*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 45197 ***

SUSIKOIRA

Kirj.

Jack London


Suom. ["Whitefang"] Toivo Wallenius



Otava, Helsinki, 1918.



SISÄLLYS:

1. Saaliin jäljissä.
2. Naarassusi.
3. Nälkähuuto.
4. Taistelu.
5. Luola.
6. Harmaa pentu.
7. Maailman seinä.
8. Erämaan laki.
9. Tulen luojat.
10. Orjuudessa.
11. Hylkiö.
12. Jumalien jäljillä.
13. Sopimus.
14. Nälänhätä.
15. Heimonsa vihollinen.
16. Hullu jumala.
17. Vihan valta.
18. Kuoleman kourissa.
19. Hurjimus.
20. Rakkauden valta.
21. Pitkällä matkalla.
22. Etelässä.
23. Jumalan kotona.
24. Viisas susi.
25. Siunattu susi.




ENSIMMÄINEN LUKU.

Saaliin jäljissä.


Jäätyneen vesireitin molemmin puolin kohosi uhkaavana tummaa
kuusimetsää. Tuuli oli äskettäin riistänyt puilta niiden valkoisen
huurrevaipan, ja ne näyttivät nojautuvan toisiaan kohti mustina ja
turmaa ennustavina häipyvässä valossa. Kaikkialla vallitsi hiljaisuus.
Itse maa oli autio ja eloton, vailla pienintäkin liikettä; seutu oli
niin kolkko ja kolea, ettei siinä ollut edes alakuloisuudenkaan leimaa.
Ilmenihän siinä kuin pieni pilkahdus naurua, mutta naurua sellaista,
joka on alakuloisuuttakin hirveämpää, -- naurua, joka oli ilotonta
kuin sfinksin hymy ja kylmää kuin pakkanen, naurua, jossa oli
järkkymättömyyden julmuutta. Niin nauroi ylivaltainen ja käsittämätön
ikuisuus viisaudessaan elämän turhuudelle ja ponnistuksille. --
Sellainen oli tämä erämaa -- villi, jääsydäminen pohjolan erämaa.

Mutta olipa siinä sittenkin elämää, uhmaten liikkuvaa elämää. Alaspäin
jäätynyttä vesireittiä pitkin ponnistelihe sarja susimaisia koiria.
Niiden henki hyytyi ilmassa pursutessaan suusta höyrypilvinä, jotka
laskeutuivat eläinten karvoihin ja muuttuivat jääkiteiksi. Koirilla oli
nahkavaljaat, ja nahkahihnoin ne olivat kiinnitetyt rekeen, jota ne
kiskoivat perässään. Reki oli vailla jalaksia. Se oli tehty lujasta
koivuntuohesta ja lepäsi lumella koko pohjallaan. Keulapää oli
väännetty ylöspäin painamaan reen alle pehmeätä lunta, joka kohosi
aallon lailla sen edessä. Reessä sijaitsi tiukasti köytettynä pitkä ja
kapea laatikko. Olipa siinä muitakin esineitä -- huopapeitteitä,
kirves, kahvipannu ja paistinpannu; mutta huomattavin, eniten tilaa
viepä oli tuo pitkä ja kapea laatikko.

Koirien edellä ponnisteli mies isoilla lumikengillä. Reen perässä
ponnisteli toinen mies. Reessä makasi laatikossa kolmas mies, jonka
ponnistukset olivat päättyneet, -- mies, jonka erämaa oli voittanut ja
iskenyt kumoon, niin ettei hän enää milloinkaan ollut nouseva
kamppailemaan. Erämaa ei rakasta liikuntoa. Elämä sitä loukkaa, sillä
elämä on liikuntoa; ja erämaa pyrkii aina tuhoamaan liikuntoa. Se
jäädyttää veden estääkseen sitä virtaamasta mereen; se pakottaa mahlan
ulos puista, kunnes ne ovat paleltuneet voimakasta sydäntään myöten; ja
hurjimmin ja hirmuisimmin erämaa kiusaa ja ruhjoo ihmistä -- ihmistä,
joka on elämän rauhattomin ilmaus, joka alati vastustelee määräystä,
että kaiken liikunnon täytyy lopulta tauota.

Mutta edellä ja takana ponnistelivat säikkymättä ja lannistumatta
molemmat miehet, jotka eivät olleet vielä kuolleet. Ruumiin verhona
heillä oli turkiksia ja pehmeätä, parkittua nahkaa. Silmäripset, posket
ja huulet olivat niin perin pohjin huurrekiteiden peitossa, ettei
kasvoja voinut erottaa. Tämä saattoi heidät näyttämään aavenaamioilta,
kummitusmaailman hautaansaattajilta, jotka kuljettivat jotain
aavevainajaa kalmistoon. Mutta kaikesta huolimatta he olivat ihmisiä,
jotka tunkeutuivat autiuden ja ivan ja hiljaisuuden maan halki,
suunnattomaan seikkailuun antautuneita pikkuruisia seikkailijoita,
kamppaillen vasten maailmaa, joka oli yhtä etäinen ja outo ja eloton
kuin avaruuden pohjattomat syvänteet.

He matkasivat sanaakaan virkkamatta, säästellen henkeään ruumiin
ponnistuksiin. Joka taholla vallitsi äänettömyys, painostaen heitä
melkein kuin koskettamalla. Se vaikutti heidän mieleensä kuten syvän
veden ankara paine sukeltajan ruumiiseen. Se musersi heidät äärettömän
tyhjyyden ja muuttamattoman lain painolla. Se ruhjoi heidät heidän oman
mielensä etäisimpään kolkkaan, pusertaen heistä, kuten mehun
rypäleistä, ihmissielun kaiken väärän kiihkon ja intoilun ja
sopimattoman ylpeilyn, kunnes he tuntuivat mielestään äärellisiltä ja
pieniltä, pisteiltä ja hiukkasilta, jotka liikuskelivat heikon
oveluuden ja vähäisen viisauden ohjaamina keskellä suurten sokeiden
luonnonvoimain kisailua.

Kului tunti, kului toinenkin. Lyhyen, auringottoman päivän kalpea valo
alkoi häipyä, kun hiljaisen ilman halki kajahti heikko etäinen ääni. Se
kohosi korkeammaksi nopeasti liukuen, kunnes ennätti ylimpään
kohtaansa, jota se väristen ja jännittyneenä venytti, heiketäkseen
sitten verkalleen kuulumattomiin. Se olisi saattanut olla kadotetun
sielun valitusta, ellei siitä olisi kajahtanut jonkinlaista alakuloista
vimmaa ja nälkäistä kiihkoa. Etumainen mies käänsi päätään, kunnes
kohtasi perässä kulkevan katseen. Ja sitten he nyökkäsivät toisilleen
tuon kapean, pitkän laatikon ylitse.

Kajahti toinen huuto, viiltäen hiljaisuuden halki terävästi kuin
veitsi. Molemmat miehet panivat merkille äänen suunnan. Se kuului
takaapäin, jostakin lumilakeudelta, jonka poikki he vast'ikään olivat
kulkeneet. Siihen vastasi kolmas huuto, tullen sekin takaapäin ja
toisen huudon vasemmalta puolen.

"Ne ovat meidän jäljissämme, Bill", sano etumainen mies.

Hänen äänensä kuului käheältä ja epätodelliselta, ja puhuminen vaati
häneltä ilmeistä ponnistusta.

"Liha on vähissä", vastasi hänen toverinsa. "En ole päiväkausiin nähnyt
jäniksen merkkiäkään."

Sen jälkeen he eivät puhuneet enempää, vaikka heidän korvansa
tarkkasivatkin ajohuutoja, joita yhä edelleen kajahti heidän takanaan.

Pimeän tullen he ohjasivat koirat vesireitin varrella olevaan
kuusikkoon ja leiriytyivät sinne. Nuotion ääreen sijoitettu arkku sai
olla istuimena ja pöytänä. Tulen ulommalle puolelle ryhmittyneet
susikoirat murisivat ja ärhentelivät keskenään, mutta eivät näyttäneet
ensinkään halukkailta poistumaan pimeyteen.

"Henry, minun mielestäni ne pysyttelevät merkillisen lähellä leiriä",
huomautti Bill.

Henry, joka istui kyyryllään tulen ääressä ja sovitteli kahvipannua
jääpaloineen asemilleen, vain nyökkäsi. Eikä hän puhunut, ennenkuin oli
jälleen asettunut arkulle ja ruvennut syömään.

"Kyllä ne tietävät, missä niiden nahka on turvassa", virkkoi hän.
"Parempi syödä itse kuin joutua syötäväksi. Viisaita elukoita, nuo
koirat."

Bill pudisti päätään. "No, enpä juuri tiedä", virkkoi hän.

Toveri katsahti häneen kummastellen. "En ole koskaan ennen kuullut
sinun sanovan, etteivät ne olisi viisaita", huomautti hän.

"Henry", sanoi toinen jauhaen miettiväisenä papujaan. "Satuitko
huomaamaan, kuinka koirat mellastivat niitä syöttäessäni?"

"Kyllähän ne pyristelivät tavallista enemmän", myönsi Henry.

"Kuinka monta koiraa meillä on, Henry?"

"Kuusi."

"No niin, Henry.".. Bill vaikeni hetkeksi, jotta hänen sanansa saisivat
suuremman merkityksen. "Niinkuin sanoit, Henry meillä on kuusi koiraa.
Otin kuusi kalaa laukusta. Annoin kalan kullekin koiralle ja, Henry,
kaloja oli yksi liian vähän."

"Laskit väärin."

"Meillä on kuusi koiraa", toisti toinen rauhallisena. "Otin kuusi
kalaa. Korvapuoli ei saanut kalaansa. Palasin sitten laukulle ja vein
sillekin kalan."

"Meillä on vain kuusi koiraa", virkkoi Henry.

"Henry", jatkoi Bill, "en tahdo sanoa, että ne olivat kaikki koiria,
mutta seitsemän sai kalansa kukin."

Henry herkesi syömästä katsahtaakseen nuotion yli ja laskeakseen
koirat.

"Kuusi niitä on nyt", hän sanoi.

"Näin yhden juoksevan tiehensä", ilmoitti Bill rauhallisen varmasti.
"Näin seitsemän."

Henry katsoi häneen säälien ja lausui: "Olen kerrassaan iloinen, kun
tämä retki kerran päättyy."

"Mitä sinä sillä tarkoitat?" kysyi Bill.

"Tarkoitan, että tämä meidän taakkamme alkaa koskea sinun hermojasi ja
että sinä rupeat näkemään näkyjä."

"Sitä minäkin ajattelin", vastasi Bill vakavana. "Ja sitten, kun näin
sen juoksevan tiehensä lumen poikki, tarkastin lunta ja näin sen
jäljet. Sitten laskin koirat, ja niitä oli edelleen kuusi, jäljet ovat
vieläkin tuolla lumessa. Haluatko nähdä ne? Näytän ne sinulle."

Henry ei vastannut, vaan jauhoi edelleen äänetönnä, kunnes annoksensa
syötyään siemaisi palan painimeksi vielä kupillisen kahvia. Hän
pyyhkäisi suutaan kätensä selällä ja sanoi:

"Taidat sitten ajatella, että se oli --"

Hänet keskeytti pitkä, valittava huuto, joka hurjan surullisena kajahti
pimeydestä. Hän pysähtyi sitä kuuntelemaan, sitten hän lopetti
lauseensa, heilauttaen kättään ääntä kohti: "-- yksi noista?"

Bill nyökkäsi. "Ajattelisin, hitto vie, paljon mieluummin sitä kuin
mitään muuta. Huomasithan itsekin, kuinka koirat ärhentelivät?"

Kajahti huuto toisensa jälkeen, kuului vastauksia, ja hiljainen autius
oli muuttunut hullujenhuoneeksi. Joka taholta kiiriskeli ulvontaa, ja
koirat ilmaisivat pelkonsa kyyristyen yhteen rykelmään ja niin lähelle
nuotiota, että kuumuus kärvensi niiden turkkia. Bill heitti tuleen
enemmän puita, ennenkuin sytytti piippunsa.

"Taidatpa olla hiukan allapäin", sanoi Henry.

"Henry" ... Hän imi miettiväisenä jonkun aikaa piippuaan, ennenkuin
jatkoi. "Henry, minä tässä tuumailin, että hän on, hitto vie,
onnellisempi, kuin sinä ja minä milloinkaan voimme olla."

Hän osoitti kolmatta henkilöä viittaamalla peukalollaan laatikkoon,
jolla he istuivat.

"Sinä ja minä, Henry, kun me kuolemme, niin olemme onnellisia, jos
saamme raatojemme päälle niin paljon kiviä, etteivät koirat pääse
kimppuun."

"Mutta meillä ei olekaan omaisia eikä rahaa eikä muuta sellaista, kuten
hänellä", puuttui Henry puolestaan puheeseen. "Ei sinulla eikä minulla
juuri ole varoja pitkämatkaisiin hautajaisiin."

"Kyllä minua vain ihmetyttää, Henry, että tämänkaltainen miekkonen,
joka omassa maassaan on paroni vai mikä lie ja jonka ei koskaan ole
tarvinnut huolehtia muonasta eikä peitteistä -- että lähteekin
tallustamaan kaikenlaisia hylkymaita, maailman ääriä -- sitä minä en
juuri käsitä."

"Hän olisi voinut elää aika vanhaksi, jos olisi pysynyt kotonaan",
myönsi Henry.

Bill avasi suunsa sanoakseen jotain, mutta muutti mielensä. Sen sijaan
hän viittasi pimeyteen, joka muurin tavoin ahdistavana piiritti heitä
kaikilta tahoilta. Tuossa sysi pimeydessä ei voinut erottaa mitään
muotoja, näkyi vain silmäpari, joka kiilui kuin tuliset hiilet. Henry
osoitti päällään toiseen pariin -- ja kolmanteenkin. Heidän leirinsä
ympärille oli ilmaantunut piiri hehkuvia silmiä. Silloin tällöin joku
silmäpari siirtyi tai katosi, tullakseen hetken kuluttua taas näkyviin.

Koirien levottomuus oli yltynyt, ja ne syöksähtivät äkillisen pelon
valtaamina tulen toiselle puolen, kierrellen ja ryömien miesten
jalkoihin. Mellakassa muuan niistä oli kaatunut nuotion reunalle ja
ulvahtanut tuskasta ja kauhusta, kärventyneen turkin katkun levitessä
ilmaan. Hälinä saattoi siimakehän siirryskelemään rauhattomana
hetkisen, vieläpä perääntymäänkin hiukan, mutta se sijoittui jälleen
paikoilleen, kun koirat tyyntyivät.

"Vietävän harmillista, Henry, ettei ole riittävästi ampumatarpeita."

Bill oli polttanut piippunsa loppuun ja auttoi toveria levittämään
turkiksia ja huopia kuusenhavuille, jotka hän oli ennen illallista
koonnut lumelle. Henry murahti ja alkoi päästellä mokkasiiniensa
pauloja.

"Kuinka monta patruunaa sanoitkaan olevan jäljellä?" hän kysyi.

"Kolme", kuului vastaus. "Toivon, että olisi kolmesataa. Silloin noille
kirotuille näyttäisin, kuka käski!"

Hän heristi kiukkuisena nyrkkiään kiiluville silmille ja alkoi
sovitella mokkasiinejaan tulen ääreen.

"Ja minä toivon, että tämä pakkanen lauhtuisi", hän jatkoi. "Nyt on
ollut kolmatta viikkoa alle viidenkymmenen asteen. Ja toivon, etten
olisi koskaan lähtenyt tälle retkelle. Se ei miellytä minua. Peloissani
en kuitenkaan ole. Ja kun tässä toivotaan, niin toivonpa vielä, että
tämä retki olisi päättynyt ja me istuisimme juuri nyt Fort M'Gurryssä
lieden ääressä korttia pelaten -- niin, sitä juuri toivon."

Henry murahti ja ryömi vuoteeseen. Ollessaan juuri uneen
vaipumaisillaan hän havahtui toverinsa sanoessa:

"Kuules, Henry, miks'eivät koirat käyneet tuon vieraan kimppuun, kun se
tuli kalaa saamaan? Sitä minä kummastelen."

"Sinä kummastelet liian paljon, Bill", kuului uninen vastaus. "Et sinä
ennen ole ollut tuollainen. Herkeä nyt ja rupea nukkumaan, niin olet
huomenna vireessä. Sinun vatsasi on huonossa kunnossa -- se sinut saa
tuollaisia miettimään."

Miehet nukkuivat raskaasti hengittäen vieretysten saman peitteen alla.
Tuli aleni, ja kiiluvat silmät kiertyivät ahtaampaan kehään leirin
ympärille. Koirat kyyristyivät peloissaan likitysten, ärähtäen silloin
tällöin uhkaavasti silmäparille, joka siirtyi ylen lähelle. Kerran
hälinä yltyi niin ankaraksi, että Bill heräsi. Hän nousi vuoteesta
varovaisesti, ettei häiritsisi nukkuvaa toveria, ja heitti nuotioon
enemmän puita. Kun se alkoi leimuta, niin siimakehä peräytyi
kauemmaksi. Hän vilkaisi ohimennen koirakasaan. Hän hieroi silmiään ja
katsoi tarkemmin. Sitten hän ryömi takaisin vaippansa alle.

"Henry", hän sanoi, "Henry, kuulehan!"

Henry ähkyi siirtyessään unesta valveille ja kysyi: "No, mikä sinua nyt
vaivaa?"

"Ei mikään", kuului vastaus, -- "mutta niitä on taas seitsemän. Laskin
ne juuri."

Henry vastaanotti tämän tiedonannon murahduksella, joka suli
kuorsaukseksi hänen vaipuessaan jälleen uneen.

Aamulla Henry heräsi ensimmäisenä ja pudisteli kumppaninsa valveille.
Päivänkoittoon oli vielä kolme tuntia, vaikka kello oli jo kuusi, ja
Henry ryhtyi pimeässä valmistamaan aamiaista Billyn kääriessä kokoon
vaippoja ja asettaessa rekeä kuntoon.

"Kuules, Henry", kysyi hän äkkiä, "kuinka monta koiraa sanoitkaan
meillä olevan?"

"Kuusi."

"Erehdyit", julisti Bill voitonriemuisena.

"No, seitsemänkö taas?" kysyi Henry.

"Ei, viisi; yksi on poissa."

"Helvetti!" karjaisi Henry raivoissaan, jättäen keiton ja käyden koiria
laskemaan. "Olet oikeassa, Bill", hän lopetti. "Makkara on
tipotiessään."

"Se meni kuin rasvattu salama. Ei olisi voinut nähdäkään savulta."

"Ei ollenkaan", arveli Henry. "Ne ovat nielleet sen elävältä. Takaanpa,
että se vielä kiljui luistaessaan noiden riivattujen kurkusta alas!"

"Makkara oli aina typerä koira", sanoi Bill.

"Mutta ei typeränkään koiran pitäisi olla niin typerä, että tekisi
itsemurhan tuolla tapaa." Hän tarkasteli jäljellejääneitä silmäyksellä,
joka heti arvioi kunkin elukan huomattavimmat ominaisuudet. "Eipä vaan
yksikään noista toisista tekisi niin", hän päätteli.

"Ei niitä saisi sauvallakaan ajetuiksi tulen äärestä", myönsi Bill.
"Minusta Makkarassa oli aina jotain nurinkurista."

Tällaiset muistosanat sai kuollut koira pohjolan erämaassa -- ja moni
toinen koira, vieläpä ihminenkin on saanut tyytyä niukempaankin
hautapuheeseen.




TOINEN LUKU.

Naarassusi.


Syötyään aamiaisen ja köytettyään niukat leirivarusteensa rekeen miehet
käänsivät selkänsä iloiselle nuotiolle ja lähtivät liikkeelle päin
pimeyttä. Heti alkoivat kajahtaa nuo vimmatun haikeat huudot, kutsuen
ja vastaten halki pimeyden ja pakkasen. Keskustelu taukosi. Kello
yhdeksältä valkeni päivä. Keskipäivällä eteläinen taivas lämpeni
ruusunkarvaiseksi ja merkitsi rajan, missä maan kaartuma tunkeutui
auringon ja pohjoisen napamaailman väliin. Mutta ruusun väri vaaleni
nopeasti. Jäljellejäänyt harmaa valo viipyi kello kolmeen asti, jolloin
sekin häipyi, ja napayön verho laskeutui yli aution ja äänettömän maan.

Pimeän lisääntyessä tulivat oikealta ja vasemmalta ja takaa
kajahtelevat ajohuudot lähemmäksi -- niin lähelle, että ne useamman
kuin yhden kerran nostivat vetokoirissa pelon väreitä, saattaen ne
hetkellisen pakokauhun valtaan.

Kun miehet erään sellaisen kohtauksen jälkeen olivat saaneet koirat
jälleen vetojärjestykseen, virkkoi Bill:

"Kunpa ne keksisivät jostain riistaa ja menisivät tiehensä ja
jättäisivät meidät rauhaan."

"Tämä käy hirveästi hermoille", myönsi Henrykin puolestaan.

Enempää he eivät puhuneet, ennenkuin yöleiri oli kunnossa.

Henry kumartui juuri lisäämään jäätä porisevaan papupannuun, kun kuuli
iskun kumahtavan, Billin karjaisevan ja jonkun koiran terävästi
ärähtävän kivusta. Hän suoristui ajoissa huomatakseen hämärän olennon
katoavan lumen poikki pimeyden suojaan. Sitten hän näki Billin seisovan
koirain keskellä puolittain voitonriemuisena, puolittain nolona,
toisessa kädessään tukeva sauva, toisessa pyrstöpuoli auringossa
kuivattua lohta.

"Puolet se sai", hän selitti, "mutta minä iskin sitä samalla. Kuulitko
sen ulvahtavan?"

"Minkä näköinen se oli?" kysyi Henry.

"En voinut nähdä. Mutta sillä oli neljä jalkaa ja suu ja turkki ja
koiralta se näytti."

"Lienee varmaankin kesy susi."

"Saamarin kesy sen täytyy olla, kun tulee tänne ruoka-aikaan ja ottaa
viipaleen kalaa."

Kun ateria sinä iltana oli päättynyt ja he istuivat arkulla piippujaan
imeskellen, siirtyi kiiluva siimakehä lähemmäksi kuin milloinkaan
ennen.

"Kunpa ne keksisivät parven hirviä tai muuta sellaista ja jättäisivät
meidät rauhaan", virkkoi Bill.

Henry murahti äänellä, joka ei ollut aivan myötätuntoinen, ja
neljännestunnin verran he istuivat ääneti, Henry tuijottaen tuleen ja
Bill siimakehään, joka kiilui pimeässä ihan nuotion valopiirin
ulkopuolella.

"Toivonpa, että juuri nyt marssittaisiin M'Gurryyn", alkoi Bill
uudelleen.

"Herkeä nyt jo toivomasta ja koikkumasta", ärähti Henry vihaisena.
"Vatsasi on epäkunnossa. Se sinua vaivaa. Niele lusikallinen soodaa,
niin paranet ja käyt hauskemmaksi."

Aamulla Henry heräsi ankaraan sadatteluun, joka kaikui Billin suusta.
Hän kohoutui kyynärpäänsä varaan ja huomasi toverinsa seisovan koirien
keskellä uudelleen rakennetun nuotion ääressä, kädet kiroukseen
kohotettuina, kasvot vimman vääntäminä.

"Hei!" huusi Henry. "Mikäs nyt on?"

"Sammakko on tipotiessään", kuului vastaus.

"Eikö mitä."

"Onpa niinkin."

Henry hypähti vaippojen alta ja riensi koirien luo. Hän laski ne
tarkoin ja yhtyi sitten kumppaninsa kanssa kiroilemaan erämaan mahteja,
jotka olivat riistäneet heiltä jo toisen koiran.

"Sammakko oli parven väkevin koira", lausui Bill lopuksi.

"Eikä se myöskään ollut mikään typerä koira", lisäsi Henry.

Ja niin syntyi toinen hautauspuhe kahden päivän kuluessa.

Aamiainen syötiin apein mielin, ja neljä jäljelläolevaa koiraa
valjastettiin reen eteen. Päivä toistui samanlaisena kuin varemmin
kuluneetkin. Miehet painalsivat puhumatta halki jäätyneen maan.
Hiljaisuutta rikkoivat vain ahdistajain äänet, kun ne näkymättöminä
seurasivat heidän jäljissään. Pimeän tullessa iltapäivällä äänet
kajahtivat lähempää, kun ahdistajat tapansa mukaan supistavat piiriään;
ja koirat kiihtyivät ja pelkäsivät ja heittäytyivät pakokauhun valtaan,
sotkien vetonuoransa ja puolestaan masentaen molempien miesten mieltä.

"Kas niin, se on teille parahiksi, senkin pässinpäät" virkkoi Bill sinä
iltana tyytyväisenä, nousten pystyyn työnsä päätettyään.

Henry lähti katsomaan kesken keittohommiaan. Toveri ei ollut tyytynyt
vain sitomaan koiria, vaan oli sitonut ne intiaanien tapaan kepeillä.
Kunkin koiran kaulaan hän oli kiinnittänyt nahkahihnan. Tähän, ja niin
lähelle niskaa, ettei eläin ulottunut siihen hampaillaan, hän oli
sitonut neljän, viiden jalan pituisen vahvan kepin. Kepin toinen pää
taasen oli nahkahihnalla kiinnitetty maahan pistettyyn paaluun. Koiran
oli mahdotonta kalvaa poikki nahkaa omasta päästään keppiä. Ja keppi
taas esti sitä pääsemästä käsiksi toista päätä pitelevään hihnaan.
Henry nyökkäsi hyväksyvästi.

"Se on ainoa paula, joka pidättää Korvapuolen", sanoi hän. "Se voi
kalvaa nahan poikki yhtä puhtaasti kuin veitsellä vetäen ja melkein
puoleksi niin nopeasti. Nyt ne ovat kaikki huomisaamuna saapuvilla ja
eheinä."

"No, senpä takaan", vakuutti Bill. "Jos joku niistä on kateissa, niin
lähden liikkeelle kahvitta."

"Ne tietävät, ettei meillä ole varaa ruveta tappamaan", huomautti Henry
maata pannessaan, viitaten kiiluvaan kehään, joka saartoi heidät. "Jos
voisimme laskea niihin pari luotia, niin kyllä arvomme nousisi. Ne
tulevat joka ilta lähemmäksi. Siirrä silmäsi tulen puolelta ja katso
tarkasti -- tuonne! Näitkö sitä?"

Jonkun aikaa molemmat miehet huvittelivat tarkastelemalla noiden
hämärien olentojen liikehtimistä nuotion valopiirin liepeillä. Kun
tuijotti tiukasti pimeässä palavaan silmäpariin, alkoi vähitellen
erottua eläimen vartalo. Saattoivatpa he toisinaan nähdä näiden
haamujen siirtyvänkin.

Koirien keskeltä kuuluva ääni herätti miesten huomion. Korvapuoli
vingahteli kiihkeästi, hyökäten pimeyttä kohti kepin ulottuman päähän
ja peräytyen tuon tuostakin käydäkseen raivostuneena hampain kepin
kimppuun.

"Katsohan tuota, Bill", kuiskasi Henry.

Muuan koirankaltainen eläin liukui salakähmäisin liikkein kylki edellä
täyteen tulen valoon. Se liikkui puolittain epäillen, puolittain
rohkeana, tarkastellen varovaisesti miehiä ja kiinnittäen samalla
huomionsa koiraan. Korvapuoli työntyi tunkeilijaa kohti niin pitkälle,
kuin keppi salli, ja vinkui intohimoisesti.

"Tuo typerä Korvapuoli ei näytä säikkyvän pahasti", virkkoi Bill
matalalla äänellä.

"Se on naarassusi", kuiskasi Henry takaisin, "ja se selittää Makkaran
ja Sammakon kohtalon. Se on lauman syöttinä. Se houkuttelee koiran
pois, ja sitten toiset hyökkäävät kimppuun ja syövät sen."

"Henry, minä arvelen", julisti Bill.

"Mitä sinä arvelet?"

"Arvelen, että juuri tuota minä kolhaisin sauvalla."

"Sitä ei ole epäilemistäkään", kuului Henryn vastaus.

"Ja sen minä sanon", jatkoi Bill, "että tuo eläin on epäilyttävän ja
hävyttömän ujostelematon leiritulta kohtaan."

"Se tietää varmasti enemmän kuin oman arvonsa tuntevan suden pitäisi
tietää", myönsi Henry. "Susi, joka tietää kyllin tullakseen koirien
joukkoon ruoka-aikoina, on kokenut yhtä ja toista."

"Villanin ukolla oli kerran koira, joka juoksi tiehensä susien mukana",
mietti Bill ääneen. "Enkö muka tietäisi sitä. Minähän ammuin sen
susilaumasta Little Stickin tienoilla, ja Villanin ukko itki kuin
lapsi. Kertoi, ettei ollut nähnyt sitä kolmeen vuoteen. Se oli ollut
koko sen ajan susien seurassa."

"Taisitpa keksiä asian, Bill. Tuo susi on koira, ja se on monet kerrat
syönyt kalaa ihmisen kädestä."

"Ja jos vain pääsen siihen käsiksi, niin tuo koirasusi laitetaan
paistiksi", selitti Bill. "Ei meidän kannata menettää useampia
elukoita."

"Mutta sinulla on vain kolme patruunaa", väitti Henry.

"Odotan, kunnes saan ampua varmasti", kuului vastaus.

Aamulla Henry laittoi nuotion uudelleen kuntoon ja keitti suuruksen
kumppaninsa kuorsauksien säestämänä.

"Sinä nukuit vietävän makeasti", kertoi Henry herättäessään hänet
syömään. "En hennonut ajaa sinua ylös."

Bill alkoi syödä unisena. Hän huomasi kuppinsa olevan tyhjän ja koetti
yltää pannuun. Mutta pannu oli liian etäällä ja Henryn vieressä.

"Kuuleppas, Henry", torui hän lempeästi, "etkö ole unohtanut jotain?"

Henry silmäili ympärilleen erittäin huolellisesti ja pudisti päätään.
Bill ojensi tyhjää kuppia.

"Sinä et saakaan kahvia", ilmoitti Henry.

"Joko se on lopussa?" kysyi Bill levottomana.

"Eikä ole."

"Arveletko, että se on haitaksi vatsalleni?"

"Enkä arvele."

Billin kasvoille lehahti suuttumuksen puna.

"No, mitä hemmettiä tämä sitten oikein merkitsee?" sanoi hän.

"Pukari on tipotiessään", vastasi Henry.

Kiiruhtamatta, kasvoillaan onnettomuuteen alistuvan ilme, Bill käänsi
päätään ja laski istuviltaan koirat.

"Mitenkä se kävi?" kysyi hän apein mielin.

Henry kolisutti hartioitaan. "En tiedä. Ehkä Korvapuoli kalusi sen
irti. Itse se ei olisi voinut sitä tehdä, se on varmaa."

"Senkin kirottu vekara." Bill puhui vakavasti ja verkalleen,
ilmaisematta laisinkaan, että hänet oli vallannut kiukku. "Kun ei
voinut kalvaa itseään irti, niin kalvaapas vain Pukarin vapaaksi."

"No niin, Pukari on ainakin päässyt vaivoistaan; kyllä se on nyt jo
sulamassa ja hölskyy pitkin seutua parinkymmenen suden vatsassa."
Sellaisen hautapuheen sai Henryltä tämä viimeksi menetetty koira.
"Otappas kahvia, Bill."

Mutta Bill pudisti päätään.

"Ota pois", pyyteli Henry kannua kohottaen.

Bill työnsi kuppinsa syrjään. "Hiisi minut vieköön, jos sen teen.
Sanoinhan, etten huolisi, jos joku koirista joutuisi kadoksiin, enkä
huolikaan."

"Se on hiivatin hyvää kahvia", virkkoi Henry viekoitellen.

Mutta Bill oli itsepäinen, hän söi kuivan aamiaisen, ja palan
painimeksi hän muristen kiroili Korvapuolta sen tekemästä kepposesta.

"Sidon ne tänä iltana niin etäälle toisistaan, etteivät ulotu", sanoi
Bill matkalle lähdettäessä.

He olivat vaeltaneet hiukan neljättä sataa jalkaa, kun Henry, joka
kulki edellä, kumartui ja otti maasta jotain, johon hänen lumikenkänsä
oli sattunut. Oli pimeä eikä hän voinut nähdä sitä, mutta hän tunsi sen
kosketuksesta. Hän heitti sen taakseen, niin että se osui rekeen ja
ponnahti siitä Billin lumikengille.

"Ehkä tarvitset tuota illalla", sanoi Henry.

Bill päästi huudahduksen. Siinä oli kaikki, mitä Pukarista enää oli
jäljellä, -- keppi, jolla koira oli ollut sidottuna.

"Söivät sen karvoineen päivineen", selitti Bill. "Keppi on paljas kuin
puhtaaksi kaluttu luu. Ovat syöneet nahkahihnankin molemmista päistä.
Hemmetin nälkä niiden on, Henry, ja vielä ne pistävät poskeensa
meidätkin, ennenkuin tämä retki on päättynyt."

Henry naurahti uhmaillen. "Ei minua ennen ole sudet näin ajaneet, mutta
olenpa kokenut melko joukon pahempaakin ja säilynyt kumminkin eheänä.
Kyllä noita häijyläisiä saa tulla enemmän kuin kourallinen, ennenkuin
nutistavat nöyrimmän palvelijasi, Bill poikani."

"Saamme nähdä, saamme nähdä", mutisi Bill pahaa ennustavasti.

"Saat sen kyllä nähdä aikanaan, kun marssitaan M'Gurryyn."

"Minä en juuri ole erikoisen innostunut", väitti Bill itsepintaisesti.

"Sinulta on veri jäätynyt, siinä koko vika", julisti Henry
päättäväisenä. "Tarvitset kiniiniä, ja kyllä minä sitä sinulle syötän,
kunhan vain joudutaan M'Gurryyn."

Bill ilmaisi murahdellen olevansa asiasta toista mieltä ja herkesi
äänettömäksi. Päivä oli edellisten kaltainen. Se valkeni kello
yhdeksältä. Kello kahdentoista tienoissa näkymätön aurinko punasi
taivaanrannan, ja sitten alkoi kylmänharmaa iltapäivä, joka kolme
tuntia myöhemmin muuttui yöksi.

Juuri sen jälkeen, kuin aurinko oli turhaan koettanut päästä näkyviin,
Bill veti pyssyn esiin reestä ja sanoi:

"Kulje sinä vain edelleen, Henry; käynpä vähän katselemassa, mitä
täällä on nähtävää."

"Sinun olisi parasta pysytellä reen luona", vastusteli toveri. "Sinulla
on vain kolme patruunaa, eikä tässä tiedä, mitä saattaa tapahtua."

"Kukas tässä nyt koikkuu?" kysyi Bill härnäillen.

Henry ei vastannut; hän painalsi eteenpäin yksinään, mutta loi usein
huolestuneita katseita taakseen harmaaseen autiuteen, jonne hänen
toverinsa oli kadonnut. Tuntia myöhemmin Bill saapui käytettyään
hyväkseen oikoteitä, joita reen oli täytynyt vältellä.

"Ne ovat hajallaan ja juoksentelevat laajalti", hän selitti; "pysyvät
meidän kintereillämme ja haeskelevat samalla haavaa riistaa. Näes, ne
ovat meistä varmoja, mutta tietävät, että saavat vielä odottaa. Sillä
välin ne pistävät mielellään poskeensa muuta syötävää, jos sellaista
osuu matkan varrelle."

"Sinä tarkoitat, että ne _luulevat_ olevansa meistä varmoja",
tokaisi Henry painokkaasti.

Mutta Bill ei kiinnittänyt siihen huomiota.

"Olen nähnyt muutamia niistä. Perin laihoja ne ovat. Eivät liene
saaneet muruakaan viikkokausiin, paitsi nyt äskettäin Makkaran ja
Sammakon ja Pukarin; ja niitä on niin paljon, ettei se riittänyt
pitkälle. Ne ovat tavattoman hoikkia. Kylkiluut ovat ihan näkyvissä ja
vatsa aivan selkärankaan asti kutistunut. Ne ovat aika hurjia, sen
sanon sinulle. Vielä ne tästä hullaantuvat, ja silloinpa saat nähdä."

Muutamia minuutteja myöhemmin Henry, joka matkasi reen perässä, päästi
hiljaisen, varoittavan vihellyksen. Bill kääntyi katsomaan ja
pysähdytti sitten tyynesti koirat. Perässä puikahti viimeisestä
käänteestä näkyviin karvainen olento. Sillä oli kuono maassa, ja se
astui omituisen liukuvasti ja kevyesti. Heidän seisahtuessaan sekin
seisahtui, kohottaen päätään ja katsellen heitä kiinteästi sieraimet
värähdellen, kun se vainusi ja tutki heidän hajuaan.

"Se on naarassusi", vastasi Bill.

Koirat olivat paneutuneet pitkälleen, ja hän astui niiden ohitse reen
taakse toverinsa luo. Yhdessä he tarkastelivat tuota omituista eläintä,
joka oli heitä ahdistellut jo päiväkausia ja tuhonnut puolet
koiraparvesta.

Hetkisen tutkittuaan eläin astui eteenpäin askeleen. Näin se teki
useita kertoja, kunnes joutui kolmisen sadan jalan päähän. Se pysähtyi,
pää pystyssä, lähelle erästä honkaryhmää ja tutkisteli silmin ja
sieraimin miesten varusteita. Se katseli heitä kumman ikävöivästi,
aivan koiran tapaan; mutta sen ikävöinnissä ei ollut hituistakaan
koiran kiintymyksestä. Se oli nälän synnyttämää ikävöintiä, yhtä julmaa
kuin sen omat hampaat, yhtä armotonta kuin itse pakkanen.

Se oli iso sudeksi, hoikan vartalon viivat ilmaisivat eläintä, joka oli
kookkaimpia lajiaan.

"Jotensakin tarkkaan kahden ja puolen jalan korkuinen hartiain
kohdalta", aivosteli Henry.

"Ja panenpa vetoa, ettei pituudessa paljoa puutu viidestä jalasta."

"Väri on hiukan omituinen sudelle", huomautti Bill puolestaan. "En ole
koskaan ennen nähnyt punaista sutta. Näyttää minusta melkein
kanelinkarvaiselta."

Eläin ei suinkaan ollut kanelinvärinen. Karvapeite oli oikea suden
turkki. Vallitsevana värinä oli harmaa, ja kuitenkin siihen liittyi
punertavaa vivahdusta, joka oli kovin häilyväistä, pikemmin vain
harhakuvan kaltaista, ilmestyi ja katosi, milloin oli harmaata, aivan
selvästi harmaata, milloin taas vilahti epämääräisen punaiselta, jota
ei voi selittää tavallisilla värisanoilla.

"Se näyttää minusta aivan kuin rekikoiralta, isolta intiaanikoiralta",
sanoi Bill. "Enpä ihmettelisi, jos se heiluttaisi häntäänsä."

"Hei, penu!" hän kutsui. "Se, se, tule tänne, mikä nimesi sitten
lieneekään!"

"Eipä pelkää vähääkään", nauroi Henry.

Bill heristi sitten uhaten kättään ja karjui äänekkäästi, mutta eläin
ei ilmaissut pelkoa. Muuta muutosta he eivät voineet siinä huomata,
kuin että se kävi yhä valppaammaksi. Se silmäili heitä yhä, katseissaan
nälän säälimätön ikävöinti. He olivat lihaa, ja sen oli nälkä; ja se
olisi halunnut käydä kimppuun ja syödä heidät, jos olisi uskaltanut.

"Kuuleppas, Henry", sanoi Bill alentaen vaistomaisesti äänensä
kuiskaukseksi sanottavansa vuoksi. "Meillä on kolme patruunaa. Mutta se
on varman matkan päässä. En voisi ampua harhaan. Se on vienyt kolme
koiraamme, ja meidän pitäisi tehdä loppu sellaisesta. Mitä arvelet?"

Henry nyökkäsi hyväksyvästi. Bill pujotti pyssyn esiin nuorien alta.
Hän kohotti asetta olkapäätään vasten, mutta se ei ennättänytkään niin
pitkälle, sillä samassa tuokiossa naarassusi loikkasi sivuittain
jäljiltä honkien suojaan ja katosi sinne.

Miehet katselivat toisiaan. Henry vihelsi pitkään ymmärtämystään
ilmaisten.

"Olisihan minun pitänyt se tietää", torui Bill itseään ääneensä,
sijoittaessaan pyssyä takaisin rekeen. "Totta kai susi, joka tietää
kyllin paljon tullakseen koirien pariin ruoka-aikoina, tuntee myöskin
tuliluikun. Sen minä sanon, Henry, että vielä minä sen nujerran. Se on
liian viisas joutuakseen ammutuksi aukealla paikalla. Mutta minä asetun
väijyksiin, minä sen vielä ammun salasta, niin totta kuin nimeni on
Bill."

"Ei sinun kannata mennä liian kauas sen tähden", muistutti Henry. "Jos
tuo lauma alkaa hyökätä kimppuusi, niin kolme patruunaa ei merkitse
enempää kuin kolme huutoa helvetissä. Pedot ovat kirotun nälissään, ja
jos ne kerran hyökkäävät, niin ihan varmasti ne sinut tuhoavat, Bill."

He leiriytyivät varhain sinä iltana. Kolme koiraa ei jaksanut vetää
rekeä niin nopeasti eikä niin monta tuntia kuin kuusi, ja niissä alkoi
ilmetä epäämättömiä nääntymisen merkkejä. Ja miehet menivät aikaisin
levolle, kun Bill oli ensin tarkastanut, etteivät koirat ulottuneet
kalvamaan toistensa siteitä.

Mutta sudet alkoivat käydä rohkeammiksi, ja useammin kuin kerran miehet
havahtuivat unestaan. Niin lähelle pedot saapuivat, että koirat valtasi
hurja kauhu, ja tulta täytyi aika ajoin syöttää uudelleen, jotta nuo
uskaliaat rosvot pysyisivät sopivan matkan päässä.

"Olen kuullut merimiehiltä, että haikalat seuraavat laivoja", huomautti
Bill ryömiessään kerran takaisin vaippojen alle tulta kohennettuaan.
"No, nuo sudet ne ovat maahaikaloja. Ne tuntevat asiansa paremmin kuin
me eivätkä ne juokse meidän perässämme terveytensä tähden. Vielä ne
meidät saavat. Ihan varmasti ne meidät saavat, Henry."

"Ne ovat jo saaneet sinut puoleksi, kun noin juttelet", vastasi Henry
tuikeasti. "Mies on puoleksi voitettu, kun sanoo joutuneensa tappiolle.
Ja sinä olet puoleksi syöty siitä päättäen, kuinka sinä sitä asiaa
jauhat."

"Ovat ne saaneet parempiakin miehiä kuin sinut ja minut", väitti Bill.

"Äh, herkeä jo koikkumasta! Aivan sinä väsytät minut perin pohjin."

Henry kääntyi vihaisena toiselle kyljelle, mutta hämmästeli, ettei Bill
osoittanutkaan samanlaista suuttumuksen merkkiä. Se ei ollut Billin
tapaista, sillä hän kiukustui helposti äreistä sanoista. Henry
mietiskeli sitä kauan, ennenkuin nukkui, ja kun hänen luomensa
painuivat umpeen ja hän vaipui uneen, hänen mieleensä jäi ajatus: Se on
päivänselvää, Bill on peräti masentunut. Täytyy panna häneen huomenna
vähän eloa.




KOLMAS LUKU.

Nälkähuuto.


Päivä alkoi hyväenteisesti. Yöllä ei ollut kadonnut ainoatakaan koiraa,
ja he lähtivät vaeltamaan halki hiljaisuuden, kylmyyden ja pimeän
melkoisen hilpein mielin. Bill tuntui unohtaneen yölliset
ennustuksensa, yltyipä päivällä hulluttelemaankin koirien kanssa, kun
nämä kaatoivat reen eräässä pahassa kohdassa.

Siinä syntyi aika sekamelska. Reki oli ylösalaisin puunrungon ja ison
paaden väliin kiilautuneena, ja heidän oli pakko irroittaa koirat
saadakseen sotkun selvitetyksi. Miehet hyörivät juuri kumarruksissaan
reen ääressä koettaen nostaa sitä, kun Henry huomasi Korvapuolen
hiipivän tiehensä.

"Hei, Korvapuoli, tule tänne!" huusi hän suoristuen ja kääntyen koiraan
päin.

Mutta Korvapuoli porhalsi juoksuun lumen poikki, laahaten valjaita
perässään. Ja siellä, heidän takanaan, oli naarassusi sitä odottamassa.
Tätä lähetessään koira kävi äkkiä varovaiseksi. Juoksu hidastui
valppaaksi, keikaroivaksi astunnaksi, ja sitten se seisahtui. Se
tarkasteli sutta huolellisesti ja epäillen, mutta kuitenkin
halukkaasti. Naaras näytti sille hymyilevän, paljastaen hampaansa
pikemmin mielistelevästi kuin uhkaavasti. Se astui kohti muutaman
askeleen, kisailevasti, ja pysähtyi sitten. Korvapuolikin läheni, yhä
valppaana ja varovaisena, häntä ja kotvat pystyssä, pää koholla.

Se koetti nuuskia suden kuonoa, mutta tämä peräytyi leikillisesti ja
ujostellen. Joka kerta kun koiras läheni, naaras väistyi saman verran.
Askel askeleelta susi viekoitteli koiran kauemmaksi ihmisten
turvallisesta läheisyydestä. Kerran, ikäänkuin varoitus olisi hämärästi
vilahtanut sen ymmärryksessä, se käänsi päätään ja katsahti kaatunutta
rekeä, vetokumppanejaan ja molempia miehiä, jotka huutelivat sille.

Mutta mitä ajatuksia sen mielessä lieneekin ollut muodostumaisillaan,
ne karkoitti naarassusi, joka läheni, nuuski sen kuonoa lyhyen hetken
ja sitten alkoi taas ujostellen peräytyä sen uudelleen edetessä.

Billin mieleen oli sillä välin muistunut pyssy. Mutta se oli kaatuneen
reen alla, ja kun hän viimein Henryn avulla oli saanut kuorman
käännetyksi, olivat Korvapuoli ja naarassusi jo liian lähellä toisiaan
ja niin pitkän matkan päässä heistä, ettei hän uskaltanut ampua.

Liian myöhään Korvapuoli havaitsi erehtyneensä. Miehet näkivät sen
kääntyvän ja alkavan juosta heitä kohti, ennenkuin havaitsivat
muutoksen syyn. Sitten he näkivät kymmenkunnan laihan ja harmaan
otuksen loikkivan lumilakeuden poikki; ne lähestyivät heidän jälkiään
suorakulmaisesti sulkeakseen koiralta paluutien. Samassa tuokiossa
hävisi myöskin naarassuden ujous ja kisailuhalu. Ärähtäen se hyökkäsi
Korvapuolen kimppuun. Tämä työnsi sen hartiallaan syrjään, ja kun
paluutie nyt oli suljettu ja se yhä vielä aikoi pyrkiä reen luo, se
muutti suuntansa yrittääkseen kiertämällä päästä perille. Joka hetki
saapui lisää susia yhtyen ajoon. Naarassusi pysytteli hyppäyksen päässä
Korvapuolen kintereillä.

"Minne sinä menet?" kysäisi Henry äkkiä laskien kätensä kumppanin
käsivarrelle.

Bill pudisti sen erilleen. "Minä en kestä sitä", virkkoi hän. "Ne eivät
saa enää meidän koiriamme, jos minä voin asiata auttaa."

Pyssy kädessä hän sukeltausi viidakkoon, joka reunusti heidän
kulkemaansa tietä. Hänen tarkoituksensa oli aivan selvä. Ottaen reen
Korvapuolen kiertämän kehän keskustaksi Bill aikoi ennättää sellaiselle
kohdalle, missä hän olisi ajajia vastassa. Pyssyllään, keskellä päivää,
hän kenties saattaisi herättää susissa kammoa ja pelastaa koiran.

"Kuules, Bill!" huusi Henry hänen jälkeensä. "Ole varovainen! Älä
uskalla liikoja!"

Henry istuutui reelle odottamaan. Ei hän voinut muutakaan tehdä. Bill
oli jo kadonnut näkyvistä, mutta Korvapuolen saattoi silloin tällöin
erottaa, kun se tuli esiin viidakosta ja kuusiryhmistä kadotakseen
seuraavassa tuokiossa taas niiden joukkoon. Henryn mielestä sen asema
oli toivoton. Koira oli täysin tietoinen vaarasta, mutta se juoksi
ulommaista kehää, susilauma taas sisempää ja lyhempää. Turhaa oli
ajatella Korvapuolen pääsevän niin paljon ahdistajainsa edelle, että se
kykenisi pyyhältämään näiden kehän poikki reen luo.

Eri viivat lähenevät nopeasti samaa pistettä. Henry tiesi, että jossain
tuolla lumella, puiden ja viidakkojen takana, susilauma, Korvapuoli ja
Bill yhtyisivät. Se tapahtui ylen pian, paljon pikemmin kuin hän oli
odottanut. Hän kuuli pamauksen, sitten kaksi pamausta nopeasti
peräkkäin, ja hän tiesi, että Billin ampumavarat olivat loppuneet.
Sitten hän kuuli ankarana melskeenä ärinää ja ulvahduksia. Hän erotti
Korvapuolen kiljuvan tuskasta ja kauhusta ja kuuli suden ulvahduksen,
joka ilmaisi jotain niistä lyödyn. Ja siinä oli kaikki. Ärinä taukosi.
Ulvahdukset vaikenivat. Hiljaisuus valtasi jälleen aution maan.

Kauan hän istui reellä. Hänen ei tarvinnut käydä katsomaan, mitä oli
tapahtunut. Hän tiesi sen yhtä tarkasti, kuin jos se olisi sattunut
hänen silmäinsä edessä. Kerran hän havahtui äkisti ja veti nopeasti
kirveen esiin reestä. Mutta sitten hän istuutui vielä mietiskelemään,
ja molemmat jäljellejääneet koirat kyyristyivät vavisten hänen
jalkainsa juureen.

Viimein hän nousi väsyneesti, ikäänkuin kaikki jäntevyys olisi kadonnut
hänen ruumiistaan, ja ryhtyi kiinnittämään koiria rekeen. Hän heitti
köyden olkapäälleen ja kiskoi koirien kera. Kauas ei hän kulkenut. Heti
pimeän lähetessä hän kiiruhti laatimaan leirin ja varasi itselleen
runsaat määrät polttopuita. Hän ravitsi koirat, keitti ja söi
illallisensa ja laati yösijansa lähelle tulta.

Mutta hänen ei oltu sallittu nauttia lepoa. Ennenkuin hänen silmänsä
sulkeutuivat, olivat sudet jo siirtyneet huolestuttavan lähelle. Nyt ei
enää tarvinnut aavistella niiden olinpaikkoja. Ne oleilivat ahtaassa
kehässä hänen ja nuotion ympärillä, ja hän saattoi tulen valossa
selvästi nähdä niiden makailevan, istuskelevan, ryömivän vatsallaan tai
hiipivän edestakaisin. Vieläpä ne nukkuivatkin. Siellä täällä hän näki
jonkun makaavan koiran tavoin kokoon kiertyneenä, nauttien unta, joka
häneltä itseltään nyt oli kielletty.

Hän piti tulta kirkkaasti loimuamassa, sillä hän tiesi, että se suojeli
hänen ruumistaan susien nälkäisiltä hampailta. Koirat pysyttelivät
hänen lähellään, yksi kummallakin puolella; ne nojautuivat häneen
turvaa etsien, ulisivat ja vinkuivat ja toisinaan murisivat
vimmoissaan, kun joku susista työntyi tavallista lähemmäksi. Sellaisina
hetkinä, kun koirat murisivat, koko kehä joutui liikkeeseen, sudet
nousivat seisaalleen ja tunkeutuivat tutkistellen eteenpäin, ja hänen
ympärillään kohosi ärinää ja kiihkeitä ulvahduksia moniäänisenä
kuorona. Sitten piiri laskeutui jälleen levolle, ja siellä täällä
jokunen susi ryhtyi taasen jatkamaan keskeytynyttä untaan.

Mutta tämä piiri pyrki yhtämittaa kiertymään tiukemmin hänen
ympärilleen. Pala palalta, tuuma tuumalta, suden siellä toisen täällä
ryömiessä eteenpäin, kehä pieneni, kunnes pedot olivat melkein
loikkauksen päässä. Silloin hän tempasi nuotiosta palavia puita ja
lennätti niitä parveen. Siitä seurasi aina pikainen peräytyminen, johon
liittyi kiukkuisia ulvahduksia ja säikähtynyttä ärinää, kun hyvin
tähdätty kekäle osui johonkin ylen rohkeaan eläimeen korventaen sitä.

Aamun tullen mies oli unen puutteesta riutunut ja silmät loistivat
suurina. Hän keitti eineensä pimeässä, ja kello yhdeksältä, kun
susilauma päivän valjetessa vetäytyi pois, hän ryhtyi työhön, jota hän
oli suunnitellut yön pitkinä hetkinä. Katkottuaan nuoria puita hän
laati niistä jonkinlaisen lavan sitomalla ne korkealle puiden
runkoihin. Käyttäen sitten reen sidenuoria nostoköytenä hän hinasi
koirien avulla arkun lavalle.

"Billin ne saivat, ja vielä ne voivat minutkin saada, mutta sinua,
nuori mies, ne eivät saa sinä ilmoisna ikänä", hän puheli puussa
majailevalle vainajalle.

Sitten hän lähti matkalle, ja keventynyt reki liukui nopeasti
innokkaiden koirien vetämänä; sillä nekin tiesivät, että pelastuminen
riippui M'Gurryyn saapumisesta. Sudet seurasivat nyt avonaisemmin, ne
ravasivat tyynesti perässä ja molemmin puolin, punainen kieli riippui
suusta ulkona, ja jokainen liike saattoi aaltoilevan kylkiluuston
näkyviin. Perin laihoja ne olivat, pelkkiä luurangolle pingoitettuja
nahkasäkkejä -- oikein Henryä ihmetytti, että ne pysyivät vielä
jaloillaan eivätkä oikopäätä lyyhistyneet lumelle.

Hän ei uskaltanut vaeltaa pimeään asti. Keskipäivällä aurinko ei
ainoastaan punertanut taivaanrantaa, vaan vieläpä työnsi kalpean ja
kultaisen yläreunansa sen takaa esiin. Se oli hänelle merkki. Päivät
alkoivat pidetä. Aurinko palasi. Mutta tuskin sen iloa synnyttävä valo
oli hälvennyt, kun hän jo leiriytyi. Harmaata päivänvaloa ja hämäryyttä
kesti vielä muutamia tunteja, ja hän käytti niitä hakatakseen
suunnattoman varaston polttopuita.

Yön mukana palasivat sen kauhut. Nälkiintyneet sudet kävivät
uskaliaammiksi, ja sitäpaitsi unen puute alkoi koskea Henryyn. Hän ei
voinut pysyä valveilla, vaan torkkui kyyrysillään nuotion ääressä
vaipat hartioillaan, kirves polviensa välissä ja kummallakin puolella
tiukkaan painautuva koira. Kerran hän heräsi ja näki edessään, vajaan
kymmenen askelen päässä, suuren harmaan suden, yhden lauman isoimmista.
Ja juuri hänen katsellessaan peto paneutui rauhallisena pitkälleen
laiskan koiran tavoin, haukotellen häntä päin silmiä ja tarkastellen
häntä omistajan katsein, ikäänkuin hän toden teolla olisi ollut vain
myöhästynyt ateria, joka pian joutuisi syötäväksi.

Yhtä varmaksi osoittautui koko lauma. Hän saattoi erottaa ainakin
kaksikymmentä petoa, jotka nälkäisinä tuijottivat häneen tai
levollisina nukkuivat lumella. Ne muistuttivat hänestä lapsia, jotka
olivat kokoontuneet katetun pöydän ääreen odotellen, että saisivat
luvan käydä käsiksi ruokaan. Ja hän oli määrätty niille ruoaksi. Hän
mietiskeli, kuinka ja milloin ateria alkaisi.

Kaataessaan puita nuotioon hän havaitsi ihailevansa omaa ruumistaan,
mikä ei ollut koskaan ennen tapahtunut. Hän tarkasteli liikkuvia
lihaksiaan ja tunsi mielenkiintoa taitavasti laadittua sormikoneistoa
kohtaan. Nuotion valossa hän koukisti sormiansa verkalleen ja yhä
uudestaan, milloin kutakin erikseen, milloin kaikkia samalla haavaa,
levitellen niitä haralleen ja tehden nopeita tarttumaliikkeitä. Hän
tutki kynsien rakennetta ja nakutteli sormien päitä milloin terävästi,
milloin taas pehmeästi, arvostellen siten syntynyttä tunnetta. Se
hurmasi häntä, ja hän alkoi yht'äkkiä rakastaa tuota lihaansa, joka
toimi niin kauniisti, pehmeästi ja hienosti. Sitten hän loi peloissaan
silmäyksen susipariin, joka odotellen oli kiertynyt hänen ympärilleen,
ja häneen iski todellisuus: eihän tämä hänen ihmeellinen ruumiinsa,
tämä elävä liha ollut muuta kuin ruokaa, jota nuo raatelevaiset pedot
halusivat repiäkseen ja silpoakseen nälkäisillä hampaillaan; se oli
niille elatusta, kuten hirvi ja jänis niin usein oli ollut hänelle
itselleen.

Hän havahtui melkein painajaisen kaltaisesta horroksesta huomaten
edessään punertavan naarassuden. Se oli vain viiden, kuuden askelen
päässä, istui lumella katsellen häntä ahnaasti. Molemmat koirat
vinkuivat ja murisivat hänen jalkainsa juuressa, mutta se ei
kiinnittänyt niihin huomiota. Se katseli vain ihmistä, ja jonkun aikaa
tämä vastasi sen katseeseen. Eläin ei esiintynyt laisinkaan uhkaavasti.
Se vain katseli häntä ikävöiden, mutta hän tiesi sen olevan
suunnattoman nälän synnyttämää ikävöintiä. Hän oli ravintoa, ja hänen
näkemisensä kiihotti suden makuaistimuksia. Sen suu avautui, siitä
valui kuolaa, ja se nuoleskeli käpäliään odotuksen nautintoa tuntien.

Miestä värisytti kauhu. Hän ojensi nopeasti kätensä ottaakseen
nuotiosta palavan puun heittoaseeksi. Mutta jo ennenkuin hänen sormensa
olivat kiertyneet sen ympärille, susi hypähti turvaan; ja hän tiesi,
että se oli tottunut viskelyyn. Se oli ärissyt juostessaan pois,
paljastanut valkoiset hampaansa juuriin asti; koko ikävöinti oli
kadonnut ja sijaan oli tullut verenhimoinen kiukkuisa ilkeys, joka
puistatti häntä. Hän vilkaisi palavaa puuta pitelevään käteen, havaitsi
siihen tarttuneiden sormien taitavan näppäryyden, kuinka ne puun ympäri
kiertyen mukautuivat kaikkiin pinnan epätasaisuuksiin; ja pikkusormi,
joka oli liian lähellä palavaa osaa, vetäytyi koneellisesti ja herkkänä
pistävästä kuumuudesta takaisin viileämpään tartuntapaikkaan. Ja
samassa tuokiossa hänestä tuntui, kuin hän olisi nähnyt juuri nuo
samaiset tunteelliset ja hienorakenteiset sormet naarassuden valkoisten
hampaiden murskaamina ja raatelemina. Hän ei ollut milloinkaan ennen
rakastanut tuota ruumistaan niin kuin nyt, kun sen säilyttäminen näytti
niin epävarmalta.

Kaiken yötä hän ajeli palavilla puilla nälkäistä laumaa luotaan. Kun
hän vastoin tahtoaankin torkahti, koirien ärinä ja vinkuna saattoi
hänet jälleen hereille. Tuli aamu, mutta ensimmäisen kerran päivänvalon
ei onnistunutkaan karkoittaa susia. Turhaan mies odotteli niiden
poistuvan. Ne jäivät kehään hänen ja nuotion ympärille ilmaisten
ylimielisyyttä, joka järkytti aamuvalon hänessä synnyttämää rohkeutta.

Kerran hän koetti epätoivoisena lähteä matkalle. Mutta heti, kun hän
poistui tulen suojelevasta läheisyydestä, rohkein susi karkasi hänen
kimppuunsa, mutta loikkasi harhaan. Hän pelastui hyppäämällä
taaksepäin, ja pedon hampaat loksahtivat vastatusten vain kuuden tuuman
päässä hänen reidestään. Koko lauma syöksyi nyt häntä kohti, ja hänen
täytyi lennätellä palavia kekäleitä oikealle ja vasemmalle
karkoittaakseen eläimet jälleen kunnioittavan välimatkan päähän. Eikä
hän uskaltanut edes päivänvalossakaan poistua tulen luota uusia
polttotarpeita hakkaamaan. Parinkymmenen askelen päässä kohosi
suunnaton laho honka. Hän käytti puolen päivää ulontaakseen nuotionsa
puulle saakka, pitäen joka hetki varalla puolen tusinaa palavia
soihtuja vainolaisia vastaan heitettäviksi. Päästyään viimein hongan
luo hän tutki ympäröivää metsää kaataakseen puun sille suunnalle, missä
oli runsaimmin polttotarpeita.

Yö oli edellisen kaltainen muuten paitsi siinä, että unen tarve alkoi
käydä valtaavaksi. Koirien ärinä ei enää tehonnut yhtä varmasti kuin
ennen. Sitäpaitsi ne ärisivät yhtämittaa, eivätkä hänen puutuneet ja
veltostuneet aistimensa enää erottaneet äänen kiihkeyden ja sävyn
vaihtelua. Hän havahtui äkkiä unesta. Naarassusi seisoi vajaan kolmen
jalan päässä hänestä. Koneellisesti hän työnsi sen avoimeen, ärisevään
kitaan palavan puun, hellittämättä sitä kädestään. Peto karkasi
tiehensä kivusta kiljuen, ja nauttien kärventyneen lihan ja karvan
katkusta hän katseli, miten se parinkymmenen askelen päässä pudisteli
päätään raivoisasti muristen.

Mutta tällä kertaa hän sitoi ennen torkahtamistaan palavan kuusenoksan
oikeaan käteensä. Hänen silmänsä olivat olleet ummessa vain muutaman
minuutin, kun liekki poltti hänen lihaansa herättäen hänet. Useita
tunteja hän noudatti tätä ohjelmaa. Ja joka kerta, herättyään samasta
syystä, hän ajoi sudet loitolle puita lennättelemällä, kohensi nuotiota
ja sitoi uudelleen käteensä oksan. Kaikki kävi hyvin, mutta sitten tuli
aika, jolloin hän kiinnitti oksan huonosti. Hänen silmiensä
sulkeutuessa se putosi hänen kädestään.

Hän uneksi. Hänestä näytti siltä, että hän oli Fort M'Gurryssa. Siellä
oli lämmin ja mukava olla, ja hän pelasi korttia esimiehen kanssa.
Myöskin tuntui siltä, että sudet heitä piirittivät. Ne ulvoivat aivan
porttien edessä, ja toisinaan hän ja esimies keskeyttivät pelinsä
kuunnellakseen ja nauraakseen susien turhille yrityksille päästä
sisään. Ja sitten, niin omituinen uni oli, kuului rysähdys. Ovi lensi
auki. Hän saattoi nähdä susien tulvivan isoon arkihuoneeseen. Ne
hyökkäsivät suoraan häntä ja esimiestä kohti. Oven ponnahtaessa auki
niiden ulvonta oli hirvittävästi yltynyt. Nyt se kiusasi häntä. Hänen
unensa sulautui johonkin muuhun -- hän ei tietänyt mihin; mutta läpi
kaiken sen, seuraten häntä, jatkui ulvonta itsepintaisesti.

Ja sitten hän heräsi ja havaitsi ulvonnan todelliseksi. Ylt'ympärillä
kuului voimakasta murinaa ja kiljuntaa. Sudet yhtyivät hyökkäämään. Ne
olivat jo hänen ympärillään ja kimpussaan. Muuan oli iskenyt hampaansa
hänen käsivarteensa. Vaistomaisesti hän hypähti tuleen, ja loikatessaan
hän tunsi terävien hampaiden viiltävän säärilihansa läpi. Sitten alkoi
tulitaistelu. Paksut kintaat suojelivat toistaiseksi hänen käsiään, ja
hän syyti hehkuvia kekäleitä ilmaan joka taholle, kunnes nuotio näytti
tulivuorelta.

Mutta kauan sitä ei voinut kestää. Hänen kasvonsa kävivät kuumuudessa
rakoille, hänen kulmakarvansa ja ripsensä olivat palaneet, ja poltto
alkoi käydä sietämättömäksi hänen jaloilleen. Palava puu kummassakin
kädessä hän hypähti nuotion reunalle. Susien oli täytynyt peräytyä.
Joka taholla lumi sihisi hehkuvien hiilien ympärillä, ja tuon tuostakin
joku pakeneva susi ilmaisi pärskähtäen ja äristen, että se oli sattunut
astumaan sellaiselle hiilelle.

Heittäen molemmat puut lähimpiä vainolaisiaan kohti mies työnsi
savuavat kintaansa lumeen ja ryhtyi polkemalla jäähdyttämään jalkojaan.
Koirat olivat kadonneet, ja hän tiesi, että nyt nekin olivat olleet
annoksena sitä pitkällistä ateriaa, joka oli useita päiviä varemmin
alkanut Makkaran syömisellä ja jonka loppuruoaksi hän luultavasti
joutuisi jonakin läheisenä päivänä.

"Vielä ette ole minua saaneet!" hän huusi heristäen hurjana nyrkkiään
nälkäisille pedoille. Ja hänen äänensä kuullessaan koko piiri joutui
kiihdyksiin, kaikkialta kajahti murinaa, ja naarassusi hiipi aivan
lähelle ja tarkasteli häntä nälkäisen ahnaasti.

Hän ryhtyi nyt toteuttamaan uutta aatetta, joka oli juolahtanut hänen
mieleensä. Hän ulonsi nuotion avaraksi kehäksi. Tämän kehän
sisäpuolelle hän kyyristyi, allaan makuuvaatteet suojana sulavaa lunta
vastaan. Kun hän oli näin kadonnut tulen peittoon, koko lauma saapui
uteliaana nuotion reunalle tutkimaan, minne hän oli joutunut. Tähän
asti se ei ollut päässyt tulen lähelle, mutta nyt pedot paneutuivat
koirien tavoin ahtaaseen kehään sen ympärille, silmiään vilkuttaen ja
haukotellen ja venytellen laihoja ruumiitaan tuossa oudossa lämmössä.
Sitten naarassusi istuutui, kohotti kuononsa muuatta tähteä kohti ja
alkoi ulvoa. Susi toisensa jälkeen yhtyi siihen, kunnes koko lauma
ulvoi nälkähuutoaan, istuen peräpakaroillaan taivasta kohti.

39

Aamu sarasti, päivä koitti. Tuli paloi matalana. Polttotarpeet olivat
loppuneet, niitä täytyi noutaa lisää. Mies koetti astua ulos
tuliympyrästä, mutta sudet kokoontuivat häntä vastaan. Palavat puut
saattoivat ne hypähtämään syrjään, mutta ne eivät peräytyneet enää.
Turhaan hän koetti karkoittaa niitä. Kun hän herkesi taistelemasta ja
hoippui kehän sisäpuolelle, hyökkäsi muuan susi häntä kohti, lensi
syrjään ja osui kaikilla neljällä jalallaan hiiliin. Se kiljaisi
kauhusta, samalla kertaa äristen, ja ryömi takaisin jäähdyttämään
käpäliään lumessa.

Mies istuutui kyyrysilleen vaipoillensa. Ruumis taipui lanteiden
kohdalta etunojaan. Alas vaipuneet olkapäät ja polviin nojautuva pää
ilmaisivat hänen luopuneen ponnistelemasta. Silloin tällöin hän kohotti
päätään tarkastaakseen tulen pienentymistä. Liekkien ja hiilten
muodostama kehä alkoi murtua palasiksi, kun sen eri kohtiin syntyi
aukkoja. Nämä aukot kasvoivat, tulipiirin kappaleet lyhenivät.

"Nyt voitte milloin hyvänsä tulla ottamaan minut", mutisi hän. "Minä
rupean joka tapauksessa nukkumaan."

Kerran hän heräsi, ja kehän aukossa, aivan hänen edessään, seisoi
naarassusi häneen tuijottaen. Hän heräsi uudelleen, hiukan myöhemmin,
vaikka hänestä tuntui kuluneen tunteja. Hänen ympärillään oli
tapahtunut salaperäinen muutos -- niin salaperäinen, että hän havahtui
aivan valveille. Jotakin oli tapahtunut. Ensin hän ei voinut käsittää
sitä. Sitten hän sen tajusi. Sudet olivat poissa. Tallattu lumi vain
osoitti, kuinka lähelle häntä ne olivat tunkeutuneet. Uni valtasi hänet
jälleen, pää painui alas polvien varaan, kun hän heräsi hätkähtäen.

40

Kuului ihmisten huutoja, jalasten kahinaa, valjaiden kitinää ja
kiskovien koirien kiihkeätä vinguntaa! Neljä rekeä läheni joen uomasta
puiden joukossa sijaitsevaa leiriä. Puoli tusinaa miehiä hääräili
riutuvan tulen keskelle kyyristyneen miehen ympärillä. He koettivat
pudistelemalla ja tyrkkimällä herättää hänet tajuihinsa. Hän katseli
heitä juopuneen tavoin ja mutisi omituisella uneliaalla äänellä:

"Punainen naarassusi... Tuli koirien joukkoon ruoka-aikoina... Ensin se
söi koiranruokaa... Sitten se söi koirat... Ja sen jälkeen se söi
Billin..."

"Missä lordi Alfred on?" karjui muuan miehistä hänen korvaansa
ravistellen häntä tuimasti.

Hän pudisti päätään verkalleen. "Ei, häntä se ei syönyt... Hän kiikkuu
eräässä kuusessa viime leiripaikalla."

"Kuollutko?" karjui mies.

"Niin, arkussa makaa", vastasi Henry, ja kiskaisi äreänä olkapäänsä
kysyjän käsistä. "Kuules, jätä minut rauhaan ... Olen ihan lopen
väsynyt... Hyvää yötä, joka mies."

Hänen silmänsä vilhuivat ja painuivat umpeen. Leuka vaipui rinnalle. Ja
kun toiset vetivät hänet alas vaipoille, hänen kuorsauksensa kohosi jo
kuuluvana kylmään ilmaan.

Mutta kajahti toinenkin ääni. Kaukainen ja heikko se oli, nälkäisen
susilauman huuto, kun se ryhtyi vainuamaan muuta syötävää äsken
menettämänsä illallisen sijaan.




NELJÄS LUKU.

Taistelu.


Ihmisäänet ja rekikoirien vinkunan oli ensinnä äkännyt naarassusi, ja
se myöskin juoksi ensimmäisenä tiehensä riutuvaan liekkikehään
saarretun miehen luota. Lauma ei halusta luopunut saaliistaan, se
viivyskeli useita minuutteja kuulostellen tarkemmin, mutta sitten sekin
lähti juoksemaan naarassuden jälkiä.

Lauman etunenässä ravasi kookas harmaa susi -- yksi sen monista
johtajista. Se ohjasi lauman kulkua naarassuden kintereillä. Se myöskin
ärisi varoittavasti nuoremmille jäsenille tai iski niitä hampaillaan,
kun ne kunnianhimoisina koettivat sivuuttaa sen. Ja se enensi vauhtia
nähdessään naarassuden, joka nyt hölkytteli hiljalleen hankea pitkin.

Tämä siirtyi sen rinnalle, ikäänkuin siinä olisi ollut sen sovittu
paikka, ja mukautui lauman kulkuun. Johtaja ei ärissyt sille eikä
paljastanut hampaitaankaan, kun se joskus sattui loikkaamaan edelle.
Päinvastoin johtaja oli sille ystävällinen -- liiankin ystävällinen sen
omasta mielestä, sillä johtaja pyrki kernaasti juoksemaan lähellä
naarasta, ja kun välimatka kävi ylen pieneksi, se vuorostaan ärisi ja
paljasti hampaansa. Saattoipa se toisinaan puraistakin seuralaistaan
kylkeen. Tämä ei sellaisen sattuessa osoittanut vähintäkään
suuttumusta. Se vain hypähti syrjään ja juoksi muutamin kömpelöin
loikkauksin jäykkänä eteenpäin, muistuttaen käytökseltään nolattua
nuorukaista.

Tämä oli yksi naarassuden harmeista lauman matkalla, sillä muutakin
kiusaa se sai kokea. Sen toisella puolen juoksi laiha vanha hukka,
jonka harmaassa turkissa näkyivät monen taistelun arvet. Vanhus juoksi
aina sen oikealla puolella. Tämä kai johtui siitä, että sillä oli vain
yksi silmä, nimittäin vasen jäljellä. Sekin osoittautui halukkaaksi
työntäytymään naaraksen lähelle, niin että sen arpinen kuono kosketti
tämän vartaloa, hartioita tai niskaa. Vasemmanpuolisen vieruskumppanin
huomionosoitukset naaras keskeytti hampaillaan; mutta kun molemmat
pyrkivät hyväilemään samaan aikaan, sai se kovia tölmäyksiä puolelta ja
toiselta ollessaan pakotettu nopein iskuin karkoittamaan kummankin
kosijan loitommalle ja samalla haavaa pysyttelemään lauman etunenässä
ja tarkkaamaan tietä. Tällöin sen vieruskumppanit paljastivat hampaansa
ja ärisivät uhkaavasti toisilleen. Niiden teki mieli tapella, mutta
yksinpä kosiminen ja sen aiheuttama mustasukkaisuuskin saivat väistyä
pakottavamman, nälän tieltä.

Joka kerta kun susivanhuksen oli pakko äkisti väistää terävähampaista
mielitiettyään, se töytäsi erääseen nuoreen kolmivuotiaaseen, joka
juoksi sen sokealla oikealla sivulla. Tämä nuori susi oli kasvanut
täyteen mittaansa; ja jos otamme huomioon lauman nälän heikontaman
tilan, se oli enemmän kuin keskinkertaisen voimakas ja ripeä. Siitä
huolimatta se pysyttelihe pää vanhan silmäpuolen olkapään tasalla.
Milloin se uskalsi edetä aivan vanhemman suden rinnalle (mikä tapahtui
harvoin), ärähdys ja isku saivat sen jälleen peräytymään hartiain
kohdalle. Toisinaan se kuitenkin jättäytyi varovasti ja verkalleen
jälkeen ja pujottautui iäkkään johtajan ja naarassuden väliin. Tämä
herätti kaksinkertaista, jopa kolminkertaistakin suuttumusta. Kun
naaras ärähti harmista, niin vanha johtaja pyörähti heti kolmivuotiaan
kimppuun. Joskus naaraskin pyörähti mukana. Ja välistä myöskin
vasemmanpuolinen nuori johtaja yhtyi näihin molempiin.

Joutuessaan täten vastustamaan kolminkertaista kiukkua nuori susi
pysähtyi äkisti ja asettui istumaan etujalat jäykkinä, suu uhkaavana ja
harja pystyssä. Tämä hämminki liikkuvan lauman etunenässä synnytti aina
sekasortoa peräpuolessa. Jäljessätulevat tölmäsivät nuoreen suteen ja
ilmaisivat tyytymättömyyttään iskemällä terävästi hampaansa sen
takajalkoihin ja kylkiin. Se tuotti itselleen ikävyyksiä, sillä ruoan
puute vaikutti ärsyttävästi pikavihaisiin mieliin. Mutta sillä oli
nuoruuden rajaton luottamus itseensä, ja itsepintaisesti se uudisti
yrityksensä tuon tuostakin, vaikk'ei koskaan voittanut sillä muuta kuin
mieliharmia.

Jos olisi ollut ravintoa saatavissa, olisi kosinta ollut kiihkeämpää ja
synnyttänyt kahakoita, hajoittaen koko lauman. Mutta tämän tila oli
epätoivoinen. Pitkällinen nälkä oli laihduttanut lauman peräti. Se ei
kyennyt juoksemaan yhtä nopeasti kuin tavallisesti. Perässä ontuivat
heikot yksilöt, kaikkein nuorimmat ja vanhimmat. Etunenässä olivat
vahvimmat. Mutta kaikki näyttivät pikemmin luurangoilta kuin rotevilta
susilta. Eläinten liikkeet olivat silti kevyitä ja uupumattomia,
ellemme ota lukuun niitä, jotka ontuivat. Niiden jäntereiset lihakset
näyttivät olevan ehtymättömän tarmon lähteitä; ne toimivat
teräksenjäntevästi alati valmiina uuteen liikkeeseen.

Sudet juoksivat penikulmamääriä sinä päivänä. Ne juoksivat myöskin koko
yön. Ja seuraava päivä tapasi ne yhä juoksemassa. Ne samosivat halki
jäätyneen ja aution maan. Missään ei näkynyt elon merkkiä. Ne yksin
liikkuivat halki avaran toimettomuuden. Ne yksin olivat hengissä, ja ne
etsivät toisia olioita, jotka olivat elossa, ahmiakseen ne suuhunsa ja
jatkaakseen elämäänsä.

Ne kulkivat matalain harjanteiden ylitse ja kymmenkunnan pienen joen
poikki, ennenkuin niiden etsintä tuli palkituksi. Alankomaalla ne
vihdoin tapasivat hirviä. Ensimmäinen otus oli iso koirashirvi. Tässä
oli lihaa ja elämää, eikä sitä ollut vartioimassa mitään salaperäistä
tulta eikä lentäviä liekkejä. Lättäkaviot ja haarasarvet ne kyllä
tunsivat, ja ne heittivät oheen tavallisen kärsivällisyytensä ja
varovaisuutensa. Ottelu oli lyhyt ja tulinen. Ison hirven kimppuun
hyökättiin joka taholta. Se viilteli tai halkoili vainoojainsa kalloja
iskien taitavasti ympärilleen suurilla kavioillaan. Se murskasi niitä
ja taittoi niiden selkärangan isoilla sarvillaan. Se tallasi ne alleen
lumeen taistelun tuoksinassa. Mutta se oli tuomittu ja lyyhistyi
maahan, naarassuden repiessä hurjana sen kurkkua ja toisten hampaiden
tarrautuessa kaikkialla sen ruumiiseen. Ne ahmivat suuhunsa sen
elävältä, jo ennenkuin sen kamppailu oli päättynyt ja se oli saanut
viimeisen, kuolettavan iskun. Nyt oli ruokaa yltäkyllin. Hirvi painoi
yli kahdeksansadan naulan -- siitä tuli kaksikymmentä naulaa lihaa
kutakin lauman neljääkymmentä sutta kohti. Mutta jos ne saattoivat
paastota ihmeteltävästi, ne saattoivat myöskin syödä ihmeteltävästi, ja
pian oli jäljellä vain muutamia luita tuosta komeasta eläimestä, joka
jokunen tunti sitten oli taistellut laumaa vastaan.

Nyt levättiin ja nukuttiin runsaasti. Vatsain ollessa täynnä nuoret
koiraat rupesivat riitelemään ja kinastelemaan, ja sitä kesti pitkin
päivää, kunnes lauma jonkun ajan kuluttua hajosi. Nälänhätä oli
loppunut. Sudet oleilivat nyt riistarikkaassa seudussa, ja vaikka ne
edelleenkin pyydystelivät laumassa, ne menettelivät varovaisemmin,
eristäen kömpelöitä naaraita tai rampoja urosvanhuksia pienistä
hirviparvista, joiden kintereille ne osuivat.

Mutta tässä yltäkylläisyyden maassa koitti päivä, jolloin susilauma
jakaantui kahteen osaan, jotka lähtivät eri suunnille. Naarassusi,
vasemmalla kulkeva nuori johtaja ja oikeanpuolinen vanha hukka johtivat
osastonsa alas Mackenzie-joelle ja sen poikki itäiseen järviseutuun.
Päivä päivältä tämä lauman jäännös hupeni. Kaksittain, koiras ja naaras
aina yhdessä, sudet erosivat siitä. Toisinaan joku koiras sai yksinään
paeta kilpailijansa teräviä hampaita. Lopulta jäljellä oli vain neljä
-- naarassusi, nuori johtaja, silmäpuoli hukka ja rohkea kolmivuotias.

Naarassusi oli nyt käynyt hurjaksi luonnoltaan. Kaikki kolme kosijaa
saivat tuta sen hampaita. Eivätkä ne sentään milloinkaan vastanneet
samalla tapaa, eivät koskaan puolustautuneet sitä vastaan. Ne käänsivät
hartiansa sen kiukkuisimmillekin hyökkäyksille alttiiksi ja koettivat
häntää heiluttaen ja keikaroivasti astuen lievittää sen raivoa. Mutta
jos ne sitä kohtaan osoittivatkin pelkkää lempeyttä, toisilleen ne
olivat hurjan kiukkuisia. Kolmivuotias kävi intohimossaan liian
uskaliaaksi. Se hyökkäsi silmäpuolen kimppuun tämän sokealta sivulta ja
repi sen korvan riekaleiksi. Tosin harmaa vanhus voi nähdä vain
toiselle puolen, mutta se saattoi vainoojansa nuoruutta ja ketteryyttä
vastaan asettaa pitkien vuosien kokemukseen perustuvan viisauden.
Menetetty silmä ja arpinen kuono ilmaisivat, minkälaatuista sen kokemus
oli. Se oli suoriutunut hengissä liian monesta kahakasta epäilläkseen
hetkeäkään, mihin oli ryhdyttävä.

Taistelu alkoi kunniakkaasti, mutta ei päättynyt yhtä kauniisti. On
mahdotonta kertoa, minkälainen sen tulos olisi ollut, sillä kolmas susi
liittyi vanhukseen, ja yhdessä molemmat johtajat kävivät kolmivuotiaan
kimppuun ja ryhtyivät sitä tuhoamaan. Kaikilta puolilta se joutui
alttiiksi entisten toveriensa armottomille hampaille. Unohdetut olivat
päivät, jolloin ne olivat yhdessä ajaneet riistaa, unohdettu saalis,
jonka ne olivat kaataneet maahan, samoin nälkä, jota ne olivat
kärsineet. Kaikki tuo kuului menneisyyteen. Nyt oli kysymyksessä
rakkaus -- ja se on aina ollut ankarampi ja julmempi homma kuin
ravinnon hankinta.

Ja sillä välin naarassusi, kaiken syy, istui rauhallisena vuottaen.
Olipa se mielissäänkin. Tämä oli sen päivä -- eikä se tullut usein --
jolloin selkäkarvat nousivat pystyyn ja hammas kalahti toiseen tai repi
ja raateli taipuvaa lihaa, yksinomaan sen omistamisen vuoksi.

Ja rakkauden tähden kolmivuotias, jolle tämä oli ensimmäinen sellainen
seikkailu, heitti henkensä. Ruumiin kummallakin puolen seisoivat
molemmat kilpailijat. Ne tuijottivat naarassuteen, joka istui hymyillen
hangella. Mutta vanhempi johtaja oli viisas, hyvin viisas, niin
rakkaushommissa kuin taistelussakin. Nuorempi käänsi päätänsä
nuollakseen hartiassaan olevaa haavaa. Kaulan kaarros oli kilpailijaan
päin. Ainoalla silmällään vanhempi näki tilaisuuden tulleen. Se
hyökkäsi alhaalta kimppuun ja iski kurkkuun raateluhampaansa. Se oli
pitkä, viiltävä puraisu ja samalla syväkin. Hampaat katkaisivat kurkun
valtimon. Sitten se hyppäsi erilleen. Nuori johtaja karjaisi kauheasti,
mutta karjahdus katkesi kesken kutittavaksi yskäksi. Verta vuotaen ja
yskien, jo voitettuna, se kävi vanhemman kimppuun ja taisteli hengen
kaikotessa ruumiista. Jalat herpaantuivat, päivänvalo himmeni silmissä,
iskut ja hypyt harventuivat harventumistaan.

Ja kaiken aikaa naarassusi istui hymyillen. Taistelu teki sen
epämääräisellä tavalla iloiseksi, sillä tämä oli erämaan kosintaa,
luonnon sukupuoli-murhenäytelmää, ja se on murhenäytelmää vain niille,
jotka kuolevat. Eloon jääneille se ei ole murhenäytelmää, vaan
toteutumista ja täyttymistä.

Kun nuori johtaja makasi lumessa eikä enää liikkunut, niin Silmäpuoli
astui naaraan luo. Sen käytöksessä ilmeni osittain voitonriemua,
osittain varovaisuutta. Selvästi se odotti töykeyttä, ja suuresti se
hämmästyi, kun naaraan hampaat eivät irvistäneetkään sille kiukkua.
Ensi kertaa tämä kohteli sitä ystävällisesti. Se nuuski toverin kuonoa,
vieläpä alentui hyppimään ja kisailemaankin sen kanssa aivan penikkain
tapaan. Ja kaikesta harmaudestaan ja viisaasta kokemuksestaan
huolimatta koiras käyttäytyi yhtä penikkamaisesti ja vielä hiukan
hullumminkin.

Unohdettuja olivat molemmat kilpailijat ja lumeen punaisella kirjailtu
rakkaustarina. Vain kerran ne muistuivat mieleen, kun Silmäpuoli
hetkeksi pysähtyi nuolemaan jäykistäviä haavojaan. Silloin sen huulet
puolittain vääntyivät murinaan ja niska ja selkäkarvat kohosivat
vaistomaisesti; se kyyristyi hyökkäykseen, ja kynnet koukistuivat
etsien hangesta tukevampaa jalansijaa. Mutta seuraavassa tuokiossa asia
oli unohtunut, kun se juoksi naarassuden perään, joka ujostellen loikki
edellä metsän halki.

Sitten ne juoksivat rinnan, kuten hyvät ystävät, jotka ovat yksissä
hommissa. Päivät kuluivat, ja ne pysyttelivät toistensa seurassa, ajaen
riistaa ja surmaten ja syöden sen yhdessä. Jonkun ajan kuluttua
naarassusi rupesi käymään rauhattomaksi. Se näytti etsivän jotain, mitä
se ei voinut löytää. Onkalot kaatuneiden puiden alla vetivät sen
huomion puoleensa, ja se kulutti paljon aikaa nuuskien suurenpuoleisia
lumen peittämiä halkeamia ja luolia kallioissa ja äyräillä. Vanha
Silmäpuoli ei siitä välittänyt, mutta se seurasi toveriaan
hyvänluontoisena, ja kun tämän tutkimukset muutamin paikoin kävivät
tavattoman pitkällisiksi, se paneutui maahan odottamaan, kunnes toinen
oli valmis jatkamaan matkaa.

Ne eivät viipyneet yhdessä kohdin, vaan kulkivat maan poikki, kunnes
saapuivat jälleen Mackenzie-joelle, jonka vartta ne verkalleen
siirtyivät alaspäin. Usein ne poistuivat sen lähettyviltä ajaakseen
riistaa sen pienten lisäjokien ympäristöissä, mutta palasivat kuitenkin
aina sen luo. Joskus ne kohtasivat toisia susia, tavallisesti
pariskuntia; mutta kummaltakaan puolen ei osoittauduttu taipuvaisiksi
ystävälliseen seurusteluun, ei iloittu yhtymisestä eikä haluttu
muodostaa laumaa. Useasti ne tapasivat myöskin yksinäisiä susia. Nämä
olivat aina koiraita, ja ne pyrkivät tunkeilevina liittymään
Silmäpuolen ja sen kumppanin seuraan. Tämä ei miellyttänyt sitä, ja kun
toveri seisoi karvojaan pörröttäen ja hampaansa paljastaen sen
rinnalla, täytyi noiden osattomien peräytyä, kääntyä pois ja jatkaa
yksinäistä vaellustaan.

Eräänä kuutamoisena yönä Silmäpuoli pysähtyi äkkiä juostessaan salon
halki. Sen kuono työntyi ylöspäin, häntä jäykistyi ja sieraimet
laajenivat sen haistellessa ilmaa. Se piti myös koholla yhtä jalkaa
koiran tapaan. Se ei tyyntynyt, vaan haisteli yhä ilmaa koettaen tajuta
viestiä, joka kulkeutui tuulen mukana sen luo. Yksi huolimaton
nuuskahdus oli tyydyttänyt sen kumppania, ja tämä juosta hölkytti
edelleen saadakseen vanhuksenkin vakuutetuksi. Vaikka toinen seurasikin
jäljessä, se oli siitä epäluuloinen eikä voinut olla silloin tällöin
pysähtymättä tutkiakseen tarkemmin varoitusta.

Naaras hiipi varovaisesti puiden keskellä sijaitsevan avaran aukeaman
liepeelle. Hetkisen se seisoi yksin. Sitten Silmäpuolikin saapui
paikalle ryömien ja liukuen, jokainen aistin valppaana, jokainen karva
säteillen loputonta epäluuloa. Ne seisoivat vieretysten tarkaten ja
kuunnellen ja haistellen.

Niiden korvat erottivat kinastelevien ja ärhentelevien koirien melua,
miesten kurkkuhuutoja, riitelevien naisten terävämpiä ääniä ja kerran
lapsen kimakkaa ja valittavaa itkua. Tuskin ne voivat nähdä paljoa
muuta kuin nahkakotien suunnattomat rungot, nuotion liekit, jotka
taittuivat väliin joutuneiden ihmisten liikkeistä, ja savun, joka
verkalleen nousi tyveneen ilmaan. Mutta niiden sieraimiin saapuivat
intiaanileirin tuhannet tuoksut, kertoen tarinaa, joka Silmäpuolelle
oli enimmäkseen outoa, mutta josta naarassusi tunsi jokaisen
yksityiskohdan.

Se oli oudon kiihkon vallassa ja nuuski nuuskimistaan yhä enentyvällä
mielihyvällä. Mutta vanha Silmäpuoli oli epäilevällä kannalla. Se
ilmaisi arvelunsa ja yritti koetteeksi lähteä. Naaras kääntyi ja
kosketti kuonollaan toverin niskaa ikäänkuin rauhoittaakseen, sitten se
silmäili taasen leiriä. Sen ulkomuodossa oli uutta ikävöintiä, mutta se
ei ollut nälän synnyttämää. Sitä värisytti halu, joka yllytti astumaan
eteenpäin, pääsemään lähemmäksi tuota tulta, missä sai kinastella
koirien kanssa ja vältellä kompastelevien ihmisten jalkoja.

Silmäpuoli liikkui kärsimättömänä sen vieressä; levottomuus palasi
uudelleen, naaras tunsi jälleen kipeätä tarvetta löytää etsimänsä
seikan. Se kääntyi ja ravasi takaisin metsään suureksi helpotukseksi
Silmäpuolelle, joka juoksi hiukan edellä, kunnes olivat turvassa puiden
suojassa.

Liukuessaan kuun valossa eteenpäin, äänettöminä kuin varjot, sudet
joutuivat jonkun pakolaisen jäljille. Molemmat kuonot painuivat
tutkimaan lumessa olevia jälkiä. Ne olivat aivan verekset. Silmäpuoli
juoksi varovaisesti toveri kintereillään. Käpäläin leveät pahkat olivat
laajalle levitetyt ja koskettivat lumeen pehmeästi kuin sametti.
Silmäpuoli havaitsi jotain hämärää liikettä valkoisella pinnalla. Sen
liukuva kulku oli petollisen nopeata, mutta nytpä sen vauhtia vasta
sieti katsella. Edessä loikki tuo himmeä valkoinen laikka, jonka se oli
huomannut.

Sudet juoksivat pitkin kapeata kujaa, jonka molemmilla puolin kasvoi
nuorta kuusimetsää. Puiden lomitse saattoi nähdä kujan suun, joka
aukeni kuun valaisemalle aholle. Vanha Silmäpuoli joutui yhä lähemmäksi
pakenevaa valkoista olentoa. Loikkaus loikkaukselta se lyhensi
välimatkaa. Nyt se oli kintereillä. Vielä hyppäys, niin hampaat
vajoisivat siihen. Mutta tuo hyppäys jäi tekemättä. Korkealla ilmassa,
suoraan yläpuolella leijaili tuo valkoinen olento -- kimpuroiva jänis,
joka hyppi ja heilui karkeloiden ilmassa eriskummallisella tavalla,
palaamatta enää alas maahan.

Silmäpuoli hypähti takaisin murahtaen äkillisestä pelosta, painui
sitten lumeen kyyrysilleen äristen uhkaavasti tuolle peloittavalle
ilmiölle, jota se ei ymmärtänyt. Mutta naarassusi työntyi tyynesti sen
ohi. Sekin lennähti korkealle, mutta ei niin ylös kuin riista, ja sen
hampaat iskivät vastatusten kilahtaen kuin metalli. Se hypähti
uudelleen ja yhä uudelleen.

Toveri oli verkalleen lauennut jännityksestään ja tarkasteli toisen
hommia. Sitä harmitti nyt tämän turhat yritykset, ja se teki itse aimo
loikkauksen ylöspäin. Hampaat tarttuivat jänikseen, ja se veti sen
mukanaan alas maahan. Mutta samalla sen vierestä kuului epäilyttävää
ritinää, ja hämmästyneenä se huomasi erään nuoren kuusen painuvan
lyömään sitä. Leuat hellittivät otteensa, ja se hypähti taaksepäin
välttääkseen tuon oudon vaaran; hampaat paljastuivat, kurkku korisi, ja
jok'ikinen karva nousi pystyyn raivosta ja pelosta. Ja samassa hetkessä
tuo nuori puu suoristi hoikan runkonsa ja jänis leijui jälleen tanssien
ilmassa.

Naarassusi oli vihainen. Se upotti harmissaan hampaansa toverinsa
olkapäähän; ja säikähtyneenä, havaitsematta mistä tuo uusi hyökkäys
tuli, tämä iski takaisin raivoissaan ja yhä suuremman pelon valtaamana,
viiltäen halki ahdistajan kuonon. Naaraalle oli toverin äkämystyminen
yhtä odottamatonta, ja se karkasi tämän kimppuun kiukusta äristen.
Silloin koiras huomasi erehtyneensä ja koetti lepyttää toveria; mutta
tämä ryhtyi rankaisemaan sitä perinpohjaisesti, kunnes se luopui
kaikista sovituskokeista ja pyöri kehässä pää sivulle kääntyneenä,
ottaen hartioillaan vastaan kurittavien hampaiden iskut.

Sillä välin jänis kellui ilmassa susien yläpuolella. Naarassusi
istuutui lumeen, ja vanha Silmäpuoli, joka nyt pelkäsi toveriaan
enemmän kuin tuota salaperäistä puuta, hypähti jälleen jäniksen
kimppuun. Vaipuessaan maahan saalis hampaissaan se piti katseensa
puuhun kiintyneenä. Tämä taipui mukana maata kohti, kuten ennenkin.
Eläin kyyristyi uhkaavaa iskua odotellen, karvat nousivat pystyyn,
mutta hampaat pitivät yhä lujasti kiinni jäniksestä. Iskua ei
kuitenkaan tullut. Runko pysyi yhä taipuneena sen ylitse. Sen
liikkuessa puukin liikahti, ja se murisi viholliselleen
yhteenpuristuneiden hampaittensa lomitse; sen ollessa hiljaa puukin oli
liikkumaton, ja se arveli turvallisemmaksi pysyä edelleen paikallaan,
vaikka jäniksen lämmin veri maistui hyvältä sen suussa.

Tästä tukalasta tilasta sen pelasti toveri, joka otti jäniksen
haltuunsa ja kalvoi tyynenä irti eläimen pään, puun huojuessa ja
keikkuessa uhkaavasti yläpuolella. Yht'äkkiä puu lennähti pystyyn eikä
sen koommin enää häirinnyt, vaan pysyi luonnollisessa asennossa. Sitten
naarassusi ja Silmäpuoli ahmivat yhdessä suuhunsa saaliin, jonka tuo
salaperäinen puu oli niille pyydystänyt.

Salossa oli muitakin polkuja ja kujia, joiden varsilla ilmassa kellui
jäniksiä, ja susipari tutki ne kaikki. Naarassusi oli oppaana,
Silmäpuoli seurasi tarkkaavaisena ja oppi siten rosvoamaan ansoja, mikä
tulevaisuudessa oli sille suureksi hyödyksi.




VIIDES LUKU.

Luola.


Kaksi päivää naarassusi ja Silmäpuoli maleksivat intiaanileirin
seutuvilla. Vanha susi oli huolissaan ja pelkäsi pahaa, mutta leiri
houkutteli toveria eikä tämä halunnut poistua. Mutta kun eräänä aamuna
kajahti läheltä pyssynlaukaus ja muutamia tuumia Silmäpuolen päästä
jysähti puuhun luoti, eivät eläimet enää vitkastelleet, vaan
heittäytyivät pitkään, heiluvaan juoksuun, jättäen joutuisasti vaaran
monen virstan päähän.

Ne eivät kulkeneet kauas -- vain parin päivän matkan. Naarassuden tarve
löytää etsimänsä kävi nyt aivan pakottavaksi. Se alkoi tulla perin
raskaaksi ja kykeni juoksemaan vain verkalleen. Ajaessaan kerran
jänistä, jonka se tavallisissa oloissa olisi voinut ottaa helposti
kiinni, se luopui yrityksestä ja laskeutui lepäämään. Silmäpuoli tuli
luokse; mutta kun se kosketti kuonollaan kevyesti naaraan niskaa, niin
tämä tavoitti sitä niin äkillisen hurjasti, että se kellahti selälleen
ja kävi naurettavaksi koettaessaan välttää toverinsa hampaita. Naaras
oli ärtyisämpi kuin koskaan ennen; mutta vanha susi oli tullut
kärsivällisemmäksi kuin milloinkaan ennen ja osoitti yhä enenevää
huolenpitoa.

Ja sitten naarassusi löysi mitä oli etsinyt. Tämä tapahtui erään pienen
joen luona, joka kesäisin virtasi Mackenziehin, mutta silloin oli
jäässä koko leveydeltään ja aina kiviseen pohjaansa asti -- kuollut
joki, pelkkää kiinteätä valkoista lähteeltä suulle saakka. Naarassusi
juosta hölkytti väsyneenä sen uomaa pitkin, toverin kulkiessa jonkun
verran edellä. Saavuttuaan korkeana kohoavan saviäyrään kohdalle se
kääntyi ja astui sen luo. Kevätmyrskyt ja sulanut lumi olivat
kaivertaneet äyrään kuperaksi ja muodostaneet eräässä kohden pienen
luolan kapeasta halkeamasta.

Naarassusi seisahtui luolan suulle ja silmäili seinämää huolellisesti.
Sitten se juoksi molemmilla puolin seinämän juurta myöten sinne asti,
missä se äkisti kohosi pehmeäviivaisemmasta ympäristöstä. Luolalle
palattuaan se tunkeutui sisään ahtaasta suusta. Noin kolme jalkaa sen
täytyi ryömiä, sitten seinät avartuivat ja korkenivat muodostaen pienen
pyöreän kammion, joka oli läpimitaltaan lähes kuuden jalan laajuinen;
katto oli tuskin päätä korkeammalla. Paikka oli kuiva ja mukava. Susi
tutki sitä mitä suurimmalla huolella kuono maassa ja pyörien useaan
kertaan ahtaassa kehässä. Sitten, päästäen väsyneen huokauksen, joka
kuulosti melkein röhkinältä, se käpristi kokoon ruumiinsa, antoi
jalkainsa taipua ja paneutui maahan pää luolan suulle kääntyneenä.
Korvat mielenkiinnosta törröttäen Silmäpuoli nauroi toverilleen, ja
tämä saattoi nähdä sen hännän hyväntahtoisesti heiluvan ulkopuolella.
Naaraan omat korvat kääntyivät verkalleen hetkeksi taaksepäin ja
painuivat päätä vasten suun avautuessa ja kielen työntyessä
rauhallisesti ulos, ja tällä tavoin se ilmaisi olevansa tyytyväinen
oloonsa.

Silmäpuoli oli nälissään. Se tosin laskeutui pesän suulle nukkumaan,
mutta sen uni oli levotonta. Se koetteli pysytellä hereillä ja
teroitti korviaan kirkkaalle ulkomaailmalle, missä huhtikuun
aurinko saattoi hangen kimmeltämään. Kun se torkahti, sen korviin hiipi
salassa tihkuvan veden heikkoa sihinää, ja se nousi kuuntelemaan
tarkkaavaisesti. Aurinko oli palannut, ja koko heräävä pohjolan maailma
kutsui sitä. Elämä alkoi valveutua. Ilmassa oli kevään oireita, hangen
alla kasvavan elämän tuntua, mahla puissa virtasi, umput mursivat
pakkasen kahleet.

Silmäpuoli loi levottomia katseita toveriinsa, mutta tämä ei näyttänyt
haluavan lähteä liikkeelle. Se katsahti ulkosalle, ja puolikymmentä
lumilintua lehahti sen näköalan poikki seisaalleen, katsahti sitten
taas toveriinsa ja laskeutui maahan ja torkahti. Kimeä, hento laulu
kajahti sen korvissa. Kerran, pari se pyyhkäisi uneliaana kuonoansa
käpälällään. Sitten se heräsi. Ilmassa sen kuonon kärjen kohdalla
surisi yksinäinen hyttynen. Se oli täysikasvuinen hyttynen, joka kaiken
talvea oli maannut kohmettuneena lahossa puunrungossa ja nyt vironnut
auringon lämmöstä. Susi ei voinut enää vastustaa maailman kutsua.
Sitäpaitsi se oli nälissään.

Se ryömi toverinsa luo ja koetti yllyttää tätä nousemaan. Mutta naaras
vain ärisi sille, ja se lähti yksin ulos kirkkaaseen päivänpaisteeseen,
missä se huomasi hangen käyneen pehmeäksi ja juoksemisen työlääksi. Se
kulki jäätynyttä joen uomaa pitkin, missä puiden varjostama lumi vielä
oli kestävä ja kiteinen. Se viipyi kahdeksan tuntia ja palasi pimeässä
nälkäisempänä kuin oli lähtenyt. Riistaa se oli löytänyt, mutta ei
ollut saanut sitä kiinni. Se oli vajonnut pehmeäksi sulaneen hangen
läpi, kun jänis taas oli yhtä kevyesti kuin ennenkin lipunut pitkin
pintaa.

Se pysähtyi pesän suulle äkillisen epäluulon valtaamana. Sisäpuolelta
kuului heikkoja, outoja ääniä. Toveri ei niitä synnyttänyt, ja
kuitenkin ne tuntuivat hämärästi tutuilta. Se hiipi hiljalleen sisälle,
missä naaras otti sen vastaan varoittavasti muristen. Koiras ei siitä
hämmästynyt, vaikka tottelikin pysytellen loitolla; mutta se ihmetteli
yhä noita toisia ääniä -- heikkoja, tukahdutettuja nyyhkytyksiä ja
pirahduksia.

Toveri karkoitti sen äreästi tiehensä, ja se käpristyi luolan suulle
nukkumaan. Kun aamu koitti ja pesään tunkeutui himmeätä valoa, se alkoi
taasen tutkia, mistä nuo hämärän tutut äänet lähtivät. Toverin
varoittavassa murinassa oli uusi sävy, joka ilmaisi mustasukkaisuutta,
ja koiras pysytteli hyvin huolellisesti tarpeellisen välimatkan päässä.
Se erotti kuitenkin naaraan jalkojen suojassa pitkin vartalon pituutta
viisi omituista pientä elävää kääröä, jotka olivat perin heikkoja,
perin avuttomia, päästivät hentoja, vikiseviä ääniä, mutta eivät
kyenneet avaamaan silmiään. Vanha susi oli ymmällään. Tämä seikka ei
tapahtunut ensimmäistä kertaa sen pitkän ja menestyksellisen elämän
varrella. Näin oli sattunut monesti, mutta joka kerta ilmiö oli sille
yhtä uusi yllätys.

Naaras loi toveriinsa levottomia katseita. Tuon tuostakin se päästi
matalan murahduksen ja toisinaan, kun tämä näytti tulevan liian
lähelle, murina kohosi kurkkuun teräväksi ärähdykseksi. Omaan
kokemukseen perustuvia muistoja sillä ei ollut tällaisista tilanteista,
mutta sen vaistossa, joka oli muodostunut kaikkien susiemojen
kokemuksista, häämötti muisto isistä, jotka olivat syöneet
vastasyntyneet ja avuttomat sikiönsä. Se ilmeni siinä voimakkaana
pelkona ja saattoi sen estämään Silmäpuolta tutkimasta tarkemmin
pentuja, jotka se oli siittänyt.

Mutta pelko oli turha. Vanha Silmäpuoli tunsi voimakasta vetoa, joka
puolestaan oli kaikilta susi-isiltä periytynyt vaisto. Se ei pohtinut
eikä kummastellut sitä. Tunne oli olemassa, sen olemuksen syissä; ja
oli aivan luonnollista, että susi totteli sitä kääntämällä selkänsä
vastasyntyneelle perheelleen ja lähtemällä lihaa etsimään.

Seitsemän tai kahdeksan kilometrin päässä luolasta joki jakautui ja sen
haarat työntyivät edelleen vuorien välitse suorakulmaisesti. Kulkien
vasemman haaran vartta se keksi verekset jäljet. Se nuuski niitä ja
havaitsi ne niin tuoreiksi, että se kyyristyi nopeasti ja katseli sille
suunnalle, mihin ne katosivat. Sitten se kääntyi hetken harkittuaan ja
valitsi tiekseen oikean haaran. Jäljet olivat paljon isommat sen omia,
ja se tiesi, että sellaisten vanavedessä se ei voinut tavata
sanottavasti lihaa.

Kun se oli kulkenut kilometrin verran oikean haaran vartta, sen terävät
korvat erottivat hampaiden jossain jyrsivän. Se hiipi saaliin luo ja
huomasi sen piikkisiaksi, joka seisoi koholla puuta vasten ja kalvoi
kuorta. Silmäpuoli läheni varovaisesti, mutta toivottomana. Se tunsi
lajin, mutta ei ollut koskaan ennen tavannut sitä niin kaukana
pohjoisessa, eikä se ollut milloinkaan pitkän elämänsä aikana saanut
piikkisikaa syödäkseen. Se oli kuitenkin ammoin sitten oppinut
tajuamaan, että oli olemassa jotain sellaista kuin sattuma, ja se
vetäytyi yhä lähemmäksi. Ei voinut koskaan sanoa, mitä saattaisi
tapahtua, sillä eläviin olentoihin nähden tapahtumat sattuivat aina
jollain tavoin erilaisina.

Piikkisika kiertyi palloksi työntäen joka taholle pitkiä, teräviä
neuloja, jotka tekivät hyökkäyksen mahdottomaksi. Nuoruudessaan
Silmäpuoli oli kerran nuuskinut liian läheltä samanlaista, ilmeisesti
elotonta piikkipalloa, ja silloin häntä oli äkkiä hujahtanut sille päin
silmiä. Yhden piikin se oli vienyt mukanaan kuonossaan, missä se pysyi
viikkokausia synnyttäen polttavan ajettuman, kunnes se viimein
särkeytyi irti. Siispä susi nyt laskeutui mukavaan asentoon
kyyrysilleen, kuono ainakin jalan päässä ja turvassa hännän tieltä.
Näin se odotti pysyen aivan hiljaa. Eihän voinut tietää. Jotain saattoi
tapahtua. Kenties piikkisika kiertyisi jälleen auki. Ehkä tulisi
tilaisuus, jolloin kävisi sukkelasti vihlaiseminen käpälällä hentoa,
suojatonta vatsaa.

Mutta puolen tunnin kuluttua susi nousi, murisi raivoissaan tuolle
liikkumattomalle pallolle ja jatkoi matkaansa. Se oli viime aikoina
vaaninut piikkisikoja liian usein ja turhaan tuhlatakseen enempää
aikaa. Se kulki edelleen oikean haaran vartta. Päivä kului
palkitsematta sen eränkäyntiä.

Herännyt isyyden vaisto painosti voimakkaana. Lihaa täytyi saada.
Iltapäivällä se osui erään riekon kohdalle. Se tunkeutui juuri esiin
viidakosta ja huomasi tuon hidasjärkisen linnun, joka istui
puunrungolla vajaan jalan päässä sen kuonosta. Kumpikin havaitsi
toisensa. Lintu yritti hätkähtäen tiehensä, mutta susi iski sen
käpälällään maahan, hyökkäsi sitten kimppuun ja sieppasi sen
hampaisiinsa, kun se livisti hangella koettaen nousta jälleen ilmaan.
Kun hampaat tunkeutuivat pehmeän lihan ja hauraiden luiden läpi, alkoi
susi luonnollisesti syödä. Sitten se muisti, kääntyi omille jäljilleen
ja lähti kotia kohti, kantaen riekkoa suussaan.

Susi juoksi tapansa mukaan pehmeäjalkaisena, ikäänkuin liukuvana
varjona, ja tutki varovaisena jokaista uutta näkökujaa matkansa
varrella. Parin kilometrin päässä joen haarautuman yläpuolella se näki
myöhempiä jälkiä samaa suurta laatua, jonka se oli tavannut varhain
aamulla. Se seurasi niitä valmiina kohtaamaan niiden tekijän jokaisessa
virran käänteessä.

Se pujotti päänsä esiin paaden takaa, missä virta teki tavallista
suuremman polven, ja sen nopeat silmät keksivät jotain, joka saattoi
sen äkkiä kyyristymään maahan. Siinä oli jälkien tekijä, iso
naarasilves. Tämä oli kyyrysillään, kuten sekin varemmin samana
päivänä, tuon kiinteäksi käpristyneen piikkipallon edessä. Ennen susi
oli ollut liukuva varjo, nyt se muuttui sellaisen varjon haamuksi
kiertäessään ryömien, kunnes joutui tuon hiljaisen, liikkumattoman
parin lähettyville tuulen alapuolelle.

Se makasi lumessa, riekko vieressään, ja tirkistellen matalakasvuisen
kuusen havujen välitse se vahti edessään olevaa näytelmää elämästä ja
kuolemasta -- odottavaa ilvestä ja odottavaa piikkisikaa, joita
kumpaakin jännitti elämänhalu. Ja sellainen omituinen oli tämä peli
laadultaan, että väkevämpää elämä vaati syömään heikomman ja heikompaa
taasen välttämään syötäväksi joutumista. Sillä välin vanha
Silmäpuolikin otti piilossa kyyrytessään osaa näytelmään, odottaen
jotain outoa sattuman oikkua, joka auttaisi sitä lihan saamisessa,
mihin elämä sitä pakotti.

Kului puoli tuntia, kului tunti, eikä tapahtunut mitään. Olisi
saattanut luulla, että piikkipallo oli kivi, että ilves oli kovettunut
marmoriksi, että vanha Silmäpuoli oli kuollut. Kaikkia kolmea eläintä
jännitti kuitenkin elämänhalu, joka oli melkein tuskallinen, ja
tuskinpa ne olivat milloinkaan elävämpiä kuin nyt näennäisessä
kivettymistilassaan.

Silmäpuoli liikahti kevyesti ja tuijotti edelleen yhä innokkaampana.
Jotain oli tapahtumaisillaan. Lopultakin piikkisika oli päättänyt
vainolaisen lähteneen tiehensä. Verkalleen, varovasti se kiersi auki
lävistämättömän piikkipanssarinsa. Ei mikään odotuksen väristys
kiihdyttänyt sitä. Verkalleen, verkalleen tuo piikkinen pallo suoristui
ja piteni. Silmäpuoli tunsi vahtiessaan äkkiä kosteutta suussaan, siitä
alkoi tippua kuolaa, jonka synnytti tuo elävä liha, joka ojentui sen
eteen ikäänkuin ateriaksi.

Piikkisika ei ollut kiertynyt auki aivan kokonaan, kun se havaitsi
vihollisensa. Samassa silmänräpäyksessä ilves iski. Isku oli kuin
salaman leimahdus, käpälä työnsi jäykät kyntensä, jotka olivat
koukkuiset kuin haukan, hennon vatsan alle ja vetäytyi takaisin
nopealla, repäisevällä liikkeellä. Jos piikkisika olisi ollut kokonaan
suoristunut tai jos se ei olisi äkännyt vihollistaan silmänräpäyksen
murto-osaa varemmin kuin isku tuli, ilveksen käpälä olisi päässyt
erilleen vahingoittumatta. Mutta nyt häntä heilahti sivulle ja vajotti
siihen terävät piikkinsä, kun se vetäytyi pois.

Kaikki oli tapahtunut samalla haavaa -- isku, vastaisku, piikkisian
tuskanhuuto, ison kissaeläimen älähdys äkillisestä kivusta ja
hämmästyksestä. Silmäpuoli kohosi puoliksi kiihkoissaan, korvat
pystyssä, häntä suorana ja täristen. Ilves ei voinut hillitä pahaa
sisuaan. Se hyökkäsi hurjana otuksen kimppuun, joka oli haavoittanut
sitä. Mutta vinkuva ja röhkivä piikkisika, joka heikosti koetti jälleen
kiertää raadeltua ruumistaan turvalliseksi palloksi, sivalsi uudelleen
hännällänsä, ja taasen tuo iso kissaeläin kiljaisi tuskasta ja
hämmästyksestä. Sitten se alkoi peräytyä ja aivastella, ja kuonossa
törrötti piikkejä kuin neuloja isossa pieluksessa. Se hieroi kuonoaan
käpälällä koettaen irroittaa noita polttavia okaita, työnsi sen
lumeen ja hankasi sitä oksia vasten; ja kaiken aikaa se hyppeli,
milloin eteenpäin, milloin sivulle, ylös ja alas kivun ja pelon
hurjistuttamana. Se aivasteli yhtämittaa, ja sen typpöhäntä koetti
parhaansa mukaan heilahdella nopein, kiivain tempaisuin. Se herkesi
hyppimästä ja rauhoittui melkoiseksi ajaksi. Silmäpuoli vahti. Eikä
sekään voinut olla hätkähtämättä ja nostamatta vaistomaisesti
selkäkarvojaan, kun ilves äkkiä kavahti varoittamatta suoraan ilmaan,
päästäen samalla pitkän ja hirvittävän kiljahduksen. Sitten
haavoittunut peto juoksi tiehensä kiljahtaen joka loikkauksella.

Vasta kun tämä meteli oli häipynyt etäälle, Silmäpuoli uskalsi lähteä
liikkeelle. Se astui niin arkaillen, kuin hanki olisi ollut täynnään
pystypäisiä piikkejä, jotka uhkasivat tunkeutua sen pehmeihin
jalkapohjiin. Piikkisika otti suden vastaan raivoisasti vinkuen ja
pitkiä hampaitaan hioen. Sen oli jälleen onnistunut kiertyä kokoon,
mutta pallo ei ollut aivan yhtä kiinteä kuin ennen; siihen sen lihakset
olivat liian repeytyneet. Ilves oli viiltänyt sen melkein kahtia, ja se
vuoti vielä runsaasti verta.

Silmäpuoli ahmaisi suunsa täyteen veren tahraamaa lunta, pureskeli,
maisteli ja nieli. Tämä oli ikäänkuin esimakua, ja sen nälkä kiihtyi
suunnattomasti; mutta se oli liian vanha unohtaakseen varovaisuutensa.
Se odotti. Se paneutui pitkälleen ja odotti, sillä välin kuin
piikkisika hioi hampaitaan ja röhki ja nyyhki ja toisinaan vinkui
kimeästi. Hetken kuluttua Silmäpuoli huomasi, että otuksen piikit
alkoivat veltostua ja ruumis rupesi värisemään. Äkkiä värinä taukosi.
Vielä kerran pitkät hampaat kalskahtivat uhmaavasti vastakkain, sitten
kaikki piikit painuivat lakoon, ruumis lysähti kokoon eikä liikkunut
enää.

Hermostunein, aroin käpälin Silmäpuoli suoristi piikkisian ruumiin ja
käänsi sen selälleen. Ei ollut tapahtunut mitään. Eläin oli varmasti
kuollut. Susi tarkasteli sitä tiukasti hetkisen, tarttui sitten
varovasti kiinni hampaillaan ja lähti virralle päin, puolittain kantaen
puolittain raahaten piikkisikaa; pään se oli kääntänyt sivulle
varoakseen astumasta tuon pistävän möhkäleen päälle. Sen mieleen
juolahti jotain, se hellitti taakkansa ja palasi sinne, mihin riekko
oli jäänyt. Se ei epäröinyt hetkeäkään. Se tiesi selvästi, mitä oli
tehtävä, ja pani sen heti toimeen syömällä suuhunsa riekon. Sitten se
palasi ja tarttui uudelleen taakkaansa.

Kun se laahasi eränkäynnin tuloksen luolaan, naarassusi tarkasti tätä,
käänsi kuononsa toveriansa kohti ja nuoli lievästi sen niskaa. Mutta
seuraavassa tuokiossa se jo hääteli sitä pois pentujen läheltä päästäen
ärähdyksen, joka oli vähemmän tiukka kuin tavallisesti, pikemmin
puolusteleva kuin uhkaava. Vaistomainen pelko sikiöiden isää kohtaan
alkoi hälvetä. Tämä käyttäytyi kuten susi-isän tulikin eikä osoittanut
mitään rikollista halua ahmia suuhunsa niitä nuoria olentoja, jotka se
oli siittänyt maailmaan.




KUUDES LUKU.

Harmaa pentu.


Se erosi ulkonäöltään veljistään ja sisaristaan. Niiden karvassa ilmeni
jo äidiltä, naarassudelta, peritty punertava värivivahdus; tämä yksin
kehittyi siinä suhteessa isän kaltaiseksi. Se oli poikueen ainoa harmaa
penikka. Se oli syntynyt aito sudeksi, se oli ruumiillisesti vanhan
Silmäpuolen ilmetty perikuva, paitsi että sillä oli kaksi silmää, kun
isällä sitävastoin oli vain yksi.

Kauan eivät harmaan pennun silmät vielä olleet auki olleet, mutta se
näki jo varsin selvästi. Ja silmien ollessa vielä suljettuina se oli
tuntenut, maistanut ja haistanut. Molemmat sisarensa ja veljensä se
tunsi sangen hyvin. Se oli alkanut kisailla niiden kanssa heikolla,
kömpelöllä tavalla, vieläpä kinastellakin päästellen pienestä
kurkustaan omituisia korisevia ääniä (murinan edeltäjiä), milloin sen
veri rupesi kuohumaan. Ja jo aikoja ennen kuin silmät olivat
avautuneet, se oli oppinut kosketuksesta, mausta ja hajusta tuntemaan
emonsa -- lämmön ja sulan ravinnon ja hellyyden suojan. Emolla oli
pehmeä, hyväilevä kieli, joka rauhoitti lipuessaan pehmeän pikku
ruumiin yli ja pakotti kyyristymään aivan lähelle ja vaipumaan uneen.

Suurin osa sen elämän ensimmäistä kuukautta oli vietetty näin nukkuen;
mutta nyt se saattoi nähdä aivan hyvin, se pysyi valveilla yhä kauemmin
kerrallaan ja alkoi oppia tuntemaan maailmansa varsin hyvin. Se maailma
oli synkkä; mutta sitä se ei tietänyt, sillä mitään muuta maailmaa se
ei tuntenut. Se oli hämärä, mutta sen silmien ei ollut koskaan
tarvinnut mukautua mihinkään muuhun valoon. Sen maailma oli perin
pieni. Rajoina olivat pesän seinät; mutta kun sillä ei ollut mitään
tietoa avarasta ulkomaailmasta, eivät sen olemassaolon ahtaat rajat
milloinkaan painostaneet sitä.

Mutta se oli varhain havainnut, että yksi sen maailman seinistä erosi
muista. Tämä oli luolan suu ja valon lähde. Se oli havainnut sen muista
eroavaksi jo aikoja ennen kuin sillä oli omia ajatuksia, tietoisia
tahtomuksia. Se oli vastustamattomasti vetänyt puoleensa jo ennen kuin
sen silmät avautuivat ja näkivät sen. Sen luoma valo oli osunut sen
sulkeutuneisiin luomiin, ja silmät ja näköhermot olivat heränneet
synnyttämään heikkoja kipinänkaltaisia välähdyksiä, jotka olivat
lämminvärisiä ja kumman miellyttäviä. Sen ruumiissa ja jokaisessa
ruumiin solussa piilevä elämä, joka oli sen ruumiin varsinainen
perusaine ja erosi sen omasta persoonallisesta elämästä, oli ikävöinyt
tuota valoa kohti ja pakottanut ruumista sitä kohti, samoinkuin kasvin
erikoinen kemiallinen kokoomus työntää sitä päin aurinkoa.

Alussa, ennenkuin sen tietoinen elämä oli koittanut, se oli alituisesti
ryöminyt luolan suulle päin. Ja siinä veljet ja sisaret olivat sen
kaltaisia. Ei yksikään niistä ryöminyt tuona aikana koskaan takaseinän
pimeitä sopukoita kohti. Valo veti niitä, ikäänkuin ne olisivat olleet
kasveja; se kemiallinen kokoomus, joka muodosti niiden elämän, vaati
valoa olemassaololle välttämättömänä, ja niiden pienet penikkaruumiit
ryömivät sokeasti, kuten viiniköynnöksen kierteet. Myöhemmin, kun
jokainen kehittyi yksilöksi ja alkoi persoonallisesti tulla tietoiseksi
vaikutteista ja haluista, valon vetovoima eneni. Alituiseen ne ryömivät
ja kahnustivat sitä kohti, alituiseen emo ajoi ne pois sen luota.

Tällä tavoin harmaa pentu oppi tuntemaan, että emolla oli muitakin
ominaisuuksia kuin pehmeä, viihdyttävä kieli. Itsepäisesti ryömiessään
se havaitsi emon kuonossa olevan jotain, mikä rankaisi terävällä
nykäyksellä, ja myöhemmin se keksi käpälän, joka luhisti sen maahan ja
pyöritteli ympäri nopein, tarkoin iskuin. Siten se oppi tuntemaan
kipua, ja kun tämä yltyi, se oppi sitä karttamaan -- ensiksi
välttämällä sen aiheuttamista ja toiseksi, kun se sitä yhtäkaikki oli
aiheuttanut, pakenemalla ja karttelemalla sitä. Tämä oli tietoista
toimintaa ja tulos ensimmäisestä kokemuksien yleistämisestä. Sitä ennen
se oli kavahtanut kivusta koneellisesti, kuten se oli koneellisesti
ryöminyt valoa kohti. Tämän jälkeen se kavahti kipua, koska se
_tiesi_ sen kivuksi.

Se oli kiukkuinen penikka. Samanlaisia olivat sen veljet ja sisaretkin.
Tämä oli luonnollista. Se kuului lihansyöjiin, isä ja äiti elivät
yksinomaan lihasta. Maito, jota se oli imenyt ensimmäisessä hennossa
iässään, oli suoraan lihasta muodostunutta maitoa. Ja nyt, kuukauden
vanhana, kun sen silmät olivat olleet auki viikon verran, se alkoi
itsekin syödä lihaa -- lihaa, jonka naarassusi oli puolittain
sulattanut ja oksentanut ulos noille viidelle kasvavalle penikalle,
jotka jo vaativat yletöntä voimaa sen nisiltä.

Mutta harmaa pentu oli sitäpaitsi poikueen hurjin jäsen. Se saattoi
synnyttää äänekkäämmän murinan kuin toiset. Sen pikkuiset
raivonpurkaukset olivat paljoa peloittavammat kuin niiden. Se juuri
ensinnä oppi keikauttamaan sisarukset nurin -- taitavalla käpälän
iskulla. Ja se myöskin ensinnä tarrautui toisen penikan korvaan ja veti
ja tempoi ja murisi tiukasti kiinni puserrettujen hampaiden lomitse.
Epäilemättä se tuotti emolle eniten puuhaa, kun oli estettävä poikuetta
luolan suulle käymästä.

Valo alkoi päivä päivältä vetää harmaata penikkaa yhä enemmän
puoleensa. Alituiseen se teki parin kyynärän pituisia seikkailuretkiä
luolan suulle, ja alituiseen se ajettiin sieltä takaisin. Mutta se ei
tietänyt sitä sisäänkäytäväksi. Se ei tietänyt mitään sisäänkäytävistä
-- teistä, joiden kautta pääsee paikasta toiseen. Eihän se tuntenut
mitään muuta paikkaa, vielä vähemmin keinoa, miten sinne päästä. Niin
että sille luolan sisäänkäytävä oli seinä -- valoseinä. Mitä aurinko
oli ulkosalla elävälle, sitä oli tämä seinä sille -- sen maailman
aurinko. Se veti sitä puoleensa kuin kynttilän liekki koita. Aina se
pyrki sen luo. Elämä, joka kehittyi siinä niin nopeasti, veti sitä
alituiseen valoseinää kohti. Elämä joka sen sisässä piili, tiesi, että
se oli ainoa tie ulkomaailmaan. Mutta itse ei penikka tietänyt siitä
mitään, se ei edes tietänyt, että olikaan mitään ulkomaailmaa.

Tämä valoseinä oli eräässä suhteessa perin omituinen. Isän (penikka oli
jo oppinut tuntemaan isäkseen tuon toisen emonkaltaisen olion, joka
makasi valon lähellä ja toimitti luolaan lihaa) -- isän tapana oli
astua suoraan päin etäistä valkoista seinää ja kadota siihen. Tätä ei
harmaa penikka voinut käsittää. Emo ei sallinut koskaan lähestyä sitä
seinää, mutta se oli lähestynyt toisia seiniä ja kohdannut kovia
vastuksia aran kuononsa tiellä. Se teki kipeätä. Ja useiden sellaisten
seikkailujen jälkeen se jätti seinät rauhaan. Ajattelematta asiaa sen
enempää pikku penikka arveli tuon seinään katoamisen isälleen
ominaiseksi merkillisyydeksi, kuten maito ja puoleksi sulanut liha
olivat ominaisia emolle.

Todenteolla ei harmaa pentu ollutkaan taipuisa ajattelemaan -- ei
ainakaan ihmisten tavoin. Sen aivot toimivat varsin hämärästi. Silti
sen johtopäätökset olivat yhtä terävät ja selvät kuin ihmisten tekemät.
Sillä oli tapana hyväksyä asiat sellaisinaan, kyselemättä miksi. Juuri
tällä tavoin se luokittelikin ne. Se ei vaivannut koskaan mieltään
sillä, _miksi_ jokin seikka tapahtui; riitti tietää, _kuinka_
se tapahtui. Niinpä, kun se oli muutamia kertoja kolhaissut kuononsa
peräseinään, se tyytyi tekemään sen johtopäätöksen, että seiniin
katoaminen oli sille mahdotonta. Samalla lailla se hyväksyi
tosiseikkana sen, että isä saattoi kadota seiniin. Mutta sitä ei
kiusannut laisinkaan halu saada selville, mistä syystä isä ja se itse
olivat tässä suhteessa erilaisia. Logiikka ja fysiikka eivät näet
kuuluneet sen älylliseen rakenteeseen.

Useimpien erämaan eläjien lailla sekin sai varhain kokea nälkää. Koitti
aika, jolloin lihan saanti loppui, vieläpä maitokin ehtyi emon nisissä.
Alussa penikat vinkuivat ja ulisivat, mutta enimmäkseen ne nukkuivat.
Ennen pitkää ne olivat jo vaipuneet nälän horrokseen. Luolassa ei enää
syntynyt kinastuksia ja tappeluja, ei kuulunut mitään heikkoja
raivonpurkauksia eikä murinan kokeita, ja etäistä valkoista seinää
kohti suuntautuvat seikkailumatkat taukosivat kokonaan. Penikat
nukkuivat elon liekin lepattaessa levottomasti ja painuessa yhä
pienemmäksi.

Silmäpuoli oli epätoivoissaan. Se harhaili laajalti pitkin ympäristöä
ja nukkui vain vähän luolassa, joka oli nyt käynyt ilottomaksi ja
kurjaksi. Myöskin naarassusi poistui poikueensa luota lihaa etsimään.
Ensi päivinä penikkain syntymän jälkeen Silmäpuoli oli useat kerrat
palannut intiaanileirin lähettyville ja siellä rosvoillut jänisansoja.
Mutta lumen sulaessa ja virtojen luodessa jääpeitteensä intiaanileiri
oli siirtynyt pois, ja niin se tulolähde oli ehtynyt.

Kun harmaa penikka virkosi jälleen elämään ja alkoi tuntea
mielenkiintoa etäistä valkoista seinää kohtaan, se huomasi pikku
maailmansa väestön vähentyneen. Vain yksi sisar oli enää jäljellä.
Toiset olivat kadonneet. Vahvemmaksi varttuessaan se havaitsi olevansa
pakotettu kisailemaan yksinään, sillä sisko ei enää nostanutkaan
päätään eikä liikkunut ympäri luolaa. Harmaan pennun pikku ruumis
pyöristyi lihasta, jota se nyt söi, mutta siskolle ravinto oli tullut
liian myöhään. Se nukkui yhtämittaa, se oli kuin nahalla peitetty hento
luuranko, jossa liekki lepatti yhä matalampana ja lopulta sammui
kokonaan.

Sitten tuli aika, jolloin harmaa penikka ei enää nähnyt isänsä
ilmestyvän seinästä ja katoavan siihen tai laskeutuvan levolle luolan
suulle. Isä oli hävinnyt toisen, hiukan lievemmän nälänhädän lopulla.
Naarassusi tiesi, miksi Silmäpuoli ei palannut koskaan takaisin, mutta
sillä ei ollut mitään keinoa kertoa näkemiään harmaalle penikalle.
Pyydystäessään itse riistaa virran vasemman haaran varrella, missä
ilves asusti, se oli seurannut Silmäpuolen päivänvanhoja jälkiä. Ja se
oli löytänyt toverinsa tai oikeastaan tämän jäännökset jälkien päässä.
Siellä oli useita merkkejä suoritetusta taistelusta, ja ilves näkyi
vetäytyneen luolaansa saatuaan voiton. Ennen poistumistaan naarassusi
oli keksinyt luolan, mutta merkit ilmaisivat ilveksen olevan kotosalla,
eikä se ollut uskaltanut tunkeutua sisään.

Tämän jälkeen naarassusi karttoi vasenta haaraa metsästysretkillään.
Sillä se tiesi, että ilveksen pesässä oli poikue, ja ilveksen se tunsi
hurjaluontoiseksi olioksi ja peloittavaksi tappelijaksi. Kyllähän
puolen tusinan suden kävi helposti ajaminen sylkevä ja harjaksiaan
nostava ilves puuhun, mutta aivan toista oli yksinäisen suden asettua
ilvestä vastaan -- varsinkin kun tiesi sillä olevan takanaan nälkäisen
poikueen.

Mutta erämaa on erämaata, äitiys on äitiyttä, se on kaikkina aikoina
kiihkoisa suojelemaan niin erämaassa kuin sen ulkopuolellakin. Ja oli
koittava aika, jolloin naarassusi harmaan penikkansa vuoksi uskalsi
edetä vasemmalle haaralle ja kallioiden keskellä sijaitsevaan luolaan,
uhmaten siellä ilveksen raivoa.




SEITSEMÄS LUKU.

Maailman seinä.


Niihin aikoihin, jolloin emo alkoi poistua luolasta pyyntiretkille,
penikka oli oppinut perin pohjin lain, joka kielsi sitä lähestymästä
pesän suuta. Olihan emon kuono ja käpälä monet monituiset kerrat
tuimasti teroittanut sitä sen mieleen, ja nyt siinä alkoi lisäksi
kehittyä pelon vaisto. Se ei ollut koskaan lyhyen luolaelämänsä aikana
kohdannut mitään pelättävää. Mutta silti siinä asusti pelko. Tämä tunne
oli siirtynyt siihen kaukaisilta esivanhemmilta kautta tuhansien
elämäin. Harmaa penikka oli saanut sen perintönä suoraan Silmäpuolelta
ja naarassudelta, mutta näille taas se oli tullut kaikkien varempien
susipolvien kautta. Pelko! -- se on erämaan perintölahja, jota ei
yksikään luontokappale voi välttää eikä vaihtaa hernerokkaan.

Niinpä harmaa penikka tunsi pelon, vaikk'ei tietänytkään, mistä
aineesta pelko oli muodostunut. Kenties se hyväksyi sen yhdeksi elämän
esteistä. Sillä se oli jo oppinut huomaamaan, että sellaisia esteitä
oli olemassa. Se oli tuntenut nälkää; ja kun se ei voinut tyydyttää
nälkäänsä, se oli tuntenut esteen tiellään. Väistymätön luolan seinä,
emon kuonon kova tyrkkäys, käpälän luhistava lyönti, ruuanpuutteen
aiheuttama pitkällinen nälkä, kaikki nämä olivat saattaneet sen
tajuamaan, ettei maailmassa ollutkaan pelkkää vapautta -- että elämällä
oli esteensä ja rajansa. Nämä esteet ja rajat olivat lakeja. Ken niitä
totteli, se välttyi kivusta ja eli onnellisena.

Se ei pohtinut asiaa näin ihmistapaan. Se vain luokitti asiat
sellaisiin, jotka tekivät kipeätä, ja sellaisiin, jotka eivät tehneet.
Ja sellaisen luokittamisen jälkeen se karttoi kaikkea, mikä tuotti
kipua -- esteitä ja rajoja -- saadakseen nauttia elämän suomasta
palkinnosta. Näin se kuuliaisena äidin teroittamalle laille ja tuolle
tuntemattomalle ja nimettömälle seikalle, pelolle, pysytteli poissa
luolan suusta. Tämä oli sille yhä vielä valkoinen valoseinä. Äidin
ollessa poissa se nukkui enimmät ajat, ja milloin se väliajoin oli
hereillä, se oleili varsin hiljaa tukahduttaen vinkuvat äänet, jotka
kutittivat kurkkua ja pyrkivät kuuluville.

Maatessaan kerran valveilla se kuuli valkoisesta seinästä outoa ääntä.
Se ei tietänyt, että ulkopuolella seisoi ahma vavisten kauttaaltaan
omaa rohkeuttaan ja varovaisesti tutkistellen hajuaistillaan, mitä
luola sisälsi. Penikka tiesi vain sen, että nuuuskinta oli outoa,
tuntematonta ja siis peloittavaa -- sillä kaikki tuntematon oli pelon
pääaineksia.

Harmaan pennun selkäkarvat pörhistyivät, mutta hiljaisesti. Mistä se
saattoi tietää, että tuo nuuskiva olio oli sellaisia, joiden vuoksi
karvat oli pörrötettävä? Tämä teko ei aiheutunutkaan sen omasta
tietämyksestä, se oli vain näkyvä ilmaus pelosta, joka siinä asusti ja
jota se ei itse kyennyt selittämään. Mutta pelon ohella ilmaantui
toinen vaisto -- halu piiloutua. Penikka oli hurjan kauhun vallassa, ja
kuitenkin se makasi liikahtamatta ja ääntäkään päästämättä,
jähmettyneenä, liikkumattomaksi kivettyneenä, ikäänkuin kuolleena.
Kotiin palatessaan emo murisi, kun se haistoi ahman jäljet, loikkasi
luolaan ja nuoleskeli ja nuuski sikiötään tavattoman kiihkeästi ja
hellästi. Ja penikka tunsi välttäneensä suuren vaaran.

Mutta penikassa toimi toisiakin voimia, joista suurin oli varttuminen.
Vaisto ja laki vaativat sitä olemaan kuuliainen. Mutta varttuminen
vaati olemaan tottelematon. Emo ja pelko käskivät pysyttelemään etäällä
valkoisesta seinästä. Varttuminen on elämää, ja elämä pyrkii aina valoa
kohti. Ja aivan mahdotonta oli estää elämän vuoksiaaltoa, joka siinä
nousi nousemistaan jokaisesta lihapalasta, jonka se nieli, jokaisesta
henkäyksestä, jonka se veti keuhkoihinsa. Lopulta pelko ja kuuliaisuus
hukkuivat eräänä päivänä ylitsekuohuvan elämän hyökyyn ja penikka
tallusteli luolan suuta kohti.

Tämä seinä erosi kokonaan sen ennen tuntemista; se näytti peräytyvän
yhä edemmäksi. Pieni, arka kuono, joka tutkistellen työntyi eteenpäin,
ei tölmännytkään kovaan esteeseen. Seinä tuntui olevan yhtä pehmeätä ja
läpäistävää ainetta kuin valokin. Ja koska tila sen silmissä näytti
muodolta, se tunkeutui omasta mielestään seinän sisään ja kylpi
aineessa, josta se oli muodostunut.

Kerrassaan kummallista! Se tallusteli tyhjyydessä. Ja valo kävi yhä
kirkkaammaksi. Pelko käski kääntymään takaisin, mutta varttuminen ajoi
eteenpäin. Äkkiä se huomasi joutuneensa luolan suulle. Seinä, jonka
sisäpuolella se oli luullut olevansa, hypähti yhtä äkisti sen taakse
suunnattoman matkan päähän. Valo oli käynyt kiusallisen kirkkaaksi.
Aivan se sokaisi. Samoin tuo äkillinen ja suunnaton tilan laajentuminen
saattoi pään pyörälle. Silmät mukautuivat koneellisesti kirkkauteen,
sovittautuivat laajentuneisiin välimatkoihin. Ensinnä seinä oli
siirtynyt silmänkantaman ulkopuolelle. Nyt penikka näki sen uudelleen,
mutta se tuntui olevan merkillisen kaukana. Myöskin sen ulkomuoto oli
muuttunut. Se oli nyt hyvin monivivahteinen seinä, sen muodostivat
virtaa reunustavat puut, puiden yli kohoava vastarannan vuori ja
tämänkin yli kohoava taivas. Penikan valtasi ankara pelko. Tässä oli
lisää tuota kammottavaa tuntematonta. Se kyyristyi luolan suulle ja
tuijotteli maailmaa. Kovin se oli nyt peloissaan. Koska tämä oli
tuntematonta, oli se myöskin vihamielistä. Sen vuoksi selkäkarvat
nousivat pystyyn ja huulet vetäytyivät heikkoon irvistykseen sen
yrittäessä synnyttää hurjan ja peloittavan karjahduksen. Pienuudestaan
ja säikähdyksestään huolimatta se uhmaili ja vaati taisteluun koko
avaraa maailmaa.

Mitään ei tapahtunut. Penikka tuijotti edelleen, ja mielenkiinnossaan
se unohti murista. Unohtipa se pelkonsakin. Pelko oli toistaiseksi
saanut väistyä varttumisen tieltä, ja varttuminen taas oli pukeutunut
uteliaisuuden verhoon. Se alkoi huomata läheisiä ilmiöitä -- auringossa
kimaltelevan avoimen kohdan virtaa, rinteen alapuolella sijaitsevan
kuivettuneen hongan ja itse rinteen, joka kohosi suoraan sen luo ja
päättyi kahden jalan päässä luolan suusta, missä se makasi.

Harmaa penikka oli elänyt kaiken ikänsä tasaisella pohjalla. Se ei
ollut koskaan kokenut putoamisen aiheuttamaa kipua. Eikä se edes
tietänyt, mitä putoaminen olikaan. Niinpä se nyt astui rohkeasti ulos
ilmaan. Takajalat olivat vielä luolan suulla, joten se putosi
päistikkaa eteenpäin. Maa iski sitä ankarasti kuonoon, niin että se
kiljahti. Sitten se alkoi pyörimistään pyöriä rinnettä alaspäin. Se
joutui suunnattoman kauhun valtaan. Tuntematon oli lopultakin saanut
sen kynsiinsä. Se oli käynyt siihen raivoisasti käsiksi ja aikoi nyt
tuottaa sille jotain hirvittävän pahaa. Varttuminen sai väistyä pelon
tieltä, ja se ulisi kuin säikähtynyt penikka ainakin.

Tuntematon kuljetti sitä ties kuinka hirvittävää kipua kohti, ja se
kiljui ja ulisi herkeämättä. Tämä oli aivan toista kuin maata
kyyrysillään jähmettävän pelon valtaamana, tuntemattoman hiipiessä
juuri ohitse. Nyt tuntematon oli saanut lujan otteen. Äänettömyydestä
ei olisi enää mitään hyötyä. Sitä paitsi sydäntä ei kouristanutkaan
pelko, vaan kauhu.

Rinne muuttui yhä loivemmaksi, ja sen juuri oli ruohon peittämä. Täällä
penikka menetti vastustustarmonsa. Lopultakin pysähdyttyään se päästi
vielä viimeisen tuskan ulvahduksen ja sitten pitkän, vinkuvan
valitushuudon. Ja aivan luonnollisesti, ikäänkuin olisi elämässään
siistiytynyt tuhannesti, se alkoi nuoleskella pois kuivaa savea, joka
oli tahrinut sen turkin.

Sitten se nousi istumaan ja tuijotteli ympärilleen samoin, kuin
ensimmäinen ihminen Marsiin joutuessaan tekisi. Penikka oli murtautunut
maailman seinän lävitse, tuntematon oli hellittänyt otteensa, ja
tässähän sitä nyt istui loukkaantumattomana. Mutta ensimmäinen ihminen
ei tuntisi itseään Marsissa niin vieraaksi kuin nyt tämä penikka. Se
huomasi keksineensä aivan uuden maailman, josta se ei ollut ennen
tietänyt mitään, jota se ei ollut aavistanut olevan olemassakaan.

Kun nyt tuo kauhea tuntematon oli hellittänyt, se unohti, että
tuntemattomassa oli kauhuja. Sen valtasi vain uteliaisuus. Se tutki
allaan olevaa ruohoa, kanervaa ja kuivettuneen hongan lahonnutta
runkoa, joka kohosi metsä-aukeaman laidassa. Orava, joka juoksi tyven
ympäri, kapsahti aivan sen eteen ja pelästytti sen pahanpäiväisesti. Se
kyyristyi muristen. Mutta orava oli yhtä säikähtynyt. Se livisti ylös
puuhun ja toruskeli turvapaikastaan kiihkeänä takaisin.

Tämä kohotti penikan rohkeutta, ja vaikka hetken kuluttua tikkakin sai
sen hätkähtämään, se jatkoi kuitenkin rohkeana kulkuaan. Se alkoi jo
käydä niin uskaliaaksi, että kun muuan närhi hävyttömänä hypähti sitä
kohti, se tavoitteli lintua leikiten käpälällään. Seurauksena oli
terävä isku, joka osui kuonon päähän ja sai sen ulisten kyyristymään.
Tämä rähinä oli liian ankara närhille, joka turvautui pakoon.

Mutta penikka oli oppivainen. Sen hämärä järki oli jo laatinut
tiedottomasti luokituksen. Oli olemassa eläviä ja elottomia ilmiöitä.
Eläviä piti varoa; elottomat pysyivät aina samalla kohtaa, mutta elävät
liikkuivat, eikä saattanut lainkaan tietää, mitä ne tekivät. Niiltä
saattoi yleensä odottaa odottamatonta, ja sitä varten täytyi olla
varoillaan.

Penikka matkasi perin kömpelösti. Se juoksi päin risuja ja jos jotakin.
Oksa, jonka se luuli olevan pitkän matkan päässä, iski sitä seuraavassa
tuokiossa kuonoon tai sipaisi pitkin kylkiluita. Pinta oli epätasainen.
Toisinaan se astui harhaan loukaten milloin kuononsa, milloin jalkansa.
Kivet pyörivät niille astuessa, ja niistä se oppi tajuamaan, etteivät
elottomat aina olleet yhtä vakavia kuin kotiluola ja että pienet
elottomat esineet olivat isoja herkemmät putoamaan tai pyörimään. Mutta
jokaisesta tapaturmasta se oppi. Mitä kauemmin se kulki, sitä
paremmaksi kävi astunta. Se alkoi mukautua olosuhteisiin. Se oppi
arvioimaan lihastensa liikkeitä, tuntemaan ruumiilliset rajansa,
mittaamaan eri esineiden ja esineiden sekä oman itsensä välimatkoja.
Onni auttoi sitä jo alussa. Lihan pyydystäjäksi syntyneenä (vaikk'ei se
itse tietänyt sitä) se osui lihan kimppuun juuri oman luolansa
edustalla ja ensimmäisellä retkellään. Se joutui aivan epähuomiossa
ovelasti kätkettyyn riekonpesään; oikeastaan se putosi siihen. Se
yritteli kulkea kaatuneen hongan runkoa pitkin. Mädännyt kaarna lahosi
jalan alta, ja epätoivosta kiljahtaen se luisui alamäkeä, rusahti
pienen pensaan lehvien lävitse ja putosi keskelle seitsemää
riekonpoikasta, jotka makasivat maassa keskellä pensasta.

Ne alkoivat meluta, ja ensin se pelkäsi niitä. Sitten se huomasi ne
varsin pieniksi ja kävi rohkeammaksi. Ne liikkuivat. Se laski käpälänsä
erään päälle, ja silloin tämä rupesi liikkumaan vilkkaammin. Se
haisteli lintua. Se otti sen suuhunsa. Poikanen ponnistelihe vastaan ja
kutitti sen kieltä. Samaan aikaan siinä heräsi nälän tunne. Sen leuat
sulkeutuivat. Poikasen hennot luut murskautuivat, ja suden suuhun
virtasi lämmintä verta. Se maistui hyvältä. Tämähän oli lihaa, samaa
jota emo oli antanut, tämä vain eli hampaissa ja oli sen vuoksi
parempaa. Ja niin susi söi riekon. Eikä se herennyt, ennenkuin oli
ahminut suuhunsa koko poikueen. Sitten se nuoli käpäliänsä samalla
tapaa kuin emokin teki ja rupesi ryömimään ulos pensaasta.

Ulkopuolella se kohtasi höyhenisen pyörretuulen. Tämä hyökkäys ja
siipien kiukkuiset läimähdykset saattoivat sen ymmälleen ja sokaisivat
sen. Se kätki päänsä käpälien väliin ja ulisi. Iskut taajenivat.
Riekko-emo oli raivoissaan. Silloin susikin suuttui. Se nousi muristen
ja iski takaisin käpälillään. Se upotti pikku hampaansa toiseen siipeen
ja kiskoi siitä vankasti. Riekko ponnisteli vastaan lyöden päin kuonoa
vapaalla siivellään. Tämä oli penikan ensimmäinen taistelu. Se oli
haltioissaan. Se unohti kokonaan tuntemattoman, ei pelännyt enää
mitään. Se tappeli, repi elävää olentoa, joka iski vastaan. Ja sitten,
tämä elävä olento oli myöskin lihaa. Suden valtasi halu surmata. Se oli
juuri tuhonnut pieniä eläviä olentoja. Nyt se tahtoi tuhota ison elävän
olennon. Se oli liian ankarassa puuhassa ja liian onnellinen
tietääkseen olevansa onnellinen. Se tunsi outoa nautintoa ja
viehätystä, suurempaa kuin koskaan ennen.

Se piteli kiinni siivestä ja ärisi tiukkaanpuristettujen hampaittensa
lomitse. Riekko raahasi vastustajansa ulos pensaasta. Kun se kääntyi ja
koetti saada penikan takaisin pensaan suojaan, tämä vuorostaan kiskoi
sen pois sen luota ja ulos aukealle. Ja kaiken aikaa se päästeli
hätähuutoja ja iski vapaalla siivellään niin että höyheniä lenteli kuin
lumihiutaleita. Penikka joutui suunnattoman kiihkon valtaan. Koko rodun
taisteluvimma kuohutti sitä. Tämä oli elämää, vaikk'ei se tietänyt
sitä. Se alkoi tajuta oman tarkoituksensa maailmassa; se oli nyt siinä
toimessa, jota varten se oli luotu -- surmaamassa lihaa ja tappelemassa
saadakseen sen surmatuksi. Nyt se oikeutti olemassaolonsa, jota
suurempaa elämä ei voi tehdä; sillä elämä saavuttaa huippukohtansa, kun
se tekee voimiensa takaa sitä, mitä varten se on varustettu.

Jonkun ajan kuluttua riekko herkesi ponnistelemasta. Susi piteli sitä
yhä siivestä, ja molemmat makasivat maassa katsellen toisiaan. Penikka
koetti murista uhkaavasti, hurjasti. Lintu nokkasi sitä kuonoon, joka
oli entisten seikkailujen jäljiltä vielä arka. Se hätkähti, mutta ei
hellittänyt. Lintu nokkasi yhä uudelleen. Silloin se alkoi vinkua ja
koetti peräytyä huomaamatta, että se otteensa vuoksi raahasi
vastustajaa mukanaan. Iskuja osui satamalla sen pahoinpideltyyn
kuonoon. Nyt taisteluhalu alkoi laimentua, se hellitti saaliinsa,
pyörähti ympäri ja turvautui häpeälliseen pakoon tallustaen aukeaman
poikki.

Se laskeutui lepäämään aukeaman toiselle puolen lähelle pensastoa.
Kieli riippui ulkona suusta, rinta aaltoili ja huohotti, kuonoa särki
niin, että se vinkui edelleen. Mutta äkkiä se tunsi, että jotakin
kauhean uhkaavaa oli tulossa. Tuntematon kaikkine hirmuineen syöksyi
sen kimppuun, ja se peräytyi vaistomaisesti pensaiden suojaan. Tällöin
sitä kohti lehahti tuulahdus ja ohitse pyyhälsi muuan iso,
siivekäs olio. Taivaan sinestä alas syöksyvä haukka oli melkein
iskeytymäisillään siihen kiinni.

Kun penikka nyt makasi pensastossa tointuen säikähdyksestään ja
tirkistellen arkana ulos, riekko-emo lentää lepatteli ulos rosvotusta
pesästään aukeaman toisella puolen. Tappionsa vuoksi tämä ei
kiinnittänyt mitään huomiota siivekkääseen vasamaan. Mutta penikka näki
-- ja se oli sille samalla sekä varoitukseksi että opiksi -- kuinka
haukka nopeasti sukelsi alaspäin, pyyhälsi äkisti juuri maanpinnan
ylitse, iski kyntensä riekon ruumiiseen tämän parahtaessa tuskasta ja
pelosta ja syöksyi jälleen ylöspäin taivasta kohti vieden riekon
mukanaan.

Kului pitkä aika, ennenkuin penikka lähti piilopaikastaan. Se oli
oppinut paljon. Elävät olennot olivat lihaa. Ne olivat hyviä syödä.
Mutta elävät olennot voivat myöskin vahingoittaa, jos ne ovat kyllin
isoja. Oli parasta syödä pieniä eläviä olentoja, kuten riekonpoikia, ja
jättää rauhaan isot elävät, kuten riekko-emot. Kaikesta huolimatta susi
tunsi hieman kunnianhimoa, se halusi päästä uudelleen tappelemaan tuon
riekko-emon kanssa -- mutta nyt haukka oli vienyt sen pois. Ehkäpä
olisi muitakin riekko-emoja, täytyi lähteä tutkimaan.

Se kulki penkereistä porrasta myöten alas virralle. Vettä se ei ollut
koskaan ennen nähnyt. Taisipa olla hyvä astua sille, pinnassa ei ollut
mitään epätasaisuuksia. Se astui sille rohkeasti ja vaipui pelosta
ulvoen tuntemattoman syleilyyn. Tuntui kylmältä, ja se hengitti
nopeasti suu ammollaan. Keuhkoihin syöksyikin vettä eikä ilmaa, kuten
aina hengittäessä. Tukehtuminen herätti siinä kuoleman tuskan. Sillä ei
ollut mitään tietoista kuoleman tuntemusta, mutta kaikkien muiden
erämaan eläimien lailla se omasi kuoleman vaiston. Kuolema oli siitä
suurin kivuista, itse tuntemattoman perusolemus, tuntemattoman kauhujen
summa -- kammottavin onnettomuus, mitä saattoi tapahtua, johon nähden
se ei tietänyt mitään ja pelkäsi kaikkea.

Se kohosi pinnalle, ja suloinen ilma syöksyi sen avoimeen suuhun. Se ei
vajonnutkaan enää. Aivan ikäänkuin vanhaan totuttuun tapaan se
liikutteli kaikkia jalkojaan ja alkoi uida. Läheisin ranta oli kolmisen
jalan päässä; mutta se oli noussut pinnalle selin siihen, ja
ensimmäinen kohta, mihin sen katse osui, oli vastainen ranta, jota
kohti se rupesi viipymättä uimaan. Joki oli vähäinen, mutta avautui
poukamassa parinkymmenen jalan laajuiseksi.

Keskellä uomaa virta sieppasi penikan mukaansa ja kuljetti sitä
alaspäin. Siellä se joutui pieneen koskeen, missä uinti ei auttanut.
Hiljainen vesi oli äkkiä muuttunut vihaiseksi. Toisinaan penikka oli
pohjassa, toisinaan pinnalla. Kaiken aikaa se oli ankarassa liikkeessä,
milloin pyörien ja kieppuen, milloin taas törmäten kiveen. Ja joka
kerta kiveen osuessaan se ulvaisi. Sen kulkua kuvasi sarja ulvahduksia,
joista olisi voinut laskea, kuinka monta paatta se matkallaan kohtasi.

Putouksen alla oli toinen suvanto, ja siellä virta kuljetti sen
pehmeästi rannalle ja laski yhtä pehmeästi hiekkavuoteelle. Se ryömi
kiihkeänä ylös vedestä ja laskeutui lepäämään. Taas se oli oppinut
tuntemaan enemmän maailmaa. Vesi ei ollut elävä. Ja kuitenkin se
liikkui. Myöskin se näytti yhtä tukevalta kuin maa, mutta ei ollut
ensinkään tukevaa. Tästä se teki sen johtopäätöksen, ettei kaikki aina
ollut sitä, miltä se näytti. Penikan pelko tuntematonta kohtaan oli
perittyä epäluuloa, ja nyt kokemus oli sitä lujittanut. Tämän jälkeen
se alkoi kohdella kaikkea odottavalla epäluuloisuudella. Ensin oli
opittava tuntemaan ilmiön todellinen luonne, ennenkuin siihen saattoi
luottaa.

Olipa kohtalo määrännyt sille täksi päiväksi vielä yhden seikkailun.
Sen mieleen oli muistunut, että maailmassa oli sellainenkin olento kuin
oma emo. Ja silloin se alkoi tuntea kaipaavansa tätä enemmän kuin
mitään muuta maailmassa. Ruumis oli väsynyt kaikista seikkailuista, ja
lisäksi olivat pikku aivotkin peräti uupuneet. Eiväthän ne olleet koko
varemman elämän aikana työskennelleet niin ankarasti kuin tänä yhtenä
päivänä. Sitä paitsi penikan oli uni. Ja niin se lähti hakemaan
kotiluolaa ja emoa, joutuen samalla suunnattoman yksinäisyyden ja
avuttomuuden tunteen valtaan.

Se tallusteli juuri pensaiden lomitse, kun kuului terävä, säikyttävä
huudahdus. Silmien ohitse välähti jotain keltaista. Se huomasi kärpän
hypähtävän äkkiä syrjään. Tämä oli pieni eläin, joten penikka ei
pelännyt. Sitten se havaitsi jalkainsa juuressa pikkuruisen, vain
muutaman tuuman pituisen elävän, nuoren kärpän, joka sen tavoin oli
tottelemattomana lähtenyt seikkailemaan. Tämä koetti peräytyä suden
tieltä. Susi pyöräytti sen kumoon käpälällään. Se päästi omituisen,
kirskuvan äänen. Seuraavassa tuokiossa keltainen välähdys ilmestyi
uudelleen suden silmien eteen. Jälleen kuului säikyttävä huuto, ja
samassa silmänräpäyksessä susi sai ankaran iskun kaulaansa ja tunsi
kärppä-emon terävien hampaiden tunkeutuvan lihaansa.

Vetäytyessään kiljuen ja ulisten poispäin se näki kärpän hypähtävän
poikasensa luo ja katoavan sen kera läheiseen viidakkoon. Hampaiden
kaulaan viiltämät haavat polttivat yhä, mutta vielä enemmän
vihavoitsivat sen tunteet, ja se istuutui maahan vinkuen heikosti.
Mutta kärppä-emo oli niin pieni ja niin hurja. Sudella oli vielä
opittavana, että kokoon ja painoon verraten kärppä oli kiukkuisin,
kostonhaluisin ja peloittavin kaikista erämaan surmantuojista. Mutta
pian se oli pääsevä osalliseksi tuosta tietämyksestä.

Penikka vikisi yhä vielä, kun kärppä-emo ilmestyi uudelleen näkyviin.
Tämä ei hyökännyt heti kimppuun, kun poikanen oli turvassa, vaan
lähestyi varovaisemmin, joten penikalla oli tilaisuus tarkastella tuota
solakkaa, käärmemäistä ruumista ja pystyä, sukkelaa päätä, joka oli
käärmemäinen sekin. Kärpän terävä, uhkaava huuto saattoi karvat
nousemaan pystyyn suden selässä, ja tämä murisi sille varoittavasti. Se
tuli yhä lähemmäksi. Tapahtui hyppäys, nopeampi penikan kokematonta
näköä, ja soleva, keltainen ruumis katosi hetkeksi sen näkyvistä.
Seuraavassa tuokiossa tämä oli kiinni sen kurkussa, hampaat
hautautuneina sen turkkiin ja lihaan.

Alussa susi ärisi ja koetti taistella, mutta se oli perin nuori, ja
olihan tämä vasta sen ensimmäinen päivä maailmassa: ärinä raukeni
vinkunaksi ja taistelu muodostui pyrkimykseksi päästä pakoon. Kärppä
vain ei hellittänyt. Se pysyi yhä kiinnitakertuneena koettaen päästä
hampaillaan käsiksi valtimoon, missä suden elinveri poreili. Kärppä oli
verenjuoja, ja sen mielestä oli aina parasta imeä suoraan elämän
kurkusta.

Harmaa penikka olisi kuollut eikä siitä olisi käynyt kirjoittaminen
mitään tarinaa, ellei naarassusi olisi saapunut loikkien pensaikon
halki. Kärppä päästi penikan ja hyökkäsi emon kurkkuun; yritys ei
onnistunut, mutta se sai sen sijaan kiinni leuasta. Naarassusi
heilautti päätään kuin ruoskan siimaa, mursi kärpän otteen ja lennätti
sen korkealle ilmaan. Ja tuo hoikka, keltainen ruumis oli vielä
ilmassa, kun suden leuat sulkeutuivat sen ympäri, ja kärppä sai
surmansa musertavien hampaiden välissä.

Jälleen penikka sai tuta hellyyttä emonsa puolelta. Tämä näkyi
iloitsevan sikiönsä löytämisestä vieläkin enemmän kuin penikka siitä,
että se oli löydetty. Naarassusi nuuski pentuansa, hyväili sitä ja
nuoleskeli haavoja, joita kärpän hampaat olivat viiltäneet. Sitten emo
ja penikka söivät keskenään verenimijän ja lähtivät luolaansa
nukkumaan.




KAHDEKSAS LUKU.

Erämaan laki.


Penikka kehittyi nopeasti. Se lepäsi kaksi päivää ja uskalsi sitten
lähteä jälleen liikkeelle luolasta. Tällä retkellä se tapasi nuoren
kärpän, jonka emon syönnissä se oli ollut osallisena, ja nyt se piti
huolta siitä, että poikanen meni samaa tietä kuin emokin.

Mutta tällä matkalla se ei kulkenut harhaan. Väsyttyään se löysi
takaisin luolaan ja nukkui siellä. Ja jok'ikinen päivä tämän jälkeen se
oli ulkosalla ja harhaili yhä laajemmalti.

Se alkoi tuntea tarkalleen voimansa ja heikkoutensa ja tietää, milloin
oli oltava rohkea, milloin taas varovainen. Se havaitsi sopivammaksi
olla varuillaan kaiken aikaa, paitsi sellaisina harvoina hetkinä,
jolloin se omasta uljuudestaan vakuutettuna heittäytyi pienten
raivonpuuskien ja intohimojen valtaan.

Se oli aina oikea pikku paholainen tavatessaan yksinäisen riekon. Eikä
se jättänyt milloinkaan vastaamatta kiukkuisesti sen oravan
nalkutukseen, jonka se oli ensi kerralla kohdannut kuivuneen hongan
luona. Närhin nähdessään se taas joutui melkein aina hurjan raivon
valtaan, sillä se ei unohtanut milloinkaan saaneensa sellaisen ensi
kerran tavatessaan aimo iskun kuonoonsa.

Mutta oli aikoja, jolloin ei edes närhikään herättänyt siinä
mielenkiintoa, ja niin oli laita, kun se tunsi jonkun toisen
lihanpyydystäjän tavoittelevan omaa henkeä. Se ei unohtanut koskaan
haukkaa, ja tämän liukuva varjo sai sen aina kyyristymään lähimpään
viidakkoon. Se ei enää kieriskellyt eikä tallustellut, se alkoi jo
astua emonsa tapaan salaisesti liukuen, ilmeisesti aivan rauhallisesti,
mutta silti lipuen eteenpäin petollisen nopeasti. Lihan hankinnassa
onni oli alussa suosinut sitä, mutta sitten käynyt petolliseksi.
Enempää se ei ollut saanut surmatuksi kuin nuo seitsemän riekonpoikasta
ja pikku kärpän. Halu tappaa kasvoi kuitenkin päivä päivältä, ja se
himoitsi nälkäisenä oravaa, joka rupatteli niin suulaasti ja aina
ilmoitti kaikille salon eläjille, että suden penikka teki tuloaan.
Mutta linnut lensivät ilmassa ja oravat pystyivät kapuamaan puihin, ja
penikka saattoi pyrkiä oravan kimppuun vain salaa ryömien, kun tämä
oleskeli maassa.

Emoansa kohtaan penikka tunsi suurta kunnioitusta. Emo kykeni
hankkimaan lihaa, ja aina se toi sikiölleen tämän osan. Sitä paitsi se
ei pelännyt. Penikan mieleen ei juolahtanut, että tämä pelottomuus
perustui kokemukseen ja tietämykseen. Se tuntui pelkästään
mahtavuudelta. Emo merkitsi valtaa, ja vanhemmaksi varttuessaan se sai
osaltaan tuntea tätä valtaa tuimempien lyöntien muodossa; entinen
moittiva tyrkkäys taasen vaihtui kovaksi puraisuksi. Mutta kaiken tämän
vuoksi se tunsi kunnioitusta emoansa kohtaan. Tämä pakotti
kuuliaisuuteen, ja mitä vanhemmaksi penikka varttui, sitä pikaisemmaksi
muuttui emon luonne.

Syntyi jälleen ravinnon puute, ja penikka sai entistä enemmän tuntea
kalvavaa nälkää. Naarassusi juoksi itsensä hoikaksi lihaa etsiessään.
Harvoin se enää makasi luolassa, enimmän aikansa se vietti
eränkäynnissä, mutta tuloksetta. Tämä nälänhätä ei ollut kovin
pitkäaikainen, mutta sitä ankarampi. Penikka ei saanut enää maitoa
herumaan emon nisistä eikä lihaa suupalankaan vertaa.

Ennen se oli pyydystellyt leikillään, pelkästään huvittelun halusta,
nyt se pyydysteli täydellä todella löytämättä mitään. Mutta
epäonnistuminen joudutti kehitystä. Se tutki oravan tapoja
huolellisemmin ja pyrki entistä ovelammin hiipien yllättämään sitä. Se
tutki metsähiiriä ja koetti kaivaa niitä esille lokeroista; ja se oppi
melko lailla tuntemaan kurppien ja tikkojen tapoja. Ja jo koitti sekin
päivä, jolloin haukan varjo ei enää ajanutkaan sitä pensaikkoon
kyyristymään. Se oli varttunut voimakkaaksi ja viisaammaksi ja enemmän
itseensä luottavaksi. Sitä paitsi se oli hurjan epätoivoinen. Niin se
istui peräpakaroilleen huomattavan näkyväisenä aukealle paikalle ja
vaati haukkaa yläilmoista taistelemaan. Sillä se tiesi, että tuolla
sinessä leijui lihaa -- lihaa, jota sen vatsa niin itsepintaisesti
kaipasi. Mutta haukka kieltäytyi laskeutumasta alas taistelemaan, ja
penikka ryömi jälleen viidakkoon vinkuen pettymyksestä ja nälästä.

Nälänhätä keskeytyi. Naarassusi toi kotiin lihaa. Omituista lihaa se
oli, perin erilaista kuin konsanaan ennen tuotu. Se oli ilveksen
penikka, puolikasvuinen kuten pikku susikin, mutta ei niin iso. Ja sen
sai pikku susi syödä yksinään. Emo oli tyydyttänyt nälkänsä muualla,
vaikka penikka ei tietänyt, että siihen oli mennyt loput ilveksen
poikueesta. Eikä se myöskään tuntenut, kuinka hurjan rohkea emon teko
oli. Sen se vain tiesi, että tuo pehmeäturkkinen eläin oli lihaa, ja se
ryhtyi syömään, käyden joka suupalasta onnellisemmaksi.

Täysi vatsa synnyttää velttoutta, ja penikka makasi luolassa nukkuen
emonsa vieressä. Se heräsi tämän ärinään. Milloinkaan se ei ollut
kuullut emon ärisevän niin hirvittävästi. Kenties ei naarassusikaan
ollut koskaan ennen elämässään ärissyt siten. Syytä olikin moiseen
raivoon kyllin, ja sen susi tiesi parhaiten. Ilveksen pesässä ei kukaan
käy rangaistuksetta rosvoamassa. Iltapäivän kirkkaassa valossa penikka
näki ilves-emon kyyrysillään luolan suulla. Tämä näky sai selkäkarvat
nousemaan pystyyn. Nyt oli syytä pelkoon, sen tiesi jo vaistostakin. Ja
ellei yksin näky riittänyt siitä vakuuttamaan, niin teki sen hyökkääjän
kajahuttama raivon huuto, joka alkoi ärinällä ja liukui äkisti käheäksi
kiljunnaksi.

Penikassakin kivahti elämä, se nousi seisaalleen ja ärisi urheana
emonsa rinnalla. Mutta tämä työnsi pojan halveksivasti taakseen. Luolan
käytävä oli matala, joten ilves ei voinut loikata sisään, ja kun se
hyökkäsi kyyrysillään, naarassusi kavahti kimppuun ja painoi sen
maahan. Penikka näki varsin vähän taistelusta. Hirvittävästi siinä
äristiin ja sähistiin ja kiljuttiin. Molemmat eläimet pyöriskelivät
maassa, ilves repi ja raastoi sekä kynsillään että hampaillaan,
naarassusi käytti vain hampaitaan.

Kerran penikka syöksyi joukkoon ja upotti hampaansa ilveksen
takajalkaan. Siinä se riippui kiukkuisena kiinni. Ruumiinsa painolla se
jarrutti jalan toimintaa ja pelasti siten emonsa monesta haavasta,
vaikka se itse ei tietänyt sitä. Taistelun tuoksinassa se nujertui
molempien alle ja menetti otteensa. Seuraavassa tuokiossa emot erosivat
ja ennenkuin ne jälleen syöksyivät toistensa kimppuun, ilves ennätti
sivaltaa penikkaa isolla etukäpälällään, viiltäen olkapään auki luuhun
asti ja lennättäen koko poikasen sivulle käsin seinää vasten. Meteliin
liittyivät penikan kimakat tuskan ja pelon huudot. Mutta taistelua
kesti niin kauan, että se ennätti ulista loppuun ja rohkaistua
uudelleen. Ja taistelun lopulla se heilui jälleen kiinni takajalassa ja
urisi kiukkuisesti hampaittensa lomitse.

Ilves oli kuollut. Mutta naarassusikin oli perin heikko ja sairas.
Ensinnä se hyväili penikkaa ja nuoleskeli tämän haavoittunutta
olkapäätä, mutta viljalti vuotanut veri oli uuvuttanut sen voimat, ja
kaiken päivää ja yötä se makasi kaatuneen vihollisensa vieressä
liikahtamatta, tuskin hengittäen. Kokonaiseen viikkoon se ei lähtenyt
luolasta muulloin kuin vettä saadakseen, ja silloin sen liikkeet olivat
hitaita ja vaivalloisia. Tämän ajan kuluttua ilves oli syöty loppuun ja
naarassuden haavat olivat siinä määrin parantuneet, että se saattoi
jälleen lähteä pyyntiretkelle.

Penikan olkapää oli kankea ja arka, ja se ontui jonkun aikaa ilveksen
antamasta ankarasta iskusta. Mutta maailma näytti nyt muuttuneelta. Se
vaelteli siinä tuntien suurempaa itseluottamusta ja myöskin urheutta,
jota ei ollut ilmennyt ennen tuota kahakkaa. Se oli nähnyt elämää
hurjemmalta kannalta; se oli taistellut, oli upottanut hampaansa
vihollisen lihaan ja jäänyt henkiin. Ja kaiken tämän johdosta se
käyttäytyi rohkeammin, osoitti uhmaa, joka oli siinä uutta. Se ei
pelännyt enää pienempiään, ja sen arkuus oli suuressa määrin
hävinnyt, vaikk'ei tuntematon koskaan lakannutkaan vainoamasta
salaperäisyyksineen ja kauhuineen, pysyen yhä koskemattomana ja
uhkaavana.

Penikka alkoi seurata äitiään eräretkillä, sai nähdä paljon surmatöitä
ja rupesi itsekin ottamaan niihin osaa. Ja omalla hämärällä tavallaan
se oppi tuntemaan lihan lain. Elämää oli olemassa kahta eri lajia.
Toiseen kuuluivat se itse emoineen, toiseen kaikki muut liikkuvat
oliot. Mutta tuo toinen laji jakaantui kahteen osaan. Toisen osan
muodostivat ne, jotka eivät itse tappaneet, sekä pienet surmaajat, ja
näitä sen oma laji tappoi ja söi. Toinen osa surmasi ja söi sen omaa
lajia tai tuli itse surmatuksi. Ja tästä lajittelusta muodostui laki.
Elämän päämääränä oli liha. Elämä itse oli lihaa. Elämä eli elämästä.
Oli olemassa syöjiä ja syötäviä. Laki määräsi: SYÖ, TAI JOUDU SYÖDYKSI.
Penikka ei muodostanut lakia selviksi, tarkoiksi määritelmiksi eikä
tutkistellut sitä. Se ei edes ajatellut lakia, se vain toteutti sen
elämässään enempää punnitsematta.

Se näki lain olevan käytännössä kaikkialla ympärillään. Itse se oli
syönyt riekon poikaset. Haukka oli syönyt niiden emon. Ja haukka olisi
halunnut syödä vielä senkin. Myöhemmin, vartuttuaan peloittavammaksi,
se halusi itse syödä haukan. Se oli syönyt ilveksen pennun. Emä-ilves
taas olisi syönyt sen, ellei olisi itse saanut surmaansa. Ja niin
edespäin. Kaikki elävät olennot sen ympärillä olivat tuon lain alaisia,
ja se itse oli osa siitä. Se oli surmaaja. Sen ainoana ravintona oli
liha, elävä liha, joka juoksi nopeasti sen tieltä tai lensi ilmaan tai
kiipesi puuhun tai piiloutui maahan tai asettui vastarintaan ja
taisteli tai vei voiton ja ajoi sitä takaa.

Jos penikka olisi ajatellut ihmisten tavoin, se olisi saattanut
lyhyesti määritellä elämän ahnaaksi ruokahaluksi ja maailman paikaksi,
missä lauma ruokahaluja harhaili ahdistellen tai ollen ahdistettuja,
syöden tai joutuen syödyiksi; kaikkialla vallitsi sekasorto, väkivalta
ja sokeus, ahneus ja kuolema, armoton, umpimähkäinen ja loputon
sattuma.

Mutta penikka ei ajatellut ihmistapaan, ei katsellut asioita
laajanäköisesti. Sillä oli vain yksi ajatus ja halu kerrallaan. Lihan
lain ohella sen oli opittava lukematon määrä toisia, pienempiä lakeja
ja myöskin noudatettava niitä. Maailma oli täynnä yllätyksiä. Omassa
ruumiissa uhkuva elämä, lihasten leikki tuotti loputonta onnellisuutta.
Lihan pyydystäminen synnytti voitonriemua. Raivonpuuskat ja taistelut
olivat nautintoa. Itse kauhu ja salaperäinen tuntemattomuuskin
kohottivat elämän arvoa.

Ja olihan elämässä mukavuutta ja tyydytystäkin. Lojua vatsa täynnä
laiskana päivänpaisteessa -- se palkitsi yllin kyllin kaikki
ponnistukset ja vaivat, ja olivathan vaivat ja ponnistukset jo
itsessäänkin palkintoa. Ne olivat elämän ilmauksia, ja elämä on aina
onnellinen päästessään purkautumaan. Niinpä penikka siis oli perin
täynnä elämää, perin onnellinen ja ylpeä itsestään.




YHDEKSÄS LUKU.

Tulen luojat.


Penikka joutui siihen aivan äkkiä. Se oli sen oma vika. Se oli ollut
varomaton. Se oli lähtenyt luolasta ja juossut alas joelle juomaan.
Kenties se ei huomannut ajoissa siitä syystä, että se vielä oli unen
turruttama. (Se oli ajanut riistaa kaiken yötä ja oli vast'ikään
herännyt.) Ja varomattomuus saattoi johtua siitä, että rannalle johtava
polku oli niin perin tuttu. Usein se oli sitä jo astunut, eikä koskaan
ennen ollut tapahtunut mitään. Se kulki lahonneen hongan ohitse,
aukeaman poikki ja puiden keskelle. Samassa tuokiossa se näki ja
haistoi. Edessä sijaitsi, äänettöminä takajaloillaan istuen, viisi
elävää olentoa, jommoisia se ei ollut milloinkaan ennen tavannut.
Ihminen oli ensi kertaa sen silmien edessä. Mutta penikan nähdessään
nuo viisi miestä eivät hypähtäneet pystyyn, eivät paljastaneet
hampaitaan eivätkä murisseet. He eivät liikahtaneetkaan, vaan istuivat
paikallaan äänettöminä ja uhkaavina.

Eikä penikkakaan liikkunut. Koko sen luontainen vaisto olisi pakottanut
sen syöksymään hurjana tiehensä, ellei siinä olisi äkkiä ja ensi kertaa
herännyt toinen ja vastakkainen vaisto. Sen valtasi suuri pelonsekainen
kunnioitus. Musertava oman heikkouden ja mitättömyyden tunne painoi sen
aivan liikkumattomaksi. Tässä oli yliherruutta ja valtaa -- jotain mikä
kävi yli sen voimien ja ymmärryksen.

Penikka ei ollut koskaan nähnyt ihmistä, mutta sillä oli vaistomainen
tunne hänestä. Hämärästi se tajusi ihmisen eläimeksi, joka oli laskenut
valtansa alle erämaan muut eläimet. Nyt penikka ei katsellut ihmistä
vain omilla silmillään, vaan myöskin kaikkien esivanhempainsa silmillä
-- silmillä, jotka olivat pimeästä pälynneet lukemattomia leiritulia,
jotka olivat turvallisen matkan päässä ja viidakon suojasta
tirkistelleet tuota outoa, kaksijalkaista eläintä, joka oli elävien
olentojen herra. Penikan oli lumonnut perintövaisto, pelko ja
kunnioitus, jonka olivat synnyttäneet vuosisataiset taistelut ja kautta
sukupolvien kertynyt kokemus. Tämä perintö oli liian pakottava sudelle,
joka oli vain penikka. Jos se olisi ollut täysikasvuinen, niin se olisi
juossut tiehensä. Nyt se kyyristyi pelon jähmettämänä taipuen jo
alamaisuuteen, johon sen suku oli alistunut siitä alkaen, jolloin susi
ensi kertaa tuli lämmittelemään ihmisen tulen ääreen.

Muuan intiaaneista nousi, astui luo ja kumartui sen puoleen. Penikka
kyyristyi matalammaksi. Nyt tuntematon, viimeinkin ruumiillistuneena,
painui sitä kohti ja ojentui tarttumaan kiinni. Sen karvat pörröytyivät
tahtomattakin; huulet vetäytyivät kokoon ja pienet kulmahampaat
paljastuivat. Käsi, joka uhkaavana riippui sen yllä, epäröi, ja mies
lausui nauraen: "_Wabam wabisca ip pit tah_." (Kas, valkoiset
hampaat!)

Toiset intiaanit nauroivat ääneen ja yllyttivät miestä nostamaan
penikan maasta. Käden laskeutuessa yhä lähemmäksi penikan vaistot
kamppailivat keskenään. Siinä vallitsi kaksi voimakasta halua -- toinen
käski alistumaan, toinen taistelemaan. Seurauksena oli tinkimys. Se
teki kumpaakin. Se alistui, kunnes käsi melkein kosketti sitä. Sitten
se taisteli, hampaat paljastuivat ja pureutuivat käteen. Seuraavassa
tuokiossa se sai päähänsä läimäyksen, joka kellisti sen kumoon. Silloin
taisteluhalu katosi siitä kokonaan. Penikkamaisuus ja alistumisen
vaisto saivat sen valtaansa. Se istuutui peräpakaroilleen ja ulisi.
Mutta mies, jota se oli purrut käteen, oli vihoissaan. Penikka sai
iskun toiselle puolen päätään. Tämän jälkeen se istuutui uudelleen ja
ulisi entistään kovemmin.

Nuo neljä intiaania nauroivat vieläkin kovemmin, rupesipa purtukin mies
nauramaan. He piirittivät penikan ja nauroivat sille, kun se kiljui
kauhusta ja kivusta. Kesken kaikkea se kuuli jotain. Niin kuulivat
intiaanitkin. Mutta penikka tiesi mitä se oli, ja päästäen pitkän
loppuvalituksen, jossa oli enemmän voitonriemua kuin tuskaa, se päätti
meluamisensa ja jäi odottamaan emoansa -- hurjaa ja kukistamatonta
emoansa, joka tappeli kaikkien kanssa ja surmasi ne eikä pelännyt
koskaan. Naarassusi ärisi juostessaan. Se oli kuullut penikkansa huudot
ja syöksyi nyt täyttä vauhtia sitä pelastamaan.

Se loikkasi heidän keskelleen kaikkea muuta kuin hauskan näköisenä
levottomassa sotaisuudessaan. Mutta penikkaan tuo suojaava raivo teki
mieluisan vaikutuksen. Se päästi iloisen huudahduksen ja hypähti emonsa
luo, kun taas ihmiseläimet peräytyivät nopeasti useita askeleita.
Naarassusi kumartui penikkansa ylitse, asettuen karvat pörröytyneinä
miehiä vastustamaan. Syvällä sen kurkussa korisi murina, muoto oli
vääntynyt ja pahaa ennustava, ja kuono rypistyi kärjestä silmiin asti
-- niin äreä oli sen murina.

Silloin muuan miehistä huudahti. Hän virkkoi vain:

"Kitshi!" Siinä ilmeni hämmästystä. Mutta penikka tunsi emonsa
säpsähtävän huudon kuullessaan.

"Kitshi!" huudahti mies uudelleen, tällä kertaa terävästi ja käskien.

Ja silloin penikka näki emonsa, pelottoman naarassuden, kyyristyvän,
kunnes maha kosketti maata, vikisevän, heiluttavan häntäänsä, tekevän
sovinnon merkkejä. Tätä penikka ei saattanut ymmärtää. Se oli aivan
ymmällään. Kauhunsekainen kunnioitus ihmistä kohtaan valtasi sen
uudelleen. Vaisto oli ollut oikeassa. Emo oli sen todistanut. Tämäkin
alistui ihmiseläinten valtaan. Mies, joka oli puhunut, astui
naarassuden luo. Hän laski kätensä tämän päälle, ja susi vain kyyristyi
alemmaksi. Se ei puraissut, eipä edes uhannutkaan purra. Toisetkin
miehet tulivat luo ja asettuivat ympärille, tunnustelivat ja
kopeloivat, ilman että se yrittikään suuttua. Ihmiset olivat perin
kiihtyneet ja synnyttivät paljon ääniä suullaan. Nämä äänet eivät
olleet vaaran merkkejä, penikka päätteli kyyrätessään emonsa vieressä,
joka yhä pörrötti aika ajoin karvojaan, mutta koetti parhaansa mukaan
taipua.

"Ei se ole kummallista", virkkoi muuan intiaaneista. "Sen isä oli susi.
Tosin emo oli koira. Mutta eikö veljeni sitonut sitä metsään kolmeksi
yöksi kiima-aikana? Sen vuoksi Kitshin isä oli susi."

"Siitä on nyt kulunut vuosi, Iso Majava, kun se juoksi tiehensä", puhui
toinen intiaani.

"Ei se ole kummallista, Lohenkieli", vastasi Iso Majava. "Se tapahtui
nälänhädän aikaan, eikä koirille ollut lihaa."

"Se on elänyt susien parissa", sanoi kolmas intiaani.

"Siltä näyttää, Kotkansulka", vastasi Iso Majava laskien kätensä
penikan päälle; "tämä todistaa, sen."

Penikka murisi hiukan kosketuksesta, ja käsi lennähti irti
sivaltaakseen sitä. Silloin penikka peitti hampaansa ja lyyhistyi
nöyränä maahan. Mutta käsi palasi ja ryhtyi raappimaan sen
korvantaustaa ja selkää.

"Tämä todistaa sitä", jatkoi Iso Majava. "Ihan selvästi Kitshi on tämän
emo. Mutta isä on susi. Sen vuoksi siinä on vähän koiraa, mutta paljon
sutta. Sen hampaat ovat valkoiset, ja Valkohammas olkoon sen nimi. Olen
puhunut. Se on minun koirani. Sillä eikö Kitshi ollut veljeni koira? Ja
eikö veljeni ole kuollut?"

Penikka, joka oli siten saanut nimen, makasi odotellen. Jonkun aikaa
ihmiseläimet muodostivat edelleen suu-ääniään. Sitten Iso Majava otti
veitsen tupesta, joka riippui hänen kaulassaan, poistui viidakkoon ja
leikkasi sieltä itselleen kepin. Valkohammas tarkkasi hänen toimiaan.
Hän viilsi kepin kumpaankin päähän pykälän ja solmi pykäliin
nahkahihnoja. Toisen hihnan hän kiinnitti Kitshin kaulaan. Sitten hän
kuljetti tämän pienen männyn luo, johon hän sitoi toisen hihnan.

Valkohammas seurasi perässä ja laskeutui emonsa viereen. Lohenkielen
käsi ojentui sen ylle ja vieritti sen selälleen. Kitshi katseli
huolestuneena. Valkohammas tunsi jälleen joutuvansa pelon valtaan. Se
ei voinut kokonaan tukahduttaa murinaa, mutta se ei yrittänytkään
laisinkaan puraista. Käsi hieroi koukistunein hajasormin sen vatsaa
leikillisesti ja kieritteli sitä kyljeltä toiselle. Oli kerrassaan
naurettavaa ja noloa maata noin selällään koivet harallaan ilmassa.
Sitä paitsi tuo asema teki niin peräti avuttomaksi, että Valkohampaan
luonne nousi kauttaaltaan sitä vastaan. Se ei voinut tehdä mitään
puolustautuakseen. Jos tämä ihmiseläin aikoi jotain pahaa, Valkohammas
tiesi, ettei sitä käynyt välttäminen. Kuinka saattoi juosta tiehensä,
kun kaikki neljä jalkaa olivat yläpuolella ilmassa? Mutta
alistuvaisuuden tunne sai sen hillitsemään pelkonsa, ja se murisi vain
pehmeästi. Tätä murinaa se ei voinut estää, eikä ihmiseläinkään siitä
suuttunut eikä iskenyt enää päähän. Ja kaiken lisäksi -- perin
kummallista se oli -- Valkohammas tunsi kuvaamatonta mielihyvää, kun
käsi hieroskeli vatsaa. Kyljelle käännettäessä se herkesi murajamasta;
sormien painellessa ja ruoputellessa korvanjuurta mieluisa tunne
lisääntyi; ja kun mies viimeisen kerran hieraistuaan jätti penikan
itsekseen, ei siinä enää ollut rahtuakaan pelkoa. Se oli vielä saapa
tuntea monituiset kerrat pelkoa ollessaan ihmisten kanssa tekemisissä;
mutta tämä oli ikäänkuin merkki siitä pelottomasta toveruudesta, joka
lopulta oli muodostuva sen ja ihmisen välille.

Jonkun ajan kuluttua Valkohammas kuuli outoja ääniä lähestyvän. Se oli
nopea luokittamaan, sillä heti se tunsi ne ihmiseläinten ääniksi.
Muutamia minuutteja myöhemmin osa heimoa saapui pitkässä jonossa
perille. Siinä oli lisää miehiä ja useita naisia ja lapsia -- kaikkiaan
neljäkymmentä henkeä -- ja kaikilla oli raskaat kantamukset
leiritarpeita ja varusteita. Mukana oli myöskin paljon koiria, ja
nämäkin, paitsi puolikasvaneita penikoita, olivat saaneet
kuljettaakseen taakkoja. Selässään koirat kantoivat kahden-, jopa
kolmenkinkymmenen naulan painoisia laukkuja, jotka olivat lujasti
vyötetyt niiden ympäri.

Valkohammas ei ollut milloinkaan ennen nähnyt koiria, mutta nyt se heti
tunsi, että ne olivat sen omaa lajia, vain jollain tavoin erilaisia.
Mutta perin vähän ne osoittivat eroavansa sudesta havaitessaan penikan
emoineen. Ne hyökkäsivät kohti. Valkohammas pörrötti karvansa ja ärisi
ja louskutteli hampaitaan tuolle avokitaiselle koiralaumalle, joka
hyökyaaltona syöksyi kimppuun, ja vaipui sen alle tuntien ruumiissaan
hampaiden terävät viillokset, itsekin purren ja raadellen yläpuolella
olevia vatsoja ja jalkoja. Syntyi suunnaton hälinä. Se saattoi kuulla
Kitshin murinan, kun tämä taisteli pentunsa puolesta; ja se saattoi
kuulla ihmiseläinten huutoja, sauvojen kolahduksia ja lyötyjen koirien
älähdyksiä.

Ennätti kulua vain muutama sekunti, kun se taas oli jaloillaan. Se
saattoi nyt nähdä ihmiseläinten karkoittavan koiria sauvoilla ja
kivillä, suojelevan sitä, pelastavan sen noilta terävähampaisilta
heimolaisilta, jotka jollain tapaa kuitenkin olivat outoja
olioita. Ja vaikk'ei sen aivoissa ollutkaan selvää käsitystä niin
vaikeaymmärteisestä seikasta kuin oikeudenmukaisuudesta, tunsi se
kuitenkin omalla tavallaan ihmiseläimet oikeudenmukaisiksi, ja se
tajusi heidät lain laatijoiksi ja sen toimeenpanijoiksi. Myöskin se
pani arvoa siihen voimaan, jota he osoittivat lakia toteuttaessaan. He
erosivat kokonaan kaikista sen varemmin kohtaamista eläimistä siinä,
etteivät purreet eivätkä kynsineet. He käyttivät elävää voimaansa
elottomien esineiden avulla. Elottomat esineet noudattivat heidän
määräyksiään. Niinpä kalikat ja kivet loikkasivat näiden
eriskummallisten olentojen ohjaamina ilman halki kuin elävät oliot ja
tuottivat koirille ankaraa kipua.

Penikan mielestä tämä voima oli tavatonta, käsittämätöntä ja
yliluonnollista, se oli jumalankaltaista mahtia. Tosin Valkohammas ei
voinut tietää mitään jumalista -- korkeintaan se saattoi vain tietää,
että sen tietämyksen ulkopuolellakin oli jotain; mutta ihmettely ja
kammo, jota se tunsi näitä ihmiseläimiä kohtaan, muistutti tavallaan
ihmettelyä ja kammoa, jota ihminen tuntisi nähdessään jonkun
taivaallisen olennon vuoren huipulta singahuttelevan salamoita
hämmästyneeseen maailmaan.

Viimeinenkin koira oli karkoitettu, melske taukosi, ja Valkohammas
nuoleskeli haavojaan mietiskellen tätä ensimmäistä kokemustaan
koiralauman julmuudesta ja uusia tuttavuuksiaan. Se ei ollut
milloinkaan uneksinutkaan, että sen omaan lajiin kuuluisi muita kuin
Silmäpuoli, emo ja se itse. Ja nyt sen mieltä kaiveli, että nämä uudet
heimolaiset heti ensi näkemällä olivat syöksyneet kimppuun ja
koettaneet tuhota sen. Samalla tapaa se nurkui sitä, että emo sidottiin
kepillä, vaikka sen tekikin mahtava ihmiseläin. Tämä tuntui ansalta,
orjuudelta. Se oli perinyt vapauden kuljeskella ja juosta ja maata
mielensä mukaan, ja nyt tätä vapautta ryhdyttiin rajoittamaan. Emo ei
voinut liikkua kepin pituutta kauemmaksi, ja sama keppi kahlehti
senkin, sillä se tunsi yhä vielä tarvetta pysyä emon rinnalla.

Penikka ei pitänyt tästä. Ja yhtä vastenmieliseltä tuntui, kun
ihmiseläimet nousivat ja lähtivät jälleen liikkeelle, sillä muuan pieni
ihmiseläin tarttui keppiin ja kuljetti Kitshiä vankina perässään, ja
Kitshin jäljessä seurasi Valkohammas peräti ymmällään ja huolissaan
tämän uuden seikkailun johdosta.

Kuljettiin alaspäin laaksoa pitkin, paljon kauemmaksi kuin Valkohammas
koskaan oli joutunut vaelluksillaan, kunnes lopulta saavuttiin laakson
päähän, missä joki laski Mackenzie-virtaan. Siellä oli ruuhia korkealla
seipäiden varassa ja kalankuivauslaitteita; sinne laadittiin leiri, ja
Valkohammas katseli tätä kaikkea kummastuneena. Ihmisten ylemmyys
kasvoi joka liikkeeltä. Ensinnäkin he hallitsivat noita terävähampaisia
koiria, ja se jo tuntui vallalta. Mutta sitäkin suurenmoisempaa oli
sudenpennusta heidän herruutensa elottomiin esineisiin nähden, kyky
panna liikkeelle liikkumatonta, taito muuttaa itse maailmankin
ulkonäkö.

Valtaavimmin vaikutti siihen tämä viimeinen seikka. Se huomasi
salkokehyksiä kohotettavan; tämä ei kuitenkaan ollut itsessään niin
kovin merkillistä samojen olentojen tekemänä, jotka heittivät etäälle
kalikoita ja kiviä. Mutta kun kehykset muutettiin kodiksi peittämällä
ne kankailla ja nauhoilla, ällistyi Valkohammas aivan peräti. Niiden
suunnaton koko herätti siinä syvää kunnioitusta. Niitä kohosi
ylt'ympäri jonkinlaisina mahtavina, nopeesti kasvavina elämän
ilmaisumuotoina. Ne valtasivat sen näköpiirin melkein kokonaan. Se
pelkäsi niitä. Tuhoa ennustavina ne kohosivat sen yläpuolelle, ja
tuulen pannessa ne valtaavaan liikkeeseen se kyyristyi arkana maahan,
pälyen niihin silmillään ja valmiina juoksemaan tiehensä, jos ne
koettaisivat syöksyä kimppuun.

Mutta pian sen pelko kotia kohtaan haihtui. Se näki naisia ja lapsia
menevän niihin ja jälleen poistuvan vahinkoa kärsimättä, huomasipa
koirienkin usein pyrkivän sisälle tullakseen karkoitetuiksi vihaisin
sanoin ja lentävin kivin. Jonkun ajan kuluttua se poistui Kitshin
rinnalta ja ryömi varovaisesti lähimmän kodan seinää kohti. Kasvamisen
nostama uteliaisuus sitä ajoi eteenpäin -- välttämättömyys oppia ja
elää ja tehdä sellaista, mikä tuottaa kokemusta. Matkan viimeiset
tuumat se ryömi tuskallisen hitaasti ja varoen. Päivän tapahtumista se
oli huomannut, että tuntematon ilmestyi mitä yllättävimmillä ja
arvaamattomimmilla tavoin. Lopulta sen kuono kosketti kodan
kangasseinää. Se odotti; mitään ei tapahtunut. Sitten se nuuski tuota
outoa kudosta, josta lähti ihmishajua. Se tarttui kankaaseen
hampaillaan ja nykäisi lievästi. Ei tapahtunut mitään, vaikka kodan
läheiset osat liikahtivatkin. Se kiskaisi kovemmin. Syntyi enemmän
liikettä. Se kiskoi vieläkin lujemmin, yhä uudelleen, kunnes koko kota
joutui liikkeeseen. Silloin sisästä kuului naisen terävä huuto, joka
saattoi sen tallustamaan takaisin Kitshin luo. Mutta tämän jälkeen se
ei pelännyt enää korkeina kohoavia kotia.

Hetkistä myöhemmin se oli taasen liikkeellä emonsa luota. Tämän keppi
oli sidottu maahan upotettuun paaluun, niin ettei se voinut seurata
mukana. Puolikasvuinen penikka, Valkohammasta hieman vanhempi ja
isompi, tuli verkalleen vastaan ärsyttävän ja sotaisen pöyhkeänä.
Myöhemmin Valkohammas kuuli sitä kutsuttavan Lip-lip nimellä. Se oli
saavuttanut kokemusta penikka-kahakoissa ja esiintyi jos jonkinlaisena
öykkärinä.

Lip-lip oli Valkohampaan omaa lajia eikä näyttänyt vaaralliselta, ollen
vain penikka. Niinpä Valkohammas valmistuikin kohtaamaan sen
ystävällisin mielin. Mutta kun vieraan astunta muuttui jäykkäjalkaiseksi
ja hampaat paljastuivat huulien alta, jäykistyi Valkohammaskin ja
vastasi irvistämällä. Penikat kiersivät toisiaan tutkivasti, äristen ja
karvojaan pörröttäen. Tätä kesti useita minuutteja, ja se alkoi jo
tuntua Valkohampaasta hauskalta leikiltä. Mutta äkisti huomattavan
nopeasti Lip-lip hyökkäsi kimppuun, iski valtavasti hampaillaan ja
hypähti jälleen erillensä. Isku oli sattunut hartiaan, joka oli vielä
ilveksen puremasta arka aina luuhun asti. Yllätys ja tuska saivat
Valkohampaan ulvahtamaan; mutta seuraavassa tuokiossa se syöksyi kiukun
puuskassa Lip-lipin kimppuun raivoisasti puraisten.

Mutta Lip-lip oli elänyt kaiken aikaa leirissä ja suorittanut monet
penikka-taistelut. Kolmasti, neljästi, kymmenkunta kertaa sen pienet,
terävät hampaat luksahtivat vastatusten, kunnes Valkohammas
häpeällisesti ulvoen pakeni emonsa turviin. Tämä oli ensimmäinen niistä
monista kahakoista, joita sen ja Lip-lipin välillä oli syntyvä, sillä
ne olivat vihamiehiä alusta pitäen, sellaisiksi syntyneitä, luonnostaan
määrätyt iskemään alituisesti yhteen.

Kitshi nuoleskeli Valkohammasta tyynnytellen ja koetti taivuttaa sitä
jäämään emonsa luo. Mutta uteliaisuus ei jättänyt sitä rauhaan, ja
muutamia minuutteja myöhemmin se uskalsi lähteä uudelleen
seikkailemaan. Se tapasi erään ihmiseläimistä, Ison Majavan, joka istui
kyykyssä hommaten jotain oksilla ja kuivalla sammalella, jota oli hänen
edessään maassa. Valkohammas kävi aivan lähelle tarkastamaan. Iso
Majava synnytti suu-ääniä, jotka Valkohampaan tulkinnan mukaan eivät
olleet vihamielisiä, joten se tuli vielä lähemmäksi.

Joukko naisia ja lapsia kantoi Isolle Majavalle lisää tikkuja ja oksia.
Nähtävästi tässä oli tekeillä jotain tärkeätä. Valkohammas läheni,
kunnes kosketti Ison Majavan polvea, niin utelias se oli ja siltä oli
kokonaan unohtunut, että tämä oli noita hirvittäviä ihmiseläimiä. Äkkiä
se näki jotain omituista, usvan tapaista alkavan nousta tikuista ja
sammaleista Ison Majavan käsien alta. Sitten itse tikkujen keskelle
ilmestyi elävä olio, joka kiemurteli ja liehui ja oli samannäköinen
kuin aurinko taivaalla. Valkohammas ei tietänyt mitään tulesta. Tämä
veti sitä puoleensa kuten ennen varhaisessa lapsuudessa luolan suusta
tulviva valo. Se ryömi pitkän matkan liekkiä kohti, Iso Majava kuului
hihittävän yläpuolella, ja se tiesi, ettei ääni ollut vihamielinen.
Sitten sen kuono kosketti liekkiin, ja samassa silmänräpäyksessä pikku
kieli tapaili sitä.

Silmänräpäyksen ajaksi se jähmettyi. Tikkujen ja sammalen keskellä
väijyvä tuntematon puristi sitä hurjasti kuonosta. Se peräytyi
purskahtaen hämmästyneeseen ulinaan. Tämän kuullessaan Kitshi syöksyi
äristen kepin ulottuman päähän ja raivosi siinä kauheasti, kun ei
päässyt pentunsa avuksi. Mutta Iso Majava nauroi äänekkäästi, läimäytti
kämmenillään reisiään ja kertoi tapahtuman muulle leiriväelle, kunnes
jokainen nauroi katketakseen. Sillä välin Valkohammas istui
peräpakaroillaan ja ulisi ulisemistaan, näyttäen ihmiseläinten keskellä
perin onnettomalta ja säälittävältä.

Niin ankaraa kipua se ei ollut koskaan ennen tuntenut. Tuo elävä
auringonvärinen olio, joka oli kasvanut esiin Ison Majavan käsien
välistä, oli korventanut sekä kuonon että kielen. Valkohammas parkui
parkumistaan, ja jokaista uutta ulinaa ihmiseläimet puolestaan
tervehtivät uudella naurunrähäkällä. Se koetti lieventää kuonon
kivistystä kielellään, mutta tämäkin oli palanut, ja yhteen osuessaan
molemmat synnyttivät vieläkin kovempaa kipua. Ja silloin se parkui
entistään toivottomampana ja avuttomampana.

Ja sitten sen valtasi häpeä. Se tajusi naurun ja sen merkityksen. Me
emme tiedä mistä muutamat eläimet tuntevat naurun ja älyävät, milloin
niille nauretaan; mutta samalla tapaa sen tajusi Valkohammaskin. Ja se
häpesi siitä syystä, että ihmiseläimet nyt saattoivat nauraa sille. Se
kääntyi ja pötki pakoon, ei tulen tuottamaa kipua, vaan naurua, joka
tunkeutui vieläkin syvemmälle ja koski sen sieluun. Ja se pakeni
Kitshin luo, joka raivosi keppinsä päässä kuin hullaantunut eläin --
ainoan olennon turviin, joka ei sille nauranut.

Hämärä tummeni ja yö saapui, ja Valkohammas makasi emonsa vieressä.
Kuonoa ja kieltä kirvelti yhä, mutta vieläkin suurempi tuska sai sen
ymmälleen. Sen oli vallannut koti-ikävä. Se tunsi tyhjyyttä, kaipasi
virran ja luolan tyyneyttä ja rauhaa. Elämä oli käynyt liian
runsasmuotoiseksi. Oli niin paljon noita ihmiseläimiä -- miehiä, naisia
ja lapsia -- ja kaikki ne hälysivät ja häiritsivät. Ja sitten nuo
koirat, jotka alituisesti kinastelivat ja ärhentelivät, synnyttäen
meteliä ja suurta sekamelskaa. Mennyttä oli sen tähänastisen elämän
rauhallinen yksinäisyys. Täällä itse ilmakin värisi elämää. Se surisi
ja suhisi herkeämättä. Nousten ja laskien yhtämittaa ja vaihdellen
äkisti äärimmäisyydestä toiseen se kutkutti hermoja ja aistimia, teki
sen hermostuneeksi ja levottomaksi ja kiusasi sitä uhkaamalla alinomaa
yhä uusilta puolilta.

Se tarkasteli, kuinka ihmiseläimet tulivat ja menivät ja liikuskelivat
ympäri leiriä. Jossain määrin samalla tapaa kuin ihmiset katsovat
luomiinsa jumaliin, Valkohammaskin silmäili edessään olevia
ihmiseläimiä. Nämä olivat sitä voimakkaampia olentoja, tosiaankin
jumalia. Sen hämärän tajunnan mukaan he olivat yhtä suuressa määrin
ihmeiden tekijöitä kuin jumalat ihmisistä. He olivat ylivaltiaita,
jotka omistivat kaikenkaltaisia ennentuntemattomia ja mahdottomalta
näyttäviä kykyjä; he olivat elävän ja elottoman yliherroja, saattoivat
tottelemaan sen, mikä liikkui, ja liikkeelle liikkumattoman,
synnyttivät elämää, auringonväristä ja purevaa elämää kuolleesta
sammalesta ja puusta. He olivat tulen luojia! He olivat jumalia!




KYMMENES LUKU.

Orjuudessa.


Päivät tuottivat Valkohampaalle yhä suuria kokemuksia. Sillä välin kuin
Kitshi sai lojua keppiin kahlehdittuna, se juoksenteli kaikkialla
leirissä udellen, tutkien ja oppien. Se oppi pian tuntemaan melkoisen
määrän ihmiseläinten hommia, mutta tutustuminen ei synnyttänyt
halveksimista. Mitä enemmän se niihin perehtyi, sitä selvemmäksi kävi
heidän ylemmyytensä; mitä enemmän he osoittivat salaperäistä valtaansa,
sitä suuremmalta tuntui heidän jumalankaltaisuutensa.

Usein ihminen saa surukseen nähdä jumalainsa kukistuvan; mutta tämä
suru ei ole milloinkaan kohdannut sutta ja villikoiraa, jotka ovat
sattuneet kyyristymään ihmisen jalkojen juureen. Ihmisen jumalat ovat
laadultaan näkymättömiä ja arvattuja, mielikuvituksen usvaa, jota ei
käy muovaileminen todelliseen muotoon, kaivatun hyvyyden ja mahdin
häilyviä utukuvia, oman olemuksen koskettamattomia muodostumia hengen
alalla; mutta susi ja villakoira, jotka ovat saapuneet tulen ääreen,
tapaavat ruumiillisia jumalia, kosketuksella tunnettavia olentoja,
joiden toiminta rajoittuu maahan ja joita sitoo aika. Sellaiseen
jumalaan uskoakseen ei tarvitse uskontoimintaa; tahdontoiminta ei voi
saada kieltämään sellaista jumalaa. Häntä ei voi välttää. Hän seisoo
takajaloillaan, sauva kädessä, äärettömän mahtavana, intohimoisena ja
raivoisana ja rakastavana, salaperäisyyden ja vallan ilmestyksenä,
verhonaan liha, joka revittäessä vuotaa verta ja on hyvää syödä kuten
liha ainakin.

Ja niin oli Valkohampaankin laita. Ihmiseläimet olivat epäämättömästi
jumalia, joita ei voinut välttää. Kuten Kitshi, sen emo, oli alistunut
heidän valtaansa ensi kertaa nimeään kuullessaan, niin penikkakin alkoi
jo taipua. Heidän kulkiessaan se väistyi tieltä. Huudettaessa se saapui
luo. Uhattaessa se kyyristyi maahan. Kun käskettiin poistumaan, se meni
nopeasti tiehensä. Sillä heidän jokaisen toivomuksensa takana oli kyky
täyttää toivomus, kyky, joka tuotti kipua, joka ilmeni lyönteinä ja
läimäyksinä, lentävinä kivinä ja purevina ruoskaniskuina.

Se kuului heille kuten kaikki koiratkin. He saattoivat määrätä sen
toimet. Sen ruumista he voivat pidellä pahoin. Tämän kaiken se oppi
pian painamaan mieleensä. Kovalta se oppi tuntui, koska sitä vastusti
moni seikka, mikä vallitsi voimakkaana sen omassa luonteessa. Mutta
vaikka se oppiessa tuntui vastenmieliseltä, penikka oppi huomaamattaan
pitämään siitä. Se merkitsi kohtalon siirtämistä toisen käsiin,
olemassaolon aiheuttamasta vastuunalaisuudesta vapautumista. Tämä oli
jo itsessään korvausta, sillä aina on helpompi turvautua toiseen kuin
seisoa yksinään.

Mutta yhdessä päivässä se ei näin luovuttanut itseään ruumiineen ja
sieluineen ihmiseläinten valtaan. Se ei voinut muitta mutkitta luopua
perinnöstään ja erämaan synnyttämistä muistoista. Toisin ajoin se hiipi
metsän laitaan ja seisoi kuunnellen, kuinka jokin kutsui sitä kaukaa.
Ja aina se palasi levottomana ja onnettomana Kitshin rinnalle
vikisemään pehmeästi ja kaihoisasti ja nuoleskelemaan tämän kuonoa
kiihkein, kyselevin kielin.

Valkohammas oppi nopeasti tuntemaan leirielämän. Se tiesi vanhempien
koirien väärämielisyyden ja ahneuden, joka ilmeni, kun lihaa tai kalaa
heitettiin syötäväksi. Se oppi tajuamaan, että miehet olivat
oikeamielisimmät, lapset julmimmat ja naiset lempeimmät ja alttiimmat
heittämään sille liha- tai luupalan. Ja jouduttuaan pari kolme kertaa
onnettomiin tekemisiin puolikasvuisten poikasien emojen kanssa se
havaitsi olevan viisainta jättää sellaiset emot rauhaan, pysyä niistä
niin etäällä kuin mahdollista ja siirtyä syrjään nähdessään niiden
tulevan.

Mutta sen elämän kirous oli Lip-lip. Ollen isompi, vanhempi
ja väkevämpi Lip-lip oli valinnut Valkohampaan erityisesti
vainottavakseen. Valkohammas oli kylläkin halukas tappelemaan, mutta
joutui aina alakynteen. Vastustaja oli sille liian iso. Lip-lipistä
tuli sille painajainen. Milloin hyvänsä se rohkeni edetä emonsa luota,
ilmestyi öykkäri varmasti näyttämölle, seurasi kintereillä, ärisi,
ärsytteli ja hyökkäsi kimppuun pakotteen taisteluun, kun huomasi, ettei
saapuvilla ollut ihmiseläimiä. Alinomaa voittaen Lip-lip nautti siitä
aikalailla. Siitä muodostui sille elämän suurin huvitus, Valkohampaalle
sitävastoin suurin kiusa.

Silti tämä ei saanut Valkohammasta masennetuksi; vaikka se kärsikin
eniten vaurioita ja aina joutui tappiolle, pysyi mieli kuitenkin
lannistumattomana. Mutta pahaa tämä vaikutti. Se kävi pahanilkiseksi ja
ärtyisäksi. Se oli syntymästään asti ollut hurjaluontoinen, mutta nyt
tämä loputon vaino teki sen vieläkin hurjemmaksi. Lempeä, leikkisä,
penikkamainen puoli pääsi harvoin ilmenemään. Se ei kisaillut eikä
riehunut milloinkaan toisten penikkain kanssa. Lip-lip ei olisi sitä
sallinut. Milloin ikinä Valkohammas ilmestyi niiden lähettyville, heti
Lip-lip kävi kimppuun ärsytellen ja kerskuen tai tapellen, kunnes oli
saanut ajetuksi sen tiehensä.

Kaikki tämä turmeli suuressa määrin Valkohampaan penikka-ajan ja teki
sen käytökseltään ennen aikojaan vanhaksi. Kun se ei leikin kautta
saanut purkaa tarmoaan, se sulkeutui itseensä ja kehitti henkisiä
kykyjään. Se tuli viekkaaksi; aikaa oli kyllin kepposien keksimiseen.
Kun sitä estettiin saamasta liha- tai kala-annostaan leirikoirien
yhteisellä ruoka-ajalla, se kehittyi sukkelaksi varkaaksi. Sen oli
hankittava itse ravintonsa, ja se hankki sitä runsaasti, vaikka se
siten kävikin usein naisväen kiusaksi. Se oppi hiiviskelemään pitkin
leiriä, olemaan kekseliäs, tietämään, mitä missäkin tapahtui, näkemään
ja kuulemaan kaikki ja punnitsemaan sen mukaan ja menestyksellisesti
keksimään keinoja ja tapoja, millä välttelisi leppymätöntä
vainoojaansa.

Jo varhain vainokautensa alkupuolella se teki ensimmäisen todella
suuren kepposensa ja sai siten tuta koston makeutta. Kuten Kitshi
susien seurassa ollessaan oli viekoitellut koiria ihmisten leiristä
turmioon, niin Valkohammaskin jotensakin samanlaisella tavalla
houkutteli Lip-lipin Kitshin kostaviin hampaisiin. Väistyen vainoojansa
tieltä Valkohammas juoksi teeskennellen kodasta toiseen, kierteli niitä
ja kiiti sitten ympäri leiriä. Se oli hyvä juoksija, nopeampi kuin
yksikään samankokoinen penikka, Lip-lipiäkin ketterämpi. Mutta tässä
kilpailussa se ei juossut parhaansa mukaan. Se pysytteli vain
loikkauksen päässä ahdistajansa edellä.

Takaa-ajon kiihoittamana ja uhrinsa alituisen läheisyyden ärsyttämänä
Lip-lip unohti varovaisuuden eikä kiinnittänyt huomiota kilparataan.
Kun se tämän viimein huomasi, se oli jo liian myöhäistä. Kiitäen
hurjinta vauhtia erään kodan ympäritse se syöksyi suoraa päätä kohti
Kitshiä, joka lojui keppinsä päässä. Lip-lip päästi hämmästyksen
kiljahduksen, ja sitten Kitshin rankaisevat hampaat tarrautuivat siihen
kiinni. Tämä oli sidottu, mutta penikka ei saattanut helposti päästä
irti. Susikoira kiepsautti sen selälleen, niin ettei se voinut lähteä
juoksemaan, ja ryhtyi sitten repimään ja viiltämään hampaillaan.

Kun Lip-lipin lopulta onnistui kieriä vapaaksi vastustajastaan, se
ryömi jaloilleen pahasti runneltuna, sekä ruumiiltaan että mieleltään
sairaana. Karvat törröttivät tukkoina ympäri kurittajan hampaiden
repimää ruumista. Se jäi seisomaan paikalleen, avasi suunsa ja puhkesi
pitkään, murheelliseen penikan ulinaan. Mutta eipä se saanut sitäkään
rauhassa lopettaa. Kesken kaikkea Valkohammas hyökkäsi kimppuun ja
upotti hampaansa vainoojansa takajalkaan. Lip-lipissä ei ollut enää
tarmoa ryhtyä taisteluun, se pötki häpeällisesti pakoon entisen uhrin
pysytellessä kaiken aikaa kiukkuisena kintereillä ja ahdistellessa koko
matkan aina sen omalle kohdalle asti. Siellä se sai naiset avukseen, ja
viimein Valkohammas, joka nyt oli muuttunut raivoavaksi paholaiseksi,
saatiin karkoitetuksi vain kivisateella.

Koitti sitten päivä, jolloin Iso Majava päästi Kitshin irralleen,
arvellen ettei enää tarvinnut pelätä sen juoksevan tiehensä.
Valkohammas oli perin ihastuksissaan emonsa vapautumisesta. Se seuraili
tätä hilpeänä ympäri leiriä, ja niin kauan, kuin se oleskeli emonsa
rinnalla, pysyttelihe Lip-lipkin kunnioittavan välimatkan päässä.
Astelipa Valkohammas jäykkäjalkaisena ja karvojansa pörröttäen
vastustajansa luoksekin, mutta Lip-lip ei ollut huomaavinaan haastetta.
Eihän se toki ollut mikään narri, ja hautoipa se mitä kostontuumia
tahansa, se saattoi kuitenkin odottaa, kunnes tapaisi Valkohampaan
yksinään.

Myöhemmin samana päivänä Kitshi ja Valkohammas tallustelivat läheisen
metsän liepeelle. Poikanen oli askel askeleelta johtanut emonsa sinne,
ja nyt, kun tämä pysähtyi, se koetti houkutella edemmäksi. Virta, luola
ja hiljaiset salot kutsuivat sitä, ja se halusi saada toisen mukaansa.
Se juoksi vielä muutamia askelia, pysähtyi ja katsahti taakseen. Emo ei
ollut liikahtanutkaan. Se vikisi anoen ja livisti leikkisästi
pensaikkoon ja jälleen takaisin emon luo, nuoleskeli tämän kuonoa ja
poistui uudelleen. Eikä Kitshi sittenkään liikahtanut. Valkohammas
pysähtyi ja katseli täynnä jännitystä ja intoa, mutta ne haihtuivat
verkalleen, kun emo käänsi päänsä ja tuijotti takaisin leiriin.

Tuolla vapaassa luonnossa oli jotain, mikä kutsui. Sen kuuli emokin.
Mutta tämä kuuli myöskin toisen, kovemman kutsun -- tulen ja ihmisen
kutsun -- kutsun, johon kaikista eläimistä vain susi on luotu
vastaamaan -- susi ja villikoira, jotka ovat veljeksiä.

Kitshi kääntyi ja kulki verkalleen leiriä kohti. Leiri sitoi sen
lujemmin kuin kahlekeppi. Näkymättöminä ja salaa jumalat käyttivät yhä
valtaansa eivätkä antaneet sen mennä. Valkohammas istuutui koivun
varjoon ja vinkui pehmeästi. Tuntui voimakasta pihkan hajua, ja kevyt
metsän tuoksu täytti ilman muistuttaen entisestä vapauden ajasta. Mutta
se oli vielä vain pieni penikka, sekä ihmisen että erämaan kutsua
voimakkaampi oli sille emon kutsu. Olihan se koko lyhyen elämänsä ajan
ollut synnyttäjästään riippuvainen. Vielä ei riippumattomuuden aika
ollut koittanut. Niinpä se nyt nousi ja kulki alakuloisena takaisin
leiriin; paluumatkalla se seisahtui pari kertaa istuutuen vikisemään ja
kuuntelemaan kutsua, joka yhä vielä kaikui salon syvyydestä.

Lyhyt on se aika, minkä emo erämaassa viettää penikkansa hoivaajana,
mutta ihmisen vallassa se supistuu toisinaan vieläkin lyhyemmäksi. Niin
kävi Valkohampaankin elämässä. Iso Majava oli velkaa Kotkansulalle.
Kotkansulka aikoi tehdä matkan Mackenzie-jokea ylöspäin Suurelle
Orjajärvelle. Velan suoritukseksi määrättiin kappale punaista kangasta,
karhuntalja, kaksikymmentä patruunaa ja Kitshi. Valkohammas näki emonsa
joutuvan Kotkansulan ruuheen ja koetti seurata mukana. Kotkansulka iski
sen takaisin rannalle, ja ruuhi liukui joelle. Se syöksyi veteen ja
alkoi uida perässä kuurona Ison Majavan huudoille, kun tämä sitä kutsui
takaisin. Nyt Valkohammas ei välittänyt edes ihmiseläimestäkään,
jumalastaan -- niin sanomattoman kauhun valtaan se joutui pelätessään
menettävänsä emonsa.

Mutta jumalat ovat tottuneet saamaan tahtonsa täytetyksi, ja
raivostuneena Iso Majava työnsi ruuhen vesille. Valkohampaan
saavuttaessaan hän kumartui alas ja nosti sen niskasta ylös. Hän ei
laskenut sitä heti ruuhen pohjalle, vaan piti ilmassa toisella
kädellään ja rupesi toisella kurittamaan. Ja kylläpä se olikin
kuritusta. Hänen kätensä oli raskas. Jokainen isku osui kipeästi, ja
niitä tuli satamalla.

Milloin miltäkin puolen osuvien lyöntien vaikutuksesta Valkohammas
keikkui edestakaisin kuin oikullinen heiluri. Se joutui perin
vaihtelevien tunteiden valtaan. Ensin sen valtasi hämmästys. Sitten
heräsi hetkiseksi pelko, ja se ulvahti useita kertoja rankaisevan käden
osuessa. Mutta tätä seurasi nopeasti kiukku. Sen vapaa luonto vei
voiton, ja se paljasti hampaansa ja ärisi pelottomana päin silmiä
raivostuneelle jumalalle. Tämä vain teki jumalan entistä
kiukkuisemmaksi. Iskuja satoi nopeammin, raskaammin ja osuvammin.

Iso Majava jatkoi kurittamistaan, Valkohammas jatkoi ärisemistään.
Mutta ainiaan tätä ei saattanut kestää. Jommankumman täytyi taipua, ja
sen sai Valkohammas tehdä. Pelko valtasi sen uudelleen. Ensi kertaa se
oli nyt todenteolla ihmisen käsissä. Hyväilyjä olivat ne satunnaiset
loukkaukset, joita se varemmin oli saanut kepeistä ja kivistä. Se
murtui ja alkoi parkua ja ulista. Jonkun aikaa jokainen isku synnytti
ulvahduksen, mutta pelko muuttui kauhuksi, kunnes ulvahdukset lopulta
sulivat yhtenäiseksi ulinaksi, joka ei enää noudattanut kurituksen
tahtia.

Vihdoin Iso Majava antoi kätensä vaipua. Velttona riippuva Valkohammas
parkui edelleen. Tämä tuntui tyydyttävän sen isäntää, joka heitti sen
tylysti ruuhen pohjalle. Alus oli sillä välin ajautunut alaspäin virran
mukana. Iso Majava otti melansa. Valkohammas oli tiellä. Hän potkaisi
sitä raa'asti jalallaan. Samassa tuokiossa Valkohampaan vapaa luonto
leimahti jälleen eloon, ja se upotti hampaansa mokkasiinin verhoamaan
jalkaan.

Äskeinen kuritus ei merkinnyt mitään verrattuna siihen, mikä nyt
seurasi. Ison Majavan raivo oli hirvittävä; samoin oli Valkohampaan
kauhu. Se ei saanut tuta ainoastaan kättä, vaan myöskin kovaa puumelaa,
ja koko pieni ruumis oli hellä ja runneltu, kun kurittaja jälleen
viskasi sen ruuhen pohjalle. Uudelleen, ja tällä kertaa tarkoituksella,
Iso Majava potkaisi penikkaa. Valkohammas ei karahtanut enää jalan
kimppuun. Se oli oppinut uuden puolen orjuudessaan. Kävipä miten
hyvänsä, se ei enää milloinkaan uskaltaisi purra jumalaa, joka oli sen
herra ja valtias. Herran ja valtiaan ruumis oli pyhä, sitä eivät
saaneet saastuttaa hampaat sellaiset kuin sen. Moinen teko oli
ilmeisesti rikoksista suurin, loukkaus, jota ei voinut antaa anteeksi
eikä jättää huomioon ottamatta.

Kun ruuhi kolahti rantaan, Valkohammas makasi vikisten ja
liikkumattomana, odotellen Ison Majavan tahtoa. Iso Majava tahtoi, että
sen oli jouduttava rannalle, sillä rannalle se viskattiin, niin että se
jymähti raskaasti kyljelleen ja satutti uudelleen kipeät kohtansa. Se
kapusi vavisten jaloilleen ja seisoi paikallaan vikisten. Lip-lip, joka
äyräältä oli seurannut koko kohtausta, hyökkäsi nyt sen kimppuun,
syöksi sen kumoon ja upotti hampaansa sen ruumiiseen. Valkohammas oli
liian avuton puolustautuakseen, ja sen olisi käynyt surkeasti, ellei
Ison Majavan jalka olisi työntynyt esiin lennättäen Lip-lipin ilmaan
niin hurjasti, että tämä mäsähti maahan kymmenkunnan jalan päässä. Tämä
oli ihmiseläimen oikeutta, ja omasta kurjuudestaan huolimatta
Valkohammas tunsi hieman kiitollisuutta. Se nilkutti Ison Majavan
kintereillä tottelevaisesti leirin halki kodalle. Ja niin Valkohammas
oli oppinut, että rankaisemisoikeuden jumalat olivat pidättäneet vain
itselleen ja että se oli kielletty alemmilta eläimiltä.

Sinä iltana, kun kaikkialla vallitsi hiljaisuus, Valkohammas muisti
emonsa ja murehti sitä. Se murehti liian äänekkäästi ja herätti siten
Ison Majavan, joka kuritti sitä. Tämän jälkeen se murehti hiljaisesti
jumalien ollessa saapuvilla. Mutta toisinaan se asteli yksinään salon
liepeelle, päästi surunsa valloilleen ja antoi sen purkautua
äänekkääseen vinguntaan ja ulinaan.

Tällöin se olisi saattanut totella luolan ja virran jättämiä muistoja
ja karata jälleen erämaahan. Mutta emon muisto pidätti sitä. Kuten
metsästävät ihmiseläimet poistuivat ja tulivat takaisin, siten emokin
palaisi joskus kylään. Niin se jäi orjuuteen sitä odottamaan.

Mutta ei orjuuskaan ollut kauttaaltaan onneton. Siinä oli paljon
mielenkiintoista. Aina siinä tapahtui jotakin. Nämä jumalat hommasivat
loppumattomiin eriskummallisissa toimissaan, ja se oli aina utelias
katselemaan. Sitä paitsi se oppi tulemaan toimeen Ison Majavan kanssa.
Kuuliaisuutta, horjumatonta kuuliaisuutta siltä vaadittiin, ja
korvaukseksi se säästyi kurituksesta ja sai elämänsä siedettäväksi.

Saavuttipa se enemmänkin. Iso Majava heitti sille toisinaan itsekin
palasen lihaa ja suojeli sitä tällöin toisilta koirilta. Ja sellainen
lihapala oli arvokas. Se merkitsi jollain tavoin enemmän kuin kymmenen
naisilta saatua palaa. Iso Majava ei milloinkaan hellinyt eikä
hyväillyt. Kenties Valkohampaaseen vaikutti hänen raskas kätensä,
kenties hänen oikeudenkäyttönsä, kenties pelkästään hänen valtansa,
kenties kaikki nämä seikat yhdessä; mutta totta vain oli, että sen ja
tuon äreän isännän välille alkoi muodostua jonkinlainen kiintymyksen
side.

Salavihkaa ja huomaamattomasti yhtä paljon kuin kalikkain ja kivien ja
läimäyksien vaikutuksesta lujittuivat Valkohampaan orjuuden kahleet. Ne
ominaisuudet, jotka alkujaan saattoivat sen heimolaiset tulemaan
ihmisten tulen ääreen, olivat sellaisia, että niitä voi kehittää. Nyt
ne kehittyivät Valkohampaassa, ja leirielämä, vaikka se olikin
tulvillaan kurjuutta, rupesi salaisesti käymään sille rakkaaksi. Mutta
sitä ei Valkohammas huomannut. Se tunsi vain ikävää Kitshin menetyksen
vuoksi, toivoi tämän palaavan ja kaihosi kiihkeästi entistä vapaata
elämäänsä.




YHDESTOISTA LUKU.

Hylkiö.


Lip-lip synkisti edelleen Valkohampaan elämää, niin että se kävi
pahankurisemmaksi ja hurjemmaksi, kuin sillä luonnon mukaan oli
oikeutta. Villeys kuului sen luonteeseen, mutta näin kehittynyt villeys
nousi yli tavallisen määrän. Se tuli ihmiseläintenkin kesken
kuuluisaksi hurjuudestaan. Milloin hyvänsä leirissä syntyi hälinää ja
häiriötä, tappelua ja kinastelua, milloin hyvänsä joku nainen nosti
mellakan varastetun lihakappaleen vuoksi, varmasti saattoi tavata
Valkohampaan siihen sekaantuneena ja usein juuri pahimpana syyllisenä.
Ihmiset eivät viitsineet ottaa selkoa sen käyttäytymisen syistä. He
havaitsivat vain seuraukset, ja ne olivat huonot. Se oli salakähmäilijä
ja varas, ilkimys ja rauhanhäiritsijä; ja vihastuneet naiset sanoivat
sille päin silmiä, sen tarkastaessa heitä valppaana ja valmiina
väistämään ketterästi lennähteleviä heittoaseita, että se oli susi ja
kelvoton olento ja saisi vielä huonon lopun.

Se havaitsi joutuneensa koko tuon väkirikkaan leirin hylkiöksi. Kaikki
nuoret koirat seurasivat Lip-lipin esimerkkiä. Valkohampaan ja niiden
välillä vallitsi erotus. Ehkä ne vainusivat sen villin alkuperän ja
tunsivat vaistomaisesti sitä kohtaan vihamielisyyttä, jota kotikoira
tuntee sutta kohtaan. Olipa asian laita mikä tahansa, ne yhtyivät
Lip-lipin kera sitä vainoamaan. Ja julistettuaan kerran sodan sitä
vastaan ne katsoivat itsellään olevan kyllin syytä jatkaa sitä. Tuon
tuostakin jokainen niistä sai tuta sen hampaita; ja sen kunniaksi oli
mainittava, että se antoi enemmän kuin itse sai. Monen niistä se
saattoi löylyttää kahden taisteltaessa, mutta kaksintaisteluja ei sille
tarjottu. Milloin sellainen oli alkamassa, se oli heti merkkinä
kaikille nuorille koirille, jotka saapuivat juosten joka taholta ja
syöksyivät tämän yhden kimppuun.

Tästä vainosta se oppi kaksi tärkeätä seikkaa: miten joukkotaistelussa
oli suoriuduttava ja kuinka lyhimmässä ajassa oli yksinäiselle koiralle
tuotettava suurinta vauriota. Jos tahtoi pysyä hengissä, täytyi pysyä
jaloillaan keskellä vihollisjoukkoa, ja tämän taidon se oppi hyvin. Se
kykeni säilyttämään tasapainonsa yhtä varmasti kuin kissa. Saattoivatpa
suuretkin koirat lennättää sen taakse päin tai sivulle käsin raskaan
ruumiinsa tölmäyksellä, ja paikaltaan se lensi joko ilmassa tai liukuen
maassa; mutta aina sillä oli jalat allaan päin maaemoa.

Koirien tapellessa käy varsinaisen kahakan edellä tavallisesti
valmisteluja -- siinä äristään, pörrötetään karvoja ja tepastellaan
jäykin jaloin. Mutta Valkohammas oppi jättämään oheen nämä mutkat.
Vitkastelu merkitsi sitä, että saisi kaikki nuoret koirat kimppuunsa.
Sen oli suoritettava työnsä nopeasti ja sitten poistuttava. Niinpä se
oppi tukahduttamaan kaikki varoitukset. Se syöksyi kimppuun ja puraisi
ja viilsi silmänräpäyksessä, ennenkuin vihollinen saattoi valmistautua
vastarintaan. Sitten se oppi tuottamaan nopeasti ankaria vaurioita.
Myöskin yllätyksen merkityksen se oppi oivaltamaan. Koira oli jo
puoleksi piesty, jos sen kimppuun pääsi yllättämällä, viilsi sen
kylkeen haavan tai raateli korvan siekaleiksi, ennenkuin se edes tiesi,
mitä tapahtui.

Sitä paitsi oli merkillisen helppoa kumota yllätetty koira, ja koira,
joka siten oli joutunut kumoon, paljasti aina hetkeksi pehmeän
kurkkunsa -- arimman kohtansa, johon oli iskettävä hengen
nitistämiseksi. Valkohammas tunsi tämän kohdan. Se tuntemus oli
periytynyt sille suoraan metsästäviltä susilta. Niinpä Valkohammas,
ryhtyessään hyökkäämään, menetteli seuraavasti: ensiksi oli tavattava
nuori koira yksinään, toiseksi se oli yllätettävä ja työnnettävä
kumoon, ja kolmanneksi hampaat oli iskettävä pehmeään kurkkuun.

Koska se oli vain puolikasvuinen, sen leuat eivät olleet vielä
kehittyneet kyllin isoiksi tai kyllin voimakkaiksi, jotta tuo kurkkuote
olisi käynyt kuolettavaksi; mutta leirissä kulki moni nuori koira
runnelluin kurkuin todistuksena Valkohampaan aikomuksesta. Ja eräänä
päivänä, kun se tapasi erään vihollisensa yksin metsän laidassa, sen
onnistui, kumoamalla se useat kerrat ja tuon tuostakin käymällä
kurkkuun kiinni, katkaista valtimo ja vastustajansa elämänlanka. Sinä
iltana leirissä oli aika melske. Teko oli huomattu, tapahtumasta oli
toimitettu viesti surmatun koiran isännälle, naiset muistelivat kaikkia
lihavarkauksia, ja monet kiukkuiset äänet ahdistelivat Isoa Majavaa.
Mutta hän seisoi päättäväisenä kotansa ovella ja kieltäytyi jättämästä
sisään teljettyä rikollista kostoa huutavan heimon käsiin.
Valkohammasta alkoivat vihata sekä ihmiset että koirat. Tänä
kehityskautenaan se ei ollut hetkeäkään turvassa. Jokaisen koiran
hampaat, jokaisen ihmisen käsi uhkasi sitä. Heimolaiset sitä
tervehtivät äristen, jumalat sadatellen ja kiviä heitellen. Se eli
jännityksessä. Se oli aina altis hyökkäämään tai ketterä väistämään
hyökkäyksiä, silmä oli herkkä huomaamaan odottamattomia heittoaseita;
se oli valmis toimimaan äkisti ja tyynesti, syöksymään kimppuun
välähtävin hampain tai hypähtämään erilleen uhkaavasti äristen.

Äristä se osasi hirvittävämmin kuin yksikään toinen koira, nuori tai
vanha, koko leirissä. Ärinän tarkoituksena on varoittaa tai peloittaa,
ja tarvitaan arvostelukykyä päättämään, milloin sitä on käytettävä.
Valkohammas tiesi, miten ja milloin se oli synnytettävä. Ärinäänsä se
sisällytti kaiken, mikä on häijyä, pahanilkistä ja kammottavaa. Kun sen
kuono kurtistui yhtämittaisiin nykähdyksiin, karvat pörhistyivät
aaltoihin, kieli livahti suusta ulos ja taas sisään kuin punainen
käärme, korvat painuivat taaksepäin, silmät kiukkua kipenöivät, huulet
työntyivät erilleen paljastaen kuolaa valuvat hampaat, silloin melkein
jokainen hyökkääjä pysähtyi. Yllätettynä tällainen hetkellinen pysähdys
antoi sille aikaa miettiä ja valita toimintatapansa. Mutta usein moinen
pysähdys myöskin piteni, kunnes hyökkääjä lopulta luopui kokonaan
aikeestaan. Ja useamman kuin yhden täysikasvuisen koiran edessä
Valkohammas saattoi ärinänsä turvissa ryhtyä kunnialla peräytymään.

Ollen puolikasvuisten penikkain keskuudessa hylkiö, se saattoi
verisellä menettelytavallaan ja erinomaisella taidollaan näiden parven
kalliisti maksamaan niiden aloittaman vainon. Kun se ei saanut itse
juosta parven mukana, niin asiat kehittyivät sille tolalle, ettei
yksikään parven jäsenistä voinut juoksennella erillään parvesta.
Valkohammas ei sallinut sitä. Sen väijyvän ja salakähmäisen
taistelutavan vuoksi nuoret koirat pelkäsivät juoksennella yksinään.
Ottamatta lukuun Lip-lipiä niiden oli pakko pysytellä yhdessä
suojellakseen itseään tuolta pedolta, jonka olivat tehneet
viholliseksensa. Penikka, joka yksinään ilmestyi joen partaalle, oli
kuolemaan tuomittu tai sai täyttä laukkaa paeta väijyvää sudenpentua,
herättäen koko leirin kimakoilla tuskan ja pelon huudoilla.

Mutta Valkohampaan kostotyöt eivät päättyneet vielä sittenkään, kun
nuoret koirat olivat täysin oppineet tajuamaan, että niiden oli
turvauduttava toisiinsa. Se hyökkäsi niiden kimppuun tavatessaan ne
yksinään, ja ne ahdistelivat sitä ollessaan koolla. Niiden tarvitsi
vain nähdä se rynnätäkseen heti sen perään, jolloin se nopeutensa
avulla useimmiten pääsi turvaan. Mutta huonosti kävi koiran, joka
tällaisessa ajossa ennätti toveriensa edelle! Valkohammas oli oppinut
pyörähtämään äkisti ahdistajansa kimppuun, joka oli jättänyt parven
jälkeensä, ja runtelemaan sen perin pohjin, ennenkuin toiset ennättivät
perille. Näin kävi sangen usein, sillä jouduttuaan kerran alkuun koirat
olivat herkät menettämään malttinsa ajon kiivaudessa, kun taas
Valkohammas ei koskaan menettänyt malttiaan. Vilkaisten juostessaan
taaksepäin se oli aina valmis kiepsahtamaan päin ja puskemaan kumoon
ylen innokkaan ahdistajan, joka oli kiitänyt toveriensa edelle.

Nuorien koirain luonto vaatii leikkiä, ja kun nyt olot olivat
kehittyneet tällaisiksi, ne käsittivät tämän sodankäynnin leikikseen.
Niinpä Valkohampaan ajo muodostui niiden päähuvitukseksi -- samalla
kyllä hengenvaaralliseksi ja aina uhkaavaksi huvitukseksi. Se taasen
uskalsi kaikkialle, ollen nopeajalkaisin. Sinä aikana, jolloin se
odotteli turhaan emoaan takaisin, se juoksutteli parvea monesti hurjaa
kyytiä pitkin läheisiä metsiä. Mutta aina parvi kadotti sen
näkyvistään. Sen hälinä ja ulvonta varoitti sitä vaarasta; itse se
juoksi yksinään, pehmeäjalkaisena, hiljaisesti liukuvana varjona puiden
keskellä, kuten isä ja emo ennen sitä. Sitä paitsi se oli paljon
läheisemmässä yhteydessä erämaan kanssa kuin ne ja tunsi sen juonet ja
salaisuudet. Perin mielellään se turvautui siihen kepposeen, että
peitti jälkensä virtaavaan veteen astuen ja makasi sitten hiljaa
läheisessä viidakossa kuunnellen vainoojain pettyneinä hälisevän.

Kun se näin oli oman heimonsa ja ihmisten vihaama, aina ahdistettuna ja
itsekin alinomaa sotajalalla, se kehittyi nopeasti ja yksipuolisesti.
Sellaisessa maaperässä eivät ystävällisyys ja rakkaus voineet versoa.
Eikä sillä niistä ollutkaan edes hämärintä aavistusta. Sen lakina oli
totella väkevämpää ja sortaa heikompaa. Iso Majava oli jumala ja
väkevä. Sen vuoksi Valkohammas totteli sitä. Mutta nuorempi tai
pienempi koira oli heikko -- sellaisen olion voi tuhota. Sen kehitys
kulki kohti valtaa. Jotta se saattaisi taistella uhkaavaa vahinkoa ja
tuhoa vastaan, sen hävittämis- ja suojelemiskyky kehittyi
suhteettomasti. Siitä tuli liikkeiltään muita koiria nopeampi,
ketteräjalkaisempi, ovelampi, tuhoisampi, joustavampi, lihaksiltaan
jäntevämpi, kestävämpi, julmempi, villimpi ja älykkäämpi. Sen täytyi
muodostua tällaiseksi, sillä muutoin se ei olisi voinut pitää puoliaan
eikä säilyttää henkeään vihamielisessä ympäristössä.




KAHDESTOISTA LUKU.

Jumalten jäljillä.


Syksyn tullen, kun päivät lyhenivät ja ilmassa alkoi olla pakkasen
tuntua, Valkohampaalle koitti vapautumisen hetki. Leirissä oli useita
päiviä vallinnut suuri hälinä. Heimo valmistautui purkamaan kesämajansa
ja lähtemään kiluineen ja kaluineen syysmetsästykseen. Valkohammas
seurasi näitä hommia kiihkein katsein, ja kun kodat rupesivat häviämään
ja ruuhet virran rannalla täyttymään, se ymmärsi asian laidan. Ruuhet
tekivät lähtöä, ja muutamat olivat jo kadonneet jokea myöten.

Valkohammas päätti aivan tahallansa jäädä jäljelle. Se odotti, milloin
tulisi tilaisuus hiipiä leiristä metsään. Ensin se salasi jälkensä
virtaavaan veteen, joka alkoi jo käydä jääriitteeseen rannoilta. Sitten
se ryömi syvälle tiheään viidakkoon ja vartosi. Aika kului, ja se
nukkui tuntimääriä keskeytymättä. Sitten se heräsi kuullessaan Ison
Majavan huutavan itseään nimeltä. Muitakin ääniä se erotti. Ison
Majavan vaimo kuului ottavan osaa etsintään, samoin Mit-sa, Ison
Majavan poika.

Valkohammas vapisi pelosta, ja vaikka se tunsi vaistomaista pakkoa
ryömiä esiin piilopaikastaan, se vastusti sitä. Jonkun ajan kuluttua
äänet häipyivät, ja sitten se tuli esiin nauttiakseen yrityksensä
menestymisestä. Pimeä läheni, ja se kisaili hetken puiden keskellä
iloiten vapaudestaan. Sitten, aivan äkkiä, se havaitsi olevansa yksin.
Se istuutui harkitsemaan, kuunnellen salon hiljaisuutta ja ymmällään
siitä. Tuntui uhkaavalta, kun ei havainnut mitään liikettä eikä
erottanut yhtään ääntä. Siitä tuntui, ikäänkuin jokin näkymätön ja
aavistamaton vaara olisi jossain väijynyt. Se alkoi katsella
epäluuloisesti synkkinä kohoavia puita ja pimeitä varjoja, joissa
saattoi piileskellä ties mitä vaaroja.

Sitten rupesi olemaan kylmä. Ei ollut enää olemassa mitään lämmittävää
kodan seinää, jota vasten saattoi kyyristyä. Jalkoja paleli, ja se
nosteli vuoroin toista, vuoroin toista etukäpälää. Se kiersi tuuhean
häntänsä niiden peitoksi, ja samalla se näki näyn. Tämä ei ollut
laisinkaan omituista. Sen sisäiseen näkemykseen oli painunut sarja
muistikuvia. Se näki jälleen leirin kotineen ja leimuavine nuotioineen.
Se kuuli naisten kimakat huudot, miesten karheat ääret ja koirien
ärinän. Sen oli nälkä, ja se muisti, kuinka sille oli heitetty
lihapaloja ja kalaa. Nyt ei ollut lihaa odotettavissa -- ympärillä
vallitsi vain uhkaava hiljaisuus, jota ei saattanut syödä.

Orjuus oli tehnyt sen pehmeämmäksi. Vastuuttomuus oli heikontanut sen.
Se oli unohtanut, miten itsestään oli pidettävä huolta. Yö ammotti sen
ympärillä. Aistimet, jotka olivat tottuneet leirin hälinään ja meluun,
alituisesti näkemään ja kuulemaan jotain, olivat nyt joutuneet
joutilaiksi. Nyt ei ollut mitään tehtävänä, ei mitään nähtävänä. Ne
jännittyivät havaitakseen jotakin, mikä olisi keskeyttänyt luonnon
äänettömyyden ja liikkumattomuuden. Toimettomuus ja tunto siitä, että
jotain kauheata oli uhkaamassa, herätti niissä kammoa.

Se hätkähti ankarasti pelosta. Jotain suunnatonta ja muodotonta
hyökkäsi sen näköpiirin poikki. Se oli puun varjo, joka siirtyi ohitse,
kun tuuli pyyhkäisi pilvet kuun tieltä. Tämän huomattuaan se vinkui
heikosti; sitten se tukahdutti vinkunan peläten, että saattaisi
herättää väijyvien vaarojen huomion.

Pakkasen puristama puu synnytti kovan paukahduksen. Se oli juuri
penikan kohdalla. Tämä ulvahti säikähtyneenä. Sen valtasi pakokauhu, ja
se juoksi hurjana kohti kylää. Se tunsi vastustamatonta tarvetta päästä
ihmisten seuraan ja suojaan. Sieraimissa oli vielä leirisavun haju.
Korvissa kaikuivat äänekkäinä leirin äänet ja huudot. Se ennätti
metsästä kuun valaisemalle aukealle, missä ei ollut varjoja eikä
pimeyttä. Mutta sen katse ei kohdannutkaan mitään kylää. Se oli
unohtanut. Kylä oli hävinnyt.

Hurja pako keskeytyi äkkiä. Eihän enää ollut paikkaa, mihin paeta. Se
hiipi murheisena autiolla leiripaikalla, nuuskien tunkioita ja jumalien
jättämiä repaleita. Nyt se olisi iloinnut, jos sen ympärillä olisi
kalissut kiukkuisten vaimojen lennättämiä kiviä, jos Ison Majavan käsi
olisi raivon puuskassa iskenyt sen ruumiiseen; ja riemumielin se olisi
tervehtinyt Lip-lipiä ja koko ärisevää, pelkurimaista koiralaumaa.

Se joutui paikalle, missä Ison Majavan kota oli sijainnut. Tämän
keskelle se nyt istuutui. Se suuntasi kuononsa kuuta kohti. Kurkkua
kouristi ankarasti, suu aukeni, ja sydäntäsärkevänä ulinana pulppusi
esille sen orpous ja pelko, kaipaus Kitshiä kohtaan, kaikki menneet
murheet ja kärsimykset ja vastaisten vaarojen ja onnettomuuksien
aavistus. Nyt kajahti pitkä sudenulvonta, täyteläisenä ja valittavana
-- ensimmäinen minkä Valkohammas oli synnyttänyt. Päivänkoitto poisti
sen pelon, mutta enensi orpouden tunnetta. Paljas maa, joka vielä
äskettäin oli vilissyt olentoja, teki yksinäisyyden entistä
tuntuvammaksi. Kauaa se ei aprikoinut, ennenkuin teki päätöksensä. Se
syöksyi metsään ja noudatti joen rantaa myötävirtaan. Kaiken päivää se
juoksi lepäämättä. Se näytti olevan luotu juoksemaan iän kaiken.
Rautainen ruumis uhmasi väsymystä. Ja vielä väsymyksen tullen peritty
kestävyys terästi sitä ponnistamaan loppumattomiin ja teki sen
kykeneväksi pakottamaan nurkuvaa ruumistaan eteenpäin.

Kun joki kääntyi päin äkkijyrkkiä kallioita, se kapusi takana olevien
korkeiden vuorten yli. Pääjokeen laskevien purojen ja virtojen poikki
se kahlasi tai ui. Monesti se laskeutui jäälle, jota rannoille alkoi
muodostua, ja useamman kuin yhden kerran jää murtui alta ja se
ponnisteli henkensä edestä kylmissä pyörteissä. Mutta aina se oli
varuillaan havaitakseen, poistuivatko jumalain jäljet jossain virralta
kääntyen sisämaahan päin.

Valkohammas oli älykkäämpi tavallisia heimolaisiaan, mutta sen ymmärrys
ei ollut kyllin laajalle ulottuva kantaakseen Mackenzien toiselle
partaalle. Entä jos jumalain jäljet erosivatkin virrasta sillä puolen?
Tämä ei juolahtanut koskaan sen mieleen. Myöhemmin, kun se oli
matkannut enemmän, varttunut vanhemmaksi sekä viisaammaksi ja oppinut
tuntemaan jokia ja jälkiä paremmin, se saattoi tajuta sen
mahdolliseksi. Mutta tuo kyky oli vielä vastaisuuden varassa. Nyt se
juoksi edelleen sokeasti, sen laskelmiin kuului vain sen oma Mackenzien
ranta.

Kaiken yötä se juoksi kohdaten pimeässä tapaturmia ja törmäten päin
esteitä, jotka viivyttivät, mutta eivät masentaneet mieltä. Toisen
vuorokauden keskipäivällä se oli juossut pysähtymättä kolmekymmentä
tuntia, ja sen rautaiset jäntereet alkoivat herpaantua. Ainoastaan
mielen sitkeys piti sitä yhä liikkeessä. Se ei ollut syönyt
neljäänkymmeneen tuntiin, ja nyt se alkoi käydä heikoksi nälästä.
Myöskin tiheään uudistuneet jääkylmät kylvyt vaikuttivat lamauttavasti.
Sen sievä turkki oli aivan loassa. Käpäläin leveät känsät olivat
verille halkeilleet. Se oli alkanut ontua, ja tämä ontuminen yltyi
tunti tunnilta. Vielä pahemmaksi kävi tila, kun taivas pimeni ja alkoi
sataa lunta, kosteata, sulavaa, tahmaista ja livettävää lunta, joka
salasi maiseman ja peitti epätasaisuudet, niin että matkan teko kävi
entistä työläämmäksi ja tuskallisemmaksi.

Iso Majava oli aikonut leiriytyä siksi yöksi Mackenzien vastaiselle
rannalle, sillä eränkäynti suuntautui sille taholle. Mutta juuri ennen
pimeän tuloa Klu-Kutsh, Ison Majavan vaimo, oli äkännyt tällä rannalla
peuran, joka saapui joelle juomaan. Ellei peura olisi tullut juomaan,
ellei Mit-sa olisi lumipyryn vuoksi ohjannut ruuhta harhaan, ellei
Klu-Kutsh olisi havainnut peuraa ja Iso Majava kaatanut sitä
onnistuneella laukauksella, olisivat kaikki seuraavat tapahtumat
muodostuneet aivan toisenlaisiksi. Iso Majava ei olisi leiriytynyt
Mackenzien tälle puolen, ja Valkohammas olisi kulkenut sivuitse ja
jatkanut matkaansa joko kuollakseen tai tavatakseen villit veljensä ja
tullakseen niiden kaltaiseksi -- viettääkseen suden elämää kaiken
ikänsä.

Yö oli saapunut. Lunta laskeutui sakeammin, ja Valkohammas kompasteli
ja nilkutti eteenpäin vikisten hiljaa itsekseen. Äkkiä se havaitsi
lumessa verekset jäljet. Niin verekset ne olivat, että se tunsi heti
niiden merkityksen. Kiihkeänä vinkuen se seurasi niitä joen partaalle
puiden keskelle. Sen korviin kajahti leirin ääniä. Se näki nuotion
leimuavan, Klu-Kutshin keittävän ja Ison Majavan istuvan kyykyssä ja
syödä natustavan raakaa rasvaa! Leirissä oli tuoretta lihaa!

Valkohammas odotti saavansa selkäänsä. Se kyyristyi ja pörrötti hiukan
karvojansa sitä ajatellessaan. Sitten se kulki jälleen eteenpäin. Se
pelkäsi ja vihasi kuritusta, jonka se tiesi tulevan osakseen.

Mutta se tiesi myöskin, että se saisi nauttia tulen lämpöä, jumalien
suojelusta, koirien seuraa -- ja vaikka tämä viimeksimainittu olikin
vihamielistä, oli se kuitenkin seuraa ja tyydytti sen tarvetta.

Se saapui kiemurrellen ja ryömien tulen valoon. Iso Majava näki sen ja
herkesi syömästä. Valkohammas ryömi verkalleen, kiemurrellen ja
muristen alennuksessaan ja alistuvaisuudessaan. Se ryömi suoraa päätä
Isoa Majavaa kohti, ja tuuma tuumalta sen eteneminen kävi hitaammaksi
ja tuskallisemmaksi. Vihdoin se ennätti herransa jalkain juureen ja
antautui nyt vapaaehtoisesti sieluineen ja ruumiineen hänen valtaansa.
Omasta ehdostaan se saapui ihmisen tulen ääreen ja hänen
hallittavakseen. Valkohammas odotti vavisten kuritusta. Käsi sen
yläpuolella liikahti. Se kiemurteli vaistomaisesti iskua varroten.
Mitään ei tapahtunut. Se vilkaisi salavihkaa ylöspäin. Iso Majava
taittoi rasvakimpaletta kahtia. Iso Majava työnsi sille palasen rasvaa!
Perin hiljalleen ja hieman epäluuloisesti se nuuski ensin rasvaa ja
ryhtyi sitten syömään. Iso Majava määräsi tuotavaksi lihaa ja suojeli
sitä toisilta koirilta, kun se söi annostansa. Tämän jälkeen se lepäsi
kiitollisena ja tyytyväisenä Ison Majavan jalkojen juuressa, tuijottaen
lämmittävään tuleen, räpyttäen silmiään ja torkkuen, tietäen
turvallisena, ettei huominen tapaisi sitä vaeltamassa yksinään halki
autioiden salojen, vaan ihmis-eläinten leirissä, jumalien parissa,
joiden valtaan se oli antautunut ja joiden alamainen se nyt oli.




KOLMASTOISTA LUKU.

Sopimus.


Kun joulukuu oli kulunut puolimailleen, lähti Iso Majava matkaamaan
Mackenzie-jokea ylöspäin. Mit-sa ja Klu-Kutsh lähtivät hänen kerallaan.
Itse hän ajoi reessä, jota vetivät ostetut tai lainatut koirat.
Toisessa, pienemmässä reessä ajoi Mit-sa, ja sen eteen oli valjastettu
joukkue penikoita. Se oli oikeastaan vain leikkihommaa, mutta tuotti
suurta riemua Mit-salle, joka tunsi alkavansa näin päästä miesten
kirjoihin. Siten hän myöskin oppi ajamaan ja koulimaan koiria, ja nämä
saatiin tottumaan valjaisiin. Olipa reestä sen lisäksi hiukan
hyötyäkin, sillä siinä kuljetettiin lähes neljäsataa naulaa varusteita
ja elintarpeita.

Valkohammas oli nähnyt leirikoirien uurastavan rekien edessä, joten se
ei vastustellut ylen paljoa, kun sen ylle ensi kertaa puettiin valjaat.
Kaulaan pantiin sammalella täytetty nahkarengas, jonka kaksi hihnaa
yhdisti rintaa ja selkää kiertävään vyöhön. Tähän taas oli kiinnitetty
pitkä nuora, josta se veti rekeä.

Vetojoukkueeseen kuului seitsemän poikasta. Toiset olivat syntyneet
varemmin sinä vuonna ja olivat yhdeksän ja kymmenen kuukauden ikäisiä;
Valkohammas oli sitävastoin vain kahdeksan kuukauden vanha. Kukin koira
oli kiinnitetty rekeen eri nuoralla. Kaikki nuorat olivat erimittaiset,
eroten pituudessa toisistaan ainakin koiran mitan verran. Jokainen
nuora oli sidottu reen keulassa olevaan renkaaseen. Tuohesta tehty reki
oli vailla jalaksia, ja sen keula oli taivutettu ylöspäin, jotta se
estyisi sukeltamasta lumen alle. Tämän rakenteen tähden paino ja reen
kuormitus jakautui mahdollisimman laajalle pinnalle, mikä oli perin
edullista, koska lumi oli aivan jauhomaista ja kovin pehmeätä.
Koiratkin koettivat saman periaatteen mukaan jakaa painonsa niin
laajalle alalle kuin mahdollista: ne muodostivat nuorineen viuhkan,
jonka kanta oli reen keulassa, ja täten ei yksikään koira joutunut
astumaan edellisen jälkiä.

Viuhkamainen järjestys oli toisessakin suhteessa edullinen.
Erimittaiset nuorat estivät koiria käymästä takaapäin edelläkulkevan
kimppuun. Jos koira halusi ahdistaa toista, täytyi sen kääntyä
lyhyemmästä nuorasta vetävän kimppuun, ja tällöin sillä oli vastassaan
sekä koira että ajajan ruoska. Mutta parasta kaikista oli se, että
koiran, joka pyrki ahdistamaan edessään olevaa, oli vedettävä rekeä
nopeammin, ja mitä nopeammin reki liukui, sitä sukkelammin saattoi
ahdistettu koira paeta. Ja niin kävi takimmaiselle koiralle
mahdottomaksi saavuttaa etumaista. Kuta nopeammin se juoksi, sitä
nopeammin ravasi myöskin tavoiteltu ja samalla kaikki koirat. Sanalla
sanoen, reki kulki sukkelammin; ja näin ihminen vahvisti ovelalla
juonella valtaansa eläimiin nähden.

Mit-sa muistutti isäänsä, hän omisti melkoisen määrän tämän vanhaa
viisautta. Hän oli huomannut, kuinka Lip-lip vainosi Valkohammasta,
mutta Lip-lip oli silloin toisen omaisuutta, eikä Mit-sa ollut
milloinkaan uskaltanut enempää kuin toisinaan salavihkaa heittää sitä
kivellä. Mutta nyt Lip-lip oli hänen koiransa, ja hän ryhtyi kostamaan
sijoittamalla sen pisimmän nuoran päähän. Täten Lip-lipistä tuli
johtaja, ja se oli näennäisesti kunniapaikka. Mutta todellisuudessa se
riisti siltä kaiken kunnian: ennen se oli ollut koko parven komentaja
ja herra, nyt se huomasi joutuneensa joukkueen vihan ja vainon
esineeksi.

Koska se juoksi pisimmän nuoran päässä, se näytti muista koirista aina
juoksevan pois niiden tieltä. Ne näkivät siitä vain tuuhean hännän ja
pakenevat takajalat -- ja tämä näky ei ollut lähimainkaan niin
peloittava kuin sen pörhistyneet niskakarvat ja välkkyvät hampaat.
Päinvastoin, nähdessään sen juoksevan tiehensä ne luulivat sen
pakenevan ja halusivat rynnätä perässä.

Samassa tuokiossa kuin reki lähti liikkeelle, alkoi joukkue ajaa
Lip-lipiä takaa ja jatkoi siten kaiken päivää. Alussa se oli arvostaan
arkana ja kiukkuisena altis kääntymään päin ahdistajiaan vastaan; mutta
tällöin Mit-sa läimäytti kolmenkymmenen jalan pituisen suoliruoskansa
sille päin silmiä pakottaen sen pyörähtämään jälleen ympäri ja
jatkamaan juoksuaan. Joukkuetta Lip-lip saattoi vastustaa, mutta
ruoskalle se ei mahtanut mitään, ja niinpä sillä ei ollut muuta keinoa
kuin pitää pitkä nuoransa pingoitettuna ja kylkensä kyllin etäällä
toveriensa hampaista.

Mutta intiaanin mielessä piili vieläkin suurempi oveluus. Yllyttääkseen
toisia koiria ajamaan loputtomasti takaa johtajaansa Mit-sa suosi tätä
aivan erikoisesti. Nämä suosionosoitukset synnyttivät kateutta ja
vihaa. Niiden ollessa saapuvilla Mit-sa saattoi antaa sille ruokaa, ja
antaa yksin sille. Tämä teki ne aivan hurjiksi. Lip-lipin ahmiessa
lihaansa Mit-san suojelemana ne raivosivat juuri ruoskan ulottuman
ulkopuolella. Ja milloin ei ollut lihaa annettavana, Mit-sa pysytti
vetojoukkueen loitolla ja oli antavinaan lihaa Lip-lipille.

Valkohammas antautui suopein mielin työhön. Taipuessaan jumalien
valtaan se oli tehnyt suurempia myönnytyksiä kuin toiset koirat, ja se
oli oppinut niitä perinpohjaisemmin havaitsemaan, kuinka turhaa heidän
tahtonsa vastustaminen oli. Lisäksi koiralauman harjoittama vaino oli
vähentänyt sen ja enentänyt ihmisen merkitystä. Valkohammas ei ollut
tottunut olemaan seuraan nähden riippuvainen sukulaisistaan. Kitshi oli
joutunut melkein unohduksiin, ja nyt sen harrastus kohdistui
pääasiallisesti jumaliin, jotka se oli omaksunut valtiaikseen. Niinpä
se uurasti ankarasti, oppi kuria ja oli kuuliainen. Uskollisuus ja
alttius olivat luonteenomaisia sen elämälle. Nämä piirteet ovat
oleellisia sudelle ja villikoiralle, kun ne ovat kesyttyneet, ja ne
Valkohammaskin omisti, vieläpä harvinaisen suuressa määrässä.

Tavallaan Valkohammas ja toiset koirat seurustelivat keskenään, mutta
se oli sotaista ja vihamielistä seurustelua. Se ei ollut koskaan
oppinut kisailemaan niiden kanssa. Se taisi vain tapella, ja niinpä se
nyt tappelikin maksaen satakertaisesti takaisin ne haavat ja vammat,
jotka se oli saanut Lip-lipin ollessa lauman johtajana.

Nyt Lip-lip ei ollut enää johtajana -- paitsi milloin se pakeni
toveriensa tieltä nuoransa päässä, reen kiitäessä kaiken aikaa perässä.
Leirissä se pysyttelihe Mit-san tai Ison Majavan tai Klu-Kutshin
lähellä. Se ei rohjennut poistua jumalien luota, sillä nyt sillä oli
vastassaan kaikkien koirien hampaat ja se sai tuta perin pohjin sen
vainon katkeruutta, joka ennen oli kohdannut Valkohammasta.

Lip-lipin kukistuttua Valkohammas olisi voinut kohota koiraparven
johtajaksi. Mutta siihen se oli liian juro ja yksinäisyyttä rakastava.
Se joko löylytti vetotovereitaan tai käänsi niille selkänsä. Sen
lähestyessä ne siirtyivät syrjään, eikä rohkeinkaan niistä uskaltanut
milloinkaan ryövätä siltä lihaa. Päinvastoin, ne ahmivat vain
annoksensa kiireimmiten, peläten että se riistäisi sen niiltä.
Valkohammas tunsi hyvin lain: _sorra heikkoja ja tottele väkeviä_.
Se söi lihaosansa niin nopeasti kuin saattoi. Ja onneton silloin se
koira, joka ei ollut vielä lopettanut ateriaansa! Kajahti ärähdys,
hampaat välkähtivät, ja koira poloinen sai ulvoa harmiaan
tunteettomille tähdille Valkohampaan pistellessä sen annoksen
poskeensa.

Silloin tällöin joku koira kivahti kapinaan, tullakseen kuitenkin
nopeasti kukistetuksi. Täten Valkohampaalla oli tilaisuutta säilyttää
tappelutaitonsa. Se tahtoi kaikin mokomin pysyä yksinäisenä keskellä
laumaa, ja se taisteli usein säilyttääkseen tämän aseman. Mutta
sellaiset taistelut eivät kestäneet kauan. Se oli liian nopea
vastustajilleen. Ne olivat verissään, ennenkuin tiesivät mitä oli
tapahtunutkaan, voitetut melkein ennen kuin elivät aloittaneetkaan.

Kuri, jota Valkohammas piti yllä toveriensa kesken, oli melkein yhtä
ankara kuin jumalien vaatima rekikuri. Se ei suonut niille koskaan
mitään vapauksia, pakotti ne osoittamaan alituista kunnioitusta. Omassa
keskuudessaan ne saivat tehdä mielensä mukaan; se asia ei liikuttanut
sitä. Mutta sitä se niiltä vaati, että jättivät sen yksikseen,
siirtyivät tieltä, kun se suvaitsi astua niiden joukkoon, ja aina
tunnustivat sen yliherrakseen. Milloin ne vain yrittivätkin tepastella
jäykkäjalkaisina, paljastaa hampaansa tai pörröttää karvojaan, heti se
oli niiden kimpussa armottomana ja julmana, pakottaen ne nopeasti
tunnustamaan erehdyksensä.

Se oli suunnaton tyranni. Sen ylivaltius oli rautaista. Se sorti
heikkoja kostonhaluisena. Turhan vuoksi se ei ollutkaan ottanut osaa
säälimättömään taisteluun olemassaolon puolesta pienuudessaan, jolloin
emo ja se, yksinään ja apua saamatta, pitivät puolensa ja säilyttivät
henkensä villissä erämaassa. Eikä se ollut suotta oppinut astumaan
pehmeästi, milloin voimakkaampi kulki ohi. Se sorti heikkoja, mutta
kunnioitti väkeviä. Ja ollessaan tällä pitkällä matkalla Ison Majavan
mukana se astui kylläkin pehmeästi, kun tavattiin outoja ihmiseläimiä
ja näiden leirissä täysikasvuisia koiria.

Kuukaudet kuluivat. Iso Majava jatkoi yhä matkaansa. Pitkät retkeilyt
ja alituinen uurastaminen reen edessä kehittivät Valkohampaan voimia,
ja näytti siltä, että sen älyllinen kehitys oli melkein valmis. Se oli
oppinut tuntemaan perin pohjin maailman, jossa se eli. Sen
elämänkatsomus oli karu ja aineellinen. Sen silmissä maailma oli hurja
ja julma, vailla lämpöä, maailma, jossa ei ollut hyväilyjä, ei
hellyyttä eikä suloa.

Isoa Majavaa kohtaan se ei tuntenut mitään rakkautta. Tosin hän oli
jumala, mutta perin hurja jumala. Valkohammas tunnusti mielellään hänet
valtiaakseen, mutta tämä valtius perustui suurempaan älyyn ja raakaan
voimaan. Valkohampaan olemuksessa oli jotain, joka saattoi sen
kaipaamaan tätä herruutta, muutoin se ei olisi palannut erämaasta sitä
palvelemaan. Sen luonteessa oli syvyyksiä, joita ei oltu koskaan
mitattu. Iso Majava olisi ystävällisellä sanalla, hyväilyllä ulottunut
niiden pohjaan, mutta hän ei hyväillyt eikä lausunut ystävällisiä
sanoja. Sellainen ei ollut hänen tapansa. Hänen valtiutensa oli villiä,
ja villisti hän hallitsi, jakaen oikeutta sauva kädessä, rangaisten
rikkomuksia ankarin iskuin ja palkiten ansioita, ei ystävällisyydellä,
vaan säästämällä lyönneistä.

Niinpä Valkohammas ei tietänyt mitään taivaasta, jonka ihmisen käsi
olisi saattanut sille luoda. Sitä paitsi se ei pitänyt ihmiseläinten
käsistä. Se epäili niitä. Tosin ne toisinaan jakoivat lihaa, mutta
useammin ne jakoivat kipua. Käsistä oli paras pysyä loitolla. Ne
lennättivät kiviä, käyttivät keppejä, sauvoja ja ruoskia, läimäyttivät
ja löivät ja osasivat koskettaessaan tuottaa kipua nipistämällä ja
vääntämällä. Vieraissa leireissä se oli joutunut tekemisiin lasten
käsien kanssa ja oppinut tuntemaan, että ne osasivat tuottaa julmaa
tuskaa. Olipa muuan pienokainen kerran pistämäisillään siltä silmän
puhki. Moinen kokemus oli tehnyt sen epäluuloiseksi kaikkia lapsia
kohtaan. Se ei voinut sietää niitä. Niiden lähestyessä turmiota
ennustavine käsineen se nousi ja lähti tiehensä.

Ryhtyessään eräässä kylässä Suuren Orjajärven rannalla vastustamaan
ihmiseläimen uhkaavaa kättä se sai aiheen lieventää Isolta Majavalta
oppimaansa lakia, jonka mukaan jumalien pureminen oli anteeksiantamaton
rikos. Kaikkien kylien kaikkien koirien tapaan Valkohammaskin lähti
siellä itselleen muonaa rosvoamaan. Muuan poika paloitteli paraillaan
jäätynyttä peuranlihaa kirveellä, ja siitä sinkoili palasia hangelle.
Hiipiessään siitä ohi lihan haussa Valkohammas seisahtui ja alkoi syödä
palasia. Se huomasi pojan laskevan kirveen kädestään ja tarttuvan
tukevaan sauvaan. Valkohammas hypähti syrjään ehtien viime tingassa
pelastua iskusta. Poika ryhtyi ajamaan takaa, ja ollen outo siinä
kylässä se pakeni kahden kodan välitse, mutta joutuikin täten
umpikujaan korkean maavallin eteen.

Valkohammas oli ahdingossa. Ainoa tie johti molempien kotain välitse,
ja sitä vartioi poika. Sauva iskuun kohotettuna hän kävi satimeen
joutunutta saalistaan kohden. Valkohammas raivosi. Oikeudentuntonsa
kannustamana se kääntyi karvojaan pörröttäen ja äristen päin poikaa. Se
tunsi leirin muonalain. Kaikki lihanjätteet, kuten jäätyneet palaset,
kuuluivat koiralle, joka oli ne löytänyt. Se ei ollut tehnyt laisinkaan
väärin, ei ollut rikkonut mitään lakia, ja kuitenkin tuo poika
valmistui pieksemään sitä. Tuskin Valkohammas tiesi mitä tapahtui. Se
teki sen raivon puuskassa. Ja se teki sen niin nopeasti, ettei
poikakaan tietänyt. Sen verran hän vain tiesi, että hänet oli jollain
käsittämättömällä tavalla kaadettu lumeen ja että sauvaa pitelevän
käden olivat koiran hampaat viiltäneet auki.

Mutta Valkohammas tiesi rikkoneensa jumalien lakia. Se oli upottanut
hampaansa erään jumalan pyhään lihaan, ja nyt oli odotettavissa mitä
hirmuisin rangaistus. Se pakeni Ison Majavan luo ja kyyristyi tämän
suojelevien jalkojen väliin, kun purtu poika tuli omaisineen kostoa
vaatimaan. Mutta he saivatkin poistua hyvityksettä. Iso Majava puolusti
Valkohammasta. Kuunnellessaan sanasotaa ja tarkatessaan vihaisia
liikkeitä tämä tiesi, että äskeistä tekoa pidettiin oikeutettuna. Ja
niin se oppi ymmärtämään, että jumalia oli erilaisia. Oli omia jumalia
ja oli vieraita jumalia, ja näiden välillä vallitsi erotus. Omilta
jumalilta oli kaikki siedettävä, olipa se sitten oikeutettua tai
epäoikeutettua. Mutta toisilta jumalilta ei tarvinnut sietää vääryyttä;
sen sai kyllä kostaa hampain. Ja tämäkin oli jumalien säätämä laki.

Ennenkuin päivä oli päättynyt, Valkohammas sai oppia lisää tätä lakia.
Mit-sa oli yksin metsässä polttopuita keräämässä, ja siellä hän kohtasi
pojan, jota oli purtu. Tämän keralla oli toisia poikia. Vaihdettiin
kiivaita sanoja. Sitten kaikki pojat kävivät Mit-san kimppuun. Hän oli
pahassa pulassa. Joka taholta hänen ylleen sateli iskuja. Alussa
Valkohammas vain katseli. Tämä oli jumalien asia, se ei liikuttanut
sitä. Sitten se älysi, että juuri Mit-sa, eräs sen omista erikoisista
jumalista, nyt joutui pahoin pidellyksi. Syynä siihen, mitä Valkohammas
nyt teki, ei ollut mikään järkivaikutin. Hurja kiukunpuuska saattoi sen
syöksymään tappelevien keskelle, viisi minuuttia myöhemmin pojat
pakenivat hajallaan pitkin seutua, ja monesta tihkui hangelle verta
todistaen, etteivät Valkohampaan purimet olleet pysyneet joutilaina.
Kun Mit-sa kertoi tapauksen leirissä, Iso Majava määräsi Valkohampaalle
annettavaksi lihaa. Hän määräsi annettavaksi paljon lihaa, ja
levätessään yltäkylläisenä ja unisena nuotion ääressä Valkohammas
tiesi, että laki oli osoittautunut oikeaksi.

Näiden kokemusten yhteydessä Valkohammas oppi myöskin tuntemaan
omaisuuden lain ja velvollisuuden suojella omaisuutta. Oman jumalan
suojelemisesta jumalan omaisuuden suojelemiseen oli vain yksi askel, ja
se otti tämän askelen. Sitä, mikä kuului sen jumalalle, oli
puolustettava koko maailmaa vastaan, vaikkapa sitten muita jumalia
puremalla. Sellainen teko ei ollut ainoastaan pyhyyden rikos, vaan
vieläpä vaarallinenkin. Jumalat olivat kaikkivaltiaita, eikä koira
merkinnyt mitään heidän rinnallaan. Kuitenkin Valkohammas oppi
vastustamaan heitä hurjan sotaisena ja pelottomana. Velvollisuus voitti
pelon, ja varastelevat jumalat oppivat jättämään Ison Majavan
omaisuuden rauhaan.

Erään seikan Valkohammas oppi nopeasti tässä yhteydessä, nimittäin sen,
että varastava jumala oli tavallisesti pelkuri jumala ja juoksi
kernaimmin tiehensä hälyytyksen kuullessaan. Myöskin se havaitsi, että
melkein heti hälyytyksen jälkeen Iso Majava tuli sille avuksi. Se oppi
älyämään, ettei tunkeilija paennut sen pelosta, vaan peläten Isoa
Majavaa. Valkohammas ei hälyyttänyt haukunnalla. Se ei haukkunut
milloinkaan. Se vain kävi suoraa päätä tunkeilijan kimppuun ja, jos
voi, upotti häneen hampaansa. Koska se oli äreä ja yksinäinen eikä
välittänyt toisista koirista, se soveltui tavattoman hyvin isäntänsä
omaisuutta vartioimaan. Ja siihen Iso Majavakin yllytti ja totutti
sitä. Mutta seurauksena oli, että Valkohammas kävi entistä hurjemmaksi,
kesyttömämmäksi ja yksinäisemmäksi.

Kuukaudet kuluivat tehden koiran ja ihmisen välisen liiton yhä
lujemmaksi. Tämä oli tuo entisaikojen liitto, jonka ensimmäinen
erämaasta saapunut susi solmi ihmisen kanssa. Ja kaikkien seuraavien
susien ja villikoirien tavoin Valkohammas laati tuon liiton itsekseen.
Ehdot olivat yksinkertaiset. Se vaihtoi oman vapautensa lihalliseen
jumalaan. Tältä jumalalta se sai muun muassa ravintoa ja lämpöä, suojaa
ja seuraa. Korvaukseksi se vartioi jumalan omaisuutta, suojeli hänen
ruumistaan, teki työtä hänen hyväkseen ja totteli häntä.

Jumalaa on palveltava. Valkohammas palveli omaansa
velvollisuudentunnosta ja kunnioituksesta, mutta ei rakkaudesta. Se ei
tietänyt mitään rakkaudesta. Se ei ollut koskaan kokenut rakkautta.
Kitshi oli vain kaukainen muisto. Sitä paitsi se ei ainoastaan ollut
hylännyt erämaata ja heimoaan antautuessaan ihmisen valtaan, vaan
sellaiset olivat liiton lait, ettei se enää luopuisi jumalastaan
lähteäkseen Kitshin kera, vaikkapa joskus vielä tapaisikin tämän.
Ihmisen vallan alaisuus näytti muodostuneen sille voimakkaammaksi
olemassaolon laiksi kuin vapauden-, heimon- ja omaistenrakkaus.




NELJÄSTOISTA LUKU.

Nälänhätä.


Kevät oli jo käsissä, kun Iso Majava lopetti pitkän matkansa. Oltiin
huhtikuussa, ja Valkohammas oli vuoden vanha, kun se kiskoi reen
kotikylään ja Mit-sa sen riisui valjaista. Täydestä koosta puuttui
vielä paljon, mutta Lip-lipin jälkeen se oli isoin kylän viime vuoden
penikoista. Se oli perinyt mittansa ja voimansa sekä isältään, sudelta,
että emoltaan, Kitshiltä, ja alkoi jo vetää vertoja täysikasvaneille
koirille. Mutta vielä se ei ollut varttunut lujarakenteiseksi. Ruumis
oli hoikka ja hoippuvainen ja voima pikemmin sitkeätä kuin musertavaa.
Turkki oli väriltään harmaa kuin suden, ja kaikesta päättäen se oli
itsekin aito susi. Se neljännes koiran verta, jonka se oli Kitshiltä
perinyt, ei ollut painanut leimaansa sen ruumiiseen, vaikka sillä
olikin osansa sen henkisessä kehittymisessä.

Se vaelteli pitkin kylää, tuntien vakavan tyytyväisenä uudelleen ne eri
jumalat, jotka se oli tavannut ennen tuota pitkää matkaa. Ja sitten
siellä olivat koirat, penikat, jotka olivat varttuneet sen lailla, ja
täysikasvaneet koirat, jotka eivät enää näyttäneet niin isoilta ja
peloittavilta, kuin muistikuvista oli tuntunut. Ei se myöskään enää
pelännyt niitä niinkuin ennen, vaan tallusteli niiden keskellä
huolettoman varmana, mikä oli sille yhtä uutta kuin hauskaakin.

Joukossa oli Basik, harmaantunut vanhus, jonka ennen muinoin tarvitsi
vain paljastaa hampaansa saattaakseen Valkohampaan peräytymään ryömien
ja vääntelehtien. Siltä Valkohammas oli monesti saanut oppia olevansa
perin mitätön; ja siltä se nytkin joutui oppimaan, että se itse oli
muuttunut ja kehittynyt. Basik oli käynyt iän heikontamaksi,
Valkohammas taasen varttunut iän mukana.

Paloiteltaessa äsken surmattua peuraa Valkohammas sai tuta, että sen
suhde koiramaailmaan oli muuttunut. Se oli saanut sorkan ja osan
sääriluuta, jossa vielä riippui melkoinen pala lihaa. Vetäydyttyään
syrjään toisten koirien läheisyydestä -- vieläpä näkymättömiinkin
pensaston taakse -- se ahmi juuri saalistaan, kun Basik kävi kimppuun.
Ennenkuin Valkohammas tiesikään mitä teki, se oli jo kahdesti puraissut
tunkeilijaa ja hypähtänyt sitten syrjään. Tämä pelottomuus ja nopea
hyökkäys saattoi Basikin ymmälleen. Se seisoi töllistellen typertyneenä
Valkohampaaseen, ja molempien välillä loisti raaka punainen sääriluu.

Basik oli vanha, ja se oli tullut tuntemaan, että sen ennen sortamat
koirat varttuivat voimakkaammiksi. Nämä olivat katkeria kokemuksia
niellä, mutta se teki sen kutsuen koko viisautensa avukseen. Entisinä
päivinä se olisi oikeutetun raivon puuskassa heittäytynyt oikopäätä
Valkohampaan kimppuun. Mutta nyt sen heikkenevät voimat eivät sallineet
sellaista menettelytapaa. Se pörrötti hurjana karvojaan ja katsoi
uhkaavasti sääriluun ylitse Valkohampaaseen. Ja tämä, jonka mielessä
heräsi vanha kammo melkoisen voimakkaana, näytti arastelevan ja
kutistuvan ja pienenevän, se muutti mielensä ja alkoi tuumia, miten
pääsisi kunnialla peräytymään.

Mutta nyt Basik erehtyi. Jos se olisi tyytynyt katsomaan hurjasti ja
uhkaavasti, olisi kaikki käynyt hyvin. Valkohammas, joka jo oli
peräytymäisillään, olisi todenteolla peräytynyt ja luovuttanut lihan
sille. Mutta Basik ei odottanut. Se arveli jo voittaneensa ja astui
lihaa ottamaan. Kun se taivutti huolettomana päätään nuuskiakseen,
Valkohammas nosti hiukan niskakarvojaan. Eipä vielä silloinkaan ollut
Basikille liian myöhäistä jäädä aseman herraksi. Jos se olisi vain
seisonut lihan ääressä pää pystyssä ja irvistäen, niin Valkohammas
olisi lopulta hiipinyt tiehensä. Mutta tuoreen lihan haju tunkeutui
voimakkaana Basikin sieraimiin, ja ahneus yllytti maistamaan sitä.

Tämä oli jo liikaa Valkohampaasta. Vielä äskettäin se oli
kuukausimääriä ollut omien vetotoveriensa valtias, nyt se ei enää
voinut pakottautua seisomaan joutilaana toisen ahmiessa lihaa, joka
kuului sille. Se iski tapansa mukaan varoittamatta. Ensimmäinen puraisu
viilsi Basikin oikean korvan siekaleiksi. Basik joutui ymmälleen
hyökkäyksen äkillisyydestä. Mutta sitten tapahtui yhtä äkisti jotain
muuta, vieläpä perin surkeata. Vanha koira lennähti kumoon; sen
kurkkuun käytiin kiinni. Ja kun se ponnistelihe jaloilleen, upotti
nuori koira kahdesti hampaansa sen hartioihin. Kaikki kävi niin
nopeasti, että se huimasi. Basik teki onnistumattoman hyökkäyksen
Valkohammasta kohti louskuttaen raivostuneena hampaitaan tyhjälle
ilmalle. Seuraavassa tuokiossa se sai kuononsa halki ja hoippui
taaksepäin erilleen lihasta.

Nyt asema oli muuttunut päinvastaiseksi: Valkohammas kumartui karvojaan
pörhistäen ja uhkaavana sääriluun ylitse, Basik pysyttelihe vähäisen
matkan päässä valmistautuen peräytymään. Se ei uskaltanut antautua
taisteluun nuoren salaman kanssa, ja uudelleen se tunsi, vieläpä
entistä katkerammin, heikontuneensa iän mukana. Urheasti se koetti
säilyttää arvokkuutensa. Kääntäen tyynesti selkänsä nuorelle koiralle
ja sääriluulle, ikäänkuin ei kumpikaan ansaitsisi vähintäkään huomiota,
se asteli juhlallisesti tiehensä. Eikä se pysähtynyt vertavuotavia
haavojansa nuoleskelemaan, ennenkuin oli päässyt näkyvistä.

Tästä oli seurauksena, että Valkohammas alkoi luottaa itseensä enemmän
ja käydä ylpeämmäksi. Se ei enää liikkunut täysikasvuisten koirien
parissa yhtä pehmeästi kuin ennen, se ei enää käyttäytynyt niitä
kohtaan yhtä sovinnollisesti. Eipä siltä, että se olisi ruvennut
hieromaan riitaa -- kaukana siitä. Mutta se vaati tulla huomioon
otetuksi. Se piti kiinni oikeudestaan kulkea rauhassa ja olla
väistymättä yhdenkään koiran tieltä. Toisten täytyi antaa sille arvoa,
siinä kaikki. Sitä ei saanut enää halveksia eikä syrjäyttää, kuten
penikoita ja yhä edelleenkin sen vetotovereita. Nämä väistyivät isojen
koirien tieltä ja luovuttivat niille pakosta lihansa. Mutta
Valkohampaan, epätoverillisen, yksinäisen, ärtyisän, oudon ja
ulkomuodoltaan peloittavan Valkohampaan, vanhemmat koirat lukivat
ymmällään vertaisekseen. Ne oppivat pian jättämään sen rauhaan, eivät
uskaltaneet ryhtyä vihollisuuksiin eivätkä ystävyyden osoituksiinkaan
sitä kohtaan. Jos ne jättivät sen rauhaan, antoi sekin niiden olla
rauhassa -- ja tämän tilan ne havaitsivat muutamain kohtausten jälkeen
kaikin puolin edullisimmaksi.

Keskikesällä Valkohampaalle sattui omituinen seikkailu. Kulkiessaan
hiljalleen tutkimaan muuatta uutta kotaa, joka oli pystytetty kylän
laitaan sen ollessa erämiesten kera peuroja ajamassa, se kohtasi äkkiä
Kitshin. Se seisahtui katselemaan tätä. Se muisti emonsa hämärästi,
mutta se _muisti_ kuitenkin, ja samaa ei voinut sanoa tästä.
Kitshi kohotti ylähuultaan vanhaan tapaansa uhkaavasti äristen, ja
silloin Valkohampaan muisti selkesi. Mieleen palautui unohtunut
penikka-aika, kaikki mikä liittyi tuohon tuttuun ärinään. Ennenkuin
se oli oppinut tuntemaan jumalat, oli Kitshi ollut sille
maailmankaikkeuden keskus. Vanhat tutut tunteet noilta ajoilta alkoivat
jälleen kuohua siinä. Hilpeästi se loikkasi Kitshiä kohti, mutta tämä
otti sen omituisesti vastaan: viilsi posken auki luuhun asti. Sitä
Valkohammas ei voinut käsittää; se peräytyi pettyneenä ja ymmällään.

Mutta se ei ollut Kitshin syy. Susiemo ei ole luotu muistamaan
edellisten vuosien aikuisia penikoitaan. Niinpä ei Kitshikään muistanut
Valkohammasta. Se oli vieras eläin, tunkeilija; ja nykyinen poikue
antoi Kitshille oikeuden suuttua moisesta lähentelemisestä.

Muuan penikoista tallusteli Valkohampaan luo. Ne olivat velipuolia,
mutta eivät tietäneet sitä. Valkohammas nuuski penikkaa uteliaana,
jolloin Kitshi hyökkäsi uudelleen kimppuun viiltäen sen kuonon
toistamiseen halki. Se peräytyi kauemmaksi. Kaikki vanhat muistot ja
mielleyhtymät kuolivat jälleen ja vaipuivat hautaan, josta ne olivat
nousseet eloon. Valkohammas katseli Kitshiä, joka nuoleskeli pentuaan
äristen silloin ja tällöin. Tämä oli sille arvoton. Se oli oppinut
tulemaan toimeen ilman emoaan. Emon merkitys oli unohtunut.
Valkohampaan elämänkäsityksessä ei ollut enää mitään sijaa Kitshille
eikä tämänkään käsityksessä Valkohampaalle.

Se seisoi yhtä typertyneenä ja ymmällään, muistonsa unohtaneena,
ihmetellen mitä tuo kaikki merkitsi, kun Kitshi kävi kolmannen kerran
sen kimppuun, aikoen karkoittaa sen kokonaan lähistöltä. Ja Valkohammas
taipui siihen. Tuo toinen oli oman lajin naaras, ja sen rodun
keskuudessa vallitsi laki, etteivät koiraat saaneet taistella naaraita
vastaan. Se ei tietänyt mitään tästä laista, sillä se ei ollut mitään
kokemukseen perustuvaa. Se tunsi sen salaisena pakotuksena, vaiston
vaatimuksena -- saman vaiston, joka saattoi sen öisin ulvomaan kuulle
ja tähdille ja pelkäämään kuolemaa ja tuntematonta.

Kuukaudet kuluivat. Valkohammas varttui voimakkaammaksi ja
rotevammaksi, ja sen luonne kehittyi perinnöllisyyden ja ympäristön
määräämään suuntaan. Sen perinnöllisyys oli elinaines, jota käy
vertaaminen saveen. Siinä oli paljon mahdollisuuksia, sen saattoi
muovailla moneen eri muotoon. Ympäristö taas määräsi sille oman
erikoisen muodon. Jos Valkohammas ei siis olisi milloinkaan saapunut
ihmisten tulien luo, olisi erämaa muodostanut siitä oikean suden. Mutta
jumalat olivat antaneet sille toisenlaisen ympäristön, ja se muodostui
koiraksi, joka tosin oli melkoisessa määrin susimainen, mutta oli
kuitenkin koira eikä susi.

Ja niin sen luonnon saven ja ympäristön puserruksen mukaisesti sen
luonne muodostui laadultaan aivan erikoiseksi. Sitä ei voinut välttää.
Se tuli yhä äreämmäksi, epätoverillisemmaksi, yksinäisemmäksi ja
hurjemmaksi; ja toiset koirat oppivat yhä enemmän, että siihen nähden
oli parempi olla rauhassa kuin sotajalalla, ja Iso Majava rupesi päivä
päivältä pitämään sitä yhä suuremmassa arvossa.

Valkohammas näkyi kaikilta ominaisuuksiltaan kehittyneen voimakkaaksi,
mutta yksi heikkous sillä kuitenkin oli. Se ei voinut sietää naurua.
Ihmisten nauru oli vihaksi pistävä seikka. Omassa keskuudessaan ne
saivat mielin määrin nauraa mille hyvänsä, se ei välittänyt siitä.
Mutta niin pian kuin nauru kohdistui siihen itseensä, se joutui mitä
hirmuisimman raivon valtaan. Nauru teki tuon muutoin vakavan, arvokkaan
ja synkeän eläimen hullunkurisen mielettömäksi. Se saattoi sen
suunniltaan, aivan vimmoihinsa, niin että se käyttäytyi tuntikausia
kuin paholainen. Ja onneton se koira, joka sellaisina hetkinä osui sen
tielle. Se tunsi lain liian hyvin kohdistaakseen pahan sisunsa Isoon
Majavaan; tämän takana oli sauva ja jumalallinen voima. Mutta koirien
takana oli vain autius, ja siihen ne pakenivat, kun Valkohammas saapui
näyttämölle naurun villitsemänä.

Sen kolmantena elinvuotena Mackenzien intiaanien keskuudessa syntyi
ankara nälänhätä. Kesäkalastus onnistui huonosti. Talvella peurat
jäivät tulematta tavallisille laitumilleen. Hirviä oli harvassa,
jänikset katosivat melkein peräti, metsästävät elävät ja petoeläimet
joutuivat tuhon omaksi. Tavallisten ravintolähteiden siintyessä ne
kävivät nälän heikontamina toinen toisensa kimppuun ja söivät toisiaan.
Ainoastaan voimakkaat säilyttivät henkensä. Valkohampaan jumalat olivat
aina metsästäviä eläimiä. Vanhat ja heikot kuolivat nälkään. Kylässä
kaikui valituksia; siellä naiset ja lapset saivat kulkea tyhjin
vatsoin, jotta se vähäinen, mikä oli jäljellä, säästyisi laihoille ja
kuoppasilmäisille eränkävijöille, jotka samosivat metsiä turhaan etsien
lihaa.

Niin äärimmäiseen hätään joutuivat jumalat, että söivät pehmeän nahan
mokkasiineistaan ja kintaistaan, ja koirat taas söivät valjaat
selästään, vieläpä piiskojen siimatkin. Söivätpä koirat toisiaankin, ja
myöskin jumalat söivät koiria. Ensin syötiin heikoimmat ja
arvottomimmat. Eloon jääneet koirat katselivat sitä ja ymmärsivät.
Muutamat rohkeammat ja viisaammat hylkäsivät jumalain tulet, jotka nyt
olivat muuttuneet teurastamoiksi, ja pakenivat korpeen, missä ne
lopulta kuolivat nälkään tai joutuivat susien suuhun.

Tänä kurjuuden aikana hiipi Valkohammaskin korpeen. Se oli soveliaampi
tällaiseen elämään kuin toiset koirat, sillä penikka-aikana saatu
kokemus opasti sitä. Siitä tuli oikein mestari pienten eläinten
pyydystämisessä. Se saattoi maata piilossa tuntikausia, seuraten
varovaisen oravan jokaista liikettä, odottaen yhtä suunnattoman
kärsivällisenä, kuin nälkäisenäkin, kunnes orava uskalsi laskeutua
maahan. Eikä Valkohammas vielä silloinkaan hätäillyt. Se vartosi,
kunnes varmasti voi iskeä kiinni, ennenkuin orava saattoi ennättää
puuhun turvaan. Silloin, ja vasta silloin, se kapsahti esiin
lymypaikastaan kuin iso pommi, uskomattoman nopeasti, eikä se koskaan
iskenyt harhaan -- sen saaliiksi joutui pakeneva orava, joka ei voinut
paeta kyllin nopeasti.

Se onnistui kyllä oravanjahdissa, mutta muuan seikka esti sitä elämästä
ja lihoamasta niistä. Oravia ei ollut kylliksi. Ja siksi sen oli pakko
pyydystellä vieläkin pienempiä eläviä. Niin purevaksi yltyi sen nälkä
ajoittain, että se alentui kaivamaan metsähiiriä esiin maakoloista.
Eikä se myöskään halveksinut ryhtyä tappelemaan kärpän kanssa, joka oli
yhtä nälkäinen kuin se ja useasti paljoa hurjempi.

Nälän tuimimmin tuivertaessa se hiipi takaisin jumalien tulille. Mutta
se ei käynyt aivan tulien ääreen. Se väijyili metsässä, varoen
joutumasta ilmi ja rosvoten ansoja, kun niihin toisinaan osui riistaa.
Rosvosipa se Ison Majavan ansasta jäniksen, kun Iso Majava itse
hoippuen vaelsi metsässä, istuutuen usein voimattomana ja hengästyneenä
lepäämään.

Muutamana päivänä Valkohammas kohtasi nuoren suden, joka oli laiha ja
takkuinen ja nälän näivettämä. Ellei se olisi itse ollut nälissään, se
olisi saattanut liittyä tämän seuraan ja mahdollisesti joutunut villien
veljiensä pariin. Nyt se surmasi tämän ja söi sen suuhunsa.

Onni näkyi sitä suosivan. Aina, milloin se kipeimmin kaipasi ravintoa,
se löysi jotain surmattavaa. Ja kun se oli voimaton, kävi sille niin
onnellisesti, ettei yksikään iso petoeläin osunut sen jäljille. Niinpä
kerran, kun se oli täysissä voimissa syötyään kahden päivän ajan
ilvestä, sen kimppuun juosta karautti täyttä vauhtia nälkäinen
susilauma. Siitä syntyi pitkä, julma ajo, mutta se oli paremmin ravittu
kuin vainoojat, ja lopulta se juoksutti ne väsyksiin. Eikä se vain
jättänyt niitä jälkeensä, vaan, kiertäen pitkälti takaisin radalleen
sai vielä kiinni yhden uupuneista vainoojistaan.

Tämän perästä se poistui niiltä tienoin ja matkasi laaksoon, jossa se
oli syntynyt. Siellä se kohtasi Kitshin vanhassa luolassa. Entiseen
tapaansa sekin oli karannut jumalien epävieraanvaraisten tulien luota
ja palannut vanhaan suojapaikkaansa synnyttämään. Tästä poikueesta oli
vain yksi penikka hengissä, kun Valkohammas ilmestyi näyttämölle, eikä
senkään oltu sallittu elää kauan. Sellaisen nälänhädän aikana ei
nuorella elämällä ollut suuria mahdollisuuksia.

Tapa, millä Kitshi tervehti kasvanutta poikaansa, oli kaikkea muuta
kuin hellä. Tämä oli varttunut vapaaksi emostaan. Siksi Valkohammas
käänsi tyynesti emolleen selkänsä ja ravasi edelleen virran vartta
ylöspäin. Jokien yhtymäkohdassa se kääntyi vasemmalle ja löysi siellä
ilveksen luolan, jonka asujan kanssa se kauan sitten oli emonsa kanssa
tapellut. Tähän autioon luolaan se asettui ja lepäsi siinä yhden
päivän.

Alkukesästä, nälänhädän viimeisinä päivinä, se tapasi Lip-lipin, joka
oli myöskin lähtenyt korpeen, missä se töintuskin oli saanut pidetyksi
henkensä yllä. Valkohammas kohtasi sen aivan odottamatta. Ravaten
vastakkaisiin suuntiin korkean rantakallion juurta pitkin molemmat
kiersivät juuri erään paaden takaa esiin ja joutuivat yht'äkkiä
vastatusten. Ne seisahtuivat heti kavahtaen ja katselivat
epäluuloisesti toisiaan.

Valkohammas oli oivallisessa kunnossa. Eräonni oli sitä suosinut, ja se
oli viikon ajan syönyt vatsansa täyteen. Viimeisestä saaliistaan se oli
vielä nytkin yltäkylläinen. Mutta samassa tuokiossa kuin se katsoi
Lip-lipiin, sen selkäkarvat nousivat pystyyn. Tuo pörröytyminen oli sen
puolesta aivan tahdoton -- se oli ulkonainen tila, joka entisaikoina
aina oli seurannut sitä mielentilaa, minkä Lip-lipin röyhkeys ja vaino
oli synnyttänyt. Kuten se ennen vanhaan oli nostanut karvojaan ja
ärissyt Lip-lipin nähdessään, niin se nytkin teki vaistomaisesti. Se ei
tuhlannut aikaa. Se teki tehtävänsä, nopeasti ja perinpohjaisesti.
Lip-lip yritti peräytyä, mutta Valkohammas hyökkäsi ankarasti kohti.
Lip-lip kaatui maahan ja kierähti selälleen. Vastustajan hampaat
pureutuivat sen takkuiseen kurkkuun. Sitten seurasi kuolinkamppailu,
jonka kestäessä Valkohammas asteli ympäri jäykkäjalkaisena ja
tarkkaavana. Sitten se ryhtyi jatkamaan matkaansa ravaten edelleen
kallion juurta myöten.

Eräänä päivänä, hiukan tämän jälkeen, se tuli metsän liepeelle, mistä
kapea kaistale aukeata maisemaa viertyi alas Mackenzien rantaan. Se oli
ennenkin ollut tällä kohdalla, kun se oli ollut paljas, mutta nyt siinä
kohosi kylä. Lymyten yhä puiden suojassa se seisahtui tutkimaan asemaa.
Näyt, äänet ja tuoksut olivat sille tuttuja. Siinä oli vanha kylä
uudella paikalla. Mutta näyt, äänet ja tuoksut erosivat niistä, joita
se oli saanut viimeksi tuta paetessaan pois siitä. Ei kuulunut enää
vikinää eikä valitusta. Sen korviin osui tyytyväisiä ääniä, ja
kuullessaan erään vaimon kiukkuisen äänen se tiesi tämän ravitun
ihmisen kiukuksi. Ja ilmassa tuntui kalan hajua. Leirissä oli ravintoa.
Nälänhätä oli päättynyt. Se astui rohkeasti esiin metsästä ja juoksi
suoraa päätä Ison Majavan kohdalle. Iso Majava ei ollut saapuvilla,
mutta Klu-Kutsh tervehti sitä iloisin huudoin ja antoi kestitykseksi
kokonaisen tuoreen kalan. Ja se laskeutui maahan odottamaan Ison
Majavan tuloa.




VIIDESTOISTA LUKU.

Heimonsa vihollinen.


Jos Valkohampaan luonteessa piili mahdollisuuksia, samantekevää kuinka
syvälle salattuja, veljestyä konsanaan oman heimonsa kanssa, niin ne
tuhoutuivat auttamattomasti, kun siitä tehtiin rekijoukkueen johtaja,
sillä nyt koirat vihasivat sitä -- vihasivat sen tähden, että Mit-sa
sille antoi lihaa ylimääräisesti, vihasivat kaikkien todellisten ja
kuviteltujen suosionosoitusten vuoksi, joita sen osalle joutui,
vihasivat siksi, että se aina pakeni joukkueen etunenässä, missä sen
heiluva häntä ja herkeämättä väistyvä perä alituiseen raivostuttivat
niitä. Ja Valkohammas vihasi niitä puolestaan yhtä katkerasti.
Rekijoukkueen johtaminen ei sitä laisinkaan miellyttänyt. Siitä oli
melkein sietämätöntä juosta haukkuvan parven tieltä, sillä kolmen
vuoden ajan se oli löylytellyt ja komennellut melkein sen jokaista
koiraa. Mutta sietää sen täytyi, ellei tahtonut joutua surman suuhun,
ja siinä oleva elämä ei halunnut ensinkään sammua. Samassa tuokiossa
kuin Mit-sa antoi lähtökäskyn, koko vetojoukkue hyökkäsi kiihkein,
hurjin huudoin eteenpäin Valkohammasta kohti.

Puolustautuminen oli sille mahdotonta. Jos se kääntyi niitä vastaan,
niin Mit-sa sujahutti piiskan pistävän siiman sille päin silmiä. Sen
täytyi paeta. Se ei voinut taistella tuota ulvovaa laumaa vastaan
hännällään ja takajaloillaan; sellaiset aseet eivät sovellu armottomia
hampaita vastustamaan. Ja niin se juoksi tiehensä, loukaten jokaisella
loikkauksella omaa luontoaan ja ylpeyttään ja loikaten kaiken päivää.

Jos luonnon vaatimuksia yltyy loukkaamaan, kääntyy se itseään vastaan.
Kun karva, joka on luotu kasvamaan ulos ruumiista, kääntyy
luonnonvastaisesti lähtöpaikkaansa kohti ja kasvaa ruumiin sisään, niin
se synnyttää tulehdusta ja märkimistä. Niin kävi tässäkin
Valkohampaaseen nähden. Koko sen olemus yllytti sitä hyökkäämään
kintereillä ulvovan parven kimppuun, mutta jumalat eivät suvainneet
sitä; ja tahtonsa toteuttajana heillä oli suolipiiska kolmenkymmenen
jalan pituisine purevine siimoineen. Siispä Valkohampaan täytyi antaa
katkeruuden jäytää sydäntään, ja siinä kehittyi viha ja häijyys sen
luonteen hurjuuden ja lannistumattomuuden veroiseksi.

Ei yksikään luontokappale ole ollut heimonsa vihollinen suuremmassa
määrässä kuin Valkohammas. Se ei koskaan pyytänyt armoa eikä myöskään
antanut. Alituiseen parven hampaat sitä raatelivat, ja yhtä usein se
puraisi siihen omat merkkinsä. Kun matkan jälkeen leiriydyttiin ja
koirat päästettiin valjaista, kyyristyivät useimmat vetojoukkueen
johtajat jumalain läheisyyteen turvaa hakien, mutta Valkohammas
halveksi sellaista suojaa. Se astuskeli rohkeana pitkin leiriä kostaen
illalla siitä, mitä se päivällä oli kärsinyt. Ennenkuin siitä oli tehty
johtaja, oli koiraparvi oppinut väistymään sen tieltä. Mutta nyt asian
laita oli toinen. Nyt koirat eivät enää taipuneet antamaan sille tietä,
sillä kaiken päivää kestänyt takaa-ajo oli niitä kiihoittanut, ne
olivat yhä uudelleen nähneet sen pakenevan, ja tämä näky oli syöpynyt
niiden aivoihin -- ne olivat koko matkan tunteneet olevansa
voimakkaampia, ja se tunne piti niitä yhä edelleenkin vallassaan.
Milloin hyvänsä se ilmestyi niiden keskuuteen, syntyi ankara rähäkkä.
Ärinä, puraisut ja ulvahdukset ilmaisivat, missä se kulloinkin liikkui.
Itse ilmakin, jota se hengitti, oli vihan ja kiukun kyllästämä, ja tämä
vain kiihoitti sen omaa vihaa ja kiukkua.

Kun Mit-sa komensi vetojoukkueen seisahtumaan, Valkohammas totteli.
Alussa tämä tuotti toisille koirille ikävyyksiä, ne syöksyivät kaikki
vihatun johtajan kimppuun, mutta havaitsivatkin aseman muuttuneen.
Tämän takana oli Mit-sa kädessään iso viuhuva ruoska. Niin koirat
oppivat älyämään, että käskystä pysähdyttäessä Valkohammas oli
jätettävä rauhaan. Mutta kun Valkohammas seisahtui käskyttä, silloin
niiden oli hyvä hyökätä sen kimppuun ja tuhota se, jos saattoivat.
Useiden kokemuksien jälkeen Valkohammas ei pysähtynyt koskaan käskyttä.
Se oppi nopeasti. Sen täytyikin oppia nopeasti voidakseen säilyttää
henkensä, niin tavattoman ankariin ehtoihin sen elämä perustui.

Mutta koirat eivät koskaan oppineet jättämään sitä rauhaan leirissä.
Kun ne joka päivä ajoivat sitä takaa ja ulvoivat sille uhitellen, niin
edellisen illan kokemus hälveni; se oli opittava yhä uudelleen
unohtuakseen yhtä nopeasti. Sitä paitsi ne tunsivat sitä kohtaan
vastenmielisyyttä syvemmistäkin syistä. Ne vainusivat olevansa eri
lajia -- ja tämä seikka on jo itsessään kyllin suuri vihamielisyyden
syy. Ne olivat sen lailla kesytettyjä susia. Mutta ne olivat
kesyttyneet sukupolvien kuluessa. Paljon ne olivat kadottaneet
erämaata, niin että niille erämaa oli tuntematon, kammottava, se uhkasi
alati ja oli aina sotajalalla. Mutta Valkohampaassa oli vielä erämaata,
sitä oli sen ulkomuodossa, teoissa ja vaikuttamissa. Se oli sen
tunnuskuva, sen olennoima, niin että kun ne paljastivat sille
hampaansa, ne samalla puolustautuivat sen tuhon voimia vastaan, joka
väijyi salon siimeksessä ja pimennossa leiritulen ulkopuolella.

Mutta erään seikan koirat oppivat, nimittäin sen, että niiden oli
taisteltava yhdessä. Valkohammas oli jokaiselle liian hirvittävä
yksinään vastustettavaksi. Ne kamppailivat sitä vastaan joukolla, sillä
muutoin se olisi yhdessä illassa surmannut ne yksitellen. Nyt se ei
saanut koskaan tilaisuutta surmata niitä. Se saattoi pyöräyttää koiran
kumoon, mutta lauma ehätti sen kimppuun, ennenkuin se ennätti
kuolettavaan kurkkuotteeseen. Ensimmäinen riidan oire sai koko
joukkueen yhtymään sitä vastaan. Riitelivät koirat keskenäänkin, mutta
eripuraisuus unohtui, kun syntyi häiriöitä niiden ja Valkohampaan
välillä.

Mutta eivät nekään voineet surmata Valkohammasta, kuinka paljon
koettivatkin. Se oli niille liian nopea, liian viisas ja hirvittävä. Se
vältteli umpikujia ja väistyi aina, kun ne yrittivät sitä saartaa. Eikä
yksikään koira kyennyt saamaan sitä kumoon. Sen jalat tarrautuivat
maahan yhtä itsepintaisesti kuin se elämään. Muuten elämä ja luja
jalansija merkitsivät samaa tässä loputtomassa sodassa, eikä kukaan
tajunnut sitä paremmin kuin Valkohammas.

Niin tuli siitä heimonsa vihollinen, sillä sen heimolaisia olivat nuo
kesytetyt sudet, jotka olivat pehmentyneet ihmisten tulen ääressä,
heikontuneet ihmisvoiman suojassa. Valkohammas oli katkera ja
leppymätön. Se oli muodostunut sellaiseksi. Se julisti kaikki koirat
verikoston alaisiksi. Ja niin hirmuiseksi se kehitti tämän koston, että
ihan Ison Majavankin, joka itsekin oli aito villi, täytyi ihmetellä
Valkohampaan hurjuutta. Hän vannoi, ettei sen kaltaista eläintä ollut
milloinkaan tavattu; ja vieraiden kylien intiaanit vannoivat hekin
ajatellessaan, kuinka paljon se oli heidän koiriaan surmannut.

Valkohampaan ollessa lähes viiden vuoden vanha Iso Majava otti sen
mukaansa toiselle pitkälle matkalle, ja kauan säilyi muistissa tuho,
jonka se tuotti Mackenzien seutujen, Kalliovuorten rinteiden ja
Porcupine-joen varren monissa kylissä. Se hekumoitsi kostossa, jota se
harjoitti heimolaistensa keskuudessa. Nämä olivat tavallisia, pahaa
aavistamattomia koiria. Ne eivät olleet valmistuneet moiseen nopeuteen
ja äkillisyyteen, niiden kesken ei hyökätty varoituksetta. Ne eivät
tietäneet, että se oli surman leimahdus. Ne astelivat jäykkäjalkaisina,
karvojansa pörröttäen ja taisteluun haastaen sen luo, mutta tuhlaamatta
aikaa monimutkaisiin valmisteluihin se lennähti päin kuin teräsponnin,
kävi kurkkuun ja tuhosi ne, ennenkuin ne tiesivät, mitä tapahtui,
niiden ollessa vielä yllätyksen lamauttamia.

Siitä tuli oikea tappelumestari. Se menetteli säästellen. Milloinkaan
se ei tuhlannut voimiaan eikä ryhtynyt pikku kahakkoihin. Sellaiset
eivät voineet tulla kysymykseenkään, sillä niin nopeasti se hyökkäsi ja
harhaan iskiessään peräytyi jälleen.

Se oli harvinaisen suuressa määrin perinyt suden vastenmielisyyden
käsirysyä kohtaan. Se ei voinut sietää pitkällistä kosketusta toisen
ruumiin kanssa. Tämä haiskahti vaaralta, saattoi sen raivoihinsa. Sen
täytyi päästä erilleen, vapaaksi, omille jaloilleen, elävän olennon
ulottuman ulkopuolelle. Täten erämaa, joka yhä riippui siinä kiinni,
ilmaisihen sen kautta. Tätä tunnetta oli vielä kehittänyt hylkiön
elämä, jota se oli viettänyt pienuudestaan pitäen. Kosketuksessa väijyi
aina vaara. Se oli sadin, alituisesti sama sadin, jonka pelko piili
syvällä sen elämässä, oli kutoutunut sen olemukseen.

Tämän johdosta vieraat koirat, joita se kohtasi, olivat aivan
avuttomia. Se vältti aina niiden hampaat. Joko se sai ne kukistetuiksi
tai ei saanut, mutta kummassakin tapauksessa se säilyi eheänä.
Luonnollisesti tapahtui tässä poikkeuksiakin. Sattui niin, että joukko
koiria karahti kimppuun ja kuritti sitä, ennenkuin se ennätti tiehensä;
ja joskus myöskin yksi ainoa koira viilsi siihen syvän haavan, mutta
niin kävi tapaturmassa. Enimmäkseen se suoriutui vammoitta, niin
taitavaksi tappelijaksi se oli kehittynyt.

Toisena etuna sillä oli se, että se saattoi päättää ajan ja etäisyyden
oikein. Tietoisesti se ei sitä suinkaan tehnyt, ei se arvioinut
sellaisia seikkoja. Kaikki tapahtui koneellisesti. Silmät näkivät
oikein, ja hermot veivät nähdystä oikean viestin aivoihin. Sen
ruumiinosat suhtautuivat toisiinsa paremmin kuin tavallisten koirien.
Ne toimivat yhdessä tasaisemmin ja varmemmin. Sen hermosto, äly ja
lihakset olivat paljon paremmin rinnastetut. Kun sen silmät siirsivät
aivoihin jonkun toiminnan liikkuvan kuvan, silloin aivot tunsivat ilman
tietoista ponnistusta tilan, johon tuo toiminta rajoittui, ja ajan,
mikä oli tarpeen sen suorittamiseksi. Siten se saattoi väistää toisen
koiran loikkauksen tai sen puraisun ja samassa tuokiossa käyttää
hyväkseen sitä pienen pientä ajan murto-osaa, jonka kuluessa itse oli
hyökättävä. Sen ruumis ja aivot muodostivat täydellisemmän koneen kuin
toisten koirien. Eikä sitä kuitenkaan saattanut kehua siitä. Luonto oli
ollut sille anteliaampi kuin tavallisesti eläimiä kohtaan, siinä koko
syy.

Kesällä Valkohammas saapui Fort Yukoniin. Iso Majava oli lopputalvella
matkustanut Mackenzien ja Yukonin välisen ison vedenjakajan poikki ja
vietti kevään metsästellen Kalliovuorten läntisten haarautumain
seutuvilla. Kun sitten Porcupine-joki oli vapautunut jäästä, hän
rakensi ruuhen ja meloi myötävirtaa, kunnes ennätti siihen kohtaan,
missä joki yhtyi Yukoniin juuri pohjoisen napapiirin alapuolella.
Siellä sijaitsi Hudson Bay Yhtiön vanha linnoitus, ja siellä oli paljon
intiaaneja, runsaasti ravintoa ja tavattoman vilkasta liikettä. Oli
vuoden 1898 kesä, ja tuhansia kullankaivajia matkasi Yukonin vartta
Dawsoniin ja Klondikeen. Moni heistä oli ollut jo vuoden verran tiellä,
mutta siitä huolimatta päämäärään oli vielä satoja kilometrejä; ja
näinkin pitkälle päästäkseen olivat lyhytmatkaisimmatkin saaneet kulkea
seitsemänsataa peninkulmaa, muutamat taas olivat saapuneet toiselta
puolen maailmaa.

Tänne Iso Majava pysähtyi. Hän oli saanut vihiä kultakiihkosta ja oli
saapunut mukanaan joukko turkiksia ja suolilangalla ommeltuja kintaita
sekä mokkasiineja. Niin pitkälle retkelle hän ei olisi uskaltanut
lähteä, ellei olisi voinut toivoa runsasta voittoa. Mutta odotukset
eivät olleet mitään sen rinnalla, mitä hän nyt sai kokea. Hän ei ollut
rohkeimmissa unelmissaankaan ajatellut enempää kuin satakertaista
voittoa; hän sai tuhatkertaisen. Ja aito intiaanin tavoin hän asettui
kaupittelemaan huolellisesti ja verkalleen, vaikkapa loppuvaraston
myymiseen kuluikin koko kesä ja osa talvea.

Fort Yukonissa Valkohammas näki ensi kerran valkoihoisia ihmisiä.
Verrattuina intiaaneihin, jotka se oli tuntenut, nämä olivat sen
mielestä erirotuisia olioita, ylempiä jumalia. Se huomasi heidät
voimakkaammiksi, ja juuri voimaan jumaluus perustuu. Valkohammas ei
päättänyt sitä järjellään, se ei tehnyt mielessään sitä yleishavaintoa,
että valkoiset jumalat olivat mahtavampia. Se perustui vain tunteeseen,
ja kuitenkin se teki yhtä syvän vaikutuksen. Samoinkuin ihmisten
rakentamain kotain mahtavat muodot penikkavuosina olivat tuntuneet
vallan ilmaisuilta, niin nytkin tukevista hirsistä laaditut talot ja
mahtava linnoitus. Täällä oli valtaa. Nuo valkoiset jumalat olivat
väkeviä. Heillä oli enemmän valtaa kuin entisillä jumalilla, joista Iso
Majava oli voimakkain. Mutta näiden valkoihoisten joukossa Iso Majava
oli vain lapsi-jumalan kaltainen.

Totta on, että Valkohammas vain tunsi kaiken tämän. Se ei ollut siitä
tietoinen. Mutta eläinten toiminta perustuu useammin tunteeseen kuin
ajattelemiseen, ja jok'ikinen Valkohampaan teko perustui nyt siihen
tunteeseen, että valkoiset ihmiset olivat ylijumalia. Ensinnä se oli
perin epäluuloinen heitä kohtaan. Ei voinut laisinkaan tietää, mitä
tuntemattomia kauhuja ja tuskia he saattoivat aiheuttaa. Se oli utelias
tarkkaamaan heitä, mutta pelkäsi joutua heidän huomionsa alaiseksi.
Ensi aikoina se tyytyi hiiviskelemään ympäri ja tutkimaan heitä
turvallisen matkan päästä. Sitten se havaitsi, etteivät koirat heidän
läheisyydessään kärsineet vahinkoa, ja silloin se kävi likemmäksi.

Sekin vuorostaan herätti heissä suurta uteliaisuutta. Sen susimainen
ulkomuoto veti heti puoleensa heidän katseensa, ja he osoittivat sitä
toisilleen.

Tämä osoitteleminen saattoi Valkohampaan asettumaan varuilleen, ja
heidän koettaessaan lähestyä se paljasti hampaansa ja peräytyi. Ei
yhdenkään onnistunut tarttua siihen kädellään, ja hyvä olikin, ettei se
käynyt päinsä.

Pian Valkohammas sai selville, että varsin harva näistä jumalista --
vain tusinan verta -- eli tässä paikassa. Joka toinen ja kolmas päivä
saapui rantaan höyrylaiva (jälleen valtava voiman ilmaus), viipyen
siellä useita tunteja. Valkoiset miehet astuivat maihin näistä
laivoista ja matkustivat niillä taasen tiehensä. Näitä valkoisia miehiä
näytti olevan lukemattomia. Ensimmäisenä päivänä Valkohammas näki heitä
enemmän kuin oli koko elämässään nähnyt intiaaneja. Ja päiväin
vieriessä heitä tuli yhä edelleen jokea myöten, viipyi ja matkasi
sitten edelleen jokea myöten.

Mutta joskin valkoiset jumalat olivat kaikkivaltiaita, heidän koiransa
eivät kelvanneet juuri mihinkään. Tämän Valkohammas huomasi pian
liikkuessaan niiden parissa, jotka tulivat maalle isäntiensä kera. Ne
olivat muodoltaan ja kooltaan epäsäännöllisiä. Toisilla oli lyhyet
jalat -- liian lyhyet, toisilla pitkät jalat -- liian pitkät. Turkin
asemesta niillä oli karvapeite, ja muutamilla oli sekin perin ohut.
Eikä yksikään niistä osannut tapella.

Valkohammas oli rotunsa vihollinen, ja niinpä sen alaan kuului tapella
niiden kanssa. Sitä se tekikin ja ennen pitkää se alkoi halveksia niitä
perinpohjaisesti. Ne olivat pehmeitä ja avuttomia, pitivät kovaa ääntä
ja hyökkäilivät kömpelösti edestakaisin, koettaen saada voimalla aikaan
sen, minkä Valkohammas suoritti taitavuudella ja oveluudella. Ne
ryntäsivät möyryten sen kimppuun. Se hypähti syrjään. Ne eivät
tietäneet, minne se oli joutunut, ja samassa tuokiossa se tölmäsi niitä
hartioihin, kaataen ne kumoon, ja iski hampaansa kurkkuun.

Toisinaan tämä isku onnistui, voitettu koira kieri tomussa, ja sen
kimppuun syöksyi parvi odottavia intiaanikoiria, repien sen palasiksi.
Valkohammas oli viisas. Se oli jo ammoin havainnut jumalien suuttuvan,
kun heidän koiransa saivat surmansa. Valkoiset miehet eivät olleet
tässä suhteessa poikkeuksena. Kun se siis oli kumonnut jonkun heidän
koiristaan ja viiltänyt tämän kurkun auki, se vetäytyi takaisin ja
antoi parven käydä käsiksi julmaa lopputyötä suorittamaan. Silloin
valkoiset miehet sekaantuivat leikkiin ja kostivat ankarasti parvelle,
Valkohampaan säästyessä rangaistuksesta. Se seisoi syrjässä vähäisen
matkan päässä ja katseli, kuinka sen tovereita kolhittiin kivillä,
sauvoilla, kirveillä ja kaikenkaltaisilla aseilla. Valkohammas oli
perin viisas.

Mutta sen toverit viisastuivat omalla tavallaan, ja tässä
Valkohammaskin viisastui niiden keralla. Ne havaitsivat saavansa
tilaisuuden verileikkiin silloin, kuin höyrylaiva saapui ja laski
laituriin. Parin, kolmen vieraan koiran jouduttua tuhon omaksi
valkoiset miehet ajoivat omat eläimensä takaisin laivaan ja kostivat
hurjasti. Muuan valkoihoinen, jonka silmien edessä hänen lintukoiransa
oli revitty palasiksi, veti esiin revolverinsa. Hän laukaisi nopeasti
kuusi kertaa, ja kuusi koiraa makasi kuolleena tai kuolevana -- ja tämä
uusi vallan ilmaus painui syvälle Valkohampaan tietoisuuteen.

Kaikesta tästä Valkohammas nautti. Se ei rakastanut heimolaisiaan, ja
se oli kyllin ovela pelastuakseen ehein nahoin. Alussa valkoisten
miesten koirien surmaaminen oli ollut ajanvietettä. Jonkun ajan
kuluttua tämä tuli sille ammatiksi. Sillä ei ollut mitään työtä. Iso
Majava kaupusteli uutterasti ja rikastui. Niinpä Valkohammas maleksi
pahamaineisten intiaanikoirien kera satamapaikalla höyrylaivoja
odotellen. Höyrylaivan saapuessa alkoi leikki. Muutaman minuutin
kuluttua koiraparvi oli hajallaan, kun valkoiset miehet olivat
selviytyneet hämmästyksestään. Leikki oli päättynyt seuraavan päivän
laivan tuloon asti.

Mutta tuskin voi sanoa Valkohampaan oikeastaan kuuluneen tuohon
rosvojoukkoon. Se ei seurustellut sen kanssa, vaan pysyi erillään, aina
itsenäisenä; vieläpä toiset pelkäsivätkin sitä. Tosin se toimi tämän
joukon mukana. Se haastoi riitaa vieraan koiran kanssa parven
odotellessa. Ja kun se oli kumonnut muukalaisen, silloin parvi ryhtyi
lopputyöhön. Mutta yhtä totta on, että se tällöin vetäytyi oheen,
jättäen parven raivostuneiden jumalien rangaistusta kärsimään.

Riidan aiheuttaminen ei vaatinut suuria ponnistuksia. Sen tarvitsi vain
näyttäytyä, kun vieraat koirat saapuivat maihin. Nähdessään sen ne
hyökkäsivät heti kimppuun. Vaisto ajoi ne siihen. Valkohammas oli
niille erämaa, tuntematon, hirvittävä, alati uhkaava erämaa, jotain
joka vaani pimeässä alkuaikojen nuotioiden ympärillä, kun ne tulen
lähelle kyyristyneinä muodostelivat uudelleen vaistojaan ja oppivat
pelkäämään erämaata, josta ne olivat peräisin ja jonka ne olivat
hylänneet ja pettäneet. Sukupolvesta sukupolveen tämä erämaan pelko oli
syöpynyt niiden luontoon. Vuosisatoja oli erämaa merkinnyt kauhua ja
tuhoa. Ja koko tämän ajan niillä oli ollut isäntiensä puolelta vapaa
valta surmata erämaan oliot. Näin tehden ne olivat suojelleet sekä
itseään että jumalia, joiden seurassa ne elivät.

Ja kun nämä koirat, jotka juuri saapuivat pehmeästä etelästä, nyt
astuivat siltaa myöten Yukonin rannalle, niiden tarvitsi vain nähdä
Valkohammas tunteakseen heti vastustamatonta halua käydä sen kimppuun
ja tuhota sen. Ne saattoivat olla kaupunkilaiskoiriakin, niissä
vallitsi yhtä kaikki sama erämaan pelko. Ne eivät katselleet vain omin
silmin tuota susimaista olentoa kirkkaassa päivänvalossa. Ne näkivät
sen esivanhempainsa silmin, ja perinnäismuistoista ne tunsivat
Valkohampaan sudeksi ja muistivat vanhan vainon.

Kaikki tämä teki Valkohampaan päivät nautintorikkaiksi. Jos sen
näkeminen ajoi vieraat koirat käymään kimppuun, sitä parempi sille
itselle, sitä pahempi niille. Ne pitivät sitä oikeutettuna saaliina, ja
oikeutettuna saaliina sekin piti niitä.

Turhan vuoksi se ei ollut ensinnä nähnyt päivänvaloa yksinäisessä
luolassa ja taistellut ensimmäisiä taisteluitaan riekon, kärpän ja
ilveksen kanssa. Eikä sen penikka-aika ollut turhan vuoksi
katkeroitunut Lip-lipin ja koko penikkalauman vainon tähden. Olisi
voinut käydä toisin, ja silloin sekin olisi ollut toisenlainen. Ellei
Lip-lipiä olisi ollut, se olisi viettänyt lapsuutensa toisten penikkain
parissa, kasvaen enemmän koiran kaltaiseksi ja koiria kohtaan
suopeammaksi. Jos Isossa Majavassa olisi ollut hitunenkaan lempeyttä ja
rakkautta, hän olisi päässyt Valkohampaan luonteen syvyyksiin ja olisi
sieltä nostanut pinnalle kaikenkaltaisia lempeitä ominaisuuksia. Mutta
näin ei ollut käynyt. Valkohampaan luonteen aineksia oli muokkailtu,
kunnes siitä oli tullut nykyinen olento -- äreä ja yksinäinen,
tunteeton ja hurja, kaiken heimonsa vihollinen.




KUUDESTOISTA LUKU.

Hullu jumala.


Fort Yukonissa eleli vain vähäinen määrä valkoisia miehiä.
Nämä olivat oleskelleet kauan maassa. He nimittivät itseään
hapatukseksi ja ylpeilivät tästä arvonimestä. Toisia, jotka olivat
niillä seuduin uusia, he halveksivat sydämensä pohjasta. Ihmiset, jotka
astuivat laivoista maihin, olivat tulokkaita. Heitä mainittiin
_chechaquo_-nimellä, ja tämä sai heidät aina nolostumaan. He
valmistivat leipänsä leivinjauheen avulla. Tämä oli vihaksi pistävä
seikka, sillä hapatuksen miesten täytyi käyttää tarkoitukseen hapanta
taikinaa, heillä kun ei ollut leivinjauhetta.

Kaikki tämä oli itse asiassa vain sivuseikkoja. Linnoituksen miehet
halveksivat tulokkaita ja nauttivat nähdessään näiden joutuvan pulaan.
Varsinkin he iloitsivat, kun Valkohammas pahanilkisine joukkoineen teki
tuhojaan tulokkaiden koirien joukossa. Laivan saapuessa linnoituksen
miehet lähtivät aina mielellään rantaan tuota leikkiä katselemaan. He
odottivat sitä yhtä innokkaasti kuin intiaanikoirat, ja eniten heitä
viehätti Valkohampaan hurjuus ja oveluus.

Mutta heidän joukossaan oli muuan mies, joka nautti tästä huvituksesta
aivan erikoisesti. Höyrylaivan ensimmäinen vihellys sai hänet
juoksujalkaa lähtemään rantaan; ja kun viimeisen taistelun päätyttyä
Valkohammas oli joukkoineen poistunut, hän palasi verkalleen
linnoitukseen kasvoillaan tyytymättömyyden ilme. Toisinaan, kun joku
pehmeä etelän koira lysähti kokoon kiljuen henkimenossa parven
hampaiden raatelemana, tämä mies ei kyennyt enää hillitsemään itseään,
vaan hypähti ilmaan ihastuksesta huudahtaen. Ja aina hän katseli
Valkohammasta terävin ja himokkain katsein.

Tätä miestä linnoituksen toiset miehet nimittivät "Kaunoksi." Se ei
ollut hänen ristimänimensä, sitä ei tunnettukaan; mutta yleensä häntä
sanottiin niillä seuduin Kauno-Smithiksi. Hänen ulkomuotoonsa ei tuo
etunimi soveltunut laisinkaan, se oli vain pilkkanimitys. Hän oli niin
tavattoman ruma. Nurjasti oli luonto häntä kohdellut. Ensinnäkin hän
oli pieni mies, ja hänen hennon vartalonsa nenässä sijaitsi
aivan ylettömän pieni pää. Sen huippua saattoi verrata kärkeen.
Poikavuosinaan, ennenkuin hän oli tovereiltaan saanut Kauno-nimen,
häntä olikin sanottu "nuppineulaksi."

Huipusta pää vietti loivasti niskaan; ja etupuolellakin se vietti
auttamattomasti, kunnes muodostui matalaksi ja huomattavan leveäksi
otsaksi. Tästä alkaen, ikäänkuin saituuttaan katuen, luonto oli
tuhlaavasti leventänyt hänen muotonsa. Silmät olivat isot, ja niiden
väliin olisi mahtunut kaksikin silmää. Muuhun ruumiiseen verrattuina
hänen kasvonsa olivat suunnattomat. Tarpeellisen alan saavuttamiseksi
luonto oli lahjoittanut hänelle suunnattoman leuan. Se oli leveä ja
raskas ja työntyi eteen- ja alaspäin, kunnes näytti laskeutuvan lepoon
rinnalle. Tämä kai vaikutti sen, että hento kaula, kykenemättä
kannattamaan moista taakkaa, näytti aina niin väsyneeltä.

Leuka synnytti sen käsityksen, että mies oli hurjan päättäväinen. Mutta
häneltä puuttui jotain. Kenties se johtui liiallisuudesta. Ehkä leuka
oli liian iso. Miten lieneekään, se oli valetta. Kauno-Smith oli
laajalti tunnettu jänismäisimmäksi kaikista jänishousuista. Hänen
ulkomuodostaan ovat vielä mainittavat isot, keltaiset hampaat, joista
kaksi kulmahammasta, tovereitaan isompia, pilkisti laihojen huulien
alta esiin torahampaiden tavoin. Silmät olivat kellertävät ja
epämääräiset, ikäänkuin luonnolta olisivat värit loppuneet ja se olisi
pusertanut yhteen kaikkien väriputkien sakat. Samoin oli harvan ja
epätasaisen tukan laita; samean keltaisena ja likaisen keltaisena se
törrötti hänen päässään ja työntyi esiin kasvoista yllättävinä tukkoina
ja kimppuina, näyttäen sotkuiselta korsirykelmältä.

Sanalla sanoen, Kauno-Smith oli epäluoma, ja itse hän oli kokonaan
syytön siihen. Hänet oli alun pitäen muovailtu sellaiseksi. Hän
suoritti linnoituksessa keiton, pesun ja muut rengintyöt. Toiset miehet
eivät häntä halveksineet. He pikemmin sietivät häntä säälien, kuten
luontokappaletta, joka on jäänyt lapsipuoleksi. Myöskin he pelkäsivät
häntä. Hänen pelkurimaiset raivonpuuskansa saattoivat heidät
pelkäämään, että saisivat luodin selkäänsä tai myrkkyä kahviinsa.
Mutta jonkun oli pidettävä huolta keittämisestä, ja mitä puutteita
Kauno-Smithillä muuten lieneekin ollut, keittää hän ainakin osasi.

Tällainen oli mies, joka katseli Valkohammasta sen hurjaan rohkeuteen
ihastuneena ja halusi saada sen omakseen. Hän koetti jo alunpitäen
lähennellä sitä. Valkohammas taasen ei ollut häntä ensin
huomaavinaankaan. Sittemmin, kun mies kävi itsepintaisemmaksi
lähentelyissään, se nosti karvojaan, paljasti hampaansa ja peräytyi. Se
ei pitänyt miehestä. Hän tuntui pahalta. Se vainusi hänessä
onnettomuutta, pelkäsi ojennettua kättä ja yrityksiä puhella lempeästi.
Kaiken tämän vuoksi se vihasi miestä.

Yksinkertaiset luontokappaleet käsittävät hyvän ja pahan
yksinkertaisesti. Hyvää on se, mikä tuottaa mukavuutta ja tyydytystä ja
poistaa tuskat. Sen vuoksi hyvä on mieluisaa. Pahaa on kaikki, mikä
kantaa kohdussaan haittoja, uhkaa ja kipua, ja senpä vuoksi sitä
vihataan. Kauno-Smith tuntui Valkohampaasta pahalta. Miehen rumasta
ruumiista ja kierosta mielestä huokui salaperäisellä tavalla sisäisen
saastan henkäyksiä, samoinkuin kuumerämeistä nousee usvia. Valkohammas
tunsi, ei vain järjen ja viiden aistinsa avulla, vaan toisten,
etäisempien ja määrittelemättömien aistien ohjaamana, että mies oli
turmiota ennustava ja paha, kauttaaltaan tuskien tuoja ja siitä syystä
olento, jota oli paras vihata.

Valkohammas oli Ison Majavan leirissä, kun Kauno-Smith kävi siellä ensi
kerran. Jo etäältä, ennenkuin hän oli tullut näkyviinkään, Valkohammas
tiesi askelista, kuka oli tulossa, ja alkoi pörröttää karvojaan. Se oli
maannut oikein mukavasti, mutta nousi nopeasti miehen saapuessa ja
hiipi aito suden tavoin leirin syrjään. Se ei tietänyt, mistä
puhuttiin, mutta saattoi nähdä miehen ja Ison Majavan keskustelevan.
Kerran mies viittasi siihen, ja Valkohammas ärisi, ikäänkuin käsi olisi
juuri laskeutumassa sen päälle, vaikka se itse asiassa oli
viidenkymmenen jalan päässä. Mies nauroi sitä, ja Valkohammas livahti
metsän suojaan, pää kääntyneenä tarkkaamaan sen liukuessa pehmeästi
eteenpäin.

Iso Majava ei suostunut myymään koiraansa. Hän oli rikastunut
kaupanteolla eikä tarvinnut mitään. Sitä paitsi Valkohammas oli arvokas
eläin, väkevin rekikoira, minkä hän oli koskaan omistanut, ja paras
johtaja. Eikä koko Mackenzien eikä Yukonin seuduillakaan ollut sen
veroista koiraa. Se osasi tapella. Se surmasi koiria yhtä helposti kuin
ihminen hyttysiä. (Tämä sai Kauno-Smithin silmät loistamaan ja hän
nuoleskeli ahnaasti ohuita huuliaan.) Ei, Valkohammasta ei myyty
mistään hinnasta.

Mutta Kauno-Smith tunsi intiaanien tavat. Hän käväisi usein Ison
Majavan leirissä, ja aina hänellä oli nuttunsa alla piilossa musta
pullo. Viskyllä on muiden muassa kyky synnyttää janoa. Iso Majava kävi
janoiseksi. Hänen kuumeinen kurkkunsa ja palanut vatsansa alkoivat
vaatia yhä enemmän tuota tulinestettä; ja hänen aivonsa, jotka tuo outo
kiihotin oli vääntänyt aivan nurin, sallivat hänen tehdä mitä hyvänsä
sen saamiseksi. Turkiksista, kintaista ja mokkasiineista saadut rahat
alkoivat huveta. Ne hävisivät yhä nopeammin, ja kuta pikemmin hänen
rahakukkaronsa laihtui, sitä pikaisemmaksi kävi hänen mielensä.

Lopulta hän oli menettänyt rahansa ja tavaransa ja malttinsa kokonaan.
Jäljellä oli ainoastaan jano -- jo itsessään turmiollinen ominaisuus,
ja se kävi yhä turmiollisemmaksi jokaiselta raittiilta hengenvedolta.
Silloin Kauno-Smith rupesi jälleen puhelemaan hänelle Valkohampaan
myymisestä; mutta tällä kertaa hinta tarjottiin pulloissa eikä
dollareissa, ja Ison Majavan korvat olivat alttiimmat kuulemaan.

"Ota koira kiinni, niin saat sen", hän lausui lorun lopuksi.

Pullot luovutettiin, mutta kahden päivän kuluttua Kauno-Smith saattoi
sanoa Isolle Majavalle: "Ota koira kiinni."

Valkohammas hiipi eräänä iltana leiriin ja laskeutui tyytyväisenä
huoahtaen lepäämään. Pelätty valkoinen jumala ei ollut saapuvilla. Jo
päiväkausia hän oli osoittautunut yhä halukkaammaksi tarttumaan käsin
Valkohampaaseen, ja sen oli ollut pakko vältellä leiriä. Se ei
tietänyt, mitä pahaa nuo itsepäiset kädet uhkasivat tuottaa. Se tiesi
vain, että jotain pahaa ne ennustivat ja että oli parasta pysyä niistä
loitolla.

Mutta tuskin se oli laskeutunut pitkäkseen, kun Iso Majava hoiperteli
luo ja sitoi sen kaulaan nahkahihnan. Hän istuutui Valkohampaan
viereen, pitäen hihnanpäätä kädessään. Toisessa kädessä hänellä oli
pullo, joka ajoittain kohosi ylösalaisin hänen suulleen synnyttäen
pulppuavia ääniä.

Näin oli kulunut tunti, kun askelten töminä ilmaisi jonkun lähestyvän.
Valkohammas kuuli sen ensinnä, ja se nosti tulijan tuntien karvojaan,
Ison Majavan yhä nyökkiessä typeränä päätään. Se koetti hiljalleen
vetää hihnaa isäntänsä kädestä; mutta velton käden ote tiukkeni, ja Iso
Majava nousi itsekin seisomaan.

Kauno-Smith astui leiriin ja seisahtui Valkohampaan viereen. Tämä ärisi
hiljalleen tuolle peloittavalle oliolle, tarkaten terävästi hänen
kädenliikkeitään. Toinen käsi ojentui ja alkoi laskeutua sen pään
päälle. Hiljainen ärinä yltyi kiihkeäksi ja karheaksi. Käsi laskeutui
hitaasti alemmaksi, ja Valkohammas kyyristyi sen alla, silmäillen sitä
häijysti; sen ärinä lyheni lyhenemistään, läheten hengityksen yhä
kiihtyessä huippukohtaansa. Äkkiä se puraisi, iskien hampaillaan kuin
käärme. Käsi vetäytyi takaisin, ja hampaat lusahtivat vastakkain
terävästi kalahtaen. Kauno-Smith säikähtyi ja kiukustui. Iso Majava
lyödä lämähytti Valkohammasta päähän, jolloin tämä kyyristyi maahan
kunnioittavasti alistuen.

Epäilevin silmin Valkohammas seurasi jokaista liikettä. Se näki
Kauno-Smithin poistuvan ja sitten palaavan kädessään luja sauva. Sitten
Iso Majava antoi hänelle hihnan pään. Kauno-Smith lähti astumaan
poispäin. Hihna jännittyi. Valkohammas hangoitteli vastaan. Iso Majava
sivalteli oikealle ja vasemmalle saadakseen sen nousemaan ja
seuraamaan. Se totteli, mutta heittäytyi äkkiä kohti vierasta, joka
raahasi sitä mukaansa. Kauno-Smith ei hypähtänyt syrjään. Hän oli
odottanut tätä. Hän heilautti ketterästi sauvaansa ehkäisten
hyökkäyksen ja iskien Valkohampaan maahan. Iso Majava nauroi ja
nyökkäsi hyväksyvästi. Jälleen Kauno-Smith pingoitti hihnaa, ja
Valkohammas ryömi velttona ja huumautuneena jaloilleen.

Se ei hyökännyt toistamiseen. Ensimmäinen sauvanisku riitti todistamaan
sille, että valkoinen jumala osasi käyttää asettaan, ja se oli liian
viisas kamppaillakseen välttämättömyyttä vastaan. Nyt se seurasi
nyreänä Kauno-Smithin kintereillä, häntä koipien välissä, kuitenkin
äristen hiljalleen. Mutta Kauno-Smith vartioi sitä valppaana, ja sauva
oli aina valmiina iskemään.

Linnoitukseen jouduttuaan Kauno-Smith sitoi saaliinsa lujasti kiinni ja
meni levolle. Valkohammas odotti tunnin ajan. Sitten se kävi hampain
hihnaan, ja kymmenen sekunnin kuluttua se oli vapaa. Se ei ollut
tuhlannut aikaa eikä kalvanut hituistakaan hyödyttömästi. Hihna oli
kaluttu suoraan poikki, melkein yhtä sievästi kuin veitsellä leikaten.
Valkohammas katsahti linnoitukseen päin, samalla karvojaan pörröttäen
ja muristen. Sitten se kääntyi pois ja juoksi takaisin Ison Majavan
leiriin. Ei sen tarvinnut olla kuuliainen tuolle vieraalle ja kauhealle
jumalalle. Se oli antautunut Ison Majavan valtaan, ja Isolle Majavalle
se arveli yhä vielä kuuluvansa.

Mutta, se mitä ennen oli tapahtunut, toistui -- eräin erotuksin.
Iso Majava sitoi sen uudelleen hihnalla ja palautti sen aamulla
Kauno-Smithille. Ja nyt tapahtui erotus. Kauno-Smith antoi sille
selkään. Ollen lujasti sidottuna Valkohammas saattoi vain raivota
menestyksettä, kuritus sen täytyi ottaa vastaan. Siinä käytettiin sekä
sauvaa että ruoskaa, ja tämä kuritus oli ankarin, mitä se oli
milloinkaan elämässään saanut. Yksinpä sekin kova selkäsauna, jonka se
oli penikkana saanut Isolta Majavalta, oli lievä tähän verrattuna.

Kauno-Smithille tämä oli mieluinen tehtävä. Hän nautti siitä.
Hekumoiden hän seisoi uhrinsa vieressä, ja hänen silmänsä loistivat
himmeästi, kun hän heilutti ruoskaa tai sauvaa ja kuunteli Valkohampaan
tuskanhuutoja, avutonta ulinaa ja ärinää. Sillä Kauno-Smith oli julma
pelkurien tavalla. Itse hän kiemurteli ja värisi toisen miehen uhatessa
sanoin tai lyönnein, mutta itseään heikommille hän vuorostaan kosti
sen. Elämää miellyttää aina valta, eikä Kauno-Smithkään ollut tässä
suhteessa mikään poikkeus. Oman lajinsa keskuudessa hän ei saanut
käyttää valtaa, ja sen vuoksi hän kävi vähäisempien olioiden kimppuun
ja etsi täten korvausta itselleen. Mutta Kauno-Smith ei ollut luonut
itseään, eikä häntä siis voinut syyttää. Hän oli tullut maailmaan
rumennetuin ruumiin ja pedon ymmärryksellä varustettuna. Tällaiset
olivat hänen olemuksensa ainekset, eikä maailma ollut niitä muokannut
hellin käsin.

Valkohammas tiesi, minkä vuoksi sitä piestiin. Kun Iso Majava sitoi sen
kaulaan hihnan ja antoi tämän toisen pään Kauno-Smithille, se tiesi
jumalansa tahtovan, että se menisi Kauno-Smithin mukana. Ja kun
Kauno-Smith jätti sen sidottuna linnoituksen ulkopuolelle, se tiesi
Kauno-Smithin tahtovan, että se pysyisi siellä. Nyt se oli rikkonut
molempain jumalien tahtoa vastaan ja ansaitsi siis rangaistuksen. Se
oli menneinä aikoina nähnyt koirien vaihtavan omistajaa ja karkulaisten
saavan selkäänsä, kuten se nyt sai. Se oli viisas, mutta sen luonteessa
oli voimia, jotka olivat viisautta väkevämpiä. Niitä oli muiden muassa
uskollisuus. Ei se rakastanut Isoa Majavaa ja kuitenkin se pysyi tämän
tahdosta ja vihasta huolimatta hänelle uskollisena. Se ei voinut auttaa
sitä. Tämä uskollisuus kuului niihin aineksiin, joista se oli
muodostunut. Se ominaisuus olikin ominainen sen rodulle, erotti tämän
kaikista muista roduista; se oli saattanut suden ja villikoiran
saapumaan erämaasta ihmisen seuralaisiksi.

Kurituksen jälkeen Valkohammas raahattiin takaisin linnoitukseen. Mutta
tällä kertaa Kauno-Smith sitoi se kiinni kepillä. Jumalasta ei luovuta
hevillä, eikä sitä tehnyt Valkohammaskaan. Iso Majava oli sen oma
erikoinen jumala, ja vastoin Ison Majavan tahtoa Valkohammas pysyi
hänelle yhä uskollisena eikä halunnut häntä hylätä. Iso Majava oli sen
pettänyt ja hylännyt, mutta se ei vaikuttanut laisinkaan. Turhan vuoksi
se ei ollut antautunut ruumiineen ja sieluineen Ison Majavan valtaan.
Valkohammas oli tehnyt sen ehdottomasti, eikä sitä sidettä käynyt
helposti katkaiseminen.

Yöllä, miesten nukkuessa linnoituksessa, Valkohammas ryhtyi siis
kalvamaan keppiä, joka sitä pidätti. Puu oli sitkistynyttä, ja se oli
sidottu niin lähelle kaulaa, että tuskin pääsi siihen hampain kiinni.
Vain ankarasti lihaksiaan jännittämällä ja kaulaansa kääntämällä sen
onnistui saada puu hampaittensa väliin, ja sekin kävi nipin napin; ja
vaadittiin ääretöntä kärsivällisyyttä ja monen tunnin työ, ennenkuin
keppi oli kaluttu poikki. Tällaista ei oletettu koirien voivan tehdä.
Se oli ennenkuulumatonta. Mutta Valkohammas sen teki ja juoksi sitten
varhain aamulla linnoituksesta kepin pää niskassaan.

Se oli viisas. Mutta jos se olisi ollut pelkästään viisas, se ei olisi
mennyt takaisin Ison Majavan luo, joka oli jo kahdesti sen pettänyt.
Uskollisuus vaati kuitenkin toista, ja se palasi joutuakseen kolmannen
kerran kavalletuksi. Jälleen se antoi Ison Majavan sitoa nahkahihnan
kaulaan, ja jälleen saapui Kauno-Smith hakemaan sitä takaisin. Ja tällä
kertaa se sai selkäänsä entistä enemmän.

Iso Majava katseli tylysti valkoisen miehen heilutellessa ruoskaa. Hän
ei suonut mitään suojaa. Koira ei ollut enää hänen omaisuuttaan.
Kurituksen päätyttyä Valkohammas oli sairas. Pehmeä etelän koira olisi
heittänyt moisesta kohtelusta henkensä, mutta se kesti. Se oli käynyt
kovempaa koulua, ja se oli itsekin kovempaa ainetta. Sen elinvoima oli
liian suuri. Lujasti se piti kiinni elämästä. Mutta perin sairas se
oli. Ensinnä se ei kyennyt liikahtamaankaan, ja Kauno-Smithin oli
odottaminen puoli tuntia. Ja sitten se seurasi huumaantuneena ja
hoippuen Kauno-Smithin kintereillä linnoitukseen.

Mutta nyt se sidottiin rautakahleella, johon hampaat eivät pystyneet,
ja turhaan se koetti ryntäillen kiskaista sinkilää irti hirrestä, johon
se oli upotettu. Muutaman päivän kuluttua Iso Majava lähti selvänä ja
rutiköyhänä pitkälle matkalleen Mackenzieta kohti; Valkohammas jäi
Yukonin varrelle palvelemaan miestä, joka suurimmalta osaltaan oli
hullu ja kauttaaltaan peto. Mutta mitäpä koira saattaa hulluudesta
tietää? Valkohampaasta Kauno-Smith oli todellinen, joskin kauhea,
jumala. Hän oli lievimmin sanoen hullu jumala, mutta Valkohammas ei
tietänyt mitään hulluudesta; se tiesi vain, että nyt oli pakko alistua
tämän uuden herran valtaan, totella jokaista hänen oikkuaan ja
päähänpistoaan.




SEITSEMÄSTOISTA LUKU.

Vihan valta.


Hullun jumalan vallan alaisena Valkohampaasta tuli oikea paholainen. Se
sai oleskella kahlehdittuna aitauksessa linnoituksen takana, ja siellä
Kauno-Smith härnäili ja ärsytteli sitä, saattaen sen aivan raivoihinsa
kaikenkaltaisella kiusanteolla. Hän huomasi pian, kuinka herkkä
Valkohammas oli naurulle, ja oli erittäin innokas nauramaan sille ensin
tehtyään jonkun tuskastuttavan kepposen. Tämä nauru oli äänekästä ja
pilkallista, ja samalla haavaa jumala osoitteli härnäilevästi
sormellaan. Silloin Valkohammas menetti kokonaan malttinsa, ja
raivonpurkauksissaan se oli Kauno-Smithiäkin mielettömämpi.

Ennen Valkohammas oli ollut oikeastaan vain oman rotunsa vihollinen --
tosin samalla haavaa hurja vihollinen. Nyt siitä tuli kaikkien
vihollinen ja entistä hurjempi. Niin suunnattomasti sitä kiusattiin,
että se vihasi sokeasti, aivan järjettömästi. Se vihasi vitjoja, jotka
sitä kahlehtivat, miehiä, jotka sitä tirkistelivät aidan säleiden
lomitse, koiria, jotka saapuivat miesten mukana ja ärisivät sille
häijysti sen avuttomuudessa. Se vihasi itse puutakin, joka aitana sitä
ympäröi. Ja ensimmäiseksi ja viimeiseksi ja eniten kaikista se vihasi
Kauno-Smithiä.

Mutta Kauno-Smithillä oli muuan tarkoitus kohdellessaan Valkohammasta
tällä tavoin. Eräänä päivänä aitauksen ympärille kokoontui joukko
miehiä. Kauno-Smith astui sauva kädessä sisään ja irroitti Valkohampaan
kahleista. Isännän poistuttua Valkohammas lähti liikkeelle ja syöksyi
ympäri aitausta, koettaen päästä ulkopuolella seisovien miesten
kimppuun. Se oli suuremmoisen hirvittävä. Kooltaan se oli viiden jalan
pituinen ja hartiain kohdalta puolenkolmatta jalan korkuinen, mutta
painoi paljoa enemmän kuin samansuuruinen susi. Emoltaan se oli perinyt
koiran tukevamman rakenteen, niin että se painoi rasvoitta ja ilman
hituistakaan liikoja lihoja yli yhdeksänkymmenen naulan. Koko ruumis
oli lihaksia, luuta ja jänteitä -- taistelukuntoisinta ainetta, mitä
olla saattoi. Aitauksen ovi avautui jälleen. Valkohammas seisahtui.
Jotain tavatonta oli tulossa. Se odotti. Ovi avautui enemmän. Sisään
työnnettiin roteva koira, ja ovi iskettiin kiinni sen jälkeen.
Valkohammas ei ollut koskaan nähnyt moista koiraa (se oli doggi), mutta
tunkeilijan koko ja hurja ulkomuoto eivät peloittaneet sitä. Tässä oli
nyt jotain, puuta ja rautaa parempaa, johon saattoi vihansa purkaa. Se
syöksähti kimppuun, hampaat välähtivät, ja doggin niska oli halki
viilletty. Doggi pudisti päätään, örähti käheästi ja ryntäsi
vastustajaa kohti. Mutta Valkohammas oli siellä, oli täällä,
kaikkialla, aina vältellen ja kaikoten, aina hyökäten ja iskien ja
hypähtäen taas ajoissa syrjään rangaistusta paetakseen.

Ulkopuolella miehet huusivat ja paukuttelivat käsiään, ja ihastuksesta
haltioituneena Kauno-Smith seurasi ahnain katsein Valkohampaan
raatelutyötä. Uhrin asema oli jo alunpitäen toivoton. Se oli liian
raskas ja hidas. Lopuksi Kauno-Smith ajoi Valkohampaan syrjään
sauvallaan, ja vieraan koiran omistaja raahasi eläimensä pois. Sitten
maksettiin vetoja, ja Kauno-Smithin kouraan kilisi rahoja.

Valkohammas alkoi innokkaasti odottaa miesten kerääntymistä aitauksen
ympärille. Se merkitsi tappelua; ja ainoastaan tällä tavoin se nyt sai
päästää valloilleen elämän, joka siinä oleili. Kiusattuna, vihaan
yllytettynä sen oli pysyminen vankilassa, niin ettei tuota vihaa käynyt
tyydyttäminen muulloin kuin sellaisina hetkinä, jolloin isäntä suvaitsi
päästää toisen koiran sitä vastaan. Hyvin oli Kauno-Smith arvioinut sen
voimat, sillä se jäi aina voittajaksi. Eräänä päivänä sen kimppuun
laskettiin perätysten kolme koiraa. Toisen kerran aitauksen ovesta
työnnettiin sisään täysikasvuinen susi, joka juuri oli pyydystetty
erämaasta. Ja asetettiinpa sitä vastaan kerran kaksi koiraa samalla
haavaa. Tämä oli sen ankarin taistelu, ja vaikka se lopulta surmasikin
molemmat, oli leikki viemäisillään hengen siltä itseltäänkin.

Saman vuoden syksyllä, kun satoi ensi lunta ja joessa uiskenteli
jääsohjua, Kauno-Smith astui koirineen laivaan, joka matkasi Yukonia
myöten Dawsoniin. Valkohammas oli nyt tullut maankuuluksi. Se oli
laajalti tunnettu "Tappelu-suden" nimellä, ja tavallisesti häkin
ympärillä, jossa sitä laivassa säilytettiin, seisoskeli uteliaita
miehiä. Se raivosi ja ärisi heille tai makasi hiljaa ja tarkasteli
heitä kylmän vihaisesti. Miksi se ei heitä vihaisi? Se ei koskaan
kysellyt sitä itseltään. Se tunsi vain vihaa ja antautui kokonaan tämän
intohimon valtaan. Elämä oli muodostunut sille helvetiksi. Se ei ollut
luotu ahtaaseen vankilaan, jonka ihmiset valmistavat villieläimille.
Mutta juuri tällä tavoin sitä kohdeltiin. Miehet tuijottelivat sitä,
pistelivät kepeillä säleiden lomitse saadakseen sen ärisemään ja
nauroivat sitten.

Nämä miehet olivat sen ympäristöä, ja he muovailivat siitä vieläkin
hurjempaa oliota, kuin mitä luonto oli tarkoittanut. Mutta luonto oli
antanut sille joustavuutta. Moni toinen eläin olisi tästä kuollut tai
muuttunut mieleltään, mutta se mukautui ja jäi henkiin, eikä rohkeus
siitä hävinnyt laisinkaan. Mahdollisesti Kauno-Smith, pääpaholainen ja
suurin kiusanhenki, olisi kyennyt murtamaan sen mielen, mutta
toistaiseksi ei siitä näkynyt merkkiäkään.

Jos Kauno-Smithissä asusti paholainen, niin Valkohampaassa eli toinen.
Entisaikoina viisaus oli kehoittanut Valkohammasta alistumaan miehen
edessä, jolla oli sauva kädessään; mutta nyt tämä viisaus pakeni siitä.
Pelkkä Kauno-Smithin näkeminen riitti saattamaan sen raivoon. Ja kun
nämä molemmat olivat joutuneet vastatusten ja Valkohampaan oli täytynyt
väistyä sauvaa, se ärisi ja murisi edelleen ja paljasteli hampaitaan.
Viimeistä sanaa se ei koskaan antanut toiselle. Piestiinpä sitä kuinka
kauheasti tahansa, aina se ärisi jäljestäpäin; ja kun Kauno-Smith antoi
perään ja vetäytyi pois, hänen jäljessään kajahti uhmaileva ärinä tai
Valkohammas syöksyi häkin säleitä vasten ulvoen ilmi vihaansa.

Höyrylaivan saavuttua Dawsoniin Valkohammas joutui maihin. Mutta yhä se
sai viettää julkista elämää häkissä, jonka ympärillä oleili uteliaita
miehiä. Se oli asetettu näytteille "Tappelu-sutena", ja miehet
maksoivat viisikymmentä senttiä kultahiekassa saadakseen nähdä sen. Se
ei saanut hetkenkään rauhaa. Jos se laskeutui nukkumaan, se ajettiin
pystyyn terävän kepin avulla, jotta yleisö saisi korvauksen rahoistaan.
Tehdäkseen näyttelyn mielenkiintoiseksi omistaja yllytti sen melkein
yhtämittaa raivonpuuskiin. Mutta pahempaa kuin kaikki tämä oli se ilma,
missä se eli. Sitä pidettiin petoeläimistä hirvittävimpänä ja tämä
käsitys tarttui siihen häkin säleiden lomitse. Jokainen miesten lausuma
sana, jokainen varovainen liike saattoi sen vakuutetuksi omasta
kauheasta hurjuudestaan. Kaikki tämä yhä kiihdytti sen hurjuuden paloa.
Siitä voi olla ainoastaan yksi seuraus: sen viileyden täytyi elää
itsestään ja kasvaa. Tämä oli toinen esimerkki sen elinainesten
joustavuudesta, sen kyvystä muodostua ympäristön painalluksen mukaan.

Eikä se ollut vain nähtävänä, se toimi myöskin ammattitappelijana. Aika
ajoin, milloin vain saatiin toimeen taistelu, se kuljetettiin häkistään
metsään muutaman kilometrin päähän kaupungista. Tavallisesti se
tapahtui öiseen aikaan, ettei territorion ratsastava poliisi joutuisi
ehkäisemään. Kun oli odotettu muutamia tunteja ja päivä oli koittanut,
saapui paikalle yleisö ja koira, jonka kanssa sen oli määrä taistella.
Tällä tavoin se joutui kamppailemaan kaikenkokoisten ja -rotuisten
koirien kanssa. Maa oli villi, miehet olivat hurjia, ja tavallisesti
taisteltiin elämästä ja kuolemasta.

Koska Valkohammas kerran jatkoi taisteluaan, on ilmeistä, että henkensä
saivat heittää toiset koirat. Se ei kärsinyt koskaan tappiota. Sille
oli nyt suureksi hyödyksi varhainen tottumus, jonka se oli saavuttanut
taistellessaan Lip-lipiä ja koko penikkalaumaa vastaan. Entä sitten
sitkeys, jolla se osasi säilyttää jalansijansa. Ei yksikään koira
saanut sitä kumoon. Sudensukuiset koirat menettelivät mielellään siten,
että syöksyivät sen kimppuun joko oikopäätä tai odottamatta
käännähtäen, toivoen iskevänsä sitä hartioihin ja siten kumoavansa sen.
Mackenzielaiset koirat, eskimolaiset ja Labradorin koirat ja
rekikoirat, kaikki ne koettivat sitä temppua ja pettyivät. Sen ei
tiedetty milloinkaan menettäneen tasapainoaan. Miehet kertoivat siitä
toisilleen ja odottivat joka kerta näkevänsä sen tapahtuvan; mutta aina
Valkohammas tuotti heille pettymyksen.

Ja sitten se oli salamannopea. Tämä oli sille suunnattomaksi eduksi
vastustajiin nähden. Kuinka kokeneita ne olivatkin tappelemaan,
milloinkaan ne eivät kuitenkaan olleet tavanneet koiraa, joka liikkui
niin vikkelästi. Lukuun oli otettava myöskin se tapa hyökätä oikopäätä.
Tavallinen koira oli tottunut siihen, että aluksi äristiin,
pörrötettiin karvoja ja muristiin, ja nyt tavallinen koira lensi kumoon
ja sai surmansa, ennenkuin se edes oli alkanut taistella tai oli
toipunut hämmennyksestä. Näin kävi niin usein, että tuli tavaksi
pidätellä Valkohammasta, kunnes toinen koira oli ennättänyt suoriutua
alkuhommista, oli jo valmiina, vieläpä sai tehdä ensimmäisen
hyökkäyksenkin.

Mutta suurin etu Valkohampaalle oli sen kokemus. Se tiesi enemmän
tappelemisesta kuin yksikään sen vastustajista. Se oli suorittanut
useampia kahakoita, tunsi enemmän vastustajain temppuja ja
menettelytapoja ja osasi itsekin enemmän temppuja; eikä sen
menettelytapakaan juuri kaivannut mitään parannuksia.

Ajan mittaan sille tarjoutui yhä harvemmin taistelutilaisuuksia. Miehet
eivät enää toivoneetkaan löytävänsä sille vertaista, ja Kauno-Smithin
täytyi ruveta asettamaan susia sitä vastaan. Näitä intiaanit
pyydystelivät vartavasten, ja Valkohampaan ja suden kaksintaistelu veti
aina yleisöä paikalle. Kerran saatiin hankituksi täysikasvuinen
naarasilves, ja tällöin Valkohammas tappeli henkensä edestä. Nopeudessa
tämä oli sen veroinen, hurjuudessa samoin; sitä paitsi Valkohammas
taisteli pelkästään hampain, ilves taasen sekä hampain että terävin
kynsin.

Mutta ilveksen kukistuttua Valkohammas jäi kokonaan taisteluja vaille.
Eihän ollut enää eläimiä, joita vastaan se voisi taistella -- tai,
oikeammin sanoen, ei ollut sellaista, jonka olisi kannattanut panna
sitä vastaan. Niinpä se sai nyt olla vain näytteillä kevääseen asti,
jolloin seudulle saapui Tim Keenan, muuan ammattipeluri. Hänen
kerallaan tuli ensimmäinen verikoira Klondikeen. Oli aivan selvää, että
tämä koira ja Valkohammas joutuisivat vastakkain, ja kokonaisen viikon
ajan tämä odotettu taistelu oli tärkeimpänä puheenaiheena eräissä
osissa kaupunkia.




KAHDEKSASTOISTA LUKU.

Kuoleman kourissa.


Kauno-Smith irroitti ketjut sen kaulasta ja astui taaksepäin.

Kerrankin Valkohampaalta jäi hyökkäys tekemättä. Se seisoi paikallaan,
korvat eteenpäin suoristuneina, valppaana ja uteliaana, tarkastellen
vastassaan olevaa outoa eläintä. Moista koiraa se ei ollut koskaan
ennen nähnyt. Tim Keenan sysäsi verikoiraa eteenpäin mutisten: "Käy
kiinni." Tuo lyhyt, tanakka ja kömpelö eläin astua lönkytti kehän
keskustaan. Siinä se seisahtui ja katseli silmiään räpäytellen
Valkohampaaseen.

Väkijoukko yllytteli: "Käy kimppuun, Cherokee! Pus, kiinni! Syö susi!"

Mutta Cherokee ei näyttänyt olevan halukas tappelemaan. Se käänsi
päänsä, vilhuili karjuville miehille ja heilutteli samalla suopeasti
typpyhäntäänsä. Ei se arastellut, olihan vain liian laiska. Sitä paitsi
se ei käsittänyt, että oli tarkoitus tapella tuon koiran kanssa, jonka
se näki edessään. Se ei ollut tottunut sellaisten kanssa tappelemaan,
ja nyt se odotti, että paikalle tuotaisiin oikea koira.

Tim Keenan astui esiin ja kumartui Cherokeen puoleen; hän silitteli
sitä molemmilta sivuilta, hieroen vastakarvaan ja samalla ikäänkuin
työnnellen sitä eteenpäin. Nämä liikkeet yllyttivät sitä. Cherokee
alkoikin niiden vaikutuksesta urista, varsin hiljaa, syvällä kurkussa.
Urina noudatti samaa tahtia kuin kädenliikkeet. Se kohosi kurkkuun
jokaiselta työnnähdykseltä ja painui sitten alas alkaakseen uudelleen
seuraavasta liikkeestä. Jokainen liike päättyi jonkinlaiseen
korkokohtaan, jossa työnnähdys keskeytyi äkisti ja urina kohosi
ponnahtaen.

Tämä ei ollut vaikuttamatta Valkohampaaseen. Sen niska- ja selkäkarvat
alkoivat nousta. Tim Keenan työnnähti vielä kerran ja astui sitten
syrjään. Kun nyt työnnöt taukosivat, kulki Cherokee edelleen omasta
tahdostaan juosten nopeasti väärillä jaloillaan. Silloin Valkohammas
hyökkäsi. Miehet huudahtivat hämmästyneinä ja ihmeissään. Se oli
syöksynyt kohti enemmän kissan kuin koiran tavoin, ja yhtä kissamaisen
nopeasti se oli iskenyt hampaillaan ja livahtanut jälleen erilleen.

Verikoirasta vuoti verta, se oli saanut haavan paksuun niskaansa toisen
korvan taakse. Se ei osoittanut mitään suuttumuksen merkkiä, ei edes
ärähtänytkään, mutta se kääntyi ja lähti Valkohampaan perään. Kummankin
menettelytapa, toisen nopeus ja toisen vakavuus, kiihoitti väkijoukon
puoluehenkeä, ja miehet rupesivat suurentamaan alkuperäisiä vetojaan ja
lyömään uusia. Yhä uudelleen Valkohammas kävi kimppuun, iski ja
peräytyi vahingoittumattomana. Ja yhä tuo omituinen vastustaja seurasi
sitä, suuresti kiirehtimättä tai hidastelematta, harkitsevasti ja
päättäväisesti, aivan kuin hyvää järjestystä tavoitellen. Sen
menettelytavassa piili jokin tarkoitus -- tässä sillä oli jotain
tehtävänä, jonka se aikoi tehdä ja josta ei mikään voinut sitä
pidättää.

Tämä tarkoitus ilmeni koko sen käytöksestä, jokaisesta liikkeestä. Se
saattoi Valkohampaan ymmälleen. Tämä ei ollut koskaan nähnyt moista
koiraa. Sillä ei ollut mitään karvapeitettä. Se oli pehmeä ja vuoti
helposti verta. Mikään paksu karvasuojus ei nyt uhmaillut Valkohampaan
purimia, kuten usein tapahtui sen käydessä oman lajin koirien kimppuun.
Joka kerta kuin hampaat iskivät, ne vajosivat helposti pehmeään lihaan,
eikä tuo eläin näyttänyt kykenevän puolustautumaan. Toiseksi
hämmästytti se, ettei se päästellyt sellaisia kovia huutoja kuin toiset
koirat, joiden kanssa se oli ennen tapellut. Toisinaan se urisi tai
örähti, mutta kärsi muutoin rangaistuksensa äänettömästi. Eikä se
hetkeksikään herennyt ajamasta takaa.

Silti ei Cherokeeta voinut sanoa hitaaksi. Se saattoi kyllä kääntyä ja
pyörähtää varsin nopeasti, mutta eihän Valkohammas ollut milloinkaan
tavattavissa. Cherokeekin oli ymmällään. Se ei ollut koskaan ennen
tapellut koiran kanssa, johon ei päässyt oikein käsiksi. Halu päästä
käsiksi oli aina ollut molemminpuolinen. Mutta tässä oli koira, joka
alati pysyttelihe loitolla, tanssien ja kieppuen siellä ja täällä ja
kaikkialla. Ja kun se sai hampaansa vastustajan ruumiiseen, se ei
pitänyt kiinni, vaan päästi heti irti ja syöksähti jälleen tiehensä.

Mutta Valkohammas ei päässyt kiinni pehmeään kurkkuun. Verikoira oli
liian matalakasvuinen, ja sen suunnattomat leuat olivat myöskin hyvänä
suojana. Valkohammas hyökkäsi vahinkoa kärsimättä, kun sitävastoin
Cherokeen haavat yhä karttuivat. Niska ja pää olivat molemmilta puolin
revityt ja raadellut, verta vuoti runsaasti, mutta tämä ei näyttänyt
sitä häiritsevän, se vain ravasi edelleen toisen perässä. Kerran se
kuitenkin joutui hetkiseksi ymmälleen, seisahtui peräti ja vilhuili
katselijoihin, samalla heilutellen typpyhäntäänsä ikäänkuin
osoittaakseen, että kyllä sillä oli halua taistella.

Samassa tuokiossa Valkohammas karahti sen kimppuun ja taas erilleen,
reväisten kuin ohimennen sen siekaleille raadellun korvan. Hieman
suuttuneen näköisenä Cherokee ryhtyi jälleen ajamaan takaa, juosten
Valkohampaan kiertämän kehän sisäpuolta ja koettaen saada kuolettavan
otteen tämän kurkusta. Verikoira iski hiuskarvan verran syrjään, ja
yleisö puhkesi suosionosoituksiin, kun Valkohammas äkkiä kiepsahti
turvaan vastakkaiselle taholle.

Hetket kuluivat, Valkohammas tanssieli edelleen, livahdellen ja
kiepsahdellen, hyökäten kimppuun ja erilleen ja alinomaa vaurioita
tehden. Ja yhä verikoirakin ponnistelihe sen perässä julman
päättäväisenä. Varhemmin tai myöhemmin se oli saavuttava päämääränsä,
kerran sen täytyi saada ote, joka sille tuottaisi voiton. Sillä välin
se otti vastaan kaiken kurituksen, minkä vastustaja vain saattoi antaa.
Sen korvat olivat muuttuneet tupsuiksi, hartioissa ja selässä ammotti
parikymmentä haavaa, yksinpä huuletkin olivat halki viilletyt --
kaikkialla oli merkkejä noista salamannopeista puraisuista, joita se ei
saattanut aavistaa eikä välttää.

Aika ajoin Valkohammas oli koettanut iskeä Cherokeen kumoon, mutta ne
olivat kooltaan liian erilaiset. Cherokee oli liian lyhyt ja tanakka,
liian tukevasti maassa kiinni. Valkohammas koetteli tätä temppua usein,
ja muuan sellainen yritys tuotti sille onnettomuuden. Kerran nopeasti
kiepsahtaessaan se huomasi verkemmin pyörivän Cherokeen kääntävän
päänsä toisaalle. Tämän hartia oli suojatonna. Valkohammas syöksyi sitä
vastaan, mutta sen oma hartia oli liian korkealla, ja nyt se iski
sellaisella voimalla, että lennähti omasta vauhdistaan toisen ylitse.
Ensimmäistä kertaa koko tappeluaikanaan Valkohampaan nähtiin nyt
menettävän jalansijansa. Sen ruumis teki pyörähdyksen ilmassa ja se
olisi pudonnut selälleen, ellei se olisi kissan tavoin kiepsahtanut
koettaen siten saada jalkansa maahan päin. Nyt se putosi raskaasti
kyljelleen. Seuraavassa silmänräpäyksessä se oli jo pystyssä, mutta
samassa myöskin Cherokeen hampaat iskivät sen kurkkuun.

Ote ei ollut hyvä, se osui liian alas rinnan puolelle; mutta Cherokee
ei hellittänyt. Valkohammas karahti seisaalleen ja heittelihe hurjasti
sinne tänne, koettaen pudistaa irti verikoiran ruumiista. Tuo kiinni
tarrautunut pusertava paino teki sen raivoisaksi. Se ehkäisi liikkeitä,
kahlehti vapautta. Se oli satimen kaltainen, ja koko vaisto kammoi
sitä, kapinoi sitä vastaan. Ja se oli mielipuolen kapinaa. Valkohammas
oli useita minuutteja aivan hulluna. Sen valtasi syvällä piilevä
peruselämä, ruumiin halu olla olemassa; ainoana tunteena oli nyt elämän
rakkaus lihaan. Äly oli kokonaan kaikonnut, tuntui siltä, kuin ei sillä
olisi ensinkään ollut aivoja. Järjen oli karkoittanut lihan sokea
kiihko olla olemassa ja liikkua, liikkua mistä hinnasta hyvänsä,
liikkua yhä edelleen, sillä liikunta oli sen olemassaolon ilmaus.

Valkohammas pyöri pyörimistään, kiertäen ja kaartaen ja kääntyen,
koettaen pudistella irti viidenkymmenen naulan painoa, joka ahdisti
sitä kurkusta. Verikoira tyytyi vain pitämään kiinni. Toisinaan sen
onnistui saada jalkansa maahan ja harata hetkinen vastaan. Mutta
seuraavassa tuokiossa se menetti jalansijansa ja raahautui mukana
Valkohampaan mielettömässä pyörretanssissa. Cherokee osoitti
noudattavansa oikeata vaistoa. Se tiesi tekevänsä parhaiten
pysytellessään kiinni, ja se alkoi tuntea ihania tyydytyksen väreitä.
Sellaisina hetkinä se sulki silmänsä ja salli ruumistaan heiteltävän
sinne ja tänne, välittämättä vähääkään kolhauksista. Se oli
samantekevää. Ote oli tärkeintä kaikesta, ja otteensa se säilyttikin.

Valkohammas herkesi rimpuilemasta vasta väsyttyään perinpohjin. Se ei
saattanut tehdä mitään, eikä se voinut ymmärtää. Tällaista ei ollut
milloinkaan tapahtunut koko sen taisteluaikana. Koirat, joiden kanssa
se oli tapellut, eivät olleet tuolla lailla menetelleet. Silloin
puraistiin, viillettiin ja karahdettiin taas erilleen. Se makasi
puolittain kyljellään, huohottaen hengästyneenä. Säilyttäen yhä
otteensa Cherokee painautui vasten ja koetti työntää sen kokonaan
kumoon. Valkohammas vastusteli, ja se saattoi tuntea leukojen vaihtavan
otetta. Ne hellittivät ensin hieman ja pusertuivat taas vastakkain
ikäänkuin jauhaen jotain. Jokainen vaihdos siirsi otteen lähemmäksi
kurkkua. Verikoiran menettelytapaan kuului pitää se, minkä se oli
saanut, ja tilaisuuden tullen koettaa saada enemmän. Sellaiseen tuli
otollinen hetki, kun Valkohammas pysyi hiljaa. Tämän ponnistellessa
Cherokee tyytyi yksinomaan säilyttämään otteensa.

Cherokeen paksu niska oli ainoa kohta sen ruumiista, johon Valkohampaan
hampaat yltivät. Se sai kiinni alaosasta, missä niska yhtyy hartioihin;
mutta se ei tuntenut jauhamiskeinoa, eivätkä sen hampaatkaan
soveltuneet moiseen tappelutapaan. Jonkun aikaa se repi ja viilteli
suonenvedontapaisesti. Sitten aseman muuttuminen käänsi sen huomion
toisaalle. Verikoiran oli onnistunut vierittää vastustajansa selälleen,
ja nyt se seisoi tämän päällä yhä pysyen kiinni kurkussa. Kissan tavoin
Valkohammas käpristi takaruumistaan, ja työntäen jalkansa vihollisen
peräruumiiseen se alkoi kynsiä sitä pitkin, viiltävin vedoin. Cherokee
olisi pian saanut sisälmyksensä ulos, ellei se olisi nopeasti vääntynyt
ja poistunut Valkohampaan päältä ja asettunut suorakulmaisesti sen
sivulle.

Tuosta otteesta ei voinut vapautua. Se oli hellittämätön kuin itse
kohtalo. Verkalleen se siirtyi ylöspäin kurkkua pitkin. Toistaiseksi
Valkohammasta suojeli kuolemasta vain venyvä niskanahka ja sen paksu
karvapeite. Tästä muodostui Cherokeen suuhun iso karvainen kerä, joka
teki melkein turhiksi hampaiden yritykset. Mutta pala palalta, milloin
vain tilaisuus tarjoutui, se sai yhä enemmän nahkaa ja karvoja
suuhunsa. Näin se pääsi vähitellen kuristamaan Valkohampaan. Tämän
hengitys kävi hetki hetkeltä yhä työläämmäksi.

Alkoi jo näyttää siltä, että taistelu oli lopussa, Cherokeen
kannattajat yltyivät riemuitsemaan ja tekivät mielettömiä tarjouksia.
Valkohampaan kannattajat olivat yhtä masentuneita ja kieltäytyivät
hyväksymästä tarjouksia sellaisia kuin kymmenen, jopa kaksikymmentä
yhtä vastaan; ainoastaan yksi mies oli kyllin ajattelematon
veikatakseen viisikymmentä yhtä vastaan. Se oli Kauno-Smith. Hän astui
kehään ja osoitti sormellaan Valkohammasta. Sitten hän alkoi nauraa
pilkallisesti ja halveksien. Tämä synnytti toivotun tuloksen.
Valkohammas kävi hurjaksi raivosta. Se kokosi loppuvoimansa ja pääsi
pystyyn. Kun se nyt raahautui ympäri kehää viidenkymmenen naulan
vihollinen kurkussaan kiinni, sen kiukku vaihtui kauhuksi. Sen valtasi
jälleen elämän perushalu, ja järjen tukahdutti lihan halu elää.
Kiertämistään se kiersi, kompastellen ja kaatuen ja taas nousten,
toisinaan kohoten takajaloilleenkin ja nostaen vihollisensa irralleen
maasta; mutta turhaan se koetti pudistaa erilleen kiinni takertunutta
kuolemaa.

Lopulta se kaatui uupuneena takaperin, ja verikoira siirsi nopeasti
otettaan, pääsi taas lähemmäksi, raateli entistä enemmän
karvapeittoista lihaa ja kuristi Valkohammasta yhä ankarammin.
Voittajalle huudettiin ja paukutettiin. Tähän Cherokee vastasi
heiluttaen kiihkeästi hännäntynkäänsä. Mutta hyväksymishälinä ei
hämmentänyt sitä. Sen hännän ja tukevain leukojen välillä ei vallinnut
mitään tunneyhteyttä. Edellinen saattoi kyllä heilua, mutta
jälkimmäiset pysyivät hirvittävän lujasti Valkohampaan kurkussa.

Tällöin katselijain huomio kääntyi toisaalle. Kuului kulkusten kilinää,
kajahti ajajien huutoja. Kauno-Smithiä lukuunottamatta jokainen kääntyi
pahaa aavistaen katsomaan, sillä pelättiin kovin poliisia. Mutta he
näkivät kaksi miestä saapuvan koirien vetäminä salon puolelta, ei
kaupungista. Nähtävästi nämä tulivat joltakin tutkimusmatkalta.
Väkijoukon havaitessaan he pysähdyttivät koiransa ja liittyivät siihen
uteliaina, haluten nähdä mikä oli tuon kiihtymyksen syy. Koirain
ajajalla oli parta, mutta toinen miehistä, solakampi ja nuorempi, oli
kasvoiltaan sileäksi ajettu; hänen ihonsa oli punakka veren virkeästä
liikkeestä ja pakkassäästä.

Valkohammas oli jo herennyt kamppailemasta. Vain silloin tällöin se
vastusteli suonenvedontapaisesti ja hyödyttömästi. Se sai vedetyksi
sisään vain vähän ilmaa, ja sekin hiukkanen väheni vähenemistään
armottoman otteen yhä tiuketessa. Turkkipanssarista huolimatta sen
kaulavaltimo olisi jo ammoin repeytynyt, ellei verikoira olisi ensi
kerralla tarttunut kiinni niin alhaalta, melkein rinnasta. Cherokee oli
tarvinnut pitkän ajan siirtääkseen otteensa kyllin korkealle, ja tämä
seikka puolestaan oli vielä enemmän tukkinut sen suuta karvoilla ja
nahkapoimuilla.

Sillä välin Kauno-Smithissä piileksivä petomaisuus oli kohonnut hänen
päähänsä ja tukahduttanut sen hitusen tervejärkisyyttä, minkä hän
selvimmillään omisti. Nähdessään Valkohampaan silmäin käyvän
lasimaisiksi hän tiesi varmasti, että oli kärsinyt tappion. Silloin hän
joutui raivoihinsa. Hän hyökkäsi Valkohampaan kimppuun ja alkoi potkia
sitä hurjasti. Väkijoukosta kuului sorinaa ja vastalauseita, mutta
siihen paheksuminen jäi. Kauno-Smithin yhä potkiessa syntyi joukossa
liikettä. Solakka nuori tulokas tunkeutui lävitse, työnnellen muitta
mutkitta ja arkailematta miehiä oikealle ja vasemmalle. Kun hän ennätti
kehän keskelle, Kauno-Smith ryhtyi juuri potkaisemaan uudelleen. Koko
hänen painonsa oli toisella jalalla, niin että ruumis seisoi varsin
epävakaisessa asennossa. Tällöin tulokkaan nyrkki osui mäsähtäen hänen
kasvoihinsa. Kauno-Smithin toinenkin jalka heltisi maasta, ja koko
ruumis näytti kohoavan ilmaan, kun hän kellahti taaksepäin ja lensi
selälleen hankeen. Tulija kääntyi väkijoukon puoleen.

"Senkin pelkurit!" hän huusi. "Senkin roistot!"

Hän oli itsekin raivon vallassa, mutta se oli tervettä raivoa. Hänen
harmaat silmänsä näyttivät metallimaisilta ja teräksen kaltaisilta
leimutessaan päin väkijoukkoa. Kauno-Smith pääsi jälleen jaloilleen ja
astui hiipien, pelkurimaisesti häntä kohti. Tulija ei ymmärtänyt tätä.
Hän ei tietänyt, kuinka kurja pelkuri toinen oli, vaan luuli tämän
lähestyvän tappelutarkoituksessa. Huudahtaen uudelleen: "Senkin
roisto!" hän iski Kauno-Smithiä toistamiseen kasvoihin, lennättäen
hänet taas selälleen. Kauno-Smith arveli nyt hangen turvallisemmaksi
paikaksi ja jäi makaamaan, koettamatta enää nousta pystyyn.

"Tuleppas auttamaan Matti!" huusi tulija koirain ajajalle, joka oli
seurannut häntä piirin keskelle.

Molemmat miehet kumartuivat koirien puoleen. Matti tarttui
Valkohampaaseen valmiina vetämään, kun Cherokeen leuat saataisiin
hellittämään. Nuorempi mies koetti saada sen aikaan vääntämällä paljain
käsin verikoiran leukoja erilleen. Se oli turhaa työtä. Hän kiskoi ja
väänsi ja veti, ja joka henkäyksellä hän huudahti: "Senkin pedot!"

Väkijoukko alkoi käydä levottomaksi, ja muutamat miehet vastustelivat
sitä, että heidän huvinsa tuolla tavoin pilattiin. Mutta he vaikenivat,
kun tulija kohotti päänsä hetkiseksi ja tuijotti heihin.

"Kirotut roistot!" hän äyskäisi lopulta ja ryhtyi uudelleen työhönsä.

"Ei se käy, herra Scott; ei niitä saa erilleen sillä tapaa", arveli
Matti lopulta.

Molemmat pysähtyivät ja tarkastelivat toisiinsa tarrautuneita koiria.

"Ei tästä vuoda paljoa verta", lausui Matti. "Se ei ole vielä päässyt
kyllin syvälle."

"Mutta se voi päästä minä hetkenä hyvänsä", vastasi Scott. "Kas nyt!
Näitkö kuinka se muutti otettaan hiukan syvemmälle."

Nuorempi mies rupesi käymään yhä kiihkeämmäksi ja levottomammaksi
Valkohampaan vuoksi. Yhä uudelleen hän iski Cherokeeta hurjasti päähän.
Mutta siitä eivät leuat hellittäneet. Cherokee heilutti häntäänsä
ilmoittaakseen, että se kyllä ymmärsi lyöntien merkityksen, mutta tiesi
olevansa oikeassa ja vain täyttävänsä velvollisuutensa pysyessään
edelleen kiinni.

"Eikö teistä kukaan tule avuksi?" huusi Scott epätoivoisena
väkijoukolle.

Mutta apua ei annettu. Päinvastoin, joukko alkoi yllytellä häntä
ivallisesti ja huuteli hänelle kiusoittelevia ohjauksia.

"Täytyy käyttää vipua", sanoi Matti. Toinen kopeloi sivullaan riippuvaa
koteloa, veti esiin revolverin ja koetti saada sen piippua verikoiran
leukojen väliin. Hän työnsi työntämistään ankarasti, kunnes saattoi
selvästi kuulla teräksen raappivan sulkeutuneita hampaita. Molemmat
miehet olivat polvillaan koirien puoleen kumartuneina. Tim Keenan astui
piiriin. Hän seisahtui Scottin viereen ja kosketti häntä olkapäähän,
lausuen uhkaavasti:

"Äläpäs taita sen hampaita, vieras."

"Sitten taitan siltä niskat", vastasi Scott työnnellen ja painaen yhä
revolverinpiippua.

"Äläpäs taita sen hampaita, vieras", toisti peluri entistä uhkaavammin.

Mutta jos hän sillä aikoi peloittaa, niin hän pettyi. Scott ei
hellittänyt hetkeksikään yritystään, kohotti vain katseensa ja kysyi
tyynesti:

"Onko tämä teidän koiranne?"

Peluri murahti.

"No tulkaa sitten irroittamaan se tästä toisesta."

"Se asia on nähkääs semmoinen", puheli peluri harmittavasti venytellen,
"ettei minusta ole siihen -- sitä temppua minä en tunne."

"Menkää sitten tiehenne", vastasi nuori mies, "älkää häiritkö minua.
Tässä on yllin kyllin työtä."

Tim Keenan jäi viereen, mutta Scott ei kiinnittänyt häneen huomiota.
Hänen oli onnistunut saada piippu sisään leukojen väliin, ja nyt hän
koetti saada sen ulos toiselta puolen. Sen tehtyään hän vipusi
verkalleen ja varovaisesti, irroittaen leukoja vähän kerrallaan
erilleen; ja Matti puolestaan vapautteli pala palalta Valkohampaan
runneltua kurkkua.

"Pitäkää varanne ja ottakaa vastaan koiranne", sanoi Scott käskevästi
Cherokeen omistajalle.

Peluri kumartui kuuliaisena ja tarttui lujasti Cherokeen niskaan.

"No nyt!" komensi Scott vääntäen vielä kerran.

Koirat vedettiin erilleen verikoiran ponnistellessa ankarasti vastaan.

"Viekää se pois!" komensi Scott; ja Tim Keenan raahasi Cherokeen
väkijoukkoon.

Valkohammas koetti useat kerrat nousta pystyyn, mutta turhaan. Kerran
se jo pääsi jaloilleen, mutta ne eivät jaksaneet sitä kannattaa, se
vaipui verkalleen takaisin hankeen. Silmät olivat puoleksi ummessa ja
pinnaltaan lasimaiset. Leuat longottivat levällään, ja niiden lomitse
roikkui kieli esiin pitkänä ja velttona. Se näytti kaikin puolin
koiralta, joka oli kuristettu kuoliaaksi. Matti tutki sitä.

"Melkein pääsi perille", hän ilmoitti. "Mutta se hengittää sittenkin."

Kauno-Smith oli noussut pystyyn ja tuli nyt Valkohammasta katsomaan.

"Matti, kuinka paljon hyvä rekikoira maksaa?" kysyi Scott.

Ajaja, joka yhä oli polvillaan Valkohampaan vieressä, mietiskeli
hetkisen.

"Kolmesataa dollaria", hän vastasi.

"Entäs sellainen, jota on runneltu niinkuin tuota?" kysyi Scott
koskettaen Valkohammasta jalallaan.

"Puolet siitä", tuomitsi ajuri.

Scott kääntyi Kauno-Smithin puoleen.

"Kuulitkos, peto? Minä aion ottaa sinun koirasi ja annan sinulle siitä
sataviisikymmentä dollaria."

Hän avasi lompakkonsa ja laski setelit.

Kauno-Smith pisti kätensä selän taakse ja kieltäytyi ottamasta
tarjottuja rahoja.

"En minä myy sitä", selitti hän.

"Myytpähän", vakuutti toinen. "Minä kun aion ostaa sen. Tässä ovat
rahat, koira on minun."

Pitäen yhä käsiään selän takana Kauno-Smith alkoi peräytyä.

Scott hypähti häntä kohti kohottaen nyrkkinsä lyödäkseen. Kauno-Smith
kyyristyi iskua odottaen.

"Minulla on oikeus kieltäytyä", vikisi hän.

"Sinä olet menettänyt oikeutesi tuohon koiraan", kuului vastaus.
"Aiotko ottaa rahat, vai pitääkö lyödä uudestaan?"

"Olkoon sitten", puhui Kauno-Smith pelonsekaisella vilkkaudella. "Mutta
minä panen vastalauseeni", hän lisäsi. "Tuo koira on oikea aarre. En
minä anna kenenkään ryöstää itseltäni. Jokaiselle ihmiselle on tehtävä
oikeutta."

"Aivan niin", vastasi Scott ojentaen hänelle rahat

"Jokaiselle ihmiselle on tehtävä oikeutta. Mutta sinä et olekaan
ihminen. Sinä olet peto."

"Odottakaas, kunhan joudutaan Dawsoniin", uhkaili Kauno-Smith. "Minä
vedän teidät oikeuteen."

"Jos avaat suutasi, kun joudutaan Dawsoniin, niin
toimitan sinulle hyvän kyydin kaupungista. Ymmärrätkö?"

Kauno-Smith vastasi murahtaen.

"Ymmärrätkö?" toinen jyrähti äkillisen kiukkuisesti.

"Kyllä", murahti Kauno-Smith peräytyen.

"Sano kohteliaammin."

"Kyllä, herra", ärisi Kauno-Smith.

"Pitäkää varanne! Se puree!" huusi joku, ja väkijoukko remahti
nauramaan.

Scott käänsi hänelle selkänsä ja palasi auttamaan ajuria, joka puuhaili
Valkohampaan ääressä.

Muutamat miehet tekivät jo lähtöä, toiset seisoskelivat ryhmissä
katsellen ja jutellen. Tim Keenan liittyi erääseen parveen.

"Kuka tuo öykkäri on?" kysyi hän.

"Weedon Scott", vastasi joku.

"No, kuka helvetissä sitten Weedon Scott on?" uteli peluri.

"Oh, eräs saakelin sukkela kaivosinsinööri. Hän on hyvää pataa kaikkien
pomojen kanssa. Jos haluatte välttää ikävyyksiä, niin pysykää hänestä
erillänne. Hänellä on kaikki viranomaiset puolellaan. Kultakomisarius
on hänen parhaita ystäviään."

"Sitä minä arvelinkin, ettei hän ollut mikään palttumies", selitti
peluri. "Sen vuoksi en ruvennutkaan häneen käsiksi."




YHDEKSÄSTOISTA LUKU.

Hurjimus.


"Se on toivotonta", myönsi Weedon Scott.

Hän istui majansa ovella ja tuijotti ajuriin, joka vastasi yhtä
toivottomasti hartioitaan kohauttaen.

Yhdessä he silmäilivät Valkohammasta, joka pingoittuneen ketjunsa
päässä hurjana pörrötti karvojaan ja ärisi, koettaen päästä rekikoirien
kimppuun. Saatuaan Matilta useita muistutuksia, joita annettiin
sauvalla, vetokoirat olivat oppineet jättämään Valkohampaan rauhaan; ja
nytkin ne lojuivat melkoisen matkan päässä, ikäänkuin olisivat
unohtaneet sen olemassaolon.

"Se on susi, ei sitä käy kesyttäminen", selitti Weedon Scott.

"Hm, enpä juuri tiedä", vastusteli Matti. "Saattaa siinä olla melkoinen
määrä koiraakin. Mutta yhden seikan tiedän varmasti, siitä ei pääse
mihinkään."

Ajuri vaikeni ja nyökkäsi salaperäisesti päällään Moosehide-vuoria
kohti.

"No älä nyt ole niin kitsas tiedoistasi", sanoi Scott terävästi,
odotettuaan riittävän ajan. "Annahan tulla. Mitä se on?"

Ajuri viittasi peukalollaan olkansa ylitse Valkohampaaseen.

"Susi tai koira, se on samantekevää; mutta se on jo kesytetty."

"Eikä ole!"

"Onpahan, ja totutettu valjaisiinkin. Katsokaa tarkasti. Ettekö näe,
että rinnan poikitse ulottuu merkkejä."

"Olet oikeassa, Matti. Se oli rekikoira, ennenkuin Kauno-Smith sai sen
käsiinsä."

"Eikä ole niinkään mahdotonta tehdä siitä uudelleen rekikoira."

"Niinkö luulet?" kysyi Scott innokkaasti; mutta sitten toivo sammui, ja
hän lisäsi päätään pudistaen: "Nyt se on ollut kaksi viikkoa luonamme,
ja kuitenkin se on hurjempi kuin milloinkaan ennen."

"Antakaa minun koettaa", ehdotti Matti. "Päästäkää se pilan vuoksi
irti."

Toinen katsoi häneen epäilevästi.

"Ihan totta", jatkoi Matti; "tiedän kyllä, että te koetitte, mutta
teilläpä ei ollutkaan sauvaa."

"No koeta sinä nyt."

Ajuri haki sauvan ja astui kahlehditun eläimen luo. Valkohammas
tarkasteli sauvaa, kuten häkkiin suljettu jalopeura kesyttäjänsä
ruoskaa.

"Katsokaas, kuinka se pitää silmällä sauvaa", sanoi Matti. "Se on hyvä
merkki. Ei se ole mikään pölkkypää. Ei uskalla käydä kimppuun niin
kauan kuin minulla on sauva varalla. Ei se ole ihan hullu, se on
totta."

Kun miehen käsi läheni Valkohampaan niskaa, tämä pörrötti karvojaan,
ärisi ja lyyhistyi maahan. Mutta vahtiessaan lähenevää kättä sen
samalla onnistui pitää silmällä sauvaa, joka uhkaavana riippui sen
yläpuolella. Matti irroitti ketjut kaulanauhasta ja astui syrjään.

Valkohammas saattoi tuskin tajuta olevansa vapaa. Monta kuukautta oli
kulunut siitä, kuin se joutui Kauno Smithin haltuun, ja koko tuona
aikana se ei ollut saanut hetkeksikään vapautta, paitsi milloin se
päästettiin irti toisia koiria vastaan taistelemaan. Heti sellaisen
taistelun jälkeen se oli taas kytketty.

Se ei tietänyt, mitä tällä tarkoitettiin. Kenties sitä oli kohtaava
jokin uusi pirullisuus valkoisten jumalain puolelta. Se asteli
verkalleen ja varovaisesti, odottaen joka hetki hyökkäystä. Se ei
tietänyt mitä tehdä, tämä oli niin outoa. Se arveli olevan parasta
siirtyä pois noiden vahtivien jumalien luota ja käveli varoen majan
nurkalle. Mitään ei tapahtunut. Se joutui peräti ymmälleen ja tuli
jälleen takaisin, pysähtyi parinkymmenen jalan päähän ja tarkasteli
molempia miehiä kiinteästi.

"Eikö se karkaa tiehensä?" kysyi uusi omistaja.

Matti kohautti olkapäitään.

"Tässä täytyy uskaltaa. Sittenhän nähdään."

"Poika parka", mutisi Scott säälien. "Sille täytyy jollain tavoin
osoittaa ystävällisyyttä", hän lisäsi kääntyen ja käyden majaan.

Palattuaan hän toi kimpaleen lihaa, jonka hän heitti Valkohampaalle.
Tämä syöksähti sen luota ja tutki sitä epäluuloisena matkan päästä.

"Seis, Majuri"! huusi Matti varoittaen, mutta liian myöhään.

Majuri oli jo syöksynyt lihan kimppuun. Samassa tuokiossa kuin sen
hampaat tarttuivat siihen, Valkohammas karkasi sitä kohti. Se lensi
kumoon. Matti syöksyi joukkoon, mutta Valkohammas oli häntä nopeampi.
Majuri kömpi pystyyn, mutta sen kurkusta pulppuava veri punasi lunta
yhä laajenevana juovana.

"Sepä harmillista, mutta Majuri ansaitsi sen", virkkoi Scott nopeasti.

Mutta Matin jalka oli jo koholla Valkohammasta potkaistakseen. Hyppäys,
välähdys ja terävä huudahdus. Hurjasti äristen Valkohammas peräytyi
useita kyynäriä, ja Matti kumartui jalkaansa tutkimaan.

"Saipa se vietävä minut sittenkin", hän sanoi osoittaen repeytyneitä
housuja ja alusvaatteita ja yhä suurenevaa veritahraa.

"Sanoinhan sinulle, että se on toivotonta", virkkoi Scott masentuneena.
"Olen ajatellut sitä juurta jaksain, vaikk'en halunnut sitä ajatella.
Mutta nyt siitä ei enää päästä. Muuta keinoa ei ole."

Näin puhuen hän veti vastahakoisin liikkein esiin revolverinsa, avasi
sen säiliön ja tarkasti sisällystä.

"Kuulkaas nyt, herra Scott", vastusteli Matti; "tuo koira on ollut
helvetin tulessa. Eikä saa odottaa, että se siinä olisi muuttunut
loistavaksi enkeliksi. Antakaa sille aikaa."

"Katsohan Majuria", lausui toinen.

Ajuri tarkasteli runneltua koiraa. Se oli vajonnut hankeen keskelle
omaa vertaan ja oli ilmeisesti henkimenossa.

"Majuri ansaitsi sen. Niinhän sanoitte itsekin. Se koetti ottaa
Valkohampaan lihan, ja nyt se on mennyttä kalua. Sellaista saattoi
odottaakin. Kuollutta rottaakaan en antaisi koirasta, joka ei rupeaisi
tappelemaan lihansa puolesta."

"Mutta katsohan itseäsi, Matti. Koiriin nähden se käy päinsä, mutta
kaikella on rajansa."

"Se oli vain paikallaan", väitti Matti itsepintaisesti. "Tarvitsisiko
minun mennä sitä potkaisemaan. Sanoittehan itsekin, että se teki
oikein. Ei minullakaan siis ollut oikeutta potkaista sitä."

"Kyllä sille olisi parasta saada surmansa", arveli Scott. "Ei sitä
kuitenkaan voi kesyttää."

"Malttakaas nyt, herra Scott, antakaa sille raukalle tilaisuus koettaa.
Eihän se ole vielä saanut koettaakaan. Se on juuri ollut oikein
helvetin pätsissä, ja nyt se oli vapaana vasta ensi kertaa. Antakaa sen
koettaa, ja ellei se taivu, niin minä ammun sen itse."

"Taivas tietää, etten halua sitä ampua tai ammuttaa", vastasi Scott
pannen pois revolverin.

"Annetaan sen juosta vapaana ja katsotaan mitä ystävällisellä
kohtelulla saadaan aikaan. Koetetaanpa hiukan."

Hän astui Valkohampaan luo ja rupesi puhelemaan sille lempeästi ja
tyynnytellen.

"Ottakaa toki sauva varalle", varoitti Matti.

Scott pudisti päätään ja koetti edelleen voittaa Valkohampaan
luottamusta.

Valkohammas oli epäluuloinen. Jotain uhkaavaa oli tulossa. Se oli
surmannut tämän jumalan koiran ja purrut hänen toverijumalaansa;
saattoiko siis odottaa muuta kuin hirveätä rangaistusta? Mutta tämänkin
uhalla se pysyi lannistumattomana. Se pörrötti karvojaan ja irvisteli,
silmät valppaina ja koko ruumis varuillaan ja mihin hyvänsä valmiina.
Jumalalla ei ollut sauvaa, joten se antoi hänen tulla aivan lähelle.
Jumalan käsi oli ojentunut ja laskeutui verkalleen sen päälle.
Valkohammas vavahteli ja joutui jännityksen valtaan kyyristyessään sen
alla. Tämä tuntui vaaralta -- siinä oli kavaluutta tai muuta
senkaltaista. Se tunsi jumalain kädet, niiden koetun ylivallan, niiden
taidon tuottaa kipua. Sitä paitsi kosketus oli siitä vanhastaan
vastenmielistä. Se ärisi entistä uhkaavammin, kyyristyi yhä alemmaksi,
ja kuitenkin käsi läheni. Se ei tahtonut purra kättä, ja se sieti tuota
vaaranalaista tilannetta kauan, kunnes vaisto pääsi voitolle täyttäen
sen kyllästymättömällä elämänhalulla.

Weedon Scott oli luullut olevansa kyllin ketterä välttääkseen puraisun.
Mutta hän ei ollut vielä oppinut käsittämään Valkohampaan ihmeteltävää
nopeutta; tämä iski tarkasti ja vikkelästi kuin kiertynyt käärme.

Scott huudahti kovasti hämmästyksestä, tarttui runneltuun käteensä ja
puristi sitä tiukasti toisella. Matti päästi karkean kirouksen ja
hypähti hänen rinnalleen. Valkohammas kyyristyi ja peräytyi, pörröttäen
karvojaan, irvistellen, silmät häijyn uhkaavina leimuten. Nyt se
saattoi odottaa kuritusta, joka kyllä vetäisi vertoja Kauno-Smithin
antamille.

"Hei! Mitä sinä teet?" huusi Scott äkkiä.

Matti oli hyökännyt majaan ja palannut pyssy kädessä.

"En mitään", sanoi hän verkalleen, huolettomalla tyyneydellä, joka
vaikutti keinotekoiselta, "aion vain pitää lupaukseni. Nyt minun on
ammuttava se, niinkuin äsken sanoin."

"Sitä et saa tehdä."

"Sen teen! Malttakaapas."

Nyt oli Weedon Scottin vuoro pyytää Valkohampaan puolesta, kuten
Mattikin oli tehnyt tultuaan haavoitetuksi.

"Sanoithan, että sen on annettava koettaa. No, anna nyt sitten.
Vastahan me aloitimme, emme voi heittää sitä näin alussa. Se oli
minulle parahiksi -- tällä kertaa. Ja -- katsoppas sitä!"

Lähellä majan nurkkausta, neljänkymmenen jalan päässä, Valkohammas
ärisi hirvittävän kiukkuisesti, ei Scottille, vaan ajurille.

"Älkääs, en ole koskaan kummempaa nähnyt!" huudahti ajuri
hämmästyneenä.

"Katsohan, miten älykäs se on!" jatkoi Scott nopeasti. "Se tietää yhtä
hyvin kuin sinäkin, mitä tuliaseilla tehdään. Älyä sillä on, ja meidän
on annettava sen käyttää älyään. Pane pois pyssy."

"Olkoon menneeksi", myönsi Matti asettaen pyssyn puupinon nojaan.

"Ei, mutta katsokaas!" hän huudahti seuraavassa tuokiossa.

Valkohammas oli rauhallisena laskeutunut maahan ja lakannut ärisemästä.

"Tästä pitää ottaa selvä. Katsokaas nyt!" Matti tarttui pyssyyn, ja
samassa tuokiossa Valkohammas ärähti. Hän astui pyssyn luota, ja koiran
käpristyneet huulet suoristuivat peittäen hampaat.

"Pilan vuoksi."

Matti otti pyssyn ja alkoi verkalleen kohottaa sitä olalleen.
Valkohammas alkoi jo ensi liikkeestä äristä, ja ärinä yltyi liikkeen
lähetessä huippukohtaansa. Mutta hetkistä ennen kuin pyssy oli
siirtynyt sen tasalle, se hypähti sivuittain majan nurkan taakse. Matti
seisoi tuijottaen tähtäimen ohitse tyhjään kohtaan, jossa Valkohammas
oli oleillut.

Juhlallisesti ajuri laski pyssyn kädestään, kääntyi ja katsoi
isäntäänsä.

"Olen samaa mieltä kuin te, herra Scott. Noin älykästä koiraa ei käy
tappaminen."




KAHDESKYMMENES LUKU.

Rakkauden valta.


Nähdessään Weedon Scottin lähestyvän Valkohammas pörrötti karvojaan ja
ärisi ilmoittaakseen, ettei se aikonut alistua rangaistavaksi.
Neljäkolmatta tuntia oli kulunut siitä, kuin se oli viiltänyt rikki
käden, joka nyt oli siteessä ja kannattimen varassa, jotta siihen ei
virtaisi verta. Valkohammas oli entisaikoina kärsinyt rangaistusta
myöskin kauan rikkomuksen jälkeen, ja se arveli nytkin käyvän niin.
Kuinka voisikaan olla toisin? Se oli omasta mielestään tehnyt pyhyyden
häväistyksen -- upottanut hampaansa jumalan, vieläpä valkoihoisen
jumalan pyhään lihaan. Luonnollisesti sen osaksi oli nyt joutuva jotain
hirmuista, sellaisen kokemuksen se oli saanut jumalien kanssa
seurustellessaan.

Jumala istuutui usean jalan päähän. Siinä ei Valkohammas saattanut
huomata mitään vaarallista. Rangaistessaan jumalat seisoivat pystyssä.
Tällä jumalalla ei sitä paitsi ollut mitään sauvaa, ei ruoskaa eikä
tuliasetta. Ja lisäksi se oli itse vapaa. Ei mikään kahle tai keppi
pidättänyt sitä. Se saattoi paeta turvaan jumalan noustessa
seisaalleen. Nyt saattoi siis toistaiseksi odottaa ja tarkastella.

Jumala pysyi hiljaa, ei liikahtanutkaan; ja verkainen Valkohampaan
ärinä hupeni murinaksi, joka painui syvälle kurkkuun ja sitten taukosi.
Sitten jumala puhui, ja ensimmäinen ääni sai Valkohampaan niskakarvat
pörhistymään ja murinan kohoamaan kurkkuun. Mutta jumala ei tehnyt
mitään vihamielistä liikettä, vaan puheli edelleen rauhallisesti.
Jonkun aikaa Valkohammas murisi hänen puhellessaan noudattaen puheen
poljentoa. Mutta jumala puheli herkeämättä. Hän puheli Valkohampaalle
tavalla, joka oli tälle aivan outoa. Pehmeästi ja viihdytellen,
lempeydellä, joka jollakin tavoin kosketti Valkohampaaseen. Huolimatta
luonnostaan ja kaikista vaistonsa varoituksista Valkohammas alkoi
luottaa tähän jumalaan. Sen valtasi turvallisuuden tunne, joka soti
jyrkästi sen varhaisempia kokemuksia vastaan.

Pitkän ajan kuluttua jumala nousi ja meni majaan. Kun hän tuli ulos,
Valkohammas tarkasteli häntä levottomana. Hänellä ei ollut
ruoskaa, ei sauvaa eikä muutakaan asetta. Ei hän myöskään pitänyt
vahingoittumatonta kättään selän takana piilotellen siinä jotakin. Hän
istuutui kuten ennenkin, samaan paikkaan, usean jalan päähän. Hän
ojensi pientä lihapalaa. Valkohammas luimisti korviaan ja tutki sitä
epäluuloisena; sen onnistui katsella samalla haavaa sekä lihaa että
jumalaa, se oli valmiina kaiken varalta, ruumis oli jännittynyt
syöksymään pois ensimmäisen vihamielisyyden merkin ilmetessä.

Rangaistusta ei vieläkään kuulunut. Jumala vain piteli lihapalaa sen
kuonon lähellä. Ja liha näytti olevan oikeata laatua. Valkohammas
epäili kuitenkin; ja vaikka lihaa tarjottiin lyhyin, kehoittavin
työnnähdyksin, se kieltäytyi koskemasta siihen. Jumalat olivat peräti
viisaita, eikä voinut laisinkaan aavistaa, mikä ovela petos piileskeli
tuossa näennäisesti viattomassa viipaleessa. Entinen kokemus todisti,
että varsinkin intiaanivaimojen seurassa lihan ja rangaistuksen välillä
oli vallinnut sangen turmiollinen suhde.

Lopulta jumala heitti lihan lumelle Valkohampaan jalkojen juureen. Se
nuuski lihaa tarkoin, mutta ei katsonut siihen. Haistellessaan se
kiinnitti katseensa jumalaan. Mitään ei tapahtunut. Se otti lihan
suuhunsa ja nieli sen. Nytkään ei tapahtunut mitään. Vieläpä jumala
tarjosi toistakin lihapalasta. Jälleen se kieltäytyi ottamasta kädestä,
ja jälleen liha viskattiin sille. Tämä toistui useita kertoja. Mutta
sitten jumala kieltäytyi heittämästä. Hän piti lihaa kädessään ja
tarjoili sitä itsepintaisesti.

Liha oli hyvää ja Valkohampaan oli nälkä. Askel askeleelta, äärettömän
varovaisesti se läheni kättä. Lopulta se päätti syödä lihan kädestä. Se
ei siirtänyt katsettaan hetkeksikään jumalasta, se työnsi päänsä
eteenpäin korvat luimussa ja niskakarvat vaistomaisesti pörrössä.
Myöskin korisi sen kurkussa matala murina varoittavasti ilmaisten,
ettei se sietänyt pilaa. Se söi lihan, eikä mitään tapahtunut. Pala
palalta se söi kaiken lihan, eikä mitään tapahtunut. Rangaistusta ei
vieläkään kuulunut.

Se nuoli huuliaan ja odotti. Jumala yhä puheli. Äänessä oli lempeyttä
-- jotain mitä Valkohammas ei ollut milloinkaan kokenut. Ja siinä
heräsi tunteita, joita se ei myöskään ollut koskaan ennen kokenut. Se
tunsi jonkinlaista outoa tyydytystä, ikäänkuin jokin tarve olisi tullut
tyydytetyksi, jokin aukko sen olennossa täytetyksi. Sitten heräsi
vaisto uudelleen, ja entinen kokemus kehoitti varovaisuuteen. Jumalat
olivat niin ovelia, ja heillä oli arvaamattomia keinoja
tarkoitusperiensä saavuttamiseksi.

Ahaa! Siinäpä se oli, jumalan käsi, jolla oli kyky tuottaa kipua,
työntyi esiin, laskeutuen sen pään päälle. Mutta jumala puheli
edelleen. Hänen äänensä oli pehmeä ja viihdyttävä. Uhkaavasta kädestä
huolimatta ääni herätti luottamusta. Ja vakuuttavasta äänestä
huolimatta käsi synnytti epäluuloa. Ristiriitaiset tunteet, vaistot
raatelivat Valkohampaan mieltä. Tuntui siltä, kuin se olisi räjähtänyt
kappaleiksi, niin ankarasti se koetti hillitä itseään, pyrki oudon
epätietoisena pidättämään koossa niitä vastakkaisia voimia, jotka siinä
taistelivat ylivallasta.

Se teki puolittaisen myönnytyksen. Se ärisi ja pörrötti karvojaan ja
luimisti korviaan. Mutta se ei purrut eikä myöskään juossut tiehensä.
Käsi laskeutui. Se läheni lähenemistään. Se kosketteli kohonneiden
karvojen päitä. Valkohammas kyyristyi sen alla. Käsi seurasi, painuen
yhä lujemmin siihen kiinni. Väistäen, melkein väristen se sai vielä
säilytetyksi malttinsa. Tuo käsi, joka sitä kosketti ja loukkaa
vaistoa, kidutti sitä. Yhdessä päivästä se ei saattanut unohtaa kaikkea
pahaa, minkä ihmisten kädet olivat sille tuottaneet. Mutta tämä oli
jumalan tahto, ja se koetti alistua.

Käsi kohosi ja laskeutui jälleen taputellen ja hyväillen. Tätä jatkui,
mutta joka kerta kun käsi nousi, karvatkin kohosivat. Ja aina kun käsi
laskeutui, korvat painuivat luimuun ja kurkkuun tunkeutui syvä murina.
Valkohammas murisi murisemistaan yhtämittaisesti varoitellen. Täten se
ilmaisi olevansa valmis kostamaan jokaisen loukkauksen. Ei voinut
lainkaan tietää, milloin jumalan lopullinen tarkoitus paljastuisi.
Milloin hyvänsä pehmeä, luottamusta herättävä ääni saattoi muuttua
raivoisaksi karjunnaksi, hellän käden hyväily käydä kiukkuiseksi
otteeksi ja rangaista täten avuttomaksi joutunutta.

Mutta jumala puheli edelleen pehmeästi, ja yhä käsi nousi ja laskeutui
taputuksin, jotka eivät ilmaisseet vihamielisyyttä. Valkohampaassa
vallitsi kahdenlaisia tunteita. Vaistolle se oli vastenmielistä. Se
kahlehti, esti pyrkimästä vapaaksi. Eikä se kuitenkaan ollut ruumiille
tuskallista. Päinvastoin, se oli mieluistakin. Taputus muuttui
verkalleen ja varovaisesti korvan juurta raaputtavaksi liikkeeksi, ja
siitä ruumiillinen nautinto yltyikin hiukan. Se pelkäsi kuitenkin
edelleen ja pysyi varuillaan, odottaen arvaamatonta pahaa, vuoroin
kärsien ja nauttien, mikäli mikin tunne siinä pääsi vallalle.

"No, piru minut periköön!"

Niin lausui Matti, joka tuli majasta hihat käärittyinä ja kädessään
astia likaista pesuvettä. Hän oli tyhjentämäisillään astian, mutta
pysähtyi nähdessään Weedon Scottin taputtelevan Valkohammasta.

Samassa tuokiossa, kuin hänen äänensä katkaisi hiljaisuuden,
Valkohammas hypähti pois äristen hänelle hurjasti.

Matti silmäili isäntäänsä huolestuneen paheksuvasti.

"Jos tässä saa puhua suunsa puhtaaksi, herra Scott, niin uskallanpa
sanoa, että te olette oikein kymmenkertainen houkkio ja vielä jotain
muutakin."

Weedon Scott hymyili ylimielisenä, nousi ja astui Valkohampaan luo. Hän
puheli sille viihdyttävästi, mutta ei kovin kauan, ojensi sitten
verkalleen kätensä, laski sen Valkohampaan pään päälle ja ryhtyi
jatkamaan keskeytynyttä taputtamistaan. Valkohammas sieti sitä
kohdistaen epäluuloisena katseensa, ei hyväilevään mieheen, vaan
mieheen joka seisoi ovella.

"Saatattepa hyvinkin olla hitonmoinen kaivosmies", arveli ajuri
oraakkelimaisesti, "mutta kyllä hyvät humalat menivät hukkaan, kun ette
poikana karannut sirkukseen."

Valkohammas ärisi kuullessaan hänen äänensä, mutta tällä kertaa se ei
hypähtänyt käden alta, joka hyväili sen päätä ja niskaa pitkin,
viihdyttävin sivelyin.

Se oli Valkohampaalle lopun alkua -- vanha elämä ja vihan valta alkoi
kallistua loppuunsa. Uusi, suunnattomassa määrin parempi elämä teki
tuloaan. Paljon miettimistä ja loputonta kärsivällisyyttä se vaati
Weedon Scottilta. Ja Valkohampaalle se merkitsi täydellistä
vallankumousta. Sen täytyi vastustaa vaiston ja järjen vaatimuksia,
toimia vastoin kokemusta ja tunnustaa itse elämänkin valehdelleen.

Jos otti elämän sellaisena kuin Valkohammas oli sen tuntenut, niin
paljon oli siitä puuttunut sellaista, mitä se nyt teki -- ja vieläkin
enemmän: kaikki sen virtaukset olivat kulkeneet aivan toiseen suuntaan
kuin ne, joiden kuljetettavaksi se nyt antautui. Lyhyesti sanoen: jos
kaikki otettiin huomioon, sen täytyi pyrkiä perehtymään elämään paljoa
laajemmassa määrässä kuin ennen muinoin, saapuessaan vapaaehtoisesti
erämaasta ja omaksuessaan Ison Majavan isännäkseen. Silloin se oli vain
penikka, vailla muotoa; ympäristön peukalo saattoi helposti muovailla
sitä. Mutta nyt laita oli toisin. Ympäristön peukalo oli suorittanut
tehtävänsä, ja tehnyt sen liiankin perusteellisesti. Tämä oli
muodostanut ja kovettanut siitä Tappelu-suden, hurjan ja leppymättömän,
lemmettömän ja vastenmielisen olion. Päällepäätteeksi tämä muutos oli
täydellinen mullistus, ja se sattui aikana, jolloin nuoruuden
taipuvaisuus jo oli hävinnyt, jolloin sen syyt olivat käyneet
sitkeiksi, koko olemuksen kudos muuttunut karkeaksi ja jäykäksi, luonne
rautaiseksi ja kaikki sen vaistot ja selviöt kiteytyneet varmoiksi
laeiksi, haluiksi ja inhoiksi.

Mutta tässä uudistetussa mukautumisessa juuri ympäristön peukalo taasen
paineli sitä, pehmentäen sen, mikä oli käynyt kovaksi, ja muokaten sen
parempaan muotoon. Weedon Scott oli todellakin tämä sormi. Hän oli
tunkeutunut Valkohampaan luonteen juuriin asti, ja ystävyydellä hän
loihti eloon kykyjä, jotka olivat surkastuneet, melkeinpä hävinneetkin.
Sellaisia kykyjä oli _rakkaus_. Se asettui _mieltymyksen_ sijaan, ja
tämä oli ennen ollut korkein tunne, mikä jumalien kanssa seurustellessa
oli Valkohampaan vallannut.

Mutta tämä rakkaus ei noussut yhdessä päivässä. Se alkoi
_mieltymyksenä_, ja siitä se verkalleen kehittyi. Valkohammas ei
juossut tiehensä, vaikka se saikin pysyä irrallaan, sillä tämä uusi
jumala miellytti sitä. Olihan tämä elämä kaikin puolin parempaa kuin
Kauno-Smithin häkissä vietetyt päivät, ja sillä täytyi välttämättä olla
jokin jumala. Ihmisen yliherruus kuului sen luontaisiin tarpeisiin. Sen
riippuvaisuus ihmisestä oli tullut vahvistetuksi sinä päivänä, jona se
pyörsi takaisin korvesta ja ryömi Ison Majavan jalkain juureen
odotettua rangaistusta kärsimään. Tämä alistumisen leima oli painettu
siihen uudelleen ja häviämättömästi sen palatessa toistamiseen
erämaasta, kun pitkällinen nälänhätä oli päättynyt ja Ison Majavan
leirissä oli jälleen kalaa.

Ja niin Valkohammas jäi, koska se tarvitsi jumalaa ja Weedon Scott oli
siitä Kauno-Smithiä parempi. Tunnustaakseen riippuvaisuutensa se ryhtyi
suojelemaan isäntänsä omaisuutta. Rekikoirien nukkuessa se kuljeskeli
majan ympärillä, ja ensimmäinen myöhäinen vieras sai torjua sitä
luotaan sauva kädessä, kunnes Weedon Scott ennätti avuksi. Mutta
Valkohammas oppi pian erottamaan varkaat ja rehelliset ihmiset
toisistaan, arvostelemaan astuntaa ja ryhtiä oikealla tavalla.
Sellaisen ihmisen, joka kulki kuuluvin askelin suoraa päätä majan
ovelle, se jätti rauhaan, vaikka vartioikin häntä valppaana, kunnes ovi
avautui ja isäntä hänet hyväksyi tervetulleena. Mutta sellainen
ihminen, joka kulki keveästi, kiertoteitä, varovaisesti tähystellen,
piilopaikkoja etsien, ei saanut mitään armoa Valkohampaan tuomiosta,
vaan pakeni äkkiä, kiireisesti ja nolona.

Weedon Scott oli ottanut tehtäväkseen parantaa Valkohampaan -- tai
pikemmin korvata sen vääryyden, jota ihmiset olivat sille tehneet.
Tähän kehoittivat häntä periaatteet ja omatunto. Hän tunsi, että
Valkohampaalle tehty vääryys oli luettava ihmiselle velaksi ja että se
oli maksettava. Niin hän koetti edelleenkin olla ystävällinen
Tappelu-sudelle. Joka päivä hän piti velvollisuutenaan hyväillä ja
helliä Valkohammasta ja tehdä sitä pitkään.

Ensin Valkohammas oli epäluuloinen ja vihamielinen, mutta oppi sitten
pitämään tuosta hellimisestä. Erästä seikkaa se ei kuitenkaan oppinut
koskaan jättämään -- murinaansa. Heti kun hyväilyt alkoivat, se rupesi
murisemaan ja jatkoi sitä loppuun asti. Mutta murinassa oli uusi sävy.
Outo ei sitä saattanut havaita, ja hänelle Valkohampaan murina ilmaisi
alkuperäistä viileyttä, hermoja repivää ja jäätävää hurjuutta. Mutta
Valkohampaan kurkku oli käynyt karkeasyiseksi niistä hurjista äänistä,
joita se oli synnyttänyt monina vuosina ensimmäisestä heikosta
kiukunärähdyksestään alkaen, eikä se voinut nyt pehmentää tuon kurkun
ääniä ilmaisemaan hellyyttä, jota se tunsi. Weedon Scottin korva ja
myötätunto olivat kuitenkin kyllin hienot erottamaan tuon uuden sävyn,
vaikka se hukkuikin hurjuuteen -- sävyn, joka hiukkasen vivahti
tyytyväisyyden urinaan ja jonka hän yksin kykeni kuulemaan.

Päivien vieriessä _mieltymys_ alkoi yhä nopeammin kehittyä
_rakkaudeksi_. Valkohammas rupesi itsekin huomaamaan sen, vaikk'ei
se ollutkaan tietoinen siitä, mitä rakkaus oli. Se ilmeni sille
olemuksessa ammottavana tyhjiönä, nälkäisenä, särkevänä, ikävöivänä
tyhjiönä, joka kaipasi täyttymistä. Se oli tuskaa ja rauhattomuutta ja
se lieventyi vain jumalan läsnäolosta. Sellaisina aikoina rakkaus oli
sille iloa, hurjaa, pistävän riemullista tyydytystä. Mutta jumalan
ollessa poissa tuska ja rauhattomuus palasivat; tyhjiö lennähti jälleen
auki ja ahdisti tyhjyydellään, ja nälkä kaivoi herkeämättä.

Valkohammas alkoi löytää itsensä. Huolimatta varttuneesta iästään ja
elinainesten villistä jäykkyydestä sen luonne kehittyi. Outoja
tunteita, harvinaisia vaikutteita puhkesi siinä terälle. Sen
entinen käytöstapa muuttui. Ennen se oli pitänyt mukavuudesta ja
tuskattomuudesta, vihannut epämukavuutta ja tuskaa. Mutta nyt oli laita
toisin. Tämän uuden tunteen vuoksi se kärsi usein vaivaa ja tuskaa
jumalansa tähden. Sen sijaan että se olisi varhaisena aamuhetkenä
kuljeskellut ravintoa etsimässä tai maannut suojaisessa sopessa, se
saattoi odottaa ikävässä majan eteisessä tuntikausia nähdäkseen
jumalan. Kun jumala yöllä palasi kotiin, Valkohammas hylkäsi lumeen
kaivamansa lämpimän leposijan kuullakseen ystävällisen sorminapsauksen
tai tervehdyshuudon. Luopuipa se yksin lihastakin ollakseen jumalansa
luona, saadakseen hyväilyn tai seuratakseen häntä kaupunkiin.

_Rakkaus_ oli tunkeutunut _mieltymyksen_ tilalle. Ja rakkaus
tunkeutui mittausluotina sen olemuksen syvyyksiin, joihin mieltymys ei
ollut koskaan ulottunut. Ja sen olemuksen syvyyksistä oli vastauksena
noussut uusi ilmiö -- rakkaus. Se tarjosi takaisin, mitä sille
annettiin. Tässä sillä oli todellakin jumala, rakkauden jumala, lämmin,
säteilevä jumala, jonka valossa Valkohampaan luonto kehkeytyi kuin
kukka auringossa.

Mutta Valkohammas ei ollut mielenosoituksiin altis. Se ei ollut koskaan
elämässään haukkunut, eikä se voinut nytkään oppia haukkumaan
tervehdykseksi lähestyvälle jumalalleen. Milloinkaan se ei ilmaissut
rakkauttaan narrimaisella tavalla. Se ei juossut koskaan jumalaansa
vastaan. Se odotti matkan päässä; mutta se odotti aina, oli aina
saapuvilla. Sen rakkaus oli palvomisen luonteista -- mykkää, hiljaista
jumaloimista. Vain kiinteällä katseellaan se ilmaisi rakkauttaan ja
seuraamalla katsein jumalansa jokaista liikettä. Toisinaan, kun jumala
sitä katseli tai puhutteli, siinä ilmeni myöskin hullunkurista
itsetietoisuutta, jonka aiheuttivat rakkauden pyrkimys pääsemään
ilmoille ja sen ruumiillinen kykenemättömyys osoittaa sitä.

Monella muotoa se oppi mukautumaan uuteen elämänlaatuunsa. Se käsitti,
että isännän koirat oli jätettävä rauhaan. Mutta myöskin sen käskevä
luonto pyrki ilmoille, ja sen täytyi ensin löylyttää ne tunnustamaan
sen yliherrakseen ja johtajakseen. Tämän tapahduttua ei niistä ollut
suurta vaivaa. Ne väistyivät tieltä sen tullessa niiden joukkoon, ja
kun se ilmaisi tahtonsa, ne tottelivat.

Samalla tapaa se oppi sietämään Mattia -- isäntänsä omaisuutena.
Harvoin isäntä sitä ruokki. Sen teki Matti -- se kuului hänen
tehtäviinsä; mutta Valkohammas oivalsi, että se söi isäntänsä ravintoa
ja että juuri isäntä täten ruokki sitä sijaisen kautta. Matti myöskin
koetti pukea sen ylle valjaat ja panna sen kiskomaan rekeä toisten
koirain kanssa. Mutta siinä hän ei onnistunut. Valkohammas tajusi vasta
sitten, kun Weedon Scott valjasti ja kävi ajamaan. Se ymmärsi isännän
tahtovan, että juuri Matti ajaisi sillä kuten muillakin koirilla.

Klondiken reet erosivat suuresti mackenzielaisista pulkista, niissä kun
oli jalakset alla. Eri menettelytapaa käytettiin myöskin koirilla
ajettaessa. Vetojoukkue ei ollut viuhkan muotoon järjestetty. Koirat
kiskoivat yhdessä rivissä, peräkkäin. Ja täällä Klondikessa johtaja oli
todellakin johtaja. Sellaisena oli viisain ja väkevin koira, ja joukkue
totteli ja pelkäsi sitä. Oli aivan selvää, että Valkohammas saavutti
pian tuon aseman. Vähempään se ei tyytynyt, kuten Matti sai havaita
monen häiriön ja harmin perästä. Mutta vaikka se uurasti reen edessä
päivin, se ei luopunut vartioimasta isäntänsä omaisuutta öisin. Siten
se palveli kaiken aikaa aina valppaana ja uskollisena; se oli sanalla
sanoen arvokkain koirista.

"Jos tässä saa sylkeä suustaan sanottavansa", virkkoi Matti eräänä
päivänä, "niin uskallanpa väittää, että teitte hiton viisaasti,
kun maksoitte tuosta koirasta sen hinnan. Oikein te puijasitte
Kauno-Smithiä, kun iskitte häntä vasten kuonoa nyrkillä."

Weedon Scottin harmaissa silmissä leimahti suuttumuksen salama, ja hän
mutisi kiukkuisesti: "Senkin peto!"

Myöhään keväällä Valkohammasta kohtasi suuri suru. Rakastettu isäntä
katosi aivan odottamatta. Enteitä tosin oli ollut, mutta Valkohammas
oli outo sellaisissa asioissa eikä ymmärtänyt, mitä matkalaukun
täyttäminen merkitsi. Myöhemmin se muisti, että tämä täyttäminen oli
suoritettu ennen isännän katoamista, mutta sen tapahtuessa se ei
epäillyt ensinkään. Yöllä se odotti isännän palaavan. Keskiyöllä kova
tuuli ajoi sen suojaan majan taakse. Siellä se torkkui puolinukuksissa,
korvat valppaina havaitsemaan ensimmäisen tutun askeleen. Mutta kello
kahdelta aamulla levottomuus ajoi sen kylmään eteiseen, jonne se
kyyristyi odottamaan.

Mutta isäntää ei kuulunut. Aamulla ovi aukeni, ja Matti astui ulos.
Valkohammas tuijotti häneen ikävöiden. Mutta näillä molemmilla ei ollut
mitään yhteistä kieltä, jonka avulla se olisi saanut tietää, mitä
halusi. Päiviä kului, mutta isäntää ei vain kuulunut. Valkohammas, joka
ei koskaan ollut sairastanut, kävi kipeäksi. Se tuli hyvin sairaaksi --
niin huonovointiseksi, että Matin lopulta täytyi viedä se majaan.
Kirjoittaessaan isännälleen Matti omisti Valkohampaalle seuraavan
jälkikirjoituksen:

"Se hemmetin susi ei tee työtä. Se ei syökään. Siinä ei ole yhtään
sisua jäljellä. Kaikki koirat löylyttävät sitä. Se tahtoo tietää, miten
teidän on käynyt, enkä minä osaa sanoa sille. Taitaa ihan kuolla."

Asian laita oli, kuten Matti oli sanonut. Valkohammas oli lakannut
syömästä, oli menettänyt rohkeutensa ja otti selkäänsä jokaiselta
koiralta. Se makasi majassa, uunin lähellä, ei välittänyt ruuasta, ei
Matista eikä koko elämästä. Samantekevää, puhuiko Matti lempeästi vaiko
sadatellen; se vain käänsi samean katseensa mieheen ja antoi päänsä
sitten painua tavalliseen asemaansa etukäpäläin päälle.

Ja sitten eräänä iltana Matti, joka luki itsekseen huuliaan liikutellen
ja puoliääneen mutisten, kavahti Valkohampaan hiljalleen vingahtaessa.
Se oli noussut pystyyn, heristi korviaan ja kuunteli jännittyneenä.
Hetkistä myöhemmin Matti kuuli askeleita. Ovi aukeni, ja Weedon Scott
astui sisään. Molemmat miehet pudistivat kättä. Sitten Scott katseli
ympärilleen.

"Missä susi on?" kysyi hän.

Sitten hän huomasi tämän; se oli lähellä uunia, missä se oli
maannutkin. Se ei ollut syöksynyt esiin muiden koirien tavoin; se
seisoi odottamistaan odottaen.

"Tuhat tulimmaista!" huudahti Matti. "Katsokaa, kun se heiluttaa
häntäänsä."

Weedon Scott astui puoliväliin huonetta samalla kutsuen sitä.
Valkohammas tuli hänen luokseen, ei tosin pitkin loikkauksin, mutta
kuitenkin nopeasti. Se näytti hullunkuriselta itsetietoisuudessaan,
mutta lähemmäksi käydessään se sai silmiinsä oudon ilmeen. Silmiin
nousi jotain, kuvaamaton määrä tunnetta, ja loisti niissä tulena.

"Ei se koskaan katsonut minuun tuolla tapaa, kun te olitte poissa",
arveli Matti.

Weedon Scott ei kuullut. Hän istui kyykyssä Valkohampaan edessä ja
hyväili sitä -- raaputti korvan juuria, siveli pitkin vedoin yli niskan
ja hartiain, taputteli kevyesti selkärankaa nystyröillään. Ja
Valkohammas vastasi muristen, ja murina tuntui entistään pehmeämmältä.

Mutta ei siinä kyllin. Riemu, rakkaus kuohui yhä ylemmäksi, pyrki
ilmoille ja onnistui löytämään uuden ilmaisumuodon. Äkkiä se työnsi
päänsä eteenpäin ja kaivoi sen isännän kainaloon. Ja siellä se, vain
korvat näkyvissä, kaiveli ja töykkäili edelleen äänettömänä.

Molemmat miehet katsoivat toisiinsa. Scottin silmät loistivat.

"Herra jumala!" sanoi Matti melkein hartaasti.

Hetkistä myöhemmin, toinnuttuaan, hän lisäsi:

"Minä väitin aina, että tuo susi on koira. Katsokaas nyt!"

Rakastetun isännän palattua Valkohammas toipui nopeasti. Kaksi yötä ja
yhden päivän se vietti majassa. Sitten se lähti liikkeelle. Rekikoirat
olivat unohtaneet sen urhoollisuuden. Ne muistivat vain äskeisen tilan,
joka oli ollut heikkoutta ja sairautta. Kun ne nyt näkivät sen tulevan
ulos majasta, ne hyökkäsivät sen kimppuun.

"Odottakaapas, senkin peijoonit", mutisi Matti vahingoniloisena
seisoessaan ovella. "Anna niille kyytiä, susi! Anna kyytiä -- oikein
tuhattulimmaista kyytiä!"

Valkohammasta ei tarvinnut rohkaista. Siinä oli kyllin, että isäntä
oli palannut. Elämä virtasi siinä jälleen suurenmoisena ja
kukistumattomana. Se tappeli pelkästä ilosta, sillä täten se sai
ilmoille paljon sellaista, mitä se tunsi ja mikä muuten jäi
sanattomaksi. Ottelu saattoi loppua vain yhdellä tapaa. Vetojoukkue
hajaantui häpeällisesti paeten, ja vasta pimeän tullen koirat hiipivät
yksitellen takaisin nöyrinä ja noloina, antautuen jälleen Valkohampaan
valtaan.

Opittuaan piilottamaan päänsä isännän kainaloon Valkohammas teki
itsensä usein syypääksi siihen. Se oli viimeinen sana. Pitemmälle se ei
voinut mennä. Ennen se oli ollut erityisen arka juuri päästään. Tämän
koskettaminen oli aina ollut siitä vastenmielistä. Siinä piilevä
erämaa, loukkauksen ja satimen pelko oli synnyttänyt tuon ankaran halun
välttää kosketusta. Vaisto vaati, että juuri pää oli pidettävä vapaana.
Ja kun se nyt kaivoi sen isännän kainaloon, se antautui tieten tahtoen
toivottoman avuttomaan asemaan. Täten se ilmaisi täydellistä
luottamusta, ikäänkuin sanoen: "Minä annan itseni sinun valtaasi;
tapahtukoon sinun tahtosi."

Eräänä iltana, hiukan Scottin paluun jälkeen, molemmat miehet istuivat
ennen levollemenoa pelaamassa korttia. Äkkiä kuului ulkoa huudahdus ja
ärinää. He katsahtivat toisiinsa nousten seisaalleen.

"Susi on nipistänyt jonkun", sanoi Matti. Hurja pelon ja tuskan huuto
joudutti heitä.

"Tuo tulta!" huusi Scott juosten ulos.

Matti seurasi lamppua kantaen, ja sen valossa he näkivät miehen
makaavan selällään lumessa. Hän oli asettanut käsivartensa ristiin
kasvojensa ja kurkkunsa peitoksi. Siten hän koetti suojella itseään
Valkohampaalta. Ja se olikin tarpeen. Valkohammas oli raivoissaan,
hurjana se koetti päästä käsiksi arimpaan kohtaan. Takin hihat, sininen
päällyspaita ja aluspaita olivat olkapäästä ranteeseen asti repaleina,
ja itse käsivarret olivat hirveästi raadellut.

Kaiken tämän molemmat miehet näkivät ensi silmänräpäyksessä.
Seuraavassa tuokiossa Weedon Scott tarttui Valkohammasta kaulasta ja
raahasi sen erilleen. Koira ponnisteli vastaan ja ärisi, mutta ei
yrittänyt purra, ja nopeasti se totteli isännän ankaraa käskyä ja
tyyntyi.

Matti auttoi miehen pystyyn. Noustessaan tämä antoi käsivarsiensa
vaipua, ja silloin paljastuivat Kauno-Smithin petomaiset kasvot. Ajuri
hellitti hänestä äkisti, ikäänkuin ihminen, joka on tarttunut
tulikuumaan esineeseen. Kauno-Smith vilhuili lampun valossa ja katseli
ympärilleen. Hän havaitsi Valkohampaan, ja kauhu syöksähti hänen
kasvoilleen.

Samassa Matti huomasi lumessa kaksi esinettä. Hän siirsi lampun niiden
lähelle ja osoitti niitä jalallaan isännälleen -- lumessa oli
teräksiset koirankahleet ja tukeva sauva.

Weedon Scott näki ne ja nyökkäsi. Ajuri laski kätensä Kauno-Smithin
olkapäälle ja pyörsi hänet ympäri. Sanaakaan ei tarvinnut lausua.
Kauno-Smith lähti liikkeelle.

Sillä välin isäntä taputteli Valkohammasta ja puheli sille.

"Vai yritti hän ryöstää sinut? Mutta sinäpä et suostunut! Niinpä niin,
hän erehtyi, vai kuinka?"

"Taisipa luulla joutuneensa kokonaisen paholaislauman kynsiin", nauraa
hihitti Matti.

Valkohammas, joka oli yhä kiihtynyt ja pörrötti karvojaan, murisi
murisemistaan. Verkalleen karvat painuivat lakoon, ja murina lieventyi
yhä pehmeämmäksi sen kurkussa.




YHDESKOLMATTA LUKU.

Pitkällä matkalla.


Se oli ilmassa. Valkohammas aavisti lähenevän onnettomuuden jo ennen
kuin siitä oli mitään ilmeisiä todisteita. Jollakin hämärällä tavalla
se tajusi, että uhkaava muutos oli tulossa. Se ei tietänyt kuinka ja
miksi, mutta tulevien tapahtumain tunto oli peräisin itse jumalista.
Hienommalla tavalla, kuin itse tiesivätkään, he paljastivat aikeensa
susikoiralle, joka oleili eteisessä ja, vaikk'ei koskaan astunutkaan
majaan, tiesi mitä heidän aivoissaan tapahtui.

"Kuulkaapas tuota!" huudahti ajuri eräänä iltana heidän syödessään.

Weedon Scott kuunteli. Oven lävitse kuului matalaa, levotonta vinkunaa,
ikäänkuin nyyhkytystä, joka on juuri kasvanut kuuluvaksi. Sitten
seurasi pitkä puuskahdus, kun Valkohammas koetti vakuuttautua, että
jumala oli vielä sisällä eikä ollut yksin lähtenyt pakosalle.

"Tuo susi taitaa surra teitä", virkkoi ajuri. Weedon Scott loi
kumppaniinsa katseen, joka oli melkein rukoileva, vaikka sanat
puhuivatkin toista.

"Mitä hittoa minä Kaliforniassa teen sudella?" hän kysyi.

"Sitähän minäkin sanon", vastasi Matti. "Mitä hittoa te Kaliforniassa
teette sudella?"

Mutta tämä ei tyydyttänyt Weedon Scottia. Tuo toinen tuntui tuomitsevan
häntä salakähmäisesti.

"Valkoisten miesten koirat eivät voisi pitää puoliaan sitä vastaan",
jatkoi Scott. "Se tappaisi ne silmänräpäyksessä. Ellei se saattaisi
minua vararikkoon vahingonkorvausjutuilla, niin viranomaiset ottaisivat
sen kuitenkin minulta ja tappaisivat sen."

"Niin, sehän on oikea murhaaja", huomautti ajuri.

Weedon Scott katsahti häneen epäluuloisena.

"Ei se kävisi päinsä", hän virkkoi ratkaisevasti.

"Ei se kävisi päinsä", myönsi Matti "Teidän täytyisi palkata erityinen
mies sitä hoitamaan."

Toisen epäluulot haihtuivat. Hän nyökkäsi hilpeästi. Syntyi
äänettömyys. Oven takaa kuului puolittain nyyhkyttävää vinkunaa ja
sitten pitkällistä, etsivää nuuskinaa.

"Se on aivan hitosti kiintynyt teihin, siitä ei pääse mihinkään", sanoi
Matti.

Toinen tuijotti häneen äkillisen kiukun valtaamana.

"Piru vieköön, mies! Kyllä minä tiedän oman mieleni ja senkin, mikä on
parasta!"

"Olen samaa mieltä, mutta..."

"Mutta mitä?" kivahti Scott.

"Niin, tuota noin" ... alkoi ajuri pehmeästi, muutti sitten mieltään ja
näytti suuttuvan hänkin. "No, ei teidän tarvitse siitä niin hemmetisti
tulistua. Teidän käytöksestänne päättäen luulisi, ettette tiedä omaa
mieltänne."

Weedon Scott väitteli itsekseen hetken ja sanoi sitten lempeämmin:

"Olet oikeassa, Matti. En tiedä omaa mieltäni, ja siinä juuri onkin
pulma."

"Ihan minä olisin naurettava, jos ottaisin tuon koiran mukaani",
puhkesi hän uudelleen puhumaan.

"Olen samaa mieltä", vastasi Matti; eikä isäntä ollut nytkään aivan
tyytyväinen häneen.

"Mutta mistä herran nimessä se tietää teidän lähtevän, se minua
ihmetyttää", jatkoi ajuri viattomasti.

"En ymmärrä sitä", vastasi Scott pudistaen alakuloisena päätään.

Sitten koitti päivä, jolloin Valkohammas näki avoimesta ovesta tuon
pahaenteisen laukun ja isännän sovittavan tavaroita siihen. Myöskin
tultiin ja mentiin alituisesti, ja ennen niin rauhaisa maja oli täynnä
outoa levottomuutta ja hämminkiä. Kaikki tämä oli epäämätöntä
todistetta. Valkohammas oli jo tuntenut sen. Nyt se käsitti sen
järjellään. Jumala valmisteli uutta pakoa. Ja kun hän ei ollut
ennenkään ottanut sitä mukaansa, niin se saattoi nytkin odottaa
jäävänsä jälkeen. Sinä iltana se kohotti pitkän sudenulvonnan. Kuten se
oli ulvonut penikkana, kun se oli paennut korvesta takaisin kylään
havaiten sen hävinneen ja vain tunkion merkitsevän Ison Majavan kodan
sijaa, niin se nytkin suuntasi kuononsa kohti kylmiä tähtiä ja kertoi
niille mielihaikeansa.

Majassa olivat molemmat miehet juuri käyneet levolle.

"Se on taas jättänyt ruokansa koskematta", huomautti Matti vuoteestaan.

Weedon Scottin puolelta kuului murahdus ja huopapeitteiden kahinaa.

"Enpä ihmettelisi, vaikka se tällä kertaa ottaisi kuollakseen, niin se
huononi viime kerralla, kun matkustitte tiehenne."

Toisen vuoteen peitteet kahisivat ärtyisästi.

"Oh, herkeä nyt jo!" huudahti Scott pimeästä. "Sinä jankutat pahemmin
kuin akka."

"Olen samaa mieltä", vastasi ajuri, eikä Scott ollut aivan varma siitä,
oliko naapuri hihittänyt.

Seuraavana päivänä Valkohampaan levottomuus ja huoli olivat entistä
ilmeisemmät. Se seurasi isäntänsä kantapäillä, milloin hyvänsä tämä
lähti majasta, ja vartioi eteisessä, kun hän viipyi sisällä. Avoimesta
ovesta se saattoi vilahdukselta nähdä lattialle kasatut matkakapineet.
Laukun lisäksi oli ilmestynyt kaksi isoa vaatekääröä ja laatikko. Matti
verhosi juuri isäntänsä peitteitä ja turkkeja pieneen öljykankaaseen.
Valkohammas vinkui näitä hommia tarkastaessaan.

Myöhemmin saapui kaksi intiaania. Se vahti heitä kiinteästi, kun he
nostivat matkavarusteet selkäänsä ja seurasivat Mattia, joka kantoi
makuuvaatteita ja laukkua. Mutta Valkohammas ei lähtenyt mukaan. Isäntä
viipyi vielä majassa. Jonkun ajan kuluttua Matti palasi. Isäntä tuli
ovelle ja kutsui Valkohampaan sisään.

"Poika parka", sanoi hän lempeästi, raapien Valkohampaan korvia ja
naputtaen sen selkärankaa. "Nyt minä lähden pitkälle matkalle, vanha
veikko, mutta sinä et voi tulla mukaan. Kajahutapa nyt kerta vielä
murinasi -- viimeinen murinasi jäähyväisiksi."

Mutta Valkohammas kieltäytyi murisemasta. Kaihomielisesti, tutkien
katsottuaan, se kaivoi päänsä isännän kainaloon.

"Jo puhaltaa!" huusi Matti. Yukonilta kuului jokilaivan käheätä
mylvinää. "Teidän täytyy pitää kiirettä. Lukitkaa nyt etuovi. Minä
menen takatietä. Joutuin siitä!"

Molemmat ovet läjähtivät kiinni samassa tuokiossa, ja Weedon Scott
odotti Mattia tulevaksi etupuolelle. Sisältä kuului matalaa vinkunaa ja
nyyhkytystä, sitten pitkällistä nuuskinaa.

"Sinun täytyy pitää siitä hyvää huolta, Matti", sanoi Scott heidän
lähtiessään astumaan alamäkeä. "Kirjoita minulle kuinka se voi."

"Kyllä", vastasi ajuri. "Mutta kuulkaapas tuota."

Molemmat miehet pysähtyivät. Valkohammas ulvoi kuin koirat isäntänsä
kuoltua. Se päästi kuuluville äärimmäisen tuskan; huuto kohosi ylöspäin
valtaavin, sydäntäsärkevin syöksyin, aleni siitä väräjäväksi
valitukseksi ja syöksyi jälleen ylöspäin tuskanpuuskin.

_Aurora_ oli ensimmäinen höyrylaiva, joka sinä vuonna vei ulos
maailmaan, ja sen kannet olivat ahdinkoon asti täynnä onnellisia
seikkailijoita ja murtuneita kullanetsijöitä; kaikki halusivat nyt yhtä
kiihkeästi pois kuin ennen näille pimeille perille. Lähellä siltaa
Scott kätteli Mattia, joka oli valmis lähtemään maihin. Mutta Matin
käsi veltostui toisen otteessa, kun hänen katseensa osui ohitse ja
kiintyi johonkin isännän takana. Scott kääntyi katsomaan. Kannella,
muutaman jalan päässä, istui Valkohammas kaihomielisenä vahtien.

Ajuri sadatteli hiljaa täysin ymmällään. Scott saattoi vain katsella
ihmeissään.

"Suljitteko etuoven?" kysyi Matti.

Toinen nyökkäsi ja kysyi:

"Entäs takaovi?"

"Saatte olla varma siitä, että lukitsin sen", kuului kiihkeä vastaus.

Valkohammas luimisti mielistelevästi korviaan, mutta jäi paikalleen,
koettamattakaan lähetä.

"Minun täytyy viedä se mukanani maihin."

Matti astui pari askelta Valkohammasta kohti, mutta tämä livahti
tiehensä. Ajuri hyökkäsi ajamaan takaa, ja Valkohammas luikahti erään
miesjoukon jalkojen lomitse. Sivuuttaen, kiertäen, pyörähdellen se
kiiti kantta pitkin vältellen joutumasta kiinni.

Mutta kun rakastettu isäntä puhui, se tuli viipymättä totellen hänen
luokseen.

"Eipäs tule sen luo, joka on kaiken aikaa sitä ruokkinut", mutisi ajuri
mielipahoillaan. -- "Ja te ette ole ravinnut sitä koskaan ensi päivän
perästä. Piru minut periköön, jos käsitän, mistä se tietää teidät
isännäksi."

Scott, joka oli taputellut Valkohammasta, kumartui äkkiä lähemmäksi ja
osoitti vereksiä viilloksia sen kuonossa ja sen silmien välissä
ammottavaa haavaa.

Mattikin kumartui ja tunnusteli Valkohampaan vatsanalusta.

"Me unohdimme akkunan. Se on alta aivan veressä. Taisi lentää suoraa
päätä puhki."

Mutta Weedon Scott ei kuunnellut. Hän mietiskeli nopeasti.
_Auroran_ torvi huusi viimeistä kertaa. Miehiä riensi siltaa
myöten alas rannalle. Matti irroitti huivin kaulastaan ja ryhtyi
kiinnittämään sitä Valkohampaan kaulaan. Scott tarttui ajurin käteen.

"Hyvästi nyt, Matti poika. Mitä suteen tulee -- niin sinun ei tarvitse
kirjoittaa. Näes, minä..."

"Mitä!" huudahti ajuri. -- "Ette kai aio...?"

"Juuri sitä minä aion. Tässä on huivisi. _Minä_ kirjoitan
_sinulle_ siitä."

Matti seisahtui puoliväliin siltaa.

"Se ei voi kestää ilmanalaa!" huusi hän takaisin. "Ellette keritse sitä
helteiden tullen!"

Silta hinattiin laivaan. _Aurora_ kääntyi virran partaalta. Weedon
Scott heilutti vielä kerran jäähyväisiksi. Sitten hän kääntyi ja
kumartui Valkohampaan puoleen, joka seisoi hänen vierellään.

"No, murise nyt, hitto vie, murise nyt", hän sanoi taputellen sen päätä
ja raaputtaen lakoon taipuvia korvia.




KAHDESKOLMATTA LUKU.

Etelässä.


Valkohammas astui laivasta maihin San Franciscossa. Sen valtasi
kauhistus. Syvällä sielussaan, syvemmällä ajatustoimintaa tai tietoista
mieltämistä, se oli yhdistänyt voiman ja jumaluuden. Eivätkä valkoiset
miehet olleet koskaan ennen tuntuneet niin ihmeteltäviltä jumalilta
kuin nyt, sen astellessa San Franciscon liukasta kiveystä. Hirsimajojen
sijaan oli tullut jättiläisrakennuksia. Kadut olivat tulvillaan vaaroja
-- vankkureita, vaunuja, automobiileja; isot hevoset kiskoivat
ponnistellen suunnattomia laatikoita, ja hirvittävät raitiovaunut
kulkivat toitotellen ja kilistellen, kiljuen herkeämättä, uhkaavasti
kuten ilvekset pohjolan metsissä.

Kaikki tämä oli voiman ilmausta. Kaikessa tässä, sen takana oli
ihminen, halliten ja ohjaten, osoittaen kuten ennenkin vallitsevansa
kaikkea. Se oli suunnatonta, huumaavaa. Valkohampaan valtasi pelko.
Kuten se penikkana oli saanut tuta pienuutensa ja mitättömyytensä, kun
se ensin saapui korvesta Ison Majavan kylään, niin se nytkin tunsi
itsensä vähäpätöiseksi, vaikka olikin kooltaan täysikasvuinen ja
parhaissa voimissaan. Ja miten paljon jumalia olikaan! Niiden vilinä
sai sen aivan pyörälle. Ryske kaduilla huumasi sen korvia. Tuo
suunnaton ja loputon vilinä ja liike pani sen aivan ymmälleen.
Selvemmin kuin ennen se tunsi olevansa riippuvainen isännästään, jonka
kintereillä se seurasi kaikkialle, jättämättä häntä hetkeksikään
näkyvistä.

Mutta Valkohampaalle kaupunki jäi vain painajaiseksi, ikäänkuin pahaksi
uneksi, joka kiusasi sitä vielä kauan sen nukkuessa. Isäntä vei sen
tavaravaunuun ja kytki nurkkaan keskelle matkalaukku-kasoja. Siellä
vallitsi muuan tanakka, jäntevä jumala pitäen kovaa melua, heitellen
arkkuja ja laatikkoja, raahaten niitä sisään ovesta ja kasaten
röykkiöiksi tai lennättäen niin, että ryskyi ulos toisille jumalille,
jotka niitä odottelivat.

"Hyvä että tulitte", murisi vaunun jumala tuntia myöhemmin, kun Weedon
Scott ilmestyi ovelle. "Teidän koiranne ei anna minun koskea
sormellanikaan teidän tavaroihinne."

Valkohammas pääsi ulos vaunusta. Se oli ymmällään. Painajais-kaupunki
oli kadonnut. Vaunu oli sille ollut vain tavallinen huone, ja kun se
oli käynyt sisään, se oli ollut keskellä kaupunkia. Väliajalla kaupunki
oli hävinnyt. Sen hälinä ei enää huumannut sen korvia. Edessä levisi
hymyilevä maalaismaisema, päivänpaisteessa kylpien rauhallisena ja
raukeana. Mutta sillä oli vähän aikaa ihmetellä muutosta. Se mukautui
siihen kuten kaikkiin muihinkin jumalien arvaamattomiin tekoihin.
Sellainen oli näiden tapa.

Ulkona odottivat vaunut. Muuan mies ja nainen lähestyi isäntää. Naisen
kädet ojentuivat ja kietoutuivat isännän kaulaan -- se oli vihamielinen
liike. Seuraavassa tuokiossa Weedon Scott oli riuhtautunut vapaaksi
syleilystä ja käynyt käsiksi Valkohampaaseen, joka oli muuttunut
äriseväksi, raivoavaksi paholaiseksi.

"Ei mitään hätää, äiti", sanoi Scott pidätellen Valkohammasta ja
rauhoitellen sitä. "Se luuli, että sinä aioit tehdä minulle pahaa, eikä
voinut sietää sitä. Ei mitään hätää -- kyllä se pian oppii."

"Ja sillä välin minun sallittaneen rakastaa poikaani, kun hänen
koiransa ei ole saapuvilla", sanoi rouva nauraen, vaikka värisikin
pelosta kalpeana.

Hän katsahti Valkohampaaseen, joka ärisi karvat pörrössä ja tuijotti
kiukkuisena.

"Sen täytyy oppia, ihan paikalla", virkkoi Scott. Hän puheli lempeästi
Valkohampaalle, kunnes tämä oli tyyntynyt; sitten hänen äänensä muuttui
lujaksi. "Alas, poika! Alas paikalla!"

Tämä oli isännän opettama temppu, ja Valkohammas totteli, joskin
vastahakoisena ja äreänä.

"No nyt, äiti."

Scott levitti käsivartensa, mutta piti silmällä Valkohammasta.

"Alas!" hän varoitti. "Alas!"

Äänetönnä, karvojaan pörröttäen Valkohammas painui kyyrysilleen maahan
ja tarkasteli, kuinka tuo vihamielinen liike uudistui. Mutta siitä ei
koitunut vauriota sen enempää kuin oudon miesjumalan syleilystä, joka
nyt seurasi. Sitten laukut nostettiin vaunuihin, oudot jumalat ja
isäntä kapusivat perässä, ja Valkohammas seurasi ajavia, milloin
valppaana jäljessä pysytellen, milloin hevosille ärhennellen, että se
oli saapuvilla pitämässä huolta, ettei vahinkoa koituisi jumalalle,
jota ne niin nopeasti kuljettivat eteenpäin.

Viidentoista minuutin kuluttua vaunut kääntyivät kivipatsaisesta
portista kujaan, jota kahden puolen reunustivat pähkinäpuut muodostaen
lehvillään katoksen sen yli. Molemmin puolin levisi nurmikkoa, jonka
avarasta pinnasta siellä ja täällä kohosi iso, tukevaoksainen tammi.
Jonkun matkan päässä loisti päivän paahtamia niittyjä ruskeina ja
kellertävinä, eroten huomattavasti tuon hoidetun nurmikon tuoreesta
vehreydestä; ja uloimpana oli ruskeita kukkuloita ja rinnelaitumia.
Nurmikon toisessa päässä, missä laakson reuna kohosi ensimmäiseksi
kummuksi, sijaitsi isokuistinen, moniakkunainen talo.

Paljon ei Valkohampaalla ollut tilaisuutta tarkastella tätä. Tuskin
vaunut olivat ennättäneet talon alueelle, kun sen kimppuun kävi
kirkassilmäinen, teräväkuonoinen lammaskoira perin kiukkuisena ja
harmistuneena. Se työntyi isännän ja Valkohampaan väliin sulkien tältä
tien. Valkohammas ei ärissyt varoittaen, mutta karvat nousivat pystyyn,
kun se teki äänettömän kuolettavan hyökkäyksensä. Tämä hyökkäys
keskeytyi. Se pysähtyi hullunkurisen äkisti, jarruttaen vauhtiaan
jäykin etujaloin, melkein istuutuen pakaroilleen, niin kiihkeästi se
halusi välttää joutumasta tekemisiin koiran kanssa, jonka kimppuun
se oli hyökkäämäisillään. Tämä oli naaras, ja rodun laki asetti
suoja-aidan niiden välille. Tunkeilijan ahdistaminen olisi ollut
vaiston loukkaamista.

Mutta lammaskoiran laita oli toisin. Sillä ei ollut mitään sellaista
vaistoa, se kun oli naaras. Toiselta puolen, ollen lammaskoira, se
tunsi vaistomaisesti tavattoman voimakasta pelkoa erämaata ja varsinkin
sutta kohtaan. Valkohammas oli sen mielestä susi, perinnöllinen rosvo,
joka oli tuhonnut sen laumoja siitä alkaen, kuin joku sen hämäristä
esivanhemmista oli ensinnä vartioinut lampaita. Ja kun toinen nyt
luopui hyökkäyksestä ja jarrutti kosketusta välttääkseen, se kävi itse
kimppuun, Valkohammas ärisi tahtomattaan tuntiessaan naaraan
hampaiden iskevän hartioihinsa, mutta ei yrittänytkään vahingoittaa
vastustajaansa. Se astui takaisin itsetietoisuudesta jäykkäjalkaisena
ja koetti kiertämällä päästä ohitse. Se yritti sieltä ja täältä,
kaarteli ja kääntyili. Naaras oli aina tiellä.

"Tänne, Collie!" kutsui outo mies vaunuista.

Weedon Scott nauroi.

"Anna olla, isä. Valkohampaan täytyy oppia paljon uutta, ja se on
parasta alkaa nyt heti. Kyllä se mukautuu."

Vaunut vierivät edelleen, ja yhä Collie salpasi Valkohampaalta tien.
Tämä koetti juoksemalla sivuuttaa sen, kääntyi tieltä ja kiersi
nurmikkoa pitkin; mutta se juoksi sisempää ja pienempää kehää ja oli
aina edessä kiiltävine hampaineen. Valkohammas kiersi takaisin, livahti
tien poikki toiselle nurmikolle, mutta jälleen naaras pakotti sen
pyörtämään takaisin.

Vaunut kuljettivat isäntää pois. Valkohammas erotti ne vilahdukselta,
kun ne katosivat puiden joukkoon. Tilanne oli toivoton. Se koetti
kiertää vielä kerran, naaras seurasi nopeasti. Ja silloin Valkohammas
kääntyi äkisti päin, turvautuen vanhaan temppuunsa. Se iski vastaan
koko hartian väellä, niin että toinen lensi kumoon; ja niin nopeasti
oli naaras juossut, että se nyt kieri edelleen milloin selällään,
milloin kyljellään, raapien hiekkaa kynsillään ja kiljuen kimakasti
loukattua ylpeyttään ja suuttumustaan.

Valkohammas ei odottanut. Tie oli vapaa, eikä se ollut halunnutkaan
enempää. Naaras pyyhälsi perässä yhtämittaa kiljuen. Nyt tie oli suora,
ja kun oli kysymyksessä todellinen juoksu, ei Valkohampaan tarvinnut
pelätä kilpailijoita.

Naaras juoksi raivoisasti, parhaansa ponnistaen, osoittaen joka
loikkauksella jännittävänsä kaikki voimansa; ja kaiken aikaa
Valkohammas kiiti tasaisesti edelleen, äänettömästi, ponnistuksetta,
liukuen aaveen tavoin pitkin maanpintaa.

Kiertäessään rakennuksen ympäri pääoven luo se saavutti vaunut. Ne
olivat pysähtyneet, ja isäntä laskeutui parhaillaan maahan. Tällöin,
yhä juosten täyttä laukkaa, Valkohammas havaitsi äkisti jonkun
hyökkäävän sivulta. Muuan hirvikoira karahti sen kimppuun. Valkohammas
koetti asettua puolustautumaan, mutta vauhti oli liian kova ja koira
liian lähellä. Tämä törmäsi kylkeen, ja niin ankara ja odottamaton oli
tämä liike, että Valkohammas kellahti maahan ja kieri ympäri. Ylös
ennättäessään se oli oikea häijyyden perikuva -- korvat taaksepäin
luimussa, huulet irvissä, nenä rypyssä se louskautti yhteen hampaansa
ollen jo saamaisillaan kiinni koiran pehmeästä kurkusta.

Isäntä juoksi kohti, mutta oli liian kaukana, ja nyt sai Collie kunnian
tuon toisen koiran hengen pelastamisesta. Juuri kuin Valkohammas oli
hyökkäämäisillään iskeäkseen kuolettavasti, Collie saapui paikalle. Se
oli tullut petetyksi ja hävinnyt juoksussa, puhumattakaan siitä, että
se oli muitta mutkitta pantu hiekassa kierimään, ja nyt se tuli kuin
pyörremyrsky, puhisten loukattua arvontuntoa, oikeutettua raivoa ja
vaistomaista vihaa tuota korven rosvoa kohtaan. Se iski suoraa kohti,
kun Valkohammas juuri oli hyppäämässä, ja jälleen tämä lensi kumoon ja
kieriskeli maassa.

Seuraavassa tuokiossa isäntä oli paikalla ja piteli toisella kädellä
Valkohammasta, hänen isänsä komentaessa koiria tiehensä.

"Kylläpä täällä otetaan lämpimästi vastaan yksinäinen susi parka",
sanoi isäntä Valkohampaan tyyntyessä hänen hyväilyistään. "Koko
elämänsä aikana sen tiedetään vain kerran menettäneen tasapainonsa, ja
nyt se on isketty kumoon kaksi kertaa puolessa minuutissa."

Vaunut olivat vierineet pois, ja talosta oli tullut ulos lisää outoja
jumalia. Toiset näistä seisoivat kunnioittavasti etäällä, mutta kaksi
naista uudisti tuon vihamielisen liikkeen kietoen kätensä isännän
kaulaan. Valkohammas alkoi kuitenkin sietää sitä. Eihän siitä näyttänyt
tulevan mitään vahinkoa, eivätkä jumalien synnyttämät äänet olleet
ensinkään vihamielisiä. Nämä jumalat koettivat myöskin lähennellä
Valkohammasta, mutta se varoitteli niitä äristen, ja samoin teki isäntä
sanoin. Tällöin Valkohammas painautui tiukasti isäntänsä jalkoihin, ja
tämä taputteli sitä vakuuttavasti päähän.

Kun hirvikoiralle oli huudettu: "Dick! Alas, poika!" se oli noussut
portaita ja laskeutunut kuistin toiselle puolelle, yhä muristen ja
äreänä vahtien tulokasta. Collien oli ottanut huostaansa muuan
naisjumalista, joka kietoi kätensä sen kaulaan ja taputteli ja hyväili
sitä. Mutta Collie oli perin ymmällään, se vinkui levottomana, oli
raivoissaan, kun tuon suden sallittiin olla saapuvilla, ja aivan varma
siitä, että jumalat tekivät erehdyksen.

Kaikki jumalat lähtivät nousemaan portaita taloon, Valkohammas seurasi
isäntänsä kintereillä. Dick ärisi kuistilla, ja Valkohammas pörrötti
portailla karvojaan ja ärisi takaisin.

"Otetaan Dick sisään, ja jätetään nuo molemmat tappelemaan", ehdotti
Scottin isä.

"Kyllä niistä sen jälkeen tulee ystävykset."

"Silloin Valkohampaan täytyy ystävyytensä osoitukseksi surra muita
enemmän hautajaisissa", sanoi isäntä nauraen.

Vanhempi Scott katsoi epäillen, ensin Valkohammasta, sitten Dickiä ja
lopuksi poikaansa,

"Tarkoitat, että...?"

Weedon nyökkäsi.

"Juuri sitä minä tarkoitan. Dick heittäisi henkensä minuutin,
viimeistään kahden kuluessa."

Hän kääntyi Valkohampaan puoleen.

"Tule tänne, susi. Sinun on parasta pysyä sisällä."

Valkohammas astui portaita ylös ja kuistin poikitse jäykkäjalkaisena,
häntä kankeana, pitäen silmällä Dickiä sivuhyökkäyksen varalta ja ollen
samalla valmis ottamaan vastaan tuntemattoman, tulipa tämä sitten
kuinka hurjana tahansa sen kimppuun talon sisästä. Mutta mitään
peloittavaa ei hyökännyt esiin; ja päästyään sisälle se tutki paikat
huolellisesti löytämättä mitään. Sitten se laskeutui tyytyväisenä
murahtaen isännän jalkojen juureen tarkastellen kaikkea, mitä tapahtui,
alati valmiina hypähtämään pystyyn ja tappelemaan henkensä puolesta
niitä kauhuja vastaan, joiden se tunsi väijyvän tässä satimen
kaltaisessa talossa.




KOLMASKOLMATTA LUKU.

Jumalan kotona.


Valkohammas oli jo luonnostaan mukautuvainen, mutta lisäksi se
oli liikkunut laajalti ja tunsi mukautumisen merkityksen ja
tarpeellisuuden. Täällä Sierra Vistassa, tuomari Scottin talossa, se
alkoi nopeasti kotiutua. Koirista ei ollut sen enempää haittaa. Ne
tiesivät etelän jumalien tavat paremmin kuin se, ja niiden silmissä se
oli kohonnut arvossa seuratessaan jumalia taloon. Tosin se oli susi, ja
tämä tapaus oli ennenkuulumaton, mutta jumalat olivat antaneet sille
oikeuden olla saapuvilla, ja niiden, jumalien koirain, oli siis
hyväksyttävä tämä oikeus.

Dickin täytyi ensin suoriutua muutamista jäykistä muodollisuuksista, ja
tämän jälkeen se tyynesti hyväksyi Valkohampaan taloon kuuluvaksi. Jos
Dick olisi saanut määrätä, olisi niistä tullut ystävykset, mutta
ystävyys ei miellyttänyt Valkohammasta. Muuta se ei vaatinut toisilta
koirilta, kuin että ne jättivät sen rauhaan. Koko ikänsä se oli
pysytellyt erillään heimolaisistaan, ja sitä se nytkin halusi. Dickin
lähentelemiset kiusasivat sitä, joten se karkoitti tämän äristen.
Pohjolassa se oli oppinut, että isännän koirat oli jätettävä rauhaan,
eikä se nytkään unohtanut tuota asiaa. Mutta se oli arka myöskin omasta
yksinäisyydestään ja oli niin kylmä Dickiä kohtaan, että tuo
hyväluontoinen eläin lopulta jätti sen omilleen eikä välittänyt siitä
juuri sen enempää kuin tallin ovesta.

Niin ei ollut Collien laita. Se oli hyväksynyt Valkohampaan, koska
jumalat niin tahtoivat, mutta ei sen siitä syystä tarvinnut jättää tätä
rauhaan. Sen olemukseen oli kutoutuneena muisto lukemattomista
rikoksista, joita tämä heimolaisineen oli tehnyt sen esivanhempia
vastaan. Rosvottuja lammaskatraita ei käynyt unohtaminen päivässä eikä
sukupolvessakaan. Kaikki tämä kannusti Collie'a kostamaan. Se ei voinut
käydä kimppuun jumalien läsnä ollessa, koska ne suvaitsivat tuota
sutta, mutta tämä ei estänyt sitä katkeroittamasta tuon ilkiön elämää
monella muulla tapaa. Niiden välillä vallitsi ikivanha vaino, ja se
puolestaan aikoi kyllä pitää huolen siitä, että tuo toinen saisi sen
tuta.

Niin Collie käytti edukseen sukupuoltaan kohdellen Valkohammasta
perin pahoin. Vaisto esti käymästä naaraan kimppuun, ja tämän
itsepintaisuuden vuoksi oli mahdotonta syrjäyttää sitä kokonaan. Kun
Collie kävi kimppuun, Valkohammas käänsi turkin suojeleman olkansa
alttiiksi sen teräville hampaille ja kulki tiehensä jäykkäjalkaisena ja
arvokkaana. Tämän ahdistellessa liian ankarasti sen oli pakko kiertää
kehässä olkapää vainoojalla alttiina, pää pois kääntyneenä ja silmissä
kärsiväinen ja kiusaantunut ilme. Toisinaan kuitenkin takajalkoihin
osuva puraisu joudutti sen peräytymistä ja teki lopun juhlallisuudesta.
Mutta yleensä sen onnistui pysyä arvokkaana. Se koetti niin paljon kuin
mahdollista olla huomaamatta naarasta ja pysytellä loitolla siitä.
Nähdessään tai kuullessaan Collien tulevan se nousi ja asteli tiehensä.

Paljon oli Valkohampaalla muissakin asioissa oppimista. Elämä
pohjolassa oli mitä yksinkertaisinta verrattuna Sierra Vistan
monimutkaisiin olosuhteisiin. Kaikkein ensinnä sen oli opittava
tuntemaan isännän perhe. Tähän se oli tavallaan valmistunut. Kuten
Mit-sa ja Klu-Kutsh olivat kuuluneet Isolle Majavalle, saaden osansa
hänen ravinnostaan, tulestaan ja vaipoistaan, siten nyt kaikki Sierra
Vistan asujamet kuuluivat sen isännälle.

Mutta tässä oli paljon erilaisuutta. Sierra Vista oli paljoa suurempi
kuin Ison Majavan kota. Täällä oli useita henkilöitä. Oli tuomari Scott
ja hänen vaimonsa, isännän kaksi sisarta, Beth ja Mary, hänen vaimonsa
Alice ja näiden lapset, Weedon ja Maud, neljän ja kuuden vuotiaita
palleroita. Kukaan ei voinut kertoa sille näistä ihmisistä, ja
sukulaisuudesta ja verisiteistä se ei tietänyt mitään eikä koskaan
saattanutkaan oppia tietämään. Silti se sai pian selville, että kaikki
nämä kuuluivat isännälle. Tekemällä sitten joka tilaisuudessa
havaintoja, tutkimalla liikkeitä, puhetta, vieläpä äänen sävyäkin se
oppi verkalleen tajuamaan, kuinka lähellä kukin näistä oli isäntää ja
missä määrin hän nautti tämän suosiota. Ja tämän mittakaavan mukaan
Valkohammas kohteli kutakin. Mihin isäntä pani arvoa, se oli sillekin
arvokasta; mikä isännälle oli rakasta, sitä Valkohammaskin helli ja
suojeli tarkoin.

Niin oli molempien lasten laita. Kaiken ikänsä se oli tuntenut
vastenmielisyyttä lapsia kohtaan. Se vihasi ja pelkäsi niiden käsiä.
Intiaanikylässä se oli saanut ankaria kokemuksia heidän julmuudestaan.
Kun Weedon ja Maud ensinnä lähestyivät, se ärisi varoittaen ja näytti
perin kiukkuiselta. Isäntä silloin lyönnein ja ankarin sanoin pakotti
sen alistumaan heidän hyväiltäväkseen, mutta se murisi murisemistaan
noiden pienten käsien alla, eikä siinä murinassa ollut mitään
kuhertavaa sävyä. Myöhemmin se havaitsi, että isäntä pani suuren arvon
poikaan ja tyttöön. Silloin ei tarvittu enää lyöntejä eikä kovia
sanoja, jotta nämä saisivat sitä taputella.

Kuitenkaan Valkohammas ei ollut koskaan kovin hellä. Se antautui
isännän lasten valtaan suopeasti, vaikka ei osannutkaan peitellä
vastenmielisyyttään; se sieti heidän hyväilyjään kuten potilas
tuskallisen leikkauksen. Kun se ei saattanut sietää kauempaa, se nousi
ja tallusteli päättäväisenä tiehensä. Mutta ajan vieriessä se oppi
vähitellen pitämään lapsista. Tätä se ei kuitenkaan osoittanut
huomattavasti. Se ei käynyt heidän luokseen. Mutta se ei enää mennyt
tiehensä nähdessään heidät, vaan odotti heidän saapuvan luo. Ja lopulta
havaittiin, että sen silmiin tuli tyytyväinen ilme, kun se näki heidän
lähestyvän, ja se katseli heidän jälkeensä omituisen kaihomielisesti,
kun he lähtivät sen luota muihin huvituksiin.

Kaikki tämä tapahtui kehityksen kautta ja vei aikaa. Lasten jälkeen se
pani eniten arvoa tuomari Scottiin. Tähän oli luultavasti kaksikin
syytä. Ensinnäkin hän oli isännälle ilmeisesti erittäin kallisarvoinen,
ja toiseksi hän oli niin rauhallinen. Valkohammas makasi mielellään
hänen jalkojensa juuressa avarassa kuistissa, kun hän lueskeli
sanomalehtiään, silloin tällöin suoden Valkohampaalle katseen tai sanan
-- ne olivat vaarattomia todisteita siitä, että hän huomasi
Valkohampaan olemassaolon. Mutta näin oli laita vain silloin, kun
isäntä ei ollut saapuvilla. Isännän ilmestyessä kaikki muut lakkasivat
olemasta Valkohampaaseen nähden.

Valkohammas salli kaikkien perheenjäsenten hyväillä ja suostutella
itseään; mutta se ei antanut niille koskaan yhtä paljon kuin isännälle.
Ei mikään hyväily heidän puoleltaan saanut rakkauden nurinaa kohoamaan
sen kurkkuun, ja kuinka paljon he koettivatkin, ei se koskaan
piilottanut päätään heidän kainaloonsa. Tämän alistumisen ja ehdottoman
luottamuksen ilmauksen se säästi vain isännän varalle. Itse asiassa se
ei koskaan pitänytkään perheen jäseniä muuna kuin isännän omaisuutena.

Varhain oli Valkohammas myöskin oppinut erottamaan perheen ja talon
palvelusväen toisistaan. Palvelijat sitä pelkäsivät, ja se puolestaan
suvaitsi vain olla käymättä heidän kimppuunsa, koska se piti heitäkin
isännän omaisuutena. Heidän ja Valkohampaan välillä vallitsi aseellinen
rauha -- ei muuta. He keittivät isännälle ja pesivät astiat ja tekivät
muita töitä samoinkuin Matti Klondikessa. He kuuluivat, sanalla sanoen,
talouteen.

Vielä enemmän oli Valkohampaalla opittavaa talon ulkopuolella. Isännän
valtakunta oli laaja, mutta rajansa oli silläkin. Itse alue päättyi
maantiehen; ulkopuolella oli kaikkien jumaliin yhteistä omaisuutta.
Sitten oli toisten aitojen sisäpuolella toisten jumalain erityisiä
alueita. Näitä seikkoja oli lukemattomia lakeja määräilemässä; mutta se
ei taitanut jumalain puhetta, eikä sillä ollut muutakaan keinoa
perehtyä niihin kuin kokemus. Se totteli luontaisia vaistojaan, kunnes
ne veivät sen rikkomaan jotain lakia. Tehtyään sen muutamia kertoja se
oppi lain ja noudatti sitä sen perästä.

Mutta suurimpana tekijänä sen kasvatuksessa oli läimäys isännän kädestä
ja tämän hillitsevä ääni: Valkohampaan suuren rakkauden takia isännän
lyönnit tekivät paljon kipeämpää kuin yksikään Ison Majavan tai
Kauno-Smithin antama selkäsauna. Tämä oli kivistänyt vain ruumista;
mieli oli yhä raivonnut kukistumattomana. Isännän lyönnit olivat aina
liian kevyet ruumista satuttaakseen. Ja kuitenkin ne tunkeutuivat
syvemmälle. Ne ilmaisivat isännän mielipahaa, ja Valkohampaan mieli
kärsi niistä.

Mutta lyönteihin tarvitsi harvoin turvautua. Isännän ääni teki
riittävän vaikutuksen. Siitä Valkohammas tiesi, tekikö se oikein vai
väärin. Sen mukaan se menetteli ja käyttäytyi. Se oli kompassi, jonka
mukaan se suuntasi kulkunsa ja oppi tuntemaan uuden maan ja elämän
tavat.

Pohjolassa oli koira ainoa kesytetty eläin. Kaikki muut eläimet elivät
villeinä erämaassa ja olivat jokaisen koiran laillista saalista, mikäli
eivät olleet ylen peloittavia. Kaiken ikänsä oli Valkohammas rosvoillut
toisia luontokappaleita ravinnokseen. Sen mieleen ei juolahtanut, että
etelässä oli laita toisin. Mutta tämän se sai oppia varhain Santa
Claran laaksossa eläessään. Astellessaan eräänä aikaisena aamuna talon
ympäri se kohtasi kanan, joka oli lähtenyt karkuteille tarhastaan.
Vaisto kehoitti Valkohammasta syömään sen. Pari loikkausta, välähdys,
pelästynyt parahdus, ja seikkaileva lintu oli sen hampaissa. Se oli
rotukana, lihava ja muheva; ja Valkohammas nuoli huuliaan ja päätteli,
että sellainen ravinto oli hyvää.

Myöhemmin samana päivänä se tapasi toisen eksyneen kanan lähellä
tallia. Eräs rengeistä juoksi nyt pelastamaan lintua. Hän ei tuntenut
Valkohampaan sukuperää, joten hän otti aseeksi vain ohuen ruoskan. Ensi
sivalluksesta Valkohammas heitti kanan sikseen ja kääntyi miestä kohti.
Sauva olisi saanut sen pysähtymään, mutta ei ruoska. Ääneti,
häikäilemättä se otti vastaan toisen sivalluksen eteenpäin
rynnätessään, ja kun se hypähti rengin kurkkua tavoitellen, tämä
kirkaisi: Herra Jumala! ja hoiperteli taaksepäin. Hän pudotti piiskan
ja suojeli kurkkuaan käsivarsin. Seurauksena oli, että hänen
käsivartensa repeytyi luuhun asti.

Mies pelästyi suunnattomasti. Häneen ei vaikuttanut niin suuresti
Valkohampaan hurjuus kuin sen äänettömyys. Yhä suojellen kurkkuaan ja
kasvojaan verta vuotavalla käsivarrellaan hän koetti peräytyä talliin.
Ja pahoin hänen olisi käynyt, ellei Collie olisi ilmestynyt
näyttämölle. Nyt tämä pelasti rengin, kuten ennen Dickin. Hurjan
raivoisana se syöksyi Valkohampaan kimppuun. Se oli ollut oikeassa. Se
oli tietänyt paremmin kuin nuo sokeat jumalat. Koko sen epäluulo oli
ollut oikeutettua. Tässä tuo vanha rosvo nyt oli entisine temppuineen.

Renki pääsi pakenemaan talliin, ja Valkohammas peräytyi Collien
terävien hampaiden tieltä tai tarjosi niille hartiansa ja pyöri
pyörimistään. Mutta Collie ei herennyt, kuten sen tapana oli sopivan
kurituksen annettuaan. Päinvastoin, se kävi joka hetki yhä
kiihkeämmäksi, kunnes Valkohammas lopulta heitti arvokkuuden ja pakeni
peittelemättä naaraan kynsistä ketojen poikki.

"Sen täytyy oppia jättämään kanat rauhaan", sanoi isäntä. "Mutta minä
en voi ruveta sitä opettamaan, ennenkuin tapaan sen itse teossa."

Kaksi päivää myöhemmin tämä tapahtui, mutta paljon suuremmassa
mittakaavassa kuin isäntä oli aavistanut. Valkohammas oli tarkannut
huolellisesti kanatarhaa ja sen eläjien tapoja. Kun nämä olivat
asettuneet yöpuulle, se kapusi eräälle hirsiläjälle. Sen huipulta se
pääsi kanahuoneen katolle, kiipesi harjan ylitse ja hyppäsi tarhaan.
Hetkistä myöhemmin se oli jo kanakopissa, ja sitten alkoi teurastus.

Kun isäntä aamulla astui kuistille, hänen katseensa kohtasi ensiksi
viisikymmentä valkoista Leghorn-kanaa, jotka renki oli asettanut
kauniiseen riviin. Hän vihelsi itsekseen hiljaa, alussa hämmästyneenä,
sitten ihaillen. Myöskin hänen katseensa kohtasi Valkohampaan, mutta
tässä ei ilmennyt vähintäkään häpeän tai syyllisyyden merkkiä. Se
esiintyi ylpeänä, ikäänkuin olisi suorittanut kiitettävän ja ansiokkaan
teon. Isännän huulet puristuivat lujasti yhteen, kun hän havaitsi
olevan välttämätöntä ryhtyä tuohon ikävään työhön. Sitten hän puheli
ankarasti tiedottomalle pahantekijälle, ja hänen äänessään oli vain
suuttumusta. Myöskin hän painoi Valkohampaan kuonon kiinni surmattuihin
kanoihin ja löi sitä samalla tuntuvasti.

Sen koommin ei Valkohammas enää käynyt kanatarhassa rosvoamassa. Tämä
oli vastoin lakia, ja se oli oppinut lain. Sitten isäntä vei sen
kanatarhaan. Kun Valkohammas näki elävän ravinnon tepastelevan
ympärillään ja aivan nenänsä edessä, se tunsi vaistomaisen halun
hyökätä kimppuun. Se totteli vaistoa, mutta isännän ääni hillitsi sen.
Puoli tuntia asteltiin niin kanatarhassa. Aika ajoin vaisto valtasi
Valkohampaan, ja joka kerta, kun se totteli tätä, isännän ääni hillitsi
sen. Siten se oppi lain, ja ennenkuin se lähti kanojen alueelta, se oli
oppinut kokonaan unohtamaan niiden olemassaolon.

"Kanavarasta ei voi koskaan parantaa." -- Tuomari Scott pudisti
alakuloisena päätään aamiaispöydässä, kun hänen poikansa kertoi, miten
hän oli Valkohammasta opettanut. -- "Kun ne kerran saavat sen tavan ja
pääsevät veren makuun..." Hän pudisti jälleen alakuloisena päätään.

Mutta Weedon Scott ei ollut samaa mieltä.

"Kuulkaapas nyt, mitä minä teen", hän virkkoi lopulta. "Minä suljen
Valkohampaan koko iltapäiväksi kanojen joukkoon."

"Mutta ajattelehan toki kanoja", vastusteli tuomari.

"Ja sen lisäksi", jatkoi poika, "minä maksan sinulle yhden dollarin
jokaisesta kanasta, jonka se surmaa."

"Mutta sinun pitäisi määrätä isällekin uhkasakko", ehätti Beth
sanomaan.

Sisar kannatti häntä, ja koko pöytäseurue ilmaisi hyväksymisensä.
Tuomari Scott nyökäytti päätään myöntymyksen merkiksi.

"No hyvä!" -- Weedon Scott mietti hetkisen. -- "Ja jos Valkohammas ei
ole iltapäivän mentyä vahingoittanut ainoatakaan kanaa, silloin sinun
on sanottava sille jokaiselta kymmeneltä minuutilta, jonka se on
viettänyt tarhassa: 'Valkohammas, sinä olet viisaampi kuin minä
luulin!' ja sanottava se vakavasti ja verkalleen, ikäänkuin istuisit
lakituvassa tuomiota julistamassa."

Perheen jäsenet vahtivat tapahtumaa piilopaikoista. Mutta kun isäntä
oli sulkenut Valkohampaan kanatarhaan ja itse poistunut, tämä laskeutui
pitkäkseen ja kävi nukkumaan. Kerran se nousi juomaan kaukalosta.
Kanoihin se ei kiinnittänyt ensinkään huomiotaan. Sen puolesta ne
olivat aivan olemattomia. Kello neljältä se teki aimo loikkauksen,
pääsi niin kanakopin katolle ja hyppäsi sieltä maahan ulkopuolelle,
lähtien vakavana astumaan taloa kohti. Se oli voittanut. Ja kuistilla
tuomari Scott, istuen Valkohampaan edessä, lausui koko perheen riemuksi
verkalleen ja juhlallisesti kuusitoista kertaa: "Valkohammas, sinä olet
viisaampi kuin minä luulin."

Mutta lakeja oli niin paljon, että Valkohammas joutui ymmälleen ja
monasti häpeäänkin. Sen täytyi oppia, ettei käynyt koskeminen kanoihin,
jotka olivat toisten jumalain omaisuutta. Myöskin oli kissat, kaniinit
ja kalkkunat jätettävä rauhaan. Kun se oli oppinut lain vain osaksi,
sillä oli se käsitys, että kaikki elävät oliot täytyi jättää rauhaan.
Niinpä saattoi viiriäinen vahinkoa kärsimättä lehahtaa lentoon sen
kuonon edestä. Jännittyneenä ja innosta ja halusta väristen se hillitsi
kuitenkin vaistonsa ja seisoi hiljaa. Se totteli jumalain tahtoa.

Kun se sitten eräänä päivänä oli jälleen laitumella, se näki Dickin
säikyttävän esiin jäniksen ja lähtevän ajamaan sitä takaa. Isäntä itse
katseli ajoa eikä käynyt sitä estämään. Päinvastoin hän usutti
Valkohammastakin yhtymään ajoon. Siten tämä oppi, että jänikset eivät
olleet rauhoitettuja. Lopulta se taisi koko lain. Sen ja kotieläinten
välillä ei saanut vallita mitään vihollisuutta. Ellei syntynytkään
ystävyyttä, täytyi olla ainakin rauhassa riiden kanssa. Mutta toiset
eläimet -- oravat, viiriäiset ja jänikset -- olivat erämaan eläjiä,
jotka eivät olleet alistuneet koskaan ihmisen valtaan. Niitä sai
jokainen koira vapaasti ahdistaa. Jumalat suojelivat vain kesyjä, ja
kesyjen kesken oli tappaminen kielletty. Jumalat pitivät vallassaan
alamaistensa elämän ja kuoleman, ja he olivat kateellisia vallastaan.

Pohjolan yksinkertaisiin oloihin verrattuna elämä Santa Claran
laaksossa oli perin monimutkaista. Etupäässä nuo sivistyksen sotkuisat
muodot vaativat hilliytymistä, pidättymistä -- ryhtiä, joka oli yhtä
hienorakenteista kuin ilmassa leijuvat lukin seitit ja samalla kestävää
kuin teräs. Tuhat muotoa oli elämällä, ja Valkohammas havaitsi, että
sen täytyi olla valmis kohtaamaan kaikkia. Kun se lähti kaupunkiin, San
Joséhen, juosten rattaiden jäljessä tai harhaillen pitkin katuja, kun
rattaat olivat seisahtuneet, elämä vyöryi sen ohitse syvänä, vuolaana
ja vaihtelevana, alituisesti ärsyttäen sen aistimia, vaatien äkillistä
ja loputonta mukautumista ja vastaavaisuutta ja pakottaen melkein aina
tukahduttamaan luonnolliset vaistot.

Kaupungissa oli lihamyymälöitä, joissa liha riippui yltämän päässä.
Tähän lihaan ei saanut koskea. Taloissa, joissa isäntä kävi, oli
kissoja, eikä niihinkään saanut kajota. Ja kaikkialla oli koiria, jotka
ärisivät sille ja joiden kimppuun ei saanut käydä. Ja sitten oli
katukäytävillä tulvinaan ihmisiä, joiden huomion se veti puoleensa. Ne
seisahtuivat sitä katselemaan, osoittivat sitä toisillensa, tutkivat,
puhelivat sille ja, mikä oli kaikkein pahinta, taputtelivat sitä. Ja
tätä vaarallista kosketusta sen täytyi sietää. Mutta se saavutti tämän
kärsivällisyyden; kehittyipä se vieläkin pitemmälle: herkesi olemasta
hullunkurinen ja itsetietoinen. Ylevällä tavalla se otti vastaan noiden
lukemattomien vieraiden jumalain huomion. Se alentui hyväksymään heidän
alentuvaisuutensa. Kuitenkin oli siinä jotain, mikä esti käymästä liian
tuttavalliseksi. He taputtivat sen päätä ja kulkivat edelleen, ollen
mielissään omasta rohkeudestaan.

Mutta kaikki ei ollut Valkohampaalle niin helppoa. Juostessaan
rattaiden perässä San Josén laitapuolella se kohtasi joukon
pikkupoikia, jotka alinomaa heittelivät sitä kivillä. Mutta se tiesi,
ettei ollut lupa ajaa takaa eikä tuhota heitä. Tässä sen oli pakko
loukata itsensäsäilyttämisvaistoa; ja sen se tekikin, sillä se alkoi
käydä kesyksi ja sivistykseen sopivaksi.

Siitä huolimatta ei Valkohammas kuitenkaan ollut aivan tyytyväinen
moiseen järjestykseen. Sillä ei ollut mitään abstraktista käsitystä
oikeudesta. Mutta itse elämään sisältyy jonkinlainen oikeudentunto, ja
tämän mielestä oli kohtuutonta, ettei se saanut puolustautua kivittäjiä
vastaan. Se oli unohtanut, että sen ja jumalain tekemän liiton mukaan
nämä olivat velvolliset huolehtimaan siitä. Mutta eräänä päivänä isäntä
hypähti ruoska kädessä kärryistä ja antoi pojille selkäsaunan. Sen
koommin he eivät enää heitelleet kiviä, ja Valkohammas ymmärsi ja
tyytyi siihen.

Se sai toisenkin samanlaatuisen kokemuksen. Kaupunkiin mentäessä oli
tienristeyksessä kapakka, ja sen tienoilla oleili kolme koiraa, joiden
tapana oli hyökätä sen kimppuun, kun se juoksi ohitse. Isäntä, joka
tunsi Valkohampaan tuhoisan tappelutavan, teroitti sille yhtämittaa
lakia, ettei sen pitänyt tapella. Tämä oli oppinut sen hyvin, mutta
seurauksena oli, että se joutui aina kovaan ahdinkoon kulkiessaan
kapakan ohitse. Ensimmäisen hyökkäyksen jälkeen sen ärinä piti kyllä
nuo kolme koiraa loitolla; mutta ne seurailivat sitä luskuttaen ja
härnäten. Tätä kesti jonkun aikaa. Kapakan miehet rupesivat yllyttämään
koiria, ja eräänä päivänä he julkisesti usuttivat ne Valkohampaan
kimppuun. Isäntä pysähdytti rattaat.

"Käy kiinni!" sanoi hän Valkohampaalle.

Mutta Valkohammas ei voinut uskoa sitä. Se katsoi isäntää ja katsoi
koiria. Sitten se katsoi jälleen isäntään kiihkeästi ja kysyväisesti.

Isäntä nyökkäsi.

"Käy kiinni, poika. Syö suuhusi ne."

Valkohammas ei enää epäröinyt. Se kääntyi ja hypähti ääneti
vainoojainsa keskelle. Kaikki kolme olivat sitä vastassa. Siinä
äristiin ja muristiin ankarasti, hampaat iskivät vastatusten ja ruumiit
kierivät hiekassa. Tomu nousi pilvenä ja verhosi taistelevat. Mutta
muutaman minuutin perästä kaksi koiraa vääntelehti sorassa ja kolmas
pakeni täyttä vauhtia. Se loikkasi ojan yli, livahti aidan lomitse ja
kiiti kentän poikki. Valkohammas seurasi liukuen suden lailla ja
vauhdilla, nopeasti ja ääneti, ja kentän keskellä se saavutti ja
surmasi koiran.

Tämä kolminkertainen murha tuotti sille rauhan koirien puolelta. Juttu
levisi pitkin laaksoa, ja asukkaat pitivät huolta siitä, etteivät
heidän koiransa kiusanneet Tappelu-sutta.




NELJÄSKOLMATTA LUKU.

Viisas susi.


Kuukausia kului. Etelässä oli runsaasti ravintoa, jota sai työtä
tekemättä, ja Valkohammas varttui lihavaksi ja eleli onnellisena. Se ei
ollut vain maantieteellisessä etelässä, se oli elämän etelämaissa.
Ihmisten ystävällisyys lämmitti sitä kuin aurinko, ja se versoi kuin
hyvään maahan istutettu kukkanen.

Ja kuitenkin se pysyi jollain tavoin muista koirista erilaisena. Se
tunsi lain paremmin kuin koirat, jotka eivät olleet koskaan kokeneet
toisenlaista elämää, ja se noudatti lakia tarkemmin; mutta yhtä kaikki
siinä piileskeli vielä hitunen villeyttä, ikäänkuin erämaa yhä
asustaisi siinä ja susi vain nukkuisi.

Toisten koirien kanssa se ei ruvennut koskaan toveriksi. Yksinäisenä se
oli elänyt omaan rotuunsa nähden, ja yksinäisenä se oli edelleenkin
elävä. Lip-lipin ja koiralauman vaino penikkavuosina ja tappeluaika
Kauno-Smithin palveluksessa olivat synnyttäneet siinä häipymättömän
vastenmielisyyden koiria kohtaan. Sen elämä oli ohjattu luonnolliselta
uraltaan, ja omaa lajiaan vältellen se oli aina pysytellyt ihmisten
lähellä.

Valkohammas ei ollut milloinkaan osoittautunut taipuvaiseksi tunteitaan
ilmaisemaan. Rakkautensa se oli tuonut ilmi vain päänsä isännän
kainaloon kaivamalla ja saattamalla mielihyvän-murinaansa kuherruksen
tapaisen sävyn. Mutta nyt sen oli sallittu keksiä kolmaskin keino.
Jumalien nauru oli aina vaikuttanut siihen, tehnyt sen hulluksi,
raivoisaksi. Mutta ei tullut kysymykseenkään suuttua rakastettuun
isäntään, ja kun tämä jumala suvaitsi nauraa sille hyvänsuopaisella,
leikkisällä tavalla, se joutui aivan neuvottomaksi. Se saattoi tuntea
vanhan kiukun pistävänä pyrkivän esille, mutta kiukun oli taisteltava
rakkautta vastaan. Se ei voinut suuttua; mutta jotain oli tehtävä.
Ensin se pysyttelihe arvokkaana, ja silloin isäntä nauroi vieläkin
kovemmin. Sitten se koetti olla vieläkin arvokkaampi, mutta isäntä
nauroi entistään enemmän. Lopulta isännän nauru teki lopun sen
arvokkaisuudesta. Sen leuat avautuivat hiukan, huulet kohosivat
lievästi, ja silmiin tuli eriskummallinen ilme, joka oli pikemmin
rakkautta kuin huumoria. Se oli oppinut nauramaan.

Isäntä teki usein ratsastusretkiä, ja hänen seuraamisensa oli
Valkohampaan päävelvollisuuksia. Pohjolassa se oli palvellut reen eteen
valjastettuna; mutta etelässä ei ollut rekiä, eivätkä koirat myöskään
kuljettaneet taakkoja selässään. Siksi se nyt palveli uudella tapaa
juoksemalla isännän hevosen rinnalla. Eikä pisinkään päivämatka
uuvuttanut Valkohammasta. Se juoksi suden lailla, pehmeästi, väsymättä
ja vaivattomasti, ja seitsemänkin peninkulmaa kuljettua se saapui
terhakkana perille hevosen edellä.

Ratsastuksen yhteydessä Valkohammas oppi uuden tavan ilmaista
ajatuksiaan, mutta sitä se käytti vain kahdesti koko elämässään. Ensi
kerran se tapahtui, kun isäntä koetti totuttaa muuatta tulista
täysiverikköä siihen, että veräjiä saattoi avata ja sulkea ratsastajan
astumatta satulasta. Yhä uudelleen hän ohjasi ratsunsa veräjän viereen
saadakseen sen suljetuksi, mutta aina hevonen pelästyi ja peräytyi.
Joka kerralla se kävi yhä hermostuneemmaksi ja kiihkeämmäksi. Kun se
kavahti pystyyn, isäntä painoi kannukset kylkiin ja pakotti sen jälleen
laskemaan etujalat maahan, jolloin se alkoi potkia takajaloillaan.
Valkohammas seurasi tätä näytäntöä yhä levottomammaksi käyden, kunnes
se ei enää voinut hillitä itseään, vaan hypähti hevosen eteen ja
haukkui kiukkuisesti ja varoittaen.

Vaikka se koettikin usein haukkua myöhemmin ja isäntäkin siihen
yllytti, se onnistui vain kerran ja se tapahtui isännän ollessa poissa.
Tapaus oli seuraava. Oltiin ratsastusmatkalla niittyjen poikki, kun
hevosen edestä äkkiä kapsahti esiin jänis, jolloin ratsu heittäytyi
hurjaan laukkaan, kompastui ja kaatui. Isäntä jäi alle ja taittoi
jalkansa. Raivoisana Valkohammas karahti syyllisen hevosen kurkkuun,
mutta isännän ääni hillitsi sen.

"Kotiin! Mene kotiin!" komensi isäntä havaittuaan vammansa.

Valkohampaan ei tehnyt mieli hylätä häntä. Isäntä aikoi kirjoittaa
selityksen, mutta ei löytänyt taskustaan kynää eikä paperia. Jälleen
hän komensi Valkohammasta lähtemään kotiin.

Tämä katseli häntä kaihoisasti, lähti liikkeelle, kääntyi sitten
takaisin ja vinkui hiljaa. Isäntä puheli sille lempeästi, mutta
vakavasti, ja se heristi korviaan kuunnellen tuskallisen tarkkaavana.

"Älä huolehdi, poikaseni", kuului puhe, -- "mene vain kotiin. Mene
kotiin kertomaan, miten minun on käynyt. Kotiin, sinä susi. Mene
kotiin!"

Valkohammas tiesi kodin merkityksen, ja vaikk'ei se ymmärtänytkään
isännän puheesta muuta, se tajusi tämän tahtovan, että se menisi
kotiin. Se kääntyi ja ravasi vastahakoisesti tiehensä. Sitten se
seisahtui epäröiden ja katsahti taakseen olkapäänsä ylitse.

"Mene kotiin!" kuului terävä käsky, ja tällä kertaa se totteli.

Valkohampaan saapuessa perille perhe istui kuistilla nauttien
iltapäivän viileydestä. Se juoksi joukkoon läähättäen ja tomuisena.

"Weedon on palannut", huomautti perheen emäntä.

Lapset tervehtivät Valkohammasta ilohuudoin ja juoksivat sitä vastaan.
Se karttoi niitä ja astui kuistille, mutta ne saartoivat sen
kiikkutuolin ja aidan väliin. Se ärisi ja koetti tunkeutua lomitse.
Lasten äiti katsoi huolestuneena sinnepäin.

"Minun täytyy myöntää, että se hermostuttaa minua lasten vuoksi", hän
sanoi. "Pelkään, että se jonakin päivänä odottamatta käy niiden
kimppuun."

Hurjasti äristen Valkohammas ryntäsi esiin nurkasta kumoten pojan ja
tytön. Äiti kutsui heidät luokseen ja lohdutti heitä, mutta kehoitti
jättämään Valkohampaan rauhaan.

"Susi on aina susi", huomautti tuomari Scott. "Ei niihin käy
luottaminen."

"Mutta ei se ole susi", väitti Beth asettuen veljensä puolelle tämän
poissa ollessa.

"Ei sinulla ole siihen muuta todistetta kuin Weedonin käsitys", jatkoi
tuomari. "Hän vain olettaa, että Valkohampaassa on hiukan koiran verta,
mutta siitä häh ei tiedä mitään, kuten hän itsekin tunnustaa. Mitä sen
ulkomuotoon tulee --"

Hän ei päättänyt lausettaan. Valkohammas seisoi hänen edessään hurjasti
muristen.

"Mene tiehesi! Alas, poika!" komensi tuomari Scott.

Valkohammas kääntyi isäntänsä vaimon puoleen. Tämä kirkaisi pelosta,
kun se tarttui hampain hänen hameeseensa ja veti sitä, kunnes hauras
kangas repeytyi. Nyt kaikkien huomio oli kiintynyt siihen. Se oli
herennyt murisemasta ja seisoi pää pystyssä tuijottaen heitä kasvoihin.
Sen kurkku työskenteli suonenvedontapaisesti, mutta ei synnyttänyt
mitään ääntä; koko ruumis ponnisteli koettaen selviytyä jostain
eriskummallisesta, joka pyrki ilmoille.

"Ettei se vain ole tullut hulluksi", sanoi Weedonin äiti. "Minä sanoin
Weedonille pelkääväni, ettei lämmin ilmanala ole terveellinen
napaseutujen eläimille."

"Luulen, että se koettaa puhua", lausui Beth.

Tällöin Valkohammas sai puhelahjan, ääni purkautui esille voimakkaana
haukuntana.

"Weedonille on tapahtunut jotain", sanoi hänen vaimonsa päättäväisesti.

Kaikki olivat nyt pystyssä, ja Valkohammas juoksi portaita alas
katsellen taakseen, seurasivatko toiset. Toisen ja viimeisen kerran
elämässään se oli haukkunut ja saanut ajatuksensa ymmärretyksi.

Tämän tapahtuman jälkeen se sai lämpimämmän sijan Sierra Vistan
asujanten sydämessä; yksinpä renkikin, jonka käden se oli raadellut,
myönsi, että se oli viisas koira, vaikka olikin susi. Tuomari Scott
pysyi yhä entisessä mielipiteessään ja kaikkien harmiksi todisti sen
oikeaksi mittauksilla ja selityksillä, jotka hän sai tietosanakirjasta
ja erinäisistä luonnontieteellisistä teoksista.

Päivät vierivät edelleen vuodattaen herkeämätöntä paistettaan Santa
Claran laakson ylle. Mutta kun ne alkoivat käydä lyhyemmiksi ja
Valkohampaan toinen talvi etelässä saapui, se teki omituisen havainnon.
Collien hampaat eivät olleetkaan enää terävät. Sen puraisut olivat niin
leikillisiä ja lempeitä, etteivät ne tehneetkään kipeätä. Valkohammas
unohti, että tuo toinen oli tehnyt sen elämän raskaaksi, ja kun tämä
kujeili sen ympärillä, se vastasi juhlallisesti, koettaen olla
leikillinen, mutta muuttuen vain naurettavaksi.

Eräänä päivänä naaras houkutteli sen pitkälle retkelle halki niittyjen,
metsään. Oli juuri sellainen iltapäivä, jolloin isännän oli tapana
lähteä ratsastamaan, ja Valkohammas tiesi tämän. Hevonen seisoi
satuloituna oven edessä. Mutta siinä oli jotain syvemmällä kuin kaikki
opitut lait, kuin tavat, jotka olivat sitä muokanneet, syvemmällä kuin
rakkaus isäntää kohtaan, kuin itse halu elää. Ja kun Collie epäröinnin
hetkellä töykkäsi sitä ja livisti tiehensä, se kääntyi seuraamaan. Sinä
päivänä isäntä sai ratsastaa yksinään; ja metsässä Valkohammas juoksi
rinnan Collien kanssa, kuten sen emo Kitshi ja vanha Silmäpuoli olivat
menneinä aikoina juosseet hiljaisessa pohjolan salossa.




VIIDESKOLMATTA LUKU.

Siunattu susi.


Näihin aikoihin sanomalehdet olivat täynnä kertomuksia eräästä
pahantekijästä, joka rohkeasti oli paennut San Quentinin vankilasta.
Hän oli hurja mies. Jo alun pitäen hän oli muodostunut luonteeltaan
vinoksi, eikä se suinkaan ollut parantunut yhteiskunnan muokkaamana.
Yhteiskunnan kädet ovat kovat, ja tämä mies oli räikeä näyte sen
käsialasta. Hän oli peto -- tosin ihmispeto, mutta siitä huolimatta
niin hirvittävä, että hänet voi parhaiten lukea lihansyöjäin joukkoon.

San Quentinin vankilassa hän oli osoittautunut parantumattomaksi.
Rangaistus ei ollut saanut hänen uhmaansa murretuksi. Hän saattoi
kuolla valittamatta ja viimeiseen asti taistellen, mutta hän ei voinut
elää kuritusta sietäen. Kuta hurjemmin hän taisteli, sitä
kovakouraisemmin yhteiskunta häntä piteli, ja kovakouraisuus taas teki
hänet vain hurjemmaksi. Pakkonuttu, nälkä ja pieksäminen eivät olleet
Jim Hallille soveltuvia kasvatuskeinoja; mutta juuri niitä häneen
nähden käytettiin. Niitä hän oli saanut osakseen siitä pitäen, kuin hän
eli pienenä poikasena San Franciscon slummeissa, jolloin hän vielä oli
pehmeää savea ja taipuisa muodostumaan yhteiskunnan käsissä.

Ollessaan kolmatta kertaa vankilassa Jim Hall kohtasi vartijan, joka
oli melkein yhtä kurja peto kuin hän itse. Vartija kohteli häntä
kunnottomasti, valehteli hänestä johtajalle, sai riistetyksi häneltä
kaikki edut, vainosi häntä. He erosivat toisistaan siinä, että
vartijalla oli avainkimppu ja revolveri, Jim Hallilla oli vain tyhjät
kädet ja hampaat. Mutta eräänä päivänä hän hyökkäsi vartijan kimppuun
ja upotti hampaansa tämän kurkkuun kuten petoeläin ikään.

Tämän jälkeen Jim Hall joutui parantumattomain selliin. Siinä
hän eli kolme vuotta. Selli oli kauttaaltaan raudasta. Hän ei päässyt
siitä milloinkaan ulos. Hän ei nähnyt koskaan taivasta eikä
auringonpaistetta. Päivä oli hämärää ja yö mustaa äänettömyyttä. Hän
oli elävältä haudattuna rautahaudassa. Hän ei nähnyt ainoatakaan elävää
olentoa, ei puhellut yhdenkään ihmisen kanssa. Kun hänelle työnnettiin
ruokaa, hän karjui kuin peto. Kaikkia hän vihasi. Yöt ja päivät hän
saattoi mölytä koko maailmaa vastaan raivoten. Sitten hän ei päästänyt
ääntäkään kokonaisiin viikkoihin, raadellen mustassa hiljaisuudessa
omaa sieluaan. Hän oli ihminen ja hirviö, kauhun luoma niin kammottava,
kuin milloinkaan on kummitellut hullaantuneiden aivojen harhanäyissä.

Ja sitten hän karkasi eräänä yönä. Johtaja sanoi, että se oli
mahdotonta, mutta koppi oli tyhjä ja sen kynnyksellä makasi vartija
kuolleena. Kahden toisen vartijan ruumiit osoittivat, mitä tietä hän
oli kulkenut vankilan halki ulkomuureille, ja hän oli tappanut paljain
käsin melua karttaakseen.

Hänellä oli hallussaan murhattujen vartijoiden aseet, ja nyt hän oli
kuin elävä asevarasto, joka pakeni vuorien ylitse yhteiskunnan
järjestyneen voiman ahdistamana. Hänen hengestään oli luvattu suuri
palkinto. Ahnaat talonpojat vahtivat häntä pyssy kädessä. Hänen
verellään saattoi kenties suorittaa jonkun kiinnityslainan tai
lähettää poikansa kouluun. Kansalaiset, jotka kunnioittivat
laillista järjestystä, ottivat luodikon seinältä ja lähtivät häntä
tavoittelemaan. Parvi verikoiria seurasi hänen verisiä jälkiään. Ja
lain vainukoirat, yhteiskunnan palkatut tappelueläimet, pysyttelivät
puhelimen ja lennättimen ja ylimääräisten junain avulla yöt ja päivät
hänen kintereillään.

Toisinaan he saavuttivat hänet, ja miehet astuivat kohti kuin sankarit
tai ryntäsivät rautalanka-aitojen lävitse ihastuttaen yleisöä, joka
luki näistä tapahtumista aamiaispöydässä. Sellaisten kohtausten jälkeen
kuljetettiin kaupunkeihin kuolleita ja haavoittuneita, ja heidän
sijaansa astui uusia miehiä, joiden mieli paloi ihmisajoon.

Ja sitten Jim Hall katosi. Turhaan verikoirat etsivät hävinneitä
jälkiä. Etäisissä laaksoissa aseelliset miehet vangitsivat rauhallisia
karjanpaimenia pakottaen heitä tekemään selkoa itsestään. Ja
kymmenkunnassa paikassa löysivät ahnaat verihinnan himoitsijat Jim
Hallin jäännökset.

Sillä välin luettiin Sierra Vistassakin sanomalehtiä, enemmän
levottomuuden kuin mielenkiinnon vallassa. Naiset pelkäsivät. Tuomari
Scott hymähteli ja nauroi, mutta syyttä, sillä Jim Hall oli tullut
tuomituksi, kun tuomari johti viimeistä kertaa oikeudenkäyntiä. Ja
tuomioistuimen edessä Jim Hall oli julistanut, että vielä koittaisi
päivä, jolloin hän kostaisi tuomarille, joka oli hänet tuominnut.

Kerrankin Jim Hall oli oikeassa. Hän oli syytön siihen rikokseen, josta
hänet tuomittiin. Koska häntä oli rangaistu varemmin jo kaksi kertaa,
määräsi tuomari Scott hänelle viisikymmentä vuotta vankeutta.

Tuomari Scott ei ollut kaikkitietävä, eikä hän tietänyt, että hän oli
osallisena poliisien salaliitossa, että todistukset olivat tekaistuja
ja todistajat vannoivat väärin, että Jim Hall oli syytön. Eikä Jim Hall
puolestaan tietänyt, että tuomari Scott oli vain harhaan johdettu. Hän
luuli, että tuomari tunsi koko asian ja oli poliisin kanssa tehnyt
salaliiton tuon suunnattoman vääryyden toteuttamiseksi. Kun siis
tuomari Scott julisti, että Jim Hall oli elävänä haudattava
viideksikymmeneksi vuodeksi, niin tämä, vihaten koko yhteiskuntaa, joka
häntä piteli pahoin, nousi ja raivosi lakituvassa, kunnes puolikymmentä
hänen kiiltonappisista vainolaisistaan sai hänet nujerretuksi. Tuomari
Scott oli hänelle vääryyden kulmakivi, ja tuomari Scottiin hän kohdisti
kaiken raivonsa ja uhkauksensa tulevasta kostosta. Sitten Jim Hall
vietiin hautaansa ... ja pääsi karkuun.

Näistä asioista ei Valkohammas tietänyt mitään. Mutta sen ja Alicen,
isännän vaimon välillä oli olemassa muuan salaisuus. Joka yö, Sierra
Vistan mentyä levolle, hän nousi ja päästi Valkohampaan nukkumaan isoon
eteiseen. Valkohammas ei ollut kotikoira eikä sen sallittu nukkua
sisällä talossa. Sen vuoksi rouva hiipi varhain joka aamu alas ja
päästi sen ulos, ennenkuin muu perhe heräsi. Eräänä sellaisena yönä,
koko talon nukkuessa, Valkohammas heräsi ja makasi aivan hiljaa. Ja
hiljaa se nuuski ilmaa ja havaitsi siitä, että jokin vieras jumala oli
saapuvilla. Sen korviin osui ääniä kertoen vieraan jumalan
liikuskelevan. Valkohammas ei päästänyt mitään kiukkuista huutoa,
sellainen ei ollut sen tapa. Vieras jumala asteli hiljaa, mutta vielä
hiljempaa liikkui Valkohammas, sillä kun ei ollut mitään vaatteita
kahnaamassa ruumista vastaan. Se seurasi ääneti. Erämaassa se oli
pyydystänyt riistaa, joka oli suunnattoman arkaa, ja se tiesi, kuinka
edullista yllättäminen oli.

Vieras jumala seisahtui rappusten alapäähän ja kuunteli, ja Valkohammas
oli kuin kuollut, niin liikkumattomana se vaani ja odotti. Noita
rappusia myöten noustiin isännän ja hänen rakkaimpansa luo. Valkohammas
pörrötti karvojaan, mutta vartosi. Vieraan jumalan jalka nousi. Hän
alkoi nousta rappusia ylös.

Ja silloin Valkohammas iski. Se ei päästänyt mitään varoitusta, ei
ilmaissut tekoansa heikoimmallakaan ärähdyksellä. Se nosti ruumiinsa
ilmaan valmistuen hyppäykseen ja karahti vieraan jumalan selkään.
Valkohammas tarrautui etukäpälillään miehen hartioihin ja upotti
samalla hampaansa hänen niskaansa. Se pysyi kiinni hetkisen, kyllin
kauan kiskaistakseen jumalan selälleen. Yhdessä he romahtivat
lattialle. Valkohammas hypähti erilleen, ja miehen yritellessä pystyyn
se iski jälleen hampaillaan.

Sierra Vista heräsi säikähtyneenä. Alhaalta kuului melskettä, ikäänkuin
parikymmentä paholaista olisi kamppaillut. Kajahti laukauksia. Kerran
miehen ääni kiljahti kauhua ja tuskaa ilmaisten. Kuului ankaraa ärinää
ja murahduksia, ja yli kaiken saattoi erottaa, kuinka huonekaluja ja
laseja murskautui.

Mutta melske hiljeni melkein yhtä nopeasti, kuin se oli syntynytkin.
Kamppailu oli kestänyt vain kolmisen minuuttia. Säikähtynyt perhe oli
kokoontunut rappusten yläpäähän. Alhaalta kuului kuin mustasta kuilusta
korisevaa ääntä, ikäänkuin ilman pulputessa esiin veden lävitse.
Toisinaan tämä ääni muuttui sihiseväksi, melkein vihellykseksi. Mutta
tämäkin hiljeni nopeasti ja kuoli. Sitten ei pimeästä kuulunut muuta
kuin jonkun elävän raskasta huohotusta sen koettaessa vaivoin vetää
henkeään.

Weedon Scott väänsi nappulaa, ja portaat ja eteinen valahtivat kirkkaan
valoisiksi. Sitten hän ja tuomari laskeutuivat varovaisesti alas
revolverit kädessä. Varovaisuus ei ollut tarpeen. Valkohammas oli
suorittanut työnsä perinpohjaisesti. Keskellä kumottuja ja murskattuja
huonekaluja makasi muuan mies, puoleksi kyljellään, kasvot käsivarren
suojassa. Weedon Scott kumartui alas, siirsi käsivarren syrjään ja
käänsi miehen kasvot ylöspäin. Kaulassa ammottava haava osoitti, millä
tavoin hän oli saanut surmansa.

"Jim Hall", sanoi tuomari Scott, ja isä ja poika katsoivat
merkitsevästi toisiinsa.

Sitten he kääntyivät Valkohampaan puoleen. Sekin makasi kyljellään. Sen
silmät olivat sulkeutuneet, mutta luomet kohoutuivat hiukan sen
koettaessa katsoa heihin, kun he kumartuivat sen puoleen, ja häntä
värisi huomattavasti yrittäessään turhaan liehua. Weedon Scott taputti
sitä, ja sen kurkussa korisi mielihyvän murina. Mutta perin heikko se
oli, ja pian sekin taukosi. Silmäluomet sulkeutuivat ja koko ruumis
näytti herpoutuvan ja lysähtävän kokoon.

"Se on aivan lopussa, poika parka", sanoi isäntä.

"Koetetaan sentään", arveli tuomari lähtien puhelimelle.

"Totta sanoen sillä on yksi mahdollisuus tuhannesta", selitti
eläinlääkäri puuhailtuaan puolitoista tuntia Valkohampaan ääressä.

Päivä alkoi sarastaa akkunain lävitse ja tehdä sähkövalon kalpeaksi.
Lapsia lukuunottamatta koko perhe oli kerääntynyt eläinlääkärin luo
kuulemaan hänen tuomiotaan.

"Yksi taittunut takajalka", hän jatkoi. "Kolme taittunutta kylkiluuta,
ja ainakin yksi niistä on lävistänyt keuhkot. Sen veri on vuotanut
melkein kuiviin. Myöskin on varsin luultavaa, että se on saanut
sisäisiä vammoja. Varmaankin sen päälle on hypätty. Ja sitten
vielä kolme luodinreikää läpi koko ruumiin! Yksi mahdollisuus
tuhannesta on jo aika uskallettua. Ei ole yhtä mahdollisuutta
kymmenestäkääntuhannesta."

"Mutta me emme saa jättää käyttämättä ainoatakaan mahdollisuutta, jos
siitä on vain apua", huudahti tuomari. "Maksakoon se mitä tahansa.
Käsitelkää sitä X-säteillä -- millä hyvänsä -- Weedon, sähkötä heti San
Franciscoon tohtori Nicholsille. -- Älkää pahastuko tohtori, kyllähän
ymmärrätte, nyt täytyy käyttää jokaista keinoa."

Eläinlääkäri hymyili suopeasti.

"Tietysti minä ymmärrän. Sen hyväksi kannattaa tehdä kaikki. Sitä
täytyy hoitaa kuin ihmistä ikään, kuin sairasta lasta. Älkää unohtako,
mitä sanoin lämpömäärästä. Tulen takaisin kello kymmeneltä."

Valkohammasta hoidettiinkin kuin ihmistä. Tuomari Scott ehdotti
otettavaksi koulittua sairaanhoitajatarta, mutta sitä vastustivat
ankarasti tytöt, he tahtoivat suorittaa työn itse. Ja Valkohammas
voitti sen yhden mahdollisuuden kymmenestätuhannesta, jota lääkäri oli
pitänyt epäiltävänä.

Viimeksimainittua ei käynyt moittiminen, vaikka hän olikin
erehtynyt. Kaiken ikänsä hän oli hoitanut ja leikannut sivistyneessä
yhteiskunnassa eläviä, jotka viettivät suojattua elämää ja polveutuivat
samanlaisista esivanhemmista. Valkohampaaseen verrattuina ne olivat
hentoja ja pehmeitä, eikä siinä otteessa, jolla ne tarrautuivat
elämään, ollut paljoakaan voimaa. Valkohammas oli tullut suoraan
erämaasta, missä heikot varhain hukkuvat eikä kenellekään suojaa suoda.
Sen isässä ja emossa ei ollut kummassakaan heikkoutta, ei myöskään
näitä varemmisssa sukupolvissa. Valkohammas oli saanut perinnöksi
rautaisen rakenteen ja erämaalle ominaisen elinvoiman, ja se pysyi
kiinni elämässä sekä mieleltään että ruumiiltaan sitkeydellä, joka
vanhastaan kuuluu kaikille luontokappaleille.

Viikkoja sai Valkohammas viettää vankina kipsisiteiden ja kääreiden
kahlehtimana, voimatta tehdä pienintäkään liikettä. Se nukkui
tuntikausia ja näki viljalti unia, ja sen sielun kautta liikkui loputon
sarja pohjolan kuvia. Kaikki menneisyyden aaveet heräsivät ja elivät
sen sielussa. Uudelleen se asusti luolassa Kitshin kera, ryömi vavisten
Ison Majavan luo hänen valtaansa alistuakseen, juoksi henkensä edestä
Lip-lipin ja hulluna ulvovan penikkalauman tieltä.

Se juoksi jälleen äänettömänä erämaan halki pyydystäen nälkäkuukausina
ruokaansa; ja toisinaan se kiiti vetojoukkueen etunenässä kuullen
Mit-san ja Ison Majavan suoliruoskain läjähtävän takanaan ja heidän
ääntensä huutavan: raa! raa! kun tultiin ahtaaseen kohtaan ja joukkue,
lävitse päästäkseen, vetäytyi kokoon kuin viuhka. Se eli uudestaan
päivänsä Kauno-Smithin luona ja taisteli vielä kerran kaikki
taistelunsa. Sellaisina hetkinä se vinkui ja murisi unessaan, ja ne,
jotka katselivat, sanoivat sen näkevän pahoja unia.

Muuan näistä painajaisista tuotti sille aivan erityisesti kärsimyksiä
-- nimittäin kolisevat ja helisevät raitiovaunut, jotka siitä tuntuivat
suunnattomilta ilveksiltä. Se oli makaavinaan pensaiden suojassa
odotellen, että orava uskaltaisi puustaan kyllin etäälle. Silloin,
juuri kun se hyökkäsi kimppuun, orava muuttuikin raitiovaunuksi, joka
kohosi sen yläpuolelle uhkaavana ja peloittavana kuin vuori, kiljuen ja
kilisten ja sylkien tulta. Tuntui samalta kuin sen ärsyttäessä haukkaa
alas pilvistä. Alas se syöksyi taivaan sinestä, ja sen kimppuun
hyökätessä se muuttuikin tuoksi kaikkialla vainoovaksi raitiovaunuksi.
Väliin se oli olevinaan Kauno-Smithin häkissä. Ulkopuolelle kerääntyi
miehiä, ja se tiesi, että taistelu oli tulossa. Se vahti ovea
nähdäkseen vastustajansa tulevan. Ovi avautui ja siitä ryntäsi taas tuo
kamala vaunu. Näin tapahtui tuhansia kertoja, ja joka kerta se herätti
yhtä elävän ja suunnattoman kauhun.

Sitten koitti päivä, jolloin viimeinen side otettiin pois. Se oli
juhlapäivä. Koko Sierra Vista oli kerääntynyt katsomaan. Isäntä
raaputti sen korvia, ja se urisi lemmenlauluaan. Isännän vaimo nimitti
sitä "Siunatuksi sudeksi", nimi saavutti hyväksymistä, ja kaikki naiset
sanoivat sitä Siunatuksi sudeksi.

Se koetti nousta seisomaan, mutta vaipui useita kertoja yritettyään
voimattomana maahan. Se oli maannut niin kauan, että lihakset olivat
menettäneet taitonsa ja kaikki voima oli kaikonnut niistä. Hiukan tämä
heikkous sitä hävetti, tuntui muka siltä, että se nyt petti jumalat,
joiden palveluksessa se oli. Tämän vuoksi se koetti urheasti nousta;
viimein se seisoikin jaloillaan, huojuen ja hoippuen sinne ja tänne.

"Siunattu susi!" huudahtivat naiset kuorossa.

Tuomari Scott silmäili heitä voitonriemuisena.

"Tepä sen sanoitte", hän sanoi. "Sitähän minä olen koko ajan väittänyt.
Tavallinen koira ei olisi kyennyt sellaista tekemään. Susi se on."

"Siunattu susi", korjasi tuomarin vaimo.

"Niin, Siunattu susi", myönsi tuomari. "Ja siten minä aion tästä
lähtien sitä nimittää."

"Sen täytyy oppia uudestaan kävelemään", virkkoi lääkäri; "olisi
parasta aloittaa nyt heti. Ei se tee mitään. Viekää se vain ulos
pihalle."

Ja ulos se astelikin kuin kuningas, ympärillään koko Sierra Vista
valmiina hoivaamaan. Se oli perin heikko, ja kun se pääsi
ruohokentälle, se laskeutui pitkälleen ja levähti.

Sitten se jatkoi matkaansa. Valkohampaan lihaksiin tuli vähitellen
voimaa, ja veri alkoi kiitää niiden kautta. Jouduttiin tallien luo, ja
siellä makasi ovella Collie ympärillään puoli tusinaa pikkaraisia
penikoita, jotka kisailivat päivänpaisteessa.

Valkohammas katseli ihmetellen. Collie ärisi sille varoitellen, ja se
pysyikin huolellisesti loitolla. Silloin isäntä työnsi kenkänsä
kärjellä yhtä noista kömpivistä olennoista Valkohammasta kohti. Se
pörrötti epäluuloisena karvojaan, mutta isäntä vakuutti sille, että
kaikki oli paikallaan. Collie, jota muuan naisista piteli sylissään,
vartioi sitä mustasukkaisena ja vakuutti äristen, ettei kaikki ollut
paikallaan.

Penikka piehtaroi sen edessä. Se luimisti korviaan ja tarkkasi
uteliaana. Molempien kuonot koskettivat toisiaan, ja se tunsi penikan
pienen lämpöisen kielen lipuvan pitkin huuliaan. Valkohampaan kieli
työntyi esiin, se ei tietänyt miksi, ja se nuoleskeli penikan kuonoa.

Jumalat tervehtivät tätä toimitusta käsiään taputellen ja ihastunein
huudoin. Valkohammas oli ymmällään ja katsoi heihin kuin arvoitukseen.
Sitten heikkous sai jälleen vallan ja se laskeutui pitkälleen, korvat
luimussa, pää sivulle painuneena, penikkaa tarkastellen. Toisetkin
penikat kömpivät sitä kohti Collien suureksi harmiksi, ja vakavana se
salli niiden kiivetä ja kuppelehtia ylitsensä. Ensinnä, jumalain
paukuttaessa suosiotaan, siinä ilmeni hitunen entistä itsetietoisuutta
ja noloutta. Mutta tämä katosi penikkain kuperkeikkain jatkuessa,
ja se makasi silmät puolittain ummessa, torkahtaen raukeana
päivänpaisteeseen.








End of the Project Gutenberg EBook of Susikoira, by Jack London

*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 45197 ***