni; sillä Otso kulta, minullahan on yllä vain tämä mekko, ja
on vähän pakkasenlainen näin aamusilla. Kyllä minä heti menen
matkoihini.

_Otso_ (asettuu Ollin eteen). Mum, mum. Jos annat minulle mekon, niin
saat mennä. Minä tarvitsen mekon peitteeksi pikku Otsoilleni.

_Olli_. Ei, kuulehan nyt, Otso; kyllähän minä tämän mekon muuten
antaisin, vaan äiti on kotona niin hirveän ankara. Jos palaan mekotta
kotiin, Otso kulta, niin saan selkäsaunan. Sentähden saatat kyllä
odottaa huomeiseen asti, niin minä Matin ja parin muun kanssa tuon
sinulle hyvän lampaannahka-vällyn, että pikku Otsoille tulee oikein
hyvä ja lämmin.

_Otso_ (nostaen käpälänsä). Joko annat mekon? Mum, mum, joko annat
mekon heti?

_Olli_. Hyvä, kiltti, pikku Otso kulta, mekko on ihan uusi, siinä on
vain yksi ainoa reikä toisessa kyynyspäässä.

_Otso_. Mum, mum; luulenpa, että olet peloissasi.

_Olli_. En vähintäkään. Mitenkä minä pelkäisin niin hyvää ja kilttiä
pikku Otsoa, joka on sydämmestään hyvä ja kiltti pikku Otso? Mutta
katsos, Otso, minä olen niin hämilläni, kun satuimme yhteen niin
äkkiarvaamatta. Minä olen aina pitänyt niin paljon karhuista; ne ovat,
näes Otso, paljoa ylemmät ja korkeammat kuin muut ilkeät peikot, joita
asuu täällä metsässä. Semmoisia tyhmiä tölliköitä en häikäile
vähintäkään. Niitä minä otan kurkusta, niin että korvat soivat, näes
Otso, ja minä pudistelen heitä turkista, niin että...

_Vuoren kuningas_ (nousee vuoren sivulle seisomaan). No, pudistele nyt
minua turkista, koska olet niin rohkea!

_Olli_ (huutaa). Huu! Uhkuu!

_Vuoren kuningas_. Miksi et ota minua kurkusta, niin että korvat
soivat?

_Olli_. Armollinen peikko, säästäkää henkeni; minä olen vain pikku Olli
Vihtamäestä ja olen täällä metsässä huvikseni tuttaviani katsomassa.

_Vuoren kuningas_. Hyvin mahdollista, mutta ei se estä minua syömästä
sinua aamiaisekseni.

_Olli_. Mitä?

    (Yrittää taas pakenemaan.)

_Vuoren kuningas_ (ottaa hänet kiinni). Ole huoletta, poikaseni, en
minä niin tarkkaa lukua pidä: kyllä sinä oikein hyvältä maistut.

_Olli_. Malttakaahan vähän; tiedänpä minä yhden, joka maistuisi teidän
armostanne paljon paremmalta, ja se on Vihtamäen vanha hiirakko. Se on
niin lihava, teidän armonne, että isä aikoi viime syksynä tappaa sen,
ja Matti saa tuoda sen tänne aikaisin huomeissa aamuna.

_Vuoren kuningas_. Hm, hm, hevosenko? Ei, mies on mies, vaikkapa
hänestä ei olisikaan muuksi kuin yhdeksi suupalaksi.

_Otso_. Nöyrä palvelijanne, teidän majesteettinne.

_Vuoren kuningas_. Hyvää päivää, salaneuvokseni.

_Otso_. Huvittaako teidän majesteettianne musiikki?

_Vuoren kuningas_. Kyllä. Välistä minä käsken kosken laulamaan ja
silloin minä vieritän säestykseksi muutamia kallion kappaleita
tunturilta. Kovaa pitää olla.

_Otso_. Pikku Ollilla tuntuu olevan hyvin kaunis ääni. Minä tunnustan,
että oikein mieleisesti hämmästyin kuullessani semmoisen neron.

_Vuoren kuningas_, Hm. Paljasta piipitystä vain!

_Otso_. Tietysti vain piipitystä. Mutta korppiin ja varikseen verraten
kaikuu se oikein romantiselta. Tahtoisitteko, majesteetti, käskeä häntä
laulamaan, ennenkuin hänet syödään?

_Vuoren kuningas_. Saattaapa tuo käydä päinsä. Se enentää ruoan halua.
Laula, nulikka.

_Olli_. Mitä?

_Otso_ Etkö kuule, että majesteetti käskee sinua laulamaan?

_Olli_. Hyvä, kiltti pikku Otso, minä kyllä laulan kurkun täydeltä, jos
sinä vain tanssit.

_Otso_. Mitä? Luuletko minua muka tanssimestariksi?

_Olli_. Hyvä, kiltti pikku Otso, sinä olet niin sanomattoman kaino.
Tietäähän koko maailma, että sinä olet hienotapainen seuramies ja
ett'ei kukaan osaa niin hyvästi tanssia polkka-masurkkaa kuin sinä.

_Otso_. Minä todellakin saatan kehua tehneeni joitakuita yrityksiä
siihen suuntaan, mutta...

_Vuoren kuningas_. Tanssi, salaneuvos!

_Olli_. Eiköhän sopisi valssitanssi?

_Otso_. Mitä hyvänsä; mikä vain huvittaa teidän majesteettianne, se on
minunkin suurin iloni.

_Olli_. Siispä ala tömistää! (Laulaa samalla nuotilla kuin "Ah, sä
rakas Augustin").

    Hyppää, soma Otsonen, Otsonen, Otsonen,
    Hyppää, soma Otsonen, hyppiös hei!
    Ei koskaan nähdä saa
    Noin sievää tanssijaa.
    Hyppää, soma Otsonen, hyppiös hei!

(Otso valssaa.)

_Vuoren kuningas_ (ihastuksissaan). Täytyypä tunnustaa, että se oli
kaunista musiikkia ja hyvin miellyttävää tanssia. Hyppää, soma
Otsonen... Laula uudestaan tuo romanssi! Mitenkä se nyt olikaan?

    (Hän tanssii mukana.)

_Olli_ (hiivii yhä etemmäksi pois).

    Hyppää, jörö Otsonen, Otsonen, Otsonen,
    Hyppää, ruma peikkokin, hyppiös hei!
    Ei koskaan nähdä saa
    Noin tyhmää tanssintaa.
    Hyppää, pikku Olli, nyt lähdet sä, hei!

(Lähtee livistämään pois suksilla.)

_Vuoren kuningas_ (hengästyneenä). Vielä musiikkia! Vielä musiikkia! Se
oli kaunis romanssi. Mutta minne se soittomestari joutui?

_Otso_ (myöskin hengästyneenä). Äläs, laulahan vähän vielä, minä eksyin
tahdista. Mihin ihmeesen se Olli hävisi?

_Olli_ (ulkoa). Hyvästi, Vuoren kuningas! Hyvästi, Otso!

_Vuoren kuningas_. Aamiaiseni! Aamiaiseni! Otso, tules tänne; minä syön
sinut hänen sijaansa.

_Otso_. Nöyrin palvelijanne, teidän majesteettinne. Mum, mum.

    (Lähtee juosta lönkyttämään pois.)

_Olli_ (kaukaa ulkoa).

    Ei koskaan nähdä saa
    Noin tyhmää tanssintaa.
    Hyppää, pikku Olli, nyt hyppiös, hei!

_Vuoren kuningas_. Se oli kaunista musiikkia (panee nenäänsä nuuskaa),
mutta hyvin huono aamiainen.




PIKKU MATTI.


Mäellä metsän rinteessä on mökki; siinä on ikkuna, niin pieni, että
pienen pojan pyöreä, valkotukkainen pää täyttää sen kokonaan, milloin
hän katselee ulos. Ennen muinoin oli siinä tiilinen savupiippukin
katolla ja seinät olivat punaiseksi maalatut, sievä aita ympäröitsi
tupaa ja vehreää perunamaata. Mutta nyt näyttää mökki köyhältä, hyvin
köyhältä, savu nousee ilmaan vain turvekaton reiästä ja aita on jo
ammoin kaatunut. Rappion syynä on se, että mökissä nyt asuu vanha sokea
sotamies ja hänen yhtä vanha vaimonsa; heistä ei ole työntekoon eikä
rakentelemiseen; he kuolisivat nälkään, ell'ei ukko kutoelisi verkkoja
ja mummo tekisi luutia ja ell'ei pitäjä antaisi heille joka vuosi
kolmea tynnyriä viljaa leiväksi.

Paremmalta siellä kaikki näytti neljä viisi vuotta sitte. Silloin asui
tuvassa vanhusten kanssa nuori ja ripeä pariskunta, heidän poikansa ja
miniänsä; he tekivät ahkerasti työtä, ja elämä oli vauras, kunnes
onnettomuus tuli. Eräänä sunnuntaiaamuna näet suuri kirkkovene, jolla
koko kylän väki souteli kirkkoon, kaatui myrskyn puuskasta keskelle
selkää, ja siihen hukkui nuori mies ja miniä ja monta muuta kyläläistä
lisäksi. Molemmat vanhukset olivat sinä päivänä kotona, ukko sokeutensa
tähden ja mummo pientä lasta hoitamassa. Kun järven toisella puolella
soitettiin kirkkoon, oli se soitto samalla sielukelloina vainajille,
jotka Jumala oli niin äkisti kutsunut pois ijäiseen jumalanpalvelukseen
taivaasen.

Niinpä molemmat vanhukset jäivät yksin tupaan, yksin huoliensa,
köyhyytensä ja pienen poikansapojan kanssa. Sillä ainoa perintö, joka
heille jäi molemmilta rakkailta, jotka hukkuivat, oli pienoinen poika
_Matti_, ja kun hän oli niin pieni, sanottiin häntä tavallisesti _Pikku
Matiksi_. Hän oli pyöreä ja punakka kuin kypsi omena, ja rehelliset,
kirkkaat sinisilmät hänellä oli ja kellertävä tukka kuin kulta; sepä se
olikin ainoa kulta Pikku Matilla tässä maailmassa. Hänen pullakat
kasvonsa ne täyttivät aina tuvan ikkunan, milloin vain mitään
merkillistä kuului maantieltä. Jos siitä olet ajanut ohitse, niin olet
varmaankin nähnyt hänet. Vaan jos satut ajamaan pimeänä ja kolkkona
syysiltana, niin näet tulen kirkkaasti loistavan köyhän mökin liedestä.
Sokea sotamies istuu ja kutoo nuottaa; vanha mummo lukee ääneen
raamatusta, mitenkä köyhät ja sokeat, jotka asuvat pimeyden maassa,
näkevät paistavan valkeuden; se valkeus on Jesus Kristus, joka avaa
sokeain silmät. Ja Pikku Matti istuu kivipaadella tulen valossa,
polvillansa kissa; hän kuuntelee niin hartaasti, kuin tietäisi
tarkkaankin, mitä mummo lukee. Mutta viimein tulee niin makea uni hänen
sinisilmiinsä, ja hänen pyöreä, punakka poskensa painuu hiljaa mummon
polvea vasten. Ja vaikkapa sinä istuisit rikkaimmissakin vaunuissa
pimeällä tiellä, niin ilolla ja kateudella kuitenkin katselisit huonon
mökin lämpöiseen köyhyyteen. Siellä, on hartautta ja siellä on
viattomuutta; siellä on rukouksen rauha, joka parantaa sydämmen surut;
siellä on Jumalaan luottamusta, joka haihduttaa kaikki elämän puutteet.
Se tupa on rikas; luulisitko sen vaihtavan aarrettansa palatsienkaan
kultaan?

Vaan jos sitä tietä matkustat kauniina kesäpäivänä, silloin näet, että
lähellä mökkiä on portti; siinä sinun täytyy seisattua, ell'ei kukaan
tule avaamaan. Mutta odota vain, kohta on Pikku Matti luonasi.
Tuossahan hän jo tulee tuvan ovesta ja juoksee kivien ja kantojen yli,
ehtiäkseen hyvään aikaan, ja pitkä kellertävä tukka liehuu tuulessa.
Nyt hän jo on portilla; jos sinulla sattuu olemaan vaskirahoja, niin
heitä hänelle joku, hän toivoo sitä; mutta mieluimmin uusi raha,
joka kiiltää, siitä hän oikein iloitsee. Ei hän tiedä rahan arvoa;
vaskinen penninraha ilahuttaa häntä yhtä paljon kuin kultainen
kaksikymmen-markkanen. Mutta älä vain heitä rahaa tielle ennenkuin
hevonen ja kärrysi pääsevät ohitse portista. Sillä Pikku Matti ei
ajattele nenäänsä pitemmälle; kun hän näkee rahan välkkyvän tiellä,
hypähtää hän pilkaksensa sen päälle ja antaa portin lyödä hevostasi
turpaan. Älä häntä siitä toru; pienenä et sinäkään ollut vähäistäkään
viisaampi häntä.

Pikku Matti söi tavallisesti kovaa leipää ja muikkuja ja kaljaa, mutta
välistä saatiin perunoita ja piimämaitoa, ja silloin oli herkkupäivät.
Siitä hän vaurastui ja kasvoi vuosi vuodelta yhä pyöreämmäksi. Lukea
hän ei osannut muuta kuin rukouksia ja Jumalan kymmenen käskyä. Mutta
hän osasi seisoa päälaellaan ja heittää kuperkeikkaa pehmeässä
ruohossa; hän osasi heittää kivillä voileipiä pitkin järven kirkasta
pintaa kotirannassa, milloin mummo oli siellä hänen paitojaan
pesemässä. Hän osasi ajaa tasaista tietä ja ratsastaa juottamaan
naapurin hevosta, varsinkin kun joku astui vieressä. Hän osasi erottaa
lumessa metsikanan jäljet harakan jäljistä ja tunsi tarkkaan suden
jäljet. Hän osasi vuolla päreistä rekiä ja tehdä kuusen kävyistä
hevosia ja lehmiä, joille jaloiksi pistettiin tikkuja. Semmoinen oli
Pikku Matin ansioluettelo, ja olipa siinä oppia kylliksi niin pienelle
miehelle. Mutta ei se riittänyt. Häneltä puuttui yksi hyvin
tarpeellinen kapine. En tiedä, pitäisikö sitä mainitakaan. Hänellä ei
ollut housuja.

Ja kahdestakin syystä hän oli ilman niitä. Ensiksikin olivat hänen
isoisänsä ja mummonsa hyvin köyhät, ja toisekseen oli kaikkein kylän
poikien uusimpana muotina juoksennella ilman niitä kapineita, joita ei
Matilla ollutkaan. Arkipäivinä he kaikki enimmäkseen olivat paljain
säärin, vaan sunnuntaina toki samoin puetut kuin muutkin ihmiset. Pikku
Matilla vain ei ollut arkena eikä sunnuntaina noita kapineita, jotka
hänellä olisi pitänyt olla, ja se tuotti hänelle viimein paljon huolta.

Pitkään aikaan ei Matti ymmärtänyt itseltään mitään puuttuvan; hän
astuskeli pikku paita yllään niin urhollisesti ja iloisesti, kuin ei
koko tässä maailmassa olisi koskaan ollutkaan tuommoista joutavaa
vaatekappaletta. Mutta mitäs tapahtui? Eräänä sunnuntaiaamuna, kun
kaikki ihmiset kokoutuivat rantaan lähtemään kirkkoon, selitti Matti
lähtevänsä mukaan.

"Ei se käy päinsä, lapsi kulta", sanoi mummo.

"Miksi ei?" kysyi Pikku Matti.

"Sinullahan ei ole vaatteita." Pikku Matti tuli hyvin miettiväisen
näköiseksi.

"Kyllä minä voisin lainata sinulle vanhan hameen", sanoi mummo, "mutta
silloin kaikki luulisivat sinua tytöksi."

"En minä tahdo olla tyttö. Minä tahdon olla mies", sanoi Matti.

"Kuulepas vain!" sanoi mummo. "Mies on mies, vaikk'ei olisi
viispennistä suurempi. Pysy vain kauniisti kotona, Pikku!"

Ja Pikku jäi sillä kertaa kotiin. Mutta kohta sen jälkeen alkoivat
kylässä keräjät. Sinne kokoutui paljo ihmisiä ja muiden muassa tuli
myöskin Sipi Ilonen kuvakaappinensa. Kaikki tahtoivat katsella
kaappiin, sillä sieltä näkyi Napoleon Punaparta kultakruunuineen ja
pitkine sapelineen, Suuri Mogul pelottavan pitkine partoineen ja
vanteet vatsan ympärillä, prinsessa Kultakutri, joka talutti
kaulanauhasta tiikeri Ahrimania, jättiläinen Kamilas ja Turun linnan
tonttu-ukko. Jotkut antoivat Iloselle vaskirahoja, toiset antoivat
hänelle leipää, moni ei antanut mitään, ja muutamat puhuivat pahoja
sanoja, mutta kaikilla oli hyvin hauska. Sitä kaikkea muut pojat Pikku
Matille kertoivat, ja hän sanoi heti lähtevänsä myöskin kuvakaappia
katsomaan.

"Ei se käy päinsä, lapsi kulta", sanoi taaskin mummo.

"Miksi ei?" kysyi Pikku Matti.

"Siellä on ylhäistä väkeä, tuomari, sihteeri, kirjuri, nimismies,
lautamies ja siltavouti. Et sinä voi sinne mennä housuitta."

Pikku Matti taisteli itsekseen vähän aikaa; Ilonen ja nuket
houkuttelivat hyvin. Viimein sanoi hän: "Mummo, lainatkaa minulle
hame..."

"Tuossa se on", sanoi mummo ja nauroi oikein sydämmestään, kun poikanen
tepasteli hameessa pitkin tuvan lattiaa. "No, nyt olet aivan kuin
tyttö."

"Jos olen kuin tyttö, niin en lähde", sanoi Pikku Matti. "En minä ole
tyttö, minä olen mies."

"Kyllä olet ihan kuin tyttö", sanoi mummo. "Mutta saatathan sanoa
kaikille, ketä vastaan tulee tiellä, että oletkin mies."

Saatanhan sanoa, ajatteli Pikku Matti, ja niin hän läksi. Tiellä tapasi
hänet matkustavainen herra, seisatti hevosensa ja sanoi: "Tiedätkö,
pikku tyttö, sanoa, missä keräjiä pidetään?"

"En minä ole tyttö, minä olen mies", sanoi Pikku Matti.

"Etpä juuri mieheltä näytä", sanoi herra.

Pikku Matti ei vastannut mitään, vaan päästyään keräjätalon pihalle
huusi hän niin kovasti, että kaikki kuulivat: "En minä ole mikään
tyttö, vaikka siltä näytän. Minä olen mies!"

Kaikki ukot ja ämmät nauroivat, kaikki pojat ja tytöt kokoutuivat Pikku
Matin ympärille, taputtivat käsiään ja huusivat: "Kas, kas, pikku
Maijaa, mistä sinä olet saanut noin kauniin hameen?"

"Se on mummon hame eikä minun", sanoi Pikku Matti. "En minä ole Maija,
vaan Matti, tottahan nyt sen näette."

Silloin suurin ja pahin poika otti Pikku Matin niskaansa, kantoi hänet
kuvakaapin luo ja huusi yli koko pihan: "Katsokaa kahden pennin miestä?
Katsokaa miestä, joka pitää hametta?"

Pikku Matti suuttui, tarttui pojan tukkaan ja vanutti sitä kaikin
voiminsa. "Ei se ole minun hameeni, se on mummon hame!" huusi hän ja
alkoi itkeä. Mutta paha poika yhä vain huusi: "Katsokaa hamemiestä!" ja
niin sitä juostiin tukistaen ja huutaen ympäri keräjäkartanon pihaa. Ei
Pikku Matti ollut vielä koskaan saanut semmoista kyytiä. Hän itki,
huusi, raapi ja puri, ja päästyään viimein omille jaloilleen alkoi hän
juosta, minkä jaksoi, vaan lankesi hameesen, nousi itku kurkussa ylös,
lankesi uudestaan, pääsi jälleen ylös ja juoksi yhä kiivaammin, kunnes
taaskin kaatui kuperkeikkaa. Viimein joutui hän hengästyneenä ja itkeä
nyyhkyttäen isoisänsä mökille. "Ottakaa pois hame!" huusi hän. "En minä
huoli hameesta. Minä olen mies!"

"Älä itke, Pikku", lohdutteli mummo. "Kun kasvat suureksi, voit kyllä
näyttää, että olet mies niinkuin muutkin."

"Niin kyllä", sanoi isoisä, "ja ensi kerralla saat lainaksi minun
housuni."

He rakastivat niin sydämmestänsä Pikku Mattiansa, nämä isän vanhemmat.
Hänhän se oli Jumalaa lähinnä heidän paras lohdutuksensa ja ilonsa
maanpäällä; he olisivat kyllä antaneet hänelle vaikka kullankirjaiset
samettihousut, jos se vain olisi ollut heidän vallassansa. Nyt sai
Pikku voileivän, ja siihen se hänen surunsa unhottui.

Hän kävi tuvan nurkkaan istumaan eikä enää muistanut, miten häpeällistä
on miehen pitää hametta.

Jonkun ajan kuluttua oli siinä mökin kohdalla maantiellä ajajia ja
astujia, niin että ilma pölystä sakeni, sillä odoteltiin suurta herraa,
joka matkusteli ympäri maata, ja niin ylhäinen hän oli, että tuskin
kuningaskaan oli paljon korkeampi. Kaikki kokoutuivat näkemään häntä ja
hänestä kerrottiin jo edeltäpäin kummallisia asioita. Hän ajaa
kultavaunuissa, sanottiin, ja edessä on kaksitoista hevosta; puku on
hänellä kiireestä kantapäähän hopeasta ja hienosta kullasta. Mutta
pikku lapsilla oli omat ajatuksensa. He kuvittelivat suurella herralla
olevan seljässä suuri kontti, täynnä hopearahoja ja lakritsipötkyjä,
joita hän oli heittelevä tielle lasten poimia.

Sen huhun kuuli Pikku Mattikin ja heti sanoi tahtovansa päästä mukaan.
Hänellä oli kaikessa oma tahtonsa, Pikku raukalla, niinkuin usein
muillakin isoisäin ja mummojen kultapojilla.

"Vai tahdot sinä!" sanoi mummo. "Tiedätkö missä sinun tahtosi on? Niin,
niin kyllä se on minun taskussani."

"Eikä sinulla ole vaatteitakaan", sanoi isoisä hymyillen. "Tahdotko
ehkä taas yllesi mummon hameen?"

"En minä huoli hameesta", tiuskasi Pikku Matti ja sävähti punaiseksi
kuin vaapukka kaiken sen häväistyksen muistosta, mitä oli kärsinyt sen
vaatekappaleen tähden. "Ei, en minä huoli hameesta. Minä tahdon isoisän
housut."

"Vielä vai! Kaikkeapa kuullakin saa!" sanoi isoisä. "No, tulehan ja
taluta minua vinnille, niin koetamme, miten ne housut sinulle sopivat."

Et usko, miten Pikku Matti riemastui! Hän juoksi kuin kissa portaita
myöten, niin että isoisä tuskin pääsi perästä. Tultiin suuren,
vehreäksi maalatun arkun luo, joka oli kauimpana vinnin nurkassa ja
jota Pikku oli aina ihmetellen katsellut joka kerran, kun oli vinnillä
käynyt. Arkku avattiin ja isoisä kysyi:

"Tahdotkos nuo tuolla olevat housut?"

"Tahdon. Ja miekan myös. Ja hatun."

"Vai niin, veitikka! Saat kaiken, jos lupaat pysyä portin luona etkä
mene tielle yhtään kauemmaksi."

"Lupaan, lupaan."

Tuskin isoisä ja Matti olivat päässeet tupaan, kun nimismies jo kiiti
maantiellä kuin ukonilma. "Maaherra saapuu, väistykää kaikki!" hän
huusi niin että tuvan ikkunalasi helisi. Nyt tuli kiire, isoisän housut
vedettiin Matin jalkaan, ja sepä näytti hauskalta; poika olisi mahtunut
ryömimään piiloon toiseen lahkeeseen, niin suuret ja väljät olivat
housut. Lahkeet käärittiin alhaalta kaksin kerroin ja sidottiin
huivilla kainaloiden alle. Ja takki oli varmaan tehty jättiläiselle!
Hihat lakaisivat lattiaa ja takin helma kulki perässä kuin laahustin.
Mummo huokaisi ja nosti lievettä ja hihoja kymmenillä neuloilla.
Auttoihan se vähän.

Lopuksi painettiin korkea sotilashattu poikasen päähän. Sinne se
katosikin, hatun sisään! Onneksi isoisä ei nähnyt tätä komeutta, hän
olisi purskahtanut nauruun ja nolannut soturimme pahasti. Kun hattuun
sullottiin heiniä, se ei sentään painunut ihan kainaloihin asti. Pitkä
ja raskas miekka sidottiin vyölle, ja nyt oli pikku soturi valmis
maailmaa valloittamaan.

Pullukka poika katosi kokonaan vaatteiden sisään kuin särki mereen,
vain punaiset posket ja pienet avoimet sinisilmät näkyivät. Jo muutaman
askelen jälkeen putoilivat mummon neulat tuvan lattialle, hattu
keikahteli puolelta toiselle ja sankarimme oli alituiseen kompastua
miekkaansa. Vanhukset nauroivat makeasti. Isoisä suuteli poikasen
nenännipukkaa. "Herra sinua siunatkoon, rakas poikani, jospa ei koskaan
huonompi mies kuin sinä kantaisi porilaisten vanhaa univormua!"

"Huomaa nyt!" sanoi ukko. "Kun suuri herra tulee, tee kunniaa näin!" Ja
vanhus opetti poikasen seisomaan suorana kuin tikku, näyttämään
uljaalta, pitämään vasen kätensä suorana pitkin sivua ja oikea käsi
otsalla.

"Kyllä, ukko", sanoi Pikku Matti, joka oli aina hyvin oppivainen.

Tuskin ehti pienokainen paikallensa portin viereen, kun jo kaukaa
maantieltä näkyi tomua ja korkea herra tuli ajaen, niin että kivet
säkenöivät. Nyt hän jo oli ihan lähellä ja millaista vauhtia! Vaan
silloin kuski äkisti pysäytti hevoset ja samalla huusi: portti auki,
heti! Asia oli niin, että siltavouti itse oli mahtavuudessaan asettunut
pitämään huolta portista, että kaikki kävisi oikein ja portti lentäisi
komentaessa yht'äkkiä auki, niin että ylhäinen herra saisi hyvän
käsityksen teillä vallitsevasta järjestyksestä. Mutta vaunujen
lähestyessä huimaa vauhtia sattuikin niin hullusti, että siltavouti
tahtoi samalla kumartaa oikein kaikkein nöyrimmästi, ja loiskis! oli
hän pitkällään maantien ojassa. Siitä käskyläinen, joka odotteli
komentosanaa portin vieressä, niin hämmästyi, ett'ei osannut
ajatellakaan portin avaamista ilman esimiehensä käskyä. Niin oli portti
asianomaisesti suljettuna korkeiden asianomaisten edessä.

Vaunujen täytyi pysähtyä, ylhäinen herra katsahti kummastellen ulos, ja
kuski yhä huusi: portti auki! Silloin Pikku Matti rohkasihe, astui
vaikka hyvin vaivallakin esiin, avasi portin ja teki kunniaa aivan
niin, kuin isoisä oli opettanut, melkein samaan tapaan kuin istumaan
oppinut koiran pentu. Kuski rappasi hevosia, ne hypähtivät lähtemään,
mutta silloin huusi herra vaunuista: "Seis!" ja vaunut pysähtyivät
uudestaan.

"Mikä Pikkuliini sinä olet porilaisten univormussa?" huusi ylhäinen
herra Pikku Matille, nauraen niin, että vaunut tärisivät. Pikku Matti
ei ymmärtänyt mitään, hän muisti vain sen, mitä isoisä oli opettanut,
ja teki uudestaan kunniaa niin kankeasti ja juhlallisesti kuin
mahdollista. Se huvitti vielä enemmän ylhäistä herraa, hän kyseli
ihmisiltä pojan vanhempia, ja siltavouti, ehdittyään jo ryömiä ylös
ojasta, kertoi kiireesti, että poika oli orpo raukka ja asui isoisänsä,
vanhan ja sokean sotamies-höpelön Hakkurin luona. Siltavouti lausui nuo
sanansa semmoisella halveksivalla äänellä, kuin välistä saa kuulla,
milloin mahtava vouti puhuu pitäjänsä köyhistä: mutta hyvinpä hän
kummastui, kun ylhäinen herra heti astui vaunuistaan alas ja läksi
suoraa päätä mökkiin.

No, sepä vasta! Mummovanhus oli säikäyksestä pudota istuimeltaan, kun
niin ylhäinen vieras astui halpaan tupaan; mutta isoisä, joka ei mitään
nähnyt, oli rohkeampi ja viittasi kohteliaasti sinne päin, jossa tiesi
penkin olevan.

"Herran rauha, hyvät ystävät", sanoi vieras. "Minusta sinä näytät
vanhalta tutulta", jatkoi hän, tarkkaan katsellen isoisää. "Etkö ole
Hakkuri N:o 39 minun entisestä komppaniastani?"

"Olen, herra kapteeni", vastasi isoisä hyvin kummastellen, sillä hän
tunsi äänen.

"No, Jumalan kiitos, että sinut viimeinkin löysin", sanoi maaherra.
"Joko olet unhottanut, että sinähän se juuri otit tulisimmassa
taistelussa minut selkääsi ja kaalamalla kannoit joen poikki, kun minä
haavoitettuna ja tunnottomana olin vähällä joutua vihollisten käsiin?
Ja vaikka sinä et sitä muistaisikaan, luuletko minun koskaan sitä
unhottavan? Rauhan tultua minä etsin sinua kauan; vaan kun en saanut
vähintäkään tietoa, luulin sinun jo kuolleen. Mutta nyt sinut löysin ja
nyt minä pidän huolta sinusta, vaimostasi ja pikku poikasesta. Aika
poika!" Ja silloin otti maaherra poikaa kainaloista, nosti hänet ylös
ja suuteli häntä, niin että hattu putosi pikku mieheltä, sapeli kalisi
ja kaikki mummon neulat pääsivät frakista ja housuista.

"Älä, maltahan!" sanoi Pikku maaherralle. "Johan sinä pudotit hatun ja
ukko toruu."

"Hyvä armollinen herra", sanoi mummo hyvin häpeissään Pikun puolesta,
"olkaa niin armollinen, ett'ette pahastu, että poika puhuu suutansa
myöten; hän, Herra paratkoon, ei ole tottunut ihmisten seuraan."

"Ukko saa paremman hatun sijaan", sanoi maaherra. "Ja te, hyvä mummo,
olkaa huoletta pojan pikku suusta; onhan hyvä olla mies puolestaan.
Kuules, Pikku, sinusta näyttää voivan tulla aikaa myöten aika mies.
Tekeekö mielesi kunnon sotilaaksi, niinkuin ukkosikin on ollut?"

"Ukko sanoo, että riippuu siitä, ketä vastaan saan taistella", vastasi
Pikku.

"Oletpa sinä aika veitikka", sanoi maaherra nauraen. "Eipä sinulta näy
rohkeutta puuttuvan."

"Niin, armollinen herra, se tulee siitä, että hänellä tänäpäivänä on
ensi kertaa housut jalassa, ja rohkeus tulee housujen mukana."

"Sanokaa ennemmin, että se tulee porilaisten univormun mukana", sanoi
maaherra. "Paljo ruudinsavua ja paljo kunniaa on tuossa kuluneessa
univormussa, ja semmoiset muistot kulkevat suvusta sukuun. Mutta nyt on
jo toinen aika, ja pojasta voi vielä tulla tuki isänmaallensa. Oletko
sinä väkevä, pikku mies?"

Pikku ei vastannut; hän vain ojensi oikean keskisormensa, vetämään muka
sormikoukkua maaherran kanssa.

"Kyllä jo näen", sanoi maaherra hymyillen, "että sinusta tulee väkevä
kuin karhu, kunhan vain kätesi ehtii kasvaa. Tahdotko lähteä minun
kanssani syömään pehmeätä leipää ja juomaan maitoa joka päivä? Ehkäpä
saat siellä joskus myöskin lakritsia ja vesirinkelejä, jos olet
kiltti."

"Saanko hevosenkin ratsastaa?" kysyi Pikku.

"Kyllä, se on tietty, se", sanoi maaherra.

Pikku Matti mietti hetkisen asiata. Hänen pikku silmänsä katsoivat
milloin maaherraa, milloin isoisää ja milloin mummoa ja sitte taas
maaherraa. Viimein hän hiipi ukon seljän taakse ja sanoi: "Minä jään
ukon ja mummon luo."

"Mutta", sanoi sotamies-vanhus liikutetulla äänellä, "rakas Pikku, ukon
luona saat vain kovaa leipää ja vettä ja muikun silakkaa. Etkö kuule,
että armollinen herra tarjoaa sinulle pehmeätä leipää ja maitoa ja
muuta hyvää, ja ajatteles, että saat hevosen ratsastellaksesi!"

"Minä jään ukon luo; en minä lähde ukon luota!" kiisti Pikku Matti itku
kurkussa.

"Sinä olet hyvä poika", sanoi maaherra kyynelsilmin ja taputellen
poikasta pullealle poskelle. "Niin, jää sinä vain ukon luo; minä kyllä
pidän huolta, ett'ei ukon, mummon eikä sinun tarvitse koskaan nähdä
nälkää, ja kun sinusta kerran tulee kunnon mies maailmaan, niin tule
minun luokseni, jos silloin enää olen elossa; minä annan sinulle maata
kyntää ja metsää hakata, ja tulkoonpa sinusta sotamies tai talonpoika,
sama se, kunhan vain pysyt isänmaasi rehellisenä ja uskollisena
poikana. Tahdotko pysyä, Pikku?"

"Tahdon", vastasi poika vakavasti ja jyrkästi.

"Jumala sinua siunatkoon, lapsi!" sanoivat ukko ja mummo liikutettuina.

"Ja Jumala siunatkoon rakasta isänmaatamme ja antakoon sille monta niin
uskollista poikaa kuin sinä, Pikku", sanoi maaherra. "Sillä", jatkoi
hän, "moni karkaa pois köyhältä, kovalta leivältä etsimään pehmeitä
kakkuja, ja mitä he sillä voittavat, tietää yksin Jumala ja heidän
omattuntonsa; ei ainakaan heidän maansa siitä hyödy. Mutta kunnioita
isääsi ja äitiäsi heidän köyhyydessänsä, että menestyisit ja kauan
eläisit maan päällä!"

"Sehän on aapisessa", sanoi Pikku Matti.

"Niin on. Mutta se ei ole kaikkien sydämmessä", vastasi maaherra.




LUISTELLESSA


    Mä olen lintu, mi kiidän täällä
    Nyt järven jäällä
    Kirkkaalla säällä
    Ja ohjaan suuntani etäisille
    Ja riemuisille
    Maan rantamille.
    Hei, talvikotkani, lennä vain!

    Olen tuuli: kiertelen kiiruisasti
    Ja hartahasti
    Jään rantaan asti.
    Karkasee kylmä, ja notkein säärin
    Saan mailman ääriin:
    Näin lennän, häärin.
    Hei, talvituuleni, lennä vain!

    Olen vapaa henki, mi siteet raastan
    Ja poistan saastan
    Mun synnynmaastan'.
    Uljuutta suosin, pois korskan suistan,
    Hilpeenä luistan
    Ja määrän muistan.
    Kevääsen kasvaos, talvimaa!




MITEN SATUJA LÖYTYY.

Suvenkorennon keskustelu syksyllä pikku Maijun kanssa.


"Hyvää päivää, Maiju!"

"Hyvää päivää, hyvää päivää, suvenkorento!"

"Nyt on syksy."

"Niin on, suvenkorento."

"Lehdet kellastuvat ja illat tulevat niin pimeiksi."

"Mutta sinä vain lentelet. Sinusta on sama, onko syksy vai kevät."

"Se tulee siitä, että minä olen yksi niistä, jotka lapsena ovat
istuneet luonnon sylissä, ja siinä minä niin lämpisin, ett'ei minua
koskaan palele. Ja onhan meillä nyt sitä paitsi pyhän Briitan kesä."

"Mitä sillä tarkoitat?"

"7 päivä lokakuuta on Briitan päivä, ruotsalaisen pyhimyksen Briitan
muistoksi. Hän oli hurskas ja hyvä, ja sentähden pukeutuu koko luonto
jäähyväisiksi kauneimpaan pukuunsa hänen rakastetun muistonsa
kunniaksi. Joka syksy, kun jo luullaan talven olevan aivan lähellä ja
kaikki on niin kolkkoa ja lakastunutta metsissä, silloin tulee vielä
muutamia kauniita päiviä pyhimys Briitan nimipäivän aikaan, niin että
on päivänpaistetta, lauhkeaa ja melkein kevään kaltaista ilmassa. Syksy
istuu, korea, keltainen juhlapuku yllänsä, ja ottaa vastaan
lähtövierailulle viimeisiä muuttolintuja. Silloin katsoo kesä vielä
kerran ovesta, yllä vehreä, kulunut metsästyspuku, ja sanoo syksylle;
onko lupa astua sisään? -- On, ole niin hyvä, sanoo syksy; tässä on
sammalpenkki; tahdotko, serkku, käydä istumaan, vaikka minulla
sattumalta on siistimiset vielä vähän kesken näin aamukorvalla? -- En,
kiitoksia, vastaa kesä; minä tulin vain ranskalaiselle vierailulle; ei
ole aikaa, sillä pohjoisnavan juna lähtee Egyptiin tänä iltana kello
seitsemän. -- Oh, ei mitään kiirettä, sanoo syksy; lähteehän pyhä
Briittakin Roomaan tervehtimään paavia, ja hän vielä istuu kuorimassa
omenia nälkäisille lapsilleen. -- No, jos niin on, sanoo kesä, niin
viivynpähän vielä vähän ja katson, miten olet hoitanut minun kaalejani
ja vieläkö georgiinit kukkivat... Ja kesä käy istumaan vehreälle
mättäälle, ja syksy tarjoilee hänelle päärynöitä, puoloja ja
paistettuja sieniä, ja niin -- huuuu, puhaltaa myrsky lähtömerkin, ja
pohjoisnavan juna lähtee Afrikkaan kaikkine matkustajineen,
viheriävarpusineen ja peipponeen, niin että vinkuu ilmassa. Varis on
aikonut lähteä mukaan; hän päivittelee ilmanlaatua ja aikoo muuttaa
Viroon, mutta ehtii aina liian myöhään rautatielle. Harakka on
vuokrannut talveksi huoneen, vaikka tosin vain ulkohuoneen, ja nauraa
hänelle lähimmästä koivusta. Ja nyt ryhtyy syksy siistimään asuntoansa,
ja luuta viiltää yli vetten ja maan; kaikki hän lakasee pois, lehdet
puista, ankat lammikoista ja lapset karviaispensaista. Nyt on läksyjen
ja makkarain aika..."

"Ja satujen aika, suvenkorento! Muista, että olet velkaa minulle yhden
sadun!"

"Mitä? Etkö ole vielä saanut kylliksi? Joko Ruusu-prinsessa, Adalmiinan
helmi, Aallotar ja sadat muut ovat unohtuneet?"

"Eivät toki, mutta..."

"Kerro sinä jotakin minulle, vaikkapa vain vaihteeksi."

"En minä muista yhtään."

"Etsi!"

"En minä löydä."

"Tahdotko oppia löytämään satuja?"

"Tahdon, tahdon niin mielelläni, suvenkorento!"

"Oli kerran muutamia pikku lapsia panttisilla, ja he olivat sopineet,
että ken ei osannut lunastaa panttiansa, hän sai istua ja tyhjin suin
katsella, kun toiset söivät mansikkamaitoa. Eräs poika tuomittiin
lunastamaan panttinsa sadun kertomisella, mutta hän ei muistanut
yhtään. Hän läksi koulumestarin luo ja sanoi: Hyvä maisteri, olkaa
hyvä, antakaa minulle satu, muuten en saa mansikkamaitoa. -- Vai niin,
sanoi koulumestari; mitä on 9 kerta 7? -- Eihän se ole satu, arveli
poika. -- Onpa kyllä, sanoi koulumestari, se on hyvä satu ja sen nimi
on kertotaulu; tyydy siihen, ei minulla muuta ole.

"Poika läksi etsimään satuja ja saapui enonsa luo, joka oli kenraali.
Mitä? sanoi kenraali; tiedätkö, mitä merkitsee: osoittaa kunniaa! --
Eihän se ole satu, arveli poika. -- Onpahan toki, vastasi kenraali, se
on oivallinen satu, ja sen nimi on aseharjoittelu. Tyydy siihen, ei
minulla muuta ole.

"Vielä meni poika kumminsa luo, joka oli valtioneuvos. Rakas kummi,
anna minulle satu, muuten en saa mansikkamaitoa. -- Hyvin mielelläni,
vastasi kummi; tässä on ritarikunnan tähti, kaulassa kannettava
Stanislain toisen luokan merkki kruunuineen ja miekkoineen. -- Vaan
eihän se ole satu, nyyhkytti poika. -- Tottahan, sanoi kummi: se on
kunnia: ei minulla muuta ole; tyydy siihen!

"Poika käveli edelleen ja saapui tätinsä luo, joka oli
sala-vaatetusrouvana armollisen herttuattaren palveluksessa. Rakas
täti, anna minulle satu, muuten en saa mansikkamaitoa! -- Heti
paikalla, sanoi täti; kas, tässä on irtanainen tukkapalmikko, muuta ei
minulla ole. -- Eihän tuo ole mikään satu, huokasi poika. -- Onhan
toki, sanoi täti; se on täydellisyys; tyydy siihen.

"Vielä läksi poika kävelemään ja tuli teurastajan luo, joka möi lihaa
torilla. Varsin mielelläni, sanoi teurastaja, jos niin vähällä voin
palvella: kas tässä on sianjalka ja kaksi sylttykoipea, ei minulla ole
muuta. -- Mutta se ei ole satu, arveli poika. -- Mitä lorua? vastasi
teurastaja; eikö kelpaa? Onhan se silavaa!

"Poika käveli vielä ja joutui täti Ullan luo, joka kirjoitteli kirjoja,
ja sieltä hän ainakin luuli saavansa hyvän sadun. Täti Ulla olikin heti
valmis ja antoi hänelle kirjan, jossa oli siveyttä opettavia
kertomuksia 'sivistyneelle nuorisolle'. -- Mutta ovatko nämä sitte
satuja? huokasi poika. -- Mitä nyt? vastasi täti Ulla. Eikö kelpaa?
Onhan se suurinta viisautta, se on siveysoppia.

"Nyt oli poika parka aivan neuvoton ja meni torpparin luo, joka hakkasi
puita metsässä. Hyvä torppari, anna minulle satu, muuten en saa
mansikkamaitoa. -- No, sanoi torppari, se nyt ei ole mikään konsti;
mene vain metsään; siellähän kasvaa satuja joka oksalla.

"Poika meni metsään, ja kun hän katseli ympärilleen, kasvoi satuja joka
puun latvassa ja joka oksalla. Ne kurkistelivat koivun lehtien takaa,
niitä riippui kuin käpyjä kuusissa, ja katajapensaat olivat niin
täpötäynnä kauniita kertomuksia, että tuskin näkyi marjojakaan. Poika
alkoi poimia, ja kohta olivat taskut täynnä. Kun taskuihin ei enää
mahtunut, poimi hän lakkiinsa, ja kun sekin täyttyi, otti hän vielä
syliinsä niin paljon, kuin suinkin jaksoi kantaa. Onpa tämä
merkillistä, ajatteli hän itsekseen: tästä ei eno, ei kummi eikä
kumpikaan täti, ei teurastaja eikä koulumestari tiedä niin mitään.

"Niin, näetkös, sanoi kataja, joka aina oli luonnostaan vähän
pisteliäs, se tulee siitä, että he ovat olleet liian kylläiset eikä
heidän ole koskaan tehnyt mieli mansikkamaitoa.

"Mutta koulumestari on niin laiha; hän ei suinkaan ole koskaan ollut
kylläinen, sanoi poika.

"Hän on kylläinen suuresta opistansa, vastasi kataja ja rapsautti niin
veitikkamaisesti teräviä neulojansa.

"Sitte palasi poika suurine taakkoineen kotiin ja sai mansikkamaitoa,
ja satuja oli hänellä kyllin kyllä koko pitkäksi talveksi aina kevääsen
asti. Mutta nyt minä kerron, mitenkä satuja löytyy monesta muustakin
paikasta kuin katajapensaista."

"Kerro, kerro, suvenkorento!"

"Kesällä lähde aikaisin aamusilla ulos, kun on kastetta vielä ruohossa,
ja etsi pitkin ojanvarsia; siellä on satuja kuin helmiä tuhansittain.
Mene sitte järven rannalle, milloin pieniä väreitä kulkee pitkin
vedenpintaa, kirkkaita raitoja välillä; ne ovat satuja sinikirjaimilla
kirjoitettuja; niitä pitää sinun oppia lukemaan. Syksyllä
kuuntele korkeain honkien huminaa, jotka kertovat jättiläissatuja
muinaisajoilta. Taikka etsi niitä kanervikosta, se tietää sanomattoman
paljon, ja keltaisista lehdistä, jotka tietävät vielä enemmän; mutta ne
ovat ikäviä, surullisia satuja, jotka on kirjoitettu keltaisilla ja
vaaleanpunaisilla kirjaimilla; niistä tullaan niin helposti
surumieliseksi. Talvella lue jääkukkien hienoja värsyjä
ikkunanruuduista ja tavaile kaikki kauniit kuvat, jotka kuura maalailee
metsän oksille. Kun tulee kevätpuoli, katsele tarkkaan värien välkyntää
iltataivaalta; sieltä löydät kaikkien satujen lumolinnan, ja se on
kirkas kuin kulta. Syksyt, talvet ja keväät lue tähtien hopeasatuja; ne
ovat kaikista saduista korkeimmat, paraimmat ja puhtaimmat koko
luonnossa, sentähden että Jumala on itse kirjoittanut ne korkealle,
siniselle iltataivaalle.

"Oi, pikku Maiju, jospa tietäisit, miten sanomattoman paljon suuri,
rikas, kaunis luonto vielä osaa kertoa sinulle paljon, paljon enemmän,
kuin minä nyt osaisin luetellakaan! Kaikilla vuorilla ja kivillä,
kaikilla puilla, pensailla ja pikku ruohoilla, kaikilla metsän, ilman
ja meren eläimillä on omat kertomuksensa. Ei mikään ole kuollutta,
kaikki elää, kaikki henkii ja tuntee, ajattelee ja puhuu; miten täyteen
saisitkaan sydämmesi ja esiliinasi, jos vain tahtoisit niitä kuunnella!
Jos luonto milloin vaikenee, niin ett'et sen enää kuule puhuvan, niin
merkitsee se että sinun sielusi on tullut harmaaksi ja vanhaksi; mutta
miksi rupeisit kantamaan harmaita hiuksia sielussasi? Ole aina nuori,
sinä pikku Maiju, ole aina Jumalan hyvä lapsi sydämmeltäsi, vaikka
tulisitkin niin vanhaksi ja harmaaksi kuin mummo, joka istuu
kiikkutuolissa. Silloin kuulet aina luonnon puhuvan, kuulet aina
enkelien laulavan Jumalan kiitosta kirkkaassa korkeudessa, ja silloin
eivät myöskään maailman huolet sinua koskaan palele."

Kas, niin se oli se tarina.




TUNTEMATON MUSTA LINTU.


[Talvella 1871 nähtiin tuntemattomia, mustia lintuja monin paikoin
Ruotsissa ja Suomessa. Ei tiedetä, miksikä ne keskellä talvea olivat
eteläisistä kotiseuduistansa muuttaneet, vaan muutamat luulevat, että
niitä oli tykkien jyske peljästyttänyt.]

    Musta lintu, musta lintu,
    Mistä oletkaan?
    -- Etelästä, etelästä,
    Lintu kaukomaan.

    Miksi saavuit, miksi saavuit,
    Maihin pohjaisiin?
    -- Siks kun Ruotsin, siks kun Suomen
    Hanki hohtaa niin.

    Miks kuin murheen, miks kuin murheen,
    Rukous musta sä?
    -- Lunta vastaan, lunta vastaan
    Niin voin näkyä.

    Musta lintu, musta lintu,
    Miksi ilkut sä?
    -- Kun nyt täytyy, kun nyt täytyy
    Monen itkeä.

    Kenties maas on, kenties maas on
    Murheen vallassa?
    -- Oikein: Ranska, oikein: Ranska
    Vuotaa hurmetta.

    Senvuoks saavuit, senvuoks saavuit
    Murhepuvussa?
    -- Etkö suris, etkö suris
    Synnyinmaata sa?

    Musta lintu, musta lintu,
    Ymmärrän nyt tään?
    -- Jos sen tiedät, jos sen tiedät,
    Miksi kysytkään?

                    Tammikuussa 1871.




NÄHKÄÄS RATSASTAJAA!


Mä tiedän tarinan, jonka kaikkikin tietävät, vaikk'ei kukaan arvaa,
mitä se merkitsee. Se on laulu, jota kaikki laulavat, vaan ei kukaan
laula sitä loppuun asti. Sitä jo mummo lauloi pienenä ollessaan ja sitä
kuunteli jo isoisä kyynärän pituisena; ja eilen vanha Doora sen vielä
lauloi kaksvuotiselle pojalle. Ja hänen laulaessaan ratsasti pikku,
poika hänen polvellaan niinkuin mies ratsullansa, ja hepo juoksi, vaan
ei päässyt paikasta, eikä päässyt poikakaan sen etemmäksi. Mutta laulu
ei ollut nykyajan lauluja, se oli muinaisajoilta; siinä oli iloa ja
siinä oli murhetta, oli miekan kalsketta ja oli lapsen vienoa ääntä. Ja
mitenkä olikaan, niin sydämmeni heltyi; mitä enemmän kuulin, sitä
enemmän yhä kuuntelin; minä kapsahdin vanhalle Dooralle kaulaan ja
pyysin häntä laulamaan uudestaan. Silloin Doora hymyili: siinä lienee
muuta, paljo muuta kuin laulun sävel ja kuin lapsen leperrys! siinä
asuu menneet ajat; ja jos tahdot kuulla, niin kyllä minä laulan; kuule
nyt, nyt alkaa se laulu uudestaan:

        Nähkääs ratsastajaa!...

Kerran, enemmän kuin viisi sataa vuotta sitte, oli pieni
kuninkaanpoika. Hookan hän oli nimeltään ja kahdeksan vuotta vanha,
kaunis ja valkoverinen, lempeän lempeät sinisilmät ja pehmoiset posket,
punakat kuin omena.

Hänen isänsä Maunu-kuninkaan omana oli koko Ruotsin valtakunta ja koko
Suomi, kaikki sen vuoret ja metsät, järvet ja meret, kaupungit ja
kylät; hänellä oli monta laivaa ja urhollisia sotajoukkoja, muhkeita
ritareja, välkkyviä miekkoja, sotaratsuja, jousia, keihäitä ja
kiiltäviä sotapukuja. Oli siellä kuninkaan hovissa myöskin monta
ylhäistä rouvaa ja suloisia neitosia; mutta kaunein ja muhkein kaikista
oli kuninkaan puoliso Blanka-kuningatar, pikku Hookan-prinssin äiti.
Hän istui kerran purpuraan puetussa huoneessaan kuninkaan linnassa,
pikku prinssi sylissä. Poikanen ratsasti äitinsä polvella, niinkuin
lapsilla on tapana, ja silloin lauloi kaunis kuningatar:

        Nähkääs ratsastajaa!
        Blankolla se ajaa.

Olihan se kauniisti tehty, että niin muhkea kuningatar tahtoi olla
rakkaimman pikku poikasensa hevosena.

Ratsastaminen hyvin miellytti prinssiä. Hän oli mielihyvällä monesti
katsellut, miten ritarit ja asemiehet ohjasivat korskuvia ratsujaan
linnanpihaan tai ajaa lennättivät ulos portista, niin että kaviot
säkenöivät. Hän oli kesällä istunut äitinsä vieressä kunnia-istuimella
katselemassa suuria turnausleikkejä, joita pidettiin aituuksen sisässä.
Siinä olivat kreivit ja herttuat ratsastaneet vastakkain, pitkät
keihäät ojossa; torvet pärisivät, höyhentöyhdöt häilyivät hatuissa,
hevoset hirnuivat ja tomupilvessä kupertui ritareja toinen toisensa
päälle avaralla kentällä, joka oli lipuilla koristeltu. Sitä ei prinssi
Hookan voinut unhottaa; hän oli niin monesti uneksinut kerran
pääsevänsä hänkin istumaan ratsun selkään ja saavansa miekan,
haarniskan ja kannukset, niinkuin muillakin kuninkaanpojilla oli. Ja
silloin hän tahtoi ratsastaa kauas, kauas pois, maailman ympäri,
urhotöihin ja seikkailuihin! Sentähden kun hän siinä ratsasti äitinsä
polvella, alkoivat hänen kauniit silmänsä loistaa, ja kun äiti lauloi:

        Nähkääs ratsastajaa!
        Blankalla se ajaa;

niin poika lapselliseen tapaansa kysyi:

        Mihin ratsu rientää?

Sepä kysymys! Kenties hän odotteli äitin vastaavan: turnausleikkeihin,
taikka: tuonne pyhälle maalle, jonne niin moni urhollinen ritari on
ratsastanut edeltä, vaikk'ei moni ole sieltä palannut. Vai aikoiko hän
ratsastaa Suomen synkkiin metsiin, joissa hänen isoisänsä isoisä
kuuluisa Birger Jaarli oli ennen muinoin taistellut noitia ja pakanoita
vastaan? Mutta hänen äitillään kuningattarella oli muuta mielessä; hän
oli viisas kuningatar, ja hän mietti, mitenkä pikku prinssi oli kerran
saava uusia maita ja valtakuntia aivan ilman miekan iskua. Siispä kun
poikanen kysyi:

        Mihin ratsu rientää?

niin äiti käänti hänen pikku päätään taapäin, suuteli häntä ja lauloi:

        Kosimaan sun vievä
        On se neitiä sievää.

Oli sievä pikku neiti, jota kuningatar ajatteli, ja se neiti makasi
vielä kätkyessä. Mutta hänpä olikin morsian, jota kannatti ajatella,
sillä hän oli kuninkaan tytär ja sitä paitsi mahtavan valtakunnan
perijä. Sen tiesi kuningatar, vaan ei pikku prinssi. Kun kuningatar
lauloi:

        Kosimaan sun vievä
        On se neittä sievää,

kysyi poika vain:

        Mikä nimi armaan?

Niin, se oli suuri salaisuus. Kuningatar ei olisi mistään hinnasta
ilmaissut sitä kellekään kammarirouvalle, munkille eikä ritarille, eipä
edes puolisollensakaan kuninkaalle. Sillä hänen ajatuksensa
tarkoittivat kokonaista kuningaskuntaa, eikä sitä sovi kertoa kaikille
lörpöttelijöille. Saattoipa muutenkin tulla vaikeaksi semmoisen
morsiamen saaminen: sinne saattoi kyllä karttua kosijoita joka
ilmansuunnalta. Vaan kuitenkin, kun prinssi niin viattomasti kysyi:

        Mikä nimi armaan?

ei kuningatar voinut hillitä äitinsydäntänsä, vaan taivutti prinssin
kiharaisen pään syliinsä, peitti hänen molemmat silmänsä ja kuiskasi:

        Margareetta varmaan.

Niin se oli. Margareetta oli Tanskan kuninkaan Valdemarin tytär ja
kruunun perijä. Hänet piti prinssi Hookanin kerran saada morsiameksensa
ja hänen kanssansa koko Tanskan valtakunta. Sen tulevaisuusajatuksen
tahtoi viisas Blanka-kuningatar ikäänkuin laulaa pojan sydämmeen jo
hänen pienenä ollessaan, että hän mieheksi vartuttuaan panisi sen
toimeen. Prinssi Hookanin piti kerran kantaman päässänsä Ruotsin,
Norjan ja Tanskan kaikkia kruunuja. Sentähden hän vielä kerran suuteli
poikaa ja kuiskasi vielä kerran puoleksi leikillä, puoleksi tosissaan:

        Margareetta varmaan.

Samassa astui Maunu-kuningas kuningattaren huoneesen ja hänen
jäljissään tuli kaksi kammarirouvaa, jotka olivat kuningatarta
palvelemassa. Kuningas rakasti kauniita lauluja, ja ilokseen hän
kuunteli kuningattaren laulua. Ja kun hän nyt tullessaan kuuli
kuningattaren laulavan, vaan ei kuullut sanoja, kysyi hän, mikä laulu
se oli.

Kuningatar Blankalla, kuten jo sanottiin, ei ollut halua ilmaista
tulevaisuusaikeitaan kuninkaalle, joka ei juuri osannut pitää asioita
salassa, ja vielä vähemmin hän niitä halusi ilmaista kammarirouville.
Niinpä hän vastasi laulaneensa vain lasten leperrystä pikku
poikaselleen.

"Laulakaapas se kuitenkin vielä kerran", sanoi kuningas. "Minusta se
oli kaunis laulu."

"Se on hullunkurinen", sanoi kuningatar. "Siinä puhutaan, miten eräs
nuori ritari kosii hovineitoa, ja alussa kävi hyvin, vaan viimein
huonosti. Tahdotteko, kuninkaallinen majesteetti, kuulla lopun?"

"Tahdon kyllä, laulakaa vain!" kehoitti kuningas. Kuningatar lauloi:

        Hovihin kun saapui hän
        Muut kaikki oli poissa,
        Vaan vanha akka koissa...

"Sepä lienee tuntunut nuoresta ritarista oikein kiusalliselta", virkkoi
kuningas. "No, mitä se vanha lohikäärme teki, joka kotoa vartioitsi?"

        ... Tytärtään
        Kehräämään
        Hän neuvoi rohdinlankaa.

"Vai niin, olipahan siellä kuitenkin nuorikin tytär kotona. No, mitenkä
sitte kävi?" kysyi kuningas.

        Kehrää, kehrää tyttöni!
        Huomenna saapuu sulhosi.

Maunu-kuningas nauroi. "Kas vain! Akka tahtoi huvittaa tytärtään,
ett'ei työ tuntuisi liian ikävältä. Kuinkas sitte kävi?"

        Kehrätessään
        Siin itkikin hän...

"Voi pikku raukkaa!"

        Vaan sulho ei tullut ensinkään.

"Sehän oli hyvin liikuttavaa", sanoi kuningas. "Vai ei se sulho tullut
ensinkään."

        Vuotta kun vieri toista,
        Tuli se kullasta loistain...

"Ahah, sen kyllä luulin", sanoi kuningas. "Muuten olisikin ollut perin
surullista. No, sittehän oli, niinkuin olla pitikin. Vai eikö nuori
ritari saanut sydänkäpystänsä?"

        Ei kenkään käsitä moista,

lauloi kuningatar, ja siihen se laulu loppui.

"Mitä sillä tarkoitat, rakkahin kuningattareni?" kysyi kuningas.
"Minusta laulu oli kyllin selvä."

"Herrani ja kuninkaani", vastasi Blanka-kuningatar, "tavallisesti on
tämmöisissä lauluissa aina jotakin, joka jää arvattavaksi. Ja se se
juuri onkin asian sukkela puoli."

"Kyllä kai!" sanoi kuningas. "Ikäänkuin ei tuosta ymmärrettäisi, että
siinä tuli muhkeat häät. Kiitos laulusta, kyllä se oli huvittava. Ja
nyt minä otan pikku Hookanin kanssani; hänen pitää oppiman ratsastamaan
muillakin hevosilla kuin äitinsä polvella. Lähdetkö minun kanssani
tallimestarin luo, pikku renki?"

"Lähden, lähden", sanoi poika, hypähti isänsä syliin, ja siihen ne
unohtuivat Margareetat ja koko laulut.

       *       *       *       *       *

Kuningas Valdemarin tytär Margareetta kasvoi isänsä kodissa Tanskassa
viisaaksi pikku prinsessaksi, jolla oli vilkkaat mustat silmät ja
reipas mieli. Jo kuuden vuoden ijässä oli hänellä monta kosijaa, jotka
kaiketi enemmän ajattelivat Tanskan kruunua kuin pikku prinsessaa. Se,
mikä ennen oli salaisuus, oli nyt kaikille tiettynä, sillä ritareja ja
neuvosherroja ratsasteli Ruotsin ja Tanskan kuninkaallisten hovien
väliä neuvottelemassa prinssin ja prinsessan liitosta. Välistä oli
kihlaus sovittuna, sitte se purjettiin ja sitte taas sovittiin
uudelleen. Kymmenen vuoden ijässä Margareetta tuskin tiesi itsekään,
oliko hän kihloissa vai eikö; ylhäiset herrat eivät viitsineet kysyä
täyskasvuistenkaan morsianten mieltä, mitäpä sitte lasten. Pikku
Margareetasta oli hupaista, että häntä niin tavoiteltiin, mutta vielä
hupaisempaa oli hänestä vedellä vanhoja neuvosherroja parrasta, kun he
tulivat hänen isänsä luo kosinta-asioille. Ja silloin prinsessan ankara
hovirouva Mertta antoi Margareetalle vitsaa; sillä siihen aikaan oli
vielä tapana antaa myöskin prinsseille ja prinsessoille vitsaa, milloin
olivat vallattomat.

Yhdentoista vuoden ijässä läksi Margareetta kauniina kesäaamuna
lapsuutensa ystävän Ingegerd Knuutintyttären kanssa leikkimään isänsä
linnan puistoon, joka oli meren rannalla. Valkoisia purjeita näkyi
ulapalla, ja molempia lapsia huvitti litteiden kivien heitteleminen
pitkin vedenpintaa, että saivat "voileipiä".

"Nyt leikimme niin", sanoi Margareetta, "että minä heitän yhden kiven
kullekin kosijalleni, ja kenen kivellä tulee enin voileipiä, hänet minä
otan."

"Niitä kiviä tulee paljo", sanoi Ingegerd. "Minä toivoisin, että
Ruotsin ja Norjan prinssi Hookan saisi enimmän voileipiä."

"Saammepahan nähdä, miten sukkela hän on", sanoi prinsessa nauraen.
"Nyt minä heitän Meklenburgin kreivin. No, se upposi paikalla, hän saa
heti rukkaset. Kuka sitte?"

"Brandenbnrgin rajakreivi."

"Kas niin! Brandenburgin rajakreivillä sain yhden voileivän; siitä en
tule kylläiseksi. Kuka sitte?"

"Holsteinin herttua."

"Olkoon menneeksi herttua punatukkineen. Kolme voileipää! Pitänee tästä
ruveta herttuattareksi. Kuka sitte?"

"Flanderin kreivi."

"Häh! Flander upposi. Onko vielä ketä?"

"On Saksin prinssi."

"Hänkö, jonka nenä on melkein halki miekan iskusta? -- Jopahan! Hänellä
sain neljä voileipää. Jo nyt riittää, Ingegerd. Eihän millään voi saada
enempää."

"Koetahan vielä; ehkäpä tästä löytyy joku." Ja Ingegerd valitsi oikein
hyvän litteän kiven.

"Älä luulekaan, että prinssi Hookan koskaan saa edes minun pikku
sormeanikaan", sanoi Margareetta nauraen ja pyörähtäen korkeilla
punaisilla kannoillaan sekä heittäen vallattomasti kiven, katsomatta
sinne päinkään. Mutta Hookan teki kuusi voileipää.

"Äh", huusivat molemmat tytöt yht'aikaa.

Silloin rapisi lehdikossa ja nuori, muhkea ritari ratsasti puistoon, ja
hänen kanssansa kullasta ja purpurasta loistavia asemiehiä. Hänen
haarniskansa välkkyi auringonpaisteessa ja valkoinen höyhentöyhtö
häilyi vienossa kesätuulessa. Hän hypähti ratsunsa seljästä maahan,
astui kohteliaasti tyttöjen luo, laskeutui toiselle polvelleen
Margareetan eteen ja sanoi:

"Kaikkein suloisin neiti, minä olen tullut maiden ja merien yli
osoittamaan teille ritarillista kunnioitustani. Minä olen prinssi
Hookan, ja teidän korkean isänne suostumuksella lasken Ruotsin ja
Norjan kruunut teidän jalkainne juureen."

Margareetta punastui näistä sanoista, niinkuin olisi jo ollut
kuudentoista ijässä. Mutta koska hän todella vasta oli täyttänyt
yksitoista, rohkasihe hän pian ja sanoi:

"Sinäkö se teit kuusi voileipää?"

Prinssi Hookan ei oikein tiennyt, mitä hänen piti vastata niin
hullunkuriseen kysymykseen, jonka kuuli kuninkaallisen morsiamensa
huulilta; mutta huomaten hänen säihkyvistä silmistään, ett'ei hän
suinkaan ollut niin ymmärtämätön, kuin oli olevinaan, sanoi hän:

"En kuutta voileipää, jalo neiti, vaan kuusi kruunua minä tahtoisin
voivani tarjota teille, jos vain sallisitte minun panna tämän sormuksen
sormeenne." Ja hän painoi arvaamattoman kalliin timanttisormuksen
morsiamen pienoiseen sormeen.

Neiti Margareetta salli sen estelemättä tapahtua, sillä syystä kyllä
oli nuori prinssi hänen mielestänsä suloisin sulhanen, kuin hän saattoi
toivoa. Mutta niin ilman mitään hän ei tahtonut antautua. Hän päästi
sormuksen sormestaan, oli katselevinaan sitä hyvin tarkkaan ja sanoi:
"Onko tuo harmaata kiveä, tuo tuossa?"

"Ei, korkeasukuinen neiti", sanoi prinssi, "se on Indiasta tuotu
timantti."

"Jospa se olisi harmaata kiveä, niin saisin vielä kerran koettaa
onneani", sanoi neiti. Ja samalla hän pyörähti ja viskasi sormuksen
niin kauas mereen, kuin jaksoi. "Näetkös", sanoi hän, "ei tehnyt yhtään
voileipää!"

"Ei tehnyt sentähden, että se niin vastahakoisesti luiskahti
sormestanne", vastasi prinssi osoittamatta vähääkään kummastusta.
"Mutta", jatkoi hän, "jos sallitte, niin koetanpahan tällä." Ja hän
päästi suuren kultametaljin, joka hänellä riippui ritarivitjoissa
haarniskan päällä, ja viskasi voimakkaasti sen pitkin kirkasta
merenpintaa. Raskas kultaraha hyppeli hyppelemistään, kunnes viimein
painui; voitiin lukea kahdeksan voileipää.

Silloin ojensi neiti Margareetta kätensä prinssi Hookanille, sanoen:

"Et sinä varsin huonosti viskaa! Tulevalla kerralla viskelemme
kruunuja."

Muutamien viikkojen kuluttua olivat prinssi Hookanin ja neiti
Margareetan häät. Ja suuret ja muhkeat ne häät olivat, niitä vietettiin
yli koko Tanskan valtakunnan; turnausleikkejä ja kilpa-ajoja pidettiin,
juotiin viiniä kaivoista ja paistettiin kokonaisia härkiä. Mutta
hääiltana sai morsian Mertta-rouvalta vitsaa, kun puri sulhastansa
suudellessa.

Margareetta lähetettiin jonkun ajan kuluttua prinssi Hookanin kanssa
Norjaan sen maan kuningattareksi. Mertta-rouva ja vitsa läksivät mukaan
pitämään yhä edelleenkin kuningatarta kurissa. Hyvää se lienee
vaikuttanutkin, sillä kun neiti Margareetta kasvoi ja vaurastui
järkevämmäksi, tuli hänestä viisain ja uljain kuningatar, kuin koskaan
on pitänyt kruunua Pohjolassa.

Kahdeksan vuoden kuluttua häistä toivat keijukaiset kuningatar
Margareetalle pikku prinssin, jolle pantiin nimeksi Olavi. Hän oli
lempeä ja sinisilmäinen; ratsastaminen häntäkin hyvin huvitti.

Kerran istui Olavi-prinssi äitinsä polvella, ja äiti lauloi hänelle
tanskalaista laulua, miten ritari Niilo Ebbesen surmasi talonpoikain
kiduttajan kreivi Gertin. Mutta kuningatar Margareetan ääni oli karkea
eikä niin kaunis kuin kuningatar Blankan.

Kuningas Hookan tuli sisään ja kuunteli vähän aikaa laulua. Silloin
johtui hänelle mieleen oman äitinsä ratsulaulu, ja hän pyysi pojan
polvelleen.

"Niin laula sinä", sanoi kuningatar. "Minussa ja minun äänessäni onkin
enempi rautaa kuin sinussa." Hookan-kuningas lauloi:

        Nähkääs ratsastajaa!
        Blankalla se ajaa.

"Se oli sinun äitisi", sanoi kuningatar.

"Oli", sanoi kuningas ja lauloi edelleen.

        Mihin ratsu rientää?
        Kosimaan sun vievä
        On se neittä sievää.
        Mikä nimi armaan?
        Margareetta varmaan.

"Se olin minä", sanoi kuningatar.

"En tiedä, ymmärrätkö laulun loppupuolta", sanoi kuningas, "se
laulettiinkin vain alun hämmentämiseksi:

        "Hovihin kun saapui hän,
        Muut kaikki oli poissa,
        Vaan vanha akka koissa."

"No, sen voit jättää laulamatta", arveli kuningatar. "Mutta miten oli
loppu?"

        "Vaan sulho ei tullut ensinkään",

"Tulipahan", sanoi kuningatar Margareetta.

"Niin, tulipa kuitenkin", myönsi Hookan-kuningas.

Ja sekä kuningas että kuningatar nauroi. Pikku Olavi-prinssi ratsasti
maailmaan isänsä polvella, niinkuin isä oli ratsastanut äitinsä
polvella. Heistä kaikista olisi paljokin kertomista, mutta tämä riittää
laulusta. Senhän tuntee joka lapsi vielä tänäkin päivänä, mutta
monikaan ei tiedä, kenestä se ensi kerran laulettiin. Pikku poika, joka
nyt ratsastaa polvella, ei tunne enää Hookan-prinssiä, joka ratsasti
kosimaan, eikä pikku tyttö, joka laulaa nukelleen Margareetasta, enää
tiedä, kuka se laulun Margareetta oli. Kuninkaat, kuningattaret,
prinssit ja prinsessat kuolevat, niinkuin muutkin ihmiset; mutta
kauniit ja iloiset laulut eivät kuole; ne ratsastavat sävelten siivillä
ajasta aikaan.




KEDON KUKKIEN LAULU.


    Me kainoja, pienoja, heikkoja vaan,
    Toki vaalivi meit' Isä taivahan, maan.
    Hänen vehreän kesk'kesähuonehens me,
    Hänen niittynsä, laaksonsa kaunistamme.

    Tapa meillä ei kehrätä, neuloakaan,
    Uus on toki meill' yhä vaatetus vaan.
    Niin loistanut ei jalo Salomokaan
    Kuin meistä yks pieni, jot' tallaellaan.

    Maailmassa köyhänä kärsiä saa;
    Hyvä, voimakas Herra tok' niin asettaa,
    Ett' on pian haihtuva suurellisuus,
    Vaan kestävi halpa ja viattomuus.

    Mist' tunturin honkia suurempina
    Näin värejä saisimme hohtavia
    Ja tuoksua herttaista niin kuni tuo,
    Jota laaksojen kukkivien tomu suo?

    Meill' on maja halpa ja alhainen näin,
    Vaan latvamme nostamme taivasta päin.
    Se suo valon myös alas loukkohon niin
    Kuin tunturin otsihin korkeampiin.

    Me laulaen kiitämme myös Jumalaa
    Niinkuin hovit metsien, jotk' humajaa.
    Hän kuulevi pyyntömme hiljaiset
    Niinkuin ukon pauhinat juhlalliset.

    Jumalassa me emmekö riemuita vois?
    Puvustamme ei erkane lehtinen pois
    Hänen tahtomattaan; jyvä pienosinkaan
    Isän tahdotta ei tule mullaksi maan.

    Rakas, pienonen pilttinen, kiehkurahaps,
    Jumalan kevätkukka, sä Jumalan laps
    Ole ainian; kevähäs vaikk' ohi on,
    Ole Luojasi laps, kuni me, viaton!




MIRTSA JA MIRJAM.

(Itämainen tarina.)


Oli kerran kuningas Rikkaassa Arabiassa; hänellä oli seitsemän poikaa
ja seitsemän tytärtä. Hänen hovissaan oli paljo imartelijoita, jotka
alinomaa lavertelivat kuninkaalle, että hän oli viisain ja onnellisin
kaikista kuolevaisista. Ja etenkin ylistelivät he häntä onnelliseksi
siitä, että hänellä oli niin monta lasta, ja kaikki niin terveet ja
kauniit, joka kyllä on hyvä siunaus, jos vain lapsilla sen lisäksi on
hyvä sydän.

Mutta kaukana erämaassa asui viisas mies, dervishi eli
muhamettilaismunkki Enok; hän osasi ennustaa tähdistä. Kerran kyllästyi
kuningas kuulemaan hovimiestensä alinomaa ylistelevän hänen suurta
onneansa ja monia lapsiansa; hän satuloitti kamelinsa ja ratsasti
munkin luo erämaahan.

"Enok", sanoi hän, "minä tiedän, että sinä olet viisas mies ja rakastat
totuutta; selitä uni, jonka näin viime yönä. Minä näin seitsemän
muhkeaa setripuuta ja seitsemän kaunista taatelipalmua seisovan
telttani ympärillä, mutta kun puolen päivän rinnassa yritin menemään
niiden oksain varjoon, oli kuudessa setripuussa lohikäärmeet ja
kuudessa palmussa käärmeet, ja ne olivat syödä minut; ainoastaan
yhdestä setripuusta ja yhdestä palmusta sain virheetöntä varjoa."

"Herra kuningas", sanoi munkki, "mitä sanot, ei minua ollenkaan
kummastuta, sillä jo ammoin olen sen nähnyt tähdistä. Kuusi poikaasi ja
kuusi tytärtäsi väjyvät kuin lohikäärmeet ja käärmeet henkeäsi, mutta
seitsemäs poika ja seitsemäs tyttö pysyvät sinulle uskollisina."

"Hurskas Enok", vastasi kuningas, "se ei ollut hyvä ennustus; kuitenkin
minä otan vaarin sanoistasi ja panen lapsilleni koetuksen, sillä he
ovat siinä ijässä, jolloin näkyy, mitä heillä on mielessä ja
sydämmessä."

"Tee niin, herra kuningas", vastasi munkki, "mutta tee viisaasti."

"No, se on tietty", vastasi kuningas, sillä hän luuli olevansa hyvin
viisas, koska hänen hovilaisensa niin sanoivat; ja hän ratsasti
takaisin kuninkaan leiriin.

Toisena päivänä kutsutti kuningas luokseen kaikki poikansa ja
tyttärensä ja sanoi heille: "Eilen kun olin ratsastamassa erämaassa,
kadotin sormestani kuningas Salomonin sormuksen, joka on suurin aarre
ja jossa on valta henkien yli. Joka minulle tuo sormuksen, hän saa
palkinnoksi kuningaskunnan."

Heti käärivät prinssit ja prinsessat ylös vaatteensa ja riensivät
kiiruusti erämaahan; mutta nuorin prinssi Mirtsa ja nuorin prinsessa
Mirjam jäivät istumaan telttaan. "Mitä te täällä istutte, kun veljenne
ja sisarenne ovat aarretta etsimässä?" kysyi kuningas.

"Me palvelemme mielellämme palkattakin isäämme", vastasi Mirjam, "mutta
me odotamme, kunnes veljemme ja sisaremme palaavat, ett'emme riistäisi
heiltä kuningaskuntaa, jos jompikumpi meistä sattuisi löytämään
sormuksen ennen heitä."

"Laiskat lapset", sanoi kuningas tyytymättömänä, "minä kyllä näen, että
te ette minua rakasta läheskään niin suuresti kuin sisaruksianne. Te
ette saa ollenkaan mennä etsimään minun aarrettani."

Iltasilla palasivat ne kaksitoista kuninkaanlasta väsyksissä kotiin,
löytämättä mitään. Silloin nauroi kuningas ja sanoi: "se olikin vain
koetus!" Ja hän antoi kullekin prinssille kullatun sapelin ja kullekin
prinsessalle säihkyvistä jalokivistä tehdyn sormuksen, mutta Mirtsa ja
Mirjani eivät saaneet mitään.

Yöllä näki kuningas uudestaan saman unen ja päätti seuraavana aamuna
panna lapsillensa uuden koetuksen. "Lapseni", sanoi hän, "Persian
kuningas on suuren sotajoukon kanssa tulossa minua vastaan, enkä minä
jaksa häntä torjua. Huomenna hän jo ehkä valloittaa minun maani, teidät
myödään orjiksi ja teidän täytyy lyödä otsanne maahan itämaan mahtavan
ruhtinaan edessä. Sentähden minä annan kullekin teistä kamelin ja
ruokavaroja, minkä se jaksaa kantaa, että te nuoret pääsisitte hengissä
pakoon ja minä vanha jäisin vihollisen käsiin."

Noista sanoista syntyi teltassa äänettömyys, ja kaikki prinssit ja
prinsessat katselivat hämmästyen toinen toistansa. Mutta vanhemmat
heistä rupesivat kuiskailemaan "se on koetus!" ja vastasivat: "isä, me
jäämme sinun luoksesi!" Ainoastaan Mirtsa ja Mirjam astuivat alla päin
isänsä eteen ja pyysivät kameleja, jotka oli luvattu.

"Mitä?" sanoi kuningas. "Kaikki muut pysyvät minulle uskollisina, vaan
nuorimmat lapseni, te tahdotte paeta pois isänne kasvoin edestä!"

"Emme me lähde itsemme tähden, isä, vaan sinun tähtesi", vastasivat
lapset hänen käsiänsä suudellen.

"Menkää pois minun näkyvistäni, kiittämättömät, älkääkä koskaan enää
palatko!" sanoi kuningas vihastuen. Ja hän ajoi ne molemmat lapsensa
kameleineen pois eksyttävään erämahaan.

Mirtsa ja Mirjam ratsastivat suruisina vierekkäin eivätkä tienneet
muuta kuin että persialaiskuninkaan tulo oli täyttä totta. He olivat
heti alussa miettineet, mitenkä pelastaisivat isänsä, ja neuvottelivat
nyt siitä tarkemmin erämaata ratsastaessaan.

"Me ratsastamme sen vieraan kuninkaan leiriin", sanoi Mirjam. "Siellä
minä kumarrun hänen jalkainsa juureen ja suutelen hänen kenkiänsä ja
itken kaikki hänen silkkimattonsa märjiksi, kunnes hän lupaa olla
tekemättä mitään pahaa isällemme."

"Mutta jos hän ei kuule sinun rukouksiasi, nousen minä kuin nuori
leijona ja surmaan hänet", sanoi Mirtsa. "Silloin jäävät persialaiset
ilman kuningasta ja heidän täytyy paeta takaisin omaan maahansa; mutta
jos he sammuttavat minun elämäni, kuolen minä ilolla, sillä minä olen
pelastanut isäni hengen."

Niin puhuen ratsastivat he yhä etemmäksi erämaahan, jossa ei ollut
tietä eikä edes polkuakaan; aurinko laskeutui, ja heti oli pilkkosen
pimeä yö ylt'ympäri. Ja samum-tnuli puhalteli yöllä pitkin aroa,
laisten pois kaikki jäljet polttavasta hiekasta. Mutta lapset
ratsastivat yhä edelleen, toivoen viimeinkin pääsevänsä vihollisten
leiriin.

Hetkisen kuluttua sanoi Mirjam: "Sanos, veljeni, miksi korskuvat
kamelimme ja seisattuvat välistä levottomasti, niinkuin eivät tahtoisi
astua etemmäksi."

Mirtsa vastasi: "Sentähden korskuvat kamelit, että kuulevat erämaiden
kuninkaan leijonan haeskelevan yöllä saalista. Mutta ole vain rohkea;
leijona on jalomielinen eikä tee meille pahaa niin kauan, kun on
gaselleja ja antilooppeja kylliksi lähteiden luona sen pyydellä."

Vähän ajan kuluttua sanoi taas Mirjam: "Onkohan joku eksynyt erämaahan,
koska kuuluu tuolta kaukaa pimeästä ihmisen valitusääni?"

Mirtsa vastasi: "Ole vain huoletta, se on hyena, joka astuu leijonan
jälkiä jakamaan sen kanssa saalista; hyena on pelkuri, minä kyllä
karkoitan sen ruoskallani."

Jo taaskin sanoi Mirjam: "Nyt taaskin kuuluu ääni aivan läheltä; mutta
se on hirmuinen ääni; mikähän se on veljeni, koska kamelimme yht'äkkiä
seisattuvat ja vapisevat kuin mantelipuun lehti ennen maanjäristystä?"

Mirtsa vastasi ainoastaan: "Pysy aivan lähellä minua, sisareni; me
jätämme itsemme Jumalan haltuun." Mirjam ei nähnyt pimeässä, miten
kalpea hänen veljensä oli, sillä hän tunsi tiikerin äänen, ja tiikeri
on julmin kaikista erämaan pedoista; se ei jätä koskaan henkiin ketään,
joka vain sattuu hänen kynsiensä tielle.

Kuitenkin tuli Mirjam levottomaksi, sillä peljättävä ääni tuli yhä
lähemmäksi, ja alkoi rukoilla Allahia, joka arabialaisten kielellä
merkitsee ainoata ja kaikkivaltiasta Jumalaa. "Suuri Allah", sanoi hän,
"meitä on tässä kaksi lapsi parkaa, jotka oma isämme ja koko maailma on
hyljännyt. Meillä ei ole mitään tietä eikä turvaa pimeässä yössä tässä
erämaassa julmien petojen keskellä; sinä yksin olet meidän turvamme ja
suojeluksemme. Ja jos sinä tahdot, ei meille mitään pahaa tapahdu, ja
sinun kaikkivaltias kätesi ohjaa meidät turvallisesti kaikkien vaarojen
läpi. Suuri Allah, käske enkelisi saattamaan meitä hyvään lepopaikkaan,
niin me aamulla auringon noustessa lankeamme kasvoillemme maahan ja
palvelemme sinua aamuruskossa."

Mirjamin vielä rukoillessa ja Mirtsan sivaltaessa sapelinsa petojen
varalle kuului raivoisa tiikeri kovaa juoksua poistuvan niinkuin paeten
jotakuta, joka oli vielä sitäkin väkevämpi. Ja kamelit lakkasivat
vapisemasta ja läksivät varovaisin askelin astumaan eteenpäin, ja samum
lakkasi puhaltamasta. Silloin sanoi taas Mirjam:

"Sanos, veljeni, miksi läksivät kamelit astumaan?"

"En tiedä", vastasi Mirtsa, "vaan arvattavasti sentähden, että kuuma
tuuli on laimennut ja ilma tuntuu viileämmältä."

"Mutta minä olen näkevinäni kaksi valkoista piirtoa käyvän edellämme,
toisen sinun ja toisen oman kamelini edessä? Mikähän se on, veljeni?"

"Näen ne minäkin", sanoi Mirtsa; "ehkä ovat pilvistä kumottavan kuun
valoa taikka semmoisia kauneita kiiltomatoja, jotka välistä loistavat,
milloin yöllä tulee kastetta maahan."

"Ei", sanoi Mirjam, "nyt minä ne näen selvemmin. Siinä on kaksi
valkoista enkeliä, jotka astuvat edellämme ja taluttavat kamelejamme,
ja ne ovat niin keveät ja läpinäkyvät kuin kirkas aamuinen ilma.
Kiittäkäämme Allahia, veljeni, nyt olemme vesilähteen luona; minä jo
näen palmuja ja vettä enkelien valossa."

Mirjam oli oikeassa; he olivat saapuneet erämaan kosteikkoon,
laskeutuivat kameleiltansa maahan, antoivat niille vettä ja laittoivat
itselleen yöksi leposijan. Mutta Mirtsa ei vieläkään ollut peloton,
sillä hän tiesi monta eläintä, sekä hyvää että pahaa, käyvän
semmoisista paikoista juomassa. Ja hänen lähestyessään puroa nousi
täyskuu valasemaan suurta aavikkoa ja vehreää kosteikkoa, ja puro
välkkyi kuin pitkä hopeakudos kuutamassa. Mutta pitkin puroa oli pää
pään vieressä, moneen tuhanteen asti; niin paljo aron eläimiä oli
tullut juomaan purosta. Mirtsa näki suureksi ihmeekseen leijonan
seisovan rauhallisena pelkurin gasellin vieressä, hyena seisoi
metsävuohen vieressä, tiikeri aran antiloopin vieressä, mutta ei
kellään näyttänyt olevan mielessä pahaa naapuriansa kohtaan eikä pelkoa
toinen toisestansa.

"Huh", sanoi Mirtsa, "eihän tässä kukaan voi nukkua; tässä on
kumppaneja enempi, kuin olisi tarpeenkaan, ja muutamiin heistä ei ole
juuri luottamista."

"Ole huoletta, veljeni", sanoi nyt Mirjam vuorostaan. "Etkö näe, että
valkoiset enkelit kirjoittavat merkkejä eläinten otsaan, ett'ei
kenenkään pidä tänä yönä tekemän pahaa toisellensa? Sentähden
nukkukaamme ihan rauhassa palmun juurella. Allahin käsi suojelee meitä,
nukkuessamme."

Ah, miten oli kaunista ja vilpoista, kun Mirtsa ja Mirjam heräsivät
auringon noustessa palmujen ja metsäviikunapuiden alla vehreässä
kosteikossa, joka oli keskellä, suurta erämaata! He polvillansa
kiittivät Allahia, niinkuin aina muulloinkin tekivät joka aamu ja ilta,
ja kiittivät erämaan ja maailman Luojaa suojeluksesta pimeänä yönä, kun
pedot makasivat heidän ympärillään niinkuin kesyt lampaat. Pienet,
kultasiipiset linnut lauloivat ylt'ympäri puissa kiitosta Allahille;
Pohjolan pääskyt lentelivät veden päältä suvenkorentoja pyydellen ja
purossa uiskenteli kaksi valkoista joutsenta, jotka myöskin olivat
paenneet sinne Pohjolan talvea tuolta kaukaisesta Suomesta. Arabiassa
ei ole koskaan talvea, mutta ei koskaan kevättäkään; erämaan lapset
eivät koskaan tiedä mitään vilusta, mutta eivätpä he koskaan saa nähdä
kevään sulouttakaan.

Lapset kylpivät lähteessä, juottivat kamelinsa, poimivat taskunsa
täyteen taateleja, täyttivät nahkaleilinsä vedellä ja ratsastivat
aavalle erämaalle etsimään persialaiskuninkaan leiriä ja pelastamaan
isäänsä, Rikkaan Arabian kuningasta.

"Ratsastakaamme auringon nousua kohti", sanoi Mirtsa, "sillä
persialaiset asuvat aamuruskon maassa, ja sieltä me heidät löydämme."
Mutta hänellä oli lyhempi kärsivällisyys kuin sisarella Mirjamilla, ja
hän jo alkoi ikävöidä matkan loppua.

Kun päivä nousi ylemmäksi, alkoi aurinko taas polttaa keltaista hietaa,
ja ilma tuli yhä kuumemmaksi, eikä ollut yhtään puuta eikä mitään
varjoa niin pitkällä, kuin silmä kantoi, hietamäkiä vain kaikkialla
pitkät, pyöreät ja siloiset jonot. Mirtsa alkoi katsella levottomasti
ympärilleen ja Mirjam kysyi taas, niinkuin hänellä oli tapana kysyä:
"Sanos, veljeni, miksi on niin raskas hengittää, ja mikä tuo suuri,
kellertävä pilvi on, joka nousee etelästä ja tulee yhä lähemmäksi?"

"Allah on suuttunut meihin", vastasi Mirtsa. "Se on hietapyörre, joka
tulee päällemme samum-tuulen kanssa, ja jos emme laskeudu maahan
kameleiltamme, niin kuolemme varmaan."

Molemmat lapset hyppäsivät alas satulasta ja asettuivat kamelien
suojaan, jotka laskeutuivat pitkälleen, selkä tuulta vasten. Tuskin oli
se tehty, kun se kellertävä, suuri pilvi jo oli heidän päällänsä kuin
tiheä peite. Se kohisi heidän ylitsensä jyrisevän ukkosen tavalla,
niinkuin hävittävä raesade ja kuin pauhaava meri. Ilma muuttui kuumaksi
kuin hehkuvassa uunissa ja joka hietajyvä tuntui polttavan kuin
tulikipinä. Samalla kirkas päivä äkisti musteni, niin ett'ei voinut
mitään nähdä, ja pauhu sotki kaiken kuulemisenkin. Siinä ei ollut muuta
neuvoa kuin peittää päänsä niin hyvästi kuin mahdollista, koska hieno,
kuuma hiekan tomu muuten olisi tunkeutunut silmiin, nenään ja suuhun.

Kuusi minuuttia tuo aron hirmuinen hietamyrsky kesti; sitte ilma
jälleen kirkastui, ja Mirjam ensin hennoilla käsillään kaivoi itsensä
ylös hietakasoista, joihin he olivat hautautuneet. Sitte auttoi hän
ylös myöskin Mirtsan.

"Ah, miten iloitsen, että elämäsi henki vielä on sinussa", sanoi hän.

"Niin", sanoi Mirtsa, "mitäpä on apua meidän elämisestämme, kun
kamelimme ovat kuolleet? Mirjam raukka, nyt täytyy meidänkin molempain
kuolla, kun erämaan laivat eivät ole enää meitä kantamassa hietameren
yli, ja meidän jälkemme hautautuvat aavikkoon."

"Älä menetä rohkeuttasi", sanoi Mirjam, alkaen hurskaudessaan lohduttaa
veljeänsä. "Koko maan päällä ei ole yhtään eläintä, joka niin kestäisi
kuumuutta kuin kameli, jota sanotaan hietameren laivaksi; ja nekin nyt
ovat kuolleet, vaan me kuitenkin elämme. Siitähän näemme, että Allah
suojelee meitä päivän kuumuudessa niinkuin yön pimeässäkin. Nyt juomme
leileistämme, että tomu huuhtoutuu pois, ja jatkamme matkaamme
jalkaisin Jumalan enkelien suojassa."

Mirtsa oli vaiti. He joivat leileistään viimeiset vesipisaransa, joka
heitä hyvin vahvisti, ja läksivät astumaan paksussa hiekassa ja
polttavassa auringonpaahteessa.

Hetkisen kuluttua sanoi Mirtsa: "Mitä maksaa astua etemmäksi?
Laskeutukaamme hiekalle kuolemaan."

"Ei", sanoi Mirjam, "me astumme pelastamaan isäämme. Tässähän on
strutsi-linnun jäljet hiekassa; astukaamme niitä myöten."

He astuivat kappaleen matkaa, ja taas sanoi Mirtsa: "Nyt ovat minun
voimani lopussa; nyt saatamme jo kuolla."

"Ei", sanoi Mirjam, "meidän pitää pelastaman isämme. Tuollahan on kasvi
kuivassa hiekassa, se on Jerikon ruusu, joka viheriöitsee vaikka sata
vuotta kuivana oltuaan, kun vain saa vähäsen vettä, ja katsos, nyt se
viheriöitsee."

Taas astuivat he edelleen ja Mirtsa tahtoi taas heittäytyä hiekalle
kuolemaan, mutta silloin kuunteli Mirjam tuulen päältä päin ja sanoi:
"Minä kuulen kamelien raskasta astuntaa hiekassa: meidän pitää vielä
elää ja pelastaa isämme."

Kohtapa jo suuri karavaani lähestyikin hietamäkien takaa ja tapasi
molemmat lapset astumasta aavikkoa. Rikas kauppias, joka karavaania
johti, armahti raukkoja, otti heidät kameliensa selkään ja kysyi, mihin
he olivat menossa.

"Me olemme matkalla Persian kuninkaan luo", vastasi Mirtsa.

"No, sitte saatte seurata minua", sanoi kauppias, "sillä minäkin
matkustan Persian pääkaupunkiin Teheraniin ja minä olen päässyt suuren
kaanin suosioon, joka minulta ostaa elefantinluuta ja kultahiekkaa."

Se oli Mirtsasta ja Mirjamista hyvä apu. He kiittivät siis kauppiasta
ja läksivät mielellään hänen kanssansa, toivoen saavansa isänsä
pelastetuksi.

Neljäkolmatta päivää oli kulunut, kun lapset täten viimein saapuivat
Persian pääkaupunkiin, ja seuraavana päivänä kauppias heidät vei
kuninkaan kultalinnaan.

Kuningas istui elefantinluisella valtaistuimellaan, kaksi kesyä
leijonaa jalkainsa juuressa, ja viittaamalla käski lapsia sanomaan
asiansa. Mirtsa ja Mirjam punastuivat kuin ruusut, ei niin paljon
kuninkaan tähden (sillä olivathan he itsekin kuninkaan lapsia), kuin
hänen leijonainsa tähden; mutta viimein astui Mirjam esiin, heittäytyi
maahan kuninkaan eteen, suuteli hänen tohvelejansa ja sanoi:

"Herra kuningas, me olemme kuulleet, että sinä aiot ahdistaa sodalla
meidän isäämme, Rikkaan Arabian kuningasta, surmata hänet ja tehdä
hänen lapsensa orjiksi; mutta se olisi hyvin pahasti tehty, herra
kuningas. Ja sentähden me olemme tulleet tänne rukoilemaan sinua
olemaan tekemättä pahaa meidän isällemme, vaan anna ennemmin vihasi
kohdata meitä hänen sijaansa, surmaa meidät ja anna isämme elää. Mutta
jos ennemmin tahdot pitää meitä orjinasi, niin minä yöt päivät ajan
pois kärpäsiä kuninkaallisen valtaistuimesi ympäriltä, ja veljeni
Mirtsa on puolustava sinua kaikkia vihollisiasi vastaan, sillä hän on
niin väkevä kuin paraimmat leijonasi, herra kuningas; mutta säästä
isämme henki."

"Ja jospa minä nyt en kuule rukouksianne", sanoi kuningas, "mitä te
sitte teette?"

"Silloin minä taistelen sinun kanssasi isäni hengestä", sanoi Mirtsa;
"ja minä kukistan sinut valtasi kukkulalta, niin totta kuin Allah
kuulee vanhurskaan rukoukset."

"Hyvä", sanoi kuningas, "minä ajattelen asiaa seitsemän vuotta enkä tee
sill'aikaa mitään pahaa isällenne. Mutta teidän pitää oleman minun
orjinani, kunnes minä asian päätän."

Siihen lapset tyytyivät, ja heidät otettiin orjiksi kuninkaan hoviin.
Seitsemän vuotta he siinä saivat tehdä monta kovaa työtä. Prinssi
Mirtsan täytyi joka yö kiillottaa kuninkaan haarniska aamuksi ja
prinsessa Mirjamin piti joka päivä laista kuningattaren lattia. Ja sitä
kesti seitsemän vuotta. Mutta sill'aikaa lapset kasvoivatkin suuriksi
ja kukoistaviksi kuin nuoret setripuut ja kärsivät kaikki ilolla isänsä
tähden.

Kun seitsemän vuotta oli kulunut, sanoi Mirtsa kerran Mirjamille: "Nyt
on aika kulunut ja kuningas on tehnyt päätöksensä; niinpä minä en tahdo
kauemmin enää orjana palvella."

Mirjam sanoi: "Vaikka vielä olisi palveltava kolme kertaa seitsemän
vuotta lisäksi, niin minä mielelläni palvelisin rakkaan isämme tähden."

Samassapa jo kuningas tulikin sisään ja sanoi: "Nyt te olette minua
uskollisesti palvelleet seitsemän vuotta. Nyt näen, että teillä on
uskollinen sydän, niinkuin kaikilla ihmisillä pitäisi olla, ja te
olette uhranneet kaikki nuoruutenne ruusut rakkaudesta isäänne kohtaan.
Sentähden minä teille kerron uutisen kotimaastanne. Teidän kuusi
veljeänne ovat kavalasti ottaneet kiinni isänne ja panneet hänet syvään
vankitorniin, ja teidän kuusi sisartanne vartioivat miehinensä tornin
ovella ja antavat isällenne ainoastaan yhden taatelipalmun päivässä
ruoaksi, että hän viimein kuolisi nälkään. Mutta teidän uskollisuutenne
tähden lähetän minä sotajoukon vapauttamaan isäänne. Sinä, Mirtsa, saat
johtaa minun sotajoukkoani ja sinä, Mirjam, saat päästää vangin
kahleet. Allahin tuomiot ovat vanhurskaat: uskolliset ja kiitolliset
lapset palkitsevat, mitä uskottomat ja kiittämättömät ovat rikkoneet
vanhempiansa vastaan."

Niinkuin kuningas sanoi, niin tapahtui, ja kohta läksi persialainen
sotajoukko kameleineen ja elefantteineen Mirtsan johdolla matkaan.
Mirjam ratsasti nuoren kamelin seljässä kullankirjaisella satulalla ja
helmisuitsista pitäen, ja kuusi neekerityttöä kampasi joka päivä hänen
tukkaansa ja kuusi maurilaista orjaa astui vieressä suuria
päivänvarjoja kantamassa, jotka suojasivat puolipäivän paahtavalta
kuumuudelta.

Sill'aikaa istui Rikkaan Arabian kuningas, Mirtsan ja Mirjamin isä,
harmaana vanhuksena, suruisena ja nälkäisenä ikävässä vankitornissaan,
katsellen ulos pienen ikkunan rautaristikon lävitse. Kerran sitä
pimitti mies, joka seisoi ulkopuolella, ja se oli satavuotinen
Enok-munkki.

"Kuinka voit, herra kuningas?" kysyi munkki.

Rikkaan Arabian kuningas vastasi hänelle: "Enok, muistatko vielä minun
uneni? Onnelliset ne, joille Allah ei ole koskaan lahjoittanut lapsia,
sillä heidän ei tarvitse kasvattaa käärmettä povellansa."

"Ei", sanoi munkki, "ne ihmiset ovat onnelliset, joille Allah on
antanut hyviä, uskollisia ja kuuliaisia lapsia, sillä ne ovat kuin
kultajyvät köyhän miehen huoneessa ja kuin kalliit helmet kuninkaan
kruunussa. Mutta sinä, herra kuningas, tahdoit ostaa lastesi rakkauden
kuningaskunnan lupauksilla, ja katso, he ovat riistäneet sinulta sekä
valtakunnan että rakkauden."

"Ah", sanoi kuningas, "minulla oli kaksi lasta, joita rakastin enimmin,
mutta he eivät kestäneet koetusta, vaan luopuivat minusta ensinnä
kaikista. Ja nyt minun silmäni eivät enää näe päivän valoa, sillä
lapseni antavat minulle ainoastaan yhden taatelin päivässä syödä ja sen
verran vettä juoda, kuin kyyhkynen juo vilpoisena aamuhetkenä. Sanos,
Enok, etkö kuule Allahin ukkosen tulevan pilvistä rankasemaan pahoja
lapsia?"

Munkki vastasi: "Minä kuulen tyttäriesi soittavan ja laulavan pidoissa
kuninkaan teltassa."

Kuningas sanoi; "Etkö näe ukontulenkaan lyövän taivaasta maahan?"

Enok vastasi: "Minä näen jotakin välkkyvän tuolla ylhäällä
juhlahuoneessa; sinun poikasi ne siellä koettelevat uusia
kultakruunujansa."

Taas sanoi kuningas: "Allah on kuollut, muutenhan ei tämmöistä koskaan
tapahtuisi maan päällä. Jos et näe mitään muuta, niin minäkin tahdon
kuolla, sillä lasten kiittämättömyys valmistaa vanhempien haudan."

Mutta Enok vastasi: "Odota vielä vähän, herra kuningas, ehkäpä onkin
Allah vielä hengissä. Minä näen tomupilven nousevan erämaan reunalta ja
jotakin välkkyy auringon paisteessa kuin teräskeihäät."

"Lähestyykö se?" kysyi kuningas.

"Niin se lähestyy kuin raesade maisivainion ylpeäin ohdakkeiden päälle.
Nyt jo huomaan ratsastajia, kameleja ja elefantteja. Se on suuri
sotajoukko, herra kuningas, ja ensimäisenä ratsastaa muhkea prinssi ja
hänen jäljissään kaunis prinsessa kulta- ja helmipuvussa. Mutta
ylhäältä kuninkaan teltasta kuuluu huutoa ja aseiden kolinaa. Sinun
poikasi ovat riitautuneet kruunuista ja tyttäriesi harput on miekka
musertanut."

"Niinpä minä vielä vähän odotan", vastasi kuningas.

Ja silloin kuului aina vankitorniin asti aseiden kalsketta, niinkuin
raesateen piiskatessa Sinain vuorta, sillä kuusi prinssiä ja kaikki
hoviherrat olivat sivaltaneet miekkansa toinen toistaan vastaan, eikä
kukaan huomannut vieraan sotajoukon lähestymistä, ennenkuin koko leiri
oli ympäröity ja vieras prinssi vaati avaamaan portteja. Ei kukaan
vastannut. Hän valkoisella ratsullaan viipyi portin edessä, kunnes
aseiden kalske sisällä viimein vaikeni. Silloin hän murratti portin
auki ja mitä näki hän! Kaikki; kauniit teltat olivat verissä ja täynnä
ruumiita. Kaikki kuusi prinssiä ja heidän hoviherransa olivat
kruunuista riidellessään tappaneet toinen toisensa ihan viimeiseen
mieheen, ja kaikki kuusi prinsessaa olivat kuolleina rikottujen
harppujensa vieressä.

Mutta vieras prinssi ratsasti kuninkaan vankitornille ja suuteli hänen
kättänsä, päästi irti hänen kahleensa ja talutti hänet hellästi ulos
vehreään puistoon; siellä hän sai kuulla, mitä oli tapahtunut
kuninkaallisessa asunnossa. "Ah", huokasi kuningas, "nyt minä olen
vanha, lapseton mies, jolla ei enää ole mitään, jota rakastaa maan
päällä. Jospa minä olisin kuollut ja minun uskottomat lapseni vielä
eläisivät!"

"Herra kuningas", sanoi prinsessa, "mitäpä sanoisit, jos Allah antaisi
sinulle uskollisia lapsia niiden sijaan, jotka olet kadottanut?"

"Ei, se ei ole mahdollista", sanoi kuningas. "Olihan minulla tosin
vielä yksi poika Mirtsa ja yksi tytär Mirjam, mutta he jo ammoin
minusta luopuivat."

Silloin ei prinsessa Mirjam enää voinut pidättää kyyneliänsä, vaan
halasi isäänsä, suuteli häntä ja kertoi hänelle kaikki, ja prinssi
Mirtsa lankesi polvilleen isänsä eteen ja antoi hänelle takaisin
valtakuntansa. Vanha kuningas tuli niin iloiseksi, siunasi uskollisia
lapsiansa ja pyysi heitä ottamaan haltuunsa valtakunnan; mutta
uskottomat lapset makasivat kaikki kuolleina ja heidän ruumiinsa
poltettiin tulella, sillä kiittämättömät lapset ovat raskain taakka,
kuin maan päällä voi olla.

Ja satavuotinen Enok-munkki siunasi Mirtsaa ja Mirjamia, että he,
niinkuin Jumalan neljäs käsky lupaa, kauan eläisivät maan päällä; ja
siihen se tarina loppui, ja Allah elää vielä tänäkin päivänä.




JÄTTILÄISSATU.


    Ol' ennen jättiläinen vanha, vankka,
    Kymmentä syltä pitkä ukko-ranka.
    Ja pohjoismetsiss' asui voimakas
    Tuo jättiläisten aimo kuningas.

    Häll' oli honka-, vuori-, louhimaita,
    Ja karhut, hukat, kotkat voi hän kaita,
    Työ paha hänestä, jos ihminen
    Vain koski hänen metsääns kauniisen.

    Hänellä akka, vanha niinkuin vuori.
    Ja vaarain jättilaulut tais se muori,
    Ja kun hän lauloi erämaalle, niin
    "Kas, ukko jyriseepi!" sanottiin.

    Iloksi ukollen ja akallenkin
    Myös oli heiliä pikku poikanenkin,
    Kaks syltä pitkä vain, ja maitoa
    Se kerrallaan joi kaksi korvoa.

    Ei leikkiin menemistä vanhain kanssa,
    He kumoon saivat vuoret voimillansa,
    Tempoivat hongat sauvaks kulkeissaan,
    Merissä vettä heille polviin vaan.

    Vaan kun he katseen pikku poikaan loivat,
    Kuin kanto sammaleen he hymyn soivat:
    Hienoista poikaa, sievää, pyöreää!
    (Se painoi neljätoista leiviskää.)

    Ei tiennyt kenkään ihmislapsi täällä,
    Mi oli nimi aimo jättiläällä;
    Se syntysana hänen voimansa
    Perustus oli ja myöskin sukunsa.

    Saapuipa Pyhä Lauri rantaan kerran,
    Saattaakseen sen maan pakanat luo Herran
    Ja Jumalalle kirkon laittaakseen,
    Sen alttarille uljaan koristeen.

    Ei aineita; työ kulki hitaisesti,
    Ja jättiläinen nauroi ilkkuisesti.
    Hän sanoi: "moisen myyränkuoppasen
    Kolmessa päivässä mä tekasen."

    "No," lausui Lauri, "laita kirkkosemme;
    Ykskaikki, kun vain Herraa palvelemme.
    Min palkan tahdot, tehtyäsi sen?"
    "Sun silmäs!" kuului vastaus pikainen.

    Pyhimys virkkoi innoin: "senkö verran?
    Ilolla kaikkeni suon hyväks Herran;
    Rakenna, hyvä mies! Mä kernaasti
    Lahjoitan sulle valon silmäini."

    "Niin olkoon", ärjyi tuo, ja muurausta
    Het' alkoi, laittain kirkon perustusta.
    Hän höyrysi, kun muuriin ahkeraan
    Hän vuorta särki nyrkin-iskullaan.

    Ja määräaikaan kirkko valmistuikin
    Uljaaksi, jotta Lauri riemastuikin;
    Vaan synti sentään oli hänestä
    Sen tekijälle suoda silmänsä.

    Hän silloin kuuli ääntä samanlaista
    Kuin meren maininkia vienonlaista:
    Noin hellin jättiläisen akkapa
    Pojalleen lauloi metsän lauluja.

    Hän lauloi: "nuku, iltapilvein nuori!
    Viel' isäs valta vahva on kuin vuori,
    Viel' ihmiset ei tiedä ollenkaan,
    Ett' on Finn kuninkaana erämaan."

    "Finn?" tuumi pyhimys. "No, mitä kuulen!
    Salaisuus jokin siinä on, mä luulen;
    Koettaa mielin, min se vaikuttaa."  --
    Aamulla työllens jättiläinen saa.

    "Kas, koira, nyt on kirkko valmis aivan,
    Molemmat silmäs saan nyt palkaks vaivan!"
    -- Pyhimys virkkoi: "saat ne kylläkin;
    Vaan jutelkaamme hiukan, ukko Finn!"

    Se sana vuoret, kivet peitti savuun
    Ja räiski tulta metsäpuiden havuun.
    Kuin kivi seisoi siinä itse Finn.
    Sen liikkumatta kädet, jalatkin.

    Hän vihdoin joutui valtaan raivon, vihan
    Ja vannoi: "murran koko kirkon ihan!"
    Hän tarttui patsaihin, ja temppeli
    Tuo suuri, korkea nyt tärisi.

    Voi, pyhä templi sortuu! Malta, malta!
    Jo voittaa jättilään ja peikkoin valta! --
    Ei, kuuleppas, jo tornikellot soi,
    Kivenä Finn on, liikkua ei voi.

    Niin; alla Lundin kirkon alusholvin,
    Mi säilynyt on nykyisihin polviin,
    Kaks kivihaamua on vieläkin:
    Ne ovat ukko ynnä akka Finn.

    He kuollein käsin syleilevät siellä
    Patsasta kahta kirkkoholvin vielä;
    Vaan Lundista läks kristinoppi nyt,
    Se pohjoismaisen yön on häätänyt.

    Sai Lauri silmäns pitää. Vaan ei näistä
    Ajoista nähty muuta jättiläistä
    Kuin yksi ainoa, ja arvaa ken!
    Tuo äsken nimitetty poikanen.

    Hän aivan yksinään jäi metsään laajaan.
    Nyt kaskenlyöjät ynnä aurat taajaan
    Haaskaamaan saapui hänen korpeaan;
    Suureksi, vahvaksi, hän kasvoi vaan.

    Harventui Ruotsi, koitti aamutähti:
    Hän halki meren kahlaamahan lähti.
    Toist' erämaata sieltä hakemaan
    Ja saapui vidoin rantaan Suomenmaan.

    [Suomi = Finland eli Finnin maa.]

    Se hänen isäins koti, sama juuri
    Myös nimeltään kuin hänen isäns suuri.
    Ja satapeninkulmaisella sen
    Kankaalla tila hällä kylläinen.

    Ja vihdoin tännekin kun joukko saapui
    Rististä saarnaamahan munkkikaapuin,
    Ja kynti aura, jauhoi myllykin,
    Ja iski kirves, niitti vikahdin;

    Niin nuori jättiläinen kauemmaksi
    Etääntyi korven kodin vartiaksi.
    Hän vielä asukas on tämän maan.
    Ihmistä vastaan sotii toisinaan.

    Kun pellon vilja runsahalta näyttää,
    Hän pohjatuulen sitä syömään käyttää;
    Kun kasvaa rikas aatteen tähkäpää,
    Sensuurin saksineen hän lähettää.

    Pimeys, erämaa häll' ilon tuottaa.
    Mit' auttaa meitä valohonkaan luottaa,
    Kun kenkään häll' ei tiedä nimeä,
    Mi tuntematon on kuin Finnillä?

    Jos, lapset, joku teistä tahtoo koittaa
    Kuin Pyhä Lauri jättiläistä voittaa,
    Niin tietkää: katsoa ei autakaan,
    Jos joutuis silmänsäkin antamaan.

    Ken Suomesta yön poistaakseen sen jalo
    Työn tekee: antaa silmäinsäkin valon?
    Ken uhraa kätensä ja hengenkin,
    Laittaakseen tänne valon temppelin?

    Ken todella sen tehdä halajaapi,
    Se jättiläisen nimen kuulla saapi,
    Saa syntysanan, joka muuttaapi
    Tuon jättiläisen kivipatsaaksi.

    Työ suuri vaatii suurta uskallusta,
    Elämän, onnen, kaiken uhrausta,
    Päätöstä varmaa, tointa rohkeaa;
    Niin jättiläisten mahti raukeaa.




JOULUKUUSI.


    Isäni vuorten valtia
    Ja jättiläinen oiva!
    Mun äitin mättään kanerva,
    Kuin ilta purppuroiva.
    Mun siskoin tähti taivainen,
    Vaan veljein koski kuohuinen,
    Säveltä Ahdin soiva.

    Kankaalla kasvoin kauniisti
    Luon' järven syvän kovin.
    Valt'istuimeni tunturi
    Muodosti, hongat hovin.
    Valaisi tähti latvassain,
    Ja kuuhut riippui oksallain
    Ja huurre helmin somin.

    Mä metsän prinssi suorana,
    Iloisna kasvoin, elin.
    Oravan muistan: rannalla
    Se riemuin hypiskeli.
    Latvassain rastas raksutti,
    Ja kaiku amen vastasi,
    Kun metsä rukoeli.

    Talvella joulutähtineen
    Sai poika vierelleni,
    Mua katsoi: kuoreen, ytimeen
    Sen kirveen-isku meni.
    Vehreenä kaaduin, nuorna niin,
    Iloksi muille kanerviin;
    Sep' oli mielelleni.

    Ja silloin herrastalohon
    Minulle tuli retki.
    Sain siellä äitin hoitohon,
    Sain sievät seppeletki.
    Kuin morsian mä puettiin
    Somasti silkkiin, kukkasiin,
    Kun oli juhlahetki.

    Sain sisään joulu-iltana,
    Kun tulet loisti siellä
    Ja lapsijoukko huimana
    Siell' leikki riemumiellä.
    Mä muistin kankaan autian
    Ja rastaan laulun, oravan;
    Niit' ikävöitsin vielä.

    Riemusta muiden riemuitsin
    Mä muuten surevainen.
    Vaan myöskin mulle enkelin
    Soi laulu taivahainen;
    Kerubin valkosiivestä
    Sai heijastusta heleintä
    Mun oksain vihantainen.

    Unohdun, ystävittä jään,
    Kun jonkin päivät meni.
    En takaisin mä metsäänkään
    Voi mennä juurelleni.
    Nuoruuden kevähällä mä
    Pois kuihdun; yhtään kyyneltä
    Ei suoda muistokseni.

    Tok' iloitsen mä, että sain,
    Laps, tähtes uhrautua.
    Se suurempaa kuin paikallain
    Kuninkaaks vaurastua,
    Uljaasti pilviin kasvaen,
    Tiedotta, kuink' on riemuinen,
    Ken iloittaa voi sua.

    Itsensä antaa alttiiksi,
    Se ilo suurenlaista.
    Kaikk' antaa muiden hyväksi,
    Eik' itse saada maistaa,
    Se ilo -- jota Jumala
    Vain lapsilleen suo taivaassa --
    On enkel'ilon laista.




PAREMPI TIE.


Oli kerran luutamummo, jolla oli kaksi lasta, Putteli ja ja Tytteli.
Putteli oli poika, vaan Tytteli tyttö. Eräänä päivänä oli mummo
ansainnut 20 penniä ja hän sanoi lapsille; "Tässä on kaksi kymmenen
pennin rahaa: menkää kaupunkiin ostamaan leipää!"

Lapset eivät olleet koskaan ennen käyneet kaupungissa ja he sentähden
kysyivät tietä. "Se ei ole mikään kumma", sanoi mummo. "Astukaa ensin
suurta maantietä, ja kun tulette katajamäen kohdalle, eroaa kaksi
haaraa. Astukaa sitte sitä tietä, joka on parempi."

Se oli lapsista hyvä neuvo ja he läksivät iloisesti astumaan
rahoinensa, sillä olihan hauska päästä kerran kaupunkiin.

Kun he pääsivät katajamäen kohdalle ja näkivät edessänsä kaksi tietä,
alkoivat he itsekseen ajatella, kumpikohan tie se nyt on parempi. Mutta
molemmat näyttivät heistä yhtä hyviltä ja he seisattuivat neuvottomina
hetkiseksi arvelemaan.

Silloin istui leppälintu koivussa oikean tien varrella ja lauloi:
kuivaa leipää, kovaa leipää, kviririvit! Mutta varis istui katajikossa
vasemman tien varrella ja raakkui: rinkilöitä piparkakkuja, rinkilöitä
piparkakkuja, koa, koa!

"Kuules, Putteli", sanoi Tytteli, "leppälintu laulaa kuivaa leipää;
paras on mennä sinnepäin ja suorittaa asiamme."

"Ei", sanoi Putteli Tyttelille, "varis lupaa rinkilöitä ja
piparkakkuja. Sehän tie tietysti on parempi."

Lapset eivät voineet sopia, vaan päättivät ottaa kumpikin
kymmenpennisensä ja lähteä edelleen eri teitä.

Mutta kaikki tiethän ne Roomaan vievät, ja molemmat tiet veivät
tässäkin kaupunkiin. Astuttuaan kotvasen tuli Putteli toiselle
kaupungin portille, ja siinä istui matami pöydän vieressä ja huusi:
"kaksi pennistä, kaksi pennistä!"

Mitähän tuossa on? ajatteli Putteli ja astua tallusteli matamin pöydän
luo. Siinä häneltä silmät vasta aukesivat, sillä pöytä oli ladottu täpö
täyteen piparkakkuja ja pieniä rinkilöitä nauhoissa. "Saanko kaksi
rinkilää pennistä?" kysyi Putteli.

"Saat", sanoi matami. "Piparkakut maksavat kaksi penniä, vaan menkööt
yhdestä."

"Ah, miten huokeat!" ajatteli Putteli itsekseen. "Miten äiti ihastuu,
kun saa niin paljon hyvää niin vähällä rahalla!" Ja hän osti puolella
rahallansa rinkilöitä; -- montako hän sai? -- ja lopulla hän osti
piparkakkuja; -- montako hän niitä sai?

Sitte läksi Putteli katselemaan kaupunkia, ja se oli hyvin merkillinen.
Siellä oli korkeita kartanoita, koreita mamseleja ja kiiltäviä
messinkipeilejä kaikissa puodinikkunoissa. Kas, se oli jotakin! Putteli
katseli katselemistaan, ja hänelle alkoi jo tulla nälkä.

"Saattaisinhan syödä yhden rinkilän, kun ovat niin huokeita. Mutta ei
muuta kuin yhden!" ja hän söi rinkilän.

Vähän ajan perästä oli hänellä taas nälkä ja mieli teki lisää.
"Voisinhan maistaa piparkakunkin, koska matami tinki", ajatteli hän.
"Mutta ei muuta kuin yhden!" Ja hän söi myöskin piparkakun.

Mitä enemmän hän söi, sitä enemmän rupesi nälkä tuntumaan. Ja niin meni
taas yksi rinkilä ja yksi piparkakku. Mutta ei muuta kuin yksi. Sitte
alkoi Putteli arvella jo kotiin lähtöä, sillä ilta oli jo tulossa.

Putteli astuskeli hitaasti kotiin päin, sillä häntä väsytti ja nälkä
oli myöskin. Ja rinkilä ja piparkakku toisensa jälkeen menivät samaa
tietä alas hänen pikku vatsaansa, mutta vain yksi kerrallaan. Sillä
joka kerran maistaessaan ajatteli hän: ei muuta kuin tämä!

Viimein oli hänellä enää yksi rinkilä ja yksi piparkakku taskussa
jäljellä. "Niin, yksihän se vain enää on", ajatteli hän, "eikä se
kuitenkaan riitä kaikille illalliseksi." Ja hän söi siis viimeisenkin.

Putteli saapui viimein kotiin, ja siellä istuivat luutamummo ja Tytteli
tyytyväisinä syömässä illallista siitä leivästä, jonka Tytteli oli
ostanut. Sillä Tytteli oli tullut kaupungin toiselle portille ja siellä
heti suorittanut asiansa leipurin puodissa.

"No, Putteli", sanoi luutamummo, "missä on leipä?"

Putteli pyöritteli lakkiaan, niin että se rypistyi aivan
nelikulmaiseksi, ja alkoi kertoa kaikista kaupungin ihanuuksista,
suurista kartanoista, koreista mamseleista ja kiiltävistä
vaskipeileistä, joita riippui puodinikkunoissa.

"Mutta missä on leipä?" kysyi luutamummo.

Putteli teki lakkinsa nelikulmaisesta kolmikulmaiseksi ja kuvaili
matamia, joka istui pöytänsä vieressä kaupungin portilla, ja miten
uskomattoman huokeasta hän möi kaikkein parasta tavaraa.

"Mutta missä se sinun leipäsi on?" kysyi mummo kolmannen kerran.

Nyt täytyi Puttelin puhua totuus, ja pahinta oli se, että hänellä yhä
vielä oli nälkä ja suurempi kuin sudella jouluaamuna.

"Käy syömään!" sanoi mummo.

Putteli väänsi lakin jälleen pyöreäksi ja istuutui syömään. Ja
merkillistä, miten paljon paremmalta kuiva leipä maistui kuin sekä
rinkilät että piparkakut.

"No", sanoi mummo, "osaatko nyt sanoa, kumpiko tie oli parempi, sekö,
joka vei ahneuteen, vai sekö, joka vei äitiä tottelemiseen?"

"Äitiä tottelemiseen", sanoi Putteli.

"Muista se!" sanoi mummo.

Ja Tytteli raivasi kiltisti pöydän ja teki tilan. Ja Putteli ja Tytteli
paneutuivat maata luutamummon kanssa.




PEKAN SEIKKAILUT.

(Nälkävuonna, keväällä 1868.)


    Ken on tuo poika murheeton,
    Mi kulkee tuolla tiellä?
    Se reipas Pekka itse on;
    Kas, hän ei nolomiellä.
    Hänestä kulkee huhuja
    -- Sen syy, jos puhun valhetta:
        -- Hoo, virkkoi Pekka.

Hän oli köyhä poika, jolla ei ollut isää eikä äitiä, ja häntä oli
kasvatettu sukulaistensa luona niin kauan, kun heillä oli hänelle
leipää antaa. Mutta tuli suuri katovuosi maahan, sukulaiset itse
köyhtyivät ja sanoivat Pekalle:

    Nyt loppui leipä viimeinen,
    Eik' yhtään rahaa meillä.
    Sun täytyy leipäs, poikanen,
    Ansaita mieron teillä.
    Saat selkääs, Pekka, pussin tään,
    Ja sinäkin käy kerjäämään!
        -- Hoo, virkkoi Pekka.

Ja hän otti pussin, sulloi sen täyteen sammalia metsänrinteestä ja
läksi ulos avaraan maailmaan. Eipä hän etäälle ehtinyt, ennenkuin
hänelle tuli vastaan nälkäinen susi, näytti julmaa kitaansa ja sanoi:

    Sinusta oivan paistin saan.
    Mä olen _Näljänhätä_,
    Käyn kelmeänä kautta maan,
    En henkiin hevin jätä.
    Varroppa, nyt ei toivoa;
    Mä syön sun heti paikalla!
        -- Hoo, virkkoi Pekka.

Mutta kun susi aukasi kitansa, niin Pekka viskasi siihen sammalet ja
juoksi tiehensä. Sitte hän otti pussinsa täyteen vettä (sillä se oli
vedenpitävä) ja astui edelleen. Ei hän pitkälle päässyt, kun tuli
vastaan takkuinen karhu, jonka silmät leimusivat, ja karhu sanoi
hänelle:

    Tervekkö tänä vuonnakin
    Sä vehnäleivän lailla?
    Mä _Tauti_ olen, kuljeksin
    Ja toimin näillä mailla:
    Lyön maahan vanhan, nuorenkin,
    Ja, katso, nyt lyön sinutkin!
        -- Hoo, virkkoi Pekka.

Samassa nosti karhu mahtavan käpälänsä; mutta Pekka heitti sille kylmää
vettä selkään ja juoksi tiehensä. Sitte hän katkoi pussinsa täyteen
koivun vitsoja ja astuskeli edelleen, vaan jo vähän matkan päässä näki
nälkäytyneen härjän tien vieressä loikovan ja heiniä päivänpaisteessa
pureksivan. Härkä sanoi hänelle:

    Miks käydä viitsit ollenkaan?
    On puuhas turha aivan.
    Mä _Laiskuus_ olen, nautin vaan
    Ja hylkään kaiken vaivan.
    En jaksa tulla luoksesi;
    Käy tänne puskeakseni!
        -- Hoo, virkkoi Pekka.

Ja hän otti koivun vitsat pussista ja antoi härjälle niin oivallisen
selkäsaunan, että härkä lähti pakoon, minkä suinkin pääsi. Pekka poimi
sitte kiviä pussiin ja astui edelleen. Kuljettuaan kappaleen matkaa
tapasi hän ketun, joka sanoi hänelle:

    Miks kerjäät leipäs, narri, noin?
    Varasta se tai ryöstä!
    Mä olen _Kavaluus_ ja voin
    Niin hyvin muiden työstä.
    Käy, pidä kiinni hännästäin,
    Ja kaikki käy kuin tanssi näin.
        -- Hoo, virkkoi Pekka.

Ja hän otti kivet pussista ja viskeli niillä kettua, niin että sillä
korvat soivat. Kettu livisti käpälämäkeen aika hojakkaa, ja Pekka
nauroi niin, ett'ei muistanut mitään pussiinsa poimia. Kun hän sitte
astui kotvasen, tuli vastaan leijona, joka hänelle sanoi:

    Minussa näet _Kohtalon_,
    Mi kurjan henkes hukkaa.
    Mik' oikeus sun elää on?
    Mult' elos kerjää, rukka!
    Sä muuten, orja sattuman,
    Saat vilu-, nälkäkuoleman.
        -- Hoo, virkkoi Pekka.

Hän heitti pussin, tarttui leijonan tuuheaan harjaan ja alkoi
painiskella. Sepä oli ponnistelua se. Ylpeä leijona kiljui niin, että
vuoret vapisivat, ja kohotti hirveän käpälänsä, kaataakseen Pekan
maahan. Pianpa olisi hänestä loppu tullut. Mutta voima maan päällä
rakastaa säikähtymätöntä uljuutta, ja leijona rupesi ystävälliseksi
Pekalle. Huolimatta häntä ruhjoa otti se hänet kuin lapsen syliinsä ja
sanoi:

    Ken vastaan kovaa onnea
    Jalosti käydä koittaa,
    Hänelle annan voimia,
    Niin hädän voi hän voittaa.
    Siis elä! Maalles voiton suon;
    Sen onnen moiset pojat luo.
        -- Hoo, virkkoi Pekka.




PEIPON KEHTOLAULU.

(Kesäkuussa 1870.)


    Uinu vaan
    Rauhaisaan!
    Pääsi paina
    Siiven alle!
    Nukkuvalle
    Rauh' on aina,
    Kun on Luojan turvassa.
    Niin, ja metsäpolulla
    Hyvät lapset kulkevat,
    Pienokaista suojaavat.

    Pieni sä,
    Ylistä
    Suurta Luojaa!
    Kiitä kielin
    Riemumielin
    Kevään tuojaa!
    Laulain nouse taivaisiin,
    Laula riemuks lasten, niin
    Enkelit sua kuulevat,
    Lapsiakin suojaavat!



JOULULAULU.


    Lumisella portilla
    Joulu kolkuttaapi:
    Sisään sievään laskeppa!
    Vilun täällä saapi.
    Raskas, täys on korini.
    Sulle, muille kulleki
    Lahjoja on mulla.
    Saanko luokses tulla?
    -- Joudu, joulu, jo!

    Kynttilät ja kuusen tuon
    Varsin vihannoivan,
    Rauhan, riemun runsaan suon,
    Ystävyyden oivan.
    Köyhä mies myös avun saa,
    Jota nälkä ahdistaa;
    Suru, murhe musta
    Löytää lohdutusta.
    -- Joudu, joulu, jo!

    Pahan kaiken poistelen
    Piireist' iloisista,
    Virttä siivin enkelten
    Tuotan taivaallista.
    Silloin silmät lapsien
    Loistaa lailla tähtösten;
    Sydammet ne uuden,
    Saavat valoisuuden.
    -- Joudu, joulu, jo!

    Parhaan lahjan, jonka suon
    Viimeks tahdon säästää:
    Jesus-lapsi, jonka tuon,
    Vieraaks mieli päästä.
    Mailman valon povehes
    Huolitko ja huoneeses?
    Onko riemus vainen
    Rauha Taivahainen?
    -- Joudu, Jesus, jo!




ENSI LEIVO.


    Mä kuljin puistotiellä
    Kylämme takana.
    Talv' oli maassa vielä
    Ja talvi taivaalla.
    Sävelen silloin selkeän
    Ylhäältä kuulin helkkyvän;
    Se ensi leivon ääni,
    Ennustus kevähän.

    "Min, kevään sisko, löydät
    Pohjassa?" kysäsin.
    "Niin köyhät meill' on pöydät,
    Niin kolkko talvisin.
    Käy Guadalqvivirille sä,
    Rypälten maassa viserrä!
    Ei siellä tyhjää kättä,
    Ei hyistä sydäntä."

    Ylhäältä kuulin vielä
    Heleän laulelon:
    "Mit' teen mä riemumiellä,
    Mi aina murheeton,
    Ja leivällä, mi milloinkaan
    Ei näljänhätää tunnekkaan,
    Ja sydämmillä, jotka
    Ei Herraa halaakkaan?

    "Olenhan toivon hellä,
    Iloinen sanoma.
    Minusta riemu kellä,
    Jos juur' ei kurjilla?
    Olenhan ääni enkelin,
    Rinnasta luonnon kotoisin,
    Tuon kevään viestin maihin
    Talvesta kolkkoihin.

    "Siks luota rikkahitten
    Käyn ahdistettuin luo
    Ja köyhäin, surevitten:
    Mun käsittävät nuo;
    Kun kärsivät ja surevat
    Vain ilon oikein tuntevat
    Ja Herraa hyvyydestä
    Ylistää osaavat.

    "Jos maasi peittää hanki
    Ja osas kurja on,
    Valoa ennustanki,
    Paistetta auringon.
    Sun maatas lemmin enemmin
    Kuin rantaa Guadalqvivirin,
    Kun maasi kärsi, luottain
    Herraansa kuitenkin."




MYRSKY JA PÄIVÄNPAISTE.


HENKILÖT:

 Myrsky (Puhuri).
 Päivänpaiste (Sees).
 Köyhä mummo.

Leikkipaikka on maantie, joka kulkee metsän Läpi. On kevättalvi, lumi
sulaa ja linnut laulavat. Muuten voidaan asetella miten hyvänsä; lunta
vain näkyy ja linnunlaulua kuuluu. Päivänpaiste on pieni valkopukuinen
tyttö, päässä vaaleanpunainen huivi tai huntu. Hän istuu kalliolla ja
syö pois lunta ympäriltään. Kädessä hänellä on värttinä, jolla hän
kehrää punaista silkkiä. Hän näyttää hyvältä tytöltä ja hänellä on
hyvin iloiset silmät.

_Päivänpaiste_ (puhuu). Tässä minä olen taas maan päällä. Jopa siitä on
pitkä aika, kun viimeksi näin vehreän kuusimetsän ja lehdettömät
koivut. Ohi, miten ikävä minulla oli tuolla ylhäällä tyhjässä
avaruudessa! Oli niin väsyttävä matkustaa tähdestä tähteen. Minun
papallani, auringon kuninkaalla, on monta lasta, joita hän lähettelee
lämmittämään kiertotähtiänsä ja kuitansa, ja minä olen hänen
maatyttönsä. Tänä aamuna hän sanoi minulle: Lennä, Sees Päivänpaiste,
ja toimita itsellesi jalansija maan päällä! Minä lensin ja lensin:
Merkurius-tähdestä Venus-tähteen, Venuksesta kuuhun ja kuusta maan
päälle. Kahdeksassa minuutissa se matka oli tehty. Mutta kun pääsin
maan ilmapiiriin, oli siinä edessä raskaita pilviä kuin muuri. Kyllä
minä tiedän, kuka ne kokoon puhalsi; kukas muu kuin Puhuri Myrsky. Oh,
sen herran minä hyvin tunnen; eipä ole vallattomampaa poikaa maan ja
taivaan välillä. Miten minä niitä pilviä taputtelin! Mutta hajosivatko
ne? Jopahan nyt. Ei sinne päinkään; ne pakkautuivat yhä tiheämmäksi
eteeni, kunnes viimein aloin katsella niitä. Sepä oli kummallista;
jotakin lienee tapahtunut pilvissä. Mitä enemmän minä katsoin, sitä
enemmän väistyivät pilvet syrjään, ja viimein pääsin maan päälle.

Mutta mitä nyt ryhdyn tekemään? Lumen syöminen tulee ajan pitkään
ikäväksi: se on vain vesivelliä ilman rusinoita... Enköhän tuudittaisi
pajupensasta eloon? Koetanpahan sitä.

(Ottaa oksan pajupensaasta, tuudittaa sitä polvillaan ja laulaa:)

    Paju pieni, uinahda,
    Viel' on talven tavat.
    Ruusu, lilja, kanerva,
    Koivu uinahtavat.
    Paljo aikaa tarvitaan
    Kukkaa saamaan pihlajaan.
    Paju pieni, uinu,
    Viel' on talven tavat.

(Puhuu.) Mutta älä ole tuosta pahoillasi, pikku pajulapsi. Kun minä
sinua katselen, alkaa nesteet nousta hienoon kuoreesi, rupeaa tuntumaan
lämpimältä viluisen sydämmesi ympärillä ja sinä tunnet olevan jotakin
ilmassa, joka sanoo, että kevät jo tulee. Niin, niin on. (Laulaa.)

    Syleiles ja silmäilee
    Sua päivän terä.
    Kukat kohta komeilee,
    Ruohot, lehdet herää.
    Päivän pyyntö pieni vaan
    Pajun saa jo puhkeemaan.
    Syleilee ja silmää
    Sua päivän terä.

(Puhuu.) Niin, niin se oli. Mitä nyt, pajulapsi, luulenpa, että jo
aukaset pienet untuvasi, pehmeät kuin kissanpoika. Häpeä vähän äläkä
hätiköi; luuletko sopivan poikanulikkain pitää partaa? Muista Puhuri
Myrskyä! Yht'äkkiä hän saattaa ajella pois sievät pikku untuvasi, ja
niin olet taas parraton kuin kuus'viikkoinen lapsi. Mitä jo sanoin?
Tuossa hän on; kuuluuhan hänen räikkänsä melu tuolta mäntyjen
latvoista.

    (Puhuri Myrsky tulla rymistää meluten ja räikkäänsä
    kaikin voimin päristellen.)

_Myrsky_. Hei, pois tieltä, risut ja männynkävyt! Joutua pitää,
eteenpäin ja sukkelaan; en siedä kuhnailemista. Maailma on kilpikonnan
vetelys; kyllä minä panen sen jalat liikkeelle. (Laulaa.)

    Ilmojen kautta lintujen teitä
    Syöskäämme pois yli vetten ja maan.
    Hopeasauvalla Aamutar meitä
    Viittaavi nousehen maailmahan...

(Puhuu.) Mitä mä näen? Sees Päivänpaiste on taaskin nähnyt hyväksi
kunnioittaa maatamme korkealla läsnäolollansa. Mitenkä sinä pääsit
pilvien läpi, pikku raukka? En minä luullut sinun ruususormiasi niin
vahvoiksi.

_Päivänpaiste_. Tulinpa kuitenkin sinun kiusaksesi. Luulet varmaankin
olevasi niin hirmuisen väkevä, mutta onpa joku sinuakin väkevämpi.

_Myrsky_. Tokkohan? No, kuka se joku sitte olisi, jos saan kysyä?

_Päivänpaiste_. Minä.

_Myrsky_ (räikkäänsä päristäen). Sinäkö? Ohoh, sepä hullua. No, koska
olet niin väkevä, niin koetapas vetää sormikoukkua minun kanssani.

_Päivänpaiste_. Kiitoksia paljon, en. Mutta pannaanko vetoa?

_Myrsky_. Etkö tiedä, että minä jaksan kaataa suurimmatkin metsät?

_Päivänpaiste_. Mutta minä nostan ne maasta pystyyn.

_Myrsky_. Minä nostan valtameren aallot pilviin.

_Päivänpaiste_. Mutta minä voin rauhoittaa meren.

_Myrsky_. Minä ajelen pilviä.

_Päivänpaiste_. Ja minä ne hajoitan.

_Myrsky_. Minä peitän maan tuiskuavalla lumella.

_Päivänpaiste_. Ja minä sulatan lumen.

_Myrsky_. Minä puhallan maailman supi puhtaaksi.

_Päivänpaiste_. Ja minä sen nuorennan.

_Myrsky_. Minä surmaan...

_Päivänpaiste_. Ja minä annan elämän.

_Myrsky_. Kas, kas, pienokaista, miten suurelliseksi hän nyt on
muuttunut!

_Päivänpaiste_. Minä en kehu, vaan minua huvittaa suurisuisten
kerskailijain kukistaminen.

_Myrsky_. No, mitä pannaan vetoon?

_Päivänpaiste_. Tuolla maantiellä tulee köyhä mummo. Häntä viluttaa ja
hän käärii paremmin ympärilleen vanhaa turkkiansa. Se meistä on
väkevämpi ja voittaa vedon, joka saa riistetyksi mummon yltä turkin.

_Myrsky_. Hyvä, hyvä. Ja voittaja saa voittonsa merkiksi kiskaista
höyhenen toisen siivestä. Kyllä minä sinut höyhennän, Sees
Päivänpaiste; usko se kerrassaan.

_Päivänpaiste_. Saammepahan nähdä.

    (Köyhä mummo tulee,)

_Myrsky_. Kuules, akka! Mistä sinä olet turkin varastanut?

_Mummo_. Hyvänen aika, rakas herra; minä olen rehellinen mummo parka;
en minä ole ikänäni mitään varastanut, ja turkki on aivan omatekoinen
turkkini. Tottapahan itse tiennen, että se on tehty sarvipässistä, joka
puski itsensä kuoliaaksi viistoista vuotta sitte.

_Myrsky_. Siitä minä vähät. Minä tahdon turkkisi, ja jos et sitä anna
hyvällä, niin pudistelen sinua, että villatöpyt lentelevät kuin
lumihöytäleet ympärilläsi.

_Mummo_. Auttakaa, täällä on rosvoja metsässä! Eikö täällä ole ketään?
Auttakaa!

_Myrsky_ (pudistellen mummoa). Kas, nyt otan turkin, pikku akka!

_Mummo_ (ponnistellen vastaan). Et ota, sen jätät tekemättä, vaikk'en
olisi ikänäni suurusta nähnyt. Omatekoinen pässiturkkini! Rosvo,
tahdotko kokea kynsiäni?

_Myrsky_ (päästäen hänet). Kas vain semmoista vanhaa kissaa! Hänellähän
on kynnet kuin parsinneulat.

_Päivänpaiste_. No, Puhuri Myrsky, kuinka käy vedon?

_Myrsky_. Ei sille pahukselle voi itse myrskykään mitään. Hän rimpuilee
kuin raivokas vastavirtaan.

_Mummo_ (häärien turkkia paremmin ympärilleen). Eipähän saanut tuo
Puhuri! Hui, miten on kylmä, aivan on sielu jäätyä köyhältä
ihmisraukalta.

_Päivänpaiste_ (taputellen mummoa olkapäälle). Onko sinulla hyvin vilu,
mummo parka.

_Mummo_ (äreästi). Koskeeko se sinuun. Anna minun olla rauhassa.

_Myrsky_. Ha, ha, Sees Päivänpaiste, turhaa vaivaa näet.

_Päivänpaiste_ (mummolle). Olet niin yksin, ei kukaan koko maailmassa
huoli sinusta. Onko sinulla nyt lämpimämpi?

_Mummo_. Vähän parempihan tuo on. Mutta se tulee vain turkista.

_Päivänpaiste_ (katsoen häntä silmiin). Niin, luultavasti se tulee
turkista. Mummo raukka, sinä olet kärsinyt paljon talvella.

_Mummo_. Kyllähän tuota saa kärsiäkin; puuta on kyllin metsässä, vaan
ruoan puoli ei ollut juuri kehuttava. Sinä näytät hyvältä tytöltä.
Oikein sydämmeni lämpiää, kun katselet minua noilla iloisilla
silmilläsi.

_Päivänpaiste_. Se tulee turkista. Mutta se varmaankin oli hyvä pässi,
jota sinä rakastit, koska se on viistoista vuotta kuolemansa jälkeenkin
vielä lämmittänyt sinua.

_Mummo_. Niin, tietysti, kyllä pässistä on hyötyä kylmällä, mutta
välistä on se melkein liiankin lämmin näin kevätpuoleen. Minä välistä
oikein hikoilen.

_Myrsky_. Älä häntä usko, mummo; hän on veitikka ja narraa turkin pois
yltäsi.

_Mummo_. Ole vaiti, Puhuri. Niin paljon minä toki itsekin ymmärrän,
että osaan erottaa palelemisen ja hikoilemisen.

_Päivänpaiste_ (katsoen mummoon). Miksi on sinulla niin kylmä ja pimeä
yksinäisessä tuvassasi? Ottaisit luoksesi hyvän pikku lapsen, joka
sinua sydämmestänsä rakastaisi, kampaisi harmaan tukkasi ja silittelisi
ryppyiset poskesi, ja lohduttaisi sinua, milloin surullinen olet, ja
leikkisi kanssasi, milloin sinulla on iloa, laulaisi sinulle kauniita
lauluja ja pitäisi lämpimissä käsissään sinun kohmettuneita käsiäsi.
Kas, silloin ei tuntuisi vilun väristyksiä sydämmessäsi.

_Mummo_ (pitäen kättään silmäinsä edessä). Kah, miten merkillisesti
paistaa silmiini ja sieluuni asti, kun puhut tuolla tavalla! Ja miten
lämmin on tullut! Huh, nyt en jaksa enää. Pidäs hihasta, minun pitää
riisua turkkini.

    (Riisuu.)

_Päivänpaiste_. Puhuri Myrsky, sinä menetit vedon! Minä höyhennän
siipesi.

_Myrsky_. Kyllä näen, että voitit. Mutta on se kuitenkin ihan
käsittämätöntä. Onko todellakin maailmassa mitään, joka on voimaa
vahvempi?

_Päivänpaiste_. On _hyvyys!_ Tule, mummo kulta, nyt minä palkinnoksi
valasen köyhän tupasi runsaimmalla kullalla.




AALLOTTAREN HOPEAMALJA.


Pähkinälahden rannassa kasvava lummekukka kertoi seuraavan tarinan.

Oli kerran tyttö, Liisukka nimeltään. Hänen isänsä ja äitinsä olivat
ammoin kuolleet, ja hän asui sokean isoisänsä kanssa rappeutuneessa
töllissä Niittysaarella, joka on Hirvisaaren ulkopuolella Tammisaaren
saaristossa. Jumala yksin tietää, millä he elivät pitkät talvet. Tosin
ukko kutoi nuottaa maksusta ja Liisukka teki vispilöitä, joita sitte
myöskenteli kaupungissa, vaan ne rahat eivät riittäneet likimainkaan;
ei heillä kuitenkaan ollut puutetta, sillä he luottivat Jumalaan, joka
on köyhäin ja rikkaiden isä.

Heillä oli pieni ruuhi ja neljä verkkoa, ja niillä he kesällä
kalastelivat. Mutta kun mansikat alkoivat kypsyä mäen rinteillä, istui
ukko onkinensa veneessä sen aikaa, kun Liisukka poimiskeli marjoja.
Kerran oli kuuma päivänpaiste, ja he sousivat Hirvisaaren
merenpuoliselle aukealle rannalle. Isoisää rupesi hyvin janottamaan.
"Liisukka", sanoi hän, "ota savikuppi ja hae minulle vettä jostakin
lähteestä, en minä voi juoda meren vettä, se on liian suolaista."

"Kyllä haen", sanoi Liisukka, joka oli aina sukkela ja tottelevainen.
Hän otti savikupin ja hyppäsi rannalle.

Se oli hyvin jylhä ja aivan tietön seutu, vuoria ja synkkää metsää vain
kaikkialla. Liisukka juoksi vuorien ja laaksojen yli, kunnes oli ihan
punakka helteestä, mutta lähdettä ei löytynyt, sillä nyt oli kuiva kesä
ja vesi oli kaikkialta kuivanut. Viimein hän väsyi ja alkoi astua,
hiljemmin. Siinä astuessaan tummien honkain siimeksessä alkoi hän
huomata mielessään niin kummallisia ajatuksia, kuin ei koskaan ennen
ollut ajatellut. Hänestä näyttivät korkeat puut katselevan niin
kummallisesti häntä, ja hän tunsi olevansa niin yksin, niin vallan
yksin avarassa maailmassa.

Silloin kuului rapinaa oksista hänen päältänsä ja piipittävä ääni sanoi
hänelle: "Mitenkä niin yksin astuskelet, Liisukka, missä on rakkahasi?"

Liisukka katsahti ylös, vaan ei nähnyt ketään muuta kuin pyyn, joka
istui vanhan koivun kiikkuvalla oksalla. Siitä hän oudostui ja alkoi
juosta, mutta lankesi äkisti puunkantoon ja rits! hänen savikuppinsa
oli maassa kymmeninä muruina. Siihen se kuppi meni!

Niin se nyt oli. Isoisä odotteli yksin veneessä, ja millä osasi
Liisukka nyt viedä hänelle vettä janoansa sammuttaakseen?

Hän kävi istumaan kannolle ja alkoi itkeä. Silloin kuului taas toinen
ääni kuin rapina puiden seasta: "Mitenkä niin yksin astuskelet,
Liisukka, missä on rakkahasi?"

Liisukka katseli ympärilleen, vaan ei huomannut ketään muuta kuin
oravan, joka salaa katsella pilkisteli tuuhean kuusen oksien takaa. Se
suututti häntä. Mitä oravaan koski hänen yksin kävelemisensä? Hän
kääntyi seljin ja läksi toisannepäin.

Mutta eipä hän pitkälle ehtinyt, kun jo kuuli kolmannen kerran saman
kysymyksen: "Mitenkä niin yksin astuskelet, Liisukka, missä on
rakkahasi?" Kaunis, kultasiipinen, tuntematon lintu se nyt tuota kysyi
ja lensi ylös sinitaivasta kohti.

"Mitä tyhmää puhetta tuo on?" sanoi Liisukka. "Ukko istuu ruuhessa
vettä odotellen, ja minulta särkyi ainoa savikuppimme."

"Niin, mutta missä on rakkahasi?" kysyi kultalintu sinitaivaalta.

"Miten tyhmä tuo osaa ollakin?" sanoi Liisukka. "Eikö hän tiedä, että
minä rakastan ukkoani enemmän kuin ketään muuta koko maan päällä? Ja
kuitenkin kysyy hän rakastani."

Liisukasta semmoiset kysymykset olivat ihan tarpeettomat, ja hän palasi
takaisin rannalle etsimään isoisäänsä. Mutta saiko hän sittenkään
rauhaa? Vielä mitä! Nyt alkoivat kaikki puut, pensaat ja kivet hänen
ympärillänsä elää. Yksin kannotkin saivat kielen, yksin
puolukanvarretkin rapisivat hänen jaloissansa, ja harmaat sammaleiset
vuoret huokailivat hänelle: -- Liiukka, Liisukka, oi missä on
rakkahasi?

Se tuntui Liisukasta jo liian kiusalliselta. Hän lähti juoksemaan minkä
jaksoi, ja huusi harmissaan joka puolelle: "Kuulehan tuota tyhmää
metsää ja noita loruavia vuoria!"

Hui, hai! Vielä vai?

Viimein hän saapui ruuhelle isoisänsä luo. "Oi voi", sanoi hän, "kuppi
särkyi minulta enkä voinut tuoda sinulle vettä!"

"Niin, niinhän käy", mutisi ukko, "kun lähettää lapsen asialle. Mutta,
tyttö kulta, missä viivyit niin kauan?"

Liisukka kertoi, mitä oli kuullut metsässä. "Älä siitä huoli, sanoi
isoisä, -- se on vain puiden suhinaa, kun oksat hankaavat toisiansa, ja
se merkitsee, että huomenna tulee sade. Rakastettu, mitä tyhmää lorua
se on?"

"Niin, mutta onpa minulla kuitenkin yksi", sanoi Liisukka.

"On sinulla kissa!"

"Sitten on kaksikin, ukko. Sinä olet toinen."

"No, olkoonpa niin. Mutta ota nyt pieni tyhjä voipyttymme ja mene vielä
etsimään vähän vettä, sillä minua janottaa, että suutani polttaa."

Liisukka otti voipytyn ja lähti uudestaan astumaan metsään, ja siellä
oli niin hiljaista, melkeinpä liian hiljaista. Jospa edes kuulisin
keltasirkkusen visertävän, Liisukka ajatteli itsekseen. Mutta linnut
olivat vaiti. Liisukka tuli orjantappuran luo, jonka ensi kukat olivat
juuri puhjenneet. Miten ihmeen suloisesti ne tuoksuivat!

Liisukka taittoi yhden kukan viedäkseen isoisällensä, mutta siinä oli
lehdissä kirjoitusta, ja kun hän alkoi tavailla piirtoja, niin siinä
olikin tuo sama kysymys: "Mitenkä niin yksin astuskelet, Liisukka, ja
missä on rakkahasi?"

"Vai niin, sinäkin viserrät samaa tyhmää virttä?" sanoi Liisukka ja
viskasi pois kukan. "En ymmärrä, mikä metsälle on tullut. Eikö sillä
ole parempaa ajattelemista?"

Hän astui edelleen, mutta ei löytänyt ollenkaan lähdettä. Sen sijaan
hän löysi, mitä ei etsinyt; kaikki vuoret ja pensaat olivat kirjoitetut
täyteen tuota ainaista, kiusoittavaa kysymystä: "Mitenkä niin yksin
astuskelet, Liisukka, ja missä on rakkahasi?"

"Jopa nyt metsä on aivan hulluna; minäpä pidän silmäni ummessa",
ajatteli Liisukka. Ja hän puristi silmäluomensa niin lujasti kiinni
kuin suinkin taisi; mutta välistä hänen kuitenkin täytyi vähän
tirkistää, ettei suin päin kompastuisi kiviin. Viimein hän saapui
rantaan löytämättä mistään vettä isoisänsä pyttyyn. Jo hän aikoi
toistamiseen palata ruuhelle, mutta huomasi silloin syvän raon vuoren
rinteessä, joka oli jyrkänlainen ja mereen viettävä; siinä raossa oli
vielä sadevettä, sillä se oli varjossa päivän paahteelta.

Liisukka ihastui suuresti ja laskeutui niin alas kuin pääsi
jyrkkää rinnettä, ulottuakseen raon pohjaan. Mutta kurottaessaan alas
pyttyä hän oli vähällä pudota, ja silloin luiskahti kädestä pytty ja
vieri alas mereen. Tuulenpuuska sattui kulkemaan siitä, sai pytyn
kiinni ja vei sen ulos aavalle merelle. Hyvästi, pytty!

"Kas niin", sanoi Liisukka, "nyt ollaan samassa pulassa. Millä nyt vien
vettä isoisälle?"

Ja hän kävi istumaan vuorelle ja alkoi itkeä niin katkerasti, että
kyyneleet vierivät variksenmarjan kokoisina siniseen mereen.

Vähän ajan kuluttua hän ajatteli: Mitä maksaa tässä istua ja itkeä, kun
ukko janoissaan kyyröttää ruuhessa odottelemassa? Minä teen tuohesta
ropeen ja vien sillä hänelle vettä raosta.

Hän ryhtyi työhön, teki tuohisen ja alkoi taas laskeutua vuorta myöten
alas. Sattumalta hän katsahti merelle ja näki jotakin kiiltävää
vedessä. Liisukka tuli uteliaaksi, kääri ylös helmansa, kaaloi veteen
ja tavoitti kädellään loistavaa esinettä. Syvässä se oli, vaan kohta
hänellä jo oli kädessä kaunis malja mitä hienointa hopeaa.

       *       *       *       *       *

Merenkuningas Ahti istui merenvihreässä salissaan, ja koko hovikunta
seisoi vaiti hänen ympärillään. Kuninkaan otsa oli synkissä rypyissä:
poissa oli hänen nuorin tyttärensä Aallotar, jonka hän oli lähettänyt
poimimaan koralleja Australian luodoilta. Aallotar oli tapansa mukaan
leikkinyt kaukaisella rannalla ja painanut jälkensä valkoiseen
hiekkaan. Tapiolan eli metsän nuori prinssi, joka oli hänen rakkahansa,
oli heitellyt hänelle ruusuja ja narsisseja aaltojen kuohuihin, ja
Aallotar oli ottanut niitä ilmasta vastaan. Niin oli aika kulunut;
Aallotar oli leikillä heittänyt prinssille sen raakunkuoren, johon
hänen piti poimia koralleja, ja prinssi oli sen pitänyt. Silloin johtui
Aallottarelle mieleen isän käsky, ja hän sukelsi mereen noutamaan
toista kuorta kuninkaan hovista.

Joku merenhaltia oli kielinyt kuninkaalle ja sanonut: "Aallotar viipyi
rakkahansa luona ja heitti hänelle raakunkuoren." Ahti oli silloin
vihastunut, sillä hänen ja metsän kuninkaan Tapion välillä oli sota.
Mutta hän ei ollut huomaavinaankaan, vaan sanoi: "Tuokaa minun
hopeamaljani!" Se tuotiin ja se oli niin taidokkaasti tehty, että ken
hyvänsä siitä joi, hänen täytyi heti unhottaa rakkaimpansa, kuin
hänellä oli maailmassa.

Aallotar ui kuin hopea-aalto vehreään palatsiin ja niiasi isällensä.
"Missä sinä niin kauan olit?" kysyi kuningas. Prinsessa vastasi: "Minä
leikittelin rannalla ja heittelin kukkasia. Mutta Tapiolan prinssi otti
minun raakunkuoreni ja minä tulin noutamaan toista."

"Tottelematon lapsi", torui kuningas, "olkoon nyt tällä kertaa, mutta
älä tee niin toiste! Kas tässä, ota tämä minun hopeamaljani
raakunkuoren sijaan ja tuo minulle oikein raitista ja makeaa vettä
jostakin Pohjolan lähteestä, minä olen kyllästynyt alinomaiseen
meriveden juontiin." Itsekseen ajatteli Ahti: tyttäreni juo itsekin
maljasta ja unhottaa nuoren prinssin ainiaaksi.

Aallotar otti maljan ja ui uudestaan pitkin meren peilipintoja, kunnes
löysi lähteen Hirvisaaren rannasta. Siitä hän täytti maljan
lähdevedellä, siirsi sen pienille punahuulilleen ja joi, sillä olipa
hänellekin tullut helle ja jano kesän kuumasta. Vaan heti häneltä
unohtui rakkain, kuin hänellä oli maailmassa, ja se oli Tapiolan nuori
prinssi. Mutta prinssi oli niin juurtunut Aallottaren sydämmeen, että
prinsessalta samalla unohtui kaikki muukin ja hän uiskenteli pois
mitään ajattelematta, niinkuin tuhannet muut ajatuksettomat laineet,
joita vieriskelee äärettömässä meressä.

Aallottaren hopeamalja jäi Hirvisaaren valkoiselle rantahiekalle, ja
siitä sen Liisukka löysi juuri sillä kerralla, kun oli noutamassa vettä
janoiselle isoisällensä.

Liisukka käänteli kädessään kummastellen maljaa kaikin puolin eikä
ymmärtänyt muuta kuin että se oli merkillisen kaunis. Kas, tässähän
vasta on kaunis astia viedä ukolle vettä! ajatteli hän itsekseen.

Heti hän täytti maljan vedellä vuoren raosta. Ah, miten se vesi
helmeili kirkkaasti; olipa se kuin kirkkainta hopeaa. Liisukka ei
malttanut olla maistamatta, hän joi...

Samana silmänräpäyksenä tunsi hän veren suonissansa juoksevan
jääpuroina. Muuttui kaikki niin ihmeellisen viileäksi ja hiljaiseksi
hänen sydämmessään. Kaikki nuo hullunkuriset ajatukset, joita vielä
äsken oli surissut hänen lapsellisessa päässään, hävisivät yht'äkkiä
lennostaan niinkuin lintu, jolta siipi ammutaan, ja siinä istui
Liisukka kuin unissaan, muistamatta enää metsän pakinoita tai isoisää
veneessä, sillä hänhän se kuitenkin oli paras koko maailmassa, kuin
Liisukka tiesi.

Ei kukaan tiedä, miten kauan Liisukka siinä istui, sillä hän ehti siinä
kasvaa pitkäksi tytöksi. Metsän linnut visertelivät kuin ennenkin, ja
puut juttelivat sekä viisasta että tyhmää, mutta Liisukka ei kuullut
heitä. Mitäpä niistä huolittaisiin tyhmistä tai viisaista puheista, kun
ei ole ketään koko maailmassa, jota rakastaisi?

Moni siitä souti ohitse ja sai juoda Aallottaren maljasta, sillä jotain
hyötyähän piti Liisukankin tekemän; mitäpä hän muutakaan siinä olisi
istunut, ajatteli hän. Kerran tuli kalastajamummo, joka oli itkenyt
kaksikymmentä vuotta eli siitä asti, kun hänen miehensä jäi mereen; hän
joi Aallottaren hopeamaljasta eikä itkenyt enää. Toisen kerran tuli
turhamainen tyttö, joka ei koskaan ajatellut muuta kuin kauniin
tukkansa kampaamista, ja juotuaan pudotti hän kamman mereen. Toiste
taas istui siellä herra onkimassa, joka enimmän rakasti itseään koko
maailmassa. Vaan juotuaan muistikin hän yht'äkkiä elävänsä hyvin joka
päivä, vaikka hänen köyhä äitinsä ja sisarensa kärsivät vilua ja
nälkää. Ah, kylläpä monenkin tarvitsisi juoda Aallottaren malja pohjaan
asti, että oikein unhottaisi itsensä!

Pahin oli isoisän olo, sillä hän oli sokea. Ehkäpä hän vieläkin istui
ruuhessa ja odotteli tuota ikuista vettä, joka ei koskaan joutunut
sammuttamaan hänen janoansa.

Eräänä päivänä tuli nuori merimies Hirvisaaren rantaan ottamaan
metsästä airopuita. Hän näki Liisukan istuvan yksin kalliolla ja
hänelle johtui mieleen vähän laskea leikkiä ja sanoa: "Mitenkä niin
yksin istut, Liisukka, missä on rakkahasi?"

Liisukka katsahti ylös, ja hän tunsi merimiehen varsin hyvin, sillä he
olivat ennen pikku lapsina leikkineet yhdessä. Tyttö katsoi merimiestä
ja merimies tyttöä, ja samassa alkoi koko metsä viserrellä. Kaikki puut
ja oksat, kaikki pensaat ja lehdet, kaikki vuoret ja mättäät olivat
yht'äkkiä taas täynnä kirjoitusta, noita samoja käsittämättömiä sanoja,
jotka olivat ennen niin pahasti suututtaneet ja kiusoittaneet
Liisukkaa, kun hän oli vettä etsimässä Hirvisaarelta.

"Ei, mutta nythän ukko on saanut jo liian kauan istua ruuhessa
odottamassa!" huudahti Liisukka ja läksi niin nopeasti juoksemaan
kantojen ja kivien yli, että puoli vettä läikkyi pois Aallottaren
hopeamaljasta.

"Katsos tuota!" sanoi merimies ja löi samassa kirveensä kiveen, niin
että suuri pala lohkesi terästä.

Liisukka juoksi, minkä jaksoi, ja ihan oikein, siinä isoisä vielä
istuikin ruuhessa odotellen. "Missä sinä niin kauan olit?" torui hän.

Liisukka kertoi kaikki, miten hän löysi hopeamaljan ja miten ihmiset
siitä kävivät juomassa, mutta merimiehestä hän ei puhunut mitään, sillä
hän oli aivan unhottanut, että ketään merimiestä oli olemassakaan koko
maailmassa. Ja juuri silloin, kun merimies oli unhottunut, oli myöskin
isoisä muistunut mieleen.

"Juopas nyt, ukko!" kehoitti hän ja pani maljan ukon huulille. Isoisä
joi ja unhotti, niinkuin kaikki muutkin, sen mikä hänellä oli rakkainta
maailmassa, ja se oli hänen silmäinsä valo. Hänestä oli aivan
luonnollinen tuo sokeus, eikä hän enää muistanut koskaan nähneensäkään
aurinkoa, kuuta, tähtiä, sinipintaista järveä ja vehreätä metsää.

Täll'aikaa istui Ahti merenvehreässä palatsissaan, turhaan odotellen
tytärtänsä takaisin. Viimein hän lähetti merenhaltian etsimään häntä,
mutta se palasi ja kertoi Aallottaren unhottaneen kaikki tyyni ja
uiskentelevan ajatuksettomana aaltona aavalla merellä. Ahti suuttui ja
muutti haltian kiveksi Suomenlahteen; siihen nyt särkyy syysmyrskyillä
monta laivaa. Mutta sillä ei Ahti saanut tytärtänsä takaisin. Aallotar
pysyi poissa, ja Ahdin parta muuttui ikävästä ja kaipauksesta
hopeanharmaaksi.

Liisukka souti isoisänsä kanssa kotiin, ja siellä oli kaikki ihan
entisellään. Ukko kutoi nuottaa, Liisukka teki vispilöitä ja laski
verkkoja mereen. Niin he tekevät vielä tänäkin päivänä. Mutta
Aallottaren hopeamalja myötiin kultasepälle, ja kukapa tietää, mihin se
sitte on joutunut? Ehkä on joku ostanut sen kerma-astiaksi
kahvipöydälle ja ihmettelee nyt, että niin moni, joka siitä juo, heti
unhottaa, mikä heillä ennen oli rakkainta maailmassa.

Välistä soutaa nuori merimies Liisukan tuvan rantaan ja katselee
suruisesti ylös pieneen ikkunaan. Mutta Liisukka ei tunne häntä; hän
tekee vispilöitä ja kuuntelee puita, jotka ulkona laulavat: "Miksikä
olet niin yksin, Liisukka, ja missä on rakkahasi?"

"Niin, kenpä sen tiennee", vastaa Liisukka ja tahtoisi niin mielellään
nauraa sille, mutta kas, hän ei voi. On kuitenkin jotain surullista ja
kummallista, jota hän ei oikein ymmärrä.

Oi, sä pikku kultalintu, joka laulat niin kauniisti sinitaivaalla,
laula vielä kerran samat sanat Liisukalle ja laula ne Aallottaren
laineelle, joka uiskentelee rannattomassa meressä! Ehkäpä he viimein
kuulevat ja saavat muistonsa takaisin. Laula ajatuksettomalle
laineelle: Aallotar, Aallotar, etkö enää muista metsän ystävää? Ja
laula sitte töllin vispilätytölle: Liisukka, Liisukka, miksi olet niin
yksin, missä on rakkanasi?




KÖYHÄIN LASTEN KIITOSLAULU

Suomen vuodentulosta syksyllä 1868.


    Vuos' sitte mylly seisoi vaan,
    Ei äiti nähnyt itkultaan,
    Ja isän käsi puutui,
    Kalvaana veikko vuoteellaan.

    Meit' ynnä koko Suomea
    Rankasi Herra Jumala,
    Kun Hänet unhotimme,
    Vaikk' kyllin Hän soi kaikkea.

    Me pienet laajaan maailmaan
    Kodista pantiin kulkemaan;
    Miss' saimme lepovuoteen,
    Sen tiesi yksin Herra vaan.

    Me näimme pöydät tyhjinä,
    Sai kovuutta, sai sääliä;
    Kuljimme lumisina
    Kuin pilvet pohjan perillä.

    Niin hajaannuimme poloiset
    Kuin syksyn tuuliin lehtyset:
    On tuntematon koivu,
    Miss' ennen ovat ollehet.

    Niin pitkä talvi kului, vaan
    Kaatuipa mon' -- ei noussutkaan;
    Mut taivaan tähdet loisti
    Toivoimme yksin Jumalaan.

    Ja Herra päivän paistaa soi;
    Se säteet jäiseen Pohjaan loi,
    Ja poistui vihan vitsa,
    Mi viime vuonna hädän toi.

    Ja siunaus loisti taivainen
    Jokaiseen tähkään, kortehen,
    Ol' ihmeen kaunis kesä
    Ja syksy sangen viljainen.

    Nyt pääsi mylly jauhamaan,
    Nyt äiti kehrää lankojaan,
    Nyt isä pui, ja meillä
    Lapsill' on koti ennallaan.

    Jos tään me unhotammekin
    Suin mykin, kylmin sydämmin,
    Niin kivet, jotka jauhaa,
    Puhuisi tästä kuitenkin;

    Kiitosta pelto julistais,
    Ja akanatkin äänen sais,
    Ja leipäkulta laulais,
    Itsensä riihi kaunistais.

    Riemuitsee toki rintamme,
    Kuin vesa taipuu sielumme;
    Nyt täytyy meidän laulaa
    Kiitosta taivaan Herralle.

    Ylistys harras Sulle, oi
    Jumala, sielustamme soi:
    Maastamme murheen poistit,
    Teillemme armos valon loi.

    Sua rukoilemme: neuvo vaan
    Meit' pyhää tahtoos tuntemaan.
    Opeta meitä lahjas
    Sun tahtos mukaan nauttimaan.

    Suo, ajall' ilon, murheiden
    Sinulle tuomme kiitoksen;
    Pelossas lepo, rauha
    Ajainen suo ja ijäinen!




LEHDETTÖMÄT PUUT.


    Nyt lumi sulaa mailla,
    Maa kohta vihertää;
    Puut lehteä vain vailla,
    Järvellä vielä jää.
    Nyt paistaa päivä herttaisin
    Paljaihin puihin, pensaihin;
    On kevään lapsuusrauha
    Ja aamu elonkin.

    Sä kenen sävel lienet,
    Mi taivaalta noin soit?
    Kas, leivon siivet, pienet
    Kuin pilkut, nähdä voit.
    Hän ruvennut on rukoukseen
    Puolesta järven jäätyneen
    Ja lehden puhkeevaisen,
    Sydämmen kuihtuneen.

    Nyt saapuu sirkku lehdon
    Ja rastas metsästä:
    Puu, pensas, missä kehdon
    Me saamme levätä
    Ja paikkaa pesän kesäisen
    Ja laulaaksemme oksasen?
    Ken majaan lehdettömään
    Asuntons uskoo, ken?

    Ja puiston puista vastas
    Taas tammi lahova:
    Tee tänne pesäs, rastas.
    On haarain tukeva!
    -- Suur' olet, tammi, kylläkin
    Ja vahvaks itses luuletkin,
    Vaan olet kuivettunut,
    Mehutta kuoreskin.

    On pajupensas siellä
    Ääressä puistikon:
    Ei haarain lehdi vielä,
    Vaan ota, mitä on!
    -- Oi, paju parka alaston,
    Sun mehus, juures raitis on;
    Povehes pesän teemme,
    Niin saamme vihannon.

    Tää laulu sirkun, rastaan;
    Jos sit' et ymmärrä,
    Niin hiljaa sulle vastaan
    Sanasen korvaas mä:
    Talv' elon jos vei rauhasi,
    Jos toivos, uskos paleli,
    Niin kevään linnut eivät
    Tee pesää poveesi.

    Vaan jos sä tuskantiellä
    Maailman talvinkin
    Kevättä vuotat vielä
    Sydämmin rauhaisin,
    Niin, vaikka kurjaks näyttänet,
    Sä rikastut ja lämpenet,
    Ja pesän povees laatii
    Kevähän lintuset.




VANHA TUPA.


Tuolla saaren pohjoisniemellä, korkeimmalla mäellä, joka näkyy puiden
latvain ja siniaaltojen ylitse, oli hyvin vanha tupa, niin vanha,
ett'ei kukaan muistanut eikä tiennyt kertoa, milloin se olikaan tehty.
Maalaamaton se oli ja laudoittamatonkin; puoli lahot hirret olivat
aivan putoamaisillaan pois seinästä, ikkunoissa ei ollut enää
ainoatakaan ruutua eheänä, siellä täällä vain joku palanen lasia
jäljellä. Savupiippu oli jo ammoin varissut pois katolta ja uuni
sisällä oli pysynyt vielä koossa ainoastaan sentähden, että se oli
tehty lujista, suurista kivistä, jotka eivät vähällä kulu. Lattia oli
täynnä suuria reikiä, joita rotat olivat nakerrelleet siihen aikaan,
kun heillä vielä oli toivoa löytää tuvasta jotakin hyvää. Muuten oli
kaikki hyvin pölyistä ja mustaa ja siistimätöntä tuossa autioksi
jääneessä tuvassa.

Mutta kauimpana kaikkein pimeimmässä nurkassa, puoleksi piilossa
korkean, seinään kiinni tehdyn sängyn takana, joka kaksinkertaisena
ulottui kattoon asti, siellä loisti jotakin kaunista, niin kaunista,
ett'ei kukaan tiennyt, oliko se hopeaa vai kultaa vai helmiä ja
kalliita kiviä, tai ilta-auringon kirkkainta paistetta, joka oli
pujahtanut raosta sisään suurentamaan omaa kauneuttansa tuvan pimeässä.
Vai oliko se ehkä aarniotulta, joka paloi kätketyn aarteen päällä, tai
ehkä vanha tonttu-ukko oli sytyttänyt kynttilänsä valasemaan illan
pimeää hiljaisuutta.

Ei, minä kerron, mitä se oli. Ei se ollut kultaa, ei auringon eksynyt
säde eikä kummitus, se oli vain palanen vanhaa seinähirttä. Se oli
vanhuudesta ja kosteudesta aivan lahonut, ja nyt se loisti pimeässä,
niinkuin välistä näkee vanhan puun loistavan. Siinä kaikki.

Mutta minulla on oma luuloni asiasta. Minä uskon, että kaikki ne
kauniit muistot, kaikki iloiset ajatukset, kaikki leikki, onnellisuus
ja sulous, jotka ennen viihtyivät tämän tuvan seinäin sisällä, että ne
nyt uudestaan elivät tuvan pimeimmässä nurkassa ja loistivat siellä
entisen ajan onnellisena muistona. Luulenpa, että yksin vanha
seinähonkakin loisti silloin ilosta, ja sentähden se nyt niin
kirkkaalta näytti.

Sillä jos tietäisit kaikki, mitä tämä tupa on aikoinaan nähnyt, niin
uskoisit samaa kuin minäkin. Sehän oli ennen muinoin ainoa tupa koko
tällä kauniilla saarella, eikä sen ovea koskaan suljettu, se oli aina
avoinna köyhille ja rikkaille, surullisille ja iloisille, se tarjosi
kaikille vierasvaraista suojaa, milloin ulkona myrskysi, kattoa pään
päälle, milloin satoi, lieden, missä keittää hyppiviä ahvenia, ja
kaikkein pehmeimmän heinävuoteen, kun ilta tuli ja lepo alkoi tuntua
makealta. Siellä oli siihen aikaan kesät päästänsä iloisia ihmisiä
kaupungista ja koko seudusta. He asuivat siinä kursailematta ja
arkailematta, keittivät yhteistä kahvia suuressa kirkkaassa
vaskipannussa, leikkivät leikkejänsä, makasivat vierekkäin
olkivuoteilla lattialla, mutta arvokkaimmat ja vanhimmat saivat nukkua
heinävuoteilla sängyissä, ja he olivat muka ylhäisiä ja makaavinaan
untuvapolstareilla. Ja kaikki leikki, kaikki iloiset sanansutkaukset,
kaikki pulmat, sukkelat vehkeet ja hupaiset laitokset, jotka tämä tupa
oli nähnyt, ei, niitä olisi mahdoton kertoa. Nyt se oli autiona ja
rappeutuneena, ja kaikista sen entisistä asukkaista oli siellä jäljellä
ainoastaan yksi suku, joka ei ollut luopunut siitä sen vanhuudessakaan,
ja se oli itikkain suku. He eivät siellä ennen olleet kovinkaan
tervetulleet silloin, kun tuvassa asui ihmisiä, jotka rakastivat
yörauhaa; he panivat suoria katajanoksia lieteen ja kannen savupiipun
suulle, niin että tupa tuli täyteen savua, ja siitä olivat itikat hyvin
hämillänsä. Mutta nyt ne saivat rauhassa tanssia kylliksensä
päivänpaisteessa rikkinäisen ikkunan edessä ja vaikka he eivät
saaneetkaan herkutella nuorella ihmisverellä, niin saivat sen sijaan
elää rauhassa katajansavulta, ja kun nykyiset itikat kehuivat olevansa
niiden itikkain lapsia kymmenennessä polvessa, jotka olivat eläneet
tuvassa entisinä ilon aikoina, oli heissä säilynyt jokin verta
mieltymystä tupaan ja he viihtyivät siellä, vaikka heillä ei ollutkaan
ravintona muuta kuin päivänpaistetta ja kesätuulta.

Vanha tupa oli jäänyt autioksi sentähden, että saarella oli nyt monta
uudempaa ja paremmin varustettua asuntoa, joissa nyt ne, joiden
kannatti, viettivät kesää. Siellä todellakin oli pieniä kaksinkertaisia
palatseja kaikkine mukavuuksineen, kuin ajatella saattaa: niiden
lähellä oli puutarhoja taidokkaine lehtikujineen ja kukkapengermineen,
ja jos tahdottiin puhua oikein isännän mieliksi, kysyttiin häneltä,
mitenkä oli ollut mahdollinen saada sinne raivaamattomaan metsään ja
pauhaavan meren rannalle rakennetuksi niin kaunis _huvila_. Siihen
nyykäytti huvilan isäntä päätään ja sanoi: hm, kun tuopi kaupungista
maalarin ja puutarhurin ja koko joukon muita mestareja, hakkuuttaa pois
metsittyneet puut ja leikkelee ja siistii ja maksaa muutamia tuhansia
markkoja, niin tuleehan viimein mahdotonkin mahdolliseksi.

Uusilla huviloilla oli kauniita nimiä niinkuin Ilola, Suruton, Niemelä
y.m. Siellä elettiin aivan kuin kaupungissa, otettiin vastaan vieraita,
pidettiin musiikillisia iltamia; oli siellä myöskin vehreitä
korttipöytiä, keilaratoja ja karuselleja. Jos mentiin kävelemään,
käveltiin vain hiekoitettuja käytäviä ja vehreitä kiinalaissiltoja,
joita oli rakenneltu itsepäisten purojen ylitse: mutta vehreään,
tuoksuvaan metsään mentiin ainoastaan joskus, milloin mesimarjat
punaisimmillaan loistivat mättäillä tai mansikat ystävällisesti
viittailivat rinteillä. Silloin tytöt käärivät ylös helmansa, ottivat
sievät pikku korit käteen ja läksivät tunniksi tai kahdeksi
seikkailuretkelle, mutta nuoret herrat läksivät purjehtimaan sievillä,
valkoisilla luupeilla, joiden mastojen latvoissa koruliput liehuivat,
tapasivat tytöt jollakin niemellä ja vertailivat heitä paimentyttöihin
ja metsänneitosiin, pyytäen heitä kaikin mokomin pitämään korinsa,
vaikka he hyvyydessään kyllä marjoja maistelivat.

Eräässä mitä kauneimmassa huvilassa, jolla oli muhkea nimi Albano, asui
kaksi tyttöä, Antonia ja Mana, vanhempinensa. Molemmat olivat nuoret,
kauniit ja iloiset, molemmat vallattomat ja mieleltään keveät, mutta
eri tavalla; Antonia riippui nuoren sydämmensä koko kiihkolla kiinni
päivän huvituksissa ja hetken pauhuisissa iloissa, vaan Marialla oli
lämpöisempi sydän ja avoin kaikille vaikutuksille; ja juuri sentähden
voi hän olla sitä iloisempi, että hän välistä osasi olla surullinenkin.

Paitsi vanhempia, sisaruksia ja koko perhettä, joka oli muuttanut tänne
maalle kesäksi, asui siellä myöskin tyttöjen vanha mummo omassa pikku
kammarissaan ylhäällä toisessa kerrassa. Hän oli lähes 90 vuoden
ikäinen ja ihan sokea: mitä milloinkin tapahtui nyt hänen vanhana
ollessaan, siitä hän tiesi ja muisti hyvin vähän, mutta mitä oli
tapahtunut monen miespolven aika sitte, sen hän kaiken osasi ulkoa kuin
kirjasta. Hän istui kammarissaan veisaten virsiä eikä ollut kenenkään
tiellä; joka aamu tulivat kaikki lapset vuorotellen suutelemaan hänen
kättänsä ja hymyilivät toisilleen, kun hän jo sadannetta kertaa kysyi,
mikä kunkin heidän nimensä oli.

Enemmin kuin kukaan muu lapsista rakasti Maria vanhaa mummoa, ja hänen
nimensä oli ainoa, jonka mummo muisti. Sentähden muut lapset häntä
leikillä sanovat pikku mummoksi, "sillä sinä olet niin vanhan mummon
näköinen, kun hän istuu tuolissansa", sanoivat he. Ja vaikka Maria
rakasti mummoa, ei hän kuitenkaan voinut olla katsomatta monia ryppyjä
ja harmaata, lakastunutta ihoa hänen kasvoistansa; ja kun muut sanoivat
häntä niin mummon näköiseksi, itki hän.

Sen kuuli 90 vuoden mummo siinä istuessaan ja sanoi lohdutellen: "Älä
itke, pikku Maija, katsoisit minun kuvaani!"

Sillä kotona kaupungissa, suuressa ja kauniissa vierashuoneessa riippui
seinällä kaksi hyvin vanhaa taulua soikeissa, kullatuissa kehyksissä.
Siinä oli nuori herra, 30 vuoden ikäinen, tukka puuteroituna ja
palmikko niskassa, frakissa suuret, kiiltävät napit, hienotekoiset
kalvokkaat käsissä ja komea pitsikaulus ja rintamus; ja hänen
vieressään toisessa taulussa näkyi nuori, kaunis ja iloinen, noin 20
vuoden ikäinen rouva, tukka ylös kammattuna ja mekon liivi pitkä, aivan
ruumiin mukainen, pönkkähame suurikukkaisesta triumfantti-kankaasta,
hienotekoiset, pitkät kalvokkaat riippumassa puolitiehen asti paljailla
käsivarsilla. Molemmissa tauluissa oli vuosiluku 1775. Ne olivat vanhan
äitinisän ja äitinäitin muotokuvat, maalatut Tukholmassa heti heidän
jouduttuaan naimisiin. Isoisä oli jo ammoin kuollut, mutta nuori,
kaunis rouva, kasvojen juonteet ylpeät, hymyilevät ja kuitenkin niin
hyvänluontoiset, hienoissa, kukoistavissa poskissa sievät pikku kuopat
ja kirkkaissa sinisilmissä suloinen, lempeä loiste, hän oli nyt sama 90
vuoden ikäinen sokea mummo, jonka poskissa oli niin monta ryppyä, jonka
iho oli harmaa ja kädet niin köhmyiset ja joka istui yksinäisessä
kammarissaan: niin, hän oli sama vanha äitinäiti 70 vuotta sitte. Hän
muisteli vielä nuoruutensa iloisia päiviä, jolloin hän kuuli
kauneudestaan niin monta imartelevaa sanaa, ja sentähden hän
hiljaisesti ja hyvänluontoisesti sanoi, vähääkään katkerasti
ajattelematta kaiken maallisen kauneuden katoavaisuutta: "Älä itke,
pikku Maija, katsoisit minun kuvaani!"

Muutamana aamuna nousi aurinko merestä niin punaisena ja suurena kuin
vaununpyörä ja päivä tuli hyvin lämpimäksi. Antonia ja Maria ottivat
korinsa ja läksivät poimimaan mesimarjoja eli maaramia. Oli niin
kaunista, niin hiljaista metsissä, koivujen ja leppäin alla oli varjo
niin taivaallisen suloinen. Suuret tummanpunaiset marjat kiiluivat
tiheäin lehtien alta mätästen laidoista; semmoisia marjoja eivät tytöt
olleet koskaan poimineet, niin pulleat, kauniit ja mehuiset ne olivat.
Mitä etemmäksi he joutuivat lehtimetsään ja tuoksuville, vielä
niittämättömille niityille, sitä enemmän marjoja he löysivät ja sitä
sukkelammin täyttyivät korit. Se oli viehättävän hauskaa ja he yhä
poimivat iltapäivälle asti.

"Nyt jo olisi aika lähteä kotiin, sillä aurinko alkaa paahtaa
polttavasti kuin leipäuuni", sanoi Antonia.

"Odotahan vähän", sanoi Maria, "parikymmentä marjaa mahtuu enää vain
koriini." Ja he astuivat edelleen mättäältä toiselle.

"Täällä minä en ole koskaan ennen ollut", sanoi Antonia. "Näetkö tuota
vanhaa tuvan hökkeliä tuolta puiden välistä? Se näyttää juuri tontun
asunnolta. Kun vielä antavatkin tonttujen asua tällä kauniilla
saarella!"

"Tupa on ruma ja vanha", vastasi Maria, "mutta ei ole oikein halveksia
sitä vanhuutensa tähden. Onhan mummokin ruma ja vanha, mutta on
kuitenkin niin hyvä, ja hän on ollut nuorena kauniskin."

"Lorua sinä tuommoisesta vanhasta ladosta!" sanoi Antonia nauraen.

"Mutta meidän pitää lähteä kotiin; minun vuoroni on laittaa teetä tänä
iltana."

"Helppo kyllä sanoa, mutta mihin päin?"

"Lähtekäämme tänne vasemmalle."

"Nyt erehdyit, oikealle päin on mentävä."

"Sieltähän tulimme."

"Mutta sitä ennen käännyimme monta kertaa vasemmalle."

"Tiedäpäs, Maria, me olemme eksyneet."

"Aivan samoin luulen minäkin, Antonia."

"Mitä nyt teemme?"

"Astutaan pitkin rantaa, niin pääsemmehän viimein Albanoon."

"Niin, huomenna. Etkö tiedä, että saari on ympäri mitaten peninkulmaa
laaja?"

"Mitä hullua! Ja nyt alkaa sataa."

"Huh, kun nousee noin sysimusta pilvi auringon eteen; tulee hirmuinen
rajuilma."

"Jo jyrisee ilmassa..."

"Näitkö ukontulta... Antonia!"

"Pisarat putoilevat kuin suuret kirsikat."

"Ja meidän uudet hameemme!"

Ja molemmat tytöt alkoivat juosta, minkä jaksoivat, tietämättä oikein
minne. Mutta sade kiihtyi yhä rajummaksi ja yhä tiheämmin leimahtelivat
ukontulet; pilvissä vieriskeli ukkonen kovasti ja räjäkästi jyristen,
niinkuin raskaat vaunut kiivaassa ajossa kivikadulla. Se oli oikea
Herran ilma.

"Nyt minä en enää jaksa", sanoi Antonia läpimärkänä, uuvuksissa ja
pelosta kalpeana.

"Levätkäämme tämän koivun alla!" kehoitti Maria.

"Ei, ei, ei millään lailla! Etkö ole kuullut, että ukkonen usein iskee
korkeihin puihin?"

"Se on totta! Meidän pitää juosta muuanne." Ja he läksivät uudestaan
juoksemaan. Mutta hetkisen kuluttua olivat he taas ihan samassa
paikassa.

Silloin tyttö raukat olivat jo menettää kaiken rohkeutensa. Antonia
tarttui puun runkoon ja sanoi: "Nyt minä en enää lähde mihinkään,
vaikka ukkonenkin tähän iskisi." Maria alkoi itkeä.

Mutta samassa harveni hetkiseksi synkkä pilvi, ja tytöt näkivät aivan
edessään mäellä vanhan tuvan puoli lahon seinän. "Tule, sisko!" sanoi
Maria ja parissa minuutissa ehtivät molemmat katon suojaan.

Miksipä olikaan Antonia äsken niin halveksivasti puhunut vanhasta
tuvasta? Huiskin haiskin siinä kyllä kaikki oli ja Albanoon verraten
oli paljokin muistuttamisen aihetta; mutta rajuilmaa vastaan siinä oli
hyvä suoja, ja jos vain ei tunkeutunut aivan lähelle nurkkia, joihin
sade tippui rikkinäisestä katosta, oli siinä kyllin hyvä ja turvallinen
istua.

"Tässähän meillä on hyvä kuin palatsissa", sanoi nauraen Maria, joka
aina tyytyi vähään. "Katsos, tonttu on odottanut vieraita. Mitäpä muuta
varten se olisi levitellyt tuoreita lehtiä lattialle ja pannut
tuoreita, tuoksuvia heiniä vuoteihin? Nyt satakoon ja iskeköön tulta
kuinka hyvänsä; tupa on kyllä kestänyt monta sadetta aikoinaan."

"Täällä on ollut tänään kalastajia ennen meitä", huomautti Antonia, "ja
saattavatpa he nytkin palata minä hetkenä hyvänsä. Ovathan ne jättäneet
rautapannun tuohon liedelle, ja tuollahan näkyy ahvenen paitakin."

"Ah, jospa olisi vähä tulta kuivata vaatteitamme!"

"Katsotaanpas! Kyllä tässä vielä hehkuu hiiliä tuhkassa."

"Puhu, Antonia, puuh! Vielä kerran, puuh! No, nyt se jo syttyi, ja
lastut palavat aika hyvästi, Tässä on kuivia lepän risuja; niistähän
saamme kunnon valkean: Vielä yksi risu... kas niin; johan sanoin, että
me olemme tässä kuin palatsissa."

Puhellessaan ja sisartansa rohkaistessaan oli Maria todellakin saanut
kirkkaasti palavan tulen tehdyksi. Vanhat risut räiskivät ja säkenöivät
ja hetkisen kuluttua olivat molempien tyttöjen vaatteet melkein kuivat.
He olisivat nyt mielellään lähteneet umpimähkään tavoittelemaan kotia
kohti, mutta satoi vielä rankasti, niin että oli mahdoton semmoiseen
säähän mennä korkeaan heinikkoon hapuilemaan.

Tyttöjen täytyi siis odottaa ja odottelijasta tuntuu aika pitkältä. He
ryhtyivät tarkemmin tutkimaan tupaa; kukapa voi tietää, mitä siitä ehkä
vielä löytyi?

Antonia löysi vanhasta savustuneesta ja tomuisesta seinästä monta sekä
hellää että naurettavaa värsyä, jotka hän saneli hullunkurisen
juhlallisesti. Yksi oli näin:

    "Namusias syö, sä ihanaisin!
    Varjonas jos luonas olla saisin!"

Ja sen alle oli joku koiranhammas kirjoittanut:

    "Olis oikein, jos sua tukistaisin."

Toinen oli tämmöinen:

    "Arkaadiassa tuolla
    Oon käynyt minäkin.
    En enää viihdy siellä,
    Palaan jo takaisin."

"Ah, miten hellää ja liikuttavaa!" huudahti Antonia. "Mutta tässä on
vielä tuntehikkaampi värsy:

    "Hyvästi, armahain!
    Jos kuinka kävis mulle,
    Beata Sofie, mä sulle,
    Niin sulle elän vain!"

"Beate Sofie, sehän on mummon nimi!" kummasteli Maria.

"Kyllähän monen muunkin nimi on saattanut olla Beate Sofie kuin
ainoastaan mummon", vastasi Antonia ja saneli vain seinistä. Mutta
viimein tuli niin hämärä, ett'ei hän enää nähnyt, ja silloin molemmat
sisarukset istuutuivat yhdessä lieden luo.

"Tiedätkö mitä?" huokasi Maria.

"Mitä sitte?" kysyi Antonia.

"Meidän täytyy jäädä tänne yöksi. Kun noin yhä näkyy satavan ja iskevän
tulta, emme me voi lähteä ulos eksymään yöksi metsään."

"Niin kyllä!" huokasi Antonia. "Mutta minulla on nälkä."

"Siihen minä keinon keksin", vastasi Maria (joka muuten aina keksi
keinoja). "Minä olen lukenut jostakin kirjasta, että arabialaiset
aavikoillansa usein syövät illallisekseen vain kourallisen keitettyjä
riisejä."

"Vitsa-riisiäkö vai mistä sinä aiot keittää?" ivaili Antonia.

"Maltahan, niin saat nähdä!" Ja Maria otti hameensa taskusta
riisiryynejä, joita hän mielellään söi kuiviltaan, niinkuin tytöillä on
tapana, kunnes aikaihmisinä unhottavat lasten tavat. Sitte pyyhki hän
pannun hyvin puhtaaksi, pani sen ulos sateesen, sai kokoon vähän vettä
ja pani riisiryynit kiehumaan. Hetkisen kuluttua olivat ne kypset, ja
kun päälle puserrettiin vähän mesimarjan mehua, maistuivat ne oikein
hyviltä.

"No, sinä kaikkia keksit, sinä!" sanoi Antonia.

Syötyään etsivät tytöt puhtaimman vuoteen, jossa oli aivan kuivia
heiniä, ja laskeutuivat levolle, koetettuaan ensin sulkea ovea niin
hyvin, kuin taisivat. Kohta nukkuikin Antonia.

Mutta Marian silmiin ei uni tullut. Hän ajatteli, miten nyt vanhemmat
olivat levottomat, kun ei heitä kuulunut iltasilla kotiin; hän muisteli
vanhaa mummoa, Beate Sofielle kirjoitettua värsyä ja kenties mitä
kaikkea, joka johtuu nuorelle tytölle mieleen, milloin ei uni ota
tullakseen. Hän koetteli kaikki keinot, kuin tiesi, houkutellakseen
unta silmiin, hän ajatteli ikävimpiä asioita, kuin osasi, ajatteli
vanhaa, nuuskaavaa sotaneuvosta, joka aina tahtoi suudella häntä
hampaattomalla suullaan, hän luki kolmeensataan kolmeenkymmeneen
kolmeen; mutta ei mistään tullut apua.

Viimein hän kääntyi toiselle kyljelleen. Silloin silmät sattuivat
pimeään vastapäiseen nurkkaan. Siinä paistoi kuin tulikipinä, vaan
kuitenkin oli valo valkeampi ja kalvakampi kuin tulen valo. "Mikä se
oli? Olenkohan todellakin saattanut sinne tulisen hiilen liedestä?"
ajatteli hän.

Hänen piti nousta katsomaan. Hän meni nurkkaan. Ei, ei se tulta ollut,
vaan jotakin muuta; vanha, laho puu se loisti pimeässä. Maria katseli
sitä vähän aikaa mielihyvällä. Vaan silloin huomasi hän toisen pienen
kohdan seinässä, joka myöskin loisti, vaikka vielä vaalakammin. Se on
myöskin lahoa puuta, ajatteli hän ja koetti kädellään. Mutta ei, se oli
pieni sormus, pistetty syvälle seinän rakoon. Vaivalla sai hän sen pois
ja näki, vaikka pimeässäkin, valon tulevan pienestä timantista, joka
oli kiinnitetty sormuksen kantaan. Mikä löytö! Ja miten Marian
kärsivällisyyttä kiusasi, kun ei nyt heti saanut katsella sormusta
tarkemmin. Hän pani sen sormeensa ja palasi vuoteelle. Nyt ei hänen
enää tarvinnut kauan odotella unta.

Olettehan varmaankin kuulleet höyhensaarista? Siellä oli Maria kuin
kotonaan, niinkuin kaikki hyvät lapset, ja kultaiset unet lentelivät
taivaan sinisillä siivillään hänen vuoteensa ympärillä. Ne ottivat
häntä kädestä ja veivät seitsemänkymmentä vuotta taemmaksi ajassa. Hän
näki mummon seitsemäntoista vuoden ikäisenä, niin iloisena ja
hymyilevänä, niin hellänä ja kauniina kuin Maria itse. Hän istuu tässä
samassa vanhassa tuvassa, jossa Maria nyt makaa; mutta tupakin on
silloin uusi ja valkoinen ja siisti! Seitsentoista-vuotisen mummon
vieressä istuu kahdenkymmenen ikäinen nuorukainen merimiehen puvussa.
He puhdistavat marjoja, he katselevat toinen toistaan. Miten kirkkaat,
ystävälliset silmät! Olivatko ne mummon silmät? Niin, ne samat ne
olivat, mutta seitsemänkymmentä vuotta sitte! Silloin kaunis,
valkotukkainen poika ottaa hänen kätensä ja suutelee sitä, juoksee ulos
ja purjehtii laivalla pois merelle. Ja miten vanha mummo itkee... (aina
minä sanon vanha mummo; vastahan hän oli seitsemäntoista vuoden
ijässä!)... Miten hän itkee, se kaunis, suloinen, nuori tyttö! Hänen
sisaruksensa tulevat tupaan, korit täynnä marjoja. He asettuvat vanhan
mum... rakkaan nuoren sisaren ympärille, he tanssittavat häntä,
tahtovat lohduttaa ja ilahuttaa häntä, mutta hän itkee vain ja katselee
tuota sinimeren kirkasta, pohjoiseen katoavaa reunaa!

Maria heräsi ja katsoi ympärilleen. Poissa oli nuori, itkevä tyttö;
poissa oli myöskin poika ja kaunis tupa. Kotona Albanossa istui vanha
mummo 90 vuoden ikäisenä ja sokeana, ja Maria makasi rappeutuneessa,
harmaassa tuvassa, joka oli kokoon luhistumaisillaan. Marian sydämmessä
tuntui niin kummalliselta.

Kuitenkin vaipui hän uudestaan ystävällisten unien syliin, ja nyt ne
veivät häntä seitsemänkymmentä vuotta eteenpäin ajassa. Mitä hän nyt
näkee? Onko tämä sama saari? Miten toisennäköinen hän itse on ja
samalla kuitenkin miten samannäköinen! Poissa on vanha tupa, niin
ett'ei ole merkkiäkään jäljellä, eikä kukaan ihminen sitä tiedä edes
olleenkaan; Maria vain yksin tietää sen. Siinä paikassa, jossa tupa oli
ja jossa huvilat olivat, ja yli koko sen ennen niin vehreän saaren
ulottuu nyt katuja, toreja ja korkeita taloja; vaunuja vierii, ihmisiä
hyörii, siinä on elämää, melua ja liikettä, kaupunki on muutettu tänne
entisestä paikastaan manterelta, ja sen muuton jälkeen on se kasvanut
neljä kertaa suuremmaksi, väkirikkaaksi ja vauraaksi... Ah, mutta missä
nyt ovat kauniit mesimarjat ja suloinen lintujen laulu, joka ennen soi
metsien yksinäisessä hiljaisuudessa? Ne ovat paenneet melua, linnut
eivät viihdy kauneissa puutarhoissa, joita on istuteltu kaikkialle
pitkin rantoja. Kas, tuossa tulee hyvin vanha mummo, ympärillä
lastenlasten lapsia. Hänen toinen jalkansa on rampa, hän ei enää jaksa
astua, häntä kannetaan tuolissa; hän on kuuro, niin ett'ei kuule
mitään, mutta sokea hän ei ole, niinkuin vanha mummo. Hän näyttää
vanhuudessaan niin hyvältä ja rakastettavalta: sanokaas, kuka hän on.
Maria näkee hänet unissaan, katselee häntä tarkkaan, mielistyy häneen
ja suutelee hänen kättänsä, vaan ei tunne häntä. Silloin kuiskaa joku
ääni hänelle korvaan: sinä itsehän se oletkin, Maria, yhdeksänkymmenen
ijässä! Maria säpsähtää unissaan, tuntuu taaskin niin kummalliselta
hänen sydämmessään; hän itkisi sekä surusta että rakkaudesta mutta ei
osaa. Hän tuntee olevansa niin vanha, hänhän onkin tuo rampa ja kuuro
90 vuoden ikäinen mummo, joka istuu tuossa kantotuolissa. Hän katsoo
kauas, hyvin kauas taapäin! Hän katselee nyt sitä paikkaa, jossa ennen
oli vanha tupa, vaan jossa nyt on pieni huvihuone, ikkunoissa
vaaleanpunaiset silkkiverhot ja pieni viiri katolla. Hän sanoo lastensa
lasten lapsille: Voitteko uskoa, että tässä ennen muinoin oli vanha,
rappeutunut tupa, joka tiesi kertoa niin monia vanhoja muistoja? Sata
neljäkymmentä vuotta sitte seisoi tässä samassa paikassa minun äitini
äiti ja otti jäähyväiset iloiselta pojalta, joka purjehti pois merelle
eikä koskaan palannut. Ja seitsemänkymmentä vuotta sitte, kun minä
vielä olin nuori ja lapsellinen, eksyimme minä ja sisareni Antonia
metsään. Me olimme yötä vanhassa tuvassa ja minä löysin sieltä
sormuksen; silloin minä olin seitsentoista-vuotinen! Ja nuori tyttö,
joka seisoi lähinnä nuorta ja kaunista Mariaa... no, mitä sanonkaan?
sitä yhdeksänkymmenen ikäistä, kuihtunutta, rampaa ja kuuroa mummoa!...
nuori tyttö katsahti kummastuen kantotuolissa istuvaan vanhukseen ja
sanoi luonnollisessa viattomuudessaan: oletko todella, mummo, ollut
seitsemäntoista vanhana?

Silloin taaskin niin ahdisti Marian sydäntä, hän näki sumua laskeutuvan
punaisilla silkkikartiineilla ja kattoviirillä koristetun huvihuoneen
ympärille, se himmensi kaikki esineet, mummonkin kantotuolinensa ja
lapset, jotka iloiten leikkivät hänen ympärillään. Ja Maria samassa
heräsi ja tunsi lämpimiä kyyneliä poskillansa. Säikähtäen hypähti hän
ylös. Oliko hän todellakin niin vanha ja kuihtunut, kuin juuri äsken
oli nähnyt itsensä kantotuolissa? Ah ei, hän oli yhtä nuori, yhtä keveä
jalalta kuin ennenkin; hänen poskensa olivat hienot, lämpöiset, pehmeät
ja punakat, hän katsoi käsiänsä, ne olivat valkoiset ja pehmeät kuin
ennenkin! Niin, hän oli vieläkin seitsemäntoista ijässä, ja kaikki,
jonka hän oli nähnyt ja joka oli niin kummallisesti liikuttanut hänen
sydäntänsä ja saanut hänet oikein itkemään, se kaikki oli vain unta!

Oliko se todella kaikki unta?

Oli, sillä nyt paistoi aurinko niin kirkkaasti vanhan, harmaan tuvan
rikkinäisistä ruuduista; ukkonen ja sade olivat lakanneet, ja suloista
tuoksua tuli vehreästä metsästä.

Maria pyyhkäsi otsaansa kädellään. Unta se oli, sanoi hän hiljaa
itsekseen; mutta millaista unta!

Antonia vielä nukkui. Maria herätti hänet suutelolla, ja he käärivät
ylös helmansa, sillä ruoho oli vielä märkä, ja sanoivat tuvalle
jäähyväset. Mutta eivätpä he kauas ehtineet, kun jo lähellä rantaa
näkivät veneen; heidän huolestunut isänsä itse oli soutanut heitä
etsimään. Vajaassa tunnissa he nyt ehtivät kotiin Albanoon.

Antonialla oli paljo kertomista kotiin päästyä, ukkosesta, vanhasta
roskaisesta tuvasta ja hullunkurisista värsyistä, joita oli tuvan
seinissä. Mutta Maria meni heti vanhan mummon luo, syleili häntä,
suuteli hänen ryppyisiä käsiään ja hyväili häntä kaikin tavoin. Hän ei
voinut unhottaa untansa, hän ajatteli: minun kaltaiseni on mummokin
ollut, ja mummon näköiseksi minäkin tulen! Ja samalla hän ajatteli
kaunista merimiestä, joka purjehti pois ainiaaksi, ja hän ajatteli,
vaan en huoli sanoa, ketä, ja miten ihmeellistä onkaan muistella
seitsemänkymmenen ijässä häntä ja kaikkia näitä suloisia nuoruuden
päiviä, jotka hän nyt leikin iloissa on kuluttanut. Silloin nousivat
kyynelet Marialle silmiin; ainahan ne olivatkin väjymässä, milloin hän
vain oli suruinen tai hyvin iloinen, se hyvä, hellä Maria.

"Mummo", sanoi hän, "minä olin vanhassa tuvassa! Siellä oli seinässä
sinun nimesi, ja koko yön minä unissani näin sinusta kummallisimpia
asioita."

Mutta vanhus ei kuullut; hän vain piti kiinni Marian kättä ja
tunnusteli tarkkaan timanttisormusta, joka oli nimettömässä sormessa.
"Sormus, sormus!" sanoi hän vapisevalla äänellä. "Mistä sait
sormuksen?"

"Vanhasta tuvasta minä sen löysin, syvältä seinän raosta."

"Sama sormus se on!" virkkoi mummo, kumartui, suuteli sitä ja painoi
sen kuivettuneesen sormeensa. "Kiitos, pikku Maija, ihan sama se on,
ihan sama! Minä etsin sitä eilen, etsin koko päivän enkä löytänyt.
Mutta nyt minä sen sain."

"Eilenkö, mummo? Eilenkö."

"Eikö se ollut eilen? Ei, sinä olet oikeassa, johan siitä on monta
viikkoa. Silloin, kun hän purjehti pois."

"Sekö nuori, kaunis merimies, jolla oli yllä sininen mekko?"

"Niin, juuri hän. Tunnetko sinä siis hänet?"

"Hänetkö, joka puhdisteli sinun kanssasi marjoja vanhassa tuvassa ja
sitte purjehti pois merille?"

"Hänet juuri. Sinä et ehkä tiedä, että me hyvin rakastimme toisiamme.
Me olimme rakastaneet toisiamme aina pienestä asti; hän oli vain kolme
vuotta vanhempi. Hän oli minulle kuin veli, mutta hän rakasti minua
enemmän kuin sisartansa. Lähtiessään pois muutama viikko sitte, sanoi
hän minulle: Beate Sofie, sinä et rakasta minua, niinkuin minä sinua;
minä nyt lähden merille enkä ehkä koskaan palaa. Mutta tähän tupaan
minä kätkin sormuksen, jonka näit eilen; etsi se, sinä saat sen? Kun
sormus on kädessäsi, silloin tiedät, että minä kohta palaan luoksesi;
mutta jos et sitä löydä, niin emme koskaan enää näe toisiamme."

"Etsitkö sinä, mummo, sormusta?"

"Etsinkö? Yöt päivät, päivät ja yöt, mutta en löytänyt. Minä etsin sitä
joka kesä, eikä hän koskaan palannut. Sanopas, pikku Maija, onko siitä
kauankin, kun hän purjehti pois. Ehkä jo monta kuukautta?"

"Ah, mummo, siitä on kulunut seitsemänkymmentä vuotta!"

"Seitsemänkymmentä vuotta! Lapsi, sinä olet oikeassa, minä en tullut
ajatelleeksi. Se päivä on minusta niinkuin eilen; kaikki, mitä on
välillä, on juossut ohitseni kuin virta, ja minä olen jäänyt yksin
rannalle. Sanopas, mitä on kirjoitettuna sormuksen sisäpuolella?"

"1772. Minä palaan luoksesi."

"Hän palaa luokseni! Niin, nyt minä tiedän, että hän tulee, mutta ei
hän minun luokseni, vaan minä hänen luoksensa. Hän on nyt niissä
valoisissa saleissa, joissa ei ole mitään eroa enää. Sinne minäkin
kohta joudun. Silloin hän tulee minun luokseni!"

"Ei mummo, et sinä saa kuolla pois meiltä!"

"Älä sure, pikku. Maija! Pitkällä päivällä on ehtoonsa niinkuin
lyhyelläkin. Mutta samapa se, onko päivä ollut lyhyt vai pitkä, kunhan
vain joka hetki on vienyt meidät lähemmäksi Jumalan valtakuntaa.
Silloin otetaan ilta vastaan ilolla ja lepo rauhallisella mielellä, ja
ijankaikkinen aamu valkenee autuaana entisyyden yön jälkeen."

Niin puhui vanha mummo niin taivaallisella luottamuksella, kuin
ainoastaan sillä on, joka on saanut paljon kokea, vaan joka kuitenkin
on pitänyt uskonsa loppuun asti. Kun seuraava kesä tuli, kasvoi hento,
lapsellinen ruoho jo hänen haudallansa. Mutta Antonia ja Maria
purjehtivat vanhempinensa saareen, ja se tapahtui samaan aikaan
elokuussa. "Lähtekäämme, sisko", sanoi Maria, "katsomaan, vieläkö vanha
tupa on pystyssä!" "Mennään vain", sanoi Antonia, "mutta nyt panemme
tien tarkkaan merkkiin, ett'emme eksy." Ja he läksivät.

Kun he saapuivat kauniille mäelle järven rannalle, ei vanhaa tupaa
ollutkaan enää siellä. Se oli kukistunut viime syksyn marraskuun
myrskyillä ja osa hirsistä oli vedetty pois, vaan lahoimmat olivat
jäljellä ynnä suuri harmaakivinen uuni, jossa tytöt olivat keittäneet
riisiryynejä. Ainoastaan hyttyset yhä vielä tanssivat kuin ennenkin
tuvan raunioilla ja laskeutuva aurinko levitti lempeitä kultasäteitänsä
entisten muistojen autioon asuntoon.

"Mitä nyt!" huudahti Antonia. "Kotitonttu on koditonna, sen linna on
kukistunut, ja nyt se ehkä muuttaa kotinsa Albanoon!"

Maria ei tuota kuullut. Hän katseli tuvan jäännöksiä, joita aurinko
kultasi, katseli tulevaisuutta ja sanoi hiljaa itsekseen:
"Seitsemänkymmenen vuoden kuluttua on tässä suuri kaupunki laivoineen
ja tehtaineen ja tässä samassa paikassa pieni huvihuone, ikkunoissa
vaaleanpunaiset silkkiverhot ja katolla viiri. Silloin ei kukaan enää
muista tässä olleenkaan vanhaa tupaa, jossa hyviä, iloisia ihmisiä on
asunut. Eräs vanha mummo sen vain muistaa."

"Tule, Maria!" huusi Antonia. "Täällä on kauneimpia ja punaisimpia
mesimarjoja. Katsos, miten ne kiiltävät! Tunne, miten ne tuoksuvat! Ah,
en minä tiedä mitään ihanampaa maan päällä kuin oikein suuret, kirkkaat
tummanpunaiset mesimarjat. Eikö niin?"

"Niin, niin, poimikaamme niitä!" sanoi Maria hymyillen. Ja siihen
lapsuuden raittiisen, suloiseen, viattomaan hymyyn haihtuivat sekä
entisyys että tulevaisuus.




PÄIVÄNSÄDE MARRASKUUSSA.


Muurahaiset tekivät työtä täydessä puuhassa. Paljo heillä olikin
tekemistä. Ensiksikin piti heidän muurata kammarinsa muurahaiskeossa
oikein tarkoiksi ja lämpimiksi talven varalle. Sitte piti heidän vielä
tarkastaa kaikki ruokahuoneet ja katsoa, oliko kylliksi muonaa
viideksi tai kuudeksi vankeuskuukaudeksi. Olipa vielä linnoitettava
kekokaupungin portitkin vihollisten hyökkäystä vastaan. Sitte oli
laistavat muurahaisten tiet ja toimitettava pois kaikki kuivaneet
havut, ja viimeisenä työnä oli kiipeäminen lähimpään puuhun pitämään
vaaria maailman menosta ja töllistelemään pilviä, olikohan talvi jo
hetikin tulossa.

Mutta kaiken tämän lisäksi oli muurahaisilla vielä sittekin yksi
vaivaloinen ja surullinen työ; heidän piti kaivaa hauta suurelle
emovainajallensa Luonnolle, ja siinä työssä olivat kaikki maan pikku
elukat, kaikki tyyni eli 94 kvintiljoonaa, 18 kvadriljoonaa, 400,000
triljoonaa, 888,000 miljoonaa 954,367. Kirjoitapas se luku; niin monta
niitä sanottiin olevan, vaan minä en tiedä niin tarkkaan; ehkäpä niitä
oli 954,368.

Jo oli hallanhärmää maassa, seitsemäntuhatta miljoonaa helmeä, eikä
kukaan niitä koonnut. Kaikki kuihtuneet ruohonkorret ja kaikki
lehdettömät puut olivat jo syvässä surupuvussa; mutta honkain ja
kuusten, jotka aina pitivät tummanvehreätä turkkia, ei tarvinnut tehdä
muuta kuin harjata pois sammal päällyksestä. Tuulet, nuo ilman
tyttäret, istuivat pilvissä ja karttasivat lumivillaa käärinliinoiksi;
jäätyvät aallot lauloivat surullisia lauluja rannalla, kunnes nukkuivat
pois jääpeitteen alle, ja pikku linnut, joita vielä oli jäljellä
muuttoajan jälkeen, harjoittivat pientä viatonta surumessua honkain
iltahuminan säestykseen. Kaikki oli niin kolkkoa, niin pimeätä, niin
syvällisen surullista.

Mutta silloin pilkisti pilven raosta yksi päivänsäde.

Yksi päivänsäde, oikeaa taivaista kultaa, paistoi mustasta lumipilvestä
hallanhärmän helmille, lakastuneelle ruoholle, elottomille puille,
jylhille hongille, uutteroille muurahaisille ja kaikille 94
kvintiljoonalle pikku elukalle -- jopa unohtui, miten monta niitä
olikaan -- ja yht'äkkiä muuttui kaikki tyyni.

"Mitä tämä on?" sanoi huuhkaja, joka istui viiritangon nenässä ja
harjoitteli alinta ääntä lauluun, joka alkaa näin: "Syksy on tullut ja
myrskyelee." Ja käreä ääni hänellä oli, mutta tyydyttiin siihenkin nyt,
kun laululinnut jo olivat poissa. "Mitä tämä on? Minä hämmennyn, minä
laulan väärin, minä en näe ainoatakaan nuottia, kun päivä noin paistaa
ihan vasten silmiä."

"Ei tämä käy päinsä", huokailivat muurahaiset, jotka juuri äsken olivat
suurella vaivalla siistineet hallanhärmän kauneiksi helminauhoiksi
ruohonkorsille, että näyttäisivät surukauluksilta, ja nyt alkoivat
kaikki helmet sulaa; "ei tämä käy mitenkään päinsä, siitä tulee vain
likaa ja rapaa. Eikö ole mitään päivänvarjoa, joka ulottuisi
pohjoisesta etelään?"

Heinäsirkka oli koko kesän positiivia vinguttanut eikä ollut huolinut
minkään työn teosta. Sentähden se nyt makasi näljästä puoli kuolleena
lakastuneen haavanlehden alla, mutta virkistyi päivänsäteestä ja luuli
jo kesän palanneen. Ja hän alkoi heti vääntää positiiviansa, niin että
haavanlehti hypähteli, mutta samalla hän väännälsikin kätensä ja
jalkansa poikki, sillä ne eivät enää olleet oikein kunnolla koossa, ja
siihen se hupi loppui.

Sen kaiken näki päivänsäde pilkistäessään mustan ja paksun syyspilven
raosta. Mutta väräjävillä siivillä liiteli se alaspäin läpinäkyvän
ilman halki, etsien jotakuta lohduttaakseen ja ilahuttaakseen maan
päällä.

Päivänsäde tuli jäätyneelle lammikolle ja välkkyi kirkkaassa
syysjäässä. "Onko täällä ketään surevaista?" kysyi hän. "Ei",
vastasivat koulupojat, tehden jäähän kauneimpia piirtoja äsken
teroitetuilla luistimillaan sekä nauraen ja riemuiten, ja koulutytöt
seisoivat rannalla, koetellen vuorottain kummallakin jalalla, kestikö
jää. Se oli niin erinomaisen hauskaa.

Päivänsäde lensi edelleen ja tuli lehdettömään koivikkoon. "Onko täällä
ketään surevaista?" "Ei", sanoi koivu, "mitäpä minä surisin? Tiedänhän
minä viheriöiväni vielä ihanammin uudestaan, kun kerran tulee kevät."

Edelleen lensi päivänsäde ja saapui köyhään tölliin, jossa vanhemmat ja
lapset antoivat viimeisestäkin leipäpalastaan toisille, jotka olivat
heitä köyhemmät. "Onko täällä ketään surevaista?" "Ei", sanoivat ne
köyhät ihmiset, "mitäpä me surisimme. Tiedämmehän, että Jumala
laupeudessaan pitää huolen kaikista lapsistansa, ja me jätämme siis
kaikki huolemme Hänelle."

Päivänsäde lensi laivalle, joka ankarasti taisteli myrskyssä. "Onko
täällä ketään surevaista?" "Ei", sanoi vanha merimies, "mitäpä me
surisimme. Jumalahan laivamme ohjaa satamaan; sentähden me pelkäämättä
teemme työtä kaikissa vaaroissa."

Päivänsäde lensi edelleen ja tuli sairasvuoteelle. "Onko täällä ketään
surevaista?" "Ei", sanoi sairas, "mitäpä minä surisin. Jumala on minun
terveyteni ja Hän tietää paraiten, mikä meille on hyödyllistä. Niinpä
on yksin tuskakin minun iloni, sillä minulle ei tapahdu mitään ilman
Jumalan tahtoa, ja Hänen tahtonsa on aina paras."

Vielä kerran lensi päivänsäde ja saapui hautausmaalle. Siellä istui
äiti itkien kuollutta lastansa, "Onko täällä ketään surevaista?" "Ei",
sanoi itkevä äiti, "mitäpä minä surisin, sillä kohtahan näen jälleen
lapseni tai kun itken, hyvä päivänsäde, niin itken ilosta, että Jumala
niin aikaisin otti rakkaan lapseni ijankaikkiseen iloonsa."

Ja päivänsäde kummasteli, ett'ei löytänyt yhtään surua maan päällä.
Vaan eipä se hyvä säde ollut vielä nähnyt kaikkea.

Vähän ajan kuluttua paistoi se sisään eräästä ikkunasta, ja siinä
seisoi pieni tyttö kukkaruukun luona. "Onko täällä ketään surevaista?"
"On", sanoi tyttö, "tässä on yksi. Minä suren myrtinoksaani, jonka
istutin onnelleni, ja nyt se kuihtuu pois syksyn pimeässä." "Eikö
muuta, kyllä minä sinut siitä lohdutan", sanoi päivänsäde. Ja se
paistoi niin lämpimästi myrtintaimelle, että se virkosi uuteen elämään,
ja poissa oli suru ikkunasta, poissa lapsen sydämmestä.

Vielä lensi päivänsäde ja paistoi vankihuoneesen. "Onko täällä ketään
surevaista?" "On", vastasi vangittu rosvo, joka istui siellä raudoissa,
odotellen tuomiotansa. "Enkö minä surisi, joka olen pahantekijä ja
vanki, jonka Jumala ja ihmiset ovat hyljänneet, jolla ei ole yhtään
toivoa eikä armoa." "Katsos tähän", sanoi päivänsäde ja paistoi samassa
raamatun lehdelle, josta oli auki se kohta, jossa Vapahtaja lupaa armoa
ja anteeksiantoa ristissä riippuvalle ryövärille. Ja suru poistui
vankeudesta, poistui toivottoman sydämmestä.

Päivänsäde lensi vielä kerran ja saapui vanhan Niku Remusen luo, joka
seisoi käsiänsä väännellen pauhaavan virran rannalla. "Onko täällä
ketään surevaista?" "On", sanoi Niku. "Mitä sinä suret?" "Minä suren
lapsuuttani, jolloin olin kiittämätön ja tottelematon vanhemmilleni, ja
he ovat jo ammoin kuolleet. Minä suren nuoruuttani, jonka kulutin
laiskuudessa ja vallattomuudessa, ja nyt olen jo vanha. Minä suren koko
elämääni, josta ei koskaan ole ollut kellekään mitään hyötyä eikä iloa,
sillä minä en ole koskaan ajatellut muuta kuin omaa huviani. Sentähden
minä nyt syöksyn tuohon kuohuvaan virtaan."

"Maltahan", sanoi päivänsäde. "Seuraa minua, niin minä näytän sinulle
tien sinne, jossa vielä voit tehdä jotakin hyvää maailmassa." Ja
päivänsäde liiteli edeltä mätästen ja kuivaneen ruohon yli, ja Niku
Remunen seurasi, kunnes yhdessä saapuivat lammikolle, jonne koululapset
olivat luvatta pujahtaneet työpäivänä. "Kas tässä", sanoi säde, "käy
tuohon istumaan ja kerro lapsille, mitenkä on, kun koko ikänsä
ajattelee vain omaa huviansa." Ja Niku Remunen ryhtyi kertomaan, ja
pojat ja tytöt istuutuivat kuulemaan, ja päivänsäde katsoi heitä
suoraan silmiin, niinkuin ijankaikkisen valon väläys. Ja vanha Niku
Remunen tuli taas iloiseksi, että hän vielä osasi toimittaa jotakin
hyvää, ja ymmärtäväiset lapset tulivat vakaviksi, mutta ei se
vahingoksi ollut, se oli iloinen vakavuus, sillä siitä kasvoi totinen
ilo.

Nyt oli päivänsäde lentänyt jo kylliksi sinä päivänä ja
silmänräpäyksessä se palasi 14 miljoonaa peninkulmaa takaisin
aurinkoon. Syyspilvi tuli ja laski rullakartiininsa maan yli, mutta
säde istui vielä tähystelemässä auringon reunalla pilkistääkseen joka
raosta, kuin vain huomasi tuossa rullakartiinissa. Kauanpa viipyi,
ennenkuin rako ilmestyi, mutta hetipä siitä sädekin pujahti ja paistoi
silloin valkoiselle lumelle. Vielä se kuitenkin muisti hauskaa
retkeilyänsä marraskuussa; silloin se oli ilahuttanut niin monta
sydäntä, ja se on aina iloinen muisto pitkiksi ajoiksi.




TELMYRI.


Lassi oli kuusivuotinen ja ulottui Hildalle melkein nenään asti. Ja
Hilda oli kymmenvuotinen ja luuli oikein hyvin sopivansa Lassille
tätiksi. Molemmat kiistelivät päivät päästänsä ja tuskin tiesivät
ollenkaan, miten suuresti rakastivat toisiaan. Mutta sen kyllä
huomasivat, milloin olivat erossa, Kun Hilda oli poissa koulussa, oli
Lassilla sanomattoman ikävä ja hän silloin teki vallattomuutta toisensa
perästä. Ja kun Lassi oli isän kanssa käymässä Forssan tehtaalla, oli
Hilda koko ajan neuvoton eikä tiennyt, mitä hänen piti tehdä, kun Lassi
oli poissa. Hilda päätti kerran ruveta pitämään päiväkirjaa Lassin
vallattomuuksista, ja se kiitettävä tarkoitus hänellä, oli mielessä,
että saattoihan jossakin sopivassa tilaisuudessa lukea hänelle sen
kauniin luettelon. Hän ajatteli siitä tulevan Lassille hyvän
rangaistuksen, niin että saisi oikein hävetä tyhmyyksiänsä.

Pilvisenä päivänä ennen joulua, kun Hildalla jo oli lupa koulusta ja
Lassi telmi tavallista enemmän, sanoi Hilda hänelle. "Lassi, tules
tänne!"

Lassi istui nurkassa sovittelemassa paikoilleen puuhevosensa toista
takajalkaa, jonka oli äsken ajanut poikki, kun ei muka hevonen kyllin
vikkelästi vetänyt kuormaa. Hän oli suutuksissaan eikä ollut siis
kuulevinaankaan.

"Tules tänne, niin minä luen sinulle jotakin", sanoi Hilda vähän
veitikkamaisesti, sillä hän oli juuri ottanut käteensä sen merkillisen
päiväkirjan.

Lassi tuli. Hän piti paljon saduista niinkuin kaikki muutkin ja luuli
ehkä Hildan aikovan lukea ritari Siniparrasta tai muusta semmoisesta.

"Käyhän tuohon pallille istumaan ja ole vaiti ja hiljaa, niin saat
kuulla rosvopäällikkö Telmyri Mellastelijan urhotyöt ja seikkailut."

Lassi istuutui siivosti ja Hilda alotti esipuheen:

Oli kerran rosvopäällikkö Telmyri ja niin edespäin. Hänellä oli kelpo
kummi eli ristiäiti, ja koska hän teki niin paljon vehkeitä tässä
maailmassa, täytyi hänen kumminsa tehdä kirja ja kirjoittaa siihen
kaikki, mitä Telmyri teki. Sen kirjan päätti kummi sitte painattaa
Porvoossa, että kaikki ihmiset saisivat tietää, miten häjy ja
ymmärtämätön Telmyri oli ollut. Nyt, näetkös, minä lainasin kummin
kirjan, ennenkuin se lähetetään Porvoosen painettavaksi, ja nyt saat
kuulla, mistä kaikesta Telmyri saa hävetä.

Lassi hörkisti korvansa. Hän ei ollut koskaan kuullut puhuttavan
semmoisesta rosvopäälliköstä.

Hilda oli olevinaan hyvin totinen ja luki päiväkirjasta:

_1 päivä tammikuuta_. "Telmyri alkoi vuotensa potkimalla rikki
sänkynsä, ja ylös noustuaan pani hän toisen sukkansa pesuvatiin,
nähdäkseen muka, pysyikö se veden päällä. Sitte tuli äiti sisään --
sillä oli hänellä äiti -- ja löi häntä märjällä sukalla. Eikö se ollut
hyvin ansaittu?"

Lassi näytti kummastelevalta eikä sanonut mitään.

_6 päivä tammikuuta_. "Harmaa mirri makasi matolla uunin edessä.
Telmyri otti mirrin, pisti sen uuniin ja pani suupellit kiinni. Tulta
oli siellä ollut viimeksi eilen ja hiilet vielä hehkuivat; mirri alkoi
hirveästi naukua. Isä tuli sisään -- sillä Telmyrillä oli isäkin --
vapautti mirrin ja käski Telmyrin ottaa käteensä hehkuvan hiilen.
Telmyri aikoi juosta pois, vaan isä pani hiilen hänen käteensä ja antoi
sen vähäsen polttaa. Silloin huusi Telmyri.

"Eipähän, en minä huutanut", sanoi Lassi.

"Tässä on, että Telmyri huusi."

_2 päivä helmikuuta_. "Pojat olivat kelkkamäessä, ja Telmyri myöskin.
Silloin Telmyri hautasi lakkinsa lumeen, niin ett'ei sitä löytynyt
ennenkuin seuraavana keväänä, kun kinokset sulivat. Vaan kun häneltä
sillä kerralla kylmi vasen korva, pääsi hän pulasta varoituksella!"

"Kun en löytänyt lakkia."

"Kuulehan edelleen!

"_20 päivä helmikuuta_. Äitillä oli munia korissa, joka oli talvella
vierashuoneessa, siinä kun ei kukaan asunut ja oli kohtuullisen viileä.
Telmyri löysi korin vierashuoneen sohvan alta ja huviksensa nakutteli
munia vastakkain, niin että sisus juoksi kaikista sohvan hienolle,
vehreälle päällykselle. Siitä huvista pistettiin Telmyri ruokakaappiin,
mutta sieltä hän löysi hillopurkin ja tyhjensi sen sormillansa. Sen
kepposen tähden salvattiin hänet isän kammariin ja siellä hän pysyi
hiljaa."

Lassi nauroi vähän hämillänsä.

"Niin, eikö se ollut kelvoton rosvopäällikkö?" jatkoi Hilda. "Kuule
edelleen."

_7 päivä maaliskuuta_. "Telmyrillä oli myöskin sisar..."

"Nimeltä Hilda", keskeytti Lassi.

"Taisi olla Lauli. Hänellä oli hyvin kaunis ja sievä nukke, jolla oli
oikea tukka ja oikeat silmät, ja sen nimi oli Helmi. Laulin ollessa
koulussa otti Telmyri Helmen ja kaivoi rikki toisen silmän, nähdäkseen,
mitä siinä oli sisässä. Sitte hirtti hän Helmen tukasta pellinnuoriin
muka kiikkumaan. Lauli, kotiin palattuaan ja nähtyään Helmi raukan,
alkoi itkeä."

Lassi punastui ja löi läntistyneiden saappaidensa kantoja lattiaan.

Hilda jatkoi: "Silloin alkoi Telmyrikin itkeä, pyysi sisareltansa
anteeksi eikä ennen rauhoittunut, kuin isä laitatti tohtorilla Helmen
silmän jälleen eheäksi. Oliko oikein, että hän katui?"

"Niin, mutta Helmihän parani jälleen", sanoi Lassi.

"Vahinko vain, että Telmyrillä oli niin lyhyt muisti. Viikon kuluttua,
_14 päivänä maaliskuuta_, aikoi hän lähteä hiihtämään, vaan oli
hukannut villahansikkaansa. Silloin löysi hän äitin hyvät valkoiset
ranskalaishansikkaat, sulloi ne käpälöihinsä ja läksi lumikinoksiin.
Kun hän palasi, olivat kaikki sormet paljaana toisessa kädessä ja
toinen hansikas oli hukkunut. Oliko se kauniisti tehty?"

"Minun paleli käsiäni."

"Äiti torui, mutta Telmyri ei viisastunut. _1 päivänä huhtikuuta_ aikoi
hän säikyttää vanhaa Kaisaa. Sitä varten hän asetti kaksi tuolia
päällekkäin salin oven eteen sisäpuolelle ja niiden päälle pallin ja
pallille kukkaruukun. Kaisan sijaan tuli ovesta hovineuvoksen-rouva
Agander ja oli vähällä pyörtyä säikäyksestä, kun tuolit romahtivat
maahan ja kukkaruukku rikki räjähti. Silloin Telmyri taas pistettiin
salvan taa.

"_20 päivänä huhtikuuta_ tahtoi Telmyri koettaa jousella
ammuntataitoansa ja ampui nuolen kyökin ikkunasta. Selvisi asiasta
varoituksella.

"_2 päivänä toukokuuta_ nyhti hän purston kukolta ja siitä tuhotyöstä
salvattiin hänet tunniksi kanakoppeliin."

"_4 päivänä_ sousi hän taikinakaukalolla ulos purolle, kaatoi kaukalon
ja kastui korviaan myöten.

"_18 päivänä_ hän pani lakkinsa täyteen kiviä ja upotti sen puron
rantaan turpoamaan tiheäksi kuin korvo.

"_22 päivänä_ oli äiti kylvänyt aamusilla herneitä ja iltasilla Telmyri
ruoposteli hernepenkin katsoakseen, olivatko herneet jo kasvaneet. Sai
vain varoituksia, ett'ei toiste olisi niin tyhmä."

"_23 päivänä_ hän särki teekupin, survoi sen hienoksi huuhmaressa ja
koetteli uskotella Kaisalle sen olevan sokuria.

"_Juhannuksena_ teki Telmyri niin monta vallattomuutta, että niitä on
mahdoton kaikkia luetellakaan..."

"Enpähän", sanoi Lassi. "Minä vain revin kaksi reikää mekkooni,
suuremman ja pienemmän."

"Kuule vielä", jatkoi Hilda, "_6 päivänä heinäkuuta_ kaivoi hän kuopan
puutarhaan ja pani siihen isän sinetin, äitin sormustimen, kuusi
männynkäpyä ja sammakon. Sitte täytti hän kuopan. Se oli muka aarre.
Koko talo etsimään sinettiä ja sormustinta, kunnes Telmyri otettiin
epäilyksen alaisena tutkittavaksi. Hän silloin tunnusti kaivaneensa
maahan aarteen ja sai rangaistukseksi riittävän tukkapöllyn. Oliko se
oikein?"

"Mutta minä en valehdellut", sanoi Lassi.

"Hyi! Olisiko hänen vielä pitänyt valehdella? Telmyrillä oli kuitenkin
vähä pahaa omaatuntoa, sillä hän pysyi koko iltapäivän poissa
naapuritalossa. Siispä hänen rangaistuksensa oli oikea. _28 päivänä
heinäkuuta_ hän astui puujaloilla, kompastui ja kaatui pitkäksensä
keskelle gurkku-penkkiä. _30 päivänä_ meni hän luvatta rantaan, työnsi
veneen vesille ja läksi soutamaan. Mutta tuuli kovasti ja sankari oli
joutua ulos ulapalle. Silloin hän alkoi huutaa apua."

"Kyllä minä olisin jaksanut soutaa, vaan airot, näetkös, olivat
pitkät."

"Ja soutaja oli liian lyhyt. Matti souti sinne suurella veneellä ja toi
veitikan maalle. Telmyri oli rangaistu omalla peljästyksellään.
Seuraavana päivänä ratsasti hän kellolehmällä, putosi ja sai reiän
päähänsä."

"Olen minä ratsastanut monella hevosellakin."

"Mahdollista kyllä", jatkoi Hilda. "_11 päivänä elokuuta_ yritti
Telmyri ratsastamaan myöskin tallipässillä. Mutta pässi ei tuosta ollut
kovinkaan mielissään, vaan ryhtyi päkkäämään. Telmyri läksi pakoon ja
pässi jäljestä. Viimein molemmat joutuivat kahakkaan tallin seinän
luona, ja ell'ei Kaisa olisi sattunut maitorainnan kanssa juuri
tulemaan läävästä, olisi siinä tullut suuri tappio."

"Minä löin sitä, niin, minä löin sitä niin että..."

"Tässä on, että Telmyrin kyllä teki mieli lyödä pässiä, vaan todella
hän vain huusi: hyvä Kaisa, tule auttamaan!"

"Niin, kun keppi katkesi!"

"No, vielä edelleen. _19 päivänä elokuuta_ söi Telmyri raakoja
karviaismarjoja; niin paljon, että tuli kipeäksi. _22 päivänä_ hän
heitti kivellä rikki myllynviirin. _29 päivänä_ pani hän Helmen uimaan
puroon ja _30 päivänä_ putosi itse siihen. _4 päivänä syyskuuta_
piirusti Telmyri hiilellä maisteri Pitkäsen muotokuvan äsken valaistuun
kyökkikammarin uuniin. Siitä hän joutui salvan taakse."

"Niin, mutta minä menin ikkunasta pihalle."

"Ja sitte Telmyri salvattiin vinnikammariin, josta hänen ei tehnyt
mieli hypätä ulos ikkunasta. _18 päivänä syyskuuta_ oltiin puolukoita
poimimassa metsässä, ja Telmyri juoksi oravan jäljestä, kunnes putosi
hetteesen. Siihen jäi toinen saapas ja uudet housut turmeltuivat
pilalle. _20 päivänä_ oli hän perunoita kaivamassa ja löi kuokalla
sääreensä. _24 päivänä_ hän putosi pihlajasta.

"_4 päivänä lokakuuta_ juoksenteli Telmyri likasilla saappaillaan kaikki
huoneet lakkiaan etsimässä, kunnes löysi sen puulaatikosta, johon sen
oli kätkenyt hiekkaa täynnä. _8 päivänä_ toi hän kotiin sylin täyden
nauriita jotka oli saanut joltakin pojalta, ja poika oli ne
varastanut."

"En minä sitä tiennyt."

"Ei, Telmyri ei sitä tiennyt, sentähden häntä ei rangaistukaan. Mutta
hänen täytyi itsensä kantaa nauriit takaisin naapuriin, josta ne oli
varastettu. _16 päivänä_ hän ahneudessaan maistoi aniliinipullosta ja
tuli hyvin kipeäksi. _17 päivänä_ kykeni hän jo lyömään nauloja äitin
messinkisiilin reikiin. Siili aivan turmeltui, ja välttääkseen saman
tyhmyyden tekoa uudestaan ajoi veitikkamme _18 päivänä_ puutulpan
kahvipannun piippuun. _29 päivänä_ hän huvikseen pisti Kaisan
kehrätessä tulen pellavakuontaloon, josta ilosta hän taas sai
tukkapöllyä. _3 päivänä marraskuuta_ hiipi hän luvatta luistinjäälle ja
veti ylös toisen pojan, joka oli pudonnut veteen. Siitä pääsi Telmyri
ensin lukon taa ja sitte sai tortun."

"Minuapa kiitettiin myöskin", sanoi Lassi ylpeästi.

"Ei hyvää tehdä tortuista eikä kiitoksista", sanoi Hilda. "Pahempaa
tapahtui _4 päivänä joulukuuta_. Silloin joutui Telmyri riitaan
Naapurin poikien kanssa suuresta aarteesta, jonka olivat löytäneet
tallista, ja se oli kuollut hiiri. Telmyri löi kepillään Naapurin
Kallelle kulmaan suuren kuhmun, ja Kalle oli häntä pienempi. Siitä piti
Telmyrin pyytää anteeksi Kallelta, mutta hän ei tahtonut."

"Kalle se ensin löi minua", sanoi Lassi.

"Niin, mutta Kalle oli vasta neljän vuoden mies ja Telmyri kuuden. Hyi
suurta häpeätä, lyödä niin pientä poikaa! Ja kun Telmyri ei tahtonut
pyytää anteeksi, sai hän isältä vitsaa. Se oli ensi kerta koko
vuodessa. Telmyrin täytyi pyytää anteeksi, mutta silloin vasta pahinta
tapahtui. Hän pyysi anteeksi suullaan, vaan ei sydämmellään. Muutaman
päivän kuluttua olivat pojat lumisilla, Telmyri puristi pallon hyvin
kovaksi ja heitti Kallea. Pallo sattui Kallelle poskeen, ja poski
turposi paksuksi. Miksi semmoista sanotaan?"

Lassi oli vaiti.

"Sitä sanotaan _kostoksi_, ja kosto on kiittämättömyyden ja
petollisuuden jälkeen kaikkein ilkeintä, kuin ihmisen sydämmeen voi
tulla. Kostonhaluinen ihminen on Jumalan vihollinen, ja kaikki taivaan
enkelit itkevät sitä. Mitenkä voi semmoisella ihmisellä olla koskaan
oikeaa iloa ja rauhaa omassatunnossaan?"

Lassi puri hammasta ja irvisti niin omituisesti, pidättääkseen
kyyneliä. Vähän ajan perästä nousi hän paikaltansa ja meni pois
sanomatta mitään.

Hilda tunsi kyllä veljensä, ei ollut huomaavinaan irvistystä eikä
pyytänyt häntä viipymään. Puolen tunnin kuluttua palasi Lassi ilosta
loistavana. "Missäs nyt kävit?" kysyi Hilda.

"Oli niin", sano\ Lassi vähän hämillänsä, "että... muistathan kelkkani,
jonka sain viime vuonna joululahjaksi. Vilkki sen nimi on eikä niin
sukkelaa kelkkaa ole kellään kuin Vilkki."

"Niin", sanoi Hilda, "kyllä muistan, että Vilkki on sinusta hyvä,
parempi kuin Matista paras hevosemme, ja sinä aina kehut, ett'ei
kellään ole niin hyvää kelkkaa."

"Nyt minä annoin Vilkin Naapurin Kallelle. Hän tuli niin iloiseksi,
ett'ei osaa ajatellakaan, miten iloiseksi hän tuli!"

"Entä sinä, Lassi, etkö sinä tullut iloiseksi?"

"Kyllä; tiedäpäs, Hilda, minä olen ollut niin pahoillani siitä
kuolleesta hiirestä, ja minä olen ollut niin paha aina siitä asti, ja
niin ikävää kun on ollut... ja kun sinä kerroit, että Jumalan enkelit
itkevät, silloin tuntui minuakin itkettävän... ja minä läksin Naapurin
Kallen luo, näetkös... ja nyt on kaikki hyvin, nyt olen niin
sanomattoman iloinen, että nyt se vasta tulee oikein hauska joulu."

Hilda syleili Lassia ja suuteli häntä ja tanssi hänen kanssaan
seitsemän kertaa ympäri lattiaa. "Arvaapas mitä?" sanoi hän. "Nyt kun
Telmyrin kummitäti lähettää päiväkirjansa Porvoosen painettavaksi,
pyydämme häntä kertomaan myöskin tuon kuolleen hiiren jutun. Se
historia oli ruminta ja viisainta kaikesta, kuin Telmyri teki koko
vuonna."

"Pyydä häntä myöskin kertomaan Laulista, sillä ell'ei Laulia olisi
ollut, olisi Telmyri ollut aika vekkuli."

"No, ei se niin vaarallisen paha Telmyri sentään ole! Välistä hän kyllä
mellastelee ja tekee tyhmyyksiä, vaan Jumala on kuitenkin antanut
hänelle rehellisen sydämmen; kyllä hänestä mies tulee."

Ja semmoinen se oli tämä rosvopäällikkö.




NINIVE.


Oli kerran suuri kaupunki, suurimpia koko maailmassa; kolme
päivänmatkaa pitkä; sen nimi oli Ninive. Se oli täynnä palatseja ja
kalleuksia, ja asukkaita oli siinä lukemattoman paljo sekä mahtavia
ruhtinaita ja väkeviä sotajoukkoja. Kaupungin suuret kirjastot olivat
täynnä muinaisajan viisautta, ja siellä oli monta viisasta miestä ja
taiteilijaa, jotka koristelivat kaikki paikat ihanimmasti. Oli siellä
myöskin hurskaita, jotka palvelivat Jumalaa, mutta jumalattomia oli
enempi ja he täyttivät suuren kaupungin hulluudella eivätkä
tunnustaneet Jumalaa olevankaan. Sillä he luottivat suureen voimaansa,
kunniaansa ja rikkauteensa eivätkä luulleet itseänsä kenenkään
voittavan taivaassa eikä maan päällä.

Silloin lähetti Jumala profeetta Joonaan saarnaamaan Ninivelle
hävitystä, saman Joonaan, jonka suuri kala nieli ja sitte jälleen
oksensi maalle. Joonas meni Niniveen ja sanoi kansalle: "Vielä on
neljäkymmentä päivää, sitte Ninive hukkuu."

Niin Niniven kansa uskoi Jumalaan, nöyrtyi paastoon ja rukouksiin ja
kääntyi pahalta tieltänsä. Ja Jumala armahti heitä ja otti pois
rangaistuksen Niniveltä, niin ett'ei kaupungille mitään pahaa
tapahtunut.

Joonasta suututti, ett'ei hänen ennustuksensa toteutunutkaan. Hän meni
ulos kaupungista, teki itsellensä majan ja istuutui sen varjoon
katselemaan, eikö kaupunki kuitenkin hukkuisi. Jumala kasvatti pensaan
varjoamaan Joonaan majaa ja virvoittamaan häntä päivän paahteessa.
Mutta seuraavana aamuna lähetti Jumala madon syömään pensasta, niin
että se kuivi. Joonas raukesi kuumuudesta ja se häntä niin suututti,
että hän toivotteli itsellensä kuolemaa.

Silloin sanoi Jumala Joonaalle: "sinä säälit ja armahdat pensasta, jota
et kasvattanut, joka yönä kasvoi ja yönä katosi. Eikö minun pitäisi
armahtaman suurta Niniven kaupunkia, jossa on enempi kuin sata
kaksikymmentä tuhatta lasta, jotka eivät tiedä erottaa, kumpi oikea ja
kumpi vasen käsi on, sekä paljo eläimiäkin!"

       *       *       *       *       *

Tämä tapahtui profeetta Joonaan aikana, jolloin Assyrian suuri
pääkaupunki Ninive nöyrtyi ja siten säilyi Jumalan tuomiosta, Mutta sen
jälkeen kasvoi Ninivessä toinen miespolvi, joka taaskin unhotti Jumalan
ja täytti suuren kaupungin pahemmilla synneillä ja hulluuksilla kuin
heidän esi-isänsä. Silloin lähetti Jumala profeetta Nahumin, ja Nahum
sanoi Niniven kansalle:

"Hävittäjä nousee sinua vastaan ja piirittää linnasi. Katso eteesi
teillä, sillä paimenesi makaavat! Sonnusta itsesi ja vahvista muurisi
lujilla tilleillä! Vihollinen tulee ja hävittää viinapuusi oksat. Hänen
rattaansa kimaltavat kuin tulisoitsut ja salamat, kun tiellä kilvataan
ja sotaan mennään. He tulevat muureille asti; portit avataan heille
virtain luota ja palatsi hajoitetaan. Ninive on kuin kalalammikko
täynnä vettä; mutta sen pitää juosta pois, Siinä huudetaan:
'pysähtykää, pysähtykää!' mutta ei kukaan katso taaksensa. Ruoskat
läjähtelevät, rattaat ratisevat, hevoset hirnuvat, vaunut vierivät.
Vihollinen lähettää ratsujoukkoja, joiden miekat välkkyvät. Kaatuneita
on läjittäin, niin että heidän ruumeihinsa langetaan. Hopeata
haalitaan, kultaa ja kalleuksia ryöstetään summaton paljous. Tuli on
polttava sinut ja miekka sinut surmaa, sanoo Herra; kaikki tämä
tapahtuu sentähden, että olit iloinen ja suloinen synnin palveluksessa
ja että olet saattanut väärälle tielle monta sukukuntaa. Nyt ei enää
kuulla sinun käskyjäsi maailmassa; kaikki maat vapisevat ja kaikki
lapset kalpenevat kuin saviastiat. Entiset imartelijasi sanovat: Missä
on nyt niiden leijonain asunto? Ninive on hävitetty ja kansat
paukuttavat käsiänsä sinun kukistuksellesi."

Semmoinen oli Nahumin uhkaava ennustus. Ninive ei häntä kuullut, ja
tuomio täytettiin. Kaldaijalaiset tulivat sotavoiman kanssa,
valloittivat kaupungin ja hävittivät Niniven niin perinpohjin, että
moneen, moneen sataan vuoteen ei kukaan tiennyt paikkaakaan, jossa se
suuri kaupunki ennen oli ollut. Vasta nykyaikoina on muutamia sen
peninkulmain pituisista jättiläispalatseista kaivettu sorasta näkyviin
todistamaan Kaikkivaltiaan tuomioiden oikeutta. Suuria, kummallisia
eläinten ja ihmisten kuvia on äskettäin saatu näkyviin Niniven
raunioista ja viety Lontoon ja Pariisin kivisaleihin. Siellä ne nyt
seisovat yhtä ehyinä kuin 2,500 vuotta sitte ja katsoa tuijottelevat
nykyajan ihmisiä suurilla, kankeilla, kummituksen näköisillä
kivisilmillään. Joonas on kuollut, Nahum on kuollut, ja Ninive on
ammoin hävinnyt maan päältä. Mutta kun kaikki muut ovat vaiti, täytyy
kivien puhua.

Kerran varmimman rauhan aikana keskikesällä, kun Ranska oli
mahtavuutensa kukkulalla Krimin sodan jälkeen, ja kun suuri
maailmankaupunki Pariisi, joka on meidän aikamme Ninive, oli
ihanimmillaan ja rikkaudesta loistavimmillaan; kun kaikki oli vain
kukkia ja iloa, tanssia ja peliä, kultaa ja marmoria, silkkiä ja
helmiä; silloin minä yksin ajatuksissani kävelin Louvre-palatsin
viileissä, hiljaisissa ja hämärissä kivisaleissa ja ihmetellen katselin
Niniven muinaisajan jättiläiskuvia. Miten mahtava onkaan se valtakunta
ollut, miten komea ja muhkea se kaupunki, joka ennen muinoin piti
semmoisia kuvia rapuillansa ja toreillansa! Niiden kivien edessä olivat
profeetat puhuneet kansalle, ja minä olin kuulevinani Nahumin sanojen
hiljaa kaikuvan kivimöhkäleistä:

"Sinulla on enempi kauppiaita kuin tähtiä taivaalla; sinun ruhtinaasi
ja päämiehesi ovat lukemattomat kuin heinäsirkka-parvet, mutta kun
aurinko nousee, ovat ne poissa, eikä kukaan tiedä, mihinkä he joutuvat.
Paimenesi makaavat, Assurin kuningas! Nouse vartioimaan linnojasi sillä
vihollinen lähestyy, ja lujat linnasi putoavat kuin kypset viikunat sen
suuhun, joka niitä vain tahtoo syödä!"

Minun muistellessani näitä sanoja kuului palatsin ulkopuolelta
ilohuutojen hälinä. Voitolliset sotajoukot kulkivat pitkin katuja,
voitonmerkkejä kantaen, ja meluava ihmisjoukko seurasi riemuiten ja
pauhaten. "Mitä unelmia!" sanoin itsekseni. "Eikö tämä ole urhollinen
Ranskanmaa ja ylpeä, iloinen Pariisi? Eivätkän toki Nahumin sanat tässä
toteudu..."

Minä petyin: ne toteutuvat juuri tänä aikana ja kaiken kansan edessä,
ell'ei kaikkivaltias Jumala peruuta uhkaustansa, niinkuin Joonaan
päivinä. Mutta silloin pitäisi ylpeän Pariisin nöyrtyä Jumalan edessä
niinkuin ennen Ninive. O, jospa se nöyrtyisi, jospa se olisi Joonaan
eikä Nahumin Ninive! "Sillä", sanoo profeetta, "Herra on pitkämielinen
ja suuri voimasta. Hänen tiensä on tuulessa ja pilvissä: maa vapisee,
vuoret halkeavat ja kansat kauhistuvat Herran tuomioiden edessä." -- O,
Herra, armahda myöskin meidän aikamme Niniven monia pikku lapsia,
ett'eivät he hukkuisi, vaan vaeltaisivat hyveissä ja hurskaudessa!

(Lokakuussa 1870.)




JOULUSATU.


    Sä tunsit Jäykkäsen kenties?
    Hän oli nuori herrasmies.
    Hän uljas, rikas, ylhäinen,
    Ja koti, vaimo herttainen
    Ja kaksi lasta hänellä,
    Ne Frits ja Alma nimeltä.
    Eiks onnekas hän? Totta kai.
    Ja jouluaattokin nyt sai.

    Vaan jotain, jotain kuitenkin
    Puutetta oli hälläkin:
    Ei muistanut hän onnessaan
    Turvaansa panna Jumalaan.
    Ei hällä pöytävieraana
    Jumalan sanaa, Kristusta
    Ei taivaan enkeliäkään
    Joul'yönä luona pöydän tään.

    Frits, Alma myös ties sadun sen,
    Mi sykkimään saa sydämmen
    Niin rikkahan kuin köyhänkin:
    _Paikasta hyvän enkelin_.
    "Nyt, isä, eikö sopisi
    Vieraaksi pyytää enkeli?"
    Niin nauroi herra Jäykkänen:
    "Kutsumme _ensi_ jouluks sen."

    Ja ilta oli iloinen,
    Vaan entä herra Jäykkänen?
    Ah, sydän vast' on ihmeinen!
    Istuttiin pöydän äärehen:
    Kaikk' kaunista; kuus' valon soi;
    Vaan -- puuro palaneena... voi!
    Rypistyi otsa Jäykkäsen,
    Tylysti pois hän työnsi sen.

    Pyys' vaimo: "anna anteeks, oi!
    Noin myöskin joskus käydä voi."
    Ja lapset lausui: "isämme,
    Miks suutut noin? oi, riemuitse!"
    Vaan mitä virkkoi herra tää?
    "Mua mielitäänkö myrkyttää?
    On häpeä ja syntikin,
    Jos moista ruokaa nauttisin!"

    Kuink! kävi! Ensi jouluna,
    Kun kuusi loisti kaikilla,
    Niin yksin Jäykkänen nyt vaan
    Pimeessä istui huoneessaan.
    Hän rikas, terve, nuorikin,
    Vaan yksinään hän kuitenkin:
    Haudassa nukkui puoliso,
    Lapsetkin siellä lepäs jo.

    Ja suljetussa huoneessaan
    Hänelle pöytä katetaan.
    Oivasti kaikki laitettu,
    Ei puuro pohjaan poltettu;
    Vaan nyt se oli polttava,
    Kun rakas käs' ei tarjoa!
    Ei vaimon, lasten ääniä,
    Ei kuusikaan niin vehreä.

    Hän karvain mielin seisomaan
    Nous' autiossa huoneessaan:
    "Pois viekää kurja ruoka tää!
    Se vasta pahoin myrkyttää.
    Väkeni miss' on? Heistä ken
    Nyt kattoi pöydän _viidelle_?
    Erotan hänet paikalla:
    Ei saavu mulle vieraita."

    Palvelja vanha vastasi:
    "Oi, herra, suokaa anteeksi!
    Häpeän erhetystäni;
    Mä katoin, kuten silloinki,
    Kun neljä istui pöydässä;
    Vaan tuota en mä ymmärrä,
    Kun joku muu, en tiedä ken,
    On kattanut sen viidellen."

    "No, olkoon!" virkkoi herra vaan;
    Niin kummaa tuns' hän tunnossaan.
    Hän istui pöydän äärehen
    Ja posken painoi kädellen,
    Ja istuissansa alkoivat
    Silmistä kyynelpisarat
    Tipahtaa, kunnes itkusta
    Hän oli juur'kuin sokea.

    Sai sairaaks mieli ylpeä,
    Pehmistyi sydän ynseä;
    Hän tyytymätön olleensa
    Parhaimpaan muisti riemuunsa,
    Havaitsi: kaikki lopun saa,
    Miss' ei ol' läsnä Jumalaa
    Suomassa iki rauhaa tään
    Maan lyhykäiseen elämään.

    Hän kauan, kauan istui näin.
    Vaan katsoessaan ylöspäin,
    Kas, paikat täynnä pöydässä!
    Siin' nauraa vaimo lempeä,
    Pien' Alma leikkii toimessaan,
    Viel' istuu Fritskin paikallaan;
    Vaan viidentenä istuvi
    Jumalan kaunis enkeli.

    Silmäänsä hieroi kurja mies:
    "Mä häijyn unen näin kenties,
    Ett' omaiseni menetin;
    Jumalan kiitos, heräsin!"
    -- Vaan kuule! ääni hellä soi,
    Mi ihmisen ei olla voi;
    Niin helkkyi ääni enkelin
    Hopeakellon sävelin.

    "Et unta nähnyt; menetit
    Omaises. Vaan sä unhotit,
    Ett' _täksi_ jouluks enkelin
    Sä pyysit nyt vuos' takaisin.
    Nyt saavuin, kuten pyysit sa.
    Edelläin kulki kuolema,
    Sä että oikein kernahan
    Mun luokses soisit saapuvan.

    "Katsoppa! Taivaan enkeli
    Ei saavu sille vieraaksi,
    Ken ylpeänä armahan
    Unohtaa Isän, Jumalan.
    Vieraaksi yksin saapuu tuo
    Vain sydämmestä nöyrän luo,
    Jon pöytään sana Jumalan
    Ja Kristus vieraaks suodahan.

    "Siks sydäntäsi ylpeää
    Jumala tahtoi pehmittää,
    Ei vihassa, vaan armossa,
    Sä että hurjast' onnesta
    Joutuisit Luojan jalkain luo:
    Niin enkelins Hän sulle suo.
    Ja heill' on riemu herttainen,
    Kun katuu, kääntyy syntinen.

    "Jos kanssa näiden seuraajain
    Sun luokses nyt saan jäädä vain,
    Olemme aina seuranas
    Niin riemussa kuin murheessas,
    Ja näkymättöminä me
    Sivullas yhä seisomme,
    Sua auttaen, ja viimeksi
    Luo Luojan viemme sielusi."

    Lopetti enkel' lausehen.
    Pöydässä istui Jäykkänen
    Murheisna ja myös riemuissaan;
    Vaan tuossa tuumiellessaan
    Ja muodonpiirteet rakkahat
    Tunteissaan -- kas, niin kasvoivat
    Neljälle näille siivet jo:
    Ne haihtuivat kuin kuutamo.

    Siit' asti herra Jäykkänen
    Hyv' oli, nöyrä, herttainen.
    Köyhille soi hän hyvyyttään,
    Ol' rikas vain ja mielissään,
    Niin entistäänkin rikkaampi:
    Häll' oli luona enkeli
    Ja taivahassa tavara,
    Jot' aina lisäs Jumala.

    Tok', kun hän näki kauniita
    Ja riemuisia lapsia
    Ääressä joulukuusen, niin
    Hän vaipui tuumiin murheisiin;
    Sitt' antain heille namuja
    Hän lausui: "tänä iltana
    Ruoalle kanssain neljä saa,
    Vaan kutka on ne -- arvatkaa!"




HAUKAN VIHA KEVÄTYHDISTYSTÄ KOHTAAN.

(Toukokuussa 1870.)


    Tuhmuutta moista en ymmärrä,
    Min lapset saivat nyt päähänsä.
    Mit' auttaa itkuhun vääntää suuta,
    Jos jotkut pienoset linnut huutaa?
    Lorua! Minne ne kelpajais,
    Jos niitä ei edes syödä sais?
    En viitsi oksalla istuvaisen
    Säveltä kuulla ma kehnokaisen;
    Sen pytlipyt ja sen titterloi,
    Sairaaksi moisesta tulla voi.
    Ma puolestan' olen syöjä lihan;
    Kas varis on sävelniekka ihan.
    Ja korpin ääni se miellyttää
    Ja täynn' on tietoja pöllön pää.
    Eläint' ei sallita piinattavan!
    Ei häkkiin varpusta suljettavan!
    Vaan tuo on sortoa luonnon tavan.
    Mä moinen raukka en olekkaan;
    Uljaasti halkasen ilmaa vaan,
    Kuin nuoli itseni maahan viskaan,
    Otusta iskien suoraan niskaan.
    Sen kuikutuksista huolin viis;
    Nokallain sen veren ahmaan siis.
    Mi muu ois tehtävä täällä kellä.
    Kuin huvikseen yhä hävitellä?
    Kas oivaa on se ja miehevää,
    Miestyöksi mielin sen nimittää.
    Käy niinkin, kotka kun syöksyy siivin,
    Mä pensaasen kuni raukka hiivin,
    Niin pyssymiestäki lymyilen,
    Vain heikot rosvoan hymyillen;
    Kas, parhain taito on, muista sitä,
    Ett' oma nahkansa säästää pitää.
    On itseään kukin lähinnä,
    Se oikein, ett' anon turvaa _mä_,
    Vaan kunhan turvassa itse olen
    Niin _muita_ julmasti haaskaan, polen.

    No, mitäs nyt sanot, vetelys?
    Eiks lellityst' ole lempeys?
    Jos viisahasti ei haasta haukka,
    Niin tuskin mieltä on sulla, raukka.
    Mä toivon joukossa poikien
    On monta, jotk' yhä muistaa sen
    Ja viskaa vanhaan tapahansa
    Vain maahan murskaksi heikompansa.
    Sen vasta mainitsen mieheksi,
    Ken julma on sekä pelkuri,
    Ja siitä myös tytöt parhain pitää,
    Ken parhain kerskuvi, muista sitä.
    Siis tapaa maailman noudata!
    Kyll' elää lintusen laulutta.
    Vaan kevätyhdistys yksistänsä
    Tyhmyyttä on ihan tykkänänsä.
    Yh kurjaa leikkiä kuitenki!
    Saaliille käyn minä; hyvästi!




ELI REM.


Kaukana, tuolla suuressa Amerikassa on monta rautatietä, joilla
vaunujen pyörät nopeasti kiitävät eteenpäin rautaisia kiskoja myöten,
eikä siellä ole hevosia valjastettu vaunujen eteen, vaan ne kuljetetaan
vesihöyryn avulla. Ja höyry kohoaa kiehuvasta kattilasta ensimäisessä
vaunussa ja käyttää höyrykonetta, ja höyrykone panee pyörät liikkeelle,
ja niin kulkee ensimäinen vaunu eteenpäin, vetäen kaikki muut
perässään. Usein on koko pitkä jono vaunuja kiinnitetty toisiinsa, ja
koska tämä kulkee kolme kertaa nopeammasti kuin virkku hevonen juoksee,
niin ihmiset matkustavat mielellään rautatiellä höyryvaunussa.
Sentähden ovat useimmiten kaikki vaunut täynnä, toiset ihmisiä, toiset
härkiä ja lampaita ja toiset kaikenlaisia tavaroita, joita kuljetetaan
paikasta toiseen.

Tosin on hyvä, että on rautateitä, ja melkein kaikissa maissa niitä jo
onkin. Ruotsissa on jo monta rautatietä, vaan Suomessa on vähemmän.
Lienee kenties vaikeampi rakentaa sellaisia teitä täällä pohjoisessa
kuin munalla, sillä täällä on paljo mäkiä ja järviä ja jokia, joiden
yli rakennettavat sillat maksavat paljo rahaa. Vaan jopa sentään
useimmat meilläkin matkustavat rautateillä. Tiedämmehän me, kuinka
toisissa maissa on porattu teitä läpi korkeiden vuorien, ja toisissa
paikoissa on rakennettu kauhean korkeita siltoja järvien ja syvien
rotkojen yli; niin, on semmoisiakin rautateitä, joissa kuljetaan
kattojen päällitse suurissa kaupungeissa. Kaikkea tätä on tehty
sentähden, että ihmiset ja tavarat voisivat tulla pian perille; sillä
aika on kaikesta omaisuudesta kallein. Nyt jo saamme Suomessakin syödä
ruokaveron Turussa, toisen Helsingissä ja kolmannen Viipurissa.
Helsingistä matkustetaan kahdessa vuorokaudessa Ouluun; semmoinen matka
käy nopeammin kuin rattailla istuen laiskaa kyytihevosta lyödessä.

Nyt tahdon kertoa jotakin, joka tapahtui rautatiellä Yhdysvalloissa
Pohjois-Amerikassa, eikä siitä ole pitkää aikaa kulunut.

Siellä on kaupunki nimeltä York, ja ennenkuin tullaan kaupunkiin
Baltimoresta, kulkee rautatie korkean sillan ylitse. Tapahtuipa, että
höyryvaunun kulkiessa sillan yli, putosi hehkuvia hiiliä vaunun uunista
sillalle ja siitä syntyi tulipalo. Tuulen puhaltaessa kovasti ja kun ei
ketään ollut lähellä silloin, kun vaunut ohitse kulkivat, oli pian koko
silta tulen vallassa ja paloi poroksi.

Vähitellen tuli ihmisiä, jotka koettivat sammuttaa, mutta turhaan.
Silloin huusi joku heistä, että kymmenen minuutin perästä odotettiin
toista junaa samalta haaralta kuin edellinenkin; ja kun tien vieressä
oli vuori, joka esti siltaa tielle näkymästä, ennenkuin oltiin aivan
sen likellä, niin voisi tapahtua se onnettomuus, että toisen junan
johtaja ei tietäisi sillan palosta, vaan kulkisi täyttä vauhtia sinne
ja syöksyisi syvyyteen enemmän kuin sadan hengen kanssa, jotka
seurasivat mukana vaunuissa. Siinä seisoivat nyt kaikki neuvottomina ja
säikähtyneinä eivätkä tietäneet, mitä heidän piti tehdä, ilmoittaakseen
tuleville vaaraa.

Silloin oli siellä kaksitoista-vuotias poika Eli Rem, ja hän oli
rivakampi kaikkia muita. Hän rupesi juoksemaan pitkin tietä niin kauas
kuin voi, eikä viipynytkään kauan, ennenkuin hän näki pitkän jonon
vaunuja tulevan tiellä täyttä kyytiä hyökäten häntä vastaan. Mitä teki
nyt Eli Rem? Huutaminen ei paljoa auttanut, sillä ei kukaan olisi
kuullut häntä suuren kolinan tähden, jota vaunut pitivät. Hänellä ei
ollut aikaa kauan ajatella. Hän asettui keskelle tietä, niin että
kaikkien vaunujen välttämättömästi täytyi kulkea hänen ylitsensä, jos
tahtoivat eteenpäin, ja siinä seisoi hän huutaen ja hosuen käsillään ja
viittaili minkä taisi. Junan kuljettaja, joka oli ensimäisessä vaunussa
ja ohjasi koko junaa, luuli pojan olevan hullun ja huusi taas
puolestaan ja viittasi, että hän juoksisi pois tieltä. Vaan Eli Rem
seisoi paikallaan; seisoipa siinä kuolema silmiensä edessä, eikä
kuitenkaan väistynyt, sillä hän tiesi, että monen ihmishengen pelastus
riippui siitä, että hän seisoi paikallaan.

Sillä tavalla täytyi junan kuljettajan seisattaa kaikki monet vaununsa,
ett'ei tulisi syypääksi pojan kuolemaan. Vaan hän oli niin vihainen,
niin vihainen, että hän heti, kun juna seisahtui, hyppäsi alas tielle
ja rupesi lyömään Eli Rem parkaa, koska hän oli uskaltanut tehdä
junalle semmoisen viivykkeen.

Vaan nyt tuli muitakin ihmisiä juosten sillalta ja he kertoivat, kuinka
vähällä kaikki vaunut olivat syöstä syvyyteen. Silloinpa junan
kuljettajan silmät suurenivat, ja kaikki vaunuissa olijat saivat
tietää, että heidän, lähinnä Jumalaa, oli kiittäminen Eli Remiä
pelastuksestaan. Siinä syntyi hämmästys ja ilo yht'aikaa niin suuressa
määrin, ett'ei sitä voi kertoa! Kaikki tulivat ulos vaunuista,
syleilivät ja suutelivat Eli Remiä kyyneleet silmissä ja heti koottiin
hänelle sata kultarahaa palkinnoksi. Sitte menivät he jalkaisin
palaneelle sillalle, nähdäkseen sitä syvyyttä, joka oli ollut
nielasemaisillaan heidät kaikki. Rivakka Eli Rem tuli lavealta kuuluksi
kaupungissa ja kansa kantoi hänet riemukulussa hänen vanhempiensa
taloon. Vaan enemmän kuin kullasta ja kunniasta riemuitsi hän siitä
tiedosta, että hän hyvän Jumalan avulla oli pelastanut satojen ihmisten
hengen.

Niin, mitä sinä olisit tehnyt Eli Remin sijassa, jos olisit seisonut,
niinkuin hän, keskellä rautatietä, kohiseva juna vaunuineen edessäsi ja
aivan varma kuoliaaksi musertumisestasi, jos juna olisi kulkenut
eteenpäin? Mielelläsi olisit tahtonut tehdä hyvän työn ja pelastaa
monen ihmisen hengen, mutta olisiko sinulla ollut rohkeutta sentähden
panna alttiiksi omaa henkeäsi? Ja olisitko ollut niin nopea päättämään,
ett'et yhtään silmänräpäystä olisi miettinyt, vaan heti katsonut
kuolemaa silmiin, kun vielä oli aikaa? Niin, se ei ole varma. Sillä
monella on hyvä tahto, vaan kaikilla ei ole miehekästä rohkeutta. Ja
monella, jolla muutoin on sekä tahtoa että rohkeutta, ei ole samaa
uskaliasta päättäväisyyttä, kuin pienellä Eli Remillä, vaan he seisovat
ja miettivät, kunnes kaikki on liian myöhäistä. Muista sinäkin se,
rivakka poika, kun sinunkin joskus on tehtävä hyvä työ! Siinä ei saa
olla mitään epäilystä. Reippaasti työhön, nopeasti, viisaasti,
uljaasti, ja Jumala suojelee sinua, niinkuin hän suojeli Eli Remiä.




PAPPILAN TYTÖT.


    Köyhästi, kaupungista ulohtaalla,
    Björk pastor' eleskeli sisämaalla
    Lapslaumoinensa. Hyvä, hurskas hän,
    Toimeensa tyytyin köyhyydessähän.

    Hän oli saanut muuten muijan oivan,
    Vaan usein kuultihin sen kielen soivan,
    Ett' täällä maalla, miten tunnetaan,
    Niin paljon sivistystä puututaan.

    Siks suuresti hän tuli riemuisaksi,
    Kun kaupunkiin sai tytärtänsä kaksi,
    Luo Blenda tätin, kouluun parhaimpaan,
    Tapoja hienompia oppimaan.

    He tuli siellä sangen näppäriksi:
    Sai Petronella pikamaalariksi
    Ja soitti spanjalaista kitaraa,
    Näin papan mieltä koittain iloittaa.

    Agathe-Julie hän versoi kuni kurkka
    Vaan tanssi taidokkaasti myös masurkkaa
    Ja osas ääntää: mon très cher ami,
    Comment vous portez-vous aujourd'hui?

    Näin taitoisiks kun tulivat ne kaksi,
    Jäi kolmas, Sohvi, vallan tolvanaksi:
    Hän keitti, leipoi, kutoi, neuloi vaan;
    Taiteista häll' ei aavistustakaan.

    Siks oli mamman tapa laususkella:
    On koko suvun ylpeys Petronella
    Ja myös Agathe-Julie; mut Sohvia
    On kehno raukka niiden rinnalla.

    No niin. Sai kerran puuha äkkipäätä;
    Niin pyöri rouva nopeaan kuin näätä;
    Parasta, mitä saatiin, laitettiin,
    Kun vieraaks itse piispaa varrottiin.

    -- "Nyt mitä teen mä?" huokas mamma noissa
    Puuhissa. "Vanha Kaisakin on poissa;
    On härski voi, ei lainkaan munia;
    Kuink' edes saisin pannukakkuja?

    "Mi meistä mahtaa maailmassa tulla,
    Kun päivällistä piispalle ei mulla?"
    "Onp'", intti Sohvi, "porsaspaistia,
    Mansikkoja ja rievää maitoa."

    "On, totta, perää mietteelläsi tuolla",
    Myöns äiti. "Vaan sä pysy kyökin puolla,
    Kun siskos oivat kyvyin suuremmin
    Ihastuttavat piispaa parhaimmin.

    "Vaikk' kuntaan suurempaan ei mieli isä,
    Niin saamme kyllä, luulen, vatiin lisää,
    Jos piispa perheessämme äkkäjää
    Sun siskos kuin kaks loistokynttilää."

    Niin tehtiin myös. Agathe ja Petronella
    Edessä peilin alkoi asetella
    Parhaimpaan valoon suloisuuksiaan;
    Kyökissä hyöri, pyöri Sohvi vaan.

    Punaisna hänen juuri puuhaissansa
    Ääressä lieden porsaspaistin kanssa.
    Yks ukko oven avaa: "anteeksi,
    Asuuko täällä herra pastori?"

    Hän vastas: "asuu", työstään kääntymättä
    (Se kerjäläinen on epäilemättä);
    "Nyt kiire on, kun piispaa varrotaan,
    Vaan istukaa; myös teille palan saan."

    "No, kiitos! Onhan täällä suurenmoista!" --
    "Me muuten puurosta ja perunoista
    Elämme; vaan nyt suurten herrojen
    Suu voidellaan, niin... arvannette sen."

    "Sen arvaan", vastas ukko. "Miks'ei isä
    Hae paikkaa, jossa saisi viljaa lisää?"
    "Ei", virkkoi tyttö, "isä halua
    Ruistymryrihin vaihtaa sieluja."

    "Vai niin." Ja ukko lähti pois ja kiitti.
    Vaan Sohvi, surren, tokko porsas riitti,
    Taaksensa ollenkaan ei katsonut.
    Nyt sanottiin: on piispa saapunut.

    Kauniina päivänä hän huviksensa
    Haan halki oli käynyt hiljallensa;
    Kursaillen häntä tervehtelivät
    Nyt pappa, mamma, "loistokynttilät".

    Agathe hän Ranskan malliin niiaeli,
    Ja Petronella myöskin kilvoitteli.
    Niin oli kaikki hienohenkistä,
    Ett' aivan alkoi piispa väsyä.

    "Saaks olla musiikkia?" mamma anoi:
    Vaan silloin piika pöydän valmiiks sanoi.
    Istuttiin. Silloin piispa kysäsi:
    "Viel' on yks tytär teillä, pastori?"

    "Vaan kyökiss' on hän." -- "Hänen sisään suokaa
    Myös tulla!" -- "Anteeksi, hän laittaa ruokaa..."
    "Mä pyydän kuitenkin!"  -- Ei apua;
    Ei tohdi piispaa vastaan puhua.

    Niin saapui Sohvi kaino, purppuroiva.
    "On tytär teillä, pastor', uuras, oiva;
    Toivoisin kyökissäni olevan
    Niin kunnollisen porsaanpaistajan."

    Punastui Sohvi vielä toisen verran;
    Äänestä kyökki-ukoks piispa-herran
    Hän tunsi, lauseen otti pilkaksi;
    Kukinhan häntä luuli tyhmäksi.

    Vaan piispa lausui lempeästi: "hyvä
    On uuras käsi, perheess' ilmestyvä;
    Parempi viel', ken tietää: ihanuus
    Paras on kodin yksinkertaisuus.

    "On hällä lämmin sydän, selvä mieli;
    Pois täältä, sanoi hän, te ette mieli
    Parempaan paikkaan; syyn hän myöskin ties;
    Te tätä rakastatte, kunnon mies!

    "Leipänne toki tulee paisumahan.
    Par'aikaa hippakuntaa jaetahan:
    Teill' lisään neljä kylää kuntaanne,
    Teen kaksinkertaiseksi tulonne."

    "Oi, kiitos!"  -- "Ei, ei mulle kiitostanne;
    Vaan kiittäkäätte yksin Sohvianne.
    Hän kyökissä soi mulle palasen;
    Siis hälle näin mä kannan kiitoksen."

    Herätti piispan puhe hämmästystä.
    Agathe-Julie ol' läsnä pyörtymystä,
    Ja viisas Petronella oppia
    Nyt päätti paistamahan porsasta.

    Olipa rouvan katse oikein nolo.
    Vaan kyökissä nyt muuttui hauskaks olo,
    Ja kolme kunnon lasta perhe tää
    Sisäls', ei yhtään "loistokynttilää".




AURINGON KUNINKAAN LAPSET.


    Kert' oli pikku prinssi ja prinsessa,
    Auringon kuninkaan he lapsia,
    Valosta heidän valtakuntansa,
    Ja harvoin heillä vertaa somuudessa.

    He kirkkaan päivän lailla kaunokaiset
    Ja kevään lailla hyvät, lempeät,
    Kultaiset kutrins', silmäns' sinervät,
    Kuin aamurusko kasvons' loistavaiset.

    He unen lailla hentokaiset, vienot.
    Hopeaharso heidän verhonaan,
    Päärmetty safiireilla kauttaaltaan,
    Helmillä, timanteilla saumat hienot.

    Poik' oli Valo, Lämpö tytär kulta.
    Kristallilinnassa, miss' asuivat,
    Rubiini-, ametisti-akkunat;
    Korallilattia ja katto kultaa.

    Heill' oli myöskin varsa molemmilla,
    Portille mailman ratsastaaksehen;
    Valolla oli Tuuli ratsunen,
    Ja Säteellä sai Lämpö ratsastella.

    Koittaissa päivän lähtivät he kerta
    Päätöntä, laajaa kenttää kulkemaan.
    Ja Tuuli lens' ja Säde sukkelaan,
    Kuin iltarusko kulkee tyyntä merta.

    He avaruutta kiiti riemumiellä
    Niin monen tähden piiritanssihin.
    Oi riemu, loisto, hohto kuitenkin!
    He lapsia, ja hauskaa heidän siellä.

    Mut' Lämpö muisti kotoaskaretki:
    -- Isämme huolestuu; käy, Valo, pois!
    Vaan Valo kääntyä ei vielä vois:
    -- Yks hetki vain, yks ainokainen retki!

    Kas tähtöistä yön valtakunnan puolla!
    Pien' tumma, pallo mailman lopussa,
    Kuin kaarna avaruuden ojassa!
    Oi, katsokaamme; miltä näyttää tuolla!

    No niin. Maapallon pienen kolkkoon rantaan
    He kauas mailman nurkkaan saapuivat
    Ja varsat virkut kiinni sitoivat
    Luo palmuin, joita kasvoi siellä santaan.

    Kun sieltä kuului lasten riemupauhu,
    Taivaalle isän silmä kohoaa
    Ja polttaa kuivaa, kuumaa Afrikkaa
    Tyrannin lailla, jok' on kansain kauhu.

    Ja Samum saapuu: kukat murtuu, vääntyy;
    Ne lähteen reunalle on uupuneet,
    Sen äitinrinnat kun on ehtyneet;
    Sakaali kiljuu, tiikerikin nääntyy.

    Ja koko luonto päivää kammoksiipi;
    Helteessä huokaileepi ihminen.
    Varjossa palmuin, bambu-putkien,
    Kah, lapsosia pakoon neeker' hiipi.

    Auringon lapset tunsi olon pahan,
    Maan vihollisuus heitä peljättää.
    "Huh", lausui Valo, "ruma pallo tää,
    Säteitä hellän päivän kirotahan!"

    He kiitivät taas ilmapihoillensa.
    Vaan usvaa oli ympärillä maan,
    Ja, hetken harhaan ratsastettuaan,
    He joutuivat taas maahan uudellensa.

    He toiseen seutuun saivat väsyneinä.
    Siell' uinui luonto talviunessaan,
    Kuink' erilaatuisena puvultaan!
    Kentillä nietos korkea kuin seinä.

    Vaan vehreänä luonnon sydämmellä
    Kuus nuokkui; tuli tuikki pesässä,
    Ja koira haukkui sutta järvellä,
    Ja lapset valas' yötä pärehellä.

    Pimeä, kylmä oli mailla navan;
    Siks siellä oli valo rakkahin
    Ja valon suoma lämmin elokin,
    Ja aurinkoa kuultiin siunattavan.

    "Käy", lausui Lämpö, "tääll' on hauskaa varmaa
    Isäämme täällä kaikki suosivat;
    Lienemme mekin suodut vierahat.
    Käy leikkiin kanssa lapsilauman armaan!"

    Ja varsat sitoi Valo siskon kanssa
    Nyt metsän kuuseen, rientäin riemuissaan
    Valistamahan yötä kasvoillaan,
    Nietosta sulattamaan katseillansa.

    He olivatkin suodut vieraat siellä,
    Ja, heitä riemuittaakseen, puettiin
    Vehreihin kenttä, meri sinisiin,
    Sai kesäjuhliin kansa riemumiellä.

    Kanss' ihmislasten päivän lapset oivat
    Leikitsi, ollen Piilosillakin,
    Ja purjehtivat järvein saarihin,
    Jyviä kylvi, veessä pulikoivat.

    Kun kukkakannuin kastoivat he kenttää,
    Niin Valo lausui: "käydään kotia!
    Jos myöhästymme, saamme toruja;
    On isä kova; täytyy, sisko, entää."

    "Voi", virkkoi Lämpö, "viljaa niittäessä
    Jos leikkiä sais vielä pellolla!"
    Niin Valo suostui. -- Ja kuukausia
    Havaitsematta kului leikitessä.

    Vaan vihdoin tuli lähtö tosityöksi,
    Ja varsat satuloitiin uudestaan.
    Hyvästi nyt! -- Kun lapset jätti maan,
    Niin syksy saapui, päivä muuttui yöksi.

    Auringon lapset aina kevätpuolin
    Nyt saavat lasten leikkiin Pohjolaan
    Ja syksyin jättävät taas meidän maan;
    Tuon tietää kaikki riemuin ynnä huolin.

    Vaan pikku Lämpö -- kaikk' ei tiedä tätä --
    Nyt keväällä [1867] sai tikun jalkahan
    Eik' kyennytkään ratsastamahan,
    Vain Valo saapui: oi, se ikävätä!

    Hän, Valo, saapui yksin. Nähtiin, että
    Hän tuli kukkain kanssa leikkimään;
    Vaan pikku Lämpö ei nyt päässytkään.
    Ja siksi jäikin valo lämpösettä.

    Ja siks ei kaikki kuntoon tulleetkahan:
    Jäi mehutt' tähkä, kukka juuretta,
    Kun tikku särki siskon jalassa.
    Voi, tikku, tikku, suuren teit sä pahan!

    Kateinen kenties tuumi: Lämpö juuri
    Maan päällä leikkimässä ollessaan
    Jalkaansa sattui tikun astumaan.
    Tuon tietää yksin meidän Isä suuri.

    Auringon lapsipari armas, jalo,
    Oi, tervetultuasi pohjaan päin!
    Molemmin tulkaa, älkää yksittäin.
    Ett' olis meillä lämmin ynnä valo!

    Hän, jonka eteen vaipuu maailmatki,
    Auringot syttyy, sammuu, suokoon Hän
    Taivaisen toivon maiseen hätähän,
    Niin että Häntä kaikki kiittäis ratki!




AURlNGONSOTA.

(Valon ja Lämmön toinen retki.)


"Muistatko tarinan Taivaantasasta ja Pilvenparrasta ja
pienistä torpanlapsista, jotka osasivat sulattaa lunta ja tehdä
päivänpaistetta?"

"Kyllä, aivan hyvästi."

"Muistatko Valon ja Lämmön, auringon kultakutriset lapset, jotka
ratsastivat ulos avaruuteen nopeilla varsoillansa Tuulella ja
Säteellä?"

"Muistan, muistan."

"Se on tarina valosta, ja se ulottuu läpi kaikkien aikojen. On
toinenkin tarina, pimeydestä, mutta se ei ole iloinen. Nyt kerron
jotakin kevät-päiväntasauksesta."

"Kerro, kerro! Kyllä tiedän, se on maaliskuussa."

"Oli kerran kaukana Pohjolassa jättiläinen Viima, sen vuorenkuninkaan
veli, joka halkesi, kun yritti syömään Sampo Lappalaista. Viima oli
myöskin hirvittävän suuri ja väkevä, ja hän asui luolassa jäävuorten
välillä Nordkap-niemen tuolla puolen. Hän osasi neljä temppua, osasi
tehdä pimeätä, kylmää, rakeita ja myrskyä. Olipa siinä melkoisesti
oppia jättiläisen laiselle miehelle; mutta ei siitä taidosta juuri
kehua kannattanut.

"Viimalla oli usein ikävä istua yksin luolassa ja kuunnella jäävuorten
jyskyttelevän vastakkain ukkosen tavalla jyristen, sillä nähdä hän ei
osannut, hän kun näet oli sokea, ja pimeä siellä oli kuin säkissä. Oli
hänellä hevonenkin, nimeltä Pohjatuuli; jättiläinen itse oli sysimusta,
mutta hevonen oli lumivalkoinen, ja se huokui sumua ympärilleen kuin
pilviä. Viima välistä ratsasteli hevosellaan Pohjatuulella, ja milloin
hän kulki vuorien ja metsäin yli, oli hän juuri saman näköinen kuin
suuri, musta talvipilvi, täynnä lunta.

"Kun jättiläinen Viima kerran tapansa mukaan ratsasti Lapissa pitkin
Inarinjärven suurta, jäätynyttä selkää, tunsi hän jonkinlaista pistoa
silmissään, vaikka olikin sokea eikä voinut nähdä. Ja samalla tunsi hän
jotakin lämmintä huountaa vastaansa, joka sulatti häneltä partaa; ja se
oli hyvin ikävää, sillä kaikki jättiläiset ovat arat parrastansa, se
muka kaunistaa heitä niin sanomattomasti.

"Jättiläinen Viima sanoi hevosellensa Pohjatuulelle:

"'Mikä se pistää minua silmiin ja mikä puhaltelee minun partaani?'

"Hevonen Pohjatuuli osasi puhua, niinkuin kaikki noitahevoset; ja hän
olikin nähnyt paljon maailmaa matkoillansa. Hän vastasi: 'Auringon
lapset ne ovat, prinssi Valo ja prinsessa Lämpö, ratsastelemassa
maailmaa.'

"'Hyvin nenäkkäästipä ne lapsen mukulat liikkuvat', sanoi jättiläinen.
'Kysys heiltä, onko heillä passia, kun matkustelevat minun
valtakunnassani.'

"'Maailma on heidän valtakuntansa', vastasi hevonen, 'ja sitä paitsi he
ratsastavat niin sukkelaan, ett'en minä saa heitä kiinni.'

"'Hyvinpä täällä on huono poliisi, kun antaa semmoisten veitikkain
kuljeksia ympäri maailmaa', sanoi Viima. 'Pysähdypäs vähäsen, niin minä
otan heidät kiinni suureen pilvivaippaani.'

"Sattuipa niin, että Valo ja Lämpö olivat uteliaat, niinkuin kaikki
pikku lapset, ja kun he näkivät suuren mustan talvipilven tulevan
vastaan, seisattivat he varsansa, nähdäkseen tarkemmin, mikä se tuo
kummallinen esine oli. Samassa levitti jättiläinen Viima leveän
viittansa heidän päällensä, otti heidät kiinni ja vei vangiksi pimeään
jääluolaan Nordkap-niemen tuolle puolen.

"Tunnethan sinä auringon kauniit lapset, jotka vapaina liitelevät ympäri
koko maailman, ja siitä voit arvata, miten hauska heillä oli istua
vankina pimeässä jääluolassa. Valo oikein säkenöitsi suuttumuksesta ja
pikku Lämpö itki niin lämpöisiä surun kyyneliä, että ne tippuivat
kovalle jäälattialle ja jää alkoi sulaa. Mutta jättiläinen Viima
hymyili parrassansa, niinkuin kaikilla jättiläisillä on tapana;
parrassa hymyileminen onkin jättiläisten kesken hienouden merkki.

"Mutta pianpa tapahtui, mitä jättiläinen Viima ei ollut aavistanut.
Valon kipunat räjäyttelivät rikki jääluolan muurit, ja Lämmön kyyneleet
sulattivat jäävuoren järveksi. Auringon lapset pääsivät pakoon
vankeudestaan, hyppäsivät selkään Tuulelle ja Säteelle, jotka
odottelivat luolan edessä, ja ratsastivat takaisin auringon
valtakuntaan. Mutta jättiläinen Viima suuttui niin pahasti, että sai
leuallensa kuutaman, se on toisin sanoen, että hän menetti puolet
parrastansa.

"Nyt syttyi suuri ja hirvittävä sota auringon kuninkaan ja talven
kuninkaan eli jättiläisen Viiman välillä niistä kahdesta auringon
lapsesta, jotka olivat olleet vankina, vaan päässeet vapaaksi. Ja koska
sotaa käytiin maan päällä, sai maa kärsiä molempien hävitystä, milloin
auringon kuumuutta, milloin talven kuninkaan pakkasta. Ja kaikki
luonnon voimat olivat nurjimmassa kapinassa ja metelöitsivät
hillittömästi, niin että suuret vuoret murtuivat rikki ja valtameret
kuohuivat edestakaisin, niinkuin lapsen huiskuttaessa korvossa vettä
joka taholle.

"Mutta Valo ja Lämpö rakastivat maan pikku lapsia, joiden kanssa he
olivat niin usein leikitelleet, ja heitä säälitti hyvin, että lasten
täytyi kärsiä sodan kurjuutta.

"Sentähden he pyysivät isäänsä auringon kuningasta tekemään rauhaa
jättiläisen Viiman kanssa: ja tapahtui niin, että tuli toimeen aselepo,
vaan ei koskaan oikeaa rauhaa. Sillä jättiläinen ja auringon kuningas
sopivat niin, että joka vuosi piti oleman kahdesti aselepoa heidän
välillänsä, kolme päivää keväällä ja kolme syksyllä. Vaan niiden
välillä sotivat he niinkuin ennenkin, ei kuitenkaan niin julmasti, että
maa joutuisi hävitetyksi eivätkä pikku lapset voisi elää.

"Maaliskuussa on kevät-päiväntasaus, toinen aselepo, ja syyskuussa
syys-päiväntasaus, toinen. Silloin ei ole kesä eikä talvi, ei kevät
eikä syksy, vaan niiden kaikkien välitila. Päivä ja yö ovat yhtä
pitkät, lämmin ja pakkanen ikäänkuin hyppäävät kimpolaudalla ja lauta
pysyy tasapainossa. Mutta maaliskuussa satuloivat Valo ja Lämpö
varsansa ja lähtevät leikkimään maan lasten kanssa, ja syyskuussa he
juottavat varsansa sateilla, että niillä olisi rohkeutta lähteä
paluumatkalle. Viima kiljuu vihasta, sillä hän ei voi kärsiä aselepoa,
ja se kiljunta kuuluu siihen aikaan usein pohjoismyrskyissä. Mutta Valo
ja Lämpö heittelevät sormisuukkosia maalle ja kumartelevat lapsille,
ikäänkuin sanoen: Kyllä me palaamme, me palaamme! 'Niin, tule, kaunis
valo, tule, suloinen lämpö! Te olette niin sydämmestä tervetulleet
Viiman valtakuntaan'."




PRINSESSA RUUSUNEN.

Satu kolmessa seikkailussa.


Henkilöt ensimäisessä seikkailussa:

 Kuningas.
 Ruusunen kapalolapsena.
 Hovimarski von Cirkel.
 Valtioneuvoksetar Kunigunda.
 Ylimäinen juomanlaskija.
 Mestarikokki.
 Mestarikokin juoksupoika Sam.
 Kuninkaallinen lapsenhoitajatar.
 Sulotar,  |
 Koitar,   |
 Päivätär, | hyviä haltioita.
 Tähdetär, |
 Kuutar,   |
 Valotar.  |
 Tuonetar-neiti, Tuonen tyttö.

Sitä paitsi hovinaisia, hoviherroja ja kansaa niin paljo, kuin
kuninkaalla on varaa tarjota. Seikkailu tapahtuu kuninkaan linnassa.



Ensimäinen seikkailu: Kumminlahjat.


_Mestarikokki_ (kultakauhaa heilutellen). Ho-hoi, onko täällä ketään
oikeaa ihmistä, jolla olisi senkään vertaa ymmärrystä kuin laihalla
kalkkunalla? Koko linna on hulluna; koko valtakunta on kuin suuri parvi
unen horroksissa hyppeleviä Espanjan kanoja. Kuka lentää sinne, kuka
tänne, eikä kukaan pidä lukua kuninkaallisesta päivällisestä. Sam, Sam,
missä sinä vetelehdät?

_Sam_ (juosten sisään). Tulen heti.

_Kokki_. Vai niin, oletko siinä, nokinenä? Etkö jo juokse toimittamaan
minun käskyjäni?

_Sam_. Kyllä juoksen ja lennän. Mitä käskette, mestarikokki?

_Kokki_. Sam, tänään on merkillinen päivä. Käske teurastamaan kuusi
kultasarvista härkää ja kuusitoista kaikkein lihavinta juottovasikkaa.
Teloittaja katkaiskoon kaulan parilta kymmeneltä kukolta. Sitte vielä
puoli sataa ohutsääristä kananpoikaa; meidän armollinen kuninkaamme syö
mielellään kananpoikia pikkelsin ja Espanjan pippurin kanssa. Sitte
pari kolme korvoa lihalientä rapupiirakoidea kanssa ja muuta semmoista.

_Sam_. Ei, olkaas hyvä, malttakaa vähän! Kuusitoista ohutsääristä
härkää, kuusi kultasarvista kukkoa, puoli sataa rapupiirakkaa, kuusi
korvoa pikkelsiä lihaliemen ja Espanjan pippurin kanssa ja muuta
semmoista.

_Kokki_. Kuule, mitä minä sanon! Lohta, kampelaa, sardiineja,
ruokasimpukoita ja muita meren eläjiä. Sitte salattia, gurkkuja,
punajuurikoita, makaroonia, parsaa ja muita kasviksia. Sitte
jäätelövuoria suuria kuin Kimborazo, sokurileivoksia korkeita kuin
Baabelintorni; hyytelöitä laajoja kuin Punainenmeri, rautatien pituisia
pumpernikkelejä, ja viimein lättyjä! Muista lätyt! Armollinen
kuningattaremme syö niin mielellään lättyjä.

_Sam_ (luetellen sormillaan). Lohta, kampelaa, gurkkuja,
punajuurikoita, jäätelövuoria, sokurileivoksia, lättyjä ja muita meren
eläjiä.

_Kokki_. Älä unhota lättyjä! No, tuolla ulkonakin olevain kunnon
ihmisten pitää saaman jotakin suuhunsa. Mene parsijaräätälin
naurismaahan, nyhdä kaikki nauriit, kuori ne ja survo puuroksi; meidän
kelpo kansallamme on hyvä ruokahalu. Ota leipurin pavut, mene sitte
suutarin kaalimaahan, valitse sata kaalinkerää ja pane sekaan kiehumaan
yksi palovartian kanoista, että kansalle tulee oikein voimakas
lihasoppa. Kuningas maksaa, kun milloin jaksaa. Ja kaikki pitää olla
tehtynä yhdessä tunnissa.

_Sam_ (juoksee). Tulen heti.

_Kokki_. Kuules, odotahan. Mitä saat palkkaa Sam?

_Sam_. Kolmesti ruokaa ja kuudesti ruoskaa päivässä, senhän kyllä
tiedätte, mestarikokki.

_Kokki_. Sam, poikaseni, sinulla on liian vähä tekemistä, sinun pitää
saada parempi palkka.

    (Tukistaa häntä.)

_Sam_. Kiitoksia paljon. Mutta mihin nyt koko näitä tämmöisiä pitoja
tarvitaan, herra mestarikokki?

_Kokki_. Mihinkö tarvitaan? Etkö sitte tiedä, nahjus, että tänään on
suuri päivä, oikein kunnianpäivä armolliselle kuninkaallemme ja koko
hänen valtakunnalleen.

_Sam_. En, en todellakaan tiedä, kertokaa, mestarikokki.

_Kokki_. No, kyllä minä hämmentelen sinun kivettyneen ymmärryksesi.
Etkö osaa käsittää, että kuningas ilman perillistä on kuin hyvä
päivällinen ilman jälkiruokaa?

_Sam_. Kyllä minä tiedän monta, jotka mieluimmin alkavat jälkiruoasta.

_Kokki_. Koko valtakunta tietää, että armollinen kuninkaamme ja
kuningattaremme eivät ole tähän asti saaneet rintaperillisiä, kunnes
haltia Valotar eilen toi kuningattarelle kaikkein suloisimman pikku
prinsessan...

_Sam_. Se on jälkiruoka.

_Kokki_. Ihan oikein, poikaseni. Tänään hänet ristitään; sentähden koko
valtakunta on liikkeessä, sentähden täällä on pidot ja sentähden pitää
kansan saada nauriita ja kaalia. Kuusi haltianeitosta on kutsuttu
kummeiksi ja he tuovat komeita kumminlahjoja. Oikeastaan pitäisi heitä
olla seitsemän, koska heitä on yhtä monta kuin väriä taivaankaaressa,
mutta kuninkaalla on ainoastaan kuusi kultatalrikkia, paitsi itselleen
ja kuningattarelle. Valtioneuvoksetar Kunigunda arveli, ett'eivät
haltianeidot mitenkään voi syödä muulta kuin kultatalrikeilta, ja
sentähden jätettiin kutsumatta Tuonetar-neiti, joka on seitsemäs.

_Sam_. Siitäpä se neito suuttuu. Sanotaan, ett'ei Tuonetar ole
paraimpia, milloin suuttuu.

_Kokki_. Niin, kukapa sille mitään voi, että mustalais-Kerttu varasti
seitsemännen talrikin? Mutta tässäkö sinä yhä seisot ja lörpöttelet
kaiken aikasi (tukistaa häntä), kun kuningasta ja koko hovia joka hetki
odotellaan kirkosta? Etkö jo joudu tiehesi ja pian?

_Sam_ (juoksee pois). Tulen pian.

_Kokki_ (yksin). Käsittämätöntä, miten huono muisti pojilla on. Tässä
minä hänelle annan yksinkertaisimman asian toimitettavaksi, eikä hän
häpeä viivytellä minua tyhmällä lörpötyksellään. Hyvät ystävät, jos
kukaan teistä aikoo mestarikokiksi, niin hankkikoon kaikin mokomin
itselleen ymmärtäväisen juoksupojan.

    Ylimäinen juomanlaskija tulee, taluttaen Samia korvasta.

_Juomanlaskija_. Ahah, nahjus, sainkos sinut viimeinkin käsiini.
Sinulla vain ei ole niin mitään tekemistä, vetelehdät aamusta iltaan.
Heti joudu kellariin ja laske viisikymmentä ruukkua kuninkaallisen
majesteetin satavuotista Kypron viiniä! Täytä sitte kaksi sataa tuoppia
vanhalla oluella ja varo, ett'et laske maahan yhtään pisaraa. Kiillota
sitte kultatalrikit ja hopeapikarit, niin ett'ei niihin jää yhtään
pölyn hivettä, ja sitte juokse noutamaan hoviapteekista viisitoista
pulloa likööriä. Kaikki se pitää olla tehtynä puolessa tunnissa.
Ymmärrätkö, että pikku prinsessa ristitään tänään?

_Sam_. Huhuttu! Kaksi sataa tuoppia Kypron viiniä lasketaan vanhaan
olueen, kiillottaa kultatalrikkia, niin että viisitoista pulloa
likööriä lasketaan maahan puolessa tunnissa... Tulen pian.

    (Juoksee pois.)

_Juomanlaskija_. Te, mestarikokki hemmoittelette kaikki hovin
palvelijat: niillä on liian hyvät päivät. Hyvät ystävät, jos kukaan
teistä aikoo ylimmäksi juomanlaskijaksi, neuvon minä häntä pitämään
silmällä väkeänsä ja antamaan heille yhden asian kerrassaan tehtäväksi.
Muuten kuohuu kaikki yli kuin nuori olut.

    (Menee pois.)

    Hovimarski von Cirkel tulee, taluttaen Samia tukasta.

_Hovimarski_. Vai niin, vai uskalletaan juosta karkuun, kun esivalta
käskee? Olet laiskuri, vetelys, nahjus; vaan kun tässä on sinulla
kunnia palvella hänen majesteettiansa, kaikkein armollisinta
kuningastamme, niin sinun pitää osoittaa asianmukaista uutteruutta. Nyt
menet heti lakasemaan linnanpihaa, toimittamaan mattoja, siistimään
rappuja, puhdistamaan lakeijain pukinnahkasaappaat ja kiillottamaan
kamarineitsytten kenkäin soljet. Sitte peset tyhmän pikku naamasi, että
julkenet astua kaikkein armollisimman pikku prinsessan, hänen
kuninkaallisen korkeutensa eteen, joka armossa kohta kannattaa tänne
itsensä kummiensa ja koko muun hovin kanssa. Kaikki se pitää olla
tehtynä viidessätoista minuutissa, ymmärrätkö?

_Sam_. Rappuja, mattoja, rikkoja, lakejoita, kammarineitsyitä
pukinnahkasaappaissa... Tulen pian! (Laulaa:)

    Mitä mä kuulla jo sainkaan?
    Samilla työtä ei lainkaan:
    Uninen, laiska ja nahjus hän ain';
    Onpa sen palkkakin suuri,
    Lisäksi saa heti juuri
    Selkähän, mutta ei suuhun vain.

_Hovimarski_. Mitä sopimatonta laulua sinä rohkenet liritellä korkean
esivallan läsnä ollessa?

_Sam_ (laulaa:)

    Härjät ja lohet ja ravut,
    Nauriit, lätyt ja pavut;
    Kypron viini, likööri ja tee!
    Prinsessa saatu on oiva!
    Sam, pidä kaikista hoiva!
    Voi, tuota Samia, ei mitään tee!

(Juoksee pois.)

_Hovimarski_. Siinä nyt nähdään, mitä seuraa, kun ollaan alentuvaiset
huonompaa kansaa kohtaan. Armollinen kuninkaamme on, kunniani kautta,
liian kansallinen. Alhaiso alkaa jo ottaa sellaisen tavan, sellaisen
käytöksen, kuin se olisi meidän vertaisemme, ja se tulee siitä, että
kansalla on liian vähä tehtävää. Mutta kas, tuollahan suuri saatto jo
saapuu kirkosta. Vahti aseihin!

    (Kaartin musiikki soittaa kuninkaallista marssia, ja koko hovi
    tulee sisälle juhlakulussa. Ensinnä airuita ja sotilaita. Sitte
    kuningas, ylimäinen juomanlaskija ja valtakunnan hienot herrat.
    Sitte Ruusunen prinsessa, kuninkaallisen lapsenhoitojattaren
    käsivarsilla. Prinsessalla on niin pitkä laahus, että neljä
    hovinaista sitä kantaa. Sitte seuraa valtioneuvoksetar
    Kunigunda, jonka laahusta kaksi hovinaista kantaa. Häntä seuraa
    hovijunkkareja, munsyörejä, muotimamseleja, matameja ja
    alhaista kansaa, jota tarvitaan hurraamaan.)

_Hovimarski_. Eläköön kuningas! Hei hurraa!

_Kansa_. Hei, hurraa!

_Hovimarski_.

    Majesteetti, joko voi,
    Nyt kun armas, armollinen
    Prinsessa, maan perillinen
    Itsensä jo kastaa soi,
    Kansa tulla tuntemaan,
    Minkä hän on nimellinen?
    Alammaisna kysyn vaan.

_Kuningas_. Ruusunen, rakas hovimarski, Ruusunen. Mutta heittäkää nyt
kaikki tarpeeton kursailu pois. Tyttö on soreamuotoinen eikä tarvitse
kaunistelemista. Vai kuinka, valtioneuvoksetar? Minkä hullunkurisen
laahuksen te lapseen riipustaneet olette? Onhan hän aivan sellainen
kuin pitkäpyrstöinen paperileija.

_Valtioneuvoksetar Kunigunda_ (itsekseen).

    Oi, kuin kovin höhnömäistä
    Joskus kuulla saa myös näistä
    Onnen kruunaamista päistä!

(Kuuluvasti.)

    Paperleija? Hauska kasku,
    Suurenmoinen leikinlasku!
    Ha ha haa, niin sukkelaa!
    Moista harvoin kuulla saa.

    Hänen armons kuuluisaksi
    Tulee muodin haltijaksi,
    Suojelijaksi somuuden;
    Siis hän siksi kunniaksi
    Olkoon muodinmukainen.

_Kuningas_. No, sepä vain on aikaista ja ihanaa kasvatusta!

_Kuninkaallinen lapsenhoitajatar_. Armollinen, rouva, vauva tahtoo
ruokaa.

_Kunigunda_.

    Noin sä puhut tuhmuudessa;
    Milloin vauva on prinsessa?
    Mieltä olla tarvitseepi.
        (Ylhäisesti.)
    Armo syödä suvaitseepi.
        (Prinsessa huutaa.)

_Hoitajatar_.

    Sille en voi mitäkään.
    Kuulettehan myös te tään:
    Armo huutaa suvaitseepi.

_Kunigunda_.

    Armon tietää tarvitseepi:
    Hovin kuullen huutamaan
    Ruveta ei sovikkaan.

_Hoitajatar_.

    Hiljaa, kiltti, vaiti vaan!

_Hovimarski_.

    Tiedoksi siis tulkohon,
    Että prinsessamme on
    Ottanut nyt nimen oman.
    Ruusunen, sen nimen soman.
    Hei...

_Kansa_. Hei...

_Kuningas_. Olkaa hiljaa, hovimarski. Tuoltahan näkyvät tytön
äitikummit tulevan hopeavaunuissa, joita joutsenet vetävät. Onko kaikki
kunnossa heitä vastaanottaa?

_Hovimarski_.

    Kaikki, majesteetti, on!
    Sam vain kiiruhtakohon.

_Kuningas_. Juomanlaskija, oletko tuottanut pöytään parasta Kypron
viiniäni?

_Juomanlaskija_.

    Sit' ei pitäis puuttua;
    Sam on siinä toimessa.

_Kuningas_. Mestarikokki, oletko laittanut ruoat ja kultatalrikit?

_Kokki_.

    Se jäi Samin haltuhun,
    Käy, kuin voi käy palttuhun.

_Sam_ (kurkistaa akkunasta sisälle).

    Mun vain tehdä tarvitseis;
    Vaan jos Sam nyt sanoo: seis!

_Hoitajatar_.

    Hys, hys, pienoni;
    Nähdä saat nyt kummisi.
    Kummi hieno, kuudella,
    Joutsenella ajava,
    Kultaa, silkin hienon
    Lahjaks suo hän pienon.

(Hovi antaa tilaa, ja yksitellen tulevat sisälle haltijattaret,
kaikilla kruunu ja taikasauva, jolla he kukin vuorostaan
koskettelevat Ruususta.)

_Sulotar neiti_ (vehreässä hameessa).

    Heijan, teijan tuulaii tuon!
    _Hyvyyttä_ mä sulle suon.
    Hyvyys, hellyys, kuulijaisuus,
    Ne sun parhain ominaisuus.
    Täällä murhetta ei mustaa,
    Jolle et sois huojennusta,
    Kyynelt', jot' et tahtois pestä,
    Vaivaa, jot' et mielis estää.
    Korkein harrastus on sulla
    Toisten onneks, hoivaks tulla.
    Oman riemus unhotat,
    Jos vain muut on riemuisat.

_Koitar neiti_ (valkoisessa hameessa).

    Tuuli illan laila la!
    _Ymmärrystä_ annan ma.
    Selväksi teen ajatukses;
    Viisaus on kaunistukses.
    Opit kaiken kauniin, jalon,
    Opit seikat luonnon talon;
    Ihmistiedot, hyveet, kunto,
    Niist' on sulla selvä tunto.
    Oppis ottaa ihmeeks ratki
    Mailman suuret viisahatki.
    Itse arvaat itsesi
    Aivan tiedottomaksi.

_Päivätär neiti_ (punaisessa hameessa).

    Tiskon, toskon tiukaus!
    Lahjani on _kauneus_.
    Kauneus on katoovata;
    En voi antaa parempata.
    Mutta sulo lemmittävä
    Sydammet on miellyttävä,
    Varsinkin jos lapsi sorja,
    Kuten laakson kukka korja,
    Its' ei tiedä tuoksustansa,
    Ihmeisestä mahdistansa.
    Moinen mahti viaton
    Lahja multa sulle on.

_Kuutar neiti_ (keltaisessa hameessa).

    Kilin, kalin kalistan!
    Kultaa minä lahjoitan.
    Arvokkaampaa lahjaa vastaan
    _Rikkaus_ on ainoastaan
    Halpa; mutta ääntä tunnon
    Seurata jos mielit kunnon,
    Kuullessasi kurjan hätää,
    Silloin saatat lahjaa tätä
    Antaa kullekin, ku anoo.
    Sammuta näin nälkä, jano,
    Hätää helli, lievitä:
    Kultasi on kestävä.

_Tähdetär neiti_ (sinipunervassa hameessa).

    Tippaan, tappaan tilleri!
    _Elosi_ teen _pitkäksi_.
    Tämäkään ei lahja parhain;
    Yks on kuolo myöhään, varhain.
    Onnettaren elon mittaa.
    Elää et voi murenitta;
    Mutta rukoilemme tätä:
    Sulle pitkää eiämätä,
    Jotta saisit kauan monta
    Ilahduttaa ilotonta
    Ynnä siunaamana työs
    Lepoon vihdoin päästä myös.

_Valotar neiti_ (sinisessä hameessa);

    Hoi on, hoi on huoletta!
    _Lemmen_, lemmen annan ma,
    Lemmen elos juhlitsemaan,
    Lemmen lempes palkitsemaan,
    Lemmen valtakuntaan taivaan,
    Lemmen halvimpaankin aivan,
    Lemmen synnyinmaahan syvän,
    Lemmen kunniahan, hyvään,
    Isään, äitiin, ystävyksiin,
    Puolisoon ja sisäryksiin,
    Lemmen puhtaan, lämpöisen.
    Parhain lahja viimeinen.

_Kuningas_. Jalot, korkeasti kunnioitetut haltijattaret, teidän
lahjanne ovat tosiaankin parahimmat maan päällä. Kukaan kuningas ei voi
lapselleen kalliimpia kumminlahjoja antaa. Kuinka voinkaan tarpeeksi
kiittää teidän anteliaisuuttanne!

_Kunigunda_.

    Yksi jäi, jos virkkaa saisin:
    Tulee olla muodikkaisin.

_Hovimarski_.

    Oppia myös niiaamaan,
    Kuulon sekin asiaan.

_Juomanlaskija_.

    Vieraitakin kunnioittaa,
    Tulis myöskin tuota koittaa.

_Kokki_.

    Kalopsia arvostaa
    Eikä rumast' ahmustaa.

_Kuningas_. Kaikki on nyt täydellisesti ja oivallisesti. Nyt ei puutu
muuta kuin kunnioitettuja kummeja hurraamalla tervehtiä ja sitte käydä
päivällispöytään.

_Hovimarski_. Hei...

_Kansa_. Hei...

_Kuningas_. Hiljaa! Kuka tuolta tulee jylhän ukkospilven läpi kuuden
mustan joutsenen vetämissä vaunuissa?

_Valotar_. Se on meidän seitsemäs sisarpuolemme, Tuonen tytär,
Tuonetar. Minä vapisen pelosta rakastetun ristityttäremme tähden.

_Kokki_. Niin, siinä on meille makso seitsemännestä kultalautasesta.

_Kuningas_. Hiljaa! Hän on jo täällä.

    Tuonetar-neiti astuu sisälle mustassa hameessa ja
    koskettaa prinsessaa taikasauvallaan.

_Tuonetar_ (kuninkaalle).

    Kaikki oivaa, sanotte?
    Jätitte _mun_ kutsumatta!
    Siis jäi lahjan' antamatta.
    Tiedättekö, mik' on se?
    Olisin sen lahjoittanut,
    Mink' on kukin unhottanut:
    Tytön otsaan kirjoittanut
    Lauseen: _elo loputon!_
    Ajan hukka muu kaikk' on,
    Pila, tyhjyys, turhuus, juoni,
    Jonka murtaa myrsky. Tuoni.
    Ainoastaan tytär Tuonen
    _Hallitseepi_ elon suonen,
    Oienneiden ytimen.
    Hylkäsitte lahjan sen.
    _Sallimusta_ kuulkaatten:
    Kaiken, min nuo toiset tuopi,
    Sallimus niin käydä suopi:
    Nero, hyvyys kauneus,
    Ikä, kulta, rakkaus --
    Ruusunen saa kaiken sen
    Viiteentoista' vuotehen.
    Mutta silloin haavoittuu
    Värttinällä impysenne --
    Haihtuvat näin toivehenne --
    Ja hän nukkuu...

_Kuningas_.

                     Kuollen? Niin
    Julmat sanat! Kauhistusta!
    Miksi raivoot, henki musta?

_Tuonetar_.

    Siten käskee sallimus.

                     (Katoaa.)

_Valotar_.

    Ah, mun valtaa aavistus!
    Sallimus ei mikskään muutu;
    Vaan ei kaikki toivo puutu:
    _Ikäähän_ myös luvattiin...
    Tiedän kaksoset... no, niin:
    Eikö uni, kuolon lailla,
    Kuljettele unheen mailla
    Helpost', ajan lyhyen,
    Mutta melkein samaten?
    Ei hän nuku kuolemahan,
    Vaan kun haavan saa hän,
    niin uinuvi hän unelmahan
    Täyteen sadan vuoden ajan;
    Silloin vasta kuolo saa.
    Hovi samoin uinahtaa.
    Vaan jos kohtalolta saa
    Silloin juur' hän pelastajan
    Heräävä hän riemuin on...

_Kuningas_.

    Synkkä on yö kohtalon!

(Ensimäisen seikkailun loppu.)



Toinen seikkailu: Ruusu.


Sama sali kuninkaan linnassa, vaan keskellä peräseinää on nyt punainen
esirippu. Viisitoista vuotta on kulunut ensimäisestä seikkailusta, ja
kaikki henkilöt ovat siis viisitoista vuotta vanhemmat, paitsi Sam,
joka muuttumatonna on sama pikku hulivili. Ruusuprinsessa on tullut
pitkäksi tytöksi. Nähtävinä ovat hänen äitinsä, kuningatar, ja muutamia
muita uusia henkilöitä, niiden joukossa hovineidit Narsissi ja Leukoija
sekä pikku Sanna.

Narsissi ja Leukoija yhtyvät salissa.

_Leukoija_.

    Narsissi, ah, sinäkö?
    Oi, kuin hauskaa sattui tuolla!
    Olen oikein nauruun kuolla.
    Prinsessamme... tiedätkö?

_Narsissi_.

    Mitä sitte?

_Leukoija_.

    Niin, hän tuolla Lapsosia pieniä
    Vaattehitta, kengittä
    Näki käyvän puiston puolla.
    Juoksi sinne joutuisaan,
    Antoi päähineensä päästä,
    Kaulahuivin kaulastaan,
    Tahtoin nuhasta nuo säästää;
    Sitte, yhden kerrallaan,
    Harson, hanskat, viitan vielä
    Antoi pois ja jalastaan
    Kengät samaa tietä vaan.
    Arvaathan sen, millä miellä
    Kunigunda katsoi moista,
    Kun hän näki neidin noista
    Vaattehista paljasna,
    Kengittäkin -- hirmuista. --
    Sinne tänne juoksevana
    Niinkuin kynittynä kana.
    Sievään Kunigundakin
    Lensi häntä läksyttämään;
    Mutta pahoin kävi tämän:
    Kaatui loiskisi -- lampihin.

_Narsissi_.

    Prinsessako?

_Leukoija_.

                 Eukko vaan.
    Ah, kuin tuota nauroinkaan!
    Ruusu, hänpä riensi heti,
    Ylös auttoi eukon ja
    Hälle antoi sukkansa.
    Vaan nyt itkuvirttä veti
    Kunigunda, kun nyt julki
    Paljain jaloin neiti kulki.

_Narsissi_.

    Hyv' on neiti sydämmestä.

_Leukoija_.

    Kantapäähän kiirehestä.
    Kuinka viisas taas hän on,
    Sit' ei pysty arvaamahan.
    Eilen yksin kulkemahan
    Sai hän tänne puistohon,
    Mitä varten arvaappa!
    Satamäärä lintuja
    Viserteli riemuisesti;
    Siinä seuraa lukuisesti;
    Ja hän puhui vaivatta
    Niiden kaikkein tavalla
    Tirlilirli, kukkurluu;
    Niin ei osaa kenkään muu.

_Narsissi_.

    Sulossa hän verratonna.

_Leukoija_.

    Niin, kun hän on lempeä.

_Narsissi_.

    Rikas...

_Leukoija_.

             Ylpeydettä.

_Narsissi_

    Lemmitty...

_Leukoija_.

                Ah, syämestä!
    Kuulematta hänt' on konna.

_Narsissi_.

    Hengetärten lahjoiks kansa
    Sanoo noita.

_Leukoija_.

                 Syystä kanssa.
    Pahat kielet... Voitko... tuota
    Vaijeta?

_Narsissi_.

             Kuin seinäki,
    Kala, muuri, murmeli;
    Etkö vainen minuun luota?

_Leukoija_ (kuiskaamalla).

    Kansa kertoo jonkunmoista
    Seikkaa, jot' ei tajua,
    Että hän on viidentoista
    Ikäisenä nukkuva
    Sangen kauan.

_Narsissi_.

                  Tajuun mä.

_Leukoija_.

    Sen saa aikaan värttinä.
    Sikshän yli kaiken maan
    Koota värttinät ja heittää
    Antoi tuleen palamaan
    Kuningas ne, ett'ei vaan
    Pistäis sormeen Ruusu-neittä.

_Narsissi_.

    Mutta juuri tänään hän
    Viisitoista täyttää...

_Leukoija_.

    Totta! Siitä nähdään tietäjän
    Valhe varsin selvähän:
    Kas, ei ole, mistä ottaa
    Koko maasta värttinän.
    Ruusunen hän valvoo, hän.
    Mutta tässä aikaa tuhlaan;
    Neittä tulee laittaa juhlaan.

_Narsissi_.

    Niin, jos Kunigunda saisi
    Kuulla, kuinka kielet hakkaa
    Meillä, niin hän raivoaisi.

_Leukoija_.

    Olet oikeessa. Ja akka
    Taas on kuiva, arvaan sen.
    Rientäkäämme, siskonen!

        (Menevät.)

        Ylimäinen juomanlaskija ja mestarikokki tulevat
        päinvastaiselta taholta.

_Juomanlaskija_. Sam! Missä on Sam? Aina sitä nahjusta saa odottaa.

_Kokki_. Sam! Nahjus! Missä sinä vetelehdät?

_Sam_ (sisään juosten). Tulen pian.

_Juomanlaskija_. Sinä kelvoton! Sinä laiskuri! Heti laittamaan kaikkea
järjestykseen prinsessan syntymäpäiväksi suureen juhlaan! Muista
nektari! Äläkä unhota ambrosiaa! Jätähän vain kiillottamatta ja
puhdistamatta hopeapikarit, tinatuopit, oluttuopit ja kiinalaiset kupit
ja muut semmoiset.

_Sam_. Ja muut semmoiset ja muut semmoiset.

_Kokki_ Oletko sinä, poika, jo valmis? Joko paistoit härjät, keitit
valaskalan, survoit porkkanat, paistoit lätyt ja koristit
sokurileivoksen prinsessan nimellä? Sam sinä olet pahin vetelys, kuin
koskaan olen nähnyt.

_Sam_. Ja muut semmoiset. Voi, herra mestarikokki, voi, herra
juomanlaskija; tuota minä nyt olen saanut kuulla jo viisitoista vuotta,
eikä kukaan toimita niin paljoa kuin minä. Jospa edes lakattaisiin
sanomasta minua pojaksi! Olenhan minä jo vanha mies, herra
mestarikokki, neljänkolmatta vuoden vanha (itkeä nyyhkyttäen), ja
minulla pitäisi jo ammoin olla parta, mutta kas, se ei ota kasvaakseen!

_Juomanlaskija_. Yhdeksän vuotta, hillonokka, yhdeksän vuotta. Et sinä
koskaan sen vanhemmaksi pääse, ja tiedänpä minä kyllä syynkin.
Sentähden, että niin huonosti pidit huolta haltija-neitojen ravinnosta
sinä päivänä, kun prinsessa ristittiin.

_Kokki_. Mitä partaan koskee, niin onkin hyvä luonnon järjestys, ett'ei
kokkipojilla ole partaa, sillä he sen pistäisivät joka kastekkeesen,
kun tarpeetta häärivät paistinpannujen ympärillä.

_Sam_ (nyyhkyttäen). Minunko oli syy, että kaikki kävi nurin päin
niillä suurilla päivällisillä viisitoista vuotta sitte? Miksi se
Päivätär-neiti minulle tuomitsi niin kovan rangaistuksen, että minun
pitää ainiaan oleman pienenä kokkipoika-parkana eikä saamaan koskaan
partaa eikä koskaan parempaa palkkaa? Minä en tätä kestä enää, minä
menen Tuonetar-neiden luo ja tarjoudun paimentamaan hänen pöllöjänsä.

_Juomanlaskija_ (nipistää häntä korvasta). Etkö joudu alas kellariin?

_Kokki_ (nipistää häntä toisesta korvasta). Etkö riennä ylös
kanakoppeliin?

_Sam_ (ruikuttaen). Tulen pian.

    (Menee.)

_Juomanlaskija_. Tottapa silloin viisitoista vuotta sitte olikin
hirveät pidot. Oikein kauheata! Vierasten piti käymän pöytään eikä
ollut edes kaivovettäkään tarjota.

_Kokki_. Niin, selkääni karmii, kun sitä muistelen. Ei senkään vertaa
ruokaa, että rotta olisi siitä suuhunsa saanut. Onneksi me kaikki
syytimme Samia. Kun antaa niin selviä käskyjä...

_Juomanlaskija_. Ja niin vähä tekemistä kuin hänellä... Mutta lähtään,
virkaveljeni, ottamaan vähän vahviketta sill'aikaa, kun Sam laittaa
kaikki valmiiksi päivällisille. (Menevät.)

    Tuonetar-neiti tulee sisälle, värttinä kädessä.

_Tuonetar_.

    Kuolevat ja sokeat te
    Viisauteenne luotatte,
    Sallimusta vastustatte,
    Jotakin jos uhkaa se!
    Kuningas tuo houreissansa
    Sitä luulee ohjaavansa,
    Tyynnä on, kun poltti kaikin
    Värttinät, mit' käsiins' saikin
    Kas, ei tiedäkkään hän hurja,
    Että toivon sijahan
    Murhe saa ja olo kurja!
    _Yhden_ jätti ainoan
    Poltosta: sen halvaks keksi;
    Vaan se saattaa varmahan
    Hänen keinons hulluudeksi.
    Sallimusta odotan.
    Huone tää on kaikkialta
    Suljettuna muilta: valta
    Hengettärillä tääll' on.
    Ruusu-neiti onneton,
    Kohta kauneutesi
    Kuihtuu, haihtuu ijäksi!

(Astuu sisälle punaisen esiripun taakse.)

Valotar-neiti tulee sisälle.

_Valotar_.

    Tuonen tyttö kolkko, musta,
    Tytär yön, täys uhkausta,
    Uhkaa, huuda sallimusta!
    Minä olen puoltamassa
    Ruusu-neidon elämää.
    Unikukan nuppu tää,
    Joka kasvoi Untolassa,
    Pysyy häntä suojaamassa.
    Kun se häll' on kädessään.
    Niin ei kuolo pystykkään,
    Vaan hän ruusu-uduin liitää,
    Elon korven halki kiitää
    Toisten aikoin rannallen,
    Unen maassa uinaillen.

(Menee.)

Kuningatar ja Kunigunda tulevat

_Kunigunda_.

    Hän, oi armollinen rouva,
    Oli paljas jalaltaan,
    Kuten lanttu kuorettaan.
    Olis ollut kauheata,
    Jos mun nuoraa kengittä
    Herrat olis nähnynnä:
    Vaan tää vast' on pahempata.

_Kuningatar_.

    Rauhoittukaa, ei se tapa!
    Ruusu tahtoo olla vapaa.
    Viaton hän kylläkin,
    Eikä sovi hyveihin
    Lellitys: se kainoutta
    Ainoastaan haittaa. Mutta
    Kastuittehan kokonaan...

_Kunigunda_.

    Majesteetti, anteeks vaan!
    Moist' ei satu milloinkaan.
    Olen niin förbluffattu,
    Häpen, öfverraskattu...
    Mitäs -- lampiin tvingattu
    Promeneeraamahan!... flaatti:
    -- Suuren häpeän se saatti --;
    Olen niin sinierattu.

Hovimarski von Cirkel tulla sipsuttaa sisälle.

_Hovimarski_.

    Päivää, majesteettinne!
    Kysyn alammaisuudessa,
    Missä retkeilee prinsessa?
    Me ja kansa hartaudessa
    Häntä kaikin etsimme.

_Kuningatar_.

    Tiedossa ei mulla se.
    Kenties käy hän tapanansa
    Köyhissä ja sairaissansa.
    Mutta, hovimarsalkki,
    Mitä kummaa kuuluvi?
    Iskettehän haukan lailla.

_Kunigunda_.

    Sota, kapinako mailla?

_Hovimarski_.

    Ei, vaan viisaat, oppineet,
    Jotka selkeyttä vailla,
    Kauan ovat tuumailleet
    _Salaisuutta elämän_
    Ynnä suuren mietinnön
    Käytettyään kokonahan,
    Selväksi ei saaden vaan,
    Turvasivat prinsessahan,
    Ja hän vastas sukkelaan:
    _Rakastaa_ on elon syvä
    Salaisuus...

_Kuningatar_.

                 Mun tyttöin, hyvä!

_Kunigunda_.

    Marski, tuokaa hajuvettä!
    Eihän ihmeellistä, että
    Pyörryttää.

_Hovimarski_.

                Ja prinsessaa
    Siitä tahtoo koristaa
    Viisaat maan nyt seppeleellä...
    Vaan, kas, tuossapa hän saa...

(Kuningas tulee sisälle, taluttaen prinsessaa, jolla on yllä valkoinen
hame ja otsalla laakeriseppele. Jäljestä tulee viisaita miehiä ja
hoviväkeä.)

_Kuningas_. Minä kiitän teitä, korkeasti kunnioitetut, viisaat miehet,
että olette tytärtäni noin kauniilla laakeriseppeleellä kunnioittaneet.
Hän ujostelee niin suurta kunnianosoitusta niin yksinkertaisen
vastauksen tähden. Kumarra, lapseni, ja kiitä viisaita miehiä!

_Ruusunen_ (syvälle kumartaen).

    Varsin halpa olenkin
    Laakeria kantamahan.
    Lintu tai laps' pienosin
    Samoin oppis vastaamahan
    Tuulelta. Me sokeita;
    Viisas on vain Jumala.

(Viisaat miehet kumartavat aina maahan asti ja lähtevät pois. Ylimäinen
juomanlaskija tulee sisälle ja kurottaa otsakoristetta, jonka Kunigunda
kiinnittää prinsessan otsalle.)

_Juomanlaskija_.

    Diadeemin otsallenne,
    Teidän jalo korkeutenne,
    Neuvokset maan lähettää.

_Ruusu_.

    Heitä kiitän, tyttö rukka.
    Yhtä kallis halvin kukka
    Mulle on kuin lahja tää.
    Tarkoitus tään pyhittää.

(Narsissi tuo ruusuista ja rubiineista tehdyn köynnöksen, jolla hän
koristaa prinsessan.)

_Narsissi_.

    Tämän, teidän korkeutenne,
    Ritaristo lahjoittaa
    Koristeeksi varrellenne,
    Nimellenne omistaa.

_Ruusu_.

    Terveiseni ritareille!
    Toivon, kiitokseksi heille,
    Nauhan piikittömän vaan
    Siteeks kuninkaan ja maan,
    Ett'ei pistä ollenkaan.

_Pikku Sanna_ (kahdeksanvuotinen, tulee esille ja suutelee prinsessan
hameenlaskoksia). Suuri kiitos kengistä, jotka te, kiltti prinsessa,
annoitte minulle.

_Ruusu_ (nostaa hänet ja suutelee häntä). Suuri kiitos siitä ilosta,
ett'ei jalkojasi palele. Älä unhota minua!

_Sanna_. Ah, prinsessa, teitä en saata ikinä unhottaa, vaikka eläisin
sadan vuoden vanhaksi.

    (Hän menee.)

_Leukoija_ (tuoden villasukkaparia).

    Teidän korkeutenne! enkö
    Nauraisi, vai itkenenkö?
    Vanha sairas Saara-rukka,
    Jota hellin hoiditte,
    Hän nyt luulee, ett'ei sukkaa
    Ole teillä jalkaanne,
    Ja hän nämät rakkahalle
    Pyys mun tuomaan Prinsessalle,
    Keltä, ei hän virkkaa suo,
    Vaan hän itse kutoi nuo.

_Ruusu_.

    Mua hellii hän kuin lastaan.
    Vaan, oi, mitä hälle vastaan?
    Sano, että lahjoista
    Kaikista nyt saamistani
    Oli mulle rakkain ani
    Tämä pari sukkia.
    Olen häntä kurjemp', oi!
    Varansa hän kaiken soi.
    Vastalahjaks' multa siitä
    Valta-istuinkaan ei riitä.

_Kuningatar_.

    Oikein sanoit, tyttönen.

_Kunigunda_.

    Yhhyh tapa tuommoinen!
    Sopiiko se puheesen?
    Sukat vaimo-ihmisen!

_Kuningas_. Matami Kunigunda, minun tahtoni on, että hovinaiset
huomisesta aikain käyttävät villasukkia silkkikengissä. Se on hyvin
terveellistä, ja teidän tulee olla muille hyvänä esimerkkinä.
Ruusu-tyttöni, sinä olet usein pyytänyt äitiltäsi lupaa opetella
värttinällä kehräämään.

_Ruusu_. Niin, isäni, se on kauan mielihaluni ollut, vaan äitini ei ole
siihen suostunut. Ja hänen käskyänsä mieluisesti tottelen.

_Kuningas_. Siihen on ollut omat syynsä. Mutta tänään sinä täytät
viisitoista; lapsi et enää ole. Nyt saatat kehrätä niin paljon, kuin
tahdot.

_Kuningatar_. Ei tänään, puolisoni! Mutta huomenna.

_Kuningas_ (hiljaa). Ole huoletta, minä olen poltattanut kaikki
värttinät koko valtakunnastani. (Kuuluvasti.) Ruusu, äitisi antaa
sinulle luvan kehrätä ensimäisellä värttinällä, kuin löydät.
Juomanlaskija, toivoakseni meille tarjotaan tänään parempaa päivällistä
kuin viime kerralla.

_Juomanlaskija_. Teidän majesteettinne, saatte luottaa meidän
alamaiseen uutteruuteemme. Samille on annettu tarpeelliset ohjeet.

_Valotar-neiti_ (astuu esiin ja kohottaa, kenenkään huomaamatta,
unikukkansa).

    Tula, tula tuinu.
    Uinu! Uinu!
    Niin laaksonen
    Kuin korkeus,
    Niin riemunen
    Kuin vaivaus!
    Uinuos vaan,
    Hetkinen maan!
    Vaipuos, vuos'sata, pois unehen
    Niinkuni kukkihin kyyhkynen!

_Kuningas_. Hyvä; minä hallitusistuimellani odotan päivällistä, tahi
oikeammin nautin päivällisunta, sillä tuntuupa hiukan nukuttavan.

_Kuningatar_ (haukottelee). Ilmassa on ukkosta.

_Kunigunda_ (haukottelee). Liikavarpaani ennustavat sadetta.

_Hovimarski_ (haukottelee). Tulee paha ilma, se tuntuu seljässäni.

(Kuningas ja kuningatar asettuvat hallitusistuimelleen, ja koko hovi
asettuu ryhmiin heidän ympärillensä. Kaikki, paitsi katsojat, alkavat
torkkua.)

_Ruusu_.

    Viidentoist', täys ihminen!
    Isä virkkoi mulle äsken.
    Narsissi, mä pyydän, käsken.
    Lausu, lapsko murheinen,
    Suuri aina riemuinen?

_Narsissi_.

    Olo hauska nuorna vaan,
    Tyttärenä kuninkaan,
    Lemmittynä, kunniassa...

_Ruusu_.

    Eikö tie siis raskaskaan?
    Eikö tuskaa saapumassa?

_Narsissi_.

    Kaikkea ei pyytää saa.
    Pilvetön on lapsen aamu;
    Nuorten taivahalle saa
    Moni kumma pilven haamu,
    Josta iskee salamaa,
    Vaan en virka, millaisia.
        (haukottelee)
    Anteeksi!

_Ruusu_ (hymyillen).

              Ei lukua!

(Hän tarkastelee tarkasti punaista esirippua. Kaikki muut nukkuvat
vähitellen samaan asentoon, kuin seisovat tahi istuvat. Mestarikokki
tulee sisälle, nukkuvaa Samia korvasta taluttaen.)

_Kuningas_ (unissaan). Kokki on pohjaanpalanut... kananpoika... pitää
hirttää.

_Kokki_ (Samille). Siinä kuulet: kuningas sanoo, että sinut pitää
hirttää. Mikä tänään koko linnaa vaivaa? Minä menen kyökkiin: siellä
makaavat kyökkipiiat kattilainsa ääressä, paisti makaa vartaassa, kauha
padassa haukottelee. Menen talliin: kuskit kuorsaavat, hevoset seisovat
liikkumattomina. Kapuan kanahuoneesen: kanamuori makaa kynnyksellä,
kukko orrella torkkuu. Kuninkaallinen kaarti makaa kivääriensä varassa,
nukkuneena on komentosana överstin huulilla. Ja mitä näen? Täällä
kuningas, kuningatar ja koko hovi viattomuuden unta nukkuvat. Prinsessa
yksin hereillä on. Nöyrin palvelija!

    (Haukottelee.)

_Ruusu_.

    Kokki, tiedättekö te,
    Miksi kaikki uneen raukee?
    Myöskään teidän silmänne
    Eivät enää oikein aukee.

_Kokki_. Minä? Oh, teidän korkeutenne, minä olen niin iloinen kuin
vasta suomustettu ahven. (Haukottelee.) Samin syy se on kokonaan.
(Ravistelee nukkuvaa Samia.) Minä opetan sinut, laiskuri, palveluksessa
nukkumaan.

    (Kohottaa kätensä, korvalle läimäyttämään,
    vaan nukkuu samaan asentoon.)

_Ruusu_.

    Hänkin! Yksinäni mä
    Maailmassa nukkuvitten.
    Vaan tuo esirippu sitten,
    Mikä sill' on tehtävä?

(Hän vetää esiripun syrjään; Tuonetar-neiti näkyy värttinällä
kehräämässä.)

        _Tuonettaren kehruulaulu_.

 (Sama sävel kuin "Den bergtagna" nimisen näytelmän kehruulaulussa.)

    Mä kuolevan kohtaloks teen tätä työtä,
    Mä teen tätä työtä.
    Lankaani on kerrattu kuoloa, yötä,
    Se kuoloa, yötä.
    Ei rauhoa mulla,
    Kun täytyvi rullan
    Jok' ainoan kuolevan kohdalle tulla.

_Ruusu_.

    Mikä ääni? Mit' on se?

_Valotar-neiti_ (astuu hänen taaksensa ja kurottaa hänelle unikukan).

    Pannos kukkain rinnalle!

_Ruusu_.

    Miksikä?

_Valotar_.

             Ah, mua kuule!

_Ruusu_.

    Kukka ei tee pahaa, luulen.

(Kiinnittää unikukan rinnalleen.)

_Tuonetar_ (laulaa taas)

    Kuninkahan impynen sievä ja sorja,
    Sä sievä ja sorja,
    Kas, kehrävi myös kedon kukkanen norja,
    Myös kukkanen norja.
    Käy, kehrätä koita
    Ja onnea voita!
    Pois piikit, sä ruusunen: murtele noita!

_Ruusu_.

    Kedon kukkain, tietääkseni,
    Kehrätä _ei_ tapana;
    Tuo tok' on niin suloista,
    Oppisin sen mielelläni.

_Tuonetar_.

    Käy! Sen pian opit sa.

_Ruusu_ (vaihtaa Tuonettaren kanssa paikkaa, tarttuu värttinään, kehrää
ja laulaa).

    Suloista, kun kiertyvät pehmeät langat
    Nuo pehmeät langat!
    Jos vois ijäks sitoa murehet sankat,
    Niin, murehet sankat,
    Ja onnea tuottaa
    Vois niille, mit suotta
    Saa kärsien, kyynelin riemua...
    Ai, sain haavan värttinästä!

_Tuonetar_ (kuuluvasti ja kolkosti).

    Sattui sallimuksen mukaan;
    Sit' ei saata estää kukaan.

(Tuonetar katoaa.)

_Ruusu_ (hiljalleen uneen uupuen).

    Kaikki onnekkaat! oi, tästä
    Riemastuin. Mä eloni
    Soisin muille hyväksi...
    Päivä... kevät!... Hyvästi!

_Valotar_ (jatkaa kehruulaulua).

    Jos voisit sä sitoa murehet sankat,
    Sä murehet sankat,
    Ja onnea tuottaa
    Sä niille, mit suotta
    Saa kärsien, kyynelin riemua vuottaa!

(Toisen seikkailun loppu.)



Kolmas seikkailu: prinssi Florestan.


Ensimäinen osa.

Tässä esiytyy muutamia uusia henkilöitä, niinkuin prinssi, Barbra,
Doriina ja vanha Sanna. Sata vuotta on kulunut. Mahtavana on vehreä
piha ja ruohopenkki. Suoraan edessä on suuri, korkea, kukkiva
ruusupensasto. Muutamia prinssejä riippuu pensastossa, vaan niitä ei
näy vehreäin lehtien takaa.

_Doriina_ (paimentyttö, kastaa pensastoa ja laulaa).

(Sävel: "Jag gick mig ut en aftonstund".)

    Jos oisin ruusulehtinen,
    Mi kevähällä loistaa,
    Olisin aina riemuinen
    Päivistä ihanoista.
    Heiluisin vienoon tuulessa,
    En mitään tietäis itkusta,
    Mi rinnan riemun poistaa.

Ah, kuinka Jumalan maailma näin aikaisin keväällä on ihanainen! Rakkaat
ruusut, en saata teitä kastamatta olla, vaikka äiti ei teistä pidä.
Kasva, pensastoni, kasva kuni vuori korkeaksi! Sinun vertaistasi ei
koko maailmassa ole, sanoi Aladin-prinssi. Hän osaa arvostella
ruusuja, hän. Vahinko oli, että hän toissa päivänä lähti. Hänen muka
piti etsiä Ruusu-prinsessaa, hänen niinkuin muidenkin. Mitä hän
paimentyttö-parasta välittäisi. Mutta prinsessa, se on jotakin toista,
vaikka hän olisikin sata vuotta kuolleena ja lumottuna ollut.

    (Barbra äiti tulee, rainta kädessä.)

_Barbra_. Seisotko taas, laiska tyttö, täällä tuota kelvotonta
pensastoa kastamassa? Enkö ole niin monta kertaa sanonut, että ruusut
ovat vain turmioksi?

_Doriina_. Kuinka niin, äiti?

_Barbra_. No, kun ne pistävät. Ja mihinkä kelpaavat ne? Eivät
keitettäväksi eikä paistettavaksi. Kelpaavatko ne edes porsasten
ruoaksi? Jahka kreivin vouti ensi kerran tänne tulee, niin pyydän häntä
hakkuuttamaan maahan koko roskan.

_Doriina_. Mutta, rakas äiti, sanoohan kansa, että tuolla pensaston
takana on lumottu linna.

_Barbra_. Tuhmuuksia kansa jaarittelee.

_Doriina_. Vanha Sanna, teidän isänne iso-äiti, sanoo samaa.

_Barbra_. Hän on sadan kahdeksan vuoden vanha ja on tullut jo uudestaan
lapseksi.

_Doriina_. Mutta hän on itse nähnyt Ruusu-prinsessan. Hän on usein
kertonut, kuinka prinsessa eräänä päivänä puistossa omat kenkänsä
riisui ja antoi Sannalle, joka silloin oli kahdeksan vuoden vanha.

_Barbra_. No, mitä sitte? Se oli silloin, se. Kello kaksitoista tänään
pitää meidän pässi keritä. Pidä vaaria tässä niin kauan, kun lehmät
lypsän, ett'ei taas joku prinssin hupsu tule hirttäytymään
ruusupensaihin. Musta Mirri pesee itseään: se tietää hassusti vieraita.

    (Hän mennä lyyryttää pois.)

_Doriina_ (yksinään). Hirttäytymään, sanoo Barbra-äiti? Ah, ihana
prinssi Aladin, ennenkuin mitään niin julmaa sinulle tapahtuisi,
tahtoisin tuhat kertaa mieluisemmin (itkee) nähdä sinut sadan vuoden
vanhan prinsessan kanssa naimisissa! (Jahti-torven toitotus kuuluu.)
Saattaisiko se olla Aladin? Ei, vieras herra se on.

_Florestan-prinssi_ (tulee sisälle).

    Huomenta, oi impi sievä!
    Kenties tiedät, tämäkö
    Tie se linnahan on vievä?
    Tänään sinne päässeekö?

_Doriina_.

    Minne linnaan?

Florestan.

                   Et sä miellä
    Puhu totta. Tunnusta:
    Kuni tähti pilves', siellä
    Nukkuu kaunis prinsessa!
    Oi, se onnellinen varmaan,
    Ken saa kättä tarjota
    Hälle, herättää sen armaan
    Sadan vuoden unesta!

_Doriina_.

    Prinssikö te, herra?

_Florestan_.

                         Tosin,
    Koska prinsessata kosin.

_Doriina_.

    Varokaatte, onneton!
    Kuulkaa, kuinka seikka on:
    Henget tääll' on asumassa;
    He sen matkaan saattoivat,
    Koko linnan noituivat;
    Ruusunen on nukkumassa.
    Ruusupensaat pihan sen
    Peittää, häntä tuutien.
    Hänet kyllä herättää
    Tarvitseisi...

_Barbra_ (tulee sisälle).

                   Mitä tää?
    Taaskin yksi huimapää!
    Tehkää hyvin kääntykää,
    Muuten saatte selkähänne
    Miten moni edellänne!

_Florestan_.

    Tuolla mäillä linna kai on?
    Tänään vielä sinne aion.

_Barbra_.

    Jos, kuin luulen, lienette
    Prinssi, mua kuulkaatte:
    Moinen hurjuus jättäkäätte!

_Florestan_.

    Mull' on toivo salainen;
    Tien teen läpi pensasten.

_Barbra_.

    Armotta niin kuoloon jäätte.
    Ei, en enää kestä, en!
    Tiedättekö, mit' on tullut
    Prinsseistä, jotk' ennen -- hullut!
    Pyrki läpi pensasten?
    Lopun sai he suruisen.
        (Vie prinssin pensaston luo.)
    Tuossa yhden hurme vuosi
    -- Prinssi Soliman se on --;
    Siitä on nyt tästä vuosi.
    Tuolla puolen pensaston
    Taas on Mirza. Häntä suuri
    Ampiainen pisti: juuri
    Paikalla se kuolon toi.
    Tuolla taas on...

_Doriina_.

                      Taivas! voi,
    Aladin!

(Juoksee pois.)

_Barbra_.
           Se nimi hällä.
    Hänpä toissa päivänä,
    Riemuisena, röyhkeenä,
    Miekoin paikalla löi tällä.
    Silloin hiipi lehdistä
    Hämähäkki hirmun suuri,
    Hänet langoin kietoi juuri,
    Imi hänen verensä...
    Halaatteko osaa moista?

_Florestan_.

    Mua aaveet julmat, joista
    Puhutte, ei peljätä.
    Ruusua vain lemmin mä.
    Hänet saavani mä soisin,
    Hänet herättää jos voisin!
    Hänet kannan syämessä.
    Ei ken häädä lempein tulta;
    Aaveet saavat surman multa.

_Barbra_.

    Kas, se hyvä, herranen!
    Tuiki hullu oletten.
    Kuulkaa, jos on rahtunenki
    Järjestänne paikoillaan
    Eikä hylkykalu henki!
    Aaveita ei olekkaan,
    Juttuja ne ämmäin suussa.
    Satu vain on itse Ruusu,
    Viisast' ei se pettää saata.
    Moista uskoo houru vaan.
    Kuinka kenkään voisi maata
    Sata vaotta unessaan?
    Vaan voi itsens', tiedän sen,
    Hullu hirttää pensaasen:
    Teillekin niin käydä voi.

_Florestan_.

    Varmuus anna, onni, oi!
    Ruusu, toivoin, kuullos mua,
    Onkohan vai eikö sua?

_Barbra_.

    Kaksitoista kello jo
    Kohta on; käyn kotio.

(Satavuotinen Sanna astuu köyryisenä ja kainalosauvan nojassa sisälle.)

_Sanna_.

    Mitä kuulin! onko kellä
    Ruusu-neiti muistossa?

_Barbra_.

    Erehdyitte, äiti hellä;
    Kotiin käykää rauhassa!

_Florestan_.

    Muistatteko? Prinsessanko?

_Sanna_.

    Olen kuihtunut jo ranko,
    Kiireelläin vuos'sadan lunta;
    Vaan jos toisen verran saa
    Ruumis raukkan' odottaa
    Rangaistukseks' haudan unta,
    Unhottaa en toki voi
    Ihmeen kaunist', hyvää, hellää,
    Lempeätä Ruusu-neittä,
    Kun hän mulle hyvää soi.
        (Hän näyttää kultaompeleisia kenkiä.)
    Katso, näitä kerran kantoi
    Hänen jalot jalkans', vaan
    Mulle hän ne helläst' antoi,
    Jääden paljaaks jalaltaan.
    Näe! Mulla viel' on ne:
    Hyvä ollos köyhille!
    Jalo työ ei kuolekkaan:
    Se ken armahtaa ja säästää,
    Kylvää kylvön kasvamaan,
    Joka vuosisatain jäästä
    Muistossa saa kukkimaan.

_Florestan_.

    Kiitos, vanhus! Uljuutta!
    Pois saa kehno kammo mennä.
    Huotrasta nyt, kalpa, lennä!
    Veren, hengen uhrata
    Mielin edest' armahan,
    Ihanuuden, kunnian.

(Hän vetää miekkansa ja iskee ruusupensastoa.)

_Barbra_.

    Olen nähnyt hulluja,
    Mutta moisen vertaista --
    Toki milloinkaan ei näy:
    Pään lyö seinään suoraan juuri...
    Vaan jo yhtä kello käy,
    Hikeen kuolee pässi suuri.

_Florestan_.

    Voitto! Kas, jo horjuu muuri!

(Raivaa aukon pensastoon ja katoaa.)

_Barbra_ (kummastuneena).

Luulenpa, että hän ihan suoraa päätä syöksähti lävitse. No, se ei
mikään konsti ollut. Sanoinhan, että puhe lumotusta linnasta on sulaa
jaaritusta.

_Sanna_.

    Oi, jos saisin nähdä sen
    Ihmeen, ett' tuo uni loppuu,
    Poistuu satavuotinen
    Tuska, vaiva, hätä, hoppu,
    Ja jos vielä näkisin
    Lapsuuteni enkelin!

_Doriina_ (iloisesti sisään juosten). Äiti, äiti, ihme yli kaikkein
ihmeiden! Minä kuljin metsässä, itkien prinssi Aladin-parkaa, jonka
ilkeä hämähäkki verkkoonsa kutoi. Silloin kohtasin loistavan,
kruunupäisen haltijattaren. Älä itke, sanoi se. Minä olen Valotar-neiti
ja ilmoitan sinulle suuren ilon. Täsmälleen kello kaksitoista tänään on
sata vuotta kulunut. Loppunut on lumous; tietä linnaan ei enää
ruusupensasto sulje. Ruusu-neiti vartoo vapauttajaansa, eloon
herätetään taas kaikki kuolleet prinssit. -- Aladin-prinssikö myös?
kysäsin. -- Niin, Aladin-prinssi myös, hän sanoi. -- Ah, kuinka iloinen
olen! Nytpä laulan taas:

    Mull' ystävä on verraton,
    Kuin kastehelmet loistaa.
    En tohdi virkkaa, ken se on:
    Vois riemun siltä poistaa.
    Hän honka tumma, varteva,
    Mä köyhä koivu, kaikuva
    Lintusten lauleloista.


Toinen osa.

Sama huone kuninkaallisessa linnassa kuin ennenkin. On aivan pimeä.
Kaksi ääntä kuuluu puhuvan.

_Ensimäinen ääni_. Tässä seison entisyyden yössä. Sadan vuoden kuluttua
olen tullut takaisin tähän linnaan ja tapaan sen samanlaisena, kuin
lähtiessäni jäi. Kaikki on pimeää. Kaikki on hiljaista. Kaikki on
kuollutta. Kuninkaasta, joka mahtiani uhmailla rohkeni, on muistokin
ihmisten seasta sammunut. Mutta minä elän. Minä olen synkän sallimuksen
sanansaattaja, eikä kaiken elollisuuden nielevä yö minulle mitään voi.
Minä olen kuolematon.

_Toinen ääni_. Kuolematon, vaan et yksinäsi!

_Ensimäinen ääni_. Ääni, ken sinä olet?

_Toinen ääni_. Ääni, ken sinä olet?

_Ensimäinen ääni_. Minä olen Tuonetar.

_Toinen ääni_. Minä olen Valotar.

_Tuonetar_. Mitä täältä haet? Etkö tiedä, että minä kuoletan kaikki,
jotka lähelleni tulevat?

_Valotar_. Etkö tiedä, että minä annan elon sille, jonka sinä olet
kuolettanut?

_Tuonetar_. Et kykene. Kuolema on elämätä mahtavampi.

_Valotar_. Erehdyt, pöyhkeä haltijatar! Elämä on kuolemata mahtavampi.

_Tuonetar_. Tyhjät sanat! Täällä ovat kaikki kuolleina.

_Valotar_. Ei, he nukkuvat.

_Tuonetar_. Pitkää unta!

_Valotar_. Fiat lux! (Tulee äkkiä valoisaksi ja kuningas, kuningatar
sekä hovi näkyvät makaavana samassa asennossa kuin ennen, vaan kaikki
paksulla tomulla ja hämähäkin verkoilla peitettyinä.)

_Tuonetar_. Aaveita! Ulkokiiltoa! Haa, julkea, etkö tiedä, että tämä on
vastoin luonnon lakia? Fiat nox!

    (Pimenee taas.)

_Valotar_. Tuonetar, minä tiedän sinut leppymättömäksi. Mutta jos avaat
sallimuksen kirjan, seitsemännen sivun oikealla, niin saat lukea, että
Ruusu-prinsessa ja kaikki linnan asukkaat heräävät taas sadan vuoden
perästä eloon, jos vain tunnin perästä sen ajan kuluttua jollakin
nuorella ritarilla on rohkeutta uskaltaa henkensä ja herättää prinsessa
suutelemalla häntä otsalle.

_Tuonetar_. Sinä olet oikeassa; se ennustus minulta on unhottunut.
Mutta tunti pian kuluu: ei ketään tule.

_Valotar_. Kukapa tietää!

_Tuonetar_. Puuttuu ainoastaan viisi minuuttia.

_Valotar_. Viisi minuuttia? Voi, jos tänne ei kenkään tulisikaan! Jos
kaikki suruni ja kaikki rakkauteni olisivatkin hukkaan menneet?

_Tuonetar_ Näetkö nyt, mieletön haltijatar, että mahtava sallimus vielä
kerran arvailusi pettää. Nyt puuttuu vain neljä minuuttia.

_Valotar_.

    Missä viivyt, ainokainen,
    Jot' ei nähty, kuultu --
    Jonka taivas avuks soi?
    Avun hetk' on haihtuvainen!
    Voi, se siivin lennähtääpi;
    Kaunis Ruusu-neiti jääpi
    Kuihtuvaksi nupuksi!

_Tuonetar_.

    Loppu! Säästä huolesi!

_Valotar_.

    Kaksi minuuttia vailla.
    Fiat lux!
        (Tulee valoisaksi. Ulkoa kuuluu jyskettä.)
              Näen miekan mä;
    Pensasta lyö urhon lailla...

_Tuonetar_.

    Mutta ei se ennätä!

_Valotar_.

    Joudu, oi!

_Tuonetar_.

              Nyt loppui taika.

_Valotar_.

    Minuutti on vielä aikaa.

(Haltijattaret vetäytyvät sivulle. Florestan-prinssi syöksyy sisälle ja
pysähtyy hetkiseksi epäileväisenä.)

_Florestan_.

     Mitä? Kaikki nukkuvi!
     Missä olet, onneni,
     Ruususeni armahainen?

(Hän käy punaisen esiripun luo ja työntää sen sisulle. Ruusu nähdään
nukkuneena värttinä kädessä.)

    Suloisuus, oi taivahainen!
    Unta nähnenkö mä vaan?

_Tuonetar_ (sivulta).

    Loppu... Hän ei muistakaan.

_Valotar_ (sivulta).

    Puoli minuuttia on!

_Florestan_.

    Taivaan ihme verraton,
    Tohdinko sun herättääkään?

_Tuonetar_.

    Voitto! Aikaa ei nyt jääkään!

_Valotar_.

    Sekuntia kuus! Aik' kallis,
    Seiso!

_Florestan_.

           Suuteloni tää
    Voiko sinut herättää?
    Oi, jos sallimus sen sallis!

(Hän suutelee Ruusua otsalle. Ruusu avaa silmänsä.)

_Tuonetar_.

    Voi mua! Elo kuolon lyö.
    Valo voittaa, poistuu yö...

_Valotar_.

    Kiitos, kallis hetki, aivan
    Viimeisin, sä lahja taivaan!

(Molemmat haltijattaret katoovat.)

_Ruusu_ (heräten).

    Jos vois ijäks sitoa murehet sankat
    Ja onnea tuottaa...
          Ken sä? Miks mua tarkastatki?

_Florestan_.

    Oi, sä kauniin Ruusuni!
    Olen vieras; suurin ratki
    Riemuni ja toivoni
    On sua saada elohon
    Tässä linnass' sallimuksen.

_Ruusu_ (ajatellen).

    Niin; sain äsken loukkauksen;
    Vaan se vaaratonta on,
    Sainhan naarmun varsin pienen.
    Sitte hiukan uinahdin,
    Raskas kun ol' ilmakin.
    Puoleenpäivään maannut lienen.

_Florestan_.

    Paljoko on aikaa siitä,
    Jolloin suljit silmäsi?

_Ruusu_.

    Neljännes tai -- jos ei riitä --
    Kaksi. Sit' en ihmehdi,
    Kun ol' uni makeata.

_Florestan_ (hiljaa).

    Ei hän tiedä, että sata
    Vuotta siitä vierikin!
        (Kuuluvasti.)
    Puolipäivä on nyt tosin. --
    Ruhtinatar ylevin!
    Sua saavuin tänne kosiin;
    Olen prinssi Florestan.

_Ruusu_.

    Vieras, pilaa puhuthan!
    Sinä mies noin muhkea,
    Minä tyttö pieni vasta,
    Jonka löysit torkkumasta.

_Florestan_.

    Pieni tyttö? Oletpa
    Isoäitin' äitiä
    Vastaava sä ijässä,
    Jos hän eläis. (Hiljaa.) Unhotin.

_Ruusu_.

    Huomaan, että uneksin;
    Kas, kuin tuolla kaikki makaa!

_Florestan_.

    Kaikki herää, se on vakaa.

(Kuningas ja kaikki muut heräävät siinä järjestyksessä, kuin alkavat
puhuakin.)

_Kuningas_.

    Paistia!

_Kuningatar_.

             On helteistä.

_Kunigunda_.

    Ukkost' oli, luulen mä.

_Hovimarski_.

    Sanon, vaikk'en juuri kiistäin:
    Kivi putos selkäpiistäin.

_Leukoija_.

    Nukuinkohan mä! Vai mitä?

_Narsissi_.

    Minäkin.

_Kunigunda_.
             Yh, moinen hovi!
    Tuo ei konvenanssiin sovi.

_Hovimarski_.

    Kas! mä saatoin ryhdin pitää.

_Juomanlaskija_.

    Onneks Sam on jäljellä.

_Kokki_.

    Sam, sen nahjus! Esiin sä!
    Onko nähty hölmömpää?
    Nukkuuko hän? Häpeää!
    Opetan sun, pahan polven,
    Mistä Taavetti sai olven!

(Hän antaa sata vuotta odottaneen korvapuustin. Sam herää. Hän on sen
sadan vuoden kuluessa saanut pitkän parran.)

_Sam_.

    Kiitos herättämästänne!
    Mull' on vilpas joka jänne.

(Tunnustelee partaa).

_Kuningas_.

    Miksi säikähdät, Sam-ukko?

_Sam_.

    Majesteetti, leukani
    Heltan saanut on kuin kukko.

_Kuningas_.

    Nyt saat ajaa partasi.

_Sam_.

    Parta mull'? En usko, en!

_Kuningas_.

    Saunan seinän paksuinen.

_Sam_ (hyppää ilosta).

    Parta mulla! Tosiaan!
    Hei, se hauska uutinen:
    Palkan paremman nyt saan!

_Kuningas_.

    Tietty se; nyt olet sievä.

_Kokki_.

    Kas, kuin Sam nyt onkin rievä!

(Barbra, Doriina ja Sanna tulevat sisälle.)

_Doriina_. Tule, äiti, katsomaan! Täällä on oikea lumottu linna. Ulkona
pihalla juoksentelee kansaa, hevosia ja koiria. Kaikki prinssit elävät,
ja täällä on ihka elävä kuningas kaikkein armollisimman, ihka elävän
hovinsa kanssa. No mitä nyt sanotte, äiti?

_Barbra_. Mitä sanon, tuhma tyttö? Enkö jo ole aina sanonutkin, että
kyllä täällä loitsua on; pitäisipä olla samanlaatuinen ymmärrys kuin
harmaalla kivellä, jos ei noin päivänselvää noituutta käsittäisi.
Nöyrin palvelijattarenne, armollinen herra kuningas! Teidän
majesteettinne, olette vetäneet pitkän unen; toivon, että nyt olette
oikein tarpeeksi maanneet.

_Kuningas_. Mitä se eukko lörpöttelee?

_Kunigunda_. Ne ovat alhaista kansaa, teidän majesteettinne. Heidän
pukunsa on kovin vanhanaikainen.

_Barbra_. Te, rouva, vanhanaikainen olette. Te olette puettu, niinkuin
sata vuotta takaperin isäni isoäidin aikana tapa oli.

_Kunigunda_. Mitä? Vanhanaikainenko? Rohkenetteko sanoa, että minä
vanhanaikainen olen?

_Barbra_. Juuri te. Mitäpä muuta kuin vanhanaikainen voi olla, kun sata
vuotta maannut on?

_Kunigunda_.

    Voi, mä pyörryn!

_Kuningatar_.

                    Sata vuotta?

_Sam_.

    Enpä partaa saanut suotta.

_Kuningas_.

    Mitä se? En ymmärrä...

_Sanna_ (näyttää kultaompeleiset kengät).

    Taivaan olon tykönä
    Haihtuvainen niinkuin mikä
    Sekunti on ihmisikä,
    Sadan vuoden mittaki
    Niinkuin mennyt minuutti.
    Minä, joka kanssa sauvan
    Tässä horjun -- kuinka kauan? --
    Lapsena sain kengät nuo
    Ruususelta itselleni...

_Kunigunda_.

    Aivan äsken sattui tuo...

_Kuningatar_.

    Tunti sitte, luullakseni.

_Sanna_.

    Oi, kuin paljon Korkein voi!
    Kiitos Hälle, kun mun soi
    Nähdä lapsuusriemuin vielä!
    Nyt käyn hautaan ilomiellä.

(Menee Ruusun luo, joka täll'aikaa on Florestanin kanssa keskustellut,
ja suutelee hänen hameensa helmaa.)

_Ruusu_.

    Sunko, ystäväni pienen
    Näen? En sua tuntenut.
    Ai, kuin olet vanhennut!
    Miksi minä nuori lienen?

_Sanna_.

    Tähden sydämmes. Myös sä
    Kerran vanhenet kuin mä.
    Kuningas, oi! Ruusu-neidin
    Florestan se saattoi henkiin;
    Hänen suokaa Ruusu ottaa!
    Se ei ole ansiotta.

_Florestan_.

    Omaks suokaa mulle neiti!

_Kuningas_.

    Hiljaa! Mitä sanoo äiti?
    Tyttökään ei harkinnotta
    Suostu...

_Kuningatar_.

              Myönnyn, jos hän vaan
    Lienee jalo ritari.

_Ruusu_.

    Sellainen hän tosiaan.
    Elo elost' annetaan.

_Kuningas_.

    Äitiä hän kuulevi!
    Aina on hän kuuliainen.
    No, jos asia on sen lainen,
    Saakoon prinssi armahansa,
    Rakastakoon häntä kanssa;
    Hän ei enää ikää vailla:
    Sadan viidentoista mailla.
    Sama saattaa olla se;
    Eläväthän sielumme
    Vuotta monta miljoonata.
    Toisella jos vuosisata
    Enemp' oli tehtävää,
    Lienee samantekevää.
        (Valotar-neiti tulee sisälle.)
    Tuossapa, kas, kummi taas,
    Jalo kummi laulakaas!
    Suokaa kauniin laulun soida!
    Paria noin muhkeaa
    Kyllin ylistää ei voida.

(Kaikki toivottavat onnea kihlatuille.)

_Valotar_ (värttinä kädessä seisoa perällä ja laulaa).

    Mä kehräjän henkien maast' tämän langan,
    Tään kultaisen langan.
    Ei moist' ole piirissä maailman sankan,
    Ei maailman sankan.
    Tää juossut on yöstä,
    On päivästä myös tää,
    Kun vuos'sata käynyt on hetkisen työstä.

_Kaikki_ (yhtyvät laulamaan).

    Me kaikin nyt onnea kehräelemme,
    Me kehräelemme,
    Näin henkien lemmikin kaunistelemme,
    Näin kaunistelemme;
    Niin riemua tuottaa
    Hän niille, mit suotta
    Saa kärsien, kyynelin riemua vuottaa.




TÄHTISILMÄ.


Olipa kerran pikku lapsi, joka nukkui lumikinoksessa. Miksi nukkui hän
siinä? Siksi, että oli siihen pudonnut.

Jouluiltana se oli. Lappalainen ajeli porollansa autioilla tuntureilla
ja jäljestä ajoi eukko toisella porolla. Lumi kimalteli, revontulet
räiskyivät, ja tähdet loistivat kirkkaina taivaalla. Lappalaisesta
tuntui matka juhlalliselta ja hän katsahti aina eukkoonsa, joka ajoi
toisessa pienessä pulkassa. Porot eivät näet voi vetää enempää kuin
yhden kerrallansa. Eukolla oli sylissä pikku lapsensa. Hän oli käärinyt
sen paksuun, poronnahkaiseen peskiin; mutta poroa hän ei voinut hyvin
ohjata, kun piteli lasta sylissään.

Kun he olivat tulleet vuoren korkeimmalle kohdalle ja alkoivat alaspäin
ajella, kohtasivat he susia. Niitä oli suuri lauma, poroja vainoamassa,
niinkuin niitä usein talvella Lapissa nähdään. Sudet eivät olleet nyt
poroja kynsiinsä saaneet, ne ulvoivat nälissänsä ja rupesivat
seuraamaan lappalaisukkoa ja hänen eukkoansa.

Kun porot sen huomasivat, rupesivat he harppaamaan, minkä vain
jaksoivat ja laukkasivat tunturin kuvetta alas niin kovalla vauhdilla,
että pulkat lentelivät sinne tänne ja pyörivät monta kertaa ympäri
lumikinoksissa.

Mutta lappalainen ja hänen eukkonsa olivat tottuneet tuohon, he
pysyivät pulkissansa, vaikka kuulo ja näkökin olisi heiltä mennyt tässä
kyydissä. Näin eteenpäin riennettäessä pudottikin lappalaiseukko
lapsensa lumeen. Turhaan huusi hän ja koetti poroa seisauttaa; poro
tiesi susien olevan jo aivan kantapäillä, liputti korviansa ja juoksi
niin kovasti, että jalat naksoivat, ihan kuin pähkinät, kun niitä
särjetään. Hetken kuluttua olivat porot ja pulkat jo etäällä.

Lapsukainen lepäsi nyt hangella, peskiinsä käärittynä tarkastellen
tähtiä. Tuokiossa olivat sudet hänen luonaan. Hän ei itkenyt eikä
liikkunut, katsoi vaan. Ja pikku lasten viattomilla silmillä on
ihmeteltävä voima. Nälkäiset pedot seisahtuivat vauhdissansa eivätkä
uskaltaneet lapseen koskea. Vähän aikaa seisoivat he aivan hiljaa,
hämmästyneinä katsellen. Sitte läksivät he käpälämäkeen porojen jälkiä
myöten, metsästystä jatkamaan.

Lapsi oli nyt aivan yksin suuressa, autiossa erämaassa, talviyönä
lumessa. Hän katseli tähtiä ja tähdet katselivat häntä, ja niin tulivat
he ystävyksiksi. Nuo äärettömän suuret, lukemattomat, kauniit auringot,
jotka etäisyydestä yön taivaalta loistavat, näkyivät armahtavan
turvatonta maan lasta, joka lumessa lepäsi. Ja kun ne katselivat
lapseen ja lapsi katseli niihin, niin jäi tähtien valoa pienokaisen
silmiin. Kuitenkin olisi hän kohta paleltunut kuoliaaksi, jos ei Jumala
olisi niin asettanut, että toinen matkustaja tuli samaa tietä
erämaahan. Se oli suomalainen uudisasukas, kotoisin Inarista. Hän oli
paluumatkalla Vesisaarelta, josta oli ollut hakemassa jouluksi suoloja
ja jauhoja. Lapsen löysi hän ja otti rekeensä.

Joulu-aamuna tuli uudistalolainen kotiinsa juuri, kun Inarin kirkon
kellot kutsuivat aamukirkkoon. Heti vei hän lapsen tupaan ja antoi sen
vaimollensa.

"Tässä on sinulle joululahja, Liisa", sanoi hän pyyhkien huurua
ruskeista kiharoistaan. Ja sitten hän kertoi, kuinka hän oli lapsen
löytänyt.

Uudistalolaisen vaimo otti lapsen, irroitti nahkaisen puvun pois ja
antoi hänelle lämmintä maitoa.

"Jumala on lähettänyt sinut meille, lapsi raukka", sanoi hän. "Miksi
minua noin katselet? Ell'ei sinulla ole isää eikä äitiä, niin on Simo
Sorsa oleva isäsi ja minä olen äitisi, ja sinä olet oleva meidän
lapsemme. Simmu, Palte ja Matti tulevat varmaan iloisiksi, kun saavat
sisaren, sillä sinähän olet tyttö. Oletkohan sinä edes kristityksi
kastettu?"

"Siihen ei ole luottamista", arveli uudistalolainen Simo Sorsa.

Lappalaisilla on pitkä matka kirkolle, sentähden säästävät he lastensa
kastetta, kunnes lapset tulevat vanhemmiksi. Silloin ajavat lapset itse
papin luo, ottavat pappia kädestä ja sanovat "amen", kun hän on heidät
kastanut. "Koska nyt on aamukirkko, on parasta, että viemme lapsen heti
kastettavaksi", sanoi Simo.

Vaimosta oli tämä neuvo hyvä, ja niin kastettiin löytölapsi ja hän sai
kasvatusäitin nimen: Elisahet. Pappi kummasteli, kuinka lapsen silmät
loistivat aivan kuin tähdet, ja sanoi leikillisesti: "Tähtisilmä
pitäisi nimesi olla eikä Elisabet."

Uudistalolaisen vaimosta ei tämä puhe ollut kristillistä, ja hän kertoi
sen miehellensä. Mutta Simo Sorsa oli huomannut saman kuin pappikin ja
arveli, että toinen nimi on yhtä hyvä kuin toinenkin. "Mitä nyt?" sanoi
vaimo. "Ethän vain luule lasta loihtijaksi, koska hän on Lapin lapsi,
ja lappalaiset ovat loihtijoita? Simmulla ja Paltella ja Matilla, niin,
niillä kyllä on yhtä kauniit harmaat silmät, kuin hänellä ruskeat, ja
jos tahdot tytölle liikanimen antaa, niin olkoon se 'kissansilmä',
voihan sekin olla yhtä hyvä."

Uudistalolainen ei tahtonut suututtaa vaimoansa, ja oli unohtavinaan
uuden nimen, mutta tieto papin sanoista levisi ympäri lähiseudun ja
siitä päivästä rupesivat naapurit sanomaan Simo Sorsan löytölasta
Tähtisilmäksi.

Tyttö kasvoi kolmen kasvattiveljensä seurassa, ja hänestä tuli yhtä
hoikka ja solakka kuin pojista tuli paksut ja jykevät. Hänellä oli
ruskeat silmät ja musta tukka, jommoisia on harvoilla Lapin lapsilla.
Mutta Lapin lapset ovat joskus kiivaita ja itsekkäitä kuin
neekerilapset, mutta Tähtisilmä oli aina rauhallinen, säyseä ja
hiljainen. Lapset sopivat hyvin keskenänsä, paitsi pojat, jotka
vaihteen vuoksi joskus olivat tukkanuottasilla. Uudistalolainen ja
hänen vaimonsa rakastivat näitä kaikkia. Asiat onnistuivat hyvin kaikin
puolin, eikä kukaan äiti eikä isä enää kysynyt Tähtisilmää. Lappalainen
eukkoineen ei voinut muuta uskoa, kuin että sudet olivat syöneet heidän
pienen lapsensa.

Tähtisilmä oli vasta kolmannella, kun hänen kasvatusäitinsä alkoi
huomata hänessä jotakin käsittämätöntä. Lapsen silmissä oli kummallinen
voima, jota ei kukaan rohjennut vastustaa. Hän ei koskaan puolustanut
itseänsä, kun pikkupojat hänelle pahaa tekivät: hän katsoi vain heihin,
ja heti tekivät he mitä voivat, ollaksensa hänelle mieliksi. Musta
kissa ei voinut katsoa häneen; talon koira, ruskea, pörhökarvainen
Kettu, herkesi heti haukkumasta ja murisemasta, kun Tähtisilmä vain
sitä silmäili. Kasvatusäiti luuli näkevänsä tytön silmien kiiluvan
pimeässä. Eräänä päivänä oli kova myrsky, ja kun Tähtisilmä meni
portaille, näytti tosiaankin melkein kuin hän olisi myrskyn asettanut,
sillä muutamissa hetkissä tuli aivan tyyni.

Paljon kyllä uudistalolaisen vaimo piti lapsesta, mutta tällaista hän
ei voinut kärsiä.

"Älä katso minuun", sanoi hän joskus rauhattomasti pienokaiselle.
"Näyttääpä siltä kuin sinä luulottelisit voivasi katsoa sydämmeeni!"

Tähtisilmä tuli alakuloiseksi ja murheelliseksi; hän ei käsittänyt
asiaa, vaan sen hän näki, että hänen hyvä äitinsä oli suuttunut.
Silloin taputteli kasvatusäiti ystävällisesti häntä poskelle ja sanoi:
"älä itke, Liisuseni, ethän sinä sille voi mitään, että olet Lapin
lapsi."

Eräänä päivänä kun Tähtisilmä jo oli kolmivuotinen, istui
uudistalolaisen vaimo rukkinsa ääressä ajatellen miestänsä, joka taas
oli matkoilla. Silloin sattui hän muistamaan, että hänen hevosensa
vasemmasta takajalasta oli kenkä pudonnut. Tähtisilmä istui nurkassa ja
oli ajavinaan hevosella, hän piti, näet, penkkiä hevosena; mutta
yht'äkkiä sanoi hän penkille: "äiti miettii, että sinulta on pudonnut
kenkä vasemmasta takajalasta."

Uudistalolaisen vaimo seisautti rukkinsa ja sanoi kummastuneena: "mistä
sinä sen tiedät?"

"Liisa pikku näki sen", vastasi Tähtisilmä. Kasvatusäiti ei ollut tätä
huomaavinaankaan, vaikka hänellä kuitenkin oli paha mieli. Nyt päätti
hän ruveta tarkastamaan pikku kasvattiansa. Muutamia päiviä sen jälkeen
oli eräs matkamies tuvassa yötä. Aamusella huomasi emäntä sormuksensa
pöydältä kadonneen. Miestä epäiltiin ja hänen vaatteensa tarkastettiin,
mutta sormusta ei löytynyt. Silloin heräsi Tähtisilmä, katsoi
kummastuen mieheen ja sanoi: "hänellä on sormus suussa!"

Siellä olikin sormus. Mies ajettiin pois, mutta vieläkään ei
uudistalolaisen vaimo ollut huomaavinansa mitään. Kului vähän aikaa.
Palte tuli tuhkarokkoon ja pappi tuli lasta katsomaan, sillä hän oli
vähän lääketiedettäkin tutkinut. Äidillä oli pari tuoretta lohta
aitassa ja hän mietti: "antaisinkohan papille pienemmän taikka
suuremman lohen? Luulenpa pienessäkin olevan kylliksi."

Tähtisilmä istui nurkassa; hänellä oli havuluuta sylissä, ja se oli
olevinaan kipeä. Vasta oli olevinaan pappi ja Tähtisilmä sanoi
vastalle: "Annanko minä nyt sinulle pienen taikka suuren lohen?
Luulenpa, että pienessäkin on kylliksi."

Kasvatusäiti kuuli tämän ja jokainen sana pisti kuin neula hänen
sydämmeensä. Papin mentyä ei hän enää voinut hillitä vihaansa, vaan
sanoi Tähtisilmälle: "Nyt näen, ett'ei velhous koskaan sinusta eroa,
Lapin penikka! Sentähden et saakaan enää tästä lähtien katsella minua
velhoavilla silmilläsi. Permannon alla kuopassa saat asua ja kerran
päivässä saat tulla tänne tupaan syömään, mutta silloinkin peitetään
silmäsi paksulla huivilla, niin ett'et näe ihmisiä, ennenkuin tuo ilkeä
voima on sinusta kadonnut." Tämä ei ollut hyvin tehty pienelle lapsi
raukalle, joka ei ollut kellekään pahaa tehnyt. Mutta uudistalolaisen
vaimo oli taikauskoinen, niinkuin moni muu hänenlaisensa, ja luuli
aivan toden teolla lappalaisten voivan velhota. Hän sulki sentähden
Tähtisilmän pimeään kuoppaan permannon alle. Ruokaa, vaatteita ja
leposijaa sai lapsi kyllä, ett'ei hänen tarvinnut nälkää nähdä eikä
paleltua. Tähtisilmällä oli kaikkea paitsi vapautta, rakkautta,
ihmisten seuraa ja päivän valoa.

Poissa oli uudistalolainen, ja kellarissa istui Tähtisilmä. Hauskaa ei
siellä olo ollut, mutta ei se juuri ollut ikävääkään. Tähtisilmällä oli
näet kumppanejakin. Ne olivat vanha, laho hirsi, rikkinäinen
saviruukku, käämi ja kaulaton pullo. Hirsi oli olevinaan isä,
saviruukku äiti; halko, käämi ja pullo olivat kasvattiveljet; nämä
kaikki, paitsi hirsi, asuivat tyhjässä hulikassa. Jokaisella heistä oli
hulikassa omat toimensa. Tähtisilmä lauloi heille ja hiiret ja rotat
kuuntelivat.

Uudistalolaisen vaimolla, Liisalla, oli hyvä ystävä, naapurin vaimo,
Murra. Joulu-aattona istuivat vaimot tuvassa puhellen lappalaisten
taikatempuista. Äiti neuloi kintaita, Simmu leikitteli kuparirahoilla,
Palte survoi tiiliä muruiksi ja Matti oli sitonut nuoran kissan
jalkaan. Yhtäkkiä kuulivat he Tähtisilmän laulavan kuopassa; sylissänsä
käämiä pidellen lauloi hän näin:

    "Äiti kintaat kutelee
    Uuhen-untuvaiset.
    Simmu syliin latelee
    Lantit hohtavaiset,
    Palte jauhaa tiiliä
    Matti köyttää kissiä.
    Nyt jo loistaa aurinko,
    Käämikin se lepää jo."

"Mitähän lappalaispenikka tuolla kuopassa laulaa?" kysyi Murra.

"Hän laulaa kehtolaulua leikkikaluillensa", vastasi Liisa.

"Mutta näkeehän hän permannon läpi kaikki, mitä teemme", arveli Murra,
"Hän näkee auringon paisteen pimeässä kuopassa."

"Luulenpa todellakin, että niin on!" huudahti Liisa. "Kyllä varmaan hän
on taikurin lapsi."

"Minä tiedän neuvon", sanoi ilkeä Murra. "Sido hänen silmiensä eteen
seitsemän villaliinaa ja pane kuopan suulle seitsemän villavaippaa,
niin varmaankaan hän ei mitään näe."

"Tahdonpa koettaa", vastasi Liisa, mennen heti kuoppaan. Siellä sitoi
hän seitsemän villaliinaa pikku Tähtisilmän silmäin eteen, ja kuopan
suulle, tuvan permannolle, pani hän seitsemän vaippaa.

Hetken perästä tuli pimeä, tähdet alkoivat loistaa ja revontulet
paloivat vaaleanpunaisina kaarina iltataivahalla.

Silloin kuului taas Tähtisilmän laulu:

    "Tähdet pienet tuikkavat
    Iltataivahalla,
    Revontulet suihkavat
    Tuolla korkealla,
    Tänne tähdet katselee,
    Revontulet tuikkailee.
    Kultatähdet hohtaa,
    Joulu onpi kohta."

"Eläs huoli!" sanoi Murra, "nyt hän kuitenkin näkee revontulet ja
tähdet! En ole tuollaista taikapenikkaa koskaan kuullut."

"Mahdotonta", sanoi uudistalolaisen vaimo, "minä menen katsomaan." Hän
nosti pois seitsemän vaippaa, ja siellä näki hän Tähtisilmän istuvan,
seitsemän villaliinaa silmillä, ja kysyi häneltä: "näetkö tähtiä?"

"Tähtiä, paljon, paljon", vastasi Tähtisilmä, "Nyt on niin kirkasta ja
valoisaa, äiti; nyt tulee joulu!"

Uudistalolaisen vaimo meni tupaan takaisin ja kertoi asian Murralle.
Murra sanoi: "muu neuvo ei nyt auta kuin täytyy kaivaa seitsemän
kyynärän syvyinen hauta kuopan pohjalle, panna taikapenikka sinne ja
peittää hauta mullalla. Kyllä auttaa, luulen mä."

"Ei toki", sanoi Liisa, "sitä en koskaan tee. Voi toki sitä lasta, --
minä pelkään, että mieheni vihastuu, jos hän saa sen kuulla."

"No, anna penikka minun huostaani", sanoi Murra; "minä vien hänet
Lappiin takaisin."

"Kunhan vaan ette tee hänelle mitään pahaa", sanoi uudistalolaisen
vaimo.

"Mitä pahaa minä hänelle tekisin?" sanoi Murra. "Minä vien hänen sinne,
josta hän on tullutkin."

Niin sai Murra lapsen, kääri sen vanhaan poronnahkaturkkiin ja vei sen
mukanansa tunturille. Sinne jätti hän Tähtisilmän ja meni tiehensä,
sanoen: "niinkuin olen luvannut, niin teenkin. Koska hän on kinoksesta
tullut, niin menköön myös kinokseen."

Hangella lepäsi nyt Tähtisilmä ja katseli taivahan tähtösiä. Taaskin
oli jouluyö niinkuin kolme vuotta sitte. Taivaan tuhannet, kauniit,
kirkkaat, äärettömän suuret, kaukaiset auringot katselivat armollisesti
viatonta lasta. Ne valasivat hänen silmiänsä, ne katsoivat hänen
sydämmeensä, eivätkä löytäneet sieltä muuta kuin hyvyyttä ja
jumalisuutta. Silloin saivat lapsen silmät vielä kummallisemman
kirkkauden, ja paljon laveammalta voi hän nyt nähdä. Hän näki etäälle
tähtien taakse, näki sinne, missä Jumalan näkymätön valtaistuin oli,
sinne, missä enkelit liitelivät ylös ja alas Jumalan käskyjä
miljoonille maailmoille vieden. Yö oli tyyni ja kirkas, täynnä
äänetöntä rukoilemista. Revontulet vain yksin taivaalla rätisivät; ne
kulkivat kaarevina Tähtisilmän yli tunturilla, kiittäen Jumalaa.

Varhain jouluaamuna, lasten vielä nukkuessa, tuli uudistalolainen
matkaltansa kotia. Vaimoansa syleiltyään ja pyyhittyään huurun
ruskeista kiharoistansa, kysyi hän lapsia. Silloin sai hän vaimoltansa
kuulla Palten sairastaneen tuhkarokkoa, mutta nyt jo olevan terveen, ja
Simmun ja Matin olevan terveitä ja pulleita kuin vehnäpullat.

"Kuinkas Tähtisilmä voipi?" kysyi uudistalolainen vielä.

"Hyvin", vastasi vaimo, sillä kovin pelkäsi hän miestänsä ja omatunto
soimasi häntä.

"Meidän täytyy hoitaa hyvin Tähtisilmää", jatkoi uudistalolainen.
"Viime yönä reessä nukkuessani näin minä unta. Näytti siltä kuin
taivaalta olisi rekeni peitteelle pudonnut kirkas tähti, joka sanoi
minulle: 'ota minut hoitaaksesi ja hoida minua hyvin, sillä minä olen
huoneesi siunaus!' Mutta kun ojensin käteni tähteä ottaakseni, olikin
se jo kadonnut. Minä heräsin, rupesin ajattelemaan, kuinka Jumalan
siunaus on seurannut meitä näinä kolmena vuotena, siitä asti, kun
otimme tuon vieraan lapsen. Ennen ei meille tahtonut mikään onnistua;
me olimme sairaita ja köyhiä; halla turmeli toukomme, karhu raateli
karjamme ja susi söi lampaamme. Mutta nyt on meille kaikki niin hyvin
onnistunut... ja tämä tulee varmaankin siitä, että Jumala on armollinen
armeliaille, ja hänen enkelinsä pitävät erityistä huolta viattomista
lapsista."

Kun uudistalolaisen vaimo tämän kuuli, koski se hänen sydämmeensä taas
kovin, mutta hän ei uskaltanut virkkaa mitään.

Pojat heräsivät sillä välin. Isä iloitsi nähdessänsä kaikki terveinä ja
voimakkaina ja otti heidät syliinsä. Hetkisen lapsia polvillansa
pidettyään, kysyi hän taas: "Missä Tähtisilmä on?"

Silloin vastasi Simmu: "äiti on sulkenut hänet kuoppaan."

Palte sanoi: "äiti on sitonut seitsemän huivia hänen silmiensä eteen ja
pannut seitsemän vaippaa kuopan suulle."

Matti sanoi: "äiti on antanut hänet Murralle ja Murra on vienyt hänet
tunturille."

Tämän kuultuansa punastui uudistalolainen vihasta, mutta hänen vaimonsa
tuli valkoiseksi kuin palttina eikä voinut vastata muuta kuin: "Hän oli
Lapin penikka ja lappalaiset ovat taikureita."

Tähän ei uudistalolainen mitään vastannut, mutta niin väsyksissä kuin
olikin, meni hän heti talliin, valjasti hevosensa ja läksi ajamaan.

Ensin ajoi hän Murran luo, kaappasi hänet rekeensä ja pakotti neuvomaan
sen paikan, johon hän oli lapsen jättänyt. -- Tunturille tultuansa
nousivat he reestä ja hiihtivät suksilla lumisten rotkojen poikki.
Jouduttuansa sinne, minne Murra oli lapsen jättänyt, näkivät he vielä
siinä, missä lapsi oli levännyt, pienen kuopan hangella, -- ja vähän
matkaa siitä näkyi suksen jälkiä. Mutta Tähtisilmää ei siellä näkynyt,
poissa oli hän. Edellä hiihti uudistalolainen ja vähän jäljempänä
Murra. Silloin kuului huuto; uudistalolainen kääntyi takaisin juuri kun
oli aika kyytiä mäkeä alas kiitämässä ja näki lauman Lapin nälkäisiä
susia mäen päällä Murraa repimässä. Jyrkkä mäki esti uudistalolaista
apuun joutumasta, ja kun hän vihdoin vaivalla mäen päälle pääsi, olivat
sudet jo syöneet Murran. Surullisena kääntyi hän takaisin ja saapui
kotiansa juuri kun kirkon kellot kutsuivat aamukirkkoon.

Uudistalolaisen vaimo istui kotona katkeralla mielellä. Hän ei
rohjennut mennä kirkkoon Jumalaa ylistämään, sillä aamusilla, kun hän
oli lampaita ruokkimaan mennyt, ei huoneessa ollut yhtään elukkaa
jäljellä; sudet olivat täälläkin käyneet tuhoja tekemässä, tunkeutuen
lammasnavettaan.

"Nyt alkaa rangaistuksemme", sanoi uudistalolainen. "Äiti, menkäämme
kirkkoon lasten kanssa; nyt on se meille tarpeellisempaa kuin ennen,
sillä suuri synti on meillä anteeksi pyydettävänä."

Tästä päivästä lähtien ei kukaan tiennyt, minne Tähtisilmä oli
joutunut. Suksen jäljistä sen paikan luona, jossa Tähtisilmä oli
hangella ollut, tultiin siihen luuloon, että hyvä enkeli oli taas
jonkun matkustajan erämaahan ohjannut; tämä oli sitte lapsen löytänyt
ja mukaansa ottanut. Täytyneehän uskoa niin käyneen, mutta kukaan ei
tiedä, ken matkustaja oli taikka minne Tähtisilmä sitte joutui ja missä
uuden kodin sai, toivoaksemme paremman kodin; siellä on hän siunausta
tuottava ja näkevä enemmän kuin toiset näkevät. Niin, hän on näkevä
seitsenkertaisten muurien läpi, hän on näkevä ihmisten sydämmiin, hän
on näkevä sivuitse tähtien, taivaan sinisen kannen läpi autuaiden
asunnoille saakka.

Ja mitä merkillistä tämä sitte on? Eikös tuollaista taitoa nähdä
joillakuilla, että he voivat ikäänkuin lukea toisten ajatuksia? Eikös
löydy hyviä ja hurskaita ihmisiä, jotka vahvalla uskollansa voivat
nähdä autuuden esirippua? Esirippua etemmä he eivät voi nähdä, sillä
siellä on vielä paljo, jota "ei yhdenkään korva ole kuullut eikä silmä
ole nähnyt". Mutta sekin on jo suuri lahja, kun voi nähdä maailmaa
etemmä ja sitä voivat ainoastaan valitut.

Ennen uskottiin ihmisten kohtalon riippuvan tähdistä. Nyt uskotaan
ihmisen kohtalon riippuvan Jumalan tahdosta, mutta tähdet eivät
kuitenkaan ole ihmeellistä voimaansa kadottaneet. Sillä kun oikein
hartaasti katsomme niitä, näemme ikäänkuin kaistaleen Jumalan
kirkkauden puvusta hänen äärettömässä luomakunnassaan. Sieltähän
loistaa aina osa ijankaikkisuutta maailman yöhön, ja siitä se tulee,
jos valonheijastusta jääpi silmihimme ja sieluhumme. Valon heijastus
jäi Tähtisilmään, sillä hän oli viaton, hyljätty lapsi, jolla ei ollut
turvaa maailmassa. Erotus on siinä, että muiden silmissä vaalenee
tähtien valo niin usein niiden ajatuksien ja halujen tähden, jotka
mieltämme maailmaan vetävät.

Nythän ei kukaan tiedä, missä Tähtisilmä on. Hän on varmaankin vielä
lapsi, sillä ei siitä ole kovin kauan, kun hän katosi. Sentähden
katsele kaikkia hyviä, kirkassilmäisiä lapsia: kukaties on joku niistä
kadonnut Tähtisilmä. -- Sanottiin häntä ruskeasilmäiseksi ja
mustatukkaiseksi, mutta ei sinun tarvitse sentähden luulla, ett'ei hän
voisi olla vaaleiden sinisilmienkin joukossa. Sellainen sivuseikka ei
mitään merkitse. Onhan hän voinut muuttua toisen näköiseksi. Tarkasta
vain, voiko hän lukea ajatuksesi, voiko hän asettaa myrskyn ja voiko
hän tietää salaisuuden seitsemän villahuivin läpi. Jos hän sen voi, on
hän varmaan Tähtisilmä. Jos löydät hänet, niin ilmoita meille, mutta
älä sano sitä hänelle itselleen, sillä hän on jo aikoja sitte unohtanut
ihmisten kovuuden ja tuon kolkon kuopan tuvan permannon alla, ja
parempi onkin, että hän on ne unohtanut.

Oi, pikku Tähtisilmä, minä näin sinut kerran, mutta en sano, missä minä
näin sinut ja sinä luit minun ajatukseni; sinä kiersit kätösesi
kaulaani, sillä sinä näit, että minä rakastin sinua. Kukapa sinua ei
rakastaisi, sinä suloinen lapsi, äärettömyyden valosta säteilevin
silminesi!




KÖYHÄIN LASTEN KIITOSLAULU HOITOLAITOKSESSA.


    Oi, hyvä olet kohtaamme,
    Jumala, rakas Isämme:
    Meit' olet huomaas ottanut
    Ja hyvään hoitoon saattanut.

    Olimme kuin ne linnut vaan,
    Joill' ei ole oksaa istahtaa,
    Ei pesää, missä majailla
    Kylmällä talven ajalla.

    Olomme on nyt murheeton,
    Kun lämmin, ruoka, vaatteet on;
    Nyt saamme käskys oppia
    Ja kiittää Sua, Jumala.

    Siis julistamme kiitostas,
    Kun muistit meitä armostas
    Kuin piskusia lintuja:
    Soit meille oksan istua.

    Oi, armon Herra, siunaa ne,
    Jotk' antoi uuden kotimme!
    Suo heille paljo lahjojas
    Sun luonas, Isä, taivaassas!

    Ja muista muita kaikkia
    Leivättömiä raukkoja,
    Jokaista, jok' on vuoteeton;
    Niin heille suo, kuin meillä on!

    Jumala, Isä armoinen,
    Suo, että tähden Jesuksen
    Olemme lapses alati
    Suo rauha luonas ijäti!




SYDÄN KIMMOAVATA GUMMIA.


"Nyt on Vapunpäivä, ja nyt tulee kevät", sanoi Rietrikki. "Hei, hoi,
tänään on meillä lupa koulusta, uusi palloni on jo kauan sitte valmis,
sillä on sydän ruumiissaan, ja se on kimmoavata gummia. Lennä, palloni,
niin korkealle, kuin leivo, pilviin! Ota lyyry Maija, ota lyyry Maija!"
Ja Maija ojensi pienet kätensä lyyryä ottaakseen, mutta loiskis, pallo
meni hänen käsiensä välitse, putosi maahan, kimposi korkealle ja vieri
pihalla olevaan vesilätäkköön.

"No, nyt se on kauniin näköinen", sanoi Rietrikki ja puristeli
tyytymättömänä märkää palloansa. Mutta Maija hyppäsi yhdellä jalalla
ympäri pihaa, nauraen katkeamatta. "Millekä sinä naurat?" kysyi
Rietrikki harmissaan.

"Minä nauran sille, kun sillä on sydän kimmoavaisesta gummista",
vastasi Maija. "Mitähän muuta sen olisi pitänyt tehdä kuin pudota
lätäkköön?"

Vanha iso-isä, jolla oli yllä pitkä takki ja päässä valkoinen yömyssy,
oli istahtanut portaille auringon paisteesen, ja kuuli mitä lapset
keskenään pakinoivat. "Tule tänne, Rietrikki!" sanoi hän. Rietrikki
tuli.

"Tiedätkö mitä kimmoava gummi on?" kysyi iso-isä.

"Tiedän", vastasi Rietrikki, "se on puun pihkaa ja niin jäntevätä ja
pehmoista, että sitä voi venyttää vaikka kuinka ja miksi vain tahtoo,
vaan sitte muuttuu se mielellään jälleen entiseen muotoonsa."

"Se on oikein", sanoi iso-isä. "Ymmärrätkös nyt, minkä tähden kaikkien,
joilla on sydän kimmoavaisesta gummista, pitää pudota lätäkköön?"

"En, sitä en ymmärrä", vastasi Rietrikki.

"Sen minä kerron sinulle", sanoi iso-isä. "Ihmisellä täytyy olla joku
määrätty tarkoitus ja hänen täytyy rakastaa jotakin vissiä. Jos hän
toisena päivänä on niin, toisena näin, ja antaa johtaa itseään kuinka
ja mihinkä vain tahdotaan, niin on hän poloinen raukka ja pelkuri. Ja
silloin tapahtuu hänelle niinkuin pallolle, siitä saat olla varma!"

Rietrikki mietti hetkisen, eikä tiennyt mitä hänen piti vastata.

"Tahdotko tulla kelpo mieheksi?" kysyi iso-isä.

"Kyllä", vastasi Rietrikki.

"Muista sitte, mitä sanoa sinulle", jatkoi iso-isä. "Älä luota omaan
viisauteesi, äläkä ole jurupää, joka niskoittelee ja vastustelee
toisia, kun hän ei tiedä mitään parempaa. Vaan jos kerran olet
täydellisesti vakuutettu siitä, että joku asia on oikea ja hyvä, niin
älä anna houkutella itseäsi siitä. Älä anna venytellä itseäsi
poikaseni!"

"En, iso-isä", vastasi Rietrikki. Vaan hän ei käsittänyt, mitä iso-isä
tarkoitti.

"Hyvästi nyt", sanoi iso-isä.

"Nyt menemme niitylle", sanoi Maija. "Siellä ovat kaikki pojat ja tytöt
leikittelemässä Vapunpäivänä."

Rietrikki tuli, ja sitte mentiin. Oli niin kaunista toukokuun auringon
loistossa ja lintujen viserrellessä metsässä maantien toisella puolen.
Ei missään puissa ollut vielä lehtiä, mutta ylpeä kuusi seista törötti
siellä muuttumattomassa viheriässä virkapuvussaan ja pieni solakka paju
oli jo kasvattanut pieniä lehden alkuja, joita lapset kokosivat ja
sanoivat "kissoiksi". Niitty oli melkein kuiva ja ensimäiset
viheriäiset ruohot pistivät esiin viimesyksyisistä muuttuneista
heinistä; mutta ojissa oli siellä täällä vähän lunta ja sammakot
hyppivät yhdellä loikkauksella ojanvarsilta.

Lähellä aitaa istui muija, jolla oli kaupaksi rinkeliä ja piparkakkuja,
voileipiä ja simaa. Jolla oli lantti, hän osti sitä, mikä parasta oli
hänen mielestään, ja jolla ei ollut rahaa, se sai muilta, ja niin oli
kaikilla yhtäläisesti. Mutta ylä-luokkalaiset rupesivat kestitsemään
neitosia ja tarjosivat heille simaa.

"Nyt lyömme palloa", sanoivat pojat, ja niin jakautuivat he kahteen
puolueesen, ja Rietrikistä tuli lukkari. Oli komeata nähdä pallojen
lentävän, juuri kuin pääskyset ilmassa, ja jokaiselle lyyrylle ja
jokaiselle pojalle, johon pallo sattui, kun hän heitti kartun kädestään
ja juoksi niityn yli maaliin, huudettiin hurraata, niin että talonpojat
kummastelivat, kulkiessaan kuormineen hiljalleen maantietä myöten.

Mutta tytöt kyllästyivät katselemiseen ja rupesivat veräjän luona
leskisille. Missä katosi eräältä kenkä, missä kompastui toinen
kengännauhoihinsa, toisilla oli märjät hameen helmat, ja toiset
kadottivat lettinauhansa ja moniailla oli nuha, ja he niistivät
nenänsä, ennenkuin huusivat viimeistä paria. Mutta kaikki oli yhtä
hauskaa, ja viimein saivat he muutamia pojista mukaansa, ja silloin oli
vielä hauskempi.

Tuo suututti poikia, ja kun he näkivät erään hoikkasäärisen
kolmannenluokkalaisen rupeavan juoksemaan tyttöjen kanssa, sanoivat he
keskenään: "hänen pitäisi saada selkäänsä." Ja yksi väkevimmistä lupasi
panna tuomion toimeen.

"Ei", sanoi toinen, "parempi on kastella hänet ojassa. Siellä on vettä
ja mutaa, ja siellä saa hän pestä uuden nuttunsa, josta tytöt niin
paljon pitävät."

"Mutta ei se sovellu, että meitä on kuusi yhtä vastaan", sanoi
Rietrikki. "Se on väärin, ja siihen minä en suostu."

"Voi sinua pelkuri", sanoivat toiset, "nyt sinä pelkäät. Sinä et
uskalla, sinä!"

"Kyllä minä uskallan", vastasi Rietrikki, "mutta..."

"Mutta ja mutta", huusivat toiset, "niin sinä ajattelet, että kun hän
kahdenkesken pääsee tukkaasi koulun kujalla, saat aika lämmityksen."

"Minä näytän, ett'en ole pelkuri", sanoi Rietrikki vastahakoisesti.

"No älä siis seiso tuossa riitelemässä, vaan tule mukaan", huusivat
toverit, ja niin vetivät he Rietrikin mukaansa. Kun kolmannen
luokkalainen huomasi heidän aikomuksensa, lähti hän käpälämäkeen ja
pysähtyi vihdoin ladon luona selkä seinää vasten. Tässä vastusti
hän urhollisesti, eikä antanut vangita itseään. Mutta yksi
pahajuonisimmista pojista konttasi hänen huomaamattaan likelle häntä ja
tarttui hänen jalkaansa, ja niin saivat he hänet kumoon ja laahasivat
hänet yhä likemmäksi ojaa kastellaksensa hänet, niinkuin heidän
aikomuksensa oli.

Nyt rupesivat tytöt itkemään ja Maija huusi kaikin voimin: "laske irti
hänet, Rietrikki, laske irti!" Mutta Rietrikki huusi: "minä tahdon
osoittaa, ett'en ole pelkuri."

Samassa tuli kaksi muuta kolmannenluokkaista kävellen maantiellä ja
näkivät kuinka heidän toveriaan rääkättiin. Heti hyppäsivät he aidan
yli ja tulivat hänen avukseen. "Kuusi yhtä vastaan, tuohan on
häpeällistä", huusivat he. Mutta kun pojat näkivät heidän tulevan,
lähtivät he vuorostaan kaikin voimin pakoon, ja Rietrikki myöskin. Muut
pääsivät pakoon, mutta Rietrikki kompastui mättääsen ja kaatui. Heti
ottivat uudet toverit hänet kiinni kauluksesta. "Vai niin, lurjus",
sanoivat he; "kuusi oli teitä yhtä vastaan kastellaksenne häntä;
sentähden marssi sinä nyt ojaan!" Niin vieritettiin Rietrikki
säälimättä ojaan. Ja minkä näköinen hän oli päästyään jälleen ylös, sen
voi ymmärtää. -- Kaikki pojat ja tytöt nauroivat, koko niitty nauroi,
metsäkin nauroi, maantie ja aita nauroivat myöskin, niin, sellaista
riemua on sangen harvoin kuultu.

Sen jälkeen alkoivat muut taas leikkiä, ja aurinko paistoi ja linnut
lauloivat, ja muija möi kahta vertaa enemmän piparkakkuja ihanana
iloisena Vapunpäivänä.

Mutta Rietrikki hiipi tiehensä häpeissään.

"Voi minkä näköinen sinä olet!" huudahti iso-isä, joka vielä istui
portailla ja katseli hyttysten tanssia auringon paisteessa. "Mikä
sinulla on, Rietrikki?"

"Jo nyt ymmärrän", vastasi Rietrikki, "mitä te iso-isä sanoitte
päivällä. Minun sydämmeni on ollut kimmoavata gummia. Olen antanut
venyttää itseäni, olen tehnyt, minkä tiesin olevan väärin, ja sentähden
iso-isä, -- sentähden olen joutunut lätäkköön!"








End of Project Gutenberg's Lukemisia lapsille 6, by Zacharias Topelius

*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 52419 ***