*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 47286 ***

KEVÄTTÄ JA KESÄÄ

Valikoima kirjailijan suorasanaisesta tuotannosta


Kirj.

JOEL LEHTONEN


Toimittanut ja esipuheella varustanut Aukusti Simelius.



Arvi A. Karisto Oy, Hämeenlinna, 1921.





SISÄLLYS:

 Joel Lehtonen. Eräitä hajapiirteitä.
 Paholaisen viulu. (1904)
    Hääpikarien kilistessä.
    Kehtolaulu.
    Voisiko illanruso hulmahtaa kerran.
    Viuluniekan kuolinvirsi.
    Isohärkä.
    Tuuli Kolman hongissa käy.
    Pilari Kolmassa.
 Villi. (1905)
    Alkusointu.

 Mataleena. (1905)
    Mataleenan ihmeellinen tarina.

 Myrtti ja alppiruusu. (1911)
    Italian portilla.
    Flora-tarina.
    Sisilia.

 Punainen mylly. (1913)
    Laulu maantielle.
    Apachin lempeä.
    "Sulo Suomi, Pohjola."

 Kerran kesällä. (1917)
    Moottoriretki.

 Kuolleet omenapuut. (1918)
    Muttisen onni.
    Urheilija Tommola.




JOEL LEHTONEN. Eräitä hajapiirteitä.


"Joel Lehtonen on niitä tukevia kykyjä, joihin voi luottaa" --
niin lopettaa eräs tunnettu arvostelija Joel Lehtosen laajan
"Putkinotko"-romaanin esittelyn. Ja siinä hän kieltämättä osuu oikeaan.
Joel Lehtonen on todella "tukeva" tämän sanan kahdessakin erilaisessa
merkityksessä. Ei nimittäin riitä, että se kirjallinen tuote, minkä
hän laskee käsistään julkisuuteen, on tukevaa, lujaa työtä, vaan sen
lisäksi hän todella on kyky, joka tukee kertomakirjallisuuttamme,
merkiten, kuten mainittu arvostelija toteaakin, hyvin paljon sen
tulevaisuudelle. Hänen omalaatuisuutensa -- todellisen kyvyn
tuntomerkki -- ja piittaamattomuutensa muusta kuin siitä, mitä
itse tahtoo taiteessaan toteuttaa, hänen pyrkimyksensä, joita ei
suinkaan aina ole kyetty tajuamaan, ovat saattaneet hyvin eri lailla
arvostelemaan häntä; mutta mitä muuten ajateltaneekin, lienee kuitenkin
kirjallisuutta hiukankin ymmärtävissä piireissä yhteinen se mielipide,
että hän on nykyään kaikkein huomattavimpia ilmiöitä kirjallisessa
maailmassamme. Jo sen perusteella, mitä hän tähän saakka on julkaissut,
hänen nimensä on ainaisiksi ajoiksi piirtynyt kunnioitettavana Suomen
kirjallisuuden historiaan, ja jos se kehitysviiva, joka on hätien
tuotannossaan alati kohoavana kaarena huomattavissa, saa häiriytymättä
jatkua, niin tämä vielä verrattain nuori kirjailija kerran varmaan
mainitaan kaikkein suurimpiemme joukossa.

Joel Lehtonen syntyi marrask. 27 p:nä 1881.

Äidistään ja syntymästään hän kirjoittaa _Rakkaissa muistoissaan_:

    "Mun äitini -- kuin synkkä kirja, jota
    hän tutki, vanhaa Testamenttiaan:
    Ismailin orvon äidin turmiota
    ja Saulin tietä synkän-ylpeää,
    näkyjä kuumeisia Ilmestyksen.
    Niist' älyn ymmärtääkö elämää
    hän löysikö, vai ... älyn hämmennyksen?
    Hän tuumiin tuskastui, hän alla taivaan
    mont' ilkkui seikkaa, nautti miten voi.
    Ja niinpä taivaan koston lyödä soi.
    Ah, leikkien hän elon riemuun, vaivaan
    loi poikasensa, syntyi lapsi lehdon, --
    maantiestä, siinä enne, mulle kehdon
    hän antoi, konsa ylkä, nähdä hellä,
    unohti, huonon, tylyn-sydämellä,"

[Säkeistö esiintyy tässä kirjailijan korjailemana.]

Hän on syntynyt Säämingin pitäjässä, Haukiniemen kylässä. Siellä on
korkea harju, näköalat yli Saimaan selkien, Haukiveden melkoisen
ulapan. Ja erikoisesti hän onkin mieltynyt sellaiseen maisemaan,
jonka siellä kohtaa: maantie kulkeva läpi kylän, jättäen molemmille
puolilleen sen 10-15 taloa, halki sen pienten, kivisten viljapeltojen;
matalain, harmaiden talojen päädyt pilkistelevät heinäkuussa
lainehtivan rukiin takaa; toisella puolen järvi, toisella valtavia
metsiä -- sellaisen maiseman synnyinseudustaan hän esittää esimerkiksi
"Mataleenassa".

Koulunkäyntinsä hän alotti Savonlinnassa. Sieltä hän siirtyi Kuopion
suomalaiseen yhteiskouluun, jossa kävi viidennen luokan. Tätä
siirtymistä Lehtonen pitää hyvin merkittävänä tapauksena kehitykseensä
nähden. Savonlinnan lyseota hän muistelee tyypillisenä, enemmänkin kuin
tyypillisenä maaloukon kouluna, jossa opetustapa oli päähänpänttäävä,
liiaksi lukemiseen pakottava. Mutta Kuopion yhteiskoulussa hän ilokseen
tapasi toisenlaisen opinahjon: opetustapa oli havainnollisempaa ja
ennen kaikkea opettajien ja oppilaiden välit toverilliset.

Vain yhden vuoden Joel Lehtonen, kuten sanottu, kävi Kuopiossa koulua.
Sitten tuli taas muutto, tällä kertaa Helsinkiin, jonka suomalaisessa
realilyseossa hän kävi kolme ylintä luokkaa, tullen ylioppilaaksi
keväällä 1901.

Siirtyminen näin koulusta toiseen, paikkakunnalta toiselle, johtui
siitä, että Joel Lehtosen kasvatusäiti, papin leski _Augusta Cecilia
Wallenius_, jolla oli ollut Säämingissä maatila, möi sen ja aikoi ensin
asettua Kuopioon, mutta muuttikin sitten lopullisesti Helsinkiin,
missä eli kuolemaansa saakka, v:een 1908. Tuleva kirjailija asui hänen
luonaan koko kouluaikansa.

Joel Lehtonen puhuu aina mitä suurimmalla kiitollisuudella ja
kunnioituksella rakkaasta kasvatusäidistään, jolle hän _Rakkaissa
muistoissaan_ on omistanut kauniit muistorivit. Oli epäilemättä
erittäin suuri onni, että hän joutui hellän ja ymmärtäväisen,
sivistyneen naisen hoiviin, joka älysi, miten sellaista temperamenttia
on ohjattava, jollainen nuorella kirjailijan-alulla oli. Jo lyseon
yläluokilla Joel Lehtosta lähestyi hänen "myrsky- ja kiihkokautensa".
Hän eli silloin erillään tovereistaan, -- hänen luonteensa vaati
sitä, -- käveli enimmäkseen yksinään Sörnääsin perukoilla saakka,
mietiskeli maailmanmenoa ja tahtoi elämään kuusi-, seitsenvuotisen
"lukuhorroksen" jälkeen. Kotona hän kuului jurrottaneen puhumattomana,
eikä lukeminenkaan miellyttänyt. Kasvatusäiti ymmärsi senkin, hänen
psykolooginen vaistonsa oli tarkka. Hurskaan ja hienon, herkän naisen
varma, lempeä luottamus epäilemättä oli omansa herättämään nuoressa
mielessä halua olla tuon luottamuksen arvoinen ja terästi siten hänen
mieltänsä ja luonnettansa.

Mutta milloin sitten Joel Lehtosen kirjalliset taipumukset alkoivat
ilmetä?

Toverikunnan lehdet ovat ne "julkaisut", joissa koulupoika tavallisesti
ensin koettelee "kirjailijakykyänsä". Kuopiossa hän ei kuulu, mikäli
olen saanut häneltä tiedustaneeksi, kirjoittaneen vielä mitään
omintakeista. Yksinpä ainekirjoituskin, joka Savonlinnassa oli
luistanut hyvin, oli Kuopiossa työlästä eikä ottanut onnistuakseen:
Kuopio oli välikausi, väsymyskausi, jonkinlainen murroskausi.
Helsingissä hän alkoi jo onnistua vapaa-aineissakin, vieläpä niissä
parhaiten, Kirjoittipa hän tällöin muistelma-novellinkin, josta hän
arvelee, että se vielä nytkin saattaisi tiputtaa vettä varsinkin
naisten silmistä.

Ne kirjailijat, joita hän tähän aikaan luki -- vaikka hän ei silloin
paljon enää lukenut kaunokirjallisuutta, vaan kaipasi omaa elämäänsä
-- olivat Tegnér, Runeberg ja jotkut muut samanhenkiset runoniekat.
Heitä hän ei voinut sulattaa. Runebergistä häntä miellyttivät vain
"Hirvenhiihtäjät", Tegnéristä ei mikään. Saatuaan toverikunnalta
Schillerin teokset palkinnoksi joistakin kirjoituksistaan hän pian
rupesi suorastaan inhoamaan tätä suurta "nuorten runoilijaa", hänen
paatostaan ja "kamarityötään".

Paljon voimakkaammat vaikutelmat hän oli saanut teoksista, jotka
lapsuuden aikana olivat joutuneet hänen luettaviksensa.

Pikku poikana oli hän kaivanut ullakolta käsiinsä kansansatuja, joita
hän siellä hämärässä ahkerasti ja innostuneena tutki. Niissä oli
pelottavan tehoavia pirun-kuvia: alastomia, siivet kuin piikkiset
ahvenen-evät. Ja kielenkäyttö voimakasta, yksinkertaista, melkein
töykeätä, mutta sitä rehellisempää ja sitä enemmän nuoren lukijan
mieltä lumoavaa. Se tehosi melkein yhtä voimakkaasti kuin Vanha
Testamentti, josta Joel Lehtonen jo silloin piti -- ja josta hän yhä
vieläkin pitää sen voimallisen sana-asun takia.

Mainittakoon, muuten, tässä, että Joel Lehtosen äiti on, kuten alussa
olevasta runosäkeistöstäkin näkyy, ahkera raamatuntukija, on merkinnyt
raamattuunsa erikoisia lehtiä ja kohtia, joissa on väkeviä metaforeja.
Ihastus voimakkaisiin kuviin ja vertauksiin näyttää siis olevan
suoranaista äidin perintöä.

Silloin ei Joel Lehtonen kuitenkaan ollut nimenomaan "ihastunut"
noihin mahtaviin kuviin, vaikka ne tehosivat mieleen: enimmin
ihastuttivat häntä lapsena jotkut Homeroksen vilahdukset, joita
hän näki... Gruben historiassa. Varsinkin, jos niihin oli pistetty
jokunen runosäe, vaikkapa kömpelössäkin suomenkielisessä asussa.
Homeroksen yksinkertaisuus, selvyys, havainnolliset kuvat ja suuri
jumalainen maailmanriemu oli jo lapsena Joel Lehtosen mielelle ilon ja
virkistyksen lähteenä.

Lyseon yläluokilla ollessaan oli Lehtosenkin runoilijana sama kuin
monen muun nuorukaisen: Heinrich Heine. Hänen henkeensä hän sepitti
suuren määrän sonetteja, jopa tertsiinejä. Ne hän kuitenkin pian
kaikki hävitti, ne eivät olleet hänelle muuta kuin muotoharjoittelua
niitä vapaampia runomittoja varten, joilla hän sitten on parhaita
näkemyksiään joskus tulkinnut. Heinen ohella rohkaisivat häntä
tällaisten vapaampien muotojen tavoitteluun Strindberg ja
vanha kreikkalainen runous, joihin hän tutustui ensimmäisinä
ylioppilasvuosinaan.

Ensimmäiset ylioppilasvuodet!

Kymmenkunta vuotta ensin toimia siellä täällä, siirtymistä paikasta
toiseen. Luonto veti enimmin kirjalliseen työhön, ja sanomalehtimiehenä
Joel Lehtonen enimmäkseen toimikin, monessa paikassa: Mikkelissä,
Porvoossa, Hämeenlinnassa, Lahdessa. Sitä ennen jo kotiopettajana,
maanmittausoppilaana, vieläpä maanviljelysoppilaanakin. Oma varsinainen
ura ei ollut vielä viitoittunut. Hän etsi yhä, pyrki sisäiseen
selvyyteen. Mielentilakin milloin riehakkaan iloinen, milloin
synkkä, musta. Ihmisiä hän aina tahtoi tavata, sellaisia, joita
hänen mielestään saattoi "oikeiksi" ihmisiksi sanoa. Ja niitä olivat
ne, jotka eivät olleet virkoihinsa ja kaavoihinsa kangistuneita,
vaan joilla oli historiaa: hiukan rappiolla olevia lukumiehiä, tai
yksinkertaista kansaa, tai pikku porvareita, -- kaikki nämä olivat
hänen silmissään jo tavallista virkaihmistä rikkaampia.

Mitään erityistä kirjallista tuotetta ei tästä elämän tarkkailusta,
tästä "kokoilusta", havaintojen ja elämysten hankkimisesta kuitenkaan
ollut moniin vuosiin tuloksena. Jokunen lemmenlaulu kyllä syntyi --
niitä on eräitä runokokoelmassa _Nuoruus_ --, ja myöskin jokunen
kapakkakuvaus-proosa. "Mikkelin Sanomissa" hän kerran sellaisen
julkaisikin. Nimeltään se on _Viheriä helvetti_, ja varmaankin hyvin
tyypillinen kirjailijan sille kehityskaudelle. Tässä kertomuksessa,
jota sittemmin ei ole muualla julkaistu, on jo Joel Lehtosen oman
proosan rytmiä, ja siinä on jo omin silmin nähtyjä vertauskuvia.

Näistä pikku tuotteista alettiin vainuta hänessä kirjailijaa;
pyydettiin häneltä runoja juhliin, ja joskus hän innostui
kirjoittamaankin "sopivia" säkeistöjä -- mutta poltti ne sitten heti.
Ei, se ei käynyt, ei ollut sopusoinnussa hänen kirjailijaluonteensa
kanssa. Sellaisissa teelmissähän oli seurattava, jonkun verran ainakin,
yleisön makua, oli sen mukaan esitettävä "aatteita", ja niitä Joel
Lehtonen piti kirjallisuuden lyhytikäisimpänä tavarana. Ja oli myöskin
käytettävä pateettisia, lausuttavia muotoja. Mutta niitähän hän ei
ollut rakastanut enää poikas-unesta herättyään! Tämän ajan tuotteista
-- ajan, jolloin ei syntynyt mitään laajempaa, kokonaista -- löytää
etsijä m.m. "Hämettäressä" merkillisen katkelmasarjan _Mielipuoli,_
joka näyttää olevan tuskallista omien ajatusten etsimistä.

Nuo omat ajatukset saivat sitten varsinaisen ja siihen saakka
parhaan tulkintansa _Paholaisen viulussa,_ joka on Joel Lehtosen
ensimmäinen teos ja ilmestyi v. 1904, Hiukan sitä aikaisemmin pääsi
jo julkisuuteen runomittainen syysyön tarina _Perm,_ joka kuitenkin
on synnyltään myöhäisempi kuin romaani _Paholaisen viulu._ Näillä
teoksilla Joel Lehtonen -- kuten on sanottu -- rupesi runoille rajuna
uusromantikkona, oikeana myllertävän 'myrskyn ja kiihkon' edustajanaa.

_Paholaisen viulu_ on romanttisen Uorolan hovin ja viuluniekan,
oikeastaan kahdenkin, tarina, jossa ajatukset ja kuvat seuraavat
kuohuvana ryöppynä toisiaan, esitettyinä voimakkaalla, omituisella,
hiukan katkonaisella, hypähtelevällä tyylillä, missä jo kuitenkin
pistää esiin se tyylitaituri, joka kirjailijasta sittemmin on
kehittynyt. Arvostelu väitti teoksen ilmestyessä, että Nietzsche
oli siihen ajatuksellisesti hyvinkin paljon vaikuttanut. Ehkä niin
on. Kuitenkaan ei Lehtonen, muistaakseni, tämän arvostelun tullessa
julkisuuteen myöntänyt _Paholaisen viulua_ kirjoittaessaan vielä
tunteneensa Nietzschestä muuta kuin jonkun sanomalehdissä olleen tai
jonkun henkilön suusta kuullun lauseen. Kirjan ajatukset ovatkin
epäilemättä -- sanokaamme -- melkoisen omia, ehdottomasti omempia
kuin muoto, jossa huomaa selvää vaikutusta Selma Lagerlöfistä. Omaa
muotokieltään tekijä ei silloin vielä ollut löytänyt, -- sen hän on
saavuttanut varsinaisesti vasta suuressa _Putkinotko_-romaanissaan ja
ehkä sitä ennen jo joissakin pikku kuvauksissa.

_Paholaisen viulun_ ajatuksellisena tarkoituksena voinemme katsoa
olevan: antaa lukijoille persoonallista voimaa hänen taisteluissaan,
saada hänet iloitsemaan elämästä ja kärsimään tuskat tietäen, ettei
toinen voi lopultakaan, kovimman tullen, auttaa. Sama ajatus esiintyy
_Permissä,_ mutta supistuneempana, tiivistetympänä. Kirjan runoasu
sitäpaitsi on oivallinen kuva niistä "vapauspyrkimyksistä", joita
kirjailija muotoon nähden harrasti; se on jo "oikeata Lehtosta"
alusta loppuun. Siitä on sanottu, Joel Lehtosen käyttämästä
runoasusta ylimalkaan, että se verhoaa kuin repaleet prinsessaa hänen
voimakkaita näkemyksiään, kauniita kuviaan, runollisia ajatuksiaan.
Sitä on saatettu pitää hutiloituna ja huolimattomana, mutta se onkin
sisäisen vaatimuksen ja harkitsevan työn tulos, -- eikä sitä vastaan
sellaisena kuin se esiintyy esim. kokoelmassa _Puolikuun alla_ voine
ankarimmallakaan "muodonpalvelijalla" olla paljon muistutettavaa. Mutta
tottahan on, että mainitun kokoelman kypsyyteen onkin tarvittu vuosien
uurastus.

Joel Lehtosen ensimmäisen tuotantokauden hedelmiä, _Paholaisen viulun_
ja _Permin_ ryhmään kuuluvia, ovat hänen kaksi seuraavaa teostansa:
_Villi_ ja _Mataleena._ Ne ovat varsin tyypillisiä kirjailijan --
sanoisimmeko -- kiihkoisimmalle ajalle. _Villi_ on, kuten kirjailija
itse on kertonut, "kahden viikon työ", -- "semmoistakin hätiköimistä
saattaa nuorena huimapäänä sattua!" -- mutta sellaisekseen se on
varsin kunnioitettava saavutus. Nuorin intomielin siinä käydään sotaa
ennakkoluuloja vastaan. Ja _Mataleena_ on metsäläispersoonallisuuden
riemua, hullun-hurjaa. Se on suorasanainen runoelma, väkevä sanoiltaan
ja näkemyksiltään.

Molemmat viimemainitut teokset ilmestyivät v. 1905. Kirjailija oli
tullut tunnetuksi, hänestä väiteltiin, ja mielenkiinnoin odotettiin
hänen uusia teoksiansa.

Mutta niitä saatiin kauan odottaa. Vasta kuusi vuotta myöhemmin, v.
1911, ilmestyivät hänen seuraavat tuotteensa; matkakuvauskokoelma
_Myrtti ja alppiruusu_ sekä runokokoelmat _Nuoruus_ ja _Rakkaita
muistoja,_ viimemainittu sisältäen neljä kuvausta, joista ensimmäinen,
kirjalle nimen antanut, on hauskoin värein maalattu taulu kirjailijan
muistoista hänen lapsuuskaupungistaan ja sen ympäristöstä.

       *       *       *       *       *

Pitkän vaitiolonsa aikana Joel Lehtonen oli ollut ulkomaanmatkalla --
niitä hän sittemmin on tehnyt useita! -- oli nähnyt "Juutin, Saalen,
Provencet, kulta-templit Morrealen". Kokemukset olivat lisääntyneet,
silmä nähnyt uutta, mieli ottanut vastaan uusia vaikutuksia.

Niitä oli tuonut jälleen myöskin kirjallisuuden viljeleminen.
Aleksis Kivi oli yhä enemmän selvinnyt hänelle suureksi
esikuvaksi, ja ulkomaalaisista kirjailijoista olivat voimakkaasti
vaikuttaneet häneen esiin. Cervantes ja Boccaccio; viimemainitun
_Decameronea_ hän suomensikin valikoiman. Boccaccion roomalainen,
rauhallinen, yksinkertainen tyyli, hänen majesteettinen puhtautensa
"vaarallisistakin" asioista puheen ollen, hänen elämäniloinen,
hetkelliset aatteet unohtava renessanssihenkensä -- kaikki tuo tuntui
kirjailijasta sellaiselta, mitä lähenemään oli omia teitä kulkien
yritettävä päästä, sillä omaan ja omintakeiseen päätyminen on Joel
Lehtosella, kuten sanottu, aina ollut määränä.

Ja aivanpa ihmeteltävässä määrin hänen proosatyylinsä onkin
esikoisteoksiin verraten tasoittunut, silti kuitenkaan menettämättä
mitään voimastaan ja värikkyydestään; tekisipä päinvastoin mieli sanoa,
että se hillitympänä on tullut entistään vaikuttavammaksi. Samalla ei
kuitenkaan voi olla panematta merkille, että _Myrtti ja alppiruusu,_
verrattuna sekä aikaisempaan että myöhempään tuotantoon, tuntuu --
uskaltaisimmeko sanoa -- hieman väsyneeltä, tai: pieneltä väsyneen
levähdykseltä. Teoksen perus-ajatuksena näyttää, muuten, olevan
tunnustus, ensimmäinen tekijältään, ettei persoonaan, yksilölliseen
persoonallisuuteen, kuulu painiskelu maailmaakaan vastaan: ihminen voi
olla rauhassa omineen, vaikka ympäristö onkin erilaista, toisenhenkistä
kuin hän itse.

Ja tämän huomion merkeissä alkaakin taas uusi kausi kirjailijan
kehityksessä, hänen -- niin sanoaksemme -- objektiivinen kautensa.
Siilien kuuluu jo edellä mainittu _Rakkaita muistoja,_ joka onkin
syntymäaikaansa nähden paljon myöhäisempi kuin _Myrtti ja alppiruusu,_
siihen myöskin _Nuoruus,_ vaikka julkaisemisvuosi sattuu molemmilla
olemaan sama kuin _Myrtillä ja alppiruusulla_ Ja siihen kuuluviksi on
luettava kaikki hänen sen jälkeiset teoksensa, joita ovat runokokoelmat
_Markkinoilta (Rakkaiden muistojen_ sarjaa), _Munkkikammio_ ja
_Puolikuun alla,_ kertomuskokoelmat _Punainen mylly_ ja _Kuolleet
omenapuut_ sekä laajat romaanit _Kerran kesällä_ ja _Putkinotko_ (ensin
ilmestynyt kahtena osana, _Putkinotkon metsäläiset_ ja _Putkinotkon
herrastelijat_) Hän on voittanut ahdistavan ja ahtaan ympäristönsä,
sulkeutunut -- anteeksi vertaus! -- kilpikonnan lailla omaan kuoreensa,
jonka alta katselee vastakkaisia mielteitä ja ajatuksia täydessä
turvassa, tyytyen vain toteamaan olevan ja tapahtuvan. Hän laulaa
lapsuutensa ja nuoruutensa moninaisia muistoja ja havaintoja, esittää
ulkomaamatkan synnyttämiä kuvia ja herättämiä mietteitä tai kuvailee
savolaisen kotiseutunsa kansanelämää. Hän ei karta jyrkintäkään
realismia, ja hän on saavuttanut todella boccacciolaisen puhtauden
esittäessään "vaarallisiakin" asioita, -- joten ne hänen esittäminään
eivät olekaan enää "vaarallisia", vaan puhdasta luonnollisen elämän
kuvailua. Jos hän onkin joskus naturalistisen kova paljastamaan juuri
moraalittomuutta ja epämoraalia, niin voi nähdä sen johtuvan siitä,
että hän isoo ja janoo moraalia.

Saattaa olla miltei varma siitä, ettei Joel Lehtosen kaltaisen
etsijän kirjallinen työ -- jos hän, kuten toivomme, saa elää ja
olla terveenä -- pääty nykyiseen objektiivisuuskauteen. Hänen viime
teoksissaan tuntuu kenties jo hiukan tuulahdusta uudesta ajasta.
Kaikkinainen ennustelu tulevaisuuteen nähden on kuitenkin vaarallista,
-- hyvin usein joutuu vääräksi profeetaksi, -- mutta sen ainakin voi
sanoa, että Joel Lehtonen on mennyt yhäti eteenpäin, saavuttanut
yhä suurempia tuloksia, ja että hän, jos ikä ja ruumiilliset voimat
sallivat, on pääsevä yhä huomattavampiin taiteellisiin saavutuksiin,
kirjallisuudellemme kunniaksi. --

       *       *       *       *       *

Se valikoima, joka tässä esitetään Joel Lehtosen proosateoksista,
antanee jo jonkinlaisen kuvan hänen kirjailijapersoonallisuudestaan.
Paitsi yleisenä silmäyksenä kirjailijan tuotantoon sitä lienee
sopiva käyttää kirjallisuuden opetuksen havainnollistuttamiseksi
esim. kansanopistoissa j.n.e. Kustantaja on sen yhteydessä tahtonut
esitettäväksi hiukan viitteitä kirjailijan kehityskulkuun, jotta
oikean ymmärtämyksen syntyminen luetun ja lukijan välille siten
helpottuisi. Yllä onkin senvuoksi pyritty vain yleisten suuntaviivojen
vetoon, eikä ole kosketeltu edes kaikkia puolia Joel Lehtosen
kirjailijatoiminnassa. Mainitsematta on siten jäänyt hänen erittäin
laaja toimintansa suomentajana (kääntänyt suomalaiseen asuun paitsi
Decameronea m.m. Ibsenin, Strindbergin, Romain Rollandin ja monien
muiden ulkomaalaisten teoksia, sisällöltään sangen kirjavaa laatua,
kaunokirjallista ja filosoofista). Niin paljon kuin työtä ja taitoa
niihin -- valitettavasti, sanoisin -- on pantukin, ovat ne tietysti
kuitenkin pääasiallisesti vain hengenpitimiksi tarkoitettua askartelua,
jonka tällaisessa katsauksessa saakin sivuuttaa.

       *       *       *       *       *

Joel Lehtonen hautoo alati uusia kirjallisia suunnitelmia, mietiskelee
alati elämän ongelmoita, on alati työssä, pyrkimässä. Toivokaamme, että
hän pääsee pyrkimystensä päämäärään. Hän on persoonallinen, rehellinen,
sympaattinen taiteilija. Ja hän on harvinainen kyky, josta, kuten
sanottu, täydellä syyllä saamme toivoa vielä paljon kirjallisuudellemme.

Hämeenlinnassa, kesäkuulla 1920.

Aukusti Simelius.






PAHOLAISEN VIULU

(1904)




HÄÄPIKARIEN KILISTESSÄ.


    Noh, miehet, miehet, veikkoset,
    näin näitä häitä juodaan:
    lopussa viel' ei entiset
    ja toista aina tuodaan.

        _Paavo Korhonen, Häälaulu_.


Lennä kauas kaipaus! Illan hämärä uupuu yli maan ja taivaanrannan kajo
pimenee hiljaa.

Liidä kauas kaipaus kajastusten punaisiin valoihin! Siellä etäällä on
rakkain, jonka povea, vavahtavia huulia, hivelevän pehmoista poskea
puutun.

Nouse kaipaus, sävelten unelmaksi kasvaen! Katso, keväisten puiden
lehdettömät ritvat hiljaa värisevät. Ole sävelten unelmana, kaipaus,
ihmislasten ainoa onni!

       *       *       *       *       *

Solisevat hämärässä rantaan Kolmajärven aallot. Ah, Kolma, sen helmassa
on sata korpista saarta, joiden kuusissa keväinen kajastus kylmänä
värehtii.

Solisevat aallot rantaan. Suurissa metsissä Kolman ympärillä käy humina
kuin kaukainen, vieno sade.

ennä kauas kaipaus! Mian hämärä uupuu yli maan

Kolman rannalla on Uorola, Hullun-majurin talo. Akkunat kahtena
valorivinä loistavat vanhaan puistoon, lyhdyt heiluvat kuistin
pylväissä ja sisällä pauhaa tanssin räikkyvä sävel ja raskaiden
kupariruunujen kimalteessa kohoovat kirkkaat lasit ja vanhat
hopeapikarit.

Uorolassa vietetään häitä. Majuri ja nuori Seelia siellä häitä
viettävät.

Kartanon piha, jonka keskellä kasvava jättiläiskuusi melkein kokonaan
varjoo tuparakennukset, on kauraa purevia hevosia täynnä. Renkipirtin
ovesta ja rikkoimista akkunoista kumpuilee huuru, sekavana kuuluu nauru
ja anturain jytinä, hanurin sävelet. Pirtissä rahvas oluin ja kisoin
isäntänsä häitä viettää.

Rikaspa on majuri: komea, kyömykattoinen Uorola on hänellä, vainiot
kuin merenulapat ja karjamaat Kolman alanteissa; torppien sauhut
kohoovat metsäin naavaisesta pimennosta, sata kaviota jymisee tallissa,
viisikymmentä hevosen silmää säkenöi Talli-Villelle pilttuuseinien
ylitse. Sellainen mies häitä viettää, ja morsiamena on nuori, hento
Seelia, jonka silmät kimeltelevät hellän hymyilevinä kuin tähtien
värisevä heijastus Kolman syvistä vesistä.

Ilo on koko vanhassa kartanossa. Pihatonkin akkunoista tuikkavat
talikynttilät, kun Hullu-majuri on tuonut emännän taloon.

Liian köyhä on Loppila, Seelian isän talo. Siksipä ovat häät ylkämiehen
rikkaassa Uorolassa.

       *       *       *       *       *

Mutta Uorolan puistossa, jonne vaahterain välitse kuultaa punainen
kajastus ja kuuluu Kolman solina, siellä sammaltuneen keilaradan
kaiteella istuu yksin Viuluniekka. Peljätkää häntä! Hän on kuin kulo,
joka polttaa sen, mikä eteensä sattuu. Hän kulona kulkee yli lokaisten
soiden tahrautumatta.

Surkaa häntä! Hän on virvaliekki, joka sammuu hypeltyään ilman lepoa,
rauhaa.

Kumma hän on, pitäjäin kuulu Viuluniekka. Eivät ole lakien kaaret ja
pykälät otsaansa merkityt, kahleita ei kärsi enemmän kuin metsäin
uroshirvi. Ruusuisetkin siteet hän kaihoisasti hymyten pois väistää.

Kumma hän on, kummempi kuin pitäjäin kuulu Vihta-Paavokin. Ylpeänä hän
kärsii ollakseen itselleen uskollinen kuolemaan saakka.

Mitä tekee hän puistossa yksin, väkevähartiainen? Miksi ei liiku
Uorolan vanhojen kupariruunujen loisteessa, saa huumaavaa ruusua
naikkosilta napinläpeensä, ihastuta miehiä säteilevällä, riemukkaalla
katseella tai istu soittajana vihreäselkäiseen nojatuoliin ja anna
sävelten sytyttää kuulijain rintoihin pyhää, riemuisaa kaihoa?

       *       *       *       *       *

Oi: Seelia, morsian, oli hänen rakastettunsa. Monasti on hän Seelian
polttavia käsiä hyväillyt ja Seelian hivelevää, palavaa poskea
sivellyt, ja nyt viettää Seelia Hullun-majurin kera häitä. Monta kertaa
on Seelia raukeana hänen rintaansa nojautunut ja kuumat katseensa ovat
sulaneet yhteen kuin tuli ja kulta, vaan Viuluniekka sanoo olevansa
vapaa. Rajattomasti rakastaa kumma mies valkeaa naisotsaa ja janoovia
huulia, mutta itseään hän enemmän rakastaa.

Kesäinenpä oli päivä, jolloin Viuluniekka näki ensikerran Seelian.
Se sattui lähellä Loppilaa, Seelian isän köyhää talopahaista. Metsän
hietakiukaat hehkuivat kuumina, ilma leyhyi auringonsauhuisilta
taivaanrannoilta, aarnikuuset kiikuttivat heleänpunaisia käpyjään kuin
palavia ihmissydämiä ja oluentiputtaja piiputteli auringonpaisteessa.
Silloin lepäili Seelia metsäkummulla puoliunessa ja tiirotteli auringon
kiloon, kun Viuluniekka väsyneenä ja hetkien unohdusta etsien kulki
pitkiä, yksinäisiä teitään. Ja Seelian kiharat olivat niin viettelevän
runsaat ja tummat, silmiensä kimellys tiedottomamman avuton ja
avoimempi kuin niiden monen monten naisten, joita hetken iloja etsivä
Viuluniekka oli hyväillyt ja halannut, ja Viuluniekan sydän janosi
uutta kuin pikarinkallistaja, jonka veri vaatii yhä kiihkeämpiä
viinin iloja, ja Seelian luo tulevan Viuluniekan samea katse muuttui
kirkkaaksi ja kiihkeäksi, väsynyt suu meni iloiseen hymyyn. Hän oli
Seeliasta kaunis, tuo pitkä, ruskeatukkainen, ylpeän iloinen vieras.
Pian istuivat he kummulla syli sylissä, Viuluniekka otti esiin viulunsa
ja soitti Seelia-lapsoselle, kunnes ilta usveni ja aurinko etsi
vaarojen varjoja, sumut rusoissa punersivat.

Mutta viikkoa pitkinä aikoina senjälkeen ei Viuluniekka unohtanut
käydä tuomarin talossa, Loppilassa sillä Viuluniekka, ilojen perho,
oli löytänyt koskemattoman kukkasen, josta voi sammumatonta janoaan
hetkeksi viihdyttää ja unohtaa kaiken sen, mitä oli hukannut
iloissakeijumis-kiihkossaan.

Seelian äiti, jota rahvas nimitti rouvassyötingiksi, koska hän oli
kova ja ahnas: hiipi aamuisin väen vielä maatessa pirttiin ja siirsi
kellon viisareita tunnin eteenpäin tehdäkseen väelleen pitkän työpäivän
ja pelastaaksen itselleen silkkihameen hinnan rahoista, joita tuomari
joi; Seelian äiti ei liioin välittänyt Viuluniekasta, sillä hän halusi
tyttärelleen rikkaita ihailijoita saadakseen kerran yltäkylläisesti
käydä kahisevissa silkkihameissa ja hymyillä hampaattomalla suullaan
rahakkaan anoppina. Mutta Viuluniekan kumarruksista ja imarruksista
sentään piti rouvassyötinki, jonka talon köyhyyttä rahvas ilkkuili.
Milloin varisparvi raakkuen lensi, silloin ojennettiin käsiä ja
huudettiin:

-- Kas tuolla menevät Loppilan rengit!

Loppilan tuomari, hän vain joi ja joi ja piti Viuluniekasta, milloin
sai tämän istumaan kerallaan norrikuppia tyhjentämässä, ja Viuluniekka
oli killosilmäiselle tuomarille varsin kohtelias, tyhjenteli norrikupit
kernaasti ja kuunteli tuomaria, kun tämä koetteli kehua ränsistynyttä
Loppilaa ja sen pörröisiä hevoskaakkeja. Ja vastalahjaksi soi tuomari
Viuluniekan hyväillä Seeliaa mielinmäärin.

Oi miten köyhää ja surkeaa Seelialla oli kotonaan Loppilassa! Miten
koko pitäjäkin nauroi Loppilan väkeä!

Viuluniekan valtasi sääli. Seelia rakasti häntä. Oli, Viuluniekka,
kemujen kuningas, sävelten ihailtu, naikkosten päiden pyörittäjä,
hänpä tahtoi palkita tyttösensä rakkauden! Hän vei kainon Seelian
pois Loppilasta kemuihin ja viulujen vinguntaan; käsikädessä he kauan
kulkivat kuin kuningas ja kuningatar, ihmetyksen soluna kävi joukoissa:
he olivat molemmat kauniit. Viuluniekka kohotti Seelian arvoon ja osti
uutta ihailua itselleen, kun suojasi Seeliaa, jonka ruskeiden silmäin
kimellys oli avoimempi ja avuttomampi kuin muiden naisten.

       *       *       *       *       *

Ja Seelian otsa kohosi ihaillun Viuluniekan kanssa kulkiessa ylpeäksi
ja silmät kimalsivat riemukkaan syvinä.

Näkipä sitten Seelian Uorolan majuri, Piru-majuri, joksi rahvas häntä
myös tapaili sanoa. Hulluuspa vanhan tapasi, hän alkoi tarjoilla
rahojaan ja näivettynyttä sydäntään Loppilan neidille. Ihastui
ikihyväksi rouvassyötinki ja tuomari myös, kun vaimonsa vaati.
Yhdessäpä he Seeliaa ahdistelivat.

Silloinpa havaitsi Viuluniekka parhaaksi ajoissa peräytyä. Oliko hän
koskaan toivonut Seeliasta muuta kuin lyhyen hetken iloa!

Kuiskasi Seelia hänelle: jätä kulkemisesi, jää Loppilaan. Rakastan sua
niin!

Oh, hän, Viuluniekkako! Kuinka voisi hän hoitaa taloa ja vielä
velkaantunutta ja köyhää! Hän, jota painaa kuin kirous. Kirous
kulkemaan, vinguttamaan viulua muiden iloksi. Itse hapuilemaan
määrätöntä synkeyttä kohti!

Hän, joka on sukunsa rikkaan talon viulua soittaen ja juoden
menettänyt, hänestäkö olisi pysymään yhdessä paikoin, köyhässä
Loppilassa!

Suru ja rakkauden tuska Viuluniekan valtasi. Mutta olisiko tuskansa
edes Seeliallekaan ilmoittanut Viuluniekka, hän, josta täytyi kaikkien
ihaillen ja ihmetellen uskoa, ettei hänellä suruja ollut olemassakaan,
että hän tiesi vain rajattoman, äärettömän ilon viulussaan ja kemuissa
päättömien teiden varrella!

Viuluniekka naurahti, tuskassa ilvehti, ei vastannut Seelian pyyntöön.

       *       *       *       *       *

Kerran, kun hän tuli Loppilaan, painautui Seelia-lapsi hänen rintaansa,
itki, sanoi kärsineensä paljon majurin vuoksi.

Viuluniekka naurahti toivotonta tuskaa. Eikö hän Seeliaa rakastanut!
Oh, eipä hän voinut Seeliaa vaatia kerallaan kerjuun teille. Ja mitäpä
Seelia juopporentulla! Parempi hänet reväistä heti sydämestään, itse
kulkea yksin viuluineen, ainoine tukineen, turvineen, riemuineen! Ja
ihanaa hänen elämänsä täytyikin olla ainoan täysiuskottunsa, viulunsa
keralla, koska se kerran oli muuttunut pelkäksi viululle elämiseksi
ja kaikki oli hukattu viulun vuoksi. Ja ihanahan hänen elämänsä niin
onkin, koska hänen se kerran siksi täytyy uskoa ja siksi uskoo ja hän
on väkevä ja nuori vielä ja iloitsee.

Ensi kerran haastoi Viuluniekka Seelialle outoja, sekavia sanoja.

Hän piti Seeliaa käsistä, kyyneleet valuivat silmistään, sanat olivat
tuskaa ja hehkuvaa riemua.

-- Seelia, enhän ole koskaan sinulta sitä kieltänyt: olen rakastanut
monta naista, palavia, riemuitsevia naisia minä rakastan. Mutta vapaa
täytyy minun olla kuin aalto, joka nousee ja laskee, katoaa vetten
kuohuun. Minä olen Viuluniekka!

-- Rakastan sua, sävelteni sielu, poveasi, ääntäsi, joka ennen yhdessä
kulkiessamme helisten nauroi, otsaasi, silmiesi sielua, surua, vapisen
ja itken, mutta oi, että ymmärtäisit, mitä itsekään en ymmärrä, kun
käsivarsieni jänteissä yhä väkevyys pakottaa, kevätkoski sydämessä
kuohuu ja tiet ovat avarat!

-- Mikä olisi määräni? Jumalakaan taivaassa tuskin sen tiennee, vaan
sepä on ihmisten määrä, minkä kukin ottaa, ja niitä on tuhat kertaa
kymmenen tuhatta.

-- Sepä on elämä, kun uskaltaa riemuita, vaikka pimeys on tuomiona
yllä, edessä ulappa, takana taivas, rintaa ahdistaa turhaan menetetty,
rikos kostoa huutaa -- sepä on elämä, kun toivotta itsensä toivoon
pakottaa ja etsimänsä ottaa, vaikka vasta kuolon mailla saisi.

-- Sepä on määrä: hairahtua, ei katua, kärsiä, ei valittaa, taipua,
taittua, vaan ei hellittää, kammoonsa uskaltaa katsoa, sydämensä yhden
verenpisaran vuoksi antaa -- kaikki antaa tahtomatta mitään -- sepä on
elämää, kun jotunit taistelevat ukkossäällä.

-- Sepä on elämä: antaa ja iloita!

-- Miksi ihmiset toistensa vuoksi kahlehtivat itsensä suruun! Iloitkoot
ihmiset taivaan lintuina: eivät ne työtä tee ja kehrää! Iloitkoot
ihmiset paljon nuorina, sillä harmaahapsisena tarvitsee paljon muistoja
ilosta.

-- Ken olisi uskaltanut asettaa ne lait, jotka ihmisten vapautta
kahlehtia voisivat! Jumalako pilvissä? Tottamar: vain Mooses oli se,
joka kymmenen käskyä kivitauluihin kaivoi, vaan taivas kirjoittaa
eläviin sydämiin tulisia käskyjä kymmenen tuhatta kertaa kymmenen
tuhatta: kullekin ihmiselle oman käskynsä, ja onneton, ken ei sitä
seuraa!

-- Riko mitä tahansa, vaan älä itseäsi vastaan. Siten sammutat elämäsi
liekin.

-- Kaikki saatte anteeksi, vaan rikoksia itseänne vastaan: ette koskaan!

-- En sano sinulle, Seelia, että minun uskojani seuraisit, vaan kukin
etsiköön omat lakinsa. Yhden käsky on toiselle lainattuna köyhä ja
polkeva.

-- Itsellesi uskollinen kuolemaan saakka, Seelia, oi Seelia! Luokoon
ihminen unelmia, korkeita, saavuttamattomia, ja niiden edestä
uskaltakoon elää kuin ei kuoloa olisi ja kuolla, kuin alkaisi elää.
Antakoon avokäsin, ottakoon osansa, niin kukin on ylempänä toistaan.

-- Seelia, enhän vaadi sinulta mitään enkä lupaa sinulle mitään: mutta
että olen otsaasi hivellyt, siitä on minulle yksinäisten hetkien riemu.

-- Miksi et uskalla olla vapaa ja kulkea omien uskojesi kuningattarena?
Et ihmisiä pelkää, sillä vaikka he ovat niin paljon kuin ihmisiä, niin
sitä olet sinäkin, itseäsi pelkäät? Vaan sitä et saa peljätä, sille
tulee sinun olla ystävä uskollinen yli kaikkien riemujen ja kipujen,
jos itsesi jätät, niin elämä jättää sinut.

-- Ole vapaa kuin kuutamon hattara, jota, valkeana säteilevää, ilma
vie aavojen kautta tähdistä tähtiin. En mitään vaadi, vaan kaikkeni
annan sinulle, kun rukoilen: ole uskollinen itsellesi kuolemaan saakka!
Rakastat minua, syväsilmä; ole uskollinen itsellesi, itsellesi,
itsellesi!

-- Etsi määräsi. Mun määräni ei liene sinussa, vaikka sua rakastan,
rakastan!

-- Mun määräni on olla ihmisten ilona, iloa antaa surua saaden,
näyttää, miten voima paisuu ehtymättömänä käsivarsissa, miten rinnassa
hetkien riemun koski käy ja silmistä säteilee kärsivällä ikuinen
nuoruus; käydä yksin, palvella surussa, ilossa, myrskyssä ja hopeaa
satavan auringon alla elämän surumielistä uljuutta. Vasta kun ihmiseltä
on kaikki viety, hän kaikki voittaa. Tohtikoon kerran heittää kaikkensa
kuin syviin vesiin, ja niistä kohoaa hänelle kolmilaita-kuutti täynnä
säkenöiviä jalokiviä!

-- Mun määräni on suruissa riemuita yli muiden kuin mahtavat, vyöryvät
mainingit, kun iltatuuli hongissa hiljeten humisee ja luode punaisena
palaa, aallot asettuvat yön viluiseen rauhaan!

-- Ylös mahtavat mainingit purppurassa välkkyvin rinnoin, kun pienet
aallot asettuvat lepoon!

-- Ylös kumisevat mainingit, ylös rivissä ja ukkosäänin laulamaan,
että taivas kuulee vielä kerran syväin vetten voiman, kun luode palaa,
pienet aallot alenevat ja tulee viluinen yö!

Niin puhui oudosti Viuluniekka. Vaan Seelia, joka värisevänä oli
nojautunut hänen rintaansa, jota mies vyötäreistä kietoi, jonka
polttavia käsiä hyväili, Seelia hätkähti sanoja kuullessaan, sydämeensä
tuli sekava pettymyksen tuska ja kylmyys, kyyneleensä lakkasivat
valahtelemasta Viuluniekan ranteille, hän kiskoutui irti syleilystä ja
virkkoi niin, että Viuluniekan sydämessä kipu tulena vihiäsi:

-- Ethän sinä _minua_ ole koskaan rakastanutkaan!

Ja loukatun sydämensä häpeässä hän syöksyi Uorolan majurin pyyteiseen
syliin.

Niin vieroitti Viuluniekka Seelian itsestään. Niin Viuluniekka
sydämensä särki.

       *       *       *       *       *

Viuluniekka istuu häiden remutessa Uorolan puistossa sammaltuneen
keilaradan varjossa ja katse kyyneleisenä tähtää kajastuksen punaan.
Laineet solahtavat rantaan ja jälleen painuvat suuren Kolman helmaan.
Ne humisevat, isot salot, kuin kaukainen urkujen soitto, aallot
hämäryydessä laulavat rukouksia pyhälle katoomiselleen. Viuluniekan
silmistä kyyneleet vuotavat.

Sureeko hän! Oi, ei hän tahdo surra! Kaihonsa täytyy olla korkeampi
surua, sen täytyy olla Viuluniekan onni!

Miksi hän tänne tulikaan, rakastettunsa hääriemujen kerjääjäksi?
Kerjääjäksikö? Eipä niin! Maailma nähköön, ettei heikkous vangitse
Viuluniekkaa jäämään pois kylmästi katsomasta kuinka hänen sydäntänsä
rinnasta riistetään!

Miksi ei keinujen kuninkaana käy pauhaavaan tanssisaliin sitten?
Viuluniekka on kuitenkin heikko.

Suurten metsäin äänten, hukkuvain aaltojen, kemujen ja maantien
köyhyyden lapsi on Viuluniekka. Elämänsä on kuin kohoova ja laskeva
aalto, kaihonsa on oleva suurempi kuin suru.

       *       *       *       *       *

Taukosivat hetkeksi klaverin ja viulujen sävelet kartanossa, selvemmin
kuuluvat nauravain äänten humina ja väen hoilotus renkituvasta, koirain
rähinä pihahäkistä, ja väkevämmin solisevat Kolman syvät vedet.

Silloin hiljaa kulkee morsian puistoon. Valkea on pukunsa, mutta tummat
ja kosteat ovat silmäkulmainsa varjot. Seelia, Viuluniekalle ylpeäksi
tullut Seelia: niin ahdistavat ylpeys ja tuska.

Seelia kulkee puistossa, hänen päänsä on raskas ja silmäin varjot
kyyneleistä kosteat. On tanssinut kuin kivikengissä, hymyillyt uhmaavin
huulin. Nyt ei hymyile, povea ahdistaa.

Seelia tuijottaa kauas kelmeille ilmanrannoille, silmäkulmain varjot
kiiltelevät kyyneleissä.

Oi, jos hän tietää, ettei Viuluniekkaa, korskeaa ja kylmää, voi
rakastaa, niin miksi hän pettymyksensä vaivassa syöksyi juuri
Hullun-majurin syliin? Eipä hän korskeaa Viuluniekkaa sure, vaan
elämänsä menettämistä.

Viuluniekka säpsähtää, rintaansa painaa kuin kivinen käsi. Rinnassaan
pakottaa, leimahtaa. Viuluniekka hän on sittenkin! Syleillä, suudella
Seeliaa hän tahtoo, puristaa polttavia käsiä vielä kerran, vavahuttaa
morsianpovea rintaansa vasten. Ah, ihanaa on syleillä toisen morsianta!
Ken on herra Viuluniekalle, ken voi sanoa hänelle: tee tämä, tätä älä
tee! Onnensa heittäen on hän vapauden itselleen saanut.

Viuluniekan sielussa välähtää kuin salama ja kaikki taas pimenee.
Yhtäkkiä Seelian olkapäille, kaulaan hurjan miehen käsivarret
kietoutuvat, vangittuna kyyhkysenä Seelia vavahtaa, myrttiruunu putoaa
päästä, poskelleen lehahtavat Viuluniekan suortuvat; vimman väkevä on
kylmäin huulten kosketus.

Silloin riuhtautuu Seelia irti voimakkaista käsivarsista, povensa
pohjat nyyhkyttävät neuvotonta vihaa ja häpeää, sormensa, kätensä
vapisevat, ääni on tukahutettu hetken, vaan katse kiehuu puiden
varjosta halveksien, povi käy.

-- Ja sittenkin tänne uskalsitte!

Viuluniekka korskeasti nakkaa päätään, naurahtaa ja tuuli tukassaan
liikkuu.

-- Uskalsin? Haha! Mitä tämän salamoivan taivaslaen alla tulisi miehen
peljätä! Elo on kukistaa pelkonsa!

Seelia kivahtaa:

-- Te halpa! Mitä teillä, kutsumattomalla, oli täällä tekemistä! ja
Seelia kääntyy tuiskahtaa, lähtee tanssisaliin.

Missä ne häät, joissa ei Viuluniekkaa tarvittaisi! Tuskan ylpeänä
Viuluniekka seurasi morsianta sisään. Korkea oli otsansa, hymynsä
keveä, naurunsa pettävän kirkas, kun hän astui viulu kainalossa myrttiä
ja silkkiä kahisevaan saliin, ja iloinen remahdus kävi salissa hänen
sinne ilmestyessään.

Onnessaan kumartelias oli sulhanen, morsiamen isä piti silmät
kiljallaan ja lasi kädessä puhetta korttihuoneessa ja kehui tytärtään
sekä Uorolan hevosia, äiti pyöriskeli silkkihameessa ja nauroi
kellastunein ikenin, mutta riemu pakahutti nuorten sydämiä, kun he
tanssivat kiiltävällä lattialla iloisen Viuluniekan soittaessa ja
kultapuitteisten seinäkuvain vilahtaessa ohi.

Sydäntä hypittävän surumielistä säveltä soi viulu; oli kuin kielet
olisivat olleet kiinnitetyt itse soittajan vavahtelevaan rintaan, ei
viulun punaiseen kanteen.

-- Ihan se soi kuin mitkä urut! sanoi nauraen ja ilon vettä silmistään
pyyhkien rouvassyötinki.

-- Tällä soitolla käy hyppiminen Hullun-majurinkin häissä! sanoivat
ivallisesti nuoret miehet. Sillä he kadehtivat keltasilmäistä majuria,
joka oli pitäjän kauneimman tytön vienyt, ja hulluksi ja Piru-majuriksi
sanottiin isäntää, kun oli Uorolassa viettänyt kummallisia, oikullisia
vanhanpojan päiviä. Siellä hän ruokki viittätoista koiraansa ja
konkareitaan, ampui ohi korvien sitä, ken uskalsi hänen Kolmalleen
kalaan, tempasi huivit pantiksi akoilta, jos he jättivät koivukujan
hietaan rumia paljaan jalan jälkiä. Usein oli hän riidoissa naapuriensa
kanssa hyökännyt käräjätupaan, jysäyttänyt nyrkkinsä tuomarin eteen
vihreään pöytään niin että mustepullot hyppivät, kiroillut niin että
kauhistus tuvassa vaelsi ja saanut räyhäämisestä sakkoja.

Mutta nyt hän on vangittu, ystävällinen on hän kihlausajalla ollut
vihamiehilleenkin ja puolet pitäjää kutsunut kolmipäiväisiin häihin.

-- Soitto on kuin alkaisi unessa kuulua, kuin haudan hiljaisuus alkaisi
helistä! haaveilevat neitoset.

Seeliaa tuskansa toivottomasti soimaa, Viuluniekkaa hän vihaa.

       *       *       *       *       *

Viuluniekka kallisteli kuin uhallaan koko yön lasia, soitti, lauloi,
rallatteli.

Aamulla, kun taivas rupesi sarastamaan harmaan sinertävänä, tulet
kalpenivat ja vieraat olivat jo levolla toista hääiltaa odottamassa,
istui Viuluniekka vielä majurin huoneessa putelien ja pikarien ääressä.
Pää oli käsien varassa, ruskeat suortuvat valuivat sormien välitse;
viulu lepäsi tupakkain ja lasien joukossa.

Hän itki. Sitten kangerrellen kirosi, kohosi ylös, otti viulunsa,
pakotti itsensä hymyilemään, kun astui pihalle, jossa palvelusväkeä
vilisi. Kun hän kulki koivukujalle lähteäkseen pois kesken häitä
ja katsahti yli seutujen, niin katso: viluisena yönä oli maille
laskeutunut valkeaa kuuraa ja tehnyt ne arkisiksi, harmaiksi.




KEHTOLAULU.


    Laulan lasta nukkumahan,
    uuvutan unen rekehen.
    Käy, unonen, kätkemähän
    kultaisehen korjahasi,
    hopiaisehen rekehen!
    Ajele tinaista tietä,
    kuletellos kultaistani
    harjulle hopeavuoren
    kultaisehen koivikkohon,
    kussa käet kullan kukkui,
    lauleli hopealinnut!

        _Kanteletar, II 174._


Hys sika lapsesta metsään, hys paha lapsesta metsään!

Niinpä se alkaa torpparin mummo, Liena Kaisa Röttö, majurinnan
huoneessa laulaa majurin pojalle, kun rouva hetkeksi pistäytyi
keittiöön askareilleen ja lapsi alkoi itkeä.

Oi, eihän vanha Liena Kaisa muuta laulua osaakaan, hän on jo niin vanha
ja huonomuistinen. Se laulu on poikansakin lapsille kelvannut. Miksikä
siis nuori majurinna sisään kiiruhtaen tylysti karkoittaa Liena Kaisan
kehdon luota ja sanoo:

-- Hui miten ruma laulu! Liena Kaisa saa mennä kehruuksineen!

Hyvähän tuo on nuori rouva ja kehruita hakiessa antaa huoneessaankin
istua ja jutella, mutta miksi pois käski, kun Liena Kaisa lauloi
parhaan kehtolaulunsa?

       *       *       *       *       *

Nytpä on majurinna kahden Alin kera. Seelia-rouva tuudittaa Alia,
tuudittaa pikku Ali-poikaa, laulaa ja neuloo Alille.

Lemuava vehreys on huoneessa, sillä puiston sireenit kurottelevat
korkealle avattuun akkunaan ja vaahterat aivan akkunan edessä
heloittavat vehreäkalvoisin lehdin. Valkea keinu käy, kello
mahonkipiirongilla lasikuvun alla tiksuttaa. Ulkoa kumpuilee huoneeseen
huumaava, ruusuinen henkäys, kyyhkyset lennähtelevät akkunalle ja
sinisiin ilmoihin. Puiden välitse kimaltelee Kolma ja vaaranteiden
takaa pistää esiin kirkonkylän kellotapuli.

Nuori Seelia tuudittaa, laulaa.

Miksi oli Seelia-kyyhky vanginnut itsensä Uorolan lakkaan?

Ei rahan, ei nimen vuoksi.

Vaikkapa hänellä nyt on kyömykattoinen Uorola ja paljon palkollisia
ja karjaa, niin ei sydämensä ole Uorolan hämärissä saleissa, ei
palkollisten työssä, ei karjan kellojen kalisevassa pauhussa. Uorolan
akkunoissakin on hänen mielestään kiilto kuin kuolleen silmissä.

Miksi ryömiä kellareihin ja homeisiin kuoppiin, kun nuoruuden suvi
vielä on ja lämmin aurinko paistaa? Antaisi auringon paistaa, ja kun
vilu talvi tulisi, niin eläisi siitä, että on osansa suven lämmöstä
saanut!

Kun Viuluniekka itsestään Seelian korkein sanoin vieroitti, niin
Seeliassa taistelivat pettymyksen lohduton haikeus ja viha. Siiloinpa
hän itsensä unohti, ja jos Viuluniekka Seelian jättänyt oli, niin
Seelia itse itsensä jätti keltasilmäiselle koirainruokkijalle,
majurille. Konsa hän ei uskonut Viuluniekan rakkauteen, oli hänellä
Uorolan haltijana tuska lohduton ja vihaava.

Vaan kerranpa kesäehtoona häiden jälkeen, kun uuvuttava, veriä
hekumoiva päivä punaisena ja raukeana laski, yön usva alanteille
kohoili, lahorastas ikävänsä onnea viserteli, kerran kesäehtoona
lemuisaa puistoa hiljaa astellessaan Seelia yhtäkkiä havaitsi edessään
puistossa Viuluniekan. Viuluniekka seisoi liikkumatta, vain silmänsä
katsoivat syvinä niin että Seelian povea kipeästi vihlaisten poltti.

-- Jätä minut rauhaan sinä, joka paljon olet riistänyt minulta! huoahti
Seelia.

Viuluniekka sanoi:

-- Seelia, oi Seelia! Ojenna minulle kätesi, ojenna molemmat kätesi
hyvästiksi, oi Seelia, ja minä lähden enkä koskaan palaa!

-- Monasti olen itselleni jo luvannut, etten luoksesi palaa, vaan
hattarat eivät tiedä kunne niitä tuuli vie, ja missäpä olisi sydämeni
muualla kuin siellä, jossa se vasten tahtoani on!

Sanoi Seelia:

-- Sinullakin olisi siis erillään sydämestä tahto, sinä korkea
jääpylväs!

Vastasi Viuluniekka:

-- Kaikki ovat heikkoja ja vahvoiksi mainittujen avu on vain siinä,
että rohkenevat olla tunnustamatta heikkouttaan, nauravat, vaikka sydän
itkee, pakoittavat itsensä rakastamaan taistelua, vaikkei voitosta
ole toivoakaan. Heikot rakastavat taistelua voiton vuoksi, vahvoiksi
mainitut taistelun vuoksi. Mun elämäni on olla Viuluniekka ja harvoille
annan kunnian nähdä minussa muun, mutta näe edes sinä, oi Seelia,
minussa mies, kärsinyt uhkansa vuoksi. Sinulle tahdon olla heikko.

Niinpä ei Viuluniekka Seelialle ollut ennen puhunut! Hän oli joko
iloisesti rakastanut tai kylmästi heittänyt luotaan. Nyt hän itkien
rakasti.

Silloin aukenivat Seelian silmät, vihaava lohduttomuus katosi, tuli
rakastava lohduttomuus, kun näki, että toinenkin kärsi.

Ei Viuluniekka ollut häntä onnettomaksi tehnyt, vaan kohtalot oudot
sekä Seelialle että Viuluniekalle. Rakastava lohduttomuutensa oli
lohtu, kun Viuluniekan rakkauden jälleen tunsi. Ja ehtoisessa puistossa
näki Viuluniekka kyynelten jälleen kimaltavan Seelian poskilla, huulten
vapisevan, ja kun hän Seeliaa läheni, niin Seelia lohduttomuutensa
haikeassa lohdussa kätensä värisevät soittajan kaulaan kietoi.

       *       *       *       *       *

Aavistihan Seelia sen, että Viuluniekka häntä sittenkin rakasti,
vaikkei tahtonut uskoa senjälkeen, kun Viuluniekka oli puhunut kylmiä,
musertavia sanoja. Vaikka Viuluniekan katse oli säteilevän riemukas,
niin samensihan sen usein nyyhkivä surumielisyys kuin kesäillan
kajastus, niin että siihen katsein tahtoi sulautua, uupua uneen, eikä
koskaan jälleen herätä tuskalliseen päivään. Ja vaikka hän tekeysi
ryhdiltään uljaaksi ja terästi silmänsä kuin taivaanrannoille tähtäävä
kotka, niin että juoppona ja kuluneissa vaatteissaankin kävi kuin
kuningas ja syvyyksissä eläneenä veti puoleensa kuin Kolma tähtien
valoja, niin sittenkin aavisti Seelia hänen murheensa, ja senjälkeen
kun Viuluniekka itse surunsa Seelialle virkkoi, on Seelia sen uskonut
ja hänen lohduttomuudessaan on riemu Viuluniekan kärsimyksistä. Sillä
kärsimykset huojentuvat, kun havaitsee toisenkin kärsivän.

Seelia tuudittaa, laulaa ja itkee. Ei hän itke toivottomuuden surua,
hän toivottomuuden iloa itkee. Onhan heitä kaksi, Viuluniekka ja hän,
jotka heikoiksi ovat syntyneet. Ken voi heidän kohtaloistaan heitä
itseään syyttää!

Lohdun haikeutta itkee Seelia, että Viuluniekka on erillään hänestä ja
kumminkin rakastaa.

-- Turha on menneitä katua. Tulevia on kaduttava, nykyiset unohdettava!
on Viuluniekka sanonut.

-- Luokaa itsellenne unelmia ja niille uskollisia olkaa! on hän sanonut.

Ja eihän Seelia menneitä kadu. Keltasilmäisen majurin hän tahtoo
unohtaa. Ja unelma hänelle on Ali, joka ummessa silmin liekkuu,
peitteensä koristeina hehkuvia, punaisia ruusuja.

Alistapa tulee kerran Uorolan isäntä. Hänen sydämensä uskottu on oleva
uskollisempi kuin Seelia. Kohtalo ei saa Alia painaa, äiti suojaa Alin.

Alin vuoksi on Seelia-rouva itkien ja kiittäen kieltänyt Viuluniekan
lähenemästä Uorolaa, Alin vuoksi on hän majurille niin hyvä kuin
unohdetulle vieraalle voisi olla, Alin vuoksi sitoo haavat palvelijan
polvesta, jos tämä valittaen liikkaa Kolman rotkojen heinämailta,
Alin vuoksi hyväilee hevoset ystävällisinä hörhöttämään, hoitaa
puiston kukkaset palaviksi ja lemuaviksi, että Ali saisi upean ruusun
peitolleen kehtoon.

Ali on Seelian lohdullisen haikeuden toivo, Ali joka ruskeakiharaisena,
ummessa silmin keinuu ruusuisen peitteen alla.




VOISIKO ILLANRUSO HULMAHTAA KERRAN.


    Vaan kun kultani tulisi,
    armahani asteleisi,
    sille suun-anto sopisi.
    Sill' on päivä silmissänsä,
    tähet taivon hartehilla,
    olkapäillänsä Otavat.

       *       *       *       *       *

    En surisi iltaisesta,
    murkinat' en muisteleisi.
    Armas minun aamustaisi,
    kasvo kaunis syötteleisi.

        _Kanteletar, II 41, 44._


Kun majurinna käy askareissa avaimet vyöllä keittiöstä aittaan:
kyyhkyset lakastaan kuusesta ympärilleen lennähtävät; aitasta pirttiin
ja pirtistä Uorolan hämäriin huoneisiin, on hymynsä väsynyt, sillä
häntä painaa elämän ikävyys.

Majuri istuu kamarinsa sohvalla jalat ristissä, levittelee ja purkaa
kortteja tuolille tai kiillottelee pyssyjään. Majurilla on ikävä, Alin
ja äidin sielujen välille kohoaa kuin outoa usvaa.

-- Rehellinen, rehellinen! kuin tuulessa humahtaa, kuin viulun sävel.
Puut omin varsin seisseet kestävät tuiskut ja tuulet. Miksi sulkee
majurinna sielunsa Alilta, jonka kaipuu on kuin päivää janoova valmu?

Majurinnan ajatus salaisesti kaivaten kulkee Viuluniekan levottomia,
kemuisia ja kärsiviä teitä, mutta Alin sielun hän pelkää mukanaan
kulkea antaa. Siksi ei äidillä ole palavia sanoja Alille ja pelokas
verho peittää Seelian sielun, kun hän poikasen silmiin katsoo. Äiti
vavahtaa ja vaikenee.

-- Mies käyköön ylevänä ja iloisena! leimahtaa Seelian sielussa,
kun näkee Alin otsan lujenevan; voima paisuttaa povea, mutta Seelia
tukehuttaa leimun. Onhan Ali oleva äidin Ali.

Kaikki on kohtalo riistänyt Seelialta ja Viuluniekalta. Vain Ali on
toivo Seelialle Viuluniekan rakkauden kaipuussa. Ali on Seelian unelma.
Uskollinen tahtoo Seelia olla unelmalleen Alille. Kohtalo ei saa painaa
Alia kuten painaa rakastavaa Viuluniekkaa. Viuluniekan laiseksi ei saa
Ali tulla, surujen painamaksi, rakkaaksi Viuluniekaksi.

Mutta miksi alkaa Alin sielu Seeliasta edetä kuin kuulijasta
kajastuksiin kuoleva kaiku?

Koska Seelia salaa häneltä rakkauden rakastamaansa Viuluniekkaan, eikä
rakastamatta jaksa sytyttää Alissa rakkautta isään, Uorolan järeään
majuriin, ei jaksa, vaikka tahtoisi.

       *       *       *       *       *

-- Oi päivät ovat niin harmaat ja kirkonkellotkin pyhinä kaukaa soivat
kuin kuolonsoittoa! huudahtaa Seelia äidilleen, kun tämä tulee komeana
Uorolaan ja he kahden istuvat. Loppilan rouva käy nyt yksin Uorolassa,
sillä tuomari on juonut itselleen halvauksen ja istuu hatarassa
talossaan rullatuolissa ja älyttömin silmin tuijottaa.

-- Älä ole milläsikään, pianpa hän kuolee! supattaa naurahdellen
tyttärelleen rouvassyötinki ja kallistaa leveää silkkihamettaan.

-- Oo, majuriko?

Kyllä hän kerran kuolee, vaan silloin on jo yö, majurinnan silmät
himmenneet.

Ah, voisiko illanruso hulmahtaa kerran ja Seelia Viuluniekalle antaa
Uorolankin, jonka vanhoissa kupariruunuissa valo säteilisi ja saleissa
viulu soisi. Silloin olisi Ali Viuluniekan ja Seelian, Seelian silmä
säteilisi avoinna Alille.

Turha, kamala toivo!

Ja tokko Viuluniekka jaksaisi viihtyä edes Uorolassakaan. Usein katosi
Viuluniekan silmistä onnen ihanimpinakin hetkinä voimakas, riemullinen
säteily ja katse kipeästi hapuili jotain saavuttamatonta. Hän on
heikkouttaan kärsivä. Ei hän viihdy muuten kuin kuljeksien, juoden,
laulaen, soittaen. Onnettomuus häntä painaa.

Oi, älköön Ali tulko niin onnettomaksi kuin Seelia ja Viuluniekka!




VIULUNIEKAN KUOLINVIRSI.


    Matkamiehet me olemme,
    keisarit ja kerjäläiset,
    maaksi, mullaksi tulemme
    matkan päähän päästyämme.

        _Pentti Lyytinen, Kestikievari_.


Oi, Viuluniekka on kuollut.

Harmaampi on monesta taivaslaki, viluisemmin värisevät puiden ritvat,
kun talvituuli kolkosti kohahtaa ja ajaa tuiskulumet lammaskatraina
juoksemaan katon räystästä pitkin aitoja hautaaviin hankiin.

Surussa iloinen ja ilossa suruinen uljuuden airut oli hän ollut,
kaikkialle ilmestynyt kaivattuna ja kutsumattakin, missä säveltä ja
lauluja kaivattiin, vaan nyt tuntuu monten sydämissä tyhjältä, kun
kemujen, surujen kannel on kadonnut; väsyneenä käy huokaus rinnoissa,
lasittuneina katsovat monten silmät kauas, kauas talvituiskun
harmauteen.

Miten hän oli sanonut? Kulkekaa kukin omaa rataanne, ihmiset, sillä
tottamar on niin: kuten ilmojen äärettömyydessä säihkyville tähdille
on teille kullekin määrätty oma ratanne, jolla kulkien on pimeydessä
valo ja jolta ei pois pääse. Sillä tuhannet ovat tähtien tiet ja kaksi
tähteä ei samaa rataa aavasta aavaan kulje; tuhansien tuhannet ovat
ihmisten onnet: onnellinen, ken itselleen uskollisena pysyy.

-- Tuhannen tähden arvoiset olette kukin, ihmiset. Ken voi sanoa: minä
vaivainen, syntinen, köyhä? Elämä, isämme, on rikas, iloinen ja väkevä,
ja meillä on myös sydän täynnä purppuraisia, säkenöiviä helmiä ja sielu
on sävelten laulava meri ja uskomme väkevyys kalliot kohottaa, kun
ruhtinaallisen elämämme uskollisia lapsia olemme.

-- Ja tahtokoon kukin olla mitä tahansa: taivasten takoja, tyhjän
tekijä, niin hän on kuningas siinä mitä on, kun uskaltaa olla mitä
tahtoo. Kellä on oikeus sanoa minulle: kas sinulla homeinen leipä,
sinulla repaleinen takki! kun itse rakastan homeista leipää enkä
repaleisessa takissa palellu? Samapa, mitä me syömme tai jos juomme,
kun vain otsamme nakkaamme pystyyn ja elämme sille, mitä uskomme, ja
vaikka kuolo tulisi, eroamme siitä, mitä emme usko. Köyhät sielut
ajattelevat omaa itseään, mutta rikkaat kuuntelevat kaikkeuden ääntä.
Autuaat ovat henkisesti rikkaat!

Niin virkkoi hän, joka tummuuteen lähti, vaan nyt on elämä hämärä ja
tuuli pieksää talvisia puita vinkuvin ruoskin.

Oi, eipä hän vain pyhää ateriaa huolinut, Viuluniekka-raukka, ennen
kuolemaansa. Usein oli hän kivahtanut, kun pyhään pöytään anottiin:

-- Mitä minä, joka juon ja elämäni luikkaan! Olen kuin Vihta-Paavo,
menen kuin Vihta-Paavo.

       *       *       *       *       *

Olipa pyhäpäivä, kun seurakunta veisasi kirkossa, jonka holveissa
tuisku kohahteli, koreat maalaukset katon hämärästä loistivat
kuin mustat ja punaiset käärmeet, kolmikulmainen kaikkinäkevä
katseli himmeänä alttariakkunan yltä, pyhäinkuvat ja marttyyrit
kamelinkarva-viitoissaan vartioivat parvenkaiteita; silloin, kun oli
kumarrettu ja seisoalle kohottu, kuunneltu sanoja ja veisattu virsiä
ja uusi virsi taas oli alotettava, silloin hiljaisesti ilmestyi ylös
lukkarin tuoliin kuvain ja kirjoitusten keskelle Viuluniekka. Alussa
ei häntä huomattukaan, vaan kun yksi huomasi, niin pian kaikki sinne
katsoivat ja hiljaisena laineena kävi kirkossa ihmetyksen sohina.
Lukkari, jolla on messinkisankaiset lasit, kurotteleva laululeuka ja
osaa soittaa huiluja, viuluja, vähin mitä tahansa, säikähti alussa,
vaan kun Viuluniekka hänelle jotain kuiskasi ja katsoi lukkariin silmät
surunvoittoisesti säteillen, niin aleni lukkari hiljaa tuolistaan ja
päätti antaa Viuluniekan tehdä mitä tämä ikinä olisi halunnutkaan,
vaikka virka menisi. Sillä Viuluniekka ja vanha lukkari olivat ystäviä,
ja monta yötä oli Viuluniekka levännyt lukkarin majassa, jonka
akkunassa kukonharjat ja palssamit kukkivat. Ja Viuluniekka alkoi
soittaa sitä virttä, jota seurakunnan piti laulaa. Mutta miten se virsi
kirkkaasti ja väkevästi sydäntä riemuun ja suruun paisutti! Kuin komean
joutsenen laulu, kun hän, valkorinta, haavoittuu ja ennen silmäinsä
sammumista laulaa menneen elon riemuvirren iltarusolle, jossa auringon
kultaiset säteet himmenevät! Kaari kielikolla hyppi kuin visertelevät
keltasirkut koivunritvoilla, sävelet ylhäältä kirjavan katon hämärästä
alenivat kuin auringonsäteet syviin, välähteleviin vesiin.

Sellaistapa virttä ei oltu ennen kuultu holvikaton alla, ja kuitenkin
oli se virsi, jota seurakunta usein veisasi. Seurakunta kuunteli,
hermoissa ihanuus karmi, kyynelisiksi tahtoivat pimetä silmät; kasvot,
olkapäät värähtelivät kuin olisivat kuulijat tulleet vilusta lämpöiseen
ja tunteneet sydämissään palavan onnen. Kummallinen soitto! Kas,
alenivathan purppurasiipiset kerubit akkunain hämärästä seiniltään,
ensin alttarin yli kuin jänteisiä käsiään kurottelevat jättiläiset,
sitten alemma punaiset siivet iltarusona aueten ja rinnat säihkyvien,
verenpisaraisten rubinien panssarissa, viimein kunkin kirkossa olijan
vierelle soittaen kummallisia kumisevia jättiläisviuluja ja siipisulat
timantteja säkenöiden kuin talviyön taivas ja revontulet.

Kun viulu vastasi itsetuntoa riemuitsevin äänin messuun, tunsi pappi
kuin olisi kiehahteleva viinivirta suoniinsa tulvahtanut, hän tunsi
mustan kasukan niin raskaaksi, tahtoi kohota, liversi kuin lintu
onnea seurakunnalleen, tuhat kertaa kauniimpina kuin ennen rinnassaan
vapautuivat vangitut sävelet. Mutta Viuluniekka siellä ylhäällä
lukkarin tuolissa seisoi korkeana ja hymyillen kuin tavallisesti,
mutta outona ympäröi tumma tukka kasvoja kalpeita, vaan poskilla paloi
kaksi sairasta kuin auringon hehkussa nääntyvää hohdetta ja silmistä
lähti kaukainen kimallus kuin aamun sammuvista tähdistä. Huulet olivat
ylpeästi supussa, silmät tyynet. Olipa hän usein sanonut: hullu vihan
päästää sydämeensä ja repii itseään. Olkaa vapaita ja ylpeitä, mutta
tyyntyviä, sillä riemujen surut ovat ennestään suuret.

Ihmiset kuuntelivat soittoa ja joku halusi laulamaankin yhtyä, mutta
kun sävelen hiljaa hyräili, niin säikähti ääntään. Katseli sitten
äänettömänä ylös Viuluniekkaan ja silmänsä mustat oudoiksi suurenivat,
sydämessään kävi pelottava tunto: kuoleva nyt soittaa!

Sellaista oli, kun kalpea tanssien ilo kirkossa soitti elämän ikuista
kesää, vaan holvikatossa jylähteli tuisku niin että rikkaiden
lahjoittamat ruunut ristallineen värisivät, peilejä pitävät
jumalattaret saarnastuolin laidassa liikahtelivat kuin tanssiakseen,
profeetat karvaviitoissaan nyökähtelivät, maalauskiemurat holvien
liitteissä kuin liekit liikkuivat. Pappi unohti hietakellonsa ja
saarnansakin unohti, suntio unohti kilistää kolehtihaavia. Niin oli
ihana se jumalanpalvelus.

Mutta kun kirkonmeno oli päättynyt ja Viuluniekka virui viulu
vierellään lukkarin majassa rykien ja huohottaen, tuli pappi kaikkineen
ja leipineen, juttusi, siveli hikeä Viuluniekan otsalta ja kysyi, eikö
Viuluniekalta puuttuisi jotain, niin hymähti Viuluniekka:

-- En juo juomarinakaan! hän sanoi. Antakaa toisillenne rauha, ihmiset,
ja luokaa oma riemunne niin vakava, ettei sitä tarvitse muille
vakuuttaa.

-- Viuluniekka raukka! huokailtiin. Sanoi surkuttelevansa niitä, jotka
verisen hirsipuun eteen kumartuneina rukoilevat itseään tulemaan
heikoiksi vaivaisiksi, kunnes sellaisiksi tulevat!

Pian hän kuoli, heleä punavirta syöksyi huulille, tempasi viuluaan
kaulasta, rutisti rintaansa, henkäisi ja liikkumattomana makasi.

       *       *       *       *       *

Kuoli Viuluniekka huulilla hymy, kun tauti keuhkojaan söi ruostein.

Maailma näyttää harmaalta, ihmiset ajattelevat iloja, joita elämässään
oli jakanut ja surulliseksikin kohtaloaan, kun kirkonkellojen soimatta
hänet hautaan saattaa täytyy.




ISOHÄRKÄ.


    Joka taulaa tekee,
    monta vaivaa näkee,
    pökkelöä pönnistää.

        _Suomalainen sananlasku_.


Niin kulkee vuosia muutamia keväihin ja Loppilan tuomarikin on kuollut.
Loppila on autiona kummullaan, Loppilan pelloille nousee punaista
horsmaa.

Majurinna on niin yksin, yksin. Kaikki rakkaimpansa ovat kuolleet ja
Alia ei hän tunne. Mutta hän alkaa suruunsa turtua ja ajattelee Alin
hänestä vieraantuessa: totta asian pitää niin ollakin, kun olen kerran
rikkonut.

Majuri yhä elää, sillä väkevä veri on hänessä, mutta kyyryllä hartein
hän jo kävellä köpittää, pää tulee paljaaksi ja parrassa kuultaa vain
jokunen punainen karva. Sanoja sotkien, niihin tuskastuen ja käsillään
haraten hän puhuu; harvoin huiskauttaa ruoskaa uppiniskaiselle
ikäiselleen, vanhalle Santerille. Kamarissaan majuri oleilee,
nahkasohvalla köllöttää, päätään usein pakottaa, juo kivennäisvesiä.
Joskus valjastuttaa vanhat keltavoikkonsa ja raskaissa vaunuissa
kumuuttaa pitkin koivukujaa maantielle, ja silloin tulee ohjaavalla
Talli-Villellä olla päässä solkihattu ja punainen vyö vyötäreillä,
vanhan Tykin tulee juosta jonkuttaa mukana, että maantiellä kulkevat
voivat tietää: tuossa ajaa Uorolan majuri, hän ei kuole koskaan!

       *       *       *       *       *

Ali on jo kolmentoista, solakaksi tullut ja miettiväksi. Uorolan
jykevät kirjakaapit on hän kolunnut ja tyhjentänyt rokonarpisen
kotiopettajan älykopan.

       *       *       *       *       *

Miten Ali miettii, kun keväin karja päästetään Kolman rajattomiin
korpiin, vaan isohärkä jätetään yksin kuumaan navettaan kesäkärpästen
pisteltäväksi! Rämisten ja ammuen lainehtii karja huutavan väen
saattamana kaikuviin hongikoihin ja isohärkä kuuntelee yksin navetassa,
miten kellojen helinä yhä etenee. Ulkona on äänten pauhinaa, sinistä,
vehreää ja ruoholle lemahtavaa, mutta isohärkä on vanki, koska se on
vihainen ja monasti karjakoita puskenut.

Härän silmissä kosteasti kiiltää, ynyen nuuskii rengaskuono tyhjää,
likaista pöytää.

Oi että joku tulisi ja päästäisi vangin! Sen käsiä tahtoisi isohärkä
karkealla kielellään nuolla.

Vaan turha toivo! Kellojen kalina tuskallisesti etenee, navetta on
ummehtunut ja samea, vain pääskyset orsilla visertelevät vapauden iloa.

Yhtäkkiäpä viha härän sisuksia järisyttää, silmät vuotavat vettä,
mutta sieraimet veren himona paisuvat ja hillittömästi, haljetakseen,
vavahtelevin kyljin nostaa karjojen kuningas villin, käheän ammunnan
kuin tuomiopäivän pasunan jättiläissävelen!

Härkä vihloen ammuu, sitten kumeasti möyryää, sorkkiaan särkee
lattiaan, riuhtoo kahleitaan ja tahtoo pakahtua lavi kaulaan! Ah jos
harmaapartainen Santeri nyt hetkeksi päästäisi isohärän irti, niin
sarvensa se ajaisi läpi Santerin selkärangan, sillä härässä paisuu
vangin toivoton viha!

       *       *       *       *       *

Kun oli juhannusaattoilta ja ruso maailman äärillä valvoi, maailma ei
uinahtanut edes sydänyöllä: tulet leimusivat vaaranteiden seljillä ja
räikkyvät hanurin sävelet sekautuivat suokurppain itkuun yli syvien,
punertavain vetten; laulaen, remastaen kuljettiin tuomien rintaa
ahdistavassa, paisuttavassa tuoksussa luhdista luhtiin; -- silloin
olivat Ali ja rokonarpinenkin maailman poluilla, sillä he kuulivat
kirkonkylässä kesävierailla olevan kemut. Ei se rokonarpinen mies
usein Uorolasta lähtenyt: mieluimmin makasi sängyssä ja imi piippua
tai joskus räjäytteli Juortanan piippunykerössä majurin ruutia,
vaan kun juhannusillan taivas paloi purppurana ja sävelet vaaralta
vaaralle kiisivät, niin syttyipä kulo kuivankin rinnassa ja hän lähti
kirkonkylään tanssiin näyttääkseen Alille sellaistakin. Usein ei
ollut Ali edes kirkonkylässäkään käynyt, joskus ostoksilla, kirkossa
tai Loppilan vainajain haudoilla äitinsä kanssa. Hautaretket häntä
ahdistivat oudolla tuskalla.

Kirkonkylä on välkkyvän joen niemellä, kirkkokummun ympärillä.
Siellä on laivalaituri könöttävine aittoineen, tuomet kukkivat
pihoissa kahdenpuolen aurinkoista, kiertelevää kyläraittia. Rikas on
kirkonkylä: toistakymmentä kauppiastakin siellä joka arkiaamu avaa
ovensa auringonpaisteelle ja ostajille. Iloinen on kirkonkylä: satainen
kesävierasjoukko joka kevät pääskyparvena palaa sen majoihin tai
metsästä pilkottaviin huviloihinsa kiertelevän joen varrelle.

       *       *       *       *       *

Mikä ahdistava levottomuus Alin rinnassa, kun he rokonarpisen kera
ajavat varjoisaa, kuusista metsätietä kauas kirkonkylään. Ali tahtoo
ajaa tiensyrjää kivien yli, isojen kivien yli, niin että rattaat
villisti leiskahtavat ja rusahtavat liitteissään, Ali tahtoo hosua
vanhaa hevosta, juosta rattaiden sivulla, pelotella hevosta hyppimään!
Ali tahtoo laulaa ja hihkua korkeilla mäillä, joilla lämmin pihkan
lemu käy vastaan! Ali tahtoo nauraa auringon taivaanrannalla punaisena
hehkuvalle kiekolle kuin Kolman peikon hullunkuriselle naamalle. Ah,
Alin rinnassa vyöryy ja vavahtelee, sieramin ja suin hän ahmii ilman
lemua, ei tiedä itkisikö vai kuolisiko nyyhkyttävään nauruun!

Vaan perillä kun hän kuulee rikkaimman kauppiaan pihalla vierasjoukon
sydämen pohjia vavistavan naurun, niin hän kyselee itseltään: mitä tuo
oli, miksi nauretaan, mitä on nauru! Ah, se koskee! Päätään huimaa
riemun ikävä ja sydäntään tuskastuttaa, siihen iskee kuin julma, luinen
nyrkki, niin sitä ahdistaa ja tukehuttaa. Hän tahtoisi itkeä, vaan ei
voi.

Tuntuu puuttuvansa iloa, sieluunsa tulee jotain outoa, tylyä, kamalaa.
On kuin musta kyy sydämessään kieppuisi, sitä jyrsisi, myrkkyhampain
iskisi siihen. Ali tahtoisi itkeä ja riehua sutena, ei tiedä ketä
vastaan. Keilaa jyrisyttäviä nuoria miehiäkö? Niitä, niitä, ei niitä!
Kesäpuvuissaan keijahtelevia naisiako? Ah niitä, ivata niitä, itkeä,
kuristaa! Ja ei kumminkaan niitä, oi ei, ei!

Sydämessään raatelee ja nyyhkii. Pois hän tahtoisi, vaan ei pois
Uorolaan. Miten siellä on harmaata ja totista vanhain vaahterain
varjossa! Miten siellä on kaikki vanhaa ja rumaa, Alin pukukin on
hullunkurisen ruma. Ja hän ei kärsisi rokonarpistakaan lähellään: sen
naama on niin ivallinen ja ruma!

Heidän rattaansakin ovat vanhat ja rumat, ja hevosella iso, luuhottava
pää, ruma harja, kun se tuossa paaluun sidottuna kahmii heiniä kuin
viikon ruuatta ollut. Kaikki on rumaa ja vanhaa, mitä heillä on,
Uorolasta tulleilla.

       *       *       *       *       *

Ja kun mustan, välkkyvän flyygelin sävelet kauppiaan salissa kumisevat
kirkkaina kuin myrskyn pauhinassa riemuitsevat, väsymättömät aallot,
ja kolme viulua, joista yhtä vetelee vanha, jalkaa polkeva lukkari,
flyygelin helinään kirkkaita, vinhoja säveliä kuin huiman tuulen riemua
vinkuu ja helisee, silloin kuohahtaa Alissa tuskallisen halukkaasti
ja silmänsä palavat liiankin kiihkeästi. Ah, kun hän näkee värisevän,
ruusuisen poven, joka kiihtyneenä kohoo ja laskee, hehkuvat posket tai
valkeaan, pehmoiseen kenkään puetun jalan vinhan äänettömästi lentävän,
ponnahtavan tanssien pyörteessä, silloin hän tuntee ahdistavaa
poltetta, jalkansa vapisevat polvista, hän tahtoisi syöksyä, pusertaa,
tehdä ei tiedä mitä, tulla vaikka hulluksi!

Hän ei osaa tanssia -- missäpä hän siihenkään olisi oppinut. Ei
ainakaan Uorolassa, jossa käydään niin tasaisesti, tasaisesti ja
seinäkuvatkin hämähäkin verkoista hymyilevät: ole kiltisti, ole
kiltisti; ja tyhmästi!

-- Oh, ei sinusta tule koskaan mitään! kaamottaa joku jäykistävä,
toivoton ääni Alin sielussa, jossa nyyhkii ja uhkaa.

Ali näkee seisovansa avuttomana nurkassa toisten kisatessa, hänen on
vaikea hengittää. Oi jos taivas soisi päästä, päästä mihin tahansa!
Silmät kyyneltyvät, niissä vuoroilee kauhu ja raivo.

Viha kuohahtaa viittä hurjempana, kun joku tanssivista luo säteilevän
katseen Aliin, joka siellä seinänpönkittäjänä seisoo pelottavan
kummallisena, kalpein kasvoin, tuikkivin silmin ja kiihkeän palavin
huulin. Alin rintaan syöksyy lämpö, kun säteilevä naiskatse
lapsensilmiänsä kohtaa, vaan sitten hän muistaa: enhän osaa tanssia!
ja hän kohottaa otsaansa sitä korkeammalle ja ruskeat kiharat ylpeästi
huiskahtavat, hän hammasta puree.

Kun Hullun-majurin kaunis poikanen kiskotaan piiritanssiin, menee
hän viimein nolona ja rajuna, mutta piiriä kiertäessä ei hän katso
yhteenkään naissilmään, vaikka rinnassaan hehkuu. Jäykkänä hän astuu
ja katse kulkee yli piirin jääkylmänä ja otsa vihaisena varjoo silmiä.
Kun hän on pakotettu tarttumaan pehmoisiin, valkeihin käsiin, niin
sydämensä kuumasti vavahtaa, mutta hän puristaa käsiä niin että kynnet
sinertyvät ja nainen kätensä pois riuhtaisten tiuskaa:

-- Hyi!

Oi miten tuntee itsensä naurettavaksi ja kiusatuksi nuori Ali! Miten
hän on kömpelö, kuin kaikki Uorolassa, miten hän on köyhä, kaikki
häneltä viety. Syyttäkö, syyttäkö hänessä alkaa kuohua isohärän viha?

-- Tämän kaiken olet ottanut minulta! hän tahtoo sanoa äidilleen; mitä
olet antanut minulle? tahtoo hän uhata isälleen, kun saapuu surullisena
ja kurjana kotiin.

       *       *       *       *       *

-- Mikä se tuo jörökki on? kysyvät tytöt tirskuen toisiltaan, vilkkuen
Aliin.

-- Rikkaan majurin poika!

-- Ahaa, sekö sitä vaivaa! Sitten kiusataan häntä oikein! Viedään
piiriin, mutta ei tanssiteta, koska hän ei suvaitse katsettaankaan
kääntää tavallisiin ihmisiin.

-- Hullun-majurin poika. Niin teemme! Niinkö timanttineulansa
hänestä on oivallinen, ettei muuta silmää tarvitse ihmisten kanssa
seurustellessa!

-- Hihi ... antaa hänen vain suuttua ja odottaa!

       *       *       *       *       *

-- Kukas se tuo nuorimies olikaan, onko siinä kainous vai
halveksuminen, kun ei saa sanaa suusta, vaikka juttelisi? kysyy
kauppiaalta muudan kesävieras.

-- Nuorimies? Pojan loppi! Ei se ole vielä kuin neljännellätoista,
vaikka on sellainen kamala järiläs ja katselee kuin kirkon puinen
Simson, jolla on kivipilari hartioillaan. Kummallisia ne ovat Uorolan
väet aina olleet. Majurin isä kasvatti hulluksi majurin, majuri kai
teki ihmisaraksi ja höpsäkäksi vaimonsa, vaimoko lie tehnyt pojan
tuollaiseksi. Kotiopettajaa sillä pidetään, ei lasketa ihmisten
joukkoon. Mikäpä siitä muu kerran tulee kuin Hullu-majuri ja niin
edespäin aina siivun loppuun!

       *       *       *       *       *

Kun pyhäinen aamu sinerti ja aurinko kasteisista, heläjävistä lehdoista
nousi, ajoivat Ali ja rokonarpinen kotiin. Niin oli mennyt yö Alin
sielussa kuin röyhkeä jättiläinen, joka hänelle ilkkui, nauroi,
vaan joka kamalan kostonsa oli saava! Ali on kalpea ja silmissä,
otsaluissa kivistää, mutta hän pitää itse ohjia ja pieksää hevosta.
Jos torkahteleva rokonarpinen hänelle mokomasta kyydistä ärähtää, niin
sähähtää Ali kuin ruuti, lasittuneet silmänsä hirveää säentä iskevät,
hän puree huultaan, kiroaa karkeasti kuin isänsä, tuiskii:

-- Se hevonen on minun, kuuletkos! Kun se olisi edes hevonen, mutta on
vanha koni, ei kuin selkäruota jälellä koko hevosesta! ja nyt sen pitää
saaman!

Ali lyö ruoskalla kymmenen kertaa aiotun viiden asemasta, hevosparka
vapisee ja huohottaa, kun he hurjasti karahuttavat äänettömältä
koivukujalta Uorolaan, jonka säteilevässä pihakuusessa käki jo kukkuu.

Mutta Ali ajaa rokonarpisen vastaintteistä huolimatta valveille
juhannuspöhnäänsä makaavan Talli-Villen ja komentaa kuin isäntä ainakin
riisumaan hevosen.




TUULI KOLMAN HONGISSA KÄY.


    Kun on mulla heikko henki,
    varsin vailla tarkoitusta,
    kun se työntääpi tukulta
    ajatusta aivohoni!
    Onko kuussa karjat, linnut,
    kissat kiertotähtilöissä?
    Miks' on kehno kerjäläinen,
    miksi keisari komia?
    Miksei papit paljon usko
    sanojansa, saarnojansa?
    Mitä mahassa maamme,
    niitä pahamme perästä?

        _Jaakko Räisänen, Mietteitäni_.


Vanha Santeri istuu suruisen Alin kera Kolman rotkon louhikolla,
kaatuneella kelohongalla, jonka oksat harrottavat valkeina kuin
kukistuneen jättiläisen käsivarren luut. Huimaavana kohoo louhikon
seinä ylös kohiseviin honkametsiin, alaalla vaahtoilevat laineet, kun
tuuli käy. Sanajalat rotkojen reunoilta riippuvat vetisiä, järeitä
kiviä pitkin, pihlajan marjat punottavat rantalehdossa, vilisten
kiitävät aallot ja haukka vinkuu. Tummin silmäkoloin istuu Santeri,
katseensa kauas yli kuohuvain vetten käy, käsivarret riippuvat polvien
yli, harmaissa hapsissa viima viuhtoo.

-- Karjapaimen vain olen ja vanha myös, mutta nuorikin olen ollut.
Ja vaikka vain pankon tuhkassa iltojani istun, niin kumminkin sanon
sinulle, Ali, jos kotoasi kerran pois kaipaat: lähde, lähde!

Niin haasteli vanha Santeri Alille, joka hänelle Uorolaa itkien
sadatteli.

Niin haasteli Santeri, sillä paholaisen viulun sävelet olivat
hänellekin helisseet kerran, hän oli kotoaan karanneena maailman
poikana iloinnut ennenkun suuret surut tulivat.

Kas, eivätkö nämä ole paholaisen viulun säveliä, eikö niitä tuulessa
huhise, eikö Kolman aalloilla kohise, eikö haukkain suusta vingu,
eivätkö kulje vanhan Santerinkin sielussa nämä sävelet, kun hän näkee
edessään kituvan Alin? Nämä sävelet, vaikka Viuluniekka jo mullassa
makaa, nämä sävelet haudan yli liitävät Santerinkin sieluun, vaikkei
hän niitä sanoilla saata tulkita, karjapaimen. Santeri tuntee, vain
tuntee sävelet, paholaisen viulun ylpeät soinnut, nämä:

-- Kun syysyön pimeys on, ja tuuli kolkkona käy, rakeet ruutuihin
lyövät ja hohkuu jää, silloinpa puhaltakaa pankon hiiliin, sytyttäkää
loimuva päre, painakaa luomenne umpeen ja nähkää suurta unta! Sillä
unet ovat elämästä puolet.

-- Nähkää suurta unta kuin pohjaton vesi, joka taivaat ja hongat kuvaa.
Nähkää unta, sille myös uskolliset olkaa, kun taivas on viluinen
ja harmaa. Unten ilo olkoon morsiamenne, jonka kanssa käytte läpi
elämän kuin häiden vain, vierellenne asetatte, kun ikä saapuu. Kuolo
palvelija olkoon, saapuva koska vain käskee, ja kun henkeänne ruumiin
raihnaus raiskaa, lähtekää ikuiseen lepoon! Sillä maailma on uudistuvan
nuoruuden perintömaa, jota älköön rumentako valitus ja arkuus.

-- Kun surette kukkaron tai maineen vuoksi, niin ajatelkaa kaiken
katoomista kerran, ja saatte katoomisen säihkyvän riemun, sillä kuta
enemmän uskallatte antaa pois, sitä enemmän te takaisin saatte.

-- Autuaat he, jotka pystypäin, huiluja soittaen uskaltavat kuohuvain
aaltojen varaan, siliä kuta mustempi Eetenin taivas on ja lähempänä
kuohu ammoo, sitä suurempi ylpeäin ilo, sillä se on lyhyt!

-- Autuaat ovat, jotka opettavat horjuville ikuisuuden iloa, henkensä
heittävät syvyyksien varaan! Kaikkensa uskaltaminen on autuus, mitä ei
kenkään saaneelta ota.

-- Olkaa tyyniä, mutta ylpeitä ja vapaita, sillä suuttunut tuo surun
itselleen ja suru on monta murtanut. Ihmisten tylyys on hyvyydestä
syntynyt ja tylyydestä hyvä, joten paha on hyvä ja hyvä on paha,
vaan ymmärtämys yli kaiken ja ymmärtämyksen yli on uljuus. Arkuus on
maailmain ainoaa nurjaa.

-- Rohkean köyhän on ilo, ettei mitään kadottaa voi, kaikki voi
voittaa. Rohkean rikkaan, että osansa on saanut, vaikka sen nielisi
meri. Mitä siis nurkua on? Pyrimme saamaan ja iloitsemme saadusta.

-- Rohkeuden on elämä, ei rukousten, sillä kukapa toiselle kätensä
ojentaa, jos sanoo: ellet auta, niin hukun! Älä rukoile, vaan ota,
sillä kukin ihminen on saanut osakseen sen minkä toinenkin ja
rammallekin on annettu viisaus, joka vie eteenpäin sen minkä jalka
jättää, mutta arkaa ei seuraa elämän apu. Jumala tyhmät jättää, koska
eivät juoneet pikarista, minkä heidän huulilleen asetti, ja aratkin
ovat osansa valituksissaan saaneet, sillä arat ovat valittavat, vaikka
kaiken saisivat, ja itkuun tottuneen ainoa ilo on itku.

-- Älkää kurotelko taivaisiin voivotellen: herra, auta! vaan
pystyssäpäin vannokaa: minun oikeuteni, minun uskoni! ja te saatte,
vaikka taivaalta päivän tahtoisitte, sillä mikä on meiltä pakolla
otettu, sitä ei ole meiltä viety, vaan minkä vapaasti annamme, se ei
meille palaa. Sillä taivaan lahja annetaan vain kerta ja niille, jotka
sen hengellään ostavat, ja ken ei henkeään tahdo antaa asiansa vuoksi,
asiaansa halveksii.

-- Häpeä, ken tavoittelee tyhmien kuninkuutta tai säästämistä saarnaten
kolikoita ahnehtii tai mukavuuttaan lihottaa tahi kirjavissa kaavuissa
kulkeakseen meille uskottelee: olemme heikot, taipukaamme! Oh, me
näemme heidän jättiläistyhmyytensä, joka paisuu ja puhkuu, vaan kerran
sammakkona halkeaa. Me nauramme, nauramme! Katseellamme lyömme heidät,
joiden sielu on liian tyhmä ollakseen suljettu, ja me huudamme: pää
pystyyn! Jos olemme pienet, niin sitä pystympään! Pienellä ei ole varaa
kumarrellen pituuttaan vähentää! Autuaat ovat henkisesti rikkaat!

-- Enpä sano vahvalle: hylkää heikko! vaan heikolle: käy omin jaloin,
sillä olet yhtä vahva kuin vahvin, kun löydät tavan, jolta olet vahva.

-- Uskolliset itsellenne kuolemaan saakka! Lyökää sitä, ken uskoanne
vastaan uskaltaa henkensä, vaan matelijoista erotkaa käden iskutta,
niin teette ihmisille hyvän, kun näytätte heille, miten köyhinä ollaan
rohkeat, rohkeina vapaat, vapaina kärsivät ja iloiset ja rikkaat!
Taistelu on taistelun arvoinen!

       *       *       *       *       *

Niinpä kulkevat sävelet Santerinkin sielussa, ikuisesti nuoret,
vaikkei hän niitä lauluin ja soinnuin virkkaa voi, hän, ken on
vain karjapaimen. Hän ne vain tuntee, joka on itsekin nuori ollut,
riemuinnut aikansa, vankaksi vanhaksi elänyt. Näinpä karjapaimen
kiusastuneelle Alille virkkaa, sävelet tulkitsee:

-- Uorolaa kammot! Lähde pois! Niin justiinsa sanon minä, vaikka
minulta kahdeksan lastani riistettiin, yksin pankon tuhkassa iltoja
vietän. Lähde pois, Ali. Itse mä poikasena kotoani lähdin.

       *       *       *       *       *

Ja tuuli käy, aalloissa Kolma kuohuu, haukat viheltävät yli huoju vain
honkain, sävelet kiitävät vesillä ja mailla.




PILARI KOLMASSA.


    Ei ole mies pahasta tehty,
    ehkei aivan arvostansa.

        _Suomalainen sananlasku_.


Siitä on parikymmentä vuotta. Ei voi huokaamatta sanoa: parikymmentä
vuotta. Se on pitkä aika, lyhyt aika. Helppo on sanoa, kun ei ajattele,
mutta kun ajattelee, niin ahdistavasti huoaten sanoo: parikymmentä
vuotta.

Parikymmentä vuotta on siitä, kun Ali Uorolasta lähti.

Kirkkoherran vainiolla, kirkon ympärillä välkkyvän joen niemellä
on heinätalkoot. Sielläpä sotkuisessa apilassa kymmenet viikatteet
vimmatusti välähtelevät, häilähtävät valkeat hihat, vilahtavat päiden
ympäri käärityt huivit, nauru ja kiihoitushuudot kajahtelevat. Kuin
lumouksella nousevat joen äyräälle korkeat, lihavat haasiat. Aurinko
paahtaa apilasten lemuun, hikipisareet kiiltäen pirahtelevat, valkeat
pilvet vyöryvät yli helteisen, rannattoman taivaan kuin jono korkeita,
säteileviä jättiläisiä otsillaan säihkyvät ruunut.

Hiki kihelmöi kirkkoherran ruskealla otsalla, kun hän paljain jaloin
köntystää nuoren apulaisensa kera hautausmaan aitauksen sisään saamaan
sireenien ja kuusten varjoa. Kas sielläpä kiviaidan sisällä lemuaa
korkea ruohikko, josta ristit sinisinä ja punaisina kurottelevat;
sirkat sirisevät vaivaisten syntisten unilaulua, kun pilvijättiläiset
kohoovat ilmanrannoilta ja kuninkaina kulkevat yli aavan, ihanan maan.

Kirkkoherra puhelee apulaiselleen:

-- Sinä katselet kummastuneena tuota hautakumpua, joka kasvaa
punaisenaan kukkivia orjanruoskia? Olet vasta niin vähän aikaa
ollut näillä seuduin, jossa kansantarinoita puhkee loistamaan kuin
kirjavuutta heinäkuun niityille. No istupa siis, niin juttelen.

-- Tämä on Viuluniekan hautakumpu, ja minun uskotuksi tehtäväkseni on
tullut huolehtia orjanruoskain hoitamisesta. Älähän keskeytä, kyllä
kerron mikä oli Viuluniekka!

-- Näetkös tuonne, sakastin kirjavain akkunain ohitse, sieltä kuumottaa
sininen, suuri järvi, pilvien varjot kiitävät rantain synkeillä
jyrkillä. Kas kuinka Kolman metsä-äyräät valkenevat, taas pimenevät!

-- Siellä Kolman rannalla oli Viuluniekan koti. Siellä Kolmassa,
louhisella saarella on musta kalliopilari kuin kirkon torni. Pirun
kirkoksi sitä sanotaan. Kansa kertoo Viuluniekan nuorena kapuilleen
tällä pilarilla, siellä oli paholainen hänelle antanut viulun, jolla
oli ihmeellinen mahti vaikuttaa sieluihin.

-- Ihmeellinen mahti kuului Viuluniekalla olleenkin, kulki pidoissa,
hautajaisissa, kaikkialla oli tervetullut.

-- Itsekäs, tunnoton hän monasti oli, mutta voi hänet ymmärtää.
Itsekkyys on kuumimpain kyynelten kukka, ymmärtäminen on rakastamista.

-- -- Ihmiset tuntevat aivan oikein, kun vain uskaltavat elää
tuntemuksensa mukaan: olla suurissa asioissa pikkumaisia, pieniä mitata
virsumitalla. Sillä on aikoja, jolloin mies pienet asiat unohtaa,
jolloin on suurempaa kuollakin kuin elää uskojaan tinkien.

-- No niin. Kas tuolla kaukana Kolman etelärannalla on Uorola.
Repaleinen koivukuja, savupiiput katoilta kukistuneet, katto
sammaleissa. Se on autio Uorola.

-- Siellä asui Hullu-majuri, siksi mainittu, kun oli äkäinen
pitäjäläistensä kesken, eli erakkona pitkät ajat, koiriaan ja hevosiaan
hoidellen.

-- Hänpä nai tuomarin tyttären Loppilasta -- Loppila on nyt talonpojan
hallussa. Kas tuolla: vain lakeus on Loppilan ja Uorolan välillä.

-- Ei tuomarin tyttärestä ja hullusta majurista hyvä pariskunta tullut,
omituisia olivat molemmat. Kerrotaan Viuluniekan olleen rouvan heikkona
puolena. Rouvapa se tämän orjanruoskapensaankin istutti tähän, kun
Viuluniekka kuoli.

-- Kansalla on oma tarinansa Viuluniekan kuolemasta. Tiedetään, että
Viuluniekka kuoli lukkarivainajan majaan, mutta kansa sanoo, ettei
ruumis olisikaan tässä ruusukummun alla. Oli nimittäin talvella, kun
Viuluniekkaa haudattiin, noussut yhtäkkiä hirveä tuuti ja tuiskun
myllerrys, lumet pilvinä yli kirkonkaton vyöryivät, oli kuulunut kuin
outojen lintujen siipien suhina, arkku oli reväisty auki, ruumis viety.

-- Kesäehtoina kun luode hulmuaa ja Kolman saaret häämöittävät
sumuisina, suurina, silloin kaukaa kuuluu pilarista Kolmassa ihana
soitto, mutta iso, musta lintu istuu pilarin huipulla kiiltelevät
sormukset kynsissä, tulikivinen katseensa tähtää yli punaisten usvain,
jättiläispilari synkkänä vedestä kuvastuu.

-- Viuluniekka on vangittu pilariin! sanoo kansa. Pilarin akkunasta
hän tähtää yli päilyväin vetten ja soittaa, mutta outo, musta lintu
istuu pilarin huipulla. Minä olen arvellut, että Viuluniekka oli vain
itsensä vanki. Vanha tarvitsee mietteitä ja unia levätäkseen, nuori
noustakseen. Siksi olen tätäkin asiaa tuumiskellut ja sitä sinulle
kerron.

-- No niin. Maailman humussa kulki Viuluniekka jo nuorena; lienee
yksinäisyyden öissäkin ollut, nähnyt miten maanpallo pyörii edessä
kuin naurettavana keränä, mutta ikuisuus miljoonina tähtinä ympärillä
säihkyy. Katoovaisuuden ikuisuus ja elämä teki hänet sellaiseksi,
että voi sanoa sydämensä ja itketyt kyyneleensä olevan viulussa, ja
ettei hän voinut täysin kiintyä mihinkään muuhun kuin tuohon ainoaan,
viuluunsa. Siksi hän yhäti kulki, kulki.

-- Mutta Viuluniekan rakastetun, tuomarin tyttären poikakin sai isänsä
veren ja rakkauden vain viuluun ja kulkemiseen. Melkein lapsen iässä
hän lähti Uorolasta äitinsä luota, eikä ole siellä sitten koskaan
käynyt. Viuluniekan veri hänessä virtasi.

-- Kyllähän minä hänet tunnen. Paljonkin olen oleksinut hänen kanssaan,
sillä hän käy joka toinen, kolmas vuosi täällä katsomassa hautoja,
joiden hoidosta maksaa minulle hyvin; etenkin tämän orjanruoskahaudan
hoidosta.

-- Kummallinen mies hän on. Äitinsä testamenttasi hänelle maatilan,
mutta ei se siitä välitä, sanoo kerran luvanneensa äitivainajalleen
olla sinne palaamatta, ellei hänestä tulisi Viuluniekka sen mokoma kuin
hän lapsena uskoi.

-- Eipä hänestä sitä vielä ole tullut, tokko tulleekaan. Ikämies
jo on. Sanoo kiertäneensä maita ja meriä, on kirotulla juomisella
aina menettänyt toimensa ja oleksii milloin siellä, milloin täällä.
Tilaansa ei vain ota hoitoonsa. Uorola lahoo lukittuna tauluineen,
huonekaluineen, vanhat palkolliset ovat kuolleet, mökkiläiset elävät
isäntinä ja repivät Uorolan puistosta marjapensaat omien nurkkainsa
taa; kuikat ja joutsenet pesivät Uorolan luhdissa, vanhoissa
vaahterissa harakat räkättävät, kotikyyhkyset ovat villiytyneet.

-- Kun hän kerallani tänne haudoille astuu -- tuo tiilikammio tuolla on
hänen sukuhautansa -- niin on hän synkkä kun ripustaa kammion ovelle
seppeleen. Mutta kun tulee tähän Viuluniekan haudan ääreen, niin hetken
miettii, huokaa, yhtäkkiä taas kirkastuu, ojentaa vartaloaan, kättään
paiskaa korkeuteen.

-- Silloin on hän kaunis, kummallista. Näyttää saavan uutta verta
Viuluniekan haudalla.

-- Ja näinpä hän monasti on minulle puhellut, helposti muistan hänen
usein toistetut sanansa.

-- En minä ole vielä niin rappeutunut kuin näytän! hän sanoo. Kun astun
tuohon Viuluniekan haudan ääreen, jonka alla makaa se, ken on syynä
minun onnettomuuteeni tai paremmin sanoen onneeni, niin huudan: ei
tottatosiaan hetkeni vielä ole tullut!

-- Ei tottatosiaan ihmisen hetki voikaan tulia, ennenkun hän on
löytänyt mitä etsii, vaikka vasta tuonelasta sen löytäisi! Ja vaikka
hänet nakattaisiin merenulapalla vetten pohjattomiin pohjiin, myrskyn
rumpujen jylhään kuminaan, aaltojen vyöryvään sotaan, niin hän ei upota
voisi, ellei elämäntyönsä olisi täytetty. Aallot vyöryisivät kuin
jättiläisorhit, näkymätön käsi ajelehtivan nostaisi orhin lautasille,
kuljettaisi hätähuutoja kuulemattomassa kuminassa lujalle kalliolle,
jos elämäntyönsä on kesken.

-- Oi meri, joka vuorina vyöryy, möyryää, lyijyaaltojen rinnoilla
päivän välkkyvät rengaspanssarit tai salamain teräsvyöt, meri, min
ääret taivaista eroovat kuin ajatuksen terävällä säilällä sivaltaen
-- vilpoinen on meren helma sille, jonka hetki on lyönyt ja on työnsä
tehnyt! Ah monta palavaa rintaa viihtyy jättiläisaaltojen alla, vaan
aalloilla matkaten uljaat tuulen siivillä pyrkivät halujensa määrään,
ja yksikään ihminen ei ole kuollut ennen kun on tehnyt työnsä!

-- Elämän meri on ihana ja taistelu on pyhä. Ellen viululla ole osannut
elämän hymniä soittaa, niin elämälläni sen kuitenkin soitan aina
viimeiseen hengenvetooni saakka!

Ja Hullun-majurin poika poistuu haudalta palavin kasvoin, ei käy
Uorolassa: vain haikean riemukkaasti katsahtaa tuonne Kolman rannalle,
jossa kukkakuusi kohottaa terävää latvaa yli aution pihan.

-- Olkoon se minun taloni, olkoon kenen tahansa! hän sanoo. Elämä on
viuluniekkojen koti.

-- Uorolan majurin poika, juopporenttu palaa täältä maailmalle kuin
uutena miehenä vain, jälleen yrittää. Yrittäminen ja ponnistelu on
elämä.

       *       *       *       *       *

Niin puhui pullea, myhäilevä kirkkoherra apulaiselleen kirjavien
ristien joukossa, sireenien siimeksessä, josta heleinä hohtivat ruusut.

Ja talkooväki se aurinkoisella vainiolta leikkasi, hosui, jutteli
ja nauroi; laulu tai kiihtohuudot kajahtivat parvissa, hikihelmet
riemukkaina kimalsivat, poikain sydämissä hehkuivat halut, kun naisten
vierellä kiistasivat, jättiläisjonoina liikkuivat valkeat pilvet
helteisiltä ilmanrannoilta yli siintävän, kesäisen taivaan.






VILLI

(1905)




ALKUSOINTU.


Puhalla pohjatuuli, lennä luoteinen! Kirkkaan talviaamun aurinko nousee.

Yli kimeltävän maan lennä korkealla pohjatuuli sinisissä ilmoissa, älä
alas vaivu sinne, missä salot silmänräpäyksessä saavat tulipunaiset
vaippansa, kun aamuisen auringon ensi säteet kimeltävät kaukaa lumisten
metsävaarain harjanteilta.

Talven riemuhetki on, kun aurinko nousee. Helmiä tuhlaa talvi,
hopeaneuloja, purppuraisia ruhtinaskaapuja hän tuhlaa. Katso
jättiläiskoivua tuossa: kuurasta viluisen valkeana se talvikuninkaan
henkivartija seisoo, otsa sinisen taivaan siinnossa, kiireestä kantaan
kuuraa kimeltää. Kiireestä kantaan laskeu kuurainen, purppurainen
vaippa, kun aamuaurinko nousee. Otsalla säihkyy suuri tähti, rinnoilla
kiertävät kuin raskaat, kultaiset käädyt kiteistä, joista yksi
verenpunaisena leimuaa, toinen kellervänä, kolmas vihervänä, kymmenet
sinisinä säihkyvät. Tuhannet säteilevät korut koivu-urhon ryntäillä
liikahtelevat.

Mutta jättiläissuurena, sinisenä valuu koivun varjo heleille hangille,
kun auringon valo verkkaan, kylmästi kirkastuu.

Etäisen vaaran rinteet huikaisevina hohtavat, jokainen kuusi on valkea,
kuusten parroissa helmet kiiluvat, runkoja peittää kiiluva jää, ei
ainoista tummaa paikkaa koko vaaran louhisella rinteellä, kaikki
valaisee, säihkyy. Vaaran harjanteella outoina yli muiden puiden seisoo
kolme neljä jättiläiskuusta. Yksi niistä heloittaa kummallisen valkeana
kuin päätään kuroitteleva, kuunteleva metsän haltija, jättiläiskokoinen
puiden ylitietäjä. Hievahtamatta, outona se kaulaansa kuroittaa
kuin valkea jättiläiskäärme, ei jäsentäkään hievauta, kuuntelee,
mitä kuuntelee: koirain haukkujako kaukaa kylistä metsäin takaa tai
pohjoisen riemukasta soittoa ylhäältä, ylhäältä sinisistä ilmoista
päänsä päältä, pohjoisen, joka niin korkealla kulkee, ettei sen siipi
metsän kuuraisiin kouruihin höyhenkeveästikään koske.

Toinen jättiläiskuusista loistaa vaalean punertavana, kolmannella on
ihmeellinen vaalean vehervä loiste, neljännen kuurakiteet sinisinä
kiiluvat.

Niin jakaa purppuraa ja timantteja talvi, kun sen valta on
korkeimmillaan ja se pitää voittojensa riemujuhlaa.

       *       *       *       *       *

Vaan talvipäivä on lyhyt. Pian sammuu auringon hellä loiste ketojen
hangilta, kunnaiden varjot hiipivät raukeina yli alanteiden, syttyvät
kultaiset tähdet ja nouse kirkas kuu.

Ihmeellinen on suuri koivikko kuutamossa valtatien varrella aukean
kedon laidassa, kun kaikki on hiljaista ja kuu loistaa. Outoa, hämärää
utua nousee kaukaa metsäin reunasta, hopeista utua, ilman rannat
peittyvät kuin kummalliseen sauhuun. Äänettömästi se sauhu liikkuu
kohti koivikkoa, hienon hienona hämähäkin seittinä kietoutuu jokaiseen
kuuraiseen oksaan. Udun hämärässä koivikko seisoo, jokainen ritva on
täynnä tuhansia jäisiä lehtiä. Jos hiemankin liikahdat, niin leimahtaen
puhkee jäälehtien sekaan kiiltävän kiteen suuri, säteitä välähyttävä
tähtikukka. Jos hiljaa kuljet koivikon varjossa maantiellä, minkä
jalasjäljet kuutamossa välkkyvät kuin hopealla silattuina, niin koko
kuurainen koivikko välkehtii, syttyy, sammuu tähtiä, kuuraisten,
raskaiden ritvainsa hopeisia kukkia. Ja aukean kedon hangella, siellä
puhkee tähtiä, kämmenen suuruisia, hopealle välähtäviä, syttyviä,
sammuvia, niinkuin kuutamoinen hanki tähtitaivaan kaikki kiiluvaiset
kuvastaisi.

Äänetön on ilta, valkeina kaartavat kuutamoiset vaarat aukean kedon
alannetta.

       *       *       *       *       *

Koivikon varjosta, alanteen laidasta kuultaa himmeä tuli töllin
akkunasta. Kas niin, mitä ihmeitä talvi on matalalle töllille tehnyt.
Sen seinää vasten on se korkean hankensa latonut, sen räystäisiin
on se päivällä valanut raskaat, kiiluvat jääpiikit. Nyt kuutamossa
on hanki seinää vasten kuin tiheän tiheä villiviinipensaikko: näet
suurten lehtien valkeina välähtelevän, näet köynnöksien kapuavan ylös
ja lonkeroillaan tarttuvan räystäissä tököttäväin jääpiikkien kärkiin,
näet rypäleiden riippuvan lehtien väliin, rypäleiden, joiden pinnat
kiiluvat sirotettuina täyteen viluisia kiteitä.

Mutta töllistä kuulet rukin hyrinän ja veistokirveen kolkkeen; siellä
lieden rouhuavassa valossa ja tervaspuiden kitkerälle tuoksahtavassa
lämmössä äiti kehrää villoja langaksi, isä veistelee reenjalasta.
Ukkovaari laihana, ryppyisenä ja pää vapisten istuu puujalat vierellään
sängyn laidalla, hiljaa posliinikoppaista piippuaan imeksii, raukeat
silmät oudosti permantopalkkeihin tuijottelevat, liekkien kalpeaa
otsaa valaistessa lekkuvin loimuin. Mutta poikaset paitasillaan ovat
nousseet polvilleen akkunapenkille, painavat neniänsä viluiseen
akkunaruutuun, hengittäen ja sormillaan hieroen avaavat jäähän pyöreitä
aukkoja, joista miettien katselevat ulkoiseen kuutamoon, missä koivikko
hopeisena kimeltelee.

-- Riikinkukkoja istuu koivikossa, siksi se on niin valkea! sanoo
toinen pojista.

-- Mutta kas, tuolla pellolla kulkee varjo. Nyt se lentää tien yli, nyt
se menee jo perunakuopan ylitse, nyt kuu taas kirkkaana paistaa. Äiti,
mitenkä se oli... kuolleet ajaa keveästi...

Äidin rukki hyrrää ja pata liedessä porisee.

-- Äiti, mitenkäs se olikaan! sanoo toinen pojista, menee äidin luo
rukin ääreen kyselemään. Mitenkäs olikaan, kun metsä on niin valkea,
niin riikinkukkoja istuu joka oksalla?...

Äiti seisauttaa rukkinsa, ojennaiksen, väsyneesti huoahtaa.

-- Ohhoh... Mitenkäkö oli? Eihän siinä mitä sen enempää ollut.
Kun tulee talvi, niin jostain kaukaa, kaukaa tulee metsiin outoja
lintuja, ihan kuin lumivalkeita. Niitä tulee ihmisten huomaamatta
satoja, tuhansia ja ihmisten huomaamatta ne istuvat koivujen oksille
vieriviereen, vain purstot riippuvat alas tuuheina kuin riippuvat
koivunlehvät ikään. Vilu on. Sentähden ne hievahtamatta istuvat,
vierivieressä, toistensa kupuja lämmittävät, päät siipien alla. Vain
valkeat purstot oksilta alas riippuvat. Ne ovat paratiisilintuja,
valkeita paratiisilintuja, riikinkukkoja, joiden purstot kuutamoyönä
kiiluvat täynnä tähtiä kuin taivas talvella kiiluu ikään. Siellähän
niitä koivikossa oksat täynnä istuu tuhansia ja tuhansia ...
hievahtamatta valkeita lintuja...

-- Mutta mistä ne varjot pellolle?

-- Hattarathan ne vain kuun editse kulkevat. Ylhäällä taivaissa
tuullee...

Äiti on tullut akkunan ääreen, katselee ulos, hyräillä alkaa:

    -- Kuu paistaa heleästi,
    kuollut ajaa keveästi...
    Etkös, lapseni, pelkää?

Isän kirves kolkkaa, pata porisee, ukki hievahtamatta istua nököttää.

    -- Etkös lapseni pelkää...

-- Närekö tämä on tässä akkunassa? kysyy poikanen osoitellen
jääkuvioita.

-- Näre taitaa olla ... oikea oravikuusi... Tuossa on kuivettunut kuusi
kaatunut rytöön toisia vastaan...

-- Ja tässä lampi... Metsähän tähän on akkunaan kuvattu, ja tuosta
metsän takaa pilkottaa kuin kirkon torni ... ja tuossa on kuin ristejä,
pieniä, pieniä ristejä. Tuoltapa kulkee lammen rannalta tie ... siitä
ajavat kirkolle niin että kulkuset soivat... Jospa siinä näkyisi
ajaja ... hevonen ja reki ja kaikki...

Samalla alkaa jostain kaukaa hienosti kuulua kuin keilojen kilinää.
Ensin kuin parvi pieniä tiukuja, ääni sekautuu liekkien sohinaan ja
padan porinaan. Sitten kuin kulkusten kulinaa, aisakellojen pämppäystä
ja kirkkaita säveliä.

Isä seisauttaa kolkkavan kirveensä.

Ukkovaari höristää korviaan, muut sulloutuvat akkunasta katsomaan.

Ei näy kuutamossa vielä mitään, mutta yhtäkkiä äänien remahtaessa
väkevinä aisakelloista, kulkusista, tiuvuista syöksyy akkunan ohi
maantielle musta hevonen: pari henkeä reessä, rekivällyt liehuvat,
kulkuset kiivaassa tahdissa soivat; sitten toinen musta, sitten valkea,
sitten yhä useampia. Pitkänä jonona maantietä kiitävät.

Sepä matkuetta! Kireälle kiintyvät ohjakset, hevosten kaulat jänteisinä
pystyyn kohoavat, harjat huiskivat, sinkoilevat jouhissa välkkyvät
kuurahelmet, väkevässä ravissa terävät kengät iljankoon iskevät, kun
mäkeä alas töllin ohi kiidetään, ohi hiljaisen töllin, ohi hopeisen
koivikon, joka kimaltavat kiteensä ohimennen hepojen pystyisille
korville heittää. Vaan yli kellojen sekavan pauhun ja ajoneuvojen
ratinan kajahtelee yhdestä reestä hanurin soittajan villiyttään
riemuitseva tanssisävel, alkutahdit kimakoina kuin teräsvasaroilla
kirkkaiden kellojen laitaan lyöden, seuraavat tahdit kuin rumpuja
kumisuttaen ja sitten taas sävelet huikaisevan korkealta hihkaisevat,
kajahtavat kauas kellojen helinässä kuutamon utuihin, kauas hiljaisiin
kartanoihin, joissa vahtikoirat säpsähtäen syöksyvät makuusijoiltaan
tanhuille ja nostavat omaa ääntään kammovan, kumean haukunnan.

-- Pam ... pam -- pam ... pam! paukuttavat aisakellot kulkusten ja
tiukujen kirkkaassa helinässä.

-- Onpas se Hollolan polskaa! huudahtaa isä.

-- Montakohan noita on? Kaksi ... neljä ... kuusi ... kaupungin herrat
kai huviajolla ... kymmenen.

Ukkovaarikin sauvainsa nojassa akkunan luo köntystää, sanoo:

-- Voi ... voi! sanoo oudolla, inisevällä äänellä. Ne nyt sitten
lentävät! Montako noita oli?

-- Kaksitoista, -- kolmetoista hevosta niitä ainakin oli.

Vaikenee hetken ukki, sitten jälleen sänkynsä laidalle köntystäessään
inisten jatkaa:

-- Kolmetoista on mukava luku! inisee ukki.

-- Mitä? kysyvät toiset.

-- Hah? sanoo ukki kaulaansa kuroittaen, pienillä rotansilmillään
tirkistellen.

-- Tässä oli hevosia kolme- tai neljätoista, ei ihmisiä.

-- Voi voi! inisee ukko. Olipa vaikka koiria kolmetoista. Koira se
on se neljästoistakin... Tässä muudanna vuonna oli kaupungissa se
Sumu-Kalle pitänyt kekkerejä toisten samanlaistensa kanssa...

-- Mikä Sumu-Kalle?

-- Hah?

-- Mikä Sumu-Kalle?

-- Mikä Sumu-Kalle! Se sama, joka asui kivitalossa raatihuoneen
vierellä. Vanha se oli se talo: kiviportaatkin olivat astumisesta
ihan kuopille kuluneet. Ihan vanha se oli se talo ... voi voi.
Sumu-Kalle oli sen ostanut... hätäpäs hänellä, kun isä oli rikas.
Se sama Sumu-Kalle, joka kerran tilasi musiikin koko illaksi vain
itselleen soittamaan. Asetti kynttilät akkunoihin, itselleen soitatti;
kaupunkilaiset kokoontuivat torille akkunainsa alle, heitäpä Sumu-Kalle
kiusotti. Poikasen lähetti Sumu-Kalle torille väkijoukkoon urkkimaan,
mitä tuo menosta virkkaisi. Kovin ihmettelevät, sättivät! sanoi
poika. Mutta silloinpa Sumu-Kalle avasi valaistun akkunan, käski
musiikin vaikenemaan ja kohti kurkkua nauraa rähähti akkunasta alas
väkijoukkoon... voi! Mikäs hänellä, kun isä oli jättänyt suuren
perinnön. Hah?

-- Ei mitään.

-- Hehe... Sumu-Kalle piti kerran juominkia kahdelletoista
samallaiselleen. -- Tässä talossa asuu aaveita! sanoi Sumu-Kalle
ystävilleen; näin kerran portaissa sinisen rakuunan täysissä tamineissa
astuvan vastaani. Rakuuna hävisi kuin tuhka tuuleen edestäni. Tämä talo
on vanha, tässä on sodan aikana ollut lasaretti.

-- Mutta minä en heitä pelkää! sanoi ystävä Sumu-Kallelle. Minä en
pelkää, minä en ole lapsena oppinut pelkäämään.

-- Mutta sinä pelkäät! väitti Sumu-Kalle. Menepäs nyt kirkontorniin
taikka vain raatihuoneen torniin kellon rasvaa ottamaan. Saat nähdä!

-- Menen kyllä, menen kirkon, en vain raatihuoneen torniin... Menen
vaikka keilan lyöntiin ... taikka kortin... Mutta muita pelaajia pitää
olla mukana...

-- Voi voi! Niin narrasi Sumu-Kalle kolme juomaveikkoa keskellä yötä
kirkontapuliin keilaa nakkaamaan... Keilat otettiin mukaan ja pieni
lyhty. Voi voi miten kummallista oli ollut keskellä yötä tornissa...
Kuu oli paistanut kuin nytkin. Torninkello oli niin kummallisesti,
verkkaan tokittanut. Tok ... tok! oli heiluri selvästi, oudosti
toksautellut, kun pojat kulkivat ylös pimeitä tapulin portaita. Tok ...
tok! verkkaan, selvästi. Aina tornin juurelle oli tokutus kuulunut. Hah?

-- Mikä siellä tokutti?

-- Hehe! naurahti ukki. Mikäkö tokutti? Kello... saatte kuulla. Kirkon
kellon alla alkoivat pojat keilaa lyödä, hetken jo löivätkin, hämärä
torni oudosti kumisi. Silloin kun yksi pojista juuri näki voittaneensa,
tupsahtipa neljäs mies joukkoon, irvisti, sanoi:

-- Nyt on minun vuoroni nakata! sieppasi kuulan, paiskasi voittajaa
kalloon. Niin koilta kuula lensi kalloon... Hah?

-- Hui!

-- Huiko? Vai hui! Hihi ... poksahti kuula oitis pojan kalloon. Muut
pakoon... Mutta seuraavana päivänä kun torniin mentiin, makasi siellä
yksi pojista kuolleena... Hihi... Hah?

-- Kolmetoista on mukava luku! jatkaa ukki sitten inisten, pienin
silmin tirkistellen... Sumu-Kallen seurassa oli kolmetoista...
Herrasväki aika kilinällä ja kalinalla ajeli... Kuulan se paiskasi
kalloon... Hah?

Hymyillen jää ukki tirkistelemään leveisiin lattiapalkkeihin.

       *       *       *       *       *

Mutta rekiretkeläiset helistävät edelleen kaareilevaa maantietä, jota
koivikoiden satuinen varjo väliin hämärtää, välitse tähtiä leimahtavain
hankien, ylös mäille, joille kaukaiset metsät jylhinä kuumottavat
kuudanvalkeina, ylös kuusikkojen ylhäisiin holveihin.

Kauas ovat he lähteneet kaupungista rikkaaseen taloon, Ali-Olliin.
Aamuyö on oleva kynttiläin levotonta loistetta, soiton remakkaa ja
kisaa; talviauringon korkeimmillaan kimeltäessä ovat päättäneet jälleen
huomenna palata.

Kulkusten rallattavaa kilinää, aisakellojen vaskista helinää pitkillä
teillä, kun välkkyvät jalasten jäljet johtavat kauas yhä tummiin
piiloihin. Aukeepa vihdoin öisessä valkeudessa jylhä järvi, jonka
rannat mustan synkeinä kohoovat. Kaukaisten saarten harjat peittyvät
kuutamoiseen utuun, mutta järven takaa kuultavat kirkkaat tulet. Siellä
on Ali-Ollila; tervehtien heijastelevat iloiset tulet.

Alkaapa rekiretkeläisille viiman viheltävä kilpa-ajo yli auhdon järven,
kohti kiiluvia tulirivejä. Kajahtaa jälleen metsäisille mäkirinteille
kultaisten tähtien alla Hollolan polskan vihlovan villi hihkaisu,
paiskaa soittaja hanurin jatkoihinsa, ohjat tuliseen tempoiluun
kiskaltaa, viuhahtaa ruoska, kuin ammuttuna syöksyy tienviereen hepo,
pystyyn paiskatuin kauloin, huiskivin harjoin ohi muiden kiitää
tuiskun tupruavassa lumessa, ohi kellojen kilinän, huutojen, kirkunan,
korskahtelevain hevonturpain. Ahaa, ohitseko yksi pyrkii? Jalat
jänteisiin, toisen raudikko! Ryntäisiin vimma, kuin kylkiäsi kekäleet
polttaisivat! Mitä, ohi lumivalkean hevonkinko uskallat, vimmassa
ravaava varsa! Alkakoon temmellys siis, yleinen laukkaaminen, kavioiden
huiske, ohjien huidonta, huudot, soittavan metallin sekava räminä!
Remuavana tuiskuvakona tupruaa tie, missä retkeläiset kaikki toistensa
ohitse kohti kiiluvia tulia kilpaavat.

       *       *       *       *       *

Iloista on Ali-Ollilassa, lämpöisissä huoneissa kirkkaiden kynttiläin
piirissä, naurussa ja puheen porinassa, kun ulkona sinertää kuutamo,
vaan sisällä posket viuhuvasta retkestä raitistuneina heloittavat,
silmät väkevän kirkkaina loistavat, uumissa, luiden ytimissä pakottaen
uhkuu raittiin väkevyyden hehkuva huumaus. Leveissä maljoissa on
rypäleitä, janoa kiihoittavia, lemuavia rypäleitä; omenia, kylmiä,
tuoreita; laseissa viini punertavana, läikkyvänä himmottaa. Alkaa
pianon helinä, keltaisen, vanhan, vähän epäsointuisen -- vähät siitä.
Syrjälle tuolit, jyristen syrjälle pöydät! Nyt käy tanssi niinkuin
vihuri kainaloista kohottaisi, väkevä, huimaava vihuri, niinkuin
tuulten siivillä ilmoissa kiidättäen.

       *       *       *       *       *

Ali-Olli itse istuu vanhempain miesvierastensa joukossa syrjähuoneessa
pöydän ääressä, joka uhkuu kukkurallaan kiiluvia kannuja, hopeita,
laseja. Tahdotteko viiniä, riemastuttavan punaista kuin veri? Tai ehkä
punssin imelää kellervyyttä? Tahi neljätähtistä? Kaatakaa, sekoittakaa,
olkaa hyvä! Rintaa paisuttaen kohoovat laseista höyryt.

Ali-Olli, hän on kuin tavallisestikin juhlissa ensimäiseksi ehtinyt
nousulieskaan. Jo alkaa tavallisesti liiasta juonnista körisevä
äänensä selvitä, jo korkealle otsalle ilmestyy hehkuvan punaisia
suonia ja silmäin alle kotoutuu silmistä tihisevä kyynellammikko; koko
laihat, ruskeat kasvonsa, joiden poskiluut pönköttävät leveinä kuin
intiaanilla, alkavat punertaa. Jo värisevät pörröiset viikset, hän
alkaa kertoa tarinoitaan. Älkää hänelle naurako kuin valehtelijalle,
vaikka hän kestetyitä kärsimyksiään teille nyyhkyttäen aivan
käsittämättömän suuriksi kuvaileekin. Älkää nykikö toisianne kylkiin,
älkää alkako riitaa pisteliäillä vihjauksilla hänen entiseen elämäänsä,
muuten hän alkaa torata ja toraa kerallanne koko illan, kunnes yhä
kiihtyen ajaa teidät ulos talostaan. Istukaa vakaina, kuunnelkaa
totisina, huokailkaa, nyykyttäkää päätänne, ihmetelkää, kehukaa häntä,
puristakaa väliin kättään, niin hän riemuitsee, pyytää rukoillen
tuhat kertaa anteeksi että on humalassa, tarjoo teille yhä ja yhä
kestitystään, lainaksi rahojakin, jos pienellä vihjauksella ilmaisette
rahoja tarvitsevanne. Mutta jos häneltä jotain hyvää saatte, niin
olkaapa varmat siitä, että hän tuhat kertaa jälkeenpäin sekä itsellenne
että koko pitäjälle kehuu teitä auttaneensa kuin kelpo mies kelpo
miestä ainakin auttaa.

Ali-Oili kertoo juomain ääressä karjarutosta, joka pari vuotta sitten
häneltä oli muka tappanut sataviisikymmentä lehmää. Koko pitäjä tietää,
ettei hänellä sataaviittäkymmentä lehmää koskaan ole ollutkaan, joskin
pulskasti lie sata ollut; ettei pari vuotta sitten mitään karjaruttoa
paikkakunnalla liikkunut. Mutta itse isäntä uskoo muiden juttuaan
uskovan, alkaa itsekin siihen uskoa, innostuu, näkee ilmielävästi
koko tapahtumattoman onnettomuuden silmäinsä edessä, laajentaa
kuvaustaan, heltyy, vedet silmistään poskille vuotavat, kertoo kaiken
alusta pienimpine yksityiskohtineen, tekee sen niin täydellisellä
suruunsa antautumisella, kyyneleitään nieleskellen, mestarillisella
traagillisuudella, nyyhkyttäen ja sankarillisesti kärsien, niin että
melkein vahvimmatkin, jotka varmaan tietävät jutun tehdyksi, sitä
kuullessaan tuntevat tuskaa, haluavat vasten tahtoaan uskoa Ali-Ollin
puheen puhtaimmaksi todellisuudeksi.

-- Suokaa anteeksi, arvoisat vieraat, suokaa anteeksi! rukoilee
Ali-Olli uikuttavalla, surusta tukehtuvalla äänellä, nieleksii
kyyneleitä ja konjakkisylkeä. Suokaa anteeksi, eikö tämä ole
koomillinen juttu! Varsin koomillinen, varsin surkea! Arvoisat vieraat,
sataviisikymmentä lehmää, koko navetta tyhjäksi minulta raukalta!
Sataviisikymmentä lehmää täytyi eläinvälskärin tappaa. Arvoisat
vieraat, uskokaa minua, uskokaa minua: navetta oli ihan tyhjä. Yksin
istuin navetassa lehmipöydän laidalla, painoin pääni käsiin ja ääneen
itkin. Voi, sataviisikymmentä lehmää!

-- Istuin pöydän laidalla, navetta tyhjä. Kukko kykötti orrella; alkoi
laulaa.

-- Tappakaa tuo kukko myös! huusin eläinvälskärille! Tappakaa tuo kukko
myös! ja aloin taas itkeä. Sataviisikymmentä lehmää. Niin ankarasti
minua koeteltiin...

Ali-Olli nyyhkii, jatkaa:

-- Syntien tähden ihmistä koetellaan. Synti on ihmisellä koomillinen
päähänvilaus. Hän tietää, että päähänvilaus, synti on pahaksi, mutta
kun päähänvilauksen hetki tulee, niin tuntuu niin lämpöiseltä,
hekumalliselta, unohtaa, että jälestä koetellaan päähänvilauksen
tähden. Ihmisellä ei ole älyä, hän elää, nauttii ja kärsii vain
päähänvilauksista.

Ali-Olli pyyhkii nenäänsä ja silmiään, ryyppää. Salissa soitetaan ja
tanssitaan.

-- Ihminen on tutkimaton kapine. Hän on sitä mitä tahtoo niinkauan
kun annetaan olla mitä tahtoo. On toinenkin koomillinen juttu, kasku,
jonka lapsena kuulin: vanha ukko kertoi. Oltiin pitäjällä täällä
pantu toimeen viulunsoittajain kilpailut, kahdeksan soittajaa oli
saapunut kilpailemaan. No yksi niistä tietysti voitti, yksihän aina
lopulta voittaa, muut jäävät tappiolle. Mutta juuri kun voittaja piti
julistettaman pitäjän parhaaksi soittajaksi, ilmestyi sisään mies outo,
laski kätensä voittajan olalle, hiljaa supatti:

-- Älä enää soita sitä tuuria, tätä mollia soita! ja sen jälkeen ei
soittaja enää osannut mitään soittaa... Älä enää soita sitä tuuria...

Samassa kuuluu salista yli remun kaksi vihlovaa voihkausta:

-- Aih ... aaih! pitkään, läähättävästä, sen jälkeen raskas jysäys,
naisten kirkunaa, kaatuvan pianotuolin kolaus. Soitto vaikenee,
huutavat, voivottavat.

-- Herranen aika, nyt tuli jotain! ähkäisee Ali-Olli, juoksee saliin.

Pitkä, roteva nainen, talon ylpeä, keinuja rakastava emäntä siellä
viruu pöydän vieressä permannolla. Rinta ja käsivarret vielä
vavahtelevat.

Ali-Olli jäykistyy, vapisee, on tuossa tuokiossa taas kuin silkka
selvä, alkaa repiä sortuneen vaatteita auki, rukoilee:

-- Jumalan tähden, jumalan tähden! Tulkaa auttamaan! -- Koettaa nostaa
vaimoaan ylös lattialta, kätensä pettävät, pää kolahtaa permantoon.
-- Jumalan tähden, tulkaa auttamaan ... sänkyyn... Eikö teissä ole
ainoatakaan miestä! Voi ... voi...

Vieraat seisovat kalpeina kuin suolapatsaat pitkin seiniä, mikä
missäkin...

-- Näette, henki on vaarassa! ... mennyttä... Ei ole miestä ...
sellaisia raukkoja... Uh ... ooh! Mariana! Mariana...

Vihdoin laukee ensi kauhistuksen sulku, vieraat käyvät sairaaseen
käsiksi, viedään makuuhuoneeseen, tulee itku ja voivotukset, touhu ja
järjetön juoksenteleminani lähetetään lääkäriä noutamaan.

Ali-Olli tulee salin ovelle, tolkkuaa, horjuu, kumartaa, nyyhkeitä
nieleksii.

-- Arvoisat vieraat!... Te näitte ... te näitte että hän löi ohimonsa
naulaan ... te näitte? naulaan tuossa siltapalkissa ... voih ... naulan
päähän... Voi Mariana ... kuolee, kuolee ... rakas Mariana...

Vieraiden mieleen muistuvat jutut siitä, että Ali-Olli monasti olisi
vaimoaan tukasta pitkin permantoa venytellyt.

-- Näitte sen ... todistakaa ... näitte: rautanaulaan ... ohimo
puhki ... rakas Mariana...

Vieraat näkevät mielessään vertä tihkuvan haavan jykevässä ohimossa,
joku osoittaa vielä pisaroita permannolla.

-- Niin, arvoisat vieraat ... te sen todistatte... Arvoisat vieraat,
pidot ovat poikki ... ymmärrättehän ... suokaa anteeksi... Anteeksi,
arvoisat vieraat... Tämä on kovin koomillinen juttu ... anteeksi...

Kiiruusti, vaieten kuin tajuttomina vieraat pukeutuvat, etsivät
tallista hevosensa, valjastetaan, paiskataan kulkuset ja kellot
rekiin, lähdetään ilman hanurin räikkinää ja tiukujen kirkasta kilinää
aikaiselle paluulle.

Kimeltää öinen kuudan, koivikot häämöittävät hopeauduissaan; vielä on
pitkä yö siihen kun huominen talviaurinko korkeimmillaan loistaa.






MATALEENA

(1905)




MATALEENAN IHMEELLINEN TARINA.

Synnyinkyläni harjuilta, jotka kohoovat salojen keskeltä vehreinä
kumpuina kuin meren helmasta aavat saaret, kävin alas korpeen
äärettömään, laitaansa löytämättömään, katosin tuhanten suhisevain
koivunlehväin kätköihin velipuoleni torpalle etsien sukuani kuin
kattilaromuista myyty Kullervo ennen, mutta enpä synkkänä ja hirveänä
kuin Kullervo. Ah, ilo ja ylpeä kirkkaus otsallani asui.

Siellä tapasin veljeni, vankkaleukaisen sänkiposken, joka hammasta
kiristäen ja karkeasti kiroillen kyntää korven paloa ja on keskelle
saloa maaemolle pystyttänyt syltäkorkeita alttareita: köyhäin peltojen
harmaita kiviraunioita sata!

Painuin pienen töllin matalasta ovesta sisään, sydän vapisi.

Ensimäinen mikä ahtaassa töllissä loisti katseeseni oli punainen hame.
-- Ah! ajattelin, sen jolla on tuo punainen hame, täytyy varmaan olla
äitini.

Sitten näin, että hänellä, jolla oli yllään tuo punainen hame, oli
kellervän kalvaat, oudon ihanat, laihat kasvot. Minä heti ääneen
tuumin: tuossahan se on äitini! Arvasin oikein. Ajatelkaa, en ollut
häntä nähnyt seitsemääntoista vuoteen ja vain kerran sitä ennen.

Hän istui oljilla permannolla selkä takan seinää vasten. Hän oli niin
oudon kellervä ja ihana, silmäluomet olivat raskaasti puoli ummessa,
katse tuijotti permantopaikkoihin kuin kivussa, korkealla otsalla
helmeili hiki. Ruskea tukka, jossa jo välkkyi viljalti hopeisia
suortuvia, lainehti sekavana ja raskaana laihoille olkapäille. Minä
näin vankan poven, joka sairaudesta läähättäen kohosi ja laski kuten
yhtämittainen, iankaikkinen rääkkäys; ja minä riemuitsin. Kummallisesti
punertavat huulet olivat puoleksi auki, hengitys ahtaana kävi. Kädet
riippuivat sivuille niin laihoina että ohuen, valkean ihon läpi luut
punaisina kuumottivat.

Hän oli puoli sokea, tauti oli vuosikausia sitten raastanut hänen
päästään vasemman silmän, sen paikalla oli nyt vain verestävä,
kyyneleitä kimaltava lovi. Meidän suvussammehan on niin paljon ollut
sokeita, lankeevatautisia, hulluja.

Miten se oikea silmänsä tuijotti minuun kauan, sitten ojensi äitini
kätensä -- ei hievahtanut paikaltaan, ei sanaa virkkanut, vain ohuet
huulet alkoivat yhtäkkiä vavista, ja jo vieri poskille kyynelten
kimaltava, loppumaton parvi.

Tosiaan, minä en nykyään itke aivan tyhjistä, kun suru pienoinen tulee,
niin minä kirota järäytän, vaan kun äitini ei pitkään aikaan uskaltanut
minuun katsoa edes, viimein toki katsoi: ainoa silmänsä ihmeellisesti
säteili, vapisevilla huulilla oli samalla itku ja punertava hymy,
katsoi, hiljaa sanoi:

-- Voithan antaa minulle anteeksi? niin sydämeni hytkähti, muistin
pitkät vuoteni vieraiden vallassa ja minun, nyyhkivän, kasvoni hetkeksi
käsiini painuivat. Sitten yhtäkkiä aloin nauraa.

-- Äiti! sanoin, jos minut eloon saattaessasi erehdyit, niin olipa se
tosiaan parahin erehdys, mikä monasti lie tehty. Ihana on elämäni oleva.

       *       *       *       *       *

-- Mitä on minun kauneudestani! huokasi minulle valittaen äitini,
Mataleena. Kun äly, äly on mennyt, niin on kauneuskin mennyt -- siitä
on jo monta vuotta! hän kipeää päätään pidellen valitti.

       *       *       *       *       *

-- Mitä on minun voimastani enää! valitti minulle äitini. Niin, tosiaan
minä jaksoin ennen kantaa täyden vesisaavin olallani -- nyt en pääse
oljiltani ylös -- luuletko että tässä viruisin, jos voisin päästä pois.
Kulkeilla olisin! Mutta kun äly, äly on mennyt! valitti minulle äitini.

       *       *       *       *       *

-- Mitä on minun taidostani enää! Ennen minä vaeltelin kylillä, kudoin
kauniita kankaita, punajuovaisia kankaita, mutta nyt, äly on mennyt!
valitti minun äitini, Mataleena.

       *       *       *       *       *

-- Ei ole kotia, ei kontua minulla sulle. Kaikki on mennyt, äly, älykin
on mennyt! valitti äitini, Mataleena.

Minä nauroin.

-- Minä vihaisin kotia, jos sen saisin! minä sanoin.

       *       *       *       *       *

-- Miten sinun käsivartesi ovat valkeat! liverteli minulle äitini,
silmänsä säteili kummallisesti. Niin oli synnyttyäsi ihosi valkea, ihan
sinisenä se kuulsi! hän sanoi ja katse kummallisen kirkkaana säteili.
Minä hymyilin.

-- Mutta miten olet jäänyt pienikasvuiseksi! hän valitti.

Mieleni synkkeni, minä vastasin:

-- He siellä maailmalla ovat uuvuttaneet voimaani paljon sellaisella
joutavalla, mistä minulle ei ole ollut mitään hyötyä! Ei sovi korven
hirvelle sahrain veto.

Vaikka se mainiosti kyntöhevon varsalle sopii.

       *       *       *       *       *

Me valvoimme emoni kanssa hiljaa jutellen pitkän, pitkän illan yöksi,
minä paitahihasillani ja piippua imien sängyn laidalla, hän pehkuillaan
permannolla. Muu tölli jo miehineen, naisineen, lapsineen nukkui, yö
hämärtyi, sirkat uunin holmissa helisivät.

Kesäyön rusoitus oli tullut korven takaa ja heitti akkunaan
veripunaisen heiasteen, veripunaisena loisti takan karsina, jossa
äitini istui. Oli äitini kuin pyhimys, päänsä ympärillä rusoituksen
veripunainen, haikea loiste säteili, kun hän siinä virui kalveana ja
sairaana hiljaa jutellen.

Kun viimein puhe välillämme vaikeni ja minäkin heittäysin sänkyni
oljille, en unta silmiini saanut, sielussani säteili Mataleenan tarina
kuin mustalta taivaalta talven kimaltavat tähdet.

Ja nyt sen teille, ystäväni, kerron. Niinhän me runoilijat olemme
lörppösuita.

Korvesta oli äitini äärettömästä, laitaansa löytämättömästä, joka
rikkaiden, kyläisten harjujen alla leviää kuin rannaton, viheriä meren
ulappa aina ilmanrantain sinisiin etäisyyksiin. Kaarne aikomukseensa
väsyisi, jos se aikoisi levähtämättä lentää kyläkukkuloilta kauas yli
äärettömän salon.

Oli äitini isällä ollut sillä rikkaalla vaaralla salon keskellä talo.
Siellä auringonpaisteisella vaaralla, minkä yli kesäpäivinä hopeiset
pilvet mahtavina vyöryivät, olivat äitini ja enoni syntyneet. Vaan jo
miehuuden vankimmassa ijässä kadotti äitini isä sillä auringonpaistetta
huikaisevalla vaaralla näkönsä. Lapset olivat pieniä vielä, talo
palkkalaisten hoidossa köyhtyi, se täytyi veloista myydä. Köyhänä
ruotulaisena kuoli äitini isä; niin oli häntä ennen sukuani pitkä
liuta köyhtyneinä ja sairaina kuollut. Kun enoni miehiksi kasvoivat,
joutuivat he korkeilta kukkuloilta alas ikuiseen korpeen torpan palojen
perkaajiksi, ja heidän mukanaan äitinikin, sisaruksista nuorin. Siellä
korvessa Mataleena tyttösenä eli.

Siellä eli hän helmassa metsän, jossa sakean, suhisevan havukaton alla
petojen polut painuivat viitain tiheisiin piiloihin, jossa ikivanhain
kuusten oksat harrottivat polkujen yli kuin sokeain jättiläisten
haparoivat, karvaiset kämmenet ja lehväiset latvat huojuivat niin
korkealla, että päätä huimasi, jos niihin katseensa kohotti, jossa
koivujenkin hopeanvälkkyvissä kyljissä naava riippui sakeana,
vanukkeisena partana. Siellä olivat lähteiden pohjat sameat varisseista
lehdistä, muurahaisten väkevälle löyhähtävät tiet veivät risujen
piiloitse keolta keolle. Oli siellä jokin metsän kumma huvikseen
notkistelIut vahvoja koivuja polkujen yli kaareviksi, notkeiksi
luokeiksi kuin hentoja pajun varpuja ikään.

Siellä reunalla ruohoisen alhon, jossa syltäkorkea heinä ja
angervot väkevästi tuoksuvat, törrötti isoja kallionmöyhyjä mustina
ja kummallisina. Niiden päälailla nuokkuivat tuuheat, vehreät
sanajalkapensaikot kuin metsänpeikkojen hiustupsut. Ne sanajalkaiset
kalliot olivat lavoja, joilta metsän hiidet suhisevia puheitaan
pitivät, ja alhaalle alhoon, jonne kiviltä puhuttiin, kokoontui
kuuntelijoina metsän punaisia piruja ja parvi ylpeitä hirviä. Hirvet
vatsaansa saakka tuoksuvassa ruohossa seisoivat, niiden kyljet
välkkyivät kuin olisi joka toinen karva ollut hopeasta, toinen
silkistä, niiden niskassa ja sarvien välissä päälaella hohtivat
tuuheat, hopeiset karvatöyhdöt. Ne kalusivat alhon laidassa haapojen
kyljet paljaiksi, kun odottivat ajajiaan, metsän menninkäisiä, pirun
poikia, niiden silmät punaisina leimusivat.

Siellä salon pimennossa välkkyi kymmeniä lampia, salon sinisiä,
pelottavia silmiä. Jos Mataleenalta, joka siihen aikaan oli salon
punahuulinen tyttö, kysyit tokko hän noilla lammilla oli ongella
käynyt, niin saattoi hän vastata kuten pienet lapset vielä nytkin
autioissa metsissä vastaavat:

-- Olen kyllä joissakuissa. Vaan ei kaikista onkia uskalla.

-- Miksi ei uskalla?

-- Kun ei niissä ole pohjaa.

-- Mistä tiedät, ettei niissä tammissa ole pohjaa?

-- Kun aikuiset ovat niin kertoneet. Ei niissä ole pohjaa, niissä on
vesi kuin kymmenen kaivoa päällekkäin.

Hirveitä lampia, joissa ei ole pohjaa, joissa vesi mustana syvyyteen
louhien välistä ammottaa. Pohjattomasta pohjasta nousevat valkeat
lumpeet kavalina ja vaaniskelevina. Jos havaitsevat rannalla onkijan,
niin yhtäkkiä alkavat elää kuin käärmeet ja varsiinsa kietoen
pohjattomaan syvyyteen kiskovat sen onkijan, joka on uskaltanut liian
lähi louhiselle rannalle.

Ne ovat hiisien kaivoja, niiden äyräiltä metsän velhot vettä latkivat.

Sellainen salo, ahdistava ja ihana. Siellä oli äitini lapsena elänyt.

       *       *       *       *       *

Minä, joka sanomattomasti rakastan korkean harjun kesäistä kyläraittia,
missä heinäsirkat sirisevät tuoksuvain sanajalkain ja piikkisten
ohdakkeiden juurella, kiviaitain takana lainehtii tuleentuvain laihojen
kahiseva lakeus, laihokumpujen takaa kurkistavat talojen lukemattomat
päädyt, kaivonvintit, tuulimyllyt; yli kaiken vyöryvät säihkyvinä
vuorina hopeiset pilvet -- minä, joka kernaasti kuljen tuoksuvia
pientareita myöten talosta taloon ja rakastan pitkiä maanteitä, minä
ymmärrän hyvin Mataleenan, koska hän lähti pois salotöllistä ja
ilmestyi korkeille kylille.

Siihen aikaan, jolloin Mataleena varttui tytöstä naiseksi -- ja
se tapahtui hänen ijässään sangen varhain -- seisoi synnyinkyläni
korkeimmalla harjanteella Söyrharjun talo. Se oli kuin mikäkin linna
se talo, Korkeakattoiset rakennukset olivat tiheässä neliskulmassa
ympäri pienen, ahtaan pihan, jonka nurkassa suvituulessa suhisi
ja päiväpaisteessa välähteli pihlaja. Talon ulkoseinät seisoivat
lävettöminä, kolkkoina ja vankkoina, pihalle päin olivat akkunoista
useimmat.

Sellainen linnoitus on moni vanha talo vieläkin tuossa tiheässä vaaran
kylässä. Vanhat ukot kertovat tuon rakennustavan johtuvan siitä, että
seudut ennen muinoin ovat olleet savolaisten ja ryssäin tulisimpia
taistelutantereita.

Aavan kummun komeutena keskellä kylää seisoi Söyrharjun talo. Heleät
viljavainiot sen helmuksista valuivat aaltoina alas rinteitä pitkin
metsäin äärettömään vihreyteen ja selkävetten rannoille lepikkojen
laiteille. Mutta Söyrharjun kattojen tiheästä ryhmästä kohotti ilmain
sineen välähtelevää latvaansa pyhä pihlaja.

Söyrharjun omistaja oli leveähartiainen, vankka vanhapoika, pietisti,
jonka silmäluomet olivat punaisen pöhöttyneet, joka ei monta sanaa
päivässä kenellekään virkkanut, vain hymyili; joka ei usein suuttunut,
vain kärsivällisesti ihmisten ilkeyttä huokaili; joka oli hyvä köyhille
eikä anteliaisuuttaan raitin kulmissa kuuluttanut, oli lauhkea kuin
lammas, kärsivällinen kuin karitsa, Hänenpä luokseen joutui alhaalta
korven töllistä palvelukseen äitini, nuori Mataleena.

       *       *       *       *       *

Ken ei siihen aikaan olisi nähnyt Mataleenan istuvan Söyrharjun
kamarissa kangaspuiden ääressä, kuului kalke kylille, sukset natisivat
ripeästi polkiessa voimakkaiden jalkain, siristen sukkula lensi
helskyessä pirran. Piteni punajuovainen, heleä kangas. Hymyili
Mataleena. Akkunan kukkasten takaa kimeltelivät hopeiset, oikulliset,
ihanat sisämaan vedet.

       *       *       *       *       *

Ketä ei olisi Mataleena tervehtinyt kyläraitin takaa laihopellon
pientarilta, missä sirppi kädessä liikkui. Ojentui vartalo solakka,
sirppi välähti, paisui upea, valkea povi avautuneen paidan kätköistä,
silmät kiihkeästi, kevytmielisen riemukkaasti säteilivät ja suun
hymykuopat värisivät. Poskille syttyi polte kuin kiihkeä, hillitön halu
hekumaan. Moni kirkas, sininen ruiskukka loisti laihosta aidan takaa.

       *       *       *       *       *

Ken ei olisi Mataleenaa nähnyt myöhäisinä suviehtoina kyläkeinuilla
mäntyisillä mäillä. Talot vaipuivat öiseen tummuuteen laihojensa
välillä, vain kalveain haapain lehdet läpättivät, kesäöiset ilmain
ääret heleinä loistivat yli maan ja keinuahon laidassa kasteinen lehto
heinäsirkkoja sirisi ja tuoreet sanajalat raittiisti tuoksuivat.

Ah, mun sydämeni palaa kuin tuli, kun ajattelen niitä kyläkisoja,
joissa Mataleenakin siihen aikaan iloitsi, kun pirttien pimeissä
sopissa viulut vinkuivat, nuo samaiset viulut, joita niin monta olen
tavannut synnyinkyläni tupain peräseinillä riippumassa ruskettuneina,
ravistuneina ja torakkain asumina, jotka tahtoisin saada jälleen
unestaan heräämään ja väkevän riemukkaina soimaan muinaisia säveleitään.

Ah, rakkaat ystävät, mitä on teillä sanomista siihen, jos kylillä
äidistäni Mataleenasta paljon pahaakin kerrottiin? Jos sanottiin, että
Söyrharjulla hänen aittansa ovella kuului läpi öiden rystyiden naputus,
usein kajahti sieltä nuorukaisten laulu ja kirkas kiroilu, aidan
seivästen rusahteleminen taistelun rähinässä sekä Söyrharjun isännän
valittava tora. Mutta aamulla voitiin nähdä sen tai tämän vieraan kylän
pojan rattaat kylänlaidassa korkeimman männyn latvaan ripustettuina.
Kylän omat urhot olivat ne sinne raahanneet vieraille kosijoille
vihaa kantaen. Ja moni kylän viirunaama nuorimies kilpailijoilleen
kiukkuisena hävyttömästi kehui Mataleenan vuoteilla viettäneensä monta
yötä kaikkivaltiaana herrana. Tosiaan! Kateellinen pahansuopaisuus
ja kalpeanaamainen pietismi voivat, hyvät ystävät, sellaisia kehuja
kyllin tosiksi uskoa! Missä monet kilpailevat, siellä ei ole yksikään
kaikkivaltiaana herrana.

Ja voidaanko sitäpaitse estää perhosten kihisten lentelemästä
tuoksuvalla apilaskedolla? Voisitteko te vanhat kalpeine, paheksuvine
ajatuksinenne tehdä tekemättömäksi sen mikä jo on tapahtunut: äitini
hillittömän, välinpitämättömän ja kevytsieluisen nuoruuden riemun!

       *       *       *       *       *

Siihen aikaan tapahtui kerran, että kahdeksantoistavuotias nuorimies
Mikael Söyrharjun myllyltä -- mylly on varjoisassa laaksossa
kylävaaranteen alla, hopeinen, kumiseva putous sitä käyttää -- vanha
ja raihnainen oli mylläri, vaimonsa jo aikaa sitten kuollut; poika oli
palannut vieraista kylistä palveluksesta hoitamaan isänsä ammattia
maksaen myllyveroa Söyrharjun isännälle -- siihen aikaan tapahtui
kerran, että Mikael, muuten yleensä tunnettu umpimieliseksi ja
sävyisäksi, kuten köyhän ainakin pitäisi olla -- tapahtui kerran, että
Mikael kylällä talkookisoissa yritti yhtäkkiä iskeä puukkoaan jonkun
kylän nuoren miehen selkään. Hänet estettiin siitä, hänet ajettiin
kemuista pois.

Yksin hän harhasi kotiin sydänyöllä etsien syrjäpolkuja pellon
pientarilla humalistojen ja saunain tausten pimeydessä, oli kuin
pahantekijä julkisesti kirkossa häväisty. Säikkyi askeltensa kuminaa
kyläraitilla kuin takaa ajettu murhaaja. Hulluna, järjetönnä, villinä
oli kuin se, joka on nälkään kuolemaisillaan ja leipää etsii. Kotona
heittäytyi hervotonna haavan lehdille aittansa permannolle. Valvoiko,
nukkuiko? Oli vain huumauksessa, itänyt ei ainoaa ajatusta aivoissa,
jotka olivat kuin kuumaa lyijyä täyteen valetut, silmiä poltti ja
ohimoissa jyski niin että olisi luullut veren niistä ulos purskahtavan.
Sakeana, raskaana vuoti suonissa veri ja rintakehää ahdisti kuin olisi
joku sitä rautanyrkeillä kokoon rutistanut tai tahtonut tylsällä
veitsellä sydänalaa halaista. Rinnassa kuin hukan nälkä ja sydämessä
tuska, tuska!

Niin tuli hurjana rakkaus.

Olisi tahtonut aittansa lehtipehkuilla väännellessään aivan huutaa,
yhteen ainoaan parkaisuun rintansa pohjimmat pakotukset purkaa,
kiljaista kuin Simson, joka hiustensa voiman kadonneeksi havaa. Vaan ei
hän jaksanut muuta kuin käsiään ja ruumistaan väännellä kuten myrkyn
juonut ja vuoroin päätään ja rintaansa pusertaa. Ei ääntämään kyennyt,
vaikka koko olentonsa raivona kuin puoli kuolleeksi ruoskittuna poliisi
ja kohisi: tuska, tuska!

Ystävät, te ette ole tienneet mikä on metsäeläinten epäluuloinen,
villi, kylmä rakkaus!

Kauan sittenhän oli Mikaelin rinnassa siinnyt se mato, aina siitä
saakka kun isän sairastuttua palasi vieraista seuduista kotikylille ja
näki Mataleenan tukan tummana, upeana kiiltävän, silmäin kummallisen
palavina, melkein ilkkuvina välähtävän, suun sopissa värisi hillitön
hymy. Sydämen ympärille oli silloin kietoutunut se rakkauden
käärmepoikanen ja alkanut puristella sitä sydäntä niin että se usein
oli pakahtua tuliseen tuskaan. Vaan nyt se oli pahempi kuin koskaan
ennen, sillä se kyyn poikanen, kavalin ja mustin, oli nyt suureksi
kasvanut ja saanut myrkkyhampaansa, mustasukkaisuuden. Ne hampaat
terävät ja pistävät se ikeniä myöten oli Mikaelin sydämeen upottanut,
karvasta myrkkyä valanut hehkuvaan vereen.

Eikä syytä ollut muuta kuin että Mataleena talkoopaikan viulujen
helinässä oli tohtinut tanssia muidenkin kanssa kuin Mikaelin. Mikael
näki Mataleenan toisen seurassa, toinen oli rikas ja hänen rinnallaan
hohtivat hopeasoljet, vaan Mikaelin yllä oli kulunut sarkatakki ja
köyhäksi hän itsensä tiesi. Mikael näki Mataleenan riemuitsevan ja sen
toisen riemuitsevan, silloin ajatellen köyhyyttään maailma silmissään
mustui, hän sokeni vallan, vain yhden hän näki: Mataleenan keralla
toisen. Pisti ensi kertaa se käärme, muuta ei nyt muista kuin että
sanoivat talkoopaikassa hänen koettaneen iskeä toista puukolla. Eikä
hän kadu sitä että yritti iskeä ja että nyt yksin kivussa makaa!

       *       *       *       *       *

Istuu Mataleena ehtoolla Söyrharjun kaivolla, tuuhea humalisto vieressä
tuoksuu, sirkka soi saunassa ja ruisrääkkä raaksuttaa kuhilaitten
takana, kaste nousee ruohistoon ja punertava iltataivas piilipuiden ja
haapain välitse loistaa.

Sattuu silloin että veden himmeydestä, kaivon syvyydestä, sielustaan
väikkyy silmäinsä eteen armas kuva kasvoilta vaaleampana kuin illan
hämyn vaaleus, tummempana kiharoilta kuin syväin varjojen tummuus.
Hänen oma kuvansa, hänen sielunsa kuva.

Hymyilee Mataleena kuvalleen kuin uskomattomalle utuolennolle
satujen pohjattomista syvyyksistä, itsekseen, höperö, hymyilee ja
kyynelöi, ajattelee miten hän on ilkeä muille, vaikka muut ovat
hänelle hyviä. Miten hän koko kyläin miehet tahtoo valtaansa kietoa,
vaikkei yhdestäkään heistä paljon itse asiassa välitä! Miten tahtoo
jokaisen kanssa kuhertaa kuin valitakseen paraan. Miten valheellisesti
panettelee toisia yhdelle saadakseen nähdä tokko tämä yksi siiloin on
mies edes paneteltuja puolustamaan. Miten hän valheellisesti jotakuta
yhtä imartelee saadakseen nähdä pettyykö tämä hassu raukka imarruksista
ja alkaako itsekin itseään kiittää. Sellainen on etsivä Mataleena,
ilkeä ja viekas. Syystäpä juoruäidit häntä soimaavat.

Oh, hän vaistomaisesti niin hyvin tuntee koko kyläin miehet. Mutta
Mikaelia ei hän tunne.

Mikael ei ole vielä koskaan puhunut hänelle ainoaakaan merkittävää
sanaa. Mikael on kuin peljännyt häntä koettaen karttaa vastaan tullessa
ja heittäen katseen, joka oli kuin hillitöntä, röyhkeää kiukkua, vihaa.
Mikael oli käsittämättömän raivo viime kisoissa, ei hän suutaan avannut
juttuun Mataleenaa hypittäessään, vain hammasta kiristeli. Ja kohta sen
jälkeen oli hän veitsellä tavoittanut naapurin isäntää selkään. Silloin
Mataleena riemuitsi ja kauhistui, vain outo pelko esti hänet lähtemästä
tanssituvasta pois ajetun pojan jälkeen.

Mataleena muistelee silmät hiljaa ummistettuina ja hengitystään
seisauttaen, näkee pitkän, vaalean miehen, jonka kasvoja karvas, lemmen
kateutta vääristynyt ilme vain kaunistaa, hänellä oli siniset silmät,
samalla leimahtelevat ja arat, epäilevät, uneksivat; ripsien alla oli
silmänräpäyksen värähtänyt sininen, leikkivä sädehdys.

Mataleena itsekseen säpsähtää ja riemuitsee. Vain silmänräpäyksen oli
ripsien alla sinisenä, leikkien värähtänyt.

Monta Mikaelia hän tuntee, kylillä on sen nimisiä monta Samuelien,
Natanien ja Natanaelien joukossa. Vaan tämä nimi, Mikael, miten
oudolta, melkein ihanalta se nyt hänelle tuntuu.

Ripsien alla sinisenä värähti.

       *       *       *       *       *

Viikkoon ei ollut käynyt kylillä Mikael. Lauantaiehtoona painui
Mataleena kyläisiltä vaaranteilta alas myllylle päin varjoisiin
laaksoihin, joiden helmassa kumea myllykoski kaukaa kohisi. Mikaelia
hän uteliaana tahtoi tavata.

Samaan aikaan oli Mikael lähdössä ylös kyläharjuille, joiden rinteillä
lehdoissa kuutamon hopeinen utu kierteli.

Silloin he tienpolvessa yhtäkkiä toisensa kohtasivat, Mataleena ojensi
kätensä, Mikael ei näyttänyt sitä huomaavan, rintansa vain kohoili.
Mataleena puhui, toinen ei vastannut, vain huulensa vapisivat kuin
mykällä, Mataleena naurahti, sydän kummallisesti, vaikeasti vavahti.
Silloin Mikaelinkin suu vääntyi kankeaan nauruun ja ahtaalla,
soinnuttomalla äänellä hän sanoi itsekään tietämättä mitä:

-- Ei kukaan ennen ole rakastanut minua!

Kummallisesti se vaikutti, Mataleena nauroi tietämättä nauravansa.
Kolkosti naurahti Mikaelkin, Mataleena katsoi silloin häneen oudoksuen
ja poistui vastaten Mikaelin sanoihin jotain mitä ei itsekään tiennyt.

Mitä Mikael vastasi ei Mataleena tiennyt, vaan sydän vavisten hän
Mikaelin läheisyydestä paetessaan koetti itselleen vakuuttaa: hän on
joko hullu tai sitten hän minua ivasi ... niinkuin minä hänelle olisin
rakkauttani tungetellut!

Mitä Mataleenalle oli sanonut ei Mikael muistanut, vaan sen hän muisti,
että Mataleena oli vastannut hänelle:

-- Kenenkä sinä sitten nyt luulet itseäsi rakastavan.

-- Oi! ajatteli Mikael; lehto jo harmentuu, harmaat vesitiet vievät
saariin, joista suvella nuori joukko kieloja poimi. En kertaakaan ollut
siellä Mataleenan kanssa kuten muut.

-- Oi! ajatteli Mikael; silmäni ovat kyyneleissä, Mataleena katsoi
äsken mua oudoksuen. Mitä minä puhuin! Hän vetäytyi pois ... hänessä
oli jotain heräävää, vaan tylyä. Jumala, jumala miten hän sanoi: kenen
sitten nyt luulet itseäsi rakastavan!

       *       *       *       *       *

Sitten he raskaan työn lomassa jälleen päivällä toisensa kohtasivat
kuin salaa etsien.

Eivät he hyvää päivää toivottaneet, he olivat ahdistukseensa nääntyä,
vapisivat, sokenivat, kun toisensa kyläraitilla kohtasivat, olivat
toisensa syliin ryöstää. Armahda jumala! he itsekseen rukoilivat.

Mataleena kasvonsa peitti ja kääntyi poispäin Mikaelista.

Tuli vihdoin Mataleena luo, kummasteliko Mikaelin kalpeutta ja sairasta
katsetta? Alkoi kiihkeän rauhattomasti hänen vointiaan udella.

-- Tiedäthän! Miksi kysyt? lausui Mikael.

Mataleena katsoi tutkien, näki todeksi, katseensa hämärtyi, silmäluomet
raukenivat, kiireesti hän lähti.

-- Tule käymään kylän kiusan luona! hän kauempaa Mikaelille naurahti.

Riemuitsi Mikael kotiin käydessään:

-- Oi silmäluomiensa raukeutta, suun soppien pehmoisuutta, otsansa
valkeaa unta! Rakastan häntä.

-- Ja minä menen luokseen jo tänään kuten kutsui! Ja vaikka tieni olisi
täynnä räkättäviä harakoita, tanssituvan rikkaita tuttusia, tyttysiä,
köyhyyttäni irvisteleviä poikia, jotka hänen helmaansa himoovat, niin
menen, sillä hän, hän mua kutsuu!

-- Ja vaikka kallis äitini haudasta nousisi ja kietoen kaulaani pehmeät
kädet kokisi estää, niin minä kätensä kaulastani julmasti repisin ja
menisin. Sillä hän mua kutsuu!

-- Vaikka ruumiiden yli ryömiä jalatonna tuhat peninkulmaa, niin minä
menen, menen!

-- Halata häntä hurjana kuin kuolo kerran meitä, niin että hengen hätää
täytyy huutaa ja sitten onneensa alistua ja pakahtua köyhiin sanoihin:
rakastan, rakastan sua!

-- Ah, jos susi-ilves olisin, että kalanmykän sydämeni kynsilläni
huutoon pusertaisin: helpoittuisi sanavoimattomuuden tuska: rakastan
sua!

       *       *       *       *       *

Mutta kun Mikael syysyönä oli tullut Söyrharjulle ja Mataleenan aitan
porraskivelle jalkansa painoi, sieluaan ahdisti, päässä huumasi,
raskaasti rinta hengitti -- silloin tuikki valo aitan oven raoista --
hetken seisoi Mikael kuunnellen -- kuului lukuisia tuttavain miesten
ääniä aitasta -- silloin Mikaelin rinnassa pahoin riipasi ja silmissään
musteni. Hän löi kumauttaen nyrkkinsä oveen ja Mataleenan nimeä huusi.

Mataleena oitis avasi, Mikaelin silmissä oli hullu hehku, näki
Mataleenan edessään tummana haamuna, otsaansa pitelevän -- sanoi Mikael
silloin kylmästi, hammasta kiristäen:

-- Ah Mataleena, Mataleena, ethän sinä nyt vain epäile, ethän sinä vain
-- pelkää!

Mikaelin sydämessä oli outo viha, hän uskoi tapaavansa Mataleenan
yksin, nyt parvi poikia juuri hänen silmiensä edessä lyhdyn valossa
istui Mataleenan huoneessa ja kirjavat kortit läiskyivät kirstun
kannella, nauru kajahteli.

Mikael jatkoi:

-- Sinä kutsuit minut luoksesi ... sinulla ei ollut yhtä hetkeä minun
varaltani. Aah, mä olen sairas ... jumala, jumala, ... minä syleilen
sinua. Ah, sinä säpsähdät, pelkäät... Pelkää vain, siitä minä iloitsen.
Minä vihaan sinua, Mataleena, Mataleena rakas!

-- Ole järkevä! rukoili Mataleena.

-- Järkevä, järkevä! Haha ... minä vihaan sinua iankaikkisesti! Sen
tiedät!

Kiroillen ja nyyhkien, viheltäen poistui Mataleenan luota syysyössä
Mikael, lähtiessään pari ruutua Söyrharjulla rikki helähti, hän ne
sirpaleiksi sinkautti.

       *       *       *       *       *

Iäti epäilevä, loppumattomasti viilaava, kylmä kuin jää, alati
raivoisaa kostoa etsivä on korven kontio, joka ennen punajuuriputkien
parissa viihtyi, kun sen rintaa kerrankin on haavoittanut piiloista
lennätetty nuoli. Mikä oli se kohtalo, Mataleena, joka syyttömään
käteesi asetti pistävän, myrkkyisen nuolen? Katso, Mikaelin rinnasta
vain pieni verenpisara pirahti; iäksi on hänen verensä sinulle
mustaksi, hirvittäväksi, leppymättömästi vainoovaksi myrkyttynyt!

       *       *       *       *       *

He kohtasivat toisensa usein, vaan kertaakaan eivät he rakkaudestaan
toisilleen puhuneet.

Mataleena Mikaelia vavahtaen, epäröiden lähenee, Mikaelin sydämessä
syttyy kiihkeä jano.

Mataleena epäröiden lähestyy, tiheään liikkuu povi, syvinä katsovat
silmät aavistavat ja pelkäävät.

Kun Mikael häneen katsoo, on kuin hän tahtoisi Mataleenaa rukoilla,
ei tiedä miksi -- joitakin tulevia tuskia hän tahtoisi Mataleenalta
anteeksi rukoilla. Mutta suutaan hän ei saa auki -- niin on hänet
vallannut haihtumaton epäluulo ja haikeus.

Ja kuitenkin Mikael vain Mataleenan päivällä nähdäkseen aamuisin
unestaan herää.

Kun Mikael Mataleenaa lähenee, tahtoisi Mataleena hänelle paljon
puhua, Mikaelin kärsivä katse häntä näännyttää, hänen suunsopissaan on
suloinen, karvas, katkera kipu -- vaan jos Mataleena nöyrän sanankin
virkkaa, niin Mikaelin suu vääristyy kankeaan, raivoisaan nauruun
-- silloin Mataleenakin ylpeänä otsaansa nakkaa ja nauraa, nauraa!
Puristuu nyrkiksi Mikaelin käsi, kärsien he toisistaan eroavat.

       *       *       *       *       *

Mikä on Mataleenan mieli, kun jälkeen yön herää syksyisen aamun
harmauteen?

Hänen on kuin näkisi unta vielä, punaisten viulujen soitto korvissaan
helisee, raukeasti raottuvain silmäripsien alla näkee hän kisatuvan
ja ylpeän nuorukaisotsan, säteilevät silmät hän vielä näkee, Mikaelin
väkevä käsivarsi kietoutuu hänen vyölleen, syttyvät povessaan janoisina
ja kiihkoisina salaisimmat, kuumat halut, hillitön riemu silmistään
säteilee.

Vaan syysaamuna varhaisena sade akkunoissa rapisee: arki, työ,
arki, työ, arki, arki, työ. Tuuli sohahtaa, märät pisarat ruuduissa
välähtelevät.

Niin hiljaista, tyhjää, yksitoikkoista. Mataleena tahtoisi vain nukkua,
että näkisi onnen edes unessa.

Kun hän hiuksiaan sukii, alkaa syystuulessa kuulua humina kuin
kaukaisista uruista ja lähteväin, seuduilta pakenevain joutsenten laulu.

Ensimäinen on valkean joutsenen laulu. Se laulaa: kaikki on pois, pois!
Mataleena kuuntelee, silmänsä kostuvat, hiljaa hän toistaa: kaikki
unten ilo on pois!

Toinen laulu on harmaan joutsenen laulu. Se on: nykyhetken ikävä on
suloinen seura! Ja Mataleena hiljaa hyräilee: nykyhetken ikävä on
suloinen seura!

Mutta kolmas joutsen, se on oudon musta ja hirvittävä ja sen laulu
huutaa: kaikki tuleva on turhaa!

Silloin Mataleena säikähtää, silmissään on ikuinen tuska, suka
kädestään putoo ja hän parahtaa: pois, pois, lennä kauas toivottomuuden
musta lintu! Kaikki tuleva on turhaa?

       *       *       *       *       *

Kun Mataleena taas pitkän ajan jälkeen näki Mikaelin Söyrharjun
tuvassa, niin hän säikähti, kätensä vapisivat, oli sortua maahan.
Suloinen, hiljainen liikutus ja riemu hänet valtasi.

Vain Mikaelin kellervän tukan Mataleena jo etempää näki, silmänräpäys
kului kuin ihana uni.

Mikael lähestyi Mataleenaa, Mataleenan sydän oli tykytykseensä
tukehtua. Mikael vavahti Mataleenan nähdessään, oli kuin hän olisi
aikonut seisahtua Mataleenaa tervehtimään.

Ja nyt -- tylynä kulki Mikael Mataleenan ohi.

-- Isännälle minulla on asiaa! sanoi Mikael, heitti Mataleenaan
ilkkuvan katseen. Tuvan perälle isännän kamariin hän katosi.

Mataleena seisoi hetken tuvassa yksinään kuin tajuttomana, näkönsä
menettäneenä. Sitten alkoi poveaan pusertaa ahdistava tuska.

Jumala, jumala, lohduta nyt Mataleenaa, ettei hän jälleen itketyitä
kyyneleitä itkisi.

Mataleena ei jaksa uskoa ... aavistaa, että Mikael hänet tahtoo
hyljätä ... niinkuin he koskaan olisivat toisilleen tehneet muuta kuin
hyljänneet!

Ilman leppoista sanaa tai hymyä kulki Mikael Mataleenan ohi heidän
kohdatessaan pitkän ajan jälkeen!

       *       *       *       *       *

Mikael! Miksi uhmaat ja koetat aidoilla tukkia korven ylpeän
naarashirven teitä? Etkö tiedä, että hän niiden yli hyppää, ettei häntä
aituuksiin suljeta, ettei nöyryyttämällä tule vangiksi Mataleena!

       *       *       *       *       *

Niin kauan on Mataleenan suosiota etsinyt Söyrharjun punasilmäinen,
lakea vaari, virsiä veisaava, kalveakasvoinen, nauramaton körttiläinen.
Ei ole Mataleenalta hänen palveluksessaan puuttunut leipää, ei unta
eikä kirjavia hunnun nauhoja, niin pietisti ja koreutta kammova
kuin hän onkin. Eikä ole hän torunut Mataleenaa kylän juoruamasta
kevytmielisyydestä. Vain alakuloisesti, silmät vesissä ja sanaakaan
sanomatta on hän häneen katsonut jälkeen sellaisten öiden, jolloin oli
kylän miehiä pihoiltaan ajellut. Ei ole hän raaskinut estää Mataleenaa
etsimästä nuorten keinuja, viulujen vinguntaa ja tanssituvan kolkkavia
lattiapalkkeja avaralla, korkealla kylällä.

Ne ovat, ihmiset, kylillä kertoneet, että Söyrharjun mies tavoittelisi
Mataleenaa itselleen, vaan ettei Mataleena hänestä muka välittäisi,
hänen itkusta punaisille silmilleen nauraisi. Mataleenalla on tarjolla
niin monta nuorta rikasta. Onhan Mataleena riha ja taitava, vankka on
hän tekemään työtä.

Mutta nyt alkavat kylillä kertoa, ettei Mataleena ainakaan Mikaelista
välittäisi, sillä Mikael on köyhä. Sen jutun on Mataleena itse
levittänyt kylille.

Ja sitten he alkavat supista, että Mataleena on ruvennut suosimaan
Söyrharjun vanhaa miestä.

       *       *       *       *       *

Mataleena! Luuletko näin kesyttäväsi korven pedon, jota haavoitat,
jonka rintaan yhä ammut epäluulon ja vihan myrkyttävät nuolet!

       *       *       *       *       *

Kun Mikael kerran tuli Söyrharjulle, tapasi hän isännän kamarissa
Mataleenan ja Söyrharjun miehen istuvan syli sylissä sängyn laidalla.

Hämillään, pelokkaana lähti isäntä kamarista. Mikael lähestyi kiihkeänä
Mataleenaa.

Mikaelin sanat iskivät myrkyllisenä ivana, iskivät Mataleenaan kuin
nälkäiset, punakitaiset korpit.

-- Ah Mataleena, mitä sinä vavahdit! Oi, sinähän näytät haluavan vain
ilkkuen hymyillä. Älä, älä! Minä en kärsi nyt hymyjä! Myrkkyä, myrkkyä
tahdon olla, minä sinut revin! Oi Mataleena, osaatko sinä alati noin
hymyillä! Oh, ethän sinä enää osaakaan, ethän... haha! Ilkiön kynsillä
revin kasvoiltasi pois hymyjen verhot! Mitä on hymyjen alla? Haha,
petosta, petosta!

Mataleenan povi alkaa vavahdella kuin neuvotonta raivoa ja katseessaan,
huulillaan on jotakin rajattoman inhon sekaista, vihaavaa.

-- Oh, hymyile vain! jatkaa Mikael, Katso vain noin vihaten, inhoten!
Sydämesi kiehuu kuin kattila! Kiehukoon vain! Tahdonhan vihdoin nähdä
mitä kiehuessa ylös kuohahtaa!

Mataleenan huulet värisevät kuin vihan itkusta. Ja hän tahtoo puhua.

Ah niitä sanoja, mitkä huuliltaan puhkeevat! Hornan ihania sanoja niin
että ne jääsiruina Mikaelin selkäpiitä karmivat. Haha, ei koskaan ennen
ole Mataleena Mikaelille puhunut näin ihania sanoja.

Kymmenittäin purevia, pistäviä sanoja Mikaelin mustasukkaisuudesta,
älyttömyydestä! Kuin sähiseviä vaapsahaisia hänen arkamaisuudestaan,
kömpelöstä käytöksestään. Sanoja kuin rankkaa, pieksävää raetta hänen
köyhyydestään, isänsä alhaisesta suvusta. Mataleenalla on suuri suku,
hourupäiden suku, jonka jokainen jäsen on nuorena ollut ylpeä ja rikas
ja vanhana joutunut köyhyyteen ja heikkomielisyyteen! Voi niitä ihania
sanoja Mataleenan huulilta! Kuin tulisesta ahjosta kimmahtaneita
kipunoita, naurua Mikaelin turhista toiveista! Yhä enemmän ja enemmän
niitä ihania lauseita, jotka alati päättyvät sanoihin: raukka, raukka
olet sinä, Mikael! Raukka!

Niin ovat he toistensa sydämet okailla verille raastaneet!

       *       *       *       *       *

Ei jaksa Mikael uskoa, että kaikki mennyt Mataleenan puolelta on ollut
pelkkä, pettävä hymy vain. Epätoivo Mikaelin valtaa. Miten saattaa,
miten saattaa ihminen noin toista pettää? Ei jaksa hän käsittää, se
vain täytyy hänen oppia uskomaan, että Mataleena on hänelle ollut vain
pelkkä hymy, pelkkä, pettävä hymy vain! Armon jumala!

Miten saattaa Mataleena liittyä Söyrharjun vanhaan mieheen!

       *       *       *       *       *

Seisoo Mikael talviyössä myllynsä kosken äyräillä, luminen on maa ja
viluinen ja sappikuu pauhaavan kosken usvista paistaa. On silloin
kuin jäiden saartamasta, sumuisesta virrasta kohoisi eteensä kosken
nainen. Hänelle näkyy läpi kyynelten, mitkä silmäripsiinsä huurteeksi
jäätyvät, aivan Mataleenan näköinen nainen. Häilähtävät hänen edessään
kuin talvinen yö tähtien hopeista säteilyä täynnä tummat kiharat, joita
Mikael niin äärettömästi rakastaa. Ah autuas yö, mikä saa Mataleenaa
syleillä, kun hän levolle asettuu.

Ja nainen puhuu öisen kosken pauhuista kutsuen Mikaelia. Vaan yhtäkkiä
alkaa nainen ilkkuen nauraa.

-- Mitä minä odotan vielä! ajattelee Mikael. Minä kipeä mies, joka
kammon maailmaa ja ihmisten ääniä ja tahdon yksinäni mustana kulkea.

Ei edes tuskaa hän enää jaksa tuntea, vain välistä hirveänä riehahtaa
rinnassa selittämätön, raivo kipu, silmät kyyneltyvät ja jälleen
kuivuvat, tuijottavat raukeasti kumisevaan, helmiä heittelevään kuohuun.

       *       *       *       *       *

Kerran vielä etsi Mataleena Mikaelia kirkkaana talvipäivänä, kun
korkeain kyläin yli siinti sininen taivas ja myllylaakson metsät
säteilivät pakkasen kimeltävässä kuurassa. Askelissa vinkuvalla
tiellä kiiruhti hän myllylle kulkevan Mikaelin jälkeen, hänen nimeään
huudahti; Mikael vavahtaen seisahtui ja kääntyi.

Mutta sillä hetkellä muisti Mikael, miten hän oli nähnyt Mataleenan ja
Söyrharjun miehen istuvan syli sylissä. Söyrharjun mies oli kumartunut
Mataleenaa kohti, hänen silmäripsensä olivat melkein hivelleet
Mataleenan tukkaa. Suudellut olisi Mikael Söyrharjun vanhuksen
asemassa Mataleenan pehmoisia huulia, uhallaankin olisi hän sen tehnyt
perkeleenä rääkäten jotakuta toista, ken nääntyen ja lemmenkateena
olisi hyväilyjä katsonut kuten Mikael silloin katsoi.

Mutta Söyrharjun mies ei Mikaelia rääkännyt. Rauhallisesti hymyillen
oli hän Mikaelin mielestä irroittanut kätensä Mataleenan vyötäreiltä.
Mikael melkein vihaa Söyrharjun köntyksen ihanaa levollisuutta ja
samalla sitä siunaa. Muutoin voisi Mikael Söyrharjun vaarin tappaa.

Mikäpä syy Söyrharjun vaarilla olisi olla muullainen hänelle,
hyljätylle Mikaelille!

Sen muisti Mikael, kun Mataleena häntä lähestyi. Heti Mikael karvaasti
kylmeni.

-- Mitäs tulet? hän sanoi. Sinulta on sen jälkeen, kun sinut viimeksi
näin, lohennut hammas. Olet tullut rumaksi!

-- Ah! ajatteli Mataleena; niinkö hän sanoo!

-- Ah! ajatteli Mataleena; mitä minä ponnistelen? Tämä olo ei käy, se
ei käy -- olenhan minä sen itselleni sadasti sanonut: se ei käy ja se
ei hyvin pääty.

Hervotonna hän kangaspuiden ääressä istuu povessa näännyttävä, lohduton
kipu ja tuska, tuska. Hän tahtoisi kaikki unohtaa ja heittää. -- Sinun
elämäsi ei käy, ei käy! hänelle alati sielustaan huutaa joku rääkkäävä
ääni.

Hän on kuin houreessa, vain kipu povessaan ei huumaudu ijäksi. Turhaan
hän ponnistelee sielunsa ääntä vastaan, ei jaksa, ei kykene. Kuiskuttaa
kaiken epätoivo korvaansa alati: kuule, kuule, ota lahjamme... mene
Mikaelin luo ja sano: kuolkaamme yhdessä, kun emme yhdessä elää voi!
Ei jaksa hän ajatella muuta kuin kuohuvaa, jäistä koskea, vain sitä
ajatellessaan on sielullaan armas lepo.

Yksi on suloinen, kuohu on musta ja syvä. Ei laisinkaan sitä pelkää
-- kutsuuhan se, pauhaten, sekavana sohisten kutsuu. Niin, hän tahtoo
hieman suloa ja sydämelleen vilpoisen, hivelevän rauhan.

Niin on hän monasti varmasti päättänyt lähteä lepoon.

       *       *       *       *       *

Oi ylpeys, sä korkeuden ihana, väkevä kukka! Kuta vihlovammaksi vilu
ympärillä käy, sitä jäykemmäksi sen varsi jäätyy, sen terälehdet
jääkyyneleitä kimaltelevat, säteilevät vaikeina kuin lumi. Kuta
ankarammaksi vilu saa, sitä mahdottomampi on taipua ylpeäin
lumivalkeiden, taitettaviksi luotujen kukkain!

       *       *       *       *       *

-- Sinä näet minun voimani kerran vielä! ajatteli Mataleena Mikaelista.

Ennen kuukauden kulumista olivat Mikael ja hänen sairaudessa kituva
isänsä juonitellen karkoitetut keskellä vuokra-aikaa Söyrharjun
myllyltä. Tämän oli saanut aikaan Mataleena, jolle Söyrharjun
itkusilmäinen mies oli kuin sormiensa ympäri kietoma lauhkea lanka.

Mutta kaksi viikkoa karkoituksen jälkeen kuuli Mataleena Mikaelin
kosiskelevan naapurin kellivatsaista leskeä, jolla jo entisestä
naimisesta oli lasta monta.

-- Ehdin ennemmin! nauroi Mataleena ja viikkokauden päästä olivat hänen
ja Söyrharjun itkusilmäisen miehen häät. Komeat ne olivat.

Mutta vain muudan päivä kului, niin samat häävieraat kutsuttiin
Paunolaan Mikaelin ja hänen pyöreän leskensä häihin. Ja edellisiä
komeammat olivat ne häät.

Sitten oli monta herran vuotta ainainen kilpailu, musta kateus ja viha,
leppymätön vaino vierusnaapurien, Paunolan ja Söyrharjun välillä.

Kun Paunola kirkkaiden kylävaarain alla suhiseviin saloihin avasi
kasken avaran kuin aikamoisen järvenulapan, niin tottatosiaan:
seuraavana suvena Söyrharju hakkasi korpeensa kasken kahta suuremman.
Jättiläispilvenä kohosi metsämeren helmasta Söyrharjun kytöjen samea
sauhu.

Kun Söyrharju rakensi auringonpaisteisten laihojensa laiteille
kiviaidan kyynärää korkean ja kahta paksun vasten Paunolan vihatuita
alueita, niin kohtapa Paunolan mies omalle puolelleen aivan edellisen
aidan kylkeen kokosi oman kivimuurinsa, edellistä rajumman ja
vihatumman röykkiöjononsa. Söyrharjun kanssa yhteiseen aitaan ei
tyytynyt Paunolan isäntä.

Kun Söyrharju kuuli, että Paunolassa kudottiin nuottaa, hopeisten
muikkujen satakyynäräistä kokoojaa monien käpyjen vilkkeellä, niin
ilmestyipä kohta Söyrharjullekin puolipirtillinen nuottaukkoja.
Kolmensadan kyynärän nuottaa siellä kudottiin.

Laitattipa Söyrharju kirkkoveneen, pitkän, yhdeksänhankaisen, paljon
väkeä kantavan. Sinisiksi sen soukat, notkuvat laidat siveli.

Mutta synnyinseutuni kimaltavilla saarivesillä kilpaili sen kanssa
kirkkosouduissa pian Paunolan uusi, ylpeä kaksitoistahanka,
jonka kyljet ja airojen lavat välkkyivät tulipunaisina veden
valkeankimaltavasta vaahdosta.

Ylpeänä ajoi talvisin Paunolan isäntä mustan, välkkyvän orhinsa kirkon
portaiden ääreen ottaakseen rekeensä pienen, pyylevän emäntänsä. Mutta
vielä ylpeämpänä astui kirkon ovesta portaille ja oman valakkansa
korjaan silloin Söyrharjun emäntä. Ivan ja vihan supussa olivat naisen
huulet, kahahti päätä kärsimättömästi nakatessa musta silkkihuivi
peittona ruskean tukan ja reunusteena katveiden, vihan punertamain
kasvojen.

       *       *       *       *       *

Tapahtui sitten keväällä niin, että kun Paunolassa oli
lannanvetotalkoot viinoin ja viisin ruokalajein, jonka jälkeen myös
Söyrharjulle hommattiin talkoita seitsemin ruokalajein, niin ei
Söyrharjun taikoihin saatu ainoaakaan soittajaa. Paunolan isäntä oli ne
palkannut Söyrharjulta pois jäämään. Aisakelloilla saatiin Söyrharjulla
helistää tahti remuavaan hienohelmaan.

Mutta kesällä tämän jälkeen mursi Söyrharjun karja käsittämättömällä
tavalla vahvan, nokisen raja-aidan ja meni Paunolan halmeeseen, jota
pahoin pehnasi. Söyrharju maksoi silloin hyvällä korvauksen. Mutta kun
parin viikon kuluttua jokin ilkiö, josta ei mitenkään saatu selvää,
viilteli puukolla Söyrharjun nuotanperän tuiki kelvottomaksi ja
Söyrharjun rengit sitten eräänä iltana kinastuivat Paunolan nuottaväen
kanssa, missä rymäkässä Paunolan loismieheltä lyötiin tarpoimella
käsivarsi poikki, niin mentiinpä jo käräjiin.

Ylpeänä astui voittanut Paunolan isäntä oriin rekeen käräjätalon
portailta. Mutta vielä ylpeämpänä astui ovesta ulos portaille
Söyrharjun emäntä vierellään itkusilmäinen, alakuloinen, häpeävä mies.
Kahahti tuuhea silkkiliina, uhkauksensa hän huusi pois ajavan Mikaelin
jälkeen.

Niin he toisiaan panettelivat, kavalasti vahingoittivat, käräjissä
riitelivät, itseään köyhdyttivät. He olivat kuin kaksi kuollutta, jotka
haudoistaan nousseina, kylminä, leppymättöminä toisiaan vainoovat. Ei
ole iloa ei tuskaa siinä missä haudoistaan nousseet haamut kostamaan
kohoovat.

       *       *       *       *       *

Kului muutamia vuosia ja Söyrharjun itkusilmäinen isäntä kuoli
ystäväinsä heittämänä, velkaisena, höperönä. Leskeksi jäi Mataleena,
jolla miesvainajansa siittäminä oli kaksi lasta, rumat, mutta vankat ja
viekkaat veli- ja sisarpuoleni.

Jatkui vielä juonittelua, kinaa ja riitaa. Mutta lopulta köyhtyi
Söyrharju, ei ollut isäntä käräjärahoja kokoomassa, joutui vasaran
alle. Ostaja oli Paunolan isäntä.

Huutokauppa oli maaliskuun pakkaspäivinä, synnyinvaaraini yllä kaareili
sinisen ihana taivaan kupu, sinisinä ja punaisina kimelsivät kuuraiset
koivut ja pihlaja, alhaalla säihkyivät auringonpaisteessa aavat,
lumiset vedenselät. Söyrharjun isossa pirtissä ja pihoilla vasarat
iloisesti paukkuivat.

Huutokauppa-iltana tuli Mikael Söyrharjulle humalaan itsensä juoneena,
iloisena ja haikeana, ylpeänä ja kalvaana, raivona, vihaavana ja
rakastavana.

Itkivät he silloin yhdessä, hän ja äitini Mataleena. Sinä yönä he
siittivät minut onnenpojan, korkeiden vaaranteiden väkevän, kavalan,
viekkaan, oikullisen lapsen.

Kiitän sua isäni, ellen sua suinkaan monesta hyvästä kiitä, niin
kuitenkin siitä, että ohimoillasi kimelsivät viinan hehkuvat helmet
silloin kun ihanan elämäni minulle lahjoitit!

Väkevä on sydämeni kuin korven koski, ylpeä on eloni kuin metsän rajun
hirven, ja rypäleet kulmillani kukoistakoot -- lyhyen hetken!

       *       *       *       *       *

Kysyi mun äitini Mataleena Mikaelilta silloin kun juorut kylillä
jo kulkivat ja vanhain akkain punaiset pienet silmät alkoivat
kiihkeinä kiilua ja heidän leukansa lonksuttaa Paunolan isännästä,
perheellisestä miehestä ja Mataleenasta, lapsikkaasta naisesta; kysyi
mun äitini Mataleena Mikaelilta silloin kun jo tunsi minun kohdussaan
liikahtelevan:

-- Rakastatko sinä oikein minua vielä?

Mikael kolkosti ja hiljaa:

-- En!

Ja sitten nyyhkivän hiljaisuuden jälkeen hän jatkoi kylmänä,
kostonriemuisena:

-- Me olemme olleet oikullisia lapsia, me olemme toisillemme tehneet
liiaksi pahaa, emmekä voi olla sitä tekemättä ijankaikkisesti,
ijankaikkisesti!

       *       *       *       *       *

Mataleena, silloin hän tuli ensi kertaa heikkomieliseksi -- kun minä
verestään jo elin.

Hän kulki mieron tiellä raskaana lapsineen. Ei hänen ylpeytensä
huolinut avuista sen isän, joka ei häntä sanonut rakastavansa.
Leppymätön, jäinen, mielipuoli on toisilleen kuolleiden viha.

Isäni sanoi Mataleenalle: vaikken sua rakasta, niin lapsen kuitenkin
pidän. Se on kunniani asia.

Äitini kirosi:

-- Jos lapsi yritetään minulta sinulle riistää, niin minä sen tapan! Se
on kunniani asia!

       *       *       *       *       *

Oi voiko ihmistä unista syyttää? Ne tulevat kirjavin vaattein silloin
kun jo on vallan väsynyt eikä vastustamaan kykene. Kavalina, pettävinä
heikoilla hetkillä ne tulevat, voiko ihmistä niistä syyttää!

Ja nuorukaista nuorukaishulluudesta ja hentoa naista ihanista
perhosunista? Kun unten aika on ohi, niin haihtuvat unet, ihminen
kylmään, jäätävään tuskaan herää.

Voiko eloni antajia unista syyttää!

       *       *       *       *       *

Heräsi äitini neljäkolmatta-vuotias elonsa väkevimmässä loistossa
kylmään, jäätävään tuskaan.

Köyhänä, muserrettuna ja raskaana kulki hän syksyisiä teitä, varasti
repaleisille, nälkäisille lapsilleen leipää, hänet usein pirttien
ovipielistä ulos ajettiin ja porton nimen on hän niistä ajoista saakka
tottunut kylmästi kantamaan.

Monet, joita vastaan hän ennen oli juonitellut, heitä käräjissä
käyttänyt omain pyyteittensä uhreina, monet häntä kirosivat ja
ilkkuivat. Harva hänelle puhui: muistan vielä että minulle anteliaana
hyvää teit; siksi sanon sinulle: vuota kevättä vielä; keväällä
kuloruohokin kukoistuu ja maan matosetkin alkavat jälleen elää!

Vastasi äitini:

-- Niin, keväällä ruohot jo rinnassani kukoistuvat ja silmissäni
alkavat valkeat toukat elää!

       *       *       *       *       *

Koleilla kallioilla synnyinkyläni ihanilla rannoilla seisoi syysyössä
yksin nuori äiti Mataleena. Sisarukseni jo huudolla olivat, minä emon
uumissa hänen iki-ihanista tuskistaan elin.

Seisoi äitini kolkossa yössä, kuohut kallioihin löivät, jylisi ulapalla
jumalan viha. Seisoi äitini ja itki, itki.

Niin, hän itki, itki, Kallioseinään nojasi kylmää kättä, värisevään
ranteeseen painoi hullua otsaa -- lyijyisen raskasta, haljeten
pakottavaa, pyörtymyssekavaa -- hullua, hullua otsaa.

Ei kietonut ystävän kaulaan viluista, vapisevaa kättä, ei rinta hellä,
hätäisesti sykkivä lämmöin kohdannut nyyhkeistä värisevää povea...
Kylmää huokuvaa kiveä vasten hän itki. Eikä hänen huutoaan kenkään
kolkossa yössä kuullut.

-- Jesus Ristus! äitini itki. Oi Ristus sä vaivaisten syntisten sopu ja
lepo ja rauha -- miksi lapsonen sieluni kurjuudessa syntyy, tähtisilmä,
hymysyinen, viaton keltakihara, ihana -- miksikä viheliäinen, heikko
sydämen-lämpö kohdussani sykkii, miksi tänne syntyy!

-- Olkiin ja pehkuihin syntyy se tänne, ihmisten nauruun, kultapäisten
Herodesten ahnaaseen vainoon, äidin povet särkeväin -- miksi yksin
ollaksensa syntyy!

-- Nähdäkseen kironälkää, janoa nääntymään, kitumaan puutetta --
enimmin orpoutta, lemmettömyyttä. Ei toisen vertä tunne vieras veri.

-- Miksi ei kauan sitten elonsa alkuun tyytynyt, kovennut, paatunut
sydämen heikko lämpö? Olisin jo syntymästä saakka ollut nylkyri, rosvo,
konna -- parempi olisi mun olla ihmisten kiroomana, kivisenä, vahvana
kuin horjuen näin janoovin sieluin, löytämättä lohdutusta mistään, omaa
kurjuuttani lapsessa jatkan.

-- Miksi kärsin kauan, palkintoa vuotin, ainoaa ken ymmärtäisi mua.

-- Tyhjäksi muutuin, narriksi muutuin. Pettynein hetkin laskeutuvaan
päivään katsoin, iltani, yöni itsekseni itkin. Aamulla länteen
tuijottaen toivoin taas: ei kohonnut päivä sieltä koskaan.

-- Itsekseni itkin, muille ilkkuen nauroin -- mitä se auttoi! Turhaa on
eloni ollut, sata kertaa olen sanonut: turhaa!

-- Turhaa on itkeä, turhaa. Ja kuitenkin mun itkeä täytyy. Itkeä,
vaikka kyynel on kiehunut loppuun. Itkeä, itkeä täytyy, vaikka silmät
eivät itkeä jaksaisi enää.

-- Itken, itken mä kyyneleittä: itken ruumiini verettömäksi, kasvoni
kalman kauheiksi itken; silmäni sokeiksi, vereni kyyneleinä -- päästäni
kurjan järjen.

-- Aivoni kiehuvat kipua täynnä, aatos on sekava, kaikki on kurjuus,
tunteeton tyhjyys, määrätön vaiva.

-- Maailma silmissäni mustenee, kieppuu -- kuulooni myrskyssä, yössä
pauhaavat jättiläiskellot, hirveän suuret, avokitakellot. Allani
horjuu, maan kita aukee -- nielee mun -- ja lapseni, lapseni -- alas
vaivun, mustaan, syvään yöhön.

-- Turhaan hapuilen heikoin käsin pimeydessä katoavan korkeuden syliin,
pimeyteen syvälle vaivun.

-- Vain joskus vielä yössä välähtää kuin salama, kuin lentävä tähti --
viimeinen järjen valo.

       *       *       *       *       *

-- Pauhaa myrskyn kellojen sävel hurjana, syvänä, hirvittävänä. --
Vaan kas nyt: yhtäkkiä kirkkaasti, metallirinnoin väristen, heleän
suloisena, kyynelten hellänä niinkuin mielipuolten esi-isäin ääni,
kutsuu, kutsuu, kutsuu.

-- Oi, vuoda silmistä viime kyynelvirta, vavahda sydämeni
kiitollisuutta, alistumista. Käteni ristin. Sielussani aaltoo kyynelten
meri, ihanain sävelten metallin värisevä riemujen meri.

-- Kellot, kellot, ah: hulluuden kellot, unohduksen kellot, toivotut
kellot, suloiset kellot, vapautuskellot - pääsiäiskellot!

-- Oi te hyvät ihmiset, jotka ette kärsivän Mataleenan tuskasta tiedä,
laulakaa kuorossa helein äänin te iloiset immet ja nauravat poiat:

-- Pääsiäinen on. Mataleena on ylösnoussut. Hänen poikansa saa elää.

       *       *       *       *       *

Heikkopäisenä synnytti minut hän, Mataleena. Heikkopäiseltä minut
kyläin hoidolle pois riistettiin. Niin sain minä elää.

Niin on Mataleena totisesti ylösnoussut!






MYRTTI JA ALPPIRUUSU

(1911)




ITALIAN PORTILLA.


Italian portilla, jonka kahden puolen on taivasta tavoittavat
alppimuurit, ihanasta vuorisolasta tultua, siellä on pieni kylä
syvässä laaksossa, jota vuoret ympäröivät. Ne vuoret rajoittavat
kapean kaistaleen sinistä taivasta laakson katoksi, niin että
laakson pohjassa, kilometriä syvällä, kulkee kuin levitetyn,
sinisen lipun alla. Ja noiden vuorten huiput kimaltavat ylhäällä
talvipäivän kuurassa, ne säkenöivät kuin jääkiteet, ne säihkyvät
auringonpaisteessa. Valkea kylä taas, se on pieni, talot kivestä,
raitit viinitarhain muurien sulkemia; siellä on viisi kirkontornia,
-- ja vihreä, vaahdossa pursuva vuoripuro hyökkää sen läpi. Ja oli
siellä jo tammikuussa myöskin lämpöinen auringonpaiste kuin huhtikuussa
meillä; se oli sillä puolella kylää, eteläkupeilla, jonne vuorten
synkät varjot eivät siivillään ulottuneet. Vieno, merkillinen rauha
henki hiljaisessa laaksossa, ja pienten kirkkojen kellot silloin
tällöin lempeästi helähtelivät.

Siellä, Italian portilla, tervehti minua ensi kerran Italia ja sen
kaikkinainen kauneus, ihmeellisessä hahmossa. Siellä, -- ajelinko
siellä pitkin valkeaa kylänkujaa kirjavasti koristetun aasivaljaikon
rattailla, remuavassa rahvaan seurassa? Niinköhän ajelin, -- pitkin
vanhain kiviaitain kuvetta ja solaa, jonka kahden puolen talviset,
lakastuneet viininvesat nuokkuivat ja kahahtelivat tarhoissaan korkeain
muurien takana? Enkö mitä, vaikka niin kertomustani koristella
aioin. Junassa ajoin vain, kohti vihreää maata, vaunussa jossa
tupakan sauhu ja pöly sakeana pöllysi, väki nauroi ja liikkui, miehet
samettihousuissa, naiset korvaheloineen, läpi valkean kylän, kohti
kirkasta Italiaa. Ja siellä samassa vaunussa tuntui kuin kaivattu maa
ja sen kauneus olisi henkilöitynä tullut vastaan. Sillä pian näin,
että matkaajat olivat kokoontuneet vaunun keskimaille, erään henkilön
ympärille, joka heitä puheillaan, naurullaan viehätti. Ja kun katsoin
enemmän, oli siinä keskimmäisenä italialainen maalaisnainen, kauneuden
ilmestys, -- ja juuri Italian portilla. Näyttipä kuin koko maan kauneus
olisi siinä minua tervehtinyt, -- ja enemmän: aavistelevasti luvannut
kirkastumista sielulleni, jota sinne toivioretkelle vein, -- ikäänkuin
ihmeitä tekeväin kuvain eteen ihaniin temppeleihin.

Silmää hiveli tuo sopusuhtainen luojanluoma, keskellä ihastelevaa,
iloista, laulavaa väen parvea. Kuinka hän puhua helisytti! Hän oli,
kuten sanottu, maalaisnainen, pieni ja kohtalaisen ruskettunut.
Hipiänsä oli kuin kulta, hieman oranssinhohtoinen, kypsä ja terve;
otsa korkea ja nenä siro. Tukka pehmoinen ja pikimusta, somissa
aalloissa. Minä katsoin häneen kuin ilmestykseen, -- Italian portilla,
vuorisolasta tullessamme.

Hän oli suulas. Kuinka hän puheli, pajatti, pakisi mielellänsä! Ja
kun hän avasi ohuet, puhtaat huulensa lauselmaan, silloin pääsi
hänen valkeain, kirkkaiden hammastensa takaa helmirihma sanoja,
sellainen pitkä, sointuva, helisevä. Ehkä sitä voisi verrata pääskyn
viserrykseen. Se oli italiaa, se! Pääskysen pakinaa, niin; mutta
lentävämpi pääskyn pakinaakin. Ihastuneelta näytti seura; aina kun hän
helähytti soinnutuksen ihanan kielensä kitaralla, niin joukko remahti
nauruun, iloiseen, hampaat välkkyen. Minä en, kieleen outona, hänen
kiireisestä liverryksestänsä montakaan sanaa ymmärtänyt; vaikkapa olisi
itsestäni, barbaarista, hilpeitä sukkeluuksia lennättänyt. Minä vain
katselin luojanluomaa; ja aina sukkelan, pitkän sanasarjan soitettuaan
hänen silmänsä loistivat ilveillen ja riemukkaasti.

Hänellä oli sylissä lapsi. Ja aina kun hänen italialaisen kielensä
kultakulkuset hetkeksi lakkasivat soimasta, hän kumartui lapsensa
puoleen. Hän sulki silloin kuperat luomensa, hän painui suutelemaan
lastaan; hän sille, nauravalle, jokelteli suutatusten, hän viserteli,
liverteli, hän sitä hypitteli, hyvitteli, sille viserteli. Hän sitä
silitteli, lauloi laulusen kirkkaalla äänin. Ja kun hän suutatusten
sille jokelsi, silloin hän ummisti luomensa melkein kokonaan: nuo
korkeat luomet olivat minusta kauniit kuin lumpeen puhtaat terälehdet,
kaartunevat ja vaaleat. Mutta kun hän taas kohotti päätänsä, niin
loistivat silmät, ja hän päästi suustaan satakielen tavalla kultaisen
sävelsoinnutuksen.

Se oli vasta luonnollista, siroa, voimakasta äidin ilon siloisuutta!
Minä katsoin häneen kuin ilmestykseen. Ja ihmeellistä: hän oli
väsyneestä, murheisesta sielustani kuin mikä hyvä ennustus, kirkastavan
kauneuden tervehdys, -- Italian portilla, vuorisolasta vihantaan
maahan tullessamme. Niin, kuin taivaan lempeä viittaus, lupaus
toivioretkeläiselle luvattuun maahan päästessä. Minun mieleni keveni,
nääntynyt sydän riemahti, epämääräisestä, selittämättömästä toivosta.
Ikäänkuin olisi taivas tuon kauneutensa kuvalla minulle paljon
luvannut. Ikäänkuin nuoruuteeni palasin, tuntui kuin olisi etelän
Madonna tullut vastaan, lapsi sylissä.

Mutta pehmoinen pitsisaali naisen hartioilla oli melkoisen likainen.
Valkea se oli aikoinaan ollut, nyt hämärävärinen, -- ja samoin oli
hänen ketterän, potkahtelevan poikasensakin mekko. Niinpä tuli
mieleeni, kun itsekseni kiitin kaunista sallimaa tästä kauniista
kuvasta, ajatus:

Ave Maria, ave Marietta, joka vastaani osuit! Mutta kuules: miksi
alennut kulkemaan hämärävärinen huivi hartioillasi? Ken saituri
ei ole hennonut toimittaa sinulle punaista hametta, brokaadilla
kirjailtua, sinistä silkkikauhtanaa, hartioillesi karitsanvalkeaa
vaippaa, puhtaimmalla Hispanian hopealla tähditettyä? Ja pojallesi,
hiilisilmälle, liljankukkaa käteen. Sellaiset näet ansaitsisit hyvin,
sinä kauneuden armoitettu, joka vastaani tulit. Sinä kauniin maan
kauneuden ilmestys, toivo, taikauskoiselle lupaus jostakin oudosta,
tietämättäsi.

Niin hän hän loisti, liverteli vaunussa, matkaajain ympäröimänä. Mutta
pian, jollakin pienellä pysäkillä, hän lähti junasta; helähytti vielä
hyvästinsä, ja sinne näin hänen, junan asemalla seisoessa, häipyvän,
ruskeaihoisen luojanluoman, korkean vuoren rinteelle, alppisolassa.
Hän asteli keveästi ylös mutkaista, jyrkän jyrkkää polkua, käännähti,
katsoi taakse, ja eteni taas kiertotietä, jonka päässä ylhäällä helotti
valkea talo päiväpaisteessa -- ja talon kulmalla jo ensimäinen kypressi.

Mutta kauan hänen visertelevä äänensä nauroi korvissani. Se
kiehtoi Veronan amfiteatterissa, vihreän Adigen silloilla, aavan
Lombardian surullisilla tasangoilla, illalla, himmeässä junavaunussa,
sokerrellessani italiaa sotamiesten kanssa, -- Lombardiassa, jossa
tehtaanpiiputkin kietoo ikivehreä muratti; -- se soi Apenninien
rinteillä ja aamuisessa Firenzessä, vilisevissä katusokkeloissa.
ja vielä matkani maalissa, ikuisten muistojen kaupungissa, näin
edessäni hänen pienet, ruskeat kasvonsa. Niin, pari viikkoa häntä
ikäänkuin etsin: kaiken kauneutta, levollista kauneutta, jonka yhtenä
ilmestyksenä hän salaperäisellä tavalla oli.

Hän oli kohtalaisen ruskea ja heleä; otsansa korkea ja nenä hieno,
silmissä heittelehtivä loiste. Oliko se kuva koko Italiasta, toive,
käsittämätön kauneuden harha? -- Syvässä laaksossa, ihanasta
vuorisolasta tultua, pienessä, valkeassa kylässä, jonka läpi vihreä,
vaahdossa pursuva vuoripuro hyökkää, jossa pienten kirkkojen kellot
silloin tällöin lempeästi helähtelivät, -- kahden puolen taivasta
tavoittavat alppimuurit, Italian portilla.

Ala, tammik. 1908.




FLORA-TARINA.


Viepä Kevätär nyt muinaiselle Forumille, kirkkaana huhtikuun päivänä.
Vie alas pieneltä Pietron piazzalta, kautta siimeisen, ruohoisen kadun,
alas harjulta, jolla seisoi Neron kultatalo: sen kohdalla nyt piilipuu
on suloisen vaaleassa ritvassa. Tuossa avautuu eteen Forumin aukeama,
ensin Colosseum. Kullankellervässä autereessa kylpevät pyöröteatterin
kaaripiirit, kolmikertaisina, päällekkäin. Kuiva hietapöly lentää
pilvenä. Tuolla johtaa muinainen Via Sacra oikealle, Forumille, Rooman
ja Venuksen templin raunioiden ohi.

Via Sacralla aurinko paistaa, pyhällä tiellä, jonka sileitä paasia
satojen sukupolvien jalat ovat astelleet. Se vie Tituksen riemuportin
alitse, joka hohtaa korkealla kannaksella valkeana kuin lumi. Portin
holvista aukeaa eteen koko vanha Forum; vasemmalla humisee Palatinuksen
raunioilla piiniapuisto, oikealla kalahtelevat keskiaikaisten kirkkojen
kellot ikuista rauhaa. Mutta kauimpana edessä kohoaa Capitolium,
keskellä siro kellotorni.

Forumilla, tuossa vasemmalla tavernoissa ja kellareissa versovat
pensaat täynnä keltaisia kukkia. Muinaisilla pihoilla tuoksuvat
syreenimetsiköt. Raunioiden keoilla ja sortuneilla seinillä hohtavat
unikot. Kuin punainen matto. Muutamat sorakasat ovat aivan narsissien
tai iriksien peitossa. Alhaalta taas, etäältä, hohtaa marmorinvalkea
Forumin pääpaikka; temppelien pylväät, voittopatsaat, riemuportit.

Kevätaurinko kulki Forumin poikki, kultaisena, tummanpuhuvalla
taivaalla. Palatinukselta hyökkäävät suihkuojat kohisivat. Kirkkojen
kellot kalahtelivat, Capitoliumin tornikello helähti tunti tunnilta.
Sanomaton hiljaisuus. Vestan neitseiden atriumissa marmorialtaassa
välkkyi vesi kuin myrkynsininen peili, -- ja altaaseen kuvastuivat
mustanpunaiset ruusut, -- hymyillen tummaa, salaperäistä hymyänsä.
Kirkkaina seisoivat ympärillä vestaalien kuvapatsaat.

Silloin tuntui siellä usein kuin vanhat jumalat eivät olisikaan
kuolleet. "La résurrection des dieux" soitti mielessä! Ne nukkuivat
vain levon unta muinaisuuden paatten alla.

Hyvä oli levätä puitten varjossa, ja antaa entisten kevättarujen herätä
mielessä.

       *       *       *       *       *

Muinoin eli Roomassa kreikkalainen kuvanveistäjä, nuori, nimeltä
Feidon. Kirkas ja riehakas hän oli, keskellä aikaa, joka oli jo
kultakauden loppua, sillä hilpeät vanhat jumalat alkoivat riutua,
ja sijaan tuli raskaita, kalvaita hahmoja: idän jumalat, Mitrat
ja Osirikset. Mutta nytpä, kun hän eräänä kevätaamuna astuu
asunnostansa kadulle, hän on synkeä. Huomenna on Floran juhla, ilon
ja jälleenheräämisen. Viikon hän on ollut synkeä, laihtuneet hänen
kasvonsa ja katkeruuden riuduttamat. Mantelipuut ovat kukkineet hänen
asuntonsa edustalla, hymyillen kuin vuoriston raikas lumi kaukaa,
mutta hän ei ole niiden kukintaa huomannut. Hänen silmänsä ovat olleet
kääntyneet häneen itseensä, synkkiin mietteisiin, ratkaisemattomaan
pulmaan. Niin, mantelipuut olivat kukkineet ja tulleet punertavan
ruskeiksi, hurmeen värisiksi, ja tekivät nyt jo pientä hedelmää,
mutta ei hän ollut niitä huomannut, Feidon. Niin myös kirsikkain
kevätloistoa ei ollut havainnut. Ja nyt, viime yön, olivat satakieliset
viserrelleet hänen asuntonsa pihalla, mutta niiden laulu oli häntä
vaivannut, herättänyt hänet kuolontuskaan unohduksen halauksesta. Niin
hän kulki synkissä ajatuksissa, valvoneena, kaidoille kaduille ja
tuli kiertäen keskustaan Forumille, jossa pilaristot aamuauringossa
paistoivat ja viirit liehuivat aamutuulessa. Sielläpä jo väki hälisi,
ja kirjavat vaunut vierivät, kuormanansa kevätkukkien uhkeutta,
ruusujen punaa ja narsissien valkeutta. Huomennahan oli kevään ja
Floran juhla. Siksi oli pylväiköt kaunistettava seppeleiltä ja
kukkaisköynnöksillä, siksi oli torilta vilinää ja huimaa riemun
huisketta. Sinne Feidon kulki ajatuksissansa. Mutta kun hän tuli
tuonne ilon ja riemun paikkaan ja kohotti kasvojansa, niin hän
kuin heräsi, hän säpsähti: hän luuli kaikkien juhlan valmistajain,
naisten ja nuorten miesten, itseään katselevan, surkutellen hänen
onnettomuuttansa. Tietysti eivät nuo sadat oudot hänen suruansa
tienneet, eivät häneen katselleet. Mutta kiireesti hän kuitenkin
väistyi torilta, temppelien vieritse, kaidalle sivukadulle, katosi
hammasta purren. Ja sitten hän, aamuviileässäkin, kulki kadun
synkeätä varjopuolta, ikäänkuin aurinkoa ja sen kultavaunuja vihaten.
Niin hän kulki ja joutui vihdoin minne jalka vei: keisarikukkulan
taakse suureen puistoon, toisen kukkulan rinteille; ja asettui sinne
piiniain siimekseen. Siihen hän istahti penkille, pää kumarassa,
kulmat varjossa, suihkualtaan eteen, jonka kupeissa lähdeneidot ja
faunit löivät leikkiänsä. Mutta kas, kun hän istui, niin kiemurteli
suihkulähteen luo auringonläikkään hänen eteensä vihreä käärme. Hän
ei sen tuloa huomannut, se asettui kiemuraan lämpöiselle paadelle ja
nukahti siihen. Mutta kun Feidon sattui kasvojansa kohottamaan, niin
_käärmeen_ hän nyt huomasi, vaikkei ollut kirsikkapuiden suloista
valkeutta nähnyt. Ja hänet valtasi vimma, hän nousi ylös, ja matelijan
varalta, joka hänelle peljästyneenä hampaitansa näytti, hän tempasi
puun oksan ja pieksi kyyn veriseksi vyyhdeksi, ikäänkuin sille vihansa
purkaakseen. Mutta siitä hän väsyi, ja istahti taas penkilleen varjoon,
ottaen poveltaan pienen punaisen kiven, ja alkoi leikata siihen
strutsin sulkaa, tumman Osiris-jumalan ikuisuuden merkkiä.

Mistäpä sitten syyt tähän kärsimykseen, ja tumman kiven muovailuun,
josta kuulsi Osiriksen, tuonelan uskollisen herran, merkit? Feidon
oli lemmestynyt aikaa sitten roomalaisnaiseen, -- nimeltä Flora,
hänkin, -- saamatta vielä täyttä vastinetta rakkaudellensa. Tällä
naisella, kauppiaan vaimolla, oli vartalo hyväiltävä ja hyväilevä,
hipiä valkea, otsa raskas, kädet kuin helmiäinen, luodut hyväilyä
varten. Pari kuukautta sitten he olivat tavanneet toisensa Osiriksen
temppelissä, jota Feidon koristi kelloin ja lootuskukkaisin ja jossa
Flora joka päivä kävi, sillä hänellä oli nuoressa suloudessansa
painumus mietiskelyyn, punnintaan, kaivaten suloisen Isiksen tavalla
uhrautumista jollekin, koska hänen puolisonsa päivät kuluivat poissa
hänen luotansa kauppahuolissa. Niin oli nuori nainen kaivannut, ja
itämaisen temppelin hämäryydessä vaipunut jalon, ankaran Osiriksen
oppeja miettimään, ja luvaten olla tuolle oikeuden jumalalle iäti
uskollinen, teki hyvää elämässään, ja kävi joka päivä rukoilemassa ja
uhraamassa Osirikselle. Siellä, vasaransa iskujen seisattuessa, Feidon
oli lemmestynyt hänen vartalonsa kauneuteen ja hänen äänensä kärsivään
suloon, ja Flora taas nuorukaisen kirkkauteen, hänen nuorekkuuteensa
ja lootuskukkiinsa, joita hän esipihan pilarien päihin veisti. Siitä
päivästä ei naisella ollut enää rauhaa. Kun hän vaelsi kukkinensa
temppeliin, niin hän tiesi, että hän siellä näki Feidonin ja että hän
halusi hänet nähdä. Mutta hänet vain: siispä hän kääntyi takaisin, kuin
Feidonia paetaksensa. Tieltä hän palasi kuitenkin, ja kävi temppelissä
yhä uutterammin, tuskissaan, että hän jumalansa pahoittaisi, myös
peljäten, ettei siellä ehkä nuorukaista tapaisikaan. Mutta Feidonhan
oli siellä melkein aina; ja kun Flora oli kulkenut esipihan kautta
hänen ohitsensa temppelin hämärään ja laskeutunut alttarin eteen, sai
Osiris hänen sielussansa Feidonin muodon ja kirkkaat silmät. Silloin
hän nousi ylös ja pakeni pois, palataksensa temppeliin jälleen.
Yhä hartaammin hän rukoili utuista Osirista, ja kun hänen luomensa
uneen ummistuivat, niin unessa astui Osiris hänen luoksensa. Ja
siellä Feidon ja Flora tutustuivat toisiinsa. Feidon näytti hänelle
veistoksiansa, joista he keskustelivat; niinpä he yhdessä koristivat
jumalan monipihaisen temppelin. Ja kun Flora kuunteli Feidonin ääntä,
niin hänen täytyi sulkea silmänsä, hän tunsi suuren onnen siinä, kuin
ei olisi tiennyt, Osirisko hänelle puhui ja nauroi, vai Feidon, vaippa
olkapäällä, vasara kädessä. Ja kun Feidon huomasi hänet sellaisena,
niin hän oli kyllin onnekas.

Niin kului monta aikaa iloisesti; mutta kun heissä rakkaus kasvoi, ja
lemmen täyttymyksen piti tulla, kas silloin Feidon sai kokea outoa,
avatessaan sydämensä Floralle pilariston hämärässä, kiihkeitä sanoja
lausuen. Flora väistyi valkeana; huulet hehkuen ja silmät loistaen,
mutta väistyi pois. Ja kun he sitten tapasivat, niin Flora sai
sanotuksi, ettei se tapahtuisi koskaan, niin suuresti kuin hän Feidonia
rakastikin. Poishan olivat Floran sydämestä väistyneet kirkkaat entiset
jumalat, ja paikalle tulleet itämaiset, hämärät ajatukset, oikeuden
Osiris, joka punnitsee ihmisten tekoja kultavaaoin, hallitsee ruoskalla
ja valtikalla. Annetut lupaukset, toiselle vannottu uskollisuus,
niiden unohtamus oli Osirikselle rikos, joka rangaistaan pitkällisellä
tuonelalla.

Mutta Eros taisteli itämaan hirviöitä vastaan. Jo salli Flora Feidonin
tulla kotiansa, hänen kammioonsa, ja hänen suudella noita haluttuja,
hehkuvia huulia. Mutta kun Feidon silloin anoi kirkkainta, puhkesi
Flora kyyneleihin, ja hänen sanansa näyttivät olevan kuin kallio. Ja
kun nuorukainen tuskan ja uhkaustensakin jälkeen valitti, ettei Flora
häntä rakastanut kuten vakuutti, -- silloin sinkautti Flora auki
vaippansa ja avasi sydänalansa hänen suudelmalleen, näyttäen, ettei
hänen rakkaudellansa ollut muuta rajaa kuin yksi, outojen jumalain
merkitsemä. Yksi tie pelastukseen oli: että Feidon veisi hänet pois,
kauas jonnekin. Mutta Feidon, taideniekka, hänkö olisi uskonut lemmen
pitkäikäisyyteen, niin tulisesti kuin hän Floraa rakastikin; hänkö
olisi hennonut viedä lemmittyänsä kodin turvasta? Ja niinpä hän sanoi
katkerasti Floran sanat hulluiksi houreiksi, ja kääntyi sitä tulisemmin
kuvaamaan heidän parhainta nuoruudenkukoistustaan, elon kultamaljaa,
jonka ikivaltiaat jumalat tarjoovat vain harvoille, syösten vihansa
kuiluun sen, joka sitä halveksii. Mutta voi! Turhaan hän käytti
rukouksia ja uhkaa, suloutta ja hellyyttä: vastaus oli kyyneleitä ja
kylmyyttäkin, jos taistelu rajuksi paisui.

Niin seisoivat rakastavaiset Osiriksen hämäräin laintaulujen edessä;
naisen silmät vuodattivat kyyneleitä yhä viljemmin ja hänen kasvonsa
harmenivat riutumuksesta. Mutta sitä uutterammin hän kulki kuitenkin
Osiriksen temppelissä, toivoen apua samalta luojalta, jonka käskyjä
noudattaen hän oli saanut tuskat poveensa, tuskat, joista hän halusi
päästä ja joihin hän oli lempeä etsien antanut itsensä luisua, saaden
iloa itse kyyneleistäkin. Mutta Osiriksen ilmestyksen aika ei vielä
ollut tullut.

Niin oli mennyt jo kaksi kuukautta turhassa, ja sillä ajalla oli
kirkas nuorukainen synkennyt, hänen elämänsä oli kuin tulen, jota
tukahdutetaan. Niin, hän oli tullut synkäksi, hänen verensä nousi
kapinaan sitä vastaan, joka oli syynä hänen kärsimyksiinsä. Usein
hän vannoi, ettei heltyisi, vaikka näkisi Floran ruumiina; mutta kun
hän sitä ajatteli, niin hän kauhistui, anteeksi anellen. Ja kun hän
muisti Floran kyyneleitä, niin hänen vaivansa unhoittuivat; mutta
sensijaan hänen vihansa kohdistui itse ajan ajatuksiin, Osirikseen, --
leikatessaan tuon jumalan merkkejä kiveen, muistoksi Floralle, koska
Flora sitä jumalaa rakasti.

Hän toivoi, että surma ampuisi häneen nuolensa, ja hän kulki tahallansa
Suburran myöhin illoin arveluttavilla kujilla, odottaen että jonkun
rikollisen tikari tai tauti hänet tappaisi. Mutta Osiris, jonka
amulettia hän veisti ja jonka temppeliä hän oli jalosti kaunistanut,
hän kai Feidonia suojeli, tuo hänen vihaamansa jumala. Säästääkseen
vielä kauheammille kidutuksille? Joten hän usein, raskaan vihan ja
tuskan vimmassa, aikoi riistää hengen itseltänsä; mutta kuinka hän
olisi voinut, olisipa hän sillä tuottanut tuskan sille, joka häntä
rakasti. Niinpä hänen työnsä temppelissä keskeytyi, ja hän hoippui
päivät pitkät toimetonna kuin juopuneena, Campagnan suorilla teillä,
väistäen elämää ja ihmisiä, kaupunkia. Niinpä tänäkin juhlan aattona,
jolloin hän pakeni remuisesta väkijoukosta puiston yksinäisyyteen.

Ja olipa hän turhaan miettimiseen väsynyt, ja usein päättänyt palata
kotimaahansa, kirkkaan Afroditen Melokseen, heittääkseen siellä
sielustaan surun paulat.

Nytkin hänelle tuli se luja päätös; hän nousi istuinpaadelta ja lähti
tyynenä astelemaan Tiberin saarelle päin, joka oli keskellä virtaa kuin
marmoriin veistetty kolmisoutu, terävine keuloineen, kajuuttana perällä
terveyden-jumalan temppeli, mastona kultainen triumfipylväs. Oli tullut
ilta jo; aurinko oli vastarannan vuorten takana, ja veripunaisina
hohtivat Aventinuksen kypressit ruskon heijasteessa. Siellä seisoivat,
siltain alapuolella sisäsatamassa, pitkäairoiset kolmisoudut, joita
lastattiin ja varustettiin matkalle. Feidon meni, tiedusteli trireemien
kulkua, ja kun hän pian sai kuulla, että pari niistä oli Flora-juhlien
jälkeen, jos tuuli salli, lähtevä itään, niin hän kiiruhti päättävästi
kaupunkiin, valmistuakseen matkalle ja heittääkseen Floran.

Mutta kai sattuma, tottumus ja kaipaus veivät hänen askeleensa juuri
Osiriksen temppelin, tuon turman paikan, ohitse, jossa hän oli niin
usein, päivin ja iltamyöhään, kohdannut rakastettunsa. Siihen hän
seisattui nytkin, hätkähtäen, huoaten -- ja meni vielä portista sisään,
esipihalle, jossa hänen tuoreet lootuskukkansa loistivat matalain
pilarien päissä, ja kulki edelleen, tuijottaen kaikkein pyhintä kohti,
Floraa ei ollut siellä, mistä tumman, kielletyn harson takaa kuumotti
Osiriksen kuva, kädet ristissä ryntäillä.

Mutta siihen tuli temppelin puistosta, jossa kuulas lammikko päilyi,
pappi poikasten ja miesten seuraamana, kukkakorien kantajain, joiden
toimeksi tuli koristaa nyt pilarit ja pylväiköt iriksillä ja palmun
lehvillä, huomisten juhlain varalta, kaikille jumalille pyhäin. Hän
oli kolmileukainen ja hymyilevä, silmät älykkäät, ripset sinisiksi
väritetyt, huulet ohuet ja viisaat. Hän näki Feidonin seisovan siinä
synkkänä taas, -- ja eikö hän Floran rukouksista ja ripistä tiennyt
heidän asiaansa? Hänen oli käynyt sääliksi kahta harhaantunutta, ja hän
tunsi velvollisuuden heitä auttaa, sen herran palvelijana, jonka käsky
tuotti sellaista onnettomuutta. Ja kun hän nyt tuli nuoren Feidonin
luo ja kuuli ystävältä, että hänen aikomuksensa oli lähteä ja jättää
työnsä, kaikki, niin nyt hänen oli hupainen aikeensa täytettävä.
Eikö hän ollut Aleksandriasta syntyisin, viisaasta ja uudesta, jossa
osattiin ajatella kirkkaasti, Osiriksen, Isiksen ja Horuksen, jalouden
ja hyvyyden henkien, maasta? Typhon oli kahlittava. Niinpä hän pisti
kätensä tutusti Feidonin kainaloon ja vaikenemista vannoen vei hänet
temppelin puistikkoon, jättäen palvelijat temppeliä koristamaan.

Pian astuikin Feidon papin seurassa ulos temppelin edustalle, ja hän
vapisi jännityksestä, hänen poskensa hehkuivat toivosta ja ilosta.
Ja kas: tuolla kukki läheisessä tarhassa kirsipuu, täynnä hentoja
valkoteriä, tuhannet aukeamatta vielä, hienosti punertaen; nyt hän ne
huomasi. Ja pappi ja Feidon hyvästelivät, lähtien päätä nyökäten eri
suunnillensa.

Sillä hetkellä oli Flora, jonka kasvot kuulsivat hienoina kuin
elfenluusta piirrettyinä, kammiossaan, Osiriksen pieni veistokuva
edessä, kalvaana riutumuksesta. Hän rukoili selvitystä tuohon:
ollako Osiriksen vai ei, -- ja vaaka oli huolettavasti Feidonille
kallistumassa. Monta päivää oli Feidon väistänyt häntä; millä kahleilla
hän voisi hänet sitoa, pidättää hänet lähellään? Feidon, hän on kaikki,
mitätön muu, koti, rikkaus, Osirisko myös? Feidon: mitä on muu hänettä:
kuolon tyhjyys! Feidon oli sanonut: rakkaus on virvatuli, joka jättää
eksyttämänsä pimeyteen. Sitä se ei saanut olla, Flora tahtoi hänen
näkevän, että se oli onni. Niin hän tahtoi, mutta kuinka; siinäpä
hän nyt taas odotti Osirikselta selvitystä ja lohdutusta. Siiloin
ilmoitettiin, että pappi häntä tahtoi tavata. Ja pappi puhui, viisaasti
ja arvokkaasti, vakavana, kauhistavana Osiriksen lähettiläänä. Floran
uskollisuuden jumaluutta kohtaan on Osiris muistanut ja heltynyt, ja
aikoo hänen rukouksensa kuulla. Hän on palkitseva hänet onnella, joka
on kuin ikuisuuden rauha, kuolema: hän tulkoon Osiriksen temppeliin
nyt. Se on huomisiin juhliin valmis, koristettu, seppelöity; veistäjän
työ vain kesken: Feidon matkustaa pois, Melokseen, -- ellei ole jo
matkustanutkin. Silloin kohoaa ja luhistuu Flora; kaikki sulot,
toiveet, kauhu ja täyttymys, kirkkaus hänessä yhtyvät. Mutta kun pappi
astuu kadulle, luvattuansa tulla Floraa noutamaan, niin astuessaan hän
hymyilee tyytyväisenä.

Miksi Flora ei olisi uskonut, että Osiris tahtoo tänä yönä keventää
tyttäreltänsä taakan, jonka on hänelle koetellen määrännyt.

Ja sitten illalla, kun kevätkuu on kohonnut heleälle, siniselle
taivaslaelle, pappi palaa ja noutaa Floran, hän vie hänet vakavan
Osiriksen temppelin luo, taluttaa Floran, jonka silmät loistavat uskoa
ja mieluista uskomista, -- sillä se hetki oli tullut, -- temppelin
tummaan kammioon ja avaa sen verhot hänelle, tuoden hänen käteensä
maljan ja sanoen, että hänen tulee, unijuoman juotuansa, levätä ja
odottaa Osiriksen ilmestymistä ja salaperäistä vaikutusta. Ja hän
poistuu temppelipilaristojen kautta kaduille, lukiten jälkeensä pyhät
ovet.

Flora on lähtenyt temppeliin kuin rakastajan luo, silmät loistaen, ei
ajatellen mitään; hän asettuu nyt lepolavitsalleen pitäen kultamaljaa
povensa päällä. Hän ajattelee, että Feidon on mennyt, iäksi mennyt, ja
haluaa uhrautua itse jotenkin, kuin suloisella kuolemalla; kuolemalla
jotakin sovittaa. Tokihan on kuolemalla armahtava Osiris oleva hänen
muotoisensa. Niin hän lepää silmät loistaen, ja tähdet loistavat
äärettömältä taivaalta, sellan oven tummista verhoista, ja hän painaa
huulensa uhrimaljan laitaan ja kallistaa sen.

Ja Osiris tulee, ei vakavana ja peljättävänä kuin hänen kuvansa verhon
takana; verhon takaa hän astuu, taivaallisessa loistossa, otsallansa
sulka-diadeemi; se oli Feidon, mutta kuitenkin Osiris, joka oli
Floralle tuottava kuolon sulouden. Ja Flora sulki silmänsä, niihin
koski sitä suloutta katsoa, -- ja huulet sulkivat hänen janoavan
suunsa, ja Osiris liversi hänen korvaansa jumalaisia sanoja suloisemmin
kuin satakieli. Niin veivät Floran kuin tummat, suuret siivet jonnekin
korkealle, yli maan, jossa tähdet sinkoilivat ja sammuivat, hänen
ummessa luomin jättäytyessään hyväilyyn, oli se sitten Osiriksen tai
Feidonin, hänen muotoisensa.

Mutta aamulla, kun päivä sarasti, -- silloin hälveni Osiris jälleen
tumman verhonsa taakse; mutta sitä ennen hän kietoi Floran kaulaan
kultarihman, jossa riippui violetti kivi ja siinä Osiriksen tiaran
sulka, ikuisuuden kuva. Mutta nyt tunsi raukea Flora, punehtunein
huulin hymyilevä, jo sellaisen riemun, että hänestä olisi tosiaan ollut
rikos epäillä, Osirisko häntä oli lohduttanut. Ja onneansa naurahtaen
hän lähti keveänä temppelistä.

Feidon, hän riensi jo viinilaulua hyräillen aamun kalpenevia katuja,
ja kun päivä nousi, Flora-juhlan päivä, tyhjensi maljan jumalain
kunniaksi. Ja sitten hän meni kotiinsa, ja kun korkean päivän säteet
vihdoin avasivat hänen silmänsä, hän kuuli kaduilta jo juhlan pauhun,
parhaillaan evoet ja huudot ja tuubain soitot. Kiireesti hän pukeutui
ja riensi keskelle elämää, pilaristoihin, pylvähikköihin, joissa
lainehti kirjava kansa. Tuolla Dionysos, muratilla seppelöitynä
pantterivaljaikolla; tuolla kukilla koristettuna, korkeissa
kukkavaunuissa Flora-jumalatar, perästä faunien tyrsosta heiluttava ja
valkokäsivartisten tanssijatarten liuta. Niin evoena kansan joukko Via
Sacraa myöten, ohi riemuporttien, jotka päivä pani huikaisemaan kuin
kevätlumi.

Niinpä vieri siis kulkue temppelien ohi, ja Feidon kulkueessa.
Osiriksen temppelin ohitse vierittäessä, siellä hän näki temppelin
portailla, kirjavain viirien alla, Floran: pukeutuneena sinisimpään
silkiinsä, riemusta loistaen, sylissä kukkia jumalallensa, temppeliin
menossa alttarin luo. Feidon huomasi hänet ja vartioi, näkeekö Flora.
Ja Flora näki, Feidon tervehti nauraen, ja Flora punehtui ja kääntyi,
mutta pyörähti vielä takaisin ja otti korun kaulaltansa ja suuteli sitä
Feidonin nähden. Ja sitten hän meni ja vei kukat Osirikselle, uhrina
siltä, jonka hän oli valinnut onnelliseksi tulemaan, -- asteli ylpeänä,
sylinsä täynnä narsisseja ja liljoja.

Rooma, toukok. 1908.




SISILIA.


Meren helmassa on saari, kolmikulmainen, -- siitä myös nimi Trinakria.

Se meri on niin sininen, että voisi sanoa, ettei ole nähnyt sinistä
väriä, jollei sitä ole nähnyt! Jalovärinen pohjoismaalaiselle, joka ei
väristä mitään tiedä, tuo Homeroksen usein mainitsema orvokin väri,
-- samalla kuin Indian jaloin indigo. Niin ystävällisen ja iloisen
sininen, ettei luulisi siihen voivansa hukkua.

Ja laivat väikkyvät sen kalvolla kuin lasten lelut, joihin on purjeeksi
pistetty valkea joutsenen sulka. Luonnon ihana, levoton, leikkivä
sielu. Meri, joka hymyilevänä sinijuovana yhtyy taivaaseen; punertavat
purjeet, joita läntinen paisuttaa ja kallistaa.

Sen "sinertävän syvyyden päällä" on saari, tumman värinen, autereinen,
utuinen. Joskus aivan violetti tai sinisenpunerva. Se on Sisilia,
muinaisuuden Trinakria.

Sen saaren rannat nousevat paikoittain merestä jyrkkinä kuin seinä,
kotkakorkeina: pohjoisessa ja idässä.

Ja tuon seinän juuressa kimaltaa meri niin kirkkaana ja läpikuultavana,
että eroittaa monen sylen syvyydestä sen helmasta auringon valorenkaat,
jotka helottavat kuin kulta; jopa tyynellä vihreät levät ja punertavat
korallit sen pohjasta.

Mutta paikoitellen ovat rannat aavoja, aukeita ja tasakumpuisia
vehnävainioita: eteläranta. Tai kaarevia lahtia, niinkuin idässä,
joihin Jonian meren mainingit hyökyvät virstoja pitkinä, säkenöivinä
helmivöinä, valkeina kuin huikaisevin maaliskuun lumi, tuosta
hymyilevästä merestä kohoillen.

Sillä saarella on mahtavia kaupunkeja jyrkkäin rantavuorten juuressa,
suurine satamineen, joissa vilisee laivain mastoja kuin metsää.

Siellä on pieniä kaupunkeja miljoonakaupunkien raunioilla etelässä,
viljeltyjen vainioitten reunassa. Siellä on somia huvilakaupunkeja,
iloisia kyliä rantajyrkänteiden hyllyillä, riippuen meren päällä kuin
meripääskyn pesä, -- turvallisina kuin merikotkain pesät.

Aavoja, punertavia ja aaltoavia vehnävainioita meren
tasankorannikoilla. Jyrkillä rinteillä ja sisävuoristossa
hedelmätarhat, joissa oranssi paistaa kultana, sitruuna keltaisena
kiiluu, kirsipuut kantavat raskaan taakan, -- öljypuut, leipäpuut.
Siellä viihtyy sokeriruoko, papyrus. Siellä kilisee vuorilaitumilla
ja kaupunkien, kylien mutkaisilla kujilla vuohien kellot. Karujen
kallioiden povessa piilee rikki ja hopea ja lyijy, akaatti ja jaspis.
Siellä on kaikki rikkaudet, mitä luonto luo.

Sellainen utuinen maa meren keskellä, kuin meren kasvattama! Ja saaren
itäpäässä, ulottaen liepeensä kauas länteen, siellä nostaa huippunsa
saaren muitten ääriviivain yli Etna! Vesuvius, se on kääpiö tuon
utuisen pyramiidin rinnalla. Etna: sen kupeet alenevat pehmeissä
laskoksissa, sen helmoissa on rypäletarhat ja oranssilehdot. Sen
pilvien-ylisessä, terävässä kärjessä on usein vielä kesäkuussa lunta,
sillä _kaikkea_ pitää sillä saarella olla.

Mutta lumen keskestä nousee valkoista sauhua. Ja joskus se sauhu
mustaksi synkistyy. Pilviin kääriytyy Etnan otsa, se suuttuu, vuori ja
maa tärisee sen vihaa. Se pukeutuu veripunaiseen vaippaan, se nakkelee
kiviä ja suitsuu tulta. Ja hautaa palaviin virtoihin kaupungit aina
Syrakusaan asti, mutta hävittää kauempaa viljelykset maanjäristyksellä.

Sellainen on Sisilia, ylinnä jalo Etna.

Oli aamu, kun tuon kauniin saaren ensikerran näin. Mereltä raikkaita
tuulenhenkäyksiä: yksi pohjoisesta Tyrrhenan mereltä, toinen
kaakkoiselta Jonialta. Meri oli aamun hämärässä vaaleaa kuin maito, tai
kuin himmeää hopeaa.

Merilinnut jo hälisivät; saaren vuoririnteet alkoivat kellertää:
ylimmät huiput käärittyinä punahattaroihin. Lahtien valtaviin
puolipyöröihin sohahtelivat aamumainingit pitkinä helmijonoina,
nousten meren kohdusta, joka alkoi, auringon välkähtäessä autereisten
vuorten takaa, kiittää hiottuna hopeana. Sitten se muuttui pikaisesti
sinertäväksi, väkevämmän siniseksi. Sitten violetiksi, siellä täällä
rannan varjoissa viheriää, virien kohdalla punertavaa.

Niin, kun aurinko oli kohonnut ja rakentanut merelle kultaisen
tien, oli meri lähempää rannoilta kuin vihreää smaragdia. Kauempaa
heleänsinistä kuin safiiri. Mutta sen väri tummeni taivaan rantaa
kohti, jossa sen hymy oli hurmaavan sinipunainen kuin ametistin.

Ja kaikkialla tuossa tuulisessa meressä väikkyi uduissa valkeita ja
ruusunpunaisia purjeita, ohi korkeain rantain, kuten kyyhkynsulkia
jossakin sinisessä ruusuöljyssä, rosogliossa.

Näin ikkunain kimaltavan kultaa, -- vuoristojen sauhuiset autereet,
satamain mastot, purjeet. Väki kierteli ylös vuorikyliinsä
mutkaisia teitä, ikivanhoihin, linnoitettuihin kyliin, tai ajeli
kuvakoristeisilla rattaillaan. Ja silloinpa soinnahtivat sielussani
kuin muinaisen sankarirunon keveät, iloiset säkeet.

Odysseiaa muistellen ajatus ensinnä -- Polyfemokseen! Sehän on
Odysseian tunnelma: taistelu luonnon puolesta jotakin anastajaa
vastaan! Polyfemos: mikä se on muu kuin villi, rehevä, jättiläismäinen
luonnontila, johon Odysseus tunkeutuu!

Tällä saarella se kuului olleen se Polyfemos. Aavalla rantahietikolla,
korkean vuoriston juurella, seisoi Polyfemos, toissilmäinen, järeä
vaari, tuijotellen merelle ainoalla silmällänsä, korkea

                     -- -- -- kuin salon tuuhea huippu,
    jok' yli vuoristomaan pääns' yksin ja suurena nostaa.

Niin hänestä Homeros. Ja mikäpä tuo vuori olisi muu kuin Etna.
Sellaisena seisoi Polyfemos vuorirannalla, tuuheapäinen villi. Ehkä
historiantakainen _sikaani, sikuli,_ Trinakrian ensimäinen eläjä.
Seisoi vaari rannalla, -- aamun meri läikkyi maidonkarvaisena,
mainingit hyökyivät kauniina kierteinä aarniosaaren sannalle.

Ja kun hän tuijotti, niin hän näki jotakin. Ja hänen sydäntänsä
paisutti kummastus ja pelko. Mikä tulee mereltä? Valkea lokkiparviko?
Liian iso on siksi, iso uivaksi kilpikonnaksi. Delfiiniparviko, kukin
kultavihrein kupein? Delfiinit siellä kyllä suihkuttavat, mutta eivät
yksin: ne uivat jonkin etupuolia, joka keinuu kuin pysty joutsenen
sulka tuulessa. Hän varjosti tuuheakulmaista silmäänsä, näin hän
tosiaan runollisesti loi silmän merelle, ja näki tuon sulan alla
aluksenkin ja liikkuvia olentoja. Aluksen "tummansini-pintaisen",
ja olentojen käsissä keihäät ja "keihäissä voimaa". Sen näki ukko,
ja hänen pedonsydäntään leimutti enteellinen kiukku. Hänen oli tämä
saari, Sisilia. Sen rautatammi-metsät, väärät ikipuut, sen kirsilehdot,
sen "lumivillaiset vuohet", sen meret, jotka rajoittivat näköpiirin
lempeänä utuviivana, pehmoisna kuin sininen öljy. Mitä oli muilla
siellä? Miksi piti muitten sitä nähdä?

Mutta purjehtija, tuolta mereltä tuleva, se oli harhaava Ithakan mies,
Pallas-Athenen suojatti.

Ystävällisesti laski jättiläinen heidät kuitenkin maihin, otti heidät
luolaansa vastaan. Mutta kavala koston vimma poltti hänen raivoansa.

Hän sulki luolansa suun vankalla paadella, ja alkoi vieraitansa syödä.

Kuin koiranpenikat hän heidät löi seinään, ja aivot räiskyivät luolan
lattialle.

Mutta Odysseus, viisauden jumalattaren lemmikki, hän mietti kavalan
pelastuksen. Hänellä oli muhkea, pukinnahkainen viinileilinsä ja siinä
oli "tumma ja suloinen viini", jolla raakalaisuus petetään. Hän tarjosi
sitä tuomisina isännälleen, ja isäntä siihen ihastui. Hän kestitsi
nyt vieraita kilijuustolla, ja juopui itse viinistä ja nukkui. Mutta
kun hän siinä nukkui, rajusti, tiedotonna rovionsa ympärillä, jalat
pään alla, niin hän heräsi viiltävään kipuun silmässään ja aivoissaan.
Odysseus ja hänen kumppaninsa olivat hiiltäneet roviossa pähkinäpuisen
hirren ja upottaneet kekäleen Polyfemoksen ainoaan silmään. Raivossa
hapuili ukko kirottuja kouraansa, mutta eipä heitä löytänyt pukkiensa,
kiliensä ja karitsainsa joukosta. Päätti siis johtaa lemmikkinsä ulos,
sitten toimittaa tyhjässä luolassa kostotyön. Longotti oven paatta ja
laski karjansa yksitellen laitumelle. Mutta eipä älynnyt tunnustella
vuohiaan alapuolelta. Vatsavilloihin oli petturi veikkonsa ja toverinsa
piiloittanut.

Ja pian kajahti jo Odysseuksen pilkkahuuto mereltä, missä aamunkulta
näkeville kimalsi.

Nyt tempaisi Polyfemos hirveän kallion, kohotti päänsä yli ja heitti
ääntä kohti pimeyteen. Pauhahti vesipatsas kuin Kharybdis, mutta
heitto ei osunut. Hän huusi avuksi veikkojaan: ne hänelle nauroivat;
hänen nimensä oli luonto, tajuttomuus, Ei-mikään. Kirvelevin sydämin
hän itki rannalla verensekaisia kyyneleitään. Mutta Odysseus uhrasi
piripintamaljasta kiitosuhrin jumalillensa.

Mutta siitäpä pitäen alkoi ainainen vaellus Trinakriaan. Vuorotellen
siellä ovat seikkailleet sikulien jälkeen foinikialaiset,
kreikkalaiset, Karthagon puunilaiset, roomalaiset, vandaalit,
itägootit, Bysantti; sarasenit, normannit, berberit, Ranska,
saksalaiset, Italia ja Espanjan Aragonia, vielä muut. Kaikki he
ovat sitä tahtoneet, kuin seikkailujen taikakalua. Kukapa ei, tuota
rikasta, ihanata saarta! Kaikkien kulkijain valtaväylällä, aikansa
maailman keskustassa, se kimaltelee ja houkuttelee kuin verrattomista
aarteista raskas arkku, jonka jokin outo jumala, idän tai lännen, oli
jumalais-seikkailuillaan mereen pudottanut.

Ensin soutelivat siihen käsiksi Zor ja Theokles, Foinikian mies
ja Kreikan mies. Purppuraisin purjein kiidätti rannalle, missä
Polyfemoksen luut rojottelivat, Tyyron ja Sidonin maanääristä
Zor: tumma, raaka, nautiskeleva, rahaa rakastava, rahan keksijä,
joka ei valtakuntia perustanut, ei taidetta jälkeensä jättänyt.
Sille rannalle hän purjehti, Zor. Ja sillä metsäisellä saarella
hän kokosi voimia uskaltaakseen sieltä vielä länteen, Herkuleen
pylväille, Okeanos-virrankin taakse. Noutamaan metallia sumuisilta
saarilta, meripihkaa pohjan pimeiltä periltä. Ja kun Zor palasi
noilta retkiltänsä hymyilevälle Välimerelle, oli hänelle ja hänen
tovereillensa, monesti ehkä myrskyn harhauttamille, Etnan tulta
syöksevä huippu majakkana. Ja hän nousi lepäämään saarelle, ja
Baalille, auringolle, sytytetyn kiitosroihun ääressä kertomaan
hirmunäkyjä oudoilta meriltä, -- estäen halun muilta kauppiailta
sinne lähtöön. Tahi hän vaihtoi saaren metsäläisiltä koralleja ja
metsänriistaa halvoilla purppurakankailla. Useinpa hän lie saanut
myös käydä veristä sotaa alkuasukkaiden kanssa, jotka uhkasivat hänen
laivojaan. Ja kun Zor, ruskeaihoinen Tyyron mies, voitti, niin hän
sytytti Etnan juurelle veriuhrin.

Mutta taistelussa kirkkaan Theokleen kanssa, joka toi saarelle
viljelyksen ja marmori kuvansa, ajettiin Zor vähitellen pois. Ja
Hellas edistyi saarella suurvallaksi, Suur-Kreikaksi! Näille samoille
rannoille, joiden kaarilahtiin kirkaisevan valkeat vaahtomainingit
hyökyvät, sinne perusti Theokles valtavia siirtokuntia. Kaupunkeja,
joissa oli miljoonat asukkaat. Avasi pellot kumpuaville rannikoille.
Kaivoi kallion poveen, maan uumeniin penikulmittain vesijohtoja.
Laittoi maanteitä, sotateitä, varusti linnoituksia suurvaltansa
suojaksi. Niinkuin nykyaikana kypsyi punertava vehnä, viinamäkien
puut kumartuivat rypäleiden painosta. Kaupunkien talojen luku oli
satatuhantinen, ja niiden pohja-ala peninkulmainen. Pieni taiteen
kansako? Pienen maan kansa? Näet raunioina valtavat satamalaitteet,
linnoitukset, jotka vielä uhmaavat aikaa, temppelien pylväät,
joiden ympärys on liki kymmentä syltä, atlantit, jotka olivat
pieninä friisikoristeina, mutta nyt maassa kuutena kuljettamatonna
kappaleena: alat aavistaa, _pientäkö_ se kansa vain rakasti. Näet
hekatombi-alttarin pohjan, joka on kuin tori. Vain taiteellisista
ihanteistako Theokles eli? Siellä aavistaa suurvallan, joka käytti
airon ja verisen miekan yhtä taitavasti kuin talttansa.

Zor, mitä on hänestä jäljellä muuta kuin hämärä, purppurainen muisto?
Mitä tällä saarella, jossa hän vertansa vuodatti kullan vuoksi: --
jotkut vaskiset uhrirattaat museoissa, homehtuneet mynttikokoelmat.
Niin, Theokles voitti; mutta sai käydä veristä sotaa Zorin
hengenperijän, puunilaisten kanssa. Niin vaihtelevat kansat kuin
tarukirjan lehtiä kääntelisi.

Kateellisina ja rahanhimoisina tulivat Didon lapset etelästä saarelle,
kamppailuun idästä saapunutta Hellasta vastaan. Keltaisen erämaan
ääriltä he tulivat. Satumaisen rikkaasta kaupungista, keveillä
sotalaivoillansa, jotka olivat täynnä palkkasotureja, afrikalaisen
erämaan villejä asukkaita, hispanialaisia, pohjanperäläisiä orjia,
-- kaikkien palkattavien villikansojen yhtymä. Mustanruskeita he
olivat itse, silmät leimusivat saaliin ja veren himoa. He karkasivat
kavalasti suuren Hellaan siirtokuntain kimppuun, mutta valppaat
vartiat huomasivat heidät jonkin Euryeios-linnan muureilta. Kiireesti
marssi väki rannikon suojaksi, ja kolmisoudut, sinikylkiset veden
linnoitukset, miehitettiin. Tyrtaiosta laulaen soutivat kreikkalaiset
erämaan hyenoja vastaan, heidän laivainsa keulassa hohtivat Areen
ja vaahtosyntyisen kultaisen jumalattaren kuvat. Laivat puskivat
toisiinsa, valtaushaat iskettiin, hauislihakset jännittyivät jousta
notkistettaessa.

Monipa kamppaileva pari syöksyi silloin toistensa lävistämänä meren
helmaan.

Siellä he, vihamiehet, uinuivat sylikkäin. Ja terävähampainen kala
aukoi heidän kypäriensä hihnat ja haarniskat, jotta heidän olisi
helpompi uinua. Kunnes heidän ruumiinsa liukenivat raikkaasen
sinimereen.

Mutta voittajat palasivat riemuiten kotiinsa, ja pantiin voittojuhlat
toimeen. He uhrasivat kultasarvisia härkiä tummatukkaiselle, maatamme
syleilevälle Poseidonille. Niin he tekivät heti rannalla, jonne kansa
keräytyi suutelemaan "tervetulleiksi" soturin otsaa ja olkaa. Zeun
alttarilla suistuivat sadat härät, ja imelä uhrisavu samensi ilmaa
kuin Etna. Temppelien edustalla, jotka nyt rosoilevat vanhuuttaan,
tanssittiin haltioittuneina. Teattereissa, joiden taustamaalauksena
hohti sininen meri, kuhisi katsojia kymmenin tuhansin, valkeissa
vaipoissaan. Siellä säestivät huilut ja "ontelo lyyra". Pindaroksen
ja Aiskhyloksen runous sai osakseen ihastushuutoja ja palmunoksain
huisketta.

Mutta verisen tappion jälkeen viileksivät puunilaiset itseänsä
veitsillä, ja äidit syytivät kilvan lapsiansa Molokin tulipunaiseen
syliin.

Mutta menivät nekin ajat. Ei ole Karthagon hyeenoista jäljellä kuin
hämärä, verikultainen muisto vain. Ja kreikkalaisista? Äärettömät
sorakasat, joilla nyt lainehtii vehnä ja kasvaa melooni ja viikuna.
Mahtavat jumalten temppelit meren hengessä, vehnävainioitten keskellä,
niin suuret, ettei kristillisyys ole niitä jaksanut hävittää: mitenkä
olisivat papit uskaltaneet kumota moisia pylväitä? He olisivat itse
jääneet suistuvain jättiläisarkitraavien alle. Vain aika kaasi
gigantit, ja kuljetti museoihin, -- herättääkseen katsojien sielussa
pakanuuden. Siinä se makaa, atlantti, seljällään: iskee hymyillen
silmää, pikkuvarvaskin miehenpään kokoinen. Niin ne loistavat
vehnäpelloilla Junon ja Concordian temppelit, lempeinä, punakellervinä,
meren sinisen viivan hymyillessä kaukaa.

Theokleelta veivät saaren Romuluksen pojat, tullen pohjoisesta
kömpelöin laivoin, seikkailleiden etruskein teitä. Kreikkalaisten
avuksi he ensin tulivat, ja suden pojat voittivat erämaan hyeenan,
puunilaiset. Mutta voitettuaan he suistivat alamaisuuteen
autettavansa. Nyt tuli saarelle järjestys ja yhteiskunta-uskonto.
Gladiaattori-teatterit ja kilpa-ajoradat.

Ja vähitellen riutui kreikkalaisuus. Rooman ylimysten kesähuviloiksi,
ja joutorahvaan vilja-aitaksi joutui ihana Sisilia.

Raunioina ovat nyt gladiaattori-teatterit; petolinnut pyöröjen yllä
kaartelevat ja huutelevat.

Vaan vielä lisää seikkailuja. Pyhä Rooma sortui kuin Karthago.
Vandaalit kiitivät yli saaren ja hävittivät, ltägootit sitä koettivat
pitää käsissään. Mutta heidän kanssaan taisteli saaliista Bysantti.

Hyväpä oli siellä Geiserikien levätä pitkistä, hurjista
seikkailuistaan. Riisua turkiksensa, pestä veri ja hiki karkeasta
ihostaan, ja kilpi pään alla nukahtaa oranssipuun varjoon ja uneksia
jäisistä, pimeistä lapsuudenmaistaan. Mutta kalpa kädessä prameaa
Bysantin keisaria ja hänen munkkejaan vastaan.

Mutta ei jaksanut pohjolan Geiserik karkoittaa kreikkalaisen keisarin
kiskovia käskynhaltioita saarelta. Sen teki Abdallah. Kauan sitten
oli "kuolo tummiin pilviin helleenien kohtalon kätkenyt". Nyt tuli
Abdallah! Arabiasta hän oli, tuo valloittaja, haaveellinen, tulinen!
Hurjalla ratsulla, päässä liehuva liina, hän kiiti pitkin tupruavaa
erämaata, seikkailun ja autuuden himossa. Niin riensi Abdallah yli
mantereen, -- kunnes tuli meri vastaan.

Ja nyt hän kannusti ratsunsa veteen, ja päätti valloittaa myös meren
ja saaret. Niin tuli saraseni Abdallah tarujen saareen, ja vuodatti
viljalti Allahin kunniaksi uskottomain verta. Koko saaren hän valtasi
yhdellä ratsastuksella.

Vaan kun hän sen sai omakseen, niin näytti siinä olevan kyllälti
hänelle paratiisia, ja hän tuli levolliseksi, vaikka oli huutanut:
Paratiisissa saan levätä!

Hän vaipui mietteisiin tuolla ihanalla meren rannalla sotaorhia
juottaessaan. Mikä kukkaiskimppu tämä saari! Paratiisista mereen
pudonnut. Siellä tuli Abdallah rauhan-haaveilijaksi.

Saraseni ja berberi valjasti nyt sotaorhinsa auran eteen, hän johti
virrat vuorilta "Conca d'oronsa" kasteeksi, hän istutti hedelmäpuita,
rakensi huvilinnoja. Mikä kaarten loisto! Hän rakensi pihoja, joissa
suihkulähteet sorisivat ja joita ympäröivät hevoskenkäkaaret hienot
kuin pitsi, kimaltaen kulta-, hopea- ja helmiäisarabeskeja.

Hän harrasti tieteitä, ja rakasti suloista runoutta.

Maa kukoisti taas kreikkalaisten ajoista. Ja illoin, kun meri uupui
lepoon ja sohisi jo suurena univirttänsä, kajahti moskeain minareteista
kiitoslaulu rauhan Allahille!

Mutta erämaan pojan tulinen päivä laski! Silti ei Sisilian kansan satu
ollut loppuva.

Pohjoiselta Tyrrhenan mereltä, josta aallot vihreän sinisinä ja
suolalta tuoksuvina hyrskähtelivät, -- sieltä tuli Roger. Normannit
lohikäärme-pursillaan. Kaukaa Thulen pimeydestä he olivat syntyisin.
Nyt heidän piti kilpailla Arabian kanssa. Viikinkilaivoilla he olivat
tulleet Normandiaan, siellä sivistyneet hiukan. Ja -- nyt Roger
seikkailulle Sisiliaan. Punanverevä hän oli, vankka ja keltakiharainen.
Hän tiesi vielä vähät tieteistä, taiteista. Taas kalskahtivat
Sisiliassa kansain aseet; sarasenien ruostuneet käyräsapelit ja
pohjolan raskaat kalvat. Ja normannit voittivat.

Mutta Roger, Rollon jälkeläinen: hän ei ollut vielä oikea kristitty,
eikä pimeä pakana. Siksi hän ei ruvennut uskonvimmassa hävittämään
maata.

Ei, Roger otti vaan vallan, ja tummat sarasenit saivat palvella
häntä ja hänen vasallejaan entisellä uskollaan, tavoillaan, jopa
laeillaankin. Ja siinä nuo palkolliset hienostivat herransa. He saivat
heidät tukemaan viljelystä, tieteitä, taiteita.

Ja siltä ajalta näkee kuvan saaren kansainkultuurista. Normanni-kirkko,
-- kirkko, jonka sisusta on peitetty kultaisella, välkkyvältä
mosaikilla. Sen teetti puolipakanallinen normanni-ruhtinas. Arkkitehti
saraseni. Muhamettilainen rakensi -- kristityn kirkon. Arabialaisilla
kaarilla hän sen kaunisti. Ja järjesti noiden kaarten päälle kymmeniä
kuvia raamatusta, heprealaisten jumalaistarustosta ja historiasta.
Siellä on Noakit, Moosekset, Kristukset, piirtäminä muhamettilaisen,
joka ei olisi saanut kuvaa piirtää, ja heprealaisilla kuvaprofeetoilla:
heillä on pukuna -- klassilliset helleniviitat ja roomalaiset toogat!

Niin sekoittivat kansat verta, yhdistyivät, sulautuivat!

Ja sitten -- siinä Sisilian satua vielä:

Sitten tuli saarelle, jossa jokainen kävi ja josta jokainen lähti,
vuorotellen vaaleita germaaneja ja tummia romaaneja: ranskalaisia,
saksalaisia, espanjalaisia. Anjoun tyrannit ajoi sekarotu pois
sukupuutto-surmalla, kapinalla, johon kirkkojen kellot antoivat
nousumerkin: Sisilian jalo iltamessu. Mutta tuskin hukkui Anjou,
tunkihe tilalle ahnas ja uskonnollinen Aragonia.

Sitten saksalaiset, italialaiset, itävaltalaiset ovat siellä
keinotelleet, taistelleet, kukin koettaen omistaa aarretta.

Kunnes viimein italialainen sekarotu, herraties miten monista kansoista
syntynyt, suuttui muukalaisiin ja Palermossa liehahti Garibaldin
punainen pusero.

Siltä vuorelta, Palermon Monte Pellegrinolta, jolla Hamilkar Barkas
muinoin oli epätoivon vimmalla puolustautunut Rooman hukkaa vastaan,
levisivät vapaustaistelijat kulona kaikkialle. He kiipesivät vuoria
keveästi kuin sveitsiläiset palkkanihdit! He kiitivät tasankoja kuin
arabialaiset ratsurit! He puhdistivat saarensa riistäjistä, mereen
tottuneina kuin ennen Zor tai Theokles.

Niin sai vilja-aittansa takaisin Italia. Nyt sen haave on omaksi
valtioksi.

Oli ilta, kun Sisiliasta läksin.

Messinan salmella, höyrylautan leveällä kannella. Mielessäni kulkivat
saattueena sikulit, Zor, Theokles, Hamilkar, Rooman preettorlt. Ja
itägootit, Bysantti, Abdallah, ja Roger ja espanjalaiset. Kaikki
menneisyyden utuihin haihtuen.

Tyrrhenan mereltä kävi väkevä, lämmin viima. Tähdet loistivat suurina,
kone jyskyi kumeasti.

Minua vastapäätä istui verevä maalaisnainen: nenä jalo, kreikkalainen;
korkean hiussykerön ympärillä metallipangat. Pari matruusia, hanuria
eli sirmakkaa soittaen: toisella heistä kotkannenä ja vaalea tukka,
-- minkä normannin jälkeläinen tuokin lienee! Mutta erillään
toisten joukosta istui kaksi maalaisukkoa: kasvot keltaiset, posket
ryppyiset, otsat matalahkot, mutta älykkäät. Nenät kuin käyräsapelit,
sieraimet laajat; suut leveät, suoraviivaiset. Heidän pienet silmänsä
kiiluivat kuin hiilet, kun he helistivät käsillään huitaisten
sisilialais-murrettansa. Valkeat hammastarhat paistoivat kirkkaina, kun
ohuet huulet aukenivat leveään, ylimieliseen ja äänettömään nauruun.
Päässä heillä oli siniset fetsit, ja toisella fetsin ympärillä kirjava
turbaani: sarasenien jälkeläisiä.

"Valo vaipunut yön oli helmaan jo." Rusko oli sammunut, Poseidon väsyi,
laski tyttärensä ja raakkuihin puhaltelevat poikasensa lepoon.

Sinipunerviin utuihin alkoi tummeta taakse Sisilian jyrkkä ja korkea
ranta. Korkeimmalla huipulla, Etnan lumisärmällä, häilyi punaisia
hattaroita.

Aallot solahtelivat uneliaasti laivan kupeissa. Tuolla pohjoisessa
olivat Aioloksen saaret, ja tuossa lähellä Skylla.

Kuin houkuttelevat sireenit vilkuttivat Sisilian rantakaupunkien
tuhannet tulet. Suurina heijastelivat ikuiset tähdet meren
mustanvälkkyvästä pinnasta.

Girgenti, Reggio Calabria, kesäk. 1908.






PUNAINEN MYLLY

(1913)




LAULU MAANTIELLE.


Maantie, rakkahin ystävä! Jo monta vuotta sitten halusin laulaa lauluni
sinulle, kiitoksena kaikesta, jota minulle annoit. Sinä, joka olet
rajaton, lopunnäkymätön!

Maantie, joka olet herättänyt minut vähän väliä uuteen elämään, joka
olet kenkinyt jalkani jälleen keveästi nousemaan. Aina niistä ajoista
asti, jolloin piennä poikana kuulin ensi kertaa ylistyksen sinulle.

Pieni piikatyttö lauloi sen kesäisenä sunnuntaina kuistilta, jota
humaloista rakennettu lehtimaja köynnösti. Näin hän lauloi, laaksoihin
katsellen, surunvoittoisesti, kun kuuntelin häntä kuistin kaidetta
vasten nojaten:

    "Maantie on pitkä ja sannoitettu..."

-- -- oli siinä paljon muita säkeitä. Mutta tämä ensimäinen oli
kaunein, aina on se soinut ihanasti mielessäni.

Se oli sunnuntai, välkkyvissä koivuissa lempeä tuuli. -- Ja silloin
huomasin sinut, maantie, ensi kertaa mäeltä, miten sinä laaksossa
kiertelit ja nousit keltaisena vaaroille. Ja siellä hohdit kutsuvana,
aukenit kuin kultainen virta. Sieltä etenit kesäiseen metsään,
rakkaihin kyliin, joissa kotikoirat kulkijoita haukkuivat, kuljit
lainehtivain ruiskumpareitten alla, sitten ylös, sitten iloisesti
alamäkeen huimaa rinnettä, ja menit välkkyväin vetten kannasta,
poppeleja ja syreenejä kasvavan kalmiston ohi. Ja kaupunkiin, jonka
kellojen soitto kuului loitolta, ihanaisena päivänä.

Silloin rakastuin sinuun, loppumaton, määrätön: sentähden kaunis kuin
aavistus.

Olen kulkenut sinua sitten monet vuodet. Monet vuodet olen sinua
rakastanut enimmän maailmassa, -- ehkä yhtä paljon vain liitäviä
pilviä, -- kotimaassa ja muuallakin, -- sillä sinä olet universaali
kuin itse kauneus.

Sinä veit minut kotilaaksosta surumielisenä elokuun iltana.

Ensimäisillä seikkailuilla diligensissä mielistyin varrellasi
majatalojen vallattomaan riemuun.

Ajoin silloin pohjan raukoilla rajoilla, jossa ainoa iloni oli, että
sinä johdit minua sieltä _pois,_ sieltä, kolkoilta korpimailta, jossa
kai sinä itsekin surit kaiken köyhyyttä, kaitana louhissa ryömien. --

Ja sitten kävelin sinua paljain jaloin nuorena valkolakkina. Ensi
lauluni olet sinä innoittanut. Ensimäiset ihanat, melkein lapsen
kultakiharat ovat maantien kululla vastaani liehuneet.

Niin, ne olivat onnen päiviä, mutta joita seurasi muuta, -- elämän
vaihtelu kuin maantie, joka päiväpaisteisilta vainioilta painuu metsän
pimentoon.

Sinulle, uskottu, ovat kyyneleeni tippuneet. Sinua pitkin olen
sairaana kulkenut. Sinä olet johtanut yksinäisten jokien rannoille,
kuin unhoituksen virroille, -- kunnes taas olet kutsunut minut elämään
suloisilla, _epämääräisillä_ lupauksillasi.

Mitä kaikkea sinusta kertoisin! Olet ollut seuralaiseni, kulkenut
kanssani kuin ystävä käsikoukkua, -- kesin, talvin, keväällä, rattaiden
pyörät kinoksia vääntäen, syksyöisin, jolloin tie kuultaa edestä kuin
harmahtava nauha.

Enkö muistaisi vaihteluja, joita annoit minulle, kun kiisin seurassasi
hanuria soittaen ja runoillen nuoressa voimassani?

Enkö sinun varrellasi metsäruusu-lehdossa voittanut sinisilmäistä
neittä? Eikö hän sinun nähtesi kuutamossa hyväillyt ohimoitani.

Enkö ole vierelläsi pellolla lapio kädessä tervehtinyt onnellisia
ohi-ajavia! Silloin ikäänkuin heräsin jälleen, -- tuskaan, että olin
unohtanut sinut, että halveksin elämää niin, että voin pitää peltoa
sinua parempana!

Taas kiisin veikkojen kanssa elonuhmasta juopuneena, pyssyjä laukoen,
syksyn keltaisen kuun kumottaessa.

Ah, sadat ja parhaat ovat _minun_ muistoni sinusta, öin ja päivin,
talvin ja syksyin. Kauniit täällä. Kauniit muualla, kun läksin veljesi,
jalon, kiitävän rautatien seurassa kohti ihania maita.

Ja kun palasin, löysin jälleen sinut yhtä kauniina kuin ennen
synnyinseudulla, siimeisessä metsässä, lämmin santa paljaan jalan
astella, tuulen vilvoittaessa rintaa, tie, jota äitini harhaavat jalat
jo astelivat.

Ja muistan talven, jolloin lausuilin taas lumipyryssä naiselle,
joka kahlaili edessäni hangessa, kuumia tunnustuksia, kunnes hän,
tumma, kääntyi ja kietousi kaulaani. Sinä tiedät, maantie, intohimon
väristykset, tiedät, kuinka puut sinä yönä seisoivat korkeina ja
ylhäisinä kahden puolen sinua, mahtavina kuin sankarirunoelmat.

Kesän hautoessa kangasta olen hyväillyt partaallasi nauravaa, vaaleaa
naista, -- senkin näit sinä, kevytmielinen ystävä. Ja leikilläsi
kiedoit kuumana kesäpäivänä lapsesi tomun pyörteeseen, kuin jumalia
kuljettavaan pilveen...

Ken luki kaiken onnen, luetteli aarteet, kuin meren sannan, joita
ihmislapselle suot. Miten sinut nähdessään tahtoo kulkea, yhä kulkea,
kuinka on vaikea kääntyä takaisin, koska haluaa nähdä, mitä tulevassa
käänteessäsi kätket? Mitä ihmisiä ja kohtaloita olet näyttänyt minulle!
Viisautta, -- hulluutta. Kuinka onnellisia ollaan hevosenkengän
kappaleista, joita sinä hulluille lahjoitat! Mutta minä tunnen rikkaat
lahjasi, joita annoit, kuljinpa repaleissa tai ajoin vaunuilla. --

Ah, maantie, miten syvämielinen, toivoton olet syysyönä. Mutta miten
keikaileva ja kevyt olet, kun kevätilta hymyilee ja sielussa herää
suloinen, eleginen uusien vaiheiden laulu.

Erilainen eri seuduilla, et yhtä ja samaa yksitoikkoista, vaan rikas
kuin elämä! -- Siellä, aivan sinisessä etelässä, öljypuumetsissä olet
lumivalkea, -- siellä olen kävellyt ruusunpunertavia vuoristoja ja
muuritettuja vuorikaupunkeja kohti.

Miten erilainen kuin koti-tuulella ollessasi, -- lapsuuden laakson
maantie, jonka vaaralla emännäiset tarjosivat minulle sinisestä kupista
kirkasta viinaa.

Muuttelet muotoasi kuin sadun käärme. Paikoin olet punainen, paikoin
sinertävä. Joskus, kaivosseuduilla, olet musta hiilistä, ja itsekin
näytät silloin koettavan juosta kiireesti pois tuosta liekitsevästä
helvetistä, orjuutetuimman työn paikoilta. -- -- --

Ja sinä, joka olet kaikkea, -- sinulle en ole ennen laulanut! --
Parhaallensa on ihminen aina kiittämätön! Miksi palvelisi sitä, joka
on kuitenkin uskollinen? -- Niinpä jäi kiitos sanomatta sinulle, joka
näytit minulle alppien kylmän yksinäisyyden ja jotakin niin muistoilla
rauhoittavaa kuin Via Appian laatat, sinulle, joka olet yhtä suuri kuin
se rakkaus, jota -- ei ole missään.

Niinkin uskoton olin jo, että aloin haaveilla maantien vastakohtaa,
kotia! Neljää pian nähtyä seinää, jotakin ihmistä, johon tutustuu
tuokiossa kyllästyäkseen. Ahtautta, kahleita. Sinun kilpailijanasi,
suuri, tuntematon, iäti uutta antava!

Niin, sellaista minä jo mietin. Miten naurettavaa!

Mutta tänään näin sinut jälleen -- Jumalan kiitos! Pelastitko minut
vielä kerran kuolemasta, paikalleen juurtumasta kuin puu? -- Näin sinut
taas tänään ihanuudessasi, marraskuun päivänä, Pariisin ruohoisilta
valIeilta! Kuinka olit kaunis, kuinka avonainen! Ja päätön! Siellä
höyryt, siellä riemuiset lähtösoitot, vihellykset!

... Menet jonnekin, riemastut, katselet, -- kaikki tulee pian tutuksi,
nähdyksi, -- rumaksi. Kaikesta tahtoo pois. Mutta yksi on, joka on niin
määrätön, että se aina pysyy kauniina, -- sitä kauniimpana, kaunoiseni.

Jälleen tahdon kanssasi nyt, lumoojatar. Ehkä _nyt_ tiedän, mihin
sovellun?

Ota minut, ota, kunnes lasket iäksi rinnallesi, sinä, jota _olen_
rakastanut enimmän maailmassa.

    "Maantie on pitkä ja sannoitettu..."

Pariisi, marrask. 1911.




APACHIN LEMPEÄ.


Suurilla bulevardeilla, missä sähköt hulmusivat, istui katukahvilassa
katkera ja synkkäsilmäinen, sielulta väsynyt ja luonnolta tyly, typerä
apachi tyttönsä kanssa. Ja koska hän ehkä oli runollisella tuulella,
niin hän kai lauloi ajatuksissaan, -- ehkä oikeille naisille, jotka
ohitse kulkivat:

-- Kurjuudessa olen syntynyt minä, isäni soi kodikseni likaisen kadun
ja siltain alukset, äitini on minun itkulleni kironnut.

Kukaan ei ole minua auttanut, omaan älyyni minä olen saanut luottaa
kuin metsäkissa kynsiinsä. Kirkas ei minun mieleni ole, -- kuinka
voisi se olla sillä, joka on varhain paljon nähnyt, -- ja nähnyt vain
tyhmyyttä, kaikki ihmislapset narreina tai tiikereinä.

Sillä kuinka voisi hyvyys kulkea siellä, jossa köyhyys asuu? Hyvyys on
rikkaiden ylellisyys, -- rikkaan on helppo olla hyvä, köyhän täytyy
hyvyytensä syödä, sillä vatsa on hänellekin tärkein.

Heikkojen narriuden ja vahvain tiikeryyden olen minä nähnyt. Mutta
taistelu on väsyttänyt minut, etten voi olla edes oikea tiikeri. Heikko
ja narri minä olen, jolla on tiikerin sydän. Tiikeri, jota narrius
heikontaa, tiikeri, joka vihaa tiikereitä. Yhteiskuntaa, joka on
tiikerien valtakunta. Yhteiskuntaa, josta en ole saanut muuta tietoa,
kuin että narrien on siinä paha olla.

En usko yhteiskuntaan, en sen aatteisiin enkä uskoihin, sillä ne ovat
kullattuja ansoja, joilla narrit pyydetään tiikerien uhreiksi. En
usko kuin nautintooni, mikäli sitä jaksan nyrkeilläni hankkia. Enkä
usko siihenkään oikein, sillä _kaikki_ olen varhain saanut nauttia,
ja ihmisen nautintomahdollisuudet ovat jotakuinkin rajoitetut. Enää
suurempaa nautintoa en tavoittele, koska en nautintoonkaan usko.

Nautintoni: -- hetkellinen unohtamus, ja viha ja epäusko ja pilkka.

Nainen on ehkä suurin nautinnoista, parhain unohtamisista. Se minua,
typerää, vielä saattaa soaista. Mutta mitä on sekään sellaisena kuin se
istuu vieressäni: avuttomuus ja ahnaus -- köyhyys.

Siksi minut valtaa usein vielä kaipaus, jota voisi sanoa puhtaan ja
jalon ja viisaan kaipaukseksi -- valtaa tuossa ainoassa tunteessani,
joka minua, narria, vielä joskus hurmaa. Kaipaus, vaikka -- tiedän,
että sitä jaloa ja viisasta tuskin kannattaa kaivata, sillä tuskin sitä
on. Ja vaikka tiedän, että sitä halveksisin, enkä siinä viihtyisi.
Sillä jalous on typeryyttä, joka ei tosiasioita näe; kuinka voisi
viisaus siihen yhdistyä? Viisaus on kokemusta, -- kurjuutta ja
kirousta, jota ei kannata mainitakaan.

Ja kuitenkin, katsellessani näin ohikulkevia "oikeita" naisia, valtaa
tuo hetkellinen hurmautumiseni ja suurin hullutukseni minut. Kuinka voi
epäilys ummistaa luomiaan näin? Ja niinpä minä, unohtaakseni, laulan
sielussani noille kulkijattarille:

Te oikeat naiset, -- te _rikkaat._ Elämän jalokiviksi voin imarrella
teitä nyt, tällä hetkellä, teitä kauniita ja puhtaita ja hellän
näköisiä, -- rikkaan on hyvä olla kaunis ja puhdas ja hellä!

Minun ystävättäreni on musta ja tyly, ja häntä minä _ihailen,_ mutta
teitä rakastaisin, ehkä, _jos_ olisitte sitä, mitä silmäni valehtelevat.

Ne valhettelevat, että te, jotka sipsutatte suorina ja siroina ja
uhkuvin uumin ja hymy pienillä punaisilla huulilla, ja silmissä mustain
luomien alla syvä kimallus, -- että te olette viisaita ja hyviä.
Siroina te tepsutatte. Uumanne ovat upeat, mutta vyöhyt hoikka kuin
muurahaisen. Rintavassa kengässä kiireesti kepsutatte, ohut nilkka
vilahtaa kohtuullisesti, kun suojaatte puhtaita helmojanne. Otsalla
värisee leikillisesti kiharrettu tukka, ja leukanne on aistillinen
ja pyöreä. Hansikas verhoaa puhdasta rannetta, harsohansikas, jonka
läpi välkkyy yksinkertainen kultarengas. Kyynärpäänne ovat taakse
taipuisat, ja käsivartenne raikkaasti voimakkaat, -- teidän oikeain,
porvarillisten naisten, kaitauumaisten ja siro-otsain.

Niin te rientelette, korkein kannoin, iltapuuhissanne, -- kun
sähköt pukevat, ah, vihdoin taas, bulevardien päiväisen arkisuuden
varieteehuikaisuun. Teitä minä rakastaisin, -- ehkä.

Minun sydäntäni viiltää jokin hullu harhausko, että teidän kauneutenne
on muka totta ja puhdasta, -- kun te ohi rientäessänne luotte
kummastuneen katseen kirkkaista silmistänne synkkään, villin näköiseen
rikolliseen, joka istuu kahvilan markiisin alla välinpitämättömän
ja epäilyttävän näköisenä, käsi lallattavan ja kirjavissa sulissa
koreilevan proletääri-siskonsa vyötäreillä, -- tuon, jonka huulet ovat
veripunaisiksi värjätyt ja laihat kasvot liidussa, -- kasvot, joista
mustat silmät ammottavat välinpitämättöminä ja kylminä, -- tyhjinä ja
suruisina, -- _köyhinä._

Se viiltää sydäntäni, varsinkin jos teidän epäilevä katseenne on
kummastuksesta kaunis.

Mutta jos se on tuikea, jos halveksinta rumentaa kauniita silmiänne,
noita jalokiviä, silloin minun sydämeni kylmenee. Teille, varakkaille,
porvarillisille, joilla ei sievän, kapean otsanne takana ole aivoja
ymmärtääksenne, mihinkä katkeruuteen ja villiyteen ja vihaan saattaa
se syttyä, jolle ei ole syntymästä annettu muuta kuin omat kädet
ja omain aivojen epäilys ja oman lihan pyyteet, -- koska hän näkee
rikkauden keltavoikoilla ja välkkyvissä vaunuissa vyöryvän ohitseen
sähköjen tulikujassa, hänen saamattaan siitä muuta kuin välähdyksen.
Joten hän myrtyy surussaan ja uhmaa ja miettii koston töitä, -- teidän
yhteiskuntanne pilkkaamista ja tuhoa, jonka tiikerivoimille puhdas,
typerä kauneutenne perustuu.

Silloin kuitenkin halveksin teitä, ja nauran teidän hyvyyttänne,
jonka on luonut rikkaus, joka on maksanut kultaa, _paljon_ kultaa ja
varakkuuden onnea, sekä kauneuttanne, tuota kokematonta ja viatonta
kauneuttanne Brysselin pitseissä.

Sillä onnen, kullan voimalla te olette tulleet puhtaiksi ja hyviksi, --
jos sitä olette. Onnen keikaus on teidät hionut, te jalokivet! Kullalla
teidät on ostettu, sellaisiksi kuin olette, ostettu hyviksi, -- jos
sitä olette. Oikeat jalokivet ovat kalliita!

Mutta kaikkialla ei ole kultaa, ja heikko saa tyytyä jalokivien
asemasta kirjaviin lasihelyihin, -- niin, te oikeat naiset, jotka
kepsutatte ohitse puhtain helmoin, tumma otsatukka leikillisesti
väristen, te laajauumaiset ja kaitavyöt kuin muurahaiset. Kaipaan
teidän puhtauttanne, mutta halveksin teitä, jotka on luonut raha, --
joiden pienissä otsissa ei viisautta ollutkaan.

Tylyllä ilolla minä silloin tahdon jälleen syleillä köyhää
ystävätärtäni, joka on viisas ja jotakin totta nähnyt, koska hän on
köyhä; tylyllä julkeudella minä silloin hyväilen tuon tallattavan
ja hetkeksi juopuneen rintoja -- tahdon yllyttää häntä rikoksiin
ja halveksuntaan ja välinpitämättömyyteen, mikä on epäuskoisen ja
voimattoman suurin nautinto sillä hetkellä. Köyhyydessään hän on nyt
minusta viisas, siis kaunis, tuo liiduttu, kalpea tyttö, huulet kuin
verinen viiva, pilkan veriviiva, -- hän unohtaa köyhyytensä huokaukset
hetkeksi juopumuksessaan. Ystävättäreni, jonka suuren hatun otsikossa
paistaa, markiisin alta valojen huikaistessa, punainen sulkarivi kuin
indiaanin päähine. Apachitar! Suuri punaiseksi värjätty sulkaviuhka,
kuin julkea kyltti yleisen talon ovella.

Häntä minä _ihailen,_ jos teitä voisinkin rakastaa, te porvarilliset,
kauniit ja puhtaat naiset, elämän kalliit jalokivet, jotka ette
elämästä mitään tiedä!




"SULO SUOMI, POHJOLA..."

(Illusioni.)


Kerran ennen -- siitä on jo kauan, -- kotilaaksossani, -- olin silloin
vielä pieni poikanen, -- keikkui nuori maalarinsälli korkeilla
telineillä ja siveli valkeaksi kotini toisen kerroksen päätyä. Oli
kesäpäivä: koivikko suloisessa lehdessä, aurinko säteili vinosti, ja
sireenipensaissa nuokkuivat tertut.

Siitä on jo kauan. Sälli keikkui telineillä ja pensseli liikkui
nopeasti, ja mies lauloi riemullista laulua. Istuin aitan portailla
ja paljaita jalkojani lämmitti käytävän hiekka, ja kuuntelin, kuinka
sälli lauloi. Se oli suloista; korkealta lipputangon alta, jossa
sinivalkoinen leijui hiljalleen, kajahteli raisu laulu. Mitä hän
lauloi? Tuttua, aivan tuttua laulua:

    "Sulo Suomi, Pohjola..."

Reipas ja rehentelevä ja samalla kaihoisa kansanlaulu. Valkea pääty
kaikui ja ilma raikui ja laulu liiteli salmille, joiden hopeassa
kuvastuivat talot ja vihreät pellot ja vanha tapuli ja kalmisto.

Riemuitseva loppuveto:

    "Ei ole maata sen armaampaa!"

Siitä on kauan. -- Yksi tie lähti sieltä kartanolta; mutta se haarautui
moniksi, -- sadoiksi, tuhansiksi.

Nyt: missä kulkenenkin, missä aikojani vietellen...

Kuljinpa yksin ja kuoloon saakka synkkänä, -- tai riemullisena ja otsa
seppeleissä, jonka unohdus antaa...

Oikkuisan onnettaren heittelemänä tai varmana...

Tai uusien maiden riemuissa, pitkillä maanteillä, tahi keinuvan meren
rantamilla...

Tammistoissa, ripustaen soiton oksaan ja nukkuen siimeessä...

Pohjolassa, jossa kalevaiset välkähtelevät... Taikka toivioretkillä
etelän huikaisevain marmorikirkkojen portailla...

Niin, turha luetella: kuljinpa yöllä tai päivällä, olinpa sielua
kuin sävel, jota soitetaan ensimäisen viulun ohuimmalla kielellä ja
vaimennetaan sordiinilla; tai heittäydyinpä lokaan.

Olinpa onnen poika, rikas tai köyhä, mustalainen tai majoihin tyytyvä,
ulkokullattu tai jalo, hyvä tai kelvoton, laskeva tahi aulis, olin
kiitetty tai naurettu, joskus väsynyt, joskus voittamaton kuin
ainoastaan kärsivällisyys...

Surinpa, iloitsin, elin, kuolin...

Niin kaikkialla kajahtaa se laulu. Ja kaikki tiet vievät takaisin
sinne, -- pihalle, jossa istuin aitan portailla, paljaat jalat
hiekassa, ja kuuntelin sällin raisua ja omituisesti raukenevaa laulua:

    "Ei ole maata sen armaampaa!"

... Koivut armaassa lehdessä, sireenien tertut nuokkuvat ja aurinko
säteilee vienosti.

Alati on se sävel mielessäni: milloin sordiinilla soittaen, milloin
pauhaten pasuunalla.

... Niiden rantain rakkautta! Keltaiset maantiet, joista lähin vei
vanhan, harmaan tapulin ohitse, missä ristit lahoavat poppelien
siimeksessä...

Nuori maalari korkeilla telineillä, liikutellen nopeasti
pensseliä... Sinivalkea tangossa ... kun aurinko välkkyi suhisevalla
koivikkorinteellä...

    "_Ei_ ole maata sen armaampaa!"






KERRAN KESÄLLÄ

(1917)




MOOTTORIRETKI.


Moottorilaiturilla seisoi jo kauppaneuvos Könölin, seisoi eväskorien
vieressä pää keikassa ja muhkein vatsoin, ruskeassa puvussa niinkuin
melkein aina, mutta nyt oivalliset kalasaappaat lyhyissä jaloissa;
ja hänen vieressään istui sillan penkillä Maissi-rouva, jolla oli
punainen päivänvarjo, avokaulainen pitsipusero ja kukkia povella;
jalassa hänellä oli kiiltokengät ja punaiset, läpinäkyvät sukat,
joiden väriä nosti vielä alushameen helma, näyttäen ja riiputtaen
pitsiään päällimmäisen alta. Maissi-rouva katseli siinä istuessaan tuon
tuostakin levottomasti käännähtäen ja kiiltävin silmin kauppatorille
päin, rautatien alikäytävän holviin, josta sillalle tultiin, ja sitten
taas sillalla liikkuvia kulkijoita; ja nähdessään jonkin ulkomaalaisen
komean puvun hän sanoi:

"Se oli stiilistä."

Ja sitten hän tähysteli jälleen kaupunginpuoliselle rannalle, kuten
olisi jotain odottanut, levottomasti päätänsä käännellen siihen saakka,
kunnes hänen silmänsä osuivat tuolta salmesta tulevaan maisteri
Bongmanin moottoriin, joka ajoi laituria kohti keula pystyssä. Silloin
hän ihmetteli:

"Mikä tataariteltta tuo on? Mutta sehän on Bongman, hän on _tokig!_ Ja
meidän täkkimme, minun uusi Pietarista tilattu täkkini, miksi hän on
sen siihen levittänyt. Ja miksi paatti kulkee noin styyri alhaalla?
Kuka tuollaisella kehtaa lähteä, minä en lähde, täällä on koko
selskaapi käynyt jo kolmasti odottamassa, ja nyt ne toiset viipyvät
taas Kasinolla. Ja jösses, minkä näköinen Bongman on! Ei, minä lähden
pois."

Ja rouva aikoi nousta ylös ja lähteä isonlaista päätänsä heitellen
matkaansa, mutta sanoipa silloin Könölin hänelle naurahtaen:

"Entäpä ne eväät? Äläkä ole milläsikään, jos Bongmanin moottori onkin
tuollainen; ei hukuta, olenhan minä jo varustanut perästä hinattavaksi
toisen, pienen venheen, pitkänsiiman heittoa varten!"

Maissi-rouva istahti silloin jälleen, istui leuka pystyssä ja suu
hiukan auki ja keikutteli jalkaansa tai pälyi jälleen kaupungilta
tuleviin.

Sitten kiiruhti torilta sillalle laiha, nuorenlainen mies, käsivarrella
matkahuopia ja kuluneet patiinit jalassa, sääret notkuivat omituisen
ryhdittömästi, ison, kyhmyisen otsan alla silmissä oli tuijottava,
suruinen ilme. Hän oli kauppaneuvoksen kaukainen sukulainen, hänen
sahansa konttoristi Heitukka... Hän laski nyt huovat sillan kaiteelle,
meni Könölinin luo ja kuiskasi hänelle, silmissä imarteleva ilme:

"Köksä ja sisäkkö lähettivät nuo viltit. Minulta jäi kertomatta
sieltä maalta, että tänä aamuna se ukko toi sammaleita sahan
työläisasumuksiin..."

"No?" kysyi Könölin ja hymy värähytti hänen kuivanlaisia huuliaan.

"Minä", änkytteli nuorimies koettaen vääntää suutaan ymmärtävään
hymyyn, "minä ... haha ... makasin... Ukko odottaa... Ja kun menen
sitten sinne ... vei se aikaa ... niin sammaleet ovat märkiä, sanoin;
niin, tällä poudalla..."

"Jaha, jaha", keskeytti silloin kauppaneuvos. Mutta Heitukka jatkoi:

"Ukko antoi silloin sammaleet puolella hintaa ... kun oli kauan
odottanut, niin täytyi ottaa. Mutta nyt minä ... kun kauppaneuvos oli
lähdössä ... jos vähän rahaa..."

Ja Heitukka katsoi rukoilevasti Könöliniin.

"Hyvä, hyvä", sanoi kauppaneuvos silloin. "Mutta kuulehan; muistin
tässä, tarvittaisiin sinuakin siellä retkellä, soutamassa koukkuja.
Tulehan nyt meidän kanssamme huville; onhan siellä nuoretkin", jatkoi
hän hienosti silmää iskien. Sitten iski hän vielä tuikeammin ja
naurahtaen toista silmäänsä, nyökki päätänsä eväskoreihin päin ja
jatkoi: "Ja onhan sitä mukana muutakin."

Konttoristin kasvot kirkastuivat ja hän kiitteli:

"Kyllähän, mielelläni soutajaksi... Mutta..."

Hän katsoi kysyvästi tuonne syrjään kauppaneuvoksettareen. Maissi-rouva
olikin kuullut Könölinin sanat, hän kääntyi nyt yhtäkkiä ja vilkaisi
silmät leimahtaen konttoristi Heitukkaan ja kysyi vihaisesti mieheltään:

"Kuinka monelle siellä paatissa sitten on tilaa?"

Rouvasta oli tuo sahan konttoristi inhoittava, hyh: melkein kääpiö,
sellaisessa asussa, hihat liian lyhyet, ja aina pää kallellaan. Hän ei
ymmärtänyt, mitä hyötyä ukolla saattoi olla tuollaisestakin.

Kauppaneuvos vastasi vaimolleen:

"Niinkuin sanon, meille tulee mukaan toinen venhe, tarvitaan soutajaa."

Siihen aikoi Maissi-rouva virkkaa ilman muuta, että lähettäköön juomaan
Heitukan hotelliin, anniskeluun kuin ennenkin. Mutta silloin törmäsi jo
Bongmanin moottori laituriin ja rouva huudahti:

"Pois nuo himmelit, minun sängyntäkkini."

Ja hän aikoi jatkaa juuri sitä asiaa, olisi haukkunut Bongmania,
ellei olisi sekaantunut; sillä yhtäkkiä hän värähti ja hytkähti ja
hänen kasvoilleen tuli vilkas, ihastunut ilme ja hänen kupunsa oikein
ponnahti korkealle, sillä hän oli kuulevinaan takaansa tutun äänen,
leveähartiaisen kirjakauppias Muttisen. Se oli kuitenkin pettymys,
ainoastaan Oiva Tommola se siellä kumarsi nyt hänelle ja sanoi,
muutettuaan äsken ääntänsä järeämmäksi:

"Se olen minä vaan ja tuon terveisiä, ettei kirjakauppiaalla ole aikaa
tulla retkellemme. Minä kuvailin hänelle eväitten makupaloja, mutta
hän sanoi, ettei voi tulla, vaikka siellä tarjottaisiin paistettuja
enkeleitä, he-he. Hän on kyllä herkkusuu, mutta ei mitenkään nyt
ennätä. Sellainen mies se Muttinen."

Maissi-rouva lensi mustanpunaiseksi: kuinka hän uskalsi, tuo Tommola,
penikka? Mitähän se Muttinen nyt hänestä oikein luulee, mitä lienee
Tommolalle jo kerskunut? Nyt hänen, Maissin, täytyi pakostakin lähteä
huviretkelle, vaikka oli jo aikonut jäädä pois eikä nyt enää liioin
sinne tahtonut. Hän antoi siis Bongmanin sinivalkoisen teltan olla
rauhassa.

Samassa soutivat Kasinolta päin myöskin Lauri Falk, Svea ja Mimmi;
viimemainittu heistä kantoi pianistin kitaraa, hänellä oli merimiespuku
ja hänen silmänsä kiilsivät häntä lähestyvälle Tommolalle matruusihatun
reunan alta, jonka otsanauhassa paistoi kultaisin kirjaimin: "Farväl".

Bongman huusi venheensä perästä joukolle:

"Onko tämä presiist, matkaan nyt, jos yksi viivyttelee ensin, niin
sitten tietysti toisetkin! Pois täältä tomusta. Meillä on sievä matka,
jos aiomme siihen saareen, jossa kauppaneuvos tahtoo halkopinojaan
syynätä. Onneksi kulkee tämä alus nopeasti. Seitsemän henkeä, se
ei ole paljon väkeä, ei kuin kahdeksan, unohdin luvusta itseni,
herra kapteenin. Minä asetun koneen ääreen. Tuonne perätuhdolle,
kauppaneuvos, ja muut..."

"Minä kokkaan!" huusi Mimmi.

"Ja minä kanssa, niin loitos kuin suinkin koneesta", jatkoi Tommola.

Bongman matki kiukustuneena häntä:

"Jaa, jaa, sinä siinä, pidä sinä huoli matopytystä, ollaanko me jo
sinut? Kas niin, nyt alkavat daamit kiljua. Rasvaa muka, ei se ole
muuta kuin tervaa. Äsh, että noita ankkoja tuodaan mukaan kalamatkalle.
Silkkineen ja ötkälönnineen. Ettekö te tiedä, että oikeassa
meikäläisessä purressa täytyy olla tervaa, nyt koneöljyä, madam,
asettakaa ahterinne keskelle. Neiti Svea Ruusa tuonne! Ja te, Heitukka,
tulette minulle hantlankariksi."

Sillä välin oli kauppaneuvos vetänyt hymyillen Bongmanin teltan pois.
"Muuten saatan laskea laivan karille", sanoi hän; "enhän näe tässä
koivuiltakaan oikein eteeni". Viimein lähti moottori pieni venhe
perässä laiturista, jolle oli kerääntynyt pikkupoikia ja joukko
aikuisiakin katselemaan, lähti komeasti ja tasaisesti, piirtäen suuren
kaaren siltojen välille. Bongman huudahteli koneen ääressä seisten:
"Puhu piru purjehesen, anna airoille apua! Se menee, menee!" Ja kun
tultiin suuren ulapan suulle, joka lepäsi aukeana ja autereisena,
paistoi maisteri Bongman kuin aurinko, hän ei enää edes äännellyt, hän
kuiski vain itsekseen, aivan kumaraan painuneena: "Mainiota, mainiota!"
Niin, siinä hän näki itsensä sielussaan jonkinlaisena muinaissankarina
seisomassa venheensä perässä, punainen viitta yllä, toinen käsi
puuskassa ja toisessa valtava koskimela. Näin sitä juhlallisesti
mentiin.

Lauri Falk sanoi siellä hiljaa Heitukalle, jonka luokse kokkatuhdolle
hän oli joutunut: "Kuinka, eikös me olla tuttuja?" Konttoristi Heitukka
kohotti isoa, surullisesti kallellaan riippuvaa päätänsä ja hänen
synkät silmänsä kirkastuivat lapsellisesti, kun hän katsoi Falkiin.

"Johan ajattelin", vastasi hän, "että Valkin Laurihan se oli. En
uskaltanut kysyä..."

He kättelivät nyt hartaasti, Heitukan muisti Lauri, olivat samasta
kylästä, yhdessä mäkeä ennen laskeneet. Muisti, että Heitukka oli
ollut jo kansakoulussa pilkattu tuon ruman päänsä ja hiukan kieron
silmänsäkin tähden; munaotsaksi olivat muuten häntä sanoneet. He
pakisivat nyt hiljaa lapsuudenmuistoistaan, lämpöisesti toisiinsa
katsellen. Lauri Falk sai kuulla, että Heitukka oli ollut nelisen
vuotta kauppaneuvoksen palveluksessa; sen sanoi Heitukka omituinen,
hymyntapainen irvistys huulillaan ja sylkäisten niin, että kuuma koneen
hattu pirahti.

Kauppaneuvoksetar katsoi ällistyneenä Falkiin, kun hän puheli Heitukan
kanssa, vilkaisi Heitukkaan ja nosti halveksivasti pyöreää, punertavaa
leukaansa. Yhtäkkiä hän kysyi sitten pianistilta, aivan kuin hänen
pakinansa Heitukan kanssa keskeyttääkseen ja samalla ikäänkuin
joissakin muissa mietteissään:

"Ja herra Falk aikoo jälleen sinne vesimyllylle? Mitä te siellä teette?"

Lauri Falk heräsi unelmistaan, epämiellyttävällä tavalla. Hän huokaisi:

"Niin, mitäkö teen? Työtä kai."

"Tietysti, komponeeraamista. Mutta mitä sitten?"

"Sitten, jaa. Ulkomaille kenties. Italiaan, ihana maa. Ja Pariisiin."

"Minkätähden?" kysyi Maissi-rouva katsoen Falkiin pitkään.

"Hm, opiskelemaan. Condén [tarkoittaen konservatorion johtaja Lucien
Cepétä] johdolla", valehteli Lauri, sillä nyt hän oli seurassa ja piti
esiintyä.

Rouva katsoi häneen ja sanoi leveästi:

"Jääkää te pois tänne!"

Lauri Falk kohotti nopeasti päätänsä. Mitähän rouva nyt? Oliko,
olikohan rouva jo huomannut jotain, että hän ja Svea...? Hänen
sydämensä läikähti lämpimästi.

"Festatkaa ne rahat vaan täällä", jatkoi rouva ja huiskautti kättänsä
aivan kuin vetäisten Falkia yli kasvojen.

Eihän se Sveasta ollutkaan, huokaisi Falk; kuinkapa rouva olisi vielä
saattanutkaan; nyt, sehän olisi ollut hullua! Ja samassa tuli Falk
pohjaltaan raskastuntoiseksi. "Festatkaa vaan", ajatteli hän itsekseen;
"muuta keinoa niistä tullee?"

Hänen selkänsä takana vehkeili Mimmi keulassa eväskorien kimpussa
Tommolan kanssa ja huudahti yhtäkkiä:

"Ah, täällä on Ruster-Ausbruchia, minun lempijuomaani. Olipa se
Muttinen sööti mies, kun osasi tilata juuri sitä. Tuomari Tommola,
korkki pois!"

"Mimmi, Mimmi!" huudahti rouva.

"Me juoraan Muttisen maljat", nauroi Oiva Tommola, joka oli
jo kiskonutkin korkin pullon suulta ja antoi laseja Falkille
toimitettaviksi peremmälle muille.

Ja sitten kesän lekottelijat maistoivat, muut paitsi Könölin, keskellä
kirkasta päivää; aurinko paistoi täydeltä terältä, pienet, ohitse
väikkyvät saaret näyttivät sen huikaistessa silmiä aivan mustilta,
mutta tuolla kaukana olivat metsäisinä ja unelmoivina kohoavat maat
tummasti siniset. Kaiken yllä kaartui kesäinen taivas, suurena,
kuultavana, ainoastaan siellä täällä pilviä, jotka tuskin kulkivat,
riemuisen valkeita, läpikuultavia kuin hienoa vahaa.

Lauri Falk katseli surumielin ja itseensä painuneena valkeihin
pilviin, joiden keveät kuvat väikkyivät syvässä vedessä; hän muisti,
että tällaista kauneutta, pyhää ja aavistuksellista kuin tämä päivä,
oli hän tuntenut aina, kun tuli ajatuksiin eräs italialainen taulu,
luultavasti Rafaelin tekemä, joka kuvasi vuorisaarnaa: sinistä taivasta
äärettömiin, rajattomana kupuna, jonka pohja oli aivan tumma, siinä
kesäisiä, rauhallisesti vaeltavia pilviä; se oli hänestä vuorisaarnan
tunnelma. Mutta tuota taulua muistellessa oli siihen sekaantunut
aina myöskin kotiseudun kesäpäivä. Ja nyt hän oli siinä, aivan kuin
sen keskellä. Tuollakin vaaralla kohosi ennen tutun talon tumma,
iankaikkisen vanha pihakuusi.

Ja silloin nousi Lauri Falk, -- ehkäpä siihen olivat syynä myöskin
surullisen konttoristin kanssa puhutut entiset muistot ja Svea, joka
istui tuolla perätuhdolla kuin gondolassa, ja syynä muisto kaikesta
kauniista, mitä hän oli ulkomailla saanut nähdä, yhtyneenä hiljaisen
kotiseudun armauteen, ehkäpä kuitenkin voimallisimpana viini, -- Lauri
nousi, järjesti sinertävän takkinsa helmoja, heitti päänsä hiukan
taaksepäin ja alkoi laulaa moottorin keveästi edelleen takuttaessa
italialaista kansanlaulua:

    "Finestra, che lucivi e non più luce..."

Laulu, jossa nuorukainen kertoo entisistä onnenajoista paareilla
makaavan rakastettunsa ääressä.

Outo, kiihkeä, alakuloinen sävel ja vetten ihanuus sai seuran hetkeksi
vaikenemaan. Bongman seisoi koneensa vieressä muistamatta, että laulu
oli muukalainen, kauppaneuvoksen kasvoilla oli rauhallinen leveys,
hänen silmänsä hymyilivät levollisina ja poskipäihin syttyi läikkä
punerrusta, kun hän huomautti muille hiljaa, erään lotjajonon kulkiessa
hinaajan vetämänä verkalleen ohitse, tervakarpalot kullanhohtavissa
proomujen kupeissa:

"Minun Moosekseni, minun Turhani..."

Oh, sopisipa Könölinin levätä kerran, tuolla saarella, kerran hänenkin,
Myhkyrissä, kalasaunan luona, jossa hän ennen köyhänä oli kalamatkoilla
ollut öitänsä. Ei, eipä tiedä, mitä tässä vielä tulisi, milloin hän
siellä lämpimillä kallioilla lekotteleisikaan, ei tiedä.

Svea istui leveä, kellertävä hattu päässä, riiputtaen kättään vedessä
ja katsellen omituisin, epämääräisin kaipuin, kuinka virit hänen
sormiensa edessä tasoittuivat ja katosivat. Ja kauppaneuvoksetar sanoi
Könölinille, silmissään säälivä kimeltely, ikäänkuin kaikua jostakin
vanhasta, ojentaen hänelle viinilasiaan:

"Ota sinäkin nyt, yksi kerta! Mutta te, herra Falk, laulakaa joitakin
iloisia lauluja."

Samassa muuttui Bongmanin moottorin takutus yhtäkkiä kalkutukseksi,
kalkutus hakkaavaksi ja epäsäännölliseksi. Sitten hiljeni vauhtipyörä,
huiskahti pari kertaa ja pysähtyi.

"Öljy loppuu, lisää öljyä!" huusi Bongman Heitukalle.

Konttoristi havahtui ja tempasi voitelukannun.

"Paloöljyä! Petroolia, minä tarkoitin!" huusi Bongman. "Äsh!"

Bongman loikkasi perään päin niin että venheeseen läikähti laidan yli
vettä ja naiset kirkaisivat, sysäsi Heitukan syrjään ja täytti koneen
päällä olevan petroolisäiliön.

Nyt seistiin keskellä selkää; tuolta kuulsi Myhkyri, vielä kaukana,
autereesta terävin huipuin.

"Ei, ei", varoitti ukko Könölin, "olihan siinä vielä öljyä. Mutta
kaasuttaja on tukossa."

"Kaasuttaja, kaasuttaja!" matki Bongman koettaen saada konetta
käyntiin, "itse olette kaasuttaja, öljyä siitä puuttui, se nielee
paljon paloöljyä!"

"Kas, näet sen nyt taas", hoki Könölin.

"Minäkö tämän tunnen vai te? Kumpi on ikäänkuin isäntä, häh?" suuttui
Bongman..

"Tunnen minäkin jo yhtä ja toista tässä maailmassa", vastasi Könölin.

"Öljyä, petroolia!" karjui Bongman.

"Kaasuttaja tukossa!" vastasi Könölin, aikoen karjaista, näyttääkseen
äänensä voimaa hänkin, mutta muisti sydämensä ja malttoi mielensä.
Siitä vastauksesta Bongman aivan hurjistui, tahtoi karata perään
kauppaneuvoksen rintapieliin. "Voisaksa, lautasaksa!" huudahteli
hän, hänen silmänsä tähtäsivät suuttumuksesta melkein kieroon,
katseettomina, sameina vinojen kulmakarvojen alta. Lauri Falk nousi
Bongmania rauhoittamaan; ja sitten maisteri häpesi, hän pyyteli
anteeksi vedet silmissä ja imeskellen mustaa sikariaan.

"Ei sitä nyt taas saa menemään", voivotteli hän. "Senkin holo ...
kasteretkellään..."

"Kastetaan se siis Holofernekseksi", ilkkui Oiva Tommola.

Nauru remahti venheessä. Mutta niin se vain oli: moottori ei enää
lähtenyt liikkeelle, siitä nousi kokonainen pilvenpatsas mustaa savua.

Seurue päätti siis soutaa saareen perässä kuljetetulla pikkuvenheellä.
Järjestettiinpä siinä venhevuoroja, ensimmäisellä läksivät kauppaneuvos
rouvineen ja kalavehkeineen.

"Madot unohtuivat!" huusi Oiva Tommola.

"Eikö ne nyt saa jäädä paatilla makaamaan siksi aikaa?" väitti
Maissi-rouva vastaan.

"Ei", virkkoi Könölin; hän tahtoi päästä heti pyytämään hau'in-Iierejä.

"Paatilla makaamaan", matki surkeasti Bongman. "Maissi-rouva! Miksi
ei Riissi-rouva, miksi ei suomalaisia nimiä, ja Svea Ruusa. Miksi ei
Saima, Inari, Ivalo, Koli..."

"Kuinka te uskallatte!" huudahti rouva Könölin.

"Niin, Hirssi-rouva", jatkoi Bongman. "Niin juuri, suokaa anteeksi,
katkismus, mutta Svea ja Mimmi, ja Holofernes..."

Saatiin hänet jälleen rauhoitetuksi, ja ensimäinen venhekunta lähti
menemään, Oiva Tommola soutajana.

Harmista valkeana laski maisteri Bongman ankkurinsa, aikamoisen
kiviriipan, aukealle; sattuipa se edes viimein tapaamaan pohjaan.

       *       *       *       *       *

Toinenkin venhekunta tuli viimein Myhkyrin rannalle, jättäen jälkeensä
kauas ulapalle Holoferneksen ankkuriin. Silloin oli jo kultainen
illansuu, vesi välkkyi kuin sulattu hopea keveän ilman alla. Lahden
poukamassa, leppien varjossa, joiden rungot kiilsivät kuin sinkki,
lekkui jo saaressa rantakivillä punainen tuli, levittäen kydöltä
tuoksuvaa savua; siellä keittelivät näet Mimmi ja Maissi-rouva kahvia.
Mutta pienen kallion nokalla huuhtoivat kauppaneuvos ja Tommola
käsiään: olivat jo panneet hiljalleen täkyjä sataiseen koukkuun,
jutellen liikeasioista, odottaessaan venhettä.

Svea istui venheen perässä, hatun laajain reunain alta punoittavin
kasvoin ja vältellen pianistin katseita, jotka koettivat saada häntä
nähdä, joskus Lauri Falk tavoittikin tytön silmät, ja näki silloin
jotakin liikuttavan puhdasta ja suloista ja kuitenkin jollakin tavoin
surullista. Bongman seisoi kädet housuntaskuissa ja tuijotteli taakseen
Joukahaiseensa; Heitukka souteli.

"Ah, noita kukkia!" huudahti Svea pehmeästi soivalla äänellään
tultaessa mutaiseen poukamaan ja ojensi kätensä valkeita,
hopeankiiluvia piiponkukkia kohti. Heitukka heitti silloin kömpelösti
irti aironsa ja veti toisella niistä muutamia noiden tähtimäisten
kukkien sikermiä, pitkine, vettä valuvine varsineen, ja kurotti ne
Svealle. Svea katsoi Heitukkaa mietteissään ja surumielisesti, sitten
hän kiitti aivan lyhyesti. Samassa suhahti venheenpohja pehmeään
rantaan ja Svea jätti märät kukkansa venheeseen, kun nyt Lauri Falk
ojensi hänelle kätensä auttaakseen hänet maihin. Sitä kosketusta Svea
säpsähti ja katsahti nopeasti Lauriin.

"Joutukaahan nyt, venhe tyhjäksi, me tarvitsemme sitä!" huudahti
Tommola kalliolta.

"Mutta kahvit ensin, kahvit ensin", vaati Maissi-rouva.

Juotiinpa kahvit, vaalean kekälesavun kierrellessä lepikon reunassa.
Ja sitten lähtivät ukko Könölin ja Oiva Tommola heittämään koukkuja,
Bongmanin, konttoristin ja Falkin jäädessä panemaan vuorostaan syöttejä
toisiin koukkuihin. Se kävi kuin leikki, sillä kauppaneuvoksetar
kanteli tarjottimella pullon ja laseja ja jakeli viiniä ja istui
sitten kalliolla halkopinon vieressä, jalat levällään ja kenkien
kiiltävät kärjet ilmaa kohti, katsellen välkkyville vesille, joissa
saaret kuulsivat toistensa takana kuin kulissit. Ja kun Bongman
manasi suurelle kastemadolle: "Mato musta kyykeröinen, kyykeröinen,
kääkeröinen, hah-hah, mainiota!" niin rallatteli Maissi-rouva nenä
punoittaen:

    "Ulla, min Ulla, säj, får jag dig bjuda
    rödaste smultron i mjölk och vin..."

Ja Lauri Falk yhtyi lasi koholla lauluun. Yhtäkkiä huusi Mimmi meluten:

"Halloo, halloo, Tommola, tuolla on muikkuja."

Svea oli väistynyt hiljaa erilleen, mennyt iltaisen rantametsän
varjoon, kun Falk oli yhtynyt hänen äitinsä rallatukseen. Sirona ja
samalla upeana kuin nuori kukka näki Lauri Falk hänen väistyvän; ja
tuokion kuluttua hän alkoi ajatuksissaan kuljeksia sinne päin kuin
Sveakin. Hän näki sitten Svean istumassa tuolla kivellä, vastapäätä
toista pientä saarta, jonka kuva kuulsi vedessä tummanvihreänä,
keskellä tummuutta pitkä, hopeinen viiru. Svean kasvot näyttivät nyt
omituisen totisilta, melkeinpä närkästyneiltä.

"Miksi nyt niin vakavana?" kysyi Falk häneltä heltyneenä.

Silloin katsoi Svea häneen jollakin tavoin moittivasti. Lauri Falk
kummasteli tuota katsetta, ja kun ei vastausta kuulunut, istahti tytön
eteen kivelle. Yhtäkkiä pälkähti Falkin päähän Svean äiti; miten
erilaisia hän ja Svea olivat; ja silloin hän sanoi Svealle hiljaa ja
arastellen, kun ei tiennyt, kuinka tuota asiaa mainita:

"Olenko minä teitä jotenkin loukannut, Svea-neiti?"

Lauri Falk odotti jälleen.

"Ah, jos te tietäisitte!" huudahti Svea hiljaa. "Tekö loukannut, ei
niin. Minun on vain usein niin vaikea olla, näin iloisessa seurassa.
Minä tahtoisin pois, pois täältä, kotoa..."

Svea näytti niin miettivältä ja kärsivältä, että Falk sanoi hiljaa ja
pehmeällä äänellä: "jos voisin, tahtoisin teitä ymmärtää." Silloin Svea
virkkoi yhtäkkiä: "Ettekö ole kuullut jotain ... että olen talossa
ikäänkuin lapsipuoli?"

Lauri Falk säpsähti hiukan, hellyydestä ja samalla jonkinlaisesta
pelosta. Jokin tunnustus nyt oli tuleva. Svea katsoi häneen syvin,
tuskallisin silmin. Lauri Falkin mieleen johtuivat maisteri Bongmanin
jutut Könölinien perheestä. Hän vaikeni hetken, mutta kun selitys
viipyi, kysyi hän hiljaa:

"En tiedä, mitä tarkoitatte. Ettekö voi minulle sanoa? Minä tahtoisin
mielelläni teitä kuulla!"

Lauri Falk ojensi tytölle kätensä, ja Svea antoi omansa ja värähti
arasti. Sitten hän sanoi:

"Niin, tietysti tekin sen olette kuullut, kuten kaikki, koko kaupunki,
äidistäni. Ja tuosta Adlerista! Kerronko, tohdinko? Siihen meni niin
kauan, ennenkuin voin ymmärtää ihmisten puheita. Viimein tuli isä ja
selitti kaikki; minä olen niin onneton, että tuo, Adler, saattoi olla
sellainen. Ja isäkin. Mutta hän toki kärsii, hän on sellainen, isä."

Ja Svea puhkesi kyyneliin.

"Kertokaa", pyysi Lauri Falk ja veti hiljaa Svean käsiä pois hänen
kasvoiltaan. Svea sanoi: "Että hän pettää köyhiäkin, se on niin, niin
julmaa. Mutta hän toki kärsii siitä, hän on mitä on. Mutta toinen, niin
matala. En voi puhua nyt. Ehkä toiste..."

"Ketä tarkoitatte?" kysyi Lauri Falk jälleen, kun Svea vaikeni. Svea
vastasi ainoastaan:

"Voi, olen niin epähieno, että sellaista sanon. Tehän olette näkevä
sen, kai te olette näkevä, herra Falk?"

Lauri Falk aavisti, että Svea tarkoitti nyt äitiään, vaikkei hän
virkkanut mitään. Hänet valtasi liikutus ja hän otti lujemmin Sveaa
kädestä ja huudahti:

"Mutta te, tehän olette toista kuin muut, tuolla kaupungissa."

Svea veti kätensä pois.

"Oi, kun minä pääsisin täältä!" huudahti tyttö yhtäkkiä ja nousi.
"Kaikki on niin matalaa! Pois täältä, minne hyvänsä, minne hyvänsä..."

"Sinnekö, jossa luumut kukkivat?" naurahti Lauri Falk.

"Niin, ulkomaille, näkemään jotain, kauniimpaa, kirkkaampaa!"

"Lähdetään sitten", sanoi silloin pianisti leikittelevästi. "Minä tulen
oppaaksi."

Svea katsoi häneen tutkivin, kaunein silmin.

"Ja ottaisitte?" huudahti hän kummastellen.

"Ottaisinko, teidät?" vastasi Lauri Falk. Ja se ajatus valtasi hänet
yhtäkkiä sytyttävästi. Hän tavoitti Sveaa nauraen ikäänkuin syliinsä,
Svea väistyi nyt iloisen kiemailevasti tieltä. Niin he samosivat läpi
lehdikon.

"Svea, Svea!" kaikui rouvan ääni lepikon takaa. "Nyt eväille ja sitten
taiteilija panemaan maisterin kanssa koukku likoon."

Muu joukko yhtyi hurraten ehdotukseen.

Olipa siinä ateriaa, olivat kalliolla valkealla liinalla lautaset,
lasit, kantalasit myöskin, oli valkeaa leipää ja mustaa, tuoretta voita
ja munia, vaaleanpunertavaa silavaa ja kullanruskeaa savusiikaa, oli
hummereita, punaisia kuin veri, ja maukasta volovangia, oli kirkasta
viinaa.

    "Hvila vid denna källa!"

viritti Lauri Falk laulun, kitarallaan säestäen.

    "Vår lilla frukost vi framställa;
    rödt vin med pimpinella",

yhtyi Maissi-rouva kimakalla, nauttivalla äänellä lauluun.

Ja Lauri Falkin pehmeä barytoni kaikui leikitellen:

    "Och en nyss skjuten beckasin!"

Niin lauloivat nauttivan aikansa lapset, keskellä vihannoivaa luontoa;
ja suuret vedet kaikuivat valkeina ja päilyvinä sanoja ja kitaran
näppäyksiä.

       *       *       *       *       *

Lauri Falk oli illalla koukut laskettuaan noussut konttoristin kanssa
Myhkyrin korkeimmalle huipulle, sammaleiseen kallionkoloon kuin
hyllylle, suuren kuusen lehvien alle. Hän oli oikein autuas, hänen
päässään alkoivat kuohahdella suloisen sekavasti uudet unelmat, hän
ajatteli neitoa, joka yhtäkkiä oli niin avannut hänelle sydämensä,
että puhui hänelle kohtalostaan, orpoudestaan, jopa vanhemmistaan. Ja
Svean avomieliset, syvät, puhtaat silmät mielessään oli hän sitten
kuunnellut nautinnolla juomia maistelleen Heitukan katkonaisia juttuja
menneiltä ajoilta: se ja se henkilö oli kuollut, se ja se eli vielä.
Mutta kun Heitukka rupesi kertomaan omistaan: tässä hän nyt oli,
kurja raukka, palveli kuin orja tuollaista huijaria; silloin tuntui
kuuntelu Falkista jollakin tavoin häiritsevältä ja hän oli Heitukan
viereen kalliopengermälle nukkuvinaan; nukahti tosiaan, sammaleiselle
vuoteelle, suuren kuusen oksien suojaan.

Hän heräsi, kun säkenöivä päivä paistoi suoraan vasten hänen kasvojaan.
Ja huutoon jostakin päin rannalta. Kauppaneuvoksen ääni siellä nyt
kuului:

"Karkuun se pääsee!"

Ja nuoren tuomari Tommolan ääni sitten:

"Kynsilläni minä karkaan sen niskaan, eh-eh, se on riski hauki."

Mutta Bongmanin ääni manasi:

"Ongittelen, orhittelen, anna ruotaista rojua, ve'en ukko, ruohoparta!"

Ah, ihana aamu; telkkä posahteli tuolla lahden ruohistossa; ilma
kultaa, ei värähdystä kuusen suipossa kärjessä.

Uimaan, pälkähti Laurin päähän. Tuokiossa hän riisuutui, tuonne Oiva
Tommolan ja ukon ääntä kohti hän juoksi, aikoi yllättää heidät kuin
metsän peikko ja indiaani, sillä se hän nyt oli: vapaa, metsässä,
luonnon sylissä.

Hän ryntäsi alas kalliolta ja syöksyi läpi tuoreen, vihreän viidakon.
Kiljaisten ja kädet avoinna ylhäällä hän karkasi aukealle, notkeana ja
voimallisin reisin, jotka olivat kuin kreikkalaisen arkaaisen satyyrin;
Heitukka juoksi läähättäen hänen perästään.

Mutta tullessaan rantaan aukealle kuuli Lauri Falk yhtäkkiä naisten
kirkaisun, hän seisoi siinä hetken ällistyneenä, harmissaan ja häpesi,
pyörsi takaisin. Oli erehtynyt äänten suunnasta ja hyppinyt kalasaunan
eteen, jossa naiset olivat olleet yötä.

Bongman tuli hänen perästään metsään, naisten luota, jossa hän oli
ollut ongella, ja sanoi:

"Mainiota, uusi lento, hyrmykkyrissä herskaapin parveen, se oli heille
hyvä! Sinä osaat, sinä, poseteivari. Tee sinä vaan Kullervo!"

"Mikä blaskemangi", mutisi Lauri Falk.

"Tule joukkoon vaan, se teki heille hyvää", jatkoi Bongman ja tahtoi
kiskoa Falkin takaisin rannalle.

"Mene hiiteen, Holofernes", suuttui Lauri Falk.

Moottoria muistaen muutti Bongman heti ääntä ja sanoi vaikeroiden:

"No, älä nyt noin, signor Falco! Voih, nyt minun pitää soutaa se
takaisin konepajaan. Se tulee maksamaan, pelkään. Ja täytyy taas
odottaa sitä, pääsemättä keräysmatkalleni. Mutta jos lähtisinkin aluksi
jalkaisin, läpi korpien? Milloin sinä menet myllyllesi?"

"Niin, täytyneepä tästä sinnekin", vastasi Falk huokaisten
pukeutuessaan. "Työhön; vaikkapa huomenna ... miten vaan..."

"Siispä me lähdetään kaupungista yhdessä", sanoi silloin Bongman;
"mennään nyt laivalla, minä poikkean jostakin laiturista läheisiin
taloihin ja metsiin, siell' on hiekka hieputella, kangas kaunis
kaaputella. Myöhemmin, paluumatkalla korvesta, tulen sinua katsomaan
myllyllesi. Niin kävelen ensin lähiseudut. Mutta sitten, kun saan
tuon Holoferneksen, mikä mainio nimi, hahaa, valmiiksi, niin painun
syvemmälle saloon..."

"Rantakalalle, maisterit ja musikantit!" kaikui Oiva Tommolan ääni,
ja samassa hän ilmestyi metsästä Bongmanin ja Falkin eteen ja puhui:
"Kauppaneuvoksella on lähtö konttoristin kanssa mantereelle tiloilleen.
Mutta me leikamoimme vielä täällä, kellimme hiekassa punaisina kuin
peijakkaat, kunnes Heitukka tuo maalta toisen venheen."

Sitten hän jatkoi hiljaisemmalla äänellä Falkille:

"Minä tutkin, tutkin tuota isi-pappaa; tahto hänellä on morski
kuin saatanalla, peijakkaan ovela mies. Mutta paha seikka: hän on
itseoppinut."

Ja Tommola rypisti arveluttavasti kulmiaan.

"Mutta tyttö on lysti, nimittäin Mimmi, eh-eh", arveli sitten Tommola.
"Entä tuo Svea Rosa?"

Lauri Falk ei vastannut, vaan lähti nenäänsä tuhauttaen nyt rannalle.
Siellä tuli häntä vastaan ensimäisenä Maissi-rouva, joka lausui:

"Anteeksi, että näitte minutkin näin, _dekoltee._ Mutta mitä se tekee,
täällä luonnossa, herra Falk?"

Ja Lauri Falk huomasi silloin hänen povensa, joka oli puoleksi avoin
ja jota hän peitteli koketisti kaksin käsin, valkean poven ja pehmeän
kaulan.






KUOLLEET OMENAPUUT

(1918)




MUTTISEN ONNI

eli

LAULU LYYGIALLE.


"Mitä, häh?" sanoo kirjakauppias Aapeli Muttinen. "Ettäkö minä olen
pomo mies?... Että asun kuin Horatius? Että minulla on Tusculum. No,
hän palveli keisaria, minä yleisöä ... viidenkymmenen pennin kirjoja
myymällä..."

Se Tusculum on Muttisen maatila. Ihana Tusculum, jota on rauhoittavaa
ajatellakin kesän alkaessa tulla, kaupunkilaistalven jälkeen, mammonan
touhuissa, harmaan taivaan alla menneen, harmaan niin, että se tekee
Muttisen otsan rypyt kaksinverroin lukuisammiksi. Pikku Tusculum,
kesäisen ajan työtön paratiisi...

Sievoisen matkan päässä kaupungista, hänen synnyinseudullaan, huvila
mäellä Saimaan lahden sokkelossa. Tuuheain koivujen välitse pilkottaa
lahdelle hänen parvekkeensa.

Onnellinen on Aapeli siellä varsinkin kesän ensimäisinä päivinä,
juuri silloin kun hän on ylen kyllästynyt ja väsynyt kaupunkilaiseen
touhuunsa, silloin kun maalla köllöttämisellä on hänelle jälleen uuden
ja kulumattoman lumous.

Niin uupunut hän on tuon rakkaan rahan haalimisesta, tiskinsä takana
töröttämisestä, ettei hänen otsansa viimein keväällä jaksa enää mitään
ajatella, ei mitään muistellakaan. Että hän haluaa vain heittäytyä
luontomuorin leveään ja pehmeään helmaan. Ainoastaan köllötellä, olla
ja olla. Ei Muttinen, ei mikään, ei filosofi eikä porsas. Olla kuin hän
ei olisi minkäänmoinen olento.

Onni on hänelle kesän alussa täysin ajatuksetonta, muistotonta, se on
hetkellistä, epämääräistä rauhaa.

Kauneimmat, enimmän vailla ajatuksia ja muistoja ovat nuo kesän
ensimäiset päivät. Ja yöt, joiden valo on kuin heleintä kultaa; se
ympäröi hänet lämpöisenä, sanattomana onnena.

Kevätkesän aamuna, yön jälkeen, jolloin hän ei ole valvonut eikä
nukkunut, ei lukenut, ei ajatellut, vaan ainoastaan loikonut
hiljaisuudessa, kellertävät luomet ummessa, mukavassa horteessa,
nousee hän laiskasti pystyyn ja aukaisee parvekkeensa oven. Sille
parvekkeelle hän pääsee kamaristaan. Suoraan edessä, kaiteen juurella,
joka on koristettu vanhanaikaisilla leikkauksilla kansanomaiseen
tapaan, rehoittaa tuomia, valkeanaan kukassa, leveitä ja tuoksuvia.
Toukka et ole niihin päässyt, täällä erämaassa; kukat ovat puhtaita,
puut ikäänkuin ripoteltu täyteen riisiryynejä, tahi kasautunut oksille
lunta: niin niissä on nuppuja, vasta puhjenneita kukkia. Niistä leviää
huoneeseen mainio haju.

Mutta tuomien sivuitse säkenöi kesäinen aamumaisema ympärillä, kirkasta
ja lämmintä valoa. On vielä varhaista. Lyygia, -- sillä niinkuin
Horatiuksella muinoin oli keisarin lahjoittamia orjattaria, on
Aapelilla Lyygia, -- nukkuu toisaalla. Puiden varjot tuolla notkossa
ovat vielä pitkät ja vilpoiset. Usvia kohoilee vesistä ja noroista,
lahden reheviltä rannoilta. Pienimmänkin ruohon kärjessä kiiluu
vesipisara, monivärinen. Käet kukkuvat. Kaikkialla välkkyy värisevä
kauneus. Muttinen nauraa itsekseen noille pisaroille, jotka ruohojen
nenissä heiluvat. Hän köllöttelee vielä. Ei malta sitten enää, herättää
Lyygian, mokomakin Horatius: hän tahtoo teetä isoon vatsaansa, nauttia
sen tuolla parvekkeella, kymmenen käen kukkuessa iloista kukuntaa.

Sitten syö Aapeli ahvenia ja perunoita, suuria ja tuoreita ahvenia
ison määrän, ja kuusi kananmunaa, sekä hilloa puoli lautasellista,
ja hörppii kannun hapanta piimää päälle. Sitten kuhnailee hän
tyytyväisenä, täysin vatsoin.

Ja nyt lähtee hän Lyygian kanssa, jolla on väljänä häilähtelevä puku
ja kädessä suuri vihko spireoita ja sinipunervia syreeninterttuja,
-- niillä kätkee hän veikeileviä, kirkkaita silmiään, -- kävelemään,
katselemaan, näiden mukavien kesäpäivien kuluksi. Toisessa kädessä
on Lyygialla pieni eväskori, mutta Muttisella on taskussaan
veskunoita. Souturetkillekin he lähtevät Saimaan suurelle ulapalle,
ja kuljeskelemaan sen takaisille mantereille, jotka kuultavat tuolla
kaukana vaaleina ja sinertävinä. Rantojen parhaiksi hiirenkorvalle
päässeet koivut pitkine riippuvine ritvoineen ovat pehmeäpiirteisiä,
ne ovat kuin mitäkin keveitä, vihertäviä strutsinsulka. Lahden suussa
aukeavat näkyviin etäiset maisemat: niistä ei eroita kesäisissä
autereissa mitään yksityiskohtia eikä värejä, kaikki on epämääräistä,
utuista ja sinertävää, ikäänkuin unta.

Aurinko lämpenee yhä. Pilvet heiastuvat ulapan syvään ja suureen veteen
monivärisinä. Muttinen soutaa, jos sattuu viitsimään, hikoillen ja
hiljaa...

Kas vettä! Veden kalvo säkenöi paikka paikoin täynnä smaragdeja: ne
ovat leppäterttuja, niiden vihreistä kuorista kimpoaa jokaisesta terävä
säde. Muttinen sanoo: "Siinä sinulle jalokiviä, Lyygia!" Leppäterttuja,
jotka ovat lähteneet parveilemaan leveän salmen ylitse ja pudonneet
lämpöiseen veteen, sinne hukkuneet, paritusten enimmät, toiset elävät
vielä. Niitä on usein vieri vieressä, laajana kirjailuna: tuhansia
vihreitä kuoria salmi täynnä.

Toisella rannalla nousevat he hiljaa mäelle, lämpöisiltä
rantaniityiltä, joilla kulleroita loistaa, keltaisia ja raikkaita
palloja. He tulevat kyläiselle harjulle. Siellä kukkii paikoittain
tuomia ja levitteleiksen tuuheita pihlajia. Kiertelevän maantien
varrelta näkyy joskus vanha herraskartano, palsamihaapainsa keskeltä,
tai harmaa, matala talonpoikaistalo, jonka ympärillä oraspellot
aukeavat.

Nyt painuvat he jälleen vaaralta notkojen viileyteen.

Ja niin suuresti onneen uuvuttava on kevätkesäinen aurinko, niin
juovuttavaa koivujen ja koko silmikoistaan puhkeavan metsän tuoksu,
että he tulevat vähitellen sanattomiksi, että heidän tarvitsee puhua
yhä vähemmän, kuta kauemmaksi he kulkevat. Jossakin rinteellä istuvat
he suuren ja paksun riippakoivun siimekseen, riisuvat jalkansa ja
viipyvät siinä kauan, Aapeli nauttien lapsuutensa muistoja, paljain
päin, tuulenhengen värisytellessä hapsia hänen kaljun päälakensa
ympärillä. Onpa jokainen kivi tämän tien varrella hänelle tuttu. Lyygia
luo häneen silloin tällöin kesästä onnellisen katseen.

Sitten he kävelevät edelleen, siimeistä lepikkopolkua. Sen poikki
pursuu puroja ylemmiltä mailta, keveästi ja riemukkaasti solisevia,
syöksyen ne katoavat lepikon hämäryyteen. Lyygia kumartuu juomaan
purosta, ottaa vettä sammalpäisten kivien välistä käteensä, raikasta,
kirkasta, iloisesti kiiltelevää vettä; ja maasta käsiensä varasta
katsahtaa hän veitikkamaisesti Muttiseen. Silloin myhähtää Aapeli
ajatuksissaan jotain leikillistä, ja ajattelee ainoastaan: Lyygia. --
Tahi kun tulee eteen jokin Muttiselle lapsuuden ajalta tuttu paikka
ja hän virkkaa puolittain itsekseen: "Tästä minä ennen kuljin, noin
pienenä", silloin painaiksen Lyygia hänen kainaloonsa ja sanoo jotakin
hyvää ja hellää kuin pienelle lapselle, kuvitellen lihavaa Muttista
tepsuttamassa siinä niin pienenä, pienenä. Ja uneksien muuta...

Kaislainen sisälahti, jonka rantatietä he kävelevät, välkehtii tyynenä.
Pienet louhikkosaaret hohtavat kuin hiukan mustunut tina. Siellä täällä
soutelee rahvasta, kalastellen, paitahihaisillaan; hiljainen, iloinen
puhelu kuuluu venheistä kauas...

Mutta tuolla toisella rannalla on tyttöväkeä uimassa. He huutavat ja
kirkuvat, liikkuvat paitasillaan ja alasti.

Muttinen ja Lyygia kulkevat tietään, majoittuen jollekin hohtavalle
rantakalliolle, joka huokuu lämmintä, ja sytyttävät siihen tulensa,
asettavat pannunsa kiehumaan. Siinä he loikovat ateriaansa odotellen,
Muttinen onnellisena, ajatuksettomana ... sillä tavalla vain siinä
kesää viettäen...

Päivä on lämmin, he sulkevat silmänsä, he eivät katsele sinisen
taivaan laupiaaseen äärettömyyteen. Lämpö vain heitä ympäröi, metsissä
kaikkialla helisevät yhtenä pauhuna karjankellot, ja tuuli humisee
väkevänä ja ihanasti uuvuttaen. Antaa mennä, antaa ajan mennä, on kesä,
lämmin. Kummallisen haikeasti ne kellot soittavat, ikäänkuin vihjaten
jotakin arasti...

Lyhyt on aika, ihmisen aika, lyhyempi onnellinen päivä. Iltapuoli on jo
tuossa tullut, kun he nyt jälleen kulkevat kotiin päin, rantaan, johon
he jättivät venheensä, tuntien kumpikin ihossaan päivän raukaisevan
hehkun, ruumis ja sielu luonnon valo-ihanuutta täynnä. Hiljaa niittyjen
teitä, ylös mäkiä ja alas toisia, keskellä karjankellojen soittoa ja
käkien kukkumista.

Paikoin he pysähtyvät niemien kuumille kallioille, joilla veden
heiastus häikäisee silmiä, köllöttelemään, lepäilemään. Ja yhä
vaiteliaammiksi he tulevat, yhä suurempi, epämääräisempi onni tulvii
heidän ylitsensä. Syreenien tertut Lyygian lämpöisellä povella ovat
lakastuneet, mutta hänen katseensa hatun pehmeän reunan alta hymyilee
pelkkää hyvyyttä.

Tuolla lahden rannalla matalalla näkyy vanha ristikirkko, tuuhean ja
kukkivan kalmistonsa keskeltä. Sen kalmiston läheisyys aivan kuin
yllyttää heitä iloitsemaan, vakuuttaa niiden hetkien lyhyydestä, joita
he viettävät tällä kertaa suuren raidan varjossa, lehviään ikäänkuin
surren liikuttavan.

On ilta, päivän jälkeen, joka on paisuttanut hehkullaan suonet melkein
pakahtumaan, pyörryttänyt päätä kesän lämpöisillä metsätuoksuilla;
viilenevä ja rauhoittava ilta. He soutelevat hiljaisin aironvedoin
jälleen Muttisen Aapelin Tusculumia kohti.

Auringonsauhu on harsonnut omituisella hämyllä kaikki, tehnyt maailman
vuoristomaisen suureksi, peittäen siitä viimeisetkin yksityiskohdat
näkymästä; se on loitontanut maat ja sulattanut mäet ja metsät
utuiseksi yhtenäisyydeksi, tuo kevätkesäinen autere, joka ei lähennä,
pienennä eikä selvennä niinkuin sydänkesän ja syyspuolen valaistukset.
Hiljaa soluvat he lämpöistä vettä pitkin, monien saarien välitse.
Lyygia on jättänyt melan pois, hän istuu kumarassa, käsillään
laitoihin nojaten, aivan kuin jännityksessä, ja jotain yhä ihanampaa
ja ihmeellisempää odotellen. Joskus pyrkii hän huudahtamaan jotakin,
onnellisena maailman kauneudesta, lyhyeen, hellällä, hiljaisella
äänellä. Jotain laulurastaasta hän tahtoo huudahtaa, sillä ilta on
tullut ja yö lähestyy, tuskin yhtään hämärtyvä yö; laulurastaan ääni
kajahtelee metsistä. Mutta silloin vaientaa Muttinen leikkiä laskien
hänet, niin suuri on hänen epämääräinen, hiljaisuutta vaativa onnensa.

Venhe soljuu syvää vettä pitkin kapeasta salmesta ulapalle. Lyygia
säpsähtää: ulapan suulla kohoaa kuin porttina valtavan korkea
kallioseinä, saari, joka nousee varmaankin, siltä tuntuu heistä
tällä hetkellä, kymmeniä syliä pystysuorasti veden syvyydestä: niin
omituisesti suurentaa illan autere korkean kallion hahmoa. "Katso,
Böcklinin Kuolleiden saari, mokomakin", sanoo Muttinen matalasti.
"Minä pelkään", vastaa Lyygia hiljaa, ja värähtää sitä oudommasta
kauniin näyn ja kammon onnesta, kuta lähemmäksi he tulevat mustaa
kallionseinää. Nyt työntää se heidän päittensä ylitse reunansa
ulospuskevia möhkäleitä. Haukat, jotka pesivät vuoren harjalla,
viheltelevät. Siellä täällä kuultaa illan hämärässä kallioseinäin
raoissa pieniä, vihreitä pihlajantaimia. Kallionmöhkäleet vuoressa
näyttävät olevan niin irrallaan, että luulisi niiden voivan
vähimmästäkin pudota. Muttista itseäänkin ne pelottavat. Alla on
musta ja mittaamaton syvyys. Lyygian ääni käy yhä hiljaisemmaksi,
hellemmäksi: "Kas tuolla tuota punertavaa sammalta, kas tuota pihlajaa
korkealla vuoren seinässä, pientä, pientä." Muttinen laskee leikkiä:
"Hyst, älä hiisku, lohkareet voivat kuiskauksestakin irtautua..."

Saimaan ulappa on kadottanut todellisuuden mittasuhteet, niin
äärettömän laajalta näyttää se yön himmeässä ja tuokion kestävässä
hämyssä. Lieneekö yö jo hämärimmillään? Aurinko ei ole vielä varsin
laskenut. Tuolla kulkee hinaajalaiva udussa suuren ulapan reittiä; sen
punainen lyhty tuikkaa kauniisti autereesta, salaperäisesti jyskyttää
kone kulkiessaan, ja sieltä kuuluu sirmakan soittoa.

Kun laiva on kulkenut ohitse, jättää se valtavat mainingit, joihin
juuri laskevan auringon viimeinen hehku sattuu. Mainingit vyöryvät
nyt korkeina, ne keikuttavat venettä pystyyn ja poikittain, nakkaavat
sen ylös ilmaan ja syöksevät välkkyvän aallon pohjaan. Nuo aallot,
jotka ovat pyöreitä ja kiiltäviä kuin kuvastin, loistavat kirkaisevan
väkevää, kiiltävää punaa, mustanpuhuvaa ja metallista hehkua,
loimahtelua laskevasta auringosta.

Tusculum... Siellä jälleen epämääräistä onnea lyhyenä hämärän tuokiona,
mitä on kevätkesän yö. Mutta kun hämärä katoaa, ja Lyygia on poistunut,
kellertävä, kukankuvilla kirjattu vaippa hartioillaan, ja kun hetkeksi
luomensa ummistanut päivä avaa ne uudestaan loistaen sisään Aapelin
ikkunoista, iloisesti säkenöiden tuolta metsäisten kunnaiden takaa ja
pilkistäen kukkivien tuomien lomitse, jotka hän näkee vuoteellensa
avoimesta ovesta, -- kun pikkulinnut laulavat kilpaa käkien kanssa,
silloin kuulee Muttinen Lyygian huoneesta hillitöntä, kiihkeää itkua,
joka koettaa vaientua. Muttinen tietää, mitä se merkitsee.

Silloin kääntelehtii lihava Muttinen tuskissaan.

"Onnellinen päivä", mutisee hän itsekseen. "Niin, onnellisin päivä
mennyt! Yksi vain, se riittää minulle. Kun en usko pitkään onneen...
Voisinpa antaa sinulle, mitä kaipaatkin, raukka, -- onnenuskoja.
Voisin, jos uskoisin. Ei pysy onni, se livistää, Lyygia: hellimmätkin
rakkaudet ovat sammuneet, sen tiedän minä, vanha möhkäle. Autuaimmat
päivät menevät niinkuin armas kevätkesän päivä. Täyteläisyys,
lakastuminen..."

Muttinen, josta onnenhetket maailmassa ovat niin harvat, tuntee, ettei
hänellä ote oikeutta antaa toisille, jälkeläisille, enimmäkseen pahaa,
inhottavaa elämän taakkaa.




URHEILIJA TOMMOLA

eli

"MENS SANA IN CORPORE SANO"


Tuomari Tommola on ruvennut urheilemaan. Terveyssyistä on täytynyt.

Oli hän urheillut jo ennenkin, kauan sitten, pienenä nallikkana mamman
luona, eh-eh. Siellä hän oli lyönyt isipapan pihalla veljiensä kanssa
painia ja pureskellut heitä koipiin, sillä hän oli nuorin kyläkauppiaan
lapsista. Ja hiihdelleet he olivat kuin Jukolan pojat. Mutta nyt ei hän
ollut enää pitkiin aikoihin hoitanut terveyttään.

Äskettäin alkoi hän kuitenkin tuntea sydämessään merkillisiä
pistoksia, jotka muuttivat hänen muotonsa tummaksi ja arvelevaksi.
Tommolan punaisen muodon, naaman, joka on pyöreä kuin täysikuu ja
kiiltää kuin saippuoituna. Ilosta se kiilteli vielä äskettäin,
hänen syödessään illoin vankasti pihvejä ja höystettyjä makkaroita,
afääreistään jutellen, kallistaen ruokanaukkuja ja ajatellen, kuinka
hän sitten ryntäisi tyttöjen perästä kuin orhi. Sellaisen luuli
hän kestävänsä, vaikkei joskus saanut öisin unta: niin mietti hän
päässään tulevaisuutensa afääreitä, muikunkauppoja ja muita. Mutta
sitten alkoivat ne pistokset! Ja omituinen ahdistus sydämessä. Oiva
Tommola meni levottomana lääkäriin. Tuttu tohtori sanoi kyllä, että
sydänhermot olivat ehkä hiukan kiihoittuneet: sopisihan Tommolan, jos
hän neuvoja vaatisi, nauttia illoin ainoastaan yksi pihvi ja pienempi
luku pippuroituja makkaroita; naukkuset ja tyttöset menisivät vielä
mukiin... Silti Tommola peljästyi. Hänen mieleensä johtui kauppaneuvos
Könölin, joka oli kuollut yhtäkkiä sydänhalvaukseen, juuri kun hän oli
kaiken ikänsä ponnisteltuaan päässyt rikkaaksi. Ja Oiva Tommola aikoi
itsekin kerran rikkaaksi.

Se oli synkkä esimerkki. Nyt, näin varhain, alkoi tuo terveys
juonitella...

Tommola päätti ryhtyä ajoissa tarmokkaasti sitä hoitamaan.

Hän osti "Myllerin Systeemin" ja muita arvokkaita urheilukirjoja,
jopa hän lainasi kalliit punnuksetkin. Ja hän voimisteli aamuin ja
illoin. Kesäkuussa meni hän kylpemään, Ollin saunaan, pikkukaupungin
kylpylaitokselle.

Mutta ne kylvyt kävivät hänestä niin peijakkaan kalleiksi. Kylpylän
hierojatkin harmittivat häntä; aamuisessa pohmelossaan tulivat nuo
keltanokat ylioppilaat muka häntä hieromaan, annettuaan hänen odotella
kokonaisen tunninkin hieromasalissa, ja sitten ne sivelivät kymmenisen
minuuttia käsivarsia ja reisiä kuin kanansulalla, -- ja se maksoi
kerralta kauniin viitosen.

Sitäpaitsi kiusasi häntä nähdä kylpylaitoksella aina ontuvia ja
ihotautisia; ja niin paksuja venakoita, että kun nuo pallomaiset
mammat loikoilivat puistossa penkeillä, otti yksi kohta vaivoin kiinni
penkkiin, sillä kädet ja jalat heiluivat koholla ilmassa. Nuoriakin
venakoita siellä tosin kyllä oli, mutta niitä hän ei saanut, sydänvian
vuoksi, lähennellä, ja nyt ne olivat turhaan ärsyttämässä. Samoin kuin
pihvit ja makkarat, ja makeat naukkusetkin.

Ja ennen kaikkea: elämä ja hoito kylpylaitoksella oli niin peijakkaan
kallista.

Ja tulivatko sairaat siellä sen paremmiksi? Muttinenkin oli
kylpenyt, ishiaksensa vuoksi, jonka hän oli saanut, resoorivuoteessa
filosofeeraamisesta. Se oli maksanut hirveästi, ja yhäpä onnahteli
Aapelus.

Silloin sattui Muttinenkin päättämään, että nyt hän tahtoo oleskella
jälleen parhaan osan kesäänsä Putkinotkossa, koettaa parannella
siellä konttaansa, maalaistapaan: saunalla ja tervalla ja paahtamalla
auringonpaisteessakin ruhoaan...

"Saunalla ja tervalla!" huudahti Oiva Tommola siihen. "Kuules, veli,
-- minä tulen mukaasi maalle, -- hoitamaan sydäntäni. Minäkään en usko
näihin kylpyafääreihin. Mutta sauna ja terva, ehkäpä ne... Entä viina!
-- Jos ei terva ja viina auta, on se kuolemaksi, sanoo suomalainen
sananlasku... Vanhan kansan viisautta. Ja lisäksi auringonkylpyjä, ja
yleensä potraa maalaiselämää..."

Tommola tuli Aapeli Muttisen luo.

Hän nousi siellä ensimäisenä aamuna vuoteestaan vahvalla päätöksellä
hoitaa terveyttään, -- ei kuitenkaan varsin varhain, vaan kello puoli
kymmenen, sillä levon täytyy olla maalla syvä, sellainen, että jalat
käyvät unen pohjaan asti, oli Oiva Tommola sanonut. Se oli yksi hänen
terveysohjeitaan, jollaiset hän oli pohtinut valmiiksi viime päivinä,
päätettyään lähteä maalle, ohjeita, joista hän oli sulkenut pois kaikki
lääkärien kalliit ja epäilyttävät vehkeet suosiakseen sitä enemmän
tervettä maalaiselämää. Siinä uskoi hän nykyään pihvien ja pienten
naukkujen menevän mukiinsa.

Muttinen köllötteli maalla myöskin yhtä myöhään kuin Tommola. Yhtäkkiä
hän peljästyi kuullessaan viereisestä yliskamarista, johon Tommola oli
sijoitettu, kovan kumahduksen. Tommola se siellä ponnahti sängystä
permannolle, sellaisella voimalla, että koko huvilan välisilta huojui.

Sitten alkoi Tommola voimistella. Hän mylleröi, lukien ääneen: "Yks,
kaks, yks, kaks", jalat löivät permantoon, nikamat natisivat. Sen
jälkeen voimisteli hän punnuksilla, ja sitten hän huusi Muttiselle
seinän läpi:

"Joko sinä olet mylleröinyt, Aapelus? Minä olen. Kuulepas, Aapelus,
sinun täytyy ruveta mylleröimään, muuten et sinä saa pois ishiastasi.
joka aamu, lyhyen ajan, mutta rajusti. Mutta nyt tule, minä menen
uimaan."

Oiva Tommola ryntää alas ullakolta niin että luukut ja ovet paukkuvat.
Hän törmää alasti kuistille ja nauraa tyytyväisenä Muttisen vuokraajan
eukolle, joka katselee häneen ällistellen aidan takaa. Tervettä ja
reipasta maalaiselämää hän tahtoo. Sitten juoksee hän pihalta rinnettä
alas lahdelle. Hän hyppää heti järveen uimapaikalta, jonka hän on
edellisenä iltana valinnut. Porskis! panee vesi, ruiskahtaa korkealle
ilmaan. Tommola pärskyttää vettä; pian istuu hän keskeltä lahtea
näkyvällä kivellä. Siinä hän alkaa sitten laulaa jotakin reilua ja
maalaista, sellaista rekirivoa, sillä terve täytyy ihmisen olla, täällä
maalla, ajattelee hän. Niin laulaa hän hetken kovaäänisesti, kimeällä
ja vähän väärällä nuotilla.

Sitten juoksee hän takaisin ylös rannalta, loppuosan mäkeä jalkojaan
tömistäen. Hän tulee portaille, siihen sattuu juuri Aapelin
emännöitsijäkin. "No nyt kahvia, onko se valmis?" huudahtaa Tommola.
Muttinen rypistelee otsaansa ja suutansa, sillä kun aurinko paistaa
portaille, niin kellahtaa Tommola kahvia odottaessaan siihen vatsalleen
piehtaroimaan alastomana kuin nyljetty. Tommola loikoo hetken
seljällään, toisen vatsallaan. Välistä hän nousee istumaan, ja katselee
itseään, rintapieltään ja reisiään.

Ja siinä hän ajattelee niitä nuoria venakoita, eh-eh.

Muttinenkin on asettunut kuistille. Hän lueksii jotakin kirjaa,
niin vakavasti, että Tommolaa alkaa harmittaa. Varmaan jotakin
filosofeeraamista, tai koreaa romaania. Ensin Muttista ärsyttääkseen
ja sitten omastakin innostuksesta alkaa Tommola pian puhua noista
venakoista, nuorista ja mukavista, jotka häneltä jäivät kaupunkiin.

"Ovatkohan venakot paremmat kuin ruotsalaiset, sveesittäret?"
sanoo Tommola. "Ja minkähänlaisia kiinattaret ovat, pehmeät ja
pienijalkaiset? Entä neekeritytöt? Eh-eh, on minulla voimaa! Katsopas
näitä lihaksia! Mustat neekeritytöt, ainoastaan vähäisen punaista,
eh-eh. Oletkos nähnyt tällaista miestä, Aapelus, tällaisia reisiä?
Taitaa olla turha se juttu taudista... ja sydänvian ainakin tämä
parantaa, tämä maalaiselämä. Se antaa nälkää. Eiköhän se kahvi nyt ole
valmis?"

Tommola menee katsomaan, joko kahvi on valmis, alasti. On se valmis.
Hän huutaa Muttista ruokasaliin. Alasti istuu Tommola sitten siellä
pöydässä. Emännöitsijä ei tosin uskalla tulla huoneeseen, mutta
viisi siitä, ajattelee Tommola. Miksi kuljettikin Muttinen tänne
kaupunkilaisnaisia? Tommola antaa luikuria sellaisille, naisväelle
yleensäkin, nimittäin näin terveyttään hoitaessaan, eh-eh. Yhteen ne
kyllä ovat tarpeen, mutta muuten... Ruvetapa häiritsemään kesäistä
elämää heidän tähtensä. Ei, hän ilmaisee nyt aikovansa istua
ruokapöydässäkin alasti. Tai ainoastaan pelkkä paita päällä. Niinkuin
Jukolan pojilla. Ja jos sopisi niistää nenänsä paidan helmaan, niinkuin
oikeat Jukolan veljekset, se olisi hupaisaa...

Pian tulee aamiainen. Ja kun Tommola on syönyt makkaraa ja kallistanut
naukun parrunpäästä, jonka hän on tuonut maalle mukaansa, niin sittenpä
se homma täksi aamuksi jo riittääkin, täällä maalla, terveyttä
hoitaessa. Tommola lähtee yliskamariinsa pieneksi aikaa ruokalevolle.

Muttinen istuu parvekkeellaan ja katselee koivuja, jotka metsässä
tuolla keinuvat notkeina ja tuuheina, kesän onnekasta laulua suhisten.
Oiva Tommolakin on onnellinen, maaten ullakkokamarissa, jonka ikkunat
hän on tarkoin peittänyt, levällään pilkko-pimeässä, alasti peiton alla.

Yhtäkkiä herättää Muttisen jälleen epämääräisistä unelmista huihkaus,
joka kuuluu yläkerrasta. Oiva Tommola tulee nyt sieltä jytisten alas.
"Nyt täytyy lähteä auringonkylpyyn", huudahtaa hän. "Täytyy paistaa
itseään aikanaan, ja nyt me otetaan sitä tervaa mukaan, eh-eh. Ja me
urheillaan, Muttinen. Hypitään korkeushyppyä. Katso, tällä tavalla!
Ja näin sinun on voimisteltava. Tällainen liike se venyttää sitä
ishiasjännettä, sen näyttää Myllerin Systeemi. Mikä? Iskias? Hahaa.
Sano ishias. Eikö se ole jänne, vaan hermo? No, se nyt yksi ja sama.
Mutta nyt me haetaan tervaa. Ja pitkä nuora."

"Kunhan et aikone hirttää minua?" kysyy Muttinen.

"Ei, nuoran yli aiotaan hypätä", vastasi Tommola.

He etsivät pytyllisen tervaa ja pitkän pyykkinuoran. Sitten he menevät
rannalle, Tommola edeltä sääriään ponnahutellen, Muttinen perästä,
jokin kirja kainalossa ja huokaillen. Emännöitsijä on luvannut tuoda
sinne myöhemmin päiväkahvit.

Aurinko on lämmittänyt rannalla hiekan niin, että se polttaa
jalkapohjia. Muttinen riisuutuu ja ähkii, kääntelehtii hiekassa,
kaivelee siihen itselleen kuoppaa, ja ähkii taas. Tommola pingoittaa
puusta puuhun hietikon yli nuoran, ja huutaa:

"No, nyt hyppäämään, Aapeli! Katso päältä, näin minä hyppään. --
Katsos, noin korkealta jo meni, meistä tulee oikeita Kolehmaisia,
terveitä miehiä. Mutta nyt on sinun hypättävä. No, nouse pois, hyppää,
minä annan starttisignaalin."

Muttisen täytyy koettaa hypätä. Tommola nauraa:

"Eihän sillä tavalla! Spurtti on tehtävä näin! Ha haa, niin
menit turvallesi. Mutta katsos, minä hyppään vielä yhden pykälän
korkeammalle! Nyt lähden, tämä tällainen on startti... Sinä annat nyt
signaalin..."

He hyppäävät. Ja sitten he juoksevat. Ja kun Muttinen jälleen istuu
läähättäen ja hiestä märkänä hiekassa, puhuu Tommola:

"Tämä se on jotain. Taisi olla hyvä, että tultiin tänne. Luulen, että
tämä terva ja viina... Mutta kuulepas, tuo sinun arentaattorisi sanoi
minulle, että pikiöljyn pitäisi olla jalalle kuivetustaudissa -- se
kai on sama kuin ishias -- vielä parempaa kuin terva, jota sinä aiot
käyttää, ja sanoipa hän, että kipeää paikkaa olisi voideltava
jollakin ... mitä se olikaan?... Kolotiita ja korpinrasvaa. Ha haa,
mitä ne ovat? Kolotii, kolotusvoidettako? Ahaa, collodiumia. No,
sama se, mutta nyt me ensin koetetaan tervata. Katso, näin mies
tervaa."

"Tervaatko sinä pääsikin?" huudahtaa Muttinen. "Hihii, tukkasi on
paksussa tervassa... Ja nyt piehtaroit hiekassa..."

"Niin, se on päänahalle hyvää", vastaa Tommola. "Täytyy olla työssä
perinpohjainen. Tervaatko sinä ainoastaan jalkasi?"

"Kun minulla on ainoastaan jalka kipeä", sanoo Muttinen.

"Niin, mutta minulta saattaa tulla kipeäksi muukin", jatkaa Tommola.
"Siksi varustaudun jo ajoissa. Ettäkö olen tervassa ja hiekassa kuin
mikä? Caliban? Mikä se on? Oh, olipa mitä tahansa! Terveys on toista.
Sitä on hoidettava aikanaan, muuten saattaisi se käydä myöhäiseksi...
Voi helkkari, kuinka terva kirvelee silmiä... Panepa sinäkin silmiisi
tervaa, niin näet miten se, perkele, kirvelee! Ei, ihankohan pitäisi
pestä terva silmistä pois?"

"Ehkäpä se on parasta", sanoo Muttinen. "Voisi muuten käydä kuin
kullatulle pojalle Mereshkowskin Vincissä. Missäkö? Se on kirja
sellainen. Niin, siinä muuan poika kuoli, kun kullattiin koko ruumis."

"Kuoliko?" huudahtaa Tommola. "Mereshkowskin? Ja Calibanin. Mutta tämä
saattaa olla vaarallista, tällainen hikireikien tukkiminen. Mitäs me
nyt tehdään. Ei, tämä ei vetele. Meidän täytyy mennä noutamaan tänne
pata, jolla keitämme itsellemme pesuvettä. Minä menen sitä noutamaan.
Kokoa sinä, Aapelus, risuja padan alle sillä aikaa."

Tommola menee huvilaan, hänen alaston ruumiinsa on tervasta kiiltävä
ja paikoin hiekasta karkea; naama on niin tervan vallassa, että silmät
vaivoin saattavat sinertää tervan läpi. -- Rannalle palattuaan sanoo
hän Muttiselle:

"Mitä, eikö veljellä vielä olekaan vedenkeittopuita? Hm, kirjaa aina
tutkit! Minä annan luikuria -- romaaneille ... näin kesällä. Tärkeintä
on ihmiselle, että hän on terve. Ja siksi ei pidä rasittaa itseään,
vaan sen sijaan urheilla. Urheilla ... terve mies. Oh, onpa täällä
metsässä risuja. Puhdistettava olisi ... lähtisi enemmän rahaa
myödessä ... olisi kuin paratiisi... Ja kymmenen Eevaa täällä pitäisi
juosta, alasti, eh-eh, jos tämä olisi minun. Minkälaistahan ne
neekeritytöt ... tai jaavattaret..."

Kun he ovat paahdelleet roviossa tervaansa ja huuhdelleet sen pois
kuumalla vedellä, heittäytyvät he jälleen hiekkaan, auringonkylpyyn.
Hetken makaavat he siinä hiljaa. Aurinko säteilee kasvoille, sen kuumat
lämpöaallot lainehtivat pitkin ruumista, jäsenestä jäseneen. Tyynellä
ulapalla kulkee ohitse tervahöyryjä, kumisevassa tahdissa jyskyttäen.
Pienet, kristallina kuultavat aallot vierivät rantahiekkaan, ohuena,
leikkivänä rivinä. Ja sitten, kun laivat ovat kulkeneet ohitse, tulevat
varsinaiset mahtavat mainingit, korkeampina vyöryen, hyrskyten. Ne
pauhaavat hetken, asettuvat jälleen, vaimenevat lempeäksi kuiskaukseksi.

Kaikki on hiljaista; muutamat hienot hattarat väikkyvät auringon
sivuitse. Veden heiastus värisee rantamäntyjen latvoissa: näyttää kuin
havut sauhuaisivat. Kaikki on pelkkää valoa ja lämpöä.

Tällainen tekee Tommolan rauhattomaksi, tämä kauneus, ikäänkuin kaiken
olemattomuus. Johtuvat mieleen afääritkin, joiden hän toivoisi olevan
vieläkin parempia kuin ne todellisuudessa ovat. Ja hän on päättänyt
olla ajattelematta mitään, levätä täällä maalla, hoitaa terveyttään.
Myöskin ne nuoret venakot tulevat jälleen niin elävästi silmien eteen...
Ja villit jaavattaret, jopa mustalaislikat ... täällä, miettiessä
maaelämään sulkeutumista...

Siksi alkaa Tommola pian puhella Muttiselle noista naisista,
venakoista, ja kiinattarista ja mustalaistytöistä. Ja minkälaisiahan
kääpiökansain tytöt olisivat? Olisiko niillä... Sekä afääreistä: hän
haluaisi nykyään leikkauttaa jollakin taiteilijalla -- sellaisia
halvan työn tarvitsijoitahan on paljon -- kuvakirjan korkkimattoon.
Hän painattaisi kirjan sellaisilla laatoilla, parilla värillä. Ja
Muttinenhan möisi sitten sitä kirjaa kaupassaan. "Se olisi kekseliäs
afääri, eikö niin, eh-eh?"

Muttinen kuuntelee hetken, väsyy, köllöttelee vaiti. Tulee hiljaisuus.
Se vaivaa yhä Tommolaa. Hän vääntelehtii kupeelta kupeelle hiekassa. Ja
sitten hän huudahtaa:

"Ei, uidakin täytyy, urheilla; terveys ennen kaikkea..."

Hän juoksee kallionkärjelle, pousahtaa järveen, näyttää seljällään,
kuinka yksimastoinen purjehtii, tai kuinka moottorin perä purskuttaa,
ja huutaa:

"Tule tänne ploiskimaan, Aapeli. Heh, ne lääkäritkö? Voihan se
kyllä ... se sinun ishiaksesi. Mutta kuulehan, jos me nyt todellakin
koeteltaisiin tuota korpinrasvaa, voideltaisiin sillä koipesi?
Arentaattorisi muijalla sitä on. Mutta tässä näet miehen! Meidän täytyy
koettaa parantaa itseämme. Minä tulen täältä ylös, painiskellaanpas!
Yksi täys-nelson... Tai juostaanpas kilpaa. Minä olen tällä kertaa
starter. No, lähdetkö? Ei, mutta tuollahan tulee jo kahvia..." Lyygia
ilmestyykin rannalle lehtopolulta kantaen kahvivehkeitä. Tommolaa
harmittaa ja kiihoittaa nähdä naisväkeä, täällä... Tulevat mieleen ne
nuoret venakot kaupungissa ... ja mustalaistytöt...

Siksi vetää hän sekä kiukusta että omituisesta ilosta jälleen
rekilaulun, kovalla ja väärällä äänellä... Sitten juovat he kahvia,
kolmisin, ja siinä Tommola aprikoitsee neekerien tyttäristä, sekä
innostuu jälleen laskemaan, mitä hän voittaisi sillä kuvakirjalla.
Mutta nytpä häntä alkaakin jo vähitellen raukaista, se tervaaminen ja
uiminen, ja varsinkin auringonkylpy. Siksi hän sanoo:

"Ei, täytyypä tästä lähteä jo makaamaan, täytyy hoitaa terveyttään,
päivällisateriaan ja postintuloon asti, jolloin minulle pitäisi saapua,
kuules Aapelus, eräs merkillinen kirja, se on Gogin ja Magogin sota.
Sitäpä me katselemme sitten yhdessä."

Ja Tommola menee makaamaan.

Tervahöyryjä ja jaaloja kulkee ulapalla kaukana ohitse. Mainingit
solahtavat hiekkaan. Metsä tuoksuu raikkaasti ja lämpöisesti. Kuikka
alkaa itkeä jossakin... nyt kohoaa sen musta pää tuolta vedestä; se ui
toisten kuikkien luo, jotka ilmestyvät etempää ja rientävät laulaen
yksinäistä vastaan; koko parvi soutelee sitten jonona salmien lomaan.
Lyygia katselee Muttiseen kirkkain silmin, sitoen päähänsä seppeleen
tuuheista sanajaloista; he hymyilevät onnesta.

Kun he menevät päivälliselle, on Oiva Tommola jo valveilla. Ruumista
oli polttanut niin, että sitä täytyi vuoteessa väännellä ja kyhnytellä
hartioita. Aivan oli tehnyt levottomaksi, että jos se auringonkylpy
olikin ollut liikaa, ja terva rasittanut sydäntä. Hän nousi siis, meni
alas ja etsi Muttisen kaapeista vaseliinia voidellakseen kuumaa ihoaan.
Ei löytynyt vaseliinia. No, hän nouti Putkinotkon vuokralaiselta
tähän hätään tuota korpinrasvaksi sanottua ja siveli sillä palavaa
ruumistaan ja pyöreitä kasvojaan. Hyh, se haisi pahalta, miltä lienee
haissut, mutta... Sitten hän meni saliin odottamaan päivällistä ja
postia. Siellä hän odotteli, hehkuvan punaisena ja ihmettelevin silmin,
sillä hänestä tuntui olo yksinään täällä maalla niin merkilliseltä.
Sen vuoksi otti hän aikansa kuluksi hyllyltä jonkin kirjan, ja rupesi
lueskelemaan, hiukan epäillen, että olisiko siinä hauskaa. Mutta se
hänen oma kirjansa ei ollut vielä tullut. No, tämä kirja sattui olemaan
Tolstoita. Tommola lueskelee vakavasti. Mutta jonkin minuutin kuluttua,
ja juuri kun Muttinen tuli rannalta, kohottaa hän levottomana päätänsä,
näyttää koettavan miettiä luettavaansa. Nähtävästi hän ei jaksa sitä
tehdä, sillä nyt hän läiskäyttää kirjan pöydälle ja nousee, sanoo:

"En minä tuosta Tolstoista... Sen romaanit ovat sellaisia ...
kaikki on niissä niinkuin on! Ja filosofeeraa vääryyksistä... Koska
kaikki on vääryyttä. Ei, terve miehen pitää olla... Ja minä annan
Toistoille huin. Oikeita romaaneita minä... Mutta kuules, kylläpäs se
auringonkylpy kirveli ... vai olisikohan se ollut se terva? Pitäisi
olla vaseliinia."

Vaseliinia on sittenkin; Tommolan hartiat voidellaan korpinrasvan
päälle vaseliinilla, jopa rinta ja kasvotkin. Se on Muttisestakin
hauskaa. He nauravat, ja juttelevat sitten tytöistä, Tommolan
neekerittäristä. Sitten sanoo Tommola:

"Mutta tästähän tulee hyvää. Katso, näin minä hieron vähän sydäntäni.
Katso, tällä tavoin sydäntä on voimistettava, tällaisilla liikkeillä,
urheilukirjojen mukaan. Ihmisen täytyy hoitaa ruumistaan. Erinomaista,
tämä maalaiselämä. Mutta aika on käytettävä tarkoin. Mitä sanot siihen,
Aapelus, jos me päivällisen jälkeen mennään ongelle? Senhän me teemme.
Minä lähden jo nyt kaivelemaan matoja, eh-eh. Ja sitten me nostelemme
aikamoisia matikoita, kilon painoisia! Mutta hei, tuollahan tulee jo
posti. Ensin posti, saattaa olla tärkeitä asioita maailmalta. Ja se
uusi kirja, se on tässä. -- Mitähän uutta suurvaltojen sodasta? --
Kas niin, saksalaiset ovat nyt voittaneet Romaniankin, valloittaneet
Bukarestin, perkeleet. Ne ovat poikia ... keksinnöillään he...
Keksisivät jotakin ... ampuisivat räkätautibasilleja vihollisen
armeijaan, eh-eh-eh. Voittamatonta kansaa, nuo saksmannit..."

Tommola hyräilee jotain, josta vähitellen eroittuu sanoja: "Nouse,
riennä, Suomen kieli." ja sitten hän jatkaa:

"Mutta Saksassa onkin terveyttä ... tai urheilijoita ...
nimittäin ylioppilaat miekkailevat... ja silti juovat olutta,
eivät filosofeeraa... Ja se kansa tottelee! Jos oltaisiin siellä,
tietäisin, minkälaisen tempun tehdä lakkolaisille, jotka yhä vaativat
lisäpalkkaa... Mutta mitäs kuuluu meikäläisestä urheilumaailmasta?
Kas, Kenkura on taas saanut maailmanrekordin, hyppäämisessä,
Filadelfiassa. Se, se on ... suomalaista. Me ollaan ensimäisiä jo
jalkapalloilussakin ... ja Marathonin juoksussa; niin, me ollaan kuin
muinaisia kreikkalaisia, eh-eh. Marathonia juostaan. Sellaisia poikia
meillä enemmän pitäisi olla... Urheilijoita, terveitä... Kerrotaan,
että itse Saksan keisari on sanonut meidän suomalaisista, että ollapa
minulla enemmän tällaisia. Eläköön Kenkura. Mutta noudattakaamme hänen
esimerkkiänsä: hoitakaamme hyvin terveyttämme. Kun olemme saaneet
päivällistä, makkaraa ja kunnon naukun, niin me menemme ongelle."

He saavat päivällistä. He menevät ongelle.

Soutavat kolmen kesken, keula pystyssä, sillä Muttinen painaa perässä.

Sudenkorennot liitelevät hopeisin, rapisevin siivin. Auringon kuva
häikäisee vedestä silmiä, tuuheat rannat nousevat sinertävinä
syvyydestä. Sitten alkaa metsä vähitellen punertaa illan hohteessa.
Hyttyset hyrräävät ilmassa, kuovit lentelevät vehmaan niityn kohdalla,
pesäpaikkansa ympärillä valittavasti itkien. Viimeinenkin tuuli
tyyntyy. Koivut uneksivat, laulurastas virittää hiljaisen laulunsa.
Lyygia kuuntelee, kauneuden epämääräinen haikeus järkyttää Muttisen
mieltä. Lyygia vilkaisee Muttiseen, hänen huulensa väräjävät, ja hän
kääntyy pois. Tommola on levoton. Nuokin sudenkorennot tulevat juuri
tuohon, nokan eteen, ongenpahlaimeila räpistelemään. Niitä on aivan
satoja... Ja ne tytöt siellä kaupungissa.

"Pääsettekö siitä", äännähtää Tommola sudenkorennoille ja lyö niitä
ongenvavalla.

"Ei syö, on liian tyyntä", sanoo Muttinen.

"No, lauletaanpa sitten!" arvelee Tommola ja alkaa laulaa. Muttinen
nauraa hänen laululleen, ja he laulavat yhdessä. Sitten tulee jälleen
hiljaisuus. Sitä kestää kauan. Viimein sanoo Oiva Tommola:

"Ei, mutta kuulepas, nythän meidän onkin mentävä kotiin. Täytyy pitää
huoli saunan lämmittämisestä. Sauna ja tervahan se täällä oli sitä
terveyskuuria. Ja minä olen ajatellut, että minä kuhnin tänä iltana.
Onhan sinulla jokin pesupunkka? Se on omituinen parannuskeino, se
kuhniminen: taitavat parantua sillä munuaistaudit ja kaikki. Minä
koetan tuon sydämeni tähden sitä. Kirjat sanovat kuitenkin, että se
on tehtävä sangen huolellisesti. Ei saa ottaa liian kylmää, ei liian
lämmintäkään..."

He lähtevät kotiin ja Tommola lämmittää saunaa. Mutta siinäpä onkin
ilta jo kulunut, ja täällä maalla olisi Tommolasta mentävä aikaisin
levolle; siksi ei hän enää huoli odottaa kolmannen uunillisen loppuun
palamista, vaan sammuttaa pari viimeistä kekälettä heittämällä vähäisen
vettä kiukaan alle. Mutta lämmittäessään hän samalla kuhnii ja lukee:
hän on ottanut mukaansa Gogin ja Magogin sodan, jota hän tutkii,
huuhdellen pakaroitaan ja käsivarsiaan.

Nyt tulee Muttinenkin saunaan. Hän sanoo:

"Mitä turkkilaista, täällähän on vielä vinkaa."

"Vinkaa? Mitä se on? Häkääkö? No, lyödään sitten se löylyllä ulos",
vastaa Tommola. "Mutta koetapas minun pakaroitani, miten ne nyt ovat
kylmät. Sillä tavoin se miehessä verenkierto tottelee, eh-eh! Mutta
päälle on lyötävä kovasti vihdalla, että ne jälleen tulistuvat. Silloin
tulee niistä terve. Koettaisit sinäkin kuhnia, Aapeli. Minä voitelen
nyt itseäni pikiöljyllä ennenkuin nousen lavalle. Se on kansanlääke,
vaikka se haisee. Nyt ... minäkin taidan tuntea reidessäni jotain,
tuolla juuressa ... vihlomista... Olisikohan se ishiasta? Sille täytyy
antaa löylyä ajoissa..."

Tommola lyö löylyä ja nousee sitten lauteille:

"Ai, perkele, kuinka polttaa ... auringon paahtamia paikkoja. Ei
tainnut olla tämä pikiöljy hyväksi? Olisi pitänyt voidella ehkä
vaseliinilla. Sinunkin, Aapeli, olisi tullut voidella itseäsi. Mies
saattaa pilata iäksi hermonsa, ellei voitele vähän itseään vaseliinilla
auringonkylvyn päälle. -- Uhhuh ... ja praa! Se oli löyly! Mutta nyt ei
auta, minä menen vielä järveen. Tämä on vain finaali... Täällä maalla
jos ei parane, niin ei missään. Eikä tämä tule kalliiksi, eh-eh."

Tommola on uinut, Tommola on syönyt alasti vankan aterian. Tommola on
mennyt nukkumaan.

Maalaishuvilassa vallitsee hiljaisuus. Illan tuoksu nousee ruohikoista
ja metsistä, laulurastaan ääni soi kaukaa. Valo on kultainen, lahden
lämpöinen vesi tyyni. Muttinenkin loikoo huoneessaan ja miettii käsi
pään alla maailman mutkia.

Nyt jysähtää viereisessä kamarissa. Siellä keikahtaa Tommola sängyssään
niin rajusti, että permanto heiluu. Hän ajelee hyttystä, lyöden
kämmenellään reiteensä niin että läiskähtää. Hän peitti kyllä ikkunan,
mutta sittenkin yksi hyttynen... Nyt alkaa hän ähkiä. Ja viimein hän
kysyy, nukkuuko Aapeli... Hän itse ei nuku. Hän on miettinyt sitä
Magogin sotaa... Omituinen kirja! Eikö Aapelus, joka on kirjojen
kauppias, ole sitä vielä lukenut? Siitä puhutaan syyllä. Siinä
ennustetaan ... raamatun pohjalla. Kummallista... käsittämätöntä ...
ennustettu tämä suurvaltain sota ... ja että Ryssän keisari näkee
valtakuntansa ikkunastaan. Se on jo totta.

"Mitä kysyit, Aapeli? Että onko sanottu Venäjän keisari? Ei, mutta
tarkoittaa sitä. Ja ennustaa, että Suomi tulee vapaaksi. Eikö sekin
ole totta? Kummallista, että saattaa sillä tavoin ennustaa. Ikäänkuin
nähdä unissa. Minä ... minä en näe unessa mitään ... ainoastaan
tyttöjä ... eh-eh. Mutta kuulehan Muttinen, minä ... minä luulen,
että olen sairas..."

"Sairas?" kysyy Muttinen.

"Niin, ei se illallinen nyt oikein maistunut. Ja nyt minusta tuntuu
kuin ylenannattaisi. En ole voinut saada unta. Päätäkin särkee.
Perhana, kun tuli luetuksi tuota Magogin sotaa! Sellaisesta saattaa
tulla hulluksi. Ei tällaisesta ihmisestä ole ymmärtämään noita
seikkoja ... filosoofeja. Ei pitäisi ihmisen lukea yhtään mitään, se
vie unen. Uih, nyt minua yököttää... Hahah, sen ohjeen minä annan
Tolstoille ... tule, Muttinen... Se Maakokki, merikokki..."

Muttinen mutisee jotain auringonkylvyistä ja tervasta ja pikiöljystä
ja vaseliinista ja uimisesta ja häkäisestä saunasta ja kuhnimisesta ja
korpinrasvasta, kun menee alas hakemaan sairaalle veikolle naukkua.
Hänen tullessaan takaisin, istuu Tommola kalpeana sänkynsä reunalla,
hän heittäytyy vuoroin loikomaan ja nousee jälleen, hän voivottelee:

"Oi, oih, minua vilustaa ... alkaa tuntua kuin horkka... Olisikohan
sydän...? Eikö sinulla ole kamferttia? Jos se terva ... tukki
ehkä huokoset? Mikä sen kirjan nimi oli, jossa enkeli kuoli, kun
se kullattiin? -- Ei, minä en kestä tätä... Lähetä, Aapelus, joku
hakemaan... Jos se on sydän ... koetapas, kuinka se lyö ... oksennuttaa
niin ... joku hakemaan lääkäriä. Oi, että täytyykin ... olla täällä
metsässä! Jos, jos tämä on ... valehteli lääkäri ehkä, kun sanoi,
että ainoastaan sydänhermot... Ehkä se on muutakin. Ei, älä lähetä
hakemaan lääkäriä! Nyt se jo tulee ulos. Ei, ei se tullutkaan! Huh,
huh, huh, kuka uskoisi... Muttinen, lähetä sittenkin hakemaan lä ...
lääkäriä. Koskaan en ole ollut sairaana, ja nyt se tuli. Lähetä heti,
Aapeli-parka... Oili, mikähän tähän oli syynä? Mitä sinä tästä luulet,
Aapeli, olisikohan... Olisikohan niissä makkaroissa, joita minä tänne
kaupungista toin, ollut luita?"








End of the Project Gutenberg EBook of Kevättä ja kesää, by Joel Lehtonen

*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 47286 ***