*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 49758 ***

ETELÄMEREN SEIKKAILUJA

Kirj.

Jack London



Otava, Helsinki, 1913.






SISÄLLYS:

 Mapuhin talo.
 Pakana.
 Mc Coyn jälkeläinen.




Mapuhin talo.


Huolimatta kömpelyydestään ja painostaan _Aorai_ suoriutui oivallisesti
keveässä tuulessa, ja kapteeni antoi sen mennä kauvas melkein tyrskyjen
keskeen, ennenkuin hän luovasi. Hikueru-särkkä kohosi matalasti
vedenpinnan yläpuolelle, muodostaen tiheästä korallihiekasta ympyrän,
noin sata metriä leveän ja jotakuinkin penikulman ympärimitaten sekä
kolmesta viiteen jalkaan korkeimman nousuveden yläpuolella. Suuren,
läpikuultavan laguunin pohjalla oli paljon helmiäisiä ja kuunarin
kannelta, toiselta puolen särkkää, voitiin nähdä sukeltajia työssä.
Mutta laguuniin ei ollut väylää edes pienelle kauppakuunarille.
Suotuisalla tuulella olisi mahdollisesti kutteri voinut sinne pyrkiä
jonkun ahtaan ja matalan kanavan kautta. Kuunarin täytyi pysähtyä jo
ulkopuolelle ja lähettää sinne vain pienet veneensä.

Aorai laski hitaasti veneen vesille ja siihen hyppäsi heti puoli
tusinaa ruskeata merimiestä, pukunaan ainoastaan tulipunainen riepu
lanteiden ympärillä. He tarttuivat airoihin ja samalla nuori mies,
valkoisesta puvustaan päättäen europalainen, tarttui takatuhdolla
peräsimeen. Mutta hän ei ollutkaan europalainen. Polynesian kultaiset
luonnonpiirteet ilmenivät hyvin selvinä hänen auringon kultaamassa,
pehmeässä ihossaan ja hänen silmiensä välkkyvän sinen kultaisessa
loisteessa. Hän oli Raoul, Alexandre Raoul, Marie Raoul'in nuorin
poika, rikkaan kvarterooni-naisen, joka omisti ja varusti puoli tusinaa
samanlaista kuunaria kuin Aorai. Väylän suussa läpi vastavirran, joka
synnytti kiehuvan aallokon, taisteli vene eteenpäin laguunin
peilikirkkaaseen rauhaan. Nuori Raoul hyppäsi valkealle hiekalle ja
kätteli erästä kookasta alkuasukasta. Miehen rinta ja hartiat olivat
muhkeat, mutta katkenneen oikean käsivarren muutaman tuuman pituinen
lihaton tynkä, ajan vaalentama luu, todisti hänen kerran
taistelleen hain hampaissa, ja se taistelu oli tehnyt lopun hänen
sukeltajaelämästään. Nyt oli hänen pakko liehitellä muita ja jollakin
vehkeellä hankkia elatuksensa.

-- Oletteko kuullut, Alec? sanoi hän heti. -- Mapuhi on löytänyt helmen
-- oikein helmien helmen! Ei ole Hikuerussa milloinkaan sellaista
vedestä nostettu eikä koko Paumotuksen seuduilla, tuskinpa koko
maailmassa. Ostakaa se häneltä. Se on hänellä nyt. Ja muistakaa, että
minä siitä teille ensimmäiseksi puhuin. Mies on tyhmyri ja te voitte
saada sen halvalla. Onko teillä hiukan tupakkaa?

Raoul astui suoraan rantaa ylös erästä hökkeliä kohti pandanuspuun
juurella. Hän oli äitinsä laivanisäntä ja hänen tehtävänään oli
tyhjentää koko Paumotus-saaren koprat, raakut ja helmet, joita asukkaat
hankkivat.

Hän oli vasta-alkaja virassaan. Tämä oli vasta hänen toinen matkansa ja
sen vuoksi hän oli sangen levoton kokemattomuudestaan arvostella
helmien ominaisuuksia. Mutta kun Mapuhi näytti hänelle helmeä, osasi
hän kuitenkin pidättää hämmästyksen huudahduksen, joka jo oli hänen
huulilleen vierähtämäisillään, ja ottaa kasvoilleen kauppiaan kylmän
ilmeen. Se oli tosiaan kuin olisi hän saanut iskun vasten kasvojaan.
Helmi oli suuri kuin kyyhkysen muna, aivan pyöreä ja sen säteilevässä
valkeudessa heijastuivat lukemattomat värivivahdukset opaalin
hohteisina. Siinä oli eloa! Sellaista hän ei milloinkaan ollut nähnyt.
Ja kun Mapuhi laski sen hänen käteensä, ihmetytti häntä sen paino, mikä
taas todisti helmen erittäin arvokkaaksi. Raoul tutki sitä tarkkaan
taskusuurennuslasillaan. Siinä ei ollut pienintäkään naarmua tai vikaa.
Puhtaudessaan se tuntui sulautuvan ilmakehään hänen kädestään. Varjossa
sillä oli lempeä valo, hohdellen kuin himmeä kuu. Se oli niin
kuultohohteinen, että vesilasiin pudotettuna sitä oli vaikea erottaa.
Ja niin nopeasti se oli pudonnut pohjaan, että hän tiesi sen painon
vallan erinomaiseksi.

-- No, mitä sinä siitä tahdot? kysyi hän, yrittäen tehdä äänensä
mahdollisimman huolettomaksi.

-- Minä tahdon -- alkoi Mapuhi, ja hänen mustien kasvojensa taakse
ilmestyi kahden naisen mustat kasvot ja pieni tyttö. He taivuttivat
päitään ja nyökkäsivät myönnytystään Mapuhin lausumalle toivomukselle
ja heidän silmänsä hehkuivat kiihkosta saada toivonsa toteutetuksi.

-- Minä tahdon talon, jatkoi Mapuhi. -- Siinä pitää olla galvanisoittu
peltikatto ja kahdeksankulmainen lyöpäkello. Sen pitää olla kuusi syltä
pitkä, parveke yltä ympäri. Keskessä pitää olla suuri huone ja siinä
pyöreä pöytä keskilattialla ja seinällä se kahdeksankulmainen
lyöpäkello. Sitten pitää olla neljä makuuhuonetta, kaksi kummallakin
puolen sitä suurta huonetta ja jokaisessa huoneessa rautasänky, kaksi
tuolia ja pesuteline. Takapuolella pitää olla keittiö, oikein hyvä
keittiö, ruukut, pannut ja hella. Ja talo on rakennettava minun
saarelleni, joka on Fakarava.

-- Joko luettelit kaikki? kysyi Raoul hämmästyneenä.

-- Ompelukone on myös saatava, lisäsi Tefara, Mapuhin vaimo.

-- Eikä sitä kahdeksankulmaista lyöpäkelloa saa unohtaa, lisäsi Nauri,
Mapuhin äiti.

-- On, on siinä kaikki, sanoi Mapuhi.

Nuori Raoul nauroi, hän nauroi kauan ja sydämellisesti. Mutta
nauraessaan hän salaisesti suoritti koko joukon päässälaskuja. Hän ei
milloinkaan elämässään ollut rakentanut taloa ja hänen käsityksensä
rakennustaidosta oli hyvin utuinen. Nauraessaan hän arvioitsi, kuinka
kalliiksi kävisi matka tarpeitten ostoon Tahitiin, itse rakennusaineet,
paluumatka Fakaravaan, lastin purkaminen ja itse rakentaminen. Se
näytti nousevan noin neljään tuhanteen ranskalaiseen dollariin, mikä
oli noin kaksikymmentä tuhatta frangia. Se oli mahdotonta. Miten
ihmeissä hän saisi tietää tuollaisen helmen oikean arvon? Kaksikymmentä
tuhatta oli suuri rahasumma ja -- vielä hänen äitinsä rahoja.

-- Mapuhi, sanoi hän, -- sinä olet aika höperö. Sano hinta rahassa.

Mutta Mapuhi ravisti päätään ja kolmea päätä hänen takanaan
ravistettiin myös.

-- Minä tahdon talon, sanoi mies. -- Sen pitää olla kuusi syltä pitkä,
parveke yltä...

-- Niin, niin, keskeytti Raoul. -- Minä muistan kyllä koko
talosuunnitelman, mutta se ei käy. Annan sinulle tuhannen
Chili-dollaria.

Neljää päätä pudistettiin kieltävästi.

-- Ja sata Chili-dollaria tavarassa.

-- Tahdon talon ... alkoi Mapuhi.

-- Mitä hyötyä sinulla on talosta? sanoi Raoul. -- Ensimmäinen
rajumyrsky, joka kohtaa saartasi, huuhtoo sen pois. Sehän sinun pitäisi
tietää. Kapteeni Raffy sanoo, että rajumyrsky voi nytkin tulla milloin
tahansa.

-- Ei Fakaravalla, sanoi Mapuhi. -- Maa on siellä paljon korkeampaa.
Tällä saarella kylläkin. Mikä hirmumyrsky tahansa lakaisee Hikuerun.
Minä tahdon saada taloni Fakaravaan. Sen pitää olla kuusi syltä pitkä
ja parveke yltä ympäri...

Ja Raoulin piti taas kuulla talojuttu. Hän käytti useita tunteja
haihduttaakseen talojutun pois Mapuhin mielestä, mutta äiti, vaimo ja
tytär Ngakura yllyttivät Mapuhia pysymään päätöksessään. Avonaisesta
ovesta, kuunnellessaan kahdennenkymmenennen kerran talosuunnitelmia,
mitä Mapuhi lateli, Raoul näki kuunarinsa toisen veneen lähenevän
rantaa. Aorain ensimmäinen perämies hyppäsi maihin ja vaihtoi pari
sanaa käsipuolen alkuasukkaan kanssa rientäen sitten Raoulia kohti.
Päivä musteni äkkiä, sillä paksu pilvi peitti auringon. Yli laguunin
näki Raoul, kuinka myrskypilvet lähenivät tuhoa ennustaen.

-- Kapteeni Raffy sanoo, että täällä viipyminen vie hemmettiin, oli
merimiehen tervehdys, -- jos onkin helmiäisiä, voimme niitä onkia
toisen kerran. Niin hän sanoo. Ilmapuntari on laskenut ja on nyt
kaksikymmentä yhdeksän ja seitsemänkymmentä.

Tuulenpuuska puisteli pandanuspuita heidän kohdallaan ja ravisteli
palmuja taaempana pudottaen puoli tusinaa kypsiä kokospähkinöitä
raskain mätkäyksin maahan. Sade läheni ajaen edellään suhisevaa ja
pauhaavaa myrskytuulta, joka saattoi laguunin veden kiehumaan ja ajoi
sateen sauhuna edellään. Ensimmäiset pisarat rapisivat raskaina
lehdillä, kun Raoul hyppäsi jaloilleen.

-- Tuhat Chilin dollaria puhtaassa rahassa, Mapuhi, sanoi hän. -- Ja
kaksi sataa dollaria tavarassa.

-- Minä tahdon talon -- alotti taas toinen.

-- Mapuhi! huusi Raoul saadaksensa äänensä kuulumaan. --- Sinä olet
perin pöhkö!

Hän syöksyi ulos hökkelistä ja painautui jalasta jalkaan merimiehen
sivulla tuulta vasten venettä kohti. He eivät sitä nähneet.
Troopillinen sade syöksyi heitä vasten, niin ettei voinut nähdä eteensä
muuta kuin maan jalkainsa alla sekä vihaiset pikku aallot, jotka
laguunin rannalla repivät ja haukkoivat hiekkaa. Hahmo tuli näkyviin
vesitulvassa. Se oli Huru-Huru, käsipuoli mies.

-- Saitteko helmen? huusi hän Raoulin korvaan.

-- Mapuhi on höperö! oli vastahuuto ja samassa silmänräpäyksessä he
hävisivät toisiltaan vedensyöksyyn.

Puoli tuntia myöhemmin Huru-Huru näki, tähystellessään särkän
ulkolaidalla, kuinka Aorai hinasi ylös veneensä ja käänsi nenänsä ulos
merelle. Sen lähellä hänen silmänsä sattuivat toiseen kuunariin, jonka
tuulen puuska oli siihen heittänyt, kuinka se laski veneen veteen.
Huru-Huru tunsi sen. Se oli kuunari _Orohena_, jonka omisti eräs
puolirotuinen kauppias Toriki. Tämä hoiti itse laivaansa ja istui
nytkin varmasti sen peräpuolella. Huru-Huru naurahteli itsekseen. Hän
tiesi, että Mapuhi oli ottanut tavaroita velaksi edellisenä vuonna
Torikilta.

Rankkasade oli ohitse. Aurinko paahtoi kuumasti ja laguuni oli taaskin
tyynenä kuin peili, mutta ilma oli tahmeata kuin kummi; sen paino
paneutui keuhkoihin, jotta oli vaikea hengittää.

-- Oletteko kuullut uutisen, Toriki? kysyi Huru-Huru. -- Mapuhi on
löytänyt helmen. Ei mokomampaa helmeä ole koskaan Hikuerussa saatu eikä
liioin muuallakaan maailmassa. Mapuhi on höperö ja hän on teille
velkaa. Muistakaa, että minä tästä ensimmäiseksi teille puhuin. Onko
teillä tupakkaa?

Toriki kiirehti Mapuhin ruohomajaan. Hän oli mies ymmärtämään omat
asiansa, vaikka muuten tomppeli. Aivan välinpitämättömänä hän vilkaisi
helmeen vain silmänräpäyksen ja pisti sen taskuunsa.

-- Onhan sinua onnestanut, sanoi hän. -- Se on kaunis helmi. Saat
luottoa minulta.

-- Minä tahdon talon, alkoi Mapuhi hämmentyneenä. -- Sen pitää olla
kuusi syltä ...

-- Kuusi syltä helvettiin! oli kauppiaan vastaus. -- Sinä maksat
velkasi ja siinä on sinun tahtosi. Sinä olit minulle velkaa kaksitoista
sataa Chilin dollaria, nyt et ole enää. Sitäpaitsi saat minulta vielä
tavaraa kahdensadan arvosta. Jos saan helmen kaupaksi hyvillä ehdoilla
Tahitissa, lisään sata, se on kolme sataa. Mutta muista, vain siinä
tapauksessa, että saan sen hinnan kuin tahdon. Voinhan saada siitä
tappiotakin.

Mapuhi pani käsivartensa ristiin ja näytti surulliselta painaen alas
päänsä. Häneltä oli ryöstetty helmi. Talon asemasta hän oli vain
maksanut velkansa eikä mitään jäänyt.

-- Sinä olet typerä, sanoi hänen vaimonsa Tefara.

-- Olet sinä typerä, sanoi Nauri, hänen äitinsä. -- Miksi sinä annoit
helmen kädestäsi?

-- Mitäpä minä tein, olinhan hänelle velkaa. Hän tiesi, että minulla
oli helmi. Ettekö kuulleet, että hän pyysi sitä nähdäksensä? En minä
siitä hänelle ole kertonut, joku muu on jutellut. Ja olinhan minä
hänelle velkaa.

-- Mapuhi on typerä, matki Ngakura. Tyttö oli vain kaksitoista vuotta
eikä ymmärtänyt parempaa. Mapuhi päästi tunteensa valloilleen ja antoi
hänelle korvapuustin, jotta tyttö kiepsahti nurin samalla kun Tefara ja
Nauri yltyivät itkemään ja torumaan naisten tapaan.

Huru-Huru oli vahdissa rannalla yhä edelleenkin ja keksi merellä
kolmannenkin kuunarin, joka läheni ja laski veneen. Se oli _Hira_, Levy
nimisen juutalaisen oma. Hän oli Saksan juutalainen ja suurin
helmikauppias täällä, ja hänen Hiransa oli kaikkien kalastajien ja
varkaiden jumala Tahitissa.

-- Oletteko kuullut uutista? sanoi Huru-Huru, kun Levy, paksu ja
karkeanaamainen mies nousi maihin. -- Mapuhi on löytänyt helmen. Ei ole
milloinkaan nähty Hikuerussa sen tapaista helmeä eikä koko
maailmassakaan. Mapuhi on höperö. Hän on myynyt sen Torikille
neljästätoista sadasta Chili-dollarista -- minä kuuntelin majan
ulkopuolella. Te voitte ostaa sen häneltä halvalla. Muistakaa minun
kertoneeni siitä ensin. Onko teillä yhtään tupakkaa?

-- Missä on Toriki?

-- Kapteeni Lynchin talossa juomassa absinttia. Hän on ollut siellä
tunnin aikaa.

Levyn ja Torikin juodessa ja helmestä kauppaa tehdessä kuunteli
Huru-Huru ja sai tietää hämmästyneenä helmen hirveän hinnan --
kaksikymmentä viisi tuhatta frangia.

Samaan aikaan Orohena ja Hira luovivat aivan särkän läheisyyteen ja
ampuivat hurjasti merkkikanuunalla. Kolme miestä tuli parahiksi ulos
näkemään kuunarien kääntyvän ja syöksyvän merelle laskien nopeasti alas
suuret ja pienet purjeet. Ankara tuuli ajoi niitä ulapalle vaahtoiseen
mereen. Sinne ne häipyivät rankkasateeseen.

-- Kyllä ne palaavat, kunhan vihuri on ohitse, sanoi Toriki. Parasta
onkin, että joudumme täältä pois.

-- Arvelen, että ilmapuntari on taaskin laskenut, sanoi kapteeni Lynch.

Hän oli valkopartainen ukko, liian vanha enää purjehtimaan, ja tullut
siihen kokemukseen, että oli hengenahdistuksen vuoksi parasta pysyä
rauhassa ja levossa Hikuerulla. Hän meni sisään tarkastamaan
ilmapuntaria.

-- Suuri Luoja! kuulivat he hänen huudahtavan ja ryntäsivät sisään ja
näkivät hänen tuijottavan ilmapuntariin, joka näytti kahtakymmentä
yhdeksää ja kahtakymmentä.

Sitten he jälleen palasivat ulos tarkastamaan tuskallisina merta ja
taivasta. Myrsky oli tauonnut, mutta taivas pysyi synkkänä. Molemmat
kuunarit, kolmannen seuraamana, pyrkivät jälleen särkkää kohti kaikki
purjeet levällään. Tuulen suunnan muutos sai heidät hellittämään
purjeita, mutta viisi minuuttia myöhemmin tuli vastakkaiselta taholta
toinen tuulenpuuska ja ajoi ne jälleen merelle. Tyrskeiden pauhu oli
kova, kumea ja uhkaava ja hirveä aalto nuolaisi rantaa. Salama välähti
heidän silmissään kirkastaen mustan päivän ja jyrinä läheni heitä
rämisevänä.

Toriki ja Levy lähtivät juoksujalassa tavottamaan venettään,
jälkimmäinen läähättäen kuin kauhunlyömä virtahepo. Kun heidän veneensä
liukuivat ulos laguunin väylästä, kohtasivat he Aorain veneen. Sen
perässä seisoi Raoul huudellen miehilleen rohkaisevia sanoja. Hän ei
saanut helmeä pois mielestänsä ja nyt hän oli matkalla tarjotakseen
Mapuhille tuon vaaditun talon.

Hän astui maalle sellaisen ukkosen jyrinän ja sateen pauhussa, ettei
nähnyt Huru-Hurua ennenkuin törmäsi kiinni häneen.

-- Myöhäistä! huusi Huru-Huru. -- Mapuhi möi sen Torikille tuhannesta
neljästä sadasta Chilistä ja Toriki möi sen Levylle kahdestakymmenestä
viidestä tuhannesta frangista. Ja Levy myö sen Ranskassa sadasta
tuhannesta frangista. Onko teillä tupakkaa?

Raoul oli tyytyväinen. Hänen ei enää tarvinnut huolehtia helmestä eikä
se asia häntä kiusannut, vaikkei hän saanutkaan helmeä. Ei hän siltä
Huru-Huruunkaan luottanut. Mapuhi kyllä oli voinut myydä sen
neljästätoista sadasta, mutta että Levy, helmien tuntija, olisi
maksanut kaksikymmentä viisi tuhatta, se oli liian suuri vale. Raoul
päätti kysyä kapteeni Lynchiltä asian laitaa, mutta kun hän tuli vanhan
merikarhun asunnolle, seisoi mies tuijottamassa suurin silmin
ilmapuntaria.

-- Katsokaa, mitä se näyttää! kehotti kapteeni kiihkeästi pyyhkien
lasejaan ja jälleen tuijottaen lasiin.

-- Kaksikymmentä yhdeksän ja kymmenen, sanoi Raoul. -- Minä en ole
koskaan nähnyt sitä noin alhaalla.

-- Sen minä uskon, sanoi kapteeni lyhyesti. -- Viisikymmentä vuotta,
poikana ja miehenä, kaikilla maailman merillä -- enkä ikinä ole nähnyt
sen vaipuvan tuohon. Kuulkaa!

He seisoivat hetken kuunnellen, kun myrsky pauhasi ja pudisteli taloa.
Sitten he menivät ulos. Tuulispää oli sivuuttanut ja he voivat nähdä
Aorain penikulman päässä hyppimässä ja keinumassa mielettömän hurjasti
hirveässä meressä, jonka aallot syöksyivät jättimäisinä vyöryinä
koillisesta ja syöksyivät koralliriutalle. Eräs veneen miehistä osotti
väylän suuta ja ravisti päätään. Raoulin silmät noudattivat suuntaa,
mutta hän näki vain meren kuohuvan myllerryksen.

-- Näyttää siltä kuin minun pitäisi jäädä tänne yöksi, kapteeni, sanoi
Raoul. Sitten hän kääntyi venemieheen päin ja antoi määräyksen hinata
vene ylös ja etsiä itselleen suojaa, miten paraiten taisivat.

-- Kaksikymmentä yhdeksän kohdalleen, sanoi kapteeni Lynch tullen juuri
ulos, tuoli kädessä, vieläkin katsottuaan ilmapuntaria.

Hän istuutui katselemaan näytelmää merellä.

Aurinko paahtoi lisäten päivän tukehuttavaa kuumuutta kuolontyyneyden
ohella tuulispäiden välillä. Meri korkeni yhä.

-- Tuo meri tekee minut levottomaksi, sanoi Raoul. -- Nyt ei tuule ja
katsokaahan tuonne, kuinka on laita kuitenkin.

Monien penikulmien päästä tuli meri vyöryen ja tärisytti hiekkasärkkää
kuin maanjäristys. Kapteeni Lynch katseli sitä hämmästyneenä.

-- Taivaan Jumala! huudahti hän ja nousi tuolilta, mutta painui heti
takaisin.

-- Eihän tuule ollenkaan, toisti Raoul. -- Minä käsittäisin tämän, jos
tuulisi.

-- Kyllä te tuulta saatte ja pian, niin että riittää, oli kapteenin
järeä vastaus, -- älkää siitä huolehdi!

Miehet istuivat vaieten. Hiki tihkui heidän ihostaan tuhansin pisaroin
valuen vesipäille, jotka sitten yhtyivät virtaaviksi puroiksi juosten
maahan. He huohottivat, etenkin vanhuksen ponnistukset olivat perin
tuskallisia. Suuri laine vyöryi rannalle rouhien kokospuiden runkoja ja
ulottui melkein heidän jalkoihinsa.

-- Hyvän matkaa yli nousuveden määrää, huomautti kapteeni Lynch. --
Minä olen ollut täällä yksitoista vuotta. Hän katsoi kelloaan. -- Kello
on kolme.

Mies ja vaimo, kintereillään joukko lapsia, läheni heitä lohduttomina.
He asettuivat rakennuksen läheisyyteen ja monen epäilyksen jälkeen
istuivat maahan hiekkaan. Muutamaa minuuttia myöhemmin toinen perhe
tuli vastakkaiselta suunnalta kantaen sylissään kaikenlaista kamaa,
eikä aikaakaan, niin oli jo monta sataa ihmistä, kaiken ikäisiä ja
sukuisia kokoontunut kapteenin asunnolle. Hän huusi eräälle vasta
tulleelle, jolla oli rintalapsi sylissään, ja sai vastaukseksi tietää,
että hänen majansa oli meri juuri huuhdaissut laguuniin.

Tämä oli korkein kohta monien penikulmien piirissä ja usealta taholta
meri jo hyrskyi koralliriutan yli molemmin puolin. Särkkä oli
ympärimitaten kaksikymmentä penikulmaa, mutta ei viittäkymmentä syltä
leveämpi mistään. Nyt oli paras helmenpyyntiaika ja yltä ympäri
kaikista saarista, aina Tahitista saakka, oli ihmisiä täällä.

-- Täällä on nyt kaksitoista sataa miestä ja naista ja lasta, sanoi
kapteeni Lynch. -- Sanokaa minun sanoneeni, kuinka monta täällä on
huomenaamulla.

-- Miksi ei tuule? Sitä minä tahtoisin tietää, huomautti Raoul.

-- Älkää huoli, nuori mies, älkää huoli, kyllä te vielä pääsette tuulen
kaipuusta.

Kapteeni Lynchin puhuessa suuri aalto taaskin huuhtaisi särkkää. Vesi
suhisi ja porisi kolmen tuuman korkuisena heidän tuoliensa alla.
Pelokkaita huudahduksia kuului naisten puolelta. Lapset tuijottivat
ristissä käsin hirmuisina vyöryviä aaltoja ja itkivät surkeasti. Kissat
ja kanat hyppivät ensin vedessä ja pakenivat sitten kuin yhteisestä
päätöksestä kapteeni Lynchin katon päälle. Eräs Paumotuksen asukas,
jolla oli vastasyntyneitä koiranpentuja kopassa, kiipesi puuhun ja
sitoi ne sinne kahdenkymmenen jalan korkeuteen, ja sillä aikaa emä
vinkui surkeasti ja juoksi puun juurella.

Aurinko paistoi yhä kirkkaasti ja kuollut tyyneys vallitsi. He istuivat
ja katselivat aaltoja ja Aorain hurjaa keinumista raivoisalla merellä.
Kapteeni Lynch oli tuijottanut jättimäisten vesivuorien vyöryä, kunnes
hän ei enää voinut. Hän peitti kasvot käsiinsä päästäksensä näkemästä
ja meni sisään.

-- Kaksikymmentäkahdeksan ja kuusikymmentä, sanoi hän hiljaisesti
palatessaan.

Hänen kädessään oli nippu ohutta köyttä. Sen hän jakoi kahden sylen
pituisiin palasiin ja antoi yhden Raoulille, piti toisen itse ja loput
hän jakoi naisille kehottaen heitä nousemaan puihin.

Heikko tuuli alkoi tuntua koillisesta huuhdellen Raoulin poskea ja
virkistäen häntä hiukan. Hän voi nähdä Aorain lujittavan purjeitaan ja
suuntaavan merelle ja katui, ettei ollut jäänyt laivalle. Voisihan se
kellua myrskyssä, mutta särkkä...! Aalto tuli kohti ja oli heittää
hänet nurin. Hän valitsi puun suojakseen, mutta muisti ilmapuntarin ja
juoksi huoneeseen katsomaan. Häneen yhtyi kapteeni Lynch ja he menivät
sisään samalle asialle.

-- Kaksikymmentä kahdeksan ja kaksikymmentä, sanoi vanha purjehtija. --
Tästä on tulossa selvä helvetti -- mitä se oli?

Ilma tuntui täyttyneen humulla. -- Talo tärisi ja huojui ja he kuulivat
mahtavan tuulenhuminan. Akkunat helisivät, kaksi ruutua rikkui ja tuuli
pyyhkäisi sisään, työnsi heitä ja oli vähällä kaataa. Ovi paiskautui
kiinni, niin että ripa vieri lattialle. Seinät pullistuivat kuin
ilmapallon, kun siihen kaasua lasketaan. Sitten kuului uusi ääni aivan
kuin kiväärin pauke, kun aallon räiske löi ulkoseinää vastaan. Kapteeni
Lynch katsoi kelloaan. Se oli neljä.

Hän otti ylleen öljytakin, irrotti ilmapuntarin naulasta ja pisti sen
laajaan taskuun. Taasen iski aalto rakennusta kovalla pamauksella ja se
nousi kulmalleen, kääntyi neljännesympyrän perustuksillaan ja vaipui
kasaan, lattia kymmenen asteen kulmassa.

Raoul pääsi ensiksi ulos. Tuuli tarttui häneen ja vei mukanansa. Hän
pani merkille, että se oli nyt kääntynyt itäiseksi. Kovalla voiman
ponnistuksella hän heitti itsensä hiekalla nurin yrittäen sillä tavalla
pysytellä paikallaan. Oljenkortena livahti kapteeni Lynch sätkytellen
hänen päällitsensä. Kaksi Aorain miestä, jotka olivat kiivenneet ensin
kokospalmuun, yritti tulla heitä auttamaan taistellen tuulta vastaan ja
köyristellen eriskummallisissa kulmissa tuuma tuumalta eteenpäin.

Vanhan miehen jäsenet olivat kankeat eikä hän voinut kiivetä, joten
miehet sitoivat köyden pätkiä yhteen ja hinasivat hänet jalka jalalta
ylös puuhun ja sitoivat kiinni viidenkymmenen jalan korkeuteen puun
latvaan. Raoul heitti nuoran läheisen puun rungon ympärille ja katseli
tätä menoa. Myrsky oli hirmuinen. Hän ei olisi voinut unissaankaan
kuvitella, että tuuli voi olla niin kova. Aalto pyyhkäisi taaskin yli
särkän ja vesi ulottui yli polvien, ennenkuin se jälleen imeytyi
takaisin. Aurinko oli hävinnyt ja taivas lyijynharmaa. Muutamat
sadepisarat sattuivat häneen ihan vaakasuorasti ja iskivät kipeästi
kuin lyijyrakeet. Suolainen, kuohuva vesi löi häntä vasten kasvoja. Se
oli kuin isku miehen kädestä. Hänen poskiaan kirveli ja tuskan
kyyneleet nousivat polttaviin silmiin. Useita satoja alkuasukkaita oli
kiivennyt puihin. Olisihan voinut nauraa noita kelluvia ihmisterttuja
korkealla puissa. Ollen Tahitissa syntynyt, hän taivutti ruumiinsa
melkein kaksinkerroin, tarttui käsillään puun runkoon ja iski jalkansa
pohjat puuta vasten ja käveli hitaasti ylös runkoa myöten. Latvassa hän
tapasi kaksi naista, kaksi lasta ja miehen. Toinen pikku tytöistä piti
sylissään kissaa.

Hän viittoi pesästään kapteeni Lynchille ja urhoollinen merisankari
viittoi hänelle. Raoul katsoi taivasta. Se oli tullut hyvin lähelle,
tuntui todellakin kaartuvan hänen päänsä päällä ja muuttuneen harmaasta
mustaksi. Monet olivat vielä maassa ja pysyttelivät puitten tyvien
ympärillä pidellen niistä kiinni. Useat rukoilivat ja mormoonilainen
saarnaaja yritti puheellaan lohduttaa niitä, jotka malttoivat
kuunnella. Omituinen, kaukainen ja rytmillinen ääni sattui hänen
korvaansa, heikkona kuin sirkan viserrys, kestäen vain silmänräpäyksen,
mutta vaikuttaen häneen kuin taivaallinen musiikki. Hän katsoi
ympärilleen ja huomasi erään puun juurella joukon ihmisiä, jotka
pysyttelivät kiinni osaksi puussa, osaksi toisissaan. Hän voi erottaa
heidän huultensa liikkuvan samalla tavalla, samassa tahdissa. Mitään
ääntä ei kuulunut, mutta hän arvasi heidän laulavan virttä.

Tuuli yltyi yhä kovemmaksi. Eihän sen kiihkeyttä enää voinut millään
mitata, sillä se oli aikoja sitten mennyt yli hänen tajuamansa tuulen
mahtavuuden, mutta saattoi sentään ymmärtää, että se yhä vieläkin
kasvoi. Kappaleen matkan päässä hänestä kiskaisi tuuli puun juurineen
maasta irti ja paiskasi sen ihmistaakkoineen maahan. Suuri aalto tuli,
pyyhkäisi hiekkaa ja he olivat kaikki poissa. Kaikki tapahtui nopeaan.
Hän näki ruskean olan ja mustan pään kelluvan laguunin vaahtoisella
aallolla. Seuraavassa hetkessä sekin oli hävinnyt. Puita kaatui nyt
useampia pudoten sikin sokin toistensa päälle kuin tulitikut laatikosta
kaadettuina. Tuulen voima ihmetytti häntä yhä. Hänen oma puunsa huojui
turmiota ennustavasti. Toinen vaimoista piti sylissään valittelevaa
tyttöä ja tämä taas likisti rintaansa vasten kissaa.

Mies, joka piteli toista lasta, kosketti Raoulia käsivarteen ja osotti
sormellaan. Hän katsoi ja näki mormoonikirkon heiluvan noin kahden
sadan jalan päässä. Se oli irtaantunut perustuksiltaan ja tuuli ja
aallot kulettivat sitä laguunia kohti. Kauhea vesimuuri tarttui siihen,
kaatoi sen kumoon ja heitti vasten puolta tusinaa kokospalmua.
Ihmistertut putoilivat alas kuin kypsät pähkinät. Peräytynyt aalto
jätti heidät maahan, toiset liikkumattomina, toiset tuskasta
kiemurtelevina ja valittavina. Raoulista ihmiset muuttuivat
muurahaisiksi eikä mikään häntä enää hämmästyttänyt. Aivan kuin kaikki
olisi ollut, niinkuin pitikin, hän katseli, kuinka seuraava aalto
lakaisi tyhjäksi hietikon hylyiksi joutuneista ihmisistä. Kolmas aalto,
suurempi kuin mikään entisistä, heitti kirkon laguuniin, missä se
puoleksi uponneena ui etäämmäksi ja etäämmäksi muistuttaen elävästi
Noan arkkia vedenpaisumuksessa.

Hän katsahti kapteeni Lynchin taloa kohti ja huomasi ihmeekseen sen
olevan poissa. Kaikki kävi tosiaankin nopeaan. Hän pani merkille, että
useat ihmiset olivat kiivenneet alas puista. Tuuli oli vieläkin
kiihtymässä. Hänen oma puunsa oli todisteena siitä. Se ei enää
huojunut, se oli sanan mukaisesti hiljaa, tuulen alle kaartuneena ja
alati värisevänä. Se värinä oli tuskallista. Se oli sama liike kuin
ääniraudassa taikka harpun kielessä, nopeaa, lakkaamatonta. Ja vaikka
puun juuri olisikin kestänyt, ei runko voinut sietää tätä loppumatonta
taipumista. Jommankumman täytyi murtua.

Tuossa murtui taas yksi. Hän ei nähnyt sen katkeamista, mutta siinä se
seisoi puolivälistä runkoa taittuneena. Ei voinut tietää, mitä
tapahtui, ellei sitä silmin nähnyt, sillä eihän puitten ryske eikä
ihmisten parkuminen voinut saada tilaa tässä mahtavassa äänen
paljoudessa. Hän sattui katsahtamaan kapteeni Lynchiin juuri kuin
seuraavaa tapahtui: Puun runko taittui puolivälistä, murtui ja
irtaantui äänettömästi. Puun latva ja siinä kolme Aorain miestä sekä
kapteeni Lynch lensivät laguunille. Se ei pudonnut maahan, vaan ajautui
merelle kuin ilmalaiva. Hän seurasi lentoa silmin noin sadan metrin
päähän ja ponnistaen näköään hän luuli kapteenin viitanneen
jäähyväisiä.

Raoul ei odottanut enää kauempaa. Hän kosketti alkuasukasta ja antoi
hänelle merkin laskeutua maahan. Mies kyllä oli myöntyväinen, mutta
hänen naisensa olivat kauhusta kankeina ja hän piti parhaimpana jäädä
heidän turvakseen. Raoul sitoi köytensä puun ympärille ja kapusi alas.
Suolainen hyökyaalto huuhtaisi hänen päätään. Hän pidätti henkeään ja
tarttui epätoivoisen voimalla köyteensä. Vesi peräytyi ja puun rungon
suojassa hän pääsi hengittämään kunnes uusi aalto yllätti hänet. Toinen
naisista liukui nyt myöskin alas, joten puuhun jäi alkuasukas toisen
naisen, kahden lapsen ja kissan kanssa.

Raoul oli huomannut, kuinka ihmisryhmät puiden ympärillä yhä
pienenivät. Nyt hän näki ihan läheisyydessään, kuinka se tapahtui.
Hänen piti ponnistaa kaikki voimansa pysyäkseen köydessä kiinni, ja
vaimo, joka oli häneen liittynyt, alkoi uupua. Joka kerta kun aalto oli
vierähtänyt heidän ylitseen, hän ihmetteli, että oli vielä jälellä ja
että vaimokin oli paikallaan. Viimein hän nousi yksin aallosta. Hän
katsahti ylös. Latva oli poissa puusta. Nyt kyllä juuret kestivät, kun
tuulta keräävät lehvät olivat poissa. Hän alkoi kiivetä ylös, mutta oli
niin heikko, että nouseminen kävi hitaasti ja useat aallot huuhtelivat
häntä, ennenkuin hän pääsi pois niiden ulottuvista. Sitten hän sitoi
itsensä kiinni runkoon ja valmistui niin rohkeasti kuin suinkin
odottamaan yötä ja ties mitä muuta.

Yksinäisyys oli synkkää yön pimeydessä. Toisin kuuroin hän kuvitteli
maailman lopun olevan käsillä ja hän oli ainoa eloon jäänyt. Tuuli
kääntyi tunti tunnilta. Kun kello hänen luullakseen oli yksitoista, oli
se aivan uskomattoman raju. Se oli hirmuista, jättimäinen ilmiö,
kirkuva hirviö, aalto, joka lakkaamatta kulki ja iski, iski ja kulki --
koskaan päättymättä. Hän tunsi keventyvänsä ja muuttuvansa ilmavaksi,
hän se olikin liikkeessä, hän ajautui uskomattomalla nopeudella läpi
loppumattoman kiinteän kappaleen. Tuuli ei enää ollut liikkuvaa ilmaa.
Se oli tullut aineelliseksi kuten vesi taikka elohopea. Hänestä tuntui,
että siitä voi pitää kiinni ja repiä siitä kappaleita kuin
teurastetusta härästä, tarttua siihen ja pysytellä kiinni kuin ihminen
kallion kielekkeessä.

Myrsky ruhjoi häntä. Kasvoja ei voinut kääntää sitä vastaan eikä
hengittää, sillä se tunkeutui suuhun ja sieramiin täyttäen keuhkot kuin
puhallettavan rakon. Sellaisina hetkinä hänestä tuntui kuin koko ruumis
olisi ollut täyteen sullottu kovaa maata. Painaen suutaan voimakkaasti
puun runkoon, voi hän jonkun verran hengittää. Tuulen lakkaamaton paino
näännytti hänet, ruumis ja aivot turtuivat. Hän ei enää jaksanut
tarkata ympäristöään, ei ajatella, oli puoliksi tajuton. Yksi ainoa
ajatus pysyi vireillä itsepintaisesti: _vai tämä siis on hirmumyrsky!_
Se käsite hehkui hänen tajunnassaan kuin tulen liekki syttyen ja
sammuen. Turtumuksen tilasta hän palasi siihen huomioon: _tämä on siis
hirmumyrsky_, ja vaipui jälleen horroksiin.

Hirmumyrsky oli rajuimmillaan yhdentoista ajoista illalla kolmeen
aamulla, ja kello yksitoista meni se puu, jossa Mapuhi istui naistensa
kanssa. Mapuhi nousi laguunin pinnalle pitäen yhä tytärtään Ngakuraa
sylissään. Vain etelämeren saariasukas voi pitää henkensä sellaisessa
kuohuvassa helvetissä. Pandanuspuu, johon hän oli tarttunut, pyöri
ympäri ja kellui edes takaisin ja vain tarttumalla siihen ja
heittämällä irti oikeana hetkenä hän saattoi pitää itseään ja Ngakuraa
kyllin kauan veden pinnalla ilmaa saadakseen. Mutta se ilma oli vain
kuohua ja vesipisaroita.

Ulommalle hiekkasärkälle oli kymmenen penikulmaa suoraan poikki
laguunin. Täällä oli sikin sokin puunrunkoja, tukkeja, laivanhylkyjä ja
talojen jäännöksiä ja ne ruhjoivat kuoliaiksi yhdeksän kymmenestä
niistä raukoista, jotka hengissä olivat osuneet pääsemään poikki
laguunin. Puoleksi hukkuneina ja nääntyneinä he viskautuivat tähän
luonnonvoimien mielettömään huhmareen ja jauhautuivat muodottomiksi
lihakasoiksi. Mapuhilla oli kuitenkin onni mukanaan. Hän oli yksi
kymmenestä, se sattuma oli kohtalon oikku. Hän ryömi ylös rannalle
verta vuotavana lukuisista haavoista. Ngakuran vasen käsivarsi oli
katkennut ja oikean käden sormet musertuneet ja kasvoista sekä leuasta
nahka poissa aina luuhun saakka. Mapuhi tarttui erääseen vielä pystyssä
olevaan puuhun, huohotti ja piteli tyttöä seisoen vedessä toisin
kuuroin polveen saakka, toisinaan kainaloon.

Kolmen aikaan yöllä hirmumyrskyn takajalat taittuivat. Viideltä tuntui
vain navakka tuuli. Ja kuuden aikaan oli jo rasvatyyni ja aurinko
paistoi. Meri oli asettunut. Laguunin vielä rauhattomalla partaalla
Mapuhi näki niiden ruhjoontuneet ruumiit, jotka eivät olleet päässeet
maihin. Epäilemättä olivat Nauri ja Tefara niiden joukossa. Hän kulki
pitkin rantaa etsien ja löysikin vaimonsa virumassa puoli ruumista
vedessä. Hän istuutui maahan ja itki, lieventäen tuskaansa
eläimellisillä äänillä alkuihmisen tapaan. Samassa vaimo liikahti ja
valitti. Mapuhi tarkasti häntä huolellisemmin. Tefara oli elossa ja
lisäksi vielä aivan vahingoittumaton. Hän vain nukkui. Vaimon kohtalo
oli siis myös ollut yhden kymmenestä.

Edellisen yön kahdestatoista sadasta oli nyt jälellä vain kolme sataa
elävää olentoa. Mormoonisaarnaaja ja eräs santarmi toimittivat laskun.
Laguuni oli täynnä ruumiita. Ei yhtäkään taloa, ei ainoatakaan hökkeliä
ollut pystyssä. Koko särkällä ei ollut kahta kiveä päällekkäin. Vain
joka viideskymmenes kokospalmu oli pystyssä ja nekin pirstottuina eikä
ainoatakaan pähkinää jälellä. Juotavaa vettä ei ollut missään. Matalat
kolot, joihin tavallisesti kerääntyi sadevettä, olivat nyt täynnä
suolaista. Laguunista saatiin pelastetuksi muutamia säkkejä happamia
jauhoja. Eloon jääneet kuorivat kaatuneita kokospuita ja ottivat niiden
sydämet syödäkseen. Siellä täällä ryömittiin maamajoihin, joita
kaivettiin hiekkaan ja peitettiin metallilevyillä, joita saatiin
rakennusten jätteistä. Lähetyssaarnaaja kyhäsi jonkunlaisen vesisiilin,
mutta hän ei voinut sillä puhdistaa vettä kolmelle sadalle hengelle.
Kun Raoul toisena päivänä otti kylvyn laguunissa, huomasi hän, että se
jollakin tavoin vaimensi hänen janoaan. Hän ilmoitti heti kaikille
uutisensa ja pian oli laguunissa kolme sataa ihmistä, miestä, naista ja
lasta, kaulaan saakka vedessä, yrittäen juoda kaikella ihollaan.
Ympärillä ui kuolleiden ruumiit ja jalka sattui sellaisiin, jotka
olivat painuneet pohjaan. Kolmantena päivänä hautasi väki kuolleensa ja
asettui odottamaan pelastuslaivaa.

Sillä aikaa Nauri, myrskyn erottamana perheestään, oli ajautunut omille
seikkailuilleen. Hän oli tarttunut karkeaan lankkuun, joka repi ja
raapi hänen ruumistaan ja täytti sen tikuilla, ja myrsky heitti hänet
yli hietikon ja ajoi merelle. Siellä hän hirmuisissa vesivuoriaalloissa
kadotti lankkunsa. Hän oli vanha vaimo, lähemmäksi kuuttakymmentä,
mutta syntynyt Paumotus-saarella eikä milloinkaan eronnut meren
näkyvistä. Hänen uidessaan pimeässä sätkien, tukahtumaisillaan ja
taistellen saadakseen hengittää, iski mahtava kokospähkinä häntä
hartiaan. Silmänräpäyksessä hän tajusi tehtävänsä ja tarttui pähkinään.
Seuraavina hetkinä hän keräsi seitsemän lisää. Yhteen sidottuina ne
muodostivat vyön, joka pelasti hänen henkensä, mutta uhkasi sulloa
hänen ruumiinsa hyytelöksi. Hän oli lihava nainen ja helposti
haavoittuva, mutta hänellä oli kokemusta myrskyilmassa ja rukoillen
hai-jumalaansa varjelemaan itseään petokalalta hän odotti tuulen
tyyntymistä. Mutta kolmen aikaan hän oli melkein tajuttomana. Eikä hän
siitäkään mitään tiennyt, että kuudelta oli tullut ihan tyyni. Hän
heräsi tajuihinsa, kun aallot heittivät hänet sannalle. Hän kaapi
hiekkaa tarttuen kiinni, niin että veri sirisi, pysytellen kiinni käsin
ja jaloin, jottei aallot vetäisi häntä takaisin, ja hän onnistuikin
pääsemään kuivalle aaltojen ulottuvista.

Hän tiesi, missä oli. Tämä maa ei voinut olla mikään muu kuin pieni
saari Takokota. Siellä ei ollut laguunia eikä ketään asukasta. Hikueru
oli siitä viidentoista penikulman päässä.

Hän ei voinut nähdä Hikuerua, mutta tiesi, että se oli etelässä. Päivät
kuluivat ja hän eli niillä kokospähkinöillä, jotka pelastusvyönä olivat
kannattaneet häntä vedenpinnalla. Ne olivat sekä ravintona että
juomana. Mutta hän ei saanut itseään kylliksi ravituksi eikä jano
oikein sammunut. Pelastusmahdollisuudet olivat hyvin pulmallisia. Hän
näki savun pelastuslaivasta taivaan rannalla, mutta mikä pelastuslaiva
olisi aikonutkaan tulla yksinäiselle Takokotasaarelle?

Ensimmäisestä hetkestä alkaen olivat ruumiit häntä vaivanneet. Meri
heitti niitä yhä tälle pienelle hietikolle, ja hän heitteli niitä niin
kauan kuin jaksoi veteen, missä haikalat ne söivät. Mutta kun voimat
uupuivat, reunustivat kuolleet ruumiit hänen pienen saarensa rantoja ja
hän vetääntyi niistä kauhistuen pois niin kauas kuin suinkin, mutta
pitkälle ei siinä päässyt.

Kymmenentenä päivänä hän söi viimeisen pähkinän ja hänen ruumiinsa
kuivui kokoon janosta. Hän laahusti pitkin rantaa toivoen löytävänsä
jonkun pähkinän. Olihan ihmeellistä, että niin paljon ruumiita ajautui
rantaan eikä ainoatakaan pähkinää. Ja kuitenkin oli varmasti enemmän
kokospähkinöitä uimassa kuin kuolleita. Hän heitti hakemisen sikseen ja
heittäytyi rannalle uupuneena. Loppu oli tullut. Ei ollut muuta neuvoa
kuin kuolla.

Herätessään kerran taas tietoisuuteen, huomasi hän tuijottavansa
hiekankellertävään tukan tupsuun erään kuolleen päässä. Aallokko heitti
ruumiin häntä kohti ja veti sen taas takaisin. Se pyöri ympäri ja hän
näki, ettei sillä ollut ollenkaan kasvoja. Kuitenkin oli tuossa
punakeltaisessa tukassa jotakin tuttua. Hän ei sitä sen kauempaa
ajatellut -- hänkin odotti kuolemaa ja välitti vähät, mikä mies tuo
kauhean ruma ruumis aikoinaan oli ollut.

Lopulta hän kuitenkin nousi puoleksi istumaan ja tuijotti taas
ruumiiseen. Mahdottoman suuri aalto oli heittänyt sen niin ylös,
etteivät muut siihen enää ulottuneet. Niin, oikein, tuollaista
punakeltaista tukkaa ei ollut kellään muilla kuin yhdellä ainoalla
miehellä koko Paumotus-saarella. Se oli Levy, Saksan juutalainen, mies,
joka oli ostanut helmen ja vienyt sen Hira-laivalleen. Yksi seikka oli
siis varma: Hira oli joutunut haaksirikkoon, ja helmenpyytäjien ja
varkaiden jumala oli nyt tuossa.

Hän ryömi kuolleen luo. Levyn paita oli repeytynyt ja Nauri näki
nahkaisen rahavyön vyötärellä. Hän pidätti henkeään ja riipoi solkea.
Se antoi myöten helpommin kuin hän oli odottanutkaan ja niin nopeasti
kuin saattoi, laahasi hän vyötä perässään hietikolla. Tasku taskulta
hän sen avasi ja huomasi kaikki tyhjiksi. Minnekähän Levy olisi voinut
sen pistää? Viimeisestä taskusta hän sen sitten löysi, ensimmäisen ja
ainoan helmen, jonka Levy oli ostanut retkellään. Hän ryömi poispäin
paetakseen vyön hajua ja tutki helmeä. Se oli se sama, jonka Mapuhi oli
löytänyt ja jonka Toriki oli häneltä ryöstänyt. Hän punnitsi sitä
kädessään ja vieritti sitä hyväillen edes takaisin. Mutta mitään
erikoista kauneutta hän ei siinä huomannut. Hän näki ainoastaan sen
talon, jonka Mapuhi, Tefara ja hän olivat huolellisesti rakentaneet
mielikuvituksessaan. Joka kerta helmeen katsahtaessaan hän näki talon
ilmielävänä yksityiskohtineen, vieläpä kahdeksankulmaisen lyöpäkellon
seinällä. Olihan siinä elämälle tarkoitus.

Hän repi siekaleen _ahu'staan_ ja sitoi sillä helmen varmasti
kaulaansa. Sitten hän kulki pitkin rantaa huohottaen ja valittaen,
mutta päättäväisesti etsien kokospähkinöitä. Pian hän löysikin yhden,
ja kun hän katsahti ympärilleen, toisenkin. Hän mursi toisen, joi sen
mehun, joka oli hunajanmakeata, ja söi lihan viimeiseen palaseen.
Hiukan myöhemmin hän löysi vahingoittuneen kanootin. Siitä oli hanka
poissa, mutta hän oli nyt toivorikas ja ennenkuin päivä oli lopussa,
oli hän keksinyt hangankin. Jokainen löytö oli hyvä enne. Helmi oli
taikaesine. Myöhempään illalla hän näki vedessä uimassa puisen
laatikon. Kun hän veti sen ylös vedestä, tuntui sen sisällä jotakin
kolisevan, ja siinä oli kymmenen laatikkoa lohta. Hän avasi yhden
hakkaamalla sitä kanoottiin. Siten hän käytti useita tunteja lohen
esille saamiseen, hakaten ja puristellen ulos palasen kerrallaan.

Kahdeksan päivää hän odotti pelastajaa. Sillä välin hän laitteli
kanoottia kuntoon käyttämällä löytämiänsä kokossyitä ja ahu'nsa
jätteitä. Kanootti oli pahasti halkeillut eikä hän voinut saada sitä
vettä pitäväksi, mutta hän teki äyskärin kokospähkinästä. Vaikeinta oli
saada airo. Lohilaatikon tinakappaleilla hän leikkasi tukkansa poikki
juurta myöten, punoi sen nyöriksi ja sitoi sillä kolme jalkaa pitkään
risukeppiin lohilaatikosta saamansa levyn.

Kahdeksantenatoista vuorokautena keskiyöllä hän sysäsi kanoottinsa
vesille alkaen paluumatkan Hikueruun. Hän oli vanha nainen. Kärsimykset
olivat sulattaneet hänestä rasvat, niin ettei ollut paljon muuta
jälellä kuin luuta ja nahkaa sekä lihasnippuja. Kanootti oli suuri,
kolmen miehen soudettava. Mutta hän sai soutaa yksin kurjalla airolla.
Sitäpaitsi vuoti kanootti hurjasti ja kolmanneksen ajastaan hän sai
käyttää veden pois ajamiseen. Kirkkaalla päivälläkin hän turhaan
tähysteli Hikuerua. Hänen takanaan oli Takokota hävinnyt taivaan
rannalta. Aurinko paahtoi hänen verhotonta ruumistaan ja puristi siitä
ulos senkin mehun, mikä vielä oli jälellä. Kaksi lohilaatikkoa oli
vielä jälellä ja päivän kuluessa hän mursi niihin reiät ja imi
sisustaa. Hänellä ei ollut aikaa nyppiä lihaa esiin. Meren virtaus
kuletti häntä länteen päin huolimatta hänen soutamisestaan.

Aikaiseen ehtoopäivällä, kun hän seisoi suorana kanootissaan, näkyi
Hikueru. Sen kokospalmujen rikkaus oli mennyt. Vain siellä täällä,
pitkien välimatkojen päässä, hän näki risaiset puiden jätteet. Mutta
hänen näkemänsä elvytti kuitenkin voimia. Hän olikin lähempänä kuin oli
luullutkaan. Virta vei kanoottia yhä länteen päin. Hän tarrasi vastaan
soutaen. Airon lehti irtaantui ja hän menetti paljon aikaa vähä väliin
sitä korjatessaan. Lisäksi tuli vielä veden ammentaminen. Häneltä meni
tunti kolmesta niihin hommiin. Ja yhä hän vaan ajautui länteen.

Auringon laskussa Hikueru oli hänestä kaakkoon päin kolmen penikulman
päässä. Tuli täysikuu, ja kahdeksan aikaan saari näkyi idässä kahden
penikulman päässä. Hän yritteli vielä tunnin aikaa, mutta maa oli yhtä
kaukana kuin ennenkin. Hän oli sattunut joutumaan keskelle virtaa,
kanootti oli liian suuri, airo hyvin hontelo ja liiaksi paljon kului
aikaa ja voimia veden poistamiseen. Sitäpaitsi hän oli hyvin heikko ja
yhä heikkenemässä. Huolimatta kaikista hänen ponnistuksistaan kanootti
ajautui yhä länteen.

Hän rukoili hengessään hai-jumalaansa, laskeutui laidan ylitse ja alkoi
uida. Vesi virkisti häntä ja pian oli kanootti jäänyt kauas. Tunnin
kuluttua ranta oli tuntuvasti lähempänä. Silloin tapahtui se, mitä hän
oli pelännyt. Aivan hänen edessänsä, ei kahtakymmentä jalkaa etäämpänä,
leikkasi vettä suuri evä. Hän ui suoraan sitä kohti ja se väisti
hiljalleen, kääntyen oikealle kaaressa hänen ympäritseen. Hän tuijotti
yhä evään ja ui edelleen. Kun evä hävisi, hän heittihe suulleen vedessä
ja vahti, kun evä läheni; silloin hän alkoi uida. Peto oli veltto --
sen hän näki. Epäilemättä oli sillä ollut kylliksi ruokaa myrskyn
jälkeen. Olisipa se vain ollut nälissään, ei se olisi luopunut
hyökkäyksestään, sen hän tiesi. Se oli viidentoista jalan pituinen ja
tiettävästi se olisi puraissut hänet kahtia yhdellä haukkauksella.

Mutta hänellä ei ollut aikaa siihen tuhlata. Virta vei yhä länteen
päin, joko ui tai oli uimatta. Kului puoli tuntia ja peto kävi yhä
rohkeammaksi. Huomaten, ettei Nauri ollut pelottava olento, se yhä
läheni pienentäen piiriä ja mulkoillen häneen ahnailla silmillään ohi
kiitäessään. Ennen pitkää, sen hän tiesi, hirviön rohkeus kyllä
kasvaisi, niin että se tekisi hyökkäyksen. Hän päätti uskaltaa ensiksi.
Olihan se toivoton yritys. Hän oli vanha nainen, yksin meressä, heikko
paastoamisesta ja kärsimyksistä, ja nyt tuon meritiikerin edessä piti
hänen uskaltaa hyökkäys estääksensä sitä hyökkäämästä. Hän ui edelleen
odottaen hetkeään. Hai sivuutti hänet kahdeksan jalan etäisyydessä. Hän
rynnisti sitä kohti kuin olisi tahtonut hyökätä. Se huiskasi vihoissaan
pyrstöllään paetessaan, ja sen karhea pinta raapaisi vaimo paralta
nahan olasta kyynärpäähän asti. Hirviö ui nopeasti laajenevassa
kaaressa ja hävisi.

Kuopassansa hiekassa ja kattonaan metallikaton jätteitä, makasivat
Mapuhi ja Tefara kiistellen.

-- Olisitkin tehnyt, niinkuin minä sanoin, väitti Tefara tuhannennen
kerran, -- kätkenyt helmen etkä kellekään kertonut, niin se olisi nyt
tallella.

-- Mutta Huru-Huru oli läsnä, kun minä avasin simpukan. Enkö minä nyt
ole sinulle sitä toistanut kerta kerralta ja lakkaamatta?

-- Kyllä nyt saamme olla talotta. Raoul sanoi minulle tänään päivällä,
että ellemme olisi myyneet helmeä Torikille --

-- Minäpä en myynyt. Toriki ryösti.

-- Ellet olisi myynyt, hän olisi antanut viisi tuhatta Ranskan dollaria
ja se on kymmenen tuhatta Chiliä.

-- Raoul on puhunut äidilleen ja hän tuntee helmiä.

-- Ja nyt on helmi mennyt, vahvisti Tefara.

-- Sillä kuitattiin velkani Torikille ja se on kaksitoista sataa
ansaittua, yhdentekevä.

-- Toriki on kuollut, huudahti Tefara. --- Hänen kuunaristaan ei ole
kuultu mitään. Se meni samaa tietä kuin Aorai ja Hira. Tahtooko Toriki
antaa sinulle nuo kolme sataa lisäksi tavarassa? Ei, koska Toriki on
kuollut. Ja ellet sinä olisi löytänyt helmeä, olisitko sinä nyt velkaa
Torikille kaksitoista sataa? Et, koska Toriki on kuollut etkä sinä voi
maksaa kuolleelle.

-- Mutta Levy ei maksanut Torikille, sanoi Mapuhi. -- Hän antoi vain
paperipalan, jonka piti merkitä rahaa Papeetessa, ja nyt on Levy
kuollut eikä voi maksaa. Ja Toriki on kuollut ja hänen kanssaan paperi
hävinnyt ja helmi on hukkunut Levyn mukana. Sinä olet oikeassa, Tefara,
olen kadottanut helmen enkä saanut siitä mitään. No, nukutaan pois.

Hän nosti äkkiä kättään ja kuunteli. Ulkoa kuului ääntä, aivan kuin
joku olisi raskaasti ja tuskallisesti hengittänyt. Ja käsi hapuili
mattoa, joka oli ovena.

-- Kuka siellä? huusi Mapuhi.

-- Nauri, kuului vastaus. -- Voitteko sanoa, missä on poikani, Mapuhi?

Tefara huudahti ja tarttui miehensä käsivarteen.

-- Kummitus, sopersi hän, -- kummitus!

Mapuhin kasvot olivat kuolonkeltaiset. Hän nojasi heikkona vaimoonsa.

-- Hyvä vaimo, hän sanoi tärisevällä äänellä yrittäen muuttaa sitä. --
Tunnen hyvin poikanne. Hän asuu laguunin itäpuolella.

Ulkoa kuului huokaus. Mapuhin rohkeus kasvoi jälleen. Hän oli
uskotellut kummitusta.

-- Mutta mistä te tulette, vanha vaimo? huusi hän.

-- Mereltä, kuului alakuloinen vastaus.

-- Tiesinhän sen, tiesinhän sen! huusi Tefara heilutellen itseään.

-- Mistä ajasta aikain on Tefara laittanut vuoteensa vieraan majaan?
kuului Naurin ääni maton läpi.

Mapuhi katsoi peläten ja moittien vaimoonsa, sillä hänen äänensä oli
nyt ilmaissut heidät.

-- Ja milloinka lakkasi poikani Mapuhi tuntemasta vanhaa äitiään?

-- Ei, ei, en minä ole -- Mapuhi ei ole lakannut! hän huusi. Minä en
ole Mapuhi. Hän on laguunin itäpuolella, sanoinhan minä.

Ngakura nousi istumaan vuoteelleen ja rupesi itkemään. Matto alkoi
heilua.

-- Mitä teette? kysyi Mapuhi.

-- Tulen sisään, sanoi Naurin ääni.

Maton toinen pää nousi. Tefara yritti piiloutua peitteisiin, mutta
Mapuhi piti kiinni hänestä. Hänen täytyi pitää kiinni jostakin.
Yhdessä, nykien toisiaan, vapisevin jäsenin ja kalisevin hampain he
tuijottivat nousevaan mattoon. He näkivät Naurin vettä valuvana ilman
ahu'ta ryömivän sisään. He vierähtivät taaksepäin ja taistelivat
Ngakuran peitteestä tahtoen verhota sillä päänsä.

-- Antaisitte vanhalle äidillenne vettä juoda, sanoi henki valittavalla
äänellä.

-- Antakaa hänelle vettä juoda, komensi Tefara vapisevalla äänellä.

-- Anna hänelle vettä juoda, yritti Mapuhi käskeä Ngakuraa vapisevalla
äänellä.

Ja yhdessä he potkaisivat Ngakuran ulos peitteistä. Minuuttia myöhemmin
kurkistaessaan näki Mapuhi hengen juovan. Kun se vielä ojensi vapisevan
kätensä ja laski sen hänen kädelleen, tunsi Mapuhi sen painon ja uskoi,
ettei se ollut henki. Silloin hän uskalsi lähetä ja veti Tefaran
mukaansa ja seuraavassa tuokiossa he kaikki kuuntelivat Naurin
kertomusta. Ja kun Nauri puhui Levystä ja pudotti helmen miniänsä
käteen, silloin Tefarakin oli vakuutettu anoppinsa maallisesta
olemuksesta.

-- Huomenna, sanoi Tefara, -- pitää sinun myydä helmi Raoulille
viidestä tuhannesta frangista.

-- Entä talo, huomautti Nauri.

-- Hän rakentaa talon, vastasi Tefara. -- Hän sanoo sen maksavan neljä
tuhatta frangia. Hän siis antaa tuhannen frangia lisää tavarassa ja se
on kaksi tuhatta Chiliä.

-- Ja siitä tulee kuusi syltä pitkä? kysyi Nauri.

-- Niin, vastasi Mapuhi, -- kuusi syltä.

-- Ja keskimmäiseen huoneeseen tulee kahdeksankulmainen lyöpäkello?

-- Niin, ja pyöreä pöytäkin.

-- No, antakaa minulle sitten jotakin syötävää, minulla on nälkä, sanoi
Nauri tyytyväisenä. -- Ja sitten minä tahdon nukkua, sillä minä olen
väsynyt. Ja huomenna puhumme enemmän talosta ennenkuin myymme helmen.
Parasta on ottaa nuo tuhat oikeassa rahassa. Rahat ovat aina paremmat
olemassa kuin ostaa velaksi.




Pakana.


Ensi kerran tapasin hänet hirmumyrskyssä. Omituista kyllä, olimme
taistelleet myrskyssä samalla kuunarilla enkä minä keksinyt häntä
ennenkuin kuunari oli mennyt altamme kappaleiksi. Epäilemättä olin
nähnyt hänet muun kanaka-miehistön joukossa laivalla, mutta tietoisesti
ei minulla ollut aavistustakaan hänen olemassaolostaan, sillä _Petite
Jeanne_ oli liian täynnä väkeä. Paitsi kahdeksaa tai kymmentä
kanaka-merimiestä, valkoista laivuria ja perämiestä, isäntää ja kuutta
kajuuttamatkustajaa se kuljetti Rangiroasta purjehtiessaan noin
kahdeksankymmentä viisi kansimatkustajaa -- Paumotuksen ja Tahitin
asukkaita, miehiä, vaimoja ja lapsia, jokaisella sälylaatikkonsa,
puhumattakaan makuumatoista, vaipoista ja vaatemytyistä.

Helmenkalastuskausi Paumotus-saarella oli lopussa ja kaikki palasivat
nyt Tahitiin. Me kajuuttamatkustajat olimme helmien ostajia. Kaksi oli
amerikalaista, yksi kiinalainen, Ah Choon (valkoisin kiinalainen, mitä
olen milloinkaan nähnyt), yksi oli saksalainen, yksi Puolan
juutalainen, ja minä täydensin puolen tusinan.

Oli ollut hyvin suotuisa kalastuskausi. Kellään meistä ei ollut syytä
valittaa, eipä edes kellään kahdeksastakymmenestä viidestä
kansimatkustajasta. Kaikki olivat tehneet hyviä kauppoja ja odottivat
nyt vain saavansa kaikessa rauhassa levätä kyllikseen Papeetessa.

_Petite Jeanne_ oli luonnollisesti liiassa lastissa. Se oli oikeastaan
vain seitsemänkymmenen tonnin vetoinen eikä sillä ollut oikeutta
kuljettaa kymmenettä osaakaan siitä määrästä, mitä sillä nyt oli
mukanaan. Kansiluukkuihin saakka se oli lastattu täyteen helmiäisiä ja
kopraa. Oli ihan ihme, että miehistö saattoi hoitaa sitä. Kannella ei
ollut liikkumisen tilaa. Päästäkseen kulkemaan piti heidän astua pitkin
laivan partaita.

Öisin he liikkuivat harppoen nukkuvien yli, joita kannella oli -- sen
vannon -- kaksi kerrosta. Lisäksi siellä oli kananpoikia ja porsaitakin
ja jam-säkkejä, ja jokainen mahdollinen paikka vielä ripustettu täyteen
kokospähkinänippuja ja banaaniterttuja. Molemmin puolin etu- ja
perävanttien välille, tarpeeksi matalalle, jotta etupuomi voi kääntyä
vapaasti, oli jännitetty köysiä ja jokaisessa köydessä riippui ainakin
viisikymmentä banaaninippua.

Matka tuntui käyvän ikäväksi, vaikkapa voisimmekin sen suorittaa
kahdessa, kolmessa vuorokaudessa, mikä olisi vallan hyvin riittänyt,
jos kaakkoispasaadi olisi tuullut reippaasti. Mutta eihän se
puhaltanut. Ensimmäisten viiden tunnin kuluttua se kuoli pois vain
tempovaksi ja läähättäväksi leyhkymiseksi. Tyyntä kesti koko yön ja
seuraavan päivän niin raskaana ja tukehuttavana, että jo pelkkä ajatus
avata silmiänsä aiheutti päänkipua.

Toisena päivänä kuoli muuan mies, alkuasukas eräältä itäiseltä
saarelta, kalastuskauden parhaimpia sukeltajia. Isorokko -- se oli
hänen tautinsa, vaikken voi käsittää, miten se oli päässyt laivaan, kun
ei yhtään tunnettua tapausta ollut sattunut maissa silloin, kun jätimme
Rangiroan. Nyt sitä kuitenkin oli laivalla -- yksi oli kuollut ja kolme
muuta sairaana.

Siinä ei ollut mitään tekemistä. Ei voitu eristää sairaita eikä antaa
heille hoitoa. Olimmehan me lastatut kuin sardiinit. Ei ollut muuta
neuvoa kuin mädätä ja kuolla -- se merkitsee, ei ollut muuta tehtävää
sen yön jälkeen, joka seurasi ensimmäistä kuolemantapausta. Sinä yönä,
nähkääs, karkasivat perämies, isäntä, Puolan juutalainen ja neljä
alkuasukasta suuressa valasveneessä. Heistä ei ole kuultu mitään sen
jälkeen. Aamulla kapteeni puhkaisi kaikki muut veneet, ja siinä me
sitten olimme.

Sinä päivänä sattui kaksi kuolemantapausta ja seuraavana kolme ja
sitten se kohosi kahdeksaan. Oli omituista nähdä, miltä kannalta me
asiaa katsoimme. Alkuasukkaat vaipuivat mykän kauhun tilaan. Kapteeni
-- Oudouse nimeltään, ranskalainen -- hermostui ja tuli levottomaksi,
sai suorastaan kouristuskohtauksia. Hän oli suuri, lihava mies,
painoltaan vähintäin kaksi sataa naulaa, ja muuttui äkkiä veteläksi ja
tutisevaksi hyytelö- ja rasvavuoreksi.

Saksalainen, kaksi amerikalaista ja minä ostimme kaiken skotlantilaisen
viskyn ja kuljimme aina hienossa humalassa. Teoria oli todellakin
sukkela --- jos pidimme itsemme alkoholin läpihapattamina, niin
jokainen rokkobakteerio, mikä tulisi kosketukseen kanssamme, palaisi
heti tuhaksi. Ja teoria piti paikkansa käytännössä, vaikka minun täytyy
tunnustaa, etteivät kapteeni Oudouse eikä Ah Choon saaneet tautia.
Ranskalainen ei juonut ollenkaan ja kiinalainen vain lasin päivässä.

Ne olivat ikäviä päiviä. Kun aurinko kohosi pohjoiseen, paistoi se
melkein kohtisuorasti. Tuulta ei ollut, lukuunottamatta joitakuita
puuskia, jotka puhalsivat tuimasti noin kymmenen minuuttia, ehkä puoli
tuntiakin, ja päättyivät aina vedenpaisumusta muistuttavaan
rankkasateeseen. Jokaisen puuskan jälkeen paahtoi aurinko jälleen
nostaen kokonaisia höyrypilviä vettä valuvista kansista.

Tuo höyry ei ollut miellyttävää. Siinä oli kuolleiden löyhkää, täynnä
miljoonia ja yhä miljoonia bakteerioita. Me otimme aina ylimääräisen
lasillisen, kun näimme höyryn nousevan kuolleista ja kuolevista, ja
tavallisesti sitten vielä pari, kolme lisäryyppyä, koko vahvoiksi
sekotettuina. Sitäpaitsi oli meillä tapana kallistaa muutamia laseja
aina kuin kuolleita heitettiin mereen hai-kaloille, joita parveili
ympärillämme.

Yksi viikko kului näin, mutta sitten loppui visky. Se oli onni, sillä
en taitaisi muuten olla nyt elossa. Täytyi olla raitis mies kestääkseen
seuraavat tapaukset. Sen luultavasti myönnätte, kun mainitsen pienen
tosiseikan -- vain kaksi miestä jäi meistä kaikista eloon. Toinen mies
oli tuo pakana -- niin ainakin kapteeni Oudouse häntä nimitti sillä
hetkellä, kun tulin tietoiseksi hänen olemassaolostaan. Mutta
palatkaamme asiaan.

Oli viikon loppupuoli, visky oli lopussa ja helmenostajat raittiita.
Silloin tulin sattumalta katsahtaneeksi ilmapuntariin, joka riippui
kajuutan käytävässä. Sen normaalitila oli Paumotuksen seuduilla 29.90,
ja olihan tavallista nähdä sen vaihtelevan 29.85:stä 30:een, vieläpä
30.05:een, mutta kun näki sen, niinkuin minä, laskevan 29.62:een, oli
se tarpeeksi raitistuttamaan juopuneimmankin helmenostajan, vaikka hän
polttaakin tuhaksi isorokkobakteerioita skotlantilaisella viskyllä.

Näytin ilmapuntaria kapteeni Oudouselle ja sain tietää, että hän oli jo
useampia tunteja nähnyt sen laskemisen. Paljoa ei voinut tehdä, mutta
mitä tehtiin, oli hyvin tehty lukuunottaen olosuhteet. Hän käski
korjata purjeita kokoon ja vähentää niitä myrskypurjeisiin saakka,
jakoi pelastusrenkaat ja odotti myrskyä. Erehdyksen hän teki vasta
tuulen tultua. Hän käänsi tuuleen, joka oli alihangan puolella, mikä
olisikin ollut oikein päiväntasaajan eteläpuolella, ellei -- ja siinä
se erehdys olikin -- ellei olisi oltu aivan hirmumyrskyn tiellä.

Me olimme keskellä sen uraa. Sen näin tuulen tasaisesta kiihtymisestä
ja ilmapuntarin säännöllisestä laskemisesta. Tahdoin saada kapteenin
kääntämään myötätuuleen ja pitämään sitä suuntaa, kunnes ilmapuntari
lakkaisi laskemasta, ja sitten luovimaan jälleen ylös tuuleen.
Kiistelimme tästä, kunnes hän tuli hysteeriseksi, mutta hän ei
muuttanut suuntaa. Pahinta oli, etten saanut muita helmenostajia
puolelleni. Mikä minä olin miehiäni tietämään merestä ja sen tavoista
enemmän kuin tavallinen kunnon kapteeni? Se oli heidän ajatuksensa, sen
tiesin.

Luonnollisesti nousi kauhea aallokko, enkä milloinkaan unohda niitä
kolmea ensimäistä aaltoa, jotka kuunari sai sisäänsä. Se oli laskenut
tuuleen, ja ensimmäinen aalto teki puhdasta jälkeä. Pelastusrenkaat
olivat vain vahvoja ja terveitä varten ja heilläkin oli niistä vähän
hyötyä, kun taas kaikki vaimot ja lapset, banaanit ja pähkinät, porsaat
ja laatikot, sairaat ja kuolleet lakaistiin pois huutavana ja kirkuvana
röykkiönä.

Toinen aalto täytti _Petite Jeanne'n_ kannen laitoja myöten, ja kun
perä vajosi ja keula nousi taivasta kohti, niin vierivät kaikki sekä
elävät että kuolleet peräpuolelle. Se oli ihmiskoski. He menivät pää
edellä, jalat edellä, sivuttain, vieritellen, sätkien, kiemurrellen,
taistellen, väännellen. Silloin tällöin joku sai kiinni tuesta taikka
köydestä, mutta päälletulevien paino riipaisi irti kaikista sellaisista
otteista.

Yhden miehen näin tarttuvan oikean puolen ristipollariin -- hänen
päänsä murtui kuin munankuori. Näin, mitä oli tulossa, juoksin ylös
kajuutan katolle ja sieltä itse suurpurjeeseen. Ah Choon ja
amerikalainen yrittivät seurata minua, mutta minä olin hyppäyksen
verran heidän edellään. Amerikalainen pyyhkäistiin perän ylitse kuin
kaarnan kappale. Ah Choon sai kiinni ruorirattaan poikkipuusta ja
kiepautti itsensä sen taakse, mutta eräs suurikasvuinen Raratonga
vahine (nainen) -- painoi varmaan kaksisataa ja viisikymmentä --
paiskautui suoraan häntä vastaan ja kietoi toisen kätensä
hänen kaulansa ympäri. Ah Choon tarttui toisella kädellään
kanaka-ruorimieheen ja samassa hetkessä kallistui laiva oikealle
kyljelleen.

Ruumiiden ja aallokon ryntäys muutti äkkiä suuntaansa ja kääntyi
oikealle puolelle. Ja niin he menivät, Ah Choon, ruorimies ja vahine;
voinpa vannoa, että näin Ah Choon'in irvistävän minulle filosofin
alistuvaisuudella kiepsahtaessaan laidan ylitse mereen.

Kolmas aallokko, suurin kaikista, ei tehnyt niin paljon tuhoa. Kun se
tuli, oli joka ikinen vielä elossa oleva turvautunut köysiin. Kannella
oli kenties tusina läähättäviä, puolitukehtuneita raukkoja vierimässä
sinne tänne yrittäessään ryömiä turviin. He menivät kaikki menojaan
laidan ylitse samoin kuin molempien jälellä olevien veneiden
pirstaleet. Jäljellä olevat helmien ostajat ja minä toimitimme aaltojen
välillä noin viisitoista naista ja lasta kajuuttaan, mutta vähän niillä
raukoilla oli siitä lopullista apua.

Tuuliko? Kaikesta kokemuksestani huolimatta en olisi voinut ymmärtää,
että tuuli saattaa olla sellainen kuin se tuuli oli. Sitä ei voi
kuvata. Kuinka joku voisi kuvata painajaista? Niin oli tämän tuulenkin
laita. Se repi vaatteet pois päältä. Minä sanon: repi ne pois, ja
tarkotan, mitä sanon. En pyydä teitä sitä uskomaan. Tahdon vain kertoa,
mitä näin ja tunsin. Toisinaan en usko sitä itsekkään. Minä läpäisin
kaiken sen, ja siinä on kylliksi. Kukaan ei voinut kääntää kasvojaan
sitä tuulta vasten ja jäädä eloon. Se oli luonnoton ja vielä suurempi
luonnottomuus oli sen jatkuva kasvaminen.

Kuvitelkaa lukemattomia miljoonia ja biljoonia tonneja hiekkaa.
Kuvitelkaa tämä hiekka eteenpäin kiitävänä yhdeksänkymmentä, sata
taikka joku muu määrä penikulmia tunnissa. Kuvitelkaa vielä tämän
hiekan olevan näkymätöntä, mahdotonta erottaa, mutta kuitenkin painavaa
ja tiheää. Tehkää näin, silloin saatte heikon aavistuksen, mitä tämä
tuuli oli.

Kenties ei hiekka sittenkään ole oikea vertauskuva. Ajatelkaa mutaa,
näkymätöntä, kouraan tuntumatonta, mutta raskasta kuin lieju. Ei, vaan
vieläkin pahempaa. Olettakaa, että jokainen ilman molekyyli olisi
liejusärkkä. Sitten koettakaa kuvitella näiden liejusärkkien
lukemattomat työnnöt. Ei, minä luovun. Kuvattakoon sanoilla elämän
luonnollisia ilmiöitä, mutta mahdotonta on kielen avulla kuvata joka
suhteessa niin rajattoman kauheata kuin tämä tuuli oli.

Niin paljon tahdon kuitenkin sanoa: meri kohosi ensin korkeaksi, mutta
tämä tuuli nujersi sen. Taikka oikeastaan: näytti siltä, kuin tämä
hirmumyrsky olisi imenyt kitaansa koko valtameren ja sieltä purkautunut
ilman tilalle.

Tietysti olivat purjeemme menneet aikoja sitten. Mutta kapteeni
Oudousella oli _Petite Jeanne'lla_ eräs varustus, jota en koskaan ollut
nähnyt Etelämeren kuunareilla -- meriankkuri. Se oli kartion muotoinen,
purjekankainen säkki, jonka suuta piti auki rautalaite. Tämä
meriankkuri muistutti jonkun verran lohikäärmettä, se haukkoi vettä
niinkuin lohikäärme haukkoo ilmaa, eräällä erotuksella kuitenkin.
Meriankkuri pysytteli ihan vedenpinnan alla pystysuorassa asennossa.
Pitkä köysi yhdisti sen kuunariin. Seurauksena oli, että kuunari aina
kulki keulalaita tuulta ja aaltoja vastaan..

Asema olisi ollut aika hyvä, ellemme olisi sattuneet ihan myrskyn
tielle. Tosin tuuli repi irti purjeemme rautaköysistä, riipoi
mennessään latvamastot ja vieritti pois kaiken irtaimen tavaran, mutta
kuitenkin olisimme hyvin kestäneet, ellemme olisi olleet lähenevän
myrskykeskuksen kohdalla. Se ratkaisi kohtalomme. Minä olin melkein
tunnottomassa voimattomuuden tilassa tuulen pieksemisestä ja luulen
melkein kadottaneeni kaiken toivoni eloonjäämisestä ja olleeni valmis
kuolemaan, kun myrskyn keskus meidät saavutti. Se tuli täydellisenä
tyynenä. Ei ollut pienintäkään henkäystä. Vaikutus oli tukehuttava.

On muistettava, että me olimme monta tuntia kestäneet hirveätä
lihaksien jännitystä vastustaaksemme tuulen kovaa painoa. Ja nyt
yhtäkkiä paino poistui kokonaan. Muistan, miten minä tunsin
laajenevani, luulin lentäväni hajalle kaikkiin suuntiin. Jokainen atomi
ruumiissani oli työntävinään toisia atomeja luotaan haluten lentää,
lentää avaruuteen. Mutta tätä kesti vain hetken. Häviö uhkasi meitä.

Vapautuneena tuulen painosta meri alkoi heti aaltoilla. Se otti
vauhtia, teki hyppyjä pilviä kohti. Jokaiselta kompassin suunnalta
puhalsi tuo käsittämätön tuuli tyyntä keskustaa kohti. Seurauksena oli,
että aaltoja kohosi kaikilta suunnilta, kun ei enää mikään tuuli ollut
niitä painamassa. Ne hyppivät kuin korkit pulpahtaen vadin pohjasta.
Kaikki järjestys ja säännöllisyys hävisi. Oli vain hillittömiä,
mielettömiä aaltoja, ainakin kahdeksankymmenen jalan korkuisia. Ne
eivät enää olleetkaan aaltoja, ei ainakaan ennen nähtyjen kaltaisia.

Ne olivat roisketta, hirveätä roisketta -- siinä kaikki.
Kahdeksankymmentä jalkaa korkeata vedenpärskettä. Kahdeksankymmentäkö?
Ne olivat enemmän. Ne nousivat yli mastojemme huippujen. Ne olivat
räjähdyksiä, juopuneita, kaatuivat miten tahansa ja minne hyvänsä
tyrkkien ja syleillen toisiaan. Ne kamppailivat keskenään, kaatuivat
päällettäin taikka paiskautuivat erilleen kuin tuhannet vesiputoukset.
Se oli sellainen valtameri, tämä hirmumyrskyn keskus, josta ei kukaan
koskaan ole uneksinutkaan. Se oli sekasortoa, kolminkertaista
sekasortoa. Se oli anarkiaa. Se oli mielettömäksi käyneen meriveden
helvetillinen kita.

Entä _Petite Jeanne_? En tiedä. Pakana kertoi minulle jälkeenpäin,
ettei hänkään tiennyt. Kirjaimellisesti sanoen se revittiin rikki,
jauhettiin murusiksi, hävitettiin olemattomiin. Kun tulin tajuihini,
olin vedessä uiden koneellisesti, vaikka olinkin enemmän kuin puoleksi
hukkunut. Miten olin veteen joutunut, siitä ei minulla ollut
aavistustakaan. Muistelin nähneeni kuunarin lentäneen kappaleiksi, sen
oli täytynyt tapahtua samassa silmänräpäyksessä, kun oma tajuntani
hävisi. Siinä minä nyt olin, ainoana mahdollisuutena tehdä parhaani,
eikä sekään ollut mitenkään lupaavaa. Nyt tuuli jälleen, merenkäynti
oli hiljaisempi ja säännöllisempi, ja minä tiesin sivuuttaneeni myrskyn
keskustan. Onneksi ei ollut haikaloja läheisyydessä. Myrsky oli
hajottanut sen saaliinhimoisen joukon, joka oli ympäröinyt kuoleman
laivaa ja syönyt ruumiita.

_Petite Jeanne_ meni kappaleiksi noin keskipäivällä. Siitä oli kulunut
varmaankin pari tuntia, kun sain kiinni erään sen luukuista. Oli rankka
sade, ja pelkkä sattuma ajoi minut ja kansiluukun yhteen. Lyhyt
köydenpätkä roikkui kiinni sinkilässään, ja minä tiesin kestäväni
ainakin yhden vuorokauden, elleivät hait palaisi takaisin. Kolme tuntia
myöhemmin, mahdollisesti enemmänkin, pysytellessäni kiinni luukussa,
suljetuin silmin ja keskittäen kaikki tahdonvoimani vetääkseni
keuhkoihini tarpeeksi ilmaa hengen pitimiksi ja samalla estääkseni
liikaa vettä sisääni pääsemästä ja ruumistani sen painosta uppoamasta,
luulin kuulevani ääniä. Sade oli lakannut ja myrsky sekä aallokko
asettuivat ihmeellisen nopeasti. Tuskin kahdenkymmenen jalan päässä
näin kapteeni Oudousen ja pakanan toisella luukulla. He taistelivat
luukun omistamisesta -- ainakin ranskalainen huitoi rajusti.

"Paien noir (musta pakana)!" kuulin hänen huutavan ja samassa antavan
kanakalle potkun.

Kapteeni Oudouse oli menettänyt kaikki vaatteensa paitsi kenkiä. Ne
olivat raskaat rihmakengät. Potku oli julma, sillä se sattui pakanan
suuhun ja alaleukaan tehden hänet puoleksi tunnottomaksi. Odotin, että
hän antaisi takaisin, mutta hän tyytyi uimaan yksin ja avuttomana
varman välimatkan päässä vihollisestaan. -- Joka kerta, kun aallokko
heitti hänet lähemmäksi, potkaisi ranskalainen hänet edemmäksi, ja
potkaistessaan hän aina huusi kanakalle: -- Senkin musta pakana!

-- Kahdesta centimistä tulisin kernaasti sinut upottamaan, sinä
valkoinen peto! huusin hänelle.

Ainoana syynä, etten sitä tehnyt, oli se seikka, että tunsin itseni
lopen uupuneeksi. Jo uimisen ajatuskin oli kammottava. Sen sijaan
huusin kanakalle, että hän uisi luokseni ja jakaisi luukun kanssani.
Otoo, se oli hänen nimensä (lausutaan O-to-o), oli Bora-Bora saarelta,
joka on Seurasaarista läntisin. Kuten myöhemmin sain tietää, oli hän
löytänyt luukun ensiksi ja tavattuaan vähän ajan kuluttua kapteeni
Oudousen tarjonnut hänelle turvaa -- kiitokseksi tämä oli potkaissut
hänet pois.

Näin satuimme Otoo ja minä ensiksi yhteen. Hän ei ollut mikään
tappelija; päinvastoin hän oli kuin itse rakastettavuus ja lempeys ja
uhrautuvaisuus, vaikka pituus olikin yli kuusi jalkaa ja lihakset kuin
härkätaistelijalla. Taistelija hän ei ollut, mutta ei myöskään pelkuri.
Hänellä oli leijonan sydän, ja niinä monina vuosina, jotka nyt
seurasivat, näin hänen uskaltavan useita kertoja niin paljon, etten
minä olisi luullut voivani uneksiakaan sellaista tehtävän. Tarkotan,
että samalla kun hän aina karttoi tappeluun joutumista, jos se vain oli
mahdollista, hän ei koskaan juossut tiehensä, kun oli tosi edessä.
Siinä saikin "varoa itseänsä", kun Otoo kerran pääsi vauhtiin. En
unohda milloinkaan, mitä hän teki Bill Kingille. Se tapahtui
saksalaisella Samoalla. Bill King'iä pidettiin parhaimpana raskaan
sarjan nyrkkeilijänä koko amerikalaisessa laivastossa. Hän olikin koko
peto, oikea gorilla, sellainen, joka löi nopeaan ja kovasti. Hän alkoi
potkaisten Otoota kaksi kertaa sekä lyöden kerran nyrkillään, ennenkuin
Otoo piti tarpeellisena vastata. En luule kestäneen neljää
minuuttiakaan, ennenkuin Bill Kingillä oli neljä katkennutta
kylkiluuta, murtunut kyynärvarsi ja nyrjähtänyt olkapää. Otoo ei
ymmärtänyt mitään taiteellisesta nyrkkeilystä. Hän käytti vain
voimiaan. Ja Bill King sai potea hyvinkin kolme kuukautta parantuakseen
niistä vammoista, mitä hänelle tuotti tämä ottelu, eräänä iltapäivänä
Apian rannalla.

Mutta minähän menen kertomukseni edelle. Jaoimme kansiluukun.
Vuorottelimme aina, toinen makasi pitkällään luukulla ja lepäsi, sillä
välin kun toinen, kaulaansa asti vedessä, piti siitä vain käsillään
kiinni. Kaksi päivää peräkkäin vuorotellen vedessä ja luukulla
ajelehdimme valtamerellä. Lopulta hourailin melkein koko ajan, vain
toisinaan kuulin Otoon mutisevan jotakin omalla kielellään. Vedessä
olomme esti meidät kuolemasta janoon, vaikka merivesi ja auringonpaiste
yhtyivätkin kaikkein herttaisimmasti ja kipeimmästi kirvelemään ja
polttamaan ihoa.

Loppujen lopuksi Otoo pelasti henkeni. Kun tulin tajuihini, makasin
rannalla kaksikymmentä jalkaa vedestä, suojanani auringon paahteelta
joukko suuria kokospalmun lehtiä. Ei kukaan muu kuin Otoo voinut minua
sinne kuljettaa ja kasata lehtiä varjostamaan minua. Hän makasi
vieressäni. Sitten kadotin taas tajuntani ja kun jälleen heräsin, oli
kylmä tähtikirkas yö ja Otoo painoi maitorikasta pähkinää huulilleni.

Olimme ainoat eloon jääneet _Petite Jeanne'sta_. Kapteeni Oudouse
lienee kuollut väsymyksestä, sillä muutamaa päivää myöhemmin ajautui
hänen luukkunsa maihin ilman häntä. Otoo ja minä elimme yhden viikon
koralliriutalla alkuasukkaiden kanssa, josta meidät pelasti
ranskalainen risteilijä ja kuljetti Tahitiin. Sillä välin olimme
juhlallisesti vaihtaneet nimiä. Etelämeren saarilla tämä toimitus sitoo
kaksi miestä vankemmin toisiinsa kuin veriveljeys Europassa. Alote oli
minun, ja Otoo tuli siitä ylen onnelliseksi.

-- Hyvä on, sanoi hän, -- mehän olemme olleet tovereita kaksi
vuorokautta kuoleman leuoissa.

-- Tällä kertaa ne leuat kangersivat, huomautin minä.

-- Te teitte hyvän työn, herra, vastasi hän, -- eikä kuolema tahtonut
olla halpamainen.

-- Miksi sinä minua herrottelet? kysyin minä ja yritin näyttää
loukkaantuneelta. -- Olemmehan vaihtaneet nimiä. Sinä sanot minua
Otoo'ksi ja minä sanon sinua Charleyksi; meidän kesken olkoon aina
niin. Sehän on yleinen tapa. Ja kun kerran kuolemme ja jos sattuisi,
että elämme uudelleen jossakin tähtien ja pilvien takana, olet yhä
Charley minulle ja minä sinulle Otoo.

-- Niin, herra, sanoi hän, ja hänen silmänsä loistivat lempeästä
ilosta.

-- Siinä sinä taas olet herroinasi! huudahdin hänelle paheksuvasti.

-- Ei tee mitään, mitä minun huuleni sanovat, ne ovat vain minun
huuleni, todisteli hän. -- Mutta ajatuksissani on aina Otoo, sillä kun
ajattelen itseäni, ajattelen teitä. Milloin hyvänsä joku lausuu nimeni,
ajattelen teitä. Ja pilven takana ja tähtien takana, aina ja ikuisesti
olette te minulle Otoo. Onko niin hyvä, herra?

Salasin hymyni ja vastasin, että sai niin olla.

Erkanimme Papeetessa. Minä jäin maihin toipuakseni täydellisesti, ja
hän meni eräällä kutterilla omalle saarellensa Bora-Boraan. Kuusi
viikkoa myöhemmin hän tuli takaisin. Hämmästyin aika lailla, sillä hän
oli puhunut minulle vaimostansa ja sanonut luopuvansa pitkistä
matkoista ja palaavansa hänen luokseen.

-- Mitä aiotte tehdä, herra, kysyi hän ensi tervehdyksen jälkeen.

Kohotin hartioitani, se oli pulmallinen kysymys.

-- Mitä hyvänsä, vastasin, -- koko maailma, koko meri ja kaikki sen
saaret ovat avoinna edessäni.

-- Silloin seuraan teitä, oli hänen yksinkertainen vastauksensa, --
vaimoni on kuollut.

Minulla ei ole koskaan ollut veljeä, mutta olenhan nähnyt muiden veljiä
ja epäilen suuresti, tokko kellään miehellä on koskaan ollut sellaista
veljeä kuin Otoo oli minulle. Hän oli veli, isä ja äiti yhtä aikaa.
Minä tiedän tulleeni paremmaksi ja kunniallisemmaksi mieheksi Otoon
vaikutuksesta. Välitin vähät muista miehistä, mutta minun täytyi aina
tehdä oikein Otoon silmissä. Hänen vuokseen en uskaltanut turmella
itseäni. Hän teki minut ihanteekseen ja hänen rakkautensa ja
kunnioituksensa teki minut hänelle monin verroin paremmaksi kuin
todella olinkaan. Oli hetkiä, joina seisoin aivan perikadon partaalla
ja olisin ottanut ratkaisevan askeleen, ellei Otoota olisi ollut. Hänen
ylpeytensä minusta vaikutti vasten tahtoanikin tunkeutuen
tietoisuuteeni, saaden minussa suuren voiman, enkä lopulta tahtonutkaan
tehdä mitään, mikä olisi vähentänyt tätä ylpeyttä.

Alussa en tosin ymmärtänyt hänen tunnettaan. Hän ei milloinkaan
huomauttanut mistään eikä valittanut. Hitaasti selveni minulle, kuinka
korkealle hän oli minut asettanut ajatuksissaan ja samalla aloin
myöskin ymmärtää, kuinka suurta surua hänelle tuottaisin, ellen tekisi
parastani.

Seitsemäntoista vuotta elimme yhdessä. Seitsemäntoista vuotta hän oli
vartijana nukkuessani, hoiti minua sairaana ja haavotettuna -- niin,
otti itse haavoja taistellessaan puolestani. Hän otti pestin samaan
laivaan kuin minäkin, ja yhdessä me risteilimme Tyynellä valtamerellä
Hawaiista Sidney Headiin ja Torres-salmelta Galapagossaariin. Me
purjehdimme Uusista Hebrideistä länteen Luisiadeihin, Uuteen
Britanniaan, Uuteen Irlantiin ja Uuteen Hannoveriin. Me kestimme
kolme haaksirikkoa -- Gilbert-saarilla, Santa Cruz-ryhmässä ja
Fidji-saarilla. Me myimme, ostimme ja vaihdoimme, missä oli vain
dollarikin ansaittavissa helmillä, helmiäisillä, kopralla,
kilpikonnanluulla tai hylkytavaroilla.

Työmme alkoi Papeetessa, heti sen jälkeen, kun hän oli ilmoittanut
tahtovansa seurata minua minne hyvänsä. Siihen aikaan oli Papeetessa
muuan klubi, jonne kokoontui helmien kalastajia, kauppiaita, laivureita
ja kaikkea mahdollista roskaväkeä, Etelämeren seikkailijajoukkoa.
Siellä pelattiin uhkapeliä ja juotiin hurjasti. Pelkään ottaneeni pahan
tavan viipyä usein kauemmin kuin oli tarpeellista ja hyödyllistä. Mutta
miten myöhään siellä viivyinkin, aina oli Otoo minua odottamassa ja
saattoi turvallisesti kotiin.

Aluksi hymyilin, sitten riitelin hänen kanssaan. Lopuksi sanoin
suoraan, etten tarvinnut lapsenhoitajaa. Sitten en enää nähnyt häntä
tullessani klubista. Mutta viikon kuluttaa huomasin sattumalta, miten
hän minua seurasi, hiipien perässäni toisella puolella katua
mangopuiden varjossa. Mitä minun oli tekeminen? Tiesinhän tehtäväni.

Huomaamattani aloin lyhentää viipymistäni klubissa. Sateisina ja
myrskyisinä öinä juomisen ja pelin huumauksessa hiipi mieleeni ajatus
Otoosta, joka seisoi ulkona odottamassa mangopuiden alla. Tosiaankin,
hän teki minut paremmaksi ihmiseksi. Eikä hän kuitenkaan ollut turhan
tarkka. Kristillisestä moraalista ei hänellä ollut mitään tietoa.
Bora-Boran asukkaat olivat kaikki kristityitä, mutta hän oli pakana,
ainoa uskoton koko saarella, suuri materialisti, joka oli varma siitä,
että kun kuolee, niin on kuollut. Hän uskoi enemmän siihen, että pitää
olla rehellinen ja tehdä aina oikein. Hänen lakikirjassaan oli
halpamaisuus ja pikkumaisuus melkein yhtä raskas rikos kuin murha,
niin, luulenpa, että hän kunnioitti murhaajaa enemmän kuin miestä, joka
aina kieroilee ja käyttää konnankoukkuja.

Minun suhteeni hän vastusti kaikkea, mikä vain saattoi vahingoittaa
minua. Pelistä hän ei puhunut mitään. Hän oli itse innokas pelaaja,
mutta hänen mielestään oli terveydelle vahingollista olla myöhään
ulkona. Hän oli nähnyt useiden saaneen kuumeen varomattomuudesta. Hän
ei ollut myöskään ryypyn vihaaja, otti sen itse mielellään, kun oli
märkää ja raskasta työtä veneessä, mutta hän puolusti kohtuullisuutta
väkevien nauttimisessa. Hän oli nähnyt monen kuolleen tai turmeltuneen
niiden myrkystä.

Otoo piti aina huolta minun hyvinvoinnistani. Hän ajatteli kaikki
valmiiksi, punnitsi suunnitelmiani ja oli niistä enemmän innostunut
kuin minä itse. Aluksi, ennenkuin ennätin huomata hänen harrastustaan,
täytyi hänen aina arvailla aikomuksiani, kuten esimerkiksi kerran
Papeetessa, kun olin aikeessa tehdä sopimuksen erään lurjusmaisen
maamieheni kanssa guanokaupasta. En tiennyt häntä lurjukseksi eivätkä
sitä tienneet muutkaan valkoiset Papeetessa, ei edes Otookaan. Mutta
kun hän huomasi meidän ystävyytemme kasvavan, niin hän teki
tiedusteluja tietämättäni. Syntyperäisiä merimiehiä kokoontui joka
suunnalta usein Papeeteen. Otoo meni heidän joukkoonsa vaistonsa
johtamana ja kyseli, kunnes tiesi tarpeeksi pitääkseen epäluulojaan
oikeina. Olipa se tosiaan kaunis juttu, se, joka koski Randolph
Watersia. En voinut aluksi uskoa sitä, kun Otoo ensiksi siitä kertoi,
mutta kun puhuin siitä Watersille, tunnusti mies heti ja matkusti
tiehensä ensimmäisellä laivalla, mikä meni Aucklandiin.

Tunnustan, ettei se minua aluksi miellyttänyt, kun Otoo pisti nenänsä
asioihini. Mutta kun tiesin, ettei hän millään tavalla ollut
omanvoitonpyyntöinen, täytyi minun lopulta ottaa lukuun hänen
järkevyytensä ja arvostelunsa. Hänen huolenaan oli vain minun etuni, ja
siinä hän oli tarkka- ja kaukonäköinen. Vähitellen tuli hänestä minun
neuvonantajani ja lopulta hän tunsi asiani paremmin kuin minä itse.
Minulla oli täysi määrä nuoruuden huolettomuutta, sillä pidin iloista
elämää parempana kuin dollareita, seikkailuja hauskempina kuin tyyntä
laskemista ja arvioimista. Onni oli, että minulla oli sellainen
kaitsija. Tiedän, ilman Otoota en olisi tässä tänään. Monista
esimerkeistä mainittakoon yksi. Minulla oli ollut hiukan kokemusta
siitä, kuinka alkuasukkaita metsästetään, ennenkuin rupesin
helmenpyytäjien kanssa hommiin Paumotus-saarella. Otoo ja minä olimme
yhdessä Samoan rannalla -- eikä meillä tosiaankaan ollut kovin lihavat
päivät -- kun sain tarjouksen ruveta värvääjäksi erääseen prikiin, joka
purjehti hakemassa mustaa työväkeä viljelysmaille. Otoo otti pestin
samaan laivaan, ja seuraavat kuusi vuotta me risteilimme milloin
milläkin laivalla Etelämeren villeimpiä seutuja. Otoo piti aina huolta
siitä, että hän sai perimmäisen airon minun vieressäni. Meillä oli
tapana laskea itse värvääjä maihin. Turvavene oli muutamia satoja
jalkoja taaempana, ja värvääjän vene, airot valmiina soutuun, ihan
lähellä rantaa. Kun astuin maihin vaihtotavaroineni, jätti Otoo aina
aironsa ja asettui perätuhdolle winchester-kivääri käsillä,
purjekangaspalasen alla. Venemiehistö oli myöskin asestettu, vaikka
kiväärit pidettiin piilossa veneen laitojen juurella vaipan alla. Sillä
aikaa, kun minä suostuttelin villatukkaisia ihmissyöjiä tulemaan
Queenslandin viljelyksille, piti Otoo vahtia. Ja hyvin usein hän minua
varotti, matalalla äänellä, epäilyttävistä tempuista ja kavalasta
petoksesta. Usein sain ensimmäisen varotuksen hänen pyssynsä
laukauksesta, joka kellisti jonkun neekereistä. Ja kun minun täytyi
paeta veneeseen, oli hän aina auttamassa ja suojelemassa. Muistan
kerran Santa Annalla, kun selkkaus alkoi heti veneen laskettua maihin.
Turvavene kiirehti kyllä pelastamaan meitä, mutta villejä tuli
kymmenittäin, ja he olisivat tuhonneet meidät kaikki, ellei Otoo olisi
rohkeasti hypännyt maihin, pistänyt kätensä tavaroihin ja heitellyt
ympärilleen tupakkaa, helmiä, kirveitä, veitsiä ja kalikoon kappaleita
joka puolelle.

Tämä oli jo liikaa villapäille. Sillä välin kun he tappelivat
aarteista, irroitettiin vene rannasta ja me etenimme neljänkymmenen
jalan päähän. Ja seuraavina neljänä tuntina sain juuri siltä rannalta
kolmekymmentä työmiestä.

Erään erikoisen kohtauksen muistan vielä. Se sattui Malaitalla,
villeimmällä saarella itäisistä Salomon-saarista. Alkuasukkaat olivat
olleet erittäin ystävällisiä, emmekä luonnollisesti voineet aavistaa,
että koko kylä oli kaksi vuotta kerännyt rahaa ostaakseen valkoisen
miehen pään. Ne lurjukset olivat kaikki päänmetsästäjiä ja pitivät
erityisessä arvossa valkoisen miehen päätä. Koko rahasto kuuluisi
sille, joka hankkisi pään. Kuten sanoin, he olivat erittäin
ystävällisiä, ja sillä kertaa olin ainakin sadan jalan päässä veneestä.
Otoo oli varottanut minua, ja kuten tavallista, kun en välittänyt
hänestä, kävi kaikki hullusti.

Ennenkuin tiesinkään, suhisi pilvi keihäitä vastaani
mangrovepensaikosta. Ainakin tusina osui minuun. Minä juoksin, mutta
kompastuin keihääseen, joka oli tarttunut pohkeeseeni, ja kaaduin
maahan. Villapäät ryntäsivät minua kohti, käsissään pitkävartisia,
viuhkan muotoisia kirveitä hakatakseen näillä pääni poikki. Palkinnon
voiton innossa he juoksivat toistensa tielle. Sekasorrossa väistin
iskut heittelehtimällä sinne tänne hiekalla.

Silloin tuli Otoo jättiläistaistelijana. Jollain tavalla hän oli saanut
käsiinsä raskaan sotanuijan, ja siinä rymäkässä se oli parempi ase kuin
pyssy. Hän seisoi aivan heidän keskellään, joten he eivät voineet
heittää keihäitään ja heidän tomahawkinsa (kirveensä) olivat vain
tiellä eikä miksikään hyödyksi. Hän taisteli minun puolestani vihan
vimmassa. Hänen tapansa käsitellä nuijaa oli hämmästyttävä. Heidän
kallonsa murtuivat kuin kypsät appelsiinit. Vasta sitten, kun hän oli
ajanut heidät kaikki pakoon, ottanut minut käsivarsilleen ja lähtenyt
juoksemaan venettä kohti, sai hän ensimmäisen haavansa. Veneeseen
saapuessa hänellä oli jo neljä keihäänpistoa. Siellä hän sai heti
käteensä winchesterin ja kaatoi miehen joka laukauksella. Sitten
sousimme kuunariin ja sidoimme haavamme.

Seitsemäntoista vuotta elimme yhdessä. Hän teki minut siksi, mitä nyt
olen. Olisin tänä päivänä laivanisäntä, värvääjä tai vain muisto, ellei
häntä olisi ollut. -- Te tuhlaatte rahojanne liiaksi, sanoi hän eräänä
päivänä. -- Nyt on helppo niitä saada, mutta kun tulette vanhaksi,
olette kuluttanut tällä tavalla kaikki ettekä voi saada uusia. Minä
tiedän sen, herra. Olen tutkinut valkoisten miesten tapoja. Näillä
seuduilla on paljon vanhoja, jotka nuorena ovat ansainneet paljon
rahaa. Nyt heillä ei ole mitään. He odottavat vain, että sellaiset
nuoret miehet kuin tekin tulisivat tarjoomaan heille viskyä. Musta mies
on orjana viljelysmailla. Hän saa kaksikymmentä dollaria vuodessa ja
tekee työtä ankarasti. Päällysmies ei tee raskasta työtä, hän ratsastaa
hevosellaan katselemassa, miten mustat raatavat. Hän saa kaksitoista
sataa dollaria vuodessa. Minä olen merimies kuunarilla. Minä saan
viisitoista dollaria kuukaudessa. Minä teen työtä ankarasti.
Kapteenilla on kaksinkertainen aurinkoteltta ja hän juo olutta
pitkäkaulaisista pulloista. En ole vielä koskaan nähnyt hänen tarttuvan
köyteen tai airoon. Hän saa siitä viisikymmentä dollaria kuussa. Minä
olen vain merimies. Hän osaa purjehtia. Herra, luulen olevan teille
edullista oppia purjehtimaan...

Otoo kannusti minua siihen. Hän purjehti kanssani toisena perämiehenä
ensimmäisellä kuunarillani, ja hän oli paljon ylpeämpi minusta kuin
minä itse.

-- Kapteenilla on hyvä palkka, herra, mutta hänellä on laiva
hoidettavanaan eikä hän ole koskaan vapaa huolista. Omistaja hyötyy
vielä enemmän -- hän vain istuu maalla palvelijoineen ja laskee
rahojaan.

-- Niin, mutta kuunari maksaa viisituhatta dollaria -- vanhakin
kuunari, väitin minä. -- Minusta tulisi vanha mies ennenkuin saisin
säästöön viisituhatta dollaria.

-- Valkoisilla miehillä on lyhempiäkin teitä ansaita rahaa, jatkoi hän
osottaen sormellaan kokospuita kasvavaa rantaa.

Me olimme sillä kertaa keräämässä Salomonsaarilta lastiksi
norsunluupähkinöitä pitkin Guadalcanarin itärannikkoa.

-- Tämän ja seuraavan joensuun väliä on kaksi penikulmaa, sanoi hän. --
Tasanko ulottuu kauas sisämaahan. Se ei ole nyt minkään arvoista, mutta
ensi vuonna -- kuka tietää? -- taikka nousevana vuonna voidaan siitä
maksaa paljon rahaa. Täällä on ankkuripaikka. Suuret höyrylaivat voivat
kulkea pitkälle ylös jokea. Te voitte ostaa tätä maata neljän
penikulman laajuudelta kymmenellä tuhannella tupakkapalmikolla,
kymmenellä viskypullolla ja Snider-kiväärillä, jotka maksavat teille
kenties sata dollaria. Te jätätte kauppakirjan komisariolle, ja ensi
vuonna tai sitä seuraavana myytte maan ja ostatte kuunarin.

Seurasin hänen neuvoaan ja hänen sanansa toteutuivat, paitsi että
kesti kolme vuotta kahden sijasta. Sitten seurasi Guadalcanarin
ruohokenttien vuokraus -- kaksikymmentätuhatta aaria -- yhdeksänsadan
yhdeksänkymmenen yhdeksän vuoden ajaksi. Minulla oli ollut
vuokrasopimus hallussani tasan yhdeksänkymmentä päivää, kun myin sen
eräälle yhtiölle koko suuresta summasta. Aina Otoo keksi edeltäpäin
hyvät kaupat. Hän takasi myös, että huutokaupassa sadalla punnalla
ostettu Doncaster saadaan nostetuksi meren pohjasta, mikä -- kulut pois
laskettuina -- tuotti kolme tuhatta puntaa. Hänen neuvonsa mukaan
ryhdyin viljelystyöhön Savaiissa ja kokoskauppaan Upolulla.

Me emme olleet enää niin paljon merellä kuin vanhoina aikoina. Olinhan
jo kylliksi rikas. Menin naimisiin ja asemani parani joka vuosi, mutta
Otoo pysyi aina samana entisten päivien Otoona, kulkien kaikkialla
talossa ja konttorissa piippu hampaissa, shillingin ihokas
yläruumiillaan ja neljän shillingin housut lanteillaan. En voinut saada
häntä tuhlaamaan rahoja. Hänelle ei voinut maksaa muulla kuin
rakkaudella. Ja Jumala tietää, että sitä hän sai täydellä mitalla
meiltä kaikilta. Lapset jumaloivat häntä, ja jos hänet olisi voitu
hemmottelulla turmella, niin olisi vaimoni sen varmasti tehnyt.

Entä lapset! Hän ohjasi heidän ensimmäiset askeleensa tässä maailmassa.
Hän alotti opettamalla heidät kävelemään. Hän valvoi heidän
sairasvuoteellaan. Yksitellen, kun he tuskin vielä taisivat kävellä,
hän vei heidät laguuniin ja harjotti oikeiksi vesieläimiksi. Hän opetti
heille enemmän, kuin mitä minä koskaan olin tiennyt kalojen elämästä ja
tavasta niitä pyydystää. Samoin hän teki metsässä. Seitsemän vanhana
tiesi Tom enemmän metsäelämästä kuin ihmiset siitä yleensä tiesivät.
Kuuden vuoden ikäisenä Mary kiipesi Sliding-vuoren ylitse värähtämättä
ja minä olen nähnyt vahvojen miestenkin tuupertuvan sillä matkalla. Ja
kun Frank oli täyttänyt kuusi vuotta, otti hän shillingin rahan kolmen
sylen syvyydestä ylös.

-- Kansani Bora-Boralla ei pidä pakanoista, he ovat kaikki kristityitä
enkä minä pidä Bora-Boran kristityistä, sanoi hän eräänä päivänä, kun
minä, aikeessa saada hänet hiukan tuhlaamaan rahoja, jotka oikeastaan
olivat hänen, koetin taivuttaa häntä matkustamaan saarelleen eräällä
meidän kuunarillamme -- matkasta olisi tullut oikein kuninkaallinen,
jos se vain olisi tehty.

Sanoin: meidän kuunarillamme, vaikka ne olivat laillisesti minun.
Kerran yritin saada häntä rupeamaan yhtiötoverikseni.

-- Olemmehan olleet tovereita aina siitä saakka, kun _Petite Jeanne_
meni haaksirikkoon, sanoi hän viimein. -- Mutta jos teidän sydämenne
sitä haluaa, niin ruvetaan vaan yhtiökumppaneiksi laillisestikin.
Minulla ei ole mitään tehtävää ja kuitenkin on minulla suuret menot.
Minä syön ja juon ja poltan hirveästi. Se maksaa paljon, sen tiedän.
Minä en maksa mitään biljaardipelistä, koska pelaan teidän pöydällänne.
Mutta maksaahan se siltä. Särkällä kalastaminen on rikkaiden huvia,
ajatelkaa, miten paljon maksavat koukut, siimat ja muut. Te olette
oikeassa, meidän pitää ruveta yhtiökumppaneiksi. Minä tarvitsen rahani
ja saan ne kyllä rahastonhoitajalta.

Laadimme siis oikein kirjallisen sopimuksen, joka vahvistettiin
oikeudessa. Mutta vuoden lopussa oli minulla taas valituksen syytä.

-- Charley, sanoin minä -- sinä olet vanha veijari, oikea saituri ja
kitupiikki, viheliäinen maakrapu. Sinun osuutesi vuoden voitosta on
useita tuhansia dollareita. Kasööri on antanut minulle tämän paperin.
Siitä käy ilmi, että sinä koko vuonna olet nostanut tasan
kahdeksankymmentä dollaria ja kaksikymmentä senttiä.

-- Onko minulla jotakin saatavaa? kysyi hän huolestuneena.

-- Sanoinhan minä, sinun osuutesi on tuhansia, tuhansia, vastasin minä.

Hänen kasvonsa kirkastuivat sisällisestä ilosta.

-- Hyvä on, sanoi hän, -- katsokaa, että kasööri pitää tarkkaa tiliä
rahoistani, kun minä niitä tarvitsen, ja kyllä minä ne käytän, ei saa
puuttua senttiäkään.

-- Jos puuttuu, lisäsi hän hetken kuluttua innokkaasti, -- saa kasööri
maksaa ne omasta taskustaan.

Kuten myöhemmin sain tietää, oli hän jo silloin käskenyt Carruthersin
kirjoittaa testamentin yksin omaan minun hyväkseni, ja se säilytettiin
Amerikan konsulinvirastossa.

Mutta loppu tuli, niinkuin täytyy tulla kaikille inhimillisille
liitoille. Se tapahtui Salomonsaarilla, joilla me olimme eläneet
nuoruutemme hurjimpina päivinä. Siellä me nyt taasen olimme --
pääasiallisesti huvimatkalla, mutta myöskin tarkastamassa omaisuuttamme
Florida-saarella ja mahdollisuuksia helmenkalastamiseen Mboli-salmessa.
Veneemme olivat Savon rannalla, jonne olimme poikenneet ostamaan
harvinaisia esineitä.

Savon ympärillä oli runsaasti haikaloja. Alkuasukkaiden tapa täällä oli
haudata kuolleensa mereen, joten seutu oli tullut mieluiseksi
olinpaikaksi pedoille. Sattumalta jouduin lähtemään rannasta pienessä
kanootissa, joka oli liiaksi lastattu ja keikahti kumoon. Siinä oli
neljä neekeriä paitsi minua -- tai oikeastaan siinä riippui. Kuunari
oli noin parinsadan kyynärän päässä. Huusin juuri venettä, kun yksi
neekereistä alkoi kiljua. Hän piti kiinni kanootin päästä, ja sekä hän
että kanootti upposivat useita kertoja. Lopulta hän päästi otteensa ja
hävisi. Hai oli hänet vienyt.

Kolme jäljellä olevaa neekeriä yritti kiivetä kanootin pohjalle. Minä
huusin ja kirosin ja löinkin lähimpää melalla, mutta eihän se auttanut.
He olivat sokeita hädässään. Kanootti olisi kannattanut korkeintaan
yhden heistä. Nyt se kääntelehti puolelta toiselle ja paiskasi heidät
takaisin veteen.

Jätin kanootin ja lähdin uimaan kuunaria kohti toivoen, että joku vene
ottaisi minut ennenkuin olisin perillä. Yksi neekereistä seurasi minua,
ja me uimme rinnakkain aivan hiljaa, silloin tällöin pistäen päämme
veteen tähystääksemme petoja. Sen miehen huuto, joka oli jäänyt
kanootin ääreen, ilmoitti meille, että hänetkin oli otettu. Katsahdin
veteen ja näin suuren hain ihan allani. Se oli hyvinkin kuusitoista
jalkaa pitkä. Näin, miten sitten kävi. Se tarttui keskeltä neekeriin ja
ui pois saaliinsa kanssa. Neekeri raukan pää, käsivarret ja hartiat
olivat koko ajan vedenpinnalla, ja hän huusi sydäntäsärkevästi. Tällä
tavalla hai kulki useita satoja jalkoja, kunnes se vihdoin hävisi
veteen.

Minä uin kiivaasti toivoen, että se olisi viimeinen hai rannalla. Mutta
oli vielä yksi. Oliko se ahdistellut ensin neekereitä vai oliko se
ollut tappelussa muualla, sitä en tiedä, mutta se ei ainakaan pitänyt
niin kiirettä kuin nuo toiset. En voinut enää uida niin nopeasti, sillä
suurin osa voimia kului hain tähystelemiseen. Olin varuillani kun se
teki ensimäisen hyökkäyksensä. Kaikeksi onneksi sain molemmat käteni
sen kuonolle, ja vaikka se vetikin minut melkein upoksiin, sain sen
kuitenkin poistumaan luotani. Mutta pian se alkoi uudestaan kierrellä
ympärilläni. Toisella kerralla pelastuin samalla tavalla. Kolmas
hyökkäys epäonnistui molemmin puolin. Se liukui samassa sivulle, kun
yritin painaa käteni sen kuonolle, mutta pedon hiekkapaperinahka --
minulla oli hijaton pusero -- raapaisi nahan toisesta käsivarresta,
olasta kyynärpäähän. Olin jo aivan uupunut ja menettänyt kaiken
toivoni. Kuunariin oli vielä kahdensadan jalan matka. Kasvoni olivat
vedessä vahtiakseni hain liikkeitä, kun näin ruskean ruumiin liukuvan
välillämme. Se oli Otoo.

-- Uikaa kuunarille, herra, sanoi hän. Ja hänen äänensä oli iloinen,
ikäänkuin olisi kaikki ollut leikkiä. -- Tunnen hait, ne ovat kuin
veljiäni.

Tottelin uiden hitaasti eteenpäin, kun taas Otoo ui ympärilläni
pysytellen aina minun ja hain välillä ivaten sen hyökkäyksiä ja
rohkaisten minua.

-- Siellä on tullut jokin vika taavetteihin ja nyt he selvittävät
köysiä, selitti hän noin minuuttia myöhemmin ja sukelsi torjuakseen
uuden hyökkäyksen.

Kuunariin oli vielä kolmekymmentä jalkaa, ja minä olin ihan uupunut,
jaksoin tuskin liikuttaa jäseniäni. Meille heitettiin köysiä laivasta,
mutta ne olivat liian lyhyitä. Kun hai huomasi, ettei meistä ollut
sille mitään vaaraa, kävi se yhä rohkeammaksi. Se oli usein vähällä
tarttua minuun, mutta joka kerralla tuli Otoo väliin ehkäisemään.
Luonnollisesti hän olisi voinut helposti pelastaa itsensä, ellei minua
olisi ollut.

-- Hyvästi, Charley, huohotin minä -- en jaksa enää. Tiesin, että
loppuni oli tullut ja että seuraavassa tuokiossa nostaisin käteni ylös
ja vaipuisin.

Mutta Otoo nauroi minulle ja sanoi:

-- Näytänpä teille uuden tempun, tahdon antaa haille pienen muiston.

Hän ui taakseni, juuri kun hai aikoi karata kimppuuni.

-- Hiukan enemmän vasemmalle! huusi hän. -- Siinä on köydenpää vedessä.
Vasemmalle, herra, vasemmalle!

Muutin suuntaa ja ojensin käteni. Olin melkein tajuton. Kun käteni
puristi köyttä, kuulin huutoa kauempaa. Käännyin -- Otoo oli hävinnyt.
Seuraavassa silmänräpäyksessä kohosi hän jälleen pinnalle. Molemmat
kädet olivat ranteista poikki ja veri pursui tyngistä.

-- Otoo! huusi hän hiljaa. Ja minä voin hänen kasvoissaan nähdä sen
rakkauden, joka tärisytti hänen ääntään.

Silloin ja ainoastaan silloin koko yhdyselämämme aikana hän mainitsi
minua sillä nimellä.

-- Hyvästi, Otoo! huusi hän.

Sitten hän upposi ja minut kiskottiin kannelle, missä pyörryin
kapteenin käsiin.

Niin kuoli Otoo, pelastajani, joka teki minusta miehen ja pelasti minut
viimeiseksi työkseenkin. Me kohtasimme hirmumyrskyn leuoissa ja
erosimme hain hampaissa, ja sillä välillä oli seitsentoistavuotinen
toveruuselämä, jonka vertaista ei ole koskaan ollut kahden miehen,
ruskean ja valkoisen välillä. Jos Jehova taivaassaan pitää huolta
jokaisesta varpusestakin, silloin ei ole pienin hänen valtakunnassaan
Otoo, ainoa Bora-Boran pakana.




Mc Coyn jälkeläinen.


Pyrenees keinui hiljalleen meressä rautakyljet syvälle vaipuneina
vehnälastin painosta, joten pienestä, ulkohankaisesta kanootista oli
miehen helppo kiivetä laivaan. Kun miehen silmät kohosivat partaan
tasalle, niin että hän voi katsoa laivaan, oli hän näkevinänsä siellä
hienoa, melkein tuntumatonta sumua. Se saattoi olla näköhäiriökin, kuin
kalvo, joka äkkiä oli laskeutunut hänen silmilleen. Miestä halutti
pyyhkäistä se pois, mutta äkkiä hänen johtui mieleensä, että ehkä hän
oli tulossa vanhaksi ja että oli aika hankkia San Fransiskosta
silmälasit.

Astuttuaan laidan ylitse, hän katsahti ylös korkeisiin mastoihin ja
sitten pumppuihin. Ne eivät olleet työssä. Mitään ei näyttänyt
puuttuvan suuresta laivasta ja häntä ihmetytti, miksi oli nostettu
hätämerkki. Hän ajatteli onnellisia saarelaistaan ja toivoi, ettei vain
olisi kysymys jostakin tarttuvasta taudista. Kenties laiva oli
ruokavarojen tai veden puutteessa. Hän kätteli kapteenia, jonka
riutuneet kasvot ja huolestuneet katseet ilmaisivat, että jossakin oli
vika, mitä se sitten mahtoi olla. Samassa tulokas tunsi heikkoa,
kummallista hajua. Se muistutti palaneen leivän käryä, mutta se oli
kuitenkin jotakin muuta.

Hän katseli uteliaana ympärilleen. Kahdenkymmenen jalan päässä tilkitsi
väsynyt merimies kantta. Samalla kun katse viivähti miehessä, näki hän
miehen käsien alta kohoavan hienon savukiehkuran, joka pyöri ilmassa ja
hävisi. Nyt hän oli tullut kannelle ja hänen paljaiden jalkojensa
paksun pohjanahan läpi tunkeutui leutoa lämpöä. Nyt hän tiesi, missä
hädässä laiva oli. Hänen katseensa lensi sinne, missä koko miehistö
katseli häntä huolestunein kasvoin. Hänen vaaleanruskeiden silmiensä
loiste kohtasi heidät kuin siunaus, hyväillen ja ikäänkuin peittäen
heidät syvän rauhan vaippaan.

-- Kuinka kauan se on palanut, kapteeni? kysyi hän äänellä niin
tyynellä ja lempeällä, että se muistutti kyyhkysen kuherrusta. Aluksi
kapteeni tunsi äänen rauhallisuuden vaikuttavan itseensä, mutta sitten
palasi äkkiä mieleen, mitä kaikkea oli saatu kestää ja mitä vielä oli
edessä, ja hän harmistui. Millä oikeudella tämä rääsyinen,
paikkahousuinen ja puuvillapaitainen maamyyrä tuli tuomaan lohdutusta
hänen uupuneelle sielulleen ja ruumiilleen? Kapteeni ei tiennyt
ajatelleensa näin, mutta se oli kuitenkin syynä hänen suuttumukseensa.

-- Viisitoista päivää, vastasi hän lyhyesti. -- Kuka te olette?

-- Nimeni on Mc Coy, vastasi tulija hellyyttä ja sääliä ilmaisevalla
äänellä.

-- Tarkotan, oletteko luotsi?

Mc Coyn siunaava katse liukui kapteenin vieressä seisovaan
rotevaharteiseen mieheen, jonka kasvot olivat riutuneet ja parta
ajamaton.

-- Olen kyllä yhtä hyvä luotsi kuin kuka tahansa, vastasi Mc Coy. -- Me
olemme kaikki täällä luotseja ja minä tunnen täällä jokaisen tuuman
näillä vesillä.

Mutta kapteeni ei voinut hillitä kärsimättömyyttään.

-- Tahdon puhutella jotakuta viranomaista ja vielä hiton pian!

-- Silloin kelpaan minä yhtä hyvin.

Jälleen tuo salaa lohduttava rauhallisuus, ja laiva oli palava uuni
hänen jalkojensa alla. Kapteenin kulmakarvat liikkuivat kärsimättömästi
ja hermostuneesti ja käsi puristui nyrkkiin kuin olisi se mielinyt
lyödä.

-- Kuka hemmetissä te olette? kysyi hän.

-- Minä olen ylin virkamies täällä, kuului taas vastaus, joka oli
entistäkin pehmeämmällä ja alistuvaisemmalla äänellä lausuttu.

Roteva, leveäharteinen mies purskahti karkeaan, puoleksi hullunkuriseen
nauruun, joka kuitenkin oli hysteerinen. Kapteeni ja hän tuijottivat Mc
Coyta hämmästyneinä ja epäluuloisina. Olisiko tuolla paljasjalkaisella
niin korkea asema täällä, se oli käsittämätöntä. Hänen napittamaton
pumpulipaitansa paljasti harmaantuneen rinnan todistaen, ettei hänellä
ollut muuta vaatekappaletta paitsi housuja. Kulunut olkihattu peitti
huonosti hänen harmaat hapsensa. Puoliväliin rintaa valui siistimätön,
patriarkaalinen parta. Moisen vaatekerran olisi voinut ostaa vaikka
mistä lumppukaupasta parilla shillingillä.

-- Oletteko sukua Bountyn Mc Coylle? kysyi kapteeni.

-- Hän oli isoisäni isä.

-- Oho, sanoi kapteeni, mutta hillitsi itsensä. -- Minä olen Davenport
ja tämä on ensimmäinen perämieheni, herra Konig.

He kättelivät.

-- Ja nyt asiaan, puhui kapteeni nopeasti ikäänkuin hänellä olisi ollut
hirveä kiire. -- Laivan sisässä on ollut tulipalo enemmän kuin kaksi
viikkoa. Se voi hajota millä hetkellä hyvänsä. Sen vuoksi aioin vetää
sen maihin Pitcairniin, hakata auki ja pelastaa rungon.

-- Silloin olette tehneet virheen, kapteeni, sanoi Mc Coy. -- Teidän
olisi pitänyt ohjata Mangarevaan. Siellä on laguunissa erinomainen
ranta, tyyni kuin myllynpadossa.

-- Mutta nyt olemme täällä, vai mitä? kysyi perämies.

-- Siinäpä se pulma onkin. Olemme täällä ja jotakin olisi tehtävä.

Mc Coy pudisti päätään ystävällisesti.

-- Täällä ette voi tehdä mitään, täällä ei ole kelvollista rantaa, ei
edes kunnollista ankkuripaikkaa.

-- Hitto! sanoi perämies, ja kertasi vielä kovemmin: -- Hitto! niin
että kapteeni antoi hänelle merkin olla hiljaa.

-- Älkää puhuko minulle sellaista pötyä! Missä ovat teidän omat
kuunarinne, veneenne, kutterinne tai mitä teillä lieneekään? Mitä?
Vastatkaa siihen!

Mc Coy hymyili yhtä hempeästi kuin hän puhuikin. Hänen hymynsä oli
hyväily, syleily, jonka ympäröi nääntyneen perämiehen yrittäen vetää
hänet samaan rauhaan ja lepoon, joka vallitsi Mc Coyn sielussa.

-- Meillä ei ole mitään kutteria eikä kuunaria ja kanoottimme me
kannamme selässämme kalliolle.

-- Saattepa sen tosiaan näyttää minulle, tiuskasi perämies. -- Miten
pääsette täällä ympärillänne oleviin saariin. Häh, sanokaapa!

-- Me emme mene niihin koskaan. Minä käyn niissä joskus Pitcairnin
kuvernöörinä. Nuorempana kuljin täällä paljonkin --- toisinaan jollakin
kauppakuunarilla, mutta eniten lähetysprikillä. Sekin on nyt mennyt
tiehensä ja me olemme riippuvaisia sattumalta ohikulkevista laivoista.
Onpa täällä joskus kulkenut niitä kuusikin vuodessa, mutta toisinaan
saattaa kulua vuosiakin ja enemmänkin, niin ettemme näe ainoatakaan.
Teidän on ensimmäinen seitsemään kuukauteen.

-- Ja te tahdotte uskotella minulle...! alkoi perämies, mutta kapteeni
Davenport keskeytti:

-- Kylliksi jo siitä, menetämme vain aikaa. Mitä on tehtävä, herra Mc
Coy?

Vanhus käänsi ruskeat silmänsä, lempeät kuin naisen, rantaa kohti, ja
sekä perämies että kapteeni seurasivat hänen katsettaan, joka
Pitcairnin autioilta kalliorannoilta liiteli miehistöön ja heihin,
odotellen tuskallisina päätöstä. Mutta Mc Coy ei hätäillyt. Hän
ajatteli hitaasti, askel askeleelta, rauhallisesti ja varmuudella, jota
ei olisi voinut järkyttää mikään maan päällä.

-- Tuuli on nyt heikko, sanoi hän viimein. -- Länteen päin kulkee kova
virta.

-- Niin, sehän se sai meidätkin muuttamaan suuntaa, sanoi kapteeni,
joka ei tahtonut joutua häpeään purjehdustaidossaan.

--- Niinpä niin, sehän se teidänkin suuntanne muutti, jatkoi Mc Coy. --
Mutta tänään ette voi purjehtia tuota virtaa vastaan. Ja jos
voisittekin, ei ole missään rantaa. Laiva voisi joutua kokonaan
perikatoon.

Hän vaikeni. Kapteeni ja perämies katselivat epätoivoisina toisiaan.

-- Minäpä sanon teille, mitä voitte tehdä. Tuuli kovenee keskiyöksi.
Näettekö pilvenhattaroita tuolla ja sumua tuulen puolella? Sieltä se
tulee lounaisesta ja lujana. Täältä on kolme sataa penikulmaa
Mangarevaan. Laskekaa sinne, siellä on erinomainen ranta laivallenne.

Perämies pudisti päätään.

-- Tulkaa kajuuttaan, niin katsomme merikortista, sanoi kapteeni.

Mc Coy huomasi, miten ilma kajuutassa oli myrkyllinen ja tukehuttava.
Hänen silmiään kirveli näkymättömistä kaasuista. Kansi oli kuuma,
melkein sietämätön hänen paljaille jaloilleen. Hiki tippui koko
ruumiista ja pelokkaana hän katseli ympärilleen. Oli ihme, ettei
kajuutta leimahtanut liekkeihin. Hänestä tuntui kuin olisi ollut
kuumassa leivinuunissa, missä kuumuus milloin hyvänsä voi kasvaa
kauheaksi ja kuivattaa hänet kuin leivän. Kun hän nosti toista
jalkaansa ja hieroi jalkapohjaa housun lahkeeseen, nauroi perämies
pilkallisesti.

-- Helvetin esikartano, sanoi hän. -- Itse helvetti on suoraan
jalkaimme alla.

-- Täällä on kuuma, huudahti Mc Coy tahtomattaan ja pyyhki
bandana-nenäliinalla hikeä otsaltaan.

-- Tässä on Mangareva, sanoi kapteeni kumartuen pöydän ylitse
näyttääkseen mustaa pistettä keskellä kortin valkeata tyhjyyttä. Ja
tässä välillä on toinen saari, mikä sen nimi on?

Mc Coy ei katsonutkaan korttiin.

-- Se on Crescent-saari, vastasi hän. -- Se on asumaton, noin kaksi tai
kolme jalkaa vedenpinnan yläpuolella. Laguuni, mutta ilman väylää. Ei,
kyllä Mangareva on lähin paikka, mihin voitte mennä.

-- No, mennään sitten Mangarevaan, sanoi kapteeni Davenport,
keskeyttäen perämiehen murisevat huomautukset. -- Kutsukaa miehistö
peräkannelle, mr Konig.

Merimiehet tottelivat velttoina toisiaan työnnellen ja yrittäen
tuskallisesti kiiruhtaa. Jokainen liike ilmaisi väsymystä. Kokki tuli
myöskin kuulemaan ja kajuuttapoika seurasi hänen kintereillään.

Kun Davenport oli heille selittänyt tilan ja puhunut aikeestaan muuttaa
suunnan Mangarevaan, puhkesi meteli. Käheän murinan säestäminä kuului
epäselviä raivonhuutoja ja toisinaan selviä kirouksia, sanoja tahi
lauseita. Yli kaiken kuului kimeä ääni: -- Piru vie! Kun jo on oltu
viisitoista päivää uivassa helvetissä, niin nyt hän tahtoo taas lähteä
matkaan tässä vedenpäällisessä sulatusuunissa.

Kapteeni ei voinut heille mitään, mutta Mc Coyn rauhallisuus näytti
vaikuttavan heihin hillitsevästi, niin että murina ja kiroukset
häipyivät, kunnes koko miehistö, paitsi joitakuita, jotka käänsivät
tuskalliset kasvonsa kapteeniin, katseli mykkänä ja ikävöiden
Pitcairnin vihreitä rinteitä ja jyrkkiä rantoja.

Pehmeänä kuin keväinen länsituuli kuului Mc Coyn lempeä ääni:

-- Kapteeni, luulin kuulleeni jonkun heistä sanovan, että ovat
nääntymäisillään nälkään.

-- Niin, kuului vastaus, -- niinhän me olemme. Minä en ole saanut muuta
kuin laivakorpun ja lusikallisen lohta kahteen päivään. Nähkääs, kun
tulipalo huomattiin, piti heti paiskata luukut kiinni, jotta tuli
sammuisi. Vasta sitten huomasimme, miten vähän keittiössä oli ruokaa,
mutta silloin oli jo liian myöhäistä, emme enää uskaltaneet laskeutua
ruumaan. Nälkäisiäkö? Olen yhtä nälkäinen kuin kaikki muutkin.

Hän puhui uudestaan miehille ja taas nousi meteli, uhkauksia ja
kirouksia, ja kasvot vääntyivät petomaisessa raivossa. Ensimmäinen ja
toinen perämies olivat yhtyneet kapteeniin ja pysyttelivät hänen
takanaan, peräpuolen ovella. Heidän kasvonsa olivat jäykät ja
ilmeettömät ja miesten kapinallisuus näytti huolestuttavan heitä
enemmän kuin mikään muu. Kapteeni katsahti perämieheen kysyvästi, mutta
tämä vain kohotti hartioitaan merkiksi avuttomuudestaan.

-- Ymmärrättehän, sanoi kapteeni Mc Coylle, -- ettei voida pakottaa
merimiehiä jättämään turvallista rantaa ja lähtemään merelle palavassa
laivassa. Olemmehan olleet tässä uivassa ruumisarkussa kaksi viikkoa.
He ovat nääntyneet työstä ja nälästä ja saaneet tarpeekseen tästä
laivasta. Me ohjaamme Pitcairniin.

Tuuli oli heikko ja Pyreneesin pohja täynnä törkyä, niin ettei se
voinutkaan leikata vahvaa länsivirtaa. Kahdessa tunnissa se oli
menettänyt kolme penikulmaa. Miehet tekivät raivoisasti työtä,
ikäänkuin käsivoimalla pakottaakseen laivansa luonnonvoimia vastaan.
Mutta yhtäkaikki livettiin länttä kohti. Kapteeni kulki rauhattomana
kannella silmillään seuraten jokaista savujuovaa keksiäkseen, mistä
kohdasta kantta ne nousivat. Kirvesmies etsi alituisesti sellaisia
kohtia ja aina kun oli löytänyt, tilkitsi hän yhä tiiviimmäksi.

-- Mitä arvelette? kysyi kapteeni taas Mc Coylta, joka seurasi
kirvesmiehen työtä katsellen sitä lapsellisella uteliaisuudella ja
innolla.

Mc Coy vilkaisi rantaan, joka hävisi yhä kauemmaksi tihenevään sumuun.

-- Luulen, että olisi parasta muuttaa suunta Mangarevaan. Tuuli nousee
pian ja vie teidät sinne huomisillaksi.

-- Mutta jos tuli puhkeaa liekkeihin. Sehän voi tapahtua milloin
hyvänsä?

-- Pitäkää veneet valmiina siltä varalta. Sama tuuli vie veneet
Mangarevaan, jos laiva syttyisi ilmituleen.

Kapteeni Davenport mietti hetkisen ja sitten sai Mc Coy kysymyksen,
jota hän ei halunnut kuulla, mutta jonka hän tiesi varmasti tulevan.

-- Minulla ei ole mitään merikorttia Mangarevasta. Yleiskortissani se
on kuin kärpäsen pilkku. En tiedä miten on purjehdittava itse
laguuniin. Tahdotteko seurata ja luotsata laivani sinne?

Mc Coyn mielenmaltti oli murtumaton.

-- Kyllä, kapteeni, vastasi hän huolettomalla äänellä, niinkuin olisi
vastannut päivälliskutsuihin. -- Seuraan teitä Mangarevaan.

Taasen kutsuttiin miehistö perään ja kapteeni puhui heille välikannen
luukusta.

-- Me olemme koettaneet päästä eteenpäin, mutta te näette itse, miten
kuljetaan taaksepäin tässä kahden solmun virrassa. Tämä herra on Mc
Coy, korkein virkamies ja kuvernööri Pitcairnilla; hän tahtoo seurata
meitä Mangarevaan. Asema ei siitä päättäen ole vaarallinen. Hän ei
tekisi tarjousta, jos hän luulisi menettävänsä henkensä. Olkoon tässä
mikä tahansa vaara, hän jää vapaasta tahdostaan jakamaan sen kanssamme,
emmekä mekään voi olla huonompia. Mitä sanotte Mangarevasta?

Tällä kertaa ei kuulunut mitään vastaansanomisia. Mc Coyn läsnäolo,
varmuus ja rauha, joka tuntui säteilevän hänestä, oli tepsinyt. Nyt
neuvoteltiin matalalla äänellä, ja se kävi nopeasti, sillä he olivat
nähtävästi samaa mieltä heti alusta. He sysivät yhden joukostaan
puhumaan kapteenille. Tämä urho oli hyvin itsetietoinen omasta ja
toveriensa sankariudesta ja huusi säihkyvin silmin:

-- Hitto vieköön, jos hän tahtoo, niin totta mekin. Miehistö mutisi
hyväksymistä ja palasi etukannelle.

-- Vain silmänräpäys, kapteeni, sanoi Mc Coy. -- Minun pitää ensin
käydä maissa.

Herra Konig seisoi kuin salaman lyömänä ja tuijotti Mc Coyhin,
ikäänkuin tämä olisi ollut hullu.

-- Käydä maissa! huusi kapteeni. -- Mitä varten? Teiltä menee siihen
kolme tuntia tuossa kanootissanne.

Mc Coy mitteli katseillaan välimatkaa saareen ja nyökkäsi myöntävästi.

-- Niin, kello on nyt kuusi. En voi olla maissa ennen yhdeksää enkä saa
kansaani kokoonkutsutuksi ennen kello kymmentä. Kun tuuli kovenee
keskiyöksi, voitte alkaa purjehtia sitä vastaan ja ottaa minut jälleen
laivaan päivän koittaessa huomenaamulla.

-- Mutta kaiken järjen ja älyn nimessä, huudahti kapteeni taaskin. --
Miksi pitää teidän kutsua väkenne koolle? Ettekö ymmärrä, että laiva on
tulessa allamme?

Mc Coy oli tyyni kuin meri kesäauringossa eikä toisen viha saanut sitä
hiukkaakaan väreilemään.

-- Kyllä, kapteeni, kuhersi hän kyyhkyisäänellään, tiedän vallan hyvin,
että laivanne palaa. Ja juuri sen vuoksi tulen kanssanne Mangarevaan.
Mutta minun täytyy saada lupa siihen. Se on meidän tapamme. Meille se
on hyvin tärkeä tapaus, kun kuvernööri jättää saaren. Kansan edut
joutuvat vaaraan ja siksi heillä täytyy olla oikeus äänestämällä
myöntää tai kieltää se. Mutta minä tiedän, että he tulevat suostumaan.

-- Oletteko varma siitä?

-- Aivan varma.

-- Koska tiedätte heidän tahtonsa, että he kuitenkin suostuvat, niin
mitä te sitten oikeastaan menette maihin? Ajatelkaa viivytystä.
Kokonainen yö!

-- Se on meidän tapamme, oli horjumaton vastaus. -- Olenhan minä
kuvernööri ja saaren hallitus on järjestettävä poissaoloni ajaksi.

-- Mangarevaanhan on vain kahdenkymmenen neljän tunnin matka.
Olettakaa, että paluumatka veisi vaikka kuusi kertaa niin pitkän ajan,
silloin olisitte täällä jo viikon lopussa.

Mc Coy hymyili leveästi ja hyväntahtoisesti. -- Hyvin harvat laivat
tulevat Pitcairniin, ja jos tulevat, kulkevat ne tavallisesti San
Fransiskon kautta taikka Kap Hornin ympäri. Jos minua onni seuraa,
voinen olla täällä kuuden kuukauden päästä. Voihan mennä kokonainen
vuosikin. Voi sattua niinkin, että minun pitää matkustaa San
Fransiskoon saadakseni käsiini laivan, joka tuo minut tänne. Isäni
lähti kerran Pitcairnista kolmeksi kuukaudeksi matkalle -- kesti kaksi
vuotta ennenkuin hän voi palata. Sitäpaitsi on teillä vähän
ruokavaroja. Jos teidän pitäisi turvautua veneisiin ja sää muuttuisi
huonoksi, niin saatte kenties kokonaisia päiviä tavotella maata. Minä
voin tuoda mukanani kaksi kanootillista ruokavaroja huomenna. Kuivatut
banaanit ovat erinomaisia. Kun tuuli kovenee, pyrkikää sitä vastaan.
Mitä lähemmäksi pääsette, sitä enemmän voin tuoda mukanani. Hyvästi!

Hän ojensi kätensä, kapteeni tarttui siihen eikä tahtonut sitä hevillä
päästää. Hän näytti pitävän siitä kiinni kuin hukkuva merimies
pelastusrenkaasta.

-- Miten minä voin tietää, tuletteko takaisin huomenaamulla? kysyi hän.

-- Sepä se! huudahti perämies. -- Kuka takaa, ettei hän lähdekin
tiehensä pelastaakseen oman nahkansa?

Mc Coy ei vastannut mitään, hän vain katseli heitä ystävällisesti ja
lempeästi ja kaikki tunsivat tuon horjumattoman sielunrauhan
vaikuttavan itseensä.

Kapteeni päästi hänen kätensä, ja vielä kerran sulkien koko miehistön
silmäyksensä siunaavaan syleilyyn, Mc Coy laskeutui reunan yli
kanoottiinsa.

Tuuli koveni ja Pyrenees voitti noin tusinan penikulmaa länsivirrasta,
huolimatta pohjansa likaisuudesta.

Päivän koittaessa oli Pyrenees kolme penikulmaa tuulen puolella, ja
kapteeni Davenport näki kahden kanootin lähenevän laivaa. Mc Coy
kiipesi taaskin reunan ylitse ja astui kuunarin kannelle. Hän toi
mukanaan joukon kuivattuja banaanikimppuja kuiviin lehtiin käärittyinä.

-- Nyt, kapteeni, sanoi hän, -- kääntäkää myötätuuleen ja laskekaa
henkenne edestä. Nähkääs, minä en ole mikään merimies, selitti hän
muutamia minuutteja myöhemmin seisoessaan kapteenin vieressä, kun hänen
katseensa kiersi ylhäällä köysissä ja siirtyi sieltä reunan ylitse
arvioimaan Pyrenees-laivan vauhtia. -- Saatte toimittaa laivanne
Mangarevaan. Kun maa on näkyvissä, luotsaan sen kyllä rantaan. Mikä
mahtaa olla sen vauhti?

-- Yksitoista, vastasi kapteeni vilkaisten vielä kerran kuohuvaan
vanaveteen.

-- Yksitoista, jaha. Jos tämä vauhti pysyy, niin tulemme Mangarevan
näkyviin kahdeksan ja yhdeksän välillä huomenaamulla. Kymmeneksi voin
luotsata sen maihin tai ainakin yhdeksitoista. Ja silloin ovat huolenne
lopussa.

Kapteenista melkein tuntui, että se autuuden hetki oli jo tullut,
sellainen vaikutus oli Mc Coyn pelkällä vakuutuksella. Kapteeni oli jo
kaksi viikkoa purjehtinut alituisessa tuskassa tässä palavassa
uunissaan, ja hän alkoi saada siitä jo kyllikseen.

Tavallista voimakkaampi tuulenpuuska löi häntä niskaan ja vihelsi
korvissa. Hän arvosteli sen voimaa ja katsoi nopeasti laidan ylitse
veteen.

-- Tuuli kovenee yhä, ilmoitti hän. Tämä vanha vehje on vauhdissaan
lähempänä kahtatoista kuin yhtätoista. Jos tätä jatkuu, saavumme
perille jo tänä iltana.

Pyrenees piirsi koko päivän kuohuvaa merta lastinaan kalvava tuli.
Hämärtäessä käännettiin yläprammi ja prammi kokoon ja laiva kiiti
edelleen pimeässä, mahtava, kuohuva meri perässään. Ennustettu tuuli
teki hyvää ja miehistö oli silminnähtävästi reipastunut. Toisen
koiranvahdin aikana eräs huoleton sielu viritti laulun ja kahdeksan
lyödessä lauloi koko miehistö.

Kapteeni Davenport noudatti kannelle vaippansa ja levitti ne kajuutan
katolle.

-- Olen unohtanut, miltä uni maistuu, selitti hän Mc Coylle. -- Nyt
olen ihan lopussa, mutta herättäkää minut heti, kun pidätte sen tarpeen
vaatimana.

Kello kolme aamulla hän tunsi kevyen kosketuksen käsivarressaan. Hän
nousi heti istualleen, nojasi kattoikkunaan, vielä hiukan pyörällään
raskaasta unestaan. Tuulen laulut humisivat köysistössä ja meri tyrkki
rajuna Pyrenees-laivaa.

Laivan laidat kastuivat veteen milloin toiselta, milloin toiselta
puolelta ja usein kuohahti vesi yli koko keskustan. Mc Coy huusi
jotakin, mutta kapteeni ei voinut kuulla. Hän ojensi kätensä ja sai
toista kiinni hartiasta ja veti hänet luokseen, niin että hänen
korvansa oli toisen huulilla.

-- Kello on kolme, huusi Mc Coyn ääni yhä säilyttäen kyyhkyismäisen
luonteensa, mutta merkillisesti hillittynä, ikäänkuin se olisi tullut
kaukaa. Olemme kulkeneet kaksisataa viisikymmentä. Crescent-saari on
noin kolmenkymmenen penikulman päässä, jossain edessäpäin. Siellä ei
ole mitään valoja. Jos jatkamme, ajamme suoraan sinne ja samalla
perikatoon itsemme ja laivan.

-- Mitä luulette -- luovatakko?

-- Niin, pysyä paikallaan päivänkoittoon asti. Se myöhästyttää meitä
vain neljä tuntia.

Pyrenees pysytteli tulilasteineen suoraan tuulta vastaan taistellen
urhoollisesti kuohuvissa aalloissa. Laiva oli kuin tulella ja hehkulla
täytetty kuori, jonka ulkopinnalla kourallinen miehiä, varovasti
liikkuen, edisti sen taistelua, minkä voivat.

-- Tässä myrskyssä on jotakin tavatonta, kertoi Mc Coy kapteenille
kajuutan suojassa. -- Oikeastaan ei pitäisi myrskytä tähän
vuodenaikaan. Mutta tänä vuonna eivät mitkään vanhat merkit pidä
paikkaansa. Pasaadituulissa on kaiketi tullut jokin pysähdys, ja nyt ne
puhaltavat suoraan poikittain.

Hän heilutti kättään pimeydessä, ikäänkuin hänen katseensa olisi voinut
tunkeutua siihen satoja penikulmia. -- Se on tuolla lännessä. Sieltä on
tulossa jotakin erikoista -- hirmumyrsky tai jotakin muuta. Onneksi
olemme näin paljon idän puolella. Mutta tämä on vain pieni puuskaus,
lisäsi hän. -- Se ei voi kestää kauaa, minun ymmärtääkseni.

Päivän koittaessa oli myrsky laimentunut tavalliseksi tuuleksi. Mutta
valo paljasti uuden vaaran. Oli tullut usvaa. Meri peittyi sumuun tai
oikeammin helmisateeseen estäen sumun tavoin näkemästä merta, sillä
aurinko paistoi sateen läpi hehkuvasti loistaen.

Pyreneesin kansi savusi pahemmin kuin eilen ja upseeriston ja miehistön
iloisuus sammui. Keittiön suojassa saattoivat he kuulla kajuuttapojan
itkevän. Tämä oli hänen ensimmäinen matkansa, ja hän pelkäsi kuolemaa
oikealla sydänkauhulla. Kapteeni harhaili laivalla kuin kadotukseen
joutunut sielu väännellen hermostuneena viiksiään, kykenemättömänä
päättämään, mitä oli tehtävä.

-- Mitä arvelette? sanoi hän ja asettui Mc Coyn viereen hänen
syödessään banaaneja ja juodessaan kupin vettä aamiaisekseen.

Mc Coy lopetti viimeisen banaanin, tyhjensi kupin ja katsahti pitkään
ympärilleen. Hänen silmissään kuvastui lempeyden hymy, kun hän vastasi:

-- Niin, kapteeni, voimmehan yhtähyvin ajelehtia kuin palaakkin. Teidän
kantenne eivät voi kestää ijankaikkisesti. Tänään ne ovat vielä
kuumemmat. Ei suinkaan teillä olisi paria kenkiä minulle antaa? Tahtoo
käydä sietämättömäksi paljaille jaloille.

Pyrenees otti sisäänsä kaksi suurta aaltoa juuri kun se kääntyi ja
alkoi purjehtia peräntakaista, ja ensimmäinen perämies lausui julki
toivomuksensa, että tuon veden pitäisi olla rungossa, kunhan sen vain
saisi sinne avaamatta luukkuja. Mc Coyn pää sukelsi kiikariin
tarkastamaan suuntaa.

-- Minä ohjaisin sitä hiukan ylemmäksi, kapteeni, sanoi hän. -- Se on
luovatessa ajautunut sivulle päin.

-- Olen jo asettanut suunnan viivaa ylemmäksi, kuului vastaus. -- Eikö
se ole kylliksi?

-- Minä panisin kaksi viivaa, kapteeni. Tuo myrskynpahanen antoi
länsivirralle enemmän vauhtia kuin kuvittelettekaan.

Kapteeni Davenport tinki yhteen ja puoleen viivaan ja nousi sitten
ensimmäisen perämiehen seuraamana taklinkiin tähystämään maata.
Purjeiden ollessa siinä asennossa, missä ne nyt olivat, kulki Pyrenees
kymmenen solmua. Meri asettui nopeasti. Sumua kesti yhä ja kun kello
läheni kymmentä, alkoi kapteeni Davenport hermostua. Kaikki miehet
olivat paikoillaan valmiina, heti kun huudettaisiin: -- Maata edessä!
hyökkäämään kuin paholaiset kääntämään laivaa tuuleen. Aaltojen
huuhtelema särkkä ihan tuossa edessä saattoi olla vaarallinen, kun se
äkkiä ilmestyisi sumusta.

Taas kului tunti. Kolme tähystäjää tuijotti ylhäällä lakkaamatta sumun
helmeilevään säteilyyn.

-- Mutta jos nyt menemme Mangarevan ohitse? kysyi kapteeni Davenport
äkkiä.

Liikkumatta paikaltaan tai edes päätään kääntämättä vastasi Mc Coy
lempeästi:

-- Antakaa laivanne sitten ajelehtia, kapteeni, siinä kaikki, mitä
voimme tehdä. Meillä on koko Paumotus-saaristo edessämme. Voimme
ajelehtia tuhansia penikulmia vain särkkien ja riuttojen keskellä.
Jonnekinhan meidän täytyy lopulta tulla.

-- Ajautukoon sitten.

Kapteeni laskeutui alas kannelle. -- Me olemme menneet ohi Mangarevan.
Jumala ties, missä on lähin maa. Minun olisi pitänyt ohjata puoli
viivaa ylemmäksi, tunnusti hän hetkistä myöhemmin. -- Tuo kirottu virta
pettää kauheasti laivuria.

-- Vanhat merimiehet sanovat Paumotusta tavallisesti "vaaralliseksi
saaristoksi", ja juuri tämä virta on osittain syynä nimitykseen.

-- Puhuin kerran erään merimiehen kanssa Sydneyssä, sanoi Konig. -- Hän
oli purjehtinut Paumotus-saaristossa ja kertoi minulle, että vakuutus
oli kahdeksantoista prosenttia. Onko se totta?

Mc Coy hymyili ja nyökkäsi.

-- Niin, jos he yleensä vakuuttavat. Laivanomistajien täytyy poistaa
kaksikymmentä prosenttia joka vuosi kuunareistaan.

-- Herra Jumala, valitti kapteeni Davenport. -- Eihän kuunari silloin
elä enempää kuin viisi vuotta! Hän pudisti päätään ja mutisi: --
Huonoja vesiä, huonoja vesiä!

Vielä kerran menivät he kajuuttaan katsomaan suurta yleiskarttaa, mutta
myrkylliset höyryt ajoivat heidät huohottavina ja yskivinä ylös
kannelle.

-- Tässä on Moerenhout-saari.

Kapteeni Davenport osotti sitä kartallaan, jonka hän oli avannut
kajuutan katolle. Sinne on noin sata penikulmaa tuulen alapuolella.

-- Sata ja kymmenen. Mc Coy pudisti epäillen päätään, -- Voihan se
onnistua, mutta se on hyvin vaikeata.

-- Me uskallamme, oli kapteenin päätös, ja hän alkoi laatia ohjetta
uudeksi suunnaksi.

Purjeita vähennettiin aikaisin iltapäivällä, ettei sattumalta
purjehdittaisi yöllä ohitse. Toisen koiranvahdin aikana näytti miehistö
taas tyytyväisyyttään. Maata oli nyt lähellä, ja kaikki vastukset
olisivat ohitse seuraavana aamuna.

Aamu valkeni polttavassa auringonpaisteessa. Kaakkoispasaadi oli
kääntynyt itäiseksi ja kuljetti laivaa kahdeksan solmun vauhdilla.
Kapteeni merkitsi lokin mukaan ja laskettuaan jotensakin paljon
ajautumisen varalle, ilmotti, että Moerenhout-saari oli enintään
kymmenen penikulman päässä. Pyrenees purjehti ne kymmenen penikulmaa ja
vielä kymmenen lisäksi, mutta tähystäjät mastokoreissa eivät nähneet
muuta kuin alastoman, auringon valaiseman meren.

-- Mutta täällä pitää olla maata, sen vannon! huusi kapteeni heille
puolikannelta.

Mc Coy hymyili lempeästi, mutta kapteeni vilkui ympärilleen kuin
mieletön, sai käsiinsä sekstanttinsa ja teki kronometrihavainnon.

-- Tiesinhän, että olin oikeassa! Hän melkein karjui, saatuaan
merkitsemisen valmiiksi. -- Kaksikymmentä yksi, viisikymmentä viisi
eteläistä, yksi, kolmekymmentä kuusi, kaksi läntistä. Siinä näette. Me
olemme kahdeksan penikulmaa tuulen puolella vielä. Mitä lukuja te
saitte, herra Konig?

Ensimmäinen perämies katsoi hetkisen omiin numeroihinsa ja sanoi
matalalla äänellä:

-- Kaksikymmentä yksi, viisikymmentä viisi, mutta minun pituusasteeni
on yksi, kolmekymmentä kuusi, neljäkymmentä kahdeksan. Se asettaa
meidät huomattavasti alapuolelle...

Kapteeni ei välittänyt hänen numeroistaan, katsoi niitä niin
halveksuvasti vaieten, että herra Konig puri hammasta ja nieli
kirouksensa.

-- Alenna, määräsi kapteeni ruorimiehelle. -- Kolme viivaa, mutta pysy
siinä.

Sitten hän laski numeronsa vielä kerran. Hiki tippui hänen kasvoiltaan.
Hän käänteli viiksiään, huuliaan ja kynäänsä tuijottaen numeroihinsa
kuin aaveisiin. Äkkiä hän tarttui paperiin, rutisti sen kourassaan ja
polki jalkoihinsa. Herra Konig hymyili vahingoniloisesti ja kääntyi
poispäin, kun kapteeni nojasi kajuuttaa vasten eikä puoleen tuntiin
puhunut sanaakaan, katseli vain tuulen alapuolelle, kasvoillaan
miettivän toivottomuuden ilme.

-- Herra Mc Coy, keskeytti hän hiljaisuuden. -- Kartta näyttää
saariryhmän, mutta ei miten monta pohjoisessa tai pohjoisluoteisessa,
noin neljän penikulman päässä -- Acteon-saaret. Tiedättekö niistä
mitään?

-- Niitä on neljä, kaikki matalia, vastasi Mc Coy. -- Ensimmäisenä
kaakossa on Matueri -- asumaton, eikä väylää laguuniin. Sitten on
Tenarunga. Siellä oleskeli tusina asukkaita, mutta ne ovat kai jo
menneet. Ei siellä ainakaan ole väylää laivalle -- väylä on vain
veneitä varten, vesi sylen syvää. Sitten on Vehauga ja Teua-raro. Ei
väylää, ei väkeä, hyvin matala. Siinä ryhmässä ei ole Pyreneesille
sijaa, siellä siitä tulisi hylky.

-- Kuulkaapa sitä! -- Kapteeni Davenport oli aivan suunniltansa. --- Ei
asukkaita, ei väylää! Mitä ihmettä varten ne saaret sitten ovat
olemassa? No, sitten, murisi hän kuin vihainen koira, -- kartta näyttää
koko joukon saaria luoteessa. Miten on niiden laita? Onko millään
niistä väylää, johon voin laskea laivan?

Mc Coy ajatteli itsekseen. Hän ei katsonut karttaan. Kaikki nämä
saaret, särkät, laguunit ja väylät olivat merkityt hänen muistinsa
merikorttiin. Hän tunsi ne niinkuin kaupunkilainen tuntee oman
kaupunkinsa rakennukset, kadut ja kujat.

-- Papakena ja Vanavana ovat tuolla lännessä taikka länsiluoteisessa,
hiukan enemmän kuin sadan penikulman päässä, sanoi hän. -- Toinen on
asumaton ja minä olen kuullut, että toisenkin asukkaat ovat muuttaneet
Cadmus-saareen. Siellä ei ole laguunia eikä väylää. Ahunui on siitä
sata penikulmaa luoteeseen. Ei väylää eikä ihmisiä.

-- No, mutta neljäkymmentä penikulmaa toisella puolella on kaksi
saarta, sanoi kapteeni nostaen päänsä kartasta.

Mc Coy pudisti päätään.

-- Paros ja Manuhungi, ei väylää, ei asukkaita. Neljäkymmentä
penikulmaa niiden takana on Nengo-Nengo -- sama juttu. Mutta sitten on
Hao-saari. Siinä on teille oikea paikka. Laguuni on kolmekymmentä
penikulmaa pitkä ja viisi penikulmaa leveä. Siellä on paljon väkeä.
Tavallisesti siellä on myöskin vettä. Ja mikä laiva tahansa voi kulkea
sen väylää pitkin.

Hän vaikeni ja katsahti hiukan levottomana kapteeniin, joka
kumartuneena kartan ylitse harppi kädessä oli juuri ähkinyt raskaasti.

-- Eikö ole mitään laguunia, johon olisi väylä, lähempänä kuin
Hao-saari? kysyi hän.

-- Ei, se on lähin.

-- Sinne on kolmesataa neljäkymmentä penikulmaa.

Kapteeni puhui hyvin hitaasti ja äänessä oli päättäväisyyttä. Minulla
ei ole oikeutta panna alttiiksi kaikkien laivalla olevien henkeä. Minä
annan sen ajautua hylyksi Acteon-saariin. Ja se on hyvä laiva, lisäsi
hän huoaten, annettuaan määräyksen muuttaa suuntaa, tällä kerralla
poiketen länsivirran vuoksi entistä enemmän sivulle.

Tuntia myöhemmin oli taivas peittynyt pilveen. Kaakkoispasaadi puhalsi
vielä, mutta meri oli kuin kaikkien tuulenpuuskien shakkilauta.

-- Voimme olla siellä yhden ajoissa, sanoi kapteeni luottavaisesti. --
Kello kaksi ihan kohdalla. Mc Coy, te ohjaatte sen maihin sille
saarelle, missä on asukkaita.

Aurinko ei näyttäytynyt enää, eikä maata ollut näkyvissä kello yksi.
Kapteeni katseli perälaidan ylitse Pyreneesin kuohuvaan vanaveteen.

-- Hyvä Jumala! huusi hän, -- virta käy itään, katsokaapa!

Herra Konig näytti epäilevän. Mc Coyn kasvot eivät ilmaisseet
mitään, vaikka hän lausui, ettei ollut syytä epäillä, sillä
Paumotus-saaristossa voi kyllä olla itäinen merivirta. Muutamia
minuuttia myöhemmin tuli sadekuuro, joka vei kaiken tuulen ja Pyrenees
huojui kauheasti mainingeissa.

-- Missä on luotiliina? Heittäkää se veteen siellä!

Kapteeni piti itse luotiliinaa ja näki, miten laiva peräytyi
koilliseen. -- Katsokaa tuota, koettakaapa itse.

Mc Coy ja perämies koettivat ja tunsivat, kuinka nuora tärisi
vuoroveden vaikutuksesta.

-- Neljän solmun virta, sanoi herra Konig.

-- Itäinen virta läntisen asemesta, sanoi kapteeni katsoen moittivasti
Mc Coyhin, ikäänkuin hän olisi tahtonut sysätä syyn hänen niskoilleen.

-- Siinä on yksi syy, miksi vakuutus maksaa kahdeksantoista prosenttia
niillä vesillä, sanoi Mc Coy. -- Ei voida milloinkaan tietää juuri niin
mitään. Virrat vaihtuvat lakkaamatta. Kerran oli täällä Casco-jahdilla
mies, olen unohtanut hänen nimensä, mutta hän kirjotti kirjoja. Hän
erehtyi Takaroasta kolmekymmentä penikulmaa ja saapui Tikeihin, juuri
virran vaihtumisen vuoksi. Nyt olette ylhäällä tuulessa. Parasta olisi
laskea muutamia viivoja!

-- Miten paljon on virta vienyt minua suunnasta ja miten minä tiedän,
kuinka paljon on alennettava? kysyi kapteeni vihaisena.

-- En tiedä, kapteeni, sanoi Mc Coy hiljaa.

Taas rupesi tuulemaan, ja Pyrenees, jonka kansi savusi ja kyti
harmaassa valaistuksessa, laski raskaasti tuulen alapuolelle, sitten
ponnisti takaisin, milloin vasen, milloin oikea kylki tuulta vasten,
yhä pyrkien Acteon-saarille, joita mastokorissa istuva tähystäjä ei
saanut näkyviinsä.

Kapteeni Davenport oli raivoissaan, hänen raivonsa oli itsepäistä
vaikenemista ja hän kulki koko ehtoopäivän puolikannella tai nojasi
tuulenpuolen vantteihin. Illalla hän asetti suunnan luoteeseen. Herra
Konig, joka keskeytymättä tutki korttia ja kompassia, ja Mc Coy, joka
myöskin aivan viattomana seisoi katsellen kompassia, tiesivät, että
suunta oli nyt Hao-saareen. Keskiyöllä lakkasivat sadekuurot ja tähdet
tuikkivat. Kapteeni vilkastui hiukan toivoen kirkasta päivää.

-- Minä teen havainnon aikaisin huomenaamulla, sanoi hän Mc Coylle, --
vaikka leveysasteeni on minulle arvoitus. Mutta minä voin käyttää
Sumner-metoodia. Tunnetteko sitä?

Ja sitten hän selitti sen yksityiskohtia myöten Mc Coylle.

Päivästä tuli kirkas, pasaadi puhalsi idästä ja Pyrenees kulki
tasaisesti yhdeksän solmua tunnissa. Sekä kapteeni että perämies
laskivat paikan Sumner-metoodilla ja saivat saman tuloksen. Samaten
keskipäivämerkinnässä, minkä jälkeen he alkoivat tuntea olevansa
varmat.

-- Vielä kaksikymmentä neljä tuntia ja me olemme siellä, vakuutti
kapteeni Mc Coylle. -- On ihan ihme, että kansi pysyy vielä koossa.
Mutta eihän se voi kestää ikuisesti. Katsokaa savua, se käy sakeammaksi
päivä päivältä. Ja kuitenkin on kansi niin tiivis kuin mahdollista,
juuri tilkitty Friscossa. Minä hämmästyin, kun tuli ensiksi syttyi ja
minun täytyi tiivistää luukut. Katsokaa!

Hän keskeytti tuijottaen suu auki savukiehkuraa, joka kiemuroi ylhäällä
mesaanimaston suojassa kaksikymmentä jalkaa kannen yläpuolella.

-- Miten se on voinut sinne päästä? kysyi hän vihoissaan.

Sen alapuolella ei ollut savua. Se oli maston suojaamana kiivennyt ylös
jollain ihmeellisellä tavalla ja muuttunut näkyväksi niin korkealla. Se
irtaantui mastosta ja painui hetkeksi riippumaan kapteenin yllä kuin
uhkaava enne. Seuraavassa tuokiossa tuuli vei sen ja kapteenin alaleuka
sai luonnollisen asentonsa.

-- Niin, kuten sanoin, hämmästyin kovin, kun meidän täytyi ruveta
tiivistämään. Kansi oli tiheä ja kuitenkin se läpäisi kuin seula. Ja
sitten emme ole tehneet muuta kuin tilkinneet. Täytyy olla vallan
kauhea paine sisässä, kun noin paljon savua puristuu ulos.

Iltapäivällä synkkeni taivas jälleen ja ilma kävi raa'aksi ja
kosteaksi. Tuuli vaihteli lakkaamatta koillisen ja kaakon välillä, ja
keskiyöllä tuli ankara puuska lounaasta ja tuuli pysyi siinä suunnassa
sitten jokseenkin keskeytymättä.

-- Tällä tavalla ei tule Hao näkyviin ennenkuin kymmenen tai
yhdentoista aikaan, sanoi kapteeni huoaten. Kello oli seitsemän aamulla
ja raskaat pilvet, nousten idästä, veivät kaiken toivon kauniista
päivästä. Ja samassa tuokiossa hän kysyi huolestuneena:

-- Ja entä virrat?

Tähystäjät eivät voineet ilmottaa mitään maan näkymisestä
mastokorissaan, ja päivä kului vuoroin tihkusateisessa tyynessä,
vuoroin ankarissa rankkasadekuuroissa. Ilmapuntari oli laskeutunut
29,30:een, ei ollut tuulenpuuskaustakaan, mutta siitä huolimatta kävi
meri yhä levottomanmaksi. Pyrenees huojui kauheasti korkeissa
aalloissa, jotka tulivat hitaasti loppumattomassa jonossa lännen
pimeydestä. Purjeita vähennettiin niin nopeasti kuin molemmat vahdit
voivat. Ja kun uupunut miehistö oli lopettanut työnsä, voitiin kuulla
heidän napisevat äänensä pimeässä. Se muistutti hätääntyneiden eläinten
murinaa. Kerran kutsuttiin oikeanpuoleinen vahti perään köyttämään;
silloin ilmaisi väki suoraan harminsa ja haluttomuutensa. Jokainen
hidas liike oli vastalause tai uhkaus. Ilma oli kostea ja tahmea kuin
liima ja täydellisesti tyyni. Joka mies huohotti ja haukkoi ilmaa. Hiki
juoksi kasvoilta ja paljailta käsivarsilta. Kapteeni Davenport käveli
laivalla huolestuneena, eteensä tuijottaen synkempänä entistään.
Kaikkialla hiiviskeli tunne lähenevästä onnettomuudesta.

-- Se menee ohitsemme länteen, sanoi Mc Coy rohkaisten. -- Pahimmassa
tapauksessa voimme joutua hiukan sen hännille.

Mutta kapteenia ei voitu lohduttaa. Lyhdyn valossa hän tutki
purjehduskäsikirjaansa nähdäkseen, miten päällikön pitää käyttäytyä
tuuliaispään aikana. Jostain laivan keskustasta keskeytti hiljaisuuden
laivapojan nyyhkytys.

-- Pidä suusi siellä! huusi kapteeni karjaisten niin rajusti, että joka
mies laivalla säpsähti, ja poika alkoi huutaa kauhusta.

-- Herra Konig, sanoi kapteeni raivosta ja hermostuksesta vapisevalla
äänellä, -- olkaa hyvä ja menkää sulkemaan tuon kita köysiluudalla.

Mutta sinne meni Mc Coy, ja muutamassa minuutissa hän oli saanut pojan
rauhottumaan ja nukkumaan.

Vähää ennen päivän nousua tuli ensimmäinen tuulenpuuska kaakosta
kasvaen nopeasti aika kovaksi. Kaikki miehet olivat kannella
odottamassa, mitä tuleman piti.

-- Nyt olemme selvillä, kapteeni, sanoi Mc Coy seisoen aivan hänen
vieressään. -- Hirmumyrsky kulkee länteen ja me olemme sen
eteläpuolella. Tämä tuuli ei muutu kovemmaksi. Voitte nostaa purjeet
ylös.

-- Mitä se hyödyttäisi, mihin minä purjehdin? Tämä on jo toinen päivä,
kun emme ole tehneet havainnoita, ja meidän olisi pitänyt nähdä
Hao-saari jo eilenaamulla. Minne nyt menemme, pohjoiseen, itään,
etelään tai minne? Sanokaa vain, ja purjeet ovat levällään
kädenkäänteessä.

-- Minä en ole mikään merimies, sanoi Mc Coy lempeällä tavallaan.

-- Minä luulin olevani ennenkuin jouduin tähän Paumotus-kiroukseen.

Keskipäivällä huusi tähystäjä: -- Tyrskyjä edessä!

Pyrenees sai kääntyä, purje purjeen jälkeen nostettiin ylös ja
kiristettiin. Laiva liukui vedessä ja taisteli virtaa vastaan, joka
uhkasi viedä sen keskelle tyrskyjä. Päällikkö ja miehet tekivät työtä
kuin hullut, kokki ja kajuuttapoika, kapteeni Davenport itse ja Mc Coy,
kaikki olivat työssä, ja sittenkin selviytyi laiva töintuskin. Siinä
oli pitkä rivi kareja, kauhean vaarallinen paikka, jonka yli meri
keskeymättä tyrskyi, jossa ei kukaan ihminen voinut elää ja jota
merilinnutkin kammosivat. Pyrenees kulki sen ohitse vain sadan kyynärän
päässä, ennenkuin tuuli vei sen väljille vesille, ja samassa
silmänräpäyksessä, kun miehistö pääsi lepäämään, puhkesi kokonainen
kirousvirta Mc Coyn turmioksi -- Mc Coy oli tullut laivalle ja
ehdottanut suunnan Mangarevaan ja houkutellut heidät pois turvallisesta
Pitcairnista varmaan turmioon tänne meren kauheimpaan seutuun. Mc Coyn
mielentyyneys oli murtumaton. Hän hymyili heille yksinkertaisella ja
armahtavaisella hyväntahtoisuudellaan, ja miten olikaan, hänen suuri
hyvyytensä tuntui rauhottavan heidän mustia ja kiusaantuneita mieliään,
niin että he häpesivät ja kiroukset takertuivat jo heidän kurkkuunsa.

-- Hirveitä vesiä nämä vain ovat, lausui kapteeni, kun laiva oli
selviytynyt. Mutta samassa hän vaikeni katsellakseen tyrskyjä, joiden
olisi pitänyt jäädä taakse, mutta olivatkin nyt yhtäkkiä tuulen
puolella Pyreneeslaivasta ja kohosivat nopeasti ylös tuuleen.

Hän istuutui ja kätki kasvot käsiinsä. Ja ensimmäinen perämies näki ja
Mc Coy näki ja miehistö näki, mitä hän oli nähnyt. Kallioriutan
eteläpuolella kulki itäinen virta, joka kuljetti heitä alas sitä kohti
ja pohjoispuolella kulki yhtä voimakas läntinen virta, joka tarttui
laivaan ja aikoi viedä sitä mukanansa.

-- Olen kuullut tästä Paumotus-saaristosta ennenkin, ähkyi kapteeni
nostaen kalpeat kasvonsa. -- Kapteeni Moyendale kertoi näistä, sen
jälkeen kun oli menettänyt täällä laivansa. Ja minä nauroin hänelle
selän takana. Jumala armahtakoon minua, minä nauroin hänelle. Mikä
riutta tuo on? keskeytti hän äkkiä kysyäkseen Mc Coylta.

-- En tiedä, kapteeni.

-- Miksi ette tiedä?

-- En ole koskaan ennen nähnyt sitä enkä kuullut siitä puhuttavankaan.
Luulen, ettei se ole missään kartoissakaan. Näitä vesiä ei ole koskaan
ennen kunnolleen mitattu eikä kartoitettu.

-- Sittenhän ette tiedä, missä nyt olemme.

-- En enempää kuin tekään, vastasi Mc Coy lempeästi.

Kello neljän aikaan iltapuolella tuli näkyviin kokospalmuja, jotka
näyttivät kasvavan suorastaan merestä. Hetkistä myöhemmin kaareutui
matala maa vedessä.

-- Nyt tiedän, missä olemme, kapteeni, sanoi Mc Coy ottaen kaukoputken
silmiltään. -- Tuo on Resolutionsaari. Me olemme neljäkymmentä
penikulmaa Hao-saaren toisella puolen ja tuuli on suoraan vastainen.

-- Siis valmiina ohjaamaan maihin. Missä on väylä?

-- Siellä on vain yksi väylä, tuskin riittävä kanootillekaan. Nyt
tiedämme kuitenkin, missä olemme, ja voimme ohjata Barclay de
Tolley'hin. Se on vain satakaksikymmentä penikulmaa täältä. Tällä
tuulella voimme olla siellä kello yhdeksän huomen-aamulla.

Kapteeni Davenport katseli karttaa ja punnitsi tarkkaan.

-- Jos me nyt ajamme maihin, täytyy meidän kuitenkin veneillä pyrkiä
Barclay de Tolley'hin, lisäsi Mc Coy.

Kapteeni antoi määräyksensä ja taasen viilsi laiva uutta suuntaa tylyn
meren lakeuksilla.

Seuraavana iltapäivänä riehui epätoivo ja kapinallisuus savuavalla
kannella. Virta oli kiihtynyt, tuuli heikontunut ja Pyrenees väistänyt
länteen. Tähystäjä huomasi lopulta Barclay de Tolley'n idässä, hiukan
häämöittävänä maston huipusta katsoen. Turhaan yritti Pyrenees neljän
tunnin aikana pyrkiä sitä kohti. Koko ajan nähtiin kokospalmut maston
huipusta kuin kangastuksena taivaan rannalla. Kannelta niitä esti
näkemästä maan kuperuus.

Vielä kerran kapteeni kysyi neuvoa Mc Coylta ja kortista. Makemo oli
seitsemänkymmentä viisi penikulmaa lännessä. Sen laguuni oli
kolmekymmentä penikulmaa pitkä ja väylä sinne oli erinomainen.

Kun kapteeni antoi määräyksensä, kieltäytyi miehistö tottelemasta. He
selittivät saaneensa kyllikseen helvetin tulesta jalkojensa alla.
Tuolla oli maata. Ellei laiva sinne päässyt, voisivathan he yrittää
sinne veneillä. Antaa laivan palaa. Heidän hengillään lienee myös
jotakin arvoa. He olivat uskollisesti palvellet laivaa, nyt tahtoivat
ne pitää huolta itsestään.

He juoksivat veneille tuuppien toisiaan ja molempia perämiehiä ja
olivat valmiit irroittamaan veneitä ja laskemaan ne veteen. Kapteeni
Davenport ja ensimmäinen perämies, revolverit kädessä, astuivat alas
puolikannelta, kun Mc Coy, joka oli kiivennyt kajuutan katolle, alkoi
puhua.

Hän puhui miehistölle ja hänen kyyhkyisäänensä sointu sai heidät heti
pysähtymään ja kuuntelemaan. Hän kiehtoi heidät omaan korkeuteensa ja
rauhaansa. Lempeä ääni ja yksinkertaiset ajatukset vaikuttivat heihin
kuin magneettivirta, rauhottaen vasten tahtoakin. Aikoja sitten
haihtuneet muistot palautuivat. Muutamat muistelivat lapsuutensa
kehtolauluja ja rauhaisaa lepoa äidin sylissä päivän leikkien
päätyttyä. Ei ollut enää mitään huolia, mitään vaaraa eikä ikävyyksiä
koko maailmassa. Kaikki oli niinkuin pitikin ja aivan luonnollista,
että he käänsivät selkänsä maalle ja vielä kerran lähtivät merelle
helvetin tuli jalkainsa alla.

Mc Coy puhui yksinkertaisesti, mutta hänen voimansa ei ollut sanoissa.
Hänen persoonallisuutensa oli paljon kaunopuheisempi kuin mitkään hänen
puheistaan. Se oli jonkunlaista sielullista taikakemiaa, salaista ja
voittamatonta hyvyyttä -- hengen salaperäistä säteilemistä,
houkuttelevana, lempeän nöyränä, mutta samalla pelottavan voimakkaana.
Oli kuin puhtauden ja lempeyden vaikuttava mahti olisi valaissut heidän
sielujensa pimeät kammiot -- paljoa suurempi sitä voimaa, mikä oli
päällystön kiiltävissä, tuhoa tuottavissa revolvereissa.

Miehet alkoivat siinä seisoessaan epäröidä, ja ne, jotka olivat
irroittaneet sidenuorat, sitoivat ne kiinni jälleen. Sitten he hiipivät
toinen toisensa jälkeen etukannelle, kunnes kaikki olivat hävinneet.

Mc Coyn kasvot loistivat lapsellisesta ilosta, kun hän astui alas
kajuutan katolta. Kapina oli täydellisesti lakannut. Näytti siltä, kuin
ei siitä olisi koskaan tiedettykään. Kapinalla ei ollut tilaa siinä
siunatussa paikassa missä hän oli.

-- Te hypnotisoitte heidät, pilaili herra Konig puhuen matalalla
äänellä.

-- He ovat kunnon poikia, oli hänen vastauksensa, -- heillä on hyvä
sydän. Heillä on ollut kovat ajat, ovat tehneet työtä surkeasti ja
tulevat tekemään loppuun asti.

Herra Konigilla ei ollut aikaa vastata. Hän huusi määräyksiään ja
miehet riensivät niitä täyttämään, ja Pyrenees kääntyi hiljalleen,
kunnes sen kokka osotti suoraan Makemoa kohti.

Tuuli oli kovin heikko ja auringon laskun jälkeen se loppui tykkänään.
Oli sietämättömän kuuma sekä etu- että peräpuolella, ja miehet
koettivat turhaan saada unta. Kansi oli liian kuuma maattavaksi, ja
myrkylliset kaasut, nousten raoista, hiipivät kuin pahat henget pitkin
laivaa tunkeutuen salaa sieramiin ja henkitorviin ja saaden
varomattomat niistämään ja yskimään. Tähdet tuikkivat uneliaalta,
hämärältä taivaalta, ja täysi kuu, joka nousi idästä, hopeoitsi
lukemattomat hämähäkkiverkon tapaiset savukiehkurat, jotka hiipivät ja
kiemurtelivat pitkin kantta, laidan yli, ylös mastoihin ja purjeisiin.

-- Kertokaa minulle, sanoi Davenport hieroen kirveleviä silmiään, --
miten kävi Bountyn miehistön sen jälkeen, kun he olivat päässeet
Pitcairniin? Olen lukenut, että he polttivat Bounty'n eikä heistä
tiedetty mitään ennenkuin useita vuosia myöhemmin. Mutta mitä sillä
välillä? Olen aina ollut utelias sitä tietämään. Ne olivat miehiä,
joilla oli hirttonuora kaulassaan. Olihan siellä joitakuita
alkuasukkaitakin ja naisia, muistaakseni. Se ennusti selkkauksia jo
alusta alkaen.

-- Niin, tulihan siellä ikävyyksiä, vastasi Mc Coy. -- Ne olivat huonoa
väkeä. Ensin he alkoivat riidellä naisista. Yksi kapinoitsijoista,
Williams, menetti vaimonsa. Kaikki naiset olivat Tahitista. Hänen
vaimonsa putosi kalliolta ollessaan merilintuja pyytämässä. Silloin hän
otti omakseen erään alkuasukkaan vaimon. Mutta tällä hän herätti
kaikkien alkuasukkaiden vihan, ja nämä tappoivat melkein kaikki
valkoiset. Ne, joiden onnistui pelastua, tappoivat taas kaikki
miespuoliset alkuasukkaat. Naiset auttoivat. Ja alkuasukkaat tappoivat
toisiaan. Kaikki tappoivat toisiaan. Ne olivat hirveitä miehiä.

-- Timitin tappoi kaksi muuta alkuasukasta, sukiessaan kaikessa
ystävyydessä hänen tukkaansa. Valkeat miehet olivat lähettäneet heidät.
Sitten valkeat miehet tappoivat taas ne kaksi alkuasukasta. Tullaloon
vaimo tappoi miehensä eräässä luolassa, sillä hän tahtoi saada
valkoisen miehen. Jumala oli kääntänyt kasvonsa pois heistä. Kahden
vuoden kuluttua olivat kaikki miespuoliset alkuasukkaat murhatut ja
kaikki valkoiset paitsi neljää. Ne olivat Young, John Adams, Mc Coy,
isoisäni isä, ja Quintal. Tämä oli myöskin huono mies. Erään kerran hän
silpoi vaimoltaan korvan, kun ei ollut saanut kylliksi kalaa.

-- Olipa se väkeä! huudahti herra Konig.

-- Olivat kylläkin, myönsi Mc Coy ja jatkoi kyyhkyiskuherrustaan
esi-isiensä verisestä historiasta.

-- Isoisäni isä pelastui joutumasta murhatuksi, mutta lopetti itse
itsensä. Hän perusti polttimon ja valmisti alkoholia ti-kasvin
juurista. Quintal oli hänen yhtiökumppaninsa, ja ne joivat myötäänsä
itsensä humalaan. Viimein Mc Coy sai juoppohulluuden, sitoi kiven
kaulaansa ja hyppäsi mereen.

-- Quintalin vaimo, sama jolta korva purtiin, putosi myös kuoliaaksi
kalliolta. Silloin meni Quintal Youngin luo ja vaati omakseen hänen
vaimoansa. Samoin hän vaati Adams'in vaimoa. Adams ja Young pelkäsivät
Quintalia. He tiesivät, ettei hän epäröisi heitä tappaa. Siksi he
ehättivät ennen ja tappoivat hänet kirveellä. Sitten kuoli Young, ja
siihen päättyivät kaikki rettelöt heidän keskensä.

-- Olihan niitä ollutkin koko paljon, arveli kapteeni. -- Eihän enää
ollut ketä tappaa.

-- Jumala oli kääntänyt kasvonsa pois heistä, sanoi Mc Coy.

Seuraavana aamuna puhalsi vain heikko itätuuli, ja kun kapteenin oli
mahdoton arvioida, minkä verran etelään piti laskea, antoi hän tuulen
puhaltaa tiukasti alihangan puolelta. Hän pelkäsi läntistä virtaa, joka
oli jo ajanut hänet sivulle niin monesta turvapaikasta. Sitten riitti
tyyntä koko päivän, samoin seuraavan yön. Miehistö murisi saadessaan
vain puoli annosta kuivattuja banaaneja. Heidän voimansa olivat
heikenneet ja moni valitti banaanien syönnistä tulleita vatsakipuja.
Koko päivän vei virta laivaa länteen. Tuuli oli liian heikko viedäkseen
sitä etelään. Ensimmäisellä koiran vahdilla huomattiin palmuja etelässä
-- niiden viuhkamaiset latvat kohosivat vedenpinnasta, joten tiedettiin
niiden kasvavan matalalla korallisärkällä.

-- Se on Taenga-saari, sanoi Mc Coy. -- Tänä iltana olisi saatava
tuulta, muuten sivuutamme Makemon.

-- Minne se kaakkoispasaadi on mennyt? kysyi kapteeni. -- Miksi ei se
tuule? Mikä sitä vaivaa?

-- Syynä on suurien laguunien haihtuminen, ja niitä on hyvin paljon.
Haihtumiset muuttavat tykkänään pasaadituulien järjestyksen. Ne
aiheuttavat myöskin myrskyjä lounaasta. Tämä on "vaarallinen saaristo",
kapteeni.

Kapteeni Davenport katsoi vanhusta suoraan silmiin, avasi suunsa ja
aikoi juuri kirota, mutta hillitsi itsensä äkkiä. Mc Coyn pelkkä olemus
oli kuin moite niille kirouksille, jotka mylleröivät hänen aivoissaan
ja kierielivät kurkussa. Mc Coyn vaikutusvoima oli yhä kasvanut näinä
yhdessäolon päivinä. Kapteeni Davenport kuului niihin meren
itsevaltiaihin, jotka eivät pelkää ketään eivätkä koskaan hillitse
kieltään, ja nyt hän huomasi tämän vanhuksen läsnäollessa, vanhuksen,
jolla oli naiselliset, ruskeat silmät ja ääni kuin kyyhkysellä,
olevansa kykenemätön kiroamaan. Tämä huomio oli hänestä vastenmielinen.
Ja tämä vanhus oli Mc Coyn jälkeläinen, Bountyn Mc Coyn, kapinoitsijan,
joka oli hirtehisenä paennut Englannista, sen Mc Coyn, joka oli ollut
pahuuden voimana Pitcairnin verisimmissä vaiheissa.

Kapteeni Davenport ei ollut uskonnollisuuteen taipuvainen, mutta sillä
hetkellä hänellä oli hurja halu heittäytyä tuon toisen jalkoihin -- ja
sanoa vaikka mitä. Jonkinlainen liikutus pakotti häntä voimakkaasti, ei
niinkään yhtenäinen ajatus, mutta jollakin selittämättömällä tavalla
hän tunsi oman mitättömyytensä ja arvottomuutensa tämän miehen
rinnalla, joka oli yksinkertainen kuin lapsi ja lempeä kuin nainen.

Luonnollisesti hän ei tahtonut nöyrtyä upseeriensa ja miestensä
läsnäollessa. Ja kuitenkin riehui hänen raivonsa vieläkin vieden hänet
kiusaukseen. Äkkiä hän löi nyrkkinsä pöytään ja huusi:

-- Kuulkaapa, vanhus, minä en aio antaa voittaa itseäni. Nämä
Paumotus-saaret ovat pettäneet ja ilkkuneet minua ja tehneet minut
melkein hulluksi. Mutta minä en aio antaa perään. Minä purjehdin tällä
laivalla, purjehdin lakkaamatta, kunnes selviän Paumotus-saarista,
vaikka aina Kiinaan saakka, ellen lähempää löydä sille paikkaa.
Vaikka joka mies karkaisi, pysyn minä paikallani. Minä kyllä näytän
Paumotus-saarille, ettei minua nolata. Laivani on kelpo kalu enkä minä
sitä jätä niin kauan kuin on lautakin jäljellä, jonka päällä pysyy.
Kuuletteko?

-- Minä seuraan teitä, kapteeni, sanoi Mc Coy.

Yön kuluessa rupesi etelästä tuulemaan, ja vimmoissaan huomasi ja
merkitsi kapteeni tulilasteineen ajautumisen länteen. Hän poistui
erilleen saadakseen rauhassa kirota, ettei Mc Coy kuulisi.

Päivännousu paljasti vielä uusia palmuja, jotka kohosivat etelässä.

-- Tuo tuolla suojan puolella on Makemon äärimmäinen kärki, sanoi Mc
Coy. -- Katiu on vain muutamia penikulmia siitä länteen. Saamme ohjata
sinne.

Mutta virta, joka imi molempien saarien välitse, ajoi heidät
luoteiseen, ja iltapäivällä he näkivät Katiun palmujen kohoavan vedestä
ja painuvan jälleen takaisin.

Muutamia minuutteja myöhemmin, juuri kun kapteeni oli huomannut, että
uusi koillinen virta oli tarttunut viemään Pyrenees'iä, huomasi
tähystäjä kokospalmuja luoteessa.

-- Se on Raraka, sanoi Mc Coy. -- Sinne emme voi päästä ilman tuulta.
Virta kuljettaa meidät alas lounaaseen. Mutta nyt täytyy olla
varuillaan. Muutaman penikulman päästä tästä kääntyy virta pohjoiseen
ja sitten kaaressa luoteeseen. Se vie meidät pois Fakaravasta, ja
Fakarava on oikea paikka meille nousta maihin.

-- Raahatkoot meidät, minne ikinä tahtovat, huomautti kapteeni
tulisesti. -- Kyllä minä joka tapauksessa löydän paikan laivalleni.

Mutta Pyreneesin tila läheni nyt huippukohtaansa. Kansi oli niin kuuma,
että muutaman asteen lisäys olisi sytyttänyt sen ilmituleen. Monissa
kohdin eivät enää paksupohjaiset kengätkään suojanneet, ja miehistön
täytyi puoliksi juosta, etteivät polttaisi jalkojaan. Savu oli
lisääntynyt ja käynyt pistävämmäksi. Joka miehen silmät olivat
tulehtuneet ja he yskivät kuin keuhkotautipotilaat. Iltapäivällä
käännettiin veneet ulos ja varustettiin kaikilla tarpeilla. Viimeiset
banaanipakat vietiin niihin ja samoin upseerien koneet. Kapteeni
sijotti kronometrin isoon veneeseen, peläten kannen syttyvän joka
hetki.

Koko yön he kestivät tätä epävarmuutta, joka teki heidät kaikki melkein
mielettömiksi, ja aamun valjetessa he tuijottivat toisiinsa ontoin
silmin ja aavemaisin kasvoin aivan kuin Pyreneesin koossaolo ja heidän
hengissä pysymisensä olisi ollut suuri yllätys.

Kapteeni käveli rauhattomana edestakaisin kannella, väliin hypähtäen ja
puoleksi juosten ja samalla tutkien perusteellisesti laivansa kantta.

-- Nyt riippuu kaikki tunneista, ellei minuuteista, ilmotti hän
palatessaan puolikannelle.

Huuto: -- maata! kuului mastokorista. Kannelta oli mahdoton vielä
erottaa maata, ja Mc Coy kiipesi vantteihin, joten kapteeni sai
odottamattoman tilaisuuden purkaa sisuaan kirouksiin, mutta hän vaikeni
äkkiä huomatessaan vedessä koillisessa mustan juovan. Se ei ollut
mikään puuska vaan todellinen tuuli, oikealta suunnaltaan joutunut
pasaadi, tosin kahdeksan viivaa tavallisesta suunnastaan sivulla, mutta
joka tapauksessa säännöllisesti toimiva.

-- Ohjatkaa nyt laivanne ylös tuuleen, kapteeni, sanoi Mc Coy heti kun
oli päässyt kajuutan katolle. -- Tuo on Fakaravan itäisin osa ja
pääsemme väylän läpi laguuniin laitatuulella ja täysin purjein.

Tunnin kuluttua olivat kokospalmut ja matala maakaistale näkyvissä
kanneltakin. Tunne lopun lähestymisestä vaikutti välittömästi
jokaiseen. Kapteeni määräsi miehen kuhunkin veneeseen pitämään niitä
erillään. Pian oli tyrskyjen ympäröimä koralliriutta vain parin
kaapelinpituuden päässä Pyreneesin keulan edessä.

-- Kaikki valmiina kääntämään, kapteeni, sanoi Mc Coy.

Minuuttia myöhemmin näkyi riutassa aukeama, ahdas väylä sen takana
olevaan laguuniin, joka oli kuin suuri peili, kolmekymmentä penikulmaa
pitkä ja kolmanneksen leveä.

-- Nyt, kapteeni!

Viimeisen kerran muutettiin Pyreneesin jalukset, ja se totteli ohjausta
täsmällisesti, heilahti ympäri ja pujahti riutan väylään. Tuskin oli
käännös tehty ilman onnettomuutta, kun miehistö ja perämiehet
syöksyivät puolikannelle hillittömästi säikähtäneinä. Mitään ei ollut
oikeastaan tapahtunut, mutta he tunsivat, että nyt, nyt ... piti
jotakin tapahtua. Eiväthän he voineet sanoa mitä, mutta jotakin piti
tulla. Mc Coy syöksyi ottamaan paikkansa keulassa, luotsatakseen laivan
rantaan. Mutta kapteeni tarttui hänen käteensä ja kiepautti hänet
ympäri.

-- Ohjatkaa tästä, sanoi hän. -- Kansi tuolla ei ole varma. Mitä nyt?
sanoi hän seuraavassa tuokiossa, -- mehän pysymme ihan paikallamme!

Mc Coy hymyili.

-- Me kuljemme seitsemän solmun virtaa vastaan, sanoi hän. --
Katsokaas, sillä tavalla luode virtaa ulos tästä laguunista.

Tunnin kuluttaa oli Pyrenees edennyt tuskin laivan pituuden, mutta
sitten yltyi tuuli, ja se alkoi kulkea nopeammin.

-- Nyt on parasta, että jotkut teistä menevät veneisiin, komensi
Davenport.

Hänen äänensä kaiku oli vielä kuuluvissa, ja miehet aikoivat juuri
totella käskyä, kun kannen keskikohta leimahti liekkeihin ja nousi
savun peittämänä ylös purjeisiin ja köysiin, jolloin osa jäi sinne ja
osa putosi mereen. Se seikka, että tuuli kävi sivulta kohtisuorasti,
pelasti peräpuolella olevat miehet. He ryntäsivät sokeina veneille,
mutta Mc Coyn ääni, joka yhä säilytti ehtymättömän rauhansa, sai heidät
pysähtymään.

-- Rauhottukaa! sanoi hän. -- Kaikki käy niinkuin pitääkin. Hoitakoon
siellä joku ruoriratasta!

Ruorimies oli syössyt tiehensä muiden mukana ja kapteeni Davenport
hyökkäsi tilalle ja sai juuri ajoissa kiinni rattaasta ja esti laivan
ajautumasta virran mukaan ja törmäämästä maalle.

-- Veneisiin, käski hän herra Konigia. Pitäkää kahta niistä ihan
looringin alla. Kun minä käännän, olkaa varuillanne.

Herra Konig epäröi, mutta sitten heilautti hän itsensä laidan yli ja
laskeutui veneeseen.

-- Laskekaa puoli viivaa, kapteeni!

Kapteeni katsoi Mc Coyhin, hän oli luullut itse komentavansa...

-- Niin, puoli viivaa on laskettu, vastasi hän.

Pyreneesin keskus oli avonainen, palava uuni, josta tuprusi kauheat
määrät savua nousten yli mastojen ja kokonaan peittäen laivan etuosan.
Mesaanipurjeen suojassa Mc Coy jatkoi vaikeata tehtäväänsä ohjaten
laivaa läpi ahtaan kanavan. Tuli kulki perää kohti pitkin kantta
samalla kun ison maston purjepaljous hävisi liekehtivään tulimereen.
Mutta vaikkeivät he nähneet etupurjeita, tiesivät he kuitenkin, että ne
vielä vetivät.

-- Elleivät vain kaikki purjeet pala ennenkuin pääsemme kanavasta! ähki
kapteeni ruorirattaan ääressä.

-- Olkaa huoletta, kapteeni, vakuutti Mc Coy levollisena. -- Meillä on
kylliksi aika. Kunhan vain pääsemme sisäpuolelle, muutamme suuntaa.
Silloin häviää savu meistä ja voimme estää tulen leviämästä perään.

Pieni liekki nuoleskeli mesaanimastoa, tavotti alimmaista raakapuuta,
vaan ei ylettynyt siihen ja hävisi. Ylhäältä putoili hehkuvia ja
palavia köydenpätkiä ihan kapteenin taakse. Osa niistä osui hänen
niskaansa ja niinkuin mehiläisen pistämänä hypähti hän ja pudisti tulen
nahastaan.

-- Miten on kurssi, kapteeni?

-- Lännenpuoleinen luode.

-- Pitäkää länsiluoteeseen.

Kapteeni Davenport muutti ratasta ja vastusti peräsimellä.

-- Pohjoispuoleinen länsi, kapteeni.

-- Pohjoispuoleinen länsi.

Hiljaa, viiva viivalta purjehti Pyrenees laguuniin tultuaan ympyrässä,
niin että se aina oli tuulessa. Ja viiva viivalta lauloi Mc Coy
komentosanojaan rauhallisesti ja varmasti, kuin olisivat olleet
vähintäin tuhatvuotisia.

-- Vielä yksi viiva, kapteeni.

-- Yksi viiva, niin.

Kapteeni Davenport pyöritti ratasta useita kankia eteenpäin ja jälleen
takaisin.

-- Vastustakaa.

-- Kyllä, kaikki oikein.

Huolimatta siitä, että tuuli oli myötäinen, oli kuumuus niin hirveä,
että kapteeni Davenportin täytyi hoitaa ratasta yhdellä kädellä
kerrallaan voidakseen toisella hieroa tai peittää rakkoisia poskiaan.
Mc Coyn parta kärventyi kuumuudessa ja haju siitä tunkeutui niin
vahvana toisen sieramiin, että hän alkoi katsella tuskallisena Mc
Coyta. Nyt täytyi kapteenin hieroa vuorotellen rakkoisia käsiään
housujaan vastaan. Kaikki purjeet hävisivät mesaanimastosta tulimereen
pakottaen molemmat miehet peittämään käsin kasvonsa.

-- Nyt, sanoi Mc Coy katsahtaen matalaan rantaan. -- Neljä viivaa ylös,
kapteeni, ja antakaa laivan ajautua.

Palaneiden köysien ja purjeiden palasia satoi heidän päälleen ja
ympärilleen. Tervankatku karkeasta köydenpätkästä, joka oli aivan
kapteenin jalkojen juuressa, aiheutti ankaran yskäkohtauksen, mutta hän
pysyi yhä vakavasti kiinni rattaassa.

Pyrenees tarttui pohjaan, sen kokka nousi ylös. Se liukui eteenpäin ja
seisahtui sitten hitaasti ja pehmeästi. Sysäyksen vaikutuksesta
irtaantui kokonainen kaatosade palavaa köyttä ja purjekangasta peittäen
heidät melkein kokonaan. Vielä kerran törmäsi laiva. Hauras
koralliriutta murtui sen alla, ja se törmäsi kolmannen kerran.

-- Lujasti ylitse! sanoi Mc Coy. -- Lujastiko ylitse? kysyi hän
minuuttia myöhemmin.

-- Se ei tottele enää.

-- Hyvä on, se kieppuu ympäri. Mc Coy katsoi veteen laidan ylitse. --
Pehmeätä valkoista hiekkaa. Parempaa ei voisi saada, oikein hieno lava.

Kun Pyrenees kääntyi ympäri perä pois tuulesta, kohosi kokasta kauhea
paljous savua ja liekkejä. Kapteeni Davenport jätti ruorin melkein
tukehtuneena. Hän hoiperteli sen veneen kokkaköydelle, joka oli aivan
looringin alla, ja katsoi Mc Coyhin, joka seisoi hänen vieressään,
antaakseen hänen mennä ensin.

-- Ei, te ensiksi, huudahti kapteeni, tarttui hänen hartioihinsa ja
melkein heitti hänet laidan ylitse. Mutta savu ja liekit olivat niin
kauheita, että hän seurasi heti Mc Coyn kintereillä, ja molemmat miehet
luisuivat käsillään köyttä myöten alas veneeseen. Eräs merimies kokassa
katkaisi köyden puukollaan ilman käskyä. Airot, jotka olivat valmiina,
laskettiin veteen ja vene syöksyi eteenpäin.

-- Ihana lava, mutisi Mc Coy katsahtaen taakseen.

-- Niin, ihana lava, kiitos siitä teille! kuului vastaus.

Kolme venettä ohjasi valkeata koralliriuttaa kohti, jonka takana
kokospalmumetsän suojassa näkyi puoli tusinaa ruohomajoja ja
parikymmentä hämmästynyttä alkuasukasta tuijottamassa silmät selällään
palavaa laivaa.

Veneet raapaisivat pohjaa ja he astuivat valkoiselle rannalle.

-- Ja nyt, sanoi Mc Coy, saan ruveta tuumimaan, miten pääsen takaisin
Pitcairniin!








End of the Project Gutenberg EBook of Etelämeren seikkailuja, by Jack London

*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 49758 ***