SUSIKOIRA

Kirj.

Jack London

Suomentanut Toivo Wallenius

Otava, Helsinki

1918.

SISÄLLYS:

1. Saaliin jäljissä.
2. Naarassusi.
3. Nälkähuuto.
4. Taistelu.
5. Luola.
6. Harmaa pentu.
7. Maailman seinä.
8. Erämaan laki.
9. Tulen luojat.
10. Orjuudessa.
11. Hylkiö.
12. Jumalien jäljillä.
13. Sopimus.
14. Nälänhätä.
15. Heimonsa vihollinen.
16. Hullu jumala.
17. Vihan valta.
18. Kuoleman kourissa.
19. Hurjimus.
20. Rakkauden valta.
21. Pitkällä matkalla.
22. Etelässä.
23. Jumalan kotona.
24. Viisas susi.
25. Siunattu susi.

ENSIMMÄINEN LUKU.
Saaliin jäljissä.

Jäätyneen vesireitin molemmin puolin kohosi uhkaavana tummaa kuusimetsää. Tuuli oli äskettäin riistänyt puilta niiden valkoisen huurrevaipan, ja ne näyttivät nojautuvan toisiaan kohti mustina ja turmaa ennustavina häipyvässä valossa. Kaikkialla vallitsi hiljaisuus. Itse maa oli autio ja eloton, vailla pienintäkin liikettä; seutu oli niin kolkko ja kolea, ettei siinä ollut edes alakuloisuudenkaan leimaa. Ilmenihän siinä kuin pieni pilkahdus naurua, mutta naurua sellaista, joka on alakuloisuuttakin hirveämpää, — naurua, joka oli ilotonta kuin sfinksin hymy ja kylmää kuin pakkanen, naurua, jossa oli järkkymättömyyden julmuutta. Niin nauroi ylivaltainen ja käsittämätön ikuisuus viisaudessaan elämän turhuudelle ja ponnistuksille. — Sellainen oli tämä erämaa — villi, jääsydäminen pohjolan erämaa.

Mutta olipa siinä sittenkin elämää, uhmaten liikkuvaa elämää. Alaspäin jäätynyttä vesireittiä pitkin ponnistelihe sarja susimaisia koiria. Niiden henki hyytyi ilmassa pursutessaan suusta höyrypilvinä, jotka laskeutuivat eläinten karvoihin ja muuttuivat jääkiteiksi. Koirilla oli nahkavaljaat, ja nahkahihnoin ne olivat kiinnitetyt rekeen, jota ne kiskoivat perässään. Reki oli vailla jalaksia. Se oli tehty lujasta koivuntuohesta ja lepäsi lumella koko pohjallaan. Keulapää oli väännetty ylöspäin painamaan reen alle pehmeätä lunta, joka kohosi aallon lailla sen edessä. Reessä sijaitsi tiukasti köytettynä pitkä ja kapea laatikko. Olipa siinä muitakin esineitä — huopapeitteitä, kirves, kahvipannu ja paistinpannu; mutta huomattavin, eniten tilaa viepä oli tuo pitkä ja kapea laatikko.

Koirien edellä ponnisteli mies isoilla lumikengillä. Reen perässä ponnisteli toinen mies. Reessä makasi laatikossa kolmas mies, jonka ponnistukset olivat päättyneet, — mies, jonka erämaa oli voittanut ja iskenyt kumoon, niin ettei hän enää milloinkaan ollut nouseva kamppailemaan. Erämaa ei rakasta liikuntoa. Elämä sitä loukkaa, sillä elämä on liikuntoa; ja erämaa pyrkii aina tuhoamaan liikuntoa. Se jäädyttää veden estääkseen sitä virtaamasta mereen; se pakottaa mahlan ulos puista, kunnes ne ovat paleltuneet voimakasta sydäntään myöten; ja hurjimmin ja hirmuisimmin erämaa kiusaa ja ruhjoo ihmistä — ihmistä, joka on elämän rauhattomin ilmaus, joka alati vastustelee määräystä, että kaiken liikunnon täytyy lopulta tauota.

Mutta edellä ja takana ponnistelivat säikkymättä ja lannistumatta molemmat miehet, jotka eivät olleet vielä kuolleet. Ruumiin verhona heillä oli turkiksia ja pehmeätä, parkittua nahkaa. Silmäripset, posket ja huulet olivat niin perin pohjin huurrekiteiden peitossa, ettei kasvoja voinut erottaa. Tämä saattoi heidät näyttämään aavenaamioilta, kummitusmaailman hautaansaattajilta, jotka kuljettivat jotain aavevainajaa kalmistoon. Mutta kaikesta huolimatta he olivat ihmisiä, jotka tunkeutuivat autiuden ja ivan ja hiljaisuuden maan halki, suunnattomaan seikkailuun antautuneita pikkuruisia seikkailijoita, kamppaillen vasten maailmaa, joka oli yhtä etäinen ja outo ja eloton kuin avaruuden pohjattomat syvänteet.

He matkasivat sanaakaan virkkamatta, säästellen henkeään ruumiin ponnistuksiin. Joka taholla vallitsi äänettömyys, painostaen heitä melkein kuin koskettamalla. Se vaikutti heidän mieleensä kuten syvän veden ankara paine sukeltajan ruumiiseen. Se musersi heidät äärettömän tyhjyyden ja muuttamattoman lain painolla. Se ruhjoi heidät heidän oman mielensä etäisimpään kolkkaan, pusertaen heistä, kuten mehun rypäleistä, ihmissielun kaiken väärän kiihkon ja intoilun ja sopimattoman ylpeilyn, kunnes he tuntuivat mielestään äärellisiltä ja pieniltä, pisteiltä ja hiukkasilta, jotka liikuskelivat heikon oveluuden ja vähäisen viisauden ohjaamina keskellä suurten sokeiden luonnonvoimain kisailua.

Kului tunti, kului toinenkin. Lyhyen, auringottoman päivän kalpea valo alkoi häipyä, kun hiljaisen ilman halki kajahti heikko etäinen ääni. Se kohosi korkeammaksi nopeasti liukuen, kunnes ennätti ylimpään kohtaansa, jota se väristen ja jännittyneenä venytti, heiketäkseen sitten verkalleen kuulumattomiin. Se olisi saattanut olla kadotetun sielun valitusta, ellei siitä olisi kajahtanut jonkinlaista alakuloista vimmaa ja nälkäistä kiihkoa. Etumainen mies käänsi päätään, kunnes kohtasi perässä kulkevan katseen. Ja sitten he nyökkäsivät toisilleen tuon kapean, pitkän laatikon ylitse.

Kajahti toinen huuto, viiltäen hiljaisuuden halki terävästi kuin veitsi. Molemmat miehet panivat merkille äänen suunnan. Se kuului takaapäin, jostakin lumilakeudelta, jonka poikki he vast'ikään olivat kulkeneet. Siihen vastasi kolmas huuto, tullen sekin takaapäin ja toisen huudon vasemmalta puolen.

"Ne ovat meidän jäljissämme, Bill", sano etumainen mies.

Hänen äänensä kuului käheältä ja epätodelliselta, ja puhuminen vaati häneltä ilmeistä ponnistusta.

"Liha on vähissä", vastasi hänen toverinsa. "En ole päiväkausiin nähnyt jäniksen merkkiäkään."

Sen jälkeen he eivät puhuneet enempää, vaikka heidän korvansa tarkkasivatkin ajohuutoja, joita yhä edelleen kajahti heidän takanaan.

Pimeän tullen he ohjasivat koirat vesireitin varrella olevaan kuusikkoon ja leiriytyivät sinne. Nuotion ääreen sijoitettu arkku sai olla istuimena ja pöytänä. Tulen ulommalle puolelle ryhmittyneet susikoirat murisivat ja ärhentelivät keskenään, mutta eivät näyttäneet ensinkään halukkailta poistumaan pimeyteen.

"Henry, minun mielestäni ne pysyttelevät merkillisen lähellä leiriä", huomautti Bill.

Henry, joka istui kyyryllään tulen ääressä ja sovitteli kahvipannua jääpaloineen asemilleen, vain nyökkäsi. Eikä hän puhunut, ennenkuin oli jälleen asettunut arkulle ja ruvennut syömään.

"Kyllä ne tietävät, missä niiden nahka on turvassa", virkkoi hän. "Parempi syödä itse kuin joutua syötäväksi. Viisaita elukoita, nuo koirat."

Bill pudisti päätään. "No, enpä juuri tiedä", virkkoi hän.

Toveri katsahti häneen kummastellen. "En ole koskaan ennen kuullut sinun sanovan, etteivät ne olisi viisaita", huomautti hän.

"Henry", sanoi toinen jauhaen miettiväisenä papujaan. "Satuitko huomaamaan, kuinka koirat mellastivat niitä syöttäessäni?"

"Kyllähän ne pyristelivät tavallista enemmän", myönsi Henry.

"Kuinka monta koiraa meillä on, Henry?"

"Kuusi."

"No niin, Henry.".. Bill vaikeni hetkeksi, jotta hänen sanansa saisivat suuremman merkityksen. "Niinkuin sanoit, Henry meillä on kuusi koiraa. Otin kuusi kalaa laukusta. Annoin kalan kullekin koiralle ja, Henry, kaloja oli yksi liian vähän."

"Laskit väärin."

"Meillä on kuusi koiraa", toisti toinen rauhallisena. "Otin kuusi kalaa. Korvapuoli ei saanut kalaansa. Palasin sitten laukulle ja vein sillekin kalan."

"Meillä on vain kuusi koiraa", virkkoi Henry.

"Henry", jatkoi Bill, "en tahdo sanoa, että ne olivat kaikki koiria, mutta seitsemän sai kalansa kukin."

Henry herkesi syömästä katsahtaakseen nuotion yli ja laskeakseen koirat.

"Kuusi niitä on nyt", hän sanoi.

"Näin yhden juoksevan tiehensä", ilmoitti Bill rauhallisen varmasti. "Näin seitsemän."

Henry katsoi häneen säälien ja lausui: "Olen kerrassaan iloinen, kun tämä retki kerran päättyy."

"Mitä sinä sillä tarkoitat?" kysyi Bill.

"Tarkoitan, että tämä meidän taakkamme alkaa koskea sinun hermojasi ja että sinä rupeat näkemään näkyjä."

"Sitä minäkin ajattelin", vastasi Bill vakavana. "Ja sitten, kun näin sen juoksevan tiehensä lumen poikki, tarkastin lunta ja näin sen jäljet. Sitten laskin koirat, ja niitä oli edelleen kuusi, jäljet ovat vieläkin tuolla lumessa. Haluatko nähdä ne? Näytän ne sinulle."

Henry ei vastannut, vaan jauhoi edelleen äänetönnä, kunnes annoksensa syötyään siemaisi palan painimeksi vielä kupillisen kahvia. Hän pyyhkäisi suutaan kätensä selällä ja sanoi:

"Taidat sitten ajatella, että se oli —"

Hänet keskeytti pitkä, valittava huuto, joka hurjan surullisena kajahti pimeydestä. Hän pysähtyi sitä kuuntelemaan, sitten hän lopetti lauseensa, heilauttaen kättään ääntä kohti: "— yksi noista?"

Bill nyökkäsi. "Ajattelisin, hitto vie, paljon mieluummin sitä kuin mitään muuta. Huomasithan itsekin, kuinka koirat ärhentelivät?"

Kajahti huuto toisensa jälkeen, kuului vastauksia, ja hiljainen autius oli muuttunut hullujenhuoneeksi. Joka taholta kiiriskeli ulvontaa, ja koirat ilmaisivat pelkonsa kyyristyen yhteen rykelmään ja niin lähelle nuotiota, että kuumuus kärvensi niiden turkkia. Bill heitti tuleen enemmän puita, ennenkuin sytytti piippunsa.

"Taidatpa olla hiukan allapäin", sanoi Henry.

"Henry" ... Hän imi miettiväisenä jonkun aikaa piippuaan, ennenkuin jatkoi. "Henry, minä tässä tuumailin, että hän on, hitto vie, onnellisempi, kuin sinä ja minä milloinkaan voimme olla."

Hän osoitti kolmatta henkilöä viittaamalla peukalollaan laatikkoon, jolla he istuivat.

"Sinä ja minä, Henry, kun me kuolemme, niin olemme onnellisia, jos saamme raatojemme päälle niin paljon kiviä, etteivät koirat pääse kimppuun."

"Mutta meillä ei olekaan omaisia eikä rahaa eikä muuta sellaista, kuten hänellä", puuttui Henry puolestaan puheeseen. "Ei sinulla eikä minulla juuri ole varoja pitkämatkaisiin hautajaisiin."

"Kyllä minua vain ihmetyttää, Henry, että tämänkaltainen miekkonen, joka omassa maassaan on paroni vai mikä lie ja jonka ei koskaan ole tarvinnut huolehtia muonasta eikä peitteistä — että lähteekin tallustamaan kaikenlaisia hylkymaita, maailman ääriä — sitä minä en juuri käsitä."

"Hän olisi voinut elää aika vanhaksi, jos olisi pysynyt kotonaan", myönsi Henry.

Bill avasi suunsa sanoakseen jotain, mutta muutti mielensä. Sen sijaan hän viittasi pimeyteen, joka muurin tavoin ahdistavana piiritti heitä kaikilta tahoilta. Tuossa sysi pimeydessä ei voinut erottaa mitään muotoja, näkyi vain silmäpari, joka kiilui kuin tuliset hiilet. Henry osoitti päällään toiseen pariin — ja kolmanteenkin. Heidän leirinsä ympärille oli ilmaantunut piiri hehkuvia silmiä. Silloin tällöin joku silmäpari siirtyi tai katosi, tullakseen hetken kuluttua taas näkyviin.

Koirien levottomuus oli yltynyt, ja ne syöksähtivät äkillisen pelon valtaamina tulen toiselle puolen, kierrellen ja ryömien miesten jalkoihin. Mellakassa muuan niistä oli kaatunut nuotion reunalle ja ulvahtanut tuskasta ja kauhusta, kärventyneen turkin katkun levitessä ilmaan. Hälinä saattoi siimakehän siirryskelemään rauhattomana hetkisen, vieläpä perääntymäänkin hiukan, mutta se sijoittui jälleen paikoilleen, kun koirat tyyntyivät.

"Vietävän harmillista, Henry, ettei ole riittävästi ampumatarpeita."

Bill oli polttanut piippunsa loppuun ja auttoi toveria levittämään turkiksia ja huopia kuusenhavuille, jotka hän oli ennen illallista koonnut lumelle. Henry murahti ja alkoi päästellä mokkasiiniensa pauloja.

"Kuinka monta patruunaa sanoitkaan olevan jäljellä?" hän kysyi.

"Kolme", kuului vastaus. "Toivon, että olisi kolmesataa. Silloin noille kirotuille näyttäisin, kuka käski!"

Hän heristi kiukkuisena nyrkkiään kiiluville silmille ja alkoi sovitella mokkasiinejaan tulen ääreen.

"Ja minä toivon, että tämä pakkanen lauhtuisi", hän jatkoi. "Nyt on ollut kolmatta viikkoa alle viidenkymmenen asteen. Ja toivon, etten olisi koskaan lähtenyt tälle retkelle. Se ei miellytä minua. Peloissani en kuitenkaan ole. Ja kun tässä toivotaan, niin toivonpa vielä, että tämä retki olisi päättynyt ja me istuisimme juuri nyt Fort M'Gurryssä lieden ääressä korttia pelaten — niin, sitä juuri toivon."

Henry murahti ja ryömi vuoteeseen. Ollessaan juuri uneen vaipumaisillaan hän havahtui toverinsa sanoessa:

"Kuules, Henry, miks'eivät koirat käyneet tuon vieraan kimppuun, kun se tuli kalaa saamaan? Sitä minä kummastelen."

"Sinä kummastelet liian paljon, Bill", kuului uninen vastaus. "Et sinä ennen ole ollut tuollainen. Herkeä nyt ja rupea nukkumaan, niin olet huomenna vireessä. Sinun vatsasi on huonossa kunnossa — se sinut saa tuollaisia miettimään."

Miehet nukkuivat raskaasti hengittäen vieretysten saman peitteen alla. Tuli aleni, ja kiiluvat silmät kiertyivät ahtaampaan kehään leirin ympärille. Koirat kyyristyivät peloissaan likitysten, ärähtäen silloin tällöin uhkaavasti silmäparille, joka siirtyi ylen lähelle. Kerran hälinä yltyi niin ankaraksi, että Bill heräsi. Hän nousi vuoteesta varovaisesti, ettei häiritsisi nukkuvaa toveria, ja heitti nuotioon enemmän puita. Kun se alkoi leimuta, niin siimakehä peräytyi kauemmaksi. Hän vilkaisi ohimennen koirakasaan. Hän hieroi silmiään ja katsoi tarkemmin. Sitten hän ryömi takaisin vaippansa alle.

"Henry", hän sanoi, "Henry, kuulehan!"

Henry ähkyi siirtyessään unesta valveille ja kysyi: "No, mikä sinua nyt vaivaa?"

"Ei mikään", kuului vastaus, — "mutta niitä on taas seitsemän. Laskin ne juuri."

Henry vastaanotti tämän tiedonannon murahduksella, joka suli kuorsaukseksi hänen vaipuessaan jälleen uneen.

Aamulla Henry heräsi ensimmäisenä ja pudisteli kumppaninsa valveille. Päivänkoittoon oli vielä kolme tuntia, vaikka kello oli jo kuusi, ja Henry ryhtyi pimeässä valmistamaan aamiaista Billyn kääriessä kokoon vaippoja ja asettaessa rekeä kuntoon.

"Kuules, Henry", kysyi hän äkkiä, "kuinka monta koiraa sanoitkaan meillä olevan?"

"Kuusi."

"Erehdyit", julisti Bill voitonriemuisena.

"No, seitsemänkö taas?" kysyi Henry.

"Ei, viisi; yksi on poissa."

"Helvetti!" karjaisi Henry raivoissaan, jättäen keiton ja käyden koiria laskemaan. "Olet oikeassa, Bill", hän lopetti. "Makkara on tipotiessään."

"Se meni kuin rasvattu salama. Ei olisi voinut nähdäkään savulta."

"Ei ollenkaan", arveli Henry. "Ne ovat nielleet sen elävältä. Takaanpa, että se vielä kiljui luistaessaan noiden riivattujen kurkusta alas!"

"Makkara oli aina typerä koira", sanoi Bill.

"Mutta ei typeränkään koiran pitäisi olla niin typerä, että tekisi itsemurhan tuolla tapaa." Hän tarkasteli jäljellejääneitä silmäyksellä, joka heti arvioi kunkin elukan huomattavimmat ominaisuudet. "Eipä vaan yksikään noista toisista tekisi niin", hän päätteli.

"Ei niitä saisi sauvallakaan ajetuiksi tulen äärestä", myönsi Bill. "Minusta Makkarassa oli aina jotain nurinkurista."

Tällaiset muistosanat sai kuollut koira pohjolan erämaassa — ja moni toinen koira, vieläpä ihminenkin on saanut tyytyä niukempaankin hautapuheeseen.

TOINEN LUKU.
Naarassusi.

Syötyään aamiaisen ja köytettyään niukat leirivarusteensa rekeen miehet käänsivät selkänsä iloiselle nuotiolle ja lähtivät liikkeelle päin pimeyttä. Heti alkoivat kajahtaa nuo vimmatun haikeat huudot, kutsuen ja vastaten halki pimeyden ja pakkasen. Keskustelu taukosi. Kello yhdeksältä valkeni päivä. Keskipäivällä eteläinen taivas lämpeni ruusunkarvaiseksi ja merkitsi rajan, missä maan kaartuma tunkeutui auringon ja pohjoisen napamaailman väliin. Mutta ruusun väri vaaleni nopeasti. Jäljellejäänyt harmaa valo viipyi kello kolmeen asti, jolloin sekin häipyi, ja napayön verho laskeutui yli aution ja äänettömän maan.

Pimeän lisääntyessä tulivat oikealta ja vasemmalta ja takaa kajahtelevat ajohuudot lähemmäksi — niin lähelle, että ne useamman kuin yhden kerran nostivat vetokoirissa pelon väreitä, saattaen ne hetkellisen pakokauhun valtaan.

Kun miehet erään sellaisen kohtauksen jälkeen olivat saaneet koirat jälleen vetojärjestykseen, virkkoi Bill:

"Kunpa ne keksisivät jostain riistaa ja menisivät tiehensä ja jättäisivät meidät rauhaan."

"Tämä käy hirveästi hermoille", myönsi Henrykin puolestaan.

Enempää he eivät puhuneet, ennenkuin yöleiri oli kunnossa.

Henry kumartui juuri lisäämään jäätä porisevaan papupannuun, kun kuuli iskun kumahtavan, Billin karjaisevan ja jonkun koiran terävästi ärähtävän kivusta. Hän suoristui ajoissa huomatakseen hämärän olennon katoavan lumen poikki pimeyden suojaan. Sitten hän näki Billin seisovan koirain keskellä puolittain voitonriemuisena, puolittain nolona, toisessa kädessään tukeva sauva, toisessa pyrstöpuoli auringossa kuivattua lohta.

"Puolet se sai", hän selitti, "mutta minä iskin sitä samalla. Kuulitko sen ulvahtavan?"

"Minkä näköinen se oli?" kysyi Henry.

"En voinut nähdä. Mutta sillä oli neljä jalkaa ja suu ja turkki ja koiralta se näytti."

"Lienee varmaankin kesy susi."

"Saamarin kesy sen täytyy olla, kun tulee tänne ruoka-aikaan ja ottaa viipaleen kalaa."

Kun ateria sinä iltana oli päättynyt ja he istuivat arkulla piippujaan imeskellen, siirtyi kiiluva siimakehä lähemmäksi kuin milloinkaan ennen.

"Kunpa ne keksisivät parven hirviä tai muuta sellaista ja jättäisivät meidät rauhaan", virkkoi Bill.

Henry murahti äänellä, joka ei ollut aivan myötätuntoinen, ja neljännestunnin verran he istuivat ääneti, Henry tuijottaen tuleen ja Bill siimakehään, joka kiilui pimeässä ihan nuotion valopiirin ulkopuolella.

"Toivonpa, että juuri nyt marssittaisiin M'Gurryyn", alkoi Bill uudelleen.

"Herkeä nyt jo toivomasta ja koikkumasta", ärähti Henry vihaisena. "Vatsasi on epäkunnossa. Se sinua vaivaa. Niele lusikallinen soodaa, niin paranet ja käyt hauskemmaksi."

Aamulla Henry heräsi ankaraan sadatteluun, joka kaikui Billin suusta. Hän kohoutui kyynärpäänsä varaan ja huomasi toverinsa seisovan koirien keskellä uudelleen rakennetun nuotion ääressä, kädet kiroukseen kohotettuina, kasvot vimman vääntäminä.

"Hei!" huusi Henry. "Mikäs nyt on?"

"Sammakko on tipotiessään", kuului vastaus.

"Eikö mitä."

"Onpa niinkin."

Henry hypähti vaippojen alta ja riensi koirien luo. Hän laski ne tarkoin ja yhtyi sitten kumppaninsa kanssa kiroilemaan erämaan mahteja, jotka olivat riistäneet heiltä jo toisen koiran.

"Sammakko oli parven väkevin koira", lausui Bill lopuksi.

"Eikä se myöskään ollut mikään typerä koira", lisäsi Henry.

Ja niin syntyi toinen hautauspuhe kahden päivän kuluessa.

Aamiainen syötiin apein mielin, ja neljä jäljelläolevaa koiraa valjastettiin reen eteen. Päivä toistui samanlaisena kuin varemmin kuluneetkin. Miehet painalsivat puhumatta halki jäätyneen maan. Hiljaisuutta rikkoivat vain ahdistajain äänet, kun ne näkymättöminä seurasivat heidän jäljissään. Pimeän tullessa iltapäivällä äänet kajahtivat lähempää, kun ahdistajat tapansa mukaan supistavat piiriään; ja koirat kiihtyivät ja pelkäsivät ja heittäytyivät pakokauhun valtaan, sotkien vetonuoransa ja puolestaan masentaen molempien miesten mieltä.

"Kas niin, se on teille parahiksi, senkin pässinpäät" virkkoi Bill sinä iltana tyytyväisenä, nousten pystyyn työnsä päätettyään.

Henry lähti katsomaan kesken keittohommiaan. Toveri ei ollut tyytynyt vain sitomaan koiria, vaan oli sitonut ne intiaanien tapaan kepeillä. Kunkin koiran kaulaan hän oli kiinnittänyt nahkahihnan. Tähän, ja niin lähelle niskaa, ettei eläin ulottunut siihen hampaillaan, hän oli sitonut neljän, viiden jalan pituisen vahvan kepin. Kepin toinen pää taasen oli nahkahihnalla kiinnitetty maahan pistettyyn paaluun. Koiran oli mahdotonta kalvaa poikki nahkaa omasta päästään keppiä. Ja keppi taas esti sitä pääsemästä käsiksi toista päätä pitelevään hihnaan. Henry nyökkäsi hyväksyvästi.

"Se on ainoa paula, joka pidättää Korvapuolen", sanoi hän. "Se voi kalvaa nahan poikki yhtä puhtaasti kuin veitsellä vetäen ja melkein puoleksi niin nopeasti. Nyt ne ovat kaikki huomisaamuna saapuvilla ja eheinä."

"No, senpä takaan", vakuutti Bill. "Jos joku niistä on kateissa, niin lähden liikkeelle kahvitta."

"Ne tietävät, ettei meillä ole varaa ruveta tappamaan", huomautti Henry maata pannessaan, viitaten kiiluvaan kehään, joka saartoi heidät. "Jos voisimme laskea niihin pari luotia, niin kyllä arvomme nousisi. Ne tulevat joka ilta lähemmäksi. Siirrä silmäsi tulen puolelta ja katso tarkasti — tuonne! Näitkö sitä?"

Jonkun aikaa molemmat miehet huvittelivat tarkastelemalla noiden hämärien olentojen liikehtimistä nuotion valopiirin liepeillä. Kun tuijotti tiukasti pimeässä palavaan silmäpariin, alkoi vähitellen erottua eläimen vartalo. Saattoivatpa he toisinaan nähdä näiden haamujen siirtyvänkin.

Koirien keskeltä kuuluva ääni herätti miesten huomion. Korvapuoli vingahteli kiihkeästi, hyökäten pimeyttä kohti kepin ulottuman päähän ja peräytyen tuon tuostakin käydäkseen raivostuneena hampain kepin kimppuun.

"Katsohan tuota, Bill", kuiskasi Henry.

Muuan koirankaltainen eläin liukui salakähmäisin liikkein kylki edellä täyteen tulen valoon. Se liikkui puolittain epäillen, puolittain rohkeana, tarkastellen varovaisesti miehiä ja kiinnittäen samalla huomionsa koiraan. Korvapuoli työntyi tunkeilijaa kohti niin pitkälle, kuin keppi salli, ja vinkui intohimoisesti.

"Tuo typerä Korvapuoli ei näytä säikkyvän pahasti", virkkoi Bill matalalla äänellä.

"Se on naarassusi", kuiskasi Henry takaisin, "ja se selittää Makkaran ja Sammakon kohtalon. Se on lauman syöttinä. Se houkuttelee koiran pois, ja sitten toiset hyökkäävät kimppuun ja syövät sen."

"Henry, minä arvelen", julisti Bill.

"Mitä sinä arvelet?"

"Arvelen, että juuri tuota minä kolhaisin sauvalla."

"Sitä ei ole epäilemistäkään", kuului Henryn vastaus.

"Ja sen minä sanon", jatkoi Bill, "että tuo eläin on epäilyttävän ja hävyttömän ujostelematon leiritulta kohtaan."

"Se tietää varmasti enemmän kuin oman arvonsa tuntevan suden pitäisi tietää", myönsi Henry. "Susi, joka tietää kyllin tullakseen koirien joukkoon ruoka-aikoina, on kokenut yhtä ja toista."

"Villanin ukolla oli kerran koira, joka juoksi tiehensä susien mukana", mietti Bill ääneen. "Enkö muka tietäisi sitä. Minähän ammuin sen susilaumasta Little Stickin tienoilla, ja Villanin ukko itki kuin lapsi. Kertoi, ettei ollut nähnyt sitä kolmeen vuoteen. Se oli ollut koko sen ajan susien seurassa."

"Taisitpa keksiä asian, Bill. Tuo susi on koira, ja se on monet kerrat syönyt kalaa ihmisen kädestä."

"Ja jos vain pääsen siihen käsiksi, niin tuo koirasusi laitetaan paistiksi", selitti Bill. "Ei meidän kannata menettää useampia elukoita."

"Mutta sinulla on vain kolme patruunaa", väitti Henry.

"Odotan, kunnes saan ampua varmasti", kuului vastaus.

Aamulla Henry laittoi nuotion uudelleen kuntoon ja keitti suuruksen kumppaninsa kuorsauksien säestämänä.

"Sinä nukuit vietävän makeasti", kertoi Henry herättäessään hänet syömään. "En hennonut ajaa sinua ylös."

Bill alkoi syödä unisena. Hän huomasi kuppinsa olevan tyhjän ja koetti yltää pannuun. Mutta pannu oli liian etäällä ja Henryn vieressä.

"Kuuleppas, Henry", torui hän lempeästi, "etkö ole unohtanut jotain?"

Henry silmäili ympärilleen erittäin huolellisesti ja pudisti päätään. Bill ojensi tyhjää kuppia.

"Sinä et saakaan kahvia", ilmoitti Henry.

"Joko se on lopussa?" kysyi Bill levottomana.

"Eikä ole."

"Arveletko, että se on haitaksi vatsalleni?"

"Enkä arvele."

Billin kasvoille lehahti suuttumuksen puna.

"No, mitä hemmettiä tämä sitten oikein merkitsee?" sanoi hän.

"Pukari on tipotiessään", vastasi Henry.

Kiiruhtamatta, kasvoillaan onnettomuuteen alistuvan ilme, Bill käänsi päätään ja laski istuviltaan koirat.

"Mitenkä se kävi?" kysyi hän apein mielin.

Henry kolisutti hartioitaan. "En tiedä. Ehkä Korvapuoli kalusi sen irti. Itse se ei olisi voinut sitä tehdä, se on varmaa."

"Senkin kirottu vekara." Bill puhui vakavasti ja verkalleen, ilmaisematta laisinkaan, että hänet oli vallannut kiukku. "Kun ei voinut kalvaa itseään irti, niin kalvaapas vain Pukarin vapaaksi."

"No niin, Pukari on ainakin päässyt vaivoistaan; kyllä se on nyt jo sulamassa ja hölskyy pitkin seutua parinkymmenen suden vatsassa." Sellaisen hautapuheen sai Henryltä tämä viimeksi menetetty koira. "Otappas kahvia, Bill."

Mutta Bill pudisti päätään.

"Ota pois", pyyteli Henry kannua kohottaen.

Bill työnsi kuppinsa syrjään. "Hiisi minut vieköön, jos sen teen. Sanoinhan, etten huolisi, jos joku koirista joutuisi kadoksiin, enkä huolikaan."

"Se on hiivatin hyvää kahvia", virkkoi Henry viekoitellen.

Mutta Bill oli itsepäinen, hän söi kuivan aamiaisen, ja palan painimeksi hän muristen kiroili Korvapuolta sen tekemästä kepposesta.

"Sidon ne tänä iltana niin etäälle toisistaan, etteivät ulotu", sanoi Bill matkalle lähdettäessä.

He olivat vaeltaneet hiukan neljättä sataa jalkaa, kun Henry, joka kulki edellä, kumartui ja otti maasta jotain, johon hänen lumikenkänsä oli sattunut. Oli pimeä eikä hän voinut nähdä sitä, mutta hän tunsi sen kosketuksesta. Hän heitti sen taakseen, niin että se osui rekeen ja ponnahti siitä Billin lumikengille.

"Ehkä tarvitset tuota illalla", sanoi Henry.

Bill päästi huudahduksen. Siinä oli kaikki, mitä Pukarista enää oli jäljellä, — keppi, jolla koira oli ollut sidottuna.

"Söivät sen karvoineen päivineen", selitti Bill. "Keppi on paljas kuin puhtaaksi kaluttu luu. Ovat syöneet nahkahihnankin molemmista päistä. Hemmetin nälkä niiden on, Henry, ja vielä ne pistävät poskeensa meidätkin, ennenkuin tämä retki on päättynyt."

Henry naurahti uhmaillen. "Ei minua ennen ole sudet näin ajaneet, mutta olenpa kokenut melko joukon pahempaakin ja säilynyt kumminkin eheänä. Kyllä noita häijyläisiä saa tulla enemmän kuin kourallinen, ennenkuin nutistavat nöyrimmän palvelijasi, Bill poikani."

"Saamme nähdä, saamme nähdä", mutisi Bill pahaa ennustavasti.

"Saat sen kyllä nähdä aikanaan, kun marssitaan M'Gurryyn."

"Minä en juuri ole erikoisen innostunut", väitti Bill itsepintaisesti.

"Sinulta on veri jäätynyt, siinä koko vika", julisti Henry päättäväisenä. "Tarvitset kiniiniä, ja kyllä minä sitä sinulle syötän, kunhan vain joudutaan M'Gurryyn."

Bill ilmaisi murahdellen olevansa asiasta toista mieltä ja herkesi äänettömäksi. Päivä oli edellisten kaltainen. Se valkeni kello yhdeksältä. Kello kahdentoista tienoissa näkymätön aurinko punasi taivaanrannan, ja sitten alkoi kylmänharmaa iltapäivä, joka kolme tuntia myöhemmin muuttui yöksi.

Juuri sen jälkeen, kuin aurinko oli turhaan koettanut päästä näkyviin, Bill veti pyssyn esiin reestä ja sanoi:

"Kulje sinä vain edelleen, Henry; käynpä vähän katselemassa, mitä täällä on nähtävää."

"Sinun olisi parasta pysytellä reen luona", vastusteli toveri. "Sinulla on vain kolme patruunaa, eikä tässä tiedä, mitä saattaa tapahtua."

"Kukas tässä nyt koikkuu?" kysyi Bill härnäillen.

Henry ei vastannut; hän painalsi eteenpäin yksinään, mutta loi usein huolestuneita katseita taakseen harmaaseen autiuteen, jonne hänen toverinsa oli kadonnut. Tuntia myöhemmin Bill saapui käytettyään hyväkseen oikoteitä, joita reen oli täytynyt vältellä.

"Ne ovat hajallaan ja juoksentelevat laajalti", hän selitti; "pysyvät meidän kintereillämme ja haeskelevat samalla haavaa riistaa. Näes, ne ovat meistä varmoja, mutta tietävät, että saavat vielä odottaa. Sillä välin ne pistävät mielellään poskeensa muuta syötävää, jos sellaista osuu matkan varrelle."

"Sinä tarkoitat, että ne luulevat olevansa meistä varmoja", tokaisi Henry painokkaasti.

Mutta Bill ei kiinnittänyt siihen huomiota.

"Olen nähnyt muutamia niistä. Perin laihoja ne ovat. Eivät liene saaneet muruakaan viikkokausiin, paitsi nyt äskettäin Makkaran ja Sammakon ja Pukarin; ja niitä on niin paljon, ettei se riittänyt pitkälle. Ne ovat tavattoman hoikkia. Kylkiluut ovat ihan näkyvissä ja vatsa aivan selkärankaan asti kutistunut. Ne ovat aika hurjia, sen sanon sinulle. Vielä ne tästä hullaantuvat, ja silloinpa saat nähdä."

Muutamia minuutteja myöhemmin Henry, joka matkasi reen perässä, päästi hiljaisen, varoittavan vihellyksen. Bill kääntyi katsomaan ja pysähdytti sitten tyynesti koirat. Perässä puikahti viimeisestä käänteestä näkyviin karvainen olento. Sillä oli kuono maassa, ja se astui omituisen liukuvasti ja kevyesti. Heidän seisahtuessaan sekin seisahtui, kohottaen päätään ja katsellen heitä kiinteästi sieraimet värähdellen, kun se vainusi ja tutki heidän hajuaan.

"Se on naarassusi", vastasi Bill.

Koirat olivat paneutuneet pitkälleen, ja hän astui niiden ohitse reen taakse toverinsa luo. Yhdessä he tarkastelivat tuota omituista eläintä, joka oli heitä ahdistellut jo päiväkausia ja tuhonnut puolet koiraparvesta.

Hetkisen tutkittuaan eläin astui eteenpäin askeleen. Näin se teki useita kertoja, kunnes joutui kolmisen sadan jalan päähän. Se pysähtyi, pää pystyssä, lähelle erästä honkaryhmää ja tutkisteli silmin ja sieraimin miesten varusteita. Se katseli heitä kumman ikävöivästi, aivan koiran tapaan; mutta sen ikävöinnissä ei ollut hituistakaan koiran kiintymyksestä. Se oli nälän synnyttämää ikävöintiä, yhtä julmaa kuin sen omat hampaat, yhtä armotonta kuin itse pakkanen.

Se oli iso sudeksi, hoikan vartalon viivat ilmaisivat eläintä, joka oli kookkaimpia lajiaan.

"Jotensakin tarkkaan kahden ja puolen jalan korkuinen hartiain kohdalta", aivosteli Henry.

"Ja panenpa vetoa, ettei pituudessa paljoa puutu viidestä jalasta."

"Väri on hiukan omituinen sudelle", huomautti Bill puolestaan. "En ole koskaan ennen nähnyt punaista sutta. Näyttää minusta melkein kanelinkarvaiselta."

Eläin ei suinkaan ollut kanelinvärinen. Karvapeite oli oikea suden turkki. Vallitsevana värinä oli harmaa, ja kuitenkin siihen liittyi punertavaa vivahdusta, joka oli kovin häilyväistä, pikemmin vain harhakuvan kaltaista, ilmestyi ja katosi, milloin oli harmaata, aivan selvästi harmaata, milloin taas vilahti epämääräisen punaiselta, jota ei voi selittää tavallisilla värisanoilla.

"Se näyttää minusta aivan kuin rekikoiralta, isolta intiaanikoiralta", sanoi Bill. "Enpä ihmettelisi, jos se heiluttaisi häntäänsä."

"Hei, penu!" hän kutsui. "Se, se, tule tänne, mikä nimesi sitten lieneekään!"

"Eipä pelkää vähääkään", nauroi Henry.

Bill heristi sitten uhaten kättään ja karjui äänekkäästi, mutta eläin ei ilmaissut pelkoa. Muuta muutosta he eivät voineet siinä huomata, kuin että se kävi yhä valppaammaksi. Se silmäili heitä yhä, katseissaan nälän säälimätön ikävöinti. He olivat lihaa, ja sen oli nälkä; ja se olisi halunnut käydä kimppuun ja syödä heidät, jos olisi uskaltanut.

"Kuuleppas, Henry", sanoi Bill alentaen vaistomaisesti äänensä kuiskaukseksi sanottavansa vuoksi. "Meillä on kolme patruunaa. Mutta se on varman matkan päässä. En voisi ampua harhaan. Se on vienyt kolme koiraamme, ja meidän pitäisi tehdä loppu sellaisesta. Mitä arvelet?"

Henry nyökkäsi hyväksyvästi. Bill pujotti pyssyn esiin nuorien alta. Hän kohotti asetta olkapäätään vasten, mutta se ei ennättänytkään niin pitkälle, sillä samassa tuokiossa naarassusi loikkasi sivuittain jäljiltä honkien suojaan ja katosi sinne.

Miehet katselivat toisiaan. Henry vihelsi pitkään ymmärtämystään ilmaisten.

"Olisihan minun pitänyt se tietää", torui Bill itseään ääneensä, sijoittaessaan pyssyä takaisin rekeen. "Totta kai susi, joka tietää kyllin paljon tullakseen koirien pariin ruoka-aikoina, tuntee myöskin tuliluikun. Sen minä sanon, Henry, että vielä minä sen nujerran. Se on liian viisas joutuakseen ammutuksi aukealla paikalla. Mutta minä asetun väijyksiin, minä sen vielä ammun salasta, niin totta kuin nimeni on Bill."

"Ei sinun kannata mennä liian kauas sen tähden", muistutti Henry. "Jos tuo lauma alkaa hyökätä kimppuusi, niin kolme patruunaa ei merkitse enempää kuin kolme huutoa helvetissä. Pedot ovat kirotun nälissään, ja jos ne kerran hyökkäävät, niin ihan varmasti ne sinut tuhoavat, Bill."

He leiriytyivät varhain sinä iltana. Kolme koiraa ei jaksanut vetää rekeä niin nopeasti eikä niin monta tuntia kuin kuusi, ja niissä alkoi ilmetä epäämättömiä nääntymisen merkkejä. Ja miehet menivät aikaisin levolle, kun Bill oli ensin tarkastanut, etteivät koirat ulottuneet kalvamaan toistensa siteitä.

Mutta sudet alkoivat käydä rohkeammiksi, ja useammin kuin kerran miehet havahtuivat unestaan. Niin lähelle pedot saapuivat, että koirat valtasi hurja kauhu, ja tulta täytyi aika ajoin syöttää uudelleen, jotta nuo uskaliaat rosvot pysyisivät sopivan matkan päässä.

"Olen kuullut merimiehiltä, että haikalat seuraavat laivoja", huomautti Bill ryömiessään kerran takaisin vaippojen alle tulta kohennettuaan. "No, nuo sudet ne ovat maahaikaloja. Ne tuntevat asiansa paremmin kuin me eivätkä ne juokse meidän perässämme terveytensä tähden. Vielä ne meidät saavat. Ihan varmasti ne meidät saavat, Henry."

"Ne ovat jo saaneet sinut puoleksi, kun noin juttelet", vastasi Henry tuikeasti. "Mies on puoleksi voitettu, kun sanoo joutuneensa tappiolle. Ja sinä olet puoleksi syöty siitä päättäen, kuinka sinä sitä asiaa jauhat."

"Ovat ne saaneet parempiakin miehiä kuin sinut ja minut", väitti Bill.

"Äh, herkeä jo koikkumasta! Aivan sinä väsytät minut perin pohjin."

Henry kääntyi vihaisena toiselle kyljelle, mutta hämmästeli, ettei Bill osoittanutkaan samanlaista suuttumuksen merkkiä. Se ei ollut Billin tapaista, sillä hän kiukustui helposti äreistä sanoista. Henry mietiskeli sitä kauan, ennenkuin nukkui, ja kun hänen luomensa painuivat umpeen ja hän vaipui uneen, hänen mieleensä jäi ajatus: Se on päivänselvää, Bill on peräti masentunut. Täytyy panna häneen huomenna vähän eloa.

KOLMAS LUKU.
Nälkähuuto.

Päivä alkoi hyväenteisesti. Yöllä ei ollut kadonnut ainoatakaan koiraa, ja he lähtivät vaeltamaan halki hiljaisuuden, kylmyyden ja pimeän melkoisen hilpein mielin. Bill tuntui unohtaneen yölliset ennustuksensa, yltyipä päivällä hulluttelemaankin koirien kanssa, kun nämä kaatoivat reen eräässä pahassa kohdassa.

Siinä syntyi aika sekamelska. Reki oli ylösalaisin puunrungon ja ison paaden väliin kiilautuneena, ja heidän oli pakko irroittaa koirat saadakseen sotkun selvitetyksi. Miehet hyörivät juuri kumarruksissaan reen ääressä koettaen nostaa sitä, kun Henry huomasi Korvapuolen hiipivän tiehensä.

"Hei, Korvapuoli, tule tänne!" huusi hän suoristuen ja kääntyen koiraan päin.

Mutta Korvapuoli porhalsi juoksuun lumen poikki, laahaten valjaita perässään. Ja siellä, heidän takanaan, oli naarassusi sitä odottamassa. Tätä lähetessään koira kävi äkkiä varovaiseksi. Juoksu hidastui valppaaksi, keikaroivaksi astunnaksi, ja sitten se seisahtui. Se tarkasteli sutta huolellisesti ja epäillen, mutta kuitenkin halukkaasti. Naaras näytti sille hymyilevän, paljastaen hampaansa pikemmin mielistelevästi kuin uhkaavasti. Se astui kohti muutaman askeleen, kisailevasti, ja pysähtyi sitten. Korvapuolikin läheni, yhä valppaana ja varovaisena, häntä ja kotvat pystyssä, pää koholla.

Se koetti nuuskia suden kuonoa, mutta tämä peräytyi leikillisesti ja ujostellen. Joka kerta kun koiras läheni, naaras väistyi saman verran. Askel askeleelta susi viekoitteli koiran kauemmaksi ihmisten turvallisesta läheisyydestä. Kerran, ikäänkuin varoitus olisi hämärästi vilahtanut sen ymmärryksessä, se käänsi päätään ja katsahti kaatunutta rekeä, vetokumppanejaan ja molempia miehiä, jotka huutelivat sille.

Mutta mitä ajatuksia sen mielessä lieneekin ollut muodostumaisillaan, ne karkoitti naarassusi, joka läheni, nuuski sen kuonoa lyhyen hetken ja sitten alkoi taas ujostellen peräytyä sen uudelleen edetessä.

Billin mieleen oli sillä välin muistunut pyssy. Mutta se oli kaatuneen reen alla, ja kun hän viimein Henryn avulla oli saanut kuorman käännetyksi, olivat Korvapuoli ja naarassusi jo liian lähellä toisiaan ja niin pitkän matkan päässä heistä, ettei hän uskaltanut ampua.

Liian myöhään Korvapuoli havaitsi erehtyneensä. Miehet näkivät sen kääntyvän ja alkavan juosta heitä kohti, ennenkuin havaitsivat muutoksen syyn. Sitten he näkivät kymmenkunnan laihan ja harmaan otuksen loikkivan lumilakeuden poikki; ne lähestyivät heidän jälkiään suorakulmaisesti sulkeakseen koiralta paluutien. Samassa tuokiossa hävisi myöskin naarassuden ujous ja kisailuhalu. Ärähtäen se hyökkäsi Korvapuolen kimppuun. Tämä työnsi sen hartiallaan syrjään, ja kun paluutie nyt oli suljettu ja se yhä vielä aikoi pyrkiä reen luo, se muutti suuntansa yrittääkseen kiertämällä päästä perille. Joka hetki saapui lisää susia yhtyen ajoon. Naarassusi pysytteli hyppäyksen päässä Korvapuolen kintereillä.

"Minne sinä menet?" kysäisi Henry äkkiä laskien kätensä kumppanin käsivarrelle.

Bill pudisti sen erilleen. "Minä en kestä sitä", virkkoi hän. "Ne eivät saa enää meidän koiriamme, jos minä voin asiata auttaa."

Pyssy kädessä hän sukeltausi viidakkoon, joka reunusti heidän kulkemaansa tietä. Hänen tarkoituksensa oli aivan selvä. Ottaen reen Korvapuolen kiertämän kehän keskustaksi Bill aikoi ennättää sellaiselle kohdalle, missä hän olisi ajajia vastassa. Pyssyllään, keskellä päivää, hän kenties saattaisi herättää susissa kammoa ja pelastaa koiran.

"Kuules, Bill!" huusi Henry hänen jälkeensä. "Ole varovainen! Älä uskalla liikoja!"

Henry istuutui reelle odottamaan. Ei hän voinut muutakaan tehdä. Bill oli jo kadonnut näkyvistä, mutta Korvapuolen saattoi silloin tällöin erottaa, kun se tuli esiin viidakosta ja kuusiryhmistä kadotakseen seuraavassa tuokiossa taas niiden joukkoon. Henryn mielestä sen asema oli toivoton. Koira oli täysin tietoinen vaarasta, mutta se juoksi ulommaista kehää, susilauma taas sisempää ja lyhempää. Turhaa oli ajatella Korvapuolen pääsevän niin paljon ahdistajainsa edelle, että se kykenisi pyyhältämään näiden kehän poikki reen luo.

Eri viivat lähenevät nopeasti samaa pistettä. Henry tiesi, että jossain tuolla lumella, puiden ja viidakkojen takana, susilauma, Korvapuoli ja Bill yhtyisivät. Se tapahtui ylen pian, paljon pikemmin kuin hän oli odottanut. Hän kuuli pamauksen, sitten kaksi pamausta nopeasti peräkkäin, ja hän tiesi, että Billin ampumavarat olivat loppuneet. Sitten hän kuuli ankarana melskeenä ärinää ja ulvahduksia. Hän erotti Korvapuolen kiljuvan tuskasta ja kauhusta ja kuuli suden ulvahduksen, joka ilmaisi jotain niistä lyödyn. Ja siinä oli kaikki. Ärinä taukosi. Ulvahdukset vaikenivat. Hiljaisuus valtasi jälleen aution maan.

Kauan hän istui reellä. Hänen ei tarvinnut käydä katsomaan, mitä oli tapahtunut. Hän tiesi sen yhtä tarkasti, kuin jos se olisi sattunut hänen silmäinsä edessä. Kerran hän havahtui äkisti ja veti nopeasti kirveen esiin reestä. Mutta sitten hän istuutui vielä mietiskelemään, ja molemmat jäljellejääneet koirat kyyristyivät vavisten hänen jalkainsa juureen.

Viimein hän nousi väsyneesti, ikäänkuin kaikki jäntevyys olisi kadonnut hänen ruumiistaan, ja ryhtyi kiinnittämään koiria rekeen. Hän heitti köyden olkapäälleen ja kiskoi koirien kera. Kauas ei hän kulkenut. Heti pimeän lähetessä hän kiiruhti laatimaan leirin ja varasi itselleen runsaat määrät polttopuita. Hän ravitsi koirat, keitti ja söi illallisensa ja laati yösijansa lähelle tulta.

Mutta hänen ei oltu sallittu nauttia lepoa. Ennenkuin hänen silmänsä sulkeutuivat, olivat sudet jo siirtyneet huolestuttavan lähelle. Nyt ei enää tarvinnut aavistella niiden olinpaikkoja. Ne oleilivat ahtaassa kehässä hänen ja nuotion ympärillä, ja hän saattoi tulen valossa selvästi nähdä niiden makailevan, istuskelevan, ryömivän vatsallaan tai hiipivän edestakaisin. Vieläpä ne nukkuivatkin. Siellä täällä hän näki jonkun makaavan koiran tavoin kokoon kiertyneenä, nauttien unta, joka häneltä itseltään nyt oli kielletty.

Hän piti tulta kirkkaasti loimuamassa, sillä hän tiesi, että se suojeli hänen ruumistaan susien nälkäisiltä hampailta. Koirat pysyttelivät hänen lähellään, yksi kummallakin puolella; ne nojautuivat häneen turvaa etsien, ulisivat ja vinkuivat ja toisinaan murisivat vimmoissaan, kun joku susista työntyi tavallista lähemmäksi. Sellaisina hetkinä, kun koirat murisivat, koko kehä joutui liikkeeseen, sudet nousivat seisaalleen ja tunkeutuivat tutkistellen eteenpäin, ja hänen ympärillään kohosi ärinää ja kiihkeitä ulvahduksia moniäänisenä kuorona. Sitten piiri laskeutui jälleen levolle, ja siellä täällä jokunen susi ryhtyi taasen jatkamaan keskeytynyttä untaan.

Mutta tämä piiri pyrki yhtämittaa kiertymään tiukemmin hänen ympärilleen. Pala palalta, tuuma tuumalta, suden siellä toisen täällä ryömiessä eteenpäin, kehä pieneni, kunnes pedot olivat melkein loikkauksen päässä. Silloin hän tempasi nuotiosta palavia puita ja lennätti niitä parveen. Siitä seurasi aina pikainen peräytyminen, johon liittyi kiukkuisia ulvahduksia ja säikähtynyttä ärinää, kun hyvin tähdätty kekäle osui johonkin ylen rohkeaan eläimeen korventaen sitä.

Aamun tullen mies oli unen puutteesta riutunut ja silmät loistivat suurina. Hän keitti eineensä pimeässä, ja kello yhdeksältä, kun susilauma päivän valjetessa vetäytyi pois, hän ryhtyi työhön, jota hän oli suunnitellut yön pitkinä hetkinä. Katkottuaan nuoria puita hän laati niistä jonkinlaisen lavan sitomalla ne korkealle puiden runkoihin. Käyttäen sitten reen sidenuoria nostoköytenä hän hinasi koirien avulla arkun lavalle.

"Billin ne saivat, ja vielä ne voivat minutkin saada, mutta sinua, nuori mies, ne eivät saa sinä ilmoisna ikänä", hän puheli puussa majailevalle vainajalle.

Sitten hän lähti matkalle, ja keventynyt reki liukui nopeasti innokkaiden koirien vetämänä; sillä nekin tiesivät, että pelastuminen riippui M'Gurryyn saapumisesta. Sudet seurasivat nyt avonaisemmin, ne ravasivat tyynesti perässä ja molemmin puolin, punainen kieli riippui suusta ulkona, ja jokainen liike saattoi aaltoilevan kylkiluuston näkyviin. Perin laihoja ne olivat, pelkkiä luurangolle pingoitettuja nahkasäkkejä — oikein Henryä ihmetytti, että ne pysyivät vielä jaloillaan eivätkä oikopäätä lyyhistyneet lumelle.

Hän ei uskaltanut vaeltaa pimeään asti. Keskipäivällä aurinko ei ainoastaan punertanut taivaanrantaa, vaan vieläpä työnsi kalpean ja kultaisen yläreunansa sen takaa esiin. Se oli hänelle merkki. Päivät alkoivat pidetä. Aurinko palasi. Mutta tuskin sen iloa synnyttävä valo oli hälvennyt, kun hän jo leiriytyi. Harmaata päivänvaloa ja hämäryyttä kesti vielä muutamia tunteja, ja hän käytti niitä hakatakseen suunnattoman varaston polttopuita.

Yön mukana palasivat sen kauhut. Nälkiintyneet sudet kävivät uskaliaammiksi, ja sitäpaitsi unen puute alkoi koskea Henryyn. Hän ei voinut pysyä valveilla, vaan torkkui kyyrysillään nuotion ääressä vaipat hartioillaan, kirves polviensa välissä ja kummallakin puolella tiukkaan painautuva koira. Kerran hän heräsi ja näki edessään, vajaan kymmenen askelen päässä, suuren harmaan suden, yhden lauman isoimmista. Ja juuri hänen katsellessaan peto paneutui rauhallisena pitkälleen laiskan koiran tavoin, haukotellen häntä päin silmiä ja tarkastellen häntä omistajan katsein, ikäänkuin hän toden teolla olisi ollut vain myöhästynyt ateria, joka pian joutuisi syötäväksi.

Yhtä varmaksi osoittautui koko lauma. Hän saattoi erottaa ainakin kaksikymmentä petoa, jotka nälkäisinä tuijottivat häneen tai levollisina nukkuivat lumella. Ne muistuttivat hänestä lapsia, jotka olivat kokoontuneet katetun pöydän ääreen odotellen, että saisivat luvan käydä käsiksi ruokaan. Ja hän oli määrätty niille ruoaksi. Hän mietiskeli, kuinka ja milloin ateria alkaisi.

Kaataessaan puita nuotioon hän havaitsi ihailevansa omaa ruumistaan, mikä ei ollut koskaan ennen tapahtunut. Hän tarkasteli liikkuvia lihaksiaan ja tunsi mielenkiintoa taitavasti laadittua sormikoneistoa kohtaan. Nuotion valossa hän koukisti sormiansa verkalleen ja yhä uudestaan, milloin kutakin erikseen, milloin kaikkia samalla haavaa, levitellen niitä haralleen ja tehden nopeita tarttumaliikkeitä. Hän tutki kynsien rakennetta ja nakutteli sormien päitä milloin terävästi, milloin taas pehmeästi, arvostellen siten syntynyttä tunnetta. Se hurmasi häntä, ja hän alkoi yht'äkkiä rakastaa tuota lihaansa, joka toimi niin kauniisti, pehmeästi ja hienosti. Sitten hän loi peloissaan silmäyksen susipariin, joka odotellen oli kiertynyt hänen ympärilleen, ja häneen iski todellisuus: eihän tämä hänen ihmeellinen ruumiinsa, tämä elävä liha ollut muuta kuin ruokaa, jota nuo raatelevaiset pedot halusivat repiäkseen ja silpoakseen nälkäisillä hampaillaan; se oli niille elatusta, kuten hirvi ja jänis niin usein oli ollut hänelle itselleen.

Hän havahtui melkein painajaisen kaltaisesta horroksesta huomaten edessään punertavan naarassuden. Se oli vain viiden, kuuden askelen päässä, istui lumella katsellen häntä ahnaasti. Molemmat koirat vinkuivat ja murisivat hänen jalkainsa juuressa, mutta se ei kiinnittänyt niihin huomiota. Se katseli vain ihmistä, ja jonkun aikaa tämä vastasi sen katseeseen. Eläin ei esiintynyt laisinkaan uhkaavasti. Se vain katseli häntä ikävöiden, mutta hän tiesi sen olevan suunnattoman nälän synnyttämää ikävöintiä. Hän oli ravintoa, ja hänen näkemisensä kiihotti suden makuaistimuksia. Sen suu avautui, siitä valui kuolaa, ja se nuoleskeli käpäliään odotuksen nautintoa tuntien.

Miestä värisytti kauhu. Hän ojensi nopeasti kätensä ottaakseen nuotiosta palavan puun heittoaseeksi. Mutta jo ennenkuin hänen sormensa olivat kiertyneet sen ympärille, susi hypähti turvaan; ja hän tiesi, että se oli tottunut viskelyyn. Se oli ärissyt juostessaan pois, paljastanut valkoiset hampaansa juuriin asti; koko ikävöinti oli kadonnut ja sijaan oli tullut verenhimoinen kiukkuisa ilkeys, joka puistatti häntä. Hän vilkaisi palavaa puuta pitelevään käteen, havaitsi siihen tarttuneiden sormien taitavan näppäryyden, kuinka ne puun ympäri kiertyen mukautuivat kaikkiin pinnan epätasaisuuksiin; ja pikkusormi, joka oli liian lähellä palavaa osaa, vetäytyi koneellisesti ja herkkänä pistävästä kuumuudesta takaisin viileämpään tartuntapaikkaan. Ja samassa tuokiossa hänestä tuntui, kuin hän olisi nähnyt juuri nuo samaiset tunteelliset ja hienorakenteiset sormet naarassuden valkoisten hampaiden murskaamina ja raatelemina. Hän ei ollut milloinkaan ennen rakastanut tuota ruumistaan niin kuin nyt, kun sen säilyttäminen näytti niin epävarmalta.

Kaiken yötä hän ajeli palavilla puilla nälkäistä laumaa luotaan. Kun hän vastoin tahtoaankin torkahti, koirien ärinä ja vinkuna saattoi hänet jälleen hereille. Tuli aamu, mutta ensimmäisen kerran päivänvalon ei onnistunutkaan karkoittaa susia. Turhaan mies odotteli niiden poistuvan. Ne jäivät kehään hänen ja nuotion ympärille ilmaisten ylimielisyyttä, joka järkytti aamuvalon hänessä synnyttämää rohkeutta.

Kerran hän koetti epätoivoisena lähteä matkalle. Mutta heti, kun hän poistui tulen suojelevasta läheisyydestä, rohkein susi karkasi hänen kimppuunsa, mutta loikkasi harhaan. Hän pelastui hyppäämällä taaksepäin, ja pedon hampaat loksahtivat vastatusten vain kuuden tuuman päässä hänen reidestään. Koko lauma syöksyi nyt häntä kohti, ja hänen täytyi lennätellä palavia kekäleitä oikealle ja vasemmalle karkoittaakseen eläimet jälleen kunnioittavan välimatkan päähän. Eikä hän uskaltanut edes päivänvalossakaan poistua tulen luota uusia polttotarpeita hakkaamaan. Parinkymmenen askelen päässä kohosi suunnaton laho honka. Hän käytti puolen päivää ulontaakseen nuotionsa puulle saakka, pitäen joka hetki varalla puolen tusinaa palavia soihtuja vainolaisia vastaan heitettäviksi. Päästyään viimein hongan luo hän tutki ympäröivää metsää kaataakseen puun sille suunnalle, missä oli runsaimmin polttotarpeita.

Yö oli edellisen kaltainen muuten paitsi siinä, että unen tarve alkoi käydä valtaavaksi. Koirien ärinä ei enää tehonnut yhtä varmasti kuin ennen. Sitäpaitsi ne ärisivät yhtämittaa, eivätkä hänen puutuneet ja veltostuneet aistimensa enää erottaneet äänen kiihkeyden ja sävyn vaihtelua. Hän havahtui äkkiä unesta. Naarassusi seisoi vajaan kolmen jalan päässä hänestä. Koneellisesti hän työnsi sen avoimeen, ärisevään kitaan palavan puun, hellittämättä sitä kädestään. Peto karkasi tiehensä kivusta kiljuen, ja nauttien kärventyneen lihan ja karvan katkusta hän katseli, miten se parinkymmenen askelen päässä pudisteli päätään raivoisasti muristen.

Mutta tällä kertaa hän sitoi ennen torkahtamistaan palavan kuusenoksan oikeaan käteensä. Hänen silmänsä olivat olleet ummessa vain muutaman minuutin, kun liekki poltti hänen lihaansa herättäen hänet. Useita tunteja hän noudatti tätä ohjelmaa. Ja joka kerta, herättyään samasta syystä, hän ajoi sudet loitolle puita lennättelemällä, kohensi nuotiota ja sitoi uudelleen käteensä oksan. Kaikki kävi hyvin, mutta sitten tuli aika, jolloin hän kiinnitti oksan huonosti. Hänen silmiensä sulkeutuessa se putosi hänen kädestään.

Hän uneksi. Hänestä näytti siltä, että hän oli Fort M'Gurryssa. Siellä oli lämmin ja mukava olla, ja hän pelasi korttia esimiehen kanssa. Myöskin tuntui siltä, että sudet heitä piirittivät. Ne ulvoivat aivan porttien edessä, ja toisinaan hän ja esimies keskeyttivät pelinsä kuunnellakseen ja nauraakseen susien turhille yrityksille päästä sisään. Ja sitten, niin omituinen uni oli, kuului rysähdys. Ovi lensi auki. Hän saattoi nähdä susien tulvivan isoon arkihuoneeseen. Ne hyökkäsivät suoraan häntä ja esimiestä kohti. Oven ponnahtaessa auki niiden ulvonta oli hirvittävästi yltynyt. Nyt se kiusasi häntä. Hänen unensa sulautui johonkin muuhun — hän ei tietänyt mihin; mutta läpi kaiken sen, seuraten häntä, jatkui ulvonta itsepintaisesti.

Ja sitten hän heräsi ja havaitsi ulvonnan todelliseksi. Ylt'ympärillä kuului voimakasta murinaa ja kiljuntaa. Sudet yhtyivät hyökkäämään. Ne olivat jo hänen ympärillään ja kimpussaan. Muuan oli iskenyt hampaansa hänen käsivarteensa. Vaistomaisesti hän hypähti tuleen, ja loikatessaan hän tunsi terävien hampaiden viiltävän säärilihansa läpi. Sitten alkoi tulitaistelu. Paksut kintaat suojelivat toistaiseksi hänen käsiään, ja hän syyti hehkuvia kekäleitä ilmaan joka taholle, kunnes nuotio näytti tulivuorelta.

Mutta kauan sitä ei voinut kestää. Hänen kasvonsa kävivät kuumuudessa rakoille, hänen kulmakarvansa ja ripsensä olivat palaneet, ja poltto alkoi käydä sietämättömäksi hänen jaloilleen. Palava puu kummassakin kädessä hän hypähti nuotion reunalle. Susien oli täytynyt peräytyä. Joka taholla lumi sihisi hehkuvien hiilien ympärillä, ja tuon tuostakin joku pakeneva susi ilmaisi pärskähtäen ja äristen, että se oli sattunut astumaan sellaiselle hiilelle.

Heittäen molemmat puut lähimpiä vainolaisiaan kohti mies työnsi savuavat kintaansa lumeen ja ryhtyi polkemalla jäähdyttämään jalkojaan. Koirat olivat kadonneet, ja hän tiesi, että nyt nekin olivat olleet annoksena sitä pitkällistä ateriaa, joka oli useita päiviä varemmin alkanut Makkaran syömisellä ja jonka loppuruoaksi hän luultavasti joutuisi jonakin läheisenä päivänä.

"Vielä ette ole minua saaneet!" hän huusi heristäen hurjana nyrkkiään nälkäisille pedoille. Ja hänen äänensä kuullessaan koko piiri joutui kiihdyksiin, kaikkialta kajahti murinaa, ja naarassusi hiipi aivan lähelle ja tarkasteli häntä nälkäisen ahnaasti.

Hän ryhtyi nyt toteuttamaan uutta aatetta, joka oli juolahtanut hänen mieleensä. Hän ulonsi nuotion avaraksi kehäksi. Tämän kehän sisäpuolelle hän kyyristyi, allaan makuuvaatteet suojana sulavaa lunta vastaan. Kun hän oli näin kadonnut tulen peittoon, koko lauma saapui uteliaana nuotion reunalle tutkimaan, minne hän oli joutunut. Tähän asti se ei ollut päässyt tulen lähelle, mutta nyt pedot paneutuivat koirien tavoin ahtaaseen kehään sen ympärille, silmiään vilkuttaen ja haukotellen ja venytellen laihoja ruumiitaan tuossa oudossa lämmössä. Sitten naarassusi istuutui, kohotti kuononsa muuatta tähteä kohti ja alkoi ulvoa. Susi toisensa jälkeen yhtyi siihen, kunnes koko lauma ulvoi nälkähuutoaan, istuen peräpakaroillaan taivasta kohti.

39

Aamu sarasti, päivä koitti. Tuli paloi matalana. Polttotarpeet olivat loppuneet, niitä täytyi noutaa lisää. Mies koetti astua ulos tuliympyrästä, mutta sudet kokoontuivat häntä vastaan. Palavat puut saattoivat ne hypähtämään syrjään, mutta ne eivät peräytyneet enää. Turhaan hän koetti karkoittaa niitä. Kun hän herkesi taistelemasta ja hoippui kehän sisäpuolelle, hyökkäsi muuan susi häntä kohti, lensi syrjään ja osui kaikilla neljällä jalallaan hiiliin. Se kiljaisi kauhusta, samalla kertaa äristen, ja ryömi takaisin jäähdyttämään käpäliään lumessa.

Mies istuutui kyyrysilleen vaipoillensa. Ruumis taipui lanteiden kohdalta etunojaan. Alas vaipuneet olkapäät ja polviin nojautuva pää ilmaisivat hänen luopuneen ponnistelemasta. Silloin tällöin hän kohotti päätään tarkastaakseen tulen pienentymistä. Liekkien ja hiilten muodostama kehä alkoi murtua palasiksi, kun sen eri kohtiin syntyi aukkoja. Nämä aukot kasvoivat, tulipiirin kappaleet lyhenivät.

"Nyt voitte milloin hyvänsä tulla ottamaan minut", mutisi hän. "Minä rupean joka tapauksessa nukkumaan."

Kerran hän heräsi, ja kehän aukossa, aivan hänen edessään, seisoi naarassusi häneen tuijottaen. Hän heräsi uudelleen, hiukan myöhemmin, vaikka hänestä tuntui kuluneen tunteja. Hänen ympärillään oli tapahtunut salaperäinen muutos — niin salaperäinen, että hän havahtui aivan valveille. Jotakin oli tapahtunut. Ensin hän ei voinut käsittää sitä. Sitten hän sen tajusi. Sudet olivat poissa. Tallattu lumi vain osoitti, kuinka lähelle häntä ne olivat tunkeutuneet. Uni valtasi hänet jälleen, pää painui alas polvien varaan, kun hän heräsi hätkähtäen.

40

Kuului ihmisten huutoja, jalasten kahinaa, valjaiden kitinää ja kiskovien koirien kiihkeätä vinguntaa! Neljä rekeä läheni joen uomasta puiden joukossa sijaitsevaa leiriä. Puoli tusinaa miehiä hääräili riutuvan tulen keskelle kyyristyneen miehen ympärillä. He koettivat pudistelemalla ja tyrkkimällä herättää hänet tajuihinsa. Hän katseli heitä juopuneen tavoin ja mutisi omituisella uneliaalla äänellä:

"Punainen naarassusi... Tuli koirien joukkoon ruoka-aikoina... Ensin se söi koiranruokaa... Sitten se söi koirat... Ja sen jälkeen se söi Billin..."

"Missä lordi Alfred on?" karjui muuan miehistä hänen korvaansa ravistellen häntä tuimasti.

Hän pudisti päätään verkalleen. "Ei, häntä se ei syönyt... Hän kiikkuu eräässä kuusessa viime leiripaikalla."

"Kuollutko?" karjui mies.

"Niin, arkussa makaa", vastasi Henry, ja kiskaisi äreänä olkapäänsä kysyjän käsistä. "Kuules, jätä minut rauhaan ... Olen ihan lopen väsynyt... Hyvää yötä, joka mies."

Hänen silmänsä vilhuivat ja painuivat umpeen. Leuka vaipui rinnalle. Ja kun toiset vetivät hänet alas vaipoille, hänen kuorsauksensa kohosi jo kuuluvana kylmään ilmaan.

Mutta kajahti toinenkin ääni. Kaukainen ja heikko se oli, nälkäisen susilauman huuto, kun se ryhtyi vainuamaan muuta syötävää äsken menettämänsä illallisen sijaan.

NELJÄS LUKU.
Taistelu.

Ihmisäänet ja rekikoirien vinkunan oli ensinnä äkännyt naarassusi, ja se myöskin juoksi ensimmäisenä tiehensä riutuvaan liekkikehään saarretun miehen luota. Lauma ei halusta luopunut saaliistaan, se viivyskeli useita minuutteja kuulostellen tarkemmin, mutta sitten sekin lähti juoksemaan naarassuden jälkiä.

Lauman etunenässä ravasi kookas harmaa susi — yksi sen monista johtajista. Se ohjasi lauman kulkua naarassuden kintereillä. Se myöskin ärisi varoittavasti nuoremmille jäsenille tai iski niitä hampaillaan, kun ne kunnianhimoisina koettivat sivuuttaa sen. Ja se enensi vauhtia nähdessään naarassuden, joka nyt hölkytteli hiljalleen hankea pitkin.

Tämä siirtyi sen rinnalle, ikäänkuin siinä olisi ollut sen sovittu paikka, ja mukautui lauman kulkuun. Johtaja ei ärissyt sille eikä paljastanut hampaitaankaan, kun se joskus sattui loikkaamaan edelle. Päinvastoin johtaja oli sille ystävällinen — liiankin ystävällinen sen omasta mielestä, sillä johtaja pyrki kernaasti juoksemaan lähellä naarasta, ja kun välimatka kävi ylen pieneksi, se vuorostaan ärisi ja paljasti hampaansa. Saattoipa se toisinaan puraistakin seuralaistaan kylkeen. Tämä ei sellaisen sattuessa osoittanut vähintäkään suuttumusta. Se vain hypähti syrjään ja juoksi muutamin kömpelöin loikkauksin jäykkänä eteenpäin, muistuttaen käytökseltään nolattua nuorukaista.

Tämä oli yksi naarassuden harmeista lauman matkalla, sillä muutakin kiusaa se sai kokea. Sen toisella puolen juoksi laiha vanha hukka, jonka harmaassa turkissa näkyivät monen taistelun arvet. Vanhus juoksi aina sen oikealla puolella. Tämä kai johtui siitä, että sillä oli vain yksi silmä, nimittäin vasen jäljellä. Sekin osoittautui halukkaaksi työntäytymään naaraksen lähelle, niin että sen arpinen kuono kosketti tämän vartaloa, hartioita tai niskaa. Vasemmanpuolisen vieruskumppanin huomionosoitukset naaras keskeytti hampaillaan; mutta kun molemmat pyrkivät hyväilemään samaan aikaan, sai se kovia tölmäyksiä puolelta ja toiselta ollessaan pakotettu nopein iskuin karkoittamaan kummankin kosijan loitommalle ja samalla haavaa pysyttelemään lauman etunenässä ja tarkkaamaan tietä. Tällöin sen vieruskumppanit paljastivat hampaansa ja ärisivät uhkaavasti toisilleen. Niiden teki mieli tapella, mutta yksinpä kosiminen ja sen aiheuttama mustasukkaisuuskin saivat väistyä pakottavamman, nälän tieltä.

Joka kerta kun susivanhuksen oli pakko äkisti väistää terävähampaista mielitiettyään, se töytäsi erääseen nuoreen kolmivuotiaaseen, joka juoksi sen sokealla oikealla sivulla. Tämä nuori susi oli kasvanut täyteen mittaansa; ja jos otamme huomioon lauman nälän heikontaman tilan, se oli enemmän kuin keskinkertaisen voimakas ja ripeä. Siitä huolimatta se pysyttelihe pää vanhan silmäpuolen olkapään tasalla. Milloin se uskalsi edetä aivan vanhemman suden rinnalle (mikä tapahtui harvoin), ärähdys ja isku saivat sen jälleen peräytymään hartiain kohdalle. Toisinaan se kuitenkin jättäytyi varovasti ja verkalleen jälkeen ja pujottautui iäkkään johtajan ja naarassuden väliin. Tämä herätti kaksinkertaista, jopa kolminkertaistakin suuttumusta. Kun naaras ärähti harmista, niin vanha johtaja pyörähti heti kolmivuotiaan kimppuun. Joskus naaraskin pyörähti mukana. Ja välistä myöskin vasemmanpuolinen nuori johtaja yhtyi näihin molempiin.

Joutuessaan täten vastustamaan kolminkertaista kiukkua nuori susi pysähtyi äkisti ja asettui istumaan etujalat jäykkinä, suu uhkaavana ja harja pystyssä. Tämä hämminki liikkuvan lauman etunenässä synnytti aina sekasortoa peräpuolessa. Jäljessätulevat tölmäsivät nuoreen suteen ja ilmaisivat tyytymättömyyttään iskemällä terävästi hampaansa sen takajalkoihin ja kylkiin. Se tuotti itselleen ikävyyksiä, sillä ruoan puute vaikutti ärsyttävästi pikavihaisiin mieliin. Mutta sillä oli nuoruuden rajaton luottamus itseensä, ja itsepintaisesti se uudisti yrityksensä tuon tuostakin, vaikk'ei koskaan voittanut sillä muuta kuin mieliharmia.

Jos olisi ollut ravintoa saatavissa, olisi kosinta ollut kiihkeämpää ja synnyttänyt kahakoita, hajoittaen koko lauman. Mutta tämän tila oli epätoivoinen. Pitkällinen nälkä oli laihduttanut lauman peräti. Se ei kyennyt juoksemaan yhtä nopeasti kuin tavallisesti. Perässä ontuivat heikot yksilöt, kaikkein nuorimmat ja vanhimmat. Etunenässä olivat vahvimmat. Mutta kaikki näyttivät pikemmin luurangoilta kuin rotevilta susilta. Eläinten liikkeet olivat silti kevyitä ja uupumattomia, ellemme ota lukuun niitä, jotka ontuivat. Niiden jäntereiset lihakset näyttivät olevan ehtymättömän tarmon lähteitä; ne toimivat teräksenjäntevästi alati valmiina uuteen liikkeeseen.

Sudet juoksivat penikulmamääriä sinä päivänä. Ne juoksivat myöskin koko yön. Ja seuraava päivä tapasi ne yhä juoksemassa. Ne samosivat halki jäätyneen ja aution maan. Missään ei näkynyt elon merkkiä. Ne yksin liikkuivat halki avaran toimettomuuden. Ne yksin olivat hengissä, ja ne etsivät toisia olioita, jotka olivat elossa, ahmiakseen ne suuhunsa ja jatkaakseen elämäänsä.

Ne kulkivat matalain harjanteiden ylitse ja kymmenkunnan pienen joen poikki, ennenkuin niiden etsintä tuli palkituksi. Alankomaalla ne vihdoin tapasivat hirviä. Ensimmäinen otus oli iso koirashirvi. Tässä oli lihaa ja elämää, eikä sitä ollut vartioimassa mitään salaperäistä tulta eikä lentäviä liekkejä. Lättäkaviot ja haarasarvet ne kyllä tunsivat, ja ne heittivät oheen tavallisen kärsivällisyytensä ja varovaisuutensa. Ottelu oli lyhyt ja tulinen. Ison hirven kimppuun hyökättiin joka taholta. Se viilteli tai halkoili vainoojainsa kalloja iskien taitavasti ympärilleen suurilla kavioillaan. Se murskasi niitä ja taittoi niiden selkärangan isoilla sarvillaan. Se tallasi ne alleen lumeen taistelun tuoksinassa. Mutta se oli tuomittu ja lyyhistyi maahan, naarassuden repiessä hurjana sen kurkkua ja toisten hampaiden tarrautuessa kaikkialla sen ruumiiseen. Ne ahmivat suuhunsa sen elävältä, jo ennenkuin sen kamppailu oli päättynyt ja se oli saanut viimeisen, kuolettavan iskun. Nyt oli ruokaa yltäkyllin. Hirvi painoi yli kahdeksansadan naulan — siitä tuli kaksikymmentä naulaa lihaa kutakin lauman neljääkymmentä sutta kohti. Mutta jos ne saattoivat paastota ihmeteltävästi, ne saattoivat myöskin syödä ihmeteltävästi, ja pian oli jäljellä vain muutamia luita tuosta komeasta eläimestä, joka jokunen tunti sitten oli taistellut laumaa vastaan.

Nyt levättiin ja nukuttiin runsaasti. Vatsain ollessa täynnä nuoret koiraat rupesivat riitelemään ja kinastelemaan, ja sitä kesti pitkin päivää, kunnes lauma jonkun ajan kuluttua hajosi. Nälänhätä oli loppunut. Sudet oleilivat nyt riistarikkaassa seudussa, ja vaikka ne edelleenkin pyydystelivät laumassa, ne menettelivät varovaisemmin, eristäen kömpelöitä naaraita tai rampoja urosvanhuksia pienistä hirviparvista, joiden kintereille ne osuivat.

Mutta tässä yltäkylläisyyden maassa koitti päivä, jolloin susilauma jakaantui kahteen osaan, jotka lähtivät eri suunnille. Naarassusi, vasemmalla kulkeva nuori johtaja ja oikeanpuolinen vanha hukka johtivat osastonsa alas Mackenzie-joelle ja sen poikki itäiseen järviseutuun. Päivä päivältä tämä lauman jäännös hupeni. Kaksittain, koiras ja naaras aina yhdessä, sudet erosivat siitä. Toisinaan joku koiras sai yksinään paeta kilpailijansa teräviä hampaita. Lopulta jäljellä oli vain neljä — naarassusi, nuori johtaja, silmäpuoli hukka ja rohkea kolmivuotias.

Naarassusi oli nyt käynyt hurjaksi luonnoltaan. Kaikki kolme kosijaa saivat tuta sen hampaita. Eivätkä ne sentään milloinkaan vastanneet samalla tapaa, eivät koskaan puolustautuneet sitä vastaan. Ne käänsivät hartiansa sen kiukkuisimmillekin hyökkäyksille alttiiksi ja koettivat häntää heiluttaen ja keikaroivasti astuen lievittää sen raivoa. Mutta jos ne sitä kohtaan osoittivatkin pelkkää lempeyttä, toisilleen ne olivat hurjan kiukkuisia. Kolmivuotias kävi intohimossaan liian uskaliaaksi. Se hyökkäsi silmäpuolen kimppuun tämän sokealta sivulta ja repi sen korvan riekaleiksi. Tosin harmaa vanhus voi nähdä vain toiselle puolen, mutta se saattoi vainoojansa nuoruutta ja ketteryyttä vastaan asettaa pitkien vuosien kokemukseen perustuvan viisauden. Menetetty silmä ja arpinen kuono ilmaisivat, minkälaatuista sen kokemus oli. Se oli suoriutunut hengissä liian monesta kahakasta epäilläkseen hetkeäkään, mihin oli ryhdyttävä.

Taistelu alkoi kunniakkaasti, mutta ei päättynyt yhtä kauniisti. On mahdotonta kertoa, minkälainen sen tulos olisi ollut, sillä kolmas susi liittyi vanhukseen, ja yhdessä molemmat johtajat kävivät kolmivuotiaan kimppuun ja ryhtyivät sitä tuhoamaan. Kaikilta puolilta se joutui alttiiksi entisten toveriensa armottomille hampaille. Unohdetut olivat päivät, jolloin ne olivat yhdessä ajaneet riistaa, unohdettu saalis, jonka ne olivat kaataneet maahan, samoin nälkä, jota ne olivat kärsineet. Kaikki tuo kuului menneisyyteen. Nyt oli kysymyksessä rakkaus — ja se on aina ollut ankarampi ja julmempi homma kuin ravinnon hankinta.

Ja sillä välin naarassusi, kaiken syy, istui rauhallisena vuottaen. Olipa se mielissäänkin. Tämä oli sen päivä — eikä se tullut usein — jolloin selkäkarvat nousivat pystyyn ja hammas kalahti toiseen tai repi ja raateli taipuvaa lihaa, yksinomaan sen omistamisen vuoksi.

Ja rakkauden tähden kolmivuotias, jolle tämä oli ensimmäinen sellainen seikkailu, heitti henkensä. Ruumiin kummallakin puolen seisoivat molemmat kilpailijat. Ne tuijottivat naarassuteen, joka istui hymyillen hangella. Mutta vanhempi johtaja oli viisas, hyvin viisas, niin rakkaushommissa kuin taistelussakin. Nuorempi käänsi päätänsä nuollakseen hartiassaan olevaa haavaa. Kaulan kaarros oli kilpailijaan päin. Ainoalla silmällään vanhempi näki tilaisuuden tulleen. Se hyökkäsi alhaalta kimppuun ja iski kurkkuun raateluhampaansa. Se oli pitkä, viiltävä puraisu ja samalla syväkin. Hampaat katkaisivat kurkun valtimon. Sitten se hyppäsi erilleen. Nuori johtaja karjaisi kauheasti, mutta karjahdus katkesi kesken kutittavaksi yskäksi. Verta vuotaen ja yskien, jo voitettuna, se kävi vanhemman kimppuun ja taisteli hengen kaikotessa ruumiista. Jalat herpaantuivat, päivänvalo himmeni silmissä, iskut ja hypyt harventuivat harventumistaan.

Ja kaiken aikaa naarassusi istui hymyillen. Taistelu teki sen epämääräisellä tavalla iloiseksi, sillä tämä oli erämaan kosintaa, luonnon sukupuoli-murhenäytelmää, ja se on murhenäytelmää vain niille, jotka kuolevat. Eloon jääneille se ei ole murhenäytelmää, vaan toteutumista ja täyttymistä.

Kun nuori johtaja makasi lumessa eikä enää liikkunut, niin Silmäpuoli astui naaraan luo. Sen käytöksessä ilmeni osittain voitonriemua, osittain varovaisuutta. Selvästi se odotti töykeyttä, ja suuresti se hämmästyi, kun naaraan hampaat eivät irvistäneetkään sille kiukkua. Ensi kertaa tämä kohteli sitä ystävällisesti. Se nuuski toverin kuonoa, vieläpä alentui hyppimään ja kisailemaankin sen kanssa aivan penikkain tapaan. Ja kaikesta harmaudestaan ja viisaasta kokemuksestaan huolimatta koiras käyttäytyi yhtä penikkamaisesti ja vielä hiukan hullumminkin.

Unohdettuja olivat molemmat kilpailijat ja lumeen punaisella kirjailtu rakkaustarina. Vain kerran ne muistuivat mieleen, kun Silmäpuoli hetkeksi pysähtyi nuolemaan jäykistäviä haavojaan. Silloin sen huulet puolittain vääntyivät murinaan ja niska ja selkäkarvat kohosivat vaistomaisesti; se kyyristyi hyökkäykseen, ja kynnet koukistuivat etsien hangesta tukevampaa jalansijaa. Mutta seuraavassa tuokiossa asia oli unohtunut, kun se juoksi naarassuden perään, joka ujostellen loikki edellä metsän halki.

Sitten ne juoksivat rinnan, kuten hyvät ystävät, jotka ovat yksissä hommissa. Päivät kuluivat, ja ne pysyttelivät toistensa seurassa, ajaen riistaa ja surmaten ja syöden sen yhdessä. Jonkun ajan kuluttua naarassusi rupesi käymään rauhattomaksi. Se näytti etsivän jotain, mitä se ei voinut löytää. Onkalot kaatuneiden puiden alla vetivät sen huomion puoleensa, ja se kulutti paljon aikaa nuuskien suurenpuoleisia lumen peittämiä halkeamia ja luolia kallioissa ja äyräillä. Vanha Silmäpuoli ei siitä välittänyt, mutta se seurasi toveriaan hyvänluontoisena, ja kun tämän tutkimukset muutamin paikoin kävivät tavattoman pitkällisiksi, se paneutui maahan odottamaan, kunnes toinen oli valmis jatkamaan matkaa.

Ne eivät viipyneet yhdessä kohdin, vaan kulkivat maan poikki, kunnes saapuivat jälleen Mackenzie-joelle, jonka vartta ne verkalleen siirtyivät alaspäin. Usein ne poistuivat sen lähettyviltä ajaakseen riistaa sen pienten lisäjokien ympäristöissä, mutta palasivat kuitenkin aina sen luo. Joskus ne kohtasivat toisia susia, tavallisesti pariskuntia; mutta kummaltakaan puolen ei osoittauduttu taipuvaisiksi ystävälliseen seurusteluun, ei iloittu yhtymisestä eikä haluttu muodostaa laumaa. Useasti ne tapasivat myöskin yksinäisiä susia. Nämä olivat aina koiraita, ja ne pyrkivät tunkeilevina liittymään Silmäpuolen ja sen kumppanin seuraan. Tämä ei miellyttänyt sitä, ja kun toveri seisoi karvojaan pörröttäen ja hampaansa paljastaen sen rinnalla, täytyi noiden osattomien peräytyä, kääntyä pois ja jatkaa yksinäistä vaellustaan.

Eräänä kuutamoisena yönä Silmäpuoli pysähtyi äkkiä juostessaan salon halki. Sen kuono työntyi ylöspäin, häntä jäykistyi ja sieraimet laajenivat sen haistellessa ilmaa. Se piti myös koholla yhtä jalkaa koiran tapaan. Se ei tyyntynyt, vaan haisteli yhä ilmaa koettaen tajuta viestiä, joka kulkeutui tuulen mukana sen luo. Yksi huolimaton nuuskahdus oli tyydyttänyt sen kumppania, ja tämä juosta hölkytti edelleen saadakseen vanhuksenkin vakuutetuksi. Vaikka toinen seurasikin jäljessä, se oli siitä epäluuloinen eikä voinut olla silloin tällöin pysähtymättä tutkiakseen tarkemmin varoitusta.

Naaras hiipi varovaisesti puiden keskellä sijaitsevan avaran aukeaman liepeelle. Hetkisen se seisoi yksin. Sitten Silmäpuolikin saapui paikalle ryömien ja liukuen, jokainen aistin valppaana, jokainen karva säteillen loputonta epäluuloa. Ne seisoivat vieretysten tarkaten ja kuunnellen ja haistellen.

Niiden korvat erottivat kinastelevien ja ärhentelevien koirien melua, miesten kurkkuhuutoja, riitelevien naisten terävämpiä ääniä ja kerran lapsen kimakkaa ja valittavaa itkua. Tuskin ne voivat nähdä paljoa muuta kuin nahkakotien suunnattomat rungot, nuotion liekit, jotka taittuivat väliin joutuneiden ihmisten liikkeistä, ja savun, joka verkalleen nousi tyveneen ilmaan. Mutta niiden sieraimiin saapuivat intiaanileirin tuhannet tuoksut, kertoen tarinaa, joka Silmäpuolelle oli enimmäkseen outoa, mutta josta naarassusi tunsi jokaisen yksityiskohdan.

Se oli oudon kiihkon vallassa ja nuuski nuuskimistaan yhä enentyvällä mielihyvällä. Mutta vanha Silmäpuoli oli epäilevällä kannalla. Se ilmaisi arvelunsa ja yritti koetteeksi lähteä. Naaras kääntyi ja kosketti kuonollaan toverin niskaa ikäänkuin rauhoittaakseen, sitten se silmäili taasen leiriä. Sen ulkomuodossa oli uutta ikävöintiä, mutta se ei ollut nälän synnyttämää. Sitä värisytti halu, joka yllytti astumaan eteenpäin, pääsemään lähemmäksi tuota tulta, missä sai kinastella koirien kanssa ja vältellä kompastelevien ihmisten jalkoja.

Silmäpuoli liikkui kärsimättömänä sen vieressä; levottomuus palasi uudelleen, naaras tunsi jälleen kipeätä tarvetta löytää etsimänsä seikan. Se kääntyi ja ravasi takaisin metsään suureksi helpotukseksi Silmäpuolelle, joka juoksi hiukan edellä, kunnes olivat turvassa puiden suojassa.

Liukuessaan kuun valossa eteenpäin, äänettöminä kuin varjot, sudet joutuivat jonkun pakolaisen jäljille. Molemmat kuonot painuivat tutkimaan lumessa olevia jälkiä. Ne olivat aivan verekset. Silmäpuoli juoksi varovaisesti toveri kintereillään. Käpäläin leveät pahkat olivat laajalle levitetyt ja koskettivat lumeen pehmeästi kuin sametti. Silmäpuoli havaitsi jotain hämärää liikettä valkoisella pinnalla. Sen liukuva kulku oli petollisen nopeata, mutta nytpä sen vauhtia vasta sieti katsella. Edessä loikki tuo himmeä valkoinen laikka, jonka se oli huomannut.

Sudet juoksivat pitkin kapeata kujaa, jonka molemmilla puolin kasvoi nuorta kuusimetsää. Puiden lomitse saattoi nähdä kujan suun, joka aukeni kuun valaisemalle aholle. Vanha Silmäpuoli joutui yhä lähemmäksi pakenevaa valkoista olentoa. Loikkaus loikkaukselta se lyhensi välimatkaa. Nyt se oli kintereillä. Vielä hyppäys, niin hampaat vajoisivat siihen. Mutta tuo hyppäys jäi tekemättä. Korkealla ilmassa, suoraan yläpuolella leijaili tuo valkoinen olento — kimpuroiva jänis, joka hyppi ja heilui karkeloiden ilmassa eriskummallisella tavalla, palaamatta enää alas maahan.

Silmäpuoli hypähti takaisin murahtaen äkillisestä pelosta, painui sitten lumeen kyyrysilleen äristen uhkaavasti tuolle peloittavalle ilmiölle, jota se ei ymmärtänyt. Mutta naarassusi työntyi tyynesti sen ohi. Sekin lennähti korkealle, mutta ei niin ylös kuin riista, ja sen hampaat iskivät vastatusten kilahtaen kuin metalli. Se hypähti uudelleen ja yhä uudelleen.

Toveri oli verkalleen lauennut jännityksestään ja tarkasteli toisen hommia. Sitä harmitti nyt tämän turhat yritykset, ja se teki itse aimo loikkauksen ylöspäin. Hampaat tarttuivat jänikseen, ja se veti sen mukanaan alas maahan. Mutta samalla sen vierestä kuului epäilyttävää ritinää, ja hämmästyneenä se huomasi erään nuoren kuusen painuvan lyömään sitä. Leuat hellittivät otteensa, ja se hypähti taaksepäin välttääkseen tuon oudon vaaran; hampaat paljastuivat, kurkku korisi, ja jok'ikinen karva nousi pystyyn raivosta ja pelosta. Ja samassa hetkessä tuo nuori puu suoristi hoikan runkonsa ja jänis leijui jälleen tanssien ilmassa.

Naarassusi oli vihainen. Se upotti harmissaan hampaansa toverinsa olkapäähän; ja säikähtyneenä, havaitsematta mistä tuo uusi hyökkäys tuli, tämä iski takaisin raivoissaan ja yhä suuremman pelon valtaamana, viiltäen halki ahdistajan kuonon. Naaraalle oli toverin äkämystyminen yhtä odottamatonta, ja se karkasi tämän kimppuun kiukusta äristen. Silloin koiras huomasi erehtyneensä ja koetti lepyttää toveria; mutta tämä ryhtyi rankaisemaan sitä perinpohjaisesti, kunnes se luopui kaikista sovituskokeista ja pyöri kehässä pää sivulle kääntyneenä, ottaen hartioillaan vastaan kurittavien hampaiden iskut.

Sillä välin jänis kellui ilmassa susien yläpuolella. Naarassusi istuutui lumeen, ja vanha Silmäpuoli, joka nyt pelkäsi toveriaan enemmän kuin tuota salaperäistä puuta, hypähti jälleen jäniksen kimppuun. Vaipuessaan maahan saalis hampaissaan se piti katseensa puuhun kiintyneenä. Tämä taipui mukana maata kohti, kuten ennenkin. Eläin kyyristyi uhkaavaa iskua odotellen, karvat nousivat pystyyn, mutta hampaat pitivät yhä lujasti kiinni jäniksestä. Iskua ei kuitenkaan tullut. Runko pysyi yhä taipuneena sen ylitse. Sen liikkuessa puukin liikahti, ja se murisi viholliselleen yhteenpuristuneiden hampaittensa lomitse; sen ollessa hiljaa puukin oli liikkumaton, ja se arveli turvallisemmaksi pysyä edelleen paikallaan, vaikka jäniksen lämmin veri maistui hyvältä sen suussa.

Tästä tukalasta tilasta sen pelasti toveri, joka otti jäniksen haltuunsa ja kalvoi tyynenä irti eläimen pään, puun huojuessa ja keikkuessa uhkaavasti yläpuolella. Yht'äkkiä puu lennähti pystyyn eikä sen koommin enää häirinnyt, vaan pysyi luonnollisessa asennossa. Sitten naarassusi ja Silmäpuoli ahmivat yhdessä suuhunsa saaliin, jonka tuo salaperäinen puu oli niille pyydystänyt.

Salossa oli muitakin polkuja ja kujia, joiden varsilla ilmassa kellui jäniksiä, ja susipari tutki ne kaikki. Naarassusi oli oppaana, Silmäpuoli seurasi tarkkaavaisena ja oppi siten rosvoamaan ansoja, mikä tulevaisuudessa oli sille suureksi hyödyksi.

VIIDES LUKU.
Luola.

Kaksi päivää naarassusi ja Silmäpuoli maleksivat intiaanileirin seutuvilla. Vanha susi oli huolissaan ja pelkäsi pahaa, mutta leiri houkutteli toveria eikä tämä halunnut poistua. Mutta kun eräänä aamuna kajahti läheltä pyssynlaukaus ja muutamia tuumia Silmäpuolen päästä jysähti puuhun luoti, eivät eläimet enää vitkastelleet, vaan heittäytyivät pitkään, heiluvaan juoksuun, jättäen joutuisasti vaaran monen virstan päähän.

Ne eivät kulkeneet kauas — vain parin päivän matkan. Naarassuden tarve löytää etsimänsä kävi nyt aivan pakottavaksi. Se alkoi tulla perin raskaaksi ja kykeni juoksemaan vain verkalleen. Ajaessaan kerran jänistä, jonka se tavallisissa oloissa olisi voinut ottaa helposti kiinni, se luopui yrityksestä ja laskeutui lepäämään. Silmäpuoli tuli luokse; mutta kun se kosketti kuonollaan kevyesti naaraan niskaa, niin tämä tavoitti sitä niin äkillisen hurjasti, että se kellahti selälleen ja kävi naurettavaksi koettaessaan välttää toverinsa hampaita. Naaras oli ärtyisämpi kuin koskaan ennen; mutta vanha susi oli tullut kärsivällisemmäksi kuin milloinkaan ennen ja osoitti yhä enenevää huolenpitoa.

Ja sitten naarassusi löysi mitä oli etsinyt. Tämä tapahtui erään pienen joen luona, joka kesäisin virtasi Mackenziehin, mutta silloin oli jäässä koko leveydeltään ja aina kiviseen pohjaansa asti — kuollut joki, pelkkää kiinteätä valkoista lähteeltä suulle saakka. Naarassusi juosta hölkytti väsyneenä sen uomaa pitkin, toverin kulkiessa jonkun verran edellä. Saavuttuaan korkeana kohoavan saviäyrään kohdalle se kääntyi ja astui sen luo. Kevätmyrskyt ja sulanut lumi olivat kaivertaneet äyrään kuperaksi ja muodostaneet eräässä kohden pienen luolan kapeasta halkeamasta.

Naarassusi seisahtui luolan suulle ja silmäili seinämää huolellisesti. Sitten se juoksi molemmilla puolin seinämän juurta myöten sinne asti, missä se äkisti kohosi pehmeäviivaisemmasta ympäristöstä. Luolalle palattuaan se tunkeutui sisään ahtaasta suusta. Noin kolme jalkaa sen täytyi ryömiä, sitten seinät avartuivat ja korkenivat muodostaen pienen pyöreän kammion, joka oli läpimitaltaan lähes kuuden jalan laajuinen; katto oli tuskin päätä korkeammalla. Paikka oli kuiva ja mukava. Susi tutki sitä mitä suurimmalla huolella kuono maassa ja pyörien useaan kertaan ahtaassa kehässä. Sitten, päästäen väsyneen huokauksen, joka kuulosti melkein röhkinältä, se käpristi kokoon ruumiinsa, antoi jalkainsa taipua ja paneutui maahan pää luolan suulle kääntyneenä. Korvat mielenkiinnosta törröttäen Silmäpuoli nauroi toverilleen, ja tämä saattoi nähdä sen hännän hyväntahtoisesti heiluvan ulkopuolella. Naaraan omat korvat kääntyivät verkalleen hetkeksi taaksepäin ja painuivat päätä vasten suun avautuessa ja kielen työntyessä rauhallisesti ulos, ja tällä tavoin se ilmaisi olevansa tyytyväinen oloonsa.

Silmäpuoli oli nälissään. Se tosin laskeutui pesän suulle nukkumaan, mutta sen uni oli levotonta. Se koetteli pysytellä hereillä ja teroitti korviaan kirkkaalle ulkomaailmalle, missä huhtikuun aurinko saattoi hangen kimmeltämään. Kun se torkahti, sen korviin hiipi salassa tihkuvan veden heikkoa sihinää, ja se nousi kuuntelemaan tarkkaavaisesti. Aurinko oli palannut, ja koko heräävä pohjolan maailma kutsui sitä. Elämä alkoi valveutua. Ilmassa oli kevään oireita, hangen alla kasvavan elämän tuntua, mahla puissa virtasi, umput mursivat pakkasen kahleet.

Silmäpuoli loi levottomia katseita toveriinsa, mutta tämä ei näyttänyt haluavan lähteä liikkeelle. Se katsahti ulkosalle, ja puolikymmentä lumilintua lehahti sen näköalan poikki seisaalleen, katsahti sitten taas toveriinsa ja laskeutui maahan ja torkahti. Kimeä, hento laulu kajahti sen korvissa. Kerran, pari se pyyhkäisi uneliaana kuonoansa käpälällään. Sitten se heräsi. Ilmassa sen kuonon kärjen kohdalla surisi yksinäinen hyttynen. Se oli täysikasvuinen hyttynen, joka kaiken talvea oli maannut kohmettuneena lahossa puunrungossa ja nyt vironnut auringon lämmöstä. Susi ei voinut enää vastustaa maailman kutsua. Sitäpaitsi se oli nälissään.

Se ryömi toverinsa luo ja koetti yllyttää tätä nousemaan. Mutta naaras vain ärisi sille, ja se lähti yksin ulos kirkkaaseen päivänpaisteeseen, missä se huomasi hangen käyneen pehmeäksi ja juoksemisen työlääksi. Se kulki jäätynyttä joen uomaa pitkin, missä puiden varjostama lumi vielä oli kestävä ja kiteinen. Se viipyi kahdeksan tuntia ja palasi pimeässä nälkäisempänä kuin oli lähtenyt. Riistaa se oli löytänyt, mutta ei ollut saanut sitä kiinni. Se oli vajonnut pehmeäksi sulaneen hangen läpi, kun jänis taas oli yhtä kevyesti kuin ennenkin lipunut pitkin pintaa.

Se pysähtyi pesän suulle äkillisen epäluulon valtaamana. Sisäpuolelta kuului heikkoja, outoja ääniä. Toveri ei niitä synnyttänyt, ja kuitenkin ne tuntuivat hämärästi tutuilta. Se hiipi hiljalleen sisälle, missä naaras otti sen vastaan varoittavasti muristen. Koiras ei siitä hämmästynyt, vaikka tottelikin pysytellen loitolla; mutta se ihmetteli yhä noita toisia ääniä — heikkoja, tukahdutettuja nyyhkytyksiä ja pirahduksia.

Toveri karkoitti sen äreästi tiehensä, ja se käpristyi luolan suulle nukkumaan. Kun aamu koitti ja pesään tunkeutui himmeätä valoa, se alkoi taasen tutkia, mistä nuo hämärän tutut äänet lähtivät. Toverin varoittavassa murinassa oli uusi sävy, joka ilmaisi mustasukkaisuutta, ja koiras pysytteli hyvin huolellisesti tarpeellisen välimatkan päässä. Se erotti kuitenkin naaraan jalkojen suojassa pitkin vartalon pituutta viisi omituista pientä elävää kääröä, jotka olivat perin heikkoja, perin avuttomia, päästivät hentoja, vikiseviä ääniä, mutta eivät kyenneet avaamaan silmiään. Vanha susi oli ymmällään. Tämä seikka ei tapahtunut ensimmäistä kertaa sen pitkän ja menestyksellisen elämän varrella. Näin oli sattunut monesti, mutta joka kerta ilmiö oli sille yhtä uusi yllätys.

Naaras loi toveriinsa levottomia katseita. Tuon tuostakin se päästi matalan murahduksen ja toisinaan, kun tämä näytti tulevan liian lähelle, murina kohosi kurkkuun teräväksi ärähdykseksi. Omaan kokemukseen perustuvia muistoja sillä ei ollut tällaisista tilanteista, mutta sen vaistossa, joka oli muodostunut kaikkien susiemojen kokemuksista, häämötti muisto isistä, jotka olivat syöneet vastasyntyneet ja avuttomat sikiönsä. Se ilmeni siinä voimakkaana pelkona ja saattoi sen estämään Silmäpuolta tutkimasta tarkemmin pentuja, jotka se oli siittänyt.

Mutta pelko oli turha. Vanha Silmäpuoli tunsi voimakasta vetoa, joka puolestaan oli kaikilta susi-isiltä periytynyt vaisto. Se ei pohtinut eikä kummastellut sitä. Tunne oli olemassa, sen olemuksen syissä; ja oli aivan luonnollista, että susi totteli sitä kääntämällä selkänsä vastasyntyneelle perheelleen ja lähtemällä lihaa etsimään.

Seitsemän tai kahdeksan kilometrin päässä luolasta joki jakautui ja sen haarat työntyivät edelleen vuorien välitse suorakulmaisesti. Kulkien vasemman haaran vartta se keksi verekset jäljet. Se nuuski niitä ja havaitsi ne niin tuoreiksi, että se kyyristyi nopeasti ja katseli sille suunnalle, mihin ne katosivat. Sitten se kääntyi hetken harkittuaan ja valitsi tiekseen oikean haaran. Jäljet olivat paljon isommat sen omia, ja se tiesi, että sellaisten vanavedessä se ei voinut tavata sanottavasti lihaa.

Kun se oli kulkenut kilometrin verran oikean haaran vartta, sen terävät korvat erottivat hampaiden jossain jyrsivän. Se hiipi saaliin luo ja huomasi sen piikkisiaksi, joka seisoi koholla puuta vasten ja kalvoi kuorta. Silmäpuoli läheni varovaisesti, mutta toivottomana. Se tunsi lajin, mutta ei ollut koskaan ennen tavannut sitä niin kaukana pohjoisessa, eikä se ollut milloinkaan pitkän elämänsä aikana saanut piikkisikaa syödäkseen. Se oli kuitenkin ammoin sitten oppinut tajuamaan, että oli olemassa jotain sellaista kuin sattuma, ja se vetäytyi yhä lähemmäksi. Ei voinut koskaan sanoa, mitä saattaisi tapahtua, sillä eläviin olentoihin nähden tapahtumat sattuivat aina jollain tavoin erilaisina.

Piikkisika kiertyi palloksi työntäen joka taholle pitkiä, teräviä neuloja, jotka tekivät hyökkäyksen mahdottomaksi. Nuoruudessaan Silmäpuoli oli kerran nuuskinut liian läheltä samanlaista, ilmeisesti elotonta piikkipalloa, ja silloin häntä oli äkkiä hujahtanut sille päin silmiä. Yhden piikin se oli vienyt mukanaan kuonossaan, missä se pysyi viikkokausia synnyttäen polttavan ajettuman, kunnes se viimein särkeytyi irti. Siispä susi nyt laskeutui mukavaan asentoon kyyrysilleen, kuono ainakin jalan päässä ja turvassa hännän tieltä. Näin se odotti pysyen aivan hiljaa. Eihän voinut tietää. Jotain saattoi tapahtua. Kenties piikkisika kiertyisi jälleen auki. Ehkä tulisi tilaisuus, jolloin kävisi sukkelasti vihlaiseminen käpälällä hentoa, suojatonta vatsaa.

Mutta puolen tunnin kuluttua susi nousi, murisi raivoissaan tuolle liikkumattomalle pallolle ja jatkoi matkaansa. Se oli viime aikoina vaaninut piikkisikoja liian usein ja turhaan tuhlatakseen enempää aikaa. Se kulki edelleen oikean haaran vartta. Päivä kului palkitsematta sen eränkäyntiä.

Herännyt isyyden vaisto painosti voimakkaana. Lihaa täytyi saada. Iltapäivällä se osui erään riekon kohdalle. Se tunkeutui juuri esiin viidakosta ja huomasi tuon hidasjärkisen linnun, joka istui puunrungolla vajaan jalan päässä sen kuonosta. Kumpikin havaitsi toisensa. Lintu yritti hätkähtäen tiehensä, mutta susi iski sen käpälällään maahan, hyökkäsi sitten kimppuun ja sieppasi sen hampaisiinsa, kun se livisti hangella koettaen nousta jälleen ilmaan. Kun hampaat tunkeutuivat pehmeän lihan ja hauraiden luiden läpi, alkoi susi luonnollisesti syödä. Sitten se muisti, kääntyi omille jäljilleen ja lähti kotia kohti, kantaen riekkoa suussaan.

Susi juoksi tapansa mukaan pehmeäjalkaisena, ikäänkuin liukuvana varjona, ja tutki varovaisena jokaista uutta näkökujaa matkansa varrella. Parin kilometrin päässä joen haarautuman yläpuolella se näki myöhempiä jälkiä samaa suurta laatua, jonka se oli tavannut varhain aamulla. Se seurasi niitä valmiina kohtaamaan niiden tekijän jokaisessa virran käänteessä.

Se pujotti päänsä esiin paaden takaa, missä virta teki tavallista suuremman polven, ja sen nopeat silmät keksivät jotain, joka saattoi sen äkkiä kyyristymään maahan. Siinä oli jälkien tekijä, iso naarasilves. Tämä oli kyyrysillään, kuten sekin varemmin samana päivänä, tuon kiinteäksi käpristyneen piikkipallon edessä. Ennen susi oli ollut liukuva varjo, nyt se muuttui sellaisen varjon haamuksi kiertäessään ryömien, kunnes joutui tuon hiljaisen, liikkumattoman parin lähettyville tuulen alapuolelle.

Se makasi lumessa, riekko vieressään, ja tirkistellen matalakasvuisen kuusen havujen välitse se vahti edessään olevaa näytelmää elämästä ja kuolemasta — odottavaa ilvestä ja odottavaa piikkisikaa, joita kumpaakin jännitti elämänhalu. Ja sellainen omituinen oli tämä peli laadultaan, että väkevämpää elämä vaati syömään heikomman ja heikompaa taasen välttämään syötäväksi joutumista. Sillä välin vanha Silmäpuolikin otti piilossa kyyrytessään osaa näytelmään, odottaen jotain outoa sattuman oikkua, joka auttaisi sitä lihan saamisessa, mihin elämä sitä pakotti.

Kului puoli tuntia, kului tunti, eikä tapahtunut mitään. Olisi saattanut luulla, että piikkipallo oli kivi, että ilves oli kovettunut marmoriksi, että vanha Silmäpuoli oli kuollut. Kaikkia kolmea eläintä jännitti kuitenkin elämänhalu, joka oli melkein tuskallinen, ja tuskinpa ne olivat milloinkaan elävämpiä kuin nyt näennäisessä kivettymistilassaan.

Silmäpuoli liikahti kevyesti ja tuijotti edelleen yhä innokkaampana. Jotain oli tapahtumaisillaan. Lopultakin piikkisika oli päättänyt vainolaisen lähteneen tiehensä. Verkalleen, varovasti se kiersi auki lävistämättömän piikkipanssarinsa. Ei mikään odotuksen väristys kiihdyttänyt sitä. Verkalleen, verkalleen tuo piikkinen pallo suoristui ja piteni. Silmäpuoli tunsi vahtiessaan äkkiä kosteutta suussaan, siitä alkoi tippua kuolaa, jonka synnytti tuo elävä liha, joka ojentui sen eteen ikäänkuin ateriaksi.

Piikkisika ei ollut kiertynyt auki aivan kokonaan, kun se havaitsi vihollisensa. Samassa silmänräpäyksessä ilves iski. Isku oli kuin salaman leimahdus, käpälä työnsi jäykät kyntensä, jotka olivat koukkuiset kuin haukan, hennon vatsan alle ja vetäytyi takaisin nopealla, repäisevällä liikkeellä. Jos piikkisika olisi ollut kokonaan suoristunut tai jos se ei olisi äkännyt vihollistaan silmänräpäyksen murto-osaa varemmin kuin isku tuli, ilveksen käpälä olisi päässyt erilleen vahingoittumatta. Mutta nyt häntä heilahti sivulle ja vajotti siihen terävät piikkinsä, kun se vetäytyi pois.

Kaikki oli tapahtunut samalla haavaa — isku, vastaisku, piikkisian tuskanhuuto, ison kissaeläimen älähdys äkillisestä kivusta ja hämmästyksestä. Silmäpuoli kohosi puoliksi kiihkoissaan, korvat pystyssä, häntä suorana ja täristen. Ilves ei voinut hillitä pahaa sisuaan. Se hyökkäsi hurjana otuksen kimppuun, joka oli haavoittanut sitä. Mutta vinkuva ja röhkivä piikkisika, joka heikosti koetti jälleen kiertää raadeltua ruumistaan turvalliseksi palloksi, sivalsi uudelleen hännällänsä, ja taasen tuo iso kissaeläin kiljaisi tuskasta ja hämmästyksestä. Sitten se alkoi peräytyä ja aivastella, ja kuonossa törrötti piikkejä kuin neuloja isossa pieluksessa. Se hieroi kuonoaan käpälällä koettaen irroittaa noita polttavia okaita, työnsi sen lumeen ja hankasi sitä oksia vasten; ja kaiken aikaa se hyppeli, milloin eteenpäin, milloin sivulle, ylös ja alas kivun ja pelon hurjistuttamana. Se aivasteli yhtämittaa, ja sen typpöhäntä koetti parhaansa mukaan heilahdella nopein, kiivain tempaisuin. Se herkesi hyppimästä ja rauhoittui melkoiseksi ajaksi. Silmäpuoli vahti. Eikä sekään voinut olla hätkähtämättä ja nostamatta vaistomaisesti selkäkarvojaan, kun ilves äkkiä kavahti varoittamatta suoraan ilmaan, päästäen samalla pitkän ja hirvittävän kiljahduksen. Sitten haavoittunut peto juoksi tiehensä kiljahtaen joka loikkauksella.

Vasta kun tämä meteli oli häipynyt etäälle, Silmäpuoli uskalsi lähteä liikkeelle. Se astui niin arkaillen, kuin hanki olisi ollut täynnään pystypäisiä piikkejä, jotka uhkasivat tunkeutua sen pehmeihin jalkapohjiin. Piikkisika otti suden vastaan raivoisasti vinkuen ja pitkiä hampaitaan hioen. Sen oli jälleen onnistunut kiertyä kokoon, mutta pallo ei ollut aivan yhtä kiinteä kuin ennen; siihen sen lihakset olivat liian repeytyneet. Ilves oli viiltänyt sen melkein kahtia, ja se vuoti vielä runsaasti verta.

Silmäpuoli ahmaisi suunsa täyteen veren tahraamaa lunta, pureskeli, maisteli ja nieli. Tämä oli ikäänkuin esimakua, ja sen nälkä kiihtyi suunnattomasti; mutta se oli liian vanha unohtaakseen varovaisuutensa. Se odotti. Se paneutui pitkälleen ja odotti, sillä välin kuin piikkisika hioi hampaitaan ja röhki ja nyyhki ja toisinaan vinkui kimeästi. Hetken kuluttua Silmäpuoli huomasi, että otuksen piikit alkoivat veltostua ja ruumis rupesi värisemään. Äkkiä värinä taukosi. Vielä kerran pitkät hampaat kalskahtivat uhmaavasti vastakkain, sitten kaikki piikit painuivat lakoon, ruumis lysähti kokoon eikä liikkunut enää.

Hermostunein, aroin käpälin Silmäpuoli suoristi piikkisian ruumiin ja käänsi sen selälleen. Ei ollut tapahtunut mitään. Eläin oli varmasti kuollut. Susi tarkasteli sitä tiukasti hetkisen, tarttui sitten varovasti kiinni hampaillaan ja lähti virralle päin, puolittain kantaen puolittain raahaten piikkisikaa; pään se oli kääntänyt sivulle varoakseen astumasta tuon pistävän möhkäleen päälle. Sen mieleen juolahti jotain, se hellitti taakkansa ja palasi sinne, mihin riekko oli jäänyt. Se ei epäröinyt hetkeäkään. Se tiesi selvästi, mitä oli tehtävä, ja pani sen heti toimeen syömällä suuhunsa riekon. Sitten se palasi ja tarttui uudelleen taakkaansa.

Kun se laahasi eränkäynnin tuloksen luolaan, naarassusi tarkasti tätä, käänsi kuononsa toveriansa kohti ja nuoli lievästi sen niskaa. Mutta seuraavassa tuokiossa se jo hääteli sitä pois pentujen läheltä päästäen ärähdyksen, joka oli vähemmän tiukka kuin tavallisesti, pikemmin puolusteleva kuin uhkaava. Vaistomainen pelko sikiöiden isää kohtaan alkoi hälvetä. Tämä käyttäytyi kuten susi-isän tulikin eikä osoittanut mitään rikollista halua ahmia suuhunsa niitä nuoria olentoja, jotka se oli siittänyt maailmaan.

KUUDES LUKU.
Harmaa pentu.

Se erosi ulkonäöltään veljistään ja sisaristaan. Niiden karvassa ilmeni jo äidiltä, naarassudelta, peritty punertava värivivahdus; tämä yksin kehittyi siinä suhteessa isän kaltaiseksi. Se oli poikueen ainoa harmaa penikka. Se oli syntynyt aito sudeksi, se oli ruumiillisesti vanhan Silmäpuolen ilmetty perikuva, paitsi että sillä oli kaksi silmää, kun isällä sitävastoin oli vain yksi.

Kauan eivät harmaan pennun silmät vielä olleet auki olleet, mutta se näki jo varsin selvästi. Ja silmien ollessa vielä suljettuina se oli tuntenut, maistanut ja haistanut. Molemmat sisarensa ja veljensä se tunsi sangen hyvin. Se oli alkanut kisailla niiden kanssa heikolla, kömpelöllä tavalla, vieläpä kinastellakin päästellen pienestä kurkustaan omituisia korisevia ääniä (murinan edeltäjiä), milloin sen veri rupesi kuohumaan. Ja jo aikoja ennen kuin silmät olivat avautuneet, se oli oppinut kosketuksesta, mausta ja hajusta tuntemaan emonsa — lämmön ja sulan ravinnon ja hellyyden suojan. Emolla oli pehmeä, hyväilevä kieli, joka rauhoitti lipuessaan pehmeän pikku ruumiin yli ja pakotti kyyristymään aivan lähelle ja vaipumaan uneen.

Suurin osa sen elämän ensimmäistä kuukautta oli vietetty näin nukkuen; mutta nyt se saattoi nähdä aivan hyvin, se pysyi valveilla yhä kauemmin kerrallaan ja alkoi oppia tuntemaan maailmansa varsin hyvin. Se maailma oli synkkä; mutta sitä se ei tietänyt, sillä mitään muuta maailmaa se ei tuntenut. Se oli hämärä, mutta sen silmien ei ollut koskaan tarvinnut mukautua mihinkään muuhun valoon. Sen maailma oli perin pieni. Rajoina olivat pesän seinät; mutta kun sillä ei ollut mitään tietoa avarasta ulkomaailmasta, eivät sen olemassaolon ahtaat rajat milloinkaan painostaneet sitä.

Mutta se oli varhain havainnut, että yksi sen maailman seinistä erosi muista. Tämä oli luolan suu ja valon lähde. Se oli havainnut sen muista eroavaksi jo aikoja ennen kuin sillä oli omia ajatuksia, tietoisia tahtomuksia. Se oli vastustamattomasti vetänyt puoleensa jo ennen kuin sen silmät avautuivat ja näkivät sen. Sen luoma valo oli osunut sen sulkeutuneisiin luomiin, ja silmät ja näköhermot olivat heränneet synnyttämään heikkoja kipinänkaltaisia välähdyksiä, jotka olivat lämminvärisiä ja kumman miellyttäviä. Sen ruumiissa ja jokaisessa ruumiin solussa piilevä elämä, joka oli sen ruumiin varsinainen perusaine ja erosi sen omasta persoonallisesta elämästä, oli ikävöinyt tuota valoa kohti ja pakottanut ruumista sitä kohti, samoinkuin kasvin erikoinen kemiallinen kokoomus työntää sitä päin aurinkoa.

Alussa, ennenkuin sen tietoinen elämä oli koittanut, se oli alituisesti ryöminyt luolan suulle päin. Ja siinä veljet ja sisaret olivat sen kaltaisia. Ei yksikään niistä ryöminyt tuona aikana koskaan takaseinän pimeitä sopukoita kohti. Valo veti niitä, ikäänkuin ne olisivat olleet kasveja; se kemiallinen kokoomus, joka muodosti niiden elämän, vaati valoa olemassaololle välttämättömänä, ja niiden pienet penikkaruumiit ryömivät sokeasti, kuten viiniköynnöksen kierteet. Myöhemmin, kun jokainen kehittyi yksilöksi ja alkoi persoonallisesti tulla tietoiseksi vaikutteista ja haluista, valon vetovoima eneni. Alituiseen ne ryömivät ja kahnustivat sitä kohti, alituiseen emo ajoi ne pois sen luota.

Tällä tavoin harmaa pentu oppi tuntemaan, että emolla oli muitakin ominaisuuksia kuin pehmeä, viihdyttävä kieli. Itsepäisesti ryömiessään se havaitsi emon kuonossa olevan jotain, mikä rankaisi terävällä nykäyksellä, ja myöhemmin se keksi käpälän, joka luhisti sen maahan ja pyöritteli ympäri nopein, tarkoin iskuin. Siten se oppi tuntemaan kipua, ja kun tämä yltyi, se oppi sitä karttamaan — ensiksi välttämällä sen aiheuttamista ja toiseksi, kun se sitä yhtäkaikki oli aiheuttanut, pakenemalla ja karttelemalla sitä. Tämä oli tietoista toimintaa ja tulos ensimmäisestä kokemuksien yleistämisestä. Sitä ennen se oli kavahtanut kivusta koneellisesti, kuten se oli koneellisesti ryöminyt valoa kohti. Tämän jälkeen se kavahti kipua, koska se tiesi sen kivuksi.

Se oli kiukkuinen penikka. Samanlaisia olivat sen veljet ja sisaretkin. Tämä oli luonnollista. Se kuului lihansyöjiin, isä ja äiti elivät yksinomaan lihasta. Maito, jota se oli imenyt ensimmäisessä hennossa iässään, oli suoraan lihasta muodostunutta maitoa. Ja nyt, kuukauden vanhana, kun sen silmät olivat olleet auki viikon verran, se alkoi itsekin syödä lihaa — lihaa, jonka naarassusi oli puolittain sulattanut ja oksentanut ulos noille viidelle kasvavalle penikalle, jotka jo vaativat yletöntä voimaa sen nisiltä.

Mutta harmaa pentu oli sitäpaitsi poikueen hurjin jäsen. Se saattoi synnyttää äänekkäämmän murinan kuin toiset. Sen pikkuiset raivonpurkaukset olivat paljoa peloittavammat kuin niiden. Se juuri ensinnä oppi keikauttamaan sisarukset nurin — taitavalla käpälän iskulla. Ja se myöskin ensinnä tarrautui toisen penikan korvaan ja veti ja tempoi ja murisi tiukasti kiinni puserrettujen hampaiden lomitse. Epäilemättä se tuotti emolle eniten puuhaa, kun oli estettävä poikuetta luolan suulle käymästä.

Valo alkoi päivä päivältä vetää harmaata penikkaa yhä enemmän puoleensa. Alituiseen se teki parin kyynärän pituisia seikkailuretkiä luolan suulle, ja alituiseen se ajettiin sieltä takaisin. Mutta se ei tietänyt sitä sisäänkäytäväksi. Se ei tietänyt mitään sisäänkäytävistä — teistä, joiden kautta pääsee paikasta toiseen. Eihän se tuntenut mitään muuta paikkaa, vielä vähemmin keinoa, miten sinne päästä. Niin että sille luolan sisäänkäytävä oli seinä — valoseinä. Mitä aurinko oli ulkosalla elävälle, sitä oli tämä seinä sille — sen maailman aurinko. Se veti sitä puoleensa kuin kynttilän liekki koita. Aina se pyrki sen luo. Elämä, joka kehittyi siinä niin nopeasti, veti sitä alituiseen valoseinää kohti. Elämä joka sen sisässä piili, tiesi, että se oli ainoa tie ulkomaailmaan. Mutta itse ei penikka tietänyt siitä mitään, se ei edes tietänyt, että olikaan mitään ulkomaailmaa.

Tämä valoseinä oli eräässä suhteessa perin omituinen. Isän (penikka oli jo oppinut tuntemaan isäkseen tuon toisen emonkaltaisen olion, joka makasi valon lähellä ja toimitti luolaan lihaa) — isän tapana oli astua suoraan päin etäistä valkoista seinää ja kadota siihen. Tätä ei harmaa penikka voinut käsittää. Emo ei sallinut koskaan lähestyä sitä seinää, mutta se oli lähestynyt toisia seiniä ja kohdannut kovia vastuksia aran kuononsa tiellä. Se teki kipeätä. Ja useiden sellaisten seikkailujen jälkeen se jätti seinät rauhaan. Ajattelematta asiaa sen enempää pikku penikka arveli tuon seinään katoamisen isälleen ominaiseksi merkillisyydeksi, kuten maito ja puoleksi sulanut liha olivat ominaisia emolle.

Todenteolla ei harmaa pentu ollutkaan taipuisa ajattelemaan — ei ainakaan ihmisten tavoin. Sen aivot toimivat varsin hämärästi. Silti sen johtopäätökset olivat yhtä terävät ja selvät kuin ihmisten tekemät. Sillä oli tapana hyväksyä asiat sellaisinaan, kyselemättä miksi. Juuri tällä tavoin se luokittelikin ne. Se ei vaivannut koskaan mieltään sillä, miksi jokin seikka tapahtui; riitti tietää, kuinka se tapahtui. Niinpä, kun se oli muutamia kertoja kolhaissut kuononsa peräseinään, se tyytyi tekemään sen johtopäätöksen, että seiniin katoaminen oli sille mahdotonta. Samalla lailla se hyväksyi tosiseikkana sen, että isä saattoi kadota seiniin. Mutta sitä ei kiusannut laisinkaan halu saada selville, mistä syystä isä ja se itse olivat tässä suhteessa erilaisia. Logiikka ja fysiikka eivät näet kuuluneet sen älylliseen rakenteeseen.

Useimpien erämaan eläjien lailla sekin sai varhain kokea nälkää. Koitti aika, jolloin lihan saanti loppui, vieläpä maitokin ehtyi emon nisissä. Alussa penikat vinkuivat ja ulisivat, mutta enimmäkseen ne nukkuivat. Ennen pitkää ne olivat jo vaipuneet nälän horrokseen. Luolassa ei enää syntynyt kinastuksia ja tappeluja, ei kuulunut mitään heikkoja raivonpurkauksia eikä murinan kokeita, ja etäistä valkoista seinää kohti suuntautuvat seikkailumatkat taukosivat kokonaan. Penikat nukkuivat elon liekin lepattaessa levottomasti ja painuessa yhä pienemmäksi.

Silmäpuoli oli epätoivoissaan. Se harhaili laajalti pitkin ympäristöä ja nukkui vain vähän luolassa, joka oli nyt käynyt ilottomaksi ja kurjaksi. Myöskin naarassusi poistui poikueensa luota lihaa etsimään. Ensi päivinä penikkain syntymän jälkeen Silmäpuoli oli useat kerrat palannut intiaanileirin lähettyville ja siellä rosvoillut jänisansoja. Mutta lumen sulaessa ja virtojen luodessa jääpeitteensä intiaanileiri oli siirtynyt pois, ja niin se tulolähde oli ehtynyt.

Kun harmaa penikka virkosi jälleen elämään ja alkoi tuntea mielenkiintoa etäistä valkoista seinää kohtaan, se huomasi pikku maailmansa väestön vähentyneen. Vain yksi sisar oli enää jäljellä. Toiset olivat kadonneet. Vahvemmaksi varttuessaan se havaitsi olevansa pakotettu kisailemaan yksinään, sillä sisko ei enää nostanutkaan päätään eikä liikkunut ympäri luolaa. Harmaan pennun pikku ruumis pyöristyi lihasta, jota se nyt söi, mutta siskolle ravinto oli tullut liian myöhään. Se nukkui yhtämittaa, se oli kuin nahalla peitetty hento luuranko, jossa liekki lepatti yhä matalampana ja lopulta sammui kokonaan.

Sitten tuli aika, jolloin harmaa penikka ei enää nähnyt isänsä ilmestyvän seinästä ja katoavan siihen tai laskeutuvan levolle luolan suulle. Isä oli hävinnyt toisen, hiukan lievemmän nälänhädän lopulla. Naarassusi tiesi, miksi Silmäpuoli ei palannut koskaan takaisin, mutta sillä ei ollut mitään keinoa kertoa näkemiään harmaalle penikalle. Pyydystäessään itse riistaa virran vasemman haaran varrella, missä ilves asusti, se oli seurannut Silmäpuolen päivänvanhoja jälkiä. Ja se oli löytänyt toverinsa tai oikeastaan tämän jäännökset jälkien päässä. Siellä oli useita merkkejä suoritetusta taistelusta, ja ilves näkyi vetäytyneen luolaansa saatuaan voiton. Ennen poistumistaan naarassusi oli keksinyt luolan, mutta merkit ilmaisivat ilveksen olevan kotosalla, eikä se ollut uskaltanut tunkeutua sisään.

Tämän jälkeen naarassusi karttoi vasenta haaraa metsästysretkillään. Sillä se tiesi, että ilveksen pesässä oli poikue, ja ilveksen se tunsi hurjaluontoiseksi olioksi ja peloittavaksi tappelijaksi. Kyllähän puolen tusinan suden kävi helposti ajaminen sylkevä ja harjaksiaan nostava ilves puuhun, mutta aivan toista oli yksinäisen suden asettua ilvestä vastaan — varsinkin kun tiesi sillä olevan takanaan nälkäisen poikueen.

Mutta erämaa on erämaata, äitiys on äitiyttä, se on kaikkina aikoina kiihkoisa suojelemaan niin erämaassa kuin sen ulkopuolellakin. Ja oli koittava aika, jolloin naarassusi harmaan penikkansa vuoksi uskalsi edetä vasemmalle haaralle ja kallioiden keskellä sijaitsevaan luolaan, uhmaten siellä ilveksen raivoa.

SEITSEMÄS LUKU.
Maailman seinä.

Niihin aikoihin, jolloin emo alkoi poistua luolasta pyyntiretkille, penikka oli oppinut perin pohjin lain, joka kielsi sitä lähestymästä pesän suuta. Olihan emon kuono ja käpälä monet monituiset kerrat tuimasti teroittanut sitä sen mieleen, ja nyt siinä alkoi lisäksi kehittyä pelon vaisto. Se ei ollut koskaan lyhyen luolaelämänsä aikana kohdannut mitään pelättävää. Mutta silti siinä asusti pelko. Tämä tunne oli siirtynyt siihen kaukaisilta esivanhemmilta kautta tuhansien elämäin. Harmaa penikka oli saanut sen perintönä suoraan Silmäpuolelta ja naarassudelta, mutta näille taas se oli tullut kaikkien varempien susipolvien kautta. Pelko! — se on erämaan perintölahja, jota ei yksikään luontokappale voi välttää eikä vaihtaa hernerokkaan.

Niinpä harmaa penikka tunsi pelon, vaikk'ei tietänytkään, mistä aineesta pelko oli muodostunut. Kenties se hyväksyi sen yhdeksi elämän esteistä. Sillä se oli jo oppinut huomaamaan, että sellaisia esteitä oli olemassa. Se oli tuntenut nälkää; ja kun se ei voinut tyydyttää nälkäänsä, se oli tuntenut esteen tiellään. Väistymätön luolan seinä, emon kuonon kova tyrkkäys, käpälän luhistava lyönti, ruuanpuutteen aiheuttama pitkällinen nälkä, kaikki nämä olivat saattaneet sen tajuamaan, ettei maailmassa ollutkaan pelkkää vapautta — että elämällä oli esteensä ja rajansa. Nämä esteet ja rajat olivat lakeja. Ken niitä totteli, se välttyi kivusta ja eli onnellisena.

Se ei pohtinut asiaa näin ihmistapaan. Se vain luokitti asiat sellaisiin, jotka tekivät kipeätä, ja sellaisiin, jotka eivät tehneet. Ja sellaisen luokittamisen jälkeen se karttoi kaikkea, mikä tuotti kipua — esteitä ja rajoja — saadakseen nauttia elämän suomasta palkinnosta. Näin se kuuliaisena äidin teroittamalle laille ja tuolle tuntemattomalle ja nimettömälle seikalle, pelolle, pysytteli poissa luolan suusta. Tämä oli sille yhä vielä valkoinen valoseinä. Äidin ollessa poissa se nukkui enimmät ajat, ja milloin se väliajoin oli hereillä, se oleili varsin hiljaa tukahduttaen vinkuvat äänet, jotka kutittivat kurkkua ja pyrkivät kuuluville.

Maatessaan kerran valveilla se kuuli valkoisesta seinästä outoa ääntä. Se ei tietänyt, että ulkopuolella seisoi ahma vavisten kauttaaltaan omaa rohkeuttaan ja varovaisesti tutkistellen hajuaistillaan, mitä luola sisälsi. Penikka tiesi vain sen, että nuuuskinta oli outoa, tuntematonta ja siis peloittavaa — sillä kaikki tuntematon oli pelon pääaineksia.

Harmaan pennun selkäkarvat pörhistyivät, mutta hiljaisesti. Mistä se saattoi tietää, että tuo nuuskiva olio oli sellaisia, joiden vuoksi karvat oli pörrötettävä? Tämä teko ei aiheutunutkaan sen omasta tietämyksestä, se oli vain näkyvä ilmaus pelosta, joka siinä asusti ja jota se ei itse kyennyt selittämään. Mutta pelon ohella ilmaantui toinen vaisto — halu piiloutua. Penikka oli hurjan kauhun vallassa, ja kuitenkin se makasi liikahtamatta ja ääntäkään päästämättä, jähmettyneenä, liikkumattomaksi kivettyneenä, ikäänkuin kuolleena. Kotiin palatessaan emo murisi, kun se haistoi ahman jäljet, loikkasi luolaan ja nuoleskeli ja nuuski sikiötään tavattoman kiihkeästi ja hellästi. Ja penikka tunsi välttäneensä suuren vaaran.

Mutta penikassa toimi toisiakin voimia, joista suurin oli varttuminen. Vaisto ja laki vaativat sitä olemaan kuuliainen. Mutta varttuminen vaati olemaan tottelematon. Emo ja pelko käskivät pysyttelemään etäällä valkoisesta seinästä. Varttuminen on elämää, ja elämä pyrkii aina valoa kohti. Ja aivan mahdotonta oli estää elämän vuoksiaaltoa, joka siinä nousi nousemistaan jokaisesta lihapalasta, jonka se nieli, jokaisesta henkäyksestä, jonka se veti keuhkoihinsa. Lopulta pelko ja kuuliaisuus hukkuivat eräänä päivänä ylitsekuohuvan elämän hyökyyn ja penikka tallusteli luolan suuta kohti.

Tämä seinä erosi kokonaan sen ennen tuntemista; se näytti peräytyvän yhä edemmäksi. Pieni, arka kuono, joka tutkistellen työntyi eteenpäin, ei tölmännytkään kovaan esteeseen. Seinä tuntui olevan yhtä pehmeätä ja läpäistävää ainetta kuin valokin. Ja koska tila sen silmissä näytti muodolta, se tunkeutui omasta mielestään seinän sisään ja kylpi aineessa, josta se oli muodostunut.

Kerrassaan kummallista! Se tallusteli tyhjyydessä. Ja valo kävi yhä kirkkaammaksi. Pelko käski kääntymään takaisin, mutta varttuminen ajoi eteenpäin. Äkkiä se huomasi joutuneensa luolan suulle. Seinä, jonka sisäpuolella se oli luullut olevansa, hypähti yhtä äkisti sen taakse suunnattoman matkan päähän. Valo oli käynyt kiusallisen kirkkaaksi. Aivan se sokaisi. Samoin tuo äkillinen ja suunnaton tilan laajentuminen saattoi pään pyörälle. Silmät mukautuivat koneellisesti kirkkauteen, sovittautuivat laajentuneisiin välimatkoihin. Ensinnä seinä oli siirtynyt silmänkantaman ulkopuolelle. Nyt penikka näki sen uudelleen, mutta se tuntui olevan merkillisen kaukana. Myöskin sen ulkomuoto oli muuttunut. Se oli nyt hyvin monivivahteinen seinä, sen muodostivat virtaa reunustavat puut, puiden yli kohoava vastarannan vuori ja tämänkin yli kohoava taivas. Penikan valtasi ankara pelko. Tässä oli lisää tuota kammottavaa tuntematonta. Se kyyristyi luolan suulle ja tuijotteli maailmaa. Kovin se oli nyt peloissaan. Koska tämä oli tuntematonta, oli se myöskin vihamielistä. Sen vuoksi selkäkarvat nousivat pystyyn ja huulet vetäytyivät heikkoon irvistykseen sen yrittäessä synnyttää hurjan ja peloittavan karjahduksen. Pienuudestaan ja säikähdyksestään huolimatta se uhmaili ja vaati taisteluun koko avaraa maailmaa.

Mitään ei tapahtunut. Penikka tuijotti edelleen, ja mielenkiinnossaan se unohti murista. Unohtipa se pelkonsakin. Pelko oli toistaiseksi saanut väistyä varttumisen tieltä, ja varttuminen taas oli pukeutunut uteliaisuuden verhoon. Se alkoi huomata läheisiä ilmiöitä — auringossa kimaltelevan avoimen kohdan virtaa, rinteen alapuolella sijaitsevan kuivettuneen hongan ja itse rinteen, joka kohosi suoraan sen luo ja päättyi kahden jalan päässä luolan suusta, missä se makasi.

Harmaa penikka oli elänyt kaiken ikänsä tasaisella pohjalla. Se ei ollut koskaan kokenut putoamisen aiheuttamaa kipua. Eikä se edes tietänyt, mitä putoaminen olikaan. Niinpä se nyt astui rohkeasti ulos ilmaan. Takajalat olivat vielä luolan suulla, joten se putosi päistikkaa eteenpäin. Maa iski sitä ankarasti kuonoon, niin että se kiljahti. Sitten se alkoi pyörimistään pyöriä rinnettä alaspäin. Se joutui suunnattoman kauhun valtaan. Tuntematon oli lopultakin saanut sen kynsiinsä. Se oli käynyt siihen raivoisasti käsiksi ja aikoi nyt tuottaa sille jotain hirvittävän pahaa. Varttuminen sai väistyä pelon tieltä, ja se ulisi kuin säikähtynyt penikka ainakin.

Tuntematon kuljetti sitä ties kuinka hirvittävää kipua kohti, ja se kiljui ja ulisi herkeämättä. Tämä oli aivan toista kuin maata kyyrysillään jähmettävän pelon valtaamana, tuntemattoman hiipiessä juuri ohitse. Nyt tuntematon oli saanut lujan otteen. Äänettömyydestä ei olisi enää mitään hyötyä. Sitä paitsi sydäntä ei kouristanutkaan pelko, vaan kauhu.

Rinne muuttui yhä loivemmaksi, ja sen juuri oli ruohon peittämä. Täällä penikka menetti vastustustarmonsa. Lopultakin pysähdyttyään se päästi vielä viimeisen tuskan ulvahduksen ja sitten pitkän, vinkuvan valitushuudon. Ja aivan luonnollisesti, ikäänkuin olisi elämässään siistiytynyt tuhannesti, se alkoi nuoleskella pois kuivaa savea, joka oli tahrinut sen turkin.

Sitten se nousi istumaan ja tuijotteli ympärilleen samoin, kuin ensimmäinen ihminen Marsiin joutuessaan tekisi. Penikka oli murtautunut maailman seinän lävitse, tuntematon oli hellittänyt otteensa, ja tässähän sitä nyt istui loukkaantumattomana. Mutta ensimmäinen ihminen ei tuntisi itseään Marsissa niin vieraaksi kuin nyt tämä penikka. Se huomasi keksineensä aivan uuden maailman, josta se ei ollut ennen tietänyt mitään, jota se ei ollut aavistanut olevan olemassakaan.

Kun nyt tuo kauhea tuntematon oli hellittänyt, se unohti, että tuntemattomassa oli kauhuja. Sen valtasi vain uteliaisuus. Se tutki allaan olevaa ruohoa, kanervaa ja kuivettuneen hongan lahonnutta runkoa, joka kohosi metsä-aukeaman laidassa. Orava, joka juoksi tyven ympäri, kapsahti aivan sen eteen ja pelästytti sen pahanpäiväisesti. Se kyyristyi muristen. Mutta orava oli yhtä säikähtynyt. Se livisti ylös puuhun ja toruskeli turvapaikastaan kiihkeänä takaisin.

Tämä kohotti penikan rohkeutta, ja vaikka hetken kuluttua tikkakin sai sen hätkähtämään, se jatkoi kuitenkin rohkeana kulkuaan. Se alkoi jo käydä niin uskaliaaksi, että kun muuan närhi hävyttömänä hypähti sitä kohti, se tavoitteli lintua leikiten käpälällään. Seurauksena oli terävä isku, joka osui kuonon päähän ja sai sen ulisten kyyristymään. Tämä rähinä oli liian ankara närhille, joka turvautui pakoon.

Mutta penikka oli oppivainen. Sen hämärä järki oli jo laatinut tiedottomasti luokituksen. Oli olemassa eläviä ja elottomia ilmiöitä. Eläviä piti varoa; elottomat pysyivät aina samalla kohtaa, mutta elävät liikkuivat, eikä saattanut lainkaan tietää, mitä ne tekivät. Niiltä saattoi yleensä odottaa odottamatonta, ja sitä varten täytyi olla varoillaan.

Penikka matkasi perin kömpelösti. Se juoksi päin risuja ja jos jotakin. Oksa, jonka se luuli olevan pitkän matkan päässä, iski sitä seuraavassa tuokiossa kuonoon tai sipaisi pitkin kylkiluita. Pinta oli epätasainen. Toisinaan se astui harhaan loukaten milloin kuononsa, milloin jalkansa. Kivet pyörivät niille astuessa, ja niistä se oppi tajuamaan, etteivät elottomat aina olleet yhtä vakavia kuin kotiluola ja että pienet elottomat esineet olivat isoja herkemmät putoamaan tai pyörimään. Mutta jokaisesta tapaturmasta se oppi. Mitä kauemmin se kulki, sitä paremmaksi kävi astunta. Se alkoi mukautua olosuhteisiin. Se oppi arvioimaan lihastensa liikkeitä, tuntemaan ruumiilliset rajansa, mittaamaan eri esineiden ja esineiden sekä oman itsensä välimatkoja. Onni auttoi sitä jo alussa. Lihan pyydystäjäksi syntyneenä (vaikk'ei se itse tietänyt sitä) se osui lihan kimppuun juuri oman luolansa edustalla ja ensimmäisellä retkellään. Se joutui aivan epähuomiossa ovelasti kätkettyyn riekonpesään; oikeastaan se putosi siihen. Se yritteli kulkea kaatuneen hongan runkoa pitkin. Mädännyt kaarna lahosi jalan alta, ja epätoivosta kiljahtaen se luisui alamäkeä, rusahti pienen pensaan lehvien lävitse ja putosi keskelle seitsemää riekonpoikasta, jotka makasivat maassa keskellä pensasta.

Ne alkoivat meluta, ja ensin se pelkäsi niitä. Sitten se huomasi ne varsin pieniksi ja kävi rohkeammaksi. Ne liikkuivat. Se laski käpälänsä erään päälle, ja silloin tämä rupesi liikkumaan vilkkaammin. Se haisteli lintua. Se otti sen suuhunsa. Poikanen ponnistelihe vastaan ja kutitti sen kieltä. Samaan aikaan siinä heräsi nälän tunne. Sen leuat sulkeutuivat. Poikasen hennot luut murskautuivat, ja suden suuhun virtasi lämmintä verta. Se maistui hyvältä. Tämähän oli lihaa, samaa jota emo oli antanut, tämä vain eli hampaissa ja oli sen vuoksi parempaa. Ja niin susi söi riekon. Eikä se herennyt, ennenkuin oli ahminut suuhunsa koko poikueen. Sitten se nuoli käpäliänsä samalla tapaa kuin emokin teki ja rupesi ryömimään ulos pensaasta.

Ulkopuolella se kohtasi höyhenisen pyörretuulen. Tämä hyökkäys ja siipien kiukkuiset läimähdykset saattoivat sen ymmälleen ja sokaisivat sen. Se kätki päänsä käpälien väliin ja ulisi. Iskut taajenivat. Riekko-emo oli raivoissaan. Silloin susikin suuttui. Se nousi muristen ja iski takaisin käpälillään. Se upotti pikku hampaansa toiseen siipeen ja kiskoi siitä vankasti. Riekko ponnisteli vastaan lyöden päin kuonoa vapaalla siivellään. Tämä oli penikan ensimmäinen taistelu. Se oli haltioissaan. Se unohti kokonaan tuntemattoman, ei pelännyt enää mitään. Se tappeli, repi elävää olentoa, joka iski vastaan. Ja sitten, tämä elävä olento oli myöskin lihaa. Suden valtasi halu surmata. Se oli juuri tuhonnut pieniä eläviä olentoja. Nyt se tahtoi tuhota ison elävän olennon. Se oli liian ankarassa puuhassa ja liian onnellinen tietääkseen olevansa onnellinen. Se tunsi outoa nautintoa ja viehätystä, suurempaa kuin koskaan ennen.

Se piteli kiinni siivestä ja ärisi tiukkaanpuristettujen hampaittensa lomitse. Riekko raahasi vastustajansa ulos pensaasta. Kun se kääntyi ja koetti saada penikan takaisin pensaan suojaan, tämä vuorostaan kiskoi sen pois sen luota ja ulos aukealle. Ja kaiken aikaa se päästeli hätähuutoja ja iski vapaalla siivellään niin että höyheniä lenteli kuin lumihiutaleita. Penikka joutui suunnattoman kiihkon valtaan. Koko rodun taisteluvimma kuohutti sitä. Tämä oli elämää, vaikk'ei se tietänyt sitä. Se alkoi tajuta oman tarkoituksensa maailmassa; se oli nyt siinä toimessa, jota varten se oli luotu — surmaamassa lihaa ja tappelemassa saadakseen sen surmatuksi. Nyt se oikeutti olemassaolonsa, jota suurempaa elämä ei voi tehdä; sillä elämä saavuttaa huippukohtansa, kun se tekee voimiensa takaa sitä, mitä varten se on varustettu.

Jonkun ajan kuluttua riekko herkesi ponnistelemasta. Susi piteli sitä yhä siivestä, ja molemmat makasivat maassa katsellen toisiaan. Penikka koetti murista uhkaavasti, hurjasti. Lintu nokkasi sitä kuonoon, joka oli entisten seikkailujen jäljiltä vielä arka. Se hätkähti, mutta ei hellittänyt. Lintu nokkasi yhä uudelleen. Silloin se alkoi vinkua ja koetti peräytyä huomaamatta, että se otteensa vuoksi raahasi vastustajaa mukanaan. Iskuja osui satamalla sen pahoinpideltyyn kuonoon. Nyt taisteluhalu alkoi laimentua, se hellitti saaliinsa, pyörähti ympäri ja turvautui häpeälliseen pakoon tallustaen aukeaman poikki.

Se laskeutui lepäämään aukeaman toiselle puolen lähelle pensastoa. Kieli riippui ulkona suusta, rinta aaltoili ja huohotti, kuonoa särki niin, että se vinkui edelleen. Mutta äkkiä se tunsi, että jotakin kauhean uhkaavaa oli tulossa. Tuntematon kaikkine hirmuineen syöksyi sen kimppuun, ja se peräytyi vaistomaisesti pensaiden suojaan. Tällöin sitä kohti lehahti tuulahdus ja ohitse pyyhälsi muuan iso, siivekäs olio. Taivaan sinestä alas syöksyvä haukka oli melkein iskeytymäisillään siihen kiinni.

Kun penikka nyt makasi pensastossa tointuen säikähdyksestään ja tirkistellen arkana ulos, riekko-emo lentää lepatteli ulos rosvotusta pesästään aukeaman toisella puolen. Tappionsa vuoksi tämä ei kiinnittänyt mitään huomiota siivekkääseen vasamaan. Mutta penikka näki — ja se oli sille samalla sekä varoitukseksi että opiksi — kuinka haukka nopeasti sukelsi alaspäin, pyyhälsi äkisti juuri maanpinnan ylitse, iski kyntensä riekon ruumiiseen tämän parahtaessa tuskasta ja pelosta ja syöksyi jälleen ylöspäin taivasta kohti vieden riekon mukanaan.

Kului pitkä aika, ennenkuin penikka lähti piilopaikastaan. Se oli oppinut paljon. Elävät olennot olivat lihaa. Ne olivat hyviä syödä. Mutta elävät olennot voivat myöskin vahingoittaa, jos ne ovat kyllin isoja. Oli parasta syödä pieniä eläviä olentoja, kuten riekonpoikia, ja jättää rauhaan isot elävät, kuten riekko-emot. Kaikesta huolimatta susi tunsi hieman kunnianhimoa, se halusi päästä uudelleen tappelemaan tuon riekko-emon kanssa — mutta nyt haukka oli vienyt sen pois. Ehkäpä olisi muitakin riekko-emoja, täytyi lähteä tutkimaan.

Se kulki penkereistä porrasta myöten alas virralle. Vettä se ei ollut koskaan ennen nähnyt. Taisipa olla hyvä astua sille, pinnassa ei ollut mitään epätasaisuuksia. Se astui sille rohkeasti ja vaipui pelosta ulvoen tuntemattoman syleilyyn. Tuntui kylmältä, ja se hengitti nopeasti suu ammollaan. Keuhkoihin syöksyikin vettä eikä ilmaa, kuten aina hengittäessä. Tukehtuminen herätti siinä kuoleman tuskan. Sillä ei ollut mitään tietoista kuoleman tuntemusta, mutta kaikkien muiden erämaan eläimien lailla se omasi kuoleman vaiston. Kuolema oli siitä suurin kivuista, itse tuntemattoman perusolemus, tuntemattoman kauhujen summa — kammottavin onnettomuus, mitä saattoi tapahtua, johon nähden se ei tietänyt mitään ja pelkäsi kaikkea.

Se kohosi pinnalle, ja suloinen ilma syöksyi sen avoimeen suuhun. Se ei vajonnutkaan enää. Aivan ikäänkuin vanhaan totuttuun tapaan se liikutteli kaikkia jalkojaan ja alkoi uida. Läheisin ranta oli kolmisen jalan päässä; mutta se oli noussut pinnalle selin siihen, ja ensimmäinen kohta, mihin sen katse osui, oli vastainen ranta, jota kohti se rupesi viipymättä uimaan. Joki oli vähäinen, mutta avautui poukamassa parinkymmenen jalan laajuiseksi.

Keskellä uomaa virta sieppasi penikan mukaansa ja kuljetti sitä alaspäin. Siellä se joutui pieneen koskeen, missä uinti ei auttanut. Hiljainen vesi oli äkkiä muuttunut vihaiseksi. Toisinaan penikka oli pohjassa, toisinaan pinnalla. Kaiken aikaa se oli ankarassa liikkeessä, milloin pyörien ja kieppuen, milloin taas törmäten kiveen. Ja joka kerta kiveen osuessaan se ulvaisi. Sen kulkua kuvasi sarja ulvahduksia, joista olisi voinut laskea, kuinka monta paatta se matkallaan kohtasi.

Putouksen alla oli toinen suvanto, ja siellä virta kuljetti sen pehmeästi rannalle ja laski yhtä pehmeästi hiekkavuoteelle. Se ryömi kiihkeänä ylös vedestä ja laskeutui lepäämään. Taas se oli oppinut tuntemaan enemmän maailmaa. Vesi ei ollut elävä. Ja kuitenkin se liikkui. Myöskin se näytti yhtä tukevalta kuin maa, mutta ei ollut ensinkään tukevaa. Tästä se teki sen johtopäätöksen, ettei kaikki aina ollut sitä, miltä se näytti. Penikan pelko tuntematonta kohtaan oli perittyä epäluuloa, ja nyt kokemus oli sitä lujittanut. Tämän jälkeen se alkoi kohdella kaikkea odottavalla epäluuloisuudella. Ensin oli opittava tuntemaan ilmiön todellinen luonne, ennenkuin siihen saattoi luottaa.

Olipa kohtalo määrännyt sille täksi päiväksi vielä yhden seikkailun. Sen mieleen oli muistunut, että maailmassa oli sellainenkin olento kuin oma emo. Ja silloin se alkoi tuntea kaipaavansa tätä enemmän kuin mitään muuta maailmassa. Ruumis oli väsynyt kaikista seikkailuista, ja lisäksi olivat pikku aivotkin peräti uupuneet. Eiväthän ne olleet koko varemman elämän aikana työskennelleet niin ankarasti kuin tänä yhtenä päivänä. Sitä paitsi penikan oli uni. Ja niin se lähti hakemaan kotiluolaa ja emoa, joutuen samalla suunnattoman yksinäisyyden ja avuttomuuden tunteen valtaan.

Se tallusteli juuri pensaiden lomitse, kun kuului terävä, säikyttävä huudahdus. Silmien ohitse välähti jotain keltaista. Se huomasi kärpän hypähtävän äkkiä syrjään. Tämä oli pieni eläin, joten penikka ei pelännyt. Sitten se havaitsi jalkainsa juuressa pikkuruisen, vain muutaman tuuman pituisen elävän, nuoren kärpän, joka sen tavoin oli tottelemattomana lähtenyt seikkailemaan. Tämä koetti peräytyä suden tieltä. Susi pyöräytti sen kumoon käpälällään. Se päästi omituisen, kirskuvan äänen. Seuraavassa tuokiossa keltainen välähdys ilmestyi uudelleen suden silmien eteen. Jälleen kuului säikyttävä huuto, ja samassa silmänräpäyksessä susi sai ankaran iskun kaulaansa ja tunsi kärppä-emon terävien hampaiden tunkeutuvan lihaansa.

Vetäytyessään kiljuen ja ulisten poispäin se näki kärpän hypähtävän poikasensa luo ja katoavan sen kera läheiseen viidakkoon. Hampaiden kaulaan viiltämät haavat polttivat yhä, mutta vielä enemmän vihavoitsivat sen tunteet, ja se istuutui maahan vinkuen heikosti. Mutta kärppä-emo oli niin pieni ja niin hurja. Sudella oli vielä opittavana, että kokoon ja painoon verraten kärppä oli kiukkuisin, kostonhaluisin ja peloittavin kaikista erämaan surmantuojista. Mutta pian se oli pääsevä osalliseksi tuosta tietämyksestä.

Penikka vikisi yhä vielä, kun kärppä-emo ilmestyi uudelleen näkyviin. Tämä ei hyökännyt heti kimppuun, kun poikanen oli turvassa, vaan lähestyi varovaisemmin, joten penikalla oli tilaisuus tarkastella tuota solakkaa, käärmemäistä ruumista ja pystyä, sukkelaa päätä, joka oli käärmemäinen sekin. Kärpän terävä, uhkaava huuto saattoi karvat nousemaan pystyyn suden selässä, ja tämä murisi sille varoittavasti. Se tuli yhä lähemmäksi. Tapahtui hyppäys, nopeampi penikan kokematonta näköä, ja soleva, keltainen ruumis katosi hetkeksi sen näkyvistä. Seuraavassa tuokiossa tämä oli kiinni sen kurkussa, hampaat hautautuneina sen turkkiin ja lihaan.

Alussa susi ärisi ja koetti taistella, mutta se oli perin nuori, ja olihan tämä vasta sen ensimmäinen päivä maailmassa: ärinä raukeni vinkunaksi ja taistelu muodostui pyrkimykseksi päästä pakoon. Kärppä vain ei hellittänyt. Se pysyi yhä kiinnitakertuneena koettaen päästä hampaillaan käsiksi valtimoon, missä suden elinveri poreili. Kärppä oli verenjuoja, ja sen mielestä oli aina parasta imeä suoraan elämän kurkusta.

Harmaa penikka olisi kuollut eikä siitä olisi käynyt kirjoittaminen mitään tarinaa, ellei naarassusi olisi saapunut loikkien pensaikon halki. Kärppä päästi penikan ja hyökkäsi emon kurkkuun; yritys ei onnistunut, mutta se sai sen sijaan kiinni leuasta. Naarassusi heilautti päätään kuin ruoskan siimaa, mursi kärpän otteen ja lennätti sen korkealle ilmaan. Ja tuo hoikka, keltainen ruumis oli vielä ilmassa, kun suden leuat sulkeutuivat sen ympäri, ja kärppä sai surmansa musertavien hampaiden välissä.

Jälleen penikka sai tuta hellyyttä emonsa puolelta. Tämä näkyi iloitsevan sikiönsä löytämisestä vieläkin enemmän kuin penikka siitä, että se oli löydetty. Naarassusi nuuski pentuansa, hyväili sitä ja nuoleskeli haavoja, joita kärpän hampaat olivat viiltäneet. Sitten emo ja penikka söivät keskenään verenimijän ja lähtivät luolaansa nukkumaan.

KAHDEKSAS LUKU.
Erämaan laki.

Penikka kehittyi nopeasti. Se lepäsi kaksi päivää ja uskalsi sitten lähteä jälleen liikkeelle luolasta. Tällä retkellä se tapasi nuoren kärpän, jonka emon syönnissä se oli ollut osallisena, ja nyt se piti huolta siitä, että poikanen meni samaa tietä kuin emokin.

Mutta tällä matkalla se ei kulkenut harhaan. Väsyttyään se löysi takaisin luolaan ja nukkui siellä. Ja jok'ikinen päivä tämän jälkeen se oli ulkosalla ja harhaili yhä laajemmalti.

Se alkoi tuntea tarkalleen voimansa ja heikkoutensa ja tietää, milloin oli oltava rohkea, milloin taas varovainen. Se havaitsi sopivammaksi olla varuillaan kaiken aikaa, paitsi sellaisina harvoina hetkinä, jolloin se omasta uljuudestaan vakuutettuna heittäytyi pienten raivonpuuskien ja intohimojen valtaan.

Se oli aina oikea pikku paholainen tavatessaan yksinäisen riekon. Eikä se jättänyt milloinkaan vastaamatta kiukkuisesti sen oravan nalkutukseen, jonka se oli ensi kerralla kohdannut kuivuneen hongan luona. Närhin nähdessään se taas joutui melkein aina hurjan raivon valtaan, sillä se ei unohtanut milloinkaan saaneensa sellaisen ensi kerran tavatessaan aimo iskun kuonoonsa.

Mutta oli aikoja, jolloin ei edes närhikään herättänyt siinä mielenkiintoa, ja niin oli laita, kun se tunsi jonkun toisen lihanpyydystäjän tavoittelevan omaa henkeä. Se ei unohtanut koskaan haukkaa, ja tämän liukuva varjo sai sen aina kyyristymään lähimpään viidakkoon. Se ei enää kieriskellyt eikä tallustellut, se alkoi jo astua emonsa tapaan salaisesti liukuen, ilmeisesti aivan rauhallisesti, mutta silti lipuen eteenpäin petollisen nopeasti. Lihan hankinnassa onni oli alussa suosinut sitä, mutta sitten käynyt petolliseksi. Enempää se ei ollut saanut surmatuksi kuin nuo seitsemän riekonpoikasta ja pikku kärpän. Halu tappaa kasvoi kuitenkin päivä päivältä, ja se himoitsi nälkäisenä oravaa, joka rupatteli niin suulaasti ja aina ilmoitti kaikille salon eläjille, että suden penikka teki tuloaan. Mutta linnut lensivät ilmassa ja oravat pystyivät kapuamaan puihin, ja penikka saattoi pyrkiä oravan kimppuun vain salaa ryömien, kun tämä oleskeli maassa.

Emoansa kohtaan penikka tunsi suurta kunnioitusta. Emo kykeni hankkimaan lihaa, ja aina se toi sikiölleen tämän osan. Sitä paitsi se ei pelännyt. Penikan mieleen ei juolahtanut, että tämä pelottomuus perustui kokemukseen ja tietämykseen. Se tuntui pelkästään mahtavuudelta. Emo merkitsi valtaa, ja vanhemmaksi varttuessaan se sai osaltaan tuntea tätä valtaa tuimempien lyöntien muodossa; entinen moittiva tyrkkäys taasen vaihtui kovaksi puraisuksi. Mutta kaiken tämän vuoksi se tunsi kunnioitusta emoansa kohtaan. Tämä pakotti kuuliaisuuteen, ja mitä vanhemmaksi penikka varttui, sitä pikaisemmaksi muuttui emon luonne.

Syntyi jälleen ravinnon puute, ja penikka sai entistä enemmän tuntea kalvavaa nälkää. Naarassusi juoksi itsensä hoikaksi lihaa etsiessään. Harvoin se enää makasi luolassa, enimmän aikansa se vietti eränkäynnissä, mutta tuloksetta. Tämä nälänhätä ei ollut kovin pitkäaikainen, mutta sitä ankarampi. Penikka ei saanut enää maitoa herumaan emon nisistä eikä lihaa suupalankaan vertaa.

Ennen se oli pyydystellyt leikillään, pelkästään huvittelun halusta, nyt se pyydysteli täydellä todella löytämättä mitään. Mutta epäonnistuminen joudutti kehitystä. Se tutki oravan tapoja huolellisemmin ja pyrki entistä ovelammin hiipien yllättämään sitä. Se tutki metsähiiriä ja koetti kaivaa niitä esille lokeroista; ja se oppi melko lailla tuntemaan kurppien ja tikkojen tapoja. Ja jo koitti sekin päivä, jolloin haukan varjo ei enää ajanutkaan sitä pensaikkoon kyyristymään. Se oli varttunut voimakkaaksi ja viisaammaksi ja enemmän itseensä luottavaksi. Sitä paitsi se oli hurjan epätoivoinen. Niin se istui peräpakaroilleen huomattavan näkyväisenä aukealle paikalle ja vaati haukkaa yläilmoista taistelemaan. Sillä se tiesi, että tuolla sinessä leijui lihaa — lihaa, jota sen vatsa niin itsepintaisesti kaipasi. Mutta haukka kieltäytyi laskeutumasta alas taistelemaan, ja penikka ryömi jälleen viidakkoon vinkuen pettymyksestä ja nälästä.

Nälänhätä keskeytyi. Naarassusi toi kotiin lihaa. Omituista lihaa se oli, perin erilaista kuin konsanaan ennen tuotu. Se oli ilveksen penikka, puolikasvuinen kuten pikku susikin, mutta ei niin iso. Ja sen sai pikku susi syödä yksinään. Emo oli tyydyttänyt nälkänsä muualla, vaikka penikka ei tietänyt, että siihen oli mennyt loput ilveksen poikueesta. Eikä se myöskään tuntenut, kuinka hurjan rohkea emon teko oli. Sen se vain tiesi, että tuo pehmeäturkkinen eläin oli lihaa, ja se ryhtyi syömään, käyden joka suupalasta onnellisemmaksi.

Täysi vatsa synnyttää velttoutta, ja penikka makasi luolassa nukkuen emonsa vieressä. Se heräsi tämän ärinään. Milloinkaan se ei ollut kuullut emon ärisevän niin hirvittävästi. Kenties ei naarassusikaan ollut koskaan ennen elämässään ärissyt siten. Syytä olikin moiseen raivoon kyllin, ja sen susi tiesi parhaiten. Ilveksen pesässä ei kukaan käy rangaistuksetta rosvoamassa. Iltapäivän kirkkaassa valossa penikka näki ilves-emon kyyrysillään luolan suulla. Tämä näky sai selkäkarvat nousemaan pystyyn. Nyt oli syytä pelkoon, sen tiesi jo vaistostakin. Ja ellei yksin näky riittänyt siitä vakuuttamaan, niin teki sen hyökkääjän kajahuttama raivon huuto, joka alkoi ärinällä ja liukui äkisti käheäksi kiljunnaksi.

Penikassakin kivahti elämä, se nousi seisaalleen ja ärisi urheana emonsa rinnalla. Mutta tämä työnsi pojan halveksivasti taakseen. Luolan käytävä oli matala, joten ilves ei voinut loikata sisään, ja kun se hyökkäsi kyyrysillään, naarassusi kavahti kimppuun ja painoi sen maahan. Penikka näki varsin vähän taistelusta. Hirvittävästi siinä äristiin ja sähistiin ja kiljuttiin. Molemmat eläimet pyöriskelivät maassa, ilves repi ja raastoi sekä kynsillään että hampaillaan, naarassusi käytti vain hampaitaan.

Kerran penikka syöksyi joukkoon ja upotti hampaansa ilveksen takajalkaan. Siinä se riippui kiukkuisena kiinni. Ruumiinsa painolla se jarrutti jalan toimintaa ja pelasti siten emonsa monesta haavasta, vaikka se itse ei tietänyt sitä. Taistelun tuoksinassa se nujertui molempien alle ja menetti otteensa. Seuraavassa tuokiossa emot erosivat ja ennenkuin ne jälleen syöksyivät toistensa kimppuun, ilves ennätti sivaltaa penikkaa isolla etukäpälällään, viiltäen olkapään auki luuhun asti ja lennättäen koko poikasen sivulle käsin seinää vasten. Meteliin liittyivät penikan kimakat tuskan ja pelon huudot. Mutta taistelua kesti niin kauan, että se ennätti ulista loppuun ja rohkaistua uudelleen. Ja taistelun lopulla se heilui jälleen kiinni takajalassa ja urisi kiukkuisesti hampaittensa lomitse.

Ilves oli kuollut. Mutta naarassusikin oli perin heikko ja sairas. Ensinnä se hyväili penikkaa ja nuoleskeli tämän haavoittunutta olkapäätä, mutta viljalti vuotanut veri oli uuvuttanut sen voimat, ja kaiken päivää ja yötä se makasi kaatuneen vihollisensa vieressä liikahtamatta, tuskin hengittäen. Kokonaiseen viikkoon se ei lähtenyt luolasta muulloin kuin vettä saadakseen, ja silloin sen liikkeet olivat hitaita ja vaivalloisia. Tämän ajan kuluttua ilves oli syöty loppuun ja naarassuden haavat olivat siinä määrin parantuneet, että se saattoi jälleen lähteä pyyntiretkelle.

Penikan olkapää oli kankea ja arka, ja se ontui jonkun aikaa ilveksen antamasta ankarasta iskusta. Mutta maailma näytti nyt muuttuneelta. Se vaelteli siinä tuntien suurempaa itseluottamusta ja myöskin urheutta, jota ei ollut ilmennyt ennen tuota kahakkaa. Se oli nähnyt elämää hurjemmalta kannalta; se oli taistellut, oli upottanut hampaansa vihollisen lihaan ja jäänyt henkiin. Ja kaiken tämän johdosta se käyttäytyi rohkeammin, osoitti uhmaa, joka oli siinä uutta. Se ei pelännyt enää pienempiään, ja sen arkuus oli suuressa määrin hävinnyt, vaikk'ei tuntematon koskaan lakannutkaan vainoamasta salaperäisyyksineen ja kauhuineen, pysyen yhä koskemattomana ja uhkaavana.

Penikka alkoi seurata äitiään eräretkillä, sai nähdä paljon surmatöitä ja rupesi itsekin ottamaan niihin osaa. Ja omalla hämärällä tavallaan se oppi tuntemaan lihan lain. Elämää oli olemassa kahta eri lajia. Toiseen kuuluivat se itse emoineen, toiseen kaikki muut liikkuvat oliot. Mutta tuo toinen laji jakaantui kahteen osaan. Toisen osan muodostivat ne, jotka eivät itse tappaneet, sekä pienet surmaajat, ja näitä sen oma laji tappoi ja söi. Toinen osa surmasi ja söi sen omaa lajia tai tuli itse surmatuksi. Ja tästä lajittelusta muodostui laki. Elämän päämääränä oli liha. Elämä itse oli lihaa. Elämä eli elämästä. Oli olemassa syöjiä ja syötäviä. Laki määräsi: SYÖ, TAI JOUDU SYÖDYKSI. Penikka ei muodostanut lakia selviksi, tarkoiksi määritelmiksi eikä tutkistellut sitä. Se ei edes ajatellut lakia, se vain toteutti sen elämässään enempää punnitsematta.

Se näki lain olevan käytännössä kaikkialla ympärillään. Itse se oli syönyt riekon poikaset. Haukka oli syönyt niiden emon. Ja haukka olisi halunnut syödä vielä senkin. Myöhemmin, vartuttuaan peloittavammaksi, se halusi itse syödä haukan. Se oli syönyt ilveksen pennun. Emä-ilves taas olisi syönyt sen, ellei olisi itse saanut surmaansa. Ja niin edespäin. Kaikki elävät olennot sen ympärillä olivat tuon lain alaisia, ja se itse oli osa siitä. Se oli surmaaja. Sen ainoana ravintona oli liha, elävä liha, joka juoksi nopeasti sen tieltä tai lensi ilmaan tai kiipesi puuhun tai piiloutui maahan tai asettui vastarintaan ja taisteli tai vei voiton ja ajoi sitä takaa.

Jos penikka olisi ajatellut ihmisten tavoin, se olisi saattanut lyhyesti määritellä elämän ahnaaksi ruokahaluksi ja maailman paikaksi, missä lauma ruokahaluja harhaili ahdistellen tai ollen ahdistettuja, syöden tai joutuen syödyiksi; kaikkialla vallitsi sekasorto, väkivalta ja sokeus, ahneus ja kuolema, armoton, umpimähkäinen ja loputon sattuma.

Mutta penikka ei ajatellut ihmistapaan, ei katsellut asioita laajanäköisesti. Sillä oli vain yksi ajatus ja halu kerrallaan. Lihan lain ohella sen oli opittava lukematon määrä toisia, pienempiä lakeja ja myöskin noudatettava niitä. Maailma oli täynnä yllätyksiä. Omassa ruumiissa uhkuva elämä, lihasten leikki tuotti loputonta onnellisuutta. Lihan pyydystäminen synnytti voitonriemua. Raivonpuuskat ja taistelut olivat nautintoa. Itse kauhu ja salaperäinen tuntemattomuuskin kohottivat elämän arvoa.

Ja olihan elämässä mukavuutta ja tyydytystäkin. Lojua vatsa täynnä laiskana päivänpaisteessa — se palkitsi yllin kyllin kaikki ponnistukset ja vaivat, ja olivathan vaivat ja ponnistukset jo itsessäänkin palkintoa. Ne olivat elämän ilmauksia, ja elämä on aina onnellinen päästessään purkautumaan. Niinpä penikka siis oli perin täynnä elämää, perin onnellinen ja ylpeä itsestään.

YHDEKSÄS LUKU.
Tulen luojat.

Penikka joutui siihen aivan äkkiä. Se oli sen oma vika. Se oli ollut varomaton. Se oli lähtenyt luolasta ja juossut alas joelle juomaan. Kenties se ei huomannut ajoissa siitä syystä, että se vielä oli unen turruttama. (Se oli ajanut riistaa kaiken yötä ja oli vast'ikään herännyt.) Ja varomattomuus saattoi johtua siitä, että rannalle johtava polku oli niin perin tuttu. Usein se oli sitä jo astunut, eikä koskaan ennen ollut tapahtunut mitään. Se kulki lahonneen hongan ohitse, aukeaman poikki ja puiden keskelle. Samassa tuokiossa se näki ja haistoi. Edessä sijaitsi, äänettöminä takajaloillaan istuen, viisi elävää olentoa, jommoisia se ei ollut milloinkaan ennen tavannut. Ihminen oli ensi kertaa sen silmien edessä. Mutta penikan nähdessään nuo viisi miestä eivät hypähtäneet pystyyn, eivät paljastaneet hampaitaan eivätkä murisseet. He eivät liikahtaneetkaan, vaan istuivat paikallaan äänettöminä ja uhkaavina.

Eikä penikkakaan liikkunut. Koko sen luontainen vaisto olisi pakottanut sen syöksymään hurjana tiehensä, ellei siinä olisi äkkiä ja ensi kertaa herännyt toinen ja vastakkainen vaisto. Sen valtasi suuri pelonsekainen kunnioitus. Musertava oman heikkouden ja mitättömyyden tunne painoi sen aivan liikkumattomaksi. Tässä oli yliherruutta ja valtaa — jotain mikä kävi yli sen voimien ja ymmärryksen.

Penikka ei ollut koskaan nähnyt ihmistä, mutta sillä oli vaistomainen tunne hänestä. Hämärästi se tajusi ihmisen eläimeksi, joka oli laskenut valtansa alle erämaan muut eläimet. Nyt penikka ei katsellut ihmistä vain omilla silmillään, vaan myöskin kaikkien esivanhempainsa silmillä — silmillä, jotka olivat pimeästä pälynneet lukemattomia leiritulia, jotka olivat turvallisen matkan päässä ja viidakon suojasta tirkistelleet tuota outoa, kaksijalkaista eläintä, joka oli elävien olentojen herra. Penikan oli lumonnut perintövaisto, pelko ja kunnioitus, jonka olivat synnyttäneet vuosisataiset taistelut ja kautta sukupolvien kertynyt kokemus. Tämä perintö oli liian pakottava sudelle, joka oli vain penikka. Jos se olisi ollut täysikasvuinen, niin se olisi juossut tiehensä. Nyt se kyyristyi pelon jähmettämänä taipuen jo alamaisuuteen, johon sen suku oli alistunut siitä alkaen, jolloin susi ensi kertaa tuli lämmittelemään ihmisen tulen ääreen.

Muuan intiaaneista nousi, astui luo ja kumartui sen puoleen. Penikka kyyristyi matalammaksi. Nyt tuntematon, viimeinkin ruumiillistuneena, painui sitä kohti ja ojentui tarttumaan kiinni. Sen karvat pörröytyivät tahtomattakin; huulet vetäytyivät kokoon ja pienet kulmahampaat paljastuivat. Käsi, joka uhkaavana riippui sen yllä, epäröi, ja mies lausui nauraen: "Wabam wabisca ip pit tah." (Kas, valkoiset hampaat!)

Toiset intiaanit nauroivat ääneen ja yllyttivät miestä nostamaan penikan maasta. Käden laskeutuessa yhä lähemmäksi penikan vaistot kamppailivat keskenään. Siinä vallitsi kaksi voimakasta halua — toinen käski alistumaan, toinen taistelemaan. Seurauksena oli tinkimys. Se teki kumpaakin. Se alistui, kunnes käsi melkein kosketti sitä. Sitten se taisteli, hampaat paljastuivat ja pureutuivat käteen. Seuraavassa tuokiossa se sai päähänsä läimäyksen, joka kellisti sen kumoon. Silloin taisteluhalu katosi siitä kokonaan. Penikkamaisuus ja alistumisen vaisto saivat sen valtaansa. Se istuutui peräpakaroilleen ja ulisi. Mutta mies, jota se oli purrut käteen, oli vihoissaan. Penikka sai iskun toiselle puolen päätään. Tämän jälkeen se istuutui uudelleen ja ulisi entistään kovemmin.

Nuo neljä intiaania nauroivat vieläkin kovemmin, rupesipa purtukin mies nauramaan. He piirittivät penikan ja nauroivat sille, kun se kiljui kauhusta ja kivusta. Kesken kaikkea se kuuli jotain. Niin kuulivat intiaanitkin. Mutta penikka tiesi mitä se oli, ja päästäen pitkän loppuvalituksen, jossa oli enemmän voitonriemua kuin tuskaa, se päätti meluamisensa ja jäi odottamaan emoansa — hurjaa ja kukistamatonta emoansa, joka tappeli kaikkien kanssa ja surmasi ne eikä pelännyt koskaan. Naarassusi ärisi juostessaan. Se oli kuullut penikkansa huudot ja syöksyi nyt täyttä vauhtia sitä pelastamaan.

Se loikkasi heidän keskelleen kaikkea muuta kuin hauskan näköisenä levottomassa sotaisuudessaan. Mutta penikkaan tuo suojaava raivo teki mieluisan vaikutuksen. Se päästi iloisen huudahduksen ja hypähti emonsa luo, kun taas ihmiseläimet peräytyivät nopeasti useita askeleita. Naarassusi kumartui penikkansa ylitse, asettuen karvat pörröytyneinä miehiä vastustamaan. Syvällä sen kurkussa korisi murina, muoto oli vääntynyt ja pahaa ennustava, ja kuono rypistyi kärjestä silmiin asti — niin äreä oli sen murina.

Silloin muuan miehistä huudahti. Hän virkkoi vain:

"Kitshi!" Siinä ilmeni hämmästystä. Mutta penikka tunsi emonsa säpsähtävän huudon kuullessaan.

"Kitshi!" huudahti mies uudelleen, tällä kertaa terävästi ja käskien.

Ja silloin penikka näki emonsa, pelottoman naarassuden, kyyristyvän, kunnes maha kosketti maata, vikisevän, heiluttavan häntäänsä, tekevän sovinnon merkkejä. Tätä penikka ei saattanut ymmärtää. Se oli aivan ymmällään. Kauhunsekainen kunnioitus ihmistä kohtaan valtasi sen uudelleen. Vaisto oli ollut oikeassa. Emo oli sen todistanut. Tämäkin alistui ihmiseläinten valtaan. Mies, joka oli puhunut, astui naarassuden luo. Hän laski kätensä tämän päälle, ja susi vain kyyristyi alemmaksi. Se ei puraissut, eipä edes uhannutkaan purra. Toisetkin miehet tulivat luo ja asettuivat ympärille, tunnustelivat ja kopeloivat, ilman että se yrittikään suuttua. Ihmiset olivat perin kiihtyneet ja synnyttivät paljon ääniä suullaan. Nämä äänet eivät olleet vaaran merkkejä, penikka päätteli kyyrätessään emonsa vieressä, joka yhä pörrötti aika ajoin karvojaan, mutta koetti parhaansa mukaan taipua.

"Ei se ole kummallista", virkkoi muuan intiaaneista. "Sen isä oli susi. Tosin emo oli koira. Mutta eikö veljeni sitonut sitä metsään kolmeksi yöksi kiima-aikana? Sen vuoksi Kitshin isä oli susi."

"Siitä on nyt kulunut vuosi, Iso Majava, kun se juoksi tiehensä", puhui toinen intiaani.

"Ei se ole kummallista, Lohenkieli", vastasi Iso Majava. "Se tapahtui nälänhädän aikaan, eikä koirille ollut lihaa."

"Se on elänyt susien parissa", sanoi kolmas intiaani.

"Siltä näyttää, Kotkansulka", vastasi Iso Majava laskien kätensä penikan päälle; "tämä todistaa, sen."

Penikka murisi hiukan kosketuksesta, ja käsi lennähti irti sivaltaakseen sitä. Silloin penikka peitti hampaansa ja lyyhistyi nöyränä maahan. Mutta käsi palasi ja ryhtyi raappimaan sen korvantaustaa ja selkää.

"Tämä todistaa sitä", jatkoi Iso Majava. "Ihan selvästi Kitshi on tämän emo. Mutta isä on susi. Sen vuoksi siinä on vähän koiraa, mutta paljon sutta. Sen hampaat ovat valkoiset, ja Valkohammas olkoon sen nimi. Olen puhunut. Se on minun koirani. Sillä eikö Kitshi ollut veljeni koira? Ja eikö veljeni ole kuollut?"

Penikka, joka oli siten saanut nimen, makasi odotellen. Jonkun aikaa ihmiseläimet muodostivat edelleen suu-ääniään. Sitten Iso Majava otti veitsen tupesta, joka riippui hänen kaulassaan, poistui viidakkoon ja leikkasi sieltä itselleen kepin. Valkohammas tarkkasi hänen toimiaan. Hän viilsi kepin kumpaankin päähän pykälän ja solmi pykäliin nahkahihnoja. Toisen hihnan hän kiinnitti Kitshin kaulaan. Sitten hän kuljetti tämän pienen männyn luo, johon hän sitoi toisen hihnan.

Valkohammas seurasi perässä ja laskeutui emonsa viereen. Lohenkielen käsi ojentui sen ylle ja vieritti sen selälleen. Kitshi katseli huolestuneena. Valkohammas tunsi jälleen joutuvansa pelon valtaan. Se ei voinut kokonaan tukahduttaa murinaa, mutta se ei yrittänytkään laisinkaan puraista. Käsi hieroi koukistunein hajasormin sen vatsaa leikillisesti ja kieritteli sitä kyljeltä toiselle. Oli kerrassaan naurettavaa ja noloa maata noin selällään koivet harallaan ilmassa. Sitä paitsi tuo asema teki niin peräti avuttomaksi, että Valkohampaan luonne nousi kauttaaltaan sitä vastaan. Se ei voinut tehdä mitään puolustautuakseen. Jos tämä ihmiseläin aikoi jotain pahaa, Valkohammas tiesi, ettei sitä käynyt välttäminen. Kuinka saattoi juosta tiehensä, kun kaikki neljä jalkaa olivat yläpuolella ilmassa? Mutta alistuvaisuuden tunne sai sen hillitsemään pelkonsa, ja se murisi vain pehmeästi. Tätä murinaa se ei voinut estää, eikä ihmiseläinkään siitä suuttunut eikä iskenyt enää päähän. Ja kaiken lisäksi — perin kummallista se oli — Valkohammas tunsi kuvaamatonta mielihyvää, kun käsi hieroskeli vatsaa. Kyljelle käännettäessä se herkesi murajamasta; sormien painellessa ja ruoputellessa korvanjuurta mieluisa tunne lisääntyi; ja kun mies viimeisen kerran hieraistuaan jätti penikan itsekseen, ei siinä enää ollut rahtuakaan pelkoa. Se oli vielä saapa tuntea monituiset kerrat pelkoa ollessaan ihmisten kanssa tekemisissä; mutta tämä oli ikäänkuin merkki siitä pelottomasta toveruudesta, joka lopulta oli muodostuva sen ja ihmisen välille.

Jonkun ajan kuluttua Valkohammas kuuli outoja ääniä lähestyvän. Se oli nopea luokittamaan, sillä heti se tunsi ne ihmiseläinten ääniksi. Muutamia minuutteja myöhemmin osa heimoa saapui pitkässä jonossa perille. Siinä oli lisää miehiä ja useita naisia ja lapsia — kaikkiaan neljäkymmentä henkeä — ja kaikilla oli raskaat kantamukset leiritarpeita ja varusteita. Mukana oli myöskin paljon koiria, ja nämäkin, paitsi puolikasvaneita penikoita, olivat saaneet kuljettaakseen taakkoja. Selässään koirat kantoivat kahden-, jopa kolmenkinkymmenen naulan painoisia laukkuja, jotka olivat lujasti vyötetyt niiden ympäri.

Valkohammas ei ollut milloinkaan ennen nähnyt koiria, mutta nyt se heti tunsi, että ne olivat sen omaa lajia, vain jollain tavoin erilaisia. Mutta perin vähän ne osoittivat eroavansa sudesta havaitessaan penikan emoineen. Ne hyökkäsivät kohti. Valkohammas pörrötti karvansa ja ärisi ja louskutteli hampaitaan tuolle avokitaiselle koiralaumalle, joka hyökyaaltona syöksyi kimppuun, ja vaipui sen alle tuntien ruumiissaan hampaiden terävät viillokset, itsekin purren ja raadellen yläpuolella olevia vatsoja ja jalkoja. Syntyi suunnaton hälinä. Se saattoi kuulla Kitshin murinan, kun tämä taisteli pentunsa puolesta; ja se saattoi kuulla ihmiseläinten huutoja, sauvojen kolahduksia ja lyötyjen koirien älähdyksiä.

Ennätti kulua vain muutama sekunti, kun se taas oli jaloillaan. Se saattoi nyt nähdä ihmiseläinten karkoittavan koiria sauvoilla ja kivillä, suojelevan sitä, pelastavan sen noilta terävähampaisilta heimolaisilta, jotka jollain tapaa kuitenkin olivat outoja olioita. Ja vaikk'ei sen aivoissa ollutkaan selvää käsitystä niin vaikeaymmärteisestä seikasta kuin oikeudenmukaisuudesta, tunsi se kuitenkin omalla tavallaan ihmiseläimet oikeudenmukaisiksi, ja se tajusi heidät lain laatijoiksi ja sen toimeenpanijoiksi. Myöskin se pani arvoa siihen voimaan, jota he osoittivat lakia toteuttaessaan. He erosivat kokonaan kaikista sen varemmin kohtaamista eläimistä siinä, etteivät purreet eivätkä kynsineet. He käyttivät elävää voimaansa elottomien esineiden avulla. Elottomat esineet noudattivat heidän määräyksiään. Niinpä kalikat ja kivet loikkasivat näiden eriskummallisten olentojen ohjaamina ilman halki kuin elävät oliot ja tuottivat koirille ankaraa kipua.

Penikan mielestä tämä voima oli tavatonta, käsittämätöntä ja yliluonnollista, se oli jumalankaltaista mahtia. Tosin Valkohammas ei voinut tietää mitään jumalista — korkeintaan se saattoi vain tietää, että sen tietämyksen ulkopuolellakin oli jotain; mutta ihmettely ja kammo, jota se tunsi näitä ihmiseläimiä kohtaan, muistutti tavallaan ihmettelyä ja kammoa, jota ihminen tuntisi nähdessään jonkun taivaallisen olennon vuoren huipulta singahuttelevan salamoita hämmästyneeseen maailmaan.

Viimeinenkin koira oli karkoitettu, melske taukosi, ja Valkohammas nuoleskeli haavojaan mietiskellen tätä ensimmäistä kokemustaan koiralauman julmuudesta ja uusia tuttavuuksiaan. Se ei ollut milloinkaan uneksinutkaan, että sen omaan lajiin kuuluisi muita kuin Silmäpuoli, emo ja se itse. Ja nyt sen mieltä kaiveli, että nämä uudet heimolaiset heti ensi näkemällä olivat syöksyneet kimppuun ja koettaneet tuhota sen. Samalla tapaa se nurkui sitä, että emo sidottiin kepillä, vaikka sen tekikin mahtava ihmiseläin. Tämä tuntui ansalta, orjuudelta. Se oli perinyt vapauden kuljeskella ja juosta ja maata mielensä mukaan, ja nyt tätä vapautta ryhdyttiin rajoittamaan. Emo ei voinut liikkua kepin pituutta kauemmaksi, ja sama keppi kahlehti senkin, sillä se tunsi yhä vielä tarvetta pysyä emon rinnalla.

Penikka ei pitänyt tästä. Ja yhtä vastenmieliseltä tuntui, kun ihmiseläimet nousivat ja lähtivät jälleen liikkeelle, sillä muuan pieni ihmiseläin tarttui keppiin ja kuljetti Kitshiä vankina perässään, ja Kitshin jäljessä seurasi Valkohammas peräti ymmällään ja huolissaan tämän uuden seikkailun johdosta.

Kuljettiin alaspäin laaksoa pitkin, paljon kauemmaksi kuin Valkohammas koskaan oli joutunut vaelluksillaan, kunnes lopulta saavuttiin laakson päähän, missä joki laski Mackenzie-virtaan. Siellä oli ruuhia korkealla seipäiden varassa ja kalankuivauslaitteita; sinne laadittiin leiri, ja Valkohammas katseli tätä kaikkea kummastuneena. Ihmisten ylemmyys kasvoi joka liikkeeltä. Ensinnäkin he hallitsivat noita terävähampaisia koiria, ja se jo tuntui vallalta. Mutta sitäkin suurenmoisempaa oli sudenpennusta heidän herruutensa elottomiin esineisiin nähden, kyky panna liikkeelle liikkumatonta, taito muuttaa itse maailmankin ulkonäkö.

Valtaavimmin vaikutti siihen tämä viimeinen seikka. Se huomasi salkokehyksiä kohotettavan; tämä ei kuitenkaan ollut itsessään niin kovin merkillistä samojen olentojen tekemänä, jotka heittivät etäälle kalikoita ja kiviä. Mutta kun kehykset muutettiin kodiksi peittämällä ne kankailla ja nauhoilla, ällistyi Valkohammas aivan peräti. Niiden suunnaton koko herätti siinä syvää kunnioitusta. Niitä kohosi ylt'ympäri jonkinlaisina mahtavina, nopeesti kasvavina elämän ilmaisumuotoina. Ne valtasivat sen näköpiirin melkein kokonaan. Se pelkäsi niitä. Tuhoa ennustavina ne kohosivat sen yläpuolelle, ja tuulen pannessa ne valtaavaan liikkeeseen se kyyristyi arkana maahan, pälyen niihin silmillään ja valmiina juoksemaan tiehensä, jos ne koettaisivat syöksyä kimppuun.

Mutta pian sen pelko kotia kohtaan haihtui. Se näki naisia ja lapsia menevän niihin ja jälleen poistuvan vahinkoa kärsimättä, huomasipa koirienkin usein pyrkivän sisälle tullakseen karkoitetuiksi vihaisin sanoin ja lentävin kivin. Jonkun ajan kuluttua se poistui Kitshin rinnalta ja ryömi varovaisesti lähimmän kodan seinää kohti. Kasvamisen nostama uteliaisuus sitä ajoi eteenpäin — välttämättömyys oppia ja elää ja tehdä sellaista, mikä tuottaa kokemusta. Matkan viimeiset tuumat se ryömi tuskallisen hitaasti ja varoen. Päivän tapahtumista se oli huomannut, että tuntematon ilmestyi mitä yllättävimmillä ja arvaamattomimmilla tavoin. Lopulta sen kuono kosketti kodan kangasseinää. Se odotti; mitään ei tapahtunut. Sitten se nuuski tuota outoa kudosta, josta lähti ihmishajua. Se tarttui kankaaseen hampaillaan ja nykäisi lievästi. Ei tapahtunut mitään, vaikka kodan läheiset osat liikahtivatkin. Se kiskaisi kovemmin. Syntyi enemmän liikettä. Se kiskoi vieläkin lujemmin, yhä uudelleen, kunnes koko kota joutui liikkeeseen. Silloin sisästä kuului naisen terävä huuto, joka saattoi sen tallustamaan takaisin Kitshin luo. Mutta tämän jälkeen se ei pelännyt enää korkeina kohoavia kotia.

Hetkistä myöhemmin se oli taasen liikkeellä emonsa luota. Tämän keppi oli sidottu maahan upotettuun paaluun, niin ettei se voinut seurata mukana. Puolikasvuinen penikka, Valkohammasta hieman vanhempi ja isompi, tuli verkalleen vastaan ärsyttävän ja sotaisen pöyhkeänä. Myöhemmin Valkohammas kuuli sitä kutsuttavan Lip-lip nimellä. Se oli saavuttanut kokemusta penikka-kahakoissa ja esiintyi jos jonkinlaisena öykkärinä.

Lip-lip oli Valkohampaan omaa lajia eikä näyttänyt vaaralliselta, ollen vain penikka. Niinpä Valkohammas valmistuikin kohtaamaan sen ystävällisin mielin. Mutta kun vieraan astunta muuttui jäykkäjalkaiseksi ja hampaat paljastuivat huulien alta, jäykistyi Valkohammaskin ja vastasi irvistämällä. Penikat kiersivät toisiaan tutkivasti, äristen ja karvojaan pörröttäen. Tätä kesti useita minuutteja, ja se alkoi jo tuntua Valkohampaasta hauskalta leikiltä. Mutta äkisti huomattavan nopeasti Lip-lip hyökkäsi kimppuun, iski valtavasti hampaillaan ja hypähti jälleen erillensä. Isku oli sattunut hartiaan, joka oli vielä ilveksen puremasta arka aina luuhun asti. Yllätys ja tuska saivat Valkohampaan ulvahtamaan; mutta seuraavassa tuokiossa se syöksyi kiukun puuskassa Lip-lipin kimppuun raivoisasti puraisten.

Mutta Lip-lip oli elänyt kaiken aikaa leirissä ja suorittanut monet penikka-taistelut. Kolmasti, neljästi, kymmenkunta kertaa sen pienet, terävät hampaat luksahtivat vastatusten, kunnes Valkohammas häpeällisesti ulvoen pakeni emonsa turviin. Tämä oli ensimmäinen niistä monista kahakoista, joita sen ja Lip-lipin välillä oli syntyvä, sillä ne olivat vihamiehiä alusta pitäen, sellaisiksi syntyneitä, luonnostaan määrätyt iskemään alituisesti yhteen.

Kitshi nuoleskeli Valkohammasta tyynnytellen ja koetti taivuttaa sitä jäämään emonsa luo. Mutta uteliaisuus ei jättänyt sitä rauhaan, ja muutamia minuutteja myöhemmin se uskalsi lähteä uudelleen seikkailemaan. Se tapasi erään ihmiseläimistä, Ison Majavan, joka istui kyykyssä hommaten jotain oksilla ja kuivalla sammalella, jota oli hänen edessään maassa. Valkohammas kävi aivan lähelle tarkastamaan. Iso Majava synnytti suu-ääniä, jotka Valkohampaan tulkinnan mukaan eivät olleet vihamielisiä, joten se tuli vielä lähemmäksi.

Joukko naisia ja lapsia kantoi Isolle Majavalle lisää tikkuja ja oksia. Nähtävästi tässä oli tekeillä jotain tärkeätä. Valkohammas läheni, kunnes kosketti Ison Majavan polvea, niin utelias se oli ja siltä oli kokonaan unohtunut, että tämä oli noita hirvittäviä ihmiseläimiä. Äkkiä se näki jotain omituista, usvan tapaista alkavan nousta tikuista ja sammaleista Ison Majavan käsien alta. Sitten itse tikkujen keskelle ilmestyi elävä olio, joka kiemurteli ja liehui ja oli samannäköinen kuin aurinko taivaalla. Valkohammas ei tietänyt mitään tulesta. Tämä veti sitä puoleensa kuten ennen varhaisessa lapsuudessa luolan suusta tulviva valo. Se ryömi pitkän matkan liekkiä kohti, Iso Majava kuului hihittävän yläpuolella, ja se tiesi, ettei ääni ollut vihamielinen. Sitten sen kuono kosketti liekkiin, ja samassa silmänräpäyksessä pikku kieli tapaili sitä.

Silmänräpäyksen ajaksi se jähmettyi. Tikkujen ja sammalen keskellä väijyvä tuntematon puristi sitä hurjasti kuonosta. Se peräytyi purskahtaen hämmästyneeseen ulinaan. Tämän kuullessaan Kitshi syöksyi äristen kepin ulottuman päähän ja raivosi siinä kauheasti, kun ei päässyt pentunsa avuksi. Mutta Iso Majava nauroi äänekkäästi, läimäytti kämmenillään reisiään ja kertoi tapahtuman muulle leiriväelle, kunnes jokainen nauroi katketakseen. Sillä välin Valkohammas istui peräpakaroillaan ja ulisi ulisemistaan, näyttäen ihmiseläinten keskellä perin onnettomalta ja säälittävältä.

Niin ankaraa kipua se ei ollut koskaan ennen tuntenut. Tuo elävä auringonvärinen olio, joka oli kasvanut esiin Ison Majavan käsien välistä, oli korventanut sekä kuonon että kielen. Valkohammas parkui parkumistaan, ja jokaista uutta ulinaa ihmiseläimet puolestaan tervehtivät uudella naurunrähäkällä. Se koetti lieventää kuonon kivistystä kielellään, mutta tämäkin oli palanut, ja yhteen osuessaan molemmat synnyttivät vieläkin kovempaa kipua. Ja silloin se parkui entistään toivottomampana ja avuttomampana.

Ja sitten sen valtasi häpeä. Se tajusi naurun ja sen merkityksen. Me emme tiedä mistä muutamat eläimet tuntevat naurun ja älyävät, milloin niille nauretaan; mutta samalla tapaa sen tajusi Valkohammaskin. Ja se häpesi siitä syystä, että ihmiseläimet nyt saattoivat nauraa sille. Se kääntyi ja pötki pakoon, ei tulen tuottamaa kipua, vaan naurua, joka tunkeutui vieläkin syvemmälle ja koski sen sieluun. Ja se pakeni Kitshin luo, joka raivosi keppinsä päässä kuin hullaantunut eläin — ainoan olennon turviin, joka ei sille nauranut.

Hämärä tummeni ja yö saapui, ja Valkohammas makasi emonsa vieressä. Kuonoa ja kieltä kirvelti yhä, mutta vieläkin suurempi tuska sai sen ymmälleen. Sen oli vallannut koti-ikävä. Se tunsi tyhjyyttä, kaipasi virran ja luolan tyyneyttä ja rauhaa. Elämä oli käynyt liian runsasmuotoiseksi. Oli niin paljon noita ihmiseläimiä — miehiä, naisia ja lapsia — ja kaikki ne hälysivät ja häiritsivät. Ja sitten nuo koirat, jotka alituisesti kinastelivat ja ärhentelivät, synnyttäen meteliä ja suurta sekamelskaa. Mennyttä oli sen tähänastisen elämän rauhallinen yksinäisyys. Täällä itse ilmakin värisi elämää. Se surisi ja suhisi herkeämättä. Nousten ja laskien yhtämittaa ja vaihdellen äkisti äärimmäisyydestä toiseen se kutkutti hermoja ja aistimia, teki sen hermostuneeksi ja levottomaksi ja kiusasi sitä uhkaamalla alinomaa yhä uusilta puolilta.

Se tarkasteli, kuinka ihmiseläimet tulivat ja menivät ja liikuskelivat ympäri leiriä. Jossain määrin samalla tapaa kuin ihmiset katsovat luomiinsa jumaliin, Valkohammaskin silmäili edessään olevia ihmiseläimiä. Nämä olivat sitä voimakkaampia olentoja, tosiaankin jumalia. Sen hämärän tajunnan mukaan he olivat yhtä suuressa määrin ihmeiden tekijöitä kuin jumalat ihmisistä. He olivat ylivaltiaita, jotka omistivat kaikenkaltaisia ennentuntemattomia ja mahdottomalta näyttäviä kykyjä; he olivat elävän ja elottoman yliherroja, saattoivat tottelemaan sen, mikä liikkui, ja liikkeelle liikkumattoman, synnyttivät elämää, auringonväristä ja purevaa elämää kuolleesta sammalesta ja puusta. He olivat tulen luojia! He olivat jumalia!

KYMMENES LUKU.
Orjuudessa.

Päivät tuottivat Valkohampaalle yhä suuria kokemuksia. Sillä välin kuin Kitshi sai lojua keppiin kahlehdittuna, se juoksenteli kaikkialla leirissä udellen, tutkien ja oppien. Se oppi pian tuntemaan melkoisen määrän ihmiseläinten hommia, mutta tutustuminen ei synnyttänyt halveksimista. Mitä enemmän se niihin perehtyi, sitä selvemmäksi kävi heidän ylemmyytensä; mitä enemmän he osoittivat salaperäistä valtaansa, sitä suuremmalta tuntui heidän jumalankaltaisuutensa.

Usein ihminen saa surukseen nähdä jumalainsa kukistuvan; mutta tämä suru ei ole milloinkaan kohdannut sutta ja villikoiraa, jotka ovat sattuneet kyyristymään ihmisen jalkojen juureen. Ihmisen jumalat ovat laadultaan näkymättömiä ja arvattuja, mielikuvituksen usvaa, jota ei käy muovaileminen todelliseen muotoon, kaivatun hyvyyden ja mahdin häilyviä utukuvia, oman olemuksen koskettamattomia muodostumia hengen alalla; mutta susi ja villakoira, jotka ovat saapuneet tulen ääreen, tapaavat ruumiillisia jumalia, kosketuksella tunnettavia olentoja, joiden toiminta rajoittuu maahan ja joita sitoo aika. Sellaiseen jumalaan uskoakseen ei tarvitse uskontoimintaa; tahdontoiminta ei voi saada kieltämään sellaista jumalaa. Häntä ei voi välttää. Hän seisoo takajaloillaan, sauva kädessä, äärettömän mahtavana, intohimoisena ja raivoisana ja rakastavana, salaperäisyyden ja vallan ilmestyksenä, verhonaan liha, joka revittäessä vuotaa verta ja on hyvää syödä kuten liha ainakin.

Ja niin oli Valkohampaankin laita. Ihmiseläimet olivat epäämättömästi jumalia, joita ei voinut välttää. Kuten Kitshi, sen emo, oli alistunut heidän valtaansa ensi kertaa nimeään kuullessaan, niin penikkakin alkoi jo taipua. Heidän kulkiessaan se väistyi tieltä. Huudettaessa se saapui luo. Uhattaessa se kyyristyi maahan. Kun käskettiin poistumaan, se meni nopeasti tiehensä. Sillä heidän jokaisen toivomuksensa takana oli kyky täyttää toivomus, kyky, joka tuotti kipua, joka ilmeni lyönteinä ja läimäyksinä, lentävinä kivinä ja purevina ruoskaniskuina.

Se kuului heille kuten kaikki koiratkin. He saattoivat määrätä sen toimet. Sen ruumista he voivat pidellä pahoin. Tämän kaiken se oppi pian painamaan mieleensä. Kovalta se oppi tuntui, koska sitä vastusti moni seikka, mikä vallitsi voimakkaana sen omassa luonteessa. Mutta vaikka se oppiessa tuntui vastenmieliseltä, penikka oppi huomaamattaan pitämään siitä. Se merkitsi kohtalon siirtämistä toisen käsiin, olemassaolon aiheuttamasta vastuunalaisuudesta vapautumista. Tämä oli jo itsessään korvausta, sillä aina on helpompi turvautua toiseen kuin seisoa yksinään.

Mutta yhdessä päivässä se ei näin luovuttanut itseään ruumiineen ja sieluineen ihmiseläinten valtaan. Se ei voinut muitta mutkitta luopua perinnöstään ja erämaan synnyttämistä muistoista. Toisin ajoin se hiipi metsän laitaan ja seisoi kuunnellen, kuinka jokin kutsui sitä kaukaa. Ja aina se palasi levottomana ja onnettomana Kitshin rinnalle vikisemään pehmeästi ja kaihoisasti ja nuoleskelemaan tämän kuonoa kiihkein, kyselevin kielin.

Valkohammas oppi nopeasti tuntemaan leirielämän. Se tiesi vanhempien koirien väärämielisyyden ja ahneuden, joka ilmeni, kun lihaa tai kalaa heitettiin syötäväksi. Se oppi tajuamaan, että miehet olivat oikeamielisimmät, lapset julmimmat ja naiset lempeimmät ja alttiimmat heittämään sille liha- tai luupalan. Ja jouduttuaan pari kolme kertaa onnettomiin tekemisiin puolikasvuisten poikasien emojen kanssa se havaitsi olevan viisainta jättää sellaiset emot rauhaan, pysyä niistä niin etäällä kuin mahdollista ja siirtyä syrjään nähdessään niiden tulevan.

Mutta sen elämän kirous oli Lip-lip. Ollen isompi, vanhempi ja väkevämpi Lip-lip oli valinnut Valkohampaan erityisesti vainottavakseen. Valkohammas oli kylläkin halukas tappelemaan, mutta joutui aina alakynteen. Vastustaja oli sille liian iso. Lip-lipistä tuli sille painajainen. Milloin hyvänsä se rohkeni edetä emonsa luota, ilmestyi öykkäri varmasti näyttämölle, seurasi kintereillä, ärisi, ärsytteli ja hyökkäsi kimppuun pakotteen taisteluun, kun huomasi, ettei saapuvilla ollut ihmiseläimiä. Alinomaa voittaen Lip-lip nautti siitä aikalailla. Siitä muodostui sille elämän suurin huvitus, Valkohampaalle sitävastoin suurin kiusa.

Silti tämä ei saanut Valkohammasta masennetuksi; vaikka se kärsikin eniten vaurioita ja aina joutui tappiolle, pysyi mieli kuitenkin lannistumattomana. Mutta pahaa tämä vaikutti. Se kävi pahanilkiseksi ja ärtyisäksi. Se oli syntymästään asti ollut hurjaluontoinen, mutta nyt tämä loputon vaino teki sen vieläkin hurjemmaksi. Lempeä, leikkisä, penikkamainen puoli pääsi harvoin ilmenemään. Se ei kisaillut eikä riehunut milloinkaan toisten penikkain kanssa. Lip-lip ei olisi sitä sallinut. Milloin ikinä Valkohammas ilmestyi niiden lähettyville, heti Lip-lip kävi kimppuun ärsytellen ja kerskuen tai tapellen, kunnes oli saanut ajetuksi sen tiehensä.

Kaikki tämä turmeli suuressa määrin Valkohampaan penikka-ajan ja teki sen käytökseltään ennen aikojaan vanhaksi. Kun se ei leikin kautta saanut purkaa tarmoaan, se sulkeutui itseensä ja kehitti henkisiä kykyjään. Se tuli viekkaaksi; aikaa oli kyllin kepposien keksimiseen. Kun sitä estettiin saamasta liha- tai kala-annostaan leirikoirien yhteisellä ruoka-ajalla, se kehittyi sukkelaksi varkaaksi. Sen oli hankittava itse ravintonsa, ja se hankki sitä runsaasti, vaikka se siten kävikin usein naisväen kiusaksi. Se oppi hiiviskelemään pitkin leiriä, olemaan kekseliäs, tietämään, mitä missäkin tapahtui, näkemään ja kuulemaan kaikki ja punnitsemaan sen mukaan ja menestyksellisesti keksimään keinoja ja tapoja, millä välttelisi leppymätöntä vainoojaansa.

Jo varhain vainokautensa alkupuolella se teki ensimmäisen todella suuren kepposensa ja sai siten tuta koston makeutta. Kuten Kitshi susien seurassa ollessaan oli viekoitellut koiria ihmisten leiristä turmioon, niin Valkohammaskin jotensakin samanlaisella tavalla houkutteli Lip-lipin Kitshin kostaviin hampaisiin. Väistyen vainoojansa tieltä Valkohammas juoksi teeskennellen kodasta toiseen, kierteli niitä ja kiiti sitten ympäri leiriä. Se oli hyvä juoksija, nopeampi kuin yksikään samankokoinen penikka, Lip-lipiäkin ketterämpi. Mutta tässä kilpailussa se ei juossut parhaansa mukaan. Se pysytteli vain loikkauksen päässä ahdistajansa edellä.

Takaa-ajon kiihoittamana ja uhrinsa alituisen läheisyyden ärsyttämänä Lip-lip unohti varovaisuuden eikä kiinnittänyt huomiota kilparataan. Kun se tämän viimein huomasi, se oli jo liian myöhäistä. Kiitäen hurjinta vauhtia erään kodan ympäritse se syöksyi suoraa päätä kohti Kitshiä, joka lojui keppinsä päässä. Lip-lip päästi hämmästyksen kiljahduksen, ja sitten Kitshin rankaisevat hampaat tarrautuivat siihen kiinni. Tämä oli sidottu, mutta penikka ei saattanut helposti päästä irti. Susikoira kiepsautti sen selälleen, niin ettei se voinut lähteä juoksemaan, ja ryhtyi sitten repimään ja viiltämään hampaillaan.

Kun Lip-lipin lopulta onnistui kieriä vapaaksi vastustajastaan, se ryömi jaloilleen pahasti runneltuna, sekä ruumiiltaan että mieleltään sairaana. Karvat törröttivät tukkoina ympäri kurittajan hampaiden repimää ruumista. Se jäi seisomaan paikalleen, avasi suunsa ja puhkesi pitkään, murheelliseen penikan ulinaan. Mutta eipä se saanut sitäkään rauhassa lopettaa. Kesken kaikkea Valkohammas hyökkäsi kimppuun ja upotti hampaansa vainoojansa takajalkaan. Lip-lipissä ei ollut enää tarmoa ryhtyä taisteluun, se pötki häpeällisesti pakoon entisen uhrin pysytellessä kaiken aikaa kiukkuisena kintereillä ja ahdistellessa koko matkan aina sen omalle kohdalle asti. Siellä se sai naiset avukseen, ja viimein Valkohammas, joka nyt oli muuttunut raivoavaksi paholaiseksi, saatiin karkoitetuksi vain kivisateella.

Koitti sitten päivä, jolloin Iso Majava päästi Kitshin irralleen, arvellen ettei enää tarvinnut pelätä sen juoksevan tiehensä. Valkohammas oli perin ihastuksissaan emonsa vapautumisesta. Se seuraili tätä hilpeänä ympäri leiriä, ja niin kauan, kuin se oleskeli emonsa rinnalla, pysyttelihe Lip-lipkin kunnioittavan välimatkan päässä. Astelipa Valkohammas jäykkäjalkaisena ja karvojansa pörröttäen vastustajansa luoksekin, mutta Lip-lip ei ollut huomaavinaan haastetta. Eihän se toki ollut mikään narri, ja hautoipa se mitä kostontuumia tahansa, se saattoi kuitenkin odottaa, kunnes tapaisi Valkohampaan yksinään.

Myöhemmin samana päivänä Kitshi ja Valkohammas tallustelivat läheisen metsän liepeelle. Poikanen oli askel askeleelta johtanut emonsa sinne, ja nyt, kun tämä pysähtyi, se koetti houkutella edemmäksi. Virta, luola ja hiljaiset salot kutsuivat sitä, ja se halusi saada toisen mukaansa. Se juoksi vielä muutamia askelia, pysähtyi ja katsahti taakseen. Emo ei ollut liikahtanutkaan. Se vikisi anoen ja livisti leikkisästi pensaikkoon ja jälleen takaisin emon luo, nuoleskeli tämän kuonoa ja poistui uudelleen. Eikä Kitshi sittenkään liikahtanut. Valkohammas pysähtyi ja katseli täynnä jännitystä ja intoa, mutta ne haihtuivat verkalleen, kun emo käänsi päänsä ja tuijotti takaisin leiriin.

Tuolla vapaassa luonnossa oli jotain, mikä kutsui. Sen kuuli emokin. Mutta tämä kuuli myöskin toisen, kovemman kutsun — tulen ja ihmisen kutsun — kutsun, johon kaikista eläimistä vain susi on luotu vastaamaan — susi ja villikoira, jotka ovat veljeksiä.

Kitshi kääntyi ja kulki verkalleen leiriä kohti. Leiri sitoi sen lujemmin kuin kahlekeppi. Näkymättöminä ja salaa jumalat käyttivät yhä valtaansa eivätkä antaneet sen mennä. Valkohammas istuutui koivun varjoon ja vinkui pehmeästi. Tuntui voimakasta pihkan hajua, ja kevyt metsän tuoksu täytti ilman muistuttaen entisestä vapauden ajasta. Mutta se oli vielä vain pieni penikka, sekä ihmisen että erämaan kutsua voimakkaampi oli sille emon kutsu. Olihan se koko lyhyen elämänsä ajan ollut synnyttäjästään riippuvainen. Vielä ei riippumattomuuden aika ollut koittanut. Niinpä se nyt nousi ja kulki alakuloisena takaisin leiriin; paluumatkalla se seisahtui pari kertaa istuutuen vikisemään ja kuuntelemaan kutsua, joka yhä vielä kaikui salon syvyydestä.

Lyhyt on se aika, minkä emo erämaassa viettää penikkansa hoivaajana, mutta ihmisen vallassa se supistuu toisinaan vieläkin lyhyemmäksi. Niin kävi Valkohampaankin elämässä. Iso Majava oli velkaa Kotkansulalle. Kotkansulka aikoi tehdä matkan Mackenzie-jokea ylöspäin Suurelle Orjajärvelle. Velan suoritukseksi määrättiin kappale punaista kangasta, karhuntalja, kaksikymmentä patruunaa ja Kitshi. Valkohammas näki emonsa joutuvan Kotkansulan ruuheen ja koetti seurata mukana. Kotkansulka iski sen takaisin rannalle, ja ruuhi liukui joelle. Se syöksyi veteen ja alkoi uida perässä kuurona Ison Majavan huudoille, kun tämä sitä kutsui takaisin. Nyt Valkohammas ei välittänyt edes ihmiseläimestäkään, jumalastaan — niin sanomattoman kauhun valtaan se joutui pelätessään menettävänsä emonsa.

Mutta jumalat ovat tottuneet saamaan tahtonsa täytetyksi, ja raivostuneena Iso Majava työnsi ruuhen vesille. Valkohampaan saavuttaessaan hän kumartui alas ja nosti sen niskasta ylös. Hän ei laskenut sitä heti ruuhen pohjalle, vaan piti ilmassa toisella kädellään ja rupesi toisella kurittamaan. Ja kylläpä se olikin kuritusta. Hänen kätensä oli raskas. Jokainen isku osui kipeästi, ja niitä tuli satamalla.

Milloin miltäkin puolen osuvien lyöntien vaikutuksesta Valkohammas keikkui edestakaisin kuin oikullinen heiluri. Se joutui perin vaihtelevien tunteiden valtaan. Ensin sen valtasi hämmästys. Sitten heräsi hetkiseksi pelko, ja se ulvahti useita kertoja rankaisevan käden osuessa. Mutta tätä seurasi nopeasti kiukku. Sen vapaa luonto vei voiton, ja se paljasti hampaansa ja ärisi pelottomana päin silmiä raivostuneelle jumalalle. Tämä vain teki jumalan entistä kiukkuisemmaksi. Iskuja satoi nopeammin, raskaammin ja osuvammin.

Iso Majava jatkoi kurittamistaan, Valkohammas jatkoi ärisemistään. Mutta ainiaan tätä ei saattanut kestää. Jommankumman täytyi taipua, ja sen sai Valkohammas tehdä. Pelko valtasi sen uudelleen. Ensi kertaa se oli nyt todenteolla ihmisen käsissä. Hyväilyjä olivat ne satunnaiset loukkaukset, joita se varemmin oli saanut kepeistä ja kivistä. Se murtui ja alkoi parkua ja ulista. Jonkun aikaa jokainen isku synnytti ulvahduksen, mutta pelko muuttui kauhuksi, kunnes ulvahdukset lopulta sulivat yhtenäiseksi ulinaksi, joka ei enää noudattanut kurituksen tahtia.

Vihdoin Iso Majava antoi kätensä vaipua. Velttona riippuva Valkohammas parkui edelleen. Tämä tuntui tyydyttävän sen isäntää, joka heitti sen tylysti ruuhen pohjalle. Alus oli sillä välin ajautunut alaspäin virran mukana. Iso Majava otti melansa. Valkohammas oli tiellä. Hän potkaisi sitä raa'asti jalallaan. Samassa tuokiossa Valkohampaan vapaa luonto leimahti jälleen eloon, ja se upotti hampaansa mokkasiinin verhoamaan jalkaan.

Äskeinen kuritus ei merkinnyt mitään verrattuna siihen, mikä nyt seurasi. Ison Majavan raivo oli hirvittävä; samoin oli Valkohampaan kauhu. Se ei saanut tuta ainoastaan kättä, vaan myöskin kovaa puumelaa, ja koko pieni ruumis oli hellä ja runneltu, kun kurittaja jälleen viskasi sen ruuhen pohjalle. Uudelleen, ja tällä kertaa tarkoituksella, Iso Majava potkaisi penikkaa. Valkohammas ei karahtanut enää jalan kimppuun. Se oli oppinut uuden puolen orjuudessaan. Kävipä miten hyvänsä, se ei enää milloinkaan uskaltaisi purra jumalaa, joka oli sen herra ja valtias. Herran ja valtiaan ruumis oli pyhä, sitä eivät saaneet saastuttaa hampaat sellaiset kuin sen. Moinen teko oli ilmeisesti rikoksista suurin, loukkaus, jota ei voinut antaa anteeksi eikä jättää huomioon ottamatta.

Kun ruuhi kolahti rantaan, Valkohammas makasi vikisten ja liikkumattomana, odotellen Ison Majavan tahtoa. Iso Majava tahtoi, että sen oli jouduttava rannalle, sillä rannalle se viskattiin, niin että se jymähti raskaasti kyljelleen ja satutti uudelleen kipeät kohtansa. Se kapusi vavisten jaloilleen ja seisoi paikallaan vikisten. Lip-lip, joka äyräältä oli seurannut koko kohtausta, hyökkäsi nyt sen kimppuun, syöksi sen kumoon ja upotti hampaansa sen ruumiiseen. Valkohammas oli liian avuton puolustautuakseen, ja sen olisi käynyt surkeasti, ellei Ison Majavan jalka olisi työntynyt esiin lennättäen Lip-lipin ilmaan niin hurjasti, että tämä mäsähti maahan kymmenkunnan jalan päässä. Tämä oli ihmiseläimen oikeutta, ja omasta kurjuudestaan huolimatta Valkohammas tunsi hieman kiitollisuutta. Se nilkutti Ison Majavan kintereillä tottelevaisesti leirin halki kodalle. Ja niin Valkohammas oli oppinut, että rankaisemisoikeuden jumalat olivat pidättäneet vain itselleen ja että se oli kielletty alemmilta eläimiltä.

Sinä iltana, kun kaikkialla vallitsi hiljaisuus, Valkohammas muisti emonsa ja murehti sitä. Se murehti liian äänekkäästi ja herätti siten Ison Majavan, joka kuritti sitä. Tämän jälkeen se murehti hiljaisesti jumalien ollessa saapuvilla. Mutta toisinaan se asteli yksinään salon liepeelle, päästi surunsa valloilleen ja antoi sen purkautua äänekkääseen vinguntaan ja ulinaan.

Tällöin se olisi saattanut totella luolan ja virran jättämiä muistoja ja karata jälleen erämaahan. Mutta emon muisto pidätti sitä. Kuten metsästävät ihmiseläimet poistuivat ja tulivat takaisin, siten emokin palaisi joskus kylään. Niin se jäi orjuuteen sitä odottamaan.

Mutta ei orjuuskaan ollut kauttaaltaan onneton. Siinä oli paljon mielenkiintoista. Aina siinä tapahtui jotakin. Nämä jumalat hommasivat loppumattomiin eriskummallisissa toimissaan, ja se oli aina utelias katselemaan. Sitä paitsi se oppi tulemaan toimeen Ison Majavan kanssa. Kuuliaisuutta, horjumatonta kuuliaisuutta siltä vaadittiin, ja korvaukseksi se säästyi kurituksesta ja sai elämänsä siedettäväksi.

Saavuttipa se enemmänkin. Iso Majava heitti sille toisinaan itsekin palasen lihaa ja suojeli sitä tällöin toisilta koirilta. Ja sellainen lihapala oli arvokas. Se merkitsi jollain tavoin enemmän kuin kymmenen naisilta saatua palaa. Iso Majava ei milloinkaan hellinyt eikä hyväillyt. Kenties Valkohampaaseen vaikutti hänen raskas kätensä, kenties hänen oikeudenkäyttönsä, kenties pelkästään hänen valtansa, kenties kaikki nämä seikat yhdessä; mutta totta vain oli, että sen ja tuon äreän isännän välille alkoi muodostua jonkinlainen kiintymyksen side.

Salavihkaa ja huomaamattomasti yhtä paljon kuin kalikkain ja kivien ja läimäyksien vaikutuksesta lujittuivat Valkohampaan orjuuden kahleet. Ne ominaisuudet, jotka alkujaan saattoivat sen heimolaiset tulemaan ihmisten tulen ääreen, olivat sellaisia, että niitä voi kehittää. Nyt ne kehittyivät Valkohampaassa, ja leirielämä, vaikka se olikin tulvillaan kurjuutta, rupesi salaisesti käymään sille rakkaaksi. Mutta sitä ei Valkohammas huomannut. Se tunsi vain ikävää Kitshin menetyksen vuoksi, toivoi tämän palaavan ja kaihosi kiihkeästi entistä vapaata elämäänsä.

YHDESTOISTA LUKU.
Hylkiö.

Lip-lip synkisti edelleen Valkohampaan elämää, niin että se kävi pahankurisemmaksi ja hurjemmaksi, kuin sillä luonnon mukaan oli oikeutta. Villeys kuului sen luonteeseen, mutta näin kehittynyt villeys nousi yli tavallisen määrän. Se tuli ihmiseläintenkin kesken kuuluisaksi hurjuudestaan. Milloin hyvänsä leirissä syntyi hälinää ja häiriötä, tappelua ja kinastelua, milloin hyvänsä joku nainen nosti mellakan varastetun lihakappaleen vuoksi, varmasti saattoi tavata Valkohampaan siihen sekaantuneena ja usein juuri pahimpana syyllisenä. Ihmiset eivät viitsineet ottaa selkoa sen käyttäytymisen syistä. He havaitsivat vain seuraukset, ja ne olivat huonot. Se oli salakähmäilijä ja varas, ilkimys ja rauhanhäiritsijä; ja vihastuneet naiset sanoivat sille päin silmiä, sen tarkastaessa heitä valppaana ja valmiina väistämään ketterästi lennähteleviä heittoaseita, että se oli susi ja kelvoton olento ja saisi vielä huonon lopun.

Se havaitsi joutuneensa koko tuon väkirikkaan leirin hylkiöksi. Kaikki nuoret koirat seurasivat Lip-lipin esimerkkiä. Valkohampaan ja niiden välillä vallitsi erotus. Ehkä ne vainusivat sen villin alkuperän ja tunsivat vaistomaisesti sitä kohtaan vihamielisyyttä, jota kotikoira tuntee sutta kohtaan. Olipa asian laita mikä tahansa, ne yhtyivät Lip-lipin kera sitä vainoamaan. Ja julistettuaan kerran sodan sitä vastaan ne katsoivat itsellään olevan kyllin syytä jatkaa sitä. Tuon tuostakin jokainen niistä sai tuta sen hampaita; ja sen kunniaksi oli mainittava, että se antoi enemmän kuin itse sai. Monen niistä se saattoi löylyttää kahden taisteltaessa, mutta kaksintaisteluja ei sille tarjottu. Milloin sellainen oli alkamassa, se oli heti merkkinä kaikille nuorille koirille, jotka saapuivat juosten joka taholta ja syöksyivät tämän yhden kimppuun.

Tästä vainosta se oppi kaksi tärkeätä seikkaa: miten joukkotaistelussa oli suoriuduttava ja kuinka lyhimmässä ajassa oli yksinäiselle koiralle tuotettava suurinta vauriota. Jos tahtoi pysyä hengissä, täytyi pysyä jaloillaan keskellä vihollisjoukkoa, ja tämän taidon se oppi hyvin. Se kykeni säilyttämään tasapainonsa yhtä varmasti kuin kissa. Saattoivatpa suuretkin koirat lennättää sen taakse päin tai sivulle käsin raskaan ruumiinsa tölmäyksellä, ja paikaltaan se lensi joko ilmassa tai liukuen maassa; mutta aina sillä oli jalat allaan päin maaemoa.

Koirien tapellessa käy varsinaisen kahakan edellä tavallisesti valmisteluja — siinä äristään, pörrötetään karvoja ja tepastellaan jäykin jaloin. Mutta Valkohammas oppi jättämään oheen nämä mutkat. Vitkastelu merkitsi sitä, että saisi kaikki nuoret koirat kimppuunsa. Sen oli suoritettava työnsä nopeasti ja sitten poistuttava. Niinpä se oppi tukahduttamaan kaikki varoitukset. Se syöksyi kimppuun ja puraisi ja viilsi silmänräpäyksessä, ennenkuin vihollinen saattoi valmistautua vastarintaan. Sitten se oppi tuottamaan nopeasti ankaria vaurioita. Myöskin yllätyksen merkityksen se oppi oivaltamaan. Koira oli jo puoleksi piesty, jos sen kimppuun pääsi yllättämällä, viilsi sen kylkeen haavan tai raateli korvan siekaleiksi, ennenkuin se edes tiesi, mitä tapahtui.

Sitä paitsi oli merkillisen helppoa kumota yllätetty koira, ja koira, joka siten oli joutunut kumoon, paljasti aina hetkeksi pehmeän kurkkunsa — arimman kohtansa, johon oli iskettävä hengen nitistämiseksi. Valkohammas tunsi tämän kohdan. Se tuntemus oli periytynyt sille suoraan metsästäviltä susilta. Niinpä Valkohammas, ryhtyessään hyökkäämään, menetteli seuraavasti: ensiksi oli tavattava nuori koira yksinään, toiseksi se oli yllätettävä ja työnnettävä kumoon, ja kolmanneksi hampaat oli iskettävä pehmeään kurkkuun.

Koska se oli vain puolikasvuinen, sen leuat eivät olleet vielä kehittyneet kyllin isoiksi tai kyllin voimakkaiksi, jotta tuo kurkkuote olisi käynyt kuolettavaksi; mutta leirissä kulki moni nuori koira runnelluin kurkuin todistuksena Valkohampaan aikomuksesta. Ja eräänä päivänä, kun se tapasi erään vihollisensa yksin metsän laidassa, sen onnistui, kumoamalla se useat kerrat ja tuon tuostakin käymällä kurkkuun kiinni, katkaista valtimo ja vastustajansa elämänlanka. Sinä iltana leirissä oli aika melske. Teko oli huomattu, tapahtumasta oli toimitettu viesti surmatun koiran isännälle, naiset muistelivat kaikkia lihavarkauksia, ja monet kiukkuiset äänet ahdistelivat Isoa Majavaa. Mutta hän seisoi päättäväisenä kotansa ovella ja kieltäytyi jättämästä sisään teljettyä rikollista kostoa huutavan heimon käsiin. Valkohammasta alkoivat vihata sekä ihmiset että koirat. Tänä kehityskautenaan se ei ollut hetkeäkään turvassa. Jokaisen koiran hampaat, jokaisen ihmisen käsi uhkasi sitä. Heimolaiset sitä tervehtivät äristen, jumalat sadatellen ja kiviä heitellen. Se eli jännityksessä. Se oli aina altis hyökkäämään tai ketterä väistämään hyökkäyksiä, silmä oli herkkä huomaamaan odottamattomia heittoaseita; se oli valmis toimimaan äkisti ja tyynesti, syöksymään kimppuun välähtävin hampain tai hypähtämään erilleen uhkaavasti äristen.

Äristä se osasi hirvittävämmin kuin yksikään toinen koira, nuori tai vanha, koko leirissä. Ärinän tarkoituksena on varoittaa tai peloittaa, ja tarvitaan arvostelukykyä päättämään, milloin sitä on käytettävä. Valkohammas tiesi, miten ja milloin se oli synnytettävä. Ärinäänsä se sisällytti kaiken, mikä on häijyä, pahanilkistä ja kammottavaa. Kun sen kuono kurtistui yhtämittaisiin nykähdyksiin, karvat pörhistyivät aaltoihin, kieli livahti suusta ulos ja taas sisään kuin punainen käärme, korvat painuivat taaksepäin, silmät kiukkua kipenöivät, huulet työntyivät erilleen paljastaen kuolaa valuvat hampaat, silloin melkein jokainen hyökkääjä pysähtyi. Yllätettynä tällainen hetkellinen pysähdys antoi sille aikaa miettiä ja valita toimintatapansa. Mutta usein moinen pysähdys myöskin piteni, kunnes hyökkääjä lopulta luopui kokonaan aikeestaan. Ja useamman kuin yhden täysikasvuisen koiran edessä Valkohammas saattoi ärinänsä turvissa ryhtyä kunnialla peräytymään.

Ollen puolikasvuisten penikkain keskuudessa hylkiö, se saattoi verisellä menettelytavallaan ja erinomaisella taidollaan näiden parven kalliisti maksamaan niiden aloittaman vainon. Kun se ei saanut itse juosta parven mukana, niin asiat kehittyivät sille tolalle, ettei yksikään parven jäsenistä voinut juoksennella erillään parvesta. Valkohammas ei sallinut sitä. Sen väijyvän ja salakähmäisen taistelutavan vuoksi nuoret koirat pelkäsivät juoksennella yksinään. Ottamatta lukuun Lip-lipiä niiden oli pakko pysytellä yhdessä suojellakseen itseään tuolta pedolta, jonka olivat tehneet viholliseksensa. Penikka, joka yksinään ilmestyi joen partaalle, oli kuolemaan tuomittu tai sai täyttä laukkaa paeta väijyvää sudenpentua, herättäen koko leirin kimakoilla tuskan ja pelon huudoilla.

Mutta Valkohampaan kostotyöt eivät päättyneet vielä sittenkään, kun nuoret koirat olivat täysin oppineet tajuamaan, että niiden oli turvauduttava toisiinsa. Se hyökkäsi niiden kimppuun tavatessaan ne yksinään, ja ne ahdistelivat sitä ollessaan koolla. Niiden tarvitsi vain nähdä se rynnätäkseen heti sen perään, jolloin se nopeutensa avulla useimmiten pääsi turvaan. Mutta huonosti kävi koiran, joka tällaisessa ajossa ennätti toveriensa edelle! Valkohammas oli oppinut pyörähtämään äkisti ahdistajansa kimppuun, joka oli jättänyt parven jälkeensä, ja runtelemaan sen perin pohjin, ennenkuin toiset ennättivät perille. Näin kävi sangen usein, sillä jouduttuaan kerran alkuun koirat olivat herkät menettämään malttinsa ajon kiivaudessa, kun taas Valkohammas ei koskaan menettänyt malttiaan. Vilkaisten juostessaan taaksepäin se oli aina valmis kiepsahtamaan päin ja puskemaan kumoon ylen innokkaan ahdistajan, joka oli kiitänyt toveriensa edelle.

Nuorien koirain luonto vaatii leikkiä, ja kun nyt olot olivat kehittyneet tällaisiksi, ne käsittivät tämän sodankäynnin leikikseen. Niinpä Valkohampaan ajo muodostui niiden päähuvitukseksi — samalla kyllä hengenvaaralliseksi ja aina uhkaavaksi huvitukseksi. Se taasen uskalsi kaikkialle, ollen nopeajalkaisin. Sinä aikana, jolloin se odotteli turhaan emoaan takaisin, se juoksutteli parvea monesti hurjaa kyytiä pitkin läheisiä metsiä. Mutta aina parvi kadotti sen näkyvistään. Sen hälinä ja ulvonta varoitti sitä vaarasta; itse se juoksi yksinään, pehmeäjalkaisena, hiljaisesti liukuvana varjona puiden keskellä, kuten isä ja emo ennen sitä. Sitä paitsi se oli paljon läheisemmässä yhteydessä erämaan kanssa kuin ne ja tunsi sen juonet ja salaisuudet. Perin mielellään se turvautui siihen kepposeen, että peitti jälkensä virtaavaan veteen astuen ja makasi sitten hiljaa läheisessä viidakossa kuunnellen vainoojain pettyneinä hälisevän.

Kun se näin oli oman heimonsa ja ihmisten vihaama, aina ahdistettuna ja itsekin alinomaa sotajalalla, se kehittyi nopeasti ja yksipuolisesti. Sellaisessa maaperässä eivät ystävällisyys ja rakkaus voineet versoa. Eikä sillä niistä ollutkaan edes hämärintä aavistusta. Sen lakina oli totella väkevämpää ja sortaa heikompaa. Iso Majava oli jumala ja väkevä. Sen vuoksi Valkohammas totteli sitä. Mutta nuorempi tai pienempi koira oli heikko — sellaisen olion voi tuhota. Sen kehitys kulki kohti valtaa. Jotta se saattaisi taistella uhkaavaa vahinkoa ja tuhoa vastaan, sen hävittämis- ja suojelemiskyky kehittyi suhteettomasti. Siitä tuli liikkeiltään muita koiria nopeampi, ketteräjalkaisempi, ovelampi, tuhoisampi, joustavampi, lihaksiltaan jäntevämpi, kestävämpi, julmempi, villimpi ja älykkäämpi. Sen täytyi muodostua tällaiseksi, sillä muutoin se ei olisi voinut pitää puoliaan eikä säilyttää henkeään vihamielisessä ympäristössä.

KAHDESTOISTA LUKU.
Jumalten jäljillä.

Syksyn tullen, kun päivät lyhenivät ja ilmassa alkoi olla pakkasen tuntua, Valkohampaalle koitti vapautumisen hetki. Leirissä oli useita päiviä vallinnut suuri hälinä. Heimo valmistautui purkamaan kesämajansa ja lähtemään kiluineen ja kaluineen syysmetsästykseen. Valkohammas seurasi näitä hommia kiihkein katsein, ja kun kodat rupesivat häviämään ja ruuhet virran rannalla täyttymään, se ymmärsi asian laidan. Ruuhet tekivät lähtöä, ja muutamat olivat jo kadonneet jokea myöten.

Valkohammas päätti aivan tahallansa jäädä jäljelle. Se odotti, milloin tulisi tilaisuus hiipiä leiristä metsään. Ensin se salasi jälkensä virtaavaan veteen, joka alkoi jo käydä jääriitteeseen rannoilta. Sitten se ryömi syvälle tiheään viidakkoon ja vartosi. Aika kului, ja se nukkui tuntimääriä keskeytymättä. Sitten se heräsi kuullessaan Ison Majavan huutavan itseään nimeltä. Muitakin ääniä se erotti. Ison Majavan vaimo kuului ottavan osaa etsintään, samoin Mit-sa, Ison Majavan poika.

Valkohammas vapisi pelosta, ja vaikka se tunsi vaistomaista pakkoa ryömiä esiin piilopaikastaan, se vastusti sitä. Jonkun ajan kuluttua äänet häipyivät, ja sitten se tuli esiin nauttiakseen yrityksensä menestymisestä. Pimeä läheni, ja se kisaili hetken puiden keskellä iloiten vapaudestaan. Sitten, aivan äkkiä, se havaitsi olevansa yksin. Se istuutui harkitsemaan, kuunnellen salon hiljaisuutta ja ymmällään siitä. Tuntui uhkaavalta, kun ei havainnut mitään liikettä eikä erottanut yhtään ääntä. Siitä tuntui, ikäänkuin jokin näkymätön ja aavistamaton vaara olisi jossain väijynyt. Se alkoi katsella epäluuloisesti synkkinä kohoavia puita ja pimeitä varjoja, joissa saattoi piileskellä ties mitä vaaroja.

Sitten rupesi olemaan kylmä. Ei ollut enää olemassa mitään lämmittävää kodan seinää, jota vasten saattoi kyyristyä. Jalkoja paleli, ja se nosteli vuoroin toista, vuoroin toista etukäpälää. Se kiersi tuuhean häntänsä niiden peitoksi, ja samalla se näki näyn. Tämä ei ollut laisinkaan omituista. Sen sisäiseen näkemykseen oli painunut sarja muistikuvia. Se näki jälleen leirin kotineen ja leimuavine nuotioineen. Se kuuli naisten kimakat huudot, miesten karheat ääret ja koirien ärinän. Sen oli nälkä, ja se muisti, kuinka sille oli heitetty lihapaloja ja kalaa. Nyt ei ollut lihaa odotettavissa — ympärillä vallitsi vain uhkaava hiljaisuus, jota ei saattanut syödä.

Orjuus oli tehnyt sen pehmeämmäksi. Vastuuttomuus oli heikontanut sen. Se oli unohtanut, miten itsestään oli pidettävä huolta. Yö ammotti sen ympärillä. Aistimet, jotka olivat tottuneet leirin hälinään ja meluun, alituisesti näkemään ja kuulemaan jotain, olivat nyt joutuneet joutilaiksi. Nyt ei ollut mitään tehtävänä, ei mitään nähtävänä. Ne jännittyivät havaitakseen jotakin, mikä olisi keskeyttänyt luonnon äänettömyyden ja liikkumattomuuden. Toimettomuus ja tunto siitä, että jotain kauheata oli uhkaamassa, herätti niissä kammoa.

Se hätkähti ankarasti pelosta. Jotain suunnatonta ja muodotonta hyökkäsi sen näköpiirin poikki. Se oli puun varjo, joka siirtyi ohitse, kun tuuli pyyhkäisi pilvet kuun tieltä. Tämän huomattuaan se vinkui heikosti; sitten se tukahdutti vinkunan peläten, että saattaisi herättää väijyvien vaarojen huomion.

Pakkasen puristama puu synnytti kovan paukahduksen. Se oli juuri penikan kohdalla. Tämä ulvahti säikähtyneenä. Sen valtasi pakokauhu, ja se juoksi hurjana kohti kylää. Se tunsi vastustamatonta tarvetta päästä ihmisten seuraan ja suojaan. Sieraimissa oli vielä leirisavun haju. Korvissa kaikuivat äänekkäinä leirin äänet ja huudot. Se ennätti metsästä kuun valaisemalle aukealle, missä ei ollut varjoja eikä pimeyttä. Mutta sen katse ei kohdannutkaan mitään kylää. Se oli unohtanut. Kylä oli hävinnyt.

Hurja pako keskeytyi äkkiä. Eihän enää ollut paikkaa, mihin paeta. Se hiipi murheisena autiolla leiripaikalla, nuuskien tunkioita ja jumalien jättämiä repaleita. Nyt se olisi iloinnut, jos sen ympärillä olisi kalissut kiukkuisten vaimojen lennättämiä kiviä, jos Ison Majavan käsi olisi raivon puuskassa iskenyt sen ruumiiseen; ja riemumielin se olisi tervehtinyt Lip-lipiä ja koko ärisevää, pelkurimaista koiralaumaa.

Se joutui paikalle, missä Ison Majavan kota oli sijainnut. Tämän keskelle se nyt istuutui. Se suuntasi kuononsa kuuta kohti. Kurkkua kouristi ankarasti, suu aukeni, ja sydäntäsärkevänä ulinana pulppusi esille sen orpous ja pelko, kaipaus Kitshiä kohtaan, kaikki menneet murheet ja kärsimykset ja vastaisten vaarojen ja onnettomuuksien aavistus. Nyt kajahti pitkä sudenulvonta, täyteläisenä ja valittavana — ensimmäinen minkä Valkohammas oli synnyttänyt. Päivänkoitto poisti sen pelon, mutta enensi orpouden tunnetta. Paljas maa, joka vielä äskettäin oli vilissyt olentoja, teki yksinäisyyden entistä tuntuvammaksi. Kauaa se ei aprikoinut, ennenkuin teki päätöksensä. Se syöksyi metsään ja noudatti joen rantaa myötävirtaan. Kaiken päivää se juoksi lepäämättä. Se näytti olevan luotu juoksemaan iän kaiken. Rautainen ruumis uhmasi väsymystä. Ja vielä väsymyksen tullen peritty kestävyys terästi sitä ponnistamaan loppumattomiin ja teki sen kykeneväksi pakottamaan nurkuvaa ruumistaan eteenpäin.

Kun joki kääntyi päin äkkijyrkkiä kallioita, se kapusi takana olevien korkeiden vuorten yli. Pääjokeen laskevien purojen ja virtojen poikki se kahlasi tai ui. Monesti se laskeutui jäälle, jota rannoille alkoi muodostua, ja useamman kuin yhden kerran jää murtui alta ja se ponnisteli henkensä edestä kylmissä pyörteissä. Mutta aina se oli varuillaan havaitakseen, poistuivatko jumalain jäljet jossain virralta kääntyen sisämaahan päin.

Valkohammas oli älykkäämpi tavallisia heimolaisiaan, mutta sen ymmärrys ei ollut kyllin laajalle ulottuva kantaakseen Mackenzien toiselle partaalle. Entä jos jumalain jäljet erosivatkin virrasta sillä puolen? Tämä ei juolahtanut koskaan sen mieleen. Myöhemmin, kun se oli matkannut enemmän, varttunut vanhemmaksi sekä viisaammaksi ja oppinut tuntemaan jokia ja jälkiä paremmin, se saattoi tajuta sen mahdolliseksi. Mutta tuo kyky oli vielä vastaisuuden varassa. Nyt se juoksi edelleen sokeasti, sen laskelmiin kuului vain sen oma Mackenzien ranta.

Kaiken yötä se juoksi kohdaten pimeässä tapaturmia ja törmäten päin esteitä, jotka viivyttivät, mutta eivät masentaneet mieltä. Toisen vuorokauden keskipäivällä se oli juossut pysähtymättä kolmekymmentä tuntia, ja sen rautaiset jäntereet alkoivat herpaantua. Ainoastaan mielen sitkeys piti sitä yhä liikkeessä. Se ei ollut syönyt neljäänkymmeneen tuntiin, ja nyt se alkoi käydä heikoksi nälästä. Myöskin tiheään uudistuneet jääkylmät kylvyt vaikuttivat lamauttavasti. Sen sievä turkki oli aivan loassa. Käpäläin leveät känsät olivat verille halkeilleet. Se oli alkanut ontua, ja tämä ontuminen yltyi tunti tunnilta. Vielä pahemmaksi kävi tila, kun taivas pimeni ja alkoi sataa lunta, kosteata, sulavaa, tahmaista ja livettävää lunta, joka salasi maiseman ja peitti epätasaisuudet, niin että matkan teko kävi entistä työläämmäksi ja tuskallisemmaksi.

Iso Majava oli aikonut leiriytyä siksi yöksi Mackenzien vastaiselle rannalle, sillä eränkäynti suuntautui sille taholle. Mutta juuri ennen pimeän tuloa Klu-Kutsh, Ison Majavan vaimo, oli äkännyt tällä rannalla peuran, joka saapui joelle juomaan. Ellei peura olisi tullut juomaan, ellei Mit-sa olisi lumipyryn vuoksi ohjannut ruuhta harhaan, ellei Klu-Kutsh olisi havainnut peuraa ja Iso Majava kaatanut sitä onnistuneella laukauksella, olisivat kaikki seuraavat tapahtumat muodostuneet aivan toisenlaisiksi. Iso Majava ei olisi leiriytynyt Mackenzien tälle puolen, ja Valkohammas olisi kulkenut sivuitse ja jatkanut matkaansa joko kuollakseen tai tavatakseen villit veljensä ja tullakseen niiden kaltaiseksi — viettääkseen suden elämää kaiken ikänsä.

Yö oli saapunut. Lunta laskeutui sakeammin, ja Valkohammas kompasteli ja nilkutti eteenpäin vikisten hiljaa itsekseen. Äkkiä se havaitsi lumessa verekset jäljet. Niin verekset ne olivat, että se tunsi heti niiden merkityksen. Kiihkeänä vinkuen se seurasi niitä joen partaalle puiden keskelle. Sen korviin kajahti leirin ääniä. Se näki nuotion leimuavan, Klu-Kutshin keittävän ja Ison Majavan istuvan kyykyssä ja syödä natustavan raakaa rasvaa! Leirissä oli tuoretta lihaa!

Valkohammas odotti saavansa selkäänsä. Se kyyristyi ja pörrötti hiukan karvojansa sitä ajatellessaan. Sitten se kulki jälleen eteenpäin. Se pelkäsi ja vihasi kuritusta, jonka se tiesi tulevan osakseen.

Mutta se tiesi myöskin, että se saisi nauttia tulen lämpöä, jumalien suojelusta, koirien seuraa — ja vaikka tämä viimeksimainittu olikin vihamielistä, oli se kuitenkin seuraa ja tyydytti sen tarvetta.

Se saapui kiemurrellen ja ryömien tulen valoon. Iso Majava näki sen ja herkesi syömästä. Valkohammas ryömi verkalleen, kiemurrellen ja muristen alennuksessaan ja alistuvaisuudessaan. Se ryömi suoraa päätä Isoa Majavaa kohti, ja tuuma tuumalta sen eteneminen kävi hitaammaksi ja tuskallisemmaksi. Vihdoin se ennätti herransa jalkain juureen ja antautui nyt vapaaehtoisesti sieluineen ja ruumiineen hänen valtaansa. Omasta ehdostaan se saapui ihmisen tulen ääreen ja hänen hallittavakseen. Valkohammas odotti vavisten kuritusta. Käsi sen yläpuolella liikahti. Se kiemurteli vaistomaisesti iskua varroten. Mitään ei tapahtunut. Se vilkaisi salavihkaa ylöspäin. Iso Majava taittoi rasvakimpaletta kahtia. Iso Majava työnsi sille palasen rasvaa! Perin hiljalleen ja hieman epäluuloisesti se nuuski ensin rasvaa ja ryhtyi sitten syömään. Iso Majava määräsi tuotavaksi lihaa ja suojeli sitä toisilta koirilta, kun se söi annostansa. Tämän jälkeen se lepäsi kiitollisena ja tyytyväisenä Ison Majavan jalkojen juuressa, tuijottaen lämmittävään tuleen, räpyttäen silmiään ja torkkuen, tietäen turvallisena, ettei huominen tapaisi sitä vaeltamassa yksinään halki autioiden salojen, vaan ihmis-eläinten leirissä, jumalien parissa, joiden valtaan se oli antautunut ja joiden alamainen se nyt oli.

KOLMASTOISTA LUKU.
Sopimus.

Kun joulukuu oli kulunut puolimailleen, lähti Iso Majava matkaamaan Mackenzie-jokea ylöspäin. Mit-sa ja Klu-Kutsh lähtivät hänen kerallaan. Itse hän ajoi reessä, jota vetivät ostetut tai lainatut koirat. Toisessa, pienemmässä reessä ajoi Mit-sa, ja sen eteen oli valjastettu joukkue penikoita. Se oli oikeastaan vain leikkihommaa, mutta tuotti suurta riemua Mit-salle, joka tunsi alkavansa näin päästä miesten kirjoihin. Siten hän myöskin oppi ajamaan ja koulimaan koiria, ja nämä saatiin tottumaan valjaisiin. Olipa reestä sen lisäksi hiukan hyötyäkin, sillä siinä kuljetettiin lähes neljäsataa naulaa varusteita ja elintarpeita.

Valkohammas oli nähnyt leirikoirien uurastavan rekien edessä, joten se ei vastustellut ylen paljoa, kun sen ylle ensi kertaa puettiin valjaat. Kaulaan pantiin sammalella täytetty nahkarengas, jonka kaksi hihnaa yhdisti rintaa ja selkää kiertävään vyöhön. Tähän taas oli kiinnitetty pitkä nuora, josta se veti rekeä.

Vetojoukkueeseen kuului seitsemän poikasta. Toiset olivat syntyneet varemmin sinä vuonna ja olivat yhdeksän ja kymmenen kuukauden ikäisiä; Valkohammas oli sitävastoin vain kahdeksan kuukauden vanha. Kukin koira oli kiinnitetty rekeen eri nuoralla. Kaikki nuorat olivat erimittaiset, eroten pituudessa toisistaan ainakin koiran mitan verran. Jokainen nuora oli sidottu reen keulassa olevaan renkaaseen. Tuohesta tehty reki oli vailla jalaksia, ja sen keula oli taivutettu ylöspäin, jotta se estyisi sukeltamasta lumen alle. Tämän rakenteen tähden paino ja reen kuormitus jakautui mahdollisimman laajalle pinnalle, mikä oli perin edullista, koska lumi oli aivan jauhomaista ja kovin pehmeätä. Koiratkin koettivat saman periaatteen mukaan jakaa painonsa niin laajalle alalle kuin mahdollista: ne muodostivat nuorineen viuhkan, jonka kanta oli reen keulassa, ja täten ei yksikään koira joutunut astumaan edellisen jälkiä.

Viuhkamainen järjestys oli toisessakin suhteessa edullinen. Erimittaiset nuorat estivät koiria käymästä takaapäin edelläkulkevan kimppuun. Jos koira halusi ahdistaa toista, täytyi sen kääntyä lyhyemmästä nuorasta vetävän kimppuun, ja tällöin sillä oli vastassaan sekä koira että ajajan ruoska. Mutta parasta kaikista oli se, että koiran, joka pyrki ahdistamaan edessään olevaa, oli vedettävä rekeä nopeammin, ja mitä nopeammin reki liukui, sitä sukkelammin saattoi ahdistettu koira paeta. Ja niin kävi takimmaiselle koiralle mahdottomaksi saavuttaa etumaista. Kuta nopeammin se juoksi, sitä nopeammin ravasi myöskin tavoiteltu ja samalla kaikki koirat. Sanalla sanoen, reki kulki sukkelammin; ja näin ihminen vahvisti ovelalla juonella valtaansa eläimiin nähden.

Mit-sa muistutti isäänsä, hän omisti melkoisen määrän tämän vanhaa viisautta. Hän oli huomannut, kuinka Lip-lip vainosi Valkohammasta, mutta Lip-lip oli silloin toisen omaisuutta, eikä Mit-sa ollut milloinkaan uskaltanut enempää kuin toisinaan salavihkaa heittää sitä kivellä. Mutta nyt Lip-lip oli hänen koiransa, ja hän ryhtyi kostamaan sijoittamalla sen pisimmän nuoran päähän. Täten Lip-lipistä tuli johtaja, ja se oli näennäisesti kunniapaikka. Mutta todellisuudessa se riisti siltä kaiken kunnian: ennen se oli ollut koko parven komentaja ja herra, nyt se huomasi joutuneensa joukkueen vihan ja vainon esineeksi.

Koska se juoksi pisimmän nuoran päässä, se näytti muista koirista aina juoksevan pois niiden tieltä. Ne näkivät siitä vain tuuhean hännän ja pakenevat takajalat — ja tämä näky ei ollut lähimainkaan niin peloittava kuin sen pörhistyneet niskakarvat ja välkkyvät hampaat. Päinvastoin, nähdessään sen juoksevan tiehensä ne luulivat sen pakenevan ja halusivat rynnätä perässä.

Samassa tuokiossa kuin reki lähti liikkeelle, alkoi joukkue ajaa Lip-lipiä takaa ja jatkoi siten kaiken päivää. Alussa se oli arvostaan arkana ja kiukkuisena altis kääntymään päin ahdistajiaan vastaan; mutta tällöin Mit-sa läimäytti kolmenkymmenen jalan pituisen suoliruoskansa sille päin silmiä pakottaen sen pyörähtämään jälleen ympäri ja jatkamaan juoksuaan. Joukkuetta Lip-lip saattoi vastustaa, mutta ruoskalle se ei mahtanut mitään, ja niinpä sillä ei ollut muuta keinoa kuin pitää pitkä nuoransa pingoitettuna ja kylkensä kyllin etäällä toveriensa hampaista.

Mutta intiaanin mielessä piili vieläkin suurempi oveluus. Yllyttääkseen toisia koiria ajamaan loputtomasti takaa johtajaansa Mit-sa suosi tätä aivan erikoisesti. Nämä suosionosoitukset synnyttivät kateutta ja vihaa. Niiden ollessa saapuvilla Mit-sa saattoi antaa sille ruokaa, ja antaa yksin sille. Tämä teki ne aivan hurjiksi. Lip-lipin ahmiessa lihaansa Mit-san suojelemana ne raivosivat juuri ruoskan ulottuman ulkopuolella. Ja milloin ei ollut lihaa annettavana, Mit-sa pysytti vetojoukkueen loitolla ja oli antavinaan lihaa Lip-lipille.

Valkohammas antautui suopein mielin työhön. Taipuessaan jumalien valtaan se oli tehnyt suurempia myönnytyksiä kuin toiset koirat, ja se oli oppinut niitä perinpohjaisemmin havaitsemaan, kuinka turhaa heidän tahtonsa vastustaminen oli. Lisäksi koiralauman harjoittama vaino oli vähentänyt sen ja enentänyt ihmisen merkitystä. Valkohammas ei ollut tottunut olemaan seuraan nähden riippuvainen sukulaisistaan. Kitshi oli joutunut melkein unohduksiin, ja nyt sen harrastus kohdistui pääasiallisesti jumaliin, jotka se oli omaksunut valtiaikseen. Niinpä se uurasti ankarasti, oppi kuria ja oli kuuliainen. Uskollisuus ja alttius olivat luonteenomaisia sen elämälle. Nämä piirteet ovat oleellisia sudelle ja villikoiralle, kun ne ovat kesyttyneet, ja ne Valkohammaskin omisti, vieläpä harvinaisen suuressa määrässä.

Tavallaan Valkohammas ja toiset koirat seurustelivat keskenään, mutta se oli sotaista ja vihamielistä seurustelua. Se ei ollut koskaan oppinut kisailemaan niiden kanssa. Se taisi vain tapella, ja niinpä se nyt tappelikin maksaen satakertaisesti takaisin ne haavat ja vammat, jotka se oli saanut Lip-lipin ollessa lauman johtajana.

Nyt Lip-lip ei ollut enää johtajana — paitsi milloin se pakeni toveriensa tieltä nuoransa päässä, reen kiitäessä kaiken aikaa perässä. Leirissä se pysyttelihe Mit-san tai Ison Majavan tai Klu-Kutshin lähellä. Se ei rohjennut poistua jumalien luota, sillä nyt sillä oli vastassaan kaikkien koirien hampaat ja se sai tuta perin pohjin sen vainon katkeruutta, joka ennen oli kohdannut Valkohammasta.

Lip-lipin kukistuttua Valkohammas olisi voinut kohota koiraparven johtajaksi. Mutta siihen se oli liian juro ja yksinäisyyttä rakastava. Se joko löylytti vetotovereitaan tai käänsi niille selkänsä. Sen lähestyessä ne siirtyivät syrjään, eikä rohkeinkaan niistä uskaltanut milloinkaan ryövätä siltä lihaa. Päinvastoin, ne ahmivat vain annoksensa kiireimmiten, peläten että se riistäisi sen niiltä. Valkohammas tunsi hyvin lain: sorra heikkoja ja tottele väkeviä. Se söi lihaosansa niin nopeasti kuin saattoi. Ja onneton silloin se koira, joka ei ollut vielä lopettanut ateriaansa! Kajahti ärähdys, hampaat välkähtivät, ja koira poloinen sai ulvoa harmiaan tunteettomille tähdille Valkohampaan pistellessä sen annoksen poskeensa.

Silloin tällöin joku koira kivahti kapinaan, tullakseen kuitenkin nopeasti kukistetuksi. Täten Valkohampaalla oli tilaisuutta säilyttää tappelutaitonsa. Se tahtoi kaikin mokomin pysyä yksinäisenä keskellä laumaa, ja se taisteli usein säilyttääkseen tämän aseman. Mutta sellaiset taistelut eivät kestäneet kauan. Se oli liian nopea vastustajilleen. Ne olivat verissään, ennenkuin tiesivät mitä oli tapahtunutkaan, voitetut melkein ennen kuin elivät aloittaneetkaan.

Kuri, jota Valkohammas piti yllä toveriensa kesken, oli melkein yhtä ankara kuin jumalien vaatima rekikuri. Se ei suonut niille koskaan mitään vapauksia, pakotti ne osoittamaan alituista kunnioitusta. Omassa keskuudessaan ne saivat tehdä mielensä mukaan; se asia ei liikuttanut sitä. Mutta sitä se niiltä vaati, että jättivät sen yksikseen, siirtyivät tieltä, kun se suvaitsi astua niiden joukkoon, ja aina tunnustivat sen yliherrakseen. Milloin ne vain yrittivätkin tepastella jäykkäjalkaisina, paljastaa hampaansa tai pörröttää karvojaan, heti se oli niiden kimpussa armottomana ja julmana, pakottaen ne nopeasti tunnustamaan erehdyksensä.

Se oli suunnaton tyranni. Sen ylivaltius oli rautaista. Se sorti heikkoja kostonhaluisena. Turhan vuoksi se ei ollutkaan ottanut osaa säälimättömään taisteluun olemassaolon puolesta pienuudessaan, jolloin emo ja se, yksinään ja apua saamatta, pitivät puolensa ja säilyttivät henkensä villissä erämaassa. Eikä se ollut suotta oppinut astumaan pehmeästi, milloin voimakkaampi kulki ohi. Se sorti heikkoja, mutta kunnioitti väkeviä. Ja ollessaan tällä pitkällä matkalla Ison Majavan mukana se astui kylläkin pehmeästi, kun tavattiin outoja ihmiseläimiä ja näiden leirissä täysikasvuisia koiria.

Kuukaudet kuluivat. Iso Majava jatkoi yhä matkaansa. Pitkät retkeilyt ja alituinen uurastaminen reen edessä kehittivät Valkohampaan voimia, ja näytti siltä, että sen älyllinen kehitys oli melkein valmis. Se oli oppinut tuntemaan perin pohjin maailman, jossa se eli. Sen elämänkatsomus oli karu ja aineellinen. Sen silmissä maailma oli hurja ja julma, vailla lämpöä, maailma, jossa ei ollut hyväilyjä, ei hellyyttä eikä suloa.

Isoa Majavaa kohtaan se ei tuntenut mitään rakkautta. Tosin hän oli jumala, mutta perin hurja jumala. Valkohammas tunnusti mielellään hänet valtiaakseen, mutta tämä valtius perustui suurempaan älyyn ja raakaan voimaan. Valkohampaan olemuksessa oli jotain, joka saattoi sen kaipaamaan tätä herruutta, muutoin se ei olisi palannut erämaasta sitä palvelemaan. Sen luonteessa oli syvyyksiä, joita ei oltu koskaan mitattu. Iso Majava olisi ystävällisellä sanalla, hyväilyllä ulottunut niiden pohjaan, mutta hän ei hyväillyt eikä lausunut ystävällisiä sanoja. Sellainen ei ollut hänen tapansa. Hänen valtiutensa oli villiä, ja villisti hän hallitsi, jakaen oikeutta sauva kädessä, rangaisten rikkomuksia ankarin iskuin ja palkiten ansioita, ei ystävällisyydellä, vaan säästämällä lyönneistä.

Niinpä Valkohammas ei tietänyt mitään taivaasta, jonka ihmisen käsi olisi saattanut sille luoda. Sitä paitsi se ei pitänyt ihmiseläinten käsistä. Se epäili niitä. Tosin ne toisinaan jakoivat lihaa, mutta useammin ne jakoivat kipua. Käsistä oli paras pysyä loitolla. Ne lennättivät kiviä, käyttivät keppejä, sauvoja ja ruoskia, läimäyttivät ja löivät ja osasivat koskettaessaan tuottaa kipua nipistämällä ja vääntämällä. Vieraissa leireissä se oli joutunut tekemisiin lasten käsien kanssa ja oppinut tuntemaan, että ne osasivat tuottaa julmaa tuskaa. Olipa muuan pienokainen kerran pistämäisillään siltä silmän puhki. Moinen kokemus oli tehnyt sen epäluuloiseksi kaikkia lapsia kohtaan. Se ei voinut sietää niitä. Niiden lähestyessä turmiota ennustavine käsineen se nousi ja lähti tiehensä.

Ryhtyessään eräässä kylässä Suuren Orjajärven rannalla vastustamaan ihmiseläimen uhkaavaa kättä se sai aiheen lieventää Isolta Majavalta oppimaansa lakia, jonka mukaan jumalien pureminen oli anteeksiantamaton rikos. Kaikkien kylien kaikkien koirien tapaan Valkohammaskin lähti siellä itselleen muonaa rosvoamaan. Muuan poika paloitteli paraillaan jäätynyttä peuranlihaa kirveellä, ja siitä sinkoili palasia hangelle. Hiipiessään siitä ohi lihan haussa Valkohammas seisahtui ja alkoi syödä palasia. Se huomasi pojan laskevan kirveen kädestään ja tarttuvan tukevaan sauvaan. Valkohammas hypähti syrjään ehtien viime tingassa pelastua iskusta. Poika ryhtyi ajamaan takaa, ja ollen outo siinä kylässä se pakeni kahden kodan välitse, mutta joutuikin täten umpikujaan korkean maavallin eteen.

Valkohammas oli ahdingossa. Ainoa tie johti molempien kotain välitse, ja sitä vartioi poika. Sauva iskuun kohotettuna hän kävi satimeen joutunutta saalistaan kohden. Valkohammas raivosi. Oikeudentuntonsa kannustamana se kääntyi karvojaan pörröttäen ja äristen päin poikaa. Se tunsi leirin muonalain. Kaikki lihanjätteet, kuten jäätyneet palaset, kuuluivat koiralle, joka oli ne löytänyt. Se ei ollut tehnyt laisinkaan väärin, ei ollut rikkonut mitään lakia, ja kuitenkin tuo poika valmistui pieksemään sitä. Tuskin Valkohammas tiesi mitä tapahtui. Se teki sen raivon puuskassa. Ja se teki sen niin nopeasti, ettei poikakaan tietänyt. Sen verran hän vain tiesi, että hänet oli jollain käsittämättömällä tavalla kaadettu lumeen ja että sauvaa pitelevän käden olivat koiran hampaat viiltäneet auki.

Mutta Valkohammas tiesi rikkoneensa jumalien lakia. Se oli upottanut hampaansa erään jumalan pyhään lihaan, ja nyt oli odotettavissa mitä hirmuisin rangaistus. Se pakeni Ison Majavan luo ja kyyristyi tämän suojelevien jalkojen väliin, kun purtu poika tuli omaisineen kostoa vaatimaan. Mutta he saivatkin poistua hyvityksettä. Iso Majava puolusti Valkohammasta. Kuunnellessaan sanasotaa ja tarkatessaan vihaisia liikkeitä tämä tiesi, että äskeistä tekoa pidettiin oikeutettuna. Ja niin se oppi ymmärtämään, että jumalia oli erilaisia. Oli omia jumalia ja oli vieraita jumalia, ja näiden välillä vallitsi erotus. Omilta jumalilta oli kaikki siedettävä, olipa se sitten oikeutettua tai epäoikeutettua. Mutta toisilta jumalilta ei tarvinnut sietää vääryyttä; sen sai kyllä kostaa hampain. Ja tämäkin oli jumalien säätämä laki.

Ennenkuin päivä oli päättynyt, Valkohammas sai oppia lisää tätä lakia. Mit-sa oli yksin metsässä polttopuita keräämässä, ja siellä hän kohtasi pojan, jota oli purtu. Tämän keralla oli toisia poikia. Vaihdettiin kiivaita sanoja. Sitten kaikki pojat kävivät Mit-san kimppuun. Hän oli pahassa pulassa. Joka taholta hänen ylleen sateli iskuja. Alussa Valkohammas vain katseli. Tämä oli jumalien asia, se ei liikuttanut sitä. Sitten se älysi, että juuri Mit-sa, eräs sen omista erikoisista jumalista, nyt joutui pahoin pidellyksi. Syynä siihen, mitä Valkohammas nyt teki, ei ollut mikään järkivaikutin. Hurja kiukunpuuska saattoi sen syöksymään tappelevien keskelle, viisi minuuttia myöhemmin pojat pakenivat hajallaan pitkin seutua, ja monesta tihkui hangelle verta todistaen, etteivät Valkohampaan purimet olleet pysyneet joutilaina. Kun Mit-sa kertoi tapauksen leirissä, Iso Majava määräsi Valkohampaalle annettavaksi lihaa. Hän määräsi annettavaksi paljon lihaa, ja levätessään yltäkylläisenä ja unisena nuotion ääressä Valkohammas tiesi, että laki oli osoittautunut oikeaksi.

Näiden kokemusten yhteydessä Valkohammas oppi myöskin tuntemaan omaisuuden lain ja velvollisuuden suojella omaisuutta. Oman jumalan suojelemisesta jumalan omaisuuden suojelemiseen oli vain yksi askel, ja se otti tämän askelen. Sitä, mikä kuului sen jumalalle, oli puolustettava koko maailmaa vastaan, vaikkapa sitten muita jumalia puremalla. Sellainen teko ei ollut ainoastaan pyhyyden rikos, vaan vieläpä vaarallinenkin. Jumalat olivat kaikkivaltiaita, eikä koira merkinnyt mitään heidän rinnallaan. Kuitenkin Valkohammas oppi vastustamaan heitä hurjan sotaisena ja pelottomana. Velvollisuus voitti pelon, ja varastelevat jumalat oppivat jättämään Ison Majavan omaisuuden rauhaan.

Erään seikan Valkohammas oppi nopeasti tässä yhteydessä, nimittäin sen, että varastava jumala oli tavallisesti pelkuri jumala ja juoksi kernaimmin tiehensä hälyytyksen kuullessaan. Myöskin se havaitsi, että melkein heti hälyytyksen jälkeen Iso Majava tuli sille avuksi. Se oppi älyämään, ettei tunkeilija paennut sen pelosta, vaan peläten Isoa Majavaa. Valkohammas ei hälyyttänyt haukunnalla. Se ei haukkunut milloinkaan. Se vain kävi suoraa päätä tunkeilijan kimppuun ja, jos voi, upotti häneen hampaansa. Koska se oli äreä ja yksinäinen eikä välittänyt toisista koirista, se soveltui tavattoman hyvin isäntänsä omaisuutta vartioimaan. Ja siihen Iso Majavakin yllytti ja totutti sitä. Mutta seurauksena oli, että Valkohammas kävi entistä hurjemmaksi, kesyttömämmäksi ja yksinäisemmäksi.

Kuukaudet kuluivat tehden koiran ja ihmisen välisen liiton yhä lujemmaksi. Tämä oli tuo entisaikojen liitto, jonka ensimmäinen erämaasta saapunut susi solmi ihmisen kanssa. Ja kaikkien seuraavien susien ja villikoirien tavoin Valkohammas laati tuon liiton itsekseen. Ehdot olivat yksinkertaiset. Se vaihtoi oman vapautensa lihalliseen jumalaan. Tältä jumalalta se sai muun muassa ravintoa ja lämpöä, suojaa ja seuraa. Korvaukseksi se vartioi jumalan omaisuutta, suojeli hänen ruumistaan, teki työtä hänen hyväkseen ja totteli häntä.

Jumalaa on palveltava. Valkohammas palveli omaansa velvollisuudentunnosta ja kunnioituksesta, mutta ei rakkaudesta. Se ei tietänyt mitään rakkaudesta. Se ei ollut koskaan kokenut rakkautta. Kitshi oli vain kaukainen muisto. Sitä paitsi se ei ainoastaan ollut hylännyt erämaata ja heimoaan antautuessaan ihmisen valtaan, vaan sellaiset olivat liiton lait, ettei se enää luopuisi jumalastaan lähteäkseen Kitshin kera, vaikkapa joskus vielä tapaisikin tämän. Ihmisen vallan alaisuus näytti muodostuneen sille voimakkaammaksi olemassaolon laiksi kuin vapauden-, heimon- ja omaistenrakkaus.

NELJÄSTOISTA LUKU.
Nälänhätä.

Kevät oli jo käsissä, kun Iso Majava lopetti pitkän matkansa. Oltiin huhtikuussa, ja Valkohammas oli vuoden vanha, kun se kiskoi reen kotikylään ja Mit-sa sen riisui valjaista. Täydestä koosta puuttui vielä paljon, mutta Lip-lipin jälkeen se oli isoin kylän viime vuoden penikoista. Se oli perinyt mittansa ja voimansa sekä isältään, sudelta, että emoltaan, Kitshiltä, ja alkoi jo vetää vertoja täysikasvaneille koirille. Mutta vielä se ei ollut varttunut lujarakenteiseksi. Ruumis oli hoikka ja hoippuvainen ja voima pikemmin sitkeätä kuin musertavaa. Turkki oli väriltään harmaa kuin suden, ja kaikesta päättäen se oli itsekin aito susi. Se neljännes koiran verta, jonka se oli Kitshiltä perinyt, ei ollut painanut leimaansa sen ruumiiseen, vaikka sillä olikin osansa sen henkisessä kehittymisessä.

Se vaelteli pitkin kylää, tuntien vakavan tyytyväisenä uudelleen ne eri jumalat, jotka se oli tavannut ennen tuota pitkää matkaa. Ja sitten siellä olivat koirat, penikat, jotka olivat varttuneet sen lailla, ja täysikasvaneet koirat, jotka eivät enää näyttäneet niin isoilta ja peloittavilta, kuin muistikuvista oli tuntunut. Ei se myöskään enää pelännyt niitä niinkuin ennen, vaan tallusteli niiden keskellä huolettoman varmana, mikä oli sille yhtä uutta kuin hauskaakin.

Joukossa oli Basik, harmaantunut vanhus, jonka ennen muinoin tarvitsi vain paljastaa hampaansa saattaakseen Valkohampaan peräytymään ryömien ja vääntelehtien. Siltä Valkohammas oli monesti saanut oppia olevansa perin mitätön; ja siltä se nytkin joutui oppimaan, että se itse oli muuttunut ja kehittynyt. Basik oli käynyt iän heikontamaksi, Valkohammas taasen varttunut iän mukana.

Paloiteltaessa äsken surmattua peuraa Valkohammas sai tuta, että sen suhde koiramaailmaan oli muuttunut. Se oli saanut sorkan ja osan sääriluuta, jossa vielä riippui melkoinen pala lihaa. Vetäydyttyään syrjään toisten koirien läheisyydestä — vieläpä näkymättömiinkin pensaston taakse — se ahmi juuri saalistaan, kun Basik kävi kimppuun. Ennenkuin Valkohammas tiesikään mitä teki, se oli jo kahdesti puraissut tunkeilijaa ja hypähtänyt sitten syrjään. Tämä pelottomuus ja nopea hyökkäys saattoi Basikin ymmälleen. Se seisoi töllistellen typertyneenä Valkohampaaseen, ja molempien välillä loisti raaka punainen sääriluu.

Basik oli vanha, ja se oli tullut tuntemaan, että sen ennen sortamat koirat varttuivat voimakkaammiksi. Nämä olivat katkeria kokemuksia niellä, mutta se teki sen kutsuen koko viisautensa avukseen. Entisinä päivinä se olisi oikeutetun raivon puuskassa heittäytynyt oikopäätä Valkohampaan kimppuun. Mutta nyt sen heikkenevät voimat eivät sallineet sellaista menettelytapaa. Se pörrötti hurjana karvojaan ja katsoi uhkaavasti sääriluun ylitse Valkohampaaseen. Ja tämä, jonka mielessä heräsi vanha kammo melkoisen voimakkaana, näytti arastelevan ja kutistuvan ja pienenevän, se muutti mielensä ja alkoi tuumia, miten pääsisi kunnialla peräytymään.

Mutta nyt Basik erehtyi. Jos se olisi tyytynyt katsomaan hurjasti ja uhkaavasti, olisi kaikki käynyt hyvin. Valkohammas, joka jo oli peräytymäisillään, olisi todenteolla peräytynyt ja luovuttanut lihan sille. Mutta Basik ei odottanut. Se arveli jo voittaneensa ja astui lihaa ottamaan. Kun se taivutti huolettomana päätään nuuskiakseen, Valkohammas nosti hiukan niskakarvojaan. Eipä vielä silloinkaan ollut Basikille liian myöhäistä jäädä aseman herraksi. Jos se olisi vain seisonut lihan ääressä pää pystyssä ja irvistäen, niin Valkohammas olisi lopulta hiipinyt tiehensä. Mutta tuoreen lihan haju tunkeutui voimakkaana Basikin sieraimiin, ja ahneus yllytti maistamaan sitä.

Tämä oli jo liikaa Valkohampaasta. Vielä äskettäin se oli kuukausimääriä ollut omien vetotoveriensa valtias, nyt se ei enää voinut pakottautua seisomaan joutilaana toisen ahmiessa lihaa, joka kuului sille. Se iski tapansa mukaan varoittamatta. Ensimmäinen puraisu viilsi Basikin oikean korvan siekaleiksi. Basik joutui ymmälleen hyökkäyksen äkillisyydestä. Mutta sitten tapahtui yhtä äkisti jotain muuta, vieläpä perin surkeata. Vanha koira lennähti kumoon; sen kurkkuun käytiin kiinni. Ja kun se ponnistelihe jaloilleen, upotti nuori koira kahdesti hampaansa sen hartioihin. Kaikki kävi niin nopeasti, että se huimasi. Basik teki onnistumattoman hyökkäyksen Valkohammasta kohti louskuttaen raivostuneena hampaitaan tyhjälle ilmalle. Seuraavassa tuokiossa se sai kuononsa halki ja hoippui taaksepäin erilleen lihasta.

Nyt asema oli muuttunut päinvastaiseksi: Valkohammas kumartui karvojaan pörhistäen ja uhkaavana sääriluun ylitse, Basik pysyttelihe vähäisen matkan päässä valmistautuen peräytymään. Se ei uskaltanut antautua taisteluun nuoren salaman kanssa, ja uudelleen se tunsi, vieläpä entistä katkerammin, heikontuneensa iän mukana. Urheasti se koetti säilyttää arvokkuutensa. Kääntäen tyynesti selkänsä nuorelle koiralle ja sääriluulle, ikäänkuin ei kumpikaan ansaitsisi vähintäkään huomiota, se asteli juhlallisesti tiehensä. Eikä se pysähtynyt vertavuotavia haavojansa nuoleskelemaan, ennenkuin oli päässyt näkyvistä.

Tästä oli seurauksena, että Valkohammas alkoi luottaa itseensä enemmän ja käydä ylpeämmäksi. Se ei enää liikkunut täysikasvuisten koirien parissa yhtä pehmeästi kuin ennen, se ei enää käyttäytynyt niitä kohtaan yhtä sovinnollisesti. Eipä siltä, että se olisi ruvennut hieromaan riitaa — kaukana siitä. Mutta se vaati tulla huomioon otetuksi. Se piti kiinni oikeudestaan kulkea rauhassa ja olla väistymättä yhdenkään koiran tieltä. Toisten täytyi antaa sille arvoa, siinä kaikki. Sitä ei saanut enää halveksia eikä syrjäyttää, kuten penikoita ja yhä edelleenkin sen vetotovereita. Nämä väistyivät isojen koirien tieltä ja luovuttivat niille pakosta lihansa. Mutta Valkohampaan, epätoverillisen, yksinäisen, ärtyisän, oudon ja ulkomuodoltaan peloittavan Valkohampaan, vanhemmat koirat lukivat ymmällään vertaisekseen. Ne oppivat pian jättämään sen rauhaan, eivät uskaltaneet ryhtyä vihollisuuksiin eivätkä ystävyyden osoituksiinkaan sitä kohtaan. Jos ne jättivät sen rauhaan, antoi sekin niiden olla rauhassa — ja tämän tilan ne havaitsivat muutamain kohtausten jälkeen kaikin puolin edullisimmaksi.

Keskikesällä Valkohampaalle sattui omituinen seikkailu. Kulkiessaan hiljalleen tutkimaan muuatta uutta kotaa, joka oli pystytetty kylän laitaan sen ollessa erämiesten kera peuroja ajamassa, se kohtasi äkkiä Kitshin. Se seisahtui katselemaan tätä. Se muisti emonsa hämärästi, mutta se muisti kuitenkin, ja samaa ei voinut sanoa tästä. Kitshi kohotti ylähuultaan vanhaan tapaansa uhkaavasti äristen, ja silloin Valkohampaan muisti selkesi. Mieleen palautui unohtunut penikka-aika, kaikki mikä liittyi tuohon tuttuun ärinään. Ennenkuin se oli oppinut tuntemaan jumalat, oli Kitshi ollut sille maailmankaikkeuden keskus. Vanhat tutut tunteet noilta ajoilta alkoivat jälleen kuohua siinä. Hilpeästi se loikkasi Kitshiä kohti, mutta tämä otti sen omituisesti vastaan: viilsi posken auki luuhun asti. Sitä Valkohammas ei voinut käsittää; se peräytyi pettyneenä ja ymmällään.

Mutta se ei ollut Kitshin syy. Susiemo ei ole luotu muistamaan edellisten vuosien aikuisia penikoitaan. Niinpä ei Kitshikään muistanut Valkohammasta. Se oli vieras eläin, tunkeilija; ja nykyinen poikue antoi Kitshille oikeuden suuttua moisesta lähentelemisestä.

Muuan penikoista tallusteli Valkohampaan luo. Ne olivat velipuolia, mutta eivät tietäneet sitä. Valkohammas nuuski penikkaa uteliaana, jolloin Kitshi hyökkäsi uudelleen kimppuun viiltäen sen kuonon toistamiseen halki. Se peräytyi kauemmaksi. Kaikki vanhat muistot ja mielleyhtymät kuolivat jälleen ja vaipuivat hautaan, josta ne olivat nousseet eloon. Valkohammas katseli Kitshiä, joka nuoleskeli pentuaan äristen silloin ja tällöin. Tämä oli sille arvoton. Se oli oppinut tulemaan toimeen ilman emoaan. Emon merkitys oli unohtunut. Valkohampaan elämänkäsityksessä ei ollut enää mitään sijaa Kitshille eikä tämänkään käsityksessä Valkohampaalle.

Se seisoi yhtä typertyneenä ja ymmällään, muistonsa unohtaneena, ihmetellen mitä tuo kaikki merkitsi, kun Kitshi kävi kolmannen kerran sen kimppuun, aikoen karkoittaa sen kokonaan lähistöltä. Ja Valkohammas taipui siihen. Tuo toinen oli oman lajin naaras, ja sen rodun keskuudessa vallitsi laki, etteivät koiraat saaneet taistella naaraita vastaan. Se ei tietänyt mitään tästä laista, sillä se ei ollut mitään kokemukseen perustuvaa. Se tunsi sen salaisena pakotuksena, vaiston vaatimuksena — saman vaiston, joka saattoi sen öisin ulvomaan kuulle ja tähdille ja pelkäämään kuolemaa ja tuntematonta.

Kuukaudet kuluivat. Valkohammas varttui voimakkaammaksi ja rotevammaksi, ja sen luonne kehittyi perinnöllisyyden ja ympäristön määräämään suuntaan. Sen perinnöllisyys oli elinaines, jota käy vertaaminen saveen. Siinä oli paljon mahdollisuuksia, sen saattoi muovailla moneen eri muotoon. Ympäristö taas määräsi sille oman erikoisen muodon. Jos Valkohammas ei siis olisi milloinkaan saapunut ihmisten tulien luo, olisi erämaa muodostanut siitä oikean suden. Mutta jumalat olivat antaneet sille toisenlaisen ympäristön, ja se muodostui koiraksi, joka tosin oli melkoisessa määrin susimainen, mutta oli kuitenkin koira eikä susi.

Ja niin sen luonnon saven ja ympäristön puserruksen mukaisesti sen luonne muodostui laadultaan aivan erikoiseksi. Sitä ei voinut välttää. Se tuli yhä äreämmäksi, epätoverillisemmaksi, yksinäisemmäksi ja hurjemmaksi; ja toiset koirat oppivat yhä enemmän, että siihen nähden oli parempi olla rauhassa kuin sotajalalla, ja Iso Majava rupesi päivä päivältä pitämään sitä yhä suuremmassa arvossa.

Valkohammas näkyi kaikilta ominaisuuksiltaan kehittyneen voimakkaaksi, mutta yksi heikkous sillä kuitenkin oli. Se ei voinut sietää naurua. Ihmisten nauru oli vihaksi pistävä seikka. Omassa keskuudessaan ne saivat mielin määrin nauraa mille hyvänsä, se ei välittänyt siitä. Mutta niin pian kuin nauru kohdistui siihen itseensä, se joutui mitä hirmuisimman raivon valtaan. Nauru teki tuon muutoin vakavan, arvokkaan ja synkeän eläimen hullunkurisen mielettömäksi. Se saattoi sen suunniltaan, aivan vimmoihinsa, niin että se käyttäytyi tuntikausia kuin paholainen. Ja onneton se koira, joka sellaisina hetkinä osui sen tielle. Se tunsi lain liian hyvin kohdistaakseen pahan sisunsa Isoon Majavaan; tämän takana oli sauva ja jumalallinen voima. Mutta koirien takana oli vain autius, ja siihen ne pakenivat, kun Valkohammas saapui näyttämölle naurun villitsemänä.

Sen kolmantena elinvuotena Mackenzien intiaanien keskuudessa syntyi ankara nälänhätä. Kesäkalastus onnistui huonosti. Talvella peurat jäivät tulematta tavallisille laitumilleen. Hirviä oli harvassa, jänikset katosivat melkein peräti, metsästävät elävät ja petoeläimet joutuivat tuhon omaksi. Tavallisten ravintolähteiden siintyessä ne kävivät nälän heikontamina toinen toisensa kimppuun ja söivät toisiaan. Ainoastaan voimakkaat säilyttivät henkensä. Valkohampaan jumalat olivat aina metsästäviä eläimiä. Vanhat ja heikot kuolivat nälkään. Kylässä kaikui valituksia; siellä naiset ja lapset saivat kulkea tyhjin vatsoin, jotta se vähäinen, mikä oli jäljellä, säästyisi laihoille ja kuoppasilmäisille eränkävijöille, jotka samosivat metsiä turhaan etsien lihaa.

Niin äärimmäiseen hätään joutuivat jumalat, että söivät pehmeän nahan mokkasiineistaan ja kintaistaan, ja koirat taas söivät valjaat selästään, vieläpä piiskojen siimatkin. Söivätpä koirat toisiaankin, ja myöskin jumalat söivät koiria. Ensin syötiin heikoimmat ja arvottomimmat. Eloon jääneet koirat katselivat sitä ja ymmärsivät. Muutamat rohkeammat ja viisaammat hylkäsivät jumalain tulet, jotka nyt olivat muuttuneet teurastamoiksi, ja pakenivat korpeen, missä ne lopulta kuolivat nälkään tai joutuivat susien suuhun.

Tänä kurjuuden aikana hiipi Valkohammaskin korpeen. Se oli soveliaampi tällaiseen elämään kuin toiset koirat, sillä penikka-aikana saatu kokemus opasti sitä. Siitä tuli oikein mestari pienten eläinten pyydystämisessä. Se saattoi maata piilossa tuntikausia, seuraten varovaisen oravan jokaista liikettä, odottaen yhtä suunnattoman kärsivällisenä, kuin nälkäisenäkin, kunnes orava uskalsi laskeutua maahan. Eikä Valkohammas vielä silloinkaan hätäillyt. Se vartosi, kunnes varmasti voi iskeä kiinni, ennenkuin orava saattoi ennättää puuhun turvaan. Silloin, ja vasta silloin, se kapsahti esiin lymypaikastaan kuin iso pommi, uskomattoman nopeasti, eikä se koskaan iskenyt harhaan — sen saaliiksi joutui pakeneva orava, joka ei voinut paeta kyllin nopeasti.

Se onnistui kyllä oravanjahdissa, mutta muuan seikka esti sitä elämästä ja lihoamasta niistä. Oravia ei ollut kylliksi. Ja siksi sen oli pakko pyydystellä vieläkin pienempiä eläviä. Niin purevaksi yltyi sen nälkä ajoittain, että se alentui kaivamaan metsähiiriä esiin maakoloista. Eikä se myöskään halveksinut ryhtyä tappelemaan kärpän kanssa, joka oli yhtä nälkäinen kuin se ja useasti paljoa hurjempi.

Nälän tuimimmin tuivertaessa se hiipi takaisin jumalien tulille. Mutta se ei käynyt aivan tulien ääreen. Se väijyili metsässä, varoen joutumasta ilmi ja rosvoten ansoja, kun niihin toisinaan osui riistaa. Rosvosipa se Ison Majavan ansasta jäniksen, kun Iso Majava itse hoippuen vaelsi metsässä, istuutuen usein voimattomana ja hengästyneenä lepäämään.

Muutamana päivänä Valkohammas kohtasi nuoren suden, joka oli laiha ja takkuinen ja nälän näivettämä. Ellei se olisi itse ollut nälissään, se olisi saattanut liittyä tämän seuraan ja mahdollisesti joutunut villien veljiensä pariin. Nyt se surmasi tämän ja söi sen suuhunsa.

Onni näkyi sitä suosivan. Aina, milloin se kipeimmin kaipasi ravintoa, se löysi jotain surmattavaa. Ja kun se oli voimaton, kävi sille niin onnellisesti, ettei yksikään iso petoeläin osunut sen jäljille. Niinpä kerran, kun se oli täysissä voimissa syötyään kahden päivän ajan ilvestä, sen kimppuun juosta karautti täyttä vauhtia nälkäinen susilauma. Siitä syntyi pitkä, julma ajo, mutta se oli paremmin ravittu kuin vainoojat, ja lopulta se juoksutti ne väsyksiin. Eikä se vain jättänyt niitä jälkeensä, vaan, kiertäen pitkälti takaisin radalleen sai vielä kiinni yhden uupuneista vainoojistaan.

Tämän perästä se poistui niiltä tienoin ja matkasi laaksoon, jossa se oli syntynyt. Siellä se kohtasi Kitshin vanhassa luolassa. Entiseen tapaansa sekin oli karannut jumalien epävieraanvaraisten tulien luota ja palannut vanhaan suojapaikkaansa synnyttämään. Tästä poikueesta oli vain yksi penikka hengissä, kun Valkohammas ilmestyi näyttämölle, eikä senkään oltu sallittu elää kauan. Sellaisen nälänhädän aikana ei nuorella elämällä ollut suuria mahdollisuuksia.

Tapa, millä Kitshi tervehti kasvanutta poikaansa, oli kaikkea muuta kuin hellä. Tämä oli varttunut vapaaksi emostaan. Siksi Valkohammas käänsi tyynesti emolleen selkänsä ja ravasi edelleen virran vartta ylöspäin. Jokien yhtymäkohdassa se kääntyi vasemmalle ja löysi siellä ilveksen luolan, jonka asujan kanssa se kauan sitten oli emonsa kanssa tapellut. Tähän autioon luolaan se asettui ja lepäsi siinä yhden päivän.

Alkukesästä, nälänhädän viimeisinä päivinä, se tapasi Lip-lipin, joka oli myöskin lähtenyt korpeen, missä se töintuskin oli saanut pidetyksi henkensä yllä. Valkohammas kohtasi sen aivan odottamatta. Ravaten vastakkaisiin suuntiin korkean rantakallion juurta pitkin molemmat kiersivät juuri erään paaden takaa esiin ja joutuivat yht'äkkiä vastatusten. Ne seisahtuivat heti kavahtaen ja katselivat epäluuloisesti toisiaan.

Valkohammas oli oivallisessa kunnossa. Eräonni oli sitä suosinut, ja se oli viikon ajan syönyt vatsansa täyteen. Viimeisestä saaliistaan se oli vielä nytkin yltäkylläinen. Mutta samassa tuokiossa kuin se katsoi Lip-lipiin, sen selkäkarvat nousivat pystyyn. Tuo pörröytyminen oli sen puolesta aivan tahdoton — se oli ulkonainen tila, joka entisaikoina aina oli seurannut sitä mielentilaa, minkä Lip-lipin röyhkeys ja vaino oli synnyttänyt. Kuten se ennen vanhaan oli nostanut karvojaan ja ärissyt Lip-lipin nähdessään, niin se nytkin teki vaistomaisesti. Se ei tuhlannut aikaa. Se teki tehtävänsä, nopeasti ja perinpohjaisesti. Lip-lip yritti peräytyä, mutta Valkohammas hyökkäsi ankarasti kohti. Lip-lip kaatui maahan ja kierähti selälleen. Vastustajan hampaat pureutuivat sen takkuiseen kurkkuun. Sitten seurasi kuolinkamppailu, jonka kestäessä Valkohammas asteli ympäri jäykkäjalkaisena ja tarkkaavana. Sitten se ryhtyi jatkamaan matkaansa ravaten edelleen kallion juurta myöten.

Eräänä päivänä, hiukan tämän jälkeen, se tuli metsän liepeelle, mistä kapea kaistale aukeata maisemaa viertyi alas Mackenzien rantaan. Se oli ennenkin ollut tällä kohdalla, kun se oli ollut paljas, mutta nyt siinä kohosi kylä. Lymyten yhä puiden suojassa se seisahtui tutkimaan asemaa. Näyt, äänet ja tuoksut olivat sille tuttuja. Siinä oli vanha kylä uudella paikalla. Mutta näyt, äänet ja tuoksut erosivat niistä, joita se oli saanut viimeksi tuta paetessaan pois siitä. Ei kuulunut enää vikinää eikä valitusta. Sen korviin osui tyytyväisiä ääniä, ja kuullessaan erään vaimon kiukkuisen äänen se tiesi tämän ravitun ihmisen kiukuksi. Ja ilmassa tuntui kalan hajua. Leirissä oli ravintoa. Nälänhätä oli päättynyt. Se astui rohkeasti esiin metsästä ja juoksi suoraa päätä Ison Majavan kohdalle. Iso Majava ei ollut saapuvilla, mutta Klu-Kutsh tervehti sitä iloisin huudoin ja antoi kestitykseksi kokonaisen tuoreen kalan. Ja se laskeutui maahan odottamaan Ison Majavan tuloa.

VIIDESTOISTA LUKU.
Heimonsa vihollinen.

Jos Valkohampaan luonteessa piili mahdollisuuksia, samantekevää kuinka syvälle salattuja, veljestyä konsanaan oman heimonsa kanssa, niin ne tuhoutuivat auttamattomasti, kun siitä tehtiin rekijoukkueen johtaja, sillä nyt koirat vihasivat sitä — vihasivat sen tähden, että Mit-sa sille antoi lihaa ylimääräisesti, vihasivat kaikkien todellisten ja kuviteltujen suosionosoitusten vuoksi, joita sen osalle joutui, vihasivat siksi, että se aina pakeni joukkueen etunenässä, missä sen heiluva häntä ja herkeämättä väistyvä perä alituiseen raivostuttivat niitä. Ja Valkohammas vihasi niitä puolestaan yhtä katkerasti. Rekijoukkueen johtaminen ei sitä laisinkaan miellyttänyt. Siitä oli melkein sietämätöntä juosta haukkuvan parven tieltä, sillä kolmen vuoden ajan se oli löylytellyt ja komennellut melkein sen jokaista koiraa. Mutta sietää sen täytyi, ellei tahtonut joutua surman suuhun, ja siinä oleva elämä ei halunnut ensinkään sammua. Samassa tuokiossa kuin Mit-sa antoi lähtökäskyn, koko vetojoukkue hyökkäsi kiihkein, hurjin huudoin eteenpäin Valkohammasta kohti.

Puolustautuminen oli sille mahdotonta. Jos se kääntyi niitä vastaan, niin Mit-sa sujahutti piiskan pistävän siiman sille päin silmiä. Sen täytyi paeta. Se ei voinut taistella tuota ulvovaa laumaa vastaan hännällään ja takajaloillaan; sellaiset aseet eivät sovellu armottomia hampaita vastustamaan. Ja niin se juoksi tiehensä, loukaten jokaisella loikkauksella omaa luontoaan ja ylpeyttään ja loikaten kaiken päivää.

Jos luonnon vaatimuksia yltyy loukkaamaan, kääntyy se itseään vastaan. Kun karva, joka on luotu kasvamaan ulos ruumiista, kääntyy luonnonvastaisesti lähtöpaikkaansa kohti ja kasvaa ruumiin sisään, niin se synnyttää tulehdusta ja märkimistä. Niin kävi tässäkin Valkohampaaseen nähden. Koko sen olemus yllytti sitä hyökkäämään kintereillä ulvovan parven kimppuun, mutta jumalat eivät suvainneet sitä; ja tahtonsa toteuttajana heillä oli suolipiiska kolmenkymmenen jalan pituisine purevine siimoineen. Siispä Valkohampaan täytyi antaa katkeruuden jäytää sydäntään, ja siinä kehittyi viha ja häijyys sen luonteen hurjuuden ja lannistumattomuuden veroiseksi.

Ei yksikään luontokappale ole ollut heimonsa vihollinen suuremmassa määrässä kuin Valkohammas. Se ei koskaan pyytänyt armoa eikä myöskään antanut. Alituiseen parven hampaat sitä raatelivat, ja yhtä usein se puraisi siihen omat merkkinsä. Kun matkan jälkeen leiriydyttiin ja koirat päästettiin valjaista, kyyristyivät useimmat vetojoukkueen johtajat jumalain läheisyyteen turvaa hakien, mutta Valkohammas halveksi sellaista suojaa. Se astuskeli rohkeana pitkin leiriä kostaen illalla siitä, mitä se päivällä oli kärsinyt. Ennenkuin siitä oli tehty johtaja, oli koiraparvi oppinut väistymään sen tieltä. Mutta nyt asian laita oli toinen. Nyt koirat eivät enää taipuneet antamaan sille tietä, sillä kaiken päivää kestänyt takaa-ajo oli niitä kiihoittanut, ne olivat yhä uudelleen nähneet sen pakenevan, ja tämä näky oli syöpynyt niiden aivoihin — ne olivat koko matkan tunteneet olevansa voimakkaampia, ja se tunne piti niitä yhä edelleenkin vallassaan. Milloin hyvänsä se ilmestyi niiden keskuuteen, syntyi ankara rähäkkä. Ärinä, puraisut ja ulvahdukset ilmaisivat, missä se kulloinkin liikkui. Itse ilmakin, jota se hengitti, oli vihan ja kiukun kyllästämä, ja tämä vain kiihoitti sen omaa vihaa ja kiukkua.

Kun Mit-sa komensi vetojoukkueen seisahtumaan, Valkohammas totteli. Alussa tämä tuotti toisille koirille ikävyyksiä, ne syöksyivät kaikki vihatun johtajan kimppuun, mutta havaitsivatkin aseman muuttuneen. Tämän takana oli Mit-sa kädessään iso viuhuva ruoska. Niin koirat oppivat älyämään, että käskystä pysähdyttäessä Valkohammas oli jätettävä rauhaan. Mutta kun Valkohammas seisahtui käskyttä, silloin niiden oli hyvä hyökätä sen kimppuun ja tuhota se, jos saattoivat. Useiden kokemuksien jälkeen Valkohammas ei pysähtynyt koskaan käskyttä. Se oppi nopeasti. Sen täytyikin oppia nopeasti voidakseen säilyttää henkensä, niin tavattoman ankariin ehtoihin sen elämä perustui.

Mutta koirat eivät koskaan oppineet jättämään sitä rauhaan leirissä. Kun ne joka päivä ajoivat sitä takaa ja ulvoivat sille uhitellen, niin edellisen illan kokemus hälveni; se oli opittava yhä uudelleen unohtuakseen yhtä nopeasti. Sitä paitsi ne tunsivat sitä kohtaan vastenmielisyyttä syvemmistäkin syistä. Ne vainusivat olevansa eri lajia — ja tämä seikka on jo itsessään kyllin suuri vihamielisyyden syy. Ne olivat sen lailla kesytettyjä susia. Mutta ne olivat kesyttyneet sukupolvien kuluessa. Paljon ne olivat kadottaneet erämaata, niin että niille erämaa oli tuntematon, kammottava, se uhkasi alati ja oli aina sotajalalla. Mutta Valkohampaassa oli vielä erämaata, sitä oli sen ulkomuodossa, teoissa ja vaikuttamissa. Se oli sen tunnuskuva, sen olennoima, niin että kun ne paljastivat sille hampaansa, ne samalla puolustautuivat sen tuhon voimia vastaan, joka väijyi salon siimeksessä ja pimennossa leiritulen ulkopuolella.

Mutta erään seikan koirat oppivat, nimittäin sen, että niiden oli taisteltava yhdessä. Valkohammas oli jokaiselle liian hirvittävä yksinään vastustettavaksi. Ne kamppailivat sitä vastaan joukolla, sillä muutoin se olisi yhdessä illassa surmannut ne yksitellen. Nyt se ei saanut koskaan tilaisuutta surmata niitä. Se saattoi pyöräyttää koiran kumoon, mutta lauma ehätti sen kimppuun, ennenkuin se ennätti kuolettavaan kurkkuotteeseen. Ensimmäinen riidan oire sai koko joukkueen yhtymään sitä vastaan. Riitelivät koirat keskenäänkin, mutta eripuraisuus unohtui, kun syntyi häiriöitä niiden ja Valkohampaan välillä.

Mutta eivät nekään voineet surmata Valkohammasta, kuinka paljon koettivatkin. Se oli niille liian nopea, liian viisas ja hirvittävä. Se vältteli umpikujia ja väistyi aina, kun ne yrittivät sitä saartaa. Eikä yksikään koira kyennyt saamaan sitä kumoon. Sen jalat tarrautuivat maahan yhtä itsepintaisesti kuin se elämään. Muuten elämä ja luja jalansija merkitsivät samaa tässä loputtomassa sodassa, eikä kukaan tajunnut sitä paremmin kuin Valkohammas.

Niin tuli siitä heimonsa vihollinen, sillä sen heimolaisia olivat nuo kesytetyt sudet, jotka olivat pehmentyneet ihmisten tulen ääressä, heikontuneet ihmisvoiman suojassa. Valkohammas oli katkera ja leppymätön. Se oli muodostunut sellaiseksi. Se julisti kaikki koirat verikoston alaisiksi. Ja niin hirmuiseksi se kehitti tämän koston, että ihan Ison Majavankin, joka itsekin oli aito villi, täytyi ihmetellä Valkohampaan hurjuutta. Hän vannoi, ettei sen kaltaista eläintä ollut milloinkaan tavattu; ja vieraiden kylien intiaanit vannoivat hekin ajatellessaan, kuinka paljon se oli heidän koiriaan surmannut.

Valkohampaan ollessa lähes viiden vuoden vanha Iso Majava otti sen mukaansa toiselle pitkälle matkalle, ja kauan säilyi muistissa tuho, jonka se tuotti Mackenzien seutujen, Kalliovuorten rinteiden ja Porcupine-joen varren monissa kylissä. Se hekumoitsi kostossa, jota se harjoitti heimolaistensa keskuudessa. Nämä olivat tavallisia, pahaa aavistamattomia koiria. Ne eivät olleet valmistuneet moiseen nopeuteen ja äkillisyyteen, niiden kesken ei hyökätty varoituksetta. Ne eivät tietäneet, että se oli surman leimahdus. Ne astelivat jäykkäjalkaisina, karvojansa pörröttäen ja taisteluun haastaen sen luo, mutta tuhlaamatta aikaa monimutkaisiin valmisteluihin se lennähti päin kuin teräsponnin, kävi kurkkuun ja tuhosi ne, ennenkuin ne tiesivät, mitä tapahtui, niiden ollessa vielä yllätyksen lamauttamia.

Siitä tuli oikea tappelumestari. Se menetteli säästellen. Milloinkaan se ei tuhlannut voimiaan eikä ryhtynyt pikku kahakkoihin. Sellaiset eivät voineet tulla kysymykseenkään, sillä niin nopeasti se hyökkäsi ja harhaan iskiessään peräytyi jälleen.

Se oli harvinaisen suuressa määrin perinyt suden vastenmielisyyden käsirysyä kohtaan. Se ei voinut sietää pitkällistä kosketusta toisen ruumiin kanssa. Tämä haiskahti vaaralta, saattoi sen raivoihinsa. Sen täytyi päästä erilleen, vapaaksi, omille jaloilleen, elävän olennon ulottuman ulkopuolelle. Täten erämaa, joka yhä riippui siinä kiinni, ilmaisihen sen kautta. Tätä tunnetta oli vielä kehittänyt hylkiön elämä, jota se oli viettänyt pienuudestaan pitäen. Kosketuksessa väijyi aina vaara. Se oli sadin, alituisesti sama sadin, jonka pelko piili syvällä sen elämässä, oli kutoutunut sen olemukseen.

Tämän johdosta vieraat koirat, joita se kohtasi, olivat aivan avuttomia. Se vältti aina niiden hampaat. Joko se sai ne kukistetuiksi tai ei saanut, mutta kummassakin tapauksessa se säilyi eheänä. Luonnollisesti tapahtui tässä poikkeuksiakin. Sattui niin, että joukko koiria karahti kimppuun ja kuritti sitä, ennenkuin se ennätti tiehensä; ja joskus myöskin yksi ainoa koira viilsi siihen syvän haavan, mutta niin kävi tapaturmassa. Enimmäkseen se suoriutui vammoitta, niin taitavaksi tappelijaksi se oli kehittynyt.

Toisena etuna sillä oli se, että se saattoi päättää ajan ja etäisyyden oikein. Tietoisesti se ei sitä suinkaan tehnyt, ei se arvioinut sellaisia seikkoja. Kaikki tapahtui koneellisesti. Silmät näkivät oikein, ja hermot veivät nähdystä oikean viestin aivoihin. Sen ruumiinosat suhtautuivat toisiinsa paremmin kuin tavallisten koirien. Ne toimivat yhdessä tasaisemmin ja varmemmin. Sen hermosto, äly ja lihakset olivat paljon paremmin rinnastetut. Kun sen silmät siirsivät aivoihin jonkun toiminnan liikkuvan kuvan, silloin aivot tunsivat ilman tietoista ponnistusta tilan, johon tuo toiminta rajoittui, ja ajan, mikä oli tarpeen sen suorittamiseksi. Siten se saattoi väistää toisen koiran loikkauksen tai sen puraisun ja samassa tuokiossa käyttää hyväkseen sitä pienen pientä ajan murto-osaa, jonka kuluessa itse oli hyökättävä. Sen ruumis ja aivot muodostivat täydellisemmän koneen kuin toisten koirien. Eikä sitä kuitenkaan saattanut kehua siitä. Luonto oli ollut sille anteliaampi kuin tavallisesti eläimiä kohtaan, siinä koko syy.

Kesällä Valkohammas saapui Fort Yukoniin. Iso Majava oli lopputalvella matkustanut Mackenzien ja Yukonin välisen ison vedenjakajan poikki ja vietti kevään metsästellen Kalliovuorten läntisten haarautumain seutuvilla. Kun sitten Porcupine-joki oli vapautunut jäästä, hän rakensi ruuhen ja meloi myötävirtaa, kunnes ennätti siihen kohtaan, missä joki yhtyi Yukoniin juuri pohjoisen napapiirin alapuolella. Siellä sijaitsi Hudson Bay Yhtiön vanha linnoitus, ja siellä oli paljon intiaaneja, runsaasti ravintoa ja tavattoman vilkasta liikettä. Oli vuoden 1898 kesä, ja tuhansia kullankaivajia matkasi Yukonin vartta Dawsoniin ja Klondikeen. Moni heistä oli ollut jo vuoden verran tiellä, mutta siitä huolimatta päämäärään oli vielä satoja kilometrejä; ja näinkin pitkälle päästäkseen olivat lyhytmatkaisimmatkin saaneet kulkea seitsemänsataa peninkulmaa, muutamat taas olivat saapuneet toiselta puolen maailmaa.

Tänne Iso Majava pysähtyi. Hän oli saanut vihiä kultakiihkosta ja oli saapunut mukanaan joukko turkiksia ja suolilangalla ommeltuja kintaita sekä mokkasiineja. Niin pitkälle retkelle hän ei olisi uskaltanut lähteä, ellei olisi voinut toivoa runsasta voittoa. Mutta odotukset eivät olleet mitään sen rinnalla, mitä hän nyt sai kokea. Hän ei ollut rohkeimmissa unelmissaankaan ajatellut enempää kuin satakertaista voittoa; hän sai tuhatkertaisen. Ja aito intiaanin tavoin hän asettui kaupittelemaan huolellisesti ja verkalleen, vaikkapa loppuvaraston myymiseen kuluikin koko kesä ja osa talvea.

Fort Yukonissa Valkohammas näki ensi kerran valkoihoisia ihmisiä. Verrattuina intiaaneihin, jotka se oli tuntenut, nämä olivat sen mielestä erirotuisia olioita, ylempiä jumalia. Se huomasi heidät voimakkaammiksi, ja juuri voimaan jumaluus perustuu. Valkohammas ei päättänyt sitä järjellään, se ei tehnyt mielessään sitä yleishavaintoa, että valkoiset jumalat olivat mahtavampia. Se perustui vain tunteeseen, ja kuitenkin se teki yhtä syvän vaikutuksen. Samoinkuin ihmisten rakentamain kotain mahtavat muodot penikkavuosina olivat tuntuneet vallan ilmaisuilta, niin nytkin tukevista hirsistä laaditut talot ja mahtava linnoitus. Täällä oli valtaa. Nuo valkoiset jumalat olivat väkeviä. Heillä oli enemmän valtaa kuin entisillä jumalilla, joista Iso Majava oli voimakkain. Mutta näiden valkoihoisten joukossa Iso Majava oli vain lapsi-jumalan kaltainen.

Totta on, että Valkohammas vain tunsi kaiken tämän. Se ei ollut siitä tietoinen. Mutta eläinten toiminta perustuu useammin tunteeseen kuin ajattelemiseen, ja jok'ikinen Valkohampaan teko perustui nyt siihen tunteeseen, että valkoiset ihmiset olivat ylijumalia. Ensinnä se oli perin epäluuloinen heitä kohtaan. Ei voinut laisinkaan tietää, mitä tuntemattomia kauhuja ja tuskia he saattoivat aiheuttaa. Se oli utelias tarkkaamaan heitä, mutta pelkäsi joutua heidän huomionsa alaiseksi. Ensi aikoina se tyytyi hiiviskelemään ympäri ja tutkimaan heitä turvallisen matkan päästä. Sitten se havaitsi, etteivät koirat heidän läheisyydessään kärsineet vahinkoa, ja silloin se kävi likemmäksi.

Sekin vuorostaan herätti heissä suurta uteliaisuutta. Sen susimainen ulkomuoto veti heti puoleensa heidän katseensa, ja he osoittivat sitä toisilleen.

Tämä osoitteleminen saattoi Valkohampaan asettumaan varuilleen, ja heidän koettaessaan lähestyä se paljasti hampaansa ja peräytyi. Ei yhdenkään onnistunut tarttua siihen kädellään, ja hyvä olikin, ettei se käynyt päinsä.

Pian Valkohammas sai selville, että varsin harva näistä jumalista — vain tusinan verta — eli tässä paikassa. Joka toinen ja kolmas päivä saapui rantaan höyrylaiva (jälleen valtava voiman ilmaus), viipyen siellä useita tunteja. Valkoiset miehet astuivat maihin näistä laivoista ja matkustivat niillä taasen tiehensä. Näitä valkoisia miehiä näytti olevan lukemattomia. Ensimmäisenä päivänä Valkohammas näki heitä enemmän kuin oli koko elämässään nähnyt intiaaneja. Ja päiväin vieriessä heitä tuli yhä edelleen jokea myöten, viipyi ja matkasi sitten edelleen jokea myöten.

Mutta joskin valkoiset jumalat olivat kaikkivaltiaita, heidän koiransa eivät kelvanneet juuri mihinkään. Tämän Valkohammas huomasi pian liikkuessaan niiden parissa, jotka tulivat maalle isäntiensä kera. Ne olivat muodoltaan ja kooltaan epäsäännöllisiä. Toisilla oli lyhyet jalat — liian lyhyet, toisilla pitkät jalat — liian pitkät. Turkin asemesta niillä oli karvapeite, ja muutamilla oli sekin perin ohut. Eikä yksikään niistä osannut tapella.

Valkohammas oli rotunsa vihollinen, ja niinpä sen alaan kuului tapella niiden kanssa. Sitä se tekikin ja ennen pitkää se alkoi halveksia niitä perinpohjaisesti. Ne olivat pehmeitä ja avuttomia, pitivät kovaa ääntä ja hyökkäilivät kömpelösti edestakaisin, koettaen saada voimalla aikaan sen, minkä Valkohammas suoritti taitavuudella ja oveluudella. Ne ryntäsivät möyryten sen kimppuun. Se hypähti syrjään. Ne eivät tietäneet, minne se oli joutunut, ja samassa tuokiossa se tölmäsi niitä hartioihin, kaataen ne kumoon, ja iski hampaansa kurkkuun.

Toisinaan tämä isku onnistui, voitettu koira kieri tomussa, ja sen kimppuun syöksyi parvi odottavia intiaanikoiria, repien sen palasiksi. Valkohammas oli viisas. Se oli jo ammoin havainnut jumalien suuttuvan, kun heidän koiransa saivat surmansa. Valkoiset miehet eivät olleet tässä suhteessa poikkeuksena. Kun se siis oli kumonnut jonkun heidän koiristaan ja viiltänyt tämän kurkun auki, se vetäytyi takaisin ja antoi parven käydä käsiksi julmaa lopputyötä suorittamaan. Silloin valkoiset miehet sekaantuivat leikkiin ja kostivat ankarasti parvelle, Valkohampaan säästyessä rangaistuksesta. Se seisoi syrjässä vähäisen matkan päässä ja katseli, kuinka sen tovereita kolhittiin kivillä, sauvoilla, kirveillä ja kaikenkaltaisilla aseilla. Valkohammas oli perin viisas.

Mutta sen toverit viisastuivat omalla tavallaan, ja tässä Valkohammaskin viisastui niiden keralla. Ne havaitsivat saavansa tilaisuuden verileikkiin silloin, kuin höyrylaiva saapui ja laski laituriin. Parin, kolmen vieraan koiran jouduttua tuhon omaksi valkoiset miehet ajoivat omat eläimensä takaisin laivaan ja kostivat hurjasti. Muuan valkoihoinen, jonka silmien edessä hänen lintukoiransa oli revitty palasiksi, veti esiin revolverinsa. Hän laukaisi nopeasti kuusi kertaa, ja kuusi koiraa makasi kuolleena tai kuolevana — ja tämä uusi vallan ilmaus painui syvälle Valkohampaan tietoisuuteen.

Kaikesta tästä Valkohammas nautti. Se ei rakastanut heimolaisiaan, ja se oli kyllin ovela pelastuakseen ehein nahoin. Alussa valkoisten miesten koirien surmaaminen oli ollut ajanvietettä. Jonkun ajan kuluttua tämä tuli sille ammatiksi. Sillä ei ollut mitään työtä. Iso Majava kaupusteli uutterasti ja rikastui. Niinpä Valkohammas maleksi pahamaineisten intiaanikoirien kera satamapaikalla höyrylaivoja odotellen. Höyrylaivan saapuessa alkoi leikki. Muutaman minuutin kuluttua koiraparvi oli hajallaan, kun valkoiset miehet olivat selviytyneet hämmästyksestään. Leikki oli päättynyt seuraavan päivän laivan tuloon asti.

Mutta tuskin voi sanoa Valkohampaan oikeastaan kuuluneen tuohon rosvojoukkoon. Se ei seurustellut sen kanssa, vaan pysyi erillään, aina itsenäisenä; vieläpä toiset pelkäsivätkin sitä. Tosin se toimi tämän joukon mukana. Se haastoi riitaa vieraan koiran kanssa parven odotellessa. Ja kun se oli kumonnut muukalaisen, silloin parvi ryhtyi lopputyöhön. Mutta yhtä totta on, että se tällöin vetäytyi oheen, jättäen parven raivostuneiden jumalien rangaistusta kärsimään.

Riidan aiheuttaminen ei vaatinut suuria ponnistuksia. Sen tarvitsi vain näyttäytyä, kun vieraat koirat saapuivat maihin. Nähdessään sen ne hyökkäsivät heti kimppuun. Vaisto ajoi ne siihen. Valkohammas oli niille erämaa, tuntematon, hirvittävä, alati uhkaava erämaa, jotain joka vaani pimeässä alkuaikojen nuotioiden ympärillä, kun ne tulen lähelle kyyristyneinä muodostelivat uudelleen vaistojaan ja oppivat pelkäämään erämaata, josta ne olivat peräisin ja jonka ne olivat hylänneet ja pettäneet. Sukupolvesta sukupolveen tämä erämaan pelko oli syöpynyt niiden luontoon. Vuosisatoja oli erämaa merkinnyt kauhua ja tuhoa. Ja koko tämän ajan niillä oli ollut isäntiensä puolelta vapaa valta surmata erämaan oliot. Näin tehden ne olivat suojelleet sekä itseään että jumalia, joiden seurassa ne elivät.

Ja kun nämä koirat, jotka juuri saapuivat pehmeästä etelästä, nyt astuivat siltaa myöten Yukonin rannalle, niiden tarvitsi vain nähdä Valkohammas tunteakseen heti vastustamatonta halua käydä sen kimppuun ja tuhota sen. Ne saattoivat olla kaupunkilaiskoiriakin, niissä vallitsi yhtä kaikki sama erämaan pelko. Ne eivät katselleet vain omin silmin tuota susimaista olentoa kirkkaassa päivänvalossa. Ne näkivät sen esivanhempainsa silmin, ja perinnäismuistoista ne tunsivat Valkohampaan sudeksi ja muistivat vanhan vainon.

Kaikki tämä teki Valkohampaan päivät nautintorikkaiksi. Jos sen näkeminen ajoi vieraat koirat käymään kimppuun, sitä parempi sille itselle, sitä pahempi niille. Ne pitivät sitä oikeutettuna saaliina, ja oikeutettuna saaliina sekin piti niitä.

Turhan vuoksi se ei ollut ensinnä nähnyt päivänvaloa yksinäisessä luolassa ja taistellut ensimmäisiä taisteluitaan riekon, kärpän ja ilveksen kanssa. Eikä sen penikka-aika ollut turhan vuoksi katkeroitunut Lip-lipin ja koko penikkalauman vainon tähden. Olisi voinut käydä toisin, ja silloin sekin olisi ollut toisenlainen. Ellei Lip-lipiä olisi ollut, se olisi viettänyt lapsuutensa toisten penikkain parissa, kasvaen enemmän koiran kaltaiseksi ja koiria kohtaan suopeammaksi. Jos Isossa Majavassa olisi ollut hitunenkaan lempeyttä ja rakkautta, hän olisi päässyt Valkohampaan luonteen syvyyksiin ja olisi sieltä nostanut pinnalle kaikenkaltaisia lempeitä ominaisuuksia. Mutta näin ei ollut käynyt. Valkohampaan luonteen aineksia oli muokkailtu, kunnes siitä oli tullut nykyinen olento — äreä ja yksinäinen, tunteeton ja hurja, kaiken heimonsa vihollinen.

KUUDESTOISTA LUKU.
Hullu jumala.

Fort Yukonissa eleli vain vähäinen määrä valkoisia miehiä. Nämä olivat oleskelleet kauan maassa. He nimittivät itseään hapatukseksi ja ylpeilivät tästä arvonimestä. Toisia, jotka olivat niillä seuduin uusia, he halveksivat sydämensä pohjasta. Ihmiset, jotka astuivat laivoista maihin, olivat tulokkaita. Heitä mainittiin chechaquo-nimellä, ja tämä sai heidät aina nolostumaan. He valmistivat leipänsä leivinjauheen avulla. Tämä oli vihaksi pistävä seikka, sillä hapatuksen miesten täytyi käyttää tarkoitukseen hapanta taikinaa, heillä kun ei ollut leivinjauhetta.

Kaikki tämä oli itse asiassa vain sivuseikkoja. Linnoituksen miehet halveksivat tulokkaita ja nauttivat nähdessään näiden joutuvan pulaan. Varsinkin he iloitsivat, kun Valkohammas pahanilkisine joukkoineen teki tuhojaan tulokkaiden koirien joukossa. Laivan saapuessa linnoituksen miehet lähtivät aina mielellään rantaan tuota leikkiä katselemaan. He odottivat sitä yhtä innokkaasti kuin intiaanikoirat, ja eniten heitä viehätti Valkohampaan hurjuus ja oveluus.

Mutta heidän joukossaan oli muuan mies, joka nautti tästä huvituksesta aivan erikoisesti. Höyrylaivan ensimmäinen vihellys sai hänet juoksujalkaa lähtemään rantaan; ja kun viimeisen taistelun päätyttyä Valkohammas oli joukkoineen poistunut, hän palasi verkalleen linnoitukseen kasvoillaan tyytymättömyyden ilme. Toisinaan, kun joku pehmeä etelän koira lysähti kokoon kiljuen henkimenossa parven hampaiden raatelemana, tämä mies ei kyennyt enää hillitsemään itseään, vaan hypähti ilmaan ihastuksesta huudahtaen. Ja aina hän katseli Valkohammasta terävin ja himokkain katsein.

Tätä miestä linnoituksen toiset miehet nimittivät "Kaunoksi." Se ei ollut hänen ristimänimensä, sitä ei tunnettukaan; mutta yleensä häntä sanottiin niillä seuduin Kauno-Smithiksi. Hänen ulkomuotoonsa ei tuo etunimi soveltunut laisinkaan, se oli vain pilkkanimitys. Hän oli niin tavattoman ruma. Nurjasti oli luonto häntä kohdellut. Ensinnäkin hän oli pieni mies, ja hänen hennon vartalonsa nenässä sijaitsi aivan ylettömän pieni pää. Sen huippua saattoi verrata kärkeen. Poikavuosinaan, ennenkuin hän oli tovereiltaan saanut Kauno-nimen, häntä olikin sanottu "nuppineulaksi."

Huipusta pää vietti loivasti niskaan; ja etupuolellakin se vietti auttamattomasti, kunnes muodostui matalaksi ja huomattavan leveäksi otsaksi. Tästä alkaen, ikäänkuin saituuttaan katuen, luonto oli tuhlaavasti leventänyt hänen muotonsa. Silmät olivat isot, ja niiden väliin olisi mahtunut kaksikin silmää. Muuhun ruumiiseen verrattuina hänen kasvonsa olivat suunnattomat. Tarpeellisen alan saavuttamiseksi luonto oli lahjoittanut hänelle suunnattoman leuan. Se oli leveä ja raskas ja työntyi eteen- ja alaspäin, kunnes näytti laskeutuvan lepoon rinnalle. Tämä kai vaikutti sen, että hento kaula, kykenemättä kannattamaan moista taakkaa, näytti aina niin väsyneeltä.

Leuka synnytti sen käsityksen, että mies oli hurjan päättäväinen. Mutta häneltä puuttui jotain. Kenties se johtui liiallisuudesta. Ehkä leuka oli liian iso. Miten lieneekään, se oli valetta. Kauno-Smith oli laajalti tunnettu jänismäisimmäksi kaikista jänishousuista. Hänen ulkomuodostaan ovat vielä mainittavat isot, keltaiset hampaat, joista kaksi kulmahammasta, tovereitaan isompia, pilkisti laihojen huulien alta esiin torahampaiden tavoin. Silmät olivat kellertävät ja epämääräiset, ikäänkuin luonnolta olisivat värit loppuneet ja se olisi pusertanut yhteen kaikkien väriputkien sakat. Samoin oli harvan ja epätasaisen tukan laita; samean keltaisena ja likaisen keltaisena se törrötti hänen päässään ja työntyi esiin kasvoista yllättävinä tukkoina ja kimppuina, näyttäen sotkuiselta korsirykelmältä.

Sanalla sanoen, Kauno-Smith oli epäluoma, ja itse hän oli kokonaan syytön siihen. Hänet oli alun pitäen muovailtu sellaiseksi. Hän suoritti linnoituksessa keiton, pesun ja muut rengintyöt. Toiset miehet eivät häntä halveksineet. He pikemmin sietivät häntä säälien, kuten luontokappaletta, joka on jäänyt lapsipuoleksi. Myöskin he pelkäsivät häntä. Hänen pelkurimaiset raivonpuuskansa saattoivat heidät pelkäämään, että saisivat luodin selkäänsä tai myrkkyä kahviinsa. Mutta jonkun oli pidettävä huolta keittämisestä, ja mitä puutteita Kauno-Smithillä muuten lieneekin ollut, keittää hän ainakin osasi.

Tällainen oli mies, joka katseli Valkohammasta sen hurjaan rohkeuteen ihastuneena ja halusi saada sen omakseen. Hän koetti jo alunpitäen lähennellä sitä. Valkohammas taasen ei ollut häntä ensin huomaavinaankaan. Sittemmin, kun mies kävi itsepintaisemmaksi lähentelyissään, se nosti karvojaan, paljasti hampaansa ja peräytyi. Se ei pitänyt miehestä. Hän tuntui pahalta. Se vainusi hänessä onnettomuutta, pelkäsi ojennettua kättä ja yrityksiä puhella lempeästi. Kaiken tämän vuoksi se vihasi miestä.

Yksinkertaiset luontokappaleet käsittävät hyvän ja pahan yksinkertaisesti. Hyvää on se, mikä tuottaa mukavuutta ja tyydytystä ja poistaa tuskat. Sen vuoksi hyvä on mieluisaa. Pahaa on kaikki, mikä kantaa kohdussaan haittoja, uhkaa ja kipua, ja senpä vuoksi sitä vihataan. Kauno-Smith tuntui Valkohampaasta pahalta. Miehen rumasta ruumiista ja kierosta mielestä huokui salaperäisellä tavalla sisäisen saastan henkäyksiä, samoinkuin kuumerämeistä nousee usvia. Valkohammas tunsi, ei vain järjen ja viiden aistinsa avulla, vaan toisten, etäisempien ja määrittelemättömien aistien ohjaamana, että mies oli turmiota ennustava ja paha, kauttaaltaan tuskien tuoja ja siitä syystä olento, jota oli paras vihata.

Valkohammas oli Ison Majavan leirissä, kun Kauno-Smith kävi siellä ensi kerran. Jo etäältä, ennenkuin hän oli tullut näkyviinkään, Valkohammas tiesi askelista, kuka oli tulossa, ja alkoi pörröttää karvojaan. Se oli maannut oikein mukavasti, mutta nousi nopeasti miehen saapuessa ja hiipi aito suden tavoin leirin syrjään. Se ei tietänyt, mistä puhuttiin, mutta saattoi nähdä miehen ja Ison Majavan keskustelevan. Kerran mies viittasi siihen, ja Valkohammas ärisi, ikäänkuin käsi olisi juuri laskeutumassa sen päälle, vaikka se itse asiassa oli viidenkymmenen jalan päässä. Mies nauroi sitä, ja Valkohammas livahti metsän suojaan, pää kääntyneenä tarkkaamaan sen liukuessa pehmeästi eteenpäin.

Iso Majava ei suostunut myymään koiraansa. Hän oli rikastunut kaupanteolla eikä tarvinnut mitään. Sitä paitsi Valkohammas oli arvokas eläin, väkevin rekikoira, minkä hän oli koskaan omistanut, ja paras johtaja. Eikä koko Mackenzien eikä Yukonin seuduillakaan ollut sen veroista koiraa. Se osasi tapella. Se surmasi koiria yhtä helposti kuin ihminen hyttysiä. (Tämä sai Kauno-Smithin silmät loistamaan ja hän nuoleskeli ahnaasti ohuita huuliaan.) Ei, Valkohammasta ei myyty mistään hinnasta.

Mutta Kauno-Smith tunsi intiaanien tavat. Hän käväisi usein Ison Majavan leirissä, ja aina hänellä oli nuttunsa alla piilossa musta pullo. Viskyllä on muiden muassa kyky synnyttää janoa. Iso Majava kävi janoiseksi. Hänen kuumeinen kurkkunsa ja palanut vatsansa alkoivat vaatia yhä enemmän tuota tulinestettä; ja hänen aivonsa, jotka tuo outo kiihotin oli vääntänyt aivan nurin, sallivat hänen tehdä mitä hyvänsä sen saamiseksi. Turkiksista, kintaista ja mokkasiineista saadut rahat alkoivat huveta. Ne hävisivät yhä nopeammin, ja kuta pikemmin hänen rahakukkaronsa laihtui, sitä pikaisemmaksi kävi hänen mielensä.

Lopulta hän oli menettänyt rahansa ja tavaransa ja malttinsa kokonaan. Jäljellä oli ainoastaan jano — jo itsessään turmiollinen ominaisuus, ja se kävi yhä turmiollisemmaksi jokaiselta raittiilta hengenvedolta. Silloin Kauno-Smith rupesi jälleen puhelemaan hänelle Valkohampaan myymisestä; mutta tällä kertaa hinta tarjottiin pulloissa eikä dollareissa, ja Ison Majavan korvat olivat alttiimmat kuulemaan.

"Ota koira kiinni, niin saat sen", hän lausui lorun lopuksi.

Pullot luovutettiin, mutta kahden päivän kuluttua Kauno-Smith saattoi sanoa Isolle Majavalle: "Ota koira kiinni."

Valkohammas hiipi eräänä iltana leiriin ja laskeutui tyytyväisenä huoahtaen lepäämään. Pelätty valkoinen jumala ei ollut saapuvilla. Jo päiväkausia hän oli osoittautunut yhä halukkaammaksi tarttumaan käsin Valkohampaaseen, ja sen oli ollut pakko vältellä leiriä. Se ei tietänyt, mitä pahaa nuo itsepäiset kädet uhkasivat tuottaa. Se tiesi vain, että jotain pahaa ne ennustivat ja että oli parasta pysyä niistä loitolla.

Mutta tuskin se oli laskeutunut pitkäkseen, kun Iso Majava hoiperteli luo ja sitoi sen kaulaan nahkahihnan. Hän istuutui Valkohampaan viereen, pitäen hihnanpäätä kädessään. Toisessa kädessä hänellä oli pullo, joka ajoittain kohosi ylösalaisin hänen suulleen synnyttäen pulppuavia ääniä.

Näin oli kulunut tunti, kun askelten töminä ilmaisi jonkun lähestyvän. Valkohammas kuuli sen ensinnä, ja se nosti tulijan tuntien karvojaan, Ison Majavan yhä nyökkiessä typeränä päätään. Se koetti hiljalleen vetää hihnaa isäntänsä kädestä; mutta velton käden ote tiukkeni, ja Iso Majava nousi itsekin seisomaan.

Kauno-Smith astui leiriin ja seisahtui Valkohampaan viereen. Tämä ärisi hiljalleen tuolle peloittavalle oliolle, tarkaten terävästi hänen kädenliikkeitään. Toinen käsi ojentui ja alkoi laskeutua sen pään päälle. Hiljainen ärinä yltyi kiihkeäksi ja karheaksi. Käsi laskeutui hitaasti alemmaksi, ja Valkohammas kyyristyi sen alla, silmäillen sitä häijysti; sen ärinä lyheni lyhenemistään, läheten hengityksen yhä kiihtyessä huippukohtaansa. Äkkiä se puraisi, iskien hampaillaan kuin käärme. Käsi vetäytyi takaisin, ja hampaat lusahtivat vastakkain terävästi kalahtaen. Kauno-Smith säikähtyi ja kiukustui. Iso Majava lyödä lämähytti Valkohammasta päähän, jolloin tämä kyyristyi maahan kunnioittavasti alistuen.

Epäilevin silmin Valkohammas seurasi jokaista liikettä. Se näki Kauno-Smithin poistuvan ja sitten palaavan kädessään luja sauva. Sitten Iso Majava antoi hänelle hihnan pään. Kauno-Smith lähti astumaan poispäin. Hihna jännittyi. Valkohammas hangoitteli vastaan. Iso Majava sivalteli oikealle ja vasemmalle saadakseen sen nousemaan ja seuraamaan. Se totteli, mutta heittäytyi äkkiä kohti vierasta, joka raahasi sitä mukaansa. Kauno-Smith ei hypähtänyt syrjään. Hän oli odottanut tätä. Hän heilautti ketterästi sauvaansa ehkäisten hyökkäyksen ja iskien Valkohampaan maahan. Iso Majava nauroi ja nyökkäsi hyväksyvästi. Jälleen Kauno-Smith pingoitti hihnaa, ja Valkohammas ryömi velttona ja huumautuneena jaloilleen.

Se ei hyökännyt toistamiseen. Ensimmäinen sauvanisku riitti todistamaan sille, että valkoinen jumala osasi käyttää asettaan, ja se oli liian viisas kamppaillakseen välttämättömyyttä vastaan. Nyt se seurasi nyreänä Kauno-Smithin kintereillä, häntä koipien välissä, kuitenkin äristen hiljalleen. Mutta Kauno-Smith vartioi sitä valppaana, ja sauva oli aina valmiina iskemään.

Linnoitukseen jouduttuaan Kauno-Smith sitoi saaliinsa lujasti kiinni ja meni levolle. Valkohammas odotti tunnin ajan. Sitten se kävi hampain hihnaan, ja kymmenen sekunnin kuluttua se oli vapaa. Se ei ollut tuhlannut aikaa eikä kalvanut hituistakaan hyödyttömästi. Hihna oli kaluttu suoraan poikki, melkein yhtä sievästi kuin veitsellä leikaten. Valkohammas katsahti linnoitukseen päin, samalla karvojaan pörröttäen ja muristen. Sitten se kääntyi pois ja juoksi takaisin Ison Majavan leiriin. Ei sen tarvinnut olla kuuliainen tuolle vieraalle ja kauhealle jumalalle. Se oli antautunut Ison Majavan valtaan, ja Isolle Majavalle se arveli yhä vielä kuuluvansa.

Mutta, se mitä ennen oli tapahtunut, toistui — eräin erotuksin. Iso Majava sitoi sen uudelleen hihnalla ja palautti sen aamulla Kauno-Smithille. Ja nyt tapahtui erotus. Kauno-Smith antoi sille selkään. Ollen lujasti sidottuna Valkohammas saattoi vain raivota menestyksettä, kuritus sen täytyi ottaa vastaan. Siinä käytettiin sekä sauvaa että ruoskaa, ja tämä kuritus oli ankarin, mitä se oli milloinkaan elämässään saanut. Yksinpä sekin kova selkäsauna, jonka se oli penikkana saanut Isolta Majavalta, oli lievä tähän verrattuna.

Kauno-Smithille tämä oli mieluinen tehtävä. Hän nautti siitä. Hekumoiden hän seisoi uhrinsa vieressä, ja hänen silmänsä loistivat himmeästi, kun hän heilutti ruoskaa tai sauvaa ja kuunteli Valkohampaan tuskanhuutoja, avutonta ulinaa ja ärinää. Sillä Kauno-Smith oli julma pelkurien tavalla. Itse hän kiemurteli ja värisi toisen miehen uhatessa sanoin tai lyönnein, mutta itseään heikommille hän vuorostaan kosti sen. Elämää miellyttää aina valta, eikä Kauno-Smithkään ollut tässä suhteessa mikään poikkeus. Oman lajinsa keskuudessa hän ei saanut käyttää valtaa, ja sen vuoksi hän kävi vähäisempien olioiden kimppuun ja etsi täten korvausta itselleen. Mutta Kauno-Smith ei ollut luonut itseään, eikä häntä siis voinut syyttää. Hän oli tullut maailmaan rumennetuin ruumiin ja pedon ymmärryksellä varustettuna. Tällaiset olivat hänen olemuksensa ainekset, eikä maailma ollut niitä muokannut hellin käsin.

Valkohammas tiesi, minkä vuoksi sitä piestiin. Kun Iso Majava sitoi sen kaulaan hihnan ja antoi tämän toisen pään Kauno-Smithille, se tiesi jumalansa tahtovan, että se menisi Kauno-Smithin mukana. Ja kun Kauno-Smith jätti sen sidottuna linnoituksen ulkopuolelle, se tiesi Kauno-Smithin tahtovan, että se pysyisi siellä. Nyt se oli rikkonut molempain jumalien tahtoa vastaan ja ansaitsi siis rangaistuksen. Se oli menneinä aikoina nähnyt koirien vaihtavan omistajaa ja karkulaisten saavan selkäänsä, kuten se nyt sai. Se oli viisas, mutta sen luonteessa oli voimia, jotka olivat viisautta väkevämpiä. Niitä oli muiden muassa uskollisuus. Ei se rakastanut Isoa Majavaa ja kuitenkin se pysyi tämän tahdosta ja vihasta huolimatta hänelle uskollisena. Se ei voinut auttaa sitä. Tämä uskollisuus kuului niihin aineksiin, joista se oli muodostunut. Se ominaisuus olikin ominainen sen rodulle, erotti tämän kaikista muista roduista; se oli saattanut suden ja villikoiran saapumaan erämaasta ihmisen seuralaisiksi.

Kurituksen jälkeen Valkohammas raahattiin takaisin linnoitukseen. Mutta tällä kertaa Kauno-Smith sitoi se kiinni kepillä. Jumalasta ei luovuta hevillä, eikä sitä tehnyt Valkohammaskaan. Iso Majava oli sen oma erikoinen jumala, ja vastoin Ison Majavan tahtoa Valkohammas pysyi hänelle yhä uskollisena eikä halunnut häntä hylätä. Iso Majava oli sen pettänyt ja hylännyt, mutta se ei vaikuttanut laisinkaan. Turhan vuoksi se ei ollut antautunut ruumiineen ja sieluineen Ison Majavan valtaan. Valkohammas oli tehnyt sen ehdottomasti, eikä sitä sidettä käynyt helposti katkaiseminen.

Yöllä, miesten nukkuessa linnoituksessa, Valkohammas ryhtyi siis kalvamaan keppiä, joka sitä pidätti. Puu oli sitkistynyttä, ja se oli sidottu niin lähelle kaulaa, että tuskin pääsi siihen hampain kiinni. Vain ankarasti lihaksiaan jännittämällä ja kaulaansa kääntämällä sen onnistui saada puu hampaittensa väliin, ja sekin kävi nipin napin; ja vaadittiin ääretöntä kärsivällisyyttä ja monen tunnin työ, ennenkuin keppi oli kaluttu poikki. Tällaista ei oletettu koirien voivan tehdä. Se oli ennenkuulumatonta. Mutta Valkohammas sen teki ja juoksi sitten varhain aamulla linnoituksesta kepin pää niskassaan.

Se oli viisas. Mutta jos se olisi ollut pelkästään viisas, se ei olisi mennyt takaisin Ison Majavan luo, joka oli jo kahdesti sen pettänyt. Uskollisuus vaati kuitenkin toista, ja se palasi joutuakseen kolmannen kerran kavalletuksi. Jälleen se antoi Ison Majavan sitoa nahkahihnan kaulaan, ja jälleen saapui Kauno-Smith hakemaan sitä takaisin. Ja tällä kertaa se sai selkäänsä entistä enemmän.

Iso Majava katseli tylysti valkoisen miehen heilutellessa ruoskaa. Hän ei suonut mitään suojaa. Koira ei ollut enää hänen omaisuuttaan. Kurituksen päätyttyä Valkohammas oli sairas. Pehmeä etelän koira olisi heittänyt moisesta kohtelusta henkensä, mutta se kesti. Se oli käynyt kovempaa koulua, ja se oli itsekin kovempaa ainetta. Sen elinvoima oli liian suuri. Lujasti se piti kiinni elämästä. Mutta perin sairas se oli. Ensinnä se ei kyennyt liikahtamaankaan, ja Kauno-Smithin oli odottaminen puoli tuntia. Ja sitten se seurasi huumaantuneena ja hoippuen Kauno-Smithin kintereillä linnoitukseen.

Mutta nyt se sidottiin rautakahleella, johon hampaat eivät pystyneet, ja turhaan se koetti ryntäillen kiskaista sinkilää irti hirrestä, johon se oli upotettu. Muutaman päivän kuluttua Iso Majava lähti selvänä ja rutiköyhänä pitkälle matkalleen Mackenzieta kohti; Valkohammas jäi Yukonin varrelle palvelemaan miestä, joka suurimmalta osaltaan oli hullu ja kauttaaltaan peto. Mutta mitäpä koira saattaa hulluudesta tietää? Valkohampaasta Kauno-Smith oli todellinen, joskin kauhea, jumala. Hän oli lievimmin sanoen hullu jumala, mutta Valkohammas ei tietänyt mitään hulluudesta; se tiesi vain, että nyt oli pakko alistua tämän uuden herran valtaan, totella jokaista hänen oikkuaan ja päähänpistoaan.

SEITSEMÄSTOISTA LUKU.
Vihan valta.

Hullun jumalan vallan alaisena Valkohampaasta tuli oikea paholainen. Se sai oleskella kahlehdittuna aitauksessa linnoituksen takana, ja siellä Kauno-Smith härnäili ja ärsytteli sitä, saattaen sen aivan raivoihinsa kaikenkaltaisella kiusanteolla. Hän huomasi pian, kuinka herkkä Valkohammas oli naurulle, ja oli erittäin innokas nauramaan sille ensin tehtyään jonkun tuskastuttavan kepposen. Tämä nauru oli äänekästä ja pilkallista, ja samalla haavaa jumala osoitteli härnäilevästi sormellaan. Silloin Valkohammas menetti kokonaan malttinsa, ja raivonpurkauksissaan se oli Kauno-Smithiäkin mielettömämpi.

Ennen Valkohammas oli ollut oikeastaan vain oman rotunsa vihollinen — tosin samalla haavaa hurja vihollinen. Nyt siitä tuli kaikkien vihollinen ja entistä hurjempi. Niin suunnattomasti sitä kiusattiin, että se vihasi sokeasti, aivan järjettömästi. Se vihasi vitjoja, jotka sitä kahlehtivat, miehiä, jotka sitä tirkistelivät aidan säleiden lomitse, koiria, jotka saapuivat miesten mukana ja ärisivät sille häijysti sen avuttomuudessa. Se vihasi itse puutakin, joka aitana sitä ympäröi. Ja ensimmäiseksi ja viimeiseksi ja eniten kaikista se vihasi Kauno-Smithiä.

Mutta Kauno-Smithillä oli muuan tarkoitus kohdellessaan Valkohammasta tällä tavoin. Eräänä päivänä aitauksen ympärille kokoontui joukko miehiä. Kauno-Smith astui sauva kädessä sisään ja irroitti Valkohampaan kahleista. Isännän poistuttua Valkohammas lähti liikkeelle ja syöksyi ympäri aitausta, koettaen päästä ulkopuolella seisovien miesten kimppuun. Se oli suuremmoisen hirvittävä. Kooltaan se oli viiden jalan pituinen ja hartiain kohdalta puolenkolmatta jalan korkuinen, mutta painoi paljoa enemmän kuin samansuuruinen susi. Emoltaan se oli perinyt koiran tukevamman rakenteen, niin että se painoi rasvoitta ja ilman hituistakaan liikoja lihoja yli yhdeksänkymmenen naulan. Koko ruumis oli lihaksia, luuta ja jänteitä — taistelukuntoisinta ainetta, mitä olla saattoi. Aitauksen ovi avautui jälleen. Valkohammas seisahtui. Jotain tavatonta oli tulossa. Se odotti. Ovi avautui enemmän. Sisään työnnettiin roteva koira, ja ovi iskettiin kiinni sen jälkeen. Valkohammas ei ollut koskaan nähnyt moista koiraa (se oli doggi), mutta tunkeilijan koko ja hurja ulkomuoto eivät peloittaneet sitä. Tässä oli nyt jotain, puuta ja rautaa parempaa, johon saattoi vihansa purkaa. Se syöksähti kimppuun, hampaat välähtivät, ja doggin niska oli halki viilletty. Doggi pudisti päätään, örähti käheästi ja ryntäsi vastustajaa kohti. Mutta Valkohammas oli siellä, oli täällä, kaikkialla, aina vältellen ja kaikoten, aina hyökäten ja iskien ja hypähtäen taas ajoissa syrjään rangaistusta paetakseen.

Ulkopuolella miehet huusivat ja paukuttelivat käsiään, ja ihastuksesta haltioituneena Kauno-Smith seurasi ahnain katsein Valkohampaan raatelutyötä. Uhrin asema oli jo alunpitäen toivoton. Se oli liian raskas ja hidas. Lopuksi Kauno-Smith ajoi Valkohampaan syrjään sauvallaan, ja vieraan koiran omistaja raahasi eläimensä pois. Sitten maksettiin vetoja, ja Kauno-Smithin kouraan kilisi rahoja.

Valkohammas alkoi innokkaasti odottaa miesten kerääntymistä aitauksen ympärille. Se merkitsi tappelua; ja ainoastaan tällä tavoin se nyt sai päästää valloilleen elämän, joka siinä oleili. Kiusattuna, vihaan yllytettynä sen oli pysyminen vankilassa, niin ettei tuota vihaa käynyt tyydyttäminen muulloin kuin sellaisina hetkinä, jolloin isäntä suvaitsi päästää toisen koiran sitä vastaan. Hyvin oli Kauno-Smith arvioinut sen voimat, sillä se jäi aina voittajaksi. Eräänä päivänä sen kimppuun laskettiin perätysten kolme koiraa. Toisen kerran aitauksen ovesta työnnettiin sisään täysikasvuinen susi, joka juuri oli pyydystetty erämaasta. Ja asetettiinpa sitä vastaan kerran kaksi koiraa samalla haavaa. Tämä oli sen ankarin taistelu, ja vaikka se lopulta surmasikin molemmat, oli leikki viemäisillään hengen siltä itseltäänkin.

Saman vuoden syksyllä, kun satoi ensi lunta ja joessa uiskenteli jääsohjua, Kauno-Smith astui koirineen laivaan, joka matkasi Yukonia myöten Dawsoniin. Valkohammas oli nyt tullut maankuuluksi. Se oli laajalti tunnettu "Tappelu-suden" nimellä, ja tavallisesti häkin ympärillä, jossa sitä laivassa säilytettiin, seisoskeli uteliaita miehiä. Se raivosi ja ärisi heille tai makasi hiljaa ja tarkasteli heitä kylmän vihaisesti. Miksi se ei heitä vihaisi? Se ei koskaan kysellyt sitä itseltään. Se tunsi vain vihaa ja antautui kokonaan tämän intohimon valtaan. Elämä oli muodostunut sille helvetiksi. Se ei ollut luotu ahtaaseen vankilaan, jonka ihmiset valmistavat villieläimille. Mutta juuri tällä tavoin sitä kohdeltiin. Miehet tuijottelivat sitä, pistelivät kepeillä säleiden lomitse saadakseen sen ärisemään ja nauroivat sitten.

Nämä miehet olivat sen ympäristöä, ja he muovailivat siitä vieläkin hurjempaa oliota, kuin mitä luonto oli tarkoittanut. Mutta luonto oli antanut sille joustavuutta. Moni toinen eläin olisi tästä kuollut tai muuttunut mieleltään, mutta se mukautui ja jäi henkiin, eikä rohkeus siitä hävinnyt laisinkaan. Mahdollisesti Kauno-Smith, pääpaholainen ja suurin kiusanhenki, olisi kyennyt murtamaan sen mielen, mutta toistaiseksi ei siitä näkynyt merkkiäkään.

Jos Kauno-Smithissä asusti paholainen, niin Valkohampaassa eli toinen. Entisaikoina viisaus oli kehoittanut Valkohammasta alistumaan miehen edessä, jolla oli sauva kädessään; mutta nyt tämä viisaus pakeni siitä. Pelkkä Kauno-Smithin näkeminen riitti saattamaan sen raivoon. Ja kun nämä molemmat olivat joutuneet vastatusten ja Valkohampaan oli täytynyt väistyä sauvaa, se ärisi ja murisi edelleen ja paljasteli hampaitaan. Viimeistä sanaa se ei koskaan antanut toiselle. Piestiinpä sitä kuinka kauheasti tahansa, aina se ärisi jäljestäpäin; ja kun Kauno-Smith antoi perään ja vetäytyi pois, hänen jäljessään kajahti uhmaileva ärinä tai Valkohammas syöksyi häkin säleitä vasten ulvoen ilmi vihaansa.

Höyrylaivan saavuttua Dawsoniin Valkohammas joutui maihin. Mutta yhä se sai viettää julkista elämää häkissä, jonka ympärillä oleili uteliaita miehiä. Se oli asetettu näytteille "Tappelu-sutena", ja miehet maksoivat viisikymmentä senttiä kultahiekassa saadakseen nähdä sen. Se ei saanut hetkenkään rauhaa. Jos se laskeutui nukkumaan, se ajettiin pystyyn terävän kepin avulla, jotta yleisö saisi korvauksen rahoistaan. Tehdäkseen näyttelyn mielenkiintoiseksi omistaja yllytti sen melkein yhtämittaa raivonpuuskiin. Mutta pahempaa kuin kaikki tämä oli se ilma, missä se eli. Sitä pidettiin petoeläimistä hirvittävimpänä ja tämä käsitys tarttui siihen häkin säleiden lomitse. Jokainen miesten lausuma sana, jokainen varovainen liike saattoi sen vakuutetuksi omasta kauheasta hurjuudestaan. Kaikki tämä yhä kiihdytti sen hurjuuden paloa. Siitä voi olla ainoastaan yksi seuraus: sen viileyden täytyi elää itsestään ja kasvaa. Tämä oli toinen esimerkki sen elinainesten joustavuudesta, sen kyvystä muodostua ympäristön painalluksen mukaan.

Eikä se ollut vain nähtävänä, se toimi myöskin ammattitappelijana. Aika ajoin, milloin vain saatiin toimeen taistelu, se kuljetettiin häkistään metsään muutaman kilometrin päähän kaupungista. Tavallisesti se tapahtui öiseen aikaan, ettei territorion ratsastava poliisi joutuisi ehkäisemään. Kun oli odotettu muutamia tunteja ja päivä oli koittanut, saapui paikalle yleisö ja koira, jonka kanssa sen oli määrä taistella. Tällä tavoin se joutui kamppailemaan kaikenkokoisten ja -rotuisten koirien kanssa. Maa oli villi, miehet olivat hurjia, ja tavallisesti taisteltiin elämästä ja kuolemasta.

Koska Valkohammas kerran jatkoi taisteluaan, on ilmeistä, että henkensä saivat heittää toiset koirat. Se ei kärsinyt koskaan tappiota. Sille oli nyt suureksi hyödyksi varhainen tottumus, jonka se oli saavuttanut taistellessaan Lip-lipiä ja koko penikkalaumaa vastaan. Entä sitten sitkeys, jolla se osasi säilyttää jalansijansa. Ei yksikään koira saanut sitä kumoon. Sudensukuiset koirat menettelivät mielellään siten, että syöksyivät sen kimppuun joko oikopäätä tai odottamatta käännähtäen, toivoen iskevänsä sitä hartioihin ja siten kumoavansa sen. Mackenzielaiset koirat, eskimolaiset ja Labradorin koirat ja rekikoirat, kaikki ne koettivat sitä temppua ja pettyivät. Sen ei tiedetty milloinkaan menettäneen tasapainoaan. Miehet kertoivat siitä toisilleen ja odottivat joka kerta näkevänsä sen tapahtuvan; mutta aina Valkohammas tuotti heille pettymyksen.

Ja sitten se oli salamannopea. Tämä oli sille suunnattomaksi eduksi vastustajiin nähden. Kuinka kokeneita ne olivatkin tappelemaan, milloinkaan ne eivät kuitenkaan olleet tavanneet koiraa, joka liikkui niin vikkelästi. Lukuun oli otettava myöskin se tapa hyökätä oikopäätä. Tavallinen koira oli tottunut siihen, että aluksi äristiin, pörrötettiin karvoja ja muristiin, ja nyt tavallinen koira lensi kumoon ja sai surmansa, ennenkuin se edes oli alkanut taistella tai oli toipunut hämmennyksestä. Näin kävi niin usein, että tuli tavaksi pidätellä Valkohammasta, kunnes toinen koira oli ennättänyt suoriutua alkuhommista, oli jo valmiina, vieläpä sai tehdä ensimmäisen hyökkäyksenkin.

Mutta suurin etu Valkohampaalle oli sen kokemus. Se tiesi enemmän tappelemisesta kuin yksikään sen vastustajista. Se oli suorittanut useampia kahakoita, tunsi enemmän vastustajain temppuja ja menettelytapoja ja osasi itsekin enemmän temppuja; eikä sen menettelytapakaan juuri kaivannut mitään parannuksia.

Ajan mittaan sille tarjoutui yhä harvemmin taistelutilaisuuksia. Miehet eivät enää toivoneetkaan löytävänsä sille vertaista, ja Kauno-Smithin täytyi ruveta asettamaan susia sitä vastaan. Näitä intiaanit pyydystelivät vartavasten, ja Valkohampaan ja suden kaksintaistelu veti aina yleisöä paikalle. Kerran saatiin hankituksi täysikasvuinen naarasilves, ja tällöin Valkohammas tappeli henkensä edestä. Nopeudessa tämä oli sen veroinen, hurjuudessa samoin; sitä paitsi Valkohammas taisteli pelkästään hampain, ilves taasen sekä hampain että terävin kynsin.

Mutta ilveksen kukistuttua Valkohammas jäi kokonaan taisteluja vaille. Eihän ollut enää eläimiä, joita vastaan se voisi taistella — tai, oikeammin sanoen, ei ollut sellaista, jonka olisi kannattanut panna sitä vastaan. Niinpä se sai nyt olla vain näytteillä kevääseen asti, jolloin seudulle saapui Tim Keenan, muuan ammattipeluri. Hänen kerallaan tuli ensimmäinen verikoira Klondikeen. Oli aivan selvää, että tämä koira ja Valkohammas joutuisivat vastakkain, ja kokonaisen viikon ajan tämä odotettu taistelu oli tärkeimpänä puheenaiheena eräissä osissa kaupunkia.

KAHDEKSASTOISTA LUKU.
Kuoleman kourissa.

Kauno-Smith irroitti ketjut sen kaulasta ja astui taaksepäin.

Kerrankin Valkohampaalta jäi hyökkäys tekemättä. Se seisoi paikallaan, korvat eteenpäin suoristuneina, valppaana ja uteliaana, tarkastellen vastassaan olevaa outoa eläintä. Moista koiraa se ei ollut koskaan ennen nähnyt. Tim Keenan sysäsi verikoiraa eteenpäin mutisten: "Käy kiinni." Tuo lyhyt, tanakka ja kömpelö eläin astua lönkytti kehän keskustaan. Siinä se seisahtui ja katseli silmiään räpäytellen Valkohampaaseen.

Väkijoukko yllytteli: "Käy kimppuun, Cherokee! Pus, kiinni! Syö susi!"

Mutta Cherokee ei näyttänyt olevan halukas tappelemaan. Se käänsi päänsä, vilhuili karjuville miehille ja heilutteli samalla suopeasti typpyhäntäänsä. Ei se arastellut, olihan vain liian laiska. Sitä paitsi se ei käsittänyt, että oli tarkoitus tapella tuon koiran kanssa, jonka se näki edessään. Se ei ollut tottunut sellaisten kanssa tappelemaan, ja nyt se odotti, että paikalle tuotaisiin oikea koira.

Tim Keenan astui esiin ja kumartui Cherokeen puoleen; hän silitteli sitä molemmilta sivuilta, hieroen vastakarvaan ja samalla ikäänkuin työnnellen sitä eteenpäin. Nämä liikkeet yllyttivät sitä. Cherokee alkoikin niiden vaikutuksesta urista, varsin hiljaa, syvällä kurkussa. Urina noudatti samaa tahtia kuin kädenliikkeet. Se kohosi kurkkuun jokaiselta työnnähdykseltä ja painui sitten alas alkaakseen uudelleen seuraavasta liikkeestä. Jokainen liike päättyi jonkinlaiseen korkokohtaan, jossa työnnähdys keskeytyi äkisti ja urina kohosi ponnahtaen.

Tämä ei ollut vaikuttamatta Valkohampaaseen. Sen niska- ja selkäkarvat alkoivat nousta. Tim Keenan työnnähti vielä kerran ja astui sitten syrjään. Kun nyt työnnöt taukosivat, kulki Cherokee edelleen omasta tahdostaan juosten nopeasti väärillä jaloillaan. Silloin Valkohammas hyökkäsi. Miehet huudahtivat hämmästyneinä ja ihmeissään. Se oli syöksynyt kohti enemmän kissan kuin koiran tavoin, ja yhtä kissamaisen nopeasti se oli iskenyt hampaillaan ja livahtanut jälleen erilleen.

Verikoirasta vuoti verta, se oli saanut haavan paksuun niskaansa toisen korvan taakse. Se ei osoittanut mitään suuttumuksen merkkiä, ei edes ärähtänytkään, mutta se kääntyi ja lähti Valkohampaan perään. Kummankin menettelytapa, toisen nopeus ja toisen vakavuus, kiihoitti väkijoukon puoluehenkeä, ja miehet rupesivat suurentamaan alkuperäisiä vetojaan ja lyömään uusia. Yhä uudelleen Valkohammas kävi kimppuun, iski ja peräytyi vahingoittumattomana. Ja yhä tuo omituinen vastustaja seurasi sitä, suuresti kiirehtimättä tai hidastelematta, harkitsevasti ja päättäväisesti, aivan kuin hyvää järjestystä tavoitellen. Sen menettelytavassa piili jokin tarkoitus — tässä sillä oli jotain tehtävänä, jonka se aikoi tehdä ja josta ei mikään voinut sitä pidättää.

Tämä tarkoitus ilmeni koko sen käytöksestä, jokaisesta liikkeestä. Se saattoi Valkohampaan ymmälleen. Tämä ei ollut koskaan nähnyt moista koiraa. Sillä ei ollut mitään karvapeitettä. Se oli pehmeä ja vuoti helposti verta. Mikään paksu karvasuojus ei nyt uhmaillut Valkohampaan purimia, kuten usein tapahtui sen käydessä oman lajin koirien kimppuun. Joka kerta kuin hampaat iskivät, ne vajosivat helposti pehmeään lihaan, eikä tuo eläin näyttänyt kykenevän puolustautumaan. Toiseksi hämmästytti se, ettei se päästellyt sellaisia kovia huutoja kuin toiset koirat, joiden kanssa se oli ennen tapellut. Toisinaan se urisi tai örähti, mutta kärsi muutoin rangaistuksensa äänettömästi. Eikä se hetkeksikään herennyt ajamasta takaa.

Silti ei Cherokeeta voinut sanoa hitaaksi. Se saattoi kyllä kääntyä ja pyörähtää varsin nopeasti, mutta eihän Valkohammas ollut milloinkaan tavattavissa. Cherokeekin oli ymmällään. Se ei ollut koskaan ennen tapellut koiran kanssa, johon ei päässyt oikein käsiksi. Halu päästä käsiksi oli aina ollut molemminpuolinen. Mutta tässä oli koira, joka alati pysyttelihe loitolla, tanssien ja kieppuen siellä ja täällä ja kaikkialla. Ja kun se sai hampaansa vastustajan ruumiiseen, se ei pitänyt kiinni, vaan päästi heti irti ja syöksähti jälleen tiehensä.

Mutta Valkohammas ei päässyt kiinni pehmeään kurkkuun. Verikoira oli liian matalakasvuinen, ja sen suunnattomat leuat olivat myöskin hyvänä suojana. Valkohammas hyökkäsi vahinkoa kärsimättä, kun sitävastoin Cherokeen haavat yhä karttuivat. Niska ja pää olivat molemmilta puolin revityt ja raadellut, verta vuoti runsaasti, mutta tämä ei näyttänyt sitä häiritsevän, se vain ravasi edelleen toisen perässä. Kerran se kuitenkin joutui hetkiseksi ymmälleen, seisahtui peräti ja vilhuili katselijoihin, samalla heilutellen typpyhäntäänsä ikäänkuin osoittaakseen, että kyllä sillä oli halua taistella.

Samassa tuokiossa Valkohammas karahti sen kimppuun ja taas erilleen, reväisten kuin ohimennen sen siekaleille raadellun korvan. Hieman suuttuneen näköisenä Cherokee ryhtyi jälleen ajamaan takaa, juosten Valkohampaan kiertämän kehän sisäpuolta ja koettaen saada kuolettavan otteen tämän kurkusta. Verikoira iski hiuskarvan verran syrjään, ja yleisö puhkesi suosionosoituksiin, kun Valkohammas äkkiä kiepsahti turvaan vastakkaiselle taholle.

Hetket kuluivat, Valkohammas tanssieli edelleen, livahdellen ja kiepsahdellen, hyökäten kimppuun ja erilleen ja alinomaa vaurioita tehden. Ja yhä verikoirakin ponnistelihe sen perässä julman päättäväisenä. Varhemmin tai myöhemmin se oli saavuttava päämääränsä, kerran sen täytyi saada ote, joka sille tuottaisi voiton. Sillä välin se otti vastaan kaiken kurituksen, minkä vastustaja vain saattoi antaa. Sen korvat olivat muuttuneet tupsuiksi, hartioissa ja selässä ammotti parikymmentä haavaa, yksinpä huuletkin olivat halki viilletyt — kaikkialla oli merkkejä noista salamannopeista puraisuista, joita se ei saattanut aavistaa eikä välttää.

Aika ajoin Valkohammas oli koettanut iskeä Cherokeen kumoon, mutta ne olivat kooltaan liian erilaiset. Cherokee oli liian lyhyt ja tanakka, liian tukevasti maassa kiinni. Valkohammas koetteli tätä temppua usein, ja muuan sellainen yritys tuotti sille onnettomuuden. Kerran nopeasti kiepsahtaessaan se huomasi verkemmin pyörivän Cherokeen kääntävän päänsä toisaalle. Tämän hartia oli suojatonna. Valkohammas syöksyi sitä vastaan, mutta sen oma hartia oli liian korkealla, ja nyt se iski sellaisella voimalla, että lennähti omasta vauhdistaan toisen ylitse. Ensimmäistä kertaa koko tappeluaikanaan Valkohampaan nähtiin nyt menettävän jalansijansa. Sen ruumis teki pyörähdyksen ilmassa ja se olisi pudonnut selälleen, ellei se olisi kissan tavoin kiepsahtanut koettaen siten saada jalkansa maahan päin. Nyt se putosi raskaasti kyljelleen. Seuraavassa silmänräpäyksessä se oli jo pystyssä, mutta samassa myöskin Cherokeen hampaat iskivät sen kurkkuun.

Ote ei ollut hyvä, se osui liian alas rinnan puolelle; mutta Cherokee ei hellittänyt. Valkohammas karahti seisaalleen ja heittelihe hurjasti sinne tänne, koettaen pudistaa irti verikoiran ruumiista. Tuo kiinni tarrautunut pusertava paino teki sen raivoisaksi. Se ehkäisi liikkeitä, kahlehti vapautta. Se oli satimen kaltainen, ja koko vaisto kammoi sitä, kapinoi sitä vastaan. Ja se oli mielipuolen kapinaa. Valkohammas oli useita minuutteja aivan hulluna. Sen valtasi syvällä piilevä peruselämä, ruumiin halu olla olemassa; ainoana tunteena oli nyt elämän rakkaus lihaan. Äly oli kokonaan kaikonnut, tuntui siltä, kuin ei sillä olisi ensinkään ollut aivoja. Järjen oli karkoittanut lihan sokea kiihko olla olemassa ja liikkua, liikkua mistä hinnasta hyvänsä, liikkua yhä edelleen, sillä liikunta oli sen olemassaolon ilmaus.

Valkohammas pyöri pyörimistään, kiertäen ja kaartaen ja kääntyen, koettaen pudistella irti viidenkymmenen naulan painoa, joka ahdisti sitä kurkusta. Verikoira tyytyi vain pitämään kiinni. Toisinaan sen onnistui saada jalkansa maahan ja harata hetkinen vastaan. Mutta seuraavassa tuokiossa se menetti jalansijansa ja raahautui mukana Valkohampaan mielettömässä pyörretanssissa. Cherokee osoitti noudattavansa oikeata vaistoa. Se tiesi tekevänsä parhaiten pysytellessään kiinni, ja se alkoi tuntea ihania tyydytyksen väreitä. Sellaisina hetkinä se sulki silmänsä ja salli ruumistaan heiteltävän sinne ja tänne, välittämättä vähääkään kolhauksista. Se oli samantekevää. Ote oli tärkeintä kaikesta, ja otteensa se säilyttikin.

Valkohammas herkesi rimpuilemasta vasta väsyttyään perinpohjin. Se ei saattanut tehdä mitään, eikä se voinut ymmärtää. Tällaista ei ollut milloinkaan tapahtunut koko sen taisteluaikana. Koirat, joiden kanssa se oli tapellut, eivät olleet tuolla lailla menetelleet. Silloin puraistiin, viillettiin ja karahdettiin taas erilleen. Se makasi puolittain kyljellään, huohottaen hengästyneenä. Säilyttäen yhä otteensa Cherokee painautui vasten ja koetti työntää sen kokonaan kumoon. Valkohammas vastusteli, ja se saattoi tuntea leukojen vaihtavan otetta. Ne hellittivät ensin hieman ja pusertuivat taas vastakkain ikäänkuin jauhaen jotain. Jokainen vaihdos siirsi otteen lähemmäksi kurkkua. Verikoiran menettelytapaan kuului pitää se, minkä se oli saanut, ja tilaisuuden tullen koettaa saada enemmän. Sellaiseen tuli otollinen hetki, kun Valkohammas pysyi hiljaa. Tämän ponnistellessa Cherokee tyytyi yksinomaan säilyttämään otteensa.

Cherokeen paksu niska oli ainoa kohta sen ruumiista, johon Valkohampaan hampaat yltivät. Se sai kiinni alaosasta, missä niska yhtyy hartioihin; mutta se ei tuntenut jauhamiskeinoa, eivätkä sen hampaatkaan soveltuneet moiseen tappelutapaan. Jonkun aikaa se repi ja viilteli suonenvedontapaisesti. Sitten aseman muuttuminen käänsi sen huomion toisaalle. Verikoiran oli onnistunut vierittää vastustajansa selälleen, ja nyt se seisoi tämän päällä yhä pysyen kiinni kurkussa. Kissan tavoin Valkohammas käpristi takaruumistaan, ja työntäen jalkansa vihollisen peräruumiiseen se alkoi kynsiä sitä pitkin, viiltävin vedoin. Cherokee olisi pian saanut sisälmyksensä ulos, ellei se olisi nopeasti vääntynyt ja poistunut Valkohampaan päältä ja asettunut suorakulmaisesti sen sivulle.

Tuosta otteesta ei voinut vapautua. Se oli hellittämätön kuin itse kohtalo. Verkalleen se siirtyi ylöspäin kurkkua pitkin. Toistaiseksi Valkohammasta suojeli kuolemasta vain venyvä niskanahka ja sen paksu karvapeite. Tästä muodostui Cherokeen suuhun iso karvainen kerä, joka teki melkein turhiksi hampaiden yritykset. Mutta pala palalta, milloin vain tilaisuus tarjoutui, se sai yhä enemmän nahkaa ja karvoja suuhunsa. Näin se pääsi vähitellen kuristamaan Valkohampaan. Tämän hengitys kävi hetki hetkeltä yhä työläämmäksi.

Alkoi jo näyttää siltä, että taistelu oli lopussa, Cherokeen kannattajat yltyivät riemuitsemaan ja tekivät mielettömiä tarjouksia. Valkohampaan kannattajat olivat yhtä masentuneita ja kieltäytyivät hyväksymästä tarjouksia sellaisia kuin kymmenen, jopa kaksikymmentä yhtä vastaan; ainoastaan yksi mies oli kyllin ajattelematon veikatakseen viisikymmentä yhtä vastaan. Se oli Kauno-Smith. Hän astui kehään ja osoitti sormellaan Valkohammasta. Sitten hän alkoi nauraa pilkallisesti ja halveksien. Tämä synnytti toivotun tuloksen. Valkohammas kävi hurjaksi raivosta. Se kokosi loppuvoimansa ja pääsi pystyyn. Kun se nyt raahautui ympäri kehää viidenkymmenen naulan vihollinen kurkussaan kiinni, sen kiukku vaihtui kauhuksi. Sen valtasi jälleen elämän perushalu, ja järjen tukahdutti lihan halu elää. Kiertämistään se kiersi, kompastellen ja kaatuen ja taas nousten, toisinaan kohoten takajaloilleenkin ja nostaen vihollisensa irralleen maasta; mutta turhaan se koetti pudistaa erilleen kiinni takertunutta kuolemaa.

Lopulta se kaatui uupuneena takaperin, ja verikoira siirsi nopeasti otettaan, pääsi taas lähemmäksi, raateli entistä enemmän karvapeittoista lihaa ja kuristi Valkohammasta yhä ankarammin. Voittajalle huudettiin ja paukutettiin. Tähän Cherokee vastasi heiluttaen kiihkeästi hännäntynkäänsä. Mutta hyväksymishälinä ei hämmentänyt sitä. Sen hännän ja tukevain leukojen välillä ei vallinnut mitään tunneyhteyttä. Edellinen saattoi kyllä heilua, mutta jälkimmäiset pysyivät hirvittävän lujasti Valkohampaan kurkussa.

Tällöin katselijain huomio kääntyi toisaalle. Kuului kulkusten kilinää, kajahti ajajien huutoja. Kauno-Smithiä lukuunottamatta jokainen kääntyi pahaa aavistaen katsomaan, sillä pelättiin kovin poliisia. Mutta he näkivät kaksi miestä saapuvan koirien vetäminä salon puolelta, ei kaupungista. Nähtävästi nämä tulivat joltakin tutkimusmatkalta. Väkijoukon havaitessaan he pysähdyttivät koiransa ja liittyivät siihen uteliaina, haluten nähdä mikä oli tuon kiihtymyksen syy. Koirain ajajalla oli parta, mutta toinen miehistä, solakampi ja nuorempi, oli kasvoiltaan sileäksi ajettu; hänen ihonsa oli punakka veren virkeästä liikkeestä ja pakkassäästä.

Valkohammas oli jo herennyt kamppailemasta. Vain silloin tällöin se vastusteli suonenvedontapaisesti ja hyödyttömästi. Se sai vedetyksi sisään vain vähän ilmaa, ja sekin hiukkanen väheni vähenemistään armottoman otteen yhä tiuketessa. Turkkipanssarista huolimatta sen kaulavaltimo olisi jo ammoin repeytynyt, ellei verikoira olisi ensi kerralla tarttunut kiinni niin alhaalta, melkein rinnasta. Cherokee oli tarvinnut pitkän ajan siirtääkseen otteensa kyllin korkealle, ja tämä seikka puolestaan oli vielä enemmän tukkinut sen suuta karvoilla ja nahkapoimuilla.

Sillä välin Kauno-Smithissä piileksivä petomaisuus oli kohonnut hänen päähänsä ja tukahduttanut sen hitusen tervejärkisyyttä, minkä hän selvimmillään omisti. Nähdessään Valkohampaan silmäin käyvän lasimaisiksi hän tiesi varmasti, että oli kärsinyt tappion. Silloin hän joutui raivoihinsa. Hän hyökkäsi Valkohampaan kimppuun ja alkoi potkia sitä hurjasti. Väkijoukosta kuului sorinaa ja vastalauseita, mutta siihen paheksuminen jäi. Kauno-Smithin yhä potkiessa syntyi joukossa liikettä. Solakka nuori tulokas tunkeutui lävitse, työnnellen muitta mutkitta ja arkailematta miehiä oikealle ja vasemmalle. Kun hän ennätti kehän keskelle, Kauno-Smith ryhtyi juuri potkaisemaan uudelleen. Koko hänen painonsa oli toisella jalalla, niin että ruumis seisoi varsin epävakaisessa asennossa. Tällöin tulokkaan nyrkki osui mäsähtäen hänen kasvoihinsa. Kauno-Smithin toinenkin jalka heltisi maasta, ja koko ruumis näytti kohoavan ilmaan, kun hän kellahti taaksepäin ja lensi selälleen hankeen. Tulija kääntyi väkijoukon puoleen.

"Senkin pelkurit!" hän huusi. "Senkin roistot!"

Hän oli itsekin raivon vallassa, mutta se oli tervettä raivoa. Hänen harmaat silmänsä näyttivät metallimaisilta ja teräksen kaltaisilta leimutessaan päin väkijoukkoa. Kauno-Smith pääsi jälleen jaloilleen ja astui hiipien, pelkurimaisesti häntä kohti. Tulija ei ymmärtänyt tätä. Hän ei tietänyt, kuinka kurja pelkuri toinen oli, vaan luuli tämän lähestyvän tappelutarkoituksessa. Huudahtaen uudelleen: "Senkin roisto!" hän iski Kauno-Smithiä toistamiseen kasvoihin, lennättäen hänet taas selälleen. Kauno-Smith arveli nyt hangen turvallisemmaksi paikaksi ja jäi makaamaan, koettamatta enää nousta pystyyn.

"Tuleppas auttamaan Matti!" huusi tulija koirain ajajalle, joka oli seurannut häntä piirin keskelle.

Molemmat miehet kumartuivat koirien puoleen. Matti tarttui Valkohampaaseen valmiina vetämään, kun Cherokeen leuat saataisiin hellittämään. Nuorempi mies koetti saada sen aikaan vääntämällä paljain käsin verikoiran leukoja erilleen. Se oli turhaa työtä. Hän kiskoi ja väänsi ja veti, ja joka henkäyksellä hän huudahti: "Senkin pedot!"

Väkijoukko alkoi käydä levottomaksi, ja muutamat miehet vastustelivat sitä, että heidän huvinsa tuolla tavoin pilattiin. Mutta he vaikenivat, kun tulija kohotti päänsä hetkiseksi ja tuijotti heihin.

"Kirotut roistot!" hän äyskäisi lopulta ja ryhtyi uudelleen työhönsä.

"Ei se käy, herra Scott; ei niitä saa erilleen sillä tapaa", arveli Matti lopulta.

Molemmat pysähtyivät ja tarkastelivat toisiinsa tarrautuneita koiria.

"Ei tästä vuoda paljoa verta", lausui Matti. "Se ei ole vielä päässyt kyllin syvälle."

"Mutta se voi päästä minä hetkenä hyvänsä", vastasi Scott. "Kas nyt! Näitkö kuinka se muutti otettaan hiukan syvemmälle."

Nuorempi mies rupesi käymään yhä kiihkeämmäksi ja levottomammaksi Valkohampaan vuoksi. Yhä uudelleen hän iski Cherokeeta hurjasti päähän. Mutta siitä eivät leuat hellittäneet. Cherokee heilutti häntäänsä ilmoittaakseen, että se kyllä ymmärsi lyöntien merkityksen, mutta tiesi olevansa oikeassa ja vain täyttävänsä velvollisuutensa pysyessään edelleen kiinni.

"Eikö teistä kukaan tule avuksi?" huusi Scott epätoivoisena väkijoukolle.

Mutta apua ei annettu. Päinvastoin, joukko alkoi yllytellä häntä ivallisesti ja huuteli hänelle kiusoittelevia ohjauksia.

"Täytyy käyttää vipua", sanoi Matti. Toinen kopeloi sivullaan riippuvaa koteloa, veti esiin revolverin ja koetti saada sen piippua verikoiran leukojen väliin. Hän työnsi työntämistään ankarasti, kunnes saattoi selvästi kuulla teräksen raappivan sulkeutuneita hampaita. Molemmat miehet olivat polvillaan koirien puoleen kumartuneina. Tim Keenan astui piiriin. Hän seisahtui Scottin viereen ja kosketti häntä olkapäähän, lausuen uhkaavasti:

"Äläpäs taita sen hampaita, vieras."

"Sitten taitan siltä niskat", vastasi Scott työnnellen ja painaen yhä revolverinpiippua.

"Äläpäs taita sen hampaita, vieras", toisti peluri entistä uhkaavammin.

Mutta jos hän sillä aikoi peloittaa, niin hän pettyi. Scott ei hellittänyt hetkeksikään yritystään, kohotti vain katseensa ja kysyi tyynesti:

"Onko tämä teidän koiranne?"

Peluri murahti.

"No tulkaa sitten irroittamaan se tästä toisesta."

"Se asia on nähkääs semmoinen", puheli peluri harmittavasti venytellen, "ettei minusta ole siihen — sitä temppua minä en tunne."

"Menkää sitten tiehenne", vastasi nuori mies, "älkää häiritkö minua. Tässä on yllin kyllin työtä."

Tim Keenan jäi viereen, mutta Scott ei kiinnittänyt häneen huomiota. Hänen oli onnistunut saada piippu sisään leukojen väliin, ja nyt hän koetti saada sen ulos toiselta puolen. Sen tehtyään hän vipusi verkalleen ja varovaisesti, irroittaen leukoja vähän kerrallaan erilleen; ja Matti puolestaan vapautteli pala palalta Valkohampaan runneltua kurkkua.

"Pitäkää varanne ja ottakaa vastaan koiranne", sanoi Scott käskevästi Cherokeen omistajalle.

Peluri kumartui kuuliaisena ja tarttui lujasti Cherokeen niskaan.

"No nyt!" komensi Scott vääntäen vielä kerran.

Koirat vedettiin erilleen verikoiran ponnistellessa ankarasti vastaan.

"Viekää se pois!" komensi Scott; ja Tim Keenan raahasi Cherokeen väkijoukkoon.

Valkohammas koetti useat kerrat nousta pystyyn, mutta turhaan. Kerran se jo pääsi jaloilleen, mutta ne eivät jaksaneet sitä kannattaa, se vaipui verkalleen takaisin hankeen. Silmät olivat puoleksi ummessa ja pinnaltaan lasimaiset. Leuat longottivat levällään, ja niiden lomitse roikkui kieli esiin pitkänä ja velttona. Se näytti kaikin puolin koiralta, joka oli kuristettu kuoliaaksi. Matti tutki sitä.

"Melkein pääsi perille", hän ilmoitti. "Mutta se hengittää sittenkin."

Kauno-Smith oli noussut pystyyn ja tuli nyt Valkohammasta katsomaan.

"Matti, kuinka paljon hyvä rekikoira maksaa?" kysyi Scott.

Ajaja, joka yhä oli polvillaan Valkohampaan vieressä, mietiskeli hetkisen.

"Kolmesataa dollaria", hän vastasi.

"Entäs sellainen, jota on runneltu niinkuin tuota?" kysyi Scott koskettaen Valkohammasta jalallaan.

"Puolet siitä", tuomitsi ajuri.

Scott kääntyi Kauno-Smithin puoleen.

"Kuulitkos, peto? Minä aion ottaa sinun koirasi ja annan sinulle siitä sataviisikymmentä dollaria."

Hän avasi lompakkonsa ja laski setelit.

Kauno-Smith pisti kätensä selän taakse ja kieltäytyi ottamasta tarjottuja rahoja.

"En minä myy sitä", selitti hän.

"Myytpähän", vakuutti toinen. "Minä kun aion ostaa sen. Tässä ovat rahat, koira on minun."

Pitäen yhä käsiään selän takana Kauno-Smith alkoi peräytyä.

Scott hypähti häntä kohti kohottaen nyrkkinsä lyödäkseen. Kauno-Smith kyyristyi iskua odottaen.

"Minulla on oikeus kieltäytyä", vikisi hän.

"Sinä olet menettänyt oikeutesi tuohon koiraan", kuului vastaus. "Aiotko ottaa rahat, vai pitääkö lyödä uudestaan?"

"Olkoon sitten", puhui Kauno-Smith pelonsekaisella vilkkaudella. "Mutta minä panen vastalauseeni", hän lisäsi. "Tuo koira on oikea aarre. En minä anna kenenkään ryöstää itseltäni. Jokaiselle ihmiselle on tehtävä oikeutta."

"Aivan niin", vastasi Scott ojentaen hänelle rahat

"Jokaiselle ihmiselle on tehtävä oikeutta. Mutta sinä et olekaan ihminen. Sinä olet peto."

"Odottakaas, kunhan joudutaan Dawsoniin", uhkaili Kauno-Smith. "Minä vedän teidät oikeuteen."

"Jos avaat suutasi, kun joudutaan Dawsoniin, niin toimitan sinulle hyvän kyydin kaupungista. Ymmärrätkö?"

Kauno-Smith vastasi murahtaen.

"Ymmärrätkö?" toinen jyrähti äkillisen kiukkuisesti.

"Kyllä", murahti Kauno-Smith peräytyen.

"Sano kohteliaammin."

"Kyllä, herra", ärisi Kauno-Smith.

"Pitäkää varanne! Se puree!" huusi joku, ja väkijoukko remahti nauramaan.

Scott käänsi hänelle selkänsä ja palasi auttamaan ajuria, joka puuhaili Valkohampaan ääressä.

Muutamat miehet tekivät jo lähtöä, toiset seisoskelivat ryhmissä katsellen ja jutellen. Tim Keenan liittyi erääseen parveen.

"Kuka tuo öykkäri on?" kysyi hän.

"Weedon Scott", vastasi joku.

"No, kuka helvetissä sitten Weedon Scott on?" uteli peluri.

"Oh, eräs saakelin sukkela kaivosinsinööri. Hän on hyvää pataa kaikkien pomojen kanssa. Jos haluatte välttää ikävyyksiä, niin pysykää hänestä erillänne. Hänellä on kaikki viranomaiset puolellaan. Kultakomisarius on hänen parhaita ystäviään."

"Sitä minä arvelinkin, ettei hän ollut mikään palttumies", selitti peluri. "Sen vuoksi en ruvennutkaan häneen käsiksi."

YHDEKSÄSTOISTA LUKU.
Hurjimus.

"Se on toivotonta", myönsi Weedon Scott.

Hän istui majansa ovella ja tuijotti ajuriin, joka vastasi yhtä toivottomasti hartioitaan kohauttaen.

Yhdessä he silmäilivät Valkohammasta, joka pingoittuneen ketjunsa päässä hurjana pörrötti karvojaan ja ärisi, koettaen päästä rekikoirien kimppuun. Saatuaan Matilta useita muistutuksia, joita annettiin sauvalla, vetokoirat olivat oppineet jättämään Valkohampaan rauhaan; ja nytkin ne lojuivat melkoisen matkan päässä, ikäänkuin olisivat unohtaneet sen olemassaolon.

"Se on susi, ei sitä käy kesyttäminen", selitti Weedon Scott.

"Hm, enpä juuri tiedä", vastusteli Matti. "Saattaa siinä olla melkoinen määrä koiraakin. Mutta yhden seikan tiedän varmasti, siitä ei pääse mihinkään."

Ajuri vaikeni ja nyökkäsi salaperäisesti päällään Moosehide-vuoria kohti.

"No älä nyt ole niin kitsas tiedoistasi", sanoi Scott terävästi, odotettuaan riittävän ajan. "Annahan tulla. Mitä se on?"

Ajuri viittasi peukalollaan olkansa ylitse Valkohampaaseen.

"Susi tai koira, se on samantekevää; mutta se on jo kesytetty."

"Eikä ole!"

"Onpahan, ja totutettu valjaisiinkin. Katsokaa tarkasti. Ettekö näe, että rinnan poikitse ulottuu merkkejä."

"Olet oikeassa, Matti. Se oli rekikoira, ennenkuin Kauno-Smith sai sen käsiinsä."

"Eikä ole niinkään mahdotonta tehdä siitä uudelleen rekikoira."

"Niinkö luulet?" kysyi Scott innokkaasti; mutta sitten toivo sammui, ja hän lisäsi päätään pudistaen: "Nyt se on ollut kaksi viikkoa luonamme, ja kuitenkin se on hurjempi kuin milloinkaan ennen."

"Antakaa minun koettaa", ehdotti Matti. "Päästäkää se pilan vuoksi irti."

Toinen katsoi häneen epäilevästi.

"Ihan totta", jatkoi Matti; "tiedän kyllä, että te koetitte, mutta teilläpä ei ollutkaan sauvaa."

"No koeta sinä nyt."

Ajuri haki sauvan ja astui kahlehditun eläimen luo. Valkohammas tarkasteli sauvaa, kuten häkkiin suljettu jalopeura kesyttäjänsä ruoskaa.

"Katsokaas, kuinka se pitää silmällä sauvaa", sanoi Matti. "Se on hyvä merkki. Ei se ole mikään pölkkypää. Ei uskalla käydä kimppuun niin kauan kuin minulla on sauva varalla. Ei se ole ihan hullu, se on totta."

Kun miehen käsi läheni Valkohampaan niskaa, tämä pörrötti karvojaan, ärisi ja lyyhistyi maahan. Mutta vahtiessaan lähenevää kättä sen samalla onnistui pitää silmällä sauvaa, joka uhkaavana riippui sen yläpuolella. Matti irroitti ketjut kaulanauhasta ja astui syrjään.

Valkohammas saattoi tuskin tajuta olevansa vapaa. Monta kuukautta oli kulunut siitä, kuin se joutui Kauno Smithin haltuun, ja koko tuona aikana se ei ollut saanut hetkeksikään vapautta, paitsi milloin se päästettiin irti toisia koiria vastaan taistelemaan. Heti sellaisen taistelun jälkeen se oli taas kytketty.

Se ei tietänyt, mitä tällä tarkoitettiin. Kenties sitä oli kohtaava jokin uusi pirullisuus valkoisten jumalain puolelta. Se asteli verkalleen ja varovaisesti, odottaen joka hetki hyökkäystä. Se ei tietänyt mitä tehdä, tämä oli niin outoa. Se arveli olevan parasta siirtyä pois noiden vahtivien jumalien luota ja käveli varoen majan nurkalle. Mitään ei tapahtunut. Se joutui peräti ymmälleen ja tuli jälleen takaisin, pysähtyi parinkymmenen jalan päähän ja tarkasteli molempia miehiä kiinteästi.

"Eikö se karkaa tiehensä?" kysyi uusi omistaja.

Matti kohautti olkapäitään.

"Tässä täytyy uskaltaa. Sittenhän nähdään."

"Poika parka", mutisi Scott säälien. "Sille täytyy jollain tavoin osoittaa ystävällisyyttä", hän lisäsi kääntyen ja käyden majaan.

Palattuaan hän toi kimpaleen lihaa, jonka hän heitti Valkohampaalle. Tämä syöksähti sen luota ja tutki sitä epäluuloisena matkan päästä.

"Seis, Majuri"! huusi Matti varoittaen, mutta liian myöhään.

Majuri oli jo syöksynyt lihan kimppuun. Samassa tuokiossa kuin sen hampaat tarttuivat siihen, Valkohammas karkasi sitä kohti. Se lensi kumoon. Matti syöksyi joukkoon, mutta Valkohammas oli häntä nopeampi. Majuri kömpi pystyyn, mutta sen kurkusta pulppuava veri punasi lunta yhä laajenevana juovana.

"Sepä harmillista, mutta Majuri ansaitsi sen", virkkoi Scott nopeasti.

Mutta Matin jalka oli jo koholla Valkohammasta potkaistakseen. Hyppäys, välähdys ja terävä huudahdus. Hurjasti äristen Valkohammas peräytyi useita kyynäriä, ja Matti kumartui jalkaansa tutkimaan.

"Saipa se vietävä minut sittenkin", hän sanoi osoittaen repeytyneitä housuja ja alusvaatteita ja yhä suurenevaa veritahraa.

"Sanoinhan sinulle, että se on toivotonta", virkkoi Scott masentuneena. "Olen ajatellut sitä juurta jaksain, vaikk'en halunnut sitä ajatella. Mutta nyt siitä ei enää päästä. Muuta keinoa ei ole."

Näin puhuen hän veti vastahakoisin liikkein esiin revolverinsa, avasi sen säiliön ja tarkasti sisällystä.

"Kuulkaas nyt, herra Scott", vastusteli Matti; "tuo koira on ollut helvetin tulessa. Eikä saa odottaa, että se siinä olisi muuttunut loistavaksi enkeliksi. Antakaa sille aikaa."

"Katsohan Majuria", lausui toinen.

Ajuri tarkasteli runneltua koiraa. Se oli vajonnut hankeen keskelle omaa vertaan ja oli ilmeisesti henkimenossa.

"Majuri ansaitsi sen. Niinhän sanoitte itsekin. Se koetti ottaa Valkohampaan lihan, ja nyt se on mennyttä kalua. Sellaista saattoi odottaakin. Kuollutta rottaakaan en antaisi koirasta, joka ei rupeaisi tappelemaan lihansa puolesta."

"Mutta katsohan itseäsi, Matti. Koiriin nähden se käy päinsä, mutta kaikella on rajansa."

"Se oli vain paikallaan", väitti Matti itsepintaisesti. "Tarvitsisiko minun mennä sitä potkaisemaan. Sanoittehan itsekin, että se teki oikein. Ei minullakaan siis ollut oikeutta potkaista sitä."

"Kyllä sille olisi parasta saada surmansa", arveli Scott. "Ei sitä kuitenkaan voi kesyttää."

"Malttakaas nyt, herra Scott, antakaa sille raukalle tilaisuus koettaa. Eihän se ole vielä saanut koettaakaan. Se on juuri ollut oikein helvetin pätsissä, ja nyt se oli vapaana vasta ensi kertaa. Antakaa sen koettaa, ja ellei se taivu, niin minä ammun sen itse."

"Taivas tietää, etten halua sitä ampua tai ammuttaa", vastasi Scott pannen pois revolverin.

"Annetaan sen juosta vapaana ja katsotaan mitä ystävällisellä kohtelulla saadaan aikaan. Koetetaanpa hiukan."

Hän astui Valkohampaan luo ja rupesi puhelemaan sille lempeästi ja tyynnytellen.

"Ottakaa toki sauva varalle", varoitti Matti.

Scott pudisti päätään ja koetti edelleen voittaa Valkohampaan luottamusta.

Valkohammas oli epäluuloinen. Jotain uhkaavaa oli tulossa. Se oli surmannut tämän jumalan koiran ja purrut hänen toverijumalaansa; saattoiko siis odottaa muuta kuin hirveätä rangaistusta? Mutta tämänkin uhalla se pysyi lannistumattomana. Se pörrötti karvojaan ja irvisteli, silmät valppaina ja koko ruumis varuillaan ja mihin hyvänsä valmiina. Jumalalla ei ollut sauvaa, joten se antoi hänen tulla aivan lähelle. Jumalan käsi oli ojentunut ja laskeutui verkalleen sen päälle. Valkohammas vavahteli ja joutui jännityksen valtaan kyyristyessään sen alla. Tämä tuntui vaaralta — siinä oli kavaluutta tai muuta senkaltaista. Se tunsi jumalain kädet, niiden koetun ylivallan, niiden taidon tuottaa kipua. Sitä paitsi kosketus oli siitä vanhastaan vastenmielistä. Se ärisi entistä uhkaavammin, kyyristyi yhä alemmaksi, ja kuitenkin käsi läheni. Se ei tahtonut purra kättä, ja se sieti tuota vaaranalaista tilannetta kauan, kunnes vaisto pääsi voitolle täyttäen sen kyllästymättömällä elämänhalulla.

Weedon Scott oli luullut olevansa kyllin ketterä välttääkseen puraisun. Mutta hän ei ollut vielä oppinut käsittämään Valkohampaan ihmeteltävää nopeutta; tämä iski tarkasti ja vikkelästi kuin kiertynyt käärme.

Scott huudahti kovasti hämmästyksestä, tarttui runneltuun käteensä ja puristi sitä tiukasti toisella. Matti päästi karkean kirouksen ja hypähti hänen rinnalleen. Valkohammas kyyristyi ja peräytyi, pörröttäen karvojaan, irvistellen, silmät häijyn uhkaavina leimuten. Nyt se saattoi odottaa kuritusta, joka kyllä vetäisi vertoja Kauno-Smithin antamille.

"Hei! Mitä sinä teet?" huusi Scott äkkiä.

Matti oli hyökännyt majaan ja palannut pyssy kädessä.

"En mitään", sanoi hän verkalleen, huolettomalla tyyneydellä, joka vaikutti keinotekoiselta, "aion vain pitää lupaukseni. Nyt minun on ammuttava se, niinkuin äsken sanoin."

"Sitä et saa tehdä."

"Sen teen! Malttakaapas."

Nyt oli Weedon Scottin vuoro pyytää Valkohampaan puolesta, kuten Mattikin oli tehnyt tultuaan haavoitetuksi.

"Sanoithan, että sen on annettava koettaa. No, anna nyt sitten. Vastahan me aloitimme, emme voi heittää sitä näin alussa. Se oli minulle parahiksi — tällä kertaa. Ja — katsoppas sitä!"

Lähellä majan nurkkausta, neljänkymmenen jalan päässä, Valkohammas ärisi hirvittävän kiukkuisesti, ei Scottille, vaan ajurille.

"Älkääs, en ole koskaan kummempaa nähnyt!" huudahti ajuri hämmästyneenä.

"Katsohan, miten älykäs se on!" jatkoi Scott nopeasti. "Se tietää yhtä hyvin kuin sinäkin, mitä tuliaseilla tehdään. Älyä sillä on, ja meidän on annettava sen käyttää älyään. Pane pois pyssy."

"Olkoon menneeksi", myönsi Matti asettaen pyssyn puupinon nojaan.

"Ei, mutta katsokaas!" hän huudahti seuraavassa tuokiossa.

Valkohammas oli rauhallisena laskeutunut maahan ja lakannut ärisemästä.

"Tästä pitää ottaa selvä. Katsokaas nyt!" Matti tarttui pyssyyn, ja samassa tuokiossa Valkohammas ärähti. Hän astui pyssyn luota, ja koiran käpristyneet huulet suoristuivat peittäen hampaat.

"Pilan vuoksi."

Matti otti pyssyn ja alkoi verkalleen kohottaa sitä olalleen. Valkohammas alkoi jo ensi liikkeestä äristä, ja ärinä yltyi liikkeen lähetessä huippukohtaansa. Mutta hetkistä ennen kuin pyssy oli siirtynyt sen tasalle, se hypähti sivuittain majan nurkan taakse. Matti seisoi tuijottaen tähtäimen ohitse tyhjään kohtaan, jossa Valkohammas oli oleillut.

Juhlallisesti ajuri laski pyssyn kädestään, kääntyi ja katsoi isäntäänsä.

"Olen samaa mieltä kuin te, herra Scott. Noin älykästä koiraa ei käy tappaminen."

KAHDESKYMMENES LUKU.
Rakkauden valta.

Nähdessään Weedon Scottin lähestyvän Valkohammas pörrötti karvojaan ja ärisi ilmoittaakseen, ettei se aikonut alistua rangaistavaksi. Neljäkolmatta tuntia oli kulunut siitä, kuin se oli viiltänyt rikki käden, joka nyt oli siteessä ja kannattimen varassa, jotta siihen ei virtaisi verta. Valkohammas oli entisaikoina kärsinyt rangaistusta myöskin kauan rikkomuksen jälkeen, ja se arveli nytkin käyvän niin. Kuinka voisikaan olla toisin? Se oli omasta mielestään tehnyt pyhyyden häväistyksen — upottanut hampaansa jumalan, vieläpä valkoihoisen jumalan pyhään lihaan. Luonnollisesti sen osaksi oli nyt joutuva jotain hirmuista, sellaisen kokemuksen se oli saanut jumalien kanssa seurustellessaan.

Jumala istuutui usean jalan päähän. Siinä ei Valkohammas saattanut huomata mitään vaarallista. Rangaistessaan jumalat seisoivat pystyssä. Tällä jumalalla ei sitä paitsi ollut mitään sauvaa, ei ruoskaa eikä tuliasetta. Ja lisäksi se oli itse vapaa. Ei mikään kahle tai keppi pidättänyt sitä. Se saattoi paeta turvaan jumalan noustessa seisaalleen. Nyt saattoi siis toistaiseksi odottaa ja tarkastella.

Jumala pysyi hiljaa, ei liikahtanutkaan; ja verkainen Valkohampaan ärinä hupeni murinaksi, joka painui syvälle kurkkuun ja sitten taukosi. Sitten jumala puhui, ja ensimmäinen ääni sai Valkohampaan niskakarvat pörhistymään ja murinan kohoamaan kurkkuun. Mutta jumala ei tehnyt mitään vihamielistä liikettä, vaan puheli edelleen rauhallisesti. Jonkun aikaa Valkohammas murisi hänen puhellessaan noudattaen puheen poljentoa. Mutta jumala puheli herkeämättä. Hän puheli Valkohampaalle tavalla, joka oli tälle aivan outoa. Pehmeästi ja viihdytellen, lempeydellä, joka jollakin tavoin kosketti Valkohampaaseen. Huolimatta luonnostaan ja kaikista vaistonsa varoituksista Valkohammas alkoi luottaa tähän jumalaan. Sen valtasi turvallisuuden tunne, joka soti jyrkästi sen varhaisempia kokemuksia vastaan.

Pitkän ajan kuluttua jumala nousi ja meni majaan. Kun hän tuli ulos, Valkohammas tarkasteli häntä levottomana. Hänellä ei ollut ruoskaa, ei sauvaa eikä muutakaan asetta. Ei hän myöskään pitänyt vahingoittumatonta kättään selän takana piilotellen siinä jotakin. Hän istuutui kuten ennenkin, samaan paikkaan, usean jalan päähän. Hän ojensi pientä lihapalaa. Valkohammas luimisti korviaan ja tutki sitä epäluuloisena; sen onnistui katsella samalla haavaa sekä lihaa että jumalaa, se oli valmiina kaiken varalta, ruumis oli jännittynyt syöksymään pois ensimmäisen vihamielisyyden merkin ilmetessä.

Rangaistusta ei vieläkään kuulunut. Jumala vain piteli lihapalaa sen kuonon lähellä. Ja liha näytti olevan oikeata laatua. Valkohammas epäili kuitenkin; ja vaikka lihaa tarjottiin lyhyin, kehoittavin työnnähdyksin, se kieltäytyi koskemasta siihen. Jumalat olivat peräti viisaita, eikä voinut laisinkaan aavistaa, mikä ovela petos piileskeli tuossa näennäisesti viattomassa viipaleessa. Entinen kokemus todisti, että varsinkin intiaanivaimojen seurassa lihan ja rangaistuksen välillä oli vallinnut sangen turmiollinen suhde.

Lopulta jumala heitti lihan lumelle Valkohampaan jalkojen juureen. Se nuuski lihaa tarkoin, mutta ei katsonut siihen. Haistellessaan se kiinnitti katseensa jumalaan. Mitään ei tapahtunut. Se otti lihan suuhunsa ja nieli sen. Nytkään ei tapahtunut mitään. Vieläpä jumala tarjosi toistakin lihapalasta. Jälleen se kieltäytyi ottamasta kädestä, ja jälleen liha viskattiin sille. Tämä toistui useita kertoja. Mutta sitten jumala kieltäytyi heittämästä. Hän piti lihaa kädessään ja tarjoili sitä itsepintaisesti.

Liha oli hyvää ja Valkohampaan oli nälkä. Askel askeleelta, äärettömän varovaisesti se läheni kättä. Lopulta se päätti syödä lihan kädestä. Se ei siirtänyt katsettaan hetkeksikään jumalasta, se työnsi päänsä eteenpäin korvat luimussa ja niskakarvat vaistomaisesti pörrössä. Myöskin korisi sen kurkussa matala murina varoittavasti ilmaisten, ettei se sietänyt pilaa. Se söi lihan, eikä mitään tapahtunut. Pala palalta se söi kaiken lihan, eikä mitään tapahtunut. Rangaistusta ei vieläkään kuulunut.

Se nuoli huuliaan ja odotti. Jumala yhä puheli. Äänessä oli lempeyttä — jotain mitä Valkohammas ei ollut milloinkaan kokenut. Ja siinä heräsi tunteita, joita se ei myöskään ollut koskaan ennen kokenut. Se tunsi jonkinlaista outoa tyydytystä, ikäänkuin jokin tarve olisi tullut tyydytetyksi, jokin aukko sen olennossa täytetyksi. Sitten heräsi vaisto uudelleen, ja entinen kokemus kehoitti varovaisuuteen. Jumalat olivat niin ovelia, ja heillä oli arvaamattomia keinoja tarkoitusperiensä saavuttamiseksi.

Ahaa! Siinäpä se oli, jumalan käsi, jolla oli kyky tuottaa kipua, työntyi esiin, laskeutuen sen pään päälle. Mutta jumala puheli edelleen. Hänen äänensä oli pehmeä ja viihdyttävä. Uhkaavasta kädestä huolimatta ääni herätti luottamusta. Ja vakuuttavasta äänestä huolimatta käsi synnytti epäluuloa. Ristiriitaiset tunteet, vaistot raatelivat Valkohampaan mieltä. Tuntui siltä, kuin se olisi räjähtänyt kappaleiksi, niin ankarasti se koetti hillitä itseään, pyrki oudon epätietoisena pidättämään koossa niitä vastakkaisia voimia, jotka siinä taistelivat ylivallasta.

Se teki puolittaisen myönnytyksen. Se ärisi ja pörrötti karvojaan ja luimisti korviaan. Mutta se ei purrut eikä myöskään juossut tiehensä. Käsi laskeutui. Se läheni lähenemistään. Se kosketteli kohonneiden karvojen päitä. Valkohammas kyyristyi sen alla. Käsi seurasi, painuen yhä lujemmin siihen kiinni. Väistäen, melkein väristen se sai vielä säilytetyksi malttinsa. Tuo käsi, joka sitä kosketti ja loukkaa vaistoa, kidutti sitä. Yhdessä päivästä se ei saattanut unohtaa kaikkea pahaa, minkä ihmisten kädet olivat sille tuottaneet. Mutta tämä oli jumalan tahto, ja se koetti alistua.

Käsi kohosi ja laskeutui jälleen taputellen ja hyväillen. Tätä jatkui, mutta joka kerta kun käsi nousi, karvatkin kohosivat. Ja aina kun käsi laskeutui, korvat painuivat luimuun ja kurkkuun tunkeutui syvä murina. Valkohammas murisi murisemistaan yhtämittaisesti varoitellen. Täten se ilmaisi olevansa valmis kostamaan jokaisen loukkauksen. Ei voinut lainkaan tietää, milloin jumalan lopullinen tarkoitus paljastuisi. Milloin hyvänsä pehmeä, luottamusta herättävä ääni saattoi muuttua raivoisaksi karjunnaksi, hellän käden hyväily käydä kiukkuiseksi otteeksi ja rangaista täten avuttomaksi joutunutta.

Mutta jumala puheli edelleen pehmeästi, ja yhä käsi nousi ja laskeutui taputuksin, jotka eivät ilmaisseet vihamielisyyttä. Valkohampaassa vallitsi kahdenlaisia tunteita. Vaistolle se oli vastenmielistä. Se kahlehti, esti pyrkimästä vapaaksi. Eikä se kuitenkaan ollut ruumiille tuskallista. Päinvastoin, se oli mieluistakin. Taputus muuttui verkalleen ja varovaisesti korvan juurta raaputtavaksi liikkeeksi, ja siitä ruumiillinen nautinto yltyikin hiukan. Se pelkäsi kuitenkin edelleen ja pysyi varuillaan, odottaen arvaamatonta pahaa, vuoroin kärsien ja nauttien, mikäli mikin tunne siinä pääsi vallalle.

"No, piru minut periköön!"

Niin lausui Matti, joka tuli majasta hihat käärittyinä ja kädessään astia likaista pesuvettä. Hän oli tyhjentämäisillään astian, mutta pysähtyi nähdessään Weedon Scottin taputtelevan Valkohammasta.

Samassa tuokiossa, kuin hänen äänensä katkaisi hiljaisuuden, Valkohammas hypähti pois äristen hänelle hurjasti.

Matti silmäili isäntäänsä huolestuneen paheksuvasti.

"Jos tässä saa puhua suunsa puhtaaksi, herra Scott, niin uskallanpa sanoa, että te olette oikein kymmenkertainen houkkio ja vielä jotain muutakin."

Weedon Scott hymyili ylimielisenä, nousi ja astui Valkohampaan luo. Hän puheli sille viihdyttävästi, mutta ei kovin kauan, ojensi sitten verkalleen kätensä, laski sen Valkohampaan pään päälle ja ryhtyi jatkamaan keskeytynyttä taputtamistaan. Valkohammas sieti sitä kohdistaen epäluuloisena katseensa, ei hyväilevään mieheen, vaan mieheen joka seisoi ovella.

"Saatattepa hyvinkin olla hitonmoinen kaivosmies", arveli ajuri oraakkelimaisesti, "mutta kyllä hyvät humalat menivät hukkaan, kun ette poikana karannut sirkukseen."

Valkohammas ärisi kuullessaan hänen äänensä, mutta tällä kertaa se ei hypähtänyt käden alta, joka hyväili sen päätä ja niskaa pitkin, viihdyttävin sivelyin.

Se oli Valkohampaalle lopun alkua — vanha elämä ja vihan valta alkoi kallistua loppuunsa. Uusi, suunnattomassa määrin parempi elämä teki tuloaan. Paljon miettimistä ja loputonta kärsivällisyyttä se vaati Weedon Scottilta. Ja Valkohampaalle se merkitsi täydellistä vallankumousta. Sen täytyi vastustaa vaiston ja järjen vaatimuksia, toimia vastoin kokemusta ja tunnustaa itse elämänkin valehdelleen.

Jos otti elämän sellaisena kuin Valkohammas oli sen tuntenut, niin paljon oli siitä puuttunut sellaista, mitä se nyt teki — ja vieläkin enemmän: kaikki sen virtaukset olivat kulkeneet aivan toiseen suuntaan kuin ne, joiden kuljetettavaksi se nyt antautui. Lyhyesti sanoen: jos kaikki otettiin huomioon, sen täytyi pyrkiä perehtymään elämään paljoa laajemmassa määrässä kuin ennen muinoin, saapuessaan vapaaehtoisesti erämaasta ja omaksuessaan Ison Majavan isännäkseen. Silloin se oli vain penikka, vailla muotoa; ympäristön peukalo saattoi helposti muovailla sitä. Mutta nyt laita oli toisin. Ympäristön peukalo oli suorittanut tehtävänsä, ja tehnyt sen liiankin perusteellisesti. Tämä oli muodostanut ja kovettanut siitä Tappelu-suden, hurjan ja leppymättömän, lemmettömän ja vastenmielisen olion. Päällepäätteeksi tämä muutos oli täydellinen mullistus, ja se sattui aikana, jolloin nuoruuden taipuvaisuus jo oli hävinnyt, jolloin sen syyt olivat käyneet sitkeiksi, koko olemuksen kudos muuttunut karkeaksi ja jäykäksi, luonne rautaiseksi ja kaikki sen vaistot ja selviöt kiteytyneet varmoiksi laeiksi, haluiksi ja inhoiksi.

Mutta tässä uudistetussa mukautumisessa juuri ympäristön peukalo taasen paineli sitä, pehmentäen sen, mikä oli käynyt kovaksi, ja muokaten sen parempaan muotoon. Weedon Scott oli todellakin tämä sormi. Hän oli tunkeutunut Valkohampaan luonteen juuriin asti, ja ystävyydellä hän loihti eloon kykyjä, jotka olivat surkastuneet, melkeinpä hävinneetkin. Sellaisia kykyjä oli rakkaus. Se asettui mieltymyksen sijaan, ja tämä oli ennen ollut korkein tunne, mikä jumalien kanssa seurustellessa oli Valkohampaan vallannut.

Mutta tämä rakkaus ei noussut yhdessä päivässä. Se alkoi mieltymyksenä, ja siitä se verkalleen kehittyi. Valkohammas ei juossut tiehensä, vaikka se saikin pysyä irrallaan, sillä tämä uusi jumala miellytti sitä. Olihan tämä elämä kaikin puolin parempaa kuin Kauno-Smithin häkissä vietetyt päivät, ja sillä täytyi välttämättä olla jokin jumala. Ihmisen yliherruus kuului sen luontaisiin tarpeisiin. Sen riippuvaisuus ihmisestä oli tullut vahvistetuksi sinä päivänä, jona se pyörsi takaisin korvesta ja ryömi Ison Majavan jalkain juureen odotettua rangaistusta kärsimään. Tämä alistumisen leima oli painettu siihen uudelleen ja häviämättömästi sen palatessa toistamiseen erämaasta, kun pitkällinen nälänhätä oli päättynyt ja Ison Majavan leirissä oli jälleen kalaa.

Ja niin Valkohammas jäi, koska se tarvitsi jumalaa ja Weedon Scott oli siitä Kauno-Smithiä parempi. Tunnustaakseen riippuvaisuutensa se ryhtyi suojelemaan isäntänsä omaisuutta. Rekikoirien nukkuessa se kuljeskeli majan ympärillä, ja ensimmäinen myöhäinen vieras sai torjua sitä luotaan sauva kädessä, kunnes Weedon Scott ennätti avuksi. Mutta Valkohammas oppi pian erottamaan varkaat ja rehelliset ihmiset toisistaan, arvostelemaan astuntaa ja ryhtiä oikealla tavalla. Sellaisen ihmisen, joka kulki kuuluvin askelin suoraa päätä majan ovelle, se jätti rauhaan, vaikka vartioikin häntä valppaana, kunnes ovi avautui ja isäntä hänet hyväksyi tervetulleena. Mutta sellainen ihminen, joka kulki keveästi, kiertoteitä, varovaisesti tähystellen, piilopaikkoja etsien, ei saanut mitään armoa Valkohampaan tuomiosta, vaan pakeni äkkiä, kiireisesti ja nolona.

Weedon Scott oli ottanut tehtäväkseen parantaa Valkohampaan — tai pikemmin korvata sen vääryyden, jota ihmiset olivat sille tehneet. Tähän kehoittivat häntä periaatteet ja omatunto. Hän tunsi, että Valkohampaalle tehty vääryys oli luettava ihmiselle velaksi ja että se oli maksettava. Niin hän koetti edelleenkin olla ystävällinen Tappelu-sudelle. Joka päivä hän piti velvollisuutenaan hyväillä ja helliä Valkohammasta ja tehdä sitä pitkään.

Ensin Valkohammas oli epäluuloinen ja vihamielinen, mutta oppi sitten pitämään tuosta hellimisestä. Erästä seikkaa se ei kuitenkaan oppinut koskaan jättämään — murinaansa. Heti kun hyväilyt alkoivat, se rupesi murisemaan ja jatkoi sitä loppuun asti. Mutta murinassa oli uusi sävy. Outo ei sitä saattanut havaita, ja hänelle Valkohampaan murina ilmaisi alkuperäistä viileyttä, hermoja repivää ja jäätävää hurjuutta. Mutta Valkohampaan kurkku oli käynyt karkeasyiseksi niistä hurjista äänistä, joita se oli synnyttänyt monina vuosina ensimmäisestä heikosta kiukunärähdyksestään alkaen, eikä se voinut nyt pehmentää tuon kurkun ääniä ilmaisemaan hellyyttä, jota se tunsi. Weedon Scottin korva ja myötätunto olivat kuitenkin kyllin hienot erottamaan tuon uuden sävyn, vaikka se hukkuikin hurjuuteen — sävyn, joka hiukkasen vivahti tyytyväisyyden urinaan ja jonka hän yksin kykeni kuulemaan.

Päivien vieriessä mieltymys alkoi yhä nopeammin kehittyä rakkaudeksi. Valkohammas rupesi itsekin huomaamaan sen, vaikk'ei se ollutkaan tietoinen siitä, mitä rakkaus oli. Se ilmeni sille olemuksessa ammottavana tyhjiönä, nälkäisenä, särkevänä, ikävöivänä tyhjiönä, joka kaipasi täyttymistä. Se oli tuskaa ja rauhattomuutta ja se lieventyi vain jumalan läsnäolosta. Sellaisina aikoina rakkaus oli sille iloa, hurjaa, pistävän riemullista tyydytystä. Mutta jumalan ollessa poissa tuska ja rauhattomuus palasivat; tyhjiö lennähti jälleen auki ja ahdisti tyhjyydellään, ja nälkä kaivoi herkeämättä.

Valkohammas alkoi löytää itsensä. Huolimatta varttuneesta iästään ja elinainesten villistä jäykkyydestä sen luonne kehittyi. Outoja tunteita, harvinaisia vaikutteita puhkesi siinä terälle. Sen entinen käytöstapa muuttui. Ennen se oli pitänyt mukavuudesta ja tuskattomuudesta, vihannut epämukavuutta ja tuskaa. Mutta nyt oli laita toisin. Tämän uuden tunteen vuoksi se kärsi usein vaivaa ja tuskaa jumalansa tähden. Sen sijaan että se olisi varhaisena aamuhetkenä kuljeskellut ravintoa etsimässä tai maannut suojaisessa sopessa, se saattoi odottaa ikävässä majan eteisessä tuntikausia nähdäkseen jumalan. Kun jumala yöllä palasi kotiin, Valkohammas hylkäsi lumeen kaivamansa lämpimän leposijan kuullakseen ystävällisen sorminapsauksen tai tervehdyshuudon. Luopuipa se yksin lihastakin ollakseen jumalansa luona, saadakseen hyväilyn tai seuratakseen häntä kaupunkiin.

Rakkaus oli tunkeutunut mieltymyksen tilalle. Ja rakkaus tunkeutui mittausluotina sen olemuksen syvyyksiin, joihin mieltymys ei ollut koskaan ulottunut. Ja sen olemuksen syvyyksistä oli vastauksena noussut uusi ilmiö — rakkaus. Se tarjosi takaisin, mitä sille annettiin. Tässä sillä oli todellakin jumala, rakkauden jumala, lämmin, säteilevä jumala, jonka valossa Valkohampaan luonto kehkeytyi kuin kukka auringossa.

Mutta Valkohammas ei ollut mielenosoituksiin altis. Se ei ollut koskaan elämässään haukkunut, eikä se voinut nytkään oppia haukkumaan tervehdykseksi lähestyvälle jumalalleen. Milloinkaan se ei ilmaissut rakkauttaan narrimaisella tavalla. Se ei juossut koskaan jumalaansa vastaan. Se odotti matkan päässä; mutta se odotti aina, oli aina saapuvilla. Sen rakkaus oli palvomisen luonteista — mykkää, hiljaista jumaloimista. Vain kiinteällä katseellaan se ilmaisi rakkauttaan ja seuraamalla katsein jumalansa jokaista liikettä. Toisinaan, kun jumala sitä katseli tai puhutteli, siinä ilmeni myöskin hullunkurista itsetietoisuutta, jonka aiheuttivat rakkauden pyrkimys pääsemään ilmoille ja sen ruumiillinen kykenemättömyys osoittaa sitä.

Monella muotoa se oppi mukautumaan uuteen elämänlaatuunsa. Se käsitti, että isännän koirat oli jätettävä rauhaan. Mutta myöskin sen käskevä luonto pyrki ilmoille, ja sen täytyi ensin löylyttää ne tunnustamaan sen yliherrakseen ja johtajakseen. Tämän tapahduttua ei niistä ollut suurta vaivaa. Ne väistyivät tieltä sen tullessa niiden joukkoon, ja kun se ilmaisi tahtonsa, ne tottelivat.

Samalla tapaa se oppi sietämään Mattia — isäntänsä omaisuutena. Harvoin isäntä sitä ruokki. Sen teki Matti — se kuului hänen tehtäviinsä; mutta Valkohammas oivalsi, että se söi isäntänsä ravintoa ja että juuri isäntä täten ruokki sitä sijaisen kautta. Matti myöskin koetti pukea sen ylle valjaat ja panna sen kiskomaan rekeä toisten koirain kanssa. Mutta siinä hän ei onnistunut. Valkohammas tajusi vasta sitten, kun Weedon Scott valjasti ja kävi ajamaan. Se ymmärsi isännän tahtovan, että juuri Matti ajaisi sillä kuten muillakin koirilla.

Klondiken reet erosivat suuresti mackenzielaisista pulkista, niissä kun oli jalakset alla. Eri menettelytapaa käytettiin myöskin koirilla ajettaessa. Vetojoukkue ei ollut viuhkan muotoon järjestetty. Koirat kiskoivat yhdessä rivissä, peräkkäin. Ja täällä Klondikessa johtaja oli todellakin johtaja. Sellaisena oli viisain ja väkevin koira, ja joukkue totteli ja pelkäsi sitä. Oli aivan selvää, että Valkohammas saavutti pian tuon aseman. Vähempään se ei tyytynyt, kuten Matti sai havaita monen häiriön ja harmin perästä. Mutta vaikka se uurasti reen edessä päivin, se ei luopunut vartioimasta isäntänsä omaisuutta öisin. Siten se palveli kaiken aikaa aina valppaana ja uskollisena; se oli sanalla sanoen arvokkain koirista.

"Jos tässä saa sylkeä suustaan sanottavansa", virkkoi Matti eräänä päivänä, "niin uskallanpa väittää, että teitte hiton viisaasti, kun maksoitte tuosta koirasta sen hinnan. Oikein te puijasitte Kauno-Smithiä, kun iskitte häntä vasten kuonoa nyrkillä."

Weedon Scottin harmaissa silmissä leimahti suuttumuksen salama, ja hän mutisi kiukkuisesti: "Senkin peto!"

Myöhään keväällä Valkohammasta kohtasi suuri suru. Rakastettu isäntä katosi aivan odottamatta. Enteitä tosin oli ollut, mutta Valkohammas oli outo sellaisissa asioissa eikä ymmärtänyt, mitä matkalaukun täyttäminen merkitsi. Myöhemmin se muisti, että tämä täyttäminen oli suoritettu ennen isännän katoamista, mutta sen tapahtuessa se ei epäillyt ensinkään. Yöllä se odotti isännän palaavan. Keskiyöllä kova tuuli ajoi sen suojaan majan taakse. Siellä se torkkui puolinukuksissa, korvat valppaina havaitsemaan ensimmäisen tutun askeleen. Mutta kello kahdelta aamulla levottomuus ajoi sen kylmään eteiseen, jonne se kyyristyi odottamaan.

Mutta isäntää ei kuulunut. Aamulla ovi aukeni, ja Matti astui ulos. Valkohammas tuijotti häneen ikävöiden. Mutta näillä molemmilla ei ollut mitään yhteistä kieltä, jonka avulla se olisi saanut tietää, mitä halusi. Päiviä kului, mutta isäntää ei vain kuulunut. Valkohammas, joka ei koskaan ollut sairastanut, kävi kipeäksi. Se tuli hyvin sairaaksi — niin huonovointiseksi, että Matin lopulta täytyi viedä se majaan. Kirjoittaessaan isännälleen Matti omisti Valkohampaalle seuraavan jälkikirjoituksen:

"Se hemmetin susi ei tee työtä. Se ei syökään. Siinä ei ole yhtään sisua jäljellä. Kaikki koirat löylyttävät sitä. Se tahtoo tietää, miten teidän on käynyt, enkä minä osaa sanoa sille. Taitaa ihan kuolla."

Asian laita oli, kuten Matti oli sanonut. Valkohammas oli lakannut syömästä, oli menettänyt rohkeutensa ja otti selkäänsä jokaiselta koiralta. Se makasi majassa, uunin lähellä, ei välittänyt ruuasta, ei Matista eikä koko elämästä. Samantekevää, puhuiko Matti lempeästi vaiko sadatellen; se vain käänsi samean katseensa mieheen ja antoi päänsä sitten painua tavalliseen asemaansa etukäpäläin päälle.

Ja sitten eräänä iltana Matti, joka luki itsekseen huuliaan liikutellen ja puoliääneen mutisten, kavahti Valkohampaan hiljalleen vingahtaessa. Se oli noussut pystyyn, heristi korviaan ja kuunteli jännittyneenä. Hetkistä myöhemmin Matti kuuli askeleita. Ovi aukeni, ja Weedon Scott astui sisään. Molemmat miehet pudistivat kättä. Sitten Scott katseli ympärilleen.

"Missä susi on?" kysyi hän.

Sitten hän huomasi tämän; se oli lähellä uunia, missä se oli maannutkin. Se ei ollut syöksynyt esiin muiden koirien tavoin; se seisoi odottamistaan odottaen.

"Tuhat tulimmaista!" huudahti Matti. "Katsokaa, kun se heiluttaa häntäänsä."

Weedon Scott astui puoliväliin huonetta samalla kutsuen sitä. Valkohammas tuli hänen luokseen, ei tosin pitkin loikkauksin, mutta kuitenkin nopeasti. Se näytti hullunkuriselta itsetietoisuudessaan, mutta lähemmäksi käydessään se sai silmiinsä oudon ilmeen. Silmiin nousi jotain, kuvaamaton määrä tunnetta, ja loisti niissä tulena.

"Ei se koskaan katsonut minuun tuolla tapaa, kun te olitte poissa", arveli Matti.

Weedon Scott ei kuullut. Hän istui kyykyssä Valkohampaan edessä ja hyväili sitä — raaputti korvan juuria, siveli pitkin vedoin yli niskan ja hartiain, taputteli kevyesti selkärankaa nystyröillään. Ja Valkohammas vastasi muristen, ja murina tuntui entistään pehmeämmältä.

Mutta ei siinä kyllin. Riemu, rakkaus kuohui yhä ylemmäksi, pyrki ilmoille ja onnistui löytämään uuden ilmaisumuodon. Äkkiä se työnsi päänsä eteenpäin ja kaivoi sen isännän kainaloon. Ja siellä se, vain korvat näkyvissä, kaiveli ja töykkäili edelleen äänettömänä.

Molemmat miehet katsoivat toisiinsa. Scottin silmät loistivat.

"Herra jumala!" sanoi Matti melkein hartaasti.

Hetkistä myöhemmin, toinnuttuaan, hän lisäsi:

"Minä väitin aina, että tuo susi on koira. Katsokaas nyt!"

Rakastetun isännän palattua Valkohammas toipui nopeasti. Kaksi yötä ja yhden päivän se vietti majassa. Sitten se lähti liikkeelle. Rekikoirat olivat unohtaneet sen urhoollisuuden. Ne muistivat vain äskeisen tilan, joka oli ollut heikkoutta ja sairautta. Kun ne nyt näkivät sen tulevan ulos majasta, ne hyökkäsivät sen kimppuun.

"Odottakaapas, senkin peijoonit", mutisi Matti vahingoniloisena seisoessaan ovella. "Anna niille kyytiä, susi! Anna kyytiä — oikein tuhattulimmaista kyytiä!"

Valkohammasta ei tarvinnut rohkaista. Siinä oli kyllin, että isäntä oli palannut. Elämä virtasi siinä jälleen suurenmoisena ja kukistumattomana. Se tappeli pelkästä ilosta, sillä täten se sai ilmoille paljon sellaista, mitä se tunsi ja mikä muuten jäi sanattomaksi. Ottelu saattoi loppua vain yhdellä tapaa. Vetojoukkue hajaantui häpeällisesti paeten, ja vasta pimeän tullen koirat hiipivät yksitellen takaisin nöyrinä ja noloina, antautuen jälleen Valkohampaan valtaan.

Opittuaan piilottamaan päänsä isännän kainaloon Valkohammas teki itsensä usein syypääksi siihen. Se oli viimeinen sana. Pitemmälle se ei voinut mennä. Ennen se oli ollut erityisen arka juuri päästään. Tämän koskettaminen oli aina ollut siitä vastenmielistä. Siinä piilevä erämaa, loukkauksen ja satimen pelko oli synnyttänyt tuon ankaran halun välttää kosketusta. Vaisto vaati, että juuri pää oli pidettävä vapaana. Ja kun se nyt kaivoi sen isännän kainaloon, se antautui tieten tahtoen toivottoman avuttomaan asemaan. Täten se ilmaisi täydellistä luottamusta, ikäänkuin sanoen: "Minä annan itseni sinun valtaasi; tapahtukoon sinun tahtosi."

Eräänä iltana, hiukan Scottin paluun jälkeen, molemmat miehet istuivat ennen levollemenoa pelaamassa korttia. Äkkiä kuului ulkoa huudahdus ja ärinää. He katsahtivat toisiinsa nousten seisaalleen.

"Susi on nipistänyt jonkun", sanoi Matti. Hurja pelon ja tuskan huuto joudutti heitä.

"Tuo tulta!" huusi Scott juosten ulos.

Matti seurasi lamppua kantaen, ja sen valossa he näkivät miehen makaavan selällään lumessa. Hän oli asettanut käsivartensa ristiin kasvojensa ja kurkkunsa peitoksi. Siten hän koetti suojella itseään Valkohampaalta. Ja se olikin tarpeen. Valkohammas oli raivoissaan, hurjana se koetti päästä käsiksi arimpaan kohtaan. Takin hihat, sininen päällyspaita ja aluspaita olivat olkapäästä ranteeseen asti repaleina, ja itse käsivarret olivat hirveästi raadellut.

Kaiken tämän molemmat miehet näkivät ensi silmänräpäyksessä. Seuraavassa tuokiossa Weedon Scott tarttui Valkohammasta kaulasta ja raahasi sen erilleen. Koira ponnisteli vastaan ja ärisi, mutta ei yrittänyt purra, ja nopeasti se totteli isännän ankaraa käskyä ja tyyntyi.

Matti auttoi miehen pystyyn. Noustessaan tämä antoi käsivarsiensa vaipua, ja silloin paljastuivat Kauno-Smithin petomaiset kasvot. Ajuri hellitti hänestä äkisti, ikäänkuin ihminen, joka on tarttunut tulikuumaan esineeseen. Kauno-Smith vilhuili lampun valossa ja katseli ympärilleen. Hän havaitsi Valkohampaan, ja kauhu syöksähti hänen kasvoilleen.

Samassa Matti huomasi lumessa kaksi esinettä. Hän siirsi lampun niiden lähelle ja osoitti niitä jalallaan isännälleen — lumessa oli teräksiset koirankahleet ja tukeva sauva.

Weedon Scott näki ne ja nyökkäsi. Ajuri laski kätensä Kauno-Smithin olkapäälle ja pyörsi hänet ympäri. Sanaakaan ei tarvinnut lausua. Kauno-Smith lähti liikkeelle.

Sillä välin isäntä taputteli Valkohammasta ja puheli sille.

"Vai yritti hän ryöstää sinut? Mutta sinäpä et suostunut! Niinpä niin, hän erehtyi, vai kuinka?"

"Taisipa luulla joutuneensa kokonaisen paholaislauman kynsiin", nauraa hihitti Matti.

Valkohammas, joka oli yhä kiihtynyt ja pörrötti karvojaan, murisi murisemistaan. Verkalleen karvat painuivat lakoon, ja murina lieventyi yhä pehmeämmäksi sen kurkussa.

YHDESKOLMATTA LUKU.
Pitkällä matkalla.

Se oli ilmassa. Valkohammas aavisti lähenevän onnettomuuden jo ennen kuin siitä oli mitään ilmeisiä todisteita. Jollakin hämärällä tavalla se tajusi, että uhkaava muutos oli tulossa. Se ei tietänyt kuinka ja miksi, mutta tulevien tapahtumain tunto oli peräisin itse jumalista. Hienommalla tavalla, kuin itse tiesivätkään, he paljastivat aikeensa susikoiralle, joka oleili eteisessä ja, vaikk'ei koskaan astunutkaan majaan, tiesi mitä heidän aivoissaan tapahtui.

"Kuulkaapas tuota!" huudahti ajuri eräänä iltana heidän syödessään.

Weedon Scott kuunteli. Oven lävitse kuului matalaa, levotonta vinkunaa, ikäänkuin nyyhkytystä, joka on juuri kasvanut kuuluvaksi. Sitten seurasi pitkä puuskahdus, kun Valkohammas koetti vakuuttautua, että jumala oli vielä sisällä eikä ollut yksin lähtenyt pakosalle.

"Tuo susi taitaa surra teitä", virkkoi ajuri. Weedon Scott loi kumppaniinsa katseen, joka oli melkein rukoileva, vaikka sanat puhuivatkin toista.

"Mitä hittoa minä Kaliforniassa teen sudella?" hän kysyi.

"Sitähän minäkin sanon", vastasi Matti. "Mitä hittoa te Kaliforniassa teette sudella?"

Mutta tämä ei tyydyttänyt Weedon Scottia. Tuo toinen tuntui tuomitsevan häntä salakähmäisesti.

"Valkoisten miesten koirat eivät voisi pitää puoliaan sitä vastaan", jatkoi Scott. "Se tappaisi ne silmänräpäyksessä. Ellei se saattaisi minua vararikkoon vahingonkorvausjutuilla, niin viranomaiset ottaisivat sen kuitenkin minulta ja tappaisivat sen."

"Niin, sehän on oikea murhaaja", huomautti ajuri.

Weedon Scott katsahti häneen epäluuloisena.

"Ei se kävisi päinsä", hän virkkoi ratkaisevasti.

"Ei se kävisi päinsä", myönsi Matti "Teidän täytyisi palkata erityinen mies sitä hoitamaan."

Toisen epäluulot haihtuivat. Hän nyökkäsi hilpeästi. Syntyi äänettömyys. Oven takaa kuului puolittain nyyhkyttävää vinkunaa ja sitten pitkällistä, etsivää nuuskinaa.

"Se on aivan hitosti kiintynyt teihin, siitä ei pääse mihinkään", sanoi Matti.

Toinen tuijotti häneen äkillisen kiukun valtaamana.

"Piru vieköön, mies! Kyllä minä tiedän oman mieleni ja senkin, mikä on parasta!"

"Olen samaa mieltä, mutta..."

"Mutta mitä?" kivahti Scott.

"Niin, tuota noin" ... alkoi ajuri pehmeästi, muutti sitten mieltään ja näytti suuttuvan hänkin. "No, ei teidän tarvitse siitä niin hemmetisti tulistua. Teidän käytöksestänne päättäen luulisi, ettette tiedä omaa mieltänne."

Weedon Scott väitteli itsekseen hetken ja sanoi sitten lempeämmin:

"Olet oikeassa, Matti. En tiedä omaa mieltäni, ja siinä juuri onkin pulma."

"Ihan minä olisin naurettava, jos ottaisin tuon koiran mukaani", puhkesi hän uudelleen puhumaan.

"Olen samaa mieltä", vastasi Matti; eikä isäntä ollut nytkään aivan tyytyväinen häneen.

"Mutta mistä herran nimessä se tietää teidän lähtevän, se minua ihmetyttää", jatkoi ajuri viattomasti.

"En ymmärrä sitä", vastasi Scott pudistaen alakuloisena päätään.

Sitten koitti päivä, jolloin Valkohammas näki avoimesta ovesta tuon pahaenteisen laukun ja isännän sovittavan tavaroita siihen. Myöskin tultiin ja mentiin alituisesti, ja ennen niin rauhaisa maja oli täynnä outoa levottomuutta ja hämminkiä. Kaikki tämä oli epäämätöntä todistetta. Valkohammas oli jo tuntenut sen. Nyt se käsitti sen järjellään. Jumala valmisteli uutta pakoa. Ja kun hän ei ollut ennenkään ottanut sitä mukaansa, niin se saattoi nytkin odottaa jäävänsä jälkeen. Sinä iltana se kohotti pitkän sudenulvonnan. Kuten se oli ulvonut penikkana, kun se oli paennut korvesta takaisin kylään havaiten sen hävinneen ja vain tunkion merkitsevän Ison Majavan kodan sijaa, niin se nytkin suuntasi kuononsa kohti kylmiä tähtiä ja kertoi niille mielihaikeansa.

Majassa olivat molemmat miehet juuri käyneet levolle.

"Se on taas jättänyt ruokansa koskematta", huomautti Matti vuoteestaan.

Weedon Scottin puolelta kuului murahdus ja huopapeitteiden kahinaa.

"Enpä ihmettelisi, vaikka se tällä kertaa ottaisi kuollakseen, niin se huononi viime kerralla, kun matkustitte tiehenne."

Toisen vuoteen peitteet kahisivat ärtyisästi.

"Oh, herkeä nyt jo!" huudahti Scott pimeästä. "Sinä jankutat pahemmin kuin akka."

"Olen samaa mieltä", vastasi ajuri, eikä Scott ollut aivan varma siitä, oliko naapuri hihittänyt.

Seuraavana päivänä Valkohampaan levottomuus ja huoli olivat entistä ilmeisemmät. Se seurasi isäntänsä kantapäillä, milloin hyvänsä tämä lähti majasta, ja vartioi eteisessä, kun hän viipyi sisällä. Avoimesta ovesta se saattoi vilahdukselta nähdä lattialle kasatut matkakapineet. Laukun lisäksi oli ilmestynyt kaksi isoa vaatekääröä ja laatikko. Matti verhosi juuri isäntänsä peitteitä ja turkkeja pieneen öljykankaaseen. Valkohammas vinkui näitä hommia tarkastaessaan.

Myöhemmin saapui kaksi intiaania. Se vahti heitä kiinteästi, kun he nostivat matkavarusteet selkäänsä ja seurasivat Mattia, joka kantoi makuuvaatteita ja laukkua. Mutta Valkohammas ei lähtenyt mukaan. Isäntä viipyi vielä majassa. Jonkun ajan kuluttua Matti palasi. Isäntä tuli ovelle ja kutsui Valkohampaan sisään.

"Poika parka", sanoi hän lempeästi, raapien Valkohampaan korvia ja naputtaen sen selkärankaa. "Nyt minä lähden pitkälle matkalle, vanha veikko, mutta sinä et voi tulla mukaan. Kajahutapa nyt kerta vielä murinasi — viimeinen murinasi jäähyväisiksi."

Mutta Valkohammas kieltäytyi murisemasta. Kaihomielisesti, tutkien katsottuaan, se kaivoi päänsä isännän kainaloon.

"Jo puhaltaa!" huusi Matti. Yukonilta kuului jokilaivan käheätä mylvinää. "Teidän täytyy pitää kiirettä. Lukitkaa nyt etuovi. Minä menen takatietä. Joutuin siitä!"

Molemmat ovet läjähtivät kiinni samassa tuokiossa, ja Weedon Scott odotti Mattia tulevaksi etupuolelle. Sisältä kuului matalaa vinkunaa ja nyyhkytystä, sitten pitkällistä nuuskinaa.

"Sinun täytyy pitää siitä hyvää huolta, Matti", sanoi Scott heidän lähtiessään astumaan alamäkeä. "Kirjoita minulle kuinka se voi."

"Kyllä", vastasi ajuri. "Mutta kuulkaapas tuota."

Molemmat miehet pysähtyivät. Valkohammas ulvoi kuin koirat isäntänsä kuoltua. Se päästi kuuluville äärimmäisen tuskan; huuto kohosi ylöspäin valtaavin, sydäntäsärkevin syöksyin, aleni siitä väräjäväksi valitukseksi ja syöksyi jälleen ylöspäin tuskanpuuskin.

Aurora oli ensimmäinen höyrylaiva, joka sinä vuonna vei ulos maailmaan, ja sen kannet olivat ahdinkoon asti täynnä onnellisia seikkailijoita ja murtuneita kullanetsijöitä; kaikki halusivat nyt yhtä kiihkeästi pois kuin ennen näille pimeille perille. Lähellä siltaa Scott kätteli Mattia, joka oli valmis lähtemään maihin. Mutta Matin käsi veltostui toisen otteessa, kun hänen katseensa osui ohitse ja kiintyi johonkin isännän takana. Scott kääntyi katsomaan. Kannella, muutaman jalan päässä, istui Valkohammas kaihomielisenä vahtien.

Ajuri sadatteli hiljaa täysin ymmällään. Scott saattoi vain katsella ihmeissään.

"Suljitteko etuoven?" kysyi Matti.

Toinen nyökkäsi ja kysyi:

"Entäs takaovi?"

"Saatte olla varma siitä, että lukitsin sen", kuului kiihkeä vastaus.

Valkohammas luimisti mielistelevästi korviaan, mutta jäi paikalleen, koettamattakaan lähetä.

"Minun täytyy viedä se mukanani maihin."

Matti astui pari askelta Valkohammasta kohti, mutta tämä livahti tiehensä. Ajuri hyökkäsi ajamaan takaa, ja Valkohammas luikahti erään miesjoukon jalkojen lomitse. Sivuuttaen, kiertäen, pyörähdellen se kiiti kantta pitkin vältellen joutumasta kiinni.

Mutta kun rakastettu isäntä puhui, se tuli viipymättä totellen hänen luokseen.

"Eipäs tule sen luo, joka on kaiken aikaa sitä ruokkinut", mutisi ajuri mielipahoillaan. — "Ja te ette ole ravinnut sitä koskaan ensi päivän perästä. Piru minut periköön, jos käsitän, mistä se tietää teidät isännäksi."

Scott, joka oli taputellut Valkohammasta, kumartui äkkiä lähemmäksi ja osoitti vereksiä viilloksia sen kuonossa ja sen silmien välissä ammottavaa haavaa.

Mattikin kumartui ja tunnusteli Valkohampaan vatsanalusta.

"Me unohdimme akkunan. Se on alta aivan veressä. Taisi lentää suoraa päätä puhki."

Mutta Weedon Scott ei kuunnellut. Hän mietiskeli nopeasti. Auroran torvi huusi viimeistä kertaa. Miehiä riensi siltaa myöten alas rannalle. Matti irroitti huivin kaulastaan ja ryhtyi kiinnittämään sitä Valkohampaan kaulaan. Scott tarttui ajurin käteen.

"Hyvästi nyt, Matti poika. Mitä suteen tulee — niin sinun ei tarvitse kirjoittaa. Näes, minä..."

"Mitä!" huudahti ajuri. — "Ette kai aio...?"

"Juuri sitä minä aion. Tässä on huivisi. Minä kirjoitan sinulle siitä."

Matti seisahtui puoliväliin siltaa.

"Se ei voi kestää ilmanalaa!" huusi hän takaisin. "Ellette keritse sitä helteiden tullen!"

Silta hinattiin laivaan. Aurora kääntyi virran partaalta. Weedon Scott heilutti vielä kerran jäähyväisiksi. Sitten hän kääntyi ja kumartui Valkohampaan puoleen, joka seisoi hänen vierellään.

"No, murise nyt, hitto vie, murise nyt", hän sanoi taputellen sen päätä ja raaputtaen lakoon taipuvia korvia.

KAHDESKOLMATTA LUKU.
Etelässä.

Valkohammas astui laivasta maihin San Franciscossa. Sen valtasi kauhistus. Syvällä sielussaan, syvemmällä ajatustoimintaa tai tietoista mieltämistä, se oli yhdistänyt voiman ja jumaluuden. Eivätkä valkoiset miehet olleet koskaan ennen tuntuneet niin ihmeteltäviltä jumalilta kuin nyt, sen astellessa San Franciscon liukasta kiveystä. Hirsimajojen sijaan oli tullut jättiläisrakennuksia. Kadut olivat tulvillaan vaaroja — vankkureita, vaunuja, automobiileja; isot hevoset kiskoivat ponnistellen suunnattomia laatikoita, ja hirvittävät raitiovaunut kulkivat toitotellen ja kilistellen, kiljuen herkeämättä, uhkaavasti kuten ilvekset pohjolan metsissä.

Kaikki tämä oli voiman ilmausta. Kaikessa tässä, sen takana oli ihminen, halliten ja ohjaten, osoittaen kuten ennenkin vallitsevansa kaikkea. Se oli suunnatonta, huumaavaa. Valkohampaan valtasi pelko. Kuten se penikkana oli saanut tuta pienuutensa ja mitättömyytensä, kun se ensin saapui korvesta Ison Majavan kylään, niin se nytkin tunsi itsensä vähäpätöiseksi, vaikka olikin kooltaan täysikasvuinen ja parhaissa voimissaan. Ja miten paljon jumalia olikaan! Niiden vilinä sai sen aivan pyörälle. Ryske kaduilla huumasi sen korvia. Tuo suunnaton ja loputon vilinä ja liike pani sen aivan ymmälleen. Selvemmin kuin ennen se tunsi olevansa riippuvainen isännästään, jonka kintereillä se seurasi kaikkialle, jättämättä häntä hetkeksikään näkyvistä.

Mutta Valkohampaalle kaupunki jäi vain painajaiseksi, ikäänkuin pahaksi uneksi, joka kiusasi sitä vielä kauan sen nukkuessa. Isäntä vei sen tavaravaunuun ja kytki nurkkaan keskelle matkalaukku-kasoja. Siellä vallitsi muuan tanakka, jäntevä jumala pitäen kovaa melua, heitellen arkkuja ja laatikkoja, raahaten niitä sisään ovesta ja kasaten röykkiöiksi tai lennättäen niin, että ryskyi ulos toisille jumalille, jotka niitä odottelivat.

"Hyvä että tulitte", murisi vaunun jumala tuntia myöhemmin, kun Weedon Scott ilmestyi ovelle. "Teidän koiranne ei anna minun koskea sormellanikaan teidän tavaroihinne."

Valkohammas pääsi ulos vaunusta. Se oli ymmällään. Painajais-kaupunki oli kadonnut. Vaunu oli sille ollut vain tavallinen huone, ja kun se oli käynyt sisään, se oli ollut keskellä kaupunkia. Väliajalla kaupunki oli hävinnyt. Sen hälinä ei enää huumannut sen korvia. Edessä levisi hymyilevä maalaismaisema, päivänpaisteessa kylpien rauhallisena ja raukeana. Mutta sillä oli vähän aikaa ihmetellä muutosta. Se mukautui siihen kuten kaikkiin muihinkin jumalien arvaamattomiin tekoihin. Sellainen oli näiden tapa.

Ulkona odottivat vaunut. Muuan mies ja nainen lähestyi isäntää. Naisen kädet ojentuivat ja kietoutuivat isännän kaulaan — se oli vihamielinen liike. Seuraavassa tuokiossa Weedon Scott oli riuhtautunut vapaaksi syleilystä ja käynyt käsiksi Valkohampaaseen, joka oli muuttunut äriseväksi, raivoavaksi paholaiseksi.

"Ei mitään hätää, äiti", sanoi Scott pidätellen Valkohammasta ja rauhoitellen sitä. "Se luuli, että sinä aioit tehdä minulle pahaa, eikä voinut sietää sitä. Ei mitään hätää — kyllä se pian oppii."

"Ja sillä välin minun sallittaneen rakastaa poikaani, kun hänen koiransa ei ole saapuvilla", sanoi rouva nauraen, vaikka värisikin pelosta kalpeana.

Hän katsahti Valkohampaaseen, joka ärisi karvat pörrössä ja tuijotti kiukkuisena.

"Sen täytyy oppia, ihan paikalla", virkkoi Scott. Hän puheli lempeästi Valkohampaalle, kunnes tämä oli tyyntynyt; sitten hänen äänensä muuttui lujaksi. "Alas, poika! Alas paikalla!"

Tämä oli isännän opettama temppu, ja Valkohammas totteli, joskin vastahakoisena ja äreänä.

"No nyt, äiti."

Scott levitti käsivartensa, mutta piti silmällä Valkohammasta.

"Alas!" hän varoitti. "Alas!"

Äänetönnä, karvojaan pörröttäen Valkohammas painui kyyrysilleen maahan ja tarkasteli, kuinka tuo vihamielinen liike uudistui. Mutta siitä ei koitunut vauriota sen enempää kuin oudon miesjumalan syleilystä, joka nyt seurasi. Sitten laukut nostettiin vaunuihin, oudot jumalat ja isäntä kapusivat perässä, ja Valkohammas seurasi ajavia, milloin valppaana jäljessä pysytellen, milloin hevosille ärhennellen, että se oli saapuvilla pitämässä huolta, ettei vahinkoa koituisi jumalalle, jota ne niin nopeasti kuljettivat eteenpäin.

Viidentoista minuutin kuluttua vaunut kääntyivät kivipatsaisesta portista kujaan, jota kahden puolen reunustivat pähkinäpuut muodostaen lehvillään katoksen sen yli. Molemmin puolin levisi nurmikkoa, jonka avarasta pinnasta siellä ja täällä kohosi iso, tukevaoksainen tammi. Jonkun matkan päässä loisti päivän paahtamia niittyjä ruskeina ja kellertävinä, eroten huomattavasti tuon hoidetun nurmikon tuoreesta vehreydestä; ja uloimpana oli ruskeita kukkuloita ja rinnelaitumia. Nurmikon toisessa päässä, missä laakson reuna kohosi ensimmäiseksi kummuksi, sijaitsi isokuistinen, moniakkunainen talo.

Paljon ei Valkohampaalla ollut tilaisuutta tarkastella tätä. Tuskin vaunut olivat ennättäneet talon alueelle, kun sen kimppuun kävi kirkassilmäinen, teräväkuonoinen lammaskoira perin kiukkuisena ja harmistuneena. Se työntyi isännän ja Valkohampaan väliin sulkien tältä tien. Valkohammas ei ärissyt varoittaen, mutta karvat nousivat pystyyn, kun se teki äänettömän kuolettavan hyökkäyksensä. Tämä hyökkäys keskeytyi. Se pysähtyi hullunkurisen äkisti, jarruttaen vauhtiaan jäykin etujaloin, melkein istuutuen pakaroilleen, niin kiihkeästi se halusi välttää joutumasta tekemisiin koiran kanssa, jonka kimppuun se oli hyökkäämäisillään. Tämä oli naaras, ja rodun laki asetti suoja-aidan niiden välille. Tunkeilijan ahdistaminen olisi ollut vaiston loukkaamista.

Mutta lammaskoiran laita oli toisin. Sillä ei ollut mitään sellaista vaistoa, se kun oli naaras. Toiselta puolen, ollen lammaskoira, se tunsi vaistomaisesti tavattoman voimakasta pelkoa erämaata ja varsinkin sutta kohtaan. Valkohammas oli sen mielestä susi, perinnöllinen rosvo, joka oli tuhonnut sen laumoja siitä alkaen, kuin joku sen hämäristä esivanhemmista oli ensinnä vartioinut lampaita. Ja kun toinen nyt luopui hyökkäyksestä ja jarrutti kosketusta välttääkseen, se kävi itse kimppuun, Valkohammas ärisi tahtomattaan tuntiessaan naaraan hampaiden iskevän hartioihinsa, mutta ei yrittänytkään vahingoittaa vastustajaansa. Se astui takaisin itsetietoisuudesta jäykkäjalkaisena ja koetti kiertämällä päästä ohitse. Se yritti sieltä ja täältä, kaarteli ja kääntyili. Naaras oli aina tiellä.

"Tänne, Collie!" kutsui outo mies vaunuista.

Weedon Scott nauroi.

"Anna olla, isä. Valkohampaan täytyy oppia paljon uutta, ja se on parasta alkaa nyt heti. Kyllä se mukautuu."

Vaunut vierivät edelleen, ja yhä Collie salpasi Valkohampaalta tien. Tämä koetti juoksemalla sivuuttaa sen, kääntyi tieltä ja kiersi nurmikkoa pitkin; mutta se juoksi sisempää ja pienempää kehää ja oli aina edessä kiiltävine hampaineen. Valkohammas kiersi takaisin, livahti tien poikki toiselle nurmikolle, mutta jälleen naaras pakotti sen pyörtämään takaisin.

Vaunut kuljettivat isäntää pois. Valkohammas erotti ne vilahdukselta, kun ne katosivat puiden joukkoon. Tilanne oli toivoton. Se koetti kiertää vielä kerran, naaras seurasi nopeasti. Ja silloin Valkohammas kääntyi äkisti päin, turvautuen vanhaan temppuunsa. Se iski vastaan koko hartian väellä, niin että toinen lensi kumoon; ja niin nopeasti oli naaras juossut, että se nyt kieri edelleen milloin selällään, milloin kyljellään, raapien hiekkaa kynsillään ja kiljuen kimakasti loukattua ylpeyttään ja suuttumustaan.

Valkohammas ei odottanut. Tie oli vapaa, eikä se ollut halunnutkaan enempää. Naaras pyyhälsi perässä yhtämittaa kiljuen. Nyt tie oli suora, ja kun oli kysymyksessä todellinen juoksu, ei Valkohampaan tarvinnut pelätä kilpailijoita.

Naaras juoksi raivoisasti, parhaansa ponnistaen, osoittaen joka loikkauksella jännittävänsä kaikki voimansa; ja kaiken aikaa Valkohammas kiiti tasaisesti edelleen, äänettömästi, ponnistuksetta, liukuen aaveen tavoin pitkin maanpintaa.

Kiertäessään rakennuksen ympäri pääoven luo se saavutti vaunut. Ne olivat pysähtyneet, ja isäntä laskeutui parhaillaan maahan. Tällöin, yhä juosten täyttä laukkaa, Valkohammas havaitsi äkisti jonkun hyökkäävän sivulta. Muuan hirvikoira karahti sen kimppuun. Valkohammas koetti asettua puolustautumaan, mutta vauhti oli liian kova ja koira liian lähellä. Tämä törmäsi kylkeen, ja niin ankara ja odottamaton oli tämä liike, että Valkohammas kellahti maahan ja kieri ympäri. Ylös ennättäessään se oli oikea häijyyden perikuva — korvat taaksepäin luimussa, huulet irvissä, nenä rypyssä se louskautti yhteen hampaansa ollen jo saamaisillaan kiinni koiran pehmeästä kurkusta.

Isäntä juoksi kohti, mutta oli liian kaukana, ja nyt sai Collie kunnian tuon toisen koiran hengen pelastamisesta. Juuri kuin Valkohammas oli hyökkäämäisillään iskeäkseen kuolettavasti, Collie saapui paikalle. Se oli tullut petetyksi ja hävinnyt juoksussa, puhumattakaan siitä, että se oli muitta mutkitta pantu hiekassa kierimään, ja nyt se tuli kuin pyörremyrsky, puhisten loukattua arvontuntoa, oikeutettua raivoa ja vaistomaista vihaa tuota korven rosvoa kohtaan. Se iski suoraa kohti, kun Valkohammas juuri oli hyppäämässä, ja jälleen tämä lensi kumoon ja kieriskeli maassa.

Seuraavassa tuokiossa isäntä oli paikalla ja piteli toisella kädellä Valkohammasta, hänen isänsä komentaessa koiria tiehensä.

"Kylläpä täällä otetaan lämpimästi vastaan yksinäinen susi parka", sanoi isäntä Valkohampaan tyyntyessä hänen hyväilyistään. "Koko elämänsä aikana sen tiedetään vain kerran menettäneen tasapainonsa, ja nyt se on isketty kumoon kaksi kertaa puolessa minuutissa."

Vaunut olivat vierineet pois, ja talosta oli tullut ulos lisää outoja jumalia. Toiset näistä seisoivat kunnioittavasti etäällä, mutta kaksi naista uudisti tuon vihamielisen liikkeen kietoen kätensä isännän kaulaan. Valkohammas alkoi kuitenkin sietää sitä. Eihän siitä näyttänyt tulevan mitään vahinkoa, eivätkä jumalien synnyttämät äänet olleet ensinkään vihamielisiä. Nämä jumalat koettivat myöskin lähennellä Valkohammasta, mutta se varoitteli niitä äristen, ja samoin teki isäntä sanoin. Tällöin Valkohammas painautui tiukasti isäntänsä jalkoihin, ja tämä taputteli sitä vakuuttavasti päähän.

Kun hirvikoiralle oli huudettu: "Dick! Alas, poika!" se oli noussut portaita ja laskeutunut kuistin toiselle puolelle, yhä muristen ja äreänä vahtien tulokasta. Collien oli ottanut huostaansa muuan naisjumalista, joka kietoi kätensä sen kaulaan ja taputteli ja hyväili sitä. Mutta Collie oli perin ymmällään, se vinkui levottomana, oli raivoissaan, kun tuon suden sallittiin olla saapuvilla, ja aivan varma siitä, että jumalat tekivät erehdyksen.

Kaikki jumalat lähtivät nousemaan portaita taloon, Valkohammas seurasi isäntänsä kintereillä. Dick ärisi kuistilla, ja Valkohammas pörrötti portailla karvojaan ja ärisi takaisin.

"Otetaan Dick sisään, ja jätetään nuo molemmat tappelemaan", ehdotti Scottin isä.

"Kyllä niistä sen jälkeen tulee ystävykset."

"Silloin Valkohampaan täytyy ystävyytensä osoitukseksi surra muita enemmän hautajaisissa", sanoi isäntä nauraen.

Vanhempi Scott katsoi epäillen, ensin Valkohammasta, sitten Dickiä ja lopuksi poikaansa,

"Tarkoitat, että...?"

Weedon nyökkäsi.

"Juuri sitä minä tarkoitan. Dick heittäisi henkensä minuutin, viimeistään kahden kuluessa."

Hän kääntyi Valkohampaan puoleen.

"Tule tänne, susi. Sinun on parasta pysyä sisällä."

Valkohammas astui portaita ylös ja kuistin poikitse jäykkäjalkaisena, häntä kankeana, pitäen silmällä Dickiä sivuhyökkäyksen varalta ja ollen samalla valmis ottamaan vastaan tuntemattoman, tulipa tämä sitten kuinka hurjana tahansa sen kimppuun talon sisästä. Mutta mitään peloittavaa ei hyökännyt esiin; ja päästyään sisälle se tutki paikat huolellisesti löytämättä mitään. Sitten se laskeutui tyytyväisenä murahtaen isännän jalkojen juureen tarkastellen kaikkea, mitä tapahtui, alati valmiina hypähtämään pystyyn ja tappelemaan henkensä puolesta niitä kauhuja vastaan, joiden se tunsi väijyvän tässä satimen kaltaisessa talossa.

KOLMASKOLMATTA LUKU.
Jumalan kotona.

Valkohammas oli jo luonnostaan mukautuvainen, mutta lisäksi se oli liikkunut laajalti ja tunsi mukautumisen merkityksen ja tarpeellisuuden. Täällä Sierra Vistassa, tuomari Scottin talossa, se alkoi nopeasti kotiutua. Koirista ei ollut sen enempää haittaa. Ne tiesivät etelän jumalien tavat paremmin kuin se, ja niiden silmissä se oli kohonnut arvossa seuratessaan jumalia taloon. Tosin se oli susi, ja tämä tapaus oli ennenkuulumaton, mutta jumalat olivat antaneet sille oikeuden olla saapuvilla, ja niiden, jumalien koirain, oli siis hyväksyttävä tämä oikeus.

Dickin täytyi ensin suoriutua muutamista jäykistä muodollisuuksista, ja tämän jälkeen se tyynesti hyväksyi Valkohampaan taloon kuuluvaksi. Jos Dick olisi saanut määrätä, olisi niistä tullut ystävykset, mutta ystävyys ei miellyttänyt Valkohammasta. Muuta se ei vaatinut toisilta koirilta, kuin että ne jättivät sen rauhaan. Koko ikänsä se oli pysytellyt erillään heimolaisistaan, ja sitä se nytkin halusi. Dickin lähentelemiset kiusasivat sitä, joten se karkoitti tämän äristen. Pohjolassa se oli oppinut, että isännän koirat oli jätettävä rauhaan, eikä se nytkään unohtanut tuota asiaa. Mutta se oli arka myöskin omasta yksinäisyydestään ja oli niin kylmä Dickiä kohtaan, että tuo hyväluontoinen eläin lopulta jätti sen omilleen eikä välittänyt siitä juuri sen enempää kuin tallin ovesta.

Niin ei ollut Collien laita. Se oli hyväksynyt Valkohampaan, koska jumalat niin tahtoivat, mutta ei sen siitä syystä tarvinnut jättää tätä rauhaan. Sen olemukseen oli kutoutuneena muisto lukemattomista rikoksista, joita tämä heimolaisineen oli tehnyt sen esivanhempia vastaan. Rosvottuja lammaskatraita ei käynyt unohtaminen päivässä eikä sukupolvessakaan. Kaikki tämä kannusti Collie'a kostamaan. Se ei voinut käydä kimppuun jumalien läsnä ollessa, koska ne suvaitsivat tuota sutta, mutta tämä ei estänyt sitä katkeroittamasta tuon ilkiön elämää monella muulla tapaa. Niiden välillä vallitsi ikivanha vaino, ja se puolestaan aikoi kyllä pitää huolen siitä, että tuo toinen saisi sen tuta.

Niin Collie käytti edukseen sukupuoltaan kohdellen Valkohammasta perin pahoin. Vaisto esti käymästä naaraan kimppuun, ja tämän itsepintaisuuden vuoksi oli mahdotonta syrjäyttää sitä kokonaan. Kun Collie kävi kimppuun, Valkohammas käänsi turkin suojeleman olkansa alttiiksi sen teräville hampaille ja kulki tiehensä jäykkäjalkaisena ja arvokkaana. Tämän ahdistellessa liian ankarasti sen oli pakko kiertää kehässä olkapää vainoojalla alttiina, pää pois kääntyneenä ja silmissä kärsiväinen ja kiusaantunut ilme. Toisinaan kuitenkin takajalkoihin osuva puraisu joudutti sen peräytymistä ja teki lopun juhlallisuudesta. Mutta yleensä sen onnistui pysyä arvokkaana. Se koetti niin paljon kuin mahdollista olla huomaamatta naarasta ja pysytellä loitolla siitä. Nähdessään tai kuullessaan Collien tulevan se nousi ja asteli tiehensä.

Paljon oli Valkohampaalla muissakin asioissa oppimista. Elämä pohjolassa oli mitä yksinkertaisinta verrattuna Sierra Vistan monimutkaisiin olosuhteisiin. Kaikkein ensinnä sen oli opittava tuntemaan isännän perhe. Tähän se oli tavallaan valmistunut. Kuten Mit-sa ja Klu-Kutsh olivat kuuluneet Isolle Majavalle, saaden osansa hänen ravinnostaan, tulestaan ja vaipoistaan, siten nyt kaikki Sierra Vistan asujamet kuuluivat sen isännälle.

Mutta tässä oli paljon erilaisuutta. Sierra Vista oli paljoa suurempi kuin Ison Majavan kota. Täällä oli useita henkilöitä. Oli tuomari Scott ja hänen vaimonsa, isännän kaksi sisarta, Beth ja Mary, hänen vaimonsa Alice ja näiden lapset, Weedon ja Maud, neljän ja kuuden vuotiaita palleroita. Kukaan ei voinut kertoa sille näistä ihmisistä, ja sukulaisuudesta ja verisiteistä se ei tietänyt mitään eikä koskaan saattanutkaan oppia tietämään. Silti se sai pian selville, että kaikki nämä kuuluivat isännälle. Tekemällä sitten joka tilaisuudessa havaintoja, tutkimalla liikkeitä, puhetta, vieläpä äänen sävyäkin se oppi verkalleen tajuamaan, kuinka lähellä kukin näistä oli isäntää ja missä määrin hän nautti tämän suosiota. Ja tämän mittakaavan mukaan Valkohammas kohteli kutakin. Mihin isäntä pani arvoa, se oli sillekin arvokasta; mikä isännälle oli rakasta, sitä Valkohammaskin helli ja suojeli tarkoin.

Niin oli molempien lasten laita. Kaiken ikänsä se oli tuntenut vastenmielisyyttä lapsia kohtaan. Se vihasi ja pelkäsi niiden käsiä. Intiaanikylässä se oli saanut ankaria kokemuksia heidän julmuudestaan. Kun Weedon ja Maud ensinnä lähestyivät, se ärisi varoittaen ja näytti perin kiukkuiselta. Isäntä silloin lyönnein ja ankarin sanoin pakotti sen alistumaan heidän hyväiltäväkseen, mutta se murisi murisemistaan noiden pienten käsien alla, eikä siinä murinassa ollut mitään kuhertavaa sävyä. Myöhemmin se havaitsi, että isäntä pani suuren arvon poikaan ja tyttöön. Silloin ei tarvittu enää lyöntejä eikä kovia sanoja, jotta nämä saisivat sitä taputella.

Kuitenkaan Valkohammas ei ollut koskaan kovin hellä. Se antautui isännän lasten valtaan suopeasti, vaikka ei osannutkaan peitellä vastenmielisyyttään; se sieti heidän hyväilyjään kuten potilas tuskallisen leikkauksen. Kun se ei saattanut sietää kauempaa, se nousi ja tallusteli päättäväisenä tiehensä. Mutta ajan vieriessä se oppi vähitellen pitämään lapsista. Tätä se ei kuitenkaan osoittanut huomattavasti. Se ei käynyt heidän luokseen. Mutta se ei enää mennyt tiehensä nähdessään heidät, vaan odotti heidän saapuvan luo. Ja lopulta havaittiin, että sen silmiin tuli tyytyväinen ilme, kun se näki heidän lähestyvän, ja se katseli heidän jälkeensä omituisen kaihomielisesti, kun he lähtivät sen luota muihin huvituksiin.

Kaikki tämä tapahtui kehityksen kautta ja vei aikaa. Lasten jälkeen se pani eniten arvoa tuomari Scottiin. Tähän oli luultavasti kaksikin syytä. Ensinnäkin hän oli isännälle ilmeisesti erittäin kallisarvoinen, ja toiseksi hän oli niin rauhallinen. Valkohammas makasi mielellään hänen jalkojensa juuressa avarassa kuistissa, kun hän lueskeli sanomalehtiään, silloin tällöin suoden Valkohampaalle katseen tai sanan — ne olivat vaarattomia todisteita siitä, että hän huomasi Valkohampaan olemassaolon. Mutta näin oli laita vain silloin, kun isäntä ei ollut saapuvilla. Isännän ilmestyessä kaikki muut lakkasivat olemasta Valkohampaaseen nähden.

Valkohammas salli kaikkien perheenjäsenten hyväillä ja suostutella itseään; mutta se ei antanut niille koskaan yhtä paljon kuin isännälle. Ei mikään hyväily heidän puoleltaan saanut rakkauden nurinaa kohoamaan sen kurkkuun, ja kuinka paljon he koettivatkin, ei se koskaan piilottanut päätään heidän kainaloonsa. Tämän alistumisen ja ehdottoman luottamuksen ilmauksen se säästi vain isännän varalle. Itse asiassa se ei koskaan pitänytkään perheen jäseniä muuna kuin isännän omaisuutena.

Varhain oli Valkohammas myöskin oppinut erottamaan perheen ja talon palvelusväen toisistaan. Palvelijat sitä pelkäsivät, ja se puolestaan suvaitsi vain olla käymättä heidän kimppuunsa, koska se piti heitäkin isännän omaisuutena. Heidän ja Valkohampaan välillä vallitsi aseellinen rauha — ei muuta. He keittivät isännälle ja pesivät astiat ja tekivät muita töitä samoinkuin Matti Klondikessa. He kuuluivat, sanalla sanoen, talouteen.

Vielä enemmän oli Valkohampaalla opittavaa talon ulkopuolella. Isännän valtakunta oli laaja, mutta rajansa oli silläkin. Itse alue päättyi maantiehen; ulkopuolella oli kaikkien jumaliin yhteistä omaisuutta. Sitten oli toisten aitojen sisäpuolella toisten jumalain erityisiä alueita. Näitä seikkoja oli lukemattomia lakeja määräilemässä; mutta se ei taitanut jumalain puhetta, eikä sillä ollut muutakaan keinoa perehtyä niihin kuin kokemus. Se totteli luontaisia vaistojaan, kunnes ne veivät sen rikkomaan jotain lakia. Tehtyään sen muutamia kertoja se oppi lain ja noudatti sitä sen perästä.

Mutta suurimpana tekijänä sen kasvatuksessa oli läimäys isännän kädestä ja tämän hillitsevä ääni: Valkohampaan suuren rakkauden takia isännän lyönnit tekivät paljon kipeämpää kuin yksikään Ison Majavan tai Kauno-Smithin antama selkäsauna. Tämä oli kivistänyt vain ruumista; mieli oli yhä raivonnut kukistumattomana. Isännän lyönnit olivat aina liian kevyet ruumista satuttaakseen. Ja kuitenkin ne tunkeutuivat syvemmälle. Ne ilmaisivat isännän mielipahaa, ja Valkohampaan mieli kärsi niistä.

Mutta lyönteihin tarvitsi harvoin turvautua. Isännän ääni teki riittävän vaikutuksen. Siitä Valkohammas tiesi, tekikö se oikein vai väärin. Sen mukaan se menetteli ja käyttäytyi. Se oli kompassi, jonka mukaan se suuntasi kulkunsa ja oppi tuntemaan uuden maan ja elämän tavat.

Pohjolassa oli koira ainoa kesytetty eläin. Kaikki muut eläimet elivät villeinä erämaassa ja olivat jokaisen koiran laillista saalista, mikäli eivät olleet ylen peloittavia. Kaiken ikänsä oli Valkohammas rosvoillut toisia luontokappaleita ravinnokseen. Sen mieleen ei juolahtanut, että etelässä oli laita toisin. Mutta tämän se sai oppia varhain Santa Claran laaksossa eläessään. Astellessaan eräänä aikaisena aamuna talon ympäri se kohtasi kanan, joka oli lähtenyt karkuteille tarhastaan. Vaisto kehoitti Valkohammasta syömään sen. Pari loikkausta, välähdys, pelästynyt parahdus, ja seikkaileva lintu oli sen hampaissa. Se oli rotukana, lihava ja muheva; ja Valkohammas nuoli huuliaan ja päätteli, että sellainen ravinto oli hyvää.

Myöhemmin samana päivänä se tapasi toisen eksyneen kanan lähellä tallia. Eräs rengeistä juoksi nyt pelastamaan lintua. Hän ei tuntenut Valkohampaan sukuperää, joten hän otti aseeksi vain ohuen ruoskan. Ensi sivalluksesta Valkohammas heitti kanan sikseen ja kääntyi miestä kohti. Sauva olisi saanut sen pysähtymään, mutta ei ruoska. Ääneti, häikäilemättä se otti vastaan toisen sivalluksen eteenpäin rynnätessään, ja kun se hypähti rengin kurkkua tavoitellen, tämä kirkaisi: Herra Jumala! ja hoiperteli taaksepäin. Hän pudotti piiskan ja suojeli kurkkuaan käsivarsin. Seurauksena oli, että hänen käsivartensa repeytyi luuhun asti.

Mies pelästyi suunnattomasti. Häneen ei vaikuttanut niin suuresti Valkohampaan hurjuus kuin sen äänettömyys. Yhä suojellen kurkkuaan ja kasvojaan verta vuotavalla käsivarrellaan hän koetti peräytyä talliin. Ja pahoin hänen olisi käynyt, ellei Collie olisi ilmestynyt näyttämölle. Nyt tämä pelasti rengin, kuten ennen Dickin. Hurjan raivoisana se syöksyi Valkohampaan kimppuun. Se oli ollut oikeassa. Se oli tietänyt paremmin kuin nuo sokeat jumalat. Koko sen epäluulo oli ollut oikeutettua. Tässä tuo vanha rosvo nyt oli entisine temppuineen.

Renki pääsi pakenemaan talliin, ja Valkohammas peräytyi Collien terävien hampaiden tieltä tai tarjosi niille hartiansa ja pyöri pyörimistään. Mutta Collie ei herennyt, kuten sen tapana oli sopivan kurituksen annettuaan. Päinvastoin, se kävi joka hetki yhä kiihkeämmäksi, kunnes Valkohammas lopulta heitti arvokkuuden ja pakeni peittelemättä naaraan kynsistä ketojen poikki.

"Sen täytyy oppia jättämään kanat rauhaan", sanoi isäntä. "Mutta minä en voi ruveta sitä opettamaan, ennenkuin tapaan sen itse teossa."

Kaksi päivää myöhemmin tämä tapahtui, mutta paljon suuremmassa mittakaavassa kuin isäntä oli aavistanut. Valkohammas oli tarkannut huolellisesti kanatarhaa ja sen eläjien tapoja. Kun nämä olivat asettuneet yöpuulle, se kapusi eräälle hirsiläjälle. Sen huipulta se pääsi kanahuoneen katolle, kiipesi harjan ylitse ja hyppäsi tarhaan. Hetkistä myöhemmin se oli jo kanakopissa, ja sitten alkoi teurastus.

Kun isäntä aamulla astui kuistille, hänen katseensa kohtasi ensiksi viisikymmentä valkoista Leghorn-kanaa, jotka renki oli asettanut kauniiseen riviin. Hän vihelsi itsekseen hiljaa, alussa hämmästyneenä, sitten ihaillen. Myöskin hänen katseensa kohtasi Valkohampaan, mutta tässä ei ilmennyt vähintäkään häpeän tai syyllisyyden merkkiä. Se esiintyi ylpeänä, ikäänkuin olisi suorittanut kiitettävän ja ansiokkaan teon. Isännän huulet puristuivat lujasti yhteen, kun hän havaitsi olevan välttämätöntä ryhtyä tuohon ikävään työhön. Sitten hän puheli ankarasti tiedottomalle pahantekijälle, ja hänen äänessään oli vain suuttumusta. Myöskin hän painoi Valkohampaan kuonon kiinni surmattuihin kanoihin ja löi sitä samalla tuntuvasti.

Sen koommin ei Valkohammas enää käynyt kanatarhassa rosvoamassa. Tämä oli vastoin lakia, ja se oli oppinut lain. Sitten isäntä vei sen kanatarhaan. Kun Valkohammas näki elävän ravinnon tepastelevan ympärillään ja aivan nenänsä edessä, se tunsi vaistomaisen halun hyökätä kimppuun. Se totteli vaistoa, mutta isännän ääni hillitsi sen. Puoli tuntia asteltiin niin kanatarhassa. Aika ajoin vaisto valtasi Valkohampaan, ja joka kerta, kun se totteli tätä, isännän ääni hillitsi sen. Siten se oppi lain, ja ennenkuin se lähti kanojen alueelta, se oli oppinut kokonaan unohtamaan niiden olemassaolon.

"Kanavarasta ei voi koskaan parantaa." — Tuomari Scott pudisti alakuloisena päätään aamiaispöydässä, kun hänen poikansa kertoi, miten hän oli Valkohammasta opettanut. — "Kun ne kerran saavat sen tavan ja pääsevät veren makuun..." Hän pudisti jälleen alakuloisena päätään.

Mutta Weedon Scott ei ollut samaa mieltä.

"Kuulkaapas nyt, mitä minä teen", hän virkkoi lopulta. "Minä suljen Valkohampaan koko iltapäiväksi kanojen joukkoon."

"Mutta ajattelehan toki kanoja", vastusteli tuomari.

"Ja sen lisäksi", jatkoi poika, "minä maksan sinulle yhden dollarin jokaisesta kanasta, jonka se surmaa."

"Mutta sinun pitäisi määrätä isällekin uhkasakko", ehätti Beth sanomaan.

Sisar kannatti häntä, ja koko pöytäseurue ilmaisi hyväksymisensä. Tuomari Scott nyökäytti päätään myöntymyksen merkiksi.

"No hyvä!" — Weedon Scott mietti hetkisen. — "Ja jos Valkohammas ei ole iltapäivän mentyä vahingoittanut ainoatakaan kanaa, silloin sinun on sanottava sille jokaiselta kymmeneltä minuutilta, jonka se on viettänyt tarhassa: 'Valkohammas, sinä olet viisaampi kuin minä luulin!' ja sanottava se vakavasti ja verkalleen, ikäänkuin istuisit lakituvassa tuomiota julistamassa."

Perheen jäsenet vahtivat tapahtumaa piilopaikoista. Mutta kun isäntä oli sulkenut Valkohampaan kanatarhaan ja itse poistunut, tämä laskeutui pitkäkseen ja kävi nukkumaan. Kerran se nousi juomaan kaukalosta. Kanoihin se ei kiinnittänyt ensinkään huomiotaan. Sen puolesta ne olivat aivan olemattomia. Kello neljältä se teki aimo loikkauksen, pääsi niin kanakopin katolle ja hyppäsi sieltä maahan ulkopuolelle, lähtien vakavana astumaan taloa kohti. Se oli voittanut. Ja kuistilla tuomari Scott, istuen Valkohampaan edessä, lausui koko perheen riemuksi verkalleen ja juhlallisesti kuusitoista kertaa: "Valkohammas, sinä olet viisaampi kuin minä luulin."

Mutta lakeja oli niin paljon, että Valkohammas joutui ymmälleen ja monasti häpeäänkin. Sen täytyi oppia, ettei käynyt koskeminen kanoihin, jotka olivat toisten jumalain omaisuutta. Myöskin oli kissat, kaniinit ja kalkkunat jätettävä rauhaan. Kun se oli oppinut lain vain osaksi, sillä oli se käsitys, että kaikki elävät oliot täytyi jättää rauhaan. Niinpä saattoi viiriäinen vahinkoa kärsimättä lehahtaa lentoon sen kuonon edestä. Jännittyneenä ja innosta ja halusta väristen se hillitsi kuitenkin vaistonsa ja seisoi hiljaa. Se totteli jumalain tahtoa.

Kun se sitten eräänä päivänä oli jälleen laitumella, se näki Dickin säikyttävän esiin jäniksen ja lähtevän ajamaan sitä takaa. Isäntä itse katseli ajoa eikä käynyt sitä estämään. Päinvastoin hän usutti Valkohammastakin yhtymään ajoon. Siten tämä oppi, että jänikset eivät olleet rauhoitettuja. Lopulta se taisi koko lain. Sen ja kotieläinten välillä ei saanut vallita mitään vihollisuutta. Ellei syntynytkään ystävyyttä, täytyi olla ainakin rauhassa riiden kanssa. Mutta toiset eläimet — oravat, viiriäiset ja jänikset — olivat erämaan eläjiä, jotka eivät olleet alistuneet koskaan ihmisen valtaan. Niitä sai jokainen koira vapaasti ahdistaa. Jumalat suojelivat vain kesyjä, ja kesyjen kesken oli tappaminen kielletty. Jumalat pitivät vallassaan alamaistensa elämän ja kuoleman, ja he olivat kateellisia vallastaan.

Pohjolan yksinkertaisiin oloihin verrattuna elämä Santa Claran laaksossa oli perin monimutkaista. Etupäässä nuo sivistyksen sotkuisat muodot vaativat hilliytymistä, pidättymistä — ryhtiä, joka oli yhtä hienorakenteista kuin ilmassa leijuvat lukin seitit ja samalla kestävää kuin teräs. Tuhat muotoa oli elämällä, ja Valkohammas havaitsi, että sen täytyi olla valmis kohtaamaan kaikkia. Kun se lähti kaupunkiin, San Joséhen, juosten rattaiden jäljessä tai harhaillen pitkin katuja, kun rattaat olivat seisahtuneet, elämä vyöryi sen ohitse syvänä, vuolaana ja vaihtelevana, alituisesti ärsyttäen sen aistimia, vaatien äkillistä ja loputonta mukautumista ja vastaavaisuutta ja pakottaen melkein aina tukahduttamaan luonnolliset vaistot.

Kaupungissa oli lihamyymälöitä, joissa liha riippui yltämän päässä. Tähän lihaan ei saanut koskea. Taloissa, joissa isäntä kävi, oli kissoja, eikä niihinkään saanut kajota. Ja kaikkialla oli koiria, jotka ärisivät sille ja joiden kimppuun ei saanut käydä. Ja sitten oli katukäytävillä tulvinaan ihmisiä, joiden huomion se veti puoleensa. Ne seisahtuivat sitä katselemaan, osoittivat sitä toisillensa, tutkivat, puhelivat sille ja, mikä oli kaikkein pahinta, taputtelivat sitä. Ja tätä vaarallista kosketusta sen täytyi sietää. Mutta se saavutti tämän kärsivällisyyden; kehittyipä se vieläkin pitemmälle: herkesi olemasta hullunkurinen ja itsetietoinen. Ylevällä tavalla se otti vastaan noiden lukemattomien vieraiden jumalain huomion. Se alentui hyväksymään heidän alentuvaisuutensa. Kuitenkin oli siinä jotain, mikä esti käymästä liian tuttavalliseksi. He taputtivat sen päätä ja kulkivat edelleen, ollen mielissään omasta rohkeudestaan.

Mutta kaikki ei ollut Valkohampaalle niin helppoa. Juostessaan rattaiden perässä San Josén laitapuolella se kohtasi joukon pikkupoikia, jotka alinomaa heittelivät sitä kivillä. Mutta se tiesi, ettei ollut lupa ajaa takaa eikä tuhota heitä. Tässä sen oli pakko loukata itsensäsäilyttämisvaistoa; ja sen se tekikin, sillä se alkoi käydä kesyksi ja sivistykseen sopivaksi.

Siitä huolimatta ei Valkohammas kuitenkaan ollut aivan tyytyväinen moiseen järjestykseen. Sillä ei ollut mitään abstraktista käsitystä oikeudesta. Mutta itse elämään sisältyy jonkinlainen oikeudentunto, ja tämän mielestä oli kohtuutonta, ettei se saanut puolustautua kivittäjiä vastaan. Se oli unohtanut, että sen ja jumalain tekemän liiton mukaan nämä olivat velvolliset huolehtimaan siitä. Mutta eräänä päivänä isäntä hypähti ruoska kädessä kärryistä ja antoi pojille selkäsaunan. Sen koommin he eivät enää heitelleet kiviä, ja Valkohammas ymmärsi ja tyytyi siihen.

Se sai toisenkin samanlaatuisen kokemuksen. Kaupunkiin mentäessä oli tienristeyksessä kapakka, ja sen tienoilla oleili kolme koiraa, joiden tapana oli hyökätä sen kimppuun, kun se juoksi ohitse. Isäntä, joka tunsi Valkohampaan tuhoisan tappelutavan, teroitti sille yhtämittaa lakia, ettei sen pitänyt tapella. Tämä oli oppinut sen hyvin, mutta seurauksena oli, että se joutui aina kovaan ahdinkoon kulkiessaan kapakan ohitse. Ensimmäisen hyökkäyksen jälkeen sen ärinä piti kyllä nuo kolme koiraa loitolla; mutta ne seurailivat sitä luskuttaen ja härnäten. Tätä kesti jonkun aikaa. Kapakan miehet rupesivat yllyttämään koiria, ja eräänä päivänä he julkisesti usuttivat ne Valkohampaan kimppuun. Isäntä pysähdytti rattaat.

"Käy kiinni!" sanoi hän Valkohampaalle.

Mutta Valkohammas ei voinut uskoa sitä. Se katsoi isäntää ja katsoi koiria. Sitten se katsoi jälleen isäntään kiihkeästi ja kysyväisesti.

Isäntä nyökkäsi.

"Käy kiinni, poika. Syö suuhusi ne."

Valkohammas ei enää epäröinyt. Se kääntyi ja hypähti ääneti vainoojainsa keskelle. Kaikki kolme olivat sitä vastassa. Siinä äristiin ja muristiin ankarasti, hampaat iskivät vastatusten ja ruumiit kierivät hiekassa. Tomu nousi pilvenä ja verhosi taistelevat. Mutta muutaman minuutin perästä kaksi koiraa vääntelehti sorassa ja kolmas pakeni täyttä vauhtia. Se loikkasi ojan yli, livahti aidan lomitse ja kiiti kentän poikki. Valkohammas seurasi liukuen suden lailla ja vauhdilla, nopeasti ja ääneti, ja kentän keskellä se saavutti ja surmasi koiran.

Tämä kolminkertainen murha tuotti sille rauhan koirien puolelta. Juttu levisi pitkin laaksoa, ja asukkaat pitivät huolta siitä, etteivät heidän koiransa kiusanneet Tappelu-sutta.

NELJÄSKOLMATTA LUKU.
Viisas susi.

Kuukausia kului. Etelässä oli runsaasti ravintoa, jota sai työtä tekemättä, ja Valkohammas varttui lihavaksi ja eleli onnellisena. Se ei ollut vain maantieteellisessä etelässä, se oli elämän etelämaissa. Ihmisten ystävällisyys lämmitti sitä kuin aurinko, ja se versoi kuin hyvään maahan istutettu kukkanen.

Ja kuitenkin se pysyi jollain tavoin muista koirista erilaisena. Se tunsi lain paremmin kuin koirat, jotka eivät olleet koskaan kokeneet toisenlaista elämää, ja se noudatti lakia tarkemmin; mutta yhtä kaikki siinä piileskeli vielä hitunen villeyttä, ikäänkuin erämaa yhä asustaisi siinä ja susi vain nukkuisi.

Toisten koirien kanssa se ei ruvennut koskaan toveriksi. Yksinäisenä se oli elänyt omaan rotuunsa nähden, ja yksinäisenä se oli edelleenkin elävä. Lip-lipin ja koiralauman vaino penikkavuosina ja tappeluaika Kauno-Smithin palveluksessa olivat synnyttäneet siinä häipymättömän vastenmielisyyden koiria kohtaan. Sen elämä oli ohjattu luonnolliselta uraltaan, ja omaa lajiaan vältellen se oli aina pysytellyt ihmisten lähellä.

Valkohammas ei ollut milloinkaan osoittautunut taipuvaiseksi tunteitaan ilmaisemaan. Rakkautensa se oli tuonut ilmi vain päänsä isännän kainaloon kaivamalla ja saattamalla mielihyvän-murinaansa kuherruksen tapaisen sävyn. Mutta nyt sen oli sallittu keksiä kolmaskin keino. Jumalien nauru oli aina vaikuttanut siihen, tehnyt sen hulluksi, raivoisaksi. Mutta ei tullut kysymykseenkään suuttua rakastettuun isäntään, ja kun tämä jumala suvaitsi nauraa sille hyvänsuopaisella, leikkisällä tavalla, se joutui aivan neuvottomaksi. Se saattoi tuntea vanhan kiukun pistävänä pyrkivän esille, mutta kiukun oli taisteltava rakkautta vastaan. Se ei voinut suuttua; mutta jotain oli tehtävä. Ensin se pysyttelihe arvokkaana, ja silloin isäntä nauroi vieläkin kovemmin. Sitten se koetti olla vieläkin arvokkaampi, mutta isäntä nauroi entistään enemmän. Lopulta isännän nauru teki lopun sen arvokkaisuudesta. Sen leuat avautuivat hiukan, huulet kohosivat lievästi, ja silmiin tuli eriskummallinen ilme, joka oli pikemmin rakkautta kuin huumoria. Se oli oppinut nauramaan.

Isäntä teki usein ratsastusretkiä, ja hänen seuraamisensa oli Valkohampaan päävelvollisuuksia. Pohjolassa se oli palvellut reen eteen valjastettuna; mutta etelässä ei ollut rekiä, eivätkä koirat myöskään kuljettaneet taakkoja selässään. Siksi se nyt palveli uudella tapaa juoksemalla isännän hevosen rinnalla. Eikä pisinkään päivämatka uuvuttanut Valkohammasta. Se juoksi suden lailla, pehmeästi, väsymättä ja vaivattomasti, ja seitsemänkin peninkulmaa kuljettua se saapui terhakkana perille hevosen edellä.

Ratsastuksen yhteydessä Valkohammas oppi uuden tavan ilmaista ajatuksiaan, mutta sitä se käytti vain kahdesti koko elämässään. Ensi kerran se tapahtui, kun isäntä koetti totuttaa muuatta tulista täysiverikköä siihen, että veräjiä saattoi avata ja sulkea ratsastajan astumatta satulasta. Yhä uudelleen hän ohjasi ratsunsa veräjän viereen saadakseen sen suljetuksi, mutta aina hevonen pelästyi ja peräytyi. Joka kerralla se kävi yhä hermostuneemmaksi ja kiihkeämmäksi. Kun se kavahti pystyyn, isäntä painoi kannukset kylkiin ja pakotti sen jälleen laskemaan etujalat maahan, jolloin se alkoi potkia takajaloillaan. Valkohammas seurasi tätä näytäntöä yhä levottomammaksi käyden, kunnes se ei enää voinut hillitä itseään, vaan hypähti hevosen eteen ja haukkui kiukkuisesti ja varoittaen.

Vaikka se koettikin usein haukkua myöhemmin ja isäntäkin siihen yllytti, se onnistui vain kerran ja se tapahtui isännän ollessa poissa. Tapaus oli seuraava. Oltiin ratsastusmatkalla niittyjen poikki, kun hevosen edestä äkkiä kapsahti esiin jänis, jolloin ratsu heittäytyi hurjaan laukkaan, kompastui ja kaatui. Isäntä jäi alle ja taittoi jalkansa. Raivoisana Valkohammas karahti syyllisen hevosen kurkkuun, mutta isännän ääni hillitsi sen.

"Kotiin! Mene kotiin!" komensi isäntä havaittuaan vammansa.

Valkohampaan ei tehnyt mieli hylätä häntä. Isäntä aikoi kirjoittaa selityksen, mutta ei löytänyt taskustaan kynää eikä paperia. Jälleen hän komensi Valkohammasta lähtemään kotiin.

Tämä katseli häntä kaihoisasti, lähti liikkeelle, kääntyi sitten takaisin ja vinkui hiljaa. Isäntä puheli sille lempeästi, mutta vakavasti, ja se heristi korviaan kuunnellen tuskallisen tarkkaavana.

"Älä huolehdi, poikaseni", kuului puhe, — "mene vain kotiin. Mene kotiin kertomaan, miten minun on käynyt. Kotiin, sinä susi. Mene kotiin!"

Valkohammas tiesi kodin merkityksen, ja vaikk'ei se ymmärtänytkään isännän puheesta muuta, se tajusi tämän tahtovan, että se menisi kotiin. Se kääntyi ja ravasi vastahakoisesti tiehensä. Sitten se seisahtui epäröiden ja katsahti taakseen olkapäänsä ylitse.

"Mene kotiin!" kuului terävä käsky, ja tällä kertaa se totteli.

Valkohampaan saapuessa perille perhe istui kuistilla nauttien iltapäivän viileydestä. Se juoksi joukkoon läähättäen ja tomuisena.

"Weedon on palannut", huomautti perheen emäntä.

Lapset tervehtivät Valkohammasta ilohuudoin ja juoksivat sitä vastaan. Se karttoi niitä ja astui kuistille, mutta ne saartoivat sen kiikkutuolin ja aidan väliin. Se ärisi ja koetti tunkeutua lomitse. Lasten äiti katsoi huolestuneena sinnepäin.

"Minun täytyy myöntää, että se hermostuttaa minua lasten vuoksi", hän sanoi. "Pelkään, että se jonakin päivänä odottamatta käy niiden kimppuun."

Hurjasti äristen Valkohammas ryntäsi esiin nurkasta kumoten pojan ja tytön. Äiti kutsui heidät luokseen ja lohdutti heitä, mutta kehoitti jättämään Valkohampaan rauhaan.

"Susi on aina susi", huomautti tuomari Scott. "Ei niihin käy luottaminen."

"Mutta ei se ole susi", väitti Beth asettuen veljensä puolelle tämän poissa ollessa.

"Ei sinulla ole siihen muuta todistetta kuin Weedonin käsitys", jatkoi tuomari. "Hän vain olettaa, että Valkohampaassa on hiukan koiran verta, mutta siitä häh ei tiedä mitään, kuten hän itsekin tunnustaa. Mitä sen ulkomuotoon tulee —"

Hän ei päättänyt lausettaan. Valkohammas seisoi hänen edessään hurjasti muristen.

"Mene tiehesi! Alas, poika!" komensi tuomari Scott.

Valkohammas kääntyi isäntänsä vaimon puoleen. Tämä kirkaisi pelosta, kun se tarttui hampain hänen hameeseensa ja veti sitä, kunnes hauras kangas repeytyi. Nyt kaikkien huomio oli kiintynyt siihen. Se oli herennyt murisemasta ja seisoi pää pystyssä tuijottaen heitä kasvoihin. Sen kurkku työskenteli suonenvedontapaisesti, mutta ei synnyttänyt mitään ääntä; koko ruumis ponnisteli koettaen selviytyä jostain eriskummallisesta, joka pyrki ilmoille.

"Ettei se vain ole tullut hulluksi", sanoi Weedonin äiti. "Minä sanoin Weedonille pelkääväni, ettei lämmin ilmanala ole terveellinen napaseutujen eläimille."

"Luulen, että se koettaa puhua", lausui Beth.

Tällöin Valkohammas sai puhelahjan, ääni purkautui esille voimakkaana haukuntana.

"Weedonille on tapahtunut jotain", sanoi hänen vaimonsa päättäväisesti.

Kaikki olivat nyt pystyssä, ja Valkohammas juoksi portaita alas katsellen taakseen, seurasivatko toiset. Toisen ja viimeisen kerran elämässään se oli haukkunut ja saanut ajatuksensa ymmärretyksi.

Tämän tapahtuman jälkeen se sai lämpimämmän sijan Sierra Vistan asujanten sydämessä; yksinpä renkikin, jonka käden se oli raadellut, myönsi, että se oli viisas koira, vaikka olikin susi. Tuomari Scott pysyi yhä entisessä mielipiteessään ja kaikkien harmiksi todisti sen oikeaksi mittauksilla ja selityksillä, jotka hän sai tietosanakirjasta ja erinäisistä luonnontieteellisistä teoksista.

Päivät vierivät edelleen vuodattaen herkeämätöntä paistettaan Santa Claran laakson ylle. Mutta kun ne alkoivat käydä lyhyemmiksi ja Valkohampaan toinen talvi etelässä saapui, se teki omituisen havainnon. Collien hampaat eivät olleetkaan enää terävät. Sen puraisut olivat niin leikillisiä ja lempeitä, etteivät ne tehneetkään kipeätä. Valkohammas unohti, että tuo toinen oli tehnyt sen elämän raskaaksi, ja kun tämä kujeili sen ympärillä, se vastasi juhlallisesti, koettaen olla leikillinen, mutta muuttuen vain naurettavaksi.

Eräänä päivänä naaras houkutteli sen pitkälle retkelle halki niittyjen, metsään. Oli juuri sellainen iltapäivä, jolloin isännän oli tapana lähteä ratsastamaan, ja Valkohammas tiesi tämän. Hevonen seisoi satuloituna oven edessä. Mutta siinä oli jotain syvemmällä kuin kaikki opitut lait, kuin tavat, jotka olivat sitä muokanneet, syvemmällä kuin rakkaus isäntää kohtaan, kuin itse halu elää. Ja kun Collie epäröinnin hetkellä töykkäsi sitä ja livisti tiehensä, se kääntyi seuraamaan. Sinä päivänä isäntä sai ratsastaa yksinään; ja metsässä Valkohammas juoksi rinnan Collien kanssa, kuten sen emo Kitshi ja vanha Silmäpuoli olivat menneinä aikoina juosseet hiljaisessa pohjolan salossa.

VIIDESKOLMATTA LUKU.
Siunattu susi.

Näihin aikoihin sanomalehdet olivat täynnä kertomuksia eräästä pahantekijästä, joka rohkeasti oli paennut San Quentinin vankilasta. Hän oli hurja mies. Jo alun pitäen hän oli muodostunut luonteeltaan vinoksi, eikä se suinkaan ollut parantunut yhteiskunnan muokkaamana. Yhteiskunnan kädet ovat kovat, ja tämä mies oli räikeä näyte sen käsialasta. Hän oli peto — tosin ihmispeto, mutta siitä huolimatta niin hirvittävä, että hänet voi parhaiten lukea lihansyöjäin joukkoon.

San Quentinin vankilassa hän oli osoittautunut parantumattomaksi. Rangaistus ei ollut saanut hänen uhmaansa murretuksi. Hän saattoi kuolla valittamatta ja viimeiseen asti taistellen, mutta hän ei voinut elää kuritusta sietäen. Kuta hurjemmin hän taisteli, sitä kovakouraisemmin yhteiskunta häntä piteli, ja kovakouraisuus taas teki hänet vain hurjemmaksi. Pakkonuttu, nälkä ja pieksäminen eivät olleet Jim Hallille soveltuvia kasvatuskeinoja; mutta juuri niitä häneen nähden käytettiin. Niitä hän oli saanut osakseen siitä pitäen, kuin hän eli pienenä poikasena San Franciscon slummeissa, jolloin hän vielä oli pehmeää savea ja taipuisa muodostumaan yhteiskunnan käsissä.

Ollessaan kolmatta kertaa vankilassa Jim Hall kohtasi vartijan, joka oli melkein yhtä kurja peto kuin hän itse. Vartija kohteli häntä kunnottomasti, valehteli hänestä johtajalle, sai riistetyksi häneltä kaikki edut, vainosi häntä. He erosivat toisistaan siinä, että vartijalla oli avainkimppu ja revolveri, Jim Hallilla oli vain tyhjät kädet ja hampaat. Mutta eräänä päivänä hän hyökkäsi vartijan kimppuun ja upotti hampaansa tämän kurkkuun kuten petoeläin ikään.

Tämän jälkeen Jim Hall joutui parantumattomain selliin. Siinä hän eli kolme vuotta. Selli oli kauttaaltaan raudasta. Hän ei päässyt siitä milloinkaan ulos. Hän ei nähnyt koskaan taivasta eikä auringonpaistetta. Päivä oli hämärää ja yö mustaa äänettömyyttä. Hän oli elävältä haudattuna rautahaudassa. Hän ei nähnyt ainoatakaan elävää olentoa, ei puhellut yhdenkään ihmisen kanssa. Kun hänelle työnnettiin ruokaa, hän karjui kuin peto. Kaikkia hän vihasi. Yöt ja päivät hän saattoi mölytä koko maailmaa vastaan raivoten. Sitten hän ei päästänyt ääntäkään kokonaisiin viikkoihin, raadellen mustassa hiljaisuudessa omaa sieluaan. Hän oli ihminen ja hirviö, kauhun luoma niin kammottava, kuin milloinkaan on kummitellut hullaantuneiden aivojen harhanäyissä.

Ja sitten hän karkasi eräänä yönä. Johtaja sanoi, että se oli mahdotonta, mutta koppi oli tyhjä ja sen kynnyksellä makasi vartija kuolleena. Kahden toisen vartijan ruumiit osoittivat, mitä tietä hän oli kulkenut vankilan halki ulkomuureille, ja hän oli tappanut paljain käsin melua karttaakseen.

Hänellä oli hallussaan murhattujen vartijoiden aseet, ja nyt hän oli kuin elävä asevarasto, joka pakeni vuorien ylitse yhteiskunnan järjestyneen voiman ahdistamana. Hänen hengestään oli luvattu suuri palkinto. Ahnaat talonpojat vahtivat häntä pyssy kädessä. Hänen verellään saattoi kenties suorittaa jonkun kiinnityslainan tai lähettää poikansa kouluun. Kansalaiset, jotka kunnioittivat laillista järjestystä, ottivat luodikon seinältä ja lähtivät häntä tavoittelemaan. Parvi verikoiria seurasi hänen verisiä jälkiään. Ja lain vainukoirat, yhteiskunnan palkatut tappelueläimet, pysyttelivät puhelimen ja lennättimen ja ylimääräisten junain avulla yöt ja päivät hänen kintereillään.

Toisinaan he saavuttivat hänet, ja miehet astuivat kohti kuin sankarit tai ryntäsivät rautalanka-aitojen lävitse ihastuttaen yleisöä, joka luki näistä tapahtumista aamiaispöydässä. Sellaisten kohtausten jälkeen kuljetettiin kaupunkeihin kuolleita ja haavoittuneita, ja heidän sijaansa astui uusia miehiä, joiden mieli paloi ihmisajoon.

Ja sitten Jim Hall katosi. Turhaan verikoirat etsivät hävinneitä jälkiä. Etäisissä laaksoissa aseelliset miehet vangitsivat rauhallisia karjanpaimenia pakottaen heitä tekemään selkoa itsestään. Ja kymmenkunnassa paikassa löysivät ahnaat verihinnan himoitsijat Jim Hallin jäännökset.

Sillä välin luettiin Sierra Vistassakin sanomalehtiä, enemmän levottomuuden kuin mielenkiinnon vallassa. Naiset pelkäsivät. Tuomari Scott hymähteli ja nauroi, mutta syyttä, sillä Jim Hall oli tullut tuomituksi, kun tuomari johti viimeistä kertaa oikeudenkäyntiä. Ja tuomioistuimen edessä Jim Hall oli julistanut, että vielä koittaisi päivä, jolloin hän kostaisi tuomarille, joka oli hänet tuominnut.

Kerrankin Jim Hall oli oikeassa. Hän oli syytön siihen rikokseen, josta hänet tuomittiin. Koska häntä oli rangaistu varemmin jo kaksi kertaa, määräsi tuomari Scott hänelle viisikymmentä vuotta vankeutta.

Tuomari Scott ei ollut kaikkitietävä, eikä hän tietänyt, että hän oli osallisena poliisien salaliitossa, että todistukset olivat tekaistuja ja todistajat vannoivat väärin, että Jim Hall oli syytön. Eikä Jim Hall puolestaan tietänyt, että tuomari Scott oli vain harhaan johdettu. Hän luuli, että tuomari tunsi koko asian ja oli poliisin kanssa tehnyt salaliiton tuon suunnattoman vääryyden toteuttamiseksi. Kun siis tuomari Scott julisti, että Jim Hall oli elävänä haudattava viideksikymmeneksi vuodeksi, niin tämä, vihaten koko yhteiskuntaa, joka häntä piteli pahoin, nousi ja raivosi lakituvassa, kunnes puolikymmentä hänen kiiltonappisista vainolaisistaan sai hänet nujerretuksi. Tuomari Scott oli hänelle vääryyden kulmakivi, ja tuomari Scottiin hän kohdisti kaiken raivonsa ja uhkauksensa tulevasta kostosta. Sitten Jim Hall vietiin hautaansa ... ja pääsi karkuun.

Näistä asioista ei Valkohammas tietänyt mitään. Mutta sen ja Alicen, isännän vaimon välillä oli olemassa muuan salaisuus. Joka yö, Sierra Vistan mentyä levolle, hän nousi ja päästi Valkohampaan nukkumaan isoon eteiseen. Valkohammas ei ollut kotikoira eikä sen sallittu nukkua sisällä talossa. Sen vuoksi rouva hiipi varhain joka aamu alas ja päästi sen ulos, ennenkuin muu perhe heräsi. Eräänä sellaisena yönä, koko talon nukkuessa, Valkohammas heräsi ja makasi aivan hiljaa. Ja hiljaa se nuuski ilmaa ja havaitsi siitä, että jokin vieras jumala oli saapuvilla. Sen korviin osui ääniä kertoen vieraan jumalan liikuskelevan. Valkohammas ei päästänyt mitään kiukkuista huutoa, sellainen ei ollut sen tapa. Vieras jumala asteli hiljaa, mutta vielä hiljempaa liikkui Valkohammas, sillä kun ei ollut mitään vaatteita kahnaamassa ruumista vastaan. Se seurasi ääneti. Erämaassa se oli pyydystänyt riistaa, joka oli suunnattoman arkaa, ja se tiesi, kuinka edullista yllättäminen oli.

Vieras jumala seisahtui rappusten alapäähän ja kuunteli, ja Valkohammas oli kuin kuollut, niin liikkumattomana se vaani ja odotti. Noita rappusia myöten noustiin isännän ja hänen rakkaimpansa luo. Valkohammas pörrötti karvojaan, mutta vartosi. Vieraan jumalan jalka nousi. Hän alkoi nousta rappusia ylös.

Ja silloin Valkohammas iski. Se ei päästänyt mitään varoitusta, ei ilmaissut tekoansa heikoimmallakaan ärähdyksellä. Se nosti ruumiinsa ilmaan valmistuen hyppäykseen ja karahti vieraan jumalan selkään. Valkohammas tarrautui etukäpälillään miehen hartioihin ja upotti samalla hampaansa hänen niskaansa. Se pysyi kiinni hetkisen, kyllin kauan kiskaistakseen jumalan selälleen. Yhdessä he romahtivat lattialle. Valkohammas hypähti erilleen, ja miehen yritellessä pystyyn se iski jälleen hampaillaan.

Sierra Vista heräsi säikähtyneenä. Alhaalta kuului melskettä, ikäänkuin parikymmentä paholaista olisi kamppaillut. Kajahti laukauksia. Kerran miehen ääni kiljahti kauhua ja tuskaa ilmaisten. Kuului ankaraa ärinää ja murahduksia, ja yli kaiken saattoi erottaa, kuinka huonekaluja ja laseja murskautui.

Mutta melske hiljeni melkein yhtä nopeasti, kuin se oli syntynytkin. Kamppailu oli kestänyt vain kolmisen minuuttia. Säikähtynyt perhe oli kokoontunut rappusten yläpäähän. Alhaalta kuului kuin mustasta kuilusta korisevaa ääntä, ikäänkuin ilman pulputessa esiin veden lävitse. Toisinaan tämä ääni muuttui sihiseväksi, melkein vihellykseksi. Mutta tämäkin hiljeni nopeasti ja kuoli. Sitten ei pimeästä kuulunut muuta kuin jonkun elävän raskasta huohotusta sen koettaessa vaivoin vetää henkeään.

Weedon Scott väänsi nappulaa, ja portaat ja eteinen valahtivat kirkkaan valoisiksi. Sitten hän ja tuomari laskeutuivat varovaisesti alas revolverit kädessä. Varovaisuus ei ollut tarpeen. Valkohammas oli suorittanut työnsä perinpohjaisesti. Keskellä kumottuja ja murskattuja huonekaluja makasi muuan mies, puoleksi kyljellään, kasvot käsivarren suojassa. Weedon Scott kumartui alas, siirsi käsivarren syrjään ja käänsi miehen kasvot ylöspäin. Kaulassa ammottava haava osoitti, millä tavoin hän oli saanut surmansa.

"Jim Hall", sanoi tuomari Scott, ja isä ja poika katsoivat merkitsevästi toisiinsa.

Sitten he kääntyivät Valkohampaan puoleen. Sekin makasi kyljellään. Sen silmät olivat sulkeutuneet, mutta luomet kohoutuivat hiukan sen koettaessa katsoa heihin, kun he kumartuivat sen puoleen, ja häntä värisi huomattavasti yrittäessään turhaan liehua. Weedon Scott taputti sitä, ja sen kurkussa korisi mielihyvän murina. Mutta perin heikko se oli, ja pian sekin taukosi. Silmäluomet sulkeutuivat ja koko ruumis näytti herpoutuvan ja lysähtävän kokoon.

"Se on aivan lopussa, poika parka", sanoi isäntä.

"Koetetaan sentään", arveli tuomari lähtien puhelimelle.

"Totta sanoen sillä on yksi mahdollisuus tuhannesta", selitti eläinlääkäri puuhailtuaan puolitoista tuntia Valkohampaan ääressä.

Päivä alkoi sarastaa akkunain lävitse ja tehdä sähkövalon kalpeaksi. Lapsia lukuunottamatta koko perhe oli kerääntynyt eläinlääkärin luo kuulemaan hänen tuomiotaan.

"Yksi taittunut takajalka", hän jatkoi. "Kolme taittunutta kylkiluuta, ja ainakin yksi niistä on lävistänyt keuhkot. Sen veri on vuotanut melkein kuiviin. Myöskin on varsin luultavaa, että se on saanut sisäisiä vammoja. Varmaankin sen päälle on hypätty. Ja sitten vielä kolme luodinreikää läpi koko ruumiin! Yksi mahdollisuus tuhannesta on jo aika uskallettua. Ei ole yhtä mahdollisuutta kymmenestäkääntuhannesta."

"Mutta me emme saa jättää käyttämättä ainoatakaan mahdollisuutta, jos siitä on vain apua", huudahti tuomari. "Maksakoon se mitä tahansa. Käsitelkää sitä X-säteillä — millä hyvänsä — Weedon, sähkötä heti San Franciscoon tohtori Nicholsille. — Älkää pahastuko tohtori, kyllähän ymmärrätte, nyt täytyy käyttää jokaista keinoa."

Eläinlääkäri hymyili suopeasti.

"Tietysti minä ymmärrän. Sen hyväksi kannattaa tehdä kaikki. Sitä täytyy hoitaa kuin ihmistä ikään, kuin sairasta lasta. Älkää unohtako, mitä sanoin lämpömäärästä. Tulen takaisin kello kymmeneltä."

Valkohammasta hoidettiinkin kuin ihmistä. Tuomari Scott ehdotti otettavaksi koulittua sairaanhoitajatarta, mutta sitä vastustivat ankarasti tytöt, he tahtoivat suorittaa työn itse. Ja Valkohammas voitti sen yhden mahdollisuuden kymmenestätuhannesta, jota lääkäri oli pitänyt epäiltävänä.

Viimeksimainittua ei käynyt moittiminen, vaikka hän olikin erehtynyt. Kaiken ikänsä hän oli hoitanut ja leikannut sivistyneessä yhteiskunnassa eläviä, jotka viettivät suojattua elämää ja polveutuivat samanlaisista esivanhemmista. Valkohampaaseen verrattuina ne olivat hentoja ja pehmeitä, eikä siinä otteessa, jolla ne tarrautuivat elämään, ollut paljoakaan voimaa. Valkohammas oli tullut suoraan erämaasta, missä heikot varhain hukkuvat eikä kenellekään suojaa suoda. Sen isässä ja emossa ei ollut kummassakaan heikkoutta, ei myöskään näitä varemmisssa sukupolvissa. Valkohammas oli saanut perinnöksi rautaisen rakenteen ja erämaalle ominaisen elinvoiman, ja se pysyi kiinni elämässä sekä mieleltään että ruumiiltaan sitkeydellä, joka vanhastaan kuuluu kaikille luontokappaleille.

Viikkoja sai Valkohammas viettää vankina kipsisiteiden ja kääreiden kahlehtimana, voimatta tehdä pienintäkään liikettä. Se nukkui tuntikausia ja näki viljalti unia, ja sen sielun kautta liikkui loputon sarja pohjolan kuvia. Kaikki menneisyyden aaveet heräsivät ja elivät sen sielussa. Uudelleen se asusti luolassa Kitshin kera, ryömi vavisten Ison Majavan luo hänen valtaansa alistuakseen, juoksi henkensä edestä Lip-lipin ja hulluna ulvovan penikkalauman tieltä.

Se juoksi jälleen äänettömänä erämaan halki pyydystäen nälkäkuukausina ruokaansa; ja toisinaan se kiiti vetojoukkueen etunenässä kuullen Mit-san ja Ison Majavan suoliruoskain läjähtävän takanaan ja heidän ääntensä huutavan: raa! raa! kun tultiin ahtaaseen kohtaan ja joukkue, lävitse päästäkseen, vetäytyi kokoon kuin viuhka. Se eli uudestaan päivänsä Kauno-Smithin luona ja taisteli vielä kerran kaikki taistelunsa. Sellaisina hetkinä se vinkui ja murisi unessaan, ja ne, jotka katselivat, sanoivat sen näkevän pahoja unia.

Muuan näistä painajaisista tuotti sille aivan erityisesti kärsimyksiä — nimittäin kolisevat ja helisevät raitiovaunut, jotka siitä tuntuivat suunnattomilta ilveksiltä. Se oli makaavinaan pensaiden suojassa odotellen, että orava uskaltaisi puustaan kyllin etäälle. Silloin, juuri kun se hyökkäsi kimppuun, orava muuttuikin raitiovaunuksi, joka kohosi sen yläpuolelle uhkaavana ja peloittavana kuin vuori, kiljuen ja kilisten ja sylkien tulta. Tuntui samalta kuin sen ärsyttäessä haukkaa alas pilvistä. Alas se syöksyi taivaan sinestä, ja sen kimppuun hyökätessä se muuttuikin tuoksi kaikkialla vainoovaksi raitiovaunuksi. Väliin se oli olevinaan Kauno-Smithin häkissä. Ulkopuolelle kerääntyi miehiä, ja se tiesi, että taistelu oli tulossa. Se vahti ovea nähdäkseen vastustajansa tulevan. Ovi avautui ja siitä ryntäsi taas tuo kamala vaunu. Näin tapahtui tuhansia kertoja, ja joka kerta se herätti yhtä elävän ja suunnattoman kauhun.

Sitten koitti päivä, jolloin viimeinen side otettiin pois. Se oli juhlapäivä. Koko Sierra Vista oli kerääntynyt katsomaan. Isäntä raaputti sen korvia, ja se urisi lemmenlauluaan. Isännän vaimo nimitti sitä "Siunatuksi sudeksi", nimi saavutti hyväksymistä, ja kaikki naiset sanoivat sitä Siunatuksi sudeksi.

Se koetti nousta seisomaan, mutta vaipui useita kertoja yritettyään voimattomana maahan. Se oli maannut niin kauan, että lihakset olivat menettäneet taitonsa ja kaikki voima oli kaikonnut niistä. Hiukan tämä heikkous sitä hävetti, tuntui muka siltä, että se nyt petti jumalat, joiden palveluksessa se oli. Tämän vuoksi se koetti urheasti nousta; viimein se seisoikin jaloillaan, huojuen ja hoippuen sinne ja tänne.

"Siunattu susi!" huudahtivat naiset kuorossa.

Tuomari Scott silmäili heitä voitonriemuisena.

"Tepä sen sanoitte", hän sanoi. "Sitähän minä olen koko ajan väittänyt. Tavallinen koira ei olisi kyennyt sellaista tekemään. Susi se on."

"Siunattu susi", korjasi tuomarin vaimo.

"Niin, Siunattu susi", myönsi tuomari. "Ja siten minä aion tästä lähtien sitä nimittää."

"Sen täytyy oppia uudestaan kävelemään", virkkoi lääkäri; "olisi parasta aloittaa nyt heti. Ei se tee mitään. Viekää se vain ulos pihalle."

Ja ulos se astelikin kuin kuningas, ympärillään koko Sierra Vista valmiina hoivaamaan. Se oli perin heikko, ja kun se pääsi ruohokentälle, se laskeutui pitkälleen ja levähti.

Sitten se jatkoi matkaansa. Valkohampaan lihaksiin tuli vähitellen voimaa, ja veri alkoi kiitää niiden kautta. Jouduttiin tallien luo, ja siellä makasi ovella Collie ympärillään puoli tusinaa pikkaraisia penikoita, jotka kisailivat päivänpaisteessa.

Valkohammas katseli ihmetellen. Collie ärisi sille varoitellen, ja se pysyikin huolellisesti loitolla. Silloin isäntä työnsi kenkänsä kärjellä yhtä noista kömpivistä olennoista Valkohammasta kohti. Se pörrötti epäluuloisena karvojaan, mutta isäntä vakuutti sille, että kaikki oli paikallaan. Collie, jota muuan naisista piteli sylissään, vartioi sitä mustasukkaisena ja vakuutti äristen, ettei kaikki ollut paikallaan.

Penikka piehtaroi sen edessä. Se luimisti korviaan ja tarkkasi uteliaana. Molempien kuonot koskettivat toisiaan, ja se tunsi penikan pienen lämpöisen kielen lipuvan pitkin huuliaan. Valkohampaan kieli työntyi esiin, se ei tietänyt miksi, ja se nuoleskeli penikan kuonoa.

Jumalat tervehtivät tätä toimitusta käsiään taputellen ja ihastunein huudoin. Valkohammas oli ymmällään ja katsoi heihin kuin arvoitukseen. Sitten heikkous sai jälleen vallan ja se laskeutui pitkälleen, korvat luimussa, pää sivulle painuneena, penikkaa tarkastellen. Toisetkin penikat kömpivät sitä kohti Collien suureksi harmiksi, ja vakavana se salli niiden kiivetä ja kuppelehtia ylitsensä. Ensinnä, jumalain paukuttaessa suosiotaan, siinä ilmeni hitunen entistä itsetietoisuutta ja noloutta. Mutta tämä katosi penikkain kuperkeikkain jatkuessa, ja se makasi silmät puolittain ummessa, torkahtaen raukeana päivänpaisteeseen.