*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 47210 ***

NUOREN WERTHERIN KƒRSIMYKSET

Kirj.

Johann Wolfgang von Goethe


Suomentanut Volter Kilpi



Otava, Helsinki, 1904.






_Olen huolellisesti koettanut koota mit‰ vain olen lˆyt‰nyt semmoisia,
joka valaisisi onnettoman Wertherin el‰m‰‰, ja julkaisen sen nyt
varmana siit‰, ett‰ sill‰ saavutan kiitollisuutenne. Ette saata olla
ihailematta h‰nen hengenlahjojaan ja luonnettaan ja tuntematta
mieltymyst‰ niit‰ kohtaan, eik‰ h‰nen onnettomuutensa ole j‰tt‰v‰ teit‰
kyynelettˆmiksi_.

_Ja sin‰ l‰mmin sielu, joka tunnet itsess‰si samaa poltetta kuin
h‰nkin, ammenna lohtua h‰nen k‰rsimyksist‰‰n ja ota kirjanen
yst‰v‰ksesi, ellet omasta syyst‰si tai kohtalon vuoksi ole lˆyt‰nyt
ket‰‰n l‰heisemp‰‰_.




ENSIMMƒINEN KIRJA.


_4 p. toukok. 1771_.

Kuinka iloissani olen, ett‰ sittenkin l‰hdin! Yst‰v‰ni, ymm‰rr‰tkˆ
ihmissyd‰nt‰! J‰tt‰‰ sinut, joka olet minulle niin rakas, niin rakas,
etten ikin‰ olisi luullut voivani sinusta erotakaan, ja kuitenkin olla
iloissaan! Mutta tied‰nh‰n, sin‰ annat sen anteeksi. Kaikki muut
suhteethan siell‰ olivat kehittyneet vartavasten kiusaamaan
minunkaltaistani ihmist‰! Leonore parka! Ja kuitenkin, min‰ olen
viaton. Taisinko mit‰‰n sille, ett‰ sill‰v‰lin kuin h‰nen sisarensa
omituinen, oikullinen sulo vieh‰tti ja kiinnitti minua, ett‰ sill‰v‰lin
tuo syd‰nraukka sai sairautensa? Ja kuitenkin -- olenko niin ihan
viaton sent‰‰n? Enkˆ pit‰nyt vireill‰ h‰nen tunteitansa? enkˆ
itsekin ollut huvitettu noista luonnollisista ja vilpittˆmist‰
tunteenilmauksista, jotka niin usein saivat meid‰t hymyilem‰‰n, niin
v‰h‰n naurettavaa kuin niiss‰ olikin, enkˆ? -- Mutta mit‰ on ihminen
ryhty‰kseen tuomiolle itsens‰ kanssa! Ei, t‰ss‰ t‰ytyy tapahtua k‰‰nne,
min‰ lupaan sen, min‰ tahdon, oma yst‰v‰ni, en tahdo en‰‰ jamata ja
jamata, kuten aina ennen, sit‰ hituista pahaa, jonka kohtalo on
osalleni suonut; tahdon nauttia siit‰, mik‰ minulla on, ja mennyt
olkoon mennytt‰. Olet kuin oletkin oikeassa, yst‰v‰ni, ihmisill‰ olisi
paljon v‰hemm‰n k‰rsimyksi‰, elleiv‰t he -- jumala ties miksi he
sellaisia ovat -- alinomaa mielikuvituksellaan askaroisi ja liikkuisi
niiss‰ k‰rsimyksiss‰, joita ovat kest‰neet, sen sijaan ett‰ nauttisivat
tasaisesta ja tyvenest‰ nykyisyydest‰. Olethan hyv‰ ja ilmoitat
‰idilleni, ett‰ parhaimpani mukaan koetan toimittaa h‰nen asiansa ja
ett‰ niin pian kuin suinkin ilmoitan h‰nelle enemm‰n siit‰. Olen
tavannut t‰tinikin, eik‰ h‰n minusta l‰hesk‰‰n ollut semmoinen
syˆj‰t‰r, kuin miksi h‰nt‰ kotona kuvaillaan. H‰n on vilkas ja tulinen,
mutta hyv‰syd‰minen nainen. Esitin h‰nelle ‰itini valitukset
perintˆosuuden johdosta, jonka h‰n on pid‰tt‰nyt; h‰n selitti minulle
menettelyns‰ syyt ja perusteet ja esitti ehdot, joilla h‰n suostuisi
suorittamaan kaiken ja enemm‰nkin kuin vaadimme -- lyhyesti, en viitsi
t‰ll‰ er‰‰ kirjoittaa siit‰ sen enemp‰‰, sano ‰idilleni vain, ett‰
kaikki k‰y hyvin viel‰. Ja yst‰v‰iseni, olen t‰ss‰kin v‰h‰p‰tˆisess‰
asiassa p‰‰ssyt huomaamaan, ett‰ v‰‰rink‰sitykset ja lev‰per‰isyys
saavat maailmassa aikaan paljon enemm‰n pahennusta kuin viekkaus ja
ilkeys. Ainakin ovat molemmat j‰lkimm‰iset paljoa harvinaisempia.

Muuten viihdyn t‰‰ll‰ erinomaisesti. Yksin‰isyys t‰ss‰
paratiisillisessa ymp‰ristˆss‰ on kuin suloisin viihdytys syd‰melleni,
ja nykyinen nuorekas vuodenaika l‰mmitt‰‰ ja tulvahduttaa minun
useinkin kaiheksuvaa mielt‰ni. Jokainen puu ja jokainen pensas on
yhten‰ kukkaskimppuna, ja tekisi mieli muuttua perhoseksi saadakseen
h‰ily‰ t‰ss‰ tuoksujen meress‰ ja el‰‰ siin‰.

Kaupunki itse ei ole miellytt‰v‰, mutta ymp‰ristˆ on sen sijaan
sanomattoman kaunis. T‰m‰ luonnonkauneus on saanut kreivi von M----
vainajankin perustamaan puistonsa er‰‰lle n‰ist‰ vuorenrinteist‰, jotka
mit‰ ihanimmassa vaihtelussa risteilev‰t ja muodostavat armaita
laaksoja. Puisto on yksinkertainen, ja kohta sis‰‰n astuttuansa tuntee,
ettei sen pohjakaavaa ole piirt‰nyt mik‰‰n tieteellinen puutarhuri,
vaan tunteellinen syd‰n, joka sen siimeksess‰ on tahtonut nauttia omaa
itse‰‰n. Monet kyynelet olen jo vuodattanut vainajan muistolle siin‰
rappeutuneessa puistohuoneessa, joka oli h‰nen lempipaikkansa ja joka
nyt on minunkin. Pian saan vallita mielin m‰‰rin puutarhassa; parissa
p‰iv‰ss‰ olen jo voittanut puutarhurin suosion, eik‰ h‰nen tarvitse
sit‰ katua.


_10 p. toukok._

Sieluni on vallannut iloisuus, ihmeellinen kuin t‰m‰ suloinen
kev‰taamu, josta koko syd‰meni nauttii. Olen yksin ja iloitsen
el‰m‰st‰ni t‰‰ll‰, t‰ss‰ ymp‰ristˆss‰, joka on luotu semmoisia sieluja
varten kuin minun. Olen niin onnellinen, yst‰v‰ni; olen niin tulvillani
levollista, rauhallista olemistuntemista, ett‰ taiteenikin k‰rsii
siit‰. En osaisi nyt piirt‰‰, en vet‰isy‰k‰‰n, mutta koskaan en ole
ollut suurempi maalari kuin n‰in‰ hetkin‰. Kun t‰m‰ armas laakso
autereisena huuruu ymp‰rill‰ni, kun aurinko tuossa korkeana lep‰‰ t‰m‰n
mets‰ni siimeksisen pimennon yll‰ ja ainoastaan jokin yksityinen s‰de
murtautuu sen pyh‰ttˆˆn, ja kun min‰ t‰ss‰ makaan korkeassa heinikossa
juoksevan puron partaalla ja ihmetellen huomaan nuo tuhannet
monenkaltaiset ruohonkorret l‰hell‰ni maan pinnalla; kun tunnen
l‰hemp‰n‰ syd‰mell‰ni tuon korsien v‰lill‰ pujotteleivan pikkumaailman,
nuo lukemattomat, selitt‰m‰ttˆm‰t ja monimuotoiset madot ja itikat, ja
kun tunnen l‰hell‰ni tuon Kaikkivaltiaan, joka meid‰t kaikki on luonut
kuvansa mukaan, kun tunnen tuon Kaikkirakkauden humisevan l‰sn‰olon,
jonka syliss‰ me ihanuudessa v‰rjyen i‰ti olemme ja el‰mme -- yst‰v‰ni,
kun silloin silmiss‰ni h‰m‰rt‰‰ ja liikkuu, ja kun maailma ymp‰rill‰ni
ja taivas lep‰‰v‰t sielullani kuin rakastetun kuva, silloin sulaa
mieleni usein kaipaukseksi ja min‰ ajattelen: oi, ett‰ voisit ilmaista
kaiken tuon, voisit huokua paperille kaiken tuon, joka niin t‰yten‰ ja
niin l‰mpim‰n‰ el‰‰ sinussa, niin ett‰ heijastuisi sielusi siin‰, kuten
heijastuu sielussasi ‰‰rettˆm‰n Jumalan l‰sn‰olo! -- Yst‰v‰ni, mun
yst‰v‰ni. -- Mutta min‰ menehdyn, min‰ uuvun n‰iden n‰kyjeni
ihanuushurmaan.


_12 p. toukok._

En ymm‰rr‰, keijuvatko pett‰v‰t henget t‰m‰n seudun yll‰, vai syd‰meni
l‰mmin taivainen kuvitusko loihtii kaiken t‰‰ll‰ ymp‰rill‰ni niin
paratiisilliseksi. T‰ss‰ on ihan edustalla er‰s kaivo, kaivo, jonka
partaalle olen lumottu, kuin konsanaan Melusine sisarinensa. -- Menet
alas matalaa m‰entˆrm‰‰ ja tapaat edess‰si holvin, josta parikymment‰
porrasta johtaa alas paikalle, miss‰ kumpuaa marmorilohkelmista esiin
mit‰ kirkkainta vett‰. Matala muuri, joka ylemp‰n‰ reunustaa paikkaa,
korkeat puut, jotka ymp‰rill‰ varjoovat sit‰, paikan viileys, kaikessa
siin‰ on jotain niin vet‰v‰‰, jotain oudon v‰risytt‰v‰‰. Ei mene
p‰iv‰‰k‰‰n, etten istuisi hetkist‰ siell‰. Kaupungin tytˆt k‰yv‰t
siell‰ vett‰ noutamassa, viattomin ja v‰ltt‰m‰ttˆmin toimitus
maailmassa, jonka muinoin kuninkaitten tytt‰retkin itse tekiv‰t. Siin‰
istuissani her‰‰ mieless‰ni niin el‰v‰n‰ patriarkkojen aika, n‰en
heid‰t kaikki, nuo vanhat, kuinka he tekev‰t tuttavuuksiaan ja kosivat
kaivojen partailla ja kuinka kaivojen ja l‰hteitten yll‰ liihoittelee
kuin hyv‰‰ suovia haltioita. Oi, eip‰ liene helteisen kes‰p‰iv‰k‰velyn
j‰lkeen saanut virkist‰‰ itse‰‰n l‰hteen viile‰ss‰ se, joka ei olisi
tuntenut t‰t‰ samaa.


_13 p. toukok._

Kysyt, l‰het‰tkˆ minulle t‰nne kirjani? Yst‰v‰iseni, s‰‰st‰ Herran
nimess‰ minua niilt‰! En en‰‰ kaipaa johtoa ja rohkaisua ja
innostuttamista; kohiseehan t‰m‰ syd‰meni jo itsess‰‰nkin
tarpeeksi; tuutulaulua min‰ nyt tarvitsen ja semmoisen olen koko
t‰ydellisyydess‰‰n lˆyt‰nyt Homeroksessani. Kuinka usein hiljenn‰nk‰‰n
kiihtynytt‰ levotonta vertani lepoon, sill‰ mit‰‰n niin ep‰tasaista ja
ep‰vakaista et voi lˆyt‰‰ kuin t‰m‰ syd‰meni. Mutta rakkaani!
tarvitseekohan minun sanoakaan sit‰ sinulle, sinulle, joka niin usein
saat k‰rsi‰ n‰hdess‰si, kuinka heitt‰ydyn tuskasta hurjailuun ja
suloisesta surumielisyydest‰ turmiolliseen intohimoon. Niinp‰
hemmoittelenkin syd‰nt‰ni kuin sairasta lasta, annan sen noudattaa
kaikkia oikkujaan. Mutta ‰l‰ puhu t‰st‰ muille; on ihmisi‰, jotka
paheksuisivat minua sen takia.


_15 p. toukok._

Seudun rahvas alkaa jo tutustua minuun ja pit‰‰ minusta, varsinkin
lapset. Kun ensin alussa menin heid‰n seuraansa ja yst‰v‰llisesti
kyselin yht‰ ja toista, luulivat muutamat, ett‰ aioin tehd‰ pilaa
heist‰, ja antoivat v‰listi hyvinkin tˆykeit‰ vastauksia. Se ei sent‰‰n
pahoittanut mielt‰ni, tunsin vain el‰v‰sti mit‰ jo usein ennenkin olen
ollut huomaavinani, ett‰ nimitt‰in muutamat s‰‰tyl‰isluokkaan kuuluvat
henkilˆt aina koettavat pysytell‰ kylm‰ss‰ et‰isyydess‰ varsinaisesta
rahvaasta, ik‰‰nkuin pelk‰isiv‰t kadottavansa jotakin, jos l‰henisiv‰t
sit‰; sit‰paitsi on raukkoja ja ilkeit‰ irvihampaita, jotka n‰ytt‰v‰t
alentuvan ainoastaan antaakseen alhaisemman kansan sitten sit‰
kipe‰mmin tuntea ylimielisyytt‰‰n.

Tied‰nh‰n kyll‰, ettemme kaikki ole emmek‰ voi olla samanarvoisia;
mutta mielest‰ni ne, jotka pit‰‰kseen arvoansa yll‰ arvelevat
tarpeelliseksi pysytell‰ erill‰‰n n.s. rahvaasta, ovat aivan yht‰
raukkamaisia kuin semmoinen pelkuri, joka k‰tkeytyy vihollisensa
edest‰, koska pelk‰‰ joutuvansa tappiolle.

Tulin ‰sken juuri kaivolle ja tapasin siell‰ nuoren palvelustytˆn, joka
oli laskenut astiansa alimmalle portaalle ja nyt t‰hysteli, tulisiko
ket‰‰n toveria, joka auttaisi h‰nt‰ nostamaan sit‰ p‰‰laelleen. Min‰
alas ja katsahdin h‰neen. -- Saanko auttaa, tyttˆseni? sanoin. -- H‰n
lensi tulipunaiseksi. -- Eih‰n nyt, herra, sanoi h‰n. -- No
kursailematta. -- H‰n j‰rjesteli kantosuojustaan ja min‰ autoin. H‰n
kumarsi kiitokseksi ja nousi portaita.


_17 p. toukok._

Tuttavia olen saanut t‰‰ll‰ jo paljon, seuraa ei minulla sent‰‰n viel‰
ole mink‰‰nmoista. En ymm‰rr‰ mik‰ minussa niin vet‰‰ ihmisi‰
puoleensa; niin moni kiintyy minuun ja j‰‰ riippumaan minuun, ja sitten
on minun niin tuskallista, kun tiemme kulkeekin vain niin pienen
taipaleen yhdess‰. Jos kysyt, millaisia ihmiset t‰‰ll‰ ovat, niin minun
t‰ytyy vastata: kuten kaikkialla! Onpa se yksitoikkoinen juttu, tuo
ihmissuku! Useimmat kuluttavat suurimman osan aikaansa saadakseen el‰‰,
ja se hitunen vapautta, joka heille siit‰ liikenee, kiusaa heit‰ niin,
etteiv‰t tied‰ mit‰ tehd‰ siit‰ p‰‰st‰kseen. Oi ihmist‰kin ja h‰nen
tarkoitustaan!

Er‰s omituisuus sent‰‰n on minusta erinomainen ihmisiss‰! Kun toisinaan
saa unohtaa itsens‰ ja nauttia heid‰n mukanaan iloista, joita ihmiselle
viel‰ on suotu, kun saa hyvin katetun pˆyd‰n ‰‰ress‰ huolettomasti ja
hilpe‰sti lasketella kaskujaan tai sopivissa tilaisuuksissa j‰rjest‰‰
k‰velyretki‰, tanssiaisia tai muuta semmoista, niin se vaikuttaa
viihdytt‰v‰sti minuun; ei sent‰‰n saa silloin johtua mieleeni, ett‰
minussa sit‰paitsi lep‰‰ niin paljon muita voimia, jotka kaikki
k‰ytt‰m‰ttˆmin‰ lahovat ja joita minun huolellisesti t‰ytyy salata. Oi,
semmoinen ahdistaa niin koko syd‰nt‰. -- Ja meik‰l‰isten osana on
sittenkin aina tulla v‰‰rink‰sitetyiksi!

Oi, ettei minulla en‰‰ ole nuoruuteni yst‰v‰t‰rt‰! oi, ett‰ ollenkaan
olen tuntenutkaan h‰nt‰! -- Sanoisin silloin: houkkio sin‰ olet, etsit
semmoista, jota ei meille maan vaeltajille ole suotukaan. Mutta nyt on
minulla ollut h‰n, olen saanut tuntea tuon syd‰men, tuon suuren sielun,
jonka rinnalla n‰ytin mieless‰ni enemm‰lt‰ kuin olinkaan, min‰ kun
silloin olin kaikkea mit‰ olla voin. Hyv‰ Jumala, j‰ikˆ mit‰‰n
sielussani salaan silloin? Eikˆ h‰n kirvoittanut minussa tuota
ihmeellist‰ tunnetta, jolla syd‰meni syleilee koko luontoa? Koko
seurustelummehan herkkyi i‰ist‰, hienointa, hennointa tunnelmaa,
s‰ihkyi henkevint‰ ter‰vyytt‰, jonka joka vivahdus melkein
ylimielisyyteen saakka v‰l‰hteli nerokkuutta. Ja nyt! -- Oi, vuodet,
jotka h‰n oli vanhempi minua, veiv‰t h‰net, varhemmin hautaankin. En
koskaan unohda h‰nt‰, en koskaan h‰nen ylev‰‰ sielunlujuuttaan, en
h‰nen jumalaista nˆyr‰‰ mielenmalttiaan.

Muutama p‰iv‰ sitten tulin tuttavaksi er‰‰n nuoren herra V----n kanssa;
h‰n on avomielinen nuorukainen, jonka kasvonpiirteet tekev‰t varsin
edullisen vaikutuksen. H‰n on vast'ik‰‰n palannut akatemioista, ei
taida juuri kuvitella itse‰‰n ihan t‰ysoppineeksi, mutta arvelee
sent‰‰n tiet‰v‰ns‰ enemm‰n kuin muut. Ahkera h‰n n‰kyy olleenkin,
huomaan sen kaikesta; lyhyesti, somat tiedot n‰kyy miehell‰ olevan. Kun
h‰n kuuli, ett‰ piirustelen ahkerasti ja osaan kreikkaa (kaksi
merkillisyytt‰ n‰ill‰ main), tuli h‰n kohta luokseni ja lateli minulle
tietoja paljon, puhui Batteux'sta Woodiin, de Piles'ist‰ Winckelmanniin
asti, ja vakuutti minulle, ett‰ h‰n oli lukenut ihan l‰vitse Sulzerin
"Teorian" ensimm‰isen osan, ja ett‰ h‰nell‰ oli hallussaan er‰s Heynen
k‰sikirjoitus, joka k‰sitteli antiikin tutkimusta. Annoin h‰nen jutella
ja kuuntelin.

Er‰‰n toisenkin uuden tuttavuuden olen tehnyt; h‰n on er‰s perin kunnon
mies, joka on ruhtinaallisena amtmannina t‰‰ll‰, avomielinen, vilpitˆn
ihminen. Kerrotaan ihan virkist‰v‰n sielua saada n‰hd‰ h‰nt‰ lastensa
piiriss‰, joita h‰nell‰ on yhdeks‰n; h‰nen vanhimmasta tytt‰rest‰‰n
varsinkin puhutaan paljon. H‰n on kutsunut minua tervehtim‰‰n itse‰‰n,
ja n‰in‰ p‰ivin‰ pist‰ynkin siell‰. H‰n asuu er‰‰ss‰ ruhtinaallisessa
mets‰styslinnassa, puolentoista tunnin matkan p‰‰ss‰ t‰‰lt‰, jonne h‰n
on saanut luvan muuttaa vaimonsa kuoltua, h‰nest‰ kun olisi ollut liian
tuskallista j‰‰d‰ t‰nne kaupunkiin ja virkataloonsa.

Muuten on tielleni osunut muutamia kieroja originaaleja, jotka ovat
ihan siet‰m‰ttˆmi‰, siet‰m‰ttˆmimpi‰ yst‰vyydenosoituksissaan.

Hyv‰sti nyt! Kirjeeseen olet kai tyytyv‰inen, seh‰n on ihan kertovaa
laatua.


_22 p. toukok._

Niin monella on ollut sellainen tunne, kuin ihmisel‰m‰ olisi ainoastaan
unta, ja minussakin on t‰m‰ tunne aina valveilla. Kun katselen, kuinka
ahtaassa piiriss‰ ihmisen toimivat ja tutkivat voimat saavat liikkua,
kun katselen, kuinka kaikki ihmistoiminta t‰ht‰‰ vain siihen, ett‰
tarpeet, joilla ei ole muuta tarkoitusta kuin pident‰‰ t‰t‰ vaivaista
olemassaoloamme, saisivat tyydytyksens‰, ja kun sitten n‰en, kuinka
kaikki varmaan rajaan asti ulottuvan tutkimuksen tyydytys ja tyynnytys
on vain uneksuvaa, nˆyrtyv‰‰ alistumista, jonka vallassa ihminen kuvaa
sein‰t, jotka joka puolelta ahdistavat ja vangitsevat h‰nen sieluaan,
kirjavilla, v‰lkkyvill‰ hahmoilla ja valoisilla n‰kˆaloilla, -- niin
tuo kaikki, oi Wilhelm, lyˆ minut myk‰ksi. Min‰ vaivun itseeni takaisin
ja tapaan siell‰ kokonaisen maailman! Mutta senkin enemm‰n aavistuksena
ja h‰m‰r‰n‰ pyrkimyksen‰ kuin selv‰n‰ kuvana ja el‰v‰n‰ voimana. Ja
silloin uiskentelee ja v‰rjyy kaikki aisteissani, ja min‰ hymyilen niin
uneksuvana ymp‰rilleni maailmaan.

Etteiv‰t lapset tied‰, mit‰ ja miksi he tahtovat, se nyt on perin
selv‰‰ kaikille korkeastioppineille opettajille ja hovimestareille,
mutta ett‰ t‰ysi-ik‰isetkin harhailevat ja hapuilevat t‰‰ll‰
maanpinnalla kuin lapset eiv‰tk‰ tied‰ sen paremmin kuin n‰m‰k‰‰n mist‰
he tulevat ja minne menev‰t, ja yht‰ v‰h‰n toimivat todellisten
tarkoitusperien mukaisesti, ja yhdell‰ tapaa antavat makeisten ja
namusten ja koivuvitsan m‰‰r‰t‰ toimintansa: sit‰ ei kukaan mielell‰‰n
uskoisi, ja minusta tuntuu sent‰‰n, kuin se olisi niin silminn‰ht‰v‰‰.

Myˆnn‰n kyll‰, tied‰nh‰n nimitt‰in mit‰ v‰itt‰isit t‰h‰n vastaan,
myˆnn‰n mielell‰nikin, ett‰ ne ovat onnellisimpia, jotka el‰v‰t
p‰iv‰st‰ p‰iv‰‰n kuin lapset, jotka laahaavat nukkiansa mukanaan,
pukevat ne ja riisuvat taas, jotka harras-uskoisina nuuskivat kaapin
ymp‰rill‰, jonne ‰iti on lukinnut makeiset, ja jotka, kun vihdoinkin
saavat kahmaista haluamaansa, sullovat sit‰ suunsa t‰yteen ja huutavat:
enemm‰n! He ovat onnellisia. Mukavaa on niidenkin, jotka osaavat
vaivaisille pikkupyrinnˆilleen, viel‰p‰ intohimoilleenkin antaa
komealta kajahtavia nimi‰ ja kuulutella niit‰ ihmiskunnalle kuin
mit‰kin suurtekoja sen hyv‰ksi ja siunaukseksi. -- Onnellisia he! --
Mutta se, joka nˆyr‰n‰ huomaa, mihink‰ t‰m‰ kaikki p‰‰tyy, joka n‰kee,
kuinka n‰pp‰r‰sti jokainen pikkuporvari, joka on saanut onnipahasensa
satamaan, osaa somistaa puutarhatukkunsa paratiisiksi, ja kuinka
hartaasti onnetonkin taakkoineen menn‰ laahustaa tiet‰‰n, ja kuinka
kaikki yht‰ kiihke‰sti pyrkiv‰t nauttimaan t‰m‰n auringon valosta
hetkenkin kauemmin -- niin, h‰n vaikenee ja muodostaa oman maailmansa
itsest‰‰n, ja on h‰nkin onnellinen, koska h‰nkin on ihminen. Ja sitten,
niin rajoitettu kuin onkin tilansa, el‰‰ h‰nell‰ sent‰‰n syd‰mess‰‰n
aina suloinen vapaudentunto ja h‰n tiet‰‰, ett‰ h‰n, milloin vain
tahtoo, voi j‰tt‰‰ t‰m‰n vankikoppinsa.


_26 p. toukok._

Tunnethan ennest‰‰n tapani kotiutua, kuinka valitsen jonkin
yst‰v‰llisen paikan ja omastun sinne ja elelen siell‰ kaikessa
kodikkaassa hupaisuudessa. T‰‰ll‰kin olen keksinyt paikan, joka on
miellytt‰nyt minua.

Noin tunnin matkan p‰‰ss‰ kaupungista on kyl‰, jonka nimi on
Wahlheim. [Lukija ‰lkˆˆn vaivautuko etsim‰‰n t‰ss‰ mainittuja paikkoja;
olemme katsoneet tarpeelliseksi muuttaa alkuper‰isiss‰ kirjeiss‰
mainitut oikeat nimet toisiksi.] Se sijaitsee erinomaisen hauskasti
er‰‰ll‰ kukkulalla, ja kun ylh‰‰ll‰ astelee jalkapolkua kyl‰‰ kohden,
n‰kee edess‰‰n yht‰ haavaa koko laakson. Hyv‰ ravintolanem‰nt‰, joka
vanhanakin viel‰ on ripe‰ ja yst‰v‰llinen, pit‰‰ tarjolla viini‰,
olutta ja kahvia; paikan paras vetovoima on sent‰‰n pari lehmusta,
mitk‰ tuuheine latvoineen siimest‰v‰t pient‰ kirkon edustalla olevaa
aukiota, jota ymp‰rˆi piiri talonpoikaistaloja, aittoja ja pihoja.
Semmoista, niin kodikasta ja omaista paikkaa en helpolla voisi lˆyt‰‰
toista; olenkin antanut kantaa ravintolasta itselleni pˆyd‰n ja tuolin
sinne ulos, juon kahvini siell‰ ja luen Homerostani. Kun er‰‰n‰
kauniina iltap‰iv‰n‰ ensimm‰ist‰ kertaa satuin tulemaan sinne lehmusten
alle, oli siell‰ niin yksin‰ist‰. Kaikki olivat ulkona pelloilla, vain
er‰s noin nelivuotias poika istui nurmikolla ja piti toista, ehk‰
puolivuotiasta lasta, joka istui h‰nen edess‰‰n, jalkojensa v‰liss‰,
molemmin k‰sin rintaansa vastaan, niin ett‰ pikkulapsi istui kuin
nojatuolissa; huolimatta vilkkaudesta, jolla poika mustine silmineen
vilkuili ymp‰rilleen, istui h‰n ihan hiljaa. N‰ky miellytti minua:
istahdin er‰‰lle auralle vastap‰‰t‰ ja rupesin suurella mielenkiinnolla
piirt‰m‰‰n tuota veljellist‰ ryhm‰‰. Otin kuvaan viel‰ l‰himm‰n aidan,
er‰‰n aitan oven ja muutamia s‰rkyneit‰ rattaanpyˆri‰, kaiken niinkuin
ne sattuivat olemaan siin‰ toistensa takana, ja hetken kuluttua
havaitsin, ett‰ olin valmistanut hyvin j‰rjestetyn ja sangen
mielt‰kiinnitt‰v‰n piirroksen sepitt‰m‰tt‰ siihen mit‰‰n omastani. T‰m‰
vahvisti p‰‰tˆst‰ni vastaisuudessa aina pysy‰ luonnon pohjalla. Se
yksin on pohjattoman rikas, ja sen perustalla yksin voi muodostua
suureksi taiteilijaksi. Voihan esitt‰‰ monenmoista s‰‰ntˆjenkin
puolustukseksi, melkein samaa kuin voi puhua porvarillisen seurapiirin
puolustukseksi. Ihminen, joka kehitt‰‰ itse‰‰n niiden mukaan, ei kyll‰
koskaan tee mit‰‰n ehdottomasti mieletˆnt‰ ja kehnoa, samoinkuin
ihmisest‰, joka antaa lakien ja s‰‰dyllisyyden muovata itse‰‰n, ei
koskaan voi tulla ihan siet‰m‰tˆnt‰ naapuria eik‰ mit‰‰n merkillist‰
konnaa; sit‰vastoin, sanottakoon mit‰ tahansa, todellista luonnontuntoa
ja sen todellista ilmaisua nuo kaikki s‰‰nnˆt sent‰‰n turmelevat! Sano
sin‰, ett‰ t‰m‰ on liian jyrkk‰‰ puhetta! ett‰ s‰‰nnˆt ainoastaan
rajoittavat, ainoastaan leikkelev‰t liiaksi rehottavat ryp‰leet pois
j.m.s. -- Yst‰v‰ni, kertoisinko vertauksen? Tuon laita on sama kuin
rakkauden. Nuorukainen liittyy koko syd‰mell‰‰n neitoon, viett‰‰ kaiket
p‰iv‰ns‰ h‰nen luonaan, tuhlaa voimansa, koko omaisuutensa,
ilmaistaksensa joka silm‰nr‰p‰ys neidille, ett‰ h‰n kokonaan antautuu
ja kuuluu h‰nelle. Tulisi silloin siihen joku tusinaherra, mies, jolla
on vakinainen valtionvirkansa, ja sanoisi h‰nelle: Hieno, nuori herra!
On ihmisellist‰, ett‰ ihminen rakastaa, mutta sitten pit‰‰ rakastaa
myˆskin ihmisellisesti! Jakakaa aikanne, toiset tunnit tyˆlle,
lepohetkenne omistakaa neidollenne. Tehk‰‰ itsellenne selv‰ksi
omaisuutenne suuruus, ja jos siit‰ liikenee yli v‰ltt‰m‰ttˆm‰in
tarpeittenne, niin en kiell‰ teit‰ siit‰ tuolloin t‰llˆin antamasta
h‰nelle lahjaa, kun ette vain tee sit‰ liian usein sanokaamme nyt
esimerkiksi h‰nen syntym‰- ja nimip‰ivikseen j.n.e. -- Jos nyt
nuorukainen noudattaa n‰it‰ neuvoja, niin h‰n on varsin k‰yttˆkelpoinen
nuori mies, ja olisin itse ensimm‰inen neuvomaan jokaista ruhtinasta
ottamaan h‰net neuvostoonsa, mutta h‰nen rakkaudestaan en menisi
takuuseen enk‰ h‰nen taiteestaankaan, jos h‰n olisi taiteilija. Hyv‰t
yst‰v‰t! miksi puhkee neronvirta niin harvoin esiin, miksi se kuohuu
niin harvoin korkealaineisena, ja miksi se niin harvoin j‰rkytt‰‰
teid‰n h‰mm‰styvi‰ sielujanne? -- Rakkaat yst‰v‰ni, niit‰ asuu
kummallakin puolella rantaa niin paljon noita mukavia, maltillisia
herrasmiehi‰, joiden puistohuoneet, kukkatarhat ja ryytimaat
sortuisivat, ja jotka sent‰hden jo ajoissa osaavat tokeilla ja
johdoilla varjella itse‰‰n tuolta tulevaisuudessa uhkaavalta vaaralta.


_27 p. toukok._

Huomaanpa, ett‰ olen eksynyt intoilemaan, deklamoimaan ja puhumaan
vertauksilla ja siin‰ kokonaan unohtanut kertoa, kuinka lasten sitten
k‰vi. Istuin ehk‰ pari tuntia siin‰ aurallani kokonaan vaipuneena
taiteelliseen tunnelmaan, josta eilinen lehteni antaa varsin hajanaisen
kuvan. Tulee silloin illempana nuori nainen lasten tykˆ, jotka
sill‰v‰lin eiv‰t koko aikana olleet liikahtaneetkaan, h‰n tulee vasu
k‰sivarrella ja huutaa jo kaukaa: Filip, sin‰ olet oikein kiltti poika.
-- H‰n tervehti minua, min‰ vastasin, nousin, astuin l‰hemm‰ksi ja
kysyin, oliko h‰n lasten ‰iti. H‰n vastasi myˆnt‰v‰sti, ja antaen
vanhemmalle puolikkaan vehn‰kakkua k‰teen h‰n nosti pienemm‰n syliins‰
ja suuteli sit‰ kaikella ‰idin hellyydell‰. -- J‰tin, kertoi h‰n, t‰m‰n
pikkuiseni Filipin huostaan ja k‰vin vanhimman poikani kanssa
kaupungissa ostamassa vehn‰st‰ ja sokeria ja puuropannua. -- Tavarat
n‰kyiv‰t vasussa, josta kansi oli pudonnut. -- Keit‰n Hannulleni (se
oli nuorimman nimi) lient‰ illaksi; vanhin poikani, senkin ilkimys,
rikkoi eilen pannun, kun riiteli Filipin kanssa puuron karstasta. --
Kysyin, miss‰ t‰m‰ vanhin oli, ja h‰n enn‰tti tuskin kertoa, ett‰ poika
oli j‰‰nyt niitylle juoksentelemaan er‰‰n hanhiparin per‰ss‰, kun t‰m‰
jo juosten tuli paikalle, k‰dess‰ p‰hkin‰puuraippa, jonka h‰n antoi
keskimm‰iselle. Jatkoin keskusteluani vaimon kanssa ja kuulin, ett‰ h‰n
oli koulumestarin tyt‰r ja ett‰ h‰nen miehens‰ oli matkalla Sveitsiss‰
nostamassa perintˆ‰, jonka er‰s serkku oli j‰tt‰nyt j‰lkeens‰. -- Ovat
yritt‰neet petkuttaa h‰nt‰, kertoi vaimo, eiv‰tk‰ ole vastanneet h‰nen
kirjeisiins‰, siksi h‰n matkusti itse sinne. Ettei h‰nelle vain olisi
sattunut mit‰‰n onnettomuutta, h‰n ei ole ilmoittanut mit‰‰n itsest‰‰n.
-- Minun k‰vi vaikeaksi erota vaimosta, annoin kullekin lapselle
roposen, nuorimmankin varalle j‰tin vaimolle kolikon, ett‰ h‰n
kaupungissa k‰ydess‰‰n toisi sill‰ vehn‰skakkua pojalle keittoon, ja
sitten erosimme.

Kuule nyt, yst‰v‰iseni, kun mieleni j‰nnitys on ‰‰rimmill‰‰n, ja kun
tuntuu kuin en en‰‰ voisi kest‰‰, niin silloin lievittyy minussa kaikki
se repeily, kun saan n‰hd‰ tuollaisen olennon, joka onnellisena ja
tyytyv‰isen‰ h‰‰r‰‰ ja toimii omassa pieness‰ piiriss‰‰n, joka el‰‰
p‰iv‰st‰ toiseen ja n‰kee lehtien putoilevan eik‰ siit‰ ajattele sen
enemp‰‰, kuin ett‰ nyt tulee talvi.

Siit‰ asti olen k‰ynyt usein siell‰. Lapset ovat jo aivan omastuneet
minuun, he saavat sokeria, kun min‰ juon kahvia, ja iltaisin he saavat
osansa voileiv‰st‰ni ja piim‰st‰ni. Sunnuntaisin he saavat aina
roposensa, ja ellen rukoushetken j‰lkeen ole siell‰, on ravintolan
em‰nn‰ll‰ m‰‰r‰ys maksaa se puolestani.

Olemme jo hyvinkin tuttavia, he kertovat minulle kaikenmoista, ja
eritt‰inkin huvittaa minua katsella, kuinka luonnollisesti ja paljaasti
heid‰n intohimonsa ja pyyteens‰ ilmenev‰t, kun sattuu tulemaan paikalle
muita kyl‰n lapsia.

Paljon vaivaa on minulla ollut saada ‰iti uskomaan, etteiv‰t lapset
suinkaan h‰iritse herraa.


_30 p. toukok._

Mit‰ ‰skett‰in puhuin maalaustaiteesta, pit‰‰ varmasti paikkansa
myˆskin runouteen n‰hden; tulee vain osata ymm‰rt‰‰ ja n‰hd‰ paras ja
uskaltaa lausua se, ja siin‰ onkin sitten lyhyesti sanottuna paljon.
Sattui minulle t‰n‰‰n kohtaus, joka semmoisenaan kuvattuna muodostaisi
ihanimman idyllin; mutta mit‰ t‰ss‰ nuo runoudet, kohtaukset, idyllit!
pit‰‰kˆh‰n siis aina kohta puhua kaavoissa, kun yritt‰‰ k‰yd‰ luontoon
k‰siksi.

Jos t‰mmˆisen alun j‰lkeen odotat jotain hyvin ylev‰‰ ja suurenmoista,
niin pahastipa petyt taaskin; eih‰n t‰ss‰ sen enemp‰‰ ole, er‰s
maalaispoika vain, joka minussa on her‰tt‰nyt n‰in vilkasta
myˆt‰tuntoa, -- kerron tietysti taaskin huonosti, kuten tavallista, ja
sin‰ taas, arvaan ma, pid‰t kuvaustani liioiteltuna; Wahlheim se
taaskin on ja aina Wahlheim, jossa n‰it‰ kummia tapahtuu.

Oli er‰s seurue juomassa kahvia tuolla ulkona lehmusten alla. Kun se ei
oikein ollut mieleiseni, j‰in jonkin tekosyyn nojalla syrj‰‰n.

Nuori talonpoikainen mies tuli silloin er‰‰st‰ l‰heisest‰ talosta ja
alkoi korjata jotakin vikaa aurassa, jonka tuonoin olin piirt‰nyt. Kun
h‰nen olentonsa miellytti minua, menin puhuttelemaan h‰nt‰ ja
tiedustelin h‰nen olojansa; tulimme kohta tutuiksi ja, kuten minulle
tavallisesti k‰y h‰nenkaltaistensa seurassa, yst‰viksikin. H‰n kertoi
palvelevansa er‰‰n leskiem‰nn‰n luona, joka kohteli h‰nt‰ eritt‰in
hyvin. H‰n puheli niin paljon em‰nn‰st‰‰n ja kiitti h‰nt‰ niin, ett‰
piankin huomasin h‰nen koko syd‰mell‰‰n ja sielullaan kiintyneen
h‰neen. Em‰nt‰ ei en‰‰ ollut nuori, kertoi h‰n, ensimm‰inen miehens‰
oli ollut paha h‰nelle, eik‰ h‰n en‰‰ tahtonut menn‰ naimisiin; miehen
kertomuksesta kuulsi niin selv‰sti esiin, kuinka kaunis ja suloinen
em‰nt‰ oli h‰nen silmiss‰‰n ja kuinka hartaasti h‰n toivoi, ett‰ t‰m‰
valitsisi h‰net haihduttaakseen muistoa edellisen miehens‰ vioista, se
kuulsi siit‰ niin el‰v‰sti, ett‰ minun pit‰isi sana sanalta toistaa
h‰nen puheensa, voidaksesi oivaltaa h‰nen mieltymyksens‰, h‰nen
rakkautensa ja uskollisuutensa. Niin, suurimman runoilijan lahjat
t‰ytyisi minulla olla, jotta samalla voisin el‰v‰sti kuvata sinulle
h‰nen liikkeittens‰ ilmeen, h‰nen ‰‰nens‰ soinnun ja h‰nen katseensa
taivaisen tulen. Ei, eiv‰t mitk‰‰n sanat voisi ilmaista sit‰ hienoa
hellyytt‰, joka lep‰si koko h‰nen olentonsa ja kaikkien h‰nen
liikkeittens‰ yll‰; kaikki mit‰ min‰ voisin sanoa siit‰ on vain
kˆmpelˆ‰ sen rinnalla. Varsinkin liikutti minua h‰nen pelkonsa, ett‰
voisin ajatella pahaa heid‰n suhteestaan ja ep‰ill‰ lesken sopivaa
k‰ytˆst‰. Voin ainoastaan sisimm‰ss‰ itsess‰ni toistaa, kuinka kaunista
oli, kun h‰n puhui h‰nen vartalostaan ja h‰nen kasvustaan, joka ilman
nuoruuden suloakin viel‰ niin voimakkaasti kiehtoen veti h‰nt‰
puoleensa. En ole el‰iss‰ni n‰hnyt tuota pakottavaa halua ja polttavaa
kaipauksen vetoa noin puhtaassa muodossa, niin, voinpa vaikka sanoa,
etten ole edes uneksinut enk‰ kuvitellutkaan sit‰ noin puhtaaksi. ƒl‰
nyt toru minua, jos tunnustan, ett‰ kun ajattelen tuota viattomuutta ja
totuutta, sulan palavaksi aina sisimp‰‰n sieluuni, ja ett‰ kaikkialla
n‰en edess‰ni kuvan tuosta uskollisuudesta ja hellyydest‰, ja ett‰
riudun ja n‰‰nnyn, ik‰‰nkuin itse olisin sytyksiss‰ siit‰.

Koetan nyt pikimmiten saada n‰hd‰ naisenkin, tai, kun oikein ajattelen,
en sent‰‰n koetakaan. On parempi, ett‰ n‰en h‰net h‰nen rakastajansa
silmill‰; ehk'ei h‰n n‰kyisik‰‰n omille silmilleni samanlaisena kuin
h‰net nyt n‰en, ja miksi turmelisin itselt‰ni kaunista kuvaa.


_16 p. kes‰k._

Miks'en kirjoita sinulle? -- Semmoistako kysyt, ja olet sent‰‰n
kuuluvinasi tietoviisaitten joukkoon sin‰kin? Pit‰isih‰n sinun
arvatakin, ett‰ voin hyvin, ja viel‰p‰, ett‰ -- lyhyesti vain, olen
tehnyt tuttavuuden, joka koskee varsin l‰helt‰ syd‰nt‰ni. Olen -- oh,
enh‰n tied‰.

Vaikeaksipa k‰ynee kertoa j‰rjestyksess‰ sinulle, kuinka kaikki on
tapahtunut, ett‰ olen tullut tuntemaan mit‰ suloisimman olennon. Olen
iloinen ja onnellinen ja siis huono kertoja.

Enkeli! -- ƒsh, samaahan sanoo jokainen omastaan, eikˆ niin? Ja
kuitenkaan en osaa sanoa sinulle, kuinka t‰ydellinen h‰n on, ja miksi
h‰n on niin t‰ydellinen; lyhyesti vain, h‰n on vallannut ja vanginnut
koko mieleni.

Niin yksinkertainen ja niin j‰rkev‰, niin hyv‰ ja niin lujaluontoinen,
sielunsa niin tyyni ja sent‰‰n niin toimelias ja todelliseen el‰m‰‰n
kiintynyt.

Tuo kaikki, mit‰ tuossa latelen, on joutavaa, ihan joutavaa lorua ja
tyhj‰‰ ylimalkaisuutta, jossa ei ole piirtoakaan h‰nen todellisesta
itsest‰‰n. Joskus toiste -- ei, ei toiste, nyt kohta tahdon kertoa
sinulle kaiken. Ellen nyt sit‰ tee, en tekisi sit‰ koskaan. Sill‰, n‰in
meid‰n kesken, siit‰ kun rupesin kirjoittamaan, olen jo kolme kertaa
ollut viskaamaisillani kyn‰n k‰dest‰ni ja antamaisillani satuloida
hevoseni l‰hte‰kseni ulos ratsastamaan. Ja kuitenkin vannoin aamulla
her‰tess‰ni, ett‰ t‰n‰‰n en l‰hde ratsastamaan, ja nyt sent‰‰n joka
hetki juoksen ikkunaan katsomaan, kuinka korkealla aurinko viel‰
on. -- -- --

En vain saanut maltetuksi itse‰ni, minun t‰ytyi l‰hte‰ h‰nt‰ n‰kem‰‰n.
T‰ss‰ nyt taas olen, Wilhelm, syˆn illallisvoileip‰‰ni ja kirjoitan
sinulle. Kuinka nautinkaan koko sielullani, kun saan n‰hd‰ h‰net
armasten, vilkkaitten lasten keskell‰, h‰nen kahdeksan siskoksensa
keskell‰! --

Mutta jos jatkan t‰h‰n tapaan, olet lopussa yht‰ viisas kuin alussakin.
Kuule nyt siis, pakotan itseni yksityiskohtiin.

Kirjoitinhan ‰skett‰in sinulle, ett‰ olin tullut tuttavaksi er‰‰n
amtmanni S----n kanssa ja ett‰ h‰n kutsui minua k‰ym‰‰n luonansa
erakkomajassaan, tai paremmin pikku kuningaskunnassaan. Unohdin kutsun
enk‰ ehk‰ olisi tullut k‰yneeksik‰‰n siell‰, ellen sattumalta olisi
keksinyt aarretta, joka piilee tuon hiljaisen seudun rauhassa.

Meid‰n nuoret herrat olivat j‰rjest‰neet pienet maalaistanssiaiset,
joihin min‰kin kernaasti l‰hdin. Kutsuin mukaani er‰‰n t‰k‰l‰isen
neidon, hyv‰n ja siev‰n, mutta muuten v‰h‰p‰tˆisen tytˆn, ja sovimme,
ett‰ ottaisin vaunut ja menisimme huvipaikalle yhdess‰ tanssitoverini
ja h‰nen serkkunsa kanssa ja matkalla ottaisimme mukaamme Charlotte
S----n. -- Saatte tutustua sangen kauniiseen neitoon, sanoi
seuralaiseni, kun ajoimme avaraa, hakattua mets‰‰ mets‰styslinnaa
kohden. -- Varokaa rakastumasta! lis‰si serkku. -- Miksi niin?
kys‰isin. -- H‰n on kihloissa jo, vastaa t‰m‰, h‰n on kihloissa er‰‰n
kelpo miehen kanssa, joka nyt on matkoilla j‰rjest‰m‰ss‰ asioitaan,
is‰ns‰ kun ‰skett‰in on kuollut, ja samalla koettaa hankkia itselleen
er‰st‰ edullista virkapaikkaa. -- Kuuntelin tuota jotenkin
v‰linpit‰m‰ttˆm‰sti.

Aurinko oli viel‰ noin nelj‰nnestunnin matkan p‰‰ss‰ vuoren reunalta,
kun saavuimme portille. Ilma oli hyvin helteinen, ja naiset olivat
huolissaan ukonilman takia, jota vaaleanharmaat raskaat pilvet
taivaanrannalla uhkasivat. Tekeysin ilmantuntijaksi ja koetin
tyynnytt‰‰ heit‰, vaikka itse‰nikin jo rupesi aavistuttamaan, ett‰
huvimme ehk‰ h‰iriytyisi.

Olin astunut alas, ja palvelustyttˆ, joka tuli portille, pyysi meit‰
hetkisen odottamaan; Lotte-neiti tulisi kohta. Menin pihan poikki
hyvinrakennettua taloa kohden, ja kun olin noussut edess‰ olevia
portaita ja astunut ovelle, osui silmiini suloisin n‰ky, mit‰ koskaan
olen n‰hnyt. Etuhuoneessa juosta vilisteli kuusi lasta, noin
yksitoistavuotiaasta kaksivuotiaaseen saakka, er‰‰n kaunisvartaloisen,
keskikokoisen tytˆn ymp‰rill‰, joka oli puettu yksinkertaiseen vaaleaan
pukuun, vaaleanpunaiset nauhat k‰sivarsilla ja rinnalla. H‰nell‰ oli
k‰dess‰‰n musta leip‰, ja h‰n leikkasi siit‰ jokaiselle i‰n ja
ruokahalun mukaisen viipaleen ja oli niin herttaisen n‰kˆinen
antaessaan kullekin kappaleensa, ja jokainen kiitti niin koruttomasti,
ensin sent‰‰n jo kauan, ennenkuin se oli leikattukaan, kurotettuaan
pikku k‰tˆsi‰‰n ylˆs, ja l‰hti sitten illallisleipineen tyytyv‰isen‰
juosta livist‰m‰‰n pois tai hiljaisemman luonteensa mukaan tyynesti
pihaver‰j‰lle katsomaan vieraita ja vaunuja, joissa heid‰n Lottensa
piti l‰hte‰. -- Pyyd‰n anteeksi, sanoi tyttˆ, ett‰ vaivaan teid‰t
sis‰‰n ja annan neitien odottaa. Olin pukeutuessani ja kaikenlaista
poissaoloni ajaksi j‰rjestelless‰ni unohtanut antaa lapsille
illallisleip‰‰, eiv‰tk‰ he ota sit‰ vastaan kenelt‰k‰‰n muulta kuin
minulta. -- Lausuin jonkin tyhj‰np‰iv‰isen kohteliaisuuden; koko
sieluni v‰ilyi ja lep‰si h‰nen muotonsa, h‰nen ‰‰nens‰, koko h‰nen
olentonsa yll‰, mutta sain aikaa sent‰‰n hiukan tointua
h‰mm‰styksest‰ni, kun h‰n juoksi sis‰‰n noutamaan hansikkaitaan ja
viuhkaansa. Pikkuv‰ki tarkasteli, pysytellen v‰h‰n etemp‰n‰, syrj‰st‰
minua, ja min‰ l‰hestyin nuorinta, joka oli erinomaisen kaunismuotoinen
lapsi. T‰m‰ vet‰ytyi poisp‰in, mutta juuri silloin Lotte tuli ovesta
sis‰‰n ja sanoi: Louis, anna k‰tt‰ herra serkulle. Poika tekikin sen
vallan uljaasti, enk‰ voinut olla suutelematta sit‰ pikku palleroista.
-- Serkulle? sanoin, ojentaen k‰teni tytˆlle. Arveletteko, ett‰
ansaitsen onnen olla sukulaisenne? -- Oh, sanoi h‰n hilpe‰sti
hymyillen, serkkupiirimme on sangen laaja, ja ik‰v‰ olisi, jos te
olisitte huonoin heid‰n joukossaan. -- L‰htiess‰‰n h‰n antoi Sofielle,
h‰nen j‰lkeens‰ vanhimmalle sisarelle, noin yksitoistavuotiaalle
tytˆlle, toimeksi pit‰‰ huolta lapsista ja tervehti‰ is‰‰, kun h‰n
palaisi ratsastusretkelt‰‰n. Lapsille h‰n m‰‰r‰si, ett‰ heid‰n tuli
totella Sofieta aivan kuin t‰m‰ olisi h‰n itse, mink‰ muutamat
nimenomaan lupasivatkin. Er‰s pieni pikkuviisas valkotukka sent‰‰n,
noin kuusivuotias, sanoi: Mutta eth‰n se sin‰ sent‰‰n ole, Lotte; sinut
me sent‰‰n mieluummin pit‰isimme. -- Molemmat vanhimmat pojat olivat
kavunneet vaunuihin, ja pyynnˆst‰ni h‰n salli heid‰n seurata mukana
mets‰‰n asti, jos he lupasivat olla h‰rn‰‰m‰tt‰ toisiaan ja pit‰‰
kiinni lujasti.

Olimme tuskin enn‰tt‰neet istua paikoillemme ja naiset ehtineet
tervehti‰ ja tehd‰ huomautuksiaan toistensa pukujen, varsinkin hattujen
johdosta, ja asianomaisesti arvostella seuraa, joka oli odotettavissa,
kun Lotte jo k‰ski kuskin pys‰hdytt‰‰ ja antaa veljiens‰ astua alas;
n‰m‰ pyysiv‰t kerran viel‰ saada suudella h‰nt‰ k‰delle, jonka
toimituksen vanhempi pojista suorittikin kaikella sill‰ hellyydell‰,
joka voi olla ominaista viidentoista-ik‰isiile, toinen taas h‰t‰isesti
ja huolettomasti. Lotte l‰hetti kerran viel‰ terveiset pikkuv‰elle, ja
me jatkoimme matkaamme.

Serkkuneitonen kys‰isi, oliko h‰n jo lukenut kirjan, jonka h‰n
‰skett‰in oli l‰hett‰nyt h‰nelle? -- En, vastasi Lotte, se ei miellyt‰
minua, voitte saada sen takaisin. Edellinenk‰‰n ei ollut sen parempi.
-- H‰mm‰styin, kun kysyin, mit‰ kirjoja ne olivat, ja h‰n vastasi:
[Meid‰n t‰ytyy poistaa t‰m‰ kohta kirjeest‰, jottei kenell‰k‰‰n olisi
syyt‰ pahastua. Teemme sen, vaikkapa vakaammin katsoen onkin jokaiselle
kirjailijalle jokseenkin yhdentekev‰‰, mit‰ joku yksityinen tyttˆ tai
joku nuori ep‰vakaa herrasmies heist‰ sattuu ajattelemaan.] -- Minusta
kuvastui kaikessa, mit‰ h‰n puhui, niin varmapiirteinen luonne, ja oli
kuin jokainen sana, mink‰ h‰n lausui, olisi levitt‰nyt h‰nen
kasvoilleen yh‰ uutta suloa ja henkevyyden v‰lkett‰, ja n‰ytti kuin
h‰nen kasvonsa olisivat v‰h‰n v‰li‰ selkeyneet yh‰ iloisemman
tyytyv‰isiksi, kun h‰n tunsi, kuinka hyvin min‰ ymm‰rsin h‰nt‰.

Kun olin nuorempi, kertoi h‰n, en pit‰nyt mist‰‰n niin kuin
romaaneista. Hyv‰ Jumala, kuinka hauskalta tuntui, kun sunnuntaisin sai
vet‰yty‰ jonnekin nurkkaan ja syd‰mens‰ pohjasta ottaa osaa jonkun Miss
Jennyn onneen ja onnettomuuteen. Taitaisi tuo olla viel‰kin hiukan
mieleeni. Kun kuitenkin niin harvoin p‰‰sen kirjan pariin, niin sen
pit‰‰ sitten ollakin ihan mieleiseni. Ja semmoisesta kirjailijasta min‰
pid‰n parhaiten, joka kuvaa minun omaa maailmaani, jonka teoksissa
tapahtuu samoin kuin ymp‰rill‰nikin, ja jonka kertomus kiinnitt‰‰ minua
ja on yht‰ l‰hell‰ syd‰nt‰ni kuin oma kotoinen el‰m‰nikin, joka tosin
ei ole mik‰‰n paratiisi, mutta yht‰ kaikki sent‰‰n sis‰lt‰‰ niin
sanomattoman paljon onnea.

Koetin salata liikutusta, jonka n‰m‰ sanat her‰ttiv‰t minussa. Se ei
sent‰‰n kauaa onnistunut minulta: sill‰ kun kuulin, kuinka todesti h‰n
sivumennen mainitsi Wakefieldin maalaispapista [On t‰ytynyt t‰st‰kin
j‰tt‰‰ muutamain kotimaisten kirjailijain nimi‰. Ne, joille Lotte on
antanut tunnustuksensa, tuntevat kyll‰ itse sen syd‰mess‰‰n, jos
sattuvat lukemaan t‰m‰n kohdan, ja muillehan se asia ei kuulukaan.],
-- -- jouduin ihan haltioihini, avasin h‰nelle koko syd‰meni ja vasta
muutaman hetken kuluttua, kun Lotte veti toiset taaskin osallisiksi
keskusteluun, huomasin, ett‰ n‰m‰ koko ajan olivat istuneet siin‰
silm‰t sel‰ll‰‰n, ik‰‰nkuin eiv‰t olisi olleet samassa seurassakaan
meid‰n kanssamme. Serkkuneiti vilkaisi aina tuon tuostakin ivallisesti
minuun, mutta en v‰litt‰nyt siit‰ mit‰‰n.

Keskustelu k‰‰ntyi tanssiin ja siit‰ l‰htev‰‰n huviin. -- Jos
tanssinhalu on virhe, sanoi Lotte, niin tunnustan kernaasti, etten
tied‰ mit‰‰n, joka minusta vet‰‰ vertoja tanssille. Jos joskus satun
olemaan hermostunut jostakin, niin menen vain ep‰vireisen klaveerini
‰‰reen ja rummutan sill‰ jonkin tanssis‰velen, ja kohta on kaikki hyvin
taas. -- --

Kuinka hivelik‰‰n mielt‰ni keskustelun aikana uppoutua noihin tummiin
silmiin! kuinka vangitsivatkaan ja kiehtoivat koko sieluni nuo el‰vin‰
v‰r‰htelev‰t huulet ja nuo raikkaat, iloiset kasvot! kuinka unohdin
kuunnella niit‰ sanojakin, joita h‰n k‰ytti, kun vaivuin tuntemaan
niiden ihanaa ajatussis‰llyst‰ -- voit kuvitella sen, sin‰ kun tunnet
minut. Lyhyesti, kun vihdoin pys‰hdyimme juhlatalon edustalle, astuin
vaunuista kuin uneksuva ja olin niin h‰ipynyt uniini t‰m‰n v‰rjyis‰n
maailman keskell‰, ett‰ tuskin huomasin soittoa, joka humuili vastaamme
valaistusta salista.

Herra Audran ja joku N.N. -- kuka niit‰ kaikkia nimi‰ muistaa! -- jotka
olivat serkun ja Lotten kavaljeereina, olivat vastassa vaunun astimilla
ja ottivat naisensa hoiviinsa; min‰kin johdin omani ylˆs saliin.

Kiertelimme toisiamme menuetin siroissa kaarroksissa; kutsuin naisen
toisensa per‰‰n kanssani tanssiin, ja kaikkein siet‰m‰ttˆmimm‰t ne
juuri vitkastelivat, ennenkuin ojensivat k‰tens‰, jotta heist‰ p‰‰si.
Lotte tanssijansa kanssa aloitti angleesin, ja arvaat iloni, kun tuli
vuoromme tanssia h‰nt‰ vastaan. Tanssimassa t‰ytyy h‰net n‰hd‰! Kuule,
h‰n on niin koko sielullaan ja syd‰mell‰‰n siin‰ mukana, h‰nen koko
olonsa on yht‰ sopusoinnun aaltoa, h‰n on niin huoleton, niin hilpe‰n
v‰litˆn, ik‰‰nkuin ei koko maailmassa olisikaan mit‰‰n muuta, ik‰‰nkuin
h‰n muuten ei ajattelisi, ei tuntisikaan mit‰‰n, ja varmaan on
semmoisena hetken‰ kaikki muu maailmassa h‰vinnyt ja h‰ipynyt h‰nen
tunnostaan.

Pyysin h‰nt‰ toiseen kuviotanssiin, h‰n lupasi minulle kolmannen ja
vakuutti samalla herttaisen avomielisesti minulle, ett‰ h‰n tanssii
valssia niin ‰‰rettˆm‰n mielell‰‰n. -- T‰‰ll‰ on tapana, jatkoi h‰n,
ett‰ jokainen pari, joka kuuluu yhteen, tanssii valssinkin yhdess‰,
mutta minun kavaljeerini valssaa huonosti ja on minulle kiitollinen,
jos hiukan helpotan h‰nen velvollisuuksiaan. Teid‰n neitinne ei
myˆsk‰‰n osaa eik‰ viitsi sit‰, ja huomasin angleesissa, ett‰
valssaatte hyvin; jos nyt tahdotte tanssia kanssani valssin, niin
k‰yk‰‰ pyyt‰m‰ss‰ herraltani, min‰ k‰yn samalla puhumassa neitinne
kanssa. -- Annoin k‰tt‰ vahvistukseksi, ja sovimme, ett‰ h‰nen
tanssijansa sill'aikaa pit‰isi seuraa minun neidilleni.

Nyt alkoi tanssi, ja aluksi huvittelimme tekem‰ll‰ eri k‰denliikkeit‰
ja kierroksia. Mik‰ sulo ja mik‰ keveys h‰nen jokaisessa liikkeess‰‰n!
Ja kun viimein sukelsimme valssin pyˆrteisiin ja piirit alkoivat h‰ily‰
toistensa ohitse, k‰vi tanssi aluksi kyll‰ hiukan sekavasti, ainoastaan
harvat kun osasivat sit‰. Olimme niin j‰rkevi‰, ett‰ annoimme toisten
ensin mekastaa aikansa; vasta kun taitamattomimmat rupesivat v‰istym‰‰n
tanssialalta, aloimme me ja kestimme sitten er‰‰n toisen parin,
Audranin ja h‰nen neitins‰ kanssa loppuun asti. En milloinkaan ole
tanssinut niin keve‰sti. En ollut ihminenk‰‰n en‰‰. Pit‰‰
k‰sivarrellaan maailman rakastettavinta olentoa ja liihoitella h‰nen
kanssaan kuin ilman tuuli, niin ett‰ kaikki ymp‰rill‰ni h‰lveni
silmist‰, ja kuitenkin -- ollakseni ihan rehellinen, Wilhelm, kuitenkin
min‰ vannoin, ett‰ tyttˆ, jota min‰ rakastaisin ja joka olisi minun, ei
ikin‰ saisi tanssia valssia kenenk‰‰n muun kanssa kuin minun, ei vaikka
se sitten maksaisi henkeni. Sin‰ ymm‰rr‰t minua!

K‰vimme muutaman vuoron salissa hiukan heng‰ht‰‰ksemme. Sitten h‰n
istuutui, ja appelsiinit, viimeiset, jotka en‰‰ olivat saatavissa ja
jotka olin pit‰nyt varalla meit‰ varten, maistuivat erinomaisen
hyv‰lle; minua harmitti vain joka palanen, jonka h‰n kohteliaisuudesta
leikkasi er‰‰lle tungettelevalle neidille, joka oli tullut istumaan
viereemme.

Kolmannessa angleesissa olimme toisena porina. Kun tanssimme piiri‰ ja
min‰, Jumala tiet‰kˆˆn mill‰ nautintoisella hurmauksella, riipuin h‰nen
k‰sivarressaan ja silmiss‰‰n, jotka olivat sulaa avointa ja puhdasta
riemua, satuimme er‰‰n rouvan kohdalle, johon huomioni jo aiemmin oli
kiintynyt, h‰nen yst‰v‰llisill‰ ja ei en‰‰ vallan nuorilla kasvoillaan
kun oli mit‰ herttaisin ilme. H‰n hymyili Lottelle, kohotti
varoittavasti sormeaan ja mainitsi ohimenness‰‰n merkitsev‰ll‰
‰‰nenpainolla pari kertaa nimen Albert.

Kuka Albert on, ellei ole tungettelevaa kysy‰? kys‰isin Lottelta. ---
H‰nen piti juuri vastata, kun meid‰n samassa t‰ytyi erota tehd‰ksemme
suuren kumarruksen ja minusta n‰ytti, kuin h‰nen otsaansa olisi
varjostanut jokin ajatus, kun siin‰ kiertelimme toistemme ohitse. --
Miksi en sanoisi sit‰ teille, virkkoi h‰n ojentaessaan k‰tens‰ minulle
k‰velyyn. Albert on er‰s kunnon nuorukainen, jonka kanssa min‰ olen
melkein kuin kihloissa. -- T‰m‰ nyt ei ollut minulle mit‰‰n uutta
(neidith‰n olivat jo matkalla kertoneet siit‰); mutta kuitenkin se oli
uutta minulle, min‰ kun en viel‰ ollut ajatellut sit‰ suhteessa h‰neen,
joka muutamassa hetkess‰ oli tullut minulle niin kalliiksi. Lyhyesti,
min‰ h‰mmennyin, menetin malttini, jouduin v‰‰rien parien joukkoon,
niin ett‰ kaikki meni sekaisin ja h‰mmentyi ja tarvittiin Lotten koko
mielenmaltti ja kaikki h‰nen ponnistuksensa, ennenkuin taas pikaisesti
saatiin j‰rjestys palautetuksi.

Tanssi ei viel‰ ollut lopussa, kun salamat, jotka jo kauan olivat
leimahdelleet taivaanrannalla ja jotka joka kerta olin koettanut
selitt‰‰ ilmanv‰l‰hdyksiksi, alkoivat kiihty‰ ja jyr‰hdykset kuulua yli
soiton. Kolme naista j‰tti piirin, heid‰n kavaljeerinsa seurasivat
heit‰; syntyi yleinen h‰mminki, ja soitto taukosi. On luonnollista,
ett‰ kesken jotakin huvitusta ihmist‰ kohtaava onnettomuus tekee h‰neen
syvemm‰n vaikutuksen kuin muuten, osaksi vastakkaisuuden t‰hden, joka
astuu niin el‰v‰n‰ huomioon, osaksi ja ehk‰ enemm‰nkin siksi, ett‰
silloin olemme herkemm‰t kaikille vaikutuksille, alttiimmin tunnemme
kaiken. T‰ten luulen voivani selitt‰‰ ne kummalliset h‰t‰ytyneet
ilmeet, joita n‰in useiden naisten kasvoilla. Kekseli‰in kyyristyi
er‰‰seen nurkkaan, selin ikkunaan ja tukki k‰sill‰ korvansa. Er‰s
toinen polvistui h‰nen eteens‰ ja k‰tki kasvonsa h‰nen syliins‰. Kolmas
tunkihe n‰iden v‰liin ja syleili onnettomuussiskojaan, silm‰t yhten‰
kyyneltulvana. Muutamat tahtoivat kotiin; toisilla, jotka olivat viel‰
pahemmin tuperruksissaan, ei ollut edes sen vertaa mielenmalttia, ett‰
olisivat osanneet panna pient‰k‰‰n ten‰‰ nuorten keikailijaimme
vapauksille, jotka t‰ydess‰ touhussaan sieppailivat suoraan suloisten
pelonalaisten huulilta h‰t‰isi‰ rukouksia, jotka olivat tarkoitetut
taivaan taatolle. Muutamat herroistamme olivat vet‰ytyneet alas
tupakoimaan kaikessa rauhassa, muu seura suostui kohta, kun em‰nt‰mme
keksi kutsua meit‰ huoneeseen, jossa oli ikkunaluukut ja verhot. Tuskin
olimme siell‰, kun Lotte jo oli t‰ydess‰ toimessa j‰rjest‰m‰ss‰ tuoleja
piiriin, ja kun seura h‰nen pyynnˆst‰‰n oli istuutunut, h‰n esitti
jotakin leikki‰.

N‰in muutamain jo, kuvitellen mieless‰‰n iloista panttileikki‰,
suipistelevan huuliaan ja tyytyv‰isin‰ asettuvan mukavammin istumaan.
-- Leikimme numeroa, sanoi h‰n. Kuulkaa nyt! Kierr‰n teit‰ n‰in
piiriss‰ oikealta vasempaan, samalla te lausutte myˆskin piiriss‰ kukin
vuorostaan numeron, joka tulee h‰nen osalleen, leikin t‰ytyy lent‰‰
nopeasti kuin valkea, ja ken takertuu lausuessaan tai sanoo v‰‰r‰n
numeron, saa korvapuustin, ja niin edesp‰in tuhanteen asti. -- Nyt tuli
hauskaa n‰ht‰v‰‰. Lotte astui piiri‰ k‰si ojossa. Yks', alkoi
ensimm‰inen, kaksi, sanoi seuraava, kolme kolmas, ja niin edesp‰in.
Sitten h‰n rupesi astumaan nopeammin, yh‰ nopeammin; jo sekaantui yksi,
l‰iskis! korvapuusti, kesken naurua toinen l‰iskis! ja nopeammin,
nopeammin vain. Min‰kin sain kaksi korvapuustia ja olin suureksi
riemukseni huomaavinani, ett‰ ne olivat lujemmat kuin toisille annetut.
Ennenkuin viel‰ oli p‰‰styk‰‰n tuhanteen, hukkui leikki jo yleiseen
nauruun ja h‰lin‰‰n. Tuttavammat vetiv‰t toisiaan syrj‰‰n, rajuilma oli
ohitse, ja min‰ seurasin Lottea saliin. Menness‰mme h‰n sanoi:
Korvapuustit ovat saaneet heid‰t unohtamaan sek‰ ilman ett‰ muun! -- En
osannut vastata mit‰‰n. -- Min‰ itse pelk‰sin melkein pahimmin, jatkoi
h‰n, mutta kun toisia rohkaistakseni tekeydyin rohkeaksi, unohdin koko
pelkoni. -- Astuimme ikkunan ‰‰reen. Et‰‰mp‰n‰ jyr‰hteli viel‰, vieno
sade suhisi maahan, ja ilman virkist‰v‰ tuoksu leyhyi niin l‰mpim‰n
t‰ytel‰isen‰ vastaamme. H‰n nojasi kyyn‰rp‰ihins‰, katseensa h‰ilyi yli
seudun, h‰n kohotti silm‰ns‰ taivasta kohden, h‰n katsahti minuun,
h‰nen silm‰ns‰ vettyiv‰t, h‰n laski k‰tens‰ k‰delleni ja sanoi:
Klopstock! -- Muistin kohta sen ihanan oodin, jota h‰n tarkoitti, ja
hukuin siihen tunnelmani tulvaan, jonka t‰m‰ sana vuodatti ylitseni. En
kest‰nyt en‰‰, kumarruin h‰nen k‰tt‰ns‰ kohden ja suutelin sit‰ silm‰ni
sulavina suloisimpiin kyyneliin, ja kohotin katseeni taas h‰nen
silmiins‰. -- Ylev‰ runoilija, olisit n‰hnyt sen jumaloinnin, joka
ilmeni tuossa katseessa, ja min‰, oi etten t‰m‰n j‰lkeen en‰‰ ikin‰
saisi kuulla mainittavan nime‰si, jota niin usein lausutaan turhaan.


_19 p. kes‰k._

En en‰‰ muista, mihin viimeksi enn‰tin kertomuksessani; sen vain
tied‰n, ett‰ kello oli kaksi, kun menin levolle, ja ett‰ jos, sen
sijaan ett‰ kirjoitin, olisin saanut puhua kanssasi, olisin ehk‰
laverrellut aamuun asti.

En viel‰ kertonut kotimatkastamme tanssiaisista, en t‰n‰‰nk‰‰n joutaisi
kirjoittaa siit‰.

Oli ihanin auringonnousu! Mets‰ pisarteli ja nurmikot v‰lkkyiv‰t
raikkaina ymp‰rill‰. Neidit mukanamme nukahtivat. Lotte kysyi,
tahdoinko seurata heid‰n esimerkki‰‰n, h‰nest‰ ei tarvitsisi v‰litt‰‰.
-- Niin kauan kuin nuo silm‰t ovat avoimina, sanoin katsoen h‰nt‰
silm‰st‰ silm‰‰n, ei ole vaaraa. -- Kestimmekin molemmat h‰nen
portilleen saakka, jonka er‰s palvelustyttˆ varovasti aukaisi ja
samalla vakuutti h‰nen kysymyksiins‰, ett‰ is‰ ja lapset voivat hyvin
ja nukkuivat kaikki viel‰. Erotessani pyysin, ett‰ samana p‰iv‰n‰ viel‰
saisin k‰yd‰ tervehtim‰ss‰ h‰nt‰; h‰n antoi luvan ja min‰ k‰vin, ja
siit‰ p‰iv‰st‰ l‰htien toimittakoot aurinko, kuu ja t‰hdet rauhassa
teht‰vi‰‰n, en tied‰ p‰iv‰st‰ enk‰ yˆst‰, ja koko maailma h‰ipyy
ymp‰rilt‰ni.


_21 p. kes‰k._

Viet‰n p‰ivi‰ niin onnellisia, kuin ainoastaan taivas voi valmistaa
autuailleen; ja minusta tulkoon mit‰ tulleekin ja k‰ykˆˆn minulle
kuinka k‰yneekin, ei koskaan ole minulla oleva oikeutta valittaa, etten
ole saanut nauttia el‰m‰n iloista, el‰m‰n puhtaimmista iloista. --
Tunnethan Wahlheimini; siell‰ olen ihan kotonani, sielt‰ on minulla
vain puolen tunnin matka Lotten luokse, siell‰ nautin itse‰ni, siell‰
nautin kaikkea onnea, joka ihmiselle on suotu.

Kun valitsin Wahlheimin k‰velyjeni p‰‰m‰‰r‰ksi, enp‰ silloin
aavistanut, ett‰ se oli niin l‰hell‰ taivasta! Kuinka usein olin
pitemmill‰ k‰velyill‰ni milloin kukkuloilta milloin alempaa laaksoista
virran ylitse t‰hystellyt tuota mets‰styslinnaa kohden, joka nyt sulkee
sis‰‰ns‰ kaikki toiveeni!

Wilhelm! niin monenlaista olen ajatellut, olen ajatellut ihmisen
pyrkimyst‰ laajentamaan ja levitt‰m‰‰n vaikutusalaansa, kuinka h‰n
kokeilee ja yrittelee ja harhailee kaukaiseen; olen sitten ajatellut
myˆskin sit‰ sis‰ist‰ vetoa, joka saa ihmisen alttiisti mukautumaan
kaikkiin siteihin ja rajoihin, joka saa h‰net tahdottomana luisumaan
tottumuksen uomaa ja olemaan v‰litt‰m‰tt‰ oikeasta ja vasemmasta.

Omituista, kun tulin t‰nne ja tuolta kukkulalta t‰hystelin alas t‰h‰n
ihanaan laaksoon, kuinka kaikki ymp‰rill‰ veti minua puoleensa! -- Tuo
metsikkˆ tuossa! -- Oi, ett‰ saisit harhailla sen siimeksess‰! Ja
tuossa tuo vuorenhuippu! -- Oi, ett‰ saisit sielt‰ katsella avaraa
n‰kˆalaa! -- Nuo kukkulajonot ja nuo omaiset, syd‰nt‰ hyv‰ilev‰t
laaksot! Oi, ett‰ saisi h‰ipy‰ niiden n‰kyyn! -- -- Min‰ riensin sinne
ja palasin j‰lleen, mutt'en lˆyt‰nyt sit‰, mit‰ etsin. Oi, et‰isyys on
kuin tulevaisuus! Sielumme edess‰ lep‰‰ suuri, v‰r‰jˆiv‰ kokonaisuus,
koko mielemme sulaa ja hukkuu siihen kuten silm‰mme, ja me kaipaamme,
ah, kaipaamme antautua koko olennollamme sille, kokonaan hukkua ja
huveta yhden ainoan suuren, ihanan tunteen hekumaan. -- Ja oi, kun
olemme perill‰, kun tuo, joka oli kaukana, nyt oli l‰sn‰, niin on
kaikki kuin ennenkin, ja seisomme taas siin‰ yht‰ kˆyhin‰ ja
rajoitettuina, ja sielumme riutuu ja janoaa tuota edest‰mme huvennutta
viivoitusta.

Siten kaipaa levottominkin kulkija aina lopulta is‰nmaahansa takaisin
ja lˆyt‰‰ majassaan, puolisonsa povella ja lastensa piiriss‰ ja heid‰n
hyv‰ksens‰ tyˆskennelless‰‰n sen ilon ja tyydytyksen, jota h‰n turhaan
on etsinyt avarasta maailmasta.

Kun aamulla auringon noustessa l‰hden Wahlheimiin ja siell‰ ravintolan
puutarhassa itse poimin sokeriliemeeni, ja sitten istun ja kynin ne ja
siin‰ sivussa luen Homerostani, kun k‰v‰isen pieness‰ keittiˆss‰
valitsemassa itselleni pannun, kun otan voita ja panen palkoni tulelle
ja kannen p‰‰lle ja istun viereen ja tuon tuostakin liikuttelen niit‰,
niin n‰en el‰v‰sti edess‰ni, kuinka Penelopen ylimieliset kosijat
teurastavat h‰rki‰‰n ja sikojaan, paloittelevat niit‰ ja paistavat. Ei
mik‰‰n her‰t‰ mieless‰ni sellaista hiljaisen tyynt‰, todellista
tunnetta kuin tuommoinen patriarkaalinen el‰m‰, josta nyt, Jumalan
kiitos, voin kutoa piirteit‰ omaan el‰m‰‰ni, n‰ytt‰m‰tt‰ teenn‰iselt‰.
Kuinka hyv‰lt‰ tuntuu minusta, kun saan syd‰mess‰ni tuntea sit‰
yksinkertaista ja viatonta iloa, jota ihminen tuntee, kun h‰n voi
laskea pˆyd‰lleen kaalinker‰n, jonka h‰n itse on kasvattanut, ja kun
h‰n samassa silm‰nr‰p‰yksess‰ voi nauttia, ei ainoastaan kaalista, vaan
kaikista niist‰ onnellisista p‰ivist‰, siit‰ kauniista aamusta, jona
h‰n sen istutti, ja niist‰ ihanista illoista, joina h‰n kasteli sit‰ ja
joina h‰n iloiten katseli sen edistymist‰ ja varttumista.


_29 p. kes‰k._

Toissa p‰iv‰n‰ k‰vi l‰‰k‰ri t‰‰lt‰ kaupungista amtmannilla ja tapasi
minut maassa piehtaroimassa Lotten lasten kanssa, joista muutamat
ryˆmiv‰t ylitseni, toiset nykiv‰t minua, min‰ taas kutittelin heit‰ ja
pidin kauheaa mekastusta. Tohtori, joka on tarkasti muotoja noudattava
puunukke ja joka puhellessaan yht‰p‰‰t‰ hypistelee kalvosimiaan ja
nykii loputonta kaularˆyhelˆ‰‰n, piti moista sopimattomana j‰rkev‰lle
ihmiselle, huomasin sen h‰nen nen‰st‰‰n. En sent‰‰n ollut mill‰nik‰‰n,
annoin h‰nen puhella viisauksiaan ja pystyttelin sill'aikaa lasten
korttilinnoja, jotka he olivat s‰rkeneet. Tohtori kuuluu sittemmin
k‰yneenkin ymp‰ri kaupungilla ja valitelleen, ett‰ amtmannin lapset
ovat jo muutenkin tarpeeksi vallattomia, ja nyt se Werther turmelee ne
kokonaan.

Niin, Wilhelm, lapset ovat minulle kalleimmat maailmassa. Kun katselen
heit‰ ja n‰en pieness‰ olennossa idut kaikkiin niihin avuihin ja
voimiin, joita he kerran v‰ltt‰m‰tt‰ tarvitsevat menesty‰kseen
el‰m‰ss‰; kun itsep‰isyydess‰ n‰en tulevaa kest‰vyytt‰ ja
luonteenlujuutta, kun vilkkaudessa n‰en tulevaa hilpeytt‰ ja kyvyn
keve‰sti karttaa maailman vaaroja, kun n‰en kaiken sen niin
turmeltumattomana ja kokonaisena, niin aina, aina silloin toistan
itselleni ihmiskunnan opettajan kultaiset sanat: ellette tule niinkuin
yksi n‰ist‰! Ja nyt, yst‰v‰ni, nyt kohtelemme n‰it‰, jotka ovat
vertaisiamme ja joita meid‰n pit‰isi pit‰‰ esikuvinamme, kohtelemme
n‰it‰ kuin alamaisiamme. Heill‰ ei saa olla omaa tahtoa! -- Eikˆ meill‰
itsell‰mme sitten ole? Ja mik‰ oikeus meill‰ on siihen? Sekˆ, ett‰
olemme vanhempia ja kokeneempia? -- Jumala taivaassa! vanhoja lapsia
n‰et edess‰si ja nuoria lapsia, et mit‰‰n muuta; ja kumpaisista sinulla
on suurempi ilo, sen on Poikasi jo aikoja sitten julistanut. Mutta he
uskovat h‰neen eiv‰tk‰ kuule h‰nen sanojaan -- tuohan on sit‰
i‰nikuisesti vanhaa ja aina uutta -- ja kasvattavat lapsensa itsens‰
kaltaisiksi, ja hyv‰sti nyt, Wilhelm! Lopetan jo saarnani.


_1 p. hein‰k._

Kuinka lievitt‰v‰ Lotten l‰sn‰olon t‰ytyy olla sairaalle, sen tunnen
omasta syd‰nraukastani, joka k‰rsii pahemmin kuin moni sairasvuoteella
kituva. H‰n viipyy nyt jonkin p‰iv‰n kaupungissa er‰‰n kelpo naisen
luona, joka l‰‰k‰rien lausunnon mukaan on l‰hell‰ loppuaan ja joka
viime hetkisekseen haluaa Lotten luokseen. Olin viime viikolla h‰nen
kanssaan tervehtim‰ss‰ St----n pastoria; St---- on kappaleen matkaa
syrjemp‰n‰ vuoristossa. Tulimme perille kello nelj‰n tienoissa. Lotte
oli ottanut nuoremman sisarensa mukaan. Kun tulimme pappilan pihalle,
jota kaksi korkeata p‰hkin‰puuta tuuheasti varjostaa, tapasimme tuon
kunnon vanhuksen istumassa penkill‰ sis‰‰nk‰yt‰v‰n edess‰, ja h‰n
virkistyi ihan kuin uudeksi mieheksi, kun n‰ki Lotten, unohti ryhmyisen
sauvansakin ja uskaltautui pystyyn h‰nt‰ vastaan. Lotte juoksi h‰nen
luokseen ja pakotti h‰net istumaan, istuen itse h‰nen viereens‰,
sanoi monet terveiset is‰lt‰‰n ja hyv‰ili h‰nen rumaa likaista
pikkupoikaansa, vanhuksen lemmikki‰. Olisit n‰hnyt, kuinka h‰n h‰‰r‰ili
vanhuksen kanssa, kuinka h‰n koroitti ‰‰nt‰‰n, ett‰ puolikuuro vanhus
kuulisi h‰nt‰, kuinka h‰n kertoi h‰nelle nuorista terveist‰ ihmisist‰,
jotka ‰kkiarvaamatta olivat kuolleet, kuinka h‰n ylisti Karlsbadin
kylpylaitosta ja kiitti h‰nen aiettaan l‰hte‰ ensi kes‰n‰ sinne, kuinka
h‰n kertoi, ett‰ ukko nyt n‰ytti paljon terveemm‰lt‰ ja reippaammalta
kuin viime kerralla, kun h‰n oli n‰hnyt h‰net. Min‰ olin sill‰ v‰lin
koettanut olla kohtelias pastorin rouvalle. Ukko vilkastui oikein, ja
kun en voinut olla kiitt‰m‰tt‰ kauniita p‰hkin‰puita, jotka niin
armaasti varjostivat meit‰, rupesi h‰n, vaikka se n‰yttikin k‰yv‰n
h‰nelt‰ vaikeanlaisesti, kertomaan meille niiden historiaa. -- Tuosta
vanhemmasta, sanoi h‰n, emme oikein tied‰, kuka sen on istuttanut;
muutamat sanovat sen, toiset t‰m‰n papin. Mutta tuo nuorempi tuossa
takana on yht‰ vanha kuin vaimoni, lokakuussa viidenkymmenen. H‰nen
is‰ns‰ istutti sen samana aamuna, kuin h‰n illalla syntyi. H‰n oli
edelt‰j‰ni virassa, ja olisi vaikeata sanoin kuvata, kuinka rakas t‰m‰
puu h‰nelle oli; minulle se on yht‰ kallis. Sen varjossa istui vaimoni
er‰‰ll‰ penkill‰ ja kutoi jotain, kun kaksikymment‰seitsem‰n vuotta
sitten kˆyh‰n‰ ylioppilaana ensi kertaa astuin t‰lle pihalle. -- Lotte
kysyi h‰nen tyt‰rt‰‰n; t‰m‰n sanottiin l‰hteneen herra Schmidtin kanssa
niitylle katsomaan tyˆv‰ke‰, ja sitten vanhus jatkoi taas kertomustaan:
kuinka h‰n oli saavuttanut edelt‰j‰ns‰ suosion, samoin h‰nen
tytt‰rens‰, ja kuinka h‰n ensin oli tullut papin apulaiseksi, sitten
h‰nen seuraajakseen. Kertomus ei viel‰ ollut l‰hesk‰‰n p‰‰ttynyt, kun
pastorin tyt‰r, seurassaan herra, jota vast'ik‰‰n oli nimitetty
Schmidtiksi, tuli puiston halki; h‰n tervehti syd‰mellisesti Lottea, ja
minun t‰ytyy tunnustaa, ettei h‰n tehnyt minuun lainkaan ep‰edullista
vaikutusta. Reipas, soreavartaloinen, tummanverev‰ tyttˆ, joka kyll‰
n‰in maalla olisi jonkin aikaa saattanut huvittaa hyvinkin. H‰nen
sulhasensa (siksi osoittautui herra Schmidt nimitt‰in kohta) oli hieno,
mutta hiljainen mies, joka ei tahtonut ottaa osaa keskusteluumme,
vaikka Lotte tuon tuostakin koetti vet‰‰ h‰nt‰ siihen. Pahimmin kiusasi
minua se, ett‰ olin h‰nen kasvoistaan huomaavinani, ettei h‰n ollut
tuommoinen umpimielinen niin paljon hengenlahjojen puutteesta kuin
oikullisuuttaan ja happamuuttaan. J‰lkeenp‰in se ilmeni, ik‰v‰ kyll‰,
liiankin selv‰sti; kun Friederike nimitt‰in, ollessamme k‰velyll‰,
kulki Lotten ja toisinaan minunkin rinnallani, synkkeniv‰t herran
muutenkin tummahkot kasvot niin huomattavasti, ett‰ Lotte katsoi
parhaaksi nyk‰ist‰ minua hihasta ja selitt‰‰, ett‰ olin ollut liian
kohtelias Friederikelle. Nyt ei minua kiusaa mik‰‰n niin kuin n‰hd‰
ihmisten piinaavan toisiaan; varsinkin kiusaa minua, kun n‰en nuorten,
jotka viel‰ ovat el‰m‰ns‰ kukoistuksessa, jolloin he voisivat hilpe‰sti
ja avoimesti iloita el‰m‰n riemuista, turmelevan toisiltaan harvat
hyv‰t p‰iv‰ns‰ kaikenlaisella joutavalla happamuudella, huomatakseen
sitten vasta, kun se on liian myˆh‰ist‰, mit‰ korvaamatonta ovat
tuhlanneet. Tuo kiusoitti minua, ja kun illemmalla palasimme pappilaan
ja istuimme maitopˆyd‰n ‰‰ress‰ ja keskustelu sattui k‰‰ntym‰‰n el‰m‰n
iloihin ja suruihin, niin en osannut olla tarttumatta lankaan ja oikein
syd‰meni pohjasta puhumatta kaikkea ‰rtyilemist‰ ja nurjatuulisuutta
vastaan. Me ihmiset, aloitin, valitamme usein, mutta useimmiten
mielest‰ni ihan syytt‰, ett‰ hyv‰t ja onnelliset p‰iv‰t ovat niin
harvat el‰m‰ss‰mme, mutta vastoink‰ymisen p‰iv‰t sit‰vastoin niin
runsaat. Mutta jos aina avoimina ja alttiina ottaisimme vastaan sen
hyv‰n, mink‰ kukin p‰iv‰ mukanaan tuo, olisi meill‰ voimaa kest‰‰
kaikki pahakin, kun se vuorostaan kohtaa meit‰. -- Mutta eih‰n mielemme
ole omassa vallassamme, v‰itti papinrouva: kuinka riippuvatkaan kaikki
mielialamme ruumiintilastamme! Ellemme voi hyvin, tuntuu meist‰ kaikki
k‰yv‰n nurin. -- Myˆnsin tuon. -- Katsokaamme siis, jatkoin, tuota
joksikin sairaalloisuudeksi ja kysyk‰‰mme, onko mit‰‰n keinoja sit‰
vastaan? -- Kas, ihan niin, sanoi Lotte: min‰ ainakin luulen, ett‰
meist‰ itsest‰mme riippuu siin‰ suhteessa paljon. Tied‰n sen itsest‰ni.
Kun jokin kiusaa minua ja on pahoittamaisillaan mieleni, pist‰ydyn ulos
vaiti ja laulaa hyr‰ilen jonkin tanssis‰velen puutarhassa ja olen
iloinen taas. -- Juuri tuota tarkoitin, vastasin min‰: ‰rtyisyyden
laita on ihan sama kuin velttouden, se onkin yht‰ lajia velttoutta.
Luontomme on hyvin taipuvainen siihen, mutta jos kerrankin vain
karkaisemme itsemme, sujuu tyˆ kohta keve‰sti k‰siss‰mme, ja meill‰ on
todellinen ilo siit‰. -- Friederike kuunteli hyvin tarkkaavasti, mutta
nuorukainen huomautti, etteih‰n aina voi hallita itse‰‰n, ja ettei
ainakaan voi olla tunteittensa herra. -- Huomautin, ett‰ t‰ss‰h‰n
olikin kysymys ainoastaan ep‰mieluisista tunnelmista, joista sent‰‰n
jokainen aina tahtoisi vapautua; eik‰h‰n kukaan voi tiet‰‰, kuinka
pitk‰lle h‰nen voimansa riitt‰v‰t, ennenkuin on koettanut. Sairaat
ainakin mielell‰‰n kysyv‰t neuvoa jokaiselta l‰‰k‰rilt‰ ja alistuvat
suurimpiinkin kielt‰ymyksiin ja nauttivat katkerimpiakin l‰‰kkeit‰, jos
niiden avulla vain on toivoa saada terveys takaisin. -- Huomasin ett‰
vanhuksemmekin koetti tarkistaa kuuloaan voidakseen seurata
keskusteluamme, ja koroitin sent‰hden ‰‰nt‰ni, kohdistaen puheeni
h‰nelle. -- Saarnataan niin monenlaisia paheita vastaan, sanoin, mutta
en ole kuullut, ett‰ viel‰ kukaan olisi saarnastuolista puhunut
‰rtyilemist‰ ja pahaa tuulta vastaan. [Nyttemmin on meill‰ sent‰‰n jo
Lavaterin oivallinen saarna t‰st‰ aineesta, niiden saarnain joukossa,
jotka h‰n on pit‰nyt Joonaan kirjan johdosta.] -- Semmoinen kuuluisi
kaupunkipappien teht‰viin, sanoi h‰n, talonpojat eiv‰t tunne mit‰‰n
"pahaa tuulta"; ehk'ei se sent‰‰n olisi niink‰‰n turhaa, voisihan sill‰
antaa l‰ksytyksen omalle rouvalleen edes ja herra amtmannille. -- Me
nauroimme kaikki, h‰n itse syd‰men pohjasta mukana, kunnes sai ankaran
ysk‰kohtauksen, joka keskeytti joksikin aikaa keskustelumme; sitten
nuori herra taas aloitti katkenneen keskustelun: Teh‰n sanoitte
‰rtyilemist‰ paheeksi, minusta se on sent‰‰n liikaa? -- Ei ollenkaan,
sanoin min‰, jos vain se, mik‰ vahingoittaa minua itse‰ni ja
l‰himm‰ist‰ni, ansaitsee sen nimityksen. Eikˆ se riit‰, ettemme voi
tehd‰ toisiamme onnellisiksi, pit‰‰kˆ meid‰n viel‰ p‰‰llep‰‰tteeksi
turmella toisiltamme nekin ilot, joita syd‰n kullekin joskus valmistaa?
Ja sanokaas minulle joku, joka pahalla tuulella ollessaan olisi niin
yst‰v‰llinen, ett‰ k‰tkisi sen itseens‰ ja k‰rsisi siit‰ yksin,
turmelematta toisten iloa ymp‰rill‰‰n! Vai eikˆ koko pahoitteleminen
pohjaltaan liene jonkinlaista sis‰ist‰ nˆyryyttymist‰, kun tuntee oman
mit‰ttˆmyytens‰; eikˆh‰n se l‰htene jonkinlaisesta tyytym‰ttˆmyydest‰
itseemme, jossa aina on mukana jommoinenkin annos kateutta, mink‰
joutava itserakas turhamielisyys on ‰rsytt‰nyt hereille? N‰emme
onnellisia ihmisi‰, joiden onnen luojia _me_ emme ole, ja sit‰ emme voi
siet‰‰. -- Lotte hymyili minulle, kun huomasi, kuinka liikutettu olin,
ja kyynel Friederiken silm‰ss‰ kiihoitti minua jatkamaan. -- Voi sit‰,
sanoin, joka k‰ytt‰‰ vaikutusta, mik‰ h‰nell‰ on jonkun syd‰meen,
riist‰‰kseen silt‰ ne yksinkertaiset ilot, jotka siin‰ itsest‰‰n
taimivat. Kaikki lahjat ja kaikki yst‰v‰llisyydet maailmassa eiv‰t
korvaa yht‰ ainoatakaan silm‰nr‰p‰yst‰, jolloin ihminen on iloinnut
itsess‰‰n ja jonka tyrannimme kateellinen ‰rtymys on myrkytt‰nyt.

Syd‰meni oli sin‰ hetken‰ tulvillaan, mieless‰ni her‰si niin monta
mennytt‰ muistoa, ja silmiini tulvi kyyneli‰.

Oi, huudahdin, kunpa muistaisi jokainen sanoa joka p‰iv‰ itselleen,
ettei h‰n voi tehd‰ mit‰‰n muuta yst‰viens‰ hyv‰ksi kuin j‰tt‰‰ heille
heid‰n omat ilonsa ja lis‰t‰ heid‰n onneaan siten, ett‰ itse nauttii
heid‰n mukanaan siit‰. Vai voitko sin‰, kun he sisimm‰ss‰ sielussaan
k‰rsiv‰t ahdistavaa tuskaa, kun he riutuvat ja menehtyv‰t
k‰rsimyksiens‰ alle, voitko silloin antaa heille pisarankaan
lievityst‰?

Ja ent‰ kun sitten viimeinen tuskanalainen sairaus kohtaa ihmist‰,
jonka olentoa ja terveytt‰ sin‰ h‰nen kukoistusp‰ivin‰‰n olet kalvanut,
ja h‰n silloin lep‰‰ edess‰si niin syd‰nt‰s‰rkev‰n raukeana, silm‰t
tunnottomina tuijottaen taivaaseen ja kalpealla otsallaan helmeilev‰
kuolemanhiki, ja sin‰ silloin seisot h‰nen vuoteensa edess‰ kuin
tuomittuna ja kirottuna, tuntien, niin tuhaksi lyˆv‰n el‰v‰sti tuntien,
ettet mit‰‰n voi kaikkine rikkauksinesi, ja tuska silloin kouristaa
sinun sisint‰si niin, ett‰ antaisit kaikkesi, jos sill‰ voisit tuottaa
pisarankaan lohdutusta, kipin‰nk‰‰n rohkaisua tuolle kuolevalle
olennolle.

T‰t‰ sanoessani muistui niin j‰rkytt‰v‰n el‰v‰sti mieleeni er‰s juuri
tuollainen kohtaus, jota itse olin ollut n‰kem‰ss‰. Nostin nen‰liinan
silmilleni ja poistuin seurasta, ja vasta Lotten ‰‰ni, kun h‰n kutsui:
l‰hdet‰‰n nyt, toinnutti minut. Kuinka h‰n matkalla nuhteli minua, ett‰
otan liian herk‰sti osaa kaikkeen, ett‰ menen ihan turmiolle siit‰, ja
ett‰ minun pit‰isi s‰‰st‰‰ itse‰ni! -- Oi sinua enkeli‰! Sinun vuoksesi
minun t‰ytyy el‰‰!


_6 p. hein‰k._

H‰n on yh‰ kuolinsairaan yst‰v‰tt‰rens‰ luona, ja aina h‰n pysyy
samana, aina h‰n on tuo sama huomaava, armas olento, joka, minne h‰n
silm‰ns‰ luokin, aina lievitt‰‰ tuskia ja tekee onnellisia. Eilen
illalla h‰n l‰hti Mariannen ja pikku Malchenin kanssa k‰velylle, min‰
tiesin siit‰ ja menin heit‰ vastaan ja k‰velimme sitten yhdess‰. Noin
puolentoista tunnin kuluttua k‰‰nnyimme takaisin kaupunkia kohden ja
tulimme kaivolle, joka jo ennest‰‰nkin oli minulle rakas, mutta joka
nyt tuli minulle viel‰ tuhat kertaa kalliimmaksi. Lotte istahti kaivon
aitaukselle, me toiset j‰imme seisomaan h‰nen eteens‰. Katsahdin
ymp‰rilleni, ja samassa muistui mieleeni aika, jolloin viel‰ olin niin
yksin. -- Rakas kaivo, ajattelin, siit‰ saakka en en‰‰ ole lev‰ht‰nyt
katveessasi, en toisinaan ole ohitse rient‰iss‰ni edes katsetta luonut
sinuun. -- Katsahdin sinne alas ja n‰in, kuinka pikku Malchen
toimessaan kapusi ylˆs portaita, kantaen k‰tˆsess‰‰n vesilasia. --
Silm‰sin Lotteen ja tunsin mit‰ kaikkea h‰n minulle oli. Sill‰v‰lin
Malchen enn‰tti laseineen perille. Marianne aikoi ottaa sen h‰nelt‰:
Ei! huusi lapsi, ‰‰ness‰‰n mit‰ suloisin ilme, ei, Lotte saa ensiksi
juoda! -- Olin niin ihastuksissani siit‰ suloisesta vakavuudesta ja
viattomuudesta, jolla h‰n lausui t‰m‰n, etten osannut olla nostamatta
lasta syliini ja suutelematta h‰nt‰ pikaisesti; lapsi parahti itkem‰‰n
t‰ytt‰ kurkkua. -- Nyt teitte pahasti, sanoi Lotte. -- Seisoin
h‰mm‰styneen‰. -- Tule, Malchen, jatkoi h‰n, ottaen lasta k‰dest‰ ja
taluttaen h‰nt‰ alas portaita, peseydy tuossa puhtaassa l‰hteess‰,
pian, pian, niin se ei tee mit‰‰n. -- Min‰ seisoin siin‰ ja katselin,
kuinka hartaasti lapsi m‰rill‰ k‰tˆsill‰‰n hankasi poskiaan, niin
varmasti uskoen, ett‰ tuo ihmel‰hde kyll‰ puhdistaa h‰nest‰ kaiken
tahran ja torjuu sen h‰pe‰n, ett‰ h‰nen nyt pit‰isi saada tuommoinen
hirve‰ parta; Lotte lopulta tyynnytti, ett‰ nyt riitt‰‰ jo, mutta lapsi
vain kahta hartaammin hankasi poskiaan, ik‰‰nkuin olisi tuuminut, ettei
hyv‰‰ tule koskaan liikaa. -- Kuule, Wilhelm, en ikin‰ ole
kunnioittavammin tuntein ollut mukana miss‰‰n kastetoimituksessa -- ja
kun Lotte viimein tuli ylˆs portaita, olisin mielell‰ni heitt‰ytynyt
polvilleni h‰nen eteens‰ kuin profeetan, joka on sovittanut kansansa
synnit.

Illalla en iloltani malttanut olla kertomatta tapauksesta er‰‰lle,
jolla luulin olevan tunnettakin, h‰n kun on ter‰v‰j‰rkinen mies; mutta
mihin kekoon pistink‰‰n p‰‰ni! H‰n sanoi, ett‰ Lotte oli menetellyt
huonosti: lapsille ei ikin‰ saisi luulotella mit‰‰n; sellainen voi
istuttaa heihin monenlaisia erehdyksi‰ ja taikauskoisuuksia, joilta
lapsia jo aikaisin pit‰isi varjella. -- Muistui silloin mieleeni, ett‰
sama mies oli viikko sitten kastattanut lapsensa, ja j‰tin sent‰hden
asian sikseen, mutta syd‰mess‰ni varmenin yh‰ siit‰ totuudesta, ett‰
meid‰n pit‰‰ menetell‰ lasten suhteen niinkuin Jumala meid‰n, joka
tuudittaa meid‰t onnen uniin antaen meid‰n hapuilla yst‰v‰llisten
harhakuvien per‰‰n.


_8 p. hein‰k._

Kuinka lapsellinen ihminen onkaan! Kuinka ahnehtii yht‰ silm‰yst‰kin!
Kuinka lapsellinen onkaan! Olimme l‰hteneet Wahlheimiin. Naisten piti
l‰hte‰ ajelemaan, ja k‰velless‰mme olin huomaavinani Lotten tummissa
silmiss‰ -- -- Houkkio min‰ olen, suo se anteeksi minulle, mutta sinun
pit‰isi saada n‰hd‰ ne, nuo silm‰t. -- Lyhyimm‰sti vain (minulla on
nimitt‰in niin kova uni, ett‰ silm‰ni v‰kisin tahtovat painua umpeen),
kuule siis, naiset astuivat vaunuihin, me, nuori herra W---- Selstadt,
Audran ja min‰, seisoimme vieress‰. Vaunuista he juttelivat viel‰
hetkisen herrain kanssa, jotka olivatkin hyvin vilkkaita ja iloisia. --
Koetin tavoittaa Lotten katseen; oi, se liiti, liiti toisesta toiseen.
Mutta minuun, minuun, minuun, joka vain sit‰ kaivaten seisoin siin‰,
minuun se ei sattunut! -- Sanoin syd‰mess‰ni h‰nelle niin tuhannet
tuhannet hyv‰stit! Ja h‰n ei katsonut minuun! Vaunut l‰htiv‰t
liikkeelle, ja silm‰‰ni kiertyi kyynel. Katselin h‰nen j‰lkeens‰ ja
n‰in Lotten p‰‰hineen kumartuvan ulos ikkunasta, h‰n k‰‰ntyi katsomaan
taakseen, ah! minuako? -- Oma yst‰v‰ni! T‰llaisessa ep‰varmuudessa min‰
el‰n; ainoa lohdutukseni on: ehk‰ h‰n sent‰‰n katsoi taakseen minua!
Ehk‰! -- Hyv‰‰ yˆt‰! Oi, millainen lapsi min‰ olen!


_10 p. hein‰k._

N‰kisitp‰, kuinka tuhmalta n‰yt‰n, kun jossakin seurassa sattuu puhe
k‰‰ntym‰‰n h‰neen! Ja jos viel‰ p‰‰llep‰‰tteeksi joku kysyy, miten h‰n
miellytt‰‰ minua? -- Miellytt‰‰! Sit‰ sanaa vihaan kuolemakseni.
Millainen ihminen se olisi, jota Lotte "miellytt‰isi", jonka koko
mielt‰, koko sielua h‰n ei t‰ytt‰isi! Miellytt‰‰! ƒskett‰in kysyi
minulta er‰s, kuinka Ossian minua miellytt‰‰!


_11 p. hein‰k._

Rouva M---- on hyvin huonona; min‰ rukoilen h‰nen henkens‰ puolesta,
k‰rsin nimitt‰in Lotten kanssa. Tapaan h‰net silloin t‰llˆin
yst‰v‰tt‰reni luona, ja t‰n‰‰n h‰n kertoi minulle omituisen kohtauksen.
-- Vanha herra M---- on itara, kitsas saituri, joka el‰m‰ns‰ mittaan on
ihan tarpeeksi asti kiusannut ja vaivannut vaimoaan; t‰m‰ on sent‰‰n
jotenkuten aina osannut suoriutua kaikista p‰lk‰hist‰. Muutama p‰iv‰
sitten, kun l‰‰k‰ri oli sanonut h‰nen loppunsa l‰henev‰n, kutsutti h‰n
miehens‰ luokseen (Lotte oli saapuvilla huoneessa) ja puhutteli h‰nt‰
t‰h‰n tapaan: Minun pit‰‰ tunnustaa sinulle er‰s asia, joka kuoltuani
voisi saada aikaan harmia ja mielipahaa. Olen t‰h‰n p‰iv‰‰n asti
hoitanut talouttani mahdollisimman huolellisesti ja s‰‰st‰v‰sti, mutta
sittenkin saat antaa minulle anteeksi, ett‰ n‰in‰ kolmenakymmenen‰
vuotena olen er‰‰ss‰ kohdassa pett‰nyt sinua. Avioliittomme alussa sin‰
m‰‰r‰sit keittiˆt‰ ja muita taloustarpeita varten pienen viikkosumman.
Kun taloutemme laajeni ja liikkeemme kasvoi, en saanut sinua samassa
suhteessa lis‰‰m‰‰n m‰‰r‰rahojani; lyhyesti, tied‰t, ett‰ aikoina,
jolloin taloutemme oli laajimmillaan, sin‰ vaadit, ett‰ minun olisi
pit‰nyt tulla toimeen seitsem‰ll‰ guldenilla viikossa. -- Ne otinkin
nurkumatta vastaan, mutta sen, mit‰ puuttui, otin joka viikko itse
rahalippaasta, kukaan kun ei voinut ep‰ill‰, ett‰ em‰nt‰ itse
n‰pistelisi kassasta. En niit‰ mihink‰‰n tuhlannut, ja olisin kyll‰
voinut ilmankin t‰t‰ tunnustusta l‰hte‰ rauhassa i‰isyyteen, mutta
johduin ajattelemaan, ett‰ se, joka j‰lkeeni joutuu hoitamaan taloutta,
ei voisi tulla toimeen, ja sin‰ silloin aina voisit v‰itt‰‰, ett‰
ensimm‰inen vaimosi sent‰‰n tuli toimeen sill‰.

Puhuin Lotten kanssa tuommoisesta uskomattomasta ihmismielen
sokeudesta, kun ei sek‰‰n saata ep‰ilem‰‰n asiassa t‰ytyv‰n jotain
piill‰, ett‰ joku tulee toimeen seitsem‰ll‰ guldenilla, vaikka ihan
selv‰‰n voi n‰hd‰, ett‰ t‰ytyy olla k‰ytetty ehk‰ kahta vertaa enemm‰n.
Mutta olen itsekin tavannut ihmisi‰, jotka totisesti eiv‰t olisi
hitustakaan kummeksineet, vaikka heid‰n huoneessaan olisi ollut
profeetan aina uudestaan t‰yttyv‰ ˆljyruukku.


_13 p. hein‰k._

Ei, en ole pettynyt! Luen h‰nen mustista silmist‰‰n todellista
osanottoa minua ja kohtaloani kohtaan. Oi, min‰ tunnen -- ja siin‰
uskallan luottaa syd‰meeni, min‰ tunnen, ett‰ h‰n -- oi, uskallanko,
voinko min‰ lausua nuo taivaalliset sanat? -- ett‰ h‰n rakastaa minua.

Rakastaa minua! -- Ja kuinka itse tunnen kohoavani omissa silmiss‰ni,
kuinka min‰ -- sinullehan tohdin tunnustaa sen, sin‰ ymm‰rr‰t semmoista
-- kuinka itse ihastelen itse‰ni siit‰ saakka kuin h‰n minua rakastaa!

Onko t‰m‰ hurjaa luulottelua, vai tunnenko todellisesti meid‰n
suhteemme? -- En tied‰ ihmist‰, jota pelk‰isin Lotten syd‰men suhteen.
Ja kuitenkin -- kun h‰n puhuu sulhasestaan, puhuu sellaisella l‰mmˆll‰
ja sellaisella rakkaudella h‰nest‰ -- silloin tunnen olevani kuin mies,
joka on menett‰nyt arvonsa ja kunniansa ja jolta miekka on riistetty.


_26 p. hein‰k._

Ah, kuinka v‰r‰ht‰‰ jokainen veripisara, kun sattumalta k‰teni hipaisee
h‰nen k‰tt‰ns‰, kun jalkamme koskettavat toisiaan pˆyd‰n alla! Min‰
kavahdan kuin valkean satuttamana, mutta samassa vet‰‰ minua jokin
salaper‰inen voima takaisin j‰lleen -- kummallinen huumaus levitt‰ytyy
koko oloni ylle. -- Oi, ja viattomassa sielussaan h‰n ei aavista,
kuinka syv‰sti kaikki nuo tuollaiset pienet tuttavallisuudet koskevat
ja repiv‰t minua! Ja jos h‰n sitten viel‰ puhellessamme laskee k‰tens‰
k‰delleni, tai keskustelusta l‰mmenneen‰ vet‰‰ tuolinsa l‰hemm‰ minua,
niin ett‰ tunnen huulillani h‰nen taivaisen hengityksens‰ -- on kuin
vaipuisin maahan, kuin salaman iskem‰n‰. -- Ja Wilhelm, jos nyt joskus
kohottaisin k‰teni tuota taivasta, tuota luottamusta -- -- sin‰
ymm‰rr‰t mit‰ tarkoitan. Ei, niin turmeltunut ei syd‰meni ole! Mutta
heikko! heikko se on! -- Ja eikˆ se silloin ole turmeltunutkin?

H‰n on minulle pyh‰. Kaikki halut vaikenevat h‰nen edess‰‰n. En tied‰
kuinka minun on, kun olen h‰nen luonaan; on kuin v‰rjyisi ja k‰rsisi
sieluni joka hermoni s‰ikeess‰. -- On er‰s s‰vellys, jota h‰n soittaa
klaveerillaan ihan enkelin lumolla, niin yksinkertaisesti ja niin
henkev‰sti. Se on h‰nen lempilaulunsa, ja kun h‰n vain lyˆ ensimm‰isen
s‰velenkin siit‰, tyyntyy ja tuudittuu mieleni kaikesta ahdistuksesta
ja h‰mmennyksest‰ ja kaikista kiusaavista ajatuksista.

Uskon kaikki kertomukset soiton muinaisesta taikavoimasta. Kuinka
valtaakaan tuo yksinkertainen laulu mieleni! Ja kuinka h‰n useasti osaa
esitt‰‰ sen juuri sellaisina hetkin‰, jolloin minun tekisi mieli ampua
kuula otsaani! Sieluni h‰iriˆ ja synkeys haihtuu, ja min‰ hengit‰n taas
vapaammin.


_18 p. hein‰k._

Wilhelm, mit‰ olisi meille maailma ilman rakkautta! Kuin valoton
taikalyhty. Mutta tuskin olet saanut valon sis‰‰n, niin jo s‰teilev‰t
v‰lkkyv‰t kuvat valkealla sein‰ll‰! Ja ellei rakkaus olisikaan muuta
kuin tuota, ellei se olisikaan kuin ohitsemme liihoittelevaa
mielenharhaa, niin se on onnemme sent‰‰n, kun viel‰ turmeltumattomina
nuorukaisina seisomme sen edess‰ ja ihastelemme sen ihmen‰kyj‰. T‰n‰‰n
en voinut p‰‰st‰ Lottea tervehtim‰‰n, er‰s seura, josta en voinut
vapautua, pid‰tti minua. Mit‰ tehd‰? L‰hetin palveluspoikani h‰nen
luokseen, ett‰ olisi edes l‰hell‰ni joku, joka oli n‰hnyt h‰net t‰n‰‰n.
Mill‰ k‰rsim‰ttˆmyydell‰ odotin h‰nt‰, ja kuinka iloinen olin, kun
vihdoin n‰in h‰nen palaavan. Olisin ottanut h‰nt‰ kaulasta ja suudellut
h‰nt‰, jos vain olisin kehdannut.

Kerrotaan bononisesta kivest‰, ett‰ se, kun aurinko paistaa sille, imee
sen s‰teet itseens‰ ja sitten loistaa osan yˆt‰. Semmoiselta tuntui
minusta palvelijani. Tunto siit‰, ett‰ Lotten silm‰t olivat lev‰nneet
h‰nen kasvoillaan, h‰nen poskillaan, h‰nen takkinsa napeilla, h‰nen
takinkauluksellaan, teki ne kaikki silmiss‰ni niin pyhiksi ja
kallisarvoisiksi! En olisi sin‰ hetken‰ luopunut palveluspojastani, en
tuhannesta taalerista. H‰nen l‰sn‰olonsa tuntui minusta niin hyv‰lt‰.
-- ƒl‰ Herran nimess‰ naura t‰lle. Voi, Wilhelm, luuletko ett‰ on vain
mielenharhaa tuntea itsens‰ onnelliseksi.


_19 p. hein‰k._

Saan n‰hd‰ h‰net! huudahdan aamuisin, kun her‰‰n unestani ja virke‰n‰
t‰hystelen ulos ihanaan aurinkoon; saan n‰hd‰ h‰net! Ja sitten en toivo
en‰‰ mit‰‰n muuta koko p‰iv‰ksi. Kaikki, kaikki sis‰ltyy siihen
toivoon.


_20 p. hein‰k._

Minua ei oikein ole miellytt‰nyt ehdotuksenne, ett‰ l‰htisin
l‰hettil‰‰n mukana ----iin. En ole kovin ihastunut virkakuuliaisuuteen,
ja tied‰mmeh‰n kaikki, ett‰ puheenaoleva mies sit‰paitsi on sangen
vastenmielinen ihminen. ƒitini n‰kisi mielell‰‰n minut jossakin
toimessa, sanot; nauroin hyv‰sti sille. Enkˆ nyt sitten toimiskele? Ja
eikˆh‰n lopulta sittenkin ole jotensakin yhdentekev‰‰, papujako lasken
vai herneit‰? Kaikkihan maailmassa sent‰‰n lopuksi p‰‰tyy johonkin
jonninjoutavaan, ja ihminen, joka toisten vuoksi, ilman omaa halua ja
tarvetta, kamppailee ja vaivaa itse‰‰n saavuttaakseen rahaa tai kunniaa
tai muuta semmoista, on aina houkkio.


_24 p. hein‰k._

Koska n‰yt panevan niin paljon arvoa sille, etten lˆisi laimin
piirustustani, niin mieluummin j‰tt‰isin puhumatta koko asiasta kuin
tunnustaisin, ett‰ viime aikoina olen melkein kokonaan j‰tt‰nyt sen.

En ikin‰ ole ollut onnellisempi, ei ikin‰ viel‰ ole tunteeni ollut
herkempi ja t‰ytel‰isempi luonnolle, se sukeltaa jokaiseen
kivenmuruseen, jokaiseen ruohonkorteenkin saakka; ja kuitenkin. -- En
tied‰, kuinka saisin sanotuksi t‰m‰n, kuvaamisvoimani on niin heikko,
kaikki on yht‰ uiskentelua ja v‰rjynt‰‰ sieluni edess‰, niin etten osaa
tavoittaa yht‰‰n ainoata varmaa piirtoa eteeni; mutta kuvittelen, ett‰
jos olisi k‰siss‰ni savea tai vahaa, niin siit‰ ehk‰ voisin muodostaa
kuvan. Jos t‰t‰ jatkuu kauemmin, hankinkin savea itselleni ja muovaan
ja pusertelen sit‰, syntykˆˆn sitten vaikka kakkuja siit‰.

Kolme kertaa olen alkanut piirt‰‰ Lotten kuvaa, ja kolme kertaa on
taitoni pett‰nyt; se tuntuu sit‰ kiusallisemmalta, kun ennen sent‰‰n
aina onnistuin n‰kˆisyydess‰. Sittemmin olen piirt‰nyt h‰nest‰
varjokuvan, ja siihen saan tyyty‰.


_26 p. hein‰k._

Rakas Lotte, niin mielell‰ni toimitan ja teen kaikkea; uskokaa minulle
vain useammin jotain toimitettavaa, oikein usein. Mutta yht‰ pyyd‰n:
‰lk‰‰ vast'edes sirottako hiekkaa kirjelipuille, joita l‰het‰tte
minulle. ƒskeisenkin kohotin pikaisesti huulilleni, ja hampaani
kirskuvat.


_26 p. hein‰k._

Jo monta kertaa olen p‰‰tt‰nyt, etten k‰y niin usein h‰nt‰ tapaamassa.
Oi, kunpa voisinkin pit‰‰ ne p‰‰tˆkset! Mutta yhten‰k‰‰n p‰iv‰n‰ en
viel‰ ole lankeematta kest‰nyt kiusausta, ja joka kerta lupaan sent‰‰n
pyh‰sti: huomenna j‰‰n kerrankin pois; mutta kun koittaa se
huomisp‰iv‰, niin jo keksinkin jonkin mielest‰ni ihan vastustamattoman
syyn, ja ennenkuin huomaankaan, olen jo h‰nen luonaan. Joko h‰n on
sanonut illalla: Tulettehan huomenna taas? -- Kuka silloin saattaisi
j‰‰d‰ pois? Tai h‰n antaa minulle jotain toimitettavaksi, ja silloin
katson sopivimmaksi itse k‰yd‰ ilmoittamassa h‰nelle tuloksesta; tai
sattuu p‰iv‰ olemaan aivan liian viekoittavan kaunis, l‰hden ulos
Wahlheimiin, ja kun nyt kerran olen siell‰, niin onhan en‰‰ vain puolen
tunnin matka h‰nen luokseen! -- Olen liian l‰hell‰ h‰nen ilmakeh‰‰ns‰
-- henk‰ys vain, ja samassa olen siell‰. Iso‰idill‰ni oli tapana kertoa
satua magneettivuoresta: laivat, jotka joutuivat liian likelle sit‰,
menettiv‰t yht'‰kki‰ kaiken rauta-aineensa, naulat l‰htiv‰t lent‰m‰‰n
vuorta kohden, ja onnettomat laivamiehet hukkuivat sortuvien lautojen
sekaan.


_30 p. hein‰k._

Albert on saapunut, ja min‰ saan l‰hte‰; ja vaikka h‰n olisi paras ja
jaloin ihminen maailmassa, jonka edess‰ joka suhteessa olisin valmis
nˆyrtym‰‰n, niin en sittenk‰‰n kest‰isi n‰hd‰ h‰nt‰ edess‰ni niin monen
t‰ydellisyyden omistajana. -- Omistajana! -- Niin, Wilhelm, sulhanen on
tullut! Kunnollinen, rakastettava mies, josta t‰ytyy pit‰‰. Onneksi en
ollut l‰sn‰ ensimm‰isess‰ kohtauksessa! Se olisi viilt‰nyt syd‰nt‰ni.
H‰n on niin hienotunteinenkin eik‰ ole viel‰ kertaakaan suudellut
Lottea minun l‰sn‰ollessani. Palkitkoon Jumala h‰nelle sen! Minunkin
t‰ytyy pit‰‰ h‰nest‰ sen kunnioituksen t‰hden, jota h‰n kaikessa
osoittaa Lottelle. H‰n on yst‰v‰llinen minua kohtaan ja arvaan, ett‰ se
on enemm‰n Lotten vaikutusta kuin h‰nen omaa tunnettaan: semmoisessa
ovatkin naiset taitureita ja ovat oikeassakin siin‰; heille on aina
eduksi, jos osaavat pit‰‰ kaksi ihailijaansa sovussa kesken‰‰n, niin
harvoin kuin se onnistuukin.

Muuten en voi olla kunnioittamatta Albertia. H‰nen tyyni ja maltillinen
olemuksensa esiintyy varsin edukseen minun levottomuuteni rinnalla,
jota en mitenk‰‰n osaa salata. H‰n on tunteellinen mies ja tiet‰‰ mit‰
h‰nell‰ Lottessa on. H‰nell‰ n‰ytt‰‰ olevan hyvin v‰h‰n taipumusta
‰rtyilemiseen, ja kuten tied‰t, se on se vika, jota kaikkein enimmin
vihaan ihmisess‰.

H‰n pit‰‰ minua mielev‰n‰ miehen‰, ja kiintymykseni Lotteen ja l‰mmin
iloni kaikesta, mit‰ h‰n tekee, on vain ik‰‰nkuin lis‰uhria h‰nen
voitolleen, ja h‰n rakastaa Lottea sit‰ enemm‰n. Kiusaako h‰n
mahdollisesti h‰nt‰ toisinaan pienell‰ mustasukkaisuudella, siit‰ en
mene takuuseen, ainakaan min‰ en h‰nen sijassaan voisi olla ihan vapaa
siit‰ pahasta.

Olkoon sen laita kuinka tahansa, minulla ei en‰‰ ole iloa Lotten
l‰heisyydest‰. Sanoisinko tuota ihan mielettˆmyydeksi vai
sokaistumiseksi? -- Mutta mit‰ nimityksist‰! Puhukoon asia itse
puolestaan. -- Tiesinh‰n kaiken mink‰ nytkin tied‰n jo ennenkuin Albert
tulikaan; tiesin, ettei minulla ollut oikeutta tuudittaa itse‰ni
mihink‰‰n toiveisiin, enk‰ tuudittanutkaan -- tai ainoastaan siin‰
m‰‰r‰ss‰ en, kuin on mahdollista olla halajoimatta omakseen, kun n‰kee
edess‰‰n niin paljon rakastettavuutta -- ja nyt olen, houkka,
h‰mm‰styksiss‰ni, kun tuo toinen todellakin tulee ja ottaa tytˆn
minulta.

Puraisen hampaani yhteen ja nauran kaksin ja kolmin verroin niille,
joilla on ‰ly‰ neuvoa, ett‰ minun pit‰isi tyyty‰ ja mukautua, kosk'ei
sit‰ nyt kumminkaan en‰‰ voi muuttaa. -- Pois silmist‰ni semmoiset
paperisankarit! Samoan metsi‰, ja kun tulen Lotten luokse ja tapaan
Albertin istumassa h‰nen kanssaan puutarhassa puistomajassa, enk‰ osaa
sen enemp‰‰, niin heitt‰ydyn vallattoman hilpe‰ksi ja puhun
kaikenlaista puuta hein‰‰. Lotte sanoi t‰n‰‰nkin minulle: Herran
nimess‰, ‰lk‰‰ olko kuten eilisiltana! Te olette peloittava, kun olette
niin hauskalla tuulella. -- N‰in meid‰n kesken, olen urkkinut, milloin
Albertilla on jotakin teht‰v‰‰; yks' kaks' olen ulkona siell‰, ja on
niin hyv‰ olla, kun tapaan Lotten yksin.


_8 p. elok._

Kuule, kuule, rakas Wilhelm, min‰ vakuutan sinulle, en todellakaan
tarkoittanut sinua, kun moitin semmoisia ihmisi‰ siet‰m‰ttˆmiksi, jotka
vaativat meit‰ alistumaan v‰ltt‰m‰ttˆmyyteen. En toden totta tullut
ajatelleeksikaan, ett‰ sin‰kin ehk‰ voisit olla samaa mielt‰. Ja itse
asiassa olet sent‰‰n oikeassa. Mutta ota toki huomioon yksi seikka,
rakkaani! Maailmassa riippuu niin harva asia yhden ainoan _joko-tahin_
varassa; tunteet ja teot ovat yht‰ monivivahteisia kuin on v‰limuotoja
kotkan- ja pystynen‰n v‰lill‰.

Eth‰n siis pane pahaksesi, jos hyv‰ksynkin koko perustelusi, mutta
sittenkin yrit‰n livahtaa _joko-tahisi_ l‰vitse.

Joko, sanot sin‰, sinulla on toiveita Lotten suhteen, tai sinulla ei
ole. Hyv‰, edellisess‰ tapauksessa koeta p‰‰st‰ niiden perille, koeta
toteuttaa toivosi; muussa tapauksessa taas karkaise mielesi ja koeta
vapautua tuollaisesta onnettomasta tunteesta, jonka t‰ytyy kuluttaa
kaikki voimasi. -- Yst‰v‰ni, tuo on hyvin sanottu, ja -- helposti
sanottu.

Kuule, sanoisitko jollekulle onnettomalle, jonka el‰m‰‰ hiipiv‰ tauti
hiljallensa kalvaa, sanoisitko h‰nelle, ett‰ h‰nen pit‰isi yhdell‰
ainoalla tikarinpistolla tehd‰ loppu kaikista k‰rsimyksist‰‰n? Ja
kuule, eikˆ paha, joka kalvaa h‰nen voimiaan, samalla riist‰ h‰nelt‰
rohkeuttakin vapautua sen vallasta?

Voisit kyll‰ vastata t‰h‰n er‰‰ll‰ samansuuntaisella vertauksella: Kuka
ei mieluummin anna leikata k‰sivarttaan poikki kuin ep‰rˆimisell‰ ja
empimisell‰ saattaa henkens‰ vaaraan? -- En tied‰! -- ja ‰lk‰‰mme
ladelko vertauksiamme. Ja kuule -- niin, Wilhelm, toisinaan tunnen
itsess‰ni kuohahtavan semmoisen silm‰nr‰p‰yksellisen, ravistelevan
rohkeuden, ja silloin -- silloin l‰htisin ehk‰, kun vain tiet‰isin
minne.

_Illalla_.

Sattui t‰n‰‰n k‰teeni p‰iv‰kirjani, jota nyt jo jonkin aikaa olen
pit‰nyt hyvin ep‰s‰‰nnˆllisesti, ja h‰mm‰styen huomaan, kuinka
tietoisesti olen askel askelelta takertunut t‰h‰n! Kuinka joka hetki
olen ollut niin selvill‰ tilastani, ja sent‰‰n toiminut umpim‰hk‰‰n
kuin lapsi, kuinka yh‰ viel‰kin n‰en kaiken niin selv‰sti, osoittamatta
sent‰‰n v‰hint‰k‰‰n parannuksen oiretta itsess‰ni.


_10 p. elok._

Voisin viett‰‰ ihaninta, onnellisinta el‰m‰‰ maailmassa, ellen olisi
hullu. Vaikeata olisi p‰‰st‰ olosuhteisiin, jotka olisivat niin kauniit
ja niin ihmissielua ilahduttavat kuin ne ovat, joissa nyky‰‰n el‰n. Oi,
on niin varmaa, ett‰ syd‰n yksin rakentaa oman onnensa. -- Olla kuin
j‰senen‰ mit‰ herttaisimmassa perheess‰, olla vanhukselle rakas kuin
oma poika, lapsille kuin is‰, ja Lottelle! -- ja sitten tuo kunnon
Albert, joka ei mill‰‰n luulevaisella oikullisuudella h‰iritse onneani,
joka kohtelee minua syd‰mellisell‰ yst‰vyydell‰ ja jolle min‰ Lotten
j‰lkeen olen rakkain maailmassa! -- Wilhelm, on ilo kuunnella meit‰,
kun olemme yhdess‰ k‰velyll‰ ja puhumme kesken‰mme Lottesta: ei
maailmassa ole mit‰‰n hullunkurisempaa kuin t‰m‰ suhde, ja kuitenkin se
saa silm‰ni usein kyyneliin.

Kun h‰n kertoo minulle Lotten toimeliaasta kelpo ‰idist‰: kuinka h‰n
kuolinvuoteellaan oli j‰tt‰nyt perheens‰ ja lapsensa Lotten haltuun ja
uskonut Lotten h‰nen huomaansa; kuinka Lotte siit‰ p‰ivin oli muuttunut
kuin toiseksi ihmiseksi, kuinka h‰n taloushuolissa ja el‰m‰n
vakavuudessa oli muuttunut todelliseksi ‰idiksi, kuinka h‰nen jokainen
hetkens‰ oli rakastavaa, toimeliasta huolehtimista, ja kuinka h‰n silti
pysyi yht‰ iloisena ja hilpe‰n‰. -- Astelen siin‰ h‰nen rinnallaan,
poimin kukkia tien vierelt‰, sovitan niit‰ yhteen ja -- pudotan ne
k‰dest‰ni ohitse vieriv‰‰n virtaan ja katselen niit‰, kun ne hiljalleen
soluvat pois. -- En muista, olenko jo kirjoittanut sinulle, ett‰ Albert
tulee j‰‰m‰‰n t‰nne; hovi, jonka suosiossa h‰n on, on nimitt‰in antanut
h‰nelle hyv‰tuloisen viran. Olen harvoin tavannut niin uutteraa ja
s‰‰nnˆllist‰ miest‰ kuin h‰n on.


_12 p. elok._

Ihan varmaa, Albert on paras ihminen auringon alla. Meille sattui eilen
omituinen kohtaus kesken‰mme. Menin h‰nen luokseen j‰‰hyv‰isille, aioin
nimitt‰in l‰hte‰ ratsastusretkelle vuoristoon, mist‰ t‰m‰n kirjeenkin
nyt kirjoitan sinulle, ja kun siin‰ k‰velen edestakaisin h‰nen
huoneessaan, sattuvat silm‰ni h‰nen pistoleihinsa. -- Lainaapa nuo
minulle matkalle, sanoin. -- Olkoon menneeksi, sanoi h‰n, jos vain
viitsit ladata ne, minulla ne riippuvat tuossa ainoastaan muodon
vuoksi. -- Otin toisen niist‰ alas, ja h‰n jatkoi: Siit‰ saakka kuin
varovaisuuteni kerran teki minulle kepposet, en en‰‰ ole kajonnut koko
kapineisiin. -- Utelin juttua. -- Oleskelin, kertoi h‰n, l‰hes
nelj‰nnesvuoden er‰‰n yst‰v‰ni luona maalla, mukanani oli pari
lataamatonta taskupistolia, ja min‰ nukuin rauhassa. Er‰‰n‰ sateisena
iltap‰iv‰n‰ sitten, kun ei ollut muutakaan teht‰v‰‰, en tied‰ mist‰
sattui mieleeni, ett‰ voisi tulla rosvoja ja ett‰ pistolit ehk‰
olisivat hyv‰t olemassa k‰yttˆkunnossa, jotta -- no tied‰th‰n, mit‰
kaikkea tuolla tapaa saattaa johtua ajattelemaan. Annoin pistolit
palvelijalle puhdistettaviksi ja ladattaviksi, t‰m‰ rupeaa komeilemaan
niill‰ palvelustyttˆjen edess‰, koettaa s‰ikytt‰‰ heit‰, ja, kuinka
k‰yk‰‰n, pistoli laukeaa, ja latasin, joka viel‰ oli sis‰ll‰, osuu
er‰‰n tytˆn oikeaan k‰teen ja musertaa h‰nen peukalonsa. Siit‰kˆs
h‰lin‰ nousi, l‰‰kityksen sain maksaa p‰‰llep‰‰tteeksi, enk‰ sen
koommin ole kajonnut koko ampumavehkeisiin. Yst‰v‰iseni, kuinka turhaa
on kaikki varovaisuus. Vaaraa ei kumminkaan voi v‰ltt‰‰! Taikka
oikeastaan --. No niin, sin‰h‰n tied‰t, ett‰ pid‰n h‰nest‰ paljonkin,
mutta tuo "taikka oikeastaan" ei ole en‰‰ mieleeni, sill‰ onhan
itsest‰‰nkin jo selv‰‰, ett‰ jokaisesta yleisest‰ lauseesta on
poikkeuksia. Mutta niin tunnollinen h‰n on, ett‰ kun h‰n luulee
sanoneensa jotain liioiteltua, ylimalkaista ja ainoastaan puoliksi
totta, niin h‰n ei lakkaa sit‰ silitt‰m‰st‰, sit‰ lievitt‰m‰st‰, sit‰
muovailemasta, ennenkuin saa jauhetuksi asian niin, ettei siit‰ en‰‰
ole mit‰‰n j‰ljell‰. Nytkin h‰n takertui syv‰lle tekstiin: lopulta en
en‰‰ kuunnellutkaan h‰nt‰, jouduin omiin haaveisiini ja kohotin
yht'‰kki‰ pistolin suun otsalleni, oikean silm‰n yl‰puolelle. -- Huh!
sanoi Albert, vet‰en pistolia syrj‰‰n, mit‰ tuo nyt on olevinaan? --
Eih‰n se ole latingissakaan, sanoin. -- Ja vaikk'ei olekaan, niin mit‰
tuommoinen on? vastasi h‰n k‰rsim‰ttˆm‰sti. En voi kuvitella, ett‰ joku
saattaisi olla niin j‰rjetˆn, ett‰ ampuisi itsens‰; jo pelkk‰ ajatuskin
her‰tt‰‰ vastenmielisyytt‰ minussa.

Te ihmiset, huudahdin, aina kun te jostakin puhutte, pit‰‰ teid‰n
sanoa: Tuo on j‰rjetˆnt‰, tuo j‰rkev‰‰, tuo on hyv‰‰, tuo pahaa! Ja
miksik‰? Oletteko sit‰ varten tutkineet jonkin teon sisimpi‰
vaikutteita? osaatteko varmuudella sanoa ne syyt, joiden t‰hden se on
tapahtunut, joiden t‰hden sen on t‰ytynyt tapahtua? Jos sen olisitte
tehneet, ettep‰ varmaankaan olisi niin nopeat tuomioissanne.

Sinun pit‰‰ myˆnt‰‰, sanoi Albert, ett‰ er‰‰t teot aina ovat
rikollisia, tapahtukoot ne sitten mist‰ vaikuttimista tahansa.

Kohautin olkap‰it‰ni ja myˆnsin. -- Mutta yst‰v‰ni, jatkoin, onhan
t‰st‰kin muutamia poikkeuksia. On totta, ett‰ varkaus on pahe: mutta
ihminen, joka tekee ryˆstˆn pelastaakseen omaisensa varmasta
n‰lk‰kuolemasta, kumpaa h‰n ansaitsee enemm‰n, s‰‰li‰kˆ vai
rangaistusta? Ken kohottaa ensimm‰isen kiven sit‰ aviomiest‰ vastaan,
joka oikeutetussa vihassaan uhraa uskottoman vaimonsa ja h‰nen kurjan
viettelij‰ns‰? kuka tyttˆ‰ vastaan, joka hurmauksen hetken‰ unohtuu
lemmen hillittˆmiin iloihin? Lakimmekin, nuo kylm‰veriset pedantit,
heltyv‰t semmoisissa tapauksissa ja pid‰tt‰v‰t rangaistustaan.

Tuo on ihan toista, vastasi Albert, sill‰ ihminen, joka on
intohimojensa vallassa, kadottaa kaiken harkintakykyns‰, ja h‰nt‰
pidet‰‰nkin juopuneen tai mielipuolen veroisena.

Oi teit‰, te j‰rkev‰t! huudahdin nauraen. Intohimo! Juopunut!
Mielipuoli! Niin tyyni‰, niin osaaottamattomia te saatatte olla, te
siveelliset ihmiset! Te moititte juopunutta, te halveksitte mieletˆnt‰,
astutte h‰nen ohitsensa kuin pappi ja kiit‰tte Jumalaa kuin fariseus
siit‰, ettette ole kuin h‰n. Olen useasti ollut humalassa, ja
intohimoni ovat aina l‰hell‰ mielipuolisuuden rajaa, mutta kumpaakaan
en kadu: sill‰ olen mahdollisuuteni mukaan oppinut ymm‰rt‰m‰‰n, kuinka
jokaista erinomaista ihmist‰, joka on tehnyt jotain suurta, jotain
mahdottomalta n‰ytt‰v‰‰, kuinka h‰nt‰ ja h‰nen kaltaisiaan aina on
huudettu humalap‰isiksi ja mielipuoliksi.

Mutta tavallisessakin el‰m‰ss‰ on siet‰m‰tˆnt‰ aina jokaisen v‰h‰nkin
vapaan, jalon ja odottamattoman teon j‰lkeen kuulla huudettavan: Mutta
miesh‰n on humalassa, h‰n on hˆperˆ! H‰vetk‰‰, te raitisp‰iset!
H‰vetk‰‰, te viisaat!

Nuo nyt ovat niit‰ sinun kuvittelujasi, sanoi Albert. Sin‰ liioittelet
ja otat kaikki asiat niin kiihke‰sti, ja ainakin olet v‰‰r‰ss‰ siin‰,
ett‰ vertaat itsemurhaa, josta nyt on puhe, suuriin tekoihin, vaikk'ei
sit‰ toki voi katsoa muuksi kuin heikkoudeksi. Sill‰ tosiaankin on
helpompi kuolla kuin miehuudella kest‰‰ tuskaista el‰m‰‰.

Olin v‰h‰ll‰ katkaista koko keskustelun; sill‰ mik‰‰n ei suututa minua
niin kuin se, ett‰ joku tulee ja l‰isk‰ytt‰‰ jollakin tyhj‰np‰iv‰isell‰
lauseparrella, kun min‰ puhun t‰ydest‰ syd‰mest‰ni. Hillitsin sent‰‰n
itseni, olin n‰et useamminkin jo kuullut matkittavan tuota, ja useasti
enn‰tt‰nyt harmistua siit‰, ja vastasin vain v‰h‰n kiihke‰mmin: Vai
sin‰ sanot sit‰ heikkoudeksi? Pyyd‰n, ‰l‰ anna n‰ˆn pett‰‰ itse‰si.
Kansaa, joka huokailee hirmuvaltiaan siet‰m‰ttˆm‰n ikeen alla, sanotko
sit‰ heikoksi, jos tyytym‰ttˆmyys siin‰ viimein leimahtaa ilmituleen ja
se katkoo kahleensa? Ihmist‰, joka kauhuissaan, kun tuli on syttynyt
h‰nen talossaan, j‰nnitt‰‰ kaikki voimansa ja keve‰sti kantaa taakkoja,
joita h‰n tavallisissa oloissa tuskin jaksaisi liikuttaakaan; ihmist‰,
joka loukattuna ja vimmoissaan uskaltaa antautua taisteluun kuutta
vastaan ja voittaa heid‰t, sanotko heit‰ heikoiksi? Ja kuule nyt,
yst‰v‰ni, jos ponnistus on voimaa, miksi olisi sitten hengen liiallinen
j‰nnitys ihan p‰invastaista? -- Albert katsahti minuun ja sanoi: ƒl‰
pahastu, mutta esimerkit, jotka esitit, eiv‰t minusta ollenkaan valaise
asiaa. -- Olkoon, sanoin, minua on ennenkin moitittu siit‰, ett‰ tapani
yhdist‰‰ asioita toisiinsa usein on hyvin sekanaista. Mutta
katsotaanpa, voisimmeko jollakin muulla tavoin kuvailla mieless‰mme
ihmisen tilaa, joka p‰‰tt‰‰ heitt‰‰ p‰‰lt‰‰n el‰m‰n muuten sent‰‰n niin
suloisen taakan. Sill‰ ainoastaan sik‰li kuin sis‰llisell‰ herkkyydell‰
olemme mukana jossakin teossa, on meill‰ oikeus puhua siit‰.

Ihmisluonteella, jatkoin, on rajansa, se voi tuntea iloa, voi tuntea
tuskaa ja k‰rsimyst‰ ainoastaan m‰‰r‰ttyyn rajaan asti ja sortuu, kun
on menty sen rajan ylitse. T‰ss‰ ei siis ole kysymys siit‰, onko joku
heikko vai vahva, vaan siit‰, voiko h‰n kest‰‰ k‰rsimystens‰ mittaa,
olkoot h‰nen k‰rsimyksens‰ sitten henkist‰ tai ruumiillista laatua; ja
minusta on aivan yht‰ omituista sanoa, ett‰ ihminen, joka tekee
itsemurhan, on pelkuri, kuin olisi mieletˆnt‰ sanoa pelkuriksi ihmist‰,
joka on kuollut kovaan kuumeeseen.

Paradokseja! Paradokseja! huudahti Albert. -- Ei niin pahasti
kuin n‰yt luulevan, vastasin. Myˆnn‰th‰n, me sanomme semmoista
kuolemansairaudeksi, kun ihmisluonto tulee niin j‰rkytetyksi, ett‰ sen
voimat osaksi kuluvat loppuun, osaksi k‰yv‰t niin tehottomiksi, ettei
ihminen en‰‰ voi toipua, ja ettei mik‰‰n onnellinen muutoskaan en‰‰ voi
palauttaa el‰m‰n toimintaa h‰ness‰ entiselleen.

Nyt, yst‰v‰ni, sovittakaamme t‰m‰ ihmisen henkiseenkin puoleen. Ota
ihminen kaikessa ahtaudessaan ja pienuudessaan ja katso, kuinka h‰n saa
vaikutteita, kuinka h‰n juurtuu varmoihin aatteihin, kunnes viimein
jokin varttuva intohimo kokonaan saa h‰net valtoihinsa ja huimaa
h‰nelt‰ kaiken tyynen arvostelukyvyn ja suistaa h‰net turmioon.

Turhaa, ett‰ tyyni, j‰rkev‰ ihminen ymm‰rt‰‰ tuon onnettoman tilan,
turhaa, ett‰ h‰n koettaa lohduttaa ja rohkaista h‰nt‰. Aivan kuin
terve, joka istuu sairaan vuoteen ‰‰ress‰, ei voi antaa h‰nelle
hitustakaan voimistansa.

Albertista tuo oli liian yleist‰ puhetta. Huomautin silloin h‰nelle
er‰‰st‰ tytˆst‰, joka ‰skett‰in oli lˆydetty hukkuneena vedest‰, ja
kerroin h‰nelle uudestaan h‰nen el‰m‰ntarinansa. -- Hyv‰, lempe‰
olento, joka oli kasvanut kotoisten askareidensa ja viikkoisten
varmasti m‰‰r‰ttyjen teht‰viens‰ ahtaassa piiriss‰, joka ei tuntenut
muuta huvitusta kuin mahdollisesti sunnuntaisin k‰yd‰ vertaistensa
kanssa kaupungilla k‰velem‰ss‰ puettuna koristeihin, jotka v‰hitellen
oli saanut kokoon, joskus suurempina juhlina ehk‰ hiukan tanssia ja
muuten tuolloin t‰llˆin hetkiseksi pys‰hty‰ vilkkaasti ja osanotolla
lavertelemaan jonkun naapuritytˆn kanssa jonkin toran tai juorun
johdosta -- t‰m‰n tulinen luonne rupeaa nyt vihdoinkin tuntemaan
sis‰isemp‰‰ kaihoa ja kaipausta, jota miesten imartelut viel‰
kiihoittavat; h‰nen entiset ilonsa rupeavat v‰hitellen tuntumaan
h‰nest‰ tyhj‰np‰iv‰isilt‰, kunnes h‰n viimein kohtaa miehen, jonka
puoleen h‰nt‰ outo tunne vastustamattomasti vet‰‰, johon h‰n nyt
kiinnitt‰‰ kaikki toivonsa, jonka vuoksi h‰n unohtaa koko maailman
ymp‰rill‰‰n, ei kuule, ei n‰e, ei tunne en‰‰ muuta kuin h‰nt‰ ainoata,
vain h‰nt‰, h‰nt‰ yksin vain kaipaa. Kun kevyen turhamaisuuden kevyet
ilot eiv‰t ole turmelleet h‰nt‰, vet‰‰ halunsa h‰nt‰ suoraan
p‰‰m‰‰r‰‰n; h‰n tahtoo tulla yst‰v‰ns‰ omaksi, tahtoo ikiajoiksi h‰neen
yhtyen lˆyt‰‰ sen onnen, joka h‰nelt‰ puuttuu, ja nauttia kaikki ne
ilot, joita sielunsa on kaivannut. Uudistetut ja uudistetut lupaukset,
jotka yh‰ vahvistavat h‰nen toiveitaan, rohkeat hyv‰ilyt, jotka
kiihoittavat h‰nen halujaan, kiehtovat koko h‰nen sielunsa; umea
h‰m‰r‰haluinen toive unnuttaa koko h‰nen olonsa, h‰n uiskentelee kuin
kaikkien ilojen aavistuksessa, h‰nen koko sieluntilansa on
‰‰rimm‰isess‰ j‰nnityksess‰, viimein h‰n ojentaa k‰tens‰ sulkeakseen
kaikki toiveensa syliins‰ -- ja rakastettunsa j‰tt‰‰ h‰net. --
J‰ykistyneen‰, huumautuneena h‰n seisoo kuin syvyyden partaalla; kaikki
on synkeytt‰ ymp‰rill‰, ei ole edess‰ mit‰‰n pelastuksen tiet‰, ei
mit‰‰n lohdutusta, jokainen tunne on kuollut h‰nen rinnastaan; sill‰
_h‰n_ on j‰tt‰nyt h‰net, h‰n, jossa oli koko h‰nen el‰misens‰ ja
olemisensa. H‰n ei n‰e avaraa maailmaa, joka on h‰nen edess‰‰n, ei
niit‰ lukemattomia, jotka voisivat korvata h‰nelle h‰nen tappionsa, h‰n
tuntee itsens‰ yksin‰iseksi, hylj‰tyksi keskell‰ maailmaa -- ja
sokeana, kamalan h‰t‰ns‰ ahdistamana h‰n syˆksyy, syˆksyj‰ alas
sammuttaakseen syleilev‰‰n kuolemaan kaikki tuskansa. -- Siin‰, Albert,
n‰et niin monen ihmisen kohtalon! ja sano nyt, eikˆ se ole
sairaustapaus. Ihminen ei lˆyd‰ en‰‰ p‰‰sy‰ noiden sekavien ja
h‰mmentyneiden voimien sokkeloista, ja h‰nen t‰ytyy kuolla.

Voi h‰nt‰, joka katselisi tuota ja sanoisi: Sit‰ hupakkoa! Olisi
malttanut vain ja antanut ajan kulua, niin ep‰toivonsa olisi kyll‰
asettunut ja h‰n olisi tavannut toisen, joka olisi voinut lohduttaa
h‰net. -- Tuo on ihan samaa, kuin jos joku sanoisi: Voi hupakkoa, kun
kuolee kuumeeseen! Olisi odottanut, kunnes voimansa olisivat toipuneet,
elinnesteens‰ parantuneet ja verens‰ kuohu asettunut: kaikki olisi
p‰‰ttynyt hyvin, ja h‰n el‰isi viel‰ t‰n‰ p‰iv‰n‰.

Albert, jonka mielest‰ t‰m‰k‰‰n vertaus ei viel‰ ollut tarpeeksi
sattuva, v‰itti viel‰ jotakin vastaan; muun muassa h‰n sanoi, ett‰ olin
puhunut ainoastaan er‰‰st‰ yksinkertaisesta tytˆst‰; mutta sit‰ h‰n ei
vain voisi k‰sitt‰‰, kuinka semmoisessa tapauksessa voisi puolustaa
ihmist‰, joka olisi j‰rkev‰mpi, jonka n‰kˆpiiri ei olisi niin
rajoitettu ja joka vapaammin osaisi n‰hd‰ el‰m‰nsuhteita. -- Ihminen
pysyy ihmisen‰, yst‰v‰ni, huudahdin, ja se hitunen j‰rke‰, joka h‰nell‰
sattuu olemaan, merkitsee hyvin v‰h‰n tai ei mit‰‰n, kun intohimot
riehuvat h‰ness‰ ja h‰n on viskattu ihmistunteen ‰‰rimm‰isille
rajoille. Viel‰p‰ -- no, toiste siit‰, sanoin, ottaen hattuni. Oi,
syd‰meni oli niin tulvillaan -- ja me erosimme toisistamme ilman
keskin‰ist‰ ymm‰rt‰myst‰. Kuinka vaikea onkaan t‰ss‰ maailmassa
ihmisten ymm‰rt‰‰ toinen toistaan.


_15 p. elok._

Se on toki varmaa, ettei mik‰‰n muu maailmassa tee ihmist‰
v‰ltt‰m‰ttˆm‰ksi kuin rakkaus. Tunnen ettei Lottekaan mielell‰‰n
kadottaisi minua, ja lapsilla nyt ei ole muuta k‰sityst‰k‰‰n, kuin ett‰
min‰ aina huomenna taas palaan. T‰n‰‰n k‰vin viritt‰m‰ss‰ Lotten
klaveeria; lapset tahtoivat, ett‰ kertoisin jonkin sadun, ja Lotte itse
pyysi, ett‰ tekisin sen. Leikkasin heille illallisleip‰‰, jota he nyt
ottavat minulta yht‰ mielell‰‰n kuin Lotteltakin, ja kerroin heille
tarinan prinsessasta, jota k‰det olivat palvelemassa. Opin siin‰
kertoessani, usko se, itsekin paljon, ja n‰en h‰mm‰styen, miten
kertomukseni vaikuttaa heihin. Kun v‰listi olen pakotettu keksaisemaan
jonkin sivujuonen, jonka toista kertaa kertoessani unhotan,
huomauttavat he kohta, ett‰ edellisell‰ kerralla tapahtui toisin, niin
ett‰ minun nyt on t‰ytynyt totuttautua lausumaan kaikki aina samalla
tapaa laulavaan nuottiin kuin lankaa myˆten. Olen oppinut senkin, ett‰
kirjailija aina vahingoittaa kirjaansa sen uudella, muutetulla
painoksella, vaikkapa parannukset lis‰isiv‰tkin kirjan taiteellista
arvoa. Ensimm‰inen vaikutus on aina syvin; ja ihminen on sellainen,
ett‰ h‰nelle voi uskotella mit‰ mahdottomintakin; mutta se tarttuukin
sitten h‰neen niin lujasti, ett‰ onnetonta sit‰, joka yritt‰‰ hangata
ja h‰vitt‰‰ sit‰ pois.


_18 p. elok._

Pit‰‰kˆh‰n siis v‰ltt‰m‰tt‰ olla niin, ett‰ ihmisen onni samalla
myˆskin on h‰nen k‰rsimystens‰ l‰hde?

Tuo t‰ysi, l‰mmin tunne, joka aina virkosi syd‰mess‰ni luonnon el‰v‰ll‰
povella, joka sai mieleni tulvehtimaan niin suloisessa ilossa, joka
loihti maailman ymp‰rill‰ni paratiisiksi, se on nyt muuttunut
siet‰m‰ttˆm‰ksi kiduttajakseni, kiusanhengekseni, joka kaikkialla
ahdistaa minua. Kun ennen t‰‰lt‰ vuorilta t‰hystelin virran ylitse
tuonne kukkuloille ja n‰in edess‰ni koko tuon hedelm‰llisen laakson,
kun n‰in kaiken ymp‰rill‰ni taimivan ja kumpuavan; kun n‰in nuo vuoret
juurelta huippuun asti korkeiden, tuuheiden puiden peitt‰min‰, kun n‰in
nuo laaksot, jotka tuhansin kiemuroin tuossa kiertelev‰t, armaitten
metsiens‰ varjoomina, ja tuon lempe‰n, tyynen virran, joka hiljaa solui
kahisevain kaislojensa lomitse ja kalvossaan kuvasteli ihania pilvi‰,
joita lempe‰ iltatuuli keve‰sti liid‰tti taivaan kannella; kun sitten
kuulin lintujen hel‰jˆitsev‰n el‰m‰n mets‰ss‰ ymp‰rill‰ni, ja kun
lukemattomat hyttysparvet iloisesti karkeloivat auringon viimeisen
s‰teen punertavassa hohteessa, jonka viimeinen v‰r‰ht‰v‰ tuikahdus
viel‰ her‰tti surisevan kuoriaisen kohottaumaan ruohikostaan; kun siin‰
surina ja virin‰ ymp‰rill‰ni sai minun tarkkaamaan maata allani, ja kun
sammal, joka imee ravintonsa kovasta kalliosta, ja kanervikko, joka
kasvaa hedelm‰ttˆm‰n hietakummun kuvetta, paljastivat minulle luonnon
povessa vaikuttavan sis‰isen, hehkuvan, pyh‰n el‰m‰n; kuinka suljin
ja k‰tkin tuon kaiken l‰mpim‰‰n syd‰meeni, kuinka tunsinkaan
ylitsetulvehtivassa t‰ytel‰isyydess‰ni itseni kuin jumalaistuneeksi ja
kuinka liikahtelikaan koko ‰‰rettˆm‰n maailman ihana moninaisuus
vilvoittavana ja el‰hdytt‰v‰n‰ sielussani. ƒ‰rettˆm‰t vuoret kohosivat
ymp‰rill‰ni, silm‰ni huimaantui summattomiin syvyyksiin, vuoripurot
syˆksyiv‰t alas, ja virrat juoksivat allani, vuoret ja mets‰t soivat
sielussani; n‰in kaikkien noiden salaper‰isten, selitt‰m‰ttˆm‰in
voimain vaikuttavan ja luovan maan syvyyksiss‰; ja maan pinnalla ja
taivaan alla h‰ilyiv‰t ja vilisiv‰t moninaiset el‰imet ja olennot.
Kaikkialla, kaikkialla tuhannet el‰m‰n muodot ja lajit; ja ihmiset
sitten, jotka laittavat tupasensa ja pesiytyv‰t yhteen ja luulevat
hallitsevansa avaraa maailmaa! Voi poloista hullua sinua, joka
pid‰t kaikkea v‰h‰p‰tˆisen‰, koska itse olet niin pieni! --
Luoksep‰‰sem‰ttˆm‰st‰ vuoresta aution er‰maan keskell‰, jonka
hiekkaa ei ihmisjalka ole tallannut, hamaan ‰‰rettˆm‰n valtameren
tuntemattomaan rantaan v‰rjyy ja vaikuttaa i‰isesti luovan henki ja
iloitsee jokaisesta tomuhiukkasesta, jolla on tunto h‰nest‰ ja joka
el‰‰. -- Oi, kuinka toivoinkaan silloin itselleni kurjen siipi‰, joka
lensi ylitseni, saadakseni min‰kin uiskennella tuon mittaamattoman
meren rantaa kohden, saadakseni min‰kin juoda ‰‰rettˆmyyden
tulvehtivasta maljasta paisuvaa kuohuvaa el‰m‰niloa, saadakseni min‰kin
rintani rajoitetuilla voimilla edes silm‰nr‰p‰yksen ajan tuntea
pisarankin sen ikiolennon autuushurmausta, joka luo kaiken itsess‰‰n ja
itsest‰‰n.

Veljeni ja yst‰v‰ni, jo muistokin n‰ist‰ hetkist‰ virkist‰‰ sieluani.
Yksin sekin jo, ett‰ koettaa her‰tt‰‰ mieless‰‰n ja esitt‰‰ uudestaan
nuo sanomattomat tunteet, kohottaa sieluni itsens‰ yl‰puolelle ja antaa
sitten minun kaksin verroin raskaasti tuntea nykyisen tilani
ahdistuksen.

On vet‰ytynyt sieluni edest‰ kuin esirippu, ja tuo ‰‰rettˆm‰n,
m‰‰r‰ttˆm‰n el‰m‰n n‰kymˆ muuttuu edess‰ni i‰isesti avoimen haudan
kuiluksi. Voitko sanoa: _tuo on_, kun kaikki sent‰‰n lakkaamatta
juoksee ja juoksee ohitsemme? kun kaikki kiit‰‰ sivuitsemme kuin
myrskyn siivill‰ ja niin harvoin saa aikaa toteutua koko voimassaan, ja
oi, tempautuu ennen aikojansa tuhovirtaan, suistuu sen pyˆrteihin ja
murskautuu kallioita vastaan? Ei kulu hetke‰, joka ei kuluttaisi sinua
ja omiasi ymp‰rill‰si, ei kulu hetke‰, jolloin sin‰ et tuhoaisi
jotakin, jolloin sinun ei t‰ytyisi tuhota jotakin; viattomin k‰velysi
maksaa tuhanten matosten el‰m‰n, yksi ainoa jalkasi poljenta s‰rkee
muurahaisten vaivoja kysyneen rakennuksen ja tallaa perikatoon ja
kuolemaan kokonaisen pienoismaailman. Oh, eiv‰t minua liikuta nuo
suuret ja harvinaiset, maailman vaivat, nuo tulvat ja maanj‰ristykset,
jotka h‰vitt‰v‰t kaupunkejanne; minun syd‰nt‰ni kalvaa tunto siit‰
kuluttavasta voimasta, joka piilee ja on l‰sn‰ kaikessa luonnossa,
tuosta, joka ei synnyt‰ mit‰‰n mik‰ ei h‰vitt‰isi itse‰‰n ja kaikkea
l‰hell‰ns‰ olevaa. Siten seison tyrmistyneen‰ ja ahdistuksen
huumaamana, ymp‰rill‰ni taivas ja maa ja niiden myllert‰v‰t voimat,
enk‰ n‰e edess‰ni muuta kuin i‰isesti nielev‰n, i‰isesti m‰rehtiv‰n
hirviˆn.


_21 p. elok._

Suotta levit‰n k‰teni tavoittaakseni h‰net, kun aamuisin virkoan
raskaista unistani, suotta etsin h‰nt‰ yˆll‰ vuoteessani, kun
onnellinen, viaton uni on hurmallaan pett‰nyt minut, kuin istuisin
kedolla h‰nen vieress‰‰n, pit‰isin k‰tt‰ns‰ k‰dess‰ni ja suutelisin
sit‰, suutelisin tuhannet kerrat. Oi, ja kun sitten viel‰ puolittain
unen horroksissa hapuilen k‰sill‰ni h‰nt‰ kohden ja siin‰ her‰‰n --
silloin puhkee syd‰meni ahdistus kyyneliksi, ja min‰ itken tuijottaen
lohduttomana eteeni synkk‰‰n tulevaisuuteen.


_22 p. elok._

Onnetonta t‰m‰ on, Wilhelm! Kaikki voimani on masentunut levottomaksi
raukeudeksi, en jaksa olla toimetonna, mutta en voi tehd‰k‰‰n mit‰‰n.
Mielikuvitukseni on ihan lamassa, luonnosta en nauti, ja kirjat
tymp‰isev‰t minua. Kun olemme itsemme kanssa ristiriidassa, olemme
ristiriidassa koko maailman kanssa. Usko minua, monesti soisin olevani
p‰iv‰tyˆl‰inen, jotta aamulla her‰tess‰ni minulla olisi edes jokin
tarkoitusper‰ p‰iv‰n tullen, jokin pyyde, jokin toivo. Usein kadehdin
Albertia, joka on korviaan myˆten kaivautunut asiakirjoihinsa, ja
kuvittelen, ett‰ olisin tyytyv‰inen, jos olisin h‰nen asemassaan! Jo
jonkun kerran on juolahtanut mieleeni kirjoittaa sinulle ja
ministerille ja pyyt‰‰ sit‰ tointa l‰hetystˆss‰, josta sanot, ett‰
voisin sen saada. Luulen sit‰ itsekin. Olen jo pitemm‰n aikaa ollut
ministerin suosiossa, ja h‰n on jo useasti kehoittanut minua
antautumaan johonkin toimeen, ja kerran minun on kai se teht‰v‰kin.
Mutta kun sitten taas ajattelen asiaa tarkemmin ja muistuu mieleeni
tarina hevosesta, joka kyll‰styneen‰ vapauteensa antaa valjastaa
p‰‰lleen satulan ja ohjat ja ajetaan piloille -- niin en tied‰ mit‰
tekisin -- ja yst‰v‰ni! ehk‰ t‰m‰ halu p‰‰st‰ toisiin oloihin onkin
vain sis‰ist‰, kiusaavaa levottomuutta, joka aina ja kaikkialla on
seuraava minua.


_28 p. elok._

Totta se on, jos viel‰ voisin tulla terveeksi, niin se tapahtuisi
n‰iden ihmisten parissa. T‰n‰‰n on syntym‰p‰iv‰ni, ja jo aamulla
varhain saan pienen k‰‰rˆn Albertilta. Kun aukaisen sen, huomaan
ensiksi yhden niit‰ vaaleanpunaisia nauhoja, jotka Lottella oli yll‰‰n,
kun ensiksi tulimme tuttaviksi, ja joita sittemmin joskus olin pyyt‰nyt
h‰nelt‰. Sit‰paitsi oli k‰‰rˆss‰ kaksi pient‰ kirjaa, Wetsteinin
julkaisema Homeros, jota jo usein olin kaivannut, ettei minun
tarvitsisi k‰velyill‰ni laahata mukanani Ernestin isokokoista painosta.
Noin he noudattavat kaikkia toiveitani, noin he etsiv‰t tilaisuutta
kaikenlaisiin pieniin yst‰vyydenosoituksiin, jotka tuntuvat
tuhatkertaisesti yst‰v‰llisemmilt‰ ja rakkaammilta kuin kaikki
semmoiset loistavat lahjat, joilla antajan turhamielisyys nˆyryytt‰‰
vastaanottajaa. Suutelen tuhannesti noita nauhoja, ja jokaisella
henk‰yksell‰ni ahmin itseeni muistoja siit‰ autuudesta, jolla nuo
muutamat onnelliset p‰iv‰t, jotka eiv‰t ikin‰ en‰‰ voi palata,
t‰yttiv‰t mieleni. Wilhelm, niin se on, mutta min‰ en valita, el‰m‰n
kukkaset ovat vain kangastuksia! Kuinka moni niist‰ lakastuu j‰tt‰m‰tt‰
j‰lke‰k‰‰n itsest‰‰n! kuinka harva puhkee hedelm‰‰n, ja kuinka harvat
niist‰ hedelmist‰ kypsyv‰t! Ja kuitenkin niit‰ on sittenkin kylliksi,
ja kuitenkin, voimmeko -- oi yst‰v‰ni ja veljeni! -- voimmeko kylmin‰
ja huomaamattomina astua noiden kypsyneiden hedelmien ohitse, hyljeksi‰
niit‰ ja j‰tt‰‰ ne nauttimattomina m‰t‰nem‰‰n?

Hyv‰sti! On ihana kes‰, usein kiipe‰n omenapuihin Lotten puutarhassa,
k‰dess‰ni omenapudotin, pitk‰ seiv‰s, ja karistan hedelmi‰ alas
latvasta. H‰n seisoo alhaalla ja ottaa ne vastaan, kun pudotan ne
h‰nelle.


_30 p. elok._

Onneton! Oletko ihan j‰rjilt‰si? Sin‰h‰n pet‰t itse‰si? Miksik‰ tuo
hurja, kuohuva intohimo? En osaa rukoilla en‰‰ kuin h‰nt‰;
mielikuvituksessani ei el‰ muuta kuvaa kuin h‰nen, n‰en kaiken
maailmassa vain suhteessa h‰neen. Ja niin onnelliseksi tuo saa minut
v‰listi -- kunnes minun aina taas t‰ytyy riist‰‰ itseni h‰nest‰ irti.
Oi Wilhelm, mik‰ veto ja viekoitus syd‰mess‰ni! -- Kun istun h‰nen
luonaan, kaksi tuntia, kolme tuntia, kun sieluni kylpee h‰nen
vartalonsa, h‰nen olentonsa, h‰nen ‰‰nens‰ taivaisen soinnun
ihastelussa, ja kun v‰hitellen kaikki aistini j‰nnittyv‰t, kun silmieni
edess‰ synkkenee, kun tuskin en‰‰ kuulen, ja kun pusertaa kurkkuani
kuin salamurhaajan k‰si, kun silloin syd‰meni lyˆ ja kolkuttaa ja
koettaa vapahtaa aistieni hurjaa pakotusta ja vain lis‰‰ niiden
ahdistusta -- oh, Wilhelm, silloin on v‰listi kuin en olisi
el‰m‰ss‰k‰‰n en‰‰! Ja -- ellei toisinaan surumielisyyteni valtaa minua
ja sulata mielt‰ni ja Lotte suo minulle sit‰ vaivaista lievikett‰, ett‰
saan itke‰ ahdistukseni h‰nen k‰delleen, -- niin minun t‰ytyy rient‰‰
pois, ulos! ja min‰ harhailen sitten pitki‰ matkoja; on iloni silloin
kiivet‰ jyrk‰n vuoren kuvetta tai tunkea tiettˆm‰n, tihe‰n mets‰n
l‰vitse, halki pensaikkojen, jotka repiv‰t minua, ja orjantappuroiden,
jotka viilt‰v‰t k‰teni verille! Silloin tuntuu hiukan helpommalta!
Hiukan! Ja kun sitten uupuneena ja janosta n‰‰nnyksiss‰ j‰‰n paikalleni
usein keskell‰ yˆt‰, kun t‰ysikuu korkealla vaeltaa ylitseni, ja
istahdan yksin‰isen mets‰n keskell‰ jollekin vinokasvuiselle
puunrungolle, hiukan lepuuttaakseni haavoittuneita jalkojani, ja sitten
siin‰ h‰m‰r‰ss‰ hetkeksi nukahdan herpaisevaan lepoon! Oi Wilhelm!
silloin yksin‰inen koppi, jouhipaita ja orjantappuravyˆ tuntuisivat
minusta lievitykselt‰, jota koko sieluni halaa. Hyv‰sti! En n‰e muuta
vapahdusta t‰st‰ kuin haudan.


_3 p. syysk._

Pois minun l‰hte‰ t‰ytyy! Kiit‰n sinua, Wilhelm, ett‰ olet tukenut
horjuvaa p‰‰tˆst‰ni. Jo kaksi viikkoa on minussa kytenyt ajatus j‰tt‰‰
h‰net. Minun t‰ytyy poistua. H‰n on taasenkin kaupungissa er‰‰n
yst‰v‰tt‰rens‰ luona. Ja Albert -- ja -- minun t‰ytyy l‰hte‰!


_10 p. syysk._

Oli sekin yˆ. Wilhelm! Nyt kest‰n vaikka mit‰. En n‰e h‰nt‰ en‰‰. Oi,
etten saa heitt‰yty‰ kaulaasi, yst‰v‰ni, ja kyynelin ja riemahduksin
ilmaista sinulle tunteita, jotka myrsky‰v‰t syd‰mess‰ni! T‰ss‰ min‰
istun ja haukon ilmaa keuhkoihini, koetan tyynty‰ ja odotan aamua,
hevoset ovat tilatut auringonnousuksi.

Oi, h‰n nukkuu rauhassa eik‰ aavista, ettei h‰n ikin‰ en‰‰ ole n‰kev‰
minua. Olen riist‰nyt itseni irti; niin voimakas olin, etten kaksi
tuntia kest‰v‰ss‰ keskustelussakaan ilmaissut aiettani. Ja hyv‰ Jumala,
millainen keskustelu!

Albert oli luvannut kohta illallisen j‰lkeen tulla Lotten kanssa
puutarhaan. Seisoin penkereell‰ korkeiden kastanjoiden alla ja katselin
aurinkoa, joka nyt viimeist‰ kertaa laski edess‰ni tuon suloisen
laakson ja lempe‰n‰ soljuvan virran ylitse. Niin monet kerrat olin
seisonut h‰nen kanssaan t‰ll‰ samalla paikalla ja katsellut t‰t‰ samaa
ihanaa n‰ky‰, ja nyt -- Astelin edestakaisin puistokujannetta, joka oli
minulle niin rakas; t‰m‰ paikka oli salaper‰isesti vet‰nyt minua
puoleensa jo ennen kuin viel‰ tunsinkaan Lottea, ja kuinka olimmekaan
iloinneet, kun tuttavuutemme alussa keksimme molemminpuolisen
mieltymyksemme t‰h‰n paikkaan, joka todella onkin runollisimpia, mit‰
olen ihmistaidon muodostamia n‰hnyt.

Ensinn‰ on edess‰ avara n‰kˆala kastanjojen v‰litse. -- Oi, olenhan
muistavinani, ett‰ olen useampaan kertaankin kirjoittanut sinulle,
kuinka korkea pyˆkistˆ v‰hitellen muodostuu oikeaksi sein‰m‰ksi
kummallekin puolen ja kuinka sen varjossa kasvava pensaikko saa
puukujanteen aina h‰m‰r‰mm‰ksi, kunnes se viimein p‰‰ttyy joka taholta
suljettuun sopukkaan, jonka yll‰ kaikki yksin‰isyyden v‰ristys tuntuu
lep‰‰v‰n. Viel‰kin olen tuntevinani, mik‰ omituinen rauhaisa tunnelma
minut valtasi, kun er‰‰n‰ l‰mpim‰n‰ keskip‰iv‰n‰ ensikertaa astuin
sinne varjoon; minulla oli kuin h‰m‰r‰ aavistus siit‰, mink‰ autuuden
ja mink‰ tuskan n‰kymˆksi t‰m‰ paikka viel‰ oli tuleva minulle.

Olin ehk‰ ollut jo puolisen tuntia siin‰ ja antanut suloisenkaihoisten
ajatusten tuudittaa mielt‰ni, ajattelin eroamme ja kohtaisimmeko
mahdollisesti en‰‰ koskaan toisiamme, kun kuulin heid‰n tulevan
pengert‰ alas. Juoksin heit‰ vastaan, tartuin omituisesti v‰risten
h‰nen k‰teens‰ ja suutelin sit‰. Olimme juuri astuneet alas, kun kuu
hiljaa kohosi mets‰isen kukkulan takaa; puhelimme yht‰ ja toista ja
l‰henimme huomaamatta tuota pime‰t‰ lehv‰majaa, kujanteen per‰ll‰.
Lotte astui sis‰‰n ja istuutui, Albert asettui h‰nen viereens‰ ja
samoin min‰; levottomuuteni ei sent‰‰n sallinut minun kauan istua
alallani; min‰ nousin, menin seisomaan h‰nen eteens‰, k‰velin
edestakaisin, istuin taas: olin hyvin tuskaisessa mielentilassa. H‰n
huomautti, kuinka kauniisti kuutamo valaisi pengert‰ puukujanteen
edustalla: n‰ky olikin kaunis ja sit‰ vaikuttavampi, kun kaikki muu
ymp‰rill‰ oli syv‰n h‰m‰ryyden syliss‰. Olimme ihan hiljaa, ja hetken
kuluttua h‰n alkoi taas: Aina kun k‰yn ulkona kuutamossa, tulevat
mieleeni kuolleet omaiseni ja rupean ajattelemaan kuolemaa ja
tulevaista el‰m‰‰. Meill‰ on toinen, tuleva el‰m‰! jatkoi h‰n, ja
‰‰nens‰ v‰risi ihaninta tunnetta; mutta, Werther, tapaammeko me
toisemme? tunnemmeko silloin toisemme? Kuinka aavistatte? Sanokaa.

Lotte, vastasin ojentaen k‰teni h‰nelle, ja silm‰ni olivat tulvillaan
kyyneli‰; me kohtaamme toisemme viel‰! kohtaamme t‰‰ll‰ ja tuolla
viel‰! -- ƒ‰neni tukahtui. Wilhelm, miksi h‰nen piti kysy‰ juuri tuota
nyt, kun syd‰nt‰ni vihloi tuskallinen eromme!

Ja tiet‰v‰tkˆ rakkaat kuolleet omaisemme meist‰, jatkoi h‰n, tuntevatko
he, ett‰ olemme onnellisia ja ett‰ l‰mpim‰ll‰ rakkaudella muistelemme
heit‰? Oi, aina v‰ikkyy mieless‰ni muisto ‰idist‰ni ja ‰itini kuva, kun
hiljaisina iltoina istun h‰nen lastensa, omain lasteni piiriss‰, ja he
ovat ymp‰rill‰ni. Silloin saattaa silm‰‰ni kohota kaipauksen kyynel,
istun ja katselen taivasta kohden ja toivon, ett‰ h‰n silm‰nr‰p‰yksen
ajankin voisi n‰hd‰, kuinka pid‰n sanani, jonka annoin h‰nelle h‰nen
kuolinhetken‰‰n: ett‰ olisin h‰nen lastensa ‰itin‰. Mill‰ tuntein min‰
huokaankaan: anna anteeksi minulle, kallis ‰itini, ellen voi olla
heille sit‰, mit‰ sin‰ olisit ollut. Oi, teenh‰n toki kaiken mink‰
voin; saavathan he vaatteet ja ravintonsa, oi, ja paljoa enemm‰n, he
saavat hoidon ja rakkautta. Oi, kunpa voisit n‰hd‰ sopumme, sin‰ rakas
pyh‰, niin kuumimmilla kiitoksillasi ylist‰isit Jumalaa, jolta
viimeisill‰ katkerilla kyynelill‰si rukoilit lastesi menestyst‰. --

Noin h‰n puhui! Oi Wilhelm, kuka voisi toistaa sen, mit‰ h‰n puhui!
Kuinka voisi kylm‰, kuollut kirjain kuvata tuota hengen taivaallista
kukoistusta! Albert keskeytti h‰net hell‰sti: Tuo liikuttaa sinua liian
syv‰sti, rakas Lotte! Tied‰n kyll‰, ett‰ olet hyvin taipuvainen noihin
ajatuksiin, mutta pyyd‰n sinua -- Oi, Albert, sanoi Lotte, tied‰nh‰n,
sin‰ et unohda iltoja, joina istuimme pienen pyˆre‰n pˆyd‰n ‰‰ress‰,
kun is‰ni oli matkoilla ja olimme saaneet lapset nukkumaan. Sinulla oli
usein mukanasi jokin hyv‰ kirja, mutta niin harvoin jouduttiin lukemaan
siit‰ mit‰‰n. -- Olihan toki seurustelu tuon ihanan sielun kanssa
enemm‰n kuin kaikki muu? Mik‰ suloinen, hell‰, iloinen ja aina
toimelias nainen! Jumala tiet‰‰ kyyneleni, joita usein vuodatin
vuoteessani rukoillessani, ett‰ h‰n tekisi minut h‰nen kaltaiseksensa.

Lotte! huudahdin heitt‰ytyen h‰nen eteens‰, tarttuen h‰nen k‰teens‰ ja
kostuttaen sit‰ tuhansilla kyyneleill‰, Lotte! Jumalan siunaus lep‰‰
yll‰si, ja ‰itisi henki! -- Olisittepa tuntenut h‰net, sanoi h‰n
puristaen k‰tt‰ni -- h‰n olisi ansainnut ett‰ te olisitte tuntenut
h‰net! -- Luulin menehtyv‰ni. Ikin‰ ei ole minusta sanottu suurempaa ja
ylv‰‰mp‰‰ sanaa -- ja h‰n jatkoi: Ja h‰nen t‰ytyi l‰hte‰ t‰‰lt‰
nuoruutensa kukoistuksessa, kun nuorin poikansa vasta oli kuuden
kuukauden vanha! H‰nen sairautensa ei ollut pitk‰aikainen, h‰n alistui
tyynesti kohtaloonsa, ainoastaan lastensa takia h‰n suri, varsinkin
nuorimman. Kun sitten loppu l‰heni ja h‰n k‰ski minua tuomaan lapsensa
luokseen ja kun toin ne sis‰‰n, nuo pienet, jotka eiv‰t k‰sitt‰neet
mit‰ tapahtui, ja nuo isommat, jotka olivat tuskasta suunniltaan, kun
he kaikki seisoivat h‰nen vuoteensa ymp‰rill‰ ja h‰n kohotti k‰tens‰ ja
rukoili heid‰n puolestaan ja suuteli heit‰ jokaista ja l‰hetti heid‰t
luotaan ja sanoi minulle: Ole heid‰n ‰itins‰! -- Min‰ annoin k‰teni
h‰nelle! -- Lupaat paljon, tytt‰reni, sanoi h‰n, lupaat ett‰ sinulla on
oleva ‰idin syd‰n ja ‰idin silm‰. Olen kiitollisista kyynelist‰si usein
huomannut, ett‰ tunnet mit‰ se merkitsee. Ole semmoinen sisarillesi, ja
is‰llesi osoita puolison uskollisuutta ja kuuliaisuutta. Sin‰ voit
h‰nt‰ lohduttaa. H‰n kysyi is‰‰, mutta t‰m‰ oli l‰htenyt ulos
salatakseen ‰‰retˆnt‰ tuskaansa; h‰nen syd‰mens‰ oli sis‰llisesti ihan
revitty.

Sin‰ Albert olit silloin sis‰ll‰. H‰n kuuli, ett‰ joku k‰vi, ja kysyi
ja k‰ski sinut luokseen, ja kun h‰n sitten katsoi sinuun ja minuun
sill‰ lohduttuneella, levollisella katseella, ett‰ tulisimme
onnellisiksi -- niin Albert lankesi h‰nen kaulaansa ja suuteli h‰nt‰ ja
huudahti: Me olemme onnelliset ja pysymme aina onnellisina! --
Levollinen Albert oli ihan suunniltaan, ja min‰ kadotin koko tajuntani.

Werther, jatkoi h‰n, ja sellaisen naisen t‰ytyi kuolla! Hyv‰ Jumala!
Kun toisinaan ajattelen, ett‰ voi kannatuttaa rakkaimpansa pois, ja
ettei kukaan tunne sit‰ niin katkerasti kuin lapset, jotka kauan
valittivat, ett‰ mustat miehet olivat kantaneet ‰idin pois!

H‰n nousi, min‰ havahduin ja tunsin mieleni j‰rkkyv‰n, j‰in istumaan ja
pidin kiinni h‰nen k‰dest‰‰n. -- Mutta nyt meid‰n pit‰‰ l‰hte‰, on jo
aika, sanoi h‰n. -- H‰n yritti vet‰‰ k‰tens‰ k‰dest‰ni, min‰ pidin
siit‰ lujemmin kiinni. -- Me n‰emme toisemme viel‰, huudahdin, me
tapaamme toisemme. Min‰ l‰hden, jatkoin, l‰hden mielell‰ni, ja
kuitenkin, jos minun t‰ytyisi sanoa, ett‰ l‰hden i‰ksi, en kest‰isi
sit‰. Hyv‰sti, Lotte! Hyv‰sti, Albert! Me n‰emme toisemme viel‰. --
Huomenna, luulisin, sanoi Lotte leikill‰‰n. -- Min‰ tunsin, tunsin tuon
huomenen! Oi, mutta h‰n ei aavistanut mit‰‰n, kun irroitti k‰tens‰
k‰dest‰ni. -- He l‰htiv‰t puistok‰yt‰v‰‰ pois, min‰ seisoin, katselin
heid‰n j‰lkeens‰ kuun valossa ja heitt‰ydyin maahan ja puhkesin
itkem‰‰n, hyp‰hdin ylˆs ja juoksin penkereelle ja n‰in h‰nen vaalean
pukunsa viel‰ h‰‰mˆtt‰v‰n siell‰ alhaalla puutarhan portilla korkeiden
lehmuksien varjossa, ojensin molemmat k‰teni, ja sitten se katosi.




TOINEN KIRJA.


_20 p. lokak. 1771_.

Eilen saavuimme t‰nne. L‰hettil‰s ei ole oikein voimissaan ja pys‰htyy
senvuoksi muutamaksi p‰iv‰ksi t‰nne. Ellei h‰n vain olisi niin h‰ijy,
olisi kaikki hyvin. Huomaan, huomaan sen, kohtalo on m‰‰r‰nnyt osakseni
kovia koettelemuksia. Mutta rohkeutta vain! Kevyt mieli kest‰‰ kaiken!
Kevyt mieli? Minun t‰ytyy nauraa, kun tuommoinen sana pujahtaa
kyn‰st‰ni. Oi, pisarainen keve‰mp‰‰ verta tekisikin todella minut
onnellisimmaksi ihmiseksi auringon alla. Mit‰ t‰m‰ oikeastaan on
merkitsevin‰‰n! Siin‰ miss‰ toiset v‰h‰isell‰ voimallaan ja kyvyll‰‰n
mukavassa itsetyytyv‰isyydess‰ rehentelev‰t, siin‰ min‰ ep‰ilen
voimiani ja lahjojani? Hyv‰ Jumala, sin‰ joka olet antanut minulle
kaikkea tuota, voimia ja lahjoja, miks'et pid‰tt‰nyt puolia antimistasi
ja lahjoittanut sen sijaan minulle itseluottamusta ja tyytyv‰isyytt‰!

Mutta k‰rsiv‰llisyytt‰, k‰rsiv‰llisyytt‰! Kaikki k‰‰ntyy hyv‰ksi viel‰.
Sill‰, yst‰v‰ni, sin‰ sittenkin olet oikeassa. Siit‰ saakka kuin joka
p‰iv‰ olen joutunut tungeksimaan ihmisten parissa, kun n‰en kaikki
heid‰n touhunsa ja toimituksensa, olen paljoa tyytyv‰isempi itseeni.
Tottakin, kun nyt kerran olemme semmoisia, ett‰ vertaamme kaikkea
itseemme ja itse‰mme kaikkeen, niin riippuu onnemme tai onnettomuutemme
niist‰ asioista, joiden yhteydess‰ el‰mme, ja niinp‰ ei mik‰‰n ole
vaarallisempaa kuin yksin‰isyys. Mielikuvituksemme, jossa jo
itsess‰‰nkin on pyrkimys kohottautumaan, kuvailee runouden
ihanteellisten mielikuvain el‰hdytt‰m‰n‰ yl‰puolelleen sarjan olentoja,
joiden piiriss‰ me itse olemme alimpana, kaikki ulkopuolellamme n‰kyy
meille ihanampana, jokainen muu ihminen t‰ydellisemp‰n‰ kuin me itse.
Ja tuo tapahtuu ihan luonnollisesti. Niin usein joudumme tuntemaan,
ett‰ meilt‰ puuttuu paljon, ja juuri sen, mik‰ meilt‰ puuttuu, n‰ytt‰‰
joku toinen omistavan, jolle lis‰ksi kuvittelemme kaiken sen, mit‰
meill‰ itsell‰mme on, ja p‰‰llep‰‰tteeksi viel‰ erikoisen ihanteellisen
t‰ydellisyyssulon. Ja siten on onnellisin ihminen, oman itsemme luoma,
ihka el‰v‰n‰ edess‰mme.

Sit‰vastoin, jos kaikkine heikkouksinemme ja kaikkine puutteinemme
aherramme suoraan eteenp‰in vain, niin huomaammepa p‰invastoin usein,
ett‰ vetelehtimisell‰mme ja luovimisellamme sent‰‰n olemme p‰‰sseet
pitemm‰lle kuin toiset purjehtimisellaan ja soutamisellaan -- ja --
onhan tuo toki oikeaa laatua itsetuntoa, kun tuntee olevansa toisen
tasalla tai viel‰p‰ heist‰ edell‰kin.


_26 p. marrask._

Viihdyn t‰‰ll‰ jo hieman paremmin. Onnellisinta on, ett‰ tyˆt‰ on
yllinkyllin; sit‰paitsi kiinnitt‰v‰t nuo kaikki erilaiset ihmiset ja
aina uudet n‰ht‰v‰t kirjavuudellaan huomiotani. Olen tullut tuttavaksi
kreivi C----n kanssa; h‰n on mies, jota min‰ p‰iv‰ p‰iv‰lt‰ kunnioitan
yh‰ enemm‰n, selv‰j‰rkinen, laajan‰kˆinen ihminen, joka ei silti ole
kylm‰, vaikka n‰kˆalansa ovatkin laajat, ja jonka koko k‰ytˆksess‰
kajastaa niin lempe‰ yst‰vyys. H‰nen huomionsa kiintyi minuun, kun
jouduin asioissa tekemisiin h‰nen kanssaan, ja h‰n heti ensimm‰isist‰
sanoistani huomasi, ett‰ k‰sitimme toisiamme ja ett‰ h‰n saattoi puhua
kanssani toisella tapaa kuin monen muun. En voi myˆsk‰‰n kylliksi
kiitt‰‰ h‰nen vapaata, avointa k‰ytˆst‰‰n minua kohtaan. Eip‰ ole
maailmassa ihmisell‰ toista niin todellista ja l‰mmint‰ iloa kuin se,
ett‰ saa kohdata jalon ihmisen, joka avautuu toiselle.


_24 p. jouluk._

L‰hettil‰‰st‰ minulla on paljon mieliharmia; aavistinkin sit‰ jo kohta
alussa. H‰n on t‰sm‰llisin narri, mit‰ olla voi; hidas ja
juurtajaksainen kuin mik‰kin t‰ti; ihminen, joka ei koskaan ole
tyytyv‰inen itseens‰ ja jonka mieliksi ei siis kukaan muukaan voi
mit‰‰n tehd‰. Min‰ tyˆskentelen mieluimmin vauhdikkaasti ja tuli mit‰
tuli; silloin h‰n saattaa j‰tt‰‰ minulle kirjoitukseni takaisin ja
sanoa: Hyv‰h‰n se on, mutta k‰yk‰‰ nyt kerta viel‰ se l‰vitse, ainahan
saattaa johtua mieleen jokin sattuvampi sana tai kuvaavampi m‰‰ritys.
-- Hitto viekˆˆn. Ei yksik‰‰n "ja", ei yksik‰‰n sidesana saa j‰‰d‰
pois, h‰n vihaa kuolemakseen kaikkia sanaj‰rjestysvirheit‰, joihin min‰
useasti hairahdun; jos lausejaksot eiv‰t mene vanhaan totuttuun
nuottiin, ei h‰n ymm‰rr‰ niist‰ mit‰‰n. On siet‰m‰tˆnt‰ olla
tekemisiss‰ sellaisen ihmisen kanssa.

Kreivi von C----n luottamus yksin en‰‰ korvaa minulle kaiken. Tuonoin
h‰n tunnusti ihan avomielisesti minulle, kuinka tyytym‰tˆn h‰n oli
l‰hettil‰‰ni hitauteen ja vitkasteluun. Semmoiset ihmiset kiusaavat
sek‰ itse‰‰n ett‰ muita; kuitenkin, sanoi h‰n, on pakko tyyty‰ siihen
ja mukautua, kuten matkustajan, jonka pit‰‰ p‰‰st‰ yli vuoren; totta
kyll‰, ellei vuorta olisi siin‰ edess‰, olisi tie paljoa mukavampi ja
lyhyempi, mutta kun se nyt kerran on siin‰, niin pit‰‰h‰n sen ylitse
p‰‰st‰! --

Ukko vainuaa ehk‰ myˆskin, ett‰ olen paremmin kreivin suosiossa kuin
h‰n, ja se pahoittaa h‰nt‰, ja h‰n k‰ytt‰‰kin jokaista tilaisuutta
puhuakseen minulle pahaa kreivist‰: min‰ v‰it‰n tietysti vastaan, ja
asia vain pahenee. Eilen h‰n sai minut ihan kuohuksiin, h‰n n‰kyi
nimitt‰in t‰ht‰‰v‰n minuun myˆskin: tuollaisiin hienon maailman toimiin
kreiviss‰ kyll‰ muka on miest‰, tyˆh‰n k‰y h‰nelt‰ keve‰sti, ja h‰nell‰
on sujuva kyn‰; mutta perinpohjaista oppineisuutta h‰nelt‰ puuttuu,
kuten kaikilta kaunosieluilta. T‰m‰n sanoessaan h‰nell‰ oli kasvoillaan
sellainen ilme, kuin h‰n olisi tahtonut sanoa: ƒh‰s, sattuiko? Mutta
min‰ en ollut mill‰nik‰‰n; minun t‰ytyi ylenkatsoa ihmist‰, joka
saattoi ajatella ja k‰ytt‰yty‰ tuolla tapaa. Rupesin vastustamaan h‰nt‰
ja v‰ittelin oikein kiihke‰stikin. Sanoin, ett‰ kreivi sek‰
luonteeltaan ett‰ tiedoiltaan oli mies, jota t‰ytyi kunnioittaa.
Sanoin, etten tuntenut ket‰‰n, jonka siin‰ m‰‰r‰ss‰ kuin h‰nen olisi
onnistunut valistaa ja v‰ljent‰‰ sieluansa ja vet‰‰ huomiopiiriins‰
niin monenlaisia asioita, ja joka samalla kuitenkin olisi voinut pysy‰
niin toimeliaana k‰yt‰nnˆllisen el‰m‰n piiriss‰. -- Nuo olivat ukolle
kovia p‰hkinˆit‰, ja min‰ poistuin, ettei tarvitsisi pitemm‰ss‰
kinastelussa niell‰ viel‰ enemp‰‰ sappea.

Ja t‰m‰ kaikki on teid‰n syynne, teid‰n, jotka puheillanne saitte minun
antautumaan t‰h‰n ikeeseen ja jotka lavertelitte minulle suut silm‰t
t‰yteen "toiminnasta". Toiminnasta! Ellei se, joka istuttaa perunansa
ja ajaa kaupunkiin myym‰‰n viljaansa, toimi enemp‰‰ kuin min‰, niin
lupaanpa vaikka kymmenen vuotta viel‰ raataa sin‰ kaleeriorjana, joksi
nyt olen sidottu.

Ja sit‰ loistavaa kurjuutta, sit‰ ik‰vyytt‰, jota t‰k‰l‰inen joutava
joukko huokaa! Kuinka he juoksevat ja matelevat arvojen per‰‰n, kuinka
he vaanivat ja vartioivat, ettei kukaan vain saisi askelenkaan etusijaa
heist‰; tuommoisia vaivaisia, ihan lakeijapyyteit‰! Tuossa on er‰s
nainen esimerkiksi, joka aina puhuu aatelisesta suvustaan ja
maatiluksistaan, niin ett‰ jokainen, joka ei tuntisi oloja, ajattelisi,
ett‰ tuopas nyt on hohkoutunut sukuunsa ja maatiluksiinsa, ties miksi
kuvitteleekaan itse‰‰n niiden takia! -- Mutta asia on viel‰ hullummin:
nainen on t‰‰lt‰ l‰histˆlt‰ er‰‰n virastokirjurin tyt‰r. -- Oh, en
k‰sit‰ ihmissukua, ett‰ sill‰ voi olla niin v‰h‰n aistia, ett‰ se
tuolla tapaa noin kˆmpelˆsti paljastaa koko tyhj‰np‰iv‰isyytens‰.

No, huomaanhan sent‰‰n, yst‰v‰ni, p‰iv‰ p‰iv‰lt‰ selvemmin, kuinka
tuhmaa on arvostella toisia itsens‰ mukaan. Ja koska minulla on niin
paljon tekemist‰ oman itseni kanssa, ja koska t‰m‰ syd‰meni on niin
myrsky‰v‰ -- oi, niin annan mielell‰ni toisten taivallella polkujaan,
kun he vain voisivat suoda minullekin saman vapauden.

Enimm‰n kiusaavat minua nuo nurjat s‰‰tysuhteet. Tied‰nh‰n kyll‰ yht‰
hyvin kuin kuka tahansa muukin, kuinka v‰ltt‰m‰tˆn s‰‰tyerotus on ja
kuinka suuret edut siit‰ itsellenikin koituvat; mutta ‰lkˆˆn se tukitko
juuri silloin tiet‰ni, kun minulla viel‰ voisi olla jokin hitunen iloa
ja edes jokin onnen kajaste t‰‰ll‰ maan p‰‰ll‰. Tulin ‰skett‰in
muutamalla k‰velyretkell‰ tuntemaan er‰‰n neiti von B----n, h‰n on
herttainen olento, joka on s‰ilynyt koko nuorekkaana ja luonnollisena
t‰k‰l‰isess‰kin j‰ykistyneess‰ el‰m‰ss‰. Keskustelumme kehittyi
hupaiseksi, ja erotessamme pyysin saada k‰yd‰ tervehtim‰ss‰ h‰nt‰. H‰n
myˆnsi sen niin avomielisen vapaasti, ett‰ tuskin maltoin varrota
ensimm‰ist‰ sopivaa tilaisuutta k‰yd‰kseni h‰nen luonaan. H‰n ei ole
t‰‰lt‰, h‰n asuu er‰‰n t‰tins‰ luona. Vanhuksen kasvojenilmeess‰ oli
jotain, joka vieroitti minua. Koetin osoittaa suurta huomaavaisuutta
h‰nelle, kohdistin puheeni enimm‰kseen h‰nelle, ja oli tuskin
kulunut puoltakaan tuntia, kun jo olin jotakuinkin selvill‰ rouvan
olosuhteista -- per‰st‰p‰in tunnusti neitikin huomioni oikeiksi --:
ett‰ t‰ti-hyv‰ns‰ nyt vanhoilla p‰ivill‰‰n k‰rsii puutetta kaikesta,
ettei h‰nell‰ ole omaisuutta, ei henkevyytt‰, ei yleens‰ mit‰‰n muuta
turvaa kuin esi-is‰ins‰ sarja, ei muuta suojaa kuin s‰‰tyns‰, jonka
turviin h‰n sitten onkin lujasti linnoittautunut, eik‰ muuta iloa kuin
t‰hystell‰ yl‰kerrastaan tavallisten porvarillisten ihmisten ylitse.
Nuorempana h‰n lienee ollut kaunis ja keikaillut el‰m‰ns‰; ensin h‰n
oli oikuillaan kiusannut monta nuorukaisraukkaa, sitten kypsyneempin‰
vuosinaan h‰n oli alistunut er‰‰n vanhan upseerin komennettavaksi, joka
siit‰ hyv‰st‰ ja kohtalaisesta elatuksesta vietti viimeiset ilottomat
vuotensa h‰nen kanssaan ja kuoli. Nyt el‰‰ vanha rouva yksin, eik‰
kukaan loisi silm‰yst‰k‰‰n h‰neen, ellei h‰nen sisarentytt‰rens‰ olisi
niin rakastettava.


_8 p. tammik. 1772_.

Mink‰laisia ovatkaan ihmiset, joiden koko mieli on takertunut
muotoihin, joiden koko olo ja elo vuodet umpeensa on t‰hd‰ttyn‰ vain
siihen, kuinka voisivat pujahtaa tuolia korkeammalle pˆyd‰ss‰! Eik‰
suinkaan siksi, ettei heill‰ olisi muuta teht‰v‰‰: ei, p‰invastoin
kasautuu teht‰vi‰ juuri sen t‰hden, ett‰ pikkuseikat ja pikkuharmit
h‰iritsev‰t t‰rke‰mpi‰ asioita. Viime viikolla sattui rekiretkell‰
selkkaus, ja koko huvi oli pilalla.

Houkkioita, jotka eiv‰t huomaa, ett‰ ihmisen asema oikeastaan merkitsee
niin v‰h‰n, ja ett‰ ne, jotka ovat ensimm‰isell‰ sijalla, niin harvoin
sent‰‰n n‰yttelev‰t p‰‰osaa! Kuinka moni kuningas onkaan riippuvainen
ministerist‰‰n, kuinka moni ministeri kirjuristaan! Ja kukahan heist‰
silloin on ensimm‰inen? Se, minusta n‰hden, joka osaa k‰ytt‰‰ toisia
hyv‰kseen ja jolla on niin paljon voimaa tai viekkautta, ett‰ h‰n voi
k‰ytt‰‰ toisten voimia ja pyyteit‰ omain tarkoitusper‰ins‰
saavuttamiseksi.


_20 p. tammik._

Kirjoitan teille t‰‰lt‰, rakas Lotte, er‰‰st‰ v‰h‰p‰tˆisest‰
maalaiskestikievarista, jonne olen paennut ankaraa rajuilmaa. Siit‰
saakka kuin olen ollut t‰‰ll‰ ik‰v‰ss‰ D----ss‰, t‰‰ll‰ vierasten,
syd‰melleni ihan vierasten ihmisten keskell‰, ei minulla viel‰ ole
ollut silm‰nr‰p‰yst‰k‰‰n, ei ainoatakaan, jolloin syd‰meni olisi
k‰skenyt minun kirjoittaa teille; ja nyt t‰ss‰ majassa, t‰ss‰
yksin‰isyydess‰, t‰ss‰ syrj‰isyydess‰, kun lumi ja r‰nt‰ pieks‰v‰t
ikkunoita, t‰‰ll‰ te olitte ensimm‰inen ajatukseni. Kohta kun astuin
sis‰‰n t‰nne, her‰si teid‰n kuvanne, teid‰n muistonne, oi, Lotte! niin
pyh‰n‰ ja l‰mpim‰n‰ mieless‰ni! Laupias Jumala, ensimm‰inen onnellinen
hetki taas!

Kun n‰kisitte minut siin‰ huvitusten ja pikkuaskartelujen pyˆrteess‰,
jossa nyt el‰n! kuinka koko mieleni on n‰‰nnyksiss‰; ei hetke‰k‰‰n
tulvahtele syd‰meni t‰yten‰, ei autuasta silm‰nr‰p‰yst‰k‰‰n;
ei mit‰‰n, ei yht‰‰n mit‰‰n! On kuin n‰ytelt‰isiin edess‰ni jotain
kummallisuusn‰ytelm‰‰, n‰en noiden mies- ja hevosk‰‰piˆiden liikehtiv‰n
edess‰ni ja kysyn usein itselt‰ni, eikˆ kaikki olekin vain n‰kˆharhaa.
Min‰ leikin mukana, tai paremmin sanoen minulla leikit‰‰n kuin
puunukella, saan usein naapurini puisen k‰den k‰teeni ja vavahdan.
Iltaisin p‰‰t‰n, ett‰ aamulla nousen katsomaan auringon nousua, mutta
kun tulee aamu, en tulekaan nousseeksi vuoteeltani; p‰ivisin toivon,
ett‰ illalla saan l‰hte‰ ulos kuutamoon, mutta j‰‰nkin sis‰‰n. Minulla
ei ole selv‰‰ tuntoa miksi nousen, miksi menen maata.

Puuttuu hapatusta, joka saisi el‰m‰ni k‰yntiin; se kiihdyke, joka
pid‰tti minut valveilla yˆt umpeensa, joka her‰tti minut aamuisin
unesta, on h‰ipynyt ja poissa.

Yhden ainoan todellisen naisen olen t‰‰ll‰ tavannut, er‰‰n neiti
von B----n. H‰n muistuttaa teit‰, rakas Lotte, jos sit‰ voi sanoa
kenest‰k‰‰n. Oh, huudahdatte, nyt h‰n rupeaa laskettelemaan
kohteliaisuuksiakin! Ehk‰ siin‰ olisi hiukan per‰‰kin. Olen viime
aikoina nimitt‰in muuttunut sangen kohteliaaksi, kosk'ei muukaan k‰y
p‰ins‰, koetan olla sukkela puheissani, ja naiset sanovat, ettei
kukaan osaa kehua niin hienosti kuin min‰ (ja valehdella, lis‰tk‰‰,
sill‰ muuten se ei k‰y, ymm‰rr‰tteh‰n?). Minun piti puhua neiti
von B----st‰. H‰ness‰ on sielua, joka loistaa kirkkaasti h‰nen
sinisist‰ silmist‰‰nkin. S‰‰tyasemansa rasittaa h‰nt‰, se kun ei
tyydyt‰ h‰nen sisimpi‰ toiveitaan. H‰n kaipaa pois t‰st‰ h‰lyst‰ ja
humusta, ja monet hetket haaveilemme yhdess‰ kohtauksista niin
maalaisrauhaisista ja onnenl‰mpimist‰, oi, ja teist‰! Kuinka usein
h‰nen t‰ytyy ihastella teit‰, taikka ei t‰ydy, h‰n tekee sen vapaasti,
h‰n kuulee niin mielell‰‰n teist‰, pit‰‰ teist‰. --

Oi, ett‰ saisin istua siell‰ edess‰nne, rakkaassa armaassa huoneessa
siell‰, lapsoset mekastelisivat ymp‰rill‰ni, ja kun he k‰visiv‰t teist‰
liian ‰‰nekk‰iksi, kertoisin heille jonkin kammottavan sadun, joka
ker‰isi heid‰t liikkumattomaan piiriin ymp‰rilleni.

Aurinko laskee ihanana lumessa v‰lkkyilev‰n maiseman taakse, myrsky on
ohitse, ja minun -- minun pit‰‰ taas sulkeutua vankih‰kkiini. --
Hyv‰sti! Onko Albert luonanne? Ja miss‰ asemassa --? Suokoon Jumala
minulle anteeksi t‰m‰n kysymyksen!


_8 p. helmik._

On jo viikon p‰iv‰t ollut mit‰ ilkein ilma, mutta minulle se on
mieleen. Sill‰ siit‰ asti kuin t‰nne olen tullut, ei viel‰ ole taivaalle
noussut ainoatakaan kaunista p‰iv‰‰, jota ei joku aina olisi pilannut
ja turmellut minulta. Mutta kun oikein sataa ja tuiskuaa ja on koleata
ja m‰rk‰‰, niin ajattelen: oh, nyt ei toki voi kotona olla sen
kurjempaa kuin on ulkona, eik‰ p‰invastoinkaan, ja silloinhan kaikki on
sopusoinnussa. Kun aurinko aamuisin nousee ja lupaa kaunista p‰iv‰‰, en
koskaan voi olla huudahtamatta: kas nyt heill‰ taas on jotakin
taivaallista, jonka saattavat t‰rvell‰ toisiltaan. Ei ole mit‰‰n,
jota he eiv‰t osaisi turmella toisiltaan. Terveyden, hyv‰n nimen,
ilomielen, levon ja virkistyksen! Ja useimmiten ihan typeryytt‰‰n,
ymm‰rt‰m‰ttˆmyytt‰‰n ja ahdasmielisyytt‰‰n; ja kun kuuntelen heit‰,
tekev‰t he sen parhaimmassa tarkoituksessa. Monesti tekisi mieleni
oikein polvillani rukoilla, etteiv‰t he noin mielettˆm‰sti raatelisi
omia sisuksiaan.


_17 p. helmik._

Pelk‰‰n, ettemme me, l‰hettil‰‰ni ja min‰, en‰‰ kauan tule toimeen
yhdess‰. Se ihminen on ihan siet‰m‰tˆn. H‰nen tapansa tehd‰ tyˆt‰ ja
ajaa asioita on niin naurettava, etten voi olla tekem‰tt‰
vastav‰itteit‰ ja toisinaan toimimatta oman mieleni ja k‰sitykseni
mukaan, joka silloin, luonnollisestikin, on h‰nest‰ aina ihan v‰‰r‰.
Sen johdosta h‰n onkin ‰skett‰in valittanut hoviin minua vastaan, josta
oli seurauksena varoitus minulle ministerilt‰, varoitus, joka kyll‰ oli
liev‰, mutta joka tapauksessa sent‰‰n varoitus, ja olinkin aikeissa
j‰tt‰‰ erohakemukseni, kunnes sain ministerilt‰ yksityiskirjeen,
kirjeen, jota jumaloin ja jonka ylev‰‰, jaloa ja viisasta henke‰
ihailen. [Kunnioituksesta tuota kunnon herraa kohtaan emme julkaise
mainittua kirjett‰ emmek‰ er‰st‰ toistakaan, josta myˆhemmin
tulee puhetta; otaksumme nimitt‰in, ettei edes yleisˆn l‰mpimin
kiitollisuuskaan oikeuttaisi sellaiseen omavaltaisuuteen.] Kuinka
h‰n neuvookaan minua koettamaan hillit‰ liian arkaa ja herkk‰‰
itsetuntoani; kuinka h‰n. kunnioittaen yltiˆllisi‰ aatteitani
toiminnasta, toisiin kohdistuvasta vaikutuksesta ja teht‰viin
syventymisest‰ nuorekkaan, kelpo mielen ilmauksina, ei koeta kitke‰
niit‰ pois, vaan ainoastaan lievent‰‰ niiden liikanaista intoa ja
johtaa niit‰ suuntaan, miss‰ niill‰ olisi todellinen vaikutusala ja
enemm‰n oikeata tehoa! Olenkin taas muutamaksi p‰iv‰ksi rohkaistu ja
sopusoinnussa itseni kanssa. Tyyni mieli ja itsest‰‰n iloitseminen ovat
ihanaa ihmiselle. Rakas yst‰v‰ni, ellei tuo aarre vain olisi yht‰
hauras kuin se on ihana ja kallis!


_20 p. helmik._

Antakoon Jumala teille siunauksensa, rakkaani, ja suokoon teille kaikki
ne onnelliset p‰iv‰t, jotka h‰n minulta riist‰‰!

Kiit‰n sinua, Albert, ettet ilmoittanutkaan minulle: odotin tietoa,
milloin h‰‰p‰iv‰nne olisi, ja olin p‰‰tt‰nyt samana p‰iv‰n‰
juhlallisesti ottaa alas sein‰lt‰ Lotten varjokuvan ja haudata sen
toisten paperien alle. Nyt te olette aviopari, ja h‰nen kuvansa on
viel‰ t‰‰ll‰! Ja saakoon se j‰‰d‰kin nyt! Ja miks'ei saisi? Tied‰nh‰n,
ett‰ min‰ myˆskin olen luonanne, olen sinua vahingoittamatta Lotten
syd‰mess‰; minulla on, niin, minulla on toinen sija h‰nen syd‰mess‰‰n,
ja min‰ tahdon ja minun t‰ytyy saada pit‰‰ se. Oi, min‰ voisin menn‰
suunniltani, jos h‰n saattaisi unohtaa -- Albert, siin‰ ajatuksessa on
tuskien tuska. Albert, hyv‰sti! Hyv‰sti, enkelini! Hyv‰sti Lotte!


_15 p. maalisk._

Nyt on sattunut minulle ik‰vyyksi‰, jotka arvatenkin pakottavat minut
poistumaan t‰‰lt‰. Kiristelen hampaitani! Perhana! sit‰ ei en‰‰ saa
paremmaksi, ja te kuitenkin olette yksin syyp‰‰t kaikkeen, te, jotka
yllytitte ja pakotitte ja kiusasitte minut antautumaan toimeen, joka ei
ole mieleeni. T‰ss‰ nyt olen! T‰ss‰ nyt olette! Ja ettet taaskin
sanoisi, ett‰ minun liioitteluni turmelee kaiken, niin kuule t‰ss‰,
hyv‰ herra, juttu suora ja soma, kuin jonkun kronikoitsijan kyn‰st‰.

Kreivi von C---- pit‰‰ minusta, osoittaa erikoista huomiota minulle,
senh‰n tied‰t, sen olen jo sata kertaa sanonut sinulle. Nyt olin eilen
h‰nen luonaan p‰iv‰llisell‰, ja osui olemaan juuri se p‰iv‰, jolloin
ylh‰isempi seurapiiri, naiset ja herrat, tapaavat illemmalla kokoontua
h‰nen luokseen, ja min‰ en ollenkaan tullut ajatelleeksi, se kun ei
koskaan ole johtunut mieleeni, ettemme me alemmat virkamiehet kuulu
siihen. Noh, olen siis p‰iv‰llisell‰ kreivin luona, ruoan j‰lkeen
astelemme edestakaisin isossa salissa, keskustelen h‰nen kanssaan,
keskustelen eversti B----n kanssa, joka myˆskin tulee sinne, ja
iltakutsujen aika l‰henee. Min‰ en, Jumala tiet‰kˆˆn, ajattele mit‰‰n.
Astuu silloin sis‰‰n kaikkeinkorkeimmasti armollinen rouva von S----
herroine puolisoineen ja tytt‰rineen, tyt‰r on t‰yshˆyheninen hanhi
mataline latuska-rintoineen ja tiukkaan kurottuine vyˆt‰isineen, he
astuvat juhlallisesti sis‰‰n, silm‰t ja sieraimet asianmukaisessa
virheettˆm‰ss‰ ylh‰isaatelisessa s‰vyss‰, ja kun se koko joukkue on
minulle syd‰men pohjasta vastenmielinen, aioin heti poistua ja
odottelin vain, ett‰ kreivi hetkeksi vapautuisi joutavista, kun
yht'‰kki‰ neiti von B---- astuu sis‰‰n. Kun syd‰meni aina hiukan
ilostuu h‰net n‰hdess‰ni, j‰in viel‰ hetkeksi, menin h‰nen istuimensa
taakse ja huomasin vasta jonkin hetken kuluttua, ett‰ h‰n puhutteli
minua v‰hemmin avomielisesti kuin tavallisesti ja ik‰‰nkuin ep‰rˆiden.
Se kummastutti minua. Onko h‰nkin samanlainen kuin kaikki nuo toiset?
ajattelin min‰ ja tunsin loukkaantuvani ja aioin l‰hte‰, mutta j‰in
sent‰‰n, koska mielell‰ni olisin n‰hnyt ep‰luuloni h‰nen suhteensa
aiheettomaksi, ja kun en saattanut uskoa sit‰, ja kun viel‰ toivoin
yst‰v‰llist‰ sanaa h‰nelt‰ ja -- no, oli miten oli, min‰ j‰in.
Sill‰v‰lin kokoontuu koko seurapiiri. Tulee vapaaherra F---- keisari
Frans ensimm‰isen kruunauksen aikuisessa pukukomeudessaan, tulee
hovineuvos R----, t‰‰ll‰ h‰n kulkee sent‰‰n pelkk‰n‰ herra von R----n‰,
kuuroine rouvineen j.n.e., viel‰p‰ huonoasuinen J----kin, joka
korjailee i‰nikuiskuosista pukuaan uusmuotisilla tilkuilla, kaikki nuo
saapuvat, min‰ puhuttelen muutamia tuttujani, jotka kaikki ovat hyvin
lyhytsanaisia minua kohtaan. Tuumin yht‰ ja toista -- ja tarkastelen
vain neiti B----t‰ni. En huomaa, ett‰ naiset toisessa p‰‰ss‰ salia
kuiskuttelevat kesken‰‰n, ett‰ juoru livahtaa herrojenkin piiriin,
ett‰ rouva von S---- menee puhuttelemaan kreivi‰ (sen kaiken kertoi
neiti B---- minulle sittemmin), kunnes viimein kreivi tulee
luokseni ja vie minut syrj‰‰n er‰‰n ikkunan ‰‰reen. -- Tunnettehan,
sanoi h‰n, omituiset olomme; teid‰n l‰sn‰olonne, huomaan min‰,
her‰tt‰‰ tyytym‰ttˆmyytt‰ seurassa. En mill‰‰n muotoa... -- Teid‰n
ylh‰isyytenne, keskeytin h‰net, pyyd‰n tuhannesti anteeksi, olisi
pit‰nyt itsenikin ajatella sit‰ ja tied‰n, ett‰ suotte anteeksi minulle
t‰m‰n huomaamattomuuteni; aioin jo varhemmin poistua, joku pahansuopa
henki lienee pid‰tt‰nyt minua, lis‰sin hymyillen, samalla kumartaen.
Kreivi pusersi k‰tt‰ni l‰mmˆll‰, joka ilmaisi kaiken. Pujahdin
hiljaisuudessa ylh‰isest‰ seurasta, l‰hdin, nousin er‰ille k‰‰seille ja
ajoin H----iin nauttiakseni siell‰ er‰‰ll‰ kukkulalla auringon laskusta
ja samalla lukeakseni Homeroksestani sen ihanan runon, jossa kerrotaan,
kuinka kelpo sikopaimen kestitsi Odysseusta. T‰h‰n saakka on siis
kaikki hyvin.

Illalla palaan illalliselle, ravintolan ruokasalissa istui viel‰
muutamia vieraita; he pelasivat noppaa er‰‰ss‰ nurkassa, olivat
tyˆnt‰neet pˆyt‰liinan syrj‰‰n. Tulee silloin sis‰‰n tuo kunnon Adelin,
laskee hattunsa k‰dest‰‰n ja, huomatessaan minut, astuu luokseni ja
sanoo hiljaa: Sinullehan on k‰ynyt ik‰v‰sti, vai? -- Minulle?
huudahdin. -- Niin, kreivih‰n on k‰skenyt sinut poistumaan seurasta. --
Piru sen seuran perikˆˆn! sanoin; min‰h‰n olin hyvill‰ni, kun p‰‰sin
sielt‰ ulos. -- Hyv‰, vastasi h‰n, ett‰ otat sen noin keve‰sti. Se vain
pahoittaa mielt‰ni, ett‰ juttu jo on levinnyt niin laajalle. -- Silloin
vasta asia alkoi minua kismitt‰‰. Kaikista, jotka istuivat pˆyt‰‰n ja
katsahtivat minuun, ajattelin heti: he katsovat minua siit‰ syyst‰!
Vereni rupesi sakenemaan.

Ja kun nyt t‰n‰‰n, miss‰ liikunkin, kaikki kohta lausuvat osanottonsa
minulle, ja kun kuulen, kuinka kadehtijani nyt riemuitsevat ja sanovat:
kas siin‰ sen n‰kee, mihin ylpeys vie, kun mies uskoo ‰lypahasensa
vuoksi itsest‰‰n ties mit‰ ja luulee sen nojalla voivansa olla
v‰litt‰m‰tt‰ mist‰‰n arvosuhteista, ja mit‰ muuta tuommoista on tapana
hokea -- kun kuulee tuota kaikkea, niin tekisi mieli l‰vist‰‰ puukolla
rintansa; sill‰ puhuttakoon mit‰ tahansa itsen‰isyydest‰, min‰
tahtoisin n‰hd‰ sen miehen, joka kylm‰verisen‰ siet‰‰ roistojen puhuvan
h‰nest‰, kun luulevat olevansa voitonpuolella h‰nen suhteensa; jos
juoruilu on ihan tuulesta temmattua, oh, silloin on helppo antaa sen
olla sin‰‰n.


_16 p. maalisk._

Kaikki nyt ‰rsytt‰‰ minua. Kohtasin t‰n‰‰n puistokadulla neiti B----n;
en voinut olla puhuttelematta h‰nt‰, ja kun olimme p‰‰sseet hiukan
erille muusta seurasta, ilmaisin h‰nelle loukkaantumiseni h‰nen
silloisen k‰ytˆksens‰ johdosta. -- Oi Werther, sanoi h‰n hell‰sti,
niinkˆ te, joka sent‰‰n tunnette syd‰meni, selititte h‰mmennykseni?
Kuinka min‰ k‰rsink‰‰n puolestanne aina siit‰ asti kuin olin astunut
saliin! Aavistin, kuinka kaikki oli k‰yv‰, ja sata kertaa olin jo
sanomaisillani sen teille. Tiesin, ett‰ nuo von S----t ja T----t
puolisoineen ennemmin l‰htisiv‰t pois kuin j‰isiv‰t samaan seuraan
teid‰n kanssanne; tiesin ettei kreivi voi rikkoa v‰lej‰‰n heid‰n
kanssaan, -- ja mik‰ jupakka siit‰ nyt on syntynyt! -- Kuinka neiti?
kysyin, koettaen salata s‰ik‰hdyst‰ni sill‰ kaikki mit‰ Adelin toissa
p‰iv‰n‰ oli puhunut, valahti siin‰ silm‰nr‰p‰yksess‰ kuin kiehuva vesi
suonieni l‰vitse. -- Mit‰ olenkaan jo saanut k‰rsi‰ sen t‰hden! sanoi
tuo suloinen olento, samalla saaden silm‰ns‰ kyyneliin. -- En voinut
en‰‰ hillit‰ itse‰ni, olin heitt‰ytym‰isill‰ni h‰nen jalkoihinsa ja
huudahdin: Selitt‰k‰‰, selitt‰k‰‰ mit‰ tarkoitatte. -- Kyynelet
juoksivat h‰nen poskiansa alas. Min‰ olin ihan suunniltani. H‰n kuivasi
ne, koettamattakaan salata niit‰. -- Tunnettehan t‰tini, alkoi h‰n; h‰n
oli myˆskin saapuvilla siell‰ ja katseli, oh, mill‰ silmill‰ h‰n
katselikaan tapausta. Werther, viime yˆn‰ ja t‰n‰ aamuna olen saanut
kuunnella saarnaa seurustelustani teid‰n kanssanne, minun on t‰ytynyt
kuulla, kuinka teit‰ on moitittu ja halvennettu, ja olen vain
puolinaisesti voinut ja saanut teit‰ puolustaa.

H‰nen joka sanansa viilsi syd‰nt‰ni kuin ter‰v‰ veitsi. H‰n ei
tuntenut, kuinka armeliasta olisi ollut olla kertomatta kaikesta
tuosta; nyt h‰n kertoi lis‰ksi viel‰ mit‰ kaikkea nyt juoruiltiin ja
kuinka muutamat tunsivat suurta vahingon- ja voitoniloa tapauksen
johdosta. Kuinka heit‰ nyt kutkutti ja ilostutti, ett‰ ylimielisyyteni
ja toisten halveksimiseni, jota he kauan olivat minussa moittineet, nyt
vihdoinkin saisi oikean rangaistuksensa. Kuulla tuo kaikki h‰nelt‰,
Wilhelm --- ja puhuttuna todellisen osanoton ilmein, -- min‰ olin ihan
murskana, ja mieleni kuohuu viel‰kin. Soisin, ett‰ joku julkenisi
moittia minua siit‰, saisin silloin syˆst‰ miekkani h‰nen l‰vitsens‰;
on kuin olisi helpompi ollakseni, kun saisin n‰hd‰ verta. Oi, tuhannet
kerrat olen tarttunut veitseen helpottaakseni t‰m‰n syd‰meni
kolkutusta. Kerrotaan jalorotuisista hevosista, ett‰ ne, kun ovat
‰‰rimmilleen kiihdyksiss‰‰n ja ajetut ihan loppuun, itse vaistonsa
ajamina aukaisevat jonkin suonensa helpottaakseen hengityst‰‰n. Siten
tunnen min‰kin usein, kuin minunkin pit‰isi aukaista suoneni,
liid‰tell‰kseni i‰iseen vapauteen.


_24 p. maalisk._

Olen j‰tt‰nyt erohakemukseni hoviin, ja toivoakseni siihen suostutaan,
ja te saatte suoda anteeksi, etten ensin kysynyt teilt‰ lupaa
toimenpiteisiini. Minun t‰ytyy kuin t‰ytyykin p‰‰st‰ pois t‰‰lt‰, ja
tiesin kaiken, mit‰ teill‰ olisi ollut sanottavaa kehoittaaksenne minua
j‰‰m‰‰n paikalleni, ja siis -- Kerro t‰m‰ nyt, jos viitsit, hiukan
lievennettyn‰, ‰idilleni; en voi auttaa itse‰nik‰‰n, ja h‰nen t‰ytyy
siis tyyty‰ siihen, etten voi h‰nt‰k‰‰n auttaa t‰ss‰. Tietysti t‰m‰
tuntuu h‰nest‰ kipe‰lt‰. N‰hd‰ tuon kauniin alkuvauhdin, jonka poikansa
jo oli ottanut suoraan salaneuvos- ja l‰hettil‰sarvoa kohden, katkeavan
noin kesken kaikkea, ja hevoset takaisin talliin taas! Tehk‰‰ nyt
asiasta mit‰ tahdotte ja suunnitelkaa kaikkia mahdollisuuksia, joiden
nojalla minun olisi pit‰nyt j‰‰d‰ paikalleni; sanalla sanoen, min‰
l‰hden, ja jotta tiet‰isitte minne menen, niin on t‰‰ll‰ ruhtinas ----,
joka n‰kyy olevan mieltynyt seuraani; kuultuaan aikeestani h‰n kutsui
heti minut luokseen maatiloilleen viett‰m‰‰n nykyist‰ kaunista kev‰tt‰.
H‰n on luvannut, ett‰ saisin siell‰ olla ihan omassa vapaudessani, ja
koska jotakuinkin ymm‰rr‰mme toisiamme, niin uskaltaudunkin leikkiin
ja l‰hden h‰nen mukanaan.


Selitykseksi.

_19 p. huhtik._

Kiitos kummastakin kirjeest‰si! En vastannut niihin, kun en tahtonut
l‰hett‰‰ yll‰olevia rivej‰, ennenkuin olin saanut eroni hovista;
pelk‰sin n‰et, ett‰ ‰itini saattaisi k‰‰nty‰ ministerin puoleen ja
vaikeuttaa eroani. Nyt olen sen saanut, erokirja on k‰siss‰ni. En
viitsi kertoa teille, kuinka vastahakoisesti siihen on suostuttu ja
mit‰ ministeri kirjoittaa minulle: saisitte siit‰ vain aihetta uusiin
valitusvirsiin. Perintˆprinssi on l‰hti‰isikseni l‰hett‰nyt minulle
kaksikymment‰viisi kultarahaa, sanalla sanoen, eroni on saanut minut
ihan kyyneliin; en siis tarvitse rahojakaan, joista ‰skett‰in ‰idille
kirjoitin.


_5 p. toukok._

Huomenna l‰hden t‰‰lt‰, ja koska synnyinkaupunkini on vain kuuden
penikulman p‰‰ss‰ tielt‰, k‰v‰isen sit‰kin katsomassa ja muistelemassa
menneit‰, uneksittuja onnen p‰ivi‰. Aion ajaa kaupunkiin samasta
portista, mist‰ ‰itini kanssa muinoin ajoimme ulos, kun h‰n is‰ni
kuoleman j‰lkeen j‰tti tuon armaan, kodikkaan paikan sulkeutuakseen
kotikaupunkiinsa. Hyv‰sti, Wilhelm, kerron viel‰ enemm‰n matkastani.


_9 p. toukok._

Olen suorittanut toivioretken kotiseudulleni kaikella pyhiinvaeltajan
hartaudella, ja moni outo tunne on hivellyt mielt‰ni. Pys‰hdytin
korkean lehmuksen luona, joka on noin nelj‰nnestunnin matkan p‰‰ss‰
kaupungista tien varrella S----‰‰ kohden, astuin vaunuista ja annoin
kyytimiehen ajaa edell‰, k‰yd‰kseni itse lopun matkaa jalan ja mieleni
mukaan nauttiakseni jokaisesta muistosta ihan tuoreeltaan ja el‰v‰sti.
Siin‰ seisoin nyt lehmuksen vierell‰, joka muinoin, lapsuudessani, oli
ollut k‰velyjeni p‰‰m‰‰r‰ ja raja. Kuinka toisin nyt! Onnellisena ja
tiet‰m‰ttˆm‰n‰ halajoitsin silloin ulos outoon maailmaan, miss‰ toivoin
syd‰melleni niin paljon el‰hdytt‰v‰‰ ja niin paljon nautittavaa, joka
t‰ytt‰isi ja viihdytt‰isi kaipaavaa, kaihoavaa rintaani. Nyt palaan
sielt‰ avarasta maailmasta -- oi yst‰v‰ni, kuinka monta pettynytt‰
toivetta, kuinka monta turhiin rauennutta suunnitelmaa onkaan takanani!
-- N‰in edess‰ni tuon vuoriston, jota kohden katseeni niin tuhannet
kerrat oli kaihoavana liit‰nyt. Tuntim‰‰ri‰ saatoin istua t‰ss‰ ja
halajoida tuonne toiselle puolelle, sieluni suli siin‰ katsoessani niin
syk‰ht‰v‰n herkk‰n‰ metsien ja laaksojen n‰kyyn, jotka v‰reiliv‰t
silm‰ini edess‰ niin yst‰v‰llisen omina; ja kun minun sitten m‰‰r‰ttyyn
aikaan t‰ytyi palata, niin kuinka vastahakoisesti j‰tink‰‰n t‰m‰n
armaan paikan! -- L‰henin kaupunkia, tervehdin jokaista vanhaa tuttua
puistohuonetta, uudet loukkasivat minua kaikki, samoin kaikki muutkin
muutokset, jotka oli tehty. Astuin portista sis‰‰n ja tapasin kaiken
niin entisell‰‰n. Yst‰v‰ni, en huoli takertua yksityiskohtiin; niin
ihastuttavaa kuin kaikki minulle olikin, niin yksitoikkoista se olisi
kerrottuna. Olin p‰‰tt‰nyt menn‰ asumaan torin laidalle taloon, joka
sijaitsi ihan vanhan kotimme vierell‰. Sinne k‰velless‰ni huomasin,
ett‰ koulutupa, johon lapsuutemme ajan olimme olleet sullotut er‰‰n
vanhan mummon komennettaviksi, oli muutettu kauppapuodiksi. Tuli
mieleeni kaikki se levottomuus, ne kyynelet, se tukahtunut mieli ja
syd‰menahdistus, jota muinoin olin tuntenut siin‰ pes‰ss‰. -- Joka
askelella n‰in jotakin, joka her‰tti monenlaisia muistoja. Ei voi
pyh‰ll‰ maalla vaeltava toivioretkel‰inenk‰‰n kohdata niin monta pyh‰‰
muistopaikkaa, ja tuskinpa voi h‰nen sielunsa olla yht‰ pyh‰n
liikutuksen valtaama. -- Viel‰kin yksi esimerkki tuhansien joukosta.
Astelin joen vartta alas er‰‰seen rakennukseen asti; samaa tiet‰ olin
ennen muinoinkin usein astunut, ja siin‰ oli paikka, miss‰ meid‰n
poikina oli tapana heitell‰ "voileipi‰" latuskaisilla kivill‰. Muistui
niin el‰v‰sti mieleeni, kuinka monesti seisoin t‰ss‰ rannalla ja
omituisin, aavistuksellisin tuntein katselin joen juoksua, kuinka
ihmeellisiksi kuvittelin maita, joiden halki se virtaa, ja kuinka pian
silloin mielikuvitukseni herpaantuneena sai tuntea rajansa, mutta
kuinka se yh‰ vain pyrki kauemmaksi, kunnes kokonaan hupeni
tuijottamaan n‰kym‰ttˆm‰‰n et‰isyyteen. -- Katsos, yst‰v‰ni, noin ahdas
oli onnellisten esi-is‰immekin n‰kˆpiiri, ja noin onnellisia hekin
olivat! noin lapsellinen oli heid‰n tunteensa ja heid‰n runoutensa! Kun
Odysseus puhuu rajattomasta ja rannattomasta merest‰ ja ‰‰rettˆm‰st‰
maanpiirist‰, niin se kuulostaa niin todelta ja inhimilliselt‰, niin
l‰mpim‰n l‰heiselt‰, omalta ja salaper‰iselt‰. Mit‰ hyv‰‰ siit‰ on,
ett‰ jokaisen koulupojan kanssa voin matkia, ett‰ maa on pallomainen?
Ihminen tarvitsee vain pienen tilkun maata el‰‰kseen ja nauttiakseen
siin‰, ja viel‰ pienemm‰n lev‰t‰kseen turpeen alla.

Nyt olen t‰‰ll‰ ruhtinaallisessa mets‰styslinnassa. Ruhtinaan kanssa
viihdyn viel‰ varsin hyvin, h‰n on suora ja koruton mies. Mutta h‰nen
ymp‰rill‰‰n liikkuu omituisia ihmisi‰, joita en oikein k‰sit‰. Eiv‰t he
suorastaan veijareiltakaan n‰yt‰, mutta ei heill‰ oikein kunnollisen
ihmisen n‰kˆ‰ myˆsk‰‰n ole. Usein he tuntuvat minusta rehellisilt‰,
mutta en sittenk‰‰n osaa oikein luottaa heihin. Mik‰ myˆskin hiukan
kiusaa minua, on se, ett‰ h‰n usein puhuu asioista, joista h‰n on
ainoastaan kuullut tai lukenut, ja puhuu niist‰ ihan samalta
n‰kˆkannalta kuin se, jolta h‰n on kuullut asiasta.

Sit‰paitsi h‰n pit‰‰ j‰rke‰ni ja kyky‰ni suuremmassa arvossa kuin
syd‰nt‰ni, joka sent‰‰n on ainoa ylpeyteni, ja johon yksin kaikki
minussa perustuu, kaikki voimani, kaikki autuuteni ja kaikki
k‰rsimykseni. Oi, kuka tahansa saattaa tiet‰‰ sen, mink‰ min‰kin
tied‰n, -- t‰m‰ syd‰meni on yksin minun.


_25 p. toukok._

Olen hautonut mieless‰ni er‰st‰ aietta, josta en sent‰‰n tahtonut puhua
mit‰‰n teille, ennenkuin olin sen toteuttanut; nyt, kun siit‰ ei synny
mit‰‰n, voin kyll‰ puhuakin siit‰ jo. Aioin sotaan; se on jo kauan
kytenyt mieless‰ni. Etup‰‰ss‰ juuri siksi seurasin ruhtinastakin t‰nne,
h‰n kun on kenraalina ----n sotav‰ess‰. Er‰‰ll‰ k‰velyll‰ ilmaisin
h‰nelle aikeeni; h‰n neuvoi minua luopumaan siit‰, ja asian olisi
pit‰nyt olla enemm‰n oikeata intohimoa kuin oikkua minun puoleltani,
jotta olisin voinut olla ottamatta huomiooni h‰nen vastasyit‰‰n.


_11 p. kes‰k._

Sano mit‰ tahansa, en voi j‰‰d‰ t‰nne kauemmaksi. Mit‰ min‰ t‰‰ll‰?
Aikani k‰y pitk‰ksi. Ruhtinas kohtelee minua niin hyvin kuin kohdella
voi, mutta sittenk‰‰n en tunne oloani oikein mukavaksi. Pohjaltaan ei
meill‰ ole mit‰‰n yhteist‰. H‰n on j‰rjen, mutta ihan jokap‰iv‰isimm‰n
j‰rjen mies; h‰nen seuransa ei huvita eik‰ kiinnit‰ minua sen enemp‰‰,
kuin jos lukisin hyvinkirjoitettua kirjaa. Viikon p‰iv‰t viivyn t‰‰ll‰
viel‰, sitten l‰hden taaskin harhailemaan. Parhaimmin olen k‰ytt‰nyt
aikaani t‰‰ll‰ piirustellessani. Ruhtinaalla on hyv‰ taideaisti, ja se
olisi viel‰kin herkempi, ellei h‰nen arvostelukyky‰‰n rajoittaisi tuo
joutava tiedon romu ja sovinnaiset taidem‰‰ritelm‰t. Usein min‰ ihan
puren hammasta, kun juuri koettaessani l‰mpim‰ll‰ herkkyydell‰ johtaa
h‰nt‰ luontoon ja taiteeseen h‰n yht'‰kki‰ luulee keksineens‰ jotain
erinomaistakin ja sanoa tˆks‰ytt‰‰ jonkin kuluneen, tyhj‰np‰iv‰isen
lauseparren.


_16 p. kes‰k._

Tottakin olen min‰ vain vaeltaja ja kulkijain maan p‰‰ll‰! Oletteko te
sitten muuta?


_18 p. kes‰k._

Minnek‰ nyt aion? Uskon sen salaisuutena sinulle. Kaksi viikkoa minun
t‰ytyy viel‰ viipy‰ t‰‰ll‰, sitten olen uskotellut itselleni menev‰ni
katsomaan ----n vuorikaivantoja; itse asiassa ne eiv‰t sent‰‰n liikuta
minua tuon taivaallista, tahdon vain p‰‰st‰ l‰hemm‰ksi Lottea taas,
siin‰ kaikki. Min‰ nauran syd‰melleni -- ja noudatan sen tahtoa.


_29 p. hein‰k._

Ei, kaikki on hyvin! kaikki, kaikki! -- Min‰ -- h‰nen miehens‰! Oi
Jumala, sin‰ joka olet minut luonut, olisitpa suonut minulle sen onnen
ja autuuden, niin yht‰ ainoata ylistysrukousta olisi ollut koko
el‰m‰ni. En tahdo nurkua, ja suo minulle anteeksi n‰m‰ kyyneleni, suo
anteeksi turhat toiveeni! -- -- H‰n minun vaimoni! Kunpa olisin saanut
sulkea syliini tuon ihanimman olennon auringon alla. -- Koko ruumistani
v‰risytt‰‰, Wilhelm, kun Albert laskee k‰sivartensa h‰nen hoikalle
vartalolleen.

Ja sanonko, voinko sanoa sen? Tai miks'en, Wilhelm? H‰n olisi tullut
onnellisemmaksi minun kanssani kuin sen toisen! Oi, Albert ei ole se
ihminen, joka voisi tyydytt‰‰ tuon syd‰men kaikkia toiveita. Er‰s
erityinen puutteellisuus h‰nen tunnekyvyss‰‰n, puutteellisuus -- tai
sano sit‰ miksi hyv‰ns‰ -- joka tekee, ettei h‰nen syd‰mens‰ syki
mukana, kun -- oh! -- kun luemme jotakin kohtaa jostain kauniista
kirjasta, joka saa minun ja Lotten syd‰men v‰r‰ht‰m‰‰n yht'aikaa, ja
tuhansissa muissa tilaisuuksissa, jolloin sattuu, ett‰ tunteemme jonkun
kolmannen suhteen puhkeaa ilmi. Wilhelm, yst‰v‰ni! -- Tosin h‰n
rakastaa Lottea koko sielullaan, ja semmoinen rakkaus, mit‰ se
ansaitseekaan! --

Er‰s siet‰m‰tˆn ihminen tuli keskeytt‰m‰‰n minua. Kyyneleni ovat
kuivuneet. Olen hajamielinen. Hyv‰sti, yst‰v‰ni!


_4 p. elok._

Yksin min‰ en ole onneton. Kaikki ihmiset pettyv‰t toiveissaan ja
odotuksissaan. Tapasin sen herttaisen vaimon, jonka silloin kerran
kohtasin lehmuksen alla. Vanhin pojista tuli juosten vastaani, h‰nen
ilohuutonsa saattoi paikalle ‰idin, joka n‰ytti hyvin alakuloiselta.
H‰nen ensimm‰iset sanansa olivat: Oi, hyv‰ herra, Hansini on kuollut!
-- Hans oli h‰nen nuorin poikansa. Vaikenin. -- Ja mieheni, kertoi h‰n,
on palannut Sveitsist‰, mutta ei saanut mit‰‰n toimeen matkallaan;
ilman hyv‰in ihmisten apua olisi h‰nen t‰ytynyt kerj‰ten vaeltaa
kotiin; h‰n sairastui matkalla kuumeeseen. -- En osannut sanoa h‰nelle
mit‰‰n, lahjoitin lapsille jotakin pient‰; h‰n tarjosi minulle muutaman
omenan, jotka otin vastaan, ja j‰tin paikan suruisine muistoineen.


_21 p. elok._

Kuin k‰den k‰‰nteess‰ saattaa mielialani muuttua. Monesti n‰ytt‰‰
syttyv‰n taas iloisempi el‰m‰n tuike, oi, mutta ainoastaan
silm‰nr‰p‰ykseksi! -- Kun siten unohdun uneksimaan, en voi est‰‰
itsess‰ni her‰‰m‰st‰ ajatusta: kuinka, jos Albert kuolisi? Silloin
sin‰! niin, Lotte tulisi -- ja sitten en en‰‰ selvi‰ tuosta
kuvittelustani, ennenkuin tapaan itseni syvyyksien partaalla, joiden
edess‰ koko mieleni vavahtaa.

Kun l‰hden ulos portista, tiet‰, jota kuljin ensimm‰ist‰ kertaa, kun
menin noutamaan Lottea tanssiaisiin, niin kuinka onkaan kaikki
muuttunut silloisesta! Kaikki, kaikki on ohitse ja mennytt‰ nyt! Ei
vihjaustakaan silloisesta maailmasta, ei syk‰hdyst‰k‰‰n senaikuisesta
tunteestani. Minusta tuntuu samalta kuin t‰ytyy tuntua aaveesta, joka
palaa ja lˆyt‰‰ tuhkana ja raunioina linnan, jonka h‰n mahtavana
ruhtinaana kerran oli rakentanut ja varustanut kaikilla ihanuuksilla ja
jonka h‰n kuollessaan oli toivorikkaana j‰tt‰nyt rakastetulle
pojalleen.


_3 p. syysk._

Toisinaan en voi k‰sitt‰‰, kuinka h‰n _saattaa_, kuinka h‰n _saa_
rakastaa jotakuta toista, kun min‰ sent‰‰n rakastan h‰nt‰ niin
ainoasti, niin sis‰llisen hartaasti ja niin t‰ydesti, kun en tunne enk‰
tied‰ ket‰‰n muuta kuin h‰net, ja kun ei minulla ole ket‰‰n muuta kuin
h‰n.


_4 p. syysk._

Niin, niin on laita! Kuten luonto muuttuu syksyksi, samoin k‰‰ntyy
minussakin ja ymp‰rill‰ni kaikki syksyksi. Lehteni kellastuvat, ja jo
varisevat viereisteni puiden lehdet. Enkˆh‰n kerran, kohta t‰nne
saavuttuani, kirjoittanut sinulle er‰‰st‰ maalaispojasta? Tiedustelin
h‰nt‰ nyt taas Wahlheimissa; sanottiin, ett‰ h‰net oli ajettu
palveluksestaan, eik‰ kukaan v‰litt‰nyt h‰nest‰ sen enemp‰‰. Eilen
tapasin h‰net sattumalta er‰‰seen toiseen kyl‰‰n viev‰ll‰ tiell‰;
puhuttelin h‰nt‰, ja h‰n kertoi minulle kohtalonsa, joka syv‰sti
liikutti minua, kuten helposti voit arvatakin, kun kerron sen sinulle.
Mutta miksi sit‰ sent‰‰n kerron? Miks'en k‰tke itseeni sit‰, mik‰
ahdistaa ja s‰rkee minua? Miksi masennan sinunkin mielt‰si? Miksi
saatan sinut aina s‰‰lim‰‰n ja nuhtelemaan minua? Mutta yhdentekev‰‰;
ehk‰ sekin kuuluu kohtalooni!

Hiljaisen suruisella tavalla, jossa olin huomaavinani jonkinmoista
arkuutta, h‰n ensin vastasi kysymyksiini; mutta hyvin pian h‰n
vilkastui avomieliseksi, ik‰‰nkuin olisi yht'‰kki‰ j‰lleen tuntenut
itsens‰ ja minut, ja tunnusti minulle virheens‰ ja valitti
onnettomuuttaan. Kunpa voisin, yst‰v‰ni, esitt‰‰ h‰nen joka sanansa
tuomittavaksesi! H‰n tunnusti, niin, h‰n kertoi jonkinlaisella
muistelemisen nautinnolla ja hekumalla, ett‰ h‰nen intohimonsa em‰nt‰‰
kohtaan oli p‰iv‰ p‰iv‰lt‰ kasvanut ja kiihtynyt, niin ettei h‰n
viimein en‰‰ tiet‰nyt mit‰ tehd‰, mit‰ puhua, mihin joutua. H‰n ei
voinut syˆd‰, ei juoda eik‰ nukkua, h‰nen kurkkuaan oli puristanut; h‰n
teki mit‰ h‰nen ei olisi pit‰nyt tekem‰n, h‰n unohti mit‰ oli saanut
teht‰v‰kseen, h‰nt‰ oli riivannut kuin paha henki, kunnes h‰n viimein
er‰‰n‰ p‰iv‰n‰, kun tiesi em‰nn‰n olevan yliskamarissa, oli mennyt, tai
oikeastaan h‰net oli kuin jokin vastustamaton voima vet‰nyt h‰nen
per‰ss‰‰n sinne. Kun em‰nt‰ ei ottanut kuullakseen h‰nen rukouksiaan,
aikoi h‰n v‰kisin sulkea h‰net syliins‰; h‰n oli ollut suunniltaan ja
h‰n haastoi Jumalan todistajakseen, ett‰ tarkoituksensa olivat aina
olleet rehelliset ja ettei h‰n ikin‰ ollut mit‰‰n sen hartaammin
toivonut, kuin ett‰ em‰nt‰ menisi h‰nen kanssaan naimisiin ja viett‰isi
el‰m‰ns‰ h‰nen kanssaan. Kun h‰n oli jutellut jonkin aikaa, alkoi h‰n
takertua sanoissaan, ik‰‰nkuin kertoja, jolla viel‰ on jotain
sanomista, mutta joka ei oikein tohdi puhua suutaan puhtaaksi; vihdoin
h‰n tunnustikin minulle hyvin arasti, mit‰ pieni‰ tuttavallisuuksia
vaimo oli suvainnut ja miten h‰n oli sallinut h‰nen l‰hesty‰ h‰nt‰.
Pariin kolmeen kertaan h‰n keskeytti kertomuksensa mit‰ vilkkaimmin
vakuuttaakseen, ettei h‰n t‰t‰ suinkaan kertonut her‰tt‰‰kseen, kuten
sanoi, minussa pahoja ajatuksia em‰nn‰st‰, vaan ett‰ h‰n rakasti ja
kunnioitti h‰nt‰ niinkuin ennenkin ja ettei saattaisi h‰nen
mieleens‰k‰‰n johtua halventaa h‰nt‰ kenenk‰‰n edess‰, ja ett‰ h‰n
kertoi t‰m‰n kaiken vain todistaakseen minulle, ettei ollut ihan houkka
ja mieletˆn ihminen. -- Ja t‰ss‰, yst‰v‰ni, min‰ palaan taas vanhaan
virteeni, jonka aina virit‰n: kunpa voisin kuvata sinulle miehen
semmoisena, kuin h‰n seisoi edess‰ni, kuin h‰n viel‰kin seisoo
edess‰ni! Kunpa voisin oikein esitt‰‰ sinulle kaiken, ett‰ tuntisit,
kuinka harras osanottoni h‰nen kohtaloonsa on, kuinka harras sen t‰ytyy
olla! Mutta riitt‰kˆˆn, tunnethan sin‰ minun kohtaloni, tunnethan
minut, ja niinp‰ voit liiankin hyvin ymm‰rt‰‰, mik‰ minua vet‰‰
kaikkien onnettomien puoleen, mik‰ eritt‰inkin t‰m‰n onnettoman
puoleen.

Kun t‰ss‰ silm‰ilen mit‰ nyt olen kirjoittanut, huomaan, ett‰ olen
unohtanut kertoa lopun miehen kertomuksesta, joka muuten on helposti
arvattavissakin. Em‰nt‰ teki vastarintaa, paikalle tuli h‰nen veljens‰,
joka jo kauan oli vihannut miest‰ ja toivonut h‰nt‰ pois talosta, koska
pelk‰si, ett‰ lapsensa menett‰isiv‰t perinnˆn, joka nyt sisaren ollessa
lapseton oli heid‰n odotettavissaan; veli oli kohta karkoittanut rengin
talosta ja nostanut asiasta semmoisen melun, ettei em‰nt‰, vaikka itse
olisi tahtonutkin, en‰‰ olisi voinut ottaa h‰nt‰ takaisin. Nyt h‰n oli
ottanut toisen rengin, ja senkin t‰hden kerrottiin h‰nen taas joutuneen
ep‰sopuun veljens‰ kanssa, ja v‰itettiin varmasti, ett‰ em‰nt‰ aikoi
naida h‰net, mutta kertojani vakuutti lujasti p‰‰tt‰neens‰, ettei
el‰isi sit‰ p‰iv‰‰.

T‰ss‰, mit‰ nyt kerron, ei ole mit‰‰n liioiteltua eik‰ mit‰‰n
hemmoiteltua, p‰invastoin voinen sanoa: heikosti, heikosti olen min‰
sen kertonut, karkeammaksi on se muuttunut k‰siss‰ni, kun olen sen
kuvannut tavanomaisilla siveellisill‰ sanoillamme.

T‰llainen rakkaus, t‰llainen uskollisuus, t‰llainen intohimo ei siis
ole runollista kuvitelmaa. Se el‰‰ ja se ilmenee puhtaimpanaan siin‰
ihmisluokassa, jota me sanomme sivistym‰ttˆm‰ksi ja raa'aksi. Me
sivistyneet -- tyhjiksi kuluneita ja luonnottomiksi hienostuneita! Lue
hartaasti t‰m‰, mit‰ nyt kerroin! Olen tyyni nyt, kun kirjoitan t‰t‰,
huomaat k‰sialastanikin, etten h‰tikˆi ja sotke kuten tavallisesti. Lue
mielenkiinnolla t‰m‰, yst‰v‰ni, ja ajattele siin‰ ohessa, ett‰ t‰m‰
kertomus on samalla kertomus yst‰v‰si el‰m‰st‰. Juuri niin on minulle
k‰ynyt, juuri niin on minulle k‰yv‰, ja min‰ en sent‰‰n ole
puoliksikaan niin kunnollinen, en puoliksikaan niin luja kuin tuo
onneton miesparka, johon tuskin rohkenen itse‰ni verrata.


_5 p. syysk._

Lotte oli kirjoittanut pienen kirjelipun miehelleen, joka oli maalla
jossakin toimituksilla. Kirje alkoi: Omani, armaani, rienn‰ takaisin
niin pian kuin voit, odotan sinua mieli niin tuhantena ilona. -- Er‰s
yst‰v‰, joka matkusti sielt‰p‰in kaupunkiin, toi tiedon, ettei Albert
muutamien asianhaarain vuoksi voinutkaan aivan kohta palata. Kirjelippu
j‰i l‰hett‰m‰tt‰ ja sattui illalla minun k‰teeni. Luin sen ja hymyilin;
Lotte kysyi: miksi? -- Mik‰ taivaan lahja mielikuvitus sent‰‰n on,
huudahdin; kuvittelin silm‰nr‰p‰yksen ajan, ett‰ tuo oli kirjoitettu
minulle. -- H‰n keskeytti minut, n‰ytti n‰rk‰styneen sanojeni johdosta,
ja min‰ vaikenin.


_6 p. syysk._

Kovalle otti, ennenkuin p‰‰tin j‰tt‰‰ ylt‰ni tuon sinisen
yksinkertaisen takin, jossa ensi kertaa tanssin Lotten kanssa; mutta se
k‰vi lopulta aivan nukkavieruksi. Olenkin nyt teett‰nyt itselleni
toisen samanlaisen, jossa on samanlainen kaulus ja rinnus; yht‰l‰iset
keltaiset liivit ja housut olen myˆskin teett‰nyt.

Mutta eiv‰t ne oikein tahdo tuntua entisilt‰. En tied‰ -- ehk‰ sent‰‰n
aikaa myˆten t‰m‰kin puku k‰y rakkaaksi minulle.


_12 p. syysk._

H‰n matkusti muutamaksi p‰iv‰ksi pois, meni noutamaan Albertia. T‰n‰‰n
k‰vin taas tervehtim‰ss‰ h‰nt‰, h‰n tuli minua vastaan, ja min‰
suutelin h‰nt‰ k‰delle, mieleni niin tuhantena ilona.

Kanarialintu hyp‰hti peilin kehykselt‰ h‰nen olalleen. -- Uusi yst‰v‰
taas, sanoi h‰n, ja houkutteli sen k‰delleen; se on lasten vuoksi.
Kuinka soma se on! Katsokaas! Kun annan sille leip‰‰, r‰pyttelee se
siivill‰‰n ja n‰ppii niin siev‰sti. Ja se suuteleekin minua, katsokaas!

Kun h‰n suipisti huuliaan lintusta kohden, painautui se niin armaasti
noita suloisia huulia vastaan, ik‰‰nkuin sill‰ olisi ollut aavistus
siit‰ autuudesta, joka tuli sen osaksi.

Se saa suudella teit‰kin, sanoi Lotte ja ojensi linnun minulle. Pikku
nokka siirtyi h‰nen huuliltaan minun huulilleni, ja sen n‰p‰ytt‰v‰
kosketus tuntui kuin henk‰ys, kuin ihanimman nautinnon aavistus.

Sen suudelma, sanoin min‰, ei ole ihan pyyteetˆn, se hakee ravintoa ja
on tyytym‰tˆn, kun saakin ainoastaan tyhj‰n hyv‰ilyn.

Se syˆkin minun suustani, sanoi Lotte. -- H‰n kurkotti sille muutamia
leiv‰nmurusia huulillaan, jotka niin ihanasti hymyiliv‰t viatonta,
osaaottavaa rakkauden iloaan.

K‰‰nsin katseeni pois. H‰n ei saisi tehd‰ noin! h‰n ei saisi kiihoittaa
mielikuvitustani tuommoisella taivaisella viattomuudella ja
onnenautuudella, h‰n ei saisi her‰tt‰‰ syd‰nt‰ni unesta, johon el‰m‰n
yht‰kaikkisuus sen niin usein saa nukutetuksi! -- Tai miks'ei saisi? --
H‰n luottaa minuun niin! h‰n tiet‰‰, kuinka min‰ h‰nt‰ rakastan!


_15 p. syysk._

Vimmoihinsa t‰ss‰ voisi tulla, Wilhelm, kun saattaa olla olemassa
ihmisi‰, jotka ovat niin vailla kaikkea tuntoa ja aistia sillekin
v‰h‰lle, mik‰ viel‰ tekee el‰m‰n elett‰v‰n arvoiseksi. Muistathan
p‰hkin‰puut, joiden siimeksess‰ min‰ Lotten kanssa istuin, kun olimme
tervehtim‰ss‰ St----n kelpo pappia, ja jotka, Jumala tiet‰kˆˆn, aina
suuresti ilahduttivat mielt‰ni. Kuinka hupaisen kodikkaaksi ne
tekiv‰tk‰‰n pappilan, kuinka varjoisen vilpoisaksi! ja kuinka ihanan
tuuheat niiden oksat olivat! ja ent‰ niihin liittyv‰t muistot noista
vanhoista papeista, jotka monta, monta vuotta sitten olivat ne
istuttaneet! Koulumestari on kertonut meille senkin miehen nimen, joka
on istuttanut sen toisen puun, h‰n oli kuullut sen isois‰lt‰‰n; se
pappi oli ollut erinomaisen kelpo mies, ja h‰nen muistonsa tuntui aina
minusta pyh‰lt‰, kun istuin siell‰ puiden varjossa. Kuule nyt siis,
koulumestarille nousivat kyynelet silmiin, kun eilen sattui tulemaan
puheiksi, ett‰ ne oli kaadettu! Kaadettu! Raivoihinsa t‰ss‰ saattaisi
tulla, voisin murhata sen koiran, joka ensiksi julkesi iske‰ kirveens‰
niihin. Ja min‰, joka voisin menehty‰ surusta, jos pihallani kasvaisi
pari tuollaista puuta ja toinen niist‰ kuolisi vanhuuttaan, minun pit‰‰
katsoa tuota ‰‰neti. Yst‰v‰ni, yksi asia sent‰‰n tuottaa hiukan
hyvityst‰ mielelleni t‰ss‰! Voi kuinka herkk‰ ihmistunne sent‰‰n on!
Koko kyl‰ nurisee, ja toivonpa, ett‰ papin rouva saa voissa ja munissa
ja muissa antimissa hiukan tuntea, kuinka syv‰sti h‰n on loukannut
seurakuntaa. Sill‰ h‰n se on, uuden papin (vanha on myˆskin jo kuollut)
rouva, laiha, kivulloinen olento, jolla on syyt‰kin olla v‰litt‰m‰tt‰
maailmasta, kukaan kun ei v‰lit‰ suuria h‰nest‰. Naishupakko, joka on
olevinaan oppinut ja tutkii muka kirkon oppia; h‰n hommailee mukana
uusmuotisessa moraalis-kriitillisess‰ kristinopin uudistuksessa ja
kohauttelee olkap‰it‰‰n Lavaterin haaveiluille; h‰nen terveytens‰ on
ihan piloilla, eik‰ maailma senvuoksi voi tarjota h‰nelle mit‰‰n iloja.
Joku semmoinen luontokappale se vain saattoikin hakkauttaa
p‰hkin‰puuni. N‰etkˆs nyt, en mitenk‰‰n saa puhutuksi maltillisesti!
Kuvittelehan, varisevat lehdet tekev‰t pihan muka ep‰siistiksi ja
tunkkaiseksi; puut muka est‰v‰t p‰iv‰nvaloa, ja p‰hkin‰in kypsytty‰
pojat viskelev‰t niit‰ kivill‰, ja se kiusaa rouvan hermoja ja
h‰iritsee h‰nt‰ h‰nen syv‰mielisiss‰ mietiskelyiss‰‰n, kun h‰n
punnitsee ja vertaa toisiinsa Kennikotia, Semmleri‰ ja Michaelista. Kun
tapasin kyl‰l‰isi‰, varsinkin vanhimpia, niin kiihdyksiss‰ni kysyin:
Mutta miksi sallitte sen? -- Kun kyl‰nvouti kerran suostuu, n‰ill‰
main, sanoivat he, niin mink‰ silloin en‰‰ voi? -- Mutta yhdess‰ kohtaa
sattui toki mukavasti: kyl‰nvouti ja pappi, joka tahtoi saada edes
jotain hyˆty‰ rouvansa oikuista, mitk‰ muuten eiv‰t tosiaankaan
suuresti lihoita h‰nen keitoksiaan, aikoivat jakaa saaliin kesken‰‰n;
silloin sai kruununtilani hallitus kuulla asiasta ja sanoi: t‰nnep‰s ne
kuuluvat! sill‰ oli n‰et vanhoja oikeuksia siihen osaan pappilan maata,
jolla n‰m‰ puut kasvoivat, ja se myi puut enimm‰n tarjoavalle. Ne ovat
kaadetut! Olisinpa min‰ ruhtinas maassa, niin saisivat kyyti‰
papinrouva, kyl‰nvouti ja kruununtilain hallitus. -- Ruhtinas! Niin,
jos olisinkin ruhtinas, mit‰p‰ maani puut minua silloin liikuttaisivat!


_10 p. lokak._

Kun vain saan n‰hd‰kin h‰nen tummat silm‰ns‰, on minun hyv‰ olla! Niin,
katsos, ja minua kiusaa, ettei Albert n‰yt‰ olevan niin onnellinen,
kuin -- toivoi, ja kuin min‰ -- luulisin olevani, jos -- En ved‰
mielell‰ni ajatusviivoja, mutta t‰ss‰ en voi muulla tavalla ilmaista
ajatustani -- ja minusta tuntuu, kuin se tulisi n‰inkin kyllin
selv‰ksi.


_12 p. lokak._

Ossian on syd‰mess‰ni anastanut Homeroksen sijan. Millaiseen maailmaan
tuo ihana mies minut johtaakaan! Vaeltaa kangasta, kun ymp‰rill‰ viuhuu
myrskytuuli, joka tupruavassa usvassa ja kuun himme‰ss‰ valossa
kiid‰tt‰‰ isien henki‰. Kuulla vuorilta, mets‰virran kohinan keskelt‰,
henkien puolitukahtunutta ‰hkymist‰ luolissaan, kuulla murheen murtaman
tytˆn valitushuutoja, h‰nen surressaan rakastettunsa, jalosti kaatuneen
sankarin nelj‰ll‰ sammaleisella, ruohopeitteisell‰ hautapaadella. Kun
sitten tapaan h‰net, tuon vaeltavan harmaan laulajan, joka aavalta
kankaalta etsii is‰ins‰ jalanj‰lki‰, ja oi, lˆyt‰‰ heid‰n hautakivens‰,
ja sitten vaikeroiden t‰hyilee illan armasta t‰hte‰, joka painuu meren
vyˆryv‰‰n poveen, ja antaa menneiden aikojen virvota el‰viksi sankarin
sielussa, aikojen, jolloin yst‰v‰llinen s‰de viel‰ valaisi uljasten
urotˆit‰ ja jolloin kuu viel‰ antoi valonsa v‰rjy‰ heid‰n
seppelˆidyill‰, voitosta palaavilla laivoillaan. Kun n‰en syv‰n surun
h‰nen otsallaan, kun n‰en tuon viimeisen, yksinj‰‰neen sankarin
uupuneena horjuvan hautaansa kohden, kuinka h‰n vainajainsa haamujen
tehottomasta l‰sn‰olosta imee itseens‰ aina uutta tuskaisan hehkuista
iloa ja katsoo kylm‰‰n maahan ja korkeaan, huojuvaan heinikkoon ja
huudahtaa: Vaeltaja on tuleva, tuleva h‰n, joka tunsi minut
ihanuudessani, ja h‰n on kysyv‰: Miss‰ on laulaja, Fingalin kuuluisa
poika? H‰nen jalkansa kulkevat hautani ylitse, ja h‰n on hakeva turhaan
minua maan p‰‰lt‰. -- Oi yst‰v‰ni! tahtoisin kuin jalo aseenkantaja
vet‰‰ miekkani ja vapahtaa ruhtinaani vitkaan-kituvasti kuihtuvan
el‰m‰n vihlovasta tuskasta ja l‰hett‰‰ oman sieluni vapahdetun
puolijumalan j‰lkeen.


_19 p. lokak._

T‰t‰ tyhjyytt‰, t‰t‰ kamalaa tyhjyytt‰ t‰ss‰ rinnassani! -- Usein tulee
mieleeni ajatus: kun saisin, vain kerrankin saisin painaa h‰net t‰t‰
syd‰nt‰ni vastaan, niin t‰yttyisi i‰ksi rintani tyhjyys.


_26 p. lokak._

Niin, yh‰ enemm‰n varmenen, yst‰v‰ni, siit‰, ett‰ yksityisen olennon
olemassaolo merkitsee v‰h‰n, niin tuiki v‰h‰n. K‰vi t‰ss‰ er‰s
yst‰v‰t‰r tervehtim‰ss‰ Lottea, min‰ vet‰ydyin sivuhuoneeseen
ottaakseni er‰‰n kirjan, mutta en voidut lukea, otin sitten kyn‰n ja
aioin ruveta kirjoittamaan. Kuulin heid‰n puhuvan hiljaa; he juttelivat
kesken‰‰n ihan v‰h‰p‰tˆisist‰ asioista, tavallisia kaupunginjuoruja:
kuinka se ja se oli mennyt naimisiin, kuinka se ja se oli sairas, hyvin
sairas; h‰nt‰ vaivaa kuiva ysk‰, h‰nen kasvonsa ovat pelkk‰‰ luuta ja
nahkaa, h‰n menee tuon tuostakin tainnoksiin; en antaisi penni‰k‰‰n
h‰nen el‰m‰st‰‰n, tokaisi toinen. Se ja se on myˆskin hyvin heikkona,
sanoi Lotte. -- H‰n on jo turvoksissa, huomautti toinen. -- Vilkas
mielikuvitukseni loihti minut noiden onnettomien vuoteen ‰‰reen; n‰in
heid‰t, kuinka vastahakoisesti he luopuivat el‰m‰st‰, miten he --
Wilhelm! ja naiset tuossa viereisess‰ huoneessa puhelivat siit‰, kuten
ainakin puhutaan -- ett‰ joku meille vieras kuolee. -- Ja kun katsahdan
ymp‰rilleni ja silm‰ilen huonetta ja n‰en ymp‰rill‰ni Lotten vaatteet
ja Albertin asiakirjat tuossa, ja nuo huonekalut, jotka nyt tuntuvat
minusta niin omilta, tuo mustepullokin tuossa, ja ajattelen: Mit‰
oletkaan t‰ss‰ perheess‰ nyt! Kaikki kaikessa. Yst‰v‰si kunnioittavat
sinua, tuotat usein heille iloa, ja syd‰mess‰si tuntuu, kuin et voisi
el‰‰k‰‰n ilman heit‰; ja kuitenkin -- jos nyt l‰htisit, jos j‰tt‰isit
t‰m‰n piirin? tuntisivatko he ja kuinka kauan he tuntisivat aukon,
jonka sin‰ j‰tt‰isit heid‰n el‰m‰‰ns‰? kuinka kauan? -- Oi, niin
ohimenev‰ on ihminen, ett‰ h‰n siell‰kin, miss‰ on h‰nen olemisensa
varsinainen varmuus, siin‰kin piiriss‰, joka yksin todellisesti tuntee
h‰nen l‰sn‰olonsa, rakkaittensa muistossa ja rakkaittensa sielussa,
ett‰ h‰nen siell‰kin t‰ytyy sammua ja kadota, ja niin pian!


_27 p. lokak._

Tekisi usein mieleni repi‰ rintani auki ja lyˆd‰ p‰‰ni murskaksi, kun
ajattelen, ett‰ voimme olla niin v‰h‰n toinen toisellemme. Oi, ellei
itsess‰ni ole lempe‰ ja iloa, l‰mpˆ‰ ja hurmausta, ei toinen voi niit‰
minulle antaa, ja vaikka syd‰meni olisi t‰yten‰‰n autuuden aaltoilua,
en voisi sill‰ tehd‰ onnelliseksi toista, joka olisi kylm‰n‰ ja
laimeana vieress‰ni.


_27 p. lokak., illalla_.

Olen niin rikas itsess‰ni, ja tunne h‰nest‰ nielee kaiken minussa; olen
niin rikas, ja ilman h‰nt‰ raukee kaikki tyhj‰ksi minussa.


_30 p. lokak._

Tuhannet kerrat olen jo ollut heitt‰ytym‰isill‰ni h‰nen kaulaansa!
Tiet‰kˆˆn suuri Jumala milt‰ tuntuu, kun n‰kee edess‰‰n niin ihanaa
armautta eik‰ tohdi tarttua siihen; ja tarttuminenhan on sent‰‰n
ihmisen luontaisin taipumus! Tarttuuhan lapsikin kaikkeen mik‰ sattuu
h‰nen huomioonsa? -- Ja min‰?


_3 p. marrask._

Tiet‰kˆˆn sen Jumala! usein laskeudun vuoteelleni toivoen, niin,
todella toivoen, ettei minun tarvitsisi her‰t‰ en‰‰; ja kun aamulla
avaan silm‰ni, n‰en auringon taas ja olen niin viheli‰isen onneton.
Kunpa osaisin kiukutella edes, kun osaisin panna kaikki s‰‰n tai jonkun
kolmannen henkilˆn tai joidenkin turhiin rauenneiden toiveiden syyksi,
niin lep‰isi t‰m‰ siet‰m‰tˆn haluttomuus ja lannistus ainoastaan
puolella taakallaan p‰‰ll‰ni. Voi! tunnen niin liian syv‰sti, ett‰
minussa yksin on kaikki syy -- ei, ei syy! Lyhyesti, ett‰ minuun
itseeni on k‰tkettyn‰ kaiken k‰rsimyksen l‰hde, kuten ennen kaiken
autuuden. Enkˆh‰n ole sama ihminen, joka ennen l‰ikyin tunteitteni
t‰ytel‰isyytt‰, jolla joka askelellaan oli paratiisi itsess‰‰n, jolla
oli syd‰n, joka rakkaudellaan olisi syleillyt vaikka koko maailmaa? Ja
nyt t‰m‰ syd‰n on kuollut, mitk‰‰n riemunsyk‰hdykset eiv‰t v‰r‰hdyt‰
sit‰ en‰‰, silm‰ni katselevat kuivakiskoisina, ja aistini, joita eiv‰t
en‰‰ mitk‰‰n virkist‰v‰t kyynelet vilvoita, vet‰v‰t otsani
tuskallisesti kokoon. K‰rsin syv‰sti, sill‰ olen kadottanut sen, mik‰
oli el‰m‰ni ainoa nautinto ja hurma, tuon pyh‰n, el‰vˆitt‰v‰n voiman,
jolla loihdin maailmat ymp‰rilleni; sen min‰ olen kadottanut! -- Kun
katselen ikkunastani tuonne ulos et‰isi‰ kukkuloita kohden, kuinka
aamuaurinko ylenee niiden yll‰ ja puhkaisee usvat ja levitt‰‰ valonsa
niittylakeuksien ylitse, ja kuinka tuo tyynen‰ virtaava joki polveilee
lehdettˆm‰in pajukkojensa v‰litse t‰nne minua kohden, -- oi, kun tuo
ihana luonto on edess‰ni j‰ykk‰n‰ kuin kuollut kiiltokuva, ja kun
kaikki tuo sulonhurma ei her‰t‰ ainoatakaan onnenv‰rett‰ syd‰mess‰ni,
ja kun seison siin‰ Jumalan kasvojen edess‰ koko itsess‰ni kuin
kuivunut kaivo tai ravistunut sanko! Heitt‰ydyn silloin toisinaan
maahan ja rukoilen Jumalalta kyyneli‰, rukoilen kuin maamies sadetta,
kun taivas h‰nen p‰‰ns‰ p‰‰ll‰ tuikottaa rautaisena ja maan syli
janoitsee h‰nen ymp‰rill‰‰n. Mutta oi! tunnen, tunnen sen, Jumala ei
anna sadetta ja auringonpaistetta meid‰n maltittomain rukoustemme
mukaisesti, ja ne ajat, joiden muisto nyt ahdistaa minua, mik‰ muu ne
tekik‰‰n niin autuaiksi kuin se, ett‰ k‰rsiv‰llisesti odotin h‰nen
henke‰ns‰, ja ett‰ t‰ydell‰ ja hartaankiitollisella syd‰mell‰ otin
vastaan sen nautinnonhurman, jonka h‰n vuodatti ylleni!


_8 p. marrask._

Lotte on nuhdellut minua liikanaisuuksistani! oi, ja niin
rakastettavasti! Liikanaisuuksistani, kun usein lasi viini‰ houkuttelee
minut juomaan koko pullon. -- ƒlk‰‰ tehkˆ siten, sanoi h‰n, muistakaa
Lottea! -- Muistaa! huudahdin, tarvitseeko siihenkin minua kehoittaa?
Muistan! -- en muista! Olette alati sielussani! Istuin t‰n‰‰n paikalla,
jossa ‰skett‰in kerran astuitte vaunuista. -- H‰n rupesi puhumaan
jostain muusta est‰‰kseen minua p‰‰sem‰st‰ pitemm‰lle siin‰ aineessa.
Yst‰v‰ni, min‰ olen mennytt‰! H‰n voi tehd‰ minulle mit‰ vain haluaa.


_15 p. marras_

Kiit‰n sinua, Wilhelm, syd‰mellisest‰ osanotostasi ja hyv‰‰
tarkoittavasta neuvostasi, mutta pyyd‰n, pysy levollisena. Anna minun
k‰rsi‰ loppuun t‰m‰; kaikessa voipumuksessanikin on minulla kylliksi
voimaa siihen. Kunnioitan uskontoa, sen sin‰ tied‰t, ja tunnen, ett‰ se
voi antaa tukea monelle uupuvalle ja lohtua monelle n‰‰ntyv‰lle. Mutta
-- voiko se, t‰ytyykˆ sen antaa sit‰ jokaiselle? Jos luot silm‰si
avaraan maailmaan, niin n‰et tuhansia, joille se ei ole sit‰ antanut,
tuhansia, joille se saarnattuna tai saarnaamatta ei ole sit‰ antanut;
pit‰‰kˆ sen siis v‰ltt‰m‰tt‰ antaa sit‰ minulle? Eikˆ Jumalan poika
itsekin sano, ett‰ h‰nen ovat ne, jotka Is‰ h‰nelle antaa? Ellen min‰
nyt olisi annettukaan h‰nelle? Jos Is‰ nyt tahtookin, kuten syd‰meni
sanoo, pid‰tt‰‰ minut itselleen? Kuule, min‰ pyyd‰n sinua, ‰l‰ suinkaan
selit‰ t‰t‰ v‰‰rin; ‰l‰ n‰e pilkkaa n‰iss‰ viattomissa sanoissa;
paljastan niiss‰ koko sieluni; muuten olisi ollut parempi, etten olisi
ruvennut puhumaan koko asiasta, kuten ainakin hyvin ep‰mieluisesti
puhun asioista, joista jokainen tiet‰‰ yht‰ v‰h‰n kuin min‰kin. Vai
k‰ykˆh‰n yli ihmisvoimien ja onkohan muuta kuin ihmiskohtaloa k‰rsi‰
mittansa ja tyhjent‰‰ maljansa? -- Ja kun kalkki taivaan Jumalalle
h‰nen ihmishuulillaan tuntui katkeralta, niin miksi suurentelisin min‰
ja teeskelisin, kuin se tuntuisi minusta suloiselta? Ja miksi h‰pe‰isin
sin‰ kamalana hetken‰, jolloin koko olentoni h‰ilyy olemisen ja
olemattomuuden v‰lill‰, jolloin menneisyys valaisee tulevaisuuden
synke‰t syv‰nteet kuin v‰l‰ht‰v‰ salama ja jolloin kaikki ymp‰rill‰ni
vaipuu ja maailma sortuu mukanani -- eikˆ silloin ole ihan
luonnollista, ett‰ tuo itseens‰ ahdistettu ja kuitenkin itse‰ns‰
kaipaava, tuo loputtomasti alas ja alas syˆksyv‰ olento, turhaan
kamppailevien voimiensa sis‰isess‰ syvyydess‰ n‰‰ntyy vaikertamaan:
Jumalani, minun Jumalani, miksi minut hylk‰sit? Pit‰isikˆ minun h‰vet‰
niit‰ sanoja, pit‰isikˆ minun kavahtaa semmoista hetke‰, jota ei
v‰ltt‰nyt h‰nk‰‰n, joka k‰‰rii kokoon taivaat kuin liinan.


_21 p. marrask._

H‰n ei n‰e, h‰n ei tunne, ett‰ h‰n valmistaa myrkky‰, joka on suistava
turmioon sek‰ minut ett‰ h‰net; ja min‰, t‰ysin, nauttivin siemauksin
min‰ tyhjenn‰n maljaa, jonka h‰n turmiokseni ojentaa minulle. Miksi tuo
hellyys, jolla h‰n usein -- useinko? -- ei, ei usein, mutta monesti
sent‰‰n katsoo minuun, miksi tuo hyvyys h‰nen silmiss‰‰n, kun joskus
tunteeni v‰littˆm‰sti tulvailee esiin, miksi tuo s‰‰li, joka usein
kuvastuu h‰nen otsallaan, kun h‰n katselee k‰rsimyst‰ni?

Eilen kun l‰hdin, h‰n ojensi minulle k‰tens‰ ja sanoi: Hyv‰sti, rakas
Werther! -- Rakas Werther! Tapahtui ensikertaa, ett‰ h‰n nimitti minua
niin, ja se vavahti l‰pi luiden ja ytimieni. Olen tuhannet kerrat
toistanut sit‰, ja eilen illalla, kun laskeusin vuoteelleni ja puhella
lavertelin kaikenmoista itselleni, sanoin yht'‰kki‰: Hyv‰‰ yˆt‰, rakas
Werther! niin ett‰ itsenikin t‰ytyi nauraa itselleni.


_22 p. marrask._

En saa rukoilla: suo h‰net minulle! ja kuitenkin h‰n tuntuu usein kuin
omaltani. En saa rukoilla: anna h‰net minulle! sill‰ h‰n on toisen.
Viisastelen tuskillani, ja jos laskisin mieleni oikein valloilleen,
niin syntyisip‰ todellinen litania vastakkaislauselmia.


_24 p. marrask._

H‰n tuntee, kuinka min‰ k‰rsin. T‰n‰‰n sukelsi h‰nen katseensa syv‰lle
syd‰meeni. Tapasin h‰net yksin; en sanonut mit‰‰n, ja h‰n katsahti
minuun. Enk‰ n‰hnyt en‰‰ h‰nen armasta kauneuttaan, en h‰nen
v‰l‰htelev‰‰, valoista henkevyytt‰‰n, kaikki se ik‰‰nkuin hupeni
silmist‰ni. Katse niin paljoa ihanampi v‰lkkyi minua kohden, niin sulan
hartaan osanoton, niin suloisen s‰‰lin katse. Miks'en saanut heitt‰yty‰
h‰nen jalkoihinsa? Miks'en saanut heitt‰yty‰ h‰nen kaulaansa ja vastata
h‰nelle tuhansin suudelmin? H‰n pakeni klaveerinsa ‰‰reen ja hyr‰ili
suloisesti ja hiljaa soittonsa mukaan. En ikin‰ ole n‰hnyt h‰nen
huuliaan niin hurmaavina; oli kuin ne avautuisivat hiutuvasti janoten
juomaan noita suloisia s‰veli‰, jotka kumpusivat soittimesta, ja kuin
vain salamyhk‰inen kaiku humuilisi h‰nen puhtaasta suustaan. -- Oi,
kunpa voisinkin kuvata sen sinulle! En voinut hillit‰ itse‰ni kauempaa,
min‰ kumarruin ja vannoin itselleni: konsanaan en tohdi painaa
suudelmaa teille, huulet, joilla taivaan henget liihoittelevat! -- Ja
kuitenkin -- tahtoisin ja tahtoisin -- Oh, tuossa nyt n‰et! se on
niinkuin sein‰n‰ sieluni edess‰ -- tuo autuus -- ja sitten sortuneena,
sovittaa tuota rikostaan -- rikostaan?


_26 p. marrask._

Toistelen itselleni: kohtalosi on tavaton ja harvinainen; toiset ovat
onnellisia -- noin ei ole viel‰ kukaan k‰rsinyt kuin sin‰. Mutta sitten
luen jotakuta muinaista runoilijaa, ja on kuin n‰kisin omaan syd‰meeni.
Kuormani on niin raskas! Oi, ovatko siis ihmiset jo ennen minuakin
k‰rsineet n‰in syv‰sti?


_30 p. marrask._

En saa, en saa toipua t‰st‰! Minne menenkin, kaikkialla kohtaan
jotakin, joka repii minut suunniltani. T‰n‰‰nkin! oi kohtaloa! oi
ihmisparkoja.

K‰velen rantaa pitkin p‰iv‰llisen tienoissa, minulla ei ole ruokahalua.
Kaikki oli autiota, kosteankylm‰ iltatuuli puhalteli vuorilta k‰sin, ja
harmaita sadepilvi‰ kasaantui laakson ylle. Et‰‰mp‰n‰ n‰in miehen
vihre‰ss‰, risaisessa takissa; h‰n r‰mpi siell‰ kallioilla ja n‰ytti
etsiv‰n kasveja. Kun tulin l‰hemm‰ksi ja h‰n, kuullen minun l‰hestyv‰n,
k‰‰ntyi minua kohti, n‰in mielt‰kiinnitt‰v‰t kasvot, joiden pohjas‰vy
oli hiljaista surumielisyytt‰, mutta jotka muuten ilmaisivat suoraa,
lempe‰t‰ mielt‰: mustat hiuksensa h‰n oli neuloilla kieraissut kahteen
kiemuraan ja muun tukkansa punonut paksuksi palmikoksi, joka riippui
takana. Kun h‰nen pukunsa mielest‰ni osoitti rahvaan miest‰, arvelin,
ettei h‰n panisi pahakseen, jos j‰isin katselemaan h‰nen askarteluaan,
ja kysyin sent‰hden, mit‰ h‰n etsi. -- Etsin, sanoi h‰n ja huokasi
syv‰‰n, etsin kukkia, mutta en lˆyd‰ mit‰‰n. -- Ei ole vuodenajastakaan
semmoiseen nyt, vastasin naurahtaen. -- Kukkia on monenlaisia, sanoi
h‰n, laskeutuen alas luokseni. Puutarhassani kasvaa ruusuja ja kahta
lajia kuusamaa, toisen olen saanut is‰lt‰ni, ne kasvavat kuin
rikkaruoho; nyt olen jo kaksi p‰iv‰‰ etsinyt niit‰, mutta en lˆyd‰.
Tuolla ulkona kasvaa myˆskin aina kukkia, keltaisia, sinisi‰ ja
punaisia, ja rantasapella on niin kaunis kukoistus. Mutta nyt en vain
lˆyd‰ mit‰‰n. -- Minusta oli miehess‰ jotain kummallista, ja kysyin
sent‰hden kautta rantain: No, mit‰ h‰n sitten tekisi niill‰
kukkasillaan? -- Omituinen vavahteleva hymy levisi h‰nen kasvoilleen.
-- ƒlk‰‰ vain ilmaisko salaisuuttani, sanoi h‰n nostaen sormensa
suulleen; olen luvannut armaalleni kukkasia. -- Seh‰n on oikein,
sanoin. -- Oo, sanoi mies, h‰nell‰ on paljon muuta, h‰n on rikas. -- Ja
kuitenkin h‰n pit‰‰ kukistanne, vastasin. -- Oo, puheli mies edelleen,
h‰nell‰ on jalokivi‰ ja kruunu. -- Mik‰ h‰nen nimens‰k‰‰n sitten on? --
Kunpa valtios‰‰dyt suostuisivat maksamaan minulle, vastasi h‰n, niin
olisin toinen mies! Niin, oli kerran aika, jolloin min‰ olin
onnenpoika! Nyt min‰ olen mennytt‰. Min‰ olen... -- Kostea, taivasta
kohden kohotettu katse ilmaisi minulle kaiken. -- Olitte siis
onnellinen? kysyin. -- Oo, soisin viel‰kin olevani! sanoi h‰n. Se oli
ihanaa aikaa, olin silloin niin iloinen ja kevyt kuin kala vedess‰! --
Henrik! kutsui er‰s eukko, joka l‰heni tiet‰, Henrik, miss‰ sin‰ nyt
taas olet, olemme etsineet sinua kaikkialta; tule ruoalle. -- Onko h‰n
poikanne? kysyin astuen vaimon luokse. -- Kyll‰ h‰n on minun
poikaparkani, vastasi eukko. Jumala on laskenut p‰‰lleni raskaan
taakan. -- Joko h‰n kauankin on ollut tuommoinen? kysyin. --
Tuommoinen, noin hiljainen, vastasi vaimo, h‰n on ollut puolen vuotta.
Jumalan kiitos, ett‰ h‰n on niinkin pitk‰ll‰ jo; sit‰ ennen h‰n oli
kokonaisen vuoden raivohulluna, ja h‰nt‰ pidettiin siteiss‰
houruinhuoneessa. Nyt h‰n ei en‰‰ tee kenellek‰‰n mit‰‰n, h‰n h‰‰r‰ilee
vain kuninkaittensa ja keisariensa kanssa. H‰n oli s‰vyis‰, hiljainen
mies, joka auttoi minua elatushuolissa ja kirjoitti kaunista k‰sialaa,
mutta yht'‰kki‰ h‰n muuttuu mietiskeli‰‰ksi, sairastuu kovaan
kuumeeseen, rupeaa hourimaan, ja nyt h‰n on semmoinen kuin n‰ette.
Kertoisinko teille, herra -- Keskeytin h‰nen sanatulvansa kysym‰ll‰:
Milloin on sitten ollut se aika, jota h‰n ylist‰‰ sanoen, ett‰ h‰n oli
silloin niin onnellinen ja ett‰ h‰nen oli niin hyv‰ olla? -- Sit‰
hˆperˆ‰! huudahti eukko ja hymyili s‰‰liv‰sti, h‰n tarkoittaa sit‰
aikaa, jolloin h‰n oli raivohulluna, sit‰ h‰n aina kiitt‰‰; sit‰ aikaa,
jolloin h‰n oli houruinhuoneessa ja jolloin h‰n oli ihan tiedottomana.
-- Tuo sattui minuun kuin salaman isku; annoin eukolle pienen rahan ja
j‰tin h‰net kiireesti.

Kun olit onnellinen! huudahdin, nopeasti astellen kaupunkia kohden, kun
sinun oli hyv‰ olla kuin kalan vedess‰! -- Jumala taivaissa! Oletko
m‰‰r‰nnyt ihmisen osaksi, ettei h‰n voi olla onnellinen muulloin kuin
silloin, kun h‰nell‰ ei viel‰ ole j‰rke‰ tai kun h‰n on sen j‰lleen
kadottanut! -- Voi poloista! ja kuinka kadehdinkaan sent‰‰n mielesi
pimeytt‰ ja sit‰ h‰mmennyst‰, jossa menehdyt! Toivorikkaana sin‰ l‰hdet
keskell‰ talvea ulos poimimaan kuningattarellesi kukkia, ja olet
suruissasi, kun et lˆyd‰ mit‰‰n, etk‰ voi k‰sitt‰‰ miksi et lˆyd‰. Ja
min‰ -- l‰hden ulos toiveettomana ja tarkoituksetta, ja palaan
samanlaisena kuin olen l‰htenytkin. -- Sin‰ kuvittelet, mik‰ mies
voisit olla, jos valtios‰‰dyt suostuisivat antamaan rahaa sinulle.
Sinua onnellista, joka voit onnesi puutteesta syytt‰‰ maallisia
esteit‰. Sin‰ et tunne, et tunne, ett‰ k‰rsimyksesi on omassa
s‰rkyneess‰ syd‰mess‰si ja omissa h‰mmentyneiss‰ aivoissasi, joita
kumpaakaan maailman kaikki kuninkaat eiv‰t voisi parantaa.

Lohduttomana menehtykˆˆn se, ken saattaa pilkata sairasta, joka
matkustaa et‰isimm‰llekin l‰hteelle, mik‰ vain on pahentava h‰nen
sairauttaan ja tekev‰ h‰nen loppunsa tuskallisemmaksi! niin myˆs se,
ken halventaa ahdistettua onnetonta, joka omantuntonsa vaivoista ja
sielunsa tuskista p‰‰st‰ksens‰ tekee toivioretken Pyh‰lle haudalle!
Jokainen askel, joka raivaamattomilla teill‰ haavoittaa h‰nen
jalkaansa, valaa lievityst‰ h‰nen ahdistuneeseen mieleens‰, ja jokaisen
matkap‰iv‰n vaivojen j‰lkeen laskeutuu h‰nen syd‰mens‰ monista huolista
keventyneen‰ levolle. -- Rohkenetteko sanoa tuota vain harhaluuloksi,
te sanasankarit, jotka lep‰‰tte pehmeill‰ patjoillanne? --
Harhaluuloksi! Oi Jumala, sin‰ n‰et kyyneleni! T‰ytyikˆ sinun, joka
loit ihmisen jo muutenkin kyllin puutteenalaiseksi, t‰ytyikˆ sinun
lis‰ksi antaa h‰nelle velji‰, jotka riist‰v‰t h‰nelt‰ senkin v‰h‰n,
mit‰ h‰nell‰ on, senkin pienen hivenen luottamusta, joka h‰nell‰ on
sinuun, sinuun, sin‰ kaikkea-rakastava! Sill‰ mit‰ onkaan luottamus
parantavaan yrttiin tai viinipensaan kyyneliin muuta kuin luottamusta
sinuun, luottamusta siihen, ett‰ sin‰ olet kaikkeen ymp‰rill‰mme
k‰tkenyt parannuksen ja lievityksen voimaa, jota me niin aina ja
alituisesti tarvitsemme. Is‰ni! jota en tunne! Is‰ni, joka ennen t‰ytit
koko sieluni l‰sn‰olollasi ja joka nyt olet k‰‰nt‰nyt kasvosi minusta!
kutsu minut luoksesi! ƒl‰ en‰‰ pysy vaiti! T‰m‰ janoitseva, hiutuva
sieluni ei kest‰ vaitioloasi. -- Voisiko ihminen, is‰ olla vihoissaan,
jos yht'‰kki‰ odottamatta kotiin palannut poikansa lankeaisi h‰nen
kaulaansa ja huudahtaisi: T‰ss‰ olen taaskin, is‰ni! ƒl‰ vihastu
minulle, vaikka j‰tinkin kesken matkani, jonka olisit tahtonut kest‰v‰n
kauemmin. Maailmassa on kaikkialla yht‰l‰ist‰, vaivaa ja ponnistusta
seuraa palkinto ja ilo; mutta mit‰ liikuttaa minua kaikki tuo, minun on
hyv‰ olla vain siell‰, miss‰ sin‰ olet, sinun kasvojesi edess‰ min‰
tahdon k‰rsi‰ ja nauttia. -- Ja sin‰, rakas taivaallinen is‰, sin‰kˆ
sys‰isit h‰net luotasi?


_1 p. jouluk._

Wilhelm! mies, josta kirjoitin, tuo onnellinen onneton, oli ollut
kirjurina Lotten is‰ll‰, oli rakastunut Lotteen, ja t‰m‰ rakkaus, jota
h‰n helli ja kasvatti itsess‰‰n, jota h‰n salasi, jonka h‰n viimein
ilmaisi ja jonka t‰hden h‰net erotettiin toimestaan, on tehnyt h‰nest‰
mielipuolen. Tunne n‰iden kuivakiskoisten sanojen takaa, kuinka
mielettˆm‰sti t‰m‰ kertomus j‰rkytti minua, kun Albert sen kertoi
minulle yht‰ tyynesti kuin sin‰kin arvattavasti luet sen.


_4 p. jouluk._

Voi yst‰v‰ni! -- N‰etkˆ sin‰, min‰ menehdyn, en kest‰, en kest‰ t‰t‰
kauempaa! Istuin t‰n‰‰n h‰nen luonaan -- istuin, h‰n soitti
klaveerillaan useita kappaleita, ja mik‰ tunne h‰nen soitossaan! -- oi!
-- Mitenk‰? -- H‰nen pikkusisarensa istui polvellani ja siisti
nukkeansa. Silm‰ni vettyiv‰t. Kumarruin ja katseeni sattui h‰nen
vihkisormukseensa -- kyyneleni juoksivat. -- Ja yht'‰kki‰ h‰n rupeaa
soittamaan er‰st‰ vanhaa taivaallisen suloista s‰velm‰‰, ihan
yht'‰kki‰, ja sieluuni valuu niin ihana lohdun tunne, ja muisto
menneist‰ p‰ivist‰, ajoista, jolloin olin kuullut tuon laulun ennen, ja
ajoista, kolkoista ajoista, jotka olivat olleet sen j‰lkeen, kaikki
k‰rsimykseni ja pett‰neet toiveeni muistuivat mieleeni, ja silloin --
Astelin edestakaisin huoneessa, syd‰meni tukahtui tulviviin
tunteihinsa. -- Jumalan t‰hden, sanoin k‰‰ntyen kiihtyneesti h‰nt‰
kohden, Jumalan t‰hden, lopettakaa! -- H‰n lakkasi soittamasta ja
katsahti h‰mm‰styneen‰ minuun. -- Werther, sanoi h‰n sitten,
kasvoillaan hymy, joka tunki l‰pi sieluni, Werther, olette hyvin
sairas; eiv‰t lempiruokannekaan en‰‰ maistu teille. L‰htek‰‰ nyt! Ja
pyyd‰n teit‰, tyyntyk‰‰. -- Min‰ rep‰isin itseni pois h‰nen luotaan, ja
-- Jumala! Sin‰ n‰et k‰rsimykseni ja olet tekev‰ niist‰ lopun.


_6 p. jouluk._

Kuinka h‰nen kuvansa aina seuraa minua! Valveillani ja unissani h‰n
t‰ytt‰‰ koko sieluni! T‰ss‰, kun suljen silm‰ni, t‰ss‰ otsani takana,
johon sis‰inen n‰kˆvoima keskittyy, el‰v‰t h‰nen tummat silm‰ns‰.
T‰ss‰, oi, en saa sit‰ sanotuksi! Jos suljen silm‰ni, ovat ne kohta
tuossa; kuin syvyyten‰ ne lep‰‰v‰t edess‰ni, minussa, t‰ytt‰v‰t kaikki
mieleni aistit.

Mit‰ on ihminen, tuo ylistetty puolijumala! Eiv‰tkˆ h‰nen voimansa pet‰
juuri silloin, kun h‰n parhaiten niit‰ tarvitsisi? Tai kun h‰n
kuohahtaa iloon tai vajoo tuskien syliin, eikˆ h‰n kummassakin
tapauksessa juuri silloin ik‰‰nkuin sis‰llisesti lamaudu ja juuri
silloin tule palautetuksi tympe‰‰n, kylm‰‰n tietoisuuteen, kun h‰n
hartaimmin kaipaisi j‰tt‰yty‰ ‰‰rettˆmyyden t‰ydellisyyteen?




JULKAISIJAN LISƒYS LUKIJALLE.


Kuinka mielell‰ni n‰kisink‰‰n, ett‰ yst‰v‰mme viimeisilt‰ merkillisilt‰
p‰ivilt‰ olisi s‰ilynyt niin paljon omak‰tisi‰ todistuskappaleita,
ettei minun tarvitsisi kertomuksellani keskeytt‰‰ h‰nen
j‰lkeenj‰‰neiden kirjeidens‰ julkaisemista.

Olen koettanut huolellisesti koota mahdollisimman tarkkoja tietoja
niilt‰ henkilˆilt‰, joiden olen voinut otaksua l‰hemmin tuntevan h‰nen
el‰m‰kertansa; sen kehitys on yksinkertainen, ja kaikki kertomukset
sen juoksusta k‰yv‰t, muutamia v‰h‰p‰tˆisempi‰ sivuseikkoja
lukuunottamatta, yhteen; toimivain henkilˆiden mielenlaadusta vain ovat
k‰sitykset eroavia, ja niist‰ langetetaan eri‰vi‰ arvosteluja.

Eih‰n en‰‰ olekaan muuta teht‰v‰n‰mme kuin tunnollisesti kertoa, mit‰
suurella vaivalla vihdoin olemme saaneet tiet‰‰, ja sovittaa vainajan
j‰lkeen j‰tt‰m‰t kirjeet oikeihin paikkoihinsa v‰heksim‰tt‰
pienint‰k‰‰n k‰siimme sattunutta kirjelippusta, varsinkin koska on niin
vaikea keksi‰ jo jonkin yksityisen teonkin oikeimpia ja todellisimpia
vaikuttimia, jos sen on tehnyt ihminen, joka ei kuulu ihan kaikkein
tavallisimpiin.

Toivottomuus ja mielenlannistus oli v‰hitellen syˆpynyt yh‰ syvemm‰lle
Wertherin sieluun, oli juurtunut sinne varmemmin ja v‰h‰ v‰h‰lt‰
vallannut koko h‰nen olemuksensa. H‰nen mielens‰ sopusointu oli
kokonaan h‰iriytynyt, jonkinlainen sis‰inen kuumuus ja tulisuus, joka
h‰mmensi sekaisin kaikki h‰nen luontonsa voimat, kiehutti ja kypsytti
h‰ness‰ esiin mit‰ vastenmielisimpi‰ ilmiˆit‰ ja j‰tti h‰net lopulta
ihan t‰ydelliseen uupumukseen, jonka vallasta p‰‰st‰kseen h‰n kamppaili
viel‰ kiihke‰mmin kuin oli siihen asti taistellut kaikkia muita pahoja
vastaan. Sielunsa h‰t‰ kulutti h‰ness‰ kaikki muut hengenvoimat,
h‰nen vilkkautensa ja h‰nen mielens‰ ter‰vyys laimeni, seuraihmisen‰
h‰n muuttui ik‰v‰ksi, h‰n k‰vi yh‰ onnettomammaksi, ja sit‰
kohtuuttomammaksi, mit‰ onnettomammaksi h‰n tuli. Ainakin v‰itt‰v‰t
t‰t‰ Albertin yst‰v‰t; he sanovat, ett‰ Werther, joka itse ik‰‰nkuin
joka p‰iv‰ kulutti kaiken omaisuutensa, illalla k‰rsi‰kseen ja
n‰hd‰kseen puutetta, ei voinut oikein arvostella puhdasluontoista,
tyynt‰ miest‰, joka nyt vihdoinkin oli saavuttanut kauan toivomansa
onnen, eik‰ h‰nen menettely‰‰n, kun h‰n koetti varata t‰m‰n onnensa
itselleen tuleviksi p‰ivikseen. Albert, sanovat he, ei niin lyhyess‰
ajassa ollut mitenk‰‰n muuttunut, h‰n oli yh‰ sama mies, joksi Werther
heti alussa tuli h‰net tuntemaan ja jota h‰n silloin oli pit‰nyt niin
suuressa arvossa ja niin kunnioittanut. H‰n rakasti Lottea enemm‰n kuin
mit‰‰n maailmassa, h‰n ylpeili h‰nest‰ ja halusi, ett‰ kaikki muutkin
pit‰isiv‰t h‰nt‰ ihanimpana ja t‰ydellisimp‰n‰ olentona. Olikohan siin‰
siis mit‰‰n moitittavaa, ett‰ h‰n tahtoi v‰ltt‰‰ v‰hint‰ ep‰ilyksen
varjoakin ja ettei h‰n sin‰ hetken‰ ollut halukas viattomimmallakaan
tavalla jakamaan t‰t‰ aarrettaan kenenk‰‰n toisen kanssa? He myˆnt‰v‰t,
ett‰ Albert kyll‰ usein poistui vaimonsa huoneesta, kun Werther tuli
h‰nen luokseen, mutta sit‰ h‰n ei tehnyt vihasta ja ynseydest‰
yst‰v‰‰ns‰ kohtaan, vaan ainoastaan siksi, ett‰ oli tuntenut
l‰sn‰olonsa rasittavan t‰t‰.

Lotten is‰ oli sairastunut, niin ettei voinut liikkua ulkona; h‰n
l‰hetti vaununsa noutamaan Lottea, ja Lotte l‰hti h‰nen luokseen. Oli
kaunis talvip‰iv‰, oli ollut ensimm‰inen vahvempi lumipyry, ja koko
seutu oli lumen peitossa.

Werther l‰hti seuraavana aamuna h‰nen j‰lkeens‰ sinne, saattaakseen
h‰nt‰ takaisin, ellei Albert tulisi noutamaan h‰nt‰.

Kirkas ilmakaan ei tehnyt sen syvemp‰‰ vaikutusta h‰nen sameaan
mieleens‰, raskas paino lep‰si h‰nen sielullaan, suruisat kuvat olivat
syˆpyneet h‰neen, ja h‰nen mielens‰ liikkui vain tuskallisesta
ajatuksesta toiseen.

Kun h‰n aina oli tyytym‰tˆn itseens‰, n‰ytti h‰nest‰ toistenkin tila
arveluttavalta ja h‰mmentyneelt‰, h‰n luuli h‰irinneens‰ Albertin ja
h‰nen puolisonsa kaunista suhdetta ja moitti itse‰‰n siit‰, samalla
kuitenkin tuntien salaista vastenmielisyytt‰ aviomiest‰ kohtaan.

Nytkin siin‰ tiell‰ h‰nen ajatuksensa johtuivat t‰h‰n. Niin, niin, h‰n
puheli itsekseen, salaa kiristellen hampaitaan: tuo nyt on siis sit‰
omaista, yst‰v‰llist‰, hell‰‰ ja kaikkeen osaaottavaa suhdetta,
sit‰ tyynt‰, kest‰v‰‰ uskollisuutta! Kyll‰stymist‰ se on ja
v‰linpit‰m‰ttˆmyytt‰! Jokainen vaivainen pikkuteht‰v‰kin vet‰‰ h‰nt‰
enemm‰n puoleensa kuin h‰nen kallis, ihana vaimonsa. Osaako h‰n antaa
onnelleen arvoa? Osaako h‰n pit‰‰ Lottea siin‰ arvossa kuin h‰n
ansaitsee? H‰n on h‰nell‰, noh, niin on! -- Tied‰n sen, kuten tied‰n
paljon muutakin, luulisin jo tottuneeni siihen ajatukseen, mutta se on
viel‰ kerran saava minut j‰rjilt‰ni, se on saattava minut perikatoon.
-- Ja onko h‰nen yst‰vyytens‰ sitten kest‰nyt koetuksen? Eikˆ
h‰nest‰ vain kiintymykseni Lotteenkin jo liene h‰nen oikeuksiensa
rajoittamista, ja eikˆ huomaavaisuuteni Lottea kohtaan tuntune h‰nest‰
salaiselta moitteelta h‰nt‰ itse‰‰n vastaan? Tied‰n sen hyvinkin,
tunnen sen, h‰n ei en‰‰ mielell‰‰n n‰e minua t‰‰ll‰, h‰n toivoo, ett‰
poistuisin; minun l‰sn‰oloni kiusaa h‰nt‰.

Tuon tuostakin h‰n hiljensi h‰t‰ist‰ k‰ynti‰‰n, toisinaan pys‰htyi
kokonaan ja n‰ytti aikovan palata; mutta aina h‰n sent‰‰n taas l‰hti
liikkeelle eteenp‰in ja saapui t‰llaisiin ajatuksiin ja itsepuheluihin
vaipuneena melkein kuin vastoin tahtoaan perille mets‰styslinnalle.

H‰n astui ovelle, kysyi vanhusta ja Lottea ja tapasi koko talon
jonkinmoisessa kiihtymystilassa. Vanhin pojista kertoi h‰nelle, ett‰
ulkona Wahlheimissa oli tapahtunut onnettomuus, siell‰ oli murhattu
joku talonpoika! Werther ei kuunnellut sit‰ sen tarkemmin. H‰n astui
sis‰‰n ja tapasi Lotten koettamassa est‰‰ vanhusta, joka sairaudestaan
huolimatta itse aikoi ulos pit‰‰kseen tutkintoa itse murhapaikalla.
Murhaajaa ei viel‰ tunnettu, surmatun ruumis oli aamulla lˆydetty talon
portilta; ep‰ilt‰vi‰ asianhaaroja oli sent‰‰n olemassa: murhattu oli
ollut renkin‰ er‰‰ll‰ leskiem‰nn‰ll‰, jolla sit‰ ennen oli ollut
palveluksessa er‰s toinen, joka riidoin oli ajettu talosta.

Kun Werther t‰m‰n kuuli, hyp‰hti h‰n kiihtyneen‰ pystyyn. -- Onko se
mahdollista! huudahti h‰n; minun t‰ytyy menn‰ sinne, en voi viipy‰
silm‰nr‰p‰yst‰k‰‰n. -- H‰n kiiruhti Wahlheimia kohden; kaikki
asianhaarat muistuivat niin el‰v‰sti h‰nen mieleens‰, eik‰ h‰nelle
j‰‰nyt en‰‰ ep‰ilyst‰k‰‰n siit‰, ettei tekoa olisi tehnyt sama mies,
jonka kanssa h‰n oli niin monta kertaa ollut puheissa ja joka oli
k‰ynyt h‰nelle niin mieleiseksi.

Kun h‰nen oli kuljettava lehmuspuiston l‰vitse tullakseen ravintolaan,
jonne ruumis oli viety, valtasi h‰net kammo h‰nen astuessaan tuota
ennen niin rakastamaansa paikkaa. Kynnys, jolla naapurin lapset niin
usein olivat leikkineet, oli veritahroissa. Rakkaus ja uskollisuus,
ihmisen ihanimmat tunteet, olivat muuttuneet v‰kivallanteoksi ja
murhaksi. Nuo tihe‰t, korkeat puut seisoivat nyt paljaina ja kuurassa,
kauniit pensaat, jotka kurkottelivat matalan kirkkotarhanmuurin ylitse,
olivat karistaneet lehtens‰, ja lumen peitt‰min‰ katselivat hautakivet
niiden v‰list‰ ulos.

Kun h‰n l‰heni ravintolaa, jonka edustalle koko kyl‰ oli kokoontunut,
nousi yht'‰kki‰ huuto. Et‰‰ll‰ n‰kyi joukko aseellisia miehi‰, ja
kaikki huusivat, ett‰ murhaajaa tuodaan. Werther katsahti sinnep‰in,
eik‰ h‰nelle en‰‰ j‰‰nyt v‰hint‰k‰‰n ep‰ilyksen varaa. Niin! mies oli
sama, joka niin rakasti tuota leske‰ ja jonka h‰n joku aika sitten oli
kohdannut kuljeksivana, hiljainen uhka ja salainen ep‰toivo sielussaan.

Mit‰ olet tehnyt, onneton! huudahti Werther, astuen vangittua vastaan.
-- T‰m‰ katsahti h‰neen tyynesti ja ‰‰neti ja vastasi viimein
levollisesti: H‰nt‰ ei ole kukaan saava, eik‰ h‰n ole saava ket‰‰n. --
Vanki vietiin ravintolaan, ja Werther riensi pois.

Tuo kamala, v‰kivaltainen kosketus heitti koko h‰nen olentonsa kuin
sekaisin. Hetkeksi h‰n tempautui surunsa, masentumuksensa ja
v‰linpit‰m‰ttˆm‰n alakuloisuutensa vallasta, vastustamaton s‰‰li t‰ytti
h‰nen mielens‰, ja h‰ness‰ her‰si sanomaton halu pelastaa tuo mies.
H‰n tunsi h‰net niin perin onnettomaksi, h‰nest‰ tuo mies oli
rikoksentekij‰n‰kin niin viaton, h‰n kuvitteli itsens‰ niin syv‰sti
h‰nen asemaansa, ett‰ h‰n varmasti uskoi voivansa saada toisetkin
vakuutetuiksi siit‰. H‰n olisi jo kohta tahtonut saada puhua h‰nen
puolestaan, jo tulvi h‰nen huulilleen vilkas puolustuspuhe; h‰n
kiirehti askeleitaan joutuakseen mets‰styslinnaan eik‰ malttanut jo
matkalla olla puoli‰‰neen puhumatta itselleen kaikkea sit‰, mit‰ aikoi
esitt‰‰ miehen puolustukseksi amtmannille.

Kun h‰n astui sis‰‰n, oli Albertkin jo paikalla; t‰m‰ kiusasi h‰nt‰
hiukan ensiksi, mutta h‰n malttoi kuitenkin kohta mielens‰ ja rupesi
innokkaasti esitt‰m‰‰n ajatustaan amtmannille. T‰m‰ pudisti muutaman
kerran p‰‰t‰‰n, ja vaikka Werther mit‰ vilkkaimmin, kiivaimmin ja
vakuuttavimmin esittikin kaikkea, mit‰ ihminen vain voi toisen
puolustukseksi esitt‰‰, ei se, kuten oli odotettavissakin, tehnyt
mit‰‰n vaikutusta amtmanniin. H‰n ei edes antanut yst‰v‰mme puhua
loppuunkaan, vastusti h‰nt‰ kiivaasti ja nuhteli h‰nt‰ siit‰, ett‰ h‰n
saattoi puolustaa salamurhaajaa! H‰n osoitti h‰nelle, ett‰ tuolla tapaa
tulisivat kaikki lait tehottomiksi ja kaikki turvallisuus valtiossa
h‰vi‰isi; sit‰paitsi h‰n lis‰si, ettei h‰n t‰mmˆisess‰ asiassa voinut
tehd‰ mit‰‰n joutumatta mit‰ raskaimpaan edesvastuuseen; kaiken t‰ytyi
tapahtua lainmukaisessa ja m‰‰r‰tyss‰ j‰rjestyksess‰.

Werther ei viel‰k‰‰n per‰ytynyt, vaan pyysi, ett‰ amtmanni ei olisi
aivan liian tarkka, jos koetettaisiin auttaa miest‰ pakoon. Senkin
amtmanni ep‰si. Albert, joka viimein myˆskin sekaantui keskusteluun,
astui vanhuksen puolelle: Werther ‰‰nestettiin kumoon, ja kamalassa
tuskassa h‰n l‰hti viimein pois, sittenkuin amtmanni viel‰ jonkun
kerran oli sanonut h‰nelle: Ei, h‰n ei ole pelastettavissa!

Kuinka syv‰n vaikutuksen n‰m‰ sanat olivat tehneet Wertheriin, n‰emme
er‰‰st‰ paperiliuskasta, joka tavattiin h‰nen papereidensa joukossa ja
joka n‰ht‰v‰sti on kirjoitettu samana p‰iv‰n‰:

"Sin‰ et ole pelastettavissa, onneton! N‰en, n‰en sen, me emme ole
pelastettavissa."

Wertheri‰ oli syv‰sti loukannut se, mit‰ Albert nyt viimeksi oli
amtmannin l‰sn‰ollessa lausunut t‰m‰n vangitun asiassa: h‰n luuli
huomanneensa h‰nen sanoissaan jonkinmoista nurjamielisyytt‰ itse‰‰n
vastaan, ja vaikka h‰n tarkemmin ajateltuaan kyll‰ ‰lysikin, ett‰ nuo
kaksi miest‰ kai sent‰‰n olivat olleet oikeassa h‰nt‰ vastaan, niin
tuntui h‰nest‰ kuitenkin, kuin h‰nen t‰ytyisi tehd‰ tyhj‰ksi koko sisin
olemuksensa, jos h‰nen pit‰isi tunnustaa ja myˆnt‰‰ se.

H‰nen paperiensa joukossa tapaamme lippusen, joka koskee t‰t‰ ja ehk‰
ilmaisee koko h‰nen suhteensa Albertiin:

"Mit‰ siit‰, ett‰ toistan ja toistan itselleni: h‰n on kunnollinen, h‰n
on hyv‰, kun se kumminkin viilt‰‰ sisimp‰‰ni; min‰ en voi antaa h‰nelle
oikeutta."

Koska oli leppe‰ ilta ja ilma alkoi k‰‰nty‰ suojaiseksi, palasivat
Lotte ja Albert jalan kaupunkiin. Matkalla Lotte k‰‰ntyi tuon tuostakin
katsomaan taakseen, ik‰‰nkuin olisi kaivannut Wertherin seuraa. Albert
rupesi puhumaan h‰nest‰ ja moitti h‰nt‰, antaen sent‰‰n tunnustuksen
h‰nen hyville puolilleen. H‰n otti puheeksi h‰nen onnettoman
rakkautensakin ja ilmaisi toivovansa, ett‰ h‰net jollakin tapaa
saataisiin poistumaan. -- Toivoisin sit‰ meid‰n itsemmekin t‰hden,
sanoi h‰n, ja pyyd‰n, jatkoi h‰n, sinuakin vaikuttamaan siihen
suuntaan, ett‰ h‰nen k‰ytˆksens‰ sinua kohtaan muuttuisi ja ett‰ h‰nen
k‰yntins‰ luonamme harvenisivat. Ihmiset rupeavat jo kiinnitt‰m‰‰n
huomiota siihen, ja tied‰n, ett‰ muutamat jo puhuvatkin siit‰. -- Lotte
oli vaiti, ja Albert n‰ytti panneen mieleens‰ t‰m‰n vaikenemisen;
ainakaan ei h‰n senj‰lkeen en‰‰ koskaan ruvennut Lotten kuullen
puhumaan Wertherist‰, ja jos Lotte joskus mainitsi h‰nest‰, antoi h‰n
keskustelun raueta tai johti sen johonkin muuhun.

Se turha yritys, jonka Werther teki tuon onnettoman pelastamiseksi, oli
sammuvan liekin viimeinen lehahdus; sen j‰lkeen h‰n vaipui vain entist‰
syvemm‰lle tuskaansa ja toimettomuuteensa; varsinkin j‰rkytti h‰nt‰
syv‰sti, kun h‰n kuuli, ett‰ h‰n mahdollisesti viel‰ joutuisi
todistamaankin miest‰ vastaan, joka nyt oli ruvennut kielt‰m‰‰n koko
tekoa.

Kaikki vastoink‰ymiset, jotka h‰nt‰ olivat kohdanneet el‰m‰ss‰,
mielipaha, jota h‰n oli saanut k‰rsi‰ l‰hetystˆss‰, kaikki mik‰ oli
muuten ep‰onnistunut tai h‰nt‰ loukannut, kaikki se rupesi kytem‰‰n ja
virkoamaan h‰nen sielussaan. H‰nest‰ tuntui, kuin se kaikki oikeuttaisi
h‰net toimettomuuteen; h‰nest‰ kaikki mahdollisuudet olivat suljetut
h‰nelt‰ ja h‰n itse oli kykenem‰tˆn ryhtym‰‰n mihink‰‰n sill‰ otteella,
jota tavallisen el‰m‰n teht‰v‰t vaativat; siten h‰n joutui v‰hitellen
kokonaan ihmeellisen tunneherkkyytens‰, ajatussuuntansa ja ‰‰rettˆm‰n
intohimonsa valtaan ja l‰heni l‰henemist‰‰n suruista loppuansa, eli
aina mit‰ kiihtyneimm‰ss‰ mielentilassa, kuluttaen voimiaan ilman
mit‰‰n hyˆty‰ ja tarkoitusta, tuota i‰ti samaa surunkalvamaa el‰m‰‰ns‰
rakastettavan ja rakastetun olennon l‰heisyydess‰, jonka rauhaa h‰n
h‰iritsi.

El‰v‰n kuvan h‰nen mielens‰ h‰mmennyksest‰, h‰nen intohimoisesta
rakkaudestaan, h‰nen levottomuudestaan ja kiihtymyksest‰‰n, h‰nen
el‰m‰‰nv‰symisest‰‰n antavat muutamat j‰lkeenj‰‰neet kirjeet, jotka
liit‰mme t‰h‰n.


_12 p. jouluk._

"Rakas Wilhelm, olen mielentilassa, jommoisessa lienev‰t ne onnettomat
olleet, joista luultiin, ett‰ heit‰ ahdisti paha henki. Usein se
tarttuu minuun; se ei ole tuskaa, se ei ole himoa -- se on sis‰ist‰
outoa kuohua, joka uhkaa pakahduttaa rintani ja kuristaa kurkkuani! Voi
minua! Voi! ja sitten l‰hden ulos ja harhailen nykyisen tylyn ja
ep‰yst‰v‰llisen vuodenajan peloittavia ˆisi‰ maisemia."

"Eilen illalla minun t‰ytyi l‰hte‰ ulos. S‰‰ oli ‰kki‰ muuttunut
leudoksi; olin kuullut, ett‰ joki oli ruvennut tulvimaan, ett‰ kaikki
purot olivat paisuksissa ja ett‰ koko rakas laaksoni Wahlheimia myˆten
oli tulvan alla. Yˆll‰ j‰lkeen yhdentoista syˆksyin ulos. Oli
peloittavaa vuorelta katsella, kuinka nuo kuohuvat aallot kuun valossa
vyˆryiv‰t yli peltojen, niittyjen ja pensaikkojen ja kuinka koko avara
laakso edess‰ ja kaukana oli yhten‰ ainoana myrskyn myllert‰m‰n‰
meren‰. Ja kun kuu sitten taas sukeltautui esiin ja lep‰si pimeiden
pilvien yll‰, ja virta sen kammottavanihanassa valossa kuohui ja kohisi
edess‰ni, silloin valtasi mieleni outo v‰ristys ja sitten haikea
kaipaus! Oi, k‰det lev‰ll‰‰n min‰ seisoin syvyyden partaalla ja
hengitin, hengitin ja hukuin hurmaavaan aatokseen syˆst‰ kaikki tuskani
ja k‰rsimykseni tuonne alas! ja kohisten vieri‰ pois kuin aaltojen
meno! Oh! -- etk‰ voinut nostaa jalkaasi maasta vapautuaksesi kaikista
tuskistasi! -- Viel‰ ei tuntilasini ole juossut loppuunsa, tunnen sen!
Oi Wilhelm, kuinka mielell‰ni olisin antanut ihmisyyteni, saadakseni
tuon myrskytuulen mukana raastaa pilvi‰ ja piest‰ aaltoja! Oh! Eikˆ
joskus koittane kytketylle mielelleni se hurman hetki? Ja kun
surunvoittoisena t‰hystelin alas er‰st‰ paikkaa kohden, jossa kerran
er‰‰n helteisen k‰velyn j‰lkeen olimme Lotten kanssa lev‰ht‰neet
muutaman raidan varjossa -- sekin oli tulvan alla, Wilhelm, niin ett‰
tuskin tunsin en‰‰ koko raitaa! Ja niityt sitten, ajattelin, ja linnan
ymp‰ristˆ siell‰ h‰nen kotonaan! miten lieneek‰‰n riehuva virta
tuhonnut lehtimajamme! ajattelin. Ja menneisyydest‰ v‰l‰hti mieleeni
auringons‰de, kuin vangille uni karjalaumoista, niityist‰ ja
kunniaviroista! En liikahtanut! -- En herjaa itse‰ni, sill‰ rohkenen
kuolla. -- Olisin --. Nyt istun t‰ss‰ kuin vanha vaimo, joka ker‰‰
puunsa ihmisten aidoista ja leip‰ns‰ ihmisten ovilla, viel‰ hetkeksikin
pident‰‰kseen ja lievitt‰‰kseen kituvaa, ilotonta oloaan."


_14 p. jouluk._

"Mit‰ t‰m‰ on, yst‰v‰ni? S‰ik‰hd‰n itse‰ni! Eikˆ rakkauteni siis
olekaan pyhint‰, puhtainta ja veljellisint‰ rakkautta? Olenko
kertaakaan tuntenut rikollista halua mieless‰ni? -- Mutta mit‰ noista
vakuutuksista! -- Ja nyt nuo unet! Oi kuinka oikein aavistivatkaan ne,
jotka selittiv‰t tuollaisten ristiriitaisuuksien l‰htev‰n vieraiden
voimien vaikutuksesta! Nyt viime yˆn‰kin! vavahdan, kun sanon sen,
pidin h‰nt‰ syliss‰ni, pidin l‰hell‰ni, rintaani vastaan puristettuna,
ja peitin h‰nen rakkautta kuiskivat huulensa lukemattomin suudelmin;
silm‰ni uiskentelivat h‰nen silm‰ins‰ hurmassa! Hyv‰ Jumala! Onko
rikos, ett‰ viel‰kin tunnen autuutta, kun herkimm‰sti koetan muistella
noita hehkuvia iloja? Lotte! Lotte! -- Ja min‰ olen mennytt‰! Aistini
h‰mmentyv‰t; olen jo viikon ollut ilman mit‰‰n mielenmalttia, silm‰ni
uiskentelevat kyyneliss‰. Minun ei ole miss‰‰n hyv‰, ja kaikkialla
hyv‰. En toivo mit‰‰n, en tahdo mit‰‰n. Parasta olisi menn‰ pois."


P‰‰tˆs l‰hte‰ el‰m‰st‰ juurtui n‰in‰ p‰ivin‰ ja n‰iss‰ oloissa yh‰
syvemm‰lle Wertherin sieluun. Siit‰ asti kuin h‰n oli palannut Lotten
luokse, oli se ajatus aina v‰ikkynyt h‰nen edess‰‰n viimeisen‰ turvana
ja viimeisen‰ toivona; kuitenkin h‰n oli aina sanonut itselleen, ettei
se saisi olla mik‰‰n h‰t‰inen ja ‰kkipikainen teko, vaan h‰n tahtoi
tehd‰ sen totisimmassa vakaumuksessa ja mahdollisimman tyynell‰
p‰‰tt‰v‰isyydell‰.

H‰nen ep‰ilyksens‰ ja sieluntaistelunsa kuvastuvat er‰‰ss‰
paperiliuskassa, joka n‰ht‰v‰sti on jokin Wilhelmille ajateltu
kirjeenalku ja joka p‰iv‰‰m‰ttˆm‰n‰ lˆydettiin h‰nen paperiensa
joukosta:

"H‰nen l‰sn‰olonsa, h‰nen kohtalonsa, h‰nen osanottonsa minua kohtaan
pusertavat viel‰ viimeiset kyynelet j‰ytyneist‰ aivoistani."

"Kohottaa esirippua ja astua sen taakse! kas siin‰ kaikki! Miksi siis
t‰m‰ ep‰rˆinti ja arkailu? Siksikˆ, ettei tied‰, millaista sen toisella
puolella on? Ja ettei sielt‰ en‰‰ voi palata? Ja siksi, ett‰ henkemme
n‰kyy olevan taipuvainen aavistamaan sekaannusta ja pimeytt‰ siell‰,
mist‰ ei tied‰ mit‰‰n varmaa!"

Lopulta t‰m‰ suruisa ajatus k‰vi yh‰ omaisemmaksi ja
l‰heisemm‰ksi h‰nelle, ja h‰nen p‰‰tˆksens‰ yh‰ varmeni ja muuttui
peruuttamattomaksi, siit‰ olkoon todistuksena seuraava kaksimielinen
kirje, jonka h‰n kirjoitti yst‰v‰lleen.


20 _p. jouluk._

"Kiit‰n rakkauttasi, Wilhelm, ett‰ olet sill‰ tavoin k‰sitt‰nyt sanani.
Niin, olet oikeassa: minulle olisi parempi, ett‰ l‰htisin. Ihan
mieleeni ei ole sent‰‰n ehdotuksesi, ett‰ palaisin teid‰n luoksenne;
ainakin tekisin mielell‰ni sit‰ ennen pienen kiertomatkan, varsinkin
kun ilmat nyt n‰ytt‰v‰t ennustavan kest‰v‰‰ pakkasta ja hyv‰‰ keli‰.
Sekin on mieleeni, ett‰ haluat tulla noutamaan minua; varro sent‰‰n
viel‰ ainakin kaksi viikkoa ja odota kirjett‰ minulta, jossa ilmoitan
tarkemmin. On tarpeen, ettei mit‰‰n poimita, ennenkuin se on kyps‰, ja
kaksi viikkoa sinne tai t‰nne vaikuttaa paljon. Sano ‰idilleni, ett‰
h‰n rukoilisi poikansa puolesta, ja ett‰ pyyd‰n anteeksi h‰nelt‰
kaikkea sit‰ mielipahaa, jota olen h‰nelle tuottanut. Se nyt n‰kyy
olleen minun osani, ett‰ olen samentanut ja pahoittanut niiden mielt‰,
joille minun olisi pit‰nyt olla iloksi. Hyv‰sti, rakkain yst‰v‰ni!
Suokoon Jumala sinulle kaikkea siunaustaan! J‰‰ hyv‰sti!"


Mit‰ liikkui Lotten mieless‰ n‰in‰ aikoina, mitk‰ olivat h‰nen
tunteensa puolisoaan, mitk‰ onnetonta yst‰v‰‰ns‰ kohtaan, sit‰
rohkenemme tuskin yritt‰‰ sanoin kuvata, vaikka sent‰‰n, kun tunnemme
h‰nen luonteenlaatunsa, voimmekin siit‰ muodostaa itsellemme hieman
k‰sityst‰, voipa ehk‰ joku ihanasieluinen nainen kuvailla mieless‰‰n
h‰nen asemansakin ja k‰rsi‰ h‰nen kerallaan.

Sen ainakin tied‰mme, ett‰ h‰n oli vakaasti p‰‰tt‰nyt tehd‰ kaikkensa
saadakseen Wertherin poistumaan, ja sik‰li kuin h‰n viel‰ ep‰rˆi,
tapahtui se ainoastaan syd‰mellisest‰, yst‰v‰llisest‰ hellyydest‰, h‰n
kun tiesi, kuinka raskasta se olisi Wertherille, jopa ehk‰ melkein
mahdotontakin. N‰ihin aikoihin h‰nen oli kuitenkin pakko ryhty‰
ratkaisevampiin toimenpiteisiin asiassa, miehens‰ kun itsepintaisesti
oli vaiti kaikesta, mik‰ koski t‰t‰ suhdetta, kuten Lotte itsekin aina
oli ollut, ja h‰nelle oli niinmuodoin sit‰ t‰rke‰mp‰‰ itse teossa
todistaa, ett‰ mielenlaatunsa oli h‰nen miehens‰ mielenlaadun arvoinen.

Samana p‰iv‰n‰, jona Werther oli kirjoittanut edell‰ julkaistun kirjeen
yst‰v‰lleen --- oli sunnuntai ennen joulua -- tuli h‰n illalla
tervehtim‰‰n Lottea ja tapasi h‰net yksin. Lotte j‰rjesteli muutamia
leluja, jotka h‰n oli valmistanut pikkusiskoilleen joululahjoiksi.
Werther puheli ilosta, joka lapsilla oli oleva, ja ajoista, jolloin
ihminen viel‰ oli sulaa taivaista riemua, kun ovi odottamatta aukeni ja
h‰n n‰ki edess‰‰n koristetun joulukuusen kynttilˆineen, makeisineen ja
omenoineen. -- Saatte tekin jotain, sanoi Lotte, koettaen k‰tke‰
h‰mminki‰‰n suloiseen hymyyn, saatte tekin jotain, jos olette oikein
hyv‰, saatte vahakynttil‰n ja jotain muutakin ehk‰. -- Ja mit‰ te
sitten tarkoitatte hyv‰ll‰? huudahti Werther; miten minun pit‰‰ olla?
kuinka voin olla hyv‰, rakas Lotte! -- Torstai-iltana, sanoi Lotte, on
jouluaatto, silloin tulevat t‰nne lapset ja is‰ni, silloin jokainen saa
osansa, silloin tulette tekin -- mutta ette ennen. -- Werther hyk‰hti.
-- Oi kuulkaa, jatkoi Lotte, niin se nyt kerran on; min‰ pyyd‰n teit‰
oman rauhani t‰hden: n‰in ei saa, ei saa kauemmin jatkua. -- Werther
k‰‰nsi katseensa h‰nest‰, rupesi astumaan edestakaisin huoneessa
mutisten: N‰in ei saa jatkua! Lotte, joka tunsi sen kamalan tilan,
mihin n‰m‰ sanat olivat Wertherin saattaneet, koetti kaikenlaisilla
kysymyksill‰ johtaa h‰nen ajatuksiaan muuanne, mutta turhaan. -- Ei,
Lotte, huudahti Werther, en ole n‰kev‰ teit‰ en‰‰! -- Miksi niin?
vastasi Lotte. Werther, te voitte, teid‰n t‰ytyy tulla tervehtim‰‰n
meit‰ viel‰, mutta tyyntyk‰‰ vain. Oi, miksi teid‰n pit‰‰ olla
tuommoinen, ett‰ noin kiihke‰sti ja hillittˆm‰sti antaudutte kaikkeen,
mik‰ kerran valtaa teid‰t? Kuulkaa, jatkoi h‰n, ottaen Wertheri‰
k‰dest‰, koettakaa olla tyynempi! Teid‰n hengenlahjanne, tietonne,
kykynne, kaikki ne voivat valmistaa teille niin monenlaista tyydytyst‰!
Olkaa mies! tehk‰‰ loppu tuskallisesta kiintymyksest‰nne olentoon, joka
ei voi muuta kuin s‰‰li‰ teit‰. -- Werther kiristeli hampaitaan ja
katsahti synk‰sti h‰neen. Lotte piti yh‰ h‰nt‰ k‰dest‰. -- Mutta
tyyntyk‰‰h‰n nyt hetkeksi edes, Werther! sanoi h‰n. Ettekˆ tunne, ett‰
pet‰tte itsenne, ett‰ ehdoin tahdoin saatatte itsenne turmioon? Miksi
juuri minua, Werther? juuri minua, joka olen toisen oma? Juuri niin,
toisen oma? Pelk‰‰np‰, pelk‰‰np‰, ett‰ juuri tuo mahdottomuus saada
minut tekee halunne niin kiihke‰ksi. -- Werther veti k‰tens‰ h‰nen
k‰dest‰‰n ja loi h‰neen j‰yk‰n ja kalsean katseen. -- Viisaasti
puhuttu! huudahti h‰n, perin viisaasti! Onko ehk‰ Albert keksinyt tuon?
Oivallista! Oivallista! -- Kuka tahansa voi sen keksi‰, vastasi Lotte.
Ja eikˆ siis todellakaan koko avarassa maailmassa muka ole tyttˆ‰, joka
tyydytt‰isi teid‰n syd‰nt‰nne? Koettakaa nyt edes, etsik‰‰, jos
kumminkin lˆyt‰isitte, ja min‰ vannon ja vakuutan, te lˆyd‰tte; jo
kauan on minua sek‰ teid‰n ett‰ itsemme t‰hden huolettanut n‰hd‰ teid‰n
sulkeutuvan niin ahtaaseen piiriin. Koettakaa nyt malttaa itse‰nne
hiukan! Jokin matka ehk‰ viihdytt‰isi teit‰, ihan varmaan viihdytt‰isi.
Etsik‰‰ ja lˆyt‰k‰‰ olento, joka ansaitsee rakkautenne, ja palatkaa
sitten t‰nne ja nauttikaamme yhdess‰ todellisen yst‰vyyden autuutta. --

Tuon, sanoi Werther kylm‰sti hymyillen, voisi paikalla painattaa ja
suosittaa sit‰ kenelle hovimestarille hyv‰ns‰. Rakas Lotte! Malttakaa
hetkinen viel‰, kaikki, kaikki on k‰yv‰ tahtonne mukaan. -- Luvatkaa
nyt ainoastaan, Werther, ettette tule ennen kuin jouluaattona! --
Werther aikoi juuri vastata, mutta samassa Albert astui sis‰‰n. He
sanoivat toisilleen kylm‰sti hyv‰‰ iltaa ja rupesivat sitten vierekk‰in
ja h‰millisin‰ astelemaan edestakaisin huoneessa. Werther alkoi puhella
jostakin tyhj‰np‰iv‰isest‰ aiheesta, joka pian oli puhuttu kuiviin,
samoin Albert, joka senj‰lkeen kysyi rouvaltaan joistakin asioista,
jotka oli j‰tt‰nyt h‰nen toimitettavikseen, ja kuultuaan, ett‰ ne viel‰
olivat toimittamatta, h‰n sanoi Lottelle joitakin sanoja, jotka
Wertherist‰ tuntuivat kylmilt‰, viel‰p‰ tylyilt‰kin. H‰n aikoi l‰hte‰,
mutta ei voinut, ja viipyi aina kello kahdeksaan, joll'aikaa
toivottomuus ja tyytym‰ttˆmyys yh‰ kiihtyi h‰ness‰, kunnes viimein
ruvettiin kattamaan pˆyt‰‰, jolloin h‰n otti hattunsa ja keppins‰.
Albert kehoitti h‰nt‰ j‰‰m‰‰n, mutta h‰n, kun oli huomaavinaan siin‰
vain tyhj‰n kohteliaisuuden, kiitti kylm‰sti ja l‰hti.

H‰n tuli kotiinsa, otti palveluspojaltaan, joka aikoi n‰ytt‰‰ h‰nelle
valkeata, kynttil‰n k‰dest‰ ja meni yksin huoneeseensa, purskahti
siell‰ ‰‰nekk‰‰seen itkuun, puhui kiihtyneesti itsekseen, asteli
kiivaasti huoneessa edestakaisin ja heitt‰ytyi viimein riisuutumatta
vuoteelleen, mist‰ palvelijansa h‰net lˆysi, tohtiessaan yhdentoista
ajoissa astua sis‰‰n kysym‰‰n, saisiko vet‰‰ saappaat herran jaloista.
Sen Werther sallikin ja kielsi palvelijaansa tulemasta seuraavana
aamuna huoneeseen, ennenkuin h‰n kutsui.

Maanantai-aamuna varhain, yhdenten‰kolmatta p‰iv‰n‰ joulukuuta, h‰n
kirjoitti Lottelle seuraavan kirjeen, joka h‰nen kuolemansa j‰lkeen
tavattiin h‰nen kirjoituspˆyd‰lt‰‰n ja toimitettiin perille, ja jonka
julkaisen t‰ss‰ otteittain, sen mukaan kuin asianhaaroista selvenee,
milloin h‰n kunkin kohdan on kirjoittanut.

"Se on siis p‰‰tetty, Lotte, min‰ kuolen, ja kirjoitan ilman
v‰hint‰k‰‰n romanttista liioittelua, ihan tyynesti t‰m‰n, kirjoitan
saman p‰iv‰n aamuna, jona viimeisen kerran olen n‰kev‰ sinut. Kun luet
t‰m‰n, rakas, peitt‰‰ jo haudan kylm‰ multa sen levottoman ja
onnettoman j‰ykenneet j‰‰nnˆkset, joka viimeisiksi hetkikseen ei tied‰
sen suurempaa autuutta kuin saada ajatella sinua ja antaa mielens‰
askaroida sinussa. Viimeinen yˆni oli kamala, mutta oi, se oli myˆskin
terveellinen yˆ minulle. Se se on tehnyt p‰‰tˆkseni varmaksi ja
lujaksi: min‰ kuolen! Kun eilen, mieleni ja koko sieluni ollessa
peloittavan kiihtynein‰, riist‰ydyin erilleni sinusta, kun kaikki
tunkemalla tunki syd‰meeni, ja kun koko kamalassa kylmyydess‰‰n selkeni
eteeni ja kouristi mielt‰ni toivoton, iloton oloni rinnallasi, niin
olin tuskin p‰‰ssyt huoneeseeni, kun ihan suunniltani heitt‰ysin
polvilleni, ja oi Jumalani, silloin sin‰ soit minulle katkerain
kyynelten viimeisen lievikkeen! Tuhannet suunnitelmat ja tuhannet
aikeet riehuivat sielussani, kunnes vihdoin selkeni eteeni lujana ja
kokonaisena tuo viimeinen ainoa ajatus: min‰ kuolen! Laskeuduin
nukkumaan, ja nyt aamulla, kun her‰‰n ja olen tyyni, on syd‰mess‰ni yh‰
lujana ja vahvana tuo: min‰ kuolen! -- T‰m‰ ei ole ep‰toivoa, t‰m‰ on
varmuutta siit‰, ett‰ nyt olen kest‰nyt loppuun ja ett‰ uhraan itseni
sinun t‰htesi. Niin, Lotte, miksi salaisin sit‰? Yhden meist‰ kolmesta
t‰ytyy poistua, ja se kolmas tahdon olla min‰! Oi rakas, t‰t‰ raadeltua
syd‰nt‰ni on usein nuoleksinut tulikielinen ajatus -- murhata miehesi!
-- sinut! -- itseni! -- Olkoon siis! -- Kun joskus kauniina suvi-iltana
nouset vuorelle, muistele silloin minua, kuinka niin usein tulin ylˆs
laaksoa, ja katsahda sitten kirkkotarhalle hautaani kohden, jolla tuuli
laskevan auringon valossa leyhyttelee ruohoa. -- Olin niin tyyni
aloittaessani; nyt, nyt itken kuin lapsi, kun kaikki n‰kyy niin el‰v‰n‰
edess‰ni." --

Kello kymmenen tienoissa Werther kutsui palvelijansa sis‰‰n ja
pukeutuessaan sanoi h‰nelle, ett‰ koska h‰n aikoi muutaman p‰iv‰n
per‰st‰ matkustaa pois, niin palvelijan pit‰isi harjata vaatteet ja
laittaa kaikki pakattavaksi; samoin h‰n k‰ski palvelijan k‰yd‰
kaikkialta hakemassa laskuja sek‰ noutaa takaisin muutamia lainattuja
kirjoja ja maksaa er‰ille kˆyhille, joille h‰nen oli ollut tapana
viikoittain antaa raha-apua, etuk‰teen kahden kuukauden m‰‰r‰.

H‰n antoi tuoda ruokansa huoneeseensa, ja syˆty‰‰n h‰n ratsasti ulos
amtmannille, joka ei kuitenkaan ollut kotona. H‰n rupesi ajatuksiinsa
vaipuneena astelemaan edestakaisin puutarhassa, ja n‰ytti kuin h‰n
viel‰ viimeksi tahtoisi nauttia kaikkea muistojen haikeutta.

Lapset eiv‰t j‰tt‰neet h‰nt‰ kauaksi rauhaan, he seurasivat h‰nt‰,
tarrautuivat h‰neen kiinni ja kertoivat, ett‰ kun tulee huomen ja taas
huomen ja viel‰ yksi p‰iv‰, niin silloin he saavat Lotten luona
joululahjoja, ja kertoivat h‰nelle ihmeit‰, joita heid‰n pieni
mielikuvituksensa heille lupasi. -- Huomen! huudahti h‰n, ja taaskin
huomen! ja viel‰ yksi p‰iv‰! -- ja suuteli heit‰ jokaista
syd‰mellisesti ja aikoi j‰tt‰‰ heid‰t, kun pienin viel‰ kurkottautui
kuiskaamaan h‰nelle jotain korvaan. Poikanen ilmaisi h‰nelle, ett‰ isot
veljet olivat kirjoittaneet kauniita uudenvuodentoivotuksia, _noin_
isoja, yhden is‰lle, yhden Albertille ja Lottelle ja yhden herra
Wertherillekin; ne he antavat aikaisin uudenvuodenaamuna. Se sai h‰net
kokonaan liikutuksiin; h‰n lahjoitti jokaiselle heist‰ jotakin, nousi
ratsunsa selk‰‰n, k‰ski sanoa vanhukselle terveiset ja l‰hti
kyynelsilmin pois.

Kello viiden tienoissa h‰n palasi kotiin, k‰ski palvelustytˆn sytytt‰‰
tulen ja pit‰‰ sit‰ vireill‰ yˆhˆn asti. Palvelijansa h‰n k‰ski
pakkaamaan kirjat ja liinavaatteet matkalaukkuun ja neulomaan vaatteet
nyytteihin. Senj‰lkeen h‰n n‰ht‰v‰sti kirjoitti seuraavan palasen
viimeist‰ kirjett‰‰n Lottelle:

"Et odota minua! luulet, ett‰ tottelen ja tulen vasta jouluaattona
luoksesi. Oi Lotte, t‰n‰‰n taikka en ikin‰ en‰‰. Jouluiltana sinulla on
t‰m‰ paperi k‰dess‰si, sin‰ vapiset ja kostutat sit‰ suloisilla
kyynelill‰si. Min‰ tahdon ja minun t‰ytyy! Oi, kuinka hyv‰lt‰ minussa
tuntuu, ett‰ olen p‰‰tt‰nyt sen!"

Lotte oli sill‰v‰lin omituisessa mielentilassa. Viimeinen keskustelunsa
Wertherin kanssa oli paljastanut h‰nelle, kuinka vaikeata t‰m‰n olisi
erota h‰nest‰ ja kuinka syv‰sti Werther k‰rsisi, jos h‰nen pit‰isi
matkustaa pois.

Oli kuin ohimennen tullut Albertin l‰sn‰ollessa mainituksi, ettei
Werther k‰visi heill‰ ennen jouluaattoiltaa, ja Albert oli ratsastanut
er‰‰n l‰hiseudulla asuvan virkamiehen luokse, jonka kanssa h‰nell‰ oli
asioita ja jonka luona h‰nen t‰ytyi viipy‰ yˆt‰.

Lotte istui nyt yksin, kukaan siskoista ei ollut h‰nen luonaan, ja h‰n
j‰tt‰ytyi ajatustensa valtaan, jotka hiljaa liikkuivat h‰nen
suhteissaan. H‰n tunsi nyt i‰ksi olevansa yhdistetty mieheen, jonka
rakkauden ja uskollisuuden h‰n tunsi, johon h‰n koko syd‰mell‰‰n oli
kiintynyt, jonka tyyni levollisuus ja luotettavuus n‰yttiv‰t olevan
kuin vartavasten luodut sit‰ varten, ett‰ kunnollinen, toimelias nainen
voisi niille perustaa el‰m‰ns‰ onnen; h‰n tunsi mit‰ miehens‰ aina oli
oleva h‰nelle ja h‰nen lapsilleen. Toiselta puolen oli Werther k‰ynyt
h‰nelle niin kalliiksi, jo heid‰n tuttavuutensa ensimm‰isest‰ hetkest‰
oli heid‰n luonteittensa sopusointu ilmennyt niin kauniina, ja
pitk‰aikainen seurustelu h‰nen kanssaan ja monet yhdess‰ eletyt
kohtaukset olivat tehneet sammumattoman vaikutuksen h‰nen syd‰meens‰.
Kaiken, mit‰ h‰n tunsi ja ajatteli mielt‰kiinnitt‰v‰‰, h‰n oli tottunut
ajattelemaan ja tuntemaan Wertherin kanssa yhdess‰, ja h‰nen
poistumisensa uhkasi j‰tt‰‰ koko h‰nen olentoonsa aukon, joka ei en‰‰
ollut t‰ytett‰viss‰. Oi, kunpa h‰n sin‰ hetken‰ olisi voinut muuttaa
Wertherin veljekseen, kuinka onnelliseksi h‰n olisi tuntenut itsens‰!
-- jos h‰n olisi voinut naittaa h‰net jollekulle yst‰v‰tt‰relleen,
olisi h‰n voinut toivoa saavansa h‰nen suhteensa Albertiinkin
entiselleen!

H‰n oli ajatellutkin j‰rjest‰‰n jokaista yst‰v‰t‰rt‰‰n, mutta kaikissa
h‰n oli keksinyt aina joitakin vikoja, eik‰ ollut lˆyt‰nyt ket‰‰n,
jolle olisi suonut h‰net.

N‰iss‰ mietteiss‰‰n h‰n vasta, tekem‰tt‰ sit‰ itselleenk‰‰n selv‰ksi,
ensikertaa syv‰sti tunsi, ett‰ syd‰menpohjainen, salainen toivonsa oli
saada pid‰tt‰‰ h‰net itselleen, ja samalla h‰nen t‰ytyi kuitenkin sanoa
itselleen, ettei voisi h‰nt‰ pit‰‰ eik‰ saisi; h‰nen puhdasta ja
kaunista, muuten niin kevytt‰ ja keve‰sti huolista vapautuvaa mielt‰‰n
painosti surumielisyys, jota ei valaissut pienink‰‰n onnen toive. H‰nen
syd‰nt‰‰n ahdisti ja otsallaan lep‰si pime‰ pilvi.

Niin oli kello joutunut puoli seitsem‰‰n, kun h‰n yht'‰kki‰ kuuli
Wertherin tulevan portaita ylˆs ja kohta tunsi h‰nen askelensa ja h‰nen
‰‰nens‰, joka kysyi h‰nt‰. Kuinka syk‰htik‰‰n h‰nen syd‰mens‰, ja
voimmepa melkein sanoa ensimm‰ist‰ kertaa, Wertherin tullessa. H‰n
olisi mielell‰‰n ilmoituttanut, ettei ollut kotona, ja kun Werther
astui sis‰‰n, huudahti h‰n jonkinmoisessa intohimoisessa
h‰mmennyksess‰: Ette pit‰nytk‰‰n sanaanne! -- Min‰ en ole mit‰‰n
luvannutkaan, kuului vastaus. -- Silloin teid‰n olisi toki pit‰nyt
noudattaa pyyntˆ‰ni, vastasi Lotte; pyysin teit‰ meid‰n kummankin
rauhan t‰hden.

H‰n ei oikein tiet‰nyt mit‰ sanoi, ja yht‰ v‰h‰n h‰n oli t‰ysin
tietoinen toimistaan, kun l‰hetti kutsumaan paria yst‰v‰t‰rt‰‰n, ettei
h‰nen tarvitsisi olla Wertherin kanssa kahden. Werther laski k‰dest‰‰n
muutamia kirjoja, jotka h‰nell‰ oli mukana, ja kysyi toisia, ja Lotte
toivoi milloin ett‰ yst‰v‰tt‰rens‰ tulisivat, milloin taas ett‰ he
j‰isiv‰t pois. Palvelustyttˆ palasi ilmoittaen, ett‰ molemmat pyysiv‰t
anteeksi, he eiv‰t voineet tulla.

Lotte aikoi k‰ske‰ palvelustytˆn istumaan k‰sitˆineen viereiseen
huoneeseen, mutta muutti kohta taas mielt‰‰n. Werther k‰veli huoneessa
edestakaisin; Lotte meni klaveerin ‰‰reen ja yritti soittaa muuatta
menuettia, mutta se ei luistanut. H‰n rohkaisi itsens‰ ja meni tyynen‰
istumaan Wertherin viereen, joka oli asettunut tavalliselle paikalleen
leposohvalle.

Onko teill‰ mit‰‰n luettavaa mukananne? sanoi Lotte. -- Wertherill‰ ei
ollut. -- Tuolla laatikossani on k‰‰nnˆksenne muutamiin Ossianin
lauluihin; en ole viel‰ lukenut niit‰, sill‰ olen toivonut, ett‰ saisin
kuulla teid‰n itse lukevan ne, mutta siihen ei ole viel‰ sattunut
tilaisuutta. Werther hymyili, k‰vi noutamassa laulut, h‰nt‰ v‰risytti,
kun h‰n otti ne k‰teens‰, ja silm‰ns‰ kyyneltyiv‰t, kun h‰n katsahti
niihin. H‰n istuutui ja alkoi lukea:

'Sin‰ h‰m‰rtyv‰n yˆn t‰hti, ihanana s‰ihkyt sin‰ l‰nness‰, kohotat
loistavan p‰‰si pilvest‰si ja vaellat ylv‰‰n‰ kunnaallasi. Mit‰
t‰hystelet kankaalta? Myrskyiset tuulet ovat tyyntyneet, kaukaa
‰‰ntelee puron solina, et‰‰ll‰ lepajavat kohahtelevat aallot kallioita
vastaan, iltahyttysten surina h‰ilyy yli lakeuden. Mit‰ t‰hystelet,
sin‰ ihana valo? Mutta sin‰ hymyilet ja poistut; iloisina soljuvat
aallot ymp‰rill‰si ja kylvett‰v‰t armaita hiuksiasi. Hyv‰sti, hyv‰sti,
lempe‰ s‰de! Astu esiin ja ilmesty, sin‰ Ossianin sielun ihana valo!

Ja se astuu esiin voimassaan. Min‰ n‰en manallemenneet yst‰v‰ni, he
kokoontuvat Loralle, kuten niin‰ p‰ivin‰, jotka menneet ovat. -- Fingal
tulee kuin kostea sumupylv‰s, ymp‰rill‰‰n sankarinsa, ja katso,
laulajaurhot: ikiharmaa Ullin! ylv‰s Ryno! Alpin, armahin laulaja, ja
sin‰, vienosti valittava Minona! -- Kuinka muuttuneet olette, te
yst‰v‰ni, sitte juhlap‰ivien Selmalla, jolloin kilvoittelimme laulun
kunniasta, kuin kev‰ttuulahdukset, jotka kukkulan rintaa henk‰illen
vuoroin h‰ilyttelev‰t hiljaa kuiskivaa ruohikkoa.

Astui silloin ihanuudessaan esiin Minona, astui esiin, katse luotuna
maahan ja silm‰t kyyneliss‰; raskaina hulmahtelivat hiuksensa
puuskaisessa tuulessa, joka puhalsi kukkulalta. -- Kolkoksi kalpeni
sankarien mieli, kun h‰n kohotti suloisen ‰‰nens‰, sill‰ usein he
n‰hneet olivat Salgarin haudan, usein valkean Colman synk‰n asunnon.
Colma, sointuva‰‰ninen Colma j‰tettyn‰ yksin kukkulalle; Salgar oli
luvannut tulla, mutta ylt'ymp‰ri yleni yˆ. Kuulkaa Colman ‰‰ni, kun h‰n
yksin istui kukkulallaan.


_Colma_.

On yˆ! -- min‰ istun yksin, hylj‰ttyn‰ myrskyis‰ll‰ kukkulalla. Tuuli
ulvoo vuorilla. Virta pauhaa kallioitaan alas. Minua ei suojaa mik‰‰n
maja sadetta vastaan, minua hylj‰tty‰ myrskyis‰ll‰ kukkulalla.

Ylene, kuu, pilvist‰si! ilmestyk‰‰, yˆn t‰hdet! Johtakoon minua jokin
valo sille paikalle, jolla rakkaani lev‰ht‰‰ mets‰styksen
ponnistuksista, jousi lauenneena vierell‰‰n, nuuskivat koiransa
ymp‰rill‰‰n! Mutta t‰ss‰ minun t‰ytyy istua yksin kalliolla
hurjistuneen virran partaalla. Virta kohisee ja myrsky pauhaa, ja min‰
en kuule armaani ‰‰nt‰.

Miksi viipyy mun Salgarini? Onko h‰n unohtanut sanansa? -- Tuossa on
kallio ja puu ja t‰ss‰ on vaahtoova virta! Yˆn tullen lupasit olla
t‰‰ll‰; oi! minne on Salgarini harhautunut? Sinun kanssasi min‰ aioin
paeta, j‰tt‰‰ is‰ni ja veljeni! nuo ylpe‰t! Kauan ovat sukumme olleet
vihollisia, mutta me emme ole vihollisia, oi Salgar!

Hellit‰ hetkeksi, oi tuuli! tyynny tuokioksi, vihainen virta! jotta
‰‰neni kaikuisi l‰pi laakson, ett‰ vaeltajani mua kuulisi. Salgar! min‰
t‰‰ll‰ huudan! T‰ss‰ on puu ja t‰ss‰ kallio! Salgar! mun rakkaani!
t‰ss‰ olen; miksi viivyt etk‰ tule? Katso, kuu nousee, virran kalvo
v‰lkkyy laaksossa, ja kukkulan kupeella h‰‰mˆtt‰v‰t kalliot harmaina;
mutta min‰ en n‰e h‰nt‰ kukkulalla, eiv‰tk‰ h‰nen koiransa ilmaise
h‰nen tuloansa. T‰ss‰ t‰ytyy minun istua yksin.

Mutta kutka ne tuossa alhaalla lep‰‰v‰t kankaalla? -- Lemmittynikˆ?
Veljenikˆ? -- Puhukaa, oi yst‰v‰ni! He eiv‰t vastaa. Kuinka sieluani
ahdistaa! -- Oi, he ovat kuolleet! Heid‰n miekkansa ovat punaiset! Oi
veljeni, veljeni, miksi olet surmannut Salgarini! Oi Salgar! miksi olet
surmannut veljeni? Molemmat olitte niin rakkaat minulle! Oi, ihana olit
sin‰ kukkulalla tuhanten keskell‰! Peloittava oli h‰n taistelussa.
Vastatkaa minulle! kuulkaa ‰‰neni, minun rakastettuni! Mutta oi! He
ovat vaiti, vaiti i‰isesti! Kylm‰ kuin multa on heid‰n povensa!

Oi puhukaa, te kuolleitten henget, puhukaa kukkulan kallioilta, puhukaa
myrskyisen vuoren laelta, puhukaa, min‰ en kammoksu! -- Minne olette
menneet levolle? Mist‰ vuoren rotkosta lˆyt‰isin teid‰t? -- En kuule
heikkoa kuiskaustakaan tuulessa, en ‰‰nen humuiluakaan kukkulan
myrskyss‰.

Istun ja valitan, min‰ odotan aamua kyyneliss‰ni. Kaivakaa hauta, te
vainajain yst‰v‰t, mutta ‰lk‰‰ peitt‰kˆ sit‰, ennenkuin tulen. Eloni
haihtuu kuin uni, kuinka voisin min‰ j‰‰d‰ j‰ljelle. T‰‰ll‰ olen asuva
yst‰v‰ini luona, t‰ss‰ viuhuvan vuorivirran rannalla. -- Kun ylenee yˆ
kukkulalle ja tuuli virkoo kankaalla, silloin on henkeni humiseva
tuulessa ja valittava yst‰v‰ini kuolemaa. Mets‰st‰j‰ kuulee ‰‰neni
havumajastaan, kammoaa sit‰ ja rakastaa sit‰, sill‰ suloinen on oleva
valitukseni yst‰vist‰ni; he molemmat olivat minulle niin rakkaat!

Noin kuului laulusi, oi Minona, sin‰ Thormanin vienosti punastuva
tyt‰r. Kyynelemme juoksivat Colman kohtalon t‰hden, ja sieluamme
varjosti suru.

Astui silloin esiin Ullin harppuineen ja lauloi meille Alpinin laulun.
-- Alpinin ‰‰ni oli yst‰v‰llinen ja Rynon sielu tulis‰kene. Mutta jo
lep‰siv‰t he haudan majassa, ja ‰‰nens‰ oli lakannut kaikumasta
Selmassa. Kerran palasi Ullin mets‰st‰m‰st‰, kun sankarit viel‰ eiv‰t
olleet kaatuneet. H‰n kuuli heid‰n kilpalaulunsa kukkulalla. Heid‰n
laulunsa on lempe‰, mutta suruisa. He valittivat Morarin kuolemaa,
sankareista ylimm‰isen. H‰nen sielunsa oli kuin Fingalin sielu, h‰nen
kalpansa kuin Oskarin kalpa. -- Mutta h‰n kaatui, ja h‰nen is‰ns‰
valitti, ja h‰nen siskonsa silm‰t uiskentelivat kyyneliss‰,
uiskentelivat kyyneliss‰ Minonan silm‰t, ylv‰‰n Morarin sisaren. H‰n
v‰istyi Ullinin laulua, kuin kuu l‰nness‰, joka aavistaa myrskysateen
tulon ja k‰tkee ihanan p‰‰ns‰ pilviin. -- Min‰ helkytin harppua Ullinin
kanssa ja s‰estin valituslaulua.


_Ryno_.

Tuuli on tuullut ja sade on tauonnut, kirkkaana loistaa keskip‰iv‰n
aurinko, ja pilvet haihtuvat. V‰istyv‰n‰ valaisee kukkulaa ep‰vakaa
aurinko. Punervana valuu vuoren virta laakson halki. Suloinen on
solinasi, virta; suloisempi kuitenkin on ‰‰ni, jonka kuulen. Se on
Alpinin ‰‰ni, h‰n valittaa vainajaa. H‰nen p‰‰ns‰ on vanhuuttaan
kumarassa, ja punainen on kyynelˆiv‰ silm‰ns‰. Alpin, oiva laulaja!
miksi yksin vaikenevalla kukkulalla? miksi valitat sin‰ kuin tuulen
huokaus mets‰ss‰, kuin aalto kaukaisella rannalla?


_Alpin_.

Kyyneleni, Ryno, valuvat vainajan muistolle, ‰‰neni valittaa
haudassa-asujaa. Norjana seisot sin‰ kukkulalla, ihanana ilmestyt sin‰
kankaan poikien seassa, kaatuva olet kuitenkin kuin Morar, ja
haudallasi on itkij‰ istuva. Mets‰t ja kukkulat unohtavat sinut, ja
jousesi on j‰nnitt‰m‰ttˆm‰n‰ riippuva salissasi.

Nopea olit, oi Morar, kuin peura kukkulalla, peloittava olit kuin ˆinen
tuli taivaanrannalla. Vihastuksesi oli kuin myrsky ja miekkasi
taistelussa kuin salaman v‰l‰hdys kankaalla; ‰‰nesi kuului kuin
mets‰virta sateen j‰lkeen, kuin ukkonen et‰isill‰ kukkuloilla. Monta
kaatui k‰tesi edess‰, vihasi liekki kulutti heid‰t. Mutta kun palasit
taistelusta, kuinka leppe‰ oli otsasi! Kasvosi olivat kuin aurinko
rajuilman j‰lkeen, kuin kuu ‰‰nettˆm‰ss‰ yˆss‰, tyyni oli rintasi kuin
meri, kun tuulten pauhu on asettunut.

Ahdas on nyt asuntosi! synke‰ kammiosi! Kolmella askelella mittaan
hautasi, sinun, joka ennen olit niin suuri! Nelj‰ sammaleista kive‰
ovat ainoa muisto sinusta; lehdetˆn puu ja korkea ruohikko, joka
tuulessa kuiskailee, ilmoittavat mets‰st‰j‰lle mahtavan Morarin haudan.
ƒiti‰ ei sinulla ole, joka itkisi sinua, eik‰ neitoa, joka vuodattaisi
rakkauden kyyneleit‰; kuollut on h‰n, joka sinut synnytti, kaatunut on
Morglanin tyt‰r.

Kuka on t‰m‰ vanhus sauvan varassa? Ken on h‰n, jonka hiukset ovat i‰n
valkaisemat, jonka silm‰t punoittavat kyynelist‰? Is‰si on h‰n, oi
Morar, ainoan poikansa is‰. H‰n kuuli taisteluhuudostasi, h‰n kuuli
hajalle lyˆdyist‰ vihollisista; h‰n kuuli Morarin maineen! Oi! ei
kuullut h‰n h‰nen haavastaan. Itke, Morarin is‰! itke, mutta
poikasi ei kuule sinua! Syv‰ on kuolleitten uni, matala heid‰n
multa-p‰‰naluksensa. Ei koskaan kuule h‰n ‰‰nt‰si, ei koskaan her‰‰ h‰n
kutsustasi. Oi, milloinka koittaa haudassa huomen, sanomaan nukkujalle:
Her‰j‰!

J‰‰ hyv‰sti, sin‰ jaloin ihmisten seassa, sin‰ valloittaja
taistelutanterella! Mutta milloinkaan ei ole sinua se tanner en‰‰
n‰kev‰! milloinkaan ei ole synke‰ mets‰ valaistuva kalpasi v‰lkkeest‰.
Poikaa et j‰t‰ j‰lkeesi, mutta laulu on kantava nime‰si, ja nousevat
sukupolvet saavat kuulla sinusta, saavat kuulla kaatuneesta Morarista.

ƒ‰nek‰s oli sankarien valitus, ‰‰nekk‰in Arminin murtunut huokaus. H‰n
muisteli poikansa kuolemaa; h‰nkin kaatui nuoruutensa p‰ivin‰. Istui
l‰hell‰ sankaria Carmor, kaikuvan Galmalin ruhtinas. Miksi nyyhkii
Arminin huokaus? puhui h‰n; mit‰ t‰ss‰ on itkett‰v‰‰? Eikˆ kaiu laulu
ja soitto hel‰j‰ ja sulata ja ilahduta sielua? Ne tulevat kuin
hiljainen sumu, joka ylenee merelt‰ ja levitt‰ytyy laakson ylle ja
kostuttaa kukoistavat kukkaset, mutta sitten virkoo aurinko taas
voimaansa ja sumu h‰lvenee. Miksi valitat sin‰ niin haikeasti, Armin,
sin‰ merten huuhteleman Gorman hallitsija?

Valitan? Niin, min‰ valitan, eik‰ ole v‰h‰inen valitukseni syy. --
Carmor, et sin‰ ole kadottanut poikaa, et kukoistavaa tyt‰rt‰; Colgar,
urho uljas, el‰‰, ja el‰‰ Annira, ihanin neitojen seassa. Sukusi vesat
kukoistavat, oi Carmor, mutta Armin on viimeinen sukuansa. Synke‰ on
vuoteesi, oi Daura! ja kolkko on unesi haudassa. -- Milloin her‰j‰t
sin‰ lauluinesi, milloin her‰j‰t sointuvine ‰‰ninesi? Her‰tk‰‰, syksyn
tuulet, her‰tk‰‰ ja myrskytk‰‰ yli aution kankaan! Pauhatkaa,
mets‰virrat, ja ulvokaa, myrskyt, tammien latvoissa! Vaella revittyj‰
pilvi‰, oi kuu, ja n‰yt‰ lent‰vien pilvien lomitse kalvaat kasvosi!
Her‰t‰ muisto minussa siit‰ kamalasta yˆst‰, jolloin lapseni hukkuivat,
jolloin kaatui ylv‰s Arindal ja jolloin kuoli suloinen Daura.

Daura, tytt‰reni, ihana olit! ihana kuin kuu, joka vaeltaa Furan
kukkulain yll‰, valkea kuin vitilumi, suloinen kuin henkiv‰ ilma!
Arindal, vahva oli jousesi; nopea oli peitsesi taistotanterella,
katseesi kuin usva meren aalloilla ja kilpesi kuin tulipilvi myrskyss‰!

Armar, sotakuulu Armar tuli ja kosi Dauraa, eik‰ Daura kauan
kiellellyt. Ihanat olivat h‰nen yst‰v‰ins‰ toiveet.

Erath, Odgalin poika, kantoi vihaa, sill‰ Armar oli kaatanut h‰nen
veljens‰. H‰n tuli pukeuneena laivuriksi. Kaunis oli purtensa
aalloilla, valkeat olivat hiuksensa vanhuuttaan, tyynet h‰nen vakavat
kasvonsa. Ihanin neitojen seassa, sanoi h‰n, sin‰ Arminin armas tyt‰r,
tuolla l‰heisell‰ meren kalliolla, miss‰ punaiset hedelm‰t heloittavat
puussa, Armar odottaa Dauraa; tulen noutamaan h‰nen lempe‰‰n yli
vyˆryv‰in aaltojen.

Tyttˆ seurasi h‰nt‰ ja kutsui Armariaan; ei vastannut muu kuin kallion
kaiku. Armar! rakkaani! rakkaani! miksi s‰ikyt‰t minua n‰in? Kuule,
Arnathin poika, kuule! Daura min‰ olen, Daura, joka sinua kutsun!

Erath, petturi, pakeni nauraen maata kohden. Daura koroitti ‰‰nt‰‰n,
kutsui is‰‰ns‰ ja velje‰ns‰: Arindal! Armin! Eikˆ kukaan tule Dauraansi
pelastamaan?

H‰nen ‰‰nens‰ kuului yli meren. Arindal, poikani, tuli kukkulaa alas,
korskana mets‰styssaaliineen; nuolet rapisivat h‰nen sivullaan,
jousiansa h‰n kantoi k‰dess‰‰n, ja ymp‰rill‰ hyp‰hteli viisi
tummanharmaata koiraa. H‰n n‰ki rohkean Erathin rannalla, otti h‰net
kiinni ja sitoi tammeen; lujasti h‰n sitoi h‰net vyˆt‰isist‰, sidotun
‰hkin‰ t‰ytti ilmat.

Arindal astui aalloille purressaan noutamaan Dauraa. Armar tulee
vimmassaan, ampuu harmaasulkaisen nuolensa, se hel‰ht‰‰, se uppoaa
syd‰meesi, oi Arindal, poikani! Erathin, petturin, sijasta sorruit
sin‰, pursi ajautui kallioille, h‰n vaipui veriins‰ ja kuoli. Jalkojesi
edess‰ juoksi veljesi veri, oi Daura, kuinka suuri oli tuskasi!

Aallot lˆiv‰t venheen murskaksi. Armar syˆksyi veteen pelastaakseen
Dauransa tai kuollakseen. Nopeana lenn‰hti myrskyn puuska vuorilta, h‰n
vaipui eik‰ noussut en‰‰.

Yksin seisoin merten huuhtelemalla kaihollani ja kuulin tytt‰reni
valitukset. Kauas kuului h‰nen huutonsa, mutta ei voinut is‰ns‰ h‰nt‰
pelastaa. Koko yˆn min‰ seisoin rannalla, n‰in h‰net kuun himme‰ss‰
valossa, koko yˆn kuulin h‰nen huutonsa; tuuli vonkui, ja sade roiskui
vuoren kylki‰. H‰nen ‰‰nens‰ heikkeni, ennenkuin aamu koitti, h‰n kuoli
kuin illan tuuli vuorten ruohikkoon. Tuskien taakan alla h‰n kuoli ja
j‰tti Arminin yksin! Mennyt on voimani sodassa, sortunut on ylpeyteni
neitojen parvessa.

Kun syˆksyv‰t myrskyt vuorilta ja kun pohjoinen myllert‰‰ merta, istun
raikuvalla rannalla ja katselen noita kamalia kallioita. Usein n‰en
laskevan kuun valossa lasteni haamut, himme‰ss‰ kajasteessa he
vaeltavat k‰si k‰dess‰ surujen siskoksina.'

Kyyneltulva, joka puhkesi Lotten silmist‰ ja lievitti h‰nen
ahdistunutta syd‰nt‰‰n, keskeytti Wertherin laulun. H‰n heitti paperin
pois, tarttui Lotten k‰teen ja ratkesi kuumiin kyyneliin. Lotte nojasi
toista k‰tt‰ns‰ vastaan ja k‰tki silm‰ns‰ nen‰liinaan. Kumpikin oli
‰‰rettˆm‰ss‰ liikutuksessa. Noiden jalojen kohtalo johti heid‰t
tuntemaan omaakin k‰rsimyst‰‰n, he tunsivat yhdess‰ sen, ja nyt
juoksivat heid‰n kyynelens‰ yhteen. Wertherin huulet ja silm‰t
polttivat Lotten k‰sivarsilla; Lotten valtasi omituinen vavistus; h‰n
aikoi poistua, mutta tuska ja s‰‰li lep‰siv‰t lamaavina kuin lyijy
h‰nen yll‰‰n. H‰n heng‰hti syv‰‰n tointuakseen ja pyysi nyyhkien
Wertheri‰ jatkamaan, pyysi ja ‰‰nens‰ v‰r‰hteli niin taivaallisesti.
Werther vapisi, h‰nen syd‰mens‰ oli pakahtua; h‰n otti lehden k‰teens‰
ja luki puoleksi tukahtuneella ‰‰nell‰:

'Miksi her‰t‰t minut, sin‰ kev‰inen ilma? Sin‰ hyv‰ilet ja puhut: Min‰
kostutan sinua taivaan pisaroilla! Mutta lakastukseni hetki on l‰sn‰,
l‰sn‰ on myrsky, joka on karistava lehteni! Huomenna on vaeltaja
tuleva, tuleva h‰n, joka n‰ki minut ihanuudessani; ymp‰rilleen h‰n on
t‰hystelev‰ minua kedoilta, eik‰ ole lˆyt‰v‰ minua --'

N‰iden sanojen merkitys ratkesi koko painollaan h‰nen onnettomalle
syd‰melleen. H‰n heitt‰ytyi Lotten eteen t‰ydess‰ ep‰toivossa, tarttui
h‰nen k‰siins‰, painoi ne silmi‰‰n ja otsaansa vastaan, ja n‰ytti kuin
sin‰ hetken‰ olisi Lotten sielun l‰vitse lent‰nyt aavistus h‰nen
kamalasta aikeestaan. H‰n h‰mmentyi kokonaan, h‰n puristi Wertherin
k‰si‰, h‰n painoi niit‰ rintaansa vastaan, surunvoittoisessa
liikutuksessa h‰n kumartui h‰nt‰ kohden, ja heid‰n polttavat poskensa
koskettivat toisiaan. Maailma hukkui heid‰n tunnostaan. Werther kiersi
k‰tens‰ h‰nen ymp‰rilleen, likisti h‰nt‰ rintaansa vastaan ja peitti
h‰nen v‰r‰htelev‰t, sopertavat huulensa tulisilla suudelmilla. --
Werther! huudahti Lotte tukahtuneella ‰‰nell‰ ja k‰‰ntyen poisp‰in,
Werther! -- ja ponnisti heikosti k‰tens‰ h‰nen rintaansa vastaan; --
Werther! huudahti h‰n ylevimm‰ll‰ ja p‰‰tt‰vimm‰ll‰ tunteella. Werther
ei vastustanut, h‰n hellitti h‰net sylist‰‰n ja heitt‰ytyi kuin
mielettˆm‰n‰ h‰nen jalkoihinsa. Lotte riuhtaisihe pystyyn ja sanoi
tuskallisesti h‰mmentyneen‰ ja ‰‰nell‰, jossa v‰r‰hteli rakkaus ja
vihastus: T‰m‰ on viimeinen kerta, Werther! Te ette n‰e minua en‰‰. --
Ja luoden viimeisen, t‰ytt‰ lempe‰ uhkuvan katseen tuohon onnettomaan
kurjaan riensi h‰n viereiseen huoneeseen ja lukitsi sen per‰ss‰‰n.
Werther ojensi k‰tens‰ h‰nen j‰lkeens‰, mutta ei tohtinut pid‰tt‰‰
h‰nt‰. H‰n makasi maassa, p‰‰ nojatuolilla, ja siin‰ asennossa h‰n oli
enemm‰n kuin puolen tuntia, kunnes joku kuului liikkuvan huoneessa ja
h‰n tointui. Se oli palvelustyttˆ, joka tuli kattamaan pˆyt‰‰. H‰n
k‰veli huoneessa edestakaisin, kunnes oli taas yksin, meni sitten
kamarin ovelle ja huusi hiljaisella ‰‰nell‰: Lotte! Lotte! yksi ainoa
sana vain en‰‰! J‰‰hyv‰iset! -- Lotte pysyi vaiti. Werther odotti ja
pyysi, odotti taas; sitten h‰n riuhtautui pois ja huusi: J‰‰ hyv‰sti,
Lotte! J‰‰ i‰ksi hyv‰sti!

H‰n meni kaupungin portille. Vartijat, jotka jo olivat tottuneet
h‰neen, laskivat ‰‰neti h‰net ulos. Tuiskusi vedensekaista r‰nt‰‰, ja
vasta l‰hemm‰ yht‰toista h‰n kolkutti taaskin portilla. Kun Werther
palasi kotiin, huomasi h‰nen palvelijansa, ett‰ herransa oli hatutta
p‰in. H‰n ei sent‰‰n tohtinut huomauttaa siit‰ mit‰‰n, riisui h‰net
vain, vaatteet olivat likom‰r‰t. H‰nen hattunsa lˆydettiin per‰st‰p‰in
er‰‰lt‰ kallionkielekkeelt‰, joka on kukkulan rinteell‰ laakson yll‰,
ja on selitt‰m‰tˆnt‰, ett‰ h‰n semmoisena pime‰n‰, sateisena yˆn‰ oli
voinut kiivet‰ sinne putoamatta alas.

H‰n laskeutui vuoteelleen ja nukkui kauan. Kun palvelija seuraavana
aamuna h‰nen k‰skyst‰‰n toi kahvin sis‰‰n, tapasi h‰n h‰net
kirjoittamassa. H‰n kirjoitti seuraavaa palasta kirjeess‰‰n Lottelle.

"Viimeist‰ kertaa siis, viimeist‰ kertaa avaan n‰m‰ silm‰ni. Oi, ne
eiv‰t siis en‰‰ saa n‰hd‰ aurinkoa, raskas, sumuinen p‰iv‰ peitt‰‰ sen.
Sure sin‰kin siis, luonto! sinun poikasi, yst‰v‰si, rakastajasi l‰henee
loppuaan. Lotte! niin outo ja omituinen tunne valtaa mieleni, ja
kuitenkin se l‰hinn‰ muistuttaa h‰m‰r‰‰, kajastelevaa unta, kun sanon
itselleni: t‰m‰ on viimeinen aamuni. Viimeinen! Lotte, en osaa oikein
tajuta tuota sanaa: viimeinen! Enkˆ ole t‰ss‰ t‰ysiss‰ voimissani, ja
huomenna makaan hervotonna ja velttona maassa. Kuolla! Mit‰ se on?
Kuule, me uneksumme, kun puhumme kuolemasta. Olen n‰hnyt monta
kuolemantapausta; mutta niin rajoitettu on ihmisen tunto, ettei h‰nell‰
ole mit‰‰n tajuntaa olemisensa alusta ja lopusta. Nyt viel‰ minun,
sinun! sinun, oi rakastettuni! Ja hetken p‰‰st‰ -- erotettu, poissa --
ehk‰ i‰ksi? -- Ei, Lotte, ei -- Kuinka min‰ voisin h‰vit‰? kuinka
voisit sin‰? Meh‰n _olemme!_ -- H‰vit‰? -- Mit‰ se tarkoittaa? Se on
sekin vain sana! tyhj‰ kaiku, jota min‰ en syd‰mess‰ni tunne. --
Kuolla, Lotte! olla peitetty kylm‰‰n multaan, niin ahtaalle, niin
pime‰‰n! -- Minulla oli yst‰v‰t‰r kerran, joka oli kaikkeni avuttomassa
nuoruudessani; h‰n kuoli, ja min‰ saatoin h‰nt‰ hautaan, seisoin haudan
‰‰ress‰, kun h‰nt‰ laskettiin sinne alas, kun kˆydet kirahtaen
vedettiin arkun alitse ja kiskaistiin ylˆs, kun sitten ensimm‰inen
lapiollinen kumahti alas, ja nariseva arkku ‰‰nn‰hti tumpeasti, ja yh‰
tumpeammin ja tumpeammin, kunnes se viimein oli kokonaan peitossa.
Murheen murtamana, j‰rkytettyn‰, ahdistuksen vallassa ja sis‰isesti
runneltuna min‰ syˆksyin maahan haudan viereen, mutta en tiet‰nyt miten
minulle k‰vi, -- miten minulle on k‰yv‰ -- Kuolla! hauta! en tajua
niit‰ sanoja.

"Oi anna, anna minulle anteeksi! Eilen! Sen olisi pit‰nyt olla el‰m‰ni
viimeinen hetki! Oi sinua enkeli‰! ensimm‰isen kerran, ensimm‰isen
kerran v‰l‰hti ep‰ilyksetˆnn‰ sisimm‰n itseni l‰vitse tuo v‰rjyis‰
sulouden ja onnen hurma: H‰n rakastaa minua! H‰n rakastaa minua! Viel‰
palaa huulillani se pyh‰ tuli, joka niille virtasi sinun huuliltasi:
uusi l‰mmin ihanuus el‰‰ ja valaisee syd‰mess‰ni. Anna, anna minulle
anteeksi!

"Oi, min‰ tiesin, ett‰ rakastit minua, tiesin sen ensimm‰isest‰
sielusyv‰st‰ katseestasi, ensimm‰isest‰ k‰tesi puristuksesta; ja
kuitenkin, kun taas olin poissa, kun n‰in Albertin rinnallasi, eksyin
taaskin kuumeisiin ep‰ilyksiin.

"Muistatko kukkia, jotka kerran l‰hetit minulle, kun
er‰‰ss‰ kiusallisessa seurassa et voinut vaihtaa sanaakaan tai
k‰denpuristustakaan kanssani? Oi, puolen yˆt‰ olin polvillani niiden
edess‰, ja ne vakuuttivat minulle rakkautesi. Mutta oi! tuo tunne
h‰lveni, kuten v‰istyy uskovan sielusta v‰hitellen Jumalan armon
tuntokin, joka sent‰‰n taivaant‰yten‰ annetaan h‰nelle pyhiss‰
n‰kyviss‰ merkeiss‰.

"Tuo kaikki on haihtuvaa, mutta i‰isyydetk‰‰n eiv‰t sammuta sit‰
hehkuvaa el‰m‰‰, jota eilen join sinun huuliltasi ja jonka tunnen
itsess‰ni! H‰n rakastaa minua! T‰m‰ k‰sivarteni on h‰nt‰ syleillyt!
n‰m‰ huuleni ovat v‰r‰hdelleet h‰nen huulillaan, t‰m‰ suuni on
sammallellut h‰nen suullaan. H‰n on minun! Sin‰ olet minun! Lotte, olet
i‰ti!

"Ja mit‰ se merkitsee, ett‰ Albert on miehesi? Miehesi! Olkoonkin t‰m‰n
maailman edess‰ -- ja olkoonkin t‰m‰n maailman silmiss‰ synti, ett‰
rakastan sinua, ett‰ tahtoisin riuhtaista sinut h‰nen sylist‰‰n omaani!
Synti? Hyv‰, olkoon, min‰h‰n rankaisen itse‰ni siit‰; olen tuntenut sen
synnin koko sen taivaallisessa hurmassa, olen nauttinut siit‰, olen
imenyt siit‰ el‰m‰nvilvoketta ja voimaa syd‰meeni. T‰st‰ hetkest‰
l‰htien sin‰ olet minun! minun, oi Lotte! L‰hden edell‰! L‰hden is‰ni
tykˆ, l‰hden sinun is‰si tykˆ. H‰nelle uskon murheeni, ja h‰n on minua
lohduttava, kunnes sin‰ tulet, ja silloin min‰ liihoittelen vastaasi ja
otan sinut ja olen sinun kanssasi i‰isess‰ syleilyss‰ Iki‰‰rettˆm‰n
kasvojen edess‰.

"En uneksi, eik‰ uskoni ole harhaluuloa. Haudan partaalla ihminen n‰kee
kirkkaammin. Me j‰‰mme olemaan! N‰emme viel‰ toisemme. N‰emme ‰itisi!
Min‰ n‰en h‰net, lˆyd‰n h‰net, ja oi! vuodatan h‰nelle koko syd‰meni!
Sinun ‰itisi, sinun kuvasi."

L‰hemm‰ yht‰toista Werther kysyi palvelijaltaan, joko Albert
mahdollisesti oli palannut? Palvelija sanoi h‰nen palanneen, koska oli
n‰hnyt viet‰v‰n h‰nen hevostaan ohitse. Silloin antoi herransa h‰nelle
avoimen kirjelipun, joka sis‰lsi: "Lainaisitteko minulle er‰st‰
aikomaani matkaa varten pistolinne? Hartaat j‰‰hyv‰iseni!"

Suloinen rouvamme oli nukkunut hyvin huonosti viime yˆn; se mit‰ h‰n
oli pel‰nnyt, oli nyt tapahtunut ja tapahtunut tavalla, jota h‰n ei
ollut osannut edes aavistaa tai pel‰t‰. H‰nen muuten niin puhdas ja
tyynen kevyt verens‰ oli nyt kuumeisessa liikkeess‰, ja tuhannet
risteilev‰t mielialat j‰rkyttiv‰t h‰nen suloista syd‰nt‰‰n. Tunsiko h‰n
yh‰ Wertherin syleilyjen tulta povessaan? vai johtuiko h‰nen
levottomuutensa Wertherin uhkarohkeuden synnytt‰m‰st‰ suuttumuksesta?
vai oliko h‰n semmoinen alakuloisuuttaan, kun vertasi nykyist‰ tilaansa
noihin p‰iviin, jolloin mielens‰ oli ollut niin kirkkaan ja vapaan
viaton ja jolloin itseluottamuksensa oli ollut niin huolettoman varma?
Miten h‰n oli t‰m‰n j‰lkeen astuva miehens‰ eteen? kuinka tunnustaisi
h‰nelle kohtauksen, jonka h‰n niin hyvin olisi saanut tunnustaa, mutta
jota h‰n kuitenkaan ei oikein olisi tohtinut? He olivat niin kauan jo
olleet puhumatta toisilleen t‰st‰, ja pitikˆ h‰nen nyt ensiksi
katkaista t‰m‰ vaikeneminen ja n‰in sopimattomaan aikaan ilmoittaa
puolisolleen n‰in odottamatonta? H‰n pelk‰si, ett‰ jo paljas tieto
Wertherin k‰ynnist‰ h‰nen luonaan tekisi ep‰edullisen vaikutuksen
Albertiin, ja nyt viel‰ lis‰ksi t‰mmˆinen odottamaton j‰rkytt‰v‰
tapaus! Voiko h‰n mill‰‰n todenn‰kˆisyydell‰ toivoa, ett‰ miehens‰
n‰kisi h‰nt‰ ihan oikeassa valossa ja ilman mit‰‰n ep‰luuloja? ja
toivoiko h‰n edes ihan, ett‰ h‰n voisi n‰hd‰ h‰nen sieluunsa? Ja
toisaalta taas, voiko ja taisiko h‰n salata mit‰‰n miehelt‰‰n, jonka
edess‰ h‰n aina oli seisonut avoimena ja vapaana kuin l‰pin‰kyv‰ lasi
ja jolta h‰n ei koskaan ollut salannut eik‰ ollut voinut salata mit‰‰n?
Jos h‰n ajatteli kuinka hyv‰ns‰, huomasi h‰n aina vain huolta ja
h‰mminki‰, ja aina palasivat h‰nen ajatuksensa Wertheriin, jonka h‰n
nyt oli menett‰nyt, josta h‰n ei olisi voinut luopua, mutta joka h‰nen
nyt syd‰mens‰ suruksi t‰ytyi j‰tt‰‰ oman onnensa nojaan, ja jolle,
h‰net kadotettuaan, ei en‰‰ j‰‰nyt mit‰‰n.

Kuinka rasittikaan ja painoikaan h‰nt‰ nyt tuo umpimielinen suhde, joka
oli muodostunut h‰nen ja h‰nen miehens‰ v‰lille ja jota h‰n ei sent‰‰n
niin selv‰sti ajatellut kuin h‰n sen tunsi! Tuommoiset j‰rkev‰t ja
hyv‰t ihmiset kuin he ovat hyvin vaarassa joidenkin salaisten
keskin‰isten eroavaisuuksien t‰hden ruveta vaiteliaiksi, kumpikin
ajattelee vain, kuinka oikeassa h‰n on ja kuinka v‰‰r‰ss‰ toinen, ja
suhde sekaantuu ja ‰rtyy niin, ett‰ on mahdoton selvitt‰‰ solmua sin‰
ratkaisevana hetken‰, josta kaikki riippuu. Olisipa nyt heid‰nkin
v‰lill‰‰n vallinnut avomielinen luottamus ja jo aiemmin liitt‰nyt
heid‰t l‰hemm‰ toisiaan, olisivatpa rakkaus ja molemminpuolinen lempe‰
ja myˆt‰tuntoinen suvaitsemus el‰neet heiss‰ ja sulattaneet heid‰n
syd‰mens‰ toisilleen, niin yst‰v‰mme olisi ehk‰ viel‰ ollut
pelastettavissa.

Er‰s omituinen asianhaara tuli t‰h‰n lis‰ksi. Werther ei ollut, kuten
h‰nen kirjeist‰‰nkin tied‰mme, koskaan salannut, ett‰ h‰ness‰ eli halu
poistua el‰m‰st‰. H‰nell‰ ja Albertilla oli usein ollut kiivaita
v‰ittelyit‰ sen johdosta, ja Lotte oli sit‰paitsi usein keskustellut
siit‰ miehens‰ kanssa. Albertista semmoinen teko oli ehdottomasti
vastenmielinen; h‰n oli sit‰paitsi joskus jonkinlaisella ‰rtyisyydell‰,
joka ei muuten ollenkaan kuulunut h‰nen luonteeseensa, viittaillut
ep‰ilev‰ns‰, oliko koko tuommoinen aie vakavasti ajateltukaan, oli
joskus laskenut leikki‰kin siit‰ ja ilmaissut Lottelle ep‰ilyns‰. T‰m‰
kyll‰ toisaalta rauhoittikin Lottea, kun h‰nen ajatuksensa harhautuivat
kuvittelemaan tuollaista surullista mahdollisuutta; mutta toiselta
puolen h‰n tunsi sen myˆskin est‰v‰n h‰nt‰ ilmaisemasta miehelleen
niit‰ huolia, jotka t‰n‰ hetken‰ rasittivat h‰nen mielt‰‰n.

Albert palasi kotiin, ja Lotte riensi h‰mmentyneell‰ kiireell‰ h‰nt‰
vastaan; Albert oli huonolla tuulella, h‰nen asiansa olivat menneet
huonosti, h‰n oli l‰hiseudun amtmannissa tavannut taipumattoman
pikkumaisen ihmisen. Huono tiekin oli lis‰nnyt h‰nen pahaa tuultaan.

H‰n kysyi, oliko mit‰‰n erityist‰ tapahtunut, ja Lotte vastasi
h‰t‰isesti, ett‰ Werther oli k‰ynyt eilen illalla heill‰. Albert kysyi,
oliko tullut kirjeit‰, ja sai vastaukseksi, ett‰ h‰nen huoneessaan oli
joitakin kirjeit‰ ja k‰‰rˆj‰. Albert l‰hti sinne, ja Lotte j‰i yksin.
Tuon h‰nen rakastamansa ja kunnioittamansa miehen l‰sn‰olo oli tehnyt
uuden vaikutuksen h‰nen syd‰meens‰. Kun h‰n ajatteli h‰nen
jalomielisyytt‰‰n, h‰nen rakkauttaan ja hyvyytt‰‰n, rauhoittui h‰nen
mielens‰, ja h‰n rupesi tuntemaan salaista vetoa l‰hte‰ h‰nen
j‰ljess‰‰n; h‰n ottikin k‰sityˆns‰ ja meni h‰nen huoneeseensa, kuten
usein ennenkin. H‰n tapasi h‰net aukaisemassa k‰‰rˆj‰ ja lukemassa.
Muutamat n‰yttiv‰t sis‰lt‰v‰n ik‰vi‰ uutisia. Lotte kyseli h‰nelt‰ yht‰
ja toista, h‰n vastasi lyhyesti ja istuutui pˆyt‰ns‰ ‰‰reen
kirjoittamaan.

Siten he olivat jonkin aikaa istuneet yhdess‰, ja Lotten mieli k‰vi yh‰
ankeammaksi ja kolkommaksi. H‰n tunsi, kuinka vaikeata h‰nen olisi,
vaikka miehens‰ oli parhaimmallakin tuulellaan, ilmaista h‰nelle sit‰,
mik‰ nyt ahdisti h‰nen syd‰nt‰‰n: h‰net valtasi surumielisyys, joka
ahdisti sit‰ tuskallisemmin, kun h‰n koetti salata sit‰ ja nieli
kyynelens‰.

Wertherin palveluspojan tulo sai h‰net kokonaan h‰mmennyksiin; t‰m‰
antoi kirjelipun Albertille, joka tyynesti k‰‰ntyi vaimoansa kohden ja
sanoi: Anna h‰nelle pistolit. -- Sano, ett‰ toivotan h‰nelle onnellista
matkaa, virkkoi h‰n pojalle. T‰m‰ vaikutti Lotteen kuin salaman isku,
h‰n horjui noustessaan eik‰ tiet‰nyt mit‰ teki. Hitaasti h‰n l‰heni
sein‰‰, otti vavisten pistolit alas, puhdisti ne tomusta ja olisi viel‰
kauankin vitkaillut, ellei Albertin kysyv‰ katse olisi kiireht‰nyt
h‰nt‰. Saamatta sanaakaan suustaan h‰n antoi nuo onnettomat aseet
pojalle, ja kun poika oli mennyt ovesta ulos, h‰n kokosi tyˆns‰ ja
l‰hti huoneeseensa mit‰ repivimm‰n ep‰tietoisuuden vallassa. H‰nen
syd‰mens‰ oli t‰ynn‰ pahoja aavistuksia. Toisinaan h‰n oli
l‰htem‰isill‰‰n miehens‰ luo heitt‰yty‰kseen h‰nen jalkoihinsa ja
tunnustaakseen h‰nelle kaiken, eilisillan tapaukset, syyllisyytens‰ ja
pelkonsa; mutta sitten taas n‰ytti t‰m‰kin kaikki pime‰lt‰; ainakaan ei
h‰n voinut toivoa, ett‰ saisi miehens‰ l‰htem‰‰n Wertherin luokse.
Pˆyt‰ katettiin, ja er‰s hyv‰ yst‰v‰t‰r, joka vain tuli kysym‰‰n jotain
ja jonka piti kohta l‰hte‰ -- mutta joka sitten j‰ikin, teki
pˆyt‰keskustelun edes hiukan siedett‰v‰ksi; t‰ytyih‰n hillit‰ itse‰‰n,
puhella, kertoilla, unohtaa itsens‰.

Poika palasi pistolit mukanaan Wertherin luokse, joka ihastuksella otti
ne h‰nen k‰dest‰‰n, kun kuuli, ett‰ Lotte oli ne antanut. H‰n antoi
tuoda itselleen leip‰‰ ja viini‰, k‰ski pojan menn‰ ruoalle ja istui
itse kirjoittamaan.

"Sinun k‰sist‰si ne on saatu, sin‰ olet ne puhdistanut tomusta,
suutelen niit‰ tuhannet kerrat, sinun k‰tesi on lev‰nnyt niill‰: sin‰,
Henki taivaan, suosit siis p‰‰tˆst‰ni! ja sin‰, Lotte, sin‰ annat
minulle aseen, sin‰, jonka k‰sist‰ toivoin saavani kuoleman,
ja ah, jonka k‰sist‰ sen nyt saankin. Oi, kuinka urkin kaiken
palveluspojaltani! K‰tesi vavahtelivat, kun annoit ne h‰nelle, et
sanonut mit‰‰n hyv‰stiksi. -- Voi minua! voi minua! et mit‰‰n
j‰‰hyv‰isiksi! -- Olisitko sulkenut syd‰mesi minulta, olisitko sen
hetken t‰hden, joka i‰ksi liitti minut sinuun? Lotte, vuosituhannet
eiv‰t voi sammuttaa sen vaikutusta! ja min‰ tunnen, ett‰ sin‰ et saata
vihata olentoa, joka niin hehkuu sinulle."

Syˆty‰‰n h‰n k‰ski palvelijansa lopullisesti pakata kaikki tavarat,
h‰vitti muutamia papereitaan, l‰hti ulos ja toimitti j‰rjestykseen
joitakin pikkuvelkoja viel‰. H‰n palasi taaskin kotiin, meni viel‰kin,
sateesta huolimatta, ulos portista kreivilliseen puistoon, harhaili
ymp‰ri kauempanakin, palasi viimein yˆn pimetess‰ ja rupesi
kirjoittamaan.

"Wilhelm, viimeist‰ kertaa olen n‰hnyt kedot ja mets‰n ja taivaan. J‰‰
hyv‰sti sin‰kin! Rakas ‰itini, anna anteeksi minulle! Lohduta sin‰
h‰nt‰, Wilhelm! Jumala olkoon kanssanne! Asiani ovat kaikki
j‰rjestyksess‰. J‰‰k‰‰ hyv‰sti! me tapaamme toisemme viel‰ ja
onnellisempina."

"Olen huonosti palkinnut sinulle, Albert, mutta sin‰ annat minulle
anteeksi. Olen h‰irinnyt kotisi rauhan, olen tuottanut ep‰luottamusta
teid‰n v‰lillenne. J‰‰ hyv‰sti! tahdon poistaakin sen. Oi, ett‰
kuolemani tekisi teid‰t onnellisiksi! Albert, Albert! tee onnelliseksi
enkelisi! Silloin olkoon Jumalan siunaus kanssasi."

H‰n selaili illan kuluessa viel‰ paljon papereitaan, repi niit‰ rikki
ja heitti uuniin, sinetˆi muutamia paketteja ja osoitti ne Wilhelmille.
Ne sis‰lsiv‰t pieni‰ kirjoitelmia ja yksityisi‰ ajatelmia, joita olen
muutamia n‰hnytkin, ja kun h‰n kello kymmenen tienoissa oli panettanut
lis‰‰ puita uuniin ja k‰skenyt tuoda itselleen pullon viini‰, l‰hetti
h‰n palvelijansa, jonka makuuhuone, samoin kuin talonv‰enkin, oli
kaukana takarakennuksessa, levolle; poika menikin ja heitt‰ysi
riisuutumatta vuoteelle; is‰nt‰ns‰ oli n‰et sanonut, ett‰ kyytihevoset
tulisivat jo ennen kello kuutta portille.


_J‰lkeen yhdentoista_.

"Kaikki on niin hiljaista ymp‰rill‰ni, niin tyynt‰ sielussani. Kiit‰n
sinua, Jumala, ett‰ suot minulle n‰iksi viimeisiksi hetkiksi n‰in
l‰mpim‰n mielen ja t‰m‰n voiman.

"Astun ikkunan ‰‰reen, rakkahin, ja n‰en, oi, n‰en myrskyisten,
ohitsekiit‰vien pilvien lomitse viel‰ kerran vilkahtavan jonkin
yksin‰isen t‰hden tuolla i‰isell‰ taivaalla. Ei, te ette putoa!
Ikiolento kantaa parmaillaan teit‰ ja minua. N‰en Vaakasikerm‰n
keskit‰hden, tuon ihanimman kaikista t‰hdist‰. Kun n‰in iltaisin l‰hdin
luotasi, niin se seisoi, ovesta ulos astuessani, vastap‰‰t‰ yll‰ni.
Miss‰ hurmauksen humalassa olen monet kerrat t‰hystellyt ylˆs sit‰
kohden! kuinka monesti olen k‰det kohotettuina valinnut sen niiden
autuushetkieni tunnukseksi ja pyh‰ksi muistomerkiksi! ja yh‰ viel‰kin
-- oi Lotte, mik‰ ei muistuttaisi minua sinusta! kaikkiallahan olet
ymp‰rill‰ni, ja kyll‰stym‰tt‰, kuin lapsi, olen haalinut itselleni
kaikkea pient‰, mink‰ vain sinun kosketuksesi on pyhitt‰nyt!

"Armas varjokuvasi! Lahjoitan sen sinulle takaisin, Lotte, ja pyyd‰n,
ett‰ kunnioitat sit‰. Tuhannet, tuhannet suudelmat olen sille painanut,
tuhannet tervehdykset olen nyˆk‰ytt‰nyt sille, kun l‰hdin ulos tai
palasin kotiin.

"Olen kirjoittanut is‰llesi kirjelippusen ja pyyt‰nyt, ett‰ h‰n
suojelisi ruumistani. Kirkkotarhassa kasvaa, sen takakulmassa, peltoja
k‰sin, kaksi lehmusta; niiden juurella tahtoisin lev‰t‰. H‰n voi ja h‰n
tekee sen yst‰v‰ns‰ puolesta. Pyyd‰ sin‰kin h‰nt‰. En tahdo vaatia,
ett‰ hurskaat kristityt joutuisivat lep‰‰m‰‰n t‰llaisen kurjan
onnettoman rinnalla. Ah, soisin, ett‰ hautaisitte minut jonnekin tien
varrelle tai yksin‰iseen laaksoon johonkin, jotta saisivat pappi ja
leviitta astua hautakiveni ohitse itse‰‰n siunaten, ja jotta joku
laupias samarialainen saisi vuodattaa kyynelen puolestani.

"Nyt, Lotte! En kammo kohottaa tuota kamalaa maljaa, josta olen
tyhjent‰v‰ kuoleman huumauksen! Sin‰ ojensit sen minulle, enk‰ min‰
ep‰rˆi. Kaikki! Kaikki! T‰ll‰ tapaa siis ovat kaikki el‰m‰ni toivot ja
toiveet t‰yttyneet! N‰in kylm‰n‰, n‰in liikutuksettomana voin kolkuttaa
kuoleman rautaporttia!

"Oi, ett‰ olisi ollut minulle suotu kuolla _sinun_ puolestasi! Lotte,
uhrautua _sinun_ puolestasi! Rohkeana, iloisena kuolisin, jos voisin
tuottaa sinulle j‰lleen levon ja el‰m‰nilon. Mutta oi, ainoastaan
harvoille ja jaloimmille on suotu vuodattaa verens‰ omiensa puolesta ja
sytytt‰‰ kuolemallaan uusi satakertainen el‰m‰ yst‰villeen!

"T‰ss‰ puvussani, Lotte, tahdon tulla haudatuksi; sin‰ olet koskettanut
sit‰, olet pyhitt‰nyt sen; olen pyyt‰nyt is‰lt‰sikin sit‰. Sieluni
liihoittelee kirstuni yll‰. ƒlk‰‰ tutkiko taskujani. T‰m‰
vaaleanpunainen nauha, joka sinulla oli povellasi, kun ensimm‰isen
kerran n‰in sinut lastesi piiriss‰ -- oi, suutele heit‰ tuhannet kerrat
ja kerro heille heid‰n onnettomasta yst‰v‰st‰‰n. Heit‰ armaita! on kuin
n‰kisin heid‰t ymp‰rill‰ni. Oi, kuinka nopeasti ja kuinka l‰heisesti
liityin sinuun kohta! kuinka heti ensimm‰isest‰ silm‰nr‰p‰yksest‰ asti
en en‰‰ osannut sinusta erota! -- T‰m‰n nauhan t‰ytyy seurata minua
hautaan. Syntym‰p‰iv‰n‰ni lahjoitit sen minulle! Miten tuntuikaan
syd‰meeni kaikki tuo! -- Oi, en aavistanut silloin, ett‰ tieni johtaisi
t‰h‰n! -- -- Pysy tyynen‰! min‰ rukoilen sinua, pysy tyynen‰!

"Ne ovat ladatut -- Kello lyˆ kaksitoista! Tapahtukoon se siis! --
Lotte! Lotte, j‰‰ hyv‰sti! j‰‰ hyv‰sti!"

Er‰s naapuri n‰ki ruudin v‰l‰hdyksen ja kuuli laukauksen; mutta kun
kaikki pysyi hiljaa, ei h‰n kiinnitt‰nyt siihen sen enemp‰‰ huomiota.

Aamulla kello kuudelta palvelija astuu kynttil‰ k‰dess‰ sis‰‰n. H‰n
tapaa is‰nt‰ns‰ maassa, vieress‰‰n pistoli ja verta. H‰n huudahtaa, h‰n
tarttuu h‰neen; Werther ei vastaa, h‰n on henkitoreissaan. Palvelija
juoksee hakemaan l‰‰k‰ri‰, hakemaan Albertia. Lotte kuulee vedett‰v‰n
ovikelloa, h‰nen joka j‰sent‰ns‰ v‰risytt‰‰. H‰n her‰tt‰‰ miehens‰, he
nousevat; palvelija kertoo itkien ja ‰nkytt‰en tapauksesta, Lotte
vaipuu tainnoksissa Albertin eteen lattialle.

Kun l‰‰k‰ri saapui onnettoman Wertherin luokse, tapasi h‰n h‰net
kuolemaisillaan maassa; valtimo tykytti viel‰, mutta kaikki j‰senet
olivat veltot. H‰n oli ampunut l‰pi p‰‰ns‰ oikean silm‰n yl‰puolelta;
aivot olivat juosseet ulos. Aukaistiin lis‰ksi er‰s suoni k‰sivarressa;
siit‰ juoksi verta, h‰n hengitti viel‰.

Tuolin k‰sipuulla olevasta verest‰ voitiin p‰‰tt‰‰, ett‰ h‰n oli tehnyt
tekonsa istuen kirjoituspˆyt‰ns‰ edess‰, ett‰ h‰n sitten oli vaipunut
maahan ja kouristuksissaan vieritt‰ytynyt ymp‰ri tuolin. H‰n makasi
voimattomana sel‰ll‰‰n ikkunaan p‰in k‰‰ntyneen‰, t‰ydess‰ puvussaan,
keng‰t jaloissaan ja yll‰‰n sininen takki ja keltaiset liivit.

Talo, l‰hitalot, koko kaupunki joutui liikkeeseen. Albert astui sis‰‰n.
Werther oli nostettu vuoteeseen, otsalla oli side, h‰nen kasvonsa
olivat kuin kuolleen, h‰n ei liikahduttanut j‰sent‰k‰‰n. Keuhkot
korisivat viel‰ kamalasti, milloin heikosti, milloin vahvempaan; loppu
oli l‰hell‰.

Viinist‰ h‰n oli juonut vain yhden lasin. Emilia Galotti oli avoimena
pˆyd‰ll‰.

Pyyd‰n p‰‰st‰ kuvaamasta Albertin h‰mm‰styst‰ ja Lotten tuskallista
surua.

Heti tapauksesta tiedon saatuaan ajoi vanha amtmanni t‰ytt‰ laukkaa
paikalle; h‰n suuteli kuolevaa kuumasti itkien. H‰nen vanhimmat
poikansa tulivat kohta h‰nen j‰ljiss‰‰n, heitt‰ytyiv‰t Wertherin
vuoteen ‰‰reen mit‰ rajattomimmassa tuskassa, suutelivat h‰nen k‰si‰‰n
ja suutaan, ja vanhin, josta h‰n aina oli pit‰nyt enimm‰n, riippui
h‰nen huulillaan, kunnes h‰n heitti henkens‰ ja poika v‰kisin vedettiin
pois. Kello kahdeltatoista p‰iv‰ll‰ h‰n kuoli. Amtmannin l‰sn‰olo ja
h‰nen toimenpiteens‰ vaikuttivat, ettei syntynyt mit‰‰n v‰entungosta.
Illalla kello yhdentoista tienoissa h‰n hautautti h‰net paikkaan, jonka
h‰n itse oli valinnut. Vanhus oli saattamassa ja pojat, Albert ei
voinut. Lotten henki oli vaarassa. Muutamat k‰sityˆl‰iset kantoivat
h‰net. Pappia ei ollut h‰nen saattueessaan.








End of the Project Gutenberg EBook of Nuoren Wertherin k‰rsimykset, by 
Johann Wolfgang von Goethe

*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 47210 ***