*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 50729 ***

Note: Project Gutenberg has the other volume of this work.
      Volume I: see http://www.gutenberg.org/ebooks/50728





TRANSHIMALAJA II

Löytöjä ja seikkailuja Tibetissä

Kirj.

SVEN HEDIN






Helsingissä 1910,
Suomalainen Kustannus-o.y. Kansa.

Wiipurissa 1910,
Wiipurin Uusi Kirjapaino- ja Sanomalehti-Osakeyhtiö.



Toisen osan sisällys:

 18. Pyhässä kaupungissa.
 19. Oleskeluni Shigatsessa.
 20. Raga-tsangpoa pitkin.
 21. Erakkomunkkeja.
 22. Targo-gangri ja Shuru-tso.
 23. Muhamed Isan kuolema.
 24. Kiertoteitä Tradumiin ja pikimältään Nepaliin.
 25. Brahmaputran lähteillä. Ero.
 26. Manasarovar.
 27. Sotledshin lähde ja Pyhä vuori.
 28. Toiselle matkalle.
 29. Maailman katolla.
 30. Kolmikymmenpäiväinen myrsky.
 31. Buptsang-tsangpo, Sisä-Tibetin isoimpia virtoja.
 32. Ilmisaatu!
 33. Seitsemännen kerran Transhimalajan yli.
 34. Uusi matka "valkean täplän" yli.
 35. Transhimalaja.




Kahdeksastoista luku.

Pyhässä kaupungissa.


Parhaissa tamineissani ratsastin aamulla entisten oppaitteni saattamana
ylös Tashi-lunpon pääkäytävää kohti, missä Tsaktserkan, Lobsang Tsering
ja jotkut munkit minua odottelivat. Heidän seurassaan jatkui nyt matka
ylempiin seutuihin, synkkien kujasokkeloiden ja ahtaiden, hämärien
luostarikäytävien kautta Labrangiin, tashi-laman Vatikaniin, joka
valkeine julkipuolineen, siroine isoine ikkunoineen ja pienine jyhkeine
kuisteineen kohoaa korkealle yli tämän temppelikaupungin.

Oppaamme ohjaavat meidät hämäriin, kylmiin kamareihin ja pitkin
tavattoman jyrkkiä porrasjaksoja. Porras-astuimiin ovat munkkien
jalkapohjat jo hivuttaneet syviä kouruja; niiden etureunat on lujitettu
rautaheloilla; porraskaiteet ovat kiilloittuneet lukemattomissa
käsissä. Sitte tulee valoisaa, kun hetkeksi joudumme avoimeen
suojamaan, mutta jälleen tunkeudumme porraskäytävien sisukseen. Minua
pyydetään odottamaan eräässä kamarissa, jonka lattialle on aseteltu
punaisia pieluksia. Ennen pitkää ilmotetaan, että valtioministeri,
pieni pyylevä lama, oli valmis vastaanottamaan minut. Hänen
vierashuoneensa, eli kai oikeastaan hänen yksityinen munkkikammionsa,
oli aivan pienoinen kamari, mutta sen ikkunasta sai ihmeenkauniin
näköalan Shigatsen temppelikaupunkiin ja ympäristön vuoriseutuun.
Kamari oli sisustettu oikeaan lamalaiseen tapaan, aistikkaalla
loistolla, joka ei tuntunut räikeältä.

Kunnianarvoisa prelaatti istui jalat ristissä punaisilla pieluksilla
katetulla, seinään kiinnitetyllä lavitsalla, edessään pieni keltainen,
veistoksilla kaunisteltu pöytä, jonka levyyn oli vajotettu silkkiä. Hän
kiilsi lihavuuttaan, sisäistä tyytyväisyyttään ja suopeuttaan kuin
kardinaali ainakin; kasvot olivat hienopiirteiset, silmät ilmaisivat
suurta älyä. Hän nousi kohteliaasti myhäillen tervehtimään minua,
pyytäen minua istuutumaan tuolille pöydän ääreen, jolle tuotiin nuo
välttämättömät teevehkeet. Yhtä ehdoton välttämättömyys vaatii
vaihtamaan "kadah'eja" ja lahjoja. Minä annoin hänelle kashmirilaisen
kaiverrellun tikarin ja hän minulle kullatun jumalankuvan. Tunnin
verran pakisimme siinä yhtä ja toista, kun pantshen rinpotshe kuului
olevan mietiskelyyn vaipunut ja jokapäiväisissä rukouksissaan, joten
häntä ei sopinut häiritä ennen kuin hän itse suvaitsi antaa merkin.

Mutta sekin hetki saapui; muuan lama kuiskasi kardinaalille, että minua
odotettiin. Yhä korkeammalle käy matka jälleen pitkin sileitä, jyrkkiä
portaita avoimien suojamien läpi uusille porrasjaksoille, yhä
korkeammalle kohti Tashi-lunpon luostaritemppelin kaikkeinpyhintä.
Puhelu hiljenee kuiskeiksi, käytävissä seisoskelee pikku ryhminä
lamoja, jotka tähyilevät minua mykkinä kuin kuvapatsaat. Lobsang
Tsering kuiskaa minulle, että olemme joutuneet perimäiseen eteiseen,
jossa voin vetää mustat kengät jalkaani. Sinne käsketään palvelijani
jäämään, vain Robert ja Muhamed Isa pääsevät tulkeiksi mukaan,
vaikkakin hänen pyhyytensä olisi mieluummin tahtonut tavata minut
kahden kesken.

Juhlallisin tuntein astumme sisälle. Oven suussa kumarran syvään,
ja sitte vielä pariin kertaan, ennen kuin seison hänen edessään.
Tashi-lama istuu lavitsalla ikkunakomerossa, edessään pieni pöytä,
jolla on teekuppi, kaukoputki ja moniaita painettuja lehtisiä. Hän on
pukeutunut ihan yhtä yksinkertaisesti kuin mikäkin munkki, yllään
tavallisen kuosinen kirsikkapunainen vaatetus, takki, liivit, alusnuttu
ja pitkä kangaskaistale, joka togan tavoin heitetään olan yli ja
kierretään uumille; sen poimujen välistä pistäytyy näkyviin keltaiset,
kullalla kirjaellut alusliivit; molemmat käsivarret ovat paljaat.

Kasvojen vaaleassa värissä kuultaa keltainen vivahdus. Hän on pikemmin
pienenläntä kuin keskikokoinen, sopusuhtainen, terve ja tärveltymätön
näöltään, ja tuntuu pitkittävän vasta täyttämänsä 25 vuotta korkeaan
ikään. Pienissä sievissä, pehmeissä käsissään hän pitelee punaisista
kuulista pujoteltua rukousnauhaa. Lyhyeksi leikattu tukka on musta,
ylähuulta varjostaa juuri hiukan parranalku, huulet eivät ole paksut ja
täyteläiset kuten muilla tibetiläisillä, vaan hienot ja suhdalliset,
silmät ovat kastanjanruskeat.

Ystävällisesti nyökäyttäen ojentaa hän minulle molemmat kätensä ja
pyytää minua istuutumaan nojatuoliin vierelleen. Huone, jossa hän
viettää enimmän osan päivää, on hämmästyttävän yksinkertainen
verrattuna ala-ilmoissa olostavan kardinaalin asuntoon. Se on pieni ja
kahteen osastoon jaettu -- ulompi on jonkunlainen katoton eteinen,
kaikille taivaan tuulille, talven lumituiskuille kuten syksyn
sadesäillekin altis; sisempi on askelmaa korkeammalla ja vielä jaettu
ristikkoseinäksi päättyvällä sulkukaiteella, jonka takana hänellä on
makuuhuoneensa. Ei ainoatakaan jumalankuvaa, ei seinämaalauksia tai
muita koristuksia, ei huonekaluja, paitsi jo mainittuja, ei maton
palaakaan, paljas kivipermanto vain -- ja ikkunasta liitää hänen
kaihoksivan haaveellinen, mutta kirkas ja avoin katseensa yli
kultaisten temppelinkattojen, yli niiden alapuolella leviävän syntisen
ja saastaisen kaupungin, yli aution vuoriston, jotka sulkevat hänen
maallisen näköpiirinsä, kauvas avaraan etäisyyteen kautta tummansinisen
taivaankuvun meille näkymättömään Nirvanaan, jossa hänen henkensä
kerran saapi rauhan. Nyt laskeusi hän taivaastansa alas, hetken ajaksi
tullakseen ihmiseksi. Kaiken aikaa pysyi hän ihmeellisen rauhallisena,
hienon ja herttaisen kohteliaana ja arvokkaana, ja puheli lumoavalla,
hennolla ja hillityllä äänellä, vaatimattomana, melkeinpä arkana; hän
puhui nopeasti ja lyhyin lausein, mutta hyvin hiljaa.

Mistä me haastelimme? Niin, kaikesta maan ja taivaan välillä
mahdollisesta, alkaen hänen omasta uskonnostaan, aina Tshang-tangissa
villeinä kiertäviin jakeihin asti. Hän osotti valppautta ja kaiken
harrastusta, sekä älykkäisyyttä, joka minua hämmästytti --
tibetiläisessä. Milloinkaan ei minua ole haastateltu niin sävyisästi ja
samalla niin perinpohjaisesti. Ensiksi kyseli hän, olinko paljon
kärsinyt kylmää ja vastuksia Tshang-tangissa, ja pyysi sitten anteeksi
sitä, että minut oli vastaanotettu niin huonosti muka; olin saapunut
hiljaisesti ja huomaamattomasti, eikä kukaan ollut tiennyt minua
samaksi, jonka oletettavasta tulosta oli Intiasta käsin tieto saatu.
Mutta nyt järjestettäisiin kaikki minun mukavuudekseni, ja hän toivoi,
että saisin hänen maastansa mieluisan muiston.

Sain tehdä selvää omista oloistani ja kotimaastani, Europan maista ja
hallitsijoista, Venäjän ja Japanin sodasta, suurista meritaisteluista
ja uponneista panssarilaivoista, sodan mahdollisesta merkityksestä
Itä-Aasialle, Japanin ja Kiinan keisareista -- jälkimäistä hän
ilmeisesti piti mitä suurimmassa kunniassa. Mielellään puheli hän
Intiassa vuotta aikaisemmin saamistansa vaikutelmista, isoista upeasti
rakennetuista kaupungeista, intialaisesta armeijasta, rautateistä,
kaikkialla vallitsevasta loistosta ja rikkaudesta, suuresta
vieraanvaraisuudesta, jota lordi sahib (varakuningas) oli hänelle
osottanut. Erittäinkin oli häntä ilahuttanut se, että pääsi käymään
pyhissä paikoissa, jotka ennakolta hyvin tunsi kuvauksista ja
temppelimaalauksista ja joilla oli tärkeä sija suuren uskonluojan
Buddhan elämässä. Tashi-lamalle oli Intianmatka siten koitunut
toivioretkeksi, vaikka englantilaisten kutsumuksella olikin ollut
etusijassa valtiollinen tarkotus.

Minä en ole ensimäinen europalainen, jonka Tubdän Tshöki Nima Gelég
Ramgjal, seitsemäs avaran buddhalais-uskon valtakunnan tashi-lama, on
ottanut vastaan Tashi-lunpon Labrangissa. Younghusbandin retkikunnan
maassakäynnin jälkeen oli syksyllä v. 1904 majuri _W. F. O'Connor_
päässyt hänen puheilleen Intian hallituksen edustajana, mukanaan neljä
upseeria Gartokista. O'Connor, joka on oppinut tibetinkielen, oli
Younghusbandilla tulkkina Lhasassa ja tashi-lamalla Intiassa, ja
hän joutui englantilaisena kauppa-asiamiehenä useasti tekemisiin
Tashi-lunpon paavin kanssa. Heti kotimaahansa v. 1906 palattuaan
vastaanotti tashi-lama myöskin lordi Kitchenerin ajutantin Fitzgeraldin
ja hra David Fraserin.

Varpaisillaan hissuttelevat ja varjoiksi mykistyneet lamat tarjoilivat
meille kaiken aikaa teetä ja hedelmiä. Tashi-lama itse joi siemauksen
kupistaan yht'aikaa kuin minäkin, ikäänkuin näyttääkseen, ettei
hän katsonut itseänsä liian pyhäksi istumaan uskottoman kanssa
samassa pöydässä. Minä käytin tilaisuutta pyytääkseni muutamia
suosion-osotuksia. Sain ensinnäkin luvan tulla valokuvaamaan hänet,
kierrellä vapaasti koko Tashi-lunpossa ja luostarikaupungissa
piirustellen ja valokuvia ottaen, vieläpä taattiin minulle _lupakirja
vastaiselle matkustelulle hänen maassaan_ sekä saattueeksi yksi
Labrangin virkamies ja joitakuita luotettavia miehiä. Kaikki lupaukset
täytettiinkin säntilleen, ja ellei Kiina juuri siihen aikaan olisi
puristellut Tiberiä lohikäärmeenkynsissään tiukemmin kuin konsanaan,
niin olisi tashi-lama varmasti ollut kyllin mahtava avaamaan minulle
kaikki portit. Mutta hänen toivioretkeläisten kautta kaikkialla
tunnetuksi tullut ystävällisyytensä oli minulle sittemmin mitä
oivallisimpana suosituksena, pelastaen minut monesta vaikeasta
asemasta. Vielä puoltatoista vuotta myöhemmin sattui, että päälliköt ja
munkit sanoivat: "Bombo tshimbo, me tiedämme teidät tashi-laman
ystäväksi, me palvelemme teitä."

Kaksi tuntia pakinoittuamme tein lähtöä, mutta tashi-lama painoi minut
takaisin tuolille ja virkkoi: "Ei, viipykäähän vielä hetkinen." Ja tämä
toistui, kunnes oli kulunut kokonaista kolme tuntia. Mutta nyt oli aika
tullut ystävyydenlahjani luovuttamiselle; loistava englantilainen
rohtola avattiin silkkikääreestään ja levitettiin esille, herättäen
hänessä suurta hämmästystä ja vilkasta mielenkiintoa. Kaikki piti
selittää hänelle; morfium-ruisku aistikkaine aluminiumkoteloineen
ja kaikkine tarpeineen miellytti häntä erityisesti. Kaksi
lääketieteellisen osaston munkkia kävi sitte monena päivänä peräkkäin
leirissäni tibetiksi kirjottamassa muistiin rasiain sisältöä ja
lääkkeiden käyttöä.

Tästälähtein kohtelivat minua kaikki vielä suuremmalla kunnioituksella
kuin ennen, ja oli ilmeistä, että jo samana iltana koko Shigatsen
kaupunki tiesi minun viettäneen kolme tuntia hänen pyhyytensä luona.
Minä itse kykenin tuskin ajattelemaan muuta kuin tashi-lamaa ja sitä
valtaista vaikutusta, minkä hän oli minuun tehnyt. Shigatsessa
oleskellessamme sain Tashi-lunpon munkeista monta ystävää, jotka
auliisti antoivat minulle kaikkia haluamiani selityksiä. Eräs kertoi
minulle, että kunkin tashi-laman, tuntiessaan kuoleman lähestyvän,
tulee pyhän lain määräyksestä pysyä istuvassa asennossa, jalat ristissä
ja kädet sylissä kämmenet ylöspäin -- mietiskelevän Buddhan asennossa.
Hänen viimeisiä hetkiänsä viihdyttelee joukko munkkeja, jotka
ympäröivät häntä joka taholta, täyttävät ilman rukoustensa sorinalla,
lakkaamatta painavat kämmenensä ja otsansa lattiaan hänen edessään ja
suovat hänelle ja hänen erkanevalle sielullensa jumalallisen
palvomisen.

Kun hän menettää tajuntansa eikä enää voi hallita ruumistansa, vaan
lyyhistyy kokoon, tuetaan häntä, ja kuoleman tultua pidellään ruumista
niin, että se jäykistyy tuohon pyhään asentoon. Vainaja puetaan
papilliseen ornaattiin -- jokainen vaatekappale on uusi ja ihan
käyttämätön --, sitte asetetaan päähän korkea hiippa. Kuolinrukouksia
hymistään, mystillisiä menoja toimitetaan, ja niin pian kuin
mahdollista asetetaan ruumis istuvassa asennossaan metalliastiaan, joka
sitte täytetään suolalla ja ilmanpitävästi suljetaan. Sitte laitetaan
hänen hautakammionsa kuntoon; kun tämän täytyy olla jyhkeässä
kivirakennuksessa sekä komeasti ja taiteellisesti sisustettu, niin
saattaa kulua pitkiä aikoja ennen kuin hänen tomunsa pääsee lopulliseen
lepoon.

Tadshi-lama on Dhyani-Buddhan nykyisen maailmankauden
ruumiillistumismuoto, Amitabha, ja kuoleman jälkeen Amitabha siirtyy
jonkin vastasyntyneen pojan ruumiiseen; on vain vaikea saada tietää.
missä tämä on. Kirjeellisesti tiedustellaan koko Tibetistä ja
kaikkialta lamalaisista naapurimaista, onko ilmestynyt ketään
hengenlahjoiltaan harvinaisen etevää poikalasta. Lukuisia vastauksia
saapuu. Vähitellen valikoittuu pienempi ryhmä, jossa oikean täytyy
varmasti olla. Poikien nimet kirjotetaan paperisuikaleille, jotka
kokoonkäärittyinä asetetaan kannelliseen astiaan, ja suurin
uskonnollisin juhlatoimituksin arvotaan sieltä uusi pantshen rinpotshe.

Monia niteitä tarvittaisiin Tashi-lunpon laisen luostarin
seikkaperäiseen kuvailemiseen -- eikä se kävisi päinsä ilman
elinaikaista innokasta tutkintaa vaativaa perusteellista lamalaisen
kirkon tuntemusta. Minä tyydynkin senvuoksi mainitsemaan vain omia
näkemiäni.

Tashi-lunpoa älköön kuviteltako yhdeksi ainoaksi jättiläismoiseksi
rakennusryhmäksi, vaan muurin ympäröimäksi luostarikaupungiksi, jossa
on vähintäinkin sata taloa, ne hyvin säännöttömästi rakennettuja ja
ryhmitettyjä. Sen perusti v. 1445 Ge-dun-dup, Tsongkapan veljenpoika,
joka oli v. 1439 nimitetty gelugpa-lahkon ensimäiseksi suurlamaksi,
vaikkei hänellä vielä ollut dalai-laman arvonimeä. Nykyinen Lhasan
suurlama, Nga-vang Lobsang Tubdän Gjaumtso, joka on nyt ollut 34 vuotta
virassa, on järjestyksessä kolmastoista. Roomalaisten paavien isolle
lukumäärälle eivät he siis ollenkaan voi vetää vertoja. Tashi-lunpon
ensimäinen pantshen rinpotshe oli nimeltään Pantshen Lobsang Tshöki
Gjaltsan ja hoiti paavinvirkaansa vuodesta 1569 vuoteen 1662, siis
kokonaista 93 vuotta - varmaankin maailmanennätys!

Hänen hautakappelinsa on _Tshukang-shär_ eli itäinen hauta. Sen
julkipuoli on juhlaleikkien nelikulmaiselle kartanolle päin; oviholvi
on ylimmän katsojalavan tasalla, katto on tehty kullatuista
vaskilevyistä. Hautakappelin sisus saa valjunkeltaisen valonsa
hopeaisissa kupeissa ja messinkimaljoissa palavista voisydämistä.
Näiden voilamppujen ohella näkee kammiossa vertauskuvallisten esineiden
lisäksi joukon jykeviä kultaisia ja hopeaisia maljoja ja pikareita,
rikkaiden pyhiinvaeltajien lahjoja. Niissä on puhdasta vettä, jauhoja,
ohria, riisiä ja muita syötäviä uhrilahjoja. Hautamuistomerkki itse on
tshorten, joka muistuttaa porras-askelmilla, kaiteilla ja siltamilla
varustettua pyramiidia; se on 6-7 metriä korkea. Koko etupuoli on
koristettu kullalla ja hopealla -- veistoksilla ja arabeskeilla sekä
lukuisilla vajotetuilla jalokivillä. Ylimpänä on metrin korkuinen
"gao", jossa istuu vainajan patsas, päässään se tavallinen hiippa,
jossa Tsongkapa aina kuvataan ja jota runsaasti näimme juhlaleikeissä.
Patsaan kohotettuihin käsiin on asetettu joukko pitkiä, silkkisiä
"kadah'eja", jotka laskeutuvat muistomerkin molemmin puolin
säteettäisesti ja kiehkurana kuin ohut, kepeä verho. Muistomerkkiä
muuten ympäröitsevät lukuisat "tankat", temppeliliput, jotka ovat
maalatut Lhasassa ja Tashi-lunpossa ja esittävät kohtauksia uskonnon
perustajan ja kirkko-isien elämästä.

Toisen ja kolmannen ylipapin, pantshen Lobsang Iishen (1663-1737) ja
pantshen Lobsang Palden Iishen (1737-1779) hautakappelit ovat
rakennetut tarkoin yllämainittujen mukaisesti, mutta kolmannen
holvipilarien välissä riippuu kyltti, johon on korkein kirjaimin
piirretty keisari Kien Lungin nimi. _Koeppen_ antaa mieltäkiinnittäviä
tietoja tämän suuren mandshu-keisarin suhteista kolmanteen
tashi-lamaan. Kien Lung oli moneen kertaan kirjeellisesti kutsunut
suurlamaa Pekingiin, mutta tämä vainusi pahaa ja koetti kaikin tavoin
kieltäytyä kunniasta. Mutta keisari ei ennen hellittänyt, kuin
prelaatin lopulta oli lähteminen matkalle heinäkuussa v. 1779.
Kolmikuukautisen matkan jälkeen hän pääsi Kum-bumin luostariin.
Kaikkialle pyhän karavaanin tien varrelle keräytyi joukoittain
toivioretkeläisiä, jotka palvoivat suurlamaa ja toivat hänelle lahjoja.
Kum-bumissa hän vietti talvea, ja siellä hänen piti joka päivä
painaa useampia tuhansia kätensä jälkiä paperiin, saaden näistä
pyhänjäännöksistä hyvän maksun. Yksi ainoa äveriäs päällikkö kuuluu
hänelle lahjottaneen 300 hevosta, 70 muulia, 100 kameelia, 1,000
kirjailtua kangaskappaletta ja 150,000 hopeamarkkaa. Saattueenaan
prinssejä, ruhtinaita, virkamiehiä ja sotureita sekä lopuksi myöskin
keisarin ylihovilama Tshantsha Khutuktu, saapui hän jälleen kaksi
kuukautta matkustettuansa Kien Lungin kesäkaupunkiin, missä hänet
vastaanotettiin suuremmoisella loistolla ja komeilla juhlilla, jotka
sitte pitkittyivät hänen myöhemmin joutuessaan Pekingiin. Mutta siellä
äkkiä päättyi surullisesti kaikki tämä maailmallinen uhkeus. Tashi-lama
sairastui ja kuoli, ja väitettiin mahtavan keisarin myrkyttäneen hänet,
koska epäili hänen aikoneen Intian englantilaisen kenraalikuvernöörin
avulla vapautua Kiinan yliherruudesta. Mutta keisari tekeysi
lohduttomaksi, antoi palsamoida ruumiin ja luetutti enemmän kuin kolme
kuukautta kuolinrukouksia kultaisen sarkofagin ääressä, kunnes vainaja
hartioilla kannettiin koko tuo seitsemän kuukauden jalkamies-taival
Tashi-lunpoon.

Tänä ensimäisenä päivänämme kävimme m.m. myöskin n.s.
_Namgjal-lhakangissa_, Tsongkapan temppelissä, isossa pylvässalissa,
jossa on tuon suuren uskonpuhdistajan jättiläismoinen kuvapatsas.
Tsongkapan nimi on lamalaisessa kirkossa yhtä kuuluisa ja kunnioitettu
kuin itse Buddhan; en muista hänen kuvansa puuttuneen ainoastakaan
Tibetissä näkemästäni temppelistä. Hän syntyi v. 1355 Amdossa,
tietenkin monenmoisissa yliluonnollisissa olosuhteissa. Kolmen vuoden
ikäisenä päätti hän kääntyä pois tästä maailmasta, ja siinä mielessä
leikkasi häneltä äiti hiukset; näistä versoi Kum-bumin ("sadantuhannen
kuvapatsaan" temppelin) kuuluisa ihmepuu, jonka lehdissä Pater Huc omin
silmin on lukenut pyhiä kirjaimia. Valitettavasti osui oma käyntini
Kum-bumissa v. 1896 talviseen aikaan, jolloin pyhä puu oli lehdetön.

Perinpohjaisten opiskelujen jälkeen kypsyi Tsongkapassa päätös
uudistaa kovin tärveltynyt lamaismi, ja useammissa julkisissa
väittelytilaisuuksissa hän kumosi kaikki vastustajansa, aivan kuten
Luther. Hänen oppilastensa lukumäärä kasvoi nopeasti, ja v. 1407
perusti hän Lhasan tienoolle Galdanin luostarin, tullen sen ensimäiseksi
apotiksi, ja sittemmin molemmat yhtä suuret ja kuuluisat Drepungin ja
Seran luostarit. Tsongkapa sääti lahkonsa munkeille naimattomuuden,
nimittäen lahkonsa "gelugpa'ksi", "hyve-lahkokst"; sen tunnusmerkiksi
tuli keltainen myssy, vanhojen buddhalaisten munkkien pyhä väri.
Keltamyssyt ovat Tibetissä nykyään paljoa lukuisammat kuin punamyssyt.
Tsongkapa kuoli v. 1417 ja on haudattu Galdaniin, missä hänen
sarkofaginsa eli "tshorten'insa" leijuu vapaasti ilmassa. Häntä
pidetään Amitabhan ruumiillistumismuotona, joten hän elää edelleen
ystävässäni, nykyisessä tashi-lamassa, aikaisemmin elettyänsä niissä
viidessä tashi-lamassa, joiden hautoja olimme parhaillaan katselemassa.

Neljännen tashi-laman, pantshen Tenbe Niman (1781-1854) hautakappeli,
hänen kuolinvuonnansa rakennettu, muistuttaa edellisiä. Viidennen,
pantshen Tenbe Bangtshukin (1854-1882), näyttää tietysti uudemmalta ja
puhtaammalta; se on sekä sisältä että ulkoa erinomaisen rikkaasti ja
upeasti koristeltu. Hänen tshorteninsa etupuoli hohtelee kultaa,
turkooseja ja koralleja; mutta räikeänä vastakohtana puhtaalle
lamalaiselle luostarityylille ovat eräs intialainen lasi-kattokruunu
ja muutamat tavalliset lasipallot, viimeksimainitut sinisestä lasista
ja peililasista tehtyjä -- halpaa taiderihkamaa, jota näkee
maalaispuutarhoissa ja kyläravintolain edustalla. Alttaripöydällä on
tavanmukaiset uhriastiat, niistä monet ihan erityisen hienoja ja
aistikkaita. Tämä hauta saapi yleisöltä osakseen runsaammin lahjoja
kuin muut, monet kun ovat itse nähneet vainajan. Jokaisessa
tshortenissa on suurlama haudattu ihan ylös pyramiidiin oman kuvansa
taakse.

Paitsi parissa kansanhuveissa käyntiäni käytin Shigatsessa asianhaarain
pakosta viettämäni 47 päivää parhaastapäästä vierailuihin luostarissa,
piirrellen ja valokuvaten mielenkiintoisia yksityiskohtia, tarkaten
munkkien jokapäiväistä elämää ja tapoja, ollen saapuvilla lueskeluissa
ja lausuntaharjotuksissa ja yhä enemmän syventyen kirkkopääkaupungin
elämään.

Nykyään on Tashi-lunpossa 3800 munkkia; juhla-aikoina karttuu heidän
lukumääränsä naapuriluostareista viideksituhanneksi. Heistä on
kaikkiaan 400 kotoisin Ladakista ja muista läntisen Himalajan maista;
jotkut harvat ovat mongooleja, muut tibetiläisiä. Kirkkomusiikista
huolehtii 240 munkkia, tanssimisesta 60. Tanssia on vain kahdesti
vuodessa; väliaikoina talletetaan arvokkaita tanssipukuja sinetityissä
arkuissa "ngakang'issa", varastohuoneessa, joten ne kestävät
vuosisatoja. Helmik. 16. p:nä tapasin loppumattoman jonon nunnia, jotka
olivat naapuritemppeleistä tulleet pyytämään tashi-laman siunausta
uudelle vuodelle. Kaikki ikäkaudet olivat edustettuja, vanhoista
kurttuisista vaimoista ihan nuoriin tyttöihin asti. Hirveän rumia ja
likaisia olivat he kaikki; koko parvessa huomasin ainoastaan kaksi
välttävän sievää. Tukka oli lyhyeksi leikattu, vaatetus muistutti
munkkien pukua; joitakuita olisi otaksunut miehiksi, ellei olisi toisin
tiennyt.

Viimeksimainittuna päivänä pääsin jälleen tashi-laman puheille,
valokuvausvehkeet mukanani. Tällä kertaa oli seurassani ainoastaan
Muhamed Isa. Kohtauksemme tapahtui samassa puoli-avoimessa huoneessa
kuin edelliselläkin kerralla. Hän oli yhtä herttainen kuin silloinkin
ja johti puheen-aineen jälleen etäisiin maihin, kauvas pois tästä
suljetusta Tibetistä. "Mikä on Jarkantista länteen?" kysyi hän.

"Pamir ja Turkestan."

"Ja sieltä länteen?"

"Kaspian meri, jolla kulkee isoja höyrylaivoja."

"Ja Kaspianmerestä länteen?"

"Kaukasia."

"Ja minne tullaan, jos kuljetaan yhä edemmä länttä kohti?"

"Mustallemerelle, Turkkiin, Venäjälle, Itävaltaan, Saksaan, Ranskaan ja
sitte Englantiin, joka on ulkona valtameressä."

"Ja mitä on tuon valtameren länsipuolella?"

"Amerika, ja sitte jälleen valtameri, jonka takana on Japani, Kiina ja
taaskin Tibet."

"Maailma on mittaamattoman avara", virkahti hän miettivästi ja nyökkäsi
minulle ystävällisesti hymyillen.

Valitettavasti ei hänellä valokuvassa ole lumoavaa myhäilyänsä, vaan on
hänen katsantonsa totinen. Kenties hän ajatteli, voisiko olla
vaarallista jäljennyttää itsensä uskottomalla muukalaisella oman
luostarikaupunkinsa keskessä. Jonkun ajan kuluttua hän antoi merkin, ja
nyt toivat muutamat munkit huoneeseen hänen kunnialahjansa minulle:
kaksi kappaletta sitä kirsikkapunaista villakangasta, jota kudotaan
Gyangtsessa, muutamia kaistaleita kullalla kirjailtua kiinalaista
kangasta, kaksi hopeareunaista vaskimaljaa ja kullatun lautasen sekä
samanlaisen kannen porsliinikuppia varten. Omakätisesti antoi hän
minulle sitte kullatun, punaiseen ja keltaiseen silkkiin puetun
jumalankuvan sekä ison vaaleankeltaisen "kadah'in". Jumalankuva oli
istuva sinitukkainen Buddha, päässä kruunu ja kädessä malja, josta
versoi kasvintaimi; se esitti tashi-laman omaa alkumuotoa Amitabhaa,
joten lahja oli tarkotettu paljoa merkitseväksi, taaten minulle pitkää
ikää.

Tällä kertaa kesti vierailu puolen kolmatta tuntia. Ja sen jälkeen en
enää nähnyt tashi-lamaa kasvoista kasvoihin. Tuli nimittäin
kaikenlaisia valtiollisia selkkauksia, jotka saattoivat käydä hänelle
vaarallisiksi, ja pidin senvuoksi velvollisuutenani ehkäistä häneltä
kaikkia mahdollisia ikävyyksiä, lopettamalla käyntini, jotka olisivat
voineet herättää kiinalaisten epäluuloa. Mutta minua suretti viipyä
viikkokausia hänen lähellään puhelematta hänen kanssaan, sillä hän oli
noita harvinaisia, hienoja ja jaloja olentoja, jotka saavat toisille
elämän tuntumaan arvokkaammalta ja sisältörikkaammalta.

Tashi-lama oli kuuden vuoden ikäinen, kun kohtalo kutsui
hänet Tashi-lunpon paaviksi; hän kuuluu syntyneen Tagbossa,
Gongbo-maassa. Kuten Rooman paavi on hänkin suuresta uskonnollisesta
vaikutusvallastaan huolimatta vankina tibetiläisessä Vatikanissa ja
viettää ainoastaan uskonnollisten jäännösten määräämää elämää, kun
jokaisella vuoden päivällä on omat kirkolliset tehtävänsä ja
toimituksensa. -- Eräänä päivänä pääsivät myöskin kaikki lamalaiset
seuralaiseni hänen pyhyytensä luokse, saaden hänen siunauksensa, jonka
olivat vakuutetut hyödyttävän heitä koko lopun ikänsä.

Pyhiinvaeltajain vapaaehtoiset rahalahjat ovat Tashi-lunpon
pääasiallisia tulolähteitä. Mutta luostarilla on myöskin melkoisia
maatiluksia ja paljon karjaa, ja eräät munkit, jotka huolehtivat
taloudellisista asioista ja hoitavat tuloja, harjottavat kauppaa sekä
ympäristön että Nepalin kanssa. Toisena suurena tulolähteenä on
amulettien, talismaanien ja pyhäinjäännösten, metallista tai poltetusta
savesta valmistettujen jumalankuvien, uskonnollisten maalausten ja muun
sellaisen myynti, niillä kun on runsas hinta sitte kun tashi-lama on ne
asianmukaisella tavalla siunannut.

Joka päivä kiertelin luostarissa ja täydentelin tietojani munkkien
yksinäisestä elämästä. Mutta varmaankaan eivät muut voisi osottaa samaa
harrastusta temppelisuojamia ja munkkikammioita kohtaan kuin minä, joka
Tibetin aavikkopoluilta saavuin luostarikaupungin ystävälliseen suojaan
vuoden suurimman juhlan aikana, sen merkillisiin oloihin ja ympäristön
vilkkaaseen vilinään. Tässä ei sen vuoksi ole paikallaan kertoilla
yksityiskohtia enempää kuin ylläolevat jotkut piirteet. Ainoastaan
kuolleiden tiestä enää muutama sana.

Lounaaseen päin Tashi-lunposta on pieni kylä _Gumpa-sarpa_, "Uusi
luostari"; siellä perintätieto kertoo aikoinaan olleen temppelin, jonka
dsungarit olivat ryöstäneet. Nyt se on Shigatsen ja luostarin
hautauspaikkana, missä munkkien ja maallikkoiden ruumiit joutuvat
hävityksen omiksi.

Laman ruumis jää kolmeksi päiväksi kammioonsa, maallikon 3-5 päiväksi,
jotta saadaan aikaa kaikkiin kuolinrukouksiin ja -menoihin. Uuteen
pukuun vaatetettuna kääritään lama-vainaja kangaskappaleeseen ja hänet
kantaa pääkallopaikalle joku hänen virkaveljensä; maallikon viimeiset
jäännökset kannetaan paareilla, jotka sälytetään ruumiinkantajille.
Nämä ovat nimeltään "lagba"; heitä on 50-henkinen halveksittu sääty,
joka asuu erillään Gumpa-sarpan kylässä 15:ssä viheliäisessä
pikku hökkelissä. He saavat naida ainoastaan ruumiinkantajain
ammattikunnasta, ja heidän lapsensa ovat kielletyt ryhtymästä mihinkään
muuhun kuin isäinsä ammattiin. Heidän on pakko asua kurjissa,
ovettomissa ja ikkunattomissa tölleissä; ilma- ja oviaukot ovat avoinna
kaikille tuulille ja taivaan ilmoille. Hyvilläkään tuloilla he eivät
saa ryhtyä rakentamaan parempia asumuksia itselleen. Heille kuuluu
myöskin luostarin rankkurin toimi. Heidän kuollessaan siirtyvät yleensä
heidän sielunsa eläinten tai pahojen ihmisten ruumiisiin.

Lagbat "hautaavat" tavallisesti vain lamoja, omaisiansa ja köyhiä;
varakkaammat huolehtivat vainajistaan itse, käyttämättä ammatillista
apua. Täten menetellään muissa osissa maata kaikkiin nähden; ainoastaan
Tashi-lunpossa ja Lhasassa voidaan puhua ruumiinpaloittajain
ammattikunnasta. Kun munkit ovat kuolleen veljensä kanssa saapuneet
pääkallopaikalle, riisuvat he ruumiin alastomaksi, jakavat
vaatekappaleet keskenään ja käyttävät niitä jo seuraavana päivänä
yllään. Lagbat saavat pikku rahaerän sekä laman vanhoista vaatteista
osan; maallikoilta he saavat vainajan kaikki puvut ja naisruumiiden
kaikki pikku korut.

Hauturit jäävät heti yksikseen toimeensa. Maahan iskettyyn paaluun
kiinnitetty köysi pujotetaan mahtajan kaulaan ja ruumista kiskotaan
sitte jaloista, jotta se venyisi mahdollisimman suoraksi; lamaan nähden
kerrotaan sen toimenpiteen olevan hyvin työläs, hän kun on kangistunut
istuvaan asentoon. Ruumiin ollessa alasti kajauttavat lagbat
houkutus-äänen, ja ympäristön korppikotkat leijuvat raskain
siivenlyönnein paikalle, käyvät helppoon saaliiseensa käsiksi ja
reutovat ja repeloivat sitä, kunnes luuranko on paljas. Lhasassa
käytetään samaan tarkotukseen koiria; joissakuissa luostareissa
ruokitaan pyhiä koiria pappien lihalla.

Lagbat istuvat vieressä odottamassa, ja leikkaavat sitte pään erilleen;
luuranko hienonnetaan kivien välissä jauhoksi, josta aivojen avulla
valmistetaan taikinaa; tämä heitetään pikku pallosina linnuille, ne kun
eivät muutoin syö luujauhoa. Ruumiinpaloittajien ammattikunta tekee
tehtävänsä mitä levollisimmin; käsin he vatkaavat aivoja luujauhoon,
välillä kait juoden teetä ja syöden tsambaa; eivätpä juuri näytä
milloinkaan peseytyvänkään! Koko korppihautauksella sanotaan olevan
merkityksenä, että vainaja vielä saavuttaa ansiota, lahjottaessaan
ruumiinsa linnuille, jotka muutoin näkisivät nälkää; hän siis vielä
kuolemansa jälkeen tekee hyväntyön, joka vaikuttaa hänen sielunsa
rauhaan. Korppikotkilla on ihan sama osa tässä kuin parsilaisten
"hiljaisuustemppeleilIä" Bombayssa ja Persiassa.

Heti uskonnon velvollisuudet täytettyään ovat omaiset jo jättäneet
jäähyväiset vainajalle. Luulisi, että kuolevaa kammottaisi hellimänsä
tomumajan osaksi tuleva raaka pitely; mutta varmaankin hän viimeisinä
hetkinään ajattelee enemmän sieluansa, hyviä töitänsä ja jokapäiväisiä
rukouksiansa. Tibetiläisten hautaustapa ja tuotteiden kohtelu on siten
kaikkea runollisuutta vailla. Islamin lapset käyvät rakkaittensa
haudoilla ja itkevät kaihojansa kypressien alla; mutta tibetiläisillä
ei ole hautoja eikä ruohoittuneita kumpuja, joilla voisivat omistaa
menneen onnen muistolle hetkisen. He eivät itke, sillä he eivät
murehdi, ja he eivät murehdi, sillä he eivät ole rakastaneet. Miten
olisivatkaan he voineet rakastaa puolisoa, joka heillä on ollut
yhteisenä muiden kanssa, joten aviollisen uskollisuuden käsitteelle ei
ole tilaa. Perhesiteet ovat hauraat ja hatarat, veli ei saata hautaan
veljeänsä, mies ei vaimoansa ja vielä vähemmän lastansa -- eihän hän
edes tiedä, onko se hänen omansa. Ja ruumishan sitäpaitsi on itsessään
armoton kuori; äitikään, joka on hellästi rakastanut lastansa, ei tunne
rahtuakaan hellyyttä hänen hengetöntä ruumistansa kohtaan, kun se
luovutetaan ruumiinpaloittelijain revityttäväksi.




Yhdeksästoista luku.

Oleskeluni Shigatsessa.


Paitsi tekemällä vierailuja Tashi-lunpon luostariin vietin aikaani
monin tavoin. Luonani kävi tuttavia ja monasti piirtelin tuntimäärin
kansantyyppejä luonnoskirjaani, saaden kiitollisia aineksia
pyhiinvaeltajista, kaupungin porvareista ja kulkureista sekä luostarin
munkeista. Niistä on tässä teoksessa muutamia näytteitä.

Helmikuun 4. p:nä sain varsin odottamattomia vieraita; luokseni tuli
Lhasasta eräs lama ja eräs virkamies! Kun devashung, hallitus, oli
saanut Hladshe Tseringin kirjeellisen ilmotuksen tulostani
Ngangtse-tsolle, olivat Kiinan lähettiläs ja Tibetin hallitus yhdessä
neuvoteltuaan lähettäneet nämä kaksi herrasmiestä rientämään järvelle.
He olivat saaneet ihan vääriä tietoja matkani suunnasta, kenties siitä
syystä, että meidän marssintamme ristiin rastiin Ngangtse-tson jäällä
oli eksyttänyt paimentolaiset. Siten olivat he kolmen viikon ajan
etsineet meitä, Dangra-dshum-tso'nkin rannoilta, kunnes olivat lopulta
saaneet selville, että me olimme jo aikoja sitte vetäytyneet kaakkoon.
Vaihtaen hevosia kiirehtivät he jäljessämme, kuulustellen matkamme
suuntia, ja kiire olikin kova, sillä heille oli annettu käsky pakottaa
minut ehdottomasti palaamaan samaa tietä takaisin pohjoiseen! Mutta he
pääsivät Shigatseen vasta 36 tuntia myöhemmin kuin me, ja toinenkin
miehistö, joka oli Lhasasta lähetetty suorempaa tietä matkamme
ehkäisijäksi, oli kokonaan kadottanut jälkemme siinä vuorten ja
laaksojen sokkelossa, johon olimme tunkeutuneet.

Heiltä kuulin, että Hladshe Tseringiltä oli riistetty virka, arvo ja
koko omaisuus, hänen kun epäiltiin olevan minun lahjomani. Turhaan he
muuten selittelivät, että Lhasan sopimuksen mukaan ainoastaan
Dshatungin, Gyangtsen ja Gartokin markkinapaikat olivat europalaisille
avoimet, nekin määrätyillä ehdoilla, joten minun, kiellettyä tietä
tulleena, piti pyörtää takaisin. Minä puolestani tashi-laman suosioon
vedoten väitin tahtovani tutkia koko Tibetin.

He eivät olleet heti kaupunkiin tultuansa ilmottautuneet minulle siitä
syystä, että tahtoivat ensin vakoilla minun puuhiani ja tuttavuuksiani,
sillä jos meillä havaittaisiin olevan ystäviä, niin oli tietysti
annettava nämä ilmi! Mutta muuten he olivat kylläkin mukiinmeneviä
vieraita ja antoivat mielellään kestitä itseänsä teellä ja
paperosseilla. Seuraavinakin päivinä he kävivät minua useasti
tervehtimässä; heidän jääpymisensä Shigatseen osotti kuitenkin, että
sekä tibetiläinen hallitus että kiinalaiset olivat kohdistaneet
huomionsa minuun. Vaivasin aivojani aprikoimalla, miten tämä kaikki
päättyisi.

Palatessani helmik. 15. p:nä eräistä ratsastusleikeistä tapasin
asunnostani ison postilähetyksen majuri O'Connorilta ja luin kiihkeällä
innolla uudet kirjeet kotoani ja ystäviltäni Intiassa, lady Mintolta,
eversteiltä Dunlop Smithiltä ja Younghusbandilta sekä O'Connorilta
itseltään, joka mitä herttaisimmin toivotti minut tervetulleeksi ja
lausui toivovansa meidän tapaavamme toisemme pian. Hän oli
ystävällisyydessään liittänyt postini mukaan kaksi laatikkoa, joissa
oli säilykkeitä, kakkuja, leivoksia, whiskyä ja neljä pulloa
samppanjaa. Minä yksinäni teltissäni Tibetissä samppanjaa
maistelemassa! Jokaiseksi päivällisekseni, niin kauvan kuin varastoa
riitti, tyhjensin yksinäisyydessäni lasillisen majuri O'Connorin
terveydeksi.

Monena kertana olin luostarissa tavannut herttua _Kung Gushukin_ ja
kiittänyt häntä siitä, että hän ystävällisesti oli lähettänyt
postini järville. Mutta vasta maaliskuun 7. p:nä kävin vieraisilla
hänen upeassa, loistavasti sisustetussa asunnossaan, jonka
vastaanottosalin eräällä seinänvierellä on vasituinen valta-istuin
tashi-lamaa varten, hänen käyttääkseen silloin kun käy tervehtimässä
nuorempaa, 21-vuotiasta veljeänsä. Kung Gushuk on hyvin ujo; hän on
ilmeisesti mielissään, kun vieras puhuu ja hän itse saa säästää omia
niukasti varustettuja aivojansa. Intiasta, jonne hän oli saattanut
korkeata veljeänsä, oli hänellä hyvin epäselviä muistoja; koko matka
näytti päilyvän hänen mielessään käsittämättömänä unennäkönä.
Aikomastani matkasta hän ei käynyt lausumaan mitään mielipidettä, mutta
sanoi suoraan, etteivät lamat mieleltään nähneet minun niin usein
oleilevan Tashi-lunpossa. Hänen puolisonsa oli tiedusteluttanut
minulta, enkö piirtäisi hänen muotokuvaansa, ja minä pyysin nyt saada
tietää, milloin se kävisi päinsä. Milloin tahansa. Poistuessani seisoi
armollinen rouva muodinmukaisesti noettuine hovinaisinensa avoimella
kuistilla. Kohdistin kohteliaan tervehdyksen tuonne ylös ja lumosin kai
hänen armonsa ohimennen mutta se ei ollut sen vaarallisempaa: hän oli
jo elähtänyt, sillä hän oli kuulunut Kung Gushukille yhteisesti erään
vanhemman veljen kanssa, joka oli kuollut paluumatkalla Intiasta
Sikkimissä. Hänen sanotaan olevan huonekunnan ohjaksissa ja pitävän
raha-asioita kunnossa. Ja se onkin välttämätöntä, sillä Kung Gushuk
viettää hurjaa elämää, on korvia myöten velkaantunut ja pelaa
uhkapeliä! Se on tashi-laman veljelle sopimatonta.

Vasta maaliskuun 22. p:nä tuli muotokuvan piirtämisestä tosi.
Herttuatar on kookas ja hiukan tursistunut, ja väitti olevansa 33
vuoden vanha -- minä korotin ikärajan 45:ksi. Ihon väri on vaalea ja
riutunut, silmien valkuainen kiilloton. Hän oli tilaisuutta varten
pyntännyt ylleen koristuksia mitä suinkin mahtui; ystävällisesti ja
herttaisesti tarjoutui hän istumaan kuinka kauvan tahansa, kunhan vain
kuvasta tutisi hyvä, vakuutteli hän. Niissä puuhissa ja talon
huoneitten katsastelussa menikin neljä tuntia; lopulta olin jo niin
läheisissä väleissä perheeseen kuin olisimme tunteneet toisemme
lapsuudesta asti.

Kirjani alussa olen lyhyimmiten maininnut millaisia vaikeuksia
englantilaiselta taholta oli asetettu eteeni, ja kertonut, miten
liberaalien hallitus Lontoossa ei ainoastaan ollut evännyt pyytämiäni
etuja, vaan myöskin yrittänyt saada koko matkaani peräytetyksi. Tästä
syystä olin nähnyt itseni pakotetuksi tekemään suunnattoman kaarrokseni
koko Tshang-tangin halki, jossa monet kerrat jouduttausimme
hengenvaaraan ja kärsimme suuria vaurioita. Sitte kohtasimme
tibetiläisten heikon vastarinnan, mutta pääsimme kuitenkin Shigatseen:
oli pelkkää onnea, että meitä vastaan lähetetyt vartiot eivät olleet
kyenneet meitä löytämään. Hiljakkoin olivat Tibetin hallituksen
edustajat huomauttaneet minulle, etten ollut oikeutettu viipymään
Tibetissä, vaan että minun oli poistuttava maasta. Ja kuin eivät
Englannin, Intian ja Tibetin hallitukset olisi minulle riittäneet,
ilmestyi helmik. 18. p:nä Kiinankin hallitus näyttämölle! Olin neljää
yhtynyttä hallitusta vastassa ja toivottelin kaikkea politiikan ja
valtiotaidon nimeä kantavaa sinne missä pippuri kasvaa.

Yllämainittuna päivänä saapui luokseni nuori kiinalainen _Duan Suän_;
hänet oli lähettänyt Kiinan Gyangtseen nimitetty valtiollinen asiamies
Gav daloi. Minulle huomautettiin Englannin ja Kiinan välillä tehtyä
sopimusta, jonka mukaan yhdenkään vieraan vallan edustajan tai
asiamiehen ei ollut sallittua käydä Tibetissä. En saisi millään ehdolla
matkustaa Gyangtseen, kun jo olin ilman passia luvatta tunkeutunut
Shigatseen saakka, ja minulle oli muka avoinna ainoastaan sama tie,
jota olin tullutkin.

Olin suunnitellut ja halunnut tavata O'Connoria; tunsin hänet
kuulopuheelta varsin hyvin, hän oli osottanut minua kohtaan suurta
ystävällisyyttä, ja minä tiesin, että hän oli niitä aniharvoja, jotka
perusteellisesti tuntevat Tibetin. Olimme tulostani asti olleet
ahkerassa kirjeenvaihdossa keskenämme, minä olin selittänyt hänelle
senaikaiset ajatukseni ison vuoriston läntisestä jatkosta, ja O'Connor
oli vastannut, että hän oli aina kaipaillut päästä Tibetin laajoihin
tuntemattomiin sisäosiin ja jo kauvan olettanut, että Tsangpon
pohjoispuolella on valtainen vuoristo. Tunsin tätä vielä
vaillinaisesti, ja senvuoksi olin ehdottanut O'Connorille, että siitä
lähtein nimittäisimme tuota vuorijonoa _Nien-tsheng-tang-la'ksi_ sen
korkean huipun mukaan, joka kohoaa Tengri-norin etelärannalla. Minulle
olisi ollut mitä tärkeintä tavata juuri nyt sellainen mies kuin majuri
O'Connor.

Mutta aloin älytä, että joutuisin Gyangtsessa vielä vaapperampaan
asemaan kuin Shigatsessa. Niin kauvan kuin oleskelin Shigatsessa eivät
kiinalaiset tienneet, mitä minulle tehdä; Gyangtsessa olisin joutunut
suorastaan sopimuspykälien alaiseksi ja saattanut häätyä vetäytymään
takaisin etelää kohti Intiaan. Ja kun vastasin omilla käsityksilläni
sopimuksen tarkotuksesta, niin toi minulle helmik. 27. p:nä Gavin
pikalähetti sen viestin, että minut Kiinan hallituksen käskystä heti
vangittaisiin, jos saapuisin Gyangtseen, ja toimitettaisiin
sotilasvartion saattamana Intian rajalle. Myöhemmin kuulin, ettei
hänellä ollut ainoatakaan sotamiestä ja että hän, vaikkapa hänellä
olisi ollut käytettävissään koko Kiinan armeijakin, ei olisi kuitenkaan
voinut käyttää niitä minua vastaan, jos oleskelin Englannin asiamiehen
vieraana Gyangtsessa. Vastasin kuitenkin, että lähtisin kernaasti
liikkeelle, mutta luoteiseen päin, jos Gam voisi hankkia minulle
riittävän ison karavaanin!

Maaliskuun 1. p:nä kävi luonani Ma, joka oli pitkin aikaa poikkeillut
teltissäni, mutta oli nyt joutunut ihan suunniltaan. Lhasan
"amban lien" oli ankarasti moittinut häntä siitä, ettei hän 1000
alkuasukas- ja 150 kiinalaisen soturin päällikkö, ollut hoitanut
velvollisuuksiansa siksi ymmärtävästi ja valppaasti, että olisi estänyt
minut hiipimästä Shigatseen. Hänenkin piti saada minut heti lähtemään
kaupungista, ja hän pyysi minua nyt ilmottamaan varman päivämäärän. "Ei
hätää", vastasin minä. "Ensin täytyy karavaanin olla valmiina,
päästäkseni Tshang-tangin kautta takaisin." Myöskin munkkeja oli
Lhasasta käsin neuvottu karttelemaan minua mikäli mahdollista. Asemani
oli niin epävarma, etten jättänyt yrittämättä mitään ponnistuksia.
Vastausta saamatta sähkötin Englannin pääministerille, samalla kun
Pekingissä Ruotsin lähettiläs hra G.O. Wallenberg ja kreivi Otanin
toivomuksesta Japanin lähetystö koettivat taivutella Kiinan hallitusta
myöntämään minulle passin ja lupakirjan.

Välillä kävi tashi-lman lähettämänä Tsaktserkan iltahämärissä
salakähmää tutustuttamassa minua sisäiseen tibetiläiseen politiikkaan,
valitellen Kiinan vallan merkillistä nousua Tibetissä silloin kun
kuitenkin englantilaiset olivat voittaneet sodassa Tibetiä vastaan.
Dalai-laman pitkällinen poissaolo tuotti tashi-lamalle mitä suurinta
levottomuutta. Heti Intiasta palattuaan oli hän lähettänyt
dalai-lamalle lahjoja ja kirjotellut useita kirjeitä, milloinkaan
saamatta vastausta. Dalai-lama oli ollut hänen opettajansa, ja hänen
mieltään karvasteli, kun hän ei kyennyt pakolaista auttamaan. Lhasan
viranomaiset puolestaan olivat raivoissaan tashi-lamalle ja väittivät,
että tashi-lama oli antanut englantilaisten lahjoa itsensä pysymään
erillään sodasta.

Kesken kaiken sain maaliskuun 5. p:nä merkillisen kirjeen Gav daloilta.
"Kaikessa hiljaisuudessa" hän neuvoi minua kirjottamaan Tshang Jin
tangille, Tibetin keisarilliselle kiinalaiselle ylivaltuutetulle, ja
amban lien Jy'lle Lhasaan, ja pyytämään heidän ylhäisyyksiänsä
erityisenä armon-osotuksena suomaan minulle luvan lähteä Gyangtsen
kautta Sikkimiin; hän ei epäillyt heidän suostumuksestansa. Ensin oli
hän minulle kirjottanut saaneensa hallitukselta käskyn vangituttaa
minut, jos tulisin Gyangtseen; nyt hän itse neuvoi minua siihen? Kuulin
sitte toisaalta, että hän oli Lhasasta saanut ohjeen kirjottaa näin,
siellä kun peljättiin, ettei minusta enää ollenkaan päästäisi eroon,
jos minun sallittaisiin paluumatkaani varten tunkeutua sisemmä
Tibetiin. Ma ilmotti minulle saaneensa käskyn pitää aina varallani
pikalähettejä, jotka viidessä vuorokaudessa toimittavat kirjeen
Shigatsesta Lhasaan.

Kirjotin heidän ylhäisyyksillensä kernaasti lähteväni matkaan
Tsangpon pohjoisrantaa myöten, missä oleksii paimentolaisia. Jos he
halusivat suoriutua minusta, niin ei heidän tulisi vaikeuttaa
matkasuunnitelmiani nyt, kun kerran olin näin pitkälle joutunut, vaan
pikemmin auttaa minua kaikin tavoin. Tällä tavoin sain lähtöäni
hoputtelemaan tulleet viranomaiset odottamaan kymmenen päivää vastausta
Lhasasta. Asemani alkoi yhä enemmän muistuttaa vankeutta, vaikkakin
minusta tahdottiin kaikin mokomin päästä eroon. Maaliskuun 4. p:nä olin
viimeistä kertaa käynyt Tashi-lunpossa. Nyt oli luostari minulle
suljettu, kun minua oli kiinalaisten epäluuloja peljäten nimenomaan
pyydetty lakkauttamaan käyntini. Pyysin saada vielä tarkastaa
ngakangia, varushuonetta, jossa pukuja ja naamioita säilytettiin. Kun
sekin sanottiin mahdottomaksi, niin sovimme lopulta, että minulle
näytettäisiin puutarhassani joitakuita pukuja, naamioita ja
soittokapineita, jolloin myös saisin tilaisuuden piirustaa niitä. Ne
tuotiin öiseen aikaan.

Maaliskuun 10. p:nä saapui Tashi, mukanaan viimeiset 13 jakiani niin
lopen uupuneina, että ne luovutettiin pilahinnasta eräälle kauppiaalle.
Jouduin yhä eristetymmäksi, kukaan ei enää uskaltanut seurustella
kanssani; Ma pysyttelihe loitolla, Lobsang Tsering oli tietymättömissä,
Tsaktserkania piti pyydellä, jos mieli häntä tavata. Asemamme oli
jännittävä, mutta samalla huvittavakin. Oli selvää, että kerran
lähtisimme Shigatsesta, mutta mitä kohti? Olin jo kaikille
asianomaisille kieltäytynyt lähtemästä Gyangtseen tai Katmanduun
(Nepalin pääkaupunkiin), kuten Ma oli minulle esittänyt, ja mahdotonta
oli ajatella saada Shigatsessa varustetuksi karavaania sellaista, että
sillä hirviäisi lähteä samoamaan Tshang-tangin halki. Ainoana
päämääränäni oli Tsangpon pohjoispuoli, missä mitä tärkeimmät löydöt
odottelivat minua. Itä-Turkestaniin en voinut mennä, sillä Gav oli
ilmottanut Kiinan hallituksen tehneen passini mitättömäksi, kun olin
käyttänyt sitä väärällä seudulla. Ladakejani en voinut lähteä viemään
Kiinaankaan, mutta päätin, että jos minut pakotettaisiin lähtemään
tästä englantilaisten tapaamattomasta turvapaikastani Sikkimiin, niin
vapauttaisin ladakit palveluksestani ja matkustaisin sitten yksinäni
Pekingiin tekemään mandariineille selkoa asemasta!

Lhasan herrat tulivat täsmälleen maaliskuun 15. p:nä taas luokseni
kuulustamaan lähtöpäivääni. Vastasin, etten voinut päättää siitä mitään
ennen kuin tietäisin minne päin kulkuni kääntyisi. Jos minun pitäisi
lähteä Tshang-tangin kautta, niin tulisi heidän varustautua
pitkälliseen odotukseen, ohjeittensa mukaisesti tarkoin vartioidessaan
jokaista askeltani; voisivatpa siinä tapauksessa kaikessa rauhassa
ostaa talon ja mennä naimisiin. He valittivat nyt itsekin Kiinan vallan
suurta lisääntymistä Tibetissä, se kun oli kokonaan syrjäyttämässä
englantilaisen vaikutuksen maan asioihin, ja arvelivat, että uuden
ankaran kurin Lhasassa herättämä kiihtymys yksistään on tehnyt minulle
mahdolliseksi matkustaa huomaamattomana Tibetin poikki.

Asemani valkeni vihdoin maaliskuun 19. p:nä. Ma'lla oli ollut
neuvottelu molempien Lhasan herrasmiesten ja Shigatse-dsongin
viranomaisten kanssa. Jälkimäiset pistäytyivät luokseni ja pyysivät nyt
puolestaan tietoa siitä, minne aijoin matkani suunnata. Vastasin:
_pitkin Raga-tsangpoa sen lähteille asti!_ Neuvottelun osanottajat
olivat nähtävästi päättäneet ottaa vastuulleen sen, että lähtisin
_länttä kohti_. Mutta he vaativat lujasti, että minun täytyisi samota
Dshe-shungiin ihan samaa tietä kuin olin tullutkin, siis Tanakin ja
Rungman kautta, koska he muutoin kohtaisivat ikävyyksiä.

Kun siten oli sovittu, ettei minun tarvinnut matkustaa Gyangtseen,
lähetin Muhamed Isan viemään majuri O'Connorille kaikki karttani,
piirustukseni ja siihen asti saavuttamani tulokset; koko lähetys saapui
sittemmin vahingoittumattomana eversti Dunlop Smithille Kalkuttaan.
Toistamiseen vaihdatin vielä yksin tein 3000 kultarupiita hopeaksi, ja
lähetin jäähyväiskirjeet ystävilleni ja omaisilleni.

Innostuneena riensi maaliskuun 20. p:nä Ma luokseni, kädessään Tshang
Jin tangin isolla punaisella sinetillä varustettu kirje. Kohtelias
kiinalainen valtiomies selitteli siinä mitä imartelevimmin sanoin,
miten mahdotonta oli vastoin Englannin kanssa tehtyä sopimusta sallia
minun matkustaa mitään muuta tietä kuin mitä olin tullutkin, siis
Tshang-tangin kautta. Ma tunsi kirjeen sisällön ja kysyi, pysyinkö
vielä päätöksessäni lähteä Raga-tsangpon vartta ylös. Siinä tapauksessa
oli minulle tie avoinna. Tyytyväisyyteni salaten vastasin myöntävästi,
vaikka se tie oli vastoin hänen ylhäisyytensä kirjettä. Nyt vain piti
kahden dsongin herran huolehtia muonituksesta -- kuten hänen
ylhäisyytensä oli kirjeessään ilmottanut käskeneensä viranomaisten
kaikkialla tekemään!

Tuossa tuokiossa tulivat nyt Shigatsen viranomaiset erinomaisen
kohteliaiksi ja riensivät vieraskäynneille luokseni, nähtyänsä että
Tibetin maallisissa asioissa mahtavin mies mielisteli minua ja autteli
matkaani. Kartanolleni tuotiin kuusi säkillistä tsambaa, säkillinen
riisiä ja kaksitoista teetiiltä, ja minulta tiedusteltiin, kuinka monta
hevosta me tarvitsisimme. Vastasin kerrassaan 65, ollakseni runsaasti
varattu; he vetäysivät pois niin hiljaisesti, kuin olisivat itsekseen
ajatelleet, että määrä oli toki melkoisen iso!

Muhamed Isa palasi maaliskuun 24. p:nä, tuoden hopeasäkin, uutta postia
ja kaikenlaista majuri O'Connorin tavalliseen ystävälliseen tapaansa
lahjottamaa tavaraa. Ehtoopäivällä suuri kokous: Ma, molemmat Lhasan
herrasmiehet, koko Shigatse-dsong ja Tsaktserkan, runsaasti 20
virkamiestä, 100 palvelijaa, kiinalaisia sotamiehiä ja uteliaita, jotta
koko pihattoni oli väkeä täynnä. Uusi passi luettiin minulle
juhlallisesti. Siinä oli lueteltu paikat, joiden kautta minun oli
mentävä: Raga-tsangpo, Saka-dsong, Tradum, Tuksum, Gartok, Demtshok, ja
Ladakin raja. Minä en saisi viivyskellä yhdessäkään ainoassa paikassa,
minun täytyi pitää pitkiä päivämatkoja ja samota suoraa suuntaa
Brahmaputran ja Induksen laaksossa. Pidin epäkäytännöllisenä intellä
näitä ohjeita vastaan; sanaakaan ei mainittu Tsangpon pohjoispuolella
olevasta maasta, jossa minä oletin ison vuoriston olevan. Mutta
ajattelinpa itsekseni, että kaiketihan tavalla tahi toisella saisimme
itse suunnatuksi retkikuntamme sinne, ja päätin toimittaa heille joka
tapauksessa runsaasti vaivaa ennen kuin minusta suoriutuisivat. Kahden
kiinalaisen -- toinen heistä Tashi-lunpon Labrangin virkamies, toinen
Shigatse-dsongin -- piti ensinnä saattaa meitä, sitte alottaisi neljä
muuta vuoronsa. Saattue esiteltiin minulle. Herrat tahtoivat jo
huomenissa lähdettäväksi taipaleelle, mutta minä selitin tarvitsevamme
vielä kaksi päivää varusteluihin. Kaikki heidän kiireisesti hankkimansa
muonavarat punnitutin sitte ja maksoin.

Ruskea penikkana karavaaniini otettu narttuni toimitti 25. p:n aamuna
pikku välitapauksen, joka ei tosin ollut odottamaton. Sivistymättömät
käsitteet telttini pyhyydestä olivat jo pitkän aikaa pysyttäneet koiraa
loitolla siitä. Mutta nyt, istuessani juuri kyhäämässä viimeistä
kirjettäni, se tuli sisälle ja raapi etukäpälillään yhteen teltin
nurkkaan kuopan, vinkui tuskallisesti, laski päänsä polvelleni ja
näytti kovin onnettomalta, kuin olisi tahtonut minulle selittää, kuinka
avuttomalta hänestä tuntui. Ennen kuin älysinkään -- makasi kaksi
pikkaraista penikkaa vikisten jaloissani!

Nuoren emon nuoleskellessa esikoisiansa kuvaamattoman hellästi, laati
Muhamed Isa perheelle pehmeän vuoteen. Sille oli koira tuskin
asettunut, kun vielä kaksi vikisijää ilmestyi tähän ihmeelliseen
maailmaan. Saatuaan runsaan liha-aterian ja kulhollisen maitoa kierähti
se hyvin suojattujen pentujensa keralla nukkumaan. Uudet penikat
ovat sysimustia, ja pieniä kuin rotat. Minä ostin niille vasun, jossa
niiden piti matkustaa, kunnes kykenisivät omin koivin seuraamaan
karavaania, tullakseen oikeiksi karavaanikoiriksi. Olimme täälläkin
turhaan yrittäneet hankkia joitakuita hyviä koiria, sillä meidän
ngangtse-tsolaiset kulkurimme olivat kyllä kelpo vahteja, mutta
vähemmän miellyttäviä seuralaisia. Nyt oli meillä äkkiä kokonainen
seurue, ja hauska oli niiden kehittymistä tarkkailla. Tästälähtein sai
emo aina asustaa minun teltissäni ja meistä sukeusi maailman parhaat
ystävykset, sillä minä hoivailin pentuja yhtä hartaalla huolella kuin
itse emäkin. Mutta sivullisia se ei likelle laskenut.

Kartanollamme vallitsi hirmuisen hoppuinen hyörinä. Raskaat kantamukset
nuoritettiin, miehille varattu riisi ja tsamba sekä hevosten ohrat
ommeltiin tarkasti punnittuihin säkkeihin; torilta tuotiin kiinalaisia
makarooneja, kaalinkeriä, sipuleita, hienoja vehnäjauhoja, mausteita,
perunoita ja niin paljon munia kuin saatavissa oli. O'Connorilta
saamani kirjat yksistään täyttivät kokonaisen arkun; luettuani
heittelisin ne yksitellen tien oheen.

Lähtöpäiväni aattona, 26. p:nä, saapui Lhasasta nuori Tshumbissa
toimiva, erinomaisen hienokäytöksinen ja sorea kiinalainen virkamies
_Ma Tshi Fu_, tuoden terveiset heidän ylhäisyyksiltänsä. Hän
pahoitteli, ettei ollut saanut tilaisuutta osottaa minulle
vieraanvaraisuutta, ja pyysi, etten luulisi saattuettani vartioksi,
vaan suojelusvartioksi, jolla oli käsky palvella minua parhaansa
mukaan! Ma Tshi Fu toi myös amban lieniltä hyvin kohteliaan kirjeen,
jossa valitettiin sopimuksen järkähtämättömyyttä. Aina ovat kiinalaiset
minulle olleet kohteliaita ja hienotuntoisia. He olivat maan herroja,
eikä minulla ollut oikeutta kuljeskella Tibetissä. Kuitenkaan eivät he
koskaan käyttäneet kovia sanoja, saatikka voimakeinoja, joita heillä
oli tarjona, vaan menivät vieraanvaraisuudessaan niin pitkälle kuin
heille omaa maataan kohtaan tunnollisia ollessaan kävi mahdolliseksi.
Sen vuoksi on minulla heistä mitä parhain ja mieluisin muisto tältä
matkalta kuten edellisiltäkin.

Illalla jätin jäähyväiseni hyvälle Ma'lle, lahjotin hänelle kolme
kelpaamatonta hevosta, jotka kuitenkin saattoi hyvällä hoidolla
pelastaa, ja kiitin häntä kaikesta minulle osottamastansa
ystävällisyydestä. Kaikki, jotka olivat meitä palvelleet, saivat
melkoisia rahalahjoja, ja Kung Gushuk, pyynnöstään, 45 rupiita
puutarhansa vuokraa! Ilolla olisin antanut hänelle moninkertaisesti
tuon summan niistä unohtumattomista päivistä, jotka olin viettänyt
unestaan heräävien kevättuulien huminassa soleitten poppelien juurella.

Maaliskuun 27. p:nä herätettiin minut varahin. Nousin ratsaille
Robertin, Muhamed Isan ja kolmen suojelusherrani saattamana;
neljäs oli lähtenyt jo edellä karavaanin mukana. Muhamed Isa sai viedä
tashi-lamalle sydämellisimmät hyvästini ja lausua hänelle toivomukseni,
että hänen elämän-uransa pysyisi aina niin onnellisena ja heloittavana
kuin se oli tähän asti ollut. Oiva karavaaninjohtajani toi mitä
ystävällisimmät tervehdykset tashi-lamalta takaisin, sekä hänen
lahjottamansa jumalankuvan ohella, pyhäinjäännöksenä säilytettäväksi
ison silkkikadahin. Ratsastimme kiinteänä jonona viimeisen kerran
kaupungin kiellettyjä katuja ja näimme luostarin kullattujen
temppelikattojen katoavan dsongin taakse.




Kahdeskymmenes luku.

Raga-tsangpoa pitkin.


Oitis kun etenimme _Njang-tshun_ poikkilaaksosta ja jouduimme
_Tsangpon_ laaksoon, sieppasi meidät riepoteltavakseen länsimyrsky,
joka verhosi koko maiseman läpinäkymättömään tomusumuun. Virran pitkät
lakkapäät laineet kuohahtelivat korkeina, jotta ei toista rantaa
näkynyt. Hevoset olivat levottomat eivätkä tahtoneet suostua astumaan
lautoille, mutta lopulta saimme sentään viedyksi ne onnellisesti virran
yli. Minä ratsastin nyt jokseenkin kookkaalla ruskolla, jonka olin
ostanut Shigatsessa. Pieni valkea ladakilaisheponi oli yhä vielä terve,
mutta kaikesta työstä vapautettu. Ainoastaan kolme lehiläistä
veteraania oli minulla enää jäljellä, kaksi hevosta ja yksi muuli.
Robert oli ottanut ratsukseen yhden ngangtse-tsolaisen hevosen ja
Muhamed Isa tukevan shigatselaisen kimon. Shigatsessa olimme sitäpaitsi
ostaneet vielä kaksi muulia; muutoin kuljetettiin kuormastoa
vuokratuilla hevosilla ja aaseilla.

Karavaani oli leiriytynyt _Sadungin_ kylään Tsangpon pohjoisrannalle,
mistä aamulla jatkoimme mitä ihanimmalla ilmalla. Asukkaat nimittivät
Brahmaputraa sillä kohdalla _Tamtshok-kambaksi_ ja sanoivat virran
laskevan vielä kahden kuukauden ajan, mutta sitte nousevan ja heinäkuun
lopulla tulvivan runsaimmillaan, peittäen silloin enimmän osan
laaksonpohjukkaa ja kohisten majesteetillisena edelleen. Syyskuun
lopulla vesiraja alenee, ja virta jäätyy näillä paikoin ainoastaan
kylminä talvina.

Toinen leirimme oli tashi-laman puutarhassa _Tanakissa_, missä
ennenkin. Saattueemme neljä herrasmiestä olivat ottaneet palvelijansa
mukaansa ja pitivät itse huolta joukkonsa muonituksesta. He olivat kai
saaneet lähtiessään määrärahan siihen tarkotukseen, mutta eleskelivät
kuitenkin kyläläisten kustannuksella, syöden ja asuen ilmaiseksi ja
ottaen joka päivämatkaa varten uudet hevoset niistä vuokraa maksamatta.
Matkaraha siten säästyi koskemattomana ja he olivat senvuoksi varsin
tyytyväiset toimeensa.

Kaksi päivää ponnistelimme jälleen kamalassa hietamyrskyssä,
jälkimäisenä leiriytyen _Rungmassa_, mutta sitte etenimme paremmalla
säällä yhäti Tsangpon vartta pitkin. Matkallani alituiseen
keräilin asukkailta tietoja seudun maantieteestä, kulkuneuvoista,
ilmanalasta, virran tavoista ja tuulten suunnista, mutta sellaisille
yksityisseikoille ei ole tässä kirjassa tilaa. Maaliskuun viimeisenä
päivänä tarkastelimme _Tarting-gumpan_ luostaria, joka kohoaa
valtaisella kukkulalla.

Minun täytyy tunnustaa, että hämmästyneenä hätkähdin luostarin
"lhakangin" eli jumalainsalin pylväskäytävässä, sillä vaikka olimmekin
Tashi-lunpossa nähneet monia jumalainsaleja, niin emme vielä niin
avaraa, vanhaa ja salaperäisessä valaistuksessaan niin ihmeellisen
tenhoisaa. Miten väririkas ja silti hillitty sävy! Suojama muistuttaa
satuluolaa, jota katsellessaan tulee ajatelleeksi EIefantan
kalliotemppeliä, mutta täällä on kaikki punaiseksi maalattua puuta, ja
kattoa kannattamassa on 48 pilaria. Niiden kapiteelit on sivelty
vihreiksi tai kullattu sekä varustettu runsailla aistikkailla
kaiverruksilla, ja lakea koristavat omituiset orsi-ulkonemat,
veistellyt leijonat, arabeskit ja köynnökset. Permanto on kivilevyistä,
joiden rakoihin on vuosikausien tomu tallautunut, niin että se on sileä
kuin asfaltti, päivänvalo tulee ketjuverkon kattamasta nelikulmaisesta
lakeisesta. Suojamassa on valta-istuin tashi-lamaa varten, joka oli
käynyt luostarissa kaksi vuotta takaperin ja jota odotettiin taas
kahden vuoden kuluttua saapuvaksi. Melkein kahden metrin korkuisen
rukouslieriön (korlon eli mankorin) ääressä istuu kaiken päivää lama,
edessään jalankorkuinen pino irrallisia lehtisiä, joita hän selailee
niin joutuisasti, samalla sanellen niiden sisällön, että käy ihmeeksi,
kuinka hänen kielensä kerkiää seuraamaan mukana. Luostarin muissa
loistokkaissa suojamissa kulkiessamme saimme yhä paremman käsityksen
sen tärkeydestä.

Olimme kuulleet, että eräs 80-vuotias lama oli edellisenä iltana
kuollut, ja minä pyysin saada katsastaa hänen kammiotansa. Pyyntöni
evättiin selityksellä, että jotkut munkit parhaillaan lukivat
kuolinrukouksia eikä heitä saanut häiritä. Kumminkin neuvottiin
meille vainajan talo; menimme sinne ja koputimme portille, pitkän
odotuksen kuluttua tuli eräs mies sitä avaamaan. Puolen pienestä
pihasta vei musta teltti, jossa kaksi miestä ja yksi vaimo vuoli
kahden jalan pituisia lastuja, joihin sitte kirjotettiin rukouksia ja
pyhiä lauselmia. Näillä lastuilla oli määrä sytyttää vainajan
polttorovio. Joku piirusteli uskonnollisia vertauskuvia ja ympyröitä
paperilevylle, joka myös oli poltettavaksi tarkotettu. Matalat portaat
noustuamme tulimme kapealle avonaiselle kuistille, jonka laidassa
olevassa komerossa säilytettiin nahkakirstuihin sullottuina vainajan
vaatteita; toisessa komerossa asusti hänen palvelijansa, joka nyt
paineli puuleimasimella ja punaisella värillä rukouksia valkealle
paperille. 700 semmoista paperisuikaletta oli määrä polttaa vainajan
kanssa, ja rukoukset seuraavat hänen henkeänsä halki tuntemattoman
avaruuden.

Täältä pääsimme hänen kammioonsa, joka oli hiukan enemmän kuin kaksin
verroin minun telttini kokoinen. Kammiossa istui selin ristikkoakkunaan
kaksi vanhaa munkkia. Heidän edessänsä oli pikku pöytä, jolle oli
asetettu kuolinrukouskirjat. Permannolla keskellä kammiota istui kaksi
muuta munkkia. Kaikkien neljän täytyi rukoilla kolme vuorokautta yötä
päivää vainajan sielun puolesta. Kammio, jossa oli yksi pylväs, oli
täynnä jumalankuvia, pyhiä astioita, lippuja ja kirjoja, ollen pieni
museo.

Sohvavuode, jota punaiset uutimet osaksi verhosivat, oli siten
asetettuna poikkiseinälle, että jalkopuoli oli akkunaan päin.
Tällä vuoteella istui vainaja syvään kumartuneena eteenpäin ja
ristissäsäärin; päivänvalo tuli hänen niskaansa. Hän oli kirjavaan
pukuun vaatetettu, kengät jaloissa, kasvoilla ohut kadah ja päässä
kruunun muotoinen, punaisen ja sinisen kirjava päähine. Hänen edessänsä
oli jakkara jumalankuvinensa, maljoja ja kaksi pientä palavaa
kynttilää.

Mutta tässä asussa ei häntä anneta tuhon omaksi. Hänet puetaan valkeaan
kaapuun ja polville levitetään neliskulmainen liina, jolle on piirretty
iso ympyrä ja muita vertauskuvallisia merkkejä, päähän pannaan
paperikruunu, vangsha: keisarin kruunua muistuttava nelikulmanen
röytäätön hattu. Siten sonnustettuna asetetaan hänet istualleen
temppelin alapuolelle kunnaalle, jolla polttaminen tapahtuu. Joku lama
vie hänen tuhkansa Kang-rinpotshelle (Kailas'ille), missä se pannaan
pyhään tshorteniin.

Tämän _Jundung Sultingin_ olivat hänen vanhempansa luovuttaneet
Tarting-gumpan veljeskunnalle v. 1832, jolloin hän oli viisivuotias;
hänen munkkinimensä oli Namgang Rinpotshe. Hänkin siis oli
ruumiiksitulemismuoto, ja häntä pidettiin suuressa arvossa pyhyytensä,
oppineisuutensa ja viisautensa tähden. Näiden ansioittensa perusteella
korotettiin hänet poltettavaksi, kun taas toisten Tartingin munkkien
ruumiit palotellaan. Tilaisuudessa oli saapuvilla hänen ainoa
sukulaisensa, sisarensa, vanha kurttuinen eukko. Ruumiinvartijat söivät
juuri päivällistänsä, joka oli levitetty pikku lavitsalle ja johon
kuului kuivattua kylmää lihaa, tsambaa ja tshangia (olutta).
He olivat tylsiä ja hämmästyneitä, eivät olleet koskaan europalaista
nähneet ja epäröivät vastata kysymyksiini, istuunnuttuani permannolle
heidän joukkoonsa muistiinpanojani tekemään. Huomasin kumminkin,
että he olivat levottomia enemmän kuolleen kuin oman itsensä
tähden. Määrätyistä 72 tunnista oli juuri kulunut 24, kun minä
saavuin keskeyttämään sielumessun ja häiritsin sielua, joka oli
vapautumaisillansa. Mutta Namgang Rinpotshe istui yhä hiljaa ajatellen
loppumattoman selittämätöntä näkemystä, joka avautui rukouslauseesta:
"_Om mati moji sale do_"; mutta niin kauvan kuin minä kammiossa viivyin
ei minkään mitään jylhää ihmettä tapahtunut, ei ennusmerkkiä näkynyt.

Minä itse ajattelin sitä merkillistä ihmiskohtaloa, joka oli eilen
päättynyt. Lapsellisena noviisina hän ainiaaksi jätti vapaan elämän
mustien telttien ja laitumella käyvien karjojen välillä, lausui
jäähyväiset maailmalle ja sen turhuudelle ja tuli jäseneksi
munkkijoukkoon, josta ei nyt enää ainoatakaan ollut elossa. Hän oli
nähnyt vanhempien toisen toisensa jälkeen kuolevan, nuorten miehiksi
varttuvan ja uusia lupautuneita hän oli nähnyt hyväksyttävän. He
vaelsivat aikansa temppelisaleissa, sytyttelivät kynttilät, täyttivät
vesimaljat jumalankuvien edessä ja erkanivat sitte hänen luotaan,
siirtyen uusiin kohtaloihin, jotka odottivat ikuisella vaelluksella
Nirvanaan päin. 75 vuotta oli hän elänyt luostarille, asuen samassa
kammiossa, jossa hän nyt ruumiina lepäsi. Miten monet kengänpohjat
mahtoikaan hän tällä samaisella kivipermannolla kävellen kuluttaa!
Seitsemäksikymmeneksiviideksi vuodeksi oli hän syventynyt pyhiin
kirjoihin ja mietiskellyt sitä valoisampaa olemassaoloa, joka avautuu
polttorovion tuonpuoleisessa elämässä. Seitsemänkymmentäviisi vuotta
oli hän nähnyt länsimyrskyjen kaahaavan lentohietapilviä Brahmaputran
laaksoa pitkin. Vielä eilen oli hän erkanemisen hetkellä kuunnellut
temppelin kellojen kumahtelua, jotka isoilla haukansulilla
koristeluilla kielillään olivat julistaneet hänen lähtevän matkalle
tuolle puolen haudan. Horjuvin askelin oli hän sitte lähtenyt
seuraamaan edeltäkäyneen veikkovainajansa epävarmaa polkua.

Toivottomalta, surulliselta ja synkältä näyttää semmoinen elämäntarina.
Ja kuitenkin täytyy sillä, joka on uskonut päivänsä ja yönsä
luostarimuurien hämärälle, olla uskollisuutta, vakaumusta ja
kärsivällisyyttä, se elämä kun on vankeutta, jonka hän henkisesti
sairastuneena miehenä on vapaaehtoisesti valinnut. Antaessaan elävältä
muurata itsensä Tartingin pimeisiin asuntoihin on hän luopunut
maailmasta, ja kun hänen polttorovionsa savu kerran kohoaa, täytyy sen
kaiken oikeuden mukaan olla mieluinen suitsutus ijankaikkisen
valta-istuimen edessä.

Kahdeksi päiväksi leiriydyimme me Dshe'hen eli _Dshe-shung'iin_ ja
menettelimme siis jo siinä hiukan toisin kuin matkapaperimme sanamuoto
olisi sallinut; suojelusvartiomme ei toki asettunut vastaankaan.
Ensimäisenä päivänä ratsastin _Tugdän-gumpaan_, joka on rivi
kuutiomaisia, kaksikerroksisia taloja tummanharmaansinisine, valkea- ja
punaviiruisine seinineen. Sanottu luostari kuulunee samalle
lahkokunnalle kuin Tashi-lunposta lounaaseen päin sijaitseva kuuluisa
Sekija, jonka lamoilla on oikeus mennä muutamilla ehdoilla yhden kerran
naimisiin. Suoraan kaakkoon päin Tugdänistä on kukkuloiden väliin
kätkeytyneenä pieni, köyhä nunnaluostari _Gandän-tshöding_. Julkipuolen
keskikohdalta päästään vaatimattoman pääportin kautta dukangiin,
hämärään temppeliluolaan, jonka kattoa kannattaa kuusi punaista pilaria
sirosti leikattuine pylväänpäinensä. Pilareihin lyötyihin vaarnoihin on
ripusteltu kurjia uhrilahjoja, rauta- ja muuta romua. Serkulha-kangiin
eli kaikkein pyhimpään tulee valoa isommasta suojamasta, ja kun sekin
on hämyinen, niin täytyy tuolla olla pilkkosen pimeä.

Luostarin 16 nunnaa kuuluvat Tashi-lunpon alueeseen, ja tashi-lama
kustantaa heille kerran päivässä teen; muu toimeentulonsa täytyy heidän
kerjätä telteistä ja taloista. Siksipä onkin muutamia heistä aina
kierroksella. Nytkin oli ainoastaan viisi sisarta kotona, huonosti
puettuja, likaisia keropäitä kaikki. Kaksi oli nuorta ja ujoa, toiset
ryppykasvoisia vanhuksia, joiden alkujaan punaiset puvut olivat
mustuneet liasta ja tahrautuneet keittiössä, viheliäisessä luolassa,
jossa he viettivät suurimman osan päivästä. Luostareissa käydessäni
jätin aina muutamia rupiita muistoksi, eivätkä asukkaat olleet koskaan
liian pyhiä ottamaan jaloa metallia vääräuskoisenkin kädestä vastaan.

Koko laaja Dshen laakso on luostariketjun ympäröimä. Huhtikuun 2. p:ksi
olivat kiinalaisemme ilmottaneet tulostani suureen _Tashe-gemben_
luostariin, jonka 200 munkkia kuuluvat samaan lahkoon kuin
Tashi-lunponkin munkkikunta. Meillä oli tunnin ratsastusmatka tähän
pyhyyksien valkoiseen kaupunkiin, joka on rakennettu erään
vuoriharjanteen juurelle. Runsaasti 100 luostariveljeä oli minua
tervehtimässä pääportilla, opastaen minut kivetylle juhlakartanolle,
joka on samanlainen kun Tashi-lunpossakin, kehyksenä pylväsaltaaneja,
seinät somistetut lukemattomilla freskomaalauksilla Buddhasta, ja
sielläkin on valta-istuin tashi-lamaa varten, hän kun pitää siellä
kerran vuodessa messun. Kivestä ja puusta tehdyt portaat vievät
eteispyhäköstä dukangiin, joka kuten tavallista on divaaneilla
varustettu ja pilarien tukema. Kolmea seinää pitkin kulkee lehteri,
josta riippuu kokonainen metsä raitisvärisiä aistikkaita temppeli- ja
muita lippuja. Alttarien keskessä kohoaa Shakya Toba, Buddha, ja
kuvapatsaiden eteen on asetettu joukko kiillotettuja messinkimaljoja,
jotka säteilevät kuten kynttiläliuta, teroittaen hämärään saliin
tenhoisen virran päivän; ja lampunvalon hohdetta. Maljat ovat täynnä
kristallikirkasta vettä, jumalien juomaa.

Toisella sivuseinällä on komeroissaan kanoonisista teoksista
valtaisimman kirjan, Kandshurin, kookkaat 108 nidettä; niteitä on siten
sama määrä kuin rukousnauhassa helmiä. Tandshur, toinen kokoelma, joka
ei ole kanooninen, käsittää 235 kookasta nidettä. Niinpä tarvittaisiin
tibetiläisten molempien raamattujen kuljettamiseen kokonainen 150
hevosen karavaani; ainoastaan rikkaat luostarit kykenevät pitämään
kirjastossaan molemmat. Herättäneepä munkeissa turvallisuuden tunnetta
se tieto, etteivät muut kuin he itse ole perehtyneet näihin äärettömiin
uskonnon aarteihin. Maallikko ei silloin pysty munkin kanssa
väittelemään; hänellähän ei ole koskaan tilaisuutta tunkeutua noihin
ijankaikkisiin totuuksiin.

Vieressä on kasang-lhakang, temppelisali, jossa on 16 pylvästä ja
Shakya Toban kuvapatsas. Sali saa hyvän valaistuksen kattoakkunoista ja
siellä loistaa kultaa ja arvoesineitä, kukkaköynnöksiä, uskonnollisia
puita ja kultakoristeisia kiillotettuja lippaita. Sielläkin on
tavattoman loistavasti nidottuja pyhiä kirjoja, jokainen on
koruompeleiseen silkkiverhoon käärittynä. Vaskinen gong kajahtaa joka
kerran, kun uhrimaljoihin kaadetaan raikasta vettä.

Mankang-lhakangin seiniä koristavat korkeiden jumalien kuvapatsaat, ja
sen keskelle on asettu 3,5 metrin korkuinen, lattiasta kattoon asti
ylettyvä rukouslieriö, jonka ympärysmittaan meni neljä minun
sylimittaani sormenpäistä sormenpäihin laskien. Sen punainen ulkopinta
on täynnä jättiläiskokoisia kultaisia kirjaimia; keskikohdalle on
kuvattu piiri tanssivia jumalattaria. Samantapaisen pienemmän salin
nimi on mankang-tshang. Sen rukouslieriön yläreunassa on puikko, joka
lieriön jokaisella pyörähdyksellä lyö kellon kieleen. Eräs vanha lama
istui sen edessä pitäen lieriötä rautaisen navan kahvaan sidotulla
nuoralla lakkaamattomassa liikkeessä. Hänen ja erään toisen munkin
tehtävänä on viipotella tätä kuvatusta koko päivä ja puolet yötä, eli
päivännoususta keskiyöhön. Siinä istuessaan ja vääntäessään luki hän
samalla rukouksia, mutta ei tavalliseen tapaan mutisten, -- ei, hän
mylvi niitä, ulvoi, epäselvin äännähdyksin, jotta vaahto pursusi
huulille. Hän hikosi ja ähki, heittelehtien joka pyörähdyksellä
hurjasti taaksepäin, sitte jälleen kumartuaksensa etukenoon. Hän oli,
kuten minulle selitettiin, uskonnollisessa hurmiotilassa, eikä ottanut
äänekkäintäkään huutoa kuuleviin korviin. Kaleeriorjan soutua pitäisin
minä keveämpänä kuin tätä pelätintä, joka luolan pimennossa jauhaa
loppuun vapaan ajatuskyvyn ja jonka väsymättömän pyörimisen ainoina
todistajina voivat olla ainoastaan mykät, usmaiset jumalat. Katsoin
kellooni: lieriön kello soi yhdeksän kertaa minuutissa; siis lähes
10,000 pyörähdystä ennen kuin puoliyö saapuu väsynyttä munkkia
vapauttamaan. Ja lieriö sisältää miljoonia rukouksia, jotka siis joka
päivä nousevat maan tomusta korkeuteen kymmenentuhatta kertaa.

Kokonaisen päivän vietimme tässä ihmeellisessä Tashi-gemben
luostarissa, joka on Tashi-lunpon jälkeen minun näkemistäni
tibetiläisistä luostareista rikkain ja kaunein, puhtauteen ja hyvään
makuun katsoen on se niistä kaikista etusijassa. Temppelisalit saivat
lukuisista akkunoista riittävästi valoa, ja puolipäivän aurinko paistoi
herttaisesti pylväitten lomitse lumoavana valon ja varjojen karkelona,
punahohteen ja kultaloisteen ihastuttavana värileikkinä. Joukko
munkkeja istui sohvilla, puhellen saattoväkemme kanssa; auringon
valossa ovat heidän muotonsa voimakkaan vaikuttavat, kun he itse
punaisissa puvuissaan kuvastuvat punaista taustaa vasten. Toisia
nojailee pylväisiin juhlallisina kuin togaan puetut roomalaiset
senaattorit; päivänpaiste valelee heitä hehkullaan, samalla kun joukko
heidän veljiänsä häipyy lehterien siimekseen. Ja kun auringon säteet
sattuvat Buddhan puvun kultaan ja taittuvat kultaisen lotoskukan
lehtiin, joiden teriöstä se kohoaa, hajoavat heijastukset tässä
satumaisessa salissa niin, että pylväiden katvepuoletkin tulevat
valoisiksi ja pylväät muistuttavat läpikuultavia rubiineja. Nämä
valovaikutukset hämmennyttävät, ja katselija luulee joutuneensa
vuorenkuninkaan saleihin.

Huhtikuun 3. p:nä jatkettiin matkaa täydellä todella edelleen länttä
kohti miellyttävien kylien ja pienten luostarien ohi, ja taas
lähestyimme Tsangpon rantaa eräässä kohden, missä heiluva köysisilta on
pingotettu kahden vaapperan kivilohkareen välille. Veden juoksu on
niillä paikoin vuolas; virta on tästälähtein ainoastaan 50 metriä
leveä, monin paikoin sitäkin kapeampi; ja itse laakso on Dshe-shungin
aukeaman yläpuolella ahtaaksi kuroutunut.

Huhtikuun 5. päivän päiväkäsky määräsi Muhamed Isan vuokrattuine
juhtinemme ja kuormastoinemme leiriytymään siihen kohtaan, missä
Raga-tsangpo laskee Brahmaputran ylävarteen. Meidän joukkomme taas
ratsasti Tshuktshung-tshangin vähäistä solaa myöten ylös eräälle
vuoriston haaranteelle, joka ulottuu pääjoen rantaan saakka.
Sieltäkäsin avautui suuremmoinen näköala yli päälaakson ja joen, joka
luikertelee kaksihaaraisena soran ja hiekan halki. Alhaalta näkyi
aasikaravaaneja pieniä kuin pisteet, mutta niiden kulkusten kilinä
täytti koko laakson helinällään. Solasta laskeutui tie laakson pohjaan
niin äkkijyrkkänä, että meidän oli täytynyt palkata ylimääräistä väkeä
kantamaan matkatavaroita. Koska hevoset eivät voineet niitä kuljettaen
kiivetä alas jyrkkiä vuorenseiniä. Syrjäisissä pikku jokihaaroissa ui
isoja tummia kaloja, joita onkimassa istui Shukkur Ali. Kolmen metrin
korkuiset hiekkasärkät ovat aivan tavallisia; niiden tuulenpuoleiseen,
itäiseen jyrkkään sivuun on monin paikoin muodostunut kuljuja.

Laakson suu avautuu lounasta kohti ja sen taustaksi muodostavat jyrkät
vuoret lyhyine poikkilaaksoinensa sievän näköalan. Tämän laaksonsuun
kautta juoksee Brahmaputra kohti Raga-tsangpoa, joka täällä
alajuoksunsa varrella on tunnettu _Doktshun_ nimellä, samalla kun
pääjokea nimitetään _Dam-tshu'ksi_ (Tamtshok). Mutta näiden jokien
yhtymäpaikalla ei näkynytkään mitään telttejä, ja myöhemmin selitti
minulle Muhamed Isa, ettei hän voinut paikalle jäädä, koska seutu oli
aivan karu. Sen vuoksi ratsastimme edelleen _Tangnan_ kylään, jossa on
kymmenen kivitaloa. Kylän asukkaat viljelevät hernettä, vehnää ja
ohraa, mutta sato on epävarma.

En tahtonut millään ehdolla jättää näkemättä näiden kahden virran
yhtymistä, ja siksi käskin väkeni laskeutua Dok-tshu-laaksoa myöten
seuraavana päivänä yhtymäpaikalle. Mutta siitäpä ei vartioväki halunnut
kuulla puhuttavankaan. Matkapassissahan oli selvästi sanottuna, ettei
minulla ollut oikeutta mielivaltaisesti kuljeksia edes takaisin, vaan
oli minun matkustettava suoraa tietä Ladakiin. Lopulta he kumminkin
taipuivat ehdolla, ettei poikkeamiseni saanut kestää yhtä päivää
kauvemmin.

Aamulla toi Muhamed Isa veneen ja airot joelle, samalla kun muutamat
palkatut ladakilaiset kantoivat jokien yhtymäpaikalle eilistä tietämme
myöten nuoria, kirveitä, salkoja, paaluja ja muonavaroja. Kun tulin
rantaan, odotti siellä jo vene valmiiksi kokoonpantuna. Astuin siihen
erään tibetiläisen kanssa, joka tunsi virran ja käytti airoja niin
kätevästi kuin ei olisi elinikänänsä tehnyt muuta. Mutta hän olikin
tottunut omaa venettänsä Tangnan rantojen välillä ohjailemaan ja tunsi
kulkuveden laakson alasuuhun.

Kulkumme joen vuolaassa juoksussa tuli kumminkin jännittäväksi ja
seikkailurikkaaksi. Joen lasku ei nimittäin ole ollenkaan tasainen,
vaan vaihtelee asteettain; matalat, kuohuvat vuolteet vuorottelevat
syvien rauhallisten suvantojen kanssa. Vuorenseinämistä on isoja ja
pieniä lohkareita syöksynyt jokeen, ja toisinaan näyttää niiden lomitse
pujotteleminen mahdottomalta. Mutta soutaja tietää miten ohjata
venettään. Lähimmän vuolteen kohina kuuluu jo hyvän matkan päähän,
joten me tiedämme tarkkaavasti tähystää eteemme. Jotkut ladakilaisemme
juoksevat rantaa myöten varottaakseen meitä, jos todellinen vaara
uhkaa.

Kiitäen mennä viilettelee vene alas virtaa. Soutaja istui äänettömänä
hampaitansa yhteen purren; painaen jalkansa lujasti veneen pohjaan otti
hän airoilla niin voimakkaita vetoja, että känsäiset käsirystöset
valkenivat. Olimme jo onnellisesti suoriutuneet useista vuolteista ja
luisuimme nyt rauhallisesti tummanruskeaa vedenpintaa pitkin
suvannossa, kun äkkiä alkoi taas kuulua varottavaa jymyä, mutta nyt
voimakkaampana kuin ennen. Samalla huomasin kahden ladakilaisen
varottavan meitä huudoilla ja viittauksilla.

Nousin ylös, katsahdin ympärilleni ja huomasin Dok-tshun jakautuvan
kahteen haaraan, joiden vesi syöksyi valkeana vaahtona teräväsärmäisten
kallionlohkareitten väliin. Paikka näytti läpipääsemättömältä, kivien
raot liian ahtailta veneellemme, jonka pohja voi millä hetkellä hyvänsä
repeytyä salakariin. Useiden semmoisten karikivien kohdalla pulppuili
vesi kirkkaina kuplina, jotka särkyivät nopeasti, muuttuen vaahtoavaksi
hyrskeeksi. "Jos hyvin käy, niin olen iloinen", ajattelin itsekseni,
antaen soutajan menetellä mielensä mukaan. Heti jouduimmekin virran
nieluun, joka ei enää vastustelemisesta huolinut, ja yhä nopeammin
kiidimme molempia vuolteita kohti. Voimakkailla vetäisyillä pakotti nyt
soutaja veneen kääntymään vasempaan haaraan. Rannalla seisoivat
ladakilaiset sanattomina haaksirikkoamme odottaen, valmiina kahlaamaan
meitä vuolteesta pelastaakseen. Veneemme tölmäsi jo ensimäistä
lohkaretta vastaan, mutta silloin ohjasi soutaja sen syvemmälle vedelle
ja siitä pieneen putoukseen, jonka alapuolella veneemme toinen kylki
taas sai sysäyksen. Nyt laajeni väylä, mutta kävi samalla matalammaksi,
niin että vene otti lakkaamatta pohjaan, onneksi kumminkaan vuotoa
saamatta. Virta oli siksi voimakas, että se ikäänkuin huuhteli meidät
kivien ja matalikkojen yli.

Jonkin matkan päässä yhdistyivät molemmat jokihaarat ja joki muuttui
syväksi ja hiljaiseksi. Soutaja, jonka kasvoilla ei ollut ainoakaan
väre muuttunut, ryhtyi taas soutamalla vauhtia lisäämään. Olimme vielä
laakson pohjoispuolella. Mutta juuri kun pääsimme polvekkeeseen, missä
joki kääntyy etelää kohti, kuohui ja kiehui taas vesi raivokkaampana
kuin koskaan ennen, ja nyt selitti rohkea soutaja, että etemmä meno oli
mahdoton. Hengitykseni salpautui nähdessäni valkeavaahtoisen veden
särkyvän kosken aalloissa; olisi tarvittu enää sekunti, ja vene olisi
armotta kumoon viskautunut. Mutta viime hetkessä ohjasi soutaja
aluksemme vastavirtaan, pieneen poukamaan, ja me nousimme maihin.
Paikalle rientäneet ladakilaiset vetivät veneen maata myöten kosken
alapuolelle, mistä taas alkoi vesitie.

Nyt soluimme mukavasti pitkin etelärannan jyrkän kallioseinän vierusta,
syvyyden vaihdellessa l,6 metrin ja vajaan jalan välillä. Minulla oli
sauvoin, jolla loitontelin venettä rannasta. Taaskin vei virta meitä
laakson pohjoispuolta kohti ja me keinuimme ja hyppelehdimme useiden
kapeiden, hauskojen, enimmäkseen kohtalaisen syvien vuolteiden läpi.
Siellä ja täällä raapaisee tosin veneemme pohjaan, mutta puinen köli
väistää sysäyksestä. Erään keskellä virtaa kohoavan jättiläispaaden
alapuolella muodostuu vetävä pyörre, johon olimme vähällä joutua.
Pääsimme toki onnellisesti ohitse ja vihdoin saavuimme siihen paikkaan,
missä Dok-tshu laskee lumesta syntyneet vetensä Brahmaputran aaltoihin.

Tämä syrjäjoki jakaantuu laskiessaan kahdeksi suistohaaraksi, joiden
somerorannat ovat puolentoista metrin korkuiset. Päähaaran vasemmalle
rannalle löimme paalun, johon sidottiin köyden toinen pää, ja toisen
pään vein minä soutamalla toiselle rannalle, mitatakseni virran
leveyden. Se oli 54 metriä. Sen jälkeen mittasin syvyyden yhdestätoista
eri paikasta, aina yhtä pitkien välimatkojen päästä. Korkein siten
saatu syvyys oli 1,3 metriä. Samassa paikassa mittasin Lythin
virtamittarilla virran nopeuden pinnalta, keskivirrasta ja pohjalta.
Kun nyt tuntee virran leveyden ja keskimääräisen juoksunopeuden, huomaa
että Dok-tshun molempien haarojen kautta laskee vettä 33 kuutiometriä
sekunnissa.

Siinä missä nämä molemmat virrat yhtyvät on Dok-tshu vuolas ja
pauhaava, Brahmaputra taas hidasjuoksuinen, syvä ja tyven. Se on 46
metrin levyinen ja syvimmistä paikoin 4,67 metriä syvä. Uoma on siis
sangen kapea ja onttoutunut, syöpynyt. Virtaava vesimäärä nousee 84
kuutiometriin sekunnissa, joten Tsangpo siis oli nyt ainoastaan
puolitoista kertaa syrjäjokeansa suurempi. Paikka on 4013 metriä meren
pintaa ylempänä.

Kun olin sanotut työt suorittanut, saivat ystävämme Tso Ting Pang jo
Lava Tashi tulla mukanani lyhyelle soutumatkalle, jonka tein pääjoen
laskusuuntaan. Kun taas nousimme maalle, eräälle ulkonemalle, oli
väkemme sytyttänyt nuotion ja pannut pöytään parastansa, nimittäin
kovaksi keitettyjä munia, kylmiä kananlihaleikkeleitä ja maitoa.
Hauskassa sekalaisessa seurassa, johon kuului ruotsalainen,
kiinalaisia, tibetiläisiä ja ladakilaisia, söimme myöhäisen
päivällisen, keskellä suuremmoisinta, voimakkaimmin muovailtua
maisemaa, mitä yleensä ajatella voidaan. Sillä aikaa kun toiset
polttivat piippujansa ja hörppivät rasvaista teetänsä piirustelin minä
luonnoksia tästä jättiläisportista, jonka kautta Brahmaputran
vesipaljoudet vyöryvät itää kohti Dihong-laaksoon ja Assamin
tasangoille. Olisin viipynyt täällä vielä kauvan, olisin katsellut
kuinka tämä virta, joka ei koskaan kylläänsä saa, jokaisessa
ohikiitävässä silmänräpäyksessä kantaa melkoisen vesiveron Dok-tshulta,
mutta hämärä oli tulossa ja kuljettavanamme oli vielä pitkä paluumatka.
Panimme sentähden veneen kokoon, sälytimme sen kuten muutkin
matkatavarat vuokrattujen hevosien kannettavaksi ja läksimme
ratsastamaan laaksoa ylöspäin. Mutta nytkin, kuten niin usein ennen,
yllätti meidät pimeys. Edellämme kulki Rabsang kahden tibetiläisen
kanssa. Nämä kolme lallattivat täyttä kurkkua. Kaikki olivat hyvältä
tuulella. Ilma oli raitis ja miellyttävä. Tähdet tuikkivat kirkkaina,
ja kiinalaishevosten kulkusten kilinä, joka sekottui iloisiin
lauluihin, herätti vuorenseinissä uinailevan kimeän kaiun. Muutamassa
vaarallisessa paikassa kylän lähellä, missä tie menee joen yli kiveämää
myöten, tuli meitä vastaanottamaan väkeä paperilyhtyjä kantaen, pian
sen jälkeen istuimme rauhallisina telteissämme, väsyttävän, mutta
opettavan päivätyön suoritettuamme.




Kahdeskymmenesensimäinen luku.

Erakkomunkkeja.


Seuraavana päivänä nousimme hitaasti Dok-tshun laaksoa myöten luodetta
kohti. Tie oli hurmaavan kaunis. Sen varrella voi lakkaamatta istahtaa
villeistä vuorinäyistä rauhassa nauttimaan. Nyt en kumminkaan voi
niissä viivähtää, sillä päiväkirjastani täyttyisi sivu sivun perästä,
jos joskus aikoisin loppuun kuvata tämän matkan, jossa meitä vielä
odotti paljon kovia kohtaloita ja ikäviä seikkailuja.

Useiden vuorien kukkuloilla näkyy muurien ja tornien raunioita.
Selvästi huomaa, että muinaisina aikoina tämä laakso on ollut tiheämmin
asuttua. Kahdessa paikassa antavat kallionsivut suojapaikan
kitukasvuisille katajapensaille. Laakson pohjoispuolella on virta
muinoin hionut kallioseinän alaosan, ja sen sileään pintaan on hakattu
kaksi piirustusta, jotka muodostavat kahden Buddhakuvan hahmopiirteet
ja ovat kylläkin taiteellisesti tehdyt. Läntinen niistä on kahden muun,
huonosti näkyvän kuvan keskellä ja sen alla on kaikenlaisia kallioon
hakattuja koristeita, köynnöksiä ja merkkejä. Kohta tämän paikan
yläpuolelle leiriydyimme _Lingon_ kylään eräässä taiteellisen
kauniissa, viehättävässä laakson-aukeamassa.

Osa Lingon asukkaita muuttaa kesällä karjalaumoinensa kuuden jopa
seitsemänkin päivämatkan päähän pohjoiseen päin, sillä Lingon ympärillä
on maaperä karua ja satoon ei ole luottamista. Veneettä, kahlaamalla ei
voida Dok-tshun yli kesäisin kulkea. Talvella menee kyllä joki jäähän,
mutta harvoin niin kovaan, että se kantaisi. Mainitsemista ansaitsee
vielä se seikka, että suoraan lännestä juoksevaan Dok-tshuun eli
Raga-tsangpoon yhtyy täällä vanha tuttumme My-tshu, joka tuo sekunnissa
15,11 kuutiometriä vettä. Koko Dok-tshun vesimäärän olin edellisinä
päivänä laskenut 33 kuutiometriksi. Erotus Raga-tsangpon ja My-tshun
vesimäärän välillä on siten 18 kuutiometriä, joten My-tshu siis on
ainoastaan Ragan syrjäjoki. Mutta toiselta puolen on huomattava, että
Dok-tshu laskee useiden vuolaiden suistohaarautumien kautta My-tshuun,
joka juoksee syvemmällä laaksossa ja on juoksultaan tasaisempi. Tältä
kannalta katsoen pitäisi siis My-tshun olla pääjoki. Kysymystä voidaan
pitää makuasiana.

Huhtikuun 8. p. oli ihana päivä. Kello 1 oli varjossa 11,4 astetta
lämmintä. Meidän piti nyt tutustua lähemmin _My-tshuun_, jokeen, jonka
me tunsimme ainoastaan kuulopuheelta. Sitä paremmin tunsimme sen idästä
tulevan sivujoen, jonka yli olimme matkalla kulkeneet. Tapamme mukaan
vaihdamme kuormaeläimiä melkein joka kylässä, missä leiriydymme, ja
Robert itse maksaa niistä vuokran kylänväelle, jottei saattoväkemme
saisi tilaisuutta pistää sitä omaan kukkaroonsa, ainakaan meidän
läsnäollessamme. Tavallisesti kulkee karavaani jonkun matkan edellä ja
kaksi kylänmiestä seuraa minua, antaen minulle tietoja seudusta.

Heti Lingon takana käännymme My-tshun laaksoon ja ratsastamme
pohjoiseen päin, jättäen Raga-tsangpon laakson länsipuolelle taaksemme.
Tie kulkee juuri käänteessänsä mahdottoman suuren graniittikukkulan
yli, ristiin rastiin polveillen ylös ja alas pyöreiksi hioutuneiden
möhkäleiden lomitse ja muodostaen paikoin porrasjaksoja, joita
myöten eivät kuormitetut juhdat voi kulkea. Siksipä täytyy meidän
kuormastoa kantamaan ottaa kylästä apuväkeä. Vasemmalla puolellamme
soluu  syvä, leveä, juoksultaan tasainen joki. Alas syöksyneet
harmajat graniittilohkareet pistävät helakkoina tummanviheriästä
vesitaustastaan, jossa uiskentelee ja pulahtelee mustaselkäisiä kaloja
aivan siirtokunnittain. Eräässä graniittipinnassa näkyy buddhalainen
kivipiirustus, jota aika on osittain hivuttanut. Nyt seuraa mani-keko
toistansa. Korkealla, eräällä kalliopengermällä on pieni nunnaluostari,
_Gunda-tammo_. Alhaalla taas kulkee ketjusilta joen yli, kahden
tylpistyneen pyramiidin välillä. Silta on ainoastaan jalankävijöitä
varten. Joessa, joka on uurtautunut syvälle rantapenkereittensä sisään,
on vielä nähtävänä kaksi kirkkaanviheriätä jääkaistaletta. Uoma on
muuten säännöllinen kun kanava. Erääseen kallioseinään muutaman
sivulaakson suuhun on maalattu mustat kasvot, kooltaan kaksi metriä
läpimitaten, silmät, nenä ja suu punaisiksi sivellyt.

Mitä ylemmä nousemme, sitä useammin tulemme huomaamaan, että kuljemme
pyhällä tiellä, munkkien luostaritiellä, toivioretkeilijäin
pyhiinvaellustiellä, tiellä joka vie temppelistä temppeliin ja jolla
kulkiessa tavallista useammin "_Om mani padme hum_" kulkijan huulilta
pyörähtelee. Missä ovat kivilohkareet ja kallionkielekkeet punaisiksi
sivellyt, missä taasen on kiviläjiä tienvarrelle ladottu, väliin
näemme savutorven muotoisia muistomerkkejä, joita vitsakimppu
viirinensä koristaa, paikoin taas tapaamme pitkiä mani-kekoja, joista
eräskin oli 120 metrin mittainen. Kaksi keskitiellä kohtaamaamme
graniittilohkaretta oli kokonaan peitetty ylevillä kirjoitelmilla,
joiden hakkaaminen on vaatinut tavatonta työtä. Tie on todellakin suuri
liikkeen valtasuoni, joka on täällä vilkkaampi kuin Tsangpon rannalla.
Lakkaamatta kohtaamme jak- ja aasikaravaaneja, ratsastajia ja
jalankulkijoita, munkkeja, talonpoikia ja kerjäläisiä. Ne tervehtivät
kohteliaasti, lakki vasemmassa kädessä, ja oikealla päätänsä
raapaisten, ja pistäen kielensä kauvas ulos suusta huutavat ne minulle:
"Onnea matkalle, bombo".

Tien yli lorisee kirkkaita puroja. Laakso kapenee, muuttuu yhä
suuremmoisemmaksi, sen taiteelliset muodot käyvät yhä rohkeammiksi,
voimakkaammiksi. Graniitti loppuu ja sen sijalle tulee hienokiteinen
kristallimainen liuskakivi. Tangin maakunnassa, jossa on useita kyliä
korkealla virran yläpuolella, leiriydymme _Lung-gandän-gumpan_
luostarin alapuolelle. Luostarissa on 21 munkkia, jotka kuuluvat
gelugpa-lahkoon.

Vielä huhtik. 10. p:nä seurasimme My-tshun juoksua, sivuuttaen
tuntemattomia kyliä ja luostareita. Nämä kylät ovat tavallisesti
rakennetut sivulaaksojen suuhun, missä on parhaiten toivo saada
kasteluvedestä hyötyä. Toktshalungissa oli äsken käynyt karavaani;
siihen oli kuulunut runsaasti 100 jakia, joita naiset ja miehet
ajoivat, osaksi myös ratsastivat. Tämä karavaani, joka oli myönyt
Tangin tsambaa, oli tuolta länsitibetiläiseltä kultakaivokselta
palatessansa viipynyt kolme kuukautta matkalla. Se oli kulkenut
vuoriston yli vievää tietä, koska sen varrella oli jakeille sopivia
laitumia. Niin saapuvat maan parempi-osaisten seutujen maaperän
tuotteet paimentolaisille, jotka niitä vaihtavat villoilla, nahoilla ja
suolalla. Lyhyen matkan tehtyämme leiriydyimme _Ghe'hen_, jossa on 19
taloa. "Angdi", soittaja, vingutti ja raappi siellä kaksikielistä
soitintansa, vaimonsa meille tanssiessa.

Täältä kääntyi shigatselainen vartioväkemme takaisin, jätettyään
passimme juhlallisesti neljälle uudelle miehelle, joiden johtajana oli
Tangin gova. He olivat tehneet meille erinomaisia palveluksia, siksi
annoinkin heille hyvät todistukset ja juomarahat. Tyytyväisinä
lupasivat he rukoilla minun puolestani elämänsä loppuun asti.

Huhtikuun 13. päivän matkamme vei meidät My-tshun laaksoon, johon
tulimme ikäänkuin rotko- tai luolatielle, joka on kaivettu
hienorakeiseen graniittiin, porfyriin ja kristallimaiseen liuskakiveen.
Se on suuremmoisimpia näköaloja, mitä olen koskaan nähnyt. Kuljimme
oikeaa, läntistä joenrantaa, jossa äkkijyrkät, valtaavat kalliot
kohoavat kuten vanhojen muurien rauniot tai harjakattoiset linnat.
Vasempaakin äyrästä pitkin kulkee jalkapolku, joka näyttää tavattoman
vaaralliselta, se kun pujotteleikse korkealla pitkin kallioseinää.
Länsisivulla avautuu sivulaaksoja, joiden taustalla näkyy
lumipeitteisen pääharjanteen osia. Se on kumminkin ainoastaan toisen
luokan harjanne, joka erkanee Transhimalajasta etelää kohti kulkien
My-tshun jokialueen länsirajana. Siitä erkanee itää kohti kolmannen
luokan vuoriharjanteita, joiden välissä juoksevat My-tshun läntiset
syrjäjoet. Kartalle piirustettuna se kaikki muistuttaa haaraista,
oksaista puuta.

Laakso kapenee käytäväksi, jonka pohjan ottaa leveä, matala joki
kokonaan. Oikealla puolella, jota yhä kuljemme, laskeutuvat
liuskakivikalliot miltei luotisuorasti jokeen. Siitä huolimatta kulkee
hengenvaarallinen kapea tie jyrkkää vuorenkuvetta pitkin muistuttaen
hyllyä. Täällä on luonto asettanut voittamattomia esteitä tibetiläisten
tienrakennustyölle. Kuormasto oli kantaen vietävä vaarallisen paikan
ohi, ja täytyi ihmetellä, että hevoset voivat tyhjiltäänkään siitä
päästä. Vuoriseinämän halkeamiin ja rosoihin 40 metriä joen pintaa
ylemmä on kiinnitetty lappeita kiviliuskoja, juuria ja oksia, jotka
ovat laudoilla, seipäillä ja kivillä tilkiten toisiinsa liitetyt. Siten
on muodostunut jalan levyinen räystäs, mutta kaiteesta ei ole
merkkiäkään olemassa. Täällä kulkiessa täytyy suorastaan pitää kieli
keskellä kitaa, jos mieli tasapainonsa säilyttää. Tämä taival, jonka
nimi on _Tigu-tang_, kuljetaan luonnollisesti aina jalkaisin,
kallioseinästä tukea etsien. Helpotuksen huokaus nousee rinnasta, kun
on päässyt paikan ohi ja näkee edessänsä suuren laakson-avautuman,
johon yhtyy kaksi tärkeätä laaksoa Lingan luona.

Täällä nimittäin laskee My-tshuun idästä virtaava _Sha-tshu_-joki, jota
yläjuoksunsa varrella _Bup-tshuksi_ nimitetään ja jonka yli me olimme
ratsastaneet 2,5 kuukautta aikaisemmin, kun se oli paksussa jäässä.
Huhtik. 15. p:nä kuljetti Bup-tshu 6,09 kuutiometriä vettä ja My-tshu
6,29 kuutiometriä sekunnissa. Nyt ne olivat siis miltei yhtä
vesirikkaat. Suhde voi kumminkin melkoisesti muuttua, riippuen siitä,
kuinka suuren osan kosteudentulosta kumpikin saapi. Korkeus oli täällä
4331 metriä.

Eräässä läntisen vuoriston lyhyessä laaksossa äkkijyrkän pengermöitymän
ylimmällä askelmalla komeilee amfiteatterimainen _Linga-gumpan_
luostari ihastuttavana, houkuttelevana kuin mielikuvituksien sotalinna.
Sen valkeat rakennukset ovat siellä rauhassa kuin haikaran pesät
vuorenhuipulla. Mani-rivi näyttää meille tietä sinne missä hurskaat,
nuhteettomat asuvat ylhäisessä hiljaisuudessa, kylien touhun ja
häärimisen, virran kuohun ja kohinan yläpuolella.

Olimme kuulleet puhuttavan eräästä lamasta, joka oli jo kolme vuotta
elänyt muutamaan Lingan luostarikaupungin yläpuolella olevaan luolaan
muurattuna. Vaikka kyllä tiesin, etten saisi nähdä tätä munkkia enkä
hänen asuntoansa, en kumminkaan tahtonut päästää tilaisuutta käsistäni,
vaan läksin pyhiinvaellusmatkalle nähdäkseni hänen asumuksensa edes
silmäykseltä.

Huhtik. 16. p:nä, Tukholmasta lähtöni kolmantena puolivuosipäivänä, oli
kolkko, tuulinen ilma ja sakea lumisade. Taivasta peittivät paksut
pilvet. Nousimme ratsastaen Lingaa kohti, sivuuttaen sen useat upeat
tshortenit ja viimeiset makuusuojat; näimme vanhan, punaisen- ja
valkeankirjavaksi sivellyn puunrungon, kuljimme erään lammikon sivu,
jonka kristallikirkasta lähdevettä kattoi jääriite, ja saavuimme ylös
pienen _Samde-puk'in_ luostarin luona. Tämä luostari on rakennettu
kahden sivulaakson väliin, aivan erään vuoriharjanteen kärkeen. Se on
Lingan haaraluostari, ja siinä on ainoastaan neljä munkkia, jotka
kaikki tulivat minua ystävällisesti vastaanottamaan.

Aivan tämän luostarin vieressä vuoren juurella on _Dup-kangin_
erakkola, jossa erakko viettää päivänsä ja vuotensa. Se on rakennettu
lähteen päälle, joka pulppuaa nelinurkkaisen, viisi askelta pitkän
kammion keskellä. Muurit ovat hyvin paksut, tukevasti rakennetut ja
akkuna-aukottomat. Oviaukko on aivan matala ja puinen ovi suljettu.
Mutta ei siinä vielä kylliksi. Oven eteen oli rakennettu muuri, jossa
oli rakennus-aineena käytetty sekä isoja kivilohkareita että pienempiä
kiviä, joiden pienimmätkin välit oli piikivillä huolellisesti tilkitty.
Ovesta ei siis voinut nähdä merkkiäkään. Mutta sisäänkäytävän vieressä
on aivan pieni aukko, josta erakolle annetaan ruokaa. Auringon valoa on
sisällä tietysti mitättömän vähän, koska sitä pääsee sinne ainoastaan
yhdestä pitkästä kapeasta railosta. Sekin vähäinen valo tulee
väliteiden kautta, koska laitosta ympäröi muuri, muodostaen etupihan,
jolle pääsee ainoastaan se neljästä munkista, jonka toimena on erakolle
jokapäiväisen ruuan vieminen. Tasaisesta katosta nousee savu-torvi,
sillä erakko saa joka seitsemäs päivä keittää teetä. Sitä varten
työnnetään hänelle aukosta kahdesti kuukaudessa muutamia risuja. Tästä
savupiipusta pääsee myös hiukan valoa sisälle. Ne kaksi aukkoa ovat
samalla luolan ilmanvaihtolaitoksena.

"Mikä on sen laman nimi, joka on luolaan muurattu?" kysyin minä.

"Hänellä ei ole mitään nimeä, ja jos me sen tietäisimmekin, niin emme
uskaltaisi sitä koskaan ilmaista. Me sanomme häntä lama rinpotsheksi."

"Mistä hän on tänne tullut?"

"Hän on syntynyt Ngorissa Naktsangissa."

"Onko hänellä sukulaisia?"

"Sitä emme tiedä, ja jos hänellä niitä olisikin, niin eivät ne hänen
täällä olostaan mitään tiedä."

"Kuinka kauvan on hän jo pimeydessä asunut?"

"Siitä on kolme vuotta, kun hän sinne muutti."

"Ja kuinka kauvan tulee hän siellä asumaan?"

"Kuolemaansa asti."

"Eikö hän saa ennen kuolemaansa enää koskaan päivänvaloon tulla?"

"Ei, sillä hän on tehnyt mitä ankarimman pyhän lupauksen, ettei lähde
luolasta muutoin kuin kuolleena."

"Kuinka vanha hän on?"

"Hänen ikäänsä emme tiedä, mutta hän näytti noin neljänkymmenen vuoden
vanhalta."

"Mutta entä jos hän sairastuu? Voiko hän silloin apua saada?"

"Ei. Hän ei saa koskaan toisen ihmisen kanssa puhua. Jos hän sairastuu,
niin hänen täytyy kärsivällisesti odottaa kunnes paranee tai kuolee."

"Te ette siis milloinkaan saa tietoa hänen tilastansa?"

"Emme ennen hänen kuolemaansa. Joka päivä lykätään hänelle aukosta
kulhollinen tsambaa ja joka seitsemäs päivä hiukan teetä ja palanen
voita. Ne korjaa hän yöllä ja asettaa tyhjän kulhon paikoillensa
seuraavaa ateriaa varten täytettäväksi. Jos jonakin päivänä tapaamme
kulhon aukossa täynnä, niin tiedämme, että muuriin suljetun asiat eivät
ole paikallaan. Ellei hän seuraavanakaan päivänä ole kulhoon kajonnut,
lisäytyy pelkomme, ja jos hän ei kuuteen päivään ole ruuasta
välittänyt, niin katsomme hänet kuolleeksi ja murramme sisäänkäytävän
auki."

"Onko sellaista jo ennen tapahtunut?"

"Kyllä. Kolme vuotta sitten kuoli eräs lama, joka oli kaksitoista
vuotta noiden muurien sisällä viettänyt. 15 vuotta sitten kuoli toinen
lama, joka oli asustanut erakkona 40 vuotta, sulkeutuen 20-vuotiaana
pimeyteen. Mutta bombo on kai Tangissa kuullut puhuttavan lamasta, joka
on 59 vuotta asunut Lung-gandän-gumpan luostarin erakkoluolassa,
kokonaan valosta ja maailmasta eristettynä?"

"Mutta eikö ole mahdotonta, ettei muuriin suljettu puhuisi sen munkin
kanssa, joka panee tsamba-vadin aukkoon? Saapuvillahan ei ole
todistajaa, joka voisi valvoa, että kaikki käy sääntöjen mukaan."

"Se ei voi eikä saa tapahtua", vastasi minulle kertoja hymyillen.
"Sillä se munkki, joka ulkoapäin lähentäisi suunsa aukkoon ja yrittäisi
puhua erakon kanssa, vetäisi sillä päällensä ijankaikkisen kirouksen.
Ja jos erakko itse nyt sieltä sisäpuolelta puhuisi, ei niitä kolmea
vuotta, jotka hän on jo erakkona elänyt, luettaisi hänelle enää
ansioksi, ja niitä hän ei tahdo menettää. Jos taas Lingassa tai
Sambe-pukissa joku lama sairastuu, niin saa hän kirjottaa
paperiliuskalle sairaudestaan ja ilmottaa, että hän tarvitsisi
esirukouksia. Semmoisen paperiliuskan saa hän jättää aukkoon
asetettavaan tsamba-vatiin. Sen saatuansa rukoilee erakko sairaan
puolesta, ja jos tämä uskoo rukouksen voimaan eikä sen aikana
sopimattomia puhu, niin auttaa lama rinpotshen esirukous jo kahdessa
päivässä ja sairaus paranee. Erakko sen sijaan ei anna koskaan
kirjotettujakaan tietoja."

"Olemme nyt ainoastaan parin askeleen päässä hänestä. Eikö hän kuule
mitä me keskenämme puhumme, tai ainakin jonkun puhuvan hänen luolansa
vieressä?"

"Ei. Muurit ovat siksi paksut, ettei äänemme voi hänelle kuulua. Ja
vaikkapa se kuuluisikin, niin ei hän siihen huomiotaan kääntäisi, sillä
hän on syvään mietiskelyyn vaipunut. Hän ei elä enää tässä maailmassa.
Hän varmasti kyyristyy öin ja päivin nurkkaansa ja rukoilee rukouksia,
jotka hän osaa ulkoa, tai lukee hän pyhiä kirjoja, joita hänellä on
muassansa."

"Onko siellä siis niin paljon valoa, että hän näkee lukea?"

"Kyllä; luolan eräällä seinähyllyllä palaa pieni rasvalamppu yhden
jumalankuvan edessä ja sen valo riittää hänelle. Kun lamppu sammuu, on
sisällä pilkkosen pimeä."

Omituiset ajatukset risteilivät mielessäni, kun sanoin munkille
jäähyväiseni ja laskeuduin verkalleen alas sitä tietä, jota luolaan
muurattu erakko oli ainoastaan yhden kerran elämässänsä vaeltanut.
Edessämme oli hurmaava näköala, joka ei koskaan saanut hänen silmiänsä
ihastuttaa. Ja kun pääsin alas leiripaikalle, en voinut luostaria
katsella ajattelematta samalla sitä onnetonta, joka tuolla ylhäällä
pimeässä lovessansa istuu.

Köyhänä, nimettömänä, tuiki tuntemattomana tuli hän Lingaan, missä oli
kuullut luola-asunnon joutuneen tyhjäksi ja ilmoitti munkeille, että
hän oli antanut sitovan pyhän lupauksen sulkeutua ainiaaksi pimeyteen.

Kun hänen viimeinen päivänsä tässä turhuuksien maailmassa oli
koittanut, saattoivat häntä Lingan munkit juhlakulkueen syvässä
hiljaisuudessa, juhlallisesti kuten ruumissaatossa, hänen hautaansa,
jonka ovi suljettiin koko hänen loppu-ijäksensä. Olin näkevinäni tämän
omituisen saattueen. Olin näkevinäni, kuinka punakaapuiset munkit
astuivat äänettöminä, vakavina, kumarassa, katse maahan luotuna,
verkallisin askelin, kuin olisivat sillä tahtoneet valmistaa erakoksi
menijälle tilaisuuden nauttia auringon valosta mahdollisimman kauvan.
Valtasikohan heitä ihmettelyllä hänen sielunsa voimakkuus, johon
verraten himmenee kaikki mitä minä voin ajatella, yksinpä varman
kuolemankin vaara tuntuu mitättömältä? Sillä käsittääkseni ei siltä
sankarilta, joka Hirosen tavoin tukkeaa Port Arthurin sataman suun,
tietäen että sitä vallitsevat patterit tulisivat hänet murskaksi
ampumaan, vaadita niin suuria sielunvoimia kuin mieheltä, joka antaa
haudata itsensä 40 tai 60 vuodeksi pimeyteen. Edellisessä tapauksessa
on kärsimys lyhyt ja siinä odottaa ikuinen kunnia, ja jälkimäisessä
jääpi uhri yhtä tuntemattomaksi kuolemansa jälkeen kuin eläessänsäkin,
ja tuskat ovat loppumattomat, ne voidaan kestää ainoastaan
kärsivällisyydellä sellaisella, josta meillä ei ole käsitystäkään.

Varmaankin saattoivat häntä munkit samalla osanotolla, samoilla
säälintunteilla, millä hengenmies saattaa rikollista mestauslavalle.
Mutta mitä mahtoi hän itse ajatella tällä viimeisellä matkallansa maan
päällä? Me kaikki kuljemme kerran sen tien, tietämättä kumminkaan
milloin. Hän tiesi sen, hän tiesi ettei aurinko paistaisi enää
konsanaan hänen hartioillensa lämpimästi, ei koskaan enää loihtisi
hänen silmiensä eteen varjojen ja valojen vaihtelua niille
pilvenkorkuisille vuorille, jotka häntä odottavaa hautaa ympäröivät.

He saapuvat jo paikalle. Haudan ovi on seljälleen avattu. He astuvat
sisään, levittävät riepumaton yhteen nurkkaan ja asettavat jumalankuvat
ja pyhät kirjat paikoillensa. Toiseen nurkkaan sovitetaan puuteline,
joka muistuttaa reikätuolia, jossa lapset opettelevat kävelemään. Vasta
kuoleman saapuessa tulee hän sitä hyväksensä käyttämään. Kaikki
istuutuvat ja lukevat rukouksia, ei tavallisia kuolinrukouksia, vaan
toisia, semmoisia, jotka käsittelevät Nirvanassa tapahtuvan
kirkastumisen elämää ja valoa. Sen tehtyään nousevat saattajat,
lausuvat vielä kerran jäähyväisensä, poistuvat ja sulkevat oven.

Nyt on hän yksinään eikä tule enää koskaan kuulemaan muuta ihmisääntä
kuin omansa. Ja kun hän rukoilee, ei kukaan hänen ääntänsä kuule. Hän
kuulee kuinka veljet vierittävät ovelle raskaita kivimöhkäleitä,
latovat ne useiksi riveiksi päälletysten ja tukkivat kaikki lovet
pienillä kivillä ja sirpaleilla. Ei ole vielä täydellinen pimeys, sillä
ovessa on rakoja ja sen yläsyrjästä pääsee vielä päivänvaloa. Mutta
muuri kasvaa. Nyt on enää jäljellä ylhäällä aivan pieni aukko, josta
viimeinen auringon säde hautaan pääsee. Joutuuko hän ehkä epätoivoon,
hyppää ylös, ojentaa kätensä ovea kohti, koettaen siepata vielä
kimalluksen auringon valosta, joka seuraavassa hetkessä sammuu hänen
silmiltänsä ainiaaksi? Kukaan ei sitä tiedä eikä saa sitä koskaan
tietää, niihin kysymyksiin eivät voi vastata edes ne munkit, jotka
olivat paikalla apuna uloskäytävää suljettaessa. Mutta hänkin _on
ainoastaan ihminen_, ja hän näki sopivan kiviliuskan tukkeavan
ainiaaksi reijän, josta viimeinen valon kajaste pilkahti. Nyt oli
hänen edessänsä pimeys, ja jos hän kääntyi, kohtasi häntä vielä
läpinäkymättömämpi synkeys.

Hän otaksuu toisten palanneen Samde-pukiin ja Lingaan. Miten viettää
hän iltansa? Ei hänen tarvitse oitis alottaa pyhien kirjojensa
lukemista, siihen tehtävään jää hänelle vielä aikaa, ehkäpä 40 vuotta.
Hän istuutuu matolle ja nojaa päänsä seinään -- oi aikaa! miten
loppumattoman pitkältä täytyykään hänestä jo tämän ensimäisen illan
tuntua! Vielä ovat kaikki muistot selvinä hänen silmiensä edessä. Hän
muistelee suuremmoista näköalaa, jonka muodostaa My-tshun ja Bup-tshun
laakso, temppelien julkipuolet ja Pesun muurit. Hän muistelee
kvartsiittiin hakattua suunnattoman isoa kirjotusta: "_Om mani padme
hum_" ja mutisee puolihaaveissaan pyhiä tavuja. Mutta ainoastaan heikko
kaiku vastaa hänelle. Hän odottaa ja kuuntelee ja tarkkaa muistojensa
ääniä, hän kysyy epätietoisena, joko pian tulee ensimäinen yö, mutta
hänen koppinsa, hänen hautansa ei voi koskaan tulla pimeämmäksi kuin se
jo nyt on. Sielunliikutuksen valtaamana nukahtaa hän nurkkaansa
väsyneenä ja raukeana.

Ja herätessään tuntee hän nälkää, ryömii aukolle, ojentaa kätensä
torveen ja löytää sieltä tsamba-vadin. Vettä saa hän lähteestä, hän
valmistaa ateriansa, syö ja syötyänsä asettaa kulhon taas aukkoon.
Sitten istuu hän ristissäpolvin, rukousnauha kädessään, ja rukoilee.
Muutamana päivänä tapaa hän kulhossa teetä ja voita sekä sen vieressä
muutamia risuja. Hän kopeloi pimeässänsä käsillänsä, löytää tulukset ja
taulaa ja sytyttää teekannun alle pienoisen tulen. Liekin valossa näkee
hän luolan sisustan, sytyttää lampun jumalankuvien eteen ja alkaa lukea
kirjojansa. Mutta tuli sammuu ja vasta kuuden päivän kuluttua saa hän
taas uudestaan teetä.

Ja päivät kuluvat ja syksy tulee rankkasateinensa; hän ei niitä kuule,
mutta hän luulee huomaavansa, että luolan seinät ovat nyt kosteammat
kuin ennen. Hänestä tuntuu maidottoman pitkältä se aika, jona hän ei
ole enää auringon valoa nähnyt. Vuodet vierivät, hänen muistinsa
heikentyy ja käy epäselväksi. Kirjat, jotka hän toi mukanansa, on hän
jo moneen kertaan tukenut, hän ei enää niistä välitä, kyyröttelee
sopessaan ja mutisee itsekseen niiden sisältöä, jonka hän jo aikaa osaa
ulkoa. Koneellisesti antaa hän rukousnauhan helmien solua sormiensa
läpi, ja tiedottomana hapuilee hän tsamba-kulhoa. Hiiviksiikö hän ehkä
seinänvieriä pitkin, kopeloiden kädellänsä kylmiä kiviä, löytääkseen
raon, josta valonsäde voisi pilkahtaa? Ei, tuskin hän enää tietääkään,
miltä näyttää ulkona aurinkoisella tiellä. Miten hitaasti kuluukaan
aika! Ainoastaan unessa unohtaa hän tilansa ja on vapaa nykyisyyden
rajattomuudesta. Ja hän ajattelee: "Mitä onkaan maallinen pimeydessä
eletty elämä ijankaikkisuuden säteilevän valon rinnalla!" Pimeydessä
viipyminen on ainoastaan valmistusta. Vuosikaudet läpeensä etsii
mietiskelevä munkki yöt ja päivät vastausta elämän ja kuoleman
arvotukseen, ja uskoo ja taas uskoo, että hän jälleen elää ihanammassa
muodossa, kun koetuksen aika on ohi mennyt. _Usko_ on ainoa selitys
hänen käsittämättömälle sielunlujuudellensa.

On vaikea ajatella niitä muutoksia, joita tapahtuu lamassa seuraavien
vuosikymmenien kuluessa, hänen eläessään pimeässä luolassa. Hänen
näkönsä täytyy heikontua, ehkäpä tyyten sammua. Hänen lihaksensa
kuihtuvat, hänen mielensä sumenee sumenemistansa. Valon ikävöiminen ei
näy ahdistavan häntä minään ainaisena mieleenlyöttymänä, sillä hänhän
voisi reväistä kirjastansa lehden ja noetulla lastulla kirjottaa
tiedoksi, että hän on päättänyt koetusaikaansa lyhentää ja maailmaan
palata. Hänen tarvitsisi vain panna sellainen paperi tsamba-kulhoon.
Mutta moinen tapaus on munkeille tietymätön. He tiesivät ainoastaan,
että se lama, joka oli 69 vuotta luolaan muurattuna elänyt, oli vielä
ennen kuolemaansa halunnut nähdä auringon. Minulle kertoivat munkit,
jotka silloin olivat Tangissa olleet, että hän oli kirjottanut
toivovansa päästä ulos. Hän oli ollut aivan kokoonkutistunut, pieni
kuin lapsi, ruumiista olivat jäljellä ainoastaan luut ja vaaleanharmaa
pergamenttimainen nahka. Silmien väri oli hävinnyt, ne olivat vaaleat
ja soaistuneet. Liituvalkea, kampaamaton tukka riippui vanuneina
kimppuina päässä. Parta oli harva, hoitamaton. Hän ei ollut koko aikana
peseytynyt, ei kynsiänsä leikannut. Ruumiin verhona oli hänellä enää
vain rääsyjä, sillä aika oli kuluttanut ja lahottanut hänen vaatteensa
eikä hän ollut uusia saanut. Niistä munkeista, jotka olivat häntä 69
vuotta sitten luolaan saattaneet, ei ollut enää ainoatakaan elossa.
Itse oli hän silloin ollut varsin nuori, mutta kaikki hänen
ikätoverinsakin oli kuolema korjannut ja uusi munkkipolvi oli muuttanut
luostarin seinien sisälle. Kaikille oli hän outo. Ja tuskin oli hänet
saatu päivänvaloon kannetuksi, kun hän jo heitti henkensä.

Semmoisella erakolla täytyy olla kallionluja usko ja järkkymätön
vakaumus. Aikakäsitteen on häneltä täytynyt tukahtua, hävitä, luolan
pimeys tuntuu hänestä ijankaikkisuuden sekunnilta. Sillä hänellä ei ole
enää niitä apuneuvoja, joilla hän voi ajankulun määrätä ja muistossaan
pitää. Talven ja kesän, yön ja päivän vaihtelut huomaa hän ainoastaan
luolan lämpömäärän vaihtelusta. Hän muistelee useita sadeaikoja
menneen, kenties tuntuu hänestä kuin seuraisivat ne toinen toistansa
aivan nopeasti, samalla kun odotuksen yksitoikkoisuus pimittää hänen
ymmärrystänsä. Käsittämätöntä on, ettei hän semmoisissa oloissa
tule hulluksi, ettei hän huuda valoa, ei hyppää ylös ja juokse
epätoivoisena seinää vasten tai lyö päätänsä teräviin kiviin, kunnes
kaatuisi verisenä maahan, vapauttaen itsensä pois elämästä.

Mutta hän vain odottaa kuolemaa kärsivällisesti, ja kuolema voi vielä
10 tai 20 vuotta itseänsä odotuttaa. Maailman ja sen elämän muistot
heikkenevät heikkenemistään; hän on jo aikoja sitten unohtanut itäisen
aamuruskon ja auringonlaskun kultaamat pilvet. Ja jos hän tuijottaa
ylöspäin, ei hänen sammuneille katseillensa tuikahda ainoakaan yön
kiiluva tähti, vaan ainoastaan luolan musta laki. Mutta vihdoinkin, kun
hän on pitkät vuodet pimeydessä viettänyt, kirkastuu kaikki hänen
ympärillänsä säteilevän kirkkaaksi -- nimittäin silloin, kun kuolema
tulee ojentamaan hänelle vapauttavan kätensä. Eikä kuoleman tarvitse
odottaa, ei pyytää, ei houkutella, sillä lama odottaa häntä, ainoata,
toivottua, tervetullutta vierastansa ja kirvoittajaansa. Jos hän vielä
on tajullansa, on hän pienen puutelineensä asettanut kainaloittensa
alle voidaksensa kuolla samassa asennossa johon Buddha on kuvattu
niissä tuhansissa kuvissa ja kuvapatsaissa, joita me Tibetin läpi
matkustaessamme tapasimme luostarien temppeleissä.

Kun tsamba-kulho, joka on niin monien vuosien kuluessa joka päivä
täytetty, vihdoinkin koskemattomaksi jää ja määrätyt kuusi päivää ovat
kuluneet, murretaan ovi auki, luostarin abotti astuu kuolleen luo ja
rukoilee hänen puolestansa, samalla kun toiset munkit rukoilevat
dukangissa viisi, kuusi päivää. Sen jälleen puetaan vainaja valkeaan
pukuun, päähän pannaan "ringa"-niminen päähine, ja niin vaatettuna
poltetaan hänet roviolla. Tuhka kootaan, sotketaan saven kanssa ja
asetetaan pieneksi pyramiidiksi muodosteltuna tshorteniin.




Kahdeskymmenestoinen luku.

Targo-gangri ja Shuru-tso.


Kolme päivää _Lingan_ luostarin seudulla oleskeltuamme jatkoimme
huhtikuun 17. p:nä matkaamme luoteista kohti ahtaassa _My-tshun_
laaksossa. Joen vesimäärä on nyt taas tuntuvasti vähennyt. Tilan puute
estää minua tätä ihmeellistä tietä ja sen jylhyyttä laajemmin
kuvaamasta. Lingan läheisessä laakson-avartumassa kulkee teitä itäiseen
ja läntiseen vuoristoon, ja niiden haarat vievät lukuisiin kyliin,
joiden nimet ja likimäiset asemat minä aina merkitsen muistiin. Liike
käy nyt paljoa pienemmäksi, vaikka tämän erämaanpolun varrella tapaa
vieläkin lukuisia mani-kekoja ja muita uskonnollisia tiemerkkejä.

Seuraavana päivänä lähestyimme taas Transhimalajan pääharjannetta,
sillä suureksi hämmästyksekseni ja ilokseni kääntyi tiemme sitä kohti.
Edelleenkin on vallitsevana graniitti, johon jääkauden hivutus on
leikannut laaksojen jylhät muodot. Tie on kurja, hyvin kivinen; joen
molemmilla rannoilla näkyy jääkaistaleita, joiden väliset vihertävät
ouruvedet täyttävät laakson kylmän levottoman pulinansa kaiulla. Eräs
"pama"-niminen katajapensaslaji ilahduttaa tummalla vihreydellään
katsetta, jolle muutoin tarjoutuu ainoastaan sorarinteitä.

Joella on täällä oma nimensä, _Langmar-tsangpo_, vaikka se ei ole
itsenäinen joki, vaan My-tshun ylävartta. Se muodostuu pohjoisesta
tulevasta _Ke-tsangposta_ ja lännestä juoksevasta _Gomo-tsangposta_.
Yläjuoksunsa varrella on edellisen nimenä _Dgorung-tsangpo_; se tulee
Transhimalajan varsinaiselta vedenjakajalta ja on siis pääjokena
pidettävä. Minulle sanottiin, että sen lähteet olisivat puolentoista
päivämatkan päässä, laaksojen yhtymäkohdassa. Govon oikealla
rannalla on pieni pamapensaikko, ja virran yli viepi kolmikaarinen
kiinteä silta. Tämän sillan kautta kulkevat tärkeät liikeväylät
Tok-dshalungiin, josta jo ennen olen maininnut. Jaki- ja lammaslaumat
käyvät jyrkänteillä laitumella, ja pyöreät lammastarhat muistuttavat
Tshang-tangin elämää. Vähän yläpuolella sillan ratsastimme
puolijäätyneen Gomon yli; syrjälaaksoista tulevat purot ja lähteet
muodostavat koristeellisia jääputouksia. Joki on kesäisin näillä
seuduin niin mahtava, ettei sen yli mistään kohti ratsain pääse.
Pohjoisessa ja etelässä näkyy lumipeitteisiä vuoria.

Huhtikuun 20. p:n aamuna ilmotettiin Robertin ruunikko-hevosen kuolleen
puoliyön aikana, kylläisenä ja lihavana. Ratsastimme epämiellyttävien
paasikeilojen yli korkeampia seutuja kohti; laakso väljeni,
korkeussuhteet alenivat. Vaikka se vähänen, mikä vielä oli joesta
jälellä, kuohui ja kiehui, kävi sen jääpeite kumminkin aina vain
paksummaksi, kunnes se viimein kattoi melkein koko virran uoman. Jään
alta kuului veden kohina ja loiske. Rehevät sammalikot peittivät rannat
kokonaan, näköala laajeni ja koko seudun ulkomuoto muuttui
alppimaiseksi. Eräässä lammastarhassa istui kymmenen miestä pyssyt
kädessä. Synkät pilvet verhosivat vuorenharjanteita, ja tuokiossa alkoi
lumipyry, joka kumminkin pian taukosi.

Viimeinen taival oli kamala. Kaikkialla oli pelkkää soraa ja
lohkareita, joita toki paikoittain voi kiertää, ratsastamalla joen
jäätä myöten. Leiripaikkamme nimi oli _Tshomo-sumdo_, laaksonpääty,
autiossa seudussa; mutta vartioväkemme oli pitänyt huolta juhtaimme
oljista ja ohrista, lähettäen muutamia jakeja niitä noutamaan.

Tästä lähtien täytyi ratsastaa jäätä myöten, joka öisen 15 asteen
pakkasen jälkeen oli kaunis, liukas ja luja. Seutu ei kuitenkaan ole
autio. Useissa paikoin tapaa pohjoiseen muuttavien paimentolaisten tai
Tok-dshalungista palaavien kauppiasten jakeja ja lammaslaumoja. Kahden
mustan teltin luona varustautuu väki juuri päivän matkalle. Heillä oli
muassaan vuohia, joiden korviin oli sidottu punaisia vaatetilkkuja.

Kuljemme edelleen. Edessämme kohoaa _Tshang-la-Pod-lan_ kupera laki.
Pääsemme ylös ilman suuria ponnistuksia, vaikka jäinen tuuli
puhaltaakin kasvojamme vasten. Mittaustyöni voin alottaa vasta sitten,
kun olin lantavalkealla käteni lämmittänyt. Näköala on rajotettu, lakea
ja epäselvä. Sillä puolella, josta olimme tulleet, näkyy toki syviä
laaksoja ja näyttää kuin olisimme korkeammalla kuin niitä reunustavat
vuorenselänteet. Korkeus on täällä 5,573 metriä! Tshang on suomeksi
pohjoinen, Pohjoismaa, Pod eli Pö Tibet, s.o. varsinainen maa, jonka
asukkaat enimmäkseen ovat paikoillaan eläjiä. Tshang-la-Pod-la on siis
paimentolaisten asumien pohjoisten ylänköjen ja etelään päin merta
kohti viettävän maan välinen solatie. Juuri tämän, näiden kahden maan
välisen rajasuojusmaisen ominaisuutensa johdosta on Transhimalajalla
niin suuri merkitys. Sentähden onkin niin useita Tshang-la-pod-la
nimisiä solia. Miten usein ilmotettiin minullekin joku sola, olipa sen
nimi mikä tahansa, _aina_ vaan Tshang-la-pod-la'ksi, jos se vain oli
pohjoisten, haarajoettomien purojen ja eteläisen Tsangpon välisen
vedenjakajan paikoilla. Niinpä olin ratsastanut Transhimalajan yli
toiseen kertaan solasta, joka on 71 kilometriä länteen Sela-la'sta, ja
totesin, että _Nien-tshen-tang-lan_ valtainen vuorijono ulottuu tänne
saakka. Yhä elävämmäksi muuttui haluni seurata sitä askel askeleelta
länttä kohti.

Leiriydyttyämme solassa, jossa yökylmä nousi -23 asteeseen,
laskeuduimme ratsain huhtikuun 22. p:nä hitaasti pyöristyneiden vuorien
ympäröimää _Shak-tshu_-joen laaksoa myöten, joka vähitellen laajenee.
Ja taas tulemme aukealle tasangolle, pois vuorisokkelosta, jonka
katkaisee rankkasateiden paisuttama My-tshun lisäjoki, ja minä huomaan,
että Transhimalaja on tärkeä raja ilmastollisissakin suhteissa.

Illalla ilmotti gheläinen vartioväki palaavansa takaisin ja jättävänsä
meidät uudelle suojaväelle, koska olimme jo Labrangin alaisessa
_Largäpin_ piirissä. Uuteen suojajoukkoon kuului viisi jo ikänsä
elänyttä miestä. Heidän johtajanansa oli pikkuinen ukko, jonka kädet
vapisivat ja puhe oli epäselvä. Seuraavana aamuna, kun gheläiset, jotka
ikävöivät lämpimämpiin kyliinsä, kovasta lumituiskusta huolimatta
olivat lähteneet, oli minun saatava järkiinsä uusi vartioni, joka aikoi
viedä minut Shala-lan (Transhimalajan!) solan kautta lounaaseen,
_Targo-tsangpon_ lähteille, saman joen, jonka rannalla vietimme päivän.
Nain Singin kartan mukaan kiertää tämä joki Targo-gangrin sen
itäpuolitse ja laskee sitten Dangra-tso'hon, joksi pyhää järveä täällä
nimitetään. Mutta Nain Sing ei ole koskaan paikalla ollut, ja minä
halusin luoda silmäyksen seudun maantieteeseen. Sovimme sentähden, että
matkustaisimme kauvemmas luoteeseen, ja selitimme miehille, että
passissamme on lähimpänä paikkana mainittu Raga-tasam, johon vie kaksi
tietä: toinen Sha-lan kautta, toinen pohjoispuolitse, Targo-gangriin
kääntyen, ja että minä olin päättänyt valita jälkimäisen tien. Passissa
oli kielletty käymästä Lhasassa, Gyangtsessa ja Sekija-gumpassa, mutta
Dangra-dshum-tson tiestä ei siinä sanallakaan mainittu. Siksipä
täytyisi miesten noudattaa meidän toivomuksiamme.

Ukko joutui ymmälle, mietti ja kokosi uskottunsa sotaneuvotteluun.
Hänen telttinsä oli oitis täynnä harmaisiin lammasnahkaturkkeihin
puettuja mustia paljaspäitä miehiä. Neuvottelua jatkettiin Muhamed Isan
teltissä. Jonkun aikaa tuumailtuansa ilmottivat he suostuvansa
ehdotukseeni, jos minä jokaisesta jakista maksaisin päivässä kokonaisen
tengan puolen tengan sijasta. Minä iloitsin, toivoen pääseväni yhä
likemmäksi pyhää vuorta, saavani nähdä sen hienot yksityiskohdat yhä
selvemmin esiintyvinä, katsellessani sitä sekä auringon valaisemana
että pilvien ympäröimänä. Toivoin näkeväni sen milloin kukkuloiden taa
katoavana, milloin taas näkyviin sukeltavana kuten sotalaiva
valkovaahtoisella ulapalla, kun korkeat lakkapäät aallot vyöryvät
keulan edessä, eli paremmin sanoen, kuten täysissä purjeissa oleva
laiva ylängön merellä. Tosin tiesin tuottavani itselleni ikävyyksiä,
jos en seuraisi passin määräyksiä. Mutta nyt oli kysymys
maantieteellisistä löydöistä, ja silloin täytyi kaiken siekailun
väistyä.

Huhtikuun 24. p:nä oli meillä kova vastatuuli, ilma oli kylmä ja
Targo-gangri peittäytyi puolittain pilviin. Vanhat vartiomieheni ja
neljä ratsastajaa, joilla kaikilla oli rihlapyssy seljässä, olivat niin
toistensa näköiset kuin olisivat he samassa muotissa valetut. Heidän
saattamanansa ratsastin Targo-tsangpon rantaa myöten alas kapenevaa
laaksoa, joka viettää järveä kohti tavattoman hitaasti, silmin
huomaamattomasti. Lopulta soukistuu laakso niin ahtaaksi, että jää
täyttää koko sen pohjan. Mutta tie eroaa joesta oikealle ja kulkee
läheisten kukkuloiden lomitse, joiden väliltä meidän oli ratsastettava
useiden sivujokien yli. Mustat teltit, laitumella käyvät kesyt jakit,
kiviset lammasaitaukset, villiaasit, miljoonat maahiiret muistuttavat
Tshang-tangin elämää. Villejä jakeja ei sen sijaan näillä seuduin
tapaa. Lintumaailmaa edustaa korppi, villisorsa ja joskus joku pienempi
lintu.

Kun taas saavuimme aukealle alueelle, avautui lounaassa suuremmoisimpia
maisemia, mitä olen Tibetin tässä osassa nähnyt: jättiläismäinen ketju
yhtä korkeita, lumipeitteisiä huippuja, ja niiden välissä lyhyitä
jäätiköitä, joiden vaikuttava kauneus ja voima miltei vetää vertoja
Targo-gangrin läheisen näköalan teholle. Ketjun lumiharjojen väliset
kohdat ovat sinisenmustat, ja sen juurella piti olla tuntematon,
_Shuru-tso_-niminen järvi. Ngangtse-tso'lle lasketaan täältä
Shang-buk-la-solan kautta pohjoiskoilliseen kulkien olevan ainoastaan
kolmen päivän matka. Targo-gangrin itäpuolella on kolme syvään
uurtautunutta jäätikköä ja vielä idempänä pistää näkyviin
Targo-tsangpon tasainen laakso, jota me vähitellen lähenemme ratsastaen
viiden selvästi huomattavan pengermän yli, jotka ovat niiden aikojen
jätteitä, jolloin Dangra-dshum-tso oli nykyistään paljoa isompi.
Ympärillämme luikkii kaksi sutta; vanhus ratsastaa nelistä niitä
ahdistamaan, mutta kun sudet äkkiä pysähtyvät, ikäänkuin häntä
odottamaan, kääntyykin hän koreasti takaisin. "Jos minulla olisi ollut
puukko ja pyssy, niin olisin ne molemmat tappanut", kerskaa hän
palattuansa.

Eräältä äkkiä toinen toisensa päältä kohoavalta kaksoispengermältä
tulemme vihdoin Targo-tsangpon laaksoon, missä joki on jakautunut
useiksi haaroiksi, joissa vilisee villihanhia ja sorsia. Ranta kasvaa
pensaikkoa. Leirimme on oikealla rannalla, lähellä Targo-gangrin
majesteetillista vuorenjuurta.

Niin kauvas minä pääsin, mutta en kauvemmaksi. Täällä odotti meitä
20-miehinen hampaisiin asti aseestettu ratsastajajoukko. Sen oli
lähettänyt Naktsangin kuvernööri Shansa-dsongista, käskien pidättämään
meidät, jos "yrittäisimme pyhälle järvelle tunkeutua". 15 päivää sitten
olivat he lähteneet Shansa-dsongista ja kolme päivää olleet täällä
leiriytyneinä minun tuloani odottamassa. Jos olisimme pitäneet
kiirettä, niin olisin taas ehtinyt edelle heistä. Toinen joukon
johtajista oli sama Lundup Tsering, joka, kuten hän minulle kertoi, oli
pidättänyt Dutrenil de Rhinsin ja Grenardin, ja tammikuussa ollut
Hladshe Tseringin kanssa Ngangtse-tson seudulla. Hän kertoi Hladshe
Tseringin vielä olevan virassansa, mutta hänellä oli minun tähteni
ollut suuria ikävyyksiä. Myös oli hänen täytynyt maksaa devashungille
sakkoa 60 jambauta eli noin 13500 markkaa. Kun muistutin siihen, että
Hladshe Tsering itse minulle vakuutti olevansa niin köyhä, ettei
hänellä ollut mitään menetettävää, vastasi Lundup, että hän oli summan
puristanut alaisiltansa. Samoin oli rangaistu suurilla sakoilla kaikkia
niitä, jotka meille jakeja möivät tai oppainamme palvelivat.
Seuraavalla europalaisella, joka tänne yrittää ilman lupaa pujahtaa,
tulee olemaan aimo vaikeudet voitettavanaan!

Lundup näytti meille punaista kallionkielekettä 200 metrin päässä
leiristämme ja lausui: "Siinä on Labrangin (Tashi-lunpon) ja Naktsangin
(Lhasan) raja. Siihen asti tohdimme teidät laskea, mutta emme
askeltakaan siitä etemmä. Jos yritätte etemmä mennä, on meillä käsky
ampua."

He lukivat Shigatsesta saamamme passin ja selittivät, että jos passissa
sanotaan "suoraa tietää Ladakiin", niin sillä ei suinkaan tarkoteta,
että minulla on lupa kulkea kaikkia mahdollisia kiertoteitä, kaikista
vähimmin vielä, että minä saisin matkustaa pyhälle Lhasan alaiselle
Dangra-dshum-tsolle. Gav daloi on käskenyt ilmottamaan hänelle joka
päivä, mitä tietä me matkustamme. Jos he eivät sitä käskyä noudata,
saavat he sen päällään maksaa. Nyt oli selvää, että Dangra-dshum-tson
matka oli keskeytettävä kolmannen kerran, nyt, jolloin olin siitä
ainoastaan kahden lyhyen päivämatkan päässä!

Selvinä ja valkoisina kuvastuivat vuoren piirteet tähdillä kylvettyä
tummansinistä taivasta vasten. Seuraavana päivänä oli semmoinen myrsky,
ettei voinut nähdä Targo-gangrin vuoren juurta, saati jääkylmiä
huippuja, missä tuulten taivaallinen kuoro lauloi lumikenttien välillä.
Mutta illalla, kun ilma oli seestynyt, kuvastui äskensataneen lumen
peittämä vuorenrunko selvästi edessämme.

Taas oli meillä pitkä pakina naktsangilaisten saattajiemme kanssa.
Ilmotin heille, etten lähtisi nykyisestä leiristäni ennen kuin olisin
nähnyt pyhän järven vaikkapa kaukaa. Ilokseni vastasivat he, etteivät
he tahtoneet estää minua sitä näkemästä matkan päästä; kuitenkin
tulisivat he tarkasti vartioimaan, etten jo mainitun punaisen vuoren
takaa saisi pohjoisemmaksi ratsastaa.

Tuskin olivat he lähteneet, kun meidän vanhat kjangdamilaiset oppaamme
tulivat valittamaan, että Naktsangin ratsastajat olivat uhanneet heidät
tappaa, koska olivat meidät tänne ohjanneet. Annoin noutaa
naktsangilaiset uudestaan luokseni ja ilmotin heille päättävästi, että
heidän oli oitis lakattava torailemasta, koska minun täällä oloni oli
yksinomaan minun syyni. Katsoen siihen, että he suureksi onneksensa
olivat onnistuneet minut oikealla hetkellä kiinni saamaan, lupasivatkin
he jättää pois kaiken vihamielisyyden kjangdamilaisia kohtaan. Nämä
eivät tienneet miten sovinnon tehneitä kylliksi kiittää, ja heidän
riemunsa yhä kasvoi, kun lahjotin koko joukolle rahaa, heidän niukan
ruokavarastonsa lisäämistä varten. He osottivat ihastustaan minun
telttini edessä soitolla, tanssilla ja sylipainilla, ja vielä
yömyöhällä kaikui heidän iloinen naurunsa ja melunsa vuoren seinistä.

Mutta sitte saapui Naktsangista kaksitoista uutta sotilasta tuoden
uuden käskyn: ei millään ehdolla saa sallia pohjoisemmaksi matkustaa.
Kaikki olivat toki ystävällisiä ja kohteliaita; me naureskelimme,
laskettelimme keskenämme sukkeluuksia ja meistä tuli parhaat
ystävykset. Merkillistä oli, ettei heiltä koskaan loppunut
kärsivällisyys, vaikka minä aiheutin heille ainaisia rettelöitä,
sekamelskaa ja kiusallisia matkoja.

Huhtikuun 28. päivänä nousin ylös kello 8, merkitsin auringon
korkeuden, valokuvasin vuoren ja mittasin korkeuskulman, jota tehtävää
varten lähetin joitakuita ladakilaisia edeltäpäin paikalle tarpeellisia
kojeita ja polttoaineita viemään. Juuri kun olin hevosen selkään
nousemaisillani, tuli Largäpin päällikkö ratsujoukon kanssa. Hänen
leiripaikalla olevat alaisensa tervehtivät häntä huikealla
eläköönhuudolla. Komentavalla äänellä käski hän heti kutsua mieheni
takaisin, ja 60 largäpilaista ja naktsangilaista tibetiläistä tunkeutui
telttini ympärille, ilmottautuen uuteen neuvotteluun.

Mutta Largäpin päällikkö oli itsepäisempi kuin vanha ystävämme,
Naktsangin herra. Hän ei sallinut minun nousta punaiselle vuorelle,
vaan vaati seuraavana päivänä poistumaan seudulta ja suoraa päätä
Raga-tasamiin matkustamaan. Minä kysyin kuinka hän, pieni
vuoristolaispäällikkö, uskalsi niin käskevällä sävyllä puhua. Yksinpä
Lhasan kiinalaisetkin olivat minulle olleet ystävällisiä ja suoneet
minulle suuria vapauksia! Uhkasin repiä rikki shigatselaisen passini,
lähettää pikaviestin tang darinin ja lien darinin luo ja odottaa
Targo-gangrin juurella heidän vastaustansa. Päällikkö joutui
hämillensä, nousi äänettömänä ja lähti toisten seuraamana matkoihinsa.
Ennen iltaa palasivat he kumminkin takaisin ja ilmottivat
hyväntahtoisesti hymyillen, että saisin kernaasti nousta punaiselle
vuorelle, jahka vain lupaisin, etten matkustaisi järven rantaan asti.

Huhtikuun 29. p:nä lähdimme lopultakin matkalle ja kuljimme yli
oikealta tulevan _Tshuma_ nimisen syrjäjoen, jota yläjuoksullaan
_Nagma-tsangpoksi_ sanotaan. Nousimme säännöllisesti kaartuvien
järvipengermien yli yhä korkeammalle. Näköala laajenee laajenemistaan
sitä mukaa kun lähenemme huippua, jolla ladakilaiset odottavat
tulinensa. _Dangra-dshum-tson_ eteläinen notko näkyi selvästi,
muistuttaen sinertävää miekanterää, etäiseen rantatasankoon yhtyy
Targo-tsangpon laakso torven muotoisena. Virran juoksua oli
helppo seurata aina järveen saakka, sillä koko sen juoksua
merkitsivät valkeanhohtavat jäälohkareet, jotka erosivat tummista,
pensaskasvuisista pälvekkeistä.

Järven veden pitäisi olla juotavaksi kelpaamatonta, yhtä suolaista kuin
Ngangtse-tson vesi, mutta siitä huolimatta juovat sitä pyhiinvaeltajat,
koska se on pyhää. Jää oli nyt juuri lähtemäisillänsä, ainoastaan
rannoilla oli vielä jääsuikaleita. Vastoin Tibetin muiden järvien tapaa
soikenee _Dangra-dshum-tso_ pohjois-eteläiseen suuntaan; se on hyvin
kapea ja keskeltä kuroutunut juuri kuten on kuvattu Nain Singin
kartalla, vaikka hän onkin kartalleen merkinnyt sen vähän liian isoksi
ja varsinkin eteläisen notkon mittasuhteita suurennellut. Ratsastaja
viipyy järven ympäri ratsastaessaan seitsemän lyhyttä päivämatkaa.
Pyhiinvaellusteitä kulkee kaikkialla rantoja pitkin. Toivioretkeläiset
kiertävät aina järven kellonviisarien osottamaan suuntaan -- jos
nimittäin ovat oikea-uskoisia. Jos taas, kuten _Särshik-gumpan_
luostarin munkit, kuuluvat pembo-lahkoon, kiertävät he sen
päinvastaiseen suuntaan.

Lyhyt, korkea pohjoisesta etelään kulkeva vuorijono, jonka nimi on
_Targo-gangri_ ja jota voi pikemmin pitää irrallisena vuorirunkona,
päättyy pohjoisessa lähelle rantaa, jonka lakeaan tasankoon sen
viimeisen huipun vieru loivasti laskeutuu. Nain Sing nimittää tätä
vuorta Targot-la'ksi eli Lumihuipuiksi (Snowy Peak) ja sen
eteläpuolella olevaa maata Targot-Lhaget'iksi (Largäp). Hänen
kartallaan on joen nimenä Targot Sangpo. Hänen Siru Chotansa, jonka
pitäisi olla järven itäpuolella, ei täällä tuntenut kukaan, ja hänen
Mun Cho järvensä, joiden pitäisi olla eteläpuolella, sijaitsevatkin
järven länsipuolella. Hänen esityksensä järven eteläpuolella olevista
seuduista on epäselvä ja mielikuvauksellinen. Jotkut paimentolaiset
kutsuivat pyhää vuorta Tshang-targo-ri'ksi.

Paluumatkalla tein Robertin kanssa tasomittauksia ja sain niiden kautta
selville, että korkein järvipenger on 89 metriä joen pintaa ylempänä.
Targo-tsangpo on täällä varmasti ainoastaan 2 metriä järven pintaa
ylempänä. Kun Dangra-dshum-tso varsinkin eteläiseltä puolen on
jokseenkin mataloiden, tasaisten rantojen suojustama, on järven koon
täytynyt muinaisina aikoina olla hyvinkin suuri. Siihen aikaan pisti
Targo-gangri niemekkeenä järven länsirantaan.

Ennen kuin sanoin kiusallisille ystävilleni jäähyväiset, täytyi heidän
nousta hevosten selkään ja antaa valokuvata itsensä. Se oli kirjava
auringon säteiden valaisema kuva, taustana Targo-gangrin lumihuippu ja
Nain Singin järvi pohjoisessa. Pyysin heitä viemään Hladshe Tseringille
sydämelliset terveiseni ja sanomaan, että toivoin vielä kerran hänet
näkeväni. Ja sitte kannustivat he ratsujansa, kokoontuivat joukoksi ja
ajoivat hyppelevää ravia ylös jokipenkereen tasaiselle lakeudelle.

Mekin läksimme. Minä jätin Dangra-dshum-tson oman onnensa nojaan, jätin
tummansiniset vuot myrskyjen raivolle ja tohisevien aaltojen lauluille,
ja ikuiset lumikentät jätin kuiskailevien tuulten kohulle. Peittäköön
Padmasambhavan järven nyt, kuten jo lukemattomia vuosituhansia ennen,
vaihtelevat vuodenaikojen väritykset, sateen ja auringonpaisteen
välinen ilmakehän loisto, kirkas ja synkkä, kullan ja purppuran värinen
ja harmaja, ja kaartakoot hänen rantojansa ikävöivien uskovaisten
toivioretkeilijäin askeleet!

1. päivä toukokuuta. Kevät on tullut. Tosin oli viime yönä 16. astetta
kylmää, mutta päivät ovat ihanat ja vastatuuleenkaan ratsastaessa ei
tuuli tunnu niin tukalalta kuin se tuntui Tshang-tangissa. Leirimme,
jonka järjestysnumero on 150, on 4708 metrin korkeudessa. Nyt nousemme
taas hitaasti, seuraamme alussa joen juoksua, mutta jätämme sen pian
vasemmalle juuri silloin kun se lähtee vuoristosta ikäänkuin portin
kautta. Kuljemme lounasta kohti uskomattoman tasasuhtaista tasankoa
myöten, jolla ei ole halkeamia, ei pinnan kohoutumia, ja lähestymme
sitä kynnystä, joka erottaa Shuru-tson Dangra-dshum-tso'sta.
Targo-gangrin lounaspuolella näkyy kuusi jäätikköä, jotka ovat
pohjoisia ja itäisiä jäätiköitä paljoa pienemmät ja voidaan pitää
pikemmin sen lumivaipan haaroina ja liepeinä, joka peittää tämän
vuorenrungon korkeammat seudut. Shuru-tso näkyy nyt hienona sinisenä
viivana. Lähenemme sen rantaa ja huomaamme, että järvi on ylt'yleensä
jäässä.

Nyt on järvi meidän oikealla puolellamme. Etelässä kohoaa komea
vuoristo, eräs _Transhimalajan_ mahtavimpia vuorijonoja. Se on
korppimusta auringon valossa, mutta lumikentät hohtavat
metallinvärisinä. Rantojen ympärillä kohoaa melkoisia pengermiä; idästä
järvelle kulkevat laaksot leikkaavat niitä ja muodostavat rotkoja,
joissa siellä täällä näkyy joku yksinäinen, vihaisten koirien vartioima
teltti. Leiriydyimme eräällä pengermällä parmalaakson yläpuolella 4753
metrin korkeudessa; kahdeksan mustaa telttiämme eroaa värillänsä
räikeästi keltaisesta maasta. Vanhat kjangdamilaiset tibetiläisemme
sanoivat nyt jäähyväisensä ja saivat kaksinkertaisen maksun sekä
lahjoja. Edessämme ikävöivät _Shuru-tson_ jähmettyneet aallot
kevättuulien vapauttavaa lämpöä, etelässä kohoaa _Do-tsängkan_,
valtaava ikuiseen lumeen peittynyt vuori, lounaassa laskee aurinko
vuoriston mahtavan harjan taa, ja äänettöminä ajelehtavat varjot
jäällä. Kohta ovat ainoastaan Targo-gangrin ja Do-tsängkanin huiput
iltaruskon valaisemat, ja pian hiipii uusi yö maille.

Toukok. 2. p:nä ratsastimme etelään rantaa pitkin. Shuru-tso soikenee
Dangra-dshum-tson tavoin melkein pohjois-eteläiseen suuntaan, se on
pitkulaisessa laaksossa, jolla on tuo Tibetissä epätavallinen suunta.
Rantoja pitkin on jo avovettä ja aallot loiskivat huokoista jääreunaa
vasten, jolla vielä istuksii usein pitkät rivit villisorsia. Rantavesi
on mustana laineiden kuljettamista levistä ja mätänevästä meriruohosta,
joilla villihanhit rääkkyvät ja kiljuvat. Saavuttuamme järven
säännöllisen kaarevan etelärannan hiekkavalleille näemme edessämme
tasangolla myrskyn enteitä: valkeita, pyssyn savua muistuttavia
tomupilviä, joita tuuli kierrekkeen muotoisina maasta tupruuttaa.
Hetken kuluttua olemme mekin myrskyn kourissa -- sellaisia myrskyjä ei
monta tarvita ennen kuin järven koko jääpinta murtuu ja sen irralliset
jäälautat ajautuvat eteläiselle rannalle. Ratsastimme Transhimalajalta
juoksevan _Kjangdam-tsangpo_-joen yli ja leiriydyimme sen läntiselle
penkereelle (korkeus 4739 metriä). Edessämme pohjoisessa oli nyt koko
järvi ja sen takana Targo-gangri.

Täällä vaihtui taas saattomiehistömme. Largäpilainen päällikkö, joka
ensin niin ylimielisenä esiytyi, oli eromme hetkellä pehmeä kuin vaha
ja lahjotti minulle kadahin, lampaan ja viisi mahalaukullista voita.
Joka aamu, karavaanin lähtiessä, tulee Ishe noutamaan teltistäni
molemmat koirani. Kolmannen koiran on ottanut Muhamed Isa aikoen
kasvattaa siitä ihme-eläimen, ja neljännen annoin Sonam Tseringille. Ne
ovat jo melkolailla kasvaneet ja parkuvat ja pureksivat toisiaan muulin
selkään sidotussa matkavasussansa. Ne ovat aika siroja ja vallattomia,
ja tuottavat minulle kujeillansa paljon hupia.

Mahdoton on sanoin kuvata sitä näkyä, joka ympäröi minua toukok. 3.
p:nä. Me liitelemme vuori-ulapalla, josta siellä täällä kohoaa
vallitsevia lumihuippuja. Etelästä näkyy Himalaja selvemmin kuin
koskaan ennen, ja sen lumivalkean harjan tällä puolen tiedämme
Brahmaputran laakson olevan. Pohjoisesta näkyy Shuru-tso kutistuneena
ja Dangra-tshum-tso'n kätkee meiltä Targo-gangti, jonka piirteet
näkyvät selvinä, vaikka olemmekin siitä kuuden päivämatkan päässä.
Niin, vieläpä mahtavat vuoret järven pohjoispuolellakin, jotka talvella
näimme pohjoisesta, kuvastuvat selvinä neljäntoista päivämatkan takaa.
Istun tulella, piirustan ja mittailen kuten kaikkia solia. Olen taas
Transhimalajalla 86 kilometrin päässä Tshang-la-Pod-la'sta ja kuljen
sen yli kolmanteen kertaan! Pohjoisessa virtaa vesi Shuru-tso'hon,
etelässä Raga-tsangpoon. Minä astelen siis valtamerien vedenjakajalla,
katselen sitä valtaista järjestelmää ja rakastan sitä kuten omaa
omaisuuttani. Sillä tämä paikka, missä nyt seison, oli tähän asti
tuntematon, se on miljoonia vuosia minua odottanut. Ja sillä ajalla
ovat sitä lukuisat myrskyt piesseet, kevätsateet huuhdelleet ja
talviset lumipeitot käärineet. Jokaisessa solassa, jonka läpi olen
tunkeutunut Intian jättiläisvirtojen vedenjakajalla, on lisääntynyt
haluni ja toivoni seurata niiden suuntaa länttä kohti, tunnettuihin
seutuihin, ja voida täyttää kartalla se iso valkea täplä, joka on
Tsangpon pohjoispuolella. Tiedän hyvin, että tämän monimutkaisen
vuoriston tutkimista ei voi suorittaa yksi mies: se vaatii sukupolvien
työtä, mutta minun kunnianhimoni on tyydytetty sillä, jos saan tätä
maata ensimäisenä tarkastella.

Minä käännän lehteä ja alotan uuden luvun tutkijaelämästäni; taakseni
jääpi taas autio Tshang-tang, ja Targo-gangri häipyy taivaanrannan alle
-- näenkö sen majesteetillisia latvoja enää milloinkaan?

Kulku käy jyrkästi alaspäin, vastatuuleen. Isot jääharkot täyttävät
porfyyristä ja mustasta liuskakivestä muodostuneiden seinien välisen
laaksonpohjan. Valtasolaan yhtyy useampia melkoisia sivulaaksoja, ja
hyljätyt leiripaikat todistavat, että täällä asuu paimentolaisia
kesäisin. Tämä laaksomme yhtyy isoon 10 kilometrin pituiseen
_Kjam-tshu_-laaksoon, joka alkaa _Sha-la'sta_, samasta Transhimalajan
solasta, jonka kautta tibetiläiset aikoivat meidät johtaa. Kjamissa oli
maa paimentolaistelttien ympärillä tasaista ja avonaista.

Toukok. 7. p:nä jatkoimme matkaamme kamalassa myrskyssä etelään
_Amtshok-tson_ sinikuvastinta kohti. Senpäiväisessä leirissä,
Amtshok-tson luoteisrannalla, kuulimme puhuttavan kiinalaisista ja
tibetiläisistä virkamiehistä, joiden oli kohdakkoin määrä telttien väen
ja karjan lukemismatkoilla kulkea maa ristiin rastiin. Luultiin tämän
olevan yhteydessä uuden verolain kanssa, jota kiinalaiset aikoivat
käytäntöön panna.

Rannalla odotti minua veneeni valmiina, sillä toukok. 8. p:nä oli minun
määrä tehdä matka Amtshok-tso'lle.




Kahdeskymmeneskolmas luku.

Muhamed Isan kuolema.


Järvi oli sula, ainoastaan pohjoisrannalla kellui muutamia jääharkkoja
aaltojen hyrskeissä. Lounastuuli puhalsi lakkaamatta; turha oli odottaa
hyvää ilmaa. Tusina tibetiläistä seurasi minua asianomaisen matkan
päässä. Pyysin heitä tulemaan likemmä, lähtöäni katsomaan. Vene oli jo
vedessä, Rehim Ali ja Shukkur istuivat jo paikoillaan ja Lama kantoi
minut hitaasti syventyvän veden yli veneeseen. Päämääräksi otettiin
eräs niemeke, ja soutajat alkoivat taistelunsa aaltoja vastaan. Tunnin
matkan oli järvi niin matala, että airot pohjasivat, nostaen sieltä
pikimustia hahtuvia. Soudannan tahdissa hoilottaa Ali: "_Shubasa, ja
aserin, bismillah, ja barkadiallah_" -- mainitakseni vaan muutamia
sanoja hänen loppumattomasta ohjelmistostansa. Rehim Alin airot antavat
minulle joka vedollaan aimo suihkeen, mutta tuuli kuivaa minut taas
nopeasti. Aaltoileminen panee pohjaliejun liikkeelle; vesi on niin
matalalla, että aallot näyttävät aikovan keskellä järveä muuttua
hyrskeeksi.

Nyt alkavat tuulenpyörteet uhkaavan karkelonsa länsirannalla, missä
vesi paistaa valkeana. Myrsky nousee Amtshok-tsolla; molemmat
muhamettilaiset saavat jännittää kaikki voimansa, jos mieli saada vene
vastatuuleen kulkemaan. Aaltoileminen yltyy, syvyys on 2,41 metriä, ja
vesi saa viheriämmän värivivahduksen. Vanha kalastajamme, Shukkur Ali,
heittää onkensa veteen, mutta ei tartu siihen muuta kuin ajelehtavia
leviä. Useissa paikoin tapaamme villisorsia, villihanhia ja lokkeja.
Eräässä itärannan laaksonrotkossa pystyttävät paimentolaiset juuri
telttiänsä. Vihdoin pääsemme niemekkeelle. Suurin syvyys, minkä olimme
luotirihmaila tavanneet, oli 3,66 metriä.

Kun mittaus on suoritettu, näköala piirustettu ja päivällinen syöty,
lähdemme taas pohjoista kohti, ja kepeänä kuin villisorsa keinuu vene
vinhan tuulen mukana aallonharjoilla. Kuljemme taas noiden kolmen
teltin ohi, mittaamme syvyyden, joka on 3,10 metriä ja lähestymme
pohjoisrantaa, jolla on sakkaista, mutavellimäistä vettä ainoastaan
puoli metriä. Aallokko käy sinne päin ja harmajat ryöppylaineet
hyrskivät rantaa vasten. Äkkiä tartumme matalikolle, vaikka rantaan on
vielä 100 metriä. Mutta Rabsang taluttaa minulle hevoseni juosten ja
häntä seuraavat useat muut ladakit. He auttavat meidät maalle ja
sytyttävät rannasta kohoavan hiekkapengermän juurelle varsin
tarpeellisen nuotion.

Toukok. 11. p:nä laskeuduimme jäätävässä lumipyryssä _Lung-ring_-solan
(5394 metriä) ja samannimisen laakson läpi ylisen Raga-tsangpon
rannoille. 12. p:nä kuljimme jokea ylöspäin; sen laakso on leveä ja
pohjoisessa mahtavien vuorien rajottama. Pakkanen oli laskeutunut --
18,2 asteeseen ja myrsky puhalsi suoraan vastaamme. Joskus talttui se
toki niin, että voi kuulla hevosten kavioiden kopseen, mutta kyllä
olimme miltei jähmettyneet ennen kuin leiriin pääsimme.

Seuraavalla päivämatkalla sivuutimme _Kamba-sumdon_, jossa
Raga-tsangpon molemmat lähdejoet yhtyvät; yksi niistä, _Tshang-shung_
niminen, tulee lännestä, toinen, _Lo-shung_, lounaasta. Edellinen
niistä on isompi. Lo-shungin yli täytyy meidän kulkea kahdesti; sen
pohja oli täynnä kivilohkareita, joita liukas jää toisiinsa ahdisti.
Lännessä kohoaa suuri Nain Singin löytämä lumipeitteinen selänne
_Tshomo-utshang_, "ylhäinen nunna". Ryder on sen mitannut ja piirtänyt
siitä tarkan kartan. Valkealta kukkulalta laskeutuu lumikaistaleita
mustille vuorenkupeille. Toiset tibetiläiset nimittämät vuorta
Tshoor-dsdongiksi.

Teräväkulmaisesti ja yhä lounaaseen kulkien lähenemme Lhasan ja Ladakin
välistä suurta valtatietä, niinsanottua "Tasamia". Oitis sille
päästyämme pystytimme telttimme _Raga-tasamiin_ (4948 metrin korkeus);
se on suuren valtatien asemia, missä ensi kertaa Shigatsesta
lähdettyäni kosketin Ryderin ja Rawlingin johtaman englantilaisen
retkikunnan kulkemaa tietä. Ennen kaikkea oli minun tätä tietä
kartettava, tapahtuipa sitten mitä hyvänsä. Sillä Ryderin ja Woodin
tekemä kartta on paras mitä on koskaan laadittu Tibetin näistä osista.
Vaatimattomilla varustuksillani en minä olisi kyennyt siihen mitään
uutta lisäämään. Mutta käännyttyäni heidän tiestään joko pohjoiseen tai
itään voin minä heidän karttaansa aina huomioillani täydentää. Itse
asiassa se onkin minulle onnistunut niin hyvin, että Toktshenin ja
Manasarovarin välisellä 83 päivää kestäneellä matkalla kuljin samaa
tietä ainoastaan puolen kolmatta päivämatkaa.

Sillä välin tulivat Raga-tasamin molemmat päälliköt minua tervehtimään.
He olivat kohteliaita ja ystävällisiä, mutta selittivät päättävästi,
etteivät he missään tapauksessa sallisi minun jatkaa matkaani muuta
kuin tasamia kulkien; passissani oli nimenomaan sanottu, että
Saka-dsong oli lähin asemamme. Ilman Sakan kuvernöörin lupaa eivät he
voineet päästää minua mitään muuta tietä myöten.

Nähtyäni, että meidän oli tästä lähtien pakko kulkea sanottua tietä,
jonka Nain Sing oli kulkenut vuonna 1904, kirjotin Robertin ja Muhamed
Isan kanssa neuvoteltuani tang darinille ja lien darinille Lhasaan.
Edelliselle, ylivaltuutetulle, selitin rukoillen, että kun olin kerran
Sisä-Tibetissä, niin ei ollut mitään sopimuksia vastaan, että kuljin
Ladakiin mitä tietä myöten hyvänsä, kunhan vain sinne todellakin
menisin, ja sen vuoksi pyysin häneltä seuraavaa: saada palata
Tedenam-järven kautta, josta Nain Sing on ainoastaan kuullut; käydä
Dangra-dshum-tsolla, mennä sieltä Tradumiin ja sitten Ghalaring-tsolle,
sivuuttaa pyhä Kailas-vuori, Manasarovar-järvi, Induksen ja
Brahmaputran lähteet ja lopuksi Gartok! Toisessa, Lhasan ambanille
osotetussa kirjeessä kuvailin samaten tien, jota halusin kulkea, ja
lupasin hänelle lähettää Gartokista täydellisen matkakertomuksen.
Molemmille lisäsin, että toivoin pikaista vastausta, jääden
Raga-tasamiin sitä odottamaan.

Heti päätöksen tehtyäni kutsuin Tundup Sonamin ja Tashin telttiini ja
käskin heidän ensiksi nukkua puoliyöhön asti. Sillä aikaa kirjotin
molemmat mainitut kirjeet, sekä kirjeen vanhemmilleni ja majuri
O'Connorille. Leiriväki nukkui jo sikeätä unta, kun annoin yövahdin
herättää molemmat pikalähetit ja Muhamed Isan. Ja nyt saivat he käskyn,
jommoista eivät olleet ennen vielä kuulleet: heidän piti päivät ja yöt
rientäen viedä postini Ma'lle, 350 kilometrin päässä olevaan
Shigatseen! Vastausta heidän ei tarvitsisi odottaa, sillä olin pyytänyt
mandariineja lähettämään erityisen pikaviestin sitä tuomaan.
Muonavaroja heidän ei tarvinnut mukaansa ottaa, kaikkea voivat he
hankkia suuren valtatien varrelta. Rahaa saivat he hevosten vuokraan.
Kymmenessä päivässä täytyisi heidän olla perillä ja kuukauden kuluessa
piti meidän saada vastaus. Jos eivät palattuansa tapaisi meitä enää
Raga-tasamissa, piti heidän seurata meidän jälkiämme.

Tundup Sonam ja Tashi olivat iloisia ja toivorikkaita, kun minä Muhamed
Isan kanssa saatoin heidät ulos ja näin heidän varjojensa katoavan
pimeään yöhön. He kulkivat kiertotietä, välttääkseen kahtatoista
tibetiläistä telttiä ja jotta eivät ärsyttäisi kylän monia koiria
haukkumaan. Suuri valtatie oli likellä, ja läheisellä "tasam'illa",
joksi pysähdyspaikkojakin nimitetään, voivat he päivän valjetessa
hevoset vuokrata. Heidän mentyänsä istuin Muhamed Isan kanssa vielä
jonkun aikaa teltissäni asemastamme keskustellen. Vasta sitte, kun olin
väsyttävän päivän jälkeen vuoteeseen mennyt, johtui mieleeni ajatus,
eikö ehkä ollut armoton teko käskeä miesten yksin yötä ja päivää
Tibetin halki matkustaa. Katuminen oli kuitenkin myöhäistä, heidän
täytyi uskottu tehtävänsä suorittaa.

Joka päivä tulivat tibetiläiset telttiini rukoilemaan minua lähtemään
matkaani. Kun se ei auttanut, selittivät he lopulta, etteivät voisi
hankkia meille enää ruokavaroja, koska seutu muka oli niistä jo puti
puhdas. Kysyin heiltä koetteeksi, tahtoisivatko he viedä kaksi kirjettä
mandariineille Lhasaan, mutta sain vastaukseksi selityksen, ettei
heillä ollut siihen oikeutta. Kovin hämmästyivät he kuullessaan siihen
minulta, että olin nuo kirjeet lähettänyt Lhasaan jo viisi päivää
sitten. Kaksi päivää makasin sairaanakin, kun kaikki voimani olivat
uupumisesta loppuun kuluneet. Sillä aikaa luki minulle Robert.

Helluntaina toukok. 18. p:nä oli meillä taas pitkä kiistely.
Tibetiläiset lukivat minulle Lhasasta saamansa ohjeen, jonka päiväys
kuului: "Toisen kuun kymmenentenä päivänä, tulisen oinaan vuonna."
Minua nimitettiin siinä Hedin sahibiksi ja käsky sisälsi muun muassa:
"_Lähettäkää hänet oitis omaan maahansa!_ Älkää salliko hänen poiketa
tasamilta, älkää johtako häntä oikealle älkääkä vasemmalle! Antakaa
hänelle hevosia, jakeja, palvelijoita, polttoaineita, heiniä ja kaikkea
mitä hän tarvitsee! Niistä on hänen maksettava tavallinen, hallituksen
määräämä hinta. Antakaa hänelle oitis kaikkea mitä hän haluaa, älkää
mitään evätkö. Mutta jos hän ei tahdo passinsa määräyksiä noudattaa,
vaan ilmottaa aikovansa kulkea omin päin, toisia teitä, niin silloin
_älkää antako hänelle ruokavaroja ollenkaan, vaan pidättäkää hänet_ ja
lähettäkää viipymättä pikasanoma devashungille. Omasta päästänne älkää
tehkö mitään, vaan totelkaa! Se, joka ei maakunnassa tottele, saa
raippoja, niin kuuluu säädös jota teidän on seurattava. _Älkää
aiheuttako hänelle mitään ikävyyksiä, pitäkää huoli, että
paimentolaiset palvelevat häntä hyvin, eivätkä tee hänelle mitään
Gartokin matkalla_. Sinne päästyä tulevat garpunit (molemmat
varakuninkaat) ottamaan hänet suojelukseensa."

Ja sittenkään en minä ollut tyytyväinen! Sanoin heille, etten tulisi
passistani välittämään, koska se _oli ristiriidassa minun uskontoni
kanssa_, ja että minun täytyisi mennä Tshomo-utsahngin pohjoispuolitse
Saka-dsongiin. He saisivat siis lähettää pikasanoman devashungille. Me
odottaisimme. Taas pitivät he sotaneuvottelua ja sopivat vihdoin niin,
että antaisivat meidän kulkea pohjoista tietä, mutta meidän piti lähteä
matkaan toukok. 21. p:nä.

Viruin vuoteellani uneksien hevosten kavioiden kopseesta, joka
kajahteli sekä idästä että lännestä minulle avoimilta teiltä, jotka
johtavat niihin salaperäisiin pohjoisiin vuoristoihin, joiden huippujen
ympärillä minun suunnitelmani ja unelmani risteilivät lakkaamatta kuin
nuori kotka.

Läksin siis toukok. 21. p:nä lounasta kohti ja näin _Tshomo-utshangin_
huipun peittyvän omien etuvuortensa taakse. Sen Saka-dsongin tien
sijasta, jonka jo Ryder on kartalleen merkinnyt, halusin minä nähdä sen
paikan, missä _Tshaktak-tsangpo_ yhtyy Brahmaputraan. Se oli neljän
päivän matka, kiertoteitse, mutta ragalaiset ystävämme eivät voineet
siihen suostua ilman Sakan käskynhaltijan lupaa. Pysähdyimme senvuoksi
Basangiin päiväksi, joll'aikaa lähetin sananviejän käskynhaltijan luo.
Vastaus tuli, ja kumma kyllä myöntävä, ehdolla että karavaanin
pääjoukko menisi suoraan Saka-dsongiin. Sainpa vielä aijottua
poikkeamismatkaa varten pienen paikallispassinkin!

Seuraavana aamuna oli todellisen kaunis ilma, sitte kun lämpömittari
oli kohonnut 5 asteen alimmasta lämpömäärästään; oliko siis kevät
vihdoinkin tullut? Suuri karavaani oli jo lähtenyt Sakaan, ja minun
seurajoukkoni oli matkavalmis, kun Muhamed Isa tuli sanomaan minulle
jäähyväiset. Käskin hänen viipyä Sakassa siksi kuin palaisin, sekä
koettamaan kaikella viisaudella ja varovaisuudella ansaita
viranomaisten luottamuksen. Pieni karavaanini oli jo lähtenyt etelää
kohti ja me seisoimme hyljätyllä leiripaikalla kahden kesken. Hänen
saatuaan ohjeensa nousimme yht'aikaa ratsujemme selkään ja minä
ratsastin oman joukkoni jäljestä. Vielä kerran käännyin satulassani ja
näin Muhamed Isan istuvan kimonsa seljässä muhkeana ja suorana, piippu
suussa, vehreä samettimyssy päälaella ja musta lammasnahkaturkki
vapaana hartioilla. Nopeaa ravia ajaen seurasi hän karavaaniansa.
_Viimeisenpä kerran hänet näin!_

Tie laskeutui _Kjärkjä_-laaksoon. Erääseen sileään vuorenseinään on
metrin korkuisina tavuina hakattu lause: "_Om mani padme hum_."
Leirissä n:o 167 tulivat tibetiläiset ystävällisesti minua
vastaanottamaan ja kaksi heistä talutti maan tavan mukaan hevoseni
teltilleni.

Uusien oppaiden johtamina laskeuduimme seuraavana päivänä laaksoa alas.
Matkalla näimme useita raunioita, jotka kertoivat muinaisista
onnellisemmista ajoista, pengerlaitokset, joita käytetään vainioiden
kastelemiseen, osottavat että seudulla viljellään ohraa. Edessämme on
nyt Brahmaputran leveä laakso ja me saavumme erääseen joen haaraan,
mistä lautta kuljettaa Tsongka-tsongin ja Saka-dsongin välisellä
taipaleella karavaanit ja tavarat rannalta toiselle.

Leirimme n:o 168 oli erään somerokielekkeen kärjessä jokien välissä.
_Tshaktak-tsangpo_ on 28,1 metrin levyinen, suurin syvyys on 0,73
metriä, keskimääräinen virran nopeus 1,39 metriä ja sen virtaava
vesimäärä 18,8 kuutiometriä sekunnissa. Sen vesi oli miltei aivan
kirkas ja voimakkaamman virtansa johdosta tunki se laskiessaan kauvas
Brahmaputran sameampaan veteen. Viimemainitun veden lämpö nousi
iltapäivällä 9,4 asteeseen. Sivujoen vesi oli vähän lämpimämpää,
nimittäin 9,9 astetta. Seuralaisemme selittivät, että jokainen, joka
saapuu suurelle virralle, juo sen vettä, sillä se on pyhää, koska se
tulee kaukaisesta Lännestä, pyhältä Kailas eli Kang-rinpotshe-vuorelta.

Toukok. 30. p:nä matkustimme Tshaktak-tsangpon leveätä laaksoa myöten
ylös lounasta kohti, kunnes saavuimme Tokbur-nimiseen paikkaan, josta
sitte huomenissa ratsastimme _Tokbur-la_-solan läpi Saka-dsongiin.
Tokbur-la'lle (5066 m) näkyy luoteesta, pohjoisesta, koillisesta
valtaavia lumipeitteisiä vuoria, joiden korkeuden ovat Ryder ja Wood
mitanneet. Olin, kuten nämä englantilaisetkin, vakuutettu siitä, että
mainitut huiput olisivat Tsangpon vedenjakajalla ja kuuluisivat
Transhimalajan pääharjanteeseen. Myöhemmin sain tilaisuuden todistaa,
että se luulo oli väärä. Solasta virtaa eräs joki, joka laskee
Saktsu-tsangpoon. Täällä näimme rehevässä ruohokossa joukon jakeja,
joiden seurassa oli miltei kesy kulaani.

Siinä paikassa, missä joki laskee Sakan tasangolle, kuljimme sen
oikealla rannalta erään soravuoren haarautuman yli, ja levähdin hetken
Robertin kanssa, piirustaakseni mieltäkiinnittävän näköalan. Tsering
kulki joukkoinensa ohitsemme, häviten kuin piste suurelle tasangolle.
Koillisesta, hyvin kaukaa, näkyivät Saka-dsongin valkeat talot.
Kaukoputkella voin nähdä leirimme, kaksi mustaa ja yhden valkean
teltin. Viimemainittu oli Muhamed Isan teltti.

Ratsastimme tasangon yli. Vasemmalla oli neljä telttiä, joiden väki
juuri ajoi lampaita yöksi aitaukseen. Eräässä paikassa haarautuu tie.
Eteläistä haaraa kulkevat ne, joilla ei ole Saka-dsongissa mitään
tekemistä. Ratsastamme _Sa-tshu_-joen ja erään alkupuron yli. Kova
länsituuli puhaltaa ja me ikävöimme telttejämme ja leirituliemme
lämpöä. Vihdoin saavummekin sinne; Guffaru tulee tervehtien vastaan ja
kaikki toiset huutavat meille "_salaam!_" ja "_dshu_". Turhaan katselen
heidän joukostansa Muhamed Isaa ja kysyn häntä. "Hän makaa vuoteessa,
on ollut jo koko päivän sairaana", vastaa väki. Otaksuin että häntä
vaivasi hänen tavallinen päänkivistyksensä, menin hiilipannun ääreen
telttiini, jättäen Robertin tapansa mukaan etsimään tavaroiden joukosta
työkalujani, joita tarvitsin iltatöitä tehdessäni. Olimme väsyneet ja
kylmissämme, ja kaipasimme illallista.

Emme olleet vielä kauvan istuneet, kun Rabsang tuli ilmottamaan, että
Muhamed Isa oli menettänyt tajunsa eikä vastannut puhutteluihin!
Aavistin heti, että häntä oli kohdannut aivohalvaus, ja riensin
Robertin kanssa hänen telttiinsä, joka oli aivan oman telttini
vieressä. Pään puolella, missä sairaan veli Tsering itkien istui, paloi
öljylamppu. Sairas makasi vuoteessaan seljällensä heittäytyneenä,
kookkaana, voimakkaana ja suorana. Suu oli vetäytynyt hieman
vasemmalle, vasen silmäterä näytti hyvin pieneltä, oikea oli
säännöllisen kokoinen. Suonen tykytys oli tasainen, voimakas, tehden 72
lyöntiä. Heti määräsin asetettavaksi kuumia astioita jalkojen alle ja
jäärakon päähän. Ahtaat vaatteet avattiin. Sairas hengitti tasaisesti
ja syvään. Silmät olivat auki, mutta elottomat. Huusin hänen nimeänsä,
mutta hän vastasi siihen ainoastaan heikolla merkillä, yritti kääntää
päätänsä ja liikuttaa oikeata kättänsä, päästi heikon huokauksen ja jäi
taas liikkumattomana makaamaan. Robert säikähti, kun sanoin hänelle,
että Muhamed Isa ei eläisi enää huomiseen päivännousuun asti.

Tänään, 1. p:nä kesäkuuta, oli hän noussut auringon noustessa, juonut
teensä ja keskustellut kiivaasti useita tunteja kahden dsongista
tulleen tibetiläisen kanssa. He olivat kieltäytyneet hankkimasta
karavaanille muonavaroja ja vaatineet sitä heti paikkakunnalta
poistumaan. Hän oli vastannut, että sahib palaisi pian ja että heitä ei
hyvä perisi, elleivät häntä tottelisi. Vihaisina olivat he poistuneet,
jonka jälkeen Muhamed Isa oli syönyt aamiaisensa ja noin tunnin ajan
nukkunut. Herättyänsä oli hän valittanut tuntevansa kovaa päänsärkyä.

Puolenpäivän aikana oli hän lähtenyt ulos meitä tähystelemään. Silloin
oli hän saanut rajun ripulikohtauksen, kaatunut vasemmalle kyljelleen
ja menettänyt tajunsa. Toiset olivat rientäneet paikalle, kantaneet
hänet telttiin ja hieroneet häntä. Silloin hän oli taas tullut
tajullensa, ja puhunut paljonkin, mutta epäselvästi ja etupäässä
islamin jumalan kanssa:

"Minä olin lamaisti, mutta käännyin islamin uskoon; auta minua nyt,
Allah, tästä kovasta sairaudesta! Suo minun parantua, anna anteeksi
syntini ja kaikki paha, mitä olen muille tehnyt! Suo minun elää, Allah,
niin pidän aina käskysi enkä koskaan laiminlyö rukoushetkiäni."

Sitte oli hän kehottanut toisia täyttämään velvollisuutensa nyt kuten
tähänkin asti, ja kiittänyt heitä siitä, että auttoivat häntä
onnettomuudessa kärsivällisesti. Tuon tuostakin oli hän pyytänyt kylmää
vettä. Koskettaen oikealla kädellään vasenta käsivarttaan oli hän
kysynyt kenen käsivarsi siinä oli ja ilmottanut hänestä tuntuvan siltä
kuin ei hänen vasemmassa jalassansa olisi ollut kenkää. Koko vasen sivu
oli kokonaan halvautunut. Istuallansa, pieluksiin nojaten oli hän
rukoillut Guffarua: "Guffaru, sinä kun olet vanha ja täytät uskonnon
käskyt, et tahraa käsiäsi, jos tartut veitseen ja vihlaiset minua
niskaan; leikkaa syvälle alas selkään päin, se helpottaa minun
helvetinmoista päänsärkyäni." Epätoivoisessa tuskassansa oli hän lyönyt
oikean kätensä kirstuun. Tuntia myöhemmin oli halvauskohtaus
uudistunut, vieden puhekyvyn. Nyt oli hän enää antanut merkkejä
oikealla kädellänsä, kuten epätoivossa, joka valtaa lähestymän kuoleman
edellä. Puoli neljän paikoilla oli saapunut Tsering ja ääneensä itkien
heittäytynyt häntä syleilemään. Muhamed Isa oli myös itkenyt ja
nostanut kädet huulillensa, merkiksi ettei hän voinut puhua. Kun me
kello viisi tulimme telttiin, oli hänen häviävästä tajunnastaan enää
ainoastaan heikko kajaste jäljellä. Mutta hänen tilansa ei muuttunut
puolentoista tunnin kuluessa, hän hengitti rauhallisesti, pitäen suunsa
suljettuna. Lähdin nyt syömään päivällistä, jonka Adul oli valmistanut.

Tutkin Robertin kanssa Burroughs Wellcomen lääketieteellistä
käsikirjaa, tullakseni vakuutetuksi siitä, etten ollut mitään
laiminlyönyt. Kahdeksan aikaan palasimme sairasvuoteen luo. Potilas
hengitti nyt suu auki. Se oli huono merkki, sillä siitä päättäen olivat
leukalihakset alkaneet veltostua. Valtimo tykki 108 kertaa ja hyvin
heikosti. Sydäntä särkevää oli nähdä vanhan Tseringin epätoivoa, kun
ilmotin hänelle, että nyt ei ollut enää mitään toivoa. Puoli tuntia
myöhemmin alkoi hengitys heikontua ja hidastua, kello 9 alkoivat
kuolinkorinat ja rintakehän lihasten työ, niiden hankkiessa
keuhkoille riittävästi ilmaa. Noin joka neljäskymmenes hengenveto oli
syvä, sitä seurasi väliaika, ja taas hengähdys sekä huokaus. Jalat
kylmenivät, vaikka niiden alla oli kuumia ruukkuja, joita usein
vaihdettiin toisiin. Neljänneksen yli yhdeksän muuttui hengitys yhä
verkkaisemmaksi, pysähdykset pitemmiksi. Kuolinvavahdus puistatti hänen
ruumistansa ja sai hänen hiukan nostamaan hartioitansa. Sitä vavahdusta
seurasi vielä toinen.

Muhamettilaiset kuiskailivat Tseringiä poistumaan pääpuolelta, sillä
muhamettilaisen täytyi pidellä kuolevan alaleukaa ja sulkea se
viimeisen hengenvedon tapahduttua. Mutta sureva veli saatiin vain
väkivallalla paikaltansa lähtemään. Kuolevaa vavahdutti kolmas,
viimeinen, kuolinkylmyyden tunteen aiheuttama tempaus. Sitä seurasi 20
sekunnin pituinen hiljaisuus. Luulimme hänen jo kuolleen, mutta vielä
kerran hengähti hän ja minuutin kuluttua seurasi viimeinen heikko
huoahdus, kun Guffaru jo oli sitonut hänen leukansa alle liinan ja
peittänyt kasvot valkealla vaatekappaleella. Nyt lepäsi hän
liikkumattomana, ja syvästi surren paljastin minä pääni kuoleman
kaamean majesteetin edessä.

Miten tyhjältä ja autiolta tuntuikaan minusta kaikki, kun heräsin
Muhamed Isan hautajaispäivänä, sunnuntaina 2. p:nä kesäkuuta! Läksin
ulos hautaa katsomaan; se oli luoteessa, 300 m päässä leiristä.
Muhamettilaiset olivat varhain aamulla lainanneet kylästä oven ja sen
päällä pesseet ruumiin sekä käärineet sen _Guffarun ruumisliinaan_,
joka oli ohuesta pellavakankaasta tehty, mutta valkea ja puhdas. Usein
olin Muhamed Isan kanssa nauranut vanhuksen omituiselle päähänpistolle
ottaa moinen kuolinpuku matkalle. Kuolinliinan päälle oli kääritty
harmaja huopapeitto. Vainaja oli pantu telttinsä eteen paareille, jotka
oli tehty molempien veneempuoliskojen pohjista, sitomalla ne yhteen ja
varustamalta neljällä kantajia varten asetetulla poikkipuulla.

Vaieten palasimme hautajaisista kotiin.

Sen sunnuntain saarnateksteissä esiintyi raamatunlause: "Sinä tyhmä,
tänä yönä otetaan sinulta sinun sielusi pois."

Muhamed Isa oli paljon matkustanut, ja hänen maineensa oli Aasiassa
tunnettu. Jo kerran ennen oli hän ollut Saka-dsongissa, nimittäin v.
1904, jolloin hän johti Ryderin ja Rawlingin karavaania. Silloin ei hän
aavistanut, että palaisi sinne vieläkin ja leiriytymään siellä
viimeisen kerran, pitkän vaelluksen tehtyänsä. "_The Geographical
Journal'in_" huhtikuun n:ssa vuodelta 1909 omistaa Rawling hänelle
seuraavat muistosanat: "En voi puhua Saka-dsongista, osottamatta
kunnioitustani Sven Hedinin siellä kuolleen uskollisen palvelijan
muistolle. Muhamed Isan luonne oli parhaimpia mitä minulla on ollut
onni tavata. Hän oli luotettava ja väsymätön työssään, eikä ainoakaan
aasialainen tuntenut Aasiaa paremmin kuin hän. Hän nimittäin oli ollut
Younghusbandin mukana tämän kuuluisalta Kiinan matkalla, hän oli
kulkenut Careyn mukana, seurannut Dalgleishia, joka myöhemmin
murhattiin, samoin oli hän ollut Dutrenil de Rhinsin matkassa. Hän oli
ollut herransa kuoleman avuttomana todistajana, kun tibetiläiset
hänet surmasivat. Hän oli minun karavaanini johtajana Gartokin
retkellä, saattoi Sven Hediniä hänen viime retkellään ja kuoli
kolmikymmenvuotisen uskollisen palveluksensa jälkeen tuossa maailman
unohtamassa maassa." Kirjeistä, joita sain myöhemmin O'Connorilta,
Younghusbandilta ja Ryderilta, käy ilmi, että hekin valittivat hänen
kuolemaansa.

Iltapäivällä kesäk. 3. p:nä kutsutin Tseringin telttiini. Hän oli jo
tyyntynyt ja mukaantui kohtaloon. Hänen piti jäädä edelleenkin minun
keittäjäkseni ja henkivartijakseni, mutta hänen palkkansa korotettiin
20 rupiiksi kuukaudessa, ja tämä korotus oli laskettava taaksepäin,
Lehistä asti. Myös sai hän pitää kellon, jonka olin hänen veljellensä
lahjottanut. _Guffaru_, joukon vanhin, tuli Muhamed Isan jälkeen
karavan-bashiksi, sai saman palkankorotuksen kuin Tsering ja oikeuden
käyttää Muhamed Isan kimoa satuloinensa. Hänen piti asua vainajan
teltissä kahden muun kanssa.

Hyvin tietäen, ettei kuri pysyisi samana kuin se oli ollut Muhamed Isan
aikoina, puhuin miehille vakavia sanoja. Terotin heidän mieliinsä, että
heidän täytyisi totella Guffarua yhtä sokeasti kuin olivat hänen
edeltäjäänsä totelleet; heidän täytyisi edelleenkin olla yksimielisiä
ja palvella minua uskollisesti. Jos joku alkaisi torailla ja
niskotella, saisi hän oitis palkanjäännöksensä, tulisi pois ajetuksi ja
oman onnensa nojaan jätetyksi. Nyt kun ratsastimme vuokrajakeilla,
tulisin minä puolta vähemmällä miehistöllä vallan hyvin toimeen. Heidän
oma etunsa siis vaati heitä käyttäytymään niin, että voivat toimessaan
pysyä. Rabsang ja Namgjal vastasivat toisten nimessä, että he tulevat
pysymään yksimielisinä, palvelevat minua uskollisesti ja seuraavat
minua, veisipä matka vaikka minne.

Jo 2. p:nä kesäkuuta oli kaksi Saka-dsongin herraa käynyt minua
tervehtimässä. Itse kuvernööri oli poissa, matkustellen ympäri
aluettansa telttejä lukemassa ja merkitsemässä kaikkien asuttujen
laaksojen nimiä -- kaikki se tapahtui Kiinan käskystä. _Pemba Tsering_,
joka oli hänen jälkeensä lähin arvossa, oli hyvin kohtelias ja
ystävällinen, mutta valitti, ettei hän voinut meille enää ruokavaroja
hankkia, hänen kun oli myös huolehdittava niistä matkustajista, joita
lakkaamatta kulkee Lhasan ja Gartokin välillä ja joita varten hänen oli
aina edeltäpäin varustauduttava. Painostaakseen sanojansa kutsui hän
paikalle kaikki seudun viisi "govaa" eli piiri-esimiestä, jotka
valitiivat, että köyhä maa ei kyennyt hankkimaan sitä ohra- ja
tsamba-määrää, minkä me tarvitsimme. Selitin heille, että viipyisimme
vielä muutamia päiviä, odottaen vastausta Lhasasta. Silloinkos nämä
nousivat mieltä osottavasti ja julistivat, että minä saisin viipyä
siellä niin kauvan kuin halusin, mutta he vain eivät enää minulle
ruokavaroja hankkisi.

Samana päivänä pystytettiin valkean ja sinisen kirjava teltti aivan
meidän leirimme viereen, mutta vasta kesäk. 4. p:na kävivät sen
asukkaat, Tradumin ja Njukun govat, minua tervehtimässä. He olivat
kuulleet minun täällä oleskelustani ja halusivat itse tutkia, miten
asiat oikeastaan olivat. Njukun gova alotti keskustelun:

"Passissanne mainitaan Saka ja Tradum, mutta ei Njukua. Jos siitä
huolimatta Njukuun tulette, sallin minä teidän viipyä siellä yhden yön,
mutta en kauvempaa, sillä passissa sanotaan, että teidän on
matkustettava suoraan Tradumiin."

"Hyvä ystävä", vastasin minä, "kun minä ensin tulen Teidän seudullenne,
tulee meistä niin hyvät ystävät, että te minua vielä pyydätte jäämään
sinne koko kuukaudeksi lujittamaan ystävyyttämme. Kun te sitte
myöhemmin pistäytte Intiaan minua tervehtimään, tulee teidän käyntinne
olemaan minulle sitä miellyttävämpi mitä kauvemmin sitä kestää."

Hän nyökkäsi minulle veitikkamaisesti hymyillen ja piti minua
varmaankin koiranleukana, mutta lisäsi, että hänen täytyisi totella
devashungin käskyjä.

"Kun kerran olen kirjeenvaihdossa Lhasan mandariinien kanssa ja odotan
heidän vastaustansa, niin ei devashungilla ole oikeutta minua estää."

"No hyvä! Silloin on parasta, että jäätte tänne ettekä tule Njukuun tai
Tradumiin; siellä on vieläkin niukemmalta muonavaroja saatavana."

Myöhemmin saapui Pemba Tsering uudestaan ja toi toki kaksi säkillistä
ohria ja yhden lampaan. Toisten kanssa puhuttuansa oli hän tullut
taipuisammaksi ja lupasi koettaa hankkia meille, mitä tarvitsimme.
Meillä oli vielä kaksi kehnoa hevosta ja yksi muuli jäljellä
Shigatsesta; yhden niistä lupasin hänelle palkkioksi vaivoistansa.
Jonkun aikaa mietittyänsä valitsi hän muulin. Molemmat hevoset möimme
polkuhinnasta eräälle tuntemattomalle.

Mutta halusinkin minä päästä pois tästä surkeasta Saka-dsongista, johon
liittyi murheellisia muistoja. Ulkona Jumalan vapaassa, ihanassa
luonnossa haihtuvat huolet taivaan tuulien mukana. Joka päivä
laskeskelin Robertin kanssa, kuinka kauvan vielä viipyisivät Tashi ja
Tundup Sonam. Jos vastaus oli lähetetty niin sanotun lentävän
kiinalaisen postin mukana, niin voisi se jo saapua millä hetkellä
hyvänsä. Mutta päivät kuluivat eikä palaajia kuulunut. Eräänä päivänä
ratsasti joukko hevosmiehiä telttimme ohi, kertoen nähneensä minun
lähettini Kung Gushukin puutarhassa Shigatsessa, mutta he eivät
tienneet heidän aikomuksistaan sen enempää. "Kärsivällisyyttä",
kuiskaili taas länsituuli. Siinä vaikeuksien verkossa, johon olimme
sotkeutuneet, kiintyi kaikki toivoni kiinalaisten vastaukseen.
Viranomaisille olin ilmottanut olevani valmis heti lähtemään, jos he
vain sallisivat minun kulkea pohjoista tietä Njukuun, mutta siitä eivät
he vieläkään halunneet kuulla puhuttavankaan, ja niin jäimme me
paikoillemme.

Ja pian havaitsin miten lamauttavasti voimakkaan karavaaninjohtajani
menettäminen vaikutti väkeeni. Miehet saivat koti-ikävän. He puhuivat
oman lieden lämpimästä ja alkoivat aivan sairaalloisesti palmikoida
kenkiä lapsilleen ja tuttavilleen. Kiireellä kokoontuivat he
iltatulille ja pohtivat niiden ympärillä, miten mukavaa oli elämä
Ladakin kylissä. Robert kuvaili miten autio ja kolkko oli Tibet, ja
Intia miten lämmin ja ihana. Hän ikävöitsi äitiänsä ja nuorta
vaimoansa. Mutta tahtoisinpa tietää, tokko sittenkään kukaan ikävöitsi
täältä pois niin hartaasti kuin minä, jolla oli vielä niin paljon
tehtäviä suorittamatta. Niin, nyt näin selvästi, etten nykyisellä
karavaanillani voinut saavuttaa kaikkia niitä päämääriä, joihin pyrin.
Se oli uupunut ja kulutettu, eikä ihme ollutkaan, kun ottaa huomioon,
mitä kaikkea sen oli täytynyt kestää. Kohtaloni suorastaan ajoi minua
takaisin Ladakiin. Matkalla toki täytyi yrittää tehdä mahdollisimman
suuria vallotuksia. Mutta entä sitten? Siitä ei ollut minulla mitään
tietoa. Mutta sen tiesin, etten koskaan antautuisi ennen kuin olin
tehnyt kaikki mihin voimani riittivät vallatakseni ylisen Brahmaputran
pohjoispuolisen tuntemattoman maan.

5. p:n aamuna tuli vanha ystäväni, Raga-tasamin gova, kertoi kuulleensa
minun olevan vaikeassa asemassa ja tarjoutui puhumaan järkeä Pemba
Tseringille. Myöhemmällä tulivat molemmat yhdessä telttiini ja
ilmoittivat, että _minä saisin matkustaa pohjoista tietä Njukuun_.
Vaivoistansa sai gova yhden parhaimmista hevosistamme. Omista
eläimistämme oli vielä jäljellä kuusi, niistä kolme lehiläistä
veteraania, kaksi hevosta ja yksi muuli. Seuraavana iltana tuli Guffaru
ensi kerran ohjeita noutamaan ja 7. p:nä kesäkuuta lähdimme aika
varhain matkoihimme.




Kahdeskymmenesneljäs luku.

Kiertoteitä Tradumiin ja pikimältään Nepaliin.


Oli kirkas päivä, ei kevät, vaan kesä. Ilmassa surisivat kärpäset,
ampiaiset ja paarmat, maassa ryömi kaikenlaista matoa ja itikkaa,
kiirehtien nauttimaan lämpimästä vuoden-ajasta, joka on täällä niin
lyhyt. Ilma oli kuuma, kello yhden aikana oli 21,2 astetta. Aurinko oli
minusta yhtä polttava kuin Intiassa. _Sa-tshun_ laakso laajenee länttä
kohtirannoilla istuu villihanhia, sorsia ja haikaroita, ja vuorella,
jonka juurella laakson oikealla puolella kuljemme, rääkkyvät naakat.
Vehmas ruoho oli jo noussut kesäisen viheriänä ja tuoreena, mutta
reheväksi tulee se vasta lämpimien sateiden jälkeen.

Jättäen Ryderin ja Rawlingin kulkeman tien vasemmalle, kuljemme
_Tshaktak-tsangon_ rantaan asti ja sitten jokea pitkin pohjoiseen
suuntaan. Joessa käy kova virta, joka ei kuitenkaan muodosta vuolteita.
Etelästä näkyy se portti, jonka kautta virta juoksee vuoristosta.
Leiriydyimme _Pasa-gukin_ kylän luona joen oikealla rannalla. Joki on
tällä kohtaa 43 metrin levyinen, korkeintaan 0,78 metrin syvyinen ja
kuljettaa vettä 17,8 kuutiometriä sekunnissa. Toukokuun 28. p:nä
kuljetti se 18,8 kuutiometriä, mutta Saktshu ja muut syrjäjoet yhtyvät
siihen vasta Pasa-gukin alapuolella.

Kiihtyneenä ja raivonsa vallassa tuli Hadshi äkkiä minulle valittamaan,
että Guffaru oli häntä lyönyt. Istuin oikeutta ja pidin kuulustelun.
Hadshi oli kieltäytynyt hevosia vuorollansa paimentamasta ja sen
johdosta oli karavan-bashi häntä löylyttänyt. Päätös kuului, että
Hadshi saa Njukussa eronsa.

Kesäk. 10. p:nä käännyimme Tshaktak-tsangposta vasemmalle, saamatta,
vahinko kyllä, sen yläjuoksusta selvyyttä. Kesäk. 12 p:nä saavuimme
taas tasamille aivan Njukun luona, leiriytyen siinä. Njukun gova, jonka
ystävyyden oli Saka-dsongissa voittanut, oli hyvin avulias ja arveli.
että minä voisin kernaasti taas tehdä matkan pohjoiseen, kun kerran
näytin valtatietä kammoavan. Hän veisi minut etääseen solaan, johon
näkyisivät miltei kaikki maailman vuoret, mutta erittäinkin likellä
pohjoisessa kohoava _Lumbo-gangri!_ Siellä tapaisimme Bongban
asukkaita, jotka ehkä voisivat meille myydä mitä tarvitsimme. Matkalla
kuoli kolme pikku koiraamme. Tibetiläiset sanoivat niiden kuolleen
täällä hyvin tavalliseen "gakpa"-nimiseen kurkkutautiin. Olimme pesseet
niitä lämpimällä vedellä, hoitaneet niin hyvin kuin voimme ja teimme
nyt kaiken voitavamme pelastaaksemme viimeisen. Tibetiläisistä oli
käsittämätöntä, kuinka koiran tähden voi tuhlata niin paljon työtä.

13. päivä oli joutilas päivä, meidän täytyi nyt odottaa Tundup Sonamia
ja Tashia. Semmoisina lepopäivinä ajoin minä aina partani -- tuntuu
näet hyvältä, kun on puhdas, vaikkapa ei olekaan ketään jota varten
sievistyä. Robert ampui kolme villihanhea ja otti kiinni kaksi vielä
keltaista poikasta, jotka olivat astelleet hänen telttiänsä
ryvettelemään. Veimme ne kristallinkirkkaaseen Men-tshu-jokeen,
toivossa että joku hanhi-emo ottaa ne omiksensa.


Seuraavana päivänä, juuri kun olimme matkaan lähdössä, tulivat Hadshi,
Islam Ahun ja Gaffar luokseni vaatien erityistä ruokaa ja vapautusta
yövartijan tehtävistä. Muutoin eivät he jäisi palvelukseeni. Huusin
toiset koolle ja kysyin, tahtoiko joku muukin yhtyä heihin, kun ajan
heidät pois. Kukaan ei sitä halunnut. Hadshi, ainoa muhamettilainen,
joka oli käynyt Mekassa, vieläpä kaksi kertaa, oli karavaanin ainoa
lurjus; hän se oli toisetkin yllyttänyt. Hän selitti pitävänsä
maantierosvoja ja kulkureita parempina kuin Guffarua ja muita
ladakilaisia. Nämä kolme miestä hävisivät näkyvistämme jatkaessamme
matkaamme ylämäkeen luodetta kohti, _Men-tshun_ laakson läpi.

Leirissä n:o 177 oli minulla suuri vastaanottopäivä sillä muutamat
Bongban-puoleiset päälliköt olivat minua tervehtimässä. Läsnä oli myös
vanha ystävämme, Tradumin gova. He päättivät sallia minun tehdä lyhyen
mutkan pohjoiseen, mutta ehdolla että palaan samana päivänä. 16.
päivänä nousimme sen johdosta uusilla vuokrahevosilla ratsastaen
Kilung'la'lle, josta on hyvin selvä ja opettava näköala. Edessämme
oli synkkä _Lumbo-gangrin_ vuoristo syvine, jylhine rotkoinensa,
jyrkkine rinteinensä, pienine jäätikkökielekkeinensä ja ikuisine
lumihattuinensa. Väkeni sanoi vuorta pyhäksi, jonkunlaiseksi
Indus-virran lähteiden lähellä kohoavan kuuluisan pyhiinvaellusvuoren
Kanq-rinpotshen esipihaksi tai portiksi. Lumbo-gangrin takana on
Rukjok-tsangpon laakso ja joki, joka laskee Tshaktak-tsangpoon.

Jo täällä selvisi minulle, ettei nuo Ryderin ja Woodin mittaamat
kukkulat voineet enää olla valtamerien vedenjakajalla. Mutta kukaan ei
tiennyt minkälaista oli niiden pohjoispuolinen maa. Bongbalaiset olivat
saaneet käskyn ehkäistä matkamme, jos yrittäisimme pohjoiseen
tunkeutumaan. En rukouksilla enkä uhkauksilla onnistunut pääsemään
Kilung-lan näköaloja etemmäksi. Mitä kauvemmaksi länteen ratsastimme,
sitä suurempi valkea pilkku jäi kartalla taakseni. Se oli minulle
hirvittävän katkera tunne. Vieläkin toivoin Lhasasta tulevan kiinalaisen
postin tuovan minulle avun.

17. p:n aamuna olivat kaikki vuoret lumen peitossa; mutta päivä oli
lämmin ja kaunis, kun nousimme _Sertshung-la'ta_ kohti ja näimme
etelästä Himalajan pohjoisimman harjan sekä Brahmaputran leveän
laakson. Alaspäin johtavassa solalaaksossa on runsaasti risukoita
ja lentohietaa, joka on muodostanut jopa 6 metrin korkuisia
hietaharjanteita.

Mieltäkiinnittävän ja tulosrikkaan matkan jälkeen leiriydyimme
_Dambak-rongin_ laaksoristeykseen. Mutta päivä ei ollut vielä lopussa.
Kuulimme että Naser Shahin poika oli eilen Ladakin matkallaan saapunut
Tradumiin, muassaan 22 muulia. Heti toimitin pikalähetin viemään
hänelle pyynnön, että odottaisi minua ja antaisi tietoja Tundup
Sonamista ja Tashista. Tradumin gova itse ratsasti kotiinsa
valmistamaan kaikkea tuloamme varten. Kului joku aika. Silloin
kuulimme kulkusten kilinää. Eräs ratsastaja ajoi kovaa ravia
Shertshung-laaksosta. Hän oli nähtävästi seurannut jälkiämme, karautti
suoraan teltilleni ja ojensi minulle kirjeen, jonka suuressa sinetissä
olivat sanat: "_Imperial Chinese Mission, Tibet_" ja sama kiinalaisilla
merkeillä kirjotettuna.

Nyt saisi kohtaloni ratkaisunsa. Ladakilaiset tungeskelivat telttini
ympärillä. Huomasin kuinka hartaasti he toivoivat, että meidät
pakotettaisiin suorinta tietä palaamaan Ladakiin. Heitä ei voinut
elähdyttää sama aatteellinen harrastus kuin minua. Mitä suurimmassa
jännityksessä ollen avasin kirjeen. Se oli virheetöntä englanninkieltä,
hänen ylhäisyytensä Tshangin (tang darinin) ensimäisen kirjurin Ho Tsao
Hsingin kirjottama, ja sisälsi päättävin vaikka kohteliain sanoin
sepitetyn kiellon tunkeutua luodetta kohti unelmieni maahan. Nyt sai
devashung uudet menettelyohjeet ja vartioimisemme tulisi aina vain
ankarammaksi. Nyt suljettaisiin minulta etelästäkin avautuvat portit,
jotka vievät kiellettyyn maahan. Tang darin oli yhtä taipumaton kuin
Intian valtiosihteeri Morley. Mutta hänkin vain kannusti kunnianhimoani
ja siitä olen minä hänelle kiitollisuuden velassa. Toistaiseksi
otettiin takavarikkoon passini, jonka piti kulkea edellämme koko
matkan, govalta govalle.

Mutta tämä tärkeä päivä ei vieläkään ollut lopussa. Auringon laskiessa
tulivat hävinneet pikalähettimme Tundup Sonam ja Tashi äkkiä,
tomuisina, risaisina, mytty seljässä.

"Hyvin tehty ja tervetuloa, kymmenen rupiita mieheen ja uuden puvun
saatte palkkioksi! Mitä uutisia tuotte?"

Ei mitään kirjettä! Ainoastaan Ma'n todistus, että hän oli lähettänyt
postini Lhasaan ja Gulam Kaderin kirjeen Muhamed Isalle. Yhdessätoista
päivässä olivat he ennättäneet Shigatseen, jossa olivat kolme päivää
levänneet, ja Tashi-lunposta olivat he menneet suoraan länttä kohti.
Ensimäisenä päivänä olivat he kulkeneet nopeasti ja kauvan, ja nousseet
auringonlaskun aikana Ta-laa kohti, kun heidän päällensä hyökkäsi
yhdeksän maantierosvoa kaataen heidät allensa. Kahdella oli pyssyt,
toisilla miekat aseina. Molemmat pyssyt oli tähdätty heidän päähänsä,
seitsemän miekkaa vetäistiin huotrastansa ja eräs miehistä oli sanonut:

"Jos henkenne on kallis, niin tänne kaikki mitä teillä on arvokasta!"

Tyrmistyneinä olivat molemmat ladakilaiset rukoilleet ottamaan heiltä
kaikki mitä tahtoivat, kunhan vain säästäisivät hengen. Rosvot olivat
nyt avanneet ja perinpohjin penkoneet ryöstettävien mytyt ja ryöstäneet
heiltä 18 rupiita, keittoastiat ja yksinpä pienet gaositkin
jumalankuvinensa, jättäen heille ainoastaan vaatteet ylle. Aivan
sattumalta oli rosvoilta jäänyt huomaamatta 30 tengaa, jotka Tundup
Sonam oli kätkenyt vyönsä selkäpuolelle. Ryöstö oli toimitettu tuossa
tuokiossa, jonka jälkeen rosvot hävisivät vuoristoon. Molemmat voitetut
sankarimme olivat itkien viipyneet tappelutantereella pimeään asti,
lähteneet sitte vaeltamaan, alussa hitaasti, lakkaamatta ympärillensä
vilkuen ja luullen jokaista varjoa ryöväriksi. Sittemmin olivat he
kiirehtäneet kulkuansa ja lopulta miltei juosseet. Loppuun uupuneina he
olivat vihdoin ryömineet tien varrella olevan kahden kivilohkareen
väliin ja tavanneet seuraavana aamuna kolme mustaa telttiä, joissa
heille oli annettu syödä ja kerrottu, että kaksi päivää sitten oli
samalla Ta-la'lla eräs lama ryöstetty putipuhtaaksi. Mutta nyt he
olivat pelastetut, ja liikuttavaa oli nähdä miten iloiset he olivat
päästyänsä taas luoksemme. He olivat nähneet Muhamed Isan haudan, josta
puhuminen sai taas Tseringin surulliseksi.

Kesäk. 18. p:nä kuljimme aukeata maata myöten _Tradumiin_. Matkustimme
laakson pohjoisempaa puolta pitkin kulkevaa tietä, tasamin jäädessä
etelään. Maaperä oli hiekkaista, pienet, äkäiset paarmat lentävät
suristen hevosten sieramiin, tehden elukat raivoisiksi. Ne kulkevat nyt
villiaasin tavoin: turpa maassa, jotta olisi suojassa paarmoilta.
Oikealla on _Tuto-pukpan_ vuori, jonne Tradumista kuljetetaan ruumiit
jakeilla, paloteltaviksi siellä. Ratsastamme syvänteiden välitse, missä
oleksii joukottain villihanhia siroine, munaruskeankeltaisine
poikinensa. Tänne näkyy Tradumin kylä temppeleinensä, tshorteninensa ja
kukkuloinensa. Etelässä kohoaa jyrkkä, lumikruunuinen Himalajan seinämä
jyrkkänä ja suuremmoisena. Kaakossa luikertelee tasam kuin heleä nauha;
tiemme yhtyy siihen; se on 12 metrin levyinen ja kulkee ruohoisten
hiekkapenkerien välissä. Se on Tibetin "_Great trunk road_".

Tuskin olimme leiriytyneet, kun erotettu Hadshi ja hänen kaksi
seuraajaansa saapuivat luoksemme ja tervehtivät meitä "salaam'illa".
Mutta minä olin suutuksissani ja ajoin heidät heti pois. Myöhemmin
kuulin, että he olivat itkeneet; kaduin nyt, että olin ollut
epäystävällinen. Nyt se oli kumminkin myöhäistä. Iltavarjojen
laskeutuessa oli heidän nähty raskain askelin arolle loittonevan.

Täällä kuoli neljäskin koiranpenikkamme, jonka olin toivonut voivani
säilyttää muistona Shigatsesta. Emäkoira oli nyt taas yksin matollansa
ja telttien edessä makailivat molemmat ngangtse-tsolaiset mustat
koirat.

Tradumin gova oli miellyttävä, hauska vekkuli ja halveksi devashungia
mitä syvimmin. Hän ei päästänyt minua Tsa-tshu-laaksoon, mutta salli
minun poiketa _Kore-lan_ solaan, joka on kahden päivämatkan päässä
lounaassa ja kuuluu Himalajan harjanteeseen, joka on Brahmaputran ja
Ganges-virran vedenjakajana. Vieläpä antoi meidän vuokrata kuusi
hevosta ja luovutti minulle kaksi opasta matkalle, jolle lähdin
kesäkuun 20. p:n aamuna.

Määränämme oli leiriytyä ensi yöksi Tsa-tshu-tsangpon ja Brahmaputran
risteykseen. Ratsastin ruohonummen ja hiekkapenkerien yli yhden
saattajan seuraamana. Edessämme näkyi kolme kulkijaa, nyytit selässä ja
sauvat kädessä. Kun olimme heidät saavuttaneet, pysähtyivät he
seisomaan ja tulivat sitte painamaan otsansa jalkoihini. Nämä kulkijat
olivat Hadshi ja ne kaksi muuta. Sisällisesti olin iloinen, kun sain
taas tilaisuuden ottaa heidät uudelleen armoihini. Heidän täytyi
täst'edes kulkea jakien mukana.

Leiri oli jo laitettu oikealle jokirannalle, kukkulan juurelle (4,565
metriä), jonka laella ovat vanhan _Liktse_-luostarin rauniot. Täältä
johtaa tärkeä kauppatie joen yli, ja rantojen välistä liikettä välittää
lautta. Tsa-tshu-joki oli nyt 32,5 metrin levyinen ja tuskin metrin
syvyinen. Brahmaputra oli 110 metrin levyinen, 1,75 metriä syvä ja
teki paljoa mahtavamman vaikutuksen kuin alempana.

Ensi kerran jäi nyt vähin lämpömäärä yön aikana yläpuolelle nollan,
ollen +3,2 astetta. Aamu oli eilisen myrskyn jälkeen ihana, taivas
puoleksi hauskojen kesäisten pilvien peittämä. Ei tuulenhenkikään
liikahtanut ja virrankalvo oli kirkas kuin kuvastin, jolla väreet
hieman karehtivat. Lautta välitti jo tavara- ja matkustajaliikettänsä.
Jokaisesta ylikulusta sai lauttamies yhden tengan; kahdesti tunnissa
kulki hän lauttoinensa joen yli. Jakimme ja hevosemme, jotka olivat
yöllä syöneet ruohoa vasemman rannan nummella, vietiin uittaen joen
yli.

Laaksossa, jonka nousu johtaa Ngurkung-la'lle, leiriytyi eräs valtaava
Nepaliin menevä suolakaravaani. Sen kaksitoista kuljettajaa oli
laittanut itselleen suolasäkeistä käytännöllisen suojamuurin tuulta
vastaan. Saavuimme nyt jokseenkin leveään laaksoon, joka kohoaa suoraan
siihen solaan, jonka kynnys näkyy etelästä. Ratsastimme tuntikauden
ylämäkeen, vaikka nousu ei ollutkaan huomattava; tuuli oli aivan
vastainen. Oikealla puolellamme oli nyt osa sitä Himalaja-jonoa, joka
muodostaa vedenjakajan, ja jonka olimme jo Tradumista nähneet. Sitä
peitti omituinen teräväreunainen pilvi, muistuttaen valkeata torpedoa,
jonka pohjoisesta kärjestä tuon tuostakin pienet pilvenhaituvat
irtautuivat ja haihtuivat höyryksi. Sivulaaksossa, joka on lähellä
tavattoman lakeata solakynnystä, leiriydyimme muutamien mustien
telttien luona.

Oli 22. p. kesäkuuta. Yritin Kore-lan siltamasolasta varkain heittää
silmäyksen Nepalin maahan ja siepata valkoisten pilvien välistä
vilahduksen Dhaulagirin 8,130 metrin korkuisesta huipusta. Mutta aamu
oli sumea, raskaat pilvet levittäytyivät pään yli kuten patjat, ja
ympäröivistä vuorista ei näkynyt mitään. "Odotamme, kunnes ilma
selkenee", oli ainoa ohje, jonka voin antaa. Mutta juuri silloin tuli
eräs maitotyttö eräästä kaksikymmentelttisestä leiristä, joka oli
meidän lähellämme. Sen väki oli Nepalin alamaisia, mutta piti leiriänsä
solan tibetiläisellä puolella. Tyttö kertoi, että olimme ainoastaan
lyhyen päivämatkan päässä ensimäisistä vakinaisista kylistä ja
kasvitarhoista, ja että täältä pääsi kahdessa päivässä _Lo-Gapun_
kesä-pääkaupunkiin.

Nyt oli päätös valmis. "Me voimme aivan yhtä hyvin laskeutua solan
eteläpuolta, kuin odottaa täällä ylhäällä tuulessa." Sanottu ja tehty!
Teltit pannaan kokoon, sälytetään juhtien selkään ja me ratsastamme
laakson itäpuolta hitaasti Kore-la'lle, joka Tibetin puolella ei
solalta näytäkään, sillä sen paikoin ruohoa kasvava, paikoin
hedelmättömästä porokosta muodostunut alue näyttää aivan tasaiselta.
Laakson länsipuolisista lumipeitteisistä vuorista näkyy ainoastaan
synkkä vuorenjuuri. Pilvikerros on painunut lähes maahan asti -- ja
siksi tuntuu kuin olisi lyödä päänsä lakeen.

Turhaan tähystelemme vedenjakajaa. Sen löydämme vasta sitte kun ovat
käsissä uitit, pienet purot, jotka yhtyvät ennen kuin vtrtaavat
etelään. Sytytämme nuotion ja minä piirustan ja teen mittauksia.
Näköala on hämmästyttävä, ainakin semmoinen reliefi, jollaista emme
olleet pitkiin aikoihin nähneet. Tosin ovat eteläiset lumivuoret, jotka
vielä eilen pilviä puhkoivat, nyt peitossa, mutta laaksomme laskeutuvat
jyrkästi alas ja yhtyvät suurempaan laaksoon, jonka syvyydessä vainiot
ja ruohokot leimauttelevat helakkaa kevätvihreyttään ikuisesti
harmaaseen, keltaiseen ja punaiseen vuorimaisemaan. Alhaalla paistaa
päivä ja takanamme on taivas Brahmaputran laakson kohdalla kirkas;
ainoastaan täällä solassa ja kaikkien lumipeitteisten vuorten ympärillä
leijailevat läpinäkymättömät pilvet. Meidän länsipuolellamme kohoavista
vuorijonoista lähtee lukemattomia laaksoja, joiden välisten vuorten
selät ovat miltei aivan tasaiset tai viettävät loivasti kaakkoista
kohti; laaksot taas ovat vuoriin syvälle uurtuneet ja niiden
risteyksissä ovat vuorien päät poikittain leikatut. Kenties kohoaa
tästä vuori-ulapasta muutamia läheisiä Himalajan huippuja kuten saaret
meressä -- siellä täällä näyttävät auringon valaisemien lumikenttien
heijasteet yrittävän tunkeutua pilvivaipan läpi.

Seisomme Tibetin ja Nepalin rajalla. Takanamme pohjoisessa, Tsangpon
etelärannalla, on lakea tasainen maa. Olemme nousseet joelta vain 96
metriä Kore-lalle, joka on 4,661 metriä korkealla. Ja solasta on päätä
huimaava jyrkänne Gangesin syrjäjokeen _Kali Gandakiin_. Jos
kaivettaisiin kanava Kore-lan läpi, voitaisiin ylinen Brahmaputra
muuttaa Ganges-virran syrjäjoeksi. Pohjois-Intia tarvitsee
kasteluvettä, mutta kenties olisi hyöty pieni, koska Brahmaputra
pienenisi Assamissa saman määrän, minkä Ganges suurenisi. Tibet siitä
menettäisi, ja joukko Kali Gandakin rantakyliä joutuisi virran
vietäväksi. Myös avautuisi pohjoisesta uusi hyökkäystie Intiaan -- ehkä
on siis kaikille osille parasta jättää joet ennallensa! Nämä tässä
ihmistaidolla suoritettaviksi osotetut muutokset tapahtuvat kyllä
aikanaan itsestäänkin, sillä Kali Gandakin tuntosarvet syöpyvät
pohjoista kohti vuoristoon paljoa nopeammin kuin Tsangpon syövytys
laaksossaan edistyy. Kerran aikojen kuluessa, kenties sadantuhannen
vuoden kuluttua tapaavat Gangesin vesistön pohjoisimmat tuntosarvet
Tsangpon rannan ja silloin alkaa haarautuminen, joka aikojen kuluessa
saa aikaan täydellisen muutoksen kahden jokialueen molemminpuolisissa
suhteissa ja niiden pinta-alassa.

Nyt olemme Nepalissa ja kapuamme jalkaisin alas rinteitä. Tien
korjaamiseen ei ole täällä paljon työtä tuhlattu. Sattumalta on joku
tiellä ollut graniittilohkare syrjään vieritetty ja siten saatu
syntymään aukkoinen rintamuuri; muutoin saa karavaaniliike tehdä
enimmät korjaukset, tallaamalla tietä tasaiseksi. Saa miellyttävän,
kepeän tunteen, kun laskeutuu etelän yhä tiheneviin ilmakerroksiin.
Vehmaus lisääntyy, erilajiset kukat komeilevat ruohokossa. Ajattelemme
niin vähän kuin mahdollista sitä, että meidän täytyy kaikkien näiden
mäkien päälle taas uudestaan punnertaa; alas, alas rientäkäämme vain,
vaikkapa vaan 24 tunniksi kesäistä elämää viettämään ja unohtamaan
jylhä Tibet. Tunti sitten puhalsi solassa jääkylmä tuuli, mutta nyt
huomaamme lauhkeita hengähdyksiä, jotka hyväillen huokuvat ylängöiden
yli. Robert hengittää lenseätä ilmaa täysin vedoin ja on kuulevinansa
Intiasta tulevan tervetulon toivotusten hyminän. Tsering ja Rabsang
tulevat vilkkaiksi ja tyytyväisiksi, ja omassa mielessäni pyörii
ajatus, että muka menen tervehtimään etelämaan kuningasta.

Laskeutuma loivenee ja me saavumme laakson avartumaan, jossa yhtyy
kolme laaksoa: _Kungtshu-kong_, jota myöten tulimme, keskellä, _Pama_
idässä ja _Damm_ lännessä. Ainoastaan Dammin laaksosta virtaa pieni
vuolteita muodostava puro. Jatkamme kulkuamme yhtymälaakson oikeata
puolta pitkin, johon liittyy iso _Jamtshuk-pu_ niminen laakso, jonka
purosta menee kastelukanava syvällä alhaalla oleviin kyliin ja
pelloille. Jamtshukin kylässä näemme ensimäiset talot ja puut! Laakson
vasemmalla puolella on iso luostari pitkine mani-kekorivinensä ja
puistokujinensa. Yhä tiheämmässä tapaa vainioita, pensastoja ja
nurmikkoja. Sitten alkaa laakson pohjoispuolella jono kyliä. Laakso on
tuskin puolen kilometrin levyinen.

Vasemman sivulaakson, _Gurkang-pu'n_, alapuolella muodostavat
mukulakivilavat luotisuoria seiniä, joissa on lukuisia onkaloita ja
luolia; nähtävästi käytetään niitä asuntoina, sillä ne ovat yhdistetyt
niiden edessä oleviin taloihin ja muureihin. Vielä alempana on
puutarhojen ympäröimä _Nebukin_ kylä. Rakennustyyli on tavallinen
tibetiläinen: valkean ja punaisen kirjavat muurit, tasaiset katot ja
koristuksina viiririukuja. Kasvullisuus muuttuu rikkaammaksi, pellot
suuremmiksi. Usein sivuutamme tornien ja muurien raunioita, kenties
muistoja niiltä ajoilta, jolloin Nepal ja Tibet kamppailivat
keskenänsä. Nyt on tällä tiheään asutulla ja hyvin viljellyllä
laaksolla rauhallinen leima, eikä ainoakaan rajavahti ole matkaamme
estämässä.

Pitkin tietä on tavallisia mani-kekoja, ja eräässä kohden iso tshorten
eli "stupa" muistuttaa intialaista rakennustyyliä. Kolmen toistensa
vieressä olevan kylän alapuolella kapenee laakso hieman. --
Leiriydyimme erään yksinäisen talon läheisyyteen, aaltoilevien
viljapeltojen keskellä olevaan ihanaan puistoon, jossa kasvoi komeita
viheriöitä puita. Eräs vaimo selitti meille, että tämä paikka -- hän
nimitti sitä _Nama-shu'ksi_ -- on Lo Gapun, ja että ilman hänen
lupaansa ei kukaan saa puistossa oleskella. Mutta me asetuimme vain
kodikkaasti, hengitimme ihastuneina leppoista, tiheätä ilmaa ja
kuuntelimme tuulen huminaa puiden latvoissa.

Pian tuli luoksemme kaksi miestä, jotka olivat Lo Gapun palveluksessa,
vaatien meistä tietoja. Sanoivat meidän olevan Tson maakunnassa ja
ilmottivat joen nimen olevan _Tso-harki-tsangpo_. Erään leirimme
alapuolella olevan kylän nimen piti olla _Njanjo_. Sieltä oli
ainoastaan kaksi vuorihaarannetta noustavana, tullakseen _Mentangiin_,
Lo Gapun hallituspaikkaan. Sanottu Lo Gapu on rajapäällikkö, joka ei
ole Nepalin maharadshalle verovelvollinen, mutta hänen täytyy sen
sijaan käydä joka viides vuosi hänen ylhäisyyttänsä tervehtimässä.
Hänellä on 500 alamaista. Vielä kolmen päivämatkan päässä siitä etelään
kuului väestö olevan lamaistista ja puhuvan tibetiläistä murretta,
johon on kumminkin sekottunut intialaisia ja persialaisia sanoja.

Kaikki haluamansa selitykset saatuansa ratsastivat miehet alas antamaan
rajapäällikölle kertomuksensa. Sillä aikaa neuvottelimme asiasta.
Luonani oli ainoastaan Robert, Rabsang ja Tsering, ja kassassani oli
rahaa vain 24 rupiita! Mutta ajatuksessa matkustaa muutamia päiviä
etelään päin Himalajan syvien rotkoiksi haarautuneiden laaksojen läpi
oli suuri kiusaus. Täällä _Nama-shun_ leirissä olimme 3,806 metrin
korkeudessa ja siis 855 metriä Kore-la'ta alempana. Jokainen etelään
tehty päivämatka veisi meitä yhä tiheämpään ilmaan, emmekä nytkään enää
olleet varjoisista havumetsistä kaukana. Mutta olisiko kauvemmaksi
Nepaliin tunkeutuminen viisasta? Ajattelin pääni ympäri ja punnitsin
asiata puoleen, jos toiseenkin. Kahta päivää kauvempaa eivät rahavarani
riittäisi. Hevosemme olivat Tradumin govan, ja olimme sopineet hänen
kanssansa, että Kore-la'sta ainoastaan katselisimme Nepalia; nyt olimme
jo menneet rajan yli ja laskeutuneet maahan, jossa tunsimme olevamme
paljoa epävarmemmassa asemassa kuut Tibetissä ollessamme. Aivan
aavistamattani voisin joutua hiirenloukkuun. Lo Gapu voi meidät
pidättää ja pyytää menettelyohjeita Katmandusta. Suurin vaara oli
kuitenkin se, että tibetiläiset voivat katkaista meiltä paluutien
sulkemalla rajansa, selittäen että kun kerran olemme heidän maastansa
poistuneet, niin emme saisi sinne enää palata. Silloin olisimme
erotetut pääkaravaanista ja tähänastiset tulokseni joutuisivat vaaraan.
Päätin sen vuoksi kääntyä niin varhain huomenisaamuna takaisin, ettei
Lo Gapun väki ennättäisi tulla meitä pidättämään.

Kesäk. 23. p:nä nousimme taas hevosten selkään. Lo Gapusta emme olleet
sanaakaan kuulleet. Meidän luotamme lähtiessänsä olivat lähetit
vakuutettuja siitä, että me jatkaisimme matkaamme alemma laaksoon, ja
pikku hallitsija kai odotti nyt tuloamme. Jouti odottaa! Nousimme
hitaasti ratsastaen taas Kore-la'ta kohti, poikkesimme entiseltä
tieltämme vasemmalle ja leiriydyimme _Kung-mugaan_.

Olin juuri piirustamassa, kun ratsastaja tuli nelistäen, kädessä
viheriä merkkilippu, siis kiinalainen ja tibetiläinen sanantuonti.
Olin varma siitä, että asia koski ankaria, minuun tähdättyjä
toimenpiteitä, mutta se olikin Lhasasta kaikille asemille aina
Gartokiin asti annettu ukaasi: kaikkialla piti hankkia hevosia ja
kuormajuhtia kahdelle kiinalaiselle, jotka olivat saaneet toimekseen
minun etsimiseni, "puhuakseen" minun kanssani ja tuodakseen minulle
kirjeen hänen ylhäisyydeltänsä lien darinilta. He voivat saapua millä
hetkellä hyvänsä.

Kesäpäivä oli niin synkkä kuin vain olla voi. Koko maa oli
läpinäkymättömän sumun verhossa, läheisimmät teltitkään eivät näkyneet.
Vuoria ei erottanut sittekään kun sumu oli jo hieman hälvennyt.
Ratsastimme erinomaista tietä luoteeseen, ihmetellen mani-kekojen
lukuisuutta ja niiden violettiin ja tummanviheriään liuskakiveen
hakatuita korkokirjotuksia; muutamissa rukouskivissä oli 3-4
sentimetrin korkuisia kirjotusmerkkejä, kun taas suurimmat ovat 20
sentimetrin korkuisia, niin että kullekin liuskalle mahtuu ainoastaan
yksi merkki. Eräässä paikassa on rivissä kuusi liuskaa, muodostaakseen
rukouslauseen: "_Om ma-ni pad-me hum_". Muutamien uhrikivien
kirjotusmerkit olivat punaisia, pyöreistä graniittipaloista valkealle
pohjalle hakattuja. Isoin mani oli 80 metrin pituinen.

Sivuutimme isoja telttileirejä ja suuria karjalaumoja; villiaasit
kävivät laitumella yhdessä kesyjen jakien kanssa. Kaikki vastaantulijat
pysähtyivät ja tervehtivät meitä. Tradumin gova tuli meitä vastaan;
hän joutui onnettoman näköiseksi ja vaivasi päätänsä pohtimalla,
suuttuisiko Lo Gapu ehkä meidän Nepalissa käynnistämme. _Tasang-lan_
matalan kynnyksen ylitse saavuimme onnellisesti pienen _Tsatot-karpon_
lähellä olevaan _Bonboon_, missä Guffaru pääjoukon kanssa odotti meitä.

25. p:nä teimme hyvin lyhyen matkan _Tshikumiin_, jonne asti
Tsatot-karpo näkyi. Muonavaroja oli meillä ainoastaan päiväksi, mutta
Tradumin gova tarjoutui toimittamaan lisää, jos vain vuokrattavista
hevosista hyvästi maksaisimme. Tulossa olevista kiinalaisista ei hän
ollut vähääkään huolissaan; jos ne moittisivat häntä siitä, että oli
laskenut minut Tsangpon etelärannalle, niin vastaisi hän, että
muonavarojen saanti oli helpompi siellä kuin pohjoisrannalla. Hän oli
aikoinaan ollut lamana Tashi-gembessä, mutta oli rakastunut erääseen
naiseen. Salatakseen asian oli hän lähtenyt toivioretkelle
Kang-rinpotshelle, mutta oli kumminkin tullut ilmi ja hänet kiellettiin
palaamasta. Vähitellen oli hän sitten ylennyt virka-uralla, ja oli nyt
Tradumin piiri-esimies ja yhtä suuri veijari maallisella alalla kuin
oli ollut hengelliselläkin. Minulle hän toki teki erinomaisia
palveluksia.

Kesäk. 28. p:n aamuna ratsastimme _Namlagumpaan_ ylös
kallion-ulkonemalIe, josta näköala on yhtä laaja kuin opettavakin.
Halkeilleen savitasangon ylitse, joka on tulvaveden aikana veden alla,
saavuimme Tsangpon rannalla olevaan leiriin; joki muistuttaa järveä.
Ryderin tarkka ja oikea kartta osottaa, että joki on semmoisena
syysmyöhälläkin. Leveys oli tällä kohtaa 890 metriä, mutta suurin
syvyys ainoastaan 0,74 metriä. Sen yli voi siis esteettömästi ratsastaa
ja jaki-karavaanit astelevat rauhallisesti veden halki -- miten toisin
onkaan alempana idässä, missä jyrkkien vuorien väliin puristunut joki
on syvä ja vuolas. Mutta loppukesällä on tällä paikalla mahdoton
kahlaten yli mennä, ei liioin uskalla veneettäkään petollisten,
liikkuvien hiekkavallien vuoksi.

Seuraavana päivänä kuljetettiin arimmat matkatavarat yli veneellä,
kaikki muut jakeilla, jotka polskuttelivat sameassa likaisenharmaassa
vedessä kömpelöinä ja mustina. Pohjoisrannalla ratsastimme harvinaisen
maiseman yli. Siellä oli aina 8 metrin korkuisten hiekkaharjujen
muodostamassa sokkelossa jokihaaroista syntyneitä nevoja ja järviä.
Kiertelemme sinne tänne, koettaen kaartaa hiekkapenkereitä ja syvempiä
lahtia, mutta joudumme usein ratsastamaan epämieluisten, vajottavien
notkojen poikki. Muutamissa tuntuu heikko virta, toisissa on seisova
vesi. Paikotellen kohoaa vedestä hiekkasaaria, joista toiset ovat
kasvittomia, toisilla rehottaa heinää ja pensaskasveja. Se on
kerrassaan repeloittua, mutta hauskaa ja vaihtelurikasta maisemaa.
Meitä vainoavat oikeat hyttyspilvet. Muutamat miehet kulkevat edellä
luotseina. Usein joutuvat he liian syvään veteen ja ovat pakotetut
nopeasti kääntymään. Tulvavesi huuhtelee suurimman osan juoksuhiekkaa
mukaansa, hyljäten sen taas alempana Brahmaputran rannoilla. Mutta joen
laskettua kokoontuu taas uutta hietaa, ja uusia hiekkasärkkiä
muodostuu. Niin muodoin tämä on lentohiekan levähdyspaikka sen matkalla
itää kohti. Leiriydymme viimeisen rantajärven partaalle, kuunnellen
kalojen pulahtelua. Koko maa muistuttaa Itä-Turkestanin suoseutua Lopia
ja sen ikuista veden ja lentohiekan välistä taistelua. Seudun nimi on
_Dongbo_. Siellä odottivat minua Tuksumin gova ja toiset päälliköt.
Edellinen oli saanut tiedon, että kiinalaiset, joiden tulosta jo olimme
kuulleet, olivat lähteneet Saka-dsongista ja nyt matkalla tänne. Hän
luuli niiden vielä ennen iltaa saapuvan.

Kesäkuun 30. p:nä kuljimme suuren osan päivämatkaamme tasamilla, jota
myöten jo Nain Sing ja englantilainen retkikunta olivat kulkeneet. En
nimittäin uskaltanut kiertää passiini merkittyä _Tuksumia_. Sen kaikki
asukkaat tulivat kylän ulkopuolelle meitä vastaan. Sovittiin govan
kanssa, että Guffaru menisi pääjoukkoinensa _Sham-sangiin_ ja minä
pujahtaisin parin seuralaisen kanssa joen eteläpuoliselle, kielletylle
tielle.

Heinäk. 2. p:nä sanoimme siis Guffarulle ja hänen joukolleen
jäähyväiset, ratsastimme tasangon yli luoteeseen ja leiriydyimme (191.
leiri) Tsangpon vasemmalle rannalle. Joen virtamäärä on tällä paikalla
56 kuutiometriä. Aamulla vietiin tavarat joen toiselle puolen. Kuljimme
vielä kahden jokihaaran yli, niin että koko Brahmaputran vesimäärä
nousi 92 kuutiometriin. Niillä luvuilla, jotka saadaan mittaamalla
jokea likellä sen lähteitä, varsinkin juuri lumensulamisen alkaessa, on
kuitenkin ainoastaan tois-arvoinen merkitys.

Tila ei salli ryhtyä selittämään Brahmaputran eteläpuolisten seutujen
maantiedettä. Mainittakoon kuitenkin, että seuraavana päivänä oli
meidän ja pääjoen välillä matalia vuoria ja että me vasta heinäkuun 6.
p:nä taas leiriydyimme _Tshärokin_ luona sen rannalle. Olimme kulkeneet
useiden syrjäjokien yli. Pääjoen vesimäärä oli vielä 44 kuutiometriä.

Lyhyellä päivämatkalla saavutimme taas Guffarun joukon _Shamsangissa_
(4,697 metriä) suuren valtamaantien varrella, johon oli pystytetty 21
telttiä. Seudun päälliköt olivat erittäin avuliaita. Heillä ei ollut
mitään muistuttamista minun suunnittelemaani Kudi-gangrille nousemista
vastaan. Sanotun vuoren huiput näkyivät luoteesta ja _siellä piti
Brahmaputran lähteitten olla_. He varustivat meidät muonavaroilla
kahdeksitoista päiväksi; pitkään aikaan eivät olleet kätemme niin
vapaat olleet. Täällä ei tiedetty vielä mitään Lhasasta lähetetyistä
kiinalaisista tai tibetiläisistä takaa-ajajista.




Kahdeskymmenesviides luku.

Brahmaputran lähteillä. -- Ero.


Olimme jo päässeet kauvas länteen. Askel askeleelta oli olosuhteiden
voima pakottanut minut jättämään tutkimatta yhä ja yhäti suurempia
pohjoisia alueita. Se harmitti minua, koetin sentään pakko-asemassani
parastani. _Shamsangin_, Ryderin Lahtsangin, luona olimme sillä
paikalla, missä Brahmaputran eri puolilta tulevat varsinaiset lähdejoet
yhtyvät. Olin jo kauvan sitten päättänyt tunkeutua aivan
_tuntemattomalle lähteelle asti_, jos eivät tibetiläiset asettaisi
voittamattomia esteitä eteeni.

Rikastietoinen, terävänäköinen eversti _Montgomerie_ oli v. 1865
lähettänyt Nain Singin ylistä Brahmaputran laaksoa nousemaan. Tämä
lähti Shamsangista, missä nyt olimme, kulki Marium-la'n yli ja sanoo
kertomuksessaan, että joen lähteet ovat varmasti etelästä näkyvässä
vuorijonossa, että se saa vetensä tuon vuoriston jäätiköistä. Hän ei
kumminkaan lähtenyt näitä varsinaisia lähteitä etsimään, vaan jatkoi
matkaansa läntiseen suuntaan.

Vuotta myöhemmin, v. 1866, teki _Thomas Webber_ etelästä käsin
tutkimusmatkan tibetiläiselle alueelle. Hänen karttaluonnoksestaan
näyttää siltä, kuin olisi hän kulkenut Tsangpon muutamien lähdejokien
yli, mutta seudusta, josta ne saavat alkunsa, ei ole muita tietoja
kuin: "_Snowy ranges unexplored_". Ja kun hän sitte tekstissä sanoo:
"Täällä olivat suuren, Gurlan jäätiköistä alkavan Brahmaputran
lähteet," tulee sekavuus aivan korjaamattomaksi, sillä joen lähteet
ovat 100 kilometrin päässä Gurlasta, vuoresta, jonka yhteydessä ei
Brahmaputra ole millään tavalla.

Valtiollinen Gartokiin vuonna 1904 lähetetty _Rawlingin_ johtama
retkikunta, jonka päätuloksena on Ryderin ja hänen apulaistensa
oivallinen ylisen Brahmaputran kartta, kulki Shamsangista Marium-la'n
yli ja Guntshu-tson pohjoispuolta pitkin Manasarovarille. Minulle oli
siis hyvin tärkeätä voida matkustaa heidän tiensä eteläpuolitse,
sellaisen maan kautta, missä he eivät olleet käyneet. He matkustivat
Nain Singin kulkemaa tietä, joen lähteiden pohjoispuolitse, noin 40
engl. penikulman päässä niistä. Ryderin kertomuksesta voi saada sen
käsityksen, kuin pitäisi hän Marium-la'ta Brahmaputran lähteenä. Mutta
eräässä häneltä sittemmin saamassani kirjeessä ilmottaa hän, että asian
laita ei ole niin, vaan on hän aina sanonut, että varsinaisten
lähteiden täytyy olla luoteessa, niiden hänen kartallensa merkittyjen
lumipeitteisten vuorten välissä, joiden korkeuden hän on mitannut.

En ryhdy laajalti tätä kysymystä selostamaan. Kukaan muu matkustaja ei
ole koskaan niillä seuduin käynyt, mutta minä en olisi tahtonut millään
ehdolla päästää tilaisuutta tunkeutua Brahmaputran lähteelle asti ja
määrätä sen paikka lopullisesti.

Mutta miten se kävi päinsä? Lähdejoet yhdistyvät Shamsangin luona, ja
vasta sen paikan alapuolella on yhtyneen joen nimenä _Martsan-tsangpo_.
Ensi työksi piti minun tietysti mitata lähdejokien vesimäärä, ja jos se
olisi jokseenkin yhtä suuri jokaisessa, niin voisi tyytyä siihen, että
sanoisi Brahmaputralla olevan useita lähteitä.

Otin matkaani kymmenen miestä ja mittausvehkeet ja lähdin heinäkuun
10. päivänä laakson eteläpuoliselle vuorenjuurelle, kahden joen,
nimittäin lounaasta tulevan _Kudi-tsangpon_ ja lännestä juoksevan
_Tshema-jundungin_ yhtymäpaikalle. Yhden päivämatkan päässä lännempänä
laskee Tshema-jundungiin Marium-la'sta tuleva _Marium-tshu_. Ensiksi
mittasin kumminkin koko yhdistyneen joen vesimäärän vielä kerran: se
oli 44 kuutiometriä sekunnissa. Heti yhtymän yläpuolella oli
Tshema-jundungin vesimäärä 10 kuutiometriä. Jos sen vähennämme
yhdistyneen joen koko vesimäärästä, jää Kudi-tsangpon vesimääräksi
34 kuutiometriä. Tämä on toisin sanoen kolme ja puoli kertaa Tshemaa
suurempi. Silloin on kumminkin otettava huomioon, että Tsheman veteen
on laskettu Marium-tshunkin vesi, joten sen vesimäärä, 10 kuutiometriä,
edustaa kahden syrjäjoen vesimäärää.

Kun illalla leiriydyimme pääjoukon kanssa _Umbon_ seudulla (4,702
metrin korkeus) Marium-tshun ja Tshema-jundungin risteyksessä, olivat
nämä joet melkoisesti tulvilleen nousseet, ja vesi, joka vielä aamulla
oli kirkasta, oli nyt muuttunut sameaksi. Niinpä voi nyt verrata
toisiinsa vain molempia samaan aikaan tehtyjä mittauksia. En rupea
kuitenkaan tässä kuvailemaan kaikkia myöhempiä yksityiskohtaisia
mittauksia. Lähteelle pääsyksi minulle riitti se tieto, että
Kudi-tsangpo on verrattomasti isompi kuin molemmat toiset; sen juoksua
piti minun siis seurata tunkeutuessani vuoristoon, johon ei kukaan
edeltäjäni ollut pyrkinyt. Tibetiläisetkin sanoivat Kudin olevan
Martsan-tsangpon ylinen oja.

Heinäkuun 9. p:nä erosin Guffarusta ja pääjoukosta, joiden piti
edelleenkin kulkea valtatietä myöten ja mennä Marium-la'n yli
Toktsheniin. Itse päätin Robertin ja kolmen aseestetun tibetiläisen
kanssa kulkea Kudi-tsangpon juoksun johdolla sen juurille ja
lähteille asti. Tiemme kävi lounaaseen päin. Siinä missä me kelpo
taipaleen _Marium-tshun_ viimeisen suistohaaran yläpuolella menimme
Tshema-jundungin yli, oli virran vesimäärä vähän yli 4 kuutiometrin.
Siitä kaakkoon virtaava Kudi-tsangpo on siis noin kahdeksan kertaa
isompi.

Heinäkuun 11. p:nä puhalsi navakka tuuli, kun ratsastimme
edelleen lounaaseen päin. Jo täällä sivuutimme huokoisia,
sulavia lumipälviä. Arvokkaita kivilajeja emme enää tavanneet;
vierinkivet olivat graniittia ja viheriää liuskakiveä. Seuraamme
erästä selvästi huomattavaa paimentolaispolkua, joka vie ylös
Tshema-jundungin ja Kudi-tsangpon väliselle vedenjakajalle,
maanselälle, _Tso-niti-kargang_-solaan. Viimemainitun virran mahtava
laakso on etelässä meidän alapuolellamme. Itse virran vesi on hyvin
sameaa, mutta sen oikealla puolella on kirkasvesinen somerikkojärvi.
Kaakosta tulee _Lung-jung_-niminen syrjäjoki. Joka puolella avautuu
suuremmoinen näköala. Lounaasta koilliseen kulkee loppumattoman sekava
vuori-ulappa: ne ovat ylisen Tsangpon syrjäjokien leikkelemiä
_Transhimalajan_ vuorenharjoja ja -haaroja. Etelässä avautuu
jylhyytensä kautta ihastuttava, valtaavan suuremmoinen panoraama. Se on
vaihteleva jono valtaavia huippuja, hammasmaisia, mustia ja
halkeilleita, milloin teräviä kuin pyramiidi, milloin leveitä ja
tylppiä. Niiden takaa näkyy lumikenttiä, joilta ikuinen lumi soluu
hitaasti alas, muodostaen jäätiköitä mustien kallioiden väliin.
Etelässä vallitsee _Ngomo-dingdingin_ mahtava vuorenrunko; sen
jäätiköiltä saa Kudi-tsangpo melkoisen osan vettänsä. Lounaassa kohoaa
toinen vuorenrunko, _Dongdong_, jonka jäätiköt ovat yhtä mahtavia.
Siitä oikealle lähtevän vuoriston nimi on _Tshema-jundung-pu_. Siitä
lähtee samanniminen joki, virraten kiertotietä yhtymäpaikalle
Shamsangin luo. Kaakosta neuvottiin minulle läheisimpien vuorien takana
oleva _Nangsa-la'n_ asema, josta ovat _Gjang-tshun_, meille jo muutamia
päiviä tutun joen lähteet.

Nyt mennään jyrkästi alaspäin somerikko-kerrostumain, graniittisoran,
kivilohkareiden ja vierinkivien välitse. Eri korkeuksilla tapaamme
kolme pientä, kirkasta _Tso-niti_nimistä somerikkojärveä. Maa tulee
tasaisemmaksi; erään soran läpi sorisevan lähdepuron ja pienen
syvänteen ohi kuljettuamme tulemme mani-keolle, ja vasta sitte saavumme
Kudi-tsangpon rannalle _Lhajakiin_, 200. leiriimme. Siellä on
erinomainen laidun, ja me huomaamme lukuisia paimentolaisleirien
jälkiä. Useissa paikoin tapaamme isoja, ohuita, myrskyn irtikiskomia
tuohilevyjä, joita tuuli on kuljettanut tänne etelästä vuoriston yli.

Minulle jokseenkin selvisi jo tässä leirissä miten täytyi olla
etsimieni lähteiden laita, mutta emme olleet vielä niille päässeet ja
siksi jatkoimme matkaamme heinäk. 12. p:nä lounaaseen. Lumipeitteisten
vuorien juuri näytti olevan aivan lähellä. Joki on leveä, mutta
jakaantuu taaskin useiksi haaroiksi, muodostaen liejusaaria. Laakson
vasemmalla puolella, jota myöten kuljemme, on pari pientä viheriän ja
mustan kirjavaa liuskakiviseinämää, muutoin on kaikki vanhaa
somerikko-kerrostumaa. Ratsastamme joen yli, joka juoksee Dongdongin
alapuolisesta seudusta ja laskee Kudi-tsangpoon. _Tse-tshung-tso_ on
pieni somerikkojärvi. Laakson pohja kohoaa vähitellen, se on pehmeää ja
kasvaa karua ruohoa. Sattumalta tapaa jonkun pienemmän, harhautuneen
harmajan graniittilohkareen. Kesäisillä leiripaikoilla on lantaa,
rääsyjä ja luita. Vihdoin laajenee joki niin leveäksi, että muistuttaa
somerikon ja lentohiekan ympäröimää järveä.

Saavuttuamme leiriin n:o 201, 484 metrin korkeuteen, peittyivät
vuorenhuiput juuri pilviin. Mutta oitis auringon laskettua selkeni
ilma ja viimeiset pilvet liitelivät kepeinä ja valkeina kuin höyry
_Ngomo-dingding_-jäätikön yli, jonka ihanan rakenteen ylemmät
sivu-kerrostumat ja samakeskiset renkaat erosivat selvästi
kukkulamaisista harjakerrostumisista. Siellä täällä ammottaa suuria
railoja jäässä, jonka pintaa muutoin valaisee lumi ja hauras, sulava
jääkuori.

Auringon laskettua kuvastuivat kaakosta ja lounaasta näkyvät yhdeksän
huippua tavattoman voimakkain piirtein. Liituvalkoisista lumikentistä
kohoavat pikimustat kallionhuiput, kielekkeet ja selänteet, ja
suuremmoisten propyleain välistä pistävät jäätiköt esiin. Se on
kokonainen kylä pilvenkorkuisia telttejä! Brahmaputran lähteitä ei
voisi koristaa suuremmoisempi, ihanampi tausta. Pyhät, kolmin kerroin
pyhät ovat nämä vuoret, joiden sylistä on alkanut ja saa ravintonsa jo
ikimuistoisina aikoina saduissa ja runoissa ylistetty joki, Tibetin ja
Assamin joki, "joki" _par préference_, Braman poika! Tummat
tibetiläiset ovat, sukupolvi sukupolven jälkeen, kuunnelleet
vuosisatojen kuluessa sen kohinaa maailman kahden korkeimman vuoriston,
Himalajan ja Transhimalajan välissä, ja Assamin kirjavat kansakunnat
ovat sukupolvi sukupolven jälkeen kastelleet vainioitansa sen
elämääluovilla aalloilla ja juoneet sen siunattua vettä. Mutta kukaan
ei tiennyt missä lähde oli! Kolme retkikuntaa on määrännyt sen paikan
likipitäin, mutta ei kukaan ollut siellä käynyt. Ei mikään maantiede
ole antanut meille tietoja Brahmaputran lähdettä ympäröivästä maasta.
Ainoastaan pieni paimentolaisjoukko käy siellä vuosittain pari pian
ohimenevää kesäkuukautta viettämässä. Täällä on se lähde, täältä kolmen
jäätikkökaistaleen edustalta hindukansojen niin pyhä virta alottaa
lähes 3000 kilometrin pituisen juoksunsa maailman mahtavimman vuorimaan
kautta, vyöryttäen sameat vetensä ensin itää kohti, sahaten sitten
etelään virratessaan Himalajan halki pirstoutuneen laakson ja soluen
vihdoin luodetta kohti Assamin tasangolle. Ylinen Brahmaputra,
"Tsangpo", on todellakin Tibetin valtasuoni, sillä sen ranta-alueelle
keskittyy vaan 2,5-miljoonaisen väestön suurin osa, samalla kun Assamin
hedelmällisimmät, väkirikkaimmat maakunnat sen alista juoksua
ympäröivät. Brahmaputra on maailman jaloimpia virtoja, ja vähän on
virtoja, joilla on korkeammat esi-isät ja vaihtelevampi, kunniakkaampi
elämänjuoksu. Sillä sen rannoilla ovat kansat varttuneet, viettäneet
siellä elämänsä ja erottamattomasti yhdistäneet siihen historiansa ja
kultuurinsa jo niin muinaisina aikoina kuin inhimillinen tieto edes
aavistelee.

Näissä ajatuksissa läksin myöhään illalla ulos ja näin yhdeksän huipun
kallioiden nousevan epäselvinä kumumarjoina, samalla kun jää- ja
lumikentät olivat taivaanvärisiä, eivätkä siis yön aikana päässeet
vaikutuksensa täyteen voimaan. Mutta silloin leimahti salama etelässä
_Kudi-gangrin_ takana, kuten vuorta nimitetään, ja sen valossa
piirtäytyivät ikuisella lumella peitetyn harjanteen ääriviivat äkkiä
terävinä ja korppimustina nähtäviksi. Harvinainen, kiehtova maa, jossa
öisin henkien kuiskailuja kuulee ja öisen taivaan sinertävissä valoissa
leimuavan näkee! Vielä kauvan kuuntelin _Shapka-tshu_-puron sorinaa,
kun se hiljaa lorisi kivistä uomaansa myöten Kudi-tsangpon rantaa
kohti.

Yhä vieläkin oli meillä kappale matkaa edessämme ennen kuin
saavuimme varsinaisille lähteille. Sitäpaitsi en voinut hyvällä
omallatunnolla jättää Kudi-gangria, tarkoin mittaamatta sen korkeutta
kiehumalämpömittarilla. Tibetiläisemme olivat pelkkää ystävyyttä ja
näyttivät itse haluavan osottaa meille paikan, josta olin viime päivinä
niin paljon puhunut ja kysellyt. Olinkin todella kiitollinen ja
iloitsin suotuisasta tilaisuudesta saada määrätä lähdepaikka, vaikkapa
tiesinkin, että matkani Kudi-gangrille ei voinut olla muuta kuin hyvin
pikainen, puutteellinen paikan silmäily. Tämän seudun perinpohjainen
tutkiminen vaatisi vuosia, sillä kesä on täällä ylhäällä lyhyt, työaika
ainoastaan parikuukautinen. Mutta vaikka en onnistunutkaan matkallani
saavuttamaan muuta tulosta kuin fyysillisen maantieteen pääpiirteet,
voin sittenkin _sitä retkeä pitää viimeisen Tibet-matkani tärkeimpinä
tapauksina_. Päätimme siis seuraavana päivänä, heinäkuun 13., lähteä
lähteille ratsastamaan. Ainoastaan Robert, Rabsang ja yksi tibetiläinen
sai tulla mukaani. Toisten piti jäädä Tseringin johtoon paluutamme
odottamaan.

Lähdimme matkalle ihanalla ilmalla; ei ainoakaan pilvi peittänyt
Kudi-gangrin huippuja. Kuljimme Kudi-tsangpon vasenta rantaa,
ratsastaen valtavien 150 metrin korkuisten somerikkomuodostumien
juuritse, joita jättiläisjäätikkö on ammoin kasannut vasemmalle,
läntiselle puolelle. Tuon jäätikön ovat muinoin muodostaneet nyt vain
pätkinä esiintyvät jäätikkökaistaleet. Näiden kasojen jääkautinen
kerrostumaluonne on helposti huomattavissa; paikotellen näemme
pyöristettyjä molemmin puolin jyrkkärinteisinä laskeutuvia selänteitä
ja valleja, paikoin taas kaartuneita kukkuloita. Yläpintaa peittää
useasti hieno sora, jolla kasvaa ruohoa ja alppikukkia; nämä kaikessa
herttaisuudessaan ahertavat nauttia lyhyestä kesästä mahdollisimman
paljon. Siellä täällä on sattunut vuorenvieremiä ja kivessä ei huomaa
kerrostumisen merkkiäkään.

Suoraan edessämme on nyt suunnattoman suuri jäätikkö, joka laskeutuu
lännessä _Muktshung-simon_ laajasta lumirotkosta. Sen harjasomerikkojen
ja äskenmainittujen vanhojen somerikkokerrostumien välille on eräs
joltisenkin vesirikas joki laaksonsa uurtanut. Sen vesi on
puolikirkasta ja vihertävää; siis saa se alkunsa lumikentistä. Vähän
alempana viimeistä somerikkokerrostumaa yhtyy se jäätikkövirtojen
lukuisiin sameihin haaroihin, joista on isoin se, joka juoksee likinnä
Muktshung-simon vuorenrunkoa. Vielä 200 metriä yhteenjuoksun
alapuolella voi erottaa viheriän veden harmajasta, mutta myöhemmin
sekottuvat niiden kylmät virrat yhdeksi. Kun tämä joki, joka on
edelleenkin useihin mutkikkaihin haaroihin jakautunut, kääntyy
koillista kohti 201. leirimme luona, saa se melkoisen määrän lisävettä
kauvempaa itäisistä jäätiköistä ja niin syntyy _Kudi-tsangpo_.

Vihdoin ratsastimme lohkareiden ja vierinkivirinteiden välissä
mutkittelevalle jyrkästi viettävälle rintasuojukselle ja edelleen
purojen ja hyllyvien soiden, ruohokkojen ja tiheitten pensastojen yli
vanhalla kerrostumaselänteellä olevalle, vallitsevalle näköpaikalle
5015 metrin korkeuteen. Edessämme on laaja sokkelo, mahtavien
luisujen, halkeilleiden rotkojen, paljaiden kallioiden, sakarain,
pyramiidien, patsaiden, tornien, harjanteiden, somerikkokerrostumien,
jääkaistaleiden, lumi- ja jääkenttien muodostama sokkelo, sanalla
sanoen maisema, jonka vertaista suuremmoisessa jylhyydessä ei ole.

Brahmaputran todellisena lähteenä on pääjäätikön etupuoli, josta alkaa
Kudi-gangrin kaikista jäätikköjoista vesirikkain. Toiset 201. leirin
länsipuolella siihen laskevat joet ovat pienempiä ja lyhyempiä. Emme
päässeet niille asti, koska pääjoen hiekka- ja liesupohja upotti
hevosia liian syvään.

Paluumatkalla pysähdyimme sillä kohdalla, missä Kudi-tsangpo virtaa
pois jään alta. Paikka on 4,864 metriä meren pintaa ylempänä.
Yksityiskohtien kuvaaminen täytyy minun lykätä siihen tieteelliseen
julkaisuun asti, joka tästä matkasta aikanansa ilmestyy. Seuraavana
päivänä valokuvailin Kudi-kangrin jäätikkömaailmata. Ja nyt ei muuta
kuin kiireesti länttä kohti, tekemään mandariineista ja devashungista
huolimatta uusia löytöjä, kokoamaan uusia tietoja -- kielletyllä
tiellä!

Heinäkuun 15. päivänä poikkesimme entiseltä tieltämme vasemmalle,
kuljimme somerikkosokkelon yli pohjoiseen ja näimme _Kargan-la_-solasta
entistä selvemmin Dongdongin ja Tshema-jundungin lumipeitteiset
huiput. Kuljimme erään perin korkean harjun yli, päästäksemme
leveään _Tshema-jundungin_ laaksoon; tämä joki saa alkunsa etelästä,
Tshema-ungdung-pu'n vuoriryhmään kuuluvista jokseenkin suurista
jäätiköistä. Täällä oli useita paimentolaistelttejä sekä eräällä
kartanolla seitsemän bongbalaisten toivioretkeläisten telttiä.
Nämä pyhiinvaeltajat olivat koko perhekuntansa kanssa matkalla
Kang-rinpotshelle, tekemään kierroksen pyhän vuoren ympäri. Useimmat
kaukaisesta idästä tulevat toivioretkeläiset kulkevat eteläistä tietä,
mutta palaavat Marium-la'n kautta.

_Tyntshungin_ laaksossa leiriydyimme 17. p:nä heinäkuuta siistien
paimentolaisten luo. Nämä hankkivat meille nopeasti uusia jakeja, sillä
suoritettuansa hyvin tehtävänsä kääntyi täältä takaisin Shamsangiin
meidän kolme pyssymiestämme. Koko tämä Brahmaputran lähteille tehty
matka oli maksanut ainoastaan 110 rupiita! Olisipa ollut enemmänkin
arvoinen. Alkuasukkaat kertoivat, että viime aikoina oli kymmenen
rosvoa tehnyt koko seudun peljätyksi, mutta kuultuansa vain huhun, että
europalainen karavaani oli tulossa, olivat ne hävinneet jäljettömiin.
Niinpä otettiin meidät pelastajina vastaan ja ihmiset tuskin tiesivät
miten osottaa meille ystävyyttänsä.

Heinäkuun 19. päivänä nousimme pikkuisen _Loang-gonga_-joen vartta sen
lähteille, erinomaisen lakeaan _Tam-lung-la_- eli _Tag-la_-solaan, joka
on oikeastaan erään avonaisen pitkittäislaakson poikkiharju. Mutta
kumminkin on tämä sola tavattoman tärkeä, sillä se on Brahmaputran ja
Manasarovarin välinen vedenjakaja; korkeus on 5,298 metriä. Sola on
vanhojen somerikkokerrostumien välissä, jotka ympäröivät Loang-gongan
lähdejärveä, pientä, vähäpätöistä _Tam-lung-tso'ta_. Jonkun matkan
päässä etelässä näkyy _Angsi-tshun_ ja _Gang-lungin_ välinen
vedenjakaja. Gang-lung alkaa samannimiseltä vuorenkukkulalta ja
laskee Tage-tsangpon nimisenä Manasarovariin. Uusimmatkin Länsi-Tibetin
kartat antavat aivan väärän kuvan tästä maasta, jossa eivät
europalaiset ole vielä koskaan käyneet. Huomattavasti merkityn
eteläisen vuorijonon paikalla tapasin minä pitkän kukkulaisen laakson,
jonka somerikkokerrostumien välissä on vedenjakaja. Täällä sanoin
jäähyväiseni Brahmaputralle, elettyäni sen jokialueella puoli vuotta,
aina Se-la'sta lähtien.

Heinäkuun 21. p:nä ratsastimme Tage-tsangpon yli siinä missä sen laakso
avautuu Manasarovarin lakeaa notkoa kohti -- uusi luku meidän
matkakertomuksessamme. Luoteessa kohoaa _Kang-ringpotshe eli Kailas_,
pyhä vuori. Se kohoaa sahamaisen, tällä puolen näköalaa rajoittavan
vuorijonon yli kuin mahtava tshorten laman haudalla. Sen nähdessänsä
laskeutuivat miehemme oitis satulasta ja painoivat otsansa maahan.
Ainoastaan Rabsang, joka on piintynyt pakana, jäi hevosensa selkään
istumaan ja sai myöhemmin Tseringiltä ansionmukaiset haukkumiset.

Tok-tshenista lähetin kolmetoista miestä takaisin Ladakiin. Sen tein
useastakin syystä. Länsi-Tibetissä en tarvinnut niin paljoa väkeä,
kaksitoista riitti; kepeäliikkeinen karavaani saa enemmän aikaan ja
herättää vähemmän huomiota. Heidän piti nyt lähteä tottuneen Guffarun
johdolla Gartokiin ja jättää brittiläiselle asiamiehelle Thakur Jai
Chandille ne matkatavarani, joita en enää tarvinnut. Hänelle lähetin
myös vanhemmilleni ja muille kirjottamani kirjeet, jotka käsittivät
_kolmesataa sivua_. Erittäin tärkeä oli eversti Dunlop Smithille
osottamani kirje, jossa pyysin rahaa 6,000 rupiita, muonavaroja,
kirjoja, revolvereja ja ampumavaroja, lahjoiksi sopivia esineitä, kuten
kulta- ja hopeakelloja, ja etenkin kirjeitäni, joita piti tällä välin
minulle kokoontua Simlaan.

Kun seuraavana iltana kutsutin kaikki 25. miestä kokoon ja ilmotin
kolmetoista laskevani palveluksestani, kysyen kuka halusi kotiinsa
palata, ei ainoakaan ilmottautunut. He halusivat minua seurata, kunnes
itse saisin kylläni Tibetistä! Valitsin nyt itse ne kolmetoista,
jättäen parhaat jäljelle. Näiden joukossa oli Tashi, joka Tundup
Sonamin kanssa teki seikkailurikkaan matkansa Shigatseen. Mutta
nähtyään minun karavaanin jaolla totta tarkottavan pyysi hän päästä
kotiinsa ja hänet vaihdettiin toiseen.

Saadaksemme kaikki järjestetyksi viivyimme täällä kaksi päivää. Kun
matkatavarat olivat uudestaan kunnossa, jätin itselleni ainoastaan
neljä arkkua; kaikki muu jäi Guffarun kuljetettavaksi. Robert istui
teltissäni pankkiirina, latoen rupiita ja kultasovereigneja pieniksi
läjiksi: kotiinsa palaavien palkkoja, palkintoja ja matkarahoja.
Kassani kepeni kerrassaan 2,118 rupiilla. Pois lähtevät saivat myös
pitää kaksi viidestä pyssystämme. Iltamyöhällä tuli Guffaru telttiini
viimeisiä käskyjäni kysymään. Vanha, kunnon Guffaru, hän oli ollut
elämänsä syksynä ja Tshang-tangin talvessa ihmeteltävä, aina
järkkymättömän rauhallinen ja tyytyväinen, täyttäen velvollisuutensa
pienintä myöten. Nyt istui hän edessäni viimeisen kerran ja itki,
kiitti minua yhdessä eletystä vuodesta kyynelten valuessa hänen
valkealle parrallensa. Pyysin, ettei hän itkisi, vaan iloitsisi, kun
raskas aika oli lopussa ja hän voi palata omiensa luo terveenä ja 400
rupiita kukkarossaan. Lehistä lähtiessämme oli hän köyhä kuin
kirkonrotta, nyt oli hän oloihinsa nähden rikas mies -- eikä ollut
tarvinnut käärinliinaansa. Sanoin, että tulisin häntä suuresti
kaipaamaan, mutta etten voinut arvokasta matkatavaravarastoa ja
tärkeätä postia uskoa kenenkään muun kuin hänen käsiinsä.

Kun 26. päivän aamulla varhain tulin ulos teltistäni, seisoivat niiden
kolmentoista miehen 13 jakia tavarat seljässä valmiina tibetiläisine
oppainensa matkaan lähtemään. Kiitin miehiä siitä ajasta, jona he
palveluksessani olivat olleet niin monille vaaroille alttiina, kiitin
heitä uskollisuudesta ja kärsivällisyydestä, ja pyysin heitä muistamaan
olevansa kotiin palaavasta karavaanista vastuunalaiset, pyysin
tottelemaan Guffarua ja muistamaan, että menettävät maineensa, jos
matkalla riitaantuvat keskenänsä. Jos he olisivat tällä matkalla yhtä
tunnollisia kuin palveluksessani ollessaan, menestyisivät he tulevassa
elämässään, ja kenties sattuisivat tiemme vielä kerran yhteen.

Nyt astui Guffaru joukosta ja ääneen itkien laskeutui eteeni
polvilleen. Kaikki toiset seurasivat hänen esimerkkiään vuoronsa
mukaan. Kyyneleet vuotivat, kuului itkun nyyhkytystä. Taputin jokaista
olalle, toivoen tämän katkeran hetken pian vain loppuvan. Otettuaan
jäähyväiset tovereiltaan, jotka liikutuksen vallassa lähettivät heidän
kanssansa Ladakiin terveisiä vanhemmille, puolisoille ja lapsille,
hävisivät he kukkulan taa, jatkaen kulkuansa, kuten ennen olivat
kulkeneet useita satoja penikulmia, jalkaisin, äänettöminä, kumaraisina
ja masentuneina.




Kahdeskymmeneskuudes luku.

Manasarovar.


Guffarun lähdettyä joukkoinensa järjestettiin minun käytettäväkseni
jäänyt karavaani uudestaan. Sen johtajaksi tuli Tsering. Muut luokseni
jääneet miehet olivat: Bolu, Tundup Sonam, Rabsang, Rehim Ali, Shukkur
Ali, Namgjat, Adul, Lama, Ishe, Galsang ja Rub Das. Karavaanin
jakamisesta oli sekin etu, että luultiin meidän kulkevan samaan
määrään, kuten tähänkin asti, ainoastaan eri teitä, joten minä passin
määräyksiä seuraten olisin menossa Gartokista Ladakiin.

Robertin, Rabsangin ja kahden tibetiläisen kanssa ratsastin alas
_Toktshenin_ laaksoa ja lounaisten kukkulain yli. Oikealla levittää
pyhä järvi turkoosisinistä pintaansa. Mikä ihana, mieltäkiinnittävä
näytelmä! Luulee hengittävänsä kepeämmin ja vapaammin, tulee taas
elämänhaluiseksi ja toivoo pääsemänsä alas järven siniselle syvyydelle
ja sen pyhille laineille. Sillä Manasarovar on pyhin ja kuuluisin järvi
maailmassa; se on toivioretken päämäärä ja lukemattomien hindulaisten
pyhiinvaeltajien unelma; se on ikivanhojen uskonnollisten hymnien ja
laulujen järvi, jonka kirkkaissa aalloissa hindun tuhkalla on yhtä
haluttu ja kunnioitettu hauta kuin Gangesin sameissa aalloissa.
Intiassa ollessani olin saanut kirjeitä hinduilta, jotka pyysivät minua
tutkimaan tämän kunniarikkaan järven ja pyhän Kailas-vuoren, vuoren,
jonka kukkula täällä ylhäältä pohjoisessa kannattaa ijäistä lumikupua
ja jonka huipulla Shiva, yksi intialaisten jumalien kolmiyhteydestä,
oleksii paratiisissansa keskellä henkijoukkoansa. He sanoivat
muistavansa minua rukouksissaan, jos voisin heille antaa täydellisen
kuvauksen pyhästä järvestä ja vuoresta, ja jumalat siunaisivat minua
silloin. Mutta en ollut senvuoksi tänne jo niin kauvan ikävöinyt.
Järven syvyyttä ei oltu vielä koskaan mitattu -- minä päätin laskea
luotirihmani sen pohjaan ja piirtää kartan sen uomasta, tahdoin kulkea
sen rannat, tutkia, kuinka paljon siihen laskee vettä yhdessä
kesäpäivässä, tahdoin saada selville sen ja lännessä olevan
naapurijärven _Rakas-talin_ väliset vesitieteelliset suhteet, kysymys,
jota ovat eri lailla selittäneet kaikki retkeilijät, jotka ovat tämän
seudun läpi kulkeneet Moorcroftista ja Stracheystä Ryderiin ja
Rawlingiin asti; tahdoin nähdä vilahdukselta luostareita ja oppia
tuntemaan hindulaisten ja tibetiläisten toivioretkeilijäin elämää,
sillä lamaistitkin pitävät järveä pyhänä, nimittäen sitä Tso-mavangiksi
eli Tso-rinpotsheksi, "pyhäksi järveksi". Kuinka voisikaan kaksi niin
erilaista uskontoa kuin hinduismi ja lamaismi antaa Manasarovarille ja
Kailasille jumalallisen merkityksen, jos ne eivät mahtavalla
kauneudellaan puhuisi ihmismielelle ja tekisi siihen syvää vaikutusta.
Jo ensimäinen rantakukkuloilta tähän ihmeelliseen, suuremmoiseen
maisemaan ja sen valtaavaan kauneuteen luomamme silmäys sai minut
ilonkyyneleihin puhkeamaan. Tämä munasoikea, pohjoisessa hieman
kavennut järvi loistaa kuin turkoosi kahden maailman ihanimman ja
kuuluisimman vuorijättiläisen, pohjoisen _Kailasin_ ja eteläisen _Gurla
Mandattan_ muodostamissa puitteissa, valtaisten vuorijonojen välissä,
joiden yli molemmat vuoret kohottavat huikaisevan valkeita ijäisiä
lumikukkuloitansa.

Ratsastamme kukkuloiden yli lounasta kohti Serolungiin, kultaiseen
laaksoon, jonka rotkossa _Serolung-gumpan_ luostari lymyää. Viivyin
siellä neljä tuntia luonnoksia piirustamassa ja muistiinpanoja
tekemässä. Heinäkuun 27. p:nä nukuin kyllikseni ja valmistin seuraavana
päivänä ensimäisen mittaussuunnan, jonka piti kulkea halkaisijan lailla
järven yli suunnassa E 59° L, missä oli kukkulapuitteisiin vajoama
muodostunut. Odotin hyvää ilmaa, mutta tuuli vain puhalsi navakasti ja
hyrske löi rantaan vaahtoisena. Päätin sen vuoksi odottaa yöhön asti,
sillä yö oli viime aikoina ollut tyynempi kuin päivä. Koematkalla
tapasimme lähellä rantaa jo 40 metrin syvyyden ja siksi varustimme 150
metrin pituisen luotirihman. Kenties ei sekään riittäisi kauvan, sillä
niin korkeiden vuorien välinen järvi on varmasti syvä. Shukkur Alin
oli määrä tulla mukaani, hän otti kohtalonsa tavallisella
välinpitämättömyydellään vastaan; mutta toinen uhri, Rehim Ali,
tuskaantui: päivällä kävi vielä päinsä, mutta olla synkässä
kammottavassa yössä niin suurella järvellä! Varmaankin kävisi samoin
kuin Lake Lightenilla, ajatteli hän.

Auringon laskiessa koveni tuuli ja lounaasta nousi raskaita pilviä.
Kello seitsemän oli koko seutu pikipimeä, ei ainoakaan tähti tuikkinut
taivaalla, rannan ääriviivoista ja lumipuitteisista vuorista ei näkynyt
jälkeäkään, ja järvi hävisi pimeään yöhön. Mutta myöhemmin asettui
tuuli, ilma oli aivan tyyni ja ainoastaan laineet loiskivat vielä
rantaa vastaan yksitoikkoisessa, rytmillisessä tahdissa.

Matkatavarat pantiin kuntoon ja masto pystytettiin, ollakseen valmiina,
kun saisimme suotuisan purjetuulen. Logi, Lythin vauhdinmittari, oli
kiinnitetty veneeseen merkitsemään kuljetun matkan pituuden, kompassi,
kello, muistiinpanokirja, karttalehdet ja kaikki muu oli aivan
vieressäni. Niitä valaisi kiinalainen paperilyhty, joka peitettiin
pyyhinliinalla silloin kun sen valoa ei tarvittu. Tällä pyyhinliinalla
kuivasin jokaisen mittauksen jälkeen käteni. Rehim Ali istuutui veneen
kokkaan, Shukkur Ali sen peräpuolelle, missä meillä oli aika ahdasta,
ja täytyi varoa, ettemme mitatessamme kumoon keikahtaisi.

Robertin olin käskenyt pysyä leirissä kunnes palaisimme; mutta kun
kello yhdeksän lähdimme rannasta huusivat kaikki meille lämpimän
jäähyväistervehdyksensä, ikäänkuin olisivat uskoneet näkevänsä meidät
viimeisen kerran! Etelässä suhahtelevat salamat, jotka voivat olla
myrskyn enteitä, eivät olleet omiansa mielialaa kohottamaan. Oli toki
jo vähän valoisampi, sillä kuu oli nousemassa, vaikka sitä leirin
takaiset kukkulat vielä peittivätkin. Mutta sen valo heitti taikamaisen
hoh±een järvelle, ja etelässä kohosi Gurla Mandatta kuten kuutamo-,
lumikenttä- ja jäätikköhurstiin kääritty kummitus.

Synkkänä ja salaperäisenä ammotti edessämme suuri öinen järvi ja
allamme väijyi tuntematon syvyys. 20 minuuttia soudettuamme pysähdymme
ja laskemme luotirihman -- 41 metriä. Seuraavassa mittauspaikassa nousi
syvyys 43 metriin. Joka tunti mittaan ilman ja veden lämpömäärän. Ja
nyt lähestyy unen jumala; Shukkur haukottelee jokaisella aironvedolla,
mutta jokainen haukotus on niin pitkä, että kestää kolmen aironvedon
ajan. Kello yhdentoista aikaan yöltä on 8,3 asteen lämmin. Kaksi
seuraavaa syvyyttä oli 43,5 ja 50 metriä. Soutajani pitivät pimeässä
yössä niin syvällä vedellä kulkemista kamalana ja hirvittävänä. Taas
suhahtavat Gurla Mandattan takaa siniset salamat, jolloin äsken vielä
kuutamon valaisemassa lumipuvussaan komeillut vuori näyttäytyy
sysimustana varjopiirustuksena. Jonkun ajan kuluttua leimahti koko
eteläinen taivas yhtenä tulimerenä; salamat iskivät nopeasti toinen
toisensa jälkeen, niiden hohde ulottui taivaan korkeimpaan kohtaan; ne
näyttivät hetken pysyvän yhdessä kohti vuoren takana, värisevinä,
jolloin oli valoisaa kuin päivällä, mutta niiden sammuttua näytti
pimeys entistään synkemmältä. Niin lisäsivät ne yön äärettömän
runollista, synkkää vakavuutta. Niiden valossa näin molempien miesteni
kasvot. He olivat levottomat ja peljästyneet, eivätkä uskaltaneet enää
soutulaulullansakaan kolkkoa hiljaisuutta häiritä. Veneemme soluu
vitkaan pikimustalla vedenkalvolla, jonka aallonharjojen välitse kuun
tiet kirkkaina käärmeinä luikertavat. Syvyys lisääntyy, ollen 55,9,
57,7, 58,5 ja 64,8 metriä.

Puoliyön hetki lyö, ja aikaiset aamutunnit kuluvat hyvin hitaasti.
Laitaan nojaten nautin täysin siemauksin, sillä vuosia kestäneillä
Aasian matkoillani en muista mitään, jota voisi verrata tämmöisen
matkan kauneuteen. Luulee kuulevansa luonnon suuren sydämen hiljaiset,
mutta kumminkin mahtavat tykähdykset, ja huomaavansa sen valtimon
heikkenevän yön käsissä ja taas heräävän aamuruskon paloon. On kuin ei
tämä hitaasti kuluvien tuntien kuluessa muutteleva maisema kuuluisikaan
maahan, vaan saavuttamattomiin maailmankaikkeuden äärimäisiin
seutuihin; on kuin olisi se paljoa lähempänä taivasta, unelmien ja
mielikuvien, toiveiden ja ikävöimisten satumaata, kaukana maasta, sen
ihmisistä, suruista, synnistä ja halpamaisuudesta. Kuu piirsi kaartansa
ja sen rauhallinen veneen aaltojen häiritsemä kuvainen värisi
vedenkalvolla.

Synkkä taivaanlaki muuttuu heleänsiniseksi, aamu saapuu idästä. Heikko
kajastus leviää itäisen vuoriston yli ja kohta kohoovat sen piirteet
terävinä, selvinä, kuin olisivat ne mustasta paperista leikatut.
pilvet, jotka vielä äsken leijailivat järven päällä valkeina ja
kepeinä, punertuvat ruusunpunaisiksi, alussa ainoastaan hieman, sitten
yhä tuntuvammin, ja kuvastuvat kirkkaaseen veteen, loihtien sen
pinnalle kokonaisen tuoreiden ruusujen maailman. Soudamme uivien
ruusulavojen välitse, tuntuu aamun ja puhtaan veden tuoksu. Päivä
valkenee valkenemistansa, maisema saa taas uutta väriä, uusi päivä,
heinäkuun 28. päivä, alottaa voittokulkunsa maan yli. Ainoastaan
loihdittu sivellin ja taikavärit kykenisivät maalaamaan sen kuvan, joka
nyt tarjoutui katseilleni, kun koko maa oli vielä varjossa ja
ainoastaan Gurla Manhattan korkein huippu kohosi nousevan auringon ensi
hohteeseen. Aamuruskon voitokkaassa hehkussakin olivat vuori, sen
lumikentät ja jääkaistaleet säilyttäneet hopeanvalkoisen värinsä, mutta
nyt! Silmänräpäyksessä alkoi korkeimman huipun kärki hehkua
purppuraisena kuin sula kulta. Ja loistava valaistus laskeutui
vähitellen vuoren kupeille kuten vaippa. Alempana rinteiden ympärillä
leijaili pieniä, ohuita, valkeita aamupilviä, muodostaen eräille
jyrkästi rajoitetuille vuorikerrostumille vyön, joka heilui vapaana
kuin Saturnuksen rengas, heittäen sen tavoin varjon ikuisille
lumikentille. Ne pilvet myös kultautuivat, punottaen semmoisessa
purppuraloistossa, jollaista ei ainoakaan kuolevainen kykene
kuvailemaan. Lumoavasti levittäytyy valo järven yli. Aurinko valaisee
vuorenhuipun toisensa jälkeen. Maiseman yksityiskohdat erottaa nyt yhä
selvemmin. Värit, jotka olivat äsken olleet niin kepeitä ja haihtuvia
kuin juhlapukuisen nuoren tytön puna, muuttuvat terävämmäksi,
keskittynyt valo kokoontuu itäisten vuorten päälle ja niiden räikeiden
ääriviivojen ylitse suihkuaa auringon yläreunasta huikaiseva sädekimppu
järvelle. Päivä on nyt vienyt voiton, ja ikäänkuin unelmasta juopuneena
koetan minä saada selvää siitä mikä hetki on minuun syvimmän
vaikutuksen tehnyt, hiljainen kuutamoyökö, vaiko auringonnousu ja sen
ruusunvärinen hohde ikuisilla lumilla.

Tämänlaiset ilmiöt ovat maan päällä lyhytaikaisia vieraita, ne tulevat
ja menevät aikaisena aamuhetkenä, näyttäytyen ainoastaan kerran
elämässä. Ne ovat ikäänkuin tervehdys paremmasta maailmasta, tai
feeniks-linnun saaren kajastus. Tuhannet ja taas tuhannet
toivioretkeläiset ovat vuosisatojen kuluessa kiertäneet järveä,
katselleet aamuruskoa ja auringon laskua, mutta he eivät ole koskaan
nähneet sitä kuvaa, jota me katselimme tänä muistettavana yönä,
keskellä pyhää järveä. Mutta pian haihtuivat lumoavat valo- ja
värivaikutukset, jotka nopeasti vaihdellen ovat minua kiehtoneet.
Maisema muuttuu arkiaikaiseksi ja paksujen pilvien varjostamaksi.
Kailas ja Gurla Mandatta katoavat näkyvistä aivan kokonaan, ainoastaan
lumi-ies loistaa voimakkaan karmiinipunaisena etäällä luoteessa --
ainoastaan sinne pääsee auringon sädekimppu, pilvitunnelin läpi
tunkeutuen. Sillä suunnalla välkehtii järvenkalvo sinisenä,
eteläpuolella taas vehreänä. Villihanhet ovat jo hereillä ja
kaklattavat lentäessään toisillensa; joskus huutaa lokki tai kalatiira.
Meriruokokimppuja ajelehtaa ympäriinsä. Taivas näyttää uhkaavalta,
mutta ilma on tyyni ja järvellä keinuvat ainoastaan heikot mainingit.
Vene soluu untelosti määräänsä kohti, sillä nyt, kello kuusi aamulla,
ovat molemmat soutajani väsymyksestä ja valvomisesta aivan menehtyneet.
Soutaessaan nukahtavat he vuorotellen. "Hem-mala-hém", huutaa Shukkur
Ali viimeisen tavun korostaen, kun painaa airon voimakkaasti veteen,
mutta samalla nukahtaa hän ja airo heiluu ilmassa. Hänen oma äänensä
herättää hänet, hän painaa airon uudestaan ja nukahtaa taas!

Hetket kuluvat, mutta ei mikään osota, että lähestymme päämääräämme.
Emme voi erottaa, mikä ranta on lähin. Näytämme itse olevamme tämän
äärettömän järven keskipisteenä. Gurla Manhattan keskellä näkyy eräs
rotkolaakso, jonka suu juhlallisena avautuu pilvivaippojen alta. Muun
maan ollessa varjossa valaisi aurinko sen sisustaa hetken ajan ja
silloin se näytti mielikuvitukselliselta, ikäänkuin johtaisi se meidät
jättiläiskirkkoon, jonka holvia lukemattomat kynttilät valaisevat. Eri
vuorenrunkojen ja haaranteiden väliset laaksot ja hivuuntumiskourut
ovat hyvin silmiinpistäviä ja luikertelevat alas järveä kohti lakeiden
sorakumpujen lävitse, sorakumpujen, joiden äärimäinen reuna aiheuttaa
järven pohjan vaihtelevan syvyyden. Syvyys lisääntyy taas, ollen 61,
62, 65 ja 75 metriä. Neljännestätoista paikasta lähtien -- neljästoista
itse niihin luettuna -- tutkin järven pohjallakin vallitsevan
lämpömäärän. Mutta mittaukset veivät aikaa. Ensin täytyi 70 metrin
pituisen luotirihman laskeutua pohjaan, ja sitten pysyä hiljaa kunnes
pohjalämpömäärä vaikuttaisi lämpömittariin merkkinsä. Sitten oli
luotirihma ylös lapettava, syvyys merkittävä, lämpömittari
tarkastettava, pintaveden ja ilman lämpömäärä mitattava ja nopeuden
mittaaja tarkastettava.

Kilometrin päässä pohjoisessa on kirkkaan mainingin aalloilla
harvinainen tulikeltainen vivahdus, enkä voi ollenkaan ymmärtää mistä
moinen heijastus johtuu. Lounaassa paksunee pilvi ja tuuli puhaltaa
järven yli, saaden aikaan lainehtimisen, joka hidastuttaa veneen kulkua
entistä enemmän. Rehim Ali ei jaksa enää valvoa, ja Shukkur Ali on
vastustamattoman unensa kanssa aivan hassunkurinen. Hän nukkuu
viattomana, airot koholla, ja soutaa nukkuessaan kerran jos toisenkin
ilmassa, sitä tehdessään aina vain kerraten herkeämätöntä huutoaan:
"Shu-da-la-la". Hän puhuu unissaan. Rehim Ali herää siitä ja kysyy,
mitä hän sitten oikeastaan tahtoo, eikä kumpikaan tiedä mistä on
kysymys. Kello seitsemän paikoilla tuli Nukku-Matti minuakin
tervehtimään, mutta en ottanut häntä vastaan. Vain silmänräpäyksen ajan
näin punaisia villiaaseja juoksevan aalloilla, kuulin ilmasta
ihastuttavaa harpunsoittoa ja näin mustan merikäärmeen pään aalloista
sukeltavan ja taas syvyyteen vajoavan ja häviävän. Viheriät delfiinit
ja pienet valaskalat köyristelivät selkäänsä aaltojen välissä -- mutta
ei toki, uni täytyy karkottaa, myrsky voi nousta millä hetkellä
hyvänsä. Heitän kämmenpohjallani aimo suihkun soutajiini, pesen silmäni
ja käteni, tilaan aamiaiseni -- kovaksi keitetyn hanhenmunan, palan
leipää ja kupillisen maitoa -- sytytän piippuni ja olen taas virkeä
kuin hyyppä. Kahdennessakymmenennessä mittauspaikassa, missä syvyys oli
79 metriä, seuraavat toiset esimerkkiäni.

Kello yhdeksän, oltuamme vesillä kaksitoista tuntia, mittasimme 81,8
metrin syvyyden, mutta lounaisranta näytti edelleenkin olevan yhtä
kaukana kuin tähänkin asti! Rehim Alista oli kerrassaan kamalaa, että
kölin alla oli niin paljolti vettä. Gurlan pilvipaljoudet nousevat
hieman ylemmä, ja tultuamme keskemmä mahtavan laakson suuta näemme me
entistä selvemmin sen lymyihin. Lumikenttien alemmat liepeet ovat
pilvien alapuolella. Länteen päin siitä on leveä hivuuntumisuurros,
jonka harmaata muraa pensastot mustalla kirjavoivat. Vesi on
peilikirkas, heijastaen vuorten kuvaisia; ilman ollessa kirkas, on se
sininen, mutta vihertyy pilvien kokoontuessa. Kalaparvi leikkii vedessä
pulahdellen sen pinnalla.

Ja taas kuluvat päivän hetket. Solumme hiljaa eteenpäin väliin yli
rauhallisten kukkulamaisten maininkien, jotka kuiskailevat hiljaa kuin
henkiäänet, väliin pyramiidiaaltojen yli, jotka syntyvät kahden
erisuuntaisen tuulen synnyttämien aallokoiden toisiansa kohdatessa.
Neljä pientä erisuuntaista myrskyn poikaista yritti saada meidät
kiinni, voimatta kumminkaan nostaa aallokkoa vaarallisen korkeaksi, ja
me selvisimme niistä pelkällä niin sanotulla jälkiläiskäyksellä.
Viimeinen niistä, kaakosta tuleva, oli voimakkain. Nyt nostimme
purjeen, mutta yhä näytti ranta olevan loppumattoman kaukana.

Ja kuitenkin näkyivät yksityispiirteet yhä terävämpinä ja selvempinä.
Gurlasta kääntyy järveen päin kolme mahtavaa päätyhaaraa, joiden
välissä on valtaavia murakeiloja ja hivuuntumiskouruja. Sanotut keilat
mataloittuvat rantaa kohti ja laskeutuvat veden alle syvimpään
syvyyteen asti. Pohjoisrannalla, missä leviää laaja tasanko, voi
otaksua järven pohjan hitaammin viettävän. Gurla on pyhän järven
ihana taustakoriste; ei ainoakaan mestarikäsi maailmassa voisi
suuremmoisempaa ja vaikuttavampaa keksiä.

Pohjamittauksemme osotti nyt 77, 74, 77, 68, 58, 54 ja 25 metrin
syvyyksiä ja huomasimme rannan olevan lähellä, sillä nyt voi jo erottaa
kukkuloilla käyvät jaki- ja lammaslaumat. Aallokko oli nyt joltisenkin
korkea ja kahdesti täytyi meidän äyskäröidä vettä veneestä, jonka
pohjalla olivat turkkini kastuneet. Molemmat miehet soutaa ahertavat
unisina ja väsyneinä. Puhelemme jo miten miellyttävää on päästä maalle,
tehdä nuotio, saada teetä ja ruokaa, mutta ranta vain pakenee edellämme
ja puolipäivä menee ohi. Gurla näyttää etelässä kohoavan suoraan
vedestä; sen tasainen juurimaa ja alavat äyräät näkyvät nyt näet paljon
pienentyneinä, sikäläisten luostarien munkkien ei ole tarvinnut etsiä
vuoriston puroja, sillä he käyttävät juomavetenänsä pyhän järven
vettä, jolla on puhtaimman, terveellisimmän lähdeveden maku. Sen
kristallikirkas puhtaus ja tummanviheriänsininen väri ei turmele makua;
etäisistä pyhiinvaeltajista on Manasarovarin vesi parempaa kuin kuohuva
samppanja.

Vihdoinkin pääsemme venevankilastamme vapauteen! Kirkkaan veden läpi
näkyy jo järven pohja. Vielä muutamia aironvetoja, ja veneemme tarttuu
savesta ja talvijään ajamista, mätänevistä levistä muodostuneeseen
valliin. Sen ja rannan välillä on pitkulainen laguuni, jonka liejuun
uppoaa polvia myöten. Kello oli puoli 2; olimme siis olleet järvellä
16,5 tuntia! Ja kun saavuimme rantaan, emme siellä päässeetkään maalle.
Jonkun aikaa asiata mietittyäni, miesten sillä aikaa seisaaltaan
ympäristöä tarkastellessa, soudimme pohjoisemmaksi ja puolentoista
tunnin kuluttua löysimme vihdoinkin paikan, missä voi veneen maalle
vetää. Silloin olimme olleet järvellä 18 tuntia.

Kokosimme polttoaineksia ja sytytimme tulen. Tee kiehuu, lammasliha
paistuu, ja syötyämme päivällisemme teimme airoista, mastosta ja
purjeesta tilapäisen teltin, johon paneusin maata jo kello seitsemän
paikoilla, pelastusrengas päänalusena ja turkkeihini kääriytyneenä.
Olin tehnyt 31 tuntia keskeytymättä työtä, vaivuin oitis uneen, eikä
ollut minulla aavistustakaan koko yön raivonneesta myrskystä, ei myös
niistä 25 toivioretkeläisestä, jotka olivat aamun sarastaessa ohitsemme
kulkeneet.

Kello kuudelta herätettiin minut. En ollut ollenkaan tuntenut yökylmää,
sillä alin lämpömäärä oli ollut 4,4 astetta. Aamu oli ihana, vain liian
kuuma. Toivioretkeläiset olivat menneet, me söimme aamiaisemme,
työnsimme veneen taas vesille ja soudimme pohjoiskoillista ja
pohjoisluoteista kohti, pienessä kaaressa, noin 80 metrin päässä
rannasta, ja tulimme leiriin n:o 214.

Aikomukseni oli leiriytyä jossain sopivassa kohdassa pohjoisempana ja
soutaa sieltä seuraavana päivänä järven yli päämajaan Serolung-gumpaan.
Määräksi otin länsirantaan lyhyesti pistävän lahdelman pohjoisrannalla
kohoavan sinooberipunaisen kukkulan. Raitis etelätuuli puhalsi, me
nostimme purjeen ja kiidimme hurisevaa vauhtia järven yli. Rannalla
seisovat toivioretkeläiset katselivat kulkuamme aivan ällistyneinä, ja
Gossulin luostarin munkit vaivasivat päätänsä ajattelemalla, minkä
lopun moinen pyhyyden häväistys saisikaan. Yksinpä villihanhetkin uivat
poikinensa nopeasti pakoon selälle, kun taas toiset vesilinnut
pakenivat muutamia satoja metrejä maalle päin -- varmaankin pitivät ne
venettä harvinaisena, tavattoman isona vesilintuna.

Nousimme maalle punaisen huipun luona ja toisten polttoaineita kootessa
ja yöleiriä laittaessa tunnustelin minä seutua maallenousupaikan
yläpuoliselta mäeltä. Raivoisa kaakkoismyrsky puhalsi järven yli,
järven pinta joutui kamalaan kuohuntaan, nostellen liituvalkeita
vaahtoharjojansa. Kello neljän seuduissa muuttui ilma tuskallisen
tyyneksi; sitte kääntyi tuuli ja nousi yhtä voimakas, ulvova ja uliseva
luodemyrsky. Kellon kuutta lähetessä näytti taivas kamalalta,
kaikkialla näkyi pikimustia pilviä eikä itärannasta näkynyt
vilahdustakaan. Oli kuin seisoisimme valtameren rannalla. Mutta pian
kääntyi tuuli itäkaakkoon ja silloin pauhasi hyrske koko illan meidän
rantaamme vastaan. Mikä onni, ettei tämä ilma sattunut eilen illalla!

Miesten oli käsketty herättää minut ennen auringon nousua, sillä meidän
täytyi kiirehtiä, jos mielimme päästä ennen pimeän tuloa leiriin n:o
212. Tuskin oli päivä valjennut, kun tulin ulos. Syötyämme aamutulella
viimeiset ruokavaramme aamiaiseksemme lähdimme kello puoli viisi
rannasta, rumalla, samealla ilmalla. Voimakas länsituuli kiidätti meitä
nopeasti selälle, olipa se oikeastaan purjeellemme ja mastollemme
liiankin navakka, mutta kuljetti meitä toki kaksinkertaisella
nopeudella eteenpäin. Kukkuloiden juurella oli meillä edes suojaa,
mutta jo muutaman minuutin päässä rannasta muuttui järvi epämieluisen
ontoksi. Mutta vähätpä siitä väliä, me kuljimme aaltojen mukana, vene
suikkelehti niiden välissä pehmoisesti ja miellyttävästi, saamatta edes
viskevettä.

Miehissäkin oli nyt toinen ryhti kuin ensimäisellä öisellä matkalla.
Nähtävästi olivat he päättäneet joutua ennen pimeän tuloa määränpäähän
ja soutivat kuin kaleeriorjat, joiden päällä ruoska heiluu. Oli kuin
juoksisivat he kilpaa länsituulen kanssa, pyrkien pois tieltä ennen
kuin aallot aivan raivoisiksi paisuisivat. Vesi sihisi ja vaahtosi
veneen ympärillä, vanavesi siukui kuin sula voi paistinpannussa, ja
allamme kuohui synkänviheriä järvi. Se oli ihanaa kulkua; me
puikkelehdimme humisevaa vauhtia järven pyhien aaltojen yli.

Nyt teimme luotauksia: 40, 52, 52, 54, 56, 57 ja 54 metriä.
Hivuuntumispenkereitten ja niiden joltisenkin jyrkän vierun
ulkopuolella on järven pohja melkein tasainen.

Päivä kuluu, keskitaivas seestyy, tuuli ajaa pois pilvet, jotka
näyttävät kokoontuvan vuorien ympärille; nämä muodostavat suuremmoisen
seppeleen tämän maan järvien helmen ympärille. Tuuli asettuu kokonansa,
aurinko paahtaa kovin ahavoittuneille kasvoilleni, ja päätä särkee,
jos auringon säteiden kimalteleva kulta suoraan silmiin paistaa.
Sokaisullansa se saa päämäärästäkin erehtymään, mutta minulla on toki
kompassi kädessäni. Aallot laskevat ja herpautuvat, järvi muuttuu taas
peilikirkkaaksi. Kulku on nyt hitaampaa, kun tuuli ei työntele takaa,
mutta miehet eivät väsy; heidän soutulaulunsa vaimenee kuulumattomaksi
vedenpinnalla, turhaan siitä kaikuansa etsien.

Rannalla nousi elämä, kun me tulimme! Nähtävästi ja kuultavasti olivat
odottajat meidän paluustamme iloissansa, vaivattuansa itseänsä kaikilla
mahdollisilla murheellisilla ajatuksilla meidän surullisesta
kohtalostamme. Robert oli juuri lähettämäisillään partiokunnan
pohjoiseen ja etelään, kun huomasivat veneen järven-selällä. Leirissä
oli kaikki muutoin hyvin, ainoastaan tibetiläisemme olivat suruissaan,
sillä heidän ruokavaransa olivat lopussa. Annoin heille sen vuoksi
rahaa, jotta voisivat ostaa luostarista tsambaa. Illalla sitte
keskustelin Robertin kanssa etelään tehtävän matkan suunnittelusta.

Seuraavana päivänä, Lehiin tulomme vuosipäivänä, alkoi uusi kuukausi.
Rabsang ja Tundup Sonam soutivat, Robert piti perää seuraten
luotauslinjaa noin 50 metrin päässä rannasta. Itse istuin veneen
kokkapuolella kompassi kädessä piirustaen karttaa rannoista, niiden
kukkuloista ja kaikesta mikä vain seudun luonteen kuvaamiseen kuuluu,
ja sitä tehdessäni huomasin järven kaikkein uusimpienkin karttojen
tarvitsevan perinpohjaista oikaisua. Jo Tamlung-solassa, Brahmaputran
notkosta lähdettyämme, olin epäillyt, että Manasarovar ehkä onkin
Satledshin vesistöön kuuluva järvi. Nyt oli koetettava, enkö voisi
edistää tämän kysymyksen ratkaisua. Tiesin tutkimuksieni jäävän
vaillinaisiksi, mutta ne paljastavat kuitenkin joukon tähän asti
tuntemattomia tosiasioita. Siihen kuului järjestelmällinen järven
syvyyden mittaaminen, jonka avulla voi löytää rotkon synnyn ja
muodostumisen avaimen, selityksen. Pian tulin vakuutetuksi siitä, että
järven syventymä on eteläisten vuorten vanhojen jäätiköiden uurtama,
eikä, kuten olin ensin luullut, somerokerrostumien patoama leveässä
laaksossa. Mutta tilan puute estää minut tätä mielenkiintoista
kysymystä seikkaperäisesti koskettelemasta.

Samalla kuljemme loivasti kaartaen lounaaseen ja olemme pakotetut
rannasta loittonemaan, jottemme tarttuisi hiekkapohjaan kiinni.
Saavumme _Tage-tsangpon_ suulle. Runsaan kilometrin matkan virtaa se
yhdensuuntaisesti järven rantojen kanssa, ollen siitä neljän metrin
korkuisen, aaltojen ja jääpainon kasaaman vallin erottama. Leiriydyimme
juoksuhiekan ja varvikon väliselle alueelle ja minä mittasin
Tage-tsangpon. Sen leveys oli 17,3 metriä, suurin syvyys 1,05 metriä ja
vesimäärä 11,26 kuutiometriä sekunnissa, eli kolme kuutiometriä enemmän
kuin siinä paikassa, _Na-Marden_-nimisen syrjäjokensa yläpuolella,
missä olin viimeksi sen syvyyden mitannut. Olimme ensi kerran tulleet
Tamlung-la'lla tämän joen ulottuviin, jonka lähdejoki, _Gang-lung-tshu_
eli "jäälaakson vesi" saa alkunsa Gang-lung-vuoristosta. Niin muodoin
on Tage-tsangpon lähteenä sanotun vuoriston jäätikkö eli jäälaakso,
joka näkyy Tam-lung-la'lle. Juuri tätä jäätikköä rohkenen pitää
_Satledshin genetisenä eli alkuperäisenä, todellisena lähteenä_.

Elokuun 2. p:nä jatkoimme matkaamme vesitse, karavaanin kulkiessa
rantaa pitkin. Purjehdimme _Jango-gumpan_ ohi jokseenkin sen likitse ja
suuntasimme sitten suoraan Tugu-gumpalle, joka hyvin viehättävästi
kohoaa rantapenkereeltä. Joukko pohjoistibetiläisiä paimenia oleksi
täällä, missä joka vuosi pidetään vähäiset villamarkkinat. Katolla
seisoi joukko munkkeja. Leirimme laitoimme aivan luostarin viereen,
rantatien varrelle, josta oli ihana näköala järvelle ja sen takaiselle
Kailas-vuorelle. Luostarin eteläpuolella on kivimuurin ympäröimä piha,
jolla seisoi 500 lammasta yhteen sullottuina kuin sillit tynnyrissä
odottaen vuoroansa, milloin Almorasta ja eteläisestä rajamaasta tulleet
hindut ja dotialaiset ne keritseisivät. Paimentolaiset saavat
jokaisesta lampaastaan kahdeksan annaa (75 penniä), siis hyvän koron
elävälle pääomalleen. 500 lampaan villasta kuuluu tulevan 16 jakin
kuormaa.

Kävin heti luostarissa, jonka 13 munkkia, apotti Tabga Rintshen
etunenässä, otti minut vastaan mitä kohteliaimmin ja ystävällisimmin,
näyttäen minulle kaikki ja antaen eri temppelisaleista selityksiä. He
olivat kuulleet puhuttavan järven yli tekemästäni matkasta ja nyt omin
silmin nähneet minun tänne suhahtavan veneineni suotuisalla tuulella,
ja vakuuttivat minulle avonaisesti, että minulla heidän vilpittömän
vakaumuksensa mukaan on vallassani salaisia voimia, koskapa voin
rankaisematta uhmailla vedenjumalan pyhää järveä. Mutta he käsittivät,
että niin voi olla, koskapa olin tashi-laman ystävä ja tämä oli antanut
minulle pyhän siunauksensa.

Elokuun 7. p:nä herätettiin minut hyvin varhain, kun aurinko valoi
uutta kultaa siniselle järvelle, erään laman seisoessa luostarin
katolla puhaltamassa näkinkenkätorvellaan pitkäveteisiä, kumisevia
säveliä hiljaiselle vedenpinnalle. Riensin rantaan, missä vene
tavallisine varustuksinensa jo valmiina odotti, ja Shukkur Ali ja
Tundup Sonam luotirihmaa selvittelivät sekä tavaroitamme paikoilleen
asettelivat. Hindut maleksivat rannalla kuin villihanhet, riisuivat
pukimensa maalle ja kahlasivat veteen, ainoastaan liina lantioille
käärittynä, uimaan autuaaksi tekevässä, siunausta tuottavassa järvessä.
Kuuman Intian ihmisistä täytyi niin viileänä aamuna tuntua piristävältä
semmoisessa vedessä peseytyminen, jonka lämpö nousi vain jonkun asteen
yläpuolelle nollan. Hämmästynein katsein seurasivat he venettäni, jota
voimakkaat aironvedot kuljettivat luostarista etäälle. Järvi oli
aamukirkas ja tyven, mutta jo ensimäistä luotausta suoritettaessa
puistatti vedenjumala itseänsä, luoteistuuli nousi ja aallot loiskivat
ja kisailivat iloisina veneen keulaa vastaan. Sillä tämä kolmas
mittauslinjamme oli suunnattu 214. leiriämme kohti, P 27° W suuntaan.

Keskipäivällä paksunivat pohjoiset pilvet. Raskas, lyijyharmaa
pilvikerros laskeutui hitaasti vuorten kupeille ja sen alemmasta,
valoisammasta reunasta riippuivat sadehetaleet, kohoten synkkää taustaa
vasten harmaanvioletteina. Vuoret ja ranta hävisivät pohjoisessa
näkymättömiksi ja pilvipaljoudet näyttivät olevan järvelle
putoamaisillansa. Tuuli asettui taas, ja alkoi harvakseen sataa
rapisevia isoja pisaroita, jotka vedenpintaan putoillessaan muodostivat
hetken kestäviä, pyöreitä helmiä, kuin olisivat olleet öljyverhoon
käärittyjä. Sitten seurasi kauhean sakea raekuuro, joka suomi veden
pintaa, verhosi meidät puolipimeään, viskutteli järvenkalvosta
miljoonia pieniä suihkukaivoja ja värjäsi kahdessa minuutissa veneemme
sisuksen valkeaksi. Ei voinut erottaa mitään muuta kuin veneen ja
itsemme; muu kaikki oli yhtä vettä ja raetta, joka vitsoi järveä kuin
raipalla, saaden aikaan suhisevan, kurluttavan äänen. Tuon tuostakin
valaisivat väräjävät jalavat pilvien sisustaa ja ukkonen jyrisi
pohjoisessa uhkaavana ja kumeana. Silloin kääntyivät molemmat miehet
katsomaan, mutta eivät nähneet sumussa mitään. Heitä alkoi kammottaa ja
kaikki me tunsimme vaarallisen aseman olevan tulossa.

Rakeita seurasi rankkasade, niin ankara sadekuuro, etten sen vertaista
olisi voinut kuvitella. Vettä kaatui sellainen paljous ja niin rajusti,
että se painoi kumaraan. Ylläni oli kolme paitaa ja nahkanuttu, mutta
jo hetken kuluttua tunsin veden valuvan paljasta ihoani myöten. Siitä
oli toki se etu, ettei sen ylen runsaan suihkun, joka meitä vielä
odotti, tarvinnut minua enää liottaa. Turkkini olin pannut polvilleni,
kääntäen karvapuolen ulospäin, ja sen kuoppiin kokoontui pieniä
lammikoita. Siten tuli veneeseen aimo määrä vettä, läikkyen siinä edes
takaisin aironvetojen tahdissa. Rantaa ei näkynyt, pidin perää
kompassin mukaan.

"Soutakaa vain, ei ole enää pitkä matka!"

Vihdoin harveni sade, mutta kellon ollessa neljä minuuttia yli yhden
kuulimme koillisesta huumaavata pauhinaa, sellaista jytyä, jonka voi
saada aikaan ainoastaan ensi luokan myrsky. Raesää ja sade eivät olleet
sen rinnalla mitään. Nyt, raskaiden vesiuutimien hajottua, oli
myrskyllä vapaa tanner, ja se kulki järvien yli vimmaisella voimalla.
Miksi emme lähteneetkään tuntia ennen ja sen sijaan jättäneet hindujen
uskonnollista kylpemistä katselematta! Ei, Tso-mavangin jumala suuttui
ja tahtoi kerta kaikkiaan näyttää, ettei ole niin kevytmielisesti
kohdeltava järveä, jonka vihertävää vettä hänen delfiinipyrstönsä
ruoski. Miten kadehdimmekaan nyt Gossul-gumpan munkkeja ja omaa,
etelässä Tugu-luostarin rauhallisten muurien suojassa oleilevaa
väkeämme! Mitähän he sanoisivat, mitähän he mahtaisivat yrittää,
jos me hukkuisimme tähän järveen kuin kissat?

Muutaman minuutin ajan taistelin suoraan oikealta lyöviä aaltoja
vastaan kuin mielipuoli, voidakseni ohjata veneen oikeaan suuntaan. Ne
paisuivat kauhistuttavan nopeasti ja jokainen aalto, joka veneemme
pingotettuun palttinakangasrunkoon lyödessään särkyi hyrskeeksi, sai
aikaan pamahduksen, joka oli halaista pikku aluksemme. Seuraava oli
vielä valtaisempi; minä selvisin siitä intialaisella kypärilläni, mutta
Tundup Sonam sai kylmän läiskäyksen, joka vei häneltä hetkeksi
tajunnan. Kun kolmas oli viskannut vaahtohuippunsa laidan yli
veneeseen, oli veneessä vettä 10 sentimetriä paksulta, pikku
"pähkinänkuoremme" vajosi kolmen miehen painosta liian syvään ja
veneeseen päässyt vesi läiskähteli, pulppusi ja pulisi edes takaisin
veneen keinunnan tahdissa.

Nyt huomasin olevan mahdotonta yrittää pysyä tolallamme. Meidän täytyi
alentua kurssiltamme tuulen ja aaltojen takia. Suunnassa E 50° L oli
Gossul-gumpa, ja tuuli puhalsi koillisesta; se sopi siis matkatuuleksi;
luostarissa saisimme turvapaikan, jos nimittäin sinne asti pääsisimme.
Nyt oli vain käännyttävä oikeassa kulmassa, kumoon ajamatta. Kaksi
ensimäistä yritystäni ei onnistunut, saimmehan vain vettä lisää
veneeseen, mutta kolmas lykästi. Nyt piti meidän vain, jos henkemme oli
kallis, varoa ettei vene päässyt taas tuulessa kääntymään. Myrsky
puhalsi hieman oikealta. Tundup Sonamilla, joka hoiti keulapäässä
oikeanpuoleista airoa, oli koko taakka hartioillaan, kun taas Shukkur
Alin tarvitsi pistää aironsa veteen ainoastaan silloin tällöin, minun
komentoani seuraten, mutta kaikesta ulkonaisesta rauhastaan huolimatta
oli hän kiihkeä ja liian innostunut, ja kun hän ei myrskyn ulinalta
huutojani kuullut, annoin käden kosketuksella hänelle aina merkin,
milloin heittää soutaminen.

Nyt alkoi kulku, jommoista en ollut kokenut ainoallakaan entisellä
Tibetissä tekemälläni vesimatkalla. Myrsky muuttui hirmusääksi, jonka
painon puristamina laineet nousivat korkeiksi kuin Itämeren aallot
myrskysäällä. Höyrylaiva millainen tahansa olisi tällaisessa aallokossa
vaarunut, meidän täytyi pienessä kangasveneessämme sen nopeissa,
odottamattomissa heilahteluissa, jotka veneen kallistuessa toinen
toistaan seurasivat, aina vain väistellä ja pysyttää tasapainoa. Tuulen
raivoavien voimien pieksäminä, ahdistamina ja ajamina pyyhälsimme
järveä pitkin. Jokainen uusi aalto, joka meitä ylös nosti, näytti
olevan edellistänsä korkeampi. Muutamilla oli terävä, sileä harja, joku
oli ikäänkuin vuorikristallista muovailtu ja kuvasti pohjoisia mustia
pilviä -- edessämme näytti olevan pohjaton vesihauta, jonka ammottava
syvyys uhkasi joka hetki veneemme nielaista. Toiset aallot työnsivät
edellänsä vaahtolaskosta, vyöryen takaapäin vinkuen ja pauhaten.
Silmissä musteni ajatellessa, että ne täyttäisivät veneen yhdessä
sekunnissa ja painaisivat sen veden alle. Mutta aallonharja nousi
kauniisti korkeuteen, näköala avautui joka suunnalle, etelässä paistoi
vielä aurinko, Gurla Mandatta näkyi selvästi, suunnassa E 50° L näkyi
myös Gossul-gumpan penger, ainoastaan pohjoisessa oli kaikki mustaa ja
uhkaavaa. Sen sekunnin aikana, minkä vene vapisten keikkui
aallonharjalla, voi luulla joutuneensa johonkin vallitsevaksi kohoavaan
vuorisolaan Tshang-tangin vuoristoon, missä joka puolella avautuu
vuorijonojen maailma, samalla kun aaltojen vaahto loihti mielikuvan
ikuisista lumikentistä.

Tämäkin aalto poistuu ja vene vajoaa laaksoon. Me häviämme vesiluolaan,
lähimmät aallot tukkeavat näköalan, takanamme olevat luolan seinät ovat
puhtainta malakiittia, edessämme olevat smaragdia. Sivulle ne
vetäytyvät ikäänkuin kulisseiksi. Taas nostetaan meidät ylös -- "lisää
vain, Tundup Sonam, muutoin painaa meidät vaahtoharja alas!" Hän
ponnistaa viimeisetkin voimansa ja aalto menee ohi. Mutta se ei ole
ylhäältä tasalakinen ja muistuttaa Kudi-gangrin pyramiidihuippua. Kaksi
semmoista kohoaa aivan edessämme ja niiden kärjet taittuvat tuulessa.
Ne ovat läpinäkyviä kuin lasi ja toisen läpi näkyy Gurla Mandattan
lumikenttien kuva kuin suurennuslasilla katsottuna. Edessämme on
vesiveräjä ja etelärannan auringonpaisteen kajastus kultaa aallon
reunat tummalla hehkulla.

Taistelemme urhoollisesti. Minä istun veneen pohjalla ja puristan
peräsintä kaikin voimin, pitääkseni venettä oikealla tiellä. Ylitsemme
lentää myrskyn pirstoilema räiske kuin paloruiskun hajonnut suihku.
Usein luikahtaa särkynyt aallonharja veneeseemmekin, mutta me emme
jouda vettä pois äyskäröimään. Näemme veneen vähitellen täyttyvän --
näinköhän päässemme rantaan ennen kuin se vajoaa? Masto, purje ja kaksi
vara-airoa ovat veneen pohjalla, keskellä venettä kiinni sidottuina.
Jospa voisimme nostaa purjeen, niin olisi veneen ohjaaminen helpompaa,
mutta sitä ei tarvitse nyt ajatellakaan, kun istuessansakaan tuskin voi
pysyä tasapainossa kovien sysäysten sattuessa ja niissä arvaamattomissa
asennoissa, joihin vene aina joutuu aaltojen taipumisen, kaartumisen ja
kallistumisen johdosta. Lisäksi olisi masto semmoisessa myrskyssä
ritkahtanut poikki kuin lasi.

Luotauslinjaltamme olimme joutuneet pois suorakulmaisesti; nyt oli, jos
mahdollista, saatava ainoastaan henki pelastetuksi -- päästävä maihin
ennen kuin vene uppoaisi. Ratkaisevana hetkenä, kun suhdattomana
vyöryvä aalto uhkasi venettä, huusin minä Tundupille, käskien
jännittämään kaikki voimansa -- ja hän tekikin sen niin jäntevästi,
että hänen aironsa paukahti poikki. Nyt oli kaikki hiuskarvan varassa;
emme kyenneet enää venettä ohjaamaan, sen täytyi välttämättömästi mennä
kumoon noiden vaahtoavien aaltojen välissä. Mutta Tundupkin tunsi
vaaran ja tempasi voimakkaalla vedolla vara-airon irti, Shukkur Alin
soutaessa vasemmalla airolla takaisin. Uuden suihkeen saatuamme olimme
taas oikealla suunnalla.

Niin ajaa myrsky meitä edelleen. Aika tuntuu loppumattoman pitkältä.
Viisi neljännestuntia olimme taistelleet vedenjumalan oikkuja vastaan
ja jokainen minuutti on tuntunut tunnilta. Vihdoinkin näkyy toki
Gossulin luostari. Se suurenee, voi jo erottaa yksityiskohtia, näen sen
valkean julkipuolen punaisine yläreunaviiruineen, sen akkunat ja
tuuliviirin sekä muutamia munkkeja, jotka rintasuojuksen takana seisten
liikkumattomina venettämme tähystävät. Mutta luostaripenkereen alla käy
kamala tyrsky. En tiedä, miten päästä maalle. Tämäntapaisissa
seikkailuissa olen kyllä ennenkin ollut, mutta en koskaan näin
hurjassa. Kadehdimme ylhäällä seisovia munkkeja, joilla on kiinteä
kamara jalkojen alla. Jospa olisimme jo heidän luonansa! Vauhtimittari
on ollut koko ajan ulkona vedessä. Tempaan sen nopeasti talteen ja
käsken miesten olla valmiina ja merkin saatuansa hypätä pois veneestä.
Tämänpäiväisen muistikirjani ja karttapiirustuksen, joista tippuu vesi,
kätken nahkanuttuuni, jotteivät ainakaan kootut numerot joutuisi
hukkaan.

Aikaa on enää kaksi minuuttia. Shukkur Alin avulla onnistuu minun vielä
riisua raskaat, vettä täyteen imeytyneet saappaat jalastani, mutta
samassapa jo vene rajusti viskautuu hyrskelaineisiin. Vesi on
ruskeasakkainen kuin kauravelli, ja aalto imee venettä taas järvelle
päin. Tundup Sonam on jo veteen hyppäämäisillänsä, mutta neuvon häntä
ensin airolla tunnustelemaan, kuuluuko jo pohjaa. Sitä ei tapaa, ja
mies hillitsee itseänsä vielä. Vene saa takaapäin uuden tölmäyksen ja
on kaatua. Soutajat reutovat nyt kuin villityt, voittaaksensa
aallonvedon, ja ennen kuin arvaankaan on Tundup hypännyt veteen, joka
ulottuu hänelle rintaan asti, ja nyt kiskoo hän venettä kaikin voimin
maata kohti. Me toiset seuraamme hänen esimerkkiänsä ja yhteisin voimin
onnistuu meidän vetää se maalle ennen kuin raivoava hyrsky ehtii sen
murskata. Vielä yksi aimo kiskaus, ja me olemme saaneet veneen
liejuvallin yli laguuniveteen, johon eivät aallot pääse.

Mutta nyt olemme saaneet kyllämme ja heittäydymme hiekalle väsymyksestä
menehtyneinä. Puolitoista tuntia kestänyttä ruumiin ja sielun tavatonta
jännitystä ja kiihtymystä seurasi uupumisen ja huumautumisen tunne;
meillä ei ollut toisillemme mitään sanottavaa, enkä minä antanut mitään
käskyjä yötä varten. Olimme haaksirikkoisia, mutta meillä oli täysi syy
olla iloisia ja kiitollisia siitä, että meillä oli taas kiinteä maa
jalkojemme alla ja että olimme päässeet ehjin nahoin kaikkien niiden
viheriäin hautojien yli, jotka allamme ammottivat valmiina meidät
nielaisemaan, jollemme vaarallisilla hetkillä olisi varaamme pitäneet.
Olimme torkkuneet pari minuuttia, kun kaksi munkkia ja kolme
noviisipoikaa tuli hietikon ylitse luoksemme, lähestyen meitä
verkkaisin askelin ja varovaisesti, ikäänkuin eivät olisi olleet
varmoja siitä olimmeko eläviä vaiko kuolleita. Nousimme silloin
seisaallemme ja nyt tervehtivät he meitä ystävällisesti, tiedustaen
vointiamme ja tarvitsisimmeko apua. He olivat hyvin osaaottavia ja
kertoivat nähneensä veneen lähestyvän aalloilla keikkuen sekä olleensa
vakuutetut siitä, että se varmasti uppoaisi moisessa tavattomassa
myrskyssä, mikä tänään järvellä riehui. Maihin laskiessamme olimme
olleet alhaalla aivan heidän lähellänsä; mutta se oli näyttänyt
kerrassaan kamalalta. Emmekö olleet saaneet mitään vammoja ja emmekö
tahtoisi nousta luostarin lämpöisissä huoneissa yötämme viettämään?
Mutta minä kiitin heitä hyväntahtoisesta tarjouksestansa ja pidin
parempana nukkua ulkosalla, kuten tavallista. Mutta jos he voisivat
meille polttopuita ja ruokaa toimittaa, niin niitä emme kieltäytyisi
vastaanottamasta. He kumarsivat, hävisivät sokkelomaisiin
porraskäytäviin, ja palasivat väleen, tuoden lantaa, risuja ja halkoja.
Pian leimusi ihana nuotio penkereellä. He itse sytyttivät sen, sillä
omat tulitikkumme ja tuluksemme olivat, kuten kaikki muukin,
kelvottomiksi turmeltuneet. Ja he lähtivät meille ruokaa hankkimaan,
sillä oman eväsmyttymme sisältö oli veneen pohjavedessä tahtaaksi
lionnut.

Sill'aikaa laitoimme olomme luostarin alapuolella olevalla
rantakaistaleella hyvinkin mukavaksi. Penkereessä ammotti kaksi luolaa,
joiden katot olivat karstoittuneet; toivioretkeläisillä ja paimenilla
on tapa niissä viettää yönsä. Ne olisivat voineet tarjota meille
tuulensuojan, mutta näyttivät niin epäsiistiltä, että mieluummin
leiriydyimme rannikolle. Se oli tosin märkä, mutta kaivoimme käsin
kuivaa hiekkaa altapäin. Vene purettiin, vesi kaadettiin siitä pois --
se oli puolillaan -- ja siitä laitettiin nuotion viereen tuulensuoja.
Olipa nyt mieluista katsella myrskyä ja kuunnella hyrskeen äänekästä
pauhua.

Kun nuotio leimusi tunnollisesti ja tuli hehkuvan kuumaksi,
riisuuduimme me ilkosen alasti ja istua tökötimme tulella kuivataksemme
alusvaatteitamme ja itseämme. Jokaisen täytyi pitää huoli itsestänsä,
sillä kunkin laita oli yhtä huono. Levitin tavarani mahdollisimman
lähelle tulta ja ripustin niitä airoille ja pelastusvöille tuulen ja
kuumuuden kuivattaviksi. Samalla kuivasin vähin erin villapaitani,
käänsin sen nurin, pidin tulta vasten sen etu- ja taka-, nureata ja
oikeata puolta, ja kun se oli aivan kuiva, puin sen ylleni. Ainoastaan
nahkanutun ja turkkien kuivaaminen ei onnistunut, ne olivat yöhön asti
märät, mutta mitäpä siitä! Kaikessa tapauksessa oli meillä täällä
parempi kuin veden jumalan viheriöissä kristallisaleissa.

Munkit tuovat maitoa, piimää ja tsambaa, teetä on itsellämme ja
yksinkertainen illallinen maistuu mainiosti. Myrskyn yhä kestäessä
istuimme sitte pari tuntia tulen ääressä. Olin kuivannut päiväkirjani
ja tein nyt ne muistiinpanot, jotka ovat tämän luvun sisältönä.
Sill'aikaa huvitteli minua Shukkur Ali seikkailuilla, joita on
matkoillaan kokenut Younghusbandin ja Wellbyn palveluksessa.
Pelastuttuansa nyt kuolemasta hädin tuskin, johtui hänelle menneisyys
voimakkaammin mieleen, ja kerran kertomaan päästyänsä ei kunnon Shukkur
Ali anna itseään keskeyttää. Kuuntelin häntä toisella korvalla ja
kirjotin toisella -- olin vähältä sanoa -- etten näyttäisi
välinpitämättömältä, ja itse asiassa olikin Shukkur Alille pääasia
saada vain lörpötellä.

Vihdoin selkenee pohjoinen ja kaikki vuoret näyttävät olevan
liituvalkeat lumesta. Muulloin eroittautuivat valkeiden lumihuippujensa
kautta ainoastaan Kailas ja sen läheiset vuoret, mutta nyt on kaikki
valkeata. Tosin on elokuun alku, mutta onko mahdollista, että syksy
alkaisi jo nyt? Kesä on ollut niin lyhyt, että tuskin olemme
ennättäneet siihen tottua.




Kahdeskymmenesseitsemäs luku.

Satledshin lähde ja Pyhä vuori.


Päivä päivältä työskentelin tutkimuksissani pyhällä järvellä ja sen
ympäristöllä, saavuttaen tuloksia, joiden muokkaamiseen menee pitkät
ajat. Minun onnistui pysytellä paikoillani kokonainen kuukausi. Usein
saapui ratsastajia ja muita lähettejä valituksinensa, mutta silloin
vastasivat mieheni hyvin yksinkertaisesti: "Sahib on järvellä,
koettakaa häntä tavata, milloin voitte! Hän on vedenjumalan ystävä ja
voi viipyä pyhän puun oksien välissä niin kauvan kuin tahtoo." Ja kun
sitte palasin, olivat he jo menneet matkoihinsa. Kun matkat tehtiin
veneellä, eivät he voineet liikkeitäni mitenkään tarkata. Mutta
Tshiu-gumpan luona leiriytyessämme ryhtyivät he tarmokkaisiin
toimenpiteisiin. Poissa ollessani saapui lähetti toisensa perästä,
käskien minun oitis lähteä Parkaan, josta oli matkaa jatkettava
Ladakiin. Elokuun 23. p:nä lähetin Robertin ja Robsangin Parkaan
neuvottelemaan ensin viranomaisten kanssa; minua ei kumminkaan tahdottu
millään ehdolla päästää matkani lähimpään päämäärään _Langak-tsolle_.
Viipyisinpä Tshiu-gumpassa kuukauden tai vuoden, se ei heitä
liikuttaisi, koska luostari ei ollut heidän piirissään, mutta läntinen
järvi oli heidän valtansa alainen. Neuvoivat minua kuitenkin oman
itseni tähden mahdollisimman pian Parkaan tulemaan; heti huomenissa
lähettäisivät he 15 jakia kuormastoani kuljettamaan.

Mutta minä tahdoin nähdä Langak-tson hinnalla millä hyvänsä. Kun siis
huomenissa nuo 15 jakia saapuivat, päätin nopeasti lähettää Rabsangin,
Tseringin ja neljä muuta miestä kuormaston kanssa _Parkaan_, samalla
kun Robert ja kuusi miestä seurasivat minua _Langak-tsolle_.

Vasta viikkoa myöhemmin olin tältä matkaltani valmis, ainaisten
myrskyjen tuivertamana työskenneltyäni Manasarovarin naapurijärven ja
sen koko ympäristön kartoittamisessa, onnistuen ratkaisemaan useita
epätietoisiksi jääneitä edeltäjieni arveluita. Sen tarpeellisen
lepopäivän aikana, jonka soimme itsellemme Parkassa elokuun 30. p:nä,
tingin govain kanssa puoleen ja toiseen. He pyysivät minua seuraavana
päivänä vihdoinkin länteen lähtemään ja minä lupasin sen heille, mutta
sillä ehdolla, että saisin viipyä kolme päivää Chalebissa, joka on
puolen päivämatkan päässä lännessä. He suostuivat siihen, huomaamatta
minun sivuaikomuksiani. Tahdoin nimittäin kiertää pyhän vuoren
pyhiinvaellustietä myöten kulkien, mutta älysin etteivät viranomaiset
siihen koskaan lupaa antaisi. Ainoastaan viekkaudella voi se onnistua.

Iloisen juhlan jälkeen, jonka ladakilaiset olivat iltasella
toimeenpanneet, ratsastimme syyskuun 2. p:nä taas luoteeseen.
Seurassamme oli eräs vanha, harmaahapsinen gova, josta oli jo tullut
aivan erinomainen ystäväni. Ilma oli kaunis, mutta jo nyt tuntui
aamusin pureva kylmä, melkein kuten kotona, kun keltaiset lehdet ovat
pudonneet ja hieno jääriite peittää lahtia.

Chalebin kankaalle pystyttämällämme leirillä oli se etu että se oli
kaukana ihmisasunnoista, mikä olikin tarpeen, sillä täältä käsin tein
kolme luvatonta retkeä. Toinen näistä kesti ainoastaan syyskuun 6.
päivän ja sen määränä oli Satledshin vanha vesiallas. Siitä paikasta,
missä me tämän altaan saavutimme, näkyi siinä seisovia vesiä sekä
idässä että lännessä, mutta pohja ja oli aivan tasainen. Kulkiessa
allasta pitkin länteenpäin saapuu ensiksi erääseen suolattoman veden
syvänteeseen, jossa on hyvin runsaasti sorsia ja leviä, sitte seuraa
kokonainen rivi vesien yhdistämiä rämeitä ja lopuksi eräs lounasta
kohti verkalleen juokseva puro, joka laskee toiseen isoon suolattoman
veden syvänteeseen, jolla ei ole mitään näkyvää laskua ulospäin. Jos
kuljemme kauvemmaksi siihen paikkaan, missä allas on puristunut jyrkkien
kallioseinien väliin, niin tapaamme kaksi lähdettä, joista lähtee
toinen puro juoksemaan hyvin näkyvän laakson läpi lounaaseen.
Minun vakaumukseni mukaan tiukkuu tämä vesi maan alitse, tullen
Langkak-tsosta. Jos, kuten vuotta myöhemmin tein, kulkee vanhaa allasta
pitkin päivämatkan alas länteen päin, niin tapaa _Döltshu-gumpan_ luona
vesirikkaampia pysyviä lähteitä, jotka myöskin kumpuavat altaan
pohjasta. Täältä lähtein ja pitkin matkaa Himalajan läpi nimittävät
tibetiläiset Satledshia _Langtshen-kambaksi_, elefanttivirraksi,
mikä nimi johtuu eräästä, muka elefantin muotoisesta kukkulasta,
jolle Döltshu-gumpan luostari on rakennettu. Itse Döltshun luona
olevan lähteen nimi on _Langtshen-kabab_ eli: "suu, josta alkaa
elefanttijoki"; samoin on Brahmaputran lähteen nimenä _Tamtshok-kabab_,
"suu, josta alkaa hevosvirta", ja Induksen lähteen nimenä
_Singi-kabab_, "suu, josta alkaa leijonajoki". Neljäntenä
järjestyksessä on _Naptshu-kamba_, "riikinkukkojoki". Tibetiläiset
väittävät siis Satledshin lähteiden olevan Döltshun luostarin luona,
eikä Himalajalla tai Transhimalajalla, joista se kuitenkin saa hyvin
vesirikkaita syrjäjokia. He ovat myös vakuutetut siitä, että
Langtshen-kamban lähdevesi on Langak-tso'sta (Rakas-talista) alkuisin.

Kun nämä molemmat järvet kuuluvat Satledshin jokialueeseen on
ensimäinen kysymys: mikä Tso-mavangiin (Manasarovariin) laskevista
joista on Satledshin lähdejoki? Luonnollisesti vesirikkaampi ja
pitempi. Tage-tsangpo kuljettaa vettä 11 kuutiometriä sekunnissa, mutta
kaikki muut Tso-mavangiin laskevat joet korkeintaan 2-3 kuutiometriä.
_Tage-tsangpon Ganglung-jäätiköiden etualalla sijaitseva lähde on siis
Satledshin lähde_.

Olemme taas Chalebin niemellä ja huomenna, syyskuun 3. p:nä on
ryhdyttävä matkaan pyhän vuoren ympäri. Parkan huomatuin gova on
luonamme, aikoen pitää minua kurissa, mutta ilmaisinko minä
aikomuksiani! Tseringin, Rabsangin, Namgjalin ja Ishen on tultava
mukaan. He ovat lamaisteja ja iloitsevat tilaisuudesta päästä maailman
pyhimmän vuoren kiertämisellä likemmäksi autuuden portteja. Mukaan
otamme kolmen päivän ruokavarat, tarpeelliset työkalut sekä luonnos- ja
muistiinpanokirjan. Korkeat valokuvaustelineet ja veneen tervakangas
saavat tehdä teltin virkaa. Tamineitamme on kaikkiaan ainoastaan yksi
kevyt hevoskuorma. Ratsastan pienellä ladakilaiskimollani, mutta miehet
kulkevat jalkaisin, sillä pyhän vuoren ympäri ei kulje ratsain kukaan
muu kuin minunlaiseni pakana. Muun karavaanin oli odotettava meitä
Chalebissa, ja minun telttini piti antaa olla paikoillaan, jotta
tibetiläiset luulisivat minua illaksi takaisin odotettavan.

Tsering, Namgjal ja Ishe läksivät jo varhain, minä ja Rabsang vähän
myöhemmin. Gova tuli väkinensä kysymään, mitä tämä merkitsi ja mihin
minä aijoin. Mutta vastasin hänelle ainoastaan: "Minä tulen heti
takaisin", ja ratsastin suuntaan P 30° I _Dunglung_-laakson suuta
kohti.

Ylhäällä ensimäisten somerikko-kerrostumien välissä odottivat
meitä toiset, ja nyt kuljimme suljetussa joukossa milloin ylä-,
milloin alamäkeen, jo hävinneiden jäätiköiden kasaamien vanhojen
somerikko-kerrostumien yli. Dunglung-joen rannalla lepäilee kaukaisesta
idästä tullut khamilainen toivioretkikunta. He ovat pystyttäneet
telttinsä ja heidän hevosensa käyvät tuoreessa heinikossa laitumella
Somerikko-ylängölle näkyy myrskyisen Langak-tson pohjoinen osa.

Nousemme ylös laaksoa ja pian on molemmilla puolillamme kovasta
viheriästä ja violetista kiviseoksesta muodostuneita lujia kallioita,
joiden rinteiden juurella on valtaisia sorakeiloja. Suunnattoman isoja
sekakivilohkareita on syössyt täällä alas. Vasemmalla jokirannalla,
siinä missä tie tulee Tartshenista, on kuution muotoinen pieni
talo sekä useita mani-kekoja ja tshorteneja. Tämä on pyhä tie,
Kang-rinpotshen ympäri kiertävien toivioretkeläisten tie.

Eräs Gertsestä tullut mies on kiertänyt vuorta 20 päivää ja nyt juuri
lopettanut kymmenennen kierroksensa. _Lunglung-do_ on erittäin tärkeä
laaksoristeys, siinä yhtyy kolme laaksoa: _Tshamo-lungtshen_ sekä
_Dunglung_, ja kolmas on se, jota myöten me nousemme; sen ylemmän osan
nimi on _Hledung-pa_. Molemmin puolin on nyt graniitti. Kailasin
pohjoinen reuna on teräväsärmäinen ja huippu muistuttaa täällä
nelisuippoa. Nyt peittää taas vuoren eräs vuorirenkaan muodostama
ylänne, joka ympäröi sen huippua kuten _somma_ Vesuviusta. Illansuussa
nousee pääjoen vesi; molempien sivujokien yli kulkee silta. Lohkareita
on suuret määrät ylt'ympärillä. Kaikki on graniittia, ja siksi ovat
vuorimuodot pyöreämmät ja tylpemmät.

Vihdoin näemme edessämme laakson oikeanpuoleisella rinteellä _Diri-pun_
luostarin. Ylös johtavan tien varrella on suunnaton graniittilohkare,
täynnä tavallisia pyhiä kirjaimia. Samoin on siellä pitkiä mani-kekoja,
viirejä ja kiviläjiä. Kaikki päivän kuluessa tavottamamme
toivioretkeläiset kääntyvät luostariin, jonka vierasmajassa he saavat
maksuttoman yösijan. Se oli täpö täysi, kun vielä oli saapunut eräs
pembo-lahkoon kuuluva vaeltajaseurue. Viimemainitut tietysti kiertävät
vuorta päinvastaiseen suuntaan, ja oikeauskoiset, jotka heitä
matkallaan kohtaavat, heittävät heihin ylenkatseellisen silmäyksen.
Pidin siis parhaana pystyttää telttini katolle, jolle oli pinottu
toivioretkeläisten kuormasto. Täältäkin avautui komea näköala
Kailasille, jonka huippu näkyi nyt suoraan etelästä.

Onnistuttuni toteamaan Brahmaputran ja Satledshin lähteiden paikan, oli
taas herännyt vanha unelmani _Induksen lähteiden löytämisestä_. Kaikki
haluni ja kunnianhimoni olivat nyt siihen keskittyneet. Saatuani
munkeilta tietää, että paikka, missä tämä kuuluisa joki "leijonan
suusta" kumpuaa, oli ainoastaan kolmen päivämatkan päässä koillisessa,
erään korkean solan takana, tuntui minusta yhdentekevältä ja
vähäpätöiseltä kaikki muu, kun vertasin sitä tähän tuntemattomaan
pohjoiseen maahan tunkeutumiseen. Pidimme sotaneuvottelun, ruokavaroja
riitti meillä enää ainoastaan kahdeksi päiväksi ja rahaa olin ottanut
mukaani liian vähän. Sitäpaitsi oli asemamme Chalebissa kovin epävarma.
Se ei sallinut suurempia uhmatekoja. Päätin sen vuoksi seurata
alkuperäistä suunnitelmaani, kulkea toivioretken loppuun ja sitten
tehdä Induksen lähteille uuden tutkimusretken Chalebista tai pahimmassa
tapauksessa Gartokista.

Syyskuun 4. p:nä sanoimme Diri-pun munkeille jäähyväiset ja
kuljimme siltaa myöten joen yli, joka virtaa Transhimalajaan
Tseti-latshen-la-solasta. Solan toisella puolen juoksevat
vedet Indukseen. Nousimme nyt ylämäkeä, itää kohti, jyrkkää
graniittilohkareiden peittämää rinnettä myöten. Oikealla puolellamme
on joki, joka saa vetensä Kailasin jäätiköistä; se on lyhyt,
mutta hyvin vesirikas. Polku tulee yhä jyrkemmäksi, luikertelee
graniittilohkareiden välitse ja johtaa ensimäiselle pikku kukkulalle.
Siitä lähtien on maa-ala aina seuraavalle penkereelle asti hieman
tasaisempaa. Täältä on komea näköala lyhyelle, typistetylle jäätikölle,
joka lähtee Kailasin pohjoiskyljeltä ja saa jääaineksensa eräästä
jyrkästi rajotetusta, kaukalomaisesta lumirotkosta. Itään päin lähtee
Kailasista tavattoman teräväpiirteinen, huipukas, hammasharjainen
vuorenselkä, jonka pohjoispuoli on lumen peittämä. Lumesta näkyy
vierinkivikaistaleita, jotka antavat koko vuorensivulle uurteisen
ulkomuodon. Jokaisesta lumivaipan liepeestä rientää vaahtoava puro alas
jokeen. Meistä vasemmalle, pohjoisessa, on vuoristo kohtisuorasti
halkeillutta graniittia, ja sen muodot ovat jylhiä pyramiidimaisia.
Pohjoisessa siis suojelevat Kailasia valtaiset graniittipaljoudet,
mutta itse vuori on kaikesta päättäen sekakiveä, sen huomaa jo siitä
melkein vaakasuorasta kerrostumisesta, joka on selvästi nähtävissä
ulkonevista, selväpiirteisistä lumirajoista ja jääjuomuista. Huippu
nousee tästä jylhästä vuori-ulapasta kuin tavattoman suuri,
kuusikulmainen vuorikristalli.

Erään tavattoman suuren graniittipaaden luona pysähtyy vanhuksemme ja
selittää paaden olevan "dikpa-karnak" eli syntisten koetuskivi. Kiven
alla on sen ja maan välissä ahdas reikä. Joka on synnitön, tai jolla on
edes hyvä omatunto, hän voi ryömiä reijän läpi, mutta jos kuka tarttuu
väliltä kiinni, niin on hän lurjus. Kysyin vanhukselta, eikö voisi
käydä niin, että laiha lurjus ahtautuisi lävitse, samalla kun paksu
kunnon mies tarttuu kiinni, mutta hän vastasi hyvin vakavana, että
paksuus ei kokeessa merkitse mitään, vaan riippuu menestys yksinomaan
sielullisista ominaisuuksista. Kelpo Ishemme ei sentään liene ollut
täysin selvillä omantuntonsa tasapainotilasta, sillä ennen kuin
aavistimmekaan näimme hänen jo katoavan kiven alle ja kuulimme hänen
huokailevan, ähkyvän ja puhisevan, käsillänsä raapivan ja jaloillaan
takaapäin ponnistussijaa etsivän. Kauvan aikaa reijässä aika lailla
sätkyteltyänsä huomasi hän lopulta olevan syytä huutaa tukahtuneella
äänellä apua. Me nauroimme katketaksemme, mutta annoimme hänen nyt
ilmitulleen syntisyytensä takia vielä jonkun aikaa reijässä virua.
Sitte vetivät toiset kaksi hänet jaloista taas ulos. Mies näytti
tavattoman ällistyneeltä ja pölyiseltä, kun nyt lurjukseksi
todistettuna pääsi taas ihmisilmoille. Mutta hän vain kertoi kerran
erään rouvan tarttuneen kiinni niin kovasti, että hänet oli täytynyt
suorastaan kuin haudasta kaivaa.

Noin 200 askelta kauvempana on eräs toisenlainen koetuskivi tässä
mahtavien graniittipaasien sokkelossa, jossa kulkee kuin matalien
huoneiden ja muurien välisellä kylänraitilla. Tämän koetuskiven
muodostaa kolme lohkaretta, jotka nojaavat toisiinsa niin, että niiden
väliin jää kaksi aukkoa. Nyt on vasemmasta aukosta kontattava sisään ja
oikeasta ulos, siis oikeauskoiseen suuntaan. Täällä korjasikin Ishe
äsken kärsimänsä tappion pujahtamalla molempien reikien läpi. Minä
hänelle kyllä sanoin, ettei se ollut mikään merkillinen temppu, kun
reijät olivat niin isot, että pieni jakikin olisi mahtunut niistä
kulkemaan! Syntiselle on tämä toinen kivi varakivenä, jolla voi ainakin
näköjään pelastaa hyvän omantunnon.

Kang-rinpotshen, "pyhän vuoren" eli "jään jalokiven" ympäri tekemämme
vaellus on merkillisimpiä Tibetin muistojani, ja minä käsitän hyvin,
että tibetiläiset näkevät jumalalliseksi pyhätöksi tämän vuoren, jonka
muodot muistuttavat niin silmiinpistävästi tshorteniä, muistomerkkiä,
joita pystytetään kuolleitten pyhäin muistoksi temppelin sekä
sisä- että ulkopuolelle. Kuinka monesti olin harhamatkoillani kuullut
tästä autuaaksi tekevästä vuoresta kerrottavan! Ja nyt vaelsin minä
itse toivioretkipuvussa luostarien välisellä tiellä, luostarien, joita
on pidettävä rannerenkaan jalokivinä siinä toivioretkitiessä, joka
kaartaa Kang-rinpotshea, tätä sormea, joka osottaa korkeuteen,
"ylhäisiin, saavuttamattomassa maailmankaikkisuudessa asuviin tähtien
veroisiin jumaliin".

Khamin vuorimaasta kaukaisimmasta idästä, Naktsangista ja Amdosta,
tuntemattomasta Bombasta, jonka olemassaoIo oli minulle ainoastaan
kuulemaan mukaan himmeästi tunnettu, mustista telteistä, joita on
siroteltu Tibetin autioihin laaksoihin kuin täpliä leopardin taljaan,
etäisen lännen vuorilla sijaitsevasta Ladakista ja eteläisistä
Himalajan maista tulee tänne joka vuosi tuhansia toivioretkeläisiä
kävelläkseen jalkaisin, hitaasti, syvissä mietteissä neljä penikulmaa
tämän "maan navan", autiuden vuoren ympäri. Näin heidän äänettömän
kulkunsa, heidän uskovaiset laumansa, joissa oli edustettuina kaikki
elämänijät ja sukupuolet, nuorukaiset, tytöt, voimakkaat miehet
vaimoineen ja lapsineen, ukot, jotka ennen kuolemaansa halusivat vielä
seurata lukemattomien pyhiinvaeltajain jälkiä, varataksensa itselleen
onnellisen olemassa-olon, repaleiset miehet, jotka loisina elävät
toisten pyhiinvaeltajien armeliaisuudesta, konnat, joilla oli rikos
sovitettavana, ryövärit, jotka olivat rauhallisia matkustajia
ryöstäneet, päälliköt, virkamiehet, paimenet ja paimentolaiset,
kirjavan ihmiskohtaloiden kulkueen sillä ohdakkeisella tiellä, joka
mittaamattomien ajanjaksojen kuluttua päättyy Nirvanan suureen,
hiljaiseen rauhaan. Ylevinä ja arvokkaina katsovat Shiva
paratiisistansa ja Hlabsen jalokivilinnastaan alas näihin lukemattomiin
ihmisiin, jotka kiertelevät vuoren juurta kuin pikku kiertotähdet
aurinkoa, kiertävät sitä yhä uudistettuina laumoina kulkien ylös
länsilaaksoa, Dolma-solan yli ja alas itäistä laaksoa.

Pian huomaa, että suurimmalla osalla näistä yksinkertaisista
vaeltajista ei ole edes selvää käsitystä niistä eduista, joita tämä
kiertäminen on heille tuottava. Jos sitä heiltä kysyy, niin vastaavat
he tavallisesti, että he saavat kuolemansa jälkeen istua Gangrin
jumalan läheisyydessä. Yhtä he kaikki lujasti ja järkkymättömästi
uskovat, nimittäin, että tämä vaellus tuottaa heille siunausta maan
päällä. Se karkottaa kaiken pahan heidän telteistänsä ja majoistansa,
suojelee heitä, heidän lapsiansa ja paimeniansa sairaudelta, rosvoilta,
varkailta ja vahingoilta, lahjottaa heille sadetta, hyvää laidunta,
lisää jakeja ja lampaita, on kuin taikakalu ja varjelee heitä ja heidän
omaisuuttansa kuten neljä henkikuningasta suojelee temppelisalien
jumalankuvia demoneilta. He kulkevat kepein, kimmoisin askelin,
he eivät tunne purevaa jäistä tuulta eivätkä auringon hehkua.
Jokainen heidän askeleensa on sen ketjun nivel, jota eivät voi
katkaista ihmislasta vainoavat pahat voimat. He alottavat matkansa
Tartshen-labrangin luota ja jokainen tienpolvi vie heidät askelta
likemmä sitä pistettä, missä rengas sulkeutuu. Ja koko kierroksen ajan
rukoilevat he: "_Om mani padme hum_" ja solahuttavat joka kerta sen
lopussa rukousnauhan helmen sormiensa välitse.

Mutta yksinpä muukalainenkin lähestyy Kang-rinpotshea kunnioituksen
sekaisella pelolla. Se on maailman kuuluisin vuori. Mount Everest ja
Montblanc eivät vedä sille kuuluisuudessa vertoja. Silti on miljoonia
europalaisia, jotka eivät ole siitä koskaan kuulleet, mutta neljäs-osa
kaikista ihmisistä, kaikki hindut ja buddhalaiset, joilla ei ole mitään
aavistusta siitä, missä Montblancin huippu kohoaa, tuntevat
Kailas-vuoren. Siksi lähestyy sitä samoilla kunnioituksen tunteilla
kuin käydessään Lhasassa, Tashi-lunpossa, Buddha Gayassa, Benaresissa,
Mekassa, Jerusalemissa ja Roomassa, noissa pyhissä paikoissa, jotka
ovat alttariensa luo vetäneet totuuden etsijäin tai synnintuntoisten
lukemattomia laumoja.

Vapaaehtoinen oppaamme kertoi juuri olevansa yhdeksännellä
kierroksellansa. Jokaiseen kierrokseen tarvitsi hän kaksi päivää,
ja hän kiertäisi vuoren kolmeentoista kertaan. Sitä matkaa nimitti
hän "kang-kora'ksi", gangrin piiriksi. Olipa hän useita vuosia
sitte suorittanut senkin ansiokkaan tehtävän, jonka nimi on
"gjangtshap-tsallgen"; siihen tehtävään kuuluu koko tien pituuden
mittaaminen oman ruumiinsa pituudella. Yksi ainoa semmoinen kierros
vastaa kolmeatoista tavallista, jalan astuttua kierrosta. Minun
toivioretkeni ei kelpaisi ollenkaan, koska minä olen ratsain kulkenut,
ajatteli vanhus. Jos halusin siitä jotain hyötyä, niin olisi minun se
jalkaisin astuttava.

Kun me muutamia päiviä myöhemmin lähestyimme Diri-pua, huomasimme kaksi
nuorta lamaa, jotka juuri suorittivat nöyrtymismatkaa vuoren ympäri. He
olivat Khamista kotoisin, vieläpä sen maan siitä seudusta, "jossa
viimeiset ihmiset asuvat", ja olivat viipyneet kokonaisen vuoden
matkalla Kailasille. He olivat köyhiä ja repaleisia, eikä heillä ollut
mitään kannettavaa, he kun elättivät henkeänsä hurskaiden ihmisten
antamilla lahjoilla. Yhdeksässä päivässä olivat he ehtineet
Tartshenista Diri-puun ja loppumatkaan laskivat menevän yksitoista
päivää. Kävelin heidän matkassaan puoli tuntia tutkiakseni heidän
liikkeitänsä. Ne jakaantuivat kuuteen temppuun. Kuvitelkaamme nuori
lama seisomassa tiellä pää hieman kumarassa ja kädet rentoina sivulla:
1. hän asettaa kämmenet vastatusten ja nostaa ne pystysuoraan ylös,
samalla taivuttaen päänsä alas; 2. asettaa yhteenpuristetut kätensä
leukansa alle, nostaen samalla päänsä taas pystyyn; 3. laskeutuu maahan
polvilleen, kurottautuu ja laskeikse tielle pitkälleen, ojentaen
kätensä eteenpäin; 4. kohottaa kätensä pään yli, kämmenet vastatusten
asetettuina; 5. kurottaa oikean kätensä eteenpäin niin pitkälle kuin
ylettää ja raapaisee luulla tiehen merkin, johon hänen varpaansa saavat
koskettaa, kun hän taas jatkaa kulkuaan; 6. nousee käsiensä avulla,
astuu parilla kolmella askeleella merkkiin ja uudistaa samat temput. Ja
sitä menoa sitten ympäri vuoren.

Nopeasti siinä ei kuljeta. He eivät liiaksi kiirehdi, he toimittavat
tehtävän maltillisesti, mutta hengästyvät sentään, varsinkin
solaan noustessaan. Onpa Dolma-la'sta alas laskeutuvallakin tiellä
niin jyrkkiä kohtia, että sille pitkäkseen laskeutumisen täytyy olla
oikea urheilijatemppu. Toinen nuorista munkeista oli jo yhden
kierroksen tehnyt ja nyt toista jatkamassa. Saatuansa sen yhdessätoista
päivässä loppuun, aikoi hän mennä johonkin Tsangpon rannalla olevaan
luostariin ja antaa loppuijäkseen muurata itsensä luolaan.
Ja hän oli vasta kaksikymmenvuotias! Meidän, jotka korkeassa
viisaudessamme nauramme heidän uskonnollista kiihkoansa ja
itse-kieltäytymistänsä, pitäisi joskus verrata omaa uskoamme heidän
uskoonsa. Haudantakainen elämä on kaikille kansoille hämärä, mutta
eri kansojen uskonnolliset käsitykset pukevat sen erilaisiin muotoihin.
"Jos huolellisesti tarkastat, niin näet, että _jokaisen_ kuolevaisen
toivo, taivaan lapsi, vapisevin käsin ylhää korkeutta kohti osottaa."
Mikähän meidän vakaumuksemme lieneekin, meidän täytyy toki
ihmetellä niitä, jotka meidän käsityksemme mukaan eksyksissä kulkevat,
mutta joilla on niin luja usko, että se voi vuoria siirtää.

Nyt alkoi viimeinen hyvin jyrkkä alamäki, joka vinkkuroi
kaikenmuotoisten, -kokoisten ja jos missä asemassa olevien
teräväsärmäisten tai pyöreiden harmaiden lohkareiden välitse. Erään
kivisen ympärysmuurin nimi on _Dung-tshapdshe_. Sen keskellä on
ontto graniittipaasi, jonka syvennyksessä olevan pyöreän kiven
pitäisi olla jakin haljenneen kavion muotoinen. Kun uskovainen
pyhiinvaeltaja saapuu paikalle, ottaa hän kiven, lyö sillä koverruksen
pohjaan ja kääntää sitä siinä kuin huhmaren petkeltä. Sen johdosta
syvenee lohkareen kolo lakkaamatta ja puhkaisee varmasti kerran
kiven.

Nousemme erästä purojen välistä selännettä myöten. Jokaiselle
kalliolohkareelle, jonka yläpinta on jotakuinkaan tasainen, on pinottu
pieniä kiviä, ja usea näistä pyramiidin muotoisista kasoista on
niin täysi, ettei ainoatakaan kiveä enää mahtuisi. Näiden
kivi-merkkien avulla löytävät pyhiinvaeltajat lumipyryssä ja sumussakin
tien, jonka seuraaminen ei ole helppoa päiväpaisteessakaan.

Ja lopulta näemme edessämme jättiläiskokoisen lohkareen; sen
kivipaljous nousee hyvästi 200-300 kuutiometriin. Se seisoo kun
suuremmoinen virstapatsas ihan _Dolma-la'n_ "satulassa", joka
on huimaavassa 5,669 metrin korkeudessa. Tämän lohkareen päälle
on ladottu pienistä kivistä pyramiidi pitämään pystyssä riukua,
jonka päästä lähtee rievuilla ja viireillä koristeltuja, toisesta
päästään maahan pystytettyihin tankoihin sidottuja nuoria. Ympärillä on
läjittäin sarvia ja luupalasia, enimmäkseen lampaan lapaluita. Ne
ovat suosittelulahjoja solalle, jonka pitäisi olla pyhän kierroksen
puolivälissä. Lohkareelle saavuttuansa vetää pyhiinvaeltaja
peukalollaan kiven kylkeen kokkareen voita, nyhtäisee suortuvan omia
hiuksiansa ja iskostaa sen voihin. Hän on siten uhrannut jotakin
omasta itsestänsä ja jotakin omaisuudestansa. Siksipä näyttääkin
lohkare jättiläistekotukalta, jonka mustat suortuvat tuulessa
hulmuavat. Etteivät sitä tibetiläiset hiukset ajan kuluessa kokonaan
peitä, se johtuu siitä, että suortuvat ajoittain putoavat ja menevät
tuulen mukana. Tämän Dolma-lohkareen jokaiseen loveen on pistetty
hampaita; ne muistuttavat ihmishampaista tehtyjä rukousnauhoja. Jos
sinulla on irtonainen hammas, niin uhraa sekin solanhengille! Tsering
oli pahaksi onneksi jo liian hampaaton, muutoin olisi hän tämänkin
käskyn varmasti täyttänyt.

Ryysyjä on ylt'ympärillä kasoittain. Toivioretkeläisiltä liikenee
aina joku riekale sen nuoriin kiinnitettäväksi tai sen juurelle
pantavaksi. Mutta ei ainoastaan anneta, vaan otetaan myös. Meidän
vanhuksemme otti läjästä yhden rääsyn; hänellä oli kaulassaan
riippumassa koko joukko semmoisia pyhiä esineitä, sillä hän oli joka
kerta ottanut yhden sellaisen.

Näköala on suuremmoinen, vaikkei Kailasia näe ollenkaan. Sen
sijaan näkyy terävältä, mustalta harjanteelta, joka on aivan lähellä
etelässä, lumivaippa ja rinnejäätikkö, jonka sininen reuna on solan
itäsivulla olevan pienen somerikkojärven etelärannalla kohtisuorasti
leikkautunut.

Mutta aika kuluu ja meidän täytyy kiirehtiä. Me kuljemme,
liu'umme ja laskeudumme pitkin jyrkänteitä, joilta voi helposti
syöksyä päistikkaa alas. Vanhus kulkee tukevana; hänelle ovat
nämä rinteet vanhoja tuttuja. Mutta voi häntä, jos hän kerran
kääntyisi ja kulkisi päinvastaiseen suuntaan! Vihdoin pääsemme
päälaaksoon, jonka yli-osan nimi on _Tselung_ ja ali-osan _Lamtshyker_.
Ison laakson takaa, joka Kando-sanglamin nimisenä yhtyy oikealla
päälaaksoon, näkyy idästä Kailas-kukkulan korkein huippu, jonka terävä
särmä osottaa pohjoiseen ja edelleenkin muistuttaa kristallia. Kahden
vieretysten pystytetyn mani-keon luona loppuu graniitti ja alkaa taas
sekakivi. Mitä alemmaksi tulemme, sitä lukuisammiksi tulevat tämän
kivilajin lohkareet ja graniitti loppuu viimein kokonaan. Kuljemme
lounaaseen ja leiriydymme _Tsuntul-pun_ luostarin katolle. Koko päivänä
en ollut kulkiessani kuullut kivimerkkien luona tai lepopaikoissa muuta
kuin ijäisen sanojen huminan: "_Om mani padme hum_", ja vielä
illallakin, niin kauvan kuin olin valveilla, soi kaikista nurkista ja
sopista: "_Om mani padme hum_".

_Tartshen-labrangin_ luona olimme saavuttaneet toivioretkemme
päätepisteen. Sinne oli pystytetty kaksikymmentäkolme telttiä, ja
meille osotettiin suurta huomaavaisuutta, saimme virkistykseksemme
maitoa ja tshangia, ja lepäsimme kaksi tuntia. Sitte käännyimme
pyhiinvaellustiestä vasemmalle ja nyt näkyi neljäs luostari korkealta
laaksopenkereeltä, pyhän huipun alta. Langak-tson luoteissuunnassa
puhalsi omituinen paikallistuuli, nostaen tomua pilviksi, jotka
muistuttivat palavan kaupungin savua. Kohta sen jälkeen istuimme
kaikessa rauhassa omiemme luona Chalebin kankaalla.

"_Om mani padme hum_" merkitsee _Waddelin_ mukaan sanasta
sanaan: "_Om! Lotoskukassa on jalokivi! Hum!_" ja ne tarkottavat
Bodhisattva Padmapania, joka, kuten Buddhakin, on kuvattu
lotoskukassa istuvaksi tai seisovaksi. Hän on Tibetin suojelija
ja sielunvaelluksen silmälläpitäjä. Ei siis ihme, että tämä
tenholause on niin kansanomainen ja että sitä sekä lamat että maallikot
lakkaamatta toistavat, sillä sen pelkän hokemisen uskotaan
pysähdyttävän uudestasyntymisten sarjan ja vievän suoraan paratiisiin
ne, jotka sitä lausuvat. Niinpä vakuutetaan Mani-kahdumissa
runollisella ylenpalttisuudella, että tämä rukouslause on "kaiken
onnen, menestyksen ja tiedon ydin ja suuri vapahduksen tuoja".
Sillä _om_ lopettaa uudestasyntymisen jumalien keskuudessa, _ma_
titaanien, _ni_ ihmisenä, _pad_ eläinten hahmossa, _me_ Tantaluksena ja
_hum_ kuolleiden valtakunnan asukkaana. Ja sen ohella annetaan
jokaiselle kuudelle kirjotusmerkille juuri se väri, joka vastaa
uudesta-syntymisen kuuden asteen värejä; niinpä on _Om_ jumalallinen
valkea, _ma_ titaaninen sininen, _ni_ inhimillinen keltainen, _pad_
eläimellinen viheriä, _me_ tantalinen punainen ja _hum_ helvetin musta.

Heti Chalebiin tultuani ilmotin vanhalle govalle, joka oli toivottoman
epäkiitolliseksi tehtäväkseen saanut minun matkojeni malvonnan,
lähteväni nyt Singi-kababiin, Induksen lähteen yli kulkemaan.

"Jos sinne lähdette, bomba", vastasi hän, "niin lähetän minä
oitis pikaviestin garpuneille, Gartokin molemmille päälliköille."

"En usko garpuneilla olevan mitään sitä vastaan, että lähden
pohjoisempaa tietä myöten."

"Vai ei! Viisi päivää sitten saivat garpunit Lhasasta käskyn
visusti vartioida, ettette pääse kulkemaan mitään muuta kuin Gartokiin
menevää valtatietä. Garpunit lähettivät pikaviestit kahteentoista eri
paikkaan, Parkaan, Misseriin, Purangiin, Singtodiin ja muualle
ilmottamaan, ettei teidän saa antaa syrjäteitä käyttää. Jos tätä
kirjettä ei olisi tullut, niin olisitte kernaasti saanut pohjoiseen
matkata; mutta nyt en voi sitä oman pääni tähden sallia."

"Mitä aijotte tehdä, jos jonakuna yönä otan kadotakseni? Jakeja voin
ostaa Tartshenissa, ja silloin en enää ole teiltä vuokraamieni
varassa."

"Tosiaankin asuu Tartshenissa mies, jolla on 60 jakia ja joka myy ne
oitis, kun vain näkee hopearahaa. Mutta ilmotan asian heti garpuneille
ja ne lähettävät miehiä teitä kiinniottamaan ja pakottamaan takaisin
palaamaan. Jakien osto olisi siis turhaa rahan tuhlausta. Mutta jos
annatte karavaaninne pääjoukon kulkea valtatietä myöten ja itse
poikkeatte parin päivän matkalle pohjoiseen Singi-kababille, sitte taas
yhtyen karavaaniinne, niin en pane tiellenne mitään esteitä. Mutta te
teette sen omalla uhallanne ja tulette aivan varmaan ennen Induksen
lähteille pääsyänne pidätetyksi."

Yhtä hämmästyneenä kuin iloissanikin govan käytöksen pikaisesta
muutoksesta sovin Robertin kanssa, että hän hyvin lyhyitä päivämatkoja
tehden veisi karavaanin Gartokiin ja minä sillä aikaa matkustaisin
Induksen lähteille niin nopeasti kuin mahdollista. Otin matkaani
ainoastaan sen verran kuin pieneen nahkaiseen käsireppuun mahtui.
Kerallani tuli viisi miestä -- niiden joukossa Rabsang tulkkina ja Adul
keittäjänä -- sekä kuusi omaa kuormajuhtaamme ja kolme koiraa, joista
yksi, juuri äsken hankittu, jo seuraavana päivänä karkasi. Minulla oli
Robertin pikku teltti. Asevarastossamme oli kaksi pyssyä ja yksi
revolveri, koska seutua sanottiin rosvojen vuoksi hyvin vaaralliseksi.
Opasta en saanut hankkimallakaan. Mutta matkalla Diri-puun, jossa taas
leiriydyin, tapasin erään vanhan Tokdshalungista kotoisin olevan
miehen, joka aikoi kiertää Kailasin ympäri kolmeentoista kertaan. Hän
antoi minulle monenlaisia arvokkaita tietoja, mutta ei taipunut mistään
hinnasta mukaamme etemmäksi lähtemään.

Syyskuun 8. p:nä jatkoimme matkaamme laakson läpi, joka kulkee
Diri-pusta pohjoiskoilliseen ja vie ylös _Tseti-lalle_. Useiksi
haaroiksi silpoutunut joki oli nyt yön aikana mennyt riitteeseen, joka
siellä, missä vesi oli kuiviin juossut, kiilsi kuin lasi. Päivällä se
kuitenkin pian suli. Laakso on leveä ja jäljistä päättäen on tiellä
vilkas liike, vaikka me emme kohdanneet ainoatakaan ihmistä. Pikku
jyrsijät, joilta kesä loppuu pian, piipittävät luoliensa suulla.
Useihin paikkoihin näkyy korkeuteen kohoava Kang-rinpotshe; sellaisiin
kohtiin ovat toivioretkeläiset läjänneet kivisiä muistomerkkejä.
Kaikkialla vallitsee graniitti, sattumalta tapaa kristallimaista
liuskakiveäkin. Kuljemme kolmen ratsastajan vereksiä jälkiä myöten.
Rinne jyrkkenee, maisema muuttuu yhä alppimaisemmaksi. Me nousemme
valtaavien vierinkivikeilojen ja niiden hyrskivien lumisulapurojen
välitse jyrkkää polkua myöten 5,628 metrin korkeudessa olevaan solaan.
Tämän solan tasanne on tavattoman lakea. Sen pohjoispuolelle pystytimme
234. leirimme.

Olin luullut, että Tseti-la on ratkaiseva sola, mutta emme olleet vielä
kauvas ennättäneet, kun näimme sen pohjoiseen virtaavan puron tekevän
polven itään päin ja erään selvästi näkyvän laakson kautta virtaavan
alas Dunlungia kohti. Se kuuluu siis Satledshin eikä Induksen
jokialueeseen. Tseti-la on siis ainoastaan toisen luokan sola. Oikeaan
solaan, tavattoman lakealle laaksonkynnykselle, saavumme pian. Siellä
on pieni, samea järvi, jonka itäosasta lähtee se puro, jota pitkin nyt
koko päivän kuljemme. Tämä sola on _Tseti-latshen-la_, ja se on
Satledshin ja Induksen välinen vedenjakaja. Se on matalampi kuin
Tseti-la, ainoastaan 5,466 metriä korkea, ja sijaitsee _Transhimalajan
pääharjanteessa_. Kailas on siis hyvän päivämatkan päässä etelään päin
molempien jokien vedenjakajasta ja kokonaan Satledshin jokialueella.

Järveltä lähtien kuljimme tätä Induksen pikku syrjäjokea pitkin
pohjoista kohti. Laakson pohja oli soista ja epätasaista. Vihdoin
näimme kaukana aivan alhaalla laaksossa miehiä, jotka suurine
lammaslaumoinensa muuttivat pois vuorelta. Tundup Sonamin ja Ishen piti
juosta heidät tavottamaan, ja vähitellen saavutimme me muutkin
seurueen. He ovat gertseläisiä paimentolaisia. He ovat vieneet suolaa
Gyanimaan ja kuljettavat nyt 500 lampaallaan ohraa. Lampaat astua
tipsuttelevat virkeinä, käydessään ruohoa kynien, ja koko laakso
näyttää olevan niillä valkeaksi täplitetty. Edessämme pohjoisessa
kohoaa jylhä, ryhmyinen violetin värinen vuorijono, jonka meidän
puoleisella sivulla Indus virtaa. Sovimme lammaskaravaanin miesten
kanssa siitä, että leiriydymme samalle paikalle. Heitä oli viisi,
kaikki pyssyillä varustettuja, ja he kertoivat seudulla usein
kuljeksivan rosvoja, jotka tosin monesti ovat ihan kuin pois
puhalletut, mutta ilmestyvät taas uudestaan kuin tuulispää, josta ei
tiedä mistä se tulee.

Induksen rannalla 5,079 metrin korkeudessa sijainneen leiripaikkamme
nimi oli _Singi-buk_. Itäänpäin siitä on laakso leveä ja aukea, mutta
itse Indus on täällä hyvin vähäpätöinen joki. Minua ei siis
hämmästyttänyt ilmotus, että oli ainoastaan lyhyt päivämatka lähteelle,
jonka kerrottiin kumpuavan suoraan maasta, eikä saavan alkuansa lumesta
tai jäätiköstä. Jokea nimittivät kertojat _Singi-tsangpoksi_ ja
Singi-kambaksi, lähdettä itseään _Singi-kabab'iksi_, vaikka myöhemmin
kuulimmekin tätä sanaa lausuttavan useammin Sängä kuin Singi.

Kävi ilmi, että yhdellä näistä viidestä miehestä oli aivan tarkat
tiedot meistä. Hän oli nimittäin saman Lobsang Tseringin veli, joka
meille viime talvena Dungtse-tson rannalla oli myynyt kolme jakia. Oli
omituinen onnen sattuma, että juuri hänet tapasin. Hän sanoi kuulleensa
miten hyvin olimme hänen veljeensä nähden menetelleet ja tarjosi meille
palvelustansa -- hyvää maksua vastaan luonnollisesti. Kun hän oli
näiden europalaisille tuntemattomien seutujen läpi usein matkustanut ja
tunsi kaikki solat, tiet ja laaksot, oli minusta hän korkean hinnan
arvoinen ja myönsin hänelle 7 rupiita päivältä -- siis päivältä noin
puolet ladakilaisten kuukausipalkkaa. Hän tietysti alotti palveluksensa
paikalla ja pian tuli hänestä meidän aivan erinomainen ystävämme.

Mutta siihen eivät vielä loppuneet liikevälimme. Miehellähän oli myös
joukko lampaita ja ohraa. Hän suostui vuokraamaan minulle kahdeksan
lammasta ja myymään niiden kuorman, joka riitti omille eläimillemme
hyvästi viikoksi. Joka lampaasta piti minun maksaa yksi rupii vuokraa,
mikä kyllä oli paljon, koska lammas maksaa ainoastaan 2-3 rupiita.
Vanhuksen oli siis saatava 18 rupiita joka ilta niin kauvan kuin hän
palveluksessani oli mutta sekin oli vielä halpa hinta, kun oli kysymys
Induksen lähteistä.

Lammaskaravaani oli jo lähtenyt, kun me syyskuun 10. p:nä seurasimme
sen jälkiä uuden oppaamme johtamina, joka kuljetti yhdeksännellä
lampaalla omaa tsambaansa. Tunnin matkan päässä kuljimme yli
_Lungdep-tshu_-nimisen syrjäjoen, joka juoksee idästä eräästä
laaksosta, jonka takana kohoaa lakeita vuoria.

Vähän edempänä ylhäällä oli Singi-kamba laajennut säiliöksi, jossa oli
paljon keskikokoisia kaloja. Meidän lähestyessämme syöksyivät kalat
sankoissa parvissa vastavirtaan, kulkien silloin erään hyvin matalan
paikan ohi, jossa kävi heikko pyörre. Rabsang alkoi niitä siinä
pommittaa, mutta koko hänen saaliinsa supistui yhteen pieneen, surkeaan
kalaan. Nyt laitoimme rantaan yhdeltä puolen avonaisen lammikon ja
miehet ajoivat siihen kaloja, vedessä kaaloen, huutaen ja polskuttaen;
sitte suljettiin aukkokin. Kolme kertaa tämän tempun uudistettuamme oli
meillä 37 kelpo kalaa ja minä suorastaan ikävöin päivällistä, jota
muutoin tavallisesti kammolla ajattelin, koska kova, palvattu
lampaanliha oli käynyt minulle suorastaan vastenmieliseksi.
Vanhuksemme, joka meitä istualtaan katseli, luuli meidän kokonaan
hulluiksi tulleen. Ylempänä eräässä syvennyksessä oli niin sankka
kalaparvi, että niiden tummat seljät saivat veden miltei mustalta
näyttämään.

Jatkoimme ratsastustamme ylös laaksoa myöten, poiketen punaisesta,
sämpylän muotoisesta _Lungdep-ningrin_ vuoristosta vasemmalle.
Vastapäiseltä pohjoiselta laakson kupeelta näkyi kaksi upeata
ammon-lammasta, jotka söivät eräällä keilanmuotoisella kummulla. Niillä
oli komeat sarvet ja kuninkaallinen pään ryhti. Mutta pian huomasivat
ne meidät ja läksivät nousemaan hitaasti ylös rinnettä. Kuitenkin
kiinnitti meidän kulkumme niiden mieltä liian paljon ja siksi eivät ne
huomanneet, että Tundup Sonam pyssy seljässä kiersi vuoren taitse niitä
vastaan. Hetken kuluttua kuulimme laukauksen pamahtavan, ja hyvän tovin
perästä, kun jo olimme leirimme panneet kuntoon, tuli Tundup, tuoden
sellaisen kantamuksen uhrinsa lihaa, kuin vain raahata jaksoi. Saimme
siten lisää ruokavaroja, jotka jo olivatkin jokseenkin niukat, ja
Tundupin urotyö kohotti tämän unohtumattoman päivän loistoa. Illalla
läksi hän taas noutamaan lisää lihaa, toipa minulle villilampaan
päänkin, jonka tahdoin korottaa Induksen lähteillä olopäivän
muistomerkiksi.

Tie nousee tavattoman loivasti. Pohjoisessa kohoaa ryhmyinen kalliokko,
_Singi-jyra_, jonka harjanteen läpi näkyy iso reikä. Etelässä kohoaa
vallitseva _Singi-tshoma_. Kahlaamme _Mundsham_-laakson viemärin yli.
Induksesta on enää jäljellä ainoastaan vähäpätöinen puro, ja osa sen
vesimäärästä on lähtöisin ylhäältä kaakkoisesta _Bokar_-laaksosta.
Hetken kuluttua leiriydymme aivan lähteensilmän viereen, joka on niin
pieni, että ilman opasta tuskin olisi sitä huomannutkaan.

Pohjoispuolisesta vuoristosta viettää tasaiseen, aukeaan laaksoon lakea
sorakeila eli oikeammin soran peittämä rinne. Sen juurelta pistää
näkyviin valkea melkein vaakasuorista kivikerrostumista muodostunut
kalliolevy, jonka alta kumpuaa joukko pieniä lähteitä, muodostaen
levärikkaita syvänteitä ja sen lähdepuron, jota pitkin olimme nousseet
ja _joka on ylin ja ensimäinen sittemmin niin mahtavan Induksen latva_.
Neljän suurimman lähteen lämpömäärä oli kumpuamispaikallaan 9,2, 9,5,
9,8 ja 10,2 astetta. Niistä pitäisi tulla yhtä paljon vettä sekä
talvella että kesällä, mutta sadeaikana kuuluvat ne vähän paisuvan.
Talvisin jäätyy niiden vesi vähän alapuolella lähteensilmän ja
muodostaa silloin jääharkkoja. Kalliolevyn päällä on kolme korkeata
kivistä muistomerkkiä ja pieni kuutiomainen "lhato", jonka sisällä on
savinen uhripyramiidi. Lhaton alapuolella on nelikulmainen mani satoine
punaisine kauniilla kirjotuksella varustettuine liuskakivilevyinensä,
joista toiset olivat tiheää kirjoitusta aivan täynnä, kun taas toisissa
oli yksi ainoa 50 sentimetrin korkuinen tavu. Erääseen oli kaiverrettu
elämänrata, toiseen jumalankuva, jonka otin mukaani muistoksi Induksen
lähteiltä.

Oppaamme sanoi Singi-kababia pidettävän kunniassa sen jumalallisen
alkuperän vuoksi. Kun matkustajat saapuvat tälle paikalle, tai jonnekin
muuanne Induksen ylisen juoksun varrelle, ammentavat he käsin vettä,
juovat sitä ja kostuttavat sillä kasvonsa ja päälakensa.

Montgomerien punditien v. 1867 tekemien tutkimusten kautta tuli jo
tunnetuksi, että Induksen itäinen haara on sen varsinainen lähdejoki,
ja myöhemmin oli minulla tilaisuus tarkoilla mittauksilla osottaa, että
läntinen, Gartok-joki, on hyvinkin paljoa pienempi. Mutta ei ainoankaan
punditin onnistunut tunkeutua lähteille asti, ja sen päälle, joka pääsi
lähinnä, nimittäin 50 kilometrin päähän, hyökkäsi rosvoja, pakottaen
hänet takaisin kääntymään. Siksipä onkin tähän asti yleisesti väärin
luultu, että Induksen lähteet ovat Kailas-vuoren pohjoispuolella.
Kiitos kunnon ryöväreille siitä, että Induksen lähteiden löytäminen
säästyi minulle ja minun viidelle ladakilaiselleni!

Vietimme unohtumattoman illan ja unohtumattoman yön tällä tärkeällä
maantieteellisellä paikalla, joka on 5,165 metriä meren pintaa
ylempänä. Seisoin katsellen, kuinka Indus kumpusi kallioseinän sylistä.
Seisoin katsellen, kuinka tämä vaatimaton puro luikerteli alas
laaksoon, ja ajattelin kaikkia niitä kohtaloita, jotka sitä odottavat,
ennen kuin se on kohisevan, aina yltyvän laulunsa kallioseinien välitse
mereen saakka laulanut, päässyt Karatshiin, missä höyrylaivat
tavaroitansa purkavat ja lastaavat. Ajattelin sen levotonta kulkua
Länsi-Tibetin, Ladakin ja Baltistanin läpi Skardun ohi, missä
aprikoosipuut rannalla sen aalloille nyökyttävät. Ajattelin sen kulkua
Dardistanin ja Kuhistanin läpi, Peshawarin ohi ja läntisen Pandshabin
tasangon halki, kunnes se viimein hukkuu suolaisen meren lämpimiin
aaltoihin, kaikkien väsyneiden jokien ijäisen rauhan mereen ja
nirvanaan. Tielläni oli ollut suuria vastuksia, mutta korkeammat voimat
olivat lahjottaneet minulle riemun _päästä sekä Induksen että myöskin
Brahmaputran todellisille lähteille_ ja voida määrätä noiden kahden
maailmanhistoriallisen virran alkuperä, lähde, noiden virtojen, jotka
taskukravun kaksoissaksien tavoin tarttuvat kiinni maailman korkeimpaan
vuoristoon Himalajaan. Taivaan korkeudesta saavat ne ensimäisen vetensä
ja vyöryttävät vesipaljouksiansa alangolle, antaen elämän ja ravinnon
50 miljoonalle ihmiselle. Täällä ylhäällä kohoavat sen rannoilla
luostarit, Intiassa kuvastuvat sen laineissa pagodit ja moskeijat;
täällä ylhäällä luikkivat sen laaksoissa sudet, villijakit ja
villilampaat, siellä alhaalla hindumaassa kiiluvat sen rantoja
reunustavista bamburuovostoista tiikerien ja leopardien silmät kuten
hehkuvat hiilet ja myrkylliset käärmeet matelevat rantatöyräiden
tiheässä pensaikossa. Täällä Tibetissä pieksevät jäiset tuulet sen
kylmiä aaltoja, siellä tasangolla kuiskailevat lauhkeat löyhähdykset
palmujen ja mangopuiden latvoissa. Mielestäni tuntui kuin kuuntelisin
täällä näiden molempien kuuluisien jokien elinsuonen tykytystä, ja kuin
näkisin sen ahkeruuden ja kilpailun, joka on lukemattomia sukupolvia
sitten ollut lukemattomien ihmiselämäin sisältönä, ihmiselämäin, jotka
ovat olleet lyhyitä kuin hyttysen tai ruohon elämä. Oli kuin näkisin
kaikki ne vaeltajat maan päällä ja vieraat ajassa, jotka ovat syntyneet
näiden jokien eteenpäin rientävän juoksun varrella, juoneet sen vettä,
antaneet sillä elämää ja voimaa vainioillensa, eläneet ja kuolleet sen
rannoilla ja näiden jokien laaksojen varjoisasta rauhasta
kohottautuneet ijäisen toivon aavistettuihin maihin. En ilman ylpeyttä,
mutta samalla myös tuntien nöyrää kiitollisuutta, seison täällä
ylhäällä tietoisena siitä, että _olen ensimäinen valkeaihoinen, joka
on tunkeutunut Induksen ja Brahmaputran lähteille saakka_.




Kahdeskymmeneskahdeksas luku.

Toiselle matkalle.


Induksen lähteiltä lähdin Gartokiin, Länsi-Tibetin pääpaikkaan ja
molempien garpunien hallituskaupunkiin. Perille saavuin monien
seikkailujen jälkeen syyskuun 26. päivänä, kuljettuani viidennen kerran
Transhimalajan yli _Dshuk-ti-la_-solan kautta (5,825 metriä). Minun
täytyy tällä kertaa jättää tämän suureksi osaksi tuntemattoman maan
läpi tehdyn matkan kuvaileminen. Ainoastaan Dshuk-li-lan yli oli jo mr.
Calver kulkenut kahta vuotta aikaisemmin.

Gartokissa (4,467 metriä) alkoi uusi ajanjakso. Kaupunki tuli
käännekohdaksi tässä matkakertomuksessa. Ensiksi pääsin taas
ulkomaailman yhteyteen. Brittiläinen kauppa-asiamies Thakur Jai Chand
jätti minulle heti saavuttuani paksun pinkan kirjeitä rakkaasta
vanhempieni kodista, lordi ja lady Mintolta ja heidän tyttäriltään,
eversti Dunlop Smithiltä, O'ConnoriIta, Younghusbandilta, Rawlingilta
ja useilta muilta europalaisilta ja aasialaisilta ystäviltä. Sitä
vastoin ei kuulunut vielä mitään suuresta tavaralähetyksestä, jota
odotin Simlasta. Mutta oitis jälkeenpäin sain Dunlop Smithiltä tietää,
että kaikki tilatut tavarat oli lähetetty ja saapuisivat aikanansa.

Garpunit lähettivät oitis tervetuliaislahjan tavallisine
kohteliaisuuslauselminensa; he olivat liian ylhäisiä tehdäkseen
tervehdyskäyntinsä ennen minua. Läksin sen vuoksi seuraavana
päivänä heidän luokseen. Vanhempi heistä oli sairaana; nuorempi,
kolmikymmenviisivuotias arvokas, Lhasasta kotoisin oleva herra,
otti minut yksinkertaisessa hallitusrakennuksessaan tavattoman
ystävällisesti vastaan ja oli niin vähän suuttunut niistä vapauksista,
joita olin viime aikoina ottanut, ettei edes kysynyt, missä
kaikkialla olin ollut. Oli kohtalon ivaa, että niin ystävällinen ja
myönnytyksissään niin kauvas menevä kirje, kuin se, jonka nyt garpunin
käsien kautta sain Lien darinilta, saavutti minut vasta nyt, kun se
tuli liian myöhään. Heti minun Raga-tasamista lähettämäni kirjeen
saatuansa oli Lien darin lähettänyt luokseni kaksi kiinalaista, jotka
olivat valtuutetut sopimaan minun kanssani tiestä, jota tahdoin kulkea.
"Sillä olen iloinen", kirjoitti Lhasan ambani, "tietäessäni Teidän
matkustavan tietä, joka on Teille mieluisin." Hän oli muka vakuutettu
siitä, etteivät liikkeeni, kuljinpa mitä tietä hyvänsä, antaisi aihetta
valtiollisiin selkkauksiin. Ja hän lopetti sanoilla: "Toivon nyt, että
paluumatkanne tulee onnelliseksi ja rauhalliseksi, ja rukoilen teille
terveyttä ja menestystä."

Kylläpä nyt kaduin, etten kuitenkin viipynyt Sakassa, kaduin sitäkin
enemmän, kun garpun sanoi mainittujen kahden kiinalaisen neljän
tibetiläisen vartiomiehensä kanssa saapuneen sinne silloin kun
lähdöstämme oli kulunut vasta kaksi viikkoa! Mutta täkäläinen garpun
oli minulle ystävällinen, hän oli koko Länsi-Tibetin mahtavin mies ja
voisi minulle vielä kaikki portit avata, jos vain uskaltaisi ja
tahtoisi.

Tosin olin iloinen jo saavuttamistani tuloksista: paitsi useita muita
ratkaisemiani kysymyksiä, olin kulkenut Transhimalajan yli viiden
solan kautta, nimittäin: Sela-lan, Tshang-la-podlan, Angden-lan,
Tsheti-latshen-lan ja Dshukti-lan, joista neljä ensimäistä olivat tähän
asti olleet aivan tuntemattomat. Mutta Angden-lan ja Tsheti-latshen-lan
väliseen Himalajan vuorijonoon oli minun täytynyt jättää kokonaista 500
kilometriä pitkä aukko. Tästä alueesta en tuntenut muuta kuin ne
huiput, jotka Ryder oli matkallaan nähnyt ja joiden korkeuden hän ja
Wood olivat mitanneet. Sen lisäksi oli meillä muutamia epämääräisiä
tietoja Nain Singin v. 1873 tekemältä matkalta, jonka tie kumminkin
kulkee valkean täplän pohjoispuolitse. Ja tämän valkean täplän
pinta-ala oli vielä 1,400 neliökilometriä! En voinut palata kotiin
tekemättä kaikkea mitä ihmisvoimin voi aikaansaada kulkeakseni tämän
tuntemattoman maan halki ainakin _yhtä_ tietä. Juuri siellä oli se
linja, joka muodostaa Intian valtameren ja Tibetin ylätasangon
suolaisen, umpijärvien välisen vedenjakajan; siellä voi otaksua olevan
useita jokia ja järviä. Siellä oli suuri Bongban maa; lunta, jonka
rajoilta oli meille jo saapunut niin paljon pimeitä huhuja pohjoisesta,
idästä ja etelästä. Mutta suurin ja tärkein oli vastaus kysymykseen:
_kulkeeko Nien-tshen-tang-la Tsangpon ja Ylä-Induksen pohjoispuolella
katkeamatta koko Tibetin läpi läntiseen ja luoteiseen suuntaan?_ Ei
yksikään europalainen, ei yksikään punditi ollut tähän asti uskaltanut
ryhtyä tätä kysymystä ratkaisemaan, mutta Hodgson, Saunders ja Atkinson
olivat useita vuosia sitten Tibetin-kartalleen merkinneet otaksutun
vuorijonon. Onko se todellakin olemassa? Vai onko tämän valkean täplän
paikalla vuorijonojen sokkelo, tai sitten verrattain lakea maa-alue,
joka on yksityisten lumipeitteisten huippujen ja vuorijonojen alustana?
Todistettujen tosiasioiden rinnalla ovat otaksumat aivan arvottomat.
Semmoiset tosiasiat tahdoin minä. Tiesin, että jos en _nyt_ onnistuisi
tunkeutumaan siihen maahan, jonka kohdalla Tibetin viimeisellä
englantilaisella kartalla on ainoastaan sana "_Unexplored_", niin
jonakuna päivänä saapuisi toinen tutkija ja riistäisi minulta tämän
vallotuksen. Ja sitä ajatusta en minä voinut sietää.

Gartokissa oleskeli nyt vanha lehiläinen ystäväni, rikas kauppias
Gulam Rasul. Neuvottelin hänen kanssansa, ja hänestä piti nyt tulla
minun pelastusenkelini. Hänestä oli asemani hyvin ruusunvärinen, sillä
garpun oli hänelle hankituista tavaroista velkaa 7,000 rupiita ja
pelkäsi hänen vaikutustaan. Hän voi siis painostaa Länsi-Tibetin
varakuningasta. Aluksi yritti hän sen tehdä viekkaudella, joka ei
kumminkaan onnistunut; garpun vastasi, että hänelle oli päänsä liian
kallis voidakseen sen panna peliin palvellakseen europalaista, jolla ei
ollut lupaa matkustella ympäri maata. Sen jälleen yritimme kullalla,
johon garpun vastasi ylevän näyttelijän elein: "Jos tämä talo olisi
kullasta ja te sitä minulle lahjaksi tarjoaisitte, en minä sitä
ottaisi. Jos lähdette luvattomalle tielle, lähetän minä aseestettuja
miehiä pakottamaan teidät tänne tasaisin kääntymään."

Hän oli lahjomaton ja hän oli meille liian voimakas. Miten nyt
kaduinkaan, etten ollut matkustanut kauvemmaksi itään päin, kun minulla
oli täysi vapaus Induksen lähteillä ja Jumba-maisemissa! Mutta ei! Se
ei olisi luonnistunut, sillä kassani ei ollut silloin kyllin täysi ja
mukanani oli ainoastaan viisi miestä, enkä voinut muutakaan karavaania
oman onnensa nojaan heittää.

Entäpä jos laskeutuisin Nepaliin ja sieltä kääntyisin vartioimattomia
teitä myöten takaisin Tibetiin? Ei, se ei luonnistuisi koskaan; lumi
tukkeaisi kohta Himalaja-solat. Mutta jos yrittäisimme Rudokiin salaa
livahtaa ja samoaisimme sieltä itään päin? Ei, Rudokissa vilisee
vakoojia. Ja pian sai myös Gulam Rasul tietää, että garpun oli
lähettänyt ympäri maata käskyn pidättää minut, missä minut
tavattaisiinkin Ladakiin vievän suuren valtatien ulkopuolella.

Niin punnitsimme asiata puoleen ja toiseen, ja sureksimme yötä ja
päivää milloin minun, milloin Gulam Rasulin teltissä, ja odottelimme
lähetystä Simlasta, kuulimme kulkusien helisevän, kun kuriirit tulivat
idästä, näimme kauppamiehen toisensa perästä palaavan Lhasan
markkinoilta, kohtasimme Tok-dshalungista matkustavan kultakontrollörin
ja tunsimme 24 asteeseen laskeutuneen syyskylmän yhä kirpeämmin ihoamme
viiltävän.

Silloin kypsyi minussa yksinäisinä hetkinä päätös: _minä palaan
takaisin Ladakiin ja tunkeudun Tibetiin pohjoisesta kuten viime
vuonnakin, matkustan vielä kerran koko vaan halki ja kuljen poikittain
valkean täplän läpi_. Tiedän kyllä, että tällä kiertotiellä tarvitaan
puoli vuotta päästäkseen seutuihin, jotka ovat ainoastaan kuukauden
matkan päässä Gartokista. Se kyllä maksaa minulle uuden karavaanin,
uudet seikkailut ja vaarat ovat edessä, ja talvi odottaa napaseudun
pakkasinensa. Mutta siitä huolimatta täytyy sen tapahtua! Käännyn
takaisin vasta sitten kun voittamattomat esteet tukkeavat tien.
Uskallettua on astua Ladakissa englantilaiselle suojelusalueelle; siksi
täytyy minun rientää nopeasti rajan yli. Silloin en voi välttää
Rawlingin ja Deasyn aluetta, mutta mitäpä siitä. Määränäni on
tuntematon maa, jota koetan vallottaa, vaikka mitä tietä käyttäen!

Gulam Rasul ja Robert olivat ainoat, joille uuden suunnitelmani uskoin;
heihin voin sokeasti luottaa. Keskustellessamme puhuin persiankieltä ja
Robert piti silmällä, ettei kukaan kuuntelija päässyt telttini lähelle,
Gulam Rasul otti muodostaakseen uuden karavaanin Lehistä käsin; sen
piti aikanaan saapua Drugubiin, jossa viimeiset 13 miestä päästäisin
kotiinsa. He olivat uupuneet, kuluneet ja ikävöivät kotiin. Gulam Rasul
otti toimekseen uusien miesten hankkimisen.

Lokakuun 20. p:nä läksin Gartokista odottaakseni Intiasta tulevaa
lähetystä _Gar-gunsassa_. Sinne matkustivat myös Gulam Rasul, Thakur
Jai Chand, postimestari Deni Das ja lääkäri Mohanlal. Mutta Robert oli
saanut Gartokissa surusanoman: hänen vanhempi veljensä oli kuollut
Taka-Intiassa. Nyt kohtasi häntä uusi isku: hänen pieni kymmenvuotias
veljensä oli hukkunut Srinagarissa. Hän oli lohduton ja pyysi, että
sallisin hänen toki palata äitinsä luo, jolla nyt enää oli ainoastaan
yksi poika. Hänetkin siis menettäisin!

Gulam Rasulilla oli risuaitauksessa kolme isoa telttiä. Siellä istui
hän kuin sohvallansa pasha, poltti piippuansa ja otti vieraitansa
vastaan itämaisella arvokkuudella. Hän oli hauska ja miellyttävä, otti
toimittaakseen kaikkea eikä tuntenut mitään vaikeuksia. Kun nyt
laitoimme suunnitelmia ja valmistimme pitkiä luetteloja siitä, mitä
kaikkea oli ostettava, ja kun minun Ladakiin tuloani ei voinut ajan
mittaan salata, levitimme me huhun, että tarvitsin pienen karavaanin,
jolla aijoin matkata ensin Chotaniin ja sitte keväällä sieltä
Pekingiin. Suunnitelman onnellinen toteuttaminen riippui siitä, ettei
kukaan saisi vihiä minun oikeista aikomuksistani. Sillä jos niin
kävisi, lähetettäisiin heti erityiset käskyt Rudokiin ja Tshang-tangin
paimentolaisille. Omat palvelijani ja Hadshi Naser shahin koko talon
väki uskoivatkin, että varma aikomukseni oli matkustaa Chotanim ja että
olin luopunut kaikista Tibetin matka-ajatuksista. Täytyipä minun mennä
niinkin pitkälle, että lähetin Drugubista sähkösanoman Reuterin
intialaiselle kirjeenvaihtajalle, ystävälleni herra Buckille, ilmottaen
tekeväni pienen matkan Chotaniin. Mandariinit näet oli johdettava
harhaan. Kun ei kukaan muu tahtonut minua auttaa, täytyi minun itse
itseäni auttaa, vaikkapa, pakon tullen, viekkaudella ja salateitä
kulkien. Ei yhdenkään intialaisen ystäväni pitänyt saada vihiä oikeista
suunnitelmistani, ei edes eversti Dunlop Smithin; olisi tietysti ollut
minun puoleltani tahdittomasti tehty, jos olisin saattanut heidät
asemaan, missä heidän olisi täytynyt joko minut ilmiantaa tai pettää
ylempiä viranomaisiansa. Paitsi Gulam Rasulia ja Robertia tiesivät
asiasta ainoastaan vanhempani ja sisarukseni. Mutta, ikävä kyllä, olin
heille liian toivorikkaasti ilmottanut, että yritys kestää lyhyen ajan,
ja siksipä he, kun minusta ei mitään kuulunut, tulivat päivä päivältä
levottomammiksi, luullen lopulta minun saaneen surmani. Siitä johtui
siis kysymys: "Onko Hedin kadonnut tietymättömiin?"

Lokakuun 29. p:nä saapuivat Gulam Rasulin muulit ja joutuivat tarkan
katselmuksen alaisiksi. Ne olivat aivan erinomaisessa kunnossa, pieniä,
voimakkaita, lihavia, Lhasasta tuotuja elukoita, ja siis tottuneita
ohueen ilmaan, ja ne voivat, omistajan kertomuksen mukaan, kestää
vaikka mitä rasituksia. Tarjoutuipa Gulam Rasul, jos ne elävinä
matkalta palaisivat, ostamaan ne minulta samasta hinnasta, minkä olin
niistä maksanut. Minä maksoin kaikista kahdestakymmenestä yhteensä
1,780 rupiita. Itselläni oli vielä viisi juhtaa, kuudennen, pienen
valkean muulin, olivat sudet repineet Gartokissa. Kokonainen susiparvi
oli hyökännyt eläimemme kimppuun, yövartija ei ollut voinut niitä
karkottaa ja muuli oli saanut julmia haavoja. Sen oli nähty susia
pakoon juoksevan, kun sisälmykset laahasivat kaukana perässä. Viimeinen
poonchilainen muuli oli vielä elossa, samoin pieni ladakilaiskimoni ja
yksi sen maalaisista. Ne olivat Lehin sotilasvanhukset.

Sen lisäksi otti Gulam Rasul hankkiakseen minulle Ladakista viisitoista
kunnollista hevosta 1500 rupiin hinnasta. Muut ostokset olivat: ohraa
60 rupiilla, riisiä 70 rupiilla, tsambaa 125, muonavarasäkkejä 60,
uusille miehille pukuja 150, voita 80, teetä 50, steariinikynttilöitä
ja sokeria 104, minulle lhasalaiset turkit 40, ja samoin minulle
pehmeästä pukin nahasta tehty makuusäkki 25 rupiilla. Lisäksi tuli
vielä 40 rupiita vuokraa kuormaeläimistä, jotka kuljettivat kuormastoni
Lehiin, sekä 20 rupiita äsken ostettujen tavaroiden kuljettamisesta
Lehistä Drugubiin. Lehistä piti palkata yksitoista miestä, mutta
ainoastaan semmoisia, jotka jo olivat palvelleet Hadshi Naser shahin
kauppahuoneessa ja olivat rehellisiksi, säädyllisiksi ihmisiksi
tunnetut. Palkkaa saisivat he 15 rupiita kuussa, vaikka eivät
tavallisesti saa kahtatoista enempää, ja saisivat kolmen kuukauden
palkan etukäteen. Karavan-bashi saisi 50 rupiita kuussa ja pitäisi
hänet valita erityisen huolellisesti. Koko velkani Gulam Rasulille
nousi noin 5,000 rupiihin, sillä niiden, joiden vaivaksi näiden
ostoksien tekeminen jäisi, piti saada jäännöksestä palkkioita. Lähetin
eversti Dunlop Smithille velkakirjan osotuksella, että sen rahamäärä
maksettaisiin Gulam Rasulille, jotta hän saisi omansa, jollen minä
tältä matkalta palaisi.

Lokakuun 30. p:nä lähetti Gulam Rasul poikansa Lehiin valmistamaan
uutta karavaania, jonka piti olla viimeistään marraskuun 31. p:nä
lähtökuntoisena Drugubissa. Minulle tekemistään arvokkaista
palveluksista sai Gulam Rasul myöhemmin hänen majesteetiltansa Ruotsin
kuninkaalta kultamitalin ansiosta ja Intian hallitukselta pyysin
hänelle, kuten jo mainittu, khan bahadurin arvonimeä, jonka hän saikin.
Sitä pyytäessäni vetosin ymmärrettävästi ainoastaan niihin suuriin
kauppapalveluksiin, joita hän oli tehnyt Intian keisarikunnalle.

_Gar-gunsassa_ sain tiedon uudesta Englannin ja Venäjän välisestä
sopimuksesta, joka oli tehty tämän vuoden lokakuussa. "Venäjä ja
Englanti sitoutuvat kolmen lähinnä seuraavan vuoden kuluessa ilman
edelläkäypää sopimusta olemaan päästämättä Tibetiin ainoatakaan
tieteellistä retkikuntaa, minkälaatuisia ne lienevätkin, ja vaativat
Kiinan samoin menettelemään."

Oli kuin olisi tämä pykälä juuri minua varten keksitty. En puhunut
siitä Gulam Rasulille sanaakaan. Mutta minä näin, etten voisi Tibetissä
enää europalaisena matkustella. Edellisinä vuosina oli se minulle
onnistunut, kun valtiollinen asema oli vielä horjuva. Mutta minä olin
sekä kiinalaisille että tibetiläisille opettanut ja näyttänyt, että
europalainen voi kulkea koko maan halki sen keskitse. Olin heille myös
antanut aseet käteen itseäni vastaan käytettäviksi. Toistamiseen se ei
minulle enää onnistuisi. Nyt pitäisivät he asutun maan piirissä
silmänsä auki. Siis täytyisi minun kulkea valepuvussa, jotten
herättäisi huomiota. Lähetin nyt uuden sanansaattajan Lehiin hankkimaan
minulle täydellisen muhamettilaiskuosisen ladakilaispuvun. Gulam
Rasulkin oli sitä mieltä, että kauppiaana matkustaminen oli kaikin
puolin viisainta. Uuden karavaanin johtajan pitäisi olla herranamme,
mutta minä kulkisin hänen arvottomimpana palvelijanansa ja jäisin
kaikissa neuvotteluissa varjoon.

Kaikki se oli vaarallista peliä, se oli valtiollista ja diplomaattista
shakkipeliä, jossa oli panoksena: _oma henkeni -- tai suuret
maantieteelliset löydöt_. Minun, joka olin tähän asti ollut
tibetiläisten kanssa ystävällisissä suhteissa, molemminpuolisessa
luottamuksessa, täytyisi nyt väistää heitä kuin vihollisia. En voisi
katsoa yhdenkään tibetiläisen silmiin, ja omat silmäni täytyisi
verhota, jottei minua saataisi kiinni. Sitä varten hankin isot
tummalasiset ja -reunuksiset silmälasit. Niiden sisäpuolelle
kiinnitin niin voimakkaat hiotut lasit kuin minun silmäni vaativat.
Europalaiset varustukset oli supistettava niin vähään kuin vain
ajatella saattoi; siksi täytyi muiden tavaroiden mukana palauttaa
Lehiin iso valokuvausteline ja vene. Mukaani otin ainoastaan pienen
Richard-kameran valokuvaamista varten.

Pääasia oli, että asutuissa seuduissa esiintyisin itämaalaisella
itsensähillitsemisellä ja aivan passiivisena. Itsellenikin häilyi vielä
tämän hurjan suunnitelman loppu läpinäkymättömässä pimeydessä. Tiesin
ainoastaan, että minun oli lähdettävä Drugubista pohjoiseen päin,
Kara-korum-solaa kohti, siitä käännyttämä itään ja lounaaseen ja
koetettava Lemtshung-tsota lähtökohtanani käyttäen kulkea sen valkean
täplän halki, joka on Somerin v. 1891 kulkeman tien eteläpuolella,
jatkaakseni sieltä matkaani ylisen Tsangpon pohjoispuolella olevan
valkean taipaleen poikitse. Jos se minulle onnistuisi, laskeutuisin
Intiaan joko Nepalin tai Gyangtsen kautta, missä ehkä saisin aina
toivomani tilaisuuden tavata majuri O'Connoria. Gulam Rasul neuvoi
olemaan hyvin varovaisen, sillä Rudok-dsong oli palkannut Drugubista
vakoojan, jonka oli ilmotettava europalaisten matkoista, joita ne
tekevät rajan englanninpuolisella puolella. Tämä vakooja olisi minun
purjehdusvesieni vaarallisin vedenalainen kivi. Tibetiläisten epäluuloa
oli jo herättänyt se seikka, että olin Gulam Rasulilta ostanut 20
muulia. Toimittipa garpun lähettiläänkin tiedustamaan, mihin minä niitä
tarvitsisin. Hänelle vastattiin, että niillä oli määrä Chotaniin
matkustaa.

Thakur Jai Chand oli lähettänyt erinomaisen tshamadarinsa Intiasta
tulevaa kuormastoa vastaan. Marraskuun alussa saimme vihdoin
ilmotuksen, että lähetys oli tulossa. Nyt ehdotteli Robert, että
lähettäisimme muutamia uusia muulejamme ikävöityjä vieraita vastaan.
Myöhään 6. p:n iltana, kun jo olin makuulla, saapuivat kaikki.
Matkueena oli viisi rampurilaista poliisia. Yhdellä oli keuhkotulehdus
ja hän näytti enemmän kuolleelta kuin elävältä. Robert oli kohdatessaan
tavannut heidät niin nääntyneinä ja paleltuneina, että hänen oli
täytynyt koko seurue hieromalla elvyttää.

Käskin heti sytyttämään aimo tulen ja panemaan teen kiehumaan. Tulijat,
kaksi muhamettilaista ja kolme hindua, kaikki tummansinisessä
virkapuvussa, korkeat sinivalkeat turbaanit päässä ja olalla pistimillä
varustetut kiväärit, saapuivat kuormamuulinensa. Toivotin heidät
tervetulleiksi, kiitin heitä erinomaisesti suoritetusta tehtävästä ja
annoin heidän korpraalinsa laatia kertomuksen heidän rasittavasta,
vaivaloisesta matkastaan Adshi-lan yli. Sitte neuvottiin heille
makuusijat eräästä teltistä ja huomenissa tarkastelin minä yhdeksän
eversti Dunlop Smithin lähettämää arkkua. Kolmessa niistä oli 6000
rupiita hopeaa, pelkkiä kuningattaria, ei ainoatakaan kuningasta, sillä
tibetiläiset eivät huoli rupiirahoja, joihin on lyöty kuningas Edwardin
kuva. Toisissa arkuissa oli kaikenlaisia säilykkeitä, marjahilloja,
suklaata, juustoa, kakkuja ja leivoksia, sikareja, savukkeita,
piipputupakkaa, lahjoiksi aijottuja hopea- ja kultakelloja sekä
ampumavaroja, patruunia kahta omaa pyssyämme varten, muistikirjoja,
karttapaperia, kokonainen kirjasto uusia romaaneja, tuulimittari,
ilmapuntari -- Simlan meteorologisen keskusaseman päällikön Gilbert
Walkerin lahjottamat -- ja joukko muita yhtä tervetulleita kuin
tarpeellisiakin tavaroita. Ystävällisellä everstillä ja hänen
herttaisella sisarellansa neiti Maryllä sekä tyttärellänsä Janetilla
oli täytynyt olla koko joukko työtä tavaroita etsiessään, ostaessaan,
sulloessaan ja Tibetiin lähettäessään. Heidän hyvyytensä ansio on, että
voin vielä kauvan elää kuin prinssi, enkä kykene heitä siitä kylliksi
kiittämään.

Nyt ei minulla ollut enää mitään odotettavaa. Poliisit saivat hyvän
maksun, sen lisäksi kustansin heidän paluumatkansa, lahjotin heille
talvivaatteet, sanoin sitte sydämelliset jäähyväiset rehelliselle
ystävälleni Gulam Rasulille, jonka avutta uusi matka olisi ollut
mahdoton, kiitin Thakur Jai Chandia ja muita hinduja ystävyydestä ja
läksin marraskuun 9. p:nä 1907 Indus-virtaa pitkin luodetta kohti.

Marraskuun 26. p:nä saavuimme _Tankseen_, missä seudun arvohenkilöt,
vieläpä itse Lehin tesildar ottivat meidät vastaan. He olivat jo
kuulleet, että aijoin keskellä talvea Chotaniin matkustaa. Seuraava
päivä piti ottaa levähdyspäiväksi, sillä täällä tahdoin laskea pois
vanhat palvelijani, pitäen niistä ainoastaan Robertin ja gurka Rub
Dasin. Aamiaisen syötyäni korjasi Tsering lautasen ja vadin, joiden
emaljissa oli jo epäiltäviä aukkoja. "Nyt, Tsering, palvelet minua
viimeisen kerran; olet minua uskollisesti palvellut." Vanhus alkoi
silloin itkeä ja kiirehti nopeasti ulos.

Kutsutin nyt kaikki telttini luo ja pidin heille puheen. He olivat
uskollisesti ja kuuliaisesti suorittaneet minun luonani palveluksensa
loppuun ja hyvin ansainneet sen rauhan ja hauskuuden, joka heitä odotti
perheen keskuudessa, kotilieden ääressä. Toivotin heille onnea ja
menestystä, ja muistutin siitä, mitä olimme menettäneet Muhamed Isan
kuoleman kautta, kunnon Muhamed Isan, joka meidän viimeksi Tanksessa
ollessamme oli kaikki niin viisaasti järjestänyt. Ja osottaakseni
heille muidenkin kuin meidän häntä surevan, luin heille, mitä
Younghusband, O'Connor ja Rawling olivat hänen kuolemastansa
kirjottaneet.

Sillä aikaa kun heidän tavaroitansa kuormitettiin viidelle hevoselle ja
viidelle jakille, saivat he kukin vuorollansa tulla telttiini
palkkaansa ja palkkiotansa nostamaan. Tsering, Rehim Ali, Shukkur Ali
ja Tundup Sonam saivat vielä erityisiä rahalahjoja. Olihan kolme viime
mainittua minun tähteni ollut hengenvaarassakin. Tsering pyysi saada
pitää ngangtse-tsolaisen ontuvan koiran; kun se haukkuu hänen majansa
edessä Lehissä, muistuttaa se hänelle leiritulillamme tekemäänsä
vartiopalvelusta. Shukkur Ali sai pitää toisen samasta seudusta tuodun
koiran. Nyt oli minulla enää ruskea narttu, joka samoin kuin Robert ja
poonchilainen muuli oli karavaanin vanhimpia veteraaneja, sillä nämä
kolme olivat seuranneet aina Srinagarista lähtien.

Ja sitte tuli katkera eronhetki. Niin paljon surua ja niin äänekästä
itkua! He kykenivät tuskin yrittämäänkään taipaleelle. Tesildar oli
aivan ällistynyt nähdessään näissä yksinkertaisissa työmiehissä niin
paljon kiintymistä. Mutta lujat olivat katkottavat siteetkin, sillä
ihmisiä ei sido toisiinsa niin vankasti mikään muu kuin yhdessä
kestetyt kärsimykset ja vaarat. Minunkin kurkkuani alkoi ahdistaa kuin
kuristamalla; kun he viimein verkkaisin askelin seurasivat jakejansa
Drugubin kautta laskeutuvalla tiellä, seisoin minä kauvan katselemassa
heidän jälkeensä, kunnes heitä ei enää näkynyt. Sitte kuivasin minäkin
kyyneleeni, ennen kuin menin telttiini, missä Robert ja tesildar
odottivat Rub Dasin valmistaman teen ja leivoksien ääressä. Minun
ajatuksiini se johti maahanpanijaissyömingit, jotka on pantu toimeen
hautauksen jälkeen, jossa on kuolleen ystävänsä haudalle laskenut
orvokkiseppeleen.

Seuraavana aamuna heräsin kokonaan uusissa oloissa. Kaikki entiset
olivat ympäriinsä hajaantuneet, ja nyt, kun ne olivat poissa, tuntui
minusta kaikki tyhjältä ja hyljätyltä. Robert tarkasti, tapansa mukaan,
ilmatieteellisen koneen, ja Rub Das asetti eteeni aamiaista, hiljaa
kuin tonttu. Olin iloinen siitä, etten toki tuntenut mitään
epäröimistä. Sama enkeli, joka oli edelliselläkin matkalla minua
suojellut, seuraisi nytkin askeleitani. "Minä kuulen etäältä hänen
siipiensä suhinan", ylhäältä Tshang-tangin kylmistä talviöistä.

Heti kun olimme valmiit nousimme hevosten selkään ja ratsastimme alas
_Drugubiin_. Pian alkoikin näkyä vanha kylä ja talo, jossa olin asunut
kuusi vuotta sitten, sekä puisto, jossa olimme levähtäneet v. 1906.
Kylän alapuolella olevalle pengermälle oli pystytetty telttimme, kolme
tavallista ja vielä neljäs. Tshamadar Ishe, vanha hiramani, joka ei
ollut koskaan minua tervehtiä laiminlyönyt, ja nuori Anmar Dshu, hänkin
vanha ystäväni, esittelivät minulle uudet mieheni. Tesildar oli
käskenyt näiden kolmen seurata minua Dhedshokiin.

"Kuka on karavan-bashi?" kysyin minä.

"Minä", vastasi eräs pieni kurttuinen, vanhanpuoleinen isoihin
keltaisiin turkkeihin puettu mies, nimeltä Abdul Kerim.

"Mitkä ovat toisten nimet?"

"Kutus, Gulam, Suän, Abdul Rasak, Sedik, Lobsang, Kuntshuk, Gaffar,
Abdullah ja Sonam Kuntshuk!"

"Teitä on siis kaikkiaan yksitoista, kolme lamaistia ja kahdeksan
muhamettilaista."

"Niin, sahib."

"Kirjotan myöhemmin muistiin teidän nimenne, ikänne, kotipaikkanne,
tekemänne matkat ja missä olette olleet."

Sitä tehdessäni kävi ilmi, että ainoastaan aniharvat heistä olivat
olleet europalaisten palveluksessa, mutta kaikki olivat olleet Naser
shahin toimissa, ja tämän poika Gulam Rasul meni heistä takuuseen.
Neljä oli käynyt Lhasassa, melkein kaikki muhamettilaiset Jarkentissa,
kaikki olivat iloisen, miellyttävän näköisiä ja olivat parhaassa
miehuuden ijässä.

"Kuka teistä on keittäjä?"

"Minä", vastasi Gulam, omituinen miekkonen, jolle Rub Das parhaillaan
piti esitelmää, miten minua oli palveltava.

"Oletteko kaikki ladakilaisia?"

"Kyllä, sahib, kaikki muut, paitsi Lobsang, joka on Gar-gunsasta
kotoisin oleva tibetiläinen, mutta on mennyt naimisiin Lehissä ja ollut
Hadshi Naser shahin palveluksessa."

Minua ei oikeastaan miellyttänyt tibetiläisen ottaminen matkalle, jonka
tarkotus oli niin kauvas kuin mahdollista juuri tibetiläisiltä
salattava. Miten helposti voisikaan hän vaaran uhatessa ilmaista meidät
maanmiehilleen! Harkitsin eikö minun pitäisi häntä vaihtaa toiseen tai
yksinkertaisesti jättää hänet pois. Mutta miten usein pitikään minun
saada tilaisuuksia iloita siitä, etten tätä ajatusta toteuttanut! Jos
en ota lukuun neljää venäläistä kasakkaa ja Robertia, niin oli Lobsang
paras niistä palvelijoista, jotka ovat koskaan seuranneet minua Aasian
halki kulkemillani erämaanretkillä. Hän oli komea mies, ja minä
muistelen häntä mielelläni ja lämpimin tuntein.

Kaikki sanottiin nyt palvelukseeni tervetulleiksi, samalla kun minä
lausuin toivovani, että he täyttävät velvollisuutensa yhtä uskollisesti
kuin heidän edeltäjänsä. Lupasin heille jokaiselle 50 rupiita
ylimääräiseksi lahjaksi, jos tulisin heihin tyytyväinen olemaan, ja
ilmotin maksavani, kuten viime kerrallakin, heidän paluumatkansa
kustannukset siitä paikasta, missä matkamme päättyisi. Kun Lehissä
saatiin tietää minun tarvitsevan uutta palvelusväkeä Chotanin matkalle,
olivat Guffaru ja muut Toktshenista kotiin lähetetyt ilmottautuneet
taas halukkaiksi ja hartaasti pyrkineet takaisin palvelukseeni. Mutta
vanha, nyttemmin kuollut Hadshi oli saanut pojaltansa jyrkät
menettelyohjeet. _Ei ainoakaan_ entinen palvelijani saisi nyt mukaani
tulla. Vaara olisi sen kautta tullut suuremmaksi, jos olisimme taas
sattuneet yhteen sellaisten tibetiläisten kanssa, joihin olimme jo
ennestään tutustuneet.

Uudet hevoset näyttivät komeilta ja voimakkailta, seistessään muulien
ja veteraanien kanssa muurin vieressä, pitkässä rivissä, heiniä ja
ohria rouskutellen. Niiden pitikin olla hyvin lihotettuja, sillä makean
leivän päivät olivat pian lopussa. Hyvä olisi niissä olla ihraa, jota
voisivat pahojen päivien tultua kuluttaa. Kaikki tilatut tavarat olivat
mitä parhaassa kunnossa ja uusiin kestäviin, nahkapäällyksisiin
arkkuihin sullotut.

Gulam Rasulin poika Abdul Hai kävi luonani ja hänen kanssansa
päätettiin kauppa-asiat. Robertin oli jäätävä minun suuresta
kuormastostani vastuunalaiseksi, kunnes hän olisi sen vienyt Hadshi
Naser shahin kotiin. Siinä karavaanissa oli kymmenen vankkaa
hevoskuormaa. Joutohetkinäni kirjotin kokonaisen pinkan kirjeitä, jotka
Robertin piti viedä Lehin postikonttoriin.

Meillä oli 21 muulia, 19 hevosta, ruskea narttu ja suuri keltainen
gartokilainen koira. Kaikki muulit ja hevoset, paitsi minun ja Abdul
Kerimin ratsu, kuljettivat kantokuormaa. Ratsastin pienellä
ladakilaiskimollani, joka oli taas uskomattomasti voimistunut ja yhtä
virkku kuin mikään uusikaan hevonen. Se ja kaksi muuta oli enää elossa
koko siitä isosta karavaanista, joka edellisellä kerralla Lehistä
lähti. Ollakseni varma siitä, että Abdul Kerim ottaisi mukaan
riittävästi ruokavaroja, sanoin hänelle, ettei hän saisi luulla minun
kulkevan luvallisten karavaanien tavoin suorinta tietä. Voisi sattua,
että poikkeilisin oikealle ja vasemmalle, ja useasti olisin
viikkokausia paikoillani. Hänen pitäisi siis varustaa 2,5 kuukaudeksi
ohria eläimille ja hän oli vastuussa siitä, että mukaamme otettu
varasto riittäisi. Tyhmää on kumminkin toisiin luottaa! Mutta Simlasta
tullutta kuormastoa, hopearahoja ja säilykkeitä oli neljä kuormaa,
Gulamin keittiökalustoa kaksi, telttejä, vuodetamineita ja miesten
tavaroita oli myös muutamia kuormia. Kaikkien muiden eläinten kuormaksi
piti ottaa riisiä, ohraa ja tsambaa. Tanktsesta otimme mukaamme 25
lammasta.

Joulukuun 3. p:n vastaisena yönä oli 23,7 asteen pakkanen. Seuraavana
päivänä purettiin kuormat ja kannatettiin kuleilla laaksoa myöten alas
Shedshokiin. Minun molempia teltti-arkkujani kantoi kaksi miestä, jotka
olivat voimiltaan oikeita karhuja. EIäinten selkään jäivät vain
kuormasatulat. Joukko joukon perästä läksi alas, ja viimein jäin minä
yksikseni. Silloin pudistin uskollisen matkatoverini Robertin
kättä, kiitin häntä arvaamattoman suurista palveluksistansa,
rehellisyydestänsä, rohkeudestaan ja kärsivällisyydestänsä, pyysin
hänen viemään terveiset lähetyssaarnaajille tohtori Nevelle ja
lämpimälle Intialle, sanoin jäähyväiset kelpo Rub Dasille ja muille,
nousin uskollisen kimoni uuteen ladakilaissatulaan ja ratsastin alas
Shedshok-laaksoon. Alkuperäisestä karavaanista ei ollut nyt jäljellä
ketään muuta kuin minä itse, ja olin aivan outojen miesten ympäröimä.
Mutta samoin olin minä heille outo, eikä heillä ollut aavistustakaan
niistä uhkarohkeuksista ja seikkailuista, joihin aijoin heidän
kanssansa jouduttautua. Tuuli oli kumminkin yhä sama, ja hiljaisella,
kylmällä Tibetin taivaalla tuikkivat samat tähdet kuin silloinkin.
Aivan yksinäni en siis olisi!

Shedshokissa lepäsimme joulukuun 5. päivän; sitte alkoi taivallus.
Shedshokilainen Tubges, joka oli ensi päivät mukana lammaspaimenena,
pyysi joulukuun 13. p:nä saada tulla mukanani päähän asti ja kaikki
toiset puolustivat hänen anomustaan. Otin hänet vakinaiseen
palvelukseen sitä mieluummin, kun hänen sanottiin olevan taitava
metsästäjä. Nyt oli minulla kaksitoista miestä ja itse olin karavaanin
kolmastoista, mutta me emme olleet taikauskoisia.

Leirissä n:o 283, samottuamme hirveillä pakkasilmoilla 12 päivää
Karakorum-solaa kohti, tein tämän Tibetin-matkani _ensimäisen
keksinnön!_ Abdul Kerim tuli nimittäin luokseni nuotiolle ja sanoi:

"Sahib, meillä on vielä kahdeksaksi, jopa kymmeneksi päiväksi eläinten
ohria, mutta siinä ajassa ehdimmekin Shahidullahiin, missä voi saada
kaikkea."

"Kahdeksaksi tai kymmeneksi päiväksi! Oletko sinä järjiltäsi? Etkö
tottele käskyjäni? Enkö aivan jyrkästi käskenyt ottamaan ohria 2,5
kuukaudeksi?"

"Minä otin semmoisen varaston, joka riittää Chotanin matkalle."

"Enkö sinulle sanonut, etten menisi Chotaniin tavallista tietä, vaan
kiertoteitä, joita tutkiessa menisi vähintään kaksi kuukautta?"

"Kyllä, sahib, minä olen väärin menetellyt", vastasi vanha mies ja
alkoi nyyhkyttää. Abdul Kerim oli kunnon mies, mutta hän oli tyhmä;
häneltä puuttui Muhamed Isan kokemus.

"Sinä olet karavan-bashi. Karavaanin johtajan velvollisuus on pitää
huoli siitä, ettei matkalla puutu ruokavaroja. Kymmenen päivän kuluttua
kuolevat juhtamme. Mitä aijot silloin tehdä?"

"Sahib, lähettäkää minut muutamien eläinten kanssa Shahidullahiin
ohrien ostoon; minä teen sen matkan kahdessa viikossa."

"Sinä tiedät, että kaikki, mitä Shahidullahissa tapahtuu, ilmotetaan
Chotanin ambanille. Kiinalaisten taas ei pidä saada aavistustakaan
minun toimistani."

Ensi ajatuksenani oli erottaa Abdul Kerim heti paikalla ja tilata
kirjeessä Hadshi Naser shahilta uusi varasto, jonka voisi meille
lähettää vuokraeläimillä. Mutta mitä ajattelisivat länsitibetiläiset ja
ladakilaiset nähdessään minun tuottavan uusia muonavaroja Lehistä,
vaikka olin niukan kahdeksan päivämatkan päässä Shahidullahista, joka
on Chotaniin suoraan menevän tien varrella! Koko suunnitelmani tulisi
ilmi ja menisi myttyyn. Ensimäiset paimentolaiset pidättäisivät minut,
kenpäties jo englantilaisetkin, jotka olin tähän asti niin hyvin
välttänyt. Heidän tarvitsisi vain kieltää alkuasukkaita hankkimasta
ruokavaroja eläimillemme. Jos taas hankin tarpeeni Shahidullahista,
niin täytyisi Chotanin ambanin ilmottaa siitä Kashgariin, josta taas
kulkee sähkösanomalinja koko Aasian halki Pekingiin, missä hänen
ylhäisyytensä Na Tang oli osottautunut aivan taipumattomaksi, kun
lähettiläs Vattenberg oli vaivojansa säästämättä koettanut hankkia
minulle lupaa tehdä toinen matka Tibetin halki. Täällä ylhäällä
autiossa laaksossa oli asemani luja. Hlljaa, varovasti ja epäluuloa
herättämättä olimme pujahtaneet brittiläisen alueen läpi. Mutta sikäli
kuin joutuisin yhteyteen ulkomaailman kanssa, tarttuisin minä kiinni.

Istuin koko illan teltissäni, punnitsin asiaa puoleen ja toiseen ja
mittailin harpilla kartaltani välimatkoja. Olimme noin 160 kilometrin
päässä viimevuotisesta leiristämme n:o 8, missä oli mainio laidun.
Sinne asti pääsisimme ilman pienimpiäkään vaikeuksia. Mutta sieltä
olisi sitte Tong-tson rantaseuduille vielä 650 kilometriä. Lisäksi
kohtaisimme tiellä ennen sinne pääsyämme paimentolaisia ja
karjamaita. Hevoset olisivat kaikessa tapauksessa menetetyt, mutta
tibetiläiset muulit ovat Gulam Rasulin sanojen mukaan tottuneet itse
toimeentulostaan huolehtimaan, eivätkä saa koskaan ohria. Mutta ensi
työksi oli koetettava päästä vapaalle, aukealle Tshang-tangille, pois
tästä hiirenloukusta, Shedshok-laaksosta, joka oli vienyt meidät aina
vain kauvemmaksi luoteeseen. Vaikkapa olisi pakko kaikki menettää ja
nelinkontan ryömiä ensimäiseen telttiin, en minä voisi antautua; kerran
tehdystä suunnitelmasta ei saisi hiuskarvankaan vertaa poiketa.

Yö tuli kirkkaine taivainensa, tuikkivine tähtinensä ja purevine
pakkasinensa; jo kello yhdeksän oli -29,1 astetta. Elukat seisoivat
hiljaa, tiheässä joukossa, lämmittääkseen siten toisiaan. Jos
sattumalta heräsin, ei eläimistä kuulunut mitään; olisin voinut luulla
niiden karanneen. Lopulta kiihtyi pakkanen -35,1 asteeksi. Kun minut
herätettiin, oli Kuntshuk jo ollut tiedustelumatkalla, tarkastanut
ympäristöä eräässä leveässä, tänne idästä päin aukenevassa laaksossa,
ja, sikäli kuin oli voinut nähdä, löytänyt erinomaisen tien.
Leiristä n:o 283 oli meillä vielä kahden päivän matka peljättyyn
Karakorum-solaan, jonka aijoin kiertää. Jos kulkisimme sivulaaksoa
myöten ylös itään päin, niin saapuisimme pian Karakorumin vuoriston
pääharjalle ja säästäisimme kahden päivän matkan, päätin sitä koettaa.

Niinpä kuljimme joulukuun 20. päivänä kovasti narskuvassa lumessa
itäkoillista kohti. Laakso näytti hyvin lupaavalta, varsinkin kun
eräässä paikassa tapasimme vanhoja hevosen jälkiä. Laakson keskellä
juoksi sileällä, pettävällä jäällä peittynyt puronuoma, muu kaikki oli
muraa. Erään kukkulan ohi kuljettuamme loppui kasvullisuus kokonansa.
Kello yksi oli 21 asteen pakkanen. Parta on härmästä valkea,
kasvoliinani on muuttunut jääkimpuksi ja kaikki eläimet ovat tulleet
valkeakarvaisiksi. Tuntimääriä käy matka hitaasti ylämäkeen. Muutamissa
paikoin kapenee laakso aina 2 metrin levyiseksi. Paras päivän aika oli
jo mennyt, kun karavaani äkkiä pysähtyi. Edessä oli kaikki hiljaista ja
minä odotin Kutusin kanssa, mitä nyt olisi tulossa.

Hetken kuluttua palasi Abdul Kerim hyvin masentuneena ilmoittamaan, että
laakso oli kahdessa kohden läpipääsemätön. Lähdin paikalle. Ensimäinen
lohkare voitiin vääntää syrjään, mutta toinen oli ilkeämpi. Olisimme
tosin voineet kuljettaa kuormaston jäätä myöten lohkareiden välitse ja
alitse, mutta elukoille ei ollut mitään tietä olemassa. Pitäisikö
meidän nyt yrittää laittaa tie, jota myöten voisimme yhdistetyin voimin
auttaa juhdat yksitellen lohkareen yli? Kyllä, mutta täytyi lähettää
miehiä ylös laaksoa myöten tarkastamaan, oliko useampiakin moisia
sulkuja edessä päin. He toivat tiedon, että ylempänä oli tie vieläkin
huonompi, jonka vuoksi minä käskin laittaa leirin, koska iltavarjot
alkoivat jo laskeutua.

Hyväinen aika, millainen leiri! Ei ainoatakaan ruohonkortta, ei vettä!
Taas istumme loukussa jyrkkien kallioseinien välissä, joiden kyljistä
pakkanen voi millä hetkellä hyvänsä räjäyttää tuhoavia lohkareita.
Elukat kaapivat lunta, etsien heinää. Yön aikana kävelevät ne
ympäriinsä ja kompastelevat telttien nuoriin. Lämpömittari laskeutuu
34,4 asteeseen.

Pakkasaamu! Täytyy varoa, ettei koske metalliin, sillä se polttaa kuin
tuli. Eräs aasi tunkeutui telttiini ja etsi pesuvadistani jotain
syötävää. Sen suureksi ihmeeksi tarttui vati turpaan, kulkien jonkun
matkaa mukana. Nälkäiset eläimet olivat yön aikana syöneet kaksi tyhjää
säkkiä ja kuusi nuoraa, sekä pahasti kalunneet toistensa häntiä.
Talvella on täällä elämä oikeastaan vain epätoivoista taistelemista
jäätymistä vastaan.

Päiväkäsky määräsi nyt leiriytymään koko seuraavaksi päiväksi
semmoiselle paikalle, jossa olisi japkak- ja burtsevarpuja. Nousin ylös
37 asteen pakkasessa ja tapasin leirin jo valmiin laakson oikealla
puolella. Eläimet lähetettiin oitis eräälle kasvien peittämälle
kukkulanrinteelle ja siellä söivät ne hyvällä ruokahalulla koviksi
jäätyneitä kuivia varpuja. Levähdyspäivän kuluessa hakattiin purosta
jäätä ja sulatettiin miesten molemmissa suurissa kattiloissa. Hevoset
ja muulit saivat sitten vuoronsa mukaan kylliksensä juoda.

Yöllä tapahtui mitä tervetullein sään muutos, koko taivas meni pilveen
ja lämpömittari laskeutui ainoastaan 17,2 asteeseen; aamulla tuntui
joltisenkin lämpimältä. Muutamia muuleja oli kadonnut, mutta ahkerasti
etsittyään löysi Lobsang ne. Kohta karavaanin mentyä läksin minäkin
Kutusin kanssa. Mutta emme olleet vielä kauvas ehtineet, kun näimme
Muhamed Isan shigatselaisen kimon laihana ja kankeaksi jäätyneenä
lumessa makaavan. Se oli jo muutamia päiviä ollut surkeassa kunnossa ja
viimeiset rasitukset olivat nyt siitä lopun tehneet. Nääntynyt eläin
tarvitsi todellakin pitkän, pitkän levon!

Jonkun ajan kuluttua sivuutimme laaksonsolmun sekä onnettoman 283.
leirin ja olimme taas suurella karavaanitiellä, kuolleiden hevosten
tiellä. Eräässä syvänteessä oli neljä hevosraatoa aivan vieretysten,
kuin olisivat ne kuolemassakin halunneet seuraa. Eräs iso
harmaantäplikäs koni ei ollut vielä muuttunut, mutta toinen hevonen
näytti jo ikäänkuin täytetyltä, kolmas, jonka kankeat jalat olivat
hajallaan, muistutti kumoon kaatunutta voimistelupukkia. Muutamat
näkyivät lumesta ainoastaan osittain, toiset olivat omituisessa
taaksepäin vääntyneessä asennossa kokoon lysähtäneet; mutta useimmat
olivat sellaisessa asennossa, että kuolema näytti ne yllättäneen juuri
sillä hetkellä kun ne suuren ponnistelun jälkeen olivat lepäämässä.
Nahka pingottui suorana, sileänä selkärangan ja kylkiluiden yli, ja
selkäpuolelta katsottuina näyttivät ne täyteläisiltä, mutta toiselta
puolen katsoessa näkikin niissä olevan ainoastaan tyhjän, kuivan,
puukovan luurangon, joka kolisi, kun keltainen koira, joka ei matkalla
ollut saanut mitään syötävää, niitä kalusi. Ensimäisiä raatoja
haukkuivat koirat, mutta nyt ei niille ollut tämä näky pitkään aikaan
mitään uutta ollut. Mitä kärsimyksiä ja mitä epätoivoista
elämäntaistelua ovatkaan nämä autiot vuoristot aikojen kuluessa
nähneet! Jos on yöllä valveilla, luulee kuulevansa kuoleman tiellä
kulkevien menehtyneiden kuormajuhtien huokauksia ja niiden vaivaloista
hengitystä, luulee näkevänsä noiden kuolemaan tuomittujen sotavanhusten
loppumatonta kaatuilemista, kun ne julmien ihmisten palveluksessa eivät
jaksa enää etemmä kulkea. Kun koirat hiljaisina talviöinä haukkuvat,
näyttävät ne haukkuvan kummituksia ja haamuja, jotka kompastelevin
askelin koettavat päästä pois niiltä lumikentiltä, jotka leviävät
niiden ja Ladakin mehukkaiden laidunmaiden välillä. Jos mikään tie
maailmassa ansaitsee nimen "_Via dolorosa_", niin sen ansaitsee
juuri Kara-korum-solan yli kulkeva karavaaniväylä, joka yhdistää
Itä-Turkestanin Intiaan. Kuten tavattoman suuri huokausten silta nostaa
se ilmassa kohoavan saarensa Aasian ja koko maailman korkeimman
vuorimaan yli.

Yhä soukkenee laakso, tämä sekakiviseinien välinen käytävä. Sen nimi on
_Kisik-unkur_ eli "punainen reikä" -- sopiva nimi! Tänne on karavaani
laittanut leirin. Ei näy elollisen elävän merkkiäkään. Eläimet seisovat
tiheässä joukossa; muulit nuuhkivat edellisten vierasten jäätynyttä
lantaa. Tästä reijästä alkaen nousee tie _Dapsangin_ ylätasangolle,
missä lumipyry parhaillaan riehuu, ja täällä laaksossakin karkeloivat
lumihituset ilmassa. Hämärissä saapuu Kuntshuk ainoastaan kahdentoista
lampaan kanssa; toiset olivat tiellä paleltuneet. Yö laskeutuu ikuisen
lumen yli uhkaavana ja kamalana. Kaikki on täällä ylhäällä kylmää ja
kolkkoa. Missään ei näy elämää, ja kumminkin täyttää keltainen koira
kuilun yksinäisellä haukunnallansa. Olemme 5128 m korkealla.

Jouluaattona v. 1905 olin syönyt päivällistä herra ja rouva Grant
Duffin luona Englannin vierasvaraisessa lähetystössä, sitten ollut
illallisella kreivi D'Apchierin luona Ranskan lähetystössä ja lopuksi
viettänyt joulua kreivi Rexin luona Saksan lähetystössä; se tapahtui
nyt niin levottomassa Teheranissa. Seuraavana vuonna oli samana päivänä
luonani vielä Muhamed Isa ja Robert, ja me olimme asutulla seudulla.
Miten vähän aavistin tänään, että vanha Aasia soisi minulle vielä yhden
jouluaaton ja että joulukuun 24. p:nä 1908 istuisin pöydässä iloisten,
ystävällisten japanilaisten piirissä, etäisessä Mukdenissa, missä joku
vuosi sitten sotapauhu jyrisi kuolemattomien mandshukeisarien
haudoilla! Mutta tänä vuonna, 1907, olen aivan yksinäni, kahdentoista
henkivartijani kanssa matkalla -- Ukrainaani.




Kahdeskymmenesyhdeksäs luku.

Maailman katolla.


Aamun valjetessa oli säteilevä auringonpaiste ja tyyni ilma. Karavaani
kulki hitaasti ylös korkealle _Dapsangille_. Minä Kutusin kanssa kuljin
jälkimäisenä, narskuvassa lumessa kahlaten. Olin käskenyt Abdul Kerimin
odottaa ylhäältä. Tarkastettuani mittauskoneen, joka osotti 5428 metrin
korkeuden, tutkin kaukoputkella näköpiirin -- typistyneiden vuorten
sekamelskan. Ainoastaan pohjoista kohti laskeutui loiva, leveä
hivuuntumiskouru ja siksi päätin matkata siihen suuntaan.

"Nyt eroamme Kara-korumin tieltä ja ratsastamme itään päin", sanoin
minä. "Seuratkaa jälkiäni, minä ratsastan etumaisena." Miesten
kasvoilla kuvastui hämmästys. He olivat uneksineet Chotanin puistoista
ja viinirypäleistä, ja minä tarjosin heille niiden sijasta
Tshang-tangin graniittilohkareita ja lumikenttiä. Eivät kuitenkaan
virkkaneet mitään, vaan kulkivat perässäni äänettöminä ja
kärsivällisinä. Ei ollut helppo näytellä nyt luotsin osaa, sillä maa
oli paksun lumen peitossa. Osotin Kutusille suunnan ja hänen oli
käytävä hevoseni edellä lumen paksuutta mittaamassa. Penger oli
joltisenkin lakea, mutta kuoppapaikoissa oli lunta 1-2 metrin
vahvuudelta. Hanki, joka oli usein niin luja, että kannatti hevosen,
oli tavattoman pettävä. Se upotti yht'äkkiä, jolloin hevosen vajoaminen
viskasi minut pois satulasta ja hevonen peuhasi ja hyppi kuin delfiini
sekä miltei hukkui jauhomaiseen, kuivaan lumeen. Meidän täytyi
senvuoksi kääntyä ja koettaa onneamme toisaalla.

Lobsang, joka oli aina vaaran hetkinä nokkela, etsi parempaa
ylimenopaikkaa. Kaikissa tapauksissa täytyi meidän päästä kourun yli.
Miehet polkivat nyt lumeen polun, jota myöten eläimet yksitellen
talutettiin. Hevosten kanssa se kävi päinsä mitä parhaiten, mutta
muulit kaatuivat usein ja viivyttivät meitä kauvan. Kuinka pitkälle
nämä lumikentät ulottuisivat? Ne veivät meiltä paljon aikaa ja
peittivät jokaisen ruohonkorren, joka vielä mahdollisesti voi jossain
rotkossa kasvaa. Kuljimme eteenpäin hitaasti kuin etanat. Samoan
jalkaisin, lumen läpi; turkkini ovat lyijynraskaat. Mutta
monituntisen rasittavan työn jälkeen saavumme toki hivuuntumiskourun
oikeanpuoliselle penkereelle, jolla ei ollut niin paljon lunta ja
pääsimme nopeammin eteenpäin.

Leiri n:o 287 oli autioin, mitä kaikilta matkoiltani muistan
Takla-makan-erämaan hiekkamerta lukuunottamatta. Takanamme luikerteli
tiemme valkean lumen halki kuin liituvalkea juova, ja edessämmekin oli
kaikki lumen peitossa. Elukat kytkettiin mahdollisimman liki toisiansa
ja saivat ohria illaksi.

Lopetettuani päivän työt, sytytin kaksi kynttilää -- muutoin poltin
ainoastaan yhtä -- ja asetin vanhempieni ja sisaruksieni kuvat riviin
arkunkannelle, kuten jo monena jouluaattona olin Aasiassa tehnyt, puoli
yhdeksän nousi kuu komeana koillisen vuoriston takaa ja kello yhdeksän
oli pakkanen laskeutunut 27,1 asteeseen. Teltissä en saanut elohopeaa
nousemaan yli -20 asteen! Käteni olivat niin kohmettuneet, etten voinut
kirjaa käsissäni pitää, vaan täytyi mennä nukkumaan. Ja se olikin
parasta mitä voin tehdä -- siten unohdin joulujuhlan kaikkine kalliine
muistoinensa ja yksinäisine kaihoinensa.

Mutta pakkanen laskee 38,6 asteeseen! Yksi hevonen makasi jo kovaksi
jäätyneenä paikallansa rivissä; toiset seisoivat raukeina, pää
riipuksissa ja isoja jääpuikkoja turvassa. Ensimäisenä juhlapäivänä
tuli hyvä ilma. Mutta minä ikävöin pikemmin lumipyryä. Takaa-ajosta ei
tosin ollut täällä pelkoa, mutta jos joku turkestanilainen karavaani
kulkisi alas Kisil-unkuriin, voisi se löytää jälkemme lumessa ja
kertoa, että me olimme sittenkin lähteneet Tibetin tietä myöten.
Lumipyry sitävastoin peittäisi kaikki jäljet.

Vaivaloisesti vaelsimme lumen läpi itään päin. Toisena joulupäivänä,
leiriydyttyämme aivan elottomaan seutuun, neuvottelin Abdul Kerimin
kanssa. Meillä oli ainoastaan kaksi säkkiä ohria. Näin karavaanin
johtajan kasvoista, että hän oli itkenyt, enkä senvuoksi purkanut
suuttumustani julki. Toisetkin olivat surullisia ja hämmästyksissään;
en ollut vielä selittänyt aikomuksiani, mutta he älysivät jo selvästi,
että tiemme ei mennyt Chotaniin. Miehille riitti vielä tsambaa kolmeksi
kuukaudeksi ja riisiä kahdeksi. Sen johdosta käskin syöttämään niillä
eläimiä, heti kun ohrat loppuisivat; ainoastaan kahdeksi kuukaudeksi
riittävä varasto oli jätettävä koskematta, miehiä varten. Neuvottelun
aikana kokoontuivat toiset ulos telttini eteen. Ainoastaan Lobsang oli
rauhallinen, kuin ei asia häntä koskisikaan. Eläimiä vartioidessaan hän
vihelteli ja lauleli. Minä pidin häntä parhaana -- ehkä sen vuoksi,
että hän oli tiibetiläinen. Mutta toisistakin pidin paljon; he olivat
pulskia miehiä. Illalla veisattiin taas virsiä Allahille; miehet
käsittivät nyt, että asemamme oli peräti arveluttava.

Seuraavana päivänä läksimme aikaisin matkalle ja minä ratsastin taas
etumaisena. Kaikki kärsimme kamalaa päänsärkyä -- korkeushan olikin
huimaava: 5378 metriä. Olimme kulkeneet vasta kaksi kilometriä, kun
pohjoisessa alkoi häämöittää heinäisiä rinteitä, Se oli joululahja!
Leiriydyimme sinne. Eläimet juoksivat ruohon kimppuun, ennen kuin
niiden kuormatkaan olivat riisutut, ja miten ne söivätkään! Sitä oli
hauska katsella. Suän hyppi telttien välissä erästä hullunkurista
tanssia. Kaikki olivat oivallisella tuulella. Tällä kertaa en kuullut
mitään virsiä Allahille; karavaanin johtaja, joka luuli olevansa
kaikkien muhamettilaistensa sieluista jonkunlaisessa vastuussa, luki
illalla auringon laskiessa jokapäiväisistä viidestä rukouksesta
ainoastaan yhden. Polttopuuvarastomme oli lopussa, mutta Lobsang löysi
puumaista turvetta, joka kyti kauvan ja lämmitti oivallisesti. Ja nyt
huomasin, että jos meidän kerran pitäisi erota, niin minä tulisin
enimmin Lobsangia kaipaamaan.

Joulukuun 28. p:nä riippui taivaalla lyijynraskaita pilviä ja siksi ei
pakkanen ollut niin ankara. Jatkoimme kulkuamme loivaa alamäkeä nousten
suoraan itää kohti, kunnes saavuimme erään lähdesuonen luo, jonka
lämpömäärä oli +0,9 astetta. Vesi tuntui meistä lämpimältä; se muodosti
lakeaan laaksoon valtaisia jääharkkoja, jotka etäältä katsoen näyttivät
järveltä.

Seuraavaan leiripaikkaan n:o 292 matkatessamme kuljimme edelleenkin
mukavaa laaksoa myöten, joka oli joulusta lähtien suonut meille
erinomaisen tien. Alin lämpömäärä oli taas laskeutunut 29,9 asteeksi;
tuntui kuin vyöryisivät joskus kylmän aallot maan yli. Erääseen
paikkaan olivat villit jakit jättäneet käyntikorttinsa ja miehet
keräsivät niitä meille kokonaisen säkillisen. Nähtävästi oleksivat nämä
eläimet täällä ainoastaan kesäisin; täkäläinen talvi on niillekin liian
kylmä. Yksi muuli kuoli, ennenkuin saavuimme välttävän laitumen
ympäröimälle, jäätyneelle lähteelle. Tähän asti oli kaikki mennyt
hyvin, mutta nopeata ei kulkumme ollut. Viimeisenä kuutena päivänä
olimme edenneet ainoastaan 75 kilometriä.

30. päivä joulukuuta. Kun alin lämpömäärä on -18 astetta ja puolipäivän
aikana on noin -16, ei päivän ja yön välillä ole suurta eroa. Mutta
lisäksi oli nyt taivaskin läpinäkymättömien pilvien peittämä; satoi
lunta ja oli puoli-pimeä, miehillä ei ollut matkan suunnasta
aavistustakaan ja tuon tuostakin kyselivät ne, mistä aurinko
nousee. Vielä yhden päivämatkan pääsimme laaksoa myöten; sitä nyt
kuljimme alamäkeen erääseen laaksoristeykseen asti, jossa oli
jättiläiskokoinen jääharkko. Matkalla näimme 22 villilammasta
lounaassa. Nämä lihavat ja ketterät elukat pakenivat ylös
vierinkivirinnettä, potkien irtonaisia kiviä kolisten vierimään alas.

Illalla ilmotin Abdul Kerimille, Gulamille ja Kutusille, että
jatkaisimme matkaamme Sisä-Tibetiin ja kulkisimme _Arport-tson_ yli
yliselle Brahmaputralle. Nyt mainitsin heille myös aikovani kulkea
valepuvussa, voidakseni pysyä aivan tuntemattomana. Hämmästyneinä
kysyivät he, enkö sillä antautuisi epäilyttävään seikkailuun, jopa
hengenvaaraan. Mutta rauhotin heitä vakuuttamalla kaiken käyvän hyvin,
kunhan vain he tottelisivat minua kaikin puolin. Pääasia oli koettaa
kaikin keinoin eläimemme pelastaa; jos menettäisimme karavaanimme, niin
oli päämäärämme saavuttaminen mahdoton. "Niin", vastasi karavaanin
johtaja, "jos vain löydämme hyviä laitumia, jotta eläimet saavat
kyllikseen syödä ja levätä, niin kestävät ne vallan hyvin vielä kaksi
kuukautta, pitkiä päivämatkoja ne eivät vain voi kulkea."

Juuri tässä paikassa olimme nyt tienhaarassa. Laaksomme meni ristiin
toisen, Kara-korum-harjanteen eteläiseltä korkealta selänteeltä
laskeutuvan laakson kanssa. Yhtynyt joki virtasi nyt pohjoista kohti,
ja piti sen olla sen _Kara-kash-darjan_ lähdejoki, jonka alisessa
laaksossa, _Chotan-darjan_ luona olin useita vuosia sitten ollut
vähällä menettää henkeni. Nyt oli kysymyksessä, mennäkö ylös, vaiko
alaspäin, ja tutkiakseni kumpainenko suunta oli parempi, päätin uhrata
vuoden viimeisen päivän ja lähettää Abdullahin kaakkoon ja Tubgesin
koilliseen päin tunnustelumatkalle. Kun oli kaikissa tapauksissa
päästävä jääkentän yli, kylvettiin sille hiekkaa tieksi.

Uudenvuoden päivänä 1908 oli loistava päiväpaiste -- kaikkien niiden
synkkien arvoitusten hyvä enne, joita tämä vuosi sylissänsä kantoi.
Molemmat tiedustelijat toivat samanlaisen tiedon: ei ole mitään
esteitä. Annoin heidän keskenään neuvotella ja päättää kumpi tie olisi
parempi. He suosittelivat kaakkoon kulkevaa Abdullahin tietä. Se olikin
erinomainen. Tapasimmepa laakson suussa kaksi pientä, pyöreätä
kivimuuriakin, jotka kumminkin voivat olla jo useita satoja vuosia
vanhat. Eräs kuollut jaki vaikutti hyvin elähdyttävästi, niin oudolta
kuin tämä sana kuuluneekin. Tie nousi yhä ylemmä erääseen paikkaan,
johon näkyi laakson takaa korkeita, jäätikköisiä lumipeitteisiä vuoria.
Siinä pysähdyimme ja minä lähetin tiedustelijat ylöspäin. Nämä
julistivat tien kelvottomaksi ja sanoivat, että Abdullahin sietäisi
saada ruoskaa! Mutta kun moinen menettely ei olisi asemaamme
parantanut, pääsi hän suullisella rangaistuksella. Hän myönsi, ettei
ollut kulkenut laaksoon läheskään niin etäälle kuin me nyt; mutta
palattuansa hän yhtä kaikki pyysi ja saikin kourallisen tupakkaa,
palkkioksi tiedusteluistansa. Sanoin hänelle, että se oli ollut kehnoa
keinottelua ja ettei hän enää koskaan tulisi minun tupakkani savua
maistamaan.

Nyt ei auttanut muu kuin leiriytyä. Voimakas luoteistuuli puhalsi, ja
kaikilta harjanteilta ja huipuilta tuprusi jauhonhienoa lunta ihan
kimputtain. Polttoaineksia etsiessään olivat miehet puetut napaseutujen
asukasten tapaan. Tarkemmin katsoen ei siis uusijoulu tuonut meille
mitään hyvää ennettä, vaan pikemmin sen vastakohdan, paluumatkan.

Tämä paluumatka alkoi varhain tammikuun 2. p:nä ja vei meidät taas
alaspäin leirin n:o 293 ohitse ja jääkenttien itäpuolisen
vierinkivirinteen ylitse. Eräässä kohti muodosti lähdevesi jään
keskelle miellyttävästi kuohuvan suihkulähteen. Kun laakso oli
kääntynyt koilliseen, leiriydyimme erääseen kulmaan, jossa juoksuhiekka
oli pieniksi valleiksi kasaantunut.

Halusin pois tästä vuorten ja laaksojen sokkelosta, jonka vedet
virtaavat vielä Itä-Turtestaniin. Olimme vielä Kara-kash-joen alueilla,
ja meidän täytyi ennemmin tai myöhemmin kulkea jonkun solan läpi, joka
tämän alueen Tshang-tangin suolajärvien altaasta erottaa. Tammikuun 3.
p:nä samosimme Kara-kashin erästä lähdelaaksoa myöten, leiriytyen sen
yläosassa, missä raju lumituisku peitti koko maiseman. Semmoista ilmaa
jatkui yöhön asti. Merkillistä oli, että sakean lumen läpi näimme
tähtien tuikkivan. Ennen peittivät taivasta mustansiniset pilvet, eikä
pudonnut ainoatakaan lumihitusta. Kummallinen maa!

Ilma kaunistui, kun me tammikuun 5. p:n aamuna jatkoimme matkaamme
Kutusin tunnustelemaa tietä pitkin itään päin. Nousimme nietosten läpi
pieneen solaan (5485 metriä), jonka toiselta puolen eräs Kara-kashin
haara taas tiemme katkaisi. Pois täytyi meidän päästä tästä ikuisesta
sekamelskasta, joka vain vei meiltä aikaa ja väsytti voimiamme. Meillä
ei kumminkaan ollut valittamisen syytä niin kauvan kuin eläimet
kestivät. Iloitsin jokaisesta päivästä, joka toi kevään aimo askelta
lähemmäksi ja loitonsi meistä talvikylmää. Se tunkee kaiken läpi.
Jalkani ovat turrat, Gulam venyttää niitä ja hieroo minua joka
iltatulen paahteessa, mutta hänen ei onnistu saada niihin taas elämää.
Mustepullossa jäätyy muste kokkareeksi, joka on tulella sulatettava.
Kirjottaessani täytyy minun kumartua hiilikulhon päälle ja sittenkin
jäätyy muste kynässä, joka taas puolestaan jäätyy paperiin kiinni.

Eräällä aivan matalalla kynnyksellä voimme tammikuun 8. p:nä vihdoinkin
katsella näköalaa, jota olin kauvan ikävöinyt: avarata, aukeata
ylätasankoa, jonka läpi olin kulkenut syksyllä 1906! Kaakosta tunsin
oitis sen ulospistävän vuoren, jota pitkin olimme silloin kulkeneet.
Meidän siis täytyi olla korkeintaan kahden päivämatkan päässä
Aksai-tshin-järvestä. Muutamia päivämatkoja olin nyt kulkenut miltei
samaa tietä kuin Crosby. Järven luona täytyi minun mennä oman, v. 1906
kulkemani tien poikki, sitten oli meidän vaellettava Arport-tsolle ja
kuten viime vuonnakin mentävä Bowerin, Deasyn, Rawlingin ja Jugmayerin
tien poikki.

Koko maa oli alhaalla riippuvan pilvikaton peitossa. Viisi kilometriä
kuljettuamme löysimme ikävöidyn sulan raikasvesisen lähteen (+0,6
astetta), jonka luo, 4,977 metrin korkeuteen, teimme leirimme n:o 300.
Sinä iltana lauloivat mieheni taas iloisia lauluja ja Suän huppeli
heille hullunkurisimpia tanssejaan. Olimme taas ylhäällä
"_maailmankatolla_", ja edessämme levisi koko autio Tibet.

Tammikuun 10. p:nä läksimme suoraa tietä sitä ulkonevaa vuorta kohti,
jonka juurella oli ollut leirini n:o 8, missä tiesin olevan hyvän
laidunmaan. Siitä paikasta erotti meitä ainoastaan iso tasainen,
kasviton ylänkö, ja matkaa oli sinne 24 kilometriä. Tuuli oli kova,
jonkun ajan kuluttua olimme luuta myöten palelluksissamme. Edellä
kulkevan karavaanin suojapuolella kohosi savumainen tomupilvi. Mutta jo
kaukaa alkoi näkyä maaperän keltainen, heinistä johtuva väri, näky,
joka elähdytti miehiämme niin kovin, että he alkoivat jo kulkiessaan
laulaa. Eläimetkin huomasivat, että lähestyttiin hyviä laitumia, ja
lähtivät ilman kehotushuutoja ravaamaan. Teltit pystytettiin samaan
paikkaan kuin viime vuonnakin; täällä sattuivat pitkät tibetiläiset
tieni yhteen. Jonkunlaisella kaiholla katselin paikkaa, johon Muhamed
Isa oli pystyttänyt korkean kivisen muistomerkin. Tähän saakka olin
kiertänyt kaikki Rudokista päin uhkaavat vaarat, ja minua ei ollenkaan
liikuttanut se, että Venäjä ja Englanti olivat toisillensa luvanneet
olla päästämättä kolmeen vuoteen ainoatakaan europalaista Tibetiin.
Paikka oli 4937 metrin korkeudessa.

Jo useita päiviä sitten olin puhunut tästä paikasta ja sen hyvistä
laitumista, ja kun olimme 11. p:nä lähteneet, voin luvata miehille
illaksi vieläkin paremman leiripaikan. He ihmettelivät, miten
minä tunsin tämän erämaan niin hyvin. Monet myrskyt olivat
hävittäneet suuren, vuoden 1906 karavaanin jäljet, mutta pian näkyi
_Aksai-tshin_-järvi, jonka pinta nyt, kamalalla ilmalla, näytti
harmaalta ja kolkolta. Sen rannalla yhtyi kuusi kiangipolkua erään
oivallisen suolattoman lähteen luona, ja sinne sytytimme mekin
leiritulemme, samojen kivien väliin kuin silloinkin. Seutu on
todellinen keidas. Mutta myrsky raivosi ja järvellä vyöryivät korkeat
aallot. Ne olivat jäähtyneet -- 6,3 astetta kylmiksi, mutta niissä ei
näkynyt jäätymisen oireitakaan. Yöllä oli aika lumisade ja seuraavana
päivänä, lepopäivänä, loisti järvi (4929 metriä) sinisenä keskellä
huikaisevan valkeata maisemaa. Yhden hevosen vei veronansa hyvä laidun.
Se makasi kivikovaksi jäätyneenä, kun tammik. 13. p:nä läksimme
matkalle. 14. p:nä kuljimme kaakkoa kohti tasankoa myöten, jonka
pehmeä, raskas tomu vei taas yhden muulin surman suuhun. Karavaani
vetäytyy yhteen sulloutuneena jonona eteenpäin; kun eläimet ovat
yhdessä, on niille samoaminen helpompaa. Jäljelle jääneitä, jotka
alkavat jo uupua, hoputtavat ladakilaiset. Leirissä n:o 304 oli laidun
taas huono, ja kahdesta muulista ei näyttänyt enää pitkäikäisiä
tulevan. Illalla oli kirpelevän tulinen pakkanen. Lämpömittari laski
39,8 asteeseen, siis melkein elohopean jäätymispisteeseen! Sen alempaa
lämpömäärää en ole vielä Aasiassa tavannut.

Tammikuun 30. päivänä täytyi meidän kulkea lähetysten, sillä ryöppyävä
lumi peitti oitis jäljet. Meillä oli kaksi luotsia; viimeisenä
ratsastin minä, tallattua polkua myöten, joka alussa näytti mustalta
juovalta; mutta ylempänä, missä oli kahden jalan paksuinen hanki, ei
näkynyt enää maata eikä kiviä. Eräs ruskea hevonen, joka jo oli
kuormaton, laskeutui hangelle kuolemaan; useampia hevosia ja muuleja
olimme menettäneet edellisten päivien koettelemuksissa, jotka olivat
niin samanlaisia, että olen tässä sivuuttanut kolmatta viikkoa,
joll'aikaa kuljimme _Arport-tson_ yli järven kapeimmalta kohdalta.

Hitaasti, hyvin hitaasti kuljemme lumituiskussa. Tuulenpuuskat
sieppaavat luotsin huulilta varotushuudot, mutta hänen äänensä ei kuulu
meille asti; me pysyttelemme vain tallatulla polulla. Lobsang astelee
edellä, usein peittyy hän kuivaan, tupruavaan lumiryöppyyn ihan tyyten.
Ojapaikoissa on lunta metriä paksulta ja me pääsemme eteenpäin
ainoastaan askel askeleelta, sitä mukaa kuin luotsit lapioivat meille
lumen läpi kuurnaa tieksi. Eläimet kompastelevat tavan takaa; uudestaan
kuormittaminen aiheuttaa pysähtymisiä, kun kaikkien täytyy pysyä
samassa kuurnassa. Ihmiset ja eläimet ovat lopen nääntyneet ja
ponnistelevat siematakseen ilmaa keuhkoihinsa. Tuiskulumi on meidät
tukahduttaa ja ajaa meitä eteenpäin kuin luudalla lakaisten. Käännymme
siihen selin ja kumarrumme eteenpäin. Ainoastaan lähimmät muulit voi
nähdä, viides kuvastuu jo epäselvästi, ja etumaiset näyttävät
ainoastaan hieman tummemmalta valkealta. Luotseista en näe enää
vilahdustakaan. Taas kulkee jono muutamia askelia eteenpäin, kunnes
jälleen sattuu uusi este. Kun minun edelläni kulkeva muuli lähtee
astumaan, vajoaa se kuoppaan, josta kahden miehen täytyy sitä ylös
auttaa, pysytellen kuormaa pystyssä. Kuljemme nyt itään päin ja maaperä
kohoaa. Jos _tätä vielä joitakuita päiviä jatkuu, niin olemme
mennyttä!_.

Vihdoin pääsemme lakealle solapengermälle (5568 metrin korkeus). Jo
meren pinnan tasalla olisi sellainen kulku kylliksi vaikea, saati
sitten kamaralla, joka on useita satoja metrejä korkeammalla kuin
Montblancin huippu ja jolla ei ole mitään muuta kuin harmaatakiveä.
Solan itäpuolella oli paikoittain metriä paksulta lunta. Näytti siltä,
kuin täytyisi meidän auttamattomasti jäädä lumituiskuun ja siinä
odottaa -- mutta mitä? Ruokavarathan olivat loppumaisillaan, ja jos
mieli löytää laidunmaita, piti meidän päästä eteenpäin. Tie laskeutui
taas loivasti alaspäin. Lunta ei ollut enää niin paksulta ja me
lähestyimme laakson avartumaa, josta tuuli oli muutamia paikkoja
lumesta paljaiksi lakaissut. Oikealla puolella oli rinne, jolla Abdul
Kerim luuli näkevänsä muutamia lumesta kurkistelevia ruohonkorsia ja
pyysi saada leiriytyä. Töin tuskin onnistuimme saamaan telttimme
kuntoon.

Kamala leiri! Tuuli kiihtyi rajuilmaksi, eikä kuulunut mitään muuta
kuin sen ulvontaa. Teltistäni näen ainoastaan valkean kaaoksen, maan,
vuorien ja taivaan välillä ei ole mitään erotusta, kaikki on valkean
valkeata. Lumituiskusta ei erota edes telttejä, sillä hieno lumi
pöllyää sisään ja peittää kaiken hienolla jauhollansa. Polttoaineiden
haeskelua ei ole ajatteleminenkaan; siksi on teltissäni jo kello kolme
17 asteen pakkanen. Ulkoa en näe ainoatakaan elävää olentoa; voisin
siis yhtä hyvin olla tässä erämaassa aivan yksinkin.

Uskollinen Gulamini tuo toki vihdoin hiiliä; Lobsang ja Sedik ovat
löytäneet muutamia kuivia risuja. Gulam kertoo Sonam Kuntshukin aikovan
laskeutua lumeen kuolemaan, mutta minä neuvon hänen kernaammin ottamaan
kelpo annoksen kiniiniä. Myöhään illalla kuului taas tuulenpuuskien
välistä veisuuta Allahille, hyvin heikkoa, tavallista haikeampana.
Kuljemme synkkää kohtaloa kohti. Olen tällä kertaa jännittänyt jousen
liian kireälle, se voi milloin hyvänsä katketa. Me hautaannumme täällä
lumeen, eläimet kuolevat nälkään ja meidän itsemme täytyy -- -- se on
enää vain ajan kysymys!

Vähän matkan päässä leiristä alaspäin teki laakso polven oikealle.
Eläimet olivat menneet sinne yön aikana, mutta kääntyneet olivat
takaisin, kun eivät löytäneet sieltä ruokaa, Eräs muuli oli jäänyt
sinne kuolemaan; se oli menehtynyt sellaiseen omituiseen asentoon, kuin
olisi se kuollut juuri sillä hetkellä, jolloin yritti nousta:
polvillensa, turpa maahan painettuna. Siihen se oli jäätynyt
kivikovaksi. Pakkasta oli toki ainoastaan 26,9 astetta.

Myrsky raivosi entisellä voimallaan vielä tammikuun 31. p:nä.
Kuormitimme 19 muuliamme ja hevostamme ja kuljimme samaisessa
lumituiskussa arviokaupalla alas laaksoa myöten. Lunta tupruutti
suunnattomia määriä; moista lumentuloa en ollut Pamirissakaan kokenut.
Päivässä jaksoimme kulkea ainoastaan 4,5 kilometriä; pystytimme sitte
taas telttimme, jotka jälleen kohosivat tummina lumesta. Rinteellä
samosi neljä isoa villiaasia kinoksissa jyhkeästi kuin lumiaura. Koirat
kyllä lähtivät niitä ajamaan, mutta luopuivat yrityksestään, kun
lumituisku liiaksi pidätteli. Juhdat söivät riisiannoksensa ja saivat
sitte kierrellä kukkulalla lumen alta karua ruohoa kaivamassa.




Kolmaskymmenes luku.

Kolmikymmenpäiväinen myrsky.


Tuikkivilla tähdillä kylvetty talvitaivas pingotti tummansinistä
telttiänsä yksinäisen leirimme yli ja 28 asteen pakkanen ennusti selvää
päivää. Pyryä olikin kestänyt runsaasti. Helmikuun 4. p:nä ei
leijaillutkaan vuoriston päällä ainoatakaan pilvenrepaletta, ja
auringon huikaisevat säteet valaisivat taas tätä jumalien ja ihmisten
hylkäämää ylänköä, joka vielä äsken oli talven valkeaan verhoon
haudattuna. Aamulla sain surusanoman: yksi hevonen ja muuli lepäsivät
telttini edessä kuolleina. Jäljelle jääneillä 17 juhdalla jatkoimme
matkaamme itään, kulkien _Shemen-tson_ pohjoista epäsäännöllistä rantaa
pitkin. Lumi väheni, ja leirissä n:o 320 oli somerikko miltei paljas.
Järven yli oli suuremmoinen näköala. Rawlingin kartta tästä seudusta on
suurella tarkkuudella tehty.

Vielä helmikuun 5. päivänäkin leiriydyimme tämän ison järven rannalla,
jonka lahtien ja niemien rantoja pitkin olimme kulkeneet. Matkalla
kuoli taas yksi muuli. Vaikka olimmekin jo polttaneet kaiken, mitä
ilman vain voi toimeen tulla, tulivat kuormat sittenkin eloon jääneille
juhdille liian raskaiksi. Eräs iso vanttera muuli kulkee etumaisena ja
seuraa uskollisesti Gulamia, joka johtaa karavaania. Sen kannettavana
on vähintään kaksi tavallista kuormaa, ja sittenkin on se lihava ja
voimakas. Ihmisistä ei näy merkkiäkään. Eräällä kalliorinteellä rääkkyy
naakkaparvi. Leirissä tarkastamme taas muonavarat ja minä päätän
keventää kuormastoa kolmella riisisäkillä. Nämä riisit piti vedellä ja
liotetuilla jauhoilla sekotettuina syöttää seuraavina päivinä
eläimille. Omista ruokavaroistani oli enää jäljellä kaksi astiallista
säilykkeitä, vähän sekahedelmiä ja korppuja. Lihaa emme olleet nähneet
enää pitkään aikaan. Koko päivän myrskysi, ja aurinko oli taas pilvien
peitossa.

Helmikuun 7. päivänä olin ratsastanut pikku kimollani viimeisen kerran.
Kun me helmikuun 8. p:nä 28,3 asteen pakkasessa jatkoimme matkaamme
kaakkoa kohti, voi se enää ainoastaan tyhjiltään kulkien karavaanin
mukana laahustaa ja silti se lopulta kaatui. Sen sijaan tuli ratsukseni
tibetiläinen harmaja kimo. Tuskin jaksoimme kulkea 8 kilometriä, mutta
kumminkin oli päivä vaiherikas. Erään lakean kukkulan toisella puolella
seisoi pantholops-antilopi, joka ei paennut, vaikka olimme aivan
lähellä. Pian huomasimme, että se oli maassa kiinni ja koetti päästä
irti. Koirat syöksyivät sen kimppuun, mutta kaksi miestä juoksi niitä
pidättämään. Antilopi oli tarttunut sen polulle viritettyyn ansaan;
polulla näkyivät kahden miehen verekset jäljet. Silminnähtävästi olimme
talvimetsästäjien läheisyydessä ja nämä olivat meidät ehkä huomanneet.
Ehkäpä olivat jo nähneet minut, ainoan ratsastajan ja ainoan
europalaispukuisen! Kenties oli valepukuun sonnustautuminen jo liian
myöhäistä? Silloin olisi koko suunnitelmani mennyt myttyyn ja koko
talvi olisi ollut hukkaan tuhlattu.

Satimeen tarttunut otus paloiteltiin, koirat saivat ahmia kyllikseen
sisälmyksiä, ja saadusta lihasta tuli neljä kohtalaista miehen
kantamusta. Sitte jatkoimme matkaamme. Eräässä laaksonsuussa näimme
lammasaitauksen ja kaksi mustaa pilkkua, joita luulimme kiviksi.
Ruohokkoisen kukkulan takaa löysimme suolattoman vesisyvänteen. Se oli
siksi tervetullut löytö, ettemme voineet olla sen likelle
leiriytymättä. Ei kestänytkään kauvan, kun ladakilaiset istuivat jo
tulen ympärillä hyvää, kauvan ikävöityä lihaa paistamassa.

Nyt, kun läheisyydessä nähtävästi oli ihmisiä, näytti minusta olevan
paikallaan antaa miehille menettelyohjeet. Kaikki kutsuttiin telttini
luo. Selitin heille, että ainoastaan viekkautta ja varovaisuutta
käyttäen onnistuisi meille tässä kielletyssä maassa matkustaminen, ja
että ne puutteet, joita hekin jo olivat kokeneet, olin ottanut
kestääkseni ainoastaan voidakseni nähdä seutuja, joissa ei ainoakaan
sahib ollut vielä koskaan käynyt. Jos mieli suunnitelman onnistua,
täytyi jokaisen näytellä osansa hyvin. Joka kerran kun tibetiläiset
tapansa mukaan kysyisivät "mistä?" ja "minne?", oli heille vastattava,
että me jok'ainoa olimme ladakilaisia, kauppias Gulam Rasulin
palvelusväkeä, ja että tämä oli lähettänyt meidät Tshang-tangiin
tiedustelemaan, miten paljon lampaanvillaa olisi paimentolaisilla ensi
kesänä myytävänä. Abdul Kerim olisi johtaja ja päällikkö, ja hän
järjestäisi kaikki meidän kauppatapamme. Siksi saisi hän 100 rupiita
menoihin, mutta hänen oli niistä aina tehtävä tili iltasin, jos ei
ollut ketään vakoilijaa saapuvilla. Minä itse olisin hänen
palvelijansa, eräs muhamettilainen nimeltä -- Adurrahman, ehdotti
karavan-bashi -- ei, _Hadshi Baba_ kuulosti minun korvissani
paremmalta. Jos siis milloin olisimme tibetiläisten parissa, eivät he
saisi koskaan unohduksissaan kutsua minua sahibiksi, vaan aina Hadshi
Babaksi. He käsittivät aseman ja lupasivat tehdä parhaansa.

Jonkun ajan kuluttua juoksi Lobsang minulle ilmottamaan, että ne kaksi
mustaa kiveä olivat varmasti telttejä. Läksin ulos tähystämään niitä
kaukoputkella. Aivan oikein, toisesta nousi savua, mutta ihmisiä,
enempää kuin eläimiäkään, ei ollut näkyvissä. Käskin heti Abdul
Kerimin, Abdul Rasakin ja Kutusin mennä sinne maksamaan antilopin ja
ostamaan kaikkea mitä siellä oli myytävänä, sekä tiedustelemaan
asioita. Hetken kuluttua palasivat he kumminkin takaisin, kysyen eikö
ollut viisaampaa välttää telttejä ja jatkaa matkaa tietä myöten itään,
varsinkin kun telttien asukkaat voivat olla ryöväreitä. Ei, ne miehet
ovat meidät nähneet, voivat siitä ilmottaa Rudokiin ja silloin olemme
me pinteessä. Siksi on parasta päästä heidän kanssaan ystävällisiin
väleihin ja tuudittaa heidät vaarattomiksi. "_Bismillah!_" huudahtivat
nuo kolme ja lähtivät, toisten istuessa nuotiolla vilkkaasti
keskustellen ja vaihtaen ajatuksiaan päiväntapahtumista ja
tulevaisuudentoiveista. Siitä kuin lähdimme viimeisestä Ladakin
kylästä, oli kulunut 64 päivää. Edellisellä poikkimatkalla oli
yksinäisyyttä kestänyt 81 päivää.

Kolmen tunnin kuluttua palasivat mieheni uudestaan. Molemmissa
telteissä asui yhteensä yhdeksän henkeä, kaksi miestä, kaksi vaimoa,
kolme tyttöä ja kaksi poikaa. Vanhemman miehen nimi oli Purung Kungga.
Hänellä oli 150 lammasta ja kolme koiraa, mutta ei mitään muita
eläimiä. Jildanista tänne muuttaessaan olivat he lampaillaan
vedättäneet telttinsä ja muut tavaransa. Kaksi kuukautta ovat jo täällä
olleet ja aikovat vielä puoleksitoista jäädä. Eilen olivat olleet
antilopipolulle virittämäänsä sadinta katsomassa, mutta huomattuansa
silloin meidät olivat paenneet pelosta. Olivat pitäneet ihan
luonnollisena, että ainoastaan rosvot voivat näillä main kuljeksia.
Niin muodoin oli antilopi ollut satimessa korkeintaan tunnin. Abdul
Kerim oli siitä maksanut kolme rupiita, ostanut lampaan kolmella,
maitoa ja voita yhdellä rupiilla. Huomenissa saisimme maitoa lisää,
mutta meidän pitäisi itse se noutaa, sillä he eivät uskalla
telteillemme tulla. Antilopin olisimme voineet kernaasti pitää
korvauksettakin. Olimmehan matkustajia ja semmoisina oikeutetut
ottamaan, mitä löydämme. Heidän kysymykseensä, mitä väkeä me olemme,
oli Abdul Kerim kertonut minun neuvomani jutun.

Sikäli oli kaikki käynyt hyvin. 75 päiväksi tarvittavan ruokavaraston
asemasta oli meillä ollut ruokavaroja ainoastaan 21 päiväksi. Itäänpäin
menevää oikotietä emme olleet löytäneet, vaan oli meidän sen sijasia
täytynyt hinautua Kara-korum-solaan. Koko matkalla oli meitä vainonnut
ulvova myrsky, pureva pakkanen ja kamala lumituisku. Ja kumminkin
olimme onnistuneet pääsemään taas ihmisten ilmoille! Nämä ensimäiset
ihmiset olivat kuin luoto valtameressä. Mutta meidän oli taas
lähdettävä petollisille aalloille. Tänään matkustimme vaivaiset 10
kilometriä ylämäkistä, ennen kuljettua laaksoa myöten.

Helmikuun 10. päivä. Nousimme laakson rinnettä myöten. Lumi lisääntyi
taas. Eräässä paikassa näimme kolmen miehen verekset jäljet. Ollaksemme
suojatut tuulelta leiriydyimme erään ulkonevan kallion taakse, mutta
ensin täytyi meidän päästä laakson erään halkeaman jääkaistaleen yli.
Tälle jääkaistaleelle oli aivan äskettäin hiekotettu tie. Selvää oli,
että voimme kohdata ihmisiä millä hetkellä hyvänsä, ehkäpä juuri
matkalla leiristä toiseen. Siksi pukeuduin nyt uuteen ladakilaispukuuni
ja solmisin vyön uumilleni. Valkean turbaanin pidin aina luonani,
pannakseni sen tibetiläisiä kohdatessani päähäni. Tshapani näytti tosin
epäilyttävän puhtaalta, mutta Gulam sitoutui likaamaan sen noella ja
rasvalla. Pehmeä nahkanuttuni uhrattiin, leikeltiin saappaiden
pohjiksi. Tästä leiristä lähtien täytyi Lobsangin ja Kutusin antaa
minulle joka ilta tibetinkielen tunteja, ja minä kirjotin kaikki uudet
sanat sanakirjaan, joka vähitellen paisui melko suureksi. Siinä työssä
kului joka päivä kaksi tuntia -- tervetullut ajanviete nyt, kun kaikki
luettavani oli jo loppunut. Erittäin harjottelin minä vastauksia, joita
tarvitsin, jos _Hadshi Baba_ pantaisiin ristikuulusteluun.

Helmikuun 14. päivänä oli 30,5 asteen pakkanen! Taaskin lähestyimme
päivässä päämääräämme vain 10 kilometriä ja kevättä yhden päivän.
Hidasta se on, mutta saa olla iloinen, että yleensä jotenkin vain
eteenpäin pääsee. Leiri n:o 329 on vihdoinkin sitten rajasolaan
nousevassa laaksossa, jonka korkeuteen olemme useita päiviä nousseet.
Eräs muuli uupui, ja siltä riisuttiin kuorma. Vielä oli hiukan ruokaa,
jota hakemaan kaikki muut eläimet juoksivat, paitsi minun pieni
ladakilaiseni, joka seisoi telttini edessä pää riipuksissa ja silmien
alla kaksi jääpuikkoa. Istuin useita tunteja sen luona, hyväilin ja
silittelin sitä, ja koetin sille syöttää riisiä ja jauhopaakkuja. Siitä
se virkistyi ja läksi vitkallisin askelin toveriensa luo.

Helmikuun 15. päivä. 30,3 asteen pakkanen. Ruma, rasittava päivä. Tie
vei teräväsärmäisen soran, lumen ja jään kautta ylös päin. Kimoni kulki
omasta taipumuksestaan etunenässä. Ratsastin viimeisenä. Kauvan
pysyimme yhdessä ja nousimme askel askeleelta tähän vaikeasti
kiivettävään solaan. Mutta jäi ensin yksi, ja taas toinen, ja vihdoin
useita eläimiä jäljelle. Niiden joukossa oli minun kimonikin. Pysähdyin
sen rinnalle ja kuiskailin sen korvaan virheettömältä ruotsinkielellä:
"Älä menetä rohkeuttasi, jännitä voimasi äärimmilleen, nouse hitaasti
solaan, siitä lähtien laskeutuu tie useita päiviä alaspäin, kauniille
reheville laitumille!" Se kohotti päätänsä, nosti korvansa suippoon, ja
katsoi minun ja Kutusin jälkeen, kun me jatkoimme nousuamme solaan.
Ainoastaan kaksi muulia seurasi hevostani, jääden seisomaan, kun se
pysähtyi, mikä tapahtui jokaisen 20 askeleen päässä.

Vihdoin otimme viimeisen askeleen tähän lakeaan solaan, jonka suunnaton
korkeus oli 5655 metriä! Siellä odotin kauvan. Iso musta muuli nousee
solan läpi, toinen ja kolmas sukeltaa myös esille, yhdeksän
kuormaeläintä kulkee ohitseni; ne ovat siis pelastetut ja minun harmaja
tikseläiseni kymmenentenä. Abdul Kerim ilmottaa neljän eläimen olevan
uupumukseen menehtymäisillänsä. Käskin tuoda ne ylös askel askeleelta,
vaikkapa siinä menisi koko yö. Ja hän laskeutui taas niiden luo. Hetken
kuluttua ilmestyi Tubges ja Abdullah kahta kuormaa laahaten. Yksi
neljästä eläimestä oli siis jo saanut loppunsa.

Pimeän tultua saapuivat toiset leiriin, tuoden yhden muulin mukanaan.
Sola oli siten vienyt meiltä kolme eläintä ja yhtenä niisiä oli minun
pieni ladakilaiskimoni. Se oli kavunnut solan aivan ylimmälle
kynnykselle, jossa minä olin sitä turhaan odottanut, mutta siellä oli
se kaatunut kuolleena. Se oli puolitoista vuotta palvellut minua
uskollisesti, ollut jok'ikisessä leiripaikassa, ja nyt, kun se,
viimeinen veteraani, oli poissa, tunsin minä itseni hyvin yksinäiseksi.
Se oli tuskin kertaakaan koko matkalla joutunut niin korkealle kuin
täällä, missä se kuoli. Valkaiskoot talviset myrskyt ja kesäinen
auringon paiste sen luita siellä solan seljällä! Autiota ja tyhjää oli
tänä iltana karavaanissa, sillä uskollinen ystäväni oli kuollut. Nyt
oli ruskea narttu minun ainoana lohdutuksenani. Se oli ollut jo
Srinagarista lähtien luonani, ja sen penikka oli meidän häviötä vastaan
taistelevan seurueemme nuorin ja huolettomin jäsen.

Kaksi muulia oli tosin jo päässyt solan läpi, mutta ne kuolivat
laaksossa. Jos tiellemme sattuisi vielä yksi semmoinen sola, niin olisi
karavaanimme hukassa. Kuormat olivat vielä elossa oleville juhdille
aivan liian raskaat. Taas oli siis perinpohjainen valikoiminen
tehtävä! Enimmät europalaiset tavarat poltettiin. Huopamatoista,
keittiökalustosta ja vara-hevosenkengistä erotettiin tarpeettomat pois.
Yksinpä pieni tukholmalainen matkalaukkunikin joutui tulen saaliiksi,
samoin koko rohtola, paitsi kiniinirasiaa. Samaa tietä meni
europalainen toalettikoteloni, jopa partaveitsenikin. Säästin
ainoastaan pienen palan saippuata. Tuleen joutuivat kaikki europalaiset
tavarat, joita ilman voi jotenkin toimeen tulla, Frödingin runoista
repäisin muutamia lehtiä, joiden sisältöä en ulkoa muistanut; loppu
joutui liekkeihin. Jäljellä olevat tulitikut jaettiin miesten kesken;
itse pidin 24 laatikkoa, mikä määrä kyllä riittäisi siihen asti, kunnes
emme, jos mieli tuntemattomana pysyä, uskaltaisi enää käyttää muuta
kuin tuluksia.

Sillä aikaa kun eläimiä kuormitettiin nyt melkoisesti kevenneillä
kantamuksilla läksin minä kahden miehen saattamana jalkaisin
kävelemään. Toinen miehistä, Kutus, astui rinnallani ja lumituiskun
läpi kahlatessani nojasin hänen olkapäähänsä. Puhalsi vimmatusti,
tuiskulumi karkeloi kierteen muotoisina pyörteinä ja ryöppysi sakeana
alas joka harjanteelta ja kallionkärjeltä. Ainoastaan viisi kilometriä
kuljettuamme asetuimme jo leiriin, tavattuamme ensimäisen ruohoisen
paikan. Sulatimme lunta, sillä eläimet eivät olleet pitkään aikaan
juoneet. Nyt, kun niitä oli ainoastaan yksitoista, oli helpompi hankkia
niille tällä tavalla vettä.

Helmikuun 17. ja 18. päivänä jatkoimme epävarmoin askelin kulkuamme
kaakkoa kohti, milloin laaksoja, milloin lakeita rinteitä myöten ja
aina syvässä, väsyttävässä lumessa kahlaten. Mutta tuskin oli leirimme
n:o 333 pystytetty, kun meidät yllätti ankara myrsky. Vielä äsken oli
taivas kirkas, mutta tuossa tuokiossa peittivät lounaasta syöksyvät
tulikeltaiset tomupilvet sen puhtaan sinisen värin. Istuin juuri
telttini suojassa piirustamassa, kun myrsky pyyhälsi pois hiilikulhoni
koko sisuksen. Miehet olivat koonneet läjän villiaasin lantaa, ja sekin
katosi yhtä rutosti; näimme sen kokkareiden lentelevän vuoren rinnettä
alas niin hauskasti, kuin olisivat ne panneet kilpakiipeämisen toimeen.
Antilopiparvi syöksyi leirimme ohi; niiden talja loisti kuin silkki ja
sametti, aina sen mukaan, minkälainen oli karvojen asema ja valaistus.
Riennän katon alle ja kuulen ainoastaan joskus huudon, kun joku miesten
telteistä uhkaa kaatua; tai kuulen raudan pauketta, kun telttipaaluja
lyödään maahan; tai kalisevan, kaikuvan äänen, joka syntyy myrskyn
siepatessa pesuvatini ja kiidättäessä sen ylös vuoren juurelle. Luulee
olevansa ruhjoutuvassa laivassa, jonka purjetta tuulen paukkuvat
tempaisut riepoittelevat. Kallion kärjet, jotka vielä sumusta himmeästi
näkyvät, ovat vaarallisia, uhkaavia kareja, joille voimme milloin
hyvänsä törmätä. Mutta suuri ja majesteetillinen on semmoinen myrsky,
kun se hillittömässä raivossansa maan yli ajaa.

Helmikuun 19. p:nä samosimme suotuisalla maaperällä, joka laskeutuu
loivasti etäältä siintävää _Lemtshung-tson_ rantaa kohti. Kuljin
enimmäkseen jalkaisin, mikä olikin helppoa, kun tuuli lykki takaa päin.
Mutta samalla se tuuli, kuten tavallista, kohmetti kokonansa, vaikka
lämpömäärä kello yhden aikaan nousi -2,2 asteeseen. Erään kukkulan
juurelta näkyi kokonainen jono mustia pilkkuja, joita luulimme
kesyiksi jakeiksi. Mutta pian osottautuivat ne kepeäjalkaiseksi
antilopilaumaksi, joka kiiti tasankoa myöten pohjoiseen päin. Nyt
tapasi jo usein paimentolaisten kesämatkojen jälkiä. Jo kaksi päivää
sitten olin poikennut Rawlingin ja Deasyn tieltä ja olin nyt Tibetin
kartan _isoimman valkean täplän länsireunalla_.

Kun eräs harmaja kimo oli yöllä jättänyt maailman, oli meillä enää
kymmenen eläintä, siis neljäs osa alkuperäisestä karavaanista!
Aamusilla saivat ne jauhoja ja vedessä keitettyjä teenlehtiä, jota
annosta ne mielellänsä hörppivät. Ruokavaroja oli meillä enää tuskin
kuukaudeksi.

Olimme vielä kymmenen kilometrin päässä järven rannasta, kun
leiriydyimme erään luolan lähelle. Luolassa oli kesäajoilta jäänyt
jauhinkivi ja kaksi jakin nahkaa. Rantaa pitkin kulki ihmisten tallaama
polku. Viivyimme paikalla yhden päivän ja toimitimme taas kuormaston
valinnan. Kaikki varatyökalut, kuten lämpömittarit, metrimitat,
silmälasit y.m., sekä vielä muutamia europalaisia vaatteita, kaksi
lakkia, sidetavaroita ja kirjesalkkuja ommeltiin säkkiin, johon pantiin
kiviä painoksi, ja upotettiin avannosta järveen, jonka jää oli lähes
metrin paksuinen. Nyt oli minulla enää ainoastaan kolme muuttokertaa
alusvaatteita; ensi valikoinnissa voitaisiin niistä siis vielä
kolmannes uhrata -- me olimme kuin ilmapallo, joka puolentaa
varalastiansa, pysyäkseen ilmassa siksi että on päässyt meren yli,
kiinteän maan kohdalle.

Ankaraa myrskyä kesti päivästä päivään. Joskus sattui tiemme varrelle
mustia telttejä. Jokaisessa leirissä täytyi noudattaa mitä suurinta
varovaisuutta. Jäljillemme ei saanut jäädä paperipaloja, kynttilän- ja
sikarinpätkiä, sillä siitä sai olla varma, että läheiset tibetiläiset
tutkivat paikan perinpohjin heti, kun olimme siitä poistuneet.
Suunnitelmanani oli Lemtshung-tson sivuuttaen samota _Tong-tsolta_
suoraan etelään, poikittain halki tuon ison valkean täplän. Meille niin
paljon vahinkoa aiheuttaneista, ainaisista myrskyistä oli toki se etu,
että olimme huomaamatta päässeet suurien alojen läpi. Abdul Kerim oli
minulle ostanut lampaita; niitä oli meillä lopulta hevosten ja
muulien apuna 17 kappaletta. Aikomukseni oli vähin erin isontaa
lammaskaravaania, jott'en olisi yksinomaan toisista eläimistä
riippuvainen. Myös täytyi meillä olla Abdul Kerimin varalta yksi vapaa
hevonen, sillä hänhän oli esimiehemme, eikä hänen siis sopinut
jalkaisin kulkea, kun kerran minä, tavallinen karavaanin ajaja,
ratsastin.

Sairas muuli niukahdutti jalkansa. Miehet kaatoivat sen seljällensä,
sitoivat nuoran sen kavioon ja vetivät nuoran toisesta päästä.
Kun nuora oli hyvin tiukalle pingottunut, löi Lobsang siihen
telttitangolla; siten rynnistettiin nyrjähtynyttä jalkaa paikoillensa!
En kuitenkaan huomannut tämän parannustavan tuottavan mitään apua. Ei;
muuli oli mennyttä kalua, nyt ollessamme asemassa, jossa niin kovasti
olisimme tätä parasta eläintämme tarvinneet.

Ja mennyttä se vain oli. Maaliskuun 8. päivän aamuna se ei kyennyt enää
askeltakaan astumaan. Tuntui raskaalta, kun täytyi se kuolemaan
tuomita. Se ei ollut tehnyt mitään pahaa, ja surullista oli nähdä,
kuinka tuores, terve veri voimakkaana suihkuna juoksi autiota,
hedelmätöntä maata kostuttamaan. Se lepäsi hiljaa, kärsivällisenä;
muutaman vavahduksen perästä oli henki lähtenyt. Se jäi yksinäisyyteen,
meidän jatkaessamme matkaamme tuntemattomia kohtaloita kohden.
Lähtiessämme ottivat ruskea narttu ja keltainen koira korvauksen
kaikista viimeaikaisista puutteista; ne jäivät jäljelle, kuolleen
muulin luo, löytäen lähtökohdakseen sen valkeassa kaulassa ammottavan
haavan.

Ja kun seuraavan päivän ilta tuli ja sen varjot alkoivat laskeutua
alas inhaan, jylhään Nagrong-laaksoon, en voinut ajatella mitään muuta
kuin uskollista vanhaa matkatoveriani, vanhinta kaikista niistä, jotka
olivat mukanani Tibetissä olleet, ruskeata Puppya. Keltaisen koiran
kanssa oli se jäänyt kuolleen muulin ääreen ja sittemmin ei niitä ollut
kukaan nähnyt. Olimme toivoneet, että ne löytäisivät meidät kuten
lukemattomia kertoja ennen oli tapahtunut. Mutta huomasin, että ne
olivat eksyneet jäljiltämme ja etsivät meitä nyt vuorilta ja laaksoista
epätoivoisina, tuskasta suunniltaan, hakiessansa aina vain loitoten
meistä. Ei mikään vaivannut minua niin paljon kuin tämän vanhan
telttitoverini muisteleminen. Vielä eilisaamuna makasi se
huopamatollaan, tavallisessa nurkassaan, ja yhdessä söimme me
aamiaista. Missä oli se nyt, missä tilassa tällä hetkellä? Yöt ja
päivät se haukkuen ja vinkuen juoksisi Tshang-tangin autiolla
aavikolla, kuono maassa, etsien hävinneitä jälkiämme, kunnes sen
käpälät olisivat verihaavoja täynnä. Mitähän se tekee, kuu yö tulee
kamaline pimeyksinensä ja susinensa? Asettuisikohan se jonkun kukkulan
huipulle, koettaen meitä tuulesta vainuta, vai istuisikohan
äärettömällä tasangolla, kuuta haukkuen? Pysyvätkö ehkä molemmat
yhdessä, vai etsivätkö meitä eri haaroilta ja häipyvät toisistansa?
Joutuisiko Puppy vielä koskaan ystävällisten paimentolaisten luo ja
taas hyviin oloihin? Vai kärsisikö puutetta, sidottuna jonkun kurjan
teltin eteen, jossa toivottomassa murheessaan vinkuen muistelisi
kulunutta elämäänsä, jonka vietti karavaanissani ensimäisistä
elinpäivistään lähtien, jolloin minun huoneessani Srinagarissa latki
maitoa? Näihin kysymyksiin en saa koskaan vastausta, sillä Puppy ja
keltainen koira ovat näytelleet osansa meidän romaanissamme loppuun.
Vastaisuudessa muodostuu niiden kohtalo aivan toiseksi, enkä minä opi
koskaan tuntemaan niiden historian seuraavaa lukua. Se oli poissa, eikä
palannut, ja minä kaipasin sitä aivan kuvaamattomasti. Makasin yöllä
valveilla vuoteellani ja ajattelin sen surua, katsoin joka aamu, eikö
se ehkä ollut palannut ja mennyt tavalliseen soppeensa, luulin iltasin
kuulevani sen hiljaiset askeleet teltin edestä, ja usein olin sumun
läpi näkevinäni laihtuneen koiran piirteet joltain kukkulalta tai
kallionkärjeltä, jolla se turpa pystyssä myrskyyn ulvoo. Jonkun ajan
minua suorastaan vaivasi eräs päähänpisto: varjot, koiran levoton
sielu, ja sen näkymättömät aaveet vainosivat minua joka askeleella.
Minä tunsin näkymättömän koiran olevan läheisyydessäni, se tuli
mukanani telttiin, aina samanlaisilla ratsastusmatkoilla juoksi se
rinnallani, istui vierelläni, kun olin tibetiläisten joukossa, ja aina
valitti ja anoi apua. Ja minua vaivasi se, etten voinut harhailevaa,
etsivää ystävääni auttaa, en sitä edes lohduttaa. -- Mutta pian sain
muuta ajateltavaa; toiset koirat tulivat ystävikseni, ja päivä päivältä
kietoonnuin yhä enemmän vaaran sotkeutuneihin, selvittämättömiin
lankoihin, joiden _täytyi_ johtaa ratkaisevaan käänteeseen ja joissa
menneisyyden murheet haihduttaa nykyhetken vakavuus.

Kun minut aamulla herätetään näihin epävarmoihin kohtaloihin ja edessä
oleviin seikkailuihin, tuntuu minusta elämä kolkolta ja yksinäiseltä.
Mitä pitemmälle aika kuluu, sitä hartaammin ikävöin ratkaisua. Kun
Gulam herätti minut tänään, maaliskuun 14. päivänä, valitti hän, että
Abdul Kerim ei menettele minulta saamansa kellon kanssa kunnollisesti.
Joko on kello tai sitten karavaaninjohtajan pää pyörällä. Hän kumminkin
uskoi viimemainitun siinä tilassa olevan, sillä kelloa hän ei voinut
oikeastaan epäillä, koska sitä vedetään ainoastaan joka toinen päivä.
Gulam väitti, että Abdul Kerim joka kerta kun häneltä kysytään,
paljonko on kello, vastaa aina: "seitsemän", olipa sitten mikä päivän
aika hyvänsä!

Yöllä oli ollut 24 asteen pakkanen, mutta siitä huolimatta oli päivä
kaunis. Tosin puhalsi tuuli, kuten tavallista, mutta aurinko paistoi
toki taivaalla ja me ajattelimme taas kevättä. Kolme paimenta ajoi
muutamia satoja lampaitansa länteen päin. Viime lumi oli karkottanut
heidät entisiltä laitumilta ja nyt olivat he menossa lumetonta
laidunmaata etsimään. Heidän sanojensa mukaan olimme me ainoastaan
yhden päivämatkan päässä Tong-tsolta. Tämä Tong-tso oli se piste, josta
aijoin lähteä etelään päin tuntemattomaan maahan tunkeutumaan. Jos
onnistuisin kulkemaan tämän maan läpi vaikkapa vain yhtä suuntaa
myöten, niin kuluneen talven vaivat eivät olisi turhaan menneet.
Paimenten ilmotus oli oikea, sillä seuraavana päivänä leiriydyimme jo
_Tong-tson_ rannalla (4511 metriä), jonka havaitsimme olevan aivan
samassa paikassa, mihin sen on kartalleen merkinnyt kuolematon punditi
Nain Sing. Kaakossa kohosi suuremmoinen _Sha-kangshamin_ vuoristoryhmä,
jonka pohjoisjuuritse olin v. 1901 ratsastanut.

Nyt oli löydettävä sopiva sola, jota myöten pääsisi sen vuoriston yli,
joka salpasi tiemme etelässä. Kaakossa näkyi eräs lovi, ja me lähdimme
sinne. Tiemme oikealla puolella, erään kukkulan juurella, oli kaksi
telttiä. Lähetimme sinne Abdul Kerimin, leiriytyen itse erääseen syvään
kapeaan hivuuntumisuurtoon, jonka pohjalla oli tavaton määrä tuulen
ajamaa kianginlantaa ja kuivia ruohotukkoja. Kelpo johtajamme kertoi,
että kaksi miestä, Naktshu Tundup ja Naktshu Hlundup, oli ottanut hänet
epäystävällisesti vastaan. He olivat kotoisin _Naktshun_ seudulta,
kolmen päivämatkan päästä, etelästä, ja heillä oli yhteinen vaimo. Ensi
aluksi olivat he kyselleet, kuinka monta meitä oli ja montako pyssyä
meillä oli, ikäänkuin olisivat ennen kaikkea tahtoneet tietää eivätkö
he naapureineen jaksaisi ehkä meitä voittaa. Edelleen olivat he
kertoneet jonomme etupäässä nähneensä ratsastajan, samalla kun kaikki
muut, Abdul Kerimkin, olivat jalkaisin kulkeneet. _Se mies oli tietysti
europalainen!_ Abdul Kerimin vastattua, että europalaiset eivät
matkusta talvella, sillä he ovat liian arat kylmälle, ja että me olimme
ainoastaan ladakilaisia villanostajia, olivat miehet pudistaneet
päätänsä vastaten etteivät olleet ikinä kuulleet ladakilaisten näillä
seuduin talvella matkustelevan. Mutta vähitellen onnistui Abdul Kerimin
voittaa heidän luottamuksensa, ja kun hän oli kahdesta jakista ja
kuudesta lampaasta maksanut niiden kaksinkertaisen hinnan, jättivät
tibetiläiset epäluulonsa -- kehnon kullan tähden. Kauppa oli päätettävä
vasta seuraavana päivänä. Silloin noudettiinkin uudet eläimet ja
kantovoima oli omillemme siunausta tuottava apu. Onneksi herättivät
telttimme paimentolaisissa pelonsekaista kunnioitusta. Tärkeätä oli
minusta se, että niiden kanssa, jotka olivat alussa meille
vihamielisiä, voitiin tehdä heille edullisia kauppoja. Sillä voitimme
heidät puolellemme, eivätkä he enää ajatelleet meidän ilmiantoamme,
vaikkapa olisimme näyttäneetkin epäiltäviltä. Sillä jos sitten olisi
tullut ilmi, että he olivat saaneet hyvän maksun, olisi lähin päällikkö
ottanut kauppasumman heti takavarikkoon, vieläpä antanut rangaista
kovaonnisia, jotka olivat antautuneet tekemisiin epäiltävien
henkilöiden kanssa.

Tämänpäiväisellä matkalla ratsastin tapani mukaan etumaisena, kahden
jalkamiehen seuraamana. Oikealla, erään vuorenkärjen takana, oli niin
kätkössä teltti, että huomasimme sen vasta sitte kun jo olimme ohi
päässeet ja oli myöhäistä astua alas ratsun seljästä. Kaksi jälkeemme
töllistelevää miestä seisoi sen edessä. Jos he vertaavat huomioitansa
naapuriensa huomioihin, saavat he epäluuloillensa hyvää aihetta!
Leirissämme kävi eräs ukko ja kaksi puolikasvuista poikaa. Heidän
telttinsä oli läheisyydessä ja he halusivat saada varmuuden siitä, mitä
väkeä me olimme. Sanoivat olevansa hyvin köyhiä ja kerjäsivät hiukan
rahaa. Heiltä saimme tietää, että olimme _Bongba-tsthangman_ piirin
rajalla. Tässä piirissä on 300 telttiä ja sitä, kuten koko Bongban
maakuntaa, hallitsee käskynhaltija Karma Puntso, jonka teltti oli
kuuden päivämatkan päässä etelässä päin. Hän on 25-vuotias, asuu isossa
teltissä ja hoitaa virkaansa vasta toista vuotta, isänsä kuolemasta
lähtien. Oli sittenkin rauhottavaa tietää, ettei hän ollut ehtinyt
saada kokemuksia europalaisista ja heidän mutkikkaista matkoistansa.
Saatuansa Abdul Kerimiltä kaksi tengaa, hiipivät vieraat ilta-auringon
hohteessa takaisin kotiinsa, iloiten siitä, ettemme olleet voroja.

Nyt laskeutui kylmyys 26,7 asteeseen -- talvi oli edelleenkin
merkillisen tungetteleva, mutta päivä, maaliskuun 18., oli kaunis.
Kuljin koko matkan jalkaisin, näytellen lammaspaimenen osaa, koska
sivuutimme useita telttejä. Niiden joukossa oli myöskin eilen luonamme
käyneen ukon teltti. Kävikin ilmi, että hän oli varakas mies, joka voi
meille myydä erityisiä välttämättömiä elintarpeita! Matkalla ampui
Tubges seitsemän peltokanaa, josta oli seurauksena, että kaksi
tibetiläistä tuli sitä vastaan vastalauseensa panemaan, väittäen, että
peltokanoja ampuvat ainoastaan europalaiset. Mutta Abdul Kerim selitti
heille, että hän itse kerran söisi kernaammin peltokanoja kuin ainaista
lampaanlihaa!

Maaliskuun 19. päivä. Olin juuri syönyt aamiaiseni maukasta peltokanaa
ja kulhollisen maitoa, kun minulle ilmotettiin, että kolme tibetiläistä
lähestyi leiriämme. Ne pysähtyivät kumminkin jonkun matkan päähän, ja
Abdul Kerim meni heidän luokseen. Telttini senpuoleinen sivu oli auki,
mutta suljettiin aikanansa. Tibetiläiset kysyivät, emmekö voisi antaa
lääkkeitä eräälle miehelle, jonka jalka oli kipeä. Itse asiassa oli
heillä tietysti vain aikomuksena meitä vakoilla, sillä he jäivät
seisomaan koko lähtöajaksemme ja tarkastivat matkan päästä kaikkea.
Maalattuani kasvoni ja käteni hiivin siis salatietä Abdul Kerimin
telttiin, kun taas Kutus ja Gulam konttasivat minun telttiini samaa
tietä, sullomaan siellä tavaroita. Ja sitten ajoin Lobsangin ja
Tubgesin kanssa lampaita ylös solatietä myöten (4918 metriä). Mutta
emme olleet vielä kauvas päässeet, kun Abdul Kerim tuli hevosellani
ratsastaen ja kiihkeästi viittoi meitä pysähtymään. Muutaman minuutin
kuluttua tulisi nimittäin vastaamme eräs ratsastava tibetiläinen, jolla
oli iso koira. Teimme sentähden mutkan, kulkien tien varrella kohoavan
kukkulan taitse, joll'aikaa karavaanin johtaja pidätteli tibetiläistä.
Niin vältin vaaran. Jonkun ajan kuluttua saapuivat Kuntshuk ja Sedik,
kumpaisellakin köysi kädessänsä ja heidän välillään suuri koira,
vihainen elukka, joka haukkui niin että kuola suusta valui, koettaen
purra miehiä, jotka sitä herransa luota pois taluttivat. Se oli niin
sanottu "takkar" ja sen nimen se sai pitää meidänkin luonamme. Se
muistutti bernhardilaiskoiraa, oli pikimusta, kaulassa ja rinnassa
valkea pilkku, ja äkäinen kuin susi. Miehet olivat saaneet sen kahdella
rupiilla.

Mutta ei ainoastaan sitä; Abdul Kerim oli 86 rupiilla ostanut
ratsastajan ratsunkin, ja karautti nyt tyytyväisenä meitä tavottamaan,
kun me laskeuduimme solan harjalta erääseen lampaista, jakeista ja
telteistä kirjavaan laaksoon, jossa näkyi kahdessakin kohden
ratsastajia. Nämä hevosmiehet aivan pelottavassa määrässä muistuttivat
sotamiehiä. Uusi hevonen oli entisen omistajan sanojen mukaan
yksitoistavuotias. Omistaja oli lisännyt, että jos se elää yli 15
vuoden, tulee se elämään 30-vuotiaaksi. Se oli joukkomme uusi jäsen ja
herätti yleistä mielenkiintoa varsinkin Takkarissa, joka rauhottui
nähtyänsä taas entisen ystävänsä ja toverinsa.

359. leirisijamme nimi oli _Luma-shar_. Olimme silloin ison
_Kangsham-tsangpo_-joen pohjoisrannalla. Tämä joki tulee
_Sha-kangshamin_ pohjoisrinteeltä, tuon valtaavan vuoristorungon, jonka
ohi olin v. 1901 kulkenut niin että se jäi tieni eteläpuolelle, aivan
lähelle sitä. Sen länsikylki tarjosi nyt meille suuremmoisen näyn.
Vuori oli noin kahden päivämatkan päässä kaakossa.

Seuraavana päivänä täytyi meidän päästä joen yli. Tehtävä oli
epämieluinen, sillä vaikka edellisenä yönä oli ollut 18 asteen
pakkanen, ei jää kannattanut rannoilla. Abdul Kerim yritti mennä
ratsain yli, mutta hevonen upposi keskellä virtaa, syöksyen päistikkaa
veteen. Lobsang riisui silloin saappaat jalastansa, meni paljain jaloin
yli ja palasi takaisin viemään toisten avulla kuormaeläimemme varovasti
rantaan. Vaikein oli lampaiden ylisaaminen. Niitä täytyi yksitellen
ajaa ja sarvista vetää. Miltei kaikki karavaanin jäsenet saivat tästä
jääkylvystä osansa.

Jatkoimme nyt matkaamme etelään, jättäen vasemmalle puolellemme aukean,
Sha-kangshamin etuvuoren juurelle asti ulottuvan tasangon. Kahdesti
sivuutimme paimentolaisten telttejä ja leiriydyimme somerrinteelle
erään lähteen luo. Paimentolaisilla ei ollut mitään myytävää, mutta he
antoivat Abdul Kerimille monenlaisia arvokkaita tietoja. Semmoisissa
tilaisuuksissa oli Kuntshukilla tapana kirjoittaa salavihkaa muistiin
kaikki maantieteelliset nimet. Muun muassa saimme tietää, että jos
jatkamme matkaamme etelään päin vielä seitsemän päivää, niin tapaamme
erään rikkaan, Lhasasta kotoisin olevan kauppiaan, Tsongpun tashin,
joka oleksii talvet keskellä Bongban maakuntaa paimentolaisille teetä
myymässä. Saatoin arvata, että hänen leirinsä läheisyys tuottaisi
meille vaaraa.

Helmikuun 24. p:stä maaliskuun 24. päivään olimme jaksaneet taivaltaa
ainoastaan 290 kilometriä. Siihen oli syynä murhaava myrsky,
kuormajuhtien menettäminen ja viime aikoina vaikeakulkuinen seutu.
Ainoastaan harvoin onnistui meidän edetä päivässä 10 kilometriä.

Minua suututti se, että jokaisen solamme pohjoispuolella oli aina
teltti, ikäänkuin vahtihuone, vakoilijan silmä. Siksi täytyi minun koko
matka nousta jalkaisin. Niinpä 26. p:näkin _Santshen-la'lle_, jonka
5356 metriä korkealla laella on pieni kivinen muistomerkki. Etelästä
päin näkyy aina vain uusia vuoristoja. 30-40 kilometrin päässä kohosi
suunnassa P 60° I Sha-kangshamin korkein huippu. Se oli suuremmoinen
kuva kauniilla ilmalla, jolloin ei pieninkään pilvi näköalaa häirinnyt.
Tottunein, kimmoisin hyppäyksin kiiti viisi ammon-lammasta kukkuloiden
yli, ja eteläpuolisella rinteellä, jota myöten laskeuduimme
varovasti alas, juoksenteli lauma pieniä notkeita goa-antilopeja;
pantholops-antitopeja ei näillä seuduin näkynyt.




Kolmaskymmenesensimäinen luku.

Buptsang-tsangpo, Sisä-Tibetin isoimpia virtoja.


Maaliskuun 27. päivä. Yöllä oli lähes 20 asteen pakkanen -- aina vain
talvea! Mutta kello yksi päivällä oli 8 astetta lämmintä -- kevät oli
siis tulossa!

Täälläkin oli se tavallinen teltti pitämässä solaa silmällä, pakottaen
minut 5300 metriä korkealle _Ladung-la'lle_ jalkaisin kiipeämään! Mutta
sieltä avautui ilahduttava näköala: kuljettavaksemme esiintyi noin
neljän päivän matka alamäkeä tai tasankoa. Eteläinen rinne on hyvin
kalteva, siinä soluu ja lipuu soraa myöten, joka vierii mukana ja
jäljestä, ja samalla tekee laskeutuja sen epämieluisan huomion, että
saappaat ja vaatteet repeilevät entistäänkin pahemmiksi. Alhaalla
kääntyy laakso oikealle, lounaaseen, ja _Janlungin_ seudulla, missä
leiriydyimme, kertoi minulle eräs nuori paimen, että seuraavana päivänä
saapuisimme Tsong-pun tashin teltille.

Laakson pohjasta kumpuaa lukuisia lähteitä, muodostaen kirkasvetisen,
hyvin kalarikkaan, ruohoisten penkerien välitse juoksevan puron.
Muutamat meistä pysähtyivät täällä, käyttäen Kutusin vyötä verkkona. Jo
ensi vedolla saimme 18 kalaa, ja siitä innostuneina emme tyytyneet
ennen kuin olimme pyydystäneet niitä 160. Ne olivat tosin pieniä, mutta
sittenkin riitti niistä meille kolmelletoista kylliksi asti. Puppyn
viime pesyeen ainoa elossa oleva penikka oli hyvin hullunkurinen
seisoessaan siinä hiljaa, huomiokyky jännitettynä. Se katseli
hypähteleviä kaloja, haukkui niitä ja pudisteli päätään. Ei koskaan
vielä elämässään ollut se nähnyt juoksevaa vettä, ja mahtoi varmaankin
uskoa, että sen päällä voi kulkea yhtä turvallisesti kuin kirkkaalla
jäällä. Mitään pahaa aavistamatta juoksi se siis eräässä kohden, missä
puro oli kahden jalan syvyinen, ruohopenkereeltä alas ja katosi veteen.
Päästyään suurella vaivalla taas kuivalle maalle oli se yhtä
loukkautunut kuin hämmästynytkin, ällisteli ja murisi vielä kauvan,
ollen kylmästä kylvystä nyreissään. Myöhemmin pysyi se kaukana tästä
ilkeästä purosta.

Abdul Kerimin oli maaliskuun 28. päivänä määrä lähteä uudella
ladakilaissatulallani sälytetyllä hevosella tiedusteluretkelle ja ottaa
selvä Tsongpun tashista. Hänellä oli kukkarossa viljalti rahaa,
voidakseen ostaa kaikkea mitä vain meille myydä haluttiin. Julkeisiin
kysymyksiin piti hänen vastata, että Gulam Rasul oli käskenyt meidän
yhtyä Raga-tasamissa hänen, kymmenen päivää ennen Lhasasta lähteneeseen
karavaaniinsa ja sitte sen kanssa Ladakiin matkustaa.

Itse ratsastin ilman satulaa harmaalla kimollani, mutta en ollut vielä
kauvas päässyt, kun jo sivuutimme kaksi telttiä, joista tuli neljä
tibetiläistä meitä töllistelemään. Kaksi meistä puhui heidän kanssaan
meidän toisten jatkaessa matkaa puron vartta pitkin. Jonkun matkaa taas
edettyämme oli meidän oltava varovaisia, tällä kertaa kolmen teltin ja
kahden ison lauman vuoksi, joiden omistajalla oli 3,000 lammasta.
Kaikkialla tapasimme lammasaitauksia, entisiä leirisijoja ja
mani-kekoja; siis olimme taas valtatiellä. Minä kuuluin nyt kokonaan
lampaille, vaelsin niiden kanssa, vihelsin niille ja ajoin niitä. Erään
vasemmalta tulevan laakson suussa oli iso valkea sinijuovainen teltti,
jonka sanottiin kuuluvan seudun päällikölle, gova Tshykjyngille. Eräs
mies tuli siitä ulos, riensi perässämme ja tiedusti: "Mistä ja mihin?"
Eräästä kerjäläisten teltistä tuli kaksi vaimoa tekemään saman
kysymyksen. Kahta kilometriä kauvemmaksi ei meitä voinut telteistä
nähdä ja nousin sentähden taas kimoni selkään, mutta en saanut
ratsastaa kuin pari askelta, sillä taas sukelsi kauvempana laaksossa
uusia telttejä näkyviin. Leiriydyimme puron rannalle _Kungsherjan_
seutuun, paikkaan jossa laakso oli hyvin leveä ja johon näkyi telttejä
usealta taholta. Eräästä meidän alapuolellamme olevasta teltistä
pistäysi taas mies tiedustamaan keitä olimme. Hän ilmoitti meille, että
iso ja arvokkaalta näyttävä teltti oli kolmen päivämatkan päässä
sijaitsevan Mendong-gumpan luostarin johtajan Takjung laman oma. No,
parempaahan emme olisi voineetkaan kohdata! Lähimpinä naapureinamme oli
piiripäällikkö, ylilama ja Tsongpun tashi, sekä vielä hiukan kauvempana
itse Bongban maakunnan käskynhaltija! Todellakin täytyi tapahtua ihme,
jos onnistuisin ehein nahoin tästä ampiaispesästä pelastumaan. Se oli
varmaa, että meidän oli täältä poistuttava aamulla varhain, jottei
ehdittäisi meistä puhetta alottaa.

Useita tunteja odotettuani palasi Abdul Kerim. Jo etäältä näki, että
hän oli taas ostanut hevosen, jolla oli täysi kuorma riisi-, ohra-,
voi- ja tsamba-säkkejä ja -pusseja. Tsongpun tashin olivat he
huomanneet vanhaksi ukoksi, joka oli näyttänyt köyhältä ja
vähäpätöiseltä, mutta jonka mahtava teltti oli täynnä tavarapaaluja,
-säkkejä ja teekääröjä. Tietysti oli käynti häntä hämmästyttänyt, mutta
kuitenkin oli hän uskonut Abdul Kerimin valehtelevan kertomuksen.
Vieläpä oli hän neuvonut ne paikatkin, minne meidän pitäisi
Sata-dsongiin ja Raga-tasamiin matkustaessamme leiriytyä,
luetellut paikkojen nimet, ja neuvonut meitä olemaan varuillamme
Bupgo-lathit-nimisessä seudussa, sillä siellä oli aina rosvoja. Samoin
oli hän kertonut, että eräs rosvojoukko oli muutamia viikkoja sitten
ryöstänyt saman Targjaling-gumpan luostarin, jossa meidät oli viime
vuonna kovin vihamielisesti otettu vastaan. Nyt oli lähetetty
40-miehinen pyssyillä varustettu ratsastajajoukko voroja takaa-ajamaan,
mutta Tsongpun tashi oli sanonut, etteivät nämä 40 olleet paljoa
paremmat ryöväreitä ja neuvonut kaikkialla heitä kyselemään,
voidaksemme, jos suinkin mahdollista, heidän palatessaan väistyä pois
tieltä. Abdul Kerim oli luvannut Tsongpun tashille vaihtaa erään
sairaan ratsumme joitakin ruokatavaroita vastaan, tietämättä että
Abdullah jo oli kerjäläisteltissä sen myynyt, saaden hinnaksi kaksi
lammasta ja vuohen.

Teetä juotuansa täytyi Abdul Kerimin oitis taas lähteä ajoon.
Nyt oli käytävä gova Tshykjyngin luona. Tämä tuli itse ulos
teltistänsä ja selitti Takjung laman juuri tänään määränneen hänelle
kahdeksanpäiväisen "janggukin" s.o. hän ei saisi sen ajan kuluessa
harjottaa mitään kauppaa, vaan täytyisi hänen kotonansa antautua
mietteisiin ja siten sovittaa syntinsä. Minulle se oli onni, sillä gova
oli nyt poissa pelistä.

Varhain 29. p:n aamuna saapui kaksi miestämme, tuoden mukanaan uuden
koiran, vaaleankeltaisen, likaisen, vastenmielisen rakin. Takkar otti
sen vastaan kaikkea muuta suin ystävällisesti, repi sitä heti niskasta
ja näytti olevan sitä mieltä, että karavaanin uusi jäsen oli aivan
tarpeeton, kun hän itse kerran vartioimisesta huolen pitäisi.

Etäällä pohjoisessa näimme yksinäisen tibetiläisen, joka lähestyi
leiriämme. Olin juuri aamiaisella ja iloitsin toivoessani pääseväni
tästä vaarallisesta paikasta pian pois. Lähdin nyt ulos, katsellakseni
tulijaa kaukoputkella. Tämä vieras asteli suoraan telteillemme. Jonkun
ajan kuluttua saapui Abdul Kerim luokseni ilmottamaan, että tulija oli
itse Tsongpun tashi. Tulija pysähtyi vähän matkan päähän ja huusi
meille, että panisimme koiramme kiinni, sillä varsinkin Takkar hätyytti
vanhaa miestä niin, että tämän täytyi puolustautua kivittämällä koiraa.
Mieheni hidastelivat kuonokoppaa pannessaan tahallaan niin kauvan, että
minä ehdin laittaa telttini sisuksen puolustuskuntoon. Semmoisissa
tilaisuuksissa haudattiin päiväkirjani ja koneeni riisisäkkiin, joka
oli aina käsillä. Muita huonekaluja ei ollut -- mehän olimme jo kauvan
sitten polttaneet kaikki europalaiset tavarat ja arkut.

Sill'aikaa vei Abdul Kerim vieraan omaan telttiinsä, joka oli minun
telttini vieressä, aivan seinä seinässä kiinni. Kun minä heidän
keskustellessaan näyttelin kuuntelijan osaa, oli meidän väliämme vaan
runsas metri. Keskustelu oli lievästi sanoen vilkasta. Tsongpun tashi
kävi yhä äänekkäämmäksi ja Abdul Kerim oli nähtävästi kovassa
pinteessä.

"Ettekö eilen luvannut vaihtaa mustaa hevosta voihin? Heti tänne koni!
Joll'ette pidä sanaanne, niin annan minä täällä ottaa teidät kiinni ja
koko teidän roskajoukkionne. Lupauksensa rikkojia me emme päästä
Bongban läpi kulkemaan. Eilen pidin teitä kunniallisina ihmisinä, mutta
nyt näen, mitä lajia väkeä te olette! Nytpä tarkastankin minä kaikki
telttinne!"

Sen sanottuaan hän nousi raivoisana kuin ärsytetty ampiainen ja läksi
ulos teltistä. Mutta Gulam, joka oli aina saapuvilla ja kuuli
keskustelusta jokaisen sanan, oli taas päästänyt Takkarin nopeasti
irti. Heti kun Tsongpun tashi näyttäytyi teltin ovella, hyökkäsi koira
hänen kimppuunsa. Hän peräytyi kiireesti telttiin ja Abdul Kerim käytti
tilaisuutta huutaakseen äreällä äänellä: "Kutus, ota Hadshi Baba
mukaasi ja etsi kadonnut hevonen!"

"Mikä hevonen?" kysyi Tsongpun.

"Vuoristoon karannut hevonen, joka on löydettävä, ennen kuin voimme
lähteä."

"Minkä värinen se on?" kysyi Tsongpun sopimattoman tiedonhaluisena.

"Harmaa", tiuskasi Abdul Kerim, joka tuskin enää jaksoi
levottomuuttansa salata, sillä hänhän oli luvannut mustan konin,
tietämättä oliko meillä sitä enää.

"Hyvä, minä jään tänne kunnes ne ovat hevosen löytäneet."

Sinä minuuttina, jonka tämä keskustelu oli kestänyt, oli Tsongpun tashi
lähestynyt telttiäni ja Kutus riensi toiselta puolen, tuuppasi minua
niskaan ja kuiskasi korvaan: "pois!" Poistuimme kaakkoiseen suuntaan,
missä vuori ulottui ulkonemaksi, mutta sitä tehdessämme juoksimmekin
ihan suoraan Tsongpun tashille miltei syliin.

"Mitäs lajia mies tuo on?" kysyi vanhus osottaen minua, kun minä
kömpelöin, notkuvin askelin etäännyin.

"Hadshi Baba, eräs miehistäni", vastasi Abdul Kerim kasvojansa
väräyttämättä. Me emme kääntyneet edes taaksemme katsomaan ja
iloitsimme päästyämme vihdoin kallion taakse. Sieltä kapusimme rotkoon,
johon näkyi koko laakso. Siihen jäimme hyväksi aikaa, tuskin uskaltaen
hengittää. Sill'aikaa odotti Tsongpun tashi alhaalla karannutta
hevosta, vaikka kaikki eläimemme olivat jo telttiemme eteen sidotut
liekaan. Mutta täytyihän häneltä kärsivällisyyden loppua. Kun Gaffar
oli käynyt kerjäläisteltissä mustaa hevosta takaisin ostelemassa, mutta
saanut sen vastauksen, ettei kaupasta voi mitään tulla, koska musta oli
jo ohrilla syötetty ja jakseli erinomaisesti, näimme Tsongpun tashin
itsensä Gaffarin kanssa sinne tallustelevan. Mutta pian muutti hän
mielensä, sillä noin puolitiehen päästyänsä näimme hänen menevän
ylhäisen sielunpaimenen teltille, joka oli noin 300 metriä kauvempana
alhaalla laaksossa. Hänen mukanansa kulki yksi miehistämme, kantaen
hänen apunaan säkkejä, joista eilen ostetut tavarat pistivät näkyviin.

Pysymme yhäkin piilossamme. Notkon muodosti kovasti rapautunut
liuskakivi, joka oli täynnä ukonkivi-suonia. Siellä voimme
näkymättöminä makoilla ja omalla tavallamme etsiä kadonnutta hevosta.
Mutta nyt oli karavaani valmis ja lähti liikkeelle, laskeutuen
luostarinjohtajan teltin ohi alas laaksoa myöten. Tsongpun tashi oli
halunnut sanoa vielä jäähyväiset prelaatille, joka juuri tänään aikoi
lähteä Mendong-gumpan luostariin, jota ei näy millään maailman
kartalla. Hänen kuormitetut jakinsa seisoivat jo paalujensa vieressä
keskellä palvelijajoukkoa. Abdul Kerim oli siksi viisas, ettei
lähettänyt meille mitään sanantuojaa, vaan antoi meidän menetellä oman
päämme mukaan. Niin teimmekin, kun ei enää miellyttänyt viheriöiden
liuskakivien välissä kyyrötteleminen -- emmehän voinut ijäksemme sinne
jäädä. Mutta meidän täytyi kulkea luostarinjohtajan teltin ohi ja sen
sisällä istui Tsongpun tashi, jollei hän jo ollut niiden miesten
joukossa, jotka ulkona liikuskelivat. Saapastimme siis oman onnemme
varaan. Kutus astui teltin puolella, kaihtaakseen minut osaksi
näkyvistä. Pukuni ei voinut herättää epäluuloa ja kasvoni olivat
mustatut. Sydän kurkussa astuimme teltin ohi aivan sen vieritse.
Ainoastaan kaksi äkäistä koiraa syöksyi jäljestämme, mutta kivittämällä
pakotimme ne pysymään meistä erossa. Se kumminkin häiritsi
kulkujärjestystämme ja pakotti meidät tekemään rintamamuutoksen.
Kirotut koirat! Jos nyt Tsongpun tashi näkisi meidät -- ja toisinhan ei
voinut käydä, kun koirat haukkuivat kuin syötävät -- niin jopa hän
ihmettelisi, mihin se harmaa hevonen oli joutunut. Mutta jos hän ei
meitä vieläkään epäilisi, niin olisi hän suurin aasi, mitä olen koskaan
elämässäni tavannut.

Kaksikymmentä telttiä sinä päivänä sivuutettuamme, monasti uteliaasti
tähystettyinä, istuin auringon laskiessa telttini ovella ja nautin
kevättuulen hyväilemästä huminasta. Mitä näinkään silloin! Luokseni
tuli itse Takkar, kiusaantuneena, ujona, teki omituisia liikkeitä, pani
päänsä kallelleen ja alkoi käpälällään raapia hihaani. Minä katselin
sitä ja se minua, ja vihdoin ymmärsimme me toisiamme.

"Silloin kun sidoitte kaulaani tämän ilkeän telttitangon", sanoi se,
"en tiennyt, että te olette niin siivoja ihmisiä. Luulin että te
aijotte minua kiduttaa, annatte nähdä nälkää ja kivitätte, kuten
tibetiläiset ovat tehneet siitä päivin kun maailmaan tulin. Mutta
näenkin, että aikomuksenne on ollut hyvä; kahdesti päivässä annatte
minulle oivallista lampaanlihaa. Minä kyllä tiedän, että sinä
risoissasi olet bombo tshimbo, ja että Abdul Kerim on sinun
palkkalaisesi. Ole huoletta, minä en päästä ketään telttisi luo!
Vartioin sinua yöt läpeensä, en anna sinua koskaan ilmi, seuraan sinua
kaikkialle ja sinä voit minuun luottaa. Mutta käy nyt hiukan kanssani
leikkimään, kirvota minulta tämä inhottava telttitanko älkäämmekä enää
olko vieraita toisillemme!"

Sen viisaissa ruskeissa silmissä oli niin selvästi kirjotettu, että se
tätä kaikkea sanasta sanaan ajatteli. Silitin sen pörhöistä päätä.
Silloin hyppäsi se minua vastaan pystyyn, alkoi ilosta kisata ja ulvoa,
ja houkutteli minua ulos teltistä. Otin sen taas kiinni, avasin solmut
ja päästin nuotiolla ulkoilmassa istuvien miesteni suureksi ihmeeksi
koiran tangosta irti. Tähän saakka ei ollut kukaan muu kuin tällä
matkalla syntynyt pikku Puppy uskaltanut lähestyä Takkaria niin
likelle. Ilman pienintäkään kateutta yhtyi pikku koira leikkiin, jolla
nyt joka päivä lyhensin pari tuntia ikävästä vankeudestani.

Lähtiessämme maaliskuun 30. päivänä matkaan huokasi meistä jokainen
helpotuksesta, kun olimme taaskin onnistuneet pujahtamaan pois
verkosta, jonka silmukkoihin olimme olleet vähällä tarttua. Juuri
näillä paikoin on yksi maan suurimpia valtateitä, serpun-lam, tie, jota
myöten serpim, kullantarkastaja, kulkee Sisä-Tibetin halki Lhasasta
Tok-dshalungiin. Useimmat Bongban paimentolaiset olivat lähettäneet
lampaansa ja paimenensa pohjoiseen, koska siellä oli parempi heinikko.
Meille se oli eduksi, sillä telteissä oli nyt pelkkiä vaimoja, ukkoja
ja lapsia, kun suurin osa täyskasvuista miesväkeä oli lampaiden mukana.
Paljon kärsivällisyyttä vaativa valepuvussa kulkemiseni esti minut
millään lailla tibetiläisten kanssa seurustelemasta, sillä murteellinen
puheenihan olisi minut heti ilmaissut. En siis uskaltanut heidän
kanssaan puhua, en edes olla heille olemassa, mutta minun täytyi
kumminkin piilostani johtaa nukketeatterini lankoja.

Villihanhet olivat alottaneet muuttomatkansa. Telttimme päältä kuului
niiden lakkaamaton kirkuna. Joki, jonka varrella olimme Ladung-lan
alapuolella kalastaneet, osotti meille taas maaliskuun 30. päivänä
oivallisen tien etelään. Maa on hyvin lakea ja tasainen; eräässä
paikassa sivuutimme kaksitoista telttiä. Viimeisestä teltistä ostimme
mustan hevosen ja sen luo sijotimme leirimme n:o 368. Nyt oli meillä
neljä hevosta, joista yksi oli ladakilainen sotilasvanhus. Minä
ratsastin nyt ensiksi ostetulla ruskealla. Kolme viimeistä muulia ja
molemmat tong-tsolaiset jakit kestivät hyvästi. Tuntemattomien ihmisten
läheisyydessä leiriytyessämme sidottiin Takkar telttini eteen uteliaita
vieraita loitolla pitämään. Tämä koira, joka oli tibetiläisten joukossa
syntynyt ja kasvanut eikä ollut koskaan muita ihmisiä nähnyt, joutui
nyt aivan raivoihinsa, kun vain etäältäkään näki tibetiläisen.
Myöhemmin täytyi minun maksaa monta rupiita sen niille kaksijalkaisille
maanmiehille, joiden paljasta säärtä se oli puraissut, sillä
sellaisessa tilaisuudessa ei se jättänyt pientä verenlaskua
toimeenpanematta.

Vielä yhden päivämatkan pituuden kuljimme virran rantaa pitkin lounasta
kohti aina 369. leiriin, jossa joukko köyhiä paimentolaisia leiriytyi
lumikentän vieressä. Taas näkyi Sha-kangshamin huippu, nyt suunnassa
P 30° I, jossa se kohosi ylängön yli kuin jättiläismäinen majakka.
Minulle kerrottiin, että viiden päivämatkan päässä länsiluoteeseen päin
on _Tabie-tsakan_ suolajärvi, jonka paikasta olin turhaan koettanut
saada selvää aina "tasamilta" lähtien. Mutta kun iltapäivällä istuin
ulkona näköalaa piirustamassa kuljeksi paimentolaisia kaikkialla
vakoilemassa, niin että täytyi vartijat asettaa. Illalla oli taivas
pikimusta, kuuta ei näkynyt, paksut pilvet vain peittivät taivasta,
mutta eläimemme olivat hävinneet. Kun oli täysi syy peljätä susia ja
hevosvarkaita, täytyi lähettää kahdeksan miestä etsimään. He
varustautuivat revolvereillä, ampuivatpa muutamia laukauksiakin
antaaksensa siten satunnaisten rauhanhäiritsijäin ymmärtää ettemme
olleet aseettomia. Palella ei heidän toki tarvinnut, sillä lämpömäärä
aleni ainoastaan -7,8 asteeseen. Huhtikuun 1. päivän aamuna oli eläimet
taas löydetty. Poissa oli ainoastaan harmaankeltainen koira. Se oli
varmaankin ollut sitä mieltä, että se joukossamme ollessaan oli
huonossa seurassa, sillä se oli yöllä purrut narunsa poikki ja juossut
takaisin siihen viheliäiseen telttiin, jossa oli tähän asti asustanut.

Huhtikuun 4. p:nä oli meillä ainoastaan puolen tunnin matka
varsinaiselle _Nima-lung-lan_ solakynnykselle (4,882 metriä),
josta on komea näkö;ala etelään, Transhimalajalle, jonka muodostaa
rivi synkkiä kallioita ja mustia, lumipeitteisiä huippuja. Erään
lähdepuron rannalla istui kaksi tibetiläistä tapetun jakin lihoja
paloittelemassa. He vahvistivat meille ennen tehdyn ilmotuksen, että
olimme _Bongba-kemarin_ maakunnassa, yhden päivämatkan päässä
Bongba-kedjangista, ja että meidän, päästäksemme Samje-lan
kautta Saka-dsongiin, oli kuljettava muutamia päivämatkoja
Buptsang-tsangpo-joen rantaa myöten vastavirtaan. Tämän seudun
orografisista suhteista oli minulla vieläkin hyvin hämärä ja epäselvä
käsitys. Oliko ehkä edessämme etelässä näkyvä vuorijono saman
_Nien-tshen-tang-lan_ jatko, jonka yli olin kulkenut jo kolmasti? Vai
oliko se aivan toinen jono, joka oli edellisen kanssa yhteydessä?
Lähimpien päivienhän täytyi minulle siihen vastaus antaa. Jospa vain
voisin onnellisesti läpi pujahtaa ja seurata tätä tavattoman tärkeätä,
tuntemattoman Tibetin meridionaalista profiililinjaa! Surullista olisi,
jos minut otettaisiin kiinni juuri Transhimalajan pohjoisjuurella!

Vielä kaksi päivämatkaa, niin saavuimme _Buptsang-tsangpolle_, "syvään
uurtautuneelle joelle", ja samosimme sitä pitkin ylöspäin etelää kohti.
Joessa on useampia haaroja ja oli se jo joltisenkin vesirikas, vaikka
enimmäkseen jäässä. Sen laakso on noin 5 kilometriä leveä ja laskeutuu
hyvin loivasti. Seutu, jossa 14 telttiä sivuutettuamme leiriydyimme,
oli nimeltään _Monlam-gongma_ (4,822 metriä). Täältä lähtien piti joen
virrata viiden päivämatkan mitan pohjoisluoteeseen päin ja sitte laskea
suureen _Tarok-tso_-nimiseen järveen. Ajatus tehdä sinne syrjämatka oli
minulle houkutteleva, mutta tärkeämpää oli saada meridionaalinen
profiililinja kuljetuksi ennen kuin maa olisi meiltä suljettu.
_Saka-dsongiin_ vievän tien oikealle puolelle piti jäädä kaksi
eteläkaakossa sijaitsevaa valtaavaa lumihuippua, joita paimentolaiset
täällä kuten tasamillakin sanoivat _Lunpo-gangriksi_, "suureksi
jäävuoreksi". Tämä ilmotus oli tavattoman erehdyttävä. Huomasin, ettei
Lunpo-gangri, jonka huipun Ryder ja Wood olivat mitanneet, voinut
missään tapauksessa olla sen mahtavan jonon jatko, jonka kolmen solan
läpi olimme kulkeneet ja jonka nimenä on _Nien-tshen-tang-la_.

Turhaan yritettyämme uupuneita jakejamme kaupitella jatkoimme kulkuamme
suuren joen itäistä rantapengertä pitkin. Muutamia päiviä sitten
alkanut lounastuuli jatkui aina vain. _Amtsungissa_ oli naapurinamme
eräs Kamba Drambul, joka ei osannut meille paljoa kertoa, mutta se,
mitä hän kertoi, oli suuriarvoista. Samje-lalle olisi meiltä vielä yksi
päivämatka kuljettava, meidän olisi aina seurattava Buptsang-tsangpoa
vastavirtaan, ja molemmin puolin, oikealla ja vasemmalla, olisi
gangreja, lumipeitteisiä vuoria. Itse solassa ollessamme olisimme hyvin
lähellä Lunpo-gangrin huippua. Silloin epäilin, että tämä melkoinen,
vasemmalla puolellamme, siis idässä kohoava vuorijono olisi sittenkin
_Nien-tshen-tang-lan_ jatko, _Lunpo-gangri_ taas aivan erillään oleva
jono, joka ei ole edellisen kanssa missään yhteydessä.

Seuraavien päivien kuluessa kävi itäinen jono yhä vain mahtavammaksi,
sen synkkien vuorihaarojen joukossa kohoaa jokseenkin lakeita,
ikuisella lumella peitettyjä kukkuloita. Me pysyttelimme enimmäkseen
oikeanpuolisella rantapenkereellä, joka on 15-20 metriä joen pintaa
ylempänä ja laskeutuu jyrkkänä tasaista laaksonpohjaa kohti, missä joki
luikertelee. Tällä kohtaa on laakso noin 3 kilometriä leveä. Mitä
ylemmä nousemme, sitä isommiksi ja paksummiksi muuttuvat joen
jäälohkareet, mutta nousu on sangen loiva. Leiristä n:o 377 näemme
Lunpo-gangrin korkeimman huipun kohoovan suunnassa E 23° I. Jokainen
ilman seikkailuja vaellettu taival vahvistaa asemaamme. Täkäläisten
paimentolaisten täytyy ajatella: kun kerran nämä miehet on laskettu
koko Bongban halki kulkemaan, niin eivät ne voi mitään petkuttajia
olla!

Huhtikuun 10. päivänä pääsimme 13,7 kilometriä Buptsang-tsangpoa pitkin
ylöspäin. Hämmästyen tapaa ylhäällä _umpitasangolla_ niin vesirikkaan
joen! Sen rannoilla kaakattaa suuret joukot villihanhia ja -sorsia.
Tubges ampui niistä useita -- väärin tehty niiden kevät- ja
kuherteluaikana. Tänään ei näkynyt ainoatakaan ihmistä. Minä tunnen
itseni turvalliseksi aina kun en näe mustia telttejä. Mielelläni luovun
piimästä, kun voin sillä luopumisella vain päästä häiritsijöistä.
Itäkaakkoon päin on nyt suuremmoisen valtaava näköala. Lunpo-gangrin
huiput kohoovat puhtaansinistä taivasta vasten huikaisevan valkeina,
heleänsinisissä varjostuksissa, jotka ilmaisevat jäätä. Idästäkin
sukeltaa kokonainen vuorimaailma näkyviin. Odottamattomasti ovat
Lunpo-gangrin huiput pohjoispuolelta, siis ylängöltä, katsottuina
paljoa suuremmoisemmat ja vaikuttavammat kuin etelästä, Brahmaputran
laaksosta päin, mikä kaiketi johtuu siitä, että etelässä on katsoja
liian likellä niitä. Täältä ylhäältä näimme ne kaikkien mahdollisten
välimatkojen päästä, ja useita päiviä olivat ne suoraan edessämme.

Bupjung-ring on ihanimpia seutuja, mitä olen Tibetissä nähnyt.
Lakeassa, lumi- ja jääpeitteisten vuorten ympäröimässä laaksokattilassa
kasvaa rehevää ruohoa ja sitä halkovat useat vedenuomat. Kaikkialla
näkyi leirien jälkiä. Nyt tosin oli täällä ainoastaan pari telttikylää,
mutta kesällä, kun paimentolaiset tulevat pohjoisesta, on laaksossa
vilkas elämä. Kesällä, varsinaisena lumensulamisaikana ja myöhemmin
sadekautena nousee vesi Buptsang-tsangpossa niin korkealle, ettei
kolmen kuukauden aikana voida sen yli kulkea ja sen rantojen välinen
liike katkeaa. Lähteiltänsä laskujärveensä Taros-tsoon asti on tämä
joki noin 150 kilometriä pitkä. Mahdollisesti on se suurin niistä
Tibetin joista, jotka eivät mereen laske. Ainoat joet, joita
ehkä voidaan pitää sen kokoisina, ovat _Selling-tsoon_ laskeva
_Satshu-tsangpo_ ja _Teri-namtsoon_ laskeva _Soma-tsangpo_.
Satshu-tsangpo oli, kun minä v. 1901 sen yli sadeaikana kuljin,
suunnattoman paljon nykyistä Buptsang-tsangpoa suurempi. Mutta Buptsang
oli keväälläkin melkoinen joki, joka tietysti sadeaikana paisuu yhtä
paljon kuin Satshukin. Europalaisille oli Buptsang-tsangpo ollut tähän
asti tuntematon. Mutta d'Anvillen kartalta vuodelta 1733 löydämme
Tarok-tson ja erään siihen etelästä virtaavan joen, joka on epäilemättä
sama kuin Buptsang-tsangpo. Jesuiitat, jotka 200 vuotta sitten
Pekingissä oleskellessaan olivat Kiinan keisarilta Kang-hilta saaneet
toimekseen koko Kiinan valtakunnan kartan laatimisen, hankkivat siis
kiinalaisista ja tibetiläisistä lähteistä tarkat tiedot tästäkin
kätketystä seudusta.

Viime päivinä olivat molemmat jakimme olleet niin voimattomat ja
kipeäjalkaiset, että meidän piti päästä niistä eroon vaikka millä
hinnalla. Viivyimme sen vuoksi yhden päivän Bupjungissa ja vaihdoimme
jakit yhdeksään lampaaseen, jotka saivat jakien kuormat kantaaksensa.
Nyt oli meillä jälleen 31 lammasta ja muutamia vuohia.

13. päivänä saavuimme vuoren juurelle, josta lähti varsinainen polku
itse solaan. Täällä oli neljä telttiä, joiden asukkaat olivat pelkkiä
vaimoja ja lapsia. Miehet olivat kaksi päivää sitten lähteneet gova
Tseptenin teltille. Tämä päällikkö on velvollinen hankkimaan määrätyn
luvun miehiä ja jakeja, joiden täytyy noin kolmeksi kuukaudeksi
sijoittua tasamille ja kuljettaa ilmaiseksi kaikki devashungin
lähetykset. Se on jonkunlainen rintamapalvelus, joka suoritetaan ei
ainoastaan Lhasan ja Ladakin välisellä, vaan kaikilla suuremmilla
Tibetin valtateillä. Tietysti tämä kehno järjestelmä rasittaa
aikalailla paimentolaisia, joiden täytyy odotusajaksi jättää vaimonsa
ja lapsensa. Jos joku tahtoo siitä vapautua, on hänen hankittava
sijainen, maksettava sille, annettava ruokavarat ja jakit. Viime
vuonna, kun me Shigatsesta lähtien vuokratuilla kuormaeläimillä
matkustimme, käytimme mekin köyhien paimentolaisten palvelusta, mutta
minä maksoin heille kunnollisesti ja annoin vielä oivat juomarahat.

18,2 astetta kylmän yön jälkeen ratsastimme huhtikuun 14. p:nä ylös
solaan. Kuormapolku kulki joskus kukkuloiden yli, joskus niiden
välitse, ja me samosimme erään puron poikitse, joka laskee Samje-lalta
saamansa vedet Buptsang-tsangpoon. Kiinteä kivi oli tapaamattomissa,
mutta kaikki mura ja lohkareet olivat graniittia; vain harvoin tapasi
jonkun porfyyrikappaleen. Solassa pidettiin tavallinen lepohetki
havaintojen tekemistä ja kiehumamittarin tarkastamista varten.
Lunpo-gangrin yli avautuva näköala oli juhlallisempi kuin koskaan
ennen; nyt oli sen huippu aivan lähellä. Pohjoisluoteessa hävisi
räikeästi kuvastuva Buptsang-tsangpon laakso etäisyyteen. Mutta
kaakosta ei näkynyt mitään muuta kuin lakea harju, joka sai minut
epäilemään, ettemme vieläkään olleet todellisessa vedenjakaja-solassa.
Olimmekin kulkeneet karavaanin jäljestä vasta jonkun matkaa, kun näimme
erään kaakosta juoksevan puron, joka vielä kuului Buptsang-tsangpon
vesistöön. Sen rannalla, jossa mekin pysähdyimme, leiriytyi eräs
karavaani, johon kuului kahdeksan miestä ja 350 jakia. Se vei suolaa
Saka-dsongiin, johon siitä oli vielä kuusi päivämatkaa. Ihmiset eivät
jaksaneet käsittää, miksi me, ladakilaiset kauppiaat, olimme valinneet
moisen tien, ja kyselivät lakkaamatta, miten olimme tänne joutuneet. Me
latelimme heille tavallista kesäistä villakauppajuttuamme ja he vain
valittivat, etteivät voineet jakeinensa meitä palvella, he kun olivat
valtion tavarankuljetusten takia valtatiehen sidotut. Kyselin
itseltäni, eivätkö he ehkä Saka-dsongin käskynhaltijalle ilmottaisi
paluumatkalla tavanneensa ladakilaisen seurueen, ja eikö siitä ehkä
koituisi minulle vahinkoa. Kenties olisi parasta olla Saka-dsongiin
menemättä.

Huhtikuun 15. päivänä oli ennen muuta päästävä joku matka
jakikaravaanin edelle. Lähdin lampaineni ennen kuin he alkoivat
eläimiään kuormittaa ja pääsin aikanani Samje-lan solapyramiidille,
josta kohosi viiritanko. Vaikka jakikaravaanin väki voisin meidät nähdä
koko matkalla leiristä lähtien, täytyi minun kumminkin mitata solan
korkeus, maksoi mitä maksoi, ja välimatkakin oli niin pitkä, etteivät
he voineet erottaa, mitä minä puuhailin. Merkittyäni kiehumispisteen,
joka osotti 5,527 metrin korkeutta, piirustin vielä näköalankin. Idässä
ja kaakossa oli laaja vuorimaailma, joka osaksi kuului eteläpuolella
kohoavan Lunpo-gangrin vuorijonoon, osaksi taas Nien-tshen-tang-laan,
joka oli pohjoispuolellamme. Olimme siis aivan vedenjakajalla, kahden
jättiläismäisen, _Transhimalajan ryhmään_ kuuluvan vuorijonon välissä.
Ja tämä sola, Samje-la, on hydrografisissa ja orografisissa suhteissa
korkein ja suuriarvoisin, mitä sola yleensä voi Aasiassa olla; se
nimittäin erottaa toisistaan pohjoisen umpiylängön ja eteläisen
äärettömän valtameren vedet. Se on siis samanarvoinen kuin
Sela-la, Tshangla-Pod-la ja Angden-la, sekä paljoa tärkeämpi kuin
Tseti-latshen-la, joka on ainoastaan Induksen ja Satledshin
vedenjakaja, tai Dshukti-la, joka erottaa Induksen molempien
haarajokien vedet toisistaan. Samje-lalla olin nyt saavuttanut halujeni
_suurimman päämäärän_; olin noussut Tseti-latshen-lan ja Angden-lan
välisen Transhimalajan yli ja vallottanut vielä yhden paikan lisää
tällä jättiläismäisellä vuorijonolla, joka on pohjoisessa suurten
intialaisten jokien vedenjakajana. Olin onnistunut osottamaan sen
tosiseikan, että Transhimalaja jatkuu vielä Angden-la'sta länteen päin
katkeamatta 490 kilometriä.

Tavattoman mieltäkiinnittävä oli myös se huomio, että Angden-la ja
Samje-la, vaikka ne vedenjakajina ovatkin aivan yhtä tärkeitä, eivät
ole ollenkaan samassa vuorijonossa. Angden-la on sen vuorijonon
läntisessä jatkossa, joka kohoaa Tengri-norin etelärannalla ja on
tunnettu _Nien-tshen-tang-lan_ nimellä; Samje-la taas on eräässä tämän
vuorijonon ja Lunpo-gangrin välisessä pitkittäislaaksossa. Nyt voin
ainiaaksi vetää suuren mustan ristin niiden jatkuvien, katkeamattomien
vuorijonojen yli, joita Hodgson ja Saunders ovat kirjotuspöytänsä
ääressä rakennelleet ja joiden pitäisi heidän väitteensä mukaan kulkea
ylemmän Brahmaputran pohjoispuolella. Täällä aloin myös miettiä, mikä
nimi olisi täst'edes annettava tälle suunnattoman suurelle vuoristolle,
joka kulkee samansuuntaisesti Himalajan kanssa. Nimi Lunpo-gangri oli
ainakin yhtä oikeutettu kuin Nien-tshen-tang-la, mutta kumminkin olivat
molemmat sopimattomat, ne kun tarkottivat ainoastaan määrättyä,
kokonaisen vuoriston vuorijonoa, joten niillä oli vain paikallisnimen
oikeutus. Silloin iski mieleeni ikäänkuin salama -- "_Transhimalaja_ on
se nimi, jonka panen tälle jättiläismäiselle vuoristolle".

Vielä ajatellessani sitä suurta voittoa, jonka olin tänä päivänä
saavuttanut ilman omaa ansiotani, johti Lobsang minut taas nykyiseen
asemaan, ilmottaen, että jakien musta jono liikkui ylös solaa kohti.
Nousimme silloin ja astuimme jalkaisin alas rinnettä, jota kulkua
haittaavat graniittilohkareet ja mura peittivät. Maasta kumpuavat lähteet
kokoontuivat pian puroksi. Erityisellä mielihyvällä katselin minä sen
kirkasta, notkeata hyppelyä lohkareiden välitse ja kuuntelin sen
surunvoittoista lorinaa. Sävel oli tavallinen; juuri äsken olin kuullut
Buptsang-tsangpon purojen sitä laulavan. Ja kuitenkin luulin kuulevani
pohjaäänenä veden soittoa, joka herätti minussa uutta ikävöimistä.
Buptsang-tsangpon laineet ovat tuomitut ikuiseen häviöön Tarok-tson ja
Tabie-tsakan järvissä, missä ne haihtuvat ja leviävät taas kaikkien
taivaan tuulten mukana. Mutta puro, jonka rantaa pitkin nyt kuljemme,
laski Tshaktak-tsangpoon ja Brahmaputraan, ja sen päämääränä on Intian
valtameri, jonka suolaisten aaltojen ylitse kulkee tie minunkin
kotimaahani!

Olimme juuri saaneet telttimme kuntoon, kun jakit jo lähestyivät
tiheissä joukoissa, viheltelevien ja laulavien ajajiensa seuraamina.
Nämä tekivät pienen mutkan, ettei tarvitsisi liian likeltä ohitsemme
kulkea. Pelkäsivätkö he meitä, vaiko jo epäilivät? Mitähän he
Saka-dsongissa meistä kertoisivat? Olivatko he miehen kämmenen kokoinen
pilvi, josta purkautuisi aikanansa rajuilma iskien pieneen
karavaaniini, joka nyt oli toisen kerran kulkenut kielletyn maan läpi
ilman lupaa?




KoImaskymmenestoinen luku.

Ilmisaatu!


Muinaisina aikoina ulottuivat Lungo-gangrin jääkielekkeet aivan
laaksoon asti ja minä näin niistä vielä hyvin selviä jälkiä, kun me
huhtik. 16. p:nä laskeuduimme alempiin seutuihin. Laakso on täällä
täynnä vanhoja somerikkokerrostumia, jotka ovat pelkkää graniittiä;
muutamien niiden yläpintaa peittää hieno multa ja sammal. Taas
sivuutimme jakikaravaanin, joka oli leiriytynyt jo hyvin lyhyen
päivämatkan tehtyänsä. Nähtävästi aikoivat he levätä seuraavan päivän,
sillä jakeilta oli riisuttu kuormat ja tavarat pinottu muuriksi. Jos
tibetiläiset aikovat seuraavana päivänä jatkaa matkaansa, laskevat he
jakit kuorminensa laitumelle, sillä 350 jakin kuorman purkaminen ja
taas sälyttäminen yhden yön vuoksi olisi liian suuritöinen tehtävä.
Minun puolestani jääkööt kernaasti tänne niin kauvaksi aikaa kuin vain
mahdollista; siten pääsisimme me edelle ja voisimme ehtiä Saka-dsongin
ohi ennen kuin meidät annettaisiin ilmi. Mutta ei sentään, viisaampaa
olisi Saka-dsongia kokonaan välttää, ei siksi, ettemme näkisi Muhamed
Isan hautaa, vaan jotta me emme suotta herättäisi epäluuloa.
Päivänselvää oli, että viranomaiset kysyisivät, miksi pieni
ladakilaisjoukko kulkee salateitä eikä suurta tasamia myöten. Ja
silloin ottaisivat he meidät kuulusteltavikseen.

Somerikkokerrostumien loputtua jouduimme lakeaan laakson leventymään,
jossa oli erinomainen heinikkö ja miljoonia vereksiä, inhottavia
hiirenreikiä. Oikein tuntee tyydytystä, kun Takkar joskus semmoisen
kiusallisen nakertajan kuoliaaksi puraisee. Emme vielä kärsi mitään
puutetta; Tubges hankkii minulle metsäkanoja ja eräs vuohemme lypsää
hiukan maitoa. Leiriin n:o 383. näkyivät Lunpo-gangrin huiput
ainoastaan pienentyneessä koossa; eräs on ohut kuin varjostin.
Itäkaakosta näkyy useita huippuja, vuorijonon jatkoa, ja helposti voi
laskea, että tasamin varrella kohoava yksinäinen vuorenrunko
_Tshomo-utshong_ on Lunpo-gangrin itäisessä jatkossa. Tästä leiristä
lähtien tein läheisten korkeiden kukkuloiden kulmamittauksia; tulokset
julkaisen myöhemmin.

Huhtikuun 19. päivä. Juuri matkaan lähtiessämme kulki ohitsemme kaksi
jätkämiestä, ajaen edellään muutamia satoja suolakuormilla sälytettyjä
lampaita. Meillä oli sama matka kuin heilläkin ja meidän täytyi sattua
yhteen. Minun ajaessani omia lampaitamme alamäkeä myöten piteli Abdul
Kerim hevostansa ja puheli molempien miesten kanssa, kääntääkseen
heidän huomionsa pois. Mutta heistä näki, että kummallinen seuramme oli
herättänyt heidän mielenkiintoansa ja että he meitä tarkasti
tähystelivät. Minä onnuin käydessäni, sillä pisti päähäni, että eivät
suinkaan tibetiläiset olleet koskaan nähneet nilkkua europalaista, jos
nimittäin he ollenkaan olivat sitä rotua tavanneet. Minut taas olivat
ihmiset vuosi sitten nähneet Pasa-gukissa ja Saka-dsongissa ja silloin
minä _en_ ontunut. Onnistuinkin huomaamatta pääsemään tungettelevan
naapurijoukon ja samoin äskeisen ison jakikaravaanin ohi. Viime
mainittu oli kulkenut kaksi päivää toista tietä myöten, mutta nyt taas
meidän tiellemme kääntynyt.

Oikealla puolella jää Rukjok-joki yhä etemmä tiestä. Aivan meidän
edessämme etelässä näkyi korkea huippu, joka kohoaa Pasa-guk-kylän
yläpuolella. Sanotussa kylässä olimme viime vuonna leiriytyneet,
Suolalampaat ja jakit olivat jääneet meistä hyvin etäälle ja vihdoinkin
saavuimme me nyt vanhan ystäväni Tshaktak-tsangpon rannalle. Tämä joki
oli nyt melkoista matalampi kuin viime vuoden toukokuun viimeisinä ja
kesäkuun ensimäisinä päivinä. Tässä paikassa poikkesimme etelään
vievältä valtatieltä ja kuljimme pohjoista kohti Tshaktak-tsangpon
oikeata, läntistä rantaa pitkin, leiriytyen pian tämän rannan eräälle
nurmelle (4,634 metriä korkealle).

Palattuansa näytti Abdul Kerim hyvin vakavalta. Hänen oli ollut
vaikea vastata kaikkiin kysymyksiin, miksi me kuljimme sinne tänne
Tshaktak-tsangpoa pitsin, emmekä, kuten kaikki muut, menneet
Saka-dsongiin suurta valtatietä myöten. Siihen oli hän vastannut, että
mieliimme oli erittäin terotettu sitä, että oli otettava tarkat tiedot
miten paljon villoja näillä seuduin olisi ensi kesänä saatavana.
Silloin olivat suolakaravaanin miehet sanoneet: "Te ette näytä
pelkäävän maantierosvoja; ne oleksivat juuri täällä ylhäällä
vuoristossa. Oletteko hyvin aseestetut?"

"Kyllä, meillä on kaksi pyssyä ja yksi revolveri."

"Niitä kyllä tarvitsette. Näemme, että olette rauhallista väkeä ja
siksi varotamme teitä. Kuusi päivää sitten hyökkäsi näillä seuduin
erään telttikylän kimppuun 18-miehinen rosvojoukko, jonka joka miehellä
oli pyssy ja hevonen. Ne ovat ryöstäneet kolme telttiä, vieneet
mukanaan 400 lammasta sekä noin 200 jakia ja poistuneet samaa tietä,
jota myöten te nyt aijotte kulkea. Niitä takaa-ajamaan on lähetetty
sotilaita, mutta rosvot ovat ampuneet niistä kaksi miestä ja toiset
ovat pötkineet pakoon. Ei kukaan tiedä missä tämä rosvojoukko nykyään
oleksii. Olkaa yöllä varuillanne, jos henkenne on kallis! Jos päällenne
hyökätään, niin antakaa itsenne rauhassa ryöstää! Teitä on ainoastaan
kolmetoista, ettekä siis voi puolustautua."

Mutta yö kului rauhallisesti, vasta toisena aamuna varhain ilmotettiin,
että pohjoisesta lähestyi telttejämme viisi ratsastajaa. Kaukoputkella
katsottuna supistui niiden joukko yhteensä kahdeksi mieheksi, yhdeksi
vaimoksi ja muutamiksi jakeiksi. Ne tekivät kaarroksen, ikäänkuin
olisivat peljänneet meitä, mutta Abdul Kerim seisahdutti heidät,
saadakseen heiltä tietoja. Sitte kuljimme Tshaktak-tsangpon
pohjoisrantaa pitkin suoraan itää kohti. Maa nousee loivasti,
laakso on melko leveä ja rikas laidunmaista. Telttejä ei näy, mutta
kyllä lukuisia kesäleirejä. Tshaktak-tsangpon ja sen idästä tulevan
syrjäjoen _Gäbuk-tshun_ yhtymäpaikalla on kivinen muistomerkki.
Koillisessa kohoaa kaksi keskikorkuista lumihuippua pienenpuoleisine
jäätikköinensä. Selvää oli, että Tshaktak-tsangpo lähti näiden vuorten
pohjoispuolelta, sillä voi nähdä joen terävästi uurtautuneen läpi
murtautumislaakson. Pääjoen sekunnissa viemä vesimäärä lienee
ollut 7, syrjäjoen 2 kuutiometriä. Näillä seuduin on joen nimenä
_Kamtshung-tshu_; Tshaktak-tsangpon nimen saa se vasta Pasa-gukin
alapuolella. Leiriydyimme näiden kahden joen kulmaukseen. Olimme nyt
melkein suoraan pohjoiseen päin Saka-dsongista ja ainoastaan
kahden päivämatkan päässä siitä. Mutta meidän ja kuvernöörin
hallituskaupungin välillä kohosi vielä vuorenharjanne, eräs
Lunpo-gangrin alempi jäsen.

Elämäni oli näinä päivinä synkkää ja yksinäistä, tulevaisuutemme
epävarma. Me vaelsimme ikäänkuin pimeydessä ja kopeloimme käsillämme
ympärillemme, ettemme kompastuisi. Jokainen päivä, joka kului ilman
turmiollisia seikkailuja, tuntui minusta yllätykseltä. Näiden
seikkailujen kertomiselle ei minulla ole tässä tilaa. Nyt olimme me
enää kahden päivämatkan päässä tasamista, suuresta valtatiestä, jolla
karavaaneja ja matkustajia kulkee edestakaisin ja hallituksen
viranomaiset ovat vastuunalaiset siitä, ettei kulkemaan pääse kukaan
siihen oikeudeton. Mutta minä taas olin valepukuuni ja ainaiseen
kiihtymiseen kokonaan kyllästynyt ja toivoin käännöstä, joka minut
tästä vankeudestani vapauttaisi. Mutta siitä ei voinut tulla
puhettakaan, että minä itse antautuisin tibetiläisten armoille. Heidän
itsensä piti paljastaa kuka minä olin ja siksi kuin se tapahtuisi, ei
tämä levottomuus loppuisi.

Oli huhtikuun 24. päivä, Nordenskiöldin "Vega"-laivan Tukholmaan v.
1880 paluun vuosipäivä. Auringon noustessa aukeni edessämme koko maa
huikaisevan valkeana, talviseen lumipukuunsa verhottuna. Kylmä oli taas
laskeutunut 16,4 asteeseen, mutta nyt auringon kohotessa höyrysi
hevosten ympärillä ja lumesta nousi ohuita utupilviä. Voi luulla
ratsastavansa solfatari- ja fumarali-seuduissa. Karavaanimme kesti
vaivaloisen nousumatkan tällä kertaa hyvin. Lampaista oli enää
kaksikymmentä jäljellä. Kahdesti luulimme Kintshu-lan solan olevan
aivan edessämme, mutta taas kohosi uusia harjuja luulotellun kynnyksen
takana ja me kapusimme kukkuloille, joiden välissä purot virtaavat alas
Basangiin ja Saka-dsongiin, missä Muhamed Isa lepää hautakumpunsa alla.
Lounaassa tarjoovat Tshomo-utshongin huiput komean näköalan. Vihdoinkin
oli solan kivipyramiidille johtava viimeinen rinne noustu ja me olimme
5,441 metriä meren pintaa ylempänä. Itäänpäin on loistava näköala,
särmikkäinä ja rosoisina kohoavat Lunpo-gangrin huiput vuorten ja
harjanteiden sekamelskasta, jonka värivivahdukset ovat sitä heleämpiä,
sinisempiä, mitä kauvempana huiput ovat. Koillisessa kiinnitti katsetta
eräs etuvuorten jono, joka oli lumen peittämä juurelta laelle asti.
Raga-tsangpon leveä, lakea laakso ulottui itään niin kauvas kuin silmä
kantoi. Etäämpänä laaksossa näkyi suuremmoinen lumiharjanne,
Himalaja-vuoriston pohjoisin.

Viivyimme kauvan ylhäällä ja minä piirustin näköalan. Vaelsimme sitte
karavaanin jälkiä myöten kahden matalahkon vuorenkupeen ylitse ja
tapasimme leirimme eräässä selvästi huomattavassa laaksossa, jossa oli
hyvä laidun ja osaksi jäätynyt puro. Reittini avautui sen rantaan päin.
Kaikki kolme telttiä olivat kuten tavallista, samassa rivissä. Tänään
oli kaikki mennyt onnellisesti, mutta huomenna olisi tosi edessä, sillä
silloin täytyisi meidän saapua Raga-tasamille, missä olin viime vuonna
kokonaisen viikon leiriytyneenä odotellut. Leiri n:o 391 oli siis
viimeinen, jossa vielä tunsin olevani rauhassa. Koko päivänä emme
olleet nähneet ainoatakaan elävää olentoa, emme myös yhtään naapuria.
Täällä siis oli ryhdyttävä joihinkin uusiin varovaisuustoimenpiteisiin.

Ensiksi oli tehtävä muutos asunto-oloissamme. Tänä yönä saisin
viimeisen kerran nukkua vanhassa myrskyn repimässä teltissäni.
Huomisesta lähtien tulisi päällikkömme Abdul Kerim siinä hallitsemaan
ja toistaiseksi vieraita vastaanottamaan. Minulle erotettiin Abdul
Kerimin tähänastisesta teltistä osasto, joka oli sen verran tilava,
että vuoteeni otti sen tasan 2 neliömetrin suuruisen alan. Tämä soppi,
joka oli kaikilta puolilta suljettu, olisi minun tuleva vankikoppini.
Se muistutti kirjoituspöytäni salalaatikkoa ja minusta se oli yhtä
kodikas kuin ahdaskin.

Suän oli minun kähertäjäni. Hän oli tänään juuri saanut työnsä
valmiiksi, kun Abdul Ketim kurkisti telttiaukosta ja ilmotti minulle
kuiskaten, että neljä miestä lähestyi jakeilla samaa tietä myöten, jota
me olimme Kintshen-lasta tänne laskeutuneet. Oitis järjestin pukuni ja
kiedoin turbaanin päähäni, joll'aikaa teltin aukko solmittiin kiinni ja
Takkar sidottiin sen eteen. Katsoin sitte telttiseinän tähystysaukosta,
johon näkyi laakson koko ylärinteinen osa, ja huomasin kahdeksan
tummansinisen ja punaisen kirjaviin pukuihin puettua, pyssyillä ja
miekoilla aseestettua jalkamiestä. Ne kuljettivat yhdeksää hevostansa
taluttamalla, yksi mies talutti nimittäin kahta kuormahevosta. Mitä
herran nimessä tämä merkitsi? Rosvoja ne eivät voineet olla; sillä
rosvot tulevat yht'äkkiä ja yöllä. Pikemmin näyttivät he minusta
hallituksen palvelijoilta. Kaksi etumaista ratsastajaa oli varmaankin
virkamiehiä. Mieheni istuivat nuotiolla kaikenlaisia tehtäviänsä
toimitellen. Huomasin heidän olevan hyvin levottomia.

Vieraat astelivat suoraan lettiämme kohti, kuin olisi tämä ollut heidän
matkansa määrä. He asettuivat Abdul Kerimin, Lobsangin, Kutusin ja
Gulamin ympärille piiriin ja kävivät heidän kanssaan vilkkaaseen, mutta
hiljaiseen keskusteluun. Kolme heistä -- nähtävästi palvelijoita --
asettui hevosinensa tuskin 30 askeleen päähän teltistäni ihan sen aukon
eteen, Siellä riisuivat he satulat ja kuormat hevosilta ja laskivat
nämä laitumelle, kaivoivat mytyistään kattilat ja kannut, asettivat
kolme tavanmukaista liesikiveä paikoilleen, kokosivat polttoaineita,
täyttivät ison kattilan vedellä ja keittivät teetä. Selvää oli, että he
aikoivat täällä olla yötä ja että heidän tungettelemisensa tarkotuksena
oli meidän vakoilemisemme.

Muut viisi menivät Abdul Kerimin telttiin ja istuutuivat jatkamaan
keskustelua yhtä hiljaa, hitaasti ja kerrassaan kohteliaalla,
sävyisällä äänellä. En pystynyt ymmärtämään, mitä he puhuivat, mutta
käsitin vallan hyvin, että kysymys oli vakavasta asiasta, sillä kuulin
heidän mainitsevan nimeni -- _Hedin sahib!_ Kun keskustelua oli
kestänyt melkoisen tovin, lähtivät he taas ulos ja kiersivät yhteen
kertaan telttini ympäri. Sen sisäänkäytävään ei heitä toki raivoissaan
haukkuva Takkar päästänyt. Mutta he keksivät tähystysaukon teltin
seinästä. Eräs mies pisti sormensa sen läpi ja kurkisti sisään
huomaamatta kuitenkaan minua, minä kun viruin maassa samalla puolella,
aivan telttiseinän vieressä. Nyt menivät he tulellensa, asettuivat
kattilan ympärille piiriin ja ryhtyivät teetä juomaan. He istuivat
suoraan telttini edessä; en siis voinut huomaamatta pois päästä.

Nyt kuiskaili Abdul Kerim vapisevalla äänellä teltistänsä minun
telttini takaseinän läpi, mitä miehiä nuo olivat. Johtaja, lihava,
mutta miellyttävän näköinen nuori mies, oli tehnyt tavanmukaiset
kysymykset ja saanut tavalliset vastaukset. Sen jälkeen oli hän
vakavalla, päättävällä äänellä lausunut seuraavat sanat:

"Kaksi Pasa-gukin yläpuolella teidän ohitsenne kulkenutta karavaania on
ilmottanut tulostanne kuvernöörille. Kun ei ole vielä koskaan sattunut,
että Lhasan kauppamiehet olisivat tulleet pohjoisesta, vieläpä
kulkeneet salatietä Gäbuk'in kautta, niin alkoivat käskynhaltija ja
Saka-dsongin viranomaiset epäillä, että _Hedin sahib on teidän
joukossanne kätkettynä_, varsinkin kun hän itse on viime vuonna
ilmottanut palaavansa ja aikovansa kulkea pohjoisten vuoriseutujen
kautta. Siksi sain minä tovereineni käskyn seurata teidän jälkiänne,
saavuttaa teidät ja toimittaa luonanne perinpohjaisen tarkastuksen.
Meillä ei ole mitään kiirettä. Huomenna tuovat useat jakit meille
ruokavaroja. Te vakuutatte, ettei Hedin sahib ole _valepukuisena
ladakilaisena_ joukossanne. No hyvä, kenties olette puhunut totta.
Älkää sentään unohtako, että meidän on toteltava käskyä aina pienimpää
seikkaa myöten, teitä on kolmetoista ladakilaista, mutta minä näen
ainoastaan kymmenen, missä ovat toiset?"

"Ne ovat menneet polttoaineita kokoamaan."

"Kun olette kaikki koolla, alkaa tarkastus ja kyllä silloin jokainen
yksityinen tarkastetaan ihoa myöten! Sen tehtyämme tarkastamme koko
kuormastonne sisältä ja ulkoa ja tyhjennämme jokaisen säkkinne, jonka
löydämme telteistänne! Jos emme tässäkään tarkastuksessa löydä mitään
europalaiselle haiskahtavaa, niin tarvitsee teidän enää vain antaa
kirjallinen selitys, ettei joukossanne ole ketään valepukuista
europalaista, ja se todistus on teidän vahvistettava sinetillänne. Kun
se on tehty, saatte te jo varhain huomisaamuna mennä minne haluatte, ja
me käännymme takaisin."

Tämän kertomuksen kuultuani oli asia minulle selvä. Tein nopeasti
päätökseni ja aijoin sen panna heti toimeen. Ensiksi kutienkin hiivin
salaista tietä myöten karavaaninjohtajan telttiin. Siellä olivat
ympärilläni muut mieheni paitsi kolme ulkona vahdissa olevaa, joiden
piti viipymättä ilmottaa, jos tibetiläiset palaisivat.

"Mitä on tehtävä?" kysyin Abdul Kerimiltä.

"Sen tietää sahib itse parhaiten; minun mielestäni on asemamme
epätoivoinen", vastasi kelpo mies, joka oli jo niin usein meidät
pinteestä pelastanut.

"Mitä sinä, Lobsang, ajattelet?"

"Ei ole viisasta antaa heille selitystä", vastasi hän hyvin
murheellisen näköisenä.

"Sahib", ehdotteli Kutus, "jos ne antavat meidän olla yöhän asti
rauhassa, voin minä sahibin kanssa taas livahtaa vuoristoon, kuten
silloin, kun Tsongpun tashi oli kintereillämme. Tarkastuksen jälkeen
voimme taas alempana yhtyä karavaaniin. Sahibin paperit jaksan minä
kantaa; europalaiset tavarat voimme haudata telttiin."

"Ne _tietävät_, että meitä on kolmetoista", huomautti Gulam

Olosuhteiden pakottamina olimme me valejuttuja kertoen kulkeneet koko
Tibetin halki. Mutta antaa Abdul Kerimin minun tähteni vahvistaa väärä
todistus sinetillänsä, se oli toki minun maantieteelliselle
moraalilleni liian karkeata, minä en voinut sitä sallia. Mitähän
tulleekin, siitä huolimatta olimme me vielä melko hyvässä
asemassa. Olimme sydän-Tibetissä. Ensi askel olisi se, että meidät
karkotettaisiin maasta, ja minä saavuttaisin siinäkin jotain,
lähetettäisiin minut ruununkyydillä mitä tietä tahansa. Kieltäytyisin
jyrkästi Ladakiin palaamasta, mutta menisin kernaasti Nepalin tai vielä
mieluummin Gyangtsen kautta Intiaan.

"Ei", lausuin miehilleni, oikaisten itseni, "_minä antaudun itse
tibetiläisille_."

Kaikki peräytyivät hämmästyneinä ja alkoivat itkeä ja nyyhkyttää kuin
lapset.

"Meidän täytyy täällä ijäksi erota, sahib mestataan!"

"Eihän toki, niin vaarallista ei tästä voi koitua", sanoin minä, sillä
enhän ollut ensi kertaa tibetiläisten käsiin joutunut. Teltistä ulos
astuessani kuulin muhamettilaisten mutisevan minusta: _"Allahu ekbär!
-- Bismillah rahman errahim!"_

Astuin hitain astelin tibetiläisten piiriä kohti, kiireestä kantapäähän
asti valepukuun puettuna ja kasvot mustiksi maalattuina. Kun jo olin
aivan likellä, nousivat kaikki seisomaan, ikäänkuin olisivat tunteneet,
etteivät olleet aivan tavallisen ladakilaisen kanssa tekemisissä.

"Istuutukaa!" lausuin, painostaen sanojani käskevällä käden liikkeellä,
ja istahdin itse kahden arvokkaimman väliin. Oikealla puolellani
istuvan herran tunsin oitis viimevuotiseksi Pemba Tseringiksi! Taputin
häntä olalle ja lausuin: "Ettekö tunne minua enää, Pemba Tsering?" Hän
ei vastannut sanaakaan, mutta katsoi tovereihinsa silmät suurina ja pää
kallellaan, mikä merkitsi samaa kuin: "_Hän se on!_" Miehet ällistyivät
tavattomasti; ei ainoakaan puhunut, jotkut katsoa tirkistelivät
toisiansa, toiset tuijottivat tuleen, joku työnnälsi kaksi palavaa
kekälettä takaisin kiven väliin ja toinen hörppi hitaasti teetänsä.

Nyt tartuin minä taas puheeseen: "Niin todellakin, Pemba Tsering, te
olette oikeassa, minä olen Hedin sahib, joka kävi viime vuonna
Saka-dsongissa. Nyt olen taas luonanne. Mitä aijotte nyt minulle
tehdä?"

Abdul Kerim, Lobsang ja Kutus, jotka seisoivat takanani, vapisivat kuin
haavanlehti ja luulivat, että seuraavana askeleena olisi mestauksen
valmistaminen.

Miehet eivät nytkään vastanneet, vaan alkoivat keskenään ryhmittäin
kuiskailla. Nuori virkamies, joka oli nähtävästi seurueen pääkukko,
koskapa toiset katsoivat häneen ja odottivat hänen vastaustansa, alkoi
nyt kaivella papereitansa ja etsi niistä erään, jonka luki ääneti. Kun
he eivät pitkään aikaan hämmästyksestään selvinneet -- varmaankaan
eivät olleet odottaneet voivansa niin helposti minua vangita -- annoin
Kutusin noutaa laatikon egyptiläisiä savukkeita ja tarjosin heille
niitä kullekin vuorostaan! Jokainen otti yhden, kiitti ja sytytti, kun
minä ensin olin antanut heille hyvän esimerkin ja sillä näyttänyt,
etteivät savukkeet olleet ruudilla ladatut. Siten oli jää särjetty ja
johtaja alkoi puhua hiljaisella äänellä ja minuun katsomatta.

"Eilen saapui hyvin ankara käsky devashungilta: Sakan käskynhaltija on
vastuussa siitä, ettei ainoakaan europalainen pääse lännestä päin
maahan pujahtamaan. Jokainen täällä näyttäytyvä europalainen on
pakotettava palaamaan samaa tietä, mitä on tullutkin. Kun kaksi päivää
sitten Sakaan saapui huhu Teidän karavaanistanne, epäili käskynhaltija,
että Te se olitte, Hedin sahib, ja me olemme nyt tehtävämme
suorittaneet. Käskynhaltijan nimessä kiellämme Teitä askeltakaan
kauvemmaksi itään menemästä. Pyydämme Teitä alistumaan meidän
määräyksiämme seuraamaan. Kysymys on meidän omasta päästämme ja Teidän
mieskohtaisesta turvallisuudestanne. Huomenna tulette muassamme
Kintshen-lan kautta Saka-dsongitn."

"Olen teille viime vuonna sanonut, että tahdon nähdä ja että minun
täytyy nähdä Sakan maakunnan pohjoisosassa olevat vuoriseudut! Kun ette
sitä sallineet, päätin minä tulla uudestaan. Nyt olen ne nähnyt, ettekä
ole voineet sitä estää. Näette siis, että minulla on maassanne suurempi
valta kuin teillä itsellänne. Aijon nyt palata Intiaan. Mutta mitä
tietä on matkani käyvä, siitä voi päättää ainoastaan Lhasan ambani Lien
darin. Siksipä aijon kirjottaa hänelle. Minnekään en voi lähteä, ennen
kuin olen häneltä vastauksen saanut."

"Emme mekään toivo mitään niin hartaasti kuin että Te kuljette sitä
tietä, jonka itse valitsette, mutta me emme ole valtuutetut kirjettänne
Lhasaan viemään; siitä päättää ainoastaan kuvernööri. Hänen kanssaan
Teidän siis tulee neuvotella; voitte tavata häntä mieskohtaisesti.
Siksi lähdemme huomenna yhdessä Saka-dsongiin."

"Ei, hyvä herra, vaikka minne muualle, mutta ei vain Saka-dsongiin.
Tiedätte, että siellä kuoli karavaaninjohtajani ja on siellä
haudattuna. En voi käydä paikalla, johon on täytynyt haudata uskollinen
palvelijani; se olisi periaatteitani vastaan. Saka-dsongiin ette vie
minua, vaikkapa kutsuisitte kokoon koko Tibetin."

"Jos Teille on Saka-dsongin jälleennäkeminen tuskallista, emme sitä
vaadi. Tahdotteko sen sijaan olla hyvä ja tulla mukanamme tasamia
myöten Tsangpon rannalla sijaitsevaan Semokuun, jonne pääsemme
ainoastaan kahdella päivämatkalla? Minä kirjotan kuvernöörille ja
pyydän häntä tapaamaan Teitä siellä."

"Hyvä, minä matkustan huomenna teidän kanssanne Semokuun."

"Kiitän! Lähetän heti pikaviestin kuvernöörille ilmottamaan, jotta
Teidän ei tarvitse Semokussa odottaa. Mutta sanokaapa minulle, miksi
oikeastaan olette taas tullut? Te matkustelette ympäri Tibetin, Teidät
karkotetaan pois ja tulette taas takaisin! Ettekö jo viime vuonna
saanut kylläänne, kun teidät pakotettiin poistumaan maasta Ladakin
tietä myöten? Ja nyt sukellatte Te taas näkyviin meidän keskellämme!
Miten se on mahdollista ja mitä varten Te oikeastaan tulette?"

"Koska minä teidän maatanne ja ystävällistä kansaanne niin kovasti
rakastan, etten voi ilman niitä elää."

"Hm! Moinen puhe on Teidän puoleltanne hyvin ystävällistä. Mutta eikö
olisi parempi, että Te sen sijaan rakastaisitte hiukan enemmän omaa
maatanne? Niin kauvan kuin me emme tee mitään matkoja Teidän maahanne,
ei Teidänkään tarvitse meidän maassamme kierrellä. Me pysymme kotona;
pysykää Tekin, se on parasta, mitä voitte tehdä."

"Niin kauvan kuin vaan voin satulassa istua, tulen minä aina vain
uudestaan! Voitte viedä rauhallisina terveiseni devashungille ja pyytää
korkeata herrasväkeä valmistautumaan uutta käyntiäni varten."

He nauroivat tyytyväisinä ja tirkistelivät toisiansa, ikäänkuin
olisivat tahtoneet sanoa: Tulkoon kernaasti meidän puolestamme, jos
tahtoo. Ja samoin nauroivat ladakilaisenikin ja olivat hyvin
ihmeissään, kun viimeinen vapauden päivämme niin rauhallisesti ja
hauskasti päättyi. Tibetiläiset olivat koko ajan tavattoman
ystävällisiä, kohteliaita ja taipuisia, eivätkä lausuneet ainoatakaan
vihaista tai kovaa sanaa siitä vaivasta, jota olin heille taas
aiheuttanut. Kun tuli puheeksi villahistoria, jota Abdul Kerim
oli ensin yrittänyt heidän päähänsä istuttaa, nauroivat he
sydämellisesti ja sanoivat, että se oli oiva keksintö. He itse ovat
silmänkääntäjätemppuihin niin tottuneita, että heitä huvittaa, kun joku
muu vetää heitä nenästä onnistuneesti. Ihmeenä pitivät he myös sitä,
että olimme ilmitulematta onnistuneet kulkemaan koko maan halki, ja
uskoivat minun hallitsevan salaisia voimia, joiden vuoksi minun
kanssani olisi varovasti meneteltävä!

Nyt kirjotti tämä nuori mies, jonka nimi oli Rinshe Dortshe eli Rindor
-- lyhennys kahdesta nimestä -- Sakan käskynhaltijalle seikkaperäisen
kirjeen, ilmottaen siinä, että minä olin sama Hedin sahib, joka kävi
täällä viime vuonna, että me ilman kinaa ja ystävyydessä olimme
suostuneet yhdessä Semokuun lähtemään, etten halunnut mennä Ladakiin,
vaan suoraan Intiaan ja että Lien darin voisi määrätä, mitä tietä
myöten oli sinne kuljettava. Kirje pantiin sinettiin ja lähetettiin
ratsastavan kuriirin mukana Kintshen-lan yli.

Sitten taas juttelimme ja laskimme keskenämme leikkiä, ja ennen
auringon laskua olimme jo niin läheisiä kuin olisimme olleet lapsuuden
ystäviä. Oli kuin olisimme sopineet, että yhdymme tässä autiossa
laaksossa ja nyt olleet iloiset, kun todellakin tapasimme siellä
toisemme.

Tibetiläisten tyytyväisyys olikin helposti ymmärrettävä. Hehän eivät
olleet vielä tämän saman päivän noustessa aavistaneet saavansa ennen
iltaa näin oivaa saalista. Heidän tehtävänsä onnellinen suoritus
tuottaisi heille pelkkiä etuja. He saisivat kuvernööriltä kiitokset ja
arvonylennykset. Mutta minäkin otin jakamattomaan iloon osaa. Vapauteni
oli tosin lopussa, mutta itse asiassa olikin se ollut pelkkää, hermoja
tavattomasti rasittavaa vankeutta. Vasta nyt tunsin olevani täysin
vapaa, enkä enää kuten vanki omassa teltissäni. Minun ei enää tarvinnut
asua Abdul Kerimin teltin viheliäisessä salakammiossa. Tibetiläiset
nauroivat sydämellisesti minun risaiselle, rasvaiselle, nokiselle,
karkeasta harmaasta säkkikankaasta tehdylle puvulleni, jossa minä
näytin rangaistusvangilta, tai parhaassa tapauksessa kapusiinilaiselta
kerjäläismunkilta. Heistä oli käsitettävää, että olin moisessa asussa
onnistunut pääsemään koko Bongban läpi huomaamatta. Miten miellyttävää
oli nyt, kun sai koko puvun tuleen viskata ja panna ylleen uuden,
siistin tibetiläisen puvun; ei tarvinnut työkalujaan ja papereitaan
kätkeä riisisäkkiin, ei tarvinnut pesemisen asemesta joka aamu
kasvojansa maalata! Heti iltasella, kun olimme uusista ystävistämme
eronneet, täytyi Gulamin tuoda minulle vadillinen kuumaa vettä. Ja nyt
alkoi teltissäni perinpohjainen peseytyminen, kiireestä kantapäähän
asti -- ja vedestä kyllä näki, miten tarpeellinen se oli! Neljästi piti
Gulamin tuoda uutta kuumaa vettä, ennen kuin tunsin olevani jotakuinkin
puhdas. Sitte leikkasin muhamettilaispartani ihoa myöten ja kaduin
vilpittömästi, että olin partaveitseni pois viskannut. Toiselta puolen
iloitsinkin, etten ehtinyt muutamia tunteja sitten tulikuolemaan
tuomittuja tavaroitani polttaa.

Rindor pyysi saada lainata yhden telteistämme, koska hänen omat
tavaransa saapuisivat vasta huomenna. Paitsi Pemba Tseringiä, tunsin
edelliseltä vuodelta kaksi muutakin. He olivat tuiki ystävällisiä ja
muistuttivat minulle, miten jalomielinen olin ollut heitä kohtaan
juomaraha-asiassa. Heidän joukossaan oli myös eräs vanha ryppynaamainen
ukko, joka lakkaamatta poltti kiinalaista piippuansa. Hänen nimensä oli
Kamba Tsenam ja hänen teltissänsä olimme muutamia päiviä sitten olleet
vähällä ilmitulla.




Kolmaskymmeneskolmas luku.

Seitsemännen kerran Transhimalajan yli.


Huhtikuun 25. p:nä ratsasti yhdistynyt joukko Tshomo-utshongin
itäpuolella olevan _Radak_-nimisen laakson suuhun. Molemmin puolin
minua ratsasti kuusi tibetiläistä ja sen johdosta muistutti joukkomme
vankien kuljetusta. Mutta nyt ei minun tarvinnut enää jonkun teltin ohi
kulkiessamme laskeutua alas hevosen seljästä.

Kahdella lyhyellä päivämatkalla ennätimme _Kule-la_-solan yli siihen
laaksoon, jossa on Semoku suuren karavaanitien varrella. Siellä oli
muutamia sinne tänne pystytettyjä telttejä. Kuvernööri ja hänen
virkaveljensä asuivat pienessä kivitalossa. Tibetissä on nimittäin
jokaista korkeampaa virkaa hoitamassa kaksi miestä. Niinpä esim.
Gartokissa hallitsee kaksi garpunia eli varakuningasta; sen
järjestelmän tarkotuksena on se, että toinen pitää toistaan silmällä
ja antaa ilmi, jos tämä tekisi itsensä konnantekoihin syypääksi.
Saka-dsongissa kumminkin näkyi toinen käskynhaltija olevan arvoltaan
virkaveljeään ylempi; ainakin hän johti asiain käsittelyä sillä
tavalla, kuin olisi hänellä suuremmat valtuudet kuin toisella.

Heti kun olimme saaneet leirimme valmiiksi, tuli Rindor kahden
saattajan keralla telttiini ilmottamaan minulle, että käskynhaltija
odotti minua asemahuoneessa. Vastasin, että tulkoon kuvernööri minun
luokseni telttiini, jos hänellä oli minulle jotain asiaa. Ei
kulunutkaan kauvan, kun jo miesjoukko lähestyi. Menin heitä vastaan,
pyysin astumaan telttiin ja istuutumaan mikäli sijoja riitti, painuin
itse sänkyyni, ja nyt oli minun edessäni kolme herraa, nimittäin
Saka-dsongin pun eli kuvernööri Dortshe Tsuän, hänen virkaveljensä
Ngavang ja 18-vuotias poikansa Oang Gjä. Telttiaukon edessä tungeskeli
kirjava joukko palvelijoita, paimentolaisia ja sotamiehiä.

"Toivon, että matkanne on ollut onnellinen ja että ette ole liian
paljon kylmästä kärsineet", alkoi Dortshe Tsuän.

"Oi, kylmä on kyllä ollut! Olen menettänyt karavaanini, vaatteemme ovat
risoina ja ruokavaramme lopussa. Mutta, kuten näette, emme ole siitä
huolissamme."

"Teidän viimevuotisen Saka-dsongissa käyntinne aikana olin minä
Tsonkassa, mutta sain tiedot kaikista liikkeistänne. Silloin Teidät
karkotettiin. Miksi olette nyt taas tullut?"

"Nähdäkseni ne seudut, joissa käymästä minut silloin estettiin. Olen
pahoillani siitä, että olen ollut pakotettu aiheuttamaan Teille matkan
Saka-dsongista Semokuun. Kuitenkin toivon, että pian pääsemme
yksimielisyyteen tiestä, jota myöten minun on maasta poistuttava."

Nyt piti kortit hyvästi pelata! Viime päivinä oli mieleni kokonaan
muuttunut. Olin levähtänyt, valepuvussa kulkemisen tuottaman
sielunliikutuksen jälkeinen herpoutuminen oli lakannut, ja nyt olin taas
päättänyt koettaa vielä kerran löytää uutta, ennen kuin minun täytyi
rajan yli mennä. Tosin olin onnistunut tekemään hyvin arvokkaan mutkan
Bongban poikki, minä olin suorakulmaisesti kulkenut uusimmalla
englantilaisella Tibetin-kartalla olevan "_unexplored_"-sanan yli, joka
on ollut löytöretkeilijöille kovin houkutteleva -- niin, olin kulkenut
p- ja l-kirjainten välitse, niin että "_unexp_" jäi tieni länsi- ja
"_lored_" sen itäpuolelle. Mutta minun oli täytynyt jättää käymättä
kaksi tämän suuren valkean täplän valtaavaa välipaikkaa, ja uneksin nyt
ainoastaan sitä, että voisin vielä parista kohden kulkea Bongban halki!
Tosin kuluisi neljä tai viisi kuukautta, jos palaisin Intiaan pohjoista
mutkittelevaa kaarta pitkin, kun taas Gyangtsen kautta mennen, kuten
alkuaan aijoin, olisin brittiläisellä alueella jo parin viikon
kuluttua. Mutta jos onnistuisin kulkemaan pohjoista mutkatietä myöten,
veisin minä kotiini ainekset, jotka ehkä olisivat jo tehtyjä löytöjä
arvokkaammat.

Lähin shakkisiirtoni oli nyt valeliike, nimittäin että pidin kiinni
Gyangtsen tiestä. Lopulta suostuisin noudattamaan Dorishe Tsuänin
toivomusta ja luopumaan Gyangtsesta ehdolla, ettei minun tarvitsisi
kulkea niiden maiden kautta, jotka jo tunsin. Selitin siis hänelle,
miten lyhyt matka oli täältä Gyangtseen ja miten mukava ja helppo olisi
sitä tietä päästä minusta erilleen -- mutta ei mikään vaikuttanut
häneen, hän vastasi vain: "Se kaikki on totta, mutta se tie on Teiltä
kielletty."

"No hyvä! Silloin luovun siitä Teidän mieliksenne, mutta sillä ehdolla,
että annatte viedä minun kirjeeni brittiläiselle kauppa-asiamiehelle
Gyangtseen. Te käsitätte, että omaiseni ovat pitkästä poissaolostani
levottomat ja ikävöivät kirjettä."

"Sen minä kyllä käsitän, mutta valitettavasti en voi kirjettänne
toimittaa. Kaikkia viranomaisia on ankarasti kielletty tekemästä mitään
palvelusta europalaisille, joilla ei ole maassaolo-oikeutta."

"Mutta sallittehan toki silloin kahden oman palvelijani viedä kirjeeni
Gyangtseen?"

"En, en koskaan."

"Te voitte ainakin ilmottaa minun Semokuun tuloni devashungille ja
pyytää hallitusta lähettämään siitä tiedon Gyangtseen?"

"Rindorin kirjelmän saatuani lähetin oitis pikaviestin devashungille.
Jonkun päivän kuluttua tiedetään Lhasassa, että taaskin olette täällä."

Minun ei ole koskaan onnistunut taivuttaa tibetiläistä viranomaista
kirjeitäni perille toimittamaan. Siitä seikasta, että Dorishe Tsuän
kieltäytyi tekemästä minulle tätä itsessään vähäpätöistä palvelusta,
oli se valitettava seuraus, että omaiseni saivat minusta varmoja
tietoja vasta syyskuussa ja siksi luulivat onnettomuuden minua
kohdanneen. Sen sijaan, että olisin parissa viikossa päässyt rajalle,
täytyikin minun kääntyä takaisin hiljaiseen Sisä-Tibetiin ja laivani
takana löisivät aallot taas umpeen, pidin sentään itsestään selvänä,
että tieto tasamille ilmestymisestämme kulkisi sekä virallisesti että
huhun mukana Gyangtseen ja leviäisi sieltä kaikkialle. Pahaksi onneksi
ei kuitenkaan niin käynyt, ja poistuttuamme taas tasamilta peitti
kohtaloani sama läpinäkymätön pimeys kuin ennenkin.

"Ei, sahib", huudahti Dorishe Tsuän, "ainoa Teille luvallinen tie on se
tie, jota olette pohjoisesta tänne tulleet."

"Sille tielle en ikinä lähde! Turhaa on siitä edes puhuakaan!"

"Teidän täytyy."

"Te ette voi minua pakottaa. Ensiksikään en Teille ilmota, mitä tietä
olen tullut, ja, kuten tiedätte, olen matkustanut valepuvussa."

"Se ei merkitse mitään! Tiedetään Teidän laskeutuneen Samje-lan ja
Kintshen-lan kautta. Solien tuolla puolen vartioväki, jonka annan
mukaanne, kyselee teltiltä teltille äskeisen matkanne uraa."

"Mutta paimentolaiset vastaavat rangaistusta peljäten, etteivät ole
nähneet ainoatakaan ladakilaista."

"Minä saan heidät tunnustamaan totuuden pikemmin kuin luulettekaan."

"Voitte minut tappaa, jos tahdotte, mutta Te ette voi minua koskaan
pakottaa Samje-lan yli menemään. Ajatelkaa, että minä olen europalainen
ja tashi-laman ystävä. Se voi teille päänne maksaa."

Hyvin huolestuneena neuvotteli Dorishe Tsuän kuiskaillen Ngavangin
kanssa ja lausui sitten:

"Teidän tähtenne menen minä niin pitkälle, että sallin Teidän matkustaa
Ladakiin samaa tietä kuin viime vuonnakin, siis Tradumin, Tuksumin,
Shamsangin, Parkan ja Gartokin kautta."

Tätä "pulasta pääsemistä" olin juuri peljännyt! Jos koko Tibetissä oli
mitään tietä, jota tahdoin hinnalla millä hyvänsä kiertää, niin oli se
juuri Ladakin suuri valtatie. Minä vastasin: "Ei koskaan! Ei
askeltakaan suurta karavaanitietä myöten Ladakiin!"

"Mutta miksi ei? Teidän pitäisi niin suuresta myönnytyksestä olla
meille kiitollinen."

"Minun maani lait kieltävät jokaista omia jälkiänsä myöten takaisin
palaamasta! Siihen ette minua pakota, vaikka leikkaisitte pääni
poikki."

"Mutta Teidän maassannepa on kummalliset lait! Saanko kysyä mitä tietä
myöten Te sitten oikeastaan haluaisitte lähteä?"

"Itäisempää suuntaa myöten. Mutta siitähän vielä ehdimme sopimaan."

Vastustelu ärsytti minua. Toisen shakkivedon voittaminen oli nyt
kunnianasia! Asemani oli varma. Tasam oli jo poissa pelistä. Jos
minun vain sallittaisiin kulkea Transhimalajan yli jonkun itäisemmän
solan kautta, vallottaisin minä yhdellä tai toisella sotajuonella
Teri-nam-tson, Mendong-gumpan, alisen Buptsang-tsangpon, Tarok-tson,
Selipukin ja Transhimalajan kahdeksannen solan.

Myöhemmin keskustelimme kaikesta mahdollisesta. Dorishe Tsuän pyysi
saada nähdä aseitamme ja kysyi eikö hän saisi ostaa yhtä revolveria.

"Ei, mutta minä lahjotan sen teille patruuninensa ja kaikkinensa, jos
sallitte minun lähteä ehdottamaani suuntaa myöten."

"Hm!"

"Mutta Teidän täytyy ensin hankkia minulle kaikki ruokavarat mitä
kahdeksi kuukaudeksi tarvitsemme, samoin uudet jalkineet, puvut,
tupakkaa, hevosia, muuleja ja jakeja."

"Varsin mielelläni! Laittakaa vain luettelo kaikesta mitä tarvitsette!"

Se oli heti tehty. Jauhoja, tsambaa, teetä, sokeria, japanilaisia
savukkeita, -- joita oli sanottu täältä saavan -- kaikkea oli
tuotettava Tsongkasta, jonne lähetettiin jo tänään ratsastajia. Viikon
kuluttua piti kaiken sieltä tilatun olla teltissäni. Loput voitaisiin
hankkia Saka-dsongista. Illansuussa olin ritarillisen ystäväni pun
Dorishe Tsuänin luona pitemmällä vastavierailulla ja myöhään illalla
uhrasin Lien darinille kirjottamani kirjeen liekeille. Mielestäni oli
nyt paras odottaa -- mutta ei vain mitään kiinalaista sekaantumista
meidän ruotsalais-tibetiläiseen politiikkaamme!

Iltasella ajettiin sotilasvartion hevoset ja muulit asemahuoneelle.
Meidän olisi pitänyt ryhtyä samoihin varokeinoihin, sillä yöllä
karkasivat sudet hevostemme kimppuun. Rusko, jonka 14 päivää sitten
olimme ostaneet 100 rupiilla, pantiin yöksi liekaan, jottei olisi
päässyt karkaamaan. Kun ei se siis voinut pakenemalla pelastua,
keskittivät sudet hyökkäyksensä siihen, söivät sen kokonaan suihinsa ja
veivät pään muassaan. Ainakaan ei sitä aamulla ollut jokseenkin
puhtaaksi kalutun luurangon lähettyvillä.

Huhtikuun 29. p:nä laskeusimme yhdessä alas Semoku-joen laaksoa; joki
laskee yliseen Brahmaputraan. Käännyimme sekä virrasta, että tasamista
oikealle ja nousimme nyt laaksoa myöten ylös. Toukokuun 1. p:n vietimme
kulkemalla _Lamlung-lan_ solan yli. Tähän solaan nouseminen on
vaikeata, mutta palkkioksi avautuu sen 5,118 metrin korkuisesta
satulasta ihana näköala valkoiselle vuori-ulapalle. Tsomo-utshongin
seitsemän vallitsevaa huippua näkyvät nyt, muodostaen tiheän ryhmän.
Keskimäinen niistä on hyvin säännöllinen keila ja aivan alas asti
liituvalkea; toiset ovat suurimmaksi osaksi mustia kallioita ja
kallionkärkiä, joiden välistä näkyy pieniä sinikimalteisia jäätiköitä.
Päävuoren pituussuunta on sama kuin Lunpo-gangrin, jonka jatkoa se on.

Namtshenin laaksossa muodosti yhteinen leirimme kokonaisen pikku kylän,
sillä kaikki seudun päälliköt olivat kutsutut neuvotteluun. Tänne
toivat myös Rindor ja Pemba Tsering kaikki Saka-dsongista tilaamani
tavarat. Viivyimme siellä kaksi päivää. Ilma oli raaka ja kolea, kylmä
laskeutui vieläkin 18,2 asteeseen. Keväästä ei siis vielä voinut puhua.

Namtshenin leirissä ostin runsaan varaston riisiä, jauhoja, ohria ja
tsambaa, sokeria, steariinikynttilöitä ja saippuata sekä 500 savuketta.
Kaikki ne tavarat oli Tsongkasta tuotu. Eräs rikas Ngutu-niminen
kauppias, jolla oli 50 hevosta ja jakia, möi meille kaksi muulia ja
yhden hevosen, samoin vuohen ja kangasta uusiksi puvuiksi meille
kaikille, lisäksi saappaita ja päähineitä. Abdul Kerim ryhtyi joutuin
työhön, leikkaamaan punaisesta lhasalaiskankaasta minulle uutta mitä
hienointa pukua. Päässä oli minulla kiinalainen silkkimyssy, jonka
ympäri käärin punaisen turbaanin; jalassani oli kiinalaiset
silkkisaappaat ja vyöllä siro miekka. Istuessani maitovalkean oriini
selässä kirjavapeitteisessä satulassa näytin minä todellakin tässä
naamiopuvussani arvokkaalta tibetiläiseltä.

Myöskin tänne oli kutsuttuna koolle suuri kokous, joka pidettiin
Dorishe Tsuänin teltissä ja jossa oli ratkaistavana kysymys minun
paluutiestäni. Dorishe Tsuän painosti, että minun oli välttämätön
lähteä Samje-lan kautta kotimatkalle; minä vastasin taas, etten aikoisi
lähteä minkään muun, kuin jonkun Samje-lan itäpuolisen solan kautta,
Silloin kääntyi hän toisten läsnäolevien paimentolaisten puoleen,
jotka tietysti oli edeltäpäin opetettu, ja kaikki vakuuttivat, että
Tshang-tangiin pääsisi ainoastaan Samje-lan kautta. Olimme kuitenkin
kuulleet hevosten ajajien Gäbuk-lalla kertovan, että Kamba Tsenamin
teltiltä menisi tie suoraan pohjoista kohti vuoriston yli. Mutta siihen
vastasivat paimentolaiset, joiden piti meille jakeja vuokrata, että se
tie oli muka niin huono, että me sitä myöten kulkien pääsisimme
Tarok-tsolle vasta kolmen kuukauden kuluttua. Samalla ilmottivat he,
etteivät antaisi sille tielle jakejansa, sen kivisissä solissa
uuvuksiin ajettaviksi. Silloin tarjouduin jakit ostamaan, mutta ei
kukaan suostunut niitä myymään. Kun Dorishe Tsuän oli ilmottanut,
että sen, joka kulkee Sakasta Bongbaan, täytyy Buptössä, ylisen
Buptsang-tsangpon varrella vaihtaa sekä miehistöä että kuormaeläimiä,
tein minä sen ehdotuksen, että ja'an karavaanini kahteen osastoon,
annan Abdul Kerimin viedä toisen puolen Samje-lan yli ja itse toisen
osan kanssa kuljen sill'aikaa itäisemmän solan kautta. Yhtyisimme
taas Buptsang-tsangpon alisen juoksun varrella. Ngutu, hauska
mongolilaissyntyinen herra, piti minun puoltani ja sanoi, että hänelle
olisi aivan samantekevää, minkä solan kautta minä itse kuljin, kunhan
vain karavaanin pääjoukko menisi Samje-lan kautta. Mutta Dorishe Tsuän
oli yhä taipumaton ja yritti nyt pelotella minua sillä, että kertoi
kymmenestä hyvin aseestetusta rosvosta, jotka muka asustivat sen
vuoriston pohjoisosassa, jonka yli halusin kulkea.

"Jos seutu on niin vaarallinen", tokaisin minä, "niin olette Te
velvollinen antamaan kymmenen sotamiestä minulle suojelusväeksi."

"Sotamiehet ovat Saka-dsongin linnoitusväkeä, eikä niitä voida
mihinkään muuhun tarkotukseen käyttää."

"Kuulkaa nyt minua, Dorishe Tsuän, älkääkä olko pikkumainen. Jos
lähetätte mukaani kymmenen sotamiestä, niin silloinhan voitte
liikkeitäni silmällä pitää. Minä maksan sotamiehille palveluksestaan
kaksi rupiita mieheen päivässä. Te voitte rauhottaa itseänne sillä,
etten minä kykene moisia menoja _kauvan_ kestämään. Siten saatte takeet
siitä, etten tee pitkiä syrjämatkoja. Heti kun olen taas yhtynyt Abdul
Kerimin joukkoon, olen ulkopuolella aluettanne ja suojelusväki palaa
takaisin linnoitukseensa."

"Se on totta", kuului joukosta kaksi ääntä, "jos hän maksaa 20 rupiita
päivässä, ei hän voi kauvas mennä."

Dorishe Tsuän nousi ja kutsui vielä muutamia teltin ulkopuolelle
neuvottelemaan. Palattuansa hän lausui, että saan tehdä oman tahtoni
mukaan, jos vain allekirjoitan kirjallisen selityksen, että otan itse
seurauksista vastatakseni, niin ettei häntä voida syyttää, jos minua
kohtaa onnettomuus. Tietysti minä lupasin kernaasti moisen paperin
allekirjottaa.

Niin oli asia päätetty. Nima tashi, eräs kookas, miellyttävän näköinen,
pullistettuihin lammasnahkaturkkeihin puettu mies, määrättiin
suojelusväen johtajaksi, ja kun hän ei sanonut pohjoiseen menevää tietä
tuntevansa, sai 45-vuotias Pantshor käskyn lähteä johtajamme mukaan.
Hänet kutsuttiin telttiin. Itse en ollut häntä vielä nähnyt, mutta
Abdul Kerim sanoi hänen olevan saman miehen, joka huhtik. 23. p:nä oli
näyttänyt meille tien Kintshen-lan juurelle. Hän oli viime vuonna
nähnyt minut ja Muhamed Isan Saka-dsongissa. Tulija oli pieni, laiha,
mutta jäntterä mies, kulki aina pyssy olalla ja oli sillä tappanut jo
80 villiä jakia. Kaikkeen, mitä hänelle sanoi, vastasi hän nöyrästi
myöntäen: "_La lasso, la lasso!_" Näki että hän oli kavala ja viekas --
siis minulle mies oikeata lajia.

Hänen ja toisten seurassa ratsastimme toukokuun 4. p:nä yli _Gara-lan_
solan, jonka jokseenkin matalalle kynnykselle näkyi Kamba Tsenamin iso
teltti entiseltä paikaltansa. Täällä menimme huhtikuun 22. p:nä
kulkemamme tien poikki ja olimme niinmuodoin tehneet vetosolmun
pohjukan Tsomo-utshongin komeiden lumipaljouksien ympärille.

Pantshor oli Kamba Tsenamin vanhempi veli. Tämä rikas paimentolainen ei
tullut ulos teltistänsä toivottamaan tervetulleeksi Saka-dsongin
käskynhaltijaa, joka pystytytti telttinsä hänen telttinsä viereen.
Laaksoon syntyi nyt telttiyhteiskunta, joka oli paljoa suurempi kuin
missään muussa leiripaikassa. Kuriireja ja lähettejä tuli ja meni,
pienet jakikaravaanit, jotka kuljettivat viranomaisten ruokavaroja,
nousivat telttejämme kohti, ja läheisyydestä saapui paimentolaisia
katsomaan eriskummallista europalaista, joka oli räjähtänyt seudulle
kuin pommi ja nyt vihdoinkin kiinni saatu.

Iltamyöhällä hiipi Kamba Tsenam minun telttiini! Hän tekeytyi hyvin
salaperäiseksi ja vakuutti, ettei kuvernöörin ja hänen väkensä pitänyt
saada mitään vihiä tästä hänen pimeässä tekemästään käynnistä. Hän
tahtoi vain minulle ilmottaa, että Pantshor voi aivan hyvin laittaa
asiat niin, että saisin matkustaa minne ikinä halusin. Suojelusväelle
oli kyllä annettu ankarat ohjeet, mutta ainoastaan Pantshor tunsi tien
ja hän voisi helposti kääntää toisten silmät. Minun tarvitsi vain
ilmottaa toivomukseni Pantshorille, niin hän kyllä pitäisi lopusta
huolen. Vaikkapa meidän kimppuumme tuuliaispäänä hyökkäisi 50 rosvoa,
niin ne hajaantuisivat kuin lammaslauma heti kun huomaisivat
joukossamme Pantshorin tarkkoine pyssyinensä. Kamba Tsenam paljasti
olevansa kavala mies, joka ei Sakan viranomaisista mitään välittänyt.
Tämä vanha kettu lupasi pitää huolen siitä, että voisin kulkea
mieleistäni tietä, jos minä -- palkkioksi toimittaisin hänelle Sakan
käskynhaltijan viran! Kaikki hänen puheensa olivat tietysti hölynpölyä,
mutta hänen suhteensa oli oltava varuillansa. Bongbassa ei hänestä
ollut kukaan kuullut ja hänen suuri mahtavuutensa oli kaiketi vain
hänen omaa mielikuvitustansa. Kotiseudullaan hän kuitenkin oli tunnettu
ja arvossa pidetty rikkautensa vuoksi, ja hän pöyhkeili sillä, ettei
ainoakaan rosvo uskaltaisi hänen lammaslaumaansa kajota, sillä hän oli
sen väen ystävä ja luottamusmies! Minä olen kaikkien rosvojen isä,
julisti hän vaatimattomasti.

Seuraavaksi aamuksi kutsui hän minut telttiinsä vieraaksi, jonka
pyynnön mielelläni täytinkin. Sivuuttaessani hänen telttinsä ensi
kertaa, lumituiskussa, oli se minusta näyttänyt suunnitelmiani ja
vapauttani uhkaavalta linnoitukselta. Pujahdin silloin tämän mustan
paimentolaisteltin ohi kuin öitten varas, joka pelkää joka hetki
ilmitulevansa. Nyt lähestyin sen sisäänkäytävää, kuten arvokas vieras.

Tätä tilavaa, monenmonista kangaslevyistä ommeltua telttiä kannattaa
kolme maaperään muurattua mastoa. Sisäseinää pitkin kulkee kivimuuri,
jonka eteen on tsamba-, riisi- ja ohrasäkkejä vartaaseen ripustettu.
Samoin on siellä vaatekoreja ja -arkkuja. Alttari, puutelineet ja pöytä
ovat täynnä gaoseja, jumalankuvia, uhrimaljoja, rukousmyllyjä ja pyhiä
kirjoja. Eräässä nurkassa on runsas tusina pyssyjä ja toisessa yhtä
monta miekkaa. Muuratulla liedellä, sisäänkäytävän oikealla puolella,
kiehuu aina mahtava teekattila ja sitä käytetään heti kun vieras tulee.
Eräällä kivilevyllä on käyttövalmiina kokonainen puukulhopatteri.
Sinisenharmaa savu nousee kuin höyry ylös katonrakoa kohti, joka
toimittaa savutorven virkaa. Kauvimpana sisäänkäytävästä on sopessaan
talonisännän kunniasija, sohva ja matala, pieni pöytä, sekä sen edessä
liesi, joka muistuttaa onttoa, katkaistua tykinsuuta ja on höyryävää
lantahiiltä täynnä. Yhtenä ryhmänä istuu joukko Kamba Tsenamin paimenia
teetä juoden, eräässä toisessa leikkii muutamia mustia pikku lapsia, ja
kolmannessa nauraa kikattavat teltin naiset. Kamba Tsenamin 83-vuotias
äiti istui vuoteellaan, liituvalkeat hiukset lyhyiksi leikattuina,
ryppyisenä kuin rutistettu pergamentti, umpisokeana, ja pukunaan kuten
Monna Vannalla ainoastaan vaippa. Hän kiersi oikealla kädellään
rukousmyllyä, joll'aikaa vasen solutteli lakkaamatta rukousnauhan
helmiä. Hän lorusi ja rukoili vuoroonsa, pudotti joskus rukousnauhan,
etsiäkseen tungettelevan syöpäläisen, ja joskus, kun ämmä vaipui
synkkiin, tylsiin ajatuksiinsa, lakkasi rukousmylly narisemasta.
Kahdesti tiedusti hän, oliko europalainen vielä täällä ja oliko hänelle
tarjottu ruokaa ja teetä.

Toukok. 5. p:nä, joka oli viimeiseni Dorishe Tsuänin seurassa, vietin
erojaisjuhlaa leirissäni. Seuraavana aamuna oli maa taas yhtä valkeana
kuin valkeimmalla talvella. Lumihituset laskeutuivat höyhenkepeinä ja
äänettömästi kuin puuvilla, ja yksinpä tibetiläisetkin olivat
pukeutuneet lämpimämmin. Käskynhaltija ja hänen seurueensa tuli
jäähyväiskäynnille, jolta lähtiessä saatoin heidät satuloittujen
hevostensa luo, sanoin vielä kerran jäähyväiseni ja kiitin
ystävällisyydestä, jota olivat minulle osottaneet, vaikka olinkin
heille niin paljon vaivaa aiheuttanut. Dorishe Tsuän lausui toivovansa,
että vielä kerran elämässä näkisimme toisemme -- ihmiset oppii
helpommin tuntemaan ja heitä ohjaa helpommin, jos kohtelee heitä
ystävyydellä ja seurustelee heidän kanssaan säveästi; väkivallalla,
kovuudella ja uhkauksilla ei saavuteta mitään. Suorana, komean
näköisenä, istui kuvernööri hevosensa seljässä; hänen kasvojansa
peittivät tummat silmälasit ja otsan yli laskeutuva punainen päähine,
joka suojeli tuulelta. Hänen seurueensa oli melkolailla huvennut, kun
koko suojelusväki oli lähetetty minua seuraamaan. He kannustivat
hevosiansa ja hävisivät pian kukkulaiselle Gara-lalle nousevalle
tielle.

Oma karavaanini oli jaettava kahteen osaan. Minun mukaani sai tulla
ainoastaan viisi miestä, Gulam, Lobsang, Kutus, Tubges ja Kuntshuk.
Meillä oli kahdeksan vuohta maitoa lypsämässä -- omat vanhat lampaamme
olimme myyneet polkuhinnasta. Nima tashin johtama suojelusväki sai 100
rupiita etukäteen, maksuksi ensimäisistä viidestä päivästä. Pantshorin
kanssa sovin vain, että hän saisi hyvän maksun, jos veisi minut minne
halusin. Toisten kahdeksan ladakilaisen käskin mennä Abdul Kerimin
johdolla Samje-lan yli Buptsang-tsangpolle, laskeutua hitaasti joen
rantaa myöten ja odottaa meitä siinä, missä se laskee Tarok-tsoon.
Millään ehdolla eivät se saisi Buptsang-tsangposta erota, koska
voisimme muutoin toisistamme häipyä. Rindor ja Pemba Tsering määrättiin
menemään heidän mukanaan Samje-lan yli Buptöön vaatimaan Kebjongin
väkeä tilille kuljetuksesta kieltäytymisestä. Oma kuormastoni oli
mahdollisimman pieni. Mukaani otin 1,000 rupiita, muu matkakassa jäi
Abdul Kerimin vastuulle. Hän oli kunnon mies, mutta ei muutoin mikään
älyniekka. Mukaamme tuli muutamia paimentolaisiakin, joiden jakit
kantoivat kuormastoa.

Vaikka erossa olomme piti kestää ainoastaan pari viikkoa, oli ero
tuskallisen liikuttava ja paljon lapsellisia kyyneleitä vieri alas
ahavoittuneille poskille. Olin ostanut taas muutamia hevosia, joten
kaikki ladakilaiseni saivat ratsain kulkea. Niin lähdimme suljetussa
rintamassa ylös laaksoa myöten. Laakson pohja on täynnä haurasta,
narskuvaa jäätä, kellonmuotoisia jäälevyjä, kovaa viheriätä
liuskakivimuraa ja pyöreitä heinätupsuja, joiden välissä on
hiirenreikiä. Etenemme luoteeseen ja sitten suoraan länttä kohti pienen
kaksoissolan _Shalung-lan_ yli ja alas Gjägong-laaksoon, jossa
leiriydymme Kamba Tsenamin lammasaitauksien luo, ostaaksemme vielä
muutamia teuraslampaita. Suojelusväki oli jo saapunut ja istui mustassa
teltissänsä teetä juomassa.

Toukokuun 7. p:nä sanoimme vanhalle rosvopäällikölle Kamba Tsenamille
jäähyväiset ja ratsastimme ylös 5,490 metriä korkealle _Gjägong-lalle_.
Se on _Kantshung-gangri_-nimisessä vuorijonossa ja minä tein sen
mieltäkiinnittävän huomion, että kaikki solan pohjoispuoliset vedet
laskevat _Tshaktak-tsangpoon_. Kantshung-gangri ei siis ollut
Transhimalajan pääharja ja Gjägong-la oli ainoastaan toisen luokan
sola. Suuren vedenjakajan tapasimme pohjoisempana, vasta muutamien
päivämatkojen päässä.

Pohjoispuolella sivuutimme _Memo-tshutsä_-nimisen kuuman lähteen, jonka
vesi oli lähteensilmässä +34,2 asteen lämpöistä, kun se taas eräässä
toisessa lähteessä kiehui ja höyrysi. Näitä lähteitä ympäröivät
kalkkeutumat, penkereet ja altaat, joissa sairaat kylpevät.

Pantshorilla oli vanha kaukoputki, jolla hän ahkerasti tähysteli
rosvoja ja villijakeja. Hän ajatteli, että meidän oli aina pysyttävä
yhdessä, sillä kimppuumme voi hyökätä semmoisiakin rosvoja, jotka eivät
olleet hänen tuttaviaan ja hän pyysi meitä semmoisessa tapauksessa
olemaan hänelle puolustautumisessa avullisia.

Tämänpäiväisen leirin numero oli 400.

Ratsastimme pohjoiseen päin ja laskeuduimme erään pienen harjun ylitse
_Tshaktak-tsangpolle_, jonka läheisyydessä meidän täytyi pysähtyä
nuotiolla lämmittelemään. Joki tekee mutkan lounaaseen päin,
murtautuakseen Kantshung-gangrin läpi. Sen rannalta näkyi teltti,
8 hevosta ja noin 100 lammasta. Pantshor oli tänään kulkenut omaa
tietänsä, ajaen takaa erästä laumaa, jossa oli 90 villijakia. Nima
tashi, suojelusväen päällikkö, taas oli vakuutettu siitä, että teltissä
majaili rosvojoukko, sillä näillä seuduin ei asu mitään paimentolaisia.
Suojelusväki ja varsinkin Nima tashi pelkäsivät voroja kauheasti;
Pantshor oli minulle sanonut voivansa rosvoilla pelottelemalla pakottaa
sotamiehet tulemaan mukanani minne vain tahtoisin. Palattuansa kertoi
Pantshor, että teltissä todellakin majaili rosvoja, vieläpä se joukko,
jonka omallatunnolla oli Rukjok-laaksossa tehty murha. Ja hän lisäsi
siihen, että rosvojoukko oli uhannut jälleen rangaista seutua,
jolleivät Rukjokin asukkaat liittyisi heihin hyvällä. Kysyin miksi
eivät sitten viranomaiset vangitse päällikköä nyt, kun hän on aivan
lähellä; siihen vastasi Pantshor päätänsä pudistaen, että jos hänet
vangittaisiin ja telotettaisiin, niin saisi niskaansa kolmekymmentä
muuta vieläkin häijympää rosvoa! Yleensä näyttää rosvoelämä Tibetissä
olevan aika mukavaa.

Vaikka hevostemme täytyikin tavattomasti ponnistella, veivät ne meidät
kumminkin toukokuun 11. p:nä _Sangmo-bertik-lan_ huimaavaan, 5,820
metrin korkeuteen, ja nyt seisoin minä _seitsemännen kerran_
Transhimalajan pääharjanteella, Intian molempien suurten jokien
vedenjakajalla. Näköala oli hyvin rajotettu, läheisten kukkuloiden
sulkema. Eräällä terävällä luoteisella huipulla kahlasi seitsemän
villijakia lumessa. Pantshor ja eräs sotamies lähtivät jalkaisin niitä
takaa-ajamaan. Tarvittiinpa rohkeutta kiivetäkseen jyrkkää seinää
myöten ylös ja vielä raskas pyssy seljässä! Me muut ratsastimme
graniittilohkareiden lomitse alas. Kauvempana oli kivi viheriää
porfyyria. Rinteiden laskeutuminen loiveni loivenemistaan.
Leiripaikallamme tuskin huomasi mihin päin laakso vietti.

Suojelusväki oli pysähtynyt erään lännestä tulevan sivulaakson suuhun,
ja Nima tashi ilmotti nyt minulle, että tämän laakson kautta meni tie
Buptöön, jossa meidän piti sopimuksemme mukaan yhtyä Abdul Kerimin
joukkoon. Tätä kauvemmaksi pohjoiseen ei suojelusväki aikonut lähteä.
He turvautuivat siihen verukkeeseen että heidän jakinsa olivat muka
uuvuksissa, heillä ei ollut ruokavaroja ja heillä oli lupa seurata
minua ainoastaan 14 päivää. Pantshor heittiö ryhtyi pitämään heidän
puoltansa ja pelotteli meitä Bongba-tshusharin päälliköllä, joka kantoi
veroa kaikilta seudun rosvoilta ja varmasti ryöstäisi meidät, jos
kulkisimme hänen alueensa läpi. Pitkän neuvottelun perästä päätin
leiriytyä siinä missä olimme, voidakseni asiasta enemmän puhua. Ennen
auringon laskua olivat miehet taas kaikkeen valmiit. Hopearupiiden
kilinä se etupäässä sai heidät muut ajatukset unohtamaan. Sovimme, että
he saisivat joka ilta 20 hopearupiita käteensä; sen lisäksi lahjotin
heille vielä vuohen, koska heidän lihavarastonsa oli lopussa.




Kolmaskymmenesneljäs luku.

Uusi matka "valkean täplän" halki.


Toukokuun 14. p:nä jatkoimme pohjoiseen ratsastustamme lumipyryssä,
joka peitti näköalan. Sivuutimme useita mani-kekoja, yhdeksän niistä
oli yhdessä rivissä. Laakso levenee levenemistään, ollen lopulta 2
kilometriä avara. Leirissä ei ollut ollenkaan vettä, mutta kaksi
jakiamme panimme jääharkkoja kantamaan. Joka ilta istuin tuntikausia
jutellen Pantshorin kanssa, ja hänen tiedonantojansa oli helppo
tarkastaa. Olin hänelle kerta kaikkiaan sanonut, että jos hän ei aina
puhuisi totta, ei hän saisi mitään ylimääräistä palkkiota. Tänä iltana
kertoi hän, että Muhamed Isan haudalla kummittelee aivan kamalasti, ja
yöllä kuuluu haudan syvyydestä hirmuista huutoa ja huokauksia! Hän oli
vakuutettu siitä, että haudalla oleksivat paholaiset ja henget, ja
sanoi, ettei ainoakaan tibetiläinen uskalla paikkaa lähestyä -- seikka
josta on ainakin se etu, että hauta saa olla rauhassa.

Toukokuun 19. p:n vastaisena yönä pysähtyi alin lämpö -1,4 asteeseen ja
nyt vihdoinkin tuntui keväältä, jopa kesältä. Tie kulki jyrkkää laaksoa
myöten luoteeseen ylös pieneen _Teta-la_-solaan (4,958 metriä),
jonka laelta meille viimeinkin avautui vapaa näköala ikävöidylle
_Teri-nam-tson_ järvelle, jota Nain Sing kutsui "Tede-nam-tso'ksi". Hän
ei ollut sitä tosin nähnyt, vaan ainoastaan kuulopuheelta tuntenut,
silti merkiten sen aivan oikein kartallensa. Hänen ainoa erehdyksensä
oli se, että hän merkitsi järven soikenevan pohjoisesta etelään, vaikka
se soikenee idästä länteen.

Vietimme koko päivän viheliäisessä leirissä hedelmättömän ympäristön ja
loistavan näköalan keskessä 4,769 metriä korkealla merenpinnasta. Sillä
_Dangra-dshum-tso_ alkoi nyt neljännen kerran minun ajatuksissani
kummitella. Täältä oli tälle pyhälle järvelle itään päin ainoastaan
neljä päivämatkaa. Halusin yrittää livahtaa sen rannoille. Tosin Nima
tashi ja Pantshor etsivät kaikki mahdolliset vastasyynsä: heidän
jakinsa olivat uuvuksissa, siellä ei olisi mitään laitumia ja mahdoton
olisi saada jakeja vuokratuksi, koska kaikki olivat äskettäin lähteneet
suolaa Tabie-tsakasta hakemaan. Ehdotin silloin, että ratsastaisimme
sinne minun omilla hevosillani ja palattuamme yhtyisimme heihin
Mendong-gumpan luostarin luona. Sitä vastaan ei heillä alussa ollut
mitään muistuttamista. Jos en tähän aikaan olisi lopultakin ollut
Tibetiin kokonaan kyllästynyt, niin olisin voinut heille tehdä
aika hyvän tempun. Olisin nimittäin kulkenut en ainoastaan
Dangra-dshum-tsolle, vaan aina vain idemmäksi, kunnes minut olisi
pidätetty. Mutta nyt olin saanut kylläni kaikesta, mikä muistutti
maantiedettä, löytöjä ja seikkailuja; minä halusin päästä kotiin. Sitä
paitsi näytti minusta Teri-nam-tson itäpuolinen maa länsipuoliseen
verraten suhteettomasti arvottomammalta. Edellisen maan halki olin
kulkenut kolmesta kohti, ja kaksi muuta matkustajaa oli siellä käynyt,
mutta lännessä ei ollut kukaan käynyt, eikä sitä tunnettu muutoin kuin
niistä epäselvistä kertomuksista, joita jesuiitat olivat 200 vuotta
sitten alkuasukkailta hankkineet. Todellakin oli tämä maa Tibetin
tuntemattomin osa, jo Nganglaring-tsolle menevä tie leikkasi valkean
täplän pitkittäin. Jos viranomaiset olisivat minulta kysyneet,
minkä tien tahdoin valita, olisin minä viipymättä vastannut:
Nganglaring-tsolle menevän. Olisi ollut viisainta suostua oitis Nima
tashin ehdotukseen, ja mennä suoraan Mendong-gumpan luostariin. Mutta
vastustus ärsytti minut viimeisen peitseni Dangra-dshum-tson puolesta
taittamaan. Minun olisi pitänyt muistaa sananlasku: "Joka kuuseen
kurkottaa, se katajaan kapsahtaa", sillä vähällä oli, etten menettänyt
Mendong-gumpaakin.

Sillä kun Nima tashi näki, ettei hän minulle mitään voinut, lähetti hän
salaa sanan Naktsangin maakuntaan kuuluvan _Songgengamo-bukin_ piirin
päällikölle Tagla Tseringille, jonka alueella nyt olimme. Ja Tagla
Tseriug tuli. Viime vuonna hän oli ollut Lundupin seurueen joukossa,
kun tämä minut pidätti Targo-gangrin juurella ja esti minut pyhän
järven rantaan asti menemästä. Nyt näytti hän komealta ja mahtavalta.
pantterinnahkainen vaippa oli sidottu kiinni vyöllä, jonka muodosti
kuusi kiiltävästä hopeasta tehtyä gaosta. Vyöstä riippui miekka
turkooseilla ja koralleilla koristeltuine huotrinensa ja hänen
kupeillaan helisi kimppu veitsiä ja muita esineitä. Sen kaiken päällä
oli pitkä, hihaton sinertävän punainen levätti ja päässä kiinalainen
silkkimyssy. Hänen seurueenaan oli kuusi ratsastajaa, ja seuraavana
päivänä saapui vielä kaksikymmentä. Kaikki olivat pyssyillä ja
miekoilla hampaisiin asti aseestetut ja kirjaviin pukuihin puetut.
Muutamilla oli päässä lierihattu, toisilla side, jonka olivat vetäneet
otsalleen. Nähtävästi käsitti Tagla Tsering aseman vakavaksi ja aikoi
minuun vaikuttaa kootulla sotavoimallaan.

Mutta tämä hallitseva päällikkö astui telttiini miellyttävänä,
tyytyväisenä aivan kuin vanha hyvä ystävä, lausui minut alueelleen
sydämellisesti tervetulleeksi ja ihmetteli suuresti, että minä jo taas
olin täällä, vaikka minut oli viime vuonna pakotettu pois kääntymään.
Enkö jo ollut aiheuttanut Hladshe Tseringin Kukistumista? Aijoinko
Naktsangin uudenkin käskynhaltijan samalla tavalla tuhota? Vai mitä
minä sitten oikeastaan tahdoinkaan?

"Ei, Hedin sahib, Naktsangiin te ette saa matkustaa. Kääntykää länteen!
Nima tashilla ei ollut suorastaan mitään valtuuksia viedä Teitä
Teri-nam-tsolle; Buptsang-tsangpon rannallahan Teidän piti yhtyä
karavaaniinne. Puhutte Mendong-gumpasta! Teillä ei ole oikeutta sinne
mennä. Yhtymispaikalle on suorempi tie. Mendong-gumpa ei tosin ole
minun alueellani, mutta minä olen kaiken varalta kirjeellisesti
käskenyt kaikkia seudun govia ottamaan Teidät kiinni, jos yrittäisitte
luostariin."

Nima tashi parka oli pelosta puolikuolleena. Hän oli luullut voivansa
minua säikäyttää mahtimiehellä ja nyt näkikin hän meidän istuvan
yhdessä, juovan teetä ja polttavan savukkeita kuin olisimme vanhoja
tuttuja. Mutta hän oli saanut nuhteet siitä, että oli minut jo liian
kauvas tuonut. Jälestäpäin sanoin hänelle, että hän oli ollut aasi ja
sai syyttää itseänsä, jos joutuisi Saka-dsongissa ikävyyksiin. Tagla
Tsering, joka jo muutenkin oli hyvällä tuulella, tuli vielä paremmalle
päälle, kun lupasin kääntyä ja alistua tiellä noudattamaan päälliköiden
määräyksiä, jos minut sattumalta estettäisiin luostariin poikkeamasta.

Toukokuun 24. p:nä erosimme ja kuljimme järven etelärantaa pitkin
länttä kohti. Järven vesi on suolaista ja harvinaisen vastenmielisen
makuista; sitä ei voi ollenkaan juoda. Lamlung-la (5,145 metriä) on
vallitseva sola, jonka yli on noustava erään niemen poikki kulkeakseen.
Kivikunta on graniittia ja vihertävää liuskakiveä. Jäniksiä ja
villihanhia näkyy viljalta. Suolattoman veden laguuneja on siellä
täällä rannalla, joka muodostaa hyvin kapean vyön vuoren juurelle,
pohjoinen rantavyö näyttää paljoa leveämmältä. Vielä yhden päivän
kuljimme Terisin lähteelle, järven länsipäähän, joka on laaja,
säännöllinen poukama.

Eri paimentolaisten kuulin tämän kauniin järven nimeä eri lailla
lausuvan. Nain Singin "Tede-nam-tso" on väärä. Kangmarin gova väitti,
että se on lausuttava _Tsari-nam-tso_; nimi on muka annettu järvelle,
koska "ri di tsa-la tso jore" on käännettynä "järvi, joka on aivan
vuoren juurella". Rannalla asuvat paimentolaiset lausuivat kumminkin
nimen _Tiri- tai Teri-nam-tso_. 411. leirin luona nimittäin on rannalla
kaksi matalaa vuorta, joiden nimi on _Tetshen ja Tetshung_, iso Te ja
pieni Te, en oikeammin Ti. Ti on temppelisalissa oleva laman
valtaistuin, ri merkitsee vuorta, nam taivasta ja tso järveä. Koko
nimen runolla nen merkitys on siis: "Valtaistuinvuoren taivaallinen
järvi".

Tämä järvi on 4,684 metriä merenpintaa ylempänä, siis 126 metriä
alempana kuin Montblancin huippu; joka, jos se kohoaisi tämän järven
turkoosinvärisistä aalloista, näyttäisi jokseenkin yhtä pieneltä kuin
sen itäpuoliskosta nouseva pikku kalliosaari.

Toukokuun 26. p:nä lähdimme "taivaalliselta järveltä", jonka rantaa ei
ollut tähän asti koskaan europalainen eikä punditi astellut. Näimme sen
sinisen pinnan kapenevan vuoriston välissä damaskolaismiekaksi ja
lopulta kokonaan itään häviävän, meidän ratsastaessamme länttä kohti,
valtaavan tasangon halki, joka on muinoin ollut veden alla. Kutus,
Lobsang ja Pantshor seurasivat minua. Kiirehdimme kulkuamme, jotta
pääsisimme luostariin äkkiarvaamatta, ennen kuin munkit tuloamme
huomaisivat. Karavaanin ja suojelusväen piti sen vuoksi tulla
jäljessämme ja leiriytyä Mendong-gumpan luo. Pantshor hävisi ensimäisen
teltin luona, jonka ohi kuljimme, eikä hän sinä päivänä enää
näyttäytynyt. Hän oli pelkuri, eikä halunnut ottaa niskoilleen
epäluuloa, että hän oli näyttänyt meille tien pyhätölle. Minun täytyi
siis tulla toimeen ilman häntä ja koettaa löytää luostari yksinäni.

Tunti kului tunnin perästä, kun me länteen päin ratsastaen luostaria
turhaan tähystelimme. Mutta vihdoin kirkastuivat silmäni yht'äkkiä. Me
olimme nyt 10 metriä korkealla rantapenkereellä, joka rajottaa idässä
Soma-tsangpon uomaa, ja näimme vastapäätä olevan penkereen juurella
luostarin nelikulmaisen kivirakennuksen valkeat seinät, joiden poikki
kulkee ylhäällä punainen juova, sen tshortenit, manikeot ja
viiritangot. Näimme rakennuksen oikealla ja vasemmalla puolen
telttikylän. Ylemmässä niistä asui 60 munkkia, alemmassa 40 nunnaa.
_Soma-tsangpon_ -- sitä sanotaan myös Njagga-tsangpoksi eli
Soma-njagga-tsangpoksi -- virran vesimäärä oli nyt 10-12 kuutiometriä,
ja se soluu verkalleen pitkin pettävästi hyllyvää, upottavaa pohjaa.
Vaarallisesta pohjasta huolimatta onnistuimme toki yli pääsemään ja
ratsastimme luostariin, jossa meidät otti vastaan kymmenen kohteliasta,
mutta varovan vähäpuheista munkkia. Tilanpuute estää minut kuvailemasta
Mendong-gumpan uskonnollista järjestöä. Mainitsen ainoastaan, että se
on tähän asti ollut nimeltäänkin aivan tuntematon, kuten niin monet
muut luostarit, joissa viime vuonna kävin. Tämän luostarin erikoisuus
on se, että veljet ja sisaret asuvat telteissä ja jokainen teltti on
kammio. Teltit näyttävät hyvin mukavilta, mutta sisaret, joista minä
muutamia piirsin, olivat kauhean näköisiä, vanhoja, pesemättömiä
noitia, ruokkoamattomia ja villiytyneitä. Se idyllimäisyys ja lumoava,
mikä sisältyy erämaan nunnaluostarin käsitteeseen, haihtuu noita
kuvatuksia katsellessa aivan jäljettömiin.

Lähdettyämme luostarista toukokuun 28. p:nä päätin oitis lähteä
Buptsang-tsangpolle, missä Abdul Kerim varmaankin jo oli levoton meidän
pitkällisestä viipymisestämme. Olimme sopineet, että ero kestäisi
ainoastaan neljätoista päivää; mutta kokonainen kuukausi olisi mennyt,
ennen kuin ehtisimme joelle.

Siksi läksimme tänään varhain matkalle, ratsastimme Soma-tsangpon
oikeata rantaa myöten etelään päin ja nousimme siis taas ikäänkuin
kaupantekiäisiksi saman vuorijonon yli, jonka harjalta, Teta-lalta,
olimme Teri-nam-tson ensi kerran nähneet. Laakso on runsaasti neljä
kilometriä leveä, rantapenkereet ovat huomattavasti kehittyneet ja
kaltevuus on hyvin loiva; harvoin kuulee veden kohisevan. Siellä täällä
kohoaa laitumella käyvän karjan ympäröimä teltti. Vielä yksi
päivännousu, ja me ratsastamme tämän joen yli, jolla Satshu-tsangpon,
Buptsang-tsangpon ja Bogtsang-tsangpon ohella on kunnia olla
Sisä-Tibetin isoimpia jokia. Toukokuun 30. p:nä ratsastamme ylös
_Goa-la_-solaan (5,298 metriä), joka on lakea ja helppo nousta. Siltä
saa tutustua etelässä kohoavan Transhimalajan näköalaan. Luoteessa,
aivan solan alla, on pieni _Karong-tson_ järvi -- uusi löytö, kuten
kaikki muukin tässä maassa! Tiemme kulkee länteen, kun me kesäkuun 1.
p:nä ratsastamme _Bongba-kemarin_ piirin kautta suurta Raga-tasamin ja
Tabie-tsakan välistä suolakaravaanien tietä myöten, joka kulkee
_Tsalom-nakta-la_-solan läpi. Vasemmallemme jäi Karong-tso-järvi ja
oikealle eräs keskikorkuinen vuoristoharjanne. Tiehemme yhtyy suuri
Naktsangista tuleva tie. 417. leiri oli aivan lähellä sen
luoteispuolella olevaa _Tshunit-tso_-järveä.

4. päivä kesäkuuta. Koko yön oli satanut lunta ja me lähdimme
sakeimpaan lumipyryyn. Hämärää, lyijynraskaita pilviä, ympäröivistä
vuorista ei vilahdustakaan, kaikki on märkää ja tuntuu happamalta,
nopeasti sulava lumi muodostaa maahan vesilätäköitä; seitsemän
Kang-rinpotshen pyhiinvaeltajaa sukeltaa näkyviimme vasta kun jo ovat
aivan edessämme. Läiskyttelemme kuitenkin rauhallisesti lumisohjossa.
Buptsang-tsangpon rannalle leiriytyessämme oli ilma toki melkoisesti
seestynyt.

Joen rannalla oli muutamia telttejä. Paimentolaiset kertoivat, että
Abdul Kerim oli noin kahdeksan päivää sitten laskeutunut Tarok-tsolle
laakson oikeanpuoleisella rinteellä olevan vuoriston yli kulkevaa
oikotietä myöten! Govaa ei täällä ollut, mutta kaksi talonpoikaa
suostui meille tarvitsemamme viisi jakia vuokraamaan. He olivat
pelokkaita ja arkoja, mutta Pantshor puhui puolestamme, ja sovittiin,
että he saattaisivat meitä aina Tarok-tson lähelle asti. Kesäkuun 5.
p:n aamuna sanoin Nima tashille ja hänen sotamiehilleen jäähyväiset ja
erotin Pantshorinkin. Ratsastimme laakson vasemmanpuoleisten
kukkulain lomitse Buptsang-tsangpon rantaa myöten alas virtaa. Pian
kapenee laakso solatieksi, mutta laajenee taas oitis. Vasemmalla
puolellamme kohoaa Transhimalajan pääharjanne, mutta ei kumminkaan
pääse vallan vaikuttavaksi, koska kuljemme aivan sen juurta pitkin.
Tuontuostakin peityimme tuiskuavaan lumeen, ja leiripaikallamme
_Mabie-tangsang-angmossa_ kiiruhdimme minkä voimme, päästäksemme
katon alle. Kun pikku Puppy kuuli tänään ensi kertaa ukkosen jyrinää,
ärtyi se ja haukkui kovasti; se ei kuitenkaan käsittänyt mistä meteli
tuli, ja katsoi sen vuoksi turvallisimmaksi juosta telttiini ja
piiloutua pielukseni taa.

Kesäkuun 8. p:ksi olin suunnitellut matkan _Lunkar-gumpaan_. Tämä
luostari on rakennettu kukkulalle, jolta avautuu näköala järvelle.
Matkasta ei kuitenkaan tullut mitään, sillä kello kuusi saapui gova
Pensa hevosella, kahden palvelijan saattamana. Hän oli puettu siniseen,
hienoon vaippaan, näytti 55 vuoden ikäiseltä ja tervehti minua
ystävällisesti ja kohteliaasti. Hetken kuluttua saapui vielä puoli
tusinaa ratsumiehiä -- päivänselvää oli, että olin taas kiinni. Gova
Pensa pyysi minua jäämään iltaan asti paikoilleni, koska iltapäivällä
saapuisi Tarok-sungin piiripäällikkö gova Parmang. Luntar-gumpassa
käynnin selitti hän mahdottomaksi, koska molemmat ylilamat ja melkein
kaikki 20 munkkia olivat toissapäivänä lähteneet Kang-rinpotshelle ja
sulkeneet temppelin portit. Kotosalle oli jäänyt ainoastaan neljä
nunnaa ja kaksi lamaa. Abdul Kerimin joukosta hän ei tiennyt muuta kuin
että se oli tavannut gova Parvangin, mutta hän ei tiennyt missä se nyt
oli.

Mutta gova Parvang ei saapunutkaan luoksemme, vaan lähetti leiriini
arvossa häntä lähimmän herran, jo ijäkkään Jamban, sekä seitsemäntoista
aseetonta miestä. Jambaa oli käsketty päänsä menettämisen uhalla
estämään Tabie-tsakaan menomme. Kumminkin myönsi hän, ettei hän voisi
estää meitä ratsastamasta sinne omilla kuudella hevosellamme; mutta
jakeja ja ruokavaroja emme saisi, ja gova käskisi paimentolaisten paeta
meitä kuin ruttoa. Mutta jos tahtoisimme nousta ylös laaksoa, joka
avautuu etelälounaassa ja vie seitsemässä päivässä Lungnak-lan yli
Tuksumiin, niin vuokraisi hän meille jakit, möisi ruokavaroja ja
antaisi oppaat. Ja jos taasen menisin mieluimmin Lungnak-lan kautta
luoteeseen päin _Selipukiin_, niin palvelisi hän silloinkin minua mitä
kernaimmin. Hän neuvoi minua lähtemään viimemainittua tietä myöten,
sillä sen varrella, Tarok-tson ja Tabie-tsakan välillä, oli gova
Parvang pakottanut Abdul Kerimin lähtemään suoraa tietä myöten
Selipukiin. Valittavanani oli siis kolme eri tietä ja kaikki kolme
kulkivat _Tibetin kartan valkean täplän halki_, jolla ei näkynyt mitään
muuta mustalla painettua kuin pituus- ja leveysasteet sekä sana
"_Unexplored_". En hetkeäkään empinyt. Keskimäinen, Lunkar-lan yli
kulkeva tie oli arvokkain, sillä tunteeni sanoi, että se tuottaisi
suurimman lisän tietojeni täydentäneelle Transhimalajan sekavasta
orografiasta.

Kesäkuun 9. p:nä toimitimme asiamme nopeasti, hankimme jakit ja oppaat,
ja ostimme ohria, riisiä ja tsambaa. Sanoimme Bongba-tarukin
päälliköille jäähyväiset ja lähdimme suoraan luostaria kohti.
Kuljimme useiden telttikylien ohi; seutu oli tiheään asuttua.
Vasemmanpuoleisella vuorenjuurella kumpusi kuuma tähde. Seuraavana
päivänä pääsimme _Lunkar-lan_ yli, käännyimme länttä kohti ja sitte
vähitellen enemmän pohjoiseen, kunnes 19. p:nä jo kuljimme koilliseen
päin loivasti laskeutuvaa _Petang-tsangpon_ laaksoa pitkin, milloin
aivan tämän melkoisen joen rantaa myöten, milloin taas siitä vähän
loitontuen.

Oikealla puolellamme kohosi _Sur-lan_ vuorijono, sen lumipeitteiset
huiput ja jäätikkösuikaleet, ja etäältä pohjoisesta näkyi Sur-lan
vuoriston jatko, _Ganglung-gangrin_ valtaava harja. Huomasin, että tämä
suunnattoman suuri vuorijono kulkee luoteesta kaakkoon, kuten sen
itäiset ja läntiset naapuritkin, ja että Atkinsonin, Saundersin,
Hodgsonin ja Burrardin siitä antamat esitykset ja sen orografinen
järjestelmä ovat keskenään jyrkästi vastakkaisia, koska kaikki nämä
tutkijat ovat pelkän oletuksen nojalla merkinneet kartallensa yhden
ainoan, Brahmaputran kanssa yhdensuuntaisen vuorijonon. Todellisuudessa
joutuu täällä vuorijonojen sokkeloon ja kaikki ne jonot ovat
jättiläismäisen Transhimalaja-vuoriston osia.

Tie on erinomainen ja pitkän ratsasmatkan päätyttyä pystytämme leirimme
erään jäätikköpuron rannalle, jolla aikaa sadekuurot ja lumipuuskat
vaihtelevat keskenänsä.

Täällä täytyy meidän viipyä yksi päivä, jotta seudun ystävälliset
paimentolaiset ehtisivät noutaa piiripäällikön. Meillä nimittäin ei
ollut enää mitään syötävää ja täytyi ostaa kaikkea, mitä vain voi
rahalla saada. Hän tuli ja minä ostin 50 rupiilla ruokavaroja; hän itse
sai 20 rupiita hyvyydestänsä. Rahastoni oli nyt miltei tyhjä, ja
vapisten katselin sen ajan tuloa, jolloin meidän vaeltavien
juutalaisten tavoin täytyisi hengenpitimiksemme myydä kellot,
revolverit ja hevoset. Sillä täällä _Rigi-tshangmassa_ ei ollut kukaan
Abdul Kerimistä ja hänen joukostaan mitään kuullut.

En käsittänyt, mitä se merkitsi. Hänen oli täytynyt olla aivan hullu.
Hänen hallussansa oli 2,500 rupiita; olisiko hän niiden kanssa
karannut, tai olisiko hänen päällensä hyökätty ja hänet ryöstetty?
Lähetin gova Parvangille kirjeen, jossa ilmotin, että ellei hän viikon
kuluessa hakisi käsiin minun väkeäni, joutuisi hän tekemisiin koko
devashungin ja mandarinien kanssa.

Suuremmoinen oli näköala Nganglaring-tsolle, joka oli kesäkuun 23. p:nä
aivan meidän allamme. Kaikki vuoret ovat punertavia, mutta vesi on
voimakkaan merisininen. Suurimman osan sen itäistä puoliskoa ottaa eräs
valtaava saari, vedestä sukeltava vuorihaaranne, jonka rantaviivat ovat
yhtä epäsäännölliset kuin itse järven rannat: pelkkiä niemekkeitä,
lahdelmia ja kallionkärkiä. Luoteesta näkyy kolme pientä saarta.

Tähän saakka ei ollut ainoakaan europalainen Nganglaring-tsota nähnyt,
ei siellä ollut vielä yksikään punditikaan käynyt. Montgomerien v. 1867
Tok-dshalungiin lähettämä punditi sai muutamia epämääräisiä tietoja
"Shellifukin piiristä" ja suuresta Ghalaring-tsosta, jotka sitten
merkittiin Tibetin kartalle. Se muoto, jonka punditi oli järvelle
antanut, nimittäin soikulainen, pohjoisesta etelään soukkeneva, ei
vastaa todellisuutta. Järvi soukkenee idästä länteen päin ja sen
ääriviivat ovat mahdollisimman epäsäännölliset. Punditi asettaa
järven pohjoispäähän saaren, lisäten siihen "_Monastery on Island_".
Todellisuudessa on Nganglaring-tsossa vähintään neljä saarta, mutta ei
ainoatakaan luostaria.

27. p:nä nousimme _Sundang-tsangpon_ jokivartta myöten ylös ja
leiriydyimme sen rannalle, aivan vastapäätä _Selipuk-gumpan_ luostaria
(4,784 m), jonka johtaja, Dshamtse Singe-niminen lama, on alueen
maallistenkin asioiden päämies. Ei hän eikä kukaan muukaan tiennyt
Abdul Kerimistä mitään, mutta hän oli niin hyväntahtoinen, että selaili
pyhiä kirjojansa, löytääksensä väkeni nykyisen olinpaikan. Ja hän tuli
siihen tulokseen, että he oleksivat jossakin paikassa etelässä ja että
kahdenkymmenen päivän kuluessa joko tapaisin heidät tai saisin heistä
varmoja tietoja.

Seuraavana päivänä kello puoli 10 iltasella tapahtui ainoa
maanjäristys, minkä olen Tibetissä kokenut. Siitä eivät kuitenkaan
huonontuneet minun ja munkkien väliset suhteet, yhtä vähän kuin se
häiritsi minun ja käskynhaltija Sonam Ngurbun välejä. Tämä
viimemainittu oli, kuten minäkin, luostarin vieraana ja hänen mukanaan
oli eräs ylhäinen tshoktshulainen lama. Kuvernööri lahjotti minulle
tsambaa, riisiä ja ohria niin paljon, että hätätilassa pääsisimme
niillä Toktsheniin; kiitokseksi sai hän kellon. Rahavaroja minulla oli
nyt ainoastaan kaksi rupiita! En ollut koskaan ennen moisessa pinteessä
ollut. "Jos Abdul Kerimiä enää koskaan tapaan", ajattelin itsekseni,
"niin kyllä hän saa mitä ansaitsee ja aimo annoksen sen lisäksi!"

Kuukauden viimeisenä päivänä, juuri kun olimme pystyttäneet telttimme
Selipukin eteläpuoliselle tasangolle, ilmotti Lobsang hämärissä, että
neljä miestä ja neljä muulia oli leiriin tulossa. Tulijat olivat _Abdul
Kerim_, Sedik, Gaffar ja eräs tibetiläinen.

Karavaaninjohtaja astui telttiini syvään kumarrellen, arkana ja
pelkäillen, ja minä pidin viisaampana sallia hänen ensin antaa
kertomuksen viranhoidostansa ja vasta sitten ottaa puheenvuoron.

Hän selitti määräaikana saapuneensa sovittuun paikkaan, mutta siellä
häntä oli ahdistellut kuusi govaa, niiden joukossa gova Parvang, joka
oli johtanut keskustelua ja vaatinut häntä piiristänsä paikalla
poistumaan ja menemään Tarok-tsolle. He eivät voineet mitään armoa
odottaa, kun heillä ei kerran ollut Lhasasta annettua passia -- niin
oli gova sanonut. Sen johdosta olivat he lähteneet Tarok-tson
pohjoisrannalle ja jääneet sinne neljäksitoista päiväksi, koska siellä
oli hyvä laidunmaa eikä heitä kukaan ahdistellut. Meistä olivat he
kuulleet kaikenlaisia ristiriitaisia huhuja. Vihdoin oli eräs
paimentolainen kuollut ja kuolinrukouksien vuoksi oli kutsuttu eräs
Lunkar-gumpan munkki paikalle. He olivat tavanneet tämän munkin ja hän
oli heille ilmottanut, että olimme yhdeksän päivää sitten kulkeneet
luostarin ohi. Heti olivat he koonneet tamineensa ja aikoneet lähteä
varhain seuraavana aamuna jälkiämme seuraamaan. Mutta yöltä oli käynyt
hevosenvarkaita ja ne olivat vieneet minun harmaan tikseläisratsuni ja
yhden Saka-dsongista ostetun muulin. Sen seikkailun johdosta olivat he
menettäneet kaksi päivää, varastettuja eläimiä silti takaisin saamatta.
Sillä aikaa kun Suän, Abdullah, Abdul Rasak ja Sonam Kuntshuk kulkivat
hitaasti jälkijoukkona, olivat toiset kolme lähteneet pikamarssissa
meitä etsimään ja nyt vihdoinkin päässeet perille, tuoden mukanaan koko
matkarahaston! Abdul Kerim pääsi siis minusta verrattain ehein nahoin,
mutta minä kuulin, miten toiset häntä morkkasivat.

_Kjangrangissa_ yhtyi jälkijoukkokin taas meihin ja nyt olimme
kaikki kolmetoista koossa, kun heinäkuun 8. p:nä ratsastimme 5,885
metriä korkean _Ding-la_-solan yli, joka on korkeampi kuin mikään
muu koko Tibetin-matkallani nousemani sola. Sieltä jatkoimme
matkaamme, sivuuttaen _Aong-tsangpon_ jokialueeseen kuuluvan
pienen Argok-tso-järven ja nousimme 12. p:nä 5,272 metriä korkean
Surnge-la-solan yli. Kahta päivää myöhemmin saavuimme Toktsheniin,
jossa uusi poliittinen selkkaus viivytti meitä kokonaista yhdeksän
päivää. Siitä en kumminkaan voi kertoa, sillä jo aikaa olen päässyt
käytettävänäni olevan tilan rajaan ja -- kustantajani käy
kärsimättömäksi!




Kolmaskymmenesviides luku.

Transhimalaja.


Jo jesuiittien kaksisatavuotisella kartalla (D'Anville 1733) kulkee
ylisen Brahmaputran pohjoispuolella joukko vuoria, joiden nimet ovat
idästä länteen seuraavat: Youc, Larkin, Tshimouran, Coiran, Tshompa,
Lop, Tshour, Takla concla, Kentaisse (Kailas), Latatsi, j.n.e. Näitä
jesuiittain lähteiden vuoria ja jonoja ei kumminkaan ole merkitty
uudemmille Tibetin kartoille, nähtävästi siitä syystä, että
maantieteilijät ovat näitä oppineiden tibetiläisten kokoamia aineksia
pitäneet epätarkkoina ja epäluotettavina. Ja kuitenkin on tämä jono
juuri Transhimalaja, vaikka sen esitys on väärä ja sekava.

Kun Brian _Hodgson_ merkitsi Etelä-Tibetin kartallensa (_Selections
from the Records of the Government of Bengal_ No. XXVII) mahtavan
yhtenäisen, Tsangpon kanssa yhdensuuntaisesti sen pohjoispuolella
kulkevan vuorijonon, astui hän askeleen, joka ei voinut perustua muuhun
kuin jesuiittien karttaan ja niihin sen selityksiin, jotka Nepalin
maharadsha v. 1843 julkaisi. Ymmärrettävää oli, että Tsangpon
pohjoispuolella täytyi olla korkeita vuoria -- sen tiesivät jo
Kang-hin aikaiset jesuiitit. Mutta Hodgsonin otaksuma Nyenchhen-thangla
(= Transhimalaja), jota hän pitää Karakorumin itäisenä jatkona ja
pohjoisen ja eteläisen Tibetin luonnollisena rajana, on vailla
kaikkea alkuperäisyyttä, eikä se merkitse askeltakaan sen yli,
mitä jo tiedettiin tai oikeammin sanoen aavistettiin. Sillä
jo v. 1840 oli _Dufour_ merkinnyt kartalle yhtä mahtavan ja yhtä
katkeamattoman vuorijonon Tsangpon pohjoispuolelle ja sen kanssa
yhdensuuntaisesti kulkevaksi. Tämä kartta on liitetty kuolemattoman
lazaristi-lähetyssaarnaajan pater Hucin matkakertomukseen "_Souvenir
d'un voyage dans la Tartarie, le Thibet et la Chine_, 1844-46".
Dufourin kartta on parempikin kuin Hodgsonin, sillä hän on siihen
ottanut jesuiittien kartasta Tsangpon erään pohjoisen syrjäjoen,
merkiten sen juoksemaan tämän suuren vuorijonon läpi, jota hän
jesuiittien mukaan nimittää Koiran-vuoriksi.

_Huc ja Gabet_ olivat varmaankin ensimäiset europalaiset, jotka ovat
kulkeneet Transhimalajan yli, ja kysymys on siitä, missä se ylimeno on
tapahtunut. Varmaankin Shang-shung-la-solan kautta, mongolilaisten
toivioretkeläisten Kuku-norista ja Tsaidamista Lhasaan kulkevaa tietä
myöten. Mutta turhaan etsii Hucin kuuluisasta kirjasta mitään selitystä
siihen. Niiden kahden vuoden kuluessa, jotka Huc vietti Macaossa,
täydensi hän ne pikipäin tehdyt muistiinpanot, jotka oli matkalla
kirjottanut. Hänen kirjastaan tapaa maantieteellisiä nimiä ainoastaan
pienen joukon. Hän mainitsee nimet Burchan Bota, Shuga ja Tang-la,
samoin suuren Nak-tshu-kylän, jossa karavaani vaihtoi kameelinsa
jakeihin, mutta hän ei virka sanaakaan solasta, jonka kautta oli
noussut maailman valtaisimman vuoriston yli. Hän sanoo kumminkin
nousseensa suunnattoman suuren vuorijonon yli, ja kun sen asema sopi
yhteen jesuiittien ja Dufourin Koiran-vuorten kanssa, hyväksyi hän
tämän nimen, jota ei varmaankaan ollut matkallaan kuullut ja joka
tietysti on kulkenut suullisesti Tibetistä Pekingiin jesuiittien
merkintään asti. Kaikki, mitä hänellä on matkastaan Transhimalajan yli
mainittavaa, rajottuu seuraaviin sanoihin: "Naptshusta Lhasaan kulkeva
tie on yleensä kallioista ja rasittavaa. Koiranin vuorijonolta alkavat
tavattomat vaikeudet."

Toisen Transhimalajan piirtämisyrityksen on tehnyt Trelawney _Saunders_
Tibetin-kartallaan. Hän, kuten Dufour ja Hodgson, vetää mahtavan,
_yhtenäisen_ vuorijonon koko Tibetin halki! Esittäessään länsiosaa,
Manasarovarin pohjoispuolta, samoin kuin myös itäosaa, Tengri-norin
eteläpuolta esittäessään, nojautuu hän punditien karttoihin. Muu, 82.
ja 89,5. itäisen pituusasteen välillä oleva alue on osaksi jesuiittien
kartan jäljittelyä, osaksi pelkkää mielikuvitusta, eikä sillä ole
todellisuuden kanssa etäisintäkään yhteyttä. Huomautan vain siitä, että
Transhimalajaa ei muodosta yksi vuorijono, vaan useat, ja että
Tshaktak-tsangpon lähde on näistä jonoissa isoimman etelä-, eikä
pohjoispuolella. Koko järjestelmän keskimäinen ja suurin osa, jonka
myöhemmin tutkin, on Saundersin kartalla arvoton.

Vuonna 1867 antoi eversti Montgomerie Manasarovarin pohjoispuolisen
maan kartoittamisen kolmen punditin toimeksi. Yksi heistä oli
voittamaton ja ihmeellinen Nain Sing, toinen se, jonka rosvot estivät
Jiachan luona Induksen lähteille tunkeutumasta. Tok-dshalungiin
mennessään kulkivat he sitten Transhimalajan yli Dshukti-lan solassa,
jota sanovat Gugti-laksi, merkiten sen 19,500 englantilaista jalkaa
korkeaksi; minun mittaukseni mukaan se on 19,070 jalkaa korkea. Saman
solan yli kulki _Calvert_ vuotta ennen minua.

Tammikuun 8. p:nä 1872 kulki eräs Montgomerien "explorer'eista", nuori
tibetiläinen, Transhimalajan yli erään 17,200 jalan korkuisen solan
kautta. Markham sanoo kertomuksessaan tästä matkasta, että hän on
paluumatkallaan kulkenut vuoriston yli Dhok-lan kautta, vaikka
todellinen vedenjakaja-sola, jonka läpi hän ylimennessään kulki, on
ehkä pikemmin ollut Dam-largen-la. Tämän solan yli kulki Nain Sing
vuotta myöhemmin, siis 1873, kuuluisalla matkallaan Lehistä Lhasaan,
jonka matkan eversti Henry _Trotter_ on elävästi ja tarkasti kuvaillut.
Nain Singin mukaan on Dam-largen-la 16,900 jalkaa korkea.

Suuri punditi A. K. eli _Krishna_, joka kilpaili Nain Singin kanssa
kunniasta saada olla ensimäinen, kulki vuonna 1881 tekemällänsä
matkalla Transhimalajan itäisen osan yli, vieläpä kait Nub-kang-lan
kautta, eikä Shiar-gang-lan, kuten olin ensin luullut. Hänen kartastaan
on kuitenkin hyvin vaikea päättää, onko Shiar-gang-la Transhimalajan
ensimäisen luokan vedenjakaja-sola vai eikö. Kaikissa tapauksissa menee
se Salvenin ja Brahmaputran välisen vedenjakaja-vuorijonon yli, joka
jono on Nien-tshen-tang-lan välitön jatko, siis Transhimalajaa. Samaa
mieltä on myös eversti S.G. _Burrard Hoydensin_ keralla julkaisemassaan
ihmeteltävässä teoksessa "_A sketch of the Geography and Geology of the
Himalaya mountains and Tibet_" (Kalkutta 1907). Tämän teoksen XVII
kartalla on Burrard, minun vakaumukseni mukaan, merkinnyt vuorijonon
jatkon aivan oikein, vaikkapa meiltä puuttuukin kaikki varmat tiedot
sen kulusta.

Huomaamme siis, että pater Hucin jälkeen ovat Transhimalajan yli
kulkeneet useat punditit, samoin myös Calvert v. 1905. Näihin on vielä,
mikäli tiedän, lisättävä kaksi nimeä, nimittäin _Littledale_, joka
rohkealla retkellään 1894-95 kulki vuoriston yli Guring-la-soIan
(19,585 jalkaa) kautta ja kreivi _Lesdain_, joka v. 1905 meni sen yli
Chalamba-lan kautta. Molemmat kuvailevat sitä ihmeenkaunista näkyä,
jonka Nien-tshen-tang-la Tengri-norilta katsottuna tarjoaa. Mutta
viimemainittu matkustaja ei laajenna tietojamme Transhimalajasta, sillä
hän on kulkenut samaa solaa myöten, jonka yli Montgomerien punditi jo
oli noussut. Matkakertomuksessaan ei hän puhu yleensä solasta, vielä
vähemmin mainitsee sen nimeä. Mutta Tengri-norin länsirantaa
pitkin kulkiessaan hän lausuu: "Hyvin vaikeakulkuiset ja sekavat
vuoripaljoudet ovat voittamattomana esteenä. Sentähden päätin seurata
ensimäistä vedenjuoksua, jonka voi suunnastansa päättäen otaksua
kääntyvän Brahmaputraan. Sillä lailla vaelsin useita päiviä erään
lakkaamatta levenevän, Chang-chu-nimisen joen rantaa pitkin". -- Tämä
joki on Chatamba-lalta virtaava Shangtshu.

Kaksi ranskalaista, kaksi englantilaista ja puolisen tusinaa punditia
on siis ennen minua Transhimalajan yli kulkenut. Kaukana lännessä,
brittiläisellä alueella, ovat useat europalaiset kulkeneet tämän
vuoriston yli, varsinkin Tshang-lan kautta, jota myöten minäkin olen
kolmasti samonnut. Marraskuun 22. p:nä 1907 nousin vuoriston yli
Induksen ja Panggong-tson välisen mukavan Tsake-la-solan kautta.

Erinomaisen suuriarvoisen lisän Transhimalajan tuntemiseen antavat
_Ryder ja Wood_ v. 1904 ylös Brahmaputraa tekemänsä käänteentekevän
matkan kautta. Heillä ei ollut mitään aihetta kulkea vuoriston yli tai
tunkeutua edes päivämatkan päähän sen eteläisiin poikkilaaksoihin,
mutta he mittasivat kaikki huiput, jotka vain heidän tiellensä
näkyivät. Jotkut näin mitatuista vuorista, erittäinkin Lunpo-gangri,
ovat korkeimpia niistä huipuista, jotka ikuista lumilakeansa
Transhimalajan yli kohottavat. Korkein on Ryderin mukaan 23,255 jalkaa
eli 7,090 metriä, ei siis paljoa matalampi kuin 7,300 metrin korkuinen
Nien-tshen-tang-la. Ryder ja Burrard ovat sitä mieltä, että nämä huiput
ovat saman yhtenäisen jonon kärkiä. Tämä jono on heidän kartallaan
merkitty Brahmaputran pohjoiseksi vedenjakajaksi. Tekstissä huomauttaa
Burrard kumminkin aivan oikein, ettei tämä jono, jota hän nimittää
"_The Kailas range'ksi_", ole vedenjakaja, koska se on paikoin
pohjoisesta virtaavien syrjäjokien puhkoma. Mutta Burrard tekee saman
virheen kuin Dufour, Hodgson, Saunders ja Atkinson, uskoessaan että
Tsangpon pohjoispuolella on yksi ainoa keskeytymätön vuorijono. Itse
olen tätä kysymystä paljon miettinyt ja Tibetin vuorijonojen
yleiskarttaan 1905 merkinnyt kaksi jonoa Tsangpon pohjoispuolelle,
käsitys, joka sopii yhteen F. _Grenardin_ Keski-Aasian kartan kanssa.

Tämän niin vähän tunnetun alueen maantieteellisen tutkimuksen
historiani täytyy luonnollisista syistä tuntua tavattoman lyhyeltä ja
vaillinaiselta. Mutta en ole parhaalla tahdollakaan voinut löytää muita
edelläkävijöitä, kuin nämä jo mainitut -- siinä vuoriston osassa
nimittäin, joka on Tibetin rajojen sisällä -- enkä ainoatakaan, joka
olisi ennen minua käynyt Transhimalajan keskiseuduissa. Kun moni
hyvällä syyllä ihmetteli, että niin suunnattoman suuri ala kuin
Etelä-Tibet on pysynyt aina meidän päiviimme asti tuntemattomana,
vaikka se on aivan englantilais-intialaisella rajalla, alettiin eräissä
englantilaisissa piireissä nähdä suurta vaivaa, kaivelemalla esille
enemmän tai vähemmän nimettömiin lähteisiin ja epäselviin otaksumisiin
perustuvia tietoja ja todistuskappaleita, joilla voisi todistaa, ettei
minun löydöilläni ollut ensimäisen oikeutta, jota ne vaativat. Jo
tässäkin teoksessani lausumani, lyhyet huomautukset tekevät kuitenkin
kaiken väittelyn minun puoleltani aivan tarpeettomaksi.

Pater Huc lopettaa matkakuvauksensa seuraavilla sanoilla: "Mutta
kirjottajan into ei yksinään riitä antamaan kuvaa seuduista, joihin hän
ei ole koskaan jalkaansa astunut. Kirjottaa kertomus Kiinan matkasta,
tehtyänsä kävelymatkan Kantonin kauppasiirtolan ohi ja Macaon
tienoilla, on samaa kuin puhua asioista, joita ei riittävästi tunne...
On yleensä jokseenkin vaikeata tehdä löytöjä maassa siihen
tunkeutumatta."

Näitä mieleenpantavia sanoja ajatellen olin lähtenyt matkalle, jota on
tässä kirjassa kuvattu, ja päätarkotukseni ilmaisi jo _Sir Clements
Markham_ lausuessaan Littledalen viime matkasta seuraavaan tapaan
("Geographical Jourual" 7. nide, 482 s.): "Mikäli tiedämme, ei sen
(Transhimalajan) yli ole kukaan kulkenut koko sen Tengri-norin ja
Mariam-la-solan välisellä taipaleella ja luulen ettei Aasiassa ole
mitään maantieteellisesti suuremman arvoista kuin tämän vuorijonon
tutkiminen."

Minun ei sovi ryhtyä ratkaisemaan kysymystä, olenko tarkotukseni
saavuttanut vai enkö. Mutta kun minä Surnge-lan kautta kuljin
Transhimalajan yli kahdeksannen kerran, oli minulla ainakin se
tyydytys, että näin kaikkien vanhojen otaksumisien luhistuvan kuin
paperitalojen ja vetäneeni uuden tärkeän piirron Aasian kartalle
juuri siihen, missä oli ammottanut valkea täplä houkuttelevine
"_Unexplored_"-kylttinensä.

Minulla ei ole tilaa Transhimalajan seikkaperäisemmälle
yksityiskuvailulle, ja se onkin vasta sitten mahdollista, kun kaikki
huippujen mittaukset ovat lasketut, koottujen kivinäytteiden laadut
luokitetut ja piirustettujen karttalehtien yksityiskohdat sovitellut.
Aineksien viimeistelyihin menee pari vuotta.

Minun oli suotu kulkea Transhimalajan kahdeksan solan yli, kun kaikki
toiset matkustajat olivat kulkeneet yhteensä seitsemän yli. Seitsemän
minun solaani oli ennen tuntematonta. Toisista olin ennen nähnyt
Titsha-lan ja Men-lan. Lopuista Transhimalajan solista olen ainakin
koonnut suullisia tietoja. Tshukti-la on molempien Indushaarojen
välinen vedenjakaja; Tseti-latshen-la Sadletshin ja Nganglaring-tson
välinen. Shiar-gang-la ja Shan-shung-la ovat Salvenin ja Brahmaputran
vedenjakajalla. Kaikki muut ovat valtameren ja umpitasangon välisellä
suurella vedenjakajalla. Kaikki europalaisten ja punditien tähän asti
kulkemat solat ovat vuoriston itäisessä ja läntisessä osassa.
Chalamba-lan ja Surnge-lan välillä ei oltu Transhimalajan yli kuljettu
ainoastakaan kohdasta, ja juuri näiden kahden solan välissä oli se
suuri valkea täplä. Tästä tunnettiin ainoastaan Ryderin ja Woodin
mittaamat huiput ja muutamia kärkiä, jotka Nain Sing oli nähnyt
pohjoisesta päin. Jos en ota huomioon sitä matkaa, jonka punditit
tekivät Manasarovarin ja Ruldap-tson välitse ja jonka yksityiskohtia en
tunne, on Chalamba-lan ja Dshukti-lan välinen taival 950 kilometriä
pitkä. Näiden kahden rajamerkin välillä ovat kaikki ne solat, joiden
yli nouseminen teki minulle mahdolliseksi seurata Transhimalajan kulkua
ja osottaa, että sen itäiset ja läntiset, jo tunnetut siivet ovat
yhteydessä keskenään ja saman vuoriston osia, sekä että tämä vuoristo
on maailman korkein ja valtaavin, ja että siihen voidaan verrata
ainoastaan Himalajaa, Kara-korumia, Arka-tagia ja Kven-lunia. Sen
pituus on 2,300 kilometriä laskettuna Shiar-gang-lasta Yasiniin lähelle
Induksen jyrkkää polvea, mutta jos voidaan todistaa, että Transhimalaja
jatkuu Hindukushin nimellä ja kulkee pitkin Salvenia, niin on sen
pituus noin 4,000 kilometriä. Pohjoisessa ja etelässä ovat sen rajat
jyrkät ja selvät: pohjoisena rajana Nain Singin ja minun löytämäni
järvet, etelässä suunnaton Indus-Tsangpo-laakso. Se on kapeampi kuin
Himalaja ja sen huiput ovat jälkimäisiä matalammat. Mutta
Transhimalajan solien korkeus on suurempi kuin Himalajan solien. Viiden
Himalaja-solan, nimittäin Shar-chalep-lan, Manda-lan, She-ru-lan,
No-lan ja Kore- eli Potu-lan keskimääräinen korkeus on 5,101 metriä,
kun taas minun viiden ensimäisen solani keskimääräinen korkeus nousee
5,600 metriin. Mutta Himalajan korkein huippu, 8,840 metriä korkea
Mount Everest, on 1,540 metriä korkeampi kuin Nien-tshen-tang-la, joka,
mikäli tiedetään, on Transhimalajan korkein kohta. Siitä riippuvat myös
näiden kahden vuoriston muut muotosuhteet. Transhimalajan harjat ovat
lakeammat, sen laaksot matalammat ja kapeammat; Himalajan harjat ovat
terävät ja suipot, sen laaksot syvät ja voimakkaasti uurtautuneet.
Edellinen vuoristo on kiinteämpi ja jyrkempi kun jälkimäinen, suhde,
joka on hyvin luonnollinen, kun muistaa, että Himalaja saa pääosan
länsimonsuunin sadevarastosta, jonka sadeaallot ovat lukemattomia
vuosituhansia Himalajan laaksojen pohjiin syövyttävästi vaikuttaneet,
kun taas Transhimalaja saa monsuunisateista ainoastaan suhteellisesti
vähäpätöisen osan. Jos olisi mahdollista näiden kahden vuoriston
kivimäärää toisiinsa verrata, niin varmaankin huomattaisiin, että
pohjoinen on mahtavampi kuin eteläinen. Sillä semmoisen vertailun
pitäisi alkaa meren pinnasta, ja vaikka Transhimalaja onkin kapeampi,
alkaa sen nousu toki vasta 3,000 ja 5,000 metrin korkeudesta, nimittäin
Tsangpon laaksosta, kun taas Himalajan nousu, tarkasti ottaen, alkaa
meren pinnan tasalta eli ehkä 100 metriä ylempää. Vedenjakajana on
Transhimalaja suuremman, tärkeämmän arvoinen kuin Himalaja.
Länsi-Himalaja jakaa Induksen ja sen syrjäjokien vedet; idässä on se
Brahmaputran ja Gangeksen välisenä vedenjakajana. Mutta jokainen
vesipisara, joka taivaasta Himalajalle putoaa, menee Intian
valtamereen. Sitä vastoin on koko keskinen Transhimalaja eteläisen
Intian valtameren ja pohjoisen umpitasangon välisenä vedenjakajana.
Ainoastaan läntisellä sivullansa jakaa Transhimalaja Induksen ja sen
muutamien oikeanpuoleisten syrjäjokien vesiä ja itäisellä sivullansa
Salvenin ja Brahmaputran vesiä. Tibetin rajojen sisällä on ainoastaan
yksi joki, joka alkaa Transhimalajan pohjoisrinteeltä ja leikkaa
vuoriston poikittain, mutta se joki onkin leijona, sitä nimittävät
tibetiläisetkin leijonajoeksi, se on _Singi-kamba, Indus_. Salven alkaa
samoin tämän vuoriston pohjoisrinteeltä, mutta pääsee valtamereen
tarvitsematta kulkea vuoriston läpi. Kaikki muut pohjoisrinteeltä
alkavat joet -- isoimmat niistä ovat Buptsang-tsangpo ja Soma-tsangpo
-- virtaavat pohjoisiin umpinaisiin suolajärviin. Ainoastaan
Transhimalajan keskipaikoilla, mutta kumminkin noin 1,000 kilometrin
pituudelta, sattuu vuoriston pääakseli ja mantereen vedenjakaja yhteen;
sillä lännessä kulkee vedenjakaja Induksen lähteeltä pohjoista kohti ja
sitten länteen, kulkeakseen Panggong-tson umpinaiseen Tibetiin, ja
idässä kulkee se Tengri-norin ja Salvenin lähteiden välisistä seuduista
lähtien pohjoista kohti.

Transhimalajan pohjoispuolella muodostaa Sisä-Tibet maailman
valtaisimman ylängön, ja mitä etemmä itään menee, sitä suuremmaksi käy
erotus tämän ylängön pinnan ja Brahmaputran laakson vastaavan osan
korkeuden välillä. Niinpä on Tengri-nor kokonaista 1,000 metriä
ylempänä kun iso, siitä suoraan etelässä olema joki, kun taas
Tshunit-tso on ainoastaan 156 metriä ylempänä kuin Tradum. Ja jos
tarkastamme Tarok-tson (4,627 metriä) ja siitä lounaaseen päin
sijaitsevan Brahmaputran vastaavan kohdan välistä suhdetta --
viimemainitun suurin korkeus on 4,644 metriä -- niin huomaamme, että
Tarok-tso onkin 20 metriä alempana kuin tämä Himalajan ja
Transhimalajan muodostaman jättiläismoisen kaksoiskaaren säteellä
virtaava joki. Siihen suuntaan kulkiessa olisi siis tehtävä jyrkkä
nousu Transhimalajan harjalle ja sitten vielä melkoisempi lasku alas
ylänkömaan järveen. Voi siis pitää varmana, että Tabie-tsaka on
vieläkin alempana ja on itse asiassa koko Bongban syvin syvänne.

Olen pannut tämän kirjan nimeksi Transhimalaja, koska siinä kuvattujen
kohtaloiden ja seikkailujen näyttämönä on ollut tämä valtaava Tsangpon
pohjoispuolella kohoava vuoristo, sekä vuoriston etelä- ja
pohjoispuoliset seudut. Kulkiessani ensi kertaa sen vedenjakaja-harjan
yli Sela-lassa, aijoin minä säilyttää saman nimen, jota jo Hodgson
käytti, nimittäin Nien-tshen-tang-lan. Vielä Tshanglo-Pod-lan ja
Angden-lan yli kuljettuani en ollut mieltäni muuttanut, sillä nämä
solat kuuluvat samaan vuorijonoon, jota Tengri-norin etelärannalla
nimitetään Nien-tshen-tang-laksi. Ja vielä Tseti-latshen-lan ja
Dshukti-lankin yli noustuani uskoin näidenkin solien olevan
Nien-tshen-tang-lan läntisen jatkon solia ja että siis Hodgsonin,
Saundersin, Atkinsonin, Burrardtn ja Ryderin mielipide oli oikea. Mutta
toisen diagonaalisen, Tibetin läpi tekemäni matkan jälkeen ja
vaellettuani Bongban läpi useammasta kohdasta tulin siihen päätökseen,
ettei yhdestä ainoasta vuorijonosta voinut olla puhettakaan, vaan että
kysymyksessä oli kokonainen ryhmä toisistaan täysin erotettuja
vuorijonoja. Silloin tajusin, että nimeä Nien-tshen-tang-la, joka
tarkottaa yhtä ainoata kaikista näistä jonoista, ei ole hyvä antaa koko
vuoristolle. Silloinhan sillä olisi voinut olla yhtä epäoikeutettuna
nimenä Lunpo-gangri, Kamtshung-gangri, Targo-gangri tai mikä hyvänsä
paikallisnimi. Vielä sopimattomammalta tuntui minusta Saundersin
"Gangri Mountains", koska Tibetissä on kaikkien lumipeitteisten vuorten
nimenä "gangri" ja se nimi olisi tässä yhteydessä ollut tyhjä kuori.
Yhtä vähän voin hyväksyä Burrardin "Kailas Range'a". Oli keksittävä
nimi, joka soveltuisi koko tälle lujasti toisiinsa sidotulle
vuorijonoryhmälle, joku maantieteellinen käsite, johon ei mahdu
väärinkäsitystä, ja minä päätin koko vuoristolle, jonka yhteys ja
yhteenkuuluvaisuus minun oli suotu todistaa, panna nimeksi
Transhimalajan.

Niinpä lähde maailmalle, sinä valtaisen vuoriston soinnukas nimi,
raivaa tiesi maantieteen oppikirjoihin ja muistuta lapsille kouluissa
maailman katon lumipeitteisiä huippuja, joiden välissä ovat
monsuunimyrskyt alusta asti raivoisaa lauluansa laulaneet.

       *       *       *       *       *

Lähdin Toktshenista heinäkuun 24. p:nä kahdentoista palvelijani kanssa
kuin joukko maantierosvoja. Yhdeksän päivää olimme siellä viettäneet
ilman muuta tehtävää kuin katsella miten monsuunisateet, joita minä
varomattomasti olin alkuasukkaille luvannut, luotisuoraan valuivat
alas. Paikallisviranomaiset sääsivät tällä kertaa, että kun minulla ei
ollut passia Lhasasta, ei minulla ollut edes oikeutta käyttää
Ladakiin menevää valtatietäkään, vaan täytyi minun kääntyä takaisin
Sisä-Tibetiin samaa tietä myöten, jota olin tullutkin. Jos en olisi jo
saanut kyllääni valkeasta täplästä, niin olisin hyväksynyt heidän
ehdotuksensa mielihyvällä. Mutta minä olin väsyksiin asti työtä tehnyt
ja ikävöin kotiin. Kun he kokonaan kielsivät minulta apunsa ja
pyytämämme kuljetusvälineet, niin läksimme jalkaisin ja annoimme
viimeisten kymmenen hevosemme ja muulimme kantaa kuormastoa. Kamba
Tsanamin teltistä ostettu kimo oli, kuten ennenkin, minun käytettäväni.
Suojelusväkeä minulla ei ollut -- ei haluttu olla minun kanssani
missään tekemisissä, jotta oltaisiin syyttömiä, jos devashungin kanssa
sattuisi jättilaskuja tulemaan.

Rankkasateessa saavuimme _Tirtapurin_ temppeliin. Lobsangin, Gulamin,
Kutusin, Tubgesin, Suänin ja Kuntshukin piti saattaa minut täältä
Simlaan, kun taas Abdul Kerim ja muut saivat palkkansa ja palkkionsa,
mennäkseen Gartokin kautta kotiinsa. Simlaan menevää tietä minä en
tuntenut; kartalla näytti Simla olevan lähempänä kuin Ladak. Siksi
luulin oman joukkoni pääsevän matkansa päähän ennen toisia. Mutta tämä
tie on niin jylhä, kuin vain kuvitella voi, ja Satledshin syrjäjoet
ovat uurtautuneet syvälle maan kamaraan. Voi luulla joutuneensa
Coloradon kanjoniin. Yhtenä päivänä on kiivettävä jyrkkää rinnettä
1,000 metrin korkeuteen ja seuraavana päivänä laskeutuu tie saman
verran alaspäin. Matka on siis vähintään kaksin verroin niin pitkä kuin
kartalla näyttää. Siksipä ehtikin Abdul Kerim Lehiin paljon ennen kuin
me Simlaan. Sen johdosta ensimäiset meistä levinneet tiedot tiesivät
kertoa hänestä eikä minusta, ja monet ystävistäni luulivat silloin
minulle pahinta tapahtuneen. Näytti nimittäin oudolta, kun väkeni oli
palannut kotiinsa terveenä ja minä itse olin yhäkin kateissa.

Toktshenista heinäkuun 24. p:nä lähtiessäni riemastutti minua ajatus,
että askel askeleelta laskeutuisimme alempiin seutuihin ja yhä
lämpimämpiin ja tiheämpiin ilmakerroksiin. Kuukautta myöhemmin olimme
kumminkin Toktsheniakin ylempänä, edessämme oli maa lumen peitossa ja
taas kuulimme raekuurojen risaisia telttejämme pieksävän. Mutta
_Shipkissä_ pystytimme telttimme taas puistoon, joka loisti kesän
rehevimmässä kauneudessa, ja kuulimme tuulen humisevan tiheälehtisten
aprikoosipuiden latvoissa. Shipki on viimeinen tibetiläinen kylä. Sen
puistokeitaasta alkaa jyrkkä rinne _Shipki-la_-solaan, johon noustessa
on kiivettävä korkeuteen, joka vastaa kuutta päälletysten ladottua
Eiffeltornia. Sinne päästyä seisoo Tibetin ja Intian rajalla. Käännyin
ympäri ja silmäilin viimeisen kerran noita lohduttoman autioita,
hedelmättömiä vuoristoja, joissa unelmani olivat toteutuneet ja
onnentähteni oli loistanut kirkkaammin ja ystävällisemmin kuin koskaan
ennen.

Elokuun 28. p:nä 1908 leiriydyimme Poon kylään ja minä vietin täällä
kaksi päivää herrnhutilaisten lähetyssaarnaajien vierasvaraisessa
talossa. Herrat Marx ja Schnabel sekä heidän ystävälliset perheensä
osottivat minulle ylenmääräistä hyvyyttä. Täällä myös sain kuulla
tuhannet ulkomaailman uutiset -- mieleni oli kuin kuuntelisin vihdoin
saavutetun meren rantahyrskettä. Runsaan kahden vuoden kuluessa en
ollut nähnyt yhtään ainoata europalaista; itse tibetiläisessä puvussani
näytin maantierosvolta. Mutta lähetyssaarnaajat pukivat minut
europalaiseen kesäpukuun ja panivat intialaisen hatun päähäni.

Tie laskeutuu yhä alemmaksi, ilma tulee lämpimämmäksi. Uskollinen
ystäväni, iso pörröinen Takkar katselee minua kysyvin silmäyksin. Se ei
pidä kesän tuoksuvasta seppeleestä eikä niityn kirjavasta kukkeudesta.
Se muistelee etäisten lakeiden tasankojen vapaata elämää, se kaipaa
taisteluita erämaan susia vastaan ja uneksii ikuisten lumimyrskyjen
maasta. Eräänä päivänä näimme sen juovan tien poikki virtaavasta
pienestä purosta ja sitten laskeutuvan vilpoiseen varjoon makaamaan.
Siten oli se jo monet monituiset kerrat tehnyt, mutta nyt näin sen
viimeisen kerran! Se kääntyi takaisin ja juoksi yksinänsä Tibetiin.
Kuitenkin oli ero siitä raskas, kuten huomasin siitä, että se oli
katsonut velvollisuudekseen pyytää Poon lähetyssaarnaajia lähettämään
minulle terveiset. Eräänä aamuna löysivät nämä sen asemansa portin
edessä makaamasta, ja ollen vanhalle tavallensa uskollinen, ei se
aikonut ketään sisään tai ulos päästää. Mutta se otettiin
vierasvaraisesti vastaan ja lähti kahleeseen kytkettynä vankina uusia
kohtaloita kokemaan. Joskus saan vieläkin herra Marxin kautta
tervehdyksen vanhalta Tattariltani, joka puolusti telttiäni niin
uskollisesti, kun minä sen kotimaassa valepuvussa matkustelin.

Yhä lisääntyvällä levottomuudella olin odottanut sitä hetkeä, jolloin
lähes kaksitoistakuukautisen täydellisen vaitiolon jälkeen saisin taas
kirjeitä kotipuolelta, ja olin itsekseni kysynyt, voisinkohan ne lukea
kyyneliin puhkeamatta. _Gaurfassa_ saavutti minut postilähetys syyskuun
9. p:nä. Luin koko illan, koko yön ja koko seuraavan päivän, ja
viimeiset päivämatkat Simlaan voin kulkea iloisin mielin, kuu tiesin
ettei minua odottanut mikään suru ja että kotona oli kaikki hyvin. Nyt
humisi tuuli Himalajan seeteripuissa entistään lempeämpänä ja
Satledshin kohinaa minä pidin riemumarssin rummutuksena.

Syyskuun 15. päivä oli minun suuri päiväni. Olin ollut yötä _Fagun_
bungalowissa. Tämä leiri, jossa olin yksinäni, oli järjestyksessä 499.
Simla olisi viidessadannes leiri. Tuntui merkilliseltä seisoessa
erämaan ja korkeimman sivistyksen rajalla. Komean maantien suojuksen
vieressä istui eräs herrasmies rikshassaan -- hän oli Reuterin
kirjeenvaihtaja, ystäväni _Edward Buck_. "Nyt sitä saa soittaa
suutansa", ajattelin minä. Ja sitä sitten jatkuikin viimeisen
päivämatkan ajan.

Etäältä jyrkiltä kukkuloiltaan näkyy ihana, hieno kaupunki, ja sen
valkeat talot kimaltelevat puiden välistä. Eräs kaunis neitonen
valokuvaa meidät kodakillaan; mutta on vielä varhainen aamuhetki ja
ilman enempiä onnettomuuksia pääsemme me pelastumaan miesten
pukumyymälään. Sillä poolaisesta puvustani huolimatta täytyi minun
perinpohjin uuteen asuun pukeutua ennen kuin voisin näyttäytyä
varakuninkaan palatsin porttien sisäpuolella.

Ensi päivät asuin vanhan jalon ystäväni eversti Dunlop Smithin luona ja
sain nyt tilaisuuden kiittää häntä ja hänen ystävällisiä omaisiansa
siitä vaivasta, jota olivat minun tähteni nähneet ja niistä yhdeksästä
kelpo tavaroilla täytetystä arkusta, jotka he olivat viime vuonna
minulle Gartokiin lähettäneet. Sitten muutin varakuninkaan palatsiin ja
nautin lordi ja lady Minton luona samaa rajatonta vierasvaraisuutta
kuin muinoinkin. Akkunaani näkyi taas Himalajan harja, kohoten
näköpiirin rajalle selvänä ja terävänä, ja sen takana levittäytyivät
Tibetin vuoret ja laaksot kuin rannaton meri.

Syyskuun 24. p:nä kokoontui 150 herraa ja naista palatsin juhlasaliin.
Tällä kertaa oli se muodostettu luentosaliksi, ja kultaompeleisella
verholla katetulla alustalla, jolle muutoin on valtaistuimet asetettu,
oli tuotu valtaava Tibetin kartta. Ensimäisillä tuoleilla istuivat
Intian armeijan ylipäällikkö lordi Kitchener, Pandshabin kuvernööri
sekä Alwarin ja Gwaliorin maharadshat, ja vierasten joukossa olivat
edustettuina kaikki kenraalit, kaikki ylemmät upseerit, kaikki
valtiosihteerit, tiedemiehet ja corps diplomatiquen jäsenet, jotka nyt
juuri olivat Simlassa. Valtiosihteeri, eversti Victor Brook ilmotti
hänen ylhäisyytensä varakuninkaan ja lady Minton tulon. Minussa oli
kauhea kuume, mutta ennen kuin itse huomasinkaan kuulin loistavassa
salissa kaikuvan oman ääneni "Your Excellencies, Ladies and Gentlemen"
ja sitä seurasi kertomus viimeisestä matkastani. Kello oli yksi
yöllä, kun esitelmäni päättyi. Kun lordi Minto oli vielä pitänyt
ystävällistäkin ystävällisemmän puheen, lähtivät vieraat sivuhuoneisiin
illalliselle.

Eräässä seraissa linnan alapuolella asui minun kuusi ladakilaistani ja
viimeiset seitsemän juhtaani. Usein laskeuduin heitä tervehtimään ja
leikin jonkun aikaa vanhan matkatoverini, pienen Puppyn kanssa.

Mutta levon päivät vierivät ohi ja pian tuli viimeinen niistä. Otin
pikku Puppyn syliini, puristin sitä, silitin sen päätä, ja voin sanoa,
että minun oli vaikea siitä erota. Sitä oudostutti herransa hieno puku
ja se katsoi minuun sillä hetkellä kysyvästi, surullisesti, kuin olisi
aavistellut, että meidän välisemme siteet nyt katkaistaisiin emmekä
enää toisiamme näkisi. Siitä päivästä lähtien, kun se Kara-korumin
lumisolan juurella syntyi, olimme me yhdessä kestäneet kärsimykset ja
ilot. Koirista eroaminen on kaikkein raskainta -- miehille jäähyväisten
sanominen ei ole minulle niin työlästä!

Jo Simlaan saapuessani olin lahjottanut jokaiselle miehelleni 60
rupiita uusien vaatteiden ostoon ja he olivat niillä myymälästä
hankkineet vanhoja messinkinappisia virkapukuja, jotka olivat heidän
mielestään aistikkaita ja upeita. Olkalapuissa oli luettavana sanat
"Guard London S.W. Railway". En tiedä miten ne olivat Intiaan
joutuneet, mutta semmoiseen asuun puettuina ja punainen fetsi päässä
seisoivat mieheni syyskuun viime päivänä palatsin pihalla. He saivat
pitää minun seitsemän hevostani ja muuliani, satulani, telttini,
turkkini, makuusäkkini ja kaiken muun. Kimoni piti heidän myydä Lehissä
ja hinta jakaa keskenään. Gulamin piti ottaa pikku Puppy ja pitää huoli
siitä, ettei se kärsisi puutetta -- se muistutti pesän selvitystä,
huutokaupalla myyntiä. Palkkansa lisäksi sai kukin 100 rupiita lahjaksi
ja nelinkertaiset matkarahat Lehiin.

Lordi ja lady Minto olivat erotessamme saapuvilla ja varakuningas piti
miehille lyhyen kiitospuheen. Minun oli vaikea heistä erota; yksinpä
niin välinpitämätön Lobsangkin, joka oli Simlan komeudesta ja
rikkauksista aivan ällistynyt, itki kuin lapsi, kun raskain askelin
seurasi tovereitaan heitä odottavien kuormaeläinten luo.

"Mikä uskollisuus, mikä kiintymys!" huudahti lady Minto liikutettuna.
"Heidän kyyneleensä puhuvat selvemmin kuin pitkät kuvaukset."

Lokakuun alussa matkustivat varakuningas ja lady Minto vuoristoon ja
sanottuani heille sydämelliset jäähyväiset ja kiitettyäni heitä minulle
osottamastaan ylemnääräisestä hyvyydestä olin minä nyt suuressa
linnassa yksinäni ja hyljättynä. Vasta kahdeksan päivän kuluttua
lähtisi höyrylaivani Bombaysta kaukaiseen Itään. Ne viisi päivää, jotka
vielä Simlassa viivyin, olin suureksi ilokseni vieraana lordi
Kitchenerin asuinrakennuksessa Snowdonissa. En koskaan unohda niitä
päiviä. Huoneeni olivat kukilla koristetut ja pöydällä oli neljätoista
Tibetiä käsittelevää kirjaa, jotka oli kenraalin kirjastosta minulle
luettavaksi etsitty. Elimme kuin neljä nuortamiestä molempien iloisten,
toverillisten ajutanttien Wyllien ja Bosfetin kanssa, söimme neljän
aamiaista, puolipäivällistä ja päivällistä, ja kulutimme iltamme
biljardihuoneessa, jonka uuninreunustassa on kuvaava lauselma: "Strike
and fear not!" (Iske äläkä pelkää!)

Iltapäivin kävi kenraali tavallisesti minun kanssani ratsastamassa
Tibetiin menevää tietä myöten. Puhelimme silloin Europan
tulevaisuudesta Aasiassa ja Afrikassa, ja minä sain perusteellisen
kuvan lordi Kitchenerin elämästä ja työstä Egyptissä.

Mutta nämäkin Snowdonin päivät menivät ohi. Lokakuun 11. p:nä vei minut
Afrikan voittaja asemalle juuri samaan aikaan, kun väki meni kirkkoon,
ja minä sanoin viimeiset jäähyväiseni tälle miehelle, jonka tekoja olen
aina rajattomasti ihaillut. Sommerhillin asemalla, varakuninkaan
palatsin alapuolella, vaihdoin vielä viimeisen kädenpuristuksen rakkaan
ystäväni Dunlop Smithin kanssa. Sitten hävisivät Simlan valkeat
kesä-asunnot etäisyyteen ja juna kiiti kuumaa Intiaa ja autiota merta
kohti.

*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 50729 ***